Title: Viisikymmentä runoa ja kuusi laulua
Author: Korhonen, Paavo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Viisikymmentä runoa ja kuusi laulua" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

LAULUA***


VIISIKYMMENTÄ RUNOA JA KUUSI LAULUA

Kirj.

PAAVO KORHONEN

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 10 Osa.



Helsingissä,
Osakeyhtiö F. Tilgmannin Kirja- ja Kivipaino,
1908.



SISUSTA:

Alkulause

I. Kertomusrunoja.

 1. Sodan rasituksista.
 2. Muistojuhlasta.
 3. Nuotta-ankkurista.
 4. Kuopion kirkon rakennuksesta.
 5. Leppävirran kirkon palosta.
 6. Kerkonjoen myllystä.
 7. Pappilan uudesta pirtistä.

II. Kiitosrunoja.

 8. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle.
 9. Turun viikkosanomain kirjoittajille.
10. Merimiehille.
11. Kestikievari Lyytiselle.
12. Koulumestari Hemlanterille.
13. Torppari Palmulle.
14. Eerikki Huttuselle.
15. Jalkaisten veljeksille.
16. Kamreeri Forsteenille.
17. Vallesmanni Östlingille.
18. Samalle.

III. Moiterunoja.

19. Väärän rahan tekiöistä.
20. Karttulan kirkosta.
21. Hevosen kuoliaksi ajosta.
22. Papin ja lukkarin saatavista.
23. Ketunpoikain elättämisestä.
24. Piipun-perästä.
25. Mustilaisista.
26. Maaningan papista.
27. Talonpaika Tuovisesta.

IV. Tapain parannusta tarkoittavaisia.

28. Talonpojille.
29. Nöyryydestä ja ylpeydestä.
30. Entisestä ja nykyisestä ajasta.
31. Viinasta.
32. Turhuudesta.
33. Pojille.
34. Tyttärille.

V. Huolirunoja.

35. Keisari Aleksanterin kuolemasta.
36. Kappalais Uppströmin kuolemasta.

VI. Erinäisistä aineista.

37. Aikain paranemisesta.
38. Savonmaan herjaamisesta.
39. Talonpojan säädyn puolesta.
40. Suomen kielestä.
41. Puustaveista.
42. Runonteosta.
43. Tampereen paperiruukista.
44. Turun palosta.
45  Väinämöisen veljenpojasta.
46. Ilmarisesta.
47. Panentarokosta.
48. Syyhelmästä.
49. Omasta elämästänsä.
50. Kuolemasta.

VII. Lauluja ja virsiä.

 1. Jänikselle.
 2. Häälaulu.
 3. Onnistus nuorelle vaimolle.
 4. Nimismies Kokista.
 5. Laulu, olut ja viina.
 6. Pahasta ja kalliista ajasta.



Alkulause.


Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo
Korhonen kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi muunna 1775
_Vihtajärven_ [sanotaan tätä taloa paikoin Vihtalahdeksikin] talossa
Sonkarinsaaren kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa
kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä _Vihtapaavoksi_, jonka nimen
itsekin muutamassa runossansa omistaa.

Ensimäisestä opistansa annamme hänen itse kertoa. Siitä lausuu
runoissansa seuraavilla sanoilla:

    En ole etäällä käynyt
    Hakemassa harjoitusta,
    Piisaapi kotoinen koulu
    Talonpojan tarpeheksi;
    Isä ennen iitä (I) neuvoi,
    Äätä (Ä) äitini opetti.
    Siihen sain enemmin sitte
    Opetella itse vielä;
    Aloin kirjoittaa kynällä,
    Ja panna paperin päälle
    Joutoaikoina jotakin,
    Miesten muihenkin katsella,
    Tulevaisten tunnustella,
    Asioita ainoisia.
    Piti kyllä kynteä'kin,
    Kulkea kuressa aatran,
    Koko viikot vieretysten:
    Kynä kuivi sill' ajalla,
    Leveämmäksi levesi,
    Aatran kären kaltaiseksi.
    Olin oppinut ojalle,
    Viivyin siellä toiset viikot;
    Kuivi lakkini kuraksi,
    Ei juossut kynästä kyllin.
    Palotyössä paljon uuvuin,
    Siellä silmätkin pilaantui.
    Elon aikana enemmän
    Sirpin kammissa kamusin;
    Viikot viljoa kokoilin,
    Suunnittelin sunnuntaina
    Piirteä paperin päälle,
    Mitä mielessä makasi.
    Olipa käsi olasta
    Kovin käynyt kankiaksi,
    Oli kanssa kyynäspäästä,
    Kaikite'kin kalvosesta,
    Eikä peukalo pitänyt
    Kylläksi kyneä kiini;
    Koko koura paljon painoi,
    Se painoi paperin puhki.

Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen,
josta kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen
ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin Kokki niminen herra
nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kun
viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain
useinki piti lahjoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta, viinakotien
sivutse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro jo vanhastaan pahaan tyhjänä
asumisen tapaan totuttua ei kuitenkaan ottanut oikein täytyäksensä,
jonka tähden suurenteli tulojansa velanotoilla, joita talonpojat
harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle,
jotka velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kun Kokki
viimein juoniensa ja kujeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ta
muut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta
ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä
teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä
tavalla mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, joka sanotaan
olleen Korhosen ensimäisiä kokeita, levesi heti yli ympäri pitäjän,
opittiin pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden
muistoksi ja velkojensa maksuksi. Kun myös tiedettiin Vihtajärven Paavo
saman laulun tekiäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä,
talkoissa ja muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan ja
aikaa voittain ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja
tekemään. Ei niin paikkaa maassa, ettei siinä aina kummempiakin
tapauksia eli muuten mainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin
saadaan uusi komia kirkko seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee
eli pois muuttaa siitä armon ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin
elää siinä seurakunnalle pahoitukseksi moitteen alainen virkamies eli
muu seurakunnan jäsen. Toisen kerran siunaa Jumala maakunnan hyvällä
vuodentulolla, eli kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä rustaa ruunu
maakunnan hyväksi uusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista
merkillisistä tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla
seuroissa tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo
jaarittele, ettei enemmin tahtoisi niistä joita kuita runoja eli
lauluja kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät
runonsa, vaikkei niin, ettei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa
valittaa tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on
elatuskeinojen parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa
syntymämaansa ja äitinkielensä puolustus niiden ylönkatsojia ja
pilkkaajia vastaan. Vanhain tarina- ja loihtorunoin tapaan teki myös
muutamia runojansa.

Samoite kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan
pyydetään joista kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin
laadittiin Korhostakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia
toimituksia sai välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta.
Muutamana päivänä tuli miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa
laittamaan papistansa, joka heillä silloin oli pahanelkinen jutunkävijä
ja muuten konnankoukkuinen mies, joilla juonillansa ei tainnut
seurakunnalle mieliksi olla ja joiden kautta viimein virkansakin
menetti. Korhonen käski heidän kertoa kaikki, mitä papista tiesivät
ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka kertominen illasta ruveten kesti
pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata. Aamulla jälkeen vuoteelta noustua
alkoi Korhonen laulaa pitkän runon, jossa papin elämä ja kujeet olivat
kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet olivat toivoa'kaan tainneet. Sitte
eivät heittäneet häntä, ennenkuin kirjoitti heille saman runon, jonka
kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta sitte kirjoituttivat ja jakailivat
jälennöitä sinne tänne seurakuntaan, arvattavasti ei pappia itseäkään
unohtaen.

Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamalla, eikä pitänyt niistä
sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään
moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois
luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin,
joita itse ei enään muistanut tuskin tehneensäkään. Kun häneltä
kerran kysyttiin, paljoko yleensä olisi runoja tehnyt, viittaisi
pöydän alalliseen melkoiseen kistuun sanoen: "saataisi niitä tulla,
mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen
mahtuisivatkaan". Harvat runoistansa syntyivät kirjoituspöydän ääressä,
jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää ajatuksensa.
Parahimmat runonsa sanotaan perustaneen yksinäisillä metsäkuluilla,
kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte miten muisteli
kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa jollen kullen
tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa iloseuroissa lauloi
oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei ollut ensimäistä
sanaakaan sitä ennen miettinyt, niin senkin jo usiammasti räntätyn,
joka alkaa sanoilla:

    No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan:
    Lopussa viel'ei entiset, ja toista aina tuodaan.

Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä
myöten kun syntyivätkin, jos kohta joku kuulioista jälkeenpäin olisikin
joita kuita paikkoja muistellut.

Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen
runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kun kerran häneltä
muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa
loppuvärsyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja
ja kysyi, eikö sopisi runoa niillä sanoilla, jotka samassa kertoi,
lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja kiitti ehdolle
pantuja vielä sopivammiksi, kun sanoi olleenkaan ne omatekemänsä,
jotka nyt olivat muistostansa kadonneet. Muutamassa kohti runoilee hän
laulujensa vähästä armosta näillä sanoilla:

    Virteni on verrattavat
    Semmoisen sepän takeisiin,
    Joka ahjollen ajaapi,
    Hiilet polttaapi poroksi,
    Rauan tuiki turmeleepi,
    Ei kunnon kalua saahen.

Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta
luonnostansa huoletonta elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti
isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä,
toimikas ja uuttera maamies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onneton
taipumus viinaan, joka keski-iästä seurasi häntä hautaan asti.
Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen
tähän turmelukseen, ja valittaa, kun ei sitte havaittuansakaan voinut
luopua siitä, sanoen:

    Eikä tullut miehen mieltä,
    Ett' oisin heti herennyt,
    Työstä turhasta lakannut.
    Palkka mullen maksettihin:
    Vieteltihin viinan kanssa,
    Pyyntiin putelin kanssa,
    A:ta, b:tä ensi aluksi,
    Koko virret viimeiseksi.
    Se oli opista voitto,
    Että jouvuin juomariksi,
    Ratkesin kylän ratiksi.

Toisessa runossa, jonka varta vasten on viinan turmelevaisista
vaikutuksista tehnyt, lausuu ensittäin:

    Vasta minä vanhoillani
    Oivalsin tämän asian,
    Kuinka kunnia meneepi,
    Aleneepi miehen arvo,
    Kaikki rakkaus katoopi
    Entisiltä ystäviltä;
    Miesi velkahan veäksen,
    Joka ryyppeää rysyltä,
    Viinan viljassa elääpi,
    Monet päivät pääksytysten.
    Maailman makia seura,
    Tapa vanha tarttuvainen,
    Jot'ei arvata alusta,
    Saapi semmoiset vahingot.

Vähän jälkeenpäin valittaa samassa runossa itsestänsäkin, sanoen:

    Aivan on asian kanta
    Sillä lailla, lapsukaiset;
    Minä sen todeksi tieän,
    Kun olen itse'kin ollut
    taipuva tähän tapahan,
    Saanut semmoiset vahingot:
    Terveys on turmeltuna,
    Kaikki rikkaus kaonnut,
    Matti taskussa makaapi.
    Tällä suututin sukuni,
    Esivaltani vihoitin,
    Näytin itseni olevan
    Hyvänsuoville suruksi
    Irvihampaillen iloksi.

Viimein päättää runon seuraavilla loppusanoilla:

    Olkohon opiksi muille,
    Jotka saanevat sanoa:
    "Muit' on mies opettanunna,
    Itse oli oppimaton."

Tästä viastansa muistuttaa myös eräs hänestä tehty runo, jota
Rautalammilla jo Korhosen eläissä laulettiin ja joka, koska ei ole
erittäin pitkä, sopinee tähänkin pantaa. Se kuuluu seuraavilla sanoilla:

    _Vihtapaavo_ viisas miesi,
    Sanottava Suomen maassa,
    Muissa maissa mainittava,
    Ei ole etäällä käynyt
    hakemassa harjoitusta;
    Kotona on koulu ollut
    Oman suvun suosiosta,
    Oman vanhemman opista.

    Koska lassa lattialla
    Pieni Paavo polvillansa
    Itseksensä istukseli,
    Kyykyllänsä katseleepi,
    Ei luultu lukia-miestä,
    Kirjamiestä milloinkana,
    Tästä lapsesta tulevan,
    Osaajata ollenkana,
    Ensinkään yrittäjätä,
    Rupeajata runoille.

    Vaan koska ikä eneni,
    Tuli tunto täyellinen
    Rupes hän runon tekohon,
    Teki runot, laitti laulut,
    Hyvemmistä, huonommista,
    Lukkarista ja papista,
    Nimismiehistä, mittarista,
    Talonpoikainkin tavoista,
    Juomarista, kuoharista,
    Sanoi sanat räätälistä,
    Sotavuoenkin sovitti,
    Pani sen paperin päälle,
    Kansan kasvavan varalle,
    Tulevaisten tunnustella,
    Kuinka oli kumma aika,
    Surullinen Suomen maassa,
    Kuuluu veisuu kultahäistä,
    Viinasta valitun virren.
    Vielä sitte viimeiseksi
    Sai maassa saneltavaksi
    Pojan veljen Väinämöisen,
    Liisan Antero Vipusen

    Jo nyt lauluni lopetan,
    Kosk'ei aika myöten anna,
    Vaikk' ois' vielä virkkamista
    Paavon tuhmista tavoista,
    Juomisestakin jutella,
    Kuinka viina vietteleepi,
    Viepi voiman viisahalta,
    Ymmärryksen oppineelta,
    Panee maata pyllyksiinsä,
    Viisahankin vierehensä.

    Jospa tietäisin toeksi,
    Ettei virttänsä omoa
    Ottaisi pahaksi Paavo,
    Suuttuisi sanoista näistä,
    Paikkani ylös panisin,
    Antaisin ala nimeni.
    Vaan en tieä miehen mieltä,
    Tunne toisen arveloita,
    Puhu en paljo paikastani,
    Ala en nimeä anna.

Paavon viinaan meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äitillänsäkin surua,
vaikka muuten vielä vanhoillaanki kiitti Paavoa hyväksi lapseksi,
jolta elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä
äitiänsä kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella
rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsän nahoista sai, sillä hän oli
viriä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita
varten, kuitenki sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta
kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samate oli kotiväkensä,
kyläläisten ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä
totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa hän ennemmin
kärsei pienen vääryyden, kun että oman puolensa pitämisellä olisi
tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.

Yhtä selvä ja teeskelemätön kun runoissansa oli Korhonen muussakin
lauseessansa. Rautalammilla on tapana, talonpoikain itse välistä
kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä
saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yhtaikaa sisar kuuden
lapsensa kanssa ulkotautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen:

"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty
sen luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että
nykyisempinä aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä
antaa seurakunnalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on
lepokammioon saatettu tänä päivänä -- se on Jokelan talon emäntä _Maria
Korhotar_.

"Tämä vainaja on syntynyt isästä _Matti Korhosesta_, joka oli isäntä
Vihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä, ja on jo aikaa sitten
kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä _Anna Pulkittaresta_, joka
nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Vihtajärven
talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen
talon isännän _Juhana Jokelaisen_ kanssa samassa Sonkarinsaaren
kylässä, jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajallen 23 ajastaikaa.
Tällä ajalla syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta -- kolme poikaa
ja yhdeksän tytärtä -- joista yksi poika ja yksi tytär on ennen
kuolemalta pois temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla
yksi poika ja viisi tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt
keskieräinen poikalapsi, jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan
seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi poika ja kolme
tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat vainajan
lapsista ja yksi tytär vähäinen.

"Koko hänen ikänsä oli kaksivii'ettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella
kärsiväisyy'ellä ja tytyväisyy'ellä kulutti; varustettu kestävällä
ruumiin rakennuksella, kelpaavalla toimella pereensä ylitse,
piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkialla sy'ämellä.

"Jättäin kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla
nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kun ei aika eikä tila sitä
myöden antanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimäisenä
päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen
viimeisen hengen."

Näin lyhyt, selvä ja kaunistelematon oli se kuolinpuhe, jonka
Korhonen vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin
sattuvasta, surkiasta tapauksesta, koska yhtenä päivänä äiti kuuden
eli seitsemänki lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä
ja liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei
mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamia
asia. Ei hän myös ylistä sisarvainajataan muusta, kun minkä tiesi
todeksi. Jumalisuuden, hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista
kuolinpuheissa tavallisesti paljon lausutaan, vähän tiedetään, heitti
Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein
pettävätä muotoa.

Usiammasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä
lukeneen niin pyhän raamatun kun muitakin suomalaisia kirjoja. Myös
kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolenkolmatta penikulmaa,
kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte kotiin
tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen kun
ensikerran 13 vuoden vanhana oli käynyt Herran pyhällä ehtoollisella
ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin varottain ja
kehottain koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi. Sanat ja
varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätönnä siinä
kerran saadussa luulossa, olevansa mahdoton Herran alttarin vieras,
joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta terävällä
älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja käsittämään,
oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin erhetyksensä
näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa kautta joskus
tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoolliselle käymään, ei muistaen,
ettei se olekaan vanhurskaille vaan syntisille annettu, sillä ei hän
itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.

Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut
sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen
kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli
joku äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut. Tyttärensä _Anna
Reetta_, joka on naimisissa Koivulan talon isännän Sakari Lyytisen
kanssa Sonkarinsaarella, lauloi perityillä runolahjoillaan
isä-vainajastansa seuraavaisen lapsellista rakkautta ja kristillistä
surua osottavan huolirunon:

    Nyt on luonto liikutettu,
    Runotöihin taivutettu,
    Vaikka ei riemusta runoja,
    Ilmi anneta ilosta.
    Kaikki on saanut syvälle,
    Murhe pannut painon alle,
    Kun on kuultuna kamalat,
    Saatu surkiat sanomat,
    Kuolemasta kummemmasta
    Erosta tämän elämän;
    Koska päätti Vihtapaavo
    Maalimasta matkajuoksun,
    Joka vaarassa vaelsi,
    Tämän maaliman majoissa,
    Surun lakson laitumilla,
    Vuotta viisi seitsemättä.
    Eikä tietoa edellä
    Annettuna aikanansa
    Viikon viimeisen olevan,
    Virstan viimeisen tulevan.
    Joka saattoi saaren päähän,
    Kuolopaikalle kuletti.

    Tuo on meiltä tietämätön,
    Tuhmain tunnolta salattu,
    Mik' oli laitettu lopuksi,
    Mikä pantu päätökseksi:
    Oisiko usma uuvuttanna,
    Sumu silmänsä soaissut,
    Vai viluko viivyttännä,
    Eli nälkä näännyttännä;
    Vaiko varsin määräpäivät
    Lie jo tullut täytetyksi.
    Ei hän kuollunna kotona,
    Sairastanna saapuvilla;
    Vasta viimein viikon päästä,
    Kun oli kulkenna kotoa,
    Kaonna ja kaivattuna,
    Veli veljensä tapasi
    Veen rannalla veneessä,
    Ilman alla aukialla.

    Totta tunsi tuskan tuiman
    Veli veljen kuolemasta;
    Tuossa kohtasi kovasti
    Huokaus ja huutoääni,
    Kun oli kuollut tuttavansa,
    Kaunis kasvinkumppalinsa,
    Kun oli linnun liukas ääni
    Langetettu laulamasta,
    Kun oli kuolo katkaissunna,
    Aviotkin auaissunna.

    Sama surkia tapaus
    Kun tuli tutuksi muille,
    Tuotti kyllin kyyneleitä,
    Antoi huolta, huokausta,
    Sukulaisille surua,
    Vielä muutenkin muretia,
    Joihen kanssa kaunihisti
    Oli aikansa asunut,
    Elänyt ikänsä päivät
    Sovinnolla, suosiossa.

    Mutta ei nyt murhe auta,
    Eikä vaikia valitus;
    Heitetähän Herran päälle
    Kaikki huolet, huokaukset,
    Jonka viisaus visusti
    Läpi kaikki katseleepi,
    Jok' on tiennyt lähtötiiman,
    Erohetken helpotuksen.
    Jo oli iästä ilta,
    Elämästä ehtopuoli;
    Kyllä aika myöten antoi
    Erota elosta tästä,
    Päästä tästä Paapelista,
    Sotomasta syntisestä.

    Eipä siis surua siitä,
    Valitusta vainajasta,
    Että nuoruuen iässä
    Tuli täältä temmatuksi;
    Vaan se tuopi tuskan meille,
    Sepä suurentaa surumme,
    Ett' oli visseillä vioilla,
    Tiellä tietyn turmeluksen,
    Sitehissä synnin suuren,
    Kaotuksen kahlehissa;
    Siottuna siitä päivän,
    Kun sai viina vietellyksi,
    Joka piätti pyhältä,
    Esti armo-atrialta;
    Kun oli Paavalin sanoista
    Käsityksen keksinynnä,
    Ettei söisi syömärinä,
    Eikä joisi juomarina,
    Siitä juomasta pyhästä,
    Armoleivän atriasta.

    Kyllä siitä sielun kuorma
    Paljo painoi ja pakotti,
    Jota vainaja valitti
    Ahkerasti aikanansa,
    Ettei jo iällä ennen
    Armon lahjoja anonna.
    Aina toivoi tointuvansa,
    Paremmaksi pääsevänsä,
    Saavansa himolle salvan,
    Lukon orjuuen ovelle;
    Vaan se viipyi viimeiseksi,
    Aivan ehtoolle elämän.
    Nyt ei tietä Herran töitä,
    Eikä tuta tuomioa,
    Annettiinko armopaikka,
    Vaiko kauhia kaotus.

    Voi jos vielä viimeisellä
    Ehtoolla elämän Herra
    Oisi armon auaissunna,
    Paratiisin Paavalille,
    Muistanunna niinkun muinen
    Ryöväriä ristin päällä,
    Jollen juuri viimeisellä
    Ovi armon auaistihin.

    Vielä muutamat murehti,
    Pahastuivat paljo siitä,
    Kun oli kiini kirkonkellot,
    Seurakunnan sielukellot.
    Vaan kun tarkoin tutkittua
    Saatihin sanoma kuulla,
    Ett' oli kielty kirkkolaissa
    Kellonsoitto kelvollinen,[1]
    pian sekin murhepilvi
    Riemuruskoksi rupesi,
    Kosk'oli asiansa saanut
    Siinä maassa siunatussa,
    Missä muutkin matkamiehet
    Saavat laskeita levolle.

    Kyllä vainaja varusti
    Itse jo elämäkirjan,
    Joka joutui vuotta ennen
    Kaikille katseltavaksi,
    Jonka otti oppineetkin
    Varsin vastahan halulla,
    Luki herrat Helsingissä,
    Antoi sille suuren arvon;
    Vaikk' ei auta arvo suuri,
    Nimi kuulu kuolemassa.
    Kuolo on se kuulu vieras,
    Joll' on valta vallallenkin;
    Ei se kysy keisarilta,
    Ruunupäältä ruhtinalta,
    Vaatisiko valtakunta
    Vielä täällä viipymähän;
    Ei se pappia paraita,
    Kierrä kirkon haltioita;
    Eikä tutki tuomarilta,
    Oikeuen oppineilta,
    Tohtivatko itse tulla
    Toisen tuomarin etehen.

    Kuka kaikki kertoneepi,
    Kuolon tuumat tutkineepi;
    Ei se aikoja valitse,
    Eikä paikkoja paraita;
    Ei kysele kynnyksellä,
    Taho tietä tanhualla,
    Joko oisi outettuna,
    Eli kauan kaivattuna,
    Vai tuli kovin varahin,
    Kesken töihen täyttämättä.

    Siitä syystä syntisiltä
    Vaaitaankin valmistusta,
    Kun on kuolo tietämätön,
    Joka hetki Herran käessä.

    Onnellinen on se päivä
    Uskovaisille ihana,
    Joill' on toivo taivahassa
    Ilonsa isän majassa.
    Niilien vaan on vaikiampi,
    Kuolo kauhia, kamala,
    Joihen mieli maallisilta
    Tavaroilta on tahrattuna;
    Niillen maaliman makeus
    Kaikki käypi katkeraksi
    Kuolemassa kauhiassa,
    Synnin palkan päätöksessä.

[1] Syystä, että Korhonen vapaehtoisesti oli niin kauan Herran
ehtoollisella käymisen laimilyönyt, piti hänen ruumiinsa kirkkolain
jälkeen hiljaisuudessa haudata, joka hautaus tapahtui kekripäivänä
vuonna 1840.

       *       *       *       *       *

Päätettyämme tämän vaillinaisen kertomisen Korhosen elämästä ja
kuolemasta kääntykämepäs jo hänen runolaatuansa erittäin katselemaan.

Kansanrunon tavallinen laatu ja omaisuus on aineensa luonnollisella
yksivakaisuudella toimittaminen ilman mieltä sinne tänne syrjäasioihin
juoksuttamatta, niistä muka kaunistusta ja kuvausta kerrottavalle
saadaksensa. Samaan kansanrunon omituiseen tapaan laati Korhonenkin
runonsa, siinä toki vähän eroava, että mielellään pisti sananlaskuja ja
muita vertauksia runonsa suolaksi eli ytimeksi. Sanain sovittamisessa
oikiaan runosääntöön eli mittaan ei ollut niin tarkka ja huolellinen,
kuin Karjalan vanhoissa ja nykyisemmissä runoissa sen suhteen
ollaan, jonka tähden välimmiten tavataan virhellisiä lausuksia, kuin
asianymmärtäjä lukia itse havainnee, jos niitä tässä ei paremmin
selitetäkään. Onkin runo jo Savon tienoilla ja vielä enemmin Hämeessä
alkusomuudestansa poikennut, jonka tähden ei ollenkaan ole ihme,
Korhosenkin runot sanasääntönsä puolesta ei parempia olevan, kuin mitä
lapsuudesta kuuli kotiseuduillansa laulettavan.

Vielä virheen-alaisemmat, kun runonsa, ovat muut laulunsa
mitteellisessä arvaannossa. Läpensä tavataan niissä sanat
sopimattomasti katkaistuna ja tavutten sekä arvo että korko pahasti
runneltuna, josta onkin nähtävä, Korhosella niitä tehdessä ei olleen
parempata esikuvaa, kun virret tavallisissa arkkiviisuissa ja vanhassa
virsikirjassamme. Valitettavasti ei ole muillakaan lauluniekoilla
vielä ollut parempaa mallia eli johtoa, kun vasta nimitetyt kielensä
suhteen kehnot ja vaivaiset, mitteen vuoksi peräti typerät ja
kelvottomat laitokset, jotka jo vuosisatoina ovat paljo huolta Suomen
Runottarelle tehneet, ja vasta kentiesi mitä vielä tekevät, kun jo ovat
hänen suurimmalle osalle kansasta tuiki tuntemattomaksi saattaneet,
elikkä turmelleet korvamme, ettei moni meistä enää tajua'kaan vanhan
Suomen runon suloa ja lempeyttä, joka ennen aikoinansa hypitteli kiviä
ja kantojakin ja pani karhut tanssimaan tasajalassa.

Ne kuusi Korhosen tekemää laulua, jotka tämän kirjan lopulla löytyvät,
ovat paraimpiansa, ja jos ei jo siitäkin syystä, niin kuitenkin
näytteeksi hänen ulkorunoisesta laulutavastansa painettavat. Näistäkin
lauluista on lyhemmyyden vuoksi muutamia kehnompia värsyjä pois
jätetty, milloin se järestyksen loukkaamata taisi tapahtua. Peräti
painamatta on jäänyt toista kuusi meille tiettyä laulua, nimittäin:

    1. Venäjän ja Turkin sodasta rauhan päätös.
    2. Leskikeisarinna Maria Weutorounan kuolemasta.
    3. Turun Kaupungin palosta.
    4. Kehoitus kristilliseen iloon hääpidon alettaissa.
    5. Kiitossanat nuoren vaimon antimet vastaan otettua.
    6. Joutohyräilykset häissä ilon korkeimmalla ollessa.

Epäilemättä löytyy myös monta muuta Korhosen tekemää laulua, eli
kuitenkin on löytynyt, joita ei vielä ole kerätyksikään saatu. Kerääjät
ovatkin enemmin ahkeroinneet saada hänen runojansa, kun laulujansa
kerätyksi, koska edellisillä jo rakentonsakin puolesta nähtävästi oli
parempi arvo.

Korhosen tytär, jo mainittu Anna Reetta, joka isänsä kuolemasta teki
edellä luettavan kauniin runon, ei ole muunkin laulun laadinnassa
isäänsä kehnompi, miltei ennen parempi. Sen voisi päättää
seuraavistakin värsyistä, otetut hänen eräälle orpopojalle tekemästä
laulustansa:

    Minulla on mieli kirjoittaa,
    Maailman surkeutta, mainita,
    Jos aika myöten antaisi,
    Ymmärrys ylös kantaisi.

    Viheliäinen, surkia,
    On ihmisellä elämä,
    Niinkuin on Jopi puhunut,
    Ja Salomoni sanonut.

    Jopa sen tunsi Jooseppi,
    Ja tarkoin tutki Taavetti;
    Jo Haakar joutui huutamaan,
    Ja Ismaeli itkemään.

    Kuin lapsi ensin syntyypi,
    Ja hengittämään herääpi,
    Tuntee jo tuskan olevan,
    Ja vaivan takaa ajavan.

    Itku jo ompi alkuna,
    Ja ensimäisnä äänenä,
    Juurikuin ajat arvaisi,
    Ja tulevaiset tuntisi.

    Jos siitte vähä iloitsee,
    Ja lasten kanssa leikitsee,
    Ne ilot pian puuttuvat,
    Ja murehiksi muuttuvat.

    Pianpa saapi havaita,
    Kuin maailma on kavala,
    Kun nuoren ilon kadottaa,
    Ja lasten leikin lopettaa.

    Niin näkyy nytkin todeksi,
    Ja kuuluu kyllä kovaksi,
    Kun puhuu orja päivistään,
    Yks' orpopoika onnestaan.

Tämän orpopojan antaa hän sitte usiammissa värsyissä valittaa
vaivojaan ja onnettomuuttaan, ja siitä päästyänsä muistaa korjaajiansa
seuraavilla kiitossanoilla:

    Nöyrimmän sanon kiitoksen,
    Kaikillen niillen yhteisen,
    jotka minun ovat korjanneet,
    ja tänne asti auttaneet.

    Suuri on ollut vaivanne,
    Suurempi olkoon palkanne,
    Jota ei maassa makseta,
    Vaan taivahassa on tarjona.

    Ja jos nyt oikein tuntisin,
    Hyvyyttä Herran muistaisin,
    En vaiti olla saattaisi,
    Vaan kiitos-uhrin antaisin.

    Että niin olen autettu,
    Ja vahingolta varjeltu,
    Kuin Mooses kaisla-arkussa,
    Ja Joonas kalan vatsassa.

    Ne Herran suuret ihmetyöt
    Muistuttaa mullen päivät yöt,
    Että aika oisi palata,
    Ja synnin tieltä lakata.

    Maailman turhuus hyljätä,
    Ja kaikki ylön katsoa,
    Toivoa toista tulevaa,
    Etsiä uutta elämää.

    Että siitten taivaan kuorissa
    Saisi voiton virttä veisata;
    Siellä vanhat vaivat palkitaan,
    Ja kaikki uudeksi muutetaan.

    Siellä ompi oikia isänmaa,
    Ja kaikki kallis tavara;
    Siellä lesket levon löytävät,
    Orvot osaansa nousevat.

    Siellä taakse taukoo puutokset,
    Murheet ja ajan muutokset;
    Ei isä jätä seurastaan,
    Eik' äiti heitä helmastaan.

    Siellä köyhät saavat rikkauden,
    Ja sairaat kaikki terveyden;
    Siellä ompi ilo yltäinen,
    ja riemu alinomainen.

Viimein jo taas omassa nimessänsä päättää Anna Reetta virtensä tällä
loppuvärsyllä:

    Lyhyt on tämä kirjoitus,
    yksinkertainen yritys,
    Vaan kukas tarkoin tietänee
    Ja toisen tuumat tutkinee.

Semmoista sydämen liikutusta, josta tämäkin virsi todistaa, isänsä
Paavo ei osoita tuskin yhdessäkään runossa eli muussa laulussa. Se
näyttää hänen luonnollensa kokonaan outo olleen. Harvoin on mielensä
muutenkaan oikiaan laulu-intoon ylennyt. Sen siasta nähdään hänellä
olleen tarkan ja terävän älyn moninaisia aineita tutkimaan, käsittämään
ja kertomaan, jonka ohessa runonsakin osoittavat hänen vihanneen
kaikenlaista pahaa ja vääryyttä, puoltaneen hyvää ja siivollista
elämätä. Kun vielä oli lukenut viikkosanomat ja monta muuta suomalaista
kirjaa, eikä ainoastansa lukenut, vaan käsittänytkin ja muistoonsa
säilyttänyt, niin pidettiin häntä talonpoikain keskuudessa oppineena,
ja oppinut olikin hän, vaikk'ei tainnut kun yhtä äitinsä kieltä, yli
monen koulunkin käyneen miehen, ettei suinkaan ensimäiseksi tullut
ymmälle, missä vaan ei ilman kainustellut tietoansa ilmoitella.

Tästä kaikesta lienee arvattava syy siihen, että Korhosen lauluja
pidettiin suuressa arvossa ja että niistä muutamat levesivät ulommaksi
Hämeesen, Pohjanmaalle ja Karjalaanki. Löytyypä vielä muitakin syitä
niiden leviämiseen ja semmoisiksi arvaisimme rahvaalta rakastetun
vertauksellisen eli muuten polvellisen sanalaatunsa, mielensä
malttamisen, siinä kohdassa, ettei koskaan latonut lauluunsa, mitä
sylki suuhun tuopi, vesi kielelle vetävi. Siihen lisäksi saapi
lukea senkin seikan, että valitsi lauluillensa sopivan aineen, ja
viimeiseksi että itse kirjoitti ne paperille, joka esti ne heti
synnyttyänsä katoamasta. Muita syitä emme voi keksiä niiden erinäiseen
arvoon ja leviämiseen, koska Korhosella ei kuitenkaan ollut joita
kuita mainittavia runolahjoja yli muiden runoniekkain, vaan hän
enemmin jääpi monestakin jälelle, jopa tyttärensäkin ja pitäjän
miehensä _Juhana Ihalainen_ siinä vetävät hänelle vertoja. Monta muuta
tunnemme, joita pitäisimme parempina, vaikka eivät ole sinne päinkään
ihmetteliöitä ja seuraajia saaneet, kun Korhonen, jota Savon nykyiset
runoniekat tavallisesti pitävät mestarinansa, kuin Saksalaiset
Schilleriä ja Götheä.

Nimitimmä Korhosen runoista muutamia jo Karjalaankin levenneen.
Semmoisia omat erittäinkin runot 23, 24, 25, 28, 31, 32, 33, 34,
45, 46, 48. Näytteeksi miten runot semmoisilla kulkumatkoilla
muuttuvat, panemme tähän runon 24 sekä sillä tavalla, kuin se on
Rautalammilta kirjoitettu, että toisellakin tavalla venäjän Karjalasta.

Rautalammilta.

    Käännä päätä, katso päälle,
    Ota vaari vanha muori,
    Kuinka kummalta näkyypi
    Tämän aikaiset asiat:
    Kaikki pojat kasvavatkin
    Piipun pohjalla pilaavat
    Suunsa seuvun semmoiseksi,
    Jos on paksu huuliparta,
    Niin on posketkin porossa,
    Kasvo puolipullollansa.

