Title: Ahnaat paadet ynnä muita kertomuksia
Author: Tagore, Rabindranath
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ahnaat paadet ynnä muita kertomuksia" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

KERTOMUKSIA***


AHNAAT PAADET YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

RABINDRANATH TAGORE

Tekijän luvalla suomentanut

J. Hollo



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.



SISÄLLYS.

Ahnaat paadet.
Voitto.
Olipa kerran kuningas.
Kotiintulo.
Hänen ylhäisyytensä: lapsi.
Korttien kuningaskunta.
Palvojatar.
Näkö.
Najandzhurin Babut.
Elävä vai kuollut?
"Me kruunaamme sinut kuninkaaksi".
Hylätty.
Kabyliwalla.



AHNAAT PAADET


Me olimme palaamassa Kalkuttaan lomaretkeltämme, sukulaiseni ja
minä, kun kohtasimme miehen junassa. Puvun ja käyttäytymisen nojalla
pidimme häntä aluksi sisämaan muhamettilaisena, mutta hänen puheensa
sai meidät ihan ymmälle. Hän jutteli kaikista asioista niin varmasti,
että olisi luullut kaikkien olioiden ylimmän ohjaajan aina ja kaikissa
tehtävissään kysyneen hänen neuvoansa. Siihen saakka me olimme olleet
aivan onnelliset, koska emme tietäneet salaisten ja suunnattomien
voimien olevan vaikuttamassa, emme tietäneet, että venäläiset
olivat edenneet lähimpään läheisyyteemme, että englantilaisilla oli
syvällekäypiä ja salaisia poliittisia suunnitelmia ja että kotimaisten
johtajien kesken vallitseva sekaannus oli yltynyt ylimmilleen. Mutta
uusi ystävämme lausui ovelasti hymyillen: "Taivaassa ja maan päällä
sattuu enemmän asioita kuin sinun sanomalehtesi tietävät kertoa,
Horatio." Kun emme olleet milloinkaan ennen olleet poissa kotoa, niin
tämän miehen käytös sai meidät sanattoman ihmettelyn valtaan. Olipa
puheenaihe miten mitätön tahansa, hän vetosi aina tieteeseen tai
selitteli pyhiä kirjoja tai lausueli jonkun persialaisen runoilijan
säkeitä, ja koska me emme voineet väittää tuntevamme tiedettä enempää
kuin pyhiä kirjoja tai persialaisia runoilijoita, niin häneen
kohdistuva ihailumme yhä lisääntyi, ja sukulaiseni, teosofi, uskoi ihan
varmasti, että matkakumppanimme yliluonnollisen innoituksen lähteenä
oli jokin ihmeellinen "magnetismi", "salakyky", "astraaliruumis" tai
muu sentapainen. Hän kuunteli merkillisen seuralaisemme huulilta
putoelevia kaikkein kuluneimpiakin lausumia hartaan ihastuksen vallassa
ja merkitsi salavihkaa muistiin mitä hän sanoi. Minusta näytti siltä,
kuin tuo erinomainen mies olisi sen huomannut panematta sitä kumminkaan
yhtään pahaksensa.

Saavuttuamme asemalle, jossa meidän oli vaihdettava junaa, me
keräännyimme odotushuoneeseen. Oli ilta, kello kymmenen, ja kun
kuulimme junan todennäköisesti melkoisesti myöhästyvän, koska
radalla oli sattunut jokin häiriö, minä aioin kääriytyä peitteeseeni
paneutuakseni mukavasti torkkumaan, kun tuo merkillinen henkilö alkoi
levollisesti kertoella seuraavaa tarinaa. Nukkumisestani ei sinä yönä
tietenkään tullut mitään.

-- Kun olin eräiden hallinnollisia kysymyksiä koskevien
erimielisyyksien vuoksi luopunut toimestani Dzhunagarhissa ja astunut
Haiderabadin Nizamin palvelukseen, niin minä, tarmokas nuori mies,
jouduin kohta puuvillatullin kerääjäksi Baritshiin.

Baritsh on viehättävä paikkakunta. Sustajoki kiiriskelee hilpeästi
kohisten kivisessä uomassaan ja karkelee sitten kuin taitava
tanssijatar halki autioiden kukkuloiden juurella lepäävän metsän.
Sadanviidenkymmenen askelman muodostamat portaat kohoavat virrasta, ja
portaiden laella, virran partaalla ja kukkulain juurella, sijaitsee
yksinäinen marmoripalatsi. Koko ympäristössä ei ole yhtäkään
ihmisasuntoa -- Baritshin kylä ja puuvillatori ovat etäällä.

Suunnilleen kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten keisari Mahmud Shah
II rakennutti tämän yksinäisen palatsin upeaksi huvilinnaksensa. Hänen
aikanansa kohosi sen puiston altaista ruusuvesisuihkuja, ja vihman
viilentämien salien marmoripermannoilla istui persialaistyttöjä, jotka
ennen kylpyyn astumista päästivät hiuksensa hajalleen ja polskuttelivat
hempein paljain jaloin altaiden kirkasta vettä samalla laulaen kitaran
säestäminä viinimäkiensä _ghazeleita_.

Suihkulähteet eivät enää heitä ilmoille helmisadettansa, laulut ovat
vaienneet, valkoiset jalat eivät enää soreasti astele lumenkarvaisella
marmoripinnalla. Nykyjään palatsi on vain etäinen ja autio asuinpaikka
meidänlaisillemme verojenkeräilijöille, jotka huokailevat yksinäisyyden
ahdistamina ja joilta puuttuu naisten seura. Toimistoni vanha
virkailija Karim Khan moneen kertaan varoitti minua sinne asettumasta.
"Päivän aikaan voitte siellä oleskella, jos haluatte", sanoi hän,
"mutta älkää milloinkaan jääkö sinne yöksi". Minä vain naurahdin hänen
neuvollensa. Palvelijat ilmoittivat suostuvansa olemaan siellä työssä
pimeäntuloon saakka, mutta poistuvansa yöksi. Minä en suinkaan ollut
pahoillani. Talo oli niin huonossa maineessa, etteivät varkaatkaan
rohjenneet sitä lähestyä pimeässä.

Aluksi minua aution palatsin yksinäisyys ahdisti kuin painajainen.
Minä pysyttelin kauan työpaikassani askarrellen mahdollisimman kauan,
palasin sitten illalla asuntooni ihan uupuneena, menin makuulle ja
nukahdin.

Ei ollut kulunut viikkoakaan, kun paikka alkoi vaikuttaa minuun
oudon lumoavasti. Asiaa on vaikea kuvailla ja vaikea on saada sitä
uskottavaksi, mutta minusta tuntui siltä, kuin koko rakennus olisi
elävän olennon tavoin hitaasti ja huomaamatta minua itseensä sulattanut.

Se oli kenties alkanut jo silloin, kun ensimmäisen kerran taloon
astuin, mutta minä muistan aivan selvästi päivän, jona tulin siitä
tietoiseksi.

Oli alkukesä, ja kun markkinat olivat hiljaiset, ei minulla ollut
paljoa tekemistä. Hieman ennen auringonlaskua minä istuin nojatuolissa
lähellä vedenrajaa portaitten alapäässä. Susta oli painunut syvälle
uomaansa, toisella rannalla hohteli leveä hiekkasarka illan väreissä,
tällä puolella välkkyi somerikko kirkkaan, matalan veden pohjalta. Ei
tuntunut tuulen henkäystäkään, ja tyyni ilma oli täynnä läheisillä
kukkuloilla kasvavien maustepensaiden huumaavia tuoksuja.

Auringon painuttua huippujen taakse laskeutui päiväisen näyttämön eteen
pitkä tumma esirippu, ja välilläolevat kukkulat lyhensivät sitä aikaa,
jolloin auringon mailleen mennessä valo ja varjo yhtyvät toisiinsa.
Minä ajattelin lähteä ratsastamaan ja olin juuri nousemassa, kun kuulin
askeleita takaani. Käännyin katsomaan, mutta siellä ei ollut ketään.

Kun sitten jälleen istuuduin otaksuen asian aistinharhaksi, kuulin
lukuisia askeleita, ikäänkuin suuri joukko ihmisiä olisi rientänyt
portaita alas. Koko ruumiissani tuntui omituinen ihastuksen väristys,
johon sekaantui hieman pelkoa, ja vaikka silmieni edessä ei ollutkaan
yhtään hahmoa, minä sittenkin olin näkevinäni hilpeän neitosparven
laskeutuvan portaita aikoen painua Sustaan kylpemään kesäisenä iltana.
Laakson, virran ja palatsin tyyntä rauhaa ei rikkonut yksikään ääni,
mutta minä kuulin ihan selvästi tyttöjen raikkaan ja iloisen naurun,
joka helisi kuin sadaksi suihkuksi hajoava veden syöksy heidän
kiitäessään nopeasti ja leikkisästi toisiansa takaa-ajaen ohitseni
virralle minua ollenkaan havaitsematta. Samoinkuin he olivat minulle
näkymättömät, samoin olin ilmeisesti minäkin näkymätön heille. Virta
oli aivan tyyni, mutta minä tunsin, kuinka sen rauhallista, kirkasta
pintaa yht'äkkiä rikkoivat monet käätyhelyiset käsivarret, kuinka
neitoset nauraen pirskoittelivat toisiaan vedellä ja kuinka soreiden
uiskentelijoiden jalat kohahduttivat pieniä aaltoja helmeileväksi
pärskeeksi.

Sydämeni sylkähti -- en tiedä, johtuiko liikutus pelosta vai ilosta
vaiko uteliaisuudesta. Minun teki kovin mieleni nähdä heidät
selvemmin, mutta silmäni eivät erottaneet mitään. Minä ajattelin
voivani kuulla kaikki mitä he sanoivat, kunhan tarkoin kuuntelisin,
mutta miten kuuloani jännitinkin, en kuullut muuta kuin sirkkain
sirityksen metsästä. Tuntui siltä, kuin olisi edessäni riippunut
puolenkolmattasadan vuoden tiheä esirippu, ja minä olisin kovin
mielelläni kohottanut vapisevin käsin sen jotakin kulmaa ja tähystänyt
sen taakse, vaikka toisella puolella oleva seura olikin ihan pimeän
peitossa.

Illan painostavan liikkumattomuuden mursi äkillinen tuulenpuuska,
Sustan tyyni kalvo värähteli ja kähertyi kuin vedenneidon tukka, ja
samassa kuului illan hämyyn kietoutunut metsä huokaavan, ikäänkuin
olisi havahtunut synkästä unesta. Olipa se todellisuutta tai pelkkää
unennäköä, joka tapauksessa tuo kaukaisesta, puolenkolmatta sadan
vuoden takaisesta maailmasta heijastuva silminsaavuttamaton kangastus
yht'äkkiä jälleen hävisi. Ne salaperäiset hahmot, jotka olivat nopein,
ruumiittomin askelin ja äänekkäästi, mutta kuulumattomasti nauraen
kiitäneet ohitseni ja syöksyneet virtaan, eivät tulleet takaisin
vääntäen vettä kosteista vaatteistansa. Niinkuin tuulenhenki häivyttää
tuoksun, hajoitti heidät yksi ainoa kevään henkäys.

Sitten minä aloin kovin pelätä, että Runotar oli käyttänyt hyväkseen
yksinäisyyttäni ja ottanut minut valtoihinsa -- se noita oli nähtävästi
tullut tuhoamaan minua miesparkaa, jonka oli hankittava elatuksensa
puuvillatullin keräilijänä. Minä päätin nauttia vankan illallisen,
sillä tyhjä vatsa se helposti joutuu kaikenlaisten parantumattomien
sairauksien uhriksi. Minä kutsuin keittäjäni ja käskin hänen valmistaa
runsaan, upean _moghlai_-illallisen, josta ei pitänyt puuttuman
mausteita eikä rasvaa.

Seuraavana aamuna koko juttu tuntui minusta pelkältä kuvitelmalta.
Kevein mielin minä otin päähäni _sahibien_ yleisesti käyttämän
_sola_-hatun ja lähdin työmaalleni. Sinä päivänä minun piti kirjoittaa
kertomus neljännesvuoden aikaisesta toiminnastani, joten otaksuin
palaavani kotiin vasta myöhään illalla. Mutta jo ennen pimeäntuloa
minua veti omituisesti asuntooni -- en tiedä mikä -- minusta tuntui
siltä, että siellä kaikki odottivat ja etten saanut viipyä kauemmin.
Niinpä jätinkin työni keskeneräiseksi, otin _sola_-hattuni, säikyttelin
pimeätä autiota tietä kolisevilla rattaillani ja saavuin avaraan
palatsiin, joka hiljaisena seisoi kukkulain kupeella.

Ensimmäisessä kerroksessa portaat johtivat erittäin tilavaan
eteissaliin. Sen laajat, koristellut holvit lepäsivät kolmen tanakkain
pylvästen muodostaman kannaterivin varassa huokaillen öin päivin omaa
ääretöntä yksinäisyyttänsä. Päivä oli vast'ikään sammunut, ja lamppuja
ei ollut vielä sytytetty. Kun avasin oven, tuntui sisäpuolella syntyvän
ankara kiire, ikäänkuin ihmisjoukko olisi hämmentyneenä hajaantunut
ja rientänyt pakoon ovista ja ikkunoista, käytävien, kuistikoiden ja
toisten huoneiden kautta.

Kun en nähnyt ketään, seisoin siinä ihan hämmästyneenä, jonkinlaisen
hurmioisen riemun jäykistäessä tukkaani ja heikon, aikojen kuluessa
melkein olemattomiin häipyneen ruusuöljyn- ja voiteidentuoksun
viipyessä sieraimissani. Seisoessani avaran, aution salin pimeässä
nurkassa noiden vanhojen pylväiden välissä minä kuulin suihkulähteiden
veden solisevan marmoripermannolle, kuulin omituisesti soivan kitaran,
korujen helinän ja nilkkatiukujen kilinän, kuulin tuntien kulumista
osoittavien kellojen lyönnit, tuulen häilyttämien kristalliriipukkeiden
ja -kruunujen hiljaisen helkkeen, käytävissä häkeissään olevien
satakielien laulun, puutarhassa asustavien haikaroiden raksutuksen, ja
kaikki tuo kietoi minut ihmeelliseen, ylimaalliseen musiikkiin.

Sitten minä jouduin sellaisen loihdun valtoihin, että tämä
käsinkoskematon, luoksepääsemätön, tähän maailmaan kuulumaton ilmestys
tuntui minusta ainoalta todelliselta -- ja kaikki muu pelkältä
unennäöltä. Että minä, Sridzhut Se-ja-se, autuaasti kuolleen Sen-ja-sen
vanhin poika, nautin neljänsadanviidenkymmenen rupian suuruista
kuukauspalkkaa suorittaessani velvollisuuksiani puuvillatullien
kokoojana ja että minä joka päivä ajoin työmaalleni kevyissä vaunuissa,
lyhyeen nuttuun ja _sola_-hattuun puettuna, tuntui minusta niin
hämmästyttävän naurettavalta harhakuvitelmalta, että purskahdin
raikuvaan nauruun seisoessani siinä pimeässä, avarassa ja äänettömässä
salissa.

Samassa saapui palvelijani, palava öljylamppu kädessään. En tiedä,
pitikö hän minua mielettömänä, mutta minulle itselleni selvisi äkkiä,
että tosiaankin olin Sridzhut Se-ja-se, Sen-ja-sen edesmenneen henkilön
poika. Vain runoilijamme, suuret ja pienet -- niin ajattelin -- voivat
sanoa, onko jossakin maanpiirissä tai sen ulkopuolella sellainen
olopaikka, jossa näkymättömät suihkukaivot lakkaamatta solisevat ja
näkymättömien keijukaissormien soittelemat kitarat helkkävät ikuisia
sopusoinnun säveliä, mutta joka tapauksessa oli varmaa, että minä
keräilin tullimaksuja Baritshin puuvillamarkkinoilla ansaiten siten
neljänsadanviidenkymmenen rupian palkan kuukaudessa. Minä nauroin kovin
hilpeästi merkilliselle päähänpistolleni istuessani telttapöytäni
ääressä lukien sanomalehteä öljylampun valossa.

Lopetettuani lukemiseni ja nautittuani illalliseni minä sammutin
lampun ja lähdin makuulle pieneen sivuhuoneeseen. Avoimesta
ikkunasta, metsiensä tummentoon peittyvien Avalli-vuorten yli,
silmäili lukemattomien miljoonien peninkulmien päässä sijaitseva
hohteleva tähti tullimaksujen kokoilijaa, joka lepäsi vaatimattomassa
telttavuoteessansa. Tuo ajatus minua ihmetytti ja huvittikin, ja enpä
tiedä, milloin vaivuin uneen tai miten kauan nukuin. Mutta yht'äkkiä
minä kavahdin hereille, vaikka en kuullut mitään enkä nähnyt ketään
huoneeseen tunkeutunutta -- ainoastaan kukkulan laen yli tasaisesti
paistava kirkas tähti oli painunut näkymättömiin, ja kuunsirpin himmeä
valo lankesi huoneeseen avoimesta ikkunasta salavihkaa, ikäänkuin
tungettelevaisuuttansa häveten.

Minä en nähnyt ketään, mutta olin tuntevinani, kuinka joku minua
kevyesti kosketti. Minun herättyäni hän ei virkkanut sanaakaan,
viittasihan vain sormuksin runsaasti koristetulla kädellänsä minua
varovasti itseänsä seuraamaan. Minä nousin aivan hiljaa, ja vaikka
tämän aution palatsin lukemattomissa suojissa, missä äänet uinuivat
ja kaiku valvoi, ei ollutkaan ketään muuta kuin yksin minä, pelkäsin
kuitenkin joka askelella jonkun heräävän. Useimmat palatsin suojat
olivat aina suljettuina, ja minä en ollut milloinkaan niissä käynyt.

Minä seurasin henkeäpidättäen ja kuulumattomin askelin näkymätöntä
opastani -- en osaa sanoa minne. Kuinka monien loputtomien ja ahtaiden
käytävien, kuinka monien pitkien välikköjen, kuinka monien hiljaisten
ja juhlallisten vastaanottosalien ja pienten salakammioiden läpi minut
kuljetettiinkaan!

Vaikka en voinutkaan nähdä kaunista opastajaani, ei hänen hahmonsa
kumminkaan ollut henkisen katseeni tavoittamattomissa: -- arabialainen
tyttö, kiinteät ja marmorinsileät käsivarret väljistä hihoista
välkkymässä; päähineen reunasta lankesi hänen kasvoillensa ohut harso,
ja vyössä hänellä oli käyrä tikari! Minusta tuntui siltä, että olin
joutunut erääseen Arabian tuhannesta ja yhdestä yöstä ja että olin yön
pimeydessä nukkuvan Bagdadin pimeillä ja ahtailla kaduilla etsimässä
tietä vaaralliseen lemmenkohtaukseen.

Vihdoin sorea oppaani äkkiä pysähtyi tummansinisen väliverhon eteen
ja näytti osoittavan jotakin sen juurella olevaa. Siinä ei ollut
mitään, mutta äkillinen pelonkauhu sai veren suonissani jähmettymään
-- minusta tuntui siltä, kuin olisin nähnyt siinä permannolla verhon
edessä runsaasti kullalla kirjailtuihin vaatteisiin puetun kammottavan
neekeri-eunukin, joka istui jalat ojossa ja nukkui, paljastettu miekka
sylissään. Kaunis kuljettajani hypähti kevyesti hänen jalkojensa yli ja
kohotti esiripun reunaa. Minä näin vilahdukselta osan huonetta, jonka
lattiaa peittivät persialaiset matot. Joku istui siellä vuoteessaan
-- minä en voinut häntä nähdä, havaitsinhan vain kullankirjailtuihin
aamukenkiin upotetun viehättävän jalkaparin, joka pisti esiin
avaroista safraninkeltaisista roimahousuista ja lepäsi huolettomasti
oranssinvärisellä samettimatolla. Toisella puolella oli sinertävästä
kristallista leikattu tarjotin ja siinä muutamia omenoita, päärynöitä,
oransseja sekä runsaat määrät rypäleitä, jotka kahden pienen pikarin ja
kultaisen viinikulhon keralla ilmeisesti olivat vierasta odottamassa.
Huoneessa palavan oudonlaisen suitsutuksen voimakas, huumaava tuoksu
sai minut melkein tajuttomaksi.

Kun yritin vapisevin sydämin astua eunukin ojennettujen jalkojen
yli, hän äkkiä kavahti hereille, ja miekka putosi hänen sylistänsä
permantoon heleästi kilisten.

Kamala kiljahdus herätti minut, ja minä havaitsin nyt istuvani
vuoteessani ankarasti hikoillen. Kuunsirppi näytti aamunkajasteessa
kalpealta kuin uupunut sairas unettoman yön jälkeen, ja hupsu Meher
Alimme huuteli kuten ainakin: "Takaisin! Takaisin!" astellen eteenpäin
autiolla tiellä.

Siten loppui äkkiarvaamatta arabialainen yöni; mutta olihan vielä tuhat
yötä jäljellä.

Nyt joutuivat päiväni ja yöni ankaraan ristiriitaan. Päivällä minä
toimittelin uupuneena töitäni ja kiroilin yötä, joka lumosi minua
tyhjillä unillansa. Mutta illan tullen jokapäiväinen elämäni ja siihen
kuuluva työn pakko ja rasitus näyttivät minusta mitättömältä, turhalta,
naurettavalta askarrukselta.

Yön tultua minut valtasi omituinen päihtymys. Minä muutuin
tuntemattomaksi, ammoin eläneeksi henkilöksi ja näyttelin osaani
kirjoittamattomassa historiassa, ja lyhyt englantilaismallinen
nuttuni sopi siihen yhtä huonosti kuin ihomyötäiset housunikin.
Punainen samettilakki päässäni, avarat _paidzhama_-housut, kirjailtu
ihokas, pitkä, liehuva silkkinuttu ylläni ja värillinen nenäliinani
_attar_-öljyä tuoksuen minä täydessä asussani istuin mukavassa
pehmeässä nojatuolissani ja vaihdoin savukkeeni ruusuvedellä täytettyyn
monikierteiseen _nargileh_-piippuun hartaasti odotellen ihmeellistä
kohtausta, jonka aikana saisin olla rakastettuni seurassa.

Minä en kykene kuvailemaan niitä ihmeellisiä tapahtumia, joita sattui
yön pimetessä. Minusta tuntui siltä, kuin olisi keväisen ahavan puuska
saanut tämän avaran rakennuksen merkillisissä suojissa kiiriskelemään
katkelmia jostakin kauniista tarinasta, jota voin vähän matkaa seurata,
mutta jonka päättymisestä minulla ei ollut tietoa. Siitä huolimatta
minä harhailin suojasta toiseen koko pitkän yön yrittäen saada siitä
lisää selkoa.

Näiden unenkatkelmien pyörteessä, hennan tuoksuessa ja kitaran
soidessa, suihkulähteiden vihmoessa huoneeseen viileyttä, minä näin
vilahdukselta, ikäänkuin salaman valossa, kauniin neidon. Hänellä oli
yllään avarat safraninkeltaiset _paidzhama_-housut, hänen rusottavissa
hennoissa jaloissaan oli kullankirjaillut kärkiniekat kengät,
ihomyötäiset liivit olivat nekin kultakoristeiset, ja punaisesta
päähineestä putosi kultainen reunaröyhelö hänen lumivalkoiselle
otsalleen ja poskilleen.

Hän oli saanut minut mielettömäksi. Yrittäessäni häntä saavuttaa minä
kuljin huoneesta huoneeseen, käytävästä toiseen unien salatun ja
loihtuisan maailman eksyttävässä labyrintissa.

Toisinaan iltasella, kun huolellisesti varustauduin kuninkaiden sukua
olevaksi ruhtinaaksi istuen ison kuvastimen edessä, jonka kummallakin
puolella paloi kynttilä, minä havaitsin äkkiä persialaisen kaunottaren
kuvan oman kuvani vieressä. Hän käänsi nopeasti päätänsä, suurissa
tummissa silmissä välkähti kiivaan intohimon ja tuskan ilme, suloiset
punaiset huulet olivat puhumaan avautumassa, hänen sorea ja solakka
vartensa, nuoruuden kruunaama kuin kukkaansa puhjennut köynnöskasvi,
suoristui äkkiä hänen viehättävästi huojahdellen astellessaan, tuska ja
kiivas kaipaus ja hurmio leimahtivat häikäisevinä ilmi, hymy väikähti,
hipaisi katse ja hohtelivat jalokivet ja silkki -- ja hän häipyi pois.
Äkillinen tuulenpuuska, kukkuloiden ja metsien kaikkien tuoksujen
kyllästämä, puhalsi lamppuni sammuksiin; minä riisuin vaatteet
yltäni ja heittäydyin vuoteeseeni, silmät suljettuina ja ruumiini
riemua väristen, ja ympärilläni leijuvassa ilmanhengessä, metsiltä
ja kukkuloilta kantautuvissa tuoksuissa, väikkyi hiljaisen tummuuden
halki luokseni moni hyväily, moni suutelo ja moni hellä käden kosketus,
hiljainen kuiske kohtasi korvaani ja suloinen henkäys tuntui otsallani,
ja toisinaan leyhyi poskillani leppoisa hieno liina. Sitten kiersi
salaperäinen käärme minut hitaasti pyörryttäviin kiemuroihinsa, ja minä
vaivuin syvin huokauksin tajuttomuuteen ja vihdoin syvään uneen.

Eräänä iltana minä päätin lähteä ratsastamaan; en tiedä kuka minua
rukoili jäämään, mutta sinä päivänä minä en halunnut kuunnella
mitään pyyntöjä. Englantilaiskuosinen hattuni ja nuttuni riippuivat
naulakossa, ja minä olin parhaillaan niihin tarttumassa, kun äkillinen
pyörretuuli, joka toi mukanansa Sustan hiekkaa ja Avalli-kukkuloiden
lakastuneita lehtiä, tempasi ne karkeloonsa. Samalla helähti hilpeä
nauru, joka yhä äänekkäämmäksi käyden kosketti iloisuuden kaikkia
kieliä, kunnes häipyi auringonlaskun maille.

Minä en voinut lähteä ratsastamaan, ja seuraavana päivänä minä
ikiajoiksi luovuin hupsusta englantilaisesta hatustani ja nutustani.

Seuraavan yön hiljaisuudessa minä jälleen kuulin tukahdutettua,
sydäntäsärkevää nyyhkytystä -- ikäänkuin olisi vuoteeni alta,
jättiläissuuren palatsin kiviperustuksista, pimeän, kostean haudan
syvyydestä surkeasti huutanut jokin ääni minua rukoillen: "Oi pelasta
minut! Murra nuo ankaran harhaluulon, kalmankaltaisen horroksen ja
hedelmättömien unennäköjen ovet, nosta minut luoksesi satulaan, paina
minut sydäntäsi vasten, ratsasta yli kukkuloiden, metsien halki ja
virtojen poikki ja vie minut yläpuolellani olevien aurinkoisten
huoneittesi lämpöön ja loistoon!"

Kuka minä olen? Ah, kuinka voisinkaan sinut pelastaa? Mikä hukkuva
kaunotar, mikä lihaksitullut intohimo minun onkaan vedettävä rannalle
tästä unien hurjasta pyörteestä? Sinä ihana taivahinen ilmestys!
Missä oletkaan kukoistanut ja milloin? Minkä viileän lähteen
partaalla, minkä taatelilehdon varjossa sinä oletkaan syntynyt --
tai kenen kodittomana erämaassa vaeltavan helmaan? Mikä beduiini
sieppasikaan sinut äitisi käsivarsilta, avautuvan kukan villistä
köynnöksestä, nosti sinut salamana kiitävän ratsunsa selkään, kiiti
yli polttavan hietikon ja vei sinut orjamarkkinoille -- mihin
kuninkaankaupunkiin? Ja mikä padishaahin palvelija, joka siellä
näki häveliäänä kukoistavan nuoruutesi ihanuuden, maksoikaan sinut
kullalla, nosti sinut kultaisiin kantotuoleihin ja tarjosi sinut
lahjana herransa seraljiin? Ja millainen onkaan sen paikan historia?
_Sareng_-viulu siellä visersi, nilkkahelyt helisivät, välkähtivät
toisinaan tikarit ja hehkui Shiraz-viinin myrkky, ja leimahtava katse
oli kuin lävistävä miekka! Mikä suunnaton suuruus, mikä sanomaton
orjuus! Orjatytöt oikealla ja vasemmalla puolellasi häilyttivät
_tshamar_-viuhkaa timanttien välkehtiessä heidän rannerenkaissansa,
padishaahi, kuningasten kuningas, painui polvilleen sinun, jalokivillä
koristettujen lumivalkoisten jalkojesi eteen, ja ulkopuolella seisoi
kauhea abessinialainen eunukki, kuoleman sanansaattajan kaltaisena,
mutta vaatetettuna kuin enkeli, paljastettu miekka kädessään. Kun
sinut, erämaan kukkasen, sitten oli nielaissut suuruuden veripunainen,
häikäisevä meri, kateuden ja mustasukkaisuuden vaahtopäät ja
vehkeilyjen kalliot ja salakarit, mille julman kuoleman rannikolle sinä
jouduitkaan heitetyksi tai mihin toiseen vielä loistavampaan ja vielä
julmempaan maahan?

Samassa kuului hupsu Meher Ali huutavan: "Takaisin! Takaisin! Kaikki on
valhetta! Kaikki on valhetta!" Minä avasin silmäni ja huomasin, että
oli jo valoisa. Palvelijani tuli tuoden minulle kirjeitä, ja keittäjä
odotti kunnioittavasti tervehtien minun käskyjäni.

Minä sanoin: "En voi jäädä tänne kauemmaksi." Vielä samana päivänä
minä kokosin tavarani ja siirryin toimistorakennukseeni. Vanha Kerim
Khan hieman hymyili minut nähdessään. Se ärsytti minua, mutta minä en
virkkanut mitään, kävinhän vain käsiksi töihini.

Illan lähetessä minä kävin hajamieliseksi; tuntui siltä, kuin
olisi ollut lähdettävä johonkin kohtaukseen, ja puuvillalaskujen
tarkasteleminen näytti kerrassaan joutavalta; eipä tuntunut itse
nizaminkaan kuninkaallinen arvo minkäänveroiselta. Kaikki se, mikä
kuului nykyisyyteen, mikä liikkui ja toimi ja teki työtä elääksensä,
näytti merkityksettömältä, tarkoituksettomalta ja halveksittavalta.
Minä heitin pois kynäni, suljin pääkirjani, astuin ajoneuvoihini
ja lähdin matkaan. Minä huomasin niiden pysähtyvän itsestään
marmoripalatsin portille hämärähetken tullen. Nopein askelin minä
nousin portaita ja astuin sisään.

Siellä vallitsi painostava hiljaisuus. Pimeät huoneet silmäilivät minua
synkästi, ikäänkuin olisin niitä loukannut. Sydämeni oli täynnä syvää
katumusta, mutta ei ollut ketään, jolle olisin voinut sen ilmaista tai
jolta olisin voinut pyytää anteeksi. Minä astelin pimeissä huoneissa
hajamielisenä. Toivoilin itselleni kitaraa, jonka säestämänä olisin
voinut laulaa tuntemattomalle: "Oi tuli polttava, se perhos-rukka, joka
turhaan yritti paeta luotasi, on palannut! Suo sille anteeksi vain tämä
kerta, polta sen siivet ja tuhoa se liekkiisi!"

Yht'äkkiä putosi otsalleni kaksi kyynelkarpaloa. Avalli-vuorten
huippu oli sinä päivänä synkkäin pilvijoukkojen peitossa. Kolkot
metsät ja Sustan sameat vedet odottelivat kamalassa jännityksessä
ja onnettomuuttaennustavan rauhallisina. Äkkiä värjyi maa, värjyi
vesi ja taivaskin, ja raju myrskytuuli syöksyi ulvahdellen halki
kaukaisten tiettömien salojen näyttäen salamoivia hampaitansa niinkuin
raivoava mielipuoli, joka on murtanut kahleensa. Palatsin autiot salit
paukuttivat oviansa ja ähkyivät katkerassa tuskassaan.

Palvelijat olivat kaikki toimistorakennuksessa, joten ei ollut
ketään sytyttämään lamppuja. Yö oli pilvinen ja vailla kuutamoa.
Huoneen pimeässä minä selvästi tunsin, että matolla vuoteen edessä
makasi nainen, kasvot vasten permantoa, epätoivoisena repien pitkiä
valtoimia hiuksiansa. Hänen kauniista otsastansa tihkui veri, ja hän
milloin nauroi karua, soinnutonta, ilotonta nauruansa, milloin puhkesi
kiihkeään, kouristuksentapaiseen nyyhkytykseen, milloin taas repi
vaatteitansa ja takoi paljasta rintaansa tuulen ulvoessa avoimesta
ikkunasta ja virtoinaan valuvan sateen kastellessa hänet läpimäräksi.

Myrsky ja kiihkeät valitukset jatkuivat taukoamatta koko yön. Minä
astelin pimeässä huoneesta toiseen hyödyttömän murheen vallassa. Ketäpä
voinkaan lohduttaa, kun ei ketään ollut? Kenen olikaan tuo ankara
tuska? Mistä johtuikaan tuo lohtua-saamaton suru?

Mielipuoli huuteli yhä: "Takaisin! Takaisin!! Kaikki on valhetta!
Kaikki on valhetta!!"

Minä havaitsin päivän koittaneen ja näin Meher Alin kiertävän palatsia
tämän kamalan sään vallitessa huutaen tavanomaista huutoansa. Äkkiä
johtui mieleeni, että hänkin kenties oli kerran elänyt tässä talossa ja
että hän, vaikka olikin menettänyt järkensä, palasi sinne joka päivä ja
kiersi kiertämistään marmorisen demonin kaameata tenhoa totellen.

Myrskystä ja sateesta huolimatta minä juoksin hänen luoksensa ja
kysyin: "Hei, kuulehan, Meher Ali, mikä on valhetta?"

Mies ei vastannut mitään, sysäsihän minut vain syrjään ja kiersi
jälleen kiertämistään mielettömästi huutaen, niinkuin lintu
liipoittelee lumottuna käärmeen kidan yläpuolella, ja yritti samalla
epätoivoisesti itseänsä varoittaa toistamalla yhä: "Takaisin!
Takaisin!! Kaikki on valhetta! Kaikki on valhetta!!"

Minä juoksin kuin mielipuoli rankkasateessa toimistooni ja huudahdin
Kerim Khanille: "Sano minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!"

Minä sain ukolta kuulla seuraavaa. Tässä palatsissa oli aikoinaan
raivonnut lukemattomia tyydyttämättömiä intohimoja ja hurjien
nautintojen synkeitä lieskoja, ja kaikkien sydämentuskien ja tuhottujen
toiveiden kirous oli tehnyt kaikki rakennuksen paadet niin janoisiksi
ja ahnaiksi, että ne nälkiintyneen hirviön tavoin yrittivät ahmaista
jokaisen elävän ihmisen, joka sattumalta niitä lähestyi. Yksikään
niistä, jotka olivat viettäneet siellä kolme yötä perätysten, ei voinut
pelastua tuosta julmasta kidasta, lukuunottamatta Meher Alia, joka oli
välttänyt tuhon, mutta menettänyt järkensä.

Minä kysyin: "Eikö minulla ole mitään pelastumisen mahdollisuutta?"
Vanhus vastasi: "On yksi ainoa keino, mutta se on erittäin vaikea.
Minä ilmoitan sen teille, mutta sitä ennen teidän tulee kuulla tarina
eräästä persialaistytöstä, joka aikoinansa eli tuossa nautinnon
kartanossa. Eriskummaisempaa ja sydäntäsärkevämpää murhenäytelmää ei
ole tämän maan päällä milloinkaan nähty." --

Samassa kantajat ilmoittivat junan saapuvan. Niin pian? Me kokosimme
kiireesti tavaramme junan tullessa asemalle. Eräs englantilainen
herrasmies, joka nähtävästi oli vast'ikään herännyt unestansa, katseli
ensimmäisen luokan vaunun ikkunasta yrittäen saada selkoa aseman
nimestä. Matkakumppanimme havaittuansa hän huudahti: "Hei!" ja kutsui
hänet omaan osastoonsa. Me, joka matkustimme toisessa luokassa, emme
saaneet tilaisuutta ottaa selkoa siitä, kuka mies oli, enempää kuin
siitäkään, miten hänen tarinansa päättyi.

Minä sanoin: "Mies nähtävästi piti meitä houkkioina ja petteli meitä
piloillaan. Tarina on pelkkää keksintöä alusta loppuun asti." Seuraava
kiista johti elinkautiseen välienrikkoutumiseen minun ja teosofisen
sukulaiseni kesken.



VOITTO


Hän oli prinsessa Adzhita. Ja kuningas Narajanin hovirunoilija ei ollut
milloinkaan häntä nähnyt. Lausuessaan kuninkaalle uutta runoelmaansa
hän aina koroitti ääntänsä senverran, että se kuului salia kiertävillä
peitetyillä parvekkeilla olevien näkymättömien kuulijoiden korvaan. Hän
lähetti laulunsa kohti sitä saavuttamattomissa olevaa tähtien maailmaa,
missä se kiertotähti, joka vallitsi hänen kohtaloitansa, loisti
tuntemattomana ja katsetta piillen.

Jokin varjo saattoi häämöttää hänen silmiinsä verhon takaa. Hänen
korviinsa saattoi kantautua kaukaa jokin hiljainen helinä, joka sai
hänet uneksimaan nilkoista ja niiden joka askelella laulavista pienistä
kultaisista kellosista. Ah, ne sirot rusojalat koskettelivat maan
tomua niinkuin Jumalan armo langennutta! Runoilija oli ne nostanut
alttarille, sydämeensä, missä hänen syntyvä laulunsa noudatteli noiden
kultaisten tiukujen säveliä. Hän tiesi aina varsin varmasti, kenen
varjo verhon takaa häämötti ja kenen nilkkatiukujen helinä sekaantui
hänen sydämensä tykytykseen.

Mandzhari, prinsessan kamarineito, kulki virralle mennessään runoilijan
asunnon ohi ja muisti joka päivä salavihkaa vaihtaa muutamia
sanoja hänen kanssaan. Havaitessaan tien autioksi ja maan hämäriin
verhoutuneeksi hän astui rohkeasti runoilijan huoneeseen ja istui hänen
mattonsa kulmalla. Harson väri ja hiuksiin pistetty kukka osoittivat
hänen pukeutuneen hieman tavallista huolellisemmin.

Ihmiset hymyilivät ja kuiskailivat, ja heitä ei sopinutkaan siitä
moittia. Runoilija Shekhar näet ei milloinkaan huolinut salata sitä
tosiasiaa, että nämä kohtaukset olivat hänelle ilmeiseksi iloksi.

Tytön nimi merkitsi _kukkaskiehkuraa_. Tavalliselle kuolevaiselle
se epäilemättä oli riittävän suloinen. Mutta Shekhar lisäsi nimeä
omalla tavallansa: hän nimitti neitoa Kevätkukkasten kiehkuraksi. Ja
tavalliset kuolevaiset ne pudistelivat päätänsä ja sanoivat: Jopa nyt
jotakin!

Runoilijan laulamissa kevätlauluissa kevätkukkasten kiehkuraa
lakkaamatta ylistettiin. Kuningas vilkutti ja hymyili sen kuullessaan,
ja runoilija hymyili puolestaan hänkin.

Kuningas saattoi häneltä tiedustella: "Onko mehiläisen tehtävänä
ainoastaan kevään kartanolla hyriseminen?"

Runoilija vastasi: "Ei, sen pitää lisäksi imeä hunajaa kevätkukkasten
kiehkurasta."

Silloin kaikui nauru kuninkaan salissa. Ja kerrottiinpa, että prinsessa
Adzhitakin nauroi nähdessään neitonsa omaksuvan runoilijan hänelle
antaman nimen, ja Mandzhari oli sydämestään iloinen.

Niin tosi ja väärä maailmassa toisiinsa sekaantuvat -- ja siihen, mitä
Jumala luo, ihminen lisää omat koristeensa.

Vain se oli puhdasta totta, mitä runoilija lauloi. Aiheena oli Krishna,
rakastava jumala, ja Radha, rakastettu, Ikuinen Mies ja Ikuinen Nainen,
suru, joka juontuu aikojen alusta, ja ilo, jolla ei ole loppua.
Näiden laulujen totuuden todisti sisimmässä sydämessään jokainen,
kerjäläisestä kuninkaaseen asti. Runoilijan laulut elivät kaikkien
huulilla. Kuun vähänkin kimmeltäessä ja suvituulen vienoimminkin
hengittäessä hänen laulunsa helkkyivät ilmoille ikkunoista ja
pihamailta, purjevenheistä ja maantien puitten varjosta, lukemattomien
äänien kantamina.

Niin päivät kuluivat onnellisesti. Runoilija lausuili, kuningas
kuunteli, muut kuulijat osoittivat suosiotansa, Mandzhari kulki yhä
edelleenkin runoilijan asunnon ohi virralle mennessään -- parvekkeen
verhon takaa väikkyi näkyviin varjo, ja kaukaa kuului pienten
kultaisten kellosten helinä.

Juuri niihin aikoihin lähti kotoansa etelästä valloitusretkellensä
eräs runoilija. Hän saapui kuningas Narajanin luo Amarapurin
kuningaskuntaan. Hän seisoi valtaistuimen edessä ja lausui säkeitä
kuninkaan ylistykseksi. Hän oli matkallansa haastanut kilpasille kaikki
hovirunoilijat, ja hänen voittokulkunsa oli ollut keskeytymätön.

Kuningas otti hänet vastaan kunnioittavasti ja virkkoi: "Runoilija,
minä lausun sinut tervetulleeksi."

Pundarik, runoilija, vastasi ylpeästi: "Valtias, minä vaadin sotaa."

Shekhar, kuninkaan hovirunoilija, ei tietänyt, kuinka uskaltaisi käydä
runolliseen taisteluun. Yöllä hän ei päässyt uneen. Pimeässä ahdisteli
hänen mielikuvitustansa kuuluisan Pundarikin valtava hahmo, hänen
käyrämiekkaa muistuttava nenänsä ja korskasti kallistettu päänsä.

Shekhar astui seuraavana aamuna areenalle vapisevin sydämin.
Istuinpaikat olivat yltympäri täynnä kuulijoita ja katselijoita.

Runoilija tervehti kilpakumppaniansa hymyillen ja kumartaen. Pundarik
vastasi tervehdykseen hieman päätänsä nyökäyttämällä ja kääntyi
merkitsevästi hymyillen silmäilemään ihastelevien seuralaistensa
joukkoa.

Shekhar loi silmäyksen kohti korkeata peitettyä parveketta ja tervehti
mielessään sydämensä valtiatarta lausuen itsekseen: "Jos minä suoriudun
voittajana tämän päivän taistelusta, niin sinun voitollinen nimesi on
tuleva koroitetuksi kunniaan ja kirkkauteen."

Torvi soi. Väkijoukko nousi seisaalleen ja huusi voittoa kuninkaalle.
Avaraan valkoiseen viittaan puettu kuningas saapui saliin hitain
askelin, kuin syksyn vyöryvä pilvi, ja istuutui valtaistuimellensa.

Pundarik nousi, ja laaja sali hiljeni. Pää kohotettuna ja rinta
korkeana hän alkoi ukkosäänin lausua kuningas Narajanin ylistystä.
Hänen sanansa murtuivat salin seiniin kuin meren valtavat mainingit
ja tuntuivat tärisyttävän kuuntelevien kylkiluita. Kun hän siinä
taidokkaasti luetteli Narajanin nimen eri merkityksiä ja kutoi jokaisen
nimeen kuuluvan kirjaimen säkeittensä verkkoon kaikenlaisia yhdistelmiä
käytellen, niin hänen hämmästyneet kuulijansa tuskin kykenivät
hengittelemään.

Vielä muutamia minuutteja senjälkeen, kun hän jo oli istuutunut, hänen
äänensä kaiku värisi kuninkaan linnan lukemattomissa pylväissä ja
tuhansissa sanattomissa sydämissä. Oppineet professorit, joita oli
saapunut kaukaisista maista, kohottivat oikeata kättänsä ja huusivat:
Hyvä!

Kuningas loi silmäyksen Shekharin kasvoihin, ja Shekhar puolestaan
kohotti hetkiseksi kärsivän katseensa valtiaaseensa ja nousi sitten
niinkuin haavoittunut hirvi ajajien lähetessä. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat, hänen ujoutensa melkein naisellinen; hänen hento, nuorekas
vartalonsa näytti olevan valmis helisemään soittimena vähimmästäkin
kosketuksesta, niinkuin kiinteästi viritetty vina.

Hänen päänsä oli painuksissa, hänen äänensä kaikui heikkona, kun hän
aloitti. Muutamat ensimmäiset säkeet olivat tuskin kuuluvat. Sitten hän
hitaasti kohotti päätänsä, ja hänen kirkas, pehmeä äänensä nousi kohti
taivasta niinkuin värähtelevä tulenliekki. Hän aloitti esittämällä
muinaisten aikojen hämäriin häipyvää kuninkaallisen suvun historiaa ja
kuvaili sitä aina nykyisiin aikoihin asti kertoen sen lakkaamattomasta
urhoollisuudesta ja verrattomasta ylevämielisyydestä. Hän kiinnitti
katseensa kuninkaan kasvoihin, ja kuningassukuun kohdistuva kansan syvä
ja ilmilausumaton rakkaus kohosi kuin suitsutuksena hänen laulussaan
kietoen valtaistuinta joka puolelta. Ennen istuutumistansa hän lausui
viimeisiksi sanoikseen: "Valtiaani, toiset voinevat leikkiä paremmin
sanoilla, mutta kukaan ei rakasta sinua hartaammin kuin minä."

