Title: Phaidros
Author: Plato
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Phaidros" ***


PHAIDROS

Kirj.

PLATON

Suomentanut

Niilo Lehmuskoski



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.



JOHDANTO.


Phaidros-dialogi tuntuu syntyneen niitten voimakkaitten vaikutelmien
herättämänä, jotka Platon on saanut opettajatoiminnastaan Akademiassa.
Se on persoonallisen, suusanallisen opetuksen ylistystä kuollutta
kirjatietoa vastaan, joka ei Platonin mielestä voi antaa mitään uutta
tietoa, vaan korkeintaan palauttaa muistiin, mitä entuudestaan
tiedämme. Ensi sijassa suuntautuu hyökkäys retoriikkaa vastaan, joka
pohjautumatta ja pyrkimättä todelliseen tietoon puhtaasti ulkonaisin
keinoin koettaa vaikuttaa kuulijoihin. Vain sellaisen puhetaidon, joka
perustuu todelliseen käsitteelliseen sekä synteettistä että
analyyttistä tietä saavutettuun tietoon niin hyvin kyseessäolevasta
aineesta kuin kuulijoitten luonteista, voi Platon myöntää taiteeksi.
Sama kuin retoriikan on laita runouden ja lakienlaadinnan, jonka Platon
lukee kirjallisuuteen. Niilläkin on arvoa vain sikäli kuin ne
perustuvat tähän edellämainittuun käsitteellisen ajattelemisen taitoon.
Sille, joka on tämän taidon saavuttanut, ovat nimitykset puhuja,
lakienlaatija ja runoilija sopimattomat. Viisaudenystävä, filosofi, on
hänen oikea nimensä.

Filosofinen tietämys asetetaan siis ainoaksi arvonmittaajaksi
kirjalliselle tuotannolle. Mutta ei edes silloin, kun se tältä kannalta
arvosteltuna täyttää kaikki vaatimukset, se kohoa suullisen esityksen
rinnalle. Todellisen filosofin on tässäkin tapauksessa myönnettävä
harjoittavansa taidettaan vain leikin vuoksi.

Sillä, joka lausuu tällaisia ajatuksia kirjallisen työn arvosta, täytyy
olla takanaan pitkä kokemus, joka yksin on voinut näyttää, miten vaikea
on siirtää kirjalliseen ilmaisumuotoon sitä, mikä ihmisessä on
persoonallisinta. Tällaiset ajatukset ovat ehkä seuranneet
luonnollisina vastavaikutuksina suurta, kaikkia henkisiä voimia
jännittänyttä työtä, joka valmistuttuaan ei ole tyydyttänyt
tekijätänsä. Valtiota on Platon itse varmaankin pitänyt pääteoksenaan.
Eiköhän tunnu luonnolliselta, että Phaidros on syntynyt sitä
seuranneena lepokautena? Dialogin muodolliset epätasaisuudet ja
ristiriitaisuudet itse ajatuksissa kenties osoittavat jonkinlaista
ajatuksen väsähtäneisyyttä, ja toiselta puolen ei tätä otaksumaa
kumonne se runollinen lento, johon Platon paikoin kohoaa. Sehän oli
mahdollinen sitä suuremmassa määrässä, mitä enemmän dialektikko Platon
väistyi runoilija Platonin tieltä. Useat tutkijat pitävät myöskin
erinäisiä dialogin kohtia käsitettävinä vasta Valtiossa esitettyjen
sukulaisajatusten valossa, ja n.s. kielistatistinen tutkimus on
niinikään nyttemmin määrännyt Phaidrokselle tämän sijan Platonin
dialogien joukossa.

Tämä mielipide dialogin syntymäajasta on kuitenkin vasta viime aikoina
alkanut saavuttaa yhä yleisempää tunnustusta. Jo vanhalla ajalla oli
varsin laajalle levinnyt se käsitys, että virheiksi tajutut dialogin
tyylilliset omituisuudet todistivat tekijässä "poikamaisuutta" ja
dialogin itsensä ensimäiseksi Platonin kirjoituksista. Uudella ajalla
on varsinkin Schleiermacher voimakkaasti puolustanut tätä
katsantokantaa. Aikansa spekulatiivisen hengen mukaisesti hän
epähistoriallisesti käsitti Platonilla olleen filosofian olemassa jo
valmiina järjestelmänä ennenkuin hän ryhtyi kirjoittamaan ja
Phaidroksessa hän oli löytävinänsä tämän järjestelmän luonnoksen.
Schleiermacherin käsitys Phaidroksen syntymisajasta on saanut
puoltajia. Nykyään kuitenkin dialogi yleisesti sijoitetaan
järjestyksessä paljoa myöhemmäksi. Jonkinlainen välittävä kanta on se,
joka otaksuu olleen olemassa kaksi Phaidros-laitosta, joista vasta
jälkimäiseen on sisältynyt se ihmeellinen myytti ihmissielusta ja
rakkaudesta, jonka Sokrates esittää ja joka ensi tutustumalla näyttää
kasvavan ulkopuolelle dialogin puitteitten.

Phaidros osoittaa tosiaankin selvemmin kuin ehkä mikään muu Platonin
teoksista ne kaksi puolta hänen luonteessaan, jotka alinomaa
taistelivat keskenään, runoilijan ja ajattelijan. Se asettaa hänessä
myöskin opettajan kirjailijaa vastaan. Phaidros särkee kuvan
systemaattisesta ajattelijasta, mutta antaa sensijaan kenties jalomman
kuvan Platon-ihmisestä.

Jo dialogi sinänsä, sen olemassaolo, on ristiriidassa siinä lausuttujen
ajatusten kanssa. Jos Platon kerran arvioi kirjallisen työn niin
alhaiseksi, niin miksi hän ylipäätään kirjoittaa? Vain leikinkö vuoksi,
kuten Sokrates lopussa sanoo koko keskustelun tapahtuneen? Ehkä
ennemminkin siksi, että hänen kaikesta huolimatta sittenkin täytyi
kirjoittaa. Ehkä Platonillakin oli käskijänsä, inspiratio, se
jumalallinen hulluus, jonka mahdin Platon nyt kerrankin tunnustaa, ja
joka on herkistänyt hänen aistinsa vastaanottaviksi sillekin
kauneudelle, jota luonto säteilee, ja kohottanut sen siihen
metafyysilliseen lentoon, joka kannattaa äsken mainittua Sokrateen
esittämää myyttiä. Ja kuitenkin -- runoilija Platon on runoilijain
vihollinen. Tosin hän nyt on heitä kohtaan suvaitsevampi kuin
Valtiossa, missä hän ei heille löydä sijaa, vaan langettaa heistä
jyrkän tuomion: hehän kuvauksillaan jumalista häpäisevät jumaluuden ja
väärentävät heidän olemuksensa, hehän herättävät epämiehekkäitä
mielenliikutuksia ja korkeimmasta todellisuudesta he loitontavat
ihmiset tarjoamalla heille vain jäljennösten jäljennöksiä. Nyt toki voi
runoilijakin olla filosofi -- sikäli kuin hän sitä on. Itsessään hän on
kaukana filosofista. Kun filosofin sielu on korkeinta, mitä Platon
tuntee, kuuluu runoilijan sielulle hänen arvomaailmassaan vasta kuudes
sija.

Se kysymys, jonka ratkaisemisessa Platon osoittaa retoriikan
täydellisen heikommuuden filosofian rinnalla, koskee rakkautta. Ei
tosin sitä rakkautta, jonka me tunnemme. Omituista on, että
kreikkalaisessa psykhessä naislemmellä oli tuskin mitään sijaa. Eros
tajuttiin varsinkin myöhemmin niitten suhteitten valtiaaksi, jotka
kehittyivät kauniiden nuorukaisten ja heitä vanhempien miesten välille.
Mikäli nämä suhteet muodostuivat aistillisiksi lemmensuhteiksi, ovat ne
meistä vastenmielisiä ja meidän koko rakkauselämällemme vieraita. Mutta
toiselta puolen on myönnettävä, että milloin rakastajassa vallitsi
voimakas siveellinen tahto, hänen rakkautensa silloin oli pyrkimystä
henkisesti kohottavasti ja jalostavasti vaikuttaa lemmikkeihinsä.
Tällainen suhde on varmasti vallinnut Sokrateen ja hänen oppilastensa
välillä, tällainen oli varmaankin Akademiassa palveltu Eros. Mutta
Eroksen mahti on Platonille vielä suurempi. Jo Symposionissa laajenee
rakkaus universaaliseksi pyrkimykseksi, joka lopulta johtaa tajuamaan
kauneuden idean. Phaidroksessa kauneus herättää rakkautta juuri sen
takia, että se muistuttaa kauneudesta itsestään, jota sielu kerran on
saanut katsella matkatessaan jumalien saatossa. Rakkaus kohoaa
asteettain portaaksi, joka varmimmin vie sielun takaisin
transscendenttiseen maailmaan.

Ulkokohtainen retoriikka ei kykene tunkeutumaan kysymyksen ytimeen. Se
tuntuu vielä kuolleemmalta siinä ympäristössä, johon keskustelu on
sijoitettu. Ainoan kerran vie Platon Sokrateen, joka nytkin on hänen
ajatustensa tulkki, vapaaseen luontoon, jota Sokrates yleensä karttoi,
koska se ei, kuten hän tässä dialogissa sanoo, voinut hänelle mitään
opettaa. Oppia hän saattoi ainoastaan kaupungissa olevista ihmisistä.
Sokrates pysyttelikin melkein yhtä itsepintaisesti Ateenassa -- vain
sotaretkelle hän sieltä poistui -- kuin myöhemmin Kant
Königsbergissään.

Ulkopuolelle kaupungin muurien Sokrates on lähtenyt saadakseen kuulla
Lysiaan, kuuluisan reetorin uusimman puheen rakkaudesta tämän
innokkaalta ihailijalta _Phaidrokselta_, samalta pintapuoliselta ja
fanaattisessa puhujain-ihailussaan hiukan koomillisesti vaikuttavalta
ateenalaiselta, jonka tunnemme Symposion-dialogista. Puhe, joka
mahdollisesti on jonkun Lysiaan pitämän puheen vapaa mukailu,
osoittautuu ajatuksiltaan köyhäksi ja heikoksi kokoonpanoltaan. Perin
teennäinen on teemakin: kauniin nuorukaisen ei tule olla mieliksi
sille, joka häntä rakastaa, vaan sille, joka ei rakasta. Eipä ihme,
että Sokrates dialogin lopussa tuomitsee puheet itsepuolustukseen
kykenemättömiksi. Tällä kertaa hän -- verhotuin kasvoin, osoittaakseen,
ettei hän nyt ilmaise todellisia ajatuksiaan -- pitää puheen samasta
aineesta, muodoltaan raskaamman kuin Lysiaan puhe oli ollut, mutta
ajatuspitoisemman ja psykologisesti syvällisemmän. -- Juuri kun
keskustelutoverit tekevät lähtöä, tuntee Sokrates kuitenkin
daimonioninsa syyttävän häntä siitä, että hän on herjannut Erosta, ja
niin hän runoilija Stesikhoroksen esimerkkiä noudattaen tämän
peruutuslaulun, _Palinodian_, mukaan pitää uuden puheen, joka on
edellisille täysin vastakkainen.

Hulluudeksi myöntää Sokrates nytkin rakkauden. Mutta siinä itsessään
hän ei näe pahaa. Päinvastoin on jumalallinen hulluus tuottanut
suurinta onnea ihmisille. Se on synnyttänyt ennustustaidon, ja
mysteriokultin, vain sen varassa syntyy todellinen runous. Jumalallista
hulluutta on rakkauskin. Se voi olla jumalallista vain sentakia, että
sielu on kuolematon. Sielun kuolemattomuuden Sokrates todistaa sillä,
että se oman liikkeensä alkuna on syntymätön ja häviämätön, Phaidonissa
ja Valtiossa esitettyihin todistuksiin liittyy näin uusi, sellainen,
joka tosin psyykilliseen puoleen rajoitettuna sisältää jokseenkin saman
perusajatuksen kuin nykyinen voiman säilymisen laki.

Vasta sielun olemuksen täydellinen tunteminen voi selvittää rakkauden
olemuksen. Mutta sen esittämisestä tarkasti käsitteellisen ajatuksen
kannalta Sokrates -- taikka oikeammin Platon -- ilmeisesti vastoin
dialogin lopussa asetettuja vaatimuksia luopuu. Platon tunnustaa, ettei
inhimillinen tietämys siihen kykene. Niin ankarasti kuin Platon
vaatiikin käsitteellistä ajattelua, näyttävät hänen perusoppinsa
sittenkin syntyneen intuitiivista tietä. Runous on Platonille sittenkin
silta ideain puhtaaseen maailmaan, nimittäin se runous, jonka hän itse
luo. Myytti on useinkin se muoto, johon hän syvimmät ajatuksensa pukee.

Aivan toiselle tasolle kuin millä keskustelu Phaidroksessa yleensä
liikkuu, kohoaa Sokrateen esittämä sielun olemusta vertauksin kuvaava
myytti. Platon rikkoo sillä dialogin yhtenäisyyden, mutta sovitukseksi
paljastaa meille näkemyksensä suuruuden ja koko sielunsa tulisuuden.

Valtiossa oli Platon eroittanut sielussa kolme osaa, järjen, uljuuden
ja halun. Nyt [Myöskin Valtiossa havainnollistutetaan oppia sielun
kolmijaosta vertauksella: Ihmisvaippaan on kätketty monipäinen hirviö,
jalopeura ja ihminen. Jos ihminen hallitsee, on kokonaisolemus
onnellinen.] hän antaa Sokrateen verrata sielua kokonaisuuteen, jonka
muodostavat parivaljakko, jonka toinen hevonen on jalo, kaunis,
hyveellinen ja helposti ohjattavissa, toinen taas huono, ruma, paheiden
raskauttama ja uppiniskainen. Siivekkäänä on sielu kerran kulkenut
jumalien autuaassa saatossa voimiensa ja tahtonsa mukaan heitä
seuraten. Se on aina ollut vaarassa vaipua maahan, koska paheiden
täyttämä hevonen on häirinnyt tasapainoa ja pyrkinyt painamaan
valjaikkoa alas. Täydellisimmät kuolemattomiksi kutsutut sielut
kohoavat ulkopuolelle taivaankin ja saavat nähdä todellisen olevaisen,
ideamaailman, missä erikoisesti oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden ja
tiedon ideat loistavat esiin. Jos sielut saattavat seurata jumalia,
säilyvät ne vahingoittumattomina, jolleivät, kadottavat ne siipensä ja
putoavat maahan. Sen mukaan, miten sielut ovat jaksaneet kohota
jumalien mukana tai olleet kohoamatta ja tyytyneet vain arvelusta
lähtevään ravintoon, saavat ne paikkansa maallisessa vaelluksessa.
Suurin onni on tulla istutetuksi siemeneen, josta kehittyy viisautta ja
kauneutta rakastava, Musain taiteita (ei kuitenkaan runoutta)
harjoittava ja Erosta kunnioittava mies. Sitä seuraava aste on
lainkuuliaisen, sotaan ja hallitsemiseen kykenevän kuninkaan siemen. Ja
niin jatkuu arvojärjestys alenevassa sarjassa, jonka sofisti ja tyranni
päättävät, ja jossa runoilijalle on vasta kuudes sija yhdeksästä.

Sielut palaavat sinne, mistä ovat lähteneet, vasta kymmenen tuhannen
vuoden kuluttua; vain sen sielu, joka vilpittömästi on harrastanut
filosofiaa tai filosofisella tavalla harjoittanut poikarakkautta, saa
siivet kolmantena tuhatvuotisjaksona. Maisen elämänsä jälkeen saavat
sielut joko maan alla suorittaen rangaistustaan tai asuen jossakin
kohdassa taivasta oikeudenmukaisen palkintonsa. Joka tuhannentena
vuotena ne saavat valita uuden elämän.

Nämä ajatukset ovat läheistä sukua Valtion sielunvaellusopille ja
tietävät kehitystä Phaidonissa esitetystä kannasta, minkä mukaan vain
filosofeille luvataan ruumiiton elämä vielä kauniimmissa asunnoissa
kuin maiset ovat.

Jotta maahan vaipunut sielu voisi palata entiseen asemaansa, on hänen
uudelleen saatava siivet. Tämä taas on mahdollista vain sikäli, mikäli
voimme tässä maailmassa olevissa ideamaailman jäljennöksissä tajuta
jotakin tuosta entisestä maailmastamme. Vain kauneuden ideasta on
terävimmän aistimme, näkömme havaittavissa selvä kuva. Tämä kauneus
synnyttää rakkauden. Rakastetun olemus herättää sielussa muiston
todellisesta kauneudesta ja muodostuu siksi voimaksi, joka johtaa
sielua kohti ideain autuasta maailmaa. Vaikea on tosin kulkea tämä tie.
Sielun alhainen osa, tuo hillitön ja epäjalo hevonen, koettaa syöstä
koko sielun huonoihin nautintoihin. Vain filosofisesti harjoitettu
rakkaus johtaa oikeaan.

Että Platon monin verran syvemmin saattoi tunkeutua asian ytimeen kuin
Lysias osoittaa tämä myytti. Mutta se näyttää myös, mitenkä vaikeata on
vetää jyrkkää rajaa ajattelun ja runouden välille. Filosofin sielu
tuskin voi tunkeutua tosiolevaisen maailmoihin ilman jotakin osaa siitä
näkemyksestä, joka synnyttää tosi runouden. Ja toiselta puolen ei
suurta runoutta synny ilman filosofiaa.

Runoilijaolemuksellaan kenties yhtä paljon kuin hellittämättömällä
pyrkimyksellä viisauteen veti Platon Ateenan nuorukaisista jaloimmat
Akademiaansa, missä Platon koko persoonallisuutensa voimalla harjoitti
"sielujen ohjaustaitoa". Lienee kuitenkin ollut monta, jotka jättivät
hänet ja kääntyivät toisaalle, missä kansalaiseksi ja ihmiseksi näytti
helpommin voivan kehittyä. Useitten oppilaistaan sai Platon nähdä
siirtyvän puhetaidon opettajan Isokrateen kouluun, joka hänkin käsitti
toimintansa ennen kaikkea nuorisoa kasvattavaksi. Platonin mielestä ei
Isokrateen viittoma tie ollut oikea. Se, joka ei pyrkinyt herättämään
kasvateissaan todellista tietoa, ei myöskään voinut synnyttää heissä
hyveitä. Ja se, mitä Platon antaa Sokrateen Isokrateesta lausua
viimeisissä vuorosanoissaan, onkin kai käsitettävä pettymyksen
ilmaukseksi siitä, ettei Isokrates ollut täyttänyt niitä lupauksia,
joita hänen luontaiset lahjansa ja filosofinen luonteensa olivat
hänestä antaneet silloin, kun hän vielä oli nuori. Ja niin lieneekin
syvimmältään Isokrates se objekti, johon polemiikki retoriikkaa
vastaan kohdistuu, eikä jo silloin kuollut Lysias, jonka Platon on
tuonut näyttämölle vain siksi, että hänen persoonansa ja
taiteilijaominaisuutensa ulkonaisesti paremmin kuin Isokrateen
soveltuivat Platonin tarkoituksiin.

Lysias ja Sokrates edustavat vastakohtia, jotka ulottuvat kautta
aikojen. Filosofia ja retoriikka, ajatus ja puhe, sisältö ja muoto ovat
vain harvoin yhtyneet sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi. Ehkä niistä
synteeseistä, jotka nämä kaksi antiteesiä ovat synnyttäneet, on
täydellisimpiä se, jonka Platon, itse tosin olematta siitä tietoinen,
on luonut.

_Suomentaja_.



PHAIDROS.


Vuoropuhelun henkilöt:

    Sokrates
    Phaidros


SOKRATES: Rakas Phaidros, minne ja mistä?

PHAIDROS: Lysiaan,[1] Kephaloksen pojan luota, Sokrates. Olen matkalla
kävelemään kaupungin muurin ulkopuolelle. Sillä olen kuluttanut pitkän
ajan istuessani siellä aamuvarhaisesta alkaen. Noudattaen yhteisen
ystävämme, Akumenoksen[2] neuvoa teen kävelymatkani pitkin teitä. Hän
näet vakuuttaa kävelyn siellä olevan virkistävämpää kuin
kilparadoilla.[3]

SOKRATES: Siinä hän on aivan oikeassa, hyvä ystävä. Lysias oli siis --
kuten näyttää -- kaupungissa?

PHAIDROS: Kyllä, Epikrateen[4] luona, Morykhoksen[5] talossa, tässä
näin, joka on lähellä Olympolaisen (Zeun) temppeliä.[6]

SOKRATES: Mitä ajanvietettä teillä oli? Tai tietysti Lysias kestitsi
teitä puheella?

PHAIDROS: Saat sen tietää, jos sinulla on aikaa kulkea kanssani ja
kuunnella.

SOKRATES: Kuinka? Etkö luule, että minulle on, käyttääkseni
Pindaroksen[7] sanoja, kiirettäkin tärkeämpää kuulla, mitä sinulla ja
Lysiaalla on ollut sanottavaa toisillenne.

PHAIDROS: Lähde siis matkaan!

SOKRATES: Ja kerro sinä!

PHAIDROS: Tosiaankin, Sokrates, on kuunteluaihe sinulle sopiva. Sillä
puhe, jonka parissa vietimme aikaamme, koski tavallaan rakkautta.
Lysias on näet kuvannut, mitenkä jonkun kauniin nuorukaisen rakkautta
koetetaan voittaa. Valloitusyritystä ei kuitenkaan tee hänen
rakastajansa, ja siinä juuri onkin ajatuksen hienous. Hän sanoo
nimittäin, että on osoitettava suurempaa suosiota sille, joka ei
rakasta, kuin sille, joka rakastaa.

SOKRATES: Mikä jalo mies! Olisipa hän vain kirjoittanut, että tulee
enemmän suosia köyhää kuin rikasta, vanhaa kuin nuorta ja kaikkea muuta
joka soveltuu sekä minuun että useimpiin teistä. Sillä silloin
tosiaankin nämä puheet olisivat sivistäviä ja yleishyödyllisiä. Minä
puolestani olen nyt saanut sellaisen halun kuulla, että jos sinä ulotat
kävelymatkasi vaikka aina Megaraan[8] asti ja Herodikoksen[9] tavoin
kuljet kaupungin muurille saakka ja sieltä takaisin, en kuitenkaan jää
pois seurastasi.

PHAIDROS: Mitä tarkoitat, parahin Sokrates? Luuletko sinä, että minä,
joka olen oppimaton mies, voin muististani esittää, mitä Lysias,
nykyajan ihmisistä kirjoitustaidossa etevin, pitkän ajan kuluessa
rauhassa kaikilta häiriöiltä on sommitellut, tavalla, joka olisi hänen
arvoistaan. Kaukana siitä. Ja kuitenkin tahtoisin kyetä tähän paljoa
mieluummin kuin saada paljon rahaa.

SOKRATES: Hyvä Phaidros! Jollen tunne Phaidrosta, on minun täytynyt
unohtaa itsenikin. Mutta ei kumpaakaan tästä ole tapahtunut. Sillä
tiedän hyvin, että se mies kuullessaan Lysiaan puheen ei ole kuullut
sitä vain yhtä kertaa, vaan on yhä uudestaan pyytänyt tätä lukemaan sen
hänelle, jota pyyntöä tämä mielellään on noudattanut. Eikä edes tämä
ole hänelle riittänyt, vaan lopuksi on hän ottanut kirjan ja tutkinut
niitä kohtia, jotka ovat häntä enimmin miellyttäneet. Ja kun hän näin
tehden on istunut varhaisesta aamusta asti, on hän lopuksi väsynyt ja
lähtenyt kävelemään opittuaan -- kuten minä ainakin luulen, koira
vieköön -- puheen ulkoa, jollei se ole ollut kovin pitkä. Ja hän kulki
ulkopuolelle kaupungin muurin, voidakseen sitä rauhassa harjoitella. Ja
kun hän kohtasi erään, joka sairastaa halua kuulla puheita, niin hän
tuli iloiseksi hänet nähtyään, koska hän nyt luuli saavansa
haltioitumistoverin,[10] ja pyysi tätä kävelykumppanikseen. Mutta kun
puheitten lempijä käski häntä puhumaan, niin teeskenteli hän
haluttomuutta puhua. Ja kuitenkin hän lopulta, vaikkei kukaan häntä
vapaasta tahdostaan kuuntelisi, väkisin puhuisi. Pyydä siis, sinä
Phaidros, häntä heti tekemään se, minkä hän kaikissa tapauksissa pian
on tekevä.

PHAIDROS: Minun on tosiaankin parasta esittää se niin hyvin kuin voin.
Sillä näyttää siltä, ettet sinä päästä minua, ennenkuin olen sen
jollakin tavalla sinulle lausunut.

SOKRATES: Aivan oikea on tämä arvelusi minusta.

PHAIDROS: Minä teen siis niin. Sillä itse asiassa, hyvä Sokrates, en
ole mitenkään oppinut ulkoa hänen sanojaan, mutta sisällön melkein
kaikesta, minkä kautta hän sanoi rakastavan aseman eroavan sen
asemasta, joka ei rakasta, tulen kyllä pääkohdittain järjestyksessä
esittämään alusta alkaen.

SOKRATES: Kuitenkin näytettyäsi ensin, rakkaani, mitä sinulla on
vasemmassa kädessäsi vaipan alla. Minä näet aavistan, että sinulla
siellä on itse puhe. Jos niin on laita, niin ole vain siinä uskossa,
että pidän paljon sinusta, mutta suurta halua ei minulla ole, jos
kerran Lysias on läsnä, tarjoutua sinun opetettavaksesi. Kuule, näytä
se minulle!

PHAIDROS: Seis! Sinä, Sokrates, olet riistänyt minulta toivoni saada
harjoitella sinä kuulijanani. Mutta minne tahdot meidän istuutuvan
lukemaan?

SOKRATES: Poiketkaamme tästä ja käykäämme alas Ilisokselle![11] Sitten
voimme rauhassa istuutua minne hyväksi näemme.

PHAIDROS: Oivallinen sattuma, kuten näyttää, että olen avojaloin.
Sinähän olet aina niin. Nythän on erinomaisen mukavaa kulkea vedessä ja
kastella jalkojansa. Oikein se on suloista erittäinkin tähän aikaan
vuotta ja vuorokautta.

SOKRATES: Käy siis edellä ja katso samalla, minne voimme istuutua!

PHAIDROS: Näetkö tuon korkeimman plataanin tuolla?

SOKRATES: Miksen näkisi?

PHAIDROS: Siellä on varjoa ja vain kohtalainen tuuli ja nurmikko, minne
voimme istuutua, tai -- jos niin haluamme -- heittäytyä pitkäksemme.

SOKRATES: Eteenpäin siis!

PHAIDROS: Sano minulle, Sokrates, eikö täältä Ilisoksen luota kerrota
Boreaan[12] ryöstäneen Oreithyiaa.

SOKRATES: Kerrotaan kyllä.

PHAIDROS: Kenties juuri tästä paikasta? Ihanalta ainakin sekä puhtaalta
ja selkeältä näyttää vesi ja sopivalta tyttöjen leikkiin sen partaalla.

SOKRATES: Ei, vaan suunnilleen kaksi tai kolme stadionia alempaa, siltä
kohdalta, mistä pääsee joen yli Artemiin temppelin luo. Ja siellä
jossakin on Boreaan alttari.

PHAIDROS: Sitä en ole tiennyt. Mutta sano, kautta Zeun, Sokrates,
uskotko sinä, että tämä tarina on tosi.

SOKRATES: Jos olisin uskomatta, kuten nuo viisaat, en suinkaan olisi
typerä. Viisastellen minä sanoisin, että pohjatuuli oli viskannut hänet
alas läheisiltä kallioilta, kun hän leikki Pharmakeian kanssa, ja kun
hän näin oli kuollut, kerrottiin että Boreas oli hänet ryöstänyt -- tai
alas Areiopagokselta, sillä niinkin taru kerrotaan, että hänet
ryöstettiin sieltä, eikä täältä. -- Minusta, Phaidros, tuntuu kyllä
tällainen muuten hienolta, mutta siihen nähdäkseni vaaditaan taitavaa
ja uupumatonta miestä ja sen lisäksi sellaista, joka ei ole varsin
onnellisessa asemassa, ei minkään muun takia kuin sen, että hänen sen
jälkeen on käytävä korjaamaan Kentaurien[13] olemusta ja sitten
Khimairan[14] ja että hänen luokseen tulvii kaikenlaisten Gorgonien ja
Pegasosten joukko ja määrätön paljous muita käsittämättömiä ja
eriskummallisia olentoja. Ja jos joku, joka ei niihin usko, yrittää
vetää niitä kutakin todennäköisyyspiiriin, nojautuen tavalliseen moukan
viisauteen, niin kysyy se häneltä paljon aikaa. Minulla ei mitenkään
ole siihen aikaa. Ja siihen on, hyvä ystävä, syynä se, etten
delphoilaisen kirjoituksen[15] mukaan, kykene tuntemaan itseäni.
Naurettavalta tosiaan näyttää minusta tutkia muita asioita, niin kauan
kuin tämä tuntemus minulta puuttuu. Sentähden annan minä tämän jäädä
silleen ja omaksuen siitä vallalla olevan käsityksen tutkin minä, kuten
äsken sanoin, en tätä, vaan itseäni, nimittäin, olenko minä
Typhonia[16] mutkikkaampi ja pöyhkeämpi otus vai olenko kesympi ja
yksinkertaisempi olento, luonnostani osallinen jostakin jumalallisesta
ja jalosta elämänosasta. Mutta, ystävä, asiasta toiseen. Eikö tämä
ollut se puu, jonka luo sinun piti meitä viedä?

