Title: Enkelten suojatit - Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan
Author: Sillanpää, Frans Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Enkelten suojatit - Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan" ***


ENKELTEN SUOJATIT

Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan


Kirj.

F. E. SILLANPÄÄ



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.



SISÄLLYS.

Johdannoksi.
Emot ja poikaset.
Anna-vainaa ja Kalle-vainaa.
Muuan Tellervo-niminen.
Maantieltä maantielle.
Lumituisku.
Lapsen suru.
Tyhjä koti.
Koulu.
Kemppasen mukulat.
Käväisy.
Omistani ja omilleni.



JOHDANNOKSI


    (Huomautus omille lapsilleni: Koska olette repineet sen "Kyrön
    Joulun", johon Pappa oli kirjoittanut nämä täysin asialliset
    "Muistelmat pikkupoikuutensa ajoilta", niin painetaan ne nyt
    tähän, että saatte isoina lukea.)

Haluan tämmöisessä kotoisessa joululehdessä, jota tuskin lukevat muut
kuin minulle tutut ihmiset, vielä uudestaan muistella joulua ja vähän
muitakin päiviä semmoisina kuin ne elin lapsuuteni ihanina hetkinä
Kierikkalan myllykolun partaalla. Olen sen jälkeen nähnyt hyviä päiviä
jos huonojakin, käynyt majoissa matalissa jos korkeissakin, iloinnut
ja joskus itkenytkin, mutta ilman runollista liioittelua voin sanoa,
että ihanimmat päiväni ja yöni, iltani ja aamuni olen viettänyt
isäni tekemässä pesässä Kierikkalan myllysillan päässä. En missään
ole saanut niin tyydyttäviä aterioita, ei missään minun ole ollut
niin mukavan lämmin sielun ja ruumiin puolesta kuin siellä oli. Ei
missään ole pihan ruoho ollut niin vehmasta eikä saunan löyly niin
makeata kuin siellä. Jos myöhemmin kirjailijana olen osannut kuvata
Suomen suvista luontoa, niin olen siihen alun saanut Myllyniitun
pensastoista, kun kuusivuotiaana karkasin sinne hämyssä maatamenon
aikaan, orjantappuroiden kukkiessa ja kolujen kohistessa. Minun ei
tarvitse lasketella mitään ammattilurituksia, kun niitä aikoja ylistän.
Minä olen yhdessä suhteessa tosiaan rikas ja onnellinen mies: minulla
on ollut erittäin kaunis ja ihana lapsuus.

Enpä oikein tiedä mistä ja millä sanoilla alkaisin. Nämä palstat
kävisivät ahtaiksi, jos tahtoisin poimia joltisenkin osan silloisista
muistoistani. Toisaalta pelkään astuvani niille maille, joilla
kirjailijana jo olen liikkunut ja vielä tulen liikkumaan...

Osaan tarkalleen sanoa, mikä on ensimäinen täsmällinen muistoni
tästä mailmasta. Minä olin kontillani pirtin penkillä pihanpuoleisen
sivuklasin pielessä ja katselin kuinka myllytietä meni mies ihmeellinen
prontteli olkapäällä. Minulle sanottiin, että Nikkilä vie myllyn
trattia. -- Myllyn tattia, hoin minä -- en osannut sanoa trattia.
Haaviston Hulta (silloinen Mäkelän Hulta) väittää minun sanoneen
myöskin mullu (kuten nyt omat lapseni) ja ikävän tullen aina pyytäneen
häntä kanssani "mulluahteelle" laulamaan kilpaa kosken kanssa. Sama
Hulta, orpanani, (pitäköön ylistyksen hyvänään) omasi muuten heleän
laulunäänen ja osasi paljon lauluja, piirsi ja leikkasi tuohesta
kauniita kuvia ja oli kaikin puolin silloin niinkuin nytkin ihmeellinen
ilmiö Pöllömäkelän sisarussarjassa.

Aikaisemman lapsuuteni parhaita tovereita oli Akselin Ville, Jokelan
töllin silloisten haltijoitten Akselin ja Eeva-Kaisan poika. Hän oli
minua yli kaksikymmentä vuotta vanhempi ja pitivät aikuiset häntä
minulle käsittämättömistä syistä hiukan hesselinä, mutta minun kanssani
hän viihtyi erinomaisesti. Häneltä sain lahjaksi ensimäisen kappaleen
sitä työkalua, jolla sittemmin olen parhaat työni tehnyt, nimittäin
teräskynän. Mattilan Alpetin kanssa olin ongella ja Heikkilän Väinön
kanssa löin palloa -- ennen kuin hän rupesi käymään kansakoulua, mikä
seikka harvinaisuudellaan kohotti hänet minun silmissäni suhdattoman
korkealle.

Meillä oli lehmä nimeltänsä Jertta. Kun minä olin niin pieni, etten
vielä kyennyt sitä laitumelle saattamaan, jätti äiti minut aamuisin
maata kun lähti viemään sitä Telimettään. Minä heräsin omia aikojani
lintujen lauluun ja vieressäni oli maitokortteli ja leivän palanen.
Kaikki oli muuten hyvin, mutta en saanut itse laukkuhousujeni
liivinnappeja kiinni, ne kun olivat jossain tuolla lapojen takana.
Tavallisimmin oli pelastuksenani Heikkilän Oskari, nykyinen isäntämies,
joka saattoi lehmiä siitä ohi Myllyhakaan. Lukemattomat kerrat hän
napitti liivini, eikä varmaankaan pane pahakseen, jos häntä nyt näin
julkisesti aikamiehenä kiitän. On niitä semmoisiakin siltä ajalta,
joille ei minulla ole mitään kiittämistä.

Karjankuljetus, sekä oma että toisten, oli muuten hyvin tärkeä kesäisen
elämän ilmiö. Keväällä tulivat vanajalaiset yhdistyskarjaan. Se oli
iloinen päivä, täysivoimainen kevätjuhla. Paimenet tulivat eväineen
ja viipyivät koko päivän totuttelemassa karjoja toisiinsa, miehet
korjailivat aitoja, naiset keittelivät kahvia ja tekivät vispilöitä.
Pikkupoikiakin oli mukana. Yhdistyskarjasta kesä varsinaisesti alkoi;
siitä ruveten näki karjan kuljettajia aamuin illoin. Niistä muistan
erityisesti Yli-Vakerin isäntävainaan, joka piti lapset erittäin
hyvänä. Hän mielellään saatteli itse karjaa, jalassaan nuo kuuluisat
siniset röttihousut, joita värjättäväksi ottaessaan tamperelainen
värjäri epäili kraatarin sekaantuneen mitassaan. Se vainaa oli näet
siitä päiväntasaajan kohdalta tavallista rotevampi, jos oli muualtakin.
Hän piti lasten kanssa aika elämää ja makkaroita tehtäessä hän lauloi:

    Makkara kirisi kiukahalla,
    minä perso penkin alla.
    Kypsy kyrsä, kärsi perso.
    Kyll' on kyrsän kypsymistä,
    pahan person kärsimistä.

Vanajalaisten karjotie oli minullekin kovin tuttu; sitä myöden käytiin
katsomassa Mäkelän mummua ja taataa (joka viimeksimainittu oli niin
Elias Lönnrotin näköinen, että hätkähdin, kun koulussa ensikerran
näin Lönnrotin kuvan, samoin äitini Helsingin Vanhankirkon edessä
nähdessään odottamatta patsaan). -- Ensin mentiin Pitkää kujaa,
sitten Ärrän kujaa ja sitten oli edessä matkan jännittävin taipale,
Jutilan Varve. Jutilassa oli ainakin joskus kovin vihainen sonni ja
sen vuoksi juostiin Varpeen tie aina sydän kurkussa. Eräänä suvisena
sunnuntaiaamuna olin äidin kanssa menossa Mäkelään, kun sonni yllätti
meidät. Kauhun vallassa kahmaisi äiti minut hartioilleen ja pääsi töin
tuskin aidan yli Vakerin rukiiseen, kun sonni jo heitti etujalkansa
aidan päälle. Molemmilla Varpeen veräjillä oli siihen aikaan hyvä
valikoima seipäitä, joita ihmiset kuljettivat turvanansa edestakaisin.

Krapu on myös tärkeä tekijä lapsuuteni muistoissa. Niitä oli kovin
runsaasti Myllyojassa ja sai niitä sieltä melkein millä konstilla
vain. Se alue, jolla minä kravustin, ulottui kotoani alaspäin pitkin
Myllyniittuja metsään asti, josta en vieläkään tiedä kenen metsää
se on. Ainakin siellä jossain hyvin salaperäisessä paikassa on
Pyksyn Tasku. Ylöspäin ulottuivat retkeni läpi Heikkilän haan, siitä
Tättälän ja Hillun Rönksöjä pitkin Ruusin Rönksön rajalle, jonka yli
oli kielletty astumasta. Innokkaimpia kravustajia olivat Ketsiian
pojat, joitten kotopirtti oli ja on vieläkin Telisillan korvassa.
Sinne oli kotoani pitkä matka kaunista koivuhakaa, joka keväisin oli
kirsikukkasista valkoisena kuin lumi.

Yleensä oli kesäisessä elämässäni joki paras toverini. Siellä minä
kolukistoissa kyykin ja hyräilin päivät pääksytysten. Heikkilän haassa
vanajalaisten myllyn raunioilla oli salaperäistä kihinää ja kohinaa,
siellä kasvoi mustia viinimarjoja ja harvinaisia vesikukkasia. Sillan
alla lenteli sinivihreitä vesikorentoja ja myllyn ruuhten takana
tuomiryteikössä kasvoi villiä humalaa. Keväisin joki tulvi ja vei
sillan mukanaan. Se oli tehtävä uudestaan. Joka talosta tuotiin hirsi
kansipuuksi ja niitten päihin hakattiin talojen puumerkit. Myöhemmin
kesällä, kun tulva oli laskenut, souti kiven takaa esiin sorsaemo
vastakuoritun poikueensa kanssa. Talvi-öinä nousi saukko avannosta ja
möhki ylös töllin tanhuville. Syysiltoina humahutteli huuhkaja Simunan
harjussa.

Talven korkein kohta oli joulujuhla. Minä olin yksinäinen lapsi ja sen
vuoksi pyydettiin Syrjälän Väinö-orpanani meille aina jouluksi. Jo
aattoaamuna aikaisin, siihen aikaan kun vanajalaiset kilisevin kelloin
toivat takaniituilta jouluheinää, minä seista hytistelin pihalla Väinöä
odottamassa. Tuli itku silmääni, jollei Väinö ajoissa saapunut. Kun hän
sitten tuli, haettiin joulukuusi ja leikeltiin vähistä papereistamme
siihen koristeet. Heti kun rupesi hämyttämään mentiin saunaan, ja
sillaikaa tuli joulu: pahnat olivat lattiassa kun me palasimme. Pesästä
tuoksahti räätikkäloola ja pakarista likokala ja sianliha. Syötyä
Väinö, minä ja Mirri oikenimme pehmoisille pahnoille puolipukeissa ja
kuulimme unemme läpi, kuinka isä lampun ääressä omalla nuotillaan hyvin
hiljaa hyräili jouluvirttä. Siinä on minun tähänastisen elämäni korkein
runollisuus. Ei voi ihmisen ison eikä pienen olla sen ihanampi kuin
minun oli sillä hetkellä lämpöisessä onnellisessa pirtissä, kylläisenä,
puolinukkuneena, korvissa isän jouluhyräily ja sydämessä mutkaton
elämisen onni.

       *       *       *       *       *

Väinö jäi meille pitkiksi ajoiksi joulun jälkeenkin. Kerran kävi
niin, että äitini tuli ostaneeksi meille hevosenkin, oikean elävän
karvajalan. Äiti on aina ollut arka eläinten puolesta ja kun meidän
ohi kerran hyöritteli ikäloppu musta, jonka polvet olivat kuin kunnan
vasarat ja kaula alaspäin sangalla, osti äiti sen muistaakseni
kahdeksalla markalla ja joillakin luontaisehdoilla omin päinsä
isän poissa ollessa. Väinö ja minä sillä sitten ankarasti ajelimme
lepänruotoja, kunnes aika täytettiin ja meille saapui erittäin
harvinainen virkailija, hevosennylkyri Hoivaliini jostain Tiipiän
takaa. Hän teki tehtävänsä arvokkaasti ja arvokkaasti häntä myöskin
kohdeltiin. Hän sai syödä yksinänsä ja minä luulen, että astiat sen
jälkeen pestiin katajavedellä ja ruuan loput hiljaa pimitettiin. Myös
luulen, että pienten puurmannien silmissä sinä aamuna oli kyyneleitä,
vaikka he jo salavihkaa tussahuttelivat tupakkisauhuja ja kirota
napauttelivat.

Syrjälän Väinö minut opetti tavaamaankin, kirjaimet olin omin päin
oppinut. Olen lukenut satoja kirjoja, lukenut ja unohtanut, mutta aina
muistan Aapiseni, jonka oli kirjoittanut "Jyväskylässä Vapun päivänä
1876 Kustaa Kaunonen" ja jossa muun muassa sanottiin että:

    Mök-ki pien' on pa-rem-pi kuin ho-vi her-ra-mai-nen
    Jos on siel-lä rak-ka-us ja rau-ha py-sy-väi-nen.
    Ma-jas-sa-si ah-ke-ras-ti työs-sä o-le ai-na,
    Kyl-lä Her-ra toi-mil-le-si me-nes-tys-tä lai-naa.

Kun oikein saan tarpeekseni tämän mailman humpuukista, lähden sanan
suun lausumatta Myllykoluun. Hiukan haikeaksi vetää mieleni, kun en
enää löydä sieltä juuri muuta entistä kuin oman istuttamani piilipuun,
joka kai vahingossa on jäänyt kaatamatta. Poissa on ainakin entiseltä
paikaltaan asumus, niinkuin on sen rakentajakin jo mullan alla.
Kuivahtanut krapunsa menettänyt puro lirisee ikävissään niinkuin
entisiä aikoja kaivaten ja minusta tuntuu, etteivät ihmisetkään enää
ole yhtäläisiä siellä enempi kuin muuallakaan. Istun siellä asukkaitten
ihmeenä jossain puskan juuressa ja vuntierailen kaiken katoavaisuutta.
Minulta on iäksi mennyt se ihanuus, joka sisältyi lapsuuteeni, mutta
ehkäpä omat lapseni kokoavat sitä kultaa juuri parastaikaa. Kunpa
osaisin olla niin, etten heitä siinä häiritsisi. Että he saisivat
kootuksi kultansa yhtä sumentumattomana kuin minä olen saanut.



EMOT JA POIKASET

Kappale suviyön sisältöä


Kevätviikkojen levoton riento on huomaamatta tyyntynyt alkukesän
hennoimmaksi hempeydeksi, lokaiset ratastiet ovat kuivahtaneet
ja pienen töllin pihamaalla versovat mehevä saunio ja punertava
tatarkasvi, joiden kesäisestä kasvukannasta voi arvioida asumuksen
ikää. Nokkonen edistyy aitan takana, kaura on oraalla ja tuolla
matalien salolehtojen välissä ja keskessä, mutkittelevan joen uoman
vaiheilla ovat entisten unohtuneiden pelto- ja niittytilkkujen
villiapilat herkullisimmalla nupullaan. Aikainen aamuaurinko näkee
siellä jänisemon alaleuan nopeasti vaappuvan eteen ja taakse, kun
se äänen kuulumatta napistelee kasvien vehmaimpia versoja. Ruohossa
sen lähellä on viisi harmaanruskeata, tuskin näkyväistä täplää; ne
ovat pieniä jäniksen selkiä nekin ja niiden sisässä virtaa hieno ja
lämmin jäniksen veri. Ne ovat äsken päässeet imemästä ja kevyt uni on
raukaissut ne ruohostoon suoden rauhan emolle, joka näihin aikoihin
tuskin koskaan saa nukahtaa. Nyt se siirtelee hiukan koipiaan ja
näykkii apilan päitä. Täällä on sentään paras rauha, mitä olla voi.
Töllikulmalla ei ole ainoatakaan koiraa, eikä ole vielä näkynyt
mitään muutakaan petoa täällä asutuksen äärillä. On hetkiä, joina ei
pitkäkään korva kuule värähdystäkään: juuri auringon nousun aikoina.
Silloin ei imetys keskeydy kertaakaan ja jänisemon suonissa käy himokas
vaistomainen kaipaus, että pian pääsisi näistä poikasista eroon; että
ne saisivat kukin kuunnella omilla korvillaan ja juosta omia latujaan,
jos peto tulee.

Kyllä olikin vaivalloista tämän poikueen kantoaika. Siihen aikaan,
keväämmällä, emo oleskeli lähempänä kylää, sieltä löysi joskus hyvän
palan, kun ravinnon tarve oli kiihtynyt. Sepän riihiladon edessä oli
mainioita kauranpäitä, niitä olisi saanut syödä koko yön. Joskus
unohtui riihen seinälle raitapehkoon päiväuntakin nukkumaan, kunnes
kerran rävähti, rävähti toisen ja sitten alkoi kuulua omituinen
puhiseva ääni. Se ei vielä ollut pahinta, mutta kun vasara putosi
alasimelle: kilk-kalk, silloin maa maittoi. Se oli ilkeä ääni, sillä
sitä täytyi pysähtyä välillä kuuntelemaan, ja sitten taas juoksuun...
Mutta eräänä sateisena aamupäivänä vähää ennen poikasten syntymistä --
kuului koiran lähenevä ulvonta. Se läheni lähenemistään, vaikka emo
laukkasi umpimähkää, paisuneen vatsan tuottaessa vaivaa hengitykselle.
Se läheni lähenemistään ja etäämpää kuului ihmisen kiivas huuto. Emo
pysähtyy kesken kiihkonsa, kunnes erottaa koiran läähätyksen ja tuntee
oman sydämensä ilkeästi sytkähtävän. Silloin hän taas loikkaa, niinkuin
jonkin vieraan voiman heittämänä, puskee päin aitaa, löytää lopulta
raon, jossa oksantyngät raapaisevat vatsanahkaa. Loikkaa avoimelle
pellolle ja loikkaa suoraan leveään valtaojaan, joka on täynnä viileätä
vettä. Pääsee miten kuten kynnetylle saralle, missä raskaat multatierat
tarttuvat käpäliin, joutuu lopulta maantielle ja pökähtää suuren miehen
jalkain juureen. Siitä äkkiä ympäri ja pitkin heinänsänkeä pois, pois.
Ei ole pienintäkään suojapaikkaa. Ruumis juoksee, mutta tahto on
seisahtunut. Takaa kuuluu koiran kiljunta. Mies on saanut sen kiinni ja
antaa selkään tottelemattomuudesta.

Se laukka päättyi tänne salon sydämeen. Täällä syntyivät poikaset ja
täällä ne ovat jo viikon päivät imeneet ja tepastaneet. Täällä on
hyötykasvuista koivunvirpeä kulon jäleltä, on pajukkoa, on vadelman
vartta ja hylätyillä pelloilla metsistynyttä apilaa. Ja ennenkaikkea
täällä on rauhaa, päivät makailla ja yöt kuukkia pensaikossa. Jossain
tuolla etäällä on pari kolme matalaa ja hiljaista ihmisasuntoa,
saloseudun töllejä, joissa vain aamuin ja illoin on hiukan liikuntoa.
Päivisin siellä oleilevat pihamaiden nurkilla hiljaiset laihat lapset,
ani harvoin eksyen puron rantaan leipäkannikkaansa liottamaan.

       *       *       *       *       *

Niin on laita jänisemon laitumilla, ja melkein yhtä autuasta on elämä
noissa asumuksissa. Vahvimmillaan on siellä tunnelma lauantai-iltana
saunan juuri selvitessä, kun västäräkki vielä viivyskelee poissa
pesästään puupinon vaiheilla ja salotöllin pieni poika seisoo
liivisillään veräjällä, kaikkien luonnon sanatonten salaisuuksien
virratessa hänen tajuunsa. Syvän rauhan harhakuva laskeutuu
ilmaan ja maahan, ei yksin tämän töllin tanhualle, vaan laajoille
aloille, noitten kaukaisimpienkin metsänrantojen takaisille maille,
toisenlaisten asumusten, puutarhojen ja ihmisten vaiheille. On
semmoinen kohta ajassa...

Mutta pienen pojan tunnelma värähtää toiseksi, kun äiti tulee
lypsinkiulu kädessä navetasta pirttiin päin. Poika lähtee
vaistomaisesti äitinsä perässä, tullaan porstuan läpi matalaan
savuiseen pakariin. Kaikki tämä tapahtuu yhtä luontevasti kuin päivän
riutuminen illaksi ja yöksi. Maito valuu kohisten puisen hakosiivilän
läpi puiseen kulhoon; ja sen kohinan aikana nousee kissaemo vuoteeltaan
pakarin peräpuolesta, saapuu urahdellen ja venytellen survimaan äidin
liepeitä. Harmaat, mustan ja valkoisen kirjavat poikaset, joiden
silmäraot vasta toissa päivänä oikein aukenivat, lähtevät nekin
riepusijoiltaan työläästi rämpien ja kimeästi maukuen ja saavuttavat
emon hännän, juuri kun emon suu on päässyt kiihkeästi lerkkimään
lämmintä maitoa. Poikakin on saanut osansa ja tarkkaa syödessään kissan
kielen käyntiä ja punertavaa suumaloa.

Vielä jälellä olevien ilta-askarten kautta johtelee aika ihmisensä
lyhyeen ajattomuuden keitaaseen, nukkumaan, edellistä hiukan
vaaleamman suviyön haltuun. Äiti syleilee ja suuteleekin salavihkaa
vieressään makaavaa ainoata poikaansa nurkkasängyssä peiton alla, isä
on huokaissut syvän huokauksen omassa sängyssään ja niin on pirtin
puolella uni tullut kuluneen päivän ja menneiden muistoissa, huomisen
ja tulevaisen kuvitelmissa.

Pakarissakin vallitsee riepuvuoteella hiljaisuus. Poikaset ovat
nukahtaneet nisä suuhun ja siitä sikin sokin vierähtäneet mikä mihinkin
asentoon. Maidon valuessa on emokin hervahtanut pitkin pituuttaan
koivet oikosenaan, nauttien siitä, ettei tarvitse enempää piitata
poikasista, että ne itse kilvan ja kiihkeästi ottavat ottimensa eikä
mikään vaara uhkaa. Tämä nurkka on viehättävän pimeä, eikä koko
asuinrakennuksen piirissä kuulu yhtään hiiren hievahdusta.

       *       *       *       *       *

Näissä salotölleissä asuu raatavia pariskuntia, joiden lapset ovat
vielä pieniä; täällä vallitsee siis teillä ja tanhuvilla vahva rauha
sunnuntaiyönäkin, kun ei ole yöjuoksijoita. Kun myöhäinen ilta on
täysin vakiintunut yöksi, näyttäytyy kissaemo pakarin rikkinäisessä
akkunaruudussa. Nopeasti ja äänettömästi se hypähtää pihamaalle ja
siitä muutamalla loikka-askelella pellonojaan. Sen kaikki aistit
tarkkaavat äänetöntä kesäyötä. Hännän äärimmäinen nipukkakin näyttää
jännittyneenä kuuntelevan; se näkyy varttuneiden piennarkorsien tasalla
ketterästi pystyssä ja vavahtaa hiukan. On kissaemon suurenmoisin
ajankohta, sillä on varaa ensi askeleillaan tekeytyä ikäänkuin hiukan
leikilliseksi. Huvikseen se tavoittaa suurta kovakuoriaista ja runnoo
sen hengettömäksi etukäpälillään. Sitten laajentuneet silmäterät taas
tuijottavat korsimetsää ja korva kuulee riihen tyköä hiiren vikinää.

Sydänyön hetket kuluvat. Yhden aikaan käy mökin mies ulkona ilmaa
tunnustelemassa ja näkee silloin Mirrinsä liikkumattomana istuvan
aidaksella riihen takana. Mies tekee yksinäiset luonnonhavaintonsa ja
painuu sitten pirttiin vaimonsa ja poikansa henkeen. Kaikki on hyvin.
Huomenna, sunnuntaina, he menevät rippikirkkoon, urkuja ja saarnaa
kuulemaan...

Mirri kuuli ja näki miehen ulkonakäynnin; se oli pieni hiljaisuuden
katkeama, joka samalla katkaisi öisen pyyntitunnelman tällä paikalla.
Mirri upotti pari kertaa kyntensä aidakseen ja laskeutui sitten
hiljallensa maahan haan puolelle. Ketterin juoksahduksin, välillä
aina pysähtyen, se eteni pitkin jalkapolkua niityn veräjälle, pujahti
alimmasta raosta ja otti haltuunsa pensastuneen niittymäen ilmiöt. Ne
olivat kaikki entuudestaan tuttuja, tästä mäestä Mirri oli tappanut
pari keltasirkkua ja yhden hyvälihaisen kerttulinnun. Täällä oli
parhaiksi avomaata, että voi aina todeta yksinolonsa, ja parhaiksi
suojaa väijytykseen. Täällä oli sellainen riistan runsauden tunne,
ettei oikein osannut alkaa väijyntääkään. Hän juoksi juoksemistaan
näitä suviyön oivallisia maita, kunnes tuli alueille, joilla hän ei
vielä koskaan ollut käynyt. Siellä hän istahti kannolle ja asettui
siihen tavalliseen liikkumattomuuden tilaansa -- jossa kissa ulkosalla
tuntee olonsa varmimmaksi.

Siinä hän istui ja alkoi havaita silmissään aamun kirkastumista.
Samalla nousi saaliinhimo: hänen oli hiukkasen nälkä itsensäkin, ja
sitä paitsi tuntui maito runsaammin heruvan utareihin, josta tiesi,
että poikaset ovat kotona heränneet mankumaan. Eikös alkanutkin jo
ilma sädehtiä! Pensaasta pyrähti lintu, kissan takajalat jännittyivät,
silmät tulistuivat. Keikut minne keikut -- matka on pitkä, mutta -- ei,
ei vielä -- nyt, ei, no nyt: tsoi -- hukkaan pääsi.

Mirri ei oikein käsittänyt, mistä ne kaikki äänet juuri sillä hänen
hyppynsä hetkellä syntyivät. Häntä kaarella ja silmissä villi ilkamo
Mirri seisoi sillä sijalla, jossa lintu äsken oli tepastanut. Eipä ole
tämmöistä ennen sattunut: lintu tiessään, sihinää ja suhinaa, aamu
yhä kirkastuu. Mirrin häntä huinahti kerran kahta puolta ja selkä
nousi köyryyn. Tuolla -- jänis! Ja tuolla -- ja tuolla. Aamun kirkkaus
jo pisti silmään ja orjantappura raapaisi nisään, kun Mirri syöksyi
lähimmän niskaan. Se yritti purra, mutta samassa se jo oikeni; se oli
poikanen. Iso jänis oli vähällä hypätä päälle, mutta hyppäsi kumminkin
syrjään, kiersi älyttömästi pensasta päästäen jonkinlaista ääntä.
Mirri tappeli silloin jo kolmannen kanssa, tunsi kipua silmäkulmassaan
ja näkönsä hiukan sumentuvan -- siitä vuoti verta. Kaksi oli vielä
jälellä, mutta pian olivat nekin nitistetyt. Iso jänis oli tällöin jo
kadonnut.

Mirri huohotti suu auki, niin että hampaat näkyivät; toinen käpälä oli
viimeisen poikasen päällä. Sitten se pari kertaa nuolaisi valkoista
rintaansa, jossa oli runsaasti veritäpliä, väänsi päätänsä ja sitaisi
kipeätä silmäänsä. Aurinko oli jo selvästi näkyvissä, väsytti
ankarasti, mutta vielä oli kova ja vaarallinen työ edessä. Kissa tuntee
olonsa kaikkein arimmaksi silloin, kun se juoksee saalis suussa;
matalana ja häntä oikosena se livistää suoraan kotiin. Mutta kun Mirri
oli saanut ensimäisen poikasen haan puolelle, ei se malttanutkaan
edemmäksi, vaan palasi toista noutamaan ja haki ne sillä tavoin kaikki
siihen aidan viereen näreen juureen. Siitä alkoi pitkä ja rasittava
kotiinkanto, joka oli sitä vaarallisempi, mitä enemmän valo lisääntyi.

Poikaset naukuivat vimmatusti, mutta emo kantoi kumminkin kolme
jäniksenpoikasta perille asti, ennenkuin rupesi omiaan imettämään.
Poikaset imivät kiihkeästi, kunnes hervahtivat pehmoisten jänisten
sekaan nukkumaan.

Vasta ihmisten noustessa lähti Mirri kahta jälelle jäänyttä noutamaan.

       *       *       *       *       *

Aamun kosteudessa paisuu auringonpaiste tunti tunnilta. Jos aika
sydänyön hetkinä on ollut painuvinaan jonnekin olemattomiin, niin
nousee se nyt taas ja laajenee yli kaiken. On päivä, kesäkuinen
sunnuntaipäivä. Pienen töllin poika makaa sängyssä juuri
heräämäisillään auringon lämpöön, joka osuu päin hänen poskeansa ja
kaulaansa. Kauan sitten hän uneensa kuuli isän ja äidin aamuliikkeet,
kuuli, että oli tapahtunut jotain erinomaista, jota äiti huusi isääkin
katsomaan. Tämä kuulo ponnisteli aikansa pojan unen kanssa mutta ei
saanut heräämään. Isän ja äidin äänet vaikenivat sitten hiljaisuudeksi,
josta pojan puoliksivalveutunut tajunta kyllä käsitti valon ja ilman
yhä varttuvan elämän. Tuo aikainen aamuelämys jatkui unen piirissä,
joka oheni ja laajeni ja vihdoin valui pois kahdesta leveään
tuijotukseen auenneesta silmästä.

Poika näki pöydällä aamumaitonsa, kiskotteli nuoria jäseniään ja
kiepsahti sitten paitasillaan sängystä lattialle. Silmien rävähtämättä
hän katseli akkunanruutuja, kellontaulua, saapasparia, haukotteli niin
että pää järisi ja juoksi sitten kuin sanan saaneena pimeän porstuan
läpi pakariin. Aamuaurinko paistoi suoraan kissojen matolle, jossa
näkyi ihmeellistä joukkoa. Emäkissaa siellä ei ollut, mutta vallan
outoja karvaeläimiä makasi siellä oikosenaan kokonainen röykkiö. Niiden
välistä näkyi nukkuvien kissanpoikasten päitä.

Poika muistaa, että nyt on pyhä, että isä ja äiti ovat lähteneet
kirkkoon ja jättäneet hänet yksin nukkumaan. Ja emo Mirrikin on
poissa. Olisiko tämä jokin semmoinen päivä, jona kaikkea tämmöistä
tapahtuu. Kenties tulee vielä ukonilma ennenkuin isä ja äiti palaavat.
Oli uhkaavan hiljaista ja auringon paiste ikäänkuin puhui jotain jo
unessa kuultua, ikäänkuin jotain noiden elävien puolesta. Aamun koko
erikoisuus kauhistutti lievästi paitasillaan olevaa poikaa. Hän ei
uskaltanut lähestyä vieraita eläviä, vaan kääntyi takaisin kasvoilla
itkun alkuilmeet.

Mutta juuri silloin poukahti emokissa pakarin akkunalle rikkinäisestä
alaruudusta. Poika hätkähti nähdessään Mirrin kellertävissä silmissä
oudon julman ilmeen; se katsoi poikaan niinkuin viholliseen, toinen
silmä oli vielä samea. Sitten se naukasi matalasti ja hyppäsi takaisin
pihalle jatkaen siellä naukumistaan. Poika epäröi, mutta meni sentään
hänkin pihalle ja löysi pakarin akkunan alta vielä kaksi samanlaista
outoa karvaelävää; Mirri makasi niitten vieressä ja marisi nyt
väsyneesti. Kun poika lähestyi, alkoi se hykerrellä ja piehtaroida eikä
näyttänyt välittävän elävistä vähääkään. Poika uskalsi jo tarttua yhtä
koivesta; se oli siloinen ja hervoton.

Poika ei kuullut mitään, mutta kissa kavahti jaloilleen ja kävi
kiihkeästi toista elävää niskasta, tivoi jaloillaan vauhtia ja
hyppäsi akkunalle. Samassa narahti tarhanveräjä; sieltä tuli Täti,
jota oli pyydetty kirkonaikana käymään poikaa katsomassa. Täti oli
pitkänenäinen, muikeahymyinen muija, joka puhui maireasti päivitellen
ja oli pojalle hyvin mieluinen vieras. Äiti oli järjestänyt niin,
että Täti sai tehdä pannukakkuja itselleen ja pojalle. Tämä oli
kaikin puolin suurenmoinen päivä: oli suvi ja sunnuntai, oli Täti ja
pannukakkuja ja Mirri oli saanut poikasilleen suunnattoman saaliin
kauniita jäniksenpoikasia. Isä ja äiti palaavat aikoinaan kirkosta
raukeina ja leppeinä. Kaikkialla uhkuu elämän yltäkylläisyys.



ANNA-VAINAA JA KALLE-VAINAA


Vain niillä nimillä minä olen ikäni kuullut heitä mainittavan. He
ovat minun sisareni ja veljeni, joista toinen kuoli ennen minun
syntymääni ja toinen minun ollessani vähän toisella vuodella, jo paljon
aikaisemmin oli äidiltäni kuollut yksi lapsi, mutta siitä minulla on
tuskin mitään mielikuvaa. Se syntyi ja kuoli jo äitini nuoruudessa...

Nyt ovat syyspäivät taas tuoneet tullessaan alakuloisen kirkkautensa,
nuo kuulaat taivaat, joiden etäisillä äärillä katoavaisuuden ja
ikuisuuden ajatukset tuntuvat sopeutuvan samaan sointuun. Vaikka
tällä hetkellä katselen sitä ikkunalasin läpi, tunnen sen vaikutelman
vahvasti, sillä lievä sairaus on herkistänyt tajuntani. Tilanne antaa
aihetta jatkuviin juhlallisiin ajatuksiin. Minkään hetken sävy maan ja
taivaan olossa ei ole toisen hetken kaltainen, mutta joskus tuntuu tämä
hetken erikoisuus melkein kauhistavalta, sen lempeässä kuulaudessa voi
olla ailahdus yleiskohtalosta, joka näin välähdyksessä nähden tuntuu
keveältä ja hirmuiselta yhtaikaa.

Tuolla menee köyhä leski-akka mökkiinsä ja hänen vaivainen kolmivuotias
tyttönsä kampeaa perässä. Heillä on puute ja tulee olemaan, mutta
yhä he häärivät laihoina ja laimeina. Viheliäinen ovi painuu heidän
perässään kiinni -- on kuin olisin nähnyt koko ihmiselon virran
sattumalta noin kapeana... Huomenna, sunnuntaina, vaimo veisailee
virsiä mökissään.

Tämän hetken näkymätön jylhyys tuntuu koskettavan johonkin hyvin
etäiseen hetkeen, joka on minulle kovin läheinen, vaikken ole sitä
tietoisesti kokenut. Tulee pitkän pitkästä aikaa mieleeni nuo kuolleet
sisarukseni. Tunnen kuinka he tällä hetkellä koskettavat minun elämääni
sillä oikeudella, jonka luonto on heille varannut: että olemme samasta
emosta syntyisin. Kun minä olen yksin jäänyt eloon, tuntuu kuin olisin
heidänkin edustajansa täällä. Heillä on jotain sanottavaa, johon
minulla ei ole mitä vastata. Minun olisi varmaan elettävä heidän
kaikkein puolesta ja ellen sitä jaksa, on minun kai herettävä elämästä.
Kun en tunne heidän muotojaan, olen näkevinäni vain heidän katseensa,
jotka tällä hetkellä tulevat minua kovin lähelle, ikäänkuin vaativat
minua palaamaan heidän kanssaan sinne syyskesän aurinkoihin, joista
heidän silloin oli lähdettävä.

Pienen mökin vanhempi lapsi, Anna-niminen tyttö oli ollut sairaana
muutamia päiviä, mutta oli ilmeisesti paranemaan päin sinä päivänä,
jota mielikuvitukseni nyt etsii kolmenkymmenenviiden vuoden takaa.

Sairaus, varsinkin lapsen sairaus, tuo mökin arkielämään oudon ja
painostavan lempeyden. Mökinväen tavalliseen kotioloon kuuluu lasten
rehkimistä, jota lyhyet itkut katkaisevat, ja vanhempien mietoa
tiuskimista ja pientä torailua, joka ei merkitse sen enempää, mutta
antaa elämälle tukevan ja asiallisen arkipäiväisyyden tunnun. Jatkuvat
vastukset ja niiden jatkuva voittaminen, se on ihmisten toivottavin,
luonnollisin kulku myöhäistä kuolinpäivää kohden. Mutta kun pienokainen
sairastuu vuoteenomaksi, silloin nuo tarpeelliset pikku vastukset
ikäänkuin lauhtuvat, eikä makaava lapsikaan tunnu erikoiselta
vastukselta. Sehän voi kuolla siihen kipuunsa ja sehän olisi lapsen
kannalta korkein onni -- eikä köyhäkään vanhempi suo lapselleen muuta
kuin onnea.

Niin olivat mökissä päivät kuluneet tuon onnen aavistuksissa. Yhteen
aikaan lapsi oli kovin kuuma, se ei avannut silmiään, mutta puhui
jotakin taivaasta; sitten se vallan vaikeni ja hypisteli heikosti
peitettään. Isä ja äiti katsoivat silloin toisiinsa, äidin silmään tuli
kyynel ja hän luki hiljaa Herran-siunauksen.

Mutta tämä vakava hetki oli lyhyt. Tyttö painui uneen, hikoili kovasti
ja näytti siitä alkaen toipuvan. Lauantaiaamuna se istui vuoteessa ja
söi, kun isä lähti kylälle. Ja kun isä päivemmällä palasi, juoksi tyttö
vastaan oudostuttavan iloisena. Tytön ulkonäössä -- ihossa ja katseessa
-- tuntuivat kivun jäljet; siitä sen ilon outous. Sitä ei voinut
vieläkään mistään torua koko sinä päivänä ja ihmeellistä oli, ettei se
tehnytkään juuri mitään pahaa. Painostava lempeyden häivä viipyi yhä
mökkiläisten elossa. Syksyinen lauantai-iltakin oli ikäänkuin liian
tyyni ja kuulas. Vaimon viikolla kuiskaama Herran-siunaus ikäänkuin
viipyi vielä ilmassa. Mutta ihmisten on elettävä -- myöskin hiljaisen,
painostavan onnellisuuden hetkinä.

Sunnuntai-aamuna lähetti mummu pikku Hilman katsomaan, joko Anna
on loppunut. Hilma pysähtyi aurinkoisen tuvan ovensuuhun ja näytti
arastelevan Annaa, joka oli polvillaan penkillä sivuakkunan ääressä ja
leikki syyskärpästen kanssa. -- Annahan oli parantunut jo. -- Niin oli.

Oleiltiin, mutta ei syntynyt iloista telmimistä Hilman ja Annan kesken,
vaikka oli kaunis sunnuntai ja siistitty tupa. Hilma oli vain niinkuin
pois lähtemässä ja lähtikin vihdoin. Kuka siinä lie keksinyt, että Anna
menisi Hilman mukana mummun luo. Mitään vikaa ei ollut tässä olossa,
mutta kumminkin tuntui nyt teennäiseltä tämä Annan mummulaan lähtö,
vaikka tyttö oli siellä monen monia päiväkausia viettänyt. Sitä ei nyt
edes vastustettu eikä erikoisemmin varoitettu. Tuo hiukan kalvennut
lapsi tuntui sairautensa jäleltä vielä olevan ikäänkuin korkeamman
varjeluksen alainen. -- Siinä he jo mennä sipsuttivat ikkunan alitse
käsi kädessä; pienet sääret vilahtivat ystävällisesti äidin silmään.
Iloinen kärpänen hyrräsi syysauringon lämmittämällä ruudulla! Muut
äänet olivat lasten lähtiessä vaienneet; kehdossa nukkuvan pojan
hengitys ei kuulunut.

Sama äiti -- joka myös on minun äitini -- on kertonut, että hänen
koko sen aamupäivän oli kovin paha olla, samoin hän muistelee
monenlaisia pikku enteitä ja toistelee Anna-vainaan lapsellisia,
paljon merkinneitä lauseita. Luultavasti hän oli liian syvin ottein
lukenut Herran-siunauksensa silloin Annan vuoteen vieressä ja eläytynyt
lapsen kuoleman onneen, joka näytti jääneen tulematta. Hän ei ole
yrittänyt selittää sitä mielentilaa, johon hän joutui, kun kuolema
sitten kumminkin juuri tässä kuvattuna sunnuntaina tuli. Luulen että
hänen sielunsa sen sunnuntain iltapäivällä oli erinomaisen puhdas,
kirkas ja onnellinen -- tai paljon enemmän. Se hetki, jolloin hän
luki Herran-siunauksen, oli jo kyllä korkea, mutta se oli sittenkin
vain viimeisen edellinen askel siinä nousussa. Kun tänä sunnuntaina
puolipäivän aikaan saapui läähättävä sanoma, että Anna oli mummulassa
äkkiä kuollut, silloin vasta kirposi painostus. Vapauttava onnellinen
itku sen kirvoitti. Jumala oli sinä päivänä erikoisesti seurustellut
noiden köyhien ihmisten kanssa. Oltuaan pitemmän aikaa jostain
vihainen, oli Hän nyt leppynyt ja käynyt heitä katsomassa.

Äiti sanoo aina, että Anna kuoli äkkiä; hän ei voi erottaa
kuolemantapausta edellä käyneestä sairaudesta, ne muodostavat yhdessä
erään vissin aikakauden. Hän ei tiedä tai ei tahdo tietää sitä,
mitä Hilma, nyt jo ikäihminen, on minulle kertonut. Hän oli ainoa,
joka näki tapauksen. Anna pujotti päänsä veräjän puikkojen välistä
tarjotakseen mummun lehmälle muutamia ruohon korsia, joita ensin oli
käynyt sisällä näyttämässä. Sitten hän yritti äkkiä temmata päänsä
suoraan takaisin. Ja siihen hän jäi. Opittuani tuntemaan ihmisruumiin
rakennetta, olen tullut siihen käsitykseen, että kuoleman syynä oli
venähdys pidennetyssä ytimessä. On omituisen viehättävää ajatella, että
jo siihen aikaan tuollaisen hennon ja etäisen mökin lapsen ruumis oli
perusrakenteeltaan ihan yhtäläinen kuin kaikkein nykyaikaisimman lapsen.

