Title: Hehkuvan kevään maa
Author: Haahti, Hilja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hehkuvan kevään maa" ***


HEHKUVAN KEVÄÄN MAA

Kirj.

Hilja Haahti



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.



SISÄLLYS:

Hehkuvan kevään maa
Caprin kevät
Siunaus
Pyhän Sebastianin nuolet
Fontana di Trevin vesipisara
Raunioiden tarina



HEHKUVAN KEVÄÄN MAA


Italiaa sillä tarkoitan.

Täällä pohjolassa kevät on vieno ja kaino, puiden lehdet hennon
vaaleat, kukkaset ujoja ja uneksivaisia. Pohjolan kevät on hiukan köyhä
ja niukka, hillityn hiljainen, mutta suloinen ja valoisa, täynnä kesän
toiveita, uskollista odotusta, rukousta, rauhaa.

Etelässä on hehkuvan kevään maa.

Aurinko paahtaa kuumana, puut, pensaat ja nurmikot verhoutuvat
kukkarunsauteen, hohtavaan, väririkkaaseen, riemuntäyteiseen, ja
varhaiset kultahedelmät kimmeltävät oksillansa, yltäkylläisen sadon
ensi tuotteina. Tulee kesä, tulee rikkaus -- tulee myöskin näännyttävä
helle ja kuihtumus ennen aikojansa.

Siellä harmajat rauniot kuiskaavat tuhansia tarinoita menneiden
keväiden loistosta ja häviöstä. Siellä taiteen kauneus uhkuu ja hehkuu,
-- muistoina ihanimmin, -- siellä sydämet syttyvät äkkiä leimahtaviin
liekkeihin, kenties sammuaksensa nyyhkeinä syyssateissa.

Yksinpä kirkkokin kertoo siellä keväästä, kirkkaasta, verihehkuisesta.
Se kukki kerran, mutta nyt se on kuollut.

Hehkuvan kevään maa! Sinne me pohjolan lapset matkailemme, ken
kuunnellaksensa muistojen kieltä, ken nauttiaksensa kauneusaarteista
taiteen tyyssijoilla, ken etsiäksensä terveyttä kuuman päivän säteistä
ja etelän hurmiosta hoivaa sydämelle.

Lähdemme saamaan -- ehkäpä antamaankin, tieten tai tietämättä. Sillä
onhan meilläkin omat aarteemme.

Pohjolan vieno kevät, etelän hehkuva kevät -- ihmissydänten
välityksellä ne koskettavat toisiansa. Siinä on tasaamista,
syventämistä, elähyttämistä.

Mutta yli kaiken puhaltakoon korkeudesta Hengen tuuli, tuoden sydämiin
sen kevään, jossa rauha ja hehku, kainous ja runsaus, toiveet ja
parhain täyttymys ijäiseksi sopusoinnuksi yhtyvät.



Caprin kevät


-- Lemmikki neiti!

Siro, lapsekas vartalo kohosi äkisti keltaisista kääpiöruusuista,
joihin se melkein oli peittynyt. Niiden oksat kiertelivät hänen yllänsä
katossäleitä pitkin, pudottausivat hänen vaaleille hiuksillensa,
syleilivät joka puolelta ja sulkivat hänet suloiseen, tuoksuvaan
kukkarunsauteensa.

-- Missä te olettekaan? -- helähti tytön etsivä ääni. Hän puhui somasti
murtaen saksankieltä, vastaten nuorelle miehelle, joka hänen nimensä
oli lausunut.

-- Korkealla! Kas niin... jopa keksitte.

Heidän silmänsä sattuivat toisiinsa. Miehen katse oli leikkisä,
hymyilevä, tytön puoleksi hämillinen, mutta samalla peittelemättömän
ilostunut.

-- Mitä te siellä teette?

-- Katselen teitä ja ruusuja.

Taidemaalari Wolf Lichter istui puutarhanmuurilla, panamahattu
kallellaan pienillä kiharoilla, joiden salaisuuden Caprin parturi
parhaiten tunsi. Valkoinen caprilainen hellepuku hohti häikäisevässä
auringonpaisteessa. Miehen voimakkaat piirteet ja ruskettunut iho
erottuivat sitä selvemmin.

Tyttö taittoi ruusutertun, heittäen sen sulavasti juuri taiteilijan
syliin.

-- Eikö teidän puolellanne muka kasva tällaisia?

Ylläpitäen tasapainoa vasemmalla kädellänsä taiteilija kurkottui muurin
taakse. Oikea käsi tapasi punaisia ruusuja, jotka sateena lensivät
tytön päälle.

-- Tulisempia kasvaa. Vaihdetaan!

-- Leikimmekö ruususotaa? -- Tyttö pujottausi vilkkaasti esiin
kultakukkasten keskeltä, itsekin kullanhohtavana yksinkertaisessa,
kellervässä pumpulipuvussaan. Hän oli hyvin nuori ja hento, hänellä
oli säteilevät silmät, ja kasvojen väri oli innon helakkaa punerrusta
vienoilla poskilla.

-- Neiti, neiti, olettepa te rohkea! Mitä Hotel Faraglionin omistaja
sanoisi? Signora Giannina täällä Limone huvilassa vartioi ruusujansa
kuin lohikäärme.

-- Te olette hirveän ymmärtäväinen. Minusta on hauskaa, niin hauskaa,
että tahtoisin leikkiä ja kieritellä kukkasissa. Lääkäri sanoi aamulla,
että minä olen jo ihan terve. Näytänkö siltä?

-- Tietysti te näytätte. Tehän olette ihastuttava, niinkuin
ruusunnuppu. Siksihän minä olen katsellut teitä.

Tyttö punastui ja katsoi maahan.

-- Hypätkää nyt jo pois sieltä muurilta, herra Lichter.

-- Kiitoksia paljon, Lemmikki neiti.

He nauroivat kumpikin. Taiteilija nyökkäsi päätänsä, hyppäsi ja katosi
muurin peittoon. Tyttö otti penkiltä valkoisen olkihattunsa ja käveli
portille. Faraglionin ja Limonen portit aukenivat samalla kertaa, ja
kuin sopimuksesta he seisoivat yhtaikaa Via Tragaralla.

-- Me menemme siis kävelemään, -- sanoi taiteilija.

-- Onko jo se aika, jona näyttelynne on suljettu?

-- Arvattavasti. Olisinko minä muuten tässä? Minne teitä haluttaa? Minä
olen valmis.

-- Via Kruppille, -- vastasi tyttö. -- Sinne, mistä te maalasitte
suuren taulunne.

-- Nyt pikku ystävä vaatii suunnattomia. Mehän paahdumme kuin uunissa.
Eikö Arco naturale kelpaisi?

Lemmikki ei pitänyt sanojen isällisestä sävystä. Totisena hän vastasi:
-- Yhdentekevää.

-- No, mikä nyt? Ette suinkaan ole pahoillanne? Tauluni te osaatte
ulkoa ja aihepaikan myöskin. Rakastatteko te Via Kruppin kaktuksia ja
kivileijonia?

-- Minä rakastan aurinkoa niin äärettömästi, -- sanoi tyttö, koettaen
palata iloiseen tunnelmaan. -- Minun ei koskaan voi olla liian kuuma.
Meillä Suomessa on pitkä, kylmä talvi, ja kesäkin on viileä kotona
Suursaarella.

-- Auringonkukka, -- sanoi taiteilija. Hänkin muutti puhetapaansa. --
Te kuihdutte siellä pohjoisessa. Täällä puhkeatte kukkimaan. Kyllä minä
vien teidät päivänpaisteeseen; tulkaa, niin kauvan kuin sitä kestää.

-- Ei, -- sanoi tyttö nopeasti. -- Mennään vaan Arcolle. Sitte ei
tarvitse pitkältä kulkea huvilain ohitse, eikä siellä liiku niin paljon
ihmisiä. Paistaa aurinko ylempänäkin.

He astelivat rinnakkain pitkin kapeata, huvilain ja puutarhamuurien
reunustamaa tietä. Aurinko paahtoi helteisesti, missä seinät eivät
luoneet varjoa. Viheriät sisiliskot lekottelivat muureilla, pujahtaen
sukkelasti koloihinsa, kun kävelijät lähestyivät. Valkoiset talot
näyttivät uinailevilta säleuutiminensa, jotka ikkunoita peittivät.
Huumaava tuoksu levisi kukkakyllyyttään upeilevista puutarhoista.

Pienen kaupan ovella vaimo tyrkytti korallinauhoja kaupaksi.

-- Abbiamo, -- vastasi Lemmikki, mutta pysähtyi kuitenkin, hypistellen
tummanpunaista kaulakoristettansa.

-- Oliko oikein? -- kysyi hän leikiten toveriltansa. -- Minä tarkoitin,
että minulla on. Ei hän näytä ymmärtävän, hän vaan tarjoaa.

Vaimo riiputti käsissään kahta samanlaista korallinauhaa kuin Lemmikin
oma, kehuen että ne olivat oikeita koralleja ja maksoivat yhteensä
ainoastaan liran.

-- Kuinka he voivatkin myödä näin halvalla? -- Lemmikki keikutteli
korallejansa. -- Kun minä kotona käytän näitä, ei kukaan aavista, että
olen ne ostanut viidelläkymmenellä centesimillä.

-- Ne ovat hylätyistä sirpaleista, -- selitti taiteilija. -- Väärin
te sanoitte, että meillä on, sillä minulla ei ole yhtään. Valitkaapa
minulle joku kaunis, joka on ehjistä helmistä, minä ostan.

-- Tekö? Mitä te helmillä teette? -- Lemmikin katse osotti vilpitöntä
kummastusta. Mutta samassa hän jo vastausta odottamatta kiihkeällä
innolla alkoi penkoa helmikasaa.

-- Nämä vaaleanpunaiset ovat ihastuttavia, mutta ne maksavat neljä
kertaa niin paljon kuin tummat.

Taiteilija hymyili sääliväisesti. Sirpalenauhoja nekin! Tyttö ei
ymmärtänyt ajatellakaan kalliita, hiottuja helmiä. Kyllä hän jo aikoja
sitte oli huomannut, että parikin liraa oli pienelle suomalaiselle
neidille varsin suuri summa. Usein se niin oli hänelle itselleenkin;
mutta täällä Caprilla taulut olivat hyvin menneet kaupaksi, eikä nyt
taas ollut käyttörahasta puutetta.

Hän antoi vaimon käteen kaksi hopearahaa ja ojensi tytölle hänen
ihailemansa nauhan, kuten lapselle, jonka iloa on hauska katsella.
Hämmästyksissään Lemmikki huudahti riemusta. Kuinka hän olikin useasti
toivonut tuollaisia vaaleita! Hän kiitti "tuhat kertaa", tarkasteli
niitä onnellisena ja koetteli kaulallensa. Sillävälin Wolf Lichter
edelleen teki kauppaa. Taas hän otti kukkarostansa kaksi hopearahaa ja
vielä kaksi seteliäkin lisäksi, vaihtaen ne pyöreihin, valkopunerviin,
ehjiin korallihelmiin. Hän pisti ne taskuunsa, ennenkuin Lemmikki
huomasikaan, mitä hän oli ostanut ja maksanut.

-- Menemmekö nyt eteenpäin? -- ehdotti Lichter.

He ennättivät "kadulta" varsinaiseen maaseutuun. Talonpoikien matalat
majat, sitruunapuistot, viini- ja artisokkaviljelykset reunustivat
tietä. Sitte polku muuttui yhä jyrkemmäksi ja kapeammaksi. Pian he
olivat kahdenkesken suuren, hiljaisen luonnon ympäröiminä.

Lemmikki hyppeli keveästi kiveltä kivelle, entinen ja uusi korallinauha
kaulassansa.

-- Eivät ne värin puolesta juuri sovi yhteen, -- nauroi hän, -- vai
kuinka, herra taiteilija? Mutta katsokaas, mihin muualle minä tuon
toisen panisin? Sitäpaitsi on niin hirmuisen hauskaa, kun minulla on
kaksi.

Hän alkoi kertoa tuttavallisesti:

-- Näettekö, meitä on kahdeksan lasta, ja isä on vaan lukkari ja
samalla lastenopettaja. En minä ole koskaan saanut koristeita.
Yhteiskouluun minut kyllä lähetettiin, kun olen vanhin, mutta tuskin
pikkusiskoille sitäkään riittää.

Herra Lichter ihmetteli, eikö Italian matka ja oleskelu Caprilla
maksanut koko joukon enemmän kuin muutamat pienet koristeet.

-- Niin, eihän isä olisi voinut kustantaa minua tänne, ei milloinkaan.
Minä erosin viidenneltä luokalta ja jäin sitte isän avuksi lapsia
opettamaan. Mutta minä sairastuin -- meri-ilma oli niin raakaa ja
väkevää. Lääkäri luuli, että minä voisin saada keuhkotaudin, ellen
pääsisi etelään, ja minä itkin kovin, sillä en olisi mitenkään tahtonut
kuolla. Keuhkotauti -- se oli melkein kuolemantuomio minun mielestäni.
Ymmärrättehän, että on ihanata elää!

Taiteilija oli samaa mieltä omasta puolestansa. Ei hän kuitenkaan ollut
aivan varma siitä, olisiko ihanata olla vanhin lukkarin kahdeksasta
lapsesta ja istua kolkolla lumisaarella opettamassa aakkosia. Mutta
tyttö oli sievä ja viehättävä. Mikä saturitari sitte lienee hänet
elämälle pelastanut?

-- Minä tulin tänne hienon valtioneuvoksettaren kanssa, muistatteko?
Hän on Helsingistä kotoisin, mutta hän on monena kesänä asunut meidän
saaressamme. Jo silloinkin hän asui, kun minä synnyin, ja isä ja äiti
pyysivät hänet kummikseni. Hän piti minusta; hänellä ei ole itsellänsä
ensinkään lapsia. Minun täytyi aina kirjoittaa hänelle kirjeitä,
kun tulin suuremmaksi, ja se oli hirveän ikävää. Mutta voitteko
arvata, kuinka hyvä se sentään oli? Kun minä viime talvena kirjoitin
keuhkoistani ja siitä mitä lääkäri oli sanonut, kirjoitti hän vastaan,
että minä pääsen ulkomaille. Hän itse oli juuri aikeissa matkustaa
Saksaan ja Italiaan ja lupasi ottaa minut mukaansa. Tänne Caprille
minut jätettiin kahdeksi kuukaudeksi. Sitte hän hakee minut pois, ja
kohta on jo kesä kotonakin. Aika rientää liian pian. Pari viikkoa on
enää jäljellä.

-- Olipa teillä hyvä haltijatar kummina, -- sanoi Lichter jotakin
sanoaksensa.

-- Niin, ja ajatelkaas kuinka ihmeellistä, että hän juuri oli itse
päättänyt matkustaa. Jos hän viime vuonna olisi käynyt etelässä, ei hän
tietenkään nyt olisi mennyt eikä minuakaan vienyt. "Jumala on varmaan
sen johdattanut", niin hän kirjoitti. Hän on jumalinen rouva.

-- Entäs mitä te olette? -- hymähti taiteilija. -- Viime sunnuntaina
yrititte taivuttaa minua pakanaa kanssanne saksalaiseen kirkkoon.

-- Minäkö? -- Tyttö joutui hämilleen. -- En minä paljon ajattele niitä
asioita. Tietysti minä usein tulen menneeksi kotona kirkkoon, kun isä
on lukkari. En tiedä mikä johtui mieleeni viime sunnuntaina -- ehkä
vähän ikävä kotiin.

-- Ikävä kotiinko? Sinne karulle saarellenne?

-- Niin, joskus se tulee -- mutta joskus tuntuu kuin en koskaan enää
tahtoisi palata. Ettekö te ymmärrä sellaista ristiriitaista tunnetta?

-- Kenties, -- vastasi taiteilija miettiväisesti. -- Minäkin olen
oikeastaan saarelainen.

-- Oletteko? -- Lemmikki huudahti ilosta. -- Mistä? Kertokaa!

-- Pohjoisesta minäkin. Ei sieltä ole kovinkaan pitkä teidän luoksenne.
Rügenillä minä olen syntynyt, liituvuorten ja pyökkimetsien keskellä.

-- Miten paljon meillä on kertomista toisillemme! Te kerrotte joskus
Rügenistä, ja minä Suursaaresta, vaikkapa heti. Se on ihmeellinen ja
mahtava, ihan kuin satujen tyyssija. Usein minä kiipeän ylängölle, joka
on täynnä pyöreitä harmaita kiviä. Sanotaan, että ne ovat jääkaudelta,
mutta minä kuvittelen, että jättiläiset ovat siellä meurunneet. Ja
ylempänä on vielä kauniimpaa. Vuoret ovat korkeat, vaikka Monte Solaro
kyllä on korkeampi. Mutta meri on aava, aavempi kuin täällä, ja hiekka
rannalla puhdasta, valkeaa... Olen siellä uneksinut, että laiva kerran
kantaisi minut kauvas ihmemaihin, ja nyt se onkin toteutunut. Ehkä
kauniit unet eivät mene hukkaan, ehkä joku enkeli ne näkee...

-- Te olette pieni ihmeellinen tyttö, -- sanoi Wolf Lichter. --
Haluakin maalata teidän mielikuvanne ja tunteittenne runoelmat.

-- Ja minä haluaisin kuvitella ja runoella, kun katselen atelieerissa
teidän taulujanne! Jos vaan osaisin...

-- Olipa omituista, että me kaksi saarelaista kohtasimme toisemme
täällä kolmannella saarella, -- sanoi Lichter lämpimästi. -- Eikö tämä
sentään ole ihanista ihanin? Ja meidän on ollut hauska yhdessä, eikö
niin? Varmaan joku "enkeli" senkin arvasi ja asetti pikku ystävän
Faraglioniin, kun minä asuin Limonessa.

Tytön silmät säteilivät riemusta.

-- Niin, niin, täällä on ollut hauska! Olen äärettömän iloinen siitä,
että sairastuin, ja vielä iloisempi, kun olen parantunut. En ole ennen
aavistanutkaan, kuinka rikas ja suuri maailma on. Ja Capri on maailman
hurmaavin paikka ja Faraglioni paras huvila ja te kiltein ihminen...

Wolf Lichterin oli omituinen olla. Hän tunsi hupaista viehätystä,
mutta samalla jokin pisti tunnossa. Hän oli täysi välitön lapsi, tuo
tyttönen etäisestä pohjolasta, mutta hänen sisäisessä sielussansa kevät
orasti ja naisen umpuileva tunne-elämä odotti kevättänsä tai hallaa...
Herättikö hän keväimen? Oliko hän halla ja tuho?

Kun ei taiteilija vastannut, pakinoi tyttö edelleen: -- Kuinkako minä
jouduin Faraglioniin? Niin vain, että valtioneuvoksetar oli ennen
käynyt Caprilla ja asunut siellä. Hän vähän epäili jättää minua yksin
vieraitten joukkoon, mutta ei voinut toisinkaan asettaa. Enhän minä
olisi erityisesti vahvistunut kaupungeissa, joissa hän oleskelee. Hän
ei tahtonut viedä minua sairaiden kylpylöihin ja parantolapaikkoihin,
koska keuhkoissani ei vielä ollut vikaa.

-- Niin, -- sanoi taiteilija, seuraten omain ajatustensa kulkua.

-- Faraglioni ei ole tavallinen hotelli, sehän on kuin perhekoti. Hän
toivoi minun tutustuvan muihin asukkaisiin.

-- _Mutta te tutustuittekin minuun!_

       *       *       *       *       *

Wolf Lichter muisti hyvin sen keväisen päivän, jona hän ensi kerran
näki pienen suomalaisen ystävänsä.

Hän oli viettänyt Caprilla muutamia talvikuukausia, maalataksensa
komeita hyrskyjä ja jylhiä kallioita. Tuloksena oli joukko
pikkukyhäyksiä ja harjoitelmia -- sellaisia, joita kevätkauden
matkailijat mielellään ostavat, koska ne ovat halpoja -- sekä yksi iso
taulu, onnistunein, mitä hän milloinkaan oli maalannut. Aihe oli Via
Kruppilta, Piccola Marinan puolelta. Meri vaahtoili rantapaasia vastaan
ja taivaalla ajelehti mustia pilviä, joiden lomasta kelmeä aurinko
heitti kylmän välkkyjuovan harmaille vesille. Se oli erilainen kuin
enimmät Capri-maalaukset. Muut tahtoivat aina kuvata veden heleätä tai
syvää siniväriä, ja olihan hänenkin atelieerissansa sellaisia tauluja.
Mutta Capri osasi muutakin kuin häikäistä ja hymyillä. Tummana,
valtavana ja salaperäisenä talvisaarena se kiinnitti mieltä omalla
tavallaan yhtä paljon kuin kevään uhkuvassa värirunsaudessa.

Hän oli vuokrannut atelieerinsa vierestä näyttelyhuoneen matkailijoita
varten. Suuri taulu oli kunniasijalla, odottaen rikasta ostajaa. Pienet
hän oli järjestänyt sieviin ryhmiin ympäri seiniä.

Jo itse huvilakin houkutteli ihmisiä pistäytymään sisälle. Se hohti
lumivalkoisena sitruunapuiden keskellä, joissa keltaiset hedelmät
riippuivat. Puutarha oli täynnä punaisia ruusuja. Marmoriportaille oli
ruukkuihin istutettu kukkivia azaleoja, ja sinipunervat glycine-tertut
kiertelivät pylväitä. Alaovelle hän oli näytteeksi asettanut
uusimman taulunsa, "Pergola" nimisen. Se oli kevätkuva hänen omalta
parvekkeeltansa. Sen yläpuolelle oli kiinnitetty laatta, jossa oli
hänen nimensä ja ilmoitus taulunäyttelystä. "Pääsy vapaa koko päivän."

Katsojia tuli, ja taulut miellyttivät. Hän myi runsaammin kuin oli
osannut toivoakaan.

