Title: Geneviève - Romaani
Author: Pressensé, Elise de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Geneviève - Romaani" ***


GENEVIÈVE

Kirj.

E. de Pressensé


Suomentanut Paul Keckman



Tampereella,
Hagelberg,
1888.



I.


Edessämme on pieni katu eräässä Parisin mitä köyhimmistä
esikaupungeista. Asujamet näissä kurjissa majoissa, joihin niin
niukalta on ilmaa ja tilaa suotu, ovat lähteneet ulos vähän raitista
ilmaa hengittämään. Sillä puolen katua, johon seinät luovat kapeata
varjoa, istuivat naiset käsitöilleen parittain, mitkä huonoilla
tuolirohjilla, mitkä ovien kynnyksillä. Joukko lapsia, jotka ovat liian
pieniä koulua käymään, leikkii kadunojissa, joista lemuava löyhkä
nousee; muutamat niistä ovat paljain päin polttavassa auringonhelteessä
ja itkevät, tietämättä, mikä heitä oikeastaan vaivaa. Seinien
vieruksilla maata loikoo muutamia miehiä; viinikauppiaan tykönä, kadun
kulmassa, melutaan ja hälistään, ja sieltä kuuluu alinomainen äänien
pauhina, jota naurun taikka kiukun remahdukset väliin keskeyttävät.
Naiset ovat valkoisiin yö-nuttuihin verhottuina, jotkut sangen
varattoman näköisiä, harjaamattomine hapsineen, eivätkä ylipäänsä näytä
ulkomuodostaan pitävän lukua. Ylenpalttinen kuumuus ja unen puute tekee
heidät huolimattomiksi ja laiskoiksi. Kuinka olisikaan mahdollista
saada nukuttua noissa pienissä, umpinaisissa kammioissa, joissa makaa
viisi, kuusi, ehkäpä usein, ken tietää, kahdeksankin henkeä yhdessä.

Ja kuitenkin suvi on köyhäin paras aika.

"Kesän tullen köyhä riemuitsee," sanoo runoilija. Muistakoot ne, jotka
rientävät raittiimpaa ilmaa hakemaan, niin pian kun Parisi, heidän
suuri, vilvakka, huolellisesti ruokottu Parisinsa muuttuu, kuten heidän
on tapansa sanoa, sietämättömän tukalaksi, muistakoot ne noita tuhansia
köyhiä, jotka eivät koskaan saa vetää keuhkoihinsa mereltä tai vuorilta
tulevaa tuulahdusta... Taikka olkoot heitä ennen muistamatta, jos itse
tahtovat nauttia.

En tiedä sanoa, ajattelivatko auringon paahtaman kadun köyhät asujamet
noita onnellisia, jotka olivat muuttaneet komeista taloistaan
ja varjokkaista, viileistä puutarhoistansa. Ehkä he olivat ylen
väsyneitä ja alakuloisia, voidaksensa ajatellakaan. Naiset ompelivat
koneentapaisesti, huutaen silloin tällöin lapsiansa. Miehet, ainakin
ne, joilla ei ollut työtä, eikä rahaa virkistykseen, nukkuivat kovalla
vuoteellansa. Lämmin kävi yhä tukahuttavammaksi, sillä rajuilma oli
tulossa.

-- Tuskinpa enää jaksan pistää neulaa kankaan läpi, valitti eräs nuori
nainen, nojautuen tuolin selkäpuuhun.

-- Ei saa noin hienoa rouvaa olla, sanoi muuan pieni, laiha ja kalpea
vaimo, joka kuumeentapaisella vireydellä neuloi karkeita sarkahousuja.
Jos vaan on työtä, niin on minulle yhtä kaikki, onko lämmin vai kylmä.

-- Rouva kait tahtoisi, että joku neuloessa häntä viuhkalla
leyhyttelisi, kuului pilkallinen ääni.

Mutta samassa kääntyivät kaikkien silmät samaan suuntaan, ja kaikki
neulat seisahtivat. Kalliiseen pukuun vaatetettu rouvasihminen lähestyi
vitkalleen kadun päässä; hän katsoi vasemmalle ja oikealle ikäänkuin
jotain etsien ja astui varovasti hienoilla kengillään epätasaista
kivikatua.

Hän oli mustissa vaatteissa ja kantoi pientä myttyä. Tullessaan katua
pitkin hän katseli huoneitten numeroita, joista joitakuita oli milt'ei
mahdoton lukea, ja seisahtui noiden haastelevien naisten kohdalle.
Hiukan arveltuaan hän nousi kaksi epätasaista porrasta ylöspäin, astui
pitkään käytävään ja, käytyään pikipäinsä portinvartijan luona, hän
meni pienen sisäpihan poikki sekä katosi näkyvistä.

-- Siinäpä yksi, jonka ei tarvitse neulaa kiskoa, eräs neulojista
sanoi; hänen yllänsä on enemmän silkkiä, pitsejä ja kalliita kiviä,
kuin mitä meikäläinen kymmeneen vuoteen saisi ansaituksi, vaikkapa yöt
päivät työtä tekisi. Ihme että tässä maassa on semmoisiakin kuin tuo,
jolla ei ole muuta tehtävää, kuin hemmoitella itseänsä ja koreilla kuin
pyhä neitsy, kun me sitä vastoin...

-- No, no, hyvä lapsi, älä Jumalan tahtoa vastaan nurise, keskeytti
häntä puolisokea ja halvattu ämmä, jonka lempeät, suvulliset kasvot
erosivat toisten naisten raa'asta ulkomuodosta.

-- Ah, Gervais-muori, te ette suinkaan ole omianne saattamaan
minua siihen uskoon, että Jumala on hyvä, vastasi nainen, joka
äsken oli puhunut. Kun tekee raskasta työtä koko elinaikansa, kun
ei milloinkaan ole tehnyt kenellenkään vääryyttä, kun on pannut
itsensä alttiiksi jokaisen edestä ja sitte, kun vanhaksi tulee ja
työhön kykenemättömäksi, ei ole leipäpalaistakaan eikä edes pääse
vaivaishuoneesen... tuota kaikkea teidän hyvä Jumalanne meille suo.
Hän on kentiesi hyvä niille, joilla on vuotuisia korkoja, mutta meille
toisille...

-- Tyttäreni, vanha ämmä sanoi, eihän teidän sovi noin puhua, sillä
todestaankin se on Jumala, joka on taivuttanut teidän sydäntänne
hyvyyteen minua kohtaan.

Toinen lensi punaiseksi ja mutisi jotain, jota ei kukaan voinut kuulla.
Hän jakoi usein keitostansa vanhalle naapurilleen, vaan ei olisi
sallinut siitä puhuttavan.

-- Minulla on yhtä hyvä sydän kuin kenelläkään muulla, ja mielelläni
minä jakaisin kaikki, mitä minulla on, virkkoi muuan paksu vaimo, jonka
olkapäät molemmin puolin olivat paljoa ulompana pientä koppatuolia,
jolla hän istui. Mutta mikäpä tulee neuvoksi, kun mies en semmoinen
hirviö, ettei edes tuo kuivaa leipää taloon?

Pari kolme naisista katsoi hymyillen toisiinsa. Tiesiväthän naapurit,
että tuo lihava vaimo, joka sanoi paljasta kuivaa leipää syövänsä,
joka ehtoo pienessä kyökissään paistoi hyviä liha-ruokia. Sitä ennen
hän aina huolellisesti sulki ovensa, mutta ruokahalun herättävät
höyryt, joita hän ei millään muotoa saanut kokonaan sisäänsuljetuksi,
ilmaisivat asian. Hänen paasto-jutuillensa hiukan naurettiin, mutta
vaan salassa, sillä hänellä oli kamala kieli, senhän kaikki tässä
kaupungin-osassa tiesivät.

Sillävälin tuo pitseillä koristettu rouva oli astunut ylös pimeitä,
mutkaisia portaita ja seisoi nyt neljännessä huonekerrassa. Ei hän
koskaan ennen eläissänsä ollut semmoisia nähnyt.

Jota korkeammalle hän pääsi, sitä paremmin valaisi ylhäältäpäin tuleva
päivänvalo hänen tietänsä, niin että saattoi lukea nimet, jotka joka
ovelle ovat kirjoitetut. Olikohan mahdollista, että niin suuri paljous
inhimillisiä olentoja mahtui näin ahtaasen tilaan asumaan? Mutta hän ei
seisahtanut näihin yleisiin mietteisin; hänen tulollaan oli tarkoitus,
ja hänellä oli kiire päästä sen perille.

-- Neljäs huonekerta, kolmas ovi oikealla kädellä vasemmassa
käytävässä, hän itsekseen kertoi, -- Marceau... niin, sehän se on!

Hän kolkutti ovea.

Ei kukaan vastannut; huoneessa olevain lasten melu esti mitään
kuulemasta, mutta avain oli suulla, ja hän astui sisään.

Huone oli joksikin iso työmies-perheen asunnoksi, mutta vieraan
silmiin, joka oli avarampiin oloihin tottunut, se näytti aivan
pieneltä. Siinä oli esiriipulla varustettu vuode, pöytä, kaappi ja
neljä koppatuolia. Yksi ovi vei pieneen, pimeään komeroon, jossa
saattoi lattialla eroittaa olkipatjan sekä muutamia seinällä riippuvia
vaatekappaleita. Toisella puolen huonetta oli toinen, vielä vähäisempi
komero, johonka ei mahtunut muuta, kuin kaksi rautaista sänkyä.
Akkunasta, jossa ei varjostimia ollut, tulvasi silmiä huikaiseva valo
huoneesen, ja sen pielessä istui vainio ommellen. Hän nousi äkkiä
ja käski lasten, jotka hänen vieressään leikkivät, olemaan hiljaa,
hiidellä silmäyksellä vieras oli nähnyt tämän kaikki.

-- Epäilemättä te olette minua odottaneet, hän alkoi. Minä olen se,
josta tohtori Maury on teille puhunut. Näyttäkää minulle lapsi... Se ei
liene näitä?

Hän katseli kahta pientä poikaa, jotka liikahtamatta häneen
tuijottivat. Kumpikaan ei ollut kaunis.

-- Pienokainen nukkuu, sanoi äiti jotensakin karhealla äänellä,
ikäänkuin hänen kurkkunsa olisi ollut kuiva. Menkää ulos kadulle
leikkimään, lapset!...Menkää heti... No, ettekö kuule?...

Lapset tottelivat vastahakoisesti; heidän olisi tehnyt mieli tietää,
mitä asiaa tuolla komealla rouvalla oli.

-- Näyttäkää minulle lapsi, tämä kertoi, kun ovi oli lapsi-parkain
jäljestä sulkeutunut.

Rouva Marceau saattoi häntä huoneen peräpuolessa olevaan pieneen
komeroon.

Lapsi oli neljävuotias tyttö, joka puoleksi riisuttuna makasi toisella
noista kahdesta vuoteesta. Hän oli ihmeen kaunis, kun hän tuossa
makasi, pienet käsivarret pään ylitse asetettuina ja keltaiset kiharat
hajallaan karkealla päänaluksella. Hänen ihonsa oli hieno kuni ruusun
lehti; pitkät silmäripset varjostivat poskia, ja suu hieman hymyili.

Vieras katseli hetken aikaa tuota ihanaa pikku olentoa, tarttui sen
pieneen käteen ja myönsi, että se oli moitteeton muodoltaan: sitte hän
kysyi:

-- Minkä karvaiset hänen silmänsä ovat?

Ikäänkuin itse vastataksensa, lapsi aukaisi suuret tummat silmänsä
ja loi ne noihin tuntemattomiin kasvoihin, jotka olivat kumartuneina
ylitsensä, mutta sulki ne kohta, varmaankin luullen unta näkevänsä.
Lapsen kirkkaita, kummastelevia, suuria silmiä olisi sopinut verrata
kukkasiin, jotka olivat tuodut jostakusta tuntemattomasta maailmasta;
ne olivat sekä väriltänsä että muodoltansa erinomaisia, semmoisia,
joita harvoin näkee, eikä milloinkaan unhoita.

-- Tohtori Maury ei todellakaan minua pettänyt, puhui vieras ikäänkuin
itsekseen. Sitten kääntyi hän rouva Marceaun puoleen:

-- Olemmehan kaikesta sopineet, hyvä rouva, eikö niin? Te olette
tohtorille antanut lapsen papintodistukset: tässä on rahat käteenne,
viisi sataa franc'ia, ja tuossa kuitti, johon teidän tulee kirjoittaa
nimenne. Sen sijaan teidän pitää antaa minulle lapsi. Tässä on
uudet vaatteet, jotka saatte pukea sen ylle. Herätelkää sitä hiljaa
ja varovasti, ett'ei se rupea itkemään. Minä menen vaunuihin ja
odotan teitä kadun kulmassa. Puolen tunnin aikaa minä teille suon.
Ymmärrättehän?

Rouva Marceau oli käynyt kalpeaksi.

-- Voi kuitenkin! hän puhkesi puhumaan, enhän minä luullut, että näin
äkkiä piti hänestä erota. Minä pidän tästä tyttösestä, vaikka se ei
olokaan omaa lihaani ja vertani niinkuin nuo toiset lapset. Ja mitähän
Jacques sanonee?... Oi, hyvä Jumala, jospa vielä voisin saada asian
muutetuksi!

-- Ei sitä enää käy muuttaminen, vastasi vieras päättäväisesti
ja toisen myöhäistä katumusta korviinsa ottamatta. Te olette jo
panneet nimenne lupauskirjan alle. Ajatelkaa sitä, että lapsi
tulee onnellisemmaksi minun luonani kuin teillä, ja että sen osuus
elatuksesta jää teidän lapsillenne.

-- Kuitenkin sydäntäni särkee, kun täytyy hänestä erota, vaimo parka
valitti.

-- Älkäämme tuhlatko aikaamme turhiin puheisin, vaimo tylymmästi
vastasi. Puolen tunnin päästä minä teitä odotan.

Hän luuli vaimon noilla valituksillaan sitä ehkä vaan tarkoittavan,
että saisi enemmän rahaa häneltä houkutelluksi.

Sitten hän vitkalleen rupesi astumaan epätasaisia portaita alas, meni
vähäisen, pimeän pihan poikki ulos ahtaasta portin solasta ja seisoi
taas kadulla auringonpaisteessa, jossa uteliaat naiset kateellisesti ja
vihaisesti häntä katselivat, kunnes hän kadun kulmassa katosi näkyvistä.

-- Juoksepas, Julien, ja tule minulle sanomaan, mihinkä hän menee,
sanoi yksi vaimoista isolle pojalle, joka kadulla pikkulasten kanssa
vetelehti. No, lähdepäs sukkelaan!

Julien totteli; olihan tämä hänelle mieluista tehtävää.

-- Hän oli "armeliaisuuden sisaria", lausui joku joukosta. Ettekö
huomanneet, ett'ei hänellä enää ollut tuota pakettia, jota hän
tullessaan kantoi?

-- Hän oli liian komeasti vaatetettu, ollaksensa niitä, sillä
semmoisilla on eri puku, johon he pukeutuvat, kun menevät köyhiä
katsomaan, ennemmin hän on noita kauniita vallasnaisia, jotka joskus
luovat silmäyksen köyhäin asuntoihin; sen he vaan huvikseen tekevät,
koska heidän väliin kuuluu olevan ikäväkin.

-- Ei minun totta tosiaan olisi ikävä, jos noin komeasti voisin
koristella ja saisin vatsani täyteen syödä, sekä nukkua niin paljon
kuin haluttaisi.

Julien palasi aivan hengästyneenä.

-- Rouva käveli koko etukaupungin kautta ison kadun kulmaan saakka, ja
siellä hän nousi vaunuihin.

-- Tuossapa näette!... Sanoinhan niinä, ett'ei se mikään armeliaisuuden
sisar ollut...

-- Mutta vaunut olivatkin vaan vuokravaunut, Julien lisäsi.

Hän ei tuntenut ainoatakaan kirjainta aapistossa, mutta taisi hyvin
eroittaa vuokra-vaunut muista vaunuista.

-- Miks'ei hän vuokra-vaunuissaan ajanut tänne asti?... Tuossa kaikessa
on jotain salaperäistä, joka aivoille työtä antaa. Paras lienee, että
menen vanhan isä Loriotin kanssa hiukan haastelemaan. Hän tietää
ainakin sanoa, kenen luona hänen hyyryläisistään tuo ylhäinen vieras on
käynyt.

Tuo paksu vaimo meni kadun poikki ja katosi pitkään portti-solaan.
Mutta hetken kuluttua hän alakuloisen näköisenä palasi.

-- Hän on uppiniskainen kuin aasi, tuo vanha Loriot. Tahtoi minua
uskottaa olevansa kuuro, vaikka minä aivan hyvin tiedän, että hänellä
on tarkempi kuulo kuin minulla! Oli mahdotonta saada sanaakaan häneltä
ongituksi. Vaan sen hän vielä saapi minulle maksaa!

Tuskin hän vielä oli ennättänyt käydä pienelle, liian kapealle
tuolilleen istumaan, ennenkuin uusi tapaus jo veti tuon uteliaan
pikkuihmiskunnan huomion puoleensa.

Rouva Marceau, joka oli aivan vähän tuttu tässä kaupunginosassa, jossa
hän vaan muutamia kuukausia oli asunut, näkyi portin-solassa, kantaen
käsivarrellaan pientä, keltakiharaista tyttöä, jonka kauneutta kaikki
ihmettelivät. Kuumasta ilmasta huolimatta lapsi oli kääritty vanhaan
huiviin, mutta naapurivaimojen terävät silmät huomasivat pian, että
se vaan oli pantu peitteeksi lapsen oudolle puvulle. Geneviève näytti
kummastuneelta ja levottomalta, mutta rouva Marceau piti hänestä
kiinni, halasi häntä ja kuiskasi hyväilysanoja hänen korvaansa. --
Mihin pientä enkeliänne viette, huusi uteliain joukossa, kaikuvalla
äänellä.

-- Minä vien hänet kumminsa luokse, vastasi rouva Marceau pysähtymättä,
ja minä kannan häntä sylissäni, koska hänen jalkansa on kipeä.

Kadun kulmassa vaunut odottivat. Vapisten rouva Marceau lähestyi
ja syleili lasta innokkaasti, ennenkuin laski sen vieraan rouvan
ojennetuille käsivarsille; annettuaan hänelle papintodistuksen, hän
otti vastaan rahat. Kaikki oli siis päättynyt.

-- Mikä hänen nimensä on? kysyi tuo elävän kauppatavaran uusi omistaja.
Olen unohtanut kysyä hänen ristimänimeänsä.

-- Geneviève, vastasi rouva Marceau, syleillen vielä pienokaista, joka
ei asiasta mitään ymmärtänyt.

-- Se on erittäin hieno nimi, sanoi vieras itsekseen. Toimittihan tuo
tohtori minulle oikein kalliin pikkuaarteen.

Vaan Geneviève, jota äkkinäinen ero kasvatusäidistään sekä vaunujen
pikainen liikunto alussa oli hämmästyttänyt, rupesi vähitellen tilaansa
ymmärtämään ja puhkesi epätoivon huutoihin.

Rouva Marceau seisoi hetkisen liikahtamatta, sitte hän äkisti astui
askeleen eteenpäin, ikäänkuin tyttöä seurataksensa. Hän koetti saada
vaunua pysähtymään ja saada lapsen takaisin, vaan se oli liian
myöhäistä... Vaunut olivat jo kadonneet muiden vaunujen joukkoon, joita
liikkui bulevardilla sadottain.

Ohitse kulkeva toimitusmies lykkäsi häntä kylkeen, tiuskasi hänelle
tylysti ja puhutteli häntä ankarasti: siitä hän jälleen alkoi tulla
tunnoillensa. Hän kävi lähellä olevalle penkille istumaan ja itki
katkerasti. Vaimo parka ei saattanut ymmärtää, kuinka oli voinut antaa
pois Genevièven, jota toista vuotta oli pitänyt kuin omaa lastansa, ja
hän oli hänet antanut rahasta!... Tässä hänen mieleensä muistui rahat,
joita hän piti kädessään, ja ne alkoivat häntä hirvittää. Ja kuitenkin
ne vapauttaisivat hänet jokapäiväisten tarpeitten huolesta. Mutta mitä
Jacques sanoisi?... Tämä ajatus, tämä pelko valtasi hänet kokonaan.

Vaan kun hän huomasi, miten mies, joka istui samalla penkillä kuin hän,
salaa häntä tirkisteli, niin hän kätki rahat taskuunsa ja lähti äkkiä
pois. Ensi kerran eläissänsä hänellä oli syytä varkaita peljätä.

Hän alkoi astua kotiin päin. Katu oli tyhjänä; rajuilma, joka koko
iltapuolen päivää oli uhannut, oli vast'ikään puhjennut, ja jokainen
oli mennyt koppiinsa. Molemmat lapset odottivat äitiänsä ovella,
likistäen itseänsä toinen toiseensa, kun ukkonen läheni.

-- Missä Geneviève on? kysyi toinen heistä.

-- Kumminsa luona, äiti arvelematta vastasi, sillä olihan tämä valhe jo
kerran ennenkin hänet pulasta pelastanut.

-- Palajaako hän pian?

-- Sitä en tiedä. Antakaa äidin olla.

Lapset nousivat äitinsä kanssa ylös portaita ja kävivät surumielisinä
ylimmäiselle astuimelle istumaan. Molempien mielestä koti oli ikävä,
kun Geneviève oli poissa. Vanhemmat lapset, jotka rankkasateesta
likomärkinä palasivat kouluista, saivat saman vastauksen; mutta eivät
he yhtä helposti siihen tyytyneet. Heillä oli lukemattomia kysymyksiä
tuosta kummista, josta eivät tähän päivään saakka ollut kuulleet
sanaakaan, ja vihdoin äiti lyhyesti käski heidän olla vaiti.

Oltiin ääneti. Mutta omituinen alakuloisuus vallitsi kaikkien mielessä.
Rouva Marceau oli levoton ja katsoi usein kelloa.

Vihdoin kuului portailta nopea ja miehekäs astunta; sen lähestyessä
rouva pian huomasi, ett'eivät ne olleet hänen vanhimman poikansa
askeleita, ja hänen levottomuutensa muuttui uteliaisuudeksi.

Käsi koputti malttamattomasti ovea ja avasi sen samassa.

-- Tekö, herra tohtori, siellä olitte!

-- Minä juuri. No, onko hän täällä käynyt?

-- On, mutta astukaa sisään vähäiseen huoneeseni, rouva Marceau
vastasi, luoden silmänsä uteliaisiin lapsiin.

-- Minulla on helkkarinmoinen kiire, sanoi tohtori, Seuraten häntä
lastenkamariin. Kertokaapas, hyvä rouva, kahdella sanalla kaikki. Oliko
lapsi hänelle mieliksi? Ja veikö hän sen kohta muassaan?

-- Voi, hyvä tohtori! vaimoparka itkuun purskahtaen huusi, antaisin
vaikka mitä maailmassa, jos tuo työ olisi jäänyt tekemättä ja
pikku kevätruusumme olisi täällä!... Voi kuitenkin!... Mitähän
Jacques-raukka sanookaan? Minä tein väärin, kun tämän häneltä salasin.
Jospa te edes sanoisitte, missä tyttö asuu... mikä tuon ylhäisen rouvan
nimi on...

-- Minä olen luvannut, etten sitä ilmoittaisi, tohtori päättäväisesti
vastasi. Katumus on nyt myöhäinen. Ymmärrän kyllä, että tämä asia
tuntuu teille karvaalta, mutta pelastaahan raha teidät suuresta
pulasta... ja sitä paitsi, eihän lapsi teille kuulu, eikä teidän
velvollisuutenne ole ottaa leipä omien lastenne suusta, sitä hänelle
antaaksenne. Ja sen lisäksi minä takaan, että lapsi tulee onnelliseksi
ja tulee saamaan hyvän hoidon ja hyvän kasvatuksen. Ei teillä olisi
ollut oikeutta kieltää häneltä semmoista tulevaisuutta.

-- Oi, jospa saisin hänet nähdä, jospa vielä kerran saisin häntä
syleillä!... Ja näettekös, herra tohtori, minä olen vielä päälliseksi
tuottanut pojalleni suuren murheen. En tiedä, antaako hän milloinkaan
minulle anteeksi.

-- No, mutta kuinka vanha tuo teidän poikanne on? Yhdeksäntoista
vuotias, eikö niin? -- Viikon päästä hän ei asiaa enää muistakaan.
Ostakaa hänelle uudet vaatteet, ne tuottavat hänelle suurempaa iloa
kuin mikään kevätruusu, tohtori nauraen lisäsi.

Rouva Marceauta ei ensinkään naurattanut.

-- Te ette häntä tunne, hän totisesti sanoi.

-- Mitä?... Tahdotteko minua uskottaa, että hän niin paljo
neljävuotiaasta pikkutytöstä välittäisi!

-- Hän rakastaa häntä enemmän kuin äitiä, veljiä ja sisarta, ja se on
useinkin minua harmittanut. Mutta tottahan te, herra tohtori, kuitenkin
annatte minulle tietoja, kuinka hän jaksaa.

-- En minä itsekään saa sitä tietää... Hän viedään kohta pois
Parisista. Paitsi sitä, on jokainen, sekä suora että välillinen yhteys,
teidän ja lapsen välillä kielletty. Se ehto tehtiin.

-- Se on kovin kovaa...

-- On kaiketi, mutta parasta se lienee, ett'ei suru uudistu. Hyvästi
nyt, hyvä rouva. Sanokaa, mitä sanotte, niin tiedän tehneeni hyvän työn
sekä teille että lapselle... Miltä teistä muuten vieras rouva tuntui?

Rouva Marceau oli kahden vaiheilla.

-- Hän on ylhäinen nainen, hän vastasi. Hän ei näyttänyt uskovan,
että köyhät ihmiset ovat lihaa ja verta niinkuin hän itse. Minä toin
hänelle tuolin, mutta olisipa luullut hänen pelkäävän, että vaatteensa
likaantuisivat, jos olisi meillä istunut. Ja te, herra tohtori, kyllä
tiedätte, että kaikki täällä on puhdasta.

-- Sen kyllä tiedän. Jos kaikki kodit näin puhtaita olisivat, niin
minulla ei olisi niin monta sairasta tässä kaupungin-osassa, eikä
minulla nyt olisi niin kiire. No niin, rouvaseni, nyt olemme kylliksi
jaaritelleet. Rohkaiskaa mielenne ja sanokaa pojallenne terveisiä
minulta, että hänen sopii iloita, kun hänen taakkaansa on vähennetty.

Rouva Marceau sulki oven hänen jälkeensä ja huokasi:

-- Soisin mielelläni, että tuo tohtori olisi ollut minun asioihini
sekaantumatta!

Sitte hän rupesi illallista laittamaan.

Kello löi kahdeksan. Miehen askeleita kuului taas portailta. Tällä
kertaa oli se Jacques. Hän astui tavallista hitaammin, päivä oli ollut
lämmin sekä työ väsyttävää, ja hänellä oli tunnin matka työpaikasta
kotia. Hän astui sisään jotensakin huolistuneen näköisenä, tervehti
äitiänsä, joka aamulla hänen mennessään vielä oli nukkunut, taputteli
molempain pikku lasten päätä ja nähdessään, että ovi makuukammioon oli
suljettu, hän kysyi:

-- Joko pienokainen makaa? Äiti ei vastannut.

-- Hän on mennyt kumminsa tykö, joku lapsista sanoi,

-- Kumminsa tykö? Minkä kummin?... En minä koskaan ole kuullat mistään
kummista puhuttavan.

-- Olen minä vienyt hänet kumminsa luokse, virkkoi äiti vakavasti.

-- Niin pian kuin lapset ovat panneet maata, minä kaikki sinulle
selitän.

Jacques, joka nähtävästi oli levoton, koki syödä, mutta pani pian
lusikan täysinäisen lautasensa viereen, lykkäsi tuolin pöydästä ja
sanoi.

-- Lämmin karkoittaa ruokahalun.

-- Niiden, jotk' eivät tee työtä, käypi olla syömättä, mutta sinä,
poikaseni, et saa istua jouten kädet ristissä, vaikka lämmin onkin;
sinä et saa hyvin nukutuksi, jos vatsasi on tyhjä.

Nuorukainen loi katseen helteiseen komeroon, josta hänen sänkynsä
näkyi. Siellä mahtoi olla vaikea nukkua, vaikka ovi jätettäisiinkin
auki. Kuitenkaan hän ei mitään virkkanut, hänen ei ollut tapanaan
valittaa.

Augustine, perheen ainoa tytär, riisui eteisen takana vaatteet yltään
ja laski hiljaa maata isoon sänkyyn, jossa hän äitinsä kanssa nukkui ja
jossa Genevièvelläkin tähän saakka oli ollut makuutilansa. Muut lapset,
sekä suuret että pienet pojat, nukkuivat jo kaikki perimmäisessä
kammiossa. Äiti siirteli pois astiat paikoilleen.

-- Sanokaapa nyt, äiti, mitä tämä kaikki merkitsee, ja mistä tuo kummi
on ilmaantunut, josta en koskaan ennen ole kuullut puhuttavan.

Rouva Marceau istui poikansa viereen, joka oli selkä sänkyyn päin
käännettynä. Hän puhui niin hiljaa, että Augustine, joka koki pysyä
valveillaan, saadaksensa jotakin kuulla, ei voinut muuta käsittää kuin
joitakuita yksityisiä sanoja, joissa ei ollut keskinäistä yhteyttä.
Mutta yht'äkkiä hän kavahti ja kyykistyi seinää kohti, että luultaisiin
hänen nukkuvan, jos tultaisiin häntä katsomaan. Jacques oli äkkiä
noussut istualtaan ja sanoi äänellä, joka oli kaukaisen ukkosenjyrinän
kaltainen:

-- Olenko teitä ymmärtänyt?... -- Onko mahdollista?... Kuollessaan
hänen äitinsä uskoi hänet meidän haltuumme... ja te olette hänet
myynyt...

Rouva Marceau ei vastannut. Nuo viimeiset sanat musersivat häntä. Ei
tuo ajatus ennen ollut hänen mieleensä johtunut.

-- Enpä minä olisi voinut tuommoista teistä uskoa... Kun ette sanaakaan
siitä minulle virkkaneet, ettekä minulta neuvoa kysyneet!... Te olette
kohdellut minua ikäänkuin lasta, ja kuitenkin minä nyt olen perheen
päämies.

-- Voi, poikani, sinun tähtesi minä sen tein. Sinä tapat itsesi tuolla
ylöllisellä työnteolla, etkä sinä ajan pitkään jaksa niin monta henkeä
elättää. Eikö ole sinulle helpoitusta, kun yksi syöjistä on pois?
Kaksi neljännestä hyyrystä on maksamatta, jopa pian kolmaskin; me emme
koskaan ennen ole olleet näin ahtaalla. Silläpä minä noin mieletön
olinkin... Ja sinun tähtesihän minä sen tein... vaimoparka vielä kerran
matki, ikäänkuin rauhoittaaksensa itseään.

-- Olisitte kuitenkin ensin minulta kysyneet, Jacques kolkosti sanoi.

Ja vaikka sade viitana tulvasi, meni hän ulos ja asteli katua pitkin
myöhäiseen, keskiyön tuolle puolen. Kun äiti, joka silmät kyynelistä
himmeinä oli istunut ommellen, kuuli hänen taas palaavan portaita ylös,
sammutti hän kiiruusti lampun ja pani maata.

Jacques pani oven salpaan ja heittäytyi vuoteellensa. Kun äiti aamulla
avasi silmänsä, oli hän jo poissa.

Koko päivän rouva Marceau sitten oli vuoroin hyvillä mielin, vuoroin
katui. Vihdoin hän päättyi siihen vakuutukseen, että Genevièven
ero oli onneksi heille kaikille ja ennen muita lapsille itselle.
Epäilemättä hän olisi mieluummin kysynyt Jacquesilta, joka isän
kuoltua uutteruudellansa ja älyllänsä oli tullut perheen todelliseksi
päämieheksi, mutta tiesihän äiti, ett'ei hän koskaan olisi tähän
suostunut... Ja mikäpä hänellä siinä tapauksessa olisi ollut
neuvona?... Ei, parasta oli, että kävi niinkuin oli käynyt. Nyt kun
nuorukainen oli poissa, eikä hän enää nähnyt tämän ankaria kasvojaan,
tuntui hänen sydämensäkin keveämmältä. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka
edellisenä iltana oli pitänyt tekonsa niin kehnona, ja hän päätti
käyttää itseään sillä tavoin, jotta Jacques tulisi huomaamaan, että
hänellä oli puhdas omatunto.

Jacques ei virkkanut sanaakaan eilisestä tapauksesta. Äiti, jonka mieli
siitä rauhoittui, näytti hänelle kuitin, joka osoitti, että molempien
edellisten neljännesten hyyry oli maksettu. Hän lykkäsi pois paperin,
sanaakaan sanomatta... Mitäpä hänellä olisikaan ollut sanottavaa?...
Nuo rahat, joilla vuokra oli maksettu, häntä kammottivat.

Ja kuitenkin hän tiesi, ett'ei jaksaisi työllänsä milloinkaan maksaa
päivä päivältä kasvavaa velkaa.

Äiti, joka väärin ymmärsi syyn hänen äänettömyyteensä ja luuli hänen
jo rauhoittuneen, pisti hetken päästä kolme kultarahaa hänen käteensä,
sanoen:

-- Tuossa on uusiin vaatteisin, lapseni.

Jacques pudotti rahat, ikäänkuin ne olisivat polttaneet hänen
sormiansa, pöydälle, ja sanoi jäykästi, ett'ei tahtonut niitä käyttää.
Rouva Marceau katsoi häneen ja ymmärsi, että kaikki kehoitukset
olisivat turhat.

Lapset joskus kysyivät, eikö Geneviève jo tule takaisin, vaan aikaa
voittain he vähitellen hänet unohtivat, niinkuin lasten tapa on.
Augustine yksin himmeästi aavisti, miten asian oikein oli laita, mutta
hän oli älykäs tyttö eikä ilmoittanut arveluitaan. Naapuritkin jättivät
viimein asian siksensä, eivätkä enään huolineet aprikoida, oliko tuon
pitseillä koristetun rouvan tulolla ja kevätkukan katoamisella mitään
yhteyttä.

Rouva Marceaukin lakkasi ajattelemasta tätä tärkeää asiata, jonka hän
jo piti ratkaistuna ja vaipui jälleen jokapäiväisin huoliinsa. Hän
oli alussa kaivannut Genevièveä, jota hän todellakin oli rakastanut,
mutta jokapäiväiset askareet, raskas työ ja kova täytymys veivät
häneltä niin tyyni joka hetken ja kaikki hänen voimansa, ett'ei hänellä
suuresti ollut aikaa eikä tilaa millekään erinäiselle tunteelle.
Tuolla äitiraukalla oli ylen monta nälkäistä suuta täytettävänä, ylen
monta ruumista vaatetettavana ja ylen monta uppiniskaista tahtoa
taivutettavana, voidakseen yhtä hoidokastaan lohduttamattomasti kaivata.

Ja kuitenkin oli Genevièven kanssa onnellisuus, valo ja suloisuus
kadonnut tuosta köyhästä, pimeästä majasta, jossa hän oli ollut
kevät-ruusuna, noiden kurjien ja kalpeiden pikkuolentojen joukossa.

Jacques sen kyllä tiesi, hän, joka oli lapsesta luonut elämänsä
runoelman.



II.


Isänsä kuollessa Jacques Marceau oli vaan kuudentoista vuotias. Hänellä
oli syvämielinen, vakava luonne, ja hän oli heti ymmärtänyt, ett'ei
hänellä, asiain näin ollen, enää olisi nuoruuden iloa odotettavana,
vaan että hänen tuli ilman epäilystä ja heikkoutta ryhtyä aikamiehen
tehtäviin. Ensi hetkenä kovan, sisällisen kolauksen jäljestä koko
elämän alttiiksi paneminen ei tuntunutkaan vaikealta jalolle
sydämelle. Silloin itsensä hylkääminen tuntuu luonnollisimmalta, jopa
toivottavaltakin; mutta nuoruus ja sen tiedoton itsekkäisyys rupeaa
pian kaipaamaan oikeuksiansa, ja vasta silloin todellinen taistelu
alkaa.

Jacques ei löytänyt mitään tukea äidissään, jolla oli hellä, mutta
ahdasmielinen sydän ja kehno ymmärrys; hän ei ollut edes huomannut,
mitä pojassa liikkui. Kuori kun oli, tämä ehkä olisi raskaan taakkansa
alle uupunut, ellei hän olisi toista tukea löytänyt.

Muutama kuukausi isän kuoltua oli uusia naapureita muuttanut samaan
huoneukseen, jossa Marceaun perhe asui. Se oli pronssiseppä, jolla
oli nuori vaimo ja vuoden vanha tyttö. Muutamat ystävälliset sanat ja
jotkut vastavuoroiset, pienet palvelukset rakensivat pian hartaan
ystävyyden näiden kahden perheen välille. Olivier, (se oli pronssisepän
nimi) oli älykäs mies, joka oli paljon lukenut eikä koskaan niitäkään
tilaisuutta jättänyt käyttämättä, milloin saattoi oppiansa kartuttaa.
Rouva Olivier puolestaan oli saanut nauttia parempaa kasvatusta
kuin hänen miehensä. Heillä oli pieni kirjasto ja heidän kodissaan
muutenkin selvään huomasi tuota suurempaa sivistystä; kaikki eri kohdat
eivät ainoastaan osoittaneet emännän toimeliaisuutta ja järjestyksen
rakkautta, vaan myöskin jonkunmoista taiteellista kauneuden aistia.
Eihän siihen paljoa tarvitakaan: kukkasia, vähän muslimia akkunain
edessä, muutamia valokuvia seinällä ja joitakuita somasti järjestettyjä
pikkukaluja...

Yksin nuoressa emännässäkin olisi ollut kodilleen kylliksi kaunistusta.
Hieno, soreavartaloinen ja pyhimyskuvan muotoinen kuin oli, hän
itsekin oli kuin runoelma, ja hänen pikku tyttönsä oli aivan hänen
näköisensä, vaikka tässä oli suurempaa vilkkautta ja lapsuuden ihanata
vallattomuutta havaittavana.

Astuessaan ensi kertaa tuohon pieneen, vastapäätä hänen omaansa olevaan
kotiin, Jacques luuli tulevansa paratiisin. Kaiketi hänkin joskus oli
uneksinut jotain parempaa, kuin tuota ahdasta suojaansa, jossa tuskin
pöydän kulmalla löysi sen verran tilaa, että sai kirjansa mahtumaan,
kun illalla olisi tehnyt mieli hiukan lukea. Väliin hän vilahdukselta
oli nähnyt hovien ja hotellien loistoa, mutta ei hän koskaan ollut
nähnyt mitään, joka olisi ollut niin yksinkertaista ja kuitenkin niin
viehättävää, kuin tämä pieni, koti; siinähän itse köyhyyskin, joka teki
jokaisen kapineen kalliiksi, tuntui ihanalta. Se oli kodin perikuva,
jonka lujalla tahdolla kentiesi voisi saavuttaa. Maan päällä oli siis
olemassa paratiiseja joka miehen käsitettävissä. Tätä ajatellessaan
Jacquesin sydän sykki kovemmin, mutta sitten muistui hänen mieleensä
hänen omituinen kohtalonsa... Vaikka tuo koti oli yksinkertainen, niin
hän ei koskaan voisi toivoa saavansa semmoista omaksensa.

Kuitenkin hän saattoi siitä täällä nauttia. Kuinka monta tuntia hän
oleskeli siellä, kun lapset olivat panneet maata, ja levon hetki oli
tullut! Tavallisesti tuo lepo ei ollut muuta kuin työntekoa sokin,
mutta mikä ilo, kun järjen työ voitti väsymyksen!

Olivier ohjasi hänen lukemistansa, ja nuori vaimo otti osaa kaikkeen.
Väliin häneltä neuvoakin kysyttiin, sillä vaikka hän oli vähemmän
lukenut kuin hänen miehensä, niin hän kuitenkin oli saanut enemmän
säännöllistä opetusta. Ei hän siitä ylpeillyt, siksi hän oli ylen
ymmärtäväinen; mutta jos hän jostakin ylpeili, niin se oli miehestään,
joka, lukuunottamatta mitä kansakoulussa oli oppia saanut, itse oli
hankkinut kaikki tietonsa.

-- Ei moni olisi siihen pystynyt, hän ylpeästi sanoi, ja ainoatakaan
työpäivää kadottamatta. Jos minun mieheni olisi saanut niin hyvän
kasvatuksen kuin moni muu, niin hän olisi joka alalla ollut
ensimäisenä, sen varmaan tiedän.

-- Onhan se vahinko! rouva Marceau eräänä päivänä sanoi, luullen näin
osaa ottavansa nuorenvaimon tunteisin.

-- Niinkö arvelette?... Minä taasen pidän hänestä enemmän semmoisena,
kuin hän on. Tuhat kertaa enemmän nyt hänestä ylpeilen, kuin jos hän
olisi Akatemian jäseniä.

Rouva Marceau ei vastannut; hänellä oli jotenkin hämärä käsitys
Akatemiasta, mikä se oikeastaan lie ollut.

-- Näettekö, rouva Olivier jatkoi, työntekijän täytyy, tietoa
saadakseen, voittaa kaikki esteet; hänen täytyy joka ilta sotia tuota
väsymystä vastaan, joka pitkää työpäivää seuraa, eikä sallia itselleen
enempää lepoa, kuin sen verran, ett'ei suorastaan näänny. Tuota minä
sankarityöksi sanon. Ja eikö semmoinen uljuus ole jalompaa laatua, joka
kestää vuosikausia ja vieläpä koko elämän!

Rouva Marceau ei oikein voinut tätä innostusta ymmärtää, mutta
kuitenkin hän myönsi niin olevan. Hän oli alussa tahtonut estää
Jacquesia lukemasta, pitäen sitä ajan hukkana ja arvellen, että pojan
tarvitsisi nukkua, jaksaaksensa päivän aikaan työtä tehdä. Sen lisäksi
hän vielä oli peljännyt hänen tuhlaavan liian paljon rahoja uusien
kirjojen ostoon. Mutta nyt hän jo piti arvossa hänen tiedonhaluaan ja
antoi pojan tehdä oman mielensä mukaan.

Tänlaiset Madeleinen puheet -- tämä oli rouva Olivierin nimi --
innostuttivat monta työmiestä, ja hän alkoi yhä enemmän ihaella
tuota naista, joka osoitti hänelle elämän niin korkealta kannalta
ja opetti häntä käsittämään runollisuutta, kuitenkaan millään muotoa
heikontamatta vakaista velvollisuuden tuntoa.

Näin kului kaksi vuotta, joina työnteko, lukeminen ja ystävien seura
kokonaan täytti Jacquesin mielen. Pontevuutensa ja tahdonvoimansa
kautta hän äkkiä miehistyi, mutta pysyi kuitenkin sydämessänsä lapsena.
Itse puolestaan hän ei pyytänyt mitään muuta, kuin niitä hänellä oli.
Työ kävi hyvin, ja päiväpalkka, johon vielä tuli äidin ompelemalla
ansaitut, vähät tulot, riitti torjumaan nälkää perheestä.

Olivier, jolla oli edullinen ammatti, kutsui väliin lesken koko
perheineen seurassansa huviretkelle johonkin läheiseen metsään. Silloin
pysähdyttiin ensimäisellä tahi toisella rautatienasemalla. Ruokakori ja
joitakuita mielikirjoja oli muassa. Lapset leikkivät mielensä mukaan
nurmikolla ja kokoilivat kukkia, lehtiä ja hienoja heinänkorsia, jotka
sitten kaiken viikkoa kotoa kaunistivat.

Tuommoiset päivät olivat juhlapäiviä, päiviä joina koottiin ruumiin
ja sielun voimia. Sitten oli taasen palajaminen elämän kovaan,
todellisuuteen ja semmoisten ihmisten seuraan, joilla useinkaan ei
ollut samoja harrastuksia eikä samoja aatteita. Näinmuodoin Jacques
eli luonnottansa ylentävässä ja puhdistavassa runollisuuden ja onnen
tilassa. Hän oli silloin onnellinen. Sen hän vasta jäljestäpäin oikein
ymmärsi.

Vielä päivää jälkeen näiden ihanien huvimatkojen metsän raittius ja
sopusointu vaikuttivat häneen niin mahtavasti, että kovat käskyt
ja törkeät lauseet, joita ympärillään kuuli, ainoastaan puoleksi,
ikäänkuin unessa, soivat hänen korvissaan. Madeleine Olivierin kasvot
olivat keskuksena siinä maailmassa, jonka hänen kuvitusvoimansa
loi, jossa hän sitten oli näkevinänsä hänet istuen puitten alla
sammalistossa, taikka pienessä, valoisassa huoneessaan, ompelupöytänsä
ääressä. Hänen nuoruutensa unelma oli pukeutunut ruumiilliseen
haamuun tässä nuoressa naisessa. Tämä alituinen näky, tämä puhtaan,
rakastavaisen naisen henkinen läsnäolo sulki sekä hänen sydämensä että
silmänsä ja ajatuksensa kaikelta, mikä siveellisessä suhteessa olisi
voinut häntä saastuttaa. Hän eli ikäänkuin valoisaan pilveen suljettuna.

Kaksi vuotta... sehän on lyhyt aika ihmiselämässä, vaan se voi olla
kyllin pitkä määräämään elämän suunnan ja tekemään siihen pysyväisen
vaikutuksen Nämä kaksi ajastaikaa olivat tärkeät Jacques Marceaun koko
tulevaisuudelle.

Tämän ajan loppupuoleen rupesi koleratauti Parisissa liikkumaan. Se ei
kauan kestänyt, eikä monia joutunut sen uhriksi, mutta Olivier ja hänen
vaimonsa olivat ensimäistä. Mieheen, joka oli niin roteva ruumiiltaan,
tauti kävi kiinni sellaisella voimalla, että hän muutaman tunnin
perästä heitti henkensä. Vaimo, joka oli niin heikko ja hentoinen,
kesti kauemmin, vaan ei kuitenkaan elänyt kuin kaksi päivää miehensä
kuoltua. Jacques ja hänen äitinsä eivät häntä jättäneet. Viimeinen
sana, jonka Madeleine lausui, oli lapsensa nimi ja hänen lakastuneet
silmänsä kääntyivät äänettömällä rukouksella Jacquesiin.

-- Minä lupaan, sanoi Jacques, laskien polvillensa vuoteen viereen.

Muutamaa hetkeä myöhemmin Madeleinen kauniit, rukoilevaiset silmät
olivat sammuneet.

Jacqueskin olisi mielellään kuollut, vaan hänellä ei ollut siihen
oikeutta. Päinvastoin hän tarvitsi kahta vertaa enemmän pontevuutta,
voidakseen kaikkeen ulottua; hänen täytyi tehdä entistä enemmän työtä,
saadakseen korvatuksi tuota viikkoa, jonka oli viettänyt kuolemaa
vastaan taistellen ja sen tuottamia, surullisia velvollisuuksia
täyttäen. Sillä köyhyyden raskaimpia puolia on, ettei se pidä lukua
mistään; hetkeäkään kadottamatta täytyy köyhän murheessansakin tehdä
työtä jokapäiväistä elatustansa varten.

Ja kuitenkin on kirjoitettuna, ett'ei ihminen elä ainoastaan leivästä.

Jacques palasi siis jälleen työtehtaasen ja sai sieltä lisätunteja.
Suuren, yhä kestävän surunsa hän kätki omaan poveensa.

Hänen äitinsä suru sitävastaan puhkesi kyyneleihin ja sanoihin. Ja
ensimäisten päivien kuluttua hän rupesi murehtimaan tuota pikkuista
olentoa, joka oli heidän haltuunsa jäänyt ja hämmästyi suuresti,
kun Jacques sanoi luvanneensa lapsen äidille pitää siitä huolta ja
aikovansa pitää lupauksensa.

-- On kai sukulaisia, joilla on valta vaatia lapsi meiltä, arveli hän.

-- Odottakaamme, kunnes vaativat, Jacques vastasi. Minä tiedän, ett'ei
heillä kumpaisellakaan ollut likeisiä sukulaisia, ja minullehan
Madeleine uskoi lapsensa.

Ja koska ei kukaan tullut lasta vaatimaan, niin se jäi kun jäikin
rouva Marceau'n haltuun. Vaikka hän, niin usein kun tilaisuutta
oli, valitti tätä taakkaansa, niin hän kuitenkin mieltyi lapseen ja
vieläpä rupesi sen kauneudesta ja hentoisuudesta ylpeilemään. Ehkä
hän olisi vielä enemmänkin siitä pitänyt, jos Jacques hiukan olisi
ihailemistansa salannut Madeleinen lasta hänen silmänsä hakivat, niin
pian kun astui sisään, sitä hän sunnuntaisin ulkona kävellessä kantoi
olallaan; sille hän antoi kauniimman lelun, kun joskus pani jonkun
pienen rovon alttiiksi lapsia ilahuttaaksensa, ja Geneviève tiesi sen
niin hyvin, että aina oli ensimäisenä häntä vastaan ottamassa, eikä
antanut kenenkään toisen istua "Sakk'in" sylissä, niinkuin hän häntä
nimitteli. Hänen kotona ollessaan lapsi tunsi olevansa niin rakastetun
ja ihaellun, että se silloin oli monta vertaa kauniimpi, vilkkaampi ja
haaveksivampi kuin tavallisesti. Koska Jacques ei ollenkaan peitellyt
suosivansa Genevièveä enemmän kuin toisia lapsia, niin tyttö sai siitä
usein kärsiä kovia sanoja, jotka kipeästi häneen koskivat. Ei hän
siltä ketään vihannut eikä koskaan valittanut, mutta hän säästi koko
lempeytensä ja kaikki hyväilynsä "Sakk'illeen," ja se oli oikein, sillä
äitiparalla, joka oli talouden huolista väsynyt ja aina toimessa,
saadakseen kahdeksalle hengelle riittämään, mitä oli neljältä kulunut,
ei ollut aikaa niitä ihaella tahi niistä iloita.

Kokonainen vuosi oli jo kulunut, eikä Jacques enää pelännyt kenenkään
tulevan tyttöä häneltä riistämään. Joka kerta hän toi äidilleen koko
työpalkkansa ja ehtoolla työstä päästyänsä hän aina heti riensi kotiin.
Työnantaja kiitti hänen uutteruuttansa ja pontevuuttansa, työkumppanit
pitivät häntä arvossa, ja naapurit sanoivat, ett'ei kellään äidillä
ollut niin hyvää poikaa. Sen he kuitenkin viaksi katsoivat, että hän
ijäkseen oli niin totinen ja aina pysyi muista erillään. Kun häntä
siitä pilan päähän kiusoitettiin, oli hänellä tapana vastata:

-- En ole liian totinen kuuden lapsen isäksi.

Mutta kun pikku Geneviève hänen sylissään istui, silloin hänen kasvonsa
muuttuivat iloisiksi, silloin hän nauroi lystikkäästi ja näytti jälleen
nuorelta. Niiden, jotka vaan työpaikassa olivat hänet nähneet, olisi
silloin ollut vaikeata häntä tuntea.

Niillä rahoilla, jotka oli ansainnut lomahetkinään -- ei hän
Genevièvenkään tähden milloinkaan olisi koskenut niihin rahoihin,
jotka oli määrännyt äidilleen aina kahden viikon perästä annettaviksi
-- hän oli ostanut pikkukuningattarelleen kauniimmat vaatteet, kuin
kaksoisilla oli. Tytöllä oli tulipunainen päähine kylmää vastaan,
hienot nappikengät ja kaunis, sininen pyhähame. Kaksoisilla oli vaan
harmaat, paikatut mekot, ja rouva Marceau oli poikaansa siitä hiukan
nuhdellut, mutta tämä vastasi jyrkästi, että hänellä oli vapaus käyttää
lomahetkillä ansaittuja rahojaan oman mielensä mukaan. Ja peljäten
äitiään loukanneensa, hän lempeämmin jatkoi:

-- Jos hänen vanhempansa olisivat elossa, niin hänestä vielä paljoa
parempaa huolta pidettäisiin.

-- Eihän toki sovi vaatia, että häntä pidettäisiin kuin kuninkaan
tytärtä, samalla kun toisten lasten täytyy olla kaikkea vailla, sanoi
rouva Marceau katkerasti.

-- Käyttäkää te ansioni lapsilaumanne vaatettamiseen, Jacques kerran
äkäisesti vastasi. Eihän myöskään sovi vaatia, että enempää, kuin koko
työpalkkani, heille annan.

Tämä tapahtui eräänä sunnuntaiaamuna, kun Jacques oli ostanut sinisen
silkkinauhan Genevièven hiuksiin. Äiti ja poika eivät koko päivän
pitkään sanaakaan vaihettaneet, mutta kaksoiset saivat osakseen
ylenpalttisen määrän äidillisiä hyväilyksiä, jotka suuresti heitä
kummastuttivat, kun Geneviève sitä vastaan huomasi epäsuosioon
joutuneensa, muutoksen syytä ymmärtämättä. Hän pantiin maata ilman
ainoatakaan suuteloa.

-- Seuraavana päivänä lapsi oli kipeänä; se ei saanut päätänsä
nostetuksi, ja sen kädet olivat polttavan kuumat. Jacques oli lähtenyt
työhönsä mistään tietämättä. Mikä nyt neuvoksi?... Rouva Marceau, joka
todella oli hyvänsydäminen eikä mielellään olisi nähnyt kärpäsenkään
kärsivän, soimasi itseään katkerasti eilisestä kovuudestaan.
Huomatessaan taudin kiihtyvän, hän riensi lääkäriä noutamaan, mutta
tämä vakuutti, ett'ei lapsen tila ole ensinkään vaarallinen. Sitte
hän ihmetellen katsoi tuota viehättävää päätä, joka köyhän vaimon
olkapäähän nojautui; ja, luoden silmäyksen kaksoisiin, jotka toinen
toistansa tuuppien uteliaasti häntä katselivat, hän sanoi:

-- Tämä pikku sairas ei ollenkaan ole veljiensä näköinen, ja vielä
kummallisempaa minusta on, että kaikki kolme yhdenikäisiltä näyttävät.

-- Tyttö on kuitenkin kaksoisia nuorempi, rouva Marceau vastasi, mutta
voisi hän sitäpaitsi kyllä ollakin saman ikäinen, koska hän ei ole
heidän sisarensa.

Sitten hän laveasti ja juurtajaksain kertoi tytön vanhempain
elämäkerran, ja lapsi näkyi tarkasti kuuntelevan, luoden suuret
silmänsä kasvatus-äitiinsä.

-- Oletteko leski, kysyi tohtori, joka kärsivällisesti oli kuunnellut
tuota pitkää kertomusta, ja onko teillä vielä muitakin lapsia?

-- Minulla on kuusi, hyvä herra: iso poika, joka on yhdeksäntoista
vuotias, toinen poika joka on opissa, kaksi koulua käypää ja tämä
kaksoispari.

-- Ja te olette ottanut itsellenne vielä seitsemännenkin... Tiedättekö,
että siinä teitte hyvin kauniisti? Kait poikanne paljoksuu, kun hänellä
on noin monta elätettävänä?

-- Paljoksuu kai, rouva Marceau miettien vastasi, vaan mitäpä sille saa?

-- Yhdellä lapsista ei ainakaan ole mitään muuta oikeutta siihen, kuin
mitä teidän ajattelematon jalomielisyytenne hänelle suo. Eikö hänellä
sukulaisia ole?

-- Eipä kukaan ole tullut häntä omimaan. Äiti oli orpo, isä ei ollut
Parisista kotoisin, eikä kunnalta tullut mitään vastausta siihen
kirjeesen, jonka me hänen kuoltuansa sinne lähetimme.

-- Toivottavaa kuitenkin olisi, että joku hänet teiltä ottaisi.

-- Me pidämme hänestä, ikäänkuin hän olisi omaa perhettämme, sanoi
rouva Marceau, joka vielä oli pahoillaan eilisestä vääryydestänsä, ja
olletikin Jacquesin olisi vaikea hänestä erota.

Tohtori veti kellonsa taskustaan.

-- Huomenna tahi ylihuomenna minä tulen takaisin katsomaan, onko lapsi
aivan parantunut. Juottakaa hänelle hiukan lihalientä, jos teillä
semmoista on, ja antakaa hänen nukkua niin kauan, kuin mieli tekee.

Parin päivän päästä tohtori palasikin. Hän teki ehdotuksen, joka tuotti
rouva Marceaulle, paljon huolta ja levottomuutta.

Eräs rikas, lapseton leskirouva oli pientä kasvattia vailla ja koska
tiesi tohtorin monta köyhää perhettä tuntevan, niin hän oli kääntynyt
hänen puoleensa.

Lapsen piti olla tyttö. Ijälleen se ei saisi olla yhtä vuotta nuorempi
eikä neljää vanhempi; sen pitäisi olla orpo ja syntyisin kunniallisista
vanhemmista, joidenka kuolintauti ei ollut sitä laatua, että lapsi
olisi voinut sen periä; sillä ei saisi olla sukulaisia, jotka tulisivat
sitä takaisin vaatimaan. Ja päälliseksi lapsen tulisi olla kauniin,
terveen ja kaikin puolin runsaslahjaisen.

-- Puolen vuotta tämä asia jo on ollut minun huolenani, tohtori
kertoi; minulla ei enää ollut juuri toivoakaan, että nuo monet ehdot
täydellisesti saattaisivat tulla täytetyiksi, ja nyt tapaan teillä
lapsen, joka jokaisessa suhteessa täyttää nämät vaatimukset. Sitä
paitsi lapsi on teille raskaana taakkana. Kuinka kauvan se on teillä
ollut?

-- Tulevassa kuussa vuosi tulee täyteen.

-- No niin. Antakaa suostumuksenne, ja asia on päätetty. Ei tässä ole
epäilemisen syytä. Jos ette oman itsenne tähden sitä tekisikään, niin
teidän tulee tehdä sen lastenne ja varsinkin vanhimman poikanne tähden,
joka pikemmin tahi myöhemmin tulee vaipumaan niin suuren taakan alle.
Ja lapsenkin tähden teidän on suostuminen, sillä ei teillä ole oikeutta
kieltää siltä niin loistavaa tulevaisuutta, kuin sillä nyt on tarjona.

-- Minä tahtoisin Jacquesin kanssa asiasta keskustella, vaimo parka
puoleksi suostuen vastasi.

-- En kehoittaisi teitä sitä tekemään. Hänen hyväksensäpä te
menettelette; muistakaa se. Jos hän nuoruuden kokemattomuudessa teitä
siitä nuhteleekin, niin voitte kuitenkin olla vakuutettuna, että hän
vast'edes kiittää teitä. Suostukaa pois, niin huomenna tullaan lasta
noutamaan. Minä pyydän teille viisi sataa franc'ia siltä vuodelta, kun
hän on teillä ollut.

Viisi sataa franc'ia, olisihan se jo suuri omaisuus. Rouva Marceau
ei ollut uskaltanut pojalleen kertoa, että hänen oli täytynyt ottaa
hyyryrahoista, saadakseen leipurille maksetuksi, ja kuitenkin heillä
muutaman päivän perästä oli kahden neljänneksen hyyry suoritettavana.
Viisi sataa franc'ia!... Hän koki hätä hätää laskea kokoon, kuinka
monen kuukauden hyyryn sillä saisi maksoon, vaan se ei häneltä
onnistunut.

-- No, sanoi tohtori, asia on siis päätetty! Kun tullaan lasta
noutamaan ja minulta terveisiä tuodaan, niin tiedätte, mitä se
merkitsee. Tietysti teillä on sen todistukset; antakaa ne minulle.

-- Mutta tunnetteko edes tuota rouvaa? rouva Marceau kysyi.

-- Hän on hyvin rikas ja hyväntahtoinen sekä suuresti arvossa pidetty.
Minä vakuutan, ettei lapsi voisi parempiin käsiin joutua.

-- Tottakai joskus saan lasta tavata? kysyi rouva Marceau äänellä,
jossa ei ollut vähintäkään epäilystä niin luonnollisen asian suhteen.

-- Kas, unohdinpa teille sanoa, että se juuri oli yksi pääehto, ett'ei
enää saisi olla minkäänlaista yhteyttä lapsen ja niiden ihmisten
välillä, jotka tähän saakka ovat siitä huolta pitäneet.

Minua on kielletty ilmoittamasta teille tuon rouvan nimeä, joka ottaa
lapsen kasvatti-tyttärekseen.

Jos rouva Marceau ennen olisi saanut tietoa tuosta ehdosta, niin hän ei
varmaankaan olisi suostunut. Vaan nyt hän ei tietänyt, kuinka hän enää
voisi purkaa jo antamaansa lupausta.

Hän huokasi ja myöntyi; mutta herranen aika, mitähän Jacques sanoisi!...

Mielissään lääkäri meni matkoihinsa, hyväiltyänsä Genevièveä ja
sanottuaan:

-- No, pikku veitikka, ainakin sinusta tulee hieno neiti.

Silloin rouva Marceau itkien syleili pienokaista; mutta rupesi sitten
kohta itsekseen laskemaan niitä etuja, joita nuo viisisataa franc'ia
tuottaisivat.

Siinä siis syy siihen, että komea, pitseillä koristettu rouva tuona
paahtavan kuumana heinäkuun päivänä tuli käyneeksi tuossa syrjäisessä
kaupungin-osassa, josta hän lähti viisi sataa franc'ia köyhempänä,
mutta voitettuaan aarteen, jota ei koko maailman tavarat olisi voineet
hänelle tuottaa, ell'ei sallimus olisi häntä suosinut.

Tämän kolahduksen jäljestä Jacques Marceau ei enään tointunut; eikä
hänen rakkautensa äitiinsä koskaan enää ollut sama, kuin se oli ollut
ennen "Genevièven myyntiä", joksi hän sitä katkerasti nimitti. Hän oli
äidillensä hyvä ja nöyrä, mutta hän ei koskaan lausunut hänelle iloista
tahi lempeää sanaa. Äiti saattoi luottaa hänen tunnollisuuteensa
ja lujaan tahtoonsa, mutta hänen sydämensä oli häneltä suljettu.
Herkkäluontoisempaan ja syvämielisempään ihmiseen se ehkä olisi
kipeämmästikin koskenut, mutta rouva Marceau ei tullut mitanneeksi
tuon jäämuurin paksuutta, joka hänet pojastaan eroitti. Hän katsoi
sen luonnolliseksi asiaksi, että poika, samaten kuin hän itsekin,
oli jokapäiväisestä työstä väsynyt ja elämän taakkaan kyllästynyt.
Hän ymmärsi, että se tuntui pojalle raskaalta, kun hänellä ei ollut
muuta tulevaisuutta odotettavana, kuin alinomainen työnteko omaisiensa
edestä; eikä se äitiä suuresti suututtanutkaan, vaikka Jacques ei
milloinkaan kaksoisia hyväillyt, eikä edes niille hymyillyt. Hän
lohdutti itseään vaan sillä, ettei hänellä ollut syytä valittaa,
niin kauan kuin poika piti heidät leivässä. Ei hän, vaimopahanen,
sitä ymmärtänyt, että niin kauan kun Jacquesilla oli ollut auringon
säteensä, se oli valostuttanut kaikki tuossa köyhässä majassa,
kaunistaen kaksoistenkin kalpeita, jokapäiväisiä kasvoja; vaan kun tuo
auringonsäde katosi, niin kaikki hänen silmissään muuttui pimeäksi
ja synkäksi. Itse hän sen selvästi ymmärsi. Olihan äiti häneltä
kaikki myynyt -- hänen auringonsäteensä, hänen kevätkukkansa, hänen
runoelmansa, tuon entisyyden elävän muiston. Hän ei tuntenut voivansa
sitä milloinkaan anteeksi antaa.



III.


Rouva de Préal oli vienyt lapsen vähän matkaa Parisista olevaan
linnaansa. Geneviève oli nukkunut melkein koko matkan, ja silmänsä
avatessaan hän näki isoja puita, nurmikkoja sekä kukkapenkereitä
ja unhotti hetkeksi murheensa. Kaikki tuo oli hänen ihmetteleville
silmilleen ihan uutta, sillä pitkiin aikoihin ei enää oltu käyty
metsässä lystäilemässä. Vaan kun hän oli jäänyt yksin ventovieraan
ihmisen kanssa siihen huoneesen, missä hänen tuli öitänsä maata, niin
hän uppiniskaisesti kieltäysi juoda maitoa, jota hänelle tarjottiin ja
toisti ainakin sata kertaa samalla kiivaalla äänellä:

-- Minä tahdon Sakkeani nähdä!

-- Mikähän tuo "Sakk" lienee? rouva de Préal melkein tuskistumaisillaan
kysyi, kun lohduttomalle pienokaiselle oli tarjottu ainakin
kaksikymmentä eri kapinetta, ja hän kuitenkin yhtä kiihkeästi
pyyntöänsä matki.

Täytyi panna hänet maata, voimatta sitä arvata; itkein hän vaipui
uneen. Seuraavana aamuna oli sama leikki.

Vihdoin hänen hoitajansa mieleen juolahti valoisa aatos.

-- Mimmoinen tuo Sakk'isi on? hän kysyi. Isoko vai pieni?

-- Kovasti iso, lapsi kattoon katsahtaen vastasi.

-- Ja mitä hän tekee?

-- Ottaa syliinsä ja hyväilee.

-- Kas, nytpä vasta ymmärrän... Minä luulin sen olevan jonkun lelun tai
pienen elävän, josta hän piti. Onko hänen nimensä Jacques?

-- On, "Sakk" se on, Geneviève vastasi ja kuullessaan tuon tutun nimen
hänen silmänsä loistivat.

-- Pikku raukka, sanoi Felicie, jolla oli hellä sydän, ja joka rupesi
rakastamaan tuota viehättävää olentoa. Emme voi sinulle Jacquesiasi
antaa, mutta kuitenkin sinä täällä tulet olemaan onnellinen. Tulepas,
niin menemme puutarhaan kakkia poimimaan.

-- Kun rouva de Préal käski Genevièven kutsua häntä äidiksi, niin lapsi
suurilla silmillään totisesti häntä katseli ja sanoi:

-- Ei äidit semmoisia ole.

-- Minkälaisia ne sitte ovat? kysyi rouva de Préal, jota tämä puhe ei
yhtä paljon naurattanut kuin Feliceä, joka sattui läsnä olemaan.

-- Minulla on niitä kaksi, lapsi vastasi; toinen, joka on taivaassa,
on niin kaunis, niin kaunis, sen Sakk on minulle kertonut, ja sitte
minulla vielä on toinenkin, joka ei ollenkaan ole teidän näköisenne. En
minä kolmatta tahdo. Tahdon mennä äitini ja Sakk'ini luo!...

Joka kerta sittemmin, kun häntä koetettiin saada rouva de Préalia
äidiksi sanomaan, hän rupesi itkemään, ja kestipä monta viikkoa,
ennenkuin tuo vastahakoisuus haihtui.

Heti näiden tapausten jäljestä linnaan tuli eväs rouva de Préalin
täti, jonka oli tapana viettää osa kesästä hänen luonaan. Rouva de
Chabrand ei ollut hyvä eikä rakastettava, mutta koska hän oli paronitar
ja vielä lisäksi riitaista ja vaativaista luonnetta, niin häntä aina
kohdeltiin kunnioituksella, joka teki hänen yksinäiset ja ilottomat
vanhuuden päivänsä vähän hauskemmiksi. Hän oli suuresti moittinut
rouva de Préalia, kun tämä oli ottanut Genevièven kasvatikseen ja
ennustanut monta siitä syntyvää vastusta; vaan koska tämä kaikki
oli kirjallisesti tapahtunut, niin rouva de Préal oli tavattomalla
pontevuudella ja lujuudella rohjennut vastustaa tätiänsä. Tuo oli
suuresti kummastuttanut vanhaa rouvaa, joka oli siihen tottunut, että
hänen ajatustansa oli kaikissa noudatettu. Tullessaan ei hänellä, siis
ollut ylen ystävällisiä tunteita lasta kohtaan, mutta sen ulkomuodossa
oli vaikea löytää minkäänmoista moitteen syytä, rouva de Préal jo
riemuitsi, mutta pian hän sai kokea, että se oli ollut liian aikaista
iloa.

-- Tuonsäätyiset lapset ovat useinkin nuorella ijällä sangen
viehättäviä, paronitar sanoi, mutta vasta myöhemmin heidän syntyperänsä
tulee ilmi. Rahvasmaisuus, joka vielä on näkymätönnä, pistää pian
esiin joko kömpelössä ujoudessa taikka tyhmässä hävyttömyydessä.
Halvasta suvusta syntynyt lapsi pysyy aina halpana. Eikä kasvatus
tässä suhteessa voi mitään. Se maku, jonka astia kerran on saanut, se
siinä pysyy. Älä vast'edes tulekaan tytöstä lähteneitä vastuksiasi ja
surujasi minulle valittelemaan. Onhan se tapahtunut omasta tahdostasi.
Koska Jumala ei ole suonut sinulle lapsia, niin hän ei tahdo, että
semmoisia sinulla on, se on minun uskoni.

Tuon vanhan rouvan äreät kasvot, jotka eivät ollenkaan hänelle
hymyilleet, peljästyttivät tyttöä niin, että Felicie riensi viemään
hänet pois.

-- Minkävuoksi hän katsoi minuun niin vihaisesti? lapsi kysyi. Minä
luulen, ettei hän ensinkään minusta pidä. Siksikö, että hän on paha?

-- Ei suinkaan, Felicie vastasi, mutta hän on vanha, ja lapset
väsyttävät vanhoja ihmisiä.

-- Onpa Jerômekin vanha, ja kuitenkin hän pitää minusta, eivätkä kaikki
vanhatkaan ole pahoja...

Jerôme oli puutarhuri, jonka seurassa Geneviève joka päivä vietti
iloisia hetkiä.

-- Ei tätisi paha ole, vaan hän on luultavasti kipeä. Sinun tulee olla
hyvin kiltti hänelle, eikä häntä väsyttää.

Geneviève mietti kauvan Felicien sanoja. Kyllä hän ne hyvin ymmärsi:
ikäväähän tuo lienee, kun kasvot likaiset ja ryppyiset ovat, silmät
himmeät, kädet laihat, ja kun aina on suuttuneen näköinen... Vanhuus
tietysti sen tekee; siitäpä tätiparkaakin olisi sääliminen. Kuitenkaan
ei Jerôme koskaan vihaiselta näyttänyt, ei edes silloinkaan, kun
hänen pikku-ystävänsä epähuomiosta tai vallattomuudesta polki hänen
kukkapenkereitänsä. Ehkä hän ei ollutkaan niin vanha kuin täti.
Genevièven pikku sydän tuli sääliväisyyttä täyteen; hänestä tuntui
ikäänkuin tädin vanhuus olisi suuri onnettomuus, josta pitäisi hänelle
hellää myötätuntoisuutta osoittaa.

Käyttäen semmoista hetkeä, jona Feliciellä oli jotain toimitettavaa,
hän palasi saliin.

Ovi oli suljettuna ja hänen pienille, kömpelöille käsilleen oli
vaikeata saada avainta väännettyä.

-- Kuka se siellä noin haparoitsee? huusi kärtyinen ääni, kun samassa
ovi aukeni, ja pikkutyttö seisoi vanhan rouvan edessä, joka katseli
häntä enemmän kummastuksella kuin ystävyydellä.

-- Astu sisään, taikka mene matkoihisi, sanoi rouva äänellä, joka ei
suinkaan kuulunut lempeämmältä.

Geneviève rohkaisi mielensä, lähestyi rouvan nojatuolia ja katseli
häntä tarkasti.

-- Olette kai kovin vanha? hän lempeällä äänellä kysyi.

-- Eihän mokomaa vielä ennen ole kuultu! Kuka sinulle semmoisia on
sanonut, hävytön lapsi?

-- Kun ette hyvä ole... Felicie sanoi, ettei se teidän syynne ole,
vaan että te sentähden niin paha olette, koska olette niin vanha...
Senvuoksi minä tulin teitä syleilemään.

-- Kaikkea tässä kuulee!... Vai neitsy tässä rupeaa minua
puolustelemaan... Mene heti paikalla täältä pois. Minä en suuteloja
kärsi, tiedä se! Ja sano hoitajallesi, että hän on tyhmä.

Sääliväisyydessään Geneviève ei antanut itseänsä peloittaa.

-- Miksi ette anna minun itseänne syleillä? kyllä minä teistä pidän,
vaikka aina minua torutte; tiedänhän, ettei se teidän syynne ole. Ja
ehkä te tulette paremmaksi, semmoiseksi kuin Jerôme. Ei hän koskaan
minua toru, vaikka hänkin on vanha.

-- Tuopa nyt vielä tässä puuttui! sanoi rouva de Chabrand, purskahtaen
nauruun, joka peljätti pois tuon uljaan pikku samarialaisen... Saanpa
sinua onnitella, ystäväni, onhan sinulla tuossa lapsessa koko aarre!