       *       *       *       *       *

Pikkuinen Kalle parka, joka tällöin makasi kehdossa, oli sinä
iltapäivänä niinkuin jokin väärään paikkaan osunut vieras lapsi. Se
oli alun perin niin tuiki toisenlainen kuin oli ollut Anna-vainaa.
Sillä oli tuskastunut ilme; valveilla ollessaan se tavallisesti itki
ja oli äreä. Kiltti, hentoinen Anna oli usein mennyt sen kehdon ääreen
sitä hyväilemään. Nyt poika itkunsa lomassa katseli ympärilleen,
vihaiset silmät omituisen suurina. Ei tullut enää Annaa. Vaikka ilta
pimeni, tuli yhä myöhempi ja myöhempi, tuli jo täysi yö -- niin ei
vaan kuulunut Annaa sisälle. Ovi pysyi kiinni. Lopulta Kalle nukahti,
jolloin sängyssä makaavan äidin käsi irtaantui kehdon laidasta. Äiti
ei kumminkaan vielä nukkunut eikä nukkunut isäkään seinän puolella
sänkyä. Poissa olevan Annan ja ulkona vallitsevan tyynen yön välillä
oli olevinaan niinkuin jokin läheinen yhteys, jota kuolleen lapsen
vanhemmat siinä makuulla kumpikin itsekseen tarkkailivat.

       *       *       *       *       *

Niin kauan kuin Annan ruumis oli kotona ja maan päällä, vaikutti hänen
poissaolonsa melkein voimakkaammin kuin oli vaikuttanut hänen elonsa.
Riitaista Kallea hoidettiin se viikko sävyisämmin, eivätkä vanhemmat
torailleet, kun köyhyys ilmaisi itsensä hautauksen järjestelyssä. Äidin
oli vallannut tyyni raukeus ja isä toimi tarmokkaasti. Hiljaisissa
sydämissään he jonain hetkenä arvelivat, että tämmöistä varmaankin
pitäisi avioelämän olla; että Anna-paran täytyi poismenollaan sitä
heille neuvoa.

Mutta tämä näinkin pitkälle jatkunut poikkeuksellinen tila lopultakin
vain lisäsi puolisoiden ärtymystä. Toisen pienikin harkkasana tai
tuskastuminen sytytti heti toisenkin mielen. Pienen Annan elämä ja
kuolema unohtui pois, koko lapsen muisto tukahtui elämän tukaluuteen,
joka ei enää ollut sitä entistä tyydyttävää lajia. Tuli vahinkoja:
ensin kuoli hevonen, sitten kuoli lehmä; pieni leikillisyyden vilahdus
oli siinä, että lopulta kuoli kissakin. Halla oli siihen aikaan vielä
jokavuotinen vieras heidän pienellä pellollaan.

Kierokin elämä on tavallisesti hyvin yhtenäistä: oli ilmeistä, että
eloon jääneestä pojasta Kallesta ei tullut kunnon ihmistä. Kahden
vuoden vanhana se suuttuessaan hyppi jaloillaan ja kiroili uhaten lyödä
äitinsä maan sisään. Sitä piiskattiin niin, että veri vuoti, mutta
siitä ei ollut apua: pojan luonto ei lannistunut ennenkuin ruumis
herpaantui. Tämmöisen kohtauksen jälkeen äidin silmät vettyivät; hän
muisti sitä aurinkoista pyhäaamua, kun Anna-vainaa viimeksi vilahti
hänen näkyvistään tuntia ennen kuolemaansa. Anna-vainaa oli annettu
hänelle vain näytteeksi siitä, kuinka hyviä lapsia voi olla niillä,
joille semmoiset sopivat. -- Mutta tuo onneton on semmoinen, joka
minulle sopii. Äiti näki kauhistavana sen mahdollisuuden, että Kalle
jäisi elämään. Hän ei tiennyt mitä hän teki, mutta semmoisella hetkellä
hän toivoi, että Kalle kuolisi ja että hänelle syntyisi vielä yksi
lapsi, joka ei olisi liian hyvä, niinkuin Anna-vainaa, mutta josta
hänellä kuitenkin olisi sellaista iloa, jonka kaipuun Jumala oli
häneen asettanut. Kun hän silmäsi sängyssä menehtyneenä nyyhkivää
Kallea, niin hän kauhistui toiveensa alkupuolta ja muutti sen niin,
että Jumala tekisi Kallelle parhaan mukaan. Jumala kuuli tämän toiveen
kokonaisuudessaan. Minun on kyllä arkaa sanoa, että toiveen loppupuoli
olisi täysin toteutunut, mutta en luule juuri toisinkaan olevan. Minä
olin pienenä ruumiillisesti hyvin kehittynyt ja luonteeltani kiltti ja
taipuvainen, ja näytti siltä kuin olisi minun mukanani tullut mökkiin
tavallista, helposti kestettävää onnea. Ja mitä minun tähteni on
myöhemmin surua ollut, niin luulen, että se yleensä on ollut rakasta
surua.

Kalle-vainaa jaksoi taistella kohtalonsa kanssa vielä toista vuotta
minun syntymäni jälkeen. Minä en tiedä enkä uskalla sanoa sitä
varmasti, mutta minulla on se kauhea aavistus, että hän oli niitä
onnettomia lapsia, joita ei ole kunnollisesti rakastettu. Että hänen
lyhyt ja vaikea maallinen matkansa oli harharetki.

Pieni myötätunnon vilahdus on sentään kertomuksissa, joita
Kalle-vainaasta kerrotaan: Kalle piti kovasti kaikkien kotoisten
esineiden, erikoisesti isän työkalujen puolta. Hän huusi ja
raivosi, kun joku sivullinen niihin kajosi. Tämän tieten monet
kyläläiset poikkeilijat kiusasivat häntä huviksensa ja seurustelun
elähyttämiseksi. Isä ja äiti suhtautuivat tähän kiusaamiseen hiukan
erilailla. Isä tahtoi kurittaa pojasta pois tuon tavan, äiti taas
pyrki tiuskaamaan kyläläisille. Niinpä Kalle-vainaan kuolinpäivän
aamuna sattui hyvin kohtalokkaasti siitä asiasta pieni yhteenotto
isän ja äidin välillä. Joku Taavetti siitä lähistöltä oli poikennut
ottamaan isää mukaansa jonnekin huutokauppaan ja odotellessaan alkanut
kiusotella Kallea uhaten ottaa isän kirveen, puraan, sahan ja niin
edespäin. Kalle sai raivokohtauksen ja isä käski hänen olla siivosti.
Mutta kun Taavetti jatkoi peliään, niin jatkoi Kalle huutoaan ja isä
kävi jo kiinni poikaan, kun äiti tuli väliin ja sanoi lujasti, että
poikaa ei pidellä honkkelien ihmisten tähden. -- Älä sinä silloin tule
kun minä tulen, sanoi isä uhkaavasti. Poika huusi täyttä kurkkua. --
He-he-he, mennään nyt jo, sanoi Taavetti ja työntyi ulos ovesta. Isä
lähti sitten kanssa.

Puolen päivän aikaan sai isä huutokauppapaikalle sanan, että Kalle on
kotona kovin huonona. Isä oli juuri ehtinyt huutaa Kallea varten pienet
rikkinäiset saapaskippurat, joista korjailemalla toivoi saavansa vielä
kunnolliset. Ne kädessä isä lähti juoksemaan ja juoksi kotiin asti
melkein yhtä mittaa.

Kun hän tuli pirttiin, taisteli Kalle jo lopputaisteluaan. Hänen
kipunsa oli alkanut siten, että hän oli pyytänyt piimää ja saanut
sitä ja sitten oikaissut kehtoon, kun minä satuin olemaan äidin
sylissä. Siinä oli äidin silmään ensin näyttänyt siltä, kuin olisi
poika yhtäkkiä ruvennut tulemaan keltaiseksi ja siitä se alkoi. Isän
tullessa oli tuska yltynyt rajuksi, niin ettei lapsi enää käsittänyt
mitä sille sanottiin. Sen suuhun ei enää saatu vettäkään. Puolentoista
tuntia isä kulki vaikeroiden edestakaisin lapsi sylissään, ennenkuin
se henkäisi viimeisen tuskallisen henkäyksensä ja jännittyneet pienet
jäsenet hervahtivat ikuiseen lepoon. Lepo, se oli suurin lahja, minkä
Kalle parka tässä maailmassa voi saada. Lähes neljä vuotta hänen täytyi
täällä olla sen saavuttaakseen.

       *       *       *       *       *

Noiden kahden lapsen katseet ovat minua kuljettaneet omassa
maailmassaan, jossa näin kaukaa katsoen jo paistaa kauniin
sadun aurinko niin hyvän kuin pahankin yli. He ovat sanelleet
mielikuvitukselleni sen mitä tiedostani on puuttunut... Näin kauas olen
kulkenut yksinäni heidän jäätyään. Mutta he eivät koskaan kokonaan
irroitu minusta, nuorimmasta veljestään. Ja suuren väsymyksen hetkinä,
kun tämä mailma näyttää silmiini oudolta ja vieraalta, tulevat he
erikoisen lähelle. Silloin minusta melkein tuntuu, kuin olisin minäkin
vain jostakin erehdyksestä unohtunut elämään näin kauan, ja vaikka
minulle karttuukin vuosia, niin en kumminkaan koskaan pääse irti
lapsuudesta.



MUUAN TELLERVO-NIMINEN


Tellervo oli huutolaistyttö eli kunnanhoidokki, kuten niitä valistunut
nykyaika nimittää, ja syntynyt vaivastalolla eli kunnalliskodissa.
Hänen hienon nimensä oli keksinyt vaivastalon silloinen "neiti", joka
harrasti kaunokirjallisuutta ja runonlausuntoa. Hän on vaivastalolla
vieläkin olevan äitihessukkansa viides avioton lapsi; isäksi on
äiti ilmoittanut erään mielisairaan, joka on toisin ajoin kopissa,
toisin taas vaivastalon hevostöissä. Tellervo kieritteli äitinsä
liepeissä vaivastalon kyökissä toiselle ikävuodelleen, jolloin hänet
sijoitettiin pitäjälle vuotuista ruokkoa vastaan huutokaupalla, joka
lain mukaan ei saanut olla julkinen, mutta jossa kumminkin tingittiin
ja kilpailtiin. Tellervo joutui ensin eräälle timpermannille, jolla
itsellään oli pirtillinen pienokaisia. Tämä paikka havaittiin
sittemmin sopimattomaksi, ja hänet sijoitettiin neljännellä
ikävuodellaan lapsettoman mäkitupalaispariskunnan hoiviin. Pariskunta,
nimeltänsä Kalle ja Tilta, on tunnettu yritteliäästä ja kaikin
puolin nuhteettomasta elämästään, jonka tuloksena heillä kaikessa
hiljaisuudessa lienee melkoiset säästöt.

Täällä on Tellervon ollut hyvä olla. Hänet on opetettu lukemaan,
kutomaan sukkaa ja yleensä ihmistavoille siinä määrin kuin se on
ollut mahdollista. Hän sanoo holhoojiaan sedäksi ja tädiksi ja
tuottaa näille kunniaa vieraitten aikana puolihassuilla tempuillaan
ja järjennäytteillään, saavuttaa lukukinkereillä provastin muhoilevan
tunnustuksen räikeällä ja ujostelemattomalla ulkoluvullaan. Hän on
ehdottomasti kinkeripirtin parhaita lukijoita, voittaa monta uskovaista
ämmää, jotka kuulustelujen päätyttyä riitelevät provastin kanssa
lunastuksen merkityksestä.

Kinkeriltä palatessa juosta kaahottaa Tellervo pitkän matkan Kallen ja
Tiltan edelle ja riehakoi, niinkuin puolimielinen tekee. Tilta huutaa:
"Oletkos siinä honkkeloimatta, senkin Töyssylän Taava -- kyllä minä sun
siinä Kajakka-Maija."

Sitten päästään kotiin pirtin tutulta tuoksuvaan lämpöön, riisutaan
kirkkovaatteet ja matkitaan naapurin äijälle provastin sanoja:

-- Noh -- oletpa sinä lapsiparka sentään lukemaan oppinut. Jatka sinä
edellensä vain sillä lailla.

Ja Kalle lisää leppeästi päätellen:

-- Kyy-llä se sentään tavallinen ihmisenalku oliskin, kun ei olisi
Jumalan luomasta niin kovin hajaallinen.

Tiltan täytyy tällöin ihan luonnon pakosta ärähtää Tellervolle:

-- No mitäs sitä pöytää siinä nuohoot, meneks penkille istuun.

Ja ehtootunnelma on pirtissä erikoisen lämmin ja lempeä.

       *       *       *       *       *

Tellervo tepastelee pirtissä ja pirtin ympärillä, muistuttaen
tamineiltaan ja usein eleiltäänkin linnunpelättiä, sillä hänelle ei
tiettävästi koskaan oltu mitään vaatekappaleita eikä jalkineita uudesta
tehty. Hänessä kehittyi sikin sokin hyvää ja huonoa, kaikki hajallaan,
ja aikuisten suhde häneen oli sen mukaista. Hän oli auttamaton
suupaltti ja hänellä oli hämmästyttävä muisti. Hän tiesi lehmäin
poikimispäivät ja ämmäin juorut yli pienen töllikulman, sillä hänen
terhakka päänsä oli aina pystyssä. Kun aikuiset aprikoivat jotakin
asiaa, hölisi Tellervo siihen sekaan, osuen usein ihan kohdalleen. Se
ärsytti aikuisia, mutta minkäs todelle mahtoi. Joskus sanottiin: hm,
kyllä meidän täti tietää, joskus tiuskattiin: älä sinä aina ota osaa.

Siitä siirtyi puhe pitemmältäkin Tellervoon. Tellervon pureskellessa
esiliinaansa (josta hänelle välillä ärähdettiin) aikuiset aprikoivat,
mikä siitäkin lapsesta oli tähän maailmaan tuleva. Tilta ja Kalle
eivät enää luvanneet tulevaa vuotta sitä pitää. Tellervon suhteen ei
oltu hienotunteisia, hän oli perin pohjin selvillä omasta erikoisesta
asemastaan: millainen äiti hänellä oli ja kuinka hän saattoi milloin
tahansa joutua millaisiin uusiin oloihin tahansa. Eikä hän siitä
itkenyt, kävi vain hiukan hiljaisemmaksi silloin kun siitä puhuttiin.
Olisiko höpsäkkä vaistonnut elonsa lyhyyden.

Tellervo ei näet joutunut Kallen ja Tiltan tyköä minnekään muuttamaan,
sillä hän kuoli tänä vuonna kevätkesällä. Vanha Tilta taisi silloin
monista tönimisistään huolimatta itkeä jonkun kyyneleenkin; hänellä
oli itselläänkin ollut lapsia ja hän oli sentään vanhoilla päivillään
hoitanut Tellervoa taitamattomasta alkaen. Eihän se lapsen vika ollut,
että oli saanut hajallisen luonnon. -- Kunnan esimies ei oikein tiennyt
surrako vai iloita tästä tapauksesta. Kunta oli sentään jo kymmenisen
vuotta sen edestä maksanut -- mutta toisaalta oli epätietoista, olisiko
siitä kunnon ihmistä tullut. Ämmien kanta oli selvä: kyllä se aina
parempi on, kun lapsena pääsee Isän kotiin. -- Ja se oli niin kaunis
ruumiinakin, että --

Tellervon kuoleman aihe, kuten koko Tellervokin, unohdettiin pian.
Viimeksi taisi hänestä olla vakavampaa puhetta silloin, kun Tilta
riiteli kunnan herrojen kanssa vuotuisen hoitomaksun osittamisesta
sille vuoden osalle, minkä tyttö oli elänyt. Siinä oli näetsen siinä
loppuaikoina ollut yhtä ja toista ylimääräistä kustannusta -- ja musti
häntä ruvetkoon kuntaa hyödyttämään.

Mutta Tellervon kuoleman ulkonainen aihe sisältää kumminkin sinänsä
varsin liikuttavan pikku kertomuksen.

       *       *       *       *       *

Kuten sanottu, oli Tellervolla terhakalla vallan erinomaiset
opinlahjat. Kun aapinen oli tuotu, pani Tilta silmälasit
omaan päähänsä, otti kirjan omaan käteensä ja ryhtyi muutamin
ennakkovaroituksin ja uhkauksin opetuksen työhön. Opiskelu edistyi
niin, että jo toisena päivänä Tellervo tokaisi:

-- Olkaa vai -- ärrä se on eikä mikään ännä.

Näitä pikku kinoja tuli yhä useammin, kunnes Tilta hermostui ja jätti
koko opetuksen sille palkalle. Tellervo tankkaili itsekseen ja häntä
auttoi kesävieraan insinöörin piika, joka iltaisin kävi mökissä
kultaansa tapaamassa. Tämä opetus oli erittäin iloluontoista, niin että
Tilta joskus ärähti:

-- Oliko sekin kirjassa? Kyllä minä teidät opetan.

Mutta Tellervo oppi lukemaan, vieläpä kirjoittamaankin, sillä aapisessa
oli myös kirjoituskirjaimet ja Linda näytteli, kuinka niitä tehdään.
Linda oli iloinen ja kaunis tyttö, hän lahjoitti Tellervolle vanhat
ruskeat kenkänsä ja eräänlaisen kaulavaatteen, jota vanha Tilta sanoi
"kroosiksi". Sitä vauhtia se Tellervon ihmeellinen taito sitten
kehittyi. Hän loisti kinkereillä ja luki häthätää ummet ja lammet,
kaikki mitä käsiinsä sai. Katkismuksen kinkeriläksyn hän jo parin
kuukauden päästä lopotti alusta loppuun, vaikka kirja oli hyllyllä.

Muuan ihmeellinen yritys oli seurauksena tästä tavattomasta
hyväpäisyydestä. Kunnan hoidokkeja ei tavallisesti pantu kansakouluun,
sillä niistä ei makseta niin paljoa, että kenenkään kannattaisi niitä
sinne evästää ja vaatettaa. Mutta kun Tellervo nyt oli niin erinomainen
lukija, niin alkoivat mahtavat emännätkin toimitella, että sen pitäisi
päästä kouluun. Tilta sanoi, ettei semmoinen kohotommi siellä tule
toimeen ja ettei tarvitse sitten häntä morkata, jos se siellä tekee
takaropeet. Mutta eräänä aamuna Tellervo sitten kumminkin vaelsi kylän
kouluun kammattuna ja erittäin vähäisten mahdollisuuksiensa mukaan
sievisteltynä.

Niinkuin Tilta oli sen ennakolta sanonut -- eihän se siellä tullut
toimeen. Tellervon kävi melkein niinkuin sen Petterin, josta
kirjailija Kyösti Vilkuna kertoo "Leipä"-nimisessä novellissaan. Hän
oli kyllä hyväoppinen ja raikasääninen -- monen nahjuksen rinnalla
vallan verraton -- mutta tuon ikuisen hajallisuutensa vuoksi kaikkeen
koulujärjestykseen taipumaton. Väliajoilla taas teki toisten lasten
pilkka hänen olonsa mahdottomaksi. Ja niin tapahtui, että Tellervo
eräänä aamuna sumein silmin katseli kotipihastaan toisten kouluunmenoa.
Häntä ei sinne enää päästetty, vaikka hänen kovin teki mielensä,
sittenkin. Tilta huusi sisältä: "Tuleks' sieltä pirttiin -- vai vielä
heitä töllistelet. Joko on karvat selinneet kurkustas?" (Toiset olivat
koulussa salaa tunkeneet koirankarvoja Tellervon maitopulloon.)

Tellervo tepasteli sitten taas talvikauden entiseen tapaansa Kallen ja
Tiltan mökillä; tuo surullinen vaihe unohtui vähitellen. Opettaja oli
sanonut, että Tellervo saa pitää koulun kirjat kevääseen asti, ja siinä
oli Tellervolle iloinen korvaus. Vanha Tilta piti ulospäin kovasti
Tellervon puolta tuossa koulurettelössä ja hänellä olikin täysi aihe
siihen, mitä hän keväällä sanoi:

-- Minä luulen, ettei niistä mukuloista yksikään osaa kirjojansa niin
hyvin kuin meidän tytär.

Mutta Tellervon elämä oli määrätty pieneksi leppeäksi murhenäytelmäksi,
ja sen viimeinen näytös tapahtui sitten juuri samana kevännä. Koulujen
päätyttyä oli määrä pitää kirkolla suuret kansakoululasten juhlat ja
sinne oli tuleva kaikkenansa noin kuusisataa mukulaa. Opettaja puhui
siitä poiketessaan kerran keväällä huviksensa Tellervoakin katsomaan ja
rupesi, onneton, vielä esittelemään, että Tellervokin tulisi mukaan.
Tilta kyllä sanoi tuikeasti, että vasta hän sieltä pääsi niitten
iileskottien kynsistä, mutta opettaja vain toimitti, että kyllä hän
pitää silmällä, ettei mitään tepposia tapahdu.

Näin oli kipinä heitetty ja pitkällinen kytevä tuli sytytetty. Ei
ollut tästä alkaen sitä päivää, ettei Tellervoa olisi tiuskattu
pitämään suutansa kiinni, kun hän höpötti sitä kirkolle menoaan. Jonkun
kerran hän ehti jo saada tukkaansakin. Hänelle yritettiin uskotella,
ettei koko juhlasta tulekaan mitään, mutta Tellervo puolestaan onki
tietoonsa millä hetkellä lähtö koululta laivarantaan oli tapahtuva.
Hetken lähestyessä kävivät kohtaukset yhä kiivaammiksi ja kaikki Tiltan
asiallisetkin vastaväitteet kumottiin erittäin nasevasti. Ei auttanut
muu kuin tavallista tiukemmin tiuskata "suu kiinni", jolloin puhe
lakkasi mutta poru alkoi.

Niinpä siis sillä hetkellä, jolloin lapsijono menee asumuksen ohi
laivalle päin, Tellervo seisoo nurkassa niiskuttaen. Tilta on pihalla
ja opettaja huutaa:

-- No missä Tellervo on? Laittakaa nyt pian se kuntoon, kyllä se vielä
ehtii.

Silloin Tilta epätoivoissaan palaa pirttiin ja tiuskaa:

-- No tule tänne nyt, minä suin tukkasi.

Siitä alkoi nopea varustelu, josta ei puuttunut vastuksia, mutta joka
kumminkin edistyi niin, että puolen tunnin päästä oli matkavalmiina
"vallan kovasti nätti" tyttölapsen kuvatus: jalassa insinöörin Lindan
ruskeat kengät, kaulassa hänen "kroosinsa" ja päässä joku vanha
olkihattu. Näillä koristeilla piti peitettämän muun vaateparren suurta
puutteellisuutta. Tiltakin jo naurahti, kun hän sai tämän teoksen
valmiiksi.

Asumuksessa ei oltu vielä syöty suurusta, mutta sitä ei nyt ehditty
auttaa. Tellervo meni jo, että viita vilisi, eväänään kuiva
leivänkannikka ja lihanpalanen.

Ilma oli lämmin ja aurinkoinen, mutta luoteessa näkyi muutamia jylhiä
pilventönkkiä. Juokseva Tellervo tajusi, että niissä voi piillä ukkosen
uhka -- mökissä tarkkailtiin herkästi sellaisia enteitä -- mutta
kun suurin osa taivaasta, koko se puoli, jonne tie vei, oli täynnä
aamun autuutta ja suvijuhlan tuntua, ei Tellervo ehtinyt aprikoida
tuota taakse jäävää kolkkoa kohtaa. Tie kulki somasti mutkitellen
kukkivien tuomiryteikköjen välitse. Joka käänteessä Tellervo luuli
tavoittavansa lapsijonon, joka tuntui vievän mennessään hänen parasta
onneaan. Mutta tyhjä oli aina eteen aukeneva tien taival, hiukan
salaperäinen, niinkuin olisi tuo onnellinen joukko juuri ihan äsken
siitä mäen taakse solahtanut. Aurinko vain vahvisti kuumuuttaan,
hehkuvat kasvot tuntuivat erikseen hyppivän juoksun tahdissa, "kroosi"
ja hattu pyrkivät irtaantumaan. Ja niin kävi eräässä tien kohdassa,
jossa toisella puolella käsipuun takana oli syvä rytöinen horha, että
Tellervo-paran hattu putosi sinne. Siellä se lepäsi kauniisti rytöjen
latvoilla, juuri kun Tellervon piti rientää tuon käänteen taakse, jossa
hän ihan varmaan olisi saanut toiset ainakin näkyviinsä. Oli jo suuri
vaiva päästä jyrkännettä alas horhan laitaan ja siellä osoittautui
aivan mahdottomaksi päästä suuren kaatuneen kuusen sekaan, jonne
monivenkkurainen tuomi vielä oli sekaantunut. Syvällä rotkon pohjalla
lirisi apuun kykenemätön vesi ja kiitävä aika vei toisia yhä kauemmaksi.

Laiva huusi. Tellervo tajusi, mitä se merkitsi: hän oli auttamattomasti
myöhästynyt. Kiihtynyt tahto heitti otteensa olkihatusta ja leimahti
toisaalle. Lapsi kiipee joka jäsen vapisten takaisin maantielle,
juoksemaan, juoksemaan...

Tien käänteet eivät enää puhuneet toisista mitään, mutta Tellervo vain
paransi juoksuaan, kunnes syöksyi tyhjälle laiturille, jolta laiva
täynnä jännittynyttä iloa oli äsken lähtenyt. Kaukaa siinti kirkon
tornin nirkko, ja huohottava Tellervo käsitti, että sitä kohden hänen
oli yritettävä. Vinhasti käyden, välillä aina juoksahtaenkin, milloin
suurta valtatietä, milloin ihmeellisille oikoteille eksyen Tellervo
eteni suuntaansa aamutuntien rauetessa leveäksi keskipäiväksi. Jostain
raosta aina tulivat näkyviin luoteen karttuneet pilvitönkät, mutta
tänne näihin maihin ne eivät ulottuneet. Ne olivat vain kuin jokin paha
silmä, joka sieltä hyvin kauas jääneistä kotioloista pyrki tätä hänen
menoaan näkemään. Mutta kirkon tornin värit ja piirteet kävivät yhä
selvemmiksi, maat suurenmoisemmiksi...

Kirkonmenon päättyessä, kun lasten ja aikuisten vilinä kylässä oli
parhaillaan, tuskin kukaan huomasikaan pientä ilmiötä, töllistelevää
Tellervoa, joka sinne oli juuri ilmestynyt. Teitä risteili sinne tänne
ja niiden vieressä oli taloja ja myymälöitä koreine ikkunoineen -- ja
kaikkialla vilisi lapsia, toiset kovin koreissa puvuissa. Väsymyksen
ja ihastuksen hurma hämmensi silmiä ja korvia. Ilmakin täällä oli
kummallista: yhtäältä paistoi tulinen aurinko, vaikka noiden talojen
takaa näkyi jylhää sinistä pilveä. Semmoista ei kotona koskaan ollut.
Tuntui kuin olisi ollut suuressa huoneessa.

Joku oman kylän tyttö hulmahti hänen eteensä touhukkaana ja
ystävällisenä ihka uusine pukuineen ja leveine nauhoineen. Sama tyttö
oli koulussa ollut hänen ilkein kiusaajansa, mutta nyt ei muuta kuin
oikaisi hänen "kroosiaan", höpähti jotakin hauskaa ja meni taas
menojaan. Lapset menivät kaikki erääseen suureen rakennukseen syömään.
Tellervo jäi yksin raitille töllistelemään. Jylhät pilvet tulivat
ikäänkuin lähemmiksi.

Hän käveli kävelemistään ja eksyi lopulta pois keskikylältä. Täällä
katosivat seinät tuosta suuresta huoneesta, sen katto muuttui
uhkaavaksi vieraaksi taivaaksi, ympärillä levisivät tylyt vainiot.
Tahtomattaan hän painui tien oheen istumaan ja alkoi näperrellä
leipäänsä ja lihaansa. Hänen oli jo pitkästä juoksusta tullut jano
ja nyt se syönnistä yhä yltyi. Avuttomuudentunne vahveni nopeasti,
kylän juhlallisuus oli täältä katsoen kammoittavaa, ei sinne enää
voinut palata kun sieltä näin oli lähtenyt. Tuolla järvessä on vettä,
mutta sinne ei pääse. Jokainen kohta tien ja järven välillä näyttää
siltä, ettei siitä ole kukaan koskaan mennyt. Tuolla tuon jylhimmän
pilvipaikan alla on koti ja siellä sangossa tuolilla hyvää lähdevettä.
Täti on tuonut sitä Tolpan lähteestä...

Hirmuisen pitkä salama leimahti juuri siellä kotona päin. Tellervo
melkein parahti ja lähti juoksemaan leipä ja lihankappale kädessä.
Kylään päin hän ei enää yrittänyt, nyt oli päästävä kotiin tädin
tykö ja juomaan. -- Täti pelkää ukkosta ja minä pelkään ukkosta.
Mutta Tädin sängyn nurkassa Tädin takana on hyvä olla ukkosilmalla.
Tuolla hirmuisen kaukana se on ja minä olen täällä asti, olin lasten
juhlissa...

Ja kaikki nämä pellot ja kylät olivat toisenlaisia kuin tulomatkalla ja
muuttuivat siitäkin vielä toisenlaisiksi, kun tuli niitä lähemmäksi.
Tuossa on järvenranta ihan tien vieressä. Tellervo poikkeaa siihen,
laskeutuu rähmälleen ja tahrii itsensä, mutta saa kumminkin imaistuksi
suullisen lämmintä pahanmakuista vettä. Se annattaa ylön ja hiukan
niinkuin viluttaa. Vielä kun hän on kumaroissaan, jyrähtää ukkonen
kovin lujaa. Hän lähtee taas juoksemaan. Kiivas juoksu panee itkun
omituisesti vapajamaan, ja salaman kohdalla kuuluu aina äänekkäämpi
ulvahdus.

Eräästä talosta huomattiin, että tiellä laputti hullun näköinen
tyttölapsi, vaatetus sikin sokin ja kädessä leivänkappale. Juostiin
ottamaan siitä selkoa ja saatiin kiinni likomärkä, vilusta ja pelosta
vapiseva olento, joka töin tuskin kykeni selittämään, mistä hän
oli. Joltinenkin selko siitä kumminkin saatiin, ja ilman asetuttua
lähdettiin saattamaan Tellervoa kotiin.

Hän oli silloin jo täydessä kuumeessa -- oli ollut kohtalokasta,
että hänen täytyi niin kauan tuolla vieraassa talossa märkänä ja
masennuksissaan odotella lähtöä. Hän saapui liian myöhään parhaaseen
paikkaansa, Tädin sängyn nurkkaan. Ikäänkuin suloisen sumun läpi hän
näki, kuinka Täti voivotellen asetti hänet makuulle ja sitten tutkien
ja päivitellen ryhtyi keittämään saattomiehelle kahvia.

Siihen kuumeeseen Tellervo jo kolmantena päivänä kuoli. Eihän sille
mitään voinut opettajakaan, vaikka kääreittensä kanssa hääräsi.



MAANTIELTÄ MAANTIELLE


Oikeastaan me kaikkine kasvatusharrastuksinemme pidimme hyvin
ala-arvoista peliä Selman kanssa. Teimme kasvatuksessamme aivan
perinpohjaisen virheen, tai oikeammin: meiltä puuttui siihen ensimäinen
edellytys. Muistan itse, että ainoa kohta, jossa tunsin selvää
myötätuntoa tuota turvatonta, joskin itsepäistä ja häijynsekaista lasta
kohtaan, oli siinä kun katselin häntä nukkuvana. Se oli oikeastaan
ainoa tilanne, jossa kunnollisesti näin hänen kasvonsa. Tarkastelin
tällöin lempein ajatuksin hänen otsaansa, poskipäitä ja leukaa. Nuo
kasvot olivat voimakkaat, täyteläiset ja terveihoiset ja niihin oli
tulossa samantapaista sievyyttä, jota näkee muutamissa rikollisissa
naisissa. Kapea ja vähäpätöinen otsa jäi mustien hiusten varjoon, jotka
oli joskus leikattu ja sen vuoksi tyttö nyt piti päänsä ympärillä
tummanpunaista, hiukan nuhraantunutta silkkinauhaa. Nenä oli pieni ja
selväpiirteinen, melkein kuin toisista kasvoista otettu; suun ympärillä
näkyi aiheita tulevaan aistillisuuteen.

Valveilla ollessa en koskaan saanut oikein katsotuksi tuota maantieltä
tullutta tyttölasta paitsi kerran kun käsivarsista pidellen häntä
kovistin ja itketin. Hän itse karttoi toisten katsetta, vain
aniharvoin sai nähdä hänen pienet tummahkot silmänsä syvältä, vahvasti
kehittyneitten kulmien alta. Käynti ei ollut kankeata eikä juuri
velttoakaan, mutta se oli omituisen joutumatonta. Hänen hääriessään
keittiössä kiinnitti sitäpaitsi jokainen vähäpätöisinkin sivutapaus
hänen huomiotaan, niin että hänen oli ainakin vilautettava silmiään
sinne päin.

Hän on nyt ollut ja mennyt, yhtä etäällä meistä kuin oli ennen tuloaan.
Huhtikuu on sulattanut lumen, kelkkakelit ovat auttamattomasti
loppuneet; niiden vaivaiset jätteet hellyttävät aamuisin varttuneempien
lasten mieliä, kun he yrittelevät vielä nauttia talven suloista
varjopaikkojen kuihtuneilla ja kovettuneilla nietoksilla. Tuntuu
vaikealta tähän aikaan kuvata viime talven asioita, vaikka ne vasta
äsken häivähtivät pois. Emme edes tiedä, missä Selmakaan nykyään on.
Sen verran myötätuntoa meillä häntä kohtaan ainakin on, ettei meillä
olisi mitään sitä tietämistä vastaan.

Hänen tullessaan oli hiukan samea helmikuun päivä, talvinen turtumus
vahvimmillaan. Istuin mökin äijän tapaan ikkunan pielessä ja katselin
ulos, en mitään nähdäkseni, en havaintoja tehdäkseni. Etäällä jäällä
meni iänikuisia rahtimiehiä, likimain hengettömiä olentoja, tylsähköjä
luonnonilmiöitä. Naapurikylän ahdetta nousi köyhä tanakka akka, jonka
tänne asti tunsin ärsyttävän varmasti ja tiesin, että hän palaa
joltakin sellaiselta asialta, joista hänen elämänsä on kokoonpantu:
mukuloille piimää ja äijälle nuuskaa. Jäältä nousee tänne päin myöskin
joku naispuolinen olento vetäen pientä kelkkaa, jossa on jokin mytty.
Kolmivuotias poikani saapuu huoneeseen silmät hiukan vetistäen, kapuaa
viereeni penkille ja jää siihen. Kun kysäsen, mitä hän on itkenyt,
vastaa hän: "Kun ei ole mitään työtä."

Samea helmikuun päivä, joka panee ihmisen ajattelemaan, kuinka elämä
kuluu ja mitä sillä mahdetaan tarkoittaa... Mutta pikkupojan korva
oivaltaa, että kyökissä tapahtuu jotain. Työttömyyden suru on hetkessä
haihtunut. On tullut tapaus.

Siellä seisoo ovipielessä katseltavana noin kolmitoistavuotias
tyttölapsi, yllään kohtalaisen siisti mutta omituisen väritön
vaateparsi. (En sillä hetkellä tullut ajatelleeksi, että se oli
sama olento, joka äsken nousi jäältä.) Ilmoitettiin, että siinä on
palvelukseen pyrkijä. -- Vai niin -- ja sitten katseltiin samalla
reippaan veikeällä silmällä, jolla katsellaan uutta kissanpoikaa tai
pirttiin tuotua lampaankaritsaa. Lapset katselivat, välillä aina
seisontajalkaa ja paikkaakin vaihtaen, emäntä selosteli isännälle, mitä
hän jo oli saanut tulokkaasta irti ja isäntä teki omia suorasukaisia
ja kuivanleikillisiä kysymyksiään ja huomautuksiaan. Varsin pian
isäntä ehti neuvoa tytölle aivan toisenlaista esiintymistapaa kuin
tällä näytti luonnostaan olevan, ja teki neuvonsa havainnollisemmaksi
kohottamalla hyväntahtoisesti tytön leukaa vähän ylemmäs -- esiintyi
yleensä sellaisena iloisen karskina herrana ja pappana, joita
alkuperäisinä luonnonilmiöinä tavataan vanhoissa pikkuherrasväissä.
Ihminen lienee luomakunnan ainoa todellinen narri.

Nimi oli Selma Kujala, se saatiin selville. Paljoa muuta ei sinä
päivänä saatukaan, hyvä kun saatiin tyttö jollakin tavoin siirtymään
pois kyökin ovipielestä, purkamaan kelkkamyttynsä ja asettumaan talon
eloon ja oloon. Kotipaikka oli päinvastaisella suunnalla kuin mistä hän
oli tullut.

-- No missä hän sitten tuolla päin oli ollut? Kuinka hän kotoa oli
sinne kulkeutunut? Pitää aina reippaasti vastata, kun kysytään, ei
tuolla tavalla saa nuikailla. Tuommoinen näyttää siltä kuin olisi
tehnyt jotain pahaa eikä kehtaisi sanoa. No kuinka sinä sieltä sitten
nyt pois lähdit? Pantiinko sinut pois, vai lähditkö sinä salaa, vai
eikö siellä tarvittu? Katsos, meidän täytyy ne asiat tietää; sinä olet
alaikäinen, kirjaton ja kansiton, ei sinua saa sillä tavalla pitää.
Jollet sinä kaikkia asioitasi oikein ilmoita, niin meidän täytyy jättää
sinut poliisin huostaan, tai muuten on poliisi meidän kimpussamme.
Saamme vielä sinusta sakkoa, niin se on.

Ja perheen isäntä lähtee kyökistä tupaan ja häntä seuraa perheen
emäntä keskustellakseen kahdenkeskenkin tästä asiasta. -- Sitä raukkaa
ujostuttaa, kyllä sen ymmärtää. Aatella nyt sentään: poiketa tuolla
iällä outoihin ihmisiin kysymään palveluspaikkaa. En minä vain olisi
sitä tehnyt...

-- Juu, mutta täytyy heti ensimäisestä alusta käydä reippaasti käsiksi
tuommoiseen, että se heti tulee talon tavoille ja oppii kunnioittamaan
isäntäväkeään. Mutta sinä et kyllä osaa piikoja kasvattaa.

-- Hm.

-- Niin, niin, ei se ole niinkään hm. Emännän virka ei suinkaan ole
helpompi kuin piian... Ja niin edespäin. Emäntä lähti, noihin isännän
esitelmiin tuiki tottuneena, takaisin kyökkiin, jossa tuo maantieltä
poikennut mustatukka yhä nuhkaili. Alkoi kysely, missä hänen tukkansa
oli niin lyhyeksi mennyt. Vastaus tähän kuten muihinkin kysymyksiin
oli katkonaista ja epäselvää mutinaa lattiaa kohden, niinkuin olisi
itse teosta tavattu pahantekijä yrittänyt toivotonta puolustelua. Hänen
puheensa, silloinkin kun se jotenkin kuului, oli siitä ihmeellistä,
että sen ymmärtäminen sittenkin tuotti ponnistusta. Siinä oli jokin
musikaalinen tekijä, aivan erikoinen hento jurotus, jota unohtui
kuuntelemaan. Nyt vasta tulin ymmärtämään niitä vanhoja herroja, jotka
äkäpäissään aina ensin ärjäisevät "mitä?" vaikka heille kuinka selvästi
puhuisi.

Sillä tavalla Selma Kujalan olo tässä paikassa alkoi. Minä -- joka
olen tuo onneton isäntä -- en sitten lähipäivinä puuttunut Selman
oloihin. Minä näin tytön pesemässä astioita -- sitä minä todella näin
tarpeekseni. Kello yksitoista, kello kaksi, aina vain pesupöydän
ääressä. Joskus kuulin ohikulkiessani jo pientä riidan alkua sisäkön
ja hänen emäntänsä välillä. Minä tiukkasin, että tuommoiselle
lapsimaiselle pitää aivan perinpohjin ensin näyttää ja opettaa
ennenkuin häneltä voi vaatia jotain. Talutin tytön pesupöydän ääreen
ja käskin hänen emäntänsä sitten kohta kohdalta opettamaan, mihin
astiat asetetaan ennenkuin niitä ruvetaan pesemään ja sen jälkeen,
millä tavoin käsien on oltava, yleensä joka ainoa kohta siitä työstä.
Vieläpä on osoitettava, minkä vuoksi _ei_ tehdä niin ja niin. Minuun
tuskastuivat sekä emäntä että hänen palvelijansa.

Niin oli varsin pian alkanut valittelu siitä, ettei sen raukan töistä
tule mitään. Menin koska tahansa keittiön läpi, aina näin tytön nyreän
profilin. Sain kuulla selityksiä siitä, mitä hän oli tehnyt vasten
kieltoa tai jättänyt tekemättä vasten käskyä. Selityksiin vastasi
sanaton mutina pesupöydän tyköä.

-- Ei saa mutista, sehän on sinulle sanottu, ärjäsin minä ja jatkoin
yleispäteviä opastuksiani. Siihen pyörähti joku naapurin ämmäkin,
ja keskustelu tuosta poloisesta siirtyi laajemmalle pohjalle. Hänen
vikojansa selosteltiin maltillisesti ja asiallisesti, niinkuin kokeneet
aikuiset lapsista yleensä keskustelevat. Välillä sinkosi aina joku
opastus töissään häärivälle Selmalle.