Mutta sitte seurasi ostoseisaus ja samalla kyllästys ja ikävä hänelle
itselleen. Taidetyön ja kaupitsemisen jälkeen hän kaipasi vaihtelua.
Hän olisi suin päin lähtenyt Roomaan, josta hän Caprille oli tullutkin,
ellei suuri taulu vielä olisi ollut ostajaa vailla. Rooma, ikuinen
kaupunki, veti taidekokoelmainsa tenholla. Oli siellä mustat silmätkin,
jotka vetivät. Jos vaan olisi ollut varmat varat kodin alkajaisiksi,
olisi hän noutanut kauniin säihkysilmä-immen morsiamena Caprin
kevätkukkasten keskelle. Mutta yhäti taulu riippui näyttelyhuoneessa,
ja turhaan hän aamusta iltaan ikävystyi ja odotteli, uskaltamatta
poistua huvilasta. Työksensä hän haluttomasti maalasi kalastajaukkoa,
jota jo ainakin kymmenkunta taiteilijaa oli mallinansa käyttänyt.

Oli hän jonkinlaisia tuttavuuksiakin solminut talven kuluessa.
Leskirouva Giannina Fritti, joka omisti Limone huvilan, tarkasteli
häntä hiukan terävin katsein, mutta kutsui joskus juomaan lasin
punaista maaviiniä. Hän nauroi "lohikäärmeen" saituutta, mutta kiitti
kumminkin ja piti hyvänänsä. Iloisessa toveripiirissä iltasilla
huudettiin pöytään chiantia, vaikka se täällä maksoikin viisi liraa
pullolta. Sitä hän tarjosi tarantellaneitosellekin Bella Carolinassa
Via Tiberian varrella. Muuten kuului hänen täkäläiseen tuttavapiiriinsä
mallityttöjä ja samaan tarkoitukseen valittuja kalastajia ja
talonpoikia, Kater Hiddigeigei ravintolan omistajaperhe, parturi,
räätäli ja pari kauppiasta. Tietysti lähinnä taiteilijat, jotka olivat
asettuneet saarelle maalailemaan. Mutta siinä piirissä välit eivät
päässeet erin sydämellisiksi kilpailun ja kateuden tähden. Chiantiviini
ja kaskut yhdistivät seurassa helpommin kuin keskinäinen taidepyrkimys.
Ainakin Wolf Lichter olisi mielellänsä suonut toisille huonon onnen
aiheissa ja myönnissä, jos sillä itse olisi voittanut enemmän kunniaa
tai paremmin ansainnut rahaa. Kuka sellaista oikein tunnustaisi edes
itsellensä? Ihme vaan, kuinka se ilmassa huokuu ja viilentää välejä.
Pääasia nyt oli, että hän kevään tullen istui jotenkin yksinänsä Limone
huvilassa, innottomana menestyksensäkin keskellä, välinpitämättömänä
luonnon puhkeamisesta ja kyllästyneenä koko saareen.

Silloin eräänä päivänä keveät askeleet sipsuttivat ylös
marmoriportaita, näyttelyhuoneen oviverho vedettiin syrjään, ja sisään
astui tyttönen, vaalea, nuori ja hento kuin akasian oksa.

Wolf Lichter ymmärsi kohta, että tämä tuli ainoastaan katsomaan eikä
ostamaan. Hän oli hyvin huvittava välittömässä ihastuksessansa.
"Varmaankin koulutyttö, joka on päässyt lupa-ajalla matkustamaan
vanhempainsa kanssa", ajatteli Lichter. Mutta saksalainen Backfisch
on ujompi, eikä perhetyttöä lasketa noin omin päinsä vieraan miehen
näyttelyhuoneeseen. Tytön saksankieli olikin sotkuista ja virheellistä,
vaikka se kylläkään ei Lichteriä häirinnyt. Hänen mielenkiintonsa
heräsi. Kuka oli tyttönen ja mistä?

Sen hän piankin sai tietää. Uudenaikaisemmasta maasta, jossa tytöt ja
pojat istuvat vierekkäin koulupenkillä ja seurustelevat luonnollisina
tovereina. Eikä hänellä ollut täällä vanhempia suojanansa. Hän vietti
aikansa ja etsi seuransa niin hyvin kuin ymmärsi.

Hän katseli muotokuvaharjoitelmia, korallinpyytäjiä, venepoikia ja
olkitöiden myyjättäriä. Lichter saattoi häntä taululta toiselle ja
selitti. Olipa tyttökin jo tehnyt pieniä huomioita, ja pian keskustelu
oli vilkkaassa käynnissä. Venepojat olivat hänestä hupaisimmat, niitä
hän itsekin oli nähnyt. Ne olivat soutaneet lahdelle laivan luo,
ojennelleet haaveja saadaksensa rahaa, liikehtineet ja laulaneet
jotakin "Mein Schatt" -- niin, mitä se merkitsikään? -- "Schatz" --
aarre, kulta! -- Voi toki, ja hän kun oli luullut niiden tarkoittavan
kattia, kissaa...

He nauroivat kumpikin sydämensä pohjasta ja tutustuivat siinä tuokiossa.

Mutta sitte tyttö joutui suuren meritaulun eteen, ja äkkiä hän oli kuin
muuttunut. Hän ikäänkuin kasvoi ja syveni. Silmiin tuli kostea kiilto,
ja puna kohosi kalpeille poskille. Hän seisoi liikkumatta, uneksivana,
haltioituneena. Vihdoin hän kysyi väräjävin äänin, mistä tämä aihe oli.
Kyllä hän käsitti, ettei se voinut olla se -- mutta kuitenkin...

Taiteilija halusi tietää, mikä "se" asui tytön ajatuksissa. Silloin
hän vastasi, että taulu muistutti Suursaarta Suomenlahdessa, hänen
kaukaista kotipaikkaansa.

Tyttö oli kaunis siinä kotiansa muistellessaan! Lichterin täytyi häntä
kohdella melkein kunnioittavasti. Hän kertoi asiallisesti, kuten
täysi-ikäiselle neidille, mistä aihe oli valittu ja mistä käsin taulu
maalattu. Hän tarjoutui saattamaan neitiä sinne jonakin päivänä,
milloin soveltui.

Se oli heidän ensimmäinen yhteinen kävelymatkansa, ja niitä seurasi
yhä useampia. Tästälähin Wolf Lichter piti näyttelynsä suljettuna
osan päivästä. Kukapa kestäisikään ajan pitkään alituista vankeutta
atelieerissa! Hänenkin täytyi saada osansa kevään suloudesta. Hän alkoi
huomata, miten meri oli lämmin ja sininen, miten rinteet peittyivät
kukkasilla ja linnut lauloivat heläjävissä kuoroissa. Tyttönen hänen
vierellänsä kertoeli siitä, elämänilosta ja ihastuksesta säteillen.
Wolf Lichter kuunteli ja katseli häntä. Niin hän oli itsekin kuin
nuori kevät. Tosiaan, hänkin, maailmanmies, nuorentui ja pääsi luontoa
lähemmäksi tämän viehkeän luonnonlapsen seurassa. Hän oli vaihtelu ja
ajanviete, juuri sellainen, jota väsynyt taiteilija oli tarvinnut.

Silloin tuli tunnon kuiske: -- Eikö tämä herkkä sielu ole
ajanvietteeksi liian hyvä?

Sitä Wolf Lichter ajatteli Arco naturalen tiellä.

       *       *       *       *       *

_Te tutustuittekin minuun_!... Ne sanat hän oli sanonut, katsoen kuin
lumooja syvälle tytön silmiin. Eikö noista silmistä kuvastunut sykkivä,
sanomaton maailma? Eikö se puhjennut -- puhjennut paraikaa, se mitä hän
kauvan oli herätellyt? Hänet valtasi raju halu sulkea tyttö syliinsä ja
suudella häntä. Silloin olisi kaikki silmänräpäyksessä tapahtunut ja
kevään voimat irtautuneet kuin taikaiskusta. Nuoren ensi lemmen koko
kukkeus olisi ollut hänen.

Oliko olemassa hienompaa, viehättävämpää nautintoa -- hänelle -- ja
tytölle myös?

Mikä kuitenkin pidätti häntä, mikä esti lausumasta edes ainoata
sytyttävää kuisketta? Ei suinkaan Gilda Nannini, mustasilmäinen
roomatar, morsian, jota varten valkopunervat ehjät korallihelmet hänen
taskussansa piilivät? Ei, Gilda oli jotakin aivan toista. Olihan
Wolf Lichter hänestä riippumatta talvellakin etsinyt kaikenkarvaisia
huvituksia. Mutta tämä keväinen lapsi liikutti häntä. Lieneekö hänessä
ollut hiukan tiedotonta keimailua? Entäpä! Pohjaltaan hän oli itse
viattomuus. Sellainen kevät on vaarallinen -- liian vaarallinen.

Se aavistus auttoi ja pelasti. Lichter alkoi taas, kuten tuonaan,
laskea pientä leikkiä tai puhua arvokkaan isällisesti. Tyttö ei
näyttänyt sitä huomaavan. Hän kulki kuin unelmissa.

Jo saavuttiin Arco naturalelle. Mahtava, kivinen, luonnon muodostama
jättiläiskaari kohosi komeana syvyydestä. Päätä huimasi, kun äärimmältä
jyrkänteeltä loi katseen alas. Aallot loiskivat sen sisitse, ja
rosoiset, kummalliset kalliomuodostukset sitä ympäröivät. Kuinka
äärettömältä se olisikaan näyttänyt tuolta vesiltä katsoen! Meri oli
tummansininen, yhtäänne silmänkantamaton. Valkoiset purjeet vilkuttivat
ja kutsuivat, ja pienet veneet näyttivät lastenleluilta laineilla.
Toisaalla siinsi turvaisa ranta, Sorrenton ihana niemeke. Aurinko valoi
kultiansa yli maiseman.

Lemmikki ei puhunut mitään, ei mitään. Juhlasävelet soivat hänen
sydämessänsä. Hän suli luonnon suureen hurmaukseen, tuntien aavistavaa
onnea, jota hän ei kyennyt selittämään.

-- Mitä pikku ystävä haluaisi? -- kysyi Lichter vihdoin. -- Tännekö
jäädä?

Tyttö alkoi haaveilla: -- Lintu minä olisin, valkoinen lintu, ja te
myös -- ja me lentäisimme sinisessä ilmassa ja uisimme kimaltavaa merta
-- kauvas, kauvas pois...

-- Maccheroni, -- kuului hänen viereltänsä surkea ääni, joka tykkänään
katkaisi unelmat ja tunnelmat. Vanha vaimo kori pään päällä oli
pysähtynyt heidän taaksensa. Hän ojensi kättänsä pyytäen rahaa.

Harmistuneena Wolf Lichter torjui pois. -- Kerjäläiskansa! -- sanoi
hän, vastenmielisyyden ilme äänessänsä.

Mutta tytön kävi sääliksi luisevaa kättä ja kurttuisia kasvoja.
Laihasta kukkarostansa hän antoi soldon. -- Niin, katsokaas, -- hän
selitti, -- he eivät pyydä "juomarahaa", kuten teillä Saksassa ja
meillä Suomessakin. He vain söisivät makaroonia.

-- Te herkkäuskoinen tyttö! Sitäpaitsi hänellä ei ole oikeutta syömä-
eikä juomarahaan; eihän hän meitä ole palvellut, vaan häirinnyt.

-- Me _pyydämme_ palvelusta! -- Lemmikin läikehtivä mieli oli taas
joustavasti palannut lähimpään todellisuuteen. -- Tiedättekö, herra
Lichter, te kysyitte äsken, mitä minä haluaisin, ja nyt saatte kuulla.
Tahtoisin nähdä tuon vaimon kodin. Pyytäkää italiaksi, että hän veisi
meidät sinne.

-- Mikä mielijohde!

-- Sanonko teille, miksi? Tuli taas mieleeni kotirannat ja kalastajien
tuvat, joissa usein olen käynyt. Sinne me valkoiset linnutkin olisimme
lentäneet.

Taiteilija hymyili. -- Olkoon menneeksi!

Mummo ei kovinkaan ällistynyt ehdotuksesta. Keksihän matkustava ja
laiskotteleva herrasväki mitä milloinkin. Enemmän rahan toivossa hän
mielellänsä lähti opastamaan. Hän kertoi kävellessä, että hän asui
poikansa ja miniänsä luona, jotka viljelivät maata. Huoneet olivat
aivan tien varrella, täällä likistössä.

Mitäpä siellä olikaan erityistä katsottavaa? Tupanen, jossa maa
oli permantona, ja puutarha, jossa sireenit kukkivat. Vähäiset
viljelykset olivat huolellisesti hoidetut, viinimäki muheaksi muokattu
ja rikkaruohoton. Nuori emäntä oli siisti ja hauskan näköinen. Hän
avasi ikkunaluukut, jotta herra ja neiti saisivat nähdä näköalan.
Sireenistänsä hän taittoi kukkatertun ja pani pienen poikansa
ojentamaan sitä neidille.

-- Kuinka täällä on sievää,--ihasteli Lemmikki.

Vanha mummo vaan huokaili, että elatus on tiukassa. Koko ikänsä saa
raataa aamusta iltaan vaivaisen makarooninsa tähden.

-- Jumala auttaa ja lohduttaa, -- sanoi nuori vaimo iloisesti.

Wolf Lichter lahjoitti muutamia soldoja pikku pojalle, ja Lemmikki
ajatteli mielessään, että onpa elämä sentään ihmeellinen. "Jumala
auttaa ja lohduttaa." Täällä ihanassa etelän paratiisissa hän ei
ollut kertaakaan tuntenut, että sitäkin tarvittiin... Tokko hän sitä
tarvitsisi koskaan enää?

He kulkivat kotiin samaa kaunista tietä pitkin, jota olivat tulleetkin.
Lichterin oli kiire atelieeriinsa, ja Lemmikki muisti, että täytyi
kirjoittaa kummitädille ja kotiin.

-- Teemmekö huomenna veneretken? -- kysyi Lemmikki Faraglionin portilla.

Wolf Lichter pudisti päätänsä. -- En tiedä -- ehkä minun taas pitänee
jäädä koko päiväksi näyttelyä hoitamaan. Kunpa suuri tauluni vihdoinkin
ostettaisiin.

-- Paljonko se maksaa? -- uteli Lemmikki.

-- Kaksituhatta.

-- Tehän tulette aivan rikkaaksi! -- hämmästeli tyttö. -- Mitä te
teette niin paljolla rahalla?

Siinä hän seisoi niin suloisena ja viattomana kuin koskematon kukkanen.
Kevät ja ilo oli punannut posket, jotka tänne tullessa olivat kapeat ja
kalpeat. Silmät katsoivat hänen silmiinsä luottavasti ja lämpöisesti.

Wolf Lichter kokosi kaiken miehuutensa ja päättäväisyytensä. Nyt tai ei
koskaan! Heidän suhteensa täytyi muuttua. Hän piti "pikku ystävästä"
liian paljon, voidaksensa tieten tahtoen varastaa ja hyytää hänen
keväänsä ruusut.

-- Sanonko suoraan? -- vastasi hän tavattoman vakavana. -- Jos saisin
ne rahat, niin perustaisin _kodin_. Hyvästi, Lemmikki neiti, kiitos
ystävyydestänne!

Faraglionin ja Limonen portit liikahtivat. He katosivat kumpikin omalle
puolellensa puutarhamuuria. Mutta sinä päivänä Lemmikki kulki kuin
unessa, ja yöllä hän valvoi sykkivin sydämin, katsellen suuria tähtiä.

       *       *       *       *       *

Seuraavan viikon kuluessa he eivät paljon nähneet toisiansa. Wolf
Lichter istui atelieerissansa, maalaten kuumeisen kiihkeästi. Eräs
englantilainen veistämönomistaja oli käynyt katsomassa hänen alotettua
ukkotauluansa, mieltynyt itsetietoiseen, komeaan kalastajavanhukseen ja
tilannut kuvan omaksensa. -- Hyvä onni, että sekin menee, -- ajatteli
Lichter tyytyväisenä. -- Nellin ja Federicon atelieerissa on sama kuva
valmiina. Sattuipa mainiosti, ettei hän ole niitä nähnyt.

Mutta laskelmissaan ja työssään hän ei voinut olla tuon tuostakin
muistamatta Lemmikkiä. Hän kaipasi tytön vilkasta livertelemistä ja
kirkasta hymyä. Itsepä hän oli ilolintusensa karkoittanut. Sillä
"pikku ystävä" ei enää tullut näyttelyhuoneeseen; hän oli häipynyt
näkymättömiin. Lieneekö pahastunut? Lieneekö murhemielellä?

Oi, hän ei tiennyt, että pieni onnellinen tyttö unelmoi häistä ja
morsiusseppeleestä Faraglionin keltaisten ruusujen keskellä. Hän
asteli Limonen portille, mutta ei voinut avata, huolettomasti ja
empimättä kuten ennen. Hän kulki eteenpäin Via Tragaraa pitkin,
ikävöivänä, jännittyneenä ja kuitenkin riemukkaana, luullen joka hetki
kuulevansa tutut askeleet takanaan. Kun ei niitä tullutkaan, käveli hän
hiljalleen tien päähän asti, laskeusi jyrkkää rinnepolkua myöten alas
Faraglionikallioille ja istuutui aivan meren äärelle. Sukat ja kengät
polttivat, hän riisui ne pois. Loiskutellen jalkojansa vilpoisessa
vedessä hän hyräili "Kultakutrin laulua":

    "-- -- Tui, tui, Ahtolan väki,
    Kultakutrinko Ahti näki? -- --"

Hän kumartui, koettaen nähdä kuvaansa vedenkalvossa. -- Ei, ei minulla
ole kiharoita, mutta _hänellä_ on!

Hän hyräili edelleen, miten Kultakutri riemuiten juoksi "metsien
tummaan tarhaan" ja huhuili puiden siimeksestä Metsolan tieltä.
Lemmikki naurahti. -- Täällä ei ole metsiä, vaan vuoria.

    "-- -- Tui, tui, vuoritieltä...
    Sulhot ei mua löydä sieltä!"

Innoissaan hän helkähytti heleän sävelen. Olisipa Wolf Lichter saanut
löytääkin!

Wolf Lichter ei hakenut. Hän oli ansainnut sievän summan rikkaalta
englantilaiselta ja istui nyt paraikaa kirjoittamassa Gilda Nanninille.
"Tule Caprille, minä lähetän matkarahat. Yksinäinen oleskelu täällä käy
sietämättömäksi ajan pitkään."

Eräänä iltana hän sattui Lemmikin kanssa suoraan vastakkain Via
Tragaralla. Molemmat vähän säpsähtivät, mutta muuten Wolf Lichter
ihmetteli tytön olentoa ja käytöstä. Hän oli kainompi kuin ennen, mutta
yhtä säteilevä. Ei mielipahasta merkkiäkään.

-- Siis me voisimme vastakin vapaasti olla yhdessä, -- hän ajatteli.
Melkein kadutti, että hän jo oli kirjoittanut Gildalle. Se olisi voinut
tapahtua Lemmikin lähdettyä.

Tyttö kertoi, että valtioneuvoksetar, "kummitäti", oli tulossa
Faraglioniin. Hän aikoi viipyä saarella muutamia päiviä, ehkäpä viikon.

-- Ja sittekö palajatte Suomeen?

-- Palajamme.

Alakuloisuuden varjo häivähti tytön kasvoille.

-- Muistatteko, mitä kerran keskustelimme tunteiden ristiriidasta?
Siitä, että kaipaa kotiin ja kuitenkin halajaa jäädä.

-- Nytkö taas tunnette sellaista ristiriitaa? Tyttö painoi käden
sydämellensä. Se sykki kovasti. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettansa
ja vastasi hiljaa: -- Nyt... nyt minä luulen, että haluaisin jäädä
ainiaaksi!

Wolf Lichter katsoi häntä oudoksuen, tutkivasti. Mikä ihmeellinen
arvoitus tämä tyttö olikaan!

Puutarhojen uinahtavat kukkaset tuoksuivat yöhyväisiä, kuu kulki esiin
Monte Solaron takaa, ja illan varjot laskeutuivat.

       *       *       *       *       *

Pari päivää myöhemmin valtioneuvoksetar saapui Caprille. Hän oli
arvokkaan näköinen, hieno keski-ikäinen nainen, jonka silmistä loisti
sydämen hyvyys. Äidillisesti hän syleili suojattiansa, tyytyväisenä
tytön kukoistavaan terveyteen. Eipä siis raha ollut turhaan käytetty.
Mutta pian hänen tottunut, tarkka silmänsä havaitsi muutakin.
Oliko hän ehkä kumminkin menetellyt varomattomasti, jättäessään
kokemattoman kummityttärensä tänne yksinään vieraitten keskelle,
vaikkapa taattuunkin paikkaan? Häntä huolestutti se unelmoiva,
naisellinen piirre, joka tänä lyhyenä aikana oli kehittynyt lapsekkaan
saarelaistyttösen olentoon. Mistä se oli syntyisin ja minne tähtäsi?
Hän ei kysynyt mitään, ainoastaan odotti ja piti varalla.

Tietysti tyttö ei huomannut eikä aavistanut, kuinka usein hän mainitsi
"herra Lichterin" nimen. Hän luuli välttäneensä sitä erinomaisen
huolellisesti...

Sitte he eräänä päivänä astuivat taiteilijan näyttelyhuoneeseen.
Omituisessa mielentilassa, kiihkeänä ja hämillisenä, hehkuvin poskin
tyttö saattoi valtioneuvoksettaren suoraan suuren meritaulun eteen.

-- Tämä se on, josta minä olen kertonut. Täti, eikö se ole ihana?

Valtioneuvoksetar tutki aluksi yhtä paljon maalaajaa kuin taulua.
He viipyivät pitkän aikaa, katsellen ja keskustellen. Wolf Lichter
käyttäytyi huomaavaisesti ja kohteliaasti, kuten tottunut maailmanmies.
Hänen puhutellessaan Lemmikkiä ei ainoakaan äänen tai kasvojen väre
todistanut tuttavallisesta suhteesta.

-- Siis niinpäin, -- ajatteli valtioneuvoksetar. Hän tiesi tarpeeksi
ja kääntyi jälleen taiteilijasta tauluun, joka kiinnitti suuresti
hänen huomiotansa ja herätti hänen jakamattoman ihastuksensa. Ne,
jotka halusivat muistoa oleskelustansa Caprilla, etsivät kukkapuita,
sinimerta, kevätkuvia. Valtioneuvoksetar aivan erityisesti kiintyi
tähän karuun maisemaan, sillä se yhdisti hänen kesämuistonsa, eteläiset
ja pohjoiset. Caprin piirteet, Suursaaren tunnelma. Heti häneenkin
vaikutti tuo omituinen yhtäläisyys, joka Lemmikin oli tenhonnut hänen
ensi käynnillänsä.