    Eivät yr'tä yösialta,
    Univuoteilta värähä,
    Eikä pirtistä pihalle,
    Vielä virkahan vähemmän,
    Ulkotyöhön ollenkana;
    Ennen karstat kaivetahan,
    Ihmetkin imeksitähän.

    Kyll' on sitte päivän päällä
    Parta paksuna porosta,
    Ihvestä ihan sininen,
    Hihat hiessä, helmat noissa,
    Rintapielet riivanteissa.

    Vaimot ne valittelevat
    Pilattavan paijat kaikki
    Kesken päivän pestäväksi;
    Muorit muutamat sanovat,
    Että pyyhkeiksi pitäisi
    Vanha vaippa laitettaman,
    Että aikoa enemmän
    Pesemätä päästäisihin.

    Sepillen on selvä neuvo,
    Valurille vanha käsky,
    Kunnon neuloja kuvata,
    Jolla vilja väännetähän;
    Ilkeä on imeisten luona
    Puista puikkoa piteä,
    Kuletella kukkaroissa.

    Miehet muutamat sanovat
    Pilattavan piiput kaikki,
    Pohjat puhki pisteltävän,
    Kareksia kaivettaissa;
    Toiset ne toki puhuvat,
    Ett on oppi oivallinen,
    Ja juuri komia konsti,
    Maahan muuttunut tavaksi.
    Muinoin toivat Mustalaiset,
    Kusta lieneepi kotoisin:
    On tuosta tupakin jatko,
    Jopa työlle joutuisampi.

Venäjän Karjalasta.

    Kuule ensin, katso siitä,
    Kuinka kummalta näkyvi
    Tämän aikainen elämä:
    Miehet muutkin jos minäkin
    Piipun pohjilla pilaavat
    Suunsa seuvun semmoiseksi,
    Jotta on leukansa liassa,
    Parta paksussa porossa
    Ihvestä iho sininen,
    Tupakasta turmeltuna.

    Muinen söivät Mustilaiset
    Piipun pohjia poloset,
    Konnat suuhunsa kokivat,
    Karetsia kaavitsivat,
    Siitä ottivat opiksi,
    Suomen miehet mielityiksi,
    Jotta jo nykyinen kansa,
    Kaikki katsovat musikat,
    Nuoret miehet naimattomat,
    Pojat puoliparrattomat,
    Huuliansa huuhtelevat,
    Paian hiemalla hosuvat.

    Ei lemmot leposialle,
    Vuotehellenkaan väräy,
    Kun ei poskessa poroa,
    Suussa tuhkia tupakan.
    Ilmanko akat sanovat,
    Muorit muutamat puhuvat,
    Pilattavan parrat kaikki,
    Suun menevän surkiaksi.

    Puikko on puolta kyynäreä,
    Kyllä kyynärän pituinen,
    Tehtynä teräväpäinen,
    Jolla kaivavat karetsan,
    Piipun pohjan poskehensa;
    Ei purukset suusta puutu,
    Tukut karmilta katoa,
    Ikipallit ikkunalta.

    Miehet muutamat puhui
    Piiput pantavan pilalle,
    Pohjat puhki pistettävän,
    Kareksia kaivettaissa.

    En nyt tuota tarkoin tunne,
    Kusta on tupakka tuotu:
    Sen mä tuntenen toeksi,
    Ett on turmellut tupakka,
    Pilannunna kansan kaiken,
    Maahan muuttunut tavaksi.

Vielä muitakin toisintoja löytyisi tähän yhteenkin runoon, joilla ei
kuitenkaan tarvinne tätä jo ilmankin pitkää alkulausetta venyttää,
vaikka nämät kaksi toinen toisestaan eroavimmat jo senkin tähden
piti pantaa, etteivät asian ymmärtämättömät luulisi Korhosen runoja
tässä kokouksessa tahallaan muutetuksi, jos sattuisivat joita
kuita kirjoitettuna käsiinsä saamaan eli muuten niitä rahvaassa
vähän toisilla sanoilla kuulemaan. Siitä ei toki lienekään moitetta
pelättävä, jos mistä tahansa saatuja toisintoja on runon täytteeksi ja
muuksi parannukseksi käytetty.

Tähän kokoukseen ei ole otettu muutamia runoja, jotka tiettävästi
eivät ole Korhoselta, jos kohta niitä onkin hänen nimeltänsä kerätty.
Samasta syystä olisi runo 42, _runonteosta_, pitänyt pois jätettää,
sillä kirjoituslaatu todistaa senkin toiselta tekiältä olevan, mutta
koska se kuitenkin Turun Viikko Sanomissa on tullut Korhosen nimellä
painetuksi ja myös antaa tähdellisiä neuvoja runonteossa, niin on
se otettu mukiin. _Kiitosruno Hemlanterille_ (12) on kyllä laitettu
Hemlanterin omaan nimeen, kuitenkin on se epäilemättä Korhosen tekemiä,
ja siksi sanovatkin sitä Rautalammilla. Runon 27 _Tuovisesta_ oli
joku toinen lauluniekka jatkanut pitkällä perälorulla, joka nähtävästi
ei ollut Korhoselta ja siitä syystä sai jäädä.

Usiampia näistä on ollut ennenkin painettuna, nimittäin runo 2 kirjassa
_Wäinämöiset_ (vaikka erehdyksestä Ryynäsen nimellä); r. 3 Mehiläisessä
1836, Lokakuulta; r. 8 Sanansaattajassa Viipurista 1835, N:o 21; r.
13 Kanteleessa, 3 osa, s. 52; r. 19 Oulun Viikkosanomissa 1832, N:o
25; r. 25 S. S. Viipur. 1835, N:o 7 ja Lemminkäisessä, 1 osa, s.
11; r. 28 Topeliuksen runokokouksessa: S. kansan Vanhoja Runoja y.m.
Nykyisempiä Lauluja, 5 osa, s. 55, ja Oul. V. S. 1831, N:o 22; r.
30 Oul. V. S. 1830, N:o 17; r. 31 Turun V. Sanom. 1820, N:o 23, ja
Topel. runokok. 4 osa, s. 23; r. 32 S. S. Viipur. 1836, N:o 19; r. 34
Oul. V. S. 1831 N:o 26; r. 37 Mehil. 1836, Toukokuulta; r. 38 Mehil.
1837, Marraskuulta; r. 40 Helsingf. Morgonblad, 1835, N:o 32, 33; r.
42 Tur. V. San. 1821, N:o 2; r. 44 Oul. V. S. 1831, N:o 48; r. 45
Kanteleessa, 3 osa, s. 41; r. 46 Kanteleessa, 4 osa, s. 35. Lauluista
ovat 2 ja 3 ennen painetut arkkiviisuissa; 4:jännen alku Maamiehen
Yst. 1844, N:o 16; 5 Kantelettaren 1 osan alkulaus. s. XLI. Näiden
ja usiampain Rautalammilla ja muualla tehtyin erikokousten avulla on
Korhosen runoja pyydetty saada tähän kirjaan niin virheettömänä, kuin
suinkin on ollut mahdollinen. Rautalammin murretta ei kuitenkaan
ole erittäin seurattu, jota muut ei katsone viaksi, kuin ne, jotka
tahtoisivat Suomelle niin monta kirjakieltä kuin pitäjääkin Suomessa
löytyy. Semmoisesta kirjallisesta jakaumisesta eri-murteisin Suomen
kielelle ei olisi mitään hyötyä, mutta suuri vahinko siitä syntyvän
yksipuolisuuden, ylenkatseen ja vihan vuoksi erinäisten murretten
välillä. Arvattavasti pitäisi jokainen murre itseänsä muita parempana,
joka tyhjä luulo aina pitäisi sitä entisellä kannallansa ja estäisi
sen tointumista. Jos vastahakaan kaikista murteista kasvatetaan kielen
perustuslakien mukaan yhteinen kirjakieli, on se kymmenessä vuodessa
tointuva täydellisemmäksi ja muulla tavalla paremmaksi, kun minkä
joku erinäinen murre voisi sadassa. Juuri sillä lailla on Saksan kieli
kasvanut ja rikastunut, mutta Ruotsin, Juutin ja Norjan kieli elävät
köyhempinä juuri kuin kostoksi siitä, etteivät pysyneet yhtenä, vaan
tarpeettomasti laittausivat erinäisiksi kirjakieliksi. Lähimmän
esimerkin antaa meille Vironkieli siitä vahingosta, minkä murretten
itsepäällensä kirjakieleksi rupeaminen ompi vaikuttava. Sen siaan
kun Vironkieli ennen aikoinansa olisi tainnut miltei yhdeksi
kirjakieleksi Suomen kanssa ruveta, lohkousi itsekin kahdeksi,
Tarton ja Tallinan kieleksi. Kumpikin kulki omaa tietänsä ja kääreysi
matkalla omiin ohjiinsa. Sitä selveyttä, varaisuutta ja perustusta,
joka näihin aikoihin asti on pysynyt Suomenkielen kalliina omaisuutena,
saisit jo tyhjään Vironkielessä etsiä.

Kajaanista uudenvuoden päivänä 1848.

E. L.



I. Kertomusrunoja.



1. Sodan rasituksista.


    Rakastettu Rautalampi!
    Siitä mä sinua kiitän,
    Että tässä täyellisen,
    Opin oikian tap'aapi,
    Yhyttääpi ymmärryksen
    Tässä löytääpi läheltä
    Sekä herkut hengelliset,
    Että maalliset makeudet,
    Mitä mielesi tekeepi.

    En ole etäällä käynyt
    Hakemassa harjoitusta,
    Piisaa kotoinen koulu
    Talonpojan tarpeheksi.
    Isä ennen A:ta neuvoi,
    Ä:tä äitini opetti,
    Siihen sain enemmin siitte
    Opetella itse vielä,
    Jotta jo vähin kykenen,
    Voin panna paperin päälle
    Kansan kasvavan etehen,
    Tulevaisten tunnustella,
    Tämän-aikaiset asiat,
    Kuinka oli kumma aika,
    Suomen kansalle kamala,
    Vallan vaihtuissa Venääksi.

    Talon vaarit ne vapisi,
    Talon muoriset murehti
    Kamahteli kansa kaikki,
    Kun ne kuulivat sanomat
    Maaliskuussa mainittavat,
    Siitte silmällä näkivät
    Helmikuulla kulkemassa,
    Pitkin Suomea sujuvan,
    Pitkin maanteitä matavan,
    Tutkimattomat tuhannet
    Vierasta sotaväkeä,
    Kauheilla sotakaluilla.

    Saivat siitte huhtikuulla
    Olla' seurassa samassa,
    Vetämässä vaikiasti,
    Ransporttia perässä,
    Eikä miehillä evästä,
    Eikä heiniä hevoilla;
    Sapelia miehet saivat
    Hevoisilla hengen vaara.

    Siitte lankesi sisälle
    Toukokuu se toivottava
    Pahemmin pelotteleva
    Kun sai kuunnella kotona
    Ampumista ankarata,
    pidettävän Pieksämä'ellä
    Sotaväki suuri kanssa
    Otti oikian asunnon,
    Esipää Istunmä'ellä,
    Toinen pää Toholah'essa.

    Siit'ei käyty kirkon luona
    Kahden kuukauden sisällä,
    Eikä pappia pahaana --
    Venäläiset veivät toisen,
    Toisen pelko vei pakohon.

    Silloin kuollehet kotona
    Sel'än saarissa mätäni,
    Ettei voinut vie'ä kaikki
    Kirkkomä'elle kaukaiselle,
    Eikä kaikki ennättänyt
    Kun oli kuolo kunnollinen,
    Asui tauti ankarampi.

    Se oli työnä tervehillä
    Että korjata kalua,
    Toiset ne toden perästä,
    Toiset tyhjästä pel'osta,
    Vaikka surkia vahinko
    Korjatullenkin kalulle
    Tuli maantiellä mahdotoin,
    Paikotellen poskissakin.

    Saipahan näh'ä sitäkin
    Sunnuntaina surkiata
    Aivan aamulla varahin,
    Ehto puolella eleä
    Katsannolla karvahalla
    Ilmitulta Istunmä'eltä,
    Savua sakeanlaista,
    Joka kuohui kartanoista,
    Ala taivahan tasauntui.
    Silloin siell' on paljon nähty
    Kekäleitä kelpolailla,
    Kivisalmen kartanoista
    Aina asti Hintikkahan,
    Kestikievarin talohon.

    Katso nyt, tuleva kansa,
    Koskas lähdet kirkon luota,
    Lasket Laukahan rajahan,
    Etkö kylmiä kyliä,
    Koske kuolleita metissä,
    Näe korkeita kojuja
    Tällä matkalla makaavan.
    Istu ja itke vähäisen,
    Tätä muutosta murehi,
    Anna alainen rukous
    Jumalalle julkisesti,
    Että rauhassa eläisit,
    Kunnialla kuolla saisit.

    Teille on, tuleva kansa,
    Tämä kirja kirjoitettu,
    Tämä muisto mainittuna.
    Tämä ei kau'aksi käyne
    paitsi pitäjän sisälle.



2. Muistojuhlasta.


    Tuli taas kynälle kyyti,
    Vuoro vuoltulle sulalle,
    Halastulle höyhenelle!
    Pännä pistetty läkissä
    Muistomerkkiä tekeepi
    Kansan kasvavan etehen,
    Tulevaisten tunnustella,
    Juhlan julkisen piosta,
    Johon Keisari kehoitti,
    Suurivoipa, voimallinen,
    Valtias Venäjän maalla.

    Kun oli kulunut kaikki,
    Lokakuu lopulle käynyt,
    Vuonna kun on kirjoitettu,
    Tullunna tuhannen päälle
    Saatuna sataa kahdeksan,
    Siihen seitsemän lisäksi
    Toisen kymmenen kulua:
    Silloin siunattu solenni,
    Juupeljuhla julkisesti
    Vietettihin vielä kerran.

    Esivalta ensin kaikki,
    Herrat oikeuden omaiset,
    Sitä suurella ilolla,
    Kuuluttivat kunnialla.
    Sitä pispatkin pitivät,
    Rohvessorit ja rovastit,
    Kaikki myöskin kappalaiset,
    Kaikki kappelin papitkin,
    Apulaiset aivan kaikki
    Hengellisellä halulla.

    Kutsuivat kokohon ensin
    Seurakunnat selkiästi,
    Aivan aamusta varahin.
    Kaunistivat kirkot vielä
    Varsin kynttilän valolla.
    Itse päällensä pukivat
    Juhlavaattehet valitut;
    Siitten astuivat sisälle
    Heti Herran huonehesen,
    Voimalla varustetulla
    Seurakunnalle selitit,
    Ilmoittivat ihmisille
    Opin oikian menoista,
    Jonka tohtori totinen,
    Julkinen jumalan pappi,
    Luterus lujaksi laitti
    Kaupungissa kaukaisessa,
    Wittenperissä perusti.

    Paljon siitäkin puhuivat,
    Kuinka kunnian jumala
    Hänen voimalla varusti,
    Lahjoitti lavean tiedon
    Hengellisissä hänelle;
    Pani paljon uskallusta,
    Rohkeutta runsahasti,
    Yli paavin ylpeyden.
    Apulaisen antoi vielä
    Melanktonin mainittavan.

    Nämät tohti toimellansa
    Vastoin paavia puhua,
    Sekä Tetselin tekoja,
    Niin myös Samsonin samalla,
    Jotka oli paavi pannut,
    Synnin kaupalle sysännyt:
    Rikoksistapa rahoja
    Piti paaville tuleman.
    Kirja siitte synnin päälle
    Piti Tetselin tekemän,
    Että vielä edeskinpäin
    Saapi synnissä elää.

    Monta muuta kauhistusta,
    Taikaisiakin tapoja,
    Muita munkkien menoja,
    Joita ei kynällä jouda
    Panemaan paperin päälle
    Oppimaton ollenkana,
    Kun ei oppinut osanne
    Paavin juonia jutella.
    Katosi kylistä kirjat
    Katosivat kaupungeista,
    Ei saatu sitä lukea,
    Vähän kuulla kirkossakin,
    Eik' ajalla muutamalla
    Saanut saarnata kukana
    Siinä selvässä valossa,
    Jonka Jesus jätti meille.

    Vaan koska herätti Herra
    Tämän sankarin sy'ämmen,
    Josta silloin saarnattihin;
    Tämä saatti saarnoillansa
    Ristikunnat rikkahiksi,
    Antoi raamatut avata,
    Laittoi lapsillen osansa,
    Kirjat kaunihit kätehen,
    Joihin kuitenkin käsitti
    Kaikki ankarat asiat.

    Siitä on nyt siirtynynnä,
    Kulunut sata'a kolme
    Ajastaika'a alusta,
    Koska tohtori totinen,
    Luterus lujasti päätti
    Paavin vallasta vapaasti
    Saarnata sanan Jumalan;
    Jonka opin onnellisen,
    Jonka toivotun totuuden
    Kohta Kustavi kuningas
    Otti vastahan ilolla,
    Kahden kansan suosiolla.
    Kaarlo siitte kaunihisti,
    Isän kuoltua kuningas,
    Sää'yt kutsutti kokohon,
    Jotka varsin vahvistivat
    Lasten lapsien hyväksi
    Uuden opin Upsalassa.

    Näistä syistä on näkynyt
    Kuninkaille kuuluisille
    Ruotsin vallassa vapaassa
    Juhla julkinen raketa,
    Ristityille riemupäivä,
    Jonka Jumala sovitti,
    Että me elävä kansa
    Sadan yhdeksän ajalla
    Saimme jo kahdesti kuulla
    Juupeljuhlan vietetyksi.

    Ei tämä elävä kansa,
    Tuskin myös tuleva kansa,
    Saanne kuulla kutsuttavan
    Juupeljuhlalle kokohon,
    Solennille soitettavan.

    Asiat on aivan suuret,
    Joista puhuman pitäisi;
    Vaan on puhe puuttuvainen,
    Yksinkertainen yritys.



3. Nuotta-ankkurista.


    Soisin Suomeni hyväksi,
    Kaupuntini kaunihiksi,
    Miehet muutkin verrakseni,
    Poikani paremmakseni,
    Että kuuluisi kylissä,
    Hyvä nimi naapurissa;
    Että uusia etuja
    Ajateltaisi alati
    Talonpojan tarpeheksi
    Kansan kaikenkin avuksi.

    Viel' on mielessä minulla
    Vanhan aikainen asia:
    Kun en saanut sauvointani
    Luotohon lujasti kiini,
    Aalto se ajoi venettä,
    Viimein viskasi vihuri
    Apajalta aivotulta
    Toisen kolmannen kohalle.
    Perävaaria pelotti,
    Hirvittipä hiienlailla,
    Ehkä äänellä isolla
    Torui toisessa nenässä,
    Itse noitui nostimilla,
    Ajalla saman apajan.

    Kyllä kynsiä kolotti
    Syksykaudet katkerasti
    Puristaissa jäistä puuta,
    Kiirehen kirokin pääsi,
    Vielä viisikin väkistä
    Ajalla yhden apajan.

    Miehet muutkin, jos minäkin
    Tuskassa hikoilimme
    Kiireissä kesämenoissa,
    Parven aikana parassa.
    Parvet ne pakeni kau'as,
    Ei saanut syvälle mennä,
    Syvän synnyn tietämättä.
    Vaikka vartta jatkettihin
    Pitkä salko sauvoimeksi,
    Ei se seisonut selällä,
    Lievillä lahetvesillä.
    Tuot' on tehty tuon ikänsä,
    Eikä tuosta tuohon tultu,
    Eikä miestä meissä ollut,
    Suomen suuressa su'ussa,
    Satakunnan kuuluissa,
    Joka ymmärsi jotakin
    Avuksi tämän asian.

    Sadan yhdeksän alussa
    Kerran yksi kelpomiesi
    Katseli Halkokarissa,
    Havahti hahen perässä
    Värkin vähän mahtavamman,
    Joka hahta hallitseepi,
    Isot laivat lainehissa.

    Ajatteli itseksensä:
    Eikös vihko viskattava,
    Eli raskas rautahäkki
    Auttaisi apajamiestä,
    Kalamiestä kannattaisi,
    Koska suuret suola-laivat,
    Ankarat sota-alukset
    Haminoissa hallitseepi,
    Valkamissa vallitseepi?

    Jopa kantoi rautakangen
    Sillä reisulla rekeensä,
    Aivan ankkurin varalle,
    Kohta tultua kotiinsa,
    Puhui selvästi sepälle,
    Haastoi tuota Häyriselle:

    "Käännä kanki kaksinkerroin,
    Keitä kiini kolminkerroin;
    Itse ymmärrät paremmin,
    Mitenkä pitäis pitimet
    Varustaman varren päähän,
    Kiini kiehuman kovasti."

    Seppo seisoi ja käveli
    Vähän ajan arvelussa;
    Pisti piippuhun tupakin,
    Kaivoi kuonat ahjostansa,
    Käski painella paletta,
    Löyhytellä lietsotinta,
    Lyötti kannen kappaleiksi,
    Alkoi kiiellä kipunat
    Yli ahjon aika lailla;
    Vaan ei Häyrinen hätäillyt,
    Eikä suuttunut Sakari,
    Lyytinen lymyhyn mennyt,
    Kipunoita kiitäviä
    Säkeniä siitäviä.

    Kuluessa kuuden tiiman,
    Ruokavälin väistyessä
    Jo tuli kalu kaluksi,
    Aivan juuri ankkuriksi.

    Naapurit ne ensin nauroi,
    Kyläkunta kummitteli
    Tuota turhaksi kaluksi,
    Joku joukosta sanoopi:

    "Elkäte mitänä miehet,
    Ehk' on hyö'yksi jokaisen,
    Arvattu tämä asia."

    Miehet marsi maita myöten,
    Toiset juoksi jäitä myöten,
    Souti poikki Sonkaria
    Katsomaan tätä kalua,
    Mikä konsti Koivulassa,
    Saatu Sonkarin kylässä:
    Seilatessansa selällä
    Saavat aikoihin apajan
    Syvillä sel'än vesillä,
    Kaikilla karin nenillä.
    Sepät seurasi perässä
    Osoviitan ottamassa.

    Pian mahti maahan joutui
    Kulkien kylä kylälle,
    Pitäjästä pitkin ensin
    Rautalammin rannikoita.
    Viipymättä Viitasaari,
    Kuulusa kalapitäjäs,
    Saapi siitä selvän tiedon,
    Pian joutui Pielaveelle,
    Suonenjoelle sukkelasti,
    Kautta Karttulan osasi,
    Kuleksella Kuopiohan,
    Maaningalle mahtavasti,
    Iinsalmehen isosti.

    Min'en tie'ä, miss'on laita
    Tämän kuulon kulkemassa,
    Tilan tie'än, kuss'on alku,
    Kosk'on Koivulan pajassa
    Rauta kiini kiehutettu,
    Rakennettu ankkuriksi,
    Sakari Lyytisen sanalla,
    Juuri Jussi Häyriseltä;
    Se oli pitäjän seppä,
    Konstin oppinut osaava.
    Kaikki nuoret nuottamiehet!
    Viipymättä viinaryyppy
    Laittakate Lyytiselle;
    Ei se paljo palkinnoksi,
    Mahti maksaapi enemmän.



4. Kuopion kirkon rakennuksesta.


    Kuopioss' on kuulu kirkko,
    Juuri julkinen rakennus,
    Komea joka kohalta,
    Rautakangilla rakettu
    Seinämuurit seisoviksi,
    Kivet kaikki kiinnitetty
    Kalkkiruukilla kovasti,
    Sivutut sileiksi päältä,
    Kaikki kalkilla katetut,
    Sisusvärkit sievät vielä,
    Kaikki kaunista tekoa.

    Pitivät puhetta ennen
    Partavaarit paljon siitä,
    Kuinka tuoll' on Kuopiossa
    Juuri huono Herran huone,
    Kirkko kehno kau'an ollut,
    Vaikk' on maaherran hovina,
    Ruunun kassan kaupuntina,
    Pulskasti puoli sata'a
    Ajastaika'a asunut.

    Eipä Karplaani kajonnut,
    Kiirehtinyt kirkon työhön,
    Eikä Rampselli ruvennut
    Uuden temppelin tekohon,
    Eikä rohennut rovasti
    Akanteri aikanansa
    Kirkon korjuusta puhua;
    Vasta Valkreeni rovasti
    Alotti tämän asian.
    Koska ennen aikanansa
    Ruotsinvallalla vaelsi
    Kuvernyöri Kuopiossa;
    Sille Valkreeni valitti,
    Kuinka huono Herran huone,
    Vanha rau'ennut rakennus
    Kuitenkin on Kuopiossa.

    Nämät kaikki nähtyänsä
    Vastasi vapasukuinen
    ja kreivi rehellisesti:
    "Ei ole maata miehetöntä,
    Kirves on joka kylässä
    Pitäjä peräti pitkä,
    Virkamiehet vielä siitte
    Kaupungissa kaikellaiset,
    Vaikka kirkkonne kivestä
    Rakennatte raudan kanssa,
    Vaikka vaskesta katonkin,
    On tei'än oma asia."

    Viimein maaherra Vipelius
    Vasta Valkreenin avuksi
    Tuohon tuumahan rupesi,
    Mukautti muutkin herrat,
    Kaikki tyyni kaupungissa,
    Taivutti talonpojatkin,
    Miellytti pitäjän miehet
    Emäkirkolla eniste.
    Eihän kappelit kajonnut
    Tuohon työhön tyytymällä;
    Pantihin pakolla siihen,
    Esivallan voiman kautta
    Elatusta äi'illensä
    Maksamahan maan tavalla,
    Niinkun laki vanha vaati,
    Vanha oikeus opetti.

    Asia tuli alulle,
    Juuri joutuen jalalle.
    Perustuksen pohjan kanssa
    Riivin riitingin perästä.
    Koska Riivi kohta kuoli,
    Mestari meni lepohan,
    Pysäyntyi pykäysmahti,
    Sota seurasi perästä,
    Raukesi tämä rakennus,
    Puut ne kaikki poltettihin,
    Tehty tellinki katosi
    Kaikki kirkon ympäriltä,
    Värkit hankitut väsäyntyi,
    Miehill' oli muuta työtä.

    Kohta alkoi toinen aika,
    Aika aivan toivottava,
    Kun rakensi rauhan Herra,
    Valta vaihtui Keisarille.
    Alkoi kohta Kuopiossa
    Kirkon työ jo kiirehesti,
    Aivan ahkera rakennus,
    Joka kulki kunnialla,
    Tosin toimella hyvällä,
    Kokonansa korkialle.
    Tapulikin viimein taipui,
    Että kellotkin kohosi
    Sen kirkon kivisen päälle.
    Siell'on varressa vasara,
    Joka tiimoja takoopi,
    Hetken päälle hellittääpi,
    Vielä viisarit sivulla,
    Tavallisen taulun kanssa
    Joka kulmalle kuvattu,
    Että kansa köyhempikin,
    Niinkuin muutkin matkamiehet
    Arvoaisi ajan juoksun.
    Sen nyt tietävät tytötkin,
    Mitä miehetkin puhuvat,
    Kuinka nyt on Kuopiossa
    Julkinen jumalan huone.



5. Leppävirran kirkon palosta.


    Sanoma Savosta kuului,
    Leppävirralta levesi,
    Yli Suomen suuri itku,
    Vaikia valitusääni,
    Koska päivä päälle joutui
    Toinen toistakymmenensi
    Heinäkuussa heltiässä.
    Siell' on pitkänen pitänyt
    Vaarallista valkiata,
    Eli selvemmin sanottu:
    Julkinen Jumalan voima
    Salli aivan sammumata
    Tulemaan tulikeräsen
    Tauvota tapulin päälle
    Josta liekkiä levesi,
    Ylös ilmahan yleni,
    Sulautti suuret kellot,
    Maahan malmina sekotti.

    Tuo sama tuli Jumalan,
    Joka ei sammune sateesta,
    Ei kadonne kastehesta,
    Kirkon kuuluisan kulutti,
    Niinkuin nikkarit sanovat,
    Pykymestarit puhuvat,
    Ettei puusta pulskempata,
    Suurempata Suomen maassa,
    Taitavampata tekoa
    Ennen nähty eikä kuultu,
    Mahtavimmat maalaukset,
    Kuvat kaunihit sisällä.

    Kyllä saattaapi sanoa,
    Sitä kun on silmä nähnyt,
    Vaikka ei puhua paljon,
    Sitä kun on korva kuullut.
    Korva kuitenkin sanoopi,
    Toisinansa toimittaapi,
    Sitä kun ei silmä nähnyt,
    Niinkun niitäkin monia
    Tulen tuimia tekoja,
    Joit'on toista toisen päälle
    Sattunut sa'alla tällä,
    Yhdeksällä yrtetyllä,
    Tuimia sodan tulia,
    Paljon kaupungin paloja,
    Jonka ensiste alotti
    Kova onni Kokkolassa,
    Raahen rankaisi peräti,
    Otti Oulun paljahaksi;
    Mitä Turkuhun tuleepi,
    Suomen suurehen kylähän,
    Siitä on puhuttu paljon,
    Itseksensä ilmoitettu.
    Mikkelin komia kirkko,
    Kaunis kirkko Kangasniemen,
    Julkinen Kalajo'essa,
    Kaunis vielä Kannuksessa,
    Kuvitettu kuuluisaksi,
    Tuli ukkosen tulesta
    Poltetuksi pohjanmaalla.
    Monta muutakin kyleä,
    Kartanota kaunihinta
    Väkivallan valkeasta
    Ovat poltetut poroksi.

    Emmä uskalla sanoa
    Tämän päätöksen perästä,
    Että on edellä muita
    Kirkkoja ja kaupuntia
    Kansan synti kauhiampi
    Nämät vaivat valmistanut,
    Koston kovemman vetänyt.
    Eipä Jesus ennen niitä
    Katsonut Kalileassa
    Suurimmiksi syntisiksi,
    Jerusalemiss' ei sanonut,
    Joita piinasi Pilatus,
    Pahemmaksi pannut niitä,
    Kaikki ne kahdeksantoista,
    Kun tappoi Silohan torni.
    Kääntymään hän käski muita
    Esimerkistä enemmän.

    Jos sen tie'ät, tyhmä kansa,
    Niin et toisesti tekisi
    Turhimpia tuomioita,
    Että ansaittu asia,
    Oma suuri synnin syynsä,
    Veti näihin vehkeisin.
    Joka paikass' on pahoja
    Vihan alla vielä nytkin.



6. Kertonjoen myllystä.


    Sata miestä on sanonut,
    Toinen puoli on puhunut
    Kerkonjoessa on kelpo mylly,
    Juuri julkinen rakennus,
    Vasta saatu valmihiksi.
    Vuonna kun on kirjoitettu
    Ja tullut tuhannen päälle
    Saatuna sataa kahdeksan
    Kolmeneljättä kohonna,
    Silloin vaipui vanha mylly
    Väkivallan valkeasta
    Kosken pohjalle poroksi.

    Miehet mielellä pahalla,
    Itkusilmissä isännät
    Marraskuulla matkusteli
    Käsi taskussa käveli,
    Keskustellen keskenänsä:
    "Miehet veikkoset, mitenkä
    Me nyt mylly saataisihin?
    Paljo kansa'a kylällä,
    Paljo maata myllytöintä.
    Alamylly aina huono,
    Niinkun kaikki muutkin myllyt
    Näissä seu'uin semmoisia.
    Talvi päälle päätymässä,
    Tuisku, pakkanen tulossa --
    Miehet, mitäs nyt tehä'än?"

    Jopa siitte joulukuulla
    Kerran keskensä isännät
    Pyhä-iltana puhuivat:
    "Koska meill' on kunnon koski,
    Tehkäämme mylly kanssa,
    Joka jauhoja jakaapi,
    Edemmäkkin ennättää
    Tulisihan tullikappa
    Tekomiesten tarpehiksi,
    Myllyn mahissa pidoksi.
    Kyll' on miehiä kylällä
    Vanhempia, nuorempia,
    Kankahall' on puita kanssa
    Suurempia, pienempiä,
    Viel' on honkia halastu
    Suorempia, kierompia.
    Minkäslainen mittakeppi
    Seinäpuille pantaisihin
    Joka passaisi paraiksi?
    Pidetään nyt pitempi mitta,
    Erilainen entisestä,
    Pannahan paria kaksi
    yhtä rinnoin yrttämähän.
    Meillä on mestari lähellä,
    Oppia omalla maalla,
    Koukkulammilla kotona;
    Semmoisia seppiäkin,
    Jotka taitavat takaa
    Rakennuksen rautavärkit.
    Matti mahtinsa paneepi,
    Toiset miehet totteleepi,
    pojat pohjan laitoksessa."

    Tasaisesti kaikki taipui,
    Tuohon tuumahan rupesi;
    Miehet yksimielisesti
    Alkoivat alusta talven
    puut katsella kankahalta.

    Saivat aitan salvetuksi
    Tukalalla tuiskusäällä,
    Kestivät kun kelpomiehet,
    Aivan niinkun aikamiehet,
    Tahtoivat ja tarkenivat
    jäistä puuta jälkytellä.

    Avullisen aitan saivat,
    Sisusvärkit sievät vielä,
    Rattahat hyvin raketut,
    panivat paria kaksi
    Kunnollista kulkemahan,
    yhtä rinnoin yrttämähän
    Aivan aitassa yh'essä,
    jotka kyllä jou'uttaapi,
    Suorittaapi suuret kuormat
    Ilman viikon viipymättä.

    Sen minä todeksi tie'än,
    jonka olen kotona kuullut
    Monen myllärin sanovan,
    Kerkonjo'essa on kelpomylly,
    joka jauhot jou'uttaapi.
    Ei puutu hevosen heinät,
    Eikä mieheltä evästä
    Odotettaisi ollenkana.

    Myllyn haltiat havahti
    Vähän vääryyttä olevan
    Myllärissä muinaisessa,
    Valitsivat vahvan miehen
    Kelpokalun katsojaksi,
    Tuli virka Vilhelmille
    Tullimahti Markkaiselle.

    Mitähän Sari sanoisi,
    jos nyt antaisi isännät
    Vielä virkansa takaisin,
    Laittaisivat Laitiselle
    Vielä uu'en virkavaalin?
    Vaan on tuota toivoakkin
    Aivan turha Toikkasella:
    Joka kerran keksitähän
    Sitä aina arvellahan,
    joka on vähässä valski,
    Sit' ei panna paljon päälle.

    Kerran minä mielessäni
    Kerkonkoskella kävelin;
    Sain siellä sanoja näitä,
    Kun tuo kunnian isäntä
    Kutsui ensin Kampinmä'ellä
    Vierahaksensa minua;
    Jaakkopa jalo isäntä
    Antoi siitten aamusella
    Vatajalla vahvan ryypyn.
    Itse Nokkalan isäntä
    Käski käy'ä katsomassa
    Ensin myllyssä minua,
    Kutsui siitte kammariin,
    Virkkoi sanan Vilhelmille,
    Antoi siellä aika ryypyt.
    Eipä siitte päivän päälle
    Mieli maistunut mesille,
    Hunajalle höyrähtänyt.
    Vielä viimeinen katosi,
    Haihtui Hoikan taipaleella.
    Kyllä se kylässä siitte
    Palvalah'essa parani;
    Siinä isäntä siveli
    Minun mieleni hyväksi.
    Ei se ryyppy ennättänyt
    Korvan tasalle kohota,
    Kun jo luonto liikahteli,
    Juohtui mielehen minulle:
    Jos minä kotihin jou'un,
    Ja nyt pääsen pännän luokse,
    Kirjoitanpa kiesavita
    Ja panen pari sanaa
    Kyläkunnan kunniaksi
    Sitä kun on silmä nähnyt,
    Koska vielä korva kuullut
    Miesten kaukaisten kehuvan,
    Kirkonkylän kiittelevän,
    Horonpohjankin puhuvan:
    Kerkonjo'ess on kelpo mylly,
    Juuri julkinen rakennus.