PHAIDROS: Kyllä, juuri tämä.

SOKRATES: Kautta Heran, tämähän on kaunis lepopaikka! Sillä platani
itse on hyvin tuuhealehväinen ja korkea, ja pensaston korkeus muodostaa
kauniin siimeksen ja sitäpaitsi on se täydessä kukoistuksessa, niin
että se täyttää paikan mitä ihanimmalla tuoksulla. Ja mitä suloisin
lähde platanin alla pulppuaa raittihinta vettä, jos voi luottaa
jalkaansa. Neitojen kuvapatsaista ja vihkilahjoista päättäen näyttää
tässä olevan joidenkuiden nymfien ja Akhelooksen[17] pyhäkkö. Ja
sitten, jos sallit minun siitä huomauttaa, tuntuu leppoisa tuulenhenki
tässä paikassa niin miellyttävältä ja erinomaisen suloiselta ja yhtyy
suvisena ja sointuvana heinäsirkkojen kuoroon. Kaikista ihaninta on
kuitenkin ruoho, sitä kun loivalla rinteellä kasvaa niin runsaasti,
että siihen hyvin mukavasti voi nojata päätään. Erinomainen opas olet
siis ollut, hyvä Phaidros.

PHAIDROS: Sinä ihmeellinen mies, taas osoittaudut perin kummalliseksi!
Sillä, kuten itse sanot, näytät sinä kokonaan muukalaiselta, joka antaa
kuljettaa itseään ympäri, etkä paikkakuntalaiselta. Siihen määrään sinä
kartat retkiä kaupungista ympäristöön etkä minusta ainakaan näytä
kulkevan edes kaupunginmuurin ulkopuolelle.

SOKRATES: Anna minulle anteeksi, hyvä ystävä! Sillä minä olen
opinhaluinen, eivätkä paikat ja puut voi minua missään suhteessa
opettaa, vaan ihmiset, jotka ovat kaupungissa. Mutta sinä näytät
keksineen keinon houkutellaksesi minut sieltä ulos. Sillä niinkuin
paimenet saavat nälkäiset eläimet mukaansa näyttämällä heille lehvää
tai jyviä jonkun verran, samoin sinä näytät voivan kuljettaa minua
ympäri koko Attikan ja minne muualle vain haluat, kun noin pidät
edessäni kirjakääröjä puheineen. Mutta kun minä nyt kerran olen tullut
tänne, niin aion heittäytyä pitkäkseni. Valitse sinä taas sellainen
asento, jossa luulet olevan mukavinta lukea, ja lue!

PHAIDROS: Kuule siis!

"Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että minä arvelen tämän
hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei minun
toivomukseni sen takia jää täyttymättä, etten satu olemaan rakastajasi.
Sillä nämä katuvat silloin, kun ovat tyydyttäneet himonsa, sitä hyvää,
mitä ovat tehneet. Toisilla taasen ei ole hetkeä, jolloin heidän
tarvitsisi muuttaa mieltään. Sillä he tekevät voimainsa mukaan hyvää,
eivät pakosta vaan vapaaehtoisesti, samoin kuin he parhaimmalla tavalla
saattavat pitää huolta omista asioistaan.

"Lisäksi ne, jotka rakastavat, ottavat huomioon ne puolet omista
asioistaan, mitä he ovat huonosti hoitaneet rakkauden takia ja mitä
hyvää he ovat tehneet, ja kun he lisäävät siihen sen vaivan, minkä he
ovat nähneet, arvelevat he jo aikoja sitten osoittaneensa rakastetuille
niin paljon kiitollisuutta kuin he ansaitsevat. Mutta ne, jotka eivät
rakasta, eivät voi vedota omien asioittensa laiminlyöntiin tämän takia,
eivät ottaa lukuun menneitä ponnistuksia, eivätkä syyttää sitä, että
olisivat joutuneet riitoihin omaistensa kanssa. Kun siis kaikki näin
suuret huonot puolet jäävät pois, ei jää jälelle mitään muuta
mahdollisuutta, kuin alttiisti tehdä tekoja, joilla he saattavat luulla
tekevänsä heille mieliksi. Ja edelleen, jos niitä, jotka rakastavat,
sen takia kannattaa pitää suuressa arvossa, että he sanovat olevansa
niiden parhaita ystäviä, joita he rakastavat, ja valmiita noudattamaan
rakastettujen tahtoa, vaikka he sekä sanojensa että töittensä takia
joutuvat muitten ihmisten vihoihin, niin on helppoa huomata, onko tämä
väite tosi, koska he tulevat pitämään kaikkia niitä, joihin he
myöhemmin rakastuvat, suuremmassa arvossa kuin noita edellisiä ja
ilmeisesti, jos hyväksi näkevät, tulevat tekemään näille pahaakin.
Mutta mitenkä on kohtuudenmukaista uhrata sellaista lahjaa sille, jolla
on tällainen sairaus, jota ei kukaan, olkoonpa asiantuntijakin,
saattaisi edes ryhtyä parantamaan. Sillä itsekin he myöntävät ennemmin
olevansa sairaita kuin mieleltään terveitä ja tietävänsä, että ovat
heikkojärkisiä, mutta etteivät voi päästä itsensä herroiksi. Mitenkä he
siis tultuaan järkiinsä saattaisivat arvella, että se on oikein, mitä
he tällaisessa mielentilassa tahtovat? Ja varmaankin, jos sinä
rakastajien joukosta valitsisit parhaan, saattaisi valintasi tapahtua
vain harvojen joukosta. Jos taas muitten joukosta valitsisit itsellesi
sopivimman, saattaisi vaalisi tapahtua monen joukosta. Paljoa suurempi
toivo on siis, että sinä ollessasi näiden monien joukossa löydät sen,
joka on ystävyytesi arvoinen.

"Jos sinä taas pelkäät vallitsevaa mielipidettä, sitä nimittäin, että
sinulle koituu häpeää, jos ihmiset saavat sen tietää, on tosin
todennäköistä, että ne, jotka rakastavat, uskoessaan että muut heitä
kadehtivat niinkuin he itse kadehtivat toinen toistaan, pöyhkeilevät
kertomalla ja turhamaisesti kaikille kerskumalla, etteivät heidän
ponnistuksensa ole menneet hukkaan; mutta toiselta puolen on
todennäköistä, että ne, jotka eivät rakasta, kyeten hallitsemaan
itseään, pitävät sen, mikä on parasta, parempana sitä kunniaa, minkä
ihmiset heille suovat. Edelleen moni pakostakin huomaa ja näkee,
mitenkä ne, jotka rakastavat, ajavat takaa rakastettujaan, työkseen
tätä tehden, niin että kun heidät nähdään keskustelemassa keskenänsä,
heidän silloin luullaan olevan yhdessä joko sen takia, että ovat
tyydyttäneet halunsa tai aikovat sitä tyydyttää. Mutta niitä, jotka
eivät rakasta, ei edes yritetä syyttää siitä, että ovat yhtyneet
tapaamaan toisiansa, koska tiedetään, että on välttämätöntä keskustella
jonkun kanssa, joko sitten ystävyydestä tai muuten vain huvittelun
halusta. Jos sinusta taas tuntuu peloittavalta ajatellessasi, mitenkä
vaikeata ystävyyden on olla pysyvä, ja mitenkä toisessa tapauksessa,
kun erimielisyys syntyy, molempia yhteisesti kohtaa onnettomuus, mutta
tässä tapauksessa, kun olet uhrannut sen, mikä sinulle on arvokkainta,
sinä saat kärsiä suurta vahinkoa, niin täydellä syyllä voit enemmän
pelätä niitä, jotka rakastavat. Sillä monet asiat kiusaavat heitä ja he
luulevat kaiken tapahtuvan heidän vahingokseen. Sen takia koettavat he
estää rakastettujaan kohtaamasta muita, peläten että ne, jotka ovat
hankkineet itselleen omaisuutta, varoillaan vievät heistä voiton, ja
että ne taas, jotka ovat sivistyneitä, ymmärryksellään saavuttavat
etusijan. Ja jos joku on hankkinut joitakin muita etuja, koettavat he
ehkäistä jokaisen tällaisen miehen vaikutusta. Jos he siis saavat sinut
antautumaan heidän vihoihinsa, saattavat he sinut vaille ystäviä, jos
sinä taas pidät omaa etuasi silmällä ja ajattelet paremmin kuin he,
joudut sinä riitoihin heidän kanssaan. Ne taas, jotka eivät ole olleet
rakastajia, vaan oman kuntonsa kautta ovat saavuttaneet, mitä ovat
kaivanneet, eivät saata kadehtia seuratovereitasi, vaan päinvastoin
voivat vihata niitä, jotka eivät tahdo olla tovereitasi, koska heillä
on se käsitys, että nämä halveksivat heitä, mutta että heillä
seuratovereista on hyötyä. Niinpä onkin paljoa suurempi syy toivoa,
että tällainen suhde synnyttää ystävyyttä kuin vihamielisyyttä.

"Myöskin ovat useat niistä, jotka rakastavat, ennen alkaneet tuntea
himoa ruumiilliseen nautintoon, kuin he ovat tunteneet asianomaisen
luonteenlaadun ja ne olosuhteet, joissa hän elää, niin että on
epävarmaa, vieläkö he silloin tahtovat olla heidän ystäviänsä, kun he
ovat tyydyttäneet himonsa. Mitä taas niihin tulee, jotka eivät rakasta,
ja jotka ovat näin tehneet, jo aikaisemmin oltuaan ystäviä keskenään,
niin on todennäköistä, ettei se hyvä, jota ovat kokeneet, heikennä
heidän ystävyyttään, vaan että tämä säilyy merkkinä siitä, mitä tuleva
on. Vieläpä on sinulla mahdollisuus tulla paremmaksi, jos tottelet
minua kuin jos tottelet rakastajaa. Sillä he kiittävät vastoin sitä,
mikä on parasta, mitä sinä puhut tai teet, osaksi sentakia, että
pelkäävät joutuvansa vihoihisi, osaksi sentakia, että he himonsa
takia eivät kykene paremmin ymmärtämään. Sillä seuraavanlaisia
ilmenemismuotoja on rakkaudella: ne, joilla ei ole onnea mukanaan, se
saattaa pitämään tuskallisena sitä, mikä ei tuota toisille tuskaa, ne
taas, joita onni suosii, se saattaa kohdistamaan kiitoksensa siihenkin,
mikä ei ole nautinnon arvoista. Niinpä siis tulee rakastavia paljoa
ennemmin sääliä kuin kadehtia. Jos taas noudatat minun mieltäni, niin
en ensiksikään seurustele kanssasi vain hetken nautintoa ajatellen,
vaan myös tulevaa hyötyä, en rakkauden voittamana, vaan itseni
voittaen, en pikku asioitten takia ankarasti vihastuen, vaan suurten
asiain takia hitaasti ja lievästi pahastuen, antaen anteeksi sen, mikä
ei ole tahallista ja koettaen torjua sitä, mikä on tahallista. Sillä
nämä ovat merkkejä ystävyydestä, joka on kauan kestävä. Jos taas
sinusta tuntuu siltä, ettei ystävyyssuhde voi olla luja, jollei ole
rakastunut, tulee sinun ajatella, ettemme siinä tapauksessa pitäisi
poikiamme suuressa arvossa emmekä isiämme ja äitejämme, ettei meillä
olisi uskollisia ystäviä, joita emme ole saaneet sellaisen himon takia,
vaan muitten pyrkimyksien tähden.

"Edelleen, jos tulee enimmän tehdä mieliksi niille, jotka tätä
pyytävät, niin on soveliasta myöskin mitä muihin ihmisiin tulee tehdä
hyvää, ei parhaille, vaan avuttomimmille. Sillä vapautettuina
suurimmasta pahasta tulevat he tuntemaan suurinta kiitollisuutta. Niin,
vieläpä yksityisiin pitoihinsa ei kannattaisi kutsua ystäviään, vaan
niitä, jotka kerjäävät ja ovat kunnollisen ravinnon puutteessa. Sillä
he tulevat osoittamaan kiitollisuuttaan hyväntekijöilleen, seuraamaan
heitä, saapumaan heidän ovelleen, suuresti iloitsemaan, tuntemaan mitä
syvintä kiitollisuutta ja toivottamaan heille kaikkea hyvää.

"Mutta kenties onkin soveliasta, ettei tee niille mieliksi, jotka sitä
kiihkeimmin pyytävät, vaan niille, jotka kykenevät osoittamaan suurinta
kiitollisuutta ei ainoastaan niille, jotka rakkautta kerjäävät, vaan
niille, jotka ovat sen arvoisia, ei kaikille niille, jotka tulevat
nauttimaan nuoruudestasi, vaan niille, jotka ovat valmiit antamaan
sinulle tultuasi vanhemmaksi omista hyvyyksistään, ei niille, jotka
saatuaan tahtonsa täytetyksi, ylpeilevät muitten edessä, vaan niille
jotka häveliäinä pitävät sen salaisuutena kaikilta, ei niille, jotka
vain vähän aikaa ovat innostuneita, vaan niille, jotka samalla tavoin
koko elämänsä tulevat olemaan ystäviäsi, ei niille, jotka tyydytettyään
himonsa etsivät tekosyytä riitaan, vaan niille, jotka osoittavat
hyvettään silloinkin, kun toiselta on nuoruuden kukoistus kuihtunut.
Paina siis muistiisi mitä on sanottu, ja ajattele sitä, että ystävät
nuhtelevat -- niitä, jotka rakastavat, ikäänkuin heidän harrastuksensa
olisi huonoa, mutta ettei koskaan ole kukaan moittinut niitä, jotka
eivät rakasta, siinä mielessä, että he sen takia huonosti pitäisivät
huolta itsestään.

"Mahdollisesti nyt kysyt minulta, kehoitanko minä sinua olemaan
mieliksi kaikille niille, jotka eivät rakasta. Mutta minä luulen, ettei
edes se, joka rakastaa, neuvoisi sinua samalla tavoin ajattelemaan
kaikista rakastajista. Sillä eihän tämä itse asiassa velvoita sitä,
joka rakkautta saa osakseen, yhtäläiseen kiitokseen, eikä se sinulle
ole samassa määrässä mahdollista, jos haluat pysyä toisilta
huomaamatta. Siitä ei tule koitua kenellekään vahinkoa, vaan molemmille
hyötyä.

"Minä pidän riittävänä sen, mitä olen puhunut. Jos sinä jotakin
kaipaat, jonka luulet unohtuneen, niin kysele."

Miltä tuntuu sinusta puhe, Sokrates? Eikö se tunnu olevan erinomainen
sekä muissa suhteissa että erittäinkin sanontansa puolesta?

SOKRATES: Aivan haltioittava, hyvä ystävä, niin että minun on pääni
aivan pyörällä. Ja näin on minun käynyt sinun takiasi, Phaidros, sinua
katsellessani. Sillä kasvosi näyttivät minusta säteilevän puheen
synnyttämää riemua. Ja kun minä ajattelin, että sinä paremmin ymmärrät
tällaisia asioita kuin minä, seurasin sinua ja seuratessani sinua olen
minäkin joutunut hurmioon sinun mukanasi, sinä jumalallinen ihminen!

PHAIDROS: Kas vaan! Sinusta näyttää sopivalta tällä tavoin laskea
leikkiä?

SOKRATES: Näyttääkö sinusta sitten siltä, että minä lasken leikkiä ja
etten siis ole puhunut täyttä totta?

PHAIDROS: Ei suinkaan, Sokrates. Mutta sano nyt, Sokrates,
vilpittömästi, kautta Zeun, ystävyyden suojelijan: luuletko sinä, että
kukaan toinen helleeneistä voisi samasta asiasta esittää toisia
ajatuksia, näitä suurempia ja näitä enemmän?

SOKRATES: Mitä sinä tarkoitat? Tuleeko sinun ja minun kiittää puhetta,
siltäkin kannalta, että sen sepittäjä on esittänyt asianmukaisia
ajatuksia, eikä vain siltä kannalta, että koko sanonta huolellisesti on
hiottu selkeäksi ja pyöristetyksi. Jos näet tulee näin tehdä, on minun
kai annettava myöten sinun mieliksesi, sillä minulta tämä on jäänyt
huomaamatta mitättömyyteni takia. Minä näet kiinnitin huomiotani vain
puhetaidolliseen puoleen ja se luullakseni ei itse Lysiasta olisi
tyydyttänyt. Ja nyt tuntui siltä -- jollet sinä, Phaidros, esitä
jotakin toista käsitystä -- että hän kahdesti tai kolmasti lausui saman
asian, niinkuin hänen ei olisi aivan helppoa puhua paljoa samasta
asiasta, tai kenties sentakia, ettei hän lainkaan välittänyt
tällaisesta. Ja niin tuntui hän minusta poikamaiselta tahtoessaan
osoittaa, että hän kykenee, puhuipa hän tavalla tai toisella samasta
asiasta, molemmilla tavoin puhumaan oivallisesti.

PHAIDROS: Puhut perättömiä, Sokrates. Sillä juuri tätä (sisältöä)
puheessa on erikoisessa määrässä. Sillä siitä, mitä tässä asiassa oli
paikallaan puhua, ei hän ole mitään sivuuttanut, niin ettei kukaan
koskaan saata lausua muuta, joka sisältäisi enemmän ja arvokkaampia
ajatuksia kuin ne, jotka sisältyivät hänen puheeseensa.

SOKRATES: Tätä sinun väitettäsi minä en enää voi taipua uskomaan. Sillä
muinaisten aikojen viisaat miehet ja naiset, jotka ovat näistä asioista
puhuneet ja kirjoittaneet, tulevat todistamaan minua vastaan, jos
mieliksesi myönnän sinun olevan oikeassa.

PHAIDROS: Keitä ne ovat? Ja missä sinä olet kuullut parempaa kuin tämä
on?

SOKRATES: Nyt juuri tällä hetkellä en sitä osaa sanoa. Mutta
ilmeistä on, että olen kuullut tätä joiltakuilta, joko kenties
kaunotar Sappholta tai viisaalta Anakreonilta tai joiltakin
proosakirjailijoilta. Mistä minä näin päättelen? Sinä oivallinen mies,
sydämeni on täynnä ja minä huomaan, että osaisin esittää muita
ajatuksia, jotka eivät olisi näitä huonompia. Mutta minä tiedän hyvin,
etten itsestäni ole mitään niistä keksinyt, tietoinen kun olen omasta
tietämättömyydestäni. On siis luullakseni jälellä vain se mahdollisuus,
että minä kuulemalla olen ikäänkuin astia täyttynyt vieraista
lähteistä. Mutta tylsyydestä taas olen unohtanut juuri senkin, mitenkä
ja keiltä minä olen tätä kuullut.

PHAIDROS: Oi sinä jalo mies, olet puhunut erinomaisen kauniisti! Älä
siis sano, vaikka sinua käskisinkin, keiltä ja mitenkä sinä olet tämän
kuullut, vaan tee juuri se, mistä sinä puhut! Ryhdy esittämään muuta,
joka on parempaa eikä vähäpätöisempää kuin se, mikä on tässä käärössä,
mutta pysy tästä erilläsi! Ja minä lupaan sinulle, kuten yhdeksän
arkhonttia,[18] vihkilahjana pystyttää Delphoihin kultaisen
luonnollista kokoa olevan kuvan en vain itsestäni, vaan myös sinusta.

SOKRATES: Sinä olet sangen ystävällinen ja tosiaan kultainen, Phaidros,
jos luulet minun väittävän, että Lysias koko asiaan nähden osui
harhaan, ja että on mahdollista puhua kaikkea tätä vastaan muuta. Näin
ei luullakseni saattaisi käydä edes kehnoimmalle proosakirjailijalle.
Mitä heti esimerkiksi siihen tulee, mistä nyt on puhe, niin kenenkä,
joka sanoo, että tulee tehdä ennemmin mieliksi sille, joka ei rakasta,
kuin sille, joka rakastaa, mutta jättää ylistämättä edellisen
järkevyyttä ja moittimatta jälkimäisen järjettömyyttä, vaikka tämä
juuri on välttämätöntä -- sinä sitten luulet voivan esittää jotakin
muuta? Mutta tämä tällainen on paras jättää huomioonottamatta eikä
puhujalle saa siinä tehdä vaatimuksia. Eikä keksintää tällaisessa ole
kiitettävä, vaan jäsentelyä; siinä taas, mikä ei ole välttämätöntä ja
mitä on vaikea keksiä, on jäsentelyn lisäksi kiitettävä keksintää.

PHAIDROS: Myönnän sen, mitä sanot. Sillä sinä näytät puhuneen
kohtuudenmukaisesti. Senpätakia minäkin olen tekevä näin: Minä annan
sinun lähteä siitä edellytyksestä, että se, joka rakastaa, on sairaampi
kuin se, joka ei rakasta, mutta jos sinä muuten voit esittää enemmän ja
arvokkaampaa kuin Lysias, olet sinä taltoin muovailtuna seisova
Olympiassa Kypselidien vihkilahjan[19] vieressä.

SOKRATES: Olet kiivastunut, Phaidros, siitä että olen kiusaten sinua
hyökännyt lemmikkisi kimppuun. Ja sinä luulet siis nyt, että minä
ryhdyn puhumaan jotakin, joka on taitehikkaampaa kuin hänen
viisautensa.

PHAIDROS: Mitä tähän tulee, ystävä, olet sinä joutunut yhtä vaikeaan
asemaan. Sillä puhuttava sinun nyt joka tapauksessa on sillä
tavoin kuin osaat, jottei meidän olisi pakko käyttää tuota
huvinäytelmänkirjoittajain[20] kömpelöä keinoa ja vastatessamme
toisillemme jauhaa samaa asiaa. Ja älköön sinulla olko halua pakottaa
minua sanomaan tuohon äskeiseen tapaan: "Jollen, oi Sokrates, tunne
Sokratesta, olen unohtanut itsenikin", ja: "hän halusi kyllä puhua,
mutta esteli turhamaisuudessaan." Mutta ajattele nyt sitä, ettemme
täältä lähde, ennenkuin olet puhunut mitä sanoit olevan sydämelläsi. Me
olemme täällä kahdenkesken yksinäisessä seudussa, ja minä olen
voimakkaampi ja nuorempi. Käsitä nyt kaikesta tästä, mitä tarkoitan,
äläkä mitenkään mieluummin halua puhua pakosta kuin vapaaehtoisesti.

SOKRATES: Mutta, onnellinen Phaidros, minä joudun naurunalaiseksi, jos
minä, oppimaton mies, hyvän taiteilijan jälkeen valmistautumatta puhun
samasta asiasta.

PHAIDROS: Tiedätkö, millä kannalla asiat ovat? Lakkaa nyt kursailemasta
minun edessäni. Sillä olenpa valmis sanomaan sanan, jolla pakotan sinut
puhumaan.

SOKRATES: Älä sitä kuitenkaan millään muotoa sano!

PHAIDROS: Kyllä sanon kuin sanonkin ja sanani tulevat olemaan vala.
Sillä minä vannon sinulle -- mutta kenenkä nimessä, kenenkä jumalan
nimessä? -- vai haluatko sitä -- tämän plataanin nimessä? -- että minä
varmasti en milloinkaan, jollet sinä pidä puhetta juuri tätä
(plataania) vastapäätä, tule näyttämään enkä lukemaan sinulle mitään
muuta enkä kenenkään muun puhetta.

SOKRATES: Kas vaan sinua ilkimystä, miten oivan keinon keksit
pakoittaaksesi puheita rakastavaa miestä tekemään mitä käsket!

PHAIDROS: Mistä syystä siis enää viivyttelet?

SOKRATES: En mistään, senjälkeen kuin sinä olet vannonut tämän valan.
Sillä mitenkä voisin olla tällaista juhlaravintoa paitsi?

PHAIDROS: Puhu siis!

SOKRATES: Tiedätkö, miten aion tehdä?

PHAIDROS: Missä suhteessa?

SOKRATES: Minä aion puhua silmät peitettyinä,[21] jotta voisin päästä
puheeni loppuun niin nopeasti kuin mahdollista ja jotten katsoessani
sinuun ujostuisi ja joutuisi hämilleni.

PHAIDROS: Puhu vain ja tee muissa suhteissa miten haluat!

SOKRATES: Kuulkaa siis runottaret, joko teillä on nimenne _ligeiai_[22]
(kirkkaasti laulavat) laulutapanne takia tai laulua rakastavan ligyein
(ligurien) sukukunnan mukaan, auttakaa minua aloittamaan puhetta, jota
puhumaan tämä parahin mies minua pakottaa, jotta hänen ystävänsä, joka
jo ennenkin on hänestä näyttänyt olevan viisas, nyt näyttäisi olevan
sitä vielä enemmän.

Olipa kerran poika, tai oikeammin nuorukainen, joka oli hyvin kaunis.
Ja hänellä oli sangen paljon rakastajia. Eräs heistä oli viekas mies;
sillä vaikka hän rakasti häntä yhtä paljon kuin kaikki toisetkin, oli
hän saanut pojan uskomaan, ettei rakastanut tätä. Ja kerran, kun hän
vaati tältä rakkautta, koetti hän saada hänet uskomaan, että tulee olla
ennen mieliksi sille, joka ei rakasta, kuin sille, joka rakastaa. Ja
hän puhui tähän tapaan:

Joka asiassa, rakas poika, on vain yksi lähtökohta niille, jotka
aikovat hyvin harkita asioita: tulee tietää, mitä harkinta koskee, tai
välttämättömästi osuu kokonaan harhaan. Mutta useimmilta on jäänyt
huomaamatta, etteivät tiedä jokaisen olion olemusta. Luullen siis
tietävänsä eivät he tutkistelun alussa tee asiata toisilleen selväksi,
mutta kun he ovat päässeet eteenpäin, kärsivät he tästä ansaitun
rangaistuksen; he näet eivät pääse yksimielisyyteen itsensä eivätkä
toistensa kanssa. Älköön siis minulle ja sinulle tapahtuko sitä, mistä
me toisia moitimme, vaan kun sinulla ja minulla on pohdittavana
kysymys, onko ennemmin käytävä ystävyyssuhteeseen sellaisen kanssa,
joka rakastaa, kuin sellaisen, joka ei rakasta, niin määritelkäämme
ensin yhteisymmärryksessä rakkautta, nimittäin, millainen se on ja mikä
vaikutus sillä on, ja sitä silmälläpitäen ja siihen nojautuen
ryhtykäämme tutkistelemaan, tarjoaako se hyötyä vai vahinkoa.

Että rakkaus on jotakin halua, on jokaiselle selvää, mutta tiedämme
myös, että nekin, jotka eivät rakasta, tuntevat halua kauniiseen. Mistä
siis saatamme erottaa rakastavan siitä, joka ei rakasta? Tulee edelleen
havaita, että jokaisessa meistä on kaksi hallitsevaa ja johtavaa
pyrkimystä, joita me seuraamme, minne ne meitä johtavatkin, toinen
synnynnäinen, nautintojen halu, toinen hankittu, nimittäin arvelu, joka
tähtää siihen, mikä on parasta. Nämä ovat meissä toisinaan
sopusoinnussa, mutta toisinaan ne joutuvat riitaan keskenään. Ja
silloin on milloin toinen, milloin toinen voitolla. Jos nyt arvelu
järjellisen harkinnan perusteella johtaa meidät siihen, mikä on parasta
ja jos se on voitolla, on tällä vallitsevalla tilalla nimi
kohtuullisuus. Mutta kun halu järjettömästi vetää meitä nautintoihin ja
on meissä hallitsevana, kutsutaan tätä sen valtaa hillittömyydeksi.
Mutta hillittömyys on moniniminen käsite, se kun on moniosainen ja
monenlaatuinen. Ja se näistä sen lajeista, joka sattuu olemaan
etualalla, vaikuttaa sen, että sen omistajaa nimitetään sille
kuuluvalla nimellä, joka ei suinkaan ole kaunis eikä omistamisen
arvoinen. Sillä syömiseen kohdistuvaa halua, joka voittaa parhaan
harkinnan ja muut halut, kutsutaan ahmattiudeksi ja se on myöskin
hankkiva omistajalleen samaa tarkoittavan nimityksen. Mitä taas siihen
haluun tulee, joka on yksinvaltias juomisen alalla ja joka johtaa
omistajaansa tätä tietä, niin on selvää, minkä nimityksen se saa. Ja
mitä muihin sisarnimityksiin ja sisarhalujen nimityksiin tulee, on
selvää, mikä nimitys soveltuu kulloinkin vallassa olevalle. Minkä halun
takia kaikki edellä lausuttu on sanottu, on kai jo jokseenkin selvää,
mutta kaikki on selvempää julkilausuttuna kuin lausumattomana. Sillä se
halu, joka järjettömästi voittaa oikeaan pyrkivän arvelun ja joka
tähtää kauneuden nautintoon ja jota sen sukulaishalut raskaasti
raskauttavat pyrkimyksellä ruumiiden kauneuteen, saa voittoiseksi
päästyään itse tästä raskaudesta nimen ja sitä kutsutaan
rakkaudeksi.[23]

Mutta, rakas Phaidros, näyttääkö sinusta kuten minusta itsestäni, että
olen joutunut jumalallisen innostuksen valtaan?