Kuulijoiden silmät olivat kyynelten vallassa, ja kiviseinissä kaikuivat
voitonhuudot.

Tuota kansanomaista tunteenpurkausta pilkaten, ylväästi päätänsä
pudistaen ja ivallisesti hymyillen Pundarik nousi ja sinkosi
kuuntelijoille kysymyksen: "Onko olemassa mitään sanoja korkeampaa?"
Samassa sali jo jälleen hiljeni.

Sitten hän ihmeteltävää oppineisuutta osoittaen todisti, että alussa
oli Sana ja että Sana oli Jumala. Hän keräsi valtavan määrän pyhien
kirjojen lausumia ja rakensi Sanalle alttarin, jonka varassa se kohosi
kaikkea muuta taivaassa ja maan päällä olevaa korkeammalle. Hän toisti
kysymyksensä valtavin äänin: "Onko olemassa mitään sanoja korkeampaa?"

Hän silmäili ylpeästi ympärillensä. Kukaan ei uskaltanut ottaa vastaan
hänen haastettansa, ja hän istuutui verkalleen, niinkuin jalopeura,
joka on vast'ikään saanut uhristansa täyden aterian. Oppineet huusivat:
Hyvä! Kuningas vaikeni ihmetellen, ja runoilija Shekhar tunsi itsensä
ihan mitättömäksi tuon hämmästyttävän oppineisuuden rinnalla.
Laulukilpailu oli siltä päivältä lopussa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Shekhar aloitti laulunsa. Se oli niiltä ajoilta,
jolloin lemmenhuilun sävelet ensimmäisen kerran saivat väräjöimään
Vrindan metsän liikkumatonta ilmaa. Paimennaiset eivät tietäneet,
kuka oli soittelija ja mistä soitanto kuului. Toisinaan se näytti
tulevan suvituulen sydämestä ja toisinaan pilvenhaituvista, jotka
väikkyivät kukkulan laella. Se toi kutsuvia viestejä auringonnousun
maasta, ja sen huokauksessa asui päivänlaskun viimeinen haikeus. Tähdet
tuntuivat olevan sävelaukkoina soittimessa, joka upotti sointuihinsa
yön unelmat. Sävelet tuntuivat purkautuvan yht'äkkiä esiin kaikilta
tahoilta, vainioilta ja lehdoista, varjoisilta kujilta ja yksinäisiltä
poluilta, taivaan heleästä sinestä ja nurmen nuoresta vihreydestä. He
eivät tietäneet sen tarkoitusta eivätkä löytäneet sanoja ilmaistakseen
sydämensä kaipausta. Kyynelet täyttivät heidän silmänsä, ja heidän
elämänsä näytti ikävöivän kuolemaa tuhoojaksensa.

Shekhar unohti kuulijansa, unohti voimain mittelyn vastustajansa
kanssa. Hän seisoi siinä yksinään ajatustensa keskellä, jotka humisivat
ja värisivät hänen ympärillänsä niinkuin lehdet suvituulessa, ja lauloi
Huilulauluansa. Hänen mielessään oli näkynä kuva, joka oli saanut
hahmonsa varjoleikistä, ja etäisten askeleiden aiheuttama hiljainen
helinä.

Hän istuutui. Kuulijoita värisytti sanomattoman ilon alakuloinen
tunto, rajaton ja epämääräinen, ja he unhottivat osoittaa hänelle
suosiotansa. Tuon tunnon häivyttyä Pundarik astui valtaistuimen eteen
ja haastoi kilpakumppaninsa määrittelemään, kuka tuo Rakastaja oli ja
kuka oli Rakastettu. Hän silmäili pöyhkeästi ympärillensä, hymyili
seuralaisilleen ja kysyi sitten uudelleen: "Kuka on Krishna, rakastaja,
ja kuka on Radha, rakastettu?"

Sitten hän alkoi eritellä noiden nimien juuria -- ja niiden merkitysten
erilaisia selityksiä. Hän esitti erinomaisen taitavasti hämmästyneelle
kuulijakunnalle kaikkien metafyysillisten koulukuntien teorioihin
sisältyvät vaikeudet. Hän erotti jokaisen noihin nimiin sisältyvän
kirjaimen naapureistansa ja ahdisti niitä sitten vääjäämättömällä
logiikallansa, kunnes ne merkityksettöminä putosivat maan tomuun.
Sitten hän ne jälleen nosti ja sommitteli niistä uuden merkityksen,
jota ovelinkaan sanansaivartelija ei ollut milloinkaan ennen keksinyt.

Oppineet olivat haltioissaan. He osoittivat äänekkäästi suosiotansa,
ja yleisö noudatti heidän esimerkkiänsä erehtyen uskomaan, että olivat
sinä päivänä nähneet ihmeellisen älyn repivän hajalle viimeisenkin
totuutta salaavan verhon kappaleen. Hänen suunnattoman taidonnäytteensä
suoritus hurmasi heidät siinä määrin, että he unohtivat itseltänsä
kysyä, oliko sen takana mitään totuutta.

Kuninkaan mieli oli täynnä ihmettelyä. Koko ilmakehä oli nyt puhdas
musiikin haaveista, ja ympäröivä maailma näytti ihan toisenlaiselta
kuin ennen: nuoren raikkaan nurmen sijalla oli vankka valtatie,
murskatulla kivellä tasoitettu ja lujitettu.

Yleisön mielestä heidän oma runoilijansa näytti pelkältä poikaselta
verrattuna tähän jättiläiseen, joka asteli aivan vaivattomasti raivaten
joka askelella tieltänsä vaikeuksia sanojen ja ajatusten maailmassa. He
tajusivat ensi kerran selvästi, että heidän Shekharinsa kirjoittamat
runoelmat olivat typerän yksinkertaisia ja että oikeastaan oli pelkkä
sattuma, etteivät he itse olleet niitä sepittäneet. Ne eivät olleet
uusia, vaikeita, opettavia eivätkä tarpeellisiakaan.

Kuningas yritti yllyttää runoilijaansa terävillä katseillaan, yritti
vaieten yllyttää häntä viimeiseen ponnistukseen. Mutta Shekhar ei ollut
tietävinään, istuihan vain paikallaan.

Kuningas vihastui ja astui valtaistuimeltansa -- riisui helmikäätynsä
ja laski sen Pundarikin päähän. Kaikki salissa-olijat osoittivat
äänekkäästi suosiotansa. Parvekkeelta kuului hiljaista hameiden kahinaa
ja kultaisten vyötiukujen helinää. Shekhar nousi paikaltansa ja lähti
salista.

       *       *       *       *       *

Kuun kavennut sirppi tuskin ollenkaan valaisi tummaa yötä. Shekhar,
runoilija, otti käsikirjoituksensa hyllyistänsä ja keräsi ne lattialle.
Eräät niistä sisälsivät hänen varhaisimpia teoksiansa, jotka hän oli
melkein unohtanut. Hän käänteli sivuja lukien kohdan sieltä, toisen
täältä. Ne näyttivät kaikki hänestä vaivaisilta ja jokapäiväisiltä --
pelkkiä sanoja ja lapsellisia soinnutteluja!

Hän repi kappaleiksi kirjan toisensa jälkeen, heitti ne tulikattilaan
ja virkkoi: "Sinulle, sinulle, minun ihanaiseni, minun tuleni! Sinä
olet palanut minun sydämessäni kaikkina näinä turhina vuosina. Jos
elämäni olisi kultakappale, niin se kestäisi koettelemuksensa siitä
kirkastuen, mutta se onkin vain tallattua nurmea, ruohoa, josta ei jää
jäljelle muuta kuin tämä kourallinen tuhkaa."

Yön hetket kuluivat. Shekhar avasi huoneensa ikkunat. Hän levitti
vuoteellensa valkoisia lempikukkiansa, jasmiineja, tuberosia ja
päivänkukkia, toi makuuhuoneeseensa kaikki asunnostaan löytämänsä
lamput ja sytytti ne. Sitten hän sekoitti hunajaan jonkin myrkyllisen
juuren ydinmehua, joi sen ja painautui vuoteeseensa.

Käytävästä oven ulkopuolelta kuului kultaisten nilkkatiukujen helinä,
ja ilmanhenki toi huoneeseen vienon tuoksun.

Runoilija lepäsi vuoteessaan silmiänsä avaamatta ja lausui:
"Valtiattareni, oletteko vihdoin palvelijaanne armahtanut ja tullut
hänen luoksensa?"

Lempeä ääni kuului vastaavan: "Runoilijani, minä olen tullut."

Shekhar avasi silmänsä -- ja näki vuoteensa vieressä naishahmon.

Hänen näkönsä oli käynyt himmeäksi. Ja hänestä tuntui siltä, kuin se
varjon väikkeestä luotu kuva, jota hän oli aina säilyttänyt alttarilla
sydämensä syvimmässä, olisi hänen viimeisenä hetkenänsä astunut
ulkoiseen maailmaan näkemään hänen kasvojansa.

Nainen lausui: "Minä olen prinsessa Adzhita."

Runoilija nousi ankarin ponnistuksin istualleen.

Prinsessa kuiskasi hänen korvaansa: "Kuningas ei ole kohdellut teitä
oikeudenmukaisesti. Kilpataiston voittaja olette te, minun runoilijani,
ja minä olen tullut kruunaamaan teitä voiton kruunulla."

Hän otti kaulaltansa kukkaseppelen ja laski sen hänen hiuksillensa, ja
runoilija vaipui vuoteeseensa kuoleman koskettamana.



OLIPA KERRAN KUNINGAS


"Olipa kerran kuningas."

Kun olimme lapsia, emme ollenkaan halunneet tietää, kuka sadun kuningas
oli. Samantekevää, oliko hänen nimensä Shiladitja vai Shaliban, asuiko
hän Kashissa vai Kanaudzhissa. Seitsenvuotiaan poikasen sydämen sai
sykähtelemään, ilosta sykähtelemään tämä totuuksista korkein, tämä
kaikkien todellisuuksien todellisuus: "Olipa kerran kuningas."

Nykyisen ajan lukijat ovat paljoa tarkempia ja vaateliaampia.
Kuullessaan tarinan alkavan siten he kohta paneutuvat kriitillisiksi
ja epäluuloisiksi. He suuntaavat tieteen valonheittäjän tarumaiseen
hämäryyteen ja tiedustelevat: "Mikä kuningas?"

Tarinain-kertojat ovat hekin muuttuneet paljoa täsmällisemmiksi.
He eivät enää tyydy vanhaan epämääräiseen "Olipa kerran kuningas",
vaan omaksuvat syvästi oppineen ilmeen ja aloittavat: "Olipa kerran
kuningas, jonka nimi oli Adzhatasatru."

Nykyaikaisen lukijan uteliaisuus ei kumminkaan ole niin helposti
tyydytetty. Hän silmäilee tarinankertojaa tieteellisten silmälasiensa
läpi ja kysyy jälleen: "Mikä Adzhatasatru?"

"Jokainen koulupoika tietää", jatkaa silloin tarinoitsija,
"että Adzhatasatruja on ollut kolme. Ensimmäinen heistä syntyi
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ennen Kristusta ja kuoli aivan
pienenä, kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä. Valitan kovin,
että on mahdotonta löytää mistään luotettavasta lähdekirjasta hänen
hallitustansa koskevia tietoja. Toisen Adzhatasatrun historioitsijat
tuntevat paremmin. Jos katsotte Historiallisesta tietosanakirjasta..."

Näin pitkälle ehdittyä nykyaikaisen lukijan epäilykset ovat haihtuneet.
Hän tuntee voivansa varmasti luottaa tarinoitsijaansa. Hän ajattelee:
"Nytpä saamme tutustua tarinaan, joka on sekä opettava että hyödyttävä."

Kuinka mielellämme me pettelemmekään itseämme! Meissä on kaikissa
salainen pelko, että meitä voidaan pitää tietämättöminä. Ja loppujen
lopuksi me sittenkin päädymme tietämättömyyteen, joskin pitkiä
kiertoteitä kulkien.

Englantilainen sananlasku sanoo: "Jos et minulta kysy, niin minä en
sinulle valehtele." Seitsenvuotias satua kuunteleva poika ymmärtää tuon
täydellisesti: hän pidättyy kysymästä satua kerrottaessa. Niin ollen
sen puhdas ja kaunis epätodellisuus pysyy paljaana ja viattomana kuin
vastasyntynyt lapsonen, läpikuultoisena kuin itse totuus, kirkkaana
kuin raikas lähteensilmä. Meidän nykyaikaisten esittämän mahtipontisen
ja oppineen valheen sitävastoin täytyy varjella todellinen olemuksensa
koristeltuna ja peitettynä. Ja jos missään kohdassa ilmenee
vähäisinkään petoksen tirkistysreikä, niin lukija kääntyy pois
vastenmielisyyttä teeskennellen, ja tekijä menettää maineensa.

Nuoruudessamme me tajusimme kaikki kauniit asiat ja keksimme sadun
kauneudet oman pettämättömän tietomme nojalla. Me emme milloinkaan
välittäneet niin hyödyttömästä asiasta kuin tiede. Me välitimme vain
totuudesta. Ja meidän turmeltumattomat pienet sydämemme tiesivät hyvin,
missä Totuuden kristallipalatsi sijaitsi ja miten sinne päästiin.
Nykyjään edellytetään, että kirjoitamme kokonaisia sivuja tosiasioita,
vaikka totuus onkin vain tämä:

"Olipa kerran kuningas."

Minä muistan varsin hyvin sen illan Kalkuttassa, jolloin satu sai
alkunsa. Oli satanut ja myrskynnyt lakkaamatta. Koko kaupunki oli
tulvan vallassa. Meidänkin kadulla oli vettä polveen saakka. Minä
toivoin hartaasti, olinpa melkein vakuutettukin, ettei opettajani
pääsisi sinä iltana tulemaan. Minä istuin jakkaralla kuistikon
etäisessä kulmassa ja katselin kadulle. Sydämeni tykytti yhä
kiivaammin. Minä kiinnitin katseeni alinomaa sateeseen, ja kun se
alkoi laantua, minä rukoilin niin hartaasti kuin osasin: "Hyvä Jumala,
anna sataa rankemmin puoli kahdeksaan asti". Minä näet uskoin,
ettei sateella ollut mitään muuta tehtävää kuin suojella eräänä
iltana jossakin Kalkuttan sokkelossa istuvaa poikasta opettajan
kauhistuttavista kynsistä.

Ellei rukoukseni liene ollut syynä, esti joka tapauksessa karkeampi
luonnonlaki sadetta taukoamasta.

Mutta opettajaani se valitettavasti ei estänyt tulemasta.

Määrättynä hetkenä minä näin hänen sateenvarjonsa sukeltavan esiin
kadun käänteestä. Toivon suuri saippuakupla särkyi, ja sydämeni tuntui
pakahtuvan. Jos kuoleman jälkeen tulee vastaava rangaistus rikokselle,
niin varmaa on, että opettajani syntyy minuna ja minä synnyn
opettajanani.

Kohta hänen sateenvarjonsa nähtyäni minä juoksin äitini huoneeseen.
Äitini ja isoäitini istuivat toisiansa vastapäätä pelaten korttia
lampun valossa. Minä syöksyin huoneeseen, heittäydyin vuoteeseen äitini
luo ja sanoin:

"Äiti rakas, opettaja on tullut, ja minun päätäni särkee kovin; enkö
pääse tänään vapaaksi?"

Minä toivon, ettei yhdenkään lapsosen sallita lukea tätä tarinaa,
ja luotan ehdottomasti siihen, ettei sitä sijoiteta koulujen oppi-
tai lukukirjoihin. Minä näet menettelin kovin huonosti enkä saanut
minkäänlaista rangaistusta. Päinvastoin: jumalattomuuteni menestyi
erinomaisesti.

Äitini sanoi minulle: "Olkoon menneeksi" ja lisäsi, palvelijattaren
puoleen kääntyen: "Sano opettajalle, että hän saa lähteä takaisin."

Oli aivan selvää, ettei äiti pitänyt sairauttani kovin vakavana, koska
hän jatkoi peliänsä sen enempää asiasta välittämättä. Minä puolestani
puskin pääni pielukseen ja nauroin mieleni hyväksi. Me ymmärsimme
toisemme täydellisesti, äitini ja minä.

Mutta jokainen varmaan tietää, kuinka vaikeata on seitsenvuotiaan
poikasen kauan teeskennellä sairautta. Suunnilleen minuutin kuluttua
minä kävin ahdistamaan isoäitiäni: "Mummo, kerrohan minulle satu."

Minun täytyi pyytää moneen kertaan. Mummo ja äiti jatkoivat peliänsä
minusta ollenkaan huolimatta. Vihdoin sanoi äiti: "Olehan hiljaa,
lapsi. Odota kunnes olemme päättäneet pelimme." Mutta minä pyysin
pyytämistäni: "Mummo, kerro minulle satu." Äidille minä annoin
sen neuvon, että hän voi päättää pelin huomenna -- nyt hänen piti
välttämättä sallia isoäidin kertoa minulle satu.

Vihdoin äiti heitti kortit käsistään ja virkkoi: "On parasta, että
teet mitä hän pyytää. Minä en hänestä selviydy." Hän kenties johtui
ajattelemaan, ettei hänellä itsellänsä olisi huomenna ikävystyttävää
opettajaa, kun minun sitävastoin oli jälleen siedettävä tuhmia
oppituntejani.

Äidin myönnyttyä minä syöksyin mummon luo, tartuin hänen käteensä
ja ihastuneena hypähdellen vedin hänet moskiittiverkkoni suojaan
vuoteelle. Minä syleilin innoissani pielusta, hyppelin edestakaisin ja
hieman tyynnyttyäni sanoin: "No, mummo, annahan kuulua!"

Mummo jatkoi: "Ja kuninkaalla oli kuningatar." Alku oli hyvä. Hänellä
oli vain yksi.

Satujen kuninkailla on yleensä kuningattaria runsaat määrät. Ja kohta,
kun kuulemme, että kuningattaria on kaksi, sydämemme alkaa masentua.
Toinen niistä on varmaan onneton. Mutta mummon sadussa tuo vaara oli
vältetty. Kuninkaalla oli yksi ainoa kuningatar.

Sitten saamme kuulla, ettei kuninkaalla ollut poikaa. Seitsenvuotiaana
minä en ymmärtänyt, miksi tuosta huolisi, vaikka ei poikaa ollutkaan.
Saattoihan hän olla pelkäksi vastukseksi.

Ei hämmästytä meitä kovin sekään, kun kuulemme kuninkaan lähteneen
metsän yksinäisyyteen harjoittamaan lihankidutusta saadakseen pojan.
Yksi ainoa asia olisi voinut saada minut pakenemaan metsään: halu
vapautua opettajastani!

Niin kuningas jätti kotiin kuningattaren ja pienen tyttärensä, joka
kasvoi kauniiksi prinsessaksi.

Kuluu kaksitoista vuotta, ja kuningas jatkaa ankaroita harjoituksiansa
koko tuona aikana milloinkaan ajattelematta kaunista tytärtänsä.
Prinsessa on ehtinyt nuoruutensa täyteen kukoistukseen. Naimaikä
on jo ohi, mutta kuningasta ei kuulu palaavaksi. Ja kuningatar on
suruun menehtyä ja huutaa: "Pitääkö minun rakkaan tyttäreni kuolla
naimattomana? Voi minua! Kuinka kova onkaan kohtaloni."

Sitten kuningatar lähetti miehiä kuninkaan luo vakavasti kehoittamaan
häntä palaamaan yhdeksi ainoaksi yöksi ja nauttimaan yhden ainoan
aterian palatsissaan. Ja kuningas suostui.

Kuningatar keitti omin käsin ja mitä huolellisimmin kuusikymmentäneljä
eri ruokalajia, valmisti odotetulle santelipuisen istuimen ja järjesti
ruoan kultaisiin kulhoihin ja hopeisiin maljoihin. Prinsessan oli
määrä seisoa istuimen takana, kädessään viuhka, riikinkukonsulista
valmistettu. Kaksitoistavuotisen poissaolonsa jälkeen kuningas palasi
taloonsa, ja prinsessa häilytti viuhkaa kirkastaen koko huoneen
kauneudellansa. Kuningas silmäili tyttärensä kasvoja ja unohti nauttia
ruokia.

Vihdoin hän kysyi kuningattareltansa: "Kuulehan, kuka on tuo tyttö,
jonka kauneus loistaa kuin jumalattaren kultainen kuva? Kenen tytär hän
on?"

Kuningatar löi otsaansa ja huudahti: "Voi, kuinka onneton on kohtaloni!
Etkö tunne omaa tytärtäsi?"

Kuningas hämmästyi kovin. Vihdoin hän sanoi: "Pieni tyttäreni on
kasvanut naiseksi."

"Kuinkapa muuten?" virkkoi kuningatar huoaten. "Etkö tiedä, että on
kulunut kaksitoista vuotta?"

"Miksi et ole häntä naittanut?" kysyi kuningas.

"Sinä olit poissa", vastasi kuningatar, "ja kuinka olisinkaan löytänyt
hänelle sopivan puolison?"

Kuningas kovin kiihtyi. "Ensimmäisen miehen, jonka näen huomenna
palatsista lähtiessäni, tulee hänet naida."

Prinsessa häilytteli yhä sulkaviuhkaansa, ja kuningas päätti ateriansa.

Seuraavana aamuna palatsista lähtiessään kuningas näki erään bramaanin
pojan keräämässä risuja metsästä palatsin porttien ulkopuolelta. Poika
oli suunnilleen seitsemän tai kahdeksan vuoden ikäinen.

Kuningas lausui: "Minä naitan hänelle tyttäreni."

Kukapa voi vastustaa kuninkaan käskyä. Poika kutsuttiin heti, ja hän ja
prinsessa vaihtoivat hääseppeleitä.

Siihen asti ehdittyä minä painauduin viisaan mummoni kupeeseen ja
tiedustelin häneltä innokkaasti: "Entä sitten?"

Sydämeni syvyydessä oli harras halu päästä itse tuon onnellisen
seitsenvuotiaan risujenkerääjän sijaan. Sade humisi illan
hiljaisuudessa. Vuoteeni vieressä oleva savilamppu tuskin paloi. Mummon
ääni hyrisi hänen siinä satua kertoessaan. Ja kaikki nämä seikat saivat
herkästi uskovassa sydämessäni syntymään sen ajatuksen, että minä olin
joskus aamun hämärissä keräillyt risuja jonkun tuntemattoman kuninkaan
valtakunnassa, ja kohtapa olimme vaihtaneet seppeleitäkin, minä ja
prinsessa, suloinen kuin Kauneuden jumalatar. Hänellä oli hiuksissaan
kultainen side ja kultaiset renkaat korvissaan. Hänen kaulakäätynsä
ja rannerenkaansa olivat kultaiset, kultaiset vitjat kiersivät hänen
vyötäisiänsä, ja hänen nilkoissaan helisivät kultaiset tiukurenkaat.

Jos isoäitini olisi ollut kirjailija, kuinka paljon selityksiä
hänen olisikaan pitänyt antaa tämän pienen tarinan johdosta!
Ensinnäkin kysyisi jokainen, miksi kuningas jäi metsän yksinäisyyteen
kahdeksitoista vuodeksi. Toiseksi: minkätähden kuninkaantytär ei
joutunut sinä aikana naimisiin? Asiaa pidettäisiin mielettömänä.

Ja jos olisikin päästy niin pitkälle ilman riitaa, niin naimisiinmenon
johdosta joka tapauksessa syntyisi kova meteli. Ensinnäkään siitä ei
tullut mitään. Toiseksi: kuinka voi tulla kysymykseenkään naimaliitto
sotilaskastiin kuuluvan prinsessan ja papilliseen bramaanikastiin
kuuluvan pojan kesken? Hänen lukijansa olisivat heti ajatelleet hänen
salaa saarnaavan yhteiskunnallisia perintätapojamme vastaan ja olisivat
kirjoittaneet kirjeitä sanomalehtiin.

Niinpä rukoilenkin, että isoäitini syntyisi jälleen isoäidiksi ja ettei
kohtalon kirous saisi häntä syntymään maailmaan onnesta osattomaksi
jääneen tyttärenpoikansa hahmossa.

Sydän iloa ja ihastusta sykähdellen minä senvuoksi kysyin mummolta:
"Entä sitten?"

Mummo jatkoi: Sitten prinsessa kovin murheellisena otti mukaansa
pienen puolisonsa, rakennutti suuren palatsin, jossa oli seitsemän
sivurakennusta, ja alkoi hellästi vaalia puolisoansa.

Minä hypähtelin vuoteessani, tartuin vieläkin lujemmin pielukseen ja
kysyin: "Entä sitten?"

Mummo jatkoi: Pieni poika kävi koulua ja oppi opettajiltansa paljon
asioita, ja kun hän kasvoi suuremmaksi, hänen toverinsa alkoivat
häneltä tiedustella: "Kuka on se kaunis nainen, joka asuu kanssasi
siinä palatsissa, jossa on seitsemän sivurakennusta?"

Bramaaninpoika oli halukas tietämään, kuka hän oli. Hän muisti vain
eräänä päivänä olleensa risuja keräämässä ja joutuneensa kokemaan
ankaraa hämminkiä. Mutta kaikki tuo oli tapahtunut niin kauan sitten,
ettei hän voinut mitään selvästi muistaa.

Niin kului neljä tai viisi vuotta. Hänen kumppaninsa kyselivät häneltä
alinomaa: "Kuka on se kaunis nainen, joka asuu seitsensiipisessä
palatsissa?" Ja bramaaninpoika koulusta palatessaan virkkoi
murheellisena prinsessalle: "Minun toverini kyselevät aina, kuka on se
nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa, ja minä en tiedä heille
mitään vastata. Sanohan, sano minulle kuka olet!"

Prinsessa vastasi: "Jääköön toistaiseksi. Minä sanon sen sinulle
tuonnempana." Ja bramaaninpoika kysyi joka päivä uudelleen: "Kuka sinä
olet?" Ja prinsessa vastasi yhä: "Jääköön toistaiseksi. Minä sanon sen
sinulle tuonnempana." Niin kului jälleen neljä tai viisi vuotta.

Vihdoin bramaaninpoika kävi kovin kärsimättömäksi ja sanoi: "Kaunis
nainen, ellet tänään minulle sano, kuka olet, niin minä lähden pois
tästä seitsensiipisestä palatsista." Prinsessa vastasi: "Minä sanon sen
sinulle varmaan huomenna."

Seuraavana päivänä, koulusta palattuansa, bramaaninpoika pyysi:
"Sanohan minulle nyt kuka olet." Prinsessa vastasi: "Minä sanon sen
sinulle illallisen jälkeen, kun olet vuoteessasi."

Bramaaninpoika sanoi: "Hyvä on", ja alkoi laskea tunteja yötä
odottaessaan. Ja prinsessa puolestaan sirotteli valkoisia kukkia
kultaiselle vuoteelle, sytytti kultaisen lampun, jossa paloi tuoksuva
öljy, pukeutui ihmeen kauniiseen siniseen pukuun ja alkoi laskea
tunteja yötä odottaessaan.

Päätettyään sinä iltana ateriansa, jota oli kiihtymyksensä vuoksi
tuskin ollenkaan voinut nauttia, hänen puolisonsa, bramaaninpoika,
astui makuukammioon kultaisen vuoteen luo, jolle oli kukkia siroteltu,
ja virkkoi itsekseen: "Tänä yönä minä varmaankin saan tietää, kuka on
se kaunis nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa."

Prinsessa aterioi siitä, mitä hänen puolisonsa oli jättänyt, ja astui
verkalleen makuukammioon. Hänen oli sinä yönä vastattava kysymykseen,
kuka oli se kaunis nainen, joka asui seitsensiipisessä palatsissa. Ja
kun hän asteli vuoteen luo sitä sanomaan, hän näki kukista madelleen
esiin käärmeen, joka oli purrut bramaaninpoikaa. Hänen poika-puolisonsa
lepäsi kukkavuoteessa kasvot kuoleman kalventamina.

Sydämeni lakkasi äkkiä sykkimästä, ja minä kysyin tukahtunein äänin:
"Entä sitten?"

Mummo sanoi: "Sitten..."

Mutta mitäpä hyödyttäisi enää tarinaa jatkaa? Se vain johtaisi meidät
yhä mahdottomampiin asioihin. Seitsenvuotias poikanen ei tietänyt, että
jos kuoleman jälkeen onkin jokin "Entä sitten?" kukaan isoäidin isoäiti
ei kykene meille siitä mitään kertomaan.

Lapsen usko ei kumminkaan tunnusta koskaan häviötänsä, se on valmis
tarttumaan itsensä Tuonen viittaan saadakseen hänet kääntymään. Hänestä
tuntuisi ylen vastenmieliseltä, että sellainen opettajattoman illan
tarina voisi niin äkkiä loppua. Senvuoksi isoäidin oli noudettava
tarinansa takaisin suuren Lopun ikuisesti suljetusta kammiosta. Hän
tekee sen kuitenkin kovin yksinkertaisesti: antaa vain ruumiin solua
banaaninvarren varassa virtaa alaspäin ja kutsuu jonkun noidan lukemaan
lukujansa. Mutta tänä sateisena yönä ja lampun himmeässä loisteessa
kuolema kadottaa poikasen mielessä kaiken kauhistavuutensa ja näyttää
ainoastaan yhden yön sikeältä unelta. Kun tarina on lopussa, niin uni
painaa umpeen väsyneet silmäluomet. Niin me lähetämme lapsen pienen
ruumiin unen varassa solumaan yli ajan tyynten vesien ja aamusella me
lausumme joitakin loitsuja tuodaksemme hänet takaisin elämän ja valon
maailmaan.



KOTIINTULO


Phatik Tshakravorti oli kylän poikien johtaja kaikissa heidän
salajuonissaan. Hänen mieleensä johtui uusi vallattomuus. Virran
rantaliejussa lepäsi iso tukki odottaen mastopuuksi muovautumista. Hän
päätti nyt, että heidän piti yhteisin voimin siirtää tukki paikoiltansa
ja vierittää se pois. Tukin omistaja tulisi varmaan vihastumaan ja
hämmästymään, ja heillä itsellään olisi siitä aimo huvi. Kaikki
hyväksyivät ehdotuksen ja ryhtyivät yksimielisesti sitä toteuttamaan.

Mutta juuri silloin, kun leikki oli alkamassa, ilmestyi näyttämölle
Makhan, Phatikin nuorempi veli, ja istuutui sanaakaan sanomatta
hirrelle heidän eteensä. Pojat seisoivat hetkisen ällistyneinä. Eräs
joukosta tuuppasi häntä verraten hellävaroin ja kehoitti poistumaan
paikaltansa, mutta hän jäi paikalleen kehoituksesta vähääkään
välittämättä. Hän näytti nuorelta filosofilta, joka mietiskelee
kaikkien leikkien turhuutta. Phatik oli kiukuissaan. "Kuulehan,
Makhan", huudahti hän, "jos et lähde siitä ihan heti, niin minä sinut
löylytän!"

Makhan vain siirtyi mukavampaan asentoon.

Jos Phatik nyt mieli säilyttää yleisön nähden kuninkaallisen
arvovaltansa, niin selvää oli, että hänen piti toteuttaa uhkauksensa.
Mutta ratkaisevana hetkenä hänen rohkeutensa petti. Hänen hedelmällinen
henkensä keksi kuitenkin nopeasti uuden keinon, joka oli omansa
saattamaan hänen veljensä häviöön ja lisäksi tuottamaan poikien
parvelle lisää huvia. Hän käski vierittää tukin Makhanineen päivineen.
Makhan kuuli käskyn ja piti kunnia-asianansa olla vääjäämättä. Mutta
hän, samoinkuin muutkin maallisen kunnian tavoittelijat, unohti asiaan
liittyvän vaaran.

Pojat alkoivat kaikin voimin vierittää tukkia huutaen: "Yks, kaks,
ko-olme!" Kolmeen asti ehdittyä tukki lähti, ja samassa oli menoteillä
myöskin Makhanin filosofia, maine ja kaikki.

Kaikki toiset pojat huusivat ihastuksissaan kurkkunsa käheiksi, mutta
Phatik oli hieman pelästynyt. Hän tiesi, mitä nyt oli tuleva. Ja
aivan oikein: Makhan nousi Maaemon povelta sokeana kuin kohtalo ja
raivotarten tavoin huutaen. Hän hyökkäsi Phatikin kimppuun, kynsi hänen
kasvojansa, löi ja potki häntä ja juoksi sitten ulvoen kotiin. Draaman
ensimmäinen näytös oli suoritettu.

Phatik pyyhki kasvonsa, istuutui rantaan uponneen venheen laidalle
ja alkoi pureksia jotakin ruohonkortta. Laituriin saapui alus, ja
siitä astui maihin keski-ikäinen, harmaahiuksinen ja tummaviiksinen
mies. Hän näki pojan istuvan siinä joutilaana ja tiedusteli häneltä
Tshakravortien asuntoa. Phatik pureksi yhä korttansa ja vastasi:
"Tuolla", mutta oli kerrassaan mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hän
neuvoi. Vieras kysyi toistamiseen. Phatik heilutteli jalkojansa venheen
laidalla ja virkkoi: "Lähtekää silmittelemään."

Mutta sitten saapui kotoa palvelija, joka ilmoitti äidin haluavan saada
puhutella Phatikia. Phatik kieltäytyi lähtemästä. Mutta palvelija
vallitsi tilannetta, tempasi hänet syliinsä ja lähti kantamaan
voimattoman raivon vallassa potkivaa ja tempovaa taakkaansa.

Phatikin ehdittyä kotiin hänen äitinsä sai hänet näkyviinsä ja huusi
kiukkuisesti: "Joko taas olet lyönyt Makhania?"

Phatik vastasi ärtyneesti: "Enkä ole; kuka sinulle on sellaista
uskotellut?"

Hänen äitinsä huusi sitäkin äänekkäämmin: "Älä puhu perättömiä!
Oletpahan."

Phatik virkkoi kiukkuisesti: "Enkä ole, saat sen uskoa. Kysy
Makhanilta!" Mutta Makhan piti parhaana pysyä aikaisemmassa
väitteessänsä. Hän sanoi: "Totta se on, äiti, Phatik löi minua."

Phatikin kärsivällisyys oli jo lopussa. Sellaista vääryyttä hän
ei voinut sietää. Hän hyökkäsi Makhanin kimppuun ja mukiloi häntä
minkä ennätti. "Tuossa", huusi hän, "tuossa ja tuossa ja tuossa saat
valheistasi".

Äiti asettui heti Makhanin puolelle ja hääti Phatikin pois paukuttaen
häntä kämmenpohjillansa. Kun sitten Phatik sysäsi hänet syrjään, hän
huudahti: "Mitä teetkään, sinä pieni vintiö! Lyötkö omaa äitiäsi?"

Asiain ehdittyä tähän kriitilliseen vaiheeseen saapui taloon
aikaisemmin mainittu harmaapäinen vieras. Hän tiedusteli, mikä oli
hätänä. Phatik oli nolona ja häpeissään.

Kun hänen äitinsä sitten astui kahakasta loitommalle ja silmäili
vierasta, niin hänen kiukkunsa muuttui hämmästykseksi. Hän näet tunsi
veljensä ja huudahti: "Sinäkö, Dada! Mistä tuletkaan?"

Samalla hän kumarsi maahan asti ja kosketti veljensä jalkoja. Veli oli
lähtenyt pois paikkakunnalta pian hänen naimisiin mentyänsä ja oli
perustanut liikkeen Bombayhin. Hänen sisarensa oli menettänyt miehensä,
veljen vielä Bombayssä oleskellessa. Nyt Bishamber oli palannut
Kalkuttaan ja oli heti alkanut etsiä sisartansa. Kohta kun oli saanut
tietää hänen asuinpaikkansa, hän oli rientänyt häntä tervehtimään.

Seuraavat päivät olivat täyden ilon päiviä. Veli tiedusteli, kuinka
oli poikien kasvatuksen laita. Sisar kertoi, että Phatikista oli
alinomainen kiusa: hän oli laiska, tottelematon ja hurjapäinen. Makhan
sitävastoin oli kultaisen kiltti, lauhkea kuin lammas ja erittäin
halukas lukemaan. Bishamber tarjoutui ystävällisesti vapauttamaan
sisarensa Phatikista, jonka lupasi ottaa kasvattaakseen omien lapsiensa
keralla Kalkuttassa. Leskeytynyt äiti suostui mielellään ehdotukseen.
Enon tiedustellessa, halusiko Phatik lähteä hänen mukanansa Kalkuttaan,
pojan ilo oli rajaton, ja hän virkkoi: "Kyllä haluan, eno!" Oli
ilmeistä, että halu tosiaankin hänen mielessänsä paloi.

Phatikista vapautuminen oli äidille sanomaton huojennus. Hän
suhtautui poikaan ennakkoluuloisesti, ja veljesten kesken ei ollut
rakkaudentunteita vallitsemassa. Hän pelkäsi aina, että Phatik
jonakin kauniina päivänä upottaisi Makhanin virtaan, murskaisi hänen
pääkuorensa ottelussa tai syöksisi hänet jollakin muulla tavalla
onnettomuuteen. Samalla hän oli hieman pahoillaan siitä, että Phatik
ylen innokkaasti himoitsi päästä kotoa lähtemään.

Kun asia oli valmiiksi puhuttu, Phatik tiedusteli enoltansa alinomaa,
milloin lähtö tapahtuisi. Hän oli koko päivän kuin tulisilla hiilillä
ja valvoi suurimman osan yötä. Hän testamenttasi Makhanille ikiajoiksi
ongenvapansa, ison leijansa ja pelipallonsa. Näinä eron hetkinä hän
tosiaankin suhtautui Makhaniin rajattoman auliisti.

Heidän Kalkuttaan saavuttuansa Phatik sai tilaisuuden tutustua
tätiinsä, joka ei suinkaan iloinnut tästä tarpeettomasta
perheenlisäyksestä. Hänen mielestään omat pojat, kolme luvultansa,
antoivat jo aivan riittävästi tekemistä. Neljätoistavuotiaan
maalaispojan tuominen heidän joukkoonsa oli ankaraa levottomuutta
herättävä asia. Bishamberin olisi tosiaankin pitänyt hieman harkita,
ennenkuin menetteli niin varomattomasti.

Tässä inhimillisten olosuhteiden maailmassa ei ole pahempaa vastusta
kuin neljäntoista vuoden ikäinen poika. Hän ei ole koristeellinen
enempää kuin hyödyllinenkään. On mahdotonta osoittaa hänelle
hellyyttä niinkuin pienelle poikaselle, ja hän on aina tiellä. Jos
hän lapsellisesti lavertelee, niin hän saa pikkulapsen nimen, ja jos
hän vastaa täysi-ikäisen tavalla, niin hän on julkea. Itse asiassa
moititaan hänen puhettansa aina ja joka suhteessa. Sitäpaitsi hän on
kovin vähän miellyttävässä kasvuiässänsä. Hän kasvaa vaatteistansa
sopimattoman nopeasti, hänen äänensä käy karheaksi, murtuu ja rämisee,
kasvot muuttuvat äkkiä kulmikkaiksi ja rumiksi. Helppo on antaa
anteeksi varhaisen lapsuuden puutokset, mutta vaikeata on sietää
neljätoistavuotiaan pojan välttämättömiäkään virheitä. Nuorukainen
taipuu kiusallisessa määrässä tarkkaamaan omaa olemustansa. Vanhempien
henkilöiden kanssa keskustellessaan hän on joko sopimattoman julkea tai
niin liioitellun ujo, että näyttää häpeävän omaa olemassaoloansa.

Sittenkin on laita niin, että nuorukainen juuri tällä iällä sisimmässä
sydämessään kaipaa eniten tunnustusta ja rakkautta ja antautuu
orjaksi jokaiselle, joka osoittaa hänelle huomaavaisuutta. Mutta
kukaan ei uskalla julkisesti ilmaista kiintymystänsä, koska sellaista
suhtautumista pidetään hemmoitteluna ja senvuoksi vaarallisena pojalle.
Alinomaista torumista ja moittimista sietäen hän niinmuodoin joutuu
suuressa määrin muistuttamaan kulkukoiraa, joka on kadottanut isäntänsä.

Neljäntoista vuoden ikäiselle pojalle hänen oma kotinsa on ainoa
onnela. Vieraassa talossa vieraiden ihmisten joukossa eläminen
lähentelee kidutusta; korkeimpana autuutena sitävastoin on saada
ystävällisiä silmäyksiä naisilta ja välttyä heidän välinpitämättömältä
kohtelultansa.

Phatikille muodostui ankaraksi tuskaksi asua epämieluisena vieraana
tätinsä talossa tuon vanhahkon naishenkilön alinomaisen halveksimisen
ja nöyryytyksen esineenä. Jos täti joskus pyysi häntä jotakin
toimittamaan, hän oli niin ylen iloinen, että meni suorituksessaan
liiallisuuksiin. Silloin täti kehoitti häntä käyttäytymään vähemmän
tuhmasti ja pysyttelemään koulutehtäviensä ääressä.

Tukahduttavan laiminlyönnin ilmakehä tädin talossa ahdisti Phatikia
siinä määrin, että hänestä tuntui, kuin hengittäminen olisi uhannut
käydä mahdottomaksi. Hänen teki mielensä lähteä ulos vainiolle ja
hengittää täysin keuhkoin. Mutta sellaista vainiota ei ollut olemassa.
Kalkuttan talojen ja muurien joka puolelta ympäröimänä hän yön toisensa
jälkeen uneksi maalaiskodistansa ja ikävöi sinne takaisin. Hän muisti
sen mainion niityn, missä hän oli päiväkaudet leijaansa lennättänyt,
leveät virran rantamat, missä oli harhaillut koko päivän laulaen ja
ilosta hihkuen, kapean virran, missä voi uida ja sukellella mielin
määrin. Hän ajatteli poikajoukkoa, jonka ehdoton käskijä oli ollut, ja
ennen kaikkea hän muisteli kiivasta äitiänsä, joka suhtautui häneen
kovin ennakkoluuloisesti, muisteli öin päivin. Se oli jonkinlaista
fyysillistä rakkautta kuten eläimissä: halua olla sen läheisyydessä,
jota rakastaa, sanomatonta rauhattomuutta eron aikana, -- sydän siinä
äänettömästi huutaa äitiä, niinkuin vasikka kaihoisasti ammuu illan
hämärissä. Tuo rakkaus, joka oli melkein pelkkää eläimellistä vaistoa,
kiihdytti arkaa, hermostunutta, laihaa, kömpelöä ja rumaa poikaa.
Kukaan ei kyennyt sitä ymmärtämään, mutta se kalvoi hänen mieltänsä
alinomaa.

Koulussa ei ollut yhtään poikaa, joka olisi ollut suuremmassa
määrin takapajulla kuin Phatik. Jos opettaja kysyi häneltä jotakin,
hän seisoi suu auki ja sanatonna ja sieti ylenmääräistä taakkaa
kantavan aasin tavoin kärsivällisesti ne iskut, joita hänen selkäänsä
satoi. Toisten poikien ollessa leikkimässä hän seisoi mietteisiinsä
vaipuneena ikkunanpielessä silmäillen etäisten rakennusten kattoja.
Ja jos hän silloin sattui havaitsemaan lapsia leikkimässä jollakin
kattotasanteella, niin hänen sydäntänsä kouristi tuskallinen kaipaus.

Eräänä päivänä hän keräsi koko rohkeutensa ja kysyi enoltansa: "Eno,
milloin saan palata kotiin?"

Eno vastasi: "Odotahan, kunnes tulee lupa-aika."

Mutta lupa-aika oli tuleva vasta marraskuussa, ja siihen mennessä sai
odottaa kauan.

Eräänä päivänä Phatik kadotti koulukirjansa. Hänen oli ollut erittäin
vaikea oppia tehtäviänsä kirjojenkin avulla. Nyt se oli kerrassaan
mahdotonta. Opettaja kuritti häntä joka päivä armottomasti. Hänen
asemansa kävi niin surkean kurjaksi, että hänen serkkunsa jo häpesivät
tunnustaa hänet sukulaiseksensa. He alkoivat pilkata ja loukata häntä
vielä enemmän kuin toiset pojat. Vihdoin hän meni tätinsä luo ja
tunnusti kadottaneensa kirjansa.

Täti mursi halveksien suutansa ja sanoi: "Sinä iso kömpelö
maalaistollo! Enhän minä, jolla on suuri perhe hoidettavana, voi ostaa
sinulle uusia kirjoja viisi kertaa kuussa."

Palatessaan sinä iltana koulusta Phatik tunsi päätänsä kovin pakottavan
ja värisi vilusta. Hän arvasi sairastuneensa malariaan. Hänen pahimpana
pelkonansa oli se, että joutuisi tuottamaan vaivaa tädille.