7. Pappilaa uudesta pirtistä.


    Julkinen juhannusaamu,
    Kesäpäivä kelvollinen
    Silloin lankesi sisälle,
    Koska Kontrahtirovasti
    Valmisti perehen pirtin,
    Jossa käyvät kirkkomiehet,
    Maata saavat matkamiehet.

    Itse rovasti isäntä,
    Rakas pappi Rautalammin
    Tuli myös itse tupahan,
    Aivan aamulla varahin.
    Eikä juuri joutumilla,
    Tullut turhilla puheilla;
    Toi hän tuonne tullessansa,
    Kantoi kallihin tavaran,
    Aika raamatun asetti
    Pitkän pöy'än kunniaksi,
    Olevan tuvan omana
    Tosin toivossa hyvässä,
    Jos se joukossa tulisi,
    Miestä miehissä olisi,
    Eli vaimoissa varoja,
    Koska kirkosta tulevat,
    Etsiä esipuhetta,
    Testi temmata käsihin.

    Toivo toinenkin hänellä
    Oli tässä täy'ellinen,
    Että muutkin matkamiehet
    Kaukaisemmat katselisi,
    Tutkisit todella tuota,
    Illoin, aamuin ahkerasti,
    Kun pitävät korttieriä,
    Ovat öitä pappilassa.

    Saamme toiseksi sanoa,
    Kiitokseksi kirjoitella,
    Ettei hän eväätä tullut.
    Silloin jo oli sisällä
    Neuvo pidetty neitsyelle,
    Panna pannu lämpimäksi,
    Kahven kanssa valmistella,
    Kupit kuultavat sivulle,
    Siitte seurassa jälestä
    Itsensä isännän kanssa
    Tulla uutehen tupahan.

    Tämä rohkea rovasti
    Neuvo neitsyttä hyvästi
    Kaatamahan kaikellaista,
    Se'otella semmoisia
    Kupin kullenkin osaksi,
    Tottuneille toisen vielä.
    Ukoista uni pakeni,
    Pitivät puhetta siitte,
    Hiljaksensa haastelivat:
    Suu se maistaapi makean,
    Kieli kypsen koitteleepi.
    Vaimot kanssa vanhat, nuoret
    Kehui paljon keskenänsä
    Tuvan uu'en tuomisista,
    Juhlaeineistä enemmin.
    Täst' on muisto muutamilla,
    Hyvä huuto taitavilla.
    Toiset tomppelit pitävät
    Kaikki yhdenkaltaisena,
    Panevat hyvän pahaksi,
    Laimin lyövät laupeu'en,
    Ohitse opinkin käyvät,
    Kirjapöy'än kiertelevät;
    Enemmän ihastuisivat,
    Jos ois pantu pappilassa,
    Tuotuna tuvan omaksi
    Kahdet eli kolmet kortit,
    Kynttylätä kyllän päälle,
    Pantu pöy'älle puteli,
    Jok' ei kupista kuluisi,
    Korttelita kallistuisi,
    Ei oisi ikävä ilta,
    Eikä aamu aivan pitkä.
    Kyllä siitte päivän päälle
    Kokki pappi, kyökki kirkko,
    Pirtin pöytä alttarina.
    Tälle luokalle sopiipi
    Myöskin vaatetta valita,
    Uutta taattia tapailla
    Jok' on virka virhellinen
    Julman juomisen sivulla.
    Aluss' on hyvät asiat
    Lopussa pahat puhe'et.
    Taas jo taukoaa runoni
    Lauluni lamahan käypi.



II. Kiitosrunoja.



8. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraile.


    Soisin Suomeni hyväksi,
    Kaupunkini kaunihiksi
    Sananlasku sangen vanha,
    Mutta vielä muistettava.
    Kyll' on Helsingin kylässä
    Ajastaikoja asuttu
    Vissiinkin satoja viisi,
    Vaan onko vähän vajaalle
    Eli päälle pikkuruisen,
    Empä tuota tarkoin tie'ä.

    Vaan ei ennen Helsingissä
    Sia ollut oppineitten,
    Koti korkiasukuisten,
    Istunta isojen miesten;
    Oli Turku toimellansa,
    Koulun korkean kotina.
    Siinä oli oppihuone,
    Aikansa akatemia
    Paikoille pari sataa,
    Kyllä kymmentä vajaalle.

    Vaan se Suomen suuri äiti,
    Turku tuli turmiolle,
    Tuimassa tulipalossa,
    Rikki rinnoilta repesi.
    Niin silloin nisätkin kuivi,
    Äi'iltä imettävältä.
    Lapset laajalle hajoili,
    Isät kulki itkusilmin
    Kohden päivän koittamista,
    Auringon ylenemistä;
    Saivat sian Helsingissä
    Niinkun Lothi muinon löysi,
    Sai Zoarissa siansa,
    Tultuaan tulipalosta
    Sotomasta sorretusta.

    Filosohvi, suuri viisas,
    Plato laittoi ensimmäisen
    Akatemian alotti
    Kreikanmaalla mainiolla,
    Osti maata maksun eistä
    Akatemolta lunasti
    Johon koulunsa kohensi,
    Alusti akatemian.
    Siitä saivat siitte muutkin,
    Alkunsa akatemiat.
    Saksan mailla on ennen saatu,
    Siitte Ruotsissa ruvettu,
    Viimein saatu Suomessakin
    Jo sia sille nimelle.

    Suokohon Jumala suuri
    Aina kunnian asuvan,
    Herrauden Helsingissä,
    Liiton arkin liikkumata!
    Että oikeus olisi
    Varsin vahva ja totinen,
    Että oppi onnellinen
    Olis' oppihuonehissa,
    Vielä muuta viisautta
    Mieli määrältä mitata;
    Koska hän on pääksi pantu,
    Suomen ruunuksi ruvennut,
    Korotettu keisarilta,
    Tehty tuomarin taloksi,
    Pantu aika pappilaksi.

    Suuri kiitos, suuret herrat,
    Viisauden viljeliät,
    Toimen totiset jäsenet!
    Vaikka kielet korkeatkin
    Ymmärrätten, yhtä kaikki
    Suvaitsette Suomen kielen
    Kasvamista, karttumista,
    Annatten apusanoja,
    Valmistatte valkeutta
    Syvänmaissa syntyneille
    Kaunihilla kirjoillanne,
    Että peittyisi pimeys,
    Sumu kansasta katoisi;
    Että valkeus vapaasti
    Leviäisi lentämällä,
    Linnun siivillä iahan.

    Se on kiitos kirjoitettu
    Sanottu Savon kylistä,
    Annettu alamajoista,
    Miehiltä mitättömiltä,
    Osotettu oppineille,
    Jotka ratki rakkahasti
    Suvaitsevat Suomen kieltä,
    Ottavat opin tiloille
    Savon raakoja sanoja,
    Talonpoikaisten puheita.

    Mont' on miestä maakylissä
    Sadan yh'eksän ajalla
    Opin kasvoja katellut,
    Toimen tietä tunnustellut,
    Ett' on kirjat kaikellaiset
    Oppineilta ohjattuna,
    Lahjoitettu lapsillemme;
    Koska itse korkeatkin,
    Esivallan ensimmäiset
    Antavat luvan lukea
    Opetella outojakin,
    Koska myös papit paremmin
    Erilailla entisestä
    Tahtovat talonpojille
    Valkeutta valmistella.
    Siihen on sivulle vielä
    Annettu aviisikirjat,
    Saatu lehdet lentämähän
    Talonpoikien tupihin
    Joka lystääpi lukea
    Varsin vanhoja satuja.
    Siinä on sisällä kanssa
    Aivan uudetkin asiat,
    Että yksinkertaisetkin
    Saavat mieltänsä mitata,
    Järjen jousta jännitettä,
    Ulkomaankin uutisilla.

    Juuri on sitä sama'a
    Ajatellut Suomen seura,
    Kun on Kultalan asiat
    Suomen kielen kirjoittanut,
    Että kieli kirkastuisi,
    Sekä mieli virkistyisi
    Aivan uutehen elohon,
    Miss' on vanha vaillinainen.

    Moni kirja kiitettävä
    Ompi aikain kuluissa
    Tullut ennenkin tutuksi
    Tuskin toista tuon nä'öistä,
    Kun on kirja Kultalasta.
    Mikäs paikka on pahasti
    Toivoselta toimitettu,
    Eli Elsalta enemmin?
    Kylläpä joka kylässä,
    Aivan tälläkin ajalla
    Olis työtä Toivosellen,
    Ehkä vielä Elsallenkin.
    Sanat on sangen somasti
    Joka miehen mieltä myöten
    Siihen pantuna sisälle.
    Välistä lukian luonto
    Vesisilmäksi vetäypi,
    Toisin paikoin taivuttaapi,
    Liikuttaapi lukian luonnon
    Hypätä hyville mielin.
    Se paras papin rukous
    Herättääpi hartau'en,
    Se paras Suomen pakina
    Sy'äntä sytytteleepi,
    Kaikki käypi kaunihisti
    Jost' on kiitos kirjoitettu,
    Sanottu Savon ukoilta
    Teille, taitavat tekiät,
    Hyvät herrat Helsingissä!
    Empä tie'ä, enkä taida
    Teh'ä teille kumminkana
    Parempata palkintoa
    Laitetuista lahjoistanne.



9. Turun viikkosanomain kirjoittajille.


    Vielä paljon viisautta,
    Paljo tuntoa Turusta,
    Tuli meille mennä vuonna;
    Siellä oli oppineita,
    Joilla oli ou'oillenkin
    Sanomista sangen paljo.
    Vuodessa viikkoja meneepi
    Kaksi kuudetta kuluupi;
    Jopa koko viikon päälle
    Koko arkki annettihin
    Täynnä suotuja sanoja.
    Monta ihmettä isoa
    Saavat näh'ä Suomalaiset,
    Kaikki kaukaiset sanomat,
    Varsin vanhatkin asiat,
    Asiat erinomaiset,
    Mitä maassa mainitahan,
    Tuli kaikille tutuksi.

    Moni tahtoi ja tapaili
    Niitä lehtiä lukea,
    Niitä karttoja katsella,
    Kussa ne kummat asiat
    Oli maailman osista,
    Koko vahvuuden vaellus,
    Pysyminen, pyöryminen,
    Kulkeminen, kääntyminen,
    Oppineilta oivallettu;
    Joissa Aasian olento,
    Europan elämän laatu,
    Amerikan ajan juoksu,
    Valtakuntain vaihetukset,
    Muita ihmeitä isoja,
    Joit'ei ennätä puhua,
    Eikä kerkiä kehua,
    Eikä ole ennen kuultu,
    Eikä uskottu olevan.

    Nyt on saanut Suomen kansa
    Ulkomaalta uuden tie'on,
    Tie'on oppinsa alusta,
    Jok'on juuresta juteltu,
    Asti paavista alettu,
    On siinä sivussa tullut
    Mahometti mainituksi.
    Jo on Luterus lu'ettu,
    On saatu samati näh'ä
    Niistä suurista so'ista,
    Joita usko ennen kärsi.
    On jo kanssa kirjoitettu
    Suomen surkeimmat asiat;
    On jo meille ilmoitettu
    Kaikki kauheimmat elävät,
    Jotka maalla matkustavat,
    Taikka merellä menevät;
    Tehtynä tutuksi meille
    Neki suuret suolavuoret,
    Tuli vuorten tupsaukset.
    Myös on tehty tiettäväksi
    Tarinaiset taitavasti,
    Siihen liitetty lisäksi
    Runsaasti runosanoja,
    Pantu vielä palkioksi
    Vaka vanha Väinämöinen,
    Myös on loih'ettu lopulla,
    Vielä päälle päätteheksi,
    On tullut oma puheemme
    Suomen kieli kiitetyksi.

    Moni ihminen ihaistui,
    Kun ei kuulunut ikänä,
    Mitätöintä milloinkana;
    Jos hän vähä joutavia
    Oli seulottu sekahan,
    Ei se riko miesten mieltä,
    Ei siitä valita vaimot.

    Näin ne sanovat Savossa
    Mei'än puolessa puhuvat:
    Ei ne herrat helpommasti,
    Maaten ruualle rupea,
    Jotka näitä jou'uttavat,
    Kun ne kaikki katselevat,
    Vanhat historiat hakevat,
    Vasta alkuiset asiat,
    Samati Suomen sanomat
    Antavat aviisin päälle.
    Ihmettelevät isosti
    Räntti konstin korkeutta
    Että sekin ennättääpi
    Teh'ä kaikki kauppakirjat,
    Joissa herkut hengelliset
    Tarkoin tallella pysyvät,
    Ja vielä viikkosanomat
    Yli Suomen suorittavat.

    Savon taitavat sanovat,
    Toimelliset toivottavat
    Että tuntoa Turussa
    Olentoa onnellista
    Piisaisi pitemmän päälle,
    Lapsen lapsille hymyyttä;
    Lähettävät lämpösiä,
    Kiitoksia kirjan kanssa
    Tuonne Turkuhun takaisin.

    Nyt mä lauluni lopetan
    Kosk' en saanut syntymähän
    Niinkun Könni kellojansa
    Seppä iso Ilmajo'ella.



10. Merimiehille.


    Vasta vanhalla i'ällä
    Virrekseni viimeiseksi
    Ymmärsin yh'en asian
    Aivan arvosta isosta,
    Kokonansa korkeasta,
    Kun on kuuluisa kulento,
    Merimahti mainittava
    Tupaväeltä tuntematon.
    Sepä vaankin vahvan luonnon,
    Tarkan toimen tarvitseepi,
    Perustetun pitkän mielen,
    Ettei kummasta kulusta
    Hämmästy hätätilassa,
    Eikä säitä säikähtele.
    Ei sovi syville mennä
    Syvän synnyn tietämätä,
    Tuntemata tuulen mielen.

    Miehiä on miehet kaikki,
    Mitk' on miessä ollaksensa,
    Jotka maita matkustavat,
    Työnsä toimella tekevät;
    Merimies on merkillinen,
    Joka aalloilla ajaapi.
    Ei kohta kotona käy'ä,
    Kun laiva lahdelta lähti,
    Seilit ottivat selälle.
    Haihtui silloin herran rouva,
    Unehtui ukolta akka,
    Kun laiva lahelta lähti
    Tuuli tuuvitti alusta.
    Tie on pitkä tietämätön,
    Aika arvelun alainen,
    Kaukanako käytänehen,
    Milloin tuolta tultanehen,
    Viivytäänkö vuotta viisi,
    Vaiko vuosi, vaiko kaksi.
    Kaikki katteini lukeepi,
    Joka tarkan tarvitseepi
    Teh'ä reisusta rätinnin,
    Kuinka kauppa kannattaapi,
    Voitto voimassa pysyypi,
    Mitä miehille tuleepi,
    Kuinka kuulta maksetahan,
    Kuinka vaarat vältetähän,
    Kierretään kivikaria.

    Herroja on herrat kaikki,
    Oppineet on oppineita,
    Virkatyönsä toimittavat,
    Ansaitsevat miehen arvon;
    Vissihin vassa siinä
    Koko miestä koitellahan.
    Kukas arvoaa asian
    Sy'änmaissa syntyneistä,
    Kuinka on kallis kauppakeino,
    Mikä taitava tavara,
    Rahasummat kuinka suuret.
    Yh'en miehen mielen alla
    Kuleksivat kuohun päällä,
    Aalloilla ajeltavina,
    Vihurilta vietävinä.
    Ei tunne tupa-isännät
    Paremmin kun palveliat
    Miehen toimesta mitänä,
    Joka hahden hallitseepi,
    Työtä tyyrissä tekeepi,
    Pimeissä perän pitääpi.
    Ei ole soutu saaren päite
    Matka mantereen näkymin,
    Kohden kuuta kulkeminen,
    Vielä pilveä vähemmin,
    Eikä tuttu tuulen suunta,
    Lasku laineihen mukahan.
    Mitäs miehistä puhumme,
    Jotka seiliä selaavat,
    Purjeita pujettelevat,
    Rihmarappuja ravaavat,
    Niinkun oksalla orava,
    Hongassa havuttomassa,
    Hämähäkki verkossansa,
    Lukki luomassa omassa.
    Vuoret vieryvät sivulla,
    Toiset eissä ja takana,
    Kuohuu kuolema kupeilla,
    Vähän lautoja välissä.

    Meit' on maalla miestä monta,
    Vahvalla vaeltamassa,
    Astumassa anturalla,
    Kuolla kumminkin pitääpi.
    Monta on mereltä tullut,
    Toisia yhä tuleepi,
    Vaarina vaeltelevat,
    Maalle hautansa hakevat.
    Kaikki maalla märkäneisi,
    Happanisi haisevaksi,
    Tuima kansalle tulisi
    Jos ei mentäisi merelle,
    Liikuttaisi liemen päällä.

    Kerran minä kelpolailla
    Puhuttelin puolen yötä,
    Puolen päivä'ä keväistä
    Merimiestä merkillistä,
    Purjevärkistä puhelin,
    Tyyrin työtä tievustelin
    Lokalautoja kyselin,
    Yhtä toista kaikellaista
    Matkustaissa ulkomaille.
    Merimiesi merkillinen
    Puhui kaikki kannallensa.
    Minä vaan en ymmärtänyt,
    En paljon paremmin tienyt
    Kun koppi kepin perässä
    Kukon laulun kuultuansa.



11. Keskikievari Lyytiselle.


    Ahkeruus on lapsen arvo,
    Työ ja toimi vanhan turma,
    jota Jaakoppi Juteini
    Herra sihteeri sanoopi.
    ylpeys on yksi niistä
    Vihattavista vioista;
    Nöyryys on näkynyt aina
    Joka sää'yssä sopivan.
    Kenpä arvosta alainen
    Ilman itse-mielestänsä,
    Sill' on ymmärrys yläinen
    Muien kaikkien katsellen.
    Viisaus on vielä sitten
    Kaikitekkin kallis lahja,
    Toimi on jalo toveri,
    Joka leivänkin lisääpi,
    Arvon kanssa ansaitseepi.

    Katso miestä kauan ensin,
    Jos tahdot tapoja tietä;
    Elä miestä ennen kiitä
    Kun tarkoin tapansa tie'ät.
    Moni lassa lastattuna
    Ompi toiste mielen miesi,
    Moni piennä pilkattuna
    Toiste toimella elääpi.

    Kerran kulki Kainulainen,
    Talonpoika pohjalainen,
    Savon maata matkusteli;
    Kauan katseli kylässä,
    Talossa Toholah'essa,
    Kuinka on pytinnit py'ätty,
    Käsityöllä kaunistettu,
    Tuvat tehty miesten tulla,
    Talli tarpeeksi hevoisten;
    Kuinka kellari kehätty,
    Valvin kanssa valmistettu,
    Seinämuurit seisovaksi,
    Laki laskettu lujaksi.

    Katseltua Kainulainen
    Puhkesi tähän puheesen:
    "Ei ole maata miehetöntä,
    Onkos puuta oksatonta;
    Talo on talon näköinen,
    Kylä on kylän kokoinen,
    Kyllä kaikelta koh'alta;
    Minä en milloinkaan kysyne
    Kuinka kauan tuot' on tehty,
    Vaan tah'on paremmin tietä,
    Mitkä miehet näit' on tehnyt;
    Täss' on kaikki täy'ellistä,
    Ei ole pilattu puita,
    Eikä turmeltu tupa'a."

    Sattuipa Savon isäntä
    Kanssa silloin kartanollen,
    Joka vastasi vapaasti
    Pohjalaista porstuassa:
    "Tietähän nämät tekiät,
    Kosk' ovat kotikylistä --
    Itse on isäntä tässä;
    Vaikk'on varrelta vähäinen,
    Mutt' on muutoin miestä kaikki;
    Ehkä on matala ääni,
    Viisas sillä vastatahan.
    Ei se käännä kaikin aioin
    Sinne tänne silmiänsä,
    Vaan sill'on sisällä silmät
    Joilla kauas katseleepi."

    Oli se lykky Lyytisellä,
    Onni Pentillä peräti,
    Tulla siihen sillan päähän,
    Päästä tällen penkerellen,
    Kosk' on mies joka koh'alta
    Missä miestä tarvitahan,
    Ehk' on emännän perintö,
    Laitokset on lautamiehen,
    Jok' on tuttu tuomarilta,
    Vasta virkahan valittu.
    Ehkä on jo ennen ollut
    Asessorin arviossa,
    Niitä patsaita paraita
    Talonpoikain lavoilta,
    Ain' on pännäkin apuna
    Kestikievarin kylissä,
    Vaikka pilkkana pitävät
    Vihamiehet vielä nytkin.

    Mutta yksi ystävistä
    Sanoopi samalla lailla:

    "Olipa onni Lyytisellä
    Tulla siihen sillan päähän,
    Päästä sillen penkerellen,
    Saaha se valittu vaimo,
    Erinomainen emäntä,
    Jok' ei säiköitä sävyllä,
    Eikä äänellä peloita,
    Vaikk' on toimi toimellinen,
    Vaikka vastaapi asiat,
    Hyvälle ja huonollenkin,
    Hiljaisilla huulillansa
    Lauhkialla luonnollansa.
    Vielä se vihanta kasvo,
    Silmän luonti siivollinen,
    Kaunis katsanto suloinen --
    Sepä kaikki kaunistaapi,
    Itsekkin talon isännät,
    Emännät enemmin vielä."

    Vielä vanha Vihta Paavo,
    yksi toinen ystävistä,
    Sanoopi sanalla tällä,
    Jolla muka muutkin miehet:
    "Oli se lykky Lyytisellä,
    Onni Pentillä peräti,
    Tulla siihen sillan suuhun,
    Kohota sillen koh'alle,
    Missä miestä tarvitaankin,
    Vakaista vaa'itaankin;
    Eipä siinä sillan päässä
    Tuhma aikahan tulisi.
    Eikös ollut Eljaksella,
    Isännällä entisellä,
    Onnen ohjakset olalla,
    Saaha semmoista vävyä;
    Kukas vanhan appivaarin
    Oisi palvellut paremmin,
    Muistaisiko muoriakin
    Joka tolvana totella,
    Siinä siivossa pitä'ä?
    Eikös se emäntä kiitä
    Lykkyänsä Lyytisestä;
    Nytpä näkyypi näköisä,
    Salmen rannalta rakennus,
    Komia joka koh'alta,
    Siivo käytökset sisällä,
    Tavaroita tarpeheksi,
    Yhtä toista kaikenlaista,
    Kunniata kummallakin."

    En pannut paperin päälle
    Toisten vanhoja valeita;
    Nämät puustavit puhuvat
    Sitä kun on silmä nähnyt,
    Korva kuullut kunnon miesten
    Sanovan samalla lailla.

    Kynnys vääriä kylähän:
    Käyppä kerran katsomassa,
    Onko liikoja lisätty,
    Onko viskottu valeita. --
    Jos menet sisälle siitä
    Puhuttele puhtahasti
    Isäntätä itseänsä,
    Lautamiestä miehen lailla;
    Eli jos emännän löy'ät,
    Tokko tointa puuttuneepi,
    Eli ryhtää'kö rätinki?
    Ei vanha aletta lausu,
    Vihamies sitä sanoopi.

    Koska kerran kelpo herra,
    Miesi oppinut osasi
    Tämän kehnon kirjoituksen
    Luonnon toimella lukea,
    Sanoi suulla julkisella:
    "Eipä oikein osannut
    Vihta Paavo viisahasti,
    Ruveta runon tekohon,
    Kun ei arvannut alusta
    Panna paraita sanoja;
    Kosk' ei kohtuutta ylistä,
    Kyllin kiitä raittiuutta.
    Raittiuus on rauhan kanta,
    Juopuminen julma synti
    Joka kansat kaa'uttaapi
    Kyllä Suomenki kylässä,
    Perin pohjin turmeleepi.
    Vaan ei Penttiä petetty,
    Viinan kanssa viivytetty,
    Ei ole löytty Lyytistämme
    Rouvissa rotisemassa,
    Eipä saanut Saksan viina,
    Eikä emännän tekemä,
    Oma Suomen suorittama,
    Miestä mielellen pahalle;
    Eipä ryypyt reissuvaisten,
    Ei käsky keräjämiesten,
    Tehnyt tunnon turmiota."

    Vähä väärin muuan herra
    Aivan aatelis-sukua
    Arvasi tämän asian:
    Sanoi viinan viettelevän,
    Norrin narriksi tekevän,
    Väkisekkin viimein vievän
    Lukkarin ja lautamiehen,
    Siihen virkahan vetävän,
    Jota joukot juopuneitten
    Toimittelevat todella.
    Kuitenkin on korva kuullut,
    Sitä myös on silmä nähnyt,
    Vielä niissäkin viroissa
    Istuvan koko ikänsä
    Päällä pettämättömällä --
    Ei virka vi'oille veisi,
    Jolla mieltä muutoin oisi.



12. Koulumestari Hemlanterille.


    Joka lassa lastatahan,
    Miessä mielehen tuleepi;
    joka piennä pilkatahan,
    Vanhana valitteleepi;
    Sananlaskut saanen selvät,
    Valmistetut vanhemmilta,
    Meiltä mielehen otettu,
    Sy'ämmehen sylkytetty.
    Ei sanat Savosta puutu,
    Karjalasta kanteleita
    Ei kaikki katolle nouse,
    Jotka rappuja ravaavat;
    Ei kaikki kapoille pääse,
    Jotka pänneä pitävät
    Koulussakin korkeassa.
    Toiset saavat suuret sarvet,
    Toiset pienillä palaavat.

    Minä olin orpo poika
    Syntynyt Savon rajalla,
    Kyntömiehen kartanolla.
    Jou'uin juoksevan jälille,
    Ainakäyvän askelille,
    Perityltä pelloltani,
    Matkalle isäni maalta.
    Kun ma kynnelle kykenin,
    Aloitelin askelille,
    Niin suostuin sukuni töille,
    Pikkupojaksi panetin.

    Juohtui mielehen minulle,
    Yhtenä kesässä yönä,
    Tottumahan toista kieltä,
    Puustavia piirtämähän.
    Tuolle nauroi naapuritkin,
    Isännätkin irvesteli:
    "Tuosta se herra tuleepi,
    Aika pappi paukahtaapi." --
    Min' en virkkanut mitänä:
    Vasta annan vastauksen.

    En ole etäällä käynyt
    Hakemassa harjoitusta
    Suuren kukkaron kululla,
    Enkä vanhemman varoja
    Kuluttanut koulun kanssa;
    Totta tunnen toisen kielen,
    pi'än vähin pänneäkin.
    Mies olin miesten seassa,
    Poika poikain parissa,
    Sotajoukossa sopiva,
    Miekkaväessä mielen kanssa.
    Kerran kersantin kepillä,
    Unterupsierin nutulla,
    Kauluksessa kallis nauha,
    Hopeasta hohtavainen,
    Samati sapeli vyöllä
    Kävin Kuopion katuja.
    Ymmärrän myös ymmärryksen,
    Valitun vaksiinikonstin.
    Taidan kirjat kiitellä,
    Kaikki kansiihin sitoa.
    Olenpa otettu vielä,
    Kappamieheksi katsottu,
    Koko koulumestariksi,
    Suuren kirkon suntiaksi,
    Rautalammille rakettu.

    Kas niin on kapoille tultu,
    Niin on leipäni levinnyt,
    Sahtituoppini sakonut,
    Toisen miehen toivomata,
    Vihasuovan sallimata.
    Jumalall' on onnen ohjat,
    Luojalla lykyn avaimet;
    Ei katehen kainalossa,
    Pahan suovan sormen päässä.

    Kangasniemen karvakulmat,
    Entiset ikätoverit,
    Haukivuoren harjaparrat,
    Muinoset muka-jäsenet!
    Minull' ei paha'a mieltä,
    Eikä viikkoista viha'a,
    Jos on matka markkinoille
    Toistekin Toholah'essa,
    Käykäte minun kotona,
    Maantiessä minun majani.
    Tulkate minun tupaani,
    Saatte sanoja hyviä;
    Käytänehen kammarissa,
    Potun kannan kaapistani,
    Korkin pullosta kohotan,
    Pullon pöy'ältä sivallan,
    Sillä maksan muinosia,
    Pieniä pilkkasanoja,
    Joita kärsin käy'essäni
    Haukivuoren harjumaita,
    Savon synkeillä selillä.
    Ei sanat sanoihin puutu,
    Virret veisaten vähene,
    Jolla ainehen alotin,
    Sillä lauluni lopetan.



13. Tolppari Palmulle.


    Kuule, katso, Kalle Palmu,
    Jalo tolppari totinen!
    Joka annoit aivan suuren,
    Seurattavan selkeästi,
    Esimerkin markkinoilla.
    Tuhat miestä tunnustaapi,
    Sata vaimoa sanoopi,
    Lapset laulavat sopissa,
    Ettei monta markkinoilla
    Palmun vertaista kuleksi.
    Mont' on miestä markkinoilla,
    Monta miestä, monta mieltä,
    Paljon konnan koukkuisia,
    Vaan on harvalta hyviä,
    Hyvän nimen haltioita.

    Yksi ystävä vakuuden,
    Sekä totuuden toveri,
    Kuului puo'issa puhuvan:
    "Se on Palmulle paremmin
    Hyötynä hyvä nimensä,
    Kun olla omistajana
    Tuntemattoman tavaran."
    Toiset haukkui tolvanaksi,
    Perityhmäksi perusti,
    Kun ei ollut ymmärrystä
    Palmu raukalla paremmin.

    Saatua tämän sanoman,
    Tämän kumman kuultuansa,
    Taskuvarkahat vapisi,
    Rosvot rohkeat häpesi,
    Metsän vorot voivotteli,
    Vettyi silmät veiarien,
    Viekas nauroi ja vihelsi.

    Kun sen kuuli kunnon herrat,
    Kiittelivät Ruotsin kielin,
    Sekä Suomeksi sanoivat;
    Ettei monta markkinoilla
    Kallen kaltaista kävele;
    Suotto-herrat ne sohahti:
    "Piru olkohon pitäisin
    Toisen puolen palkastani,
    Elikkä enemmän vielä."

    Talonpoika pohjalainen:
    Mitäs mahtaisit sanoa,
    Jos sen joku toinen miesi
    Ylösottanut olisi?
    Eipä hiiret hiiskahtaisi,
    Pentu haukkuisi perähän.
    Vaan se vaka Kalle Palmu,
    Jalo Tolppari totinen,
    Kysyi kyllä kiiruhusti,
    Tievusteli taitavasti
    Oikiaa omistajia
    Tieltä löydetyn tavaran.
    Kun sen kuuli kulkeneeksi,
    Heti kohta sai hevoisen,
    Jolla jou'utti jälestä.

    Tästä siis näh'ään to'ella
    Ettei kaikki Suomen kansa,
    Eikä lapset Rautalammin,
    Viel' oo tuiki turmeltuna,
    Tärvättynä kaikki tyyni.
    Saattaapi satalu'uissa
    Miehen toisenkin tavata,
    Rehellisen retkillänsä,
    Vaelluksessaan vakavan.

    Etten lii'alla lorulla
    Virttä pitkäksi venytä,
    Lamahuta lauluani,
    Päästän virteni välehen,
    Annan lopun aikanansa;
    Mahdan mainita sanalla
    Hänen valtavanhemmasta:
    Se oli ukko ulkomaalta,
    Kova korpraali sodassa,
    Täh'en täy'en miehuutensa
    Kah'en kantava ritarin,
    Jotka Kalle kaunistaapi,
    Poika puhtaana pitääpi.



14. Eerikki Huttuselle.


    Kerran kiitti Kainulainen,
    Pohjalainen poikiansa
    Tavan kaiken taitaviksi,
    Tyttöjänsä naitaviksi.
    Nyt on saatuna Savosta,
    Hyvä huuto Huttusesta,
    Suomen pojasta pakina;
    Se pystyi pykäystöihin
    Rakasti rakennustöitä,
    Suostui myöskin summatöihin.

    Se sana mesille maisti,
    Hunajalle höyrähteli --
    Kun se kuului kauemmaksi,
    Mainittiin kylä kylältä,
    Että on omassa maassa
    Mahtimiehet mainittavat,
    Jotka jaksavat jalosti
    Päälle summan suuremmankin,
    Jotka tarkoin tietävätkin
    Kuinka tingata tuleepi.
    Ettei keppi kesken taitu,
    Niinkun muilta muutamilta,
    Jotka alkavat asian,
    Yrittävät ylpeästi,
    Masenevat matkan päälle,
    Kaupat kaatuvat kumohon.

    Työ kiittää tekiätänsä,
    Rakennus rakentajaansa.
    Huttusella on toinen hattu,
    Toinen haltia hatulla.
    Ei kauas kapalla mennä,
    Teh'ä työtä tynnörillä,
    Eikä riksillä raketa
    Kovin kauan kartanota.
    Ei päästä pytinnin päälle
    Yh'en viikon viettämällä,
    Eikä mennä maan sisälle
    Aivan paljon astumalla.

    Seurakunta Suonenjo'ella
    Joss' on Eerikki elänyt,
    Kävi kuorissa kokohon,
    Keskusteli keskenänsä,
    Tievusteli tietäksensä,
    Kuka kellarin tekisi
    Tämän kirkon tarpeheksi,
    Jossa saisi Saksan viina
    Suonenjo'ella suojeluksen.
    Pieni on pitäjän työksi,
    Suuri suntion viraksi,
    Summa päälle pantakohon,
    Yks' työhön yrittäköhön.
    Huttunen hyvin osasi,
    Sano summan kohtalaisen,
    Johon suostui seurakunta.

    Eipä Eerikki ruvennut
    Työhön tyhmällä tavalla,
    Alkoi työnsä taitavasti,
    Teki virkansa visusti,
    Aivan lystisti lopetti,
    Teki seinät seisovaksi,
    Katon kiinitti kivestä,
    Pani paadet paikallensa,
    Käski syynin käy'ä päälle,
    Josta kiitti kirkkoherra,
    Vielä vieraskin rovasti,
    Sekä kaikki seurakunta,
    Itsekkin talon isännät
    Palkan väärtiksi panivat.

    Vaan ei Eerikki vihastu,
    Eikä suutu Suomen poika,
    Vaikk' on paitsi palkastansa,
    Keltä vuo'en, keltä kaksi,
    Ei laske lakia päälle,
    Ota ylös oikeutta,
    Antaapi ajan kulua,
    Tulla aina tuonnemmaksi.
    Mikäs miehille tulisi?
    Ryöstö päälle ryöpsähtäisi,
    Ois se kumma kuulemankin,
    Ihme ilmankin olevan.

    Vieläpä sanon sanani,
    Kaksi vielä vieretyksin:
    Eipä vanhemman varalla,
    Perityllä peningillä
    Ole oppia otettu;
    Kohta kun jalalle joutui,
    Kykeni kylässä työhön,
    Näki jo leviän leivän
    Ansiosta annettavan,
    Palkan pantavan perästä,
    Tuli tuosta työlle into,
    Poika tottui toimen tielle,
    Pystyypi pykäystöihin
    Muurin mutkat ymmärtääpi,
    On jo herroilta havaittu,
    Hyvin tuttu tuomarilta,
    Ettei säitä säikähtele,
    Pyri tuiskusta takaisin.