PHAIDROS: Varmasti, Sokrates, on ainakin epätavallinen puhetulva
vallannut sinut.

SOKRATES: Kuule siis hiljaa minua! Sillä tosiaankin näyttää olevan
jumalallinen tämä paikka, niin että sinun ei pidä ihmetellä, jos
useastikin puheen kestäessä joudun nymfien lumoihin. Sillä se, mitä nyt
lausun, ei enää ole kaukana dithyrambeista.

PHAIDROS: Olet aivan oikeassa.

SOKRATES: Tähän olet sinä syypää. Mutta kuule edelleen, sillä kukaties
voisi se, mikä lankeaa päälleni, hävitä tiehensä. Siitä kuitenkin
pitäköön jumala huolen, meidän on jälleen puheessamme käännyttävä pojan
luo.

Hyvä, paras ystävä! Se siis, mikä on käsiteltävänämme, on nyt lausuttu
ja määritelty, ja tätä silmälläpitäen esittäkäämme, mitä on jäljellä:
mitä hyötyä tai vahinkoa siitä, joka rakastaa, tai siitä, joka ei
rakasta, todennäköisesti sille koituu, joka tekee heille mieliksi?

Sen, jota himo hallitsee ja joka on nautinnon orja, on välttämättä
koetettava saattaa se, jota hän rakastaa, mieluisimmaksi itselleen.
Mutta himosta sairaalle on kaikki suloista, joka ei tee vastarintaa,
mutta väkevämpi tai tasavertainen vastenmielistä. Senpä takia ei
rakastaja mielellään siedä sitä, että lemmikki on häntä parempi tai
hänen vertaisensa, vaan pyrkii aina tekemään hänet heikommaksi ja
huonommaksi. Heikompi taas on oppimaton viisasta, pelkuri urhoollista,
puhetaidoton puhetaitoista, hitaasti ajatteleva ajatuksiltaan nopeata.
Kun niin paljon ja vielä enemmän huonoja ominaisuuksia syntyy
rakastetun mielessä ja on siellä jo myötäsyntyneinä, niin on rakastajan
pakko toisista iloita, toisia taas pyrkiä kehittämään, tai muussa
tapauksessa menettää hetken nautinto. Hänen on pakko olla kateellinen
ja pysyttämällä lemmikkiä erillään monesta muusta hyödyllisestäkin
seurasta, mikä häntä enimmän kehittäisi mieheksi, aiheuttaa suurta
vahinkoa, suurinta kuitenkin pysyttämällä lemmikkiä erillään
sellaisesta, mikä häntä kehittäisi niin ymmärtäväiseksi kuin
mahdollista. Tätä taas on jumalallinen viisauden harrastus (filosofia),
josta rakastajan on pakko pitää lemmikkinsä kaukana, koska hän kovasti
pelkää joutuvansa halveksituksi. Ja muutenkin on hänen pakko keksiä
keinoja, jotta rakastaja olisi kaikessa tietämätön ja kaikessa ottaisi
ohjetta rakastajasta. Tällaisena hän kyllä lienee toiselle mitä
mieluisin, mutta itselleen mitä suurimmaksi vahingoksi. Sielun kannalta
katsoen ei siis rakkautta tunteva mies millään tavoin ole hyödyllinen
holhooja ja seuralainen.

Tämän jälkeen on katsottava, miten taas se, joka on tullut pakoitetuksi
tavoittelemaan miellyttävää hyvän asemasta, vaalii sen ruumiin tilaa ja
hoitoa, jonka herraksi hän on tullut. Silloin osoittautuu, että hän
etsii velttoa, ei karaistunutta, ei sellaista, joka on kasvanut
kirkkaan auringon valossa, vaan sellaista, joka on kasvanut synkässä
varjossa, joka on kokematon miesmäisissä voimankoetuksissa ja ankarissa
ponnistuksissa ja tottunut veltostuneeseen ja epämiehekkääseen
elämäntapaan, joka koristautuu vierain värein ja koristuksin omien
puutteessa ja joka harrastaa kaikkea muuta, mikä läheisesti tähän
kuuluu. Tämä on tunnettua eikä sitä kannata pitemmälle selvitellä, vaan
rajoitumme vain yhteen pääkohtaan ja siirrymme sitten toiseen asiaan:
tällainen ruumis herättää sodassa ja kaikissa muissa tärkeissä
tilanteissa vihollisissa rohkeutta, mutta ystävissä ja rakastajissa
itsessään pelkoa. Tämä jätettäköön nyt tunnettuna sikseen.

Tämän jälkeen on esitettävä, mitä hyötyä tai vahinkoa rakastavan seura
ja holhonta tuottaa omaisuudellemme. Nyt on ilmeistä jokaiselle, mutta
erittäinkin rakastajalle, että hän toivoisi ennenkaikkea rakastetulta
puuttuvan rakkaimman, suopeimman ja jumalallisimman omaisuuden. Sillä
hän näkisi mielellään, että hän menettäisi isän, äidin, omaiset ja
ystävät, koska nämä hänen mielestään häiritsevät ja moittivat
suloisinta yhteyttä hänen kanssaan. Mutta jos hänellä on omaisuutta
joko kullassa tai jossakin muussa tavarassa, ei häntä hänen mielestään
ole helppo valloittaa eikä valloitettuna helppo käsitellä. Tästä siis
on se aivan välttämätön seuraus, että rakastaja kadehtii lemmikkiä, jos
hänellä on omaisuutta, ja iloitsee, kun se häviää. Vielä sen lisäksi
rakastaja mahtaa toivoa, että lemmikki niin pitkän ajan kuin
mahdollista on naimaton, lapseton ja koditon, haluten mitä kauimmin
nauttia tuota hänelle niin suloista hedelmää.

Onpa vielä muutakin pahaa, mutta joku haltia on enimpään sekoittanut
hetkellistä nautintoa. Niinpä imartelijaankin, kamalaan otukseen ja
suuren tuhon tuojaan, on luonto sekoittanut lahjan tuottaa nautintoa,
eikä aivan epähienoakaan. Hetairaa voisi myös moittia vahingolliseksi
ja useita muita olentoja ja asioita, joilla kuitenkin on se ominaisuus,
että ne hetkisen ovat mitä suloisimmat. Mutta lemmikille on rakastaja
vielä sen lisäksi, että on turmiollinen, jokapäiväisessä
kanssakäymisessä jotakin kaikkein vastenmielisintä. Sillä jo vanha
sananlasku sanoo samanikäisten toisiaan huvittavan. Samanikäisyys näet
johtaa samanlaisiin nautintoihin ja herättää tämän yhtäläisyyden kautta
ystävyyttä. Ja sittenkin seurustelu samanikäisten kesken herättää
kyllästymystä. Edelleen sanotaan pakon kaikessa tuntuvan kaikille
raskaalta, ja pakkoa taas on erikoisesti iän erilaisuuden lisäksi
rakastajan suhteessa lemmikkiin. Sillä ollen vanhempi hän
seurustellessaan nuoremman kanssa ei tahdo tästä erkaantua päivin eikä
öin, vaan häntä hallitsee vastustamaton intohimo, joka häntä johtaa
aina lahjoittaen hänelle nautintoja, antaen hänen nähdä, kuulla ja
kosketella sekä kaikin aistein aistita rakastettuaan, niin että hän
hellittämättä nautinnolla häntä palvelee. Mutta mitä lohdutusta tai
mitä nautintoja saattaa hän tuottaa rakastetulle, voidakseen estää
tätä, joka yhtä pitkän ajan saa olla hänen seurassaan, joutumasta
äärimäisen inhon valtaan, kun hän saa nähdä jo iäkkäät, nuoruuden
kukoistuksen menettäneet kasvot, ja muuta, mitä tähän ilmiöön liittyy,
minkä kuvailemistakaan ei ole nautinto kuulla, saati sitten
todellisuudessa alituisen pakon alaisena joutua sen kanssa
kosketuksiin, kun häntä kaikessa ja kaikilta epäluuloisesti
vartioidaan, kun hän saa kuulla sopimattomia ja liioittelevia
kiitossanoja ja samalla tavoin haukkumasanoja, jotka selvänkään suusta
lähteneinä eivät ole siedettäviä, mutta juopuneen lausumina ovat,
puhumattakaan siitä, että ovat sietämättömiä, häpäiseviä, sen
rivouksien höystämän ja ruokottoman puhetavan takia, jota tämä käyttää.

Niin kauan kuin hän rakastaa, on hän turmiollinen ja vastenmielinen, ja
lakattuaan rakastamasta, hän on uskoton vastaisuuteen nähden, jota
varten hän monin valoin ja rukouksin teki monia lupauksia ja näin
vaivoin sai toisen sietämään silloista vaivalloista yhdessäoloa, etujen
toivossa. Mutta silloin kun hänen pitäisi täyttää lupauksensa, onkin
hän vaihtanut itsessään hallitsijaa ja esimiestä, rakkauden ja
hulluuden sijaan saavuttanut järkevyyden ja mielen terveyden ja on
lemmikkinsä huomaamatta tullut toiseksi ihmiseksi. Mutta tämä vaatii
korvausta entisestä, muistuttaen häntä siitä, mitä on tehty ja puhuttu,
siinä uskossa, että hän keskustelee saman ihmisen kanssa. Toinen taas
ei ujoudesta rohkene sanoa, että hänestä on tullut toinen mies eikä
tiedä, miten täyttää järjettömän valtakauden aikuiset valat ja
lupaukset, kun hän nyt on tullut järkeväksi ja mieleltään terveeksi,
jottei hän tekemällä kuten entinen itsensä tulisi sen kaltaiseksi ja
jälleen samaksi. Pakolainen hänestä tulee tämän johdosta, ja
pakotettuna syömään sanansa entinen rakastaja, liuskan pudottua
toisella tavalla[24] (onnen käännyttyä) saa vaihtaa osaa ja pötkiä
tiehensä. Toinen tulee pakotetuksi ajamaan häntä takaa kiukuissaan ja
manaten, oivaltamatta, miten koko asia alusta alkaen on, nimittäin
ettei hänen milloinkaan tulisi olla mieliksi sille, joka rakastaa ja
pakosta on järjetön, vaan paljon ennemmin sellaiselle, joka ei rakasta
ja on järkevä; että hänen muussa tapauksessa olisi pakko antautua
epäluotettavalle, ärtyisälle, kateelliselle, epämiellyttävälle,
omaisuudelle turmiolliselle ja ruumiin hyvinvoinnille turmiolliselle,
mutta ennen kaikkea sielun kehitykselle turmiolliselle. Ja sitähän
arvokkaampaa ei tosiaankaan ole eikä koskaan tule olemaan ihmisillä
eikä jumalilla. Tätä tulee siis, poika, miettiä ja tuntea rakastajan
ystävyys: ettei siihen liity hyväntahtoisuutta vaan että se tähtää
tyydytykseen kuten ruuan halu.

"Kuin sudet lampaita lempivät niin myös lempijät poikaa".[25]

Tässä se on, Phaidros. Enää et saa kuulla minun puhuvan pitemmälti,
vaan olkoon puhe nyt lopussa.

PHAIDROS: Ja minä kun luulin, että sinä olit vasta puolivälissä ja että
sinä tulisit puhumaan samaa siitä, joka ei rakasta, mitenkä hänelle
tulee ennemmin olla mieliksi, ja osoittamaan kaikki ne edut, mitä
hänellä puolestaan on. Miksi siis lopetat nyt jo, Sokrates?

SOKRATES: Etkö ole huomannut, miekkonen, että jo lausun heksametrejä,
enkä enää dithyrambeja, ja näin teen moittiessani. Jos minä nyt alan
kiittää tuota toista, niin mitä luuletkaan minun sepittävän? Tiedätkö
sinä, että nymfit, joiden uhriksi sinä olet minut vakaasta aikomuksesta
heittänyt, saattavat minut kerrassaan haltioihini. Sanon siis yhdellä
sanalla, että yhtä paljon kuin toisessa on sitä, mistä sitä moitimme,
yhtä paljon on toisessa aivan päinvastaista, hyvää. Ja mitä pitkistä
puheista? Sillä molemmista on kyllin sanottu. Ja saakoon nyt esitelmäni
sen kohtalon kuin se ansaitsee! Minä menen tämän joen ylitse ja lähden
pois, ennenkuin sinä ehdit pakottaa minua johonkin vielä suurempaan
juttuun.

PHAIDROS: Älä vielä ainakaan, Sokrates, ennenkuin helle on ohitse! Vai
etkö näe, että nyt on puolipäivä, n.s. auringon kiintokohta? Jääkäämme
tänne keskustelemaan siitä, mitä on puhuttu; niin pian kuin ilma
viilenee, lähdemme.

SOKRATES: Jumalallinen olet sinä, Phaidros, suhtautumisessasi
puheisiin, aivan yksinkertaisesti ihmeellinen. Minä luulen näet, että
kaikista, joita sinun elämäsi aikana on pidetty, ei kukaan ole saanut
useampia syntymään kuin sinä, joko sinä sitten itse olet niitä pitänyt
tai jollakin erikoisella tavalla pakottanut toisia niitä pitämään.
Thebalaista Simmiasta[26] en ota lukuun. Kaikista muista olet vahvasti
voitolla. Nytkin sinä taas näytät aiheuttaneen sen, että yksi puhe
pidetään.

PHAIDROS: Et ainakaan mitään sotaa julista minulle. Mutta miten ja mikä
puhe nyt syntyy?

SOKRATES: Kun minä, hyvä ystävä, olin aikeissa kulkea joen poikki, niin
ilmestyi minulle haltiani[27] ja tavallinen ennemerkki -- se pidättää
minua aina siitä, mitä aion tehdä -- ja olin kuulevinani sieltä äänen,
joka ei salli minun poistua, ennenkuin olen puhdistautunut, ikäänkuin
olisin jotakin rikkonut jumaluutta vastaan. Olen kyllä ennustaja, en
tosin erikoisen pätevä, vaan kuten lukutaidossa kehnot, noin vain
omiksi tarpeikseni. Selvästi minä jo huomaan syntini. Onhan toki
sielussakin, hyvä ystävä, jokin määrä ennustuskykyä. Sillä jo kotvan
aikaa minun puhuessani on jokin herättänyt minussa levottomuutta ja
minä pelkään melkein, kuten Ibykos[28] sanoo, että minä ostaisin
kunniaa ihmisiltä tekemällä jotakin syntiä jumalia vastaan. Mutta nyt
olen huomannut rikokseni.

PHAIDROS: Mitä sinä sitten tarkoitat?

SOKRATES: Hirveän puheen, Phaidros, olet sekä sinä itse tänne
kuljettanut että pakottanut minut pitämään.

PHAIDROS: Mitenkä niin?

SOKRATES: Yksinkertaisen ja jossakin määrin jumalattoman. Ja mikä
saattaisi olla hirveämpää kuin tämä.

PHAIDROS: Ei mikään, jos sinä vain puhut totta.

SOKRATES: Kuinka? Etkö pidä Erosta Aphroditen poikana ja jumalana?

PHAIDROS: Niin ainakin sanotaan.

SOKRATES: Mutta niin ei sano Lysias, eikä sinun puheesi, joka
esitettiin sinun taikomasi minun suuni kautta. Mutta jos Eros on --
kuten hän todella on -- jumala tai jotakin jumalallista, ei hän voi
olla mitään pahaa. Äskeiset puheet taas puhuivat hänestä, ikäänkuin hän
olisi sellainen. Siinä ne siis tekivät syntiä Erosta vastaan, ja
sitäpaitsi oli niiden yksinkertaisuus aika hupaisaa, ne kun lausumatta
mitään tervettä tai totta pöyhkeilevät ikäänkuin jotakin olisivat, jos
ne todella ovat saaneet joitakuita ihmispahasia uskomaan ja
saavuttaneet arvonantoa heidän keskuudessaan. Minun on siis, hyvä
ystävä, puhdistauduttava. Niille, jotka erehtyvät jumalia koskevassa
perimätiedossa, on vanha puhdistuskeino, jota Homeros ei tosin
tuntenut, mutta kyllä Stesikhoros.[29] Sillä kun häneltä oli riistetty
silmien valo, sentakia että oli herjannut Helenaa, ei hän ollut
tietämättä sen aihetta kuten Homeros, vaan ollen Musain lemmikki, tunsi
syyn ja runoili heti:

    Ei oo tosi tää sana varmaan.
    Et astunut laivoihin kannellisiin,
                  et saapunut linnahan Troian,

ja kun hän oli sepittänyt koko tuon niin kutsutun Peruutuslaulun
(Palinodian) sai hän heti näkönsä jälleen. Juuri tässä aion minä olla
viisaampi kuin nuo molemmat. Sillä ennenkuin olen saanut mitään kärsiä
herjauksesta Erosta vastaan, koetan minä omistaa hänelle peruutuksen
paljain päin, enkä kuten silloin ennen ujoudesta verhotuin kasvoin.

PHAIDROS: Mitään tätä suloisempaa, Sokrates, et minulle voisi sanoa.

SOKRATES: Huomaathan sinä, hyvä Phaidros, mitä hävyttömyyksiä nuo
molemmat puheet lausuivat, sekä tämä äskeinen että kääröstä luettu.
Sillä jos joku luonteeltaan jalo ja lempeä mies, joka rakastaa tai
joskus ennen on rakastanut toista samanluonteista, kuulisi meidän
väittävän, että rakastajat pikkuasioitten takia synnyttävät suuria
riitoja ja ovat kateellisia ja vahingollisia lemmikille, niin mitenkä
voit olla uskomatta, että hän luulee kuulevansa sellaisia, jotka ovat
kasvaneet merimiesten parissa ja jotka eivät koskaan ole nähneet jaloa
rakkautta ja että hän ei lähestulkoonkaan yhdy meihin siinä, mistä me
Erosta moitimme?

PHAIDROS: Mahdollisesti, kautta Zeun, on niin, Sokrates.

SOKRATES: Minä häpeän tätä ja pelkään Erosta ja siksi minä haluan
makealla sanalla ikäänkuin huuhtoa pois suolan maun korvista. Ja sen
neuvon minä myös annan Lysiaalle, että mitä nopeimmin kyhää puheen
siitä, että tulee muuten samanlaisissa olosuhteissa ennemmin tehdä
mieliksi sille, joka rakastaa, kuin sille, joka ei rakasta.

PHAIDROS: Ole varma siitä, että niin on käyvä! Sillä kun sinä olet
puhunut rakastajan ylistystä, on minun ihan pakko pakottaa Lysiasta
kirjoittamaan puhe taas tästäkin.

SOKRATES: Sen minä uskon, niin kauvan kuin pysyt sinä, mikä sinä olet.

PHAIDROS: Puhu siis nyt rohkeasti!

SOKRATES: Missähän on poika, jolle minä puhuin? Hänen pitäisi kuulla
tämäkin, jottei hän sitä kuulematta ehtisi tekemään sille mieliksi,
joka ei rakasta.

PHAIDROS: Hän on aina aivan lähelläsi, kun sinä vain haluat.

SOKRATES: Tiedä siis, kaunis poika, että edellinen puhe oli
myrrinusilaisen miehen, Pythokleen pojan, Phaidroksen. Se, jonka nyt
aion esittää, on himeralaisen Stesikhoroksen, Euphemoksen pojan.[30] Se
on esitettävä seuraavasti: Ei ole tosi se puhe,[31] joka väittää, että
silloinkin, kun on olemassa joku, joka rakastaa, ennemmin tulee olla
sille mieliksi, joka ei rakasta, sentakia että edellinen on hullu,
jälkimäinen taas terve mieleltään.[32] Jos asia olisi yksinkertaisesti
niin, että hulluus on pahaa, olisi tämä väite paikallaan. Mutta nyt
tulevatkin meille suurimmat hyvyydet hulluudesta, joka annetaan
jumalallisena lahjana. Sillä Delphoin naisprofeetta[33] ja Dodonan[34]
papittaret ovat hulluudessaan tehneet Hellaalle sekä yksityisten että
valtioiden asioissa useita kauniita tekoja, mutta täydessä järjessään
ollen vähäisiä tai ei mitään. Ja jos me puhuisimme Sibyllasta ja
kaikista muista, jotka jumalallisella ennustustaidollaan ovat useille
edeltäpäin julistaneet tulevia asioita ja siten auttaneet heitä monessa
kohden menettelemään oikein, niin kävisimme pitkäveteisiksi puhuessamme
sellaista, mikä on jokaiselle tuttua. Se kuitenkin ansaitsee
mainitsemista, että entisajan miehistä ne, jotka määräsivät nimitykset,
eivät pitäneet hulluutta (maniaa) häpeällisenä eikä häpeänä. Sillä
eivät he siinä tapauksessa olisi sovittaneet juuri tätä nimitystä
kauneimpaan taiteeseen, jonka avulla tulevaisuutta arvostellaan, ja
kutsuneet sitä _manike'ksi_ (hullaantumistaidoksi), vaan koska he
pitivät sitä kauniina, joka kerta kun se syntyy jumalallisen
sallimuksen kautta, ovat he antaneet tämän nimen. Mutta nykyajan
ihmiset ovat mauttomasti tunkeneet väliin t:n ja kutsuneet sitä
_mantike'ksi_[35] (ennustustaidoksi). Niinpä ovat he nimittäneet
ymmärtäväisten ihmisten tulevaisuudentutkimusta, joka on nojautunut
lintuihin ja muihin merkkeihin, he kun ajattelulla hankkivat
inhimilliselle arvelulle järkeä ja tietoa, _oionoistike'ksi_, jota
uudemman ajan ihmiset komeillen venyttämällä o:ta oo:ksi kutsuvat
_oioonistiké'ksi_. (linnunkatsontataidoksi). Niin paljoa pyhempi ja
arvokkaampi kuin ennustustaito on linnunkatsontataitoa, sekä nimi nimeä
että toimi tointa, niin paljoa tervejärkisyyttä kauniimman todistavat
entisajan ihmiset hulluuden olevan, tuon jumalien lahjan niin paljoa
kauniimman ihmisavua. Vieläpä suurimmista taudeista ja kärsimyksistä,
jotka joidenkuiden muinaisten jumalien tuomioitten johdosta ovat
levänneet muutamien sukujen yllä, on hulluus, asetuttuaan asumaan
ihmisiin ja ennustettuaan heille tulevia asioita, vapauttanut ne,
joiden on tullut saada vapautus. Se on näet turvautunut jumalien
rukoilemiseen ja palvomiseen -- ja sitä tietä päästyään osalliseksi
puhdistus- ja vihkimenoista saattanut sen, joka on siitä osallinen,
nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden turvalliseksi, löytämällä sille,
joka on oikealla tavalla hullu ja haltioissaan, vapautuksen nykyisistä
onnettomuuksista. Kolmas laji innoitusta ja hulluutta, nimittäin se,
joka on kotoisin runottarista, valtaa hennon ja puhtaan sielun, ja
innostaa ja kiihoittaa sitä juhlalauluihin ja muuhun runouteen ja
kasvattaa jälkeentulevia ihannoimalla tuhansia esi-isien töitä. Ken
taas ilman runotarten suomaa hulluutta saapuu runouden oville, luullen
että hän pelkän taidon nojalla on kehittyvä aidoksi runoilijaksi, on
itse jäävä vihkimättömänä epätäydelliseksi ja tämän, terveesti
ajattelevan, runous jää varjoon hulluuden täyttämien luoman runouden
rinnalla.

Näin paljon ja vielä useampia jumalista lähtevän hulluuden kauniita
tekoja saatan esittää, niin että meidän ei pidä pelätä juuri tätä,
älköönkä meitä hämmentäkö joku puhe, joka peloittaa meitä sillä, että
tulee ystäväksi valita mieluummin terveesti ajatteleva kuin
hurmiotilassa oleva. Vaan vasta sitten saakoon tämä puhe
voitonpalkinnon, jos se edellisen lisäksi voi osoittaa, että jumalat
eivät lähetä rakkautta hyödyksi rakastavalle ja rakastetulle. Meidän
taas on todistettava vastakohta, että tällainen hulluus annetaan
jumalien taholta mitä suurimmaksi onneksi. Mutta tämä todistus on oleva
rikkiviisaista epäluotettava, viisaista luotettava. Ensinnäkin tulee
saada oikea tieto sielun sekä jumalallisesta että inhimillisestä
luonnosta tutkimalla sitä, mitä se kokee ja tekee. Todistelun alku on
seuraava:

Jokainen sielu on kuolematon.[36] Sillä se, mikä iäti liikkuu, on
kuolematonta. Mutta sen elämä, joka liikuttaa jotakin muuta ja jonka
jokin muu panee liikkeeseen, loppuu, koska sen liikekin pysähtyy. Vain
se, mikä liikuttaa itseään, ei milloinkaan lakkaa liikkumasta, koska se
ei jätä itseänsä, vaan on kaikelle muullekin, mikä liikkuu, liikkeen
lähde ja alku. Alku taas on jotakin syntymätöntä. Sillä alustahan
täytyy kaiken syntyväisen syntyä, mutta sen ei mistään. Sillä jos alku
syntyisi jostakin, ei se enää olisi alku. Mutta koska se on jotakin
syntymätöntä, täytyy sen olla myös jotakin häviämätöntä. Sillä jos alku
häviää, ei se itse enää voi milloinkaan syntyä mistään, eikä siitä voi
syntyä muuta, koska kerran kaiken tulee syntyä alusta. Näin on siis
liikunnon alku se, mikä itseänsä liikuttaa. Ja sen ei ole mahdollista
hävitä eikä syntyä, tai silloin koko taivas ja koko maailma luhistuisi
ja seisoisi paikallaan eikä niillä olisi mitään, mikä panisi ne
liikkumaan ja saisi ne syntymään. Kun kuolemattomaksi on osoittautunut
se, mikä itsestänsä liikkuu, ei kenenkään tarvitse hävetä, joka
selittää sielun olemuksen ja käsitteen juuri täksi, Sillä jokainen
ruumis, jolle liikkuminen tulee ulkoapäin, on sieluton, se taas, jolle
se tulee sisältä, siitä itsestään, on sielullinen, koska tämä on sielun
luonne. Jos asian laita siis on se, että se mikä panee itsensä
liikkeeseen, ei ole muuta kuin sielu, täytynee sielun olla jotakin
syntymätöntä ja häviämätöntä.

Riittäköön tämä sielun kuolemattomuudesta. Sen olemuksesta on sanottava
seuraavasti: Vaaditaan joka tapauksessa aivan jumalallista ja laajaa
esitystä osoittamaan millainen se on, mutta inhimillinen ja lyhyempi
voi selittää, mihin sitä voi verrata. Näin me nyt tahdomme asian
esittää. Verrattakoon sitä siivekkään valjakon ja ajomiehen
yhdistyneeseen voimaan. Jumalien hevoset ja ajomiehet ovat kaikki itse
hyviä ja hyvistä syntyisin, mutta muilla on kaikki sekoitettua.
Ensiksikin ohjaa meidän ohjaajamme valjakkoa, sitten on hevosista
hänellä toinen kaunis ja hyvä ja sellaisista syntyisin, toinen taas
päinvastainen ja päinvastaisista syntyisin. Vaikeata ja vaivalloista on
sentähden pakostakin ohjata sitä, mikä meissä on.