Seuraavana aamuna Phatikia ei löytynyt mistään. Kaikki etsimiset
lähitienoilla osoittautuivat tuloksettomiksi. Oli satanut koko yön,
ja ne, jotka lähtivät poikaa hakemaan, palasivat läpimärkinä. Vihdoin
Bishamber pyysi apua poliisilta.

Illansuussa pysähtyivät katetut poliisivaunut oven eteen. Satoi
yhä, ja kadut olivat tulvan vallassa. Kaksi poliisimiestä kantoi
Phatikin Bishamberin eteen. Hän oli läpimärkä kiireestä kantapäähän
asti, kerrassaan loan peitossa, kasvot ja silmät olivat kuumeen
tulehduttamat, ja hänen koko ruumiinsa värisi. Bishamber otti hänet
syliinsä ja kantoi sisäsuojiin. Nähdessään hänet hänen vaimonsa
huudahti: "Millainen vaiva meillä onkaan ollut tuosta pojasta. Eikö
olisi parasta lähettää hänet kotiin?"

Phatik kuuli hänen sanansa ja lausui nyyhkyttäen: "Eno, minä olin
menossa kotiin, mutta ne retuuttivat minut takaisin."

Kuume kiihtyi ankaraksi, ja poika oli koko yön houreissa. Bishamber
kutsutti lääkärin. Phatik avasi kuumehehkuiset silmänsä, tuijotti
kattoon ja kysyi ikäänkuin muissa ajatuksissa: "Eno, joko lupa-aika on
tullut? Saanko lähteä kotiin?"

Bishamber pyyhkäisi kyynelet silmistänsä, tarttui Phatikin laihoihin ja
kuumiin käsiin ja istui hänen luonansa koko yön. Poika alkoi jälleen
sopertaa. Vihdoin hänen äänensä kiihtyi: "Äiti", huudahti hän, "älä lyö
minua! Minä puhun totta!"

Seuraavana päivänä Phatik tuli hetkiseksi tajuihinsa. Hän silmäili
ympärillensä, ikäänkuin olisi odottanut jonkun tulevan. Lopulta hänen
päänsä painui takaisin pielukselle pettymyksen ilmein. Hän käänsi
kasvonsa seinään päin syvään huoaten.

Bishamber ymmärsi hänen ajatuksensa, kumartui hänen puoleensa ja
kuiskasi: "Phatik, minä olen lähettänyt hakemaan äitiäsi."

Päivä kului. Lääkäri virkkoi huolestunein äänin, että pojan tila oli
erittäin arveluttava.

Phatik alkoi huutaa: "Mitattu -- kolme syltä. Mitattu -- neljä syltä.
Mitattu --." Hän oli kuullut virta-alusten miesten siten huutelevan
luotauksensa tuloksia. Nyt hän oli itse luotaamassa pohjatonta merta.

Myöhemmin samana päivänä syöksyi Phatikin äiti huoneeseen kuin
tuulenpyörre, alkoi käydä huhtoa edestakaisin, valittaa ja parkua.

Bishamber yritti saada häntä tyyntymään, mutta hän heittäytyi
vuoteeseen ja huusi: "Phatik, kultaseni, minun kultaseni!"

Phatik keskeytti hetkiseksi rauhattoman liikehtimisensä. Hänen kätensä
lakkasivat heilumasta ylös ja alas. Hän sanoi: "Mitä nyt?"

Äiti huusi jälleen: "Phatik, kultaseni, minun kulta poikani."

Phatik käänsi päätänsä ylen hitaasti ja sanoi, ketään näkemättä: "Äiti,
loma-aika on tullut."



HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: LAPSI


I

Tullessaan palvelijaksi isäntänsä taloon Raitsharan oli kahdentoista
vuoden ikäinen. Hän kuului samaan kastiin kuin hänen herransa,
ja hänen tehtäväksensä annettiin herran pienen pojan hoitaminen.
Ajan kuluessa poika varttui kyllin suureksi lakatakseen istumasta
Raitsharanin käsivarrella ja alkaakseen käydä koulua. Koulusta hän
siirtyi yliopistoon ja yliopistosta tuomarinvirkaan. Ennen hänen
naimisiinmenoansa Raitsharan oli hänen ainoana palvelijanansa.

Mutta kun sitten tuli taloon emäntä, niin Raitsharan havaitsi olevansa
kahden herran palveluksessa. Koko hänen entinen vaikutusvaltansa
siirtyi uudelle valtiattarelle. Asian tasoitti uusi tulokas. Anukul sai
pojan, ja uupumattoman huolellinen Raitsharan sai pojan pian kerrassaan
valtoihinsa. Hän kiikutteli pienokaista käsivarsillansa, jutteli sille
käyttäen käsittämätöntä lastenkieltä, vei kasvonsa aivan likelle lasta
ja veti ne jälleen iloisesti irvistäen takaisin.

Poika osasi jo kontata ja kiivetä kynnyksen yli. Kun Raitsharan lähti
sitä tavoittamaan, se tavallisesti pyrki pakoon vallattomasti nauraen
ja kirkuen. Raitsharania hämmästytti se erinomainen ketteryys ja
täsmällinen harkintakyky, jota pienokainen takaa-ajettuna osoitti.
Hänen katseessaan oli salaista arkuutta ja syvää kunnioitusta, kun hän
virkkoi valtiattarellensa: "Teidän pojastanne tulee varmaan tuomari."

Uusia ihmeitä ilmeni aikanansa. Lapsen ensimmäiset vaaperrukset
merkitsivät Raitsharanin mielestä uuden kauden alkua ihmiskunnan
historiassa. Kun poika sitten osasi mainita isäänsä "Ba-ban" äitiänsä
"Ma-man" ja Raitsarania "Tsan-nan" nimellä, niin Raitsharanin riemastus
oli rajaton. Hän juoksi ilmoittamaan uutista koko maailmalle.

Jonkin ajan kuluttua Raitsharanin piti osoittaa lahjakkuuttansa toisin
tavoin. Hänen oli esimerkiksi oltava hevosena, otettava suitset
suuhunsa ja potkittava vimmatusti. Sitäpaitsi hänen täytyi painia
pienen holhokkinsa kanssa, ja ellei hän lopuksi osannut taitavasti
kellahtaa selällensä ja joutua häviölle, syntyi välttämättä suuri parku.

Niihin aikoihin Anukul siirrettiin erääseen piirikuntaan Padma-virran
varrelle. Kalkuttan kautta matkustaessaan hän osti pojallensa
pienet vankkurit. Sitäpaitsi hän hankki keltaisen silkkinutun,
kultareunuksisen lakin ja muutamia kultaisia ranne- ja nilkkarenkaita.
Raitsharanin tapana oli juhlallisen ylpeästi pukea ne pienen
holhokkinsa ylle joka kerta, kun he lähtivät kävelemään.

Sitten tuli sadeaika, ja vettä tulvi päivän toisensa jälkeen
taukoamatta. Ahnas virta nieli suunnattoman suuren käärmeen tavoin
pengermiä, kyliä, viljavainioita ja peitti tulvaansa hiekkarantamien
korkeat ruohot. Aika ajoin, rantapengermien murtuessa, kuului kumea
jymy. Päävirran lakkaamaton kohina kuului etäälle. Ohikiitävät
vaahtojoukot osoittivat veden kiihkeätä juoksua.

Eräänä iltapäivänä sade taukosi. Sää oli pilvinen, mutta viileä ja
kirkas. Raitsharanin pieni itsevaltias ei halunnut pysytellä huoneissa
niin kauniina ehtoopäivänä. Hänen majesteettinsa astui vankkureihin,
Raitsharan asettui aisoihin ja veti hänet hitaasti aina virran
rannalla sijaitseville riisipelloille saakka. Pelloilla ei ollut
ketään, ja virralla ei näkynyt yhtäkään venhettä. Vesipinnan toisella
puolen, lännessä, pilvet olivat repeytyneet. Auringonlaskun hiljainen
juhlallisuus ilmeni hehkuvassa loistossaan. Tämän hiljaisuuden
vallitessa lapsi äkkiä viittasi sormellaan eteensä ja huusi: "Tshan-na!
Anna kukka!"

Aivan lähellä liejukossa seisoi suuri _kadamba_-puu täydessä kukassaan.
Lapsi-majesteetti katseli sitä ahnain silmin, ja Raitsharan arvasi,
mistä oli kysymys. Hän oli hiljattain sommitellut samanlaisista
kukkapalleroista pienet vankkurit, ja poika oli vetänyt niitä koko
päivän jäljessään niin ylen onnellisena, ettei Raitsharanin ollut
tarvinnut ollenkaan ottaa suitsia suuhunsa. Hänet ylennettiin hevosesta
ajomieheksi.

Mutta tänä iltana Raitsharania ei ollenkaan haluttanut lähteä
kahlaamaan polvia myöten mudassa saadakseen käsiinsä kukkia. Niinpä
hän vikkelästi osoitti sormellaan aivan toiseen suuntaan huudahtaen:
"Katsohan, pienokainen! Katsohan lintua!" Monenlaisin naurettavin
äännähdyksin hän nopeasti kuljetti vankkurit pois puun läheisyydestä.

Lapsi, jonka on määrä tulla tuomariksi, ei kumminkaan ole niin helposti
petettävissä. Sitäpaitsi ei sattunut olemaan sillä hetkellä hänen
silmällensä mitään kiintokohtaa. Ja kuviteltu lintu ei kelpaa kovin
kauan uskottelun esineeksi.

Pieni herra piti päänsä, ja Raitsharan oli ihan neuvoton. "Olkoonpa
menneeksi, pienokaiseni", virkkoi hän vihdoin, "istu sinä siinä
vankkureissasi, minä menen hakemaan sinulle kauniin kukan. Mutta älähän
huoli lähteä veden partaalle."

Sen sanottuansa hän paljasti säärensä polvia myöten ja lähti kahlaamaan
halki liejun kohti kukkivaa puuta.

Raitsharanin poistuttua hänen pieni herransa riensi juosten kohti
kiellettyä vettä. Hän näki virran kiitävän ohi ja kuuli sen kumun ja
kohinan. Näytti siltä, kuin tottelemattomat laineet olisivat nekin
paenneet jotakin suurempaa Raitsharania nauraen tuhannen lapsosen
äänin. Kun ihmisen lapsi näki niiden vallattomuuden, niin hänen
sydämensä kiihtyi ja kävi levottomaksi. Hän kiipesi salaa pois
vankkureistansa ja vaapersi kohti virtaa. Matkallansa hän poimaisi
maasta pienen kepin ja kumartui sitten yli virran partaan ollen muka
onkivinansa. Vallattomat vedenneidot tuntuivat salaperäisin äänin
kutsuvan häntä luoksensa leikkimään.

Raitsharan oli poiminut kahmalollisen kukkia ja kantoi niitä rannalle
nuttunsa liepeessä, kasvot hymyn seppelöiminä. Mutta kun hän sitten
ehti vankkurien luo, ei siellä ollutkaan ketään. Hän silmäili joka
puolelle, mutta ketään ei näkynyt. Hän katsoi jälleen vaunuihin, mutta
eihän siinä ketään ollut.

Tuona ensimmäisenä kauhun tuokiona veri jähmettyi hänen suonissansa.
Hänen silmissään ui koko maailma kuin mustana usvana. Murtuneen
sydämensä syvyydestä hän huusi läpitunkevasti: "Pienokainen,
pienokainen, missä oletkaan?"

Mutta mikään ääni ei kuulunut vastaavan: "Täällä, Tshan-na." Ei
kaikunut lapsen vallatonta naurua vastaukseksi, lapsen ilohuudot eivät
tervehtineet häntä. Virta vain vyöryi eteenpäin kumisten ja kohisten
kuten ennenkin -- ikäänkuin ei olisi tietänyt mitään ja ikäänkuin
sillä ei olisi ollut aikaa huolia niin mitättömästä inhimillisestä
tapahtumasta, lapsen kuolemasta.

Illan lähetessä Raitsharanin valtiatar kävi kovin levottomaksi.
Hän lähetti miehiä joka suunnalle etsimään. Miehet lähtivät lyhdyt
käsissään ja saapuivat vihdoin Padman partaalle. Sieltä he löysivät
Raitsharanin, joka juoksi vainiolla kuin rajutuuli huutaen ilmoille
epätoivoansa: "Pienokaiseni, pienokaiseni, missä oletkaan!"

Kun he vihdoin saivat Raitsharanin kotiin, hän heittäytyi
valtiattarensa jalkojen eteen. He pudistelivat häntä ja kysyivät yhä
uudelleen, mihin hän oli lapsen jättänyt; mutta hän osasi sanoa vain
sen, ettei mitään tietänyt.

Vaikka kaikki olivatkin sitä mieltä, että Padma oli lapsen nielaissut,
jäi mieliin kuitenkin väijyvä epäilys. Samana iltana näet oli havaittu
kylän lähistöllä joukko mustalaisia, ja heitä hieman epäiltiin.
Johtuipa äiti hurjan tuskansa vallassa ajattelemaan niinkin, että
Raitsharan itse oli lapsen varastanut. Liikuttavasti pyytäen hän kutsui
Raitsharanin puheillensa ja lausui: "Raitsharan, anna minulle takaisin
pienokaiseni. Anna takaisin lapseni. Ota minulta rahaa niin paljon kuin
tahdot, mutta anna lapseni takaisin!"

Raitsharan vain takoi otsaansa vastaukseksi. Hänen emäntänsä käski
hänen lähteä talosta.

Anukul yritti järkisyiden nojalla saada vaimonsa luopumaan tuosta ihan
epäoikeutetusta epäilyksestä. "Mikä ihme", sanoi hän, "olisikaan voinut
vietellä hänet sellaiseen rikokseen?"

Äiti vastasi vain: "Lapsukaisellani oli kultaisia koruja. Kukapa
tietää?"

Asiasta ei käynyt hänen kanssaan enempää kiisteleminen.


II

Raitsharan palasi kotikyläänsä. Hänellä ei ollut itsellänsä poikaa eikä
toivoakaan siitä, että hänelle vielä syntyisi lapsi. Mutta ennenkuin
vuosi oli kulunut, hänen vaimonsa synnytti pojan ja kuoli.

Nähdessään vastasyntyneen Raitsharan tunsi sydämessään valtavaa
kaunaa. Hänen mielessään eli se paha epäilys, että tulokas oli
saapunut anastamaan pienen herran sijaa hänen sydämessään. Sitäpaitsi
hän ajatteli, että olisi kovin väärin olla onnellinen oman poikansa
keralla sen jälkeen, mitä hänen herransa pienokaiselle oli tapahtunut.
Ellei olisi ollut eräs leskeytynyt sisar, joka suostui olemaan
vastasyntyneelle äidin sijaisena, niin lapsi varmaankaan ei olisi kauan
elänyt.

Mutta vähitellen tapahtui Raitsharanin mielessä muutos. Asiat
kehittyivät aivan ihmeellisesti. Tämä uusi lapsonen alkoi vuorostaan
kontata ja vallattomin ilmein kiivetä kynnyksen yli. Hänkin osoitti
hupaista nokkeluutta pyrkiessään pakenemaan. Soperrellessaan,
nauraessaan, itkiessään ja elehtiessään hän muistutti pientä herraa.
Toisinaan, kun Raitsharan kuunteli hänen parkuansa, hänen sydämensä
alkoi äkkiä väkivaltaisesti takoa vasten kylkiluita, ja hänestä tuntui
siltä, kuin hänen entinen pieni herransa olisi itkenyt jossakin
tuntemattomassa Tuonen maassa, koska oli kadottanut Tshan-nansa.

Phailna (sen nimen näet oli Raitsharanin sisar antanut
äskensyntyneelle) alkoi pian jutella. Se oppi lausumaan Ba-ba ja Ma-ma
lapsellisin äänenpainoin. Kuin Raitsharan kuuli nuo tutut äänteet,
niin salaisuus yht'äkkiä hänelle selvisi. Pikku herra ei ollut voinut
vapautua Tshan-nan lumoista ja oli senvuoksi syntynyt uudestaan hänen
luonansa.

Tätä otaksumaa tukevat todisteet olivat Raitsharanin mielestä
kerrassaan eittämättömät:

1. Uusi lapsonen oli syntynyt pian hänen pienen herransa kuoltua.

2. Hänen vaimonsa ei ollut voinut mitenkään kerätä itselleen niin
paljon ansiota, että hänen olisi suotu synnyttää lapsi jo keski-ikään
ehdittyänsä.

3. Uusi lapsi kävellä vaapperoi ja huuteli Ba-ba ja Ma-ma. Ei puuttunut
yhtäkään niistä merkeistä, joiden nojalla voi päätellä hänen aikanaan
tulevan tuomariksi.

Sitten Raitsharanin mieleen äkkiä johtui lapsen äidin kamala syytös.
"Niinpä oli tosiaankin laita", sanoi hän ihmeissään itsekseen, "äidin
sydän oli oikeassa. Hän tiesi, että minä olin varastanut hänen
lapsensa." Tähän päätökseen päästyänsä Raitsharan alkoi katkerasti
katua entistä huolimattomuuttansa. Hän omistautui nyt ruumiineen ja
sieluineen uudelle lapselle ja muuttui sen uhrautuvaksi hoitajaksi. Hän
alkoi kasvattaa lasta, ikäänkuin se olisi ollut jonkun rikkaan miehen
poika. Hän osti vankkurit, keltaisen silkkinutun ja kullankirjaillun
lakin, sulatti vaimovainajansa korut ja teetti niistä kultaiset ranne-
ja nilkkarenkaat. Hän ei sallinut pienokaisen leikkiä naapurinlasten
keralla ja oli itse öin päivin hänen seuralaisenansa. Kun lapsi oli
ehtinyt poikaikään, hän oli niin hemmoiteltu ja niin upeasti puettu,
että kylän pojat antoivat hänelle nimeksi "Teidän Ylhäisyytenne" ja
pitivät häntä pilkkanansa; vanhemmat henkilöt puolestaan pitivät
Raitsharania mielettömänä ja syyntakeettomana, mitä lapseen tuli.

Vihdoin tuli se aika, jolloin pojan oli lähdettävä kouluun. Raitsharan
möi pienen maatilkkunsa ja lähti Kalkuttaan. Siellä hän löysi suurta
vaivaa nähtyänsä palvelijanpaikan ja lähetti Phailnan kouluun. Mitään
vaivaa karttamatta hän koetti antaa hänelle mitä parhaan kasvatuksen,
parhaat vaatteet ja parhaan ravinnon. Hänen omana ravintonansa
sitävastoin oli kourallinen riisiä, ja hän sanoi itsekseen:
"Pienokaiseni, minun pieni herraseni, sinä rakastit minua siinä
määrin, että tulit takaisin minun luokseni. Sinun ei pidä joutua enää
milloinkaan kärsimään minun huolimattomuudestani."

Niin kului kaksitoista vuotta. Poika osasi nyt hyvin lukea ja
kirjoittaa. Hän oli hilpeä ja terve ja hyvännäköinen. Hän käsitteli
melkoisen huolellisesti ulkonaista olemustansa ja aivan erikoisesti
jakaustansa. Hän taipui ylellisyyteen ja hienosteluun eikä säästellyt
rahojansa. Hän ei voinut milloinkaan pitää Raitsharania ihan isänänsä,
koska viimeksimainittu isällisen hellyytensä ohella käyttäytyi
palvelijan tavoin. Toinen virhe oli se, että Raitsharan salasi
isyytensä kaikilta.

Sen laitoksen oppilaat, jossa Phailna asusti, pitivät suurena
huvinansa Raitsharanin maalaista käytöstä, ja minun on tunnustettava,
että Phailna isänsä selän takana otti osaa heidän piloihinsa. Mutta
sydämensä syvyydessä kaikki oppilaat pitivät tuosta vilpittömästä
ja hellämielisestä miehestä, ja Phailna oli hänkin kovin ukkoon
kiintynyt. Kuten jo sanoin, hän kuitenkin rakasti isäänsä tavallaan
alentuvaisesti. Raitsharan vanheni vanhenemistaan, ja hänen isäntänsä
moitti häntä alinomaa epätyydyttävästä työstä. Raitsharan oli nähnyt
puutetta pojan vuoksi. Siitä hän oli ruumiillisesti heikontunut eikä
jaksanut enää kunnollisesti tehtäviänsä suorittaa. Usein hän unohti
asioita, ja hänen ymmärryksensä muuttui tympeäksi ja tylsäksi. Mutta
hänen isäntänsä odotti häneltä kunnollisen palvelijan työmäärää eikä
sietänyt puolusteluja. Se rahamäärä, jonka Raitsharan oli saanut
tiluksensa myydessään, oli loppuun kulunut. Poika moitiskeli alinomaa
vaatetustansa ja vaati lisää rahoja.


III

Raitsharan teki päätöksen. Hän luopui palvelijantoimestansa, jätti
Phailnalle hieman rahaa ja virkkoi: "Minulla on eräitä asioita
järjestettävänä kotikylässäni, mutta minä palaan aivan pian."

Hän lähti heti Barasetiin, missä Anukul oli tuomarina. Tuomarin puoliso
oli yhä murheenmurtama. Hän ei ollut enää saanut lasta.

Eräänä päivänä Anukul lepäili pitkän ja rasittavan päivätyönsä
jälkeen. Hänen vaimonsa oli parhaillaan ostamassa eräältä kerjäävältä
puoskarilta ylen korkeasta hinnasta jotakin yrttiä, joka muka takasi
lapsen syntymisen. Pihalta kuului tervehtijän ääni. Anukul lähti
katsomaan, kuka siellä oli. Tulija oli Raitsharan. Nähdessään vanhan
palvelijansa Anukul tunsi sydämensä heltyvän. Hän kyseli ukolta jos
jotakin ja tarjoutui ottamaan hänet jälleen palvelukseensa.

Raitsharan hymyili raukeasti ja lausui vastaukseksi: "Minä tahtoisin
kunnioittaen tervehtiä valtiatartani."

Anukul astui Raitsharanin keralla taloonsa, missä emäntä ei ottanut
vierasta vastaan niin ystävällisesti kuin hänen entinen isäntänsä.
Raitsharan ei siitä huolinut, vaan laski kätensä rinnoilleen ja sanoi:
"Pienokaistanne ei varastanut Padma. Minä sen tein."

Anukul huudahti: "Hyvä Jumala! Mitä? Missä hän onkaan?"

Raitsharan vastasi: "Hän on minun luonani. Minä tuon hänet tänne
ylihuomenna."

Sunnuntai tuli. Silloin ei ollut oikeuden istuntoa. Puolisot
silmäilivät odottavasti tielle, jolta olivat varhaisesta aamusta alkaen
tähynneet Raitsharania saapuvaksi. Kymmenen aikaan hän tuli taluttaen
Phailnaa kädestä.

Mitään kysymättä Anukulin vaimo tempasi pojan syliinsä ja hurjan
kiihtymyksen tilassa, milloin nauraen, milloin itkien, kosketteli
häntä, suuteli hänen hiuksiansa ja otsaansa ja katseli häntä kasvoihin
ahnain silmin. Poika oli erittäin sievä ja herraspojan tavoin puettu.
Anukul tunsi sydämessään äkillisen hellyyden puuskan.

Siitä huolimatta, hän kysyi tuomarina: "Onko sinulla jonkinlaisia
todisteita?"

Raitsharan vastasi: "Kuinkapa voisi olla olemassa sellaisen teon
todisteita? Jumala yksin tietää, että minä olen varastanut poikanne,
eikä kukaan muu maailmassa."

Nähdessään kuinka kiihkeästi hänen puolisonsa oli käynyt poikaan
käsiksi Anukul oivalsi kaiken todisteiden kyselemisen hyödyttömyyden.
Menetteli viisaammin, jos uskoi. Sitäpaitsi -- mistäpä olisi
Raitsharanin lainen ukko temmannut itselleen tuollaisen pojan? Ja miksi
hänen uskollinen palvelijansa häntä ilman aikojaan pettelisi?

"Mutta kuulehan, Raitsharan", lisäsi hän ankarasti, "sinä et saa jäädä
tänne".

"Mihin minä sitten lähden, herrani?" kysyi Raitsharan tukahtuvin äänin.
"Minä olen vanha. Kuka ottaakaan näin vanhan miehen palvelukseensa?"

Tuomarin puoliso sanoi: "Salli hänen jäädä. Lapseni siitä iloitsee.
Minä annan hänelle anteeksi."

Anukulin tuomarillinen tunto ei kumminkaan tahtonut siihen myöntyä.
"Ei", sanoi hän, "hän ei voi saada anteeksi mitä on tehnyt".

Raitsharan kumarsi maahan asti ja tarttui Anukulin jalkoihin.

"Herrani", huusi hän, "sallikaa minun jäädä. En minä sitä tehnyt. Sen
teki Jumala."

Anukul oli tuntoinensa mitä pahimmassa pulassa, kun Raitsharan yritti
vierittää syytä Jumalan hartioille.

"Ei", sanoi hän, "minä en voi siihen suostua. Minä en voi sinuun enää
luottaa. Sinä olet minut kerran kavaltanut."

Raitsharan nousi ja virkkoi: "En minä sitä tehnyt."

"Kuka sitten?" kysyi Anukul.

"Minun kohtaloni", vastasi Raitsharan.

Kukaan sivistynyt ihminen ei kumminkaan voinut hyväksyä moista
puolustetta. Anukul pysyi järkähtämättömänä.

Havaitessaan olevansa rikkaan tuomarin eikä suinkaan Raitsharanin
poika Phailna oli aluksi kovin vihoissaan, kun ajatteli, että
häneltä oli nämä pitkät ajat riistetty hänelle syntymänsä nojalla
kuuluvat oikeudet. Mutta kun hän näki Raitsharanin seisovan siinä
murheellisena, hän sanoi isällensä: "Isä, anna hänelle anteeksi. Jos
et sallikaan hänen jäädä luoksemme asumaan, anna hänelle sentään pieni
kuukausieläke."

Tuon kuultuansa Raitsharan ei enää virkkanut sanaakaan. Hän silmäili
viimeisen kerran poikansa kasvoja ja kumarsi kunnioittavasti entisille
valtijaillensa. Sitten hän lähti ulos ja katosi maailman lukemattomien
ihmisten joukkoon.

Kuukauden lopulla Anukul lähetti hänelle vähäisen rahasumman. Mutta
rahat tulivat takaisin hänen kotikylästänsä. Siellä ei ollut ketään
Raitsharan-nimistä henkilöä.



KORTTIEN KUNINGASKUNTA


I

Olipa kerran yksinäinen saari kaukaisessa meressä, ja saaressa
asui kuninkaita ja kuningattaria, ässiä ja sotamiehiä korttien
kuningaskunnassa. Kymmen- ja yhdeksänsilmäiset, kakkoset ja kolmoset
ja kaikki muut jäsenet olivat hekin aikoja sitten sinne asettuneet.
Ne eivät kumminkaan olleet kahdestisyntynyttä väkeä kuten kuuluisat
hovikortit.

Ässä, kuningas ja sotamies muodostivat kolme ylintä kastia. Neljänteen
kastiin kuului sekaisin alempia kortteja. Kakkoset ja kolmoset olivat
kaikkein alimmat. Nämä alemmat kortit eivät saaneet milloinkaan istua
korkeain hovikorttien rinnalla.

Saarivaltakunnan lait ja säännöt olivat tosiaankin ihmeteltävät.
Jokaisen yksilön sääty oli määrätty ikimuistoisista ajoista. Jokaisella
oli oma tehtävänsä, eikä kukaan tehnyt mitään muuta. Missä he olivat ja
elivätkin, aina näytti heitä ohjaavan jokin näkymätön käsi -- suurten
sääntöjen mukaisesti.

Kenelläkään Korttien kuningaskunnan jäsenellä ei ollut tilaisuutta
ajatella, kenenkään ei tarvinnut päästä mihinkään päätökseen, ketään ei
milloinkaan vaadittu pohtimaan mitään kysymystä. Kansalaiset kulkivat
kaikin välinpitämättöminä ja sanattomina totunnaista kulkuansa.
Kaatuessaan he eivät aiheuttaneet minkäänlaista hälinää. Siinä he
makasivat selällään tuijotellen taivaaseen ikuisesti alkuperäisessä
muodossansa.

Korttien kuningaskunnassa vallitsi huomattava hiljaisuus ja täydellinen
tyytyväisyys. Milloinkaan ei sattunut kapinaa eikä väkivaltaisuutta.
Milloinkaan ei ilmennyt kiihkoa eikä innostusta.

Suuri valtameri, joka lakkaamatta hymisi kehtolauluansa, tuuditteli
saaren uneen tuhannet kerrat sitä hellävaroen hyväillen aaltojensa
valkealla kädellä. Laaja taivaanlaki sulki saaren untuvainsa peittoon
niinkuin emo-lintu, joka hautoessaan levittää siniset siipensä.
Kaukana taivaanrannalla ilmaisi tummansininen juova toisen rannikon
olemassaoloa. Mutta mikään kiistan tai taistelun melske ei voinut
saavuttaa korttien kuningaskuntaa häiritäkseen sen tyyntä rauhaa.


II

Tuossa kaukaisessa vieraassa maassa meren toisella puolen eli nuori
prinssi, jonka äiti oli sureva kuningatar. Kuningatar oli joutunut
epäsuosioon ja eleli nyt ainoan poikansa keralla merenrannikolla.
Prinssi vietti lapsuutensa yksinään ja hylättynä istuen hylätyn äitinsä
vaiheilla ja kutoellen suurten kaipaustensa verkkoa. Hän ikävöi päästä
etsimään Lentävää hevosta, Kruunupää-käärmettä, Taivaan ruusua,
Loihdittuja polkuja tai Kauneuden prinsessaa, joka nukkui Kammon
linnassa kolmentoista virran ja seitsemän meren takana.

Koulussa hän kuuli kauppiaan pojan kertovan vieraista kuningaskunnista.
Kotwalin poika tarinoi kahdesta Lampun hengestä. Ja kun sade valui
virtoina ja pilvet peittivät taivaan, hän istui kynnyksellä katsellen
merelle ja virkkoi surevalle äidillensä: "Kerrohan, äiti, minulle
jostakin kaukaisesta maasta."

Silloin hänen äitinä kertoi hänelle loppumattoman, lapsuudessaan
kuulemansa tarinan ihmeellisestä maasta meren tuolla puolen, missä
asui prinsessa Kauneus. Ja nuoren prinssin sydän tuli kaipauksesta
kipeäksi hänen istuessaan siinä kynnyksellä katsellen suurelle merelle
ja kuunnellen äitinsä tarinaa sateen valuessa virtanaan ja harmaiden
pilvien peittäessä taivasta.

Eräänä päivänä kauppiaan poika tuli prinssin luo ja virkkoi terhakasti:
"Kuulehan, kumppani, opintoni ovat nyt päättyneet. Minä aion lähteä
matkoille etsiäkseni onneani mereltä. Olen tullut sanomaan sinulle
jäähyväisiä."

Prinssi sanoi: "Minä lähden kerallasi."

Kotwalin poika sanoi hänkin: "Kumppanit, luotettavat ja uskolliset,
älkää minua jättäkö. Minäkin lähden kerallanne."

Sitten nuori prinssi sanoi surevalle äidillensä: "Äiti, minä lähden nyt
matkoille etsimään onneani. Takaisin tullessani olen varmaan keksinyt
jonkin keinon kaikkien sinun surujesi hälventämiseksi."

Niin nuo kolme kumppanusta lähtivät yhdessä matkaan. Satamassa lepäsi
ankkurissa kauppiaan kaksitoista laivaa, ja kolme kumppanusta nousivat
muutamaan niistä. Etelätuuli puhalsi, ja alukset purjehtivat pois yhtä
nopeasti kuin ne toiveet, jotka syttyivät prinssin sydämeen.

Simpukankuorisaaren luona he täyttivät yhden aluksen simpukankuorilla.
Santelipuusaaren rannassa he täyttivät toisen santelipuulla ja
Korallisaarille tultuansa he täyttivät kolmannen aluksen koralleilla.

Kului neljä vuotta, ja he täyttivät vielä neljä alusta, yhden
norsunluulla, toisen myskillä, kolmannen ryytineilikoilla ja neljännen
muskottipähkinöillä.

Mutta kun kaikki nuo alukset olivat täydessä lastissa, nousi
ankara myrsky. Kaikki alukset upposivat ryytineilikkoineen ja
muskottipähkinöineen, myskeineen ja norsunluineen, koralleineen ja
santelipuineen ja simpukankuorineen. Mutta se alus, jossa kolme
kumppanusta olivat, törmäsi erään saaren edustalla olevaan riuttaan,
heitti heidät vahingoittumattomina rannalle ja pirstautui.

Tämä saari oli kuuluisa Korttien saari, missä elivät Ässä ja Kuningas
ja Kuningatar ja Sotamies sekä yhdeksän- ja kymmensilmät ja kaikki muut
jäsenet -- suurten sääntöjen mukaisesti.


III

Tähän asti ei mikään ollut häirinnyt saaren rauhaa. Mitään uutta ei
ollut tapahtunut. Mistään asiasta ei ollut milloinkaan kiistelty.

Sitten ilmestyivät yht'äkkiä meren rannalle heittämät toverukset -- ja
suuri kiista alkoi. Se koski varsinkin kolmea seikkaa.

Ensinnäkin: mihin kastiin piti noiden luokittelemattomien muukalaisten
kuulua? Pitikö heidät lukea hovikortteihin kuuluviksi? Vai olivatko
he vain alemman kastin väkeä, yhdeksän- ja kymmensilmien veroisia? Ei
ollut mitään ennakkotapausta, jonka nojalla tämä tärkeä kysymys olisi
ollut ratkaistavissa.

Toiseksi: mitä heimoa he olivat? Olivatko he vaalea- ja heleäihoisia
kuten hertat, vai kuuluivatko he tummaihoisiin risteihin? Tästä
kysymyksestä koitui loputtomia kiistoja. Saaren koko naimisjärjestys
monimutkaisine säännöksinensä riippui sen kunnollisesta ratkaisemisesta.

Kolmanneksi: millaista ravintoa he nauttivat? Missä heidän tuli asua ja
nukkua? Ja pitikö heidän pieluksensa olla kohti lounaista, luoteista,
vaiko koillista? Koko Korttien valtakunnassa ei ollut milloinkaan ennen
pohdittu niin tärkeitä ja vaikeita ongelmia.

Mutta kolmea kumppanusta alkoi ahdistaa kova nälkä. Heidän täytyi saada
ruokaa tavalla tai toisella. Väittelyn yhä jatkuessa loppumattomine
väliaikoinensa ja Ässien kutsuessa koolle oman erikoiskokouksensa,
jonka valitseman komitean oli määrä keksiä jokin asiaan soveltuva
ammonaikainen käsittelytapa, kolme kumppanusta söivät mitä käsiinsä
saivat, joivat jokaisesta astiasta ja särkivät kaikki säännöt.

Kakkosia ja kolmosiakin sellainen jumalaton menettely kauhistutti.
Kolmoset sanoivat: "Veikot kakkoset, nuo ihmiset ovat ilmeisesti
häpeämättömiä!" Kakkoset puolestansa sanoivat: "Veikot kolmoset, he
ovat nähtävästi alempaa kastia kuin me!"

Lopetettuaan ateriansa toverukset lähtivät kaupungille kävelemään.

Nähdessään mahtipontisten olentojen liikkuvan ikävissä kulkueissaan
jäykän juhlallisine kasvoineen prinssi kääntyi kauppiaan pojan ja
Kotwalin pojan puoleen, keikahdutti päätänsä ja purskahti ankaraan
nauruun.

Tuon omituisen, ennenkuulumattoman naurun kaiku kiiriskeli
Kuninkaankatua alaspäin, halki Ässätorin ja pitkin Sotilasrantaa ja
häipyi vihdoin, itseänsä hämmästyen, suureen tyhjään hiljaisuuteen.

Kotwalin poikaa ja kauppiaan poikaa värisytti luihin ja ytimiin asti
heidän ympärillänsä vallitseva kuolonhiljaisuus. He kääntyivät prinssin
puoleen ja sanoivat: "Kuulehan, kumppani, lähdetään pois. Älkäämme
jääkö hetkeksikään tähän kaameaan henkien maahan."

Mutta prinssi sanoi: "Kumppanit, nämä olennot muistuttavat ihmisiä,
ja minä aion koettaa heitä ravistelemalla saada selville, onko heidän
suonissaan pisaraakaan lämmintä, elävää verta."


IV

Päivät kuluivat kulumistaan, ja saaren rauhallinen elämä jatkui melkein
häiriytymättömänä. Kumppanukset eivät noudattaneet mitään sääntöjä
tai ohjeita. He eivät tehneet mitään niinkuin olisi tehdä pitänyt,
olipa sitten kysymyksessä istuminen tai seisominen tai kääntyminen
tai selällänsä makaaminen. Päinvastoin: joka kerta, kun he näkivät
sellaisia toimia suoritettavan täysin sääntöjen mukaisesti, he
purskahtivat hillittömästi nauramaan. Heitä ei ollenkaan liikuttanut
noiden ikuisten sääntöjen ikuinen vakavuus.

Erään kerran suuret hovikortit saapuivat tervehtimään Kotwalin poikaa
ja kauppiaan poikaa ja prinssiä.

"Minkä tähden", kysyivät he verkalleen, "minkä tähden te ette käyttäydy
suurten sääntöjen mukaisesti?"

Kumppanukset vastasivat: "Sen tähden, että meillä on sellainen
_Itshtsha_ (halu)."

Suuret hovikortit näyttivät heräävän iänikuisesta unesta ja virkkoivat
yhdessä ontoin, kolein äänin: "_Itsh-tsha!_ Entä kuka on _Itsh-tsha?_"

Sillä kertaa he eivät päässeet tajuamaan, kuka _Itshtsha_ oli, mutta
koko saari tuli sen vähitellen ymmärtämään.

Ensimmäinen valonsäde pilkahti heidän mieliinsä, kun he prinssin
käyttäytymistä tarkatessaan havaitsivat hänen voivan menetellä
ihan vastakkaisella tavalla kuin aina ennen. Sitten he olivat
hämmästyksekseen huomanneet, että korteissa oli toinenkin puoli, johon
heidän tarkkaavaisuutensa ei ollut milloinkaan ennen kiintynyt. Se oli
muutoksen alku.

Muutoksen tultua kerran alullensa toverukset kykenivät yhä paremmin
perehdyttämään heitä _Itshtshan_ salaisuuksiin. Kortit oivalsivat
vähitellen, etteivät säännökset sido elämää. He alkoivat tuntea
salaista tyydytystä käytellessään kuninkaallista valitsemiskykyänsä.

Mutta tämä _Itshtshan_ ensimmäinen hyökkäys sai koko korttijoukon
hiljaa horjahtelemaan ja sitten hoipertumaan maahan. Näky muistutti
jotakin jättiläismäistä köynnöskäärmettä, joka unesta heräten hitaasti
aukoo kierteitänsä värinän käydessä läpi sen koko ruumiin.


V

Tähän saakka olivat patojen ja ristien ja ruutujen ja herttojen
kuningattaret pysytelleet verhojen takana tuijotellen joko tyhjin
katsein avaruuteen tai kiinteästi permantoon.

Mutta sitten, eräänä keväisenä ehtoopäivänä, kohotti parvekkeella
oleileva herttakuningatar hetkiseksi tummia kulmiansa ja loi yhden
ainoan syrjäkatseen prinssiin.

"Hyvä isä", huudahti prinssi, "minä luulin niitä kaikkia painetuiksi
kuviksi. Nyt huomaan erehtyneeni. Ne ovat sittenkin naisia."

Sitten nuori prinssi kutsui luoksensa molemmat kumppaninsa ja virkkoi
mietteliäästi: "Hyvät toverit! Näissä naisissa asuu sulo, jonka
vertaista en ole milloinkaan ennen nähnyt. Kun kuningattaren tummain,
välkkyväin, uuteen mielenliikutukseen kirkastuvien silmien katse
kohtasi minut, niin minusta tuntui siltä, kuin olisin ollut näkemässä
äsken luodun maailman ensimmäistä heikkoa päivänkoittoa."

Molemmat kumppanit hymyilivät tuntijain hymyä ja kysyivät:

"Onko tosiaankin niin laita, prinssi?"

Herttarouva-rukan asiat joutuivat siitä päivästä lähtien yhä
huonommalle tolalle. Hän alkoi unhottaa kaikkia sääntöjä tosiaankin
häpeällisellä tavalla. Jos esimerkiksi hänen paikkansa oli sotamiehen
vieressä, niin hän havaitsi ihan sattumalta joutuneensa prinssin
viereen. Silloin lausui sotamies liikkumattomin kasvoin ja juhlallisin
äänin: "Kuningatar,olette erehtynyt."

Herttarouva-rukan punaiset posket kävivät silloin entistä
punaisemmiksi. Mutta prinssi kiiruhti kohteliaasti hänen avuksensa
virkkaen: "Ei, kuningatar ei ole erehtynyt. Tästä päivästä lähtien minä
olen sotamies!"

Nyt sattui niin, että kaikki yrittäessään korjata vikapään herttarouvan
virheitä alkoivat itse niihin langeta. Ässät joutuivat kuninkaiden
syrjäänsysäämiksi. Sotamiehet häiritsivät kuninkaiden oloa ja elämää.
Yhdeksän- ja kymmensilmät olivat olevinansa ikäänkuin olisivat
kuuluneet korttien suureen hoviin. Kakkoset ja kolmoset anastelivat
salaa sijoja, jotka oli erikoisesti varattu nelosia ja viitosia varten.
Sekaannus ei ollut milloinkaan ennen ollut niin auttamattoman suuri.

Korttien saari oli nähnyt monen kevään menevän ja tulevan. Kokil,
kevään lintu, oli laulanut lauluansa vuoden toisensa jälkeen. Mutta
milloinkaan ennen se ei ollut saanut verta vierimään suonissa niin
vilkkaasti kuin nyt. Menneinäkin päivinä meri oli laulanut väsymättä
omaa säveltänsä. Mutta silloin se oli julistanut ainoastaan Säännön
taipumatonta yksitoikkoisuutta. Nyt sen aallot välkkyvine valoineen ja
kuultoisine varjoineen ja lukemattomine äänineen yht'äkkiä kertoivat
rakkauden syvimmästä kaipauksesta!


VI

Minne ovatkaan nyt hävinneet heidän koreat, pyöreät, säännölliset
ja omahyväiset kasvonsa? Tuossa näet kasvot, jotka ovat tulvillaan
lemmensairasta ikävää. Tässä on sydän, jonka saa hurjasti tykyttämään
kipeä kaipaus. Tässä on mieli, jota epäilykset raatelevat. Soitanto ja
huokaukset, hymyily ja kyynelet täyttävät ilman. Elämä sykkii, sydämiä
murtuu, intohimoja syttyy.

Jokainen ajattelee nyt omaa ulkonäköänsä ja vertailee itseänsä
toisiin. Ristiässä miettii itsekseen, että Patakuningas on verrattain
hyvännäköinen. "Mutta", arvelee hän, "kun minä kävelen katua, niin
näkisittepä vain, miten kaikkien katseet suuntautuvat minuun".
Patakuningas sanoo: "Mitähän ihmettä tuo Ristiässä aina käy kaula
kenossa ja kopeana kuin riikinkukko? Hän luulee kaikkien kuningattarien
olevan kuolettavasti lemmensairaina hänen tähtensä, vaikka hän
todellisuudessa onkin vain --" Siihen hän pysähtyy tutkiakseen
kasvojansa kuvastimessa.

Kuningattaret olivat kuitenkin kaikkein villityimpiä. He alkoivat
kuluttaa kaiken aikansa koristautumalla yhdeksänsilmiä varten. Ja
yhdeksänsilmäisistä tuli heidän toivottomia ja kehnoja orjiansa.
Mutta heidän toisiansa koskevat leikkaavat lausumansa olivat vieläkin
loukkaavampia.

Nuoret miehet istuskelivat äänettöminä puiden lehvien alla tai
loikoilivat varjoisassa metsässä. Nuoret tytöt, vaaleansinisiin
puettuina, astelivat sattumalta saman metsän samoihin varjopaikkoihin
samojen puiden alle ja käänsivät katseensa toisaalle, ikäänkuin eivät
olisi siellä ketään nähneet, ja näyttäen niin viattomilta kuin eivät
olisi sieltä ketään etsineet. Sitten uskalsi eräs toisia rohkeampi
nuorukainen lähestyä sinihamoseen puettua neitoa. Mutta hänen
astuessaan lähemmäksi hänen kielensä ei ottanut häntä totellakseen.
Siinä hän seisoi sanattomana ja tuhmana, ja otollinen hetki häipyi pois.

Kokil-linnut lauloivat lehvistössä heidän päittensä päällä. Inha
etelätuuli puhalsi; se sai hiukset epäjärjestykseen, se kuiski
korvaan ja kiihti veren musiikkia. Puiden lehvissä kohahteli riemu.
Ja valtameren taukoamaton pauhu sai nuorukaisen ja neidon sydämen
sanattomat kaipaukset läikkymään edestakaisin lemmen täyden tulvan
aikana.

Kumppanukset olivat tuoneet korttien kuningaskunnan vedettömiin
kanaviin uuden elämän runsaat vuoksivedet.