    Vieläpä sanon sanani:
    Eipä Eerikki ruvennut
    Valskin myntin vaihtajaksi,
    Niinkun miehet mielettömät,
    Jotka kulki kuutamolla,
    Kaupan kaihessa tekivät,
    Mynttikalut kammarissa,
    Lujasta lukon takana
    Kuoppakoution kotona,
    Kuurttilaisen kartanossa;
    Huttunen, hyvän tapanen,
    Katsoi ylen kaikki tyyni
    Kuurttilaisen kummitukset,
    Kuoppakontion kolinat.

    Vielä minä miestä kiitän
    Kun pysyy pyhät kotona,
    Ei hän juokse juhlan alla
    Kuleksele kuutamella,
    Ei hän käy kyliä myöten
    Piikoja pilaamassa,
    Eikä seiso seinuksilla,
    Outtele oven takana
    Sy'än öillä yksinänsä.



15. Jalkaisten veljeksille.


    Kerran keskensä isännät,
    Talonmiehet taitavasti
    Piti pitkältä puhetta,
    Pakinata paljoltakin,
    Tuolla lukkarin tuvassa,
    Herra kanttorin kotona,
    Kuinka Jalkaiset jalosti
    Avo silminsä asuvat.
    Täm' on suku Suonenjo'ella,
    Juuri juurtunut jaloksi,
    Onni oikeassa kä'essä,
    Toimi toisessa kä'essä,
    Onnen ohjat olkapäissä,
    Hyvä kartano kotona,
    Nimi kuuluisa kylissä,
    Housuissa hopeakello,
    Pöy'ällä leveä leipä,
    Potussa punanen viina
    Isännällä itsellänsä.
    Povessa punanen nahka,
    Joka kaupat kannattaapi,
    Summat suuretkin väliste.
    Tokko tie'ät Tiilestetti,
    Samoin myös Sahalan herra,
    Onko Jalkaiset jaloja,
    Suomen pojat sukkelia?
    Mitä veljekset vetääpi,
    Kestävätkö lapsen leikin?

    Nämät kirjoitin kotona
    Ja panin paperin päälle.
    Lu'in kerran luikuttelin
    Tätä pilkkarin pihalla,
    Kaehtivan kartanolla,
    Sama mies sanoi minulle:
    Elä vielä virttä laula,
    Vielä on asia auki,
    Jalkaisista jatkamata,
    Mull' on entistä äkeä,
    Minä soisin mielelläni,
    Jos se jäisi maksamata.
    Tämän kaehtivan katalan
    Kaikki tietävät tytötkin
    Pitäjäksi tyhjän tuuman,
    Mutta jollaiset jalosti
    Vältti kaiken väärän myntin,
    Hauta-Pekan halvan pankon,
    Maksoi myntillä hyvällä,
    Maksoivat ja jaksoivatkin,
    Kestivät kun kelpomiehet
    Osti konnun onneksensa.



16. Kamreeri Forsteenille.


    Yksi mull' on muistossani
    Vielä viimeinen asia,
    Pantava paperin päälle
    Parikunnan kunniasta,
    Armosta aviosää'yn,
    Jonka Aatami alotti
    Emäntänsä Eevan kanssa.

    Siihen suuret siunaukset
    Ovat luojalta luvatut,
    Jotka siinä siivon kanssa
    Elinkautensa elävät.

    Vaan nämät asiat vanhat
    Sivu sillähän menemme,
    Koska on asia uusi
    Mei'än korville kohonnut.
    Sillä eipä ennen vielä
    Ole kuultu kultahäitä,
    Haastettu hopiahäistä
    Rautalammin rannikoilla,
    Vaan nyt on valittu herra,
    Miesi armossa oleva
    Esimerkin ensimmäisen
    Tämän kunnian kuvaksi
    Näyttänynnä näillä mailla
    Seurakunnan kuultavissa,
    Vanha herra vallesmanni
    Kunnialta Kammareeri,
    Joka ennätti elä'ä
    I'än korkean kohalle,
    Rouvan kanssa kaunihisti,
    Ilman puolen puuttumata
    Ajastaika'a alusta
    Viisikymmenen visusti.

    Täm' oli ukko uskollinen,
    Ruunun toimessa totinen,
    Kyllä vaelsi viisahasti,
    Teki paljon palvelusta,
    Ruotsin ruunun hallitessa,
    Vietti aikansa virassa,
    Saatti poikansa samate
    Opin oikian osihin,
    Tiedon suurihin tiloihin;
    Siinä tyttäret sivussa
    Kasvatteli kaikkityyni,
    Seurassa totisen toimen,
    Ymmärryksen ystäviksi.
    Niitä vissit virkamiehet
    Ovat siitte ottanunna
    Alkamaan aviotietä,
    Niistä toimet toimelliset
    Ovat ilmahan itännä,
    Iloksi ison isänsä,
    Suuren äi'in suosijoksi.

    Ei saata sanoa tuota,
    Ettei se elämän laita,
    Ja se kunnian kumaus
    Olisi opiksi muille
    Parikunnille pahoille,
    Jotka alkavat asian
    Perin toisella tavalla;
    Elävät erimajoissa,
    Toruvat ja tappelevat,
    Laimi lyövät lasten koulun,
    Opetuksen unhottavat,
    Eikä tyyvy toisiinsa.
    Kuinkas siitte kultahäitä
    Toiste toivoa pitäisi?

    Siivolliset Suomalaiset!
    Antakaa tämä asia
    Aina arvossa pysyä;
    Ehkä ei monen elämä
    Saavuta sitä sama'a.

    Sanat paljo puuttuvaiset
    Kiirehesti kirjoitettu,
    Lyhykäisesti lykätty
    Vanhan Forsteenin varaksi,
    Kunniaksi kultahäi'en,
    Vallesmannin maineheksi.

    Kun olis kuka lukisi
    Nämät sanat selkiästi
    Kammareerin kammarissa,
    Rouan Stenfältin tuvassa
    Kunniaksi kummallenkin,
    Että ovat ensimmäiset
    Siinä arvossa isossa,
    Kultahäi'en kunniassa.



17. Vallesmanni Östlingille.


    Yksi mull' on muistossani
    Mainio marianpäivä,
    Jonka löysin Laakkolassa,
    Joss' oil herralla hyvyyttä,
    Roualla rehellisyyttä,
    Kunniata kummallakin,
    Kutsuivat minun katalan
    Koko päiväksi kotiinsa.

    Siin' oli pöytä puuttumaton
    Herkkuruuvista hyvistä,
    Varsin kaikista kaluista,
    Liha, leipä liiallinen,
    Kaunihit kalavatiset,
    Ol'tta vielä oivallista,
    Jot' ei koskana kotona,
    Eikä kussana kylässä
    Näinä aikoina enämpi
    Tavata talonpo'issa,
    Tuskin herrojen taloissa,
    Parahissa pappiloissa.
    Syötit miehen syövyksihin,
    Näännyttivät näännyksihin,
    Miehen mielettä näkevät,
    Puolen tointa pois olevan,
    Tuskalla tuvan välillä
    Kelpo kunnolla kuleksin.
    Se on kunnia taloillen,
    Vika suuri vierahillen,
    Varsin hirmuinen häpeä.



18. Samalle.


    Hyvä herra herran poika,
    Varustettu vallesmanni
    Miehen miekalla hyvällä,
    Ruunun kourasta kovasta,
    Luotipyssyllä lujalla,
    Omin rahoin ostetulla,
    Ketun saksien keralla
    Talon tarvetten sivulla!
    Talon pojat tahtoisivat
    Tahtoisivat, toivoisivat,
    Kiitokseksi, kunniaksi,
    Aivan pitkältä puhua.
    Pedon pahan pettämistä,
    Suden suuren ampumista,
    Ruunan vanhan runnakolta.

    Kiitoksia kymmenkunta,
    Toisen toivotussanoja,
    Isännät itse sanoivat
    Sille herralle hetikin,
    Joka unensa unohti,
    Valvoi öillä vartiossa,
    Outteli omilla mielin
    Sitä tuntia tulevan,
    Jolla laavun laukaisisi
    Kohten tuota kontiota,
    Joka varsat vaivuttaapi,
    Emälehmät langettaapi,
    Varsinkin vasikat pienet,
    Siihen siat suuremmatkin,
    Koirat vielä viimeiseksi.

    Entäs kun emännät kuuli
    Suden suuren ammutuksi,
    Lauaistuksi Laakkolassa,
    Hyppivät hyvillä mielin
    Että helmat heilahteli,
    Kahta kämmentä takoivat
    Siinä sanoivat sanansa:
    "Saitko saatana palasi
    Kuinsas ruunasta rupeisit,
    Syömähän suden tavalla,
    Vaikkas multakin vasikan
    Otit aivan onnekseksi,
    Tapoit talvilampahatkin.
    Kutti, kutti, kumma koira!
    Kutti, kutti, pitkä häntä!"

    Suuri kiitos, hyvä herra,
    Juohata hyvä Jumala
    Toistekin totinen luoja
    Saamasalmille samoille!
    Kanna kynsiä kupilla
    Kynttä suurta, kynttä pientä
    Kynttä kaiken karvallista.
    Mimerki, metsän emäntä
    Kanna karvoja säkillä,
    Hallavata, harmoata,
    Puoleksi punasekaista
    Hänen pyyntöpaikoillensa.



III. Moiterunoja.



19. Väärän rahan tekiöistä.


    Kirjoituksen kallis konsti
    Alkoi ennen Aasiassa,
    Varsin vanhalla ajalla,
    Jost' on siitte joutusasti
    Lentosiivillä levennyt
    Avaruuden kaiken alle,
    Kansan kaiken tarpeheksi,
    Ihmiskunnalle iloksi
    E'uksi elämän kaiken.

    Tämä on keino kelvollinen,
    Jonka puute pimittäisi,
    Kaikki kansat hämmentäisi,
    Tätä kouluissa kovissa,
    Tiedon seuroissa somissa
    Herrat heillensä hakevat,
    Lahjottavat lapsillensa.

    Kirjoituksen kallis konsti
    On jo saanut Suomessakin
    Ikiistuimen ihanan,
    Miesten korkeiden kotona,
    Oppineiden olkapäillä.
    Vaan kun kansamme katalat,
    Villipojat Pohjanmaalla
    Saivat sarvesta samasta
    Maistoa märän vähäisen,
    Löysi luonnon laitumelta
    Ruohon sielunsa ruu'aksi,
    Opin oksilta omenan,
    Ei se herkku heille käynyt,
    Tehnyt tervettä eloa:
    Söivät siitä surman tau'in,
    Sattu sairaus monelle
    Suomen kansassa kamala:
    Tuli turmio rahalle,
    Ruunun pankolle pahennus,
    Oppi vei ojahan miehet,
    Valkia vahingon saatti.

    Sai viimein Savonkin miehet
    Taidon pilvestä pisaran,
    Opin oksasta osansa;
    Tuli Juhot juovuksihin
    Pisarasta pikkuisesta
    Maun saivat sokkosilmät,
    Pääsi pöllöt pöy'än päähän
    Isäntinä istumahan.

    Luonto haikea havaihti
    Ruveta rahantekohon,
    Mieli mynttiä lisätä,
    petollista penninkiä,
    Tulla tuolla rikkahaksi,
    Kuuluisaksi kunniasta.
    Piru kohta pännän vuoli,
    Saatana sanat opetti,
    Rumahenki ruotsin kielen,
    Vieläpä venäettäkin.
    Lusiveri on laittanunna
    Mynttivärkit miehillensä,
    Pestanunna Pelsepupi
    Apulaiset oivalliset,
    Jotka tehtyjä tekoja
    Likelle levittelivät,
    Kulettivat kauemmaksi.

    Niin on sattunut Savossa
    Iso pila Pieksämä'ellä,
    Suonenjo'ella suuri kumma:
    Talonpojat taidottomat,
    Yksinkertaiset yleni
    Koulun käyneiden kohalle,
    Vielä siirtyivät sivute
    Esivallankin edelle,
    Kunnes tuosta kompastuivat,
    Putosivat puolen syllän
    Askeleita muien alle.
    On nyt kyllä kyntömiehet
    Tieto tieltä temmassunna,
    Vienyt väärälle salolle,
    Kauppatielle kauhealle.

    Itse Keisari, isämme,
    Majesteetti, maan isäntä,
    Herrat suuret Helsingissä,
    Esivallan kaiken kanssa,
    On jo huolella havanna,
    Mutkan matkassa olevan,
    Suomessa pahan sohinan.
    Kun on konnat kaivanehet,
    Vähän tehnehet veräjän,
    Josta muutamat menevät
    Sisälle si'an tavalla,
    Opin taimet tallailevat,
    Opin oksat taittelevat
    Vääriksi välipaloiksi,
    Muremuonaksi monelle.

    Ompa syytä oppineilla
    Keskustella keskenänsä,
    Tie'ustella tietäksensä:
    Kussa on se oppihuone,
    Ainoinen akatemia,
    Jossa konnat koulun käyvät,
    Osoviitan ottamassa?
    Mistä on si'alla silmät,
    Joilla kuuta katseleepi?
    Eipä niillä ennen nähty
    Ylös yhtänä väheä,
    Otavata ollenkana,
    Tuskin marjoja metsässä.
    Vasta on ovi opilta
    Avaraksi au'astunna.

    Kyllä taittaisiin taloissa
    Ajallamme armiaalla
    Tulla toimen tanterille,
    Hyvän tiedon tietä myöten;
    Vaan on menty männikköhön,
    Kuiville katajikoille,
    Vetelille vehkasoille,
    Eksytty erämetille.

    Seurakunta Suonenjo'ella!
    Anna kaikki anteheksi
    Tämä miehelle minulle,
    Jos olen pahoin puhunna,
    Oman sää'yn suututtanut!
    Elä kanna katkerata,
    Pi'ä pitkältä viha'a!
    Ei satu sanat sinuhun,
    Joka kul'et kunnialla,
    Ostat oikeilla rahoilla,
    Jaksat myntillä hyvällä,
    Laillisesti laitetulla

    Jos joku opin vi'aksi
    Asiata arvoaisi,
    Sepä pettyisi peräti,
    Luikahtuisi luulossansa;
    Ei ole opissa syytä,
    Syy opin omistajissa.
    Minä tie'än miestä monta
    Seurakunnassa samassa,
    Niinkun maassa muu'allakin,
    Jok' on ehtinyt etemmä
    Kulkea opin kujilla,
    Kun ne miehet mainittavat;
    Vaan ei ole ollenkana
    Mielinynnä milloinkana,
    Mennä myntillä pahalla,
    Peiaellen pettämähän
    Miestä missänä tilassa.
    Haittana on kyyryhammas
    Hyvän hampahan sivussa:
    Väärä mies on moitittava
    Seurakunnankin seassa.

    Tästäpä tämäkin seikka
    Tuli mielehen minulle,
    Kun ma kuulin itkemällä
    Valittavan vanhan rengin
    Seteliä semmoisia
    Pannun palkaksi hänelle,
    Vuoden päähän päästyänsä,
    Ajastajan ahkerasti
    Oltuansa orjan työssä.



20. Karttulan kirkosta.


    Yks' on mielessä minulla
    Vanhanaikainen asia,
    Kauan piilossa pysynyt:
    Antanenko vielä ilmi?

    Oli aamu uuden joulun
    Ennen Sittingin eläissä,
    Kun ma kävin Karttulassa,
    Siellä Sittingin talossa.
    Tuolla tuttu kauppamiesi,
    Papin poika Kannuksesta,
    Oli aamuna samana
    Silloin Sittingin salissa.

    Herrat ruotsia rupesi
    Keskenänsä kelpolailla
    Syyvessänsä syytämähän.
    Kahen miehen rengin kanssa
    Oven pielessä olimme.

    Minä en mitänä tiennyt,
    Mitä herrat haastoi silloin;
    Tuota kuitenni kysäsin
    Rengiltä rehellisesti,
    Mitä herrat haastelivat.
    Se tuon selvitti minulle,
    Sitä Sittingin sanovan,
    Porisevan porvarille,
    Kuinka huono herran huone,
    Halpa rau'ennut rakennus,
    Kellojalat kelvottomat
    Karttulass' on kauan ollut.

    Porki, porvari, sanoopi:
    "On tei'än oma vikanne,
    Kun etten kuria anna.
    Sekanen on seurakunta,
    Se se paljon seisottaapi
    Yhteisen asian tointa."

    Sanoi siihen kirkkoherra:
    "Eipä miehet milloinkana
    Keskustele keskenänsä,
    Puhu puolella sanalla,
    Että kirkko kiirehesti
    Kohta korjattaa pitäisi,
    Vaikk' on lattia lamassa,
    Sisusvärkit vässällänsä,
    Katto kaikki sammalissa.
    On sitä minulla siinä
    Ehkäpä elinajaksi,
    Eipä taida ollakkana
    Miestä pitkäistä minussa;
    Sairaus on sangen pitkä,
    Kaiken talvinen tavannut,
    Etten kirkkohon kyennä.
    Nyt mä sinne mielin mennä,
    Ehkä saatan saarnatakkin."

    Hevosella kirkkoherra
    Lasketti lahden ylite,
    Hohfreeni minua hoihki
    Käy'ä kautta kammarinsa,
    Antoi siellä aika ryypyn,
    Rupesi minun rekeeni.
    Lau'astiin lahden ylite
    Kirkon puolle kiirehesti,
    Siitte kirkkohon sisälle.
    Siellä Sittingi selitti,
    Antoi armot uuden vuoden,
    Otti salmista sanatkin
    Eniste esipuheeksi,
    Juuri voimasta Jumalan.

    Pääsin penkkihin minäkin,
    Istuin vieressä isännän,
    Antti Karttusen keralla.
    Penkit ne porahtelivat,
    Laudat ne lavahtelivat
    Penkin reunoista peräti
    (Valetta vähän lisäksi)
    Eihän monta maahan puonnut.

    Minä puhun puolestani,
    Ja panen pari sana'a:
    Taitavat talon isännät
    Kaiketikkin Karttulassa,
    Niinkun maassa muuallakin,
    Taitavat ja tahtovatkin
    Mahin maallansa piteä
    Kaunistella kartanonsa.
    Mikä lie nyt liika mutka,
    Ett' on yhteinen asia
    Tau'onnut takapajulle.
    Kuuluvat sitä sanovan,
    Väliste vähän puhuvan:
    Kirkko oisi korjattava,
    Oisi kello ostettava,
    Oisi tehtävä tapuli,
    Jos nyt rikkahat rupeisi,
    Köyhät kiljuen perässä.
    Liekkö totta, vai valetta,
    Hukka tienneepi totuu'en.

    Kerran yksi kerjupoika
    Kävi sieltä Karttulasta,
    Puhui pulskia puheita,
    Sanoi paksuja sanoja:
    Olla kirkko mikä olla
    Päältä katsoen katala,
    Siellä Sirenius sisällä
    Päästääpi aika porakan,
    Ja kun Mäkliini meneepi
    Saarnastuolille tuleepi,
    Ei silloin sanoja puutu,
    Kun ois kuuliat paremmat.

    Sen nyt tietävät tytötkin,
    Mitä pojatkin puhuvat,
    Karttulass' on kehno kirkko,
    Halpa, rauennut rakennus.



21. Hevosen kuolioksi ajosta.


    Vieras vitsalta tuleepi,
    Kestikievari kysyypi:
    Mihinkä menossa miehet,
    Kunne herrat kulkemassa?
    Onko käypä ruunun käsky,
    Vai onko oma asia?
    "Pankate paras hevonen,
    Antakate aika ruuna;
    Ei kestä keväinen varsa,
    Kukas tammoja takaisi?"
    Siitte tielle tultuansa
    Jopa naukui nahkasiima
    Varustettu varren päähän,
    Jolla ruunat ruoskitahan,
    Orihit opetetahan,
    Tammat teh'ään taitaviksi.

    Hollimiehet haastoi silloin:
    "Onko luojalta luvattu,
    Esivallalta vapaus
    Kulkea sillä kurilla?
    Mitäs Jaakoppi Juteini,
    Herra Sihteeri sanoopi
    Pirun pilkkoja puhuvan,
    Viiksarin viheltelevän?
    Mik' on mahti maalimassa
    Varsin taipunut tavaksi,
    Ettei huoli huonot herrat,
    Jos hetken hevonen seisoi
    Talvisella tantereella,
    Eli heinähelle heillä
    Paarman aikana parassa?
    Itse suutansa sukivat,
    Vielä viipyvät sisällä,
    Viimein viskaaksen rekeensä,
    Eli käyvät kärryihinsä,
    Kyllä se kylän välillä,
    Maksetahan matkan päällä,
    Naukumalla nahkasiiman,
    Ongen siiman oikomalla
    Kunnon kutsarin käsissä."

    Kettu koiralta kysyypi:
    "Kumpi kuolema parempi,
    Kumpi helpompi hevolle:
    Tuoko koivunen kurikka,
    Vaiko piiska pitkäsiima?"
    Koira vastaapi ketulle:
    "Yhtä se sulle tekeepi,
    Kuoli se kummin tahansa,
    Kosk' ei tuosta korpit huoli,
    Saa se silmän kummaltakin."

    Ei sanat Savosta puutu,
    Ei Savo sanoihin suutu.
    Talonpoika tappoi tamman
    Sill' oil koivunen kurikka;
    Herralta hevonen kuoli
    Nahkasiiman naukumalla,
    Kulkemalla kuuden virstan.
    Vähänkös väliste saavat
    Hollimiehet hoijakkata?
    Niskatalkkunat tapaavat,
    Kun ne kuskiksi rupeevat,
    Ottelevat ohjaksia.
    Silloin kulki kumma herra,
    Se pyys' ongella oritta:
    Sai se ongella orihin,
    Orihin ja oivallisen,
    Eikä tarvinnut täkyä.

    Pojat portilla puhuivat,
    Kartanolla kalkuttivat:
    Ei hyvä hyl'yksi jou'a,
    Vaikka on vahinko tullut,
    Kaikki korjata pitääpi,
    Mikä kelpaapi kaluksi,
    Nahka nylkeä sel'ästä,
    Siitä suutari tekeepi
    Kauppakengät kelvolliset,
    Jotka ostaapi ajaja
    Kestingissä käy'äksensä,
    Saisipa samati vielä
    Satul'maakari satulan,
    Elikkä oriillen ohjat,
    Taikka päitet tamman päähän
    Kampamiehelle kaviat,
    Harjajouhet jouhikkaiksi.

    Hännästä hyvän tekivät
    Muinoin ukkomustalaiset
    Ongen siiman oivallisen,
    Avullisen ahvennuoran;
    Rasva laukun voiteheksi,
    Vuokkiniemen vutjanoille,
    Lihan saavat linnut syy'ä,
    Koira karvat päästä vie'ä,
    Maksa ja keuh'ot ketulle,
    Suolet surmaksi susille,
    Luista ei mitään lukua.



22. Papin ja lukkarin saatavista.


    Kerran yksi loisi vaimo
    Näki pilan Pieksämä'ellä,
    Suonenjo'ella suuren kumman,
    Kun on sattui saapuville,
    Koska maksettiin papille,
    Saarnamiehen saatavia:
    Leipä paimenen kakuksi,
    Voita kuitenkin kupissa
    Vähintä tiaisen verta,
    Villa varpusen kokonen,
    Eikä lintua lisäksi.

    Sama vaimo sattui vielä
    Vanhan kanttorin kotihin,
    Koska pohjilta palasi:
    Sen oil tullessa tupahan
    Käissä lampahan käpälä
    Eikä toista toistaseksi.

    Sama vaimo sanoi tuossa:
    "Missä lihat, missä linnut,
    Missä ne leveät leivät,
    Kussa ne parahat paistit? --
    Eipä missänä mitänä,
    Ei pahoin pölähtävätä."

    Pian pantaman pitäisi
    Vuohi jospa vuo'eksikin
    Suonenjo'elle lukkariksi
    Se ehkä heinillä eläisi,
    Määkisi havuilla männyn;
    Ei pitäis mokoman miehen
    Omin ruokinsa oleman,
    Rannalla rasvattomalla
    Virren päätä päästämässä.



23. Ketunpoikain elättämisestä.


    Kerran kettu miestä neuvoi,
    Metsän otsina opetti:
    "Minä luojani luvalla,
    Tekiäni tuomiolla,
    Laitoin pienoisen pesäni,
    Majani matalanlaisen,
    Kaivoin tuonne kankahasen,
    Vaaran rintahan varustin."

    Siinä siittelin sukuni,
    Kasvattelin kaltaiseni,
    Siinä vatsani vajensin,
    Sokiana synnyttelin
    Ruskiat revon näköset,
    Metsän piskat pikkuruiset.
    Sinä kannoit silmitönnä
    Minun poikani polosen,
    Näkemähän nälkäpäivät,
    Kitu-viikot viettämähän,
    Kaukana emon ko'ista,
    Pesän pienoisen periltä.

    Kuuleppa, kylän isäntä,
    Oot suvussasi omassa
    Monta nälkäistä näkevä,
    Onnetonta orpolasta.
    Ota niitä orjiksesi,
    Kanna niille maitokauha,
    Keitä niille keuhkovelli;
    Kyllä kettu kerkiääpi,
    Emäraukka ennättääpi
    Imetellä itse niitä,
    Kasvatella kasvamansa,
    Metsän ruu'illa ravita,
    Syötteä salon paloilla.

    Kun ne kasvavat katalat,
    Emon koolle ennättävät,
    Meneviksi metsän päälle,
    Pyytömiesten pyy'yksille,
    Paa silloin salolle sangat,
    Auki raudat rannikolle,
    Kankaalle käpäläkanto,
    Niihin nirhoja nimeksi,
    Pyy'ä pyssyllä metsästä
    Jalan neljän juoksevia,
    Siiven kahden kiitäviä.
    Siihen on lupa sinulla;
    Sitte saalis saatuasi
    Ota korvista kopeikat,
    Selkärannasta siniköt,
    Kaksinkin koko ketusta. --
    Sit'ei kielletä sinulta;
    Kuolla kumminkin pitääpi.



24. Piipunperästä.


    Kuule ensin, katso siitä,
    Ota vaari, vanha muori!
    Kuinka kummalta näkyypi
    Tämän aikainen elämä.
    Kaikki pojat, kasvavatkin,
    Miehet muutkin jos minäkin,
    Piipun pohjalla pilaavat
    Suunsa seu'un semmoiseksi,
    Jott' on leukansa li'assa,
    Poskipielet pullollansa,
    Koko suunsa surkiana.

    Muinen söivät Mustilaiset
    Piipun pohjia poloset,
    Konnat suuhunsa kokivat,
    Karetsia kaavitsivat.
    Siitä ottivat opiksi,
    Mei'än miehet mielityöksi,
    Nuoret miehetkin mokomat,
    Pojat puoliparrattomat,
    Sillä suutansa sukivat,
    Huuliansa huuhtelevat.
    Ei lemmot leposialta,
    Vuoteheltakaan väräh'ä,
    Ilman karstan kaivamatta,
    Ihvien imeksimättä,
    Vielä virkahan vähemmän,
    Ulkotyöhön ollenkana,
    Kun ei poskessa poroa,
    Suussa tuhkia tupakan.
    Kyll' on siitte päivän päälle
    Parta paksuna porosta,
    Ihvestä iho sininen,
    Hihat hi'essä, helmat no'essa,
    Rintapielet riivanteissa.

    Ilmanko akat sanovat,
    Vaimot ne valittelevat
    Pilattavan pai'at kaikki,
    Kesken päivän pestäväksi.
    Noin mä kuulin kummakseni
    jonkun joukosta sanovan:
    "Pitäisipä pyyhke'eksi
    Vanha vaippa laitettaman,
    Että aikoa enemmän
    Pesemätä päästäisihin."

    Kun on kuitenkin kamala,
    Ilkeä imeisten luona,
    Puista puikkoa piteä,
    Kuletella kukkarossa,
    Niin siit' on sepälle työtä,
    Valurille vahva käsky,
    Kunnon neuloja kuvata,
    Puikko puolta kyynäreä,
    Kyllä kyynärän pituinen,
    Tehtynä teräväpäinen,
    Jolla karstat kaivetahan,
    Jalo vilja väännetähän,
    Piipun pohjat poskehensa.
    Kyllä sitte päiväkaudet
    Ei purukset suusta puutu,
    Tukut karmilta katoa,
    Ikipallit ikkunalta.

    Miehet muutamat sanovat
    Pilattavan piiput kaikki,
    Pohjat puhki pistettävän
    Kareksia kaivettaissa.
    Toiset ne toki puhuvat
    Ett' on oppi oivallinen
    Ja juuri komea konsti,
    Maahan muuttunut tavaksi;
    Muinoin toivat Mustalaiset,
    Kusta lieneepi katosin.

    On tuosta tupakin jatko,
    Jopa työlle joutusampi.



25. Mustalaisista.


    Suku musta Mustalaisen
    Kansa laiska, kiertolainen,
    Jolla on se outo kieli,
    Kansan kaiken tuntematon,
    Jot' ei kouluissa kysytä,
    Oppihuoneissa osata;
    Sitä äänellä isolla
    Aivan pulskasti puhuvat,
    Röyhkeästi röykyttyvät.

    Suku musta Mustalaisen,
    Kansa työtön, kulkevainen,
    Jok' ei kylvä, eikä kynnä,
    Eikä niitä, eikä laita,
    Leivän syö kun lemmon koira,
    Pitääpi palat paremmat,
    Kun se vanha vaivan-nähnyt,
    Joka vääntääpi väkehen,
    Työtä työntääpi hikehen.

    Kun on mailla Mustalainen,
    On vaolla vartaita,
    Kun on Tattari talossa,
    On valehet vallan päällä;
    Ruoska tullessa tupahan,
    Kalu julma kainalossa
    Varsin tappelun varalla.

    Mitäs äijä äyhkäseepi?
    Hevoselle heinät ensin.
    Akka, mitäs se sanoopi?
    Siitäkö sialle ruoka,
    Piimäpytyt itsellensä,
    Lihat leivät lapsillensa;
    Siitä villat viimeiseksi,
    Pellavatkin päälle vielä.

    Siin' on ensin siunaukset,
    Loh'ulliset loilotukset,
    Kirouskin kiirehesti,
    Kun ei käyne mieltä myöten.

    Suku musta Mustalaisen,
    Kansa laiska, kiertolainen:
    Miehet on mitättömiä,
    Akat on avuttomia.
    Mikä miehistä parahin,
    Kutsutaan se kuohariksi,
    Sanotahan salvuriksi:
    Mutt' ei miestä millonkana
    Muuhun ollut ollenkana
    Tässä laiskassa lajissa,
    Koko konnassa su'ussa.
    Muuan akka Mustalainen,
    Koska kortilla povaapi,
    Talonpojan tyttärille,
    Ennustaa hyvän elämän,
    Naima-onnen oivallisen,
    Saapi niiltä suuret palkat;
    Se on akoista apua.

    Kysyppä kylän ukoilta,
    Mist' on muona Mustalaisen,
    Mistä kaikki vaatevärkki,
    Koreutensa kotosin?
    Heill' on kyllä herrasnuttu,
    Mutt' on mustalaiskujeita;
    Heill' on paita palttinasta,
    Vaan on alla narrin nahka;
    Heill' on vielä herrashuivi,
    Vaikk' on kohta korpin kaula,
    Korpin kieli, korpin mieli,
    Kokonansa korpin luonto,
    Noitumahan, raikumahan,
    Omin luvin ottamahan.

    Suku suuri Mustalaisen
    Siev' on kyllä siittämässä,
    Nuorra naimahan nopea.
    Kuret niitä kuuluttavat,
    Siitt' on viidassa vihitty,
    Vaipan alla vahvistettu,
    Yksi ensin, toinen siitte,
    Mikä milloin, kuka kulloin
    Vaihtokaupoissa valittu.

    Ihme on ikäni ollut,
    Minun kumma mielestäni,
    Kuinka kau'an kansakunta,
    Esivalta voimallinen
    Sietääpi sitä sukua --
    Miehiä mitättömiä,
    Akkoja avuttomia --
    Kulkemassa, kiertämässä,
    Puistamassa, paistamassa,
    Viemässä, varastamassa,
    Omin käsin ottamassa;
    Ettei kiellä kiertämästä,
    Neuvo niille muuta työtä,
    Opeta oja-ukoiksi,
    Sotamiehiksi sovita.



26. Maaningan papista.


    Onkos kuultu kummenpata,
    Maalimassa mainittuna,
    Pappia pahantavaista,
    Luvatonta lukkaria,
    Kun on Kuopion sisällä,
    Maaningalla mainittavat,
    Joill' on tavat taidottomat,
    Lakimiesten laitettavat,
    Seurakunnalta sanottu,
    Keksittynä kehnommaksi:
    Paha on näh'ä näkevän,
    Paha kuulta kuulevankin
    Askareita aikamiesten,
    Virkamiesten miettehiä.

    Saatana on siansa saanut,
    Juutas julkisen elannon,
    Sielun paimenet pilanna,
    Syntihin syvälle syösnyt,
    Huoruutehen haikiahan,
    Jonka itse ilmi annoit.
    Riidan nostit riettahimman,
    Keskenänsä kelvottoman,
    Pahat sielun palveliat,
    Josta oli oikeudelle
    Tekemistä, tutkimista,
    Koko vuosi kohdastansa,
    Toinen puoli toista vielä,
    Vaikk'ei pitkiä väliä
    Yhtä kuukautta kulunut,
    Kun asia urillehan
    Tuli oikeuden etehen,
    Lukkarin luvaton leikki,
    Papin huoraus hävitön.

    Satakunnin kulki siihen
    Totuutta to'istamahan,
    Salaisuutta saattamahan,
    Julki töitä tuottamahan.
    Laihtui siellä lahnan purstot,
    Si'an kinkut sitkistyivät,
    Vähenivät voirasiat,
    Ruunun miehet ruuvan söivät,
    Kalakukot kaivelivat;
    Viinapotut pohjillensa
    Oikeutta outettaissa,
    Riidan jatko riettahampi
    Särki mieltä virkamiesten.
    Tuli ilmi ilkeydet
    Koiruudet kovin yleni,
    Papinkin pahat elämät.

    Murhe tuotti mustat päivät,
    Huoli haikean elämän.
    Pappi tuo pahantapainen
    Luuli virkansa vajovan,
    Alenevan ansionsa,
    Sylen siimoa sivalsi,
    Köyttä kolmet kyynärätä,
    Jota oksahan osotti
    Aivan täy'en tunnon kanssa.

    Niin oli hulluna hävitön,
    Varsin vaivata vi'assa,
    Viratonna viipyi vuoden,
    Pahuutensa palkkioksi,
    Töiden tyhmien kuriksi.

    Ei se saata suuruksella
    Itseään ylöspitä'ä,
    Jok'ei naura narrin töille,
    Papin joukolle pajata;
    Vaikk'ei ole se asia
    Naurun kanssa katseltava,
    Kun on kappa kauluksesta
    Naulassa nakottamassa;
    Leipäpytty pyllyllänsä,
    Oluttuopit vettä täynnä,
    Kannut kaljan jäänöksiä,
    Rästikirjat kiini pantu,
    Risti rinnasta otettu,
    Reki kaatunut kumohon,
    Kinoksissa kirkkoreisut,
    Sakastihin suuri salpa,
    Lupa on leivättä elä'ä,
    Valta syö'ä särpimettä.
    Toinen mies se toimittaapi
    Asioita alttarilla;
    Pappi katsoopi kanoja,
    Kirkherra kiven kolosta.