Mutta nyt on koetettava selittää, mistä johtuvat nimitykset kuolevainen
ja kuolematon olento. Kaikki mikä on sielua, vallitsee kaikkea
sielutonta ja kulkee halki koko taivaan esiintyen milloin toisessa,
milloin toisessa hahmossa. Jos sielu on täydellinen ja siivekäs,[37]
liikkuu se korkeimmissa ilmapiireissä ja hallitsee koko maailmaa. Se
taas, joka on kadottanut siipensä, ajelehtii sinne tänne, kunnes se
osuu johonkin kiinteään, jonne se asettuu asumaan, pukeutuen maiseen
ruumiiseen, joka näyttää itseään liikuttavan sen voimasta. Tämä
kokonaisuus, sielu ja ruumis yhdistyneenä, on saanut nimen elävä olento
ja liikanimen kuolevainen. Nimitys kuolematon taas ei johdu mistään
järjellisesti perustellusta syystä, vaan sekä näkemättä että kylliksi
käsittämättä jumalaa me kuvittelemme sitä joksikin kuolemattomaksi
olennoksi, jolla on sielu ja jolla on ruumis, ja nämä iäisesti
yhtyneinä. Tämä olkoon nyt ja sanottakoon sillä tavoin kuin se on
jumalalle rakasta! Mutta käykäämme etsimään syytä siipien häviämiseen,
miksi ne putoavat sielusta. Se on suunnilleen seuraava:

Siivellä on luonnostaan kyky viedä ylös sitä, mikä on painavaa, ja
kohottaa sitä korkeuksiin, missä jumalien suku asuu, ja kaikesta
ruumiillisesta on se enimmin osallista siitä, mikä on jumalallista. Se,
mikä on jumalallista, on kaunista, viisasta, hyvää ja kaikkea muuta
tällaista. Tämä kasvattaa ja kehittää sielun siipiä, mutta mikä on
häpeällistä, huonoa ja yleensä vastakkaista äsken mainitulle, riuduttaa
niitä ja tuhoaa ne. Suuri hallitsija taivaassa, Zeus, ajaa siivekkäitä
vaunuja ja kulkee ensimäisenä järjestäen kaikki ja pitäen kaikesta
huolta, ja häntä seuraa jumalien ja haltiain sotajoukko, järjestettynä
yhteentoista osastoon. Sillä Hestia[38] yksin jää jumalien asuntoon,
muista taas kaikki ne, jotka on luettu kahdentoista lukuun, kulkevat
johtavina jumalina edellä, kukin siinä järjestyksessä kuin hänelle on
määrätty. Nyt on paljon autuaallisia näköaloja ja kulkuteitä taivaan
piirin sisäpuolella, joita kohti autuaitten jumalien suku kääntyy
jokaisen suorittaessa omaa tehtäväänsä. Joka kulloinkin tahtoo ja voi,
saa seurata. Sillä kateus asustaa ulkopuolella jumalien piirin. Aina
taas kun he menevät aterialle tai kemuihin, kulkevat he jyrkästi
ylöspäin kohti taivaanlaen ylintä kohtaa. Jumalien vaunut, jotka
tasapainossaan ovat helposti ohjattavia, kulkevat helposti, mutta muut
vain vaivoin. Sillä pahuuden vaivaama hevonen painuu alas, jolleivät
ohjaajat ole sitä kauniisti kasvattaneet, vaipuen maata kohti ja painaa
vaunuja mukanaan, ja siitä johtuu sielulle äärimäisiä ponnistuksia ja
taisteluita. Kuolemattomiksi kutsutut sielut taas saavuttuaan
korkeimmalle huipulle kulkevat sen ulkopuolelle ja pysähtyvät taivaan
selälle; ja heidän siellä seistessään kuljettaa kiertoliike heitä
ympäri, ja he saavat nähdä sen, mitä on taivaan ulkopuolella.

Ylitaivaallista paikkaa ei ole kukaan täkäläinen runoilija laulanut
eikä ole milloinkaan laulava sen arvon mukaisesti. Mutta se on
seuraavanlainen: (On näet uskallettava lausua totuus, erittäinkin kun
puhuu totuudesta.) Värittömän, muodottoman ja näkymättömän todellisesti
olevaisen olemuksen voi havaita ainoastaan sielun ohjaaja, järki, ja
tämän tosiolevan ympärillä on tämä paikka sillä, mikä kuuluu
todelliseen tietoon. Kun siis jumalan ymmärrys saa ravintonsa järjestä
ja tiedosta -- ja samoin jokaisen sielun ymmärrys, joka vain on
vastaanottavainen sille, mikä on oikeata -- niin se nähtyään jonkun
ajan päästä olevaisen riemuitsee ja saa ravintoa ja onnea toden
katselemisesta, kunnes kiertoliike vie sen samaan paikkaan (mistä se on
lähtenyt). Kiertomatkallaan saa se nähdä itse oikeamielisyyden,
kohtuullisuuden, tiedon, ei sitä, jolla on synty, ei sitä, joka on
milloin millaistakin riippuen siitä, mitä se koskee siitä, mitä me nyt
kutsumme todeksi, vaan sen tiedon, joka on siinä, mikä on todellisesti
olevaista. Ja kun se samalla tavoin on muutenkin saanut nähdä
todellisesti olevaisen ja siitä nauttinut, laskeutuu se jälleen sisälle
taivaaseen ja palaa kotiin. Ja kun se on saapunut kotiin, asettaa
ajomies hevoset seimen luo, heittää heidän eteensä ambrosiaa ja juottaa
niitä sen jälkeen nektarilla.

Tämä on jumalien elämää. Mitä muihin sieluihin tulee, niin se, joka
parhaiten seuraa jumalaa ja on enimmän hänen kaltaisensa, kohottaa
ajajan päätä ulkopuoliseen avaruuteen ja kulkee sen mukana
kiertoretken, mutta hevoset häiritsevät sitä ja se voi tuskin nähdä
olevaisen. Toinen taas milloin nousee, milloin laskee ja hevosten
vallattomuuden takia osan näkee, osaa ei. Kaikki muut sielut tosin
seuraavat pyrkien ylöspäin, mutta siihen kykenemättöminä ne ajelehtivat
alemmissa piireissä tallaten ja tuuppien toisiaan, toisen yrittäessä
päästä toisen edelle. Näin syntyy hälinää, kiistaa ja hikoilua
äärimäisessä määrin ja ohjaajien kehnouden takia useat tulevat
raajarikkoisiksi, useilta taas taittuu paljon sulkia, ja kaikki
palaavat paljon vaivaa nähtyään tulematta vihityiksi olevaisen
katselemiseen, ja palattuaan on heillä ravintona pelkkä arvelu,[39] ja
tuo suuri into päästä näkemään, missä totuuden kenttä on, johtuu juuri
siitä, että siellä olevalta niityltä tulee sielun parhaalle osalle
sopiva ruoka ja siipien luontainen voima, jolla sielu kohoaa ylös, saa
siitä ravintoa. Ja Adrasteian[40] laki on tämä, että jokainen sielu,
joka tultuaan jumalan seuralaiseksi näkee jotakin siitä, mikä on totta,
on toiseen kiertokulkuun saakka oleva vahingoittumattomana, ja jos se
voi aina näin tehdä, aina vahingosta vapaana. Mutta kun se voimatta
seurata ei tätä näe vaan joutuneena johonkin onnettomuuteen täyttyy
unohduksesta ja huonoudesta ja niin käy painavaksi ja painavaksi
käytyään menettää siipensä ja putoaa maahan, silloin on voimassa laki,
ettei sitä ensi syntymässä istuteta mihinkään eläimelliseen luontoon,
vaan se, joka on nähnyt enimmän, joutuu sellaisen miehen siemeneen,
josta on tuleva viisauden tai kauneuden rakastaja tai runotarten ja
rakkauden palvoja; seuraava joutuu lainkuuliaisen tai sotaisan ja
hallintakykyisen kuninkaan siemeneen; kolmas valtiomiehen, tai jonkun
taloudenhoitajan tai elinkeinonharjoittajan siemeneen, neljäs
rasittavien ruumiinharjoitusten harrastajan siemeneen tai sellaisen,
jonka toimialana on ruumiin parantaminen, viides on elävä tietäjän tai
salamenoihin pyhitettyä elämää; kuudennelle sopii runoilijan elämä tai
jonkun muun, joka harjoittaa jäljittelyä, seitsemännelle käsityöläisen
tai maamiehen elämä, kahdeksannelle sofistin tai kansansuosion
tavoittelijan, yhdeksännelle itsevaltiaan.

Kaikista näistä saa se, joka on elänyt oikeamielisesti, osakseen
paremman kohtalon, joka vääryyttä tehden, huonomman. Sillä samaan
paikkaan, mistä kukin sielu on lähtenyt, ei se kymmenessätuhannessa
vuodessa palaa. Sillä se ei saa siipiä ennenkuin näin pitkä aika on
kulunut, lukuunottamatta sen sielua, joka ilman vilppiä on harrastanut
filosofiaa tai filosofisesti harjottanut poikarakkautta. Nämä saavat
siivet kolmantena tuhatvuotisena ajanjaksona, jos ne kolmasti peräkkäin
valitsevat tämän elämäntavan, ja palaavat kolmantenatuhannentena
vuotena. Muut taas joutuvat, kun ovat päättäneet ensimäisen elämänsä,
tuomittaviksi ja tuomittuina joutuvat toiset maanalaisiin
rankaisupaikkoihin ja kärsivät siellä rangaistuksensa, toiset taas
nostaa heidän tuomionsa johonkin taivaan paikkaan, ja he viettävät
siellä elämää, joka vastaa sitä, mitä he ihmishaahmossa ovat eläneet.
Mutta tuhannentena vuotena joutuvat molemmat seuraavaa elämää koskevaan
arvanheittoon ja vaaliin, ja kukin valitsee sen elämän, minkä hän
haluaa. Silloin voi ihmissielu joutua eläimen elämään, ja eläimestä se,
joka kerran oli ihminen, takaisin ihmiseen. Sillä se, joka ei
milloinkaan ole nähnyt totuutta, ei ole pääsevä tähän hahmoon. Sillä
ihmisen täytyy ymmärtää se, mitä kutsutaan käsitteeksi, joka useista
aistimuksista ajatuksen kokoamana yhtyy yhdeksi. Mutta tämä taas on sen
muistelemista, jota sielumme kerran on nähnyt kulkiessaan yhdessä
jumalan kanssa katsoen ylitse sen, minkä me nyt sanomme olevan
olemassa, ja kohottautuen todellisesti olevaiseen. Sentakia onkin
oikein, että filosofin henki saa siivet. Sillä muistillaan se kykynsä
mukaan pysyttäytyy siinä, missä pysyttäytymällä jumala on jumalallinen.
Ja kun ihminen oikein käyttää tällaisia muisteluja, voi hän ja vain hän
aina vihkiytyen täydellisiin vihkimenoihin tulla todella täydelliseksi.
Kun hän näin pysyttäytyy erillään inhimillisistä harrastuksista ja
omistautuu sille, mikä on jumalallista, soimaa häntä suuri yleisö
pitäen häntä mielipuolena, eikä huomaa sitä, että hän on jumalan
innoittama.[41]

Tähän on siis tullut koko meidän puheemme neljännestä lajista
hulluutta, jonka takia jotakuta -- kun hän näkee täkäläisen kauneuden
ja muistellen todellista kauneutta saa siivet ja siivekkäänä haluaa
lentää ylöspäin, mutta ei siihen kykenekään ja silloin linnun tavoin
katsoo ylös ja on välittämättä siitä, mikä on täällä alhaalla --
syytetään siitä, että on hulluuden tilassa, tähän on siis puheemme
tullut, että juuri tämä on kaikista hurmiotiloista paras ja parasta
alkuperää sekä sille, joka sen omistaa, että sille, joka siitä pääsee
osalliseksi ja että kauneutta rakastavaa, joka on tästä hulluudesta
osallinen, kutsutaan rakastajaksi. Sillä, kuten sanottu, on jokainen
ihmissielu luonnostaan katsellut olevaista; muuten se näet ei olisi
tullutkaan tähän olentoon. Mutta joka sielulle ei ole helppoa näiden
olojen johdosta muistella noita entisiä, ei niille, jotka pikimältään
ovat nähneet sen, mitä siellä oli, eikä niille, jotka pudottuaan tänne
ovat joutuneet onnettomuuteen, niin että he jonkun seurustelun
johtamina siihen, mikä on väärää, ovat unohtaneet sen pyhän, minkä
silloin näkivät. Jää vain harvoja, joilla on muistia riittämiin. Kun ne
saavat nähdä jonkin jäljennöksen sikäläisestä maailmasta, joutuvat he
haltioihinsa eivätkä enää hallitse itseänsä, mutta eivät tiedä mitä he
oikeastaan kokevat, koska he eivät sitä havaitse tarpeeksi selvästi.
Nyt ei oikeamielisyyden, kohtuullisuuden ja kaiken muun sieluille
arvokkaan täkäläisissä jäljennöksissä ole mitään loistoa, vaan tylsillä
välikappaleilla voivat ainoastaan harvat, kun he menevät näiden kuvien
luo, nähdä sen suvun, jota on jäljennetty. Kauneus oli silloin
loistavaa nähdä, kun autuaallisen kuoron seurassa -- me kulkien Zeun
saatossa, toiset toisten jumalain -- näimme autuaallisen näyn ja
näytelmän ja kun meidät vihittiin salamenoihin, joita on oikeus sanoa
autuaallisimmiksi ja joita me harjoitimme itse nuhteettomina ja
kohtaamatta niitä onnettomuuksia, jotka myöhemmin meitä odottivat,
vihittyinä ja pyhitettyinä katsellen täydellisiä, yksinkertaisia,
muuttumattomia ja autuaita olentoja puhtaassa valossa itse puhtaina ja
ilman merkkiäkään siitä, jota me nyt, kahlehdittuina siihen kuin
simpukka, kannamme nimittäen sitä ruumiiksi.

Tämä olkoon sanottu mieliksi muistille, jonka takia nyt silloisen
elämän kaipuusta on pitemmälti puhuttu. Mitä taas kauneuteen tulee,
niin se, kuten sanoimme, loisti ollessaan tuossa toisessa maailmassa,
ja tänne tultuamme me olemme käsittäneet sen selkeimmällä aisteistamme
sen itse loistaessa kaikista selkeimmin. Sillä näkö on ruumiillisista
aisteistamme terävin, mutta viisautta ei sillä nähdä. Se näet
herättäisi kiihkeän rakkauden meissä, jos se tarjoaisi sellaisen
selkeän kuvan itsestään nähtäväksi kuin kaikki muu, joka on
rakastettavaa. Nyt on ainoastaan kauneus saanut tämän osan, että se on
kirkkain ja enimmin rakkautta herättävä. Se, joka ei ole vastavihitty
tai joka on turmeltunut, ei tunne kiihkeätä pyrkimystä täältä sinne,
kauneutta itseään kohti, kun hän katselee sitä, millä täällä on sen
nimi. Niinpä hän ei kunnioita sitä, sitä katsellessaan, vaan
antautuneena nautinnon valtaan hän pyrkii nelijalkaisen eläimen tavoin
siittämään ja synnyttämään lapsia ja kun hän raakuudessa yhtyy, ei hän
pelkää eikä häpeä tavoitella luonnonvastaista nautintoa. Mutta kun
vastavihitty, joka paljon on katsellut tuota silloista maailmaa, näkee
jumalankaltaiset kasvot, jotka ovat hyvä jäljennös kauneudesta, tai
jonkin ruumiin muodon, niin hän ensiksi värisee ja hänet valtaa jokin
noista tuonnoisista pelontunteista, sitten hän katselee häntä
kunnioittaen häntä kuin jumalaa, ja jollei hän pelkäisi joutuvansa
täydellisen hullun huutoon, uhraisi hän lemmikille kuin pyhälle kuvalle
tai jumalalle. Ja kun hän on nähnyt hänet, valtaa hänet ikäänkuin
vilutaudin puuskan jälkeen lämmönvaihdos, hikoilu ja tavaton kuumuus.
Sillä kun hän silmillään vastaanottaa kauneuden virtailun, lämpenee hän
ja siten hänen sulkiensa idut ja hänen lämmettyään sulaa itujen
ympäristö, joka jo kauan sitten kiinteäksi kovettuneena esti niitä
versomasta. Ja kun ravintoa virtaa, paisuu sulkien ruoto ja kiiruhtaa
kasvamaan juuresta yli koko sielun. Sillä ennen se oli kokonaan sulkien
peittämä.

Sillä aikaa koko sielu kiehuu ja kuohuu, ja sen sielu, jolle alkaa
kasvaa siipiä, tuntee samaa tunnetta kuin se hampaitten seutuvilla,
jolle alkaa kasvaa hampaita: syhyntää ja ärsytystä ikenissä. Se kiehuu,
on ärtynyt ja syhyy sen työntäessä ilmoille siipiä. Kun se siis luoden
silmänsä pojan kauneuteen ja vastaanottaen sieltä virtaavat ja
kaikkoavat osat -- joita sentakia kutsutaankin kaihoksi[42] -- kaihossa
kostuu ja lämpenee, saa se lievennystä tuskasta ja riemastuu. Kun se
joutuu hänestä erilleen ja kuivuu, niin kuivuvat myös tiehyitten suut,
mistä siivet puhkeavat, menevät umpeen ja sulkevat siipien oraan, joka,
kun siltä ja siihen liittyneeltä kaipuulta sulkeutuu tie, hyppii kuten
suoneniskut ja tunkeutuu joka puolella sille tarjoutuvaan tiehyeen,
niin että sielu yltympäriinsä tuntee pistoksia, raivoaa ja kärsii
tuskia. Mutta jos sillä toiselta puolen on muisto kauniista, tuntee se
riemua. Molempien näitten tunteitten sekaantuminen tekee sen
levottomaksi tuon omituisen tilan takia ja neuvotonna se on
raivoissaan, ja tässä raivon tilassa se ei voi öisin nukkua eikä päivin
viipyä siinä paikassa, missä on, vaan juoksee kaihoissaan sinne, missä
luulee näkevänsä sen, jolla on kauneus. Kun se on nähnyt hänet ja
imenyt itseensä uuden kaipuun, niin se särkee sen, mikä on hyytynyt
kiinteäksi, hengähtää ja vapautuu pistoksista sekä tuskista ja korjaa
jälleen itselleen hetkellisesti mitä suloisimman nautinnon. Sentähden
se ei vapaaehtoisesti hänestä luovu eikä pidä mitään suuremmassa
arvossa kuin kauneutta, vaan unohtaa äidit, veljet ja kaikki toverit
eikä välitä lainkaan siitä, että omaisuus huolimattomuuden takia
häviää, halveksii kaikkea tahdikasta ja sopivaa, johon hän ennen pani
suurta huolta, ja on valmis olemaan kaipuun esineen orja ja lepäämään
tätä niin likellä kuin hän vain sallii.

Sillä sen kunnioituksen lisäksi, jota hän osoittaa kauneuden
omistajalle, on hän tästä löytänyt ainoan mitä suurimpien kipujen
parantajan. Tätä mielentilaa, kaunis poika, jota puheeni tarkoittaa,
kutsuvat ihmiset rakkaudeksi (Erokseksi), mutta jos sinä kuulet, miksi
jumalat sitä kutsuvat, niin sinä todennäköisesti tulet hymyilemään
asian uutuuden takia. Muutamat Homerideista[43] lausuvat luullakseni
salattujen säkeitten joukossa pari säettä Erokselle, joista toinen on
jokseenkin uskallettu eikä erikoisen hyvä runomitaltaan. Näin he näet
laulavat:

    Siivehikäspä Eros nimi hällä on ihmisten mailla,
    Vaan jumalilta Pteros nimen sai hän voimasta siipein.

Tähän voi uskoa tai olla uskomatta. Kuitenkin on juuri tämä
rakastavaisten tila ja sen syy.

Se Zeun seuralaisista, joka joutuu rakkauden valtaan, voi voimakkaammin
kantaa sen taakan, jonka siivekkääksi mainittu tuo mukanaan. Mutta kun
ne, jotka ovat Areen palvelijoita ja hänen seurassaan ovat vaeltaneet,
joutuvat Eroksen vangeiksi ja luulevat kärsivänsä jotakin vääryyttä
rakastetun puolelta, käyvät he murhanhimoisiksi ja ovat valmiit
uhraamaan itsensä ja lemmikkinsä. Näin on laita jokaiseen jumalaan
nähden: kenenkä piiriin kukin kuului, sitä voimainsa mukaan
kunnioittaen ja jäljitellen hän elää, niin kauan kuin hän on
turmeltumaton ja elää täällä ensi syntyänsä, ja tällä tavoin hän
seurustelee rakastettujen ja muiden kanssa ja heihin suhtautuu.
Rakkaussuhteen kauneihin ihmisiin valitsee jokainen luonteensa
mukaisesti ja pitäen rakastettua jumalanaan hän muovailee ja koristaa
häntä kuin jumalankuvaa palvoakseen ja juhliakseen häntä. Zeulle
kuuluvat pyrkivät siihen, että heidän rakastamansa olisi jotenkin Zeun
kaltainen sielu. He katsovat siis, onko hän luonteeltaan filosofinen
tai hallitsemaan sopiva, ja kun he hänet löydettyään ovat häneen
rakastuneet, tekevät he kaikkensa, jotta hänestä tulisi sellainen.
Jolleivät he ennemmin ole harrastaneet tällaista asiaa, niin he käyvät
siihen silloin käsiksi ja ottavat oppia mistä vain voivat ja
tutkiskelevat ominkin neuvoin. Ja kun he koettavat itsestään löytää
jumalansa luonnon, onnistuvat he siinä, koska he ovat pakotettuja
yhtäjaksoisesti katsomaan jumalaan, ja kun he muistissaan koskettavat
häneen, niin he hänen innoittaminaan omaksuvat hänen tapansa siinä
määrin kuin ihmisen on mahdollista saada itselleen jotakin osaa
jumalasta. Ja pitäen rakastettua syynä tähän kiintyvät he häneen vielä
enemmän. Jos he ammentavat Zeusta kuten Bakkhottaret,[44] niin
vuodattavat he (mitä ovat ammentaneet) rakastettunsa sieluun ja
tekevät, mikäli mahdollista, hänet oman jumalansa kaltaiseksi. Ne taas,
jotka seurasivat Heraa, etsivät kuninkaallista rakastettua, ja kun ovat
löytäneet sellaisen, menettelevät he tätä kohtaan samalla tavalla.
Apollonin seuralaiset taas ja jokaisen muun jumalan halajavat sitä,
että heidän poikansa olisi luonnostaan heidän jumalansa kaltainen, ja
kun he ovat saaneet sellaisen omakseen, he sekä itse jäljittelevät
jumalaa että koettavat lemmikkiä taivuttaa siihen, kasvattaa häntä ja
johtaa häntä jumalan elintapaan ja olemukseen, kukin kykynsä mukaan,
antamatta sijaa kateudelle tai epäjalolle vihamielisyydelle lemmikkiä
kohtaan, vaan menetellen siten, että kaikin tavoin koettavat saattaa
hänet itsensä ja sen jumalan kaltaiseksi, jota he kunnioittavat.
Todellisesti rakastavien into ja vihkimys, jos he kuvaamallani tavalla
saavuttavat, mitä haluavat, niin kaunis ja onnellistuttava, tulee
rakkaudesta hullun ystävän taholta ystävän osaksi, jos hänet on
valloitettu. Hänet valloitetaan taas seuraavalla tavalla.

Tämän tarun alussa jaoimme jokaisen sielun kolmeen osaan, joista kaksi
on hevosenmuotoista ja kolmas ajomiehen tapainen. Säilyttäkäämme
edelleen tämä jaoitus. Hevosista taas on, sanoimme me, toinen hyvä,
toinen ei. Sitä me emme sanoneet, mikä on hyvän hyve, ja mikä pahan
pahe, mutta nyt se on sanottava. Se niistä, joka on jalommassa
asemassa, on vartaloltaan suora ja hyvärakenteinen, korkeakaulainen,
kaarevaturpainen, vaaleanvärinen, mustasilmäinen, kunnianhimoinen
hillitysti ja häveliäästi, oikean arvelun ystävä, ja sitä ohjataan
ilman lyöntejä, pelkällä käskyllä ja sanalla. Toinen taas on
notkoselkäinen, kömpelö, muodoton, paksuniskainen, lyhytkaulainen,
tylppäturpainen, mustanvärinen, sen silmät ovat lasimaiset ja
veristyneet, se on hillittömyyden ja uppiniskaisuuden ystävä, korvien
ympäriltä paksukarvainen, kuuro ja se tuskin tottelee ruoskaa ja
piikkiä.

Kun ajomies on saanut nähdä rakastetun olennon, tällä aistimuksella
levittänyt lämpöä koko sieluun ja kaikkialla tuntee kutkutuksen ja
kaipuun pistoksia, niin ajomiestä totteleva hevonen, jota aina ja
silloinkin häveliäisyys pitää aisoissa, pidättäytyy hyppäämästä
rakastetun päälle. Toinen ei enää välitä ajomiehen piikeistä eikä
ruoskasta, vaan syöksyy eteenpäin hillitönnä ja väkivalloin, tuottaa
kaikkia ikävyyksiä valjakkoparilleen ja ajomiehelle ja pakoittaa niitä
menemään lemmikin luo ja ajattelemaan lemmen suloa. Toiset ponnistavat
alussa pahastuneina vastaan pitäen sitä, mihin heitä pakotetaan,
kauheana ja laittomana. Viimein, kun ilkivallasta ei tule loppua,
antautuvat he sen vietäviksi luvaten tehdä, mitä käsketään. Ja he
tulevat hänen luokseen ja näkevät lemmikin loistavan muodon.

Kun ajomies on nähnyt hänet, niin hänen muistonsa kulkee kauneuden
luontoon ja hän näkee sen jälleen kohtuullisuuden seurassa seisovan
pyhällä paikalla. Kun hän sen näkee, pelästyy hän, ja täynnä
kunnioitusta hän lankeaa taaksepäin ja samalla hän pakostakin vetää
ohjaksia taaksepäin min rajusti, että molemmat hevoset joutuvat
istumaan lautasilleen, toinen mielellään, koska se ei ponnista vastaan,
mutta tuo toinen, tuo hillitön, sangen vastahakoisesti. Kun ne ovat
poistuneet kauemmaksi, kostuttaa toinen häpeästä ja hämmästyksestä koko
sielun hiellä, toinen taas, kun kipu on lakannut, jonka suitset ja
kaatuminen ovat aiheuttaneet, ja se töintuskin on vironnut entiselleen,
syytää kiukuissaan herjauksia, monella tavoin haukkuen sekä ajomiestä
että iestoveria siitä, että he pelkuruudesta ja miehuuttomuudesta ovat
jättäneet paikkansa ja rikkoneet sopimuksensa. Ja kun se koettaa
pakottaa heitä vastoin heidän tahtoaan menemään eteenpäin, niin se töin
tuskin heidän pyynnöstään suostuu lykkäämään tätä tuonnemmaksi. Kun
sovittu aika on tullut, niin muistuttaa se näitä, jotka teeskentelevät
sen unohtaneensa, käyttää väkivaltaa, hirnuu, riuhtoo ja pakottaa
heidät uudestaan lähestymään lemmikkiä samassa tarkoituksessa, ja kun
he ovat lähellä, kumartuu se ja ojentaa häntänsä ilmaan, pureskelee
suitsia ja laahaa heitä hävyttömästi mukaansa. Ajomies, joka tuntee
vielä enemmän samaa tunnetta (kuin äsken), heittäytyy taaksepäin
ikäänkuin rajanuoran luota[45] ja tempoo vielä rajummin suitsia
taaksepäin villin hevosen hampaista, saattaa verille herjaavan kielen
ja leuat ja painaen hänen jalkansa ja lautasensa maahan tuottaa hänelle
kipuja. Kun huono hevonen on useasti saanut kokea samaa, niin sen
hillittömyys lauhtuu ja talttuneena se jo seuraa ajomiehen järkevää
johtoa, ja nähdessään jonkun kauniin ihmisen, on se pelosta aivan
menehtynyt. Siksipä käykin niin, että rakastajan sielu ujona ja
peloissansa seuraa lemmikkiä.

Kun nyt rakastaja tätä kaikella tavoin palvelee kuten jumalien
vertaista, hän kun ei teeskentele rakkautta, vaan todellisuudessa on
tätä kokenut, ja kun tämä luonnostaan tuntee ystävyyttä ihailijaa
kohtaan, niin hänet, joskin hän saattaa, kun häntä ensin toverit tai
jotkut muut soimaavat, sanoen että on häpeällistä lähestyä rakastajaa,
sentakia työntää tämän luotaan, jonkun ajan kuluttua sekä nuoruus että
välttämättömyys vievät siihen, että hän sallii hänen tulla seuraansa.
Sillä ei milloinkaan ole määrätty, että huono on huonon ystävä, tai
että hyvä ei ole hyvän ystävä. Mutta kun hän on päästänyt hänet
luokseen ja antautunut seurusteluun ja keskusteluun hänen kanssaan,
niin hyväntahtoisuus, joka rakastajan puolelta läheltä tulee hänen
osakseen, saattaa rakastetun hämmästymään, kun hän havaitsee, ettei
kaikkien muitten ystävien ja tuttavien ystävyys miltään osaltakaan ole
verrattavissa siihen, jota innoittunut ystävä tarjoaa.

Kun hän näin jatkaa, lähestyy häntä ja tulee kosketuksiin hänen
kanssaan sekä gymnasioissa että muissa kokoontumistilaisuuksissa, niin
silloin juuri sen virran lähde, jota Zeus Ganymedesta[46] rakastaen
kutsui kaipuuksi, vuolaana virtaa rakastajaan; osa imeytyy häneen, osa
juoksee pois, kun hän jo on täyttynyt. Ja kuten tuuli tai kaiku kimpoaa
sileistä ja kovista kappaleista ja kulkee takaisin sinne, mistä se on
lähtenyt, niin kulkee myös kauneuden virta takaisin kauniiseen ihmiseen
silmien kautta, mistä on luonnollinen tie sieluun, ja sinne tultuaan se
istuttaa sulkia sulkatiehyihin, kostuttaa niitä, kiihdyttää niiden
kasvua ja täyttää taas rakkaudella rakastetun sielun. Hän rakastaa
siis, mutta ei tiedä, ketä, eikä hän tiedä eikä osaa selittää, mitä on
kokenut, vaan on kuten se, joka toiselta on saanut silmätaudin,[47]
kykenemätön ilmaisemaan syyn; ei hän liioin huomaa, että hän
rakastajassa näkee itsensä kuten peilissä. Ja kun tämä on läsnä,
vapautuu hän tuskasta samoinkuin tämäkin. Kun tämä taas on poissa,
kaipaa hän puolestaan yhtä paljon kuin häntä kaivataan, koska hänessä
on rakkauden varjokuva, vastarakkaus. Tätä hän ei kylläkään nimitä
rakkaudeksi eikä luule sen olevan sitä, vaan ystävyyttä. Samalla tavoin
kuin tuo toinen, joskin vähemmin, hän haluaa nähdä, kosketella ja
suudella tuota toista sekä levätä hänen vieressään ja kuten
luonnollista on, tekeekin pian tällä tavoin. Heidän näin levätessään
vierekkäin on rakastajan kurittomalla hevosella jotakin sanottavaa
ajomiehelle, ja se vaatii suurten ponnistusten palkaksi hiukan
nautintoa. Lemmikin hevosella tosin ei ole mitään sanottavaa, mutta
hämärien vaistojen kiihoittamana hän syleilee ja suutelee rakastajaa ja
armastelee häntä kuten parasta ystäväänsä. Ja kun he lepäävät
vierekkäin, on hän valmis olemaan kieltäytymättä omasta puolestaan
noudattamasta rakastajan mieltä, jos tämä sitä pyytäisi. Mutta
valjakkotoveri ja ohjaaja ponnistavat sekä häveliäisyydestä että
järkevyydestä vastaan.