VII

Mutta vaikka vuoksivedet olivatkin runsaat, syntyi kuitenkin seisahdus,
ikäänkuin nouseva pinta ei kohoaisi kuohuiksi, vaan jäisi ainaiseksi
jännitykseen. Ratkaisevia sanoja ei lausuttu, astuttiinhan vain
varovasti askel eteenpäin ja peräännyttiin kaksi askelta. Kaikilla
näytti olevan kiire kasata täyttymättömiä toivelmiansa niinkuin
tuulentupia tai hiekalle rakennettuja varustuksia. He olivat kalpeat ja
puhumattomat, heidän silmänsä olivat tulehtuneet, ja heidän huulillansa
värähtelivät ilmaisemattomat salaisuudet.

Prinssi havaitsi, missä vika piili. Hän kutsui luoksensa kaikki
saarelaiset ja virkkoi: "Tuokaa tänne huiluja ja kymbaaleita, pillejä
ja rumpuja. Antakaa kaikkien soida yhdessä ja kajahduttakaa äänekkäitä
riemuhuutoja. Herttakuningatar lähtee tänä yönä valitsemaan itsellensä
puolisoa!"

Kymmen- ja yhdeksänsilmäiset alkoivat puhaltaa huilujansa ja
pillejänsä, kahdeksan- ja seitsensilmäiset soittivat säkkipillejänsä ja
viulujansa, ja kakkoset ja kolmosetkin paukuttivat hurjasti rumpujansa.

Tämä raju soitannon puuska pyyhkäisi kerrassaan pois kaikki huokaukset
ja haaveilut. Nauru ja puhe purkautui ilmi valtavina virtoina. Tapahtui
uskaliaita kosintoja ja ivailevia torjumisia, juteltiin, jaariteltiin,
laskettiin leikkiä ja pidettiin hauskaa. Tuntui siltä, kuin kesän
vilkas tuuli olisi häilytellyt ja ravistellut, humisuttanut ja
vihellyttänyt miljoonia lehviä ja oksia ammonaikaisten aarniometsien
helmassa.

Mutta herttakuningatar istui ruusunpunaiseen hamoseen puettuna salaisen
lehtimajansa varjossa ja kuunteli vaieten niitä valtavia ja kuohuvia
soitannon ja riemun ääniä, jotka aaltoilivat hänen luoksensa. Hän
sulki silmänsä ja uneksi lemmenunelmaansa. Ja kun hän sitten silmänsä
avasi, hän näki prinssin istumassa maassa edessänsä silmäillen hänen
kasvojansa. Kuningatar peitti kasvonsa käsiinsä ja vetäytyi säikähtäen
taaksepäin riemun melskeen täyttäessä hänen mielensä.

Prinssi vietti koko päivän yksinään vaeltaen meren maininkien
vaiheilla. Hänellä oli mielessään kuningattaren hämmästynyt katse,
hänen säikähtynyt eleensä, ja hänen sydämensä sykki korkeata toivoa.

Sinä iltana vartoivat nuorten miesten ja neitosten hilpeäpukuiset
parvet palatsin portilla. Palatsin salia valaisivat tarumaiset
lamput, ja sen seiniä kiersivät kevään kukkasista punotut köynnökset.
Herttakuningatar astui vitkalleen sisään, ja koko yleisö nousi häntä
tervehtimään. Jasmiiniseppele kädessään hän seisoi siinä prinssin
edessä alasluoduin katsein. Ujon vaatimattomana hän tuskin rohkeni
laskea seppelettä valitsemansa puolison kaulaan. Mutta prinssi taivutti
päätänsä, ja seppele soljahti paikallensa. Nuorukaisten ja neitosten
parvi oli odottanut hänen valintaansa kiihkeän, uteliaan äänettömyyden
vallassa. Ja kun valinta sitten oli tapahtunut, niin väenpaljous
huojui ja häilyi hillittömän riemun leiskeessä. Heidän ilohuutojensa
kaiku kuului saaren joka kolkkaan ja kaukana merellä purjehtiviin
aluksiinkin. Milloinkaan ennen ei Korttien kuningaskunnassa ollut
kohotettu sellaista valtavaa huutoa.

Sitten he kantoivat prinssiä ja hänen morsiantansa olkapäillänsä,
asettivat heidät valtaistuimelle ja kruunasivat heidät siellä Korttien
muinaisessa kuningaskunnassa.

Ja meren toisella puolella sijaitsevan kaukaisen saaren rannikolla
sureva Äiti-kuningatar saapui poikansa uuteen kuningaskuntaan
kullankoristetussa laivassa.

Ja saaren asukkaiden elämää eivät enää määrää Säännöt, vaan he ovat
hyviä tai pahoja, tai hyviä ja pahoja, aina oman _Itshtshansa_ mukaan.



PALVOJATAR


I

Aikana, jolloin olin mahdollisimman vähäisessä suosiossa eräiden
lukijoitteni keskuudessa ja jolloin nimeni lakkaamatta esiintyi
sanomalehdissä alinomaisten herjauksien säestelemänä, minä halusin
vetäytyä johonkin rauhalliseen paikkaan ja yrittää unhottaa oman
olemassaoloni.

Minulla on muutamien peninkulmien päässä Kalkuttasta maatalo, jossa
voin oleskella tuntemattomana ja kenenkään häiritsemättä. Kylänmiehet
eivät ole toistaiseksi päässeet minuun nähden mihinkään päätökseen.
He tietävät, etten minä ole mikään lomailija enkä huvinhakija,
sillä minä en milloinkaan loukkaa maalaisöiden hiljaisuutta
kaupunkilaisella melulla. He eivät myöskään pidä minua askeettina,
sillä niihin vähäisiin minua koskeviin tietoihin, joita heillä on,
liittyy jonkinlaista elämänmukavuuden hohdetta. Minä en ole heille
matkustelijakaan, sillä vaikka olenkin luonnostani kulkija, ovat
vaellukseni kylän vainioilla vailla päämäärää. He eivät edes varmaan
tiedä, olenko naimisissa vai enkö, sillä he eivät ole nähneet lapsiani.
Koska he niinmuodoin eivät ole osanneet minua lukea mihinkään
tuntemansa eläin- tai kasvikunnan luokkaan kuuluvaksi, he ovat aikoja
sitten minut hylänneet ja jättäneet minut tympeältä näyttävään rauhaani.

Aivan äskettäin sain kuitenkin kokea, että kylässä on eräs henkilö,
joka tuntee syvää mielenkiintoa minua kohtaan. Tuttavuutemme tuli
alullensa eräänä tukahduttavana heinäkuun ehtoopäivänä. Koko aamupuolen
oli satanut, ja ilma oli vieläkin kostea ja sumuinen, niinkuin
silmäluomet itkun jäljeltä.

Minä istuin toimetonna katsellen kirjavaa lehmää, joka oli laitumella
virran korkealla äyräällä. Ilta-auringon säteet leikkivät eläimen
kiiltävässä pinnassa. Tuon yksinkertaisen valovaatetuksen kauneus
sai minut joutessani ihmettelemään, miksi ihminen tahallansa tuhlaa
rahoja pystyttääkseen vaatehtijan työpajoja ja siten riistääkseen omalta
iholtansa sen luonnollisen vaatetuksen.

Minun siinä katsellessani ja joutilaana mietiskellessäni saapui
keski-ikäinen nainen, joka heittäytyi eteeni ja kosketti maata
otsallansa. Puvun laskoksissa hänellä oli muutamia kukkavihkoja, joista
hän tarjosi minulle yhden. Samalla hän laski kätensä rinnalleen ja
lausui: "Tämä on uhri minun jumalalleni."

Sitten hän lähti. Hänen nuo sanat lausuessaan minä olin niin
hämmästynyt, että tuskin ehdin häneen vilkaistakaan, kun hän jo oli
hävinnyt. Koko tapahtuma oli ihan yksinkertainen, mutta jätti mieleeni
syvän vaikutuksen, ja kun sitten käännyin jälleen katselemaan lehmää,
joka maiskuttaen riipoi suuhunsa ruohoa samalla huiskien kärpäsiä
pois kimpustansa, niin sen elämännautinto näytti minusta syvän
salaperäiseltä. Lukijani kenties nauravat minun narrimaisuuttani, mutta
totta on, että sydämeni oli täynnä harrasta kunnioitusta. Minä palvoin
sitä puhdasta elämäniloa, joka on Jumalan oma elämä. Sitten minä
taitoin mango-puusta tuoreen lehvän ja ruokin lehmää omin käsin, sitä
tehdessäni tuntien tekeväni jotakin Jumalalleni otollista.

Seuraavana vuonna minä palasin kylään helmikuussa. Kylmä vuodenaika
jatkui yhä. Aamuaurinko paistoi huoneeseeni, ja minä olin sen suomasta
lämmöstä kiitollinen. Olin parhaillaan kirjoittamassa, kun palvelijani
tuli ilmoittamaan, että eräs Vishnun palvoja pyrki puheilleni. Muissa
mietteissä ollen minä käskin tuoda hänet yläkertaan ja jatkoin
kirjoittamista. Palvoja astui sisään ja kumarsi koskettaen jalkojani.
Minä tunsin hänet samaksi naiseksi, joka oli vuosi sitten ollut lyhyen
tuokion näkyvissäni.

Nyt minulla oli tilaisuutta katsella häntä tarkemmin. Hän oli ehtinyt
sen ajan ohi, jolloin kysytään, onko nainen kaunis vai eikö. Hän oli
keskikokoa pitempi ja lujarakenteinen, mutta hänen vartalonsa oli
hieman kumara, koska hän alinomaa pysytteli palvovassa asenteessa.
Hänen käytöksessään ei ollut mitään pelokasta. Hänen kasvojensa
huomattavimpana osana olivat hänen silmänsä. Niissä tuntui olevan
jonkinlainen läpitunkeva voima, joka kykeni tekemään etäisyyden
läheiseksi.

Hänen astuessaan huoneeseen tuntui noiden suurten silmien katse minua
tyrkkäävän.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Mistä syystä olet tuonut minut
valtaistuimesi eteen, jumalani? Muulloin minä aina näin sinut puiden
keskellä, ja niin oli paljoa parempi. Se oli oikea paikka kohdata
sinua."

Hänen oli täytynyt nähdä minut puutarhassa käyskelemässä minun
huomaamattani häntä. Mutta viime päivinä minä olin ollut vilustunut,
joten en ollut voinut lähteä ulos. Minun täytyi pakostakin pysytellä
sisällä ja kunnioittaen katsella illan taivasta taloni pengermältä.
Hetken vaiti oltuansa palvoja virkkoi: "Jumalani, anna minulle muutama
hyvä sana."

Minä en ollut ollenkaan valmistunut noudattamaan tuota äkkiä esitettyä
pyyntöä ja vastasin hänelle silmänräpäyksellisen mielijohteen nojalla:
"Minä en anna enkä ota hyviä sanoja. Minä vain avaan silmäni ja
vaikenen, ja silloin minä voin sekä kuulla että nähdä, vaikka ei
sanaakaan lausuttaisi. Kun sinua nyt katselen, niin en kaipaa ollenkaan
sinun äänesi kaikua."

Palvoja kerrassaan kiihtyi minun puhuessani ja huudahti: "Jumala ei
puhu minulle ainoastaan suullansa, vaan koko ruumiillansa."

Minä sanoin hänelle: "Vaiti ollessani minä voin kuunnella koko
ruumiillani. Minä olen tullut tänne Kalkuttasta kuuntelemaan tuota
ääntä."

Palvoja sanoi: "Niin, minä tiedän sen, ja senvuoksi minä olen tullut
tänne luoksesi istumaan."

Ennen poistumistansa hän jälleen kumarsi ja kosketti jalkojani. Minä
huomasin hänen olevan pahoillaan siitä, että minulla oli jalkineet. Hän
olisi mieluummin nähnyt ne paljaina.

Seuraavana aamuna minä istuin kattotasanteella. Etelässä olevan
puujonon takaa näkyi avoin maaseutu, viluinen ja autio. Minä voin
nähdä auringon nousevan idästä sokeriruokopensaan ja kylän kupeella
olevan puuryhmän takaa. Tummien puiden varjosta ilmestyi äkkiä näkyviin
kylätie. Se lähti etenemään ja kiemurteli kohti joitakin näköpiirin
rajalla sijaitsevia kyliä, kunnes häipyi harmaaseen sumuun.

Sinä aamuna oli vaikea sanoa, oliko aurinko noussut vai eikö. Vaalea
usva häilyi vielä puiden latvoissa. Minä näin palvojan astelevan
epämääräisen hämärän halki aamuisena sumuhaamuna. Hän lauloi lauluansa
Jumalalle ja helisytti kymbaaleitansa.

Vihdoin hälveni sakea usva, ja aurinko siirtyi sijallensa kotona ja
pellolla suoritettavien töiden joukkoon ikäänkuin kylän ystävällinen
patriarkka.

Ehdittyäni vasta istuutua kirjoituspöytäni ääreen tyydyttääkseni
kalkuttalaisen kustantajani ahnautta kuulin portaista askeleita. Kohta
astui sisään palvoja itsekseen hymisten ja minua kumartaen. Minä
kohotin katseeni papereistani.

Hän virkkoi: "Jumalani, eilen minä otin pyhäksi ravinnoksi mitä
ateriastasi oli jäänyt."

Minä hämmästyin ja kysyin, kuinka hän voi sen tehdä.

"Oh", vastasi hän, "minä odotin illalla ovellasi sinun aterioidessasi
ja otin hieman ruokaa lautaseltasi, kun se kannettiin ulos".

Tuo oli minulle yllätys, sillä kaikki kylän asukkaat tiesivät, että
olin ollut Euroopassa ja aterioinut eurooppalaisten kanssa. Minä
olin epäilemättä kasvistensyöjä, mutta keittäjäni pyhyys ei sietänyt
tutkimista, ja oikeaoppiset pitivät minun ruokaani saastaisena.

Palvojatar huomasi hämmästyneen ilmeeni ja virkkoi: "Jumalani, miksi
tulisin ollenkaan sinun luoksesi, ellen nauttisi sinun ruokaasi?"

Minä kysyin häneltä, mitä hänen omaan kastiinsa kuuluvat henkilöt
asiasta arvelivat. Hän kertoi minulle jo levittäneensä uutista ympäri
kylää. Hänen kastiinsa kuuluvat henkilöt olivat pudistaneet päätänsä,
mutta samalla myöntäneet, että hänen oli kuljettava omaa tietänsä.

Minä sain selville, että palvojatar oli erään hyvän maalaisperheen
jäsen ja että hänen hyvissä varoissa oleva äitinsä halusi pitää hänet
kotona. Mutta tytär kulki mieluummin mierolaisena. Minä kysyin häneltä,
miten hän sai elatuksensa. Hän kertoi minulle, että hänen seuralaisensa
olivat lahjoittaneet hänelle kappaleen maata ja että hän pyyteli
ravintonsa kulkien ovelta ovelle. Hän sanoi minulle: "Se ruoka, jonka
minä saan kerjäten, on jumalallista."

Mietittyäni, mitä hän oli sanonut, minä käsitin hänen tarkoituksensa.
Kun saamme ravintomme toisten hyvyyden suomina almuina, niin muistamme
Jumalaa, antajaa. Mutta kun saamme ruokamme kotona, kuten ainakin,
itsestäänselvänä asiana, niin taivumme ajattelemaan, että se kuuluu
meille oikeudenmukaisesti.

Minun teki kovin mieli kysellä hänen miehestänsä. Mutta kun hän ei
milloinkaan epäsuorastikaan hänestä puhunut, en häneltä mitään kysynyt.

Varsin pian minä havaitsin, ettei palvojatar ollenkaan kunnioittanut
sitä kylän osaa, missä korkeampiin kasteihin kuuluvat henkilöt elivät.
"He eivät anna milloinkaan", sanoi hän, "pienintäkään ropoa Jumalan
palvelemiseksi, vaikka heidän hallussaan onkin suurin osa Jumalan
maata. Mutta köyhät palvovat ja näkevät puutetta."

Minä kysyin häneltä, miksi hän ei lähtenyt elämään noiden jumalattomien
ihmisten seurassa ja auttamaan heitä paremmalle tielle. "Se", sanoin
minä hieman tekohartaasti, "olisi jumalallisen palvonnan korkein muoto".

Minä olin aika ajoin kuullut sellaisia saarnoja ja toistelen niitä
tilaisuuden sattuessa varsin mielelläni yleiseksi hyväksi.

Palvojattareen tuo kumminkaan ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Hän
kohotti suuret pyöreät silmänsä, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:

"Tarkoitatko, että koska Jumala on syntisten kanssa, niin heitä
jollakin tavoin palvelemalla palvelee Jumalaa? Niinkö tarkoitat?"

"Niin", vastasin minä, "niin minä ajattelen".

"Tietysti", vastasi hän melkein kärsimättömästi, "tietysti Jumala on
heidän kanssansa, sillä kuinkapa he muuten voisivat ollenkaan elää?
Mutta mitäpä se minulle merkitsee? Minun Jumalani ei ole siellä. Minä
en voi palvoa häntä siellä, koska en häntä sieltä löydä. Minä etsin
häntä sieltä, mistä voin hänet löytää."

Niin puhuessaan hän kumarsi kunnioittavasti. Hänen varsinainen
tarkoituksensa oli tämä. Pelkkä Jumalan kaikkialla-läsnäoloa tehostava
oppi ei meitä auta. Se totuus, että Jumala on kaikkea läpäisevä,
voi olla pelkkä epähavainnollinen abstraktio ja sellaisenaan meille
epätodellinen. Missä Hänet voin nähdä, siellä Hän on todellisena minun
sielussani.

Minun ei tarvinne seikkaperäisesti selittää, ettei hän minua
innokkaasti palvoessaan pitänyt minua yksilöllisenä olentona. Minä olin
hänen palvontansa pelkkä väline. Minun asianani ei ollut ottaa sitä
vastaan enempää kuin hylätäkään sitä, sillä se ei kuulunut minulle,
vaan Jumalalle.

Tullessaan jälleen palvojatar havaitsi minun taaskin tutkivan kirjojani
ja papereitani.

"Mitä oletkaan tehnyt", kysyi hän ilmeisesti harmistuneena, "että
minun Jumalani vaatii sinua ryhtymään tuollaiseen turhaan rasitukseen?
Milloin tulenkin, sinä aina luet ja kirjoitat."

"Jumala askarruttaa hyödyttömiä lapsiansa", vastasin minä, "koska he
muuten voisivat joutua onnettomuuteen. Heidän tulee toimitella kaikkein
vähimmässä määrin tarpeellisia asioita. Se on heidän suojanansa."

Palvojatar kertoi minulle, ettei hän voinut sietää niitä esteitä, jotka
minua alinomaa ympäröivät. Kun hän halusi tulla minua tervehtimään,
niin palvelijat eivät sallineet hänen nousta suoraa päätä yläkertaan.
Kun hän halusi kunnioittaen koskettaa jalkojani, niin sukkani olivat
aina tiellä. Ja kun hän halusi yksinkertaisesti kanssani jutella, hän
huomasi minun henkeni eksyneen oppineisuuden erämaihin.

Tällä kertaa hän ennen lähtöänsä laski kätensä ristiin ja sanoi:
"Jumalani! Tänä aamuna minä tunsin jalkasi rinnassani. Kuinka ne
olivatkaan viileät! Ja ne olivat paljaat, peittämättömät. Minä pidin
niitä kauan hartaasti pääni päällä. Se täytti minun koko olemukseni.
Mitäpä hyötyä senjälkeen oli siitä, että tulin luoksesi? Miksi
tulinkaan? Sano, Herra, totuus -- eikö se ollut pelkkää sokaistumista?"

Maljakossa pöydälläni oli muutamia kukkia. Hänen ollessaan luonani
puutarhuri toi uusia kukkia ja asetti ne niiden sijaan. Palvojatar näki
hänen ne vaihtavan.

"Siinäkö kaikki?" huudahti hän. "Joko olet suoriutunut kukistasi?
Annahan ne minulle." Hän piteli kukkia hellävaroen kämmenkuopassansa
ja alkoi kumartunein päin niihin tuijottaa. Oltuaan vähän aikaa vaiti
hän jälleen kohotti päänsä ja virkkoi minulle: "Sinä et milloinkaan
silmäile näitä kukkia; siitä syystä ne luonasi lakastuvat. Kunhan niitä
katselisit, niin lukemisesi ja kirjoittamisesi hupenisivat tuuleen."

Hän solmi kukat viittansa helmaan, nosti ne hartain elein päälaellensa
ja virkkoi syvästi kunnioittaen: "Salli minun viedä Jumalani mukanani."

Hänen niin sanoessaan minä tunsin, etteivät huoneissamme olevat
kukat saa meiltä niille kuuluvaa hellää huolenpitoa. Me pistämme ne
maljakkoon, ja ne muistuttavat pikemmin vallattomia koulupoikia, jotka
seisovat yhdessä joukossa rangaistavina.

Palvojatar tuli jälleen samana iltana ja istui edessäni
kattotasanteella.

"Minä annoin ne kukat pois", sanoi hän, "kun tänä aamuna kuljin talosta
taloon laulaen Jumalan nimeä. Beni, kylämme päämies, nauroi hartaalle
kunnioitukselleni ja sanoi: 'Miksi tuhlaat koko palvontasi hänelle?
Etkö tiedä, että hän on herjausten esineenä koko maakunnassa?' Onko se
totta, Jumalani? Onko totta, että he sinua säälimättömästi kohtelevat?"

Sinä hetkenä minä säikähdin. Oli kamalaa havaita, että painomustetta
pärskyi niin kauas.

Palvojatar jatkoi: "Beni luulotteli voivansa yhdellä henkäyksellä
sammuttaa minun palvontani liekin! Mutta sepä ei olekaan mikään mitätön
liekki, se on leimuava tuli. Miksi he sinua herjaavat, Jumalani?"

Minä vastasin: "Siitä syystä, että minä sen ansaitsen. Luulenpa
ahnaudessani väijyskelleeni ihmisten sydämiä?"

Palvojatar sanoi: "Nyt sinä näet itse, kuinka vähäarvoiset heidän
sydämensä ovat. Ne ovat täynnä myrkkyä, ja se parantaa sinut
ahnaudestasi."

"Kun ihmisen sydämessä asuu ahnaus", vastasin minä, "niin hän on
alinomaisessa vaarassa joutua lyödyksi. Itse ahnaus suo hänen
vihollistensa käytettäväksi myrkkyä."

"Meidän armollinen Jumalamme", virkkoi hän, "lyö meitä omalla
kädellänsä ja ajaa pois kaiken myrkyn. Se, joka loppuun asti kestää
Jumalan kuritusta, on pelastettu."


II

Sinä iltana palvojatar kertoi minulle elämänsä tarinan. Illan tähdet
syttyivät ja painuivat puiden taakse hänen kertoessaan tarinansa
loppuun.

Mieheni on erittäin yksinkertainen. Monet pitävät häntä tyhmänäkin,
mutta minä tiedän, että se, joka ymmärtää yksinkertaisesti, ymmärtää
oikein. Liikeasioissa ja taloudenhoidossa hän piti hyvin puolensa.
Koska hänen tarpeensa olivat vähäiset ja toivomuksensa harvat,
hän kykeni tulemaan toimeen sen nojalla, mitä hänellä oli. Hän ei
milloinkaan sekaantunut muihin asioihin eikä pyrkinyt niitä ymmärtämään.

Mieheni vanhemmat kuolivat, kun olimme olleet vasta vähän aikaa
naimisissa, ja me jäimme yksin. Mutta mieheni tarvitsi aina jonkun
yläpuolellansa. Minä häpeän tunnustaessani, että hän tavallaan
kunnioitti minua ja piti minua ylempänänsä. Mutta minä olen varma, että
hän kykeni käsittämään asiat paremmin kuin minä, vaikka minä osasin
paremmin puhua.

Kaikkein syvimmin hän kunnioitti Guru Thakuriansa (henkistä
opettajaansa). Oikeastaan ei ollut kysymyksessä pelkkä harras
kunnioitus, vaan rakkaus, ja sellainen rakkaus on harvinainen.

Guru Thakur oli miestäni nuorempi. Kuinka kaunis hän olikaan!

Mieheni oli poikaiällänsä leikkinyt hänen kerallansa ja oli niistä
ajoista alkaen omistanut sydämensä ja sielunsa varhaisen ikänsä
ystävälle. Thakur tiesi, kuinka yksinkertainen mieheni oli, ja tapasi
häntä armottomasti kiusoitella.

Hän ja hänen toverinsa pitivät iloa hänen kustannuksellansa, mutta hän
sieti kaikki mitä kärsivällisimmin.

Minun naimisiin joutuessani Guru Thakur oli Benaresissa opiskelemassa.
Mieheni tapasi maksaa kaikki hänen kustannuksensa. Minä olin
kahdeksantoista vuoden ikäinen, kun hän palasi kyläämme.

Viidentoistavuotiaana minä synnytin lapsen. Minä olin niin nuori,
etten osannut sitä hoitaa. Minä jaarittelin mielelläni ja olin usein
tuntikausia ystävättärieni luona. Jos minun täytyi jäädä kotiin
poikaa kaitsemaan, minä tavallisesti kerrassaan suutuin. Ah, minun
lapsi-jumalani tuli minun elämääni, mutta hänen lelunsa eivät olleet
valmiina häntä varten. Hän tuli äidin sydäntä varten, mutta äidin sydän
jäi siitä jälkeen. Hän jätti minut vihoissaan, ja siitä saakka minä
etsin häntä kaikkialta maailmasta.

Poika oli isänsä elämän valkeus ja ilo. Minun huolimattomuuteni aina
suretti miestäni. Mutta hänelle oli suotu mykkä sielu. Hän ei kyennyt
milloinkaan tuskaansa ilmaisemaan.

Ihmeellistä oli, että minun laiminlyönneistäni huolimatta poika rakasti
minua enemmän kuin ketään muuta. Hän tuntui pelkäävän, että minä
jonakin päivänä lähden ja jätän hänet. Niinpä hän silloinkin, kun minä
olin hänen kanssaan, seuraili minun liikkeitäni levottomin katsein.
Hän sai olla varsin vähän minun seurassani, ja senvuoksi hänen halunsa
olla luonani kehittyi tuskallisen kiihkeäksi. Minun joka päivä virralle
mennessäni hän tavallisesti kävi rauhattomaksi ja ojensi pienet
käsivartensa, jotta hänet otettaisiin mukaan. Mutta rantaportaat olivat
minulle se paikka, jossa sain tavata ystävättäreni, joten en välittänyt
ottaa sinne lasta vaivoikseni.

Oli varhainen elokuun aamu. Harmaat pilvet olivat toinen toisensa
jälkeen kietoneet taivaan kosteiden viittojensa laskoksiin. Minä käskin
tyttöä pitämään huolta pienokaisesta sill'aikaa kuin kävin virralla.
Minun lähtiessäni lapsi itki pyrkien jälkeeni.

Niillä kylpyportailla ei ollut ketään minun saapuessani. Minä olin
paras uimari kylän naisten joukossa. Sade oli paisuttanut virtaa
melkoisesti. Minä uin keskelle virtaa, verrattain kauas rannasta.

Yht'äkkiä kuulin rannalta huudon: 'Äiti!' Käännyin katsomaan ja näin
pienen poikani tulevan portaita alas ja huutavan minua tullessaan. Minä
huusin ja käskin hänen pysähtyä, mutta hän jatkoi matkaansa nauraen ja
huutaen. Pelontuska jäykisti jäseniäni. Minä suljin silmäni, koska en
uskaltanut katsella. Kun ne jälleen avasin, oli pienokaiseni helisevä
nauru iäksi vaiennut liukkailla porrasaskelmilla.

Minä saavuin takaisin rannalle ja nostin hänet vedestä. Minä otin hänet
syliini, poikani, rakkaimpani, joka oli usein turhaan pyytänyt päästä
syliini. Minä otin hänet nyt, mutta hän ei enää katsonut minua silmiin
eikä huutanut: 'Äiti!'

Lapsi-jumalani oli tullut. Minä olin aina laiminlyönyt häntä. Olin aina
häntä itkettänyt. Ja nyt alkoivat kaikki laiminlyöntini ahdistaa omaa
sydäntäni, isku iskulta. Kun poikani oli ollut minun luonani, minä
olin jättänyt hänet yksin. Olin kieltäytynyt ottamasta häntä mukaani.
Ja nyt, kun hän on kuollut, hänen muistonsa seuraa minua milloinkaan
minusta eroamatta.

Jumala yksin tietää, kuinka mieheni kärsi. Jos hän olisi minua
rangaissut rikoksestani, niin olisi parempi meille kummallekin. Mutta
hän osasi vain sanattomana kärsiä, hän ei osannut mitään sanoa.

Kun olin murheesta melkein mielipuoli, palasi Guru Thakur. Aikaisemmin
oli hänen ja mieheni välinen suhde ollut poikien ystävyyssuhde.
Nyt minun mieheni kunnioitti rajattomasti hänen pyhyyttänsä ja
oppineisuuttansa. Hän tuskin rohkeni puhua ystävänsä läsnäollessa, niin
kovin hän häntä arkaili ja kunnioitti.

Mieheni pyysi Guruansa koettamaan minua jollakin tavoin lohduttaa.
Guru Thakur alkoi minulle lukea ja selittää pyhiä kirjoja. Mutta enpä
luule niiden paljoakaan minuun tehonneen. Niiden koko arvo oli minulle
siinä äänessä, joka niitä minulle luki. Jumala sallii ihmissydämen
parhaimmin juoda jumalallista elämää ihmisäänen välityksellä. Hänellä
ei ole käytettävänänsä mitään parempaa maljaa, ja hän itsekin nauttii
jumalallista juomaansa samasta maljasta.

Mieheni Guruunsa kohdistama rakkaus ja kunnioitus täytti meidän talomme
niinkuin suitsutus temppelin pyhän lippaan. Minä osoitin samaa harrasta
kunnioitusta ja sain mieleeni rauhaa. Minä näin jumalani tuon Gurun
hahmossa. Hänellä oli tapana saapua joka aamu aterioimaan luoksemme.
Herätessäni minä kaikkein ensiksi ajattelin hänen ravintoansa ikäänkuin
pyhää Jumalan lahjaa. Kun valmistin ruokalajeja hänen ateriaansa
varten, niin sormeni ilosta lauloivat.

Nähdessään, kuinka minä palvoin hänen Guruansa, mieheni alkoi
kunnioittaa minua vieläkin enemmän. Hän huomasi, kuinka kiihkeästi
hänen Gurunsa tahtoi selittää minulle pyhiä kirjoja. Hän oli tottunut
siihen ajatukseen, ettei voinut milloinkaan toivoa Gurunsa kiinnittävän
häneen minkäänlaista huomiota, koska oli typerä; mutta hänen vaimonsa
korjasi asian.

Niin meni jälleen viisi vuotta, ja koko elämäni olisi kulunut siten,
ellei jossakin pinnan alla olisi salaa tapahtunut varkaus. Minä en
voinut sitä keksiä, mutta sen keksi minun sydämeni Jumala. Sitten tuli
päivä, jolloin koko elämämme yht'äkkiä mullistui.

Oli keskikesän aamu. Minä olin palaamassa kotiin kylpemästä, vaatteeni
olivat ihan märät. Minä kuljin erästä varjoisaa kujannetta, ja tien
käänteessä, mango-puun alla, kohtasin Guru Thakurini. Hänellä oli
pyyheliina olallansa ja hän toisteli joitakin sanskriittisäkeitä ollen
kylpyyn menossa. Märissä vaatteissani, jotka takertuivat ruumiiseeni,
minä häpesin kohdata hänet. Yritin päästä pujahtamaan nopeasti ohi
hänen katsettansa välttäen. Hän huusi minua nimeltä.

Minä pysähdyin, painoin katseeni alas ja lysähdin itseeni. Hän
kiinnitti katseensa minuun ja virkkoi: 'Kuinka ihmeen kaunis onkaan
sinun ruumiisi!'

Koko lintujen maailma tuntui helkähtävän laulamaan lehvistössä pääni
päällä. Kaikki tien varrella kasvavat pensaat näyttivät puhkeavan
hehkuvaan kukkaan. Tuntui siltä, kuin taivas ja maa ja kaikki olisi
muuttunut humalluttavan riemun pyörteeksi.

En tiedä, kuinka saavuin kotiin. Muistan vain syöksyneeni siihen
huoneeseen, jossa me palvoimme Jumalaa. Mutta silmieni edessä
karkelivat samat kultaiset valon välkkeet, jotka olivat värähdelleet
näkyvissäni tuolla yksinäisellä polulla virralta palatessani.

Guru Thakur saapui sinäkin päivänä aterialle ja tiedusteli mieheltäni,
minne minä olin lähtenyt. Hän etsi minua, mutta ei voinut minua mistään
löytää.

Ah, maa ei ole minulle enää sama kuin ennen. Entinen päivänpaiste
ei enää ole minun. Minä huusin Jumalaani tuskassani, mutta hän ei
kääntänyt kasvojansa minun puoleeni.

En tiedä, miten päivä kului. Yöllä minun piti kohdata mieheni. Mutta
yö on pimeä ja mykkä. Silloin minun mieheni henki ilmenee säteilevänä
kuin tähdet hämärissä. Minä olin kuullut hänen pimeässä lausuvan
ajatuksiansa ja olin hämmästynyt havaitessani, kuinka syvästi hän
kykeni tajuamaan.

Toisinaan minä pääsin vasta myöhään illalla levolle, kun talousaskareet
olivat estämässä. Mieheni odotti minua lattialla istuen, makuulle
menemättä. Aloitimme silloin usein keskustelumme puhumalla jotakin
Gurusta.

Tänä yönä minä tulin jälkeen puolenyön huoneeseeni ja löysin mieheni
lattialta nukkumasta. Häntä häiritsemättä minä paneuduin lattialle
hänen jalkojensa eteen, kasvot hänen puoleensa käännettyinä. Kerran hän
nukkuessaan ojensi jalkaansa ja satutti minua rintaan. Se oli hänen
viimeinen testamenttinsa.

Seuraavana aamuna, kun mieheni heräsi unestansa, minä jo istuin hänen
vieressään. Ikkunasta näkyi tuuhean lehvistön yli aamun ensimmäinen
kalpea kajaste yön päärmeessä. Oli niin varhainen, etteivät varikset
olleet vielä alkaneet vaakkua.

Minä kumarsin ja kosketin otsallani mieheni jalkoja. Hän nousi
istumaan, säikähtyneenä, ikäänkuin unennäöstä heräten, ja silmäili
hämmästyneenä kasvojani. Minä sanoin:

'Olen tehnyt päätökseni. Minun täytyy jättää maailma. Minä en voi olla
kauemmin sinun omasi. Minun täytyy lähteä sinun luotasi.'

Mieheni kenties luuli yhä uneksivansa. Hän ei virkkanut sanaakaan.

'Kuulehan mitä sanon!' rukoilin minä sanomattoman tuskan vallassa.
'Kuule minua ja ymmärrä! Sinun täytyy naida toinen vaimo. Minun täytyy
sanoa hyvästi.'

Mieheni sanoi: 'Mitä merkitsee kaikki tämä hurja, hullu puhe? Kuka
käskee sinua luopumaan maailmasta?'

Minä vastasin: 'Guru Thakurini.'

Mieheni näytti hämmentyneeltä. 'Guru Thakur!' huudahti hän. 'Milloin
hän on antanut sinulle sen neuvon?'

'Aamulla', vastasin minä, 'eilen, kun kohtasin hänet virralta
palatessani'.

Hänen äänensä hieman värähteli. Hän kääntyi, silmäili kasvojani ja
kysyi minulta: 'Miksi hän sinulle antoi sellaisen käskyn?'

'En tiedä', vastasin minä. 'Kysy häneltä itseltänsä! Hän sanoo sen
sinulle, jos voi.'

Mieheni sanoi: 'Maailmasta voi luopua, vaikka jääkin siinä elämään.
Sinun ei tarvitse lähteä minun luotani. Minä puhun asiasta Gurulleni.'

'Sinun Gurusi', vastasin minä, 'kenties hyväksyy anomuksesi; mutta
minun sydämeni ei milloinkaan siihen suostu. Minun täytyy lähteä sinun
luotasi. Tästä lähtien ei maailmaa enää ole minulle olemassa.'

Mieheni vaikeni, ja me istuimme siinä pimeässä lattialla. Kun päivä oli
valjennut, hän sanoi minulle: 'Menkäämme yhdessä hänen luoksensa.'

Minä laskin käteni ristiin ja sanoin: 'Minä en näe häntä enää
milloinkaan.'

Hän katsoi minua kasvoihin. Minä painoin pääni alas. Hän ei virkkanut
enempää. Minä tiesin, että hänen katseensa oli jotenkin tunkeutunut
minun mieleeni ja tiesi mitä siellä tapahtui. Tässä minun maailmassani
on ollut vain kaksi ihmistä, jotka ovat minua sydämestänsä rakastaneet
-- minun poikani ja minun mieheni. Tämä rakkaus oli minun Jumalani, ja
senvuoksi se ei voinut sietää mitään vääryyttä. Toinen heistä jätti
minut, ja minä itse jätin toisen. Nyt minun täytyy saada totuus, totuus
yksinänsä.

Hän kosketti permantoa jalkojeni edessä, nousi, kumarsi ja lähti.



NÄKÖ


I

Erittäin nuorena aviovaimona minä synnytin kuolleen lapsen ja olin itse
kuolemaisillani. Minä toivuin vain vähitellen, ja näköni heikontui
heikontumistaan.

Mieheni opiskeli siihen aikaan lääketiedettä. Hän oli hieman
mielissäänkin, kun sai minua parantaessaan todistaa lääkeopillisia
tietojansa. Hän siis alkoi itse hoitaa silmiäni.

Minun vanhempi veljeni valmistautui silloin lainopillista tutkintoansa
suorittamaan. Eräänä päivänä hän tuli luoksemme ja säikähti kovin
nähdessään, missä tilassa minä olin.

"Mitä teetkään?" sanoi hän miehelleni. "Sinähän tärvelet Kumon silmät.
Sinun pitäisi heti kysyä neuvoa lääkäriltä."

Mieheni virkkoi ärtyisesti: "Miksi? Mitä voi hyvä tohtori tehdä enemmän
kuin minä? Tapaus on ihan yksinkertainen, ja kaikki lääkkeet ovat
yleisesti tunnetut."

Dada vastasi pilkallisesti: "Näyttää siltä, kuin luulisit, ettei sinun
ja oman lääkeopillisen tiedekuntasi professorin välillä ole vähääkään
eroa."

Mieheni vastasi kiukustuneena: "Jos sinä satut joutumaan naimisiin
ja syntyy riitaa vaimosi omaisuudesta, et suinkaan ota vastaan minun
neuvojani lakiasioissa. Miksi siis tulet minua neuvomaan lääkeopissa?"

Heidän siinä kiistellessään minä sanoin itselleni, että kahden
kuninkaan sotaan lähtiessä nurmirukka aina joutuu eniten kärsimään. Nyt
oli kiista käynnissä noiden kahden kesken, ja minä sain kestää iskun.

Minustakin tuntui kohtuuttomalta, että omaiseni minut kerran
naitettuansa vielä asiaan sekaantuivat. Koskihan minun iloni ja
murheeni miestäni eikä heitä.

Siitä päivästä lähtien oli mieheni ja veljeni välinen suhde tuon
silmiäni koskevan mitättömän seikan vuoksi jännittynyt.

Eräänä iltapuolena, mieheni ollessa poissa kotoa, veljeni
hämmästyksekseni toi lääkärin minua näkemään. Lääkäri tarkasti silmäni
erittäin huolellisesti ja näytti kovin vakavalta. Hän sanoi, että enempi
laiminlyöminen olisi vaarallista. Hän kirjoitti määräyksen, ja veljeni
lähetti kohta lääkettä noutamaan. Vieraan tohtorin mentyä minä rukoilin
veljeäni olemaan asiaan sekaantumatta. Minä olin varma siitä, että
lääkärin salaisista käynneistä koituisi pelkkää onnettomuutta.

Minua itseäni hämmästytti, että sain kerätyksi kyllin paljon rohkeutta
sanoakseni tuon veljelleni. Olin näet ennen aina häntä pelännyt. Olen
varma siitä, että veljenikin hämmästyi minun uskaliaisuuttani. Hän oli
vähän aikaa vaiti ja virkkoi sitten: "Olkoon menneeksi, Kumo. Minä en
enää kutsu tohtoria. Mutta kun lääkkeet tulevat, niin sinun pitää ne
nauttia."

Sitten veljeni lähti. Lääkkeet saapuivat apteekista. Minä otin ne --
pullot, jauheet, määräykset ja kaikki -- ja viskasin ne kaivoon!

Veljeni sekaantuminen asioihin oli ärsyttänyt miestäni, ja hän alkoi
nyt käsitellä silmiäni entistä uutterammin. Hän koetteli kaikenlaisia
lääkkeitä. Minä asetin silmilleni siteen niinkuin hän käski, käytin
hänen määräämiänsä värillisiä silmälaseja, nautin hänen rohtojansa ja
kaikkia hänen jauheitansa. Joinpa kalanmaksaöljyäkin, vaikka se ei
tahtonut ottaa kurkustani luisuakseen.

Sairaaloista tullessaan hän joka kerta huolestuneena tiedusteli, kuinka
voin, ja minä vastasin: "Paljon paremmin." Minun kykyni pettää itseäni
muuttui tosiaankin nerokkaaksi. Huomatessani, että silmäni vuotivat
vettä entistä enemmän, minä lohduttauduin ajattelemalla, että oli
hyvä vapautua suuresta huonojen nesteiden määrästä, ja kun silmieni
vesivirrat sitten vähenivät, niin minä ylpeilin mieheni taitavuudesta.

Muutamien aikojen kuluttua tuska kuitenkin kävi sietämättömäksi. Näköni
himmeni, ja päätäni särki alinomaa päivin öin. Minä huomasin mieheni
käyvän levottomaksi. Hänen käytöksestänsä minä oivalsin, että hän etsi
jotakin tekosyytä kutsuakseen lääkärin. Niinpä viittasinkin siihen
suuntaan, että voisimme jonkun kutsua.

Ilmeistä oli, että hän tunsi suurta helpotusta. Jo samana päivänä hän
kutsui englantilaisen lääkärin. En tiedä, mitä he keskenään juttelivat,
mutta minä arvasin, että Sahib oli puhunut miehelleni erittäin tuimasti.

Lääkärin lähdettyä hän oli vähän aikaa vaiti. Minä otin hänen kätensä
omiini ja sanoin: "Millainen sivistymätön mies tuo olikaan! Miksi et
kutsunut intialaista lääkäriä? Olisi ollut paljoa parempi. Luuletko,
että tuo mies osaa käsitellä silmiäni paremmin kuin sinä?"

Mieheni oli hetkisen ihan vaiti. Sitten hän virkkoi murtunein äänin:
"Kumo, silmäsi täytyy leikata."

Minä olin suuttuvinani siitä, että hän oli asiaa niin kauan minulta
salannut.

"Sinä olet sen tietänyt kaiken aikaa", sanoi hän, "etkä ole minulle
mitään virkkanut! Luuletko minua sellaiseksi pienokaiseksi, etten
leikkausta siedä?"

Sen kuultuansa hän jälleen tuli hyvälle tuulelle. "Kovin harvat ovat
ne miehet", virkkoi hän, "jotka ovat kyllin urhoolliset säikähtämättä
odottaakseen leikkausta".

Minä nauroin hänelle: "Niin on laita. Miehet ovat urhoollisia
ainoastaan vaimojensa nähden!"

Hän silmäili minua vakavasti ja virkkoi: "Olet ihan oikeassa. Me miehet
olemme kauhean turhamaisia."

Minä karkoitin nauraen hänen vakavuutensa: "Oletko varma siitä, että te
voitatte meidät naiset turhamaisuudessakin?"

Veljeni tultua minä vein hänet syrjemmälle: "Kuulehan, Dada, sinun
lääkärisi määräämä hoitotapa olisi epäilemättä ollut sanomattoman hyvä,
mutta onnettomuudeksi minä erehdyin käyttämään juomaa ulkonaisesti.
Ja siitä päivästä lähtien, jolloin tuon erehdyksen tein, silmäni ovat
huonontumistaan huonontuneet. Nyt on leikkaus välttämätön."

Veljeni sanoi minulle: "Sinä olit miehesi hoidossa, ja siitä syystä
minä en enää käynyt sinua katsomassa."

"Ei", vastasin minä. "Minä hoidin itseäni tosiaankin sinun tohtorisi
ohjeiden mukaisesti."

Kuinka naisen täytyykään valehdella! Äiteinä me valehtelemme
rauhoittaaksemme lapsiamme, ja kun olemme puolisoita, niin kerromme
valheita rauhoittaaksemme lapsiemme isää. Milloinkaan me emme vapaudu
tuosta välttämättömyydestä.

Petokseni sai aikaan sen, että mieheni ja veljeni välinen suhde parani.
Veljeni soimasi itseänsä siitä, että oli saanut minut salaamaan asian
mieheltäni, ja mieheni katui sitä, ettei ollut heti alussa noudattanut
veljeni neuvoa.

Vihdoin, molempien asiaan suostuttua, saapui englantilainen lääkäri
ja toimitti leikkauksen käsitellen vasenta silmääni. Se oli kumminkin
liian heikko kestääkseen ponnistusta, ja viimeinenkin värjyvä
valonkajaste hävisi siitä. Sitten häipyi toinenkin silmä vähitellen
pimeään.