Rouva de Préal, joka juuri astui saliin, kiiruhti viemään tyttöä ulos,
mutta ei hän milloinkaan onnistunut kumpaiseltakaan saamaan oikein
selvää tästä tapauksesta.

-- Minä tahdoin häntä syleillä! lapsi itkien vakuutti.

Vanhaa rouvaa ei saatu Genevièven sanoja kertomaan, vaan hän asetti
hänet auttamattomasti hävyttömäin luokkaan, ja sen ajan, jonka hän
linnassa oleskeli, täytyi pitää lapsi niin kaukana hänestä kuin
mahdollista, uusien mielipahojen välttämiseksi.

Neljänkymmenen vuoden ijässä rouva de Préal oli jäänyt leskeksi,
eikä hän koskaan ollut saanut äidin iloa tuta. Hän oli päättänyt
ottaa itselleen kasvattilapsen, koska hänen, niinkuin hän itse sanoi,
halutti tehdä ihminen onnelliseksi ja kasvattaa se oman muodostamansa
täydelliskaavan mukaan. Oikeastaan hän oli olentoa vailla, joka
tykkänään oli hänen omansa ja vielä enemmän hyvän teon kuin luonnon
kautta. Hän toivoi kasvattityttärensä olevan semmoista luonnetta, joka
häntä miellyttäisi, koska hänen kauneutensa oli sitä lajia, jonka hän
olisi lapsellensa valinnut, jos hänellä olisi ollut valta sitä mielensä
mukaan määrätä. Mutta Genevièven itsenäisyys huoletti häntä suuresti,
ja hän piti sen taipumattoman mielenlaadun todistuksena.

Vaivoin hän sai mielipahansa salatuksi, kun Geneviève eräänä päivänä
vieraitten läsnäollessa juoksi pitkin linnan tietä astuvan köyhän
vaimon perässä, huutaen: "Äiti, äiti!" Ennen pitkää hän palasi,
itkien erehdystänsä, johon oli syynä joku puvun tahi ruumiinmuodon
yhdennäköisyys. Kasvatti-äiti ei häntä syleillyt lohduttaakseen, vaan
käski ankarasti hänen menemään hoitajansa luokse.

Kun sali toisen kerran oli täynnä vieraita, avattiin ovi äkkiä, ja
sisään astui kummallisin kolmikunta, mitä ajatella saattoi. Geneviève
valkoisessa musliinihameessa, sininen silkkinauha vyötäisillään ja
hiukset säteikön tapaan hajallansa, syöksi riemuiten sisään, vetäen
kumpaisellakin kädellään ryysyihin vaatetettua lasta, jotka molemmatkin
olivat häntä päätä pitemmät. Tuota nähdessään rouva de Préal oli
tukahtumaisillaan ja jäi liikahtamatta istumaan, tuijottaen noihin
kolmeen lapseen, jotka häntä lähestyivät.

-- Näettekös, äiti, huusi tyttö, huomaamatta tuota äänettömyyttä,
joka hänen tuloansa seurasi, näiden lasten on nälkä, eikä tuo paha
kyökkipiika tahdo muuta heille antaa kuin kuivan leipäkannikan. Te,
joka paljoa parempi olette, annatte kai heille kakkuja.

Ja hän syleili lapsi-parkoja, siitä ollenkaan huolimatta, etteivät
heidän kasvonsa nähtävästi olleet moneen päivään vettä nähneet, eivätkä
heidän takkuiset hiuksensa pitkään aikaan harjasta mitään tietäneet.

Eroitus oli niin suuri noiden kurjien olentojen ja tuon kukoistavan
pikku tytön välillä, joka heitä syleili, että salissa kuului ihastuksen
jupina.

-- Mikä herttainen lapsi!

-- Sehän on oikea ilmestys!

-- Aivan enkelin muotoinen!

-- Ja enkelin sydänkin sillä on, eräs Genevièven lähellä oleva nainen
sanoi, vetäen häntä puoleensa syleilläksensä.

Mutta tyttö ei joutunut muuta ajattelemaan kuin noita köyhiä lapsia,
joiden oli nälkä. Tavalla, joka ei ollenkaan ollut enkelin kaltaista,
hän malttamattomasti veti pois kätösensä ja, kääntyen rouva de
Préaliin, hän käskevästi sanoi:

-- Heidän on nälkä!

-- Mistä ne löysit? rouva de Préal kysyi.

-- Tuolta pihalta. Sanoinhan minä, että heidän on nälkä...

Rouva de Préal soitti.

-- Saata nämä lapset keittiöön ja toimita heille ruokaa, hän sanoi
palvelijalle, joka ällistellen jäi kynnykselle seisomaan. Jää minun
luokseni, Geneviève!

Mutta pienokainen ei joutanut häntä kuulemaan, ja peljäten riitaa
uteliaitten katsojain läsnäollessa, hän jätti asian sikseen, vaikka
tunsi olevansa ikäänkuin tulisilla hiilillä.

Onhan teillä oikein herttainen pikkutyttö, yksi vieraista sanoi,
seuraten silmillään poismeneviä lapsia, vaan hän näkyy olevan niin
armeliasta luontoa, että se kenties tulee käymään teidän vaivaksenne.

-- Hänen ikäisensä lapsi ei kykene eroituksia ja rajoja ymmärtämään,
vastasi rouva de Préal kuivasti; kyllä hän vielä oppii sitä tekemään.

Olipa onneksi, että lapsen niin pienenä otitte, että sitä käy
kasvattaminen niitä aatteita ja tunteita varten, jotka sopivat siihen
asemaan, minkä hänelle annatte, sanoi eräs lapseton rouva, joka
oli suuresti moittinut, että rouva de Préal oli ottanut itselleen
kasvattitytön, kentiesi sentähden, ettei hänellä itsellä ollut
rohkeutta samanlaista onnea itselleen luomaan.

-- Geneviève on kyllä ylhäistä sukua, sanoi rouva de Préal, joka
oli keksinyt tämän pikku valheen yleisöä tyydyttääksensä. Ja niin
usein hän oli sen kertonut, että jo itsekin alkoi sitä uskoa. Tytön
vanhempain äkkinäinen kuoleman jälkeen hän muutamia kuukausia oleskeli
alhaisemmassa piirissä, vaan siitä ei hänessä enään mitään merkkiä
huomaa. Sekä siveellisessä että ruumiillisessa suhteessa on hän
erinomaisen hieno luonnostaan.

Niin pian kuin vieraat olivat lähteneet, rouva de Préal riensi
keittiöön, jossa nuo molemmat pienet ryysymekot juurikaan olivat
päässeet ruoalta, ja mielissään siitä, että kerran olivat saaneet syödä
vatsansa täyteen, olivat kieltänsä kirvoittaneet ja nyt mielensä mukaan
lörpöttelivät.

-- Huomenna te jälleen saatte tänne tulla, sanoi Geneviève
ystävällisesti ja samalla käskevästi. Annetaan teille toistekin ruokaa.
Heidän äitinsä sairastaa, hän jatkoi, katsoen totisesti ja pelvotta
rouva de Préaliin, heillä ei kotonansa ole mitään syötävää. Annattehan
heidän tulla, äiti?

-- Me menemme heitä katsomaan, rouva de Préal vastasi, mutta he eivät
enää saa tänne tulla. Kuulitteko, lapset?... Me tulemme äitiänne
katsomaan, vaan te ette enään saa tänne palata. Jos tulette, niin
teidät ajetaan pois.

-- Mutta minä tahdon, että he tulevat, tyttö sanoi, koettaen päästä
irti äidistään, seurataksensa lapsia.

Rouva de Préal piti hänestä kiinni, ja murheellisina sekä masentuneina
lapset läksivät pois, miettien, mitä pahaa he olivat tehneet.

Rouva de Préal vei Genevièven huoneesensa.

-- Kuule minua tarkasti, hän sanoi: minä kiellän sinua enää milloinkaan
tuomasta taloon likaisia ja huonosti vaatetettuja lapsia.

-- He ovat kilttiä!... Minä rakastan heitä... Minä tahdon heitä vielä
nähdä!

-- Sen saatkin, kuin me menemme sinne. Me viemme heidän äidilleen
leipää ja lihalientä; mutta et sinä saa heitä halata, enkä minä salli
heidän tulla tänne.

-- Mutta jos me menemme sinne, miks'eivät he saa tänne tulla?

-- Sen sinä vast'edes paremmin ymmärrät. Nykyjään sinä vaan olet pieni
tyttö, joka ei ole viittä vuotta täyttänyt, ja jonka tulee tehdä
kaikki, mitä äiti käskee.

Uppiniskainen pieni tyttö ei vieläkään näyttänyt vakuutetulta;
mielessään hän koetti jotakuta vaikeata kysymystä selvittää.

-- Miksi ette suo heidän olla minun ystäviäni?

-- Siitä syystä, että ovat likaisia, huonosti vaatetettuja ja kehnosti
kasvatettuja.

-- Mutta sopiihan niitä saippualla pestä; yksi minun hameistani
annetaan pienelle tytölle ja Felicie saisi tehdä vaatteet pojalle.
Silloinhan he olisivat hyvin vaatetettuja.

-- Ei se käy laatuun, lapseni; sinä saat viedä heille almuja, mutta
sinulla ei saa olla muuta tekemistä heidän kanssansa, etkä myöskään saa
heitä halata. Muista se.

-- Silloin ennen olen sinne menemättä; heille tulisi paha mieli, kun
minä en heitä syleilisi.

Rouva de Préal otti lasta sanasta. Hän lähetti apua äidille, eikä
lapsia sittemmin näkynyt eikä kuulunut; mutta Geneviève muisteli heitä,
alinomaa mielessään miettien tuota kysymystä, joka myöhemmin kaikissa
eri muodoissaan tulisi olemaan hänen elämänsä vaivana.

Kysymys kuului tällä hetkellä näin:

-- Miksi en saa heitä syleillä, kun kuitenkin heitä rakastan?

Tämä pieni tapaus oli herättänyt rouva de Préalin huolen. Kuitenkaan
hän ei hetkeäkään epäillyt voivansa Genevièven lapsellisesta sydämestä
perin juurin hävittää semmoiset mielipiteet ja tunteet, jotka
eivät soveltuisi siihen asemaan, jonka hänen kasvatti-tyttärensä
seuraelämässä tulisi omistamaan. Joka päivä hän siitä iloitsi, että oli
sattunut saamaan niin sievän ja luonteensa suhteen niin lempeän, niin
hienon, sekä kaikin puolin niin lahjakkaan lapsen.

-- Ei hän olisi saattanut paremmin onnistua, vaikka hän olisi varsin
minua varten tehty, hän sanoi.

Yksi seikka lapsessa ei kuitenkaan ollut hänelle mieleen: sillä, näet,
oli järkähtämätön ja armahtamaton johdonmukaisuus päätelmissään.
Genevièvellä oli omituinen tapa ymmärtää kaikki neuvot ja opetukset
juuri sanain mukaan, johtaen niistä kaikenmoisia päätöksiä. Tuo oli
vaivalloinen tapa, joka osoitti, kasvatti-äiti ei voinut olla sitä
myöntämättä, tytöltä puuttuvan älyä vivahduksia eroittamaan. Hän
milt'ei pelännyt opettaa, tälle lapselle evankeliumin käskyjä, koska
niiden käytännöllinen noudattaminen olisi siitä välttämätön seuraus.

-- Sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, hän eräänä
päivänä oli opettanut.

-- Onko tuo köyhä mies meidän lähimmäisemme? Geneviève samana päivänä,
kysyi, nähdessään sokean miehen, joka tien ohessa heille hattuansa
kurotti.

-- On kaiketi, vastasi rouva de Préal, mitään aavistamatta.

-- No, kuinka te vaan yhden sou'n hänelle annatte, vaikka teillä on
niin paljon kauniita rahoja kukkarossanne? Teidän tulee panna ne
tasan...

-- Se on mahdotonta, lapsikuita. Silloin meillä pian ei olisi mitään
jäljellä, ei itseämme eikä muita varten.

-- Mitä sitte! Olisi kai silloin muita, jotka teitä auttaisivat, koska
te heidän lähimmäisensä olette.

Tuolla tavalla Genevièven oli tapana ratkaista kaikkia vaikeita
kysymyksiä.

Rouva de Préal hymyili, mutta oli kuitenkin hiukan suutuksissaan tuosta
itsepintaisuudesta.

-- Lapsi ei ole muiden ikäistensä lasten parissa, hän itsekseen sanoi:
hän on liiaksi jätetty omien ajatustensa valtaan.

Mutta linnan läheisyydessä ei ollut ainoatakaan perhettä, jolla olisi
yhtä pieniä lapsia ollut, niitä oli vaan naapurikylässä, vaan ne olivat
talonpoikais-lapsia, eivätkä siitä syystä sopineet Genevièven kanssa
seurustelemaan. Kaukaa hän joskus kadehtien heitä katseli; mutta eihän
tuommoisia lähimmäisiä saisi rakastaa muuta kuin etäältä, sen hän jo
oli oppinut. Ei hän saanut heitä lähestyä eikä puhutella, vaan hänen
täytyi tyytyä siihen, että sivumennen sai heille hymyillä. Nämä, jotka
eivät osanneet aavistaa, kuinka mielellänsä hän olisi ottanut osaa
heidän leikkeihinsä, katselivat jonkunmoisella vihalla tuota "pikku
ryökinää," kun hän hoitajansa kanssa oli kävelemässä, taikka linnan
komeissa vaunuissa ajoi heidän, ohitsena.

Kun Geneviève oli täyttänyt seitsemännen vuotensa, muutti rouva de
Préal Parisiin. Silloin lapselle alkoi uusi elämä, joka nähtävästi
milt'ei kokonaan eroittanut häntä entisyydestä. Hän sai Lalande-nimisen
opettajattaren, jonka ainoana peri-aatteena ja vaikuttimena oli
rakkaus sääntöihin ja laadulliseen käytökseen, sekä viha kaikkea
rahvasmaisuutta vastaan. Hänen oppilaansa halpa syntyperä oli alati
hänen muistossaan ja teki hänet kahta vertaa ankarammaksi kaiken
suhteen, joka soti hänen soveliaisuuslakejansa vastaan.

Neiti Lalanden seuraamana Geneviève sai ottaa osaa noihin muodikkaihin
oppi-jaksoihin, joissa lapsen kunnianhimoa niin ylenmääräisesti
yllytettiin, ettei sillä enää ollut muuta kuin yksi ainoa ajatus:
olla ensimäisenä. Myönnettävä on, että tämä oli Genevièvelle helppo
asia, taikka ainakin mahdollista. Hän oli opettajien lemmikki ja
eli jonkunmoisessa kuumeentapaisessa innostuksen vimmassa, jonka
tuo alinomainen ylistys oli vaikuttanut. Ja rouva de Préal oli yhä
kiitollisempi Jumalalle, joka näin ihmeellisen lapsen oli hänelle
antanut.

Kuitenkin hänen ensimäisen lapsuutensa muistot joskus vieläkin
joutuivat Genevièven mieleen, mutta yhä hämärämpinä ja sekavampina.
Nuo kysymykset, joita hän ennen niin yksinkertaisesti oli ratkaissut,
tulivat vielä hänen ajatuksiinsa, kun hänellä väliin oli miettimisen
aikaa. Varsinkin sunnuntaisin nuo selittämättömät surumielisyyden
ja milt'ei epätoivon tunteet häntä vaivasivat. Hän tunsi itsensä
yksinäiseksi maailmassa, vielä yksinäisemmäksi kuin nuo lapset, jotka
hän näki kulkevan katua pitkin leipäänsä kerjäämässä; ja silloin hän,
ikäänkuin vaivataksensa itseään, senkin seitsemän kertaa mielessään
matki, ettei rouva de Préal ollutkaan, hänen oma äitinsä ja että hän
_tahtoi_ tavata oman äitinsä.

Hän karttoi tarkoin ilmoittaa näitä ajatuksia neiti Lalandelle, joka ei
rouva de Préalin luona asunut, vaan ainoastaan arkipäivinä tuli sinne,
antaen sunnuntaina oppilaallensa vapauden olemaan mielensä mukaan joko
iloissaan tahi murheissaan.

Felicietä kohtaan Geneviève ei ollut yhtä umpimielinen.

Kun hän eräänä päivänä oli tämän kanssa kävelemässä, tuli heitä vastaan
kaksi huonosti vaatetettua lasta, jotka toinen toistansa kädeltä
taluttivat.

-- Minä tahdon heitä syleillä, hän huusi.

Ja ennenkuin Felicie ehti häntä estää, olivat lapset kummastukseksensa
saaneet koko joukon suuteloja tuolta samettiin verhotulta
pikkuryökynältä.

Felicie katsoi hämmästyen ympärillensä, sitten hän vei itkevän lapsen
muassaan läheiseen tarhanteesen, jossa hän asetti hänet erinäiselle
penkille istumaan.

-- Mitä ajattelittekaan, neiti Geneviève? Miksi noin teitte?
Tiedättehän, että äitinne olisi teitä torunut, jos hän olisi sen nähnyt.

-- Ei hän olekaan minun oikea äitini... Voi, Felicie, minä tahdon mennä
oman äitini luokse.

Felicie istui hänen viereensä, ihmetellen suuresti tätä surun
purkausta, sillä hän, samaten kuin rouva de Préalkin, oli luullut,
että Geneviève oli kaikki unhottanut. Mutta häntä oli neuvottu, miten
tämmöisissä tilaisuuksissa tulisi puhua.

-- Tiedättehän, armaani, että oma äitinne on taivaassa. Ettehän toki
vielä tahtoisi kuolla, hänen luoksensa päästäksenne?...

-- Se on minun kaunis äitini, joka on taivaassa, vaan minä tahdon
toista äitiäni tavata.

-- Kuulkaa minua tarkkaan, sanoi Felicie, joka päätti yhdellä iskulla
lopettaa tuon kummallisen surumielisyyden: Jumala on ottanut luokseen
oman äitinne, kun te vielä olitte aivan vähäisenä; se, joka sittemmin
teitä hoiti, ei ollutkaan teidän äitinne eikä voinut tehdä teitä niin
onnelliseksi kuin nykyinen äitinne. Hän asui viheliäisessä huoneessa,
eikä voinut hankkia niin kauniita vaatteita ja muita kalliita kaluja,
kuin teillä nyt on. Jos olisitte luinen luoksensa jäänyt, niin teillä
olisi yhtä huonot vaatteet kuin noilla lapsiraukoilla, jotka vast'ikään
meidän vastaamme tulivat, te olisitte usein saanut nälkää nähdä, ettekä
olisi saanut mitään oppia. Ettekö ele mielissänne, kun rouva de Préal
otti teidät, tehdäkseen teistä hyvästi kasvatetun ja sievän neidon, sen
sijaan että olisitte ollut kerjäläistyttö?

Geneviève ei vastannut, vaan tuijotti maahan. Felicien sanat tekivät
kaikki nuo ajatukset, jotka tähän saakka olivat epäselvinä ja sekavina
hänen päässänsä pyörineet, tuskaa tuottavaksi todellisuudeksi. Hän
tunsi vaivan, jota ei itsekään olisi voinut selittää. Oli ikäänkuin hän
olisi ikävöinyt sitä kohtaloa, jota näin surkeaksi kuvattiin, mutta
joka oli hänelle aijottu.

Palattuansa kotiin, hän sulki huoneensa oven ja itki kauvan. Sitten
hän koki ponnistaa ajatuksiansa, voidakseen noita muistelmia käsittää
ja saadakseen niitä selkenemään. Selvimmästi hän muisti Jacquesia;
hän muisti hänen nimensä ja ymmärsi, että hänellä oli ollut työmiehen
vaatteet. Ei mikään siinä piirissä, missä hän nyt eli, ollut sen
muiston kaltaista. Hän ajatteli niin kauan noita muistelmia, joille
Felicien selitykset olivat antaneet todellisuuden, että hän vielä oli
kuulevinaan Jacquesin äänen lausuvan: Pikku kuningattareni!

Ainakin hän sinä sunnuntaina tiesi, mistä syystä hän itki. Hän oli
silloin kymmenvuotias.

Tapahtuipa kerran, että hän salissa, jossa häntä ei läsnä olevaksi
aavistettukaan, sattui kuulemaan keskustelun, jota ei suinkaan oltu
hänen korviansa varten aijottu.

Kaksi vieraisilla, olevaa rouvaa odotti siellä rouva de Préalia.
Toinen näistä oli rouva de Chabrand, joka ei vuosien vieriessäkään
ollut leppynyt siitä, että hänen sukulaisensa oli ottanut Grenevièven
kasvatiksensa.

-- Lapsi on erinomaisen kaunis, sanoi toinen vieras, joille vanhan
rouvan mielipiteet tässä asiassa olivat tuntemattomat ja joka luuli
puhuvansa mieliksi, kun tyttöä kehui. Olisipa ollut vahinko, jos hän
olisi alhaiseen säätyyn jäänyt. Olipa tuolla tytöllä onni!

-- Sisareni tytär teki tyhmästi, kun hänet otti, vastasi rouva de
Chabrand. Ei saa muuttaa Jumalan säätämää järjestystä; ja saattepa
nähdä, että hän vielä sitä katuu.

-- Tuota en olisi tullut ajatelleeksi. Minusta se oli suureksi onneksi
sekä lapselle että rouva de Préalille, mutta epäilemättä te olette
oikeassa, vieras ujosti lisäsi, ollen muka erhetyksestä hämillänsä.
Mutta näettekö, kuinka tämä tyttö on ikäänkuin luotu nykyistä tilaansa
varten?

-- Ei hän juuri hullumpikaan ole, mutta hänen kauneuttansa liiaksi
ylistetään. Saatte olla varma siitä, että hänessä on paljon
rahvasmaisuutta, joka aikanansa pistää esiin huolellisenkin kasvatuksen
kuoren alta. Minä puolestani uskon syntyperän vaikutusta. Jos niinä
olisin rouva de Préalin asemassa, niin tämä seikka suuresti minua
huolettaisi.

Mutta sanotaanhan vanhempien olleen korkeata sukua.

-- Niin rouva de Préal sanoo. Paitsi sitä, tiedättehän, että hän
itsekin on jotensakin halpaa sukua. Sisarenipoika nai hänet,
poloinen, vaan rahan tähden: sillä hän oli kotoisin peräti toisesta
säätypiiristä. Se seikka selittää monta asiaa.

-- Tuota en ole ennen kuullut... Minä olenkin vaan vähän aikaa ollut
tuttavuudessa rouva de Préalin kanssa. Minusta hänellä näkyy olevan
aivan säädykäs käytös.

-- Ainakin hän sitä harjoittelee, ja jo siitäkin huomaa hänen olevan
toista säätyluokkaa, että hän on niin arka ja aina pelkää astuvansa
soveliaisuuden rajain ylitse. Tuo pelko juuri häntä niissä rajoissa
pitää, ja siinä eroitus hänen ja meidän välillämme.

Tässä tuo soveliaisuuden puolustaja äkkiä keskeytti puheensa... Rouva
de Préal astui huoneesen.

-- Me puhumme juur'ikään sinusta, rakas ystävä. Toivonpa, ettette
pahoin minua panetelleet.

Näin sanoessaan hän hymyili, mutta näytti samalla levottomalta. Ja
sillävälin kun rouva de Chabrand, joka aikoi jäädä päivälliselle, läksi
huoneesta pois, ottaaksensa hatun päästään, kiiruhti toinen vieras,
jolla ei ollut puhdas omatunto, sanomaan:

-- Me puhuimme tuosta herttaisesta lapsestanne. Kuinka ihana ja hieno
hän on! Ja päivä päivältä hän kasvaa kauniimmaksi.

Rouva de Préal tiesi aivan hyvin, ett'eivät nuo ylistyspuheet voineet
olla aivan ehdottomia, ei ainakaan rouva de Chabrandin puolelta, mutta
kuitenkaan hän ei sitä virkkanut. Sillä aikaa pieni tyttö, joka äidin
sisään tullessa oli päässyt huoneesta puikahtamaan, mielessään mietti
tuota outoa rahvasmaisuuden sanaa, jonka merkitystä hän ei selvään
ymmärtänyt.

-- Rahvasmaisuus! Vai olenko minä todellakin rahvasmainen? Sitäpä
täytyy äidiltä kysyä.

Rouva de Préal, joka ei tietänyt tytön olleen salissa samaan aikaan
kuin vieraat, tuli pahoille mielin tätä kysymystä kuullessaan.

-- Kukahan on tuommoista ajatuksia päälläsi pannut, lapseni?

-- Täti sen sanoi, äiti. Ei hän minua nähnyt, sillä minä en mennyt
hänelle hyvää päivää sanomaan, koska hän ei huoli minusta, niinkuin
itse tiedätte... Minä seisoin akkunan pielessä, ja silloin hän sanoi
minussa paljon rahvasmaisuutta olevan, jota ei kasvatuskaan voisi
karkoittaa, sanokaapas, äiti, mikä tuo rahvasmaisuus on!

-- Näin ahtaalla ollen, rouva de Préal varomattomasti vastasi:

-- Se on käytöksen ja puheen karkeus sekä hienouden ja älyn puute.

-- Onko minulla siis karkea käytös?

-- Ei ole, lapsikulta. Epäilemättä vieraat eivät sinusta puhuneet.

-- Kyllä ne minusta puhuivat. Geneviève mietti mielessään tuota
salaperäistä rahvasmaisuutta, josta häntä syytettiin.

-- Tuonaan minä seisahduin kadulle hyväilemään ontuvata koiraa, ja
neiti Lalande sanoi, että se oli rahvasmaisuutta, hän jatkoi.

Rouva de Préal ei hetken aikaan tietänyt, mitä vastata.

-- Neiti Lalande on kaikin puolin säätykäs ihminen. Sinä saat luottaa
häneen kaikissa asioissasi.

-- Hän sanoo pikemmin sietävänsä jotakuta virhettä kuin
rahvasmaisuutta, Geneviève miettiväisesti lisäsi. Hän siis ennen soisi
minun olevan tottelemattoman tahi valheellisen, kuin antaisi minun
ontuvaa koiraa syleillä...

-- Eihän tuosta puheessasi mitään perää ole, lapsikulta. Kaduilla hyvin
kasvatetun pikku tytön kaiketi tulee käyttää itseään soveliaasti, eikä
hypätä ohitsejuoksevien eläinten perässä; mutta valhetella, senhän
tiedät, se on suuri synti.

-- Niin onkin, mutta se ei kuitenkaan ole rahvasmaista. Kerran minä
valhettelin, eikä neiti Lalande minua siitä yhtä paljon torunut.

Hiukan hämillään kun oli, ei rouva de Préal pannut pahakseen, että
keskustelu tuli katkaistuksi. Lapset saattavat usein olla varsin
kiusallisia.



IV.


Ensimäisinä kuukausina Genevièven katoamisen jälkeen, Jacques, häntä
tavatakseen, vietti kaikki sunnuntaipäivät kuljeskelemalla Parisin
komeimpain kaupunginosien katuja pitkin. Hän katsoa tirkisteli noita
komeasti puettuja lapsia, jotka kaupungin puistoissa leikitsivät,
taikka Champs-Elysèes-kentällä kiiltävissä vaunuissa ajelivat. Moni
vaaleatukkainen pikku tyttö saattoi hänen sydämensä sykkimään, mutta
joka kerta, hänen toivonsa raukeni tyhjään, kun noiden suloisien
sinisilmien asemasta, joita oli toivonut näkevänsä, kohtasi
ventovieraat kasvot. Pian hän lakkasi toivomastakin, ja hänen mielensä
kävi alakuloiseksi ja murheelliseksi. Väsymättömästi hän teki työtä,
mutta hänen työntekonsa oli ilotonta; hän oli ikäänkuin kone, joka
totuttua työtään tekee.

Kodissaan hän ei mitään pyytänyt eikä tuonut sinne muassaan muuta
kuin jokapäiväisen leivän. Ei äiti hänen tulostaan enään iloinnut,
ja lapsetkin hänen läsnäollessaan hiljemmin haastelivat. Jos heillä
oli jotain kysyttävää taikka joskus nauruun purskahtivat, niin aina
peljäten häneen katsoivat.

Jacques luuli sillä täyttäneensä kaikki velvollisuutensa omaisiansa
kohtaan, että antoi heille koko työpalkkansa, pidättämättä siitä
vähääkään omaksi huvituksekseen ja ainoatakaan lepohetkeä itselleen
suomatta. Hän unhotti, että alttiiksiantavaisuus ilman rakkautta ei
ole mistäkään arvosta, ja että hänen ansaitsemansa leipä, makeata
ollakseen, olisi tarvinnut hiukan lempeyttä ja iloisuutta höysteeksi.
Työpaikassa hän oli erillään muista, ja kotiinsa hän toi mukanaan
äänettömyyttä ja ilottomuutta. Jacques ei ollut onnellinen.

Kun hän eräänä iltana palasi kotiin, olivat kaksoiset sairastuneet.
Äiti näytti levottomalta, mutta Jacques ei siitä paljon lukua pitänyt.
Yöllä täytyi mennä lääkäriä noutamaan, ja kun Jacques seuraavana
päivänä tuli työstään, oli tuo hirmuinen tauti jo tehnyt tehtävänsä:
toinen lapsista oli kuollut, ja toinen teki loppua.

He pantiin vieretysten samalle vuoteelle makaamaan. Kuolema oli heitä
kaunistanut, ja he olivat niin toistensa näköiset, ett'ei niitä
taitanut toinen toisestaan eroittaa: he olivat kaksi valkoista, hentoa
kukkaista, samalla murtuneella varrella.

Kun kaikki oli hiljaista, astui Jacques tuohon pieneen kammioon, sulki
oven jälkeensä ja viipyi siellä kauan. Äitinsä, kun ei nähnyt hänen
palaavan, tuli hiljaa hänen viereensä, mutta poika ei näkynyt sitä
huomaavan. Hän seisoi murtunein mielin ja kalpeana vuoteen ääressä,
mutta äiti sen vaan huomasi, että hänen silmänsä olivat kuivat.

-- Pikku karitsa-parkani! Paitsi minua, ei heillä ollut ketään, joka
heitä rakasti, äiti katkerasti sanoi.

Jacques kääntyi ja meni ulos. Nuo sanat sulkivat hänen sydämensä.
Hetkeä ennen hän oli itsekseen sanonut:

-- Oi, miksi en enempi heitä rakastanut? Miksi en heitä hyväillyt?
Miksi en joka ilta ottanut heitä syliini?

Ja hänen sydämensä oli pakahtua... mutta kun hänen äitinsä noin puhui,
niin hän mitään vastaamatta lähti ulos.

Näinmuodoin äidin ja pojan välillä oleva jäämuuri jäätyi jäätymistänsä,
ja tuo yhteinen murhe eroitti heidät vielä enemmän toisistansa.

Muutamana iltana, kun Jacques totuttuun tapaansa kenellekään mitään
puhumatta läksi pois työpaikasta, lähestyi häntä eräs työtovereista.
Jacques tunsi hänet vaan ulkonäöltä, mutta tiesi, että hän oli kelpo
työmies, taikka, niinkuin hänen äidillään oli tapana sanoa, "sävykäs
mies". Hänellä ei siis ollut syytä karttaa häntä.

Aluksi yhtä ja toista haasteltuaan, tuo kelpo mies virkkoi:

-- Kuulkaapas, veikkoseni, minulla olisi jo kauvan ollut teille jotain
puhuttavaa. Se on käynyt minun sydämelleni, kuin aina olen nähnyt
teidät noin murheellisena ja äreänä. Olettehan te nuori... nuoren
täytyy olla iloinen. Katsokaa minua, joka jo harmaapääksi tulee, enkä
kuitenkaan nurise! Miksi ette hiukan huvituksia hae?

-- Se tulee luonnonlaadusta, ehkäpä myös ihmisen ulkonaisesta tilasta,
vastasi Jacques, paheksumatta noita nuhteita, joita hän ei olisi
keneltäkään toiselta suvainnut.

-- Vai ulkonaisestako tilasta? Luuletteko siis minun tilaani niin
erittäin loistavaksi ja kehuttavaksi? Ei kenenkään meidän elämiimme
niin erinomaisen hupaista ole... ei minun, enemmän kuin teidänkään,
hyvä toverini. Siitä asti kuin minä muistan, ei minulla ole ollut muuta
edessä kuin alituinen työnteko, hiki ja vaiva, että useinkin olen ollut
nääntymäisilläni. Se minun kohtaloni! Joka aamu minä itsekseni näin
puhun:

-- Rohkaisepas mielesi, nyt on taas raskas päivä edessäsi, mutta pian
ilta tulee! Joka ehtoo, kun olkivuoteelle raajani oikaisen, olen
iloissani, että olen velvollisuuteni täyttänyt. Korkein olento näkee
sinut, minä itselleni sanon, ja siinä kyllä.

-- Korkein olento!... toisti Jacques vähän ivallisesti.

-- Oi, veikkoseni, tuon asian suhteen meidän pitää tulla selville. Jos
te niitä olette, jotka Jumalan olemuksen kieltävät, niin me emme tule
toinen toistamme ymmärtämään, sillä nähkääs, se on minun järjellinen
vakuutukseni. Minä uskon korkeinta olentoa samaten, kuin minä uskon
aurinkoa. Mitä te uskotte?

-- Minä näen silmilläni auringon valon ja tunnen sen lämpimän, mutta
tuon korkeamman olennon olemusta minä en mistään huomaa. Kuinka häntä
siis voisin uskoa?

-- Teidän kaltaisianne on paljon olemassa, jotka selvän tiedon
kieltävät. Minä puolestani, sen vieläkin sanon, olen aina korkeinta
olentoa uskonut ja tulen alati uskomaan, ell'ei hän itse näytä todeksi,
ett'ei häntä ole olemassa.

Ja nähdessään että Jacques hymyili, hän löi rintaansa ja jatkoi
innostuneena:

-- Minä vakuutan teille, että täällä povessani on jotain, joka
sanoo, että meitä ylevämpi ja korkeampi olento on olemassa, ja että
hän näkee ja palkitsee niitä, jotka vaivattuina ja raskautettuna
täyttävät velvollisuutensa, niinkuin minäkin. Se on minun järjellinen
vakuutukseni.

Jacques ei vastannut mitään.

-- Minä olen hiukan sieltä ja hiukan täältä lukenut, kun joskus olen
sattunut saamaan käsiini jonkun kirjan tahi sanomalehden, Lebeau
jatkoi, ja niistä minä olen jos jotakin oppinut. Minä tiedän, että
semmoisia ihmisiä on olemassa, jotka vaan luonnon lakeja, aineitten
uudestansa muodostumista ja tämän näkyväisen maailman ilmiöitä
uskovat; mutta minä vastaan heille -- tietysti vaan ajatuksissani,
sillä enhän minä kykenisi mennä noiden oppineitten kanssa riitelemään
-- minä vastaan heille: te ette voi ottaa minulta sitä järjellistä
vakuutustani, ett'ei mitään lakia voi olla olemassa, ell'ei joku
ole sitä tehnyt ja että kaikki nuo ilmiöt ja aineitten uudestaan
muodostumiset ovat tapahtuneet korkeamman voiman tahdosta. Järkenikin,
näetten, sen minulle sanoo.

-- Tuosta kaikesta minä en niin vähääkään ymmärrä, sanoi Jacques
alakuloisesti; sen minä vaan tiedän, että hyvinkin vähästä henkeni
antaisin.

Nuo sanat olivat tahtomattansa hänen suustansa päässeet, ja hän olisi
mielellänsä ne peräyttänyt.

Lebeau loi häneen hetkeksi ystävällisen silmäyksen; sitte hän kysyi:

-- Voisinko minä tehdä jotain teidän edestänne?

-- Ette mitään, kiitoksia vaan.

Ja he erkanivat toinen toisestansa.

Seuraavana päivänä tapasi Lebeau jälleen Jacquesin. Tämä osoitti
malttamattomuutta, mutta hillitsi itseään, koska ei mielellään olisi
ketään loukannut.

-- Eilisestä saakka minä olen teitä ajatellut, hänen vanha toverinsa
virkkoi, ja nyt luulen tietäväni, mikä teiltä puuttuu: se on ihmisten
seura. Käykää minua katsomassa, te olette sangen tervetullut.

Jacques kiitti, vaikka hän ei tuosta kutsumuksesta juuri paljon lukua
pitänyt.

Kun hän tänä ehtoona tuli kotia, niin hänen äitinsä, joka jonkun
aikaa oli ollut pahoinvoipana, ei ollut jaksanut siivota hänen pientä
huonettaan: häneltä oli puuttunut voimia sijaa oikein kohentamaan, ja
aamiaisen tähteet olivat vielä pöydällä. Vaimo parka riensi illallista
laittamaan, ja rasvan haju ynnä ummehtunut ilma tuossa umpinaisessa
kammiossa käänsi Jacquesin sydäntä, saattaen hänet peräytymään.

-- Kuka tämmöistä saastaista ilmaa voi hengittää? hän sanoi, paiskaten
auki ahtaasen pihaan päin olevan akkunan.

-- Minua viluttaa aina, lapseni, vastasi rouva Marceau, käärien
ympärilleen vanhaa, kulunutta huivia.

-- Kuinka näin kuumalla ilmalla vilu on?

-- Minä luulen, että se on iltakosteus, joka minua väristyttää.

Jacques sulki akkunan ja kävi istumaan, nojaten päätänsä käteen.

Lapset palasivat kotiin, toinen toisensa perästä, Augustine tehtaasta,
ja toiset kaksi työpajasta. He olivat likaisia, isoäänisiä ja
vallattomia. Jacques ei jaksanut heitä sietää, vaan torui heitä.

-- Luuletko, että me pitkin elämäämme viitsimme noita ison herran
temppujasi kärsiä, vanhin heistä sanoi. Aina sinä olet täällä
mekottamassa; se käy meille vihdoin tuskaksi.

Kaikki Jacquesin ympärillä oli niin rumaa, niin ilkeää ja inhottavaa,
että hänen rupesi pahaa tekemään, ja hän meni ulos, ennenkuin keitos
ehti pöytäänkään, antamatta mitään selitystä levottomalle äidilleen.

-- Mitäpä siitä! virkkoi toinen pojista, jos ei ruoka hänelle kelpaa,
niin me saamme sitä enemmän.

Jacques rupesi astumaan erääsen tarhanteesen vievää katua pitkin.

Se, mitä hän täällä näki, ei ollut juuri ilahuttavampaa kuin köyhässä
kodissaankaan. Useammat puodit olivat siivottomat ja ilkeän näköiset,
varsinkin ne, joissa oli myytävänä vanhoja vaatteita ja huone-kaluja.
Oli hiljan satanut; kadut olivat likaisia ja katuvierut liukkaita;
vaimoja huusi ovien kynnyksillä, käärien ylös hameensa helmoja;
viini-anniskeluista kuului raakaa puhetta ja hurjaa elämää. Irstaisia,
ryysyihin vaatetettuja tyttöjä nauraa virnoitti ohitse kulkeville; yksi
heistä ojensi kättään, tarttuakseen Jacquesin käsivarteen, ja kun tämä
inhoen kääntyi hänestä pois, niin hän huusi hävyttömiä sanoja hänen
jälkeensä.

-- Oi, kuinka kaikki on rumaa, ilettävää ja vastenmielistä, sanoi
Jacques itsekseen.

Samassa Lebeau muistui hänen mieleensä.

-- Olisipa hauska tietää, mitä tuo hänen "korkein olentonsa" tästä
lokalätäköstä arvelee.

Samassa hän saapui kasvikkoon, ja kuu, joka pistihe esiin
pilvien välistä, loi hopeaisen valonsa puihin, nurmikkoihin ja
kukkapenkereihin. Tämä vähäinen, ahdas puisto piste-aitoineen,
joka päivänvalolla näytti niin epärunolliselta, oli nyt kuutamolla
ihmeen ihana. Se oli aivan tyhjä ihmisistä ja kasteesta virkistyneet
kukat levittivät väkevää hajuansa ilmaan. Jacques vaipui eräälle
penkille istumaan ja hengitti syvään tuota hyvänhajuista ilmaa. Oliko
mahdollista, että tämä kuun valaisema, pieni soppi oli noin lähellä
tuota katua, jota hän äsken oli astunut! Ja ikäänkuin eroituksen vielä
suuremmaksi tehdäkseen, rupesi läheisestä talosta kuulumaan heleää ja
kaunista laulua, joka voitti kaikki nuo kaukaiset, hälisevät äänet.

Jacques oikaisi itsensä penkille ja makasi, silmät luotuina taivaasen,
jolla pilvet ajelivat toisiaan, tuhansiin eri muotoihin muuttuen.
Oi, jospa hän ijäksi päiväksi saisi tänne jäädä!... jospa ei enään
milloinkaan tarvitsisi palata tuohon kamalaan esikaupunkiin, tuohon
kurjaan kammioon! Tässä ihanuudessa ja sopusoinnussa hän voisi
unhottaa, että maailmassa on muuta olemassakaan.

Aika, jona puisto oli suljettava, oli tullut, ja vartija kulki ympäri,
katsoen, olivatko kaikki menneet pois. Jacques pysyi liikkumattomana,
toivoen siten välttävänsä vartijan teräviä silmiä; mutta sillä hän ei
mitään voittanut, vaan vartija puhutteli häntä ankarasti.

-- Menkää muualle päätänne selväksi makaamaan, hyvä toveri.

-- Te erehdytte, sanoi nuorukainen ja nousi seisovallensa; minä en ole
päissäni, mutta olisin halusta jäänyt tänne yöksi, koska hengittäminen
täällä käy niin keveästi.

-- Kas tuota! on niitä monta muutakin, joidenka haluttaisi öitään
näillä penkeillä maata. Esikaupungista tänne haastamattakin miehissä
tultaisiin; mutta tänä yönä te ainakin saisitte kelpo jäsenten
kolotuksen. No, joko menette!... On jo aika lukita portti.

Ääni, joka lauloi, oli vaiennut; ei nyt enää muuta kuulunut kuin
vaunujen jyrinää ja muutamien lystikkäiden työmiesten epäsointuista
rallatusta, kun he kadun poikki tallustivat.

Tultuaan kadulle, kääntyi Jacques taaksensa katsomaan. Pilvi pimitti
kuun; varjoon kätkettynä puutarha näytti vaan keskellä toria olevalta
mustalta pilkulta.

Kun hän tuli kotia, oli äiti odotukseen väsyneenä laskeutunut levolle,
ja lapset jo nukkuivat. Hänen johtui mieleensä tuo yö, jona hän
Genevièven katoamisen perästä oli katuja kulkenut; hän rupesi kuluneita
aikoja muistelemaan ja makasi valveillansa aamupuoleen saakka.

Koko pitkän yön hän kuuli äitinsä kuivaa rykimistä ja raskasta
hengittämistä. Pari kertaa se ikäänkuin kuumeen hourauksissa rupesi
puhumaan, sitten alkoi valittaa.

Jacques nousi vuoteeltansa ja hiljaa lähestyen kysyi, oliko äiti kipeä;
vaan tämä vastasi, ett'ei mikään häntä vaivannut, paitsi unettomuus, ja
käski pojan vaan olla huoletta.

Sitten hän ei muuta kuullut kuin pidätettyä yskimistä joskus vaan.
Viimein hän meni nukuksiin ja näki unta, että Geneviève oli puutarhaan
kätkettynä ja hän pensaitten välistä oli häntä etsivinään, kuitenkaan
muuta näkemättä kuin hänen hameensa liepeen, joka kuun säteeltä
haamoitti. Yht'äkkiä puutarhan vartija oli astuvinansa hänen eteensä,
sanoen äreällä äänellään: Menkää muualle päätänne selväksi makaamaan;
tämä puutarha ei ole teitä eikä teidän vertaisianne varten!

Ja kun hän piti vastaan, koska ei mielellänsä olisi lähtenyt tästä
paikasta, jossa toivoi tapaavansa pikku kuningattarensa, niin röyhkeä
vartija, löydä muksahutti häntä päähän, josta hän paikalla heräsi.

Aurinko oli jo aikoja sitten noussut, ja myöhästymisen pelkoon hän
unhotti unelmansa.



V.


Lauvantai-iltana Lebeau ystävällisesti löi Jacquesia olalle.

-- Huomenna siis, hän sanoi.

Koska hänellä ei ollut parempaakaan tarjona, niin hän suostui toverinsa
pyyntöön, vaikka hänen ei niin erittäin tehnyt mieli mennä tätä
katsomaan.

Hän kummastui, nähdessään toverinsa kodissa vanhanpuoleisen naisen
ja nuoren tytön, sillä vaikka hän ei ollut tuota asiaa niin suuresti
ajatellut, niin hän kuitenkin aina oli luullut, että Lebeau oli vanha
poika.

-- Tässä saan teille esittää tehtaan parhaimman työmiehen, sanoi
Lebeau naisille. Tämän nuorukaisen vertaista ei löydy, ei työnteon
eikä käytöksen suhteen. Ja tämä on rouva Gregoire, vanha ystävä ja
naapurimme, ja tässä on tyttäreni Céline, hän Jacquesiin kääntyen
jatkoi. Olkaa tällä niinkuin kotonanne, me olemme hyviä ihmisiä ja
soisimme mielellämme, että meillä viihdyttäisiin. Rouva Gregoire,
joka on mainio emäntä, tuo meille hyvää kahviansa maistettavaksi.
Céline-parka ei kykene emännyyttä pitämään, mutta sen sijaan hän on
muussa taitava.

Nyt vasta Jacques huomasi, että lähellä nuoren tytön tuolia oli pari
kainalosauvoja ja hänen edessänsä olevalla pöydällä oli silkkipaperilla
oksa ruusuja ja ylt'ympäri kukkasten tekemistä varten tarvittavia
aseita.

Céline Lebeau näytti heikolta, hänen kasvonsa olivat vienot ja
vaaleat, silmät älykkäät ja lempeät. Hän ei paljoa puhunut, ja hänen
viallisuutensa, joka esti häntä muita jäseniä, paitsi näppäriä
sormiansa käyttämästä, oli tehnyt hänet surullisen näköiseksi, mutta
hänen surumielisyytensä ei ollut mitään katkeraa laatua.

Rouva Gregoire oli tukeva ja punaposkinen, noin viiden- tahi
kuudenkymmenen vuoden vaiheilla oleva vaimo, jolla aina joka
tilaisuudessa oli jotain sanottavaa, vaikka hänen puheestansa ei aina
olisi juuri väliä pidetty.

Nämä kolme henkeä olivat koossa pienessä huoneessa, jota käytettiin
sekä ruokasalina että työhuoneena ja jonka yhdessä loukossa Lebeaun
sänky seisoi. Läheinen, pieni kammio oli Célinen makuusuoja.

Siisteys ja hyvä järjestys vallitsi tässä köyhässä majassa: akkunalla
oli kukkasia, ja vastapäätä sitä olevalla laudakolla muutamia kirjoja.
Akkuna oli avonaista pihaa päin, siten että valoa ja raitista ilmaa
runsaasti pääsi huoneesen. Tämä hauska asunto muistutti vähän Olivierin
kotia, ja Jacques ei voinut olla niitä toisiinsa vertaamatta. Hän
oli käynyt istumaan ja vastasi lyhyesti kotiväen tervehdyksiin. Tuo
harvapuheisuus olisi ehkä käynyt vaikeaksi, ellei Lebeau sydämellisellä
hyväntahtoisuudellansa olisi tullut heille apuun.

-- No, rouva Gregoire, tuokaa meille jo kahvia, jotta haastelu rupeaisi
liukkaammin sujumaan.

Rouva Gregoire nousi ja asetti pöydälle tarjottimen, jolla oli neljä
paria kuppeja ja sokeriastia; sitten hän avasi oven keittiöön, joka
tuskin oli kaappia isompi, ja toi sieltä höyryävän kahvipannun. Jacques
näki, että kaikki astiat tuossa pikku keittiössä välkkyivät puhtaudesta
ja olivat mitä huolellisimmalla tavalla järjestetyt. Oikein se näytti
viehättävältä, tuo pikku keittiö! Jacquesista täällä olo rupesi jo
hyvinkin hyvältä tuntumaan, niinkuin semmoisessa kodissa ainakin, jossa
järjestys ja sydämellisyys vallitsee; ja nieltyään muutaman suuntäyden
kahvia, hän tuli iloisemmaksi kuin pitkään aikaan oli ollut ja alkoi
laveammalta vastatakin, kun häneltä jotain kysyttiin.

-- Vai äitinne kanssa te asuttekin! Minkä ikäinen hän on? kysyi rouva
Gregoire.

-- Luulenpa hänen kahdeksaa-viidettä käyvän, sanoi Jacques.

-- Siis kymmentä vuotta minua nuorempi! eihän tuo mikään ikä ole.

-- Ja kuitenkin hän näyttää yhtä vanhalta kuin te, jos ei vaan
vanhemmaltakin.

Ei Jacques sievistelläksensä tuota sanonut, mutta rouva Gregoire otti
sen siksi.

-- Minusta on kuitenkin aina sanottu, että näytän vanhemmalta kuin
olenkaan. Se tulee siitä, ett'ei minulla niin aivan hyviä päiviä ole
ollut. Raskasta työtä minun aina on täytynyt tehdä, ja murhetta minulla
on ollut niinkuin kaikilla muillakin. Kahdeksan täysikasvuista lasta on
Jumala minulta ottanut sekä mieheni, joka minun hoidettavanani kymmenen
ajastaikaa sairasti. Hän ei ollut juuri hyvänsävyinen, miesparkani;
siitäpä naapurit sanoivatkin, kun hänet ruumis-arkkuun olin laskenut:
"Jos kukaan ihminen on palkintoa ansainnut, niin ainakin te, rouva
Gregoire, sitä ansaitsette". -- Niinpä niin! olen minä eläissäni
kovaakin kokenut.

Ja koska häntä aikoi ruveta itkettämään, niin Lebeau, joka
kärsivällisyydellä oli kuunnellut tätä kertomusta, jota hän sitäpaitsi
joka päivä sai kuulla, puhui lepytellen, ikäänkuin olisi levotonta
lasta viihdyttänyt:

-- Tiedämmehän kaikin täällä, että te kelpo vaimo olette, rouva
Gregoire, ja sen me myös teille tunnustamme.

Tuo puhe liikutti häntä niin väkevästi, että hän täyttä totta rupesi
itkemään.

-- Ette te kuitenkaan, herra Lebeau, voi tietää, mitä kaikkea minä olen
kärsinyt. Ja vaikka näin muitten tähden olen itseäni vaivannut, niin
ei kuitenkaan ole ainoatakaan ihmistä, joka minua vanhoilla päivilläni
hoitaisi!...

-- Entä me sitte! Ettekö meitä ollenkaan lukuun ota? Vai pidättekö te
meitä niin kiittämättöminä? Kuulkaapas, rouva Gregoire, rauhoittukaa
nyt jo. Tiedättehän, että Céline pitää teistä, ikäänkuin olisitte hänen
iso-äitinsä.

Tuo sana ei soinut hyvältä rouva Gregoiren korviin; hänen olisi tehnyt
mieli selittää, ett'ei hänellä vielä siksi tarpeeksi ikää ollut, mutta
hän tyytyi kuitenkin siihen, että sanoi:

-- Oi, tuo armas enkelini! kuinka hän minutta voisi tulla toimeen.

Kun hänen ansiolliset työnsä uudestaan johtuivat hänelle mieleen,
alkoivat hänen kyyneleensäkin vuotaa, ja Lebeaun täytyi taasen ruveta
häntä lohduttamaan, mutta tällä kertaa hän teki sen yleisemmästi ja
viisausopillisemmalla tavalla.

-- Hyvät avut palkitsevat itseänsä, hän sanoi. Siinä jo on kyllä,
että on täyttänyt velvollisuutensa ja ansainnut hyväin ihmisten
kunnioitusta. On oikeus olemassa, ja jokaiselle palkitaan hänen
ansionsa mukaan, se on minun järjellinen vakuutukseni. Eikä teillä ole
syytä itseänne soimata, saatte olla ilman murhetta.

-- Te olette kelpo mies, herra Lebeau. Toivonpa, että Jumala osoittaa
minulle niin paljon oikeutta kuin tekin. Mutta te olette optikus.

-- Optimisti, rouva Gregoire.

-- Optimissi, aivan niin, jos se sana enempi teitä miellyttää.

-- Optimisti minä olen, ja minä pidän sen kunnianani. Joka uskoo
taivaassa hallitsevaa, korkeinta olentoa, sen täytyy olla optimisti.
Jokaisen kunniallisen miehen tulee olla optimisti. Rohkaiskaa siis
mielenne, rouva Gregoire. Niin kauan kuin meillä on leipäpalanen, niin
siitä jää teillekin osanne. Juokaapas vielä kahvitilkkanen, poikaseni,
hän sanoi, Jacquesiin kääntyen. Se elvyttää mielen, ja ajatuksetkin
siitä rupeavat nopeammasti juoksemaan. En minä milloinkaan maista
väkeviä, sillä yhtäpaljon kuin väkijuomat ovat työmiehen vihollisia,
onpi kahvi hänen hyvä ystävänsä, joka tekee että maailma näyttää
hänelle ruusunkarvaiselta. Ei ole mitään sen parempaa kuin kupillinen
tämmöistä mustaa, höyryävää nestettä, kun siihen on parahultaisesti
sokeria pantu. Juokaa tekin, rouva Gregoire, niin mielenne tulee
iloisemmaksi.

Ei, ei, tämä huusi ja koki suurella innokkaisuudella kuppiansa
varjella. Tiedättehän, ett'en minä milloinkaan juo enemmän kuin yhden
kupillisen, ell'ei minua pakoiteta.

-- Te olette ylen kohtuullinen, mutta siitäpä minä nyt teitä pakoitan.
Juokaa vielä tämä minun mielikseni.

Kun rouva kerta oli saatu myöntymään, niin hän salli kaataa kupin ihan
täyteen ja paljon sokeria siihen sekoitettiinkin.

Vierasvarainen kuin oli, Lebeau ei huomannut, että viikon sokeri-määrä
hirvittävällä tavalla suli kuiviin.

-- Tulkaa nyt kirjojani katsomaan, hän sanoi Jacquesille, joka, samoin
kuin Célinekin, mitään lausumatta oli toisten puhetta kuunnellut.

Kirjasto -- siksi Lebeau ylpeydellä pientä kirja-kokoelmaansa nimitti
-- sisälsi kaikenmoista kirjallisuutta. Siinä oli muutamia kirjoja
Rousseau'ilta ja joitakuita unhotukseen jääneitä luonnontieteellisiä
teoksia.

-- Tästä näette, ett'ei minulta oppimisen halua puutu. Enpä minä
vaivatta ole niitä saanut, sen teille vakuutan. Sattuu väliin siellä,
väliin täällä näkemään jonkun mieleisen kirjan; ohitse mennen siihen
luo silmänsä, hetken päästä se jo otetaan käteenkin katseltavaksi, ja
jos niin tapahtuu, että taskussa on joitakuita rahapenniä, niin ei
aikaakaan, ennenkuin kirja jo on ostettu. Célinelle se on varsinkin
mieleen, kun minä kirjoja tuon. Ja koska niitä näin paljon oli
kokoontunut, niin minä tein hyllynkin niitä varten. Näettekös, miten ne
huoneenkin hauskaksi tekevät.

-- Eihän oppi ojaan kaada, sanoi rouva Gregoire, mutta jos nainen
tahtoo velvollisuuksiansa täyttää, niin hänellä ei ole aikaa huolia,
mitä kuussa tapahtuu.

Isäntänsä puhetta kuunnellen Jacques käänteli erään kirjan lehtiä.
Silloin ovi aukeni ja sini-liivinen mies seisoi kynnyksellä.

-- Savigny! huusi Lebeau tavallisella ystävällisyydellään. Onhan siitä
aikoja, kun me viimeksi teitä näimme. Astukaahan sisään.

Ja nähdessään, että äsken tullut loi Jaqcues'iin kysyväisen silmäyksen,
hän lisäsi:

-- Tämä on vaan eräs työtoverini, kelpo poika, joka tänään ensikerran
on tehnyt kunnian tulla meitä tervehtimään. Eihän tuo mahtane teitä
peloittaa?

Sini-liivinen mies ei vastannut mitään, vaan sulki oven jälkeensä ja
kävi nuoren kukkaisten tekijän viereen istumaan. Tätä katsellen hän
hajamielisesti rupesi kukkasia hypistelemään.

-- Varokaa, ett'ette ruusuani turmele, tyttö sanoi.

Hän pani sen pois heti paikalla.

-- Oletteko kipeä? hän kysyi.

-- Minäkö? En... Kuinka niin?

-- Te näytätte entistä kalpeammalta, mutta se on ehkä vaan luulotusta.
Minä olen jotain teille tuonut.

Hän veti taskustaan laatikon ja otti sieltä pienen, erinomaisen sievän
vihkon, jossa oli metsäkukkia, somia, hammaslaitaisia lehtiä ja
sametinhienoja sammalia.

-- Céline huusi ihastuksesta. Hänen kasvonsa lensivät ruusunpunaisiksi,
ja silmänsä loistivat.

-- Onko maailmassa tuon kauniimpaa! hän huusi... Tekö itse olette nämä
poiminut?

-- Minä, vieras vastasi; kun menin oikotietä metsän kautta, näin nämä
kukat ja heinänkorret, ja heti muistui mieleeni, että te niistä pidätte.

-- Oi, kuinka te olette onnellinen, joka saatte metsässä liikkua.
Kiitoksia, kun olitte hyvä ja minuakin muistitte.

-- Koska minä en teitä muistaisi? hän tyttöön katsoen hiljaa kysyi,
mutta tämä katseli vaan kukkasiansa, eikä Savigny tietänyt, oliko tämä
häntä kuullut vai ei.

Silloin hän kääntyi Lebeaun puoleen, ja Jacquesin sopi nähdä hänen
kasvonsa. Hän oli keskikokoinen mies, hiukset ja parta olivat
ruskeat, kasvot kalpeat, otsa jotenkin kapea ja sangen kaareva. Hänen
ulkomuodossaan ei ollut mitään erinomaista, mutta kuitenkin taisi
helposti huomata, ett'ei hän ollut tavallista laatua.

Kaksi asiaa hänessä veti kuitenkin huomion puoleensa: hänen syvällä
päässä olevat silmänsä, joiden katsanto oli läpitunkeva ja polttava,
sekä hänen kätensä, jotka olivat niin pienet ja somat, että olisi
luullut niitä naisen käsiksi, vaikka niissä näkyi selviä työn jälkiä.

-- Onhan siitä aikoja, kun teitä on nähty, sanoi Lebeau uudestaan.
Mistä te nyt tulette.

-- Helvetistä, vastasi Savigny tyynellä äänellä, joka ei ensinkään
sopinut yhteen tuon sanan kanssa.

-- Eihän teidän, lempo vieköön, liene paha mieli, että sieltä pääsitte!

-- Olisin kuitenkin sinne jäänyt, jos olisin saanut, mutta eipä siellä
ollut tilaa minulle.

-- Mitä? Eikö siellä työtä ollut?...

-- Ei ainakaan minulle. Siitäpä palasinkin, vaikk'en pitkäksi aikaa.

-- Mihin sitte menette?

-- Sinne mihin lähetetään.

-- Voi, poika poloinen, sanoi Lebeau, ettekö te milloinkaan tule
ymmärtäväisemmäksi? Ettekö koskaan rupea tulevaisuuttanne ajattelemaan?
Mimmoista tuo teidän elämänne on? Teitä lähetetään yhdestä paikasta
toiseen, teillä on senkin seitsemän ammattia, teitä katselkaa
epäluulolla, teitä vainotaan ja hyleksitään, ikäänkuin mikä heittiö
olisitte, ja kuitenkin te olette kelpo mies ja työssänne taitava.
Teillä ei ole kotia... ei lepoa... ja mikä lopuksi tulee? Sydäntäni
oikein kirvelee kun rupean sitä ajattelemaan.

-- Oma valitsemani kohtalo tämä on, Savigny vastasi, eikä minulla siis
liene syytä siitä valittaa. Minä en kaipaa lepoa, kotia enkä onnea,
niin kauan kuin veljeni kärsivät vaivaa, kidutusta ja sortoa, eivätkä
edes tiedä, onko heillä oikeutta nousta kapinaan. Se on täysi tosi,
että ylenpalttinen kurjuus on huumaavaa laatua, koska se kuolettaa
oikeuden tunnonkin. Minä kuljen paikasta paikkaan, missä vaan ihmiset
enin kärsivät ja eduttominta työtä tekevät. Yhdessä heidän kanssansa
teen työtä, heidän kanssansa kärsin ja usein yksi ainoa sana riittää
heitä heidän välinpitämättömyydestänsä herättämään.

-- Ja silloin he tulevat entistänsä vielä onnettomammiksi.

-- Mitäpä siitä! Tuleehan heistä miehiä, sen sijaan, että ennen olivat
lapsia Sitä paitsi minä puhun heille lohdutustakin. Minä sanon heille:
Jos te tahdotte, niin voipi tulevaisuus tulla entisyyttä paremmaksi.
Me teemme työtä teidän hyväksenne, mutta tarvitsemme myös teidän
apuanne; tärkeätä on, että kaikki tähän pyhään toimeen ryhtyvät. Eihän
vankeja voi pelastaa vastoin heidän tahtoansa, ja ennenkuin heidät
vanki-kopista laskee, täytyy heidän päivänvaloa katsoa, muutoin eivät
heidän silmänsä voisi sitä kärsiä.

Hän lausui nämä sanat vitkalleen, matalalla yksitoikkoisella, milt'ei
jäykällä äänellä. Puheesen sekautumatta, Jacques häntä kuunteli. Hän
oli tarttunut lakkiinsa, lähteäksensä pois, ja odotti hiukan hämillään
sopivaa tilaisuutta.

-- Älkää vielä menkö, sanoi Lebeau hänelle.

-- Minä pelkään olevani teille vaivaksi.

-- Ette millään muotoa. Tämä Savigny-ystävämme on aineellinen mies,
mutta täytyy tottua hänen puhetapaansa. Katsokaa, tuolla ylhäällä
minulla on vielä useampia kirjoja, joita ette ole nähnyt. Ne ovat
matkakertomuksia. Minä en eläissäni ole käynyt Saint-Denis'iä, Pantiniä
tai Versaillesia edempänä; mutta noiden avulla minä nojatuolissani
istuen olen aivan ilman maksutta, vaaratta ja väsymyksettä, mitä
mukavimmalla tavalla monta kertaa matkustanut ylt'ympäri koko
maanpiirin. Voiko sen parempaa itsellensä toivoa? Tai mitä te,
Savigny-veikko, tuumaatte?

-- Teillä on onnellinen luonne.

-- Toivoisin samaa kaikille ihmisille.

-- Se kävisi kentiesi hieman yksitoikkoiseksi. Sen lisäksi, vaikka
teidän kannallenne asettuisinkin, saan teille muistuttaa, ett'ei joka
miehellä olekaan jouhilla sisustettua nojatuolia taikka kirjastoa.

-- Se on totta, mutta jokainen voisi sen itselleen hankkia, jos toden
teolla yrittäisi.

-- Niin rikkaat puhuvat. Te olette semmoinen sokea, joka ei tahdo
nähdä. Senkaltaisia ei käy parantaminen.

Hetken päästä Jacques läksi, vieden muassaan kirjan, jonka hän pian
lupasi tuoda takaisin. Rouva Gregoire pyysi häntä ystävällisesti
tulemaan, jos kahvi muka oli ollut hänelle mieleen. Céline ojensi
hänelle kättään, sanoen:

-- Tervetullut toistekin.

Tyttö oli todellakin kaunis, kun pian haihtuva puna noin hänen vaaleita
kasvojaan kirkasti, mutta Jacques ei sitä huomannut. Hänellä oli
muistossaan sekä sydämessään kauneuden ihanne, jonka rinnalla tämän
lempeän vuokon ihanuus vaaleni.

-- Kuka tuo nuorukainen oli? kysyi Savigny, kun ovi hänen jälkeensä
sulkeutui.

-- Hän on hyvä työmies ja siivo poika, jolla on leskeksi jäänyt äiti
ja koko parvi sisaruksia! elätettävänä. Vahinko vaan, että hän on niin
harvapuheinen.

-- Joka vähän puhuu, se paljon ajattelee.

-- Voipi olla, ja ehkä me vielä saamme hänet iloisemmaksikin. Sain
juur'ikään kuulla, ett'ei hän ole muuta lukenut kuin turhia lorukirjoja
ja runoja vaan. Mitäpä oppia niistä voi saada?

-- Minä rakastan suuresti runoelmia, sanoi Céline kainosti. Kerran minä
sain runovihkon lainaksi, jossa oli niin kaunis laulu Ludvig XVII:ta,
tuosta pienestä marttiira-kuninkaasta. Minä muistan vieläkin hiukan
siitä:

/p
    Lapsen korjasi kuolema
    Elon tuimista tuskista,
    Lapsen vienon ja ihanan.
    Kulta-kutrisen, vaalean.

    Kovan kohtalon varjoomat
    Sinisilmänsä sammuivat,
    Kruunun peri hän viattomain,
    Palmut vihannat marttiirain.
p/

Céline vaikeni, sillä Savigny katsoi häntä puoleksi hellällä, puoleksi
ivallisella tavalla.

-- Eikö se teidänkin mielestänne ole kaunista? kysyi tyttö. Minä
tahtoisin vieläkin lukea sen kokonansa.

-- Te, Céline, puhui nuorukainen nopeasti ja matalalla äänellä, te
olisitte mahdollinen rakastamaan toistakin runollisuutta kuin tuota,
ja itkemään toisten marttiirain kohtaloa kuin tuon viattoman lapsen,
joka sai kärsiä muiden rikoksista. On niitä semmoisiakin marttiiroja
olemassa, joita ei taivaan enkelit lohduta, eivätkä vast'edeskään tule
lohduttamaan. Heitä ihmisenkelien ei pitäisi unhottaa.

-- Minä tiedän sen, tyttö vastasi, mutta sitä on niin surkeata ajatella.

-- Niin, te itkette ennen entisiä suruja tahi olemattomia kärsimyksiä.

-- Mitä minä voin tehdä? Enhän mitään voi.

-- Voisitte te ainakin rohkaista niiden mieliä, jotka työtä tekevät, te
voisitte heitä tukea.

-- Minä joka päivä rukoilen teidän edestänne.

-- Se on mukava keino, kun ei tahdo muuta tehdä.

Rouva Gregoire oli mennyt pois, Lebeau istui nojatuolissaan lukien.
Savigny tuli tyttöä lähemmäksi ja katsoi häntä syvään silmiin. -- --
Jospa rakastaisitte minua!... hän sanoi.

Tyttö kävi kalpeaksi ja käänsi pois kasvonsa.

-- Tiedättehän te, että me teistä varsin paljon pidämme.

Savigny nousi pikaisesti seisaalleen.

-- Kiitoksia!... sanoi hän katkerasti.

Sitten hän ääneensä jatkoi:

-- Jääkää hyvästi! Minä lähden pois moneksi viikoksi, ehkäpä
kuukausiksikin.

-- Mihinkä te menette? kysyi Lebeau, joka ei ollut kuullut, mitä he
olivat toisilleen kuiskanneet.

-- Sinne, mihin lähetetään, niinkuin jo sanoin, hän vastasi.

Sitte hän pusersi Lebeaun kättä ja meni tiehensä, sen enempää sanomatta.

Silmät alas luotuina ja ahdistetuin sydämin Céline liikkumatta
jäi paikallensa istumaan, ja kun hän jälleen rupesi työhön, niin
hänen kätensä vapisivat. Lebeau, jonka havaintokyky oli aivan vähän
kehittynyt, ei ollut mitään huomannut. Hänen silmissään Céline ei muuta
ollut kuin kipeä lapsi vaan, eikä hän voinut aavistaakaan, että Savigny
toisilla silmillä häntä katsoi.

-- Poika-parka! hän sanoi. Onpa syytä pelätä, että hän lopuksi joutuu
vankeuteen, ellei häntä sitä ennen jossakin kahakassa kuoliaaksi ammuta.

-- Oi, isä-kulta, huusi Céline, kuinka tuommoisia saatatte puhua?

Ja hän rupesi katumaan, että kättä antamatta oli laskenut hänet
menemään.

"Jospa minua rakastaisitte!" hän oli sanonut, ja kuinka hartaasti
hän oli nuo sanat lausunut!... Tyttö oli vieläkin tuntevinansa tuon
katseen, joka oli pakoittanut häntä kääntämään pois kasvonsa, koska hän
ei voinut siihen vastata. Hänen mielensä kävi raskaaksi, mutta oliko
hänellä siihen syytä? Rakastiko hän tuota miestä?...

Ei, ei suinkaan; päinvastoin hänen synkeä pontevuutensa ja tuo ehdoton
alttiiksi-antaminen semmoisen asian edestä, jota Céline vaan puoleksi
voi ymmärtää, herätti hänessä pelkoa. Ei suinkaan, ei hän tätä
rakastanut, ja siitäpä tuo rakkauden ilmoitus häntä kauhistuttikin,
ihan tuntematoin kuin tuo tunne vielä oli hänelle itselleen. Hän
soimasi itseänsä siitä inhosta, minkä tuo mies, jonka koko elämä
oli pelkkää alttiiksiantamusta ja itsensä-kieltämistä, oli hänessä
herättänyt, mutta hän ei voinut sille mitään... Nyt hän lähti pois
viikoiksi, kentiesi kuukausiksikin; sillä aikaa Céline joka päivä
rukoili hänen edestänsä. Tämä ajatus rauhoitti häntä.



VI.


Savigny oli löytölapsi. Hän oli syönyt yleisen armeliaisuuden kuivaa
leipää. Pienenä ollessaan hänellä oli ollut huono hoito, ja sitä
myöten kun rupesi työhön kykenemään, hänestä koetettiin kiskoa niin
suurta hyötyä kuin mahdollista. Ei hän eläissänsä ollut kuullut
yhtä ainoatakaan rakkauden sanaa, ei yksikään ihminen ollut häntä
lempeydellä kohdellut tai häntä hyväillyt siihen päivään saakka, jona
hän tapasi toisen yhtä onnettoman, yhtä pahoin pidetyn ja yhtä kurjan
olennon, kuin hän itsekin oli, Nämä molemmat lapset yhdistyivät toinen
toiseensa tuommoisella ehdottomalla, mieltä liikuttavalla rakkaudella,
jonka yksinänsä ne voivat tuta, joita ei kukaan ikänänsä ole rakastanut.

Jos Lucettellä -- tämä oli Savignyn pikkuystävän nimi -- oli
leipäpalanen, niin hän pani sen kahtia ja antoi hänelle; jos toisella
oli kourallinen pähkinöitä, niin hän särki ne tytölle, ja katseli
ihastuksella, kun tämä niitä söi.

Vaikka heille annettiin selkään, jos heitä yhdessä tavattiin, ei
tämä kuitenkaan estänyt heitä joka paikassa toisiansa tapaamasta.
Mutta eräänä päivänä Lucette ei tullutkaan määrätylle paikalle;
hänessä oli kuume. Häntä nähdäkseen Savigny meni siihen taloon, johon
vaivaishoito oli antanut tytön elätettäväksi, mutta hän ajettiin pois.
Uskaltamatta astua sisään, hän viikon päivät kaikkina lomahetkinään
käveli tuon huoneen ympärillä, missä ainoa olento, jota hän eläissään
oli rakastanut, sairasti. Joka kerta kun ovea avattiin, hän koki saada
jotain nähdä tai kuulla.

Kerta hänelle sanottiin, että Lucette oli kuollut, mutta hän ei sitä
uskonut. Lucetteko kuollut, joka vielä niin pieni oli, jonka hellät
sinisilmät niin lempeästi loistivat!... Sehän oli ihan mahdotonta!

Kylässä oli vanha ukko kuollut; sehän oli luonnollista, mutta Lucette,
eihän se häntä hyvästijättämättä voinut kuolla.

Kuitenkin hän kerta muisti nähneensä kirkkomaahan vietävän pientä,
valkoista ruumisarkkua, ja tämä koski häneen kipeästi. Samana päivänä
hän palasi Lucetten asuntoon ja astui rohkeasti sisään. Eräs vanha
vaimo oli siellä yksinänsä, ja joko hän oli toisia sääliväisempi,
taikka liekö lapsen kuolema liikuttanut hänen sydäntänsä, ainakin
hän salli Savignyn astua lähemmäksi. Lucette makasi pitkänään,
liikkumattomana ja valkoiseen pukuun verhottuna, pienellä vuoteella.

Savigny mainitsi hänen nimeänsä... tyttö ei liikahtanut. Hän koski
häneen... oi! kuinka kylmä hän oli!...

Hän veti kätensä pois ja hänelle sanottiin uudestaan: Tyttö on kuollut.

Silloin vasta hän ymmärsi sen todeksi ja purskahti itkuun.

-- Älä itke, akka sanoi, olipa se hänelle onneksi, että sai kuolla.
Sinullekin, pikkuraukka, se paras onni olisi. Teidän kaltaisillenne
lapsille ei ole tilaa maan päällä.

Savigny ei koskaan näitä sanoja unhoittanut.