Minä en tosin viitsinyt sellaista kuunnella, vaan lähdin pois. Mutta se
ämmä oli tiennyt paljonkin tuosta tytöstä, sen äidistä ja aikaisemmista
vaiheista. Sama Selma oli syystalvesta ollut siellä ja sielläkin,
hiukan varastellut ja ollut paha lapsille... Äiti oli aika höpsäkkä,
piti nuuskaa ja oli hankkinut tämän tytönkin vasta miehensä kuoleman
jälkeen. Asiat alkoivat selvitä. Koko talon suhde Selmaan alkoi olla
kalsea ja vihamielinen, ja jo pari kertaa hänelle sanottiin, että hän
sitten huomenna saisi lähteä.

Mutta ihmiselämä on paljon muun ohella myöskin niinkuin sarja
oikukasta musiikkia, jossa koko orkesteri, pauhattuaan aikansa jylhiä
epäsointuja, lyhyen ja tehokkaan paussin alitse valahtaa hentoon ja
meloodiseen välierään. Tuli yhtäkkiä sellainen salaperäisen hyvä
päivä, jona koko taloon ei kuulunut muuta kuin hyvää. Selma oli ollut
meillä jo kaksi viikkoa, oli maaliskuun alkupuoli. Jo aamusta alkaen
oli lasten elämä riemukasta, kun he saivat mielin määrin juosta ja
kieriskellä kovilla kerihangilla, retkeillä outoihin paikkoihin, ihan
keskelle elpyvien pajukkojen ihmemaailmaa. Ja kun sieltä palattiin,
oli aamiainen pöydässä eikä Selma näyttänyt sillä välin tehneen
mitään uutta pahaa. Kuten aina tämmöisenä päivänä, muodostui taaskin
siinä hiukan iltapuolella sellainen rauhallinen ajankohta, jolloin
talosta ei kuulunut juuri muuta kuin kellojen hiljainen naksutus, tuo
hyvän kotitunnelman herkin tulkki. Nuorin oli nukahtanut, samoin oli
käynyt äidin häntä nukuttaessaan. Poika hääri puoliuneliaana jossain
sopessa ja vanhin tyttö piti Selman kanssa keittiön pöydän ääressä
hiljaa pakisten ja välillä vaieten niin monikohtaista keskustelua,
että sivullisen olisi siihen ollut mahdotonta yhtyä. Mennessäni siitä
ohi ulos he vaikenivat ja Saara katsoi minuun mielevästi hymyillen,
niinkuin olisi sanonut, että "etpäs tiedä".

Minä menin ulos maaliskuun ilmaan kävelemään ja mietiskelemään.
Mieltäni hivelivät sellaiset hiljaiset kuvitelmat, että minä ehkä
sittenkin saan ratkaisevasti vaikutettua Selma Kujala-nimisen lapsen
elämään. Antaa sen nyt vain olla täällä, aina siihen jotain tarttuu.
Näin edessäni ne kaksi eri suuntaa, joita Selman elon tie voisi
noudattaa. Toisen määräisi höpsäkän nuuskaa pitävän äidin perintö,
toisen meillä saatu kasvatus. Olisi suuri elämänsaalis, kun saisi nähdä
tuommoisen onnettoman täysikasvuisena kunnon ihmisenä, pitää puheen
hänen häissään, vaikuttaa voimakkaasti läsnäolijoihin... Tuommoisia
niitä vaeltaa kansan keskuudessa ilman muuta opastusta kuin minkä
maantie antaa, ja heidän vaiheittensa yhteissummasta riippuu paljon
koko kansan kohtalo. Juuri heidän suhteensa pitäisi varttuneempien
kansalaisten ymmärtää etsikkonsa aika, tarttua heihin tarmolla,
niinkuin yhteiseen vaaraan.

Voimakas ja myötäinen yhteiskuntatunteen aalto kulki läpi tajuntani.
Selma unohtui, minä aavistelin tämän kansan ja koko ihmiskunnan
tulevaisuuden suuntaa -- kehityskaudesta toiseen yhä vahvistuen,
kunnes tämän olemisen nyt sietämättömältä tuntuva problemi itsestään
ratkeaa. Ensimäisen kevätpäivän liian voimakas vastavaikutus talven
turruttamassa ajatustoiminnassa...

Sitä kumminkin jatkui uneen asti. Ehtoolla lapset väsähtivät varhain ja
meille jäi pitemmälti sellaista oivallista iltarauhaa, joka ikäänkuin
etäältä muistutteli tämänkin perheen pienoisrunollisia alkuaikoja...
Siinä puheltiin leppeästi, Selmankin kanssa. Tyttö sai hymyillä, kun
hän tallukkaineen ja esiliinoineen asteli ikuista asteluaan hellan ja
pesupöydän vaiheilla. Keksittiin joku pikku toimi, jonka hän äskettäin
oli suorittanut vallan näppärästi; siitä päästiin yllyttävän kehuskelun
alkuun. Kuinka hyvä hänen olisikaan täällä olla, kun hän vain yrittäisi
olla hiukan tarkempi ja jättäisi tuon ilkeän nurkkamutinansa. Puheista
tuli toisia puheita; mainittiin joitakin uusia vaatekappaleita, joita
Selmalle tulisi hankittavaksi. Isäntä ja emäntä niistä keskustelivat
kilpaillen ehdotusten järkevyydessä ja käytännöllisyydessä. Tämän
lempeän huollon esine Selma vain oli ja teki ikuista askarettaan.

-- Mennään nukkumaan mekin, että Selmakin pääsee levolle.

Sitä hyvää kesti vielä huomispäivänkin. Illalla kuului kyökistä
lasten iloista pakinaa, minä vietin takkajuhlaa pirtin pesän edessä.
Poika tulee kädessään lappu, jonka ojentaa minulle. Siinä lukee:
"K.K.H.F.E.S. Pyytäisin Teitä olemaan niin hyvä ja antamaan minulle
kotelon ja paperia ja postimerkin, että saisin kirjoittaa siskolleni".
Kyökissä oltiin hyvin hiljaa ja odotettiin tämän lähetyksen seurauksia.
Nousin ja menin sinne. Tapasin hymyyn jännittyneen seuran mitä
parhaassa sovussa. Toimitin pyydetyt tarpeet, mutta Saaran silmissä oli
vieläkin jonkin asian kiilua. -- Se tahtoisi, että sinä kirjoittaisit
sen osoitteen koneella.

Sain aiheen kehuskella Selman käsialaa ja virheetöntä kirjoitusta.
Kysyin tuon siskon osoitetta, ja vaikka kaikki olivat ihan hiljaa
Selman sitä sanoessa, piti minun kumminkin kysyä sitä toistamiseen.
Kuulin kyllä joka sanan ensi kerrallakin, mutta en voinut vastustaa
tuon omituisen yninän tenhovoimaa.

       *       *       *       *       *

Selma oli tällöin ollut meillä jo kolmisen viikkoa. Hänen kelkkansa,
joka oli laudoista kyhätty samaan tapaan kuin lasten päreiset
leikkikelkat, riippui jossain korkealla halkovajassa, niinkuin Henrik
Hyyryläisen kauppapoikain kerjuupussit ennen maailmassa. Sieltä se
joutui vielä samoilla lumilla matkaansa jatkamaankin.

       *       *       *       *       *

Niinkuin vanhat kunnioitetut perherouvat ja muut vanhat piikain
kasvattajat viritimme mekin Selmalle kasvatuksellisia ansoja. Hiljaa
kenenkään tietämättä tein minä K.K.H. itse alun panemalla markan
pirtin muurin otsikolle. Vakuuttelin itselleni, että tällainen teko
riippuu paljon siitä, kuka sen tekee ja kuinka sen tuloksia käytetään.
Markka sai olla siinä monta päivää, kunnes se lopulta siitä otettiin
tosi tarpeeseen. Mutta sitä ennen oli toiseen ansaan jo tarttunut.
Kyökin pöydän alla maton varjossa oli näet samallainen pyydys emännän
virittämänä ja siitä oli syötti kadonnut. Minä, joka pidän kritiikkiä
yhtenä ihmisyyden tärkeimmistä saavutuksista, en tosin hyväksynyt
koetta, joka mielestäni ei ollut tarpeeksi suojattu sivuhäiriöiltä.
Mutta tuloksen tarkistus oli sitä varmempi, sillä tytön rahapussiin oli
samalla todettu ilmestyneen yhden markan. Sen tiesi jo koko perhekunta,
johon paitsi ydinväkeä kuului Mummu ja nuori Samuli. Niin oli tehty
sekin teko... Minä aloin taas hermostua. Voimakkaaseen tapaani
huomautin, että semmoisen menettelyn kieltää laki, ja että noiden
syöttien asettamisella voidaan sotia Jumalaa vastaan. Jos nimittäin
tyttö on sattunut lukemaan Isämeidän.

Mutta pian katosi kyökin seinän raosta kymmenenpennin lantti. Se oli
hyvin mustunut kappale ja sen vuoksi erikoisen helppo tuntea, kun sekin
taas ilmestyi Selman pussiin... Istuskeltiin kyökissä ja puheltiin
noidista ja tietäjistä, jotka pakottavat varkaan tuomaan varastamansa
tavaran takaisin paikoilleen. Mummu väitti olevansa semmoinen tietäjä
ja vakuutti, että hävinnyt kymmenpenninen kyllä pian ilmestyy. Sitä
yhteistä jännitystä, joka tästä puheesta alkoi! Ja jo seuraavana
päivänä se laukesi, sillä raha oli todella ilmestynyt seinänrakoon
pienen peilin taakse. Asia tuotiin ilmi äänekkäästi leikkiä laskien
ja varkaan menettelytapoja arvostellen, Selman mutistessa jotain,
jota ei kuultu eikä enää suurin pidetty väliäkään. Oltiin hilpeällä
tuulella. Selin seisova Selma näytti ikäänkuin kyyristyvän tuon surkean
tukkapehkonsa suojaan.

Tuon mitättömän tyttölapsen olo alkoi yhä enemmän painostaa koko
taloa. Hänestähän olisi voitu päästä millä hetkellä tahansa,
mutta häntä ei vain lähetetty pois, ei tänään eikä huomenna. Oli
niinkuin jokin tiedoton vietti olisi johtanut meitä jatkamaan tuota
kiusallista tilaa, niinkuin Selman tielle lähettäminen olisi merkinnyt
jonkinlaista peräänantoa. Joka askeleella hänet otettiin kiinni hänen
perusvioistaan, vuorotellen, aamusta iltaan. Hän mutisi, ei osannut
mitään, ei tehnyt niinkuin käskettiin ja kielsi itsepintaisesti
kaikki vikansa. Hänen tallukkaansa tekivät epätoivoisia ponnistuksia
askarten jouduttamiseksi, mutta samalla hän laski tyhjän pannun
kuumalle hellalle tehden isohkon vahingon ja saaden emäntänsä harmista
itkemään. Itsekin hän itki. Hänessä ei enää ollut muita piirteitä kuin
vastenmielisiä. Ainakin kerran tunnissa hän juoksahti ulkohuoneeseen.
Joku oli kuullut hänen siellä äänekkäästi laulelevan.

Minussa itsessäni oli pahin halu pitkittää tätä surkeutta. Pidin yhä
esitelmiäni siitä, kuinka opetuksen pitää olla järjestelmällistä ja
yksityiskohtiin menevää. Ennen kaikkea pitää välttää turhaa suukopua,
antaa vain käskyt selvinä ja täsmällisinä. -- Minä en pidä itseäni
erikoisen lahjattomana -- näin puhelin -- mutta olen kuitenkin kerran
omassa lapsuudessani saanut syvästi kärsiä opastuksen puutteesta. Kun
minut metsämökistä vietiin etäiseen kansakouluun, jouduin asumaan
opettajattaren luokse. Hän oli tarmokas ja tiuskea nainen, minä
erikoisen arka ja ujo lapsi. Minun käskettiin aamuisin peseytyä
kyökissä. Jo tuo sanamuoto oli minulle puolittain arvoitus ja sen
toteuttaminen sula mahdottomuus. Missä-mä siellä pesin? Silloin
aniharvoin kun kotona pestiin saunan ulkopuolella, tapahtui se siten,
että äiti toi kiululla vettä, komensi minut siihen viereen ja toimitti
itse pesun melko kovakouraisesti. Täällä ei ollut kiulua... Toinen
poika, joka myös asui koululla, sai pestä kamarissa, mutta minulle
ei neuvottu mitään. Onnettomana seisoin kyökissä, kunnes kello soi
ja pelasti minut tunnille. Lopulta minua tietysti alettiin ahdistaa,
sitten pilkata ja vihdoin uhkailla. Minä itkin, mutta en tiennyt mitä
tehdä. Miksei opettaja ensimäisenä aamuna tullut kyökkiin, ottanut
vatia naulasta, kaatanut siihen vettä, nostanut saippuaa ja pyyhettä
esiin, näyttänyt kuinka pestään, kuivataan ja sen jälkeen vedet pois
kaadetaan. Vakuutan, ettei sitä olisi tarvinnut kahdesti tehdä. Samaa
opastuksen pintapuolisuutta olen kärsinyt vielä yliopistossa... Kun
ihmiselle opetetaan uppo-outoa asiaa, ei saa edellyttää muuta kuin
hyvää halua ja hyviä lahjoja. Niihin edellytyksiin suostun kaikissa
suhteissa mielihyvin...

-- Ei sitten maailmassa mitään aikaan saataisi, jos jokaista aina
pitäisi nenästä vetää.

-- En tiedä, mutta kyllä minä olen paljon kärsinyt siitä, ettei ole
vedetty. Lienenkö sitten niin nolo luonnostani.

Vihdoin tuli lopullisesti päätetyksi, että Selma huomenna lähtee. Tämän
päätöksen kuulin hiukan liian myöhään. Olisi ehkä jäänyt muuan ruma
kohtaus meiltä näyttelemättä.

-- No mikä nyt taas on? kysyin minä tullessani kyökkiin.

-- Kun ei tunnusta ottaneensa sitä kymmentäpenniä, ei vaikka taittaisi
-- vaikka minä olen omin silmin sen sinun pussissasi nähnyt -- ja sitä
paitsi sen markan, jonka sinä otit tuosta noin, maton syrjän alta.
Kiellätkös senkin?

-- Ei suinkaan Selma semmoisia kiellä, sanoin minä teeskennellen
hyväntahtoista oikeamielistä kasvattajaa. Ethän sinä kiellä? Vastaa.

Vastaus oli lusikkain kalistelua ja itkua. Antauduin toden teolla
painiskeluun tuon lapsen kieron luonteen kanssa. Sanoin lujemmalla
äänellä:

-- Otitko sinä sen kymmenen penniä vai etkö? Sano.

Sama asia, itku vain kiihtyi. Minä tartuin häntä molempiin käsivarsiin
ja käänsin päin itseäni, jolloin hän kiersi kaulaansa sivulle päin
niin pitkälle kuin sai. Minun oli toisella kädellä tartuttava hänen
leukaansa saadakseni kasvot päin itseäni. Siinä minä yhä tiukemmalla
äänellä huusin, että hänen nyt oli vastattava yhdellä sanalla, joko:
_olen_ tai: _en_. Minä huusin yhä uhkaavammin:

-- _Olen_ tai _en_ -- kuuletko sinä ihminen?

Lapsi ei voinut edes pyyhkiä silmiään, kun minä yhä pitelin
käsivarsista. Hän piti ne suljettuina, kyyneleet tihkuivat luomien
raosta punaisille poskille. Nenän pielet painuivat ylähuulta kohden,
sieraimet nyyhkyttivät. Tuo poloinen punanauha puolipitkän hiuspehkon
ympärillä herätti äitelää myötätuntoa ja sääliä. Se ikäänkuin pyysi
sanoa, että tämä onneton oli sentään tiennyt punaisen sopivan tuohon
tukkavähäiseen.

Hän mutisi jo jotain, josta olin kuulevinani tunnustuksen tapaista.
"Kun-ma sen jo monta kertaa olen sanonut..."

-- Vai olet sanonut, kuului takaamme lukuisten läsnäolijain huomautus.

-- Yksi sana -- olen tai en, ärjyin minä.

Hänen oli tietysti aivan mahdotonta vastata pelkällä yhdellä sanalla.
Luulen, että häneltä olisi saanut kaulan katkaista, ennenkuin se olisi
tapahtunut. Korkein saavutus oli:

-- No olen minä sitten.

Siihen minä jätin tuon typerän yrityksen. Jatkoin sitten vielä
tuommoista mahtipontista vanhanherran puhetta:

-- Kyllä sinulla, lapsi parka, kamala luonto on. Ennen kuin sinä
olet kahdenkymmenen vuotias, perii sinut linna tai lasaretti, muista
minun sanoneen. Sinulla olisi nyt vielä aikaa koettaa päästä irti
kirouksestasi, niin kauan kuin olet lapsi, mutta tuolla tavalla se ei
käy.

Yleensä on minulla tuosta kohtauksesta nyt jälkeenpäin sellainen
muisto, kuin olisin kiusannut jotain pienempää eläintä, joka on
joutunut ahtaaseen loukkoon. Minun pitäisi se sinne tappaa, mutta
en oikein saa. Näen sen siellä kiemurtelevan, näen pienten nisien
paljastuvan hennossa vatsanahkassa, mutta en saa siitä henkeä
kunnollisesti...

Sen päivän sai Selma oleskella melkein niinkuin hän tahtoi; hänelle ei
puhuttu juuri hyvää eikä pahaa. Hän hääri häärimistään -- ja juoksi
ulkohuoneessa. Iltapuolella hän puita noutaessaan näkyi ottaneen
lautakelkkansa esiin. Minä, joka tuon löylytyksen jälkeen olin jättänyt
hänet niinkuin lääkäri toivottoman potilaan, näin kelkan, ja pieni
haikeuden leyhkä käväisi mielessäni.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna kun noustiin oli tee valmiina niinkuin ennenkin. Myös
olivat Selman tavarat valmiina. Juotiin teetä, oleiltiin rauhallisesti
ja vähin puhein. Syötiin sitten aamiaista, jonka jälkeen viimeinen
näytös pääsi alkamaan.

-- Niin niin, kyllä minä sen tavarat aion katsoa. Saa itse purkaa
kaikkien nähden.

Harkitsin parhaaksi, että toimitan itse tarkastuksen. Tulin kyökkiin
niinkuin tulee se, jolla on talossa valta sitoa ja päästää. Puhuin
Selmalle tyynesti ja asiallisesti, että kun hän nyt kerran oli joutunut
kiinni pikku näpistelystä, niin oli hänen itsensäkin vuoksi parempi,
että hänen tavaransa tarkastettiin. Ettei häntä sitten syytettäisi,
jos talosta jotain olisi poissa. Nostetaan tähän pöydälle kaikki ja
katsotaan. Mitäs semmoista itket, kai sen ymmärrät, ettei sinulta
mitään omaasi oteta.

Tavarat olivat semmoisessa suuressa pahvikotelossa, joissa
tupakkatehtaat nykyään lähettävät savukkeitaan. Aloin lapata sieltä
esiin vaatekappaleita hellävaroin ja hyväntahtoisin ilmein. Ne olivat
maailmalta saatuja, käytettyjä ja vähäpätöisiä, mutta varsin siistejä.
Niitten piteleminen ei sinänsä ollut vastenmielistä, oli kuin olisi
hellästi hipaissut mierolaiskohtalon hentoa runollisuutta. Lapseni
katselivat sanattomina siinä vieressä, ja minä ehdin ajatella ikäänkuin
pienen rukouksen, ettei heidän pikku aartehistojaan vain koskaan vieras
käsi näin joutuisi kääntelemään.

Muidenkin läsnäolijain tunnelma oli varmaan hellänlainen. Sillä kun
kuluneen pienen silkkiliinan sisältä -- jota Selma joskus oli pitänyt
kaulassaan -- tuli esiin meidän pienimmän lapsen sukat, niin oli
katselijain äänessä lauhkeata, säälinsekaista ihmettelyä. "Mitä sinä,
lapsi parka, näillä olet aikonut tehdä? Olisitko sinä vienyt ne sille
sisaresi lapselle? Kyllä sinä nämä olisit kovin saanut, kun olisit
pyytänyt, ja saat nytkin. Ota, ota, hyvä ihminen."

Vielä saimme kuulla tuota kummallista puhelua, jonka jonottavaa,
katkonaista nuottia niin usein olimme ihmetelleet. Hän ei ollut
noita sukkia ottanut, ne olivat jollakin tavoin sinne liinan sisään
joutuneet. -- Voi voi...

Vihdoin tuli esiin ruskea paperikäärö, jonka havaittiin sisältävän
neljä silliä. Samanlainen säälin sekainen huudahdus seurasi tätäkin
löytöä. "Kyllä minä sinulle, lapsikulta, olisin evästä laittanut, ei
sinun niitä olisi tarvinnut salaa ottaa." Sillit oli Selma puolestaan
-- taas tuota samaa joninaa -- saanut edellisestä paikasta lähtiessään
eikä ollut muistanut ottaa niitä pois. "Älä ole noin lapsellinen.
Kuinka neljä silliä voisi kuukauden ajan paperikäärössä pysyä noin
tuoreina?" Minä puolestani tutkin niiden käärepaperia ja havaitsin,
että se _ei_ ollut samaa kuin se, jossa meille vastikään oli noita
arvon kaloja tuotu. Pudistelin kriitillisesti päätäni: en pitänyt tätä
kohtaa täysin varmana.

Niin oli kumminkin sitten se kohta ohi. Mutta minulla oli vielä omat
kohtani varattuina. Käväisin poissa ja palasin takaisin kädessäni sata
markkaa, jotka annoin tytölle -- tai laskin pöydälle, kun hän yhä
itkuissaan viivyskeli pesupöydän vaiheilla. "Sinä saat nyt tämän sata
markkaa, vaikka sinä olet varastellut markkoja ja kymmenpennisiä ja
tehnyt aikanasi enemmän vahinkoa kuin työlläsi olet ansainnut. Mutta
sinä saat nähdä, ettei sinun raukan kustannuksella kukaan hyötyä tahdo."

Sitten minä menin taas pois ja palasin takaisin mukanani kuitti,
johon hänen piti kirjoittaa nimensä. "Se on sitä varten, ettet sinä
saa sanoa, ettet ole meiltä mitään saanut." Ja hän kirjoittikin
vakavasti ja estelemättä. Sitten siinä vieläkin puhuttiin joukolla
viisauksia ja minä menin taas pois ja palasin mukanani todistus, jossa
sanottiin, että Selma Kujala oli tuon sata markkaa minulta saanut,
"kahtena viidenkymmenen markan kappaleena, mikä täten epäilysten
välttämiseksi todistetaan". Nimi ja arvo. Kaikki kirjoitettuna sillä
samalla koneella, jolla hän kerran pyysi minua sisarensa osoitetta
kirjoittamaan. -- Oi Herra, kuinka syvälle sallit sinä typeryyden ja
narrimaisuuden pirun ihmistäsi painaa.

Näytäntö oli täten lopussa ja me pysyttelimme paremmin niinkuin sivulla
päin varsinaisen lähdön hetkellä. Kyökin ovelta hän huusi hyvästit.

Siellä se sitten meni tyttönen Selma Kujala pipolakkeineen,
kelkkoineen, tumppuineen, myttyineen, niinkuin lasten kuvakirjasta
leikattu kultainen lyllerö. Emme me sitä menoa niin erikoisesti
katselleet, mutta satuimme kumminkin itse kukin näkemään, kuinka
hän hiljakseen eteni, sulia paikkoja vältellen, tuonne päin,
tultuaan täsmälleen saman näköisenä kuukausi sitten tuolta päin. Kun
lähtötunnelma oli meidän mielistämme haihtunut, tuntui siltä kuin olisi
talon ilma jollakin tavoin puhdistunut, jokin nuhrainen nietos loppuun
sulanut. Ja me elvyimme lopullisesti, kun parin päivän päästä joku ämmä
tiesi Selman kirkolla mennessään puhelleen, "ettei hän viitsinyt siellä
olla, kun ei annettu vaatettakaan muuta kuin pahanpäiväinen esiliinan
rippunen, vaikka jo kuukauden työssä olin." Olimme sittenkin voittaneet
tuon häijyn mustahiuksisen mutisijan.



LUMITUISKU


Kuuden vuoden ikäinen ihmistyttö, joka nyt sattumalta istuu yksin
pesässään, isänsä pirtissä, tuntee tällä Jumalan ilmalla olevansa
jonkun häntä itseänsä verrattomasti väkevämmän asian keskellä, lopulta
sen puristuksessa. Hän istuu siinä kuin koulussa saamassa mestarilta
oppia koko elämänsä iäksi.

Luonto on valinnut soveliaan hetken näyttäytyäkseen auliille
oppilapselle semmoisena kuin on -- suuri taivaan kokoinen, hiukan
vähämielinen ja kuuro olento, joka ei osaa puhua, vaan jylisee ja
huohottaa, ryskää ja raivoaa, on välillä vaiti ja joskus hymyilee.
Silmä ei sitä näe katsoen, mutta mieli näkee sen katsomatta, kaikkialla
pään päällä ja takana. Vaikka se ei puhu, on sillä omat mielihauteensa
niinkuin kuuromykällä, ne tulevat ilmi arvaamattomina tekoina. Ei
tiedä, mistä ja koska se on suuttunut ja hirmustunut, mutta siltä
tuntuu, että sillä silloin on mielessä kaikki ihmisen tekemä paha,
eivätkä viisaimmankaan sovittelupuheet auta. Ei isäkään voi sille
mitään, vaikka isä on niin paljon parempi ja vanhempi kuin monet pahat
ihmiset. Äiti-vainaa selvästi pelkäsi ja haki virsikirjan, kun ukkonen
räjähti pirtin päällä isän poissa ollessa -- saman virsikirjan, josta
luettiin ja veisattiin silloin, kun äiti-vainaata itseä lähdettiin
viemään kirkon hautaan...

Lapsi istuu nyt yksin pirtissä sivuakkunan pielessä ja katselee
suuripiirteistä lumituiskua. Pirtti on siinä perimmäisessä sopessa,
kun suuren kylän vainioalue tunkeutuu yhdellä kulmallaan metsäalueen
sisään. Eivät sinne kaikki tuulet sovikaan eikä pahimmin tämäkään,
mutta valtavat lumipyörteet saapuvat kumminkin aavoilta vainioilta
siihen asti, missä metsä ja mökki nurkkineen ne pysäyttävät
ihmeellisiksi kuvioiksi, joita ihmissukkeluus ei voisi jäljitellä.
Taitaa olla jo keskipäivä, mutta lapsesta tuntuu siltä kuin yhä olisi
sama hetki, jona hän heräsi. Jo silloin oli huoneessa tämä sama
valkoinen valaistus, viileä ja varjoton olo, johon ei voinut oikein
loppuun asti herätä.

Ulkona riehuu yhä sama hullaantunut lumi. Se näyttää aikovan tehdä
jotain aavistamatonta pahaa: on kuin saapuisi tietä pitkin se juopunut
mies, joka kerran riiteli isän kanssa. Ja isä on poissa, joka aamu
hän on poissa, kun lapsi herää. Koko päivä on ainakin niinkuin pientä
tiedotonta jännitystä sen johdosta. Mutta tämmöisenä päivänä on aivan
erikoinen sävy isän tutuissa esineissä, ne näyttävät kaikki hiukan
avuttomilta, niinkuin kuuluisivat vainajalle, tervatut saappaat
orsilla, lakki ja takki ovensuunaulassa. Niinkuin raivoava myrsky
olisi jollakin tavoin hävittänyt isän jo aikoja sitten, nuo vähäiset
kappaleet vain ovat jääneet tänne. Kaikki sen jo tietävät ja sen tähden
nyt onkin tämmöistä. Onko enää Ainuakaan? Ainu lähti kirkolle aamulla,
siitä on jo käsittämättömän pitkä aika. Aivan varmaan häntä ei enää ole.

Ja lapsi ikäänkuin tulee tajuihinsa jostakin pitkästä mielen häireestä.
Yksinhän hän on aina ollutkin, isä ja Ainu ovat olleet jotain unta,
joka nyt herättyä kauhistaa. Ainu on hänen sisarpuolensa, niin hän on
usein kuullut sanottavan ymmärtämättä mitä se on. Nyt hän sen ymmärtää,
se on tätä tämmöistä... Ainua ei ole myrsky vienyt, se liikkui aamulla
täällä pirtissä ja lähti sitten. Se lähti pakoon tätä ilmaa ja pääsi
jonnekin, jossa nyt on, ehkäpä kesässä jossain... Mutta isän oli myrsky
silloin jo vienyt ja minut se salpaa tänne --. Ainu tiesi sen kaiken ja
lähti, tuota tietä...

Samassa myrsky nostattaa kaikkein korkeimman ryöppynsä juuri tien
kohdalle, niinkuin olisi lapsen ajatusta seurannut ja raivokkaasti
myöntäisi, että niin on asia, luulitko toisin olleen? Lapsen silmät
seuraavat tapausta rävähtämättä, pilvi liikkuu pirtille päin ja
kiertyy navetan edessä äkäiseksi kiemuraksi. Se näyttää katoavan
kinoshirviön suuhun, jonka lapsi nyt vasta huomaa. Äsken siinä oli vain
lunta, nyt siinä on pedon kita. Se pääsi siihen vaanimaan sillaikaa
kun hän ajatteli ajatuksiaan, se on kuin suuren kalan pää avoimine
suineen, jonka pohjaa ei näy, vain varjoisa leveä rako. Lapsi katsoo
katsomistaan. Ei ole enää kysymys isästä eikä Ainusta -- ne kuuluivat
johonkin hyvin etäiseen, tyveneen säähän -- vaan siitä, kuinka kauan
hän voi istua tässä penkillä ja katsoa tiukasti tuonne. Taakseen
pirttiin ei uskalla katsoa -- sitä juuri odottaa tuo levenevä lumikita,
joka on vieläkin pahempi kuin myrsky, koska se niin vihaisesti nielaisi
sen kaikkein suurimman lumipyörteen. Se on nyt ainoa paha, myrskykin
ikäänkuin asettuu lapsen puolelle yrittäen yhä uusilla tupruilla
peittää hirviötä. Kun ei vain alkaisi hämärtää. Lapsi tajuaa, että niin
tulee käymään, että tähän tuijotukseen liittyy vielä isän odottaminen,
jonka tietää toivottomaksi.

Tämä ennakkoaavistus tuo lapsen kasvoille kuivan itkun väänteet. Hän
kuulee siihen, kuinka kissa, jonka hän on vallan unohtanut, nousee
makuultaan uunin otsikolta, hyppää alas ja alkaa kohta maukua ulos
päästäkseen. Mutta taas kiertyy suuri ryöppy kitaan eikä lapsi uskalla
hievahtaakaan, hän luulee juuri huomanneensa ensimäisen iltahämyn
väivähdyksen -- ja eikö lumikita jo tullut lähemmäksi sillaikaa, kun
hän kuunteli kissan liikkeitä? Mieli taistelee kauhun kanssa ja silmä
tähtää yhä kiinteämmin navetan edessä kasvavaan kinoskuvioon, jonka
teräväharjainen pyrstö jo ulottuu kauas vainiolle. Silmä rävähtää
harvoin ja silloin aina hämy käyttää tilaisuutta vahvetakseen.

Ja hämylle on antauduttava. Se on niin mahtava, ettei kaukaisinkaan
mielen kolkka kuvittele siltä pelastuvansa, kun se laskeutuu suurena
ja sumentavana, siirtäen hyvin nopeasti entisyyteen aivan äskeisetkin
asiat. Eikä hämy sittenkään olekaan vihainen ja tiukka niinkuin oli
lumituisku, se tulee tulemistaan lempeänä ja pehmoisena, ja ennenkuin
lapsi huomaakaan kuiskuttelee se jo silmien uupuneelle katseelle mielen
parhaita muistoja. Näinä hetkinä juuri äitivainaa hääri navetassa ja
lapsi oli yksin turvallisesti pirtissä maitoa odottaen. Yhdessä kissan
kanssa, joka nukkui muurin otsikolla.

Kissa naukaisee nytkin ja lapsi vavahtaa, entisyyden kuvitelma oli
tullut liian lähelle. Ei hän sittenkään uskalla mennä sitä päästämään.
Aikansa nau'uttuaan se herkeää laimeana lattialle istumaan ja jää
vähitellen lapsen jännityksen ulkopuolelle, säilyen vain heikkona
tietoisuutena sillaikaa kun silmä taas hakee turvaa hämystä, tästä
tämän illan hämystä. Se yhä varttuu ja niin siinä lopultakin käy, että
lapsen jännittynyt tuijotus hänen itsensä huomaamatta väsähtää ja
lientyy. Lumipedon piirteet ovat himmenneet, sen peloittava olemus on
haihtunut, se on kuin työstä päässyt päiväläinen, raukea ja tahtomaton.

Juuri hiukkasen on hämyssä vielä jännitystä, kun se aavistuttelee
omia asioitaan, joita lapsen ei tarvitse muuta kuin sen tuudittavasta
hyminästä kuunnella, ei ajatella eikä pelätä ollenkaan. Kissa on
hypännyt viereen penkille istumaan ja on tällöin jo oivallinen toveri,
tuttu, lämmin ja kotoinen.

       *       *       *       *       *

Hämyä kuunnellen tyttölapsi viipyy paikoillaan. Hän näkee Ainun
haamun tulevan pihassa, mutta se ei häntä erikoisemmin havahduta,
vaikka tuntuukin viehättävän. Kissa kiiruhtaa ovelle Ainun tullessa.
Jo näkyy pihassa toinenkin haamu: isä palaa työstä, otetaan tuli
lamppuun ja alkaa se oikea ilta, johon isäkin kuuluu. Isä sanoo, että
siellä on lumi muuttumassa vedeksi, mutta kyllähän onkin ollut aika
pirstinkiä tämän päivän. Isä puhelee lapsilleen ilmoistakin, kun ei ole
parempiakaan puhekumppaneita.

Kuusivuotiaskin käväisee vielä pihalla, kun jo on pilkkopimeä.
Hän antaa päivällisten kauhujen lähestyä tajuntaansa viehättävinä
jälkimaininkeina; on sitä suloisempi sitten juosta pirttiin ja
siellä kerätä kengistään nuoskeata lunta pieniksi palleroiksi,
leikkilumipalloiksi.

Seuraavana aamuna paistaa aurinko, ja lumi on aamuyöstä hiukan
kahertunut. Navetan eteen tullutta hirviön kitaa voi nyt uutena päivänä
ja aivan uudessa olossa mennä vierestä katsomaan. Voi hakea sisältä
jonkun lelunkin, sovittaa sen sinne mukavaan rakoon lumikatoksen alle
ja sitten juosta pirtin ikkunasta katsomaan, kuinka se on siellä...
Luonto ei näyttäydy tänään erikseen. Se on taas samaa kuin elämä.



LAPSEN SURU


Nelivuotias hyvänviihteinen poikalapsi herää aamulla onnellisena
huolimatta siitä, millainen edellinen ilta on ollut.

Eilisilta -- se on pitkän unen aikana kiitänyt tietoisuudesta sinne,
missä jo ovat kaikki entisetkin elon päivät, syntymän jälkeiset ja sen
edelliset. Kun lapsi avaa silmänsä, osuu siihen eilistä kirkkaampi
auringon säde, joka tullessaan on kiitänyt myriadein ruoho- ja
lehtisilmujen yli tehdäkseen yhdessä elpyvän alan kohdassa pienoisen
taikateon nuoren ihmissilmän hermokalvolla. Vaikkei poika paljoa
muista eilistä, niin tuo ensimäinen sädekiihto jo sanoo hänelle
kaiken: että tämä on etääntyneen eilispäivän lisääntyvää jatkoa,
silmuineen, lintuineen, lämpöineen... Veren kulku vahvenee, muutamalla
sykähdyksellä valtimo on kohonnut eloisaan päivävauhtiinsa. Samalla
pää nousee tyynyltä, uroksenalku vääntyy istualleen, silmäluomet
painuilevat hitaasti ja pieni käsi pyrkii paidan alle kyhnyttämään.

Kaikki näkyväinen kelpaa esineeksi aistinten leppoisalle hurmalle ja
johteeksi orastavan sielun mystiikalle. Pirtin lattialla on punainen
keinutuoli ja sen selustimella jokin vanhan Riikan vaatekappale. Mutta
vaate on valahtanut kummalliseen asentoon, siinä on suuri ihmisenpää
pitkine nenineen ja hassun kuperine leukoineen. Se olla jämittää siinä
vain vaikka kuinka kauan katsoisi, ja vähitellen luulee saavansa
selville mitä sillä on mielessä. Se nauraa yhtäältä, mutta toisaalta
näyttää siltä kuin se olisi kovin kipeä... Silmät painuvat lopulta
harilleen sitä katsellessa. Ja harittava katse näkee toisen sängyn
puolessa toisia asioita. Sieltä näkyy syy, miksei kukaan vielä ole
kiinnittänyt huomiota poikalapsen heräämiseen.

Kun poika odotti huomiota, odotti hän sitä vanhalta Riikalta, jonka
pää tuhansine kasvoryppyineen ja syvälle mytistyneine suineen aina
oli valmis hyvään muikeaan hymyyn lasta kohden, varsinkin aamuisen
heräämisen hetkellä. Riikalla oli aina tasainen kiire ja hänen
toimeliaisuutensa oli vakavaa, mutta hymy seurasi aina mukana niinkuin
jokin soma hepene.

Hän puki pojan aamuisin ja antoi sille korttelin tuoretta maitoa.

Mutta nyt sai poika pitkänkin hetken istua ja räpytellä silmiään ja
Riikan kasvoilla pysyi silti hymytön vakavuus. Poika saa nähdä, kuinka
Riika nostaa istualleen toisessa vuoteessa makaavaa tuttua olentoa.
Sekin on kyllä lapsen tavallinen aamunäky. Jossakin tietoisuuden
äärimmillä rajoilla on se aika, jolloin tuo sängyssä makaava olento
käveli ja liikkui, lypsi ja lakaisi, torui ja hyväili. Silloin oli
lunta ja päreitä ja isä teki päreistä hönkämyllyn, joka varrestaan
tuettiin tallukkaalla muurin otsalle ja kieppui siinä itsekseen koko
päivän, kunnes kissa sen pudotti sinne lattialta hypätessään. Miksei
enää tehdä hönkämyllyä eikä panna lamppuun tulta, vaan naurahdetaan,
kun lapsi sellaista kyselee? Riika sanoo, että nyt nähdään ilman
lamppua ja tarjetaan ilman pesän hönkää, mutta mitäs ne tähän kuuluvat?
Riika ei ollut täällä silloin, siitä se johtuu. Silloin oli äiti,
tuo joka makaa sängyssä ja tuntuu vieraalta siellä ääneti maatessaan
ja melkein pahalta, jos hän sieltä jotain sanoo lapselle, hiljaa
ja huohotellen. Lapsen on ikävä, kun joskus pitää jäädä tuon äidin
kanssa kahden kesken. Riika on hyvä. Lapselta pääsee itku, kun Riika
joskus kiireen kaupalla käväisee kotonansa. Sillaikaa pyrkii äiti aina
puhelemaan ja tahtoo vuoteensa viereen hivelläkseen lapsen hiuksia.
Korkealla hyllyllä on Riikan virsikirja, jonka hän toi tullessaan tänne
kauan sitten, silloin kun isä sen haki ja äiti rupesi makaamaan. Sen
virsikirjan välissä on hopealla päällystetty nelikulmainen pahvilappu
ja siinä enkelinkuva. Riika ei anna sitä pojalle ikiomaksi, mutta
joskus hän antaa sen lapselle katseltavaksi, kun on mukava päivän hetki
ja äiti nukkuu hiljaa hossaten. Mutta kun Riika lähtee kotiinsa, on
kuva koko sen ajan saamattomissa. Ja kun Riika illalla palaa, ei kuvaa
taas muistakaan pyytää. Elämässä on silloin reipas sykähdys. Äitikin
puhuu vuoteestaan niinkuin hiukan hauskemmin...

Mutta nyt tänä aurinkoisena aamuhetkenä on keinutuolin selustalla
Riikan iso liinanen muuttunut hassuksi päänkuvaksi eikä Riika hymyile,
vaikka poika herää. Riikan nostaessa huohottaa äiti kiihkeämmin kuin
koskaan ja Riika näyttää neuvottomalta: äidin lääkeastia on kaukana,
ei ylety sitä toisella kädellään ottaa toisen tukiessa äitiä. On tämän
asumuksen tavallinen aamutilanne, mutta sittenkin tavaton. Lyhyen
hetken tuntuu lapsesta siltä, että vanha Riika on siirtynyt äidin
puolelle eikä ole enää hänen Riikansa, joka pukee, syöttää ja antaa
katsella hopeakuvaa.

Hetket odoteltuaan näkee lapsi vihdoin Riikan selvittelevän hänen
housujaan ja sitten lähestyvän häntä. Mutta vieläkään ei Riika hymyile
ja hänen pukemisensa on hätäistä, ei hyväilevän kiireetöntä kuten
tavallisesti. Ja kun hän on saanut puettua, ei aamumaitokaan ole
kunnossa; poika saa siinä uneliaana odotella, kun Riika lähtee sitä
hakemaan. Ja kun hän juotuaan tapansa mukaan pyrkii ulos mäkeen, on
Riika sen suhteen kummallisen huomaamaton. Lapsi saa ilman mitään
varoituksia mennä porstuaan ja pihamaalle uuden päivän lämpimään
laajuuteen poimimaan talvikin lehtiä ja hätyyttämään varpusia.

Mutta eräällä hetkellä ilmestyy Riika kuistin ovelle ja huutaa lasta:

-- Tule pian pirttiin, äiti taitaa kuolla ja tädin täytyy mennä
hakemaan isää talosta.

Poika seisoo liikkumatta paikallaan kädessä jokin kuiva korsi.