Eräänä päivänä mieheni tuli vuoteeni viereen. "Minä en kehtaa sitä enää
salata sinulta, Kumo", sanoi hän, "sinun silmäsi olen minä tärvellyt".

Minä tunsin, että hänen äänensä tukehtui kyyneliin, otin hänen
oikean kätensä molempiin käsiini ja sanoin: "Mitä puhutkaan! Sinä
olet menetellyt ihan oikein. Sinä olet käsitellyt vain sitä, mikä
nimenomaisesti sinulle kuuluu. Ajattelehan, jos joku vieras lääkäri
olisi vienyt minulta näön. Mitä lohdutusta minulla silloin olisi ollut?
Nyt sitävastoin minä voin tuntea, että on paras niinkuin on tapahtunut,
ja suurena lohtunani on se tieto, että olen kadottanut silmieni valon
sinun käsissäsi. Kun Jumalaa palvelevalta Ramtshandralta puuttui yksi
lootuskukka, hän tarjosi molemmat silmänsä tuon puuttuvan lootuksen
asemesta. Minä olen antanut silmäni Jumalalleni. Kun tästä lähtien näet
jotakin, mikä sinua ilahduttaa, niin sinun pitää se minulle kuvailla,
ja minä käytän sanojasi ravintonani, sinun näkemisestäsi minulle
jääneenä pyhänä lahjana."

Minä en tietenkään tarkoita, että sanoin kaiken tuon silloin ja siinä,
sillä näistä asioista ei käy puhuminen hetken liikutuksen vallitessa.
Mutta minä mietin näitä ja samanlaisia asioita pitkät päiväkaudet. Ja
kun olin kovin masentunut, tai jos palvontani valo joskus himmeni ja
minä surkuttelin kovaa kohtaloani, niin annoin mieleni toistella noita
lausumia, toista toisensa jälkeen, niinkuin lapsonen toistelee hänelle
kerrottua tarinaa. Siten minä jälleen pääsin hengittelemään rauhan ja
rakkauden seesteisempää ilmaa.

Siinä keskustellessamme minä sanoin miehelleni kyllin paljon
osoittaakseni mitä sydämessäni piili.

"Kumo", sanoi hän minulle, "typeryyteni aiheuttama onnettomuus ei ole
enää mitenkään autettavissa. Mutta jotakin voin sentään tehdä. Minä
voin aina pysytellä sinun luonasi ja koettaa korvata puuttuvaa näköäsi
niin hyvin kuin osaan."

"Ei", vastasin minä, "se ei käy päinsä. Minä en vaadi sinua muuttamaan
kotiasi sokean sairaalaksi. Yksi ainoa asia on tarpeen -- sinun on
mentävä uudelleen naimisiin."

Yrittäessäni hänelle selittää, että se oli tarpeen, minun ääneni hieman
petti. Minä yskin ja yritin salata liikutustani, mutta hän puhkesi
puhumaan:

"Kumo, minä tiedän olevani houkkio ja kerskailija ja mitä
hyvänsä, mutta sellainen konna minä en ole! Jos milloinkaan
menen uudelleen naimisiin, niin vannon sinulle -- vannon sinulle
kaikkein juhlallisimmin valoin kotijumalani Gopinathin nimessä --
että vihattavin kaikista synneistä, isänmurha, saa langeta minun
päälaelleni!"

Ah, kunpa en olisi milloinkaan sallinut hänen vannoa tuota kamalaa
valaa! Mutta kyynelet tukahduttivat minun ääneni, ja tuskin
kestettävissä oleva riemuntunne esti minua mitään sanomasta. Minä
kätkin sokeat kasvoni pieluksiin ja nyyhkytin nyyhkyttämistäni.
Kun kyynelteni ensimmäinen tulva oli ohi, minä vedin hänen päänsä
rinnalleni.

"Miksi", huudahdin minä, "miksi vannoitkaan sellaisen kamalan valan?
Luuletko, että minä kehoitin sinua menemään uudelleen naimisiin oman
halvan nautintosi vuoksi? Se ei ollut tarkoitukseni. Minä ajattelin
itseäni, sillä hän voisi toimittaa ne palvelukset, jotka olivat minun
asianani, kun minä olin näkevä."

"Palvelukset!" huudahti hän. "Palvelijat kelpaavat pitämään niistä
huolta. Luuletko minua niin mielettömäksi, että otan talooni orjan ja
pyydän häntä istumaan valtaistuimelle jumalattareni keralla?"

Lausuessaan sanan "jumalattareni" hän piteli kasvojani käsissään ja
suuteli minua otsaan, kulmakarvojen väliin. Sinä tuokiona avautui
jumalallisen viisauden kolmas silmä siihen kohtaan, mihin hän oli minua
suudellut, ja minä tulin totisesti pyhitetyksi.

Minä ajattelin: "Hyvä niin. Minä en kykene enää häntä palvelemaan
alemmassa taloushuolien maailmassa. Mutta minä kohoan korkeampaan
olokehään. Minä tuon siunausta ylhäältä. Ei enää valheita! Ei enää
pettelyitä! Minä karkoitan iäksi kaikki menneen elämäni pikkumaisuudet
ja teeskentelyt!"

Sinä päivänä, koko sen päivän, minä tunsin mielessäni ankaraa
ristiriitaa. Se riemuisa ajatus, että mieheni oli mahdoton mennä
uudelleen naimisiin tuon juhlallisen valan vannottuansa, juurtui
sydämeeni niin syvälle, etten kyennyt sitä tempaamaan sieltä pois.
Mutta se uusi Jumalatar, joka oli löytänyt minusta valtaistuimensa,
sanoi: "Voipa tulla aika, jolloin miehesi olisi hyvä rikkoa valansa ja
mennä jälleen naimisiin." Mutta minussa oleva nainen lausui "Olkoonpa
niin, mutta vala on sittenkin vala, ja siitä ei pääse." Minussa oleva
jumaluus vastasi: "Sinulla ei kumminkaan ole mitään syytä siitä
riemuita." Mutta minussa oleva nainen virkkoi: "Se, mitä sanot, on
aivan oikein, mutta hän on sittenkin valansa vannonut." Ja sama juttu
uudistui alinomaa. Vihdoin jumalatar synkistyi ja vaikeni, ja kaamea
pelko kietoi minut pimeyteensä.

Katuva mieheni ei tahtonut sallia palvelijoiden suorittavan minun
töitäni; hänen piti tehdä kaikki itse. Aluksi minä olin sanomattoman
iloinen siitä, että olin pienimmissäkin seikoissa hänestä riippuvainen.
Siten minä sain hänet pysymään luonani, ja haluni saada olla hänen
seurassaan oli sokeutumiseni jälkeen käynyt kiihkeäksi. Sitä osaa hänen
olemassaolossansa, jonka silmäni olivat menettäneet, minun toiset
aistini anelivat itsellensä. Kun hän ei ollut luonani, minusta tuntui
siltä, kuin olisin häilynyt ilmassa ja menettänyt kaiken yhteyden
havaittaviin olioihin.

Entisinä aikoina, mieheni palatessa myöhään sairashuoneesta, minulla
oli tapana avata ikkunani ja tähystellä. Tie oli yhdysside, joka liitti
hänen maailmansa minun maailmaani. Nyt, kun olin sokeutumiseni vuoksi
menettänyt tuon yhdyssiteen, koko ruumiini lähti häntä etsimään. Meitä
yhdistävä silta oli luhistunut, ja nyt oli välillämme tuo ylipääsemätön
juopa. Hänen lähtiessään luotani kuilu näytti ammottavan valtavana.
Minä voin ainoastaan odottaa sitä hetkeä, jolloin hän jälleen saapuisi
omalta rannaltansa minun puoleiselleni.

Sellainen kiihkeä kaipaus ja sellainen äärimmäinen riippuvaisuus
ei kumminkaan voi olla hyväksi. Vaimo on varmaan riittävä taakka
miehelle, ja tämän sokeuden siihen lisääminen merkitsi hänen elämänsä
sietämättömäksi tekemistä. Minä lupasin pyhästi kärsiä yksinäni ja
olla milloinkaan kietomatta miestäni kaikkialle ulottuvan pimeyteni
laskoksiin.

Uskomattoman lyhyessä ajassa minä pääsin harjoituksen nojalla niin
pitkälle, että voin suorittaa kaikki taloustoimet tunto-, kuulo-
ja hajuaistiini varautuen. Huomasinpa pian, että osasin menetellä
taitavamminkin kuin ennen. Näkö epäilemättä usein pikemmin häiritsee
kuin auttaa meitä. Niinpä tapahtuikin, että kun harhailevat katseeni
eivät enää kyenneet tekemään tehtäväänsä, kaikki muut aistini alkoivat
kukin suorittaa suoritettavaansa rauhallisesti ja täsmällisesti.

Alinomaisen harjoituksen avulla hankittuani kokemusta minä en tahtonut
enää sallia mieheni suorittaa puolestani mitään talousaskareita.
Aluksi hän katkerasti valitti, että minä riistin häneltä hänen
katumusharjoituksensa.

Se ei minua vakuuttanut. Mitä hän sanoikin, minä havaitsin joka
tapauksessa, että hän tunsi nimenomaista helpotusta, kun nuo
taloustoimet olivat ohi. Sokean vaimon alinomainen palveleminen ei voi
missään tapauksessa täyttää miehen elämää.


II

Mieheni oli vihdoin lopettanut lääketieteelliset opintonsa. Hän siirtyi
Kalkuttasta erääseen pieneen kaupunkiin harjoittamaan lääkärinammattia.
Siellä maalla minä tunsin ilokseni, sokeudestani huolimatta, että olin
päässyt takaisin Emoni helmaan. Minä olin lähtenyt kotiseudultani
maalta Kalkuttaan, kun olin kahdeksan vuoden ikäinen. Siitä oli
kulunut kymmenen vuotta, ja kotikyläni muisto oli ehtinyt himmentyä.
Niin kauan kuin näköni oli tärveltymätön, Kalkuttan vilkas elämä oli
salannut näkyvistäni varhaisempien päivieni muiston. Mutta nyt, kun
olin menettänyt näköni, minä ensimmäisen kerran oivalsin, että Kalkutta
kiehtoi ainoastaan silmiä: se ei kyennyt täyttämään mieltä. Ja nyt,
sokeuteni aikana, lapsuusaikani kuvat jälleen kirkastuivat, niinkuin
tähdet illan taivaalla ilmaantuvat näkyviin toinen toisensa jälkeen.

Marraskuun alussa me lähdimme Kalkuttasta Harsingpuriin. Paikkakunta
oli minulle tuntematon, mutta maaseudun tuoksut ja äänet syleilivät
minua vanhoina tuttavina. Äsken kynnetyiltä vainioilta huokuva
aamutuuli, kukkivan sinapin makea ja vieno tuoksu, etäältä helisevä
paimenpojan huilu, vieläpä kuoppaista kylänraittia vierivien
rattaiden rämykin täytti maailmani riemulla. Kulunut elämäni kaikkine
häipymättömine tuoksuinensa ja sointuinensa ilmeni minulle eloisana
nykyisyytenä, ja sokeat silmäni eivät voineet väittää minun olevan
väärässä. Minä siirryin taaksepäin ja elin uudelleen lapsuusikäni. Yhtä
vain puuttui: äitini ei ollut enää luonani.

Minä voin nähdä kotiseutuni suurine _piipul_-puinensa, jotka kasvoivat
kylänlammen partaalla. Minä voin kuvailla mieleeni vanhan isoäitini
istumassa maassa ohuine valtoimine hiussuortuvinensa lämmittelemässä
selkäänsä auringonpaisteessa ja pyörittelemässä valmiiksi pieniä
papupalleroita, joita kuivattuina käytettiin keitoksiin. Mutta miten
olikaan, minä en voinut palauttaa mieleeni niitä lauluja, joita hän
tapasi hyräillä heikoin ja vavahtelevin äänin. Iltasella, kun kuulin
karjan ammuvan, minä melkein voin nähdä äitini kulkemassa ometoissa
sytytetty lyhty kädessään. Tuoreen rehun tuoksu ja olkivalkean kitkerä
savu tuntui sydämessäni asti. Ja etäällä kuuluivat soivan temppelin
kellot, joita virralta tuleva tuulenhenki häilytti.

Kalkutta meluinensa ja jaarituksinensa saa sydämen turtumaan. Kaikki
elämän kauniit velvollisuudet menettävät siellä raikkautensa ja
viattomuutensa. Minä muistan, kuinka kerran eräs ystävättäreni tuli
luokseni ja sanoi minulle: "Kumo, miksi et ole vihainen? Jos minun
mieheni kohtelisi minua sillä tavalla, niin minä en enää milloinkaan
häneen katsahtaisi."

Hän yritti saada minua suuttumaan siitä, että mieheni oli niin kauan
viivytellyt lääkärin kutsumista.

"Minun sokeuteni", vastasin minä, "oli sinänsä riittävä onnettomuus.
Miksi olisinkaan sitä pahentanut sallimalla syntyä mieheeni kohdistuvaa
vihaa?"

Ystävättäreni pudisti halveksien päätänsä kuullessaan minun,
tyttöletukan, niin vanhanaikaisesti haastelevan. Saman tunteen vallassa
hän luotani poistuikin. Mutta mitä lienenkin silloin vastannut,
tuollaiset sanat jättävät jälkeensä myrkyn, josta sielu ei milloinkaan
täysin vapaudu, kun ne kerran on lausuttu.

On siis selvää, että Kalkutta loppumattomine jaarituksinensa saa
sydämen turtumaan. Mutta kun sitten tulin takaisin maaseudulle, niin
kaikki aikaisemmat toivoni ja uskoni, kaikki se, mitä olin lapsuudessa
pitänyt totena, kävi jälleen raikkaaksi ja kirkkaaksi. Jumala tuli
luokseni ja täytti sydämeni ja maailmani. Minä kumarsin häntä ja sanoin:

"On hyvä, että olet ottanut minun silmäni. Sinä olet minun kanssani."

Mutta minäpä sanoinkin enemmän kuin oli lupa sanoa. Oli julkeata sanoa:
"Sinä olet minun kanssani." Me voimme sanoa vain: "Minun täytyy olla
sinulle uskollinen." Silloinkin, kun ei jää mitään jäljelle, meidän
tulee yhä elää.


III

Me vietimme yhdessä muutamia onnellisia kuukausia. Mieheni saavutti
jonkinlaista mainetta lääkärinä, ja samalla hän ansaitsi rahaa.

Mutta rahassa piilee onnettomuutta. Minä en voi mainita mitään
erikoista tapausta, mutta koska sokeat yleensäkin havaitsevat
terävämmin kuin muut, niin minä voin huomata sen muutoksen, joka
miehessäni tapahtui varallisuuden lisääntyessä.

Nuorempana hän oli ankaran oikeudentuntoinen ja oli usein minulle
kertonut, kuinka mielellään hän tahtoi auttaa köyhiä, kunhan ehtisi
itse harjoittamaan ammattiansa. Hän tunsi jaloa ylenkatsetta niitä
virkaveljiänsä kohtaan, jotka eivät tahtoneet koetella potilaansa
valtimoa, ennenkuin olivat saaneet maksunsa. Mutta nyt minä havaitsin
aivan muuta. Hän oli muuttunut omituisen säälimättömäksi. Kerran, kun
eräs köyhä vaimo tuli ja pyysi häntä armeliaisuudesta pelastamaan
hänen ainoan lapsensa hengen, hän tylysti kieltäytyi. Ja kun
minä rukoilemalla rukoilin häntä myöntymään, hän suoritti työnsä
huolimattomasti.

Kun olimme vielä varattomammat, mieheni ei pitänyt jyrkästä
menettelystä raha-asioissa. Hän käyttäytyi sellaisissa tapauksissa
nimenomaisen kunniallisesti. Mutta kerättyään pankkiin suuren säästön
hän oli usein tuntikausia jonkun epäilyttävän asioitsijan seurassa
sellaisissa tarkoituksissa, jotka ilmeisesti eivät ennustaneet mitään
hyvää.

Minne hän onkaan ajautunut? Miten onkaan käynyt minun mieheni --
mieheni, jonka tunsin, ennenkuin menetin näköni, mieheni, joka kerran
suuteli otsaani ja kohotti minut Jumalattaren valtaistuimelle? Ne,
jotka äkillinen intohimon puuska syöksee maan tomuun, voivat nousta
sitä voimallisemmin hyvin virikkein. Sitävastoin ne, joiden moraalisen
olemuksen ydin päivä päivältä surkastuu, ne, joissa ulkonainen
loismainen kasvaminen tukahduttaa vähitellen sisäisen elämän --
sellaiset ihmiset joutuvat kerran sellaiseen turtuneisuuden tilaan,
joka ei ole millään tavoin autettavissa.

Sokeuden aiheuttama ero on mitä vähäpätöisin ruumiillinen seikka.
Mutta minua kerrassaan tukahduttaa se huomio, ettei hän enää ole
luonani, niinkuin hän seisoi edessäni sinä hetkenä, jolloin me molemmat
havaitsimme, että olin sokea. Siinä on todellinen ero.

Minun rakkauteni on raikas ja uskoni murtumaton, ja minä olen
pysytellyt sydämeni sisimmässä pyhätössä. Mieheni sitävastoin on
jättänyt niiden asioiden viileän varjon, jotka ovat ikuisia ja
lakastumattomia. Hän on nopeasti häviämässä autioon, vedettömään
erämaahan mielettömän kullanhimonsa ajamana.

Toisinaan johtuu mieleeni se ajatus, että asiat kenties eivät olekaan
niin huonosti: että minä kenties liioittelen sen vuoksi, että olen
sokea. Onhan mahdollista, että jos näköni olisi ennallensa, minä olisin
hyväksynyt maailman sellaisenaan. Siltä kannalta ainakin mieheni
arvosteli kaikkia minun mielialojani ja haaveitani.

Eräänä päivänä tuli taloon vanha muhamettilainen. Hän pyysi miestäni
pienen pojantyttärensä luo. Minä kuulin vanhuksen sanovan: "Babu, minä
olen köyhä mies, mutta lähde kerallani, ja Allah on antava sinulle
siunauksensa." Mieheni vastasi kylmästi: "Se, mitä Allah antaa, ei
merkitse mitään; minä tahdon tietää, mitä sinä minulle annat."

Tuon kuullessani minä kysyin itseltäni, miksi Jumala ei ollut tehnyt
minua kuuroksikin eikä vain sokeaksi. Vanhus huokasi syvään ja lähti.
Minä lähetin palvelijattareni kutsumaan hänet luokseni. Minä kohtasin
hänet sisempien suojien ovella ja pistin hänen käteensä muutamia
kolikoita.

"Ottakaa tämä minulta", sanoin minä, "pientä pojantytärtänne varten ja
noutakaa luotettava lääkäri häntä hoitamaan. Ja -- rukoilkaa mieheni
puolesta."

Mutta koko sinä päivänä minä en voinut nauttia yhtään ravintoa.
Iltapäivällä, päivällislevolta noustessaan, mieheni kysyi minulta:
"Kuinka näytätkään noin kalpealta?"

Minä olin aikeissa sanoa kuten aina aikaisemmin: "Oh, eihän se mitään
vaarallista!" Mutta nuo pettelyn päivät olivat ohi, ja minä puhuin
hänelle peittelemättä.

"Minä olen jo päiväkausia epäröinyt, sanoako sinulle jotakin", virkoin
minä. "On ollut vaikea saada ajattelemalla selväksi, mitä oikeastaan
tahdoin sanoa. Nytkään en kenties kykene selittämään, mitä mielessäni
liikkui. Mutta olen varma siitä, että sinä tiedät, mitä on tapahtunut.
Meidän elämämme ovat toisistansa eronneet."

Mieheni nauroi teennäisesti ja sanoi: "Muuttuminen on luonnon laki."

Minä vastasin hänelle: "Sen tiedän. Mutta on olemassa asioita, jotka
ovat ikuisia."

Silloin hän kääntyi vakavaksi.

"On olemassa paljon sellaisia naisia", virkkoi hän, "joilla on
todellista surun syytä. On sellaisia, joiden miehet eivät ansaitse
rahaa. On toisia, joiden miehet eivät heitä rakasta. Mutta sinä teet
itsesi onnettomaksi ihan suotta."

Silloin minulle selvisi, että juuri sokeuteni oli suonut minulle kyvyn
nähdä sellaisen maailman, jossa kaikki on muutoksen saavuttamattomissa.
Niin, se on epäilemättä totta. Minä en ole toisten naisten kaltainen.
Ja mieheni ei tule minua milloinkaan ymmärtämään.


IV

Elämämme vierivät joitakin aikoja eteenpäin tylsän tavanomaista
kulkuansa. Sitten yksitoikkoisuus keskeytyi. Eräs mieheni täti tuli
luoksemme vierailemaan.

Ensimmäinen asia, jonka hän sanoa tokaisi ensi kertaa toisemme
kohdatessamme, oli tämä: "Kuulehan, Kumo, on kovin surkeata, että
olet tullut sokeaksi; mutta miksi sälytät onnettomuutesi miehesikin
kannettavaksi? Sinun täytyy saada hänet naimaan toisen vaimon."

Syntyi kiusallinen vaitiolo. Jos mieheni olisi sanonut jotakin
leikkisää tai nauranut hänelle vasten kasvoja, niin kaikki olisi
ollut hyvin. Mutta hän soperteli ja epäröi ja virkkoi vihdoin
hermostuneeseen, typerään tapaan: "Ajatteletko tosiaankin niin?
Kuulehan, täti, sinun ei tosiaankaan pitäisi niin puhua."

Täti vetosi minuun. "Olinko minä väärässä, Kumo?"

Minä nauroin onttoa naurua.

"Eikö olisi parempi kysyä jonkun pätevämmän henkilön mielipidettä asiaa
ratkaistaessa?" kysyin minä. "Taskuvaras ei milloinkaan kysy lupaa
siltä henkilöltä, jonka taskut aikoo tyhjentää."

"Olet aivan oikeassa", virkkoi hän sukoillen. "Abinash, poikaseni,
pidetään pieni neuvottelu kahden kesken. Mitä siitä arvelet?"

Muutaman päivän kuluttua mieheni kysyi häneltä minun läsnäollessani,
tunsiko hän jonkun tytön, hyvien vanhempien lapsen, joka voisi tulla
minua auttamaan taloustoimissani. Hän tiesi varsin hyvin, etten minä
mitään apua tarvinnut. Minä olin vaiti.

"Onhan niitä sellaisia, kuinka paljon tahansa. Serkullani on tytär,
joka on ehtinyt naimaikään ja on niin viehättävä tyttö kuin suinkin
voit toivoa. Hänen sukulaisensa olisivat varmaan iloiset, jos saisivat
sinut hänen puolisoksensa."

Mieheni nauroi jälleen teennäistä, epäröivää nauruansa ja sanoi: "Enhän
minä ole naimisiinmenosta mitään virkkanut."

"Ethän voi odottaa, että hyvän perheen tyttö tulee luoksesi olemaan ja
elämään, ellet mene naimisiin hänen kanssansa", sanoi täti.

Mieheni täytyi myöntää huomautus oikeutetuksi, ja hän vaikeni
hermostuneena.

Hänen lähdettyänsä minä seisoin yksin sokeuteni suljetun portin takana
ja rukoilin hartaasti Jumalaani: "Hyvä Jumala, pelasta mieheni!"

Muutamia päiviä myöhemmin, minun palatessani kotialttarimme luota, täti
tarttui lämpimästi molempiin käsiini.

"Kumo, tässä on se tyttö, josta taanoin puhuimme", sanoi hän. "Hänen
nimensä on Hemangini. Hän on iloinen saadessaan tutustua sinuun. Hemo,
tulehan tänne, minä esittelen sinut sisarellesi."

Samassa astui huoneeseen mieheni. Hän oli hämmästyvinään, kun näki
vieraan tytön, ja aikoi lähteä takaisin. Mutta täti sanoi: "Abinash,
rakkaani, miksi juokset pakoon? Se ei ole ollenkaan tarpeen. Tässä on
serkkuni tytär, Hemangini, joka on tullut sinua tervehtimään. Hemo,
kumarra hänelle."

Ikäänkuin yllätettynä alkoi mieheni kysellä kaikenlaista uudesta
tulokkaasta.

Minä oivalsin koko jutun onttouden, tartuin Hemanginin käteen ja
talutin hänet omaan huoneeseeni. Minä silitin hellävaroen hänen
kasvojansa ja käsivarsiansa ja hiuksiansa ja huomasin hänet suunnilleen
viidentoista vuoden ikäiseksi ja erittäin kauniiksi.

Kun koskettelin hänen kasvojansa, hän yht'äkkiä purskahti nauramaan ja
kysyi: "Mitä teetkään? Hypnotisoitko minua?"

Hänen naurunsa suloinen helinä hajoitti silmänräpäyksessä kaikki tummat
pilvet väliltämme. Minä kiersin oikean käsivarteni hänen kaulaansa.

"Rakkaani", sanoin minä, "minä yritän nähdä sinua." Sitten minä jälleen
hivelin hänen somia kasvojansa vasemmalla kädelläni.

"Yrität nähdä minua?" kysyi hän jälleen nauruun purskahtaen. "Olenko
minä puutarhassasi kasvanut kurpitsa, jota sinun pitää tunnustella
nähdäksesi kuinka pehmeä se on?"

Mieleeni johtui äkkiä, ettei hän tietänyt minun olevan sokean.

"Sisar, minä olen sokea", sanoin minä.

Hän oli vaiti. Minä tunsin, kuinka hänen isot nuoret silmänsä
tuijottivat kasvoihini uteliaisuutta tulvillaan. Sitten hän painui
mietteisiinsä, hämmentyi ja virkkoi vähän ajan kuluttua:

"Ah, nyt sen ymmärrän. Siitä syystä miehesi on kutsunut tätinsä tänne."

"Ei", vastasin minä, "sinä erehdyt. Hän ei ole tätiä tänne kutsunut.
Täti on tullut omasta aloitteestansa."

Hemanginin nauru helisi jälleen. "Sellainen on tätini", sanoi hän.
"Eikö hän menetellytkin somasti, kun tuli kutsumatta? Mutta minä
vakuutan sinulle, ettet hänestä vähään aikaan pääse, kun hän kerran on
tullut."

Sitten tyttö vaikeni ja näytti hämmentyneeltä.

"Mutta miksi isä lähettikään minut?" kysyi hän. "Voitko sen minulle
sanoa?"

Täti oli tullut huoneeseen meidän keskustellessamme. Hemangini sanoi
hänelle: "Milloin aiot lähteä, täti?"

Täti näytti ihan ällistyneeltä.

"Onpa sekin kysymys!" huudahti hän. "Enpä ole milloinkaan nähnyt niin
rauhatonta olentoa kuin sinä. Vast'ikään olemme saapuneet, ja sinä jo
kyselet, milloin pois lähdetään!"

"Sinuun nähden asia on niinkuin olla pitääkin", sanoi Hemangini, "sillä
tämä talo kuuluu sinun likeisille sukulaisillesi. Mutta kuinka on minun
laitani? Minä sanon sinulle suoraan, etten voi tänne jäädä." Sitten hän
tarttui minun käteeni ja kysyi: "Mitä ajattelet sinä, rakkaani?"

Minä vedin hänet povelleni, mutta en virkkanut mitään. Täti oli pahassa
pulassa. Hän tunsi tilanteen liukuvan pois hänen hallittavistansa ja
ehdotti niin ollen, että serkuntytär lähtisi hänen kanssaan kylpemään.

"En! Me menemme yhdessä", vastasi hänelle Hemangini tarttuen
käsivarteeni. Täti myöntyi, koska pelkäsi hänen vastustelevan, jos
yrittäisi vetää hänet pois.

Virralle astellessamme Hemangini kysyi minulta: "Minkä tähden sinulla
ei ole lapsia?"

Hänen kysymyksensä minua hämmästytti. Minä vastasin: "Kuinka sen
tietäisin? Jumalani ei ole minulle lapsia antanut. Siinä syy."

"Ei, se ei ole syynä", virkkoi Hemangini nopeasti. "Sinä olet varmaan
tehnyt jonkin synnin. Ajattelehan tätiäni. Hänkin on lapseton ja
varmaan siitä syystä, että hänen sydämessään piilee jotakin pahuutta.
Mutta mitä pahuutta on sinun sydämessäsi?"

Nuo sanat koskivat minuun kipeästi. Minä en kykene mitenkään
ratkaisemaan pahan ongelmaa. Minä huokasin syvään ja lausuin sieluni
hiljaisuudessa: "Jumalani! Sinä tiedät syyn."

"Varjelkoon", huudahti Hemangini, "mitä sinä huokailet? Minuun ei
kukaan suhtaudu vakavasti."

Hänen naurunsa kaikui yli virran.


V

Minä sain pian selville, että mieheni ammatillisessa toiminnassa sattui
alinomaa keskeytyksiä. Hän kieltäytyi lähtemästä etäämpänä asuvien
potilaiden luo ja kiiruhti pois lähellä asuvienkin luota mahdollisimman
pian.

Aikaisemmin hän oli käynyt sisäsuojissa ainoastaan päivällisateriani
aikana ja yöllä. Mutta nyt hän, ylenmäärin tätinsä mukavuudesta
huolissaan, alkoi käydä hänen luonansa kaikkina päivän hetkinä. Minä
tiesin heti, että hän oli tullut tädin huoneeseen, kun kuulin tädin
kutsuvan Hemanginia tuomaan lasin vettä. Aluksi tyttö noudatti käskyä,
mutta myöhemmin hän kerrassaan kieltäytyi.

Silloin täti huhuili houkuttelevin äänin: "Hemo! Hemo! Hemangini!"
Mutta jonkinlainen säälintunne sai tytön jäämään minun vaiheilleni.
Pelon ja alakuloisuuden tunne sai hänet vaikenemaan. Toisinaan hän
painautui minun suojiini niinkuin takaa-ajettu otus, joka ei tiedä,
mitä kohta tapahtuu.

Suunnilleen näihin aikoihin minun veljeni tuli Kalkuttasta minua
tervehtimään. Minä tiesin, kuinka terävä hänen huomiokykynsä oli ja
kuinka ankarasti hän asioita arvosteli. Minä pelkäsin, että mieheni
joutuisi vastaamaan ja hänen kuulusteltavaksensa. Niinpä yritin kätkeä
asiain todellista tilaa meluisan iloisuuden peittoon. Mutta pelkäänpä
hieman liioitelleeni; se oli minulle luonnotonta.

Mieheni alkoi osoittaa ilmeistä rauhattomuutta ja tiedusteli, kuinka
kauan veljeni aikoi viipyä. Lopulta hänen kärsimättömyytensä muuttui
melkein loukkaavaksi, ja veljelläni ei ollut muuta neuvoa kuin poistua.
Ennen lähtöänsä hän laski kätensä päälaelleni ja antoi sen siinä
levätä kauan aikaa. Minä huomasin hänen kätensä vapisevan, ja hänen
silmistänsä kirposi kyynel, kun hän ääneti antoi minulle siunauksensa.

Muistan vielä varsin hyvin, että oli huhtikuun ilta ja markkinapäivä.
Kaupunkiin saapunut väki oli palaamassa kotiin markkinoilta. Ilmassa
oli uhkaavan rajuilman tuntu; märän maan tuoksu ja tuulen kosteus
läpäisivät kaiken. Minä en milloinkaan sytytä makuuhuoneessa lamppua
yksin ollessani, koska pelkään tulen voivan tarttua vaatteisiini
tai jonkin muun onnettomuuden sattuvan. Minä istuin pimeän huoneeni
permannolla ja huusin avukseni sokean maailmani Jumalaa.

"Jumalani", huusin minä, "Sinun kasvosi ovat salatut. Minä en voi Sinua
nähdä. Minä olen sokea. Minä pitelen kiinni tästä sydämen murtuneesta
peräsimestä, kunnes käteni vuotavat verta. Aallot käyvät minulle
ylivoimaisiksi. Kuinka kauan minua koetteletkaan, Jumalani, kuinka
kauan?"

Minä nojasin päätäni vuoteeseeni ja aloin nyyhkyttää. Siinä ollessani
tunsin vuoteen huojahtavan. Seuraavana hetkenä Hemangini oli
vieressäni. Hän kietoi käsivartensa kaulaani ja pyyhki ääneti kyynelet
poskiltani. En tiedä, miksi hän oli sinä iltana odotellut sisähuoneessa
tai miksi hän oli maannut yksinään siellä pimeässä. Hän ei kysynyt
minulta mitään. Hän ei virkkanut sanaakaan, laski vain viileän kätensä
otsalleni, suuteli minua ja poistui.

Seuraavana aamuna Hemangini sanoi tädillensä minun läsnäollessani: "Jos
tahdot tänne jäädä, voit niin tehdä. Minä en jää. Minä lähden kotiin
palvelijamme kanssa."

Täti sanoi, ettei hänen suinkaan tarvinnut lähteä yksin, koska hänkin
aikoi lähteä. Sitten hän veti hymyillen ja sirostellen samettikotelosta
helmin koristetun sormuksen.

"Katsohan, Hemo", sanoi hän, "kuinka kauniin sormuksen Abinash on
sinulle tuonut".

Hemangini sieppasi sormuksen hänen kädestänsä.

"Katsohan, täti", vastasi hän viivyttelemättä, "katsohan, kuinka
oivallisesti minä osaan tähdätä". Samassa hän viskasi sormuksen ikkunan
edessä olevaan lammikkoon.

Säikähdyksen, harmin ja yllätyksen typerryttämä täti heristyi kuin
siili. Hän kääntyi minun puoleeni ja tarttui käteeni.

"Kumo", toisteli hän toistelemistaan, "älä huoli virkkaa mitään tästä
lapsellisesta päähänpistosta Abinashille. Hän siitä sanomattomasti
suuttuisi."

Minä vakuutin, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan. Hänen ei pitänyt
kuulla asiasta sanaakaan minulta.

Seuraavana päivänä ennen lähtöänsä Hemangini syleili minua ja sanoi:
"Rakkahin, pidä minut mielessäsi; älä minua unohda."

Minä hivelin hänen kasvojansa sormillani ja vastasin: "Siskoseni,
sokeiden muisti on pitkä."

Minä vedin hänen päänsä lähemmäksi ja suutelin hänen otsaansa.
Maailmani muuttui yht'äkkiä harmaaksi. Kaikki se kauneus ja nauru
ja herkkä nuoruus, joka oli pesiytynyt minun lähisyyteeni, hävisi
Hemanginin lähtiessä. Ojennetuin käsin minä yritin ottaa selkoa siitä,
mitä autioon maailmaani oli jäänyt jäljelle.

Myöhemmin tuli huoneeseen mieheni. Hän oli tuntevinaan suurta
helpotusta heidän lähdettyänsä, mutta ilmaisi asian liioitellun
tyhjällä tavalla. Hän väitti tädin vierailun häirinneen toimitettavia
töitä.

Aikaisemmin oli mieheni ja minun välillä ollut ainoastaan sokeuden
muodostama raja-aita. Nyt tuli lisäksi toinen -- tämä Hemanginia
koskeva tahallinen vaikeneminen. Hän oli olevinaan ihan välinpitämätön,
mutta minä tiesin, että hän sai tyttöä koskevia kirjeitä.

Oli toukokuun alku. Eräänä aamuna astui palvelijattareni huoneeseeni ja
kysyi: "Mitä merkitsevät kaikki nuo laiturilla tapahtuvat valmistelut?
Minne herra lähtee?"

Minä tiesin, että jotakin oli uhkaamassa, mutta sanoin tytölle: "En voi
sitä sanoa."

Tyttö ei uskaltanut minulta enempää tiedustella. Hän huokasi ja lähti
pois.

Myöhään illalla tuli mieheni luokseni. "Minun täytyy käydä erään
potilaan luona maaseudulla", sanoi hän. "Minun on lähdettävä varhain
huomisaamuna, ja voi sattua, että viivyn poissa pari-kolme päivää."

Minä nousin vuoteestani. Seisoin hänen edessänsä ja huusin: "Miksi
minulle valehtelet?"

Mieheni änkytti: "Mitä -- mitä minä olen sinulle valehdellut?"

Minä sanoin: "Sinä aiot mennä naimisiin."

Hän oli vaiti. Muutamaan hetkeen ei huoneessa kuulunut
hiiskahdustakaan. Sitten minä keskeytin vaitiolon:

"Vastaa minulle", huusin minä. "Myönnä, että on niin laita."

Hän vastasi: "Niin on laita." Kuin heikko kaiku oli hänen äänensä.

Minä huusin äänekkäästi: "Ei, minä en salli sen tapahtuvan. Minä
pelastan sinut tästä suuresta onnettomuudesta, tästä kamalasta
synnistä. Jos en sitä voi tehdä, niin miksi olenkaan sinun vaimosi ja
miksi olen milloinkaan Jumalaani palvonut?"

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus. Minä vaivuin lattiaan ja kiersin
käsivarteni mieheni polvien ympäri.

"Mitä olenkaan tehnyt? Mitä olen rikkonut? Sano minulle totuus. Miksi
tahdot itsellesi toisen vaimon?"

Mieheni virkkoi hitaasti: "Minä sanon sinulle totuuden. Minä pelkään
sinua. Sinun sokeutesi on sulkenut sinut linnoitukseensa, johon minä en
voi päästä. Minulle sinä et enää ole nainen. Sinä olet kauhistuttava
kuin Jumalani. Minä en voi elää arkielämääni sinun kanssasi. Minä
tahdon itselleni naisen -- ihan tavallisen naisen -- jota voin mielin
määrin torua ja mairitella, hyväillä ja herjata."

Avaa sydämeni ja katso! Mikä olenkaan minä muu kuin se -- ihan
tavallinen nainen? Minä olen sama tyttö, joka olin vastavihittynä --
tyttö, joka kiihkeästi haluaa uskoa, luottaa ja hartaasti kunnioittaa.

Minä en tarkoin tiedä mitä sanoja käytin. Muistan vain sanoneeni: "Jos
minä olen oikea vaimo, niin Jumala olkoon todistajani, ettet koskaan
tee tuota katalaa tekoa, ettet milloinkaan riko valaasi. Ennenkuin sinä
teet sellaisen jumalattoman teon, joko minä jään leskeksi tai Hemangini
on kuoleva."

Sitten minä vaivuin pyörtyneenä permantoon. Kun siitä toivuin, oli yhä
pimeä. Linnut olivat vaiti. Mieheni oli lähtenyt.

Koko seuraavan päivän minä istuin hartausharjoituksissa kotialttarin
ääressä. Illalla nousi ankara myrsky, ukkonen jyrisi, salamat
leimahtelivat ja sade pauhasi, ja talo vavahteli rajuilman käsissä.
Alttarin eteen polvistuessani minä en rukoillut Jumalaa pelastamaan
miestäni myrskystä, vaikka tiesinkin, että hänen täytyi siihen aikaan
olla vaarassa virralla. Minä rukoilin, että mitä ikänä minulle
tapahtuisikin, mieheni tulisi pelastetuksi tuosta suuresta synnistä.

Yö kului. Koko seuraavan päivän minä pysyttelin palvomassa. Illan
tultua kuului ovelta ravistelua ja koputusta. Kun ovi väkivalloin
avattiin, niin minut löydettiin tajuttomana makaamassa permannolla ja
vietiin minut omaan huoneeseeni.

Vihdoin toinnuttuani minä kuulin kuiskattavan korvaani: "Sisar."

Minä havaitsin makaavani omassa huoneessani, pää Hemanginin sylissä.
Kääntäessäni päätäni minä kuulin hänen pukunsa kahahtavan. Se oli
morsiussilkin kahinaa.

Jumalani! Jumalani! Minun rukoukseni on jäänyt kuulematta! Mieheni on
langennut!

Hemangini taivutti päänsä ja virkkoi suloisesti kuiskaten: "Rakkahin
sisko, minä olen tullut pyytämään sinulta siunausta avioliitollemme."

Aluksi minun ruumiini jäykistyi niinkuin puunrunko, johon on salama
iskenyt. Sitten minä nousin ja sanoin, tuskallisesti, pakottaen itseni
lausumaan sanoja: "Miksi en sinua siunaisi? Ethän ole tehnyt minulle
mitään vääryyttä."

Hemangini nauroi iloista nauruansa.

"Vääryyttä!" sanoi hän. "Kun sinä menit naimisiin, niin teit oikein,
mutta kun minä menen naimisiin, niin sinä nimität sitä vääryydeksi!"

Minä yritin hymyillä vastaukseksi hänen nauruunsa. Sanoin itsekseni:
"Minun rukoukseni ei ole viimeinen asia maailmassa. Hänen tahtonsa on
kaikki kaikessa. Satakoon iskuja minun päälaelleni, mutta jättäkööt
minun uskoni ja luottamukseni Jumalaan koskematta."

Hemangini kumarsi ja kosketti jalkojani. "Minä toivon sinulle onnea",
sanoin minä häntä siunaten, "ja lakkaamatonta menestystä".

Hemangini ei ollut vieläkään tyytyväinen.

"Rakkahin sisko", sanoi hän, "minulle antamasi siunaus ei riitä. Sinun
pitää tehdä onnemme täydelliseksi. Sinun pitää noiden pyhien käsiesi
siunauksella hyväksyä miehenikin taloosi. Salli minun tuoda hänet
luoksesi."

Minä sanoin: "Niin, tuo hänet tänne."

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin minä kuulin tuttuja askelia ja
kysymyksen:

"Kumo, kuinka voit?"

Minä hypähdin seisaalleni, kumarsin maahan asti ja huudahdin: "Dada!"

Hemangini purskahti nauramaan.

"Nimitätkö häntä yhä vanhemmaksi veljeksi?" kysyi hän. "Mitä
mielettömyyksiä! Nimitä häntä nyt nuoremmaksi veljeksesi ja nipistä
hänen korviansa ja kiusoittele häntä, sillä hän on nainut minut, sinun
nuoremman sisaresi."

Silloin minä ymmärsin. Mieheni oli pelastunut tuosta suuresta synnistä.
Hän ei ollut langennut.

Minä tiesin, että veljeni oli aikonut olla milloinkaan naimisiin
menemättä. Ja äitini kuoltua puuttui vielä hänen pyhä toivomuksensa,
joka olisi voinut yllyttää häntä avioliittoon. Mutta minä, hänen
sisarensa, olin pahan hätäni nojalla saanut hänet sen tekemään. Hän oli
mennyt naimisiin minun tähteni.

Ilonkyynelet tulvahtivat silmiini ja vierivät poskilleni. Minä yritin
niitä pidättää, mutta en voinut. Veljeni silitteli hiljaa hiuksiani.
Hemangini painautui viereeni ja nauroi nauramistaan.

Minä makasin valveilla vuoteessani suurimman osan yötä odottaen
pelon ja jännityksen vallassa mieheni palaamista. Minä en voinut
kuvitellakaan, kuinka hän voisi sietää tämän häpeän ja pettymyksen
iskun.

Keskiyön jo aikoja siten ohimentyä huoneeni ovi hiljaa avautui. Minä
nousin vuoteessani istumaan ja kuuntelin. Askelet olivat mieheni
askelia. Sydämeni alkoi sykkiä rajusti. Hän astui vuoteeni luo ja
tarttui käsiini.

"Sinun veljesi", sanoi hän, "on pelastanut minut tuhosta. Minua veti
yhä syvemmälle silmänräpäyksen mielettömyys. Minut oli vallannut
sokaistuminen, josta en näyttänyt voivani vapautua. Jumala yksin
tietää, millaista taakkaa kannoin täältä lähtiessäni. Myrsky vieri
virtaa alaspäin ja peitti taivaankannen. Kaiken pelkoni ohella oli
sydämessäni salainen toivo, että hukkuisin ja siten kirvoittaisin auki
elämääni sitomani solmun. Saavuin sitten Mathurgandzhiin ja kuulin
siellä uutisen, joka minut vapautti. Veljesi oli nainut Hemanginin.
En osaa sinulle sanoa, millainen ilo ja häpeä minut valtasi, kun sen
kuulin. Minä kiiruhdin jälleen alukseen. Tuona kirkastumisen tuokiona
minä tiesin, ettei minulla voi olla onnea muualla kuin sinun luonasi.
Sinä olet Jumalatar."

Minä nauroin ja itkin yht'aikaa ja sanoin: "Ei, ei, ei! Minä en tahdo
olla kauemmin Jumalatar. Minä olen vain sinun pikku vaimosi. Minä olen
ihan tavallinen nainen."

"Rakkahimpani", vastasi hän, "minullakin on jotakin sinulle sanottavaa.
Älä saata minua enää milloinkaan häpeään nimittämällä minua
jumalaksesi."

Seuraavana päivänä kaikui pienessä kaupungissa iloinen simpukankuorten
soitto. Mutta kukaan ei millään tavoin viitannut siihen mielettömyyden
yöhön, jolloin kaikki oli tuhoutumaisillaan.



NAJANDZHURIN BABUT


I

Najandzhurin Babut olivat aikoinaan kuuluisia tilanomistajia. He olivat
tunnetut ruhtinaallisesta tuhlaavaisuudestansa. He repäisivät irti
Dakkan muslimin karhean reunan, koska se hankasi heidän ihoansa. He
voivat kuluttaa tuhansia rupioita kissanpoikasen häämenoihin. Eräässä
juhlatilaisuudessa heidän kerrotaan sytyttäneen lukemattomia lamppuja,
jotta yö muuttuisi päiväksi, ja karistelleen taivaalta hopealankoja
auringonvaloa jäljitellen. Tuo kalkki tapahtui ennen suurta tulvaa.
Sitten tuli tulva. Näiden vanhanaikaisten Babujen keskuudessa, jotka
noudattelivat ruhtinaallisia tottumuksiansa, perimysjärjestys ei voinut
olla pitkäikäinen. Niinkuin lampusta jossa palaa liian monta sydäntä,
öljy on pian lopussa, sammui heistäkin elämän voima ja valkeus.