Erityisestä suosioista hän seuraavana päivänä sai tulla Lucettea
hautaan saattamaan. Kun multaa arkun päälle heitettiin, hän ymmärsi,
ettei Lucette enään milloinkaan palaisi. Hän oli taas yksinään
maailmassa.

Silloin hän oli vaan lapsi, mutta tämä kaikki teki hänestä joutuun
miehen. Seitsemäntoista vuotiaana hän oppi lukemaan, ja siitä alkaen
oli hän ollut oman onnensa nojalla.

Tällä löytölapsi-raukalla oli jalo sydän: rakkaus, jonka hän olisi
antanut äidillensä tai muille omaisillensa, jos hänellä olisi niitä
ollut, sen hän nyt antoi kaikille. Aluksi hän rakasti kaikkia heikkoja,
noita pieniä hyljätyitä, joita tiellänsä tapasi. Sittemmin hänen
sydämensä sekä näköalansa laajenivat; nyt hän rakasti osattomien suurta
perhekuntaa; heille hän pyhitti koko elämänsä.

Hän rakasti heitä niin yksiomaisesti ja sydämensä pohjasta, että olisi
nauranut, jos joku olisi luullut hänessä olevan sijaa jollekulle
erinäiselle rakkauden tunteelle, varsinkin niin itsekkäälle, kuin
miehen rakkaus vaimoon on.

Ja kuitenkin hän, nähtyään Céline Lebeaun, rakastui häneen.

Céline oli Lucetten näköinen; ainakin hän niin luuli.

Paitsi sitä, tytön heikkous vetikin enemmän kuin hänen kauneutensa,
hänet puoleensa. Eikä hän ollenkaan ajatellut saada häntä vaimoksensa;
ei hänellä sopinut olla vaimoa, koska hän ei enää ollut omassa
vallassaankaan; ei hän muuta pyytänyt kuin yhtä ainoata asiaa, sitä,
että tyttö häntä rakastaisi.

Mutta nyt ei hän enää toivonut. Aivan selvästi hän oli ymmärtänyt
noiden silmien puhetta, jotka olivat kääntyneet hänestä pois. Raskain
askelin hän vitkalleen rupesi astumaan kotiapäin; hänen sydämensä
tuskin enään tykytti, ja elonvirrat olivat milt'ei seisahtuneet.

Palattuansa köyhään kammioonsa, hän heittäytyi tuolille istumaan ja
kätki kasvonsa käsiinsä.

Hän tunsi olevansa yksin, niin hirmuisen yksin!... Sama tunne, joka oli
jäähdyttänyt hänen sydämensä, kun hän seisoi Lucetten avatun haudan
partaalla, valtasi hänet nytkin.

Oliko hän nyt yksinäisempi kuin ennenkään? Mitä oli hän nyt kadottanut,
hän, jolla ei koskaan ollut mitään omaa ollut?

Hän teki muutamia äkkinäisiä liikuntoja ikäänkuin ihminen, joka pyrkii
päästä jostakusta halvauksen tunteesta; sitte hän avasi laatikkonsa,
otti sieltä hiukan vaatteita, joita sitoi nenäliinaan, ja viimeksi hän
loi katseen ympäri huonetta, ollakseen varmana, ett'ei ollut mitään
unhoittanut.

-- Minä en jätä mitään jälkeeni, hän itsekseen sanoi, poismuuttoni on
pian tehty, eikä se mitään maksa.

Hän lukitsi oven ja toi avaimen emännälle.

-- Joko meidät taas jätätte, herra Savigny? tämä sanoi. Oletteko
kauankin poissa?

-- Sitä en ensinkään tiedä.

Emäntä loi häneen paljon tarkoittavan katseen.

-- Jos minä saisin luvan teitä neuvoa, niin varoittaisin teitä
luottamasta ystäviinne.

-- Sitä neuvoa en, varmaankaan tule seuraamaan, vaikka kyllä hyvässä
tarkoituksessa sen annattekin.

-- Kuulkaapas, herra Savigny -- emäntä oli lähestynyt ja puhuessansa
katsoi häntä silmiin -- muut ovat teitä ennen tämmöisessä leikissä
polttanut hyppysensä.

-- Minä en suinkaan leiki; siihen minulla ei ensinkään ole halua, sen
vakuutan.

-- Kyllähän ymmärrätte, mitä minä tarkoitan. Minä sanon vaan: Älkäätte
heihin luottako!

Hitain askelin Savigny lähti kävelemään. Hän tiesi kyllä, että toimet,
joihin oli ryhtynyt, voivat saattaa hänet vankeuteen, mutta tämä ei
muuttanut hänen päätöstään. Sen lisäksi tuo katkera suru, joka hänen
sydäntään kalvoi, teki hänen intonsakin palavammaksi. Hänellä oli
kiire lähteä, jotain toimittaaksensa ja vaipuaksensa uudestaan tuohon
viheliäisyyden syvyyteen, johon hänen oma surunsa hukkuisi, kuin
pisara valtamereen. Hän nuhteli itseään, että oli suonut toisille
ajatuksille, toiselle rakkaudelle sijaa sydämessänsä, jonka hänen
kokonaan olisi pitänyt tuolle pyhälle asialle pyhittää; hän ei luullut
itseltänsä olevan oikeutta murehtia omia, yksityisiä surujansa, ja hän
soimasi tätä itsekkäisyyttänsä, niinkuin toiset joskus siitä itseänsä
soimaavat, että voivat olla onnelliset.

Tänkaltaisessa mielentilassa hän saapui kokoukseen, jossa hänen
matkansa määrä tulisi päätettäväksi. Hetken aikaa neuvoteltua,
määrättiin hänelle muudan kaupunki valtakunnan pohjoiskulmalla.

-- Koska te lähdette? puheenjohtaja kysyi.

-- Tänä iltana jo, vastasi Savigny.

-- Tuossa yksi, joka pitää vaaria tehtävästänsä, joka aina on altis,
aina vaarassa ensimäinen.

-- Ei minulla ole mitään, joka minua pidättäisi.

-- Menkää, kuului kiihkeä ääni, ja iloinen toivo ylläpitäköön teitä.

-- Minä en aiokaan kehoittaa heitä toivomaan, mutta aluksi he saavat
kärsiä.

-- Jospa heissä olisi uljuutta kärsimään... Me emme puolestamme heitä
ylönanna.

-- Jospa eivät olisi lapsia... sanoi kalpea, kurjannäköinen mies, jonka
lempeät, kuihtuneet kasvot erosivat toisten läsnäolijani voimakkaasta
ulkomuodosta.

-- Niitä etupäässä tuleekin ajatella, vastasi Savigny; nepä juuri
saavat toukomme korjatuksi.

-- Jumala sen suokoon! miesparka vastasi.

-- Ei tässä nyt isämeitiä tarvita. Hamasta maailman luomisesta saakka
hyvä Jumala ei ole mitään hyvää meille tehnyt; ja tulemme me hänettäkin
aikoihin.

-- Nyt on jo aika lähteä, sanoi Savigny; tästä on pitkä matka
pohjoiselle rautatien asemalle. Hyvästi nyt, toverit; minä viivyn niin
kauvan, kuin minulla tuolla työtä kestää.

-- Varovaisuutta ja rohkeutta! yksi päälliköistä sanoi. Jos teillä on
jotain kerrottavaa, niin kirjoittakaa siihen tapaan, kuin sovittu on.

-- Miehet erosivat ja yksi ainoa seuran jäsenistä saattoi Savignya
kappaleen matkaa.

Hän istui jo eräässä kolmannen luokan vaunuissa, kun huomasi
unhottaneensa ottaa leivänpalastakaan mukaansa; vahinko ei kuitenkaan
ollut suuri, koska hänen kukkaronsa ei peräti tyhjä ollut. Lähellä
häntä koki moni köyhännäköinen vaimo viihdyttää pientä, itkevää
lastansa; toinen vähän isompi, joka vieressä istui, pyysi päästä hänen
syliinsä.

Savigny rakasti lapsia, ja pian hän oli saanut isomman lapsen luoksensa
houkutelluksi ja viihdytetyksi. Toinen yhä pitkitti vaikeroitsemistaan,
vaikkei enään niin kipeästi.

-- Te olette hyvin hyvä, nuori vaimo sanoi.

-- Ei liene mukavaa, matkustaa tuommoisten pienten, elävien kapineiden
seurassa, Savigny vastasi. Onko teillä vielä pitkä matka edessänne?

-- Minä matkustan Lilleen.

-- Sinne minäkin menen. Siis minun perille asti sopii olla teidän
apunanne.

-- Jos minulla edes olisi hiukan maitoa tuolle pikku-raukalle. Se on
kipeä, ja sydäntäni särkee, kun ei ole sille mitään antamista.

-- Teidän olisi pitänyt ottaa maitoa mukaanne, Savigny sanoi.

-- Kyllä olisin ottanut, jos olisi ollut, vaimo vastasi.

Savigny katsoi häntä... Mahtoiko hän olla leski? Ei mikään hänen
puvussaan sitä osoittanut. Hänellä oli tumma hame, punaiset, tähän
vuodenaikaan sopimattomat villa-ranteet, ja pieni, vihreäisen- sekä
sinisenkirjava huivi. Eihän tuo mikään lesken puku ollut, mutta köyhyys
ei kysy kuosin tapaa.

-- Te menette ehkä maalle miestänne tapaamaan, Savigny kysyi.

Viikko takaperin mieheni kuoli sairashuoneesen, vaimo vastasi. Hän
oli ajuri. Nyt kunta lähettää minut mieheni kotiseudulle. Matkani se
maksaa, mutta ei mitään muuta. Minä olen myynyt kaiken omaisuuteni,
saadakseni velat maksoon, eikä minulle jäänyt ainoatakaan sou'ta, millä
olisin hiukan maitoa ostanut.

-- Eikä kukaan sitä teille antanut?

-- En tuntenut ketään koko talossa, jossa meillä seitsemännessä
kerroksessa oli pieni suoja.

Vaimo oli hetken aikaa ääneti, sitten hän matalammalla äänellä jatkoi:

-- Hän oli hyvin hyvä minulle, ja lapsensa hän piti niin rakkaana... Me
olimme onnellisia. -- Hän kuoli rintatautiin... Minä en saattanut häntä
hyvästikään jättää.

Vaimo ei itkenyt, hän puhui aivan kaunistelematta, mutta Savigny tunsi,
että katkera suru piili tuon tyynen käytöksen alla.

Ilma kävi yöllä kylmäksi, ja lapsi alkoi valittaa. Savigny sulki
akkunan, ja tunnin aikaa ei muuta kuulunut kuin pienen lapsen
vaikeroimista ja suuremman tasaista hengittämistä, kun se uuden
ystävänsä sylissä levollisesti nukkui.

Vihdoin tultiin ilmoittamaan, että juna viideksi minutiksi seisahtuu.
Savigny laski lapsesi hiljaa kovalle puusohvalle ja pani vaatemyttynsä
sille päänalaiseksi. Sitte hän meni ulos. Kun juna jälleen oli
lähtemäisillään, hän palasi, tuoden muassaan pullon, joka oli
täynnä maitoa, sekä suuren leipäkappaleen. Virkistyneenä ruoasta ja
tyytyväisenä pikku sairas pian vaipui rauhalliseen uneen.

Siitäpä äidinkin uskallus kasvoi, ja hän kertoi elämänsä pienimmätkin
vaiheet.

Se oli aivan yksinkertainen kertomus, mutta Savigny kuunteli sitä
syvällä myötätuntoisuudella.

-- Nyt olen matkalla mieheni sukulaisten luokse, vaimo kertoi. Hänen
isänsä on uudelleen nainut ja saanut nuorempia lapsia, ettei minulla
sieltä ole mitään odotettavana; mutta iso-äiti, joka on mieheni
kasvattanut, kentiesi rakkaudesta häneen, ottaa meidät vastaan.
Kun minä käyn työssä, niin hän hoitaa lapsia, jotka jo vähitellen
kasvavatkin isoiksi.

Sen pitempää puhetta vaimo ei pitänyt, ei hän valittanut eikä
voivotellut. Hän oli noita ihmisiä, jotka tietävät syntyneensä
maailmaan vaivaa kärsimään ja jotka sen aivan luonnollisena asiana
pitävät.

Kertomuksensa päätettyä hän aamupuoleen hiukan nukahti.

Päivän tullessa he saapuivat Lilleen.

-- Minä tulen teitä saattamaan, sanoi Savigny, ottaen käsivarrelleen
suuremman nukuksissa olevista lapsista, ja auttaen vaimoa, joka
pienempää kantoi, alas vaunuista.

Tämä ei tietä osannut, mutta Savignylle kaupunki oli tuttu, ja hän
rupesi vaimoa mutkaisia, yksinäisiä katuja pitkin viemään.

-- Nyt olemme perillä, hän sanoi, pysähtyen likaisuutensa tähden inhoa
herättävän talon eteen. Oletteko aivan varma talon numerosta?

-- Olen niin, vastasi vaimo, luoden ympärilleen peljästyneen katseen.

Kaikki ovet olivat vielä suljetut, mutta erään pitkän käytävän toisessa
päässä näkyi joku varhainen hyyryläinen.

Savignyn kysymykseen hän vaan vastasi viittaamalla lasioveen, joka
oli toisella puolella pientä, suppilon muotoista pihaa, johonka ei
ainoakaan auringonsäde milloinkaan päässyt paistamaan.

Heidän oli astuminen kolme astuinta alaspäin, tullakseen tuohon
asuntoon, mutta kun sinne olivat saapuneet, esti pimeys heitä mitään
eroittamasta.

-- Kuka siellä on? kysyi heikko, kähisevä ääni. Eipä olisi kukaan
voinut sanoa, oliko se miehen vai naisen ääni.

Silloin he muutamien ryysyjen peittämällä olkipatjalla näkivät aaveen
muotoisen olennon, joka kääntyi heihin. Kun peite putosi, esiintyivät
sen kuihtuneet käsivarret, kauhean terävät olkaluut ja kaula, joka
näytti kuorestaan pistävältä kilpikonnan kaulalta, sekä pää, jossa
törötti pystyssä joitakuita harmaita hiuskarvoja. Tuossa kurjassa
olennossa olivat vanhuus, nälkä ja viheliäisyys ottaneet inhimillisen
muodon, ja itse Savignykin vetäytyi taaksepäin, mutta vaimo sitä
vastaan astui lähemmäksi.

-- Tässä Georgesin lapset ovat, sanoi hän. Hän oli yhtä pieni kuin
nämä, kun te otitte hänet luoksenne. Te rakastitte häntä hellästi, eikö
niin, iso-äiti?

Eukko käänsi päätään sen puoleen, joka oli puhunut, ikäänkuin nämä
sanat olisivat koskeneet jotakuta hänessä olevaa jänttä.

-- Mitä te sanotte? Kuka tässä Georgesista puhuu?... Iso-äiti... eihän
kukaan minua iso-äidiksi mainitse...

-- Siksihän Georges teitä mainitsi. Joko nyt olette unhottanut
Georgesinne, jota niin hartaasti rakastitte?... Piti hänkin teistä.
Ei hän kiittämätön ollut, hän kirjoitti aina teille... mutta kahteen
vuoteen ette enää hänelle vastausta lähettänyt. Tässä nyt hänen
lapsensa ovat, iso-äiti...

Eukko nousi jaloilleen ja muistamatta peittää, kuihtuneita olkapäitään,
hän meni avaamaan ovea, laskeaksensa valoa huoneesen; sitten hän palasi
ja alkoi tarkasti Savignytä katsella.

-- En minä häntä tunne, hän virkkoi.

-- Ei tämä Georges ole. Kuulkaapas, isoäiti, Georges on kuollut.

Epätoivon huutona nämä sanat tunkivat nuoren vaimoraukan rinnasta.

-- Vai niin, vastasi eukko aivan välinpitämättömästi. Ja pelästyneenä
sekä levottoman näköisenä hän rupesi kävelemään edestakaisin lattialla,
kajoten kaikkeen, mikä sattui hänen käsiinsä, ikäänkuin hänen olisi
ollut tarpeen koskea tuttuihin esineihin, voidakseen olla varmana,
ettei unta nähnyt.

Sill'aikaa Georges, vanhempi lapsista, oli herännyt unestaan ja
liukunut alas lattialle. Eukko seisahtui hänen ääreensä ja katseli
häntä vähän aikaa; sitten hän karhealla, mutta eriskummaista hellyyttä
osoittavalla äänellä sanoi:

-- Siinähän sinä oletkin Georges'ini... Halaapas iso-äitiäsi,
pienokainen!

Eikö poika peljästyisi, kääntyisi pois ja äitinsä helmoihin pakenisi?
Ei, hän katsoi vaan eukkoa visusti silmiin, ja tyynesti lähestyen
hän tarjosi pientä suutaan suudeltavaksi. Hänen äidiltänsä pääsi
helpoituksen huokaus.

-- Sallitteko meidän jäädä luoksenne, isoäiti?

-- Minä en tiedä, kuka te olette, mutta saatte kuitenkin jäädä, koska
toitte Georges'in takaisin, eukko vastasi.

Mennessään Savigny painoi viimeisen rahansa lesken käteen.

-- Minä menen työnhakuun, hän virkkoi. Kun minun on onnistunut sitä
saada, niin tulen takaisin.

Hän sulki oven kellariin, johonka jätti jälkeensä tuon eriskummallisen
perheen, ja sanoi itsekseen:

-- Nyt heillä on turvapaikka... hiukan kosteata maata... hiukan
pilaantunutta ilmaa... vähän mädänneitä olkia.

Ja hänen mieleensä johtui muutamat sanat, jotka joskus oli lukenut, ei
enään muistanut missä:

-- Hän antaa kaarneen pojille heidän ruokansa.

Nyrkkiänsä puristaen ja hammasta purren hän mumisi kirouksen sanoja.



VII.


Jacques oli tehnyt tavaksensa käydä joka sunnuntai Lebeauta katsomassa.
Hänen ei haluttanut jäädä kotiinsa, jossa kaikki häntä inhoitti:
vallattomien lasten riidat, äidin valitukset sekä epäjärjestys, joka
oli taloudessa siitä aikain vallinnut, kun äiti ei enää jaksanut
sitä oikein hoitaa. Vaikka hänen holhottavansa olivat vähenneet, ja
vaikka Augustine aina kahden viikon perästä vilpittömästi toi kotiin
työpalkkansa, ja yksi lapsistakin sai vähän ansaituksi, niin tultiin,
kuitenkin nyt huonommasti toimeen, kuin siihen aikaan, jolloin
Jacques yksistään oli ollut kahdeksan hengen elättäjänä. Ilo oli
kadonnut tästä köyhästä kodista, ja ilo on voima. Sitä paitsi rouva
Marceau ei enää jaksanut tehdä työtä, tuskinpa sai tarpeellisimmat
askareet toimitetuksi ja tietysti hänen kykenemättömyytensä sekä
alakuloisuutensa toimeentuloonkin vaikuttivat. Täytyipä nyt useammin
ostaa uusia vaatteita ja jalkineita syystä, ettei niitä enää niin
huolellisesti korjattu. Vaimoparka, näetsen, ryhtyi vaan semmoisiin
toimiin, joihin ei voimia tarvittu.

Näinmuodoin rupesi kaikki käymään alaspäin; jokainen tunsi sen
epäselvästi, asiaa kuitenkaan sen enemmän ajattelematta. Yleinen
tyytymättömyys, alakuloisuus ja jonkunmoinen salainen viha vaivasi
kaikkia perheen jäseniä. Semmoinen asiain tila käy jo mukavimmissakin
ja varakkaimmissa elämän oloissa vaivaksi, mutta näin ahtaassa majassa,
jossa jokainen alati toisestaan riippuu, se tuottaa alinomaista
huolettavaa vaivaa.

Sitä ei suinkaan voi lukea Jacquesille ansioksi, ettei hän hakenut
virvoitusta semmoisissa huvituksissa, jotka useampia hänen tovereistaan
tyydyttivät, sillä kaikki, mikä tuntui raa'alta taikka oli pauhaavaista
laatua, herätti hänessä voittamatonta inhoa. Työpaikassa hänelle
oli pantu nimeksi "nurku-pussi", ja vaikka ei kukaan vielä ollut
kuullut hänen sopimatonta sanaa kenellekään lausuvan, niin ei hänestä
kuitenkaan pidetty. Mutta koska hänellä oli luja katsanto, ja hän
muutamissa tilaisuuksissa oli osoittanut nyrkkiensä lujuutta, ei häntä
uskallettu ahdistaa, vaikka ylpeänä pidettiinkin.

Luonnollista on, että hän sunnuntaisin otti turvansa Lebeaun pieneen
asuntoon. Siellä hän sai kaikki mielihalunsa täytetyksi, siellä hän
löysi lepoa, siisteyttä, ystävällistä kohtelua, kukkasia, kirjoja ja
päätteeksi Célinen lempeitä kasvoja, jotka olivat keskikohtana tässä
hienossa katselmassa. Ei hänestä missään näin rauhalliselta ja hyvältä
tuntunut.

Sillä aikaa muut lapset katuja pitkin kuljeskelivat, ja äiti parka sai
yksin kotiin jäädä.

-- Miksi ette tuo sisartanne tänne? Céline kerta lempeällä äänellä
kysyi.

Eipä tuo koskaan ollut hänen mieleensä johtunut, ja Célinen sanat
tekivät hänelle kohta selväksi, kuinka suuri eroitus noiden molempien
nuorten tyttöjen välillä oli: toinen kaino ja ylevä; toinen meluava,
rohkea ja huolimaton, jolle tuo pilkka nimi, "katu-tyttö", jonka hän jo
aikoja sitten oli saanut, oli aivan sopiva.

-- En tiedä, tahtoisiko tuo tulla, hän hämmästyen vastasi.

-- Onko hän niin ujo? Koettakaa edes...

-- Ei hän ensinkään ole kuin te... ei hän missään suhteessa ole teidän
näköisenne. Äitiparan oli täytymys laskea hänet ylen varhain tehtaasen.

-- Minä olisin syönyt vaikka paljasta kuivaa leipää, ennenkuin olisin
tyttöäni tehtaasen pannut.

Jacques punastui, ja Céline loi rouvaan nuhtelevaisen katseen; mutta
silloin Lebeau puuttui puheesen:

-- Vaimo, joka suuri lapsijoukko perässään on jäänyt leskeksi, ei saa
tehdä, mitä tahtoo.

-- Me olemme useinkin syöneet leipämme kuivalta, vastasi Jacques, joka
ensi kerran koitti suurempaa puheliaisuutta. Äiti parkani on työnteosta
aivan riutunut.

Hän katsoi rouva Gregoirea, verraten mielessään äitinsä kalpeita
kasvoja tuon häntä tuomitsevan, lihavan rouvan tyytyväiseen
ulkomuotoon, ja äkkipäätä hänen omatuntonsa rupesi häntä nuhtelemaan,
ettei hän itse, paremmin kun muutkaan, ollut ymmärtänyt sitä, minkä nyt
olisi vaatinut heitä ymmärtämään.

-- Luuletteko hänen olevan todellakin kipeän? Céline kysyi.

-- Hän on heikko ja kovin muuttunut. Ennen hän oli työssään väsymätön,
mutta nyt hän ei kykene juuri mihinkään. Tästälähin sisareni täytyy
ruveta taloutta hoitamaan.

Se tekee hänelle hyvää, sanoi rouva Gregoire.

Céline pysyi miettiväisenä, ja Jacquesin mennessä hän uudestaan pyysi:

-- Koettakaa nyt tuoda sisarenne tänne. Jacques oli kahden vaiheella.

-- Ehk'ei hän olisikaan teille mieliksi... Ette kuitenkaan saattaisi
hänestä pitää.

-- Kyllä minä hänestä pidän, vastasi tyttö uskaliaasti.

Seuraavana sunnuntaina Jacques tuli, tuoden muassaan Augustinen, joka
hiukan hangotteli, hiukan ujosteli, mutta oli kuitenkin mielissään ja
ylpeänä kutsumuksesta sekä kauniimpiin vaatteisinsa puettuna. Céline
otti häntä tyynellä kohteliaisuudellaan vastaan, ja rouva Gregoire sai
hänet pian liiaksikin tutustumaan.

Augustine ihaili kukkasia ja julisti, että hän ennen tekisi niitä kuin
sikarreja.

-- Se onkin paljon hauskempaa työtä, ja silloin saisitte olla äitinne
luona.

-- Siitä en minä niin erittäin suurta väliä pitäisi, vastasi Augustine
äänellä, joka äkkiä oli muuttunut niin tuimaksi, että Célineä alkoi
värisyttää. Se ei ensinkään olisi hauskaa. Äiti aina voihkailee.

-- Ehk'ei hän silloin olisi niin surumielinen.

-- Mutta minulle se olisi ikävää. Minä saan jo kylläni, kun illatkin
olen kotona.

Ja nähdessään, ettei hän ollut osannut mieliksi puhua, hän jatkoi.

-- En minä siltä paha ole, en millään muotoa. Kyllä minä äitiparkaa
rakastan, ja kaikki rahani minä hänelle annan, ettei hänellä sen
puolesta ole syytä valittaa; mutta nuorena ollen pitää vähän
huvitellakin... Sehän on luonnollista, eikö niin.

-- Mutta eihän teillä tehtaassa niin suurta huvitusta lienee, arvelen.

-- Onhan kumminkin.

Hänen mieleensä muistui toverien pakinat ja kuiskaukset, naurun
leikitykset, jotka olivat päällysmiehen tarkalta korvalta salattavat,
ynnä päivällistuntien pauhaava ilo; hän ajatteli, miten pojat, kun
ehtoisin työstä päästiin, huusivat heille sievistelyjä, jotka eivät
niin erittäin hienoja olleet, mutta jotka kuitenkin halusta kuultiin,
ja kuinka muutamat niistä, kun jo rupesi yötä olemaan, seurasivat
heitä ja puhelivat likempää. Tätä kaikkea hän hätä hätää muisteli,
mutta ensikerran häntä rupesi epäilyttämään, olivatko nuo huvitukset
todellakin kiitettävää laatua.

-- Lebeau ja Jacques olivat yhdessä lähteneet ulos. Kun veljen läsnä
olo häntä ei enää sitonut, kävi Augustine yhtä puheliaammaksi.

-- Muistanpa niitäkin aikoja, jolloin meillä oltiin onnellisia, mutta
siitä on jo kauan. Siitä aikain, kun pienokainen meiltä lähti, on
kaikki mennyt alaspäin vaan.

-- Mikä pienokainen? Céline kysyi.

-- Kuinka, vai ettekö te sitä tiedä? Eikö Jacques ole siitä teille
mitään virkannut?

-- Älkäät tekään virkkako, jos se häntä suututtaa.

-- No, eihän se mikään salaisuus ole, vaikkei hän itse koskaan siitä
puhu... Siitä on jo pitkä aika, kun tuo tapahtui, mutta minä olin
kuitenkin niin iso, että taisin kaikki ymmärtää, minä muistan sen aivan
selvästi. Sehän nyt antoi jaarittelemisiin aihetta, kun äiti sanoi
tytön lähteneen kumminsa luo... Aivan merkillistä se olikin, kosk'ei
oltu tuosta kummista koskaan ennen kuiskausta kuultu. Kun Jacques sai
sen tietää, niin hänpä vasta vihaseksi tuli... Äiti itki, minä olin
nukkuvinani, mutta kuulin kaikki, ja minua peloitti niin kauheasti,
kun kuulin Jacquesin julmalla äänellä kirkaisevan: "Te olette hänet
myynyt"! ja äiti yltyi siitä vielä kovemmin itkemään. Siitä ehtoosta
saakka ei tästä enää ole sanaakaan virkattu; joskus vaan, kun Jacques
on poissa, on äiti uudelleen meille kertonut, että tyttö on kumminsa
tykönä, mutta minä tiesin, ettei siinä perää ollut... Ja Jacques on
ihan muuttunut. Sitä ennen hän oli oikein hyvä poika -- tosi kuitenkin
on, ettei hän muista kuin tytöstä huolinut -- mutta ei hän ainakaan
meitä torunut. Siitä asti hän on ikäänkuin karhu, oikein todellinen
karhu Tuskinpa hän puhuu meille, eikä edes katso meihin, siihen kait
olemme ylen kelvottomia.

-- Mutta kenestä te oikeastaan puhutte? kysyi rouva Gregoire, jonka
uteliaisuus kiihtyi kiihtymistään.

-- Eräästä pienestä tytöstä, jonka vanhemmat kuolivat samassa talossa,
missä me asuimme, ja jonka Jacques otti kasvattaakseen.

-- Vai kasvattaakseen!... Mutta kuinka vanha hän silloin itse oli?

Hän oli aivan nuori, siitähän jo on ainakin seitsemän vuotta. Eikö hän
milloinkaan ole siitä teille kertonut?

-- Ei, vastasi rouva Gregoire loukattuna; soisinpa, ettei niin
salamielisiä ystäviä kohtaan oltaisi.

-- Parasta lienee, ettemme hänelle asiasta mitään virka, koska se
tietysti on hänelle paremmin mieleen, Céline sanoi.

-- Mitäpä se häntä vahingoittaisi. Minä vihaan salassa pitämistä,
Augustine vastasi. No, minä sanon teille, kuinka asia oikein on, ja
huolin viisi, mitä hän sanoo, kun saa kuulla minua sitä kertoneen. Hän
on, näetten, rakastunut tuohon pieneen tyttöön, jota ei seitsemään
ajastaikaan ole nähnyt. Niin minä ainakin luulen.

-- Minkä ikäinen hän oli? kysyi rouva Gregoire.

-- Hän oli saman ikäinen kuin meidän kaksoispari, noin neljän vuotias.
Kauan aikaa on Jacques häntä hakenut kuin silmäneulaa, mutta ei
hän koskaan häntä löydä... ymmärrättehän! Eikö ole hassua, että
täysi-ikäinen mies on rakastuneena pieneen tyttöön, joka oli tämän
pöydän korkuinen. Kerran minä sen hänelle selitin, mutta silloin hän
vasta vimmastui, enkä minä enää toiste menisi siitä hänelle puhumaan.
Kuitenkin se on varma asia. Naapuri-naiset vakuuttavat, ettei hänen
kaltaistansa nuorukaista vielä ole nähty, joka ei vähääkään tytöistä
välitä. Ei luulisi hänellä silmiä päässä olevan, koska ei edes tiedä,
ovatko ne rumia vai kauniita. Äiti sanoo, että hän aina on ollut
tuommoinen, ja kehuu häntä vakaiseksi pojaksi. Ikäänkuin se mitään
hauskaa olisi, jos kaikki pojat noin yksitoikkoisia olisivat.

-- Se olisi kai tytöille terveellisempää, sanoi rouva Gregoire.

-- Tekee se kuitenkin hyvää, kun väliin kuulee itseänsä kauniiksi
kiitettävän. Mitäpä pahaa siitä seuraisi?

-- Se voi saattaa teidät edemmäksi kuin luulettekaan, tyttöparka.

Augustine kohotti olkapäitään.

-- Eihän sitä enään mitään lapsia olla, hän sanoi ja koetti ruveta
vakaisen näköiseksi.

Kun Jacques palasi, oli hänen sisarensa jo mennyt pois. Hän ei tahtonut
odottaa, sanoen, että ennen menisi yksinään, kuin semmoisen seurassa,
joka matkan pitkään ei sanaakaan hänelle lausuisi.

Rouva Gregoire ei ollut se ihminen, joka olisi voinut mitään salassa
pitää, ja Célinen rukoilevista katseista huolimatta, hän heti otti
Augustinen ilmoittaman asian puheeksi ja jatkoi sen päähän asti, vaikka
Jacques jo ensi sanoilta kulmiansa rypisti. Hän hillitsi kuitenkin
suuttumuksensa ja rupesi lyhyesti kertomaan lapsen ja sen vanhempain
kohtaloa, ilmoittamatta kuitenkaan, millä ehdoilla tuo vieras rouva oli
sen omaksensa saanut.

-- Ettekö te sittemmin enään ole häntä nähnyt?

-- En. En edes tiedä, missä hän oleskelee.

-- Oi, onpa se kauheata, te, joka häntä niin paljon rakastitte, Céline
puhkesi puhumaan, mutta minä uskon varmaan, että vielä hänet tapaatte.

-- Minusta se on teille suureksi onneksi, että pääsitte tuosta
lapsesta, rouva Gregoire päätti. Onhan teillä sitä paitsi kyllä monta
elätettävänä.

-- Niin onkin, Lebeau jatkoi, mutta kaunis työ se kuitenkin oli,
jonka te ja äitinne teitte. Ja siitä minä teitä vielä entistä enemmän
kunnioitan.

Céline pyyhki salaa pois kyyneleen.

Jacques ei vastannut mitään. Hänen ei sopinut näille uusille
ystävilleen selittää, mitä kaikkea oli kärsinyt, ja kuinka suuri sija
hänen sydämessään tuolla lapsella vielä oli, josta he eivät luulleet
hänellä muuta olevan kuin rasitusta vaan, kiittäen hänen onneansa,
kun muka oli niitä päässyt, ja aavistamatta, että tuo tyttö yksin oli
hänelle kalliimpi, kuin kaikki muut yhteensä...Minä uskon varmaan, että
te vielä hänet tapaatte, oli Céline sanonut. Jos he olisivat olleet
kahden kesken, niin Jacques olisi kiittänyt tyttöä noista sanoista,
jotka osoittivat hänen lempeyttään ja myötätuntoisuuttansa.

Kun Jacques nousi lähteäksensä, pyysi Céline ujosti hänen viedä
äidilleen vihkon kevätesikköjä, joiden suuret, ruusunkarvaiset terät
olivat selällään kuin kummastelevaiset, iloiset lapsen silmät.

-- Miksi ei hän tule meitä katsomaan? kysyi rouva Gregoire. Se olisi
hänelle terveellistä, jos joskus tulisi muuallakin käymään.

-- Sitä hän ei jaksaisi.

-- Ihminen menettää voimansa, ellei sodi vastaan. Katsokaa minua; minä
olen jo vuosia ollut kivulloinen, mutta minä olen tautia vastustanut.
Jos olisin itseäni hemmoittelemaan ruvennut, niin en suinkaan enään
olisi näillä mailla. Pääasia on, että ihmisellä on hyvä uskallus.
Voidakseen elää ja täyttää velvollisuuksiaan, tarvitaan uskallusta.
Naapurit useinkin sanovat: "Teidän, rouva Gregoire, jolla tuommoinen
jäsenten kolotus on, pitäisi sängyn pohjassa makaaman." Vaan minä olen
aina jalkeilla, aina minä olen valmis muita palvelemaan, ja se juuri
pitää minut voimissa. En itsekään ymmärrä, kuinka voin niin uskalias
olla.

Rouva Gregoire jätti mainitsematta, etteivät alttiiksiantamus ja
uskallus olleet hänen ainoat tukeensa; hänen kaappiinsa kätketyllä
viinapullolla olisi ollut paljon kerskaamista tuon ihmeen johdosta.
Ehkä olivat myöskin nuo kyyneleet, joita niin runsain määrin rouvan
poskilla valui, osaksi sen vaikuttamia. Lebeau astui sisään.

-- Minkätähden itkette, rouva Gregoire? kysyi hän ystävällisellä
äänellään.

-- Voi, herra Lebeau, tehän aina oikeuden puolta pidätte. Sanokaapas,
olisiko syytä minun itseäni hemmoittelemisesta nuhdella? Oletteko
milloinkaan nähnyt minun hoitelevan itseäni ja hempuilevan, niinkuin
moni muu tekee?

-- Kuka semmoista on puhunut? kysyi Lebeau, luoden ympärillensä
moittivaisen katseen.

-- Ei kukaan, isä-kulta, Céline lempeästi vastasi.

-- Minä kyllä tiedän, että monet ovat kovia vanhoja kohtaan, rouva
Gregoire jatkoi. Vaikkapa itseänsä kuolettaisi heitä auttaaksensa,
niin tuskin siitä edes kiittävät; mutta kun on hyvä omatunto, niin voi
heidän kiitoksettansakin elää.

Vahvistettuaan näin itseänsä uskalluksellaan, alttiiksiantamisellaan
ja hyvällä omallatunnollaan, rouva Gregoire nousi ja läksi arvokkaasti
ulos huoneesta.

-- Mitä te olette hänelle tehneet? kysyi Lebeau, joka suuresti tätä
tapausta ihmetteli.

-- Emme mitään, isä; me puhuimme rouva Marceausta, joka on niin kipeä,
emmekä hänestä sanaakaan sanoneet.

-- No niin, vaan ei saa unhottaa, mitä kaikkea hän on kärsinyt ja
mitä hyvää hän on meille tehnyt. Ei kenenkään mieleen ole, jos häntä
halveksitaan.

-- Mutta ei häntä halveksita.

-- Hän tarvitsee tuon tuostakin hiukan ylistystä; se vaikuttaa
häneen ikäänkuin kaurakappa väsyneesen hevoseen. Sinä olet liian
harvapuheinen, Céline.

Nuori tyttö ei vastannut mitään. Hän piti arvossa vanhan ystävänsä
hyviä ominaisuuksia ja piti todellakin hänestä, mutta oli liian
vienotunteinen ja arvokas, ettei tämän halpamaisuus olisi häntä
rasittanut. Kuitenkaan hän ei sitä olisi kenellekään tunnustanut, eikä
se ollut hänelle itsellenkään selvänä.

Jacques oli mennyt. Pikku kukkais-vihko oli unohtunut pöydälle.

Céline otti sen, hengitti hetken sen tuoksua ja pani sen sitte veteen,
toisten kukkaistensa joukkoon... Tuo unohdus painoi hiukan hänen
sydäntänsä.

Huoneessa oli jo pimeä, kun Jacques saapui kotiin. Hänen silmänsä
hakivat äitiä tavalliselta paikalta, mutta hän ei nähnyt häntä.
Mennessään vuoteen ohitse tulitikkuja ottamaan, hän oli kompastua
lattialla makaavaan ihmiseen.

-- Sinäkö se olet, Jacques, puhui heikko itäni. Minä aijoin panna
maata, mutta en jaksanutkaan, vaan kaaduin.

Jacques otti hänet käsivarsillensa ja laski vuoteelle. Sitte hän
sytytti kynttilän.

-- Loukkasitteko itseänne, äiti?

-- Hiukan... minä tuskin voin hengittää, mutta ei se mitään tee. Minun
on hyvä mieli, että tulit, poikani...

-- Olen pahoillani, että olin poissa... minun olisi pitänyt jäädä
kotiin... Mitä minä teille tekisin, äiti?

-- Anna minulle vähän konjakkia, se ehkä minua virvoittaa.

-- Konjakkiako?... Onko sitä täällä?

-- Tuolla kaapin päällä on pieni pullo... Se on ainoa, joka pitää minua
voimissa, -- yksi eli kaksi lusikallista veden sekaan... En ole pitkään
aikaan syönyt mitään.

Jacques teki niin; vähän virkistettynä äiti veti hänet puoleensa ja
katsoi häntä silmiin.

Jacques, hän sanoi, nyt on aika, ettäs annat anteeksi. Hetki on tullut.

-- Minäkö anteeksi... äiti?...

-- Niin, ethän vielä ole antanut minulle Genevièven pois lähettämistä
anteeksi... Väärin tein, mutta kiusaus oli suuri. Ja rangaistusta
olen kyllä saanut, sillä siitä saakka lapseni sydän on ollut minusta
vieroittaneena.

-- Minunko sydämeni, äiti?...

-- Sinun. Se on ollut minulta suljettuna. Tiedän kyllä, että minun
olisi pitänyt sinua lohduttaa; mutta köyhyys, näetkös, kiusaa ihmistä
väärin tekemään... Minä olin väärässä, sen tiedän; mutta nyt kun lähtöä
teen, pitää sinun antaa minulle anteeksi.

-- Tekö lähtisitte... ja minne? huusi Jacques, jota se ajatus vaivasi,
että äiti sairashuoneesen tahtoisi, ja joka päätti vastustaa semmoista
aikomusta.

-- Minä tunnen kuolevani, lapseni. Minussa ei enää ole paljon
elinvoimaa, loppu tulee.

-- Äiti!... äiti... Ei se voi olla mahdollista... ei vielä... Ette te
niin huono ole... Miksi ette ole sitä minulle sanonut?...

-- Mitäpä sille olisi voinut?... Elinvoima on loppunut, ei siinä mikään
auta. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, poikani.

Jacques oli laskeunut polvilleen. Hän piti äidin molemmat kädet omiin
käsiinsä suljettuina ja itkeä nyyhkytti.

-- Minä se olen, jonka tulee pyytää anteeksi... äiti kulta. Minä olen
ollut kova, julma... En ole mitään huomannut, en mitään ymmärtänyt...
Minä olen kelvoton poika.

-- Et olekaan, hyvä poika sinä olet ollut, Jacquesini. Ei niitä ole
kuinkaan monta, jotka näin monena vuonna olisivat antaneet koko
työansionsa äidilleen, pitämättä penniäkään itseänsä varten. Sinä
annoit minulle kaikki, paitsi sydäntä, mutta se oli oma syyni, kun
pahoin tein. Sano, että annat minulle anteeksi.

-- Sitä minä en voi sanoa, äiti... Minäkö antaisin teille anteeksi,
minä... Mutta minä kadun ja minä rakastan teitä... Oi, sanokaa te, että
annatte minulle anteeksi, että olen niin kova ollut.

Äiti nousi istuallensa ja suuteli hänen otsaansa.

-- Nyt minä tyytyväisenä kuolen, hän sanoi.

Ja hän jäi liikkumattomana makaamaan, toinen käsi yhä polvillaan olevan
poikansa käteen suljettuna.

Siitä hetkestä hän ei juuri mitään puhunut. Seuraavana päivänä mentiin
lääkäriä noutamaan. Hän katsoi sairasta hetken aikaa ja sanoi:

-- Ei tässä mitään voi, hän kuolee uupumukseen. Hyvä ruoka ja ilman
muutos aikanansa olisivat voineet hänet parantaa, mutta tämä tauti
näkyy jo vuosikausia sitte saaneen alkunsa. Tämä vaimo on tehnyt paljon
työtä, paljon kärsinyt, vähän syönyt ja huonoa ilmaa hengittänyt Siinä
syy hänen kuolemaansa.

Jacques ei mitään virkannut. Mitäpä enempää hän olisi voinut äidilleen
tehdä, kuin sen, jonka oli tehnyt? Eikö hän itsekin ollut paljon työtä
tehnyt ja vähän syönyt?... Ja kuitenkin, minkätähden nuo lääkärin
sanat koskivat häneen niin kipeästi, että sydämensä oli pakahtua?...
Oi! hän tiesi aivan hyvin, ettei ruoan puute ollut ainoa syy äidin
kivulloisuuteen, tarvitseehan ihminen iloakin ja myötätuntoisuutta,
voidakseen elää.

Hänen mieleensä muistui pienet kaksoisveljensä, ja mitä hän oli
ajatellut, seisoessaan vuoteen ääressä, jolla he vieretysten
makasivat... ne pienet lakastuneet kukkaset. Sama ääni, joka silloin
oli häneltä kysynyt: "Miksi et heitä rakastanut?" puhui hänelle nyt
uudelleen, mutta oi, kuinka paljoa paremmin hän nyt tuota ääntä
ymmärsi! -- Nyt ei enää ollut sovittamiseen aikaa -- sehän juuri on
kuoleman katkeruus...

Toisen päivän loppupuolella viittasi äiti hänelle kädellään:

-- Lapset... hän sanoi.

-- Kyllä minä heistä huolta pidän, äiti. Ja vapisevalla äänellä hän
lisäsi: Minä lupaan rakastaa, heitä.

Äiti hymyili ja puristi hänen kättänsä. Sitte hän painoi silmänsä
kiinni eikä niitä enää avannut. Muutaman tunnin kuluttua hän oli
lakannut hengittämästä.

Augustinen suru oli meluavaa laatua, toiset lapset näyttivät pikemmin
hämmästyneiltä. He olivat niin kauan tottuneet näkemään äitiänsä
kipeänä, että olivat luulleet sitä ijäti kestävän. Itsekkäitä ja
vähän kehjenneitä kuin olivat, pojat eivät juuri muuta ajatelleet
kuin itseänsä. Augustine oli kevytmielinen ja huoleton; hän ei ollut
milloinkaan pitänyt lukua äidin kivulloisuudesta, jota hän mielellään
nimitti turhaksi voihkailemiseksi. Jacques ei saattanut häntä siitä
soimata, joka itse, niin voipi sanoa, tahallansa oli käynyt silmät
ummessa mitään huomaamatta. Hän tunsi itsensä perinpohjin syylliseksi
ja onnettomaksi. Kuinka katkerasti hän katui lemmettömyyttänsä! Niiden
suru, jotka voivat sanoa: "Minä niin suuresti häntä rakastin!" ei ole
mitään tuon mykän tuskan rinnalla, joka yht'aikaa on omantunnon vaiva.
Mitä hän ei olisikaan antanut, saadakseen takaisin edes yhden viikon
sitä aikaa, jona olisi voinut osoittaa äidilleen lempeyttänsä! Hänen
sydämensä oli liian myöhään herännyt tuon liikkumattoman, kalpean
naisen ääressä, jota kuolo oli nuorentanut, mutta jonka kaavoista
vieläkin taisi lukea pitkää surkeuden kertomusta.

Aamupuoleen eräs naapurivaimo tuli auttamaan Augustinea ruumista
puettamaan. Vainaja oli itse tätä tarvetta varten erääsen laatikkoon
varannut kaikki, mitä tarvittiin: valkoisen nutun, pitkän paidan,
ainoa mikä hänellä oli jäljellä, myssyn ja suuren liinaisen lakanan.
Augustine muisti kerta nähneensä tämän vaatekääryn, johonka oli
kirjoitettu: "Minun ruumisvaatteeni" ja että hän silloin oli nauranut
äidin varovaisuutta. Vielä terveenä ja täydessä voimassa ollessansa,
rouva Marceau epäilemättä oli pannut nuo vaatekappaleet erillensä.
Äitiparka, hän ei olisi tahtonut jälkeenjääneitä tuolla huolella
rasittaa.

Huone järjestettiin, kynttilä viritettiin kuolleen päänalasen viereen
palamaan, ja sen toimitettuaan naapurivaimo meni tiehensä.

Augustine aikoi jättää akkunat auki, mutta tuulenpuuskaus sammutti
kynttilän, ja hänen täytyi ne taas sulkea.

Silloin pojat, jotka olivat kammiossa maanneet, tulivat aamiaista
pyytämään. Täytyi sytyttää tulta uuniin ja ruveta aamiaista keittämään,
valkoisella lakanalla peitetyn ruumiin vieressä. Elossa olevat ovat
aina ravinnon tarpeessa. Jacques oli käynyt kaupunginhallituksessa,
kuolemaa ilmoittamassa, ja palatessaan hän näki ruoan pöydällä. Hänen
rupesi sydäntä kääntämään, ja hän läksi jälleen ulos.

-- Sen mokoma herkkusuu, sanoi yksi pojista raa'asti,

-- Ole vaiti, Augustine sanoi, aivanhan sinä olet ilman sydäntä.

-- On sitä minulla yhtäpaljon kuin sinullakin, mutta minä en kärsi
tuommoista virnastelemista.

Väittelyä ei kauan kestänyt; kuolleiden tohtori astui Jacquesin
seuraamana sisään. Hän pyysi kotona lääkärin antamaan taudin
todistusta, ja sanottuaan samoin kuin hän: "kuollut uupumukseen," hän
meni matkoihinsa, lausumatta yhtään sanaa lapsille. Hän oli toimittanut
tehtävänsä.

Puolentoista vuorokautta ruumis makasi vuoteella tuossa pienessä
huoneessa, jossa elettiin ja oltiin niinkuin ennenkin: siinä mentiin ja
tultiin, tehtiin askareita, syötiin ja haasteltiin niitä näitä. Kauan
ei ollut kestänyt tuo juhlallinen hiljaisuus, joka aina seuraa kuolleen
viimeistä hengähdystä.

Liikkumattomana ruumis makasi vuoteellansa. Ei mikään sitä enää
huolettanut, ei mikään voinut sitä häiritä tuossa kuolemaa tuottavassa
hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Hän oli yhtä hyvässä turvassa ja
rauhassa kuin koskaan rikas komealla vuoteellansa suuressa salissaan.
Mistäpä arvosta sille enää oli kaikki tämän elämän tavalliset häärinät?
ei mikään enää voinut sille kärsimystä tuottaa. Tämän mustuneen katon
alla, näiden ahtaitten ja likaisten seinien Talissa, tällä köyhällä
vuoteella ja tämän karkean peitteen alla makaavaa, rauennutta ruumista
oli säde ijankaikkisuuden loistosta koskettanut.

Oi kuolema!... Sinä suuri tasoittaja...



VIII.


Vuosia oli kulunut siitä, kun rouva de Préal oli ilmaantunut pienelle
etukaupungin kadulle: sittemmin hän ei ollut käynyt tuossa inhottavassa
kaupunginosassa, ja hänen oli onnistunut se kokonansa unohtaakin.
Ei Genevièvekään sitä paljon muistanut. Hän oli juur'ikään tuossa
epämääräisessä ijässä lapsuuden ja nuoruuden, vaiheella, jolloin kaikki
hellät tunteet näyttävät ajaksi olevan kuin seisauksissa. Lukunsa
häntä tykkänään valtasivat; hänen mielestänsä ei elämällä ollut muuta
tarkoitusta kuin oppiminen, ja kaikki väkensä ja voimansa hän käytti
sen saavuttamiseen. Entiset ajatukset ja tunteet olivat tulleet hänelle
oudoiksi; nykyisessä tilassaan hänellä oi ollut aikaa unelmiin, enempi
kuin muistelmiinkaan.

Rouva de Préal oli ylpeä kasvatti-tyttärestään. Hän luuli hänestä
täydellisesti karkoittaneensa tuon innoitsevaisuuden, jota hän ennen
oli surrut, ja oli mielissään, kun muka oli osannut johtaa lapsen
erinomaiset lahjat niin hyvään suuntaan. Neiti Lalandella oli nyt
enää harvoin syytä nuhdella oppilastaan sopimattomasta käytöksestä;
Genevièvellä ei ollut muuta pyrintöä, kuin päästä kaikissa oppiaineissa
ensimäiseksi, ja sitä ei ainakaan sopinut rahvasmaisuudeksi mainita.

Geneviève kävi kuudettatoista ikävuottaan; hän oli pitkä, solakka ja
ijäksensä hyvin kehjennyt: lukemista hän innokkaasti rakasti, mutta
yhdestä ainoasta aineesta hän ei ensinkään välittänyt, nimittäin
uskonnosta.

Rouva de Préal oli aina pitänyt uskontoa suuressa kunniassa, pitänyt
sitä ei ainoastansa korkeammalta kannalta katsoen tarpeellisena,
vaan erittäinkin käytännöllisessä suhteessa soveliaana ja mukavana.
Jo kauan oli Geneviève kasvatti-äitinsä seurassa käynyt semmoisissa
jumalanpalveluksissa ja uskonnollisissa esitelmissä, joita piti joku
yleisesti suosittu puhuja. Seurauksena siitä oli, että tyttö oli
oppinut ajattelemattomasti kuuntelemaan ja pitämään semmoisia asioita
ikävinä, jotka eivät häntä miellyttäneet. Hän rupesi kuitenkin viimein
pitämään noista hetkistä, joina hän oli pakoitettu joutilaisuuteen, ja
jolloin hän, vaikka hartaan näköisenä, antoi ajatuksensa lentää sinne
tänne. Häntä huvitti tämä toimettomuus ja epäselvät, unelmien kaltaiset
mielikuvituksensa.

Muutamana sunnuntaina hän jo oli asettunut mukavasti istumaan,
kuunnellaksensa saarnaa omalla tavallaan, kun outo ääni herätti hänen
huomiotansa. Hänen ei sopinut puhujaa nähdä, mutta tietysti hän oli
vieras; tuota vakavaa, sydämeen tunkekaa ääntä hän ei ollut koskaan
ennen kuullut. Ensi kerran hän nyt kuunteli niin tarkasti, ettei
sanaakaan jäänyt häneltä kuulematta.

Tultuaan ulos kirkosta, rouva de Préal seisahtui tuttaviensa kanssa
saarnaa arvostelemaan.

-- Epäilemättä tämä oli uusi apulainen. Häneltä ei näy kykyä puuttuvan.

-- Niinkö te arvelette? Tämän laatuiset saarnat eivät ensinkään ole
minun mieleeni, ne ovat minusta ylen tavallisia, eikä puhetapakaan ole
minusta kylliksi huolellista.

-- Häneltä puuttuu hartautta, virkkoi eräs näöltään teeskennelty
rouvasihminen.

-- Me olemme tottuneet sievempään puhelaatuun, lisäsi toinen.

-- Tosi on, että tuonkaltainen saarnatapa olisi soveliaampi
sivistymättömimmille sanankuulijoille; meille puhuttaessa tarvitsee
pitää muodosta parempaa huolta.

-- Hänellä ei ole ensinkään kuvitusvoimaa eikä runollisuutta.
Huomasitteko, kuinka suoraan hän puhui, aivan ilman kuvauksia:

-- Häneltä puuttuu tuota intoa, joka voi liikuttaa sydämiä ja saattaa
ihmiset kyyneleitä vuodattamaan, sanoi rouva de Préal: hänen saarnansa
on kuiva ja ankara. Mutta ajatelkaapas noita hyviä saarnoja, joita
kuultuaan ihminen tuntee itsensä paremmaksi ja tuntee olevansa
sovinnossa sekä Jumalan että oman itsensä kanssa ja ikäänkuin
kehoitettuna sanomaan saarnaajalle: "Oi, kuinka suurta iloa teidän
puheenne on minulle tuottanut!... Mutta nyt minun tunteeni ovat peräti
toista laatua, ja totta puhuakseni on peljättävä, että pikemmin tulen
pahoille mielin."

Vapaaherratar de Chabrand, jolle ei moiset tunteitten tutkimiset
ensinkään olleet mieleen, lausui kimakalla äänellään ratkaisevan
päätöksen.

-- Kun puhuja on raaka, niin puheensakin on raakaa, hän sanoi, ja erosi
joukosta, lähteäksensä ihan sisarensa tyttären vaunujen ohitse jalkasin
kotiin kävelemään.

Rouva de Préal riensi häntä saavuttamaan.

-- Suokaa minun saattaa teidät kotiinne vaunuissani, täti.

-- Kiitoksia tarjouksestasi, olen tottunut kävelemään; sitä paitsi
sinun vaunuissasi ei olekaan sijaa muuta kuin kahdelle hengelle.

-- Geneviève saa istua pikku-istuimella.

-- Kiitoksia, ystäväni; minä en tahdo viedä tyttäresi tilaa.

Rouva de Préal palasi naisjoukkoon, jossa rouva de Chabrandin mentyä
vapaammasti haasteltiin. Hän tuli kylliksi aikaisin, saadaksensa osan
uuden apulaisen tervehdyksestä, kun tämä toiselta puolen katua kävi
heidän ohitsensa.

-- Tuossa hän menee. Kuinka ankarat hänen kasvonsa ovat! Luulisipa
hänen kantahan koko maailman syntejä hartioillansa.

-- Hän on vielä nuori ja kuitenkin jo harmaapäinen. Ettekö huomaa
valkoisia hiuskarvoja hänen mustassa tukassaan?

-- Ei hän kaunis ole?

-- Ei olekaan, mutta vähätpä siitä, jos sanansaattajalla vaan on hyvä
ääni ja kauniit liikunnot.

-- Mutta käsi, sepä tärkeä asia puhujalle! Minä puolestani ihaelen
kaunista kättä. Kun esimerkiksi näen abbé Thomas'in käden ojennettuna,
ikäänkuin meitä siunataksensa, niin minun aina tekee mieleni langeta
polvilleni.

-- No, tämän uuden apulaisen käsi ei ainakaan tule teissä sitä
vaikuttamaan, eräs rouvista sanoi nauraen. Eikä hän sitä paitsi paljon
elehtelekään... hänen puhelaatunsa on tuota varovaa lajia.

-- Taikka pikemmin himmeätä, vastasi tuo kauniitten käsien ihailija.
Minä puolestani rakastan semmoista puhetta, joka voi minua liikuttaa.
Mitä hyötyä minulla siitä on, jos tulen semmoista saarnaajaa kuulemaan,
joka ei voi minua itkettää. Sehän ihan sama asia on, kuin jos kävisin
ikävää murhenäytelmää katsomassa.

Geneviève tuskin kuunteli tätä keskustelua; hän seurasi silmillään
tuota nopein askelin kulkevaa miestä, jonka sanat olivat tunkeutuneet
hänen sydämensä syvimpään pohjukkaan. Tähän päivään saakka hän ei
koskaan ollut niiden vertaista kuullut, ja kuitenkin hän niissä tapasi
omat ajatuksensa; kuunnellessaan tätä saarnaa, hän oli jälleen löytynyt
oman itsensä.

Tämä saarna oli puhdasta evankeliumia, äärettömän rakkauden
evankeliumia, josta hänellä lapsuudessa oli joitakuita aavistuksia
ollut. Jäätyään kahden kesken äitinsä kanssa vaunuihin, hän sanoi:

-- En minä milloinkaan ole kuullut kenenkään puhuvan niinkuin hän
puhuu. Joka sana on painava ja elää, se tunkee sydämeen ja koskee
omaatuntoa. Tämä saarnaaja on ihminen, joka toista ihmistä puhuttelee,
eikä mikään puheentaituri.

Rouva de Préal ihmetteli. Kuinka oli mahdollista, että Geneviève, jota
eivät kauniimmat esitelmät olleet innostuttaneet, nyt ihaili tätä
outoa miestä, joka oli sekä mainetta että taidonlahjoja vailla!...
Mikä hänessä oli, joka tyttöä noin miellytti ja tuommoisen liikutuksen
oli hänessä herättänyt? Rouva de Préal ei voinut sitä ymmärtää. Hänen
kasvattinsa oli hänelle elävä arvoitus.

Tästä päivästä alkaen Geneviève ei enää ollut sama tyttö kuin ennen.
Läksyt, kilpailut ja ymmärryksen tahi muistin harjoitukset eivät enää
häntä tyydyttäneet. Hän oli kuullut oudon ja kuitenkin tutun äänen
sanovan: "Ihmiselämässä on muutakin, kuin minkä sinä tähän saakka olet
nähnyt; se voipi olla avarampi ja jalompi kuin olet aavistanutkaan;
sillä on toisia näköaloja kuin ne, joihin sinun ajatuksesi ovat
olleet rajoitettuina, ja moni-sointuisempia säveleitä, kuin mitä
sinä milloinkaan olet kuullut. On olemassa maailma, johonka sinä et
ole tunkeutunut, josta et vielä ole vilahdustakaan nähnyt..." Tämä
tuntematon ja kuitenkin tuttu ääni, jonka hän lapsena himmeästi
oli kuullut, puhui hänelle kieltä, joka teki hänet samalla kertaa
murheelliseksi ja ihanan onnelliseksi.

Se oli hänen sielunsa ensimäinen yhtyminen ihanteen kanssa.

Samaan aikaa runous täydessä ihanuudessaan avasi hänelle aarteensa.
Eräänä päivänä kun hänen opettajansa oli antanut hänelle selitettäväksi
yhden suuren runoilijamme jaloimmista runoelmista: "Jumala on aina
läsnä..." astui hän tuntikaudet edestakaisin huoneessansa, kertoen
runon joka värsyä ja vuodattaen kyyneleitä. Tämä oli alku uuteen
elämään, tuohon nuoruuden voimakkaasen, uhkuvaan ja samalla kertaa
syvään elämään, joka ihmisen elämässä vastaa sitä aikaa luonnossa,
jolloin mahlaja puuhun nousee ja saattaa nuoren lehden auringon
säteissä puhkeamaan.

Muutamia päiviä myöhemmin rouva de Préal vei Genevièven erääsen
kirkkoon hengellistä soitantoa kuulemaan. Siellä oli paljon väkeä,
mutta kun urkujen väkevä ääni rupesi kuulumaan, niin Genevièvestä
tuntui, niinkuin olisi hän ollut yksin, vaipuneena kun oli sävelten
sointuun. Hänen äitinsä puhui hänelle pari kertaa, mutta hän ei sitä
huomannut.

Kun kööri rupesi laulamaan, alkoivat kyyneleet hiljakseen vieriä pitkin
hänen vaaleita poskiaan. Rouva de Préal kysyi, oliko hän kipeä, mutta
hän vastasi vaan päätänsä pudistaen.

Ja kuitenkin hän tunsi kipua. Hänestä tuntui ikäänkuin rintansa olisi
halkeamaisillaan, ja kuitenkin hän olisi toivonut tätä ijäti kestävän.

Kun tulivat ulos kirkosta, ojensi lempeän ja sairaan näköinen, köyhä
vaimo heille kättään, almua pyytääkseen; kaksi pientä lasta piti häntä
hameesta kiinni ja katsoi ohitse astuvia kauniita naisia silmillä,
joissa kuvautui surullinen tieto tämän elämän murheista, joka tekee
niin kipeätä katsellessakin.

Rouva de Préal loi heihin ankaran silmäyksen: hän ei koskaan antanut
almuja kerjäläisille... Geneviève heittäysi vaunuihin istumaan ja
puhkesi itkuun. Nämä kyyneleet eivät vuotaneet ihastuksesta eikä sielun
suloisesta surusta, kun se ensimäisen kerran aukenee sävelten voimalle.
Tuo vastakohta oli tunkeutunut hänen sydämeensä ja häntä surettanut.
Hämillään tuosta jäykästä käskystä vaimo jäi vaunuja katsellen
seisomaan, eikä enää uskaltanut kääntyä muitten ohitse kulkevien
puoleen.

-- Nuo kerjäläiset ovat niin kiusallisia, sanoi rouva de Préal, nojaten
vaunujen silkkityynyjä vastaan. Kuinka ihana tuo soitanto oli, jota
kuulimme!

Mutta Geneviève ei enää soitantoa muistanut; hän ei voinut unhottaa
noita rukoilevia, kalpeita kasvoja. Yölläkin hän unessaan näki
kerjäläisvaimon nuhtelevat silmät.

Yksi lieve tuota esirippua, joka kätki häneltä elämän todellisuuden,
oli kohonnut, ja samassa kun hän kasvoi immeksi, hän jälleen
muuttui tuoksi lapseksi, jonka rouva de Préal luuli oivallisella
kasvatuksellaan tykkänään muodostaneensa oman mallinsa mukaiseksi.

Hymyilevä, kaunis huhtikuu oli tullut. Parisissa, kuten muuallakin,
huhtikuu on lumoava. Puut, joidenka juuria katukivet painavat,
pukeutuvat, samoin kuin metsänkin puut, hienoon, viheliäiseen lehteen.
Syreenit koristavat harmaita muureja kukkasillaan, ristikkoaitain
piirittämät nurmikot vihannoivat, ja kukat akkunoissa puhkeavat.
Kevät hymyilee varovaisemmasti, mutta kuitenkin yhtä iloisesti kuin
maallakin. Voisipa sitä verrata vankilasta kuuluvaan riemulauluun.
Genevièvestä tuntui, ikäänkuin hän nyt vasta ensi kerran olisi sen
nähnyt.

Muutamana päivänä rouva de Préal pyysi häntä kanssansa valitsemaan
hatun koristeita, erään nuoren kukkaisten tekijän luokse, jota oli
hänelle taitavaksi ja suosiota ansaitsevaiseksi kehuttu.

-- Minä vien sinua väliin rehellisten ja ahkerain köyhäin tykö, hän
lisäsi, että tottuisit heidän kanssansa puhumaan, heitä ymmärtämään
ja auttamaan. Se on velvollisuus, ja sinunkin, tyttäreni, on jo
aika ruveta sitä harjoittamaan. Paitsi sitä, ei mikään tee meitä
kiitollisimmiksi siitä hyvästä, jonka Jumala on meille suonut, kuin
niiden näkeminen, joilla ei ole samoja etuja kuin meillä, ja se tuottaa
myöskin paljon mielihyvää, jos jossakussa määrässä voimme lievittää
kurjuutta, joka meitä kaikkialla kohtaa.

Geneviève kuunteli häntä vaan puolittain, hän kun oli täydessä toimessa
luoda eteensä runoelmaa kukkasten tekijän pienestä huoneesta. Ei heidän
tarvinnut nousta kahta huonekerrosta ylemmä, ennenkuin jo saapuivat
tuohon valoisaan ja raittiisen huoneesen, jonka ovelle oli korttiin
kirjoitettu: "Céline Lebeau, kukkasten tekijä."

Astuessaan sisään, rouva de Préal loi ympärilleen tarkastelevaisen
katseen; hänen teki mieli moittia tätä valoa ja raitista ilmaa, ne kun
muka olivat sopimattomat niille, joidenka tulisi vähempään tyytyä.

Katseltuaan nähtäväksensä tuotuja kukkasia, joista hän toisia kiitti ja
toisia moitti, hän alotti puheen lyhykäisillä kysymyksillä:

-- Te olette viallinen. Onko se tapaturmassa tullut?

-- Se on erään taudin seuraus.

-- Onko teillä vanhempia, ja missä he ovat?

-- Minulla ei enää ole muuta kuin isä, ja hän on työssä.

-- Kuka teidän talouttanne hoitaa?

-- Eräs naapurirouva, joka myöskin vie kukkasiani tilaajille, koska en
itse pääse liikkumaan.

-- Voitteko työllänne itseänne elättää?

-- Jos minulla on paljon työtä, niinkuin nytkin.

-- Paljonko te ansaitsette?

-- Se riippuu siitä, minkälaisia kukkia minulla teetetään.

-- Mutta kuinka paljon korkeintaan saatte kokoon?

-- Noin kahdeksantoista ja kaksikymmentä franc'ia viikossa.

-- Onhan se kelpo raha, ettekä te, joka aina kotona istutte, siitä
paljon kuluttane jotta voitte saada jotakin säästöön huonompia päiviä
varten. Toivoakseni te olette säästäväistä luontoa.

-- Minä annan kaikki rahani isälle, Cèline vastasi.

-- Siinä teette väärin, hyvä lapsi; miehet eivät saata itseltään mitään
kieltää. Kuta enemmän rahaa heillä on, sitä enemmän he sitä kuluttavat.
Säästölaitos olisi viini-myymälää parempi.

-- Oi, rouva, näkyypä, ett'ette isääni tunne?

-- En tunnekaan, mutta tunnen, minkälaiset työmiehet ovat. Heiltä
puuttuu sekä tointa että kohtuullisuutta. Kuulkaapas, tyttöseni, mutta
mitä te tästä ruusu-seppeleestä tahdotte? Tinkiminen ei ole minulle
mieleen; määrätkää siis kohtu hinta.

-- Geneviève oli pahassa pulassa, mutta hän ei saattanut mitään sanoa.
Samassa ovi aukeni, ja valkoiseen myssyyn sekä ruskeaan villahameesen
vaatetettu, paksu nainen astui sisään.

Rouva de Préal tervehti häntä ystävällisesti ja ainaisesti, ollen
ikäänkuin katsomassa.

-- Tarkasteltuaan vieraan komeata pukua rouva Gregoire kumarsi syvään.

-- Tämä on meidän naapurimme, Céline sanoi.

-- Vai niin! Tietysti hän, joka teidän talouttanne hoitaa? No,
näytättehän te pitävän huonetta oikein siistinä ja puhtaana.

-- Eihän se mikään ihme ole, että sen huomaatte, vastasi rouva Gregoire
iloisesti myhäellen ja uudelleen kumartaen, kyllä minä sen asian
ymmärrän. Kuinka tämä lapsiparka tulisikaan minutta toimeen?

Näin puhuessaan hänen äänensä muuttui helläksi.

-- Onhan teillä syytä iloita, kun saatte olla hänelle avuksi, sanoi
rouva de Préal, joka katsoi velvollisuudekseen aukaista uusia näköaloja
tuolle valistumattomalle ihmis-sielulle. Eikö ole onnellista, kun
saatte tilaisuutta tehdä muille, mitä te tahtoisitte, että he teille
tekisivät?

-- On kaiketi! Tuntuuhan se hyvältä, kun saattaa olla tyytyväinen
itseensä, eikä mikään niin hyvää ruokahalua ja unta anna. Mutta
voittehan ymmärtää, hyvä rouva, että minun ikäiseni ihminen jo
mielellänsä olisi helpommallakin, sillä eivät jalatkaan enää ole niin
ketteriä, kuin kahdenkymmenen ajastajan ikäisellä. Mitä minä Célinelle
ja hänen isällensä teen, se tietysti tapahtuu hyvästä sydämestä; mutta
väsyttää sitä joskus kumminkin.

Céline oli käynyt punaiseksi, mutta luonut silmänsä maahan; hän ei
uskaltanut katsoa rouva Gregoireen, pelosta muka, että tämä luulisi
hänen muistuttavan häntä siitä, ettei tuo alttiiksiantamus ollutkaan
aivan niin ehdotonta laatua, kuin hän näkyi luulottelevan, koska hän
söi kolme ateriaa päivässä heidän ruoastansa, ja ehkäpä useammin, kuin
mitä hänen omat varansa olisivat kannattaneet.

Sitte Rouva Gregoire alkoi kertoa elämäkertaansa, eikä jättänyt yhtä
ainoataakan onnettomuutta, ei ainoatakaan hyvää avua mainitsematta.
Rouva de Préal kuunteli häntä kärsivällisyydellä, katkaisten vähän
väliä hänen puhettansa, sanoen:

-- Kaikilla meillä on vaivamme, rouvaparka. Jumala lähettää meille
suruja, koska hän rakastaa meitä.

-- Aivan niin, rouva-hyvä; parhaimpia ihmisiä enimmästi vaivataankin,
ja onhan se suureksi lohdutukseksi, kun tietää aina tehneensä
velvollisuutensa. Minulla ei ole syytä itseäni soimata, enkä minä
soimaa Jumalaa, mutta en minä kuitenkaan olisi paheksunut, vaikka hän
olisi suonut minulle vähän vanhain päiväin varaa, ettei minun olisi
tarvinnut silmäpahaisiani parsimisella ja paikkaamisella vaivata.

-- Kai se niin on, mutta Jumala tietää, mikä meille hyödyllinen on. Hän
antaa jokaiselle tarpeensa.

Rouva Gregoire, joka akkunasta oli nähnyt vieraan vaunut, avasi jo
suutaan, lausuaksensa epäilyksiänsä tämän Jumalan järjestyksen suhteen,
mutta kallisarvoinen kukkaro, jonka rouva de Préal veti taskustaan,
saatti hänet äänettömäksi.

Edellinen maksoi kukkaset ja pisti sitten hopearahan paksun vaimon
käteen.

-- Tässä on teille palkintoa hyvyydestänne tätä tyttöparkaa kohtaan,
sanoi hän juhlallisesti.

Vielä niiaus, ja vieraat lähtivät. Rouva Gregoire avasi kätensä ja
huudahti:

-- Kahden franc'in raha!... Tuntuihan se kultarahaksi liian isolta,
mutta en minä kuitenkaan voinut sitä kahden franc'in rahaksi uskoa. Tuo
ilkeä saituri silkkineen ja pitseineen: Oikein on halventavaista ottaa
vastaan kaksi franc'ia noin kädestä käteen.

-- Niin minustakin tuntuisi, sanoi Céline, mutta vielä enemmän, jos
lian olisi kaksikymmentä antanut.

-- Mitä turhia!... jos hän olisi kaksikymmentä franc'ia antanut,
niin minä olisin saatellut häntä vaunuille, mutta nämä viheliäiset
neljäkymmentä sou'ta minun tekisi mieli viskata hänelle vasten silmiä.

Kun hän kiukkuisella äänellä näin puhui, kolkutettiin hiljaa ovelle,
joka samassa aukeni: ja nuorempi vieraista astui sisään hymyillen,
punastuen ja ujon näköisenä, lähestyi Célineä ja antoi hänelle
valkoisen syreeni-oksan; vielä enemmän punastuen hän lisäsi:

-- Soisitteko, että yksinäni tulen teitä katsomaan?

-- Oi, soisin niin mielelläni, huusi Céline, ja tunsi samassa, että
Genevièven huulet vienosti koskettivat hänen poskeansa.

-- Kuinka kaunis hän on! Céline huusi, kun ovi Genevièven jälkeen
sulkeutui.

Rouva Gregoire ei ollut muuta huomannut kuin Célinen käteen jääneet
kukkaset.

-- Olipa tuokin lahja! hän sanoi halveksien, äiti ja tytär ovat ihan
yhtäläisiä.

Céline ei vastannut vaan suuteli kukkasiansa ja pisti ne pieneen
vesilasiin, jossa hän säilytti mallikukkiansa.

-- Löysitkö nenäliinasi? kysyi rouva de Préal, kun tytär kävi vaunuihin
hänen viereensä istumaan.

-- Äiti, se olikin taskussani.

-- Aivan suotta siis astuit kolmanteen kertaan ja annoit minun odottaa.
Kuinka ajattelematon olet!...

-- Äiti, minä tiesin, että se oli taskussani.

-- Geneviève!

-- Minä tahdoin häntä vielä tavata.

-- Tuota pientä kukkasten tekijää!... Minä en voi sinua ymmärtää,
lapseni...