Jos ymmärryksen paremmat voimat, jotka johtavat säännölliseen
elämäntapaan ja filosofiaan, voittavat, niin viettävät he täällä
autuaallista ja sopuisata elämää, koska he itseänsä halliten ja
siveellisinä ovat nujertaneet sen puolen sielua, missä pahe asusti, ja
vapauttaneet sen, missä asui hyve. Kuoltuaan he, miltei täysin
sulkiintuneina ja keveinä ovat voittaneet yhden kolmesta todella
olympialaisesta ottelusta,[48] jota suurempaa hyvyyttä ei inhimillinen
tervejärkisyys eikä jumalallinen hulluus kykene ihmiselle hankkimaan.
Jos he taas viettävät alhaisempaa epäfilosofista, mutta kuitenkin
kunniaa rakastavaa elämää, voivat helposti heidän ollessaan juovuksissa
tai jonakin muuna huolettomuuden hetkenä vauhkot hevoset saada
valtaansa vartioitsemattomat sielut ja viedä ne yhteen, ja niin valita
ja tehdä sen, mitä joukko pitää onnellisimpana. Ja kun he ovat sen
kerran tehneet, niin he edelleenkin siitä nauttivat, kuitenkin harvoin,
koska he eivät tee sitä koko ymmärryksen suostumuksella. Ystävinä siis,
joskin vähemmässä määrin kuin nuo edelliset, elävät nämäkin, sekä
rakkauden kestäessä että sen loputtua, käsittäen molemminpuolisesti
antaneensa ja ottaneensa mitä suurimpia uskollisuuden lupauksia, joita
ei ole oikein milloinkaan rikkoa ja siten joutua epäsopuun. Kuolemassa
he tosin astuvat ruumiista sulattomina mutta valmiina sulkiintumaan,
niin että he saavat melkoisen palkinnon rakkaudenhulluudestaan. Sillä
ei ole säädetty, että ne, jotka jo ovat aloittaneet taivaallisen
matkan, enää joutuvat pimeyteen maanalaiselle taipalelle, vaan että he
onnellisina elävät valoisaa elämää matkaten toistensa seurassa ja että
he yhtaikaa saavat, jos saavat, sulat rakkautensa takia.

Näitä näin suuria ja jumalallisia lahjoja antaa sinulle, rakas poika,
rakastajan puolelta lähtenyt ystävyys. Mutta tuttavallisuus, joka on
lähtöisin hänestä, joka ei rakasta, ja joka on sekoittunut maiseen
tervejärkisyyteen, on vain kuolevaisten ja niukkojen lahjojen valtias,
ja se synnyttää rakkaaseen sieluun joukon hyveeksi ylistämän
alhaisuuden ja on syynä siihen, että se yhdeksäntuhatta vuotta
ajelehtii järjettömänä ympäri maata ja maan alla.

Tämä on nyt, rakas Eros, se peruutuspuhe, jonka olemme sinulle
omistaneet ja hyvityksenä suorittaneet niin kauniisti ja hyvin kuin
vain olemme osanneet. Sen esittämiseen yleensä ja sanankäänteitten
runollisuuteen erittäin on Phaidros ollut syypää. Mutta anna nyt
anteeksi edelliset sanani ja omista näille suosiotasi, ole hyvänsuopa
ja lempeä minua kohtaan, älä riistä minulta äläkä heikennä vihassasi
sitä rakkauden taitoa, jonka olet minulle antanut, vaan suo minun
nauttia vielä suurempaa kunnioitusta kauniiden ihmisten puolelta. Jos
Phaidros ja minä edellisessä puheessa olemme sanoillamme sinua jotenkin
loukanneet, niin lue se Lysiaan syyksi, joka on puheen isä, ja saata
hänet filosofiaan, kuten hänen veljensä Polemarkhos[49] on kääntynyt,
jottei tämä hänen rakastajansa tässä enää häilyisi sinne tänne, vaan
suoraan omistaisi elämänsä filosofisessa tutkimuksessa Erokselle.

PHAIDROS: Minä rukoilen kanssasi, Sokrates, että niin tapahtuisi, jos
kerran on parempi meille että niin käy. Sinun puhettasi minä jo kauan
olen ihaillut, mitenkä paljon edellistä kauniimmaksi sinä olet tämän
valmistanut, niin että pelkään, että Lysias minusta tulee näyttämään
mitättömältä, jos hän tahtoo sinkahuttaa tätä puhetta vastaan
toisen. Häntä onkin, oi ihmeellinen mies, äskettäin muuan
valtiomiehistämme[50] parjaten juuri tästä herjannut ja kutsunut häntä
pitkin herjauspuhettaan puheittenkirjoittajaksi. Sen takia hän kenties
saattaakin kunniantunnosta pidättäytyä kirjoittamasta.

SOKRATES: Nuorukainen, sinä lausut jokseenkin naurettavan arvelun, ja
erehdyt suuresti ystäväsi suhteen, jos pidät häntä noin arkana
moitteelle. Kenties sinä myös luulet, että se, joka häpäisi häntä,
todella tarkoitti sitä, mitä hän sanoi.

PHAIDROS: Niin hän näytti tekevän, Sokrates. Ja tiedäthän toki itsekin
yhtä hyvin kuin minä, että mahtavimmat ja kunnianarvoisimmat miehet
valtiossa häpeävät kirjoittaa puheita ja jättää kirjoituksia jälkeensä
peläten myöhemmän ajan mielipidettä, nimittäin että heitä kutsutaan
sofisteiksi.

SOKRATES: Sinä et huomaa, Phaidros, koko asian suloista mutkaa.[51] Ja
sen lisäksi sinulta jää huomaamatta, että korskeimmat valtiomiehistä
rakastavat puheitten kirjoittamista ja kirjoitusten jättämistä
jälkeensä, koska he, aina kun kirjoittavat jonkun puheen, ovat niin
ihastuneita sen ylistäjiin, että ensimäisiksi kirjoittavat niiden
nimet, jotka kulloinkin ovat heitä kiittäneet.

PHAIDROS: Mitä sinä tarkoita? Minä en näet käsitä.

SOKRATES: Etkö käsitä, että valtiomiehen kirjoitukseen on heti alkuun
ensimäiseksi kirjoitettu sen nimi, joka on kirjoitusta kiittänyt?

PHAIDROS: Mitenkä?

SOKRATES: "Neuvosto", sanoo hän, "on hyväksi nähnyt",[52] tai "kansa on
nähnyt hyväksi", tai "molemmat". -- Sanomalla sitten, kuka sen on
esittänyt, kirjailija hyvin juhlallisesti puhuu itsestään ja kiittää
itseänsä. Senjälkeen hän puhuu edelleen, esittäen viisauttaan
ylistäjille ja joskus sepittäen aika pitkän kirjoituksen. Vai näyttääkö
sinusta tämä tällainen olevan jotakin muuta kuin kirjoitettu puhe?

PHAIDROS: Ei minusta.

SOKRATES: Jos siis tämä jää säilymään, niin sepittäjä rientää
näyttämöltä. Mutta jos se pyyhitään pois eikä hän saakaan puhettaan
kirjoitetuksi, vaan jää arvottomaksi mitään kirjoittamaan, suree sekä
hän itse että hänen ystävänsä.

PHAIDROS: Kovastikin.

SOKRATES: Ilmeisesti ei sentakia, että he halveksisivat tätä
harrastusta, vaan sitä ihaillen.

PHAIDROS: Aivan niin.

SOKRATES: Entä sitten? Kun puhuja tai kuningas on päässyt niin
pitkälle, että hän saavutettuaan Lykurgoksen tai Solonin tai Dareioksen
valta-aseman on tullut valtionsa kuolemattomaksi puheitten sepittäjäksi
-- eikö hän jo eläissään pidä itseään jumalien vertaisena ja eivätkö
myöhemmät polvet ajattele hänestä tätä samaa katsellessaan hänen
kirjoituksiaan?

PHAIDROS: Suurestikin.

SOKRATES: Luuletko sinä siis, että joku sellaisista, jotka ovat
vihamielisiä Lysiaalle, kuka hän sitten lieneekin ja millä tavalla hän
lienee, on häntä soimannut juuri siitä, että hän kirjailee?

PHAIDROS: Sen nojalla, mitä sinä puhut, ei se ole todennäköistä, sillä
silloin hän, kuten näyttää, parjaisi omaa harrastustaan.

SOKRATES: Tämä siis on kaikille selvää, ettei puheiden kirjoittaminen
itsessään ole häpeällistä.

PHAIDROS: Aivan varmaan.

SOKRATES: Mutta se minun mielestäni on jo häpeällistä, ettei puhu eikä
kirjoita kauniisti, vaan rumasti ja huonosti.

PHAIDROS: Luonnollisesti.

SOKRATES: Mikä siis on se tapa, jolla saattaa kirjoittaa kauniisti tai
epäkauniisti? Onko meidän tarvis, Phaidros, tässäkin suhteessa tutkia
Lysiasta ja muita, jotka joskus ovat jotakin kirjoittaneet tai tulevat
kirjoittamaan, joko jotakin valtiollista tai yksityisluontoista
kirjoitusta, joko runomitassa runoilijoina tai ilman runomittaa
proosakirjailijoina?

PHAIDROS: Sinä kysyt, onko meidän tarvis. Minkätakia sitä sitten --
haluaisin sanoa -- elettäisiin, jollei tällaisten nautintojen takia.
Sillä ei kai niitä varten eletä, joitten takia saa alussa tuntea tuskaa
tai sitten olla tuntematta tyydytystä, joka ominaisuus on melkein
kaikilla ruumiillisilla nautinnoilla, minkä takia niitä syystä
kutsutaankin alhaisiksi.

SOKRATES: Onhan meillä aikaa, kuten näyttää. Ja samalla minusta näyttää
siltä, kuin sirkat, jotka, kuten ainakin helteessä, laulelevat meidän
päämme päällä ja keskustelevat keskenään, katselisivat meitä. Jos ne
nyt näkisivät meidän joukon tavoin keskipäivän aikaan olevan
keskustelematta ja ymmärryksen tylsyydestä olevan unen horroksissa
heidän tenhoaminaan, niin ne syystä nauraisivat meitä ja luulisivat,
että me olemme joitakin orjia, jotka ovat tulleet tähän lepopaikkaan
elukkain tavoin keskipäivän aikaan nukkuakseen lähteen reunalla. Mutta
jos ne näkevät meidän keskustelevan ja purjehtivan heidän ohitsensa
kuten seireenien ohitse, joutumatta heidän lumoihinsa, niin ne
tyytyväisinä pian kyllä antaisivat meille sen lahjan, joka heillä on
saatuna jumalilta ihmisille annettavaksi.

PHAIDROS: Mikä lahja heillä on? Minusta tuntuu, etten ole sattunut sitä
kuulemaan.

SOKRATES: On sopimatonta, ettei runottaria rakastava mies ole tällaista
kuullut. Sillä kerrotaan, että nämä olivat ihmisiä niiden joukossa,
jotka elivät ennenkuin runottaria oli. Kun runottaret olivat syntyneet
ja laulu oli ilmestynyt, oli muutamat silloisista tämä nautinto niin
hurmannut, että he laulaessaan laiminlöivät ruoan ja juoman ja kuolivat
huomaamattaan. Heistä on kehittynyt sitten sirkkojen suku, joka on
runottarilta saanut sen lahjan, että se synnyttyään ei tarvitse yhtään
ruokaa,[53] vaan että se heti laulaa syömättä ja juomatta kuolemaan
asti ja että se tämän jälkeen saavuttuaan runotarten luo ilmoittaa,
kuka täällä olevista ketäkin heistä kunnioittaa. Terpsikhoralle[54] he
siis ilmoittavat ne, jotka ovat häntä khooreissa kunnioittaneet ja
tekevät ne hänelle rakkaammiksi, Eratolle ne, jotka rakkauslauluissa
ovat palvelleet häntä, ja siten muillekin aina sen tavan mukaan, miten
kutakin kunnioitetaan. Vanhimmalle, Kalliopelle, ja häntä lähinnä
seuraavalle Uranialle, joitten harrastus enimmin kaikista runottarista
kohdistuu taivaaseen ja jumalallisiin ja inhimillisiin puheisiin ja
jotka kaiuttavat kauneinta ääntä, he taas ilmoittavat ne, jotka elävät
filosofisesti ja jotka kunnioittavat sitä muusillisen taidon alaa, joka
kuuluu heille.[55] Useista syistä siis on puhuttava eikä nukuttava
puolipäivän aikana.

PHAIDROS: Siis on puhuttava.

SOKRATES: On siis tarkasteltava sitä kysymystä, jonka äsken itsellemme
asetimme, nimittäin millä tavoin puhutaan ja kirjoitetaan kauniisti ja
millä tavoin ei.

PHAIDROS: Tietysti.

SOKRATES: Eikö tule olla ehtona, jos tahdotaan puhua hyvin ja
kauniisti, että puhujan ymmärryksen pitää olla tietoinen sen
todellisesta olemuksesta, mistä hän aikoo puhua?

PHAIDROS: Minä olen tästä kuullut siten, rakas Sokrates, ettei ole
pakko sen, joka aikoo tulla puhujaksi oppia sitä, mikä todellisuudessa
on oikeata, vaan mikä siltä näyttää joukosta, joka tulee tuomitsemaan,
eikä myöskään sitä, mikä todellisuudessa on hyvää tai kaunista, vaan
mikä vain siltä tulee näyttämään. Sillä sen perusteella voi taivuttaa
ihmisiä mielipiteensä puolelle, ei totuuden perusteella.

SOKRATES: Ei tosiaankaan tule olla hyljätty, Phaidros, se sana,[56]
minkä sanovat viisaat miehet, vaan tulee tutkia, tarkoittavatko he
sillä mahdollisesti jotakin. Niinpä ei ole heitettävä syrjään äsken
lausuttuakaan.

PHAIDROS: Oikein sanottu.

SOKRATES: Tarkastakaamme sitä sitten seuraavasti!

PHAIDROS: Mitenkä?

SOKRATES: Jos minä haluaisin taivuttaa sinua torjumaan vihollisia
hankkimalla hevosen, emmekä me kumpikaan tuntisi hevosta, vaan minä
sattumalta sen verran tietäisin sinusta, että Phaidros pitää hevosena
sitä, jolla kesyistä eläimistä on suurimmat korvat --

PHAIDROS: Sehän olisi naurettavaa, Sokrates.

SOKRATES: Ei vielä se, vaan jos minä kaikella innolla koettaisin sinua
suostuttaa ja sepittäisin ylistyspuheen aasista, jota nimittäisin
hevoseksi ja sanoisin, että kaikella muotoa kannattaa pitää hevosta
kotona ja sotaretkellä, koska sillä on taistelussa sopiva sotia ja
koska se on kykenevä kantamaan varustuksia ja monessa muussakin
suhteessa hyödyllinen.

PHAIDROS: Sehän olisi aivan naurettavaa.

SOKRATES: Mutta eikö ole parempi, että ystävänä on naurettava kuin
vaarallinen ja vihamielinen ihminen.

PHAIDROS: Siltä tuntuu.

SOKRATES: Kun siis puhetaituri, joka ei tunne hyvää eikä pahaa, löytää
samanlaisen valtion, ja alkaa sitä suostutella, ei ylistäen aasia
hevosena, vaan pahaa hyvänä, ja kun hän pyrittyään tuntemaan vain
joukon mielipiteitä yrittää taivuttaa sitä tekemään pahaa hyvän
asemasta, niin millaisen hedelmän luulet puhetaidon tämän jälkeen
korjaavan siitä, mitä se on kylvänyt?

PHAIDROS: En erikoisen hyvää.

SOKRATES: Mutta olemmeko me, hyvä ystävä, moittineet puhumisen taitoa
karkeammin kuin tulee? Se saattaisi kenties sanoa: "Mitä te ihmeelliset
miehet lörpöttelette? Minähän en pakota ketään, joka ei tunne totuutta,
puhumista oppimaan, vaan jos joku seuraa minun neuvoani, hankkii hän
ensin taidon siitä ja käy sitten vasta minuun käsiksi. Mutta siitä minä
kerskun, ettei se, joka tuntee olevaisen, ilman minua kaikista
huolimatta voi taiteen sääntöjen mukaan taivuttaa muita mielipiteensä
puolelle."

PHAIDROS: Eikö se ole oikeassa tätä väittäessään?

SOKRATES: Myönnän olevan, jos ne väitteet, jotka ovat sitä lähenemässä,
todistavat, että se on taidetta. Sillä olen kuulevinani muutamien
vastaväitteitten lähenevän ja väittävän, että se valehtelee, ja ettei
se ole taidetta vaan epätaiteellista askartelua.

[Puhumisen todellista taidetta[57] -- sanoo Lakedaimonilainen -- ei ole
ilman käsitystä totuudesta eikä tule olemaankaan.]

PHAIDROS: Näitä vastaväitteitä on tarvis. Tuo ne siis tänne ja tutki,
mitä ja millä tavalla ne puhuvat!

SOKRATES: Tulkaa tänne, jalot lapset, ja koettakaa saada Phaidros,
kauniiden lasten isä, uskomaan, että jollei hän tarpeeksi pyri
viisauteen, hän ei koskaan ole kykenevä puhumaan mistään! Vastatkoon
nyt Phaidros!

PHAIDROS: Kysykää!

SOKRATES: Eikö puhetaito yleensä mahda olla sielujen ohjausta sanojen
avulla, ei vain oikeussaleissa ja muissa julkisissa kokouksissa, mitä
niitä sitten onkaan, vaan myös yksityisissä, ollen sama, olkoon kysymys
sitten pienestä tai suuresta. Ja eikö sen oikea käyttö ole yhtä
arvokasta tärkeissä kuin vähäpätöisissäkin asioissa? Vai miten sinä
olet tästä kuullut?

PHAIDROS: En kautta Zeun ole kuullut lainkaan tällä tavalla, vaan
taiteellisesti puhutaan ja kirjoitetaan varsinaisesti oikeusasioissa ja
myöskin kansanpuheissa siten puhutaan. Enempää en ole kuullut.

SOKRATES: Oletko siis kuullut ainoastaan Nestorin ja Odysseun[58]
puhetaidonoppaista, mitkä he kyhäsivät vapaina hetkinä Ilionin luona,
mutta et ole kuullut Palamedeen[59] ohjeista?

PHAIDROS: En, kautta Zeun, ole kuullut Nestorin ohjeista mitään, jollet
sinä tee Gorgiaasta Nestoria, tai jostakin Thrasymakhoksesta tai
Theodoroksesta Odysseuta.

SOKRATES: Ehkä. Mutta jättäkäämme nämä! Sinä taas sano, mitä
vastapuolet tekevät tuomioistuinten edessä! Eivätkö he puhu toisiansa
vastaan vai mitä sanaa meidän tulee siitä käyttää?

PHAIDROS: Juuri niin he tekevät.

SOKRATES: Oikeasta ja väärästä?

PHAIDROS: Aivan niin,

SOKRATES: Eikö siis se, joka esiintyy taiteen sääntöjen mukaan, saa
aikaan, että sama asia samoista ihmisistä näyttää milloin oikealta ja
milloin, kun hän niin tahtoo, väärältä.

PHAIDROS: Kuinkas muuten?

SOKRATES: Ja puheessa kansalle hän taas saa samat asiat näyttämään
milloin hyviltä valtiolle, milloin taas päinvastaisilta?

PHAIDROS: Niin kyllä.

SOKRATES: Emmekö tiedä, että elealainen Palamedes puhuu siinä määrin
taiteen sääntöjen mukaisesti, että kuulijoista sama asia näyttää
samanlaiselta ja erilaiselta, yhdeltä ja monelta, levossa olevalta ja
liikkuvalta?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Se taito, jolla esitetään väitteitä ja vastaväitteitä, ei
rajoitu vain tuomioistuimiin ja kansankokoukseen, vaan, kuten näyttää,
kaikessa puhumisessa lienee vain yksi ainoa ja sama taide, -- jos
sellaista ylimalkaan on -- jolla kyetään tekemään kaikkea mahdollista
kaiken mahdollisen kaltaiseksi ja paljastamaan toinen, kun hän
yhtäläistyttää asioita ja siten salaa jotakin.

PHAIDROS: Mitä sitä oikeastaan tällä tarkoitat?

SOKRATES: Jos sitä tutkistelemme, luulen sen seuraavalla tavalla
selviävän: syntyykö petos ennemmin paljon kuin vähän toisistaan
eroavissa asioissa?

262 PHAIDROS: Vähän eroavissa.

SOKRATES: Mutta jos siirryt jonkin vastakohtaan pienin askelin, on
siirtymisesi vähemmin huomattava kuin jos siirryt suurin askelin.

PHAIDROS: Luonnollisesti.

SOKRATES: Sen, joka siis tahtoo pettää toista, mutta itse olla
joutumatta petetyksi, tulee tarkasti tuntea olioitten yhtäläisyys ja
erilaisuus.

PHAIDROS: Hänen täytyy tuntea.

SOKRATES: Mutta jos hän ei tunne kaikkien olioitten todellista
olemusta, niin onko hän silloinkin kykenevä havaitsemaan muissa pientä
tai suurta yhtäläisyyttä tuntemattoman kanssa?

PHAIDROS: Se on mahdotonta.

SOKRATES: Niille siis, joilla on todellisen vastaisia arveluja ja jotka
näin pettyvät, on tämä päässyt tapahtumaan joidenkin yhtäläisyyksien
takia.

PHAIDROS: Niin se kylläkin tapahtuu.

SOKRATES: Onko siis mahdollista, että joku, joka ei tiedä, mitä mikin
olevaisesta on, omaa taidon pienin askelin johtaa muita yhtäläisyyksien
kautta olevaisesta kulloinkin päinvastaiseen tai itse välttää tulemasta
näin johdetuksi?

PHAIDROS: Ei milloinkaan,

SOKRATES: Se siis, ystäväni, joka ei tunne totuutta, vaan on
pyydystellyt arveluja, tulee tekemään, kuten näyttää, puhetaidon aivan
naurettavaksi ja epätaiteelliseksi.

PHAIDROS: Siltä näyttää.

SOKRATES: Tahdotko nyt, että katsomme Lysiaan puheesta, jota kannat
mukanasi ja siitä, mitä me puhuimme, jotakin sellaista, mitä kutsuimme
epätaiteelliseksi ja taiteelliseksi?

PHAIDROS: Kaikkein kernaimmin sitä, sillä tähän asti olemme puhuneet
niin sanoakseni alastomasti eikä meillä ole ollut riittävästi
esimerkkejä.

SOKRATES: Onneksi toki esitettiin tässä, kuten näyttää, sellaisia
puheita, jotka sisälsivät esimerkin siitä, mitenkä se, joka tietää
totuuden, puheessaan saattaa leikillään johtaa kuulijat harhaan. Minä
puolestani, Phaidros, luen sen tämän paikan jumalien ansioksi. Kenties
myös runotarten palvelijat, päämme päällä leijailevat laulajat, ovat
meihin henkineet tämän lahjan. Sillä minä ainakaan en ole osallinen
mistään puhetaidosta.

PHAIDROS: Olkoon, kuten sanot! Selitä vain, mitä sanoillasi tarkoitat.

SOKRATES: Kuule, lueppas minulle vielä Lysiaan puheen alku!

PHAIDROS: "Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että arvelen
tämän hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei
minun toivomukseni sentakia jää täyttymättä, etten satu olemaan
rakastajasi. Sillä nämä katuvat silloin -- --"

SOKRATES: Lopeta! On sanottava, missä hän erehtyy ja menettelee
epätaiteellisesti. Eikö niin?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Eikö nyt ole jokaiselle selvää se, että muutamista asioista
olemme yhtä mieltä, toisista taas eri mieltä?

PHAIDROS: Luulen ymmärtäväni, mitä sinä tarkoitat, mutta sano vielä
selvemmin!

SOKRATES: Kun joku mainitsee sanan "rauta" tai "hopea", niin emmekö
silloin kaikki ajattele samaa.

PHAIDROS: Varmasti.

SOKRATES: Mutta mitenkä on laita, jos joku mainitsee sanat
"oikeamielisyys" ja "hyvyys"? Eikö silloin kuljeta kuka kunnekin ja
emmekö joudu erimielisyyksiin toistemme ja itsemme kanssa?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Toisista asioista olemme siis yksimielisiä, toisista emme.

PHAIDROS: Niin,

SOKRATES: Kummassako tapauksessa olemme helpommin petettävissä ja
kummassako puhetaito saa enemmän aikaan?

PHAIDROS: Ilmeisesti siinä, missä me olemme häilyväisiä.

SOKRATES: Siis sen, joka aikoo saavuttaa puhetaidon, tulee ensinnä
oikean menettelytavan kautta osata eroittaa nämä asiat ja hankkia
itselleen joku tunnusmerkki kummastakin lajista, siitä, missä joukon
välttämättä täytyy horjua, ja siitä, missä sen ei täydy.

PHAIDROS: Se, joka tämän olisi hankkinut, olisi muodostanut itselleen
kauniin käsitteen, Sokrates.

SOKRATES: Senjälkeen -- luulen minä -- ei yksityistapausten pitäisi
jäädä häneltä huomaamatta, vaan hänen pitäisi terävästi havaita,
kumpaanko lajiin se kuuluu, josta hän aikoo puhua.

PHAIDROS: Tietenkin.

SOKRATES: Miten siis? Sanommeko Eroksen kuuluvan riidanalaisiin
tapauksiin vai riidattomiin?

PHAIDROS: Riidanalaisiin kai! Vai luuletko sinä, että hän muuten olisi
sallinut sinun sanoa, mitä äsken sanoit hänestä, että hän on perikato
rakastetulle ja rakastajalle, ja taas, että hän on suurinta siitä, mikä
on hyvää?

SOKRATES: Erinomaisen hyvin puhuttu. Mutta sano minulle tämäkin --
haltioitumiseni takia minä näet en täysin muista -- määrittelinkö
puheeni alussa rakkauden.

PHAIDROS: Kyllä, kautta Zeun, ja tavattoman hyvin.

SOKRATES: Kas vaan, miten paljoa taitavammiksi puhujiksi sinä esität
Akhelooksen Nymfit ja Panin, Hermeen pojan, kuin Lysiaan, Kephaloksen
pojan. Tai ehkä minä puhun hölynpölyä, ja ehkä Lysias rakkauspuheensa
alussa pakoitti meidät käsittämään rakkauden olioitten joukosta
joksikin määrätyksi, miksi itse tahtoi ja minkä mukaan hän sommitteli
ja jatkoi loppuun saakka puheen jälkiosan? Tahdotko, että taas luemme
alun siitä?

PHAIDROS: Jos niin haluat. Mutta sitä, mitä etsit, ei siinä ole.

SOKRATES: Lue, jotta saan kuulla häntä itseään!

PHAIDROS: "Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että minä arvelen
tämän hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei
minun toivomukseni sen takia jää täyttymättä, etten satu olemaan
rakastajasi. Sillä nämä katuvat, kun ovat tyydyttäneet himonsa, sitä
hyvää, mitä ovat tehneet."

SOKRATES: Tämä näyttää olevan kaukana siitä, että tekisi, mitä me
etsimme; sillä hän ei ryhdy puheeseen alusta, vaan lopustakäsin uimaan
takaperin puheen lävitse, joka alkaa siitä, mihin rakastaja lemmikille
puhuessaan lopettaisi. Vai puhuinko hölynpölyä, Phaidros, rakas
ystäväni?

PHAIDROS: Loppu se näyttää todellakin olevan, Sokrates, mistä hän
puhuu.

SOKRATES: Ja miten on muun laita? Eikö näytä siltä, että puheen osat on
heitetty sikin sokin? Vai näyttääkö siltä, että sen, joka on sanottu
toiseksi, välttämättä täytyy olla toisena, vai että joku muu kohta
puheesta on paikallaan? Sillä minusta näyttää, minä kun en ymmärrä
mitään, että puheen sepittäjä ylpeästi on lausunut mitä hänelle on
mieleen muistunut. Mutta sinä ehkä tiedät jonkin puhetaidollisen
välttämättömyyden, minkä takia hän on asettanut nämä kohdat vierekkäin
tässä järjestyksessä?

PHAIDROS: Sinä olet ystävällinen, kun luulet minun niin tarkkaan
kykenevän arvostelemaan hänen tuotettaan.