Naapurimme Kailas Babu on tuon hävinneen ihanuuden viimeinen jäännös.
Hänen ollessaan keskenkasvuinen oli perhe saavuttanut melkeinpä
äärimmäisen alennuksensa tilan. Hänen isänsä kuollessa pidettiin
vielä häikäisevän komeat kuolinmenot, ja sitten seurasi vararikko.
Omaisuus myytiin velkojen suorittamiseksi. Se vähäinen määrä rahaa,
mikä vielä jäi, oli aivan liian mitätön pitämään voimassa suvun vanhaa
loistokkuutta.

Kailas Babu lähti Najandzhurista ja saapui Kalkuttaan. Hänen poikansa
ei elänyt kauan tässä himmenneen loiston maailmassa. Hän kuoli jättäen
jälkeensä ainoan tyttären.

Kalkuttassa me olemme Kailas Babun naapurit. Meidän perheemme historia
on omituisella tavalla edellämainitun nimenomainen vastakohta. Minun
isäni ansaitsi rahansa omin ponnistuksin ja piti kunnianansa olla
kuluttamatta äyriäkään enempää kuin oli tarpeen. Hänen vaatteensa
olivat kuin työmiehen ja samoin hänen kätensä. Hän ei milloinkaan
taipunut tuhlailevan komeuden nojalla ansaitsemaan Babun arvonimeä,
ja minä, hänen ainoa poikansa, tiedän olla hänelle siitä kiitollinen.
Hän antoi minulle kaikkein parhaan kasvatuksen, joten minä kykenin
raivaamaan itselleni tien maailmassa. Minä en pidä häpeänäni
sitä tosiasiaa, että olen omin neuvoin tullut siksi, mikä olen.
Tulenkestävän kassakaappini sisältämät setelit ovat minulle rakkaammat
kuin tyhjässä perheenkirstussa lepäävä pitkä sukupuu.

Tuo lienee ollut syynä siihen, ettei minua miellyttänyt nähdä Kailas
Babun kirjoittavan yleistä luottoa varten valtavia hänen vanhan
Babu-maineensa vararikkoutuneen pankin maksettavia osoituksia. Minä
otaksuin hänen halveksivan minua, koska isäni oli ansainnut rahansa
omin käsin.

Minun olisi pitänyt havaita, ettei kukaan muu ollut Kailas Babulle
nurjamielinen. Olisi tosiaankin ollut vaikea löytää sävyisämpää
ukkoa kuin hän. Surussa ja ilossa hän oli aina läsnä ystävällisine
pienine myötätunnonilmauksineen. Hän otti osaa kaikkiin naapuriensa
juhlamenoihin ja uskonnollisiin toimituksiin. Hänen tutunomainen
hymynsä tervehti yhtä hyvin vanhaa kuin nuortakin. Hän oli väsymättömän
kohtelias tiedustellessaan perheolojen yksityiskohtia. Ystäväin, jotka
kohtasivat hänet kadulla, täytyi suostua siihen, että hän tarttui
takinnappiin ja esitti pitkän sarjan tämäntapaisia kysymyksiä:

"Ystäväiseni, olipa hauskaa, että sinut tapasin. Hyvinkö jakselet?
Kuinka voi Shashi? Entä Dada, voiko hänkin hyvin? Tiedätkö, minä kuulin
vast'ikään, että Madhun poika on sairastunut, makaa kuumeessa. Kuinka
hänen laitansa nyt lienee? Oletko kuullut? Entä Hari Tsharan Babu --
en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin -- toivon, ettei hän ole sairas.
Kuinka on Rakkhalin laita? Ja tuota -- tuota -- kuinka voi perheenne
naisväki?"

Kailas Babun vaatteet olivat aina aivan moitteettomat, vaikka hänen
pukuvarastonsa olikin surkeasti rajoitettu. Hänellä oli tapana joka
päivä tuulettaa ja pitää auringonpaisteessa paitojansa, liivejänsä,
nuttujansa ja housujansa sekä vuodevaatteitansa ja sitä pientä mattoa
jolla hän aina istui. Tuuletettuaan hän ne pudisteli, harjasi ja
ripusti vaatenaulakkoihin. Ne muutamat huonekalut, jotka hänellä
oli, saivat hänen pienen huoneensa sievännäköiseksi ja viittasivat
siihen, että hänellä oli tarpeen tullen enemmänkin. Varsin usein, kun
häneltä puuttui palvelijaa, hän sulki talonsa joksikin aikaa. Silloin
hän omin käsin silitti liinavaatteitansa ja suoritti muitakin pieniä
palvelusväen tehtäviä. Sitten hän jälleen avasi ovensa ja otti vastaan
vieraitansa.

Vaikka Kailas Babu, kuten sanottu, oli menettänyt koko maaomaisuutensa,
hänellä oli sentään eräitä perintökaluja jäljellä. Oli pieni
hopeinen pirskotuspullo hajuvettä varten, ruusuöljyä sisältävä
filigraanipullonen, pieni kultainen tarjotin, kallisarvoinen
vanha hartiahuivi ja vanhanaikainen juhlapuku kunnianarvoisine
turbaaneineen. Nämä esineet hän oli mitä suurimmalla vaivalla saanut
pelastetuksi rahanlainaajien kynsistä. Hän toi ne esiin jokaisessa
sopivassa tilaisuudessa yrittäen siten pelastaa Najandzhurin Babujen
maailmankuulua arvokkuutta. Vaikka hän todellisuudessa olikin maailman
vaatimattomin mies, piti hän kumminkin pyhänä arvollensa kuuluvana
velvollisuutenaan jokapäiväisessä puheessaan sallia sukuylpeyden päästä
vapaasti ilmenemään. Ystävät hyväntuulisesti häntä vielä yllyttivät
saaden siitä itselleen suurta huvia.

Naapurit oppivat pian nimittämään häntä Thakur Dadaksi (isoisäksi). He
kerääntyivät hänen luoksensa ja istuivat tuntikausia hänen seurassaan.
Jottei hänelle siitä koituisi menoja, joku hänen ystävistänsä toi
hänelle tupakkaa ja sanoi: "Kuulehan, Thakur Dada, minä sain tänä
aamuna hieman tupakkaa, lähettivät sitä minulle Gajasta. Kas tässä,
ottakaa ja koetelkaa, miellyttääkö se teitä."

Thakur Dada otti tupakan vastaan ja havaitsi sen erinomaiseksi. Sitten
hän johtui kertomaan erinomaisesta tupakasta, jota oli aikoinaan
poltettu Najandzhurissa ja joka oli ollut mahdottoman kallista.

"Mitäpä olisi", tapasi hän sanoa, "mitäpä olisi, jos tekin sitä kerran
koettelisitte? Minulla on vielä jokin määrä jäljellä ja minä voin ottaa
sen kohta käsille."

Jokainen tiesi, että jos ehdotukseen myöntyi, niin kaapin avain oli
tavalla tai toisella joutunut hukkaan tai oli Ganesh, talon vanha
palvelija, sen jonnekin pimittänyt.

"Ei voi olla milloinkaan varma", lisäsi ukko silloin, "minne kaikki
joutuu, kun palvelijat pääsevät käsiksi. Ette voi uskoa, millainen
houkko tuo minun Ganeshini on, mutta minulla ei ole sydäntä lähettää
hänet menemään."

Ganesh oli aina valmis vastustelematta sietämään soimauksia, kun oli
kysymyksessä suvun maine.

Joku läsnäolevista sanoi silloin tavallisesti: "Älä tuosta huoli,
Thakur Dada. Voithan etsiä myöhemmin. Tämä tupakka, jota tässä
poltamme, on kyllin hyvää. Toinen olisi liian väkevää."

Thakur Dada istuutui rauhoittuneena, ja juttelu jatkui.

Kun vieraat olivat poislähdössä, Thakur Dada saatteli heitä ovelle ja
virkkoi siinä, kynnyksellä seisten: "Tässä muistaissani: milloinkas
tulette kaikin aterialle luokseni?"

Joku meistä vastasi silloin: "Eipä ihan lähiaikoina, Thakur Dada, eipä
ihan pian. Sovitaan päivästä tuonnempana."

"Aivan oikein", vastasi ukko. "Aivan oikein. On parasta odottaa, kunnes
sateet tulevat. Nyt on liian kuuma. Runsas ateria, sellainen kuin minun
teille tarjoamani, ei tällaisen sään vallitessa ole otollinen."

Mutta kun sitten sadeaika ehti, varoi jokainen muistuttamasta häntä
lupauksestansa. Jos asia tuli puheeksi, niin joku ystävistä huomautti
sievästi, että oli kovin hankalaa lähteä ulos sellaisen sään vallitessa
ja että oli parempi odottaa, kunnes sateet olisivat ohi. Ja niin leikki
jatkui.

Hänen kehno asumuksensa ei suuruudeltansa ollenkaan vastannut
hänen arvoansa, ja me valittelimme asiaa hänen kerallansa. Ystävät
vakuuttivat täysin ymmärtävänsä hänen vaikeutensa: oli melkein
mahdotonta löytää Kalkuttasta kelvollista taloa. He olivat kaikin jo
vuosikausia etsiskelleet hänelle sopivaa taloa, mutta minun tarvitsee
tuskin lisätä, ettei yksikään ystävä ollut niin mieletön, että olisi
jotakin löytänyt. Thakur Dada silloin huokasi syvään ja alistuvasti ja
virkkoi: "Niinpä niin, saanen sittenkin koettaa tulla toimeen tässä
asunnossa." Sitten hän lisäsi, iloisesti hymyillen: "Mutta tiedättekö
mitä? Ystävistäni minä en voisi milloinkaan erota. Minun täytyy saada
olla teidän läheisyydessänne. Se tosiaankin korvaa kaikki."

Jollakin tavoin minulla oli tuosta kaikesta erittäin syvä tunto.
Varsinaisena syynä tyytymättömyyteeni lienee ollut se, että nuorelle
henkilölle typeryys ilmenee pahimpana rikoksena. Kailas Babu tosin
ei ollut nimenomaisesti typerä. Tavallisissa liikeasioissa jokainen
kysyi mielellään hänen neuvoansa. Mutta kun tuli puheeksi Najandzhur,
niin hänen puheistansa epäilemättä puuttui tervettä järkeä. Koska
hupainen myötätunto esti kaikkia vastustamasta hänen mahdottomia
väitteitänsä, niin hän ei niitä ollenkaan rajoittanut. Kun joku hänen
kuultensa kertoeli Najandzhurin kunniakasta tarinaa sitä mielettömästi
liioitellen, niin hän mitä vakavimpana hyväksyi kaikki eikä
unissaankaan ajatellut kenenkään asioita epäilevän.


II

Yrittäessäni tässä eritellä niitä ajatuksia ja tunteita, joita
Kailas Babu minussa herätti, huomaan vieläkin syvemmän syyn
vastenmielisyyteeni. Koetan sitä selvitellä.

Vaikka olenkin rikkaan miehen poika ja olisin voinut tuhlata aikaani
yliopistossa, työskentelin kumminkin niin uutterasti, että suoritin
maisteritutkintoni Kalkuttassa aivan nuorella iällä. Moraalinen
olemukseni oli moitteeton. Sitäpaitsi oli ulkonäköni niin edullinen,
että jos olisin maininnut itseäni kauniiksi nuorukaiseksi, sellaista
menettelyä olisi voitu pitää itsetunnon ilmauksena, mutta ei missään
tapauksessa totuuden loukkaamisena.

Oli ilmeistä, että Bengalin neitosten vanhemmat pitivät minua erittäin
soveliaana sulhaseksi. Minä olin itsekin täysin selvillä siitä asiasta
ja olin päättänyt saavuttaa naimamarkkinoilla täyden hinnan itsestäni.
Kuvaillessani mieleeni tulevaa valittuani minä näin varakkaan isän
ainoan tyttären, ylen kauniin ja hienosti sivistyneen. Tarjouksia tuli
läheltä ja kaukaa tulvimalla; suuria käteisiä rahasummia tarjottiin.
Minä punnitsin näitä tarjouksia ankaran puolueettomasti oman
arvostelukykyni herkässä vaa'assa. Mutta kukaan heistä ei soveltunut
minulle. Runoilija Bhabavutin keralla minä tulin vakuutetuksi siitä,
että "tämän maailman loputtoman ajan ja rajattoman avaruuden piirissä
on vihdoin syntyvä eräs, joka on minun veroiseni". Mutta epävarmalta
tuntui, oliko sellainen verraton olento jo olemassa tässä surkeassa
nykyisessä ajassa ja nykyisen Bengalin rajoitetussa avaruudessa.

Sillävälin lauloivat toivehikkaat vanhemmat minun ylistystäni monissa
äänilajeissa ja erilaisin rytmein.

Miellyttivätpä heidän tyttärensä minua tai eivät, joka tapauksessa
oli osakseni tuleva harras kunnioitus minulle aina mieluinen. Minä
totuin pitämään sitä minulle kuuluvana oikeutena, koska muka olin
niin erinomainen. Meille opetetaan, että jumalat, vaikka kieltävätkin
lahjansa kuolevaisilta, siitä huolimatta edellyttävät palvojiensa heitä
hartaasti kunnioittavan ja ovat vihoissaan, jos jäävät sellaista uhria
vaille. Minussa tämä jumalallinen katsantokanta oli voimallisesti
kehittynyt.

Mainitsin jo, että Thakur Dadalla oli yksi ainoa pojantytär. Minä olin
usein tytön nähnyt, mutta en ollut milloinkaan erehtynyt pitämään häntä
kauniina. Milloinkaan ei ollut mieleeni juolahtanut, että hän voi olla
minun tuleva puolisoni. Siitä huolimatta minusta näytti aivan varmalta,
että Kailas Babu jonakin kauniina päivänä kaikkea asiaankuuluvaa
kunnioitusta osoittaen tarjoaisi hänet uhrilahjaksi minun alttarilleni.
Niin -- ja juuri tässä piili vastenmielisyyteni syvin syy -- olinpa
kerrassaan alakuloinenkin siitä, ettei hän ollut sitä jo tehnyt. Minä
olin kuullut hänen sanoneen ystävillensä, etteivät Najandzhurin Babut
milloinkaan anoneet almua. Siinäkään tapauksessa, että tyttö jäisi
naimattomaksi, hän ei tahtonut rikkoa suvun perintätapaa. Tuo julkeus
se minua suututti. Mieliharmini kyti joitakin aikoja. Minä näet olin
ihan rauhallinen ja osoitin mitä suurinta kärsivällisyyttä, koska olin
erinomainen ihminen.

Samoinkuin salama seuraa ukkosta, liittyi minun vihankaunaani
leikillisyyden säde. Minun oli tietenkin mahdotonta rangaista ukkoa
vain siitä syystä, että vapautuisin vihastani, ja pitkiin aikoihin minä
en tehnytkään mitään. Mutta sitten eräänä päivänä juolahti mieleeni
niin huvittava suunnitelma, etten kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan
ryhdyin sitä toteuttamaan.

Olen jo maininnut, että useat Kailas Babun ystävät tapasivat täysin
määrin mielistellä ukon turhamaisuutta. Eräs heistä, eläkettä nauttiva
virkamies, oli hänelle kertonut, että varakuvernööri joka kerta hänet
tavatessaan tiedusteli, miten oli laita Najandzhurin Babujen, kuuluipa
hän vielä sanoneen, että Bengalin ainoat todella kunnianarvoiset
suvut olivat Bardwanin hallitsijan ja Najandzhurin herrojen. Kun
tämä suunnaton valhe kerrottiin Kailas Babulle, hän tunsi itsensä
ylen imarrelluksi ja toisteli juttua usein. Ja joka kerta, kun hän
senjälkeen tapasi virkamiehen jossakin seurassa, hän muun muassa
tiedusteli:

"Niin -- tuota -- ohimennen kysyen, kuinka voikaan varakuvernööri?
Aivan hyvin, niinkö sanoitte? Se minua kovin ilahduttaa. Entä
hänen korkea puolisonsa, onko hänkin hyvässä voinnissa? Niin -- ja
pienokaiset, hyvinkö voivat hekin? Sepä hauskaa kuulla! Älkää suinkaan
unohtako tervehtiä minun puolestani, kun heidät kohtaatte."

Kailas Babu puhui alinomaa aikeestansa käydä jonakin päivänä Sahibia
tervehtimässä. Mutta varmana sopii pitää, että varakuvernöörit ja
kuvernöörit ehtisivät moneen kertaan vaihtua ja paljon vettä ehtisi
virrata Huglia alas, ennenkuin Najandzhurin perhekiesit tulisivat
jälleen siihen kuntoon, että ne voitaisiin ajaa hallituspalatsin
edustalle.

Eräänä päivänä minä otin Kailas Babun kahden kesken puheilleni ja
sanoin hänelle kuiskaten: "Kuulkaahan, Thakur Dada, minä olin eilen
vastaanotossa, ja varakuvernööri tuli maininneeksi Najandzhurin
Babut. Minä kerroin hänelle, että Kailas Babu oli tullut kaupunkiin.
Tiedättekö, hän oli kamalasti loukkaantunut siitä, että olette
laiminlyönyt hänen luonansa käymisen. Hän sanoi luopuvansa kaikista
sopivaisuussäännöistä ja käyvänsä tänä päivänä iltapuolella teitä
tervehtimässä."

Kuka hyvänsä olisi heti huomannut minun juoneni. Ja jos asia
olisi koskenut jotakin toista henkilöä, niin Kailas Babukin olisi
leikin ymmärtänyt. Mutta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut
ystävältänsä virkamieheltä, ja kaikkien hänen omien liioittelujensa
jälkeen varakuvernöörin vierailu näytti maailman luonnollisimmalta
asialta. Minun kertomani uutinen sai hänet kovin hermostuneeksi.
Jokainen odotettavissa olevan vierailun yksityiskohta askarrutti
kovin hänen mieltänsä -- kaikkein eniten se, ettei hän itse osannut
puhua englanninkieltä. Miten ihmeessä oli tästä vaikeudesta
suoriuduttava? Minä sanoin hänelle, ettei mitään vaikeutta ollut
olemassakaan. Oli näet ylhäistä olla osaamatta englanninkieltä,
ja sitäpaitsi varakuvernöörillä oli aina mukanansa tulkki. Hän
oli vielä nimenomaisesti maininnut, että vierailu tulisi olemaan
yksityisluontoinen.

Puolenpäivän aikaan, jolloin useimmat naapurimme ovat työssään ja
toiset nukkuvat, pysähtyivät parihevosten vetämät vaunut Kailas Babun
asunnon edustalle. Kaksi liveripukuista lakeijaa tuli kuuluvin äänin
ilmoittamaan, että varakuvernööri oli saapunut. Kailas Babu oli
valmiina hänet vastaanottamaan vanhanaikaisissa juhlavaatteissaan
ja esi-isiensä turbaani päässään, ja hänen vieressään seisoi Ganesh
tilaisuutta varten puettuna isäntänsä parhaaseen pukuun. Kuultuaan
varakuvernöörin saapuneen Kailas Babu juoksi ähkyen ja puhkuen ja
vapisten ovelle ja toi sisään erään valepukuun puetun ystäväni,
lakkaamatta kumarrellen ja astellen taaksepäin niin hyvin kuin osasi.
Hän oli levittänyt vanhan hartiahuivin eräälle puutuolille ja pyysi
varakuvernööriä istuutumaan. Sitten hän piti korkealentoisen puheen
käyttäen urdua, sahibien muinaista hovikieltä, ja tarjosi hänelle
kultaisella lautasella rivin kulta-_mohareita_, jotka muodostivat hänen
hävinneen omaisuutensa viimeiset rippeet. Perheen vanha palvelija
Ganesh, jonka ilme osoitti kammoa lähentelevää syvää kunnioitusta,
seisoi taampana pirskotuspulloinensa ja kostutti korkeata vierasta,
aika ajoin vielä vaihteen vuoksi käytellen filigraanipullosenkin
sisällystä.

Kailas Babu pahoitteli pahoittelemistaan, ettei voinut ottaa hänen
armoansa vastaan yhtä loistavasti kuin sukunsa perintötilalla
Najandzhurissa. Siellä hän olisi voinut valmistaa asianmukaisen
juhlallisen vastaanoton. Kalkuttassa hän oli pelkkä muukalainen ja
vierailija -- niin sanoakseen kala kuivalla maalla.

Ystäväni, jolla oli päässään korkea silinterihattu, nyökkäsi ylen
arvokkaasti. Sanomattanikin on selvää, että englantilaisen käytöstavan
mukaan päähine olisi ollut huoneessa riisuttava. Ystäväni ei kumminkaan
huolinut sitä riisua, koska pelkäsi joutuvansa ilmi, ja Kailas Babu ja
hänen vanha palvelijansa Ganesh olivat ylevästi tietämättömät tuosta
säädyllisyyden rikkoutumisesta.

Kymmenen minuuttia kestäneen vierailun jälkeen, jonka muodostivat
ennen kaikkea nyökytykset, ystäväni nousi lähteäkseen. Sopimuksemme
mukaisesti kuljettivat liveripukuiset lakeijat ylväästi vaunuihin
kultakolikot, kultaisen tarjottimen, esivanhempien hartiahuivin,
hopeisen pirskotuspullon ja ruusuvettä sisältävän filigraanipullosen.
Kailas Babu ajatteli varakuvernöörien yleensä menettelevän siten.

Minä katselin kaikkea tuota viereisestä huoneesta. Kupeitani
pakotti pidätetty nauru. Kun en enää voinut pidättyä nauramasta,
riensin seuraavaan huoneeseen ja havaitsin siellä eräässä nurkassa
nuoren tytön, joka nyyhkytti ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut
pakahtumassa. Havaitessaan minun hillittömästi nauravan hän astui
kiivaasti minua kohti singoten suurten tummien silmiensä salaman minun
silmiini ja virkkoi kyynelten tukahduttamalla äänellä: "Sanokaa, mitä
isoisäni on teille tehnyt? Miksi olette tullut häntä pettämään? Miksi
olette tänne tullut? Miksi --"

Enempää hän ei saanut sanotuksi. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi
nyyhkyttää.

Nauruni vaikeni heti. Mieleeni ei ollut johtunut, että tekoni oli
mitään muuta kuin erinomaisen hupainen pila, mutta nyt minä huomasin,
että olin tuottanut mitä julminta tuskaa kaikkein hellimmälle pienelle
sydämelle. Julmuuteni koko rumuus nousi minua tuomitsemaan. Minä
pujahdin hiljaa pois huoneesta, niinkuin koira, jota on potkaistu.

Aikaisemmin minä olin pitänyt Kusumia, Kailas Babun pojantytärtä,
verrattain arvottomana naimamarkkinoiden esineenä, joka turhaan odotti
tilaisuutta saada houkutelluksi kosijan puoleensa. Mutta nyt minä
hämmästyen huomasin, että tuon huoneen nurkassa sykki ihmisen sydän.

Minä voin tuskin ollenkaan nukkua seuraavana yönä. Mieleni oli
kuohuntatilassa. Seuraavana päivänä, aamulla ani varhain, minä vein
kaikki varastetut esineet takaisin Kailas Babun asuntoon aikoen jättää
ne salaa Ganeshin haltuun. Minä odottelin oven ulkopuolella ja, kun en
ketään tavannut, lähdin yläkertaan Kailas Babun huoneeseen. Käytävässä
kuulin, kuinka Kusum mitä rukoilevimmin äänin sanoi isoisällensä: "Dada
rakkahin, kerro minulle kaikki, mitä varakuvernööri sinulle eilen
sanoi. Älä jätä sanaakaan mainitsematta. Tahtoisin kovin mielelläni
kuulla sen vielä kerran."

Dadaa ei tarvinnut kehoitella. Hänen kasvoistansa säteili ylpeys,
kun hän mainitsi kaikki ne kiitoksen sanat, jotka varakuvernööri oli
suvainnut lausua puhuessaan Najandzhurin ikivanhasta suvusta. Tyttö
istui hänen edessään, silmäili hänen kasvojansa ja kuunteli hartaan
tarkkaavasti. Vanhaa miestä rakastaen hän oli päättänyt näytellä osansa
loppuun asti.

Sydämeni oli syvästi liikutettu, ja silmiini kihosivat kyynelet. Minä
seisoin ääneti oven ulkopuolella Thakur Dadan mitä ihmeellisimmällä
tavalla koristellessa kertomusta varakuvernöörin vierailusta. Hänen
vihdoin huoneesta poistuttuansa minä laskin varastetut esineet tytön
jalkojen eteen ja poistuin sanaakaan virkkamatta.

Myöhemmin samana päivänä minä kävin tapaamassa Kailas Babua itseänsä.
Rumaa uudenaikaista tapaa noudattaen minä en yleensä ollut ukkoa
tervehtinyt huoneeseen astuessani. Mutta tänä päivänä minä kumarsin
syvään ja kosketin hänen jalkojansa. Olen varma siitä, että ukko
ajatteli varakuvernöörin vierailun aiheuttaneen minun kohteliaisuuteni.
Hän oli siitä kovin hyvillään, ja hänen silmissään näkyi suosiollisen
ankaruuden ilme. Ystävät olivat jo kerääntyneet hänen luoksensa, ja
hän oli jo jälleen alkanut seikkaperäisesti selostaa varakuvernöörin
vierailua lisäten siihen vieläkin mitä haaveellisimpia kaunisteita.
Kertomus oli jo muuttumassa eepilliseksi sekä sisällykseltään että
pituudeltaan.

Toisten vieraiden lähdettyä minä esitin ukolle kosintani mahdollisimman
vaatimattomaan tapaan. Minä sanoin hänelle, että "vaikka en voinutkaan
millään muotoa toivoa olevani kyllin arvokas naimaliiton nojalla
pääsemään niin ylhäisen perheen yhteyteen, kuitenkin... j.n.e., j.n.e."

Kun olin ehtinyt selvästi esittää kosintani, ukko tempasi minut
syliinsä ja huudahti riemun valtaamana: "Minä olen köyhä mies enkä
olisi milloinkaan voinut toivoa niin suurta onnea."

Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään Kailas Babu silloin tunnusti
olevansa köyhä. Samalla hän ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään
unohti, joskin vain silmänräpäyksen ajaksi, Najandzhurin Babuille
ikimuistoisista ajoista kuuluvan arvokkuuden.



ELÄVÄ VAI KUOLLUT?


I

Saradasankarin, Ranihatin _zemindarin_ talossa asuvalla leskivaimolla
ei ollut ketään sukulaisia isänsä perheestä. He olivat kuolleet toinen
toisensa jälkeen. Miehensäkään suvussa hänellä ei ollut ketään, jota
olisi voinut nimittää omaiseksensa, ei puolisoa eikä poikaa. Hänen
lankonsa Saradasankarin lapsi oli hänen lemmikkinsä. Pitkät ajat lapsen
syntymän jälkeen äiti oli ollut kovin sairas, ja täti, leskivaimo
Kadambini, oli sitä hoitanut. Kun nainen hoitaa ja kasvattaa toisen
lasta, niin hän kiintyy siihen sitäkin lujemmin, koska hänellä ei ole
oikeutta vaatia sitä omaksensa -- ei mitään sukulaisuuden oikeutta,
vaan yksinomaan rakkauden oikeus. Rakkaudella ei ole oikeuttansa
osoittaessaan sellaista todistetta, jonka yhteiskunta hyväksyy; se
vain vaalii sitäkin kiihkeämmin elämänsä epävarmaa aarretta. Niinpä
kohdistuikin lesken koko patoutunut rakkaus tuohon pieneen lapseen.
Eräänä _sraban_-kuun yönä Kadambini äkkiä kuoli. Jostakin syystä hänen
sydämensä syke taukosi. Kaikkialla muualla maailmassa asiat kulkivat
kulkuansa, mutta tuossa lempeässä, rakkaudestansa kärsivässä povessa
ajan kello oli ainiaaksi seisahtunut.

Poliisitutkinnon ikävyyksien välttämiseksi isännän neljä
bramaanipalvelijaa lähtivät muitta mutkitta viemään ruumista
poltettavaksi. Ranihatin polttopaikka on erittäin etäällä kylästä.
Siellä oli suuren vesisäiliön vieressä maja, lähellä sitä valtava
viikunapuu eikä mitään muuta. Aikaisemmin oli seudun halki virrannut
joki, joka nyt oli ihan kuivunut, ja osa sen uomaa oli padottu
kuolinmenoissa käytettäväksi altaaksi. Kansa piti allasta virran osana
ja kunnioitti sitä sellaisenaan.

Tuotuaan ruumiin majaan miehet istuutuivat odottamaan polttopuuta.
Aika tuntui niin pitkältä, että kaksi heistä levottomaksi käyden lähti
katsomaan, missä se viipyi. Nitain ja Gurutsaranin mentyä Bidhu ja
Banamali jäivät ruumista vartioimaan.

Oli pimeä _sraban_-kuun yö. Tähdettömällä taivaalla aaltosi sankka
pilvimeri. Miehet istuivat äänettöminä pimeässä huoneessa. Heidän
tulitikkunsa ja lamppunsa eivät kelvanneet mihinkään. Tulitikut olivat
kosteat, joten ne kaikista ponnistuksista huolimatta eivät syttyneet,
ja lyhdyt sammuivat. Pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi toinen:
"Kuulehan, veikko, tupakka ei nyt tekisi pahaa. Unohdimme ottaa mukaan
kiireissämme."

Toinen vastasi: "Minä voin juosta hakemaan kaikkea mitä tarvitsemme."

Bidhu, joka hyvin ymmärsi, miksi Banamali tahtoi lähteä [hän pelkäsi
aaveita, sillä polttopaikalla uskotaan kummittelevan], virkkoi: "Sen
kyllä uskon. Ja minun kaiketi pitää sillävälin istua täällä yksinäni!"

Keskustelu taukosi jälleen. Viisi minuuttia tuntui kokonaiselta
tunnilta. He kiroilivat mielessään toisia, jotka olivat lähteneet
polttopuuta hakemaan, ja alkoivat ajatella, että he istuivat
jaarittelemassa jossakin miellyttävässä nurkassa. Hiljaisuutta rikkoi
ainoastaan lammelta kuuluva sammakkojen ja sirkkojen lakkaamaton
ääntely. Sitten heistä yht'äkkiä tuntui siltä, kuin vuode olisi hieman
liikahtanut ruumiin kääntyessä toiselle kyljelle. Bidhu ja Banamali
vapisivat ja mutisivat: "Ram, Ram." Huoneessa kuului syvä huokaus.
Samassa vartijat syöksyivät ulos majasta ja lähtivät juoksemaan kohti
kylää.

Suunnilleen kolme mailia juostuansa he kohtasivat toverit, jotka
palasivat lyhtyinensä. He olivat tosiaankin olleet savuttelemassa
eivätkä tuoneet tikkuakaan mukanansa, selittiväthän vain, että puu oli
jo kaadettu ja että halot tuodaan kohta, kun on ehditty se hakata.
Bidhu ja Banamali sitten kertoivat, mitä heille oli majassa tapahtunut.
Nitai ja Gurutsaran ivailivat ja vihoissaan soimasivat Bidhua ja
Banamalia tehtävänsä jättämisestä.

Kaikki neljä palasivat viipymättä majalle. Astuessaan sisään he kohta
huomasivat, että ruumis oli tiessään; vain tyhjät paarit olivat
paikoillansa. Miehet tuijottelivat toisiinsa. Oliko sakaali voinut
käydä sen sieppaamassa? Mutta eihän ollut vaateriepuakaan missään.
Ulos astuttuansa he havaitsivat majan edustalle kerääntyneessä mudassa
pienten naisenjalkojen verekset jäljet. Saradasankar ei ollut mikään
typerä mies, joten heillä tuskin oli toiveita saada hänet uskomaan tätä
aavetarinaa. Pitkien keskustelujen jälkeen miehet senvuoksi päättelivät
olevan parasta sanoa, että ruumis oli poltettu.

Kun sitten aamupuolella saapuivat polttopuuta tuovat miehet, niin
sanottiin, että heidän viivyttelynsä vuoksi työ oli jo suoritettu heitä
odottamatta; majasta muka oli sentään löytynyt halkoja sen verran.
Kukaan ei johtunut sitä epäilemään, koska kuollut ruumis ei suinkaan
ole sellainen kalleus, että kenenkään tekee mieli sitä varastaa.


II

Jokainen tietää, että vaikka ei olekaan elonmerkkejä, elämä sittenkin
usein salaa kytee ja voi syttyä uudelleen ruumiissa, joka näyttää
kuolleelta. Kadambini ei ollut kuollut; hänen elämänsä koneisto vain
oli jostakin syystä äkkiä seisahtunut.

Tajuisuuden palatessa hän havaitsi ympärillänsä sankan pimeyden. Häntä
kummastutti se, ettei hän maannut tavallisessa paikassaan. Hän huusi
sisartansa, mutta pimeästä ei kuulunut vastausta. Istumaan noustuansa
hän kauhistuen muisti kuolinvuoteensa, äkillisen kivun rinnassa ja
alkavan tukehduttavan tunnon. Vanhempi käly oli lämmittämässä maitoa
lapselle, kun Kadambini pyörtyi ja vaipui vuoteeseen lausuen tukahtuvin
äänin: "Sisar, tuo lapsi tänne. Minua kovin ahdistaa." Sitten kaikki
mustui, niinkuin mustuu vihko mustepullon kaatuessa. Kadambinin muisti
ja tajunta ja kaikki maailmankirjan kirjaimet yht'äkkiä hämärtyivät.
Leski ei kyennyt muistamaan, oliko lapsi suloisella rakkauden äänellä
huutanut "Tätiä" kuin viimeistä kertaa, vai eikö; hän ei voinut
muistaa, oliko maailmasta lähtiessään -- kuten tiesi: kuoleman
loputtomalle ja tuntemattomalle matkalle -- saanut hellyyden suoman
lähtölahjan, rakkauden matkarahan hiljaisuuden maahan siirtyessään.
Aluksi hän luultavasti piti yksinäistä pimeätä suojaa Tuonen
asumuksena, missä ei ole mitään nähtävissä, ei mitään kuultavissa,
ei mitään muuta tekemistä kuin ikuinen valvominen. Mutta kun sitten
kylmä, kostea tuuli puhalsi avoimesta ovesta ja hän kuuli sammakkojen
kurnutuksen, niin hänen mieleensä palautuivat eloisina muisteloina
kaikki hänen lyhyen elämänsä sadeajat, ja hän tunsi olevansa maan
sukua. Sitten välkähti salama, ja hän näki altaan, viikunapuun, laajan
tasangon ja etäiset puut. Hän muisti, kuinka oli toisinaan tullut
täyden kuun aikana kylpemään tuohon altaaseen ja kuinka kammottavalta
kuolema oli tuntunut, kun hän oli nähnyt ruumiin polttopaikalla.

Hänen ensimmäisenä ajatuksenansa oli palata kotiin. Mutta sitten hän
asiaa harkitsi: "Minä olen kuollut. Kuinka voinkaan palata kotiin?
Se tuottaisi heille onnettomuutta. Minä olen lähtenyt elävien
valtakunnasta. Minä olen oman itseni haamu!" Ellei ollut niin laita,
mietti hän, niin kuinka hän olisikaan päässyt pois Saradasankarin
hyvinvarjellusta _zenanasta_ ja joutunut keskiyön aikaan tälle
etäiselle ruumiinpolttopaikalle? Ja ellei hänen kuolinmenojansa olisi
suoritettu loppuun, minne olivatkaan joutuneet ne miehet, joiden piti
hänet polttaa? Hänen mieleensä muistui kuolemanhetki Saradasankarin
kirkkaasti valaistussa talossa, ja nyt hän havaitsi olevansa yksin
tällä etäisellä, autiolla, synkällä polttopaikalla. Hän ei varmaankaan
kuulunut maan asujainten joukkoon! Hän oli epäilemättä kauhun, pahan
enteen luomus, oma haamunsa!

Tuo ajatus katkaisi kaikki häntä maailmaan liittävät siteet. Hän tunsi
olevansa ihmeen voimakas, rajattoman vapaa. Hän voi tehdä mitä tahtoi,
lähteä minne halusi. Tämän uuden ajatuksen hurjasti haltioittamana hän
syöksyi ulos majasta kuin tuulenpuuska ja seisoi polttopaikalla. Kaikki
häpeän ja pelon rippeetkin olivat hänestä hävinneet.

Mutta hänen yhä kauemmaksi astellessaan hänen jalkansa väsyivät ja
hänen ruumiinsa herpoutui. Tasanko levisi loppumattomiin; siellä täällä
oli riisipeltoja, ja hän havaitsi toisinaan kahlaavansa polvia myöten
vedessä.

Päivän alkaessa sarastaa hän kuuli muutaman linnun tirskuvan etäisten
talojen luona kasvavissa bambupensaikoissa. Sitten hänet valtasi kauhu.
Hän ei tietänyt, millaisessa uudessa suhteessa hän oli maahan ja
eläviin ihmisiin. Tasangolla, polttopaikalla ollessaan, maaliskuisen
yön pimeässä, hän oli ollut peloton oman valtakuntansa alamainen.
Päivänvalossa nähdyt ihmisasunnot saivat hänet pelon valtaan.
Ihmiset ja haamut pelkäävät toisiansa, koska heidän heimonsa asuvat
Tuonenvirran vastakkaisilla rantamilla.


III

Hänen vaatteensa olivat loan peittämät, öinen vaellus ja omituiset
mietteet olivat tehneet hänet mielipuolen näköiseksi; hän näytti
tosiaankin sellaiselta, että ihmiset olisivat voineet häntä säikähtää
ja lapset heitellä kivillä tai juosta tiehensä. Onneksi oli ensimmäinen
hänen näkijänsä eräs vaeltaja. Hän astui luo ja virkkoi: "Äiti, sinä
näytät kunnianarvoiselta naiselta. Minne oletkaan menossa yksinäsi ja
tuossa asussa?"

Kadambini, joka ei kyennyt keräämään ajatuksiansa, tuijotti häneen
ääneti. Hän ei voinut käsittää olevansa yhä kosketuksissa maailman
kanssa ja näyttävänsä kunnianarvoiselta naiselta, enempää kuin
sitäkään, että vaeltaja voi häneltä jotakin tiedustella.

Mies virkkoi jälleen: "Tulehan, äiti, minä vien sinut kotiin. Sanohan,
missä asut."

Kadambini mietti. Appelaan palaaminen olisi ollut mieletöntä, ja
hänellä ei ollut isänkotia. Sitten hänen mieleensä muistui nuoruusajan
ystävätär. Hän ei ollut Dzhogmajaa nähnyt nuoruusiän jälkeen, mutta he
olivat silloin tällöin kirjoittaneet toisillensa. Toisinaan he olivat
kiistelleet, kuten luonnollista olikin, koska näet Kadambini tahtoi
tehdä ilmeiseksi, että hänen Dzhogmajaan kohdistuva rakkautensa oli
rajaton, hänen ystävättärensä sitävastoin valittaessa, ettei Kadambini
rakastanut yhtä hartaasti kuin hän. Molemmat uskoivat varmasti, että
olisivat erottamattomat, jos kerran toisensa kohtaisivat.

Kadambini vastasi vaeltajalle: "Minä tahdon lähteä Sripatin taloon
Nisindapuriin."

Koska vaeltaja oli menossa Kalkuttaan, niin Nisindapur oli hänen
matkansa varrella, joskaan ei aivan lähellä. Hän siis vei Kadambinin
Sripatin taloon, ja ystävättäret kohtasivat jälleen toisensa. Aluksi he
eivät toisiansa tunteneet, mutta vähitellen kummankin silmiin alkoivat
kuumottaa lapsuusiän piirteet.

"Sepä oiva onni!" virkkoi Dzhogmaja. "En ole voinut uneksiakaan, että
sinut vielä näkisin. Mutta miten oletkaan tänne tullut, sisar? Appesi
väki ei varmaankaan ole sallinut sinun lähteä!"

Kadambini vaikeni ja virkkoi vihdoin: "Sisar, älä kysele mitään
apestani. Suo minulle jokin nurkka huoneessasi ja pidä minua
palvelijattarenasi; minä suoritan sinun töitäsi."

"Mitä?" huudahti Dzhogmaja. "Minäkö pitäisin sinua palvelijanani!
Sinähän olet paras ystäväni, olet minun -- --" ja niin edespäin ja niin
edespäin.

Samassa astui huoneeseen Sripati. Kadambini tuijotti häneen hetkisen
ja lähti sitten ulos hitain askelin. Hän jätti päänsä verhoamatta eikä
osoittanut vähintäkään häveliäisyyden eikä kunnioituksen merkkiä.
Dzhogmaja pelkäsi miehensä voivan senvuoksi suhtautua ystävättäreen
ennakkoluuloisesti ja aloitti taitavan selityssarjan. Mutta Sripati,
joka mielellään yhtyi kaikkeen, mitä Dzhogmaja sanoi, keskeytti hänen
juttunsa ja jätti vaimonsa mieleen ikävän tunnon.

Kadambini oli tullut, mutta hän ei ollut enää samanlainen olento kuin
hänen ystävättärensä: heitä oli kuolema erottamassa. Hän ei voinut
seurustella tutunomaisesti toisten kanssa, niin kauan kuin hänen oma
olemassaolonsa sai hänet hämmingin valtoihin ja tajuisuus säilyi.
Kadambini usein silmäili Dzhogmajaa mietteisiinsä vaipuneena. Hän
ajatteli: "Hänellä on miehensä ja työnsä, hän elää maailmassa, joka on
ylen etäällä minun maailmastani. Hän tuntee kiintymystä ja suorittaa
velvollisuuksiansa niinkuin maailman asujaimet ainakin, mutta minä olen
tyhjä varjo. Hän asuu elävien joukossa; minä olen ikuisuudessa."

Dzhogmaja tunsi hänkin olonsa epämieluisaksi, mutta ei kyennyt
selvittämään, mistä syystä. Naiset eivät rakasta sitä, mikä on
salaperäistä, sillä vaikka epävarmuus voidaankin muuntaa runoudeksi,
sankarillisuudeksi tai oppineisuudeksi, sitä kumminkaan ei käy
ottaminen lukuun taloustoimissa. Jos siis nainen ei kykene jotakin
asiaa ymmärtämään, niin hän sen joko hävittää ja unohtaa tai muovaa
sen uudestaan omiin tarkoituksiinsa soveltuvaksi; ellei hänen onnistu
tavalla tai toisella sitä käsitellä, niin hän suuttuu siihen. Mitä
suuremmaksi kävi Kadambinin hajamielisyys, sitä kärsimättömämmin
kohteli häntä Dzhogmaja, joka ihmetellen itseltänsä kyseli, mikä murhe
hänen sieluansa painoi.

Sitten ilmeni uusi vaara: Kadambini pelkäsi itseänsä, mutta ei kyennyt
itseänsä pakenemaan. Ne, jotka pelkäävät aaveita, pelkäävät niitä,
jotka ovat heidän takanansa; siellä, minne heidän katseensa ei ulotu,
asuu pelko. Mutta Kadambinin suurin pelko asui hänessä itsessään,
sillä hän ei pelännyt mitään ulkonaista. Öisen kuolonhiljaisuuden
vallitessa, yksin huoneessa ollessaan, hän kiljaisi; iltaisin, kun
hän näki varjonsa lampun valossa, hänen koko ruumiinsa vapisi. Hänen
pelokkuutensa nähdessään kaikki muutkin talon asujaimet joutuivat
eräänlaisen pelontuskan valtaan. Palvelijat ja Dzhogmaja itse alkoivat
nähdä aaveita.

Kerran, keskiyön aikaan, Kadambini tuli itkien makuusuojastansa ja
valitteli Dzhogmajan ovella: "Sisareni, sisareni, salli minun maata
jalkojesi edessä! Älä jätä minua yksin!"

Dzhogmaja oli yhtä suuttunut kuin peloissaankin. Hänen teki mieli heti
ajaa Kadambini pois talosta. Uutterasti ponnisteltuansa hyväluontoisen
Sripatin onnistui saada vieras rauhoittumaan ja pysymään viereisessä
huoneessa.

Seuraavana päivänä Sripati sai odottamatta käskyn saapua vaimonsa
huoneisiin. Dzhogmaja alkoi häntä kovin soimata: "Sinäkö luulet mies
olevasi? Vaimo karkaa appensa talosta ja saapuu sinun luoksesi; kuluu
kuukausi, ja sinä et ole viitannutkaan siihen suuntaan, että hänen on
poistuttava, etkä ole tietääkseni ilmaissut vähintäkään paheksumista
sen johdosta. Olen iloinen, jos suvaitset selittää kantasi. Te miehet
olette kaikki yhdenlaisia."