-- Tein väärin, kun en puhunut totta, antakaa anteeksi, äiti!...

Rouva de Préal kääntyi pois, mitään vastaamatta.

Monta viikkoa oli kulunut, eikä Geneviève ollut saanut tilaisuutta
täyttämään lupaustansa; kuitenkaan hän ei sitä unhoittanut.

Vihdoinkin, eräänä sunnuntaina, kun rouva de Préal oli poissa, sai hän
Felicien itseänsä seuraamaan.

-- Mihin menemme? kysyi tämä, kun kummastukseksensa näki olevansa
kaupungin-osassa, jossa ei asunut kukaan Genevièven tuttavista.

-- Käydään vieraisilla, mutta minä tahdon mennä sinne yksinäni, ja
siksi ajaksi sinä saat jäädä tänne puistikkoon odottamaan. Tässä on
sanomalehti sinulle ajanvietteeksi.

-- Oi, hyvä neiti, ei se käy laatuun!... Mitä rouva sanoisi?...
Felicie-parka huusi.

-- Ei hän mitään sanoisi, koska hän itsekin on minut sinne saattanut.

-- Hän siis tietää?...

-- Ei vielä, mutta vast'edes hän saa sen tietää. En minä semmoista tee,
jota täytyisi häneltä salata.

-- Miksi ette hänelle siitä puhunut? Ehkä hän itsekin olisi teitä
seurannut.

-- Sitä juuri minä en olisi tahtonut, Geneiève vastasi.

-- En minä kuitenkaan uskalla laskea teitä yksin menemään, hyvä neiti,
sanoi Felicie, oltuaan hetken aikaa ääneti.

-- No hyvä, Felicie, sinä saat seurata minua, jos se sinua rauhoittaa;
mutta nähtyäsi, ketä minä menen katsomaan, saat mennä; eikö se hyvin
sovi? Ja sinä odotat minua täällä.

He saapuivat eräälle kadulle, joka päättyi pieneen puistoon ja astuivat
sitte ahtaita portaita ylös. Toisessa kerroksessa Geneviève seisahtui
Ja kolkutti ovelle, jolle Céline Lebeaun nimi oli kirjoitettu.

Kukkastentekijä istui yksinänsä avatun akkunan ääressä; hän käänsi
vitkalleen päätään, ja kalpeat kasvonsa lensivät punaisiksi, kun hän
tunsi vieraan.

-- Yksinännekö olette? Geneviève kysyi.

-- Aivan yksinäni; isä on ulkona, ja rouva Gregoire meni sisarensa
tyttären luo.

-- No, nythän oikein saamme haastella. Felicie, puolen tunnin perästä
tulen puistoon.

Rauhoitettuna Felicie tottelevaisesti lähti menemään, mutta ei häneltä
tullut paljon luettua sinä aikana, jonka hän odottaen vietti eräällä
puiston penkillä. Hänelle johtui mieleen kaikki seikat Genevièven
lapsuudesta, siitä saakka kun tämä niin salaperäisesti ilmestyi
rouva de Préalin kotiin; hän muisteli lapsen kummallista taipumusta
rakastamaan kaikkia köyhiä, ja heitä vertaisinansa pitämään, ja hän
vaipui ajatuksiin.

Liikutettuna ja onnellisena Céline ensi ihastuksen perästä joutui
hiukan hämilleen Genevièven seurassa, josta hän viikkokausia oli
uneksinut. Hänen yksitoikkoisessa elämässään semmoinen tapaus, kuin
Genevièven käynti, ei voinut jäädä unhotukseen, eikä uusia tapauksia
tullut haihduttamaan sitä tunnetta, jonka Genevièven suudelma oli
hänessä herättänyt. Valkoinen syreeni-oksa oli lakastunut, mutta hän
oli huolellisesti pannut sen talteen samaan rasiaan, johon hänen
kalleimmat kapineensa, äitinsä vihkimäsormus ja ruusu, jonka Jacques
kerran oli antanut hänelle malliksi, olivat kätkettyinä. Mutta
metsäkukat, joita Savigny oli hänelle poiminut, eivät siellä olleet.

Céline katsoi kaunista, nuorta tyttöä, joka oli istunut hänen viereensä
ja piti hänen kättänsä omiinsa suljettuna.

-- Minä en enää luullut sauvani teitä nähdä, hän sanoi.

-- Lupasinhan niinä tulla, vastasi Geneviève nuhtelevaisesti.

-- Se tuntui minusta unennäöltä. Ellei minulla olisi syreenin oksaa
ollut, niin olisinkin pitänyt sitä unelmana.

-- Vai on se vielä tallella? Se mahtaa toki olla aivan lakastunut.

-- Niin onkin, mutta koska se oli teidän antamanne, niin minä en
millään muotoa olisi malttanut heittää sitä pois.

-- Sittehän te vähän rakastatte minua? sanoi Geneviève suloisella
äänellä.

-- Koko sydämestäni minä teitä rakastan, vaikka en tiedä teidän
nimestännekään.

-- Kas, tuota minä en tullut ajatelleeksi! Mutta minä puolestani tiedän
teidän nimenne, koska se on ovellenne kirjoitettuna. Minun nimeni on
Geneviève de Préal.

-- Sehän kaunis nimi. Nyt muistelenkin, että tuo rouva kutsui teitä
Genevièveksi. Hän on kai teidän äitinne?

-- On, vastasi tyttö, hetkisen arveltuaan. Muistaissansa tuon
suojelevaisen tavan, jolla rouva de Préal oli Célineä puhutellut, hänen
olisi tehnyt mieli vastata: "Ei hän minun oikea äitini ole!" -- Mutta
rouva de Préal oli niin monta kertaa kieltänyt häntä sitä kenellekään
ilmoittamasta, ettei hän nytkään tahtonut sitä tehdä.

-- Mutta kertokaa te itsestänne, hän kehoitti. Minä tahtoisin
mielelläni tietää kaikki.

Ja Céline, joka niin harvoin puhui itsestänsä, rupesi kertomaan
yksinäisestä, työläästä elämästänsä kaikkine unelmineen. Hän puhui
isästänsä, joka oli niin hyvä ja joka piti tyttärensä viallisuuden niin
suurena onnettomuutena. Sitte hän rupesi rouva Gregoiresta puhumaan.

-- Tuo ilkeä, paksu akka, joka niin itseänsä ihailee? katkasi Geneviève
hänen puhettansa.

Céline ei voinut olla nauramatta.

-- Kuitenkin hän on hyvä luonnostaan, hän vastasi; kuinka minä tulisin
hänettä toimeen?

Minä vihaan häntä, sanoi Geneviève päättäväisesti. Toivoakseni hän ei
tänne pian tule! -- Ei hän ennen yötä takaisin ennätä.

-- Sepä hyvä, mutta jatkakaa taas kertomustanne. Puhukaa minulle kaikki.

-- Entäs te, sanoi Céline ujosti, ettekö te minulle mitään itsestänne
kerro?

-- Kertoisin kyllä, jos minulla vaan olisi jotain kerrottavaa; mutta
minun elämäni on vielä paljoa yksitoikkoisempaa kuin teidän elämänne.
Läksyjä, opetustunteja ja taas läksyjä... Ne ovat kyllä mieleeni, sillä
minä rakastan kiihkeästi lukemista, mutta ei siinä mitään kerrottavaa
ole, senhän ymmärrätte.

-- Se lienee hauskaa, kun saa jotakin oppia, sanoi Céline miettien.
Minäkin kävin koulua, ennenkuin sairastuin, mutta minä tiedän niin
vähäsen, tuskinpa mitään.

-- Mitä tahtoisitte tietää?

-- Ensiksi kaikki, mikä kukkia koskee. Jospa itse saisin niitä poimia!
Yhden kerran minä kävin metsässä... Oi, kuinka siellä oli kaunista.

-- Yhden kerran! toisti Geneviève.

-- Niin, ennenkuin sairastuin... koulukumppanieni seurassa. Poimin
yhden vihkon satakaunoja, sinikelloja ja hienoja heinänkorsia... Oi,
kuinka onnellinen olin!

-- Yhden kerran metsässä... yhden ainoan kerran... Geneviève ajatteli
noita pitkiä kesäpäiviä, joita hän oli maalla viettänyt ja niitä
lukemattomia kukkavihkoja, joita hän joka aika vuodessa oli poiminut.
Se ahdisti hänen sydäntänsä, mutta hän ei virkannut mitään.

Hetken ääneti oltuaan, hän sanoi:

-- Minä puolestani mieluummin oppisin kanssa-ihmisiäni tuntemaan.

-- Kanssa-ihmisiännekö?

-- Niin, kaikkia ihmisiä, sekä miehiä että naisia, eikä ainoastaan
niitä, jotka ennen ovat eläneet, vaan myöskin niitä, jotka vielä meidän
ympärillämme elävät. Siitä syystä minä vähemmän semmoisia kirjoja
rakastan, joissa vaan entisistä ajoista puhutaan. Pienenä ollessani
-- taisin olla noin kymmenen vuotias -- minulta annettiin luettavaksi
kertomus Leonidaasta. Tiedättekö kuka Leonidas oli?

-- Sitä nimeä en koskaan ole kuullut. Geneviève kertoi hänelle
lyhykäisesti Thermopylen sankarin historian.

-- Se on kaunista, sanoi Céline.

-- Niin, kaunista se on, ja sitä luettuani minä itkin koko yön, niin
ainakin luulin, sillä minä ehkä itkeissäni kävin uneen. Mutta tänä
vuonna olen kuullut toisen kertomuksen, joka on tapahtunut aivan
lähellä meitä. Kaksi katonlaskijaa oli solahtanut alas katolta, mutta
kumpaisenkin onnistui saada kiinni räystään kourusta, johon he jäivät
riippumaan. Heitä huomattiin, ja apua oli jo tulossa, mutta paino oli
liian raskas; räystäs ei voinut kannattaa heitä molempia. Silloin
nuorempi miehistä sanoi toiselle: "Sinulla on vaimo ja lapsia, minulla
ei ole kumpaakaan... Pidä lujasti kiinni." Hän irroitti kätensä
räystäästä, pudotti itsensä ja musertui kivikatuun.

-- Oi, kuinka onnellisia ne ovat, sanoi Céline itkien, jotka saattavat
semmoisia tehdä!

-- Niin, eivätkö ole?... No niin, tuota minä kuulin kerrottavan, ja
sitä sanottiin jaloksi työksi, mutta sitten ruvettiin muista asioista
haastelemaan, ja nyt ei yksikään ihminen enää sitä muista, siitä olen
varma, ellei hän, joka pelastui. Ihmeellistä, että ihmiset vähemmän
ihailevat uljuutta, kun se heidän läheisyydessänsä esiintyy. Mutta nyt
lienee puolituntia jo kulunut?

Näin puhuen Geneviève katsoi pientä kelloansa, joka riippui hienoissa
kultavitjoissa.

-- Se näkyy seisovan, hän sanoi; eilen illalla varmaan vasten
tavallisuuttani unohdin sitä vetää. Tiedättekö sanoa, mitä kello on.

-- Luulen, että se hiljan löi puoli.

-- Eikö teillä ole kelloa?

-- Ei, mutta minä kuulen torninkellon lyövän, jos pidän vaaria.

-- Kello olisi teille seuraksi. Ottakaa tämä, minä en sitä tarvitse,
meillä on joka huoneessa pöytäkello.

Ja irroitettuaan kellon ketjuista, hän laski sen Célinen syliin.

-- Ei, minä en saata sitä ottaa, sanoi Céline hänelle oudolla
lujuudella. Ottakaa se pois.

-- Minkätähden? Se on minun, mutta minä soisin ennemmin, että se olisi
teidän omanne.

-- Mutta minä en huoli siitä.

Sitten hän lempeämmällä äänellä lisäsi:

-- Tuhat kiitosta: mutta minä en saata ottaa sitä vastaan.

Geneviève pisti kellon jälleen vyöhönsä, sen enempää sanomatta.

-- Oletteko kaikki minulle kertonut? hän kysyi ja nousi lähteäksensä.
Eikö teillä ole muita sukulaisia tahi ystäviä, eikö ketään, joka teitä
rakastaa?

-- Ei minulla yhtään ystävää ole. Yksi minulla oli, muuan
koulu-toverini, mutta hän on kuollut.

-- Onpa surkeaa elää noin yksinään. Minäkin tunnen itseni
yksinäiseksi... Ennen minulla oli veljeksiä, yksi iso velikin, jota
minä niin paljon rakastin!...

-- Onko hän kuollut?... Céline kysyi.

Siihen ei Geneviève antanut mitään vastausta, eikä Céline sitä toista
kertaa kysynyt. Hän ajatteli itsekseen, että hänellä oli ilo, alituinen
ajatus, unelma, joka teki hänen elämänsä valoisammaksi kuin Geneviève
voisi aavistaakaan, mutta kuinka sitä kävi hänelle ilmoittaa. Ihan
mahdotontahan se oli.

-- Veljeni nimi oli Jacques, kertoi Geneviève, jolle entiset miltei
unohduksiin joutuneet ajat yht'äkkiä rupesivat selkenemään.

-- Vai Jacques... Céline vitkalleen toisti.

-- Nyt minun täytyy mennä; Felicie-parka lienee jo väsynyt minua
odotellessaan. Yhtä asiaa kuitenkin vielä teiltä kysyn. Kuinka vanha te
olette?

-- Kaksikolmatta ja puoli vuotta.

-- Melkein seitsemän vuotta vanhempi minua... Sitä minä en olisi
uskonut. Annatteko minulle jotain muistoksi?

-- Antaisin, mutta minulla ei ole mitään annettavaa.

-- Antakaa oksa tästä reseedasta. Se ei ainakaan lakastu niinkuin
syreenikukat.

Céline valitsi kaikkein kauniimman, sitte he syleilivät toisiansa,
ja Geneviève läksi menemään. Alikerran pimeissä portaissa hän tapasi
nuoren miehen, joka vetäytyi syrjään, päästääksensä häntä ohitsensa.
He katsoivat toisiansa silmiin, mutta pimeässä oli mahdotonta toistensa
kasvoja eroittaa.

-- Kuka teillä kävi? kysyi Jacques Célineltä.

-- Se oli neiti de Préal. Vai tuliko hän teitä vastaan? Eikö hän ollut
kaunis? Minä en koskaan ole nähnyt semmoisia silmiä, kuin hänellä on,
ne ovat tumman siniset, mutta niin lempeät... Geneviève de Préal...
minä rakastan niin tuota nimeä...

-- Geneviève!... kertoi Jacques. Mitä hän täällä kävi?

-- Hän on jo kerran ennenkin äitinsä kanssa täällä käynyt, vastasi
Céline, joka oli hiukan hämillään.

-- Hänen äitinsä... Jacques uudestaan kertoi. Oliko hän äitinsä
näköinen?

-- Ei hiukkaakaan, he eivät ensinkään olleet toistensa näköisiä.

Jacques jäi hetkeksi miettimään.

-- Ei se voi olla hän, hän itsekseen sanoi, hän on vielä lapsi. Ja
vaikka olisikin, niin hän ei kuitenkaan enää minua tuntisi. Hänen
silmissään minä vaan olisin työmies, jota tulisi karttaa, jott'ei hame
likaantuisi. Parempi vaan, etten häntä tapaa.

Céline ei ollut unhottanut Augustinen puheita ja kertomusta pienestä
kevätkukkasesta; hän arvasi, että turha toivo oli ruvennut Jacquesin
mieltä vaivaamaan, mutta hän ei rohjennut sitä häneltä kysyä.

Matkallansa puistoon, jossa hänen oli määrä Feliceä tavata, Geneviève
ikäänkuin unessa näki jo kauan unohdettuja kasvoja ja tapauksia.
Paraiten hän muisti Jacquesin -- hän oli kuulevinansa hänen sanovan:
"Minun pikku kuningattareni!"

Tultuansa Felicien luokse, hän äkisti katkaisi tämän valitukset siitä,
että tuo määrätty puolituntia oli venynyt kokonaiseksi tunniksi, ja
istuen hänen viereensä hän hyväillen sanoi:

-- No, hoitaja-kulta, älä nyt minua toru, vaan kerro tyyni kaikki, mitä
silloin tapahtui, kun minua rouva de Préalin luokse tuotiin.

-- Neiti!... jos rouva teitä kuulisi.

-- Ei hän minua kuule. Enhän minä tahtoisi häntä surettaa. No, Felicie,
kerropas nyt vaan kaikki mitä tiedät!

-- Enhän minä mitään tiedä, neiti, en mitään.

-- Se ei ole totta, Felicie, tiedäthän sinä aivan hyvin, etten minä
ole neljänvuotisena syntynyt, vaan että minua on jostakin tuotu, mutta
mistä? Antaisin puolen elämästäni, jos saisin sen tietää.

-- Ettekö voi siihen tyytyä, että olette hyvän ja rikkaan rouvan
ainoana tyttärenä, rouvan, joka rakastaa teitä niinkuin silmäteräänsä?

Muistaessansa tuota pientä, lohdutonta tyttöä, joka oli ottanut
turvansa häneen, ennenkuin uuteen äitiinsä mielistyi, Felicie heltyi,
eikä enää voinut vastustaa Genevièven rukouksia, vaan kertoi hänelle
kaikki, mitä hänen lapsuudestansa tiesi. Se ei paljon ollut, mutta
Genevièven mielikuvitukselle siinä oli runsaasti ravintoa.

Rouva de Préal ei kysynyt häneltä mitään, mutta hän oli liian
suoraluontoinen, jättääksensä hänelle ilmoittamatta, kuinka oli
iltapäivänsä viettänyt.

Kummallisia oikkuja nuo tuommoiset!... Miksi et minulle edeltäpäin
siitä virkannut?

-- Sentähden, etten tulisi kiusaukseen olla tottelematon, äiti.

-- Olipa tämäkin tottelemattomuutta.

-- Ei ollutkaan. Minä tiesin, ettei se olisi väärin, koska te itsekin
veitte minut sinne.

-- Mutta mitä huvia sinulla siellä saattoi olla? Menitkö kukkasia
ostamaan?

-- En minä mitään ostanut, mutta minulle annettiin lahjaksi yksi kukka,
tämä resedan oksa.

-- Annettiin lahjaksi! kertoi rouva de Préal kauhistuen. Sinä annoit
tuon köyhän tytön antaa itsellesi kukkasia? Niinmuodoin otit leivän
hänen suustansa!...

-- Oi, äiti, hän oli niin onnellinen, kun sai sen minulle antaa.
Tiedättehän itsestänne, että antaminen tuottaa enemmän iloa kuin
ottaminen.

-- Epäilemättä, mutta sitäpä sinä juuri et ole tullut ajatelleeksi.

-- Päinvastoin, siitäpä minä olenkin niin onnellinen, että hän antoi
minulle yhden noista kukkasistaan, joita hän taitaa niin sievästi tehdä.

Mutta rouva de Préal ei muuttanut mieltänsä.

Luulinpa, että Geneviève oli unhottanut nuo kummalliset tuumansa, hän
ajatteli; hän näytti jo muuttuneen muiden ihmisten kaltaisiksi... Olipa
onnetonta, että satuin häntä tuon kukkasten tekijän luokse viemään.
Mutta kai tuo oikku pian häneltä unhottuu, kun muutamme maalle.

Vaikka rouva-parka koki mieltänsä näin rauhoittaa, niin hän kuitenkin
kävi sangen levottomaksi, ja oli hyvien neuvojen sekä viisaiden
opetuksien tarpeessa.

Vapaaherratar de Chabrand'ilta hänen ei sopinut niitä pyytää, sillä
tälle vanhalle rouvalle olisivat kaikki Genevièveä koskevat valitukset
olleet voittoriemuksi. Erinomaisen sallimuksen johdosta sattui juuri
sopivalla ajalla tulemaan se mies, jota hän tarvitsi.

Kun rouva de Préal, pahoillansa keskustelustaan Genevièven kanssa,
masentuneena jäi nojatuoliin istumaan, ilmoitettiin hänelle herra
Bousquet'in tuloa.

Herra Bousquet oli kaukainen sukulainen, entinen kauppias, joka
rauhallisuutensa, itsenäisyytensä sekä jonkunmoisen hallinnollisen
ky'yn kautta oli saavuttanut etevän aseman maailmassa ja erinomattain
uskonnollisissa piireissä? Ei mitään voinut hänettä tapahtua: häneltä
neuvoa kysyttiin, häntä toteltiin, ja hän vielä enemmän kuin kukaan muu
oli vakuutettuna tehtävänsä tärkeydestä. Jotkut häijyt ja pahanilkiset
ihmiset tosin häntä "hevois-paarmaksi" nimittelivät -- pikemmin häntä
olisi sopinut paksuun hörriäiseen verrata -- mutta se ei ollut hänen
tiedokseen tullut, ja vaikka hän olisi siitä tietänytkin, niin se ei
missään suhteessa olisi voinut saattaa häntä epävakaiseksi tehtävänsä
tarpeellisuuden suhteen, varma kun oli, että tiiman kiertotähtemme
hänettä olisi vaikea pysyä radallaan.

Herra Bousquet kirjoitti uskonnollisia ja valtiollisia kirjasia,
piti keskusteluja kaikista aineista, mitä ajatella voi, ja perusti
jokaisessa tilaisuudessa yhdistyksiä. Hän kerkesi joka paikkaan, ja
oli aina valmiina torveen toitottamaan, eli, niinkuin hänen itsensä
oli tapana sanoa, kantamaan lippuansa korkealla. Kaikki hänessä oli
helisevää ja isoista: hänen äänensä, puhetapansa ja liikuntonsa. Rouva
de Préal oli aina pitänyt häntä sangen ansiollisena ja erinomaisen
älykkäänä miehenä.

Tuskin hän oli ennättänyt asettua mukavaan nojatuoliin, vastapäätä
rouva, de Préalia, ennenkuin tämä jo rupesi hänelle huoliansa
valittelemaan. Puhuen vaan sivumennen Genevièven syntyperästä, joka
sitäpaitsi oli herra Bousquetille yhtä tuttu kuin hänelle itselleenkin,
hän muistutteli hänelle noita huolettavia taipumuksia, joita lapsi
ensimäisinä ikävuosinaan oli osoittanut ja joita taidollisella
kasvatuksella luultiin voitavan tukahuttaa.

Kuullessaan, että nuo pahat oireet jälleen olivat uudistuneet, herra
Bousquet rypisti kulmiansa.

-- Se on mieletöntä, aivan mieletöntä! Täytyypä tehdä loppu noista
hulluuksista, joista jo luulin hänen parantuneen. Hänellä ei ensinkään
ole kohtuutta, ei yhtään käsitystä elämän erilaisuuksista. Tuo onneton
tapa tahtoa kaikkea sanasta sanaan selittää, tulisi tekemään hänen
elämänsä tukalaksi, jos se olisi pysyväistä laatua.

Ja useampia kertoja hän matki:

-- Se on harmillista... todellakin harmillista... kaikessa kohtuutta
tarvitaan... kaikessa kohtuutta tarvitaan.

-- Ja päälliseksi hän vielä on innostunut tuohon abbé Hardouiniin,
joka tuonoin Saint-Rochissa saarnasi, ettei hän enää kuulisikaan
ketään muuta! Te kyllä ymmärrätte, että hänen kaltaiselle luonteelle
itse uskontokin tuottaa vaaraa, jos hän joutuisi taitamattomain ja
mielettömäin ihmisten vaikutuksen alle.

-- Kaiketikin... kaiketikin... Puustavi kuolettaa, mutta henki
tekee eläväksi, vastasi herra Bousquet juhlallisesti. Mihin me
joutuisimmekaan, jos elämässämme rupeaisimme kaikkia evankeliumin
sääntöjä noudattamaan? Silloin seuraelämä tulisi mahdottomaksi. Kyllä
kokemus vielä tekee tuon typerän pikkupään järkeväksi, mutta sillä
välin täytyy siihen hiukan ymmärrystä istuttaa.

-- Siihen minä tarvitsisin apua, sanoi rouva de Préal huoaten.

-- Voimieni takaa minä tahdon auttaa teitä, niin usein kuin siihen
tilaisuutta saan. Hänen täytyy lukea hyviä kirjoja ja kuulla
järjellisiä keskusteluja, että hän oppisi luottamaan viisaampien ja
kokeneempien ihmisten ajatukseen. Muistakaa, että minä aina olen altis
hyvällä neuvoilla teitä auttamaan. Kyllä meidän vielä onnistuu tuota
pikku tuittupäätä taivuttaa, jotta hänestä mielevän sekä maltillisen
ihmisen saamme.

-- Sen Jumala suokoon! sanoi rouva de Préal hartaasti.



IV.


Suviaika oli kulunut toisilta iloisesti ja levollisesti maalla,
toisilta yksitoikkoisesti ja tuskallisesti kaupungin tukehduttavassa
ilmassa, Geneviève oli elänyt tuota uneksivaa, umpinaista ja
innostunutta elämää, joka on omituista uuteen eloon heränneelle,
runsas-lahjaiselle luonteelle. Hän ei enään ollut lapsi, eikä vielä
nainen, taikka hän oli yht'aikaa sekä lapsi että nainen; ja hänen
silmissään, jotka kävivät päivä päivältä syvämielisemmiksi, ilmestyi
ihastus ja selittämätön levottomuus, omituiset tuolle pikaisesti
kuluvalle muutos-ajalle, jonka juoksua tekisi mieli pidättää, ikäänkuin
sitä hetkeä, jona kukka puhkee.

Rouva de Préal ei osannut aavistaa, mikä tuossa nuoressa sielussa
uhkui, joka oli niin peräti toista laatua kuin hänen oma sielunsa.
Hän, joka ei itse koskaan ollut kokenut tuota äkkinäistä elpymiseen
puhkeamista, ei voinut häntä ymmärtää, eikä Genevièvekään pitänyt
velvollisuutenansa ilmoittaa hänelle sydämensä ajatuksia.

Suveksikin Céline oli jäänyt pieneen kamariinsa työpöytänsä ääreen, ja
hänen ahkerat hyppysensä olivat tehneet melkein yhtäpaljon kukkasia,
kuin Geneviève oli poiminut. Illalla hän veti tuolinsa akkunan ääreen
ja, taivasta katsoen sekä vienoa ilmaa hengittäen, hän ajatteli
kukkasten koristamia niittyjä ja suuria metsiä, joihin aurinko vaan
pääsee vipajavien lehtien välitse paistamaan. Eikä mikään hänen
unelmiansa häirinnyt.

Noina pitkinä kuukausina oli rouva Gregoirella monta kertaa ollut
tilaisuutta kertoa hyviä töitään ja vuodattaa suloisia kyyneleitään.
Ihaileminen tuntuu niin hyvältä, ja tämmöinen itseänsä ihaileminen
viehätti häntä aivan erinomaisesti. Se olikin hänen osansa tämän
maailman onnesta.

Jacquesilla, kuten niin monella muullakin, ei ollut muuta eroitusta
kesän ja talven välillä kuin ilman muutokset. Ilottomana hän väänteli
työnsä raskasta pyörää, astuen aina määrätuntina kotoansa työpaikkaan
ja työpaikasta jälleen kotiin; eikä hän tiellänsäkään katsonut
ympärilleen, sillä yksi ainoa unelma valloitti kokonaan hänen mielensä,
ja tämä alituinen unelma teki hänet sokeaksi ja välinpitämättömäksi
kaiken muun suhteen.

Tuntonsa mukaan hän oli kokenut täyttää kuolemaisillaan olevalle
äidilleen tehtyä lupaustansa, mutta vastoin tahtoansa hänen
käytöksensä veljiään ja sisartansa kohtaan oli muuttunut samanlaiseksi
alttiiksi-annoksi, joka oli tuottanut hänen äidilleen niin paljon
kärsimystä: hän antoi heille kaikki, minkä sai ansaituksi, ja piti vaan
itseänsä varten sen verran, mitä hän välttämättömästi tarvitsi. Mutta
tuo alttiiksiantamus oli kuivaa ja jäykkää kuin laki. Ei se kenellekään
onnea tuottanut eikä kukaan häntä siitä kiittänyt.

Heti kaupunkiin palattuansa piti rouva de Préal suuret päivälliset.
Ne olivat sitä lajia, joita hän kutsui uskonnollisiksi päivällisiksi.
Useammat kutsutuista kuuluivat kirkollis-piireihin, ja toiset olivat
aina lujemmilla tai löyhemmillä siteillä siihen yhdistetyt. Rouva
de Préalilla oli se luulo, että tämänkaltaiset juhlamenot olisivat
Jumalalle varsin otolliset.

Vierasten joukossa ei ollut ollenkaan iloisesti hymyilevää nuorisoa;
Genevièven verevät kasvot yksinänsä olivat tätä vakaista seuraa
elähyttämässä.

Istuen hiukan erillänsä, hänen sopi kuulla, mitä muutamat lähellä
olevat herrat haastelivat. Oli puhe teollisuus-pulasta, joka oli
erinomaisen peloittavaksi kasvanut, sekä työtätekevän säädyn hädästä ja
yhä uhkaavammasta tulevaisuudesta. Yksi heistä kertoi muutamia surkeita
kohtia eräästä isosta kaupungista, jossa pula kauhistavalla tavalla
oli paisunut. Geneviève kuunteli ahdistetuin sydämin. Ei hän koskaan
ollut semmoista kuullut. Kuinka? tuhansittain ihmisiä, miehiä naisia ja
lapsia, näkivät hänen isänmaassansa nälkää, ihan lähellä häntä, ja se
tapahtui työn puutteesta!... Oliko tuo mahdollista? Oliko siinä perää?
Kyllä hän oli tietänyt, että köyhyyttä on olemassa, ja joskus hän
itsekin oli sattunut sitä näkemään; mutta tuo keskustelu ja kaikki sen
himmeät yksityiskohdat sekä kauheat tilastolliset ilmoitukset olivat
kuitenkin hänelle jotain uutta ja hämmästyttävää.

Ruokasalin ovet olivat avatut selälleen, ja hiukan kursailtua ja
arveltua lähdettiin parittain liikkeelle ja jokainen kävi istumaan
ympäri kirkkaasti valaistua pöytää, jolla välkkyi kristalli- ja
hopea-astioita. Mutta Geneviève näki yhä vaan edessään tuon kauhean
näyn.

Oltiin hetken aikaa ääneti.

Apotti Thomas, joka istui emännän oikealla puolella, ja joka oli
seurakunnan pappi, luki siunauksen.

Silloin kuului ääni, joka puhui:

-- Kuinka kiitollisia meidän tulee olla Jumalalle, kun saamme olla
koossa näin runsaan pöydän ympärillä, sillä välin kun niin suuri joukko
veljiämme kuolee nälkään!

Rouva de Préal kääntyi hymyillen vasempaan ruoka-kumppaniinsa, joka
oli lausunut nuo evankeliset sanat. Tämä oli keski-ikäinen mies,
jonka puhetapa oli vilkasta ja jonka kasvot eriskummaisella tavalla
osoittivat yht'aikaa sekä älyä että tyhmyyttä.

-- Niin oikein, vastasi rouva, meidän tulee olla kiitolliset. Tuntuu
niin suloiselta olla ystäviensä parissa!

-- Ainahan me olemme kiitolliset armaalle emännällemme, joka on
koonnut meidät ympärillensä, näin suurta vieraanvaraisuutta meille
osoittaakseen.

Kuullessaan noita puheita, jotka katkaisivat äänettömyyden, Geneviève
katsoi hämmästyneenä ympärillensä. Useimmissa noita kasvoja kuvautui
tuommoinen tyven tyytyväisyys, jonka toivehikas odotus ja hyvistä
hajuista tuoksuva ilma vaikuttaa. Geneviève oli saanut sijansa paksun,
uneliaan rouvan, jonka koko huomio oli kääntyneenä syötäviin, ja uuden
apulaisen, apotti Hardouin'in, välille, saman miehen, jonka saarna
oli tehnyt häneen niin voimallisen vaikutuksen. Viimeksimainittu
vieruskumppani ei suinkaan ollut rouva de Préalin mieleen, mutta koska
yksi kutsutuista viimeisellä hetkellä oli jäänyt pois, niin hän ei
saanut asiaa estetyksi: kuitenkin hänen mielensä vähitellen rauhoittui,
kuu näki, että nuori pappi yhä oli ääneti. Päivällistä oli jo hyvän
aikaa kestänyt, eikä Geneviève vielä ollut hänen ääntänsä kuullut.

Oli puhuttu hiukan valtiollisista asioista ja hiukan uskonnollisista
seikoista, mutta sitte ruvettiin juttusia laskemaan.

Rouva de Préalin vasemmanpuoleinen pöytäkumppani suoritti sen toimen
milt'ei yksinänsä. Hän kertoi matkustaneensa joutoaikanansa syrjäisessä
osassa valtakuntaa, jossa vielä kyytivaunuilla ajettiin. Niissä hän
tuntikausia oli matkustanut erään puheliaan työmiehen seurassa, joka
oli Parisissa oleskellut ja luuli siellä saavuttaneensa kaiken maailman
viisauden. He olivat joutuneet toistensa kanssa puheisin ja tulleet
keskustelemaan yhteiskunnallisista epäkohdista.

Ettepä uskoisi minkälaisia mahdottomia väitteitä hän toi esiin. Oikein
hämmästyy, nähdessään, kuinka mielettömiä mielipiteitä on juurtunut
semmoisten taitamattomain miesparkojen mieleen, jotka kuitenkin
luulevat kaikki tietävänsä. En minä huolikaan noita loruja teille
luetella; ne ovat sitäpaitsi kyllin tunnettuja. Epäilemättä tuo mies
oli älykäs, mutta hänen älynsä oli kääntynyt väärään suuntaan. Minä
koetin hänen käsitystänsä hiukan oikaista.

-- Epäilemättä te olette vapautta harrastava? hän kohteliaasti, minua
kuunneltuansa, kysyi.

-- Vapautta minä harrastan, ja olen myös ylpeä siitä.

-- Niinmuodoin olette työväenluokan pahimpia vihollisia.

-- Kuinka?... Mitä mielettömyyttä nyt puhutte? sanoin. Minä rakastan
työmiehiä ja tunnen heidät myös. Paitsi joitakuita poikkeuksia, heillä
ylipäätään on kylliksi ymmärrystä, ollakseen teidän mielettömiin
tuumiinne suostumatta.

-- Te luulette heitä tuntevanne, mutta saatte olla varmana siitä,
että heitä on mahdoton tuntea, ellei ole heidän elämäänsä elänyt. He
tietävät, ett'ette te voi heitä ymmärtää; eivätkä he teidän kuullen
sydäntänsä ilmaise, ja silloin te pidätte heidän äänettömyyttänsä
suostumuksena.

-- Minä soisin vapautta kaikille, ystäväni; mitä enempää minulta
vaaditte?

-- Vapaus on kaunis sana, hän vastasi, mutta se ei olekaan muuta kuin
sana vaan. Te voitte sanoa vangille: "Sinä olet vapaa, vankihuoneen
ovi on avattu", mutta kuitenkaan hän ei voi päästä ulos, koska kahleet
häntä pidättävät. Meikäläisille on työnteko kahleena, joka pienestä
pitäen kokonansa pitää meidät vangittuina; alituinen työ ilman lepoa,
ilman sääliä, ilman kiitosta, työ joka väsyttää, heikontaa ja vieläpä
murtaa meidät; meidän kahleemme ovat nälkä, tauti ja ennen kaikkia
tietämättömyys... Kaiken maailman tuulahdukset voisivat ympärillämme
puhaltaa... vaan meillä ei ole keuhkoja niitä hengittää. Jos teidän
laki-sääntönne olisivat täydellisiä, niin meiltä puuttuisi kuitenkin
voimaa käyttää niitä hyväksemme. Te saatatte jokaisessa lakikirjassanne
julistaa tasa-arvoisuutta, mutta kuitenkin on teidän ympärillänne
kokonainen paarias-luokka.

-- Hän oli kauno-puheinen, tuo mies, sen vakuutan.

-- Mutta mitä te oikeastaan tahdotte? minä kysyin.

Hän vastasi: oikeutta.

-- Vaan kuulkaapas, ystäväni, minä sanoin. Se joka teidän silmissänne
näyttää oikeudelta, ei minun silmissäni siltä näytä.

-- Kyllä minä sen uskon, sanoi hän, katsoessaan minua pilkallisesti.

En kuitenkaan suuttunut, vaan pidin hänelle pienen valtio-tieteellisen
esitelmän, jota hän keskeyttämättä kuunteli.

-- Samalla tavalla kuin Jumala on luonut ihmiset erinkaltaisiksi
voiman, kauneuden ja älyn puolesta, on hän myöskin säätänyt
yhteiskunnallisia erilaisuuksia, minä hänelle selitin. Kuitenkin
on suutari, joka tekee työnsä kelvollisesti, Jumalan silmissä yhtä
suuriarvoinen kuin provessori tai valtiomies. Jumala määrää jokaiselle
hänen asemansa tässä avarassa maailmassa; toisia hän on luonut
käsityötä, toisia sieluntyötä varten. Minä pidän esitelmiä, taikka
teen kirjoja... te teette kenkiä tai nauloja... se on yhtäkaikki, jos
me vaan kumpikin koemme parastamme tehdä. Meidän ei tule kysyä työn
paremmuutta, vaan sen kelvollisuutta ja sitä henkeä, joka on siihen
kehoittanut.

Minä sanoin hänelle, että varallisuuden eroituksella, joka tulee
kaikenmoisten työ-tuotteiden erinkaltaisuudesta, on oikeutensa.
Muurareilla tahi suutareilla ei ole yhtä suurta edesvastausta kuin
rahakauppiaalla tahi teollisuuden harjoittajalla. Ja jos rupeamme
lukumiehistä puhumaan, niin eikö sielun väsymystä ja aivojen
kuluttamista miksikään lueta, vaikka ne kalvavat elämänlankaa paljoa
enemmän kuin ruumiillista työtä seuraava väsymys, joka päinvastoin on
terveellinen? -- Uskokaa pois, hyvä ystävä, eroitus ihmisten välillä ei
ole niin suuri, kuin te luulette, ja jos perin pohjin tuntisitte noiden
ihmisten elämää, jotka teidän silmiinne näkyvät niin kadehdittavilta,
niin ehkä ihmeeksenne huomaisitte, että parempi onni on tullut teidän
osaksenne.

-- Kuinka ihmeen kaunista!... keskeytti häntä rouva de Préal
innokkaasti. Minä soisin, että tämä puhe painettaisiin ja että sitä
jaettaisiin luettavaksi satoja tuhansia kappaleita. Epäilemättä
miesparalla ei ollut teille mitään vastattavaa.

-- Hänen kaltaisilta ihmisiltä harvoin vastausta puuttuu. Hän katsoi
minua pilkallisesti ja sanoi:

-- En rupea mieskohtaisuuksiin, koska en teitä tunnekaan, hyvä herra;
mutta entä jos sattumuksesta olisi niin tapahtunut, että minä, ehkä
määrätty suutariksi, kuitenkin olisin teitä kelvollisempi esittelijä
eli kirjailija, taikka vieläpä olisin mahdollinen valtakuntaa
hallitsemaan, niin mikä siitä seuraisi?

-- Meidän aikanamme, vastasin minä, voivat kaikki kykenevät miehet
päästä virkoihin.

Minä luettelin hänelle muutamia esimerkkejä halvoissa kodeissa
syntyneistä miehistä, jotka älynsä, lujan tahtonsa taikka ymmärryksensä
kautta ovat nousseet korkeaan arvoon.

-- Niin, kyllä kai ne ovat tunnetuita, nuo kymmenet, ehkäpä sadatkin
onnelliset; mutta kuka on lukenut niitä monia tuhansia, jotka
taisteluissa ovat saaneet surmansa, joita kivi, jota he yrittivät
nostaa, on murskaksi musertanut; kuka heidän nimensä tietää?

Ja täyttä päätä hän rupesi järjettömyyksiä puhumaan.

-- En huoli kertoa kaikkia tyhmyyksiä, joita hän puhui; loppulause
tuosta sekasotkusta oli se, ettei muka vapaus itsestään mikään ole,
että osittaiset parannukset ovat vahingolliset, koska ne myöhästyttävät
yhteiskunnallista uudistusta, joka yksin voi toimeenpanna oikeuden
aikakauden. Tuostapa näette, mitä se hyödyttää, kun kokee
harhaantuneita ihmis-raukkoja järjilleen saattaa. Varmaa on, etten minä
paheksunut, kun matkatoverini vaunuista lähti.

-- Se on hirvittävää... sanoi rouva de Préal. Jumala auttakoon, mihin
joudummekaan?

-- Kuitenkin luulen kelpo ihmisiäkin vielä kansassa löytyvän, jotka
eivät salli tuommoisen vaarallisen opin itseänsä viehättää, sanoi
lepyttäen abbé Thomas.

-- Kansa on perinpohjin turmeltunut.

Se oli herra Bousquetin syvä ääni, joka näin puhui. Nyt oltiin hetken
aikaa ääneti.

-- Ja kuitenkaan ei koskaan ole tehty niin paljon heidän hyväksensä
kuin nykyaikana, kertoja jälleen alkoi.

-- Siinäpä juuri onnettomuus. Kouluillanne, esitelmillänne,
kansakirjastoillanne ja kaikella tuolla puolinaisella tietojen
sekasorrolla te kokonaan tyrmistytätte alhaisten säätyluokkien aivot...
Ennen muinoin, kun rahvas ei osannut lukea eikä kirjoittaa, se oli
tyytyväinen osaansa.

-- Minä en mene niin pitkälle, sanoi abbé Thomas. Kansallissivistys on
oivallinen asia, mutta epäilemättä on rajojen yli astuttu. Sivistystä
tulisi taidolla alhaisten kansaluokkien tarpeisin sovittaa. Tiedon
alalla ahmustelevaa sielua voisi verrata vaistoa puuttuvaan eläimeen,
joka olisi yrttitarhaan laskettu, missä sekaisin kasvaisi ravinnollisia
ja myrkyllisiä kasveja. Rahvas on ikäänkuin lapsi, ja sitä pitää
semmoisena kohdella.

-- Kenen tulisi heitä johtaa? kysyi lempeä, täyteläinen ja heleä
ääni. Meidänkö, jotka olemme heille itsekkäisen ja halpamaisen
kunnianpyynnön, lemmettömien tunteitten ja paatuneitten omientuntojen
esimerkkinä? Mimmoisia ne ovat, nuo niin kutsutut ylhäiset säätyluokat,
että heillä olisi oikeus sanoa alhaiselle kansalle: "Tässä on teidän
osanne totuudesta ja valosta, tuossa se, joka teille sopii?... Keitä
me olemme, että menisimme tuomitsemaan tuota kansaa, jota emme tunne
emmekä pyydä tuntea?"

Abbé Hardouin vaikeni yht'äkkiä, ikäänkuin hän olisi tullut puhuneeksi
vastoin tahtoansa ja äkkipäätä olisi saanut itsensä hillityksi.

-- Minä luulen, sanoi herra Bousquet, luoden häneen tyytymättömän
katseen -- hän piti, näetsen, velvollisuutenansa vastata siitä, mitä
puhuttiin tässä pöydässä, jossa hän puoleksi isännän virkaa toimitti,
-- minä luulen parhaaksi jättää tuo vaarallinen puheenaine siksensä,
koska emme kuitenkaan voi toistamme ymmärtää. Kaikki me tässä kansan
ystäviä olemme ja koemme, jokainen ymmärryksensä mukaan, työskennellä
sen hyväksi. Minä puolestani luulen olevani oikeassa, eivätkä nuo
yhteiskunnalliset parjaukset millään muotoa voi hämmentää minun
mielipiteitäni.

Abbé Thomas oli kumartunut rouva de Préal'in puoleen ja kuiskasi
hänelle:

-- Meidän tulee karttaa semmoista keskustelua, joka voisi häiritä
seurusteluamme; täällä on ylen erilaatuisia ihmisiä koossa. Tämä
pappiparka on puoleksi sosialisti. Hän on innokas ja hyväntapainen,
mutta häneltä puuttuu tykkänään kohtuutta ja taitavuutta. Haaveksija
kun on, hän pian voisi tulla vaaralliseksi.

-- Oikein todellako? sanoi rouva de Préal hiljaa ja niin suurella
kauhistuksella, kuin häntä olisi syytetty siitä, että oli pahantekijän
pöytäänsä pyytänyt. Olenpa harmissani, että satuin häntä kutsumaan.

-- Ei, ei, älkäät sitä katuko. Noita eksyväisiä henkiä ei saa heidän
omiin valtoihinsa heittää, ja kukapa voisi voimallisemmasti heihin
vaikuttaa kuin etevä, hurskas ja hyvillä mielipiteillä varustettu
nainen?

Hän oli todellakin rakastettava mies, tuo abbé Thomas. Hän jatkoi:

-- Oli suuri erhetys, että hän kutsuttiin Parisin, jossa paremmin kuin
missään muualla tarvitsisimme sekä intoa että ymmärrystä. Meillä on
tukala aika edessämme. Meidän rakas kirkkomme, tuo aaltoisalla merellä
kiikkuva, jalo haaksi, tarvitsee koko viisauttamme ja uskollisuuttamme.

Hyvin ylpeänä, kun häntä muka kirkon valkeutena pidettiin, rouva de
Préal liikutettuna vastasi:

-- Minä en pelkää, niin kauan kuin semmoiset miehet, joita minulla nyt
on onni nähdä ympärilläni, pitävät perää.

-- Me olemme vaan heikkoja, harhailevaisia ihmisiä, mutta ainakin me
olemme lujasti päättäneet pitää kirkon lippua korkealla, maksoi se
meille mitä tahansa.

Sillä välin kuin he matalalla äänellä näitä sievistelyitään
ja jaloja tunteitaan vaihtelivat, oli abbé Hardouin jälleen
vaipunut äänettömyyteensä. Kentiesi painoi häntä herra Bousquetin
tyytymättömyys, kun hän hampaittensa välistä mutisi:

-- Minun tekisi mieli panna kapula kaikkein suuhun, jotka
järjettömyyksiä puhuvat.

Abbé Thomas, joka oli erinomaisien naishyveiden ihailija, semminkin
sellaisten, jotka olivat samettiin ja silkkiin vaatetetut, johti
puheenjuoksun vähemmän vaaralliseen suuntaan, ja rupesi liikutusta
herättävällä tavalla kertomaan ylhäisten naisten armeliaisuudesta,
joidenka oli tapana käydä vankiloissa ja sairashuoneissa.

-- Eilenkin, vaikka ilma oli niin hirveän rankka, kuin itsekin
tiedätte, näin kreivinna B----n vaunut Charite-sairashuoneen oven
edessä ja tapasin hänet yhdessä saleista. Hän kävi yhdeltä vuoteelta
toiselle, kumartuen sairaitten puoleen ja puhuen heille lempeästi
ikäänkuin vanha tuttava ja kajoten heihin hienolla, hansikoidulla
kädellään... Minä en saattanut olla hänelle sanomatta: "Armollinen
rouva, kansan tarussa puhutaan, että enkelit joskus ihmisen hahmossa
ovat tulleet onnettomia lohduttamaan. Nyt vasta tiedän, etteivät nuo
tarut ole valhetta puhuneet."

-- Se oli kaunista, mutta tämä herttainen kreivitär ansaitsi
aivan hyvin tuon ylistyksen. Minä tiedän, että hän samana iltana
viehättävällä puvullaan ja verrattoman kauniilla laulullansa ihastutti
erästä taiteellista seuraa. Hän on sangen etevä nainen.

-- Tunnen minäkin semmoisia, jotka hänelle vertoja vetävät, ja vieläpä
armeliaisuudessa ovat häntä etevämmät, kuiskasi tuo sievä abbé Thomas,
kuitenkin niin ääneensä, että kaikki sen kuulivat.

Rouva de Préal punastui.

-- Onhan suloista, kuin hiukan voi huojentaa jonkun ihmisen surkeutta
ja lohduttaa niitä, jotka kärsivät. Kuinka saattaisi itseltään
semmoista iloa kieltää?

-- Ja sitte voi myös paremmin tyytyä kohtaloonsa, kun on
viheliäisyyttäkin nähnyt, sanoi hiukan tuima ääni.

Nämä sanat kuuluivat toisesta päästä pöytää, Genevièven
vieruskumppanista, tuosta paksusta, rouvasta, joka tähän saakka vaan
oli huomionsa kääntänyt lautaseensa ja jonka nyt teki mieli ottaa osaa
keskusteluun.

Rouva de Préal keskeytti äänettömyyden, joka oli tätä muistutusta
seurannut, sanoen:

-- Se on totta, vastakohta opettaa meitä etuuksiamme huomaamaan.

Nuori pappi teki liikunnon, ikäänkuin puhuaksensa, mutta ei avannutkaan
suutansa. Geneviève katsoi häntä, ja heidän silmänsä kohtasivat
toisiansa. Tuokiossa hän ymmärsi, että tämä nuori tyttö, jota hän
tuskin oli tullut huomanneeksikaan, oli noita hullutuksia kuullessaan
kiivastunut, samoin kuin hänkin, ja hänellä näkyi myös olevan peräti
toisenlainen käsitys armeliaisuudesta kuin noilla toisilla.

Hänen olisi tehnyt mieli ruveta tämän kanssa haastelemaan, mutta
ei tietänyt, kuinka alottaa, koska hänen ei olisi haluttanut puhua
jokapäiväisistä asioista.

Samassa Geneviève alkoi:

-- Minä tiedän, ett'ette te noin ajattele, sanoi hän, luoden nuoreen
pappiin suuret, myötätunteisuudesta loistavat silmänsä.

-- Kuinka te sen tiedätte?... kysyi kummaksuen abbé Hardouin, jota tuo
luottamusta osoittava katse sydämen pohjaa myöten lämmitti.

-- Minä tiedän sen, koska olen kuullut teidän armeliaisuudesta
saarnaavan. En koskaan sitä unhohda.

-- Tuo sydämellinen puhe tuntui suloiselta tälle miehelle, joka hetkeä
ennen tunsi itsensä yksinäiseksi nurjamielisten ihmisten kesken,
aavistamatta, että nuori sydän lähellä häntä sykki samaan tapaan kuin
hänen oma sydämensä... Nuori sydän ja nuoret kasvot. Hän katsoi tyttöä,
ja hänen silmiinsä tämä vielä näytti lapselta. Oliko mahdollista, että
tämä lapsi todellakin oli voinut häntä ymmärtää? Mitähän tuo tuommoinen
elämästä tiesi?

-- Kentiesi en kaikkea ymmärtänyt, sanoi Geneviève, ikäänkuin hän olisi
arvannut, mitä toinen ajatteli. Minä en koskaan ennen ollut semmoista
kuullut, ja kuitenkaan ei mikään teidän puheessanne ollut minulle
uutta. Siitä päivästä saakka olen ollut onneton, joka kerta kun noita
asioita olen ajatellut.

-- Onnetoin... ja minkätähden?

-- Minusta näkyy, että meidän pitäisi oleman peräti toisenlaisia, jos
olisimme totisia kristityitä.

-- Te olette oikein minua ymmärtänyt, sanoi abbé Hardouin.

Rouva de Préal, joka huomasi, että Geneviève ja hänen vaarallinen
pöytäkumppaninsa olivat ruvenneet haastelemaan, antoi merkin nousta
pöydästä.

Moni vieraista siemasi hätä hätää lasinsa tyhjäksi, ja useamman
mielestä emännällä oli ylen kiire.

Herra Bosquet rypisti kulmiansa, mutta leppyi pian, kun kuuli syyn
tähän äkkinäiseen menettelyyn.

-- Se taisi kai olla parasta, hän sanoi, vaikka tuo mies-parka kalpeine
kasvoineen ei näytä ylen vaaralliselta nuorelle tytölle. Pikemminpä
luulisi hänen pelkoa herättävän.

-- Geneviève ei olekaan niinkuin muut tytöt. Hänellä on eriskummainen
luonto.

-- Niinpä näkyy. Täytyy viipymättä istuttaa hiukan järkevyyttä tämän
pikku hupsun aivoihin.

Herra Bousquet näkyi katsovan tuota pientä toimitusta aivan helpoksi
asiaksi.

-- Täytyy saada häntä ymmärtämään, että hänen asemassaan olevan nuoren
tytön ensimäinen velvollisuus on sovittaa omaa tahtoansa ja omat
mielipiteensä hyväntekijänsä tahdon mukaan. Tietääkö hän edes, kuinka
suuressa kiitollisuuden velassa hän teille on?

-- Hän tietää, ett'ei hän ole minun tyttäreni. Minä luulen hänellä
olevan sekavan muiston ensimäisestä lapsuudestaan.

-- Tarvitsee antaa hänelle tarkkoja tietoja kaikesta. Jos hän ei ole
kiitollinen, vaikka hän teidän hyvyydestänne on korotettu semmoiseen
asemaan, joka hänelle ei oikeastaan kuulu, niin hänellä on kiittämätön
luonto.

-- Saamme vielä siitä puhua: jätän asian teidän arvosteltavaksenne.

Toimitettuaan kahvin, Geneviève oli jälleen lähestynyt uutta
ystäväänsä, joka yksin istui kirjoilla ja sanomalehdillä täytetyn
pöydän ääressä. Nähdessään tytön lähestyvän, hän sulki kirjansa, jota
oli lukenut, ja odotti hänen puhuvan. Tyttö oli kahden vaiheella.

-- Minulla olisi niin paljon teiltä kysyttävää, hän vihdoin lausui:
Minusta tuntui, ikäänkuin te yksin voisitte tehdä kristinopin minulle
rakkaaksi.

-- Ette sitä siis rakasta?

-- En, se ei voi minua miellyttää. Minä rakastan kielioppiakin enemmän
kuin katkismusta.

-- Eikö evankeliumikaan teille mitään puhu?

-- Pienenä ollessani rakastin Uuden testamentin kertomuksia. Jesus
oli minulle tuttu; olin häntä näkevinäni pienten lasten, köyhäin ja
sairaitten keskellä... Mutta nyt jättää tuo kaikki minut kylmäksi. Se
on kaikki ollutta ja mennyttä, emmekä me voi kulunutta aikaa takasin
saada.

Tuossa sen sanoitte: meidän tulee saada se takaisin... meidän tulee
uudestaan herättää Kristus kuolleista, meidän pitää saattaa takaisia
tuota aikaa, jolloin jumalallinen armahtavaisuus muuttui ihmiseksi,
asuaksensa meidän keskellämme. Jokainen meistä voisi sen tehdä, jos
vaan uskoisimme Jumalaan.

Kummastuen Geneviève toisti:

-- Jos vaan uskoisimme Jumalaan?... Mutta rouva de Préal, huolestuneena
tästä keskustelusta, oli lähestynyt niin pian, kun sopivaa tilaisuutta
löysi.

-- Lapseni, rouva de Frémont on yksinään; päivällistä syödessämme sinä
et sanaakaan hänelle virkkanut. Mene hänen viereensä istumaan.

Ja kääntyen erinomaisella kohteliaisuudella abbé Hardouin'iin, hän
sanoi:

-- Tämä pieni tyttö käyttää teidän hyvyyttänne väärin. Hänen ijällänsä
ihminen ei vielä taida kohtuutta pitää.

-- Kuinka vanha hän on? kysyi abbé Hardouin, seuraten Genevièveä
silmillään.

Ja rouva de Préalin vastattua, hän toisti: "Kuusitoista vuotta",
ikäänkuin se seikka, että joku ihminen voisi olla kuusitoista vuotta,
olisi suuresti häntä rasittanut.

Geneviève huomasi aivan pian, että rouva de Frémont, joka oli
puoleksi nukuksissa, paljoa mieluummin olisi rauhassa sulattanut
ruokaansa mukavassa nojatuolissa. Rouva-parka koki kuitenkin vaivata
itseänsä, kysymällä tytöltä yhtä ja toista, niinkuin vanhain ihmisten
tapa useinkin on, vaikkeivät he ensinkään pidä lukua vastauksista.
Oleskeliko hän mielellään maalla? Harjoittiko hän paljon soitantoa?
Rakastiko hän lukemista? Geneviève vastasi hajamielisesti, ja hänen
silmänsä lensivät sillen puolen salia, josta hän juur'ikään oli
tullut: vaan kuinka mielellään hän olisi kuullut enemmän ja oppinut
ymmärtämään, mitä tuo pappi oli tarkoittanut.

Vaan tämä toivo raukesi tyhjään, sillä hetken kuluttua abbé Hardouin
läksi.

Tyytymättömänä ja surumielisenä hän saapui kotiinsa. Eikö hän aina
ollut tuumannut, että papin tulisi olla köyhäin ja vaivaa kärsiväisten
parissa tahi yksinäisessä kammiossa, eikä pitosaleissa, joissa
joutavia jaariteltiin, eikä ylellisten ruokapöytien ääressä, jotka
oli tuntunut pilkkaavan tuota viheliäisyyttä, jota hän ei voinut
lievittää. Nyt hän oli päätöksestään luopunut, mutta vast'edes ei enää
saisi niin tapahtua. Mitä hän oli tuonut muassaan noista pidoista,
joissa oli aikansa hukkaan tuhlannut? Salaisen närkästyksen muutamia
niitä henkilöitä kohtaan, joita hän siellä oli tavannut ja suuren
tyytymättömyyden omaan itseensä, syystä, ettei ollut käyttänyt
tilaisuutta puhuakseen, niinkuin olisi tullut puhua. Sanalla sanoen:
Hän oli suuresti pahoillaan.

Hän sytytti lamppunsa ja avasi kirjansa mutta ei lukeminenkaan häntä
miellyttänyt, eikä hän voinut ajatuksiansa siihen kiinnittää, vaan
ne palasivat itsepintaisesti sinne, mistä hän juurikaan oli tullut.
Sulkien kirjansa, hän nojasi päätään seinään ja rupesi uneksimaan.

Hänellä ei ollut muita huoneita kuin lukukammionsa, johon tultiin
pienen eteisen kautta, ja sen vieressä makuu-huoneensa. Huonekalut
olivat mitä yksinkertaisinta laatua. Siellä ei muuta näkynyt kuin
muutamia maalaamattomia puuhyllyjä, kirjoituspöytä, joitakuita tuoleja,
joiden oli päällys mustaa jouhi-kangasta ja yksi ainoa nojatuoli, jonka
istuin oli niin kapea ja selkälauta pystysuora, että se mukavuutta
rakastavaiselle ihmiselle olisi tuntunut pikemmin kidutuskoneelta,
kuin ylöllisyyskalulta. Vaikka ilma oli sangen kylmää, niin pesässä ei
kuitenkaan ollut valkeata; lattia oli paljas, eikä pöydänkään edessä
ollut ainoatakaan maton-tilkkaa. Olipa mahdotonta tässä kolkossa
kammiossa keksiä vähintäkään mukavuutta tahi laiskuutta tyydyttävää
esinettä.

Abbé Hardouin oli nojannut päätänsä nojatuolin kovaa selkäpuuta vastaan.

-- Yksin!... hän mumisi, aivan yksin... muualla samoin kuin
täälläkin!...

Hetki sen jälkeen koputettiin ovelle. Hän nousi ja avasi.

-- Mitä kuuluu?

-- Herra abbé, tuo paikkasuutari poloinen on tullut ilmoittamaan, että
lapsi tekee loppua.

-- Minä tulen, sanoi pappi, sammuttaen lamppunsa.

-- Ottakaa edes liina kaulaanne, herra apotti, kehoitti hyväntahtoinen
vaimo, nyt on oikein kylmä ilta. Huomenna tuotan teille puita, eikö
niin?

-- Odottakaa, kunnes minä teitä käsken, hän miltei jäykästi vastasi.

Porttikammiossa odotti mies. Nähdessään hänen riutuneita kasvojansa,
abbé Hardouin ei mitään kysynyt.

-- Mennään joutuin, hän sanoi.

He katosivat yön pimeyteen.

Suljettuaan porttikammion oven, johon jääkylmä tuulenpuuska oli
puhaltanut, sanoi portinvartijan vaimo miehelleen:

-- Ei hän palaa, ennenkuin kaikki on päättynyt, sen verran minä häntä
tunnen... Hän on itse hyvyys. Kukapa olisi voinut uskoa, että yksi
noita ihmisiä, joista niin paljon pahaa puhutaan, tuommoinen olisi?...

-- Mitäpä hän voi tuolle lapselle? mies ilkkuen vastasi. Ei hän
rukouksillansa eikä hurskailla vehkeillään kuitenkaan voi estää sitä
kuolemasta... Olisi parempi antaa lapsen olla rauhassa.

-- Ei suinkaan hän lapsen tähden siellä ole, kyllä tuo pieni, viaton
raukka yksinkin paratiisiin osaa.

-- No, siinäpä tapauksessa hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi
pannut maata, niinkuin minäkin.

-- Ettekö ymmärrä, että noille ihmisraukoille on hänestä lohdutusta,
eiväthän he muutoin olisi tulleet häntä hakemaan. Minulle se jo tekee
hyvää, kun häntä vaan katselen.

-- Niin, onhan hän koko kaunis, tuo ulkokullattu pappisi. Älä enään
tule heistä minulle puhumaan... Abbé'at, kirkkoherrat, jesuitat, ei
heissä mitään eroitusta ole. Puolen tunnin päästä hän kai porttikelloa
soittaa, päästäksensä sisään, mutta en minä ainakaan rupea itseäni
hänen tähtensä vaivaamaan.

Mutta ei kukaan soittanut, ja aviokumppanit saivat maata häiritsemättä
aamuun saakka.

Rouva de Préal, joka oli hyvin tyytyväinen uskonnollisiin
päivällisiinsä, istui suuren kamiinin edessä jalkojansa lämmitellen,
ja herra Bousquet, joka oli jäänyt viimeksi, arvosteli kilvan hänen
kanssansa vieraita, jotka äsken olivat sanoneet jäähyväiset.

-- Kuinka hän on ruma, tuo abbé Hardouin-raukka, sanoi rouva, ja
sen lisäksi hän ei ensinkään osaa sievästi käyttäidä. Eipä hän
haastelekaan; luulisi hänen todellakin olevan kuusta kotoisin. Mitä
hänellä olikaan sinulle sanottavaa, Geneviève, koska sinä kuuntelit,
ikäänkuin päärlyjä olisi hänen suustansa pyörinyt?

-- Pienet tytöt ovat aina mielissään, kun mies, jolla on parta, taikka
joka ainakin voi sitä kasvattaa, puhuu heille, ikäänkuin olisivat
aikaihmisiä, sanoi herra Bosquet, nauraa hohottaen; sitten hän jätti
hyvästi.

-- On semmoisiakin partasuita, joilta en muuta pyydä, kuin että antavat
minun olla rauhassa.

-- Ketä tarkoitat, lapseni?

Geneviève oli hetken aikaa kahden vaiheella: olihan herra Bousquet
hänen äitinsä ystävä. Sitte hänen soimauksensa kääntyi toisaalle.

-- Äiti, en voi kärsiä tuota herraa, joka kertoi
matka-keskusteluistansa; minä inhoan häntä.

-- Sinä puhut niinkuin pieni tyttö tahi lapsi, joka ei tunne sanojen
merkitystä, ja on liian taitava ymmärtämään, mitä oppineet ja
valistuneet ihmiset puhuvat...

-- Oi, äiti, vastasi Geneviève tuijottaen hiiliin, jotka jo rupesivat
mustumaan, jos minä uskoisin todeksi kaikkea, mitä täällä tänä iltana
on puhuttu, jos uskoisin sen Jumalan tahdoksi, että toiset elävät
puutteessa, toiset taas ylellisyydessä, että meillä on yltäkylläisestä
tarpeetontakin omaisuutta, sillä välin kun muut nälkään nääntyvät;
jos uskoisin, että tuo kaikki tapahtuu Jumalan tahdosta, niin en
todellakaan voisi häntä rakastaa.

-- Nyt sinä tuomitset Jumalaa...

-- En tuomitse, sillä ei Jumala sitä tahdo.

-- Kuka sitä siis tahtoo?... Kuka olisi säätänyt kaikki nuo eroitukset,
ellei hän?... Eikö hän ole kaikkivaltias? Ja jos hän ei ole sitä
tahtonut, kuinka ne siis ovat olemassa? Sinä puhut mahdottomuuksia,
lapseni... Jumala tietää, mikä on hyvä jokaiselle hänen luoduista
olennoistansa, meidän täytyy kaikessa tyytyä hänen tahtoonsa, tietäen,
että kaikki tapahtuu meidän hyväksemme.

-- Minä en milloinkaan voisi sitä Jumalan tahdoksi uskoa, että ihmisten
täytyy nähdä lapsensa kuolevan nälkään, vaikk'eivät muuta pyydä kuin
työtä, niitä elättääksensä...

-- Mitä me olemme, lapseni, että rupeaisimme Jumalan töitä
tuomitsemaan? Turhia kapinoitsemisessa on paljon ylpeyttä... Ei
kenelläkään ihmisellä ole sen enempää syytä kiitollisuuteen ja
luottamukseen kuin sinulla, joka olet suuresta viheliäisyydestä
pelastettu ja asetettu semmoiseen tilaan, jossa saat nauttia hyviä
päiviä sekä äidin hellyyttä ja voit saada, mitä suinkin mielesi tekee.

Kuullessaan näitä sanoja, Geneviève nosti vilkkaasti päätään ja, luoden
palavat silmänsä rouva de Préaliin, hän sanoi:

-- Oi, äiti, sanokaa minulle kaikki! Minä pyydän teitä, sanokaa minulle
kaikki! Minä tahtoisin tietää kaikki!

-- Eihän tässä erittäin mitään ole sanottavaa, vastasi rouva de Préal
hätäisesti, Genevièven mielenliikutusta säikähtäen. Kuolema oli
temmannut sinun vanhempasi, ja eräs sangen köyhä perhe oli ottanut
sinut hoidettavaksensa... Jos en minä olisi sinua lapsekseni ottanut,
niin kuuluisit niiden joukkoon, jotka elävät kurjaa ja työlästä elämää,
ja nyt sinulla päin vastoin on huokeat ja iloiset päivät. Tietysti
Jumala on niin tahtonut, koska hän sinut tielleni asetti.

Geneviève ei sen enempää kysynyt, vaan meni omaan huoneesensa.

Sinä ehtoona hän kauan makasi valveillansa ja hänen päänalaisensa
kastui kyyneleistä, Se eivät olleet kiitollisuuden kyyneleitä; ei hän
ensinkään ollut kiitollinen niille, jotka olivat tehneet hänen elämänsä
hupaiseksi ja huokeaksi, sillä yhä uudelleen hän kuiskasi:

-- Miksi en minä ole heidän kanssansa, joiden elämä on työlästä ja
jotka kärsivät puutetta, koska minä kuitenkin heihin kuulun. Olisi
pitänyt jättää minut heidän luoksensa.

Jos hän likeltä olisi saanut katsoa, minkälaista Augustinen,
hänen entisen sisarensa, elämä oli, niin häntä epäilemättä olisi
kauhistuttanut. Köyhyys, nähtynä etäältä ja jonkunmoisen sädekehän
koristamana, ja viheliäisyys, nähtynä likeltä kaikkine hirvittävine,
miltei välttämättömille seurauksineen, ovat kaksi eri asiaa.

Geneviève-paralla oli vielä paljon opittavaa.



X.


Célinen mielikuvitus oli ollut täydessä toimessa koko tämä pitkän
suven, joka oli kulunut ilman mitään huvitusta, ilman mitään muuta
iloa, kuin minkä rakastava sydän voi nauttia, joka paljon antaa eikä
mitään takasin vaadi. Ei häntä, tyttöparkaa, milloinkaan oltu liiaksi
hemmoiteltu; siitäpä hän olikin tyytyväinen vähään.

Epäilemättä hänen isänsä hellästi häntä rakasti, mutta hän ei sitä
suuresti osoittanut, ei töissä eikä paljon sanoissakaan. Hän oli
tottunut näkemään tyttärensä viallisena ja apua tarvitsevana, ettei hän
niin erittäin siitä lukua pitänyt. Koska Célinen äiti oli kuollut aivan
nuorena, niin hän ei koskaan saanut tuta tuota huolellista hellyyttä,
jolla kipeää lasta kohdellaan, ja joka sydämellisemmillä ja syvemmillä
iloilla korvaa lapsuuden ajan vilkkaat huvitukset. Häntä hoitaessansa
rouva Gregoire oli aina enemmän ajatellut omia vaivojansa ja omaa
ansiotansa kuin hoidettavansa kipuja ja kärsimyksiä. Ei kukaan ollut
häntä surkutellut ja hän oli niin lempeää ja vaatimatonta luontoa, että
hän katkeruudetta ja valittamatta tyytyi elämäänsä semmoisena, kuin se
hänen viallisuutensa tähden oli.

Vaikka hän oli älykäs, niin hänen näköpiirinsä kuitenkin oli ahdas.
Hänen mielikuvituksensa sen sijaan oli vireä, ja hänellä oli tapa
vaipua loppumattomiin unelmiin, jotka olivat hänelle muiden huvitusten
korvauksena. Pitkinä aikoina olivat metsät ja suuret kukkaisten
koristamat niityt, sanalla sanoen koko luonto, jota hän tuskin oli
nähnyt ja joka kuitenkin alati pysyi hänen ajatuksissaan, olleet noiden
unelmien ainoana esineenä; mutta siitä saakka, kun hän oli oppinut
Jacques'ia tuntemaan, oli tuo uneksiminen muuttunut toisen muotoiseksi.
Ei sitä kuitenkaan olisi sopinut kutsua rakkauden unelmaksi. Hän
oli tottunut pitämään itseänsä vähäarvoisena, ja siitäpä hän ei
katsonut itseänsä mahdolliseksi semmoista tunnetta herättämään; mutta
lakkaamatta hän ajatteli Jacquesia, vaivaten itseänsä tutkimalla, mitä
tämä ei sanoilla selittänyt.

Aivan selvästi hän huomasi, ettei Jacques ollut onnellinen, ja kun
hän etsi syytä tähän onnettomuuteen, oli hän tullut ymmärtämään monta
seikkaa, jotka olivat hänelle liian oudot, ja joita hän ainoastaan tuon
erinomaisesti itsensäkieltäväisen luonteensa ja myötätuntoisuutensa
voimalla oli voinut käsittää. Muutamat semmoiset ihmiset, jotka eivät
ensinkään ole itsekkäitä, voivat joskus ihmeeksemme elää toisen ihmisen
elämää, tuntea hänen sielullansa. Vaikka Jacques oli harvapuheinen ja
salamielinen, niin Céline kuitenkin oli keksinyt taudin, joka häntä
vaivasi, sen synkän ikävän, joka oli tehnyt hänet miltei tunnottomaksi
siitä saakka, kun hän oli kadottanut toivonsa saada jälleen tavata
kotinsa kukkaista. Céline oli tullut ymmärtämään, että alituinen ja
yksijonoinen työnteko, jonka ikeen tottumus oli tehnyt helpoksi hänelle
itselle sekä isällensä, tuntui Jacquesille raskaalta taakalta, jonka
painoa ei mikään lieventänyt. Hän arvasi myös, ettei mikään kohta
Jacquesin perheoloissa ollut sitä laatua, että se olisi tehnyt hänen
kuormansa keveämmäksi; hän tiesi, että hänen veljensä ja sisarensa
pikemmin olivat hänelle rasitukseksi, kuin rakkaina vieraina hänen
kodissansa. Hän oli perheen isä, mutta häneltä puuttui perheen isän
valta, ylpeys ja rakkaus. Velvollisuus ilmaantui hänelle ainoastaan
ankarassa muodossansa.

Ehkä Célinekin joskus semmoisina hetkinä, jolloin vähemmässä
määrässäkin turhiin toiveisin tarttuva sielu rupeaa mahdottomia
toivomaan, ehkä hän silloin kerran tahi kaksi oli sattunut uneksimaan,
että hänestä voisi tulla Jacquesille muu kuin paljas ystävä vaan ja
että hän voisi luoda hänelle onnen, josta hän saisi iloa ja rohkeutta
ammentaa; mutta jos tuommoiset ajatukset olivatkin hänen mieleensä
johtuneet, niin hän heti oli ne karkoittanut. Viallinen, vaivainen ja
muiden nojalla elävä, mitäpä hänellä olisi antamista?...

Näinä pitkinä kesäiltoina, joina hänen isänsä, raitista ilmaa
hengittääksensä, käveli lehto-katuja pitkin, ja rouva Gregoire oven
kynnyksellä pakinoitsi, Céline kylliksi ennätti asioita ajatella; hän
katseli omaa kuvaansa, joka epäselvänä avatussa akkunassa ilmaantui, ja
silloin hän surullisesti hymyili.