SOKRATES: Mutta sen sinä luullakseni toki myöntäisit, että jokaisen
puheen tulee olla rakennettu kuin elävän olennon, niin että sillä on
oma omituinen ruumiinsa, ettei se ole päätön eikä jalaton, vaan että
sillä on keskiruumis ja ulkonevat osat, jotka ovat sepitetyt toisiinsa
ja kokonaisuuteen soveltuviksi.

PHAIDROS: Tietysti.

SOKRATES: Tarkasta nyt ystäväsi puhetta, onko se sellainen vai
toisenlainen! Ja sinä olet huomaava, ettei se lainkaan eroa siitä
hautakirjoituksesta, jonka muutamat kertovat sepitetyn phrygialaiselle
Midaalle.[60]

PHAIDROS: Millainen hautakirjoitus se on ja mitä omituista siinä on?

SOKRATES: Se kuuluu näin:

    Vaskinen neito ma oon ja Midaan minä kummulla seison.
    Aina kunis vesi virtaa ja puut vain vihreöi pitkät,
    kummulla tällä mä seisova oon monikyynelisellä,
    annan kulkijan kuulla: Midas tähän haudattu ompi.

Sinä kai huomaat -- luulen minä -- ettei ole mitään väliä, mikä siitä
sanotaan ensimäiseksi, mikä viimeiseksi.

PHAIDROS: Sinä teet pilkkaa meidän puheestamme, Sokrates.

SOKRATES: Jättäkäämme se siis, jottet sinä suuttuisi -- vaikkakin se
minusta näyttää sisältävän useita esimerkkejä, joista saattaisi hyötyä,
jos niitä tarkastelee, muttei paljoakaan, jos niitä ryhtyy
jäljittelemään -- ja käykäämme toisiin puheisiin. Sillä niissä oli
käsittääkseni jotakin, jota niiden on sopivata katsella, jotka tahtovat
tarkastella puheita.

PHAIDROS: Mitä sinä tarkoitat?

SOKRATES: Nehän olivat toisilleen vastakkaisia. Toinenhan näet esitti,
että tulee olla mieliksi sille, joka rakastaa, toinen taas, että tulee
olla sille mieliksi, joka ei rakasta.

PHAIDROS: Ja sangen urheasti molemmat.

SOKRATES: Minä luulin, että olisit sanonut totuuden ja lausunut: hullun
tavoin. Sillä se ainakin, mitä ne etsivät, on juuri tätä. Sanoimmehan
näet rakkauden olevan jonkinlaista hulluutta. Eikö niin?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Mutta hulluutta sanoimme olevan kahta lajia, joista toinen
syntyy inhimillisistä taudeista, toinen taas jumalallisen muutoksen
kautta, joka siirtää pois tavallisesta tilasta.

PHAIDROS: Aivan niin.

SOKRATES: Jumalallisen hulluuden jaoitimme neljän jumalan mukaan
neljään osaan ja omistimme Apollonille tietäjähaltioitumisen,
Dionysokselle salamenoihin innoittumisen, runottarille haltioitumisen
runouteen, neljännen, rakkaudenhulluuden taas Aphroditelle ja Erokselle
ja sen me sanoimme olevan parhaan. Ja esittäessämme ties minkälaisin
kuvin rakkauden intohimoa, jolloin kenties jotenkuten osuimme oikeaan
tai kenties myös jouduimme toisille teille, ja näin sommiteltuamme
puheen, joka ei ollut kokonaan uskomaton, yhdistimme me siihen
tarunomaisen laulun ja lauloimme leikillisesti, mutta tahdikkaasti, ja
hurskaasti, Phaidros, minun ja sinun herrasi, Eroksen, kauniiden
lapsien huoltajan ylistystä.

PHAIDROS: Mikä minusta ei suinkaan ollut vastenmielistä kuulla.

SOKRATES: Ottakaamme nyt tästä tarkastelun alaiseksi, mitenkä puhe
saattoi siirtyä moittimisesta kiittämiseen!

PHAIDROS: Mitä sinä tällä tarkoitat?

SOKRATES: Minusta näyttää, että kaikki muu todellisuudessa on puhuttu
leikillä. Mutta kun nyt tämä sattumalta lausuttu jakautuu kahteen eri
lajiin, ei olisi hullummaksi, jos joku taiteen avulla voisi käsittää
näiden kahden lajin perusolemuksen.

PHAIDROS: Minkä lajien?

SOKRATES: Ensiksikin, että pitämällä silmällä vain yhtä ainoata
käsitettä voi koota yhteen monella tavoin hajaantuneen, jotta joka
kohtaa tarkkaan määrittelemällä voisi tehdä selväksi, mistä kulloinkin
haluaa opetusta antaa, kuten äsken puhuttiin rakkaudesta, joko sitten
hyvin tai huonosti, senjälkeen kuin oli määritelty, mitä se on. Tällä
tavoin voisi puheen ajatusjuoksu ainakin olla selvä ja johdonmukainen.

PHAIDROS: Ja mikä on se toinen laji, josta puhut?

SOKRATES: Se taas on siinä, että osaa käsitteellisesti jakaa
jäsenittäin, niiden luontaisten kiintokohtain mukaan eikä rupea huonon
kokin tavoin murtamaan yhtään osaa, vaan menettelee, kuten äsken
meneteltiin puheessamme, jotka käsittivät järjettömän puolen sieluamme
yhdeksi yhteiseksi käsitteeksi, ja samoinkuin ruumiista, joka on yksi,
kasvaa kaksittain samannimisiä jäseniä, joista toisia kutsutaan
vasemmiksi, toisia oikeiksi, samoin käsittivät molemmat puheet
järjettömyyden meissä luonteeltaan yhdeksi käsitteeksi ja toinen niistä
jakaen vasemmanpuolista osaa ei herjennyt tästä jakamisesta ennen kuin
se löysi siitä vasemmanpuoliseksi nimitetyn rakkauden, mitä se syystä
panetteli; toinen taas vei meitä hulluuden oikealle puolelle ja
löydettyään sieltä rakkauden, joka tosin oli samanniminen kuin
edellinen, mutta päinvastainen kuin se, jumalallinen, sekä näytettyään
sitä, se ylisti sitä suurimpain meitä kohdanneitten hyvyyksien
aiheuttajaksi.

PHAIDROS: Aivan oikein.

SOKRATES: Näiden rakastaja minä itse olen, Phaidros, näiden erittelyjen
ja yhdistelyjen, jotta olisin kykenevä puhumaan ja ajattelemaan. Ja jos
pidän jotakuta toista kykenevänä tajuamaan sen, mikä on syntynyt
ykseydeksi tai moneudeksi, niin hänen jäljissään minä seuraan kuten
jumalan. Niitä, jotka osaavat näin tehdä -- jumala tietää, nimitänkö
heitä oikein vai enkö -- olen tähän asti kaikissa tapauksissa kutsunut
dialektikoiksi. Mutta sanoppas, miksi tulee kutsua niitä, jotka ovat
oppineet äsken esitetyn taidon sinulta ja Lysiaalta! Vai onko tämä sitä
puhetaitoa, jota noudattaen Thrasymakhos ja muut ovat kehittyneet
viisaiksi puhumaan ja muitakin siksi tekevät, jotka vain tahtovat
heille kantaa lahjoja kuten kuninkaille?

PHAIDROS: Kuninkaallisia miehiä he ovatkin, vaikkeivät ymmärrä sitä,
mitä sinä kyselet. Tätä suuntaa sinä näytät minusta kutsuvan oikein,
kutsuessasi sitä dialektiseksi. Retoriikka näyttää toistaiseksi jääneen
meille hämäräksi.

SOKRATES: Miten sanot? Se mahtaa olla jotakin kaunista, joka, vaikka
onkin erillään tästä (dialektiikasta), on käsitettävissä taiteen
avulla. Kaikessa tapauksessa ei minun eikä sinun ole sitä
halveksittava, vaan on esitettävä, mitä puhetaidosta vielä on jälellä.

PHAIDROS: Aika paljonkin sentään, Sokrates, sellaista ainakin, mitä on
puhetaidosta kirjoitetuissa kirjoissa.

SOKRATES: Sepä hyvä, että muistutat minua siitä. Ensinnäkin luulen
minä, että johdanto on lausuttava puheen alussa. Näitähän sinä
tarkoitat -- eikö niin -- näitä taiteen hienouksia.

PHAIDROS: Niin.

SOKRATES: Ja sitä, että toisena on kertomus siihen liittyvine
todistajalausuntoineen, kolmantena todistukset, neljäntenä
todennäköisyyssyyt, ja luulenpa, että tuo parahin Byzantionin mies, tuo
sana-Daidalos,[61] puhuu vakuuttelusta ja lisävakuuttelusta.

PHAIDROS: Tarkoitatko oivaa Theodorosta?

SOKRATES: Kuinkas muuten? Ja että syytösten kumoamisen ja
lisäkumoamisen tulee tapahtua sekä syytös- että puolustuspuheessa. Ja
emmekö tuo esiin tuota ihaninta Paroksen miestä Euenosta,[62] joka
ensinnä keksi vihjaustaidon ja sivukiitokset. Toiset sanovat hänen
puhuneen sivumoitteista runomitassa -- muistin vahvistamiseksi. Sillä
hän on viisas mies. Jättäkäämme rauhaan Tisias[63] ja Gorgias, jotka
ovat huomanneet että todennäköistä on pidettävä suuremmassa arvossa
kuin totta, ja jotka sanan voimalla saavat pienen näyttämään suurelta
ja suuren pieneltä, jotka saavat uuden näyttäytymään vanhassa asussa ja
vanhan uudessa, ja jotka ovat keksineet, miten kaikesta voi puhua
lyhyesti ja rajattoman pitkälti. Kun taas Prodikos[64] minulta kerran
tämän kuuli, nauroi hän ja sanoi, että hän yksin oli keksinyt taidon,
mitä puheita tulee käyttää: ei tule näet käyttää pitkiä eikä lyhyitä,
vaan kohtalaisia.

PHAIDROS: Kerrassaan viisaasti, Prodikos!

SOKRATES: Emmekö mainitse Hippiasta?[65] Sillä minä luulen, että Elean
muukalainenkin[66] yhtyisi häneen.

PHAIDROS: Niinpä tietenkin.

SOKRATES: Kuinka emme taas mainitsisi Poloksen[67] sanakokoelmia,
hänen, joka sitäpaitsi on sepittänyt toistantaopin, mietelmä- ja
kuvakieliopin ja niitten sanojen sointuopin, jotka Likymnios hänelle
lahjoitti.

PHAIDROS: Mutta eikö jotakin sentapaista ole lähtöisin
Protagoraasta.[68]

SOKRATES: Jonkinlainen oikeakielisyysoppi ainakin, poikani, ja paljon
muuta kaunista. Mutta surkeasti valittavissa, vanhuutta ja köyhyyttä
koskevissa puheissa näyttää Khalkedonilainen[69] voimassaan taiteellaan
vieneen voiton. Sitäpaitsi on hän tavaton saamaan joukon kiivastumaan
ja jälleen -- hänen omien sanojensa mukaan -- taikalaululla lepyttämään
vihastuneet. Myös panettelemisessa ja panettelun torjumisessa -- mistä
se sitten onkaan lähtöisin -- on hän etevin. Kaikki taas näyttävät
minusta tulleen yhteiseen päätökseen puheen lopusta, jolle toiset
antavat nimen yleiskatsaus, toiset jonkun toisen nimen.

PHAIDROS: Sinä tarkoitat sitä, että lopussa tulee pääpiirteissään
muistuttaa kuulijoita kaikesta siitä, mitä on puhuttu.

SOKRATES: Sitä minä tarkoitan ja muuta, jos sinulla on sellaista
esitettävänä puhetaidosta.

PHAIDROS: Pikkuasioita eikä mainitsemisen arvoisia.

268 SOKRATES: Antakaamme pikkuasiain olla. Mutta katsokaamme valossa
tarkemmin näitä (edellä esitettyjä) asioita, mikä taiteellinen vaikutus
niillä on ja milloin.

PHAIDROS: Sangen voimakas, Sokrates, ainakin kansankokouksissa.

SOKRATES: Niin on. Mutta katso sinäkin, merkillinen mies, näyttääkö
sinusta koko kutomus yhtä höllältä kuin minustakin.

PHAIDROS: Osoita se vain!

SOKRATES: Sanohan minulle: Jos joku tulisi ystäväsi Eryximakhoksen tai
hänen isänsä Akumenoksen luo ja sanoisi: "Minä ymmärrän johdattaa
ruumiiseen jotakin sellaista, että saan sen sekä lämpenemään, jos
tahdon, että kylmenemään, ja että, jos hyväksi näen, saan sen
oksentamaan, tai jos niin haluan, tyhjenemään alaspäin, ja paljon muuta
sentapaista, ja tämän ymmärrykseni takia väitän olevani lääkäri ja
voivani siksi tehdä muita, joille minä tietoa tästä tarjoan" -- niin
mitä luulisit heidän sanovan tämän kuultuaan?

PHAIDROS: Mitä muuta kuin kysyvän, ymmärtääkö hän myöskin, keneen ja
koska ja kuinka pitkälle hänen tulee soveltaa kutakin näistä
hoitotavoista.

SOKRATES: Jos hän nyt sanoisi: "En suinkaan, vaan vaadin, että se, joka
tätä oppii minulta, itse kykenee tekemään, mitä sinä kyselet."

PHAIDROS: He luullakseni sanoisivat, että mies on hullu ja luulee,
saatuaan jostakin kirjoista tai muuten sattumalta tietää lääkeaineista,
olevansa lääkäri, vaikka hän ei ymmärrä koko taidosta mitään.

SOKRATES: Miten taas kävisi, jos joku tulisi Sophokleen luo ja
Euripideen ja sanoisi, että hän ymmärtää pikku asiasta laatia
tavattoman pitkiä vuorosanoja ja suuresta asiasta hyvin lyhyitä,
mielensä mukaan sääliä herättäviä ja päinvastoin taas pelottavia ja
uhkaavia ja kaikkea muuta sentapaista ja luulee tätä opettaessaan
opettavansa murhenäytelmän sepittämistä?

PHAIDROS: Nämäkin, Sokrates, luullakseni nauraisivat sille, joka luulee
murhenäytelmän olevan jotakin muuta kuin näiden eri osien sellaista
kokoonpanoa että ne soveltuvat toisiinsa ja kokonaisuuteen.

SOKRATES: Eivät he kuitenkaan, luullakseni, raa'asti häntä
haukkuisi,[70] kuten ei säveltaiteilijakaan, jos hän kohtaa miehen,
joka luulee olevansa sointumestari sentakia että hän sattumalta taitaa
virittää kielen mahdollisimman korkealle tai matalalle, raa'asti
sanoisi: "Sinä surkea mies, olet sekaisin päästäsi", vaan kuten
säveltaiteilija ainakin kohteliaammin: "Oi parahin mies, kyllä sen,
joka aikoo tulla sointumestariksi, täytyy ymmärtää tätäkin, mutta
kuitenkaan ei mikään estä, että henkilö, jolla on sinun taitosi, voi
olla aivan ymmärtämätön sointuopissa. Sinä näet taidat sointuopin
välttämättömät esitiedot, muttet itse sointuoppia."

PHAIDROS: Aivan oikein.

SOKRATES: Niinpä siis Sophokles sanoisi sille, joka heille taidoistansa
kerskuisi, että hän taitaa murhenäytelmärunouden esitiedot, mutta ettei
hän itse tätä runoutta ymmärrä, ja Akumenos taas, että asianomaisella
on lääketaidon esitiedot, muttei itse taitoa.

PHAIDROS: Aivan niin.

SOKRATES: Mitä taas luulemme mesikieli Adrastoksen[71] tai vieläpä
Perikleen sanovan, jos he kuulisivat noista koreista taidekeinoista,
joita nyt olemme tarkastelleet, lyhyesti puhumisesta tai kuvissa
puhumisesta, ja kaikesta muusta, jota sanoimme valossa olevan syytä
tutkia -- pahastiko ja sivistymättömästi kuten sinä ja minä, sanovan
epähienon sanan niille, jotka ovat tätä kirjoittaneet ja opettaneet
puhetaitona, vaiko meitäkin tulevan torumaan, koska ovat meitä
viisaampia, sanoen: "Phaidros ja Sokrates, ei tule suuttua, vaan antaa
anteeksi, jos jotkut, jotka eivät ymmärrä puhua käsitteellisesti, ovat
olleet kykenemättömiä määrittelemään, mitä puhetaito oikeastaan on, ja
tämän tilansa takia, omatessaan taidon välttämättömät esitiedot, ovat
luulleet löytäneensä puhetaidon ja opettaessaan tätä muille katsovat
opettaneensa muille täydellisesti puhetaidon, mutta ajattelevat, että
jokaisen eri kohdan esittämisen vakuuttavalla tavalla ja kokonaisuuden
suunnittelemisen heidän oppilastensa itse tulee saada puheissaan
aikaan, koska tässä ei ole mitään vaikeutta."

PHAIDROS: Mutta suunnilleen sentapaista, Sokrates, näyttää se taide
olevan, jota nämä miehet opettavat ja kirjallisesti esittävät
puhetaitona, ja minusta sinä näytät puhuneen totta. Mutta mitenkä ja
mistä sitten taitaisi hankkia itselleen todella kaunopuheisen ja
vakuuttavan puhujan taidon?

SOKRATES: Mitä taitamiseen tulee, Phaidros, niin että kehittyy
täydelliseksi taistelijaksi, on laita todennäköisesti, ehkäpä
välttämättömästikin, sama kuin muuallakin. Jos sinulla on luontaiset
puhujalahjat, on sinusta tuleva kuuluisa puhuja, kun olet hankkinut
lisää tietoa ja harjoitusta, mutta jos sinussa on jossakin suhteessa
näihin nähden joitakin puutteellisuuksia, olet sinä siinä suhteessa
oleva epätäydellinen. Mutta siihen, mikä siitä on taidetta, ei sillä
tiellä minusta näytä ilmenevän selvää johdatusta oikeaan, jota Tisias
ja Thrasymakhos kulkevat.

PHAIDROS: Mutta millä tiellä sitten?

SOKRATES: Näyttää kai toki, parahin ystävä, Perikles olleen
puhetaidossa täydellisin.

PHAIDROS: Eiköhän.

SOKRATES: Kaikkiin suuriin taiteisiin kuuluu välttämättä myös lennokas
filosofointi asioitten olemuksesta. Sillä sieltäpäin näyttää johtuvan
se ylevämielisyys ja kaikinpuolinen täydellisyys, minkä Perikleskin
hankki suurten luonnonlahjojensa lisäksi. Sillä kohdattuaan
Anaxagoraan,[72] joka oli juuri sellainen mies, hän luullakseni
täyttyneenä hänen lennokkuudestaan ja päästyään perille järjen ja
järjettömyyden olemuksesta, mistä Anaxagoras niin paljon puhui, siirsi
sieltä puhetaitoon sen mikä sitä hyödytti.

PHAIDROS: Mitä sinä tällä tarkoitat?

SOKRATES: Lääketaidon laita on kai sama kuin puhetaidonkin.

PHAIDROS: Kuinka niin?

SOKRATES: Molemmissa tulee eroittaa olemus, edellisessä ruumiin,
jälkimäisessä sielun, jos haluat et vain harjaantumisen ja kokemuksen
nojalla, vaan taiteen sääntöjen mukaan hankkia ruumiille, lääkkeitä ja
ravintoa määräämällä, terveyttä ja voimaa, sieluun taas, opettamalla
sitä ja osoittamalla sille säädyllisiä pyrkimyksiä, istuttaa sen
vakaumuksen, minkä haluat, ja hyveen.

PHAIDROS: Todennäköisesti ainakin, Sokrates, on asia siten.

SOKRATES: Luuletko sinä, että oikein voi tuntea sielun olemusta
tuntematta kokonaisuuden olemusta.

PHAIDROS: Jos tulee luottaa Asklepiadeihin[73] kuuluvaan
Hippokrateeseen, ei voi tietää mitään edes ruumiista ilman tätä
menettelytapaa.

SOKRATES: Oikein hän siinä sanoo, hyvä ystävä. Mutta Hippokrateen
lisäksi tulee tutkiskella järkeä, onko se samaa mieltä.

PHAIDROS: Sen minä myönnän.

SOKRATES: Katso nyt, mitä Hippokrates ja tosi järki sanovat asioiden
olemuksesta. Eikö tule ajatella seuraavasti minkä olemuksesta tahansa?
Ensinnäkin, onko se, jossa me itse tahdomme olla taiteilijoita tai
muita siksi tehdä, yksin- vaiko moninkertaista; edelleen, eikö tule,
jos se on yksinkertaista, tarkastaa sen kykyä luonnostaan vaikuttaa
johonkin muuhun tai ottaa vastaan joltakin muulta vaikutuksia, jos
siinä taas on monta lajia, laskea ja tarkastaa kussakin erikseen sitä,
mitä tarkastettiin siinä, mikä oli yhtä, nimittäin, minkä kautta se
luonnostaan vaikuttaa ja mitä vaikutuksia se siten saa.

PHAIDROS: Siltä näyttää, Sokrates.

SOKRATES: Se menettelytapa, jolta puuttuisivat nämä tarkastelut, olisi
aivan kuin sokean vaelluksen kaltainen. Mutta ei mitenkään ole
verrattava sitä, joka taiteen sääntöjen mukaan tavoittelee mitä asiata
tahansa, sokeaan eikä kuuroon, vaan selvää on, että jos joku esittää
puhetta jollekulle taiteen sääntöjen mukaan, hän tarkasti osoittaa sen
luonteen olemuksen, johonka hän puheensa kohdistaa. Mutta tämä kai on
sielu.

PHAIDROS: Mitä se muuta olisi?

SOKRATES: Hänen kilvoituksensa on siis kokonaan kohdistunut tähän.
Sillä tässä hän pyrkii herättämään vakaumusta. Eikö niin?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Ilmeisesti siis Thrasymakhoksenkin ja kenen muun tahansa,
joka vakavasti esittää puhumisen taitoa, ensinnä tulee kaikella
tarkkuudella kuvailla sielua ja tehdä havaittavaksi, onko se
luonnostaan yksi ja samankaltainen vaiko ruumiin tapaan moninainen.
Sillä tätä me kutsumme asioiden olemuksen osoittamiseksi.

PHAIDROS: Aivan niin.

SOKRATES: Toiseksi, minkä kautta ja mitä se vaikuttaa, ja keltä ja mitä
vaikutuksia se saa.

PHAIDROS: Kuinkas muuten!

SOKRATES: Kolmanneksi on hänen järjestyksessä esitettyään puheitten ja
sielujen eri lajit ja näiden kokemat vaikutukset tarkasteltava syitä,
niin että hän sovelluttaa kunkin kuhunkin ja osoittaa, millainen sielu
välttämättä saadaan taivutetuksi johonkin vakaumukseen tai jää
taivuttamatta, millaisin puhein ja mistä syystä.

PHAIDROS: Parhaiten tapahtuisi se näin minun nähdäkseni.

SOKRATES: Varmasti siis, hyvä ystävä, ei koskaan taiteen sääntöjen
mukaan kirjoiteta tai puhuta tätä eikä mitään muuta, jos se osoitetaan
tai puhutaan toisella tavalla. Mutta ne, joita sinä olet kuullut ja
jotka nykyään kirjoittavat puhetaidon oppaita, ovat ovelia ja vaikka
heillä on varsin hyvät tiedot sielusta, salaavat he ne. Mutta ennenkuin
he puhuvat ja kirjoittavat tällä tavalla, emme usko heidän kirjoittavan
taiteen sääntöjen mukaan.

PHAIDROS: Millä tavalla sitten?

SOKRATES: Asian lausuminen määrätyin sanoin ei ole helppoa. Mutta
tahdon esittää, mitenkä tulee kirjoittaa, jotta se olisi niin
taiteellista kuin mahdollista.

PHAIDROS: Esitä sitten!

SOKRATES: Koska puheen voima on sielunohjauksessa, tulee sen, joka
aikoo tulla puhujaksi, tietää, kuinka monta lajia sielulla on. Näitä
taas on niin ja niin monta ja sellaisia ja sellaisia, minkä johdosta
toiset ihmiset ovat sellaisia, toiset tällaisia. Kun tämä jaoitus on
tehty, on puheittenkin lajeja niin ja niin monta, jokainen niistä taas
on sellainen ja sellainen. Sen ja sen tapaiset ihmiset ovat sen ja sen
tapaisin puhein siitä ja siitä syystä taivutettavissa sen ja sen
tapaiseen käsitykseen, toisenlaiset taas toisesta syystä ovat vaikeat
taivuttaa. Jos on tämän riittävästi käsittänyt, tulee tämän jälkeen
tarkastaa sitä käytännössä ja voida sitä, kun sitä toteutetaan,
havainnolla tarkasti seurata, tai ei osaa mitään enempää kuin ne
ohjeet, jotka opintoaikanaan on kuullut. Kun pätevästi kykenee
sanomaan, millainen on millaisinkin keinoin taivutettavissa ja
kohdatessaan tällaisen, tuntemaan hänet ja itselleen osoittamaan, että
tämä se nyt on ja tässä on nyt se luonne, josta silloin oli puhe ja
joka nyt todellisuudessa on hänen edessään, johonka on kohdistettava
juuri nämä puheet tällä tavalla, jotta hän uskoisi tätä; kun joku tämän
kaiken taitaa ja vielä oivaltaa oikean hetken, milloin on puhuttava ja
milloin lakattava, ja myöskin tietää milloin on sopiva tai sopimaton
hetki lyhyeen, liikuttavaan, kauhistuttavaan ja jokaiseen puhetapaan,
jonka hän on oppinut, silloin on hänen taiteensa kauniisti ja
täydellisesti kehitetty, mutta ei ennen, vaan jos joku laiminlyö
jotakin näistä eri puolista puhuessaan, opettaessaan tai
kirjoittaessaan, mutta siitä huolimatta väittää puhuvansa
taiteellisesti, niin on se oikeassa, joka ei usko häneen. "Kuinka siis,
Sokrates ja Phaidros?" on kirjailijamme ehkä sanova. "Näyttävätkö nämä
vaiko jollakin muulla tavalla esitetyt puhetaidon ohjeet
hyväksyttäviltä?"

PHAIDROS: Eivät mitenkään jollakin muulla tavalla esitetyt. Mutta
miltään vähäiseltä työltä ei tämä näytä.

SOKRATES: Olet oikeassa. Tämänpä takia tulee kääntää kaikki puheet
ylösalaisin ja tähystellä, näyttäisikö jostakin tähän taitoon vievän
helpompi ja lyhyempi tie, jottei turhaan lähtisi pitkälle ja
epätasaiselle, kun tarjona on lyhyt ja tasainen. Mutta jos sinulla on
jotakin apua siitä, mitä olet kuullut Lysiaan tahi jonkun muun puhuvan,
niin koeta sitä muistutella ja esittää.

PHAIDROS: Kokeena minä kai voisin esittää, mutta en nyt ainakaan ole
siinä kunnossa.

SOKRATES: Tahdotko sinä siis, että minä esitän muutaman lausunnon,
jonka olen kuullut joiltakuilta, jotka näitä asioita harrastavat?

PHAIDROS: Tietysti.

SOKRATES: Sanotaanhan toki, Phaidros, olevan oikein ajaa sudenkin
asiaa.

PHAIDROS: Tee siis sinäkin niin!

SOKRATES: He sanovat siis, ettei tarvitse käsitellä asiaa niin
juhlallisesti eikä johtaa siihen pitkiä kiertoteitä myöten. Sillä kuten
tämän puheen alussa sanoimme, ei sen, joka aikoo kehittyä taitavaksi
puhujaksi, tarvitse lainkaan olla osallinen oikeitten tai hyvien
asioitten todellisesta tuntemuksesta eikä ihmistenkään, jotka
ovat sellaisia joko luonnostaan tai kasvatuksen kautta. Sillä
tuomioistuimissa ei kukaan ollenkaan välitä siitä, mikä näissä asioissa
on totta, vaan ainoastaan siitä, mikä on uskottavaa. Tämä taas on yhtä
kuin se mikä on todennäköistä ja siihen tulee sen, joka aikoo kehittyä
taiteen sääntöjä noudattavaksi puhujaksi, kiinnittää huomiotansa. Eipä
toisinaan tule enempää syytös- kuin puolustuspuheessakaan esittää edes
sitä, mikä on tapahtunut, jollei se ole tapahtunut todennäköisellä
tavalla, vaan sitä, mikä on todennäköistä. Ja kaikin tavoin on puhujan
tavoiteltava vain todennäköisyyttä ja sanottava iloiset hyvästit
totuudelle. Tämän näkökohdan säilyttäminen kautta koko puheen juuri
synnyttää koko taiteen.

PHAIDROS: Juuri sitä olet tarkastellut, Sokrates, mitä ne puhuvat,
jotka ilmoittavat olevansa asiantuntijoita puhetaiteessa. Minä
muistuttelen, että aikaisemmin jo lyhyesti koskettelimme tällaista
seikkaa, mutta se näyttääkin olevan erittäin suuriarvoinen asia niille,
jotka näitä kysymyksiä harrastavat.

SOKRATES: Sinähän olet suurella innolla tutkinut itse Tisista. Sanokoon
siis Tisias meille tämänkin, tarkoittaako hän todennäköisellä mitään
muuta kuin sitä, miksi suuri yleisö sen käsittää.