Useimmat miehet tuntevat niin harkitsematonta vaimoihinsa kohdistuvaa
kiintymystä, että suostuvat vapaaehtoisesti tunnustamaan olevansa
väärässä. Vaikka Sripati olikin valmis Dzhogmajan ruumiin nimessä
vannomaan, ettei hänen avuttomaan, mutta kauniiseen Kadambiniin
kohdistamansa ystävällinen mielenkiinto ollut hitustakaan suurempi
kuin sen sopi olla, hän ei kumminkaan kyennyt sitä käyttäytymisellänsä
todistamaan. Hän arveli, että tuota hylättyä leskeä oli appelassa
kohdeltu tylysti, koska hän ei ollut voinut sitä oloa kauemmin sietää,
vaan oli pakostakin etsinyt suojaa hänen luotansa. Kuinka hän voikaan
sysätä pois luotansa onnettoman, jolla ei ollut isää eikä äitiä? Niin
puhuttuansa hän jätti asian sikseen, sillä hänellä ei ollut halua
kiusata Kadambinia esittämällä hänelle epämieluisia kysymyksiä.

Niin ollen hänen vaimonsa yritti toisella tavalla hyökätä haluttoman
herransa kimppuun, kunnes viimeksimainittu vihdoin havaitsi, että hänen
täytyi rauhansa vuoksi kirjoittaa muutama sana Kadambinin apelle.
Sitten hän arveli, ettei kirje johtaisi tyydyttävään tulokseen, päätti
lähteä Ranihatiin ja toimia sen mukaan, mitä sai kuulla.

Sripati lähti, ja Dzhogmaja puolestaan sanoi Kadambinille:
"Ystäväiseni, on tuskin soveliasta, että jäät tänne pitemmäksi ajaksi.
Mitä sanovatkaan ihmiset?"

Kadambini silmäili Dzhogmajaa juhlallisen jäykästi ja virkkoi: "Mitä
minä ihmisistä?"

Dzhogmaja hämmästyi. Sitten hän lausui käskevästi: "Jos sinä et
ihmisistä välitäkään, niin meidän täytyy. Kuinka voimmekaan puolustaa
sitä, että pidätämme luonamme toiseen perheeseen kuuluvaa naishenkilöä?"

Kadambini kysyi: "Missä on minun appi-isäni talo?"

"Kirottua!" ajatteli Dzhogmaja. "Mitähän tuo kurja nainen tämän jälkeen
sanoo?"

Kadambini virkkoi erittäin hitaasti: "Mitä onkaan minulla tekemistä
teidän kanssanne? Kuulunko minä maahan? Te nauratte, itkette,
rakastatte; jokainen tempaa itselleen omansa ja yrittää sitä varjella,
minä vain katselen. Te olette ihmisiä, minä olen vain varjo. Minä en
voi käsittää, miksi Jumala on jättänyt minut tähän teidän maailmaanne."

Hänen katsantonsa ja puheensa olivat niin omituiset, että Dzhogmaja
ymmärsi hänen tarkoituksistansa jotakin, joskaan ei kaikkea.
Kykenemättä häntä karkoittamaan luotansa tai enempää häneltä kyselemään
hän lähti pois ajatuksiensa rasittamana.


IV

Kello oli suunnilleen kymmenen illalla, kun Sripati palasi Ranihatista.
Maankamara hukkui sadetulviin. Näytti siltä, kuin sade ei lakkaisi
milloinkaan ja kuin yö olisi loppumaton.

Dzhogmaja kysyi: "Mitä kuuluu?"

"Minulla on paljonkin kerrottavaa, maltahan hieman."

Sen sanottuaan Sripati vaihtoi vaatteita ja istui illallispöytään;
sitten hän paneutui pitkäkseen ja sytytti piippunsa.

Hänen vaimonsa ei kyennyt kauemmin hillitsemään uteliaisuuttansa, astui
miehensä makuusijan luo ja kysyi: "Mitä olet saanut tietää?"

"Että sinä olet varmaan erehtynyt."

Dzhogmaja ärtyi. Naiset eivät erehdy milloinkaan, ja jos erehtyvätkin,
niin ymmärtäväinen mies ei virka asiasta mitään; hänen on paras ottaa
se omaksi syyksensä. Dzhogmaja tiuskaisi: "Suvaitsetko sanoa, miten on
laita?"

Sripati vastasi: "Se nainen, jonka olet ottanut taloosi, ei ole sinun
Kadambinisi."

Tuon kuullessaan vaimo kovin kiukustui, varsinkin kun hänen miehensä
sen sanoi. "Mitä! Enkö minä tunne omaa ystävätärtäni? Pitääkö minun
kääntyä sinun puoleesi saadakseni hänestä selkoa? Oletpa viisas,
tosiaankin!"

Sripati huomautti, ettei ollut tarpeen kiistellä hänen viisaudestansa.
Hän voi todistaa mitä oli sanonut. Dzhogmajan Kadambini oli varmasti
kuollut.

Dzhogmaja vastasi: "Kuulehan! Sinä olet varmaan pahoin erehtynyt. Olet
käynyt jossakin toisessa talossa tai sekoitat kuulemasi asiat. Kuka
sinun käski sinne lähteä? Kirjoita kirje, niin juttu selviää."

Sripatia kovin loukkasi, ettei hänen vaimonsa luottanut hänen
käytännöllisiin kykyihinsä; hän esitti kaikenlaisia todisteita, mutta
tuloksetta. Keskiyön aikaan he yhä väittelivät. Vaikka he molemmat nyt
olivat yhtä mieltä siitä, että Kadambini oli saatava pois talosta,
vaikka Sripati uskoi vieraan koko ajan pettäneen hänen vaimoansa
uskottelemalla olevansa hänen tuttavansa ja vaikka Dzhogmaja piti häntä
prostituoituna, ei kumpikaan tahtonut tunnustaa itseänsä voitetuksi.
Vähitellen he alkoivat puhua niin äänekkäästi, että unohtivat
Kadambinin nukkuvan viereisessä huoneessa.

Toinen sanoi: "Olemmepa sievässä pinteessä! Minä sanon sinulle, että
kuulin sen omin korvin!" Siihen vastasi toinen vihaisesti: "Mitä minä
siitä huolin? Näenhän minä omilla silmilläni, eikö totta?"

Vihdoin virkkoi Dzhogmaja: "Hyvä. Sano minulle, milloin Kadambini
on kuollut." Hän ajatteli, että jos voisi keksiä ristiriitaisuutta
kuolinpäivän ja jonkin Kadambinin lähettämän kirjeen päiväyksen
välillä, niin hän voisi todistaa Sripatin erehtyneen.

Sripati mainitsi Kadambinin kuolinpäivän, ja he havaitsivat kumpikin,
että vieras oli saapunut seuraavana päivänä heidän luoksensa.
Dzhogmajan sydän vavahteli, ja Sripatikaan ei ollut ihan levollinen.

Samassa ovi aukeni; kostea tuuli puhalsi huoneeseen ja sammutti lampun.
Pimeys syöksyi sisään ja täytti koko talon. Kadambini seisoi huoneessa.
Kello oli suunnilleen yksi, ja sade valui ulkona virtoinaan.

Kadambini lausui: "Ystäväni, minä olen Kadambini, mutta en enää elä.
Minä olen kuollut."

Dzhogmaja kiljaisi kauhistuneena; Sripati ei kyennyt mitään sanomaan.

"Mitään muuta pahaa minä kumminkaan en ole sinulle tehnyt. Minulla ei
ole yhtään asuinsijaa elävien, mutta ei myöskään kuolleiden seassa.
Voi, minne menenkään?" Hän itki, ikäänkuin olisi tahtonut herättää
rankkasateisena yönä nukkuvan Luojan, ja kysyi jälleen: "Voi, minne
menenkään?"

Niin sanoen Kadambini jätti ystävättärensä, joka vaipui tainnoksiin
pimeässä huoneessaan, ja lähti maailmalle etsimään olopaikkaansa.


V

On vaikea sanoa, kuinka Kadambini pääsi Ranihatiin. Aluksi hän ei
näyttäytynyt kenellekään, vaan vietti koko päivän erään temppelin
raunioissa, nähden polttavaa nälkää. Sateisena, pimeänä iltapäivänä,
ihmisten kyyhöttäessä asunnoissaan uhkaavaa rajusäätä peläten,
Kadambini lähti liikkeelle. Hänen sydämensä vapisi hänen saapuessaan
appensa taloon, ja kun hän astui sisään, verhoten kasvonsa tiheällä
harsolla, ei kukaan ovenvartijoista häntä estänyt. He näet luulivat
häntä palvelijaksi. Sade virtasi taukoamatta, ja tuuli ulvoi.

Talon emäntä, Saradasankarin vaimo, pelasi parhaillaan korttia
leskeytyneen sisarensa kanssa. Keittiössä oli palvelijatar,
makuukammiossa lepäsi sairas lapsi. Kadambini astui huoneeseen
kenenkään huomaamatta. En tiedä, miksi hän oli tullut appensa taloon.
Hän ei tietänyt sitä itsekään, hänestä vain tuntui siltä, että hän
halusi nähdä jälleen lapsensa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, minne
täältä lähtisi ja mitä tekisi.

Valaistussa huoneessa hän näki lapsen nukkumassa, kätöset nyrkkiin
puserrettuina, ruumis kuumeen kalvamana. Kunpa hän vain saisi painaa
tuon pienen kiusatun povellensa! Sitten hän johtui kohta ajattelemaan:
"Minä en ole olemassa. Kukapa sen näkisi? Hänen äitinsä pitää seurasta,
pitää jaarittelusta ja korttipelistä. Koko sen ajan, jona lapsi oli
jätetty minun huostaani, hän itse oli ihan huoleton eikä välittänyt
hänestä vähääkään. Kuka hoitaa lasta nyt niinkuin minä sitä hoidin?"

Lapsi käänsi kylkeä ja huudahti unenhorroksessa: "Täti, anna minulle
vettä!" Lemmikki ei ollut vielä unohtanut tätiänsä! Kadambini kaatoi
nopeasti lasiin vettä, otti lapsen syliinsä ja antoi sille juotavaa.

Vielä nukkuessaan lapsi ei pitänyt ollenkaan eriskummallisena asiana,
että tuttu käsi tarjosi hänelle vettä. Mutta kun Kadambini oli
sammuttanut pienokaisen polttavan janon, suudellut sitä ja alkanut
jälleen uneen tuutia, niin se heräsi ja syleili häntä. "Oletko sinä
kuollut, täti?" kysyi lapsi.

"Olen, kultaseni."

"Ja olet tullut takaisin? Älä enää kuole."

Ennenkuin hän ehti vastata, tapahtui onnettomuus. Eräs
palvelijattarista kantoi sisään sago-kulhoa, pudotti sen käsistään ja
syöksyi permantoon. Melun kuullessaan hänen emäntänsä jätti kortit ja
tuli huoneeseen. Hän seisoi siinä kuin puupatsas kykenemättä pakenemaan
enempää kuin puhumaankaan. Tuon kaiken nähdessään lapsikin kauhistui ja
parahti itkemään: "Mene pois, täti, mene pois!"

Nyt Kadambini vihdoin ymmärsi, ettei ollut kuollut. Vanha huone,
vanhat esineet, sama pienokainen, sama rakkaus, kaikki muuttui jälleen
eläväksi, entiselleen. Ystävättärensä talossa hän oli tuntenut, että
hänen lapsuutensa leikkikumppani oli kuollut. Lapsensa huoneessa hän
tiesi, ettei poikasen "täti" ollut suinkaan kuollut. Hän virkkoi
tuskaisin äänin: "Sisar, miksi minua pelkäät? Näethän, että olen ihan
entiseni."

Hänen kälynsä ei voinut sietää enempää, vaan vaipui tainnoksiin.
Itse Saradasankar tuli hänkin _zenanaan_. Hän lausui kätensä ristiin
laskien: "Teetkö oikein? Satis on ainoa poikani. Miksi näyttäydyt
hänelle? Emmekö me ole sukulaisiasi? Sinun mentyäsi hän on riutunut
riutumistaan; hän huutaa yöt päivät: 'Täti! Täti!' Sinä olet lähtenyt
maailmasta; murra nuo sinua maailmaan sitovan lemmen kahleet. Me
suoritamme kuolinmenot kaikella kunnialla."

Kadambini ei voinut sietää enempää. Hän virkkoi: "Enhän minä ole
kuollut, minä en ole kuollut. Kuinka saankaan teidät vakuutetuiksi
siitä, etten ole kuollut? Minä elän, elän!" Hän nosti lattiasta
pronssiastian ja iski sillä otsaansa. Veri virtasi hänen
silmäkulmastansa. "Näettekö!" huudahti hän. "Minä elän." --
Saradasankar seisoi siinä kuin kuvapatsas, lapsi kirkui peloissaan, ja
molemmat pyörtyneet naiset lepäsivät liikahtamatta.

Sitten Kadambini jälleen huusi: "Minä en ole kuollut, minä en ole
kuollut", asteli _zenanasta_ kaivolle johtavia portaita ja syöksyi
veteen. Yläkerrassa oleva Saradasankar kuuli loiskahduksen.

Satoi rankasti koko yön, satoi seuraavan aamun hämärissä, satoi vielä
keskipäivälläkin. Kadambini oli kuolemallansa todistanut, ettei ollut
kuollut.



"ME KRUUNAAMME SINUT KUNINKAAKSI"


Kun Nabendu Sekhar ja Arunlekha vihittiin mieheksi ja vaimoksi,
silmäili avioliiton jumala heitä hymyillen uhritulen takaa.
Valitettavasti ei se, mikä on jumalille pelkkää huvia, läheskään aina
ole leikkiä meille kuolevaisille.

Purnendu Sekhar, Nabendun isä, oli hyvissä suhteissa englantilaisiin
hallituksen virkamiehiin. Hän oli elämänsä retkellä ehtinyt
raibahadur-arvon etäiselle rannikolle ahkerasti käyttelemällä syvien
_salaam_-kumarrusten airoja. Hänellä oli vielä varaa etenemiseenkin,
mutta viidenkuudetta vuoden ikään ehdittyänsä, kaihoisa katse jo
suunnattuna kohti radzhan-arvon sumuihin peittyvää huippua, hän
yht'äkkiä havaitsi joutuneensa olopiiriin, jossa maalliset kunniat ja
arvomerkit ovat mitättömät, ja hänen kumarruksista uupunut niskansa
pääsi kuolinroviolla ikuiseen lepoon.

Nykyaikainen tiede opettaa, ettei voima häviä, vaan vaihtaa muotoa
ja suuntaa. Niinpä Purnendun _salaam_-voimakin, huikentelevaisen
Onnettaren luotettava apulainen, siirtyi isän hartioista pojan
hartioihin, ja Nabendu Sekharin nuori pää alkoi nuokahdella korkeassa
virka-asemassa olevien englantilaisten ovilla niinkuin tuulen
heiluttelema kurpitsa.

Sen perheen perintätavat, johon hän avioliittonsa nojalla joutui
kuulumaan, olivat aivan toisenlaiset. Sen vanhin poika, Pramathanath,
oli saavuttanut kaikkien sukulaistensa rakkauden ja kaikkien
tuttaviensa kunnioituksen. Hänen sukulaisensa ja naapurinsa pitivät
häntä joka suhteessa esikuvanansa.

Pramathanath oli nauttinut yliopistollista sivistystä, ja hänessä
oli vielä tervettä järkeäkin. Mutta hänellä ei ollut korkeata
virka-asemaa, ei kunnollista palkkaa, ja hänen kynänsäkään ei ollut
mitenkään vaikutusvaltainen. Kukaan vallassaolevista ei ojentanut
hänelle auttavaa kättä, sillä hän pyrki pysyttelemään yhtä loitolla
englantilaisista kuin he hänestä. Siitä johtui, että hänen maineensa
ulottui ainoastaan oman perheen ja ystävien piiriin; etäämmällä
olevissa hän ei herättänyt minkäänlaista ihailua.

Tämä Pramathanath oli kuitenkin aikoinaan oleskellut Englannissa
kolme kokonaista vuotta. Hänen siellä kokemansa ystävällinen kohtelu
vaikutti häneen niin valtaavasti, että hän unohti oman maansa murheen
ja nöyryytyksen ja palasi kotiin eurooppalaisiin vaatteisiin puettuna.
Aluksi asia suretti hänen veljiänsä ja sisariansa, mutta muutaman
päivän kuluttua he jo huomasivat, että eurooppalaiset vaatteet sopivat
hänelle erinomaisen hyvin, ja omaksuivat vähitellen hänen ylpeytensä ja
arvokkuutensa.

Englannista palatessaan Pramathanath oli päättänyt maailmalle
osoittaa, kuinka Intian englantilaisten kanssa kävi tutunomaisesti
seurusteleminen. Ne maanmiehemme, jotka pitävät mainittua seurustelua
mahdottomana, ellei halua notkistaa polviansa, ilmaisevat
vain täydellistä omanarvontunnon puutetta, kohtelevatpa vielä
englantilaisiakin väärämielisesti -- niin arveli Pramathanath.

Hän toi mukanansa koko joukon suosituskirjeitä huomattavilta
englantilaisilta saavuttaen niiden nojalla jonkinlaista tunnustusta
Intian englantilaisten seurapiirissä. Hän nautti vaimoineen toisinaan
englantilaisten vieraanvaraisuutta, kun näet heidät kutsuttiin teetä
juomaan, päivällisille, urheilunäytäntöihin ja muihin huveihin.
Sellainen menestys hänet kerrassaan päihdytti ja alkoi vaikuttaa
kutkuttavasti hänen koko olemukseensa.

Niinä aikoina avattiin liikenteelle uusi rautatielinja, ja kuvernööri
kutsui ensimmäiselle matkalle useita kaupungin asukkaita, ylväitä
viranomaisten suosion nauttijoita, muiden muassa Pramathanathin.
Paluumatkalla englantilainen poliisimies karkoitti erittäin töykeästi
muutamia intialaisia herroja eräästä vaunusta, jossa eurooppalaisiin
vaatteisiinsa pukeutunut Pramathanathkin oli. Kun hänkin aikoi lähteä,
sanoi poliisimies: "Älkää huoliko vaivautua, sir. Jääkää paikallenne,
olkaa hyvä."

Aluksi Pramathanathista tuntui imartelevalta hänelle siten osoitettu
erikoinen kunnioitus. Mutta kun juna sitten lähti eteenpäin, näyttivät
laskevan auringon himmeät säteet, jotka valaisivat lännen puolen
tummiksi kynnettyjä vainioita, levittävän häpeän punaa koko maahan.
Kun hän istui siinä ikkunan pielessä yksin osastossaan, hänestä
tuntui siltä, kuin olisivat puiden takaa väikähtäneet näkyviin
hänen kotimaansa äidinkasvot alasluotuine katseinensa. Pramathanath
istui siinä haaveisiinsa vaipuneena, kuumat kyynelet vierivät hänen
poskillensa, ja sydän oli harmista pakahtua.

Nyt hänen mieleensä johtui kertomus aasista, joka kuljetti rattaille
sijoitettua palvontakuvaa pitkin katuja. Vastaantulijat kumarsivat
syvään ja koskettivat otsallansa pölyistä maata. Tuhma aasi luulotteli
kaiken tuon kunnioituksen tulevan hänen itsensä osaksi. "Ainoa seikka,
joka erottaa minut aasista", virkkoi Pramathanath itsekseen, "on tämä:
minä ymmärrän nyt, ettei osakseni tullut kunnioitus koske minua, vaan
kuormaa selässäni".

Kotiin tultuansa Pramathanath kutsui koolle talon kaikki lapset,
sytytti ison rovion ja heitti siihen eurooppalaiset vaatekappaleensa
toisen toisensa jälkeen. Lapset karkelivat rovion ympärillä, ja mitä
korkeampina liekit loimusivat, sitä suurempi oli heidän riemunsa.
Sitten Pramathanath luopui Intian englantilaisten luona nauttimastansa
teestä ja välipaloista ja istui talossaan kuin linnassansa hänen
häpeällisellä tavalla kohdeltujen ystäviensä kierrellessä edelleenkin
englantilaisten ovilla ja taivutellessa turbaaneihin kiedottua päätänsä
niinkuin aina ennenkin.

Oli kohtalon ivaa, että Nabendu Sekhar parka joutui naimaan tämän
perheen toisen tyttären. Hänen kälynsä olivat hyvin kasvatetut ja
kauniit. Nabendu arveli tehneensä hyvän kaupan. Mutta samalla hän
viipymättä koki selvittää vaimonsa omaisille, että heitäkin oli
suosinut harvinainen onni. Ikäänkuin huomaamattansa hän toisinaan
ojensi kälyillensä kirjeitä, jotka hänen isävainajansa oli eläessään
saanut eurooppalaisilta. Mutta kun nuorten naisten kirsikanpunaiset
huulet ivallisesti hymyilivät ja kiiltävän tikarin kärki pisti
esiin punaisesta samettitupestansa, niin onneton mies oivalsi
mielettömyytensä ja katui sitä.

Labanjalekha, sisarista vanhin, oli toisia kauniimpi ja kekseliäämpi.
Eräänä otollisena päivänä hän asetti Nabendun makuuhuoneen uunin
reunalle tulipunaiseksi sivelemänsä englantilaisen saapasparin ja nouti
kukkia, santelitahdasta, suitsutteita ja pari kynttilää, jotka sijoitti
asiaankuuluvien juhlamenojen mukaisesti niiden eteen palamaan. Nabendun
tultua kälykullat asettuivat hänen viereensä, toinen toiselle puolelle,
ja virkkoivat ivallisen juhlallisesti: "Kumarra jumaliasi, ja olkoon
heidän siunauksensa sinulle menestykseksi."

Kolmas sisar, Kiranlekha, kulutti useita päiviä kirjaillessaan
punaisella silkillä hartiahuiviin sata kaikkein tavallisinta
englantilaista nimeä, Jones, Smith, Brown, Thomson y.m.s.
Saatuaan työnsä valmiiksi hän erittäin juhlallisesti ojensi tämän
_namavalin_ Nabendulle. [Namavali on huivi, joka on painettu täyteen
hindulaisten jumalien nimiä ja jota hurskaat hindulaiset käyttävät
hartausharjoituksissaan.]

Neljäs, Sasankalekha, joka oli vielä pieni eikä niinmuodoin oikeastaan
tullut kysymykseen, virkkoi: "Minä teen sinulle helminauhan, veikko,
jotta voit rukoillessasi lausua jumaliesi -- sahibien -- nimiä." Toiset
sisaret toruivat ja sanoivat: "Etkö lähde tiehesi, sinä vintiö."

Nabendu Sekharin tunteet häilyivät häpeän ja harmin välimailla. Hänen
oli kumminkin mahdoton luopua kälyjensä seurasta, varsinkin kun vanhin
oli erittäin kaunis. Hän oli yhtä hunajainen kuin sapekaskin, ja
Nabendu sai maistaa hänen makeuttansa ja karvauttansa samalla kertaa.
Perhonen räpyttelee sokean kiihkon valtaamana kärventynein siivin
houkuttelevan kirkkauden vaiheilla kykenemättä loittonemaan.

Seurustelu kälyjen kanssa sai Nabendun siinä määrin lumoihinsa, että
hän alkoi vähitellen salata eurooppalaisten suosion tavoittelemiseen
kuuluvia toimenpiteitänsä. Lähtiessään kunniatervehdykselle kuvernöörin
luo hän tavallisesti ilmoitti menevänsä kuulemaan Surendranath
Banerdzhin puhetta. Lähtiessään rautatieasemalle muiden mukana
vastaanottamaan Dardzhilingistä palaavaa varakuvernööriä hän kertoi
kälyille nuorimman setänsä saapuvan kaupunkiin.

Mies parka sai kovaa kokea sahibiensa ja kälyjensä välisessä
ristitulessa. Mutta kälyt olivat salaa vannoneet toimivansa väsymättä,
kunnes sahibit tulisivat lyödyiksi laudalta.

Siihen aikaan huhuiltiin, että Nabendun nimi tulisi sisältymään pian
julkaistavaan syntymäpäivä-kunnianosoitusten luetteloon ja että hän
tulisi astumaan paratiisin portaiden ensimmäisen askelvälin Rai
Bahadurin arvoon koroitettuna. Poika rukka ei rohjennut ilmaista
ilahduttavaa uutista kälyillensä. Mutta eräänä ehtoona, syksyn kuutamon
valaessa maille mantereille inhaa valoansa, Nabendun sydän oli niin
täysi, ettei hän voinut kauemmin itseänsä pidättää, vaan kertoi asian
vaimollensa. Seuraavana päivänä Arunlekha lähti kantotuolissa vanhimman
sisarensa luo ja valitteli kyynelten tukahduttamin äänin kovaa
kohtaloansa.

"Eihän hänelle siitä häntää koidu, vaikka tuleekin Rai Bahaduriksi,
eihän?" virkkoi Labanja. "Minkä tähden siis tunnet itsesi niin kovin
nöyryytetyksi?"

"Ei, ei, sisko kulta", vastasi Arunlekha, "minä tahdon olla mikä muu
tahansa, mutta en Rai Bahaduri." Hänen tuttavapiiriinsä näet kuului
eräs Bhutnath Babu, joka oli Rai Bahadur, ja se selitti, miksi hän
kovin vieroi tuota arvonimeä.

Labanja lausui sisarellensa rauhoittavasti: "Älä ole levoton; minä teen
mitä voin asian ehkäisemiseksi."

Babu Nilratan, Labanjan mies, toimi asianajajana Buksarissa. Syksyn
ohimentyä Nabendu sai Labanjalta kutsun ja lähti Buksariin hilpein
mielin.

Läntisen seudun varhainen talvi loi Labanjalekhaan terveyttä ja
kauneutta ja sai hänen kalpeat poskensa rusottamaan. Hän muistutti
kukkiinsa peittyvää _kasa_-kaislaa, jonka näemme kirkkaana syyspäivänä
puron autiolla rantamalla. Nabendun ihastuneisiin silmiin hän kuvastui
täydessä kukassaan olevana _malati_-pensaana, jonka värähtelevät
kastekarpalot hohtelivat aamuauringon valossa.

Nabendu ei ollut eläessään voinut paremmin. Terveyden elpyminen ja
kauniin kälyn virkistävä seura tekivät hänen olonsa niin keveäksi,
että hänestä tuntui siltä, kuin jalat eivät olisi maata koskettaneet.
Puutarhan vieritse kohti tuntemattomia seutuja alinomaa virtaileva
Ganges näytti hänen omien hillittömien haaveittensa kuvalta.

Hänen varhain aamulla palatessaan kävelemästä virran rannalta
talviauringon lempeät säteet loivat hänen koko olemukseensa sen
miellyttävän lämmön, jota rakastavaiset tuntevat toistensa sylissä.
Kotiin tultuansa hän silloin tällöin näki kälynsä huvikseen valmistavan
joitakin maukkaita ruokalajeja. Hän tarjoutui avustamaan ja ilmaisi
alinomaa tietämättömyyttänsä ja taitamattomuuttansa. Mutta hänpä ei
näyttänytkään ollenkaan välittävän käytännön ja tarkkaavaisuuden
nojalla saavutettavasta edistymisestä. Päinvastoin: hän oli kovin
mielissään, kun käly häntä moitiskeli. Hän ponnisteli parhaansa mukaan
osoittaakseen joka päivä olevansa yhtä taitamaton ja avuton kuin
vastasyntynyt lapsi, jos oli kysymyksessä mausteiden sekoittaminen,
paistinpannun piteleminen ja tulen säänteleminen, jotta paistettavat
eivät palaneet -- ja sai riittäväksi palkaksensa sääliväistä hymyä ja
torelua.

Päivällispöydässä hän moitteettoman ruokahalunsa ja kälynsä yllytysten
nojalla nautti kelpo määrän hänen eteensä asetettuja herkkuja. Aterian
jälkeen he istuutuivat hieman pelaamaan -- ja Nabendu ilmaisi siinäkin
samaa taidon puutetta. Hän viekasteli, kurkisteli vastapelaajansa
kortteihin, haastoi riitaa -- mutta ei voittanut milloinkaan yhtäkään
erää, ja, mikä pahempi, ei halunnut koskaan tunnustaa joutuneensa
häviölle. Siitä hänelle koitui joka päivä soimauksia, mutta hän ei
itseänsä parantanut. Eräässä suhteessa hän sentään oli muuttunut
ihan toiseksi mieheksi. Hän oli ainakin toistaiseksi unohtanut, että
sahibien suosiollisten hymyjen voittaminen oli elämän ylin päämäärä.
Hän alkoi oivaltaa, kuinka onnellisiksi ja tyytyväisiksi me voimme
itsemme tuntea voittaessamme läheisten henkilöiden rakkauden ja
kunnioituksen.

Nabendu liikkui muutenkin aivan toisessa olopiirissä. Labanjan
miestä, Babu Nilratania, moitittiin siitä, että hän johtavasta
asemastansa huolimatta kieltäytyi käymästä englantilaisia virkamiehiä
tervehtimässä. Sellaisiin moitteisiin Nilratan tavallisesti vastasi:
"Kiitos kunniasta, enpä huoli lähteä -- jos näet he eivät ole kyllin
kohteliaita käydäkseen vuorostaan minun luonani, niin minä olen
auttamattomasti tuhlannut oman kohteliaisuuteni. Olkoon erämaan hiekka
kuinka valkoista ja hohtelevaa tahansa, minä kylvän sittenkin siemeneni
mieluummin mustaan multaan, jonka voin odottaa antavan sen minulle
takaisin."

Nabendu alkoi omaksua samanlaisia aatteita ollenkaan tulevaisuudesta
välittämättä. Mutta hänen mahdollisuutensa päästä _rai bahadur_-arvoon
versoi sillävälin siinä maaperässä, jota oli menneinä aikoina
muokannut hänen isävainajansa ja hän itsekin niin huolellisesti,
ettei sen kasteleminen ollut lainkaan tarpeen. Eikö hän ollut suurin
kustannuksin rakennuttanut komeata kilpa-ajorataa kaupunkiin, joka oli
eurooppalaisten suosima oleskelupaikka?

Kun sitten lähestyi Intian kansalliskokouksen aika, niin Nilratan sai
päämajasta kehoituksen kerätä osanottajien nimikirjoituksia. Nabendu
istui mitään pahaa aavistamatta iloisesti korttia pelaten kälynsä
seurassa, kun Nilratan Babu astui vihkoineen hänen luoksensa ja
virkkoi: "Kirjoita nimesi, ole hyvä."

Vanha tottumus kohotti Nabendun kasvoihin säikähtyneen ilmeen. Labanja
oli olevinaan ylen huolestunut ja sanoi: "Sitä älä tee! Se tekisi
ikiajoiksi lopun kilpa-ajostasi."

Nabendu tokaisi: "Luuletko minun siitä pelosta viettävän unettomia
öitä?"

"Me emme julkaise nimeäsi sanomalehdissä", virkkoi Nilratan
rauhoittavasti.

Labanja, joka näytti yhä vakavalta ja huolestuneelta, sanoi:
"Vaaratonta se kumminkaan ei ole. Sellaiset asiat tulevat helposti
tiedoksi --"

Nabendu puuttui kiivaasti puheeseen: "Minun nimeni ei pahene, vaikka
joutuukin sanomalehtiin." Samassa hän sieppasi Nilratanin kädestä
vihkon ja merkitsi arkailematta tuhat rupiaa. Hänen suloinen toivonsa
oli, etteivät sanomalehdet uutista julkaisisi.

Labanja löi kädellään otsaansa ja huudahti: "Mitä -- oletkaan --
tehnyt?"

"En mitään vääryyttä", kehuskeli Nabendu.

"Mutta -- mutta --", venytteli Labanja puhettansa, "ajattelehan
asemapäällikköä, kauppa-apulaista, ja ratsumestaria -- nuo herrat
voivat suuttua ja jäädä pois samppanjapidoistasi. Ajattelehan, jos he
eivät enää taputa tuttavallisesti olkapäätäsi, kun ensi kerran heidät
kohtaat!"

"Ei sydämeni siitä murru", virkahti Nabendu.

Kului muutamia päiviä. Eräänä aamuna Nabendu teetä maistellessaan
silmäili sanomalehteä ja havaitsi äkkiä hänelle itselleen osoitetun
kirjeen, jonka lähettäjä oli jättänyt nimensä julkaisematta. Siinä
kiitettiin häntä ylenmäärin lahjoituksesta ja selitettiin kongressin
voittaneen arvaamattomasti, kun hänenlaisensa mies oli siihen liittynyt.

Voi sinua, Purnendu Sekhar! Oliko tarkoituksesi lisätä
kansalliskokouksen mahtia, kun siitit maailmaan tämän kunnottoman?

Mutta kovanonnen pilvi on hopean reunustama. Oli selvää, ettei Nabendua
sopinut pitää ihan mitättömänä miehenä, sillä englantilaisintialainen
seura pyrki samoinkuin kongressikin innokkaasti saamaan häntä
puolellensa. Niinpä Nabendu, iloa säteillen, toi sanomalehdessä olleen
kirjeen kälynsä nähtäväksi. Labanja ei ollut mitään tietävinänsä ja
huudahti säikähtyneenä: "Sepä ikävää! Se on sittenkin tullut ilmi! Kuka
onkaan ollut niin ilkeämielinen? Inhoittava petturi!"

Nabendu virkkoi nauraen: "Älä huoli häntä kovin nimitellä, Labanja.
Minä annan hänelle sydämestäni anteeksi ja siunaankin häntä."

Muutamia päiviä myöhemmin posti toi Nabendulle kansalliskokousta
vastustavan englantilais-intialaisen sanomalehden. Siinä oli julkaistu
nimimerkin "Asiantuntija" lähettämä kirje, jossa kumottiin yllämainitut
tiedonannot. "Ne, joilla on ilo henkilökohtaisesti tuntea Babu
Nabendu Sekhar", niin siinä kirjoitettiin, "eivät hetkeäkään usko
sellaisia mielettömiä parjauksia. Hänen on yhtä mahdoton muuttua
kongressimieheksi kuin leopardin luopua täplistänsä. Hän on kunnon
mies, ei suinkaan hallitusvirkojen toivoton haeskelija eikä toimeton
asianajaja. Hän ei kuulu niihin, jotka vähän aikaa Englannissa
oleskeltuaan matkivat meidän pukuamme ja käytöstämme, yrittävät
julkeasti tunkeutua englantilais-intialaisiin seurapiireihin ja lopulta
vetäytyvät masentuneina pois. Niinmuodoin ei Babu Nabendu Sekharilla
ole minkäänlaista aihetta" j.n.e., j.n.e.

Ah, isä Purnandu Sekhar! Millaiseen maineeseen saatoitkaan nimesi
eurooppalaisten keskuudessa ennen kuolemaasi!

Tämänkin kirjeen sai käly nähtäväksensä, sillä todistihan se, ettei
Nabendu ollut mikään arvoton, säälittävä raukka, vaan todellakin
arvokas mies!

Labanja oli jälleen kovin hämmästyvinänsä ja huudahti: "Kuka
ystävistäsi lienee tuon kirjoittanut? Ehkäpä junailija tai
vuotakauppias tai rykmentinrummuttaja?"

"Minun mielestäni sinun pitäisi lähettää vastine", virkkoi Nilratan.

"Onko se tarpeen?" kysyi Nabendu ylpeästi. "Pitääkö minun vastustaa
kaikkia heidän mitättömiä väitteitänsä?"

Labanjan naurun helinä täytti huoneen. Nabendu siitä hieman ihmeissään
kysyi: "Mitä? Mitä nyt?" Labanja nauroi yhä, hillittömästi; koko hänen
solakka, nuorekas vartalonsa vavahteli. Sellainen ilonpuuska sai
Nabandun ihan suunniltansa. Hän virkkoi surkein äänin: "Luuletko ehkä,
etten uskalla siihen vastata?"

"Enpä suinkaan, ystäväiseni", vastasi Labanja. "Minä vain tulin
ajatelleeksi, ettet ole vielä kerrassaan luopunut paljonlupaavan
kilparatasi pelastamisaikeista. Onhan toivossa hyvä elää."

"Luuletko minun tosiaankin sitä pelkäävän? Saatpa nähdä", virkkoi
Nabendu epätoivoisena ja istuutui kirjoittamaan vastinetta. Sen
valmistuttua Labanja ja Nilratan sen lukivat ja sanoivat: "Se ei ole
kyllin tarmokas. Annetaan niille oikein aika mekosta, eikö niin?" He
ottivat hyväntahtoisesti korjatakseen kyhäelmän. Se tuli kuulumaan
näin: "Kun henkilö, jota meihin liittävät veren siteet, kääntyy
viholliseksemme, niin hän on meille vaarallisempi kuin yksikään
vieras. Intian hallitukselle ovat kopeat englantilais-intialaiset
pahempia vihollisia kuin venäläiset tai afganitkaan -- he asettuvat
voittamattomaksi vastukseksi hallituksen ja kansan välille kerrassaan
estäen ystävällisten suhteiden syntymisen. Kansalliskokous on avannut
valtatien hallitsevien ja hallittujen väliseen parempaan toistensa
ymmärtämiseen, ja englantilais-intialaiset sanomalehdet viihtyvät
ohdakkeiden tavoin tämän tien varrella" j.n.e., j.n.e.

Nabendussa eli salainen pelko, että tuosta kirjelmästä saattoi koitua
onnettomuutta, mutta samalla hän tunsi mielensä ylentyvän ajatellessaan
sen erinomaisen tyylin omaksi tuotteeksensa. Se julkaistiin aikanansa,
ja seuraavina päivinä ilmestyi eri lehtiin selityksiä, vastineita
ja kannattavia lausuntoja. Ilma oli täynnä torventoitotusta, joka
ilmoitti Nabendun liittyneen kongressin jäseneksi ja mainitsi hänen
merkitsemänsä rahasumman.

Epätoivoisen rohkeana Nabendu nyt käytteli kaikkein rajuimpien
patrioottien puhetapaa. Labanja salaa naureskeli ja sanoi itsekseen:
"Maltahan -- maltahan -- vielä sinä joudut tulikokeeseenkin."

Eräänä aamuna, kun Nabendu ennen kylpemistänsä oli hieronut öljyä
ryntäisiinsä ja yritti eri tavoin päästä käsiksi saavuttamattomissa
oleviin selkäpintoihinsa, palvelija toi hänelle käyntikortin, jossa
oli itsensä piirikunnan tuomarin nimi. Hyvä Jumala! -- Mitä nyt oli
tekeminen? Hän ei voinut mitenkään lähteä siinä asussa, öljyttynä,
ottamaan vastaan virkaherraa. Hän potki ja sätkytti kuin käristimeen
pantava _koi_-kala. Hän peseytyi kiireen kaupalla, kiskaisi jotenkuten
vaatteet yllensä ja syöksyi ulkosuojiin. Palvelija sanoi vieraan
vast'ikään poistuneen kauan odotettuansa. Moraalisen matematiikan
tutkijoiden selvitettäväksi jääköön se sievä ongelma, kuinka suuri osa
tämän keksittyjen tapahtumien muodostaman draaman sommittelusta oli
langennut Labanjan ja kuinka paljon palvelijan suoritettavaksi.

Nabendun sydän vääntelihe tuskissaan niinkuin äsken irtileikattu
sisiliskon pyrstö. Hän istua jurotteli koko päivän huuhkaimen tavoin.

Labanja karisti kasvoistansa sisäisen ilonsa ilmeet ja kyseli
huolestuneesti: "Mitä sinulle onkaan tapahtunut? Toivottavasti et ole
sairas?"

Nabendu ponnisteli ankarasti voidakseen hymyillä ja keksiä leikkisän
vastauksen. "Kuinka voisikaan", sai hän vihdoin sanotuksi, "kuinka
voisikaan sinun valtapiirissäsi olla mitään sairautta, koska sinä olet
itse terveyden jumalatar?"

Hänen hymynsä haihtui kuitenkin pian olemattomiin. Mielessä liikkui
ajatuksia: "Ensin minä merkitsin erän kongressirahastoon, sitten
julkaisin ilkeän kirjoituksen sanomalehdessä, ja nyt, kun piirikunnan
tuomari itse suvaitsee saapua minua tervehtimään, minä annan hänen
odottaa. Mitä hän minusta ajatelleekaan?"

Voi onnettomuutta, isä Purnendu Sekhar, kohtalon iva saa minut
ilmenemään toisenlaisena kuin todellisuudessa olen.

Seuraavana aamuna Nabendu pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa, ei
unohtanut kelloa ja vitjojakaan ja otti päähänsä ison turbaanin.

"Minne olet menossa?" tiedusteli hänen kälynsä.

"Asiat vaativat", vastasi Nabendu. Labanja ei virkkanut enempää.

Piirikunnantuomarin ovelle tultuansa Nabendu veti esiin
käyntikorttikotelonsa.

"Hän ei ole nyt tavattavissa", virkkoi lakeija jäisen kylmästi.

Nabendu otti muutamia rupioita taskustansa. Lakeija heti kumarsi ja
sanoi: "Meitä on viisi, armollinen herra." Nabendu veti kohta esiin
kymmenen rupian setelin ja antoi sen hänelle.

Hänet kuljetettiin piirikunnan tuomarin luo, joka istui yönuttuun
ja tohveleihin puettuna kirjoituspöytänsä ääressä. Tuomari osoitti
sormellaan istuinta ja kysyi, katsettansa paperista kohottamatta:
"Miten voin teitä palvella?"

Nabendu hypisteli hermostuneesti kellonvitjojansa ja virkkoi epävarmoin
äänin: "Te kävitte eilen ystävällisesti minua tervehtimässä, hyvä herra
--"

Sahib kurtisti kulmiansa, kohotti hieman katsettansa ja sanoi: "Minä
teitä tervehtimään! Mitä mielettömyyksiä te haastelettekaan?"

"Pyydän anteeksi, armollinen herra", soperteli Nabendu. "On sattunut
erehdys -- jonkinlainen sekaannus." Hien kihotessa hänen otsallensa hän
hoiperteli jotenkuten huoneesta. Kun hän seuraavana yönä levottomasti
heittelehti vuoteessaan, kaikui hänen korviinsa alinomaa etäinen ääni,
ikäänkuin unien maailmasta tullen: "Kuulehan, Babu, sinä olet aika
pölkkypää."

Kotiin palatessaan Nabendu oli johtunut päättelemään, että tuomari oli
kieltänyt käyntinsä ainoastaan loukkaantumisensa vuoksi.

Labanjalle hän selitti käyneensä ostamassa ruusuvettä. Hän oli tuskin
ehtinyt sen sanoa, kun ilmestyi näkyviin puoli tusinaa poliisimiehiä,
jotka Nabendua kunnioittavasti tervehdittyänsä jäivät odottamaan,
kasvot iloisessa irveessä.

"Ovatko ne tulleet sinua vangitsemaan, kun olet merkinnyt
kongressirahastoon?" kuiskasi Labanja hymyillen.

Poliisimiehet näyttivät hammasrivinsä ja virkkoivat: "_Bakshis_ -- Babu
Sahib."

Viereisessä huoneesta tuli Nilratan ja kysyi ärtyneesti: "Juomarahoja?
Mistä hyvästä?"

Poliisimiehet irvistivät yhä ja vastasivat: "Babu Sahib on käynyt
tuomarin puheilla, ja me tulemme perimään sakkorahoja."

"Enpä ole tietänyt", nauroi Labanja, "että tuomari nykyjään myy
ruusuvettä. Hän ei suinkaan ole aikaisemmin yrittänyt meitä erikoisesti
virkistää."

Nabendu koetti sovittaa toisiinsa ostoretkeä ja käyntiä tuomarin luona
lausuen muutamia hajanaisia sanoja, joista kukaan ei saanut selkoa.

Nilratan virkkoi poliisimiehille: "Tässä ei tule kysymykseen mikään
_bakshis_; te ette sitä saa."

Nabendu painui vähä-ääniseksi ja sanoi: "Ne ovat köyhiä miehiä --
mitäpä haittaa, vaikka annammekin heille jotakin?" Samassa hän veti
esiin setelin. Nilratan sieppasi sen hänen kädestänsä huomauttaen:
"Maailmassa on köyhempiäkin -- minä annan sen heille sinun puolestasi."

Nabendu oli kovin pahoillansa, kun ei voinut lepyttää noita vihaisen
Shivan kaameita palvelijoita. Kun miehet lähtivät, katseet synkkinä
kuin ukkonen, hän silmäili heitä raukeasti, ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa: "Te tiedätte kaikki, hyvät herrat; syy ei ollut minun."

Kongressin piti kokoontua Kalkuttaan tänä vuonna. Nilratan lähti
vaimoinensa sinne ottaakseen istuntoihin osaa. Nabendu seurasi heitä.

Heidän Kalkuttaan saavuttuansa kongressipuolueen jäsenet kohta
kerääntyivät Nabendun ympärille, ja heidän ilonsa ja innostuksensa
oli kerrassaan rajaton. He huusivat hänelle "eläköön", jakelivat
hänelle kunnianosoituksia ja kohottivat hänet pilviin saakka. Kaikki
sanoivat, että elleivät Nabendun-laiset johtavat miehet uhrautuneet
suuren asian hyväksi, isänmaa oli toivottomassa tilassa. Nabendu
taipui samaan mielipiteeseen ja sukelsi erehdysten ja väärinkäsitysten
sekamelskasta kansallisena johtajana. Hänen ensimmäisenä päivänä
astuessaan kokoussaliin kaikki nousivat ja huusivat "Hip, hip, hurraa!"
äänekkääseen vierasmaiseen tapaan, niin että kotimaamme äidinkasvot
punastuivat hiusmartoa myöten.

Kuningattaren syntymäpäivä tuli aikanansa, mutta Nabendun nimeä ei
löytynyt _rai bahadurien_ luettelosta.