Tuon kurjan, kalpean olennon rinnalla esiintyi hänelle Geneviève de
Préal; hän oli näkevinänsä hänen huikaisevan valkoisen ihonsa, hänen
hymyhuulensa, hänen suuret, mustat loistavat silmänsä. Vähitellen hän
rupesi mielessään vertaamaan häntä toiseen Genevièveen, tuohon pieneen
kevätkukkaseen, joka pienissä käsissään oli vienyt Jacquesin sydämen.
Eivätkö molemmat olleet saman nimisiä ja yhden ikäisiä? Minkä vuoksi
se ei voisi olla hän?... Oi, jospa hän voisi olla varma siitä... jos
hän taitaisi sanoa Jacquesille: "tässä hän nyt on, tuo kadotettu."
Hän kuvaili mielessään sitä iloista loistoa, joka äkkiä valaisisi
hänen synkkiä silmiänsä. Ja eikö hän olisi kiitollinen sille, joka
toisi hänelle tytön takaisin? Eikö hän silloin lausuisi hänelle sanaa,
jota Céline elinaikansa tulisi kätkemään, ikäänkuin jotakin kallista
aarretta?... Mutta silloin häntä alkoi väristyttää... hän tunsi
vilua läpi luiden ja lihain. Tuo ilo, jota hän mielessään kuvaili,
teki hänelle kipeää, hän pelkäsi sitä. Mitä hänellä sitä paitsi
olikaan Jacquesille sanottavaa?... Että hän, hänen surumielisyyttänsä
ajatellen, oli nähnyt unta, mahdotonta unta, kentiesi Jacques ehkä
suuttuisikin häneen, kun hän oli uskaltanut ottaa tuota salaista
surua puheeksi, jota hän ei itse ollut ilmaissut ja joka ainoastaan
Augustinen ajattelemattoman puheliaisuuden kautta oli tullut hänen
tiedokseen. Ja mitä hän muutenkaan varmaan tiesi!... Tokkohan neiti
Préal milloinkaan palaisi? Sanotaanpa rikkaiden olevan vaihemielisiä...
he eivät taida ymmärtää, miltä pettynyt toivo tuntuu, varsinkin näin
yksinäisessä elämässä, jossa vähinkin ilo on suuri tapaus... Puoleen
vuoteen hän ei ollut täällä käynyt, ja sen ajan kuluessa hän tietysti
ei ollut muistanut viallista, pikku kukkastentekijä-parkaa, jota hän
oli syleillyt ikäänkuin sisartaan.

Silloin Céline koki olla ajattelematta, mutta sama mielikuvitus
tuli aina takaisin, sekoittaen ne kaksi Genevièveä yhdeksi, ja tämä
kuva ihastutti häntä niin suuresti, että hän piti sitä kauniimpien
unelmiensa toteutumisena. Mutta samalla se häntä vaivasi, melkein
hänen tietämättänsä, sillä tuo armas tyttö ei ymmärtänyt, mikä
hänen sydäntänsä kalvoi, koska hän ei hetkeäkään ollut ajatellut
mahdolliseksi, että Jacques milloinkaan voisi häntä rakastaa.

Hän tiesi hyvin, että toinen häntä rakasti, mutta sitä hän vaan
jonkinlaisella kauhulla ajatteli; tämä hänen herättämänsä rakkaus
oli yksi hänen elämänsä murheita. Hän pelkäsi Savignyta, tuota
lempeäluontoista, voimakasta ja kärsivällistä miestä, joka ei koskaan
omaa itseänsä ajatellut ja joka mielellään olisi vuodattanut verensä,
vapahtaaksensa häntä mitään suruja kokemasta. Céline tunsi hyvinkin
hänen arvonsa, mutta siltä hän ei enempää hänestä pitänyt. Savignyn
seurassa tuntui tuo rakkaus hänelle rasittavalta, vaikka hän ei
sanaakaan siitä virkkanut, ja kuta palavampi hän oli, sitä kylmemmäksi
Célinen sydän häntä kohtaan jäähtyi.

Kesä oli kokonaan kulunut, eikä mitään ollut Savignysta kuulunut.
Lebeau sitä jo ihmetteli, ja eräänä sunnuntaina hän päivällistä
syötyänsä alkoi huoliansa haastella.

-- Olen aina peloissani, että joku onnettomuus häntä kohtaa, sanoi hän;
tuo poika on sitä laatua, että hän käskemättä saattaisi pistää päänsä
vaikka tiikerin kitaan.

-- Jumala varjelkoon, huusi rouva Gregoire, sitä minä en tahtoisi
katsoa... Se saattaisi minut vallan kipeäksi Mitähän tuolla miehellä on
tiikerien kanssa tekemistä?

-- En minä nyt puhu Jardin de Plantesin tiikereistä, vaan semmoisista,
jotka väijyvät ihmisparkoja, elleivät ne pysy alallansa. Mitä on
montakin, jotka ovat saaneet paljon kärsiä, kuri eivät ole osanneet
hillitä kieltänsä. Jos Savigny vaan jonkun aikaa pysyy poissa, niin
minun aina johtuu mieleeni, että hänellä kai on maksuton asunto
jossakussa valtion vankilassa... Mutta siitä hän ehkä kuitenkin antaisi
meille tiedon...

-- Kyllä kai hänellä itselläänkin olisi varoja maksaa huonestansa,
sanoi rouva Gregoire. Minä puolestani en suuresti pidä tuosta
Savignystanne, sillä kun hän täällä on, niin hän ei minusta sen enempää
välitä kuin tuolistakaan, ja kahvikuppinsa hän nielee, ikäänkuin se
olisi jotakin lääkettä, eikä edes kiitäkään; mutta siltä minä kyllä
voin uskoa, että hän kykenee itseänsä elättämään.

-- Kykenee!... huusi Lebeau, hän joka voisi tulla rikkaaksi mieheksi,
jos hän vaan huolisi vähäisen omia asioitansakin hoitaa! Mutta Jumala
tiesi, muistaako hän edes joka päivä syödäkään. Kaiken työansionsa hän
antaa muille. Minä olen nähnyt hänen makaavan lattialla oven edessä,
koska hän oli antanut huoneensa eräälle perheelle, jolla ei ollut muuta
kotia kuin katu.

-- Onhan se kaunista, sanoi Jacques.

-- Kaiketi se kaunista on, ja se on minun uskoni, että hän saa
palkkansa toisessa elämässä, koska korkein olento on ihmisiä
vanhurskaampi; mutta tässä maailmassa eivät hyvät työt aina tuota
ihmiselle suosiota ja kiitosta. Jos Savigny noin pitkittää, niin hän
vielä joutuu pahaan pulaan... Ei hallitus näetten semmoista kärsi.

-- Hallitus!... toisti Jacques hämmästyen, ei hän toki siihen
sekaantune?...

-- Se on aivan selvää, näetten; ell'ette ole niinkuin kaikki muutkin,
niin te olette epäluulon alainen... teitä pidetään silmällä... Jos
asian oikein sanoo, niin Savigny on vallankumooja... Hän tahtoisi
muodostaa maailman oman mielensä mukaiseksi... Ja hänellä on senkin
seitsemän ehdotusta päässään!... Kyllä hänen aivoissaan painoa on, sen
takaan. Onpa kummallista ajatella, ettei hän seitsemäntoista vuotiaana
vielä osannut lukeakaan, ja että hän itse opettamatta on kaikki
oppinut. Minusta tuo mies on oikea ilmiö.

-- Olen minäkin kerran nähnyt ilmiön, keskeytti rouva Gregoire, ja
vieläpä semmoisen, jota en ikipäivinäni unohda. Se oli markkinakojussa
ja, kuulettekos, herra Lebeau, sillä oli kaksi päätä!... Se katsoi
minua neljällä silmällä, ja voi kuinka minun rupesi pahaa tekemään!...
Älkää tulkokaan minulle ilmiöistä puhumaan! Eihän Savignykään mikään
kaunis ole, mutta ainakin hänellä on vaan yksi pää. Jos minun pitäisi
nähdä hänet kaksipäisenä ja neljäsilmäisenä, niin minun rupeisi
sydäntäni kääntämään. Tiedättehän, herra Lebeau, kuinka arka minun
vatsani on. Vähäpätöisinkin asia saattaa sen epäjärjestykseen.

-- Ottakaa tippa konjakkia, rouva Gregoire, siitä te toinnutte.

Ja rouvan kielloista huolimatta, Lebeau otti kaapista pullon ja kaatoi
siitä lasiin, jonka rouva suuttuneen näköisenä arvokkaasti lykkäsi
pois, mutta jonka hän kuitenkin hetken kuluttua oli pohjaan ryypännyt.

-- Enhän minä sitä lajia ilmiötä tarkoittanut, alkoi Lebeau jälleen,
kun rouva Gregoiren vatsa oli saanut vahvistuksensa.

Kuullessaan uudestaan tuon sanan, peitti rouva silmiään kädellänsä,
ikäänkuin jotakuta hirvittävää kuvaa karkoittaaksensa.

-- Savigny on ilmiö sielun eikä ruumiin puolesta. Jos teidän
näkemällänne ilmiöllä oli kaksi päätä, niin hänellä sen sijaan
varmaankin on kahdet aivut.

-- No, herranen aika! Sehän on vielä hullumpaa, huusi tämä
hentohermoinen nainen, luoden silmäyksen kaappia kohti.

Ihailunsa vallassa kun oli, Lebeau ei tuota katsetta huomannut, hän
jatkoi puhettaan ja kävi yhä kiihkeämmäksi, kuta kauemmin hän puhui.

-- Hän on eriskummainen ihminen. Päästäksensä tarkoituksensa
perille, hän antaisi vaikka hakata meidät kaikki palasiksi; mutta
hän seisahtuisi matkallansa, ottamaan ylös pesästään pudonnutta
linnunpoikaista.

-- Mitä hän siis tahtoo? kysyi Jacques.

-- Tähän aikaan ei siitä uskalla kovin ääneensä puhua; mutta olemmehan
tässä ihan ystäviä vaan. Hän tahtoo yhteiskunnallista vallankumousta.

-- Vai niin, vastasi Jacques välinpitämättömästi.

-- Minä puolestani en ainakaan siihen sekaannu. Olen liiaksikin nähnyt
noita vallankumouksia, jotka eivät milloinkaan ole meikäläisille
tuottaneet muuta kuin viheliäisyyttä. Mitä te, nuori ystäväni, siitä
tuumaatte?

-- Minä en rakasta valtiollisia asioita, vastasi Jacques.

-- Siinä teette oikein. Minäkin olen ihan samanlainen. Olen tyytyväinen
kun minulla on vaan kirjani, nojatuolini ja piippuni... pikku
Célinestäni puhumattani, joka aina pysyy paikallansa eikä pane mitään
mullistuksia toimeen.

Ei Jacquesin alakuloinen ja surumielinen katsanto koskaan ennen ollut
Célineä niin suuresti hämmästyttänyt kuin nyt. Jos hän olisi saanut
tilaisuutta, niin hän olisi epäluulonsa hänelle ilmoittanut; mutta
he eivät milloinkaan olleet kahden kesken. Tänä päivänä Jacques meni
aikaisin pois, eikä hän ollut monta sanaa virkkanut.

Eräänä sunnuntaina, kun Céline jälkeen puolenpäivän oli yksinänsä,
astui Geneviève sisään. Céline luuli näkevänsä näyn, niin paljon
kauniimpi hän oli tuota hänen muistoonsa kätkettyä kuvaa.

-- Kuinka laiha ja kalpea te olette!... sanoi Geneviève, käyden hänen
viereensä istumaan. Oletteko sairastunut?

-- Ja kun Céline kielsi, hän jatkoi:

-- Mutta te olette viettänyt kesäänne tässä vähäisessä, raitista ilmaa
puuttuvassa huoneessanne...

-- Onhan täällä raitista ilmaa kyllä... Näettekös, vastapäätä tätä
huonetta ei ole yhtään rakennuksia.

-- Minä vihaan itseäni, kun ajattelen, että olen viettänyt koko tämän
ajan maalla, hengittäen keuhkoihini metsien raitista ilmaa. Ettekö
tekin minua vihaa?

Céline, joka luuli hänen pilaa puhuvan, ei vastannut. Hän nauroi... hän
tunsi itsensä muka niin onnelliseksi!

Geneviève jatkoi:

-- Oletteko minua ajatellut?

-- Joka päivä ja melkein kaiket päivät... ainakin kun olen yksinäni
ollut.

-- Tuo on liikaa, sanoi Geneviève, nauraen vuoroansa. Mutta olen
minäkin teitä muistanut. Olisin kirjoittanut ja teille kukkasia
lähettänyt; mutta, minä olin unhottanut tämän talon numeron. Minä
tunnen niin hyvin tämän paikan, että osaisin tänne vaikka silmät
ummessa, mutta kirjeen on peräti toista.

-- Metsässä oli kai hyvin kaunista? kysyi Céline hiljaa ja sulki
puoleksi silmiään, ikäänkuin pidättääksensä sitä kuvaa, jonka tuo ainoa
sana oli loihtinut hänen sieluunsa.

-- Olihan siellä kaunista, vielä kauniimpaa kuin edellisinä vuosina;
mutta en minä ollut yhtä onnellinen siellä.

-- Miksi ette?

-- Pienenä tyttönä ei ajattele mitään. Nyt en enää ole pieni tyttö, ja
minun mieleeni johtui kaikenlaisia ajatuksia, jotka minua vaivasivat.

Hänen puhuessaan aukeni ovi, ja Savigny, pettyneenä toivossaan, kun ei
tavannut Célineä yksinänsä, seisahtui kynnykselle. Hän oli kohdannut
Lebeaun, joka oli sanonut, ettei kukaan, paitsi Célineä, ollut kotona.

Se teki asian vielä pahemmaksi, että hän tapasi Célinen tuommoisessa
seurassa.

Hänet tunteissansa Céline kävi kalpeaksi ja tervehti häntä kainosti.

Mitään sanomatta Savigny kävi istumaan niin kauas tytöstä, kuin huoneen
ahtaus salli. Geneviève huomasi aivan hyvin, ettei hänen täällä olonsa
ollut äskentulleelle mieleen ja alkoi nousta, mutta rukoilevaisella
katseella pyysi Céline häntä jäämään. Sitä paitsi hän ei tietänyt missä
tapaisi Felicien, jonka vasta määrä-tunnilla piti tulla ovelle häntä
odottamaan. Rouva de Préal oli hyväksynyt tuon aatteen, että Geneviève
silloin tällöin kävisi nuorta kukkaisten-tekijää tervehtimässä,
armeliaisuutta muka harjoittaakseen.

Hän piti semmoista tapaa tyttärellensä soveliaana, se, näet, oli
yksi kohta siinä kasvatusjärjestelmässä, jota hän oli ottanut
noudattaaksensa, vaikka Geneviève tässä suhteessa oli hiukan
perinpohjaisempi, kuin hänen ijällensä olisi sopinut.

Maalla ollessaan Geneviève kävi joskus talonpoikaisasunnoissa, jossa
häntä kohdeltiin kuin linnan vallasneitiä ainakin. Täällä oli peräti
toista: tämä siniseen liiviin puettu mies, suurine saappaineen oli
mitään käskyä odottamatta käynyt häntä vastapäätä istumaan, ja katseli
häntä kuin vihollistaan.

Hänestä tuntui, kuin olisi jokin pahansuopa tunne häntä painanut;
se hänen mieltänsä hämmensi. Mutta tarkoin harkiten olikin miehellä
epäilemättä suurempi oikeus täällä olemaan, kuin Genevièvellä itsellään.

-- Oletteko isää nähnyt? kysyi Céline.

-- Olen, hän tuli vastaani ja sanoi, että te olisitte yksinänne kotona.

Ehdottomasti Geneviève taas liikahti, mutta

Céline kuiskasi:

-- Jääkää vaan!

-- Olette ollut kauan poissa tällä kertaa, hän jälleen alkoi.

-- Minulla on tuolla pohjoisessa päin ollut paljon työtä.

-- Sanottiin, ettei siellä olekaan työtä, huusi Geneviève, jolle tämä
sanoma oli suuresti mieleen.

-- Työtä voipi olla monenlaista, Savigny jäykästi vastasi. Rahan
ansiota ei siellä ole enempää kuin muuallakaan.

-- Sittehän he ovat kovin onnettomia?... sanoi Geneviève, joka oli
liian liikutettu, muistaakseen hämmästyä.

-- He kuolevat nälkään, vastasi Savigny yhtä jäykästi kuin ennenkin. En
tiedä, sanotaanko sitä onnettomuudeksi.

Ihan kalpeana Céline löi käsiänsä yhteen. Geneviève mumisi: Voi, hyvä
Jumala!... Tämä oli huuto hänen sydämensä pohjasta, se oli syvä ja
haikea sääliväisyyden huuto; mutta Savigny näki hänessä vaan hienon
neidin, jonka komeus oli pilkkaa tuolle viheliäisyydelle, hänestä tyttö
ei ollut muuta kuin kiusallinen vieras, joka esti häntä kahden kesken
Célinen kanssa olemasta.

Hän vaipui taas äänettömyyteensä, joka jo rupesi käymään tytöille
vaivaksi, kun samassa portailta rupesi kuulumaan Lebeaun raskaita
askeleita.

Hän astui sisään ja oli mielissään, kun vielä tapasi Savignyn siellä,
mutta nähdessään Genevièven, jäivät hänen tulotervehdyksensä sikseensä.

-- Isä, se on neiti Préal, sopersi Céline. Tämä nimi ei tehnyt häntä
sen viisaammaksi. Hän oli unohtanut, että Geneviève jo ennenkin oli
täällä käynyt, vaikka Céline silloin oli sitä hänelle kertonut,
ilmoittamatta kuitenkaan niitä erityiskohtia, joista tämä käynti oli
saanut arvonsa.

Tervehtien Genevièveä jotensakin kömpelösti, hän itsekseen mietti,
oliko tämä vieras kentiesi joku kauppatuttu, mutta eihän sunnuntaisin
mitään osteta... ja sitäpaitsi ei suinkaan tavallinen ostaja olisi
istunut hänen tyttärensä kanssa noin vierekkäin kuin hyvä ystävä.

Onneksi Lebeau ei ollut sitä lajia miehiä, jotka helposti tyhmistyvät,
hän rupesi kysymyksillään antamaan Savignylle yltäkyllin vastaamista.
Mistä hän tuli? Minkä vuoksi hän niin kauan oli ollut poissa Parisista?
Mitä hän oli tehnyt? Mitä hän oli nähnyt?

Savigny vastasi lyhyesti ja hajamielisesti, katsoen vaan Célineä, joka
herkeämättä loi silmänsä poispäin.

-- No hyvä ystävä, sanokaa nyt mitä on tapahtunut tänä puolena vuotena,
jona teitä ei ole näkynyt.

-- Ei minulla ole muuta kerrottavaa, kuin mitä jo tiedätte.

-- Tuolla maaseudulla ei liene kovin hauskaa, alkoi Lebeau jälleen,
antamatta itseänsä hämmentää. Teillä ei näy olevan juuri ylen paljon
lihaa luillanne, poikaparka. Näyttääpä siltä, että puoleen vuoteen
olette syönyt enemmän kuivaa leipää kuin voita. Huononko ruoan tähden
te noin olette laihtunut?

Savigny vaan hymyili. Hänen päähän painuneissa silmissänsä hehkui
synkkä leimu, joka tarpeeksi selitti syyn hänen laihuuteensa.

-- Älkää minua murehtiko, hän vastasi; e ole syytä sitä surkutella,
jonka ei tarvitse, niinkuin kaleeriorjan, vetää perässänsä jalkaan
taottua kanunankuulaa. Sitä paitsi pohjoisessakin voipi elää kyllä
hyvin; sen saatatte huomata seuraavasta pienestä jutusta, joka ehkä
huvittaa näitä nuoria neitosia.

Näin puhuen hän katsoi Genevièveä; hänen äänessään kuului pidätettyä
ivaa, ja suunsa hymyili katkerasti.

-- Suuren joutoajan edellä, minä jonkun aikaa tein työtä eräässä
tehtaassa, jonka omistajan sanottiin kymmenessä vuodessa voittaneen
useampia miljoonia. Ainoastaan harvoin saatiin häntä nähdä, ja
silloinkin vaan, kun joku etevä vieras tuli tehdasta katsomaan. Asetus
kielsi jokaista työntekijää, oli hän sitten mies, vaimo tahi lapsi,
menemästä ulos tehtaasta päivällistä syömään. Sentähden jokainen
taskussaan taikka pussissa toi evästä muassaan, jota sitten syötiin
joukottain pihalla, muurin varjossa taikka jossakussa vajassa Syömistä
varten meillä oli puolen tunnin lepoaika, jona saatiin vapaasti
haastella. Tapahtui useinkin, että vieraat sattuivat juuri silloin
tulemaan, ja jos ne olivat ylhäisiä, niin patruna itse tuli heille
tehdasta näyttämään.

-- Eräänä päivänä hän tuli muutamain herrain sekä silkkiin ja
samettiin vaatetetun naisen seurassa, jota hän käsivarresta talutti.
He seisahtuivat hetkeksi meidän eteemme ja katselivat kuinka me
söimme, ikäänkuin häkissä olevia petoja katsellaan. Patruna kuiskasi
jotain, jota emme voineet kuulla; toiset nauroivat. He olivat itse
saaneet hyvän kasvatuksen ja epäilemättä he pilkkasivat meidän raakoja
tapojamme. Nuori neiti nauroi toisia vielä enemmän, ja hänen heleä
äänensä kuului vielä etäämmälle.

-- Onko mahdollista, hän äkkiä huusi, syövätkö nuokin ihmiset lihaa?

-- Me emme kuulleet patrunan vastausta, mutta me näimme, kuinka hän
kohotti olkapäitään ja katsoi meihin karsaasti; sitte he menivät.

Viimeinen joukossa, joka kai oli ystävällinen mies, huusi meille:

-- Toivotan teille hyvää ruokakalua, hyvät ystävät!...

Nämä komeat herrat, jotka kellonvitjojaan hypistellen, nenälasien läpi
meitä syödessämme katselivat, vaihtelivat mennessään, siitä panen
pääni pantiksi, viisaita mietteitä säästäväisyyden tarpeellisuudesta
sekä työmiesten puuttuvasta toimellisuudesta ja siisteydestä. Olenpa
vieläkin heitä kuulevinani. Hetken päästä palasivat samaa tietä, mutta
tällä kertaa meihin katsomatta. Lähellä porttia istui eräs leskivaimo,
joka teki työtä tehtaassa, ja hänelle tuotiin aina päivällistuntina
kapalolapsensa imetettäväksi. Hänen ääreensä he seisahtuivat ja
antoivat hänelle kaikkein nähden almuja. Hän kävi tulipunaiseksi,
sillä hän ei ollut koskaan kerjännyt, mutta ei tohtinut olla niitä
vastaanottamatta. Armeliaisuuttaan näin osoitettuansa, he menivät
lihavia lohiansa ja rasvaisia maksa-piirakoitansa ahmustelemaan.

Céline loi häneen katseen, joka hämmästytti häntä, ja jonka hän näkyi
oikein ymmärtävän, sillä hän ikäänkuin häpesi, että oli tullut n oin
rivosti puhuneeksi, ja jatkoi taas:

-- Se onkin yhtä kaikki... ei se asiaan kuulu; mutta tiedättekö,
mitä leski teki?... Hän pani rahat, jotka oli saanut, yhteiseen
apurahastoon, ja kun hänelle sanottiin: "Teidän täytyy yksinänne kolmea
lasta elättää... eihän tuo pieni raha olisi teille liikaa," niin hän
vastasi: "Niin kauan kuin minulla on kädet, joilla voin tehdä työtä, en
ota vastaan muuta, kuin mitä itse ansaitsen. Jos tulen sairaaksi, niin
onhan minulla, samoinkuin muillakin, hyötyä tuosta rahasta."

-- Se oli kelpo nainen! huusi Geneviève.

-- Ei muilla ole oikeutta tahrata niiden käsiä, jotka itse tahtovat
pitää ne puhtaana, Savigny jatkoi.

Ja nähdessänsä, että Geneviève levottomasti häntä katsoi, hän tuimasti
lisäsi:

-- Jos te tasaatte minulle viimeisen leipäpalanne, niin te teette minut
paremmaksi... Mutta jos heitätte minulle hiukan ylellisyydestänne, niin
teette minusta kurjan olennon, ja semmoisen on oikeus vihata.

-- Ei koskaan saa vihata, sanoi Céline.

Geneviève oli niin mieltynyt kertomukseen, että kertojan iva jäi
häneltä huomaamatta; eikä hän aavistanut, että tämä, kuvaellessaan tuon
komean naisen silkki- ja samettipukua, oli hänen pukuansa tarkoittanut.
Ja kun hän innostuksessaan kiitti tuota köyhää leskeä kelpo naiseksi,
niin Savignyn korviin ei päässyt hänen äänensä myötätuntoinen väräys.

Célinen sydämessä ei herännyt samaa kaikua. Hän oli vaan hämmentyneenä,
ja tunsi itsensä onnettomaksi. Tämän miehen läsnäollen hän aina oli
pahoillansa. Savignyn rohkeat tuumat peljästyttivät hänen arkaa
luontoansa; hän tiesi hänet hyväksi, uskolliseksi ja jalomieliseksi
mieheksi, mutta kuitenkin tuo mies herätti hänessä jonkummoista kauhua.
Hänen äkillinen ja odottamaton tulonsa saattoi tytön aina alakuloiseksi
ja masentuneeksi. Tänä päivänä hän vielä päälliseksi oli pilannut
häneltä Genevièven vaikuttaman ilon. Jos Céline ei olisi ollut niin
lempeäluonteinen, niin hän olisi häntä sentähden vihannut.

Savigny taas, joka huomasi, ettei Céline pitänyt hänestä vähääkään
väliä, eikä kertaakaan häneen katsonut, ei itsekään huolinut toisen
nuoren tytön kiihkeästä myötätuntoisuudesta.

-- "Ei koskaan saa vihata", oli Céline sanonut. Eikö hän tietänyt, että
väkevä rakkaus voi muuttua vihaksi?... Mutta ei tyttö hänestä mitään
tietänyt, ei hän mitään aavistanut, hän ei tahtonut mitään ymmärtää.

Savigny nousi verkalleen, lähteäksensä pois.

-- Tulkaa pian takaisin, Savigny-ystävä. Minä en voi olla teitä
murehtimatta muulloin, kuin nähdessäni teidät vapaana ja tervennä
silmäini edessä. Täällä te aina olette tervetullut. Totta puhuakseni,
rouva Gregoire hiukan pelkää teitä, mutta Céline ja minä, me teitä
rakastamme.

Savigny ei vastannut, vaan meni tiehensä.

Kun hänen askeleitansa ei enää portailta kuulunut, nousi Genevièvekin,
koska tiesi Felicien jo olevan portilla odottamassa.

-- Ei suinkaan! ei nyt vielä!... huusi Céline, joka jälleen tointui.

Ja aivan hiljaa hän lisäsi:

-- Minkätähden hän tuli?...

-- En minä sitä paheksu, vastasi Geneviève, minulla on siitä pitkiksi
ajoiksi ajattelemista. Minä tahtoisin vieläkin häntä tavata, kun toiste
tulen käymään.

Kadulla hän vielä näki hänen. Hän astui vitkalleen, pää kumarruksissa,
eikä huomannut että Geneviève kulki hänen ohitsensa.



XI.


Rouva de Préal ei ollut kotona, kun abbé Hardouin tuli häntä
viimeisestä kiittämään.

-- Rouva on poissa, mutta neiti on kotona, vastasi ihan uusi
kamaripalvelija, joka ei vielä ensinkään ymmärtänyt seuraelämän
vaatimuksia.

Nuori pappi oli hetken aikaa kahden vaiheella, ja palvelija aikoi jo
sulkea oven, kun hän antoi hänelle nimikorttinsa, sanoen:

-- Kysykää neiti Préalilta, ottaako hän minua vastaan.

Hän vietiin samaan saliin, jossa hän vähää ennen oli viettänyt
iltaansa. Päivän näöllä tämä huone oli synkkä, laajoine
akkunaverhoineen, tummine seinineen, raskaine huonekaluineen ja
pronssikuvineen. Eikä pesässäkään ollut tulta, joka olisi tehnyt
huonetta hiukan hauskemmaksi.

Herra Hardouin katseli juuri herra de Préalin muotokuvaa, joka
kuvastui suureen peiliin, kun ovi aukeni ja Geneviève astui sisään,
tuoden muassaan nuoruuden, ilon... kaikki oli yht'äkkiä muuttunut.
Hän lähestyi hiukan ujokkaasti: molemmat kävivät istumaan, eikä abbé
Hardouinilla ollut parempata puheen aluksi kuin tämä jokapäiväinen
lause:

-- Ette mennyt ulos äitinne kanssa, vaikka ilma on niin kaunis.

-- En, vastasi Geneviève.

Ja abbé Hardouin'in kummastukseksi, hän lisäsi:

-- Onnekseni en tullut menneeksi, sillä ennen kaikkea muuta maailmassa,
minä toivoin teitä kohdata.

Abbé Hardouninkin puolestansa oli toivonut häntä nähdäkseen, sillä
hän ei voinut unhottaa hänen suuria, miettiväisiä silmiänsä, noita
salamielisiä ja kuitenkin viattomia lapsen silmiä, jotka niin suurella
luottamuksella kysyväisesti häneen katsoivat.

-- Minulla on niin paljon teiltä kysyttävää, sanoi Geneviève, kun
abbé Hardouin ei mitään virkkanut; luulisinpa, että te jo olette sen
arvannutkin.

-- Minä olen valmis teitä kuulemaan, vastasi hän hymyellen, vaikka
äänensä kuului totiselta.

-- Tuonaan sanoitte sanan, joka on pysynyt minun muistossani, ja jota
minä, sitä kuitenkaan ymmärtämättä, olen mielessäni miettinyt. Te
sanoitte: "Me voisimme sen, jos me uskoisimme Jumalaa." Minä kyllä
tiedän, että semmoisia ihmisiä on olemassa, jotka eivät usko Jumalata
olevankaan, niin kutsuttuja ateisteja: mutta me, ja ennen kaikkia te...

-- Mitä _te_ uskoksi sanotte?

-- Kun tietää jonkun asian varmaksi... eikö niin?

-- Ei. Uskoa asioita, joita ei voi nähdä, ja joihin ei voi kajota,
sitä ei sovi tiedoksi mainita, siitä ei voi olla vakuutettu; se ei
mitään varmuutta ole. Minä saattaisin vaikka joka silmänräpäys epäillä
Jumalan olemassaoloa ja kuitenkin todellisemmin uskoa häneen kuin nuo
ihmiset, jotka näyttävät hänen olemustansa todeksi, samalla tavalla,
kuin he vakuuttavat, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Kun elävä olento
on kysymyksessä, niin mitä hyödyttää tuollainen usko, joka ei vaikuta
minussa rakkautta eikä elämää ja joka vaan on ymmärryksen kuollutta
tietoa. Tällä tapaa useimmat meistä, uskovat Jumalaan, ja juuri
sentähden emme häntä rakasta, emmekä myöskään voi saattaa muita häntä
rakastamaan. -- Tuntuu vaikealta rakastaa Jumalaa, mutta sitä vastaan
on aivan helppo rakastaa lähimmäistänsä.

-- Tuntuuko teistä todellakin siltä?

-- Tuntuu. Sydämeni syttyy rakkauteen, kun ajattelen noita onnettomia,
jotka kärsivät, noita nälkään nääntyväisiä, joista joku päivä sitten
täällä puhuttiin.

-- Niin, kyllä tuntuu helpolta rakastaa ihmiskuntaa; mutta peräti
toista on rakastaa yksityisiä ihmisiä.

-- Se on totta, sanoi Geneviève, joka ajatteli rouva de Chabrandia,
löytyy niitä semmoisiakin, joita ei saata rakastaa. Te sanoitte, että
me voisimme matkaansaattaa suuria asioita, jos me todellakin uskoisimme
Jumalaan?...

-- Niin, jos me uskoisimme niinkuin Jesus uskoi...

-- Jesus?... Eihän hänen tarvinnut uskoa, koska hän itse oli Jumala.

-- Ja kuitenkin hän kärsi... hän kiusattiin... hänellä oli
taistelunsa... hän rukoili... yksinäisyydessä hän rukoili yhteyttä
Isänsä kanssa... Hän sanoi viimeisellä hetkellänsä: "Tapahtukoon sinun
tahtosi, eikä minun." -- Hän uskoi kuin ihminen, kuin yksi meistä,
mutta hän rakasti kuin Jumala, koska itsekkäisyydellä ei ollut mitään
osaa hänessä. Jos meillä olisi sama usko, niin meillä myös voisi olla
sama rakkaus.

-- Tuota en milloinkaan ole ajatellut. Se tuntuu niin oudolta... mutta
minä tunnen, että voisin enemmän häntä rakastaa.

Te olette oikeassa. Voidaksemme häntä rakastaa, hänen pitäisi olla
meidän kaltaisemme.

-- Etuhuoneesta rupesi liikettä kuulumaan, ovia avattiin ja suljettiin,
tietysti oli rouva de Préal palannut ja astuisi pian sisään.

Geneviève ymmärsi, että hänellä oli vaan hetki jäljellä.

-- Oi, jospa usein saisin teitä kuulla, niin luulisin voivani monta
asiaa ymmärtää, jotka nyt ovat minulle epäselviä, ja silloin ehkä
tulisin paremmaksi. Te tulette toistekin käymään, eikö niin?

Abbé Hardouin ei ennättänyt vastata

-- Olenpa pahoillani, etten ollut kotona, teitä vastaanottamassa,
sanoi rouva de Préal jäykällä kohteliaisuudella. Keskiviikkoisin minä
aina olen kotona; toisina päivinä otan vastaan ainoastaan likeisempiä
ystäviäni. Geneviève, täti Chabrand kysyi sinua; hän on minun
kamarissani.

Olihan mahdotonta ajaa pois vierasta selvemmällä tavalla.

Hetken päästä ovi sulkeutui abbé Hardouinin jälkeen, ja Geneviève, joka
mielellään vältti rouva de Chabrandin inhottavaa seuraa, sulkeutui
omaan huoneesensa, jossa hän itki kiukusta, katumuksesta ja monista
muista eri tunteista, jotka häntä vaivasivat.

Kauan hän ei kuitenkaan saanut itkeä, ennenkuin jo tultiin häntä
hakemaan.

Rouva Chabrand katsoi häntä ankarasti ja sanoi:

-- Vai äitisi poissa ollessa sinä vieraita vastaanotat!

-- Minä otin abbé Hardouinin vastaan, täti.

-- Kyllä minä sen tiedän. Mitä sinulla on abbé Hardouinin kanssa
tekemistä, saanko kivaa kysyä?

Geneviève ei vastannut... Mitäpä hänellä olikaan vastattavaa? Kuitenkin
hänen sydäntänsä poltti. Mitäkö hänellä oli abbé Hardouinia kanssa
tekemistä?... Eikö hän juuri ollut ainoa ihminen, jolle hän olisi
voinut ilmoittaa mitä hänessä liikkui, puhua noista epäselvistä
ajatuksista, palavista toiveista ynnä tuosta vastenmielisyydestä
kaikkia niitä mielipiteitä vastaan, joita hän kuuli ympärillänsä
lausuttavan, ja vieläpä tuosta halustansa, oppia käsittämään elämää
toiselta kannalta kuin ennen. Nuo muutamat sanat, jotka hän oli papin
kanssa vaihettanut, olivat kääntäneet hänen ajatuksensa uusille urille,
vaikka tuo valo vielä tuntui hänelle hämärältä. Joku aika sitten oli
vanhemmiltansa peritty luonto, kaikesta kasvatuksesta huolimatta,
ruvennut hänessä heräämään. Hän tunsi itsensä muukalaiseksi tässä
tutussa piirissä, ja jotain hänessä soti lakkaamatta täällä saamiansa
käsitteitä vastaan, vaikka hänen omat käsityksensä vielä olivat
selvyyttä ja vakavuutta vailla; niitä olisi sopinut verrata lähteensä
lähellä kuohuvaan, uraa etsivään veteen, joka tiellänsä kaikki hävittää.

-- Tämä pappi on saanut täydessä mitassa kehnon kasvatuksen, alkoi
rouva de Chabrand jälleen tuimalla äänellä; hän ei ensinkään tunne
seuraelämän tapoja. Eikä se mikään kumma olekaan, sillä ovathan meidän
pappimme kaikki joko porvaris- tahi talonpoikais-säätyä. Muutama vuosi
seminarissa ei voi heitä niin tykkänään muuttaa.

-- Ei niitä monta olekaan, jotka oivallisessa käytöksessä vetäisivät
vertoja meidän rakkaalle abbé Thomasille, sanoi rouva de Préal.

-- Oivallisessa... tuo nyt on liian paljon sanottu; mutta abbé Thomas
on elänyt ylhäisessä piireissä, joihin hän äitinsä kautta kuuluukin,
ja sitä paitsi hän pitää itseänsä arvossa, kun sitä vastoin tuosta
toisesta puhutaan harmittavia asioita. Hänen sanotaan kummallista
elämää viettävän, hän ei lämmitä huonettansa ja tuskinpa suuresti
syökään... Se tietysti tekee hänet noin kamalan näköiseksi...
Hän oleskelee aina seurakuntansa köyhien parissa, valvoen yötkin
sairaitten tykönä. Minä vaan kysyn: onko tuommoinen, soveliasta?...
Ikäänkuin noita ihmisiä varten ei olisi sairashuoneita... Ja jos
alkaa ajatella heidän mökeissänsä vallitsevaa siivottomuutta, niin
tuskinpa enään tekee mieli ottaa häntä vastaankaan huoneesensa.
Mikä meitä iljettää ja käy meidän luontoamme vastaan, sitä hän ei
huomaakaan; onpa vielä tapahtunut, että hän on noiden etukaupungissa
elostavien ystäviensä tykönä syönytkin. Ymmärtääkö kukaan, mitä hän
heidän kanssansa seurustelee! Minusta siinä jo on kyllä, kun kadulla
täytyy heitä tavata. Enhän koskaan ole jalkasin liikkeellä, ettei joku
roisto tuuppaa minua kyynäspäällänsä, taikka sylje hameelleni, taikka
puhaltele pahalta haisevaa tupakansavua vasten silmiäni. Tarvitsisipa
todellakin olla eri kadut rahvasta ja ylhäisiä ihmisiä varten.

-- Rouva de Préalin mielestä tuo nyt taas oli liikaa, mutta
vapaaherratar de Chabrand ei ollut se ihminen, jota olisi uskaltanut
vastustaa. Sentähden hänen veljensä tytär oli suostuvinansa hänen
tuumiinsa ja sanoi vaan:

-- En minä usein huoli häntä kutsua... Sitä paitsi hän ei ensinkään
ole minun mieleeni, ja abbé Thomas on minulle kertonut, että hänen
taipumuksensa ovat vaarallista laatua.

-- Se on luonnollista; hänen käytöksestänsäkin sen jo huomaa. Ja se
on pahinta, että hän vaikuttaa muihinkin. Neiti de Sanvall kertoi
valittaneensa hänelle kerta hermokipujansa ja raskasmielisyyttänsä,
mutta siihen hän vaan röyhkeästi oli vastannut: "Pitäkää muista
ihmisistä huolta. Te löydätte ympärillänne kylliksi onnettomuutta,
johon voitte kaikki murheenne upottaa." Oliko tuo sopiva vastaus
semmoiselle henkilölle kuin neiti Sanvall?

-- Se oli raakaa ja erinomaisen sopimatonta puhetta. Kai neiti sitä
kovasti paheksui?

-- Ei hän muuta ansainnutkaan Mitä hän meni niin huonosti kasvatetulle
miehelle vaivojansa valittelemaan.

Rouva de Préal, jota tämä pikainen käänne hiukan kummastutti, suostui
kuitenkin nytkin.

-- Luulen, ettei kenenkään sovi syyttää minua tylyydestä köyhiä
kohtaan, jatkoi rouva de Chabrand. En minä koskaan mene kerjäläisen
sivutse, hänelle jotain antamatta, en ainakaan niiden, jotka kirkon
ovella kättänsä nöyrästi kurottavat; minulla on vakinaisia köyhiä,
jotka kerran viikossa saavat tulla minun etehiseeni, jossa palvelijani
jakaa heille almuja. Mutta mitä noihin uhkamielisiin tulee, jotka
kyynärpäällään meitä tuuppaavat, katsoen meitä silmiin, ikäänkuin
olisivat meidän vertaisiamme, semmoisista minä pidän itseni erilläni.
Jokaisen tulee pysyä säädyssään.

-- Se on kentiesi papille vaikeata, muistutti rouva de Préal.

-- Ei papin enemmän kuin muidenkaan tarvitse itseänsä alentaa, koska
hänen papillinen arvonsa on tehnyt hänet meidän vertaiseksemme. Sitä
paitsi minä luulisin taitavani tuommoisia asioita paremmin arvostella
kuin sinä, ystäväni.

Tuolla lauseella oli se ominaisuus, että se aina tukki rouva de Préalin
suun. Tätinsä läsnäollessa hän ei milloinkaan voinut unhottaa, että hän
oli syntyisin tuon lumoavan säätypiirin ulkopuolelta, ja pelko, että
häntä muka pidettäisiin rahvasmaisena, valtasi hänet kokonaan.

Tämän puheen kestäessä oli Geneviève ollut ääneti ja liikahtamatta.
Mutta yht'äkkiä hän tuolla kiivaudella, jolla hän väliin vastusti
niitä, jotka luulivat mielensä mukaan muodostaneensa hänen sydämensä ja
ymmärryksensä, puhkesi puhumaan.

-- Saanpa kiittää, että olette opettaneet minulle kaikki nämä asiat.
Nyt minä vasta tiedän, minkätähden abbé Hardouin on minussa niin suurta
myötätuntoisuutta herättänyt.

-- Geneviève... sanoi rouva de Préal ankarasti. Mutta tyttö oli jo
jättänyt huoneen.

Silloin sanoi rouva de Chabrand sääliväisestä mutta samalla ilkamoiden:

-- Enkö jo kohta tuota sinulle ennustanut? Parempaa sinulla ei ole
toivomista lapsesta, jonka kadulta löysit... Hänellä on rotunsa,
taipumukset.



XII.


Joulukuussa rouva de Chabrand sairastui sangen tuskalliseen
jäsentenkolotukseen, ettei hän moneen viikkoon saanut mennä huoneestaan
ulos. Taikka hän ei erittäin pitänyt lukua sukulaisestaan, rouva de
Préalista, niin hänelle kuitenkin tuntui mukavalta, kun tämä oli
saapuvilla, ja hän tahtoi häntä viettämään suurimman osan ajastaan
hänen luonansa.

Silloin Geneviève pakosta useinkin jäi omiin valtoihinsa, koska
rouva de Chabrand, joka ei ensinkään hänestä pitänyt, ei milloinkaan
ollut häntä kysynyt, ja tätä vapautta hän käytti siten, että väliin
kävi Célineä tervehtimässä. Siellä hän yhden eli pari kertaa tapasi
Savignyn, ja tämän seura vaikutti häneen yhä voimallisemmin.
Tuon työmiehen puhetapa, joka oli yksitoikkoista, vitkallista ja
innostunutta, vaikka puhuja itse näytti tyyneltä ja kylmältä,
koski häneen enemmän, kuin mitä tulisimmatkaan sanatulvat olisivat
voineet vaikuttaa. Hän oli tuntikaudet liikahtamatta jaksanut häntä
kuunnella, kun hän kertoi siitä orjuudesta ja sorrosta, niistä
vaivoista ja kärsimyksistä, joita hän tehtaissa työtä tehdessään oli
tullut näkemään. Muutamat elinkeinot ovatkin ikäänkuin kidutusta
työntekijälle, joka niillä ansaitsee niukan leipänsä. Itse hän oli
kokenut kaikkia noita vaivoja, mutta sitä hän ei koskaan maininnut.
Hän, näet, ei katsonut sitä miksikään, mitä itse oli kärsinyt; mutta
kaikki nuo lukemattomat olennot, joita työn kamala, hirmuinen ja
kuolettava ratas oli musertanut, painoivat raskaasti hänen sydäntänsä.

Kuullessansa noita kertomuksia, jotka eivät olleet hänen korviansa
varten puhutut, teki Genevièven sääliväinen sydän kaiken tuon kurjuuden
omaksensa, hän, joka itse oli kokenut työtä ainoastaan helppona voimien
ja kykyjen harjoituksena, ja joka ei milloinkaan ollut kärsinyt nälkää,
vilua eikä myös ylenpalttista kuumuutta.

Hän pysyi liikkumattomana, silmät puhujaan luotuina, joka esitteli
noita kuvaelmia köyhäin kurjasta elämästä. Näinä hetkinä rupesi hänessä
liikkumaan outoja tunteita, ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi
samalla sortunut ja laajentunut; tuntuipa niinkuin hänen sydämensä
olisi säälistä pakahtumaisillaan.

Savigny ei osannut aavistaakaan, mitä palavaa myötätuntoisuutta
hänen sanansa olivat tuossa naisessa herättäneet; hänen silmissään
ei Geneviève muuta ollut kuin rikas, komeasti puettu tyttö, vaan
joka arvattavasti oli sekä itsekäs että pilalle hemmoiteltu... Ei
hän puhunutkaan hänelle, vaan Célinelle, joka väristen ja kalpeana
häntä kuunteli. Sillä hänellä oli hellä sydän, mutta hän oli niitä
ihmisiä, joiden koko rakkaus kiintyy yhteen ainoaan tunteesen, jotka
voivat antaa henkensä yhden ainoan edestä, vaan ei kaikkien. Savignyn
läsnäolo, se tuli joka hehkui hänen yksitoikkoisessa ja hiljaisessa
puheessansa, herätti Célinessä omituista inhoa. Hän hengitti vapaasti
vasta silloin, kun oli jäänyt Genevièven kanssa kahden kesken, ja vaan
puolittain hän taisi ymmärtää tämän liikutusta ja innostusta.

Célinellä oli oma surunsa, jota hän ei kenellekään ilmoittanut ja joka
kokonaan täytti hänen mielensä: Jacques ei enään tullut. Sunnuntaipäivä
kului toisensa perästä, eikä hänen askeleitansa ruvennut portailta
kuulumaan, ja pitkällisestä valvomisesta oli tyttöparka käynyt ihan
kalpeaksi ja kuumeiseksi. Näinä synkkinä talvipäivinä hänelle ei olisi
ainoatakaan ilonsädettä loistanut, ellei Geneviève tuon tuostakin olisi
käynyt häntä katsomassa. Ollaksensa onnellinen, Céline-parka ei koskaan
ollut paljoa vaatinut; mutta mistä hän nyt eläisi, kun hänen osansa
ilosta häneltä riistettiin?

Hänen isänsä ei huomannut mitään... Hänen silmissään Céline vaan oli
sairas lapsi, joka, samoin kuin kukkaisetkin, ei elääksensä muuta
tarvinnut kuin pisaran vettä ja hiukan auringonvaloa. Hänen mieleensä
ei olisi koskaan johtunut, että tytöllä voisi olla toisenlaista
janoakin. Rouva Gregoire toki huomasi hänessä jonkun muutoksen, hän
näki, että hän oli alakuloinen, että hänen poskensa olivat vaalenneet
ja silmät unettomuudesta päähän painuneet. Tavallaan hän kuitenkin
käsitti asian väärin, koki häntä lempeästi torua, ja esitteli hänelle
itsensä esimerkiksi...

-- No, koetapas hiukan mieltäsi rohkaista! Rohkeutta täällä kurjassa
elämässä tarvitaan. Katso minua, mimmoinen minä olen... Tulenko minä
keltaiseksi kuin sitrana, taikka laihaksi kuin viisikymmentä sou'ta
maksava kananpoika! Enkä siltä ole onnellisempi; mutta minä täytän
velvollisuuteni, ja siitä se juuri riippuukin... Ainakin minulla on
se ilo, ettei yhdelläkään ihmisellä eikä edes Jumalallakaan ole syytä
minua nuhdella.

Céline, antoi hänen puhua. Hän vaan mietiskeli, mietiskeli kaiket
päivät työtä tehdessään ja kaiket yöt pienellä vuoteellaan, jossa
hän ei mitään lepoa löytänyt. Hän näki alinomaa edessänsä Jacquesin
synkät kasvot, hänen toivottoman katseensa. Hän sanoi itsellensä, että
hän yhdellä ainoalla sanalla olisi saattanut hänen silmiänsä ilosta
säteilemään, mutta tuo sana oli jäänyt häneltä sanomatta, ja nyt ei
Jacques enää tullutkaan.

-- Miksi ei Marceau-ystävänne enää tule? kysyi rouva Gregoire eräänä
päivänä Lebeaulta, Savignyn kuullen, joka oli ihan ääneti, niinkuin
hänen tapansa oli, kun tämä kaikkien hyvien avujen esikuva oli
saapuvilla. Lieneekö hän ruvennut hurjasti elämään?

-- Jacques on vakaamielinen poika; ei hän ole kuin muut nuoret. Hänellä
on nyt oma huoneensa, ja hän rientää aina kotiin lukemaan. Veljensä
ovat hänestä eronneet. Toinen on sotaväessä, ja toinen on muuttanut
muualle asumaan... Hänellä on nyt siis suurempi vapaus kuin ennen...
Hän ostelee itsellensä kirjoja... Semmoinen häntä miellyttää.

-- Entä hänen sisarensa? kysyi Céline.

-- Se on myös hänet jättänyt.

-- Hänen sisarensako?

-- Mikä hänestä on tullut?

-- Se mikä nuoresta tytöstä tulee, jolla ei ole äitiä, ja joka ei muuta
ajattele kuin vaatteitansa ja huvituksiansa. Jacques on siitä niin
masennuksissa, ettei hän koskaan siitä mainitsekaan. Kuitenkin se poika
on tehnyt velvollisuutensa; mutta huonon palkinnon hän siitä on saanut.
Siitä asti kun hän lakkasi käymästä työssä samassa paikassa kuin minä,
me vaan harvoin tapaamme toisiamme. Mutta yhä edelleen me ollaan hyviä
ystäviä, vaikka hän kyllä tietää, että minä moitin häntä, koska hän
muka ei ole kylliksi seuramielinen, vaan elää yksinänsä sopessaan.
Kyllä minäkin kirjoja rakastan; mutta ei ole järkevää niihin noin
kiintyä.

-- Onpa vahinko, ettei hänestä voi tulla kirjaston hoitajaa, sanoi
Savigny tuolla pilkallisella tavalla, jota hän Jacquesista puhuessaan
aina käytti. Sehän sopiva ammatti laiskureille ja itsekkäille.

-- Jacques ei ole laiska eikä myöskään itsekäs, vastasi Lebeau. Se
on muistettava, että hän jo sillä ijällä elätti omaisiansa, jolloin
muut vaan huvituksia ajattelevat. Onpa oikein, että hän nyt tavallaan
hiukan virvoitteleekin... Mutta siitäpä hänen ei tarvitsisi ystäviänsä
unhottaa... Minä en ymmärrä, mikä tuota poikaa vaivaa, kun hän on niin
murheellinen. Jos hän ei aina olisi semmoinen ollut, niin sanoisin,
että sisaren kiittämättömyys painaa häntä, hän kun uhrasi nuoruutensa
ajan heille; mutta siinä ei syy ole.

-- Hän on totta tosiaankin umpimielinen kuin vankihuoneen ovi, sanoi
rouva Gregoire; puolessa päivässä ei voisi saada kolmeakaan sanaa
häneltä ongituksi.

Céline hymyili. Hän tiesi, että rouva Gregoiren läsnäolo, hänen
puheliaisuutensa ja ylöllinen arkuutensa saattoivat muitakin, paitsi
Jacquesia, harvasanaiseksi. Céline oli itsekin ollut pahoillansa
Jacquesin alinomaisesta vaitiolosta, mutta hän ymmärsi sen aivan hyvin,
hän joka tuskin itsekään sen enempää puhui.

Oltuansa kauan aikaa kahden vaiheella, satoja kertoja itsekseen
sanottuansa, ettei hän sitä tee, hän kuitenkin vihdoin päätti ilmoittaa
Jacquesille epäilyksensä Genevièven suhteen. Jos hän olisi erehtynyt,
niin Jacques kentiesi suuttuisi häneen tästä julmasta erehdyksestä,
mutta jos hän olisi oikein arvannut... Ja oliko hänellä edes oikeus
salata sitä häneltä? Hän ymmärsi vallan hyvin, että jos tämä Geneviève
oli Jacquesin pikku kasvatti-tyttö, niin se ehkä tuottaisi hänelle
haikeampaa surua kuin tuo epäselvä ja synkkä ikävä, jolla nyt häntä
kaipasi. Mutta kaikkikin olisi parempaa kuin tuo toivottomuuden tila,
jossa hän vietti elämäänsä, ja jota tuskin taisi elämäksi kutsuakaan.
Ja levollisempana Céline odotti hänen tuloansa. Eihän Jacques toki
aivan tykkänään voisi heitä hyljätä, hän joka vuosikausia ikäänkuin
ystävä oli käynyt heitä tervehtimässä ja jolla oli määrätty sija heidän
lietensä ääressä.

Eräänä sunnuntaina kun Céline taas oli yksin kotona, astui Jacques
sisään, ja käytyänsä vastapäätä häntä istumaan ja lausuttuansa muutamia
sanoja, hän alkoi hänen kukkasiansa solmia. Célinen rohkeus lannistui,
kun hetki nyt oli käsissä, jona hän oli päättänyt puhua, ja hänen
äänensä vapisi.

Jacques katsoi häntä, ja näki, kuinka hän oli muuttunut, siitä kun
hän viimeksi täällä kävi; se liikutti häntä, ja ensimäisen kerran hän
huomasi noiden lempeäin kasvojen ihanuuden.

-- Oletteko kipeä? hän kysyi äänellä, joka kokonaan hämmensi tyttöparan
sydämen ja hetkeksi uudelleen palautti jo voitetun epäilyksen. Mutta
hänen täytyi puhua, hänen tuli puhua...

Ja vastaamatta kysymykseen, joka eli ensimäinen laatuansa Jacquesin
suusta, hän koki saada ääntänsä selkeäksi ja alkoi:

-- Minun tekisi mieleni ilmoittaa teille yhtä asiaa... Erästä ajatusta,
joka lakkaamatta tulee takaisin... Mutta ehkä se onkin hulluutta.

-- Jacques loi yhä silmänsä häneen, mutta myötätuntoisuuden säde oli
niistä kadonnut, ja hänen katseensa oli jälleen yhtä välinpitämätöntä
kuin ennenkin.

-- Minä luulen... minä olen väliin ajatellut, että neiti de Préal on
sama...

Hän vaikeni, odottaen, että Jacques jo ymmärtäisi, vaan tämä ei mitään
virkkanut. Céline alkoi jälleen:

-- Kentiesi, koska hänen nimensä on Geneviève, että hän on sama... että
hän on teidän pikku Genevièvenne...

Jacques säpsähti, ja hänen silmiinsä syttyi tuli, jonka valo hetkeksi
kirkastutti hänen kasvojansa: mutta se katosi pian, jättäen ne
entistään vielä synkemmiksi.

-- Minkävuoksi se olisi hän? mistä tulitte sitä ajatelleeksi?

-- En tiedä... Minä olen koettanut olla sitä ajattelematta, mutta tuo
ajatus seuraa minua, enkä minä saa sitä karkoitetuksi.

Jacques mietti hetken aikaa.

-- Jos ei teillä ole sen varmempaa syytä luuloonne, niin mitä hyvää
siitä on, että sen minulle ilmoititte? Ja jos se totta olisikin, niin
minä siitä tulisin entistäni vielä onnettomammaksi, sillä hänen ja
minun välilläni on suuri juopa.

Ja hän nousi ikäänkuin jotakuta tuskallista ajatusta karkoittaakseen.

Céline luuli hänen olevan suutuksissaan hänelle ja pelkäsi, että hän
aikoi mennä; hän katsoi häneen rukoilevaisesti.

-- En luullut, että se tekisi teille niin pahaa. Arvelin
velvollisuudekseni sen teille ilmoittaa. Ja ehkä se kuitenkin on
totta!...

-- Jos se olisi totta, niin tuhat kertaa parempi olisi, ettei hän
milloinkaan saisi sitä tietää... Arvattava kuitenkin on, että hän on
kaikki unhottanut... hän oli silloin vielä niin vähäinen!... Ehkä häntä
hävettäisikin, että on rakastanut minua, että hänen pienet rusohuulensa
ovat suudelleet näin halpasäätyistä miestä... ja se musertaisi minun
sydämeni, se riistäisi minulta ainoan onneni, muiston siitä ajasta,
jolloin tein työtä hänen hyväksensä. Vieläpä se pilaisi minulta hänen
äitinsäkin muiston. Nuo muistot ovat ainoat, mitä minulla elämässäni on
ihanaa ja suloista... Ainakin ne minun tarvitsisi saada pitää.

-- Oi, kuinka hän rakasti tuota tyttöä! Céline kallisti päätään ja
hänen sydämensä tuntui niin raskaalta.

Jacques jatkoi jälleen:

Yhteen aikaan minulla oli yksi ainoa ajatus vaan: löytää Geneviève,
nähdä häntä... ei suinkaan siirtääkseni häntä hänen onnellisesta
elämästänsä takaisin meidän kurjiin oloihimme, vaan saadakseni häntä
vielä nähdä, ilahuttaakseni silmiäni hänen kauneudellansa, hänen
tietämättänsä että olin saapuvilla, lähellä, varjossa, seuraten kaukaa
hänen valoisaa uraansa. Vaan nyt jo paremmin ymmärrän. Se olisi meille
molemmillekin onnettomuudeksi. Parempi, ettei hän koskaan saa tietää,
mitä hän jo on ennättänyt unohtaa. Minä puolestani koen myös unohtaa ja
ai'on tyytyä elämääni semmoisena, kuin se on.

Hän vaipui jälleen istumaan niin väsyneen ja toivottoman näköisenä,
että se musersi Célinen sydämen. Tämä tuskin uskalsi enää puhuakaan,
pelosta, että sattuisi lausumaan sanasen liikaa. Kuitenkin hän mumisi:

-- Te olette niin yksinänne!... Teillä ei ole ketään, joka teitä
rakastaisi!...

-- Sille en mitään voi... Lapset ovat jättäneet minut. Eivätkä nuo
minua rakastaneetkaan. Oikeastaan olenkin aina vaan ollut yksinäni.
Elämälle tulee kuitenkin vihdoin loppu. Olkoon siitä Jumalalle kiitos!

-- Elämä voi kuitenkin olla onnellista meikäläisillekin.

Céline rohkeni lausua noita sanoja, ajatellen että hänen viallisuutensa
muka oikeuttaisi hänen sisaren tavalla puhumaan. Tällä hetkellä hän ei
enää itseänsä ajatellut, hän ei katsonut itseänsä miksikään; hän näki
vaan tuon surumielisyyden, jota hänen tulisi lieventää. Hänelle oli
yhtä kaikki, millä keinoin se tapahtuisi, jos se vaan lieventyisi.

Täydellisesti itsensä näin unhottaen, hän kumartui Jacquesiin ja laski
kätensä hänen käsivarrellensa.

Jacques katseli tuota hienoa kättä sinisine suonineen, joka tuskin oli
muuhun koskenut kuin kukkasiin, ja jota hän välinpitämättömyydessään
tähän saakka ei ollut huomannutkaan. Tuo heikko käsi liikutti hänen
sydäntänsä; hän ei voinut kääntää silmiänsä siitä.

Céline tuli hämillensä ja veti sen pois.

-- Ei, Jacques vihdoin virkkoi, työmiehen elämä ei voi olla
onnellista, ei suinkaan, jos hän ei muutu raa'aksi kuin eläin. Minä
olen useinkin sitä miettinyt: meiltä puuttuu ylen monta tarpeellista
asiaa, voidaksemme olla onnellisia. Te puhutte minulle rakkaudesta,
ystävyydestä. No niin! jos otaksummekin, että meiltä ei puutu rakkautta
eikä leipää, niin siinä ei ole kyllä: ollaksensa onnellinen, tarvitsee
ihminen muutakin... Näettekös, meikäläisten elämässä on kaikki niin
rumaa, niin niukkaa, niin ilkeää!... Meidän asuntomme, meidän mustat
ja pahalta lemahtavat portaamme, kadut, joiden varrella asumme,
vaatteemme, kaikki minua inhottaa!... Entä nuo likaiset kauppapuodit,
joista ostamme tavaramme ja pöydät viina-anniskeluissa, joihin nojaamme
kyynäspäitämme... Tuhat kertaa ennemmin söisin kuivaa leipää jonkun
puutarhan penkillä, jossa saisin raitista ilmaa hengittää, kuin
hakkeluspaistia jossakussa hökkelissä, missä kaikki minua iljettää.
En minä vielä ole saanut itseäni semmoisiin tottumaan. Minua iljettää
itseäni, kun kuulun noiden hyljättyjen joukkoon. Näin puhuessansa hän
oli niin kaunis, hänen tummankiharaiset hiuksensa, hänen henkevät
sekä hienot kasvonsa, hänen suuret, synkeät silmänsä, jotka nyt
kuumeentapaisesti hehkuivat, tuo kaikki oli niin viehättävää, että
jokainen muu kuulija olisi hymyillyt, verratessaan häntä itseään hänen
sanoihinsa. Mutta Célineä ei naurattanut; hän oli nyt vihdoin keksinyt
syyn tuohon haikeaan suruun, jota hän tähän saakka oli aprikoinut,
voimatta sitä ymmärtää. Koska Genevièven katoaminen oli tehnyt niin
syvän jäljen hänen elämäänsä, niin se tuli siitä, ettei hän hänessä
rakastanut ainoastaan lasta, johon sydämensä oli kiintynyt, vaan
kauneuden sädettä, jota ei mikään sittemmin ollut hänelle palauttanut.

Paremmin kuin moni muu, Céline taisi ymmärtää tuota kärsimystä,
sillä häntäkin vaivasi sama sopusoinnun jano, joka löytää niin vähän
tyydytystä ison kaupungin köyhäin kurjissa oloissa; mutta hän oli sen
sammuttanut, taikka ainakin koki sitä sammuttaa, katselemalla kauniita
kukkiansa, jotka alati hänen edessänsä hymyilivät, taikka taivasta,
jolla pilvet toisiaan ajelivat ja luonnon ihanuutta nauttimalla. Sen
lisäksi hänen ei tarvinnut ympärillänsä nähdä mitään rumaa, joka
olisi hänen kauneuden-tuntoansa loukannut, eikä auringonsäteet,
jotka kirkkaina akkunasta heloittivat, tavanneet mitään, jonka olisi
tarvinnut karttaa heidän valoansa, sillä rouva Gregoire piti tarkkaa
järjestystä, vaivoistansa huolimatta.

Céline katseli Jacquesia, yhä enemmän unhottaen itseänsä ja hänen
onnettomuuttansa säälien. Mitä hän ei olisikaan antanut, jos
Jacquesilla olisi ollut toivoa saada vast'edes itselleen pieni
paratiisi, missä hänellä olisi tilaisuutta tyydyttää mielihalujansa,
ja jossa hänen silmänsä saisivat kauniita esineitä, etenkin kukkasia,
katsella. Sillä kukkaset olivat Célinen mielestä elämän suloutena. Eikä
Céline sitä kysynyt, kuka hänelle tuon paratiisin loisi, kun se vaan
hänellä olisi... ettei hänen enää tarvitsisi kärsiä tuota epäsointua,
joka vallitsi vastenmielisten olojen ja hänen luontonsa välillä.

Mutta äkkiä johtui jalompi ajatus Célinen mieleen, ajatus, joka murheen
hetkinä, kun hän oli ottanut pakonsa siihen, oli lohduttanut hänen
sieluansa.

-- Väliin olen ajatellut, hän alkoi äänellä, joka kuului suloiselta
ja lempeältä kuin vieno tuulahdus, minä olen ajatellut, että jos ei
ympärillämme kaikki olekaan niin kaunista, kuin soisimme, niin se on
siitä syystä, että sen kautta enemmän tulisimme taivasta muistamaan,
jossa kaikki on niin ihanata.

-- Mitäpä me taivaasta tiedämme? Jacques vastasi,

-- Isällä on aina tapana sanoa, jatkoi Céline tuosta keskeytyksestä
huolimatta, että korkein olento on vanhurskas, ja että ne, jotka tässä
maailmassa ovat tehneet velvollisuutensa, saavat palkintonsa toisessa
elämässä. Ja minä uskon, ettei Jumala olekaan niin kaukana meistä,
kuin tavallisesti luullaan, ja että hän jo tässäkin elämässä antaa
meidän tuta rakkauttansa. Onpa hetkiä, joina minä tunnen hänen olevan
aivan lähellä, jolloin hänen läsnäolonsa täyttää pienen huoneeni,
valaisten ja elvyttäen kaikki ympärilläni. Silloin en ole yksinäni enkä
murheellisena. Ja katsellessani taivasta tähtineen, minusta useinkin
tuntuu, ikäänkuin hän olisi ihan lähellä tätä synkkää maailmaa, jossa
elämme.

Hämmentyneenä Céline vaikeni. Ei hän koskaan ollut kenellekään
noin puhunut. Eikä hän ollut oikein varma, oliko Jacques häntä
kuunnellutkaan. Hän ei katsonut Célineä, vaan nojasi otsansa käsiinsä
ja oltuaan hetken ääneti, hän liikutetulla äänellä sanoi:

-- Oi, jospa minä edes yhden ainoan kerran saisin hänet nähdä!

Lähtiessään hän otti Célineä käteen, jota hän ei koskaan ennen ollut
tehnyt, sanoen:

-- Kiitoksia.

Céline jäi ajatustensa valtaan, ja hänellä oli suuri halu ruveta
itkemään. Entistään paremmin hän nyt ymmärsi, ettei hänellä ollut
suurta sijaa Jacquesin elämässä. Kuitenkin tämä yksinäinen hetki
Jacquesin seurassa oli hänelle suloinen, ja sitä ajatellessaan hän
unhotti surunsa, tuon suuren, katkeran surun, ettei Jacques häntä
rakastanut.



XIII.


Tämän jälkeen kului pitkä aika, ennenkuin Jacques jälleen tuli Lebeaun
perhettä katsomaan. Hän oli ikäänkuin kuumeessa; Célinen luulo oli
muuttanut häneen, eikä hän enää epäillytkään, että Geneviève Olivier
ja Geneviève de Préal oli sama ihminen. Mutta kumma asia, että kuta
enemmän hän uskoi, sitä enemmän hän pelkäsi häntä tavata, ja tuo pelko
piti hänen erillänsä ystävistään.

Väliin hänelle kuitenkin tuli semmoinen rakkauden jano, että päätti
mennä heitä tervehtimään, mutta kun pukeuduttuaan pyhävaatteisinsa jo
oli puolimatkalla, niin hän joutui niin suureen tuskaan, ajatellessaan
mitä voisi tapahtua, että hän kääntyi takaisin ja sulkeutui yksinäiseen
huoneesensa.

Näin kului monta viikkoa, joina hän ei tavannut Célineä.

Muutamana ehtoona, kun hän, pää kumarruksissa, astui erästä yksinäistä
katua, jossa hän ei luullut tarvitsevansa Lebeauta kohdata, saavutti
tämä hänet äkkiarvaamatta. Ei Lebeau nyt tavallisella ystävyydellään
lyönyt häntä olkapäälle, vaan asettuen hänen eteensä seisomaan ja
katsoen häntä nuhdellen silmiin, hän sanoi:

-- Jos teillä on jotakin meitä vastaan, niin sanokaa se suoraan;
se olisi parempi, kuin että noin jurottelette, antamatta siihen
minkäänlaista selitystä.

-- Mitäpä minulla voisi olla teitä vastaan, vastasi Jacques. Eihän
minulla siihen syytä ole. Te, joka olette osoittanut minulle pelkkää
hyvyyttä vaan.

Lebeaun kasvot kirkastuivat.

-- No, minkätähden ette siis enää tule meillä käymään?

Jacques toi sopertaen esiin joitakuita esteitä, jotka eivät mitään
selittäneet.

-- Siinä olette väärässä, että hylkäätte vanhat ystävänne. Tulkaa nyt
pian meitä katsomaan, se olisi Célinellekin mieleen, jonka luona niin
harva käypi, kehoitti Lebeau, joka ei kauan voinut olla suutuksissa.

-- Sunnuntaina minä tulen.

-- Sehän hyvä sanoma. Älkää sitä vaan unohtako... se koskisi meihin
kipeästi.

Kun Lebeau kertoi tyttärelleen, että hän oli tavannut Jacquesin, niin
tämä ei vastannut mitään, koska hän pelkäsi, että ääni ilmaisi hänen
tunteensa. Hän oli käynyt varjoon istumaan, eikä isä nähnyt, kuinka
häntä vapisutti.

-- Mikä sinun on?... Eikö ole sinulle mieleen, että tuo kelpo poika
tulee meillä käymään?

-- Onhan se minulle mieleen, isäkulta.

-- Sinä kai olet hänelle suutuksissasi, kun hän ei niin pitkään aikaan
ole käynyt meillä, mutta hänelle täytyy antaa anteeksi. Ihminen tulee
noin vauhkoksi, kun elää yksinään. Hänen pitäisi naida, tuon kelpo
pojan, koska hänellä ei enään ole sisaruksia tykönänsä, joista huolta
pitäisi. Onpa vahinko, ettei sinusta ole avio-kumppaniksi: minulle
olisi hänestä tullut niin sopiva vävy.

Aavistamatta että hän kipeästi oli loukannut tytärtänsä, Lebeau pisti
valkeaa piippuunsa ja rupesi tyvenellä mielellä lukemaan yhden sou'n
maksavaa sanomalehteä, jonka hän oli tuonut muassaan.

Céline pidätti kyyneleitänsä.

Niin, eihän hänestä ollut avio-kumppaniksi; ei hän ollut niitä, joita
saattaisi lempiä. Monta kertaa hän oli itselleen tuota vakuuttanut,
jonka isä nyt niin suorastaan oli hänelle sanonut. -- Se ei ollut
mikään uusi totuus, mutta kuitenkin se tuotti hänelle julmaa kipua.

Savigny tuli samana ehtoona sanomaan jäähyväisiänsä... Tällä kertaa
hänen oli matkustaminen keski-Ranskaan, samassa tarkoituksessa kuin
ennenkin, ja aina yhtä valmiina uhraamaan itseänsä, sekä ruumistansa
että henkeänsä. Hän huomasi heti, mitä toiset eivät olleet nähneetkään,
nimittäin että Céline oli hyvin kipeä. Vieläkö hän palatessaan maalta,
jossa hän ehkä kauankin tulisi viipymään, tapaisi hänet elossa?
Tavallisuuttansa hän oli käynyt vastapäätä Célineä oven suuhun
istumaan, jossa hän oli enemmän varjossa, ja josta hän taukoamatta
tyttöä katseli. Itse hän ei paljon puhunut, vaan jätti sen toimen
kokonansa Lebeaun suoritettavaksi.

Kun hänen oli aika lähteä, lähestyi Savigny Célineä, tarttui hänen
kuumaan, laihtuneesen käteensä ja pidettyänsä sitä hetken aikaa omassa
kädessään, hän erinomaisella hellyydellä laski sen takasin tuolin
käsinojalle.

-- Jääkää hyvästi, sanoi hän.

-- Tervetultuanne takasin, vastasi Céline.

-- Lebeau saatteli vierasta valkealla ensimäisen kerroksen
porras-askelmaan saakka. Siellä Savigny seisahtui.

-- Hän on sangen kipeä, hän sanoi.

-- Kuka? kysyi Lebeau.

-- Teidän tyttärenne.

-- Ei suinkaan, ei suinkaan... ei se ole muuta kuin hiukan
verettömyyttä vaan. Ei se mitään vaarallista ole... Onhan meillä jo
maaliskuu käsissä... kai kevät taas häntä virkistää.

-- Tässä on henki kysymyksessä. Oletteko kysynyt neuvoa lääkäriltä.

-- Eihän se ole ollut tarpeellista... Meidän ei nyt kannata panna rahaa
tarpeettomiin maksoihin, kun minä yksin teen työtä. Tilkkanen hyvää
viiniä tekee hänelle enemmän hyvää kuin lääkärin käynti.

-- Tuossa, ottakaa nämä häntä varten, sanoi Savigny, pistäen hänen
kouraansa kaksi kultarahaa. Kysykää neuvoa lääkäriltä, mutta hänen
pitää oleman parhaimpia, mitä löytyy, esimerkiksi joku kuuluisa
sairashuonen lääkäri. Mutta ennen kaikkea, tyttärenne älköön saako
tietää, että nämä rahat tulevat minulta. Kuuletteko? Minä kiellän teitä
sitä hänelle sanomasta.

-- Hänen äänensä kuului miltei jäykältä, kun hän näin puhui.

Hämmästyksissään oli Lebeau jäänyt liikkumatta seisomaan. Sitte hän
riensi Savignyn jälkeen, ahtaaksensa hänelle rahat takaisin, mutta tämä
sulki oven jälkeensä ja huusi:

-- Minä rukoilen teitä vanhan ystävyytemme nimessä, että teette, mitä
olen sanonut.

Sangen huolestuneena nousi Lebeau jälleen portaita ylös, pitäen
kultarahoja niin varovasti kädessään, ikäänkuin ne olisivat häntä
polttaneet, ja miettien, oliko Savigny tullut hulluksi.

Céline oli jo vetäytynyt pieneen kammioonsa, pannaksensa maata, ja
niinmuodoin sai hänen isänsä hiukan tointumisen aikaa, jolloin hän
päätti salata koko asian tyttäreltään.