-- Sinulla on hieno maku, tyttöseni, -- sanoi valtioneuvoksetar.

Lemmikin silmät säteilivät. Hän olisi tahtonut sanoa, mitä ei
rohjennut. -- Rakas, rakas täti, ostakaa se taulu! Tehän olette rikas,
te voitte sen tehdä. Silloin hän perustaa kodin.

Mutta Lemmikin kehoittamattakin valtioneuvoksetar todella oli alkanut
ajatella asiaa. Useita kertoja hän kävi näyttelyhuoneessa, lopuksi pari
etevää taiteentuntijaa mukanansa. He olivat kaikki suuresti mieltyneet
taideteokseen. Ja niin kävi, että päivää ennen valtioneuvoksettaren
lähtöä Wolf Lichter syvään kumartaen otti vastaan hänen kädestänsä
kahdentuhannen saksanmarkan pankkiosotuksen. Taulu oli lähetettävä
suoraan Helsinkiin. Valtioneuvoksetar, joka milloinkaan ei turhaan
tuhlaillut, oli erinomaisen tyytyväinen kotinsa uuteen, arvokkaaseen
kaunistukseen.

Sinä iltapäivänä Lemmikki ei voinut pidättäytyä. Hän pujahti ulos
Faraglionin portista ja juoksi ylös atelieerin marmoriportaita. Sydän
oli pakahtua sykkivästä riemusta. Viimeaikainen arka kainouskin väistyi
sen tieltä. Voi -- ja nyt, juuri nyt hänen täytyi Caprilta lähteä!

Wolf Lichter ei ollut kotona. Hän oli aamulla saanut vieraan, ja he
olivat lähteneet kävelemään. Rouva Giannina Fritti katsoi kysyvää
tyttöä vähän omituisesti. Joskus ennen hänen katseensa oli ollut äreä,
nyt se oli melkein sääliväinen.

Arco naturalen tiellä he tulivat Lemmikkiä vastaan, Wolf Lichter ja
tummasilmäinen, uhkea kaunotar, punaisessa puvussa, valkopunervat,
pyöreät korallihelmet kaulassaan. Sydämellisemmin kuin pitkiin aikoihin
taiteilija astui Lemmikkiä kohti.

-- Saanko esitellä? -- alkoi hän. -- Neiti Nannini, morsiameni,
ja pieni suomalainen ystäväni, jonka ansioksi voimme lukea taulun
myynnin. Olen teille syvimmästi kiitollinen. Tehän ohjasitte oman hyvän
haltijattarenne minun näyttelyyni...

Hän ei päässyt pitemmälle. Lemmikki seisoi jäykkänä ja tyrmistyneenä.
Äkkiä, kuin salaman väläyksessä, Wolf Lichter käsitti kaikki.

Mitä hän olikaan tehnyt? Tällä hetkellä ei ollut mahdollista edes
pyytää anteeksi, ja kumminkin omatunto syytti häntä ankarammin
kuin koko hänen huolettoman, vapaanautintoisen nuoruutensa aikana.
Eihän hän ensi kertaa varomattomasti leikitellyt kukkasen hennoilla
sydänlehdillä... Nytkö, tämän tyttösen edessä, hän vasta joutui häpeään?

Kalvenneena hän ojensi kätensä, liikutuksen vallassa, jota hän töin
tuskin hillitsi. -- Hyvästi, Lemmikki neiti, tehän lähdette kotiinne.
Toivon... toivon, että Jumala siunaisi teitä...

Lemmikki ei tullut ajatelleeksi, että Wolf Lichter kerran oli
nimittänyt itseänsä pakanaksi. Hetken hän katseli menevien jälkeen
ja asteli sitte eteenpäin, koneellisesti, tuskin käsittäen, mitä
oli tapahtunut. Tuossa oli se talonpojan tupa, jossa he viime
kävelyretkellä olivat yhdessä käyneet. Mitä se vaimo silloin sanoikaan?
Jotakin... hän ei jaksanut muistaa eikä ajatella.

Kummitätinsä syliin hän Faraglionissa itki kuumat, kiihkeät
kyyneleensä, jotka vuolaana virtana purkivat ilmi nuoren sydämen
ensimmäisen suuren pettymyksen. Kaikki oli tullut niin äkkiä,
odottamattomana, julmana iskuna, niinkuin halla syksyisin kylmällä
kotisaarella. Hän ei voinut sitä yksin kantaa. Tuntui kuin sydän olisi
särkynyt, kuin ei enää iloa olisi koko maailmassa.

-- Voi täti, miksi minä ensinkään tutustuin häneen? Miksi minä
milloinkaan näin Caprin ja etelän kauniin kevään?

Hyvä täti koetti hellästi viihdytellä. Pikku raukka -- eikö hän voinut
uskoa, ettei sellaisen elähtyneen maailmanmiehen rakkaus hänelle olisi
ollut mikään onni?

Ei, ei, hän ei tahtonut kuullakaan sitä puhetta. Kyyneleet tulvivat yhä
katkerammin.

-- Minä rakastan, rakastan häntä!

Silloin täti alkoi toisin puhua. Mitäpä hyödyttikään järjen viisaus
herkän sydämen vuotaessa verta? Hän muistutti, että armias Jumala oli
lahjoittanut Lemmikin terveyden takaisin. Hän tiesi avun tähänkin
suruun. Kyllä hän lohduttaa pientä murheellista sydäntä, joka tulee
hänen luoksensa.

Siinä ne nyt olivat ne vaimonkin sanat:

"_Jumala auttaa ja lohduttaa_..."

Seuraavana päivänä Lemmikki seisoi laivan kannella, katsellen Caprin
valkoisia taloja, korkeita vuoria ja kukkivia rantoja. Uneksien hän
ajatteli lyhyttä keväistä satuansa, ja kyyneleitä pisaroitsi poskille,
haikeita yhä, mutta tyynempiä ja suloisempia. Pitenemistään piteni
sininen tie, joka hänet erotti haaveiden ja muistojen ihmemaasta.
Caprin kevät! Oliko hän sen nähnyt oppiaksensa jotakin, jota hän ei
ollut kuvitellut tarvitsevansa milloinkaan?



Siunaus


Giulia oli saanut palveluspaikan Via Ludovisin varrella, suuren
kivitalon viidennessä kerroksessa. Hän oli vasta täyttänyt kolmetoista,
oli kalpea, hintelä ja söi kovasti. Sentähden hänelle ei kannattanut
suurta palkkaa maksaa. Työtä sen sijaan oli kyllä runsaasti.

Tytön äiti oli roomalainen leski, joka viiden lapsensa kanssa asui
Tiberin länsipuolisessa kaupunginosassa. Polenta, maissipuuro, oli
hänen nälkäisen joukkonsa pääasiallisena ravintona, ja itse hän usein
jäi ilman sitäkin. Hän itki yhteistä surkeutta, valitteli herrasväille,
joiden työssä hän kävi, ja osti ainoilla penneillänsä vahakynttilän
Neitsyt Marian kuvan eteen; sitte hän taas toisessa tuokiossa
rupatteli, nauroi ja iloisesti lauleli särkyneellä, särähtelevällä
äänellänsä, joka kerran oli ollut kaunis. -- Minä panen Giulian, ison
tytön, palvelemaan, -- päätteli hän. -- Siitä säästyy monta kauhallista
puuroa pataan. Sitte hän saa uudet kengätkin ja kiiltävät korvarenkaat.

Giulia teki niinkuin äiti: itki ensin katkerasti, kävi rukoilemassa
Pietarin vaskipatsaan luona, josta hän piti enemmän kuin Marian
kuvasta, lohduttautui korvarenkaitten toivolla ja laulaa viserteli kuin
pieni lintunen parsiessaan vaatteitansa kokoon.

Hänellä oli hyvä onni paikansaannissa. Taidekauppiaalla, jonka huoneita
äiti siivosi, kerrottiin keittiön puolella, että asioitsija Bianchilta
oli samana päivänä ajettu pois aputyttö, koska hän oli varastanut.
Pyhä Neitsyt varjelkoon! Äiti kuunteli kauhuissansa. Semmoista toki
ei Giulia milloinkaan tekisi. Hän pyysi nöyrästi, että taidekauppiaan
rouva puhuisi asioitsijan rouvalle hänen tyttärensä eduksi. Ehkä
luonnistaisi saada Giulia varastytön sijalle.

Rouva puhui, sillä hänen tuli sääli itkevää ja laulelevaa
siivooja-apulaistaan ja hänen ryysyistä, ilosilmäistä lapsilaumaansa.
Seuraus oli, että Giulia heti toisena aamuna äidin turvissa vaelsi
myttyinensä Via Ludovisille. Tuskin hän yksin olisi osannutkaan. Hän
oli syntynyt ja kasvanut Roomassa, mutta Monte Pincion seuduilla hän
ei vielä koskaan ollut käynyt. Mitäpä sinne olisi ollut asiaa? Jos
kotitoimilta joutui, oli aina lyhin ja hauskin matka Pietarin torille
ja suureen, juhlalliseen kirkkoon, jossa messuttiin ja soitettiin kuin
taivaan kuorissa. Sitäpaitsi hänellä kauvan oli ollut mielessään suuri,
salainen toive, niin rohkea, että aivan punastutti sitä ajatellessa:
Entäpä jos kerran saisi nähdä itse Pyhän Isän, paavin! Joku oli
kertonut, että hän välistä näyttäytyi kansalle Pietarin kirkossa, mutta
muualla ei milloinkaan. Silloin hän siunasi kirkkokansaa, vieläpä
heidän vaatteitansa ja rukousnauhojansa ja kaikkea mitä heillä oli
mukanaan. Sepä jotakin olisi! Giulia oli monet kerrat tunkeutunut
ihan likelle pääalttaria, koko siskosparvi kintereillään, kohonnut
varpailleen ja hartaasti kurkistellut. -- Onko Pyhä Isä siellä? -- oli
hän kysynyt ympärillään seisovilta ihmisiltä. He olivat hymyilleet ja
pudistaneet päätänsä. Giulia oli kerta kerralta pettynyt, mutta aina
toivonut uudestaan. Nyt jo taisi raueta koko rakas unelma, sillä Via
Ludovisilta oli pitkä matka Pietarin kirkolle, eikä näyttänyt juuri
olevan vapaahetkiä liiemmalta.

Asioitsija Bianchilla oli viiden huoneen ja keittiön asunto.
Kolme kamaria oli vuokrattu vieraille, joille ei riittänyt tilaa
kerrosta alempana sijaitsevassa täysihoitolassa. Siellä ne kumminkin
aterioitsivat, niin että rouva Bianchin huoleksi jäi ainoastaan
huoneitten siistinä pitäminen ja kaikenlaiset pienet palvelukset, joita
tuon tuostakin tarvittiin.

Perheenisä oli keski-ikäinen mies, siivoksi ja ahkeraksi tunnettu.
Oliko hän muuten hyvä vai paha, siitä Giulia ei saanut paljon
kokemusta. Hän lähti konttoriinsa varhain aamulla ja palasi myöhään
illalla. Puolentoistavuotias Anna-Maria, ainoa lapsi, vierasti häntä
säännöllisesti sunnuntaiaamuina.

Rouva oli nuori, hilpeä, mustasilmäinen. Hän kulki puolen päivää
kampausnutussa ja liverteli Anna-Marialle. Sitte hän pukeutui
harsopukuun ja töyhtöhattuun ja lähti kävelemään Monte Pinciolle,
työntäen lapsen sieviä istuinrattaita.

Giuliasta tuntui oudolta ja ihmeelliseltä koko tämä elämä ja ympäristö.
Hän oli tottunut olemaan tavallaan ahtaammalla, tavallaan väljemmällä.
Kun joskus kaikki viisi huonetta, keittiö ja eteinen olivat typö
tyhjinä ihmisistä ja hän yksin kotolaisena, silloin häntä sekä huvitti
että kammotti. Hän juoksenteli kuin varsa ovelta ovelle. Olisivatpa
siskot olleet täällä, niin olisi leikitty ja pidetty hauskaa! Seis --
mikä rapsahti? Tuuliko vain ikkunoissa? Giulia pelkäsi, kyyristyen
nurkkaan. Liikkuiko täällä henkiä? Olikohan pappi pirskotellut
vihkivettä suojaksi pahoilta silmiltä?

Hän olisi juossut ulos, mutta ei uskaltanut. Kuinka hän kaipasi
vapauttansa! Kotona hän pujahti pihalle, milloin vaan halutti. Täältä
ei päässyt, sillä rouva käski pysymään sisällä sen varalta, että joku
vieraista olisi unohtanut avaimensa tai muuten tarvitsisi apulaista.
Niin -- ja työtäkin oli. Aivan tahtoi seota, kun sitä määrättiin
niin paljon ja monenlaista. Eikö pitänytkin tehdä tulta ja lämmittää
kylpyvettä, kunnes rouva palaisi Anna-Marian kanssa?

Giuliaa nauratti. Tätä kun kylvetettiin kahdesti viikossa! He kaikki
kotona menivät kylpylään vain ennen joulua ja pääsiäistä. Niinpä tuota
Anna-Mariaa muutenkin pidettiin hienosti kuin nukkea. Kerran rouva
vallan suuttui hänelle, kun hän vähän kämmenellään läimähytti kirkuvaa
lasta. Eri tupa, eri tupa! Mitenkä hän, vanhin, olisi pitänyt koko
siskoparvensa kurissa, ellei kääntämällä mekot nurin ja läiskimällä,
jos he juonittelivat?

Rouva palasi kotiin lapsinensa, ja nyt vasta puuhia kertyi. Piti auttaa
kylvettämisessä ja ruoanlaitossa, tehdä vuoteet, sytyttää kaasuvalot ja
keritä jos kuinka moniaalle. Vieraista useimmat saapuivat muuttamaan
pukujansa ennen päivällistä, joka täysihoitolassa tarjottiin kello
seitsemältä. Heidän kenkänsä olivat pelottavan pölyiset, jopa lokaiset
ja savisetkin. Tietysti Giulian omat vanhat tohvelit olivat usein
vielä kurjemmassa kunnossa eivätkä juuri pyyhkimälläkään parantuneet;
mutta tässä oli onnettomuutena se, että nuo kaikki hienot jalkineet
piti taas kauniiksi laittaa, joko harjata mustiksi tai voidella ja
kiillottaa ruskeiksi. Sitte lisäksi vallasnaiset pitivät mokomia
mutkikkaita pukuja, joita eivät edes saaneet itse yllensä. He soittivat
kelloa toiselta ja toiselta puolen käytävää, ja Giulia pyöri kuin
hyrrä, kiinnittäen hakasia ja näpähytellen nipsuttimia. Herroista
oli vähemmän vaivaa kuin naisista, mutta herra ja rouva Bianchi
eivät niitä tahtoneet vuokralaisiksensa, elleivät olleet vanhoja
ukkoja tai pappeja. Jotakin semmoista Giulia kerran kuuli isäntänsä
sanovan rouvalle: "Muista, ainoastaan vanhempia kuin minä!" Sentähden
talossa nytkin asui vain yksi herra, tuomari Lange, joka oli jo
vallan harmaapäinen. Ehkä se oli totta, että vanhat herrat ja papit
olivat kilteimmät, ajatteli Giulia. Tämä ainakin oli kovin hyvä ja
ystävällinen, niin iloinenkin, että täytyi nauraa vastaan jo ovella
astuessansa hänen huoneeseensa. Aina hän laski leikkiä ja usein antoi
makeisia. Sitä ei kukaan muu tehnyt. Yleensä kyllä vuokralaiset pitivät
Giuliasta, sillä hän oli nopsa, altis ja älykäs. Mutta harvat osasivat
puhua hänelle; he vaan ymmärsivät hänen käsiensä liikkeitä ja silmiensä
kieltä, ja hänkin käsitti tuota pikaa, mitä he tahtoivat. Ainoa, joka
puhui vapaasti italiankieltä, oli tuomari Lange. Sitä hauskempi Giulian
oli palvella häntä.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Giulialla, mitättömästä palkastaan
huolimatta, oli kiiltävät kengät, koreat korvarenkaat, nauhasolmu
tukassa, vieläpä uusi pukukin, valkopohjainen ja punakukallinen.
Juomarahat sen tekivät, sillä asukkaita tuli ja meni, ja kukin
pisti lähtiessänsä jotakin tytön käteen. Hän oli onnellinen kuin
päivänpaiste. Laulaen lallatellen hän koko komeudessaan ilmaantui
äitinsä ja siskojensa luo keväisenä palmusunnuntain aamuna. Äiti
löi kätensä yhteen ja lapset ihastelivat. Kymmenvuotias Lola rupesi
kiihkeästi pyytämään, eikö hänkin pääsisi herrasväkiin. Hänellä oli
pelkkiä repaleita ja kova nälkä. Giulia oli lihonnut ja kasvanut ja
tullut kauniiksi. Tuskin häntä tunsikaan.

-- Kulta sisko, ota minutkin sinne!

Giulia tiesi, että se oli mahdotonta. Mutta hänen sydämensä heltyi ja
hänet valtasi kova katumus. Hänen olisi pitänyt ostaa ne kengät, jotka
olivat kovemmat ja rumemmat ja maksoivat vaan viisi liraa. Näistä meni
kolme liraa enemmän.

Hän veti taskustaan kirjavan rääsyn, jonka kulmaan hänen omaisuutensa
oli sidottu: kaksi liraa ja kuusikymmentä centesimoa. -- Tässä, äiti,
-- sanoi hän. -- Nyt pitää ostaa leipää ja sipulia ja makaroonia!

-- Sinä siunattu tyttö, -- sanoi äiti. -- Lola, juokse pian
ruokakauppaan! -- Eikä sitä tarvinnut kahdesti sanoa.

Giulia katseli äidin ja siskoparven syömistä, ja hänen tuli yhä
vaikeampi olla. Noin he olisivat aterioineet vielä monta kertaa, jos
kenkärahat olisivat säästyneet. Hänen täytyi käydä tunnustamassa
syntinsä. Kelle? Niin, tietysti Jumalalle tai Neitsyt Marialle, vaikka
Giulia mielestään ei missään osannut rukoilla niin hyvin kuin Pietarin
patsaan ääressä. Hän teki ripeän päätöksen. Nythän Pietarin kirkko ei
ollutkaan kaukana, nyt sopi taas kiiruhtaa sinne.

-- Hyvästi, -- sanoi hän, -- minä menen messuun.

-- Hyvästi, -- sanoivat siskot, tuskin nostaen päätänsä ruokakupista.
Äiti vain itki ja pusersi hänet syliinsä. Giulia itki myös, vielä
katuakin juostessansa.

Tuossa nyt oli tuttu tori, jota hän ei pariin kuukauteen ollut nähnyt.
Kotona hän oli joskus käväissyt, mutta aina niin suurella kiireellä,
ettei tänne ennättänyt. Aamupäivisin varsinkaan ei päässyt paikasta
irti, ei pyhinäkään, mutta tänään rouva laski, sillä iltapuoleksi hän
odotti vieraita.

Torilla myytiin siunattuja öljypuun oksia ja palmunlehviä. Poikia
juoksi Giuliankin luo, ojennellen kaupittaviansa. Tytön sydäntä
hytkähytti somasti. Tällaista ei hänelle vielä koskaan ollut
tapahtunut, mutta nyt hän kaiketi näytti neidiltä. Hän otti käteensä
palmunlehväisen ristin, jonka keskellä oli läkkipellin palasella paavin
korkokuva. Hänet valtasi suuri halu saada se omakseen. 25 centesimoa!
Niin, mutta hänellähän ei enää ollut yhtään. Hän heitti ristin pojalle
takaisin ja juoksi kiireesti ylös kirkon portaita. Ei, ei nyt saanut
olla pahoillaan. Juurihan hän meni katumaan sitä, että liiankin paljon
oli pidättänyt rahaa omiin tarpeisiinsa.

Kirkko oli hyvin täynnä väkeä. Se oli kuin meri, joka lainehti ja
kohisi. Jos katsoi ylös kupuun tuonne huimaavan korkealle, tuntui
kuin taivas sieltä olisi hohtanut. Kultaukset kimmeltelivät silmiä
huikaisevina. Giulia teki ristinmerkin ja painui hartaana polvillensa.
Sitte hän taas nopeasti nousi ja alkoi pujotteleida Pietarin patsasta
kohti.

Mikä syvä pettymys! Kuva oli vaateverholla peitetty. Hämmästyneenä
tyttö katsoi ympärillensä. Kaikki alttarikuvat olivat samoin verhotut.

Kyllä Giulia muisti entisestä, että kirkoissa aina johonkin
vuodenaikaan kauniit taulut ja patsaat pantiin piiloon, mutta miksi ja
milloin oli sellainen tapa, sitä hän ei koskaan ollut ajatellut. Nyt
hänestä tuntui ikäänkuin itse Jumala samalla olisi peittänyt kasvonsa,
niin ettei häntä voinut nähdä eikä rukoilla. Varmaan nyt ei voinut
saada syntiänsäkään anteeksi. Giulia hiipi seinustalle patsaan varjoon
ja alkoi nyyhkyttää. Suru painoi niin suurena ja keveät, sirot kengät
niin raskaina, että hän olisi mielellään heittänyt ne pois ja antanut
vaikkapa vielä korvarenkaansakin, jos siten olisi voinut hyvittää
Jumalan.

Kirkon ihmismeri kohahti äkkiä entistä kovemmin. Kansaa tulvasi juuri
sinne päin, missä Giulia seisoi. Monet juoksivat, kaikki tunkivat.
Giuliakin havahti huolistansa ja uteliaana rupesi tähyilemään, mitä
oli tekeillä. Hänen paikkansa oli mainio, sillä vahtimestari pyyhkäisi
kädenkäänteellä kaikki ihmiset pois juuri hänen edestänsä, muodostaen
kujan. -- Tilaa, tilaa kulkueelle! -- huudettiin.