-- Tule pian nyt, toistaa Riika ja lähestyy nopeasti lasta. Lapsi itkee
ja kompuroi jaloillaan, kun vanhus sitä taluttaa. -- Ole hiljaa nyt,
ettei äiti kuole, supisee Riika. -- Täti käy kiiruusti hakemassa isän
kotio, ole sinä koreesti pirtissä se aika.

Hämääntyneenä lapsi nyyhkyttää eikä ymmärrä mitään, ennenkuin Riika
on kadonnut ja lukinnut oven. Lapsen ympärille jää hiljaisuus, jota
hallitsee sairaan huohotus. Kello käy. Aurinko yhä sädehtii. Poika
seisoo oven puolessa. Tämä näin seisahtanut hetkinen on varmaan ainoa,
joka jää pojan mieleen koko tältä aikakaudelta.

Nyt sairas huiskuttaa kättään ja yrittää ääntää. Lapsi tajuaa asian
vaistollaan: äiti tahtoisi häntä lähemmäksi. Jo kuuluukin selvästi:
"Tule rakas lapsi." Mutta äiti ei voi nähdä poikaa siihen, missä tämä
seisoo, ja vaistomaisesti poika on ihan hiljaa niinkuin tahtoisi
uskotella, ettei hän siinä olekaan. "Tule rakas lapsi tänne", ääntää
äiti uudelleen ja huohottaa kiivaammin, mutta poika pyrkii hiljaa
ovelle päin tarttuen jo ripaan. -- Ai-ai-ai -- valittaa sairas. Kello
käy, päivä sädehtii.

Pojalla on se vaisto, että hänen on oltava ihan ääneti ja liikkumatta,
vaikka kuluva aika, kun tuolla iällä noin joutuu katsomaan sitä päin
kasvoja, tuntuukin kammottavalta. Sairaan äännähdyksiin ja heikkoihin
liikkeisiinkin tulee yhä kammottavampi sävy. Silloin kuuluu oven takaa
kopeloimista. Isä tulee sisälle yksinään rientäen, Riika on jäänyt.
Pojan kasvot uskaltavat taas vääntyä itkuun, hän kaipaa Riikaansa ja
pyrkii ulos. Mutta isä, joka luulee lapsen äitiään itkevän, taluttaa
häntä kädestä äidin vuoteen viereen, jolloin lapsi parkaisee ääneensä.
Tällöin sairaan silmät aukenevat ja hän ääntää selvästi: "Jumala teitä
kaikkia siunatkoon", ojentaa kätensä ja alkaa nytkähdellä. Kun vanha
Riika hengästyneenä astuu pirttiin, heristää isä hänelle kättään.
Hiipien lähestyy Riika vuodetta. Kaikki on lopussa, mutta lapsen
epätietoisuus on korkeimmillaan.

Nyt itkevät isä ja Riikakin. Poika vaistoaa, että tavaton
avuttomuudentunne on vallannut koko maailman, isänkin kesken päivää
pihkaisissa työvaatteissaan. Lapsi puristautuu lujasti kiinni Riikan
hameisiin, joiden ystävällisen tuoksun hän niin hyvin tuntee. Kun Riika
sanoo, että pojun äiti nyt kuoli, meni taivaaseen Jumalan tykö pojua
odottamaan, saa hän vastineeksi yhä kiihkeämmän puristuksen. Lapsi
tajuaa, että tämän tapauksen kohtalokkain seuraus on Riikan poismeno,
kun äiti rupesi olemaan noin hiljaa; ei pyydä mitään eikä tarvitse
"vastustamista".

"Älkää menkö Riika pois", sanoo lapsi itkunsa seasta, "antakaa maitoa."

       *       *       *       *       *

Isä istui yhä puhumatonna äidin vuoteen vieressä; oli niinkuin he
olisivat siinä yhdessä jotakin katselleet tai kuunnelleet. Riika
liikahteli pirtissä, mutta ei puhutellut isää ja kuiskasi jotakin,
johon isä päätään kääntämättä nyökkäsi. Sitten Riika tuli pojan luokse
ja supatti sille:

-- Täti vie sinun nyt Kulmalan tätiä katsomaan. Tuletkos? Poika lähti,
kun Riikakin tuli. Isä jäi yhä istumaan äidin pään viereen.

Kuimalaisilla oli omat elämänkiireensä, arkipäivänä. Ensin poikaa
Riikan lähdettyä katseltiin ja puhuteltiin, niinkuin ainakin ihmistä,
jonka äiti on kuollut, mutta sitten hän sai olla töllöttää yksinään.
Ensin hän pyrki katselemaan ikkunasta polulle, jota Riika oli mennyt
luvaten pian tulla noutamaan hänet takaisin. Uskalsi jo hypätä
penkiltäkin ja katsella lähemmin. Pirtti oli vielä aurinkoisempi kuin
kotipirtti ja ikkunoilla oli enemmän kukkasia. Kulmalan emäntä toi
suuren tuoreen voileivän ja supatti, että osaatko sinä itse avata
nappisi ja sano tädille sitten jollet osaa.

Kulmalan emäntä sai monta kertaa lohdutella poikaa ja vakuutella, että
äiti nyt on taivaassa, tuota ihmeellistä tämänpäiväistä vakuuttelua,
jonka tarkoitusta poika ei ollenkaan ymmärtänyt. Tuleeko Riika jo pian?
sehän tässä oli pääasia. Että pääsisi taas elämään niinkuin ennenkin.
Onneksi tämä oli näin aurinkoinen ja hyvä pirtti, eikä täällä ollut
äidin sänkyä. Pahat aavistukset vain pitivät pienen kiehkurapään silmiä
totisina, kun hän keskipäivän pitkät tunnit nyhjäili Kulmalan pirtissä
penkin ja sängyn päädyn vaiheilla.

       *       *       *       *       *

Maa ja ilma on iltapäivän paisteesta kylläisimmillään, kun kujaa
pitkin menee isä poikineen. Mökkien ikkunoista katselevat vaimojen
silmät liikutettuina heidän menoaan, kuinka pieni tämänpäiväinen
orpo urhoollisesti käydä naputtaa isänsä käsipuolessa kuivahtaneella
tiellä. Puolimatkassa ottaa isä lapsen käsivarrelleen. -- Ei ole enää
äidin syliä silläkään laps'paralla, sanovat hentomieliset katselijat
nautiskellen omasta tunteestaan paljon enemmän kuin lapsen osaa surren.

Mutta asianomaiset ovat sillä välin päässeet omaan pihaansa, jossa isä
vähän ennen portaita laskee poikansa maahan. Poika huomaa pellolla
sängyn ja oljet, niihin paistaa häikäilemättä aleneva aurinko. Ja
pirtin ovi on lukossa. Missä on Riika? Katse etsi totisena isän
katsetta, mutta isä tulee vain katsomatta ja avaa oven avaimellaan.
Onko nyt Riika pirtissä lukkojen takana ja missä on äiti, kun sen sänky
on pellolla? Eiväthän ne niin pian voi tuonne taivaaseen päästä. Siellä
on vain Ville-vainaa, jota hän ei ole koskaan nähnytkään.

Pirtissä on kumminkin äidin sängyn tila tyhjä eikä Riikaa näy missään.
Lapsi astelee ihmeissään entisellä sängyn paikalla eikä ymmärrä mitä
tämä tämmöinen on, kun isä itse laittelee pöydälle syötävää. Ollaanko
ollenkaan kotona? Missä Riika on? Onko isä yhtä hyvä kuin Riika?

Isä sanoo vain, että Riika meni kotiinsa käymään -- kyllä se sieltä
pian tulee, mutta ei sano koska se tulee.

-- Missä äiti on?

-- Äiti kuoli ja vietiin pois, vastaa isä. Miehen ääni värähtää sen
tähden, että hän sanoo sen omalle lapselleen.

-- Miksei äitiä enää auteta?

-- Ei äitiä tarvitse enää auttaa, äiti on taivaassa, siellä missä
Villekin.

Kahdenkeskenolo oman pienen pörröpäänsä kanssa tässä huoneessa lientää
lopulta miehen sydämen kokonaan. Vesi valuu hänen silmistään ja hänen
on kiireesti ryhdyttävä jotakin toimittamaan, ettei lapsi näkisi hänen
tilaansa.

Lapsi aavistaa sen kumminkin, ja kun päivä ehtii yhä pitemmälle
iltaan, tulee pojan yhä kiihkeämpi ikävä jotakin, ei tiedä mitä.
Maatamenon aika lähestyy. Nyt pitäisi olla Riika antamassa iltamaitoa
ja riisumassa. Isä lähtee itse lypsämään ja käskee pojan olla kauniisti
pirtissä, katsella navetalle päin, niin on hauskempi.

Mutta kun isä on vasta puolilypsyssä, kuulee hän lapsen tulevan
navetalle kompastellen ja itkien.

-- Missä minun Riikani on? huutaa lapsi.

Tyyntyneenä surussaan isä nostaa pojan navetan puolelle ja saa
miten kuten lypsetyksi loppuun. Lehmän jälkihoito jää niin ja näin,
kiiruhdetaan sisälle. Maito tyynnyttää lasta hiukan, niin että isä saa
hänet riisutuksi. Kun hän on jo paidallaan, tulee mieleen jotakin:
hän kapuaa alas isän sylistä ja menee tiettyyn paikkaan katsomaan
kirjaansa, jonka hän on tänään kokonaan unohtanut. Se on vanha
puhelinluettelo, jonka isä joskus on tuonut talosta. Kun poika sitä nyt
selailee, putoaa sen sisältä vanhan Riikan hopeaenkeli. Se on nyt ilman
Riikaa lapsen käsissä, vapaasti, ihanasti. Mutta liikutuksen väre käy
taaskin läpi isän sydämen.

Kun lapsi on tasaisen ilon vallassa, on sitä helppo ja hauska asettaa
makuulle. Kun sen hengitys jo on tullut syväksi ja tasaiseksi, on
vanhemman ihana viivähtää sen vuoteen vieressä, varsinkin näissä
oloissa, jotka tässä huoneessa nyt vallitsivat. Hopeaenkeli oli somasti
lapsen kädessä kasvojen tykönä. Oli niinkuin olisi tyrkännyt kaunista
kuvaa, kun isä sen siitä irroitti ja laski hyllylle. Sehän olisi
kumminkin yöllä nukkuessa pahoin mytistynyt.



TYHJÄ KOTI


Muuan nuori tamperelainen pariskunta vietti jo neljättä kesäänsä
paikkakunnalla -- tai rouvahan sitä täällä paraiten vietti, herra kävi
vain sunnuntaisin. Pariskunta oli omassa lajissaan hyvin tyypillinen.
He eivät kuuluneet herrasväkeen siinä mielessä kuin herrasväki
itse sen asian käsittää, mutta kaupunkilaisia he olivat niin perin
pohjin, ettei heissä varsinaisten ehdottomien ruumiintoimintojen
ulkopuolella juuri ollut mitään, minkä he olisivat tunnustaneet
olevan niinkuin maalaisilla. Herrasväkeäkin he olivat, ainakin rouva,
omasta mielestään. Kun heillä ensimäisenä kesänä oli mukanaan Lempi,
kahden-kolmentoistavuotias tytönkuvatus, niin neuvoi rouva sen
kysyttäessä vastaamaan: -- Minä olen Lehtisen herrasväen palvelustyttö.

-- Soo, soo, sanoi siihen kysyjä, pystyvatsainen talonemäntä. -- Mikä
virka sillä teidän herralla on?

-- Sillä on semmoinen pienempi puuteollisuusliike, vastasi tyttö
sillä suopean vaatimattomalla tavalla, jolla oli kuullut rouvansakin
vastaavan. Emäntä ei siitä vastauksesta tullut sen viisaammaksi,
enempää kuin jästileivästäkään, jota tyttö kysyi ostaakseen. Mutta
emäntä puhutti muuten tyttöä huviksensa.

-- Mitäs se rouva palvelustytöllä tekee, kun ei lapsiakaan ole?

-- Kun koti on sittenkin niin tyhjä, vastasi tyttö jälleen rouvansa
sanoilla ja äänellä.

-- Höh, pääsi emännältä, kyllä-mar se sillä iällä vielä täyttyä ehtii.
Ja kellä sen paremmat päivät on kuin lapsettomalla.

       *       *       *       *       *

Mutta sepä koti ei täyttynyt; vuodet menivät, mutta lasta ei tullut.
Ihanina kesäiltoina rouva istuskeli yksinään luonnon helmassa soittaen
mandolinia ja laulaen värjyvällä äänellä tunteellisia lauluja. Hän
kaihosi ja kaipasi elämäänsä luonnollista sisältöä, ja kun herra taas
lauantai-iltana tuli, niin oli hän vallan pääsemättömissä rouvansa
hyväilyjen ja suudelmien tähden. Lopulta rouva alkoi laskea suudelmien
lukua ja pääsi jo ennen illallista naurettavan suureen summaan -- ja
monta, monta oli jo ennen kuin laskemaankaan rupesin, eikös ollutkin,
kulta?

Herra vain koetti suojella ihka uutta olkihattuaan vierimästä rapakkoon.

Ei rouva muutenkaan jäänyt kädet ristissä odottamaan onneansa; hän
kyllä haki apua sekä ylhäältä että alhaalta. Kaupungissa hän puhutteli
lääkäriä ja maalla lyöttäytyi läheiseksi pyykkimuijan kanssa, jolla oli
viisi lasta, toiset jo ansiokykyisiä. Muija lasketti semmoista leikkiä
kuin häneltä sopi odottaa, mutta rouva sieti sen mielellään, sillä hän
ihaili kovasti Iitaa hänen terveitten lastensa vuoksi. Kahvipannun
ääressä tahtoi hän kumminkin Iitalle osoittaa teoreettisia tietojaan
äitiyttä koskevissa asioissa.

-- Juu, mutta niin sanotaan Stephenssinkin kirjassa "Nainen ja
avioliitto", ja se on oikein luotettava teos.

-- Jaa, en minä avioliitosta tiä, huusi Iita nauraen. En minä o'
liittoja tehny', mutta kyllä mun lapseni vissiin on luotettavia teoksia.

       *       *       *       *       *

Vaimon olo tuli lopulta miehelle niin rasittavaksi, että hänkin meni
lääkäriin; ei muuten, mutta neuvotellakseen, miten vaimon hermostoa
voitaisiin korjata. Lääkäri lausui vakaumuksenaan, että parasta olisi
ottaa omakseen joku turvaton lapsi, mieluimmin aivan pieni, jonka
hoitaminen tuottaisi rouvalle tarpeellista tyydytystä. Katsoo vaan,
että lapsi on terve ja ettei tule mitään perinnöllisiä ikävyyksiä. Tämä
neuvottelu aiheutti erään piikatytön pojalle aika riepoituksen, josta
se kumminkin lopulta terveenä selvisi ja elää vieläkin punaposkisena
lupaavana miehenalkuna isovanhempiensa kotona.

Rouvan herralla, Lehtisellä, ei ollut paljoa taipumusta haihatteluun;
hän oli oikeastaan "roosallinen mies", kuten rouva sanoi, kun
vieraitten nähden pyrki häntä hyväilemään. Hän tiesi varojensa
riittävän yhdelle lapselle ja niin hän kertoi vaimollensa lääkärin
sanat, mutta pidättyi viisaasti ilmaisemasta omaa kantaansa.

-- Kyllä se oma olisi sentään niin paljon rakkaampi, sanoi rouva
syvissä mietteissään.

Mies hymähti, mutta kipinä oli kumminkin viskattu. Varmuuden vuoksi
kävi rouvakin vielä saman lääkärin luona ja kyseli kyselemistään,
kunnes lääkäri ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja toisen käden
liikkeellä ilmaisi, ettei se mitään maksa.

Kevät oli jo pitkällä, kohta taas oli muutettava maalle. Tuttu
talonemäntä poikkesi kaupungissa käydessään herrasväen luokse ja
kertoili paikkakunnan asioita, muun muassa että sillä Hiljalla, sillä
koreaäänisellä tytöllä, joka heillä viime suvena palveli, oli nyt
kanssa pikkuinen. Poika se oli ja nätti poika olikin. Siitä herrasväki
saisikin itsellensä vauvan, kun ei ole kuulunut omasta kohden...

Tuskin oli emäntä poistunut, kun rouva jo selaili kirjojansa, noin vain
yleensä sen ajatuksen elähyttämänä, että jos sittenkin ottaisi jonkun
pikkuisen omakseen. Hän oli selaillut kirjansa sataan kertaan, mutta
ei sittenkään muistanut, jotenka niissä joka kerta oli uusi viehätys.
Hän tutki nytkin taas kuvien mukaan kapalusten muodon ja laadun,
hän määräsi lapsen vuorokautiset ruokinta-ajat, hän harkitsi niitä
periaatteita, joiden mukaan lasta oli jo kehdosta asti kasvatettava.
Kun lapsi itkee, on ensin katsottava mikä sitä vaivaa eikä ruvettava
turhan päiten hyssyttelemään. Se on hyvin tärkeätä jo heti alusta
-- niin, mutta tietysti ne ehtivät sen lapsen tärvellä ennenkuin se
hänelle joutuu. Rouva tunsi säälinsekaista vastenmielisyyttä Hiljaa
kohtaan, joka tärvelee kauniin lapsen... Mitähän lahjoja sillä on, kun
se tulee suureksi... ylioppilaaksi... nuori herra Ilmari Lehtinen.
Kaunis nimi se on, mutta olisi ollut sentään hauskempi itse valita...
Hilja on nätti tyttö ja sillä on hyvä ääni. Minkähänlainen on sen isä?
Jos se on se, jota emäntä viittaili, niin ei ole hullummin. Kauniita ne
veljekset ainakin ovat. Vaikka tietysti se enemmän saa niinkuin meidän
ominaisuuksiamme.

Lehtisen rouvan mandolini sai sinä iltana hillitysti säestellä niitä
säveliä, jotka tulivat kysymykseen pienen Ilmarin kehtolauluina...
Kirjat kieltävät kehdon, mutta ehkä hän sittenkin sen laittaisi;
niinkuin siinä kauniissa kuvataulussa, joka riippui heidän
makuukammionsa seinällä. Voisihan sitä paitsi olla se vaaleanpunaisella
silkillä verhottu korikin...

       *       *       *       *       *

Nämä haaveilut olivat elämyksinä syvimmät, onnellisimmat ja
voimakkaimmat mitä Lehtisen rouva koki tässä lapsiasiassa. On
surullista heikkorakenteisen ihmisen olla noin niinkuin pikkuisen
valistuneempi... Täytyy olla aika roteva sen, joka ruuvaa kireän elämän
oman mandolininsa mukaiseen viritykseen.

Rouva oli sitten ihan täynnänsä näitä lapsiunelmia matkatessaan tutulle
kesäpaikalleen. Laivasta hän jo saattoi nähdä sen tönönkin, jossa tiesi
Hiljan lapsinensa nykyään majailevan. Häntä ihan kutkutti sen lapsen
onni, kun se pääsee tuolta pois; kun sitä ruvetaan oikein rakastamaan
ja oikein hoitamaan. Se tuntee sen ihan ihossaan ja hermoissaan...
Koko maalletulon ilo oli niin kuin hiukan pilalla sen tähden, ettei
hän vielä voinut ottaa lasta luoksensa. Kyllä hänellä jo kapalukset ja
kopat oli varattuna, mutta huomenna täytyi kuljettaa lapsi lääkärillä.

Hilja asui poikineen vanhempiensa luona -- minnekkäpä hän muuallekaan
olisi mennyt. Vanhusten soma tupa oli jo ehtinyt saada asianmukaisen
sävynsä: Lehtisen rouvan nenään lehahti kuivuvien riepujen hapahko
tuoksu, kun hän jo samana iltana odottamatta astui mökkiin. Kauhean
rumaa ja runotonta oli yhteisen kansan, varsinkin aviottomain,
lastenhoito. Rouva tunsi kuinka tämän lapsen olo oikein huutamalla
huusi hänen siistiä koriaan ja vitipuhtaita kapaluksiaan.

Lapsi itse ei tosin tällä haavaa huutanut. Se nukkui kehdossaan --
äiti, Hilja, näkyi juuri pusertelevan kiinni puseronsa näppäreitä
imettämisen jäleltä. Lehtisen rouvan tunnossa käväisi vastenmielisen
kateuden häive, kun hän havaitsi Hiljan kasvoilla ja koko olemuksessa
sen kevyen muutoksen, jonka äitiys oli tuonut mukanaan. Hän, rouva, ei
_kykene_ siihen, mihin tuo nuori Hilja.

Hiljan äiti oli saanut hiukkasen vihiä Lehtisen rouvan aikeista. Se
hyvänpuhelias talonemäntä, joka tätä asiaa oli ensin rouvallekin
esitellyt, oli palattuaan puhunut siitä Hiljan äidille niinkuin
jostain aivan varmasta päätöksestä. Siitä oli jo levinnyt huhukin,
mutta kaikeksi onneksi rouva ei ehtinyt sitä kuulla; se olisi häntä
melkoisesti tympäissyt. Hiljan äiti oli kumminkin ehtinyt järjestää
kantansa ja ladata tahtonsa. Poika oli annettava Lehtisen rouvalle.

Kun Hiljassa, nuoressa äidissä, tehdyn esityksen johdosta virisivät
kaikki luonnolliset tunteet, mielteet ja tahtomukset, osasi lapsen
isoäiti niitä ovelasti johdatella suotuisaan tulokseen. Siinä itkivät
vähin kaikki kolme naista -- vaari ei ollut kotosalla -- eikä mikään
huuhdo pieniä sisäisiä ristiriitoja niin nopeasti ja miellyttävästi
kuin kohtuullinen kyynelvirta. Siinä sovittiin, että Hilja tulee
huomenna rouvan kanssa näyttämään lasta kunnanlääkärille ja sieltä
palattua jää Ilmari uuden mammansa luo. -- Tai kyllä äiti sittenkin on
syvempi nimitys, sanoi Lehtisen rouva niinkuin olisi hipaissut akordin
mandolinistaan.

Kun vaari rouvan jo lähdettyä tuli kotiin ja kuuli asian, niin hän
hymähti, ei enempää. Vaari oli kovasti kiintynyt pikkuiseen ja oli
muuten sitä mieltä, ettei tuommoisesta akkojen äkkitouhusta lähde
kunnon asiaa. Mutta menköön nyt, vaikeata oli tämäkin ja olipahan
ainakin tämän kesän vielä lähimailla, jos mikä hyvänsä tulisi. -- Sitä
sisälsi vaarin hymähdys ja hiljainen kävely pois päin.

Niin oli siis Lehtisen rouvan tyhjään kotiin hankittu täytettä ja kyllä
sitä tulikin. Kolmen kuukauden vanha ihmislapsi ei ole mikään semmoinen
sievä nukke, jommoisia lapsettomat nuoret rouvat joskus hellivät ja
leikkiä teeskennellen näyttelevät vierailleenkin. Semmoinen lapsi
semmoisissa oloissa, varsinkin kun se ensi töiksi on vieroitettava,
täyttää ajan tuhansilla pienoistapauksilla, jotka tunnearvoltaan
ovat mitä erilaisimpia. Sen iho on kylvyn jäljeltä mitä kaunein sekä
näöltään että tuoksultaan, sen hymy paljastaa ihanimman puhtauden ja
sen rauhallisesta unesta uhoo ajattelevan aikuisen tajuun kaikkein
hienoin mystiikka. Mutta sen aineellinen elo on ehdottoman itsekkyyden
ohjaama, se tarjoo kaikille aistimille häikäilemättä paljon rumaa ja
kielteistä. Se on yleensä verraton jättiläinen tuommoisen mandoliniin
tottuneen Lehtisen rouvan rinnalla.

Niinpä tämäkin Ilmari-poika muutamina kesäisinä viikkoina opetti
rouvalle perinpohjin sen totuuden, että mikä on runollista se on
myös "roosallista". Kun rouva ensiaikoina ehdottoman tarkasti
noudatti ruokintaohjelmaansa, tottui lapsi siihen pian. Parina ensi
yönä se kaipasi rintaa, mutta sille annettiin vain keitettyä vettä,
jota erinomaisen huolellisesti säilytettiin. Lempi -- se "Lehtisen
herrasväen palvelustyttö" -- joka taas tänä kesänä oli rouvan mukana,
nauroi rouvan hommia niinkauan kuin rouvan hyvät kapalusvarastot
kestivät. Mutta kun tuo lemahtava vaatekasa lopulta joutui Lempin
käsiteltäväksi, niin tytön kelloon tuli toinen ääni. Ensi kerralla
Lempi menetti puhekykynsä, toisella kerralla nuori neiti selitti,
ettei hän tänään ehdi kun on siivouskin, ja kolmannella kerralla hän
mennessään huusi jokseenkin kuuluvasti, että pesköön itse kakaransa
jäljet. Eikä Lempi ottanut syvemmin harkitakseen sitäkään rouvan
vakavaa huomautusta, että hän itsekin kerran oli ollut lapsi.

Niin kesä edistyi. Kärpäset lisääntyivät ja Ilmarin makuukorin
verhot nuhraantuivat. Lasta ei tarvinnut enää kylvettää joka päivä
ja niin unohtui se kolmeksi, jopa neljäksi päiväksi. Kastunut kapalo
unohtui pesemättä, ja kun se kesän helteessä pian kuivi, käytettiin
se toistamiseen. Tuo ikuisesti tuttu pikkulapsen haju leijui jo
Lehtisen rouvan huoneessa, jossa mandolinin säveltä ei kuultu
viikkoihin. Sanasota rouvan ja palvelustytön välillä ei enää ollut
mikään harvinaisuus. -- Minulla ajetaan kuin hevosella ja maksetaan
yhdeksänkymmentä markkaa kuussa. Tietääkös rouva, mitä tohtorin
palvelija saa? Se saa _kaksisataa_ ja lisäksi lahjat ja tuliaiset.

Takana päin puhutteli Lempi Ilmaria kakaraksi ja rouvaa Lehtiskäksi ja
uhkasi jättää "mokoman herrasväen".

Kaikki nuo tuhannet uudet vivahdukset, jotka "tyhjän kodin" elämä
täten oli saanut, ne säteilivät pienestä, nyttemmin jo sangen
pahankurisesta lähteestä. Kun lapsi itki haikeasti, tunsi rouva
sydämessään todellista suurta äidinrakkautta, mutta kun hän ryhtyi sitä
osoittamaan, itki lapsi vielä rajummin, niin että oli äentyä. Ei se
kärsinyt Lehtisen rouvan rakkautta. Kun se lopulta nukkui, saattoi se
herätä pienimmästäkin äänestä: Lempi tuli hoilaten maitoa noutamasta ja
paukautti ovea. Siitä alkoi uusi parkuminen ja maidon turkuttaminen.
Eivät siinä enää tulleet tuntimäärät lukuun.

Ja niin koitti päivä, jona ken tahansa olisi voinut todeta, ettei
Lehtisen rouva lapsenhoidossaan enää ollut tavallista muonamiehen akkaa
korkeammalla. Varsin keveästi hän jo jätti lapsen Lempin hoteisiin
ensin lyhyemmiksi, sitten jo pitemmiksikin tuokioiksi. Kerran hän lähti
iltalaivalla kirkolle asti ja viipyi siellä melko kauan. Yöllä sitten
Ilmari antoi ylön ja sen vatsa oli epäkunnossa. Niin se oli vielä
seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä ja niin edelleen helteisinä
elokuun päivinä. "Nuori herra Ilmari Lehtinen" oli suistunut sille
tielle, jota tuhannet hänenlaisensa ovat vaeltaneet pieniin sieviin
arkkuihinsa. Ei auttanut vaikka rouvan lapsikirjat kuluivat ja niiden
silkillä kirjaillut kangaspäällykset nuhraantuivat. Lapsi itki ja
laihtui ja Lehtiskä (niin häntä naapurivaimot nyt jo tuttavallisesti
nimittivät) -- hän itki ja katui.

       *       *       *       *       *

Tarina saavutti huippunsa eräänä tyynenä ja kuulakkaana
sunnuntaipäivänä elokuun lopulla. Jo lauantaiaamuna oli lääkäri käynyt
ja määrännyt lapselle pitkähkön paaston. Lähtiessään oli lääkäri
ottanut Lempiä käsivarresta ja sanonut, että koettaa nyt neiti katsoa
että määräystä noudatetaan, kun rouvakin näkyy olevan niin hermostunut.
Tästäkös Lempi oli mielissään. Tytön karskissa luonnossa oli muutenkin
herännyt voimakas myötätunto pikku Ilmaria kohtaan, nyt kun asia
todella oli vakava. Kun rouva oli aivan pyörällä päästään, sai Lempi
jotenkin rauhassa seurata lääkärin ohjeita.

Sunnuntain vastainen yö oli kumminkin kovin levoton, ja aamulla rouva
epätoivoissaan lähetti Hiljalle sanan, että tulisi katsomaan Ilmaria.
(Ottaessaan lapsen oli rouva vaatinut, etteivät lapsen omaiset saa
käydä sen luona). Hilja tuli ja itki vähän aikaa: hänen rintansa olivat
jo ehtyneet, lapsi vieraantunut ja hän itse tottunut toisiin tapoihin;
hän oli jo taas palveluksessa. Hilja katseli entistä lastaan niinkuin
kuolevaa ja lähti sitten yhä itkeskellen jälleen pois, poiketen
vanhempiensa luokse.

Siellä virisi asian johdosta hiukan sekava tunnelma. Muori oli niinkuin
vihainen kaikille ja vaari pysyi vaiti, kunnes Hilja aikoi lähteä.
Silloin vaari sanoi: "Äläs lähde vielä", ja lähtikin itse.

Vaari asteli Lehtisen rouvan luo -- ja oli siellä Lehtinen itsekin nyt
sunnuntaina. Katseltuaan lasta sanoi vaari, että on parasta viedä lapsi
takaisin heille, kun se on siellä ollut alunkin "eivätkä ne tykkää
muuttelemisista". Vaari ei ottanut vastusteluja huomioon, eikä niitä
tullutkaan, sillä Lehtinen ja Lempi olivat vaarin kannalla, eikä rouva
osannut muuta kuin itkeä. Siinä vaaria vastusteltiin, kun hän riisui
takin yltään kääriäkseen sen lapsen ympärille. Mutta vaari oli siinäkin
taipumaton ja pian hän jo paitahihasillaan ja takkikäärö sylissä
hiljakseen käveli pitkin maantietä, jonka äyräillä siellä täällä
seisoskeli nuorukaisia pyhäillan iloja odotellen. Niistä ryhmistä
viskattiin vaarille joku "vauvaa" koskeva kysymyskin, johon vaari ei
pitänyt tarpeellisena vastata muutenkaan eikä nyt ollenkaan, kun poika
oli heti ulos päästyä nukahtanut takin sisällä, jossa sitä ympäröi
rakkaan vaarin hienoinen vaatteen lemu.

Käytännöllinen Lempi älysi pian, että hänen oli riennettävä perässä
viemään Ilmarin vaatteita -- hänen oli poikaa ikäväkin kelpolailla,
vaikkei hän uskonutkaan sen kuolevan. Tultuaan mökille huomasi Lempi,
että muorin pahatuuli oli kääntynyt Lehtisen rouvaa vastaan ja sai
siinä saman tien hänkin osansa. Vaari ei muuta kuin koetti hillitä
heidän puhettaan, ettei poika kesken aikojaan havahtuisi, ja supatti
samalla, kuinka sille oli valmistettava suuhun pantavaa siksi kun se
herää. Mökissä oli kumminkin noiden ihmismielten yhteistilanne varsin
oivallinen ja hyvää ennustava.

Entäs rouva, Lehtiskä? Oikeastaan oli hänenkin käynyt hyvin. Hän
oli luotu ikävöimään ja hänen ikävöinnillään oli nyt selvempi ja
asiallisempi esine, kun se kohdistui pikku Ilmariin. Ihmislapseen
liittyvät rumat seikat olivat poistuneet ja vain kauniit jäivät jälelle
hänen herkkään runolliseen sieluunsa. Hän piti Ilmaria aina poikanaan
ja antoi sille myöhemmin, kun se jo oli parantunut, senkin seitsemät
lelut ja lahjat. Hänen kotinsa ei ollut enää läheskään yhtä tyhjä,
vaikkei siellä lasta ollutkaan.

Katsellessaan Lempin unohtamaa pienoista kolttia hän nyt itki
syventävää ja selventävää itkua ja unohtui lopulta ikkunaan katselemaan
taivaan avaruuksia. Siellä oli kuulakka syyskesän sunnuntai-ilta.
Raitteilla liikuskeli nuorisoa ja jossain kauempana, jonkun talon
kamarissa, laitteli satulipeilin edessä kravattiaan ja hiuksiaan
sekin nuori mies, joka kerran etäisimpänä hetkenä oli pikku Ilmarille
tehnyt ainoan ehdottoman isäntehtävän. Hänkin aikoi tietysti lähteä
tavanmukaisiin pyhäillan iloihin.

Niin sitä elämässä mennään. Mihinkähän sitten vain kaikella pyrittäneen.



KOULU


Huhtikuun aamu. Aurinko paistaa pirttiin. Äiti imettää pikku Liisua.
Laina sisko istuu lattialla. Hän yrittää itse saada sukkaa jalkaansa.
Hän ei osaa sitä tehdä. Laina on vielä pieni ja taitamaton. Isompien
täytyy häntä alituiseen auttaa. Lukukirjassa on lause: "Jumala
siunatkoon pientä Lainaa."

Kellon eloisa pitkä-viisari lähestyy yläkulman kukkakiehkuroita, ankara
ja totinen tuntiviisari on _jo melkein_ VII:n päällä. Sellainen on
kellon ilme tänä aamuna.

Nyt kello aukesi haasta. Jonkun hetken päästä se lyö. Viljo on
nukkuvinaan vielä siihen asti. Viljosta tuntuu siltä, kuin hän olisi
paljon pienempi kuin oikein valveilla ollessaan. Kalle ja Lauri
kuolivat kerran. Ne olivat Viljoa nuorempia mutta Lainaa vanhempia;
Viljo ei muista Lainaa silloin olleenkaan, mutta äiti sanoo, että Laina
oli muutaman viikon vanha. Viljo oli myös silloin kipeänä ja makasi
ihan niinkuin nytkin. Oli olevinaan aina vaan aamu, vaikka tulikin
ehtoo ja otettiin tuli lamppuun. Oli niinkuin aurinkokin olisi ollut
kipeä. Nyt aurinko ei ole kipeä. Siitä tulee päivä. Minä menen kouluun.

Nyt kello löi seitsemän lyöntiä. Äiti katsoi ensin kelloon ja
sitten Viljoon. Viljo heräsi täydellisesti, nousi istualleen ja jäi
tuijottamaan pöydällä oleviin kahvikuppeihin. Liisu oli nukkunut
äidin syliin. Äiti laski sen kehtoon, peitteli ja tuuditti hiukan
ja tuli sitten Viljon tykö ja tunnusteli kädellään Viljon otsaa ja
rintaa. Tunnusteltuaan aikansa sanoi: "Ei sinussa mitään vikaa ole."
Meni sitten kahvipannulle, kaatoi tilkan ja sitä antaessaan lisäsi:
"Älä hyppää siellä lätäköissä sillä lailla. Kastelet jalkas' ja tulet
kipeeksi. Ehtoolla oli pääs' niin kuuma, että mä luulin jo olevan mitä
hyvänsä, mutta ohi se näkyy menneen. Osaatkos läksysi?"

Viimeinen kysymys tuli vain tavan vuoksi; kyllähän äiti sen tiesi, että
Viljo aina läksynsä osasi. Poika kumminkin nousi ja vuoteen lämmön
vielä viipyessä ihossa ja aistimissa luki kaikki läksynsä kertaalleen.
Kun hän ne jo iltaiselta hyvin osasi, oli tämä lukeminen vain semmoista
hyvän mielen tyydykettä, jonka kuluessa alkavan päivän aavistukset
kokonaan täyttivät tajunnan. Sopi näin luettuaan paremmin livistää
pakoon Lainan parkumista, lähteä ulos mäelle kiireesti taas uusimaan ne
lukemattomat pienet luonnonsuhteet, jotka yö oli katkaissut.

Kirkas hiukan viileä aamu koivikkoa kasvavalla pihamaalla, joka viettää
alas purolle. Lumen lähtö on jo vanha ja varma asia; näkee selvästi,
ettei sitä enää ole taivaassakaan. Mutta missä on västäräkki? Eilen
illalla se virskui kodan katolla ja näytti ihan varmasti jo tekevän
pesäänsä -- Viljo ajatteli kertoa siitä Samulille, vieruskumppanilleen.
Olisiko sittenkin perää siinä, että vielä voi sataa luntakin? Ei,
etäältä kuuluu näkymättömän leivosen liverrys. Kuinka on alhaalla
myllyn laita?

Mylly oli Viljon arvokkain omistus; Sarapiston Sulokin, suuren talon
poika, oli kerran koulusta päästyään tehnyt pitkän kierron tämän kautta
vain sitä nähdäkseen. Ja kun yläosastolla sitten seuraavana päivänä
puhuttiin painovesirattaasta, oli Sulo viitannut ja sanonut, että
Virtasen Viljolla on semmoinen. Kaikki katsoivat Viljoon, ja opettaja
pani Viljon kesken piirustusta selittämään, mimmoinen hänen myllynsä
oli. "Vesi putoo ruuhesta semmosiin leveisiin rakoihin ja panee rattaan
kiertään" -- "Kiertämään", oikaisi opettaja, mutta oli kumminkin varsin
tyytyväinen Viljon selitykseen. Kysyi vielä kuka sen oli tehnyt.
Seuraavalla välitunnilla ei poikarykelmissä puhuttu muusta kuin
myllyistä. Liiterin varjossa koetti Suutarin Taave, koulun ilkein ja
osaamattomin poika, saada kaikille sanotuksi, että "minulla on sitten
pirun hyvä siipimylly, ei siinä tu' Kempuran painorattaat lukuun"
(Viljon isää sanottiin Kempuraksi pienen jalkavian tähden). Hän uhosi
sitä hyväntahtoisella ja mukaan pyrkivällä äänellä, mutta ei kukaan
häntä silloin kuunnellut.

Viljo tuli purolle ja kyykistyi myllynsä viereen. Siinä se yhä kiersi
moniviikkoista kiertoaan. Se oli talvisten muistojen elävä välittäjä.
Silloin oli vielä paljon lunta, kun Kustaa sen teki ja asetti
paikoilleen. Kustaa on jo kauan ollut poissakin, ei kukaan tiedä missä.
Isä sanoo, että kai se uitoilla on, semmoinen maailman mies; kuinka
vaan lienevät Antilan Mantan asiat....

Viljo jää miettimään Kustaata ja Mantaa ja mitä asioita heillä oikein
saattoi olla. Mylly yhä kiertää ja koettaa ikuisella tirinällään antaa
mietteille tukea. Pojan tuijottava silmä huomaa, että myllyn vauhti on
tavattomasta hidastunut niiltä ensi ajoilta; aika on kulunut, nytkin
juuri se kuluu. Silmä kääntyy hiukan ja osuu vanhan pellon kulmaan,
jossa ei ole tullut vielä tänä vuonna käytyä... Nyt hän muistaa, nuo
ovat niitä viime vuotisia kukkia, keltaisia ja lehdettömiä. Tänä
aamuna niitä siis siellä on, hän vie niitä kouluun. Toisilla on ollut
sinivuokkoja, mutta näitä ei ole ollut kellään. Hän sanoo, että hän
löysi ne ihan myllynsä tyköä, toimittaa kuinka hän meni myllyänsä
katsomaan ja siitä yhtäkkiä huomasi, että Ollilan muorin riitamoision
kulma oli näitä keltaisenaan. Varmaan opettajakin kysyy...

       *       *       *       *       *

Juuri kun Viljo itsekseen mumisten poimi leskenlehtiä, kuului ylhäältä
mökiltä äidin tiukka huuto: -- Tuleks' sieltä, kastelet jalkas jo
aamulla ja myöhästyt.

Viljo nousi -- tosiaan oli päivä omituisen pitkällä. Se ihan kihelmöi
myöhästymisen uhkaa. Kukat painuivat äkkiä vähäarvoisiksi, myllyn
käynti tuntui lievästi ärsyttävän, kun hän sen ohi loikkasi kotiin
päin. Monet maanpinnan kohdat koettivat siinä tehdä vaikutustaan
juoksevan pojan aisteihin, mutta tämä tajusi ne kaikki vain
myöhästymisen oireiksi. Tuli mieleen, että äiti epäili hänen olevan
kipeän. Mimmoinen päivä tästä tuleekaan.

       *       *       *       *       *

"-- SWinne aamukylmään kyyristeleen", ropisee äiti. "Syö pian nyt, ettäs
pääset lähteen."

Kiire on. Viljo ei ole vielä pessytkään. Kellon viisari on jo paljon
yli tavallisen lähtöajan.

Saippuan lemu tuntuu syödessä. Valmis eväspussi on penkillä. Laina
laulelee itsekseen ja kapuaa ottamaan akkunalta Viljon keltakukkia.
Viisari yhä menee.

Laina jää parkumaan menetettyjä keltakukkia, mutta lakkaa pian. Polkua
alas maantielle vilistävä Viljo herättää hänessä vilkasta mielenkiintoa.

       *       *       *       *       *

Koulu seisoo korkeahkolla mäellä kylien välimailla. Moni lapsi
näkee sen kotoa lähtiessään, mutta ehtii matkalla kadottaakin sen
näkyvistään. Noilla monivaiheisilla teillä ja poluilla, talojen ja
mökkien seinustoilla, kun pysähdytään odottamaan Lempiä tai Taavea.
Ehditään puhua tavaton määrä asioita, väitellä kivenkovaan, kiivetä
veräjäpylvään päähän ja hyppiä sieltä alas, ennenkuin vihdoin
saavuskellaan koulun pihapiiriin, jossa vähitellen paisumistaan paisuu
virkeä ja omituisen epäsointuinen aamumeteli.