Kun Céline jo makasi, tuli hänen isänsä häntä syleilemään, jota hänen
ei muulloin ollut tapana tehdä.

-- Kuinka jaksat, pikku Célineni? hän kysyi.

-- Hyvin vaan, isäkulta, kiitoksia kysymästänne.

-- Oikeinko totta?... Anna minun katsella sinua. Näytäthän sinä koko
terveeltä... Enpä pitkiin aikoihin ole nähnyt sinua noin punaposkisena
ja silmiäsi noin loistavina kuin tänä ehtoona. Luuletko saavasi unta?

-- Kyllä minä unta saan, isäkulta. Niin ainakin luulen. Minä olen
hiukan väsynyt.

-- Kutsu minua, jos tulet kipeäksi.

Céline ei ymmärtänyt syytä tuohon erinomaiseen hellyyteen, ja unohtaen
kokonaan oman itsensä, hän vaan koki rauhoittaa isäänsä.

-- Maatkaa huoletta, isä. Minäkin ai'on nukkua.

Ihan rauhoittuneena Lebeau jätti tyttärensä ja, ennenkuin laski
levolle, kätki hän huolellisesti Savignyn antamat rahat laatikon
pohjalle siksi, kunnes tämä palaisi, ja hän saisi antaa ne hänelle
takaisin.

-- Luulen maar, että hän tänä iltana oli päästä vähän ravistunut. Mistä
lie sitä ollut huomaavinansa, että tyttö muka oli kovin kipeä?... Olisi
jättänyt minun asiakseni, joka olen tytön isä, pitää huolta hänestä.

Ennenkuin seuraavana päivänä meni työhön, hänen kuitenkin teki mieli
kuulla, mitä rouva Gregoire asiasta arvelisi. Hän toivoi muka häneltä
saavansa vahvistusta vakuutukselleen.

-- Mitä te Célinestä arvelette? hän kysyi. Luuletteko hänen olevan
kipeän.

-- Ei häntä niin erittäin kipeäksi sovi sanoa, vastasi rouva; mutta
hän on näinä aikoina ollut hiukan alakuloinen. Meidän aikaan nuoret
ihmiset ovatkin niin ylen heikkoja. Turhaan minä olen koettanut häntä
rohkaista: Katsokaapas minua, tyttöseni, olen minä sanonut, heitänkö
minä itseni noin alakuloiseksi kuin sinä? Hän ei vastaa mitään, mutta
ei myöskään ota vaaria puheestani... Minun nuoruudessani oli ihmisillä
enemmän rohkeamielisyyttä.

-- Syökö hän päivällistä enemmän kuin iltaistakaan, jollen minä ole
saapuvilla.

-- Olkaa aivan huoletta, herra Lebeau, kyllä minä laitan hänen pienet
syötävänsä niin maukkaiksi, että hän olisi vallan kiittämätön, ellei
niitä söisi.

Lebeau ei parempaa pyytänyt, kun näin tulla rauhoitetuksi, ja tämän
keskustelun perästä hän meni tiehensä paljoa keveämmällä mielellä.

Sunnuntaina Jacques tuli. Hänen sisään astuessansa Célinen posket
lensivät tulipunaisiksi, mutta hetken kuluttua ne jälleen olivat aivan
valkoiset kuin vaha; ainoastaan kummallakin poskipäällä oli punainen
pilkku.

Jacques näki kohta, että hän oli sangen kipeä, ja vaikka hän ei
säikähtänytkään yhtä paljon kuin Savigny, niin se kuitenkin häneen
kipeästi koski. Mutta Céline oli liian halukas häntä puhutellakseen,
niin kauan kun kahden kesken olivat, ettei huolinut itsestänsä puhua.
Hän alkoi heti:

-- Minä olen tavannut neiti de Préalin; hän puhui minulle siihen
tapaan, että melkein sain täyden vakuutuksen... Ei hän minulle mitään
suoraan ilmoittanut, mutta hänen puheistansa tajusin, että hänelläkin
on ollut aika, jona hän on saanut köyhyyttä kokea ja että hänen nyt
väliin on ikäänkuin koti-ikävä; häntä vaivaa, näetten, tuo ylellisyys,
jossa hän elää. Se on hän. Jacques... annatteko minun ilmoittaa se
hänelle?...

Mutta luodessaan silmänsä Jacquesiin, hän heti vaikeni. Tämä näytti
niin ankaralta ja kovalta, että Céline luuli häntä loukanneensa, ja
peljästyneenä hän pysähtyi.

-- Älkää hänelle mitään virkkako, Jacques sanoi, puhuen vaivalla.
Kuulkaapas Céline. Jos se todellakin on hän, niin minä en tahdo,
että hänestä minulle puhutaan. Nyt selvään ymmärrän, mitä en alussa
käsittänyt: neiti de Préalilla ja minulla ei voi olla mitään yhteyttä.
Hänen ja minun välilläni on juopa, senhän olen teille sanonut.

-- Te ette tunne häntä, muistutti Céline.

-- Enkä tahdo häntä tuntea. Kun rouva de Préal otti hänet kasvatikseen,
tehtiin sitä paitsi se ehto, ettei lapsen ja niiden välillä, jotka
sen vanhempien kuoltua olivat pitäneet siitä huolta, saisi olla
minkäänlaista keskuutta.

-- Tuota minä en tietänyt, sanoi Céline surullisesti.

-- Minä rukoilen teitä, älkää minulle enää hänestä puhuko. Se vaan on
turhaa vaivaamista.

Ja Jacques vaipui syviin mietelmiin, joita Céline ei uskaltanut
keskeyttää, kunnes hänen isänsä vihdoin tuli kotiin.



XIV.


Toukokuu oli tullut kauniine kukkineen. Geneviève oli muuttanut
maalle, josta hän joka viikko lähetti Célinelle koppasen lemmikkejä
tahi kieloja sekä lempeän ja iloisen kirjeen, joka vielä enemmän kuin
aurinko, loi ilonsäteitä tämän pieneen, yksinäiseen huoneesen. Céline
luki yhä uudelleen noita kirjeitä, joista jokainen sana juurtui hänen
sydämeensä. Näitä lukeissansa hän ei muistanut ainoastaan Genevièveä
itseä, joka aina toi iloa ja lämpöä muassansa, oli hän sitten lähellä
tai kaukana, vaan hän muisti maaseutuakin, sen viheriäisiä pensaita ja
lehdikkoja, sen tuoksuvia kukkasia, joita saapi mielensä mukaan poimia.
Kaikkea tuota hän oli näkevinään noiden muutamien elävien sanain
välistä; ja hengittäessään tuossa paratiisissa kasvaneiden, vaikka jo
hiukan lakastuneiden, kukkasten tuoksua, hänen ajatuksensa vaipuivat
noihin rakkaihin esineihin, joita hän ei milloinkaan silmin saisi
katsella. Eikä ainoakaan kateellinen tai kapinallinen tunne häirinnyt
tätä hänen suloista uneksimistansa: semmoinen vaiva oli Célinelle
tuntematon. Rakastaa, uneksia, se hänen elämänsä.

Joka aamu hän vielä nousi ja asettui tavalliselle paikalleen pienen
työpöytänsä ääreen, mutta pian voimat häneltä puuttuivat, ja hänen
täytyi käydä istumaan isän nojatuoliin, joka jonkummoisen salaisen
sopimuksen kautta oli tullut hänen omaksensa. Siinä hän istui
päiväkaudet, katsellen taivasta, joko se oli selkeä tai pilvinen, ja
kuunnellen lintusia, jotka lauloivat tuossa ainoassa puussa, jota hänen
sopi nähdä. Se kasvoi vastapäätä hänen akkunaansa olevassa pienessä
puutarhassa: se oli aprikka-puu, ja hän oli nähnyt sen peittyneenä
ensiksi kukkasilla ja sitten viheliäisillä lehdillä. Se oli hänelle
ainoana keväimen osoitteena.

Rouva Gregoire ei nyt enää torunut, eikä edes nyt enää esitellyt
itseänsä esikuvaksi. Hän oli vihdoin viimeinkin tullut huomaamaan, että
Célinen tauti olikin jotain muuta, kuin paljasta rohkeuden puutetta.

Heidän viimeisen puhelunsa jälkeen oli Jacques monta kertaa käynyt
heillä, mutta hän oli aina karttanut kahden kesken jäämistä tytön
kanssa. Hän toi hänelle kukkia, hän puhutteli häntä lempeästi, ja
hänen käyntinsä olivat Célinelle viikon valoisimmat hetket: mutta hän
huomasi, että Jacques oli entistänsä vielä murheellisempi ja arvasi,
että hänessä oli alituinen ja kova taistelu, kun hänellä oli palava
halu nähdä Genevièveä, eikä hänen kaiheksuva ylpeytensä olisi sitä
sallinut. Céline ei voinut häntä oikein ymmärtää. Tämän miehen sydän,
joka oli hänen omaa sydäntänsä sekä ahtaampi että vaativaisempi, oli
hänelle salaisuus. Célinen silmissä oli Geneviève kaiken kauneuden ja
hyvyyden perikuva, ja hänestä oli jo onni saada häntä, vaikka kaukaakin
katsella toivottava. Sitä paitsi hän tiesi, ettei Genevièven jalossa
sydämessä olisi tilaa millekään ylenkatseen eli tyhmän turhamaisuuden
tunteelle, mutta hän ei uskaltanut puhua hänestä Jacquesille, koska
tämä oli kieltänyt häntä puhumasta.

Célinen hellälle sydämelle se tuotti alituista suloa, kun vaan sai
nähdä rakastettunsa, eikä hän sen enempää pyytänytkään. Kuitenkin
hän aina joka kerta, kun Jacques oli heillä käynyt, makasi koko yön
kuumeessa, saamatta unta, ja seuraavana päivänä hänen poskensa olivat
vielä painuneempia ja silmänsä ympärystät vielä mustempia kuin ennen.
Jacquesin surumielisyys häntä ahdisti.

Yhtenä ehtoona tämä tuli Lebeaulle ilmoittamaan, että hänen teettäjänsä
aikoi viedä hänet maalle muutamaksi viikoksi. Eräässä hovissa oli
nimittäin muutamia vaikeita korjauksia tehtävänä, joita varten
tarvittiin taiteellisesti oppinutta työntekijää, ja Jacques, jota
pidettiin pätevimpänä, joukossa, oli siihen toimeen määrätty. Jo ensi
sunnuntaina hänen tulisi lähteä.

-- Toivotan teille onnea, sanoi hänen vanha toverinsa: te, joka kaikkea
kaunista rakastatte, saatte nyt nauttia luonnon ihanuutta. Kuinka kauas
teitä lähetetäänkään?

-- Sitä en tiedä. Teettäjä tosin sanoi sen minulle, vaan nimi on mennyt
mielestäni. Minä vaan tiedän, että se on jossakin Oise'n piirikunnassa.

No, toivotan paljon hauskuutta. Kotiin palattuanne, te tietysti tulette
itseänne näyttämään?

-- Minä tuon teille sieltä kukkia, sanoi Jacques Célinelle, joka
hymyili surullisesti, kun ajatteli, ettei hän kai silloin enää olisi
hengissäkään. Hän ojensi Jacquesille pientä, polttavaa kättänsä, ja
hänen mentyään tuntui tytöstä, ikäänkuin kaikki elämän sulo ja ihanuus
olisi hänen kanssansa kadonnut. Tästäpuoleen tulisivat viikot kulumaan,
tuomatta mitään iloa muassaan, eikä toinen hitaasti kuluva päivä olisi
toistansa valoisampi. Ei mitään suloista ja levotonta odottamista nyt
enään, vaan ei myöskään katkeraa pettymystä, ei mitään muuta, kuin
rasittavaa yksitoikkoisuutta ikävästä aamusta unettomaan yöhön saakka.

Hän kauhistui tuota harmaansekaista, synkkää tulevaisuutta, mutta
kun hän kerran oli ruvennut sitä silmiin katselemaan, niin se tuotti
hänelle suurta lepoa. Tässä maailmassa hänellä ei enää ollut mitään
onnea odotettavana, hän loi silmänsä taivaasen päin. Ainoastansa sieltä
voisi hänelle vuotaa iloa ja valoa.

Célinellä oli vanha kirja, joka yksinäisinä hetkinä uskollisesti
oli pitänyt hänelle seuraa, ja jonka lämmin hartaus oli syvästi
vaikuttanut hänen sieluunsa, riistämättä häneltä kumminkaan hänen
inhimillistä rakkauttansa. Hän avasi kirjan, joka oli "Jesuksen
Kristuksen seuraamus", ja luki siitä näinä sanat: "Onnellinen se
sielu, joka sydämessänsä kuulee Herransa puhetta, ja joka hänen
suustansa saa lohdutuksen sanoja kuulla. Onnelliset ne korvat, jotka
aina ovat alttiit vastaanottamaan tätä jumalallista puhallusta ja
pysyvät kuuroina tämän maailman töminälle. Onnelliset, ja vielä sanon,
onnelliset ne korvat, jotka kuulevat totuuden opetuksia sydämessänsä,
eivätkä kuuntele ulkoapäin kaikuvia ääniä."

Sunnuntai-aamuna lähti Jacques matkalle teettäjänsä sekä
rakennusmestarin, jonka tuli työtä johtaa, ja muutamien muiden
työmiesten seurassa. Ensimäisen kerran hän nyt matkusti näin kauas
Parisin tienoilta. Vaunujen liikunto, toukokuun raitis vihanta, joka
loi hiukan runollisuudestaan yksitoikkoisille rautatien vierille
saakka, hänen silmäinsä ohitse vilahtelevat, ihanat seudut, jotka
johtivat hänen mieleensä muinoin, tuttuja metsiä, -- kaikki nuo
suloiset ja ilahuttavat esineet laajensivat hänen sydäntänsä, pakottaen
häntä unhottamaan omaa itseänsä ja ottamaan osaa yleiseen iloon. Hän
ihmetteli, kun tunsi sydämensä näin keveäksi, että tuskinpa enää olisi
voinut sitä omaksensa tunteakaan.

Eräällä asemalla, jolla juna muutamaksi minutiksi seisahtui, kuuli hän
rakentajan puhelevan teettäjän kanssa.

-- Suuri osa Roncevalin linnasta on korjattava, sanoi rakentaja;
mutta tärkein tehtävä kuitenkin on vanhojen puukoristeiden ja
vanhanaikaisten, eriskummaisten kuvaveistoksien parantaminen, joita
omistaja kuuluu erittäin suuressa arvossa pitävän. Luultavasti tulee
tuo työ kestämään kauemmin, kuin voisi luullakaan, sillä rouva de Préal
kaiketikin tahtoo täydellistä korjaamista, kun kerran asiaan ryhdytään.

Tätä nimeä kuullessansa, kavahti Jacques niin rajusti, että rakentaja
kummastellen häntä katseli; mutta samassa hän jo sai itsensä
hillityksi. Eikö toistakin sen nimistä ihmistä voisi maailmassa
löytyä?... Ja vaikka se olisikin hän?... No niin, sanoi hän
itsekseen, nojaten soppeensa kolmannen luokan vaunuissa, joihin hän
matkatoveriensa seurassa äsken oli astunut, -- vaikkapa se olisikin
hän, niin mitäpä siitä? Ei hänen tyttärensä saa tietää, että minua
siellä onkaan, ja jos hän vaikka jonakin päivänä minut kohtaisi, ei hän
vannaankaan edes kysyisi minun nimeäni. Mikäpä minä hänen silmissään
olisin? Valkeamekkoinen työmies vaan, joka en nuhtelematta saisi häntä
tervehtiäkään. Minä en pyytänyt häntä nähdä; nyt näkyy olevan niin
sallittuna... sen vuoksi kai, että tuo muisto joka myrkyttää minun
elämäni, tulisi perin juurin hävitetyksi. Kun olen nähnyt kevätruusuni
hänen uudessa haahmossaan, rikkaana, ja korskeana vallasnaisena, niin
ehkä voin unhottaa, että häntä toisessa muodossa on ollut olemassakaan.
Geneviève de Préal on silloin kuolettanut Geneviève Olivierin.

Rikas ja korskea vallasnainen... Ei Céline toki ollut häntä siksi
huomannut; mutta Céline olikin niin hyvä, niin lempeä... hänen, ei
ollut rahtuakaan ylpeyttä, tuossa kivulloisessa tyttö-raukassa...
hänelle vaan oli mieliksi, kun joku häntä suojeli, ja kentiesi hän myös
oli sallinut rikkauden ja komeuden lumota itsensä.

Oi, kuinka väärin Jacques arvosteli tätä hellää, syvää sydäntä. Senpä
vuoksi juuri, että Geneviève oli pysynyt muuttumattomana, ja ettei
mikään ollut voinut pilata hänen jaloa luontoansa, oli Céline suonut
hänellekin sijaa sydämessänsä Jacquesin rinnalla.

Iltapäivällä matkustavaiset saapuivat pieneen kyläravintolaan, jossa
rouva de Préal heitä varten oli tilannut makuusijoja, ja joissa heidän
oli määrä käydä syömässä. Itsekseen Jacques ehtimiseen vakuutti
olevansa levollinen; hän ei toivonut mitään, eikä mitään pelännyt. Hän
päätti myöskin olla itseänsä ilmoittamatta, vaikka hän jonkun ihmeen
kautta saisikin siihen tilaisuutta.

Kuitenkaan hän ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Mutta sillä välin,
kuin hän näin luuli olevansa ihan tyven, niin odotuksen kuume häntä
värisytti.

Vihdoin tuli aamu, ja sen ensimäinen hämärä valo teki hänet
rauhallisemmaksi; kun hän oli pukeutunut työmekkoonsa, palasi hänen
ylpeytensäkin sekä ennakkoluulonsa, ja yhtä tyynen näköisenä kuin hänen
toverinsakin, hän vakavin askelin läksi linnaa kohti astumaan.

Aamupäivällä tuli rouva de Préal tarkastelemaan työtä, jota tuskin oli
aljettu; Jacques seisoi koko ajan selin häneen, hän oli muka olevinaan
työnsä toimessa vaan. Kaikki nuo vuodet, jotka olivat kuluneet siitä,
kun Geneviève myytiin, eivät olleet millään lailla helpottaneet hänen
tunteitansa tämän "kaupanteon" suhteen. Koska hän ei enää saattanut
äiti-vainajatansa siitä vihata, niin sen sijaan oli hän kääntänyt
sydämensä luukun tuota rikasta naista kohtaan, joka oli luullut
voivansa rahalla maksaa semmoista aarretta, ja vielä päälliseksi pannut
sen ehdoksi, että lapsen pitäisi unhottaa ne, jotka olivat sitä pienenä
holhoneet ja ikäänkuin silmäteräänsä rakastaneet, silloin, kun ei
kukaan muu vielä ollut siitä huolinut.

Kuullessaan sen naisen ääntä, joka kutsui itseänsä Genevièven äidiksi,
tuota kuivaa ja hiukan kimakkaa ääntä, jota heti huomasi rikkaan naisen
ääneksi, joka siihen oli tottunut, että kaikki häntä kuuntelivat ja
tottelivat, Jacques tunsi salaisen vihan kouristavan sydäntänsä.
Hänen mieleensä muistui Madeleine Olivierin heleä ja suloinen, ääni.
Kumpaisen kaltainen oli Geneviève de Préalin ääni?

Kun rouva de Préal meni, seurasi Jacques häntä silmillään. Hänen
yllänsä oli punainen silkkihame, joka mahtavasti laahasi maata
niinen perässään. Jacques muisti riikin-kukkoa, joka aamulla, hänen
tullessaan, linnan penkereellä, auringonpaisteessa, oli pyrstöänsä
levitellyt ja äreästi kirkaisten ottanut häntä vastaan. Hänen sydämensä
oli niin täynnä katkeruutta, että kaikki näytti rumalta ja inhottavalta
hänen silmiinsä. Aikaa voittaen herätti kuitenkin työ, tuo paras
rauhanrakentaja, hänen paremman luontonsa, jälleen henkiin. Hän alkoi
ihaella noita kuluneen aikakauden veistoksia, joita hänen tuli saattaa
entiseen kauneuteensa.

Työnteko ja ihaileminen, nehän kaksi ihmistä jalostuttavat.



XV.


Jacques oli linnassa ollut monta päivää työssä, eikä vielä ollut nähnyt
neiti de Préalia.

Pitkitettyänsä eräänä iltana työtänsä hämärään saakka, hän yksinään
käveli kylään vievää tietä pitkin, kun ihmisääniä äkkiä rupesi
hänen korviinsa kuulumaan, ja hän erotti puistossa vaalean hameen,
joka lehtokujan puitten välistä vilahteli. Epäilemättä se oli hän.
Yrittäisikö saada häntä tavata?... Ei, hänen ei tehnyt sitä mielikään.
Kulkuansa hiljentämättä hän yhä astui eteenpäin, ja koska ei mitään
enää näkynyt eikä kuulunut, rupesivat hänen ajatuksensa uudestaan
samaan suuntaan juoksemaan. Eräs unelma, jonka hän jo vuosia sitten oli
unhottanut, johtui jälleen hänen mieleensä. Tuossa unelmassa hän oli
ollut tavoittavinaan valkoista hametta, joka oli kuunsäteen näköinen;
nyt hän ei ajanut sitä takaa, päinvastoin hän sitä pakeni. Hän tunsi
itsensä ylpeäksi, mutta samalla koski hänen yksinäisyyteensä kipeästi
häneen.

Olikohan maailmassa häntä yksinäisempää ihmistä?... Mihinkä hän ottaisi
turvansa... ja mihin maahan hänen elämänsä juurtuisi?... Pitkiä aikoja
oli velvollisuus pitänyt häntä kahleissa ja murtanut häntä; nyt hän oli
vapaa, mutta mitä hän vapaudellaan tekisi? Tulevaisuus tuntui hänestä
vaan pitkältä, pimeitten päivien ja yksijonoisten vuosien jaksolta.
Hänessä ei ollut ei tahtoa, ei toivoa... niin hän ainakin uskoi.

Kuitenkin hän halukkaasti hengitti tämän kevät-illan raitista,
tuoksuavaa ilmaa, joka voimallisella tavalla häneen vaikutti. Mikä
suloisuus näissä metsien ja niittyjen ikuisissa juhlamenoissa!...
Kuinka ihanaa tämä ilma hänen keuhkoillensa, jotka aina vaan olivat
hengittäneet ison kaupungin vahingollisia ja raskaita höyryjä!... Mikä
sulous tässä hiljaisuudessa, joka äkkiä seuraa yö-levolleen lähteneiden
lintujen viimeisiä heleitä lauluja, jolloin iltatuuli ja puitten lehdet
kuiskailevat toisillensa salaisuuksiaan... Siinäkin jo pitäisi oleman
tarpeeksi onnea, kun saa nauttia luonnon ihanuutta ja aina kuulla sen
ääniä.

Jacquesin ei ollut kiire ravintolaan, jossa joka ehtoo pidettiin
juominkeja, joko isossa salissa, taikka pienen puutarhan lehtimajassa.
Hän piti tapanaan palata vasta silloin, kun toiset jo olivat eronneet,
ja hän kenenkään huomaamatta tai juomaan vaatimatta pääsi pieneen
kammioonsa pujahtamaan. Hän poikkesi siis syrjään, ja päästyään
kujanteen päähän, hän alkoi astua pientä polkua, joka alussa vei
taajaan puistoon ja sieltä vähäiselle nurmikolle, jossa isojen puitten
välissä kasvoi pitkää ruohoa. Hän oikaisi itsensä pitkäkseen tälle
viheriäiselle matolle ja rupesi lehvien välitse, joita vieno tuulahdus
liikutteli, katselemaan taivasta; mutta väsyneenä ahkerasta työstään ja
taukoamattomien ajatuksiensa tuudittelemana, hän ennen pitkää vaipui
syvään uneen.

Mutta tuskinpa oli muutama minutti ehtinyt kulumaan, ennenkuin hän
vavahti unestaan. Joku oli hänen lähellänsä kirkaissut... nyt hän jo
kuuli puhuttavankin... Missä hän mahtoi ollakaan? Pimeässä hän ei
ensimmältä voinut muita eroittaa, kuin puitten lehviä, jotka hänen
päällänsä taivasta vasten kuvautuivat; sitte hän huomasi valkoisen
haamun, jota tähden väräjävä säde valaisi, ja joka kumartui hänen
puoleensa, mutta yht'äkkiä vetäytyi pois, niin pian kuin hän hiukan
liikutti itseänsä.

-- Vakuutan teille, että hän, on juovuksissa, hän kuuli äänen puhuvan.
Jättäkää hänet tänne... se on hänelle vaan terveellistä, kun saa maata
ulkoilmassa, tuikkivien tähtien valossa... Näettenkös, tuossa yksi
juur'ikään helottaen häntä tirkistelee.

-- Mutta entä jos hän olisi kipeä? puhui nuori ja raikas ääni.

-- Minä tunnen hänet aivan hyvin, puhui toinen miehen ääni. Hän on
minun työmiehiäni, ja paras joukossa onkin, kaikin puolin kelpo ja
taitava. Olisipa kumma, jos hän juovuksissa olisi.

-- Mutta minä sanon, että hän on: sitä en epäilekään, jatkoi ensimäinen
puhuja halveksivalla tavalla.

Jacques hyppäsi pystyyn, kuullessaan nämä sanat, ja katsoi suoraan
silmiin vastustajaansa, jota hän oli päätänsä pitempi. Ei kukaan enää
voinut häntä juopuneeksi uskoa.

Nyt lähestyi toinen parvi, nimittäin rouva de Préal, saaleihin ja
pitseihin käärittynä, sekä hänen ystävänsä ja neuvonantajansa herra
Bousquet.

-- Mikä täällä on hätänä?

-- Mikä ihminen tuo on? he yhtä haavaa kysyivät.

Rakennusmestari lähestyi.

-- Hän on eräs minun työmiehiäni, joka näkyy tänne nukkuneen, ja jota
neiti de Préal säikähti. Hänen puolestansa minä pyydän teiltä anteeksi,
rouva de Préal.

-- Ystäväni, sanoi rouva de Préal, kääntyen Jacquesiin, josta hän ei
voinut muuta erottaa kuin hänen pitkän vartalonsa, tämä puisto ei ole
yleisöä varten. Toivon, että pidätte sen muistossanne.

-- Ha, ha, haa, nauraa hohotti herra Bousquet, tuo pöhkö luulee teidän
puistonne yömajaksi.

-- Arvattavasti hän on tullut kullastansa uneksimaan, sanoi taasen se,
joka ensiksi oli puhunut. Hän ansaitsisi ruoskaa, kun peljätti neiti de
Préalin.

-- En minä niin paljon peljästynyt, sanoi Geneviève, harmissaan, ett'ei
ensi hämmästyksissään saattanut olla huudahtamatta, kun tapasi tuon
pitkän, valkoisen haahmun jaloissansa ruohostossa. Ei niin pienestä
asiasta olisi tarvinnut noin suurta hälinää nostaa.

Jacques oli jäänyt liikkumattomana seisomaan, luoden silmänsä
Genevièveen, jonka valkoinen hame ja kullankarvaiset kiharat
yhtä selvästi, kuin tuo valkokuorinen haapa, esiintyivät tummien
puittenrunkojen, pensasten ja inhimillisten olentojen keskeltä. Kuinka
ihana tuo ilmestys oli... Hän oli niin kaunis, ja hänen äänensä niin
suloinen!... Jacques luuli tuossa edessään näkevänsä elämänsä unelman,
ja vielä tuhansia kertoja kauniimpana.

-- No menkää jo kotiinne maata, hyvä toveri, sanoi herra Bousquet,
ja älkäät enää toiste maatko näiden naisten jaloissa, jos he tulevat
puistoonsa kävelemään. Ymmärrättekö?

He menivät matkoihinsa. Jacques ei ollut sanaakaan sanonut.

-- Tuo käy jo melkein liian pitkälle, sanoi rouva de Préal, varsinkin
kun ajattelee, että tyttäreni olisi voinut aivan yksinään kohdata tuota
miestä.

-- Tuonkaltaiset ihmiset eivät huoli mistään, jatkoi herra Bousquet.
Meidän aikaan saapi vaikka mitä odottaa; he milt'ei voivat tunkeutua
meidän sijallemme, jos se vaan heidän päähänsä pälkähtää.

Geneviève käveli yksinänsä vähän etäämpänä toisista. Toinen seurassa
olevista nuorista herroista oli hartahasti pyytänyt, saadakseen
häntä taluttaa, mutta hän oli kieltänyt. Äskeinen tapaus vaivasi
häntä hirveästi, ja hän oli vihainen itseänsä kohtaan, hän kuin
hämmästyksellään oli ollut siihen syynä, ja tuon miehen kärsivä
nyöryytys, joka ei ollut tehnyt muuta pahaa, kuin luullut metsän olevan
kaikille avoinna kävi hänen suuresti sääliksi.

Siinä ihastuksen tilassa, joka seurasi hänen äkkinäistä heräämistänsä,
oli joka sana soinut Jaques'in korviin, eikä hänen järkensä kuitenkaan
pystynyt sitä käsittämään. Mutta kun mielessään rupesi sitä miettimään,
niin hän kaikki ymmärsi. Häntä oli Genevièven kuullen pilkattu,
nöyryytetty, ja sitä ajatellen hän tunsi, miten veri nousi hänen
kasvoihinsa; hän puristi nyrkkiänsä ja teki liikkeen ikäänkuin häntä
seurataksensa. Mutta yht'äkkiä hän syöksi metsään, ja koska ei enää
hetkeäkään tahtonut viipyä tällä kielletyllä alalla, niin hän hyppäsi,
kiviaidan ylitse sekä saapui pian avonaiselle kentälle.

Päivän koitteesen saakka hän sitte kulki maita, metsiä, ollen väliin
vihan vimmassa, väliin taas muistaen yhtä ainoata asiaa vaan: että oli
nähnyt Genevièven.



XVI.


Seuraavana päivänä tämän tapauksen jälkeen oli Jacques aikonut
lähteä pois, mutta kuitenkin jäänyt Hänelle täällä uskottu työ
oli mieluisempaa kuin mikään, jota hän tätä ennen oli tehnyt, ja
myönnettävä on, että hänestä olisi tuntunut sangen karvaalta lähteä
täältä pois. Sittemmin ei ollut mitään erinomaista tapahtunut, ja
Jaeques'in mielestä rupesi tuo tapaus jo tuntumaan melkein unelmalta.
Yksi pitkä työpäivä kului toisensa perästä, tuomatta muassansa mitään
uutta; mutta hänessä oli ikäänkuin salainen toivo, joka ennusti
ennemmin tai myöhemmin koittavan päivän valoa.

Se puoli linnaa, jolla hänellä oli työtä, pidettiin kylmillänsä,
ja sieltä oli näköala eräälle penkereelle, jolla ei juuri usein
kukaan käynyt. Erään oven läpi, jota joskus avattiin, hän väliin
kuuli joitakuita sointuvia säveleitä taikka, jonkun heleän, kerkeän
liverryksen pianolla... Siinä kaikki mitä hän sai tietää Genevièven
elämästä, joka eli niin lähellä häntä... ja kuitenkin niin kaukana.

Kuinka suloiseksi ja hauskaksi hän mielessään kuvaili tuommoista
hienon naisen elämää... Askaroida aamusta iltaan saakka ainoastaan
hauskoissa ja vaihtelevaisissa toimissa, tarvitsematta nähdä eli
koskea muuta kuin semmoisia esineitä, jotka tuntuivat miellyttäviltä
ja olivat kauniita, niinkuin esim. hienoja ja pehmeitä vaatteita,
kristalli-eepenholtsi-pianon norsunluisia koskettimia sekä sitte
huolettomasti vaipua johonkuhun mukavaan nojatuoliin istumaan... ja
lukea... ennen kaikkea lukea... ei vaan yhden sou'n sanomalehteä
taikka joitakuita kellastuneita ja tahrattuja kirjoja, ostettuja
viidelläkymmenellä centime'llä jostakin kirjanäyttelöstä, vaan noita
kauniisti sidottuja nidoksia, joita hän oli sattunut linnan kirjastossa
näkemään, kun siellä oli ollut erästä liistettä korjaamassa, noita
kirjoja, jotka varmaan sisälsivät ihmishengen rikkaimpia tuotteita;
iltapäivällä lähteä kävelemään penkereelle taikka puistoon, korkeain
puitten varjoon... tuommoiseksi hän itsekseen kuvaili Genevièven oloa
ja elämää. Eikä mikään halpamielinen tunne pimittänyt noita kuvaelmia,
jotka hänen silmissänsä olivat aivan todenperäisiä. Jacques ajatteli
noita onnellisia, joita sallimus oli asettanut siilien tilaan, että
saivat antautua tiedollisiin harrastuksiin; hän ajatteli niitä
kadehtien, niinkuin me taivaan asukkaita ajattelemme, mutta ilman vihaa
ja katkeruutta.

Kylässä häntä nimitettiin "Pariisilaiseksi", koska hänen kasvonsa muka
olivat toveriensa kasvoja hienommat ja hänen käytöksensä sievempi.
Eivät ihmiset ylimalkaan suuresti hänestä pitäneet. Heidän mielestään
hän oli ylpeä sekä ijäkseen liiaksi totinen... mutta naisia hän
miellytti: "Hänellä on suru sydämessä", he sanoivat, ja moni tyttö
olisi mielellänsä häntä lohdutellut; mutta Jacquesin käytös ei millään
muotoa heitä siihen kehoittanut. Ne, jotka onneansa koettaakseen
olivat ruvenneet hänen edessänsä keikailemaan, eivät saaneet mitään
vaivoistansa, ja alkoivat sitte hänen suhteensa olla yhtä mieltä
miesten kanssa.

Hänellä oli työnsä linnassa ja yksinäiset kävelynsä, eikä hän muuta
pyytänytkään. Aamuisin päivän koitosta saakka ja illoin auringon
laskettua hän kuljeskeli pitkin kukkivia pensasaitoja tai viljamaita,
joita unikukat ja sinikaunot jo alkoivat kirjota, mutta aina hän
pysyi niin kaukana rouva de Préalin puistosta, kuin mahdollista.
Seutu oli vaihtelevaista ja ihanaa. Vähän väliä oli aina pieni
metsikkö, joka tuntui raittiilta ja viehättävältä, vaikk'ei se
ollutkaan syvä eikä salaperäinen; ja korkeitten mäkien välitse, joilla
ruohon seassa rehoitti kurjennokkia ja muita kukkasia, mutkaili
pieniä polkuja. Siellä täällä kasvoi orjantappura-pensaita, joiden
pitkät, notkeat oksat senkin seitsemällä eri tavalla kietoutuivat
muiden lähellä kasvavien pensaitten lehväksiin, peittäen anteliaasti
niitäkin kauniilla ja suloisilla kukillaan. Ihastuneena Jacques jäi
näiden tuhlaajien ääreen seisomaan. Tämä ylenpalttisuus oli tarjona
kaikille... kaikille, paitsi niille, jotka eivät milloinkaan pääse
isojen kaupunkien polttavia ja jäykkiä muureja ulommaksi. Ja silloin,
kun enää tuskin taisi eroittaa kukkasia muusta kuin hajusta, Jacques
vaelsi niityillä, yhä ajatellen tuota ilmestystä, jonka hän tähtien
himmeässä valossa oli nähnyt!

Ihmeellistä!... Ei Geneviève koskaan ennen, niinkuin nyt, ollut
ajatellut tuota kulunutta aikaa, jonka muistot välimiten hänessä
heräsivät, tuoden muassaan tuon oudon tunteen, joka väliin meissä
nousee, kun olemme muinoin eläneet elämää, joka on ilman yhteyttä
nykyisen elämämme kanssa.

Oli jotakin ilmassa, joka yhä toi noita muistoja hänen mieleensä.
Ajatusten johto voipi olla uteliaan tutkinnon esineenä; mutta
mielikuvitusten johtoa, joiden syy on meille tietämätöin ja sen
vuoksi olematonkin, on vaikeampi selittää. Varmaa on, että, Jacquesin
läsnäolo, josta hänellä ei ollut tietoakaan, vaikutti Genevièven
mielikuvitukseen, taikka oikeammin hänen tunteisiinsa.

Rouva de Chabrandin sisarenpoika, herra de Rochebelle, sama mies,
joka oli syyttänyt Jacquesia päihtyneeksi, ei enää lähtenyt linnasta,
eikä Geneviève voinut olla huomaamatta, että sillä oli aikeita hänen
suhteensa, ja että, rouva de Préal sekä hänen tätinsä kaikin tavoin
antoivat hänelle kannatusta. Herra de Rochebelle inhoitti häntä
mahdottomasti. Hän oli vähäpätöinen mies, jotenkin naurettava ja sangen
tyytyväinen itseensä. Seura-ihmisen hienon kuoren alta Geneviève
huomasi hänessä tuota raakuutta, josta rouva de Chabrand oli syyttänyt
häntä itseään, hänen vielä lapsena ollessansa.

Tiina suvena rouva de Chabrand ynnä sisarensapojan kanssa oli tullut
Roncevaliin tavallistaan aikaisemmin; hänellä oli jälkimäisen suhteen
omat tuumansa, joiden onnelliseen päätökseen tarvittiin paljon aikaa.

Rouva de Préal ei näkynyt kummeksuvan eikä paheksuvan tuota herra
de Rochebellin viipymistä, joka, näytti kestävän loppumattomiin.
Vaikk'eivät he ensinkään olleet sukua, niin rouva de Préal kuitenkin
kohteli häntä, ikäänkuin hän olisi ollut perheen jäsen, ja vähitellen
hän itsekin anasti semmoisen oikeuksia, istui pianon viereen, kun
Geneviève aamusilla salissa soitantoa harjoitteli ja seurasi häntä, kun
hän meni puutarhaan kävelemään, sekä pysyi alati hänen läheisyydessään
ja teki läsnäolonsa Genevièvelle sietämättömäksi taakaksi.

Geneviève oli ylen kaunis, voidakseen olla huomaamatta ihmisten
ihailevia katseita ja sitä ihastusta, jota hän herätti; mutta ne
haihtuvaiset tunteet, jotka hän oli herättänyt, eivät olleet paljoa
häneen koskeneet, koska hänellä oli sydämessään ylevä rakkauden
ihanne. Tosiaan, se oli synnynnäinen ihanne, joka oli alinomaisessa
ristiriidassa kaikkien niiden periaatteiden kanssa, jotka hänen
ympärillänsä vallitsivat, ja kaikkien niiden esimerkkien kanssa, joita
hän näki silmäinsä edessä. Sen siveysopin mukaan, jota oli hänelle
opetettu, nuoren tytön piti rakastaa ainoastansa sitä, jonka hänen
perheensä hänelle valitsi, ja ottaa hänet vastaan, täydellisellä
luottamuksella omaistensa viisauteen.

Muutamat hänen entisistä opinto-kumppaneistansa olivat jo naimisissa,
ja heidän naimisensa oli yllämainitulla tavalla tapahtunut. Useimmille
heistä mies oli jo ensikerralla esitetty suosittuna sulhasena; tytön
tuli vaan äänettömyydellään vahvistaa tätä valintaa, ja tästä hetkestä
alkaen, siihen saakka kuin he yhteistä elämää alottivat, ei kihlatuille
annettu vähintäkään tilaisuutta oppia toinen toistansa tuntemaan.
Päinvastoin heitä varjeltiin ja vartioittiin joka tavalla. Eräs nainen,
rouva de Préalin tuttavista, oli vähän aikaa ennen tyttärensä naimista
Genevièven läsnäollen sanonut:

-- Voittehan arvata, hyvä rouva, että minulla on hätä jouduttaa
hääpäivää. Tuntui todellakin ikävältä, kun täytyy noita nuoria
vartioida.

Ihmetellen Geneviève oli kysynyt, minkätähden niitä täytyi vartioida,
ja oli sitä äidiltänsäkin kysynyt, joka hiukan äkäisesti oli vastannut,
että tapa oli semmoinen.

Heidän täytyy siis siihen päivään saakka, jolloin kaikki tulisi olemaan
heillä yhteistä, heidän ajatuksensa, tahtonsa elonsa ja olonsa...
siihen hetkeen saakka, jona kaksi tulevat yhdeksi, täytyy heidän tavan
vuoksi pysyä aivan vieraina toisillensa, taikka ainakaan eivät muuta
kuin seuraihmisinä pintapuolisesti saa oppia toinen toistansa tuntemaan.

Tuo tuntui Genevièvelle käsittämättömältä, ja hän päätti lujasti, ettei
hän ainakaan menisi rakkaudetta naimisiin. Mutta mitä tuo rakkaus
oikeastaan oli? Sitä pulmaa hän ei saanut selvitetyksi, ja kerran hän
oli sitä kysynyt eräältä tytöltä, joka oli naimisiin menemäisillään.
Tämä oli vastannut:

-- Kun löytää miellyttävän kumppanin. Minun sulhaseni on minun
mieleiseni, muutoin minä en olisikaan suostunut, mutta siinä
tapauksessa minut olisi lähetetty takaisin luostariin. Koska tämäkään
vastaus ei Genevièveä täydellisesti tyydyttänyt, hän taas kääntyi rouva
de Préalin puoleen.

-- Äiti, rakastitteko miestänne, kun naimisiin menitte?

Ja tämä vastasi yksitotisesti: -- Minä rakastin häntä, niinkuin hyvin
kasvatetun tytön tulee rakastaa. Se on, minä pidin häntä arvossa ja
luotin siihen, että tulisin onnelliseksi hänen kanssansa.

Vieläkin pettymys... Genevièven täytyi siis itse hakea vastaus
kysymykseensä.

Rouva de Préal ei aavistanut mitään toisen romantillisista
ennakko-luuloista. Kuinka hän olisi osannut arvata, että semmoista
löytyi hänen silmäinsä alla huolellisesti kasvatetussa nuoressa tytössä?

Kentiesi oli Genevièven ajatus rakkaudesta näin jaloa laatua
sentähden, ettei hän ensinkään ollut lempikertomuksia lukenut.
Hänen mielikuvituksensa, jolla itsessään oli kylliksi ravintoa, oli
säilyttänyt tuon ihanan ja uskaliaan tuoreuden, jolle ei mikään tunnu
mahdottomalta, ja jota ei mikään voi masentaa eikä hämmästyttää.
Hänen nuoren elämänsä kokemukset eivät vielä olleet riistäneet tuon
salapyhäisen kukkasen lehtiä, jota hän kätki sydämessänsä, tuon
kukkasen, tuntemattomasta maailmasta, joka monessa sielussa lakastuu
jo ennen puhkeamistansakin ja toisissa auringonvalon puutteesta ei
milloinkaan pääse alkuunkaan.

Tähän aikaan, jolloin herra de Rochebelle alinomaa oleskeli salissa ja
Geneviève siitä syystä karttoi sitä, tuli hän usein Felicien luokse,
jota hän pienestä pitäin oli uskollisesti rakastanut. Felicie tiesikin
paljoa enemmän hänen tunteistansa ja ajatuksistaan kuin rouva de
Préal. Useinkin nämä Genevièven ilmoittamat salaisuudet sekä hänen
eriskummaiset sielunliikkeensä surettivat Felicieä, joka oli rehellistä
luonnetta, vaikka hänen ymmärryksensä oli jotensakin heikko. Kuitenkin
hän rauhoittui, ajatellessaan, että Geneviève oli niin suoraa ja
rakastavaista luontoa, ettei hänessä saattanut olla mitään moittimisen
syytä. Ja vaikka Felicie'inkin oli tarttunut vähän, ylhäisen maailman
ennakkoluuloista, niin hän kuitenkin syntyänsä oli alhaista säätyä,
jossa tavallisesti peräti vastakkaista mieltä ollaan. Hän oli rahvaan
tytär ja Genevièven mielihalut löysivät aina hänessä vastinetta,
silloinkin, kun hän koki niitä vastustaa.

Erään kuuman heinäkuun päivän iltapuoleen, kun Jacques, jolla isossa
salissa oli sangen tarkka työ toimitettavana, oli lähestynyt akkunaa,
voidakseen paremmin nähdä, kuuli hän puhetta eräältä penkiltä, joka
oli kiinnitetty seinää vastaan, siinä osassa puutarhaa, joka erittäin
oli määrätty palvelijoita varten. Toinen näistä äänistä oli nuori
sekä heleä, ja sen Jacques jo ennenkin kerran oli kuullut; toinen oli
matalampi eikä niin raitis, ja kuului ikäänkuin pelon tukahuttamalta.

Jott'ei mitään kuulisi, olisi Jacques ollut velvollinen menemään
edemmäksi akkunasta, mutta sitä hän ei tehnyt. Ja sitä paitsi ei
nuorempi noista puhujista millään muotoa koettanut ääntänsä hillitä,
epäilemättä hänellä ei ollut mitään salattavaa, koska noin vapaasti ja
huolettomasti puhui.

-- Felicie, sanoi hän, minun on niin ikävä salissa, sen vuoksi tulen
sinun kanssasi hauskoista asioista haastelemaan.

-- Mutta neiti, minusta näkyy...

-- En minä viitsi tuota neitiä kuulla. Edes hetken aikaa tahtoisin olla
sinun pikku Genevièvesi, niinkuin sinäkin olet minua vanha Felicieni,
joka muinoin minua lohdutit, kun minut oli tänne tuotu, ja minä niin
katkerasti itkin. Sinä kyllä vielä sen muistat, vaikka et koskaan siitä
puhu. Onpa ihmeellistä, mutta väliin tuo kaikki muistuu mieleeni,
ikäänkuin olisi se eilen tapahtunut, ja minun tekee mieleni sanoa,
niinkuin silloinkin: "Minä tahdon nähdä Sakkiani!"

-- Oi, neiti kulta, sanoi Felicie kauhistuen, minä olisin tehnyt
viisaammin, jos olisin ollut tuota kertomatta... Jos rouva kuulisi...

-- Vaikka et olisikaan sitä kertonut, niin se kuitenkin olisi muistunut
mieleeni. Kumma kyllä, mutta joku aika sitte, olen taas ruvennut sitä
muistelemaan, ja alinomaa minä sitä ajattelen. Näetkös, Felicie, minä
luulen, että sydämeni on jäänyt heille.

Kenelle, neiti?

-- Heille, jotka ensiksi minua rakastivat, kun viheliäisyydessänsä
ottivat minut turviinsa, jakaen minulle köyhyydestänsä... Minä rakastan
heitä... En tiedä, mitä antaisinkaan, saadakseni heitä vielä nähdä.

-- Oi, neiti, mitähän rouva sanoisikaan, jos teitä kuulisi?...

-- Enhän minä tahtoisi hänelle murhetta saattaa, hänelle, joka on ollut
niin hyvä minulle... Mutta, näetkös, Felicie, minä en ole onnellinen...

-- Miksi ette ole?

-- Kun tahtovat minua naittaa...

-- No, sen äkkäämiseen ei paljon älyä tarvita... mutta luulisihan
tuon hauskaa olevan. Pitäisipä olla nuoren neidin mieleen, kun
seitsemäntoista vuotiaana jo kositaan.

-- Olisiko sinullekin mieleen, Felicie, jos minä ottaisin hänet?

-- Jos rouva on hänet valinnut, niin hän kaiketikin on kelpo mies.

-- Nytpä et sano, mitä ajattelet, Felicie. Sinä tiedät yhtähyvin kuin
minäkin, että herra de Rochebelle on turhamielinen ja rakastaa vaan
omaa itseänsä.

-- Minä en häntä niin likeltä näe, että voisin häntä arvostella,
vastasi Felicie varovasti.

-- Rohkaisepa mieltäsi ja sano suoraan, että päinvastoin ajattelet...

Geneviève tarttui molemmin käsin vanhan hoitajansa päähän, ja katsoi
häntä nauraen silmiin.

-- Sinä et rohkene sitä tehdä. Tätini Chabrand on pannut sen päähänsä;
mutta jos tuo hänen kelpo sisarensa poika tulee sitä minulta kysymään,
niin vastaan hänelle; ei, ei, ja sata kertaa ei. En minä milloinkaan
ota miestä, jota en voi rakastaa, sen kyllä tiedät, ja oikeastaan
sinä oletkin minun kanssani samaa mieltä, vaikka olet ajattelevinasi
niinkuin nuo toiset. Vaan koska sinulla ei ole sen parempaa minulle
sanomista, niin minä menen huoneeseni.

Ja antaen Felicielle suuta, hän nauraen juoksi tiehensä.



XVII.


Tavallistansa myöhemmin Jacques kuljeskeli sinä ehtoona maita,
mantereita, katselematta jaloissansa kasvavaa, kukkivaa heinää
tahi tien ohessa rehoittavia orjantappura-pensaita. Hänen tarvitsi
jaloitella, hän oli raitista ilmaa sekä miettimisaikaa vailla. Hän
poikkesi viheriäiseltä polulta, jota tavallisesti oli kulkenut, ja
rupesi astumaan avonaista, avaraa ketoa pitkin, hengittäen keuhkojensa
koko täydeltä raitista ehtoo-ilmaa. Jos taivaanrannalla olisi huipun
nähnyt, niin hän epäilemättä olisi ruvennut sitä kohti astumaan,
mutta tällä vaatimattomalla ja yksinkertaisella seudulla ei ollut
mitään ylängöitä näkyvissä, paitsi joku ruohoa kasvava vieremä, jonka
kukkulalla muutamia puita kuvautui kirkasta taivasta vastaan. Hän kävi
tuon pienen metsikön rinteesen istumaan. Alempana varvikossa satakieli
lauloi niin hartaasti, että olisi ollut syytä pelätä kurkun siltä
halkeavan, mutta Jacques ei sitä kuullut. Hänessä sykki sydän niin
kovaa, että oli hänen rintansa särkemäisillään, eikä hän muuta kuullut
kuin sen tykkimistä.

Yht'äkkiä hän nousi pystyyn ja levitti käsivarsiansa ikäänkuin
voidakseen paremmin hengittää; hän kertoi nämä Genevièven sanat:
"Sydämeni on jäänyt heille."

Selvästi hän oli ne kuullut... se ei ollut mikään unelma. Tuo
Geneviève, jota hän oli väärin tuominnut, koska oli luullut hänen
voivansa unhottaa, oli hellällä äänellä lausunut nuo sanat. Hän ei
ollut hänen unelmaansa ainoastansa kauniimpi, vaan myöskin jalompi,
parempi ja lempeämpi, kuin hän olisi luullut mahdolliseksikaan.
Tuo tyttö, joka silloin vielä oli ollut niin vähäinen, ei ollut
mitään unhottanut... Sillä välin kuin hän itse lakkaamatta oli
tyttöä ajatellut, oli tämä puolestansa säilyttänyt hänen muistoansa
uskollisessa sydämessään ja vieläpä muisti hänen nimensäkin...
Eikö siinä jo ollut yltäkyllin onnea palkinnoksi hänen entisistä
murheistansa?

Hän oli ihan semmoinen, miksi Céline oli häntä kuvannut, mutta vielä
tuhat kertaa parempi ja ihastuttavampi. Äidin sielu oli kai tyttäressä
ruvennut uudestansa elämään, Madeleine Olivierin hellä ja uljas sielu.
Jacques hengitti halukkaasti ehtoo-ilmaa, joka täällä mäellä tuntui
vielä keveämmältä. Hänestä oli ikäänkuin hän tähän hetkeen saakka ei
milloinkaan ennen olisi vapaasti hengittänyt... ensimäistä kertaa hän
käsitti silmillään sekä taivaan että maan, huomaten tuota sopusoinnun
kauneutta, joka molempia yhdistää. Satakieli, joka oli lakannut
laulamasta, keskeytti äänettömyyden jollakulla ihanteellisen kirkkaalla
säveleellä ja vaikeni taas uudestaan. Tämä viimeinen sulosointuinen
rakkauden sävel tunki läpi Jacquesin sydämen. Kaikki hänen ympärillään
oli niin kaunista, että hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi rauennut
tyhjiin; ja mikä uusi, outo ja voimallinen elämä oli hänen sydämessään
henkiin herännyt... mikä ilon ja toivon virta kumpusi hänen olentonsa
syvyydestä ja koski kipeästi hänen sydämmeensä, jonka kärsiminen oli
tehnyt ahtaaksi!

Se tuli siitä, että hän, joka näin monta vuotta oli rakastanut paljasta
unelmaa, varjoa, haavetta, hän rakasti nyt elävää olentoa, jonka oli
nähnyt silmillänsä, jonka äänen hän oli kuullut, ja niitä ei ole
monta olemassa, joilla, niinkuin hänelle, todellisuus tuntuu unelmata
kauniimmalta.

Kun Jacques vihdoin viimein alkoi astua rinnettä alaspäin, hän
seisahtui pimeään soppeen, jossa kaksi tietä sattuivat yhteen; siellä
kiven alta, jolle yli mentäessä astuttiin, kuului kohina pienestä
virrasta, joka edemmäksi metsikköön juoksi. Korkeitten puitten
alla, joiden lehvien välitse suven pitkällinen hämärä ei päässyt
tunkeutumaan, oli jo täysi yö; täällä ei voinut mitään eroittaa, mutta
puron liriseminen kuului selvästi, kun se salaperäisenä maan alle
mutkaeli. Yht'äkkiä Jacques kävi kovin surumieliseksi... Hänestä tuntui
ikäänkuin hän yht'äkkiä olisi päivän valosta siirretty yön pimeyteen,
ja ikäänkuin koko hänen ilonsa olisi hänen tietämättänsä juossut pois
tuon näkymättömän puron kanssa. Hän rupesi ajattelemaan sitä elämää,
joka tuossa isossa kaupungissa häntä odotti, se näkyi hänelle kaikkine
inhoittavine yksityiskohtineen kuin salaman valaisemana... Ja jos
alkoi asiaa tarkemmin tutkistella, niin ei mitään muutosta ollutkaan
tapahtunut... Tosin oli Geneviève ihanteellinen, nuori tyttö, mutta
eikö hän sen ohessa ollut neiti de Préal?... ja eikö hän itsekin
vielä ollut työmies Jacques Marceau?... Mutta voi! Jos ei muuta olisi
ollut... ei hän hävennyt työtänsä eikä kovettuneita käsiänsä, eikä
myöskään valkoista mekkoansa, mutta hän oli Augustinen, tuon turmion
tielle joutuneen tytön, veli.

Siitä saakka, kun hän oli Genevièven taas nähnyt, vaivasi häntä alati
hänen sisarensa muisto, ja hän näki hänet edessänsä semmoisena,
kuin hän kerran oli tullut häntä vastaan, koristeltuna, julkeana,
inhottavana.

Vihdoin hän jätti sopen, jossa pieni lähde yhä hyräeli yksitoikkoista
nuottiansa, ja seisoi pian himmeän taivaan alla, jolla tähdet, himmeinä
nekin, säteilivät. Hän rupesi jälleen kävelemään avaran kentän poikki;
hänen askeleensa herättivät peltopyyn, joka oli tehnyt pesänsä
laihopeltoon, ja nyt rupesi vienoja, väräjäviä säveleitänsä soittamaan.
Tämä lauhea kirkkaus sekä tuon linnun laulu, joka oli pellon vakoon
pesinyt, rauhoittivat hänen mieltänsä, ja hän alkoi taas kylää kohti
astua.

Iso sali oli tyhjä väestä, ja kaikkialla ravintolassa vallitsi
hiljaisuus. Hän oli niin musertunut ja väsyksissä, että heti meni
nukuksiin ja hänen unelmissansa sekaantui kulunut aika alinomaa
nykyisiin tapauksiin. Pikku Geneviève, jolla oli sininen nauha
hiuksissa, oli nojaavinaan päätänsä hänen olkaansa vasten... ja samassa
sanoi neiti de Préal lempeällä äänellänsä. "Sydämeni on jäänyt heille."

Ja noiden ihanien uni-haaveitten keskeltä ilmaantui Augustinen
hävettävä haahmu... ja Jacquesin teki mieli varoittaa Genevièveä:
Älkää häntä lähestykö!... Mutta samassa hän hetkeksi heräsi aivan
hiessä ja nukkui sitten jälleen levottomasti, nähdäkseen taas jotain
uutta, sekavata unta. Kun hän päivän tullen vihdoin heräsi, oli hänen
sisarensa kuva ainoa selvä hänen muistossaan. Jacques ajatteli häntä
vihatta, mutta haikealla surulla ja myöskin omantunnon vaivalla.

-- Siihen on köyhyys syynä, hän sanoi itsekseen... ja sitä paitsi
hänellä ei ole äitiä, ja minäkin olin itsekäs ja sulkeuduin vaan
omaan suruuni, muistamatta, että hänenkin elämänsä oli kyllä kurjaa.
Tyttöparka!

Ensimäisen kerran Jacques näin soimauksetta häntä ajatteli.

Kun hän jälleen teki työtänsä linnan vanhassa salissa, palasi sanomaton
ilo hänen sydämeensä, pannen sitä kovemmasti tykyttämään, niinkuin
miehen sydäntä ainakin, joka lempii ja, toivoo.



XVIII.


Ei linnassakaan kaikki ollut ruusunkarvaista. Rouva de Chabrand
pahaksui suuresti -- muuta mainitsemattakaan -- Genevièven penseyttä
hänen sisarensa poikaa kohtaan. Mitä hän odottikaan, tuo tekosiisti
hempukka, kun ei jalosukuinen Rochebellekaan hänelle kelvannut?
Mahtoiko hän toivoa, että kaikki valtakunnan ylhäisimmät tulisivat
häntä kosimaan, ja hän vaan saisi joukosta valita?... Olihan se
todellakin häpeämätöntä semmoiselta tytöltä, joka oli kadulta
löydetty...

-- Oma syysi, kun olet hänet pilalle hellitellyt, tuon pikku hupsun:
hän on aina saanut elää siinä luulossa, että kaikki muka on hänelle
soveliasta. Sinun olisi tullut pitää häntä nöyryydessä, se olisi
hänelle sopivinta, ja joka päivä sinun olisi pitänyt häntä muistuttaa,
että häntä vaan armontullen täällä pidetään.

Rouva de Chabrandin mieli oli käynyt niin tukalaksi ja hänen luontonsa
niin äreäksi, että olisi tarvinnut enemmän uskallusta kuin rouva
de Préalilla oli, se, joka olisi tohtinut häntä vastustaa ja hänen
kanssansa keskustella. Kuitenkin rouva de Préal yritti itseänsä
heikosti puollustaa sillä, että kaikki muut ihmiset olivat häntä
ihmetelleet, koska hän oli niin erinomaisilla luonnon-lahjoilla
varustettu, ja tämä oli ehkä antanut hänelle ylen paljon uskallusta
omaan itseensä.

-- Tuossa sinä taasen panet liikoja, vastasi rouva de Chabrand
kärttyisesti. Onpa mahdollista, että tuota tyttöä olisi pidetty oikein
erinomaisena niissä piireissä, joissa sinä olet tottunut elämään,
mutta minun nuoruudessani häntä hienoimmissa seuroissa tuskin olisi
huomattukaan. Siihen aikaan kaikki olimme kauniita sekä älykkäitä,
kun nykyajan naiset sitävastaan ovat ymmärtämättömiä ja unisia.
Arvattavasti aatelisveren sekoitus porvari-vereen on tuottanut noin
kauniita hedelmiä. Tahtomattani sinua loukata, minun kuitenkin
täytyy tunnustaa, että tässä teidän sekalaisessa seurapiirissänne on
kuolettavan ikävä. Ei täällä koskaan kuule ainoatakaan tuommoista
hienosti terävää sanaa, joka aina osaa oikeaan kohtaan, vaikka ei näy
siihen koskevankaan. Ei milloinkaan edes sen verran älynosoitusta,
että hetkeksi voisi unhottaa jäsenten särkyänsä. Luultavasti tuo
säännöllinen herra Bousquet auttaa sinua valitun seurapiirin
huvittamisessa?

Vähän ällistyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä, koki rouva de Préal
puollustaa herra Bousquetia, mutta rouva de Chabrand käänsi puheen
toisaalle.

-- Ei tässä nyt tuosta puhetta ole, vaan tyttöhupsusta, joka on
hylkäävinänsä minun sisareni pojan, herra de Rochebellen. Vaikka hän
olisikin sinun oma tyttäresi, niin herra de Rochebelle kosimisellansa
kuitenkin tekisi hänelle suurta kunniaa.

-- Eihän herra de Rochebellellä ole ainoatakaan souta taskussaan, täti,
uskalsi rouva de Préal muistuttaa, joka oli syvästi loukkaantunut; ja
senvuoksi unhotti tavallisen varovaisuutensa.

Vaan saipa hän syyn katua tätä rohkeaa lausettansa.

Herjattuansa pistävällä tavalla onnen kohottamien ihmisten rahan
ahneutta, rouva de Chabrand jatkoi:

-- Olisipa minun pitänyt tuota arvata. Tuommoisilla ihmisillä on
kaikilla halpa ja itsekäs sielu.

-- Älkää toki, täti, sitä luulko; ei Geneviève ainakaan semmoisia
asioita ajattele. Eikä hän edes tiedäkään, onko herra de Rochebelle
köyhä vai rikas: mutta hän ei ole hänen mieluisensa, siinä kaikki.

-- Mitä se minuun kuuluu, onko hän hänen mieluisensa, vai ei?...
Onhan herra de Rochebellellä kaunis ulkomuoto, taipuvainen luonne ja
jalo nimi; luulisipa tuon riittävän. Koska nyt herra de Préal-vainaja
antoi sinulle täyden käyttövallan omaisuuteensa, ja tämä nuori tyttö
epäilemättä on sinun perillisesi...

-- Tuo omaisuus oli minun, keskeytti häntä rouva de Préal jotensakin
rohkeasti.

-- Kuka tässä on muuta sanonutkaan, senpä takia hän naikin sinut?
Varmaa kuitenkin on, että vähemmän sokaistu mies, kuin sisarenipoika,
herra de Préal, olisi keksinyt senkin seitsemän keinoa, tehdäksensä
vaimonsa tuumat tehottomiksi. No, koska nyt on päähäsi juolahtanut,
että tyttö saa koko omaisuuden, niin olisihan soveliasta, että minun
sisarenipoika, herra de Rochebelle, saisi sekä tytön että omaisuuden.

-- Kyllä minä voimieni mukaan koen teitä siinä auttaa, tätikulta,
vakuutti rouva de Préal, joka mielellänsä olisi tehnyt rauhan ja
saattanut noita muutamia varomattomia sanojansa unhotaksiin.

-- Ei siinä kyllä, että koetat minua auttaa!... Sinun pitää antaa tuon
hölmön valita joko omaisuuden ja herra Rochebellen, taikka hän ei saa
kumpaakaan... se on aivan selvä ehto, ja tyttö pian sen ymmärtää.

-- Minä en usko tuonlaatuisten syitten Genevièveen vaikuttavan.

-- No, kaikkea tässä kuullaan!... Pysykäämme totuudessa, äläkä
sinä tule minua luulottelemaan, että tuommoisilla ihmisillä niin
jaloja tunteita olisi. Sanoopa vanha sananlasku: "nelikko haisee
aina silakalta", mutta minä sanon päinvastoin: "silakka tulee aina
nelikolta". Älkäämme unhottako, että äitinsä myi hänet viidestä sadasta
franc'ista.

-- Ei se ollut hänen oma äitinsä...

-- Mitä sinä minua vastustat?... Hän oli samaa säätyä.

-- Samaan aikaan kun näin keskusteltiin, oli herra de Rochebelle
hakenut Genevièveä syrjäisestä osasta puistoa, johonka tämän, kirja
muassansa, oli tapana vetäytyä, sillä välin kun molemmat vanhat rouvat
olivat päivällislepoaan pitävinänsä. Tähän saakka ei kukaan vielä ollut
rohjennut hänen yksinäisyyttänsä häiritä, ja sen vuoksi hän hämmästyi,
kun askeleita kuullessansa nosti silmänsä kirjasta, ja näki ihailijansa
ihan lähellänsä.

Tämä ei näkynyt aavistavankaan, minkä vaikutuksen hänen tulonsa oli
tehnyt, ja kävi istumaan, niinkuin semmoinen mies ainakin, joka varmaan
tuntee olevansa tervetullut.

-- Te rakastatte yksinäisyyttä, neiti Geneviève?

-- Minun on mieleeni, kun häiritsemättä saan lukea.

-- Se lienee toki hiukan siitä riippuvaa, mitä laatua tuo häiritseminen
on?

-- Epäilemättä.

-- Uskallanko toivoa, että nykyinen häiritseminen ei ole teille ylen
vastenmielistä?

Hetken aikaa Geneviève oli kahden vaiheella, sitte hän vastasi:

-- Kirjani miellyttää minua suuresti.

-- Tuo on kiertelevä ja kuitenkin aivan selvä vastaus; mutta kuitenkaan
en pidä itseäni voitettuna. Nuorella neidillä on valta olla hiukan
epäkohtelias miehelle, joka pyrkii hänen suosioonsa, ja tiedättehän,
neiti de Préal, että se nykyään teidän suhteenne on minun laitani.
Sitäpaitsi ovat vapaaherratar de Chabrand ja rouva de Préal keskenänsä
päättäneet tämän naimiskaupan, eikä meillä siis ole muuta tehtävää,
kuin taivuttaa niskamme ja nöyristyä ikeen alle. Minä toivon, ettei
teillä puolestanne ole enempää asiata vastaan kuin minullakaan?

Tämä kevytmielinen ja kopea puhe herätti Genevièven koko neuvollisuuden.

-- Tuohon kysymykseen vastaan silloin, kun sitä toisella lailla
esitellään.

-- Kas sitä! Vai joko te niin osaatte sopivaisuuden selässä ratsastaa,
kaunis tyttöseni?... No, saadaanhan noudattaa noita lapsellisia ja
siveitä kohteliaisuus-sääntöjä! Jonakin päivänä vapaaherratar de
Chabrand siis tulee juhlallisesti pyytämään rouva de Préalilta hänen
tytärtänsä, neiti Genevièveä, aviopuolisoksi teidän nöyrimmälle
palvelijallenne; mutta se on vaan pelkkää tavanmukaisuutta, sillä
liitto on jo suurvaltain kesken päätetty. Meidän tulee vaan heidän
päätöstänsä vahvistaa. No, annatteko minulle kättänne, suostumuksenne
merkiksi?

-- En, vastasi Geneviève ja nousi.

-- Mikä jäykkyys!... Eikä vähintäkään sanaa kehoitukseksi?

Geneviève ei vastannut enää, vaan käänsi hänelle selkänsä ja läksi.

-- Hän ei ensinkään ole armias, tuo pikku tyttö, sanoi rouva
de Chabrandin kaunis sisarenpoika itsekseen; mutta se on vaan
teeskentelyä. En minä siltä päätöstä epäile. Ei siis huolita noita
pieniä juonia surra.

Ja tavallisella välinpitämättömyydellään hän meni penkereelle
sikariansa polttamaan.

Edellistä tyynemmässä neuvottelussa olivat molemmat rouvat päättäneet
olla asiaa jouduttamatta, pelosta muka, että heidän tuumansa
sillä tavoin vallan tyhjiin raukenisivat. Täytyypä antaa kosijan
yksityisten ominaisuukseensa vastustamattomalla voimalla pyrkiä
Genevièven suosioon. Kai tämäkin, joka alussa oli hämmentynyt ja nyt
oli varoillaan, vihdoin rauhoittuisi, ja rupeaisi jälleen kävelemään
puiston syrjäisessä osassa, johonka ei kukaan enään tulisi häntä
vaivaamaan.

Tuontuostakin rouva de Chabrand kuitenkin sanoi:

-- Asia olisi kumminkin päätettävä. Eihän herra de Rochebellen sovi
koko ikäänsä noin toivon ja epäilyksen vaiheella viettää. Se käy
poikaparalle pian tuskaksikin, sillä eihän maalla mitään hauskaa ole.
Eivätkä kaikki ihmiset huoli viettää aikaansa niinkuin sinä, kutomalla
alushameita kylän eukoille. Täällä käy aika minullekin kovin pitkäksi,
ja oikein rupean Parisin katuja kaipaamaan. Kolme kuukautta maalla,
siinä minulle jo yltäkyllin; eikä jäsenten särkykään milloinkaan ennen
ole minua, näin vaivannut; tarvitsisipa minun jo päästä lääkärin
luokse. Mutta kukapa olisi voinut arvata, että tuon pienen hupsun
valloittaminen kestäisi kolme kuukautta!

-- Kolmeko kuukautta, täti? Tulittehan te tänne kevätkuun
keskipalkoilla, ja nythän tuskin olemme ennättäneet heinäkuuhun.
Miksi ei herra de Rochebelle enemmän koeta saada Genevièven sydäntä
puolellensa? Hän näkyy luulevan, ettei hänen muuta tarvitse, kuin vaan
näyttäytyä.

-- Miehen, jolla on ollut niin suuri menestys ylhäisempienkin naisten
suosiossa, ei tarvinne niin suuresti tuommoisen pienen tytön tähden
itseänsä vaivata. Hän tietää hänet kuitenkin vihdoin saavansa, ja
siinä on hänellä kyllä. Kuitenkin tahdon kehottaa häntä kosimistansa
jouduttamaan... Minä annan hänelle vielä kaksi viikkoa odotusaikaa,
ennenkuin lähden, sillä sinua loukkaamatta, minun on tunnustaminen,
että olen täällä ikävään kuolemaisillani.

Kun tämä viimeinen ehdotus ilmoitettiin herra de Rochebellelle, tämä
hymyili tyynesti ja vastasi:

-- Kun leivo on pyydetty, niin ei muuta tarvita kuin ojentaa kättä sitä
tavoittamaan.

-- No, ojennapas siis kätesi, hyvä sisareni poika. Tämä erakko-elämä ei
ensinkään minua huvita, ja minä lähden heti, niin pian kuin tämä pieni
asia on tullut päätetyksi.

Mutta herra de Rochebelle yhä vaan odotteli, kentiesi sen tähden,
että tämä huoleton elämä häntä miellytti, vai lieneekö hän ruvennut
epäilemään asiansa menestymistä.

Päivät ja viikot kuluivat. Nytpä oltiin jo heinäkuun keskipaikoilla,
eikä asia sen pitemmälle joutunut. Liekö siihen ollut syynä, ettei
herra de Rochebelle ollut kylliksi taitava, vai puuttuiko häneltä
uskallusta?... Oli mikä oli, mutta Genevièveä ei saatu suostumaan, ei
viekkaudella eikä pakolla. Ei odottamisesta eikä viipymisestä ollut
mitään apua, ja tuo mainio ehtokin, jonka rouva de Préal viimeisenä
keinonansa tytön eteen laski, teki tämän vaan yhä kovakorvaisemmaksi.

-- Nyt ette ainakaan sano minulle, että Geneviève on häneen mieltynyt,
sanoi rouva de Préal tädillensä.

-- Tyttö on oikein hullun hurja. Siinä nyt sait, mitä olet ansainnut.

Molemmat vieraat läksivät pois linnasta, rouva de Chabrand vihan
vimmassa, vannoen, ettei enää koskaan tulisi täällä käymään, herra de
Rochebelle jäykkänä ja välinpitämättömänä kuin mies, joka on tapannut
pelin, jonka voittaminen ei millään muotoa häntä innostuttanut.

Tuo huolettomuus suututti hänen tätiänsä, joka kysyi, luuliko hän joka
tienhaarasta löytävänsä viiden sadantuhannen franc'in perillisen.

-- En minä siitä mitään tiedä, hän vastasi. Ehkä Luoja toimittaa
minulle nuo viisi sataatuhatta franc'ia ilman perillistäkin, joka
paljoa parempi olisi...

Rouva de Chabrand kohotti olkapäitään ja käänsi selkänsä
sisarensapojalle, joka viisaustieteellisellä tyvenyydellä kesti tätä
uutta vastusta.



XIX.


Muutama viikko sitte, jäätyänsä yksin päättämään sitä tarkkaa työtä,
joka oli hänelle uskottu, Jacques oli suorittanut tehtävänsä niin
huolellisesti ja taitavasti, jotta itsekin tuota hyvää menestystä
ihmetteli. Rouva Préalkin kummaksui sitä, ja hän vaati Genevièveä
tulemaan isoon saliin, uudistettuja seinäveistoksia hänen kanssansa
katselemaan.

Heidän tullessansa Jacques seisoi selin oveen päin; mutta kun hän
huomasi, ettei rouva de Préal yksinään ollut, hän kalpeni, ja oli
miltei pudottaa työaseensa, mutta hänen onnistui kuitenkin asettua
ujostelemattomaan asemaan, eikä kukaan häntä nähdessään olisi voinut
aavistaa, että hän milloinkaan ennen oli tätä nuorta tyttöä tavannut.

Geneviève ei ollut saanut tuota tapausta puistossa mielestänsä,
eikä sitä nöyryytystä, joka, silloin oli tullut nuorukaisen osaksi.
Sittemmin hän vaan kaukaa oli häntä nähnyt, ja mies näytti hänestä
aina niin tyyneltä ja ylpeältä työmekossansa. Hän olisi mielellänsä
hakenut tilaisuutta, lieventääksensä sitä haavaa, jonka tuo kiusallinen
kohtaus epäilemättä oli hänen sydämeensä jättänyt, ja rouva de Préalin
teeskennelty ystävyys vaivasi häntä enemmän, kuin voi ajatellakaan;
kuitenkaan hänen ei vielä ollut onnistunut tälle nuorukaiselle osottaa,
ettei hän puolestansa ainakaan tuota suojelevaista kohtelua hyväksynyt.