Valo alkoi pilkottaa ja juhlalliset sävelet kaikua. Giulia katseli
ja kuunteli henkeä pidättäen. Etummaisena astui kaksi mustaan
kauhtanahameeseen ja valkeaan lyhyeen pitsimekkoon puettua kuoripoikaa,
jotka kantoivat korkeita palavia kynttilöitä. Sitte seurasi muu saattue
koreissa puvuissa: papit ja laulajat, kaikilla pystyjä palmulaitteita
käsissänsä. Täysi-ikäisten miesten jykeät, syvät bassot ja nuorten
poikien hennot, heleät äänet sointuivat ihanasti yhteen, Giulia suli
sävelten liikutukseen, vaikka hän ei tietänyt eikä arvannut, mitä
ne tarkoittivat. Sanoista hän kuuli lakkaamatta toistuvan "Hosanna,
hosanna!" huudon. Joskus hän oli udellut, mitä kirkossa laulettiin,
mutta äiti ei osannut selittää, sanoi vaan, että se oli pyhää latinaa.
-- Sittehän sitä ei pidäkään ymmärtää, -- ajatteli Giulia, eikä
aprikoinut asiaa sen pitemmältä.

Yhtäkkiä tytön katse terästyi ja sydän rupesi kovasti sykyttämään.
Viimeisenä kulkueessa astui kahden komeapukuisen hengellisen miehen
välissä kolmas kaikista komein. Hänellä oli punainen alusviitta, sen
päällä valkoinen kauhtana upeine koristeineen ja päässä punainen
neliskulmainen lakki. Hän oli kookas, jäntevän ja mahtavan näköinen.
Ihmiset kuiskailivat ja viittasivat häneen, väistyen kunnioittavasti
syrjemmäksi.

Olisiko mahdollista? Toteutuisiko Giulian monivuotinen unelma tällä
hetkellä, näin arvaamatta?

-- Onko se Pyhä Isä? -- uskalsi hän vavisten kuiskata vieressään
seisovalle naiselle.

-- Se on kardinaali, -- kuului vastaus. Nainen tuskin viitsi katsoa
tyttöön, joka niin tyhmästi kysyi.

Giulia parka! Aivan lannistuneena hän lysähti kokoon, ja kyyneleet,
jotka kulkuetta katsellessa olivat kuivuneet, yrittivät uudestaan
esiin. Ei, ei täällä näyttänyt olevan siunausta hänen varallensa. Paras
hiipiä pois niinkuin oli tullutkin.

Silloin laskeutui käsi hänen olallensa. Hän kääntyi ja näki vanhan
tuomari Langen.

-- Mitä sinä itket, pikku Giulia? -- kysyi hän ystävällisesti. -- Etkö
ulottunut näkemään kulkuetta? Riennä tuonne kuoriin päin, se palaa
takaisin vasemmalta puolelta.

Katkonaisesti Giulia sai selitetyksi surunsa. Ei se kulkuetta koskenut,
kyllä hän sen näki ja kuuli laulun. Hän vaan oli kauvan, kauvan
toivonut, että Pyhä Isä kerran siunaisi häntä ja hänen rukousnauhaansa
täällä kirkossa, ja nyt hän oli pettynyt, kun tuo punalakkinen korkea
pappi olikin joku muu. Hän olisi juuri tänään niin mielellänsä
pyytänyt syntejään anteeksi. Tiesikö tuomari, että täällä Roomassa
oli jossakin päin Santa Scala, sellaiset portaat, joita Jeesus oli
kulkenut eläessään maan päällä? Jos niitä kiipesi polvillansa ylös,
kuului saavan jokaisesta portaasta synnit anteeksi yhdeksäksi vuodeksi.
Joskus olisi hyvä mennä sinne, mutta ei nyt ollut aikaa. Eikä se hänen
mielestään niin erinomaista ja varmaa ollut kuin itse Pyhän Isän
siunaus. Voi, jos kerran saisi hänet nähdä!

Tuomaria huvitti pieni harras, tietämätön tyttö. Hän oli vallan
liikuttava siinä puhellessansa. Mitä jos rupeaisi hänen hyväksi
enkeliksensä? Herra Langen päähän pisti leikkisä tuuma.

-- Kuuleppas, tyttöseni, -- sanoi hän, -- minä menen tänä iltana paavin
hoviin hänen hovimestarinsa kirjurin luo. Ylihuomenna iltapäivällä
matkustan Roomasta pois, ja sitä ennen haluan nähdä paavin, niinkuin
sinäkin haluaisit. Aion hankkia itselleni pääsyn hänen luoksensa.
Hankkisinko sinullekin?

Giulia luuli tuomari Langen tekevän pilkkaa. Hän ei vastannut mitään,
vaan tuli hyvin pahoillensa.

-- Niin, niin, minä tarkoitan täyttä totta, -- hymyili tuomari. --
Onhan sinulla noin sievä uusi pukukin. Mene kotiin muuttamaan se
yltäsi, ettei se tahraannu ylihuomiseksi!

Giulia katsoi tuomarin silmiin empien ja epäröiden. Pieni vilkas suu
oli yhä vaiti. Hän niiasi ja kiirehti kirkosta pois, ikäänkuin jokin
olisi ajanut takaa. Rouva kummasteli että hän palasi niin pian ja
lisäksi heti riisui pyhävaatteensa. -- Sinun täytyy olla siisti, kun
vieraita tulee, -- vaati hän. Tyttö ei vastannut eikä selittänyt. Rouva
suuttui ja torui, kunnes Giulia itkien lupasi pukeutua uudestaan.

-- Ei tuomari kumminkaan vie minua paavin luo, -- ajatteli hän kerta
kerralta itseksensä. Mutta toivo asui sydänpohjissa. Hän pelkäsi ja
vapisi ja varoi pukuansa kuin se olisi ollut hienointa silkkiä.

-- Pesukangastahan se on, -- sanoi rouva vähän kärsimättömästi, Giulian
kaartaessa keittohellaa kuten vauhko hevonen voimavaunua.

Jospa rouva olisi aavistanut! Mutta mistään hinnasta tyttö ei olisi
ilmaissut salaisuuttansa. Jos se oli totta, oli se liian pyhää ja
suurta ja ihmeellistä. Jos ei ollut, silloin hän syystä joutuisi
pilkanalaiseksi, kun sellaisia mahdottomia rupesi uskomaan.

Sillävälin tuomari Lange Vatikaanissa esitti erään korkean hengellisen
herran antaman suosituskirjeen. Paavin Major domuksen sihteeri,
Pater Pacomius, kysyi kohteliaasti, miten hän voisi olla avuksi. --
Toivoisin pääseväni ylihuomiseen audiensiin, -- sanoi tuomari. --
Pyytäisin pääsykorttia myös nuorelle tyttärelleni Julialle, joka
hartaasti halajaisi Hänen Pyhyytensä siunausta. -- Pater Pacomius
osotti tuomarille istuinta. -- Heti, kortit valmistetaan. Olkaa hyvä
ja odottakaa. Sitte -- niin -- te kai tiedätte puvun. Te tulette
hännystakissa, tyttärenne mustissa tai valkoisissa, huntu päässä, ilman
hansikkaita. Säädökset ovat hyvin tarkat.

Neljännestuntia myöhemmin tuomari asteli alas portaita, pääsykortit
kädessänsä. Hän oli joutunut pieneen hankalaan umpikujaan. Musta tai
valkoinen hame ja huntu! Tietysti ne täytyi hankkia. Nyt ei enää voinut
peräytyäkään, sillä kuinka sopi sanoa, ettei tuomarin tyttärellä ollut
mustaa eikä valkoista pukua... Joka leikkiin on mennyt, saa leikin
kärsiä.

Hän ei ollut katolilainen eikä muuten mikään hurskas mies.
Hyvänsävyinen, leikkisä veitikka hän oli ollut kaiken ikänsä. Paavista
hän ei välittänyt vähintäkään hänen asemansa ja arvonsa tähden, sillä
koko katolinen kirkko oli hänen mielestänsä pelkkää naurettavaa
taikuutta. Häntä vaan huvitti matkailijana nähdä Rooman erikoisuuksista
niin paljon kuin suinkin, ja paavihan oli yksi kaikkein tärkeimmistä.

Entä pikku Giulia? Niin, hän oli hupainen hänkin, kansantyyppi,
havaintoesine. Kotona käräjillä tuomari otsa rypyssä, suu hymyssä
huvittelihe ukoilla ja akoilla, saattoi heidät säikähdyksiin ja
kirvoitti jälleen ja kertoi makupaloina viattomia kaskuja herrain
tuvassa. Samalla hän koko sydämestään harrasti ihmisten parasta,
joskaan ei aina kaikkein tarkimman oikeuden mittakaavan mukaan. Ei
siten ymmärtäen, että kukaan olisi voinut syyttää häntä tuomarinvalansa
rikkomisesta. Hän läksytti tuimasti muuattakin eukkoa, joka tuli
voipyttyä tarjoamaan saadakseen juopon poikansa vapaaksi kanteesta.
Eukko poistui itkien pyttyinensä, huokaillen, että kyllä torppa
nyt menee nurin, jos ainoa miehinen työntekijä linnaan joutuu,
koska tuomari oli noin vihainen! Mutta kuinkas kävikään, niin syyte
kumottiin. Matti Johansson oli juonut ja tapellut, sen tiesi kuka
tahansa. Miksi laki kääntyi niinpäin, ettei häntä sakotettukaan,
sitä ei kukaan ymmärtänyt. Niin ne vaan todistukset sotkeutuivat
ja niin se tuomio oikeasanaiselta kuulosti, ettei siihen enempää
ollut virkkamista. Mutta samana iltana herra tuomari läksytti Matti
Johanssonia, niinkuin entispäivänä hänen äitiänsä. -- Juoppas ja
tappeleppas toisen kerran! Kyllä minä silloin sinulle kurit näytän.
Häpeäisit, vanhan äitisi ainoa tuki!

Ei nyt niin suurta väliä nuppineuloista ja hiuskarvoista, kun on hyvä
ja hupainen kyseessä, tuumi tuomari Lange. Ei hänen omaatuntoansa
vähääkään raskauttanut, että palvelustyttö Giulia Molinosta tuli
muutamiksi tunneiksi Julia Lange, tuomarin neiti. Hän oli vanhapoika,
ei hänellä ollut perhettä. Sopihan sitte taas kotona käräjätuvissa
tarinoida, kuinka hän vei tyttären paavin luo. Siinä se nyt oli paavin
erehtymättömyys. Saattoi sanoa, niinkuin sadussa entinen mylläri,
joka haastetun papin sijasta papin puvussa meni arvaamaan kuninkaan
ajatuksia. "Mitä väärää minä ajattelen?" kysyi kuningas. "Luulette
minua papiksi ja olenkin mylläri", hän vastasi.

No niin, mutta pääasia oli kumminkin, että pieni tyttöriepu sai suuren
toiveensa täytetyksi, vieläpä aivan arvaamattomalla tavalla, yli kaiken
unelman ja ajatuksen. Tuomari oli hyvillänsä. Totta kai, ainahan
ihmisen on hyvä olla, kun toiselle tekee mielihyvää.

Hänen täytyi puhua aikeensa ensin herra ja rouva Bianchille; heistähän
Giulian aika oli riippuvainen. He hämmästyivät suuresti. Pieni
piikatyttö Hänen Pyhyytensä luo! Eiväthän he itsekään siellä koskaan
olleet käyneet. Voiko todellakin saada sellaisen etuisuuden? Kuka sen
voi saada ja kuinka?

Tuomari ei ryhtynyt lähempiin selityksiin.

-- Minä olen suosituskirjeen avulla hankkinut pääsykortin itselleni ja
toimittanut luvan, että saan ottaa Giulian myötäni. Olen tyytyväinen
hänen palvelukseensa ja päätin valmistaa hänelle odottamattoman ilon.
Toivon, että teillä ei ole mitään sitä vastaan.

Eihän toki. Giulia kasvoi rouvan silmissä päätä korkeammaksi
entistänsä. Edellinen palvelustyttö oli tuottanut pelkkää harmia ja
häpeätä; tämä oli koko talolle kunniaksi. Alttiisti hän lupasi käydä
tytön kanssa valmiitten vaatteitten kaupoissa valitsemassa pukua ja
huntua.

-- Valkoinen kai ostetaan? -- kysyi hän tuomarilta. -- Tyttö on nuori,
mitä hän mustalla? Valkoisessa hänen parhaiten sopii ripillekin mennä.
-- Niin, niin, -- sanoi tuomari nauraen. -- Ostakaa vaan kaunis, että
hän sopii minun seuraani.

Tuomari itse kutsui Giulian, ilmoittaaksensa suuren uutisen. Siinä
tyttö nyt seisoi hänen edessään, käsittämättä oliko se tosiaankin
totta, voimatta heti omistaa onnensa äärettömyyttä.

-- Huomenna saat valkoisen puvun lahjaksi minulta, -- jatkoi tuomari.
-- Olen pyytänyt, että rouva valikoi sen sinulle.

Täytyi vihdoinkin uskoa, vaikka ihmeitä kuuluikin uusia ja uusia.
Siis ei tuomari pilkannutkaan häntä eikä pettänyt puheillansa? Oi,
sittepä hän oli hyvä kuin joku pyhistä parhain! Giulia heittäytyi
hänen jalkoihinsa, suudellen hänen vaatteitansa, kunnes tuomari hiukan
hämillään ehti estämään ja torjumaan.

-- Tyttö, tyttö, eihän tuommoinen käy laatuun! Nouse ja opettele
käyttäytymään kuin nuori neiti. Muista, ylihuomenna sinun pitää osata
olla hieno paavin hovissa, ihan kuin olisit tyttäreni.

-- Mitä äiti sanoisi? Ja Lola ja lapset? -- ajatteli Giulia moneen
kertaan. -- Voi jos pääsisin sinne lentämään!

Puku ostettiin, hento ja pitsitetty, ihastuttavan sievä ja erinomaisen
epäkäytännöllinen pienen palvelustytön tuleviin tarpeisiin. Mutta mitä
niistä tämmöisellä hetkellä! Hunnusta kävi kaikkein suloisin keveä
pitsihuivi, niin kaunis, että Giulia tuskin uskalsi koetella sitä
päähänsä. Lisäksi valkoiset sukat ja vähän valkoisia alusvaatteita.
Kengät kelpasivat sellaisinaan. -- Sievä kulunki, -- tuumi tuomari. --
Neljäkymmentä liraa tästä hauskuudesta. Olkoon, melkein se kannattaa.
-- Hän hymyili itsekseen. Tuskin hän koskaan oli nähnyt ihmistä niin
onnellisena kuin Giulia.

Koko päivän Giulia kulki ja toimiskeli yltäisessä ilonhuumeessa. Yksi
katkera pisara siihen kumminkin sekottui. Tuomari Lange oli yhtäkkiä
muuttunut hänen lapsellisen kiihkeän kiintymyksensä ja haltioituneen
ihailunsa esineeksi. Ja nyt hänen piti matkustaa pois kauvas
kotimaahansa jo huomispäivänä, melkein heti pyhän käynnin jälkeen!
Giulia tunsi, että hän kaipaisi kovasti; koko talo oli muuttuva
surulliseksi ja tyhjäksi herra Langen lähdettyä. Se, jonka oli määrä
asettua hänen huoneeseensa, oli tullut jo tänään, päivää liian varhain.
Hän oli pappi, joku kerettiläinen tai lahkolainen, arvattavasti kyllä
hyvä mies, koska tuomari suostui ottamaan hänet toverikseen ensi yöksi.
Taisi hän olla samasta maastakin kuin tuomari. Mutta Giulia luuli, että
heistä, tuosta papista ja hänestä, ei milloinkaan voisi tulla hyviä
ystäviä. Hän piti sellaisista, jotka nauroivat ja laskivat leikkiä.
Pappi osasi italiaa, sen hän oli huomannut, kun hän puhui jotakin
asiaa rouva Bianchille; mutta Giulialle hän ei ollut sanonut muuta
kuin tervehdyksen tullessansa. Hän oli kovin totisen näköinen. Ehkä se
kuului papin pyhään virkaan, lahkolaisenkin papin. Giulia kunnioitti
ja pelkäsi häntä ensi näkemästä asti. Toista oli tuomari, hänen rakas
tuomarinsa.

Ehtipä sitte odotettu suuri hetki. Giulia pukeutui valkoisiin
vaatteisiinsa, ja rouva itse kampasi hänen tukkansa uusimuotisille
kiekuroille. Rukousnauhan hän pani taskuunsa. Se oli kulunut ja halpa
ja näytti kovin muukalaiselta uusien hienouksien ohella, mutta mukaan
sen täytyi kumminkin tulla tavalla tai toisella. Rouva kaikessa
hiljaisuudessa pisti hänen myötänsä myöskin silkkirihman, josta riippui
punainen korallipuikko. Sitä pidettiin Anna-Marian kaulassa suojana
vahinkoja vastaan. Senkin piti saada siunaus.

Vuokralaisten yleiseksi riemuksi tuomari istutti Giulian viereensä
ajoneuvoihin, ja niin sitä mentiin. Ensi kerran eläissänsä Giulia ajoi
vaunuissa. Kaikki oli kuin unta ja satua.

-- Koeta olla oikein rauhallinen ja käyttäydy niinkuin toisetkin,
-- kehotti tuomari, itse puolestaan koko lailla levottomana. Kunpa
tämä leikki hyvin päättyisi! Ehkä lopultakaan ei olisi pitänyt siihen
ryhtyä. Mutta nyt oli myöhäistä katua.

Saavuttiin Pietarin torille. Ajuri pysähytettiin oikeanpuolisen
pylväskäytävän ylipäähän avoimen oven luo, jonka äärellä seisoi
vartija. Tuomari näytti pääsykorttia ja astui huolettoman ja
varman näköisenä portaita ylös, Giulia perässä. Kiivettiin toinen
porrasosasto toisensa jälkeen, kuljettiin pitkiä käytäviä ja
sivuutettiin vahtimestareita ja vartijasotamiehiä, jotka osottivat
tietä. -- Katsoppas noita, -- kuiskasi tuomari Giulialle. -- Ne ovat
paavin henkivartijoita, sveitsiläisiä sotureita. Eivätkö ole kauniita
ja kirjavia? -- Giulia ihmetteli heidän pukujansa ja merkillisiä
aseitansa. Mutta vielä enemmän häntä kummastutti, miksi paavia noin
vartioittiin. Niinhän tämä oli kuin sotalinna tai juhlallinen vankila.
Oli aivan hiljaista ja äänetöntä. Hänkään ei uskaltanut puhua.

Vihdoin heidät ohjattiin huoneeseen, suureen saliin, jossa monet
ihmiset paraikaa riisuivat päällysvaatteitansa. Giulialla ei ollut
mitään, hän vaan pysähtyi katselemaan ympärillensä ja odottamaan
tuomaria, jonka suojusviitan ja hatun eräs ylhäinen herra otti
vastaan. Kummallista, sellaisia herroja oli huoneessa useampia, ja he
hääräsivät kuin mitkäkin palvelijat. Mutta komeita he olivat, puettuja
punasamettisiin, kuviollisiin polvihousuihin ja takkeihin. Tuomari
vastasi Giulian kysymykseen, että ne olivat vahtimestareita, joilla oli
yllänsä vanhanaikainen espanjalainen aatelispuku.

-- Nyt emme keskustele enää, -- huomautti hän kuiskaten tytölle. --
Koeta vaan tyystin tarkata, mitä muut tekevät, ja tule perässäni, mihin
minäkin menen.

Heidät osotettiin avaraan saliin, jonka lattia oli kokonaan vihreän
maton peitossa. Ei askeltakaan kajahtanut. Hiljaa, henkien lailla,
ihmiset astuivat sisälle ja asettuivat istumaan pitkin seiniä. Siellä
oli herroja, hännystakissa kuten tuomarikin tai upeissa univormuissa.
Useimpien muoto osotti virallista totisuutta tai täyttä huolettomuutta,
eikä heitä kaikkiaan kerääntynytkään varsin monta. Läsnäolijain
enemmistö oli mustapukuisia, mustahuntuisia vanhoja vallasnaisia,
vakavan ja hartaan näköisiä. Giulia oli ainoa nuori tyttö, niinkuin
valkoinen kevätkukka lakastuneiden lehtien keskellä.

Kello löi kaksitoista; se oli vastaanoton määrätty hetki. Jännittyneet
silmät kääntyivät peräovea kohti. Mutta sieltä ei mitään merkillisempää
ilmestynyt. Pappeja ja kaikenlaisia toimihenkilöitä kulki edes ja
takaisin. Joku korkea herra tai muutamia hienoja naisia saatettiin
sisähuoneisiin. Kerran tuli pitkä saattue juhlapukuisia pappeja.
Odottelijat nousivat kunnioitusta osottaen seisomaan ja istuutuivat
jälleen.

Minuutit kuluivat, jopa puolituntinenkin ja kohta koko tunti. Muutamat
katsoivat kärsimättöminä kellojansa, niiden joukossa tuomari, jonka
reppu ei vielä ollut valmiiksi pakattu matkaa varten. Vihdoin menojen
ohjaaja näyttäytyi ovella. Hän viittasi kädellään, ja koko vierasten
joukko alkoi lappautua osotettua tietä odotushuoneesta eteenpäin.

Sykkivässä jännityksessäänkin Giulia sentään uteliaana katseli
huoneita, joiden läpi kuljettiin. Kaikki ne olivat punaisia, toinen
toisensa jälkeen: punaiset silkkiverhot seinillä, punaiset matot
lattioilla, punaiset päälliset sohvissa ja nojatuoleissa. Useissa
huoneissa seinät olivat kudotut kuvia täyteen, ja toisiin oli
ripustettu tauluja raskain, levein kultakehyksin.

Lopuksi pysähdyttiin aivan pieneen, kapeaan huoneeseen. Menojen ohjaaja
asetti vieraat seisomaan soikeaan piiriin ympäri seiniä. He täyttivät
tilan juuri parahiksi. Giulia seisoi tuomarin turvissa huoneen perällä.
Oi, kuinka ihmeellinen tämä odotus! Hän ei ainakaan pitkästynyt, hän
olisi suonut sen kestävän, kestävän yhä, saadaksensa olla täällä,
valkopukuisena näissä kauniissa, hiljaisissa huoneissa, tässä pyhyyden
ja suloisuuden ilmapiirissä, joka hänestä oli kuin taivaan esikartano.
Hän ei aavistanut, että tuomari siinä vieressä ajatteli: -- Tämmöistä
komentoa! Miksi hän ei tule, vaan odotuttaa ihmisiä, ikäänkuin kaikki
olisivat yhtä joutilaita kuin munkit ja papit!