Viljo oli juossut melkein koko matkansa; raikas aamuilma hohkaa
vieläkin kurkussa ja levinneissä sieraimissa, kun hän pääsee pihaan.
Hän ei ole myöhästynyt koulusta, mutta tästä koulupihan aamuhengestä
hän on myöhästynyt; se on selvästi viimeisillään. Vanha Haapanen
sahaa puita vajassa ja hänen ympärillään on pakina ja telmintä
vilkkaimmillaan. Pitsi-Eliina on maantiellä portin kohdalla ja näkyy
juuri pitävän tuttua vihaista moraansa, jota on niin hauska matkia.
Hänen ympärillään on enemmän tyttöjä kuin poikia.

Pari tyttöä ehtii sentään hyökätä katsomaan Viljon kukkia.

-- Höö noita, kyllä niitä meidän pajan seinällä kasvaa. Kutinnunnuja.

-- Ei o' kun leskenlehtiä.

-- Ei o' kun kutinnunnuja.

-- Kysytääs' opettajalta.

Kello soi. Sen ääni jylisee yli kaiken ja julistaa jyrkästi
päättyneeksi virkeän aamutuokion koulun pihalla. Pitsi-Eliina
saa kiusaajiltaan ennenaikaisen rauhan, Haapasen sahan sihinä
siirtyy äkisti siihen vieraaseen maailmaan, joka ei kuulu kouluun.
Portaat kopisevat, neniä niistetään, annetaan viimeiset tölmäisyt
kisatovereille ja sitten vaikenee. Pihamaalle jää sinne tänne
tippuneita sinivuokon ja leskenlehden kukkia.

Kahdeksan suoraa jonoa seisoo jo käytävillä pulpettien ohessa.
Raikas ihon lemu, köyhien vaatteitten tuoksu ja hieno peltimuurin
käry sekaantuvat toisiinsa. Regulaattorin ylevä viisari kasvattaa
kalliita minuuttejaan yli yhdeksän. Opettajan pöytä, johon ei kukaan
kajoa, harmooni ja peräseinän vyöhykekartta odottavat. Neljäkymmentä
kahdeksan kasvavaa ihmisenpäätä -- toiset laihoja ja laimeita, toiset
pyöreitä pölvästejä -- ne odottavat. Nenät nuuskahtelevat lyhyitä ja
kiivaita liinattomia "sisäniistoja", askelta muutetaan, pulpetin kantta
liikutetaan. Nyt opettaja tulee. Nousee korokkeelle pöytänsä viereen,
loihtii siitä katseellaan muutaman sekunnin hiljaisuuden ja menee
sitten harmoonin taakse. Hetken päästä Kuuselan vanha Miina seisahtaa
ulkona tiellä; veisuun äänet saapuvat läpi seinän akan korviin.
Koulupäivä on täydessä menossa. Neljäkymmentäkahdeksan erilaista
aamuaskaretta ja tulomatkaa on keskittynyt tähän suureen, korkeaan
huoneeseen, joka ei ole kenenkään koti.

Viljo ei ollut ehtinyt eläytyä koulupihan aamuhenkeen; hän tuli
tunnille melkein samassa uhossaan, jossa oli kotoa lähtenyt ja matkan
juosta vohkaissut. Yksi leskenlehden kukkanen oli hänen pulpetillaan
pystyssä mustepullon syvennyksessä. Opetus alkoi. Koko huomio oli nyt
kiinnitettävä Iisakin naimiseen. Ensin se mentiin kyselemällä; aivan
erikoisella kyselyäänellään opettaja kaiveli esiin asiat ja jokaisen
kysymyksen jälkeen tapahtui pienissä päissä nopea tunnustelu, ennenkuin
käsi alkoi kiihkeästi vipottaa. Toiset kädet kohosivat ensin kovin
varovasti, mutta juuri kun vaisto sanoi käden haltijalle, että häneltä
_ei_ kysytä, kurkotti käsi jo intohimoisesti. Niin tuo elävä pikku
lakeus omituisesti ryöpsähteli kysymysten edistyessä. Joskus sattui,
että vain ani harva käsi nousi ja sekin arkaillen. Opettajan kasvoilla
oli silloin mietteliäs hymy, ja jos vastaus sittenkin oli väärä, ei hän
heti ryhtynyt sitä oikaisemaan, vaan teki uuden kysymyksen, johon jo
useampi osasi vastata, ja siitä edelleen.

Välillä opettaja kävi katselemassa kolmasosastolaisten vihkoja
-- niillä oli kirjoitusta. Sillaikaa moni pää salavihkaa kääntyi
seinäkelloa kohden ja totesi tunnin ehtineen tuohon raskaimpaan
kohtaansa, viisi minuuttia yli puolen. Vielä oli jälellä ulkoa
kertominen, ennen kuin päästiin uutta läksyä valmistamaan. Siinä
kävellessään huomasi opettaja Viljon kukankin ja lausahti: "Kas, joko
leskenlehti kukkii." Silloin se tyttö, joka oli nimittänyt kukkia
kutinnunnuiksi, höpähti jotain puoli ääneen. "Mitä?" kysyi opettaja.
"Meidän pajan seinustalla on niitä jo aikaa kukkinut", kiirehti tyttö
ilmoittamaan. "Kaikkihan Kulmalassa on vähän aikaisempaa kuin muualla",
sanoi opettaja hiukan pisteliäästi.

Ja kun sitten päästiin kertomaan, käski opettaja saman tytön aloittaa.
Se ei sujunut ollenkaan. "No mutta eihän siellä Kulmalassa läksyt
menekään päähän yhtä nopeasti kuin leskenlehdet -- Viljo kertoo".
Viljolta tuli kuin vettä kaataen, melkeinpä liian innokkaasti, niin
että opettajan täytyi häntä taas pikku sutkauksella hillitä. Viljo
oli kumminkin loistanut niinkuin aina, ja kun päästiin ensimäiselle
välitunnille, oli muutamilla tytöillä valmiina Kulmalan Katrille:
"Kutinnunnu, Kutinnunnu". Siitä yritettiin kaikin voimin saada
haukkumanimeä, ja kestikin se miten kuten tämän väliajan. Seuraavalla
väliajalla Katri päkitti, että sen kukkasen nimi _oli_ kutinnunnu,
koska ylioppilaskin oli kysynyt sitä hänen isältänsä ja sitten
kirjoittanut muistikirjaansa.

"Ylioppilas opettajakin on". "Höö, ei o' kun seminaarilainen".

Viljoahan tämä kiista ei koskenut ja hänen jo kotisängystä alkuisin
oleva riemullinen mielentilansa vahveni yhä päivällistä kohden.
Hän oli olevinaan läheistä sellaistenkin poikien kanssa, joita hän
muulloin kartteli, antautuipa lopulta jonkinlaiseen teennäiseen
vallattomuuteenkin heidän kanssaan. Siitä se turmio tulikin.

Sillä kun pojat päivällisen jälkeen vajan seinustalla näyttelivät
jotain ihmeellistä tanssia, jossa väänneltiin ja veikisteltiin
vallan hirveästi, niin yhtyi Viljo siihenkin. Poikien leikki meni
niin pitkälle, että se muutamia jo tympäisi. Kurkisteltiin, sattuiko
opettaja tai rouva näkemään. Viljo juoksi kiihtyneessä riemussaan myös
katsomaan, ja kun rouva samassa tuli alas kyökin rappusia, kääntyi
Viljo poikiin päin ja huusi niin että piha kaikui:

-- Ämmä tulee!

Siinä se nyt oli. Kaikki vaikenivat, jotkut yrittivät hymyillä. Viljo
oli jälleen tilanteen päähenkilö, mutta vallan oudolla tavalla. Kello
soi ja pelasti kaikki vilkkaaseen juoksuun ovelle päin. Viljon mielessä
käväisi pieni epävarmuus seuraavan tunnin läksystä, mutta hän oli
kumminkin olevinaan terhakkaa poikaa vielä sisälle mentäessäkin.

Opettaja viipyi hiukan. Tahtomattaan Viljo näki kuinka kaikki olivat
jännittyneitä sen hänen huutonsa tähden -- "Kutinnunnu" ja muutkin
tytöt kääntyivät oikein häntä katsomaan silmissä vilkas ja avoin
vahingonilo. Tämä oli ennen kuulumaton tapaus Viljolle, tuolle hyvin
osaavalle ja usein kiusatulle lellipojalle.

Opettaja tuli, alkoi opetuksen eikä ollut tietävinään mistään. Ehkei
rouva ollutkaan sille mitään puhunut, ehkei ollut kuullutkaan koko
huutoa. Vaistomaisesti Viljon katse sai vielä tarkkaavamman ilmeen kuin
tavallisesti ja käsi hätäili viitatessaan. Mutta opettaja ei häneen
katsonut kertaakaan eikä kysynyt.

Tunti kului. Osattiin huonosti; pari kolme poikaa määrättiin
laiskalle. Kerran kävi niin, että Viljo yksin viittasi. Opettaja ei
sitä huomannut, ei vaikka Viljo ihan selvästi ja varmasti viittasi ja
toisetkin käänsivät päätänsä häneen päin. Nyt oli kaikille selvää, että
opettaja tiesi asian. Muuttui hiukan niidenkin naama, jotka olivat
tanssin alkaneet, sillä vaisto sanoi, että he kumminkin olivat paljon
syyllisempiä kuin Viljo.

Mutta miksei opettaja puhunut mitään eikä ruvennut tutkimaan?
Odotettiin jännittyneinä väliaikaa. Se tuli, opettaja poistui sisälle
ihan tavalliseen tapaan. Mutta pihalla oli elämä verrattomasti
hiljaisempaa. Ainoastaan muutamat suurempien talojen tyttäret, jotka
muulloinkin aina oleilivat yhdessä, järjestivät vähäpätöisen menonsa,
jonkun semmoisen leikin, jota toiset eivät oikein ymmärtäneetkään.
Siinä jännityksen kasvaessa päivä värähti iltapuolelle. Vielä yksi
tunti ja väliaika ja sitten alkoi viimeinen tunti, joka oli laulua.

Viljolla oli heleä sopraano ja siinä iltapäivän aurinkoisessa
koulusalissa laulaessaan hän aika ajoin unohti koko jännityksen. Tuli
mieleen koti ja mylly, joihin nyt siellä päivä paistoi toisin kuin
aamulla. Muisti siinä myös talvelliset iltatunnit, jolloin koulun
lampuissa näin jo oli tuli. Opettaja hoiteli laulun johtoa, jossa ei
juuri tarvinnut puhutella ketään erikseen. Kevätlaulun säveliin sulivat
hetkiseksi laiskalaisten ja muidenkin päivän kuluessa koetut mielten
myrteet.

Mutta sillä aikaa kun opettaja virsikirjasta valitsi loppuvirttä,
muistui monen mieleen tuo päivällinen huudahdus. Viljo veisasi
hartaammin kuin koskaan, mieltä karsi sävelten ohessa horjuva toivo.
Harmoonin loppusoinnut ujuvat tyhjiin, opettaja lukee matalalla äänellä
Herran rukouksen, sitten kaikkien kämmen otsalle ja hetkinen syvintä
hiljaisuutta ennen lähtötörmäystä.

-- Viljo jää tänne.

       *       *       *       *       *

Tämä oli ensimäinen kerta. Milloinkaan ei hän vielä ollut katsellut
toisten kotiin rientoa tällä tavoin. Sali tyhjeni, viimeinen huudahdus
ja saappaan kopina kuului portailta, vain laiskalaiset jäivät
pulpetteihinsa ja järjestäjät rupesivat lakaisemaan. Regulaattorin
viisari eteni tuskastuttavan pitkälle yli kolmen. Menneen koulupäivän
henki leijui väljässä salissa. Outo juhlallisuus täytti Viljon
mielen; hän oli ikäänkuin menettänyt jotakin, joka oli kestänyt koko
tähänastisen elämän. Niinkuin kotiväki olisi seisonut jossain ja
katsellut Viljoa, menetettyä poikaansa, voimatta mitenkään käsittää,
että hän, Viljo, oli täällä tämmöisissä oloissa. -- Olihan hän kuullut
joskus sanottavan, että sen pojan pitäisi päästä jatkamaan korkeampiin
kouluihin. Semmoiset puheet eivät ylettyneet tähän joukkoon, joka istui
täällä neljättä käydessä.

Järjestäjät olivat tehneet tehtävänsä ja hävinneet; nuo viimeisetkin
oikean koulupäivän jätteet olivat poissa. Regulaattorin arvokas käynti
kuului yli laiskanlukijain hiljaisen muminan, josta Viljon korvaan
välillä erottui oikeasta kouluolosta kovin tuttuja asioita. Kun olisi
hänelläkin ollut jotain luettavaa. Hän avasi Maantieteen jostain hyvin
kaukaa, Austraalian kohdalta.

Ovi aukeni ja rouva näyttäytyi kynnyksellä hattu päässä ja palttoo
yllä. Sitten hän katosi ja kuului menevän ulos.

Tuntui keveämmältä. Laiskanlukijatkin vaikenivat, tämän yhteisen
vaiheen lähentäminä pojat alkoivat katsella toisiaan. Siinä oli
Puuntilan Väinö, jo iäkäs poika, jolla oli pienet räpyttävät silmät,
vakava luonto ja huono pää. Opettaja ei torunut sitä koskaan, mutta
jätti usein laiskaan. Toinen oli Ojanperän Kustaa, vilkas ja nokkela,
joka vuoroin osasi hyvin, vuoroin ei mitään. Viljon paikka oli toisella
puolella salia. Sieltä hän tarkasteli noiden kahden ilmeitä. Oltiin
kuuntelevinaan.

Yhtäkkiä Kustaa räjähti rajuun nauruun, jonka täytyi kuulua opettajan
kamariinkin. Väinö oli kamalan totinen, kun opettaja tuli ovesta
sisään. Viljon katse ilmaisi, että hän oli syytön. Opettaja menikin
heti Väinön ja Kustaan tykö tiukkaamaan.

-- Niin kai kun toi Väinö --.

-- Vattani mun vaan kurisi, sanoi Väinö eikä itku ollut kaukana
räpyttävistä silmistä.

-- Menkää heti tiehenne täältä, ärjäsi opettaja.

-- Oitis!

Pojat kohlivat hätäisesti kirjojaan ja lähtivät. Nyt vasta Viljo tunsi,
mihin hän oli joutunut. Tuossa on nyt opettaja, ei se joka tunnilla on
häneen tyytyväinen, vaan se joka täällä rankaisee. Se on joskus antanut
kamarissaan jollekulle vitsaakin... Ja kotona on äiti, se voi olla jo
tuolla ulkona. Kello on kymmenen yli puoli neljän.

-- Jaa, mitäs minä sinulle Viljo teen?

Hiljaisuus. Kaikki pulpetit ja seinien kuvataulut ovat todistajina
tälle ihmeelliselle iltapuolelle, jonka aamu alkoi myllyn luona
keltaisista kukista.

-- Minun täytyy ilmoittaa tästä Viljon isälle ja äidille. Nyt Viljon
täytyy pyytää anteeksi rouvalta, kun hän tulee tänne.

Uusi mahdoton asia. Viljo ei ollut eläissään pyytänyt keneltäkään
mitään anteeksi, tuskin koskaan kuullutkaan sellaista pyyntöä.
Ainoastaan Isämeidässä pyydettiin anteeksi; eihän sellaista _voinut_
muuten sanoa. Viljo värisi ja kasvot alkoivat väännähdellä.

Nyt näyttäytyi rouva uudestaan ovella samassa asussa kuin äskenkin. Hän
näytti katseellaan tutkivan jännittynyttä tilannetta, lähestyi sitten
ja sanoi:

-- No mitäs sinulla on ämmälle asiaa?

Opettaja ja hänen rouvansa olivat molemmat aivan lähellä nyyhkyttävää
poikaa ja näkivät hänen syvän katumuksensa.

-- No mitä minä äsken sanoin Viljolle? Tee pian nyt se, niin pääset
kotiin.

Rouva hattuineen ja päällystakkeineen näyttää melkein hymyilevän. Kello
on kymmentä vailla neljä.

-- No pyydä pian anteeksi nyt, sanoo opettaja äkäisen nopeasti. Viljo
itkee ääneensä.

-- Kuka olisi Viljosta voinut tuommoista uskoa. Jota ei ole tarvinnut
koskaan muistuttaa läksyistä, ei koskaan rangaista. -- No pian nyt, ei
rouvalla ole aikaa tässä koko päivää sinua odottaa.

Hiljainen itkun ulina vain kuuluu väljässä huoneessa, joka ei ole
kenenkään koti, ei noiden kahden aikuisenkaan, jotka siellä nyt ovat
lapsen lähellä.

Opettaja laskee kätensä Viljon hiuksiin niinkuin tukistaisi. Se ei tee
kipeätä, mutta se on opettajan kauhea käsi.

-- Pyytääkö Viljo anteeksi vai eikö?

Ulina kiihtyy ja samalla alkaa sen seasta kuulua: -- A-hanna...
me-heille... a-hanteeksi.... meheidän... sy-hyntimme....

Sitten nyyhkytys jatkuu eikä kukaan sano enää mitään. Opettaja ja hänen
rouvansa katsoivat hämmästyneinä ja kysyvästi toisiaan silmiin. Vihdoin
opettaja sanoo:

-- Viljo menee nyt kiltisti kotiinsa ja sanoo äidilleen, missä on
ollut. -- Ja kun ei lapsi näyttänyt älyävän lähteä, toisti opettaja
lempeämmin: -- Viljo lähtee nyt vain.

Niinkuin opettajan ja rouvan läheisyys olisi tehnyt lähtemisenkin
vaikeaksi. Poika kumminkin nousi ja alkoi totunnaisesti kopeloida
kirjojaan paljoakaan käsittämättä, mitä hän niistä otti. Kun Viljo
oli menossa ovesta, olisi opettajan pitänyt käskeä hänen kääntyä ja
kumartaa, mutta hän antoi kumminkin sen jäädä.

       *       *       *       *       *

Viljo tuli ulkoilmaan, näki sumeilla silmillään tyhjän pihamaan ja
kolkon tien; kaikkialla vallitsi outo ja epämääräinen olo. Hän yritti
juoksahtaa, mutta silloin kaikki tärisi silmissä ja uusia kyyneleitä
alkoi vuotaa itsestään. Pitsi-Eliina oli taas siinä tiellä ja katsoi
häikäilemättä itkuista poikaa, hankki pysähtyä... Vielä pieni matka
ilkeän avointa ja laajaa maantietä, kunnes pääsi omalle pikku tielle,
jossa ei ketään tullut vastaan ja jossa sopi poikkeilla katsomaan,
vieläkö mättäistä löytyi viime syksyn puolukoita. Mutta siinä tuli
näkyviin kodin peräseinä odottavine akkunoineen. Niiden takana olivat
äiti, Laina, Liisu ja kohta isäkin. Opettaja lupasi puhua niille kaikki
ja käski jo itse sanoa... Kas tuota koivua, kuinka se on kasvanut
sitten viime vuoden, ja tuota keltapuitteista vintin ikkunaa, jonka isä
äskettäin teki ja maalasi. Kaikista niistä uhoo viivyttelevää lasta
kohtaan kodin itsetietoinen valta ja voima.

-- Tuleks' sieltä, huutaa äidin vihastunut ääni pirtin portailta.

On jo paljon helpompaa, kun tämäkin asia taas on päässyt alkamaan.
Vaikeinta on mennä äidin ohi sisälle, sillä se voi siinä käydä
kiinnikin. Niin ei kumminkaan tapahtunut; äiti jatkoi vain suukopuaan,
joka vähitellen johteli mielen tuttuun kotoiseen tilaan. Kellon
viisarit pahimmin kantelivat hänen päällensä, mutta kun oli saanut
syötyä ja päässyt kiinni johonkin tuttuun askareeseen, näytti
kellonaikakin pian vallan luonnolliselta.

Lopullinen leppoisa kodintuntu tuli sitten, kun äidin suuttumus alkoi
kohdistua toisaalle päin. Kuultuaan mistä Viljoa oli rangaistu, alkoi
hän vähitellen mosia opettajaa ja rouvaa.

-- Mikä hän sitten muu luulee olevansa kuin ämmä. Kiittäköön kun pääsi
siksikin, mokomakin kiertävä asistäntti.

Ei Viljo ollenkaan ajatellut sitä, mitä äiti puhui opettajasta ja
rouvasta; häntä vaan ilahutti se, että äiti jätti tämän pääasian,
ja ettei äiti tiennyt mitään siitä suurimmasta häpeästä, anteeksi
pyynnöstä... Se hiukan pelotti, että jos opettaja vielä puhuu siitä
äidille. Eikä Viljo sitäkään pelännyt itsensä, vaan opettajan ja äidin
tähden, sen keskustelun tähden, joka näiden välille siitä viriäisi.

Mitä pitemmälle ilta kului sitä varmemmin Viljo kumminkin uskoi, ettei
opettaja siitä enää mitään puhu.

Hän retkeili taas ulkona, kävi myllyllään, joka päivä päivältä vesien
vähetessä kiersi yhä hitaammin, kävi aamullisella kukkapaikallaan,
muisti "Kutinnunnun" ja koko koulupäivän kaikkinensa, taas vapain ja
virkistynein mielin. Ja kun hän illalla makuulle kykertyneenä jälleen
katseli kellotaulun kukkakiehkuroita, väikkyi ajatuksissa huomisaamun
kouluunmeno uusine viehättävine vaiheineen.



KEMPPASEN MUKULAT


Oikeastaanhan heidän äitinsä nimi on Iita ja Pukkilaska ja lapset
ovat siis Pukkilan lapsia. Mutta kun heidän suhteensa ei ole niin
tarkkaa väliä, sanotaan akkaa usein myös Kemppaskaksi ja lapsia
Kemppasen mukuloiksi seuraavasta melko mutkikkaasta syystä. He asuvat
mökkirähjässä, jonka aikoinaan on rakentanut muuan ihmeellinen mies,
joka siinä piti hiukan sekavaa elämää, kunnes meni itsekin sekaisin
ja joutui täkäläiseen köyhäinhoitoon. Kolme kuntaa maan eri tahoilta
riiteli hänen kotipaikkaoikeudestaan ollen kertyneen valtavan
asiakirjapinkan päällimäisenä sittenkin vain välipäätös; täkäläinen
kunta väsyi ja jätti miehen vaivastalolleen valmistamaan ruumisarkkuja,
johon hommaan hän kuuluu olevan kätevä. Tuo mies nimitti itseään joskus
humalapäissään Kemppaseksi... Kun kunta kapinan jälkeen sijoitteli
leskiä ja orpoja, joutui Pukkilan Iita lapsineen Kemppasen mökkiin,
joka sattui olemaan joutilaana kunnan hallinnassa. Sillä tavalla heistä
tuli kemppaslaisia.

Iitalla on tykönänsä kolme lasta, Eino, Eero ja Aili. Eino on
kahdentoista ja Aili viisivuotias, Eero, parooni, siitä väliltä.

Aurinko paistaa mökkiin tänä aikaisena heinäkuun aamuna, josta on
virkenevä aivan tavallinen päivä emolle ja hänen pennuilleen. Aurinko
on tavattoman tärkeä asia näissä oloissa. Tuon pesueen elämäntaistelu
on erinomaisen asiallista laatua; siinä on vihollisen puolella kaksi
kovaa tekijää, vilu ja nälkä, Iitan ja lasten puolella on talvisin
kunnan köyhäinhoito, kesäisin aurinko. Aurinko on niistä verrattomasti
väkevämpi. Se suorastaan herpaannuttaa koko taistelun. Ei milloinkaan
talvella näe Kemppasen mökissä tuommoista huoletonta lekottelua kuin
nytkin tänä aamuna. Lapsen makaavat vapaina lattialla kuin kissanpojat.
Jonkinlainen loimenriekale on kai ollut olevinaan peittona, mutta sekin
on potkittu yhteen mykkyrään jalkopäähän ja nukkuvien mukuloitten
paljaat koivet sojottavat sinne tänne. Aili on melkein kokonaan
vierinyt lattialle, pois leveän olkipatjan päältä. Pojat ovat unen päin
potkineet keveämmän tieltään.

Iita itse makaa sängyssä suu auki ammollaan kärpästen pitäessä
mieluista vähtäystä tuon salaperäisen hossaavan aukon reunalla.

Tavaton hyvinvointi, sopu, rauha ja tyytyväisyys kukoistavat mökissä.
Vihollisen kaikki voimat ovat kuulumattomissa. Ei ole olemassakaan
vilua eikä nälkää eikä mitään niiden välillisiäkään seurauksia. Tähän
aikaan vuodesta ehtii aurinkokin tuntikausia katsella tuota täydellistä
autuuden tilaa. Se paistelee nukkuvien lasten paljaisiin pakaroihin ja
lämmittää akkunan tienoilla hyörivien kärpästen selkää ja vatsaa.

Kärpästen maailmassa sitten ensimäinen järkytys tapahtuukin: Iita
herää. Hän massuttaa suutaan ja sivelee pehmeätä akannaamaansa,
vilkaisee sitten vanhaan herätyskelloon ja yrittää laskeskella,
paljonko oikea kello on, koska tämä on niin ja niin paljon edellä.
Mutta päättyvästä autuuden tilasta on hänen mielessään vielä vahva
kajo, kun hän pistäytyy pihalle ja kyykistyy nurkan varjoon. Hänen on
siitä ihana katsella kapeata vesistöä, taloja ja huvilaa, joka siinä
aivan lähellä törröttää, niinkuin suuri kalsea röykkiö. Hän viivyttelee
hiukan...

Sisälle palatessa tulee kyllä mieleen, että kun eläisi miesvainaa,
niin ei nytkään muuta tarvitsisi kuin keitellä sille aamukahvit ja
sitten oikaista uudelleen sen lähdettyä työhön. Nyt hän ei sitä keitä,
vaan yrittää ehtiä taloon niin paljon aikaisemmin, että joutuu emännän
aamupannulle. Ja onhan hauska muutenkin mennä taloon heinään. Siellä on
iloista puheen lätinää koko päivän, kun on enemmän väkeä. Siellä kuulee
kaikenlaista.

-- Eino, nouse ylös -- nouse pian nyt, ettet tällä vähällä enää kastele
-- että kerkiämme aamukahveelle. Noh --

Eino, jonka lapsenkasvoilla jo on äidin ilmeet: pienet silmät, voimaton
nenä, raolleen pyrkivä pieni suu ja niissä laimea vakavuus -- hän
nousee ja kiskoittelee, ponnahtaa sitten pystyyn ja on parissa hetkessä
pistellyt ulottimensa housuihin ja takkiin. Sitten on saatava vielä
Eero hereille vetämään ovet lukkuun Iitan ja Einon lähdettyä.

-- Tulkaa Ailin kanssa hakeen Jutilasta joppia sitte kun näette kuskin
palanneen meijeristä.

Ne olivat ensimäiset aamuliikunnot. Porstuan ovi sulkeutui; Iita ja
Eino jäivät ulkonaiseen valkeuteen, Eero sisäiseen pimeyteen, josta hän
haparoi takaisin pirttiin sijallensa maata. Päivän kirkkautta outoillen
poika koetti asettua suullensa ja kääntää päätään nurkkaan päin. Tilaa
oli; saattoi koukistaa toisen koipensa ylös rintaa vasten ja oikaista
toisen taakse päin sojolleen. Siinä uni tuli takaisin vielä tunnin
ajaksi.

Tai ei se ihan oikeata untakaan ollut, vaan sellaista ajatuksetonta
kultaisen aamun tajuamista. Luuli kuulevansa auringon säteilyn samaan
tapaan kuin kärpästen asiallisen hyrähtelyn, tunsi pelkän olemisensa
eroittamatta jäseniä... Ensimäiset maitorattaat jyrisivät jo ohi
tuttua kylätietä pitkin. Ne menivät kylän perälle päin vasta noutamaan
maitoa. Piakkoin ne vierivät siitä takaisin meijerille päin; ehti juuri
parahiksi sillä välin unohtaa... Mutta pian ne sitten palasivat. -- Ei,
se olikin Kierikkalan kuski... Nyt vasta meidän kuski meni.

Eero heräsi täydellisesti, kääntyi selälleen ja jäi siihen
nautiskelemaan. Oli viehättävää tietää, että porstuan ovi oli lukossa
ja ettei tänne kukaan tule. Sai olla, katsella ja pölläillä miten
vain tahtoi. Edessä oli vapaa suvinen päivä, ei ollut muuta pitelijää
kuin tuo Aili, joka tuossa nukkui paita kainaloihin kääriytyneenä ja
pienillä kasvoilla sama pahankurinen ilme kuin valveillakin.

Pojan aistit ovat valloillaan ja tekevät hillittömiä havaintojaan
onnellisessa häiriintymättömässä kotiolossa. Polvet koukussa
lattiasijallaan istuen hän katselee oman ruumiinsa paikkoja. Ne ovat
pieniä ja hiukan hävettäviä -- ison miehen paikat ovat hirvittävästi
toisen näköisiä. -- Vakerin isäntä kiusotteli minua, kun se kerran näki
minut paitasillani; lähestyi ja haparoi puukkoa tupestaan uhaten tehdä
saman, minkä Pirjolan vaari sianporsaille.

Mutta nyt ovat ovet lukossa ja Eero saa rauhassa paitasillaankin
mietiskellä kaikkia asioita... Hän katselee myös nukkuvan Ailin ilki
alastonta ruumista.

Niinkuin tuon tarkastelun koskettamana Aili alkaa vääntelehtiä. Ja
samassa Eero huomaa, että sija on kastunut.

-- Nouse pian ylös -- ääh, kun taas kastelit -- nouse pian nyt, paitas'
on vielä kuiva.

Siitä täysi päiväelämä alkoi.

Kun Eero raastoi Ailin kastunutta säkkipatjaa pinon päälle kuivamaan,
meni huvilan piika jo meijerille maidon hakuun ja nakkasi pojalle
veikeän kysymyksen.

-- Ailin se on, vastasi Eero lauhkeasti.

-- Ei o' kun sinun, huuteli piika mennessään.

-- Minun te on, huusi Aili, joka paitasillaan ja hiukan porata
jonkotellen oli tullut Eeron perässä pihalle.

Huvila oli uusi ja maalaamaton, tonttimaa järveen viettävää entistä
peltoa, joka nyt oli kesantona, valkoisenaan harakankukkaa. Alue oli
aitaamaton, sinne oli viehättävää ulottaa retkensä, milloin siellä
tapahtui jotain semmoista, jota saattoi luontevasti patsastella läheltä
katselemaan. Nyt siellä oli semmoista, oli jo kolmatta viikkoa. Siellä
kaivettiin salaojia, valtavan syviä ja suoria, ja niissä oli ihana
juoksennella. Ei pääkään näkynyt ylös maan pinnalle. Se vain oli
hullumpaa, ettei sieltä sinne kerran joutunut päässyt ylös muualta
kuin kaivajan kohdalta, missä kaivos askelittain kohosi ylös päin.
Ja kaivaja, Virtasen Oskari, oli aina hiukan äreä, kun häntä siinä
ahtaudessa häirittiin; joskus se heitti Ailin sieltä penkerelle niin
lujaa, että Aili rupesi poraamaan ja tanttu tuli kovasti saveen...
Tänään Eero muutenkin lähestyi Oskaria hiukan arkaillen; koetti jo
etäältä arvata, oliko Oskari huomannut...

Ei -- ei se ollut mitään huomannut. Eero ja Aili tulivat siihen
partaalle, niinkuin olivat tulleet jo monen monina päivinä tätä
ennen. Oskari kaivoi kiivaasti -- se sai siitä yhdeksän markkaa
metriltä -- heitteli valtavia lapiollisia ylös pientarelle eikä
ollut lapsia huomaavinaan. Sen takki oli siinä nytkin, mutta se oli
kovin lähellä sitä itseä.... Eväsvehkeet olivat siinä myös; laukusta
pisti esiin pullon kaula, joka sekin tulppaa myöten oli täynnä hyvää
tuoretta maitoa. Aili pyrki sitä pitelemään, jolloin Eero terhakkana
riensi taitamatonta siitä estämään, toruen Ailia siihen tapaan, että
Oskarinkin sopi kuulla, mitä hän sanoi. Mutta Oskari ei näyttänyt
kuulevan; väkevä selkä vain oli sitkeässä liikkeessä kun lapiopistot
nouseskelivat ylös pientarelle. Kuinkahan sittenkin oli? Ei tuntunut
oikein hyvältä tämä päivä. Eero yritti kysäistä jotain Oskarilta.
Tämä ei näyttänyt ensin kuulleen, mutta virkahti sitten vähän päästä
äkkinäisesti:

-- Moron-moron. Etkös sinä huomenta sanonut?

-- Ei Eelo huomenta tanonu, sanoi Aili ominaisella itkuäänellään.

-- No mitä te titte tano, matki Oskari tiukalla äänellä. -- Mutta
minä tanon nyt hyvätti -- ja tarttui savikokkareeseen uhaten heittää.
Milloin milläkin tavalla hän karkoitteli mukuloita pois tieltänsä. Aili
lähtikin vihaisesti kapuamaan ylös päin, mutta Eero viivytteli.

-- Lähde vain sinäkin parooni -- kattos nyt kun joppi menee jo Jutilaan
päin niin että vaahto päässä.

Siellä tosiaan maitokuski jo palasi. Lasten oli lähdettävä saadakseen
perillä kannunsa täyteen kuorittua maitoa. Ojamiehen maailma pikku
jännityksineen jäi toistaiseksi tänne; mentiin taloon, jossa varmaankin
viivyttiin yli päivällisen, nyt kun äiti ja Einokin olivat siellä
heinässä. Kemppasen mukulat ovat tottuneet hiukan harkitsemaan; he
osaavat sovittautua sinne, missä kulloinkin hyvää keitetään.

Ojamies tulkitsi tämän asian huvilan isännälle, joka oli myös tullut
hänen työtänsä katselemaan:

-- Paroonikin siellä menee neitinsä kanssa Jutilaan päivälliselle -- on
hyvä mennä nyt kun vanha patrunessakin on siellä heinässä.

Mutta tuskin oli kulunut tuntiakaan, kun sama pari jo näkyi palaavan
kannuineen. -- Nyt ei olekaan herrasväkeä pidetty hyvänä, ajatteli
ojamies itsekseen aukoessaan eväitään.

Päivällispäivät olivat käsillä. Eero ja Aili olivat jo päässeet sisälle
mökkiin. Ojamies katseli mökkiä suun käydessä tasaista käyntiään;
hänellä oli mielet mielessään. Nieltyään viimeiset palat hän kopeloi
esille paperossin, sovitti sen imukkeeseen ja jäi sitten paperossi
toisessa ja tulitikut toisessa kädessä odottamaan ryökäystä, joka oli
tuleva. Vasta sitten hän hiljakseen sytytti. Siinä poltellessaan hän
katseli mökkiä ja ikäänkuin läpi seinän myös siellä olevaa poikaa.

Paperossin loputtua hän sytytti vielä toisen, laski sitten tarkoin
jälelle jääneet, saattoi takkinsa hiukan alemmaksi ja asetteli
paperossilaatikon taskuun niin, että sen kulma hyvin näkyi.

Vaikka mökissä nyt oli yhtä paljon aurinkoa kuin aamullakin, oli se
kumminkin Eeron ja Ailin mielestä tällä hetkellä tyly ja ikävä. Oli
ruvettava syömään -- sitä mitä oli: joppia ja kuivaa leipää. Päätään
kallistaen lapset järstivät kumpikin neljännestään ja ryyppäsivät
läkkilitrasta tuota valkoista nestettä, joka tänä aamuna jo oli
ehtinyt olla monessa kieputuksessa: ensin lehmän nunnussa (minkä
lehmän ja missä talossa, siitä ei ihminen nykyisellä tiedon-asteellaan
olisi voinut saada selkoa), sitten lypsäjän kiulussa, kuskin
rattailla aika tärinässä, meijerin pastöörikoneessa, separaattorissa,
välillä pumpuissa ja putkissa, sitten taas uuden kuskin rattailla,
sitten Kemppasen Eeron kannussa nokkospehkossa siihen asti, kunnes
isäntä karkoitti Eeron ja Ailin talosta, huomattuaan omilla
pojillaan paperosseja, joita piti yhdessä ruvettaman polttelemaan.
Nyt tuo monivaiheinen liemi vihdoin oli tuossa lasten pöydällä
himmeässä läkkiastiassa, joka vielä antoi sen maulle oman pienen
lisävivahduksensa. Siitä se solahteli melkein suoraan lasten vatsaan;
suussa sitä ei saanut pysymään. Mutta jos tuo sinne tänne riepoitettu
neste pitikin liikaa kiirettä, niin oli leipä sitä hitaampaa
laskeutumaan pienistä kurkuista. Ailille se melkein toi vedet silmiin
-- elleivät ne nyt olleet niiden vesien jätteitä, jotka olivat
herahtaneet esiin jo silloin kun isäntä heitä torui.

Vaisu tyydytyksen tunne kumminkin seurasi syöntiä; oli hiukan hauskempi
taas olla täällä omassa kopissa, jonne ei kukaan tullut torumaan.
Aili löysi vanhan tyttinsä, jonka huvilan lapset olivat hänelle
luovuttaneet, kiipesi sen kanssa äidin sänkyyn ja nukahti tuota pikaa.
Tämä seikka puolestaan lisäsi Eeron tyydytystä: oli tullut hänen
ainoa vapautensa hetki. Hän kuunteli Ailin hengitystä, katseli hänen
nuhraantuneita kasvojaan; hiipi sitten kyökin puolelle, avasi kaapin
oven ja pisti taskuunsa vielä toisen leivän kappaleen. Sitten yhtä
hiljaa ulos, telki oven päälle ja nopeasti akkunan alle kuuntelemaan,
olisiko Aili herännyt. Hiljaista oli. Hän näki kärpästen vatsapuolet,
kun ne kävelivät ruudulla, ja eroitti hiukan hyrinääkin niiden
lentäessä pois. Aili nukkui varmasti. Ympärillä sihisi pouta. Kun
Oskari tuolla alempana heitteli ojamultia, niin kopsahdus tuskin kuului.

Eero laskeutui ensin omaa puolta järven rantaan ja istahti sinne.
Tupakan savun väkevä esimaku tuntui tajussa. Tähän kuuluivat myös
multaheittojen kopsahdukset; Oskari kaivoi juuri ahkerimmillaan.
Eero nousee ja on ottavinaan jotakin maasta; Oskari on tuskin nähnyt
häntä. Nyt Kemppasen parooni kävellä tönöttelee huvilan saunalle päin;
ojamies kaivaa melkeinpä entistä kiivaammin, katsomatta vähääkään
sinne päin, missä hänen takkinsa on ja takin taskun suulla selvästi
näkyvissä paperossilaatikon kulma. -- Jo tulee, jo tulee, -- Istus nyt
p--le siinä vähän aikaa, ajattelee Virtasen Oskari ja heittelee ankaria
pistoja. Eero istuu jo takin vieressä. Nyt -- nyt sormi hypistää, nyt
on laatikko jo auki, nyt ovat ensimäiset kourassa jo.

-- Annas olla saatana, karjaisee Virtasen Oskari, hyppää ylös
kaivoksestaan ja on muutamalla harppa-askeleella saanut kiinni Eeron
ja tämän kourasta pois paperossit, joista osa rytäkässä särkyy.
Ojankaivajan vasen koura on lujasti kiinni pojan henturaisessa
käsivarressa, oikea haparoi maasta laikkiaista ja -- iskut putoilevat
väistyileville pakaroille.

Tämä inhimillinen elämänkohtaus kesti lyhyen ajan ja sattui niin
onnellisesti, ettei yksikään sivullinen joutunut sitä havaitsemaan;
ei ollut huvilan väkeäkään ketään ulkona. Tosin Jutilan heinämaalle
kuultiin jotain ääntä, mutta luultiin sen olevan lasten keskinäistä
kirkinää, kun se niin pian lakkasi. Sitä paitsi siellä juuri samalla
hetkellä oli huomio kiintynyt toisaalle.

Iitan vanhempi poika Eino oli kaikin puolin heikkorakenteisempi kuin
nuorempi Eero, tuo pystyvatsainen tuikeasilmäinen "parooni". Eino oli
kyllä mitaltaan kohtalainen, mutta hänessä oli kauttaaltaan jotakin
hentoa ja huonoa, kasvoillakin oli huonosti hoidetun pikkulapsen ilme.
Hän oli paljon siivompi ja taipuvaisempi kuin nuo nuoremmat ja teki
kotona lauhkeasti ja nurkumatta äidillensä apua. Kun isäntämiehet
emäntineen puhelivat näistä kyläpiirin ainoista autettavista, sanoivat
he Eerosta: "Se poika ei tarvitse muuta kuin keppiä ja ruokaa", mutta
Einosta: "Siitä ei taida tulla pitkäikäistä." Eino on kumminkin jo
elänyt niin pitkälle, että hänen kotoinen jouten olonsa on ruvennut
herättämään kiusallista huomiota. Kunnanmiehet, joiden velvollisuutena
on tarkkailla tämänkaltaisten lasten oloja laajemmin näköaloin, ovat jo
alkaneet Iitalle tiukkailla, että hänen on pantava ne poikakloppinsa
työhön -- Einoa ne tietysti lähinnä tarkoittavat. Naapurien isännätkin
ovat pienten antiensa vastineeksi alkaneet vaatia Einoa työhön.
"Periaatteen vuoksi", niinkuin Suojasten isäntä nimenomaan on sanonut.

Eino parka on kyllä itsekin yrittänyt. Hän on jo monta kertaa saanut
äänetönnä hävetä, kun isännät ovat voivotelleet hänen saamattomuuttaan
raskimatta oikein suuttuakaan. Täytyisi isäntienkin yrittää tällaisilla
pikkumiehilläkin töitänsä teettää, kun mahdottomat verot hankkivat
viedä heidät maantielle -- sen on Eino kuullut ja ymmärtänytkin.
Tänäkin aamuna siis Eino meni Iitan mukana heinään. Että saataisiin
vähän särvintä... kun Eero ja Aili ovat vielä taitamattomia ja isä
kuoli.