    Apulaiset, aika miehet,
    Syövät leivän lystiksensä,
    Palkan ottavat perästä,
    Kävellessä kappalaisen,
    Viratonna viipyessä,
    Jutellessa juttujansa.

    Kunpa saivat kerran kuulla
    Opin oikian sanoja,
    Silloin seisoi seurakunta,
    Ihanasti istukseli
    Pahat Maaningan pakanat
    Alallansa saarnan ajat.
    Apulaiset, aika miehet,
    Kun ne astui alttarille,
    Helähteli herranhuone;
    Saarna oli sitä parempi,
    Kaikin kuulta kaunihimpi.
    Vielä nytkin viisahammat
    Pienet lapset laulelevat,
    Kilvan kiitosta jakavat,
    Ikimuistossa pitävät,
    Kun ne kuulit kunnon saarnat,
    Vuosikauden kaunihisti.

    Silloin tunsi tuhmemmatkin,
    Mitä ilmi annettiin,
    Saarnassa selitettihin;
    Nyt on istua ikävä,
    Alallansa saarnan ajat,
    Kun ei kuule kumminkana,
    Ihmisparat ilmoitusta
    Evankeliumin opista.
    Sanapuolt' on saarna kaikki,
    Puhe varsin vaivaloista,

    Ei sitä tunne tuhma kansa,
    Yksipäiset ymmärtele.
    Jonka tähden joukkokunta
    Humalassa huutelevat,
    Kiivastellen kirkkomä'ellä,
    Kaksin kauppoja tekevät;
    Pienet pojat piippu kä'essä
    Vesakossa väittelevät,
    Perän suuhunsa panevat,
    Kareksia kaivelevat.

    Papin pojat, paskahännät,
    Hävittömät häikäläiset,
    Itse kurjat kuleksivat
    Juomajoukot juohattavat,
    Vievät viina rouvariin,
    Aina ilkeesti elävät,
    Viinan kanssa viettelekset,
    Vesakossa vieretellen,
    Mahallansa mättähällä.
    Tyttäret tavattomasti,
    Keno kauloin keikastellen,
    Itseänsä ilmoittavat,
    Saavat juosta saarnan ajat
    Pitkin kirkossa katuja,
    Kun ei anneta kuria,
    Varoitusta vanhimmilta.

    Minä kerran muistan kanssa
    Kuulin kummia sanoja
    Puhuttavan pulskeasti,
    Saarna ajalla arveltavan,
    Kuinka vaarit vaintoilivat
    Toisiansa torpparihin
    Ottamahan aika ryypyt,
    Tahi tasku-lekkeristä.
    Kesken meiningin menivät,
    Amenetta astukselit,
    Soittamatta suorastansa.

    Paljon niit' on pappiakin,
    Jos on pappi parkojakin;
    Ilmankos ne ihmisparat
    Hakelevat hartahasti
    Sielun ruoka'a suloista,
    Opetusta oikiata.
    Herännehet hengelliset
    Eivät löy'ä loh'utusta
    Saarnamiehiltä mitänä;
    Täytyy kulkea kylässä
    Luona veljien veläitä,
    Kokoukset kohti käy'ä,
    Vaikk' on kielto Keisarilta,
    Esivallalta varoitus,
    Yhtä hyvin yöllä käyvät,
    Piilo kirkkoja pitävät,
    Josta ovat onnettomat
    Saanut sakot suuremmaiset,
    Kuritukset karkeammat,
    Rangastukset raskahimmat.

    Kirkko on kivijalalla
    Kohotettu korkeallen
    Maaningassa mainitussa,
    Herran huone hengellinen
    Aivan uu'esta rakettu,
    Joka on kaikilla kohilla
    Juuri julkinen rakennus.
    Saarnastuoli on sangen kaunis,
    Messu-alttari ihana.
    Lasit ovat laitettuna
    Liki katon korkeuiset:
    Ovet kanssa oivalliset,
    Joista vaikka joukottaisin
    Sopii astua sisälle.
    Tapuli on täy'ellinen,
    Kellotorni kelvollinen.
    Mitäs siitä on mieli hyviä,
    Harmi haikea perästä,
    Kun ei ole paljon paimenesta,
    Milloin se on mielipuolla,
    Milloin varsin mieletönnä,
    Toinen silmä on sillurassa,
    Toinen silmä killin kallin.

    Joko haastan haisevia,
    Puhun niinkun puolihullu.
    Ei ole se oma vikansa,
    Kaikki on Jumala luonut
    Aivan yh'estä verestä
    Ilman alle ihmiskunnat.
    Mutta kuitenkin kysynen:
    Kuinka se toki sopiipi
    Olla vartia vakainen,
    Neuvon antaja ihana
    Siinä Herran Siionissa
    Jok' on itse ensimmäissä
    Lautamiehen leu'an alla
    Jaaritusta jatkamassa,
    Asioita antamassa,
    Käskyjä käräjän teillen?

    Ei pitäisi papiksi panna,
    Mielipuolta milloinkana,
    Pöykeitä pyhälle työllen.
    Ilmi työt on ilkiöitä,
    Salajuonet saastaisia,
    Naapurilta naurattavat,
    Ei se rannia rakasta,
    Eikä seuraa säätyänsä,
    Niinkun se on näissä nähty,
    Esimerkiksi äkätty --

    Maaningalla mainitussa
    On isäntiä itsessänsä,
    Ymmärryksen ystäviä,
    Kun ne peiaita pitävät,
    Tahi tansit laittanevat;
    Niin ne herransa halulla
    Vaativat vapasukuset.

    Halolassa oli hautajaiset,
    Surupäivä suuren herran,
    Johon oli kuulut kutsuttuna,
    Vaa'ittuna valtamiehet,
    Herrat arvosta isommat,
    Kunniasta kuuluisimmat.
    Kutsuttihin kappalainen,
    Toivon kanssa toivottihin.
    Sy'ämessä oli salaiset juonet,
    Viha veljien välissä,
    Ylenkatsoi kutsumuksen,
    Ettei tullut ensinkänä.

    Vielä on toinenkin to'istus,
    Sy'än synkeä havaittu
    Peltolassa peiaisissa,
    Rouvan kuolokutsonnoissa,
    Johon oli kuulut kutsuttuna
    Sukulaiset, suuret herrat.
    Kutsuttiin myös kappalainen,
    Viran työtä täyttämähän,
    Tavallista toimitusta.
    Ylpeys oli yhtä kaikki
    Sy'än raukka synkeämpi,
    Kovempi kun kirvesrauta:
    Ylönkatsoi kutsumuksen,
    Viran työnkin vielä jätti,
    Olisi saattanna sanoman,
    Koko maassa mainittavan,
    Häpiän hävitön tehnyt
    Kunnialla kutsuvallen,
    Jos ei Lyra, lankopappi,
    Olisi osannut tulla
    Kovan ilman estämähän,
    Joka teki toimituksen,
    Virastansa vaarin otti,
    Ei ollut puutosta papista
    Eikös ne oo erhetykset,
    Polosella mielen puutos,
    Tahi suuren sy'ämen valta.
    Siitä mä sinua kiitän:
    Tunnet tuntosi hyvästi,
    Arvaat asian polven,
    Vaikka vallat vaatisivat,
    Tahtoisi talon isännät,
    Kestinkiinsä kutsuisivat,
    Ele tule turmioksi,
    Poies poista itseäsi.
    Nuoret herrat naurelevat,
    Kompilla kovin puhuvat,
    Herjaa pilkkana pitävät.

    Se on kuulla kummempata,
    Näh'ä vielä vaikiata,
    Kun on pojat pappilassa
    Häihin kutsutut katalat;
    Niin ne ovat onnettomat,
    Niinkun su'et surkiasti
    Näl'än kanssa nääntyneet,
    Eli mustat mustilaiset,
    Haakerin hävitön joukko.
    Kun ne nokki rokkareista,
    Kalamaista kynsillänsä,
    Humalassa huutelivat;
    Johon on mulla merkki vissi,
    Esimerkki ennen nähty.
    Minä muinoin Maaningalla,
    Iinsalmen ison rajalla,
    Lapin maassa laakeassa,
    Kävin häissä käy'essäni,
    Matkustaissa matkojani
    Mykkälässä mainiossa.

    Minä outo, äkkinäinen,
    Niinkun muutkin muukalaiset,
    Oven pielehen pysäytyn
    Käytöksiä katsomahan,
    Kuinka julmat juutalaiset,
    Papin pojat paskahännät,
    Ihmisistä ilkeimmät
    Marsivat majuorin lailla,
    Hemmin lailla hölkyttivät,
    Niinkun muutkin mustalaiset.
    Lauloit kanssa loilottelit,
    Niinkun su'et soitimessa.
    Pillit oli kun piiskavarret,
    Mustalaisen ruunan ruoska,
    Oton oikea opetus.

    Vielä niill' on virka suuri
    Kun ne koiria kokoovat,
    Hiiren syöjät hirttelevät,
    Teilit valmiiksi tekevät,
    Joihin kissat kiinittävät,
    Koirat kynsistä vetävät,
    Särpimeksi säästelevät.
    Hyvä on hylky tarpeessa,
    Heittiö hätä varana.
    Kaikki ne ruu'aksi rupeevat,
    Pappilassa paistetahan,
    Kun on kuorehet märännä,
    Kiiskin kalat katkeraksi,
    Ruoko virran vieremillä
    Heittiöksi heitettynä.
    Niitä Kalle kahven kanssa
    Pyyteleepi paistiksensa.

    Kallen kä'ess on kahvipannu,
    Oota antaapi enissä
    Ruman rau'an Ruokoveellä
    Rokkajauhosta ryätyn,
    Soturiksi suolapalli.
    Ranssi vakkoja vetääpi,
    Seisoi säkki kainalossa,
    Johon kutsui kuoreheita,
    Kiiskin poikia kivoitti.
    Aaroni enissä antoi
    Säkin täy'en särpimeksi,
    Tahi paistiksi papille.
    Vielä Kalle vaikuttaapi:
    "Kovin nyt kahveni meneepi,
    Rokkaruoka runsahasti.
    Pistä Pietari liseä,
    Katso vielä Karhunenkin,
    Nälkä ompi nähtävästi,
    Särpimestä suuri puutos,
    Keittoruu'asta kovempi.
    Juhla ompi joutumassa,
    Hetikohta helluntaki;
    Anna veikkonen apua.
    Eipä sitä evästä jäänyt
    Paljon suuhun pantavata,
    Kissan kuivatut nivuset,
    Lauta-Husson koiran kylki,
    Ratikaisen leivän loppu,
    Räkänenän rieskan kanta,
    Voita viimeinen vipale,
    Taisi olla tiaisen verta.
    Viina loppui varsin kaikki,
    Olutta ei ou ollenkana."

    Hätä saattoi haihtumahan,
    Kellarihin kertymähän,
    Tuomarin tukon sisälle,
    Yöllä aivan yksinänsä,
    Luvata lukon sisällen,
    Salvan taakse suuri paatos.
    Olisi ottanut apua,
    Varsin varkahan tavalla
    Herkkuruu'at helluntaiksi,
    Sunnuntaiksi suuruspullon.

    Alpiini asian tunsi,
    Kuuli riskehen rasian,
    Putelista pulputuksen,
    Kellarista kehnot tuumat.
    Huudon nosti huikeasti:
    "Tuokaten minullen miekka,
    Jolla rosvot rohkeasti
    Kartanosta karkottaisin."

    Otti lyh'in oivallisen,
    Lasiseinän selkeämmän,
    Valkean nä'ön varaksi.
    Kallen halsissa havaihti,
    Keksi narrin kellarissa.
    Silmät katsoopi sikana,
    Alahalla arveleepi,
    Nenä kengän kantapäissä.

    Alpiini sanoi samassa:
    "Ompa sulla oiva reisut,
    Askarehet aivan vissit,
    Kulet toisin kuoporoihin,
    Luvata lukon sisälle.
    Tavaton on tutentille,
    Mah'oton magisterille,
    Koulun käyneelle kovempi.
    Filosohvia ei suvata
    Olla yöllä yksinänsä
    Luvata lukon takana."

    Kyllä Kalle kärttämässä
    Monen moitti mustilaisen,
    Haakerinkin haastamassa,
    Jätti akkoineen jälelle.
    Se on varsin vaikiata,
    Nytkin kuulla kummempata,
    Kun se painui polvillensa,
    Alas maahan ahkerasti.
    Antoi aivan ainoankin
    Rukouksen runsahasti,
    Kumarteli, kunnioitti
    Puolen tunnin polvillansa.

    Huuto kuului Hussolassa,
    Saaresta sanoma kumma:
    Koira on kuollut kunniatta,
    Ammuttuna aivun kautta,
    Joka on Kallen kainalossa,
    Penuherran reen perässä,
    Kurjan kulkiissa kotia.
    Koiran kinkku kirstun alla,
    Kirstu täynnä kissan päitä,
    Kattia kapusäkissä,
    Kuoreheita kukkarossa,
    Jotka tuopi tuomisiksi,
    Salin pöy'älle paneepi.

    Ranssi on vielä vikkelämpi:
    Kun se Ouluhun osasi,
    Kulki suolakaupungissa,
    Turkit tuopi tullessansa,
    Mustapuuhkan Pohjanmaalta,
    Kainuhusta karvapelsin,
    Nahkavaattehen varasti.
    Vielä syöpi viilipytyt,
    Maksamatta maitokannut.
    Koko Kainuhu valitti,
    Hulikoita huutelivat,
    Mainitsivat maitojansa
    Papin pojalta perästä.

    Kerran katsoin katkerasti,
    Äkkäsin yh'en asian,
    Tunsin varsin tuhmimmaksi,
    Ilkeäksi ihmetyöksi,
    Kuinka Kalle kauhiasti,
    Istui miesi ilkeämpi,
    Alttarai'allen asettui.
    Saarna ajan aika narri
    Istui paikalla pyhällä,
    Kopeasti korkealla.
    Tupakissa oli turvan seutu,
    Karetsissa kasvot kaikki,
    Viinapottu oli povessa,
    Lasi-pullo lakkarissa. --
    Ei ole se istuin ilkiöitten,
    Eikä tuoli tupakka-Jussin!

    Vielä minä vihastuin siitä,
    Kun ne laittoi laulamahan,
    Panivat pyhälle työlle
    Luvattomat lukkariksi,
    Parkumahan paskahousut,
    Kissan syöjän kiljumahan,
    Kunniahan koiravouvin.
    Vaan ei oo kumma kunniaksi,
    Jok' on kaikki koulut käynyt,
    Opin oikian hakenna.
    Magisteri on mah'oton,
    Filosohvi suuri viisas,
    Käynyt kaikki koiran konstit,
    Akatemiat asunna,
    Tavinniemen tallin alla,
    Tahi tallitunkiolla,
    Peräniemellä peh'ussa,
    Uunin päällä oivallisen,
    Kyökin piisillä paremman.

    Vielä sanon viimeiseksi,
    Sanan puolen pulskiasti,
    Tahi kaksi kaunistusta.
    Paljo on tehnyt pappilassa,
    Rakentanut raskahasti
    Seurakunta surkeasti:
    Seinät suuret seisomahan,
    Jotk' on kaikki kaatununna,
    Rakennukset rau'ennunna.
    Nyt on tehty toiset seinät
    Paljon ennistä paremmat,
    Pytingit papin varalle,
    Kun oisi kunnolleen pitäjä,
    Hallitsia huonehien.
    Ei la'asta lattioita,
    Siivota salin sisusta,
    Kammaria kaunistella,
    Vahingossa viikon päästä.
    Pesust' on peräti laiskat,
    Kerran vuossa, kerran kuussa,
    Joulukuussa kuuluisassa.
    Lattiall' on lapsen paskat,
    Kanan paskat kaapin päällä,
    Syöttöporsahat sisällä,
    Tinakooli koiran e'essä,
    Posliinit porsaan jal'oissa.

    Kun se rouva lapsen saapi,
    Tahi siittäpi sikiön,
    Likasia on raukan rievut,
    Ryökäleitä rievut kaikki,
    Kovia kun koskuttormi,
    Tahi talon säkkivaate.
    Ei niitä kestä kehno ruumis,
    Iho nuori itkeväisen.
    Huuto huikea tuleepi,
    Valitukset vaikiaksi.

    Elä suutu seurakunta,
    Vielä nytkänä vihastu,
    Jos minä sanan sanoisin,
    Vielä virteni lisäksi.
    Papin poi'sta pahoista,
    Maaningassa mainitussa.
    Ei niitä keisari kehoita,
    Eikä huoli hovirätti,
    Pispat pilkkana pitävät,
    Poies viskovat virasta,
    Sotaherrat heittiöiksi,
    Antoi apsietin käteen,
    Kirjottivat kiirehesti,
    Harmahan paperin päälle;
    Kun ei ole opin ottajata,
    Toimitusten täyttäjätä,
    Papin poi'ssa pahoissa,
    Vaikk' on kasvot kaunihimmat,
    Miehen mitta mieltä vailla;
    Josta muistan muutamiksi
    Sananlaskun suomalaisen:
    Kanna vettä kaivohosi,
    Lainehia lähtehesen,
    Ei se pysy polvenansa,
    Istu ilmoissa ikänä:
    Ei mieltä mitalla saaha,
    Panemalla päähän panna.

    Nekin virkahan viruvat,
    Toimituksihin tulevat,
    Joihen ei ou isästä iloa,
    Eikä auta äi'in armot,
    Syntyjänsä suomalaiset,
    Oppimattomat olevat:
    Kopeikan kylästä saavat,
    Leipäpalan palkaksensa,
    Jyväkouran kohtalaisen
    Virren värsyn veisattua.
    Opin käyvät yhtä kaikki,
    Läpi maita matkustavat,
    Akatemiat asuvat.
    Mistä tulee mittaria,
    Mistä pappia pyhiä,
    Vielä tuomarit tuleepi,
    Siitä herrat suuremmaiset.
    Ei sie'ä sinä ikänä
    Papin pojat paksupäiset
    Kuulla kunnian nimeä,
    Joill' on pää kun pässin otsa,
    Maitolasku laavullinen.

    Vielä ne virsiä tekevät,
    Laulun teille laittelekset,
    Rupeevat runon tekohon!
    Ei se tule tuhman päästä
    Sanat säätyksi sialle,
    Paikallensa passatuiksi.
    Sanat toistansa sahaavat,
    Kirjoitukset kihnuttavat.
    Ei si'an pitäisi siihen
    Runotyölle työnnätellä,
    Jok' ei oo luotu laulajaksi,
    Virren töille toimitettu.
    Ei ne tule tuhman päästä
    Lauluvirret laa'ulliset;
    Sillä pitääpi parempi
    Oppi olla oikeampi.
    Häpiäksi hyö rupeevat,
    Virren töille työntelekset.

    Voi minä polonen poika,
    Kun olen kuitenni puhunna,
    Puhunna parempiani,
    Isompia itseäni,
    Sukuani suurempia,
    Pappia pahoin puhunna,
    Papin pojat pilkanunna,
    Nauranunna nappirinnat;
    Jos vielä joutunen itsekin,
    Sattunen Savon sanaksi,
    Suomen maassa maineheksi!
    Joko laaten laulamasta
    Lasken lauluni lopulle?
    Kosk' en jaksane jutella,
    Enkä yksin ymmärtäne,
    Tarinoi'a tarpeheksi.
    Uni minun uuvuttaapi,
    Kiini silmäni sitoopi.
    Suuni sulkea pitäisi,
    Kiini kielen kantimeni;
    Pää on kieleni kipeä,
    Kuiva kurjan kulkkutorvi.

    Vaan en saata vaiti olla
    Ikävässä iltakautta,
    Sanat suuhuni tulevat,
    Ajatukset aivohoni,
    Öitä pitkin maatessani,
    Koiras-pelit korvilleni
    Papin poikien pahojen;
    Kun niitä kylä puhuupi,
    Nurisevat nuoret miehet,
    Valittavat vanhemmatkin.
    Sanat kuuluvat Savosta,
    Kainuhusta kaipaukset,
    Mainitsevat markkinoilla,
    Kuopiossa kummeksivat
    Papin poikia pahoja,
    Ilkiöiksi ihmisiksi.
    Kumu kuuluupi kylähän,
    Tohu toisehen talohon,
    Missä miehet Maaningalta
    Hurjapäiset kuleksivat.
    Kaikki niitä kauhioiksi
    Julistavat juomariksi.

    Elä suutu seurakunta,
    Kanna mieltä kankeata,
    Viaton vihasy'äntä
    Minulle miesi paralle,
    Jos minä mitenkin lienen
    Paljonkin pahoin puhunna!
    Tämä on kirja kirjoitettu
    Tuolla puolla tuulimyllyn
    Koivusen kiven takana,
    Leppä lehmän lautasella.
    Kyll' on tässä kerraksensa,
    Eipä se lukia laiska
    Lu'e loppuhun tätänä.



27. Talonpoika Tuovisesta.


    Suitset suuhun hullun varsan,
    Päitset päähän mielipuolen,
    Sananlaskussa sanovat
    Suomen syvät Suomalaiset.
    Pah' on kuulla kummitusta,
    Näh'ä varsin vaikeampi.

    Sanat kuului Kuopiossa,
    Markkinoilla mainitsivat
    Tuota Tuovilan taloa
    Rikkahaksi riistan vuoksi,
    Elosta erinomate.
    Se oli kuulu Kuopiossa,
    Maaningalla mainittava,
    Rahan vuoksi varsin vahva,
    Tavarasta täy'ellinen,
    Suomen maassa suurempia,
    Vielä arvosta isompi,
    Kunniasta kuuluisampi
    Ollut aina näihin asti.

    Siin' oli itse isäntä
    Lakikunnan lautamiesi,
    Viel' oli uskottu hänelle
    Rahakassat seurakunnan
    Kirkon töissä tehtävissä,
    Pantu paljon kansan päälle.
    Vaan nyt kuuluupi kylästä
    Puhelevat puuttuneeksi,
    Kadonneeksi kattiloita
    Tuohon Tuovilan talohon,
    Seurakunnan kuuluisahan.

    Juho kantoi kattilata
    Varsin varkahan tavalla,
    Tuopi Tuovisen käsille
    Kuparia kumman joukon,
    (En minä enempi tiennyt,
    Mitä se painoi puntarissa;
    Liekkö leiviskät lu'etut,
    Naulat kaikki kirjoitetut.)
    Paita kastui kaikki tyyni,
    Tukka tuntuupi mär'älle
    Kattilata kantaessa.

    Viel' on toinenkin to'istus
    Mulla tuttu Tuovisesta,
    Kun se vaimon viekotteli
    Lauttaheitto langoltansa,
    Teki juutas julkiseksi
    Ruma henki rohkeaksi,
    Kutsui kultarenkahita,
    Sormuksia saahaksensa;
    Hussolan hyvät hopeat
    Otti lahjaksi lusikat,
    Koko kolmet kappaletta
    Vähin hinnoin vaimovä'eltä.

    Hussoll' on hyvä to'istus,
    Lusikoissa lu'etut merkit,
    Jost' on juttu julki tullut,
    Niinkun aina annetahan
    Ilmi oikeat asiat,
    Saapi julki suuri luoja.

    Vielä väärät velkakirjat
    Tietty Jussi Tuovisella,
    Nähty kirkon nähtävillä
    Luona laiskan lautamiehen.
    Niist' oli nimeksi juuri
    Antanunna aineheksi,
    Velkakirjan vastimeksi,
    Merkiksi mitä hyvänsä:
    Joko kahmalon kapasta,
    Eli kapan kymmenestä,
    Kellen kapan, kellen kaksi,
    Liekkö kolmatta lisännyt.

    Ei sovi Suomen maassa,
    On tuo outo muuallakin,
    Ilkeä etempänäkin,
    Turkin maalla tunnotonta
    Ottoa omin lupinsa
    Maksoa mah'ottomasti.
    Eikä noita ennen tietty,
    Ennenkun kuulin Kuopiossa,
    Mainitsivat markkinoilla
    Oikeutta onnetonta
    Tutkittua tuomarilta.

    Se on kuulla kummempia
    Rikkahasta riettahampi,
    Vielä vääryyttä tekevän,
    Ihmisille ilkeyttä;
    Vaikk' on kyllä kymmeniä,
    Itsellänsä yltäkyllin,
    Tuhansia turkin alla,
    Taalerit takana vielä
    Kirstut täynnä kirjoitusta,
    Velkakirjoja kovia.

    Synti on suuri synkeämpi,
    Jos arvotta ottaisivat
    Köyhät konstilla eläisi,
    Varastaisi vaivasetkin;
    Vaan se on sitä pahempi,
    Hirmu synnin hirviämpi,
    Kun tuo rikas riettahasti
    Vielä vääryyttä tekeepi.
    Kun se otti onnettoman,
    Varsin vaivaisen tavaran,
    Vielä lapset lahjan kanssa
    Viekkahasti viekotteli.

    Mieli miestä hallitseepi,
    Omatunto oikaseepi,
    Mutt' ei tunne Jussin tunto
    Tuota synnin synkeyttä,
    Kadotuksen kauheutta,
    Kun on hirmu helvetissä,
    Liekki tuonelan tulinen,
    Johon sielu siirtyneepi,
    Kautta kuolon kulkeneepi,
    Kun on saanut synnin kuorman
    Täytehen ajassa täällä.

    Nyt minun puuttuvat puheeni,
    Jutut Jussi Tuovisesta,
    Eikä anna aika myöten
    E'empätä etsiksellä
    To'istusta Tuovisesta,
    Jussin juttuja hakea;
    Vielä puuttuupi paperi,
    Läkki kaatu kaikki tyyni,
    Käsi kanssa kankiana
    Vapiseepi vaikeasti,
    Suoni sormia vetääpi,
    Pakottaapi peukalota,
    Vaikk' on vielä viekkautta,
    Mielessäni miesten juonet,
    Aina ainoset asiat,
    Korvakuulon kummitukset,
    Mitä pojat pulskeammat,
    Puhelevat pulloturvat
    Tuosta Tuovilan talosta,
    Jussin töistä julmimmista.



IV. Tapain parannusta tarkoittavaisia.



28. Talonpojille.


    Ei oppi ojahan kaa'a,
    Ei taito takaisin työnnä,
    Neuvo syrjähän syseä.
    Ensin mies opetetahan,
    Siitte hattu hankitahan.

    Joll' on oppia otsassa,
    Sill' on nappia nutussa,
    Housuissa hopiakello.
    Kuninkaall' on kultaruunu,
    Herrat hattua pitävät,
    Kyntömiehell' on kypärä.
    Herrat käyvät saappaissa,
    Toisen vuoron tohvelissa,
    Viertomies on virsuillansa;
    Herran on kä'essä keppi,
    Puhe pulska mestarilla,
    Peltomies on pel'on alla;
    Herroilla kupera kappa,
    Syvä säkki mestarilla,
    Talonmies, takana silmin,
    Astuupi aitan ovelle.
    Joll' on virka pienempikin,
    Sill' on paita palttinasta;
    Palomies on paikkaisissa,
    Riihenpuija rikkuneella.

    Kuules kuitenkin minua,
    Taitava talonisäntä:
    Elä suutu säätyhysi,
    Elä virkahas vihastu;
    Vaikka vaivalla kovalla
    Maasi mahtihin rakennat,
    Pi'ät pellon pehmeänä,
    Hankit halmetta lisäksi,
    Ojit korpia kovia,
    Väännät leivän lapsillesi,
    Kannat kontissa evästä,
    Viikon muonan mennessäsi;
    Vaikkas vanhana valitat
    Jäykäksi jäseniäsi,
    Ruumistasi raukeaksi,
    Kun ompi kipiä selkä,
    Kaikki hartiat hajalla.

    Ei elätä pännä meitä,
    Jos ei atrasta apua;
    Kun et kyntöhän kykene,
    Etkä kestä korpitöissä,
    Pi'ä pojille porua,
    Opeta työtä tyttärille,
    Aja pellolle perettä,
    Palolle paljon väkeä,
    Kaskimaille kaikki joukko,
    Niinkun niitylle ikähän.
    Siitte siunoaa Jumala,
    Tuopi aittahan oloa,
    Rahakassan kammarihin,
    Ettei jää verot vajaalle,
    Maksot puutu puolitiehen.
    Papit saavat saatavansa,
    Lukkari oman osansa;
    Kaikki muutkin kappamiehet
    Suorittelet suosiolla.

    Sitä miestä mielellänsä
    Herratkin hyvin pitävät,
    Jolta saavat saatavansa,
    Vähät viemiset välistä.
    Sille vielä viipymättä
    Kirkkoherrankin kotona
    Kahvikuppi kannetahan,
    Luona lukkarin samate
    Aamuryyppy annetahan.
    Nimismiehet mielellähän
    Kelpomieheksi kehuvat,
    Sanovat salituvissa:
    "Istu nyt, hyvä isäntä,
    Ota ryyppy oivallinen.
    Pane'pa paritsat päälle."
    Sille mestarit menevät
    Työhön ilman tinkimättä;
    Sille rengitkin rupeavat
    Ilman paljon pyytämättä;
    Pii'at vielä pyrkimällä
    Laurinpäivänä paneivat.
    Kasakoita kaikin ai'oin
    Hänen työhönsä tuleepi.

    Tämmöinen talonisäntä
    Saapi hankkia hatunkin,
    Pai'an puhtahan piteä,
    Ja siihen siniset housut,
    Vielä västin oivallisen.

    Saankohan vielä sanoa,
    Eli pikkuisen puhua
    Oman sää'yn suosioksi,
    Muihen mieliksi samassa?
    Eihän maailma mahissa
    Paitsi herroja pysyisi;
    Herrat ei herrana kävisi,
    Eikä mestarit eläisi,
    Kun ei maata kynnettäisi.
    Maasta maalima elääpi;
    Sekä suuret, että pienet
    Maastapa makeat saapi,
    Maasta vääntyypi väkevät,
    Hapan kaikki hankitahan
    Kaiken kansan tarpeheksi.

    Siis sinä, siveä vaari,
    Taitava talonisäntä,
    Jolla on omasta työstä
    Tavaroita tarpeheksi!
    Et huoli hätäillä siitä,
    Jos herra hevosen kanssa
    Tuleepi tuvan etehen;
    Käske kohta kiirehesti
    Rengin riisua hevonen,
    Kanna kauroja etehen;
    Käytä herra kammarihin,
    Pane pöy'älle pötyä,
    Laita lapsi naapurihin,
    Rannin vaarille varoitus,
    Kutsu kanssanne ruu'alle;
    Itse istu pöy'än päähän,
    Ota pottu polvillesi,
    Pi'ä kä'essäsi pikari.
    Siitte haastele hyvästi,
    Herran kanssa kaunihisti,
    Tie'ustele taitavasti
    Kaikki yhteiset asiat,
    Kanssa kaukaiset sanomat.
    Kun on siitä siitte päästy,
    Laita saatavat samalla,
    Panepa paras hevonen
    Kyytihin kylänväliksi.
    Anna ruokoa rahalla
    Vielä muille vierahille;
    Pi'ä vaivaisten varalla
    Kala, leipä kaikin ai'oin;
    Maksa palkka mestarille,
    Rengille rehellisesti,
    Koska kohtuutta anovat;
    Vaan jos paljosta puhuvat,
    Mahdotonta mainitsevat,
    Suutu ja sano sinuksi,
    Elä toiste työtä anna.
    Ole muorille mukava,
    Pi'ä perettä hyvänä,
    Polta pirtissä pärettä,
    Kammarissa kyntteliä.
    Elä liiku li'assa silmin,
    Elä astu einehettä,
    Pi'ä kohtuutta kotona,
    Reissuissa rehellisyyttä;
    Niin sä astut arviossa
    Pienen porvarin sivuhun,
    Kauppamiehen kunniahan,
    Etkä väärähän vaella,
    Vaikka vanhaksi eläisit.



29. Nöyryy'estä ja ylpey'estä.


    Nöyryys on näkynyt aina
    Joka sää'yssä sopivan,
    Sill' on onnesta osansa,
    Ajatustakin etua;
    Ylpeys on yksi niistä
    Vihattavista vi'oista.
    Se se Aatamin alensi
    Alas onnen kukkulalta,
    Vajottipa Varaonin
    Meren pohjahan punaisen,
    Alensi myös Apsalomin,
    Tammen oksahan kakisti
    Hivuksistansa hyvistä.
    Sama sattui Sauliinkin
    Kuninkaalle kuuluisalle,
    Ehkä päätänsä pitempi
    Oli kansasta katsellen.
    Vaikka sankari so'assa,
    Leirissä leviä herra,
    Pisti miekalla mahansa,
    Satutti oman sapelin.
    Vielä kovan Koljatinkin
    Toinen otsahan osasi,
    Ehkä herra haarniskoittu,
    Rautapai'alla pu'ettu.
    Sovinto on suurin niistä
    Auttavaisista avuista,
    Joista Paavali puhuupi,
    Opettaa apostolimme;
    Sovinto on suora polku
    Onnen ovien sisälle,
    Sekä korkeimman kotona,
    Että majassa matalan.



30. Entisestä ja nykyisestä ajasta.


    Savon ukko, sarkahousu,
    Pikimusta, pitkäparta
    Päästi äänen uunin päältä,
    Laski pankolta pakinan
    Puhe oli aivan pulska,
    Sanat kaikki sarvipäitä,
    Jotka rikkoi miesten mielet,
    Akat näytti närkästyvän.

    Lausui ukko uunin päältä,
    pani pankolta sanansa:
    "Elettihin ennen meillä,
    paistettihin paksut leivät,
    Verot markoin maksettihin
    Taalerin talon asiat,
    Kun ei kul'ettu kuvissa,
    Maalatuissa matkusteltu:
    Ajokalut kaikkityyni,
    Voi'eltiin voitehella,
    Siveltihin juuri sillä,
    Jolla voi'ellaan venekin.
    Akat vaipoissa vaelsi,
    Villaröi'yissä röhötti.
    Ukot sarkakauhtanoissa,
    Kelsiturkissa köhötti,
    Oli kellona otava,
    Kukon virret viisarina.
    Arveltihin ajan juoksu,
    Tulo päivän tunnettihin
    Ilman uuritta tuvissa,
    Seinäkellon kertomatta.

    "Minä miessä ollessani,
    Kun ma kul'in kaupungissa,
    En kauan katuja käynyt,
    Puhutellut puotimiestä;
    Suolat survasin rekehen,
    Rautakangin kannoin siihen;
    Luoti pari painehia,
    Vaimolleni lakkivaate,
    Lapsille lakeripalli,
    Inkivääriä vähäisen.
    Olin ilmankin iloinen
    Kapineilta kauppamiehen.
    Heti valjastin hevosen,
    Heti kukkaron kuristin,
    Kissan nahan kiini käärin,
    Koivet solmisin kovasti;
    Enkä ennen lievittänyt,
    Vasta vouvin vaatimalla,
    Veroherran huutamalla.
    Herrat veti vissit viivat,
    Kaksi kuuta kuittihini.
    Kesti silloin kissan nahka,
    Vaikk' ei nyt vasikan nahka.

    "Nyt on aika aivan toinen,
    Vouvin luku loppumaton,
    Rahanpuute puuttumaton;
    Rästikirjat kiirehtivät,
    Nahka naukuupi punainen,
    Monen karja kirjan päällä,
    Alla ausionin hevonen,
    Pannut panttina kylässä,
    Hyvät ryysyt ryöstön alla.
    Herra teillä, toinen meillä,
    Ruunun käskyllä kovalla;
    Mikä piti pitkin maita,
    Toinen pyrki poikki maita,
    Lautamiehet laukun tuovat,
    Joista arkit aukiavat
    Niiss' on rästit räknättynä,
    Nurkissa pahat numerot."