Samassa kävi humahdus läpi odottavan joukon. Kuin käskystä kaikki
vaipuivat polvilleen, oven auetessa ja valkeaviittaisen vanhuksen
astuessa sisään. Ei hänellä ollut sen komean kardinaalin ryhtiä,
jota Giulia palmusunnuntaina oli kirkossa ihaillut. Ei hän näyttänyt
uljaalta eikä mahtavalta, ei hallitsevalta eikä käskevältä. Hänen
kasvonsa olivat hienot ja kalpeat, silmänsä lempeät ja olentonsa nöyrä.
-- Isä, Pyhä Isä! -- soi Giulian hartaassa, hurmaantuneessa, janoavassa
sydämessä.

Paavi astui toisen luota toisen luo, ojentaen kätensä suudeltavaksi.
Enimmät suutelivat sormusta, paaviuden valtamerkkiä. Giulia ei sitä
ymmärtänyt. Väristen liikutuksesta hän painoi huulensa Pyhän Isän
kädelle. Lyhyt tuokio vain -- sitte paavi jo kulki ohitse eteenpäin.
Giulia jäi hartaaseen rukoukseen: -- Jumala, korkea Jumala! Saanhan
minä nyt kaikki syntini anteeksi, näitten kenkien synnin ja monta
muuta, kaikki mitä olen tehnyt, vaikka en muistakaan niitä! Minulle on
tapahtunut ääretön armo, minä olen suudellut Pyhän Isän kättä, ja nyt
-- oi, mitä hän sanookaan? Eikö hän juuri nyt siunaa minua?

Paavi oli asettunut huoneen ikkunapäähän aivan vastapäätä Giuliaa.
Yksinkertaisesti, vakavasti hän lausui yhteisen toivotuksen selvällä
italiankielellä, jotta Giulia ymmärsi joka sanan:

-- Jumala siunatkoon teitä, omaisianne ja kaikkia joita pidätte
rakkaina, sekä kaikkia esineitä, jotka ovat muassanne!

Sitte hän poistui. Vastaanotto oli lopussa.

-- Kaikkia meitä hän on siunannut! Minua ja äitiä ja Lolaa ja
pikkulapsia... ja minun rukousnauhaani ja pukuani ja Anna-Marian
suojapuikkoa... kaikkia, kaikkia!

Sanomattomassa riemussa Giulia kulki takaisin läpi punaisten huoneitten
pitkän sarjan, läpi vihreämattoisen odotushuoneen, eteissalin, jossa
samettipukuiset vahtimestarit auttoivat ja häärivät, läpi pitkien
käytävien, alas monia portaita, ulos avaralle, auringonpaisteiselle
Pietarin torille, josta tuomari taas otti heille ajurin... Oi, hän
oli onnellisin ihminen maailmassa, Giulia Molino, asioitsija Bianchin
pieni palvelustyttö, joka oli suudellut paavin kättä ja saanut hänen
siunauksensa itselleen, rakkailleen ja kaikelle mitä omisti!

Kotona rouva kyseli ja vieraat kyselivät. Tyttö hohti, loisti ja
kertoi, kiinnittäen silkkirihman korallipuikkoinensa Anna-Marian
kaulaan ja hypistellen omaa vanhaa rukousnauhaansa ilolla ja
ihastuksella. Pukunsa ja pitsihuivinsa, sukkansa ja valkeat
alusvaatteensa hän sai panna rouvan laatikkoon säilyyn. Kohta hän
taas ulkonaisesti oli entinen pikku Tuhkimus hellan ääressä, mutta
mielessään hän tunsi nyt tulleensa koko talon huomion esineeksi.

Pieni nöyrä sydän oli tällä kertaa hiukan ylpeäkin, eikä se suinkaan
ollut ihme. Sattui vielä niin erinomaisesti, että äiti ja Lola,
raapostaen jäljessään Carloa, nuorinta, poikkesivat ylös Bianchille.
Äidin piti toimittaa joku taidekauppiaan rouvan asia, aivan lähellä
Giulian palveluspaikkaa, ja lapset seurasivat mukana. He olivat niin
kovin kärttäneet kerran päästäksensä ison siskon luo.

Mutta mitä kummia he kuulivatkaan! Jos oli Lola suuria odottanut,
suurempia hän nyt sai tietää ja nähdä. Äitikään ei ollut uskoa
korviansa ja silmiänsä. Rouva oli mennyt ulos, mutta siitä huolimatta
Giulia rohkeasti avasi piironginlaatikon, levitellen esiin kaiken
komeutensa.

-- Näin hieno minä olin. Pyhä Isä siunasi minua ja minun kauttani teitä
kaikkia.

Hän sanoi sen jo vallan itsetietoisena, hän joka vasta äskettäin oli
värissyt pelkästä ajatuksestakin.

Äiti unohti taidekauppiaan rouvan ja hänen asiansa, Giulia päiväkeiton,
Anna-Marian ja pikku veljensä, ja Lolalta koko maailma himmeni, kaikki
muu paitsi Giulian kauniit vaatteet ja suuri, ihmeellinen kunnia.

Silloin kuului aika rämähdys, jota kohta haikea itku säesti.

Säikähtyneenä Giulia riensi keittiöön. Vähällä hän oli kompastua pikku
Carloon, joka ällisteli kynnyksellä. Anna-Maria oli rämpinyt tuolille,
kurkottuaksensa maitoruukkuun, pudonnut, kaatanut tuolinkin ja saanut
suihkuna kaiken maidon päällensä. Ruukku oli sirpaleina, lapsi huusi ja
hänen otsansa vuoti verta.

Semmoista vahinkoa Giulialle ei ollut tapahtunut koko
palvelusaikanansa. Hädissään hän pyyhkieli verta likaiseen hihaansa.
Rouva ennätti parahiksi kotiin, ajoi pois Giulian äidin, Lolan ja
Carlon ja rupesi hermostuneessa kiihkossa lastansa hoitelemaan. --
Kiitos Neitsyt Marialle! -- hän huokasi. Ei kumminkaan näyttänyt
pahempaa tapahtuneen. Mutta Giulian kunniapäivä sai surkean tahran.
Nuhteet rapisivat kuin sadepisarat, ja tyttö lyyhistyi korkeudestansa
maan tasalle.

-- Kuinka se nyt tapahtui, vaikka hänellä oli siunattu puikko
kaulassansa? -- kyseli Giulia itsekseen. -- Ja eikö se haava ollutkin
ihan kuin puikon terällä pistetty? Seköhän sen pisti? Vai oliko se
ruukunsirpale? Voi, pyhä Pietari auttakoon -- mikä tässä onkaan vikana?

Hän muisti käyneensä luvatta rouvan laatikosta vaatteitaan ottamassa.
Siellä kai ne vieläkin olivat levällään. Ja kyllä hän oli kovin
kerskaillut äidillensä ja Lolalle. Mutta ei suinkaan se toki niin
suuri kuolemansynti ollut... Pikemminkin asia saattoi olla niin, ettei
siunaus tehonnut Anna-Marian puikkoon, koska se oli vierasta tavaraa.
Anna-Maria ei ollut Giulian omaisia, mahtoiko oikein olla rakkaitakaan,
joita Pyhä Isä puhuessaan mainitsi? Hän kun oli semmoinen juonikas
lapsi... eihän siitä voinut niin paljon pitää.

Kello helisi. Tuomarin huoneesta soitettiin. Giulia kiirehti
juoksujalkaa. Hyvänen aika, joko hänen lähtönsä oli käsissä?

Siellä he olivat molemmat, sekä tuomari että pappi. Toinen köytti
matkareppua, toinen selaili jotakin kirjaa pöydän ääressä.

-- Puolen tunnin perästä tarvitsen ajurin, -- sanoi tuomari. -- Voitko
noutaa sen?

Giulia niiasi. -- Kyllä minä noudan.

-- No, mikä sinun nyt on? Hihasi on veressä ja silmät itkettyneet!

Giulia kertoi. Pappikin kääntyi kuuntelemaan.

-- Vai semmoista! Älähän huolehdi, -- nauroi tuomari. -- Lapsen olisi
pää haljennut, ellei puikko olisi varjellut, usko pois! Kyllä se on
tehonnut oikein mainiosti.

Tuomari ei huomannut papin nuhtelevaa silmäystä. Hän jatkoi hilpeästi:

-- Pikku Giulia, hymyile nyt vähän hyvästiksi! Minä olen kovin
tyytyväinen sinuun, sinä käyttäydyit kauniisti ja hyvin.

Tyttö hymyili. Se tuli ihan itsestään, ja silmien loiste myös.

-- Tiedätkö, että olet tänään ollut tyttäreni? -- sanoi tuomari,
hymyillen hänkin. -- Niin paljon minä uskalsin sinun tähtesi,
ajatteleppas! Ei sinua muuten olisi laskettu paavin linnaan.

Hän hämmästyi sanojensa vaikutusta. Giulian poskilta veri pakeni; hän
tuijotti, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä kuuli.

-- No, mikä nyt taas? Sinäpä olet merkillinen vaihemieli! Sinun pitäisi
iloita eikä murjottaa. Voit olla varma siitä, että minä olin aika
jännityksessä, mutta kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä. Kas niin,
laittaudu nyt hevosta noutamaan.

Mutta Giulia ei lähtenyt. Läpitunkevan hätäisinä hänen silmänsä
kiintyivät tuomariin.

-- Luuliko Pyhä Isä minua teidän tyttäreksenne? Petittekö te hänet?

-- Pieni hupakko, entäpäs tätä! Yhdentekevää hänelle on, kuka
sinä olit. Tuskin hän sitä paitsi on katsonutkaan, kenen nimiä
pääsykortteihin kirjoitettiin. Hovimestari ja sihteerit sellaisista
asioista pitävät huolen.

Turhaan tuomari selvitteli, sillä Giulian kyyneleet jo vuotivat ja hän
nyyhkytti katkerasti: -- Te petitte hänet, voi, te petitte! Eikä hän
olekaan minua siunannut, eikä äitiä eikä Lolaa ja lapsia... Ehkä nyt
tulee vaan kirous ja onnettomuus. Anna-Marian puikkokin on kirottu...
Rakas herra tuomari, älkää lähtekö! Mitä me nyt teemme?

Tuomari oli jo menossa. Hänen täytyi toimittaa täysihoitolan
palvelustyttö hevosta hakemaan, koska Giuliasta ei ollut menijää.
Kohtaus oli vaikuttanut häneen hyvin kiusallisesti. Tuollainen
puolipakanallinen tyttö, joka uskoi noiduttuihin puikkoihin ja
taikamaisiin siunauksiin, hän nyt muka rupesi niin omantunnontarkaksi,
että tuskitteli vähäisestä viattomasta hätävalheesta! Ikäänkuin siitä
olisi kellekään ollut vahinkoa. Hyvän tuulen tämä asia kumminkin oli
tuomarilta vienyt. Hän harmitteli kulunkejansa ja vaivojansa, joista
sai pelkkää kiittämättömyyttä palkakseen.

Kun hän palasi alemmasta kerroksesta, tuli Giulia häntä vastaan,
valkoiset vaatteet käsivarsillaan. Hiljaa hän laski ne tuomarin eteen,
silmät suurina, syvän surullisina.

-- En minä voi näitä pitää, -- sanoi hän.

Tuomari yritti harmistua uudelleen, mutta hilliytyi, katsoessaan tytön
kasvoihin. Hänen hyvä sydämensä käsitti sillä hetkellä, että köyhä
lapsi ei leikin vuoksi anna pois aarteitansa. Jokin kuva vilahti hänen
mieleensä, jokin muisto kertomuksesta, miten pakana heittää lapsensa
alttarille, saadakseen syntinsä anteeksi. Synti? Synnintunto? Onko
se kumminkin vakava todellisuus? Ja ken tietää -- ehkä tuo tyttö oli
enemmän kristitty kuin hän itse...

-- Rauhoitutko sinä, jos minä vien nämä mukanani jollekulle
omaisistani? -- kysyi hän ystävällisesti, melkein hellästi.

-- Ottakaa! Ja Lola saa minun kenkäni.

-- Rauhoitutko sitte? -- toisti tuomari.

Silloin pappi, joka vaiti, liikutetuin mielin oli seurannut
keskustelua, kääntyi tuomarin puoleen.

-- Ottakaa ne vastaan, kun hän pyytää. Ainakin se keventää hänen
sydäntänsä. Rauhaa varten hän kyllä tarvitsee jotakin enempää.

Ovelle ilmestyi täysihoitolan palvelijatar. -- Hevonen on portin
edessä, -- ilmoitti hän.

Nopeasti tuomari avasi matkakorinsa, pani Giulian vaatteet
päällimmäiseksi ja lukitsi sen jälleen. Hän pyyhkäisi jotakin
silmäkulmastansa. Kukkarostansa hän otti runsaan juomarahan ja laski
Giulian käteen.

-- Minä pidän sinusta, -- sanoi hän. Älä ole pahoillasi, lapsi,
muistele vanhaa tuomari herraa ystävällisesti. Minähän vaan tahdoin
hankkia sinulle siunauksen. Kävi säälikseni, kun sinä puhuit synneistä
ja Santa Scalasta ja paavista ja itkit niin katkerasti Pietarin
kirkossa. Ymmärrätkö, etten sinulle pahaa tarkoittanut?

-- Kiitos, -- sanoi Giulia, -- kyllä minä ymmärrän. -- Mutta ainoakaan
valonhäivähdys ei kirkastanut hänen kasvojansa. -- Minä menen Santa
Scalalle, -- sanoi hän totisena, hiljaa.

Tuomari ja pappi kättelivät toisiansa, vakavina kumpainenkin.

-- Hyvästi, tuomari Lange, -- sanoi pastori. -- Sallikaa minun alottaa
siitä, mihin te lopetitte.

Sitte hän kääntyi tytön puoleen. -- Giulia, -- hän sanoi, -- minulla on
pyhä, kallis kirja, raamattu. Tahtoisitko kuulla, jos kertoisin jotakin
siitä?

Tyttö katsoi pappia empivänä.

-- Kuuntele häntä, Giulia, -- kehoitti tuomari hankkiessansa lähtöä.

-- Älä pelkää, lapsi, -- puhui pastori ystävällisesti. -- Minun
kirjassani on paljo samoja asioita, joita papit sinun kirkossasi
lukevat latinaksi. Siinä kerrotaan Jeesuksesta. Rakastatko sinä häntä?

Tyttö nyökkäsi. -- Kyllä kai hän on hyvä. Mutta en minä hänestä paljon
tiedä.

-- Jeesus otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja
siunasi heitä. Ei sinun tarvitse mennä Santa Scalalle eikä Pyhän
Isän puheille. Tämä kirja neuvoo suoraan Jeesuksen luokse, ja hänen
siunauksensa on paras kaikista. Sano, tahdotko hänestä kuulla?

Tällä hetkellä Giulia iloitsi siitä, ettei tuo vakava mies milloinkaan
leikkiä laskenut. Hänen sydämensä valtasi luottamus ja heräävä uusi
toivo. Ihmeellistä, ettei hän edes osannut pelätä kerettiläisyyttä.

-- Kyllä minä tahdon, -- hän vastasi.

Sitte hän juoksi alas portaita tuomaria saattamaan.



Pyhän Sebastianin nuolet


Hiljaisena yönä musta gondoli liukuu Venezian kapeita, mutkittelevia
kanavia pitkin. Soutaja seisoo, taitavasti ohjaten ainoalla airollansa.
On vain yksi matkustaja, nainen, jonka kasvot eivät erotu lyhtyjen
himmeässä valossa. Hän istuu katoksen suojassa penkillä, pieni
matkalaukku vieressänsä.

Synkät, korkeat rakennukset kuvasteleivat veteen. Sieltä täältä
tuikkaa valo ja kuuluu ääniä suljettujen ovien takaa, joilta vihreät,
niljakkaat portaat johtavat suoraan kanavaan. Sitte taas on kaikki
hiljaa. Pieni silta kaartuu kanavan poikki. Yksinäinen, kiirehtivä,
vaippaan kietoutunut kulkija vilahtaa kuin varjo sen ylitse.
Mutkauksessa gondoli sivuuttaa toisen, ja venemiehet huikkaavat
käsittämättömiä ääniä, joista nainen värähtää -- tyyntyäkseen jälleen
ja säpsähtääksensä pian uudestaan.

Se on kuin henkien kulkua: liitävää, keinuvaa, salaperäistä... Jokainen
loiskahdus ja äännähdys kammottaa, kasvaen yössä kymmenkertaiseksi
voimaltaan.

Mitä jos tuo tumma, kiilusilmäinen venemies olisikin italialainen
rosvo, joka kuljettaa yksinäisen, turvattoman tiesi mihin pimeyden
pesään? Nainen on hyvillään siitä, että hänen ainoa pieni
matkalaukkunsa näyttää köyhältä. Suuri arkku on mennyt suoraan
Firenzeen.

Mikä hupakko hän onkaan! Kolmenkymmenen vuotias ja arka kuin
koulutyttö. Paha omatuntoko häntä ahdistaa? Ei suinkaan -- miksi?

Hän on Pohjolasta lähtenyt ja viettänyt lääkärin tahdosta muutaman
kuukauden saksalaisessa vuoristoparantolassa. Hoito on tehnyt hyvää,
mutta hänen hermonsa eivät vieläkään liene täysin vahvistuneet.
Tällainen yö panee ne liian kovalle koetteelle.

Gondoli soljahtaa ahtaan kanavan suusta väljälle Canale grandelle,
joka vyöryttää laineita miltei ulapan lailla. Nainen hengähtää
helpotuksesta. Täällä tuntuu hyvältä. Pienet vilkkaat höyryalukset
kirmaavat ohitse, katsellen leikkisästi punaisilla ja vihreillä
lyhtysilmillänsä. Kuuluu kauvempaa suurtenkin laivojen kumeita
puhalluksia. Ilmassa huokuu suolainen kostea tuuli, vapaan meren
tervetullut viesti. Kirkas valo viittoo vasemman rannan upeista
vanhoista palatseista, jotka nyt ovat sisustetut hotelleiksi.

Nainen jo näkee, että ollaan oikealla tolalla. Häntä hävettää äskeinen
pelkonsa. Venemies ohjaa gondolin kauniitten marmoriportaitten
eteen, kaksoisovi lennähtää selkiselälleen, vahtimestari rientää
auttamaan matkustajaa veneestä ja toinen kiidättää hänen laukkunsa
sähköhohtoiseen eteissaliin, sillävälin kuin hän maksaa vaativalle
venemiehelle -- arvattavasti kaksinkertainen taksan. Pian hän on
sitte onnellisesti suoriutunut huoneeseensa, tilannut kuumaa teetä ja
ripustanut päällysvaatteensa naulakkoon.

Joka seinältä hänen omat kasvonsa kertautuvat kuvastimista ja
vaatekaapin peiliovesta, -- kaitaiset, hienot ja kalpeat kasvot,
runsaan vaalean tukan reunustamina. Suuret silmät katsovat syvältä,
väsyneesti, ja suupielissä on herkkä, hermostunut piirre. Hän on
sorja, pitkä, ensi silmäykseltä varsin nuoren näköinen; mutta lähemmin
tarkastaessa hänen ilmeensä kertoo vuosien tai ehkä varhaisten
kärsimysten luomasta sisällysrikkaasta kypsyydestä.

Vilu värisyttää hänen jäseniänsä. Tee tuodaan ja hän siemaa sen, vaikka
se maistuukin hautuneilta vihanneksilta. Sitte hän kiireesti riisuutuen
pujottaikse untuvapatjojen väliin.

Äkkiä ajatus karkaa pitkän matkan, monen maan halki, meren yli,
pikkukaupungin puutaloon, huoneeseen, jossa joku lepää -- yhtä
yksinään kuin hän. Mies, keski-ikäistä vanhempi, lyhyt ja lihava,
tummia haivenia ympäri pään. Tietysti hän kuorsaa, kasvoilla ilmeinen
tyytyväisyyden lepo.

Inhon puistatus käy läpi naisen olennon. Jumalan kiitos, että mies on
_siellä_, hän _täällä_!

Etpä nukkuisi noin rauhallisesti, Juhani Kivistö, jos kirje jo olisi
tuonut viestin perille... sen, että Mariitta tosin lähti lääkärin
vaatimuksesta, mutta nyt omasta päätöksestänsä viipyy. Ja entä jos
tietäisit enemmänkin -- että kun hän vihdoin palaa, ei tule hän
luoksesi enää!

Nainen makaa silmät selällään, melkein unohtaen missä onkaan. Ajatukset
nousevat ja laskevat laineina. Ohimot alkavat takoa, ei tule uni.

Kuinka tämä kaikki tapahtuikaan? Kuinka hänen tiensä kääntyi tänne
etelään, eikä pohjoiseen, kotiin? Tuskin hän sitä vielä itsekään
käsittää.

Ei koskaan hänellä olisi ollut tarmoa irtautua suoralla, päättävällä
tempauksella niistä kahleista, joiden puristuksen hän on tuskaisesti
tuntenut yksitoista pitkää vuotta, koko parhaan nuoruutensa ajan.
Naimisiin hän aikoinaan meni samasta syystä kuin lukemattomat muut:
tunteesta, jota kokematon kuvittelee rakkaudeksi. Mutta kun nuoren
tytön haave häipyi arkiharmauteen ja kalseaan todellisuuteen, silloin
oli kaikki lopussa. Ja nyt se on loppuva ulkonaisestikin. Siitä hän
voi kiittää sairauttansa. Siunattu lääkärin neuvo, parantolan rauha ja
hyvien ystävien osaaottavat kehotukset! Muulla tavoin hänen lannistettu
tahtonsa ei olisi toimintaan ponnahtanut, se on varma.