Hän koki kääntyä Jacquesiin jollakulla kysymyksellä, mutta tämä vastasi
niin jäykällä kohteliaisuudella, että Geneviève alakuloisena vetäytyi
hiukan syrjään.

Mutta yhtäkkiä hän ihastuksissaan unhotti kaikki, kun pöydän kulmalla,
jonka ääressä Jacques työskenteli, näki pienen, eriskummaisella tavalla
kauniisti veistellyn lippaan.

Hän huusi heti:

-- Oi, kuinka tämä on kaunis!... ja kuinka sievästi se on tehty!... Ja
entä kuinka hienosti nämä lehdet ovat veistettyjä!...

Jacques punastui tukanrajaa myöten, mutta ei mitään virkkanut.

-- Mitä se on? kysyi rouva de Préal. Mistä tämä lipas on kotoisin?

Jacques sopertaen vastasi, että hän lomahetkinään oli sen veistänyt; ja
äkkiä mieltänsä rohkaisten, hän tarjosi sen Genevièvelle, sanoen:

-- Tahdotteko ottaa sen vastaan, neiti?

-- Kiitoksia, aivan mielelläni! vastasi Geneviève arvelematta.

Hänen silmänsä kohtasivat Jacquesin silmiä, ja häntä valtasi outo
tunne, semmoinen, jota me jokainen joskus olemme kokeneet, kun
äkillinen tapaus on johdattanut mieleemme pitkiä aikoja sitte
unohtuneen ajatuksen, jonka epäselvästi tunnemme olevan jollakulla
salaperäisellä tavalla yhteydessä nykyisen ajan kanssa.

Ei Geneviève ensi kertaa noita silmiä nähnyt, ne tuntuivat hänelle
tutuilta. Ja kuitenkaan hän ei ollut nähnyt tätä nuorukaista kuin
yhden ainoan kerran, tuona yönä puistossa, eikä hän silloinkaan ollut
voinut hänen kasvojansa niin selvään eroittaa, että ne olisivat hänen
muistossansa pysyneet.

Sillävälin kun Geneviève mielessään näitä mietti, oli Jacques käynyt
kalpeaksi ja ruvennut vapisemaan. Rouva de Préal ei mitään huomannut;
hän oli vaan toimessa kaivaa kukkarostaan muutamia kultarahoja.

-- Tässä on teille viisikymmentä franc'ia palkintoa siitä tyydyttävästä
tavasta, millä olette työtänne suorittanut. Siihen minä lippaasta vielä
panen viisikolmatta franc'ia lisää... Luulisinpa sen olevan kelpo
hinnan.

Rouva de Préal oli laskenut kultarahat pöydälle ja aikoi jo mennä,
mutta Jacques pidätti häntä.

-- Paljon kiitoksia, rouva, mutta minä olen teettäjältä saanut täyden
maksun täällä tehdystä työstäni; ei teidän ole minulle velkaa siitä,
että olen koettanut parastani tehdä. Mitä taas lippaasen tulee, niin se
ei ollut myytävänä. Minä olen joutohetkinäni sen tehnyt.

-- Minä pidän sen, ja olen teille siitä kiitollinen, sanoi Geneviève
niin päättäväisesti, ettei rouva de Préalin enää käynyt tulla väliin.

-- Tuossa rahanne, äiti, jatkoi Geneviève, joka oli koonnut kultarahat
ja nyt pisti ne äitinsä käteen.

Rouva de Préal meni pois kiukuissaan, kun muka oli toimittanut asiansa
niin huonosti. Kuinka noin onneton ajatus olikaan juolahtanut hänen
päähänsä, että rupesi viemään Genevièveä sinne!... Hyväksi onneksi
tuo huonosti kasvatettu työmies, joka oli rohjennut tarjota lahjoja
neiti de Préalille, jo huomenna olisi poissa, eikä hänestä sittemmin
kuultaisi hiiskuttavankaan; mutta kuitenkin Geneviève ansaitsi nuhteita.

Heidän tultuansa saliin, jossa ei kukaan ollut heitä kuulemassa, alkoi
rouva de Préal ankaralla äänellä:

-- Onpa kummaa, ettet sinä vielä tuolla ijällä ymmärrä, mikä soveliasta
on! Puhuthan sinä tuolle miehelle ikäänkuin...

Sillä välin kuin rouva de Préal haki sopivaa sanaa vertailuunsa,
ilmaantui hieno hymy Genevièven huulille. Tunnustaa tulee, että
äskeinen voitto oli antanut hänelle ikäänkuin enemmän rohkeutta, ja
rouva de Préalin täytyi itsekin myöntää, että Geneviève oli tuossa
taistelussa voittanut.

-- Ikäänkuin miehelle, sanoi Geneviève, ja varsinkin hyvästi
kasvatetulle miehelle. Olisiko minun pitänyt käyttäidä häntä kohtaan
kehnommasti, täti?

-- Sinä et ensinkään voi soveliaisuuden suhteita käsittää. Ei pidetä
tapana puhua työmiehelle samalla lailla kuin ylhäiselle, meidän
seura-piiriimme kuuluvalle miehelle. Ainakin sinun täytyy myöntää,
että oli jotenkin eriskummaista ottaa häneltä lahjoja... Ennen hänen
lähtöänsä annan Felicien viedä lippaan hänelle takaisin. Felicie saapi
sanoa, ettemme saata sitä pitää, ellei hän siitä maksoa ota.

-- Sitä älkää tehkö, äiti, muutoin minun täytyy mennä pyytämään
sitä häneltä takaisin, ja se vasta kovin oudolta näyttäisi. Hän on
loma-aikoinaan sen tehnyt... Miksi emme soisi hänelle sitä iloa, jos
hänen tekee mieli jättää tuo lipas meille muistoksi täällä olostansa?

-- Työmieskö, jolla on sattunut olemaan työtä linnassani, rupeaisi
meille muistoja jakelemaan!... Nyt sinä järjettömiä puhut, Geneviève...
Minä soitan Felicietä.

Mutta Geneviève tarttui äitinsä käsivarteen, sanoen hänelle äänellä,
joka muistutti tuota uhkeaa tapaa, millä hän pienenä ollessaan oli
vähäisiä ryysyläis-ystäviänsä puollustanut:

-- Ei häntä enää toista kertaa meidän talossamme loukata, jos minä voin
sitä estää.

-- Koska häntä on loukattu? rouva de Préal puoleksi voitettuna kysyi.

-- Oletteko jo unhottanut tapauksen puistossa ja herra de Rochebellen
raakuuden? Siitä päivästä alkaen hän on minua inhottanut.

-- Oikeinko todella? Ja siitä syystäkö hänelle rukkaset annoit?

-- Äiti, sanoi Geneviève totisesti, ette suinkaan olisi tahtonut minua
vaimoksi tuolle itsekkäälle, rivolle miehelle, joka ei miksikään
kelpaa. Te suostuitte täti de Chabrandin tuumiin, mutta kuitenkin
teidän oli mieleenne, kun minä pysyin lujana. Eikö totta, äiti,
sanokaa se vaan suoraan? Tällä hetkellä minusta tuntuu, ikäänkuin
olisin välttänyt tuhat kertaa suuremman vaaran kuin olisin voinut
ajatellakaan. Ettekö tekin, äiti, ole siitä mielissänne?

-- Minä olen onnellinen, kun vielä saan sinut tykönäni pitää, vastasi
rouva de Préal, jonka sydän heltyi vasten hänen tahtoansakin, ja
silitteli Genevièven hiuksia, joka makasi polvillansa hänen ääressään.

Eikä lippaasta nyt enää ollut kysymystäkään.

Mutta minkätähden kätki Geneviève, niin pian kun saapui omaan
huoneesensa, tuon pienen lippaan lukon taakse muiden kalleuksiensa
joukkoon?... Ei hän itsekään sitä tietänyt.

Samana päivänä rouva de Préal lähti ulos, ja Felicien seuraamana
Geneviève meni kylään, tervehtimään muutamia tuttaviansa, joiden
joukossa oli hänen entinen ystävänsäkin, tuo pieni, ryysyinen tyttö,
jonka hän ynnä tämän veljen silloin oli linnan saliin tuonut.
Vaikka hän oli Genevièveä hiukan vanhempi vaan, niin hän kuitenkin
jo oli naimisissa erään työmiehen kanssa -- nälkä ja jano yhdessä,
sanoivat ihmiset -- ja hänellä oli parvi lapsiakin, jotka olivat yhtä
ryysyisiä kuin äitinsäkin, vaikka rouva de Préal kahdesti vuodessa
toimitti heille uudet vaatteet. Ei kukaan kieltänyt Genevièveä näitä
syleilemästä.

Auringon laskettua Geneviève ja Felicie palasivat oikoteitä ketojen
poikki. He astuivat ensin pientä polkua, jota tuskin taisi eroittaa
niitystä, jolla pienet heinäru'ot lemuansa ilmaan levittivät; siitä
poikkesivat ruohottuneelle solatielle; jonka molemmin puolin kasvoi
niin taaja ja korkea pensas-aita, että kulkijat olivat aivan kätkössä,
eivätkä saattaneet muuta nähdä, kuin viheriän ruohon jaloissansa ja
hiukan taivasta puitten oksien välistä, jotka heidän päänsä päällä
kupua kutoivat.

Vaikka linna ja varsinkin kylä olivat ihan lähellä, olisi kuitenkin
luullut olevansa erämaassa, niin hiljaista oli kaikkialla. Jonkun
pienen purosen liriseminen, lehtien hiljainen kahina, heinäsirkkain
kimakka vingutus vuoli ostossa ja kaukaa kaikuvien kirkonkellojen ääni,
muuta mitään ei tässä hiljaisuudessa kuulunut.

Felicie, joka oli ollut ajatuksiin vaipuneena, rupesi ensin puhumaan.

-- Hän lähtee huomenna, hän sanoi. Geneviève ei kysynyt ketä hän
tarkoitti.

Hän tiesi, että vanha hoitajansa oli miltei romanin tapaisesti
tuohon nuoreen veistokuvaajaan mieltynyt, vaikkei usein ollut häntä
puhutellut, tuskinpa yhden tahi kaksi kertaa; rouva de Préal oli, näet,
kieltänyt palkollisia menemästä isoon saliin, niin kauan kuin työ
siellä kesti.

-- Täst'edes emme enää saa mitään hänestä kuulla, Felicie jatkoi.
Hänellä ei ole perhettä, hän on aivan yksinään... Se on surkeata.

Koska Geneviève ei vastannut, vaikeni Feliciekin.

Tien mutkassa he huomasivat miehen, joka korkeitten puitten varjossa
lähestyi. Kun hän jo oli aivan likellä, tunsi Felicie Jacquesin, mutta
Geneviève oli sen jo edeltäpäinkin arvannut.

Hämmästyneinä kaikki kolme epäillen pysähtyivät. Jacques oli ottanut
hatun päästänsä ja seisoi vastapäätä Genevièveä. Liikutettuna tyttö
häntä katsoi, odottaen, että hän puhuisi, eikä tietänyt minkätähden
sydämensä niin kovaa tykytti.

Vihdoin Jacques sanoi:

-- Minä olen Jacques Marceau. Felicie päästi huudon.

-- Se on hän! Felicie huudahti... Tuo Jacques, josta hän niin paljon
piti.

Geneviève ei sanonut mitään. Sydän täynnä selittämättömiä tunteita
ja epäselviä muistoja, hän koki johtaa mieleensä kuluneita aikoja,
jotka jo olivat hänen muistostansa haihtuneet. Tuo ääni ja tuo katse
olivat hänelle tuttuja, ne herättivät hänessä samoja tunteita, jotka
olivat tehneet niin syvän vaikutuksen hänen lapsensydämeensä. Melkein
tainnuksissa tästä tapauksesta, joka saattoi koko hänen olentonsa
värisemään, hän nojautui Feliciehen, muutoin hän olisi kaatunut.

-- Minä olen Jacques Marceau, kertoi Jacques uudelleen, hiukan
vapisevalla äänellä, ja te, tehän olette Geneviève Olivier...
Minun Genevièveni, jota minä hänen pienenä ollessaan niin suuresti
rakastin... Céline Lebeau tosin kertoi minulle, että olitte sama
Geneviève, vaan se oli minusta mahdotonta... Kuitenkin se oli tosi...
Annatteko minulle kättänne, ennenkuin lähden?

Geneviève oli jälleen tointunut ja katsoi häntä; hänen silmänsä olivat
täynnä kyyneleitä, mutta niistä loisti leimu.

-- Te olette Jacques Marceau, hän sanoi... sama mies, jota minä niin
hellästi rakastin, joka oli niin hyvä minua kohtaan, ja aina illoin
aamuin otti minun syliinsä... Nyt minä jo muistan... minä muistan
kaikki.

Ja noudattaen väkevää sisällistä kehoitusta, heittäytyi hän Jacquesin
syliin.

Jacques piti häntä silmänräpäyksen rintaansa vasten puristettuna, sitte
hän hiljaa lykkäsi hänet pois ja kääntyen sanoi:

-- Jääkää hyvästi.

Ja hän katosi yön pimeyteen.



XX.


Tämä tapahtui heinäkuussa vuonna 1870. Tiettyä on, kuinka paljon
surkeutta ja rauhattomuutta tämä vuosi toi muassaan. Kuitenkin sekin
kaikkine vaiheineen, äkkinäisine mullistuksineen, mielettömine
houreineen ja synkkine enteineen hitaasti kului. Elokuun
keskivaiheella, jolloin Ranskanmaan tähti oli vaalennut ja Parisikin
oli vaarassa, oli rouva de Préal vielä kahden vaiheella, mitä päättäisi
tehdä. Lähtisikö hän etelään taikka ulkomaille, vai jäisikö maalle
hoviinsa vai muuttaisiko Parisiin. Siellä hän mahdollisesti joutuisi
kärsimään piirityksen vaivoja, mutta luultavasti se tulisi olemaan
piiritystä nimeksi vaan.

Kirje rouva de Chabrandilta saattoi hänet vihdoin viimemainittuun
päätökseen. Rouva de Chabrand julisti, ettei hän puolestansa aikonut
jättää mukavaa kotoansa eikä lääkäriänsä, tapahtukoon mitä tahansa,
ja puhui aivan kevytmielisesti sodasta sekä Parisin saartamisen
mahdollisuudesta.

Muun muassa hän kirjoitti:

-- "Paremmaksi vakuudeksi minä varustan itselleni ruokavaroja ja neuvon
sinuakin samoin tekemään. Varovaisuuttansa ei tarvitse milloinkaan
katua, vaikka se liiallinenkin olisi. Jos minua uskot ja esimerkkiäni
seuraat, niin voivat preussilaiset puolen vuotta meitä piirittää, eikä
meiltä siltä mitään tarpeellista puutu, ei edes ylellisyyttäkään, jonka
kadottaminen tuntuisikin vielä tukalammalta. Nauttien tavallista,
totuttua mukavuuttamme, me siis saatamme heitä ja heidän kanuunoitansa
pilkata. Parisi on kylläksi iso, voidaksemme siellä vapaasti elää ja
olla."

Rouva de Préal noudatti tätinsä neuvoa ja saapui syyskuun alussa
Parisiin. Genevièven sydän sykki voimallisesti, kun hän jälleen näki
tuon ison kaupungin, joka jo oli varustetun leirin näköinen. Hänellä
ei ollut mitään selvää käsitystä siitä, mikä siellä häntä kohtaisi,
mutta hän oli jo onnellinen, kun sai olla vaarassa olevan isänmaansa
keskikohdassa, eikä hän muuta tuntenut kuin palavaa halua kärsiä sen
kanssa ja sen edestä.

Seuraavana päivänä heidän Parisiin muutettuansa, kun rouva de Préal jo
puuhaili ruokavarain hankinnassa, meni Geneviève Célinen luokse.

Mielenliikutus sekä ilo saattoivat sairaan tytön silmät loistamaan
semmoisella kirkkaudella ja kuvastivat hänen poskensa niin heleän
punaisiksi, ettei Geneviève ensi katsannolla huomannutkaan, kuinka
suuresti hän oli muuttunut; mutta ei monta silmänräpäystä ollut
kulunut, ennenkuin hän sen jo näki. Tauti oli silminnähtävästi
edistynyt: hengitys oli lyhyttä, ja heikkous niin suuri, että Céline
ensi tervehdyksen perästä oli menehtymäisillään.

Pullo etikkata seisoi pöydällä, jolla ei enää näkynyt kukkasia eikä
työaseita, ja Geneviève alkoi sillä hautoa ystävänsä ohimoita ja
käsiä, jonka tehtyä hän kävi hänen viereensä istumaan, kieltäen häntä
puhumasta.

Mutta Céline ei saattanut totella.

-- Te palaatte Parisiin, kun kaikki muut täältä pakenevat?

-- Me saamme, Jumalan kiitos, jäädä tänne teidän kanssanne, vastasi
Geneviève. Minä en tiedäkään, mitä olisin tehnyt, jos äiti olisi toisin
päättänyt. Olen niin onnellinen, kun olen teidän läheisyydessänne,
Céline.

Céline vastasi vaan hymyllä. Hänkin oli onnellinen, sangen onnellinen.
Hänen täytyi vaan ihailla tuota nuoruuden ja kauneuden ilmestystä,
joka tuossa hänen edessänsä heloitti, kun Geneviève sitä vastaan häntä
liikutuksella katseli, seuraten silmillään taudin jälkiä jokaisessa
kipujen tuottamassa uurteessa ja jokaisessa sinertävässä suonessa,
jotka selvänä esiintyivät noissa laihtuneissa käsissä, joita hän
omissaan piteli.

Tauti oli tehnyt tehtävänsä.

Kuuma kyynel vierähti Célinen pienelle, polttavalle kädelle, ja hän
kysyi lempeästi:

-- Miksi te itkette?

-- Minä itken, kun huomaan, kuinka paljon te olette kärsinyt.

-- En minä ole paljon kärsinyt, Céline vastasi. Hiukan
hengenahdistusta, unettomuutta ja kuumetta, joka öisin minua vaivaa
sekä jano, jota ei mikään voi sammuttaa, siinä kaikki: muita kipuja
minulla ei ole ollut.

-- Onhan se kärsimystä... kauheaa kärsimystä.

-- Ei se niin suuri asia ole, varsinkin nyt, kun ei enää ole niin
kuuma, jotta helposti voi hengittää.

-- Oi, Céline, kun minä ajattelen, että te olette viettänyt koko kesän
tässä ahtaassa huoneessa, ja minä sitä vastaan...

Geneviève vaikeni, sillä tämä suuri vastakohta liikutti hänen
mieltänsä, mutta Céline ei sitä sen enempää ajatellut, vaan sanoi:

Maalla nyt lienee kaunista... Jacques en minulle siitä kertonut.
Niityt, metsät, pienet, ruohoa ja sammalta kasvavat polut ja avara
taivas, jonka voi kokonansa nähdä...

Kun Jacquesin nimeä mainittiin, loistivat Genevièven silmät ja hänen
poskensa punastuivat.

-- Minä näin hänet, eikö hän ole sitä teille kertonut?

-- On hän sanonut, ett'en ollut pettynyt ja että Geneviève de Préalilla
on Geneviève Olivierin sydän. Muuta mitään hän ei sanonut. Minä en edes
tiedä, puhuiko hän teille?

Geneviève ei kohta vastannut. Hän oli Jacquesin vielä näkevinänsä
semmoisena, kuin hän oli seisonut tuolla solatiellä, ja oli
kuulevinänsä nuo sanat: "Minä olen Jacques Marceau", jotka olivat
tunkeutuneet hänen sydämensä sisimpään pohjukkaan.

-- Yhden kerran hän puhui minulle, vastasi hän vihdoin, yhden ainoan
kerran.

-- Ja te tunsitte hänet?

-- En minä häntä edeltäpäin tuntenut, mutta hänen sanoessaan: "Minä
olen Jacques Marceau!" muistui kaikki heti minun mieleeni.

-- Oi, kuinka onnellinen hän mahtaa olla! huusi Céline sanomattomalla
ilolla.

-- Mutta miksi ette sitä minulle sanonut? kysyi Geneviève nuhdellen.

-- En ollut oikein varma asiasta, ja sitäpaitsi Jacques ei sitä
tahtonut.

Molemmat vaikenivat; heidän ajatuksensa juoksivat samaan suuntaan,
mutta Célinen leijailivat iloisina valkeudessa, vapautettuina kaikesta
itsekkäisyyden sumusta Genevièven ajatukset taasen harhailivat vielä
pimeydessä: hän ei vielä ymmärtänyt omaa itseänsä eikä elämää, ja olisi
suuresti ihmetellyt, jos Céline olisi ilmoittanut hänelle luulojansa
hänen tulevaisuutensa suhteen.

Kun he näin käsi kädessä istuivat, katsoen toisiinsa, toinen lempeällä
ihastuksella, toinen hellällä myötätuntoisuudella, astui rouva Gregoire
sisään.

Nähdessään Genevièven, astui hän pari askelta taaksepäin ja nosti
käsiänsä taivasta kohden.

-- Onko mahdollista? hän huusi. Vielä tänä aamuna minä sanoin
Célinelle: rikkaat ovat onnellisia, jotka saavat lähteä täältä kauas ja
jättää köyhät kärsimään!

-- Hän on tullut meidän kanssamme kärsimään, sanoi Céline.

-- Emmehän me tiedä, tulemmeko edes niin suuresti kärsimään, sanoi
Geneviève nauraen.

-- Voi, herranen aika, onhan kauheata, kun viholliset rupeavat
kaupunkia piirittämään ja meidän pitää ruveta koiria ja hiiriä syömään
sekä kengänpohjia järsimään... Kuinka minun vatsapahaseni saattaisi
semmoista ravintoa kestää, joka ei hevin kaniininpaistiakaan siedä!
Vaan sen sanon, etten minä ainakaan ai'o luopua maidosta kahvin seassa;
en minä heittäisi sitä pois, vaikka koko maailman preussilaiset
tänne kokoontuisivat. Olen eläissäni saanut kyllä orjanakin olla,
jotta minulla nyt on oikeus nauttia vähän herkkujakin. Céline ei
enää maidosta huoli, vaan sanoo, että se on pikkulapsia varten
säästettävä... Vaan tuo nyt on hulluutta ikäänkuin tuo pieni tippa
maitoa, jonka minä kulutan, noita pieniä enkeleitä niin suuresti
hyödyttäisi!

-- Mutta kuinka sitte käypi, kun sitä ei enää voi saada? kysyi
Geneviève, jota tämä kaunistelematon itsekkäisyys sekä huvitti että
suututti.

-- Sitä täytyy saada. Ei kukaan saa minua uskomaan, että ei koko
Parisista maitotippaa löytyisi. Maitopuodissa he jo tekevät esteitä,
eivätkä tahdo antaa minulle pientä maitomäärääni, ja tänä aamuna eräs
poliisimies puhui pikkulapsista ihan samaan tapaan kuin Célinekin...
eikö se ole naurettavaa? Eiväthän lapset siltä tyytyväisiä ole, vaikka
heillä maitoa onkin!... Mutta maidon myyjä, joka on kelpo nainen, vei
minut syrjään ja kuiskasi: "Olkaa huoletta, rouva Gregoire, niin kauan
kuin sitä on, niin tekin saatte osanne."

-- Pienet lapsi-poloiset... sanoi Geneviève. Jospa voisimme lähettää ne
Roncevaliin, jossa on niin hyviä lypsylehmiä! Onpa surkeata ajatella,
mitä kaikkea heidän täytyy kärsiä, jos piiritys kauan kestää.

-- Ei se niin vaarallista ole, sanoi rouva huolettomasti, eivät lapset
siitä niin paljon kärsi kuin me muut... heillä on hyvä vatsa. Vaan
tuo taivaan enkeli tuossa, jatkoi hän, Célineä osoittaen, luuletteko
hänen siitä vahvistuvan, ettei hän saa muuta syödä kuin pelkkiä
kasviksia vaan? Minä, joka vaivaan itseäni, laittaakseni hänelle niin
hyvänmakuisia, pieniä paisteja, niillä minä sitten hänen ruokahaluansa
herätän, kun ei enää ole mitään, millä häntä houkuttelisin? Onpa
tarpeellista, että tämä sota jo päätetään, sen minä sanon, sillä kelpo
ihmiset saavat siitä käsi kädessä kärsiä.

-- Mutta he saavat myös siitä siunausta niittää, koska meillä nyt on
tasavalta, puhui ääni rouva Gregoiren takana, ja ovessa, jonka tämä oli
jättänyt auki, seisoi mies.

-- Savigny! huusi Céline, joko olette päässyt vankeudesta?

-- Minä pääsin vapaaksi kolmannen tasavallan avulla, hän vastasi.
Eläköön se kauemmin kuin edellisensä!

Mutta yht'äkkiä hän vaikeni. Hän sattui täydessä päivänvalossa näkemään
Célinen kasvot, Niinä viitenä kuukautena, jotka hän oli vankeudessa
viettänyt, oli Célinen tauti edistynyt enemmän, kuin hän olisi voinut
aavistaakaan, ja kuolema oli jo painanut merkkinsä noihin armaisin
kasvoihin.

Haikea suru valtasi hänen sydämensä, jota ilo saamastansa vapaudesta ja
paremman tulevaisuuden toivo oli hetkeksi laajentanut; tuntuipa hänestä
nyt, ettei enää maksaisi vaivaa elää. Mutta vähän ajan kuluttua hän jo
oli saanut voiton tuosta heikkoudestaan, joka muka oli sopimaton jalon
asian puolustajalle, ja hän nousi lähteäksensä.

-- Tulen toiste takasin, hän sanoi, katsoen Genevièveä.

-- Jääkää vielä, huusi tämä, ja neuvokaa minua, kuinka voin tulla
hyödylliseksi.

-- Vai niin, sanoi hän, tytön innostusta ihmetellen, mutta yhä vieläkin
häntä epäillen, vai tahtoisitte olla hyödyksi? No, eihän teidän muuta
tarvitse, kuin katsoa ympärillenne... tilaisuutta ei suinkaan tule
teiltä puuttumaan.



XXI.


Silloin saarretussa kaupungissa alkoi outo, yksitoikkoinen elämä, joka
oli jalo yksimielisyydessään, puhdistunut kaikesta, mikä on kehnoa,
teeskenneltyä ja pintapuolista.

Varakkaamman säätyluokan naiset, ainakin ne, joiden sydämessä ei ollut
sääliväisyyden ehtymätöntä ja runsaasti uhkuvaa lähdettä, olivat
ikäänkuin eksyksissä jossakussa tuntemattomassa maailmassa, jossa
eivät mitään viitoitettua tietä löytäneet. Ei enää käyty vieraisilla
eikä jokapäiväisistä asioista jaariteltu, ei enää ollut huvituksia
tarjona, ei enää puvusta tarvinnut pitää lukua, sanalla sanoen:
ei mitään semmoista ollut olemassa, jolla suuren maailman naiset
tavallisesti aikaansa kuluttavat. Kulku-lasareetit saivat olla ainoana
huvituskeinona, sillä eihän nyt piiritysaikana ollut muuta tehtävää,
kuin alttiiksiantaminen.

Rouva de Préal otti niinkuin muutkin osaa siihen, mutta haavoitettujen
luku oli vielä vähäinen, ja tarttuvaiset taudit lisääntyivät
lisääntymistään. Rouva de Chabrand, jota jäsenten kolotus taasen
vaivasi, vaati, että rouva de Préal ehtimiseen kävisi häntä katsomassa.
Hän kuului niitten vanhain naisten joukkoon, joille vielä jäljellä
olevat päivät ovat ylen kalliita, ja joiden mielestä kaikki, mikä ei
koske heitä ja heidän mukavuuttansa, on vähänarvoista. Hän siis kielsi
rouva de Préalia menemästä lasareettiin, ja totuttuun tapaansa tämä
hänen tahtoansa noudatti, niinkuin heikkoluontoinen ihminen aina on
itsekkään käskettävänä.

Hän taipui myös Genevièven lujan tahdon alle, eikä enää yrittänytkään
häntä vastaan taistella. Kuohuva koski raivaa itselleen tietä,
eikä mikään voi sitä estää. Felicien seuraamana, jonka hellä sydän
sääliväisyydestä uhkueli, meni Geneviève joka aamu sairas-huoneesen,
jossa hän auttoi hoitaja-sisaria salien lakaisemisessa, vuoteiden
korjaamisessa ja siteiden laittamisessa. Hän auttoi myös sairaita,
kirjoittaen heidän kirjeitään, taikka luki heille tahi puhui heille
heidän omaisistansa ja kotiseudustaan, ja 1870 vuoden viimeisinä,
surkeina kuukausina hän kulki kuin auringonsäde edestakaisin noissa
isoissa, synkeissä saleissa.

Sairashuoneessa hän oli tavannut ystävänsä; abbé Hardouinin, jolta
hän oppi tekemään Kristuksen eläväksi näille kipua kärsiväisille
ja murheellisille. Abbé Hardouin uskonsa, luonteensa sekä
siveellisen elämänsä voimasta, ja Geneviève nuoruutensa loiston
ja myötätuntoisuutensa kautta olivat saaneet useampia epätoivoon
langenneita sieluja kääntymään Jumalan puoleen, joka yksin heitä
rakastaa ja voi heitä auttaa. He eivät paljon toisillensa puhuneet,
siihen heillä ei ollut aikaa; joskus vaan kohtasivat toisensa jonkun
vuoteen ääressä; mutta he elivät samaa elämää ja useinkin tapasivat
toinen toisensa jälkiä jossakussa lauseessa, jota kuulivat kerrottavan,
taikkapa jonkun ahdistetun sielun tyyntymisessä.

Lopun ajastansa Geneviève käytti kulkemalla Felicien kanssa köyhäin
ja sairaitten luona, joita abbé Hardouin hänelle neuvoi. Iltasilla
hän piti seuraa äidilleen, jos tämän nimittäin ei täytynyt jäädä
rouva de Chabrandin kipuja lievittämään, ja silloin hän ompeli
lapsen vaatteita taikka luki ääneensä. Se oli työllästä elämää,
mutta sisällisessä suhteessa rikasta ja täydellistä, jolloin
ei ollut aikaa joutilaisuuteen eikä ikävöimiseen eikä myöskään
minkäänlaisiin turhuuksiin. Tämmöinen itsensäkieltäminen, niinkuin
esimerkiksi kylmässä huoneessa makaaminen ynnä luopuminen semmoisista
mukavuuksista, joita tähän saakka oli pitänyt välttämättömän
tarpeellisena, tuotti hänelle suurta iloa. Jo kauan aikaa oli Felicie
kantanut Célinelle ne puut, jotka olivat määrätyt Genevièven huoneen
lämmittämiseksi, ja hovimestarin kiellosta huolimatta, oli moni
vakkanen ruoka-tavaroita mennyt saamaa tietä.

Rouva de Préal antoi Genevièven elää ja olla, miten hän tahtoi,
tehden kuitenkin joskus pieniä esteitäkin. Hänen nykyinen elämänsä
oli sitä laatua, että se vei häneltä kaiken pontevuuden. Rouva
de Chabrand, jonka kivut enenivät enenemistään ja joka kaipasi
tavallisia huvituksia, vietti aikansa valituksissa, soimaten sekä
ihmisiä että kaikkea muutakin ja kiusaten sukulaistansa kaikilla
mahdollisilla keinoilla, mitä ajatella voi. Siinä ei puuttunut
nuhteita, pistopuheita, loukkauksia eikä pilkallisia lauseita, ja
vielä päälliseksi rouva de Préalin täytyi kuunnella tuota alinomaista,
surkeaa vaikeroimista, kun muka vanhuus, jonka rouva de Chabrand ei
millään muotoa olisi suonut tulevan, ja jonka vallan alle hänen vaan
suurella kärsimättömyydellä täytyi antautua, oli saapuvissa. Siihen
tuli vielä lisäksi kuoleman kammo sekä tietämättömän ijankaikkisuuden
pelko.

Rouva Chabrandia kuunnellessa olisi pian voinut ruveta uskomaan,
ettei koko sodalla ja piirityksellä kaikkine kauhuineen ollut muuta
tarkoitusta kuin niukentaa hänen jäljellä olevia elon-päiviänsä. Eipä
olisi voinut uskoa, ellei olisi sitä omilla silmillään nähnyt, että
itsekkäisyys voipi paisua noin mahdottomiin semmoisenakin aikana,
jolloin yleinen hätä innostuttaa jokaista ihmistä alistumiseen ja
anteliaisuuteen.

Väliin koetti rouva de Préal lausua jonkun lepyttäväisen sanan,
kehottaen tätiänsä kärsivällisyyteen ja nöyryyteen; mutta silloinpa
tämä vasta vimmastui.

-- Säästä sanojasi itseäsi varten, silloin ei minulla ole niistä
mitään sanomista; mutta päästä minua niitä kuulemasta... Kun kaikki
sinun jäsenesi ovat kolotuksesta koukistuneet, niin nähdään silloin,
lohduttaako se ajatus sinua, että se tapahtuu Jumalan tahdosta.

-- Mitä tytär-hupsusi tekee? hän muutamana päivänä kysyi.

Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän puhui Genevièvestä, siitä saakka kun
hänen naimispuuhansa olivat tyhjään rauvenneet.

-- Hän hoitaa sairaita lasareetissa.

-- Siihen hän onkin omansa! Hyvä vaan, ettei minun tarvitse olla hänen
hoidettavanaan. Hänen pitäisi ruveta armeliaisuuden sisareksi.

Siihen päättyi puhe, eikä Genevièven nimeä enää mainittu

Ikäänkuin jonkun ihmeen kautta Célinen tauti tuona pitkänä, kovana
talvena näytti pysyvän yhdellään. Tosi on, että hänen huoneensa aina
oli hyvin lämmitetty, ja sitä paitsi Genevièven läsnäolon tuottama ilo
rohkaisi tyttöparan mieltä, sillä hänelle oli rakkauden osoitus paras
parantaja.

Työtehtaat olivat suljettuina. Lebeau ja Jacques kävivät vahdissa
kaupungin varustuksilla. Savignyllä oli työtä eräässä Parisin
virastossa, ja hän tuli vaan harvoin Lebeaulla käymään. Mutta Geneviève
kävi monta kertaa viikossa Célinen luona: he lukivat yhdessä taikka
haastelivat. Sairaan mieli oli hartaasti kiintynyt kaikkiin, jotka
kärsivät kipuja; hän tunsi nimeltään kaikki sotilaat sairashuoneissa
ja itki niitä, jotka kuolivat kaukana kodistaan ja äidistään. Kaikkeen
hän joutui osaa ottamaan, ja näyttipä siltä, kuin noiden ihmisraukkain
kärsimykset, vaikka hän ei ollut heidän kasvojansakaan nähnyt, olisivat
koskeneet häneen kipeemmin kuin omat tuskansa. Muutamana päivänä he
puhuivat Jacques'ista. Ikäänkuin keskinäisestä suostumuksesta tähän
saakka tuskin olivat häntä maininneetkaan.

-- Minä tapaan hänet vaan harvoin, ja kun hän tulee, niin hän viipyy
ainoastaan silmänräpäyksen, sanoi Céline. Isä sanoo, ettei häntä
enää tuntisikaan; hän, joka aina oli niin välinpitämätön, on nyt
innostuneimpia ja nerokkaimpia kaupungin puollustajia.

-- Niin, koska hän rakastaa isänmaatansa, sanoi Geneviève. Tätä ennen
emme tietäneet, mitä se merkitsee.

-- Voipi niinkin olla... Céline myönsi; ainakin on varma, että hän
paljon on muuttunut. Eikä hän enää näytä niin synkkämieliseltäkään kuin
ennen, jolloin teki kipeää häntä katsellessakin. Nyt hän pitää päänsä
pystyssä, ja luulisipa hänen miltei kasvaneenkin.

Geneviève oli ääneti, ja Céline alkoi uudestaan:

-- Hän tulee niin harvakseen, koska hän ei enää meitä kaipaa... Isä
kuitenkin tapaa hänet varustuksilla.

-- Céline, kehoitti Geneviève, kertokaa minulle kaikki; mitä
Jacquesista tiedätte.

Ja tukahuttaen, mitä hänessä vielä oli jäljellä itsekkäisyyttä --
eikä sitä ollut kuin hiukka vaan -- rupesi sairas tyttö puhumaan
Jacquesista tavalla, jolla hän tätä ennen ei ollut hänestä kenellekään
puhunut. Hän kertoi kaikki, mitä hänen entisyydestään tiesi, puhuen
hänen uskollisuudestaan omaisiansa kohtaan, ynnä tuosta surusta, joka
Genevièven kadottamisen jälkeen oli häntä vaivannut ja joka oli luonut
varjon koko hänen elämäänsä. Céline mainitsi myös tuon keskustelun,
jolloin Jacques kerran oli suonut hänen katsoa sydämeensä ja ilmaissut
hänelle tuon ihanteen, rakkauden ja sopusoinnun janon, jotka tekivät
hänen kurjan elämänsä niin katkeraksi.

Kerrottuansa näin kaikki, minkä oli saanut tietää ja kaikki, minkä itse
oli arvannut, Céline jatkoi:

-- Nyt kun hän on nähnyt teidät ja huomannut, ett'ette olekaan niin
ylpeä ja turhamielinen, kun hän on pelännyt, niin hän on tullut
iloiseksi ja saanut uusia voimia. Hän rakastaa teitä niin hellästi...

Kuullessaan noita viimeisiä sanoja, Geneviève kätki kasvonsa käsiinsä
ja hyrähti katkeraan itkuun.

-- Voi, Céline, Céline, miksi ei minua jätetty heidän luoksensa?...
Silloin Jaquesin ei olisi tarvinnut niin paljon murehtia, ja minäkin
olisin ollut onnellisempi.



XXII.


Siitä saakka kun Jacques oli tavannut Genevièven, hän ajatteli
lakkaamatta Augustinea. Vuoroin hän tunsi vihaa ja inhoa häntä vastaan
sekä kiukkua, siitä, että hänen sisarensa häpeä koski häneenkin;
vuoroin hän sääli häntä jonkunmoisella armahtavaisella hellyydellä,
johon sekaantui omantunnon vaivojakin. Hän tunsi, ettei hän ollut
kohdellut tuota turmeltunutta tyttö-parkaa, niinkuin hänen, vanhempana
veljenä, olisi ollut velvollisuutensa, eikä hän ollut hänelle ystävänä,
jolle tämä olisi voinut valittaa vaivojansa ja väsymystänsä, häneltä
turvaa anoen. Hän oli laskenut sisarensa pois tyköänsä, koska tämän
luonto, joka kaikessa oli hänen omasta luonnostaan eroavainen,
oli hänelle niin vastenmielinen; hän ei ensinkään ollut huolinut
tiedustella hänen sisällistä elämäänsä, ja äitinsä kuoltua, siihen
päivään saakka, jona Augustine hänestä erosi, hän vaan oli sulkeutunut
omaan suruunsa, eikä edes yrittänytkään hankkia itselleen tietoa niistä
murheista, jotka painoivat hänen sisartansa, jonka suurisanaisuus
ja raakuus häntä vaan loukkasivat. Hänellä ei milloinkaan ollut
vähintäkään todellista yhteyttä tuon tyttöpoloisen kanssa ollut,
joka kenenkään ohjaamatta oli hänen läheisyydessään elänyt. Ehkä hän
ei olisikaan joutunut hukkaan, jos veljensä olisi hänelle suurempaa
rakkautta osoittanut?... Eikö veljen olisi pitänyt sisartansa
suojella?... ja voidakseen sitä tehdä, eikö hänen olisi pitänyt häntä
rakastaa?

Väliin taas muistui hänelle mieleen Augustinen kimakka nauru,
hänen rohkea käytöksensä ja kaikki muu joka hänestä tuntui
inhottavalta, mutta nämä ajatukset haihtuivat taas pian; murhe hänen
vastuunalaisuudestaan rupesi häntä jälleen vaivaamaan, ja noina pitkinä
tunteina, joina hän kävi vahtia valleilla, hän taukoamatta ajatteli
hukkaan joutunutta tyttöparkaa, joka eli häpeässä, ellei hän jo ollut
kuollut epätoivoon.

Eikä Genevièvenkään puhdas ja loistava ilmestys enää luopunut hänen
mielestään... Mikä vastakohta! Olikohan kotien erinkaltaisuus syynä
tuohon suureen erotukseen?... Vaan kun tämä ajatus johtui hänen
mieleensä, niin hän heti herjauksena sen karkoitti. Sillä jos Geneviève
olisikin aina heidän kanssansa kurjuudessa elänyt, niin hän kuitenkin
olisi pysynyt semmoisena, kuin hän nyt oli ja semmoisena, kuin hänen
äitinsä oli ollut... On luonteita olemassa, joita ei mikään pahenna...
puhtautta, jota ei mikään voi saastuttaa. Ja sitä paitsi, eikö
hän, Jacques, olisi ollut hänelle tukena kaikkea pahuutta, kaikkea
kärsimystä vastaan?... Genevièven läheisyyden tuottama ilo olisi
tehnyt hänet kahta vertaa voimakkaammaksi... olisipa hän saattanut
mahdottomiakin tehdä.

Mutta yhtäkkiä hänelle selkeni, ettei se ollutkaan muuta kuin turhaa
luuloa vaan. Hän, joka ei voinut suojella äitiänsä uupumukseen
kuolemasta, kuinka hän olisi pystynyt Genevièveä viheliäisen elämän
kovista kokemuksista varjelemaan?... Geneviève olisi päinvastoin
kärsinyt, ja hän olisi masentunut... hän ei olisi saanut elää
tietämättömyydessä elämän pahuuden ja törkeyden suhteen... hän ei olisi
saanut kukoistaa, niinkuin nuo kukat kukoistavat, joilla on runsaassa
määrässä auringonvaloa sekä raitista ilmaa. Parempi vaan molemmille,
että oli käynyt, niinkuin kävi, koska ei hän kuitenkaan olisi kyennyt
tekemään Genevièven elämää ihanaksi.

Nämä ajatukset kuin johtuivat hänen mieleensä, hän olisi suonut, että
preussilainen luoti hänen vartijana seisoessaan olisi häneen sattunut
ja tehnyt lopun hänen sydämensä epätasaisesta tykyttämisestä, tuon
sydämen, jonka tänä hetkenä kokonaan olisi pitänyt kuulua isänmaalle,
jota hän vasta silloin, kun se oli vaarassa, oli ruvennut rakastamaan.
Ja muistaen verta vuotavaa, hävitettyä Ranskanmaata, hän sanoi:

-- Tahdon kuolla sen edestä, sillä mitä hyödyttää elämä?...

Seisottuansa muutamana pimeänä ja kolkkona yönä vartijana, Jacques
aamupuoleen palasi. Hän käveli ikäänkuin unessa, nähden yhä samaa
kaksinkertaista ilmestystä: Genevièven loistavassa kauneudessaan ja
kuolemantuskissa kamppailevan Ranskanmaan.

-- Tällä hetkellä hän ei muistanut Augustinea ja säpsähti, kun nainen
seisahtui tiellä hänen eteensä.

-- Mitä te tahdotte? kysyi hän.

-- Jacques, puhui sortunut ääni, etkö tunne minua? Minä olen
Augustine... Oletko minun unhottanut?

-- Unohtanutko?... Oi, jospa hän olisi saattanut häntä unhottaa!...
Tuossahan seisoi hänen edessänsä... häpeä, viheliäisyys, taitamattomuus
ja raakuus, sanalla sanoen, kaikki mitä hänen elämässänsä oli
kauhistuttavaa, vieläpä lisäksi hänen itsekkäisyytensäkin... ne
seisoivatkin tuossa ilmi elävänä naisen haahmossa tuossa hänen
edessänsä...

Silmänräpäyksen hänen teki mieli heittää hänet syrjään ja mennä
tiehensä. Vielä edellisenä ehtoona hän kipeällä murheella oli
säälien häntä ajatellut, ja nyt hän oli hänelle häväistyksen sanoja
lausumaisillaan. Mutta hänen ylpeytensä ja kovuutensa haihtuivat taas
heti, antaen sijaa armahtavaisuudelle... Hän seisahtui ja koki katsoa
naista kasvoihin, jonka ääni oli hänelle tuntematon. Lyhdyt eivät enää
palaneet, eikä lumestakaan ollut suurta valaistusta, mutta kuitenkin
hän oli varma, että se oli hänen sisarensa.

-- Tule minun kotiini, hän tuimasti sanoi.

-- Sinun kotiisi?... Augustine kummastuen kertoi. Enhän toki minä
sinun kotiisi tule... mutta anna minulle muutama sou, minä kuolen
nälkään. Sinulla on palkkasi, mikäpä sinun on hätänä! Mutta minä en ole
viikkokausiin mitään ansainnut.

Jacquesia hirvitti.

-- Tule minun kotiini, hän pontevasti sanoi, minä tahdon sinua
puhutella.

-- Enkä tule, vastasi Augustine tavalla, joka muistutti hänen
entistä nenäkkyyttänsä, kun hän vielä oli pieni, kehnosti kasvatettu
tyttöpahanen, -- siitä ei mitään apua lähde. Minä en rakasta
kotiripityksiä...

Ja oltuaan hetken ääneti, hän lisäsi:

-- Sinun olisi ennen tarvinnut minua varoittaa; nyt se on liian
myöhäistä.

Puristaen kädellään pyssynsäperää, oli Jacques ruvennut nopein askelin
kävelemään. Hänen tahtonsa hallitsemana Augustine seurasi häntä, hiukan
taampana, sanakaan hiiskumatta, niinkuin koira seuraa isäntäänsä,
vaikka tietää häneltä ruoskaa saavansa. Mutta Jacquesilla oli peräti
toista mielessä. Kun tiesi sisarensa astuvan tuossa hänen jäljessänsä
epätasaisin askelin, niinkuin ihminen, jonka päätä huimaa, kun vatsa on
tyhjänä, niin painoi hänen oma velkansa häntä enemmän kuin sisarensa
syntisyys. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa hänelle: "Anna minulle
anteeksi, että sinusta on tullut semmoinen, kuin sinä olet."

He saapuivat Jacques'in kotiin, astuivat pimeässä portaita ylös ja
tulivat pieneen huoneesen, jonka oven Jacques lukitsi. Hän sytytti
kynttilän ja kääntyi sitten Augustinen puoleen. Mutta tuskinpa hän enää
olisi voinut häntä tuntea... Tavallansa hän oli hienontunut, koska
oli saanut joutilasta elämää viettää, mutta hän oli laihtunut, hänen
silmänsä olivat lakastuneet, kasvot veltostuneet, ja vaikka hän oli
peljästyneen näköinen, oli hänen käytöksensä kuitenkin rohkea, milt'ei
hävytön.

Tämä nainen, joka seisoi tässä hänen edessään, oli siis hänen oma
sisarensa. Hän joutui hetkeksi kiusaukseen laskea hänet ulos yön
pimeyteen ja pistää hänelle käteen kaikki rahansa, mutta hänen äitinsä
muisto pidätti hänen sitä tekemästä, ja sen sijaan hän käski hänen
käydä istumaan.

-- Minun on nälkä, sanoi Augustine käheällä äänellänsä, anna minulle
jotain, niin menen.

-- Et mene; sinä jäät tänne minun luokseni.

-- Sinun luoksesi!... Mitäpä sinä minulla tekisit?... Et sinä ennenkään
minua rakastanut ja nyt lisäksi häpeät minua, siitä olen varma. Enkä
minä sitäpaitsi enää voisikaan elää siivosti niinkuin ennen. Minä olen
työttömäksi tottunut. Mitäpä minulla olisi enää tehtävää? Anna minulle
jotain, että ennen päivää pääsen menemään.

Jacques toi hänelle kaikki, mitä oli kaapissa, hiukan viiniä ja vähän
kuivia papuja. Augustine söi ja joi halukkaasti. Jacques rupesi
taskustansa kaivamaan, hänellä oli vielä kolmekymmentä sou'ta jäljellä;
vaan kun hän jo oli niitä Augustinelle antamaisillaan, malttoi hän
mielensä:

-- Augustine, sanoi hän, älä palaja kadulle, jää minun luokseni... Minä
lupaan olla sinua nuhtelematta.

Augustine katsoi häntä ihmetellen, sitte hän hotkaisi viimeisen
viinipisaran kurkkuunsa.

-- Ei, ei, minun olisi täällä liian ikävä... parempi vaan meille
kumpaisellekin, että minä menen.

-- Mutta olethan sinä kauheassa hädässä, ja sinun on nälkä. Minä tasaan
sinulle kaikki, mitä minulla on.

Augustine remahti kolkkoon nauruun.

-- Onhan sinusta tullut koko pyhimys, siitä, kun viimeksi toisemme
näimme. Enpä tiennyt tämmöistä ilveilyä odottaa; mutta mitäpä siitä:
sinun kuivat papusi ovat kyllä hyviä paastoaikoina, mutta eivät ne
aina minulle kelpaisi. Kun preussilaiset ovat päässeet Parisiin
tunkeutumaan...

Jacquesia rupesi iljettämään.

-- Tuossa, ota ne ja mene matkoihisi, sanoi hän, heittäen hänelle
kolmekymmentä sou'tansa.

Nauraa hekottaen otti Augustine ne vastaan; kääntäen hänelle selkänsä
Jacques lähestyi akkunaa, jossa hämärä päivänkoite jo rupesi yötä
hiukan valaisemaan. Hän ei tahtonut Augustinea enää nähdä eikä kuulla.
Tämä oli avannutkin oven... Jacques luuli hänen jo menneen ja kääntyi,
mutta hän seisoi vielä kynnyksellä suitsuavan kynttilän himmeässä
valossa, ja kasvot häneenpäin käännettyinä.

Yht'äkkiä hän sulki oven, ja lähestyen veljeänsä muutamia askeleita,
hän kirkasi:

-- Oi, pelasta minut, pelasta minut! Älä anna minun palata tuohon
hirmuiseen elämään! Pidä minua väkisinkin... sido minua köysillä! Älä
laske minua menemään! Minä vihaan tuota elämää, mutta minä en enää
saata, minä en saata muulla tavalla elää!

-- Tyttöparka! sanoi Jacques, häntä lähestyen.

Silloin vaipui Augustine tuolille istumaan ja, kätkien kasvot käsiinsä,
hän purskahti väkinäiseen itkuun, jotta hänen koko ruumiinsa vavahteli.

Seisoen hänen vieressään, Jacques kertoi kertomistaan:

-- Jää minun luokseni, en minä sinua nuhtele.

Vihdoin Augustine rauhoittui, mutta koska hän vieläkin vallan vapisi,
pakoitti Jacques häntä oikaisemaan hänen vuoteellensa ja alkoi häntä
peitellä vanhalla, palmunkuvaisella saalilla, joka oli ollut hänen
äitinsä oma, mutta kun Augustine sen näki, sysäsi hän sen pois, sanoen:

-- Ei, ei; älä sitä!

Ei hän sen enempää selittänyt, mutta Jacques ymmärsi hänen mielensä ja,
vetäen pois saalin, jota äitinsä sairastuessansa oli pitänyt, hän laski
sen tuolin selkänojalle ja peitti Augustinen vanhalla päällystakillaan.

Tämä antoi hänen tehdä ja toimittaa, miten tahtoi, ja rupesi milt'ei
paikalla uneen.

Jacques läksi ulos, saadakseen kolmellakymmenellä sou'llansa jotain
ostaa. Hänestä tuntui, ikäänkuin maa olisi vajonnut hänen altansa;
hänen sydämensä oli uuvuksissa ja ohimonsa tykyttivät... Näkikö hän
unta, vai ajoiko häntä painajainen?

Hämärä päivä rupesi jo katua valaisemaan. Leipurien ovilta oli jo
väkeä tuntikausia jonottain seisonut, jotka jalkojansa koputtelivat,
pysyäkseen lämpösenä. Siinä pistettiin kokkapuheita ja koetettiin
nauraa, jott'ei olisi ruvettu itkemään.

-- Kuulehan, veikkoseni, huusi käheä ääni Jacquesille, ei tässä enää
taida kannattaa ylvästellä?

Jacques ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja puristi nyrkkiänsä, mutta mitäpä
hänellä olisi ollut vastattavaa?

Hän meni ohitse kehenkään katsomatta... Minkätähden johtui tänä hetkenä
tuo pieni, syvä, ruohoittunut polku niin elävänä hänen muistoonsa,
että hän silmänräpäyksen luuli seisovansa selkeän kesätaivaan alla,
korkeitten puitten varjossa. Tuo tapaus kaikkine yksityisyyksineen
esiintyi hirmuisen selvänä hänen sisällisten silmäinsä eteen.
Hän peitti silmänsä molemmilla käsillään, ikäänkuin tuota näkyä
karkoittaaksensa.

Mikä juopa Genevièven ja hänen, Augustinen veljen, välillä! Mikä
pohjaton syvyys!



XXIII.


Jacques astui kauan katuja pitkin ilman mitään päämäärää, tietämättä
edes, mitä tekikään. Hänestä tuntui hirveän vastahakoiselta palata
kotiin, ja puolusteleidakseen hän koki itsellensä vakuuttaa, että
Augustine epäilemättä vielä oli nukuksissa. Jonkinmoisen sisällisen
vaikutuksen johdattamana hän saapui Lebeaun ovelle. Eivätkö he olleet
hänen ainoat ystävänsä?

Céline istui nojatuolissaan pesän ääressä; Jacquesin nähdessään
lensivät hänen poskensa punaisiksi mutta muuttuivat taas heti hänen
päänalustaansa valkoisemmaksi; ne olivatkin, samaten kuin hänen
kuultavat kätensä, vahan karvaiset. Hän katsoi Jacquesiin levottomasti,
kun huomasi hänen kasvoissaan oudon rauhattomuuden; kuitenkaan hän ei
mitään kysynyt, koska tiesi Jacquesin olevan noita ihmisiä, jotka eivät
ensinkään rupea sydäntänsä purkamaan.

Mutta tällä hetkellä oli Jacquesilla niin kipeä myötätuntoisuuden
ja avun tarve, että hänen täytyi puhua; kuitenkin hän hetken aikaa
mielessään mietti, mitä sanoja hänen tulisi käyttää, saadakseen Célinen
ymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Kivulloisuus, näet, oli varjellut tätä
herttaista tyttöä joutumasta mihinkään yhteyteen pahuuden ja raakuuden
kanssa.

-- Céline, Augustine on tullut takaisin.

Céline huusi ilosta:

-- Teidän sisarenneko?... Ah, mikä onni!... Missä hän on?

-- Hän on minun kodissani... Mutta hän on kovin muuttunut... hän on
kipeä.

Augustine-parka! sanoi Céline surkutellen.

-- Hän on kipeä ruumiin, mutta etenkin sielun ja sydämen puolesta. Hän
ei ole enää muu kuin raunio.

-- Mitäpä siitä, kun hän vaan on palannut. Kyllä te hänen parannatte.

-- En tiedä, vastasi Jacques; minusta tuntuu, ikäänkuin hänessä ei
olisi mitään tervettä. Hän on sairas... siinä kaikki, mitä hänestä on
jäljellä.

Céline oli ääneti; hän tiesi kylläksi, voidakseen lopun ymmärtää, ja
Jacqueskin oli vaiti, koska hänen ei sopinut ilmoittaa kaikkea, mikä
hänen sydäntänsä painoi.

-- Mitä te aiotte tehdä? Céline vihdoin kysyi.

-- En tiedä... Hänen ei sovi jäädä yksin minun huoneeseni, kun minä
käyn vartioimassa; hän tulisi aivan hulluksi, luulen ma, taikka menisi
matkoihinsa, ja mistä hänet sitte enää löytäisin? Minulla olisi syytä
kaikkea peljätä.

Céline sanoi ujosti:

-- Entä jos rouva Gregoire ottaisi hänet luoksensa asumaan?

-- Se on oivallinen tuuma, mutta suostuneeko tuo siihen?

-- Oikeastaan hän on hyvänlaatuinen ihminen ja auttaa mielellään.

Rouva Gregoire kutsuttiin sisään ja sai kuulla, mitä häneltä
odotettiin. Hän ei säästellyt kysymyksiä selityksiä eikä
päivittelemisiä... ladellen laveasti kaikki tytön sairauden syyt ja
niinmuodoin, tehden tyhjäksi Jacquesin hienotuntoisuuden Célineä
kohtaan. Vihdoin tuli päätetyksi, että tyttöparka vielä samana päivänä
tuotaisiin hänen luoksensa.

-- Tämä on suuri uhraus, sanoi rouva Gregoire, minulta, joka aina olen
ollut kunniallinen vaimo sekä täyttänyt velvollisuuteni, ja joka en
koskaan ole ollut tekemisessä tuommoisten onnettomien kanssa... Onhan
kummaa ajatella, että semmoinen tulee asumaan minun omaan huoneeseni
ja hengittämään samaa ilmaa kuin minä itsekin. Se tapahtuukin vaan
sentähden, että Céline, tämä viaton raukka, on pyytänyt minua sitä
tekemään. Muistan vielä selvään teidän sisarenne, semmoisena, kuin
hän täällä ollessaan oli, kaunis tyttö, mutta huolimattomasti
kasvatettu. Sen todistuksen minun täytyy itselleni antaa, että koetin
häntä varoittaa: "Kavahtakaa, tyttöseni", sanoin hänelle, "ihminen
voipi joutua kauas, jos rupeaa pahoja neuvoja kuuntelemaan." Mutta
hän vaan nauroi. Nuoret, näetten, aina, luulevat itseänsä kokeneita
ihmisiä viisaammiksi. Nyt minä aion hänelle sanoa: Jospa, tyttöparka
olisit minua totellut! Tekeehän pahaa ajatella, että hän tulee minun
huoneessani makaamaan, minun, joka menen toiselle puolen katua, kun
näen semmoisen tulevan. Jokaisella ihmisellä on arvonsa... eikä
kukaan mielellään anna itseänsä saastuttaa. Kuitenkin teen tämän
teidän tähdenne, herra Marceau, koska te olette kelpo poika; mutta
olisitte kumminkin saattanut häntä estää joutumasta semmoiseksi, kuin
hän on. Minusta on mieleisempää, että tyttäreni ovat kuolleet, kuin
että näkisin heidät kuljeksimassa. Vaikka olenkin köyhä, on minulla
kuitenkin arvoni.

Tämän pitkän puheen kestäessä kourasi Jacques levottomasti lakkiansa,
ja Céline vuoroin vaaleni, vuoroin punastui. Vihdoin viimein meni rouva
Gregoire valmistamaan saastuttamatonta huonettansa turvapaikaksi tuolle
onnettomalle tyttöparalle.

Jacques ja Céline olivat hetken aikaa ääneti. Vaiva oli niin suuri
kummallakin, etteivät rohjenneet toinen toiseensa katsoa.

Céline keskeytti tämän tuskallisen äänettömyyden,

-- Hänen pitää väliin tuleman meillä käymään, hän hiljaa sanoi.

-- Ei, vastasi Jacques kiivaasti, hän ei saa tulla tänne. Teillä ei saa
olla mitään hänen kanssaan tekemistä.

-- Kuulkaa minua, sanoi Céline vakavasti ja hymyili hänelle äärettömän
lempeästi, mitä pelkäätte minulle tapahtuvan? Minä, joka tuskin enään
kuulunkaan tähän maailmaan... mikäpä nyt enää voisi minua vahingoittaa?
Minä pian kuolen, ja sentähden minulla siinä vähässä ajassa, kuin vielä
on jäljellä, on oikeus tehdä niin paljon muiden hyväksi, kuin suinkin
voin. Laskekaa hänet vaan luokseni tulemaan. Rakkaudellani ehkä voin
tehdä hänelle hyvää.

-- Saattepa nähdä, kuinka vaikeata on häntä rakastaa, sanoi Jacques.

-- Ja kuitenkin Jumala rakastaa häntä... Jesus on rakastanut häntä,
koska hän kantoi hänen syntinsä ja vaivansa. Hän on tullut etsimään
sitä, kuin kadonnut oli.

Syvästi liikutettuna meni Jacques tiehensä, ajatellen mielessään, että
Céline oli enkeli, ja ettei ollut mikään kumma, jos taivas hänet pian
perisi.

-- Hänen kotia palatessaan, Augustine vielä nukkui, mutta heräsi heti
ja, nojaten kyynäspäähänsä, hän ihmetellen katsoi ympärillensä, vaan
kun kaikki muistui mieleensä, nousi hän äkisti vuoteelta ja aikoi
syöstä ulos; mutta Jacques pidätti häntä väkisin ja lukitsi oven,
pistäen avaimen taskuunsa. Augustine heittäyi jälleen vuoteelle ja
oli nukkuvinaan... mutta ruumiin levottomat nytkäykset ynnä tuskaiset
huokaukset ilmoittivat, että hän oli hereillä. Jacques oli ottanut
kirjan käteensä, mutta ei kuitenkaan lukenut.

-- Mitä nyt aiot minulle tehdä? kysyi Augustine äkkiä. Eihän sinun
ainakaan sovi vanginvartijana olla.

-- Kun tulee pimeä, niin lähdemme erään rouvan luokse, joka on luvannut
ystävällisesti ottaa sinut vastaan.

-- Mutta minä en tule... Kukapa tahtoisi minua vastaanottaa? Sinä viet
minun vankilaan, ehkäpä Saint-Lasareen...

-- En, en, Augustine-raukkani, en minä sinua vankilaan vie. Sinä pääset
rouva Gregoiren tykö, erään vanhan rouvan, joka on minun tuttavani.

-- Tunnen minäkin tuon vanhan kapaturskan... Ja ehkä sinne tulee tuo
turhan kaino Céline Lebeaukin. Minä en tule.

-- Augustine, sanoi Jacques vakavasti, sinä olet pyytänyt minua itseäs
pelastamaan. Jos minä jätän sinut yksin tänne, niin sinä jo huomenna
palaat katuojille. Kunniallinen vaimo tarjoo sinulle turvapaikan; etkö
tahdo käyttää tätä tilaisuutta hyväksesi ja ruveta elämään semmoista
elämää, kuin äiti ja sinä itsekin ennen elitte, vaikka se nyt tuntuu
sinulle sietämättömältä... Tahdotko yrittää nousta ja tulla jälleen
oikeaksi naiseksi?

-- No, mikäpä minä nyt sitten olen? nauraa hohotti Augustine
hävyttömästi.

Vaan sitte hän tuommoisella äkkipikaisella muutoksella, joka on
rappeutuneen hermoston, ynnä perinpohjaisen ruumiillisen sekä
siveellisen turmeluksen tunnusmerkki, rupesi huutamaan:

-- Se on tosi. En minä enää nainen ole, minä olen järjetön
luontokappale, kurja olento, ja vaan olen sinulle häpeäksi... Ei minua
saa viedä tuon Célinen luokse, joka minua vaan kammoisi... Anna minun
mennä... minä palaan katuojaan, niin kuin äsken sanoit, eikä sinun enää
tarvitse kuulla minusta puhuttavan.

Hän rupesi rajusti itkua purkamaan ja vaipui sitte levottomaan uneen.

Tunnit kuluivat hitaasti... Ehtoopuolella päivää, kun jo oli aivan
pimeä, herätti Jacques hänet, ja he läksivät menemään. Augustine ei
uskaltanut vastustaa, mutta samassa kun olivat astumaisillaan tuon
talon kynnykselle, jossa rouva Gregoire asui, ja joka oli sama, mihin
Augustine moniaita vuosia sitten eräänä sunnuntaina oli tullut käymään,
kääntyi hän äkkiä, ja olisi lähtenyt karkuun, ellei Jacques olisi häntä
estänyt. Rouva Gregoire odotti heitä juhlallisen näköisenä, mutta kun
näki tyttöparan noin kalpeana, laihtuneena ja kurjana, niin pääsi
sääliväisyys voitolle, ja hän sanoi:

-- Käyhän istumaan, lapsiparka, niin minä tuon sinulle kahvia.

Hiukan keveämmällä sydämellä jätti Jacques heidät, pantuansa uunin
otsalle ne kaksikymmentä souta, jonka hänen tuli Augustinen elatuksesta
päivässä maksaa.

Seuraavana päivänä pyysi Céline rouva Gregoirea tuomaan Augustinen
hänen luoksensa.

-- Tässä hän nyt on, sanoi rouva, sysäten Augustinen huoneesen, käytä
itseäsi vaan siististi, äläkä puhu sanaakaan liikaa, muutoin saat minun
kanssani tekemistä.

Augustine istuutui oven pieleen, eikä vastannut mitään.

Céline loi silmänsä häneen, ja hänen sydämensä supistui, nähdessään,
kuinka silminnähtävästi nuo kuihtuvat kasvot muistuttivat Jacquesin
kasvoja. Silmät olivat saman muotoiset, kulmakarvain kaaret samanlaiset
ja nenä hienosti koukussa; mutta siihen yhdennäköisyys loppuikin;
alapuoli Augustinen kasvoja oli veltto ja himollinen, suu pyöreä,
silmät himmeät ja katse arka, milloin se ei julkea ollut. Näyttipä
siltä, kuin ei hän olisi saattanut katsoa ihmistä silmiin muuten, kuin
uhitellen. Nyt hän taukoamatta katsoi lattiaan. Mitäpä pitäisi hänelle
puhuman, jotta tuo jäykkyys sulautuisi?

-- Tahtoisitteko tehdä minulle pienen palveluksen? kysyi Céline
lempeästi.

-- Minkä palveluksen?

-- Että suljette tuon oven. Minun on hiukan vilu.

Augustine sulki oven. Noustessansa hän loi silmänsä Célineen, ja hänen
kasvonsa kävivät hiukan leppeämmiksi.

-- Oletteko kipeä? hän kysyi.

Tuota sortunutta ääntä oli surkeata kuunnella.

-- Olen, minä olen sangen kipeä.

Augustine tähysti häntä terävästi.

-- Te olette kovin muuttunut siitä, kuin viimeksi teidät näin, mutta
onhan siitä jo aikoja kulunutkin. Kuitenkin olen varma, ett'ette ole
minua enemmän muuttunut. Kai suvi tekeekin, että pian tulette terveeksi.

-- En minä enää tule terveeksi. Minulla on vaan vähän elonaikaa
jäljellä.

-- Soisin olevani teidän sijassanne. Kentiesi te mieluisammin
tahtoisitte elää, mutta minulle olisi onnellista, jos minut
heitettäisiin kuolleen koiran tavoin tunkiolle.

-- Minä pyydän teitä, älkää toki noin puhuko. Ajatelkaa sitä, mikä
kuolemaa seuraa.

-- Niin, kyllä tiedän... mutta se ei kuitenkaan voi olla pahempaa, kuin
minun nykyinen oloni.

-- Jos elämä onkin huonoa, niin voipi sielu siltä tulla pelastetuksi.

-- Sielu... Katkismuksesta opimme, että ihmisellä on sielu. Siitä
minä en kuitenkaan tiedä paljo mitään... ellei se ole se, joka tekee,
että minä väliin vihaan omaa itseäni ja tulen ikäänkuin hulluksi. Te
ette voi sitä ymmärtää... te joka olette viaton kuin kukkanen, hän
lisäsi tuolla riettaalla ivalla, joka pahan pään hetkinä oli hänelle
omituinen. Ja korottain ääntänsä, hän tuimasti jatkoi:

-- Te ette tiedä, miltä tuntuu, kun ihminen on nuori ja himoitsee
huvituksia, sekä sammuttaa nälkäänsä ja voisi olla niinkuin muutkin
eikä kodissa näe muuta kuin viheliäisyyttä ja huolestuneita kasvoja:
te ette voi käsittää, miltä tuntuu, kun kadulla tapaa ihmisiä,
jotka hyvillä sanoilla houkuttelevat ja puhuvat niin, jotta mieli
aivan joutuu pois tolalta. Ensimmältä en kuunnellutkaan noita
viettelijöitä... ja sitte... Voi. Jumalani, mikä helvetti tämä elämä
on!...

Mielenliikutus, jonka tämä tapaus Célinessä herätti, synnytti kovan
yskän ja tukehduksen puuskan. Augustine säikähti ja luuli hänen jo
kuolevan; kaikki mikä hänessä vielä oli jäljellä naisellisuutta,
heräsi uudelleen eloon, ja hän alkoi Célineä rauhoittaa suuremmalla
hellyydellä, kuin olisi voinut luullakaan.

Kun Céline oli saanut hengittää hiukan eetteriä ja sen kautta
virkistynyt, muuttuivat hänen kalpeat kasvonsa jälleen levollisiksi.
Augustine huokasi keveämmin ja kävi häntä lähemmäksi istumaan,
voidaksensa paremmin häntä auttaa.

Kuluipa hetkinen, ennenkuin Céline jälleen saattoi puhua.

-- Kiitoksia, hän vihdoin sanoi, te hoidatte minua niin hyvin!...

-- Ja te sitä ihmettelette, eikö niin? sanoi Augustine katkerasti, ette
luullut minun siihen kykenevän. Teidän silmissänne minä olen hyljättävä
olento.

-- Päinvastoin, minä pyydän saadakseni teitä rakastaa, vastasi Céline,
ja toivon, että tekin puolestanne rupeatte minusta hiukan pitämään.

Augustinea näkyi kummastuttavan, mutta hän vastasi:

-- Nuo tuommoiset ovat vaan korupuheita. Te ette saata minua rakastaa,
ja minä puolestani en tahdo rakastaa teitä... Siksi me olemme peräti
eri lajia. Mistä syystä te minua rakastaisitte? Tuohon kysymykseen
oli vaikea vastata. Céline ei tahtonut hänelle sanoa: rakkaudesta
veljeenne; eikä hänen myöskään sopinut selittää, että hellälle ja
syvämieliselle luonteelle sääliväisyyskin tuntuu rakkaudelta.

Augustine nousi lähteäksensä.

-- Älkää vielä menkö, sanoi sairas. Minä tunnen, että yskä on tulossa.

Ja se tulikin, Augustine hoiti häntä samalla tavalla kuin
ensikerrallakin, vaikkei niin hellästi. Hän luuli, näetten, että Céline
tahtoi käyttää kipujansa hänen suosiotansa saavuttaaksensa, ja sitä hän
ei tahtonut. Silläpä, kun Céline kehotti häntä: "Tulkaa pian takaisin",
hän vastasi vaan:

-- En minä huoli tulla. En mielelläni näe kenenkään kipuja kärsivän.

Mutta, seisoessaan jo käsi lukolla, hän kääntyi.

-- Te olette hyvä, sanoi hän, kun olette puhunut minulle ikäänkuin
vertaisellenne. Jumala kuitenkin tietää, että meissä on suuri eroitus.
Jos joku ihminen olisi mahdollinen minua auttamaan, niin te olisitte se
ihminen. Jääkää hyvästi!

-- Tulkaa pian takaisin, sanoi Céline, mielissään näistä
odottamattomista sanoista.

Kun rouva Gregoire, oltuansa muutamia tunteja poissa, palasi kotiin,
oli huone tyhjänä, ja pöydällä hän näki kirjeen.

Hämmästyneen näköisenä hän riensi Célinen luo, sanoen:

-- Luulenpa, että hän on karannut, tuo onneton.

-- Onko mahdollista?... Voi, mikä suru Jacquesille!... Mutta oletteko
varma, ettei hän vielä tule takaisin?

-- Tässä on kirje, joka sen voi selittää. Minulla ei ole silmälaseja
muassani, lukekaa te.

-- Kirje on Jacquesille, sanoi Céline.

Rouva Gregoiren täytyi odottaa.

Kun Jacques illalla tuli, avasi hän kirjeen vapisevin käsin.

-- "Minä menen pois", oli tyttöparka kirjoittanut, "minä palaan niiden
luokse, jotka ovat minun vertaisiani. En enää tahdo nähdä tuota
Célineä, joka ei ole tehnyt mitään pahaa ja joka pian kuolee. Hän on
ollut hyvä minulle, ja sitä minä en koskaan unohda."

Jää hyvästi, Jacques. Unohda, että sinulla on sisar. Hän ei enää tule
sinua vaivaamaan.

                                                Augustine."

-- Eikä minulle sanaakaan!... ihmetteli rouva Gregoire, kun molemmat
toiset kirjettä luettuansa olivat aivan ääneti; minulle, joka otin
hänet omaan huoneeseni ja tasasin hänelle leipäni!... Tuommoinen on
palkinto, kun rupee muille hyvää tekemään!

Ei kukaan hänelle vastannut.



XXIV.


Kaikki, jotka silloin elivät, muistanevat vielä tuon kauhean 1871
vuoden ihanata kevättä, sinisine taivaineen ja loistavine aurinkoineen,
noita pienimmässäkin puutarhassa rehottavia, muuria pitkin lankeilevia,
kauniita kukkasia ja laululintusia, jotka ilonsa innossa virsiään
visertivät. Mikä surkea iva!