    Ei ukko unessa ollut,
    Ei paljon valetta pannut;
    Vaan se oli sangen vanha,
    Muisti muinoiset asiat,
    Tiesi tämänaikaisetkin,
    Vaikka nuoret naurahteli,
    Pojat pisti pilkkojansa.



31. Viinasta.


    Kuules, viina, kun ma laulan!
    Kuules, pulloni, puheeni!
    Empä moiti mahtiasi,
    Enkä voimias vähennä:
    Olet kyllä oiva ruoka,
    Siivosyöjälle suloinen,
    Joka ryypyn ryyppeääpi,
    Harvoin kaksi kallistaapi,
    Kolmannest' ei konsa huoli.

    Kuinka kultainen kuleksit,
    Herran lahja heilukselet,
    Sy'ämessä syömättömässä
    Eineryyppynä esitte
    Annat aamusta varahin
    Ruokalystin ruumihille;
    Vaan jotk' ovat ystävänä
    Suunsa kanssa suuttumatta,
    Hankkivat halulla siihen
    Kaikin ai'oin kaatamista,
    Niillen on ikänsä ollut
    Viina varsin vaarallinen,
    Eikä se sukua katso,
    Eikä säätyä eroita.

    Teki se ennen tengan rei'än
    Talonpojankin povelle;
    Potkasi se porvarinkin
    Kauppakaaret kallellensa.
    Saavutti se saarnamiestä,
    Pani valmihin papinkin
    Uu'ellehen teinin teille,
    Lipan leu'alta pudotti,
    Laulatteli lukkareilla
    Väärän virrenkin välistä.
    Toimittaapi toisen kerran
    Tuomaritkin tuhnioiksi,
    Lautamiehet laitteleepi
    Juttumiesten mieltä myöten:
    Käymähän käräjämiesten
    Arkun kautta kaiket öiset,
    Josta siitte päivän päällä
    Kyllä torkkuvat tuvissa,
    Oikeutta istuttaissa,
    Virka vaihtui kohmeloksi,
    Oikeus unennä'öksi.

    Minkä teki mittareille,
    Minkä muille muutamille,
    Virkamiehille vähille?
    Nimismiehet niinkun muutkin
    Paneepi pahalle tielle,
    Viskoaa virattomiksi,
    Toimittaapi torppariksi.
    Se se seppiä pilaapi,
    Suutaria, räätäliä,
    Äkäseksi ärryttääpi,
    Viepi tukkanuottasille.
    Vielä vaimotkin vetääpi
    Penkin päähän pyllyllensä.
    Lakki päästä pyörähtääpi,
    Pois nokka nenän koh'alta,
    Joita varjele Jumala
    Näkemästä, kuulemasta!
    On outo näh'ä näkevän,
    Kumma kuulla kaukaisenkin.

    Vasta minä vanhoillani
    Oivalsin tämän asian,
    Kuinka kunnia meneepi,
    Aleneepi miehen arvo,
    Kaikki rakkaus katoopi
    Entisiltä ystäviltä,
    Miesi velkahan vetäiksen,
    Joka ryyppääpi rysyltä,
    Viinan viljassa elääpi
    Monet päivät pääksyttäisin.
    Maaliman makea seura,
    Tapa vanha tarttuvainen,
    Jot' ei arvata alusta,
    Saapi semmoiset vahingot.
    Sill' on sielulla enemmän
    Tekemistä tuonelassa.
    Kun on kuolema tukinnut
    Kulkun kuohuvan peräti,
    Vettä viepi viimeiseksi,
    Hunajasta ei hän huoli,
    Eikä viinoja valitse.

    Yksi on ankara asia,
    Joka täällä tutkintoa
    Tarkempata tarvitseepi,
    Varotusta vanhempata
    Ihmisiltä ansaitseepi.
    Kun jo kasvavat musikat
    Kaksin kupin kaatelevat,
    Ettei matkoilla evähät,
    Eikä määrätyt rahaset
    Kestä keskitiehenkänä.

    Kunpa häntä kuusin markoin
    Poika pikkuinen paneepi,
    Sievä siit' on siitte tulla
    Kolmen taalerin koh'alle,
    Tott' on tolppa irtanaissa,
    Eikä lou'usta lukua,
    Vähä riksistä rätinki.
    Uskaltaapa ukko vielä
    Toisellensakin tokaista:
    "Ele ystäväin, pakene!
    Seisoksele näillä seu'uin,
    Niin saat suuhusi sinäkin;
    Minä annan aika ryypyn,
    Enkä heitä huomeneksi."

    Annas aika aamun tulla,
    Miehellä on toinen mieli,
    Kuitenkin kulunnin täh'en
    Miesi päältänsä puhuupi,
    Haikeasti haasteleepi:
    "Vaikkas jo, kipeä kallo,
    Tahdot harmista hal'eta;
    Empä säästä sittenkänä,
    Totta maksan minkä jaksan.
    Tuolle taaleri tuleepi,
    Tolppa toiselle koh'alle,
    Koko loutu kolmannelle;
    Vaan ei nyt varsin ruveta
    Kuitenkana kuolemahan,
    Vielä on viinoa kylässä,
    Vielä sittenkin sivallan
    Koko korttelin velaksi:
    Autas, veikkonen, vähäisen!
    Toiste maksan, jos ma jaksan."

    Aivan on asian kanta
    Tällä lailla, lapsukaiset!
    Minä sen to'eksi tie'än,
    Ett' olen itsekin ollut
    Taipuva tähän tapahan,
    Saanut semmoiset vahingot:
    Terveys on turmeltuna,
    Kaikki rikkaus ka'onnut,
    Matti taskussa makaapi.
    Tällä suututin sukuni,
    Esivaltani vihoitin
    Näytin itseni olevan
    Hyvänsuoville suruksi,
    Irvihampaillen iloksi.
    Olkohon opiksi muille
    Jotka saanevat sanoa:
    "Muita on mies opettanunna
    Itse oli oppimaton!"



32. Turhuudesta.


    Yksi vaka vanha poika
    Kävi kirkossa kesällä.
    Kohta kun meni mä'ellen,
    Näki joukon juopuneita,
    Jotka pauhasi pahasti
    Yöllistä elämätänsä,
    Sanoivat sanan pahimman:
    "Nyt lempo lopetti viinan."

    Tämä vaka vanha poika
    Pistihin kirkkopiha'an,
    Siell' oli koreat ko'olla,
    Kiiltonapit kinkerissä,
    Jotka nauroi nahkavöillä,
    Nyörimyssyillä myhäili.

    Tämä vaka vanha poika
    Otti askelen takaisin,
    Meni tuosta männikköhön:
    Siell' oli tarha tyttölöitä,
    Miniöitä miekkosia,
    Ehkäpä emäntiäkin,
    Jotka puhui pummulista,
    Silkistä sivertelivät.
    Heitä luuli herrasvä'eksi,
    Mutt' oli sanat suomalaiset.

    Tämä vaka vanha poika
    Istui kuitenkin kivelle,
    Pisti piippuhun tupakin,
    Kuulosti pitemmän päälle.
    Sanoi tyttö toisellensa,
    Että se etemmä kuului:
    "Vieläpä sull' on villaröiy,
    Kotikarvoista hamekin,
    Huivi kanssa huonollainen;
    Oisit tok kotona ollut!"

    Sanoi taaskin toinen tyttö:
    "Elä huu'a, herttaseni!
    Ei oo käynyt kauppiaita
    Koko talvena kotona.
    Kävi poika Pohjanmaalta
    Raahesta rahan anoja,
    Ei se huolinna hameesta,
    Eik' anna isä rahoja."
    Sanoi taaskin toinen tyttö:
    "Katsos tuota turmiota,
    Antaapi minun isäni,
    Vaikk' on itsekin velassa."

    Sanoi taaskin toinen tyttö:
    "Jospahan nyt käypi teillä
    Miehiä milloin hyvänsä,
    Laukku semmoinen sel'ässä,
    Jok' on pitkä poikkipuolin,
    Käske käy'ä mei'än kautta."

    Tämä vaka vanha poika
    Poltti piipun pohjillehen,
    Kuuli siitte kellon soivan,
    Kävi kirkkohon sisälle,
    Kuuli siellä toisen kumman,
    Sanoi toinen toisellehen:
    "Köyhä kyll' on tuokin vaimo,
    Koska on kuvaton myssy,
    Kovin huono kaulahuivi."
    Tämä vaka vanha poika
    Veti nuuskua nenäänsä,
    Pappi astui alttarille,
    Enempätä ei hän kuullut.

    Tuli taaskin talven päälle,
    Istui kirkon kynnykselle.
    Siinä räätäli rapuilla
    Seisoi selkänsä kenossa,
    Visintieraten vikoja
    Miesten, vaimoin vaattehissa.
    Tuli tyttö turkki päällä,
    Ihan uusi uutuhelma,
    Vasta saatu valmihiksi.
    Sen hän seisotti eteensä,
    Otti kiini olkapäistä,
    Rintapielistä piteli.

    Sanoopi samassa sillen:
    "Kuka tuon on turkin tehnyt?
    On tuossa vähän vikoa.
    Eihän nyt koko kylällä
    Tuosta tyylistä tykätä."

    Silloin sen imeisen silmät
    Vesikierteillen kihahti.
    Sanoi raukka räätälille:
    "Niinpä ne sanovat muutkin,
    Niin sanoi sisarenikin,
    Ettei tuota päälle panna
    Ennenkun se entratahan.
    Hyvä mei'än mestarimme!
    Tulisko tuosta kalua,
    Jos toisin tei'än käsiinne?"

    Sanoi räätäli samassa:
    "Jos panet vähän liseä,
    Siitä saataisi sinelli,
    Tahi kaitanen kapotti."
    Tuostapa tuo tyttö raukka
    Hyrskähti hyville mielin,
    Suu se nauruhun vivahti.

    Tämä vaka vanha poika
    Enempiä ei nyt kuullut;
    Kun oli siunaus lu'ettu,
    Läksi kirkosta kotia.



33. Pojille.


    Se on vaka vanha poika,
    Tunnon maja, toimen teltti,
    Vakuu'en vakainen kätkö,
    Jolle jouluna Jumala,
    Uunna vuonna uu'et lahjat
    Talveksi tasaeleepi,
    Ettei öillä juoksentele,
    Kuleksele kuutamilla.

    Pysyypi pyhät kotona
    Juhlat ilman juoksematta,
    Seisomatta seinuksilla,
    Outtelematta ovilla,
    Hiljoillehen hiipsimättä,
    Verkalleen vetelemättä,
    Ettei koirat kuulla saisi,
    Eikä haukkujat havaita.
    Pyhä henki helluntaina
    Mieltä mittaapi kesäksi,
    Ettei vie venettä toisen,
    Poikki salmen saatattele,
    Eikä kuivalla kuleksi,
    Peltopolkuja poleksi.

    Yöt ne lystit ja lyhy'et
    Kaunihit keväiset yömme,
    Katselee kalan kutuja,
    Linnun soivan liikuntoa,
    Tuopi keiton kelvollisen,
    Avullisen aamuruu'an.
    Niillä rinnassa ritari
    Oivallinen olla saisi!

    Vaan on vanhoilla valitus,
    Papillakin paljo huolta,
    Että on enemmän niitä,
    Joitten into iltapuolla
    Laulantoina lankeaapi,
    Ilman iltaruu'attakin,
    Kytmäistä kylän väliä,
    Jotka joukolla menevät,
    Kierosilmin kirkkotiellä,
    Kylkivienolla kylissä,
    Katsoi sinne, katsoi tänne,
    Vielä taaksekin vilahti.
    Niill' on polku poikki pellon,
    Venesoutu salmen taakse,
    Vievät rannoista venehet,
    Tallaavat tou'ot kaiket.

    Tämä tapa tärvättävä,
    Moitittava, muutettava,
    Viepi mestarit mukaansa,
    Talon veljekset vetääpi,
    Tuopi saunahan tuvasta,
    Rengin pestaapi peräänsä,
    Vaikk' ei tuosta luonto luovu,
    Ennen leivästä eriipi.
    Saisi olla saakeleilla --
    Sais' olla sylenpituinen,
    Kolmen kyynärän kokoinen
    Kaikilla kalainen häntä;
    Havuista leveä hattu,
    Että tuosta tuttasihin
    Seinän vieren seisoiliat,
    Saunan salvan aukasiat.
    Kummako jos kurvat siitte
    Kulkevat kyliä myöten,
    Pitkällä pitäjän tiellä;
    Syötä äiti, saata lapsi,
    Jos tuosta johi tulisi,
    Apulainen ajan päälle.

    Vaan se vaka vanha poika
    Saapi sängyn itsellensä.
    Jos hän penkille petaapi,
    Eli pankolle paneksen,
    Siihen laskeksen levolle,
    Unen maistaapi makian,
    Ilman huoran hurstiloitta,
    Lakanoitta mieron lautan.



34. Tyttärille.


    Yksi tohtori totinen,
    Suomen suuri kirkkoherra
    Puhui suulla puhtahalla,
    Pakinoiksi paljon siitä,
    Kuinka kunnia pysyypi
    Muutamilla muuttumatta;
    Toisille tosin tuleepi
    Vika ilman viipymättä.

    Vii'en viisahan sekahan
    Niitä neitsiä nimitti,
    Jotka kulki kunnialla
    Vietit aikansa visusti,
    Eikä ottanut ovesta
    Sala-sissiä sisälle
    Eikä vuo'etta vetänyt
    Kaikille kasa-pukille,
    Outtelivat oikeata
    Puhe-mieheltä puhetta;
    Kun ei tuota kuulla saanut,
    Suostui siihen suuttumatta.

    Vastasivat vanhat siihen
    Talonpojat taitavasti:
    "Sana oikehen sanottu,
    puhe oikehen puhuttu."
    Saammeko mekin sanoa,
    Mitä mei'än mielessämme:
    Heillenpä hopea-helmet
    Ruunun rustata pitäisi,
    Kaksi kaulan-ympärystä,
    Että näistä näh'ä saisi
    Pitäjän pila-miniät,
    Kuka on kunnian pitänyt,
    Kuka arvon ansaitseepi.
    Kyll' on niitäkin kylissä
    Tyttäriä tuhmempia,
    Jotka rientävät ripille,
    Sitä varten sinne käyvät,
    Saahaksensa sulhasia
    Vii'entoista vuo'en päästä,
    Olla mies mikä hyvänsä:
    Talon-laiska, juoppolalli,
    Eli köyhä loisen poika,
    Sotapoika, muuttosonni,
    Elikkä rahaton renki,
    Jokahan vihille veisi,
    Vaikka vaskisormuksella,
    Jos vuo'en, parin päästä
    Korjan perä on kotina,
    Talon turkki tuiskun suoja,
    Läpilauta lapsenlikka,
    Käsi virkka kätkyn souto,
    Penkki, pankko, pöytä lauta.

    Saanenko minä sanoa
    Vielä viimeisen sanani?
    Jos on paljon piikojakin,
    Niin on piikaparkojakin,
    Jotk' ei outa ollenkana
    Puhemieheltä puhetta;
    Kesällä kenossa kaulan,
    Talvella takana silmin,
    Läpi kirkon kiitelevät,
    Kenen keksimän pitäisi,
    Josta into iltapuolla
    Tietä neuvoisi tilalle.
    Itse alkavat asian,
    Ett' on aina ajan kunkin
    Sitä myöten mylläriä,
    Kun on myllyt mieltä myöten.
    Jospa tuosta toissa vuonna
    Jo heti hepo etehen,
    Saalis saunasta rekehen;
    Tulla tuomarin etehen,
    Tievustella tietäksensä
    Keltä tullia tulisi,
    Vuoroa vähänkin saisi.

    Vaan se vaka vanha piika
    Itse siunaapi siansa,
    Itse sänkynsä sätääpi,
    Perustaapi pehmeäksi,
    Höyhen-tyynyllä hyväksi,
    Päälle peittehet paneepi,
    Jotk' on nastannut nahasta;
    Siihen laskeksen levolle,
    Unen maistaapi makean
    Ilman itkun kuulematta,
    Lapsen laulun tuntematta.



V. Huolirunoja.



35. Keisari Aleksanterin kuolemasta.


    Sangen kuuluisat sanomat
    Kaupungista kaukaisesta
    Tulivat rajalta Turkin,
    Jotka joutui joulun alla
    Pohjan pitkälle perälle:
    Toivat Suomehen surua,
    Ehkäpä enemmän vielä
    Vanhalle Venäjänmaalle;
    Esti Europan ilolla
    Alkamasta uutta vuotta.
    Kirjat, jotka kiiruhusti
    Kulki kaupungin ka'uilla,
    Päästi portit Pietarista,
    Liikutteli linnan salvat.

    Kaikkinaisen kansan lapset
    Silloin kirkossa kyseli:
    Kellenkä ne kellot soivat,
    Mikä semmoinen sanoma
    Saarnastuolist' on sanottu,
    Että painavat papitkin,
    Päänsä piilossa pitävät,
    Muutkin herrat heittelevät
    Silmävettä silmistänsä?

    Vastasivat vanhat siihen:
    "Sanomat on sangen suuret,
    Siitä arvosta asia,
    Että puutumme puheita,
    Vaikka vanhatkin olemme."
    Tämän vähän vastauksen
    Vanhat lausui lapsillensa.

    Ehkä puutumme puheita,
    Yritämme yhtäkaikki,
    Josko saanemme sanoa,
    Itkultamme ilmoitella,
    Kun on kuollut Keisarimme,
    Majesteetti maan isäntä,
    Mennyt mailla kaukaisilla
    Tuonen tielle tiettävälle,
    Kuss' on Taavetti kuningas,
    Kuningasta monta muuta,
    Monta suurta sankaria,
    Monta muuta matkamiestä;
    Katselevat kauan siellä
    Uutta Taavetin taloa
    Jerusalmissa samassa,
    Josta Johannes puhuupi,
    Ilmestykset ilmoittaapi.
    Vaikk' on nyt valitus täällä,
    Vaan on ilo enkeleillä
    Kanssa kaikkien pyhien
    Uu'en ystävän ylitse.

    Oppineet nyt ottakate
    Avatkaapa almanakka,
    Vuosiluku laskekate
    Kuinka paljon on kulunut
    Kun on tämä tähti tänne
    Ilmestynyt ilman alle.
    Vuonna kun on kirjoitettu
    Ja tullut tuhannen päälle
    Selvät seitsemän numerot,
    Kokonaista kolme niitä,
    Silloin tämä tähti tänne
    Tuli ihmisten iloksi,
    Vasta valkeni paremmin
    Kokonansa koittamahan
    Sa'an yh'eksän alussa
    Vanhalle Venäjän maalle,
    Kussa vuotta kuusitoista
    Suomalaiset saivat olla
    Suloisessa suojassansa,
    Alla alhaisen tilamme
    Katsoi päälle kaunihisti,
    Antoi aina auki olla
    Makasiinit maan sisällä
    Kovan köyhyy'en ajalla,
    Näl'än katkeran käsistä
    Meitä päästi ja pelasti.

    Jos nyt vielä viimeiseksi
    Saisin suurilta sanoja,
    Ojennusta oppineilta
    Puhuakseni paremmin,
    Vaan on suuretkin surussa,
    Oppineetkin alla huolen,
    Ovat pannehet pajuihin
    Kaikki hei'än kanteleensa.
    Nyt soivat surusanomat,
    Huoliharput huutelevat,
    Tansit kaikki on lau'onnehet,
    Pu'onneet puvut punaiset,
    Kaikki ruhtinaat ruvennut,
    Huoli kauhtanat hakenut,
    Valtakunnan valtamiehet
    Huolihuivit ottanehet.

    Suuret suurella surulla,
    Halvemmatkin haikiasti,
    Murehella muistelevat
    Kertoilevat keskenänsä
    Kuinka kulki kuuluisasti
    Kuinka hallitsi hyvästi
    Aleksanter aikanansa
    Valtakuntansa varusti
    Kuuluisalla kunnialla,
    Avitteli ahkerasti
    Koko Europan etuja,
    Jonkatäh'en joutumalla
    Tahtoi tarkasti katsella
    Kaukaisetkin kaupunkinsa,
    Unoutti oman leponsa,
    E'esauttoi oikeutta,
    Toimitti totuu'en teitä.

    Vaan ei tuoni tuosta huoli,
    Tuo on tuonella tapana:
    Ei hän keltänä kysele,
    Onko kaukana kotoa,
    Ei hän ilmoita e'ellä
    Viikon viimeisen olevan,
    Virstan viimeisen tulevan.
    Vahva on se vanha liitto:
    Kuolla kumminkin pitääpi,
    Vaikk' on tila tietämätön,
    Aika ainakin salattu,
    Ihmisiltä ilman alla.

    Tuosta tunnemme to'eksi,
    Ettei ollut ensimmäinen,
    Joka vaihtoi valtikkansa,
    Jätti ruununsa jälelle;
    Tuon on jo tuhannet tehnyt,
    Vielä vastakin tekeepi.
    Eikös Pietari pitänyt,
    Alekseivits aikanansa
    Valtakunnan vahvan kyllä
    Tehnyt suuria tekoja,
    Vaikkap' on ajasta siitä
    Valtakunta vahvistunut,
    Polvi polvelta koronnut
    Täy'ellisempään tilahan.



36. Kappalais Uppströmin kuolemasta.


    Rakastettu Rautalampi!
    Siitä mä sinua kiitän,
    Että tässä täy'ellisen,
    Opin oikean tapaapi.
    Tässä myös on aina ollut
    Miesten muistossa monessa
    Opettajat oivalliset,
    Sangen jalot saarnamiehet
    Sivulla Sionin vuoren.
    Vaikkapa vaellus täällä,
    Tuonen tiellä tiettävällä,
    On sama opettajilla,
    Kun opinkin ottajilla.

    Tapa vanha tarttuvainen,
    Jonka surmaksi sanovat,
    Kutsuvat myös kuolemaksi,
    Se ei muuta mahtiansa,
    Voimoansa ei vähennä.
    Kuninkaat se kuolettaapi,
    Rupeaapi ruhtinoihin,
    Sama arvo aatelilla,
    Sama helppo herroillakin.
    Käypi köyhänkin kotona,
    Talonpojatkin tapaapi.
    Täss' ei auta miesten mieli,
    Eikä vaimojen valitus;
    Kaikki se hautahan hakeepi,
    Kalmistohon kaateleepi.
    Tämä on tapa hänellä,
    Ollut asti Aatamista,
    Ei heti her'ennekänä,
    Yhtä jos valittelemme
    Elikkä olemma ilman.

    Vaan en saata sittenkänä
    Ilman ääneti ruveta,
    Minun mieleni tekeepi,
    Ajuni ajatteleepi,
    Luonto käskeepi kovasti,
    Ruveta runon sanoilla
    Antamaan asian tietä,
    Joka nyt tapahtui taasen,
    Koska herra hengellinen,
    Julkinen Jumalan pappi,
    Kutsuttihin kuolemalta,
    Tuonelalta temmattihin.
    Joka vanhoja varoitti,
    Neuvoi nuoria jalosti,
    Ottamaan ajasta vaari;
    Sanoi sanan syntisille,
    Tuotti tuomion etehen,
    Rangaistuksen raamatusta.
    Pani myöskin paatuneille.

    Ei hän pannut pään-alaista
    Nukuttanut nuorukaista
    Synnin synkiän unessa,
    Poi'es päästi väärän turvan
    Kaikkein niihen kainaloista,
    Jotka aikovat asua
    Elämässä entisessä,
    Pyytävät pyhiksi tulla
    Oman ansion avulla.

    Joilla ymmärsi olevan
    Synnin tunnon täy'ellisen,
    Kovin sär'etyn sy'ämen,
    Herran töillä liikutetun
    Perin pohjin pehmeäksi,
    Niille löysi loh'utukset,
    Armon lähtehet avasi.
    Osotti olevan meillä
    Välimiehen oivallisen,
    Jesuksen, Jumalan pojan,
    Joka taitaapi tu'eta
    Hengellistä heikkoutta.

    Nämät tiettävät totuu'et
    Uskalsi ulossanoa
    Voimalla varustetulla,
    Sillä selvällä opilla,
    Äänellä ulottuvalla,
    Jotk' olivat luonnon lahjat
    Vainajallamme valitut,
    Yli monen ystävänsä,
    Jotka sää'yssä samassa
    Herran puolesta puhuvat.
    Sanat kuului selkeästi,
    Kaikkui aivan kaunihisti,
    Ja kun astui alttarille,
    Helähteli herran huone
    Messu-ääntä merkillistä.

    Mitäs muistat Rautalampi
    Tämän vainajan tavoista?
    Täm' oli täynnä laupeutta,
    Vaan ei yhtään ylpeyttä;
    Omilleen oli suloinen,
    Otollinen ou'oillenkin,
    Taitavammille tasainen,
    Eikä tyly tyhmillenkä.
    Otti alhaisten asiat
    Hetikohta korvihinsa;
    Ne kun neuvoa kyseli,
    Saivat selvän joh'atuksen,
    Jotka oppia anoivat,
    Saivat vissit vastaukset;
    Vanhat harmajat halaili
    Saaha häntä seuroihinsa,
    Nuoret kanssa kaipasivat
    Tulla kanssansa tutuiksi.

    Mitä laulat Rautalampi?
    Onko summalta surua,
    Onko huolta, huokausta,
    Onko itku ja ikävä?
    Suista kuitenkin surusi,
    Murehesi muunne heitä:
    Ei hän ollut ensimmäinen,
    Joka joukosta erosi,
    Vielä viimeinen vähemmin;
    Nukkuvatpa nuoremmatkin,
    Saavuttaa se sankaritkin.
    Hän oli vaivoissa väsynyt,
    Taistellut jo tau'in kanssa,
    Sai jo huolella havata,
    Näh'ä suurella surulla,
    Sanan siemenen makaavan
    Kauan kyllä kalliolla,
    Kun jo vuotta kuusitoista
    Julisti Jumalan neuvon,
    Oikean ojennus-nuoran,
    Antoi kaikille kätensä,
    Jonka laski laskiaissa
    Vielä viimeiksi etehen.
    Vaan ei nyt enämpi kuulla
    Sitä miestä milloinkana
    Siinä paikassa pyhässä;
    Niin soivat sanoma-kellot,
    Huoliharput huutelevat.

    Laula vielä Rautalampi,
    Vaan elä sitä valita,
    Puhu puolella sanalla,
    Että oppi on vähennyt,
    Sana kaiketi ka'onnut;
    Ei tai'a elävät miehet
    Ennen aikansa eritä,
    Mennä mennehen jälessä.
    Meill' on miehet merkilliset,
    Jotk' on jäänynnä jälelle,
    Täyttämään tätä vajoota,
    Jotka vanhoja varovat,
    Neuvovatpa nuoriakin,
    Julkisen Jumalan kanssa
    Sopimahan syntejänsä;
    Toki tähän tyytykämme!
    Vaikka nyt valitetahan,
    Kaivatahan kappalaista,
    Ehkä vielä esivalta
    Toisen toimittaa siahan.



VI. Erinäisistä aineista.



37. Aikain paranemisesta.


    Ei oo pakkoa pahana
    Varsinkana vanhan miehen,
    Ikäpuolen ollenkana
    Ruveta runon te'olle;
    Luonto kuitenkin lupaapi,
    Tapa vanha vietteleepi,
    Että pikkuisen pitäisi
    Kihnutella kirjoitusta,
    Nuorten miesten nähtäväksi
    Mitä kaksi kirkkomiestä
    Pyhä aamuna puhuivat
    Kiven päällä kirkon luona,
    Päivän puolella tapulin.

    "Kun me ennen ensikerran
    Kiersimme tätä kiveä,
    Istuimme isän sylissä,
    Katselimme kaikkialle,
    Ilman silloin siellä täällä,
    Kaksin kolmin kankahilla,
    Näkyi miehiä mäellä.
    Kun ne siitte kutsuttihin
    Kaikki kelloilla kokohon,
    Sopi ne sisälle silloin
    Joka henki helluntaina,
    Toki pääsi pääsiäissä
    Itse kukin istumahan
    Jaksoi jouluna lukea
    Helposti joka hevosen.
    Nyt on tehty temppeliä,
    Kaksin kolmin kappelia,
    Kaikki täytehen tulevat.

    "Ei silloin sinistä nähty,
    Eikä paljon painettua,
    Silloin sulhaset sujotti
    Mehtikanan karvasina,
    Nuoret nei'et nostavatkin
    Varsin varpusen värissä.
    Ei silloin rikasten rinta,
    Eikä maha mestarien
    Kirkkomä'ellä kiilottanna
    Talviselta taivahalta;
    Eikä köyhä kestin poika,
    Väinämöisen viitakkeelta.
    Nytpä ei nä'e puvusta,
    Ei eroita vaattehista,
    Jok' ei miestä muuten tunne,
    Mikä herra, kuka narri,
    Mitkä muita mestaria;
    Koriana kaikki käyvät,
    Vaikka työtäkin tekevät."

    Vaari toinen taitavasti
    Sanoi vastaten sanansa:
    "Siitä minä mielelläni
    Julistan Jumalan töitä,
    Hallitusta Herran suuren,
    Ett' on riittävä elatus
    Pantu paljolle vä'elle,
    Jäänyt vielä järvihinkin
    Siunausta sillä lailla.
    Jos on paljon pyytäjiä,
    Ottajia oiva lailla,
    Niin on myös otettavata,
    Saalista samalla lailla;
    Maata kanssa kaivajilla,
    Kyll' on siemenen sioa,
    Kyntämistä, kuokkimista,
    Paljo entistä enempi.
    Kuss' on ennen kahta nähty,
    On nyt neljäkin taloa
    Tiluksilla tiettävillä;
    Kuss' ennen hevoista kaksi
    Tuli tuskalla kesähän
    Lu'etuilla kylkiluilla,
    On jo kaiketi kah'eksan,
    Ompa kyllä kymmenenkin,
    Lihavilla lautasilla.
    Norot selkämäin sivulla
    On jo pelloksi perattu;
    Suuret kuusikot kumossa,
    Joiss' ennen oravamiehet
    Viettelivät viikkokau'et,
    Kaikki kasvavat eloa;
    Kuss' ennen kur'et munivat,
    Niiss' on suuret nurminiityt,
    Tahi laitumet lakiat;
    Kussa peurat piehtaroivat,
    Porot poikia latoivat,
    Siinä aumoja asuupi;
    Kuka ennen seitsemälle
    Löysi raavaalle ravinnon,
    Saapi jo samalla maalla
    Kyllä monta kymmentäkin
    Runsahasti ruokituksi;
    Sitä myöten silmät suuret,
    Kun on otsakin leveä."
    Tähän kaikki kirjoitettu
    Ompi vanhojen pakina.

    Siinä paikassa samassa
    Oli monta oivallista
    Isäntätä istumassa,
    Jotka kuuli kaikkityyni,
    Virkkasivat viimeiseksi:
    "Suuri kiitos, suuret vaarit!
    Lysti on likellä olla,
    Kuulla kuinka kaunihisti
    Muisteletta muinoisia,
    Maamme entistä eloa";
    Lisäsivät siihen siitte,
    Sanoivat sanoilla näillä:
    "Eikös ne eläisi vielä,
    Viljavuonna varsinkana,
    Jos ne joisivat vähemmän
    Joukolliset joutomiehet.
    Kun tekevät viikon työtä,
    Puoli palkasta meneepi
    Heti suuhun sunnuntaina.
    Akka parat arvelevat
    Mikä viepi viikon palkan,
    Kuhun vaipui vaivaukset."

    Siinä seisoi saapu'illa
    Niitä rengin rehvanoita,
    Olipa oppipoikiakin.
    Yksi kiljasi kivasti:
    "Mitä vielä vettä jäällä
    Kolmin kerroin kohva päällä,
    Minä ostan, enkä säästä,
    Mull' on pankkoja povessa,
    Toista kekrinä tuleepi.
    Minä tie'än miestä monta,
    Jotk' ei anna itsellensä,
    Eikä toiselle taritse,
    Ehkä tälläkin erällä
    Nälkä suolia sukiipi."

    "Aivan oikehen sanottu!"
    Sanoi suutarin kisälli,
    Niin sanoi samalla lailla
    Ompelian oppipoika.
    Sanoopi sepän aloke:
    "Vielä tais vähälle jäähä."

    Vielä siinä viimeiseksi
    Talonmiehenkin tapainen
    Sanoi sanat kelvottomat:
    "Kas niin poikaset pitääpi
    Tinkapaikoissa puhua,
    Antoa sana sanasta,
    Siitte niilt' on silmillänsä."

    Muorit poskesta murahti:
    "Pojat pienet, parrattomat
    Hiihtäkäte hiljemmästi,
    Niin ette tipahta tielle,
    Kyykähä kylän välille.
    Jok' ei arvoa ajalla
    Oikein mieltänsä mitellä,
    Usein keppikerjäläisnä,
    Kun paras palan anoja,
    Saapi mieroa mitellä,
    Kytmäistä kylän väliä,
    Vanhan vaarin vastuksina,
    Vietävinä vaarin pojan."

    Vaarit kirkkohan menivät,
    Pojat meni männikköhön.
    Yksi veiari vetäsi
    Taskumatin taskustansa,
    Josta jakoi joukollensa,
    Vaan ei vaarille sanonut.

    Tämä kirja kirjoitettu,
    Vihtajärvellä sanottu.



38. Savonmaan herjaamisesta.


    Joka lassa lastatahan,
    Miessä mielehen tuleepi,
    Sananlasku sangen selvä,
    Valmistettu vanhemmilta,
    Meiltä mielehen otettu.

    Minä miessä nuorempana
    Kävin kerran Kokkolassa.
    Kuulin kummia sanoja,
    Kuulin siellä kainulaisen
    Maani miehiä manaavan,
    Sanovan Savon si'oiksi.
    Tulin taas Turusta kerran,
    Hämäläisen hurjan kuulin
    Ukon vanhan Urjalasta
    Savon miehiä sanovan,
    Roimahousuiksi hokevan,
    Pitäjiksi pieksukengän;
    Min' en virkkanut mitänä,
    Sanonut sanoa puolta,
    Otin muistoksi mukaani,
    Vasta annan vastauksen,
    Kun on vuosia kulunut,
    Jäänyt jo ajasta siitä
    Kyllä kaksin kymmeniä.
    Kuules kunnon Kainulainen,
    Oivalla Hämehen ukko,
    Kun sanon pari sanoa.
    Ei ole maata miehetöntä,
    Kirvehetöntä kyleä,
    Ei sie'ä si'an nimeä
    Ylisummahan sanoa.
    Kukas nyt ei kuuta tunne
    I'ästä eneneväksi,
    Luotehesta loppuvaksi,
    Niin sano sitä si'aksi.