Sinä iltana Labanja kutsui hänet luoksensa. Hänen saavuttuaan Labanja
ojensi hänelle juhlallisin menoin kunniapuvun ja laati omin käsin
hänelle punaisen otsamerkin. Toiset sisaret kietoivat hänen kaulaansa
solmimiansa seppeleitä. Vaaleanpunaiseen sariin ja häikäiseviin
jalokivikoristeihin puettuna hänen vaimonsa Arunlekha odotteli
viereisessä huoneessa, kasvot hymyn ja punastumisen kirkastamina.
Sisaret riensivät hänen luoksensa ja ojensivat hänelle seppeleen,
jotta hänkin tulisi ottamaan osaa juhlallisuuksiin. Hän ei kumminkaan
huolinut kutsua noudattaa, ja hänen seppeleensä, joka ikävöi Nabendun
kaulaa, odotti kärsivällisesti hiljaista, vaiteliasta keskiyön aikaa.

Sisarukset sanoivat Nabendulle: "Tänään me kruunaamme sinut
kuninkaaksi. Sellaista kunniaa ei osoiteta kenellekään muulle koko
Hindustanissa."

Nabendu yksin tietää, oliko tuo hänelle suureksi lohdutukseksi; me
puolestamme sitä kovin epäilemme. Uskommepa niinkin, että hän vielä
eläessään pääsee _rai bahadurin_ arvoon ja että _Englantilainen_ ja
_Pionieeri_ kirjoittavat aikanansa syvästi valittelevia muistosanoja
hänen mentyänsä manalle. Niinmuodoin ja sitä ennen kajahdutamme kolme
huutoa taatto Purnendu Sekharin kunniaksi! Hip, hip, hurraa -- Hip,
hip, hurraa -- Hip, hip, hurraa!



HYLÄTTY


I

Oli kirkas kuutamoyö _phalgun_-kuun alkupuolella. Nuori kevät lähetti
joka suuntaan tuulosiansa, jotka olivat kukkuroillaan mangokukkien
tuoksua. Lammen rannalla kasvavan vanhan _litshi_-puun tuuheaan
lehvistöön kätkeytynyt _papija_ [Eräs Bengalin suloisimpia laulajoita.
Englantilais-intialaiset kirjailijat ovat antaneet sille pilkkanimen
"aivokuumelintu", joka on pelkkää panettelua.] kaiutteli sulavia
säveliänsä, jotka tunkeutuivat Mukerdzhin perheen vielä valvovaan
makuusuojaan. Hemanta siellä milloin kiersi vaimonsa kiharaa sormensa
ympärille, milloin helisytti hänen rannehelyjänsä, milloin nykäisi
hänen päässään olevaa kukkaseppelettä jättäen sen riippumaan hänen
kasvoillensa. Hän oli kuin illan tuuli, joka leikkii kukkivan
mielipensaansa keralla taivuttaen sitä hellästi milloin toiselle,
milloin toiselle puolelle toivoen saavansa herätetyksi siinä hilpeyttä.

Mutta Kusum istui liikahtamatta ja silmäili ulos avoimesta ikkunasta,
katse loppumattoman avaruuden kuutamoisiin syvyyksiin hukkuen.

Vihdoin Hemanta tarttui vaimonsa molempiin käsiin, pudisteli niitä
hellästi ja virkkoi: "Kusum, missä oletkaan? Isolla kaukoputkella
uutterasti etsien sinut näkisi pienoisena pisteenä -- niin kauas näytät
minusta loitonneen. Tulehan lähemmäksi, rakkaani. Katso, kuinka kaunis
on yö."

Kusum käänsi kasvonsa tyhjästä avaruudesta kohti miestänsä ja
virkkoi hitaasti: "Minä tunnen _mantran_ (loitsun), joka voisi
silmänräpäyksessä hajoittaa kappaleiksi tämän kuutamoisen kevätyön."

"Jos tunnetkin, niin älä sentään sitä lausu", nauroi Hemanta. "Mutta
jos sinun _mantrasi_ kykenee luomaan jokaiseen viikkoon kolme-neljä
lauantaita ja venyttämään yöt seuraavan päivän iltapuoleen saakka
kestäviksi, niin lausu se kaikin mokomin."

Tuota sanoessaan hän koki vetää vaimoansa hieman lähemmäksi itseänsä.
Mutta Kusum vapautti itsensä hänen sylistänsä ja virkkoi: "Tiedätkö,
tänä iltana tekee mieleni sanoa sinulle asia, jonka lupasin ilmaista
vasta kuolinvuoteellani. Tänä iltana minusta tuntuu siltä, että voin
sietää jokaisen minun kärsittäväkseni määräämäsi rangaistuksen."

Hemanta oli lausumassa rangaistuksia koskevan leikkisanan toistamalla
erästä Dzhajadevan säettä, kun samassa kuului olevan tulossa vihaisesti
sipsuttava tohvelipari. Ne olivat Hemantan isän, Harihar Mukerdzhin
tutut askelet, ja Hemanta, joka ei tietänyt, mitä tuo merkitsi, oli
ankaran kiihtymyksen vallassa.

Oven ulkopuolelle jääden Harihar huusi äänekkäästi: "Hemanta, aja heti
paikalla vaimosi pois talosta!"

Hemanta silmäili vaimoansa keksimättä hänen kasvoistansa vähintäkään
hämmästyksen ilmettä. Hän vain kätki kasvonsa käsiinsä ja toivoi niin
hartaasti kuin suinkin voi muuttuvansa olemattomaksi. Saman _papijan_
sävelet virtasivat yhä vieläkin huoneeseen kevättuulosen keralla, mutta
kukaan ei sitä kuullut. Loppumattomat ovat maan kauneudet -- mutta
helposti, ylen helposti rikkoutuvat kaikki maiset muodot.


II

Ulkoa palattuansa Hemanta kysyi vaimoltansa: "Onko se totta?"

"On", vastasi Kusum.

"Miksi et ole sitä minulle sanonut jo aikoja sitten?"

"Minä olen useita kertoja yrittänyt, mutta en ole milloinkaan voinut.
Minä olen kurja nainen."

Kusum kertoi hänelle tarinansa vakavasti, värähtämättömin äänin.
Hän ikäänkuin asteli avojaloin halki tulenliekkien, hitain, mutta
horjumattomin askelin, ja kukaan ei tietänyt, kuinka sanomattomasti hän
kärsi. Kuunneltuaan loppuun asti Hemanta nousi ja lähti ulos.

Kusum ajatteli, että hänen miehensä oli lähtenyt ikiajoiksi. Se tuntui
hänestä yhtä luonnolliselta kuin mikä hyvänsä jokapäiväisen elämän
tapahtuma -- siinä määrin hänen mielensä oli tylsynyt ja turtunut
muutaman viimeksikuluneen tuokion aikana. Hänessä eli se ainoa
tunto, että maailma ja rakkaus olivat tyhjää lumetta ja luulottelua
alusta loppuun asti. Hänen miehensä menneinä aikoina esittämät
lemmenvakuutuksetkin saivat mieleen muistuneina vain kuivan, kovan,
ilottoman hymyn kohoamaan hänen huulillensa, kuin terävä julma veitsi,
joka oli leikannut hänen sydäntänsä. Hän kenties ajatteli, että siinä
oli se rakkaus, joka oli näyttänyt täyttävän koko elämän, joka oli
tuonut mukanansa niin paljon hellyyttä ja syvää tunnetta, joka oli
tehnyt kaikkein lyhimmänkin eron niin sanomattoman tuskalliseksi ja
yhtymisen tuokion ylen suloiseksi, joka näytti rajattoman avaralta ja
ikuisesti kestävältä, jonka taukoamista ei voinut ajatella tulevien
jälleensyntymienkään voivan aiheuttaa! Niinkö heikoilla perustuksilla
se lepäsikin! Niin pian kuin pappeus siihen koskettaa, tämä "ikuinen"
rakkaus murenee kouralliseksi tomua! Aivan äsken Hemanta oli vielä
hänelle kuiskannut: "Millainen ihana yö!" Sama yö jatkui yhä, sama
_papija_ visersi vieläkin, sama kevättuulonen leyhyi yhä huoneeseen
vuoteen uudinta häilyttäen, sama kuutamo lepäsi vielä vuoteella
avoimen ikkunan luona uinuen siinä kuin hilpeän leikin uuvuttama
kaunotar. Kaikki tuo oli valhetta! Rakkaus oli teeskennellyt vieläkin
uskottomammin kuin hän itse!


III

Seuraavana aamuna unettoman yön uuvuttama ja ihan hämmentyneeltä
näyttävä Hemanta koputti Piiri Sankar Ghosalin ovelle. "Mitä kuuluu,
poikaseni?" kysyi Piiri Sankar häntä tervehtien.

Hemanta leimahti kuin rovion lieska ja virkkoi vavahtavin äänin: "Sinä
olet saastuttanut meidän kastimme. Olet syössyt meidät turmioon. Mutta
sinä joudut sen sovittamaan." Enempää hän ei kyennyt sanomaan; hänen
äänensä ei häntä totellut.

"Ja te, te olette turvanneet minun kastiani, torjuneet ne toimenpiteet,
joiden tarkoituksena oli minun sysääminen yhteiskunnan keskuudesta, ja
olette ystävällisesti taputelleet olkapäätäni!" virkkoi Piiri Sankar
pilkallisesti hymyillen.

Hemanta olisi mielellään muuttanut bramaanivihastuksensa nojalla Piiri
Sankarin silmänräpäyksessä tuhkaksi, mutta hänen raivonsa poltti vain
häntä itseänsä. Piiri Sankar istui vioittumattomana ja mitä parasta
terveyttä nauttien hänen edessänsä.

"Olenko minä milloinkaan tehnyt sinulle mitään pahaa?" kysyi Hemanta
murtunein äänin.

"Salli minun kysyä sinulta jotakin", virkkoi Piiri Sankar. "Minun
tyttäreni -- minun ainoa lapseni -- mitä pahaa hän onkaan tehnyt
isällesi? Sinä olit silloin hyvin nuori etkä liene asiasta mitään
kuullut. Kuulehan siis nyt. Älä huoli ollenkaan kiihtyä. Se, mitä tässä
kerron, on varsin hupaista.

"Sinä olit aivan pieni, kun vävyni Nabakanta karkasi Englantiin
varastettuaan tyttäreni jalokivet. Muistat varmaan vielä aivan hyvin,
millaista huomiota herätti kylässä, kun hän viisi vuotta myöhemmin
palasi asianajajana. Tai voipa olla, ettet sitä ollenkaan huomannut,
kun olit siihen aikaan Kalkuttassa koulussa. Isäsi, joka oli julkeana
työntynyt kunnanvanhimmaksi, selitti, että jos lähettäisin tyttäreni
puolisonsa luo, niin minun pitäisi hänestä kerrassaan luopua ja pitää
huolta siitä, ettei hän enää milloinkaan astuisi kynnykseni yli. Minä
lankesin isäsi jalkoihin ja rukoilin häntä sanoen: 'Veljeni, pelasta
minut tämä ainoa kerta. Minä pakotan pojan nielemään lehmänlantaa ja
suorittamaan täydelliset puhdistusmenot. Ota hänet takaisin kastiin.'
Mutta isäsi oli taipumaton. Minä puolestani en voinut hylätä ainoata
lastani, joten lausuin jäähyväiset kylälleni ja sukulaisilleni ja
lähdin Kalkuttaan. Mutta sielläkin vaikeudet ahdistivat minua. Kun
olin ehtinyt kaikin puolin järjestää sisarenpoikani naimisiinmenon,
niin isäsi yllytti tytön sukulaisia, jotka sitten purkivatkin
kihlauksen. Silloin minä lupasin juhlallisesti, että jos suonissani
virtaisi pisarakin bramaaninverta, tulisin kostamaan. Nyt ymmärtänet
jo hieman, kuinka on asian laita, eikö totta? Mutta maltahan vielä
vähän. Sinua varmaankin huvittaa kuulla koko tarina; se on tosiaankin
mielenkiintoinen.

"Sinun kymnaasissa ollessasi asui eräs Bipradas Tshatterdzhi
naapuritalossasi. Mies-rukka on nyt kuollut. Hänen luonansa eli eräs
leskeksi jäänyt lapsi nimeltä Kusum, erään _kajastha_-kastiin kuuluneen
miehen turvaton orpotyttö. Tyttö oli erittäin kaunis, ja vanha
bramaani tahtoi parhaansa mukaan suojata häntä opiskelijoiden ahnailta
katseilta. Mutta nuorelle tytölle ei käynyt ollenkaan vaikeaksi pettää
iäkästä vartijaansa. Hän nousi usein kattotasanteelle ripustamaan
pesemiänsä vaatteita kuivamaan, ja sinä luultavasti havaitsit oman
kattosi parhaaksi opiskelupaikaksi. Minä en tiedä, keskustelitteko
te toistenne kanssa siellä katoillanne, mutta tytön käytös herätti
kumminkin ukossa epäilyksiä. Tyttö näet usein suoritti huolimattomasti
talousvelvollisuuksiansa ja alkoi vähitellen luopua ravinnosta
ja unesta, niinkuin hartausharjoituksiansa suorittava Parvati
[hävittäjä-Shivan puoliso]. Muutamana iltana hän purskahti itkemäänkin
vanhan herran läsnäollessa ilman mitään ilmeistä aihetta.

"Vihdoin ukko havaitsi, että te näitte toisenne varsin usein katoillanne
ja että sinä jäit toisinaan pois koulutunneiltasikin istuaksesi
keskipäivän aikaan katolla kirjoinesi; siinä määrin sinä näytit
yht'äkkiä mielistyneen yksinäisiin opintoihin. Bipradas tuli luokseni
kysymään neuvoa ja kertoi minulle koko jutun. 'Kuulehan, setä', sanoin
minä hänelle, 'sinä olet jo pitkät ajat toivoellut saavasi lähteä
pyhiinvaellusretkelle Benaresiin. Sinun on parasta tehdä se nyt ja
jättää tyttö minun hoiviini. Minä kyllä pidän hänestä huolen!'

"Hän lähti. Minä sijoitin tytön Sripati Tshatterdzhin luo mainiten hänet
tytön isänä. Sinä tiedät, mitä sitten seurasi. Minä tunnen mieleni
kerrassaan keventyneeksi, kun olen kertonut sinulle koko asian alusta
loppuun asti. Sehän kuulostaa kerrassaan romaanilta, eikö totta? Minä
aion siitä sommitella kertomuksen ja antaa sen painattaa. Mutta minulla
itselläni ei ole kirjailijan lahjoja, joten kehoitan sisarenpoikaani,
jonka väitetään sellaiseen pystyvän, sen puolestani sepittämään.
Parasta kumminkin olisi, jos sinä ryhtyisit yhteistyöhön hänen
kanssansa, koska minä en tunne niin hyvin tarinan loppua."

Piiri Sankarin viimeisistä huomautuksista enempää välittämättä Hemanta
kysyi: "Eikö Kusum vastustanut tätä liittoa?"

"Tiedätkö", virkkoi Piiri Sankar, "sitä asiaa on kovin vaikea
arvata. Onhan sinulle tuttu naisen luonto, poikaseni. Kieltäessään
he oikeastaan aikovat myöntää. Uuteen kotiinsa muutettuaan hän oli
ensimmäiset päivät melkein suunniltaan, kun ei saanut nähdä sinua.
Mutta sinä näytät aivan pian saaneen tietoosi hänen uuden asuntonsa,
koska kymnaasiin mennessäsi harhauduit tavallisesti reitiltäsi ja
maleksit Sripatin talon edustalla. Sinun silmäsi eivät näyttäneet juuri
etsiskelevän koulurakennusta, koska olivat jäykästi suunnatut kohti
erään yksityistalon ristikkoikkunoita, joista voivat päästä sisään
ainoastaan hyönteiset ja haaveellisten nuorukaisten sydämet. Minä
surkuttelin vilpittömästi teitä kumpaakin. Minä huomasin, että opintosi
olivat joutuneet vakavan vaaran alaisiksi, ja tytön tila oli sekin
valitettava.

"Eräänä päivänä minä kutsuin Kusumin luokseni ja sanoin: 'Kuulehan,
tyttäreni. Minä olen vanha mies, ja sinun ei tarvitse ollenkaan minua
arkailla. Minä tiedän, ketä sinun sydämesi halajaa. Nuoren miehen tila
on sekin toivoton. Tahtoisin mielelläni toteuttaa teidän liittonne.'
Tuon kuullessaan Kusum äkkiä suli kyyneliin ja riensi pois. Minä
kävin useina seuraavinakin iltoina Sripatin talossa, kutsutin Kusumin
puheilleni ja onnistuin vähitellen voittamaan hänen arkuutensa. Kun
vihdoin sanoin hänelle yrittäväni saada avioliittoa aikaan, hän kysyi
minulta: 'Kuinka se voisikaan olla mahdollista?' 'Älä huoli', vastasin
minä, 'minä mainitsen sinut bramaanineidoksi'. Asiaa kauan harkittuamme
hän pyysi minua ottamaan selkoa siitä, suostuisitko sinä asiaan. 'Mitä
joutavia!' sanoin minä. 'Onhan poika muutenkin melkein suunniltansa
-- miksi ilmaisisimmekaan hänelle kaikki nämä vaikeudet? Annetaan
häämenojen tapahtua kaikkien sääntöjen mukaisesti, ja sitten -- kun
loppu on hyvin, niin kaikki on hyvin. Varsinkin kun ei ole olemassa
vähintäkään vaaraa, että asia milloinkaan tulee tiedoksi, miksi
tahtoisitkaan tehdä miehen koko elämänsä ajaksi onnettomaksi?'

"Minä en tiedä, oliko Kusum suunnitelmaan suostuvainen vai eikö.
Toisinaan hän itkeskeli, toisinaan taas oli ihan vaiti. Kun sanoin:
'Jätetään siis koko asia', niin hän kävi kovin rauhattomaksi. Asiain
ehdittyä tälle asteelle minä lähetin Sripatin luoksesi ehdottamaan
avioliittoa; sinä suostuit hetkeäkään epäröimättä. Kaikki oli valmista.

"Vähän ennen määräpäivää Kusum kävi niin vastahakoiseksi, että minun oli
ylen vaikea saada hänet jälleen taipumaan. 'Jätetään se, setä', sanoi
hän minulle alinomaa. 'Mitä johtuukaan mieleesi, sinä tuhma tyttö',
nuhtelin minä häntä; 'kuinka voisimmekaan peräytyä nyt, kun kaikki on
valmiiksi järjestetty?'

"'Levitä huhu, että minä olen kuollut', rukoili hän. 'Lähetä minut pois
jonnekin.'

"'Entä kuinka kävisi silloin nuoren miehen?' kysyin minä. 'Hän on ilon
seitsemännessä taivaassa, odottaa kauan vaalimansa toivon huomenna
täyttyvän, ja sinäkö kehoitat minua lähettämään hänelle tänään tiedon
kuolemastasi? Seurauksena olisi, että minun täytyisi huomenna tuoda
sinulle tieto hänen kuolemastansa, ja samana iltana kerrottaisiin
minulle uutinen sinun kuolemastasi. Luuletko, että minä, vanha mies,
otan surmatakseni nuoren tytön ja bramaanin yhdellä kertaa?'

"Häät vietettiin hyväenteisenä päivänä, ja minä tunsin vapautuvani itse
kannettavakseni ottamastani tukalasta taakasta. Sen, mitä myöhemmin
tapahtui, sinä tiedät parhaiten."

"Etkö voinut tyytyä siihen, että olit tehnyt meille korvaamattoman
vääryyden?" kysyi Hemanta kiivaasti, hetkisen vaiti oltuansa. "Miksi
olet nyt salaisuuden ilmaissut?"

Piiri Sankar vastasi täysin levollisena: "Nähdessäni, että kaikki
toimenpiteet sisaresi naimisiinmenoa varten oli suoritettu, minä mietin
näin: 'Niin, minä olen saastuttanut erään bramaanin kastin, mutta se
tapahtui pelkästä velvollisuudentunnosta. Nyt on erään toisen bramaanin
kasti vaarassa, ja minun on ilmeinen velvollisuuteni ehkäistä se.
Niinpä kirjoitinkin ilmoittaen kykeneväni todistamaan, että sinä olet
nainut _sudran_ tyttären'."

Ankarin ponnistuksin hilliten vihaansa Hemanta virkkoi: "Mihin
joutuukaan nyt tyttö, joka minun on hylkääminen? Annatko sinä hänelle
ravinnon ja suojan?"

"Minä olen tehnyt tehtäväni", virkkoi Piiri Sankar tyynesti. "Minun
asianani ei suinkaan ole pitää huolta toisten henkilöiden hylätyistä
vaimoista. -- Onko siellä joku? Tuokaapa Hemanta Babulle lasi
kookosmaitoa ja upottakaa siihen hieman jäätä jäähdykkeeksi. Ja vähän
beteliä lisäksi."

Hemanta nousi ja lähti odottamatta tuon loistoisan vieraanvaraisuuden
antimia.


IV

Oli kapenevan kuun viides yö -- ja yö oli pimeä. Ei kuulunut yhtään
linnunlaulua. Lammen rannalla seisova _litshi_-puu näytti mustetäplältä
vain hieman harmaammalla taustalla. Etelätuuli harhaili pimeässä vailla
päämäärää kuin unissakävijä. Taivaan tähdet yrittivät valppain silmin
puhkaista pimeyttä, ikäänkuin olisivat yrittäneet saada selkoa jostakin
syvästä salaisuudesta.

Makuuhuoneessa ei ollut valoa. Hemanta istui vuoteen reunalla avoimen
ikkunan luona ja tuijotteli edessään olevaan pimeyteen. Kusum makasi
permannolla molemmin käsivarsin halaillen miehensä jalkoja ja painaen
kasvojansa niitä vastaan. Aika seisoi tyyntyneenä valtamerenä. Kohtalo
näytti maalanneen ikuisen yön taustalle ikiajoiksi tämän ainoan kuvan:
Tuhoa joka taholla, tuomari keskellä ja syyllinen hänen jalkojensa
edessä.

Kuului jälleen tohvelien sipsutusta. Harihar Mukerdzhi kuului huutavan
ovelta: "Sinulla on nyt ollut riittävästi aikaa -- minä en voi myöntää
sinulle enempää. Aja tyttö pois talosta!" Tuon kuultuansa Kusum painoi
sielunsa koko hartaudella miehensä jalkoja rintaansa, suuteli niitä
suutelemistaan, kosketti niitä vielä kerran kunnioittavasti otsallansa
ja poistui.

Hemanta nousi, lähti ovelle ja virkkoi: "Isä, minä en luovu vaimostani."

"Mitä", ärjyi Harihar, "haluatko menettää kastisi, herraseni?"

"Minä en välitä kastista", kuului Hemantan tyyni vastaus.

"Niinpä minä hylkään sinutkin."



KABYLIWALLA


Viisivuotias tyttäreni Mini ei voi elää lavertelematta. Uskonpa
tosiaankin, ettei hän ole eläessään kuluttanut minuuttiakaan
vaikenemiseen. Hänen äitiänsä tuo usein kiusaa, ja hän mielellään
keskeyttäisi tytön jaarittelun, minä puolestani en. Minin rauhallisuus
on tavallaan luonnotonta, ja minä en voi sitä kauankaan sietää. Niinpä
juttelemmekin aina, hän ja minä, erinomaisen vilkkaasti.

Eräänä aamuna esimerkiksi, kun olin ehtinyt keskelle uuden romaanini
seitsemättätoista lukua, pikku Minini pujahti huoneeseen, sujutti
kätensä minun käteeni ja virkkoi: "Isä, kuulehan, ovenvartija Ramdajal
nimittää varista varekseksi! Hän ei tiedä yhtään mitään, eihän?"

Ennenkuin ehdin ryhtyä hänelle selittämään kielimurteiden
eroavaisuuksia, hän jo purjehti aivan toista reittiä. "Mitä arvelet,
isä? Bhola sanoo, että pilvissä on norsu, joka puhaltaa vettä
kärsästänsä, ja että silloin sataa!"

Minun miettiessäni jotakin vastausta hänen viime kysymäänsä hän lähti
jo jälleen uudelle uralle: "Isä, mitä sukua äiti on sinulle?"

"Hän on minun sieluni sisar", kuiskasin minä itsekseni, mutta paneuduin
sitten vakavaksi ja sanoin: "Menehän nyt leikkimään Bholan kanssa,
Mini! Minulla on kiire!"

Huoneeni ikkuna on kadulle päin. Pienokainen oli istuutunut jalkoihini
lähelle pöytääni ja leikki kaikessa hiljaisuudessa koputellen
sormillaan polviansa. Minä sepitin innokkaasti seitsemättätoista
lukuani, jossa Protap Singh, kirjan sankari, oli vast'ikään siepannut
Kantshantalan, sankarittaren, syliinsä ja oli parhaillaan pakenemassa
hänen kerallansa linnan kolmannen kerroksen ikkunasta, kun Mini
yht'äkkiä lopetti leikkinsä ja juoksi ikkunaan huutaen: "Kabyliwalla!
Kabyliwalla!" Kadulla oli tosiaankin eräs kabyli, hedelmäkauppias, joka
asteli hiljakseen eteenpäin. Hänellä oli yllänsä kabylien väljä puku ja
korkea turbaani; hänen selässään oli säkki ja kädessä rypälelaatikoita.

En tiedä, millaisin tunnoin tyttäreni lienee ukkoa katsellut, mutta
joka tapauksessa hän alkoi äänekkäästi hänelle huhuilla. "Ahaa",
ajattelin minä, "nyt hän tulee sisään, ja kirjani seitsemästoista luku
ei valmistu milloinkaan." Samassa kabyliwalla jo kääntyikin katsomaan
lasta. Sen havaitessaan tyttö kovin säikähti ja pakeni etsimään suojaa
äidiltänsä. Hänessä oli se taikauskoinen käsitys, että ison miehen
kantamassa säkissä piili pari-kolme hänenlaistansa lasta. Kulkukauppias
oli sillävälin kääntynyt sisään taloni portista ja tervehti minua
hymyilevin kasvoin.

Sankarini ja sankarittareni asema oli niin arveluttava, että minä
vaistomaisesti tunsin halua hetkiseksi pysähtyä ja ostaa jotakin, koska
mies kerran oli taloon kutsuttu. Minä ostin yhtä ja toista, ja sitten
punoutui keskustelua Abdurrahmanista, venäläisistä, englantilaisista ja
rajavartiostosta.

Tehdessään lähtöä hän kysyi: "Entä missä on pikku tyttö, hyvä herra?"

Minä ajattelin, että Minin piti vapautua turhasta pelostansa, ja
toimitin hänet huoneeseen.

Hän seisoi minun tuolini vieressä ja silmäili kabyliwallaa ja hänen
säkkiänsä. Mies tarjosi hänelle pähkinöitä ja rypäleitä, mutta hän
ei langennut kiusaukseen, vaan painautui sitä kiinteämmin suojaani
silmäillen kaupustelijaa entistä epäluuloisemmin.

Se oli heidän ensimmäinen kohtauksensa.

Mutta eräänä aamuna, vain muutamia päiviä myöhemmin, minä ulos
lähtiessäni kovin hämmästyin, kun näin Minin istumassa rahilla oven
pielessä, nauraen ja jutellen, ja ison kabyliwallan maassa hänen
edessään. Näytti siltä, ettei pieni tyttäreni ollut eläessään löytänyt
niin kärsivällistä kuuntelijaa, isäänsä lukuunottamatta. Ja hänen
pienen sarinsa kulma oli jo täynnä manteleita ja rusinoita, jotka hänen
vieraansa oli hänelle lahjoittanut. "Miksi olet hänelle nuo antanut?"
kysyin minä ojentaen hänelle puoli rupiaa. Mies otti arvelematta rahan
ja pisti sen taskuunsa.

Kun tunnin kuluttua palasin kotiin, havaitsin kolikon aiheuttaneen
levottomuutta paljoa enemmän kuin sen todellinen arvo oli. Kabyliwalla
näet oli antanut sen Minille, ja kun tytön äiti oli nähnyt tuon
kirkkaan kappaleen, hän oli kovistellut lasta: "Mistä olet saanut tuon
puolen rupian rahan?"

"Kabyliwalla sen minulle antoi", vastasi Mini mielissään.

"Kabyliwalla sen sinulle antoi!" huudahti hänen äitinsä kauhistuneena.
"Mini kulta, kuinka voitkaan sen häneltä ottaa?"

Samassa minä saavuin paikalle ja pelastin tytön uhkaavasta
onnettomuudesta ryhtyen sitten itse ottamaan selkoa asiasta.

Kävi ilmi, etteivät he olleet ensimmäistä kertaa toistensa kanssa
seurustelleet. Kabyliwalla oli hälventänyt lapsen pelon lahjomalla
häntä taitavasti pähkinöillä ja manteleilla, ja he olivat nyt hyvät
ystävykset.

Heillä oli monta ihmeellistä leikkiä, jotka kaikki heitä kovin
huvittivat. Mini istui kaikessa pienokaisen arvokkuudessaan vastapäätä
tuota jättiläiskokoista vierasta, veti kasvonsa naurunvireeseen ja
aloitti: "Kabyliwalla, kabyliwalla! Mitä sinulla onkaan säkissäsi?"

Toinen vastasi vuorelaisen nenä-äänin: "Norsuhan minulla siellä on!"
Siinä kenties ei ollut sinänsä suurtakaan ilon aihetta, mutta he
molemmat nauttivat tuosta leikinlaskusta verrattomasti. Ja minua tuo
lapsen ja täysi-ikäisen juttelu aina erinomaisesti viehätti.

Kabyliwalla, joka ei tahtonut olla Pekkaa pahempi, kysyi vuorostansa:
"Kuulehan, pienokainen, milloin sinä lähdet appelaan?"

Useimmat pienet bengalilaistytöt ovat sillä iällä jo aikoja sitten
kuulleet puhuttavan appelasta, mutta me, jotka olimme hieman
uudenaikaiset, olimme salanneet ne asiat lapseltamme, joten kysymyksen
täytyi olla Minille jossakin määrin mieltähämmentävä. Hän ei kumminkaan
ollut millänsäkään, vastasihan vain nokkelasti: "Lähdetkös sinä sinne?"

Kabyliwallan luokkaan kuuluvat miehet tietävät varsin hyvin, että
sanalla appela on kaksi eri merkitystä. Se merkitsee kaunistelevana
nimenä vankilaa, paikkaa, jossa meistä pidetään hyvä huoli meidän
tarvitsematta mitään kustannuksia suorittaa. Tältä kannalta ymmärsi
jykevä kulkukauppias tyttäreni kysymyksen. "Odotahan", virkkoi hän
heristäen nyrkkiänsä näkymättömälle poliisimiehelle, "odotahan vain,
kyllä minä appeni löylytän!" Tuon kuullessaan ja kuvitellessaan
hätääntyneen sukulaisen oloa Mini nauroi helakasti, ja hänen jykevä
ystävänsä yhtyi samaan iloon.

Tämä tapahtui syksyaamuina, siis siihen aikaan, jolloin entisten
aikojen kuninkaat lähtivät valloitusretkille, ja minä, joka en
milloinkaan lähtenyt kotinurkistani Kalkuttasta, annoin henkeni vaeltaa
yli koko maanpiirin. Kunhan vain kuulin jonkin vieraan maan nimen, niin
sydämeni sykki sitä kohti, ja jos näin kadulla muukalaisen, niin aloin
kutoa kokonaista haavelmien verkkoa: kuvailin mieleeni hänen etäisen
kotimaansa vuoret, laaksot ja metsät, hänen majansa siinä ympäristössä
ja kaukaisten erämaiden vapaan ja riippumattoman elämän. Vieraiden
seutujen näkymöt nousevat sitä eloisampina minun mielikuvitukseeni, kun
minä vietän sellaista kasvinelämää, että kehoitus matkallelähtemiseen
kohtaisi minua kuin salamanisku. Tuon kabyliwallan seurassa minä
tunsin heti siirtyväni karujen, korkeiden kalliohuippujen juurelle,
missä kapeat rotkotiet poimuttelivat. Minä näin tavaroita kuljettavien
kameelien rivin ja turbaanipäiset kauppiaat, jotka omituisin vanhoin
ampuma-asein ja keihäin varustettuina liikkuivat alaspäin kohti
tasankomaata. Minä näin... Mutta kun olin ehtinyt johonkin sellaiseen
kohtaan, niin Minin äiti keskeytti mietteeni hartaasti pyytämällä minua
"varomaan tuota miestä".

Minin äiti on valitettavasti kovin pelokas nainen. Kuullessaan kadulta
jotakin melua tai nähdessään henkilöitä tulevan kohti taloa hän johtuu
kohta päättelemään, että siellä on tulossa joko varkaita tai juoppoja
tai käärmeitä tai tiikereitä tai malariaa tai torakoita tai toukkia
tai englantilaisia merimiehiä. Kaikkien myöhempien vuosien kokemuskaan
ei ollut auttanut häntä pelostansa vapautumaan. Hän suhtautui
kabyliwallaan mitä epäluuloisimmin ja pyysi minua yhä pitämään häntä
huolellisesti silmällä.

Minä koetin nauramalla hälventää hänen pelkojansa, mutta hän otti minut
lujille ja esitti juhlallisia kysymyksiä.

Eikö lapsia milloinkaan ryöstetty? Eikö ollut totta, että kabylien
keskuudessa oli vallalla orjuus?

Oliko niinkään mieletön se ajatus, että tuo iso mies voi viedä
mukanansa pienen lapsen?

Minä huomautin, että vaikka tuo kaikki ei ollutkaan mahdotonta, se
kuitenkin oli kovin epätodennäköistä. Mutta se ei riittänyt, ja
hänen pelkonsa jatkui yhä. Koska hänellä kumminkaan ei ollut mitään
tosiasioita sen perusteeksi, ei näyttänyt oikealta kieltää miestä
käymästä talossa, ja tutunomainen seurustelu jatkui niin ollen
häiriytymättä.

Kerran vuodessa, tammikuun keskivaiheilla, Rahmun, kabyliwalla,
tapasi palata kotipuoleensa, ja kun tuo aika lähestyi, hänellä oli
kova kiire käydessään talosta taloon kokoamassa saataviansa. Tänä
vuonna hän kuitenkin aina keksi tilaisuutta käydä Miniä tervehtimässä.
Sivullisesta saattoi näyttää siltä, että he olivat salaisessa liitossa,
sillä jos hän ei voinut tulla aamulla, niin hän ilmestyi taloomme
illalla.

Minäkin toisinaan hieman hämmästyin tavatessani arvaamattani jonkin
pimeän huoneen nurkassa tuon ison, väljästi vaatetetun ja runsaasti
kuormitetun miehen; mutta kun sitten Mini juoksi sisään huutaen:
"Kabyliwalla! Kabyliwalla!" ja nuo ylen eri-ikäiset ystävykset
ryhtyivät nauramaan ja pilailemaan kuten ennenkin, niin minä rauhoituin.

Eräänä aamuna, muutamia päiviä ennen hänen kotiinlähtöänsä, minä
olin työhuoneessani lukemassa teokseni korjausarkkeja. Oli kolea
sää. Ikkunasta lankesivat auringonsäteet minun jalkoihini, ja niiden
suoma lämpö oli erittäin tervetullut. Oli pian kello kahdeksan,
ja varhaiset käyskelijät olivat peittäneet päänsä kylmyydeltä.
Yht'äkkiä minä kuulin kadulta meteliä, ja kun katsahdin ulos, näin
Rahmunin, jota pari poliisimiestä kuljetti pois uteliaan poikaparven
saattelemana. Kabyliwallan vaatteissa oli veritahroja, ja toisella
poliisimiehellä oli kädessään veitsi. Minä riensin ulos, pysähdytin
heidät ja kysyin, mitä oli tapahtunut. Osaksi toiselta osaksi toiselta
taholta sain kuulla, että eräs naapuri oli ollut kulkukauppiaalle
velassa ostamastaan hartiahuivista, mutta oli kieltänyt sitä ollenkaan
saaneensa, joten oli syntynyt kiistaa, jonka aikana Rahmun oli
lyönyt häntä puukolla. Kiihtynyt vangittu alkoi kamalasti nimitellä
vihollistansa, kun samassa taloni kuistikolle ilmestyi pikku Mini
huutaen kuten tavallisesti: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" Rahmun kääntyi
hänen puoleensa kirkastuvin kasvoin. Tänään hänellä ei ollut säkkiä
kainalossaan, joten tyttönen ei voinut keskustella hänen kanssaan
norsusta, vaan siirtyi suoraa päätä seuraavaan kysymykseen: "Lähdetkö
appelaan?" Rahmun nauroi ja sanoi: "Sinnehän minä juuri lähden,
pienokainen!" Huomatessaan, ettei tuo vastaus lasta huvittanut, hän
kohotti kahlehdittuja käsiänsä. "Kyllä minä", sanoi hän, "kyllä minä
sen vanhan appiukkoni löylyttäisin, mutta käteni ovat sidotut!"

Rahmun tuomittiin murhayrityksestä useiksi vuosiksi vankeuteen.

Aika kului, ja hän joutui unohduksiin. Me suorittelimme tavanomaisia
töitämme tavanomaisissa paikoissa ja johduimme tuskin milloinkaan
ajattelemaan aikoinaan vapaata vuorelaista, joka nyt vietti vuosiansa
vankilassa. Häpeänpä tunnustaa, että hilpeä Mininikin unhotti vanhan
ystävänsä. Uudet toverit täyttivät hänen elämänsä. Vanhemmaksi
ehtiessään hän alkoi yhä enemmän seurustella toisten tyttöjen kanssa.
Viettipä hän heidän seurassaan niin paljon aikaansa, ettei enää
joutanut tulemaan isänsä huoneeseen kuten ennen. Me tuskin enää
juttelimme toistemme kanssa.

Vuosia oli kulunut. Oli jälleen syksy, ja me olimme valmistelleet Minin
häitä. Ne piti vietettämän _pudzha_-juhlan aikana. Durgan palatessa
Kailasiin piti myöskin meidän kotivalomme lähteä miehensä luo ja jättää
isänkoti varjoon.

Oli säteilevä aamu. Sateet olivat pesseet ilman raikkaaksi, ja
auringonsäteet näyttivät olevan puhdasta kultaa. Ne olivat niin
kirkkaat, että niistä heijastui kaunis heleys Kalkuttan katujenkin
likaisiin tiilikivimuureihin. Varhaisesta aamuhämärästä alkaen olivat
häähuilut soineet, ja jokainen sävel oli saanut sydämeni sykähtelemään.
Valitteleva Bhairavi-sävel tuntui kiihtävän lähenevän eron aiheuttamaa
tuskaa. Tänä iltana oli Minin määrä joutua miehelään.

Varhaisesta aamusta alkaen oli talomme ollut täynnä hälinää ja
levottomuutta. Pihalle piti kohottaa katos bambupaalujen varaan.
Kaikkiin huoneisiin ja kuistikolle piti ripustaa heliseviä
kynttiläkruunuja. Kiire ja kiihtymys ei ottanut loppuakseen. Minä
istuin työhuoneessani tarkastellen laskuja, kun sisään astui joku
kunnioittavasti tervehtien ja tullen luokseni. Tulija oli Rahmun,
kabyliwalla. Aluksi minä en häntä tuntenut. Hänellä ei ollut säkkiä
eikä pitkää tukkaansa, ja hänen olemuksestansa puuttui entinen voiman
ilme. Mutta sitten hän hymyili, ja minä tunsin hänet.

"Milloin olet tullut, Rahmun?" kysyin minä häneltä.

"Eilen, illalla", vastasi hän, "minut päästivät vankilasta".

Sanat sorahtivat korvissani. Minä en ollut milloinkaan ennen jutellut
henkilön kanssa, joka oli haavoittanut lähimmäistänsä, ja sydäntäni
kouristi, kun tuon havaitsin, sillä minusta tuntui siltä, että päivä
olisi voinut alkaa paremmin entein, ellei hän olisi ilmaantunut.

"Olemme tässä juhlaa valmistelemassa, ja minulla on kova kiire", sanoin
minä. "Voitko kenties tulla jonakin toisena päivänä?"

Hän kääntyi kohta menemään, mutta ovelle ehdittyänsä hän epäröi ja
virkkoi: "Enkö saa ohimennen nähdä pienokaista?" Hän ajatteli Minin
olevan yhä entisensä ja juoksevan häntä vastaan, kuten ennenkin,
huutaen: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" Hän oli kuvitellut, että he
voisivat nauraa ja jutella toistensa seurassa aivan samoin kuin
menneinä päivinä. Olipa hän entisiä aikoja muistellen tuonut mukanansa
somasti paperiin käärittyjä manteleita, rusinoita ja rypäleitä, jotka
oli nähtävästi saanut joltakin maanmieheltänsä; hänen oma varastonsa
näet oli ollut ja mennyt.

Minä sanoin jälleen: "Talossa on juhlat, ja sinä et voi päästä näkemään
ketään tänään."

Miehen kasvot ilmaisivat ankaraa pettymystä. Hän silmäili minua vähän
aikaa mietteissään, sanoi "Jumalan haltuun" ja lähti.

Minä olin hieman pahoillani ja aioin jo kutsua hänet takaisin, kun hän
samassa palasi itsestään. Hän astui luokseni, ojensi minulle lahjojansa
ja sanoi: "Minä olen tässä tuonut vähän pienokaiselle. Annatteko ne
hänelle?"

Minä otin ne ja aioin maksaa hänelle, kun hän samassa tarttui käteeni
ja sanoi: "Te olette kovin hyvä, arvoisa herra! Pitäkää minut
mielessänne! Älkää tarjotko minulle rahaa! -- Teillä on pieni tyttö;
minulla on samanlainen kotonani. Minä muistelen häntä, kun tuon
hedelmiä teidän lapsellenne -- en tee sitä hyötyäkseni."

Sen sanottuaan hän pisti kätensä avaran, pitkän viittansa sisäpuolelle
ja veti esiin pienen likaisen paperikappaleen. Hän kehitteli sen
varovasti auki ja levitti sen molemmin käsin pöydälleni. Siinä oli
pienen käden kuva. Ei mikään valokuva eikä piirros. Se oli musteella
tahritun, paperiin painetun kämmenen kuva. Hän oli kantanut tuota
pienen tyttösensä muistoa povellaan joka vuosi, kun oli tullut
Kalkuttaan kaupitsemaan kaduilla tavaroitansa.

Silmiini kihosivat kyynelet. Minä unohdin, että hän oli köyhä kabyli,
hedelmäin kaupustelija, minä sitävastoin... Mutta ei, enhän minä ollut
häntä merkillisempi. Hänkin oli isä.

Tuo hänen etäisessä vuorelaiskodissansa elävän pienen Parvatin
kädenkuva palautti mieleeni oman pienen Minini.

Minä lähetin heti hakemaan Miniä sisäsuojista. Monenlaisia vaikeuksia
esitettiin, mutta minä en ottanut niitä kuullakseni. Niinpä ilmestyi
Mini näkyviin punaisissa silkkisissä häävaatteissaan, punainen
otsamerkkihiusmarrossaan, nuoreksi morsiameksi koristeltuna, ja seisoi
ujona edessäni.

Kabyliwalla silmäili hieman hämmästyneenä tuota ilmestystä. Hän ei
tietänyt, kuinka verestäisi vanhaa ystävyyttä. Vihdoin hän hymyili ja
virkkoi: "Pienokainen, lähdetkö sinä tänään appelaan?"

Mutta Mini ymmärsi nyt, mitä "appi" merkitsi, eikä voinut vastata
niinkuin ennen. Kysymys sai hänet punastumaan, ja hän seisoi siinä,
morsiamenkasvot painuksissa.

Minä muistin sen päivän, jona kabyliwalla ja Mini olivat ensimmäisen
kerran toisensa kohdanneet, ja tunsin mieleni haikeaksi. Minin
lähdettyä Rahmun huokasi syvään ja istuutui permannolle. Hänen
mieleensä oli äkkiä johtunut, että hänen oman tyttärensäkin oli
täytynyt tänä pitkänä aikana kasvaa ja että ystävyys oli uudelleen
solmittava. Hän ei varmaankaan löytäisi pienokaista sellaisena kuin
oli hänet nähnyt aikoja sitten. Ja mitä kaikkea hänelle olikaan voinut
tapahtua näinä kahdeksana vuotena?

Häähuilut soivat, ja lempeä syysaurinko valoi kultiansa ympärillemme.
Mutta Rahmun istui yhä Kalkuttan talossa kapean kadun varrella ja näki
edessään Afganistanin jylhät vuoret.

Minä otin esiin setelin ja ojensin sen hänelle sanoen: "Palaa kotiin
tyttäresi luo, Rahmun, ja olkoon kohtaamisenne ilo minun lapselleni
onneksi!"

Tuon lahjan hänelle annettuani havaitsin olevan välttämätöntä
hieman supistaa juhlallisuuksia. Minun täytyi luopua suunnitellusta
juhlavalaistuksesta ja soittokunnasta, ja talon naisväki oli kovin
masennuksissa sen kuullessaan. Mutta minulle hääjuhla oli sitä
iloisempi, kun ajattelin, että kauan kadoksissa ollut isä kohtaisi
etäisessä maassa jälleen ainoan lapsensa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ahnaat paadet ynnä muita kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.