Hän oli kasvanut Helsingissä, varakkaitten vanhempien ainoana,
hemmoteltuna lapsena. Silloin hänkin hymyili ja uneksi ja näki elämän
ruusuhohteessa. Ei hän kuitenkaan edes kukkeimmassa nuoruudessaan ollut
kevyt eikä nautinnonhaluinen. Häntä pidettiin ihanteellisena, jopa
vakavamielisenä, sillä huvitusten sijasta hän harrasti jaloja aatteita,
taidetta ja kauneutta.

Sitte kuoli rakas äiti, ja ihana maailma musteni nuoren tytön silmissä.
Mieluimmin hän nyt meni rukoushuoneeseen, siellä itkeäksensä. Itse
hän luuli tulleensa herätykseen, ja muut totesivat samaa. Etsihän hän
alituiseen Jumalan huonetta ja uskovien seuroja.

Niihin aikoihin v.t. lehtori Kivistö pyysi häntä vaimoksensa. Juuri
siksi, että hän oli sellainen vakava tyttö.

Lehtori myös kävi rukoushuoneessa ja seuroissa, ainakin yhtä usein kuin
Mariitta. Kaikki sanoivat häntä eteväksi ja kunnolliseksi mieheksi.
Hänessä oli omituista hallitsevaa voimaa, -- hän melkein _otti_, niin
ettei osannut vastustaa. Se viehätti surusta herpaantunutta tyttöä,
se lupasi apua ja tukea. Eikä Juhani vielä siihen aikaan ollut liian
lihava eikä kaljupäinen; tummakutrinen hän oli, verevä ja pulska.
Haaveksiva tyttö voi hyvin kietoa hänet sekä sisäisen että ulkonaisen
kauneuden kuvitelmiin. Ja hän teki sen sokein silmin. Hän _tahtoi_
rakastaa. Äiditön lapsi tunsi niin haikeasti kotinsa tyhjyyden, isän
hyvyydestä huolimatta.

Ei hän silloin ajatellut, että isä rukka jäi vielä yksinäisemmäksi,
tyttären muuttaessa omaan kotiin. Ensin se koti sijaitsi pääkaupungin
toisella äärellä, mutta siirtyi pian maaseutukaupunkiin, lehtorin
saadessa vakinaisen paikan. Yleensä hän ei ajatellut mitään, -- ei
muuta kuin rakkaudenkaipuutansa. Hän kuvitteli, että Jumala varmaan oli
johtanut Juhanin hänen tiellensä.

Ah, mitä Mariitta tiesi rakkaudesta? Ja mitä herätyksestä ja Jumalan
johdon seuraamisesta? Sillä eihän voine niin pian hävitä jäljettömiin,
mikä kerran on todellista ollut!

Se kävi pelottavan nopeasti. Ei siihen tarvittu yhtätoista vuotta,
tuskin yhtä monta kuukauttakaan; sillä kun pieni Iiris tuli maailmaan
ja heti jälleen lähti, silloin nuori äiti ei enää lohdutusta omistanut.
Seuraavien lasten odotus oli hänelle pelkkää tuskaa, niin sielullisesti
kuin ruumiillisesti, -- eivätkä ne päivänvaloa nähneetkään. Yksi
vihdoin syntyi, kituakseen ja kuollakseen puolivuotiaana. Sinä päivänä
kuolema astui Mariitan sydämeen. Lasta hän ei tahtonut enää, miestänsä
hän tuskin jaksoi nähdä.

Ihmiset sanoivat: "Mariitta raukka, hän on aivan hermostunut ja
nääntynyt. Kyllä onkin kovaa ja katkeraa, kun toivo aina menee hukkaan.
Hän on vain varjo entisestään."

Lastenko kadottamisen tähden hän siten kuihtui? Eikö hän päinvastoin
ollut heitä kadottanut siksi, että lakastuvan ruusupensaan nuput
luonnostaan putoavat, toiset jo ennen aukeamistansa, toiset ensi viiman
vieminä?

Sydänhaava oli syntynyt jo varhemmin. Siitä elinvoima vähitellen vuoti
kuiviin.

Mariitta luuli menneensä rakastavan, kristillisen miehen vaimoksi.
Missä oli Juhani Kivistön kristillisyys, lähemmältä kokien?
Säännöllisessä hartaudenharjoituksessa ja hiuskarvalleen oikeassa
opissa, joka kauhistuen kivahti Mariitan häilyvien käsitteiden
johdosta. Hänen oma uskontonsa oli alunpitäen ollut tunnetta, ennen
kaikkea tunnetta. Nyt se tyrskähteli kuin laineitten vaahto kovaa
kallioseinää vastaan. Hyödytön vaiva! Tyrskyt taittuivat ryöppyäväksi
kyynelvihmaksi, sitte vaimenivat ja nukkuivat. Kadottaessaan tunteensa
Mariitta jäi muustakin epätoivoon. Tuntui kuin Jumala olisi peittänyt
kasvonsa. Jopa hän alkoi vieroa koko uskonnollisuutta. Ainakaan hän ei
halunnut miehensä kaltaiseksi!

Mutta rauha liiti pois, ja ilo oli jo aikoja mennyt. Eikä rakkauttakaan
ollut korvaukseksi -- sitä rakkautta, jota Mariitta hehkuvin sydämin
oli kuvitellut ja uneksinut. Se oli kauheata. Sillä hän janosi sitä
yhä, sielunsa koko huutavalla kaipauksella, nyt avioliitossa vielä
kiihkeämmin kuin ennen nuorissa unelmissaan.

Eikö siis Juhani rakastanut häntä? Ehkä tavallaan. Ostihan hän
hermolääkkeitä ja makeisia kuten pienelle tytölle. Olihan hänen
mahdottoman vaikea päästää Mariittaa matkalle, kun lääkäri määräsi.
Eikö hän jo odottaen laske päiviä vaimonsa tuloon asti? Ja tietysti hän
kohta on joutuva raivosta aivan pois suunniltansa, kuullessaan ettei
Mariitta aio palata...

Niin, sekö olisi oikeata rakkautta?

"Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, rakkaus ei pöyhkeile, ei
käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa..."

Mariitta on oppinut ulkoa yhtä ja toista raamatusta, silloin
nuorempana... Turha jatkaa! Tuosta ei mikään soveltunut Juhani
Kivistöön. Sillä hänen lujuutensa oli itsevaltiutta, hänen
kunnollisuutensa yksipuolista kiivailua, hänen etevyytensä rajoitettua,
kovaa arkiaherrusta, joka vaati toiselta samaa. Hän loukkasi vaimonsa
hienoimpia ja herkimpiä tunteita. Aina hän kysyi omia mielipiteitänsä
ja mielitekojansa. Aina hän --

Katkeruus kuohahtaa kuin tuhotulva, kiihtyen joka muistelmalta. Nainen,
joka siinä yksin lepää, on sanomattoman uupunut, mutta nukkua hän ei
voi.

       *       *       *       *       *

Mikä kohisee? Hän hypähtää vuoteeseensa istumaan. Ah, niin, Canale
granden laineet, jotka vyöryvät suoraan mereltä. Ulkona tuulee.

Huomenna hän lähtee Lidoon, laguuneille. Adrianmeri lienee ihana noin
myrskyisenä, vaahtoharjoinensa. Kerrankin, kerrankin hän nauttii täysin
siemauksin!

Ajatusten uusi käänne virkistää, mutta samalla helpottaa unetarten
tuloa. Hän painuu takaisin patjoille. Tuntuu kuin kohina tuudittaisi.
Päästyänsä uneen hän ei heräjä ennenkuin myöhään aamulla.

       *       *       *       *       *

Sataa. Tuuli lennättää kokonaisia vesisuihkuja vasten ikkunoita.
Hotellin huone tuntuu kostealta ja kylmältä.

Lidon matkasta tietysti ei nyt tule mitään. Ei kannata Markus
torillekaan mennä eikä voi kaupunkia katsella. Päivän käyttämiseen
nähden on vain kaksi mahdollisuutta: dogien palatsi ja taulugalleria.

Mariitta valitsee jälkimmäisen, sillä hän arvelee sen vievän enemmän
aikaa. Syödessään aamiaista hotellin alasalissa, hän samalla selailee
Baedekeriänsä. "Paljo keskinkertaisia tauluja, mutta joukossa
mestariteoksiakin." Yhdentekevää. Joka tapauksessa on hauska nähdä
venezialaista taidetta. 700 maalausta! Sen parempi; kestäähän katsella,
kunnes ilma selkiää. Laivalla pääsee perille, ei tarvitse kastua,
vaikka sade pikemmin on kiihtynyt kuin tauonnut.

Hän liikkuu kuin tottunut matkailija. Nuorena hän kyllä onkin
matkustellut vanhempiensa kanssa, vaikkei milloinkaan täällä asti.
Italiankieltä hän ei osaa, mutta sanaston avulla hän hyvin tulee
toimeen välttämättömimmissä asioissa. Hotellissa ymmärretään ranskaa,
sitäpaitsi.

Eilisillan herkkyys ja väsymys on ainakin tilapäisesti voitettu.
Hän pakottaa ajatuksensa kiintymään siihen, mikä on lähinnä edessä.
Helpommin se onnistuisi, jos nyt paistaisi päivä ja aurinkoinen
ihmemaailma hymyilisi vastaan. Mutta hän toivoo tahdon tarmolla
häikäisevänsä sumut ja läpäisevänsä sateet. Niin, sillä hän on toinen
nyt kuin kodista lähtiessänsä. Silloin välinpitämätön, elämään
kyllästynyt. Nyt nuori uudestaan, kehityshaluinen ja elinvoimainen.
Tosin ei vielä tasapainossa sisäisesti, -- sehän on selvää. Suuret
ratkaisut kysyvät voimia.

Laivan lipuessa Canale grandella, sateen peittäessä kaikki näköalat,
hän päättäväisesti tutkii matkaopastansa, jottei ajattelisi muuta.
Siis tauluja: Tiziano, Paolo Veronese, Cima di Conegliano, Giovanni
Bellini... Hän lukee nimiä aivan koneellisesti, sillä hän ei osaa
liittää niihin minkäänlaista käsitettä. Tyttönä hän kävi säännöllisesti
Helsingin taulunäyttelyissä, ja ulkomaiset museot herättivät hänen
suurta ihastustansa; mutta hän ei koskaan ollut johdonmukaisesti
opiskellut taidehistoriaa, ei tietänyt erottaa aikakausien virtauksia
eikä ymmärtänyt tekotapoja. Nuorihan hän olikin -- ja sitte avioliitto
katkaisi kaikki enemmät mahdollisuudet. Pikkukaupungissa tietysti oli
aniharvoin taidetta tarjolla: kuultavana joskus, nähtävänä tuskin
kodeissakaan. Sitäpaitsi Mariitta kyllä sai kokea, että hänen miehensä
periaatteessakin piti sitä elämän ylellisyytenä. Kaiketi hän tahtoi
taloudellinen vaimon, jonka sopi heittää haaveilut sikseen ja ommella
paitoja miehelleen, ellei keittiössä riittänyt tekemistä...!

Mariitta naurahtaa katkerasti, mutta muuttuu heti vakavaksi jälleen.
Ei hän huomaa, onko ihmisiä lähellä vai ei. Hän on yksin omassa
maailmassansa.

-- Kuinka kuolettavaa hänen elämänsä onkaan ollut! Alituista heikkoutta
ja sairautta tai terveyden päivinä yksitoikkoista työn raadantaa.
Kyllähän Juhani saattoi tulla hänen luokseen, silittää hänen käsiään
ja sanoa: "Mariitta, pikku Mariitta!" Oliko hän mikään lapsukainen?
Virkistystä, kehitystä, ymmärtämystä hän pyysi, ei tyhjiä puheita,
joista ei mitään lohdutusta lähtenyt.

Mariitan ajatuksissa kokemus toisensa perästä kertautuu. Pyhäaamuina
säännöllisesti kirkkoon... Juhani ei pitänyt siitä, että Mariitta
tahtoi nukkua. Mutta kun yöllä oli valvonut pahoinvointisena,
tai muuten, omien hermojensa herkkyydestä... Ja pastori saarnasi
äärettömän unettavasti. Ei, hän olisi mieluummin mennyt illalla naisten
kristillisen yhdistyksen kokoukseen, tai konserttiin, jos milloin
poikkeustapauksissa joku taiteilija sattui kaupunkiin. Juhani vastusti
jyrkästi sunnuntaikonsertteja, eikä kokouksiinkaan lähdöstä tullut
mitään. Jos rouva oli ollut kirkossa, täytyi palvelustytön päästä
illalla ulos. Sitäpaitsi Juhani ei halunnut jäädä ilman Mariittaa.
Hän rakasti kahdenkeskistä "sunnuntain iltarauhaa" ja tahtoi hyvän
illallisen. Kokouksista, hengellisistä seuroista ja kylmästä ruoasta
hän oli nuorena miehenä saanut tarpeeksensa. Mariitan olisi pitänyt
olla samalla kannalla, miehensä mukainen tässä kuten muussakin. Mutta
kun hän ei ollut! -- "No, mene sitte", sanoi Juhani joskus, ikäänkuin
olisi armopalan heittänyt. Oliko sellaisesta mitään iloa?

"Juhani ei tietänyt mitä teki, naidessaan minut. Hän luuli, että
uskonnollinen mielenlaatuni takaisi hänelle kodikkaan ja alistuvaisen
vaimon. Minä tuotin hänelle pettymystä, niinkuin hän minulle. Emme ole
miksikään hyväksi olleet toisillemme. Hän tappoi minun uskoni, enkä
minä kyennyt kukistamaan hänen itsekkäisyyttänsä."

       *       *       *       *       *

Matkakirja putoaa kolahtaen puusohvalle. Mariitta havahtuu, nostaa sen
ja katsoo hätäytyneenä, etteihän vaan laiva ole sivuuttanut Campo della
Caritan maallenousupaikkaa Accademian luona.

Ei vielä, mutta kohta saavutaan perille.

Eikö hän pääse erilleen muistoista ja ajatuksista, jotka ajavat takaa
kuin koirat pakenevaa kaurista? Taidesaleista hän toivoo suojaa.
Siellähän odottaa uusi ihmeellinen maailma, johon hänen entisyytensä ei
voine yltää.

Laiva suuntaa laituriin, Mariitta astuu rannalle, levittää sateenvarjon
ja rientää päämääräänsä.

       *       *       *       *       *

Hän kulkee, katselee, katselee, hämmentyy.

Tätäkö ja tämän kaltaista hän on tullut hakemaan Italiasta? Niin hän on
kuin lapsi, joka herää kysymään unensa todellista vastinetta, vaan ei
löydä mistään.

Hän ei käsitä, miksi on ahdettu huoneet täyteen näin kömpelöitä
tauluja. Komeapukuiset madonnat valtaistuimillansa tympäisevät eivätkä
viehätä. Raamatun henkilökuvat ovat kuin elottomia, lapsellisia nukkeja
hänen silmissänsä. Kunpa edes olisi joku selittämässä, mikä tässä
kaikessa on taidetta, etevää ja ihailemisen arvoista!

Vihdoin eräs suuri taulu edes huvittaa ja hymyilyttää. Se on
kuvaavinaan rikasta miestä ja Latsarusta. Rikkaan miehen yllä on
turkisviitta -- lämpimässä maassa! Hänen kummallakin puolellansa
istuu hienosti puettu nainen, ja pöydällä heidän edessänsä on pieni
astiallinen namusia. Luuttua ja selloa soitetaan heille, -- luuttua ja
selloa parituhatta vuotta takaperin! Latsarus, jonka sidottua jalkaa
koira nuoleksii, on erinomaisen laiha ja hullunkurinen.

Mariitta on väsynyt ja istuutuu vastapäätä "Rikkaan miehen" taulua.
Hän katsoo luettelosta, kuka sen on maalannut. Bonifazio Pitati. Ei
se liene mikään erin tunnettu nimi, koska hän ei ole kuullut sitä
mainittavan.

Mutta siinä katseen levätessä kankaalla välähtää hänen mieleensä muuan
ajatus. Tietysti nuo ihmiset ovatkin puetut venezialaisiksi, sen
aikakauden tapaan, jolloin maalaaja eli. Koko tilanne on silloisista
oloista eikä Jeesuksen ajoilta. Kevytmielisiä rikkaita ja surkeita
kurjalaisia on ollut olemassa kaikkina aikoina ja on yhä. Jeesuksen
puheet tähtäsivät läpi vuosituhanten.

Ihminen on aina sisimmältään sama, -- ja Jeesus Kristus on "sama eilen,
tänään ja ijankaikkisesti". Mariitta on hänestä vieraantunut, mutta ei
se muuta asiaa.

Hän innostuu löytämäänsä aatteeseen. Ei hän tiedä tai ainakaan ei tule
muistaneeksi, että juuri sen saman totuuden varaan monet nykyajan
maalaajat ovat hengellisen taiteensa rakentaneet. Keksintö tuntuu
hänestä aivan omalta. Hänet valtaa uusi innostus tauluihin, kun hän
tässä valossa alkaa katsella eteenpäin. Ja samalla hän aavistaa, mitä
aarteita tällaiset salit sisältänevätkään sille, joka osaa syventyä
menneisyyden henkeen. Miksi hän itse on niin tietämätön ja taitamaton?
Miksikö? Siihen vastatkoon se joka --

Kesken ajatuskulun hänet pysähdyttää muuan omituinen taulu, saman
Bonifazion maalaama. Siinä on pyhä Sebastian, puuhun sidottuna,
nuolten lävistämänä, ihana taivaallinen rauha katseessansa. Vieressä
seisoo pönäkkä prelaatti, jonka liepeiden alta pieni musta paholainen
kurkistaa.

Mariitta ei ole lukenut Sebastianin tarinaa, mutta hän tietää, että
on kysymys marttyyrista. Ei hän tule ajatelleeksi, että kuva sisältää
purevan arvostelun maallistuneesta kirkosta marttyyrikirkon rinnalla;
hän vain kiintyy sen inhimilliseen puoleen sellaisenansa. Miten hän
sattuisi muistamaan, että pakanallinen keisari surmautti nuoren
Sebastianin? Hän luulee että se tapahtui tuollaisen tekopyhän papin,
tuollaisen paholaiskätyrin toimesta...

Nuorukainen nuolet rinnassa -- niin rauhaisa ja kirkas...

Kuinka hän voi! _Kuinka_ hän voi?

Mariitta huomaa siirtävänsä tämänkin taulun nykyhetkeen. Koko hänen
sielunsa väräjää sen edessä.

Hän näkee nuoren miehen sijalla nuoren naisen. Hänkin on sidottu, ei
pääse irti, vaikka nuoli iskeytyy rintaan, toinen toisensa jälkeen.
Eikö _sekin_ kidutus ole kotoisin samasta lähteestä kuin tämä? Mies,
joka naisen sitoi, käy yhtä hurskaasta ja on yhtä itsetyytyväinen kuin
tuo prelaatti; ja samanlainen musta olento kurkistaa salakammiossa
hänenkin viittansa poimuista...

Mutta nainen? Hänellä ei ole Sebastianin katsetta. Ei!

Pitäisikö sitte olla?

Mariitassa herää vastustuksen henki. Marttyyri ei voinut irtautua
nuoristansa, mutta hän, Mariitta, voi päästä vapaaksi. Hän on
maistanut vapautensa suloisuutta näinä tervehtymisen kuukausina. Hän
on tavannut parantolassa kehittyneitä ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka
myötätunnolla ovat lähestyneet kalpeata, kärsineen näköistä pohjoismaan
vierasta. Ystävättärenkin hän löysi, ranskalaisen naisen, jolla oli
valistunut, miellyttävä puoliso. Aluksi Mariitta liittyi heihin
saadaksensa harjoittaa tyttöaikaista ranskankielen taitoansa, ja he
osottivat hänelle kaikkea huomiota ja hyväntahtoisuutta. Suhde muuttui
yhä tuttavallisemmaksi, kunnes Mariitta vihdoin uskalsi uskoutua heille.

Ei avioeron ajatus _heistä_ lähtenyt. He vain näyttivät hänelle, miten
avara ja kaunis on vapaan, onnellisen ihmisen maailma. Ja kun hän
arkana toi esiin oman kaipuunsa, hyväksyivät he sen täydellisesti.
"Eikö niin, Rene", oli nuori rouva Brouillard sanonut, "emme päivääkään
viihtyisi yhdessä, ellemme rakastaisi toisiamme?" "Emme tietenkään,
sinä pikku veitikka", nauroi mies. "Mutta minähän jumaloin sinua ja
sinäkin minua vähän sinnepäin." "On vaan äärettömän sääli, että rouva
Mariitta (sitä toista nimeä en osaa sanoa!) -- niin, että hän jää aivan
yksin", hellitteli madame. Mutta hän rauhoittui kuullessaan, että
Mariitan isä elää, varakas herra, jonka virka-asema on huomattava.
Tietysti hän avosylin ottaa vastaan ainoan tyttärensä yksinäiseen
leskimiehen kotiin.

Sellaiset keskustelut olivat vähitellen vakiinnuttaneet Mariitan
häilyvän toiveen. Viikkojen vieriessä, nuorten elinvoimien palatessa se
kypsyi tosiaikeeksi.

Mikä ihana osa se olisikaan... Oman hyvän isän lohtuna, lapsuuskodin
emäntänä, pääkaupungin sivistyselämän keskellä. Miksi hän lähtikään
onnellisista oloistansa? Ja nyt, jos hän palaisi niihin -- ah,
hän tuskin osasi ajatella, miltä se tuntuisi. Ei tarvitsisi
jatkaa tympäisevää, raskasta avioelämää, ei tukehtua syrjäisessä
pikkukaupungissa. Oliko se mukavuuden halua ja maailman ilojen
etsintää? Ei itsessään; sillä mielellänsä hän eläisi vaikka missä
maan kolkassa, ja vaivoja ja rasitustakin hän varmaan jaksaisi kärsiä
_rakkauden tähden_. Mutta ilman rakkautta se oli sietämätöntä. Vapaus
Juhanista, vapaus hänen kovuutensa rautaisesta komennosta ja hänen
hellyytensä vastenmielisistä hyväilyistä oli hänen oikeutensa. Hänen
täytyi päästä siihen.