    Sekalainen seurakunta,
    Tuon nyt tietävät tytötkin,
    Eikös hulluja Hämeessä,
    Kataloita Kainussakin,
    Samati Savonkin maalla;
    Vaan samassapa Savossa,
    Jos on joukko joutavia,
    Miehiä mitättömiä,
    Niin on toisia to'ella
    Ymmärryksen ystäviä,
    Isäntiä itsessänsä,
    Renkiä rehellisiä,
    Jotka kyllä joutusasti
    Pystyvät pykäystöihin.
    Savoss' on samati vielä
    Oja-ukot oivalliset,
    Kannon vääntäjät väkevät;
    Nevan kuokkiat kotona,
    Jost' on leipämme levinnyt,
    Sahtikannumme sakonut,
    Puuropata paisununna,
    On vielä oman takeiset
    Muurimestarit mokomat,
    Semmoisia seppiäkin,
    Jotka taitavat takoa
    Niinkun itse Ilmarinen;
    Löytyypi likeltä vielä
    Valurit ja varvalitkin,
    Niinkun myöskin nikkaritkin;
    Etempätä ei nyt tuo'a
    Pulskempata puukalua,
    Käsityötä käyvempätä
    Räätäliltä, suutarilta,
    Kun on jo omassa maassa.
    Sillä se sana sy'äntä
    Vielä nytkin vihlaseepi,
    Koko maata miehinensä
    Sanoa Savon si'oiksi,
    Roimahousuiksi hokea.
    En sie'ä sitä nimeä
    Osaksi oman pitäjän,
    Enkä huoli housujani
    Poikki polvesta sahata.
    Pitäköhöt pinkkapöksyt,
    Joill' on vaatetta vähemmän,
    Eli sukkia enemmän;
    Rohkenee tuo roimahousu
    Pieksukenkiä piteä,
    Saa tuo saappahat pyhäksi.

    Jo sanon sanani toisen:
    Savoss' on samati vielä
    Melkiöitä mestaria;
    Harvoin on ha'ettuna Hämeestä,
    Harvoin Kainusta katsottu,
    Käsitöihimme ketänä.
    Niin jo taasenkin tapahtui
    Suonenjo'ella suuri kumma:
    Mies on teettänyt tapulin,
    Opin käymätön osannut
    Kellotornin kelvollisen,
    Jok' on kaikelta kohalta
    Juuri julkinen rakennus.
    Kukas kummaksi sanoisi,
    Jos ne teettävät tapulin,
    Jotka koulua kokevat
    Monen mestarin mah'ista.
    Eipä hän opissa ollut,
    Ei toisen tekevän nähnyt,
    Eikä keltänä kysynyt,
    Kuinka pannahan perustus,
    Kuinka seinät seisonevat,
    Kuinka pylvähät pysyvät.
    Siin' on kellot kelvolliset
    Kohotettu korkealle;
    Ei se heilu, hemmahtele,
    Soitettaissa sinne tänne.
    Sen on lattiat laviat,
    Siinä sillatkin sileät,
    Astuimet on aivan selvät,
    Käsipuut on käytävillä;
    Ei sen rappusia ramah'a,
    Ei putoa portahilta;
    Sen on tiennyt teettäjäkin,
    Mitä muinoin Moosekselle
    Ilmoiti isä Jumala:
    Käsipuut hän käski panna
    Korkeille käytäville,
    Ettäp' ei veren vikoja
    Tapaturmasta tulisi.
    Sama mies on saanut tai'on,
    Ymmärtänyt itsestänsä,
    Uurimaakarin mahinkin;
    Itse tehnyt työkalunsa,
    Värkkitaattinsa takonna,
    Joilla taitaapi takoa
    Semmoisetkin seinäkellot
    Joissa tiuku tiiman päästä
    Heliäsi hellittääpi.

    Tämä kunnia tuleepi
    Ollin poika Pietarille,
    Jok' on syntynyt Savossa,
    Kasvanut kotikylässä,
    Olli Konttisen kotona,
    Seurakunnassa samassa,
    Jossa työtäkin tekeepi.

    Monta muuta mustapäätä
    Saattaapi Savossa olla
    Sillä se sana sy'äntä
    Vielä nytkin vihlaseepi:
    Koko maata miehinensä
    Sanoa Savon si'oiksi.

    Eipä kaikki Kainulaiset,
    Puoletkana Pohjalaiset,
    Eikä myös etelän miehet
    Opi näitä itsestänsä,
    Tule selväksi sepäksi,
    Pääse päälle sittenkänä,
    Vaikka vissin viisi vuotta
    Usein ovat opissa
    Toisen mestarin tykönä.
    Rakastetut Rantalaiset,
    Armahat Hämeen asujat,
    Kelpomiehet keskimailla!
    Elkäte pahaksi panko,
    Jos ompi jotain sanottu,
    Maamme puolesta puhuttu;
    Saa siltä hyvin piteä
    Itsekukin kunniansa,
    Kellen kunnia tuleepi.
    Monta maassa, maa monessa,
    Niin ennen isät sanoivat.
    Sen on keisarin senaatti,
    Sen on Herrat Helsingissä
    Hyvin tuntenna to'eksi,
    Koska palkkiot panevat,
    Laittavat rintaritarin
    Samaten Savon ukoille,
    Kun on muille muuallakin,
    Aina ansion perästä.

    Kosk' on nyt sanani kaikki
    Savolaisista sanottu,
    Niin on kyllä kerraksensa.
    Eipä laiskempi lukia
    Katso kaikkia tätänä.



39. Talonpojan säädyn puolesta.


(Tämä runo taitaa olla talonpojan Pentti Lyytisen tekemä,
saman miehen, joka moniaita vuosia takaperin oli talonpojan
säädyn puolesta Ruunun pankin katseluhun Helsingissä kutsuttu,
ja joka on kestikiivarina Toholah'essa Rautalammilla.)

    Jota elääpi enemmän,
    Sitä kuule kummempia
    Maailmassa mainittavan,
    Joita oppineet osaapi,
    Silmän eissä siistit kyllä,
    Mutta poskessa pureepi.

    Nyt on varsin vaaralliset
    Ajat astuneet sisälle,
    Kun on kunnia kumossa
    Kaikki pantu palveliat
    Miehiksi mitättömiksi,
    Talonpojat tallattuna,
    Arvoisilta arvattuna.

    Missähän miehet meneepi,
    Jotka ennen arvon antoi,
    Osasi oikian nimensä
    Piirustella pienillenkin?
    Nyt ei anneta enemmän,
    Kun se kelpo kelmin passi
    Kyntömiehillen kylissä,
    Talonpoikain taloissa;
    Vaikka kyllä kyntömiehet
    Aina aamusta varahin
    Kaiveleepi kaiket päivät
    Julmiakin juurikoita.

    Jos on kelmiä keralla,
    Niin on maassa miehiäkin;
    Onhan joukossa jotain,
    Kun on niin sukumme suuri.
    Millä ompi miehen mieli,
    Millä kelmin keppoisetkin;
    Sekalutt' on seurakunta,
    Joka veljessä vikoja.

    Toisinaan talonpojasta
    Kerkiääpi kelpo herra,
    Toisinaan herras-heleistä,
    Ketjahtaapi kelpo kelmi.
    Näit' on nähty näissä maissa,
    Ehkä häilyypi Hämeessä,
    Kavaloita Kainuhussa
    Heittiöitä Helsingissä,
    Toppeloita Torniossa,
    Vieläpä Pietarporissa,
    Vaikka kelpo keisarimme,
    Itsevaltias isäntä
    Siellä liikkuupi likellä,
    Aina laittaapi lakia.
    Tosin hänkin toisinansa
    Saapi harmilla havaita
    Vierellänsä viekkahia,
    Liehakoitsevan likellä.

    Näitä näyttääpi to'eksi
    Varsin vanhat aikakirjat,
    Näitä myöskin näytteleepi
    Mei'än aikamme aviisit.

    Joka sääty saattaneepi
    Itse puoleltaan puhua;
    Kotonaan on koskemista,
    Kukin saapi sää'yltänsä
    Kipiästi kintuillensa.
    Jok' on virhittä, vi'oitta
    Aivan syytönnä elääpi,
    Hänpä ensin heittäköhön
    Meiän säätymme sämäksi,
    Kaatakohon kaikki tyyni
    Talonpojat tantereelle.

    Vaan jos kaikki kaatuneepi
    Talonpojat tappelussa,
    Ketäs sitten käsketähän,
    Kun on itsekseen isäntä?
    Alaspäin on aatra silloin,
    Kun on kourassa koreessa,
    Pyllyllään on pyörä silloin,
    Kun on akseli alaalla.
    Kallella'an kaikki tyyni
    Maailmamme mahtinensa,
    Jos ei sää'yissä sovinto
    Saane sievästi siansa.

    Talonpoika se takoopi,
    Isot vaunut valmistaapi
    Vapasukuisten varalle,
    Talonpoikapa takoopi,
    Rakentaapi rautavöillä,
    Linnat liittääpi kokohon,
    Saapi värkit västinkihin.
    Kukas laivat laitteleepi,
    Joilla suolat sou'etahan
    Melkiän meren ylitse,
    Lainehissa lasketahan.

    Ihmeeksi isot isämme
    Katseleisi kaikin puolin
    Mei'än aikamme menoja,
    Kuunteleisi kummitellen,
    Kun on kaikki katkottuna
    Rauhan rakkahan sitehet
    Joilla vyötteli välinsä
    Entiset esiisämme,
    Naprasivat kultanauhat
    Toinen toisensa välillen,
    Sovinto somasti soitti,
    Heimolaisissa helisi.

    Nyt on syrjähän sysätty
    Kujaisillen kulkemahan,
    Rauhan lapset laitettuna
    Vankina vaeltamahan,
    Suosion pyhät pykälät
    Unhotettu ulkopuollen,
    Esi isämme e'utkin
    Meillä mennyt männikköhön.

    Minä muistan muinoisia
    Entisten esiisäimme
    Kärsiväistä kättä lyövän,
    Kulkevan käsi kä'essä.
    Esimiehet ne e'ellä
    Polun oikian osasi,
    Talonpoikakin tapaili
    Herran helmoissa pysyä.

    Esimerkit ennustavat
    Eli aikain etuja,
    Eli varsin valmistavat
    Onnettomia oraita,
    Jos on viitta viisahasti
    Tiemme haarahan hakattu,
    Silloin oikehen osaapi
    Matkustella matkamiehet.
    Nyt on viitat viskottuna
    Yli ympäriä uria,
    Jotka vievät viitoihinkin,
    Erämaille eksyttävät;
    Siit' on epäilys eväsnä,
    Vielä pelko peittehenä,
    Jos vielä pimiä pilvi
    Tuopi raskaita rakeita.

    Onkohan esiisämme
    Saanut alun aatelista?
    Kussa silloin kuulut miehet,
    Kussa aatelit asuivat,
    Koska Aatam aatroansa
    Pitkin päiviä piteli,
    Eeva villoja virutti,
    Kekrävarrella kehäsi?
    Ei silloin silkkiä nähty,
    Eikä purpura-pukua;
    Nahat naukuivat hamenna,
    Rohtimista rouvi paita.

    Näin on aamusta asunut,
    Esivanhemmat elänyt,
    Vaan on pojat päivän päälle
    Kovin korkeelle kohonnut;
    Pojat samoovat salissa,
    Ukko jäänyt ulkopuollen
    Outtamaan oven takana
    Laupiuutta lapsiltansa

    Aatelkaapa alkuanne,
    Mitä toitte tullessanne,
    Muistakaapa muuttohetki,
    Mitä viette mennessänne!
    Pannahanko paljo muuta,
    Kun ne kolme kouran täyttä
    Mullan muruja mukaanne?

    Maltappa matala herra,
    Tutki turpehen alainen
    Entistä esiisääsi
    Ahtaassa asuinsiassa,
    Kyllä kylmässä kylässä,
    Johon joutuupi jokainen
    Toinen toisensa perästä,
    Jost' ei valtikka vapauta
    Eikä keppi kerjäläisen;
    Kaikki kaatuvat kumohon
    Ruhtinatkin ruununensa.
    Siell' on rinnassa ritarit
    Yltäänsä yh'en näköiset,
    Virkavaate valmistettu,
    Nuttu nurmesta kyhätty.
    Samooppas siellä salissa
    Yli määrän ylpiästi;
    Outo ukko ulkopuolla,
    Eli pojatko paremmat.

    Jos on virressä vikoja
    Oppineemmat oikaskohon;
    Jos on värsy väärin tehty,
    Niin se jääköhön jälelle,
    Muistokirjoista mutahan,
    Takapuollen tau'otkohon.
    Rauhaa minä rakennan,
    Sovittelen suosioa,
    Soisin rauhan rantamaillen,
    Soisin suosion tulevan,
    Joutuvan joka tilahan.
    Mitäs siitä miesi saapi,
    Jos hän toistansa toruupi?
    Vielä voittaapi vähemmän,
    Joka poskessa pureepi.

    Minä tahtoisin tapailla
    Tässä kaikkia kokohon,
    Se ois kerran kelpo kesti,
    Kun soisi sovinnon kellot
    Istuimella sen isoimman,
    Aina asti Aatamihin.

    Sanoisin pari sanoa
    Josma oikein osaisin,
    Jossa sovinto suloinen
    Oisi veljesten välillä,
    Siinä koittaisi koreesti
    Aina onnen aamurusko,
    Sekä korkeihen kotona
    Että majassa matalan.
    Siviä sovinnon poski
    Sepä kaikki kaunistaapi,
    Vi'at pienet peitteleepi,
    Rii'at ratkaisee rajoilta.
    Rakkaus on rauhan juuri:
    Siin' on enemmän evästä,
    joss' on rakkaus rakettu,
    Siin' on siunaus sisällä,
    Rauha kanssa kartanolla,
    Siin' on valta vanhemmalla,
    Siinä lapsilla lakinsa.

    Kun ei Aatami asuisi,
    Vallitseisi vallan päällä,
    Maalla missäkään majassa,
    Silloin onnesta osamme,
    Saisimme salatun voiman,
    Seurata sovinnon tietä
    Maailmassa matkallamme,
    Sitten saisimme samota,
    Kuleksella kunnialla,
    Sisällen onnen ovista
    Kaikissakin kartanoissa.



40. Suomen kielestä.


    Suvahteeko Suomen kansa,
    Salliiko Savon isännät,
    Että Suomesta suloinen
    Sananlasku lauletahan,
    Koska mieli kättä käski,
    Käsi kätteli kyneä,
    Kynä piirsi puustavia?

    Mitäs puustavit puhuivat?
    Sitä ne sanoivat silloin,
    Kuinka suotta Suomenkieli
    Kapaloss' on kauan ollut
    Lapsen tautisen tavalla,
    Niinkun tuo on nytkin vielä
    Sitehissä sitkeissä,
    Vaikka on jo vanha kyllä.
    Eikä tai'a tullakkana
    Siitä miestä milloinkana
    Joka poikki ponnistaisi,
    Katkoisi kapalovyönsä,
    Jaksaisi jaloin kävellä
    Aikamiehen askelia,
    Päästä päähän pitkän pöy'än
    Isommille istumille,
    Rinnalle rikasten kielten,
    Valtakielten kumppaliksi;
    Että vielä virkamiehet,
    Oikeu'en omat jäsenet,
    Suomen kieltä kirjoittaisi;
    Että tuomiot tulisi,
    Esivallan valtakirjat,
    Kansan kielellä omalla,
    Talonpojan tuttavalla.

    Suottapa on Suomenkieli
    Kauan penkillä pysynyt,
    Lavitsalla lautamiesten,
    Eikä vielä ennättänyt
    Astua asian kanssa,
    Tulla tuomarin tutuksi,
    Rotokollahan kohota.
    Kaikk' on kanne suomalainen,
    Suomen suoroa puhetta,
    Tutkinto sitä samoa;
    Vasta penska viskatahan
    Pantaissa paperin päälle.

    Kyllähän kynä tekisi
    Suomalaisia sanoja,
    Kun on kuultuna puheessa;
    Oppineematkin osaisi
    Suomen suoria sanoja,
    Jos sen antaisi asetus,
    Eikä estettä olisi
    La'in vanhan laitoksista.
    Kylläpä me kyntömiehet
    Tuolla aikahan tulemme
    Keskenämme kelpolailla,
    Vaan ei tuta tuomioita,
    Välikirjoja vähiä,
    Kuittiamme kuitenkana.
    Eikä suuta suuremmilta
    Suomi saattaisi pilata.

    Lintuset lievertelevät
    Kukin äänellä omalla,
    Kielellänsä kerkiästi,
    Jonka heille äiti neuvoi,
    Oma vanhempi opetti,
    Pesissänsä pienempänä.
    Ei ole sitä etua
    Suomen kansalle suvattu;
    Ruotsinkieli on ruvennut,
    Joutunut jo ensialusta
    Suomen suureksi isäksi.
    Aina sill' on arvo suuri,
    Joll' on ystävät yläiset,
    Sukulaiset suuret muutkin.
    Sanotaanpa Saksankielen
    Ruotsin heimoa olevan;
    Missäs on sukua Suomen!
    On vähän Virossa vielä
    Aivan arvossa samassa,
    Ettei kouluissa kysytä,
    Akatemioissa anota.

    Meill' ou Suomen suuri äiti
    Turku, tuttava isoilta,
    Kokonansa korkioilta
    Virkamiehiltä visusti,
    Jotka on Turusta tullut
    Onnellisella opilla
    Kielten koulusta kotiinsa.
    Siellä kuitenkin sanovat,
    Mainitsevat matkamiehet
    Suurten Suomea puhuvan
    Keskenänsä kelpolailla;
    Vaan ei tuolla Vaasan puolla
    Pietarsaaren saapuilla,
    Kovemmin kun Kokkolassa
    Suuta Suomella pilata.
    Raahessa on rankka Suomi,
    Oulussa on oivallinen,
    Viel' on selvä Suomenkieli
    Tuolla puolen Tornionkin.

    Vaan mikä Turkuhun tuleepi,
    Se on Suomen suuri äiti,
    Siell' on Suomelle suvattu
    Eksemplari ensimäinen;
    Siell' on räntistä räkännyt
    Valkeutta vanhemmille,
    Suomalaisille suvuille.
    Aina ratki runsahasti,
    Kaikite satoja kaksi,
    Vuotta kahtako vajaatte;
    Siell' on selvä Suomenkieli
    Laitettu jo lapsillekin
    Aina autuu'en opista;
    Vaan ei pääse päätöksissä,
    Eikä tule tuomioissa
    Talonpojan tuttavaksi.

    Mitäs vielä viimeiseksi
    Suomen puolesta puhumme?
    Jos ne herrat Helsingissä,
    Suuren oikeu'en omaiset,
    Antaisi luvan lujimman,
    Vuoron vuoltulle sulalle,
    Että tuomiot tulisi,
    Välikirjat kaikellaiset,
    Kansan kielellä omalla,
    Talonpojan tuttavalla;
    Siitte sihtierit tekisi
    Halastulla höyhenellä
    Samallaisia sanoja,
    Kun on suullakin sanottu,
    Jopa pispatkin pitäisi
    Suomenkieltä suurempana,
    Kaikki pappimme paremmin,
    Kirkkoherrat kiivahammin
    Tuohon tuumahan rupeisi,
    Kirjoittaisi Suomenkieltä,
    Vielä muutkin virkamiehet,
    Kansan kieltä kannattaisi.
    Se on Suomeksi sanottu
    Suomalaisten suosioksi.



41. Puustaveista.


    Vasta vanhalla i'ällä,
    Kuu'en kymmenen koh'alla,
    Jouhtui mielehen minulle,
    Kuinka puustavit puhuvat.

    A se alkaapi asiat,
    A on aina ensimäisnä
    Pi'etty Suomen pipliöissä;
    A on aapeskirjoissakin;
    A on vielä viimeinenkin,
    A se amenen sanoopi.

    B se paikkansa pitääpi
    Vaikk' ei tuota tuhma tunne.

    C on Suomessa siaton,
    Kun ei anna kunnon ääntä;
    D on kanssa tietämätön,
    Vähä oppisen osata.

    E on yksi äänellinen,
    Aina ollut A-n apuna.

    F-n ääntä ei osata
    Suomen huulilla sanoa;
    G on kuitenkin paremmin
    Suomenkielehen sopiva.

    H-lla on hyvä nimikin;
    H se paljo haasteleepi;
    H se herratkin sanoopi.

    I on arvosta isosta,
    Jota Jumalan sanoopi,
    Isämei'än ilmoittaapi;
    Jesuksen Jumalan pojan
    Maailmalle mainitseepi.

    K se paljon kirjoittaapi
    K-sta korkiat nimetkin,
    K-sta koulut, k-sta kirkot,
    K-sta koko keisarikin.

    L-n ääntä tarvitahan
    Lu'ettaissa, laulettaisi
    M myöskin mainitahan,
    M äitinä meneepi
    Pienimmillä puustavilla.

    N nuoremman näköinen
    Ehkä on yh'en ikäinen;
    N näkyypi tulevan
    Paikallensa pantavaksi.

    O-lla on oma nimensä,
    Oma ääni o-lla kanssa.

    P on pantava paremmin
    Oppilapsille osaksi;
    B-tä ei lapset pitäisi,
    Talonpojat tarvitseisi.

    Kukas Q-ta kaivanneepi
    Suomen suorissa sanoissa,
    Koska k saman sanoopi,
    K se kuunkin kirjoittaapi.

    R-ll' on äreä ääni,
    Jota ei jokaisen kieli
    Tai'a oikein tavata;
    Eikä oo sioa sillä
    Mei'än isämei'ässämme.

    S-llä on aina ollut
    Sanomista sangen paljon,
    Sitä silloin, tätä tällöin.

    T on Suomelle sopiva,
    Tätä T-tä tarvitahan,
    Tällä toimehen tuleepi,
    Jos ei toista (nimttäin D-tä) tunnekkana.

    U se itse uskaltaapi
    Ulos äänensä sanoa;
    V on kanssa vuorollansa
    Kokonainen konsonantti.

    X-n ääni on mitätön,
    K ja S sen sanovat;
    Y on hyvä yhtäkaikki,
    Y on yksi äänellinen.

    Z on meikein mitätön,
    T ja S sen tekevät.
    Ä ja Ö on äänelliset,
    Jos Ä-llä on enempi ääntä,
    Ompa Ö-lläkin osansa.

    Koska ei nyt konsonantit
    Anna ääntä yksinänsä;
    Vaan kun vokalit sekahan
    Paikoillensa pantanehen,
    Kyllä sattuupi sanoja
    Lukioille, laulajoille,
    Taitaville, tietäville,
    Käypi riimiksi, runoiksi,
    Aina passaapi paraiksi,
    Kun on miestä miettimähän,
    Ettei vesoja välihin
    Tapaturmassa tapahu,
    Tule turhia sanoja,
    Jotk' ei merkitse mitänä.

    Sen mä mieheksi sanoisin,
    Luulisinpa laulajaksi,
    Joka saisi sattumahan
    Sanat kaikki säntillensä,
    Että kaksi äänellistä,
    Eli kaksi äänetöntä,
    Kah'eksan tavausta kanssa
    Ain' olis pantu paikallensa,
    Oikein sattunut somasti,
    Ruvennut runoratihin.

    Niin on runo rustattuna
    Muka laatunsa mukainen,
    Muutoin on lamassa laulu
    Virsi pitkäkin pilalla.

    Vieläpä vika tuleepi,
    Joka lii'alla lorulla
    Virren pitkäksi vetääpi,
    Syöpi sanoista sy'ämet,
    Kuoret siitä kirjoittaapi.
    Aina alussa pitäisi
    Asiata aprikoja;
    Eipä tie'ä tuulen päällä
    Mikä sattuupi sel'ällä.

    Olipa ennen Oululainen,
    Olipa kaiketi Kajanus,[2]
    Koulun kaiken kautta käynyt,
    Ollut Upsalan opissa,
    Kantitaatti kauan ollut.

[2] Joka on kirjotttanut virsikirjassa N:o 278.

    Ei hän ollut ennättännä
    Vielä virkoja tavata;
    Siltä kulki siivolailla
    Riimi runo rinnatuksen.
    Ei se sanoja sahaillut,
    Puolitellut puustavia,
    Niinkun muinoin vanha munkki,
    Joka virttä viikkokau'en
    Mietti mielensä pakolla,
    Eikä saanut syntymähän --
    Nurin aina nuotti kulki,
    Sanat värsyssä väheni,
    Laulu loppui luonnokselle;
    Kävi niinkun köyhän miehen
    Talkou'essa tapahtui,
    Joka illalla isosti
    Juominkiansa julisti,
    Jakaisissa juomat loppui,
    Perakoilla pidot päätti,
    Suuret tulensa savulla.

    Ei se virttä väärin laula,
    Joka oikein osaapi
    Panna sanat säntillensä,
    Että nuotti nou'attaapi
    Kellosepän kelvollisen
    Könnin kuuluisan tekeitä.



42. Runonte'osta.


(Tämä Turun Viikko Sanomissa 1821 N:o 2 luettava runo, joka on sanottu
Korhosen tekemäksi, ei kuitenkaan näytä olevan häneltä. Sen rakennus
ja sananlaatu on toisenlainen.)

    Luonto laulajan tekeepi,
    Itse into ilmoittaapi
    Runojalle rohkealle
    Mitä veisuhun vetääpi,
    Sovittaapi soittohonsa.

    Ei se luotu laulajaksi,
    Runon työhön tuuvitettu,
    Joka virttä viikkokau'et
    Mietti mielensä pakolla,
    Hankki työllä haikealla,
    Niinkun muutama nykyinen
    Kirkkovirren kirjoittaja:
    Sanat järsi ja sahaili,
    Nurin tunki nuottihinsa,
    Väärin virtehen pakotti,
    Värsyjen perät väkisen
    Saattoi samanäänisiksi,
    Kielen riimahan rivitti
    Kamalasti katkottuna.

    Sinä, poikani, paremmin
    Asiasi aprikoitse:
    Ellös pyrkikö pyhälle,
    Runotyölle työnnätelkö,
    Jos on mielesi matava,
    Luonto sulla lii'an kylmä.

    Vaan jos tuntenet tulisen,
    Povessasi polton tuiman,
    Ruveta runontekohon,
    Laulamahan kansan kuulten;
    Niin sä laske laulujasi,
    Miten kielesi kajuupi.
    Paras on pauloja pa'eta
    Riiman kovan kahlehita,
    Joihin muinoin jouto munkki
    Kurjat veisunsa kuritti,
    Lorut pahat palmikoitsi;
    Eipä näitä nähnyt ennen,
    Kuullut kunnon laulajamme.
    Itse isä Väinämöinen
    Riimattomilla runoilla
    Miellytti metsän kapehet,
    Luonnon kaiken liikutteli,
    Meren aallotkin asetti.

    Viel' on vanhoista runoista
    Jalot jäännökset jälellä,
    Hyvät pirstat Pohjolassa,
    Samate Savon kylissä,
    Karjalassa kaiketikin.
    Näistä ota oivallusta,
    Näistä taitoa tapaile,
    Kuink' on runo rustattuna
    Jamottu jaloihin virret.

    Kun saanet sanelemahan,
    Läh'et virttä laulamahan,
    Saattele sanat rivihin,
    Kerro kaikki taitavasti --
    Isosti isot asiat,
    Lystit laula leikitellen,
    Hiljan pienistä puhele,
    Ihanista ilon kanssa.
    Lausu surten surkioista,
    Heitä kehnot kertomatta,
    Päätä virtesi välehen,
    Ettet lii'alla lorulla,
    Joutavia jaarittele,
    Virttä pitkäksi venytä,
    Lamahuta lauluasi;
    Ettei koko Suomen kansa,
    Suku vanhan Väinämöisen
    Ennen päähän päästyäsi,
    Ikävystyisi ilosta,
    Viheltäisi laulullesi.

    Puhu suusta puhtahasta
    Savon selvillä sanoilla,
    Taikka oivan Oululaisen,
    Mitä itse into tuopi,
    Luonto lauluhun latoopi.

    Ajateltua alusta,
    Kuhun käännät virren juoksun,
    Mihin laulusi lopetat,
    Hiljaisesti ensin hiih'ä,
    Al'a veisu verkallensa,
    Ettäs intosi enennät;
    Kun on laulusi lavulla,
    Päässyt virsi virstan päähän,
    Ala pauhata paremmin,
    Panna suulta suuremmalta.

    Muinoin tätä muistamatta
    Ylen ylpeä runoja
    Alkoi suurilla sanoilla,
    Kulki kohta kiljumalla,
    Niinkun ajuton ajaja;
    Mutta matkalla maseni,
    Vaipui varsin viimeiseltä,
    Lopetti lorulla laulun,
    Perakolla pidot päätti,
    Savulla suuret tulensa.

    Vaikk' on soittosi somempi,
    Luonteampi lausuntosi,
    Kuitenkin on virsi kehno,
    Kehno, kelvoton runosi,
    Jos ei se mesille maistu,
    Hunajalle höyrähtele,
    Eikä nosta miehen mieltä,
    Tykytä tytön povea,
    Etkä oikehin osannut
    Panna sanat säntillensä,
    Varat virtehen tasata.

    Sepän ison Ilmajo'ella,
    Könnin kuuluisan pajassa
    Miehen keksit kelvollisen,
    Joka tietääpi tasailla
    Uurin pyörät pienemmätkin
    Toinen toisensa mukahan,
    Heilumahan hetkellänsä,
    Ilman virhettä vähintä.

    Sen mä mieheksi sanoisin,
    Laulajaksi arvoasin,
    Joka taitaisi takoa,
    Voisi virren valmistella
    Niinkun Könni kellojansa --
    Jospa muuten jollon kullon
    Ruvetessani runoille,
    Saisin laulun syntymähän
    Tavalla tämän tekiän,
    Lailla mestarin mokoman,
    En vaihtaisi virkoani
    Kanssa miehen kuuluisamman,
    Joll' on kappa kamlotista,
    Kallis kauhtana verasta.



43. Tampereen paperiruukista.


    Kirjoituksen kallis konsti
    Alkoi ensin Aasiassa
    Kansan kaukaisen tykönä,
    Jolla oli outo kieli,
    Puhui Sanskritin sanoja,
    Joita tuskin tunnetahan
    Muissa maailman osissa.

    Siltä kansalta samalta
    Keksittiin se kallis keino,
    Merimahti mainittava,
    Siellä alkoi kaupan kanta,
    Kalun kaiken vaihtaminen,
    Tarvetten merentakaisten.
    Väri kaunis kaikenlainen,
    Tuossa maassa tunnettihin,
    Siellä aivan ensimäinen
    Lasiruukki rustattihin[3]
    Vaan en tie'ä, vanha parka,
    Muitten ainetten alusta,
    En tie'ä sitä sanoa,
    Kust' on ruukit rustattuna,
    Missä metalli mitattu,
    Kusta lienee läkki löytty,
    Mistä paikasta paperi
    Arkin teko arvattuna.
    Semmä vaan sanoa tie'än
    Vähän puustavit puhuisi,
    Jos ei olis läkki löytty,
    Arvattu paperin alku.

[3] Se kansa, josta on puhuttu, oli Phenisiläiset Aasiasta. Ne löysivät
konstin puustavilla kirjoittaa, purjehtia merellä, teh'ä lasia,
värjätä ja maalata, ja monta muuta ihmeellistä rakennusta teh'ä.

    Mieli on minun kysyä
    Onko tieto oppineilla,
    Vieläkö valuupi virta,
    Kuuluupi kohina kosken,
    Joss' on ollut ensimäinen
    Rustattu paperiruukki.

    Vaan nämät vanhat asiat
    Sivu siltänsä menemme,
    Ett' on eissä uu'empia.
    Suuri on mahti Suomessakin,
    Opittu omassa maassa:
    Ruvetaanpa Runkkolasta,
    Otetaan järven ojasta
    Ajanlasku lapsillemme,
    Taikka tuosta Tampereesta,
    Kaupungista kaunihista,
    Muistomerkit muorillemme.

    Kaupunki on kaunis siellä,
    Joss' on kauppa kaikenlainen.
    Pantu on paperiruukki
    Kylän kuuluisan lisäksi,
    Juuri julkinen rakennus
    Jossa arkkia asuupi,
    Paperia sangen paljon,
    Hyvempätä, huonompata
    Kansan kaiken tarpeheiksi.
    Kukas arvaapi asian,
    Ymmärtääkö yksi meistä
    Sy'änmaassa syntyneistä,
    Kuinka korkiat asiat
    Pannahan paperin päälle.
    Sitä maalla ja merellä
    Kaikin ai'oin kaivatahan,
    Sekä sota että rauha
    Arkin päälle päätetähän;
    Kuninkaat ja keisaritkin
    Sitä pöy'ällä pitävät;
    Tätä aatelit anovat,
    Sotaherrat hankitsevat,
    Tuota tuomarit kysyvät,
    Kaikki pispatkin pitävät,
    Hengelliset herrat kaikki,
    Suurimmasta pienimmähän;
    Kaikkinaiset kauppamiehet
    Suuret summansa panevat
    Pännällä paperin päälle.
    Paperia paljon vielä
    Oppipojat ostelevat;
    Taitaapi talonpojatkin
    Tuota turmella vähäisen,
    Osan pikkuisen pilata.
    Yli summassa sanottu:
    Tätä maalla ja merellä
    Kaikin ai'oin kaivatahan,
    Kaupungissa ja kylissä
    Kesän, talven tarvitahan.
    Kirjat kaikki hengelliset.
    Kaikki kartat maallisetkin,
    Tätä ainetta anovat.

    Tämän täh'en tarvitahan
    Ruukin herralla halua,
    Että piisaisi paperi,
    Huoli ruukin riivarilla,
    Ett' ei puuttuisi paperi.
    Täst' on vielä ilmeiseksi
    Lumppu-vouville varoitus,
    Että tarkasti tapailla
    Paperiksi vanhat pai'at
    Hankkia halun perästä,
    Lii'at liinaiset kokohon,
    Kuletella suuret kuormat
    Talvikau'et Tampereelle.



44. Turun palosta.


    Pääskynen teki pesänsä
    Laulu-lintu laitoksensa,
    Tälle maalle tultuansa,
    Katon alle kartanolle.
    Siinä siitteli sukunsa,
    Kasvatteli kaltaisensa;
    Vaan ei saanut sille vielä
    Laulu-ääntä laitetuksi
    Tällä maalla täy'ellistä.
    Otti matkan ulkomaalle
    Mennäkseen meren ylitse,
    Siellä nuoret nuotin oppi,
    Lapset laululle osasi,
    Kerkeisi keväillä tänne,
    Pani sanat säntillensä,
    Aivan äänellä samalla,
    Emän entisen tavalla.

    Saman linnun laatuisiksi
    Papin pojat pantaneenko,
    Kun ei koskana kotona,
    Ikänään isän tykönä
    Saaha niistä saarnamiestä,
    Menevätä messun töille,
    Ennenkun etäällä käyvät,
    Aina aikansa asuvat
    Akatemian tuvissa.
    Siellä ne sanoja saavat,
    Miehet miehiksi tulevat,
    Astuviksi alttarille,
    Meneviksi messun töille.

    Vaan se oiva oppi-huone
    Akatemia Turussa,
    Jok' oli kaikelta koh'alta
    Juuri julkinen rakennus,
    Joutui valkean varaksi
    Tuimassa Turun palossa,
    Joka siellä seinät särki,
    Kivi-muuritki murensi,
    Kaasi kirkon kelloinensa,
    Torni-uurit urkuinensa,
    Monta kallista kalua,
    Jotk' on kaikki kaivattavat.
    Kuss' on kulta ja hopea,
    Kussa vaski, missä rauta,
    Tina tuhkana vajosi,
    Posliini kävi poroksi,
    Lasi lankesi muruiksi;
    Talot ja talon tavarat,
    Katupuo'it kaikkityyni,
    Tässä täysineen menivät,
    Nousivat nojassa tuulen
    Pilven mustan muotoisiksi
    Ala taivahan tasaisen.