PHAIDROS: Mitäpä muuta sitten?

SOKRATES: Hän on siis esittänyt seuraavan tapauksen, jonka hän -- kuten
näyttää -- on keksinyt viisaaksi ja samalla taiteen sääntöjen
mukaiseksi: Jos joku heikko, mutta miehekäs mies on antanut selkään
väkevälle, mutta pelkurimaiselle miehelle ja ryöstänyt häneltä vaipan
tai jotakin muuta, ja siitä viedään oikeuteen, ei kummankaan tule sanoa
totuutta, vaan tuon pelkurin pitää sanoa, ettei tuo miehekäs mies yksin
ole pehmittänyt häntä, toisen taas näyttää toteen, että he olivat
kahdenkesken, mutta erikoisesti käyttää tätä kysymystä: mitenkä minä,
joka olen tällainen, olisin voinut käydä käsiksi tuollaiseen? Tämä taas
ei ole tunnustava omaa huonouttaan, vaan ryhtyessään jotakin muuta
valehtelemaan hän piankin tarjoaisi vastapuolelle vastatodistuksen
käteen. Ja muissakin tapauksissa on taiteenmukaisella puheella
suunnilleen samat säännöt. Eikö olekin, Phaidros?

PHAIDROS: On tietysti.

SOKRATES: Oi voi, kylläpä on kamalasti salattu se taide, jonka Tisias
on keksinyt tai kuka hän nyt onkin ja keneltä hän lieneekään saanut
nimensä. Mutta, hyvä ystävä, onko meidän sanottava hänelle näin vai
eikö?

PHAIDROS: Mitenkä?

SOKRATES: Jo kauan sitten, ennen sinunkin tuloasi, Tisias, olemme
sattumalta lausuneet, että todennäköisyys valtaa alaa suuressa
yleisössä totuuden kaltaisuuden takia. Mutta yhtäläisyyksiä juuri äsken
tarkastellessamme huomasimme me, että se, joka tuntee totuuden,
kaikkialla osaa ne parhaiten keksiä. Niinpä siis, jos sinulla on
jotakin muuta sanottavaa puhetaidosta, kuuntelisimme sitä kyllä,
jollei, tulemme uskomaan sitä, mitä äsken olemme tarkastelleet: että
jollei joku ole erikseen lajitellut kuulijoitten luonteita eikä ole
kykenevä jakamaan oliota lajeihin tai yhdistämään jokaista
yksityisoliota yhden käsitteen alle, ei hänestä koskaan ole tuleva
puhujana taiteilijaa, mikäli se on ihmiselle mahdollista. Tätä hän ei
milloinkaan ole saavuttava ilman suurta ponnistusta, jota järkevän ei
tule kestää sitä varten, että voisi puhua ja toimia ihmisten parissa,
vaan sen takia, että voisi puhua sellaista, joka miellyttää jumalia, ja
kaikessa toimia niin paljon kuin mahdollista heidän mielikseen. Sillä
eihän toki tule, Tisias -- niin sanovat meitä viisaammat -- järkimiehen
pyrkiä miellyttämään kanssaorjiaan -- siinä sivussa se voi tapahtua --
vaan hyviä ja hyvistä syntyisin olevia herroja. Senpätakia älä
ihmettele, jos kiertotie on pitkä, sillä sitä on kuljettava suurten
asioitten takia, ei sen vuoksi kuin sinä luulet. Mutta jos joku haluaa,
on tämäkin, kuten puheemme osoittaa, parhaiten saavutettavissa
mainittua tietä.

PHAIDROS: Minusta näyttää tämä olevan erinomaisesti puhuttu, Sokrates,
jos vain joku kykenisi tähän.

SOKRATES: Sille, joka käy käsiksi kauniiseen, on kaunista myöskin
kokea, mitä hyvänsä hän sattuukin kokemaan.

PHAIDROS: Onpa hyvinkin.

SOKRATES: Riittäköön nyt se, mitä on sanottu puhumisen taiteesta ja
epätaiteellisuudesta.

PHAIDROS: Se riittää kyllä.

SOKRATES: Esitys siitä, mikä on soveliasta ja mikä sopimatonta
kirjoittamisessa, missä määrin sen käyttäminen on paikallaan ja missä
sopimatonta, on vielä jälellä. Eikö niin?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Tiedätkö sinä siis, millä tavoin sinä puhumisen alalla sanoin
tai töin enimmin voit miellyttää jumalia?

PHAIDROS: En suinkaan. Entä sinä?

SOKRATES: Kyllä osaan kertoa entisajan ihmisistä polveutuvan tarinan;
totuuden tietävät vain he itse. Mutta jos me itse voisimme sen löytää,
niin vieläkö pitäisimme lukua ihmisten mielipiteistä?

PHAIDROS: Naurettava kysymys! Mutta kerro, mitä väität kuulleesi!

SOKRATES: Olen siis kuullut,[74] että Naukratiin lähellä Egyptissä eli
muuan sikäläisistä vanhoista jumalista, jolle on pyhitetty lintukin,
jota he kutsuvat Ibikseksi. Itse jumalan nimi oli Theuth. Tämä on
ensinnä keksinyt luvun ja laskutaidon, mittausopin ja tähtitieteen,
edelleen lauta- ja kuutiopelit ja niin myös kirjaimet. Koko Egyptin
kuninkaana taas oli silloin Thamus ylimaassa suuressa kaupungissa, jota
helleenit kutsuvat Egyptin Thebaiksi kuten he kutsuvat jumalaa
Ammoniksi. Tämän luo tuli Theuth, näytteli taitojaan ja sanoi, että
niitä piti jakaa muille egyptiläisille. Hän kysyi silloin, mitä hyötyä
kustakin oli ja toisen esitellessä, hän milloin moitti, milloin kiitti
sen mukaan kuin Theuth näytti puhuvan oikein tai väärin. Ja Thamuksen
sanotaan kustakin taidosta lausuneen kumpaankin suuntaan laajoja
arvosteluja, joita kävisi liian pitkäksi tarkoin esittää. Mutta kun hän
oli kirjainten kohdalla, sanoi Theuth: "Tämä oppi, oi kuningas, tekee
egyptiläiset viisaammiksi ja muistiltaan paremmiksi, sillä se on
keksitty apukeinoksi muistille ja viisaudelle." Tämä vastasi:

"Taitavin Theuth! Toiset kykenevät synnyttämään sitä, mitä taitoihin
kuuluu, toiset taas arvostelemaan, miten suuri osuus hyötyä, ja miten
suuri vahinkoa siitä koituu niille, jotka joutuvat sitä käyttämään.
Niinpä sinä, kirjainten isä, olet kiintymyksestä niihin esittänyt aivan
päinvastaista kuin ne aikaansaavat. Sillä niiden sieluissa, jotka
oppivat tämän taidon, se synnyttää unhoitusta siitä syystä, että he
laiminlyövät muistia, koska he luottaen kirjoitukseen palauttavat
asioita mieleensä ulkoapäin vieraitten merkkien vaikutuksesta, ei
sisältäpäin omasta itsestään. Et siis ole keksinyt apuneuvoa muistille,
vaan mieleenpalauttamiselle. Ja vain rikkiviisauden toimitat
opetuslapsille, et todellista viisautta. Sillä ilman opetusta paljon
kuultuaan luulevat he olevansa monitietoisia, vaikka he enimmältä
osalta ovat tietämättömiä ja ikäviä seurustelussa, tultuaan
rikkiviisaiksi sen sijaan että olisivat tulleet viisaiksi."

PHAIDROS: Hyvä Sokrates, helposti sepität sinä egyptiläisiä ja
minkämaisia tarinoita vain tahdot.

SOKRATES: Toiset ovat sanoneet, hyvä ystävä, että dodonalaisen Zeun
pyhätössä olevan tammen sanat ovat olleet ensimäiset ennussanat.
Silloiset ihmiset, he kun eivät olleet niin viisaita kuin te nuoret,
tyytyivät yksinkertaisuudessaan kuuntelemaan tammea ja paatta, jos ne
vain puhuivat totta. Mutta sinusta kenties on eroa siinä, kuka puhuja
on ja mistä kotoisin. Sillä sinä et pidä vain sitä silmällä, onko
asianlaita niin vaiko toisin.

PHAIDROS: Syystä moitit minua, ja minusta näyttää kirjainten laita
olevan niin kuin thebalainen sanoi.

SOKRATES: Se joka siis luulee kirjaimissa jättävänsä jälkeensä jonkun
taideopin ja se joka on ottanut sen vastaan siinä uskossa, että
kirjaimista on lähtevä jotakin selkeätä ja varmaa, se lienee jokseenkin
yksinkertainen eikä itse asiassa käsitä Ammonin ennustusta,
arvellessaan, että kirjoitetuilla puheilla olisi jotain enempää
tehtävää, kuin muistuttaa sitä, joka tuntee ne asiat, mistä ne on
kirjoitettu.

PHAIDROS: Aivan oikein.

SOKRATES: Sillä kirjoituksella on, Phaidros, seuraava vika ja se on
todellakin siinä maalaustaiteen kaltainen. Sillä senkin tuotteet
seisovat aivan kuin elävinä, mutta jos niiltä jotakin kysyy, ovat ne
juhlallisen hiljaa. Samalla tavalla on puheitten laita. Sillä luulisipa
niitten puhuvan jotakin ymmärtäen, mutta jos kysyy jotakin puhutusta
haluten saada siitä selvemmän käsityksen, niin ilmaisevat ne aina vain
yhtä ja samaa. Ja jokainen puhe, kun se kerran on kirjoitettu, vierii
kaikkialle, yhtä hyvin niiden luo, jotka sitä ymmärtävät, kuin niiden
luo, joille se ei lainkaan sovellu, eikä ymmärrä, keille sen tulee
puhua, keille ei. Jos sitä taas loukataan ja syyttömästi parjataan,
tarvitsee se aina isänsä apua. Sillä itse se ei kykene puolustautumaan
eikä auttamaan itseään.

PHAIDROS: Tässäkin puhut aivan oikein.

SOKRATES: Mutta mitä tuumit? Tarkastammeko toista puhetta, joka on
edellisen täysi veli, millä tavoin se syntyy, ja kuinka paljoa
paremmaksi ja kykenevämmäksi tätä se kehittyy?

PHAIDROS: Mitä puhetta sitten ja millä tavoin syntyvää tarkoitat?

SOKRATES: Sitä, joka ymmärryksellä piirretään oppivan sieluun, joka
kykenee puolustamaan itseänsä, ja tietää, keille tulee puhua ja keiden
seurassa olla vaiti.

PHAIDROS: Sitä tarkoitat tietävän elävää ja sielukasta puhetta, jonka
varjokuvaksi täydellä syyllä voisi kirjoitettua kutsua.

SOKRATES: Aivan niin. Mutta sano minulle seuraavaa: Kylväisikö järkevä
maanviljelijä ne siemenet, joista hän erikoisesti pitäisi huolta ja
toivoisi saavansa satoa, täydellä todella kesällä Adoniin[75]
yrttitarhoihin ja iloitsisi nähdessään niiden kahdeksassa päivässä
kehittyvän täyteen mittaan, vai tekisikö hän näin huvin vuoksi ja
juhlan takia, kun hän ylipäätään niin tekisi? Eikö hän päinvastoin
kylväisi, maanviljelystaidon sääntöjä noudattaen niitä siemeniä, joiden
takia hän oli nähnyt paljon vaivaa, sopivaan maahan ja olisi
tyytyväinen, jos se, minkä hän on kylvänyt, kypsyisi kahdeksantena
kuukautena?

PHAIDROS: Niin hän varmaankin tulisi tekemään, Sokrates, tämän
tosissaan, tuon taas, kuten sanot, muuten vain.

SOKRATES: Pitääkö meidän nyt väittää, että sillä, jolla on tietoa
oikeasta, kauniista ja hyvästä, on vähemmän järkeä omiin siemeniinsä
nähden kuin maanviljelijällä?

PHAIDROS: Ei mitenkään.

SOKRATES: Tosissaan hän siis ei niitä piirrä musteeseen ja kylvä niitä
ruokokynää myöten puheitten mukana, jotka ovat kykenemättömät sanalla
itseään auttamaan ja kykenemättömiä opettamaan totuutta.

PHAIDROS: Ei todennäköisesti ainakaan.

SOKRATES: Ei varmastikaan, vaan kirjaintarhoihin hän on -- kuten
näyttää -- kylvävä ja piirtävä huvin vuoksi, kun hän piirtää, ja hän
kokoaa itsellensä varastoon muistiinpanoja huonomuistista vanhuutta
varten, siltä varalta, että hän siihen ehtii, ja hän on iloitseva
nähdessään hentojen tainten kasvavan. Ja kun muut nauttivat muista
huvituksista, kostutellen itseään juomingeissa ja muissa
tilaisuuksissa, jotka ovat näille läheistä sukua, silloin hän, kuten
näyttää, näitten huvitusten asemasta huvittelee siten kuten olen
kertonut.

PHAIDROS: Sinä kuvaat ihanaa ajanvietettä alhaisen ohella, Sokrates,
sen ajanvietettä, joka kykenee leikkimään sanoilla kertoillen
oikeamielisyydestä ja muusta, mistä sinä puhut.

SOKRATES: Niin on, rakas Phaidros. Mutta paljon kauniimpaa on
luullakseni näiden asiain harrastaminen, kun noudattamalla dialektista
taidetta, sittenkuin on tavannut sopivan sielun, istuttaa ja kylvää
ymmärryksellä puheita, jotka kykenevät auttamaan itseänsä ja
istuttajaansa ja jotka eivät ole hedelmättömiä, vaan omaavat siemenen,
josta muut puheet muissa mielissä puhkeavat ja kykenevät tekemään tämän
ikuisesti kuolemattomaksi ja tekemään sen omistajan niin onnelliseksi
kuin ihmiselle vain on mahdollista.

PHAIDROS: Tämä, jota nyt puhut, on vielä paljoa kauniimpaa.

SOKRATES: Nyt voimme jo ratkaista tuon äskeisen kysymyksen, kun olemme
päässeet tästä yksimielisyyteen.

PHAIDROS: Minkä sitten?

SOKRATES: Sen, jota me oikeastaan halusimme nähdä, vaikka sitten olemme
tulleet tähän, nimittäin että tutkisimme Lysiaaseen puheitten
kirjoittamisesta kohdistettua moitetta ja itse puheita, joita
kirjoitettiin joko noudattaen tai noudattamatta taiteen sääntöjä. Mutta
mikä on taiteellista, mikä ei, näyttää minusta olevan riittävästi
selvitetty.

PHAIDROS: Siltä tuntui. Mutta muistuta minua vielä uudestaan, miten se
selvitettiin.

SOKRATES: Ennenkuin joku tuntee jokaisen asian todellisen laadun, josta
puhuu tai kirjoittaa, ja pystyy sitä kokonaisuutena siitä itsestään
määrittelemään, ja määrittelyn jälkeen kykenee jaoittamaan sitä
alalajeihin jakamattomuuteen asti ja ennenkuin hän samalla tavoin
tarkasteltuaan sielun luonnetta on keksinyt jokaiselle luonteelle
sopivan ilmaisutavan, ja siten kokoonpannut ja yksityiskohtia myöten
muovaillut puheensa, että hän monisäikeiselle sielulle tarjoaa
monisäikeisiä mutta sopusuhtaisia puheita, yksinkertaiselle taas
yksinkertaisia -- ennen ei ole mahdollista niin taiteenmukaisesti kuin
asian luonteeseen nähden on mahdollista ryhtyä käsittelemään puheitten
luonnetta, olkoon kysymys sitten opettamisesta tai mielipiteeseensä
taivuttamisesta, kuten koko edellinen tutkistelumme on osoittanut.

PHAIDROS: Aivan sillä tavoin suunnilleen asianlaita minustakin näyttää
olevan.

SOKRATES: Mitä taas tulee siihen, onko kaunista vai häpeällistä pitää
tai kirjoittaa puheita, ja missä olosuhteissa tapahtuvana sitä syyllä
voisi moittia tai olla moittimatta, se on selvitetty juuri äsken
lausutussa.

PHAIDROS: Missä sitten?

SOKRATES: Sanottiin että, jos Lysias tai joku muu milloinkaan on
kirjoittanut tai tulee kirjoittamaan joko yksityisissä tai valtion
asioissa, sommitellen lakiehdotuksia tai kirjoittaen valtiollisen
kirjoituksen siinä uskossa, että siinä vallitsee suuri varmuus ja
selvyys, siinä tapauksessa koituu häpeää kirjoittajalle, joko sen
hänelle joku sanoo tai ei. Sillä täydellinen tietämättömyys oikeasta ja
väärästä ja pahasta ja hyvästä ei voi olla olematta todella
häpeällistä, ei, vaikka koko rahvas sitä kiittäisi.

PHAIDROS: Ei tietystikään.

SOKRATES: Mutta se, joka on sitä mieltä, että kirjoitetussa puheessa
jokaisesta asiasta täytyy paljon olla leikkiä, ja ettei milloinkaan ole
mitään runomittaista tai suorasanaista puhetta kirjoitettu tai puhuttu,
joka ansaitsisi vakavaa harrastusta -- kuten rapsodien esitykset, jotka
esitettiin ilman tutkiskelua ja opetusta vain ihmisten voittamiseksi --
vaan että todellisuudessa parhaat niistä ovat olleet niiden
muistuttamiseksi, jotka jo tietävät asiat; että ainoastaan opettavissa
ja opetuksen takia esitetyissä ja todella sieluun piirretyissä
oikeutta, kauneutta ja hyvyyttä koskevissa puheissa on selkeyttä,
täydellisyyttä ja harrastuksen arvoista; että tulee sanoa tällaisten
puheitten olevan oikeita poikiaan, ensinnä sitä joka on asianomaisessa
itsessään ja hänen keksimänään hänessä asuu, sitten niitä tämän
jälkeläisiä ja veljiä, joita mahdollisesti on istutettu muihin ja
muitten ihmisten sieluihin kunkin ansion mukaan -- se joka niin
ajattelee ja joka ei puutu muihin puheisiin, tämä näyttää olevan
sellainen mies, millaiseksi minä ja sinä toivoisimme tulevamme.

PHAIDROS: Aivan niin minä tahdon ja toivon kuin sinä puhut.

SOKRATES: Kylliksi olkoon jo laskettu leikkiä puheista. Ja kun sinä
menet Lysiaan luo, niin ilmoita hänelle, että me laskeuduttuamme
nymfien lähteelle ja lepopaikalle kuulimme puheita, jotka käskivät
sanoa Lysiaalle ja muille, jotka mahdollisesti sepittävät puheita,
Homerokselle ja muille, jotka sepittävät runoutta joko semmoisenaan tai
laulamalla esitettäväksi, ja kolmanneksi Solonille ja jokaiselle, joka
valtion asioissa on kirjoittanut kirjoituksia nimittäen niitä laeiksi,
että jos hän on sepittänyt näitä, tuntien asian todellisen olemuksen ja
kyeten auttamaan niitä tarkemmin käsittelemällä sitä, mistä on
kirjoittanut, ja puhumalla itse kykenee osoittamaan, sen mitä on
kirjoittanut, vähäarvoiseksi, tällaista miestä ei tule nimittää tätä
kirjoitettua sanaa tarkoittavalla nimellä, vaan sellaisella, joka
tarkoittaa sitä, mitä hän on vakavasti harrastanut.

PHAIDROS: Mitä nimiä sinä siis annat hänelle?

SOKRATES: Kutsua häntä viisaaksi näyttää minusta olevan liian paljon ja
soveltuvan vain jumalalle. Mutta nimi viisauden ystävä (filosofi) tai
jokin sentapainen soveltunee ja kuulunee hänelle paremmin.

PHAIDROS: Se ei ole lainkaan poissa paikaltaan.

SOKRATES: Sitä taas, jolla ei ole mitään arvokkaampaa kuin se,
minkä hän pitkän aikaa sinne tänne vääntelemällä, yhteensovittamalla
ja poispyyhkimällä on sommitellut tai kirjoittanut, sitä
oikeudenmukaisesti voit kutsua runoilijaksi tai puheitten sepittäjäksi
tai lakienkirjoittajaksi.

PHAIDROS: Kuinkas muuten?

SOKRATES: Ilmoita tämä nyt ystävällesi!

PHAIDROS: Entäs miten sinä olet tekevä? Sillä eihän tule sivuuttaa
sinun ystävääsi.

SOKRATES: Ketä sitten?

PHAIDROS: Kaunista Isokratesta.[76] Mitä sinä tulet hänelle
ilmoittamaan, Sokrates. Mitä me sanomme hänen olevan?

SOKRATES: Isokrates on vielä nuori, Phaidros. Mutta aion kuitenkin
sanoa, mitä hänestä aavistan.

PHAIDROS: Mitä sitten?

SOKRATES: Hän näyttää luonnonlahjoiltaan olevan parempi kuin että häntä
ja Lysiaan tyyliin kulkevia puheita voisi rinnastaa, ja hänen
luonteensa on jalompaa yhdistelmää, niin ettei olisi lainkaan
ihmeellistä, jos hän, iän varttuessa, puheissa, joita hän nyt
harrastaa, paljon voittaisi muut, jotka milloinkaan ovat puhetaitoa
harrastaneet, kuin lapset, ja jos häntä, siinä tapauksessa ettei tämä
häntä tyydytä, ajaisi jumalallisempi into suurempiin tehtäviin. Sillä
luonnostaan on miehen sielussa jotakin pyrkimystä viisauteen. Tämän
tervehdyksen vien minä näiltä jumalilta Isokrateelle, lemmikilleni, vie
sinä nuo toiset Lysiaalle, sinun lemmikillesi!

PHAIDROS: Niin on tapahtuva. Mutta lähtekäämme, koska hellekin on
helpottanut!

SOKRATES: Eikö ole sopivaa, ennenkuin lähdemme, rukoilla näitä jumalia?

PHAIDROS: Miksei.

SOKRATES: Oi rakas Pan ja kaikki muut jumalat, jotka olette täällä!
Antakaa minulle sisäistä kauneutta ja antakaa sen, mikä minussa on
ulkonaista, olla sopusoinnussa sisäisen olemukseni kanssa! Rikas olkoon
minusta viisas! Mutta kultaa olkoon minulla sellainen määrä, jota ei
voisi kantaa eikä kuljettaa muu kuin kohtuullinen mies.[77] Vieläkö
rukoilemme jotakin muuta, Phaidros? Minä puolestani olen näet kylliksi
rukoillut.

PHAIDROS: Rukoile tätä minunkin puolestani! Sillä yhteistä on ystävien
omaisuus.

SOKRATES: Lähtekäämme!



SELITYKSIÄ.


[1] _Lysias_, aikansa kuuluisimpia puhujia, syntyi v. 445 Ateenassa,
minne hänen isänsä, kilpitehtailija Kephalos, oli Syrakusasta
siirtynyt. Vuodet 429-412 nautti hän Etelä-Italiassa olevassa Thurioin
kaupungissa kuuluisan reetori Tisiaan opetusta. Ateenaan palattuaan
hoiti hän yhdessä veljensä, Phaidroksessakin mainitun Polemarkhoksen,
kanssa isänsä Peiraieuksessa olevaa tehdasta. Kolmenkymmenen tyrannin
päästyä Ateenassa valtaan joutuivat veljekset vainon alaisiksi.
Polemarkhos menetti henkensä ja Lysias pelastui töin tuskin Megaraan,
mistä päin hän innokkaasti otti osaa kansanvallan palauttamista
tarkoittaviin suunnitelmiin. Kun nämä onnistuivat, koetti Thrasybulos,
kumouksen johtaja, hankkia Lysiaalle Ateenan kansalaisoikeuksia
yrityksessään kuitenkaan onnistumatta. L. kuoli v. 380. Lysiaan
puhujamaineelle laski perustan se puhe, jonka hän v. 403 piti veljensä
murhaajaa vastaan. Sittemmin Lysias toimi etupäässä logographina
(nimitys tarkoitti silloin asianajajaa, aikaisemmin kronikoitsijaa).
Hänen nimellään kulkevista puheista piti antiikin tutkimus
autenttisena. Se puhe, joka esitetään Phaidroksessa, on luultavasti
jonkin hänen todella pitämänsä puheen mukailu. Muuten on 34 puhetta
häneltä kokonansa säilynyt. -- Vaikkakin Lysiaalta puuttuu ajatusten
syvyyttä, on hän kuitenkin yleensä parempi sitä kuvaa, jonka
Phaidros-dialogi hänestä antaa. Varsinkin on huomattava hänen kykynsä
luonnehtia niitä henkilöitä, jotka hän esittää puhuvina oikeuden edessä
sekä hänen esitystapansa yksinkertaisuus, koruttomuus ja selkeys.
Myöhempi n.s. attikalainen puhetaidon suunta, joka tavoitteli näitä
ominaisuuksia, piti häntä suuressa arvossa. Hänen tyylinsä
roomalaisista jäljittelijöistä mainittakoon erikoisesti C. Iulius
Caesar. Vrt. muuten johdantoa.

[2] _Akumenos_ ja myöhemmin mainittu _Eryximakhos_, joka esiintyy
Symposion-dialogissa, olivat tunnetuita lääkäreitä. E. mainitaan myös
Protagoras-dialogissa.

[3] _Kilparadat_, joilla varsinaiset nuorukaisten juoksuharjoitukset ja
-kilpailut tapahtuivat, olivat samalla iäkkäämpien ihmisten tavallisia
kävelypaikkoja.

[4] _Epikrates_, luultavasti joku senaikuisia demagoogeja.

[5] _Morykhos_ on mahdollisesti sama henkilö, jota vanha attikalainen
komedia ivaa tunnettuna elostelijana.

[6] _Olympolaisen_ Zeun temppeli oli kaupungin kaakkoisosassa. Vanhin
temppelirakennus, joka mahdollisesti ei edes valmistunut, on
Peisistratoksen ajoilta. Myöhemmin alkoi kuningas Antiokhos IV
Epiphanes rakennuttaa paikalle suuremmoista temppeliä, jonka
rakennustyön vasta keisari Hadrianus saattoi päätökseen.

[7] _Pindaroksen sanoja_. Viittaus I:n Isthmolaisen oodin 2-3
sakeisiin.

[8] _Megaraan_ asti, jonne Ateenasta oli n. 4 penikulmaa.

[9] _Herodikos_ on kai sama henkilö, jonka Protagoras-dialogissa
sanotaan olevan syntyisin Megarasta. Epävarmaa on, onko Valtiossa
mainittu voimistelunopettaja sama mies.

[10] ... _haltioitumistoverin_. Alkuteksti edellyttäisi oikeastaan
käännöstä: toverin koryhanttihurmiossa, johonka alkuaan phrygialaisen
jumalattaren Kybelen palvelijat, tämän seuralaisia, korybantteja,
jäljitellen pyrkivät pääsemään.

[11] _Ilisos_, pieni joki Ateenan eteläpuolella.

[12] _Boreas_, pohjatuulen jumala, oli tarun mukaan ryöstänyt
attikalaisen kuninkaan Erekhtheun tyttären, _Oreithyian_ Ilisoksen
rannalta. Tarua ovat käsitelleet tragediassaan Oreithyia sekä Aiskhylos
että Sophokles. _Pharmakeia_ oli nimenä eräällä najadilla ja hänen
Ilisoksen luona olevalla lähteellään. Lause "tai Areiopagokselta...
eikä täältä" on mahdollisesti myöhempi lisäys. Itse tarun
yhteydessä saa Platon tilaisuuden esittää kantansa siitä kuivan
ratsionalistisesta, allegorisoivasta myyttien selitystavasta, jota
_viisaat_, s.o. sofistit harjoittivat. Vaikka häntä ei suinkaan
kansanuskonto tyydyttänyt, ei hän voinut yhtyä niihin, jotka näin
pyrkivät tuhoamaan jumalat kokonaan.

[13] _Kentaurit_ kuvaa myöhempi taide olennoiksi, joilla oli yläruumis
ihmisen-, mutta varsinainen vartalo hevosenkaltainen. Aikaisemman
käsityksen mukaan heillä oli ihmisruumiiseen yhtynyt puolikas
hevosruumista. Heidän luontonsa oli villi ja hillitön.

[14] _Khimaira_ Typhonin tytär (kts. alemma) oli tulta syöksevä hirviö,
edestä jalopeura, keskeltä vuohi ja takaa käärme, joka asui Lykiassa,
minkä vulkaanisen luonnon personifikatio hän oli. Hänet tappoi tarun
Korinthokseen sijoittama Bellerephon (B. alkuaan merijumala)
ihmeratsultaan _Pegasokselta_. Sittemmin Pegasos esti kavioniskullaan
Muusain laulusta hurmautuneen Helikon vuoren kohoamasta taivaaseen ja
synnytti Hippokrenen (Hevoslähteen). Runoilijain palvelukseen on vasta
myöhempi aika sijoittanut Pegasoksen.

[15] Kuulu _delphoilainen kirjoitus_, "gnothi seauton, tunne itsesi",
on lähtökohta Sokrateella hänen pyrkimyksessään todelliseen tietoon
olevaisesta.

[16] _Typhon_, satapäinen, tulisilmäinen hirviö, joka nousi vimmattuun
taisteluun Zeuta ja muita jumalia vastaan Kilikiassa, jonka maan
onkaloihin tai Etnan alle hän hävittyään suistui ja sieltä synnytti
maata sulattavaa kuumuutta, tuulispäitä y. m. s. luonnonilmiöitä. Hän
kuten Khimairakin on siis vulkaanisten ilmiöitten porsonifikatio.