Aamuruokavälin Eino työskentelikin moitteettomasti yhtenä perien
vetäjänä seipäälle panijain jäljessä. Väsytti kylläkin, ja hiukan
kuvotutti, mutta olihan tiedossa hyvä ateria, kenties perunakeittoa ja
siinä tukevia sianlihan palasia. Voita kumminkin ja parempaa maitoa.
Ja niin siinä sitten kävikin, että Eino parka söi -- ei paljoa, sen
sanoivat kaikki, mutta kumminkin niin, ettei enää ehtooruokavälillä
työstä tullut mitään. Kyllä hän yritti, mutta lopulta täytyi oikaista
kärvään juureen kiemurtelemaan. Se tapahtui juuri samoilla hetkillä
kuin Eero kiljui Oskarin käsissä näpistelynsä tähden.

Iita, jota itseäänkin syytellään hiukan laiskaksi vetkaleeksi,
heitti haravansa ja meni poikaa katsomaan. Hän hankki häiritä koko
heinäväen, mutta isäntä huomautti heti, että poika on syönyt liiaksi
-- kun vähän aikaa huokaa, niin kyllä sitten jaksaa -- eikä itse
keskeyttänyt työntekoaan ollenkaan. Einoa kumminkin hienokseen poltteli
aina vain. Iita sanoi lopulta varmasti, niinkuin äidin sopi, ettei
lasta kiusata, vaikkei ikänä heiniä tulisi yhtä peippaa, ja käski
Einon mennä kotiin. Poika lähtikin hiljalleen hoippuroimaan ja asian
johdosta virinnyt jälkikeskustelu jatkui. Iita hoiteli sitä omasta
puolestaan yksin, sillä hänen kuulonsa ei näin työn touhussa ollut
oikein tarkka. Hän ei kuullut, mitä isäntä hienokseen pakinoi, samalla
huomattavasti kiristäen omaa työtehoaan. -- Se on semmoista, kun ei
niitä panna pienestä työhön -- kyllä minun ainakin on tarvinnut heilua
siitä ruveten, kun-ma kynnyksen yli pääsin -- en minä ole leipääni
ilman hikeä saanut koskaan. Mutta kun ne isoon klootiin tuolla lailla
horjuttelevat, niin sitten ne ei jaksa edes syödä, saatikka työtä tehdä
-- Jos niillä on ruokaa vähän ja huonoa, niin ne kitisevät, jos niillä
on paljon ja hyvää, niin ne kitisevät myös -- ollaan yhteiskunnan
elätettävänä -- kyllä verokuiteissa tuntuu...

Iita kuuli jotain syömisestä ja alkoi puolestaan hän, että: -- Niin
kyllä se totta on, isäntä kulta, että parempi olis' rikkaan ruoka
jäämään kuin köyhän vatta repeemään -- eikä se sitä keittoa nyt niin
kovin paljon syönytkään --

-- Ei syönyt, tokaisi siihen toinen ämmä. Keskusteluun pyrki väkisinkin
hieno vivahdus tuota luokkahenkeä...

Tällöin oli Eino jo päässyt mökille ja ihmetteli hiukan sitä, että
ovet olivat auki ja lapset siis molemmat sisällä, keskellä päivää.
Eero istui mykkänä ja alakuloisena kyökissä, niinkuin olisi jotain
ikävöinyt; Aili kuului yhä nukkuvan. Olipa tämä ikävä lauantai. Jää
särpimetkin taas vähempään, kun täytyi toisen kesken aikojaan pois
tulla. Jos minä yrittäisin huomenna laivalla mennä mummun tykö -- mutta
mistä-mä saan sen rahan...

Ennenkuin Eino vielä oli ehtinyt lattiasijalleen oikaista, oli Eero
jo livahtanut ulos jättäen Ailin heräämisen hänen huollettavakseen.
Mikähän sen oli, kun se niin totinen oli ja täällä istuskeli. Olikoos
huvilan rouva sitä taas torunut.

Kun Aili sitten nyreänä heräsi ja kyseli: "Mittä Eelo on?" saatteli
Eino sen rantapenkerelle arvaten Eeron siellä jossakin olevan. Siellä
se olikin, mutta varsin kaukana ylhäällä joella päin joittenkin toisten
poikain kanssa. Eino koetti tuskastunein äänin huutaa sille, että olisi
tullut tyttöä ottamaan, mutta ei poika ollut kuulevinaan. Hän nosti
vihdoin Ailin aidan yli, käski mennä tuonne noin Eeron tykö päin ja
palasi sitten niin nopeasti kuin jaksoi takaisin sisälle makuulle. Aili
meni paapersi poikia kohden, lankesi ja itki kiukkuisesti, jolloin
Eeron oli lähdettävä sitä vastaan. Varsinkin kun huvilan isäntä myös
oli uhkaavan näköisenä ilmestynyt näköpiiriin.

Pitkällään ollessa vaimenivat Einon vaivat vähitellen. Hän pääsi unen
alkuun ja nukkui koko iltapuolen ja siitä edelleen yöunta. Silloin
tällöin hiukan havahtuen hän kumminkin sai hämärän aavistuksen
lauantai-illan pikku tapauksista. Työstä päästyä äiti käväisi kotona
ja lähti sitten takaisin Eeron ja Ailin kanssa saunaan -- hän, Eino,
ei jaksanut mennä. Sitten ne taas palasivat sieltä ja Eeron ja äidin
välillä oli solkkinaa, kun Eero tahtoi vielä mennä ongelle. Se menikin
vain. Sitten hän taas paljon myöhemmin ja pimeässä kuuli, kuinka Eero
kolusi kyökissä ja äiti torui sitä sängystään peiton alta. Se söi
siellä sen maitoleipien lopun, mitä ehtoollisesta oli jäänyt, eikä
aamulla taas ollut mitään. Eino ei ollut nähnytkään koko maitoleipiä.
Sitten kaikki vaikeni. Oli lopullisesti mennyt kemppaslaisiltakin,
Iitalta ja mukuloilta, tämäkin päivä.

-- Olipa huominen sunnuntai -- hoh-hoi.

       *       *       *       *       *

Ja suvinen sunnuntai on Kemppasellakin jyrkästi toisenlainen kuin
arkipäivät. Kenties se juuri noissa oloissa parhaiten saavuttaakin
tarkoituksensa.

Iita nousee, keittää kahvia ja jaarittelee siinä heräilevien lastensa
kanssa. Eino ja Aili heräävät ensin. Eino on parantunut; hiukan
heikolta tuntuu, mutta vaiva on poissa. Erinomaisen leppoisasti hän
juttelee äitinsä kanssa, joka puolestaan silloin tällöin sanoo häntä
lapsikullaksi. "Ei ole laivarahaa, lapsikulta; milläs sinne menet?"
-- kun Eino on puhunut mummun tykö menostaan. Eino on kumminkin
sitä mieltä, että kai sen jostakin saa... Aili pyrkii halailemaan
äitiänsä, lapsiraiska, näin sunnuntaiaamuna. "No onko se vauva nyt niin
hyvänäpidon kipee", pakisee äiti, ruma ja rypistynyt akka.

Eero vekkuli nukkuu vain. "Juoksi siellä taas Jutilan poikien kanssa
myöhäiseen -- missä asti mahtoivat käydäkään -- kello kävi kymmenettä,
kun tuli. -- Jopa herää -- ääh -- nouse ylös, että-mä saan siivota."

Eero herää ja huomattuaan ympärillään sunnuntain nauttii siitä, ettei
Oskari tänään ole ojaa kaivamassa. Sen tietää katsomattakin, mutta
kumminkin hän menee akkunan ääreen. -- Ei ole, multajonot lepäävät
siellä sunnuntaivalaistuksessa.

Eino auttaa Ailia pukemisessa, tutusti toruskellen ja välillä
hymyillen vaisua hymyä. Kaikki saavat kahvia. On sunnuntai, pyhäaamu.
Hetket luontuvat niin mukavasti siihen, että Iita pääsee veisaamaan
tavanmukaista sunnuntaiaamun virttänsä. Hän ei lyö sitä koskaan laimin;
se on niinkuin jonkinlainen sunnuntaionnen aamutaika... Värsy alkaa,
jatkuu ja päättyy, toinen alkaa, hiljaisena jonottavana sävelenä, joka
kumminkin kuuluu ulos kedolle. Lapset ovat menneet sinne. Äidin veisuu
vaikuttaa heidän mielialaansa, niin että he liikkuvat ja oleilevat
siivommin. Siellä näkyy myös huvilan isäntä lapsineen olevan niitten
pakeilla. Se on aina pieni tapaus ja sen vuoksi Iitakin kiiruhtaa
värsyänsä loppuun ehtiäkseen sen puheille.

Jos lauantai vielä oli täynnä kaikenlaista tukaluutta, niin on
sunnuntai sitä auliimpi. Herra saa siinä kuulla Einon kivun ja että se
menisi mielellään mummun tykö. Ennen pitkää on laivaraha Einon kourassa
ja Eino ääntää kumartaen: "Kiitoksia oikein hyvin paljon". -- "Mutta",
sanoo herra ja on salaperäisen näköinen, "milläs sinä sieltä takaisin
tulet?" -- "Kai minä jollakin lailla --" ja Eino arvaa jo asian ja
hymyilee hänkin. Hän saa myös paluumaksun herralta.

Ja ennenkuin Iita on saanut herraa tuskastuttavan mielistelynsä kunnon
alkuun, huudetaan jo mökin edestä: "Pukkilaska, tulkaa pian tänne."
Siellä on Jutilan palvelustyttö tuomassa emännän antimia, on lihaa ja
kaunis tuore juusto. Voiko olla ihanampaa päivää. Tuoja, nuori iloinen
tyttö, istuu ja puhelee asioitaan Iitan kanssa kahvia juoden; Iita on
nuorten palvelustyttöjen uskottu. Huvilan herra lapsinensa viipyy mökin
lasten seurassa...

-- Tule Eino syömään, jos sinä laivalle menet.

Tuntuu melkein siltä kuin Eino olisi eilisellä kivullansa ansainnut
tämän hyvyyden. Nyt se pääsee mummun tykö ja saisi olla siellä vaikka
viikon, mutta kun tulee kotiin ikävä melkein oitis...

Olisipa tuolla Eerollakin semmoinen luonto.

Mutta Eerolla on omat tietonsa. Eilen ehtoolla hän oli Jutilan poikien
kanssa Pajalahdessa ongella ja siellä puhuttiin yhtä ja toista. Oli
paperossejakin. Vieläkin tuntuu mielessä sauhun ja rohkeitten puheitten
suloinen hekuma. Kun Eino on mennyt ja äiti taas rupeaa veisaamaan,
silloin....

Se onnistuu hyvin. Äiti on vikitellyt Ailin sängylle kuuntelemaan
veisuuta, jonka onnelliseen väreilyyn tyttö pian nukahtaa. Eero menee
jo tiellä vinhaan kävellen ja välillä taakseen vilkaisten. Kun on
päässyt näkymättömiin, tietää hän samalla varmasti, että koko iltapäivä
on hänen. Röykönpohjassa on palokunnan huvit, pojat kertoivat. Se on
melkein liian kaukana, mutta kyllä sieltä kotiin osaa. Jutilan Kustaa
ainakin menee, jolleivät pojat pääsisikään.

Riihten tykönä vähdätään -- Kustaa, renkipoika on mukana. Isäntä on
pirtin sängyssä pitkällään sanomalehti kourassa, välillä sikeässä
unessa hoornaten, välillä taas lukien; ei se pyhäsin pidä väliä
missä lapset ja rengit juoksevat. Ja mitäs se Kustaalle voisikaan,
kuukausikaupalla olevalle miehelle. -- Ei -- ei Eero kanssa rupea ikänä
muuten kuin kuukausikaupalla, sen hän on päättänyt. Tai kyllä urakat
oikeastaan parhaita ovat, kun hyvin luonaa. -- Ajatusten päälle pikku
viheltely.

-- Mitäs parooni Pukkila tietää, kysyy Kustaa. Onko selkä kipeä?

Se on tavannut Oskarin! Varmaan Oskari menee kanssa palokunnan juhliin
ja on siellä juovuksissa -- uskaltaakohan sinne sittenkään mennä. Mutta
Kustaa vetää paperossin esiin ja sanoo:

-- No ota nyt tuosta sauhu tropikses'. Puhutaan keitä menee iltamiin.
Menee Kustaa ja ehkä Urho. -- Niin ja Olka, sanoo kuusivuotias Tauno.
-- Meneekö sekin? -- Menee kyllä, sanoo kymmenvuotias Urho. -- Vaikka
on paksuna, ihmettelee Kustaa.

-- Kukaas sen isä on? lausahtaa kuusivuotias vilpittömällä lapsen
äänellään.

-- En tiedä, ehkä sinä olet, sanoo Kustaa. Niin kuluu sunnuntain
päiväsydän riihen luona.

Kun tulee päivällisaika mennään taloon, Kustaa ja omat pojat varmasti,
Eero arkaillen. Saa -- saa Eerokin syömistä; emäntä käskee hänet
pöytään sitten kun toiset ovat päässeet ja kyselee siinä hyvänlaisella
äänellä, mitä kotona tänään oli suurukseksi. Eero vastailee melkein
äitinsä nuotilla, että oli sitä lihaa ja juustoa, kun te lähetitte.
Sitten hän kiittää hyvin nöyrästi ja kiiruhtaa pihalle toisten joukkoon.

Pukkilan Iita ei vielä sillä hetkellä osannut lähteä Eeron perässä
häntä kotiin palauttamaan. Iita nautiskeli myös sunnuntailevostaan;
mökissä oli täysi hiljaisuus nyt, kun Aili oli nukahtanut
tavanmukaiseen päiväuneensa, Eino oli mummulanmatkallaan ja Eero
luultavasti Jutilassa. Iitaa rupesi itseäänkin raukaisemaan, ja
niin hän huomaamattaan oikeni Ailin viereen. Kuinka kauan lienee
nukkunutkaan, kun taas muuan piika saapui sunnuntaikyläilylleen ja
herätti hänet.

Eikä hän tullut oudoksuneeksi Eeron poissaoloa vielä sittenkään.
Piialla oli ollut omasta puolestaan jotain salaista pikku tuotavaa;
sen lumoissa juotiin kahvia ja kaikki asiat olivat hyvin. Vasta piian
lähdettyä Iita huomasi kaivata Eeroa.

Hän lähti Jutilaan -- siellä ei poikaa ollut. Eikä kukaan tiennytkään
Eerosta, ennen kuin pikku Tauno osasi sanoa, että se meni Röykönpohjaan
Kustaan ja Olkan kanssa. Olisi Urhokin mennyt, mutta isä sai sen kiinni
ja palautti. -- Ja Kustaa sanoi minua Olkan isäksi, lisäsi Tauno vielä
päästyään kerran kanteluvireeseen -- ja lohdutukseksi itselleen,
sillä isäntä oli myös hänet palauttanut takaisin varsin vahvoista
iltamiinmenon aikeista.

Ankara suukopu vallitsi Jutilan kyökissä; Kustaa ja varsinkin Olka --
nykyisen tilansa johdosta -- saivat kuulla kunniansa. Ankarasti uhaten
Eeroa selkäsaunalla Iita palasi mökillensä.

Mutta kun Jutilan isäntä ja emäntä siinä raukean tyytyväisinä
nautiskelivat iltapuolis-kahviaan, päättelivät he keskenään, "etteivät
ne sillä lailla mene, jos ne joskuskin selkäänsä saisivat." Ja siitä
edelleen sen tapaisista ihmisistä samansuuntaisia keskusteluja, joissa
ei erimielisyyttä ilmennyt.



KÄVÄISY


Minä, Mielikuvitus, lähden tarkastelemaan julkisia ja salaisia
maailmoita ja niiden asioita. Minulle julkisuuden ja salaisuuden
raja-aidat ovat vähäpätöiset, tuskin huomattavat, koska olen nähnyt
salaisuuden sumun tihkuvan aina julkisuuden pintaan asti. Nuorempi
veljeni Tieto epäröi, vaikka se on ottanut kaikki vähänkin mainittavat
askeleensa minun ja Vaiston taluttamana; olemme suorastaan kiskoneet
sitä perässämme. Ja vaikka se on todennut salaisuuden siellä missä
minäkin ja kiltisti omaksunut, _uskonut_, paljon sellaista, mitä se ei
ole ikinä aistinut.

En lähdekään kauas. Tyydyn rajoittumaan Maahan, tuohon avaruuden
palleroon, jonka senkään alku ja loppu eivät mahdu aikaan, niin
tärkeäksi kuin se on tekeytynytkin Maan pinnalla. Totean ensiksi
täkäläisen olon valtavimmat tekijät, valon ja lämmön, jotka --
kuvaavaa kylläkin -- saapuvat nekin tänne ulkoa päin. Sitten totean
niiden ulkonaiset aikaansaannokset, joiden lopputuloksena on elämäksi
nimitetty ilmiö, joka taas on tunnettu muun muassa siitä, etteivät
eläjät itse ole sen kokonaisolemuksesta selvillä. Elävät vain kovasti...

Ihminen on täällä ylin eläjä, vaikkakaan ei tiettävästi vanhin. Hän
on todennäköisesti ainoa eläjä, joka on tehnyt elämästä arvoituksen
asettamalla siihen nähden kysymykset: mitä? mistä? mihin? miten? miksi?
Kolme ensimmäistä kysymystä on jokseenkin yhtä avoimina kuin sinä
päivänä, jona ne asetettiin. Neljänteen on olemassa jonkinlaista varman
vastauksen tapaista ja viidenteen on vastauksia vallan suhdaton määrä,
mutta on niillä kaikilla se yhteinen vika, että ne aiheuttavat uuden:
miksi?

Ei silti, että ihmispoloiset olisivat vielä likimainkaan selvillä edes
siitäkään, miten. En edes minä, häikäilemätön Mielikuvitus. Lävitseni
soinnahtaa erinomaisen kevyesti tuo tuttu läksy, jonka minä ja Vaisto
olemme ensin aavistaneet ja Tieto sitten todennut: että Maa on ensin
ollut sulassa ja kuumassa tilassa, sitten jäähtynyt, sitten on elämä
alkanut -- ensin kovin vähäpätöisin muodoin, joista se sitten on
vuosimiljoonien kuluessa hiljalleen kehittynyt, taantunut ja kehittynyt
nykyiselleen. Minä tunnen raivokasta sääliä tuota Toivakan Miinaa ja
arkkipiispa Petterssonia kohtaan sen vuoksi, että heille luullakseni
ei kelpaa edes tämä vähäinen saalis. Myöntäisivät pois vain tuon
lausejakson -- heille jäisi joka tapauksessa pitempi korsi. Tuossa
lauselmassa kun on se paha ajatusviiva: elämä on alkanut -- kai-mar,
mutta mistä ja miten? Heidän oma valmis vastauksensa jää yhtä hyväksi
kuin minun ja toisten avuttomat arvelut.

Silmä näkee ja korva kuulee ja molemmat johtelevat minua ja Tietoa
satoihin seikkoihin lähellä ja kauempana. Sitten on aivan lähellä
asioita, joihin mikään aisti ei koskaan ole päässyt perehtymään, mutta
joihin Tieto uskoo. Ne ovat minun maitani...

       *       *       *       *       *

On elokuun loppupuoli, lämmin kuutamoinen yö. Alkuaan on ollut
sunnuntai-ilta, mutta nyt tämä jo on pikemminkin maanantaiaamua. Kuun
valkoinen valo on ovelan äänetöntä; se ei ole kuollutta, kaukana siitä.
Eikä ole hyvä mennä antautumaan sen runollisuudelle, kun se tuolla
kalvealla valollaan kirkastaa kuhilasrivien vakaat perspektiivit.
Kuhilasriveihin sisältyy hikeä ja sakeita sutkauksia...

Hanuri laulaa etäämpänä mutkikkaan liveriästä säveltä, jonka joistakin
jaksoista ei tahdo koskaan tulla loppua. Siellä on tanssit; tuo on
jo sellaista aamuyön polkkaa, luulee melkein kuulevansa, kuinka
koskettimien lahvit intohimoisesti naputtavat reikiensä päällä.
Tunnelma on vahva, mutta ikäänkuin hiukan salakavala. Mitähän
aikaa tämä onkaan? Suuret sodat on juuri äsken sodittu. -- E-hei
niinkään, aikoja sitten -- on kahdeksan vuotta siitä kun alettiin. --
Hanttuli-tinttii-pilivili-pumppuu, visertää hanuri -- ei nyt ollakaan
rukiinleikkuussa. Kuhilaat ovat yksin kuutamossa.

-- Älkää ny' jumalauta minuaka' jättäkö.

Se kuului jo taivasalta. Hanurin lurina vaikeni äsken. Himmeistä
ruuduista kajostava valo on ikäänkuin toimessaan. Se laskee lapsiaan
menemään pitkin tietä joka taholle, hiljaa edeten tai ohi loikkien,
äänettöminä tai meluten. Humina jatkuu, valo pysyy. Vanha kämäleuka
akka sen vasta sammuttaa sitten kun tanssiväki jo on matkojen päässä.
Se on akan asia...

Minunpa on hauska olla. Tämä on nyt sitä maailmaa ja elämää, joista ei
selkoa saada. Ei puutu minulta mentäviä tälläkään pienellä lakeudella.
Intohimoisesti, häikäilemättä minä sinkoilen jokaiseen paikkaan,
mihin pari on poikennut. Runollisuus on tämmöistä tähän aikaan. Kuu
paisteineen on niinkuin vielä tuore, hävyttömän ekspressionistinen
maalaus, joka ei aiokaan kuivua. Nyt ei vallitse ajattomuus, niinkuin
minun entisissä kuutamoissani. Tämä on aikaa, vaikkei se näin aamuyöstä
paljoa piittaa, millaista...

Kyllä minä tätäkin osaan. Lihaa ja verta meni salavihkaa seitsemään
paikkaan, kaksi elävää solukistoa kuhunkin. Kohta tunti sitten. -- Ähä
pojat -- paista kuu, kyllä tunnen juonesi. Tämä on Suomen maata tämä,
paista pois vain.

En suinkaan _minä_ häikäile. Olen vanhanaikainen, mutta tiedän
sittenkin tieni. Vedän kynnelläni näkymättömän viivan almanakkaan tämän
yön kohdalle ja hulahdan sitten omille teilleni, välttyen näkemästä
naisen nuhraantunutta puseroa ja miehen hiestyneitä kaulusvehkeitä.
Kuutamo jääköön tänne paistamaan. Minä luon itse itselleni valon
siellä, missä kuljen, samoin kuin laajennan mitat tarvitsemaani kokoon.

Kuljen pitkät matkat lämpöisessä solukistossa ja näen mitä erilaisimpia
soluja ja niiden luomia kudoksia. Astun lopulta sisälle soluun, joka on
siinä yksin ja ainoana laadultaan. Valaisen sen kirkkaasti voidakseni
paremmin ihailla tätä maailman avaruuden pienoiskuvaa. Tämä on niinkuin
suuri pallomainen sali joka on täynnä erinomaisia aartehistoja. Kas
seinävaippaa -- sen monista huokosista tuikuttaa sisälle ulkopuolisen
solumaailman ulokkeita, jotka tuovat tänne ravintoa. Itse tämä heleä
solulima on jo täynnä niiden tuomaa, lukemattomiksi hienoiksi jyväsiksi
kokoontunutta.

Etenen etenemistäni. Tuossa nyt on _tuma_, solun keskeinen olemus. Se
ei kyllä ole tämän solusalin keskellä, se on itsetietoisesti asettunut
hiukan syrjään, niinkuin Aurinko Maan radassa. Mutta se, tuo pieni
rakkula, _tuma_, jyväsineen, kätkee itseensä tiivistä salaisuutta
enemmän kuin minäkään voin edes aavistaa. Siitä lähtee katkeamaton
elämänjakso taakse päin aina tuon tietymättömän alkusynnyn päiviin.
Kuluneiden vuosimiljoonien aikana tuo elämä, joka tuossa solutumassa
nyt jännittyy, ei vielä milloinkaan ole kuollut. Se on aina ollut noin
lämmin ja tuore, kaikkina aikoina, vallitsipa sota tai rutto, nälkä tai
muu vaiva. Tässä pyöreässä solusalissa on ihana olla Mielikuvituksen,
tämän näköaloissa on jotakin samanlaista, kuin lapsena kuvittelin
olevan taivaassa, jonne pienen sisaren sielu joutui kuoltuaan. Täällä
ei ole taloja eikä tehtaita eikä niiden omistajia, täällä on vain
elämänihmettä.

Mutta nyt näyttää siltä, että olen joutunut aivan erikoisen
juhlatapauksen todistajaksi.

Koko tuma alkaa siirtyä solupallon seinämää kohden. Nyt se on jo
pallon laidassa -- ja samalla on tuman ympäriltä hävinnyt sen oma
hento seinämä. Huomaamattani on muodostunut pitkiä komeita lankoja,
jotka lähtevät tumasta niinkuin ilmapallosta korin kannatusrihmat,
keskittyen yhteen kohtaan solun sisällä. Samallainen rihmasto lähtee
tuman vastakkaiselta puolelta keskittyen solun pintaan, niin että tuma
jää ikäänkuin sukkulan keskukseksi. Tuman sisällä havaitsin äsken
epämääräisiä rihmasykkyröitä. Nyt ne ovat muodostuneet täsmällisiksi
sauvoiksi ja asettuneet tuon tumasukkulan keskukseen pyöreään riviin
niinkuin piirin tanssijat. Nyt jokainen niistä halkeaa keskeltä kahtia,
ikäänkuin nuo rihmasäteiköt kiskoisivat niitä kumpikin päähänsä päin.
Ilmeisesti on tämä solu nyt jakautumassa. Toiset puoliskot vaeltavat
uuteen soluun, toiset jäävät tänne, ja niin on kumpikin saanut tälle
olennolle pyhitetyn määränsä noita sauvasia.

Mutta -- tuo uusi solu jäikin vain pieneksi rakkulaksi vanhan solun
pinnalle eikä näy kiiruhtavan edelleen jakautumaan. Ei, ei tässä
ole tavallinen jakautuminen kysymyksessä. Näyttää siltä kuin tämä
suuri komea solu vain vihoissaan olisi työntänyt pois itsestään nuo
tumasauvojen puoliskot... Eikä se tyydy edes siihen. Se jakaa tänne
jääneet tumasauvojen puoliskot tasan kahteen joukkoon ja lähettää
niistä toisen joukon samaa tietä, ulos seinästä.

Suuri järkytys on tapahtunut tässä solussa. Tumasauvojen pyhitetty
lukumäärä, joka kaikilla tämän olennon soluilla ikuisesti polvesta
polveen on sama ja pysyvä, se on nyt tässä vähentynyt puoleen määrään.
Mitä on tapahtuva? Koko solu tuntuu irtautuneen paikoiltaan, se varisee
jonnekin toisten solukudosten välitse. Tuleeko tuho tälle komealle
solulle?

Vielä ei siitä tiedä. Solu pysähtyy. Mitä tämä on?

Sen ympärillä kiehuu ja kuhisee suunnaton määrä ennen tuntematonta
pienikokoista väkeä, irtonaisia soluja nähtävästi nekin, mutta kaikin
puolin ihmeellisiä. Ne liikkuvat, voimakkaasti ja intohimoisesti sinne
tänne! Se on uutta tälle solulle, joka ei ole koskaan omakohtaista
liikuntoa kokenut. Se on uutta, mutta se on ihanaa. Kas niiden päätä
-- se on ilmetty tuma ja se onkin tuma -- sen takana keskiosa ja
lopuksi kiihkeästi liikkuva häntä. Miljoonia niitä siinä on niinkuin
suurvalta-armeijassa ja kaikki pyrkivät kiihkeästi tätä suurta pyöreätä
solua kohden, joka vain on ja odottaa...

Nyt! Yhden pää pääsi sisään, siinä on jo keskiosakin, häntä on
hävinnyt. Suunnaton jännitys täyttää solun. Kiireesti tiet tukkoon. Ei
muita, ei muita. Siinä se nyt on; uusi ihana, tiedottomasti odotettu
tulokas on solun alkulimassa, varmassa turvassa, eikä toisia enää pääse
häiriötä tuottamaan. -- Tuma, tuma siinä on sen päässä, ja tumassa
sama puoli-määrä tumasauvoja, mikä äsken jäi tämänkin solun tumaan.
Tulokkaan ohessa on siinä pieni apulainen, hieno jyvänen, joka heti
alkaa järjestellä tulokkaan ja tämän kotona olevan emäntätuman välisiä
asioita. Nämä kiiruhtavat salin keskelle tapaamaan toisiaan, ovat
ennen pitkää yhtäläiset, ennen pitkää yksi tuma, jossa nyt on se määrä
tumasauvoja, joka tälle olennolle pyhitetysti kuuluu. Kaksi puolimäärää
tekee yhteensä koko määrän. Sikiäminen on tapahtunut. Ihmisyyden
taistelu jatkuu, uusi yksilö on olemassa. Siihen sisältyy kasvavaa
riemua ja odottavaa murhetta: se mitä näin on tapahtunut, ei voi palata
muuten kuin kuoleman kautta.

Yksilön kehitys alkaa, lyhyt kiihkeä kertaus koko siitä kehityksen
tiestä, jota myöten alkusynnystä miljoonien aikojen kuluessa on
ihmiseen päästy. Kaikilla niillä kehitysasteilla on käytävä tämänkin
äskensiinneen. Kauan ei olla yksisoluisena. Sama jakautuminen, minkä
munasolu äsken ennen siitosta suoritti, toistuu taas, mutta tällä
kertaa solun keskellä, eikä toista puoliskoa enää hyljätä. Ei olekaan
mitään "toista" puoliskoa, ne ovat saman veroiset, sillä kumpaisessakin
on sama määrä tumasauvojen puoliskoja kummastakin emosolusta.

Etenen taas pois noilta mailta. Tulen sinne missä näkö ja kuulo minua
palvelevat. On jo valkea aamu siinä maailmassa, kuhilasrivit ovat
kalsean näköisiä, aurinko on kohta nouseva. Minä asetun yhden ihmisen
tajuun, katselen hänen silmillään, kuuntelen hänen korvillaan. Hän on
muuan yksilö siitä yöllisestä tanssijoukosta; tulee pitkin avonaista
vainiotietä taloon, joka on hänen palveluspaikkansa. Siinä hänet voi
nähdä ken tahansa, joka sattuu katselemaan, ja todeta hänen siivottoman
paluuaikansa.

Talon emäntä hänen tulonsa kaikkein julkeimmin näkee. Emäntä on
äskettäin herännyt, havainnut piian sängyn tyhjäksi, katsonut kelloa
ja sitten akkunasta ulos. Nähdessään tytön tulla laappivan pitkin
vainiotietä on hän kiireesti pukeutunut ja menee nyt mieltään osoittaen
navetalle juuri tytön editse. Ei ole suoraan katsovinaan, mutta näkee
kumminkin toisella silmällään, miltä ihminen näyttää semmoisen jälkeen.
Emännän mielikuvitus on siellä päin, missä minäkin äsken liikuin,
vaikkei se kykenekään minun matkojani kertailemaan. Se jää sangen
etäälle suurista keskuksista.

Piika on uhittelevalla tuulella, kun hän hetkistä myöhemmin tulee
navettaan, jossa pian tiukat maitosuihkut tahdikkaasti sihisevät
nisistä läkkiastioihin. Vaikea on päästä haukkumisen alkuun, vasta
toisilla lehmillä singahtelevat vuorosanat.

       *       *       *       *       *

-- No en minä sinun nurkissas' ainakaan ole loikonut. Kyllä sinä
minun puolestani Vihtoris' pitää saat, en minä tule ikänä niin miehen
puutteeseen --

-- No ei se sinun perääs' poraa. Tästä on pyhäinpäivään siksi lyhyt
aika -- ei kaikki saa niitä yhtä äkkiä kuin sinä viime kerralla.

Vihan vimmassakin on piian ja emännän siinä suoritettava entuudelta
tietyt tehtävänsä. Lypsyn loputtua he yhdessä nostavat maitoastian
kylmään vesipaljuun jäähtymään. Sitten piika lähtee saattamaan lehmiä
perävainiolle. Niitä on siellä aamusta ensin paimennettava, etteivät
pääse kasteiseen heinän orelvaan mahojaan paisuttamaan.

Siellä ladon seinustalla on piian mieli ainakin yksinään, olipahan
sitten kaunis tai ruma; toinen ei sitä siellä ole kiihoittamassa.
Suuret asiat tapahtuvat aivan lähellä -- jos tapahtuvat. Tyttö, lämmin
kaunis solukokoelma, ei tunne omia kätköjään, vaikka hänellä tunto
on; aavistuksissakin tuntuu siltä kuin asia tapahtuisi kautta koko
olemuksen. Hän ei ollut ensi kertaa viime yön tapaisella retkellä,
mutta sittenkin on tässä aamussa olevinaan jotain erikoista, jota ei
ole muulloin tuntenut. Mikä tämän kerran nyt näin juhlalliseksi tekee?
Emännän käytöskö? Ei se sitä ole. On niinkuin avartuisi kaikki. Kun
aavistus on keskittynyt täsmälliseksi epäilyksi, niin ei se olekaan
ruma eikä suututtava. Ei tule mieleenkään verrata epäiltyä tilaansa
moniin niihin tapauksiin, joita ämmät yksiin tullessaan pohtivat. Tulee
mieleen mies -- ja elämä on tästä eteenpäin paisuvinaan ja kohoovinaan.
Jos niin on -- jos tämä aamu sitä tietää -- niin sittenhän on myös niin
-- ja niin --

       *       *       *       *       *

Viikot kuluvat. Talossa ollaan selvillä siitä, ettei tämä piika
enää ole täällä eteenpäin toista vuotta. Ei sitä pidettäisikään. Se
juoksee nyt jo arkiöinäkin ja aamulla on aina rähinää emännän kanssa.
Marraskuun ensimäisenä päivänä se muuttaa, ei tiedetä minne. Sanoo
ensin ainakin menevänsä kotiinsa, syvälle korpimaihin. Lähtijän on
hiukan ikävä lehmiä, häntä itseään ei kenenkään.

       *       *       *       *       *

Siellä korpitöllin pakarissa hän sitten runtuviikkoöitään makailee,
joskus vaisusti odotellen sitä, jonka tietää tulemattomaksi. Äiti
on kysymättäkin saanut selvän tyttärensä asioista ja sanoo suoraan
ilman esipuheita, ettei tähän käy jääminen. Makailkoon nyt kumminkin
runtuviikon.

Ei ole siis kiirettä, nyt on levon aika. Ei ole enää epäilystäkään
-- varma tosi on. Tottumattomat aivot harkitsevat, veren käynti
kuiskuttaa. Veri kiertää vilkkaasti nuoressa ruumiissa; sillä on nyt
kuljettavanaan uusia ja varsin mutkikkaita teitä, joita ei pääse
näkemään kukaan eikä vielä arvaamaankaan muut kuin äiti. Kaksi
kuukautta...

Tässä lämpöisen pakarin sopessa on kumminkin viehkeätä unelmoida,
kuvitelmat ovat helppoja. Ulkonainen valaistus on himmeä, mutta
minä voin mieleni mukaan loihtia valon pimeyteenkin... Mitä onkaan
tapahtunut näinä yhdeksänä viikkona. Ei osaisi noista hiukan
vajavaisista ulko-oloista sitä arvata. Siinä paikassa, missä silloin
kerran oli juhlallinen pyöreä solusali tumineen, rihmoineen,
sauvoineen, ja missä tapahtui tuo suuri ja ihmeellinen soluyhtymä,
siinä on nyt kokonainen ihminen, toista sataa kertaa sen taannoisen
solun suuruinen. Siinä se on monien kalvojen ja siteitten sitomana,
lämmin verenkierto kohisee sen ympärillä ja siinä itsessä. Täällä ei
ole mitään vajavaista, ei osaa kuvitella tähän köyhyyttä tai rikkautta,
ei siveyttä eikä riettautta. Ihminen siinä vain istuu syvässä
hartaudessa niinkuin rukoilisi, pää käsiä kohden kumartuneena. Ja
verenkierto se käy käymistään...

Mahtavat perspektiivit aukenevat minulle tästä taakse päin ja
eteen päin. Nuo neljä raajaa, jotka vieläkin ovat jokseenkin saman
kokoiset ja näköiset, olivat joku viikko sitten pieniä vartalon
syrjäpullistumia. Tuo sydän, joka nyt värisee tämän salaisen olennon
sisällä, oli vielä äskettäin -- ja muutamia vuosimiljoonia sitten
-- tuossa kurkun kohdalla kahtena perättäisenä lokerona, niinkuin
se vieläkin kaloilla on. Sen kaukaisen tapauksen muistoksi, jolloin
elämä alkoi pyrkiä vesistä kuivalle, horjuen molempien välillä, kuten
sammakot tänä päivänä, sen muistoksi on tämäkin ihmisen alku jo tähän
ikäänsä käväissyt noilla voitetuilla asteilla: sydän oli välillä
kolmilokeroinenkin... Tuo sievä korva oli vielä kuukausi sitten yhtenä
niistä kidusrakojen uurteista, jotka miljoonaisten ajanjaksojen
takana johtivat tästä leukojen takaa nieluun. Toiset uurteet ovat
hävinneet, mutta tässä on väylä selvä nieluun asti. Se ei kuljeta
enää hengitysvettä; sen kautta on tuolla ulkona kerran määrä saapua
haltijansa tajuun paljon kaunista ja rumaa. Kas kuinka häntäkin on jo
käynyt lyhyeksi. Mutta karva ei ole vielä alullakaan.

       *       *       *       *       *

Se nuori nainen, joka lepäilee töllin pakarin sopessa, ei ajattele
näitä asioita. Hänen ajatuksiaan riepoittavat ulkona maailmassa
vallitsevat tilapäiset seikat ja tekijät. Hän aprikoi omaa
tulevaisuuttaan: piiaksi on taas päästävä, mieluimmin jonnekin
kauemmaksi. Nuorekas ajatus kieltäytyy ennakolta syventymästä niihin
vaivoihin, jotka voivat olla edessä: eiväthän ne vielä tule, tiesi
tulevatko ollenkaan. -- Kenties -- tai jos -- Ei-ei. -- Hän käännähti
äkisti vuoteellaan. -- Muuten vain on mukavampi siellä, missä ei kukaan
tiedä eikä tunne...

Semmoista on nyt tuon korpitöllin katon alla näkyvissä ja
näkymättömissä. Eräänä päivänä sitten sinne ajaa hevosella outo mies
ja saatuaan kirstun ja tytön rattailleen palaa samaa tietä. Uuteen
etäiseen palveluspaikkaan... Kuukaudet lähtevät vierimään.

       *       *       *       *       *

Pienehkössä talossa, jossa uutterasti yritetään ansaita rahaa etupäässä
karjanhoidolla, vallitsee kevään ihanimpina päivinä melkoinen jännitys.
Talossa on seitsemän nautaa ynnä pientä karjaa ja emännän apuna
ainoastaan tämä yksi viimeisillään oleva piika. Emännällä on neljä
lasta, vanhin tyttö kynttilänpäivästä seitsemännellä. Sen pitäisi
hoidella nuorinta puolivuotista sillaikaa kun emäntä on piian kanssa
navetta-askareilla. Ja mitäpä siinä isolle tytölle erinomaista onkaan:
liikuttaa tuutua, välillä kanniskella sylissään ja antaa pulloa.

Tuskallista on kumminkin sen piian kanssa, kun ei se ehtoopuolella
tahdo jaksaa juuri mitään; jalat ovat ajetuksissa niinkuin tukit ja
pyrkii kompastelemaan, vaikkei tiellä olisi olkea isompaa. Emäntä on
monesti sanonut, että erinomainen ihminen olet, kun et siihen taakkaasi
totukaan -- aina olet silmälläsi. Piika paarustaa hullunkurisen
hartaana, joskus taitaa itkeskellä kodan pesän edessä ja välistä
laulahtaa haikean sävelen. Ei ole helppoa talon asuminen, ei suuren
eikä pienen, ei piialle eikä emännälle. Kun on emäntä askareistaan
selinnyt, tulee yö, joka ei suo lepoa sekään. Pienin on parkunut jo
viikkokausia öisin; ei helpota rinnasta eikä mistään. Kaksi keskimäistä
kastelee vielä; pienessä kamarissa on läkähtymäisillään lämpöiseen
höyryyn. Hedelmätön kiukku poreilee yön hetkinä emännän unentahmeassa
tajussa. Joskus hän nakkaa puolivuotiaan parkujan luotansa melkein
liian rajusti; muistaa samassa, että vanhin tyttö sen jo kerran pudotti
-- ajatus seisahtaa silloin tylsästi ja silmä koettaa varastaa edes
pienen unen rippeen lapsen parkuessakin.

Vain nämä ihmiset voivat ymmärtää, mitä merkitsee keväinen karjan
laitumelle laskeminen.

Tässä on nyt kumminkin muuan jännittävä kysymys: pysyykö tuo tyttö
tuollansa siihen asti? Ajatus ei jaksa kuvitella loppuun sitä
mahdollisuutta, että tyttö ehkä joutuu pahnoihinsa ennen karjan ulos
pääsyä. Mikä emäntää sitten ollenkaan auttaa? Ei saa tähän mistään
ihmistä, joka johonkin pystyy, edes niinkään kuin tuo onneton. Kun ei
se edes tiedä ajastaan.

Niin emäntä ja piika ruokkivat lehmiä ja odottavat kesää.

On sitten vihdoinkin se aamu. Piika on vielä ehyenä, se juosta
relluttaa emännän kanssa tanhualla villiintynyttä karjaa hakaa kohden
opastaen. "Älä hyvä ihminen sillä lailla huhdo, kyllä nämä tästä
saadaan", varoittaa emäntä, mutta jo samassa: "Nyt toi Kyytö tappaa ton
Kailasen -- juokse pian!"