    Te'eppä mulle muistokirja,
    Ve'äppä vuo'elle lukunsa
    Parahaksi passoava
    Milloinka tämä tapahtui.
    Silloin pisti sulkamiehet
    Tekivät täh'en tuhannen
    Kah'eksan numeron kanssa,
    Joka satoja sanoopi,
    Lisäsivät siihen siitte
    Kyllä kaksi kymmenystä
    Vielä siitten viimeiseksi
    Selvän seitsemän numeron.



45. Väinämöisen veljenpojasta.


    Väinämöisen veljenpoika
    Otti kuusesta oravan,
    Petäjästä pöyryhännän;
    Kantoi ensiste etehen
    Kuusen kuivia käpyjä,
    Siitte toi on tuorehia,
    Kantoi kauroja väliste,
    Heitti heiniä sekahan.

    Hän teki tekoa tuota
    Kokonaista kolme vuotta;
    Muuttu orava oriiksi,
    Tulipa oronen oiva,
    Yli korttelin yh'eksän,
    Häntä pitkä, harja paksu,
    Lautaset hyvin leviät;
    Vaan ei kasvanna kaviat,
    Kyllä kynsille kokoa.
    Väinämöisen veljenpoika
    Arvasi asian uu'en,
    Katseli ajokaluja,
    Suihtet suuhun, päihtet päähän,
    Antoi puntista punoa,
    Riimut rautarenkahista,
    Teki länget tervaksista,
    Luokin karhun kylkiluista.
    Ajoi tuonne tunturille,
    Meni jäiselle mä'elle,
    Pysy kynnet kalliolla,
    Ei livennyt liukkahalla.

    Ajoi aikansa mäkeä,
    Tuuritteli tunturia;
    Laskihen Lapin kedolle,
    Sille suurelle sileelle.
    Siellä ajoi aikalailla,
    Aikahollia hojotti,
    Lapin kammiot kumohon.
    Lapin äijät ne ärisi,
    Pienet poikaset porisi,
    Ei hän siitä säikähtynyt.

    Viimein mielehen majahti,
    Äijän tolkkuhun tolahti,
    Kuulustella kuoharia,
    Saahaksensa salvuria
    Orihillensa hyvälle.
    Kun ei kuullut kuoharia,
    Eikä saanut salvuria,
    Innosti itse samassa;
    Teki tulen tervaksista,
    Pani pai'an palkeheksi,
    Alakiven alasimeksi.
    Takoi veitsen vuoren alla,
    Kirkasti kiven välissä.
    Veti sillä veitsellänsä,
    Puotti kellukset kedolle.
    Ei hän köysiä kysellyt,
    Eikä kaatanut oroa,
    Teki salvon seisoalta,
    Vaan ei suonia sitonut,
    Eikä solminut sanoilla.

    Veri pääsi vallallensa,
    Tulipa puro punainen
    Lakeelle Lapin ke'olle.
    Ruuna horjaten horusi,
    Äijä itki ja porusi
    Veren juoksun julman täh'en.
    Livahti Vipulan Liisa,
    Häilähti tähän hätähän,
    Sylkäsi syl'en tulisen
    Ruunan reisihin välihin,
    Tuli solmut suonten päihin,
    Kuivi se puro punainen.
    Sanoi äijälle samassa:
    "Jos olet itse isäntä,
    Mä olen itse emäntä,
    Kaksi kauppaa tekeepi,
    Omallansa kumpanenkin.
    Ota peura, anna ruuna,
    Viel' annan vähän väliä,
    pikkuruisen päällisiä."

    Väinämöisen veljenpoika
    Heilutteli helmojansa,
    Teki kaupan, ei katunut;
    Astui peuran ahkiohon
    Ajoi tuonne tunturille,
    Meni jäiselle mä'elle.
    Äijä parka äkkinäinen
    Ei hän ohjata osannut,
    Eikä kierteä kiviä,
    Eikä pel'ätä petäitä.
    Alta ahkio hajosi,
    Pää se kiljahti kivehen,
    Aivot kaatui kalliolle.
    Peura pötkähti takaisin,
    Haki vanhan haltiansa.

    Liisa arvasi asian:
    "Nyt on kuohari kumossa,
    Hevoslanko langennunna."
    Istui kohta kiirehesti
    Ruunan ruskean rekehen,
    Haki peuran haltiata.
    Tuon hän löysi tunturilta,
    Puotti aivot äijän päähän,
    Pani päälle peukalonsa.
    Pianpa sekin parani,
    Tuli aivan terveheksi.

    Väinämöisen veljenpoika
    Alkoi nai'a ja nahista,
    Siitten istuivat yh'essä
    Ruunan ruskean rekehen,
    Laskivat Lapin ke'olle.

    Väinämöisen veljenpoika
    Sanoi Liisalle samassa:
    "Pane paljolta patahan
    Hirven huulta, peuran kieltä,
    Kyllä mä hapanta hankin."
    Tuotti viinan Torniosta,
    Hoiti Oulusta olu'en,
    Kutsui vanhan Väinämöisen
    Vielä siihen soittajaksi.
    Setä vanha siinä soitti
    Hau'inluista harppuansa,
    Että kalliot kajahti,
    Vuoret urkuna ujersi,
    Kivet hyppi kankahilla,
    Nä'illä pelmusi petäjät.
    Häät loppui, väki hajosi,
    Väinämöisen veljenpoika
    Teki talon ensimäisen
    Lakeille Lapin ke'olle.
    Siinä vaati vaimoansa,
    Likisteli Liisoansa,
    Siit' on saatu salvuria,
    Siitä kuoharin sikiä.



46. Ilmarisesta.


    Itse Seppä Ilmarinen
    Kerran kengitti hevosta,
    Reistasi rekivetosta,
    Vaskesta oli vasara,
    Hopeaiset huohtinvarret.
    Veisteleepi värkkiänsä,
    Käänteleepi kenkiänsä.
    Pih'it pikkusen ramahti,
    Jopa heilahti hevonen,
    Sälkö säikähti äkisti,
    Potkasi jalan pitäjän,
    Kirvotti kisällipojan
    Polviketran porstuahan.

    Siinä seppä Ilmarinen
    Vähän suuttua suhahti,
    Otti ryypyn oivallisen,
    Pullon kulkusta kumosi,
    Veti maahan marhaminnan,
    Ruuvipenkkihin rutisti,
    Turmeltihin lapsen tuutu,
    Pöytä honkanen hajosi.

    Seppä otti uu'et neuvot
    Köytti kuoharin tavalla,
    Sitoi salvurin mahilla.
    Ennättääpi ensimäisen
    Naulan kenkähän nakata.
    Siitte sälkö sääriänsä,
    Soristeli sorkkiansa;
    Katkesivat kaikki nuorat,
    Nousi melkonen meteli.
    Kaatoi kiukahan kivisen,
    Löyhytteli leipäuunin.

    Emäntä ovelta katsoi,
    Se antoi sepälle neuvon,
    Sepä pisti tuiman tuuman:
    "Eroita etuinen jalka,
    Ota oikea kavia
    Poikki polvesta sahalla.
    Kuse kuumia vesiä,
    Suihkauta suonten päälle."
    Sen teki seppä samassa,
    Kantoi kavian pajahan,
    Takoi kengän siellä kiinni,
    Takoi toisenkin kovasti,
    Jopa kohta kolmannenkin,
    Saman neuvon neljännelle.
    Eipä hyppinyt hevonen,
    Eikä sälkö säikähtellyt,
    Pysyi kengät kesti kauan,
    Yli kymmenen yh'eksän
    Ajastaikoa ajella.



47. Panenta rokosta.


    Suvahteeko Suomen kansa,
    Salliiko Savon isännät,
    Että kiitän keisaria,
    Ylivaltoa ylistän,
    Joka aina ajan kunkin
    Asetukset armolliset
    Luotansa lähetteleepi,
    Joka vaksiinin valitsi,
    Ylensi myös ymmärryksen
    Rokon entisen etehen.
    Ei miehet etelämaalla,
    Eikä pojat pohjan alla
    Liene luontoa samoa
    Vasten vaksiinin panoa.

    Nyt kun kulkeepi rupuli,
    Vaeltaa tuo vanha herra,
    Joka on Jumalan tauti,
    Kysyen kyliä myöten,
    Tahtoen talossa työtä:
    "Laita lapsia käsiini,
    Minä mestari likellä."
    Vanha saapi vastauksen:
    "On mulla tuvassa tuolla
    Musikoita muutamia,
    Ilman arvitta jokainen."
    Vaan jos vaksiinin pania
    Sille samalle sanoisi:
    "Minä tai'an rokkotau'in
    Teh'ä tiellä työttömäksi:"
    Saisipa samassa kuulla
    Kovan kohta vastauksen:
    "Olkohot ololla sillä
    Vanhan luojansa varassa,
    Turmissa totisen herran!
    Jos saisin satakin lasta,
    Tuhansia tuuvittaisin,
    Empä antaisi sinulle.
    Siitä synnistä minua
    Varjele, vakainen luoja,
    Että pieneni panisin
    Tahallani tautiseksi."

    Mutta muistakaa musikat,
    Arvatkaa asian laita,
    Kun ennen oletten ollut
    Rupulin ruman käsissä,
    Joka teillen arvet antoi,
    Otti kasvon kauneu'en,
    Teki monta turmiota,
    Sokeata silmäpuolta,
    Rasitteli rampausta.
    Arvatkaa asia uusi,
    Kuinka käypi vaikeaksi
    Keisarille korkealle
    Vaatia väkisten teille,
    Sakon haastella hakea
    Omituista onneanne,
    Vahingoita välttämähän.



48. Syyhelmästä.


    Syyhyn synty syntisestä:
    Syyhy syntisen toveri,
    Se on maassa moitittava,
    Vihattava viivakuono,
    Jok' ei anna öillä maata,
    Eikä päivillä levätä.
    Kyllä kynsiä kysyypi,
    Kaikki vuoleepi kuluksi.

    Sill' on monta seuramiestä!
    Apulaisina ajokset,
    Märkäkuplat kumppalina.
    Kyytimiehinä kipeät.
    Joist' on vastus vanhoillakin,
    Aikavä'elläkin asia.

    Siinä se siivon tekeepi
    Kun tuleepi tuutusehen,
    Kätky'ehen käännähtääpi
    Itkettää imevät lapset,
    Paruttaapi pikkuruiset.

    Niin se on nimeltä syyhy;
    Vaan on varsin viekas vieras.
    Kun se kulkeepi kylillä,
    Tuleepi talon tupahan,
    Hetikohta hän kysyypi:
    "Onkohan likellä kaivo,
    Saako tuossa saunapuita,
    Onko ko'ottuna kesällä
    Vastoja varaksi talven?
    Oisin taassa yötä ollut,
    Kaksi kaikkien enintä."
    Siitte saatua siansa
    Ensin kinkun kääntimiä
    Kitkuttaapi, kutkuttaapi,
    Näppylöitä näytteleepi,
    Väistäksen vähän ylemmä,
    Reisille rehenteleksen.
    Siitä annaksen ylemmä,
    Väännäksen vähän etemmä,
    Hajoitaksen hartioille;
    Sieltä kautta kainaloien
    Käsivarsille valuupi,
    Välit sormen väänteleepi;
    Tuo tuoll' on tapana ollut
    Monen muorin muistoajan.

    Syy on syyhylle sanoa:
    Kuules, syyhy, kun sanelen,
    Saat nyt tästä kumman kyy'in,
    Löy'ät kyy'in löylyttömän:
    Pistän pääsi pik'öljyssä,
    Neuvon siitte neljä tietä
    Sy'änmaalle synkeälle,
    Kust' ei miehet milloinkana,
    Ihmiset sinä ikänä
    Näille maille matkustele.

    Jos et siellä öitä olla
    Tarkenisi talvisia,
    Pistäte karhun pesähän,
    Kontion peräkololle;
    Kutkuttele, katkuttele,
    Kutauta karhun kuvetta.
    Elä, syyhy, sikiä huoli,
    Vaikka on vihainen karhu
    Karhu kaikella kurilla,
    Perijulma persieltä;
    Ja jos karhu käänteleksen
    Eli annaksen pakohon,
    Ota häntä häppöihinsä,
    Ve'äte villojen sisähän.
    Sen tie'än toteen sanoa,
    Saat sa siinä kumman kyy'in,
    Kyy'in kyllä toisellaisen
    Kun on myötä matkamiehen,
    Kulkiessa kaupunkihin.

    Tie'än vielä toisen keinon:
    Voi'e on jo valmistettu,
    Kauan aikoja katsottu,
    Varsin vanhoilta ukoilta,
    Jok' on tehty tervan kanssa
    Keltiäisen keltaisesta,
    Kusiaisen kutkelmasta;
    Sillä sä siveltänehen,
    Pantaneen paha pakana
    Tielle tietämättömälle,
    Talviselle taipaleelle,
    Sanattomalle salolle.



49. Omasta elämästänsä.


    "Vuosi vanhan vanhentaapi,
    Kaksi lapsen kasvataapi."
    Sama se minulle sattui;
    Niinkun on minun nimeni,
    Niin on ruumihin rakennus
    Kohta maahan kaatumassa.

    Lassa lauluja latelin,
    Tulin siitä tuntemahan
    Vielä puolet puustavia,
    Aloin kirjoittaa kynällä,
    Ja panna paperin päälle
    Jouto-aikana jotakin
    Miesten muihenkin katsella,
    Tulevaisten tunnustella.
    Piti kyllä kyntämänkin;
    Koko viikot vieretysten,
    Kulkea kuressa aatran.
    Kynä kuivi sill' ajalla,
    Leveämmäksi levisi,
    Aatran kär'en kaltaiseksi.

    Olin oppinut ojalle,
    Viivyin siellä toiset viikot,
    Kuivi läkkini kuraksi,
    Ei juossut kynästä kyllin.
    Palotyössä paljon uuvuin,
    Siellä silmätkin pilauntui,
    Näkö oli niistä näistä.
    Elon aikana enemmän
    Sirpin kammissa kamusin,
    Viikot viljoa kokoilin,
    Suunnitelin sunnuntaina
    Piirteä paperin päälle,
    Mikä mielessä makasi.
    Olipa käsi ol'asta
    Kovin käynyt kankeaksi,
    Oli se kanssa kyynäspäästä,
    Kaiketikkin kalvosesta.
    Eipä peukalo pitänyt
    Kylläksi kyneä kiini,
    Koko koura painoi paljon,
    Se painoi paperin puhki;
    Eikä tullut miehen mieltä,
    Ett' oisin heti her'ennyt,
    Työstä turhasta lakannut.

    Palkka mulle maksettihin,
    Vieteltihin viinan kanssa.
    Pyytihin aluksi ensin
    A:ta, B:tä antamahan,
    Viimein virret tykkänänsä,
    Koko laulut laittamahan.
    Se oli opista voitto,
    Että jou'uin juomariksi,
    Ratkesin kylänratiksi.
    Kaikk' on virret verrattavat
    Semmoisen sepän tekeihin,
    Joka ahjolle ajaapi,
    Hiilet polttaapi poroksi,
    Rau'an tuiki turmeleepi,
    Ei kunnon kalua saahen.



50. Kuolemasta.


    Kaikki luonto kauhistuupi
    Kuolon tullessa tupahan,
    Hellä luonto hämmästyypi
    Tuohon tuimahan tapahan,
    Kun ei valta vanhemmilla
    Yksin lastensa ylitse,
    Eikä puolta puolisolla
    Toisen puolesta puhua;
    Ei ole lapsilla lakia,
    Viepi vanhemmat molemmat,
    Lyöpi kuolema kumohon.

    Tämän Aatami alotti,
    Luoja lopun tietäneepi,
    Aatami isä imeisten,
    Eeva äiti ensimäinen.
    Ei ole sitä sanottu,
    Kumpi heistä ensin kuoli,
    Siitä vaan on vahva tieto,
    Ett' on kuollut kumpanenkin.
    Muut ne menevät perässä,
    Varsin vaipuvat sekasin,
    Niinkun ilmassa itikat.
    Kaks' on miestä kaikkinensa,
    Ne on Enok ja Elias,
    Jotk' on päässyt kuolematta,
    Tuskin kolmatta tuleepi.



VII. Lauluja ja virsiä.



1. Jänikselle.


          Ah sinä jänis parka
          Kuinkas olet arka!
    Niin sun tosin tulee olla'kin;
          Se on luonnon laki,
          Tarves kanssa vaatii,
    Vaara vielä pyörii siittenkin;
          Ei ole pitkää suuta,
          Eikä hammasluuta,
          Ei myös suurta voimaa,
          Eikä kynttä julmaa;
          Siitä olet vapa,
          Et sinä ketään tapa,
    Et sie etsi saa'a voittoa.

          Ajat ensimmäiset,
          Pojat pienimmäiset
    Ilman linnutkin ne iskevät;
          Isästä ei ole turvaa,
          Äitin neuvo ou turha,
    Oman onnen nojaan laskevat;
          Pesää heille ei tehdä,
          Suurta ei vaivaa nähdä,
          Emät ei ne anna,
          Leipää kaukaa kanna,
          Kesäksi harmaa takki,
          Talveksi valkea turkki,
    Valmistettu on vanhemmiltansa.

          Kaikki kun maalla käyvät
          Häntä peljättävät,
    Paitsi omaa hyvää sukua,
          Metsän pedot vahtaa,
          Kissat, koirat jahtaa,
    Kumppalista ei ole apua.
          Jos pyyn lennon kuulee,
          Senkin haukaksi luulee,
          Ei voi sotaa nostaa,
          Poikain puolta kostaa,
          Pakko ottaa täytyy
          Kussa kolo löytyy
    Mikä linna lienee vieläkin.

          Tulee syksykuura,
          Metsämiehet luuraa,
    Varsin tarkan vaarin ottavat;
          Jälet luoksi vetää
          Kierosilmän kiertää
    Leposiaan hänen pettävät.
          Kerran keksii hyyryn
          Löytää pienen lymyn,
          Kohta rikkoo rauhan,
          Antaa paukun pahan;
          Ei se muuksi muutu,
          Ruvaksi on hän luotu
    Pyyten tuota pannaan pyytäkin.

          Tulla talvikeli,
          Pannaan toinen peli,
    Mikäs siitte miehen mielessä?
          Jänis antaa alun
          Hyppää hyvän polun,
    Virkut värkit taas on tallessa.
          Monet kummat koukut,
          Juuri julmat loukut,
          Sangen kovat sangat,
          Varsin vahvat langat;
          Jos se käypi laatuun,
          Niin on saalis saatu,
    Mieltä tarkoin tuossain tarvitaan.

          Jo nyt lienee tässä
          Kyllin jäniksestä,
    Ei hän meidän mieltä tarvitse.
          Häll' on ruumis raitis,
          Leipä aina valmis,
    Vähä ruoka hänen ravitsee.
          Pitkän paaston pitää,
          Ei pane kokoon mitään;
          Siellä taikka täällä
          Ei ole toisen tiellä,
          Käy'en eli juosten,
          Syö'en, maaten, nosten,
    Siittämään on sievä sukuaan.

          Kun nyt tämän kuulet
          Mitäs tuostai luulet?
    Etsi ylös oma elämäs:
          Vaarat vaikiammat,
          Kahta kauhiammat,
    Ehk' on omassakin e'essäs.
          Jos niin olet raitis,
          Kuolemahan valmis,
          Kun on jänis raukka
          Altis joka aika.
          Pian jänis kuolee,
          Mutta meillen tulee
    Kuolemassa kova metsämies.



2. Häälaulu.


      Noh miehet, miehet veikkoset!
    Näin näitä häitä juo'aan:
    Lopussa viel' ei entiset
    Ja toista aina tuo'aan.

      Vaan ei täällä kauvan eletä,
    Et päälle tämän päivän,
    Jos ei vaan poikia laiteta,
    Kihloja kylään viemään.

      Pianpa tästä paikasta
      Ukot uralle joutuu,
      Kohmelon saavat palkasta,
    Kuinkas se käypi laatuun.

      Vaan laita pojille naiminen
    Niin pian, kuin he täyttää
    Viis vuotta päälle kymmenen,
    Jos kohta pieniksi näyttää.

      Et sitte puutu pitoja,
    Jos muutoin onni seuraa;
    Voi tyhmät pojat jotk' ei nai,
    Pii'atkin teille nauraa.

      Miks' ette liiku liukkaammin
    Näin aika asioissa,
    Ja puhu piioille sievemmin
    Kuin huokii teille tuossa?

      Vai eikö olle tullunna
    Teille oikiata käskyy,
    Ettekö ole kuullunna
    Sitä vanhaa sananlaskuu:

      Se kaikkiansa katuupi,
    Ken nuorta naimistansa;
    Sitäpä kaikki kiittääpi,
    Ja se on tosi kanssa.

      Kun lassa lapsen tekeepi,
    Ja onni pojan antaa,
    Niin silmillänsä näkeepi,
    Että se neuvo auttaa.

      Toisia tehdään paraillans',
    Toiset jo työtä vääntää;
    Kun terve lienee vanhin laps',
    Jos poika on, niin kyntää.

      Sanoisin vielä sanoja,
    Jotka toisiansa vastaa,
    Ja eivät olisi vanhoja,
    Jos noita kuulla lystää.

      Vaan ellei ensin ehdolle
    Nyt panna paloviinaa,
    Niin minä sanon miehille
    Olkoonpa se sinään.

      Tämäpä ompi kulkulle,
    Kun rattaillen ihra;
    Nyt laulu lankee nuotille,
    Eik' yhtään kaipaa kirjaa.

      Kas nyt mä tahdon tanssia,
    Jos suinkin konnat kestää,
    Nyt on mulla mieli marsia,
    Jos ei vaan vanhuus estä.

      Kun ennen viulut vinkasi,
    Huonotkin silloin yr'tti;
    Kun pelimannit pelasi,
    Vanhatkin vähän hyppi.

      Vanhat pitävät varansa,
    Etteivät ensin huoli,
    Vaan kunpa saavat päähänsä,
    Virkuksi syttyy mieli.

      Ei malta enään istua,
    Vaan jalan kah'en kanssa
    Kokevat kohta astua,
    Eikä kaipaa lakkiansa.

      Mieli myös nuorten tekeepi,
    Kun viulun äänen kuulee,
    Ja naurusuulla näkeepi,
    Että vanhat tanssiin tulee.

      He pian koko joukolla
    Lähtevät lattialle,
    Tekevät tansin taidolla,
    Jos minkä pelin jälkeen.

      Pojat ne polskan hyppelee,
    Vaan vanhat sinne tänne
    Nurkasta nurkkaan kiitelee,
    Yhteenpä tuokin käynee.

      Pojat ne ensin pyytävät
    Sulhasta suosiolla,
    Väkiste viimein vetävät,
    Jos ei se tahdo tulla.

      Morsianpiiat puhuvat:
    "Eiköhän me jo mennä!"
    Vaan yritykset viipyvät
    Likellen illan päivää.

      Sitte ne temput tekevät,
    Kun kokit maidon keittää,
    Ja tansin koukut kokevat,
    pois nutut päältään heittää.

      Isäntä itse ilossaan
    Istuu putelin viereen,
    Kurkisteleepi kuppiaan,
    Mielessä mikä lienee.

      Hän taiten kantaa, kallistaa
    Kullenkin kupin viinaa,
    Käskee myös ottaa palasta
    Sen jonka mieli pitää.

      Viina se sitte välehen
    Nostaapi ilon vallan,
    Ja laulu yltyy äänehen,
    Va ralla ralli ralla.

      Vaan joka paikat pahentaa
    Ja räyhyää ja ryskää,
    Sen miehet väestä vähentää,
    Ja pojat poies viskaa.

      Jokainen tuon nyt ymmärtää,
    Mihin se sitte pannaan,
    En tuota huoli nimittää,
    Ja lasten kuulta laulaa.

      Ken ei taas tahdo tanssia,
    Kun kuulee kurauksen,
    Hän saapi jouten kollottaa
    Sen polskan purauksen.

      Ei siihen panna pakkoa,
    Pitäköön mielen päässään.
    Ja olkoon ruokain kantaja,
    Sill' ompi työtä työssään.

      Tai tupakkia polttakoon,
    Ja jaaritelkoon juttui,
    Toistansa kylkeen korkatkoon,
    Ettei se uneen nukkuis.

      Vaan minä vainen yritän
    Sulhasen kanssa tanssiin,
    Oluttakin, jos taritaan,
    Ensin kulahuttaisin.

      Nyt mielelläni läh'enkin
    Jos aivan yksinäni,
    Vaan täytyy tulla mui'enkin,
    Kun nousi pelin ääni.



3. Omistus Nuorelle vaimolle häissä.


    Mä sanon suuren kiitoksen,
    Ja kiitoksia paljon,
    Se on mun velvollisuuten',
    Ja mielelläin sen sanon.
    Vaan se on sitä värkkiä,
    Kuin itse kukin tietää,
    Ettei se täytä säkkiä,
    Vaikka sitä paljon pietään.

    Mutta jos aika antaisi
    Laulella nuorell' vaimoll',
    Ja vanha väki salleisi
    Puhella onnen toivoll',
    Niin minä mielialani
    Ilolla ilmoittaisin,
    Ja sanoisin ne sanani,
    Kuin tullessani löysin.

    Jumala kaikkivaltias,
    Se hyvä onnen isä,
    Aviosäädyn haltia,
    Kuin sitä aina lisää,
    Antakoon sinun askeleis
    Tääll' onnelliset olla,
    Ja päälle pannut askareis
    Hyvästi toimeen tulla!

    Suokoon sun saa'a saalista
    Silloinkin, kosk' et luule,
    Ja enemp' olla valmisna,
    Kuin tarvestakaan tulee!
    Hän onnen sulle antakoon
    Karjalles katsojaksi!
    Toimi sinulle pantakoon
    Talossa haltiaksi!

    Ett' onni sinnn maatessais
    Jo hyvän neuvon pitäis,
    Ja toimi sinua nostessais
    Kä'estä ylös vetäis,
    Taluttais toimituksissais
    Pitämään järjestyksen,
    Ja siivon asumisessais,
    Se tuo sulle ylistyksen.

    Ja koskas olet kulkenut
    Pois sinun isäs luota,
    Ja myös sen oven sulkenut,
    Josta nyt sinua tuo'aan,
    Onni sulle olkoon parempi,
    Kuin sinun oma isäs.
    Sillä se on häntä vanhempi,
    Ja tavaroista rikas.

    Olet jo eron ottanut
    Sun äitis kartanosta,
    Seuraamaan itses antanut
    Nyt tätä nuorta miestä;
    Toimi sulle töitä neuvokoon
    Enee kuin oma äitis,
    Varemmin tähtes valvokoon,
    Ett' aina hyvin kävis!

    Ja niinkuins olet siunattu
    Aikahan tähän asti,
    Ja kaiken aj'an suojeltu,
    Kun olet ollut lapsi,
    Niin onnellinen, siunattu,
    Olkoon sun ikäs vielä,
    Jos pian olis aivottu
    Sun äitiksikin tulla!

    Se sama onni olkohon
    Silloinkin valvomassa,
    Ja lapsesi kukoistakoon
    Kuin sinä itse lassa!
    Vaarat ja vastoinkäymiset
    Pa'etkoon silloin poies,
    Ja vuorokau'et iloiset
    Astukoon aina e'es!

    Että sun lapses kasvaisit
    Rauhass' ja tervey'ess',
    Kuin istutukset seisoisit
    Isäns' ja äitins' e'es',
    Ja sitte teille tekisit
    Vanhemman palvelusta,
    Ja joka päivä etsisit
    Perheellen elatusta!

    Suokoon myös teidän suvusta
    Maan perilliset tulla,
    Omista teidän pojista
    Myös kyntömiehet olla,
    Jotka perintömannertans
    Toimell' asua taitaa,
    Omalla käsivarrellans;
    Niskaans' ei orjaksi taita.

    Tai on mun toivotukseni
    Hyvästä aivoitukseni,
    Aljettu sydämestä,
    Hartaasta kiitoksesta;
    Jumala armias isä,
    Joll' ompi onnen ohjat,
    Vielä paremmin tehdä osaa,
    Kuin sanat tässä soivat.



4. Nimismies Kokista.


    Ruunan Kokki, Jämsän Kokki, Runtalammin Kokki,
    Reikänuttu, paikkapöksy, takkukarva takki;
    Kokki joka kypsen kysyi, kypsen kyllä tiesi,
    Kypsen tehdä taitamata, kypsen kyllä löysi.
    Kokki joka koiran juonet kaikki kyllä tunsi,
    Kokki joka koplotella miehen taskut taisi.
    Ruunun roisto, Jämsän jättö, kovan onnen Kokki,
    Rahan kurri, velan herra, koko tämä Kokki,
    Monen miehen mieltä myöten teki tämä Kokki,
    Jolla oli, siltä otti, peijakas kun petti.
    Siinä armo sekä hirmu rinnatuksin pantiin,
    Että aivan äänetönnä iso aika oltiin.
    Kaikki pere pelästyypi: "mitähän nyt tehdään"
    Kokki kovin vihastuupi: "kyllä se nyt nähdään."
    "Elä suutu, hyvä herra, kyllä minä annan,
    Kun ma katson kassojani, tasan tässä pannaan."
    Itse Kokki rahat luki, näitä meillä nähtiin,
    Halttunen se värkit hankki, joilla kirjat tehtiin.
    Heti kohta kestinkihin ukko akkoinensa
    Kutsuttihin kirkkotieltä, vanhin poika kansa.
    Piti viedä viinakannu, josta suuhun saatiin;
    Kuiva ol' se kahvipannu, mitäs sille taittiin.
    Eipä Kokin kestingissä haihtun't miehen hattu;
    Se ol' harva viinaryyppy, joka siellä sattui.
    Viekää veikot velkakirjat, kyllä Jaakko jaksaa,
    Yhtähaavaa saatte rahaa, Kokki kaikki maksaa;
    Mutta pienet velkamiehet yksitellen menkää,
    Ettei Kokki, velan herra, paljoutta pelkää!
    Veitset, piiput, viinaryypyt, kaikki hän ne maksaa,
    Säkit, kontit, saavit, pytyt, tämä velkasaksa;
    Voit ja talit, kenkäparit, vaikka mitä otti,
    Palsarin se poikinensa ottamassa voitti,
    Tämä Kokki Kokin poika Kokin koulut käynyt,
    Konstillisen Kokin mahdin koulusta on tuonut.
    Jämsän joki, Rautalampi tämän Kokin tietää,
    Ettei tämä Kokki ole, joka puuron keittää.
    Kokin pitää pitäjästä ahkerasti ajaa,
    Kerustella keittämistä, särvintä ja suolaa,
    Muuta kanssa kaikenlaista, josta soppa syntyy;
    Kokit ne ei paljon puista, keittohon ne tyytyy.



5. Laulu, olut ja viina.


    Löytyypi kultaa kupiksi,
        Jos talonpoika tahtoo,
    Hopiata housun napiksi,
        Ken kaluksi sen katsoo;
    Löytyy myös sanoja virsiksi,
        Kun etempätä etsii,
    Ja laitteleepi lauluiksi,
        Runoiksi tehdä viitsii.

    Vaan aina tulee varoa
        Ne monet väärät värsyt.
    Ettei laki sua sakoita,
        Ja pane pahat reisut;
    Niin saatin laulaa helistä,
        Ett' oikein seinät soipi,
    Olutta juo'a välistä,
        Kun kallo kantaa voipi.

    Se mielen tanssiin taivuttaa,
        Antaa myös vähän voimaa;
    Kyll' uni muuten saavuttaa,
        Jos välill' ei saa hoivaa.
    Ja tekin, nei'et naitavat!
        Sen kernahasti suotte,
    Myös olette yhtä taitavat,
        Jos itse vähän juotte.

    Miehellen ei tuo mitään tee,
        Jos ryypyn, kaksi ottaa,
    Vaan kolmas mieltä koittelee,
        ja neljäs älyn voittaa.
    Viinasta ei tule viisaus,
        Kun sitä paljon ryyppää,
    Vaan kevyt mieli, kerkeys
        Sen kanssa olla pyytää.



6. Pahasta ja kalliista ajasta.


    Kyynelten kanssa katselkaam,
    Murheella myöskin muistelkaam,
    Kuink' aik' on tullut pahaksi,
    Paavalin sanat to'eksi!
    Siis tarkka silmä tarvitaan,
    Jos ajan merkit arvataan.

    Julkinen jumalattomuus,
    Ja syvä synnin turmelus,
    On ylivallan ottanut,
    Peräti kansan pettänyt;
    Ei aikaa enää osteta,
    Vaan turhuu'essa tuhlataan.

    Ilma kutsutaan kovaksi,
    Kun se näyttääpi raittiiksi,
    Vaan sitä vastaan pahaksi,
    Koska se muuttuu myrskyksi,
    Tuimaksi tuulen voimaksi,
    Rakeiksi raju-ilmaksi.

    Aikaa samalla tavalla
    Monella muotoo turmellaan,
    Kun paha siemen kylvetään,
    Niin turmelusta niitetään;
    Aika on aivan pahennut,
    Sen asujat on ansainnut.

    Jos tämän sa'an alkua,
    Kolmenkymmenen kulkua,
    Kaikilta puolin katsellaan,
    Muutokset kaikki muistellaan,
    Mustat on ollut muutokset,
    Ja paikoin paljot puutokset

    Valtakunnat on vaihtuneet,
    Ja miehet miekkaan kaatuneet:
    Leskein luku on lisäännyt,
    Orpoin osa on vähennyt;
    Idästä isot sanomat
    Ain' alinomaa kuuluvat.

    Koleran kova sairaus
    On yksi uusi vitsaus,
    Se itämaalla ilmestyi,
    Jo lähes meitä lähestyi,
    Suuret on miehet surmannut,
    Halvatkin hautaan kaatanut.

    Elementit myös suuttuivat,
    Ja vihamiehiksi muuttuivat,
    Pilvet pitävät kasteensa,
    Maa halkielee kuivasta,
    Valkia suuren vallan saa,
    Kylät ja metsät kukistaa.

    Kaupungin palot kauhiat,
    Suomessa suuret surkiat,
    Lasten leivän lyhentäneet,
    Vanhain varan vähentäneet;
    Kaikkia silloin kaivataan,
    Kun tulen töitä tutkitaan.

    Jo mainitulla ajalla,
    Sa'an yh'eksän alulla,
    Kapunti vanha _Kaarlepyy_
    On valkian vaaran kärsiny,
    _Raahe_ ja _Oulu_ kaikkineen,
    Kirkkoinehen ja kelloineen.

    Kuuluisa kylä _Turku_ myös,
    Valittu vanha rakennus,
    Armottoman ja ankaran
    Kautta väkivallan, valkian,
    On ollut paitsi onneaan,
    Tavaroitaan ja tarpeitaan.

    Monta kaunihinta kirkkoa
    Suuresta Suomen saaresta
    On tuli myöskin polttanut,
    Ja paljon työtä tuottanut;
    Ei silloin leipää hankita,
    Kun tulen töitä parsitaan.

    Maat, kylät, suojat polttanna,
    Talot ja taloin tavarat;
    Elatus-aine aivottu
    On tulen suuhun survaistu;
    Kaikkia silloin kaivataan,
    Kun tulen töitä mainitaan.

    Kaikkia näitä katsellaan,
    Pahaksi aika arvataan,
    Siis aikaa armon ajalla
    Aina pyytäkäämme parata,
    Odottaen parempia
    Tulevaisia aikoja!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Viisikymmentä runoa ja kuusi laulua" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.