Päätös varmistui. Mariitta kirjoitti isällensä, pyytäen, jos
mahdollista, tilaisuutta matkustaa Italiaan. Rahaosotuksen saavuttua
hän ilmoitti miehellensä, ettei hän vielä tulekaan Suomeen.
Toistaiseksi ei muuta -- ei kummallekaan taholle. Tämäkin jo kysyi
tavattoman paljon hänen heikoilta hermoiltansa ja turtuneelta
tahdoltansa. Mutta kun se oli tehty, olikin hän karaistunut enempään.

Hän oli halunnut Italiaan, saadaksensa sydämensä täyteen elämän
rikkautta ja päivänpaistetta, nähdäksensä, oppiaksensa, korvataksensa
etelän kauneuskylläisyydessä edes muruja siitä, mitä kärsimysvuosinaan
oli turhan vuoksi kadottanut. Luvattu maa oli nyt hänen edessään.
Mutta tämä synkkyys ja sade -- ja sielun jännitys, joka tuntui vaan
kasvamistaan kasvavan -- se ei ennustanut hyvää.

Eivätkä muistot ole suljetut pois taidesaleistakaan. Ehkä eivät mistään
koko maan päältä. Sehän olisi kauheata, jos ne seuraisivat edelleenkin,
lapsuuskotiin asti...

Mariitta ei jaksa enää gallerian kiertelemistä. Hän lepää tässä, silmät
naulittuina Sebastianiin, kunnes palajaa sateeseen, laivaan, kylmään
hotellihuoneeseen...

Miksi sinun silmäsi loistavat, Sebastian? Mariitta tietää. Jumalan valo
säteilee niistä.

Tukahdutettu nyyhkytys puhkeaa hänen rinnastansa. Oi, kuinka kaikki
olisi toista, kuinka hänkin voisi säteillä -- ainakin nyt, tällä
hetkellä, kaunis maailma ja vapauden toivo edessään -- ellei se valo
koskaan olisi sydämestä sammunut! Sen sammutti Juhani, puoliso, jonka
olisi pitänyt taivaallista tulta hoitaa. Mariitta _saa_ lähteä hänen
luotansa.

Mutta Sebastianilta ei valo eikä tuli sammunut. Hänen täytyi kuolla
uskonsa ja velvoituksensa tähden, mutta tuskassa ja kuolemassakin
huulet hymyilivät taivaallisen autuaasti ja katse näki näkymättömiä.

"Jumala itse hoitaa sinun tultasi, Sebastian, eikä koko maailman eikä
syvimmän pimeyden raivo voi sitä tukahuttaa. Minä ymmärrän. Mutta
itse olen köyhä, köyhä ja onneton. Aion kulkea kauniista kaupungista
toiseen, pakenen taisteluita ja vaikeuksia, syöksyn vapaan, kuohuvan
elämän syliin -- jos se vielä ottaa minut...

"Tätäkö kaipaan? En, vaan _rauhaa_...

"Takaisin en kuitenkaan käänny. Arpa on heitetty. Täällä saanen edes
huumaavaa lääkettä sydämeni haavoihin, kunnes ne kerran paranevat."

Mariitta lähtee -- onnettomampana kuin tullessansa.

       *       *       *       *       *

Hän ei toista kertaa palannut taulugalleriaan. Seuraavana aamuna
aurinko paistoi, ja kirkasta ilmaa jatkui sitte yhä edelleenkin. Hän
kulki Markustorin pylväskatoksissa, ihaillen ikkuna ikkunalta kullan,
helmien ja korallien runsautta. Hän leikki kyyhkysten kera syötellen
niitä; hän asteli läpi dogien palatsin, muistutellen mieleensä
historian kertomuksia; hän istui valtavassa Markuskirkossa, soiton ja
laulun humistessa läpi holvien. Vihdoin laiva vei hänet Lidoon, hänen
unelmainsa saarelle. Hän oli lukenut, kuinka Venezian dogit muinoin
kullatussa, kukkasilla koristetussa laivassa korkeine neuvosherroinensa
tätä matkaa kulkivat. Lähellä Lidon rantaa dogi kohosi seisomaan ja
heitti kultaisen sormuksen mereen. "Minä kihlaan sinut, mahtava meri,
totiseksi ja ikuiseksi hallitsijaksi." Sitte Lidossa vietettiin "meren
kihlajaisten" riemuisa juhla...

Saarella palmujen lehdet heläjävät, moniväriset kukat tuoksuvat kevään
viehkeydessä, valkoisella rantahiekalla simpukankuoret välkähtelevät
päivänsäteissä, ja silmänsiintämättömiin aukeaa meri, sininen, keinuva,
kutsuva, hurmaa täynnä.

"Minä kihlaan sinut, mahtava meri... sinut, ihana, vapaa elämä!"

Mariitta hengittää syvään, ja silmäterät laajenevat. Mutta hän ei
näytä iloiselta eikä innostuneelta. Kuin etsien hän tähyää aavaan,
kimaltavaan etäisyyteen. Kauvas, oi kauvas hänen kaihonsa kantaa.

"Ei koskaan ole maailman kaikki ihanuus tyydyttävä ikävöimistäni. Ei,
kyllä minä olen sen tietänyt. Mitä tämä kaikki merkitsee _yksinäiselle_
sydämelle? Minä tarvitsen rakkautta. Maallisen minä ijäksi menetin,
enkä uudesta enää uneksi. Menetin taivaallisenkin -- mutta sen jos
saisin takaisin, tyyntyisi sydämeni.

"Se rakkaus oli ensimmäiseni, se olkoon viimeiseni myös."

       *       *       *       *       *

Illan pimetessä Mariitta on hotellihuoneessa yksinänsä. Hän nojautuu
ikkunapieleen miettien samaa, mitä lakkaamatta matkallansa. Etelän
suuret tähdet katsovat häneen. Itkien hän painuu Jumalan eteen,
koettaen rukoilla.

"Minä olin uskoton sinulle, Jumalani. Minä unohdin sinut, Vapahtajani.
Hyvin vähän olen sinua koskaan tuntenut, mutta kerran minä kumminkin
sinua etsin ja rakastin, ja sydämessäni oli rauha silloin.

"Ei minun olisi pitänyt mennä naimisiin. Hyvä Jumala, se oli niin
katkera erehdys. Mieheni vieroitti sydämeni sinusta, sillä hänellä oli
kristityn nimi, mutta ei hän sinun hengestäsi tietänyt mitään.

"Voin huoletta jättää hänet. Hän hakee toisen, joka sopii hänelle
paremmin ja tekee hänet onnellisemmaksi."

Tähdet katsovat ikkunasta niin terävän kirkkaina kuin itse vääjäämätön
totuus. Mariitasta tuntuu kuin hän ei uskaltaisi nostaa silmiänsä ylös.

"Ei, ei hän kuitenkaan sitä tee, hän joka olisi valmis kivittämään
kaikkia eronneita. Mutta mitä iloa hänellä minusta on? Jumalani, sinä
tiedät, että sieluni joutuu hukkaan, jos en pääse irti hänestä."

Mariitta huomaa omituisen sekavuuden ja ristiriidan ajatuksissansa.

"Pääsenhän minä, milloin tahdon. Kuka minua pakottaisi? Olenhan
päättänyt, mitä teen."

Rukous on jäänyt. Eikö hän enää osaakaan rukoilla? Voi, ja nyt hän sitä
tarvitsisi, sillä rauhattomuus ja tuska yltyy yltymistänsä.

Hän ei pitemmältä jaksa kantaa tätä taakkaa. Suuressa hädässä hän
huokaa:

"Herra Jumala, minä olen niin onneton. Auta minua!"

Voisiko hänen elämässään tapahtua käänne -- nyt?

Mariitta muistaa lohdulliset sanat: "Joka minun tyköni tulee, sitä en
heitä ulos." Hän koettaa turvata niihin.

"Ota minut, ota minut uudestaan, Jumalani!"

Mutta rauhasta hän ei saa kiinni.

Vihdoin hän väsyneenä vetää verhot ikkunan eteen, sytyttää valon ja
hankkiutuu levolle.

Huomenna matka käy eteenpäin. Ah, jos väistyisi sielun näännyttävä
jännitys, silloin hänelle Italiakin hymyilisi, silloin hän eläisi taas.

       *       *       *       *       *

Bolognan pinacotecassa. Johtuneeko silmän tottumuksesta vai mistä --
Mariitta osaa jo nauttia paljon paremmin kuin Veneziassa. Guido Renin
"Ecce Homo" liikuttaa hänen mieltänsä, vaikka se on pelkkä kynäluonnos.
Rafaellon "Caecilia" saa hänet syvästi ihastumaan. Hän tulee Francian
saliin. Äkkiä hän pysähtyy. Sebastian! Onko hän täälläkin? Mitä hän
tahtoo Mariitalta?

Oikeastaan neitsyt Maria ja Jeesuslapsi ovat taulun keskuksena, ja
enkeli soittaa heidän jalkainsa juuressa. Ympärillä on nunna, piispa
ja monenlaisia pyhiä, mutta Mariitta kiintyy vain yhteen ainoaan,
tuohon jalopiirteiseen nuorukaiseen, jonka henkevöitynyt, kärsimyksen
kirkastama katse kääntyy ylöspäin, näkymättömiä kohti. Mariitasta
tuntuu kuin hän tapaisi tuttavan, jota olisi halunnut välttää, ja
joka kuitenkin tenhoten vetää puoleensa. Hän on sama Sebastian kuin
Veneziassa, ainoastaan elävämpi ja ikäänkuin läheisempi inhimillisessä
ihanuudessaan.

"Joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän löytää sen", on Jeesus
sanonut. Se lause soi Mariitan sydämessä.

"Sebastian, etkö ole tyytyväinen minuun? Sen jälkeen kuin tapasimme,
olen luvannut Jumalalle, etten tahdo enää jatkaa kulkuani ilman häntä.
Minä luulen voivani tunnustaa, että sinä pistit sydämeeni. Yksi
noista nuolista kirposi minuun. Se oli pyhä nuoli, sinun sydänveresi
pyhittämä. Kiitän sinua siitä."

Mariitta riemastuu tästä ajatuksesta. Niin, sentähden tietysti
Sebastian vielä kerran osuikin hänen tiellensä. Hänen piti saada
kiittää.

Ja nyt -- nyt eteenpäin, etelää ja kesää kohti! Firenzen kunnailla
varmaan jo hedelmätarhat kukoistavat. Sidottu Sebastian raukka! Mutta
hän, Mariitta, hän rientää onneensa ja vapauteensa -- ei yksin, vaan
Jumala mukanaan.

Hän on niin tottunut pois rauhasta menneinä vaikeina vuosinansa, ettei
se äkkiä ota palatakseen. Tottahan se kumminkin tulee, kun hän vaan
odottaa ja halajaa.

       *       *       *       *       *

Tosiaankin -- Firenze kukkii. Bobolin puistossa oksat nuokkuvat
valkoisten ja punaisten kukkaterttujen runsaudesta, ja Via dei Colli
voisi Mariitan mielestä yhtä hyvin olla paratiisin tie.

Mariitta asuu pienessä täysihoitolassa lähellä Ponte Vecchiota.
Vanha, mustunut talo on aivan Arnon rannalla; ikkunastansa hän näkee
sen veden virtailevan. Hän liikkuu ulkona kaduilla ja toreilla kuin
taikamaailmassa. Ei hän enää välitä kulta-, hopea-, jalokivi- ja
korukaupoista, kuten Veneziassa. Muinaiset palatsit ja kauniit kirkot
yltäkylläisine taideaarteineen täyttävät ihmetyksellä hänen mielensä.
Hän tuntee ikäänkuin hengittävänsä taidetta, kaikkialla, minne
kääntyykin. Päivä päivältä hän huomaa paremmin, ettei hän ole tyhmä
eikä mahdoton. Hän _osaa_ nauttia, ja arvostelemaan ja ymmärtämäänkin
hän kyllä oppii, kunhan silmä tarkistuu. Nyt hänellä on aikaa
taidehistoriankin lukemiseen, ja täysihoitolasta hän saa ystävällisiä
oppaita museomatkoillensa.

Kaikki voisi olla hyvin -- niin erinomaisen hyvin... Ei hän itsekään
käsitä, mitä puuttuu.

Hän on ruvennut joka aamu lukemaan raamattua, kuten nuorena tyttönä
herätysaikoinansa. Mutta niinä hetkinä sydämen levoton tuska kovimmin
tuntuu, kunnes hän sen hautaa päivän hyörinään ja moninaisiin
vaikutelmiin.

Mariitta on käynyt aluksi Pitti-galleriassa, jo useaan kertaan. Nyt
vasta hän aikoo siirtyä Uffizin jättiläiskokoelmiin. Tänään hän menee
yksin, ei oppimaan, vaan ihastelemaan häiritsemättä.

Hän on juuri eteisessä kiinnittämässä hattua päähänsä, kun
postilaatikkoon putoaa kirje. Mariitta ottaa sen esiin ja vavahtaa,
nähdessään miehensä käsialan.

Siis vastaus hänen tiedonantoonsa! Ja suuttumuksen purkaus -- tietysti.

Hän palaa huoneeseensa kirjettä avaamaan. Nyt hän luulee ymmärtävänsä
oman alituisen jännityksensä. Tätä hetkeä hän on pelännyt. Hän riistää
auki kuoren, ja sydän sykkii kuin haljetakseen.

Mitä tämä merkitsee? Juhanin rivit ovat aivan rauhalliset. Tai ei --
miten sanoisi -- kuultaahan niistä jyrkkien lauseiden takaa suuri
levottomuus. Jonkinlainen hellä levottomuus.

"Pikku Mariitta", hän kirjoittaa. "Mikä sinun oikein onkaan, kun et
parane? Appiukko teki hyvin, lähettäessään rahaa, sillä minulta on
mennyt jo liikojakin. En minä luota ulkomaanmatkoihin. Parempi kun
olisit jäänyt minun hoitooni. Mutta kun nyt kerran teit, mitä lääkäri
alituiseen yllytti ja yllytti, niin hoida sitte itseäsi perinpohjin.
Kyllä minä jo kovin odotin, ja tämä viivytys suorastaan pelästytti
minua. Kirjoita peittelemättä, Mariitta, oletko hyvin sairas? Jumala
varjelkoon sinua."

Mariitta tuijottaa kirjeeseen. Niin -- se on totta -- eihän Juhani
vielä oikeastaan tiedä koko asiasta... siitä suuresta, lopullisesta.
Ehkei hän edes ymmärrä aavistaa!

Miksi Mariitta on _tätä_ kirjettä pelännyt? Siksikö, että -- että --
Niin, oikeastaan kiivas vihanpurkaus olisi ollut tervetulleempi kuin
tuollaiset sanat -- tosin omahyväiset ja osalta epähienotkin, mutta
kumminkin huoltapitäväiset, tuhosta tietämättömät... Häijyyden kanssa
olisi helpommin tullut toimeen. Heti paikalla hän olisi tarttunut
kynään ja vastannut näin kauvan kuin kiihkon viini olisi kuohunut hänen
päässänsä. Se olisi ollut muutaman hetken työ -- ja silloin ratkaiseva
askel olisi ollut astuttuna.

Kuinka hän onkaan heikko ja horjuvainen!

Tähän asti hänen kiihtynyt mielikuvituksensa on maalannut ainoastaan
yhdenlaatuisia kuvia. Nyt herää toisia, peittoon painuneita. Ne tulevat
väkipakolla, ne työntävät ja ajavat toisiansa takaa.

Nuo sunnuntai-illat -- eivätkö ne olisi _voineet_ tyydyttää kotonakin?
Tosiaankin heillä muuten oli harvoja tilaisuuksia päästä toisiansa
lähemmäksi. Arkinahan Juhani aina kyykötti nenä kirjoissa ja vihkoissa,
kiireissään ja harmistuneena tyhmien poikien virheistä. Illallisen
jälkeen he olisivat yhdessä lukeneet kattolampun loistaessa; sitte
Mariitta olisi istuutunut harmoonin ääreen ja soittanut virren. Juhani
ei tahtonut pitää vapaita rukouksia, mutta hän olisi lukenut Isä meidän
tai Herran siunauksen, -- ja Herra ehkä olisikin siunannut heitä, ellei
ilolla, niin rauhalla.

Ja Iiris ja pikku-Jussi -- eikö Juhani heitä kaivannut kenties yhtä
paljon kuin kyyneletönnä tuijottava nuori äiti? Entä niitä toisia
toiveita, jo ennen syntymistä tyhjiin menneitä? Mariitta oli yksinomaan
_syyttänyt_ Juhania. Oliko hän koskaan ajatellut, että lasten isäkin
oli säälin tarpeessa? Kuinka hän oli istunut pöytänsä ääressä --
synkkänä, vaativaisenakin ja pahatuulisena -- mutta ehkä kovan kuoren
alta olisi löytänyt hiukan sydäntä -- ehkä veristävän sydämen, jos
olisi koettanut etsiä...

       *       *       *       *       *

Täysihoitolan palvelustyttö vetäisee oven auki. "Anteeksi, minä luulin
rouvan lähteneen ulos --" Hänellä on käsissään harja ja pölyrätti, hän
on aikonut tulla siivoamaan.

Mariitta tunkee kirjeen laatikkoon, vääntää lukon kiinni ja jättää
kiireesti huoneen. "Siivotkaa vaan, minä jo menenkin."

Hän rientää pitkin katuja, ikäänkuin joku tahtoisi tavoittaa ja estää.
Vasta Galleria degli Uffizin vestibolossa hän pysähtyy hengähtämään.

Hän ei voi, hän ei voi ruveta tauluja tarkastelemaan -- ei vielä.
Hän kävelee pitkässä käytävässä, corridore orientalessa. Maalauksia
ja piirustuksia on täälläkin, ja hän pysähtyy jonkun eteen silloin
tällöin, mutta mieli on kaukana.

Miten hän kirjoittaa Juhanille? Kuinka hän selittää kaiken?

"Luulin, että hän ei minusta mitään välitä, ei ainakaan nyt enää. Mutta
hän pelkää puolestani melkein... melkein kuin hän kumminkin rakastaisi
minua!"

Käytävän keskivaiheilta Mariitta vihdoin astuu erääseen saliin.
Erillään seisova kaksipuolinen teline herättää hänen huomiotansa. Oh,
eikö muuta? Jotenkin välinpitämättömästi hän katselee siihen asetettua
neitsyt Mariaa, joka leijailee pilvien päällä. Vastakkaisella puolella
tietysti on toinen taulu. Hän siirtyy näkemään, mikä sekin lienee.

Bazzi-Sodoman "pyhä Sebastian".

Mariitta ei enää ihmettele, sillä hän jo tietää, että näissä vanhoissa
gallerioissa samat aiheet alituiseen toistuvat.

Hän ei ihmettele, ja kuitenkin hän on kuin salaman lyömä tai nuolen
satuttama.

Tämä kuva on vaikuttavin kaikista, jotka hän on ennen nähnyt.
Se tuottaa melkein ruumiillista järkytystä. Yksi nuoli lävistää
nuorukaisen kaulan, ja veri tippuu haavasta. Ilme kertoo määrättömästä
kärsimyksestä. Ei mitään kirkastusta, -- ei, vaikka enkeli jo ylhäällä
liitelee, pitäen kruunua valmiina. Katse vain tuskantäyteisenä kohoaa
ylöspäin. Se tuntuu sanovan: "Jumalani, minä näännyn, armahda minua!"

Kauvan Mariitta katsoo, ja kuva syöpyy hänen sydämeensä. Vihdoin
hän lähtee sen äärestä hiljaa. Hän kulkee takaisin pois läpi pitkän
käytävän, katsomatta enää yhtäkään taulua. Hän astuu alas portaita ja
kääntyy kadulta toiselle, kunnes päätyy Bobolin kukkivaan kevätpuistoon.

Suihkukaivon vesi kohoaa viillyttävinä helmikaarina, kastanjaterttu
pyyhkäisee hänen ohimoansa, lintu visertää pyökkipuun oksalla.
Ainoakaan ihminen ei häiritse hänen yksinäisyyttänsä arkisena
aamupäivänä.

Tuolla alempana lepää Palazzo Pitti. Olihan sielläkin pyhä Sebastian --
hän on kaikkialla. Mariitta näki hänet siellä vain vilahdukselta, sillä
taiteilijaoppaat säännöllisesti sivuuttivat sen pimeän nurkan, sanoen
maalausta vähäpätöiseksi. Mutta hän tietää kumminkin, mitä taulussa
oli, ja tällä hetkellä kuva leimahtaa elävöityneenä hänen sisäisen
silmänsä eteen: Vuorelle polvistunut nuorukainen, joka omin käsin
ojentaa nuolikimppua vainoojallensa. _Vapaa_, ei sidottu Sebastian.
Varmaankin hänen eteensä juuri silloin oli asetettu valinta: Kristus ja
kuolema -- tai elämä rikkaine riemuinensa. Hän valitsi kuoleman.

Jospa hän kumminkin katui, kun tuskat alkoivat? Aavistiko hän
ennakolta, kuinka nuolet koskevat kipeästi?

Hän _ei_ katunut, -- Mariitta tietää sen, -- ei silloinkaan, kun
hän vaikersi Jumalalta armahdusta. Jumala näki sen ja vastasi
ylimaailmallisen kirkkauden lohdutuksella...

Veneziasta Firenzen Palazzo Pittiin -- Mariitta huomaa kulkeneensa
tarinan lopusta sen lähteelle. Nyt ajatukset palaavat takaisin samaa
tietä: "Henkensä hukuttaminen" Kristuksen tähden -- vapaaehtoisesti --,
sitte tuskan määrättömyys, sitte taivaallinen voitto ja riemu -- ja
kaiken keskellä rauha, syvä, suuri, ihana rauha, siitä hetkestä, jona
hän itse ratkaisi raskaan kohtalonsa, siihen asti, jolloin kruunu ja
palmut jo siinsivät silmiin.

Rauha, rauha... se joka puuttuu Mariitan sydämestä...

Ei hän enää ole epätiedossa siitä, millä tiellä rauha on löydettävissä.
Jeesuksen tiellä. "Joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, ei se voi
olla oppilaani", sanoo Jeesus.

Tahtooko Mariitta? Oi, tahtooko?

Hän kätkee kasvonsa käsiinsä, ja nyyhkytykset puistattavat hänen koko
ruumistansa.