Piika jää paimeneksi, emäntä palaa kotiaskareihin. Hän ei osaa oikein
uskoa, että karja nyt todella on laitumella, ettei enää ole sonnan
luomista, rehun kantamista, sakan tekoa. On niinkuin ei vielä pitäisi
tästä nauttia. Yksi häiriö nyt kumminkin vielä on edessä, milloin hän
sitten tulleekin.

Edessähän se oli eikä kaukana ollutkaan. Sillä kun vanhin tyttö äsken
oli mennyt hakaan saattamaan paimenelle päivällistä, palasi hän sieltä
niin nopeasti, että emäntä jo ovissa ehätti kysymään, mikä oli. -- Se
vain, että siellä se voivottelee maassa, repii mätästä ja ähkii ja
kun minä kysyin, että mikä sun on, niin se sanoi, ettei mikään, ja
sitten se olikin hiljaa oikein kauan ja käski vihaisesti minun vain
mennä pois, mutta kun minä lähdin, niin se taas... "Jesus siunakkoon,
meinaako se sen tappaa", huusi emäntä, lykkäsi kauhan tytön käteen ja
lähti ulos. Siellä kuului huutavan isäntää taikka Taavea taikka ketä
hyvänsä. -- Menkää pian hakeen Karoliinaa, se on Koskisella hieromassa,
Olkan asiat ovat hullusti, minä menen sitä hakeen, se on haassa karjan
kanssa, tule sinne sitten, ei karjaakaan voi jättää, ne puskevat
toisensa kuoliaaksi, voi voi sentään...

Puolen tunnin kuluessa on voivottelu siirtynyt metsän mättäältä emännän
tunkkaiseen kamariin. Siellä on jo Karoliinakin, hän on jättänyt
Koskiskan hieromapuoliin ja rientänyt tänne. Siinä nyt on tytön
voivatus yhtäällä ja emännän ja Karoliinan kokenut viisaus toisaalla.
Koko muu maailma on äkkiä saanut uuden värin ja ilmeen. Pieniähän ne
sittenkin ovat karjan laskemiset tämän rinnalla. Tämäkö se päivä nyt
sitten oli?

       *       *       *       *       *

Tämä se nyt oli, jona tuosta piikatytöstä tuli äiti. Tuskien äkisti
lakattua hän huohottaa puolihorroksissa, näkee Karoliinan koppuraiset
kädet ja vahvat kynnet, joiden alla on vankat mustuaiset. Sakset
kitisevät. Ne ovat ne isot ja tylsät. Mutta kyllä Karoliina niillä
saa -- ja saakoon tai ei. Vai poika siellä on -- lapsi, semmoinen,
uusi ihminen, joka vaatii minulta -- noin se huutaa, ehkä se kuolee jo
tänään, kun se niin äkkiä tuli.

Äidin turtuneessa mielessä asuu lievä vastenmielisyys tuota olentoa
kohtaan, jonka hän äsken synnytti; hänen nykyhetkisessä tajussaan
käväisee ällöttävänä sen etäisen isän kuva, hän on nukkumaisillaan...
Kunnes uudet poltot alkavat.

       *       *       *       *       *

Ja siinä nyt on se solu, joka silloin kerran lähti jakautumaan ja
jota seitsemän kuukautta sitten viimeksi katselin. Se on nyt tuossa
ihmislapsena, taannoinen karvapeite on kadonnut, takaraajat ovat
jo muodostuneet sieviksi inhimillisiksi jalan käppyröiksi, joiden
pohjat kyllä vieläkin pyrkivät kääntymään sisään päin vastatusten ja
peukalovarpaalla on kaikki peukalosormen oireet. Se on nyt kumminkin
terve ja riski ihmispoika. Akat katselevat sitä kaikesta huolimatta
ihastellen. Jo seuraavana aamuna on äidinkin penseys sulanut, kun
on päässyt imettämisen alkuun. Hän jo haaveilee sen kunnollista
elättämistä... Kun tässä nyt ensin jotenkin saisi sille tarpeelliset
rääsyt.

Mutta miksei se oikein ime? Imihän se yöllä. Ja se on muutenkin niin
kummallisen näköinen. Emäntä, tulkaa katsomaan.

Emäntä sekoittaa vellipataa eikä voi siitä lähteä; puhelee vain sieltä,
että kai-mar se vähän kummallisen näköinen on sinun silmissäs, kun et
ennen ole katsellut.

Poikkee siihen Karoliinakin katsomaan poikaansa.

-- Ei se lapsi ole pitkäikäinen, sanoo Karoliina vakuuttavimmalla ämmän
äänellään. -- Toimittakaa nyt aikanansa sille kaste, lisää hän vielä
sillä äänellä, kuin odottaisi vastaväitteitä. Emäntäkin tulee siihen
ja niin alkaa tuo tuttu hiljainen vaakkuminen ja kotkotus siitä kuinka
hyvä on kun lapsi pääsee...

Karoliina tekee lähtöä poispäin -- ei hän pyri kastetta toimittamaan,
mutta ikävää kyllä on, kun syytön lapsi aikuisten hultittomuuden tähden
joutuu pimeyteen. -- Kastakaa Jumalan tähden, se kuolee nyt pian,
huutaa äiti.

Karoliina muuttuu vallan toiseksi ihmiseksi, kun hän ottaa virsikirjan
käteensä. Emäntä on todistajana. Vuoteesta katselevat äidin kosteat
silmät. Isää ei ole...

       *       *       *       *       *

-- Eihän sen nyt välttämättä tarvitse kuolla, vaikka se huonolta
näyttää, puhelee Karoliina sitten, kun toimitusta seurannut hiljaisuus
luontevasti voidaan lopettaa. Kun lapsi hetken vaiti oltuaan taas alkaa
heikosti vikistä, työntää Karoliina sen emännälle ja lähtee ulos.
Emäntä tietää sen aikeet, ei kysy eikä mene perässä, odottelee vain.

Kun sitten hetken päästä keittiön puolelta kuuluu jotain nahinaa,
kurkistaa emäntä varovasti oven raosta yhäti lasta hyssyttäen. Hän
näkee kuinka Karoliina veistää kynnyksestä lastun ja liottaa sitä
maidossa. -- Vai tuota se nyt tekee, ajattelee emäntä, joka tuntee
taian. Hän tietää myös, ettei toinen saisi päästä sitä näkemään ja sen
vuoksi hänellä on hiukan paha omatunto...

Sitä maitoa pienelle ihmiselle sitten yritettiin kaikin tavoin juottaa
ja saatiinkin sitä sen sisään joltinenkin määrä. Emäntä hääri mukana
myös, vaikka hyvin tiesi tämän turhaksi. Äiti ei puhunut mitään,
kosteine silmineen hän vain oli olemistaan.

       *       *       *       *       *

Iltayöstä lapsi sitten kuoli. Itku ja hengitys lakkasivat. Tuo nyt jo
miljoonia soluja käsittävä kokoomus oli siinä pienenä, puhtaana ja
viattomana ruumiina. Joissakin soluissa vielä viipyi jotain elämän
tapaista taistellen sinne levinneen turman kanssa, kunnes se niistäkin
sammui. Suuri, kaunis ja iloinen tarmomäärä, joka tuossa aineessa
muutamien kuukausien aikana oli aukonut suuripiirteisiä näköaloja
vuosimiljoonien taakse, se nyt häipyi pois. Minne häipyi?



OMISTANI JA OMILLENI


Minä, joka joskus maailmassa suvi-illan hämyssä maatamenon aikoina
seisoskelin Myllyniityn pensaikossa ja suurin silmin ja herein
korvin imin tajuuni olemisen ihmettä orjantappurain liekehtivistä
kukinnoista ja kolujen kohinasta, kunnes äiti minua kaivaten kutsui
-- minä olen nyt, kuudennellaneljättä ikävuodellani, neljän lapsen
isä. Saara, Esko, Helmi ja Paula, te nyt jo olette olemassa, ja minä
tahtoisin puristaa esiin sanontakykyni korkeimman tehon tulkitakseni
tuon tosiasian valtavuutta. Kun tätä ajattelen, huomaan selvimmin,
kuinka luonnotonta on kuvitella vaihtoehtoja oleville seikoille. Että
teitä ei olisi olemassa, sellainen kuvitelma tuntuu yhtäläiseltä kuin
kuvitelma kaikkeuden äärettömyydestä: lopputuloksena on kaikkeuden
olemattomuus. Teidän suhteenne en voi kuvitella mitään toisin kuin on;
en voi kuvitella teitä toisen naisen synnyttämiksi kuin äitinne, en
toiseksi luontoanne, en muotoanne. Kuinka monta teitä vielä lienee,
jotka tervehditte minua mystillisistä oloistanne, joita en aistimin voi
havaita -- en tiedä, mutta sen tiedän, ettei hurjinkaan pederastinen
mielikuva, joka pujahtaa tajuntaani, ellota minua siinä määrin kuin
sellainen ajatuksen häive, ettette te saisi tulla tänne meidän toisten
luo...

Mitä viehättävin kirjallinen tehtävä olisi teidän pienten sievien
elämäkertojenne esittäminen semmoisina kuin minä ne tähän asti olen
elänyt. Tuskin missään on niin viljalti kultaa kuonan seassa kuin
näissä asioissa; niiden runollisuus on niin väkevää juuri siitä syystä,
että se niin väkevästi piirtyy runottomuuden taustaa vastaan. Kuinka te
olette siinneet, kasvaneet, syntyneet, itkeneet, hymyilleet ja edelleen
kasvaneet, kas siinä aartehistoja. Kunpa taipuisi sana niiden kauneutta
ja totuutta tulkitsemaan. Mutta sanat ovat vain kivettyneitä kohtia
sanottavan yhtenäisessä kudoksessa; niiden välille jää tyhjää, jota
sanojen ovelinkaan asettelu ei kykene täyttämään.

Alhaison suhde tuohon kultaan on jokseenkin sama kuin sian
suhde hopeaan. En tahdo väittää, ettette minussa koskaan näkisi
alhaisopiirteitä, mutta kun te minua joskus arvostelette, niin
muistakaa, että minä en ainakaan puolusta alhaisonäkökohtia
luonnollisina ja asiaan kuuluvina. Tästä alhaisokäsitteestäni
annan edempänä muutamia viitteitä. Jokainen kirjoittaminen omille
jälkeläisilleen on isälle melko arkaluontoista, ellei tahdo imellellä
turhanaikaisia. Minun on mahdoton kuvitella, että minun isäni olisi
osoittanut minun luettavakseni mitään sellaista, kuin minä tässä teille
tarjoan. Mutta minulla on vahva aie kehittää välini teidän kanssanne
hiukan toisenlaiseksi; emmeköhän yhdessä saane aikaan, että meillä on
huumori siinä, missä moniaalla muulla on isällinen arvokkuus. Siihen
luottaen siis...

Sinä, Saara, olet esikoinen ja sinun alkuhistoriaasi sisältyy kyllä
seikkoja, jotka mainiosti kuvastelevat ikivanhaa käsitystä esikoisuuden
erikoisuudesta. Meillä on ollut tapana puoli piloilla sanoa, että
jokaista lasta kohden pitää tulla yksi romaani ja että kunkin lapsen
pitää elää romaanillaan. Sinä olet tosiaan kasvanut rinnan "Elämän ja
auringon" kanssa, jonka juonella tosin ei ole mitään yhteistä noiden
aikojen kanssa, mutta sävyllä ja tunnelmilla kylläkin. Ne ajatukset,
jotka sinua ensi kasvussasi ovat ympäröineet, ovat varmaan isäsi ja
äitisi kauneimpia sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Äitisi oli
syksyllä 1915 eronnut palveluspaikastaan ja jäänyt kotimökkiinsä
Hirvelään, jossa minä kävin häntä katsomassa. Me pidimme itseämme
avioparina ja koimme avioelämän rajut ja ihanat alkumyrskyt kesällä
1916. Sinua jo kantaessaan äitisi, joka silloin oli nuori ja kaunis,
kävi heinäaikana talossa tekemässä Taatan apupäiviä ja odotti minua
ehtoolla ruskettuneena ja onnellisena kotinsa pihamaan vaiheilla, kun
minä pitkin mutkittelevaa kujaa, akkojen katsellessa akkunoistaan,
lähestyin tuota harmaata asumusta. Jos tulin myöhemmin, kun maalla
ja taivaalla jo oli yön värit, kiersin pakarin päitse sen matalan
kamarinikkunan luo, joka näkyy Usko Nyströmin taulussa. Kun himmeä
iltayö joskus huhtikuussa oli oikein tehokas, en malttanut heti
naputtaa ruutuun, vaan jäin siinä nukkuvan asumuksen takaseinustalla
hetkeksi tuijottamaan itseeni. Jossain pirtin peräseinällä kävi
harvakseen seinäkello, sen verkkainen astunta kuului hirttä pitkin
siihen korvaani. Omituinen harras vieraus täytti sieluni, jossa sillä
hetkellä oman tietoisuuteni ohella oli ainoastaan unelmanomainen kuva
tuosta nuoresta tytöstä, jonka nukkuva pää oli tuossa aivan lähelläni
seinän sisäpuolella... Sitten naputin hiljaa, vaalea haamu näyttäytyi
verhojen raosta ja minä kiersin takaisin tuvan etupuolelle. Onnellisin
ja puhtain mielin minä astuin tuohon pieneen kammioon.

Tuo muistelma kuuluu kyllä teille kaikillekin...

Kun Saara syntyi, olimme jo aikoja sitten vihityt ja asuimme
Heinijärvellä Hillun vanhassa pykningissä, joka vasta viime talvena
hävitettiin. Siellä pienessä vanhanaikaisessa kamarissa sinä synnyit
samoilla hetkillä, joilla keisari Nikolai eräässä rautatievaunussa
puolihumalassa allekirjoitti kruunusta luopumisensa, teki sen
lyijykynällä sähkösanomakaavakkeen takapuolelle ikäänkuin siten
tehostaakseen, että tapaus sinänsä omissa rajoissaan oli varsin
vähäpätöinen, että suurempiakin tapahtui samaan aikaan... Kun sinä
puoli seitsemän aikaan tulit maailmaan, vaihdoin minä yhden aikaan
yöllä sinun ensimäisen kapalosi ja asetin sinut ensi kerran äitisi
rinnalle. Ne olivat juhlallisia päiviä ja öitä, kun me sitten
kolmestaan elelimme.

Sen kesän me asuimme siinä kamarissa mitä ihanteellisimmissa oloissa
noin sadan markan kuukausituloilla. Sinut punnittiin säännöllisesti
ja pidettiin kirjaa kehityksestäsi: ensimäisten jokellustesi
sanamuoto on kyllä paperilla jossakin. Kävin joskus järvellä kalassa
ja äitisi tuli sinä sylissä rannalle minua odottelemaan. Ei ollut
meillä kolmella hätää, vaikka maailma poreili ja lopulta alkoi
kiehua meidän ympärillämme. Pahimman syysravan aikana muutimme
sieltä tänne Vanajankylään Ala-Vakerille, jossa elimme kapinan ajan
varsin onnellisesti. Jännitys muuttui mielissämme omituiseksi hiukan
hentomieliseksi huumeeksi, joka joskus kohosi korkeammalle. Sinä
sylissä minä vietin päiviäni ja säilytin visusti takkini povitaskussa
pientä leikkikalua, joka sinun kädestäsi oli kerran sinne pudonnut.
Kammoksuin punaisia siihen asti, kunnes he olivat minut pidättäneet ja
olin saanut heitä puhutella. Sen jälkeen en heitä enää osannut pelätä.
Se päivä, jona rintama liukui ylitsemme, oli taas kaamean juhlallinen,
kun meidän oli määrä lähteä pakosalle. Sinä istuit jo kilttinä ja
ääntä päästämättä kelkassa, johon ympärillesi oli varattu sinun pieniä
vaatteitasi ja rakkaimmat leikkikalusi. Siinä oltiin ja odoteltiin,
mutta lopultakaan ei lähdetty, sillä ensimäiset valkoiset nähtiin jo
tiellä. Kuva on kumminkin pysyvästi jäänyt mieleeni: tuskin vuoden
vanha lapsi kääreissään kelkassa lähdössä pakoon ihmiskunnan suurinta
onnettomuutta, typeryyttä. Ensimäiset tunnit rintaman vaihdon jälkeen
olivat joka tapauksessa varsin juhlallisia, kunnes korviimme saapuivat
ensimäiset tiedot murhista, joita toiset olivat tehneet lähtiessään,
toiset saapuessaan. Historiallinen huume sai toisen ja todellisemman
sisällön, joka yhä selveni, kun minut sitten vuorostaan toinen puoli
pidätti, arvattavasti siitä syystä, että olin aikaisemmin joittenkin
isänmaanrakastajain iltaseuroissa käyttänyt liian suoraa suuta sekä
heidän isistään että heidän maistaan. Kun siltä kirkonkylänmatkalta
palasin, sain erinomaisen elävästi kokea, kuinka soma paikka
uroksellekin voi olla oma pesä pentuineen.

Sittenhän siitä jotenkuten selvittiin. Sinä opit samana suvena
kävelemään ja puhumaan, koko sinun kehityksesi oli niinkuin
päivänpaiste pahasta unesta heränneelle. Heinäkuusta alkaen minulla
oli paras työteho, mitä minulla on koskaan ollut; siitä joulukuuhun
kirjoitin "Hurskaan kurjuuden" ja kymmenkunta novellia. Lamppu paloi,
sinä nukuit äitisi vieressä siinä lähelläni, kun minä kirjoitin. Yön
hetkinä näin selvästi ja kirkkaasti koko tuon jylhän tapaussarjan,
äsken eletyt olivat minulle etäisimmän entisyyden veroisia, istuin
kolmeen ja neljään tunnustellen sisällölle sanallista muotoa. Hiukan
nukuttuani olin tavattoman virkeä ja onnellinen. Niiltä vahvoilta
ajoilta on alkuisin Eskon elämä...

Seuraava muistettavampi tapaus Saaran elämässä on se kun sairastit
keuhkokuumeen. Muuan ystäväni on sanonut, että jaloin stimulus on
vaaran läheisyys. Kun sinulla kivussasi eräänä iltana puoli kuuden
aikaan oli taitekohta, olin minä tosiaan kuin humalassa. Äitisi
ansio on, että ratkaisevalla hetkellä sait sen hoidon, minkä silloin
tarvitsit. Hän tarkkasi hengitystäsi ja sydäntäsi ja antoi lääkkeet
ihailtavan täsmällisesti, vaikka silmäkulmat olivatkin kosteat. Minä en
kyennyt mihinkään, olin vain ja tuijotin hiljaiseen kamppailuusi.

Siitä alkaen sinusta on kehittynyt kookas ja kelvollinen tyttö.
Luonteessasi näkyy olevan taipumusta jonkinlaiseen ylväyteen:
tutuinkaan vieras ei saa sinuun kajota, etpä erikoisesti halua meidän
toistenkaan hyväilyjä. Saat olemukseesi itkun häiveitä monessa
sellaisessa tapauksessa, jossa toinen lapsi nauraisi remakasti.
Sinusta voi tulla omien teittesi kulkija, mikä ei ole paha asia,
kunhan et päästä itseäsi näivettymään muotopuoleksi: ettei erinomaisen
tärkeä itsekunnioitus tuo mukanaan toisten halveksimista, mikä vamma
alhaisoylväyksissä on niin tavallista.

       *       *       *       *       *

Tässä yksinäisyydessäkin tunnen kasvojeni menevän makeaan hymyyn,
kun pitäisi ruveta kuvailemaan sinua, poika. Sinuun tuskin liittyy
muita kuin lystikkäitä muistoja nelivuotisen taipaleesi ajoilta. Jo
sinun maailmaan tulostasi oli aika touhut. Asuimme silloin vielä
Ala-Vakerilla ahtaissa oloissa, minkä vuoksi päätettiin mennä hakemaan
sinua kaupungista. Aikalaskuissa tehtiin perinpohjainen erehdys ja
niin sai äitisi oljennella siellä ikävissään kolmatta viikkoa. Sitten
me pelkäsimme kauheasti, että sinut siellä tehtaassa vaihdetaan ja
kiertelimme pitkin kaupunkia etsimässä sinulle yksityistä syntymäsijaa.
Sitä ei kumminkaan löytynyt ja niin heittäydyimme herran haltuun.
Odoteltiin yhä vain ja tulithan sinä viimein. Kaikki tuskatkin
unohtuivat äidiltäsi, kun hän vahti ja paimensi, ettei sinua vain
vaihdettu. Vasta kun olit saanut kaulaasi hopealapun n:o 19, eikä muita
tulokkaita ollut, rauhoittui äitisi. Niin että kai sinä nyt sitten
meidän poikamme lienet.

Sinun imemisaikanasi alettiin tätä meidän nykyistä taloamme rakentaa.
Muistan sinut erikoisesti tupaantuliaisten yhteydessä, jotka eivät
olleet niin varsin iloiset. Päivä oli lauantai joulukuun 4. vuonna 20.
Olin päivemmällä lähtenyt kirkolle rahan hankintaan, mikä rakennustyön
lopulla alkoi tuottaa yhä suurempia vaikeuksia. Viivyin iltahämyyn
asti. Sillaikaa oli äitinne suorittanut muuton ja oli juuri sinua
noutamassa, kun minä saavuin uutistaloon. Työmiehet olivat lähteneet
ilman tiliä, kun minä viivyin hiukan yli kello 6:n. Muuan miehistä,
jonka asunto oli varsin lähellä, oli lähteissään huutanut ja melunnut
ja vihdoin vääntänyt pääoven lukkoon ja pistänyt avaimen taskuunsa
"siksi kunnes rahat tulevat". Kyökin oven oli sentään jättänyt
avoimeksi, niin ettei meidän tarvinnut taivasalla olla. Minä lähdin
tapaamaan poliisia voidakseni hänellä lähettää miehelle tilin ja
saadakseni avaimeni. Sillä matkalla te tulitte minua vastaan, äitisi
sinua sylissään kantaen. Piditte keskenänne hyvin eloisaa uhoa, kuulin
sen teidän tietämättänne etäältä ja se huvitti minua niin paljon,
että harmini lauhtui. Olin ensi innoissani päättänyt saattaa miehen
lailliseen rangaistukseen teostaan, mutta siihen se lientyi. Ehkäpä
tulee parempi onni taloon, vaikka ensi yön nukummekin timpermannin
takavarikossa.

Sinä olet ainakin nyt pienenä oikea poikalapsen perikuva. Niinkuin
hyväntuulinen täysikuu on naamasi, kun aamulla varhain heräät ja kapuat
viereeni. Olet rakenteeltasi vahvin kaikista, et ole vielä koskaan
ollut kunnolla sairaana. Suhtaudut meihin ja muihin lähimmäisiisi
reippaasti ja avoimesti, olet suuri viikari, mutta harvoin ilkeä.
Ilmaiset myötätuntosi ja kiintymyksesi lujasti ja arkailematta; et
häpeä niitä, vaikka toiset laskevat leikkiä.

Minun kuvitelmillani teidän tulevaisuudestanne on tietysti korkeintaan
runollinen arvonsa ja ovat ne ymmärrettävästi varsin tyypillisiä
isänunelmia. Kumminkin minusta nyt tuntuu, että jos sinä saat kasvaa
ja elää vaurioitta, niin on sinulla melkoiset luontaiset edellytykset
jalostaa sitä, mikä minussa vielä on alkeellista, viedä kauaksi
eteenpäin sitä taistelun kohtaa, joka meille kuuluu. Kun toivon,
että säilyttäisit ruumiisi ja henkesi siinä kunnossa, missä ne nyt
ovat, niin älä myrskyiälläsikään tämän lauseen johdosta nimitä minua
pyhäkoulunopettajaksi. Minä olen kyllä ajatellut tämän asian hiukkaista
pitemmälle kuin joku imelä täti ja perusteluni löydät etäämmältä tästä
kirjoituksesta.

Sinä Helmi -- joka itse nimität itseäsi Hempuksi -- olet ensimäisenä
syntynyt tässä talossa, jossa toivoakseni sen seisonta-aikana tulee
paljon hyviä ihmisiä syntymään -- niin että sinulla on niinkuin
aloittajan vastuu. Se tapahtui kaksi päivää Juhani Ahon kuoleman
jälkeen ja vähältä piti, ettei se tapahtunut samana päivänä, elokuun
kahdeksantena. Sinä päivänä minä näet olin kaupungissa ja saatuani
kadulla käteeni tuon järkyttävän sanoman soitin kotiin ja käskin laskea
lipun puolitankoon. Mutta silloin sattui, että äitisi juuri oli astunut
laiturilta laivaan ja oli jo auttamattomasti matkalla kirkolle, kun
huomasi lipun surullisen asennon. Mitä on tapahtunut? Pelkoa, tuskaa ja
levottomuutta, kunnes hän perille päästyään sai kuulla uutisen, joka
sekään ei häntä tietenkään ilahuttanut. Onnellisesti hän kumminkin
matkaltaan selkisi ja seuraavana iltana aloitit sinä enteesi ja sitä
seuraavana aamuna pääsi lippu jälleen kohoamaan. Sinä olit maailmassa,
vankka tyttölapsi, yläkerran tienpuoleisessa kamarissa.

Omaksi hauskuudeksesi voit kuulla pari sanaa ristiäisistäsi, jotka
olivat aito taiteilijamaiset. Onnellisena isänä olin taas kaupungissa
eräiden toverien seurassa, joiden nimet voit tämän luettuasi katsoa
asianomaisesta paikasta. Kun yhdellä heistä oli automobiili, tarjosi
hän seurueelle pienen huvimatkan, jos vain joku voisi sanoa, minne
mentäisiin. Minä ilmoitin, että minulla on kotona nimetön tytär,
mennään ja kastetaan se pois, arvoisa seurue kummeina. -- Ja
minä tiedän maailman hauskimman papin, lisäsi tuleva esikummisi,
odottakaas, minä soitan sille. Minä puolestani tiesin, että kotona ei
yhtäkkiä voitu ottaa vastaan tätä iloista autokuormaa: ei ollut, mitä
nautittaisiin eikä edes mistä nautittaisiin. Käden käänteessä olivat
asiat niin järjestetyt, että minä saatoin ilmoittaa kotiin: "Me olemme
siellä tunnin päästä ja panemme toimeen ristiäiset pyytämättä talosta
muuta kuin lapsen ja vettä". Niin kävikin, eikä meillä ole ainoissakaan
ristiäisissä ollut niin hienoa eikä emäntä päässyt niin vähin vaivoin
kuin niissä.

Olit vakahisena tavattoman siivo, nukuit pitkiä unia, melkeinpä
luonnottoman pitkiä. Mutta kun itkit, itkit rajusti ja puolen vuoden
ikäisenä ensi kerran itkit niin, että pakahduit tajuttomaksi. Se
uudistui sitten silloin tällöin, ikävä varjo lankesi vilkkaimman
kehityksesi kuukausille. Sinua tuli pakostakin varjeltua ja
hemmoiteltua, ettet olisi päässyt äkisti suuttumaan. Viimeiset kaksi
kohtausta sattuivat tänä vuonna toukokuussa. Kun sitten kesäkuussa
teimme hauskan matkan Toijalaan tapaamaan "Ulppoa", niinkuin sinä
professorin nimen äänsit, ei kohtauksia enää ole tullut. Mutta tuon
ilkeän taipumuksen jäljet tuntuvat sinussa ainakin nyt vielä selvästi:
olet ikäänkuin liian vilkas ja sielukas ja pelkään hiukan, että sinulta
elämässäsi tulee puuttumaan se jähmettymisen kyky, joka joskus voi olla
tarpeellinen. Sinun nimikkoromaanisi on "Hiltu ja Ragnar"... Mutta
kun näin saat tietää asian johdon, voit itsenäiseksi tultuasi ehkä
osaavammin siihen suhtautua.

       *       *       *       *       *

Sinä Paula olet tätä kirjoittaessasi vielä sillä asteella, että sinua
olisi helpompi kuvata siveltimellä kuin sanalla. Sinun romaanillasi,
joka vielä on keskeneräinen, tulee olemaan hiukan pahaenteinen nimi.
Niinhän oli Eskonkin -- ehkäpä enne toteuttaa vastakohtansa... Olet
ainakin nyt ilahuttavan voimakas ja kaunis rintalapsi. Istuen vaunuusi
muurattuna sinä leveällä hymylläsi hallitset koko pirttiä. Kun isommat
sinulle teiskaroivat, hekotat sinä äänekkäästi, huitaiset kädelläsi
ja ärjäiset iloisen ankarasti jonkun sanan omalla kielelläsi. Sinä
synnyit tänä vuonna toukokuun neljäntenä yläkerran järvenpuoleisessa
kamarissa ja on elämäsi sen jälkeen ollut niin säännöllistä, että voit
sen vaiheet yhtä hyvin lukea jostakin lastenhoidon käsikirjasta. Ainoa
erikoistapaus on se, että olit mukana tuolla Toijalan matkalla, jolloin
sinut esikummiesi läsnä ollessa kastettiin Tampereella Emmauksen
hotellissa.

       *       *       *       *       *

Teille on ehkä hauskaa kuulla hiukan niistä perheen elämäntavoista,
jotka teitä koskevat -- ja tehän tässä toistaiseksi olette pyrkineet
melkein pääasioita olemaan. Kun me äitinne kanssa lähdemme jonnekin,
koskee viimeinen varoitus teitä, samoin palatessa ensimäinen
tiedustelu. Vähävaraisia ollen olemme todellakin tottuneet pitämään
teitä kallisarvoisimpana omaisuutenamme, ihan aineellisessakin
mielessä. Ja teillä on moneen muuhun lapseen nähden se elämänetu, että
teidän tuloanne on hyvillä mielin odotettu, sitten kun siitä kerran on
saatu asianomainen "ilmoitus". Ihmisen ajatushan on villein kaikista
hänen elintoiminnoistaan ja tekee usein varovaisimmallekin haltijalleen
kauhistuttavia kepposia. Mutta ei mikään ajatus ole meidän talosta
niin ehdottomasti pois suljettu kuin se, että tunnustettaisiin lasten
lukuisuudellaan turmelevan vanhempiensa elämän.

Aivan pieninä teitä yleensä on hoidettu sääntöjen mukaan ja olette te
kukoistuksellanne loistavasti todistaneet oikeiksi annetut ohjeet.
Henkisten toimintojen vähitellen herätessä on teidän käsittelynne
tullut vapaammaksi, kenties liiankin vapaaksi. Kun äitinne on vielä
nuori ja iloinen, on hän ollut teille melkein kuin vanhempi sisar.
Iltasin hän nukuttaa teidät syliinsä keinutuolissa istuen ja laulaen;
milloin minulle sopii, teen itsekin saman ja tunnen siitä suurta
virkistystä. Jos hermovoimani on uupunut, tunnen terveen ja raikkaan
lapsen hyväilystä voimieni selvästi lisääntyvän.

Te olette siis lapsiani ja minä rakastan teitä niinkuin rakastan
kaikkia lapsia. Tavallisen säteilylain mukaan rakastan teitä
enimmän, koska olette lähimpänä minua. Pahimmat kauhunkuvat, mitä
mielikuvitukseni loihtii, koskevat teitä. Kun katselen teidän hehkeätä
ihoanne, nuoria jäseniänne, elpyvää älyänne ja ajattelen, että tuo
kaikki _voisi_ joutua multaan mädäntymään, kiehahtaa sisälläni
tuska. Jotakin hempeätä lohtua tuo se ajatus, että tuolla iällä
päättynyt elämä joka tapauksessa on ollut puhdas ja kaunis ja kenties
rikaskin -- ajattelen Maeterlinckin "Tietäjiä". Mutta sittenkin on
tuo lohtu riittämätön. Ja kaikkein pahin kauhunkuva on se, että te
ja jälkeläisenne eläisitte elämänne luonnolliseen myöhäiseen loppuun
asti, kenties koko ihmiskunnan elämän loppuun asti, tuottamatta,
saavuttamatta sitä, mitä odotan ja toivon teidän itsenne odottavan.

Sillä rakkauteni teihin on laadultaan kieltämättä itsekästä, voisinpa
melkein sanoa, että se on oman mukavuudenhaluni reaktio. Se _voi_ olla
myös itsepetosta eräillä visseillä edellytyksillä, joita en kumminkaan
toistaiseksi voi pitää todennäköisinä.

Tämän kysymyksen selvittelyyn on lähdettävä kaikkien kysymysten
kysymyksestä: mikä on ihmiselämän tarkoitus? Vastaisin tuohon
kysymykseen toistaiseksi: ihmiselämän tarkoitus on saada selville tuo
tarkoitus. Minua ei tyydytä vanha viisas vastaus, että elämän tarkoitus
ja samalla sen paras palkka on elämä itse. On hyvin mahdollista,
että se siihen lopulta kiertyy, mutta kierteen kestäessä kaipaan
minä jotakin kireämpää. Kaipaan niin sanoakseni jotain väliaikaista
tarkoitusta ja pysyn siis siinä mitä äsken sanoin. Uskon, että
ihmiskunnan parhaat, enemmän tai vähemmän tietoisina, tekevät työtä ja
rakastavat lapsiaan -- ja lapsia -- juuri tuosta samasta alkusyystä.

Yksilöllisyys loppuun asti ajateltuna johtaa välttämättömästi
lohduttomaan pessimismiin. Inhimillisen yhteisyyden tunne voi
keskeneräiseksi jäävälle yksilön elämälle antaa jonkinlaista
loppulohtua. Minkä vuoksi minä teen työtä? Kahdesta syystä: ensiksi
pysyäkseni hengissä ja toiseksi kootakseni ylijäämää. Minkä vuoksi
haluan tuota ylijäämää? En suinkaan minkään selittämättömän vietin
tyydyttämiseksi, vaan varatakseni itselleni, teille jälkeläisilleni,
koko ihmiskunnalle tilaisuutta elämän tarkoituksen selvittämiseen.
Että jäisi aikaa edes todeta tuon kauhean kysymyksen olemassaolo,
saavuttaa jonkinlainen, vaikka alkeellinenkin suhde siihen. Työ,
ahkeruus, säästäväisyys välittömine tuloksineen, ne ovat välineitä,
niiden harrastaminen niiden itsensä vuoksi on ajatuksena mahdoton.
Minua tympäisee, kun kuulen ylisteltävän yksilöitä tai kansoja sen
perusteella, mitä he ovat saaneet kassoihinsa kootuksi mainitsematta
samalla, millaisia kassoja ja rakenteita he ovat luoneet, tai edes
osoittaneet haluavansa luoda tuon pääasian eteen. Elleivät nuo kaksi
seikkaa ole toisiinsa luontevassa suhteessa, ovat nuo säästäväiset
ahertajat hyvin kunnioitettavia juhtia, jotka eivät voi vaatia
itselleen muuta kunniaa kuin mikä hyville välineille kuuluu ja joka
kunnia tyystin häviää, jos he osoittautuvat kykenemättömiksi välineitä
hoitamaan. Mammona ja tuli ovat toistensa läheisiä, molemmat hyviä
renkejä mutta huonoja isäntiä. Ei ole suuren arvoinen se Mammonan
kerääjä, yksilö tai kansa, joka sitten päästää sen isännöimään. Ja kun
Mammona kerran on päässyt isännäksi, sieppaa se tavallisesti tulen
apurikseen.

Minä siis rakastan lapsiani ja teen työtä teidän hyväksenne auttaakseni
teitä ratkaisemaan tuota raskasta kysymystä, joka omalta kohdaltani
todennäköisesti jää avoimeksi. Ajatellessani kuolemaa on minulla
jonkinlainen lohduttava illusiooni, että te yhdessä, monissa miehin
ja paremmin varattuina saavutatte suuremman elämänkirkkauden kuin
minä, ja että se voi jollakin lailla taannehtia minullekin. Tässä
suhteessa te olette minun toivoni. Niinkuin varakas alhaiso-isä näkee
lastensa ojittavan sen suon, josta hän on itse ehtinyt raivata vain
pienen liepeen, tai lisäävän hänen teollisuuslaitostensa tuotantoa
ja markkina-alueita kilpailijain kustannuksella satumaisiin määriin
ja niihin mielikuviin onnellisena nukkuu -- mikäli aivan viimeinen
nukahtaminen nyt sittenkään koskaan niin tapahtuu -- niin on minulla
kiihoittavana mielikuvana, että teistä kehittyy -- yhä korkeampaa
ylimystöä.

Ylimys tunnetaan ajatus- ja katsantotavoistaan _eikä mistään muusta_.
Korkea asema, varallisuus, sukuperä, tiedot, vieläpä monet teot,
joiden ylistystä joukot laulavat, ne ovat useimmin harhaan johtavia
tunnuksia. On joukottain alhaisoa noiden hyvyyksien omistajina. Suhde
ihmiskunnan elämään kaikkinensa, sen päämäärään ja välineihin, siinä on
ratkaiseva tunnus. Ylimys pyrkii näkemään kokonaisuutta, alhaisoihminen
ahertaa osien maailmoissa. Ylimys pyrkii päämäärään, alhaiso tyytyy
saavutettuaan välineitä. Ylimys näkee lopulta elämän paikan ja ajan
käsitteitten rajoittamana tietoisuutena, jonka salaisuuden perille
hän tahtoo päästä tai ainakin omalta kohdaltaan lähettää edelleen
taipumattoman halun, tekee työtä, kerää kaikkinaista pääomaa, rakastaa
ja kasvattaa lapsiaan sitä varten ja on sen seikan toten kiinteässä
suhteessa ihmiskuntaan ja sen suurimpaan kysymykseen.

Tuon katsantokannan valossa on siis noiden tuhatsäisten suhteiden
ylimyslapsella kehityttävä. En voi enkä tahdokaan täsmällisesti
määritellä, millaisiksi teillä nuo suhteet kerran muodostuvat,
kunhan vain lähtökohtananne on se, mitä edellä esittelin. Kun siis
tässä käyn antamaan teille muutamia viitteitä ja ohjauksia noista
asioista, niin ei niiden teille tarvitse viime kädessä merkitä muuta
kuin isänne ajatuksia hänen ehdittyään neljännen ikäkymmenensä
jälkipuoliskolle. Teillä -- ja kenties minulla itsellänikin myöhemmin,
-- voi olla toiset sekä metoodit että tulokset. Tervehdin jälkeläisiäni
kolmannessa ja neljännessätoista polvessa ja toivon heidän silloisten
miljoonaomaisuuksiensa keskeltä suhtautuvan leppeällä huumorilla
edesmenneen vaarinsa saavutuksiin.

       *       *       *       *       *

Suhde kaikkeuteen, pelkkään olevaiseen, sivuuttaen sen muodot --
se on vaikein ja pulmallisin, koska ihminen ei voi tämän suhteen
vastapuolta tajuta samaan tapaan kuin hän tajuaa noita sen muotoja,
siis paikassa ja ajassa. Avaruus ei ole sama kuin kaikkeuden tila. Jos
lähtee viimeksi mainittua paikan ja ajan aseilla tavoittamaan, joutuu
samanlaiseen tulokseen kuin jos lähtisi metrillä punnitsemaan. Otan
pallon keskipisteen ja kuvittelen pallon sen ympärillä suurenevan.
Pintapuolinen ajatus sanoo, että kunhan yhä suurennan palloa, niin
tavoitan kai lopulta kaikkeuden koko tilan. Jokaisen mahdollisen
pallon, olkoonpa kuinka suuri hyvänsä, voi ihminen kuvitella
tajuavansa, mutta se ei ole lopullinen. Huomaamme kumminkin, että
suurenevan pallon pinta yhä enemmän ja enemmän lähestyy tasapintaa
saavuttamatta sitä koskaan. Voimme hyvällä omallatunnolla sanoa, että
sillä hetkellä kuin pallon pinta on tullut tasapinnaksi, käsittää
pallon tilavuus myös kaikkeuden tilan.

Tarkastaaksemme tuon tasapintapallon ominaisuuksia ajattelemme alusta
alkaen pallon napojen kautta asetetuksi sivuujatasot. Nämä sivuujatasot
siis lopulta yhtyvät yhdeksi tasapinnaksi nekin. Mutta tämä voi
tapahtua vain siten, että ne molemmat kulkevat pallon keskipisteen
kautta. Tuo "mahdottoman" suuri pallo on siis yhtä suuri kuin sen
oma keskipiste eli vailla kaikkea tilavuutta. Tulemme siis samaan
tulokseen, jos suurensimme tai pienensimme mielivaltaista palloa
rajattomiin; "rajattomuuden raja" on tilattomuus.

Paikan kaksoissisaren, ajan, suhteen on asia sama. Matka tuon
äärettömän pallon halki mielivaltaisella nopeudella kestää "kaiken
ajan". Mutta matka on pisteestä siihen itseensä; ollaan siis perillä
ennenkuin on lähdettykään. Iankaikkisuus ei ole aikaa. On selvää, ettei
tuo usein mainittu piste voi olla "missään".

Ainoa saavutus näistä tuumailuista on se, että voimme totuttaa
ajatuksemme jonkinlaiseen "pallonmuotoisuuteen", joka minusta on
verrattomasti komeampaa kuin se "suunta"-ajattelu, johon pintapuolinen
arkielämä niin helposti johtaa.

Meidän on siis toistaiseksi ylimyksinäkin kiltisti pysyttävä ajan ja
paikan koordinaateissa ja käytännöllisesti määriteltävä elämä, että se
on ajan ja paikan käsitteitten rajoittamaa tietoisuutta. Mutta aika
ja paikka eivät ole kitsaita, meillä on rajoittamaton lupa tavoitella
"tasapintapalloa" ja ylpein unelmamme olkoon, että kun lopullinen loppu
kerran tulee, me jo istumme valmiina sitä odottamassa. Tietoisuutemme
on silloin jo murtanut rajansa ja jää vapaana olemaan siihen tilaan,
missä ei ole paikkaa eikä aikaa. Ja meidän tietoisuutemme välityksellä
koko meistä alenevan jonon tietoisuus. Tulkitkaamme tuo pallojuttu
-- keskipisteestä suurentumisen kautta takaisin keskipisteeseen --
sanomalla, että palaamme Jumalaan, josta olemme lähteneet. Darwin
ja Spengler eivät voi eivätkä kai ole tahtoneetkaan tehdä tyhjäksi
tätä unelmaa. Sillä joskin ihmiskunta on ruokamullan kaltainen, jonka
työntämät kasvit, kulttuurit, armotta kuolevat ymppäytymättä toisiin,
muuten kuin ruokamullan välityksellä, niin ruokamultapa jää eikä
kesantonakaan menetä oleellisia voimiaan, vaan lisää niitä.