[17] _Akheloos_, Kreikan suurin joki, virtojen kuningas, jonka kultti
oli yleinen koko Kreikassa. Tuttu on hänen taistelunsa Herakleen kanssa
Deianeiran omistamisesta.

[18] _Yhdeksän arkhonttia_, Ateenan korkeimmat hallitusmiehet, jotka
valittiin vuodeksi kerrallaan. Plutarkhoksen mukaan he astuessaan
virkaansa vannoivat julkisen valan, jossa lupasivat olla valtion
laeille kuuliaisia ja pysyä lahjomattomina sekä sitoutuivat siinä
tapauksessa, että valansa rikkoisivat, Apollonin oraakkelitemppeliin
pystyttämään oman luonnollista kokoa olevan kultaisen kuvansa
rangaistukseksi itselleen ja varoitukseksi muille.

[19] _Kypselidien vihkilahja_ oli muuan arkku, jota säilytettiin Heran
temppelissä ja josta vielä kreikkalainen taidehistorioitsija Pausanias
2:sella vuos. j.Kr. esittää seikkaperäisen kuvauksen. Tässä arkussa oli
muka Kypselos, josta myöhemmin tuli Korinthin hallitsija (657-629
e.Kr.), pelastunut sukulaistensa vainolta, jonka alaiseksi hän oli
joutunut, kun oli ennustettu, että hän kukistaisi nämä, jotka silloin
pitivät valtaa Korinthissa. Todennäköisesti vihkilahja on Kypseloksen
poikain teettämä ja Heralle vihkimä ja sellaisena Platonkin sen
esittää.

[20] _Huvinäytelmänkirjoittajain kömpelöä keinoa_ käyttäisi Phaidros,
jos hän toistaisi ne sanat, joita Sokrates oli hänestä käyttänyt,
ennenkuin hän rupesi puhumaan. Keinon kömpelyys oli siinä, että
syytetty henkilö viskasi saman syytöksen jotenkin samoin sanoin
vastustajaan.

[21] Sokrates _peittää silmänsä_, jottei Phaidros huomaisi, puhuuko hän
leikillään vai tosissaan. Tällä Platon ehkä myös tahtoo osoittaa, ettei
Sokrates esitä omia (eikä hänenkään, Platonin) mielipiteitä.

[22] Sokrates johtaa leikillään runotarten epiteetin, _ligeiai_ Ligyes
nimestä, kenties jäljitellen sofistien etymologisia selityksiä. Nämähän
varsinaisesti perustivat kielitieteellisen tutkimuksen, joka kuitenkin
muodostui perin epäkriitilliseksi ja epämetodiseksi. Erittäinkin oli
niin laita äänne- ja muoto-opin. -- Ligureista (Ligyes), jotka asuivat
Pohjois-Italiassa, kerrotaan, ettei edes taisteluissa koko joukko
yht'aikaa tapellut, vaan osa jäi syrjään laululla kiihottaakseen
taistelevia.

[23] _raskaasti raskauttavat -- raskaudesta -- rakkaus_. Olen koettanut
käännöksessä saada ilmi sen etymologisen sanaleikin, joka on sanoissa
_erromenos_ (voimakkaasti) _rhostheisa_ (voimistuneena) _ap'autés tés
rhomes_ (itse voimasta, itse voimasanasta) (se on saanut nimen) _eros_
(rakkaus). Yleensä näyttää sopivien vastineitten keksiminen tällaisille
leikillisille etymologioille tai sanaleikeille miltei mahdottomalta, ja
on niitten valitettavasti käännöksessä täytynyt jäädä pois. -- Vrt.
muuten edellistä selitystä.

[24] _Liuskan pudottua toisella tavalla_. Sanat tarkoittavat poikien
kesken yleistä leikkiä, missä osanottajat jakaantuivat kahteen
puolueeseen, joitten keskelle asettui eräs pojista ja heitteli ilmaan
liuskaa, joka toiselta puolen oli valkoinen, toiselta musta. Siitä,
mikä väri liuskan pudottua maahan jäi päällepäin, riippui, kumpi
puolueista sai lähteä pakoon ja kumpi ajaa takaa. Jos liuska putosi
toisella tavoin kuin ennen, vaihtuivat osat, ja takaa-ajajasta tuli
pakeneva.

[25] "_Kuin sudet lampaita_...", säe on mahdollisesti Platonin itse
sepittämä. Tähän kohdistuu Sokrateen hiukan myöhemmin tekemä
leikillinen huomautus, että hän jo lausuu heksametrejä eikä enää
dithyrambeja. _Dithyrambi_ oli Dionysioksen palveluksessa esitetty
juhlalaulu, jota khoori lauloi tanssien ja usein huilun säestyksellä.
Ateenassa kehittyi dithyrambi myöhemmin säerakenteeltaan yhä
vapaammaksi ja itse sävelmä tuli pääasiaksi. Dithyrambin sävy oli
yleensä haltioitunut ja intohimoinen. Sokrateen jumalallinen innoitus
oli siis häviämässä ja vaihtumassa rauhalliseen eepilliseen tunnelmaan,
t.s. hänen oli jo aika lopettaa puheensa.

[26] _Thebalainen Simmias_ on yksi keskustelijoista Phaidon-dialogissa.
Hän oli Krotonista Etelä-Italiasta kotoisin olevan pythagoralaisen
filosofin, Philolaoksen oppilas. Kriton-dialogissa mainitaan Simmiaan
hankkineen riittävän rahamäärän, millä voitaisiin lahjoa vartiat ja
siten auttaa Sokrates Kritonin suunnitelman mukaan pakenemaan
vankilasta. Diogenes Laertios, 3:nnen vuosis. alussa j.Kr. elänyt
kreikkalainen filosofianhistorioitsija mainitsee hänen kirjoittaneen 23
dialogia.

[27] _haltiani_. Tunnettua on, miten Sokrates usein ikäänkuin pysähtyi
kuuntelemaan sitä omituista sisäistä ääntä, jota hän kutsui
_daimonionikseen_, haltiakseen. Puhe daimonionista perustui siihen
yleiseen uskoon, että jokaisella ihmisellä oli oma daimoninsa. Kukaan
ei kuitenkaan ollut siihen sellaisessa suhteessa kuin Sokrates ja se
tapa, millä hän daimonionistaan puhui, aiheutti sen, että häntä
syytettiin m.m. siitä, että hän daimonuskollaan oli häpäissyt jumalia.

[28] _Ibykos_ (n. 550) oli kotoisin Ala-Italian Rhegionista, mistä hän
siirtyi Samokseen kasvattamaan sen tulevaa hallitsijaa Polykratesta,
jonka hovissa hän sittemmin eli. I:n khoorilauluilla oli usein
vahvasti eroottinen luonne, mutta käsittelivät ne myös puhtaasti
eepillisiä aiheita Stesikhoroksen (kts. edemmä) tapaan, jota I.
runoteknillisestikin on lähellä. -- Tuttu on tarina I:n kuolemasta:
Pari rosvoa murhasi hänet. Mutta parvi kurkia sattui olemaa lähellä ja
nämä nähdessään myöhemmin Korinthissa rosvot antoivat ilmi itsensä
puhumalla Ibykoksen kurjista. Aihetta on Schiller käsitellyt tunnetussa
runossaan "Die Kraniche des Ibykos".

[29] _Stesikhoros_ (n. 640-555) oli kotoisin Sisilian Himerasta, mistä
hänen täytyi paeta hirmuhallitsija Phalariin vihaa toiseen Sisilian
kaupunkiin Katanaan. Nimensä "khoorinjärjestäjä" hänen kerrotaan
saaneen khoorien järjestämisestä ja harjoittamisesta. S:n päämerkitys
on siinä, että hän khoorilyriikkaan onnellisesti yhdisti eepillisiä
aiheita (troialais-, thebalais- ja Heraklestarustosta), vakiinnutti sen
jäsentelyn ja kehitti erikoisen lyyrillisen tyylin. -- Taru kertoo että
Helena, jota S. oli eräässä laulussaan moittinut karkeasti vikapääksi
Troian sotaan, oli sokaissut hänen silmänsä, mutta antanut tälle
näkönsä jälleen, kun hän oli sepittänyt _Palinodian_, peruutuslaulun.
Tämä taru sopii sikäli S:n runoilijaluonteeseen, että hän itsenäisesti
käsitteli aiheitansa ja ikäänkuin sulatti ne uudestaan. S. näyttää
käsitelleen myyttejä korkeammalta siveelliseltä ja uskonnolliselta
kannalta kuin ne esitetään Homeroksella, ja siksi Platon ilmeisesti
asettaa hänet Homeroksen yläpuolelle.

[30] Platon on nähtävästi tarkoituksella asettanut kummankin, sekä
Phaidroksen että Stesikhoroksen, täydelliset nimet vastakkain.
Vastakohta kuulun runoilijan ja intoilija-tyhjäntoimittajan välillä jo
sinänsä vaikuttaa. Eräs Platonin selittäjä, Ast, on ollut löytävinään
nimien merkityksissä vastakohtia. Se tapa, millä hän tulkitsee nimet,
tuntuu kuitenkin mielivaltaiselta. -- Muuten kannattaa panna merkille,
että Platon ulkonaisestikin on tahtonut osoittaa, että se metafysiikka,
joka myytissä esiintyy, ei sisällä Sokrateen omia ajatuksia, nimittäin
antaessaan Sokrateen saada puheensa Stesikhorokselta. Näin hän
muuallakin menettelee: esim. Symposionissa on Sokrateen ylistyslaulu
Erokselle ja Eroksesta muka saatu papitar Diotimalta.

[31] _Ei ole tosi se puhe_. Puhe alkaa samoilla sanoilla kuin
Palinodia.

[32] Monivivahteinen verbi _sophronein_ esiintyy tässä _mainesthai_
(olla hullu) sanan vastakohtana. Käännökset "olla mieleltään terve",
"olla tervejärkinen", "ajatella terveesti", lienevät tällöin
paikallaan, samoinkuin adjektiivin _sophron_ vastineena "mieleltään
terve, tervejälkinen" ja substantiivin _sophrosyne_, "mielen terveys,
tervejärkisyys". Samalla tavoin on sanat tulkittu jo aikaisemmin
käännöksessä.

[33] Delphoin naisprofeetta, kuulu Pythia.

[34] _Dodonan_ oraakkelipaikka oli hyvin vanha. Historiallisena aikana
siellä palveltiin Zeuta ja tämän puolisoa Dionea. Ennustus luettiin
pyhän tammen huminasta.

[35] Sokrateen antamat selitykset _manike ja mantiké_ sanojen suhteesta
ovat tilaisuutta varten sepitetyt ja niitä kenties ei ole otettava
vakavalta kannalta, yhtävähän kuin _oioonistiké_ sanan johtamista
tekaistusta _oionistike'sta_, johon sisällytetään tekstissä mainitut
sanat _oi-sis_ (arvelu), _nus_ (järki) ja _historia_ (tutkimus, tieto).
Platon lienee itsekin ollut tietoinen siitä, että oioonistiké johtuu
sanasta _oioonistes_ (linnuista ennustaja) ja tämä taas puolestaan
sanasta _oioonós_ (petolintu, jota ennustaessa tarkattiin).

[36] Samansuuntainen todistus sielun kuolemattomuudesta esiintyy
Cicerolla (Tusc. disput. 1, 23, 53). Vrt. johdantoa.

[37] _Siivekkään_. Alkutekstissä esiintyvä sana ei näytä joka kohdassa
tarkoittavan siipiä, vaan toisissa paikoin sitä käytettäneen sulista.
Siitä johtuu sanojen vaihtelu käännöksessä.

[38] _Hestia_ jää lieden jumalattarena jumalien asuntoon.

[39] ... _on heillä ravintona pelkkä arvelu_. Arvelu on Platonilla
alempi tietolaji, jolla ideamaailmaa ei voi käsittää.

[40] _Adrasteia_ on kenties alkuaan sama jumaluusolento kuin
phrygialainen Kybele. Myöhemmin hänet yhdistettiin Nemesikseen ja
Tykhehen ja näin hän esiintyy välttämättömyyden ja oikeudenmukaisen
rangaistuksen ja palkinnon jumalattarena.

[41] Platon vertaa tässä pyrkimystä päästä ideamaailman yhteyteen
salamenoihin. Saman vertauksen esittää Diotima Sokrateen suun kautta
Symposionissa.

[42] Yhtähyvin kuin Platon johtaa sanaa _himeros_ (kaiho) sanasta
_mére_ (osat) voinee käännöksessä asettaa _kaiho_ sanan yhteyteen
_kaikkoovat_ sanan. Etymologia on luonnollisesti aivan väärä.

[43] _Homerideiksi_ kutsuttiin Homeroksen laulujen harrastajia, joko
esittäjiä, tulkitsijoita tai jäljittelijöitä. Heidän tililleen panee
Platon säkeet, jotka kenties ovat hänen improvisoimiaan. Käännökseni
poikkeaa luultavasti kaikista muista käännöksistä. Nähdäkseni on toinen
säe "uskallettu" itse _Pteros_-nimen takia, joka on tilapäinen rohkea
muodostus _pteron_ (siipi, sulka) sanasta. Säe ei ole runomitallisesti
hyvä, koska Pteros-sanan edellä oleva _de_ on luettava lyhyeksi, vaikka
konsonanttiyhtymä _pt_ seuraa. Mitään enempää ei tästä kohdasta
käsittääkseni pidä etsiä.

[44] _kuten Bakkhottaret_. Bakkhotarten, Bakkhoksen, Dionysioksen
papitarten mainitaan Platonin Ionissa (534) haltioituneessa tilassa
ammentavan virroista mettä ja maitoa.

[45] _ikäänkuin rajanuoran luota_. Kuva on otettu kilpa-ajoista.

[46] _Ganymedes_, troialainen kuninkaan poika, jonka Zeus teki
lemmikikseen ja kotkan hahmossa vei jumalien luo, joiden
juomanlaskijaksi hän G:n teki.

[47] Sanat _kuten se, joka on toiselta saanut silmätaudin_ perustuvat
käsitykseen, että se, joka katsoi jonkun sairaisiin silmiin, siten
tartutti itseensä tämän sairauden.

[48] ... _ovat he voittaneet yhden kolmesta todella olympialaisesta
ottelusta_. Olympialaisissa painiotteluissa julistettiin painija
voittajaksi vasta kolmesti heitettyään vastustajansa maahan. Kolme
kertaa piti filosofin vaeltaa nuhteettomasti täällä maailmassa, jotta
hänen sielunsa jälleen pääsisi takaisin jumalien luo.

[49] _Polemarkhos_. Vrt. johdantoa.

[50] Sen hyökkäyksen, jonka Phaidros mainitsee erään Ateenan
_valtiomiehistä_ tehneen Lysiasta vastaan, on arveltu tarkoittavan
ateenalaisen puhujan ja puoluejohtajan Arkhinoksen puhetta, jossa hän
v. 403 jyrkästi vastusti ehdotusta kansalaisoikeuksien myöntämisestä
Lysiaalle, ja tätä seikkaa on käytetty sen otaksuman tukena, että
Phaidros kuuluu Platonin varhaisimpaan tuotantoon. Vaikka myöntäisikin
mahdolliseksi otaksuman viittauksesta Arkhinoksen puheeseen, ei silti
tarvitse katsoa tämän todistavan dialogin itsensä näihin aikoihin
ilmestyneen.

[51] _Sinä et huomaa ... suloista mutkaa_. Olen seurannut Heindorffin
lukutapaa, jonka mukaan tekstissä seuraavat erittäin vaikeasti
tulkittavat sanat ovat myöhempi interpolatio ja siis pyyhittävät.

[52] _Neuvosto on hyväksi nähnyt_ j.n.e. Näin tavallisesti alkavat
neuvoston tai kansan päätökset.

[53] _Se_ (sirkkojen suku) _ei synnyttyään tarvitse yhtään ruokaa_.
Vanhan kreikkalaisen sadun mukaan eivät sirkat tarvinneet mitään
ravintoa, vaan elivät pelkästään kasteesta.

[54] _Terpsikhora_ oli tanssin ja khoorilaulun, _Erato_ rakkauslaulun,
_Kalliope_ eepillisen runouden ja _Urania_ tähtitieteen runotar.

[55] ... jotka kunnioittavat sitä muusillisen taidon alaa, joka kuuluu
heille. Filosofiakin kuului runotarten hallitsemiin taiteisiin.

[56] Ei tosiaankaan tule olla hyljätty se sana. Nestorin sanat
Iliadissa. II 361.

[57] _Todellista puhetaitoa_ j.n.e. Sanat ovat todennäköisesti myöhempi
lisäys.

[58] Leikillään esittää Sokrates Troian sodan sankarit _Nestorin_ ja
_Odysseun_ muka retoriikan teoreetikoiksi. Heihin rinnastetaan sitten
sofistit Gorgias, Thrasymakhos ja Theodoros, Nestoriin Gorgias, koska
hänen kerrotaan eläneen 108 vuoden ikäiseksi. -- _Gorgias_, joka oli
kotoisin Sisilian Leontinoista ja sieltä erään lähetystön mukana
saapunut Ateenaan, oli vanhemmista sofisteista kuuluisimpia. Puhujana
ja uuden opetuksen jakajana hänellä oli nuorison keskuudessa tavaton
menestys. Filosofina G. kielsi kaiken tiedon ja ylipäänsä kaiken
olevaisen. Hänen oppinsa ydin on: ei mitään ole olemassa; jos olisikin
jotakin, ei siitä voisi saada tietoa; jos tietoa taas voisi saada, ei
sitä voisi muille välittää. Gorgiaan edustamaa suuntaa on Platon
pahasti ruoskinut samannimisessä dialogissaan (se on ilmestynyt
suomeksikin, Kaarlo Forsmanin kääntämänä). _Thrasymakhos_, sofisti ja
retoriikan teoreetikko, esiintyy Valtio-dialogissa yhtenä
keskustelijoista. Hän oli kotoisin Khalkedonista. Hänen taiteestaan
antaa m.m. Cicero kiittävän arvostelun. _Theodoros_, Byzantionista
kotoisin oleva reetiori, saa vähän myöhemmin Sokrateelta epiteetin
sana-Daidalos.

[59] _Palamedes_ oli kreikkalaisten neuvonantaja Troian sodassa, jonka
Odysseus lopuksi joko itse surmasi tai syytöksillään sai sotajoukon
surmaamaan. Häntä pidettiin kirjainten, lukujen, tähtitieteen,
kirjoitettujen lakien ja muittenkin hyödyllisten taitojen keksijänä.

_Elealainen Palamedes_ oli Zenon (miehuusikä n. 460), joka terävissä
päätelmissä puolusti elealaisen filosofikoulun oppeja, jotka kielsivät
moneuden, paikallisuuden ja ajallisuuden ja kaiken liikunnon, lukien ne
vain pettävän aistinhavainnon piiriin. Zenonin syllogismeista on ehkä
kuuluisin "Akhilleus ja kilpikonna": Akhilleus ei voi saavuttaa
kilpikonnaa, jos sillä on etumatka. Zenon on, kuten Aristoteles häntä
nimittää, dialektiikan isä.

[60] _Midas_ tarunomainen phrygialainen kuningas, kuuluisa ennen
kaikkea rikkaudestaan. _Hautakirjoituksen_ säkeet synnyttävät selvän
ajatuksen, luettakoon ne missä järjestyksessä tahansa.

[61] _Sana-Daidalos_ on jokseenkin samaa kuin sanataituri. Nimen
jälkiosana on attikalaiseen tarustopiiriin kuuluvan kaiken taidetyön
myytillisen edustajan tunnettu nimi. Tästä yhteydestä ja seuraavasta
saamme jonkinlaisen käsityksen niistä taidekeinoista, jotka senaikuinen
sofistinen retoriikka synnytti.

[62] _Euenos_ sofisti oli tunnettu myös elegikkona.

[63] _Tisias_ (tai kenties on oikeammin luettava _Teisias_) Sisiliasta,
oli vanhimpia reetoreita ja m.m. Gorgiaan, Lysiaan ja Isokrateen
opettaja.

[64] _Prodikos_, Kios saarelta kotoisin oleva sofisti, jossa
syvälliseen, vakavaan luonteeseen yhtyi suuri tutkimusinto. Platonin
ivallisista viittauksista tiedämme hänen harrastaneen synonymiikkaa.
Kansanuskontoon nähden hän asettui arvostelevalle kannalle selittäen
luonnonilmiöitten ensinnä ihmisten tajunnassa jumaloituneen. Toiset
jumalat hän taas käsitti alkuaan kuuluisiksi sankareiksi.
Elämänkatsomukseltaan hän oli pessimisti. Ihmisen parhaan lohdutuksen
hän näki työssä, ja työn sankari Herakles tuli hänen mieliheroksekseen.
Prodikoksen ylistyspuhe Herakleen kunniaksi sisälsi tunnetun episodin
"Herakles tienhaarassa".

[65] _Hippias_, joka oli kotoisin Eliista, oli laajatietoinen ja
monipuolinen sofisti, joka maksua vastaan harjoitti reetorin tointa
useissa Kreikan kaupungeissa. Platonin molemmissa hänestä nimensä
saaneissa dialogeissa (n.s. Hippias minor ja Hippias maior) hän joutuu
epäedulliseen valoon sekä mielipiteittensä hataruuden että
turhamaisuutensa vuoksi.

[66] Elean muukalainen on Zenon.

[67] _Polos_ oli kotoisin Sisilian Akragas- (lat. Agrigentum)
kaupungista, Gorgiaan ja muuten tuntemattoman _Likymnoioksen_ oppilas.

[68] _Protagoras_, syntynyt Abderassa n. 485, oli Gorgiaan ohella
vanhemmista sofisteista kuuluisin, Perikleen ystävä. Hänen
harrastuksensa kohdistui inhimillisen elämänpiirin eri aloihin. Häntä
vastaan nostetun syytöksen johdosta hän pakeni 416 Sisiliaan. Hänen
filosofisista opeistaan tärkeimpiä ovat ensiksi se, että jumalista ei
voida mitään tietää, ei edes ovatko he olemassa, ja toiseksi se
tietoteoreettinen kanta, joka sisältyy tunnettuun lauseeseen: ihminen
on kaikkien asioitten mitta. Tämä kanta kävi vaaralliseksi, kun
myöhemmät sofistit sovelluttivat sen eetilliselle alalle. Reetorina hän
erikoisesti harrasti puhdaskielisyyttä. Protagoraan persoonasta antaa
Platon samannimisessä dialogissa erinomaisen elävän, iroonisesti
piirretyn kuvan, Theaitetos dialogissa hän varsinaisesti hyökkää hänen
oppinsa kimppuun.

[69] _Khalkedonilainen_, ylempänä mainittu Thrasymakhos.

[70] _Eivät he kuitenkaan raa'asti häntä haukkuisi_. Hieno huomautus
Phaidrokselle, joka juuri edellä on käyttänyt sellaisia voimakkaita
sanontatapoja kuin _"hän on hullu", "hän ei ymmärrä koko taidosta
mitään"_. Näillä sanoilla on Platon kenties myös lausunut ajatuksensa
eri suuntien välillä käydyn polemiikin useinkin sopimattomasta sävystä.

[71] _Adrastos_ oli tarunomainen Argoksen kuningas, yksi johtajista
kuuluisalla seitsemän (ruhtinaan) sotaretkellä Theebaa vastaan. Platon
kutsuu häntä hunajaapuhuvaksi, mesikieleksi (_meligerys_) luultavasti
erään Tyrtaioksen säkeen mukaan, jossa Adrastoksella on samaa
merkitsevä epiteetti _meilikhógerys_. Adrastosta itseään ei Platon
kuitenkaan tässä tarkoita, vaan käyttää hänen nimeään -- vrt. edellä
esim. rinnastusta Nestor-Gorgias jostakin senaikuisesta puhujasta,
kenties, kuten on arveltu, Antiphonista, Thukydideen opettajasta, joka
puhujana oli erittiin kuuluisa. Edustaen ylimyspuolueen oikeinta siipeä
hän oli yksi johtavimpia miehiä Ateenassa v. 411 toimeenpannussa
valtiomuodon muutoksessa. Kun vähän sen jälkeen kansanvaltainen puolue
taas pääsi aseman herraksi, tuomittiin Antiphon kuolemaan ja
mestattiin.

[72] _Anaxagoras_, syntyi n. 500 Klazomenaissa, lähellä Smyrnaa, ja
muutti n. 463 Ateenaan. Hän toi sinne ensimäisenä filosofian ja hänen
asemansa oli sen henkisessä elämässä erittäin keskeinen. Useat
etevimmät miehet, m.m. Perikles ja Euripides, olivat hänen läheisiä
ystäviään. Perikleen vastustajat syyttivät häntä kuitenkin
jumalattomuudesta ja hänen oli jätettävä Ateena. Vähässä-Aasiassa hän
kuoli 428. A:n filosofisen käsityksen mukaan ei ole syntymistä eikä
häviämistä, vaan ainoastaan sekoittumista ja eroamista. Erilaisia
perusaineita on äärettömän paljon. Liikkeelle paneva voima on järki,
_nus_, joka kuitenkaan ei myöhemmin vaikuta mitään kehitykseen.
Varsinainen idealisti ei A. siis ole ja _nus_-käsite itsekin on
materialistinen. Nus on näet vain hienointa ja puhtainta ainetta. --

[73] _Asklepiadit_, joitten nimi johtuu lääketaidon jumalasta,
Asklepioksesta, olivat Kos saaren kuuluisaa lääkärisukua. Heihin
kuuluva _Hippokrates_ (n. 460-372) oli syvällinen ja perinpohjainen
tutkijaluonne ja lienee pidettävä lääketieteellisen tutkimuksen
varsinaisena alkuunpanijana. Hippokrateen nimellä on säilynyt suuri
joukko teoksia, jotka kuitenkin suureksi osaksi ovat toista alkuperää.
Phaidroksessa mainitun Hippokrateen metodin perusteella on myöskin
yritetty ratkaista kysymystä teosten oikeaperäisyydestä -- kuitenkin
vähin ja epävarmoin tuloksin.

[74] _Olen siis kuullut_... Koko tarina on nähtävästi tilaisuutta
varten vapaasti muodostettu. Kuten monessa kohden muuallakin on
tässäkin täytynyt luopua yrityksestä siirtää alkutekstin sanaleikkejä
suomenkieleen.

[75] _Adonis_, jonka palvelus kenties on itämaista alkuperää, oli
etelämaalaisen kukkean, mutta nopeasti lakastuvan luonnon
personifikatio, ihana nuorukainen, jota Aphrodite rakasti ja hänen
jouduttuaan väkivaltaisen kuoleman uhriksi -- Areen lähettämä
metsäkarju tappoi hänet eräällä metsästysretkellä -- kiihkeästi suri.
Hänen muistojuhlissaan esitettiin hautajaismenoja ja hänen ruumistaan
esittävän puunuken ympärille istutettiin ruukkuihin siemeniä, jotka
keinotekoisen lämmön vaikutuksesta nopeasti versoivat yrteiksi, mutta
yhtä nopeasti lakastuivat.

[76] _Isokrates_ (436-338) syntyi Ateenassa. Nautti etevimpien
sofistien, m.m. Gorgiaan ja Prodikoksen opetusta. Hän ei julkisena
puhujana esiintynyt, vaan hänen toimintansa rajoittui opettamiseen ja
puheitten kirjoittamiseen. Isokrates oli moraalisesti korkeammalla
kannalla kuin sofistit ja opetustoimintaansa, jonka päämäärä oli
filosofia -- ei kuitenkaan sokratelaisessa eikä platonilaisessa
mielessä, vaan suunnilleen yleissivistystä tarkoittavaksi käsitettynä
-- hän piti samalla siveellisesti kasvattavana. I:n puheista useat
olivat poliittisia luonteeltaan ja niissä hän ajoi yleishelleenisen
kokoomuksen asiaa ja sotaa vanhaa vihollista, Persiaa vastaan. Erään
näistä puheistaan hän osoitti Makedonian kuninkaalle Philippokselle.
Oikean puhujan oli Isokrateen mielestä oltava proosaa käyttävä
runoilija. Hänen tyylivaistonsa on erittäin herkkä ja tyylikeinojen
käyttelyssä hän on mitä huolellisin. Hänen tyylinsä vaikutus on ollut
varsin suuri, vieläpä Platoniinkin, joka I:n tavoin myöhemmissä
dialogeissa välttää hiatuksia. I:ta on aivan viime aikoina alettu
arvioida hyvinkin korkealle ja hänen poliittisille mielipiteilleen
antaa esim. sellainen tutkija kuin Ed. Meyer Vanhanajan historiassaan
suurta tunnustusta. Vrt. muuten johdantoa.

[77] _Mutta kultaa olkoon minulla sellainen määrä, jota ei voisi kantaa
eikä kuljettaa muu kuin kohtuullinen mies_. Sanojen ajatus on vähän
hämärä ja tekstiä ovat muutamat arvelleet turmeltuneeksi. Ajatus tuntuu
olevan se, että Sokrateen rukoilema kultamäärä on samaa kuin kullan
puute.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Phaidros" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.