Viimeisessä uloskarkauksessa oli Jacques, tullut haavoitetuksi, eikä
päässyt ulos sairashuoneesta ennenkuin keskellä huhtikuuta Hän oli
vielä heikko ja kalpea pitkästä sairastamisestaan, kun ensi käynnistään
meni Célineä tervehtimään. Hän oli kuullut Lebaulta, ettei Céline vielä
parempi ollut: Lebaun oli aina tapana niin vastata; hän ei, näetten,
taitanut ajatella, että hänen tyttärensä oli kuolemaisillansa, ja ettei
hänellä enää ollut monta päivää elettävänä. Sillä vaikka Lebau oli
näin soaistu, niin ei kukaan kuitenkaan malttanut hänelle asian oikeaa
laitaa ilmoittaa, ei Célinekään, vaikka tämä väliin koki lausua jonkun
sanan, josta hänen olisi pitänyt sitä arvata.

Kun Jacques astui sisään, hän ensimäiseksi näökseen huomasi Genevièven,
joka istui Célinen vieressä, pitäen hänen kättänsä omiinsa suljettuna.
Geneviève oli hiukan kalpea; hänen muotonsa oli muuttunut vakaiseksi ja
lujemmaksi, jotta se hänen nuoruuteensa katsoen näytti miltei kummalta.
Näkyipä selvästi, että nämä viimeiset kuukaudet olivat hänessä vuosien
jälkiä jättäneet.

Jacquesin nähtyään hän ehdottomasti nousi ja jäi liikutettuna sekä
vapisten seisomaan. Jacqueskin kävi entistään vielä kalpeammaksi... Nyt
he näkivät toisensa ensimäisen kerran tuon hetken perästä, jonka muisto
vieläkin saattoi Jacquesin sydämen sykkimään.

Geneviève tointui ensimäiseksi ja ojensi hänelle kätensä, sanoen:

-- Te olette vihdoinkin parantunut Jacques ei vastannut, vaan kääntyi
Célinen puoleen. Häntä nähdessään hänen ajatuksensa saivat toisen
suunnan, ja liikutettuna hän sopersi muutamia sanoja, joita tuskin
saattoi ymmärtää; kuitenkin Céline lempeästi hänelle hymyili.

-- Te tulette paraasen aikaan, hän sanoi. Jacques istui hänen
nojatuolinsa viereen ja kääntyi puoleksi pois, jottei nähtäisi, että
hänen silmänsä olivat kyyneleitä täynnä; hän muka häpesi heikkouttaan.

-- Jacques, rupesi Céline hellällä äänellä puhumaan, älkää minua
murehtiko, ei teillä siihen syytä ole. Minä en enää muuta halunnut kuin
saada teitä tavata, ja tässä te nyt olette...

-- En tietänyt, sanoi Jacques vihdoin... En luullut teitä niin kipeäksi.

-- Ei isäni ole sopinut sitä teille sanoa, koska hän ei itsekään sitä
huomaa... Isäparka! Muutaman päivän perästä hänen jo täytyy se ymmärtää.

Jacquesia värisytti, mutta Céline laski kätensä hänen käsivarrelleen.

-- Te olette nähnyt kuoleman läheltäkin, sanoi hän; pelkäsittekö sitä
itse puolestanne?,

-- En, mutta sodassa on toista. Ja sitäpaitsi ei kukaan minua kaipaisi;
mutta kuinka teidän isänne käy, jos te, Céline, kuolette?

-- Isäparka!... Mutta kait te usein tulette häntä katsomaan, eikö niin?

Kuten aina ennenkin, oli pöydällä nytkin kukkasia, joukko valkoisia
syreenejä, joita Céline oli rakastanut siitä saakka, kun Geneviève
ensi kerran kävi hänen luonansa; huhtikuun aurinko loi kirkkaan valon
huoneesen, joka oli juhlallisen näköinen.

Geneviève nousi lähteäksensä, mutta kumartui ensin Célineen ja kuiskasi
hänelle muutamia sanoja.

-- Tuokaa hänet vaan, vastasi Céline, minä tahdon mielelläni häntä
nähdä, koska hän on teidän ystävänne. Isä ei rakasta pappeja, mutta hän
tyytyy kaikkeen, mikä teistä lähtee.

-- En minä häntä tänne pappina tuo, mutta minä niin mielelläni soisin,
että hän oppisi teitä tuntemaan! Minä olisin jo ennenkin pyytänyt
häntä tulemaan, mutta hän on puutteista ja työstä ollut sangen huonona
sairaana. Eilen hän kuitenkin laskettiin ulos sairashuoneesta. Hyvästi
huomiseen!

Hän ojensi kätensä Jacquesille; he katsoivat toistansa silmiin, sitte
Geneviève kääntyi ja meni. Jacques jäi liikkumattomana seisomaan,
silmät yhä oveen luotuina.

Céline ensiksi puhkesi puhumaan. Hänen äänensä oli niin suloinen ja
kuului niin juhlalliselta, että Jacquesia sitä kuullessa värisytti.
Hänestä tuntui, ikäänkuin tuo ääni olisi tullut hyvin kaukaa, ikäänkuin
Céline jo olisi seisonut toisen maailman kynnyksellä.

-- Minua haluttaisi puhua teille yhtä asiaa, Jacques. Huomenna ehkä en
enää voi sitä tehdä. Tahdotteko tänään minua kuunnella.

Jacques ei vastannut, vaan loi häneen silmänsä, jotka olivat täynnä
ahdistusta... Hän luuli aavistavansa, mitä Célinellä oli sanottavaa;
epäilemättä hän aikoi varoittaa häntä mahdottomia toivomasta, jos hän
olisikin ollut kylläksi rohkea siihen... Céline, joka oli niin viisas
ja taitava päätöksissänsä. Paras siis, että hän kohta sai sanoa, mitä
hänellä olisi sanottavaa. Tämän armaan ja lempeän käden tekemä haava
tulisi tosin kirvelemään, mutta Céline yksin saisi nähdä, miten siitä
verta vuoti. Jacques oli valmis...

-- Minä tiedän mitä, ai'otte sanoa, Céline... itsekin lakkaamatta sitä
vakuutan, mutta jos tietäisitte, kuinka kovalta tuntuu, kun kaikki
toivo riistetään pois, vaikka sen mielettömäksi tietääkin! Siitä saakka
kun olen mieheksi tullut, olen häntä rakastanut. Jospa te tietäisitte,
miltä tuommoinen rakkaus tuntuu!

Hän katsoi Célineä, ikäänkuin olisi häneltä myötätuntoisuutta anonut;
mutta Céline loi silmänsä alas, ettei Jacques niistä saattaisi lukea,
kuinka hän liiaksi selvään häntä ymmärsi. Hän, Céline, ei muka
tietänyt, miltä toivoton rakkaus tuntuu?... Entä nuo pitkät unettomat
yöt... ja nuo hetket, jolloin hänestä oli tuntunut, ikäänkuin sydämensä
olisi ollut surusta pakahtua?... Ja tuo pitkällinen kivulloisuus, joka
peräti oli kuivattanut hänen elämänsä lähteet...

Mutta tämä silmänluonti omaan itseensä kesti vaan silmänräpäyksen; ei
hän siihen pysähtynyt. Nuo asiat tuntuivat jo vanhoilta, ne olivat
olleet ja menneet, ja nyt alkoi hänelle uusi elämä. Nuo murheet ja
tuo suru eivät olleet hänessä muita jälkiä jättäneet, kuin kaikesta
itsekkäisyydestä puhdistetun sydämen.

Hän nosti silmänsä Jacquesiin ja näki hänen kasvoissansa ilmauksen,
jota hän ei voinut ymmärtää.

-- Enhän minä sitä aikonut teille sanoa, Jacques.

-- No, mitä muutoin?

-- Minä aioin kehoittaa teitä toivomaan.

Jacques teki äkkinäisen liikkeen ja katsoi häntä nuhdellen.

-- Toivomaan ja lujasti luottamaan, jatkoi Céline tyynesti. Älkää
uskoko, että minä rupeaisin näitä puhumaan, ellen olisi niitä tarkasti
miettinyt sekä tutkinut ja rukoillut Jumalalta apua, etten tulisi pahaa
tekemään, kun hyvää tarkoitan... Minä tunnen perinpohjin Genevièven.
Hänen sydämensä on teidän kanssanne.

Kuultuaan nuo sanat, jotka hän oli kuullut Genevièven omasta suustakin,
Jacques rupesi vapisemaan, ja huudahti:

-- Onko hän sitä teillekin puhunut?

-- Ei hän niin suoraan ole sitä sanoin puhunut, mutta hän on sitä
monella tavalla osoittanut. Hänellä on niin jalo sydän, että kaikki
etuoikeudet ovat hänelle vaivaksi, ja paljoa ennemmin hän kärsii
puutetta köyhän kansaa parissa, kun noitten vähälukuisten valittujen
kanssa ylellisyydessä eläisi. Eikä siinä vielä kaikki ole. Jacques,
minä uskon... minä olen varma, että hän rakastaa teitä.

Jacques peitti kasvonsa käsillään.

-- Se on mahdotonta, sanoi hän, mahdotonta... mahdotonta...

Ja jonkunmoisella kiivaudella hän jatkoi:

-- Minä olen vaan työmies... enkä ole mitään opetusta saanut, eikä
minulla ole semmoista käytöstä, enkä osaa siihen tapaan puhua, johonka
hän on tottunut... Ja sitäpaitsi oletteko tullut kaikkia ajatelleeksi,
Céline?

-- Niin luulisin, vastasi Céline.

-- Oletteko ajatellut, minkälainen hänen elämänsä tulisi olemaan?...
tuo elämä, jonka eri kohdat aina ovat tuntuneet minulle niin
inhottavilta, joka en ole muuta nähnytkään... Ei, ei, en milloinkaan
mene hänelle semmoista elämää tarjoamaan.

-- Minä en luule hänen olevan näissä asioissa samaa mieltä teidän
kanssanne. Hänelle on kauneus paljoa vähemmän arvoista kuin hyvyys...

-- Niin se tulee siitä, ett'ei hän ole kokenut... Hän ei voi
aavistaakaan, mitä kaikkea ihminen saa tuommoisessa viheliäisyydessä
kärsiä. Ei ylenmääräinen työ, eipä vielä nälkäkään mitään ole, vaan
kaikki muu...

Lausuessaan nuo sanat "kaikki muu", johtui hänelle uudestaan mieleen
kaikki, mitä hän oli kärsinyt, ennenkuin heräsi tuohon jalostuttavaan
elämään, joka vähän aikaa sitte oli kohottanut hänet hänen
viheliäisyydestänsä ja tehnyt hänestä ehkä jalomman miehen, kuin mikä
hänestä milloinkaan olisi tullut, elleivät isänmaansa onnettomuudet
olisi uudelle uralle ohjanneet hänen tunnettansa, kärsimään muiden
kanssa ja muiden edestä. Vaan tänä hetkenä hän ei muuta ajatellut, kuin
tuon elämän ilkeyttä, jota hän jälleen tulisi viettämään, elettyänsä
hetken aikaa toista; ihmeellisen ihanaa elämää.

-- Kentiesi Geneviève tuleekin kärsimään. Vaan muistatteko, että hänen
äiti-vainajansa osasi muuttaa kaikki ympärillänsä.

-- Hänen äiti-vainajansako?... Oi, niinpä... vaan eihän se milloinkaan
ollut muissa oloissa elänytkään.

-- Se on totta... mutta jos tuntisitte Genevièven, niinkuin minä hänet
tunnen...

-- Minä sen sijaan tunnen köyhän elämän paremmin kuin te, Céline, sanoi
Jacques ja nousi... Pienessä kammiossanne, jossa olette elänyt isänne
ja kukkaistenne seurassa, teidän ei ole tarvinnut kokea mitään maailman
raakuudesta, ilkeydestä ja saastaisuudesta. Ja kuitenkaan ette ole
voinut unhottaa Augustinea...

Céline painoi päänsä alas; hetkeksi hän oli hänet todellakin unohtanut.
Hänen uskalluksensa katosi.

Mutta kun Jacquesin vielä taudin jälkeen epävakaiset askeleet olivat
lakanneet portailta kuulumasta, palasi Célinen uskallus, ja hän kertoi:

-- Jacques ei tunne häntä, niinkuin minä hänet tunnen.



XXV.


Abbé Hardouin oli monta kertaa käynyt Célineä tervehtimässä. Hän
ihmetteli hänen lempeyttänsä ja hänen sydämensä puhtautta. Tämä
taitamaton, nuori tyttö tiesi enemmän kuin hän, oli papin tapana sanoa;
hänen hellä sydämensä avautui vaivatta jumalalliselle rakkaudelle; hän
näkyi selvästi uskonnon totuuksia käsittävän. Epäilemättä oli Jumala
hänen pitkällisen sairautensa ja yksinäisyytensä aikana itse häntä
opettanut. Hän oli noita sieluja, joille korkeat totuudet välittömästi
ilmaantuivat; semmoisia sieluja, joita itsekkäisyys ja turhamaisuus
eivät ole soaisseet.

Eräänä päivänä sattui Savigny abbé Hardouinin tullessa olemaan
saapuvilla. Nähdessään papin, hän ensin aikoi mennä, mutta uteliaisuus
pidätti häntä. Mitähän tuolla kauhtanamiehellä olisi tälle
kuolemaisillaan olevalle tytölle sanottavaa? Puhuneeko tuo synnistä,
Jumalan vihasta ja helvetistä hänelle, jolla ei milloinkaan ole pahaa
ajatusta ollut ja joka pian yhtä valkoisena ja saastuttamattomana
kuin lumihöytyvä, ennenkuin se on ehtinyt maahan pudota, on tämän
maailman jättävä?... Savigny itse ei uskonut taivasta eikä helvettiä,
mutta hän uskoi hyvyyttä... tässä nuoressa tytössä hän oli ihaillut
hyvyyttä, lempeyttä, hellyyttä ja samassa Lucettensa muistoa. Hän oli
ihaellut vieläpä hänen heikkouttansakin, sillä hän oli noita väkeviä
luontoja, joille heikkous tuntuu viehättävältä Ja nyt hän ei tietänyt,
yhdistyisikö tuo sielu, vapautettuna aineen kahleista, yleiselämän
suureen virtaan, vai oliko kaikki päättyneenä, kun viimeinen henkäys
oli käynyt noiden kalpeitten huulien välitse, jotka vielä lempeästi
hänelle hymyilivät... Hän ei muuta käsittänyt kuin sen yhden asian,
että Céline oli kuolemaisillaan, ja että maailma hänelle toisen kerran
tulisi tuntumaan tyhjältä.

Ja mitähän tuo pappi oli tietävinään enemmän kuin hänkään? Mitä
valhetta hän aikonee ladella, lohduttaakseen Célineä kuolemassa? Millä
tavalla hän pettänee ja houkutellee häntä turhia toivomaan?... Mitä
myönnytyksiä hän tuolta heikolta olennolta vaatinee?... Savigny jäi
häntä puollustamaan, jos tarve tulisi, tuon miehen kiusaamiselta.

Abbé Hardouin oli vast'ikään tointunut taudistaan, hänen kasvonsa
olivat vielä sangen vaaleat sekä äänensä heikko. Hän tiesi siis puhua
taudista ja heikkoudesta niinkuin se, joka itse on sitä kokenut.
Savigny ihmetteli hänen yksinkertaista, ystävällistä käytöstänsä sekä
suloista ääntään; etenkin häntä liikutti hänen omituisesti läpitunkeva
ja kuitenkin lempeä katseensa, joka oli hänen sanojansakin ihanampi.

-- Tämä mies ei ole mikään tekopyhä, sanoi hän itsekseen: eikä hän ole
tyhmäkään... Mikä hän siis on?

Ja lähestyen häntä, hän jollakulla soimaavalla, mutta kuitenkin
kohteliaalla tavalla kysyi:

-- Kunnioitettava kirkkoherra, uskotteko, te Jumalaan?

Abbé Hardouin tiesi, mikä mies Savigny oli; Geneviève oli puhunut
hänestä, ja hän tunsi hänen jaloutensa, hänen hartaan työnsä kansan
hyväksi. Oi, jospa hänen olisi suotu voittaa tuo jalo, mutta eksynyt
sielu ja viedä se Kristuksen luokse, jota hän väärin tuomitsi, vaikka
vaelluksessaan hänen esimerkkiänsä seurasi.

Noita miettiessään abbé Hardouin oli noussut istualtaan, ja molemmat
miehet seisoivat nyt Célinen vuoteen ääressä, katsoen toistansa
silmiin, toinen vihamielisenä ja epäluuloisena, toinen täynnänsä
palavaa rakkautta. Liikutuksissaan oli abbé Hardouin unohtanut vastata.

Savigny luuli, että kunniallisen miehen läpitunkeva katse oli saattanut
papin hämille ja veti suutansa hieman ylenkatseelliseen hymyyn.

-- Mikä teillä sitten on virkana, ell'ette Jumalaan usko?

Abbé Hardouin oli jälleen tointunut ja vastasi vakavalla äänellä:

-- Niin, oikein, mikäpä minulla olisi virkana, jos en Jumalaan
uskoisi... Hän on minun ainoa toivoni, ajatuksieni ainoa pakopaikka;
jos emme uskoisi tuota ääretöntä rakkautta, joka lopuksi on saapa
voiton, kuinka me voisimme kestää kolkossa taistelussa kaikkea pahaa
vastaan, joka hallitsee sielussamme että ympärillämme maailmassa?
"Ilman Jumalatta ei ole toivoa," sanoi apostoli. Ilman toivoa oleminen,
on samaa, kuin jos olisi voimaa ja tahtoa vailla. Minä uskon Jumalaan
kaikesta sydämestäni, kaikesta voimastani ja kaikesta mielestäni.

-- Vaan kuinka olette oppinut häntä tuntemaan, tuota Jumalaa, johonka
toivonne panette?... Noista vääryyksistäkö ja hirmuista, joita näemme
ympärillämme kaikkialla maailmassa? Taikka tuosta näystäkö, joka on
tässä silmäimme edessä?

Savigny osotti katseellaan Célineä, josta he olivat hiukan edemmäksi
poistuneet ja joka sillä hetkellä vaivoin sai hengitetyksi.

-- Vääryydenkö menestys ja itsekkäisyyden sekä raa'an väkivallan
riemuvoitto, viheliäisyys, kärsimykset ja viimeksi kuolema... nuoko
kaikki saattavat teitä Jumalaan uskomaan?... Minä puolestani olen ennen
häntä uskomatta, muutoin minun täytyisi häntä vihata.

-- Ja minä puolestani uskon Jumalaan vastoin kaikkia noita seikkoja,
joita hän vihaa enemmän, kuin me saatammekaan vihata. Minä uskon
Jumalaan sentähden, että kaikki, mikä tässä saastaisessa maailmassa on
jaloa, kaunista ja puhdasta, on hänestä lähtenyt. Minä uskon Jumalaan,
koska minun sieluni janoo häntä, ja minun ajatukseni ei löydä lepoa
muualla kuin hänessä. Ja minä uskon Jumalaan sentähden, että hänen
jumalallinen poikansa, eläen meidän elämäämme ja kuollen meidän
kuolemalla, on osoittanut meille äärettömän rakkautensa.

-- Minäkin kunnioitan ja ihmettelen teidän Kristustanne, vastasi
Savigny, mutta hän on elänyt toisella ajalla ja toisissa oloissa kuin
me... hän ei ole ryhtynyt ihmiskunnan suureen tehtävään, hän ei sitä
tuntenut.

Minä luulen päinvastoin, että hän on päässyt sen perille: "Sinun pitää
rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", eikö se juuri ole tämä
jumalallinen käsky, joka tasoittaa kaikki ja joka käytäntöön pantuna
uudestaan synnyttäisi maailman?

-- Käytäntöön pantuna... eihän sitä ole harjoittanut eikä tule kukaan
harjoittamaankaan muut kuin jotkut yksityiset henkilöt vaan, jotka
eivät voi mitään suurta yleistä suuntaa vastaan. Siitä syystä me
toiset pidämme oikeutta suuremmassa arvossa kuin laupiutta. Oikeus,
näetten, ei riipu tunteista, vaan on järkähtämätön laki, jota ei
kukaan voi välttää. Näinä viimeisinä aikoina minä olen oppinut ihmisiä
tuntemaan... minä olen ollut tilaisuudessa näkemään heitä likeltäkin.
Puolue-ihmiset ovat kaikki yhtäläisiä, itsekkäitä, turhamielisiä ja
kunnianhimoisia. Joku harva panee itsensä alttiiksi kansan hyväksi,
mutta useimmat ajattelevat vaan oman itseänsä, pyytäen nautintohaluansa
tyydyttää!... Minä en heiltä enää mitään odota.

-- Minulla taaskin on ollut peräti vastakkainen kokemus, vastasi
abbé Hardouin. Minäkin olen näinä viimeisinä kuukausina nähnyt
ihmisiä läheltä ja semmoisissakin, joilta en ole mitään odottanut,
olen huomannut alttiiksiantamusta, uljuutta ja kärsivällisyyttä.
Lieneekö maailmassa mitään kauniimpaa katseltavaa kuin tämä kansa,
joka kerskailematta uhraa itsensä ja kärsii valittamatta?... Ja
rikkaittenkin parissa, joille kärsimys on tuntematon asia, olen samoja
kauniita avuja löytänyt!... Enkö ole nähnyt hienojen, helppoihin
päiviin tottuneiden naisten, vieläpä nuorien tyttöjenkin viettävän
öitä, päiviä turmeltuneessa ilmassa sairaitten ja haavoitettuin luona,
hoidellen heitä ei ainoastaan huolellisesti vaan myös hellyydellä? Enkö
ole nähnyt heidän antavan henkensäkin heidän edestänsä? Inhimillinen
luonto on ilmaantunut minulle jalona ja ylevänä, todellakin Jumalan
kuvana.

-- Teidän puheessanne on totuuttakin, myönsi Savigny hiljaa; me olemme
paljon hyvää ja paljon pahaa nähneet. Yhteiskunnan alimmaisissa
kerroksissa, joita voisi kutsua sen maakerraksi, sinne kuin ei
pääse koskaan ilmaa eikä valoa tunkeumaan, tapaamme uljuutta,
kärsivällisyyttä, itsensä kieltämystä ja miehuutta niin suuressa
määrässä, ettei kukaan voi sitä ajatellakkaan, ellei olisi sitä likeltä
nähnyt.

-- Minä uskon sen, minä tiedän sen, sanoi abbé Hardouin vakavasti.

-- Koko meidän yhteiskunta painaa heitä; he ovat eläviä perustuskiviä
uudenaikaisen yhteiskunnan suunnattomassa ehkä horjuvassa
rakennuksessa. Kun kerta raitis ja vapaa tuulenpuuska pääsee heihin
asti puhaltamaan, heitä ylentäen, silloin hirmuinen kangistus
on tapahtuva... Koko elinaikani aion tehdä työtä, sitä hetkeä
jouduttaakseni.

-- Ja minä puolestani ahkeroitsen Jumalan avulla koko elinkauteni,
saadakseni heitä tuntemaan hänen suurta rakkauttansa.

He puristivat toinen toisensa kättä ja erkanivat. Kumpainenkin heistä
tunsi toisensa vilpittömäksi mieheksi, ja heitä yhdisti luja side,
rakkaus ihmiskuntaan.



XXVI.


Muutamia päiviä oli kulunut siitä, kun abbé Hardouin ja Savigny olivat
kohdanneet toisensa; huhtikuu lähestyi loppuansa, ja Célinen kuoleman
hetki oli tullut. Ystävät olivat kokoontuneet hänen ympärillensä. Hän
katsoi heitä kaikkia ja sanoi:

-- Te olette olleet niin hyviä minua kohtaan... siitä minä kiitän teitä
kaikkia. Isä, syleilkää minua.

Lebeau yritti nousta nojatuolista, jossa hän istui suruunsa vaipuneena,
mutta hän ei voinutkaan, vaan purskahti katkeraan itkuun.

-- Céline, pikku Célineni... enpä olisi uskonut, että sinä jättäisit
minut yksin.

-- Tehkää hänelle mieliksi, sanoi rouva Gregoire, auttaen häntä
seisomaan, te ette saa kieltää häneltä suuteloa.

Lebeau lähestyi vuodetta ja painoi suutelon kuolevaisen otsalle. Tämä
kietoi käsivartensa isänsä kaulaan ja piti häntä hetken aikaa rintaansa
vasten likistettynä, mutta tukahduksen puuska pakoitti häntä asettumaan
jälleen vähemmän väsyttävään asemaan.

-- Hoitakaa häntä hellästi, sanoi hän rouva Gregoirelle, kun hän
jälleen saattoi puhua... Ja ettekö tekin lupaa häntä rakastaa?

Hän etsi katsellaksensa Jacquesia, joka seisoi vuoteen jalkopäässä,
sekä Genevièveä, joka istui hänen päänalasensa vieressä, pitäen hänen
kylmää ja kangistunutta kättänsä.

Hymyillen Céline vieläkin kertoi.

-- Rakastakaa häntä hellästi molemmatkin... Silloin nousi hieno puna
hänen poskellensa, ja hänen huulensa liikkuivat, vaikka niistä ei
mitään puhetta kuulunut.

Geneviève, joka ymmärsi, että kuolevainen tahtoi häntä puhutella,
kumartui vuoteesen.

-- Teidän pitää Jacquesiakin hellästi rakastaman ja opettaman hänelle,
ettei maailmassa ole mitään todellista rumaa, kuin itsekkäisyys,
kuiskasi Céline. Tuleehan hänkin vihdoin onnelliseksi, eikö niin?

Geneviève ensin punastui, sitte hän vaaleni ja jäi liikkumattomana
seisomaan. Céline oli siis arvannut, minkä hän tuskin oli uskaltanut
itselleen tunnustaa.

Mutta nähdessään, miten kuolevaisen jo lakastuneet silmät yhä häneen
katsoivat, ikäänkuin vastausta odottaen, puristi hän lujempaa hänen
kättänsä, kuitenkaan mitään vastaamatta. Silloin Céline painoi päänsä
jälleen päänaluselle ja sulki silmänsä.

Hetken kuluttua hän taas ne avasi ja näki Savignyn seisovan vähän
syrjässä, katsoen häntä tuolla innokkaalla, palavalla rakkaudella, joka
aina ennen oli saattanut Célineä kääntämään pois kasvojansa, mutta nyt
se ei enää häntä peloittanut.

-- Savigny, sanoi hän ja hymyili enkelin muotoisena, löytyy maa, jossa
vanhurskaus asuu.

Savigny laski polvillensa ja kätkien kasvonsa käsiinsä, hän ensimäisen
kerran Lucetten kuoltua purskahti itkuun.

Tämän perästä Céline ei enää puhunut; hän makasi, silmät ummessa ja
suu puoleksi auki, ikäänkuin vielä olisi hymyillyt. Toisinaan kävivät
hänen suloiset kasvonsa tuskallisen näköisiksi, mutta sitte ne taasen
rauhoittuivat. Ehtimiseen pyyhkäsi Geneviève hänen hikistä otsaansa ja
kastoi hänen ohauksiansa. Muutoin ei kukaan huoneessa liikahtanut.

Tunnit kuluivat. Vihdoin alkoi hengittäminen käydä epätasaisemmaksi;
väliin se lakkasi sitte se taasen hiukan kulki...ja vihdoin se aivan
taukosi.

Geneviève ei vielä koskaan ollut nähnyt kenenkään kuolevan... Oliko
siis kuolema tämmöistä?...

Itsessään se ei miltään vaikealta eikä kauhistuttavalta näyttänyt,
mutta sitä seuraava hiljaisuus ja liikahtamattomuus, sekä tunto siitä,
ettei mikään enää voi saavuttaa tuota olentoa, joka hetkeä ennen
puristi meidän kättämme ja katsoi meitä silmiin... tuo tuntematon
maailma, johonka hän on muuttanut ja johon emme voi häntä seurata,
kaikki tuo salaperäisyys... Geneviève kalpeni, vapisi ja tunsi olevansa
pyörtymäisillään. Jacques yksin huomasi sen.

-- Minä tulen saattamaan teitä kotiin, sanoi hän kuiskaten, ja itsekkin
ihmetellen omaa rohkeuttansa.

-- Mutta Geneviève viittasi, että hän tahtoisi jäädä loppuun saakka.

Sitte, menivät Lebeau ja Savigny toiseen huoneesen, jossa Céline
oli asunut, kunnes heikkous oli pakottanut häntä makuulle. Jacques
läksi ulos ja palasi vasta tunnin päästä, tuoden muassaan tavattoman
ison vihkon valkoisia sireenejä, Geneviève pisti pari oksaa kuolleen
ristissä oleviin käsiin, ja loput hän varisteli ylt'ympäri vuodetta.
Näyttipä siltä, ikäänkuin Céline olisi hymyillyt noille kukkasille,
joita hän eläissänsä oli niin suuresti rakastanut.

-- Voisipa luulla, että hän vaan nukkuu! sanoi rouva Gregoire, joka
tähän saakka oli ollut ääneti. Pieni karitsa-parka, hän on tosin saanut
paljon kärsiä, mutta ei kaikkia ole niin hyvin hoidettu kuin häntä. Yöt
päivät minä oli hänen vuoteensa ääressä, aina valmiina noudattamaan
hänen tahtoansa. Ei hän kuollessansa minua kiittänyt, mutta se on
yksi ja sama... ei hän siltä kiittämätön ollut, hän tiesi aivan hyvin
olevansa minulle kiitollisuuden velassa. Nyt hän kai rukoilee Jumalaa
minun puolestani ja valmistaa minulle sijaa lähellensä. Sehän vähintä
on, mitä hän voi tehdä palkkioksi kaikesta hyvästä, mitä hänelle olen
tehnyt... Kyllä Jumalakin sen minulle vielä palkitsee... No, herra
Lebeau, rohkaiskaa mielenne. Ettehän te vielä ole kaikkea kadottanut,
olenhan minä täällä teitä hoitamassa, niinkuin tuo armas enkeli
sanoikin. Älkää toki noin murheelliseksi käykö... Enhän minäkään salli
surun itseäni masentaa.

-- Niin, niin olettehan te kelpo nainen, rouva Gregoire, myönsi
Lebeau-parka koneentapaisesti. En minä koskaan tule unhottamaan, mitä
hyvää te olette Célinelle tehnyt.

Akkunaverhot oli laskettu alas, että huone tulisi pimeämmäksi; vuoteen
ääressä palava kynttilä loi leimuavan valon kuolleen tytön lempeisin
kasvoihin. Olisi milt'ei väliin luullut häntä eläväksi; näyttipä siltä,
kuin suu olisi ruvennut puhumaan... Mutta se ei ollut muuta kuin
väräjävän valon leimuamista.

Kaikki vetäytyivät hiljaa ulos, ja isä jäi yksin lapsinensa.



XXVII.


Savigny astui ensiksi portaita alas, sanaakaan sanomatta; hänen
jälkeensä tulivat Geneviève ja Jaques. Felicie oli ovenvartijana
huoneessa odottamassa.

Hän hämmästyi, nähdessään heidän noin yhdessä tulevan, mutta kuitenkaan
hän ei sitä näyttänyt, olipa vielä niin älykäs, ettei Jacquesia
puhutellut, vaikka aivan hyvin oli hänet tuntenut.

Geneviève kertoi hänelle muutamalla sanalla, mitä oli tapahtunut ja
kääntyi sitte Jacquesin puoleen.

-- Ettekö tule minun kanssani? hän kysyi.

Rouva de Préalin ovella Jacquesia näkyi epäilyttävän, mutta Geneviève
lausui vielä:

-- Tulkaa.

Ja he rupesivat yhdessä portaita astumaan. Felicie, joka oli aivan
ällistyksissään, kiipesi ylös palvelijain puoleisia portaita, miettien
mielessään, että mikä tässä nyt tulee.

Geneviève vei kumppaninsa pieneen saliin, jossa ei ketään ollut ja,
sulkien oven, loi häneen suuret, kirkkaat silmänsä, jotka olivat täynnä
kyyneleitä.

-- Onko siinä perää, mitä Céline minulle kertoi?... Onko tosi, että te
rakastatte minua?

Jacques ei hetkeen vastannut, niin voimallisesti vaikuttivat häneen nuo
siniset silmät, jotka vielä lapsen silminä ollessaan, olivat lujalla
luottamuksella häneen katsoneet. Siitä ajasta ne olivatkin muuttunut
vielä kauniimmiksi ja syvemmiksi, eivätkä olleet vähemmän rehellisiä ja
luottavaisia kuin silloinkaan.

-- Te tiedätte sen... vastasi Jacques vihdoin suoraan.

-- Niin minä tiedänkin, muutoin en olisi ruvennut sitä kysymään,
vastasi Geneviève, oltuaan hetken ääneti. Nyt minun täytyy esitellä
teidät äidilleni, rouva de Préalille. Me tarvitsemme hänen
suostumustansa.

-- Mutta sitä emme milloinkaan saa, sanoi Jacques alakuloisena.

-- Ehkä emme nyt heti paikalla; mutta äiti on hyvä, hän rakastaa minua,
eikä soisi minun tulevan onnettomaksi. Voimmehan odottaa.

Hän aikoi mennä, mutta Jacques pidätti häntä.

-- Geneviève, sanoi hän vakavalla äänellä, kuulkaa minua. Minä olisin
hylkiö, jos teidän jalomielisyytänne ja kokemattomuuttanne hyväkseni
käyttäisin, vetääkseni teidät alas kurjaan elämääni. Te ette tiedä,
tyttöparka, minkälaista tuo elämä on!...

Hän lausui nämä sanat niin hellällä tavalla, että Genevièven sydän
vavahti.

-- Sen vuoksi tahdotte panna itseänne alttiiksi, että Céline ilmoitti,
kuinka minä rakastan ja olen aina teitä rakastanut; mutta minä
puolestani en saata semmoista uhria vastaan ottaa.

-- Mitäpä minä siis uhraisin? kysyi Geneviève.

-- Kaikki... Onnellisen ja huolettoman elämänne, ystävänne,
mielihalunne, tottumuksenne ja vieläpä hienotuntoisuutennekin... sekä
sen lisäksi vielä kiitollisuutenne rouva de Préalia kohtaan, joka ei
ikipäivinänsä anna teille suostumustansa, siitä voitte olla varma.

-- Kiitollisuudestani en luopuisikaan, vastasi Geneviève, mutta mikäpä
estäisi minua noista muista luopumasta... Sitäpaitsi oli teidän
sanoissanne yksi, joka minua suututti. Minkä vuoksi minun muka pitäisi
hienotuntoisuuteni uhrata? Vai oletteko unhoittanut äitini, minun
oikean äitini?... Ettekö itse ole sanonut Célinelle, että hän teidän
silmissänne oli täydellisen naisen perikuva?

-- Sen vieläkin sanon... Te olette hänen näköisensä, Geneviève, mutta
teissä on paljon isäännekin, te olette äitiänne lujamielisempi.
Kuitenkin ompi varma asia, jos olisitte -- Jacques pysähtyi eikä saanut
tuota sanaa "minun vaimoni" lausutuksi -- jos te eläisitte meidän
keskellämme, niin teidän täytyisi kokea paljon raakuutta, jota ette
nyt nimeksikään tunne, teidän täytyisi nähdä ja kuulla asioita, jotka
teille kärsimystä tuottaisivat. Olenhan minäkin kipeästi kärsinyt
noista elämän tukaluuksista, enkä siis saata myöntyä siihen, että tekin
tulisitte niistä kärsimään.

-- Mutta jos minä itse siihen myönnyn? -- Te ette tunne noita
asioita... Jacques nousi ja astui muutamia askeleita edestakaisin
huoneessa; sitte hän kalman kalpeana seisahtui Genevièven eteen ja
sanoi:

-- Te pakotatte minun ottamaan puheeksi erään asian, josta en koskaan
kenellekään puhu. Minulla oli sisar, Augustine nimeltä... Ette voi
häntä muistaa...

-- Minä luulen kuitenkin häntä muistavani.

-- No, ei se tähän kuulukkaan... Parempi vaan hänelle, jos kaikki
ihmiset hänet unohtaisivat... ja kaikkein paras, jos hän olisi kuollut,
ennenkuin hänestä tuli, mikä hän nyt on.

-- Niin, kyllä tiedän... Céline kertoi, että teillä on ollut paljon
murhetta hänestä, että hän on teistä luopunut ja että hän, kun
kerran hänet löysitte, oli uudestaan karannut, koska hän ei tahtonut
kunniallisesti elää ja työllään itseänsä elättää.

-- Saattaisitteko te siis olla sisarena tuommoiselle kadotetulle
tytölle, Geneviève?

-- Enkö jo olekkin hänen sisarensa? Oi, Jacques! me tahdomme häntä
etsiä, kunnes hänet löydämme... Me tahdomme pelastaa ja niin suuresti
rakastaa häntä.

Geneviève oli pannut kätensä ristiin, ikäänkuin hän jo olisi rukoillut
Augustinea antamaan itseänsä pelastaa, ja hänen kauniissa silmissänsä,
jotka täynnä kyyneleitä Jacquesia katsoivat, loisti jumalallisen
armahtavaisuuden säde.

Mitään vastaamatta Jacques surullisesti häntä katsoi.

Lapsiraukka... tokko hän ymmärsi, mitä tuossa lupasi? Eihän se mikään
helppo asia ollut, rakastaa Augustinea!

-- Jacques, alkoi Geneviève jälleen, tiedättekö, mitä Céline
viimeisiksi sanoiksensa lausui? Sanokaa Jacquesille, että itsekkäisyys
on elämän ainoa todellinen rumuus? Tuohon rumuuteen emmehän ainakaan me
tahdo suostua.

-- No, siltäpä olisinki itsekäs hylkiö, jos ottaisin teidän uhrinne
vastaan.

Silloin Geneviève vuoroansa nousi ja, seisoen Jacquesin edessä, hän
sanoi:

-- Te tahdotte siis pakottaa minun sanomaan, että minä rakastan
teitä?... No, Jacques, ymmärrättekö nyt vihdoinkin?

Kun Geneviève oli lausunut nuo sanat, rupesi Jacquesia niin väkevästi
värisyttämään, että hänen täytyi käydä käsin tuolin nojaan kiinni,
pysyäksensä pystyssä; hänestä tuntui, ikäänkuin väkevä aalto olisi
vienyt hänet muassansa ja heittänyt aavalle merelle. Mutta kuitenkaan
hän ei vielä ollut voitettu, vaan katsoa tuijotti Genevièveä miltei
hämmästyksellä.

Tämä vaati häntä istumaan ja istui itse vastapäätä häntä.

-- Kuunnelkaa te nyt vuoroanne minua, sanoi hän. En enää huoli
kertoa, mitä jo äsken teille lausuin. Minä uskon, että olisin teihin
rakastunut, jos missä tahansa olisin teidät nähnyt, vaikkapa vielä
olisitte ollut noita joutilaita miehiä, joita joskus olen sattunut
maailmassa näkemään, ja jotka ovat minulle niin vastenmielisiltä
tuntuneet. Heti kun teidät näin, minusta tuntui, ikäänkuin pienestä
pitäin olisin teitä rakastanut, ja teidän kuvanne sydämmessäni
säilyttänyt, tuntuipa minusta, ikäänkuin teillä olisi ollut oikeus
minuun. Te olette mies, samoin kuin isännekin oli. Te olette yksi
niistä, joidenka elämä on työllästä, joilla on paljon huolta ja
vähän iloa. Minun sydämeni on aina ollut heidän kanssansa; olen aina
tuntenut, että sittenkin kuulun heihin, mutta ymmärtäkää asia oikein:
jos en ruvennutkaan noista syistä teitä rakastamaan, niin te kuitenkin
niiden kautta olette minulle vielä rakkaampi, eikä se siis voi minulle
uhraukselta tuntua.

-- Te olette niin nuori, ette tiedä, mitä teette.

-- Kun on elänyt tämmöisen vuoden, kuin tämä viimeinen on ollut, niin
ihminen ei enää ole nuori. Käyköön kuinka tahansa, ja jos te ette
huolikkaan minusta, niin minä kuitenkin aion elää niiden parissa, jotka
kärsivät puutetta... Rakkaudesta Jumalaan menee moni nainen luostariin,
enkö minäkin siis voisi uhrata hänelle elämääni!... Kuitenkin minä
mielelläni olisin onnellinen, koska en usko, että Jumala suotta määrää
meitä kärsimään.

Ja hän hymyili Jacquesille niin suloisesti, ettei tämä enää voinut
vastustaa.

-- Geneviève, Geneviève... minun kevätruusuni... minun armaani...
hellästi rakastettuni...

Rouva de Préal ei ollut oikein terve ja pysyi sen vuoksi huoneessansa.
Hän ihmetteli hiukan, ettei jo saanut tytärtänsä nähdä, koska Felicie
oli sanonut hänen jo tulleen sekä kertonut Célinen kuolemasta,
kuitenkaan mitään muuta mainitsematta.

-- Vai on hän nyt vihdoin kuollut, tuo tyttöraukka, sanoi rouva de
Préal, kun Geneviève astui sisään. Olihan kuolema onneksi hänelle
itselleen sekä hänen omaisillensa. Enkä minäkään sitä pahaksu, koska
sinulla ei nyt enää ole syytä mennä tuohon paikkaan, missä sinun piti
olla semmoisessa seurassa, joka ei ensinkään ollut sinulle soveliasta.
Saatat olla tyytyväinen itseesi, ettäs olet ollut hyvä hänelle ja
sulostuttanut hänen viimeisiä elonpäiviänsä; onhan se todistuksena,
että sinulla on halu tehdä hyvää. Céline oli kyllä viehättävä ja
ansaitsi kaikkea hyvää, mitä hänelle osoitettiin; mutta hänen omaisensa
eivät ole hänen vertaisiansa, ja sentähden toivon, että sinä keskeytät
kaiken yhteyden tuommoisten ihmisten kanssa.

-- Céline oli minun ystäväni, ja minä lupasin hänelle osoittaa
ystävällisyyttä hänen isäänsä kohtaan.

-- Sopiihan meidän lähettää Felicie katsomaan, tarvitseeko hän jotain,
mutta sinä et enää saa sinne palata. Sinulla on niin omituinen tapa
puhua, lapseni. Olet ollut tuon tyttöparan ystävänä, vaan eihän hän
saattanut sinulle ystävänä olla.

Geneviève ei huolinut pitkittää tuota hienoa aate-selitystä, vaan tuli
äitinsä viereen istumaan ja sanoi:

-- Äiti, joko te olette kylliksi terve, voidaksenne tulla hetkeksi
pieneen saliin? Herra Jacques Marceau on siellä.

-- Herra Jacques Marceau, kuka hän on?... kysyi rouva de Préal, jolle
tämä nimi kyllä paljon puhui, mutta joka ehdottomasti koetti olla sitä
muistamatta.

-- Hän on se, joka teitä ennen otti minut kasvattaaksensa, äiti, minun
isoveljeni, jota niin paljon rakastin... Minä näin hänet Roncevalissa,
senhän te tiedätte, koska minä sen teille sanoin... Mutta vasta illalla
ennen sieltä lähtöänsä, hän vasta ilmoitti, kuka hän oli.

-- Sekin oli kyllä hävyttömästi tehty... Missä sinä sittemmin olet
häntä nähnyt?

-- Célinen luona, äiti.

-- No, Jumala varjelkoon!... Ja minä joka itse laskin sinut sinne
menemään!... Kuinkahan olinkaan noin sokea?... Enkö sinulle sanonut,
että siellä tulisit tapaamaan ihmisiä, joiden kanssa sinulla ei sovi
olla mitään tekemistä. Ja mitä tuo Jacques Marceau minulta tahtonee?
Rahaa epäilemättä.

Tämä solvaus jäi kuulematta, tai ainakaan Geneviève ei ottanut sitä
korviinsa, vaan alkoi jälleen vakavammalla äänellä:

-- Äiti, minä esittäisin häntä sulhasenani... ainakin silloin, kun
olemme saaneet teidän suostumuksenne.

-- Tyttö on menettänyt järkensä, hän on tottamar hullu... huusi rouva
de Préal, niin pian kuin sai puhutuksi.

Ja hän soitti rajusti.

-- Mene sanomaan tuolle miehelle, joka on pienessä salissa, että minä
en tahdo ottaa häntä vastaan, ja laske hänet heti paikalla menemään...
Taikka jää tänne, minä menen itse.

Mutta hämmästyksestä ja kiukusta, ehkä myöskin heikkoudesta taudin
jälkeen häntä alkoi niin kovasti värisyttää, että hänen jälleen täytyi
käydä istumaan ja sallia Felicien mennä.

Tämäpä tiesi, miten oli menetteleminen, ja laskiessaan Jacquesia ulos,
hän sanoi sukkelaan:

-- Antakaa minulle asunto-osoitteenne ja sanokaa, missä saan teitä
kohdata, jos minulla olisi jotain teille ilmoitettavaa.

Rouva de Préal pysyi liikkumattomana eikä lausunut sanaakaan, kunnes
kuuli oven Jacquesin perästä suljettavan. Sitte hän kääntyi Genevièveen:

-- Luulen maar, että tämän kauhean talven tapaukset ovat tehnet sinut
kipeäksi, sanoi hän jääkylmästi. Niin pian kuin tämän puuskauksen
perästä rupean tästä jaksamaan, niin me ehkä jo yli-huomenna lähdemme
maalle. Sitä ennen sinä et saa mennä ulos.

-- Äiti, sanoi Geneviève lempeästi, minä olen pahoillani, että olen
saattanut teille murhetta, mutta kuitenkin tahdon antaa teille
tiedoksi, että pidän itseäni Jacques Marceau'n kihlattuna morsiamena ja
etten koskaan mene kenellekään muulle vaimoksi.

-- Saadaanhan nähdä, sanoi rouva de Préal kiivaasti.

Muutaman päivän perästä he lähtivät Parisista, vähää ennen kun tuo
kauhea taistelu toukokuussa alkoi.

Mahdotonta on sanoa, mitä Geneviève kärsi tuolla hirmuisella viikolla,
vaikka hän ei tarvinnutkaan nähdä noita turmiollisia tulipaloja eikä
kauheaa verenvuodatusta. Päivällä hän koki itseänsä hillitä ja oli
tyynen näköinen, mutta koko yöt hän itki, niin että sydämmensä oli
tuskasta pakahtumaisillaan.

Voi tuota kansaa, jota hän niin suuresti rakasti... voi noita
rikoksellisia ja harhaan joutuneita, noita sodan uhreja... Kuinka
he tuossa hirmuisessa veren kuohussa taisivat toinen toistansa
tunteakaan... Rakastaa heitä kaikkia... rukoilla heidän kaikkien
puolesta... antaa sydämensä sääliväisyydestä sulata... muuta hän ei
voinut tehdä näin kaukana maalla, jossa hän itse eli tuskaa tuottavassa
hiljaisuudessa ja turvallisuudessa. Ja mitähän Jacques mahtoi tehdä?
Mihinkä hän on joutununna?

Tämä tietämättömyyden tuska eneni enenemistänsä ja kävi päivä päivältä
sietämättömämmäksi.

Ensimäisenä päivänä kesäkuuta Felicie sai luvan lähteä Parisiin,
saadakseen tietoja äidistään, joka oli sinne jäänyt.

Kun hän seuraavana päivänä palasi, loistivat hänen kasvonsa ilosta, ja
hän haki heti tilaisuutta puhutellaksensa Genevièveä kahden kesken.

-- Hän elää... minä näin hänen... hän on terve, mutta ei sano voivansa
milloinkaan unhottaa noita kauheita tapauksia, joidenka muisto tulee
häntä ikäpäivänsä vaivaamaan.

Geneviève syleili Felicietä innnostuksella.

-- Kuinka sinä olet hyvä, ja kuinka minä pidän sinusta! Mutta miksi et
edeltäpäin minulle ilmoittanut, mitä aioit tehdä? Minulla, olisi ollut
asiaa hänelle.

-- Entä jos en olisikaan häntä löytänyt?

-- Oi, Felicie, kuinka minä olen onnellinen! Minä aloin jo ymmärtää,
että voisi murheestakin kuolla.

-- Sitä paitsi minä ajoinkin teidän asianne, jatkoi Felicie hymyillen.

-- Mitä hänelle sanoit?

-- Minä kehotin häntä odottamaan ja toivomaan.

-- Odottaa, toivoa, tahtoa, uskoa... sanoi Geneviève. Jumala on meidän
puolellamme.



XXVIII.


Suvi kului ikävästi. Rouva de Préal, joka yhä oli kipeänä, liikkui
tuskin huoneestansa eikä ollut muistavinansakaan, mitä ennen heidän
maalle muuttoansa oli tapahtunut. Jacquesin nimeä ei milloinkaan
mainittu, eikä hän ollenkaan puhunut menneen talven tapauksista.

Geneviève hoiti äitiänsä mitä hellimmällä huolella, mutta heidän
keskinäinen välinsä oli tuskallista ja hankalata. Geneviève huomasi
tuon tuostakin, kuinka hänen äitinsä tiedustellen häntä silmäili,
ikäänkuin tutkiaksensa hänen sielunsa peräisimpää pohjukkaa.

Eräänä päivänä hän ei voinut olla kysymättä:

-- Äiti, minkä vuoksi minua noin katsotte? Olen valmis vastaamaan, jos
te mitä tahdotte tietää.

-- Ei, vastasi rouva de Préal, älä mitään virka, en minä tahdo mitään
tietää.

Rouva de Chabrand tuli Roncevaliin tavallisella ajalla. Häntä vaivasi
jäsenten särky enemmän kuin milloinkaan ennen, ja hänen mielensä oli
entistä vielä kärttyisempi, kiivastunut kun oli yleisten tapausten
huonosta menestymisestä ja vielä enemmän omain hankkeittensa
tyhjäänraukeamisesta. Hän oli myös vihoissaan siitä, että rouva de
Préal oli kipeä, ja salli vaan vastahakoisesti Genevièven hoitaa
itseänsä, kiusaten tyttöparkaa moitteilla ja nuhtelemisella, jotka
olivat neulan kärkeä terävämmät. Tarvittiin todellakin paljon
kärsivällisyyttä sitä kaikkea kärsimään: mutta Genevièvellä oli
sydämessä aarre kätkettynä, joka ehtymättä lempeyttä uhkui; hän
rakasti ja tiesi olevansa rakastettu. Jos nykyinen aika olikin ikävää,
niin hän toivoi tulevaisuutta, semmoisena kuin hän sen mielessään
kuvaili, tulevaisuutta, joka ei suinkaan tarvitsisi olla kärsimystä ja
itsensäkieltämistä vailla, sillä juuri ne olivat Genevièven mielestä
tarpeellisia hänen onneensa. Hän kuvasi sitä niin onnelliseksi, tuota
heidän elämistänsä kahdenkesken Jacquesin kanssa, vaikka se olisikin
kurjaa, niinkuin Jacquesin oli tapana sanoa; mutta mitä siitä;
riippuihan koko heidän onnensa toinen toisestansa! Geneviève kuvaili
mielessään, kuinka he tulisivat jakamaan onnestaan noille ilottomille
olennoille, jotka elivät heidän ympärillänsä, kuinka he aina olisivat
alttiit auttamaan, lohduttamaan ja omastansa antamaan... Epäilemättä
heillä ei olisi paljon kultaa eikä hopeata antaa, mutta hänelle muistui
mieleen Savignyn lause: "Jos te tasaatte minulle leipäpalasenne, niin
teette minut paremmaksi ihmiseksi."

Genevièven ijällä ihminen ei epäile tulevaisuutta eikä malttamattomasti
pyydä unelmiensa toteuttamista jouduttaa. Kaukainenkin onni on jo
riittävä, koska se kirkastuttaa synkimmänkin nykyisyyden. Vanhempana
ihminen käy vaativaksi ja malttamattomaksi: hän rupeaa epäilemään ja
levottomuus sekä jonkunmoinen käsittämätön ahdistus alkavat hänen
sydäntänsä kalvaa. Tämä ahdistus oli Jacquesillekin tuttu. Siitä
ihanasta hetkestä saakka, jona hän vähäsen oli ottanut onneansa
vastaan, hän ei enää uskaltanut siihen luottaa.

Hänen elämänsä oli jälleen ruvennut kulkemaan entistä, yksijonoista
juoksuansa; se, mikä oli tapahtunut tuon kauhean viikon edellä,
tuntui hänelle oudolta ja taivaalliselta unelmalta, jota hän jonakuna
myrskyisenä yönä luuli nähneensä, ja Célinenkin muisto kävi hänelle
väliin epäselväksi. Lebau oli muuttanut pienestä asunnostaan, jossa hän
niin kauan oli elänyt sekä ollut, ja hänellä oli nyt yksi huone samassa
talosta, jossa rouva Gregoirekin asui. Hän oli suuresti vanhentunut
ja tykkänään antautunut tuon lihavan vaimon haltuun, joka entistänsä
enemmän itki ja kelvollisuuttansa kerskaeli.

Jacques aina väliin kävi Lebauta tervehtimässä, mutta rouva Gregoire
kohteli häntä jäykästi; hän ei milloinkaan ollut rouvan mielisuosiota
voittanut.

Hän tunsi itsensä kauhean yksinäiseksi. Tokko hän olisi itseänsä siksi
tuntenut, jos olisi tietänyt, että Geneviève piti itseänsä hänen
omanansa ja alinomaa häntä ajatteli.

Aika ei käynyt Genevièvelle pitkäksi. Aamusilla, ennenkuin rouva
de Préal oli soittanut, opetteli hän Felicien avulla vaatteitten
leikkaamista, ompelemista, pesemistä y.m.; ja koska kyökkipiika, joka
tuota uutteruutta ihmetteli, näytti ymmärtäväiseltä, rupesi Geneviève
hänen johdollansa opettelemaan ruoan-laitostakin.

-- Mitäpä teidän, neiti Geneviève, joka olette hieno nainen, tarvitsee
tuommoista tehdä? Sillä te vaan pilaatte käsiänne, muistutti häntä
kyökkipiika.

-- Anna minun tehdä, koska se minua huvittaa, vastasi Geneviève ja iski
silmää Felicielle, joka salamyhkää hymyili, ja sitäpaitsi ei tiedäkään,
mitä maailmassa vielä voi tapahtua.

-- Siinä olette oikeassa; mutta eihän näytä aivan mahdolliselta, että
teistä kyökkipiikaa tulisi. Antakaa minun nostaa pata... se on ylen
raskas teille.

Mutta Geneviève nosti nauraen pataa, ikäänkuin hänellä ikäpäivinänsä ei
olisi ollut muuta toimitettavana, ja Felicie sanoi ilkamoiden:

-- Totta tosiaankin, neiti, voisittehan te milloin tahansa ruveta
talouttanne itse hoitamaan, jos se vaan päähänne pistäisi.

-- Minkä vuoksi Geneviève kyökissä oleskelee, ja mitä hänellä on
ruokalaitosten kanssa tekemistä? kysyi rouva de Chabrand. Hän tulee
sukuunsa, siitä saatte olla varma. Et sinä suinkaan liene tarkoittanut
saada kasvattityttärestäsi kyökkipiikaa, mutta näyttääpä siltä, että
luonto vetää.

-- Antakaa hänen vaan koettaa, äiti, vastasi rouva de Préal. Eihän se
naista vahingoita, vaikka kaikkea osaakin.

-- Porvari-aatteita nuo tuommoiset, sanoi rouva de Chabrand
ylenkatseella.

-- Kuitenkaan eivät meidän isoäitimme, kun he hirmuhallituksen
aikana myivät kasviksia, taikka maalasivat viuhkoja Lontoossa eli
Amsterdamissa, luultavasti olisi paheksuneet, vaikka olisivat olleet
taitavia ruoan-laitoksessakin.

-- _Sinun_ isoäitisi istuivat epäilemättä hirmuhallituksen aikana
levossa ja rauhassa jonkun Saint-Denis-kadun varrella olevan
kauppapuodin oven kynnyksellä sukkaa kutoen, eikä mikään heitä estänyt
patojansa mielensä mukaan hoitamasta. Mitä _minun_ isoäitiini tulee,
niin hänellä oli uskollinen palvelija, joka olisi antanut hakata
itsensä vaikka kappaleiksi hänen edestänsä, eikä suinkaan olisi
sallinut hänen li'ata kauniita käsiänsä. Sitä kerrottiin meidän
seurapiirissämme muinaistarinana.

Meidän aikaan semmoista ei voisi tapahtua, vastasi rouva de Préal,
ajatellen tuota epälukuista joukkoa kamari-neitsyjä, jotka rouva de
Chabrandin palveluksessa olivat seuranneet toisiansa, ja joista ei
yksikään olisi antanut hänen edestänsä hakata itseänsä kappaleiksi.
Kuitenkin on myönnettävä, että he kaikki, rouva de Chabrandin
kertomuksen mukaan, olivat oikeita ilkiöitä.

Tänä vuonna palattiin varhain Parisiin, sillä rouva de Préal, jonka
terveys huononi huononemistaan, tahtoi tavata lääkäriänsä ja myöskin
Genevièven suhteen kysyä neuvoa herra Bousquet'ilta. Hän ei vielä
ollut puhunut yhdellekään ihmiselle koko asiasta, eikä ollut tahtonut
kirjoittaa siitä neuvonantajallensa, koska muka sillä pelkäsi tekevänsä
tämän kamalan jutun, joka väliin tuntui hänelle iljettävältä unelmalta,
tärkeämmäksi, kuin se olikaan. Joskus häntä halutti sanoa tyttärelleen:
"Lapseni, sanoppas, että minä olen nähnyt pahaa unta." Mutta silloin
häntä pidätti Genevièven katse, joka noista hänen kauniista, totisista
ja julkisuorista silmistänsä jo edeltäpäin selvästi hänelle vastasi:

-- Ei mikään sen todellisempaa ole. Minä rakastan häntä ja olen hänen
omansa.

Kun viisas herra Bousquet sai kuulla tuon uutisen, jonka hänen
sukulaisensa jotensakin epäselvällä tavalla hänelle kertoi, hän vaan
nosti olkapäitänsä.

-- Onko mahdollista, että tuommoinen hullutus on voinut saattaa teitä
kipeäksi!... Eihän se muuta ole kuin pienen tytön runollisia juonia...

-- Minä puolestani luulen sen olevan todenperäsempää laatua, vastasi
rouva de Préal, puoleksi rauhoitettuna, puoleksi hänen ivastaan
suuttuneena.

-- No, koetelkaapas häntä... Sanokaa, että hän saa tehdä, kuinka
tahtoo, mutta että myötäjäisistä ja perinnöstä ei voi olla puhettakaan
moiselle kiittämättömälle. Saadaanpa sitte nähdä, huoliiko tuo komea
sulhanen sitten enää hänestä.

En tiedä, mitä tuo häneen vaikuttaisi, mutta Genevièven suhteen ainakin
voin ta'ata, että se on hänelle aivan yhdentekevää. Hänen luontonsa on
aina ollut haaveksiva.

-- Niin, saadaan nähdä. Onhan sangen mukavaa olla haaveksivaisena, niin
kauan kuin se ei mitään maksa; mutta kun oma voitto tulee kysymykseen,
niin nuo suuritunteiset ihmiset osaavat laskea lukua yhtä hyvin kuin me
muutkin. Mutta saadaanhan nähdä.

Kuitenkin kun rouva de Préal, päättäen noudattaa tätä viisasta neuvoa,
ilmoitti Genevièvelle, ettei hän tulisi saamaan ainoatakaan sou'ta
perinnöksi, jos menisi naimisiin Jacques Marceaulle, niin hänen tyyni
käytöksensä selvään osoitti, että tämä keino ei mitään vaikuttaisi.

-- Äiti, hän sanoi, en minä teidän suostumuksettanne mene naimisiin:
mutta siitä voitte olla vakuutettuna, että emme hetkeksikään
viivyttäisi naimistanne, ellei kiitollisuus ja rakkaus teihin olisi
kysymyksessä.

Sitte päätti herra Bousquet itse puhutella Genevièveä, vakuutettu kuin
oli, että asia paremmin häneltä kuin rouva de Préalilta onnistuisi:
sillä, arveli hän, eivät naiset taida järkevästi puhua eivätkä
perusteita ja syitä taitavasti esitellä. Tässä keskustelussa, joka
kesti kokonaisen tunnin, ja jossa herra Bousquet laski laajalleen
kaiken kaunopuheliaisuutensa, jotta häntä itseäkin kummastutti,
Genevièvellä ei ollut muuta neuvoa kuin kuunnella, ja hän olikin niin
totisen näköinen, että puhuja jo rupesi parastakin toivomaan. Ilomielin
hän siis päätti puheensa, sanoen:

-- No, joko nyt vihdoin myönnyt, lapseni? Sinä siis ymmärrät, että
se olisi hulluutta ja ihan vastoin sinun etujasi sekä häpeä kaikkein
ihmisten silmissä, jos itseäsi sillä tavoin käyttäisit.

-- Entä Jumalan silmissä? kysyi Geneviève tyynesti.

-- Jumalan silmissä? toisti herra Bousquet hiukan ällistyneenä.
En minä tässä ole Jumalan-sijaisena puhumassa; mutta kuitenkin
tohdin vakuuttaa, ettei Jumala sitä hyväksyisi, jos sinä saattaisit
hyväntekijäsi sydämen murheesta pakahtumaan.

-- En ymmärrä, minkä vuoksi hänen sydämensä siitä pakahtuisi. Eihän
hänen sydämensä tässä niin suuresti ole kysymyksessä, vaan pikemmin
hänen ennakkoluulonsa sekä vanhat tavat. Mutta minä en aiokkaan mitään
tehdä, ellen saa häneltä lupaa.

-- Ja sitä et milloinkaan tule saamaan, et milloinkaan, niin kauan kuin
hänessä vähänkin henkeä on... sen takaan. Eikä minulla enää ole muuta
lisättävää kuin yksi ainoa asia, joka sinun on tärkeä tietää: rouva de
Préalin testamentti on hänen asian-ajajansa hallussa; minä olen häntä
siihen neuvonut, siinä kaikki.

Kun Geneviève tuli ulos pienestä salista, jossa tätä keskustelua oli
pidetty, hän kohtasi Felicien, joka kuiskasi hänen korvaansa:

-- Minä olen hänet nähnyt, työstä palatessansa hän tuli minua vastaan.

-- Ja mitä hän sanoi sinulle? kysyi tyttö ihastuneena.

-- Minä puhuin ensiksi hänelle. Minä sanoin: Älkää käykö alakuloiseksi.
Ottakaa mielilauseeksenne nämä kolme sanaa, jotka minä hänen
puolestansa teille luettelen: "Toivoa, uskoa, luottaa." Silloin hän
vastasi: "Sanokaa hänelle, että minä toivon ja pyrin tullakseni hänelle
otolliseksi."

-- Minäkin puolestani pyrin tulla hänelle otolliseksi, sanoi Geneviève
ilosta säteillen.



XXIX.


Syksypuoleen rouva de Préal kovin rupesi huononemaan. Hän sairasti
maksa-tautia, joka tuon tuostakin tuotti hänellä kovia kipuja.
Geneviève hoiti häntä yöt päivät ja soi itselleen tuskin hetkeksikään
lepoa. Felicien avulla hän koki vastustaa tautia kaikilla lääkärin
määräämillä keinoilla ja huojentaa kipuja kaikilla, mitä hänen
rakastava sydämensä ja naisellinen luontonsa suinkin osasi keksiä.
Hän äkkäsi vähimmänkin viittauksen ja oli heti pystyssä, jos häntä
kuinka hiljaa kutsuttiin, -- ei yksikään taudinoire jäänyt häneltä
huomaamatta, ja pienintäkin tuskaa hän hellällä huolella koetti
lieventää.

Rouva de Préal ei olisi ottanut mitään vastaan muiden kuin Genevièven
kädestä ja näkyi hänestä riippuvan ikäänkuin kipeä lapsi äidistään.
Kun hän oli hiukan parempi, huoletti häntä Genevièven kalpeus,
hänen unettomat yönsä sekä ylellinen rasituksensa; mutta kun kipu
jälleen pääsi valloilleen, ei hän enää joutanut muuta muistamaan, kun
pitää tyttärensä kädestä kiinni ja kuulla hänen äänensä kuiskaavan
lohdutuksen sanoja. Kaikki, jotka näkivät Genevièven noin äitiänsä
hoitelevan, ihmettelivät hänen ääretöntä rakkauttansa. Rouva de
Chabrand yksin ajatteli hänestä pahaa. Ainoastaan semmoisen ihmisen
mieleen olisi niin ilkeä ajatus voinut johtua, jonka sydän oli
elinkautisesta itsekkäisyydestä kovettunut.

Kun herra Bousquetkin muutamana päivänä ihmetteli Genevièven
väsymätöntä uskollisuutta, sanoi rouva de Chabrand, ilkeästi nauraen:

-- Niin, onhan hän uuttera perinnön hankkimisessa.

Rouva de Préalin suuret kivut sekä hänen vaarallinen tilansa olivat
pelastaneet hänen tätinsä orjuudesta, ja hän oli kieltänyt rouva de
Chabrandia tulemasta hänen kamariinsa. Tämä ei sinne pyrkinytkään,
sillä hän ei mielellänsä nähnyt kenenkään kärsivän kipuja, koska hän
vihasi kaikkea, mikä hänelle kuolemaa muistutti: kuitenkin loukkasi
tämä kielto häntä suuresti ja joka kerta, kun hän näki Genevièven,
viskeli hän hänelle joitakuita pisteleväisiä sanoja.

Kerta hän Genevièven kuullen sanoi herra Bousquetille:

-- Joko rouva de Préal on haettanut asianajajansa... Sehän nyt olisi
vähintä, mitä hän voisi tehdä, osoittaakseen kiitollisuuttaan noin
hellästä rakkaudesta.

Geneviève ei heti ymmärtänyt noiden sanojen tarkoitusta, mutta niin
pian kuin asia tuli hänelle selväksi, loi hän vanhaan rouvaan niin
halveksivan katseen, että tämä tunsi itsensä varsin pieneksi tuon
nuoren tytön rinnalla. Tämä nöyristyminen ei suinkaan lisännyt hänen
rakkauttansa Genevièveen.

Eräänä päivänä, kun rouva de Préal tunsi itsensä hiukan paremmaksi,
katsoi hän Genevièveen ja kysyi.

-- Rakastatko häntä vieläkin?

Genevièven suuret, kyyneleiset silmät vastasivat hänelle selvemmin kuin
mitkään sanat.

Rouva de Préal käänsi kasvonsa:

Kun hän sai kivultansa hiukan loma-aikaa, ajatteli hän lakkaamatta
kasvattityttärensä tulevaisuutta. Mihinkähän lapsiparka joutuisikaan,
jos häneltä äiti kuolisi?... Rouva de Préalilla ei ollut sen
likeisempää sukulaista kuin rouva Chabrand, mutta ajatellessaan, että
hänen täytyisi jättää Geneviève tämän haltuun, häntä alkoi värisyttää.
Oi, jospa Jumala Genevièven tähden vieläkin soisi hänelle hiukan
elonaikaa! Nähtyänsä kuoleman niin läheltä, hän oli saanut peräti
toisen käsityksen elämästäkin.

Geneviève ei vähintäkään arvannut äitinsä ajatuksia; hänellä ei ollut
muuta mielessä kuin sairaan kärsimykset, ja hän rukoili, että Jumala
vielä antaisi hänen elää, jotta tyttärensä saisi tuottaa hänelle niin
suurta iloa, kuin suinkin voisi, sillä kuten kaikki helläsydämiset
ihmiset, hänkin nuhteli itseänsä, että ei ollut häntä kylliksi
rakastanut, sekä tunsi, ettei hän siinä vähässä ajassa, kuin hänen
äidillänsä vielä oli elettävänä, voisi kyllin rakkauttansa osoittaa.
Hän ei enää laskenut tuntia eikä päiviä, ei hän tuntenut väsymystä
eikä vaivoja; hän ajatteli yhä vaan äitiänsä, ja tuskinpa hän muisti
Jacquesiakaan, joka kuitenkin hänen sydämensä perimmässä pohjukassa
aina oli läsnä.

Joulukuun keskipuoleen kävi tauti yhä ankarammaksi. Kaksi päivää ja
kaksi yötä seisoi Geneviève äitinsä vuoteen ääressä, väliin hänen
tuskiansa lievittääksensä, nostaen häntä istumaan, toisinaan pyyhkien
hänen otsastaan kalman hikeä tahi kuiskaten hänen korvaansa jonkun
hellän sanan. Jos sairas sai hiukan lepoa tahi kävi uneen, pysyi
Geneviève vaikka kuinka väsyttävässä asemassa, ennenkuin liikunnollansa
olisi häntä häirinnyt. Hiljaisella äänellä Felicie rukoili häntä
menemään hetkeksi levolle; toinen ei ottanut tätä pyyntöä korviinsakaan.

Kolmannen päivän aamupuoleen hän säikähti, kun näki, minkä hävityksen
yhden yön kuolemantuska oli sairaan kasvoissa matkaan saattanut.
Hämmästyneenä Felicie oli jäänyt sängyn jalkopäähän seisomaan.

Avaamatta silmiään, rupesi rouva de Préal yht'äkkiä puhumaan:

-- Täytyy tuottaa hänet tänne heti paikalla, sanoi hän heikommalla
äänellä.

Hän oli tuskin ennättänyt lausua nämä sanat, ennenkuin Felicie jo
riensi ulos huoneesta.

-- Kuka täytyi tuottaa, rakas äiti? kysyi Geneviève.

-- Asian-ajaja, lapseni... Nyt on vielä aikaa.

-- Ei, ei rakas äiti! Älkää tuommoista murehtiko... Sanokaa vaan, että
te annatte minulle anteeksi, kun olen tehnyt teidän tahtoanne vastaan
ja siunatkaa meitä.

Mutta sairas oli jälleen mennyt horroksiin. Geneviève pysyi
liikkumattomana hänen vuoteensa ääressä, vaikka suonenveto teki hänen
asemansa sietämättömän hankalaksi. Hänen sydämensä oli täynnä tuskaa.
Herättäisikö hän kuolevaista, saadakseen kuulla tuon sanan, joka oli
pyhittävä hänen rakkauttansa ja tulisi olemaan siunauksena hänen
tulevaisuudellensakin?... Ei, se olisi itsekkäisyyttä... täytyi jättää
hänet rauhaan, koska hän ei näyttänyt kärsivän, ja vähinkin liikutus
voisi matkaan saattaa muutoksen.

Tällä tavalla kului kokonainen tunti. Tuon tuostakin rouva de Préal
hiukan liikahti ja avasi puoleksi silmiään, mutta sitte hän jälleen
vaipui tunnottomuuteensa.

Geneviève ei kääntänyt silmiänsä noista kalvan kalpeista kasvoista,
jotka muuttuivat yhä jäykemmiksi. Hänen kyyneleensä valuivat tuolle
vahankarvaiselle otsalle, eivätkä nuo kangistuneet kasvot siitä enää
vavahdelleet.

Ovi aukeni; kaksi henkilöä astui sisään Ajatuksiinsa vaipuneena
Geneviève ei kääntänyt päätänsäkään; mutta kun hän nosti silmänsä,
näki hän Jacquesin seisovan vuoteen jalkopäässä. Sitä hän tuskin
ihmettelikään... Olihan luonnollista, että Jacques tämmöisenä hetkenä
oli häntä läsnä! Ei kumpikaan heistä sanaakaan virkkanut, heidän
silmänsä olivat luotuina kuolevaan.

Vihdoin hän hiukan liikahti.

-- Joko hän on täällä? kysyi hän.

-- Ei, äitikulta, vastasi Geneviève hiljaisella, mutta kuitenkin
aivan selvällä äänellä, ei asian-ajaja ole täällä. Mutta se onkin
tarpeetonta, älkää nyt, rakas äiti, huoliko sitä ajatella. Jacques
Marceau on täällä. Äiti, sanokaa, että siunaatte meitä.

Rouva de Préal avasi silmänsä ja katsoi ympärillensä. Epäilemättä
olivat hänen silmänsä jo käyneet himmeiksi, sillä hän ei näyttänyt
mitään tietävän. Geneviève viittasi Jacquesille lähestymään, ja tämä
laski polvillensa hänen viereensä.

-- Äiti, kysyi Geneviève, näettekö hänen?

-- Näen, vastasi kuolevainen, minä näen teidät molemmat, lapseni.

-- Siunatkaa meitä, äiti.

Rouva de Préal ojensi kätensä ja laski sen Jacquesin kädelle; sitte hän
sanoi:

-- Minä annan hänet teille.

Tämä voimain ponnistus uuvutti häntä vallan; mutta hetken kuluttua hän
näkyi jotakuta etsivän ja mumisi:

-- Asian-ajaja... mutta se on jo myöhäistä!

Geneviève kumartui häneen:

-- Äiti, rakas äiti!...

Rouva de Préal katsoi häntä, hymyili ja hyväili hänen kättänsä; sitte
hän painoi silmänsä umpeen, eikä enää niitä avannut.

Kun Geneviève ymmärsi, että kaikki oli loppunut, lankesi hän
polvillensa vuoteen viereen ja itki katkerasti. Jacques antoi hänen
kauan itkeä; sitte hän sanaakaan lausumatta hellästi veti hänet
rintaansa vasten.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Geneviève - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.