       *       *       *       *       *

Nuo katselmukset, jos harjoitamme niitä voimaperäisesti, voivat
tietämättämme vaikuttaa vapauttavasti myöskin ajallisten ja
paikallisten suhteittemme kehitykseen. Jos annamme ajatustemme silloin
tällöin käydä tuota kautta, niin on meillä suuremmat mahdollisuudet
välttää naivia narrimaisuutta ja huomata, milloin olemme sille tielle
eksyneet.

Naivisuus -- siinä on muuten yksi sekavimpia niistä käsitteistä, joita
ihmisaivoitus on tarpeikseen tekaissut. Mitä ymmärretään naivisuudella?
Sen kai pitäisi olla kriitillisyyden vastakohta. Kriitillisyys on taas
järjen paljastamien tosiasioitten pelkäämätöntä huomioon ottamista
asioita arvosteltaessa. Lukemattomat viisaat pitävät naivina ihmistä,
joka ei saa päähänsä Maan pallonmuotoisuutta ja "irtonaisuutta", mutta
samat viisaat lankeavat auttamattomaan naivisuuteen kysymyksissä,
joissa aistimet ja luontainen logiikka ovat verrattomasti helpommin
sovellettavissa. Jos asetan jonkun peruskysymyksen, joka läheisesti
koskettaa isänmaata, mammonaa tai muuta pyhää asiaa, niin voin yhden
promillin tarkkuudella sanoa suurten kansanjoukkojen, viisaimmista
tyhmimpiin, vakavan ja kriitillisen mielipiteen tuosta kysymyksestä
nähtyäni heidän papinkirjansa tai verokuittinsa. Voinpa vielä lisätä,
että noita yhden promillin erehdystapauksia juuri pidetään naiveina
henkilöinä. Kun kaksi kristittyä valtakuntaa on sodassa keskenään,
rukoilevat molempien papit palavan hartaasti samalta Jumalalta apua
aseilleen ja pauhaavat otsansa hiessä saadakseen kukin seurakuntansa
samaan hurmioon. Ellei tämä ole naivisuutta narriuteen asti, niin
sitten ei sitä ole mikään. Mutta menkääpäs sanomaan sitä asianomaisten
maitten arkkipiispoille tai kirkollisministereille.

Jos teitä siis joskus sanotaan naiveiksi, niin älkää siitä pahentuko,
tarkastakaa vain, mitä laatua teidän naivisuutenne on. Oikea
varsinainen naivisuus, jommoiseen ylempänä viittasin, on alhaison
tyypillisimpiä tunnusmerkkejä. Se mitä alhaiso sanoo naiviksi,
merkitsee useimmiten korkeampaa kriitillisyyttä eikä ole häpeäksi
edustajalleen. Jos te joskus eksytte kyynillisyyteen, niin voitte
sanoa: "Minä mukaudun nyt tähän asiaan papinkirjani ja verokuittini
mukaisesti, mutta älkää vaivautuko tätä kantaani aatteellisesti
vahvistamaan, sillä minä tiedän vallan hyvin ajavani humpuukia." Ja
nykypäivän äärimmäisiin pintailmiöihin ajatteleva ihminen tuskin
voikaan suhtautua muuten kuin kyynillisesti.

Näin olen joutunut koskettamaan niitä suhteita, joita teillä tulee
olemaan lähimäisiinne, kansalaisiinne ja koko ihmiskuntaan. Ne ovat
käytännöllisesti erinomaisen tärkeitä kysymyksiä eikä niitä voi
sivuuttaa kukaan, joka joutuu aktiivisesti elämään tässä maailmassa.

Lähtökohdaksi noita suhteita arvosteltaessa on minusta otettava
se seikka, että koko ihmiskunnalla syvemmälti katsoen on yhteinen
kohtalo. Me seisomme kaikki, keitä lienemmekin, viime kädessä sen
jättiläiskysymyksen edessä, johon äsken viittasin. Meillä on, niin
sanoakseni, yhteinen hätä. Tästä johtuu aivan luonnollisesti, että
meidän on kunnioitettava jokaisen ihmisen ponnistuksia, kun hän omalta
kohdaltaan kamppailee tuon yhteisen hädän kanssa. Meidän on kaikkien
ikäänkuin seisottava kasvot samanne päin; jos siinä joku rupeaa
kääntymään sivulle ja häiritsemään toisia, niin tuottaa hän tosin
suurimman häiriön itselleen, mutta myöskin hätätovereilleen. Tähän
seikkaan perustuu vapauden aate, jossa niinkuin kaikessa muussakin
on eroitettava päämäärä ja välineet. Päämääränä on ihmiskunnan
lopullinen vapauttaminen siitä taakasta, jonka elämäntarkoituksen
jättiläiskysymys kaikessa laajuudessaan muodostaa. Välineenä on
yksilövapaus, jonka ollakseen oikeutettu on sovelluttava päämäärään.
Vapaus ilman määrittelyä on sarja äänteitä, niinkuin lapsen jokellus,
ei muuta. Meidän velvollisuutemme siis on -- meille on edullista
-- suojella jokaisen yksilön vapautta tässä mielessä. Sallittakoon
alhaisoparan nuokkua ja katsella jalkoihinsa, ellei se jaksa katsoa
taivaalle, mutta älköön sallittako sen häiritä kokonaisuuden pääasiaa.
Olkoon ihmiskunnan yhteinen tietoisuus asemastaan siksi voimakas,
että se omalla painollaan kykenee taltuttamaan häiritsijät, antamaan
heille riittävän, niin sanoakseni kielteisen avun. Kristus meni tässä
vapaudensuosiossaan niin pitkälle, että hän kokonaan kielsi kaiken
pahan vastustamisen, ei siis pitänyt luvallisena muuta kuin myönteisen
avun antamisen kamppailevalle lähimäiselle. Kenties hän oli oikeassa
tässä niinkuin paljossa muussakin -- jos alhaiso tahtoo sanoa totuuden,
niin ei mikään ole sen mielestä naivimpaa kuin Kristuksen oppi. Itse
hän ei kumminkaan aina malttanut tätä oppiaan käytännössä noudattaa
(keinottelijain väkivaltainen karkoitus temppelistä), jotenka meillä
hänen pienemmillä veljillään lienee lupa antaa myös kielteistä apua
toisillemme.

Toistaiseksi täällä kumminkin häiritsijät häiritsevät toisiaan,
mistään kokonaisuuden suojelevasta voimasta ei näy merkkiäkään.
Surkeimpana todistuksena siitä on nykykansojen onneton isänmaajuttu.
Isänmaa ja isänmaanrakkaus -- mitä sisältävät nuo sanat tavallisen
alhaisokäytännön mukaan? Jotakin pyhää, oikeastaan kai kaikkein
pyhintä. Jos jokin asia varmasti tiedetään isänmaan asiaksi, niin
on tuo asia silloin myös kaikkien inhimillisten ja jumalallisten,
ajallisten ja iankaikkisten säädösten ulkopuolella. Ei voida tehdä
rikosta isänmaan puolesta. Isänmaan puolesta tehtyjä tekoja ei ole
lupa arvostella, isänmaata on ainoastaan rakastettava. Jos joku
historiallinen alhaisoseikkajlija on sotkenut isänmaan sotaan, ei
isänmaan rakastajalla ole muuta tehtävää kuin tarjota henkensä
käytettäväksi eikä papilla muuta kuin Kristuksen nimessä julistaa
vastapuoli vihollisikseen ja rukoilla Jumalalta heidän pikaista
tuhoaan. (Toisaalta kuuluu asiaan, varsinkin voittajille, ihailla
vihollisten mieskohtaista urhoollisuutta ja sotilaallista kuntoa.)
Dreyfus-jutussa -- joka on historian luoma hyvin keskitetty näytös
näistä asioista -- lausui Paul Déroulède, "Isänmaanystäväin
liiton" isä ja sielu: "Olkoon Dreyfus syyllinen tai syytön,
Ranska ei ole syyllinen", tulkiten siten noiden kaikkien aikojen
kansallis-isänmaallisimpien kenraalien mielialaa heidän tehdessään
toinen toistaan mustempia rikoksia isänmaan hyväksi olematta silti
tavallisessa mielessä mitään rikollisia henkilöitä. Samassa jutussa
Henry, joka pelkän isänmaallisen urhoollisuuden vuoksi oli kohonnut
sotamiehestä everstiksi, kivahti tuomioistuimelle: "Älkää intoilko,
ennen kaikkea on armeijan kunnia."

Tuonlaatuista isänmaallisuutta tavataan runsaasti kaikkien kansojen
keskuudessa. Se on se isänmaallisuus, joka pitää itsestään suurinta
ääntä, ja voidaan sanoa, ettei yhtään sotaa käydä ilman sitä.

Sodan käyminen on aina ja kaikissa tapauksissa saastainen ilmiö; ylevä
ja kaunis sota on jo käsitteenäkin paradoksi, puhumattakaan siitä,
ettei historia tunne semmoista kummitusta. Jos jonkun kansakunnan
valtaa pitävä alhaiso on onnistunut saattamaan joukot haluamaansa
raivotilaan, niin että ne hyökkäävät toisen kansakunnan kimppuun --
tällainen yksinkertainen perustapaus lienee tosin tuntematon -- niin
on silloin jokaisen miehen velvollisuus puolustaa kotimaatansa, eikä
ylimystön sovi siinä olla huonompia kuin raivosairautta poteva alhaiso.
Mutta tuo velvollisuus on tiettävästi vastenmielisimpiä, mitä kunnian
miehelle voidaan asettaa, eikä ole ihmisellä kurjempaa kuolemaa kuin
kaatua sodassa, jonka alhaiset vehkeilijät ovat aikaansaaneet. Ihminen
kuolee silloin narrien narrina, toisen asteen narrina.

Sota on valtavin todistus siitä tilasta, missä ihmiskunta
tosiasiallisesti vielä on. Senvuoksi on jokainen sota kävijöilleen
ja ihmiskunnalle häpeäksi. Sodan "tuloksista" iloitseminen perustuu
perverseihin joukkovaistoihin, on oleellisesti samaa kuin muinaisten
kansojen uhrijuhlariemut. Sodan tulos on aina kielteinen, sotien
väliajoilla ihmiskunta lähestyy päämääräänsä sen minkä lähestyy. Sodan
tunnelmassa on jotakin sumentavaa, ihminen ei voi astua tulilinjaan
ennenkuin hän on tehnyt hiljaisen henkisen vararikon. Jos tieteen
tehtävänä on järjestellä luonnon lakeja niin, että ihmiskunnan
pyrkimys päämääräänsä huojentuu, niin voidaan lyhyen harkinnan jälkeen
sanoa, ettei tiede Maailmansotaan mennessä ole saanut aikaan mitään
merkittävää; ainakaan se ei ole saavuttanut mitään asemaa ihmiskunnan
tietoisuudessa, niin kauan kuin kaikenlaiset keisarit ja kauppahuoneet
alhaisokätyreineen voivat järjestää sellaisia Molok-juhlia, kuin tänä
päivänä jatkuva Maailmansota seurauksineen.

Te kuulette sanottavan, että taistelu on oleellista ihmiskunnan
niinkuin kaiken muunkin luonnon elämälle. Voidaanpa vedota tieteeseen,
niinkuin on vedottu kehitysoppiin kaikenlaista inhimillistä alhaisuutta
puolustettaessa, kehitysoppiin, joka on lohdullisimpia sanomia mitä
tiede on meille julistanut. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että
olen saanut nauttia pätevää opetusta kehitysopissa, se on koko
maailman- ja elämänkatsomukseni pohjana ja perustuksena, enkä oikein
käsitäkään, kuinka ihminen voisi mitään käytännöllisesti arvokkaampaa
katsomusta itselleen luoda ilman kehitysoppia. Taistelu -- se on
todella oleellista kaikelle elämälle ja varsin oleellista se on
ihmiselämälle. Mutta jättiläishävitykset ja miljoonateurastukset eivät
ole tuon taistelun oleellisia pääkohtia, koska ne eivät kohdistu sinne
päinkään, minne ihmiskunnan päätaistelu suuntautuu, tuo taistelu,
josta ainakin voidaan _odottaa_ positiivisia tuloksia ihmiskunnalle,
ja jota miljoonat yksilöt joka päivä enemmän tai vähemmän tietoisina
käyvät. Sota ei ole rahtuakaan "luonnollisempi" ilmiö kuin tuberkuloosi
tai lasten kuolevaisuus. On typerää etsiä tieteeltä tukea sellaiselle
väitteelle, että jokin oleva kehitysaste -- esimerkiksi se, ettei
ihmiskunnan pyrkimys yhteisyyteen vielä ole päässyt valtiota pitemmälle
-- olisi samaa kuin luonnonlaki. Jos tahtoisimme määritellä sodan
kehitysopillisesti, niin voisi sanoa, että sota on ihmiskunnan nykyisen
kehitysasteen vastenmielisin ja tuhoisin rudimentti. Minua viisaampi
mies on sanonut, että suurin, ehkäpä ainoa synti mitä ihminen tekee, on
energian (sanoisin välineitten) hävittäminen.

       *       *       *       *       *

Ei ole takeita mitä verijuhlia alhaiso päällikköineen panee toimeen
teidän elinaikananne. Tässä kaavaillun mielenlaadun tähden voitte
kyllä joutua sotamurhaajan kuulan eteen. Älkää silloin kuolko niinkuin
älyttömät teuraat, vaan tietäkää mistä on kysymys, ja olkoon viimeinen
huutonne: "Eläköön taisteleva ihmisyys" -- ei noille onnettomille
ylvästellen ja rintaansa paljastellen, vaan siihen suuntaan, joka
aukeaa omasta sielustanne parhaitten unelmienne maahan päin. Olisin
onnellinen jos tietäisin, että isänne muisto sellaisessa mahdollisessa
tapauksessa voi antaa teille voimaa kuolla ylimyksinä.

       *       *       *       *       *

Isänmaa on todella tärkeimpiä välineitä mitä meillä on päämäärään
pyrkiessämme. Kaikille välineille on kumminkin ominaista jonkinlainen
yhteisyys. Meidän on rakastettava isänmaatamme siten, että
kunnioitamme jokaisen kansalaisemme osuutta siihen. Jännittäkäämme
tahtomme siihen, että ihmiskunta kokonaisuutena kunnioittaa jokaista
isänmaata, kansaa ja kansalaista, että ihmiskunta toisin sanoen
tulisi tajuamaan yhteisen ja yhtenäisen itsesäilytysvaistonsa, josta
toistaiseksi näkyy ainoastaan heikkoja ja naiveiksi merkittyjä oireita.
(Itsesäilytysvaiston olemus on vastenmielisyys kadottaa tietoisuuttansa
ennenkuin päämäärä on saavutettu, sen täydellinen tyydytys yksilölle
olisi elää viimeisenä koko ihmiskunnasta, nähdä kaiken olevaisen
katoavan ja sen jälkeen kadota itsekin, niin että vain tietoisuus jäisi
olemaan. Rakastaessamme jälkeläisiämme me ikäänkuin hoputamme edes
jotain osaa itsestämme pääsemään mukaan tuohon tilaisuuteen.)

       *       *       *       *       *

Nämä yleisinhimilliset suhteet saavat erikoisia, läheisempiä
muotoja perheessä tai sen vastikkeessa, yleensä noissa pienimmissä
ihmisyhteisöissä, joiden täydellistä poistamista emme ainakaan
toistaiseksi osaa pitää mahdollisena. Siellä tulevat esiin
suhteet vanhempiimme, puolisoomme, lapsiimme ja vihdoin itseemme,
mitkä viimeksimainitutkin suhteet useimmiten saavat merkitsevän
alkuravintonsa noiden pienoisyhteisöjen hengestä. Pelkään, että
nyt joudun kirjoituksessani siihen osaan, joka kaikkein vähimmän
tulee teidän mieltänne kiinnittämään. Onpa mahdollista, että te
kahdenkymmenen iällä kiellätte sen kokonaan, pelkästä kieltämisen
tarpeesta, vain sen vuoksi että se on minun kirjoittamaani, mikä
ei kumminkaan estä teitä kolmenkymmenen iällä sittenkin tarkemmin
katsomasta, mitä äijä on mietiskellyt.

Odotan tuota teidän kapinakauttanne vallan levollisena, niinkuin
ensimäisiä hampaitanne. Ilmiö on jokseenkin sama kuin kananpojan
murtaessa kuortaan. Se on viimeisen, näkymättömän sikiökalvon pois
ravistamista, eikä olekaan suotavaa, että semmoinen jää ihmisen
selkään koko iäksi; kunhan ette vain riuhdo siinä itsellenne pysyviä
syntymävikoja, mikä myös usein tapahtuu. Koettakaamme, jos suinkin
voimme, suhtautua humoristisesti tuohon ilmiöön kun se kerran tulee, ja
olkoon voitto sen, joka huomaa ensiksi nauraa, kun te minun kanssani
riitelette rakkaudesta ja sen oikeuksista.

Tässä nyt tuli mainittua huumori, vieläpä sille hyvin ominaisessa
yhteydessä. Huumori on puhtaasti inhimillinen ilmiö, sen laatu ja
pitoisuus ovat suorassa suhteessa vastaavan ihmisyyden laatuun ja
pitoisuuteen. Se on olemukseltaan sovittavaa, vapauttavaa, siis
positiivista, aivan niinkuin satiiri on kiristävää, negatiivista.
Koomillista _on_, komiikka on toteavaa, mutta huumori on toimivaa.
Se on myös lähestyvää ja se kukkii parhaiten jalojen ja läheisten
inhimillisten suhteitten piirissä; sellaisia suhteita on vaikea
käytännössä ajatella ilman huumoria. Se on käytännöllisten
ihmissuhteitten korkein eleganssi, jyrkästi yksilöllisenä, sisäänpäin
suuntautuvana elämänkatsomuksen tekijänä se mielestäni ei ole
ajateltavissa. Huumori kuuluu sinne missä elämäntaistelu, säilyttäen
subjektiivisen vakavuutensa, kumminkin ilmeisesti eksyy koomillisiin
muotoihin, mutta huumorin valo ei ylety lankeamaan kaikkien niiden
seikkojen ja tilanteiden yli, joita voidaan ajatella elämäntaistelussa
esiintyvän. Sellainen olettamus edellyttäisi tuolta taistelulta
kerta kaikkiaan, a priori, puuttuvan kaikki vakavat mahdollisuudet;
tuollainen universaali huumori voisi pohjautua ainoastaan ehdottomaan
pessimismiin, joka taas puolestaan ei tunnu oikeutetulta eikä
järjelliseltäkään, koska taistelu ja voiton kaipuu ovat ihmiselle
luontaisia eikä meillä ole ehdotonta varmuutta voiton mahdottomuudesta.
Huumori on taistelupaineen varaventtiili, se on kuin luottavainen
silmänisku taistelijain välillä, kun ei haluta sälyttää omaa taakkaa
toisten kannettavaksi. Huumoria verrattomasti korkeampi on se vaitiolon
suhde, josta Maeterlinck puhuu "Köyhäin aarteitten" ensimäisessä
kappaleessa. Siinä tunnetaan välittömästi toistensa taakat ja
antaudutaan välittömästi tuon tunteen valtaan. Voidaan kuvitella, että
se on viimeinen ihmisten välillä vallitseva suhde, kun taakat jo ovat
kirvonneet.... Mutta toistaiseksi meillä on huumori.

Riitelemme rakkaudesta ja sen oikeuksista -- siitä oli lähinnä puhe.
Olen huolellisesti ja ilman pahimpia ennakkoluuloja tutkistellut
tätä asiaa ja tullut siihen käsitykseen, että ihminen, ainakin
ylimys, näissä asioissa oleellisesti eroaa muista luontokappaleista.
Näyttää siltä, että kehitysopillinen ihmiseksi tuleminen on ensin
vilkkaammin tapahtunut orgaanisella puolella. Pysty asento on siinä
ollut vallitseva prinsiippi, jonka luonnollisia seurauksia ovat olleet
käsi ja käsitys, kielipuhe ja inhimilliset aivot toimintoineen.
Näin muodostunut ihminen sinänsä, ajateltuna ensi hetkessään, ei
vielä ratkaisevasti eroa muista imettäväisistä. Vasta tästä alkaa
inhimillisyyden varsinainen muodostuminen, joka koko historiallisen
ajan on jatkunut erittäin vilkkaana ja tulee edelleen jatkumaan,
ollen tällä hetkellä sen yksilön kohdalla, jota minä edustan,
jokseenkin sillä asteella kuin tästä kirjoituksesta ilmenee.
Todennäköisesti tulee tämä kehitys vielä jatkumaan niin pitkälle, että
se luontokappale, jota nyt sanotaan yhdellä lajinimellä ihmiseksi,
tulee eläintieteellisesti jakautumaan ainakin kahteen selvästi
eroitettavaan lajiin, sanokaamme ylhäisö- ja alhaisoihmiseksi --
jotain sellaista lienee edelliselläkin kerralla tapahtunut, apinain
ja ihmisten lähtiessä yhteisestä kantalajista kumpienkin taholleen.
Näiden uusien ihmislajien eroavaisuus tulee epäilemättä olemaan enemmän
henkistä kuin muodollista laatua. Minusta tuntuu, että syntymässä
oleva ylhäisöihminen monessa kohden jo käy ankaraa taistelua vielä
elinvoimaisen alhaisoihmisen kanssa. Varsin voimakkaasti tämä ilmenee
inhimillisissä sukupuolisuhteissa, joihin nyt näiden maailmoja
hapuilevien esijohteitten jälkeen vihdoinkin tulen.

Ennen kuin näistä asioista ryhtyy puhumaan, täytynee esittää "kantansa"
muutamiin erinomaisen selviin ja silmin nähtäviin toisasioihin
nähden, jotka koskevat miehen ja naisen asemaa sukupuolisuhteessa.
Että naisen osuus lajin jatkumisessa on verrattomasti suurempi kuin
miehen, että hän on enemmän "sukupuoliolento" kuin mies, siitä nyt ei
päästäne minnekään, eikä vallan helposti voida kuvitella, että tämä
seikka toiseksi muuttuisi, vaikkapa ihmislaji jakautuisikin äsken
mainitulla tavalla. Minä en voi käsittää, minkä vuoksi huomattavat
naispiirit niin vierovat tätä heille kunniakkainta tosiasiaa ja
melkeinpä halveksivat niitä sisariaan, jotka kokonaan antautuvat
äidiksi ja puolisoksi. Kun he puhuvat sitä vastaan, että naista
pidetään "pelkkänä sukupuoliolentona", niin kuultaa tuosta innokkaasta
puheesta varsin alhainen, melkeinpä rivo ajatuksen vivahdus: että
nainen sukupuoliolentona olisi yhtä kuin miehen elimellisen vietin
tyydytysvälineenä. Hyi hävetkööt ne, joiden aivoissa sellaiset
ajatukset lepattavat. Tämä naisen sukupuolitehtävän alentamisinto on
sitä ihmeellisempi, kun sillä ei ole mitään loogillista yhteyttä sen
asian kanssa, jota nuo samat piirit pääasianaan ajavat. Naisella,
jolta kohtalo on kieltänyt hänen luonnollisimman ja kallisarvoisimman
tehtävänsä, äitiyden, uusien voimien tuottamisen siihen raskaaseen
taisteluun, jota ihmiskunta käy tarkoitustaan etsiessään -- sellaisella
naisella olkoon meidän myötätuntomme ja kunnioituksemme, jos hän on
sen ansainnut personallisella ylevyydellään, ja olkoon hänellä täysi
vapaus etsiä vastiketta, sukupuolensa estämättä, kaikilta yhteiskunnan
työmailta, joihin hän muuten yksilöllisesti pystyy. Mutta älköön ken
tahansa marto kanslisti ylvästelkö kauniin ja hyvän äidin edessä, vaan
kunnioittakoon sisarensa arvokkaampaa elämäntehtävää ja yrittäköön
tehdä jotain hänen lastensa hyväksi, jos nämä ovat joutuneet avun
tarpeeseen. Muistettakoon, että äiti, joka kasvattaa hyvän lapsijoukon,
tekee aina enemmän suoranaista työtä kuin yksikään virkanainen, ja
lisäksi paljon muuta pysyvämpää.

Ihmisyksilön ylevyyden astetta voi melkeinpä erehtymättömästi
arvostella sen mukaan, millaiset hänen vapaat vaistonsa sukupuoliasiaan
nähden ovat. "Kaksi ominaisuutta olkoon miehellä: kainous ja ylpeys" --
niin sanoi Siljo vainaja, nuoruustoverini (jonka tuotteisiin kehoitan
teitä -- varovasti! -- tutustumaan, sitten kun siihen kykenette).
Omasta puolestani osoittaisin tuon lauseen ihmiselle yleensä ja
varsinkin naiselle -- ja nimenomaan tässä asiassa. Missä luontainen
kainous ja ylpeys ovat heikommat kuin luontainen elimellinen vietti,
siellä kehittyy sukupuoliasia sille kannalle, millä se alhaison
keskuudessa tosiaan tänä päivänä on. Kainous ja ylpeys voimakkaina
ja terveinä perusvaistoina turvaavat haltijansa jokseenkin varmasti
alhaison iänikuisilta lemmenrettelöiltä ja irstailuilta, joille he
vaativat jonkinlaista luonnollisuuden oikeutusta -- ja -- miksikäs
ei se heille kuuluisikin heidän omalta onnettomalta kannaltaan.
Tiedän kyllä mitä puhun -- olen ollut noissa sodissa. Kuinka minun
lieneekin käynyt, niin sen voin sanoa, etten milloinkaan ole antautunut
rauhanneuvotteluihin tuon näljäisen vastustajan kanssa. Voitettunakaan
en ole luovuttanut aseitani -- kainouteni ja ylpeyteni tähteitä.

Paitsi synnynnäisistä vaistoista riippuu ihmisen ryhti näissä
kallisarvoisissa asioissa myös paljon siitä, millaisessa auringossa
hänen rakkauselämänsä ensimäiset kukat aukeavat. Niitä kukkia surkastuu
monta jo nuppuina ja ani harvoin sattuu, että ensimäiset auenneetkaan
kantavat kypsää hedelmää. Näillä mesikukilla on kumminkin ratkaiseva,
niin sanoakseni kouluttava merkitys; niiden hunaja on niinkuin seerumi,
jonka vaikutus on elinkautinen. Onnellisen ja kauniin lapsuuden
rinnalla en voi kyllin ylistää sitä elämänsaalista, joka sisältyy
onnelliseen ja kauniiseen ensi rakkauteen (oikeastaan vain kauniiseen,
sillä kauneus on sen onnellisuuden ainoa ehto), vaikkapa nuo molemmat
kevään kukat ovatkin herkkiä varisemaan.

Sukupuoliasia on tiettävästi johtava luonnonvoima inhimillisen
elämäntaistelun riennossa. Se on jaloin kaikista välineistä, koska
se on ensimäinen ehto vielä keskeneräisen taistelun jatkumiselle.
On lohdullista nähdä nuoria neitoja ja nuorukaisia sen, joka on
väsähtänyt. Tuon salaperäisen voiman kajo leviää iäkkäämmänkin
katselijan tajuun ja huomaamattaan hän ajattelee rukouksen, että nuo
ummut saisivat kukin hetkellään aueta kauniissa auringossa. Ettei tuota
jalointa pääomaa haaskattaisi ja rapaan tallattaisi.

Niinpä tulee niiden kahden ihmisen, jotka omalta kohdaltaan ottavat
hoitaakseen inhimillisen sukupuolisuhteen, tietää, mille kummulle
he nousevat, minkä vartiopaikan he ottavat tuossa perustaistelussa.
Se lemmenhurma, joka johtaa aviosuhteeseen, ei ole semmoisenaan
pysyväinen. Normaalisissa tapauksissa katoo mesi hedelmänkannon
alkaessa. On tullut inhimillisen sukupuolisuhteen pitkä ja voimakas
poutakausi, jolloin kerätään se osuus ihmiskunnan yhteiseen
saaliiseen, mikä sille kohdalle kuuluu. On uusia iloja, joiden
keskukset ovat toisaalla kuin rajujen kevätriemujen... Näen monien
huulien vetäytyvän pilkalliseen hymyyn, kun he tällaista kuulevat.
He eivät olisi minulta tuota vanhaa virttä odottaneet; se on niin
ihanteellista ja tunteellista -- kenties he ovat oikein musertavia ja
ääntävät t:t d:ksi. Virsi on todella vanha, mutta sitä on enimmäkseen
veisattu tympäisevällä nuotilla ja tuuditettu monta ihmistä siihen
käsitykseen, että aviollisen moraalin ainoana perustana on aneeminen
pyhäkoulumoraali, joka tuskin tietää omasta perustastaan ja jota
on halvalla hinnalla saatavissa kolportöörien kirjasista. Ei tässä
siitä ole kysymys. Minun lähtökohtani on yhtä asiallinen kuin sen
kristillismielisen talonisännän, joka keksii kaikki pirun juonet
estääkseen poikaansa ottamasta vaimokseen rakastamaansa ja raskaaksi
saattamaansa piikatyttöä. Meidän päämäärämme vain ovat hiukan eri
etäisyyksillä meistä asianomaisista.

Muuten -- säätykysymys ja avioliittokysymys eivät suinkaan ole
toisistaan riippumattomat: tasasäätyisyys on suotava, melkeinpä
välttämätön. Mutta että professori ja hänen sisäkkönsä _noiden
erilaisten toimialojensa perusteella_ ilman muuta olisivat inhimillisen
rakkauden edessä erisäätyiset, se on vahvinta ja tavallisinta
alhaisopötyä. Älkää rakkaat lapseni vain milloinkaan tuota humpuukia
omaksuko. Kainous ja ylpeys antavat heränneessä rakkaudessa ihan
itsestään vastauksen säätykysymykseen. Vauhtiin päässyt rakkaussuhde
paljastaa herkälle vaistolle kyllä ajoissa pohjimmaisen arvonsa; ei
sitä tarvitse eikä kannata ruveta harkitsemaan. Elimellinen vietti voi
yrittää kepposia, mutta ylimyksen vaisto saa sen pian nolona pyörtämään
takaisin, jos ollaan harhateillä. Luotan rohkeasti siihen, että kun te
tuotte eteeni valitun elämänkumppaninne, hän on ylimys, osoittakoonpa
hänen virkatodistuksensa mitä tahansa.

Aviollinen uskollisuus on sillä tiellä pysymistä, joka
alkutunnusteluissa on yhteiseksi havaittu ja joka ei ole pelkän vietin
viitoittama. Jos tuo tie jokaisessa eri tapauksessaan olisi julkisesti
nähtävissä ja selitettävissä, tulisi siinä esiin ihmeellisiä asioita...
Se mitä alkeellinen käsitys aviouskollisuudelta vaatii, on oikeastaan
sivuasia, joka seuraa itsestään siellä missä pääasia vallitsee:
niiden syvempien perusteiden kunnioitus ja arvossa pitäminen, joille
avioliitto on rakentunut. Elimellinen vietti pysyy siellä, minne ylpeys
ja kainous sen painavat.

Normaaliin avioliittoon kuuluvat oleellisesti lapset: hyvin
menestyneinä ne ovat tärkein ja kaunein saalis, minkä taisteleva
ihmispari elämänsä aikana tuottaa yhteisen rintaman hyväksi. Tästä
kirjoituksesta te pitkin matkaa näette, mitä ajattelen lapsista; en
uudista sitä enää tässä. Puhun vielä muista asioista.

       *       *       *       *       *

Teidän suhteenne omaan itseenne ja elämäntehtäväänne, aivan
käytännöllinen arkisuhteenne ihmisiin ja elämään ovat tärkeitä asioita,
vaikkakin ne itsestään muodostuvat tarkoituksenmukaisiksi, jos kerran
ajatus- ja katsantokantanne yleensä kehittyvät sillä pohjalla, jota
tässä olen esitellyt.

Olen tällä hetkellä sitä mieltä, että ihmisen olemus kaikkinensa
muodostaa ykseyden; että se kaksinaisuus, jota "ruumis" ja "henki"
näyttävät merkitsevän, todella onkin vain näennäinen. Ei niin, että
jompikumpi noista tekijöistä olisi erikoisessa valta-asemassa, vaan
että niiden välillä on joku sopusointuinen rinnakkaisuus, jota
emme vielä ole selkeästi huomanneet. Mehän voimme melkein sanoa
lyhyesti, ettemme me ollenkaan tunne niin sanottua substanssia, vaan
ainoasti muutamia sen suhteita, kuten "elävä" ja "kuollut", jotka
meidän käsittämämme suhteetkin vallan hyvin voivat olla pääasiaan
kuulumattomia. Koko tuo sekava juttu voi hyvinkin olla vain eräs seikka
siinä kaikkeuden-tapahtumisessa, jonka alkua ja loppua me emme ymmärrä,
mutta jonka keskellä me kirkkaimpina hetkinämme hämärästi tajuamme
heijuvamme. Se on tuo yksi jylhä pää-jännitys, jonka laukeamista kohden
me ymmärtääkseni olemme matkalla.

Tältä kannalta teidän pitäisi järjestää suhteenne "henki-ruumiilliseen"
olemukseenne -- sanon pitäisi, sillä ylen työlästä se ainakin minulle
on ollut. Sama vapaus, johon alumpana viittasin, on tässäkin johtavana
aatteena, ja minä uskallan väittää, että se yksilöllisen vapauden
sorto, jota typerät mahdit maailmassa harjoittavat, on lasten leikkiä
siihen nähden, jota harjoittavat näkymättömät tyrannit. Jos te
voitatte jälkimäiset, niin eivät edellisetkään teille suuria mahda;
heidän aseensa eivät ylety todelliseen inhimilliseen ylevyyteen,
joka on heille itselleen tyystin vieras. (He yrittävätkin usein
ovelasti käyttää noita jälkimäisiä aseinaan.) Ei kannata tässä ruveta
erikseen luettelemaan näitä vihollisia, jotka pahimmin uhkaavat
teidän ruumistanne ja henkeänne taistelun tiellä; te kohtaatte
ne kyllä aikanaan ja minä toivon, että te silloin olette kyllin
voimakkaat pitääksenne niitä kääpiöinä, joiden ohi te hymyillen
astutte. On komeata joskus nähdä nuorukainen tai neitonen, joka siten
hymyillen, vahvana ja verevänä, mutta vapaana ja iloisena, joutumatta
minkäännimisen jättiläiskääpiön orjaksi, käy elämänsä tietä, ei
sokeana, vaan nähden kyllä kaikki ja tuntien kyllä veressään ne pikku
hytkähdykset, joita nuo kääpiöt voivat siinä aikaan saada. Sellaisella
ihmisellä on jo paljon voitettua takanaan, hän käy taisteluaan
korkeammalla tasolla.

Käytännöllinen jokapäiväinen elämä, jonka kanssa te alituiseen tulette
tekemisiin -- sen pinnallisin puoli edustaa juuri tuota kääpiöiden
vilinää, jonka suhteen ylemmyys on saavutettava. Älkää vihatko ihmistä,
kuka ja mikä hän lieneekin; _nähkää_ vain, mikä hän on, se riittää.
Nähkää hänen harrastuksensa, hänen arvosteluasteikkonsa ja hymyilkää
niille, jos ne sen ansaitsevat -- ei ylvästä ruumiin ryhtiä ja silmän
katsetta tavoitellen, sillä sellaiset tavoittelut ovat narriutta. Kun
te hiljaisessa mielessänne ehkä luokittelette noita hymynäkemyksiänne
ja silloin suhtaudutte niihin vakavasti, niin unohtakaa yksilöt, jotka
niitä ovat edustaneet.

       *       *       *       *       *

Ihmisen elämäntehtävä on asevelvollisuuden suorittamista siinä
taistelussa, johon edempänä niin usein on viitattu. Mikä toimiala
ihmisellä lieneekin on hänen arvoaan tässä suhteessa mitattava sen
mukaan, kuinka elävästi hän käsittää tuon toimintansa motiivin ja
millaisen mestaruuden hän on toimintansa puitteissa saavuttanut.
Nykyinen jännitys työn ja pääoman välillä ei voi olla muuta kuin
väliaikainen, koska se ei välittömästi ollenkaan koske pääasiaa;
pääoman mahtiasema on ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai
toisella, katoava ihmiskunnan tietoisuudesta, sen nykyinen orja on
saavuttava, siihen nähden luonnollisen isäntävaltansa.

Jos minun olisi lausuttava jokin arviointi ulkonaisista toimialoista,
niin pitäisin puolestani jaloimpina tiedettä ja taidetta, noita
toisilleen hyvin läheisiä kaksoissisaria, joiden suhde tuohon
tavoiteltuun päämäärään on aivan välitön. Sinä päivänä, jona
ihmiselämän tarkoitus on lopullisesti selvitetty, ne kumpikin
lakkaavat. Kaikkien muiden inhimillisten toimialojen tarkoituksena
on nähdäkseni raaka-aineen keruu noiden sisarusten -- hankin sanoa
yhteiseen -- työpajaan. Jaloin näistä on äidin työ, koska se hankkii
arvokkaimman ja tärkeimmän raaka-aineen.

Noista kahdesta sisaruksesta on tiede suoranaisempi ja aktiivisempi.
Taide on olemukseltaan jonkun verran passiivinen, se on ikäänkuin
oivallinen katalysaattori inhimillisessä taisteluprosessissa. Huomaan
tämän parhaiten, kun yritän näiden mietelmien jälkeen tarkastella omaa
toimintaani -- mikä tarkastelu muuten on kovin vaikeata, melkeinpä
vastenmielistä. Toivonkin ettette tekään koskaan alkaisi etsiä minua
itseäni minun teoksistani siltä kannalta kuin tässä olen puhellut.
Minun suhteeni omiin töihini on varsin intohimoinen siihen asti kunnes
olen saanut ne valmiiksi. Mutta sen jälkeen ne merkitsevät minulle
elettyä elämää, jota en voi elää toistamiseen. Ainoa tapaus, jolloin
jälkeenpäin voin nauttia omista töistäni, on silloin, kun silmiini
sattuu vanha unohtunut luonnos. Olen sen kirjoitettuani hylännyt, ja
sen vuoksi sillä on täyttymättömän unelman viehätys... Muuten on työni
jokseenkin vaistomaista: suuri kokonaisuus alkaa hahmoutua, ja kun minä
alan sitä luoda, ei minulla ole paljoakaan tietoa sen yksityiskohdista.
Jokainen lause ja sanajärjestys on sitten edelleen semmoinen
kokonaisuus, jota vaistoni tunnustin himoitsee, koettelee ja lopulta
hyväksyy sen juuri siksi kokonaisuuden osaksi, jota siinä kohdassa
tarvitaan. Semmoista se on -- ainakin näin kun rupean sitä itselleni
selvittämään. Tietysti se sittenkin lopullisesti on vielä jotain muuta.
Joka tapauksessa on suurin ammatillinen saavutukseni ja ylpeyteni, kun
joku viisas ja minua muuten miellyttävä ajattelija löytää kirjoistani
tutkimus- ja ajatteluainehistoa, paljastaa minulle itsellenikin niissä
olevan elämän, jota en ehkä ollenkaan ole tullut huomanneeksi.

Olen kirjailijana niinkuin mies, joka kauniina aamuna varhain, toisten
vielä nukkuessa lähtee vaellukselle. Hän palaa vaellukseltaan kun
toiset juuri ihanasti kiskoitellen aukovat silmiään altteimmillaan
kaikelle syvälle ja herttaiselle. Hänellä on mukanaan milloin
mitäkin, kerran hirvenkello, joka on toista metriä korkea ja kantaa
neljättäkymmentä kelloa. Kun hän sen laskee juuri heräämässä olevan
ystävänsä sängyn laidalle, valtaa tämän ihmetys ja ihastus, eikä tuoja
voi itsekään pidättyä joskus huudahtamasta: katsoppas tuota paikkaa...
Toisella kerralla hänellä on keskeltä tietä löytämänsä ehjä linnunmuna,
eikä hän siinä toisten ihastellessa malta olla huomauttamatta,
että siinä olevan elämän kohtalo on surullinen -- kuten kaiken
yksilöelämän, hän ehkä lisää... Mutta jos hän kerran löytää semmoisella
aamuvaelluksellaan äsken syntyneen ihmislapsen, joka on siihen
pensaaseen hylätty, niin hän lupaa pidättyä kaikista huomautuksista
laskiessaan sen kotona heräävän ystävänsä viereen vuoteen lämpöön...
Että olen kirjailija, se on minussa semmoinen hauska aamuvika. Päivällä
minä unohdan aamuiset retkeni ja löytöni ja pohdin mielelläni toisten
kanssa kaikkea tällaista, mistä tässä olen puhunut.

       *       *       *       *       *

Niinpä niin, lapsikullat. Harmaitahan ne ovat kaikki teoriat,
viheriä yksin elämän ikuinen kultapuu. Sen hedelmiä ei kukaan opi
opettamalla oikein nauttimaan, se taito on sekin yksi elämän luontainen
ihme. Kaikeksi onneksi nuo ihmeet eivät esiinny järjestyksettömänä
mylläkkänä, vaan noudattavat lakeja, joiden perille meidän on lupa
pyrkiä. Olemme olleet huomaavinamme ainakin kaksi katkeran lohdullista
lakia: perinnöllisyyden ja kehityksen, joiden, varsinkin ensinmainitun,
inhimillinen tuntemus vasta ottaa ensi askeliaan. Nämä lait voivat
kyllä sallia ihmisten vähitellen, polvi polvelta tietoisestikin,
opetuksen mukaankin, pyrkiä elämän kultapuulle, aina sen latvaan asti,
josta kerran lopulliset taivaat aukenevat ihmissuvulle, johon kuulumme.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Enkelten suojatit - Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.