"Minä lupasin alttarin ääressä, että tahdon olla Juhanin vaimo. Lupasin
rakastaa häntä aina -- ja olenkin kylmennyt -- inhoon ja vihaan asti.
Anna anteeksi, Jumalani, minä olen rikkonut lupaukseni, minä olen
syntiä tehnyt!

"Ei hän ollut se joksi häntä kerran luulin. Kaukana hän oli nuorten
unelmaini sankarikuvista. Mutta hän ei ole koskaan tietensä rikkonut
rakkautensa liittoa. Hän varmaan yhä rakastaa minua -- omalla
itsekkäällä tavallaan, joka haavoittaa... Ei hän osaa parempaa,
ennenkuin Jeesus todella tulee.

"Voi Jumalani, ehkä ei _hän yksin_ olekaan haavoittanut... Ehkä
minäkin... Sillä Jeesus ei asunut minunkaan sydämessäni.

"Ja kulkeeko hän nyt kaivaten minua? Kuitenkin, kaikesta huolimatta
kaivaten? Ehkä olisi kalvaita valonsäteitä, ehkä vaatimattomia
kukkiakin elämäni polulla, jos osaisin _nähdä_ -- kun sinä Jumala minun
silmäni avaat...

"Mitä jos _hänenkin_ silmänsä aukenisivat Juhanin, minun mieheni!
Jumala, etkö voi koskettaa hänen omaatuntoansa? Eikö missään ole pyhän
Sebastianin nuolta -- _pyhää nuolta_ hänellekin?

"_Ehkä se kerran voisi tulla minun kauttani, jos itse ensin kärsisin ne
toiset pahat nuolet -- Kristuksen tähden_..."

Keväinen puisto, kukkien tuoksu, veden solina ja lintujen liverrys --
kaikki katoaa Mariitan ympäriltä. Hänen nyyhkytyksensä ovat tauonneet.
Hän vain näkee edessänsä Sebastianin tien.

"Jumalani, Vapahtajani, tahdotko nyt ottaa minut vastaan? Rauhaasi en
enää pyydä nautinnokseni; anna se minulle voimaksi, jotta kantaisin
ristini!"

Hän tuntee Jumalan vastauksen sydämessänsä -- ja nousee, lähteäksensä
kulkemaan pyhien nuolten osottamaa tietä.



Fontana di Trevin vesipisara


Nuori pappi, mustaan kauhtanaan ja mustaan silkkikuituiseen
lierilakkiin puettu, käveli keväisenä päivänä Rooman Piazza di
Spagnaa pitkin. Koko ilma väreili kuumaa auringonkultaa, ja Trinità
dei Montille johtavien korkeiden portaiden juurelta lämmin tuuli
toi kukkasten väkevää tuoksua. Hän pysähtyi hetkeksi kukkameren
ääreen. Ruusuja, neilikoita, heliotrooppeja, monivärisiä orvokkeja,
chrysantemum- ja myosotislajeja -- miten ihastuttavan heleätä ja
kaunista! Hän osti neilikoita ja lähti kohoamaan portaita ylös, kukkien
tuoksua tunnustellen, ajatuksiin vaipuneena. Trinità dei Montin
luostarikirkosta kuului urkujen soittoa. -- Nunna raukat! -- johtui
välittömästi hänen mieleensä. Hän hengitti syvään, suunnaten askeleensa
vasemmalle, Monte Pincion tielle. Tänään hän olisi suonut kaikille osaa
kevään suloudesta, valosta, vapaudesta, jota hän itse nautti syvin
siemauksin.

Vasta muutamia viikkoja hän oli ollut papinvirassa. Seitsenvuotisen
ankaran opistotyön toivottu tulos oli saavutettu. Paolo Conti oli
nyt isä Valerius. Miksi hän juuri sen nimen oli ottanut? Ei minkään
pyhimyksen eikä entisen kunnioitetun virkaveljen muistoksi. Seitsemän
vuotta takaperin hän oli kahdeksantoista ikäinen, juuri koulupenkiltä
päässyt, kun ainoa, rakas sisko, kaksoissisar, äkkiä kutsuttiin pois
maallisesta elämästä. Se tapaus vaikutti syvästi Paolon tuntehikkaaseen
sydämeen ja määräsi hänen uransa. Sisaren nimi oli Valeria.

Nuori "Isä" tunsi mielensä kumman herkäksi, kun kevät ja menneisyyden
muistot puhuivat. Hän istahti penkille tuoksuvien kastanjain alle,
katseen lipuessa unelmoivana yli "ikuisen kaupungin" kattojen,
vuorille, jotka sinersivät näköpiirin rajalla.

Hiljainen, suloinen oli se koti, jonka hän silloin jätti, Valerian
enkelihaamun viitatessa tietä. Aurinkoinen, kukkiva Lago di Gardan
ranta. Siellä sievä valkoinen talo aidattuine pienine puutarhoineen.
Isännän ylpeys oli puutarhan palmupari, Paolon ja Valerian nimikot.
Äiti rakasti kukkia ja tuuheata lehtivihantaa. Hän ympäröi
porraspylväät ja ikkunat villiviinillä, eikä kellään ollut niin
komeita, monivärisiä ruusuja ja neilikoita kuin hänellä. Neilikoita
varsinkaan. Niitä kasvoi penkeissä, ruukuissa ja kapeassa ikkunalautaan
kiinnitetyssä laatikossa. Neilikkain tuoksu ja kirjava värihohto kuului
erottamattomana Paolo Contin lapsuusmuistoihin.

"Isä" hypisteli äsken ostamiansa neilikoita. Nekö ohjasivat hänen
aatoksensa lapsuuden kotiin? Yhä lämpimämmin sydän sykähteli.

Siellä varmaan vanhukset nytkin istuivat kevätpäivää paistatellen.
Äiti kutoo sukkaa -- ehkä hänelle, joka nyt heitä ajattelee. "Paolo
poikani", -- äiti kaipailee, -- "milloin hän ehtinee tervehtimään
vanhoja vanhempiansa? Jumalan kiitos pyhästä virasta! Se vain sitoo
melkein liiaksi. Pitäisihän hänen saada hiukan lomaa ja lepoa. Äidin
käsi silittäisi hänen otsaansa, äiti tekisi hänelle pehmeän vuoteen ja
leipoisi parhaan hunajakaakun... Poika parka, hän kun ei koskaan saa
tuntea minkään pienen pehmeän käden hellyyttä ja hyväilyä..."

Ne viimeiset hän puhuu ääneen ukko vanhukselle, joka polttelee
piippua ja lukee lehteänsä. Tämä nostaa päätänsä, mutisee jotakin
epäselvää, rykäisee ja syventyy taas sanomalehteen. Mutta kurkku on
käynyt merkillisen karheaksi, ja silmiä hämärtää. Hän nousee, astelee
palmujen luo ja mittaa niitä silmillään. Komeita ovat, komeita! Tuokin
Valerian palmu. Ei kuihtunut, kun tyttö Campo santoon kätkettiin. Eikä
kutistunut toinenkaan, vaikka reipas, punaposkinen poika sulkeutui
umpinaiseen opistokammioon...

-- Ah! -- Isä Valerius nousi, alkaen kiivaasti kävellä pitkää käytävää
sisäpuistoon päin. Vapaus ja kevät ovat vaarallisia! Niin -- tai eihän
hän oikeastaan ollut vapaa nytkään, koskapa ei voinut lähteä suin päin
sinne pohjoiseen, Lago di Gardan rannoille, saamaan noita odottavia
hyväilyjä ja näkemään vanhoja rakkaita kasvoja. Mutta hän käveli yksin,
ypö yksin, kenenkään seuraamatta ja tarkastelematta, vihannoivassa,
kukoistavassa puistossa. Niinpä ajatukset ja mielikuvatkin kiitelivät
kuin valjaista karanneet varsat. Hän nautti niiden luvattomasta
lennosta. Ottaisiko kiinni? Suistaisiko? Miksi? Eihän kukaan nähnyt,
ei kukaan aavistanut. Elleivät ne ilmojen teitä kielineet esimiehelle,
joka muutenkin epäili hänen herkkämielisyyttänsä, kieltäen matkan
omaisten luo...

Seitsemän vuotta hän oli hillinnyt ja taivuttanut tahtoansa, lujasti,
järjestelmällisesti -- ja vilpittömästi myös. Sillä välin punaiset
posket olivat kalvenneet ja uneksiva katse saanut terästä. -- "Tylsää
terästä", -- sanoi muuan entinen koulutoveri, irvihammas. Paolo Conti,
papinkokelas, ei suuttunut pistopuheesta, sillä hän oli laakeaksi
ja tyyneksi tasoittunut. Isä Valerius, pappi, kuohahti pelkästä
muistamisesta. Asiat olivat oudolla tolalla. Hän ei enää tuntenut
itseänsä.

Hän säpsähti. Mikä? -- kuvapatsashan se vain olikin. Virgilius. Ja
tuossa nenätön Macchiavelli. Kokonainen rivi valkeita rintakuvia tien
kummallakin puolella. Ei -- askeleita kuului kumminkin, vieläpä aivan
hänen takaansa. Sointuva naisen ääni puhutteli häntä ranskankielellä.
Hän seisattui, joutuen suoraan vastatusten nuoren, hoikan,
sinisilmäisen neidon kanssa, jonka heti voi huomata matkailijaksi.
Vieras oli vaaleaverinen, kiikarilaukkua kannattava nahkanauha kulki
olan yli, ja kädessään hän piteli avattua punakantista Baedekeriä.

-- Herra pastori, voisitteko osottaa minulle lyhimmän tien Villa
Borgheseen? Olen harhaillut näitä kauniita käytäviä pitkin, ne ovat
kuin labyrintti.

-- Täältä asti on tosiaankin vaikea selvästi neuvoa. Sallitteko, että
saatan teitä, kunnes suuri lehtokuja näkyy?

-- Kiitos, te olette hyvin ystävällinen.

He kulkivat vaieten rinnakkain. Isä Valerius ei rohjennut katsoa
sivulleen. Tuntui merkilliseltä, oikein hämilliseltä kävellä täällä
kevätpuistossa tuntemattoman nuoren naisen kanssa. Ehkä hänen ei
olisi pitänyt ehdottaa sellaista. Mutta kuinka hän toisinkaan saattoi
menetellä?

Neiti keskeytti äänettömyyden, kysyen vähän arasti: -- Ehkä häiritsen
teitä? Valmistitteko saarnaa vai aioitteko mennä jonkun sairaan luo?

-- En kumpaakaan. -- Isä Valerius nosti jo katseensa. -- Ette häiritse.
Kävelin ihan joutilaana.

-- Onko täkäläisillä papeilla paljon aikaa? Olen kuullut niin
sanottavan.

Samassa tyttö huomasi, että kysymys voi kuulua häijyltä. -- Anteeksi,
-- sopersi hän punastuen, -- en tarkoittanut...

-- Muutamilla on aikaa, toisilla ei, -- vastasi Isä Valerius, ilman
pahastumisen häivettä äänessänsä. -- Minä olen apulainen, ja tuntuu
siltä, että saan ankarasti tehdä työtä. Sehän on tarkoituksenikin. Tämä
aamupäivä on poikkeus, sattuma.

-- On turvallista kävellä papin seurassa, -- selitti tyttö, ikäänkuin
äskeistä laastaroiden. -- Kun lähdin yksin liikkeelle asunnostamme,
sain kuulla monta varoitusta. "Ei pidä kovin levitellä karttaa", "ei
pidä vastata, jos joku vieras puhuttelee", "ei pidä" loppumattomiin!
Koetin olla tottelevainen. Siksi mieluummin harhailin, kuin kysyin
tietä keltään. Teitä tietysti en pelännyt. -- Hän naurahti, ja nauru
soi kuin pienten kellojen helinä.

Isä Valerius punastui nyt vuorostaan, vasten tahtoaan; valitettavasti
hän tiesi, että kaikki eivät yhtä ehdottomasti luottaneet -- syystäkään
-- mustakauhtanaisiin miehiin täällä etelän kuuman auringon alla. Hän
alkoi lähemmin tarkastella tyttöä. Ivailiko hän kenties? Ei, muoto oli
puhdas ja hymy herttainen.

-- Mutta minähän en ole mikään naisten tuntija, -- tuli hänen
viimeiseksi johtopäätökseksensä.

-- Te olette vieras Roomassa? -- alkoi hän varovasti tiedustellen.

-- Olen, pääsin isäni mukana matkalle. Isä tekee tutkimustöitä
Vatikaanin kirjastossa.

-- Ja te tutkitte taidetta?

-- Minäkö? En ainakaan viran puolesta. Miksi niin arvelette?

-- Koska etsitte Borgheseä.

-- Tietysti tahdon _nähdä_ taidetta. Sehän kuuluu jo yleissivistykseen.
Mutta kuuluipa tahi ei, se viehättää minua. Ihmeellinen Rooma, täällä
kaikki viehättää. Haluaisin katsella ja tutkia aamusta iltaan, päivästä
päivään. Nyt kahden viikon kuluessa olen vasta lajitellut tutkittavani.

-- Kuinka moneen ryhmään? -- Isä Valeriusta keskustelu huvitti yhä
enemmän.

-- Toistaiseksi viiteen tai kuuteen. Ensiksi historiallinen Rooma;
edustajat: Forum, Palatinum, Capitoliumin susi ja niin edespäin.
Niitä kaikkia isä selittää minulle yltäkyllin. Historia ei ole vahvin
puoleni. -- Sitte taiteen Rooma. Se on ihana, verraton! Eikö ole,
sanokaa?

-- Tunnen sitä liian vähän. Voin aavistaa sen ihanuutta.

Tyttö kääntyi häneen äkkiä kummastuneena. -- Kuinka niin? Oletteko siis
tekin muukalainen?

-- Olen muukalainen Lago di Gardan rannoilta. Seitsemän vuotta olen
vieraana asunut Roomassa.

-- Vieraana -- seitsemän vuotta?

-- Teillä, neiti, ei ole aavistusta papiksi valmistautuvan miehen
elämästä.

-- Pidättekö taidetta syntinä? Tiedän monien hurskasten ihmisten
hylkivän sitä, mutta minun mielestäni se on väärin tehty.

-- En pidä syntinä, en enempää kuin tekään. Mutta olen valinnut osani.
Nuoruuteni on tarvittu muuhun, jotta nyt voisin olla kirkon palvelija.

-- Tuohan on hirveätä! Te herätätte uteliaisuuteni ja innostutatte
kolmanteen tutkimuspiiriini: se on katolinen Rooma, paavikirkon Rooma.
Tai oikeastaan tämä piiri on neljäs. Alkukirkon Rooma on kolmas:
Colosseum, katakombit, Mamertinilainen vankila ja muut sellaiset.

-- Entä viides?

-- Rooman uudenaikainen elämä ja Italian kansanelämä. Ja vielä
kuudes: luonto. Tämä Monte Pincio on hurmaava. Luontoa kai tekin
sentään rakastatte. Nuo kukkaset kielivät. -- Hän hymyili, nyökäten
neilikoille, joita pappi yhä piti kädessänsä. -- Vieläkö on pitkältä
isolle lehtokujalle? Keskustelumme on ollut oikein hauska, aika on
kulunut nopeasti.

-- Niin, te olette avannut eteeni rikkaita näköaloja.

-- Minä? Voi, tosiaan --

Taas neitonen punastui. Mutta hän voitti pian tasapainonsa ja käänsi
koko asian leikiksi.

-- Minä kai olenkin puhunut melkein yksinäni, ja itse kehuin sitä
hauskaksi. Näyttää siltä, että tänäpäivänä sanon tyhmyyksiä yhtenään.
Nyt minun vuoroni on kuulla teidän opistotyöstänne ja katolisen papin
elämästä.

-- Iso lehtokuja on heti lopussa. Tuossa on Villa Borghese.

-- Ja te saatoitte tänne asti! Kiitos... Olen pahoillani, nyt en
saakaan kuulla mitään. Sääli teitäkin, käännytte pois taidepyhäkön
ovelta. Eikö teillä _nyt_ olisi aikaa ihailla sitä kiellettyä, joka ei
ole synti?

"Sitä kiellettyä, joka ei ole synti"... Isä Valerius värähti, luoden
pitkän silmäyksen nuoreen naiseen. Oliko hän kuitenkin viettelijätär?
Oliko hän pimeä henki viattomuuden verhossa?

Ei mitään kaksimielistä eikä kiemailevaa näkynyt tytön katseessa.
Hiukan luonnollista veitikkaa, joka vakavien silmien vaikutuksesta
häveten hävisi.

-- Anteeksi, anteeksi vielä kerran... Hyvästi, ja kiitos, herra pastori!

Neitonen kiirehti ylös portaita ja hävisi huvilan taidesaleihin. Isä
Valerius kääntyi pois, rientäen kaupunkiin suorinta tietä, Porta
Pincianan kautta. Hän oli kummallisessa, kiihkeässä mielentilassa.
Vastikään hän oli ikävöinyt lapsuuskotiansa, nyt hän ikävöi Villa
Borgheseen. Mielikuvituksessaan hän näki rivittäin, ryhmittäin
tauluja ja veistokuvia, voimatta luoda niille yksityispiirteitä. Ne
kimaltelivat, kutsuivat, vetivät kuin sähkövoimalla. Ja siellä kuvien
keskellä kulki elävä olento, viehkeä nuori tyttö. Mitä hän olisikaan
puhunut noiden kaikkien taideteosten johdosta -- mitä älykästä ja
sielukasta... "Se kielletty, joka ei ole synti"... Tyttö, tyttö --
aavistiko hän itse olevansa sellainen -- tai sellaisen olennoitunut
edustaja -- nuoren papin tiellä, kun kevätkaihot täyttävät ilman ja
väräjävinä aaltoina tulvivat läpi sydämen sisimpäin?

Isä Valerius saapui kapealle, tukahuttavalle kadulle, jonka varrella
hän asui, astui ylös portaita ja avasi kolean, pohjanpuoleisen
huoneensa oven. Sisustus oli köyhä ja iloton. Ainoastaan kaunis
Neitsyt Marian kuva hymyili vuoteen yläpuolelta, ja vastapäätä riippui
krusifiksi, jonka kultaukset hohtivat. Pienellä kulmapöydällä oli
muutamia esineitä, jotka näyttivät vierailta nuorenmiehen huoneessa:
valkea helminauha, perlemovartinen sulkaviuhka ja siro, opaalipohjainen
sormustin. Kolmena syntymäpäivänä hän oli lahjoittanut ne sisarellensa,
ja Valeria oli rakastanut niitä rakkaan veljensä tähden. Paolo oli
kotoa lähtiessään pyytänyt ne omikseen. Pyhänjäännöksinä hän säilytti
niitä.

Mutta nyt nuori pappi ei kääntänyt niihin katsettansa. Hän laski pois
hattunsa ja haki vesimaljan neilikoille. Kukat jo hiukan nuokkuivat
lämmöstä, mutta niiden tuoksu oli suloinen. Miksi ne olivat tässä,
miksei hän ojentanut niitä tytölle? Kuinka? Vento vieraalle -- ja mistä
syystä? Hänhän oli kuin järjiltänsä poissa!

Isä Valerius heittäytyi polvillensa, silmät luotuina Neitsyen kuvaan,
taivaalliseen ihanteeseen. Mahdotonta! Ajatus ja tunne ei jaksanut
kohota ylimaailmallisiin. Ennenkin hän oli nähnyt tutun ihmisen kasvot
noissa pyhissä, suloisissa piirteissä. Noin oli aaltoillut Valerian
kaunis, tumma tukka, noin syvin, säteilevin silmin hän oli veljeänsä
katsellut. Mutta tämä muisto ei häirinnyt hengen hartautta. Nythän
hänkin, Valeria sisko, oli pyhien joukossa ylhäällä. Jo maan päällä hän
oli Jumalan enkelinä liikkunut omaistensa keskellä. Kiirastuli ei ollut
sellaisia varten. Neitsyt Mariaa rukoillessaan Isä Valerius oli monasti
puhjennut kaihoisaan huokaukseen: -- Ave Maria, ora pro nobis! Valeria,
cara, ora pro tuo fratre misero!

Vaan nyt! Hän ei nähnyt Jumalan äitiä, hän ei päässyt kiinni kalliin
vainajan muistoon. Kuvan tummat kutrit välkkyivät vaaleilta,
ruskeat silmät sinersivät... Heijastuiko joku eksynyt auringonsäde
vastapäisistä ikkunoista? Mitä puhuivat nuo huulet? "Kielletystä, joka
ei ole synti"...

Tuskan kiihkossa nuorukainen hypähti pystyyn. Eikö ollut ruoskaa, jolla
pakottaisi hourivat haaveet järjen uomiin? Hänet valtasi voimakas
halu kurittaa itseänsä. Tietysti hän oli paljon lukenut entisaikojen
hengenmiehistä, jotka pyhityksekseen ruoskivat ruumistansa näännyksiin
asti. Hän tiesi hyvin, että vieläkin löytyi munkkikuntia, jotka sitä
vaativat jäseniltänsä. Mutta hänen kollegiossansa tämä tapa kuului
menneisyyteen. Muutamat toverit -- hän oli sen kuullut heiltä itseltään
-- olivat myöhemmin omasta vapaasta tahdostansa etsineet siitä apua
synnin himoja vastaan, kiusausten ahdistaessa. Intoilijoita! Niin hän
oli luullut -- tähän hetkeen asti.

Hänellä tuskin oli nuoranpätkääkään huoneessansa. Hän katseli etsien
ympärillensä, ja silmät sattuivat ristiinnaulitun kärsiviin kasvoihin.
Sydän värähti. Itkien hän lyyhistyi kokoon, vaipui kuvan eteen,
rukoillen, huutaen apua. Siinä hän vietti pitkän hetken. Kun hän nousi,
oli katse varma ja sydän rauhoittunut.

Hän lähti esimiehensä luo työohjeita saamaan. Tulisella innolla hän
toimi koko iltapuolen: hoivasi sairaita, luki iltamessun, valmisti
sunnuntain saarnaa myöhään yöhön, vaikka vasta oli torstai... Seuraava
päivä alkoi ukkosen jyrinällä ja rankkasateella. Isä Valerius tunsi
noustessansa jotakin hiukaisevaa sydänalassa. Hän ei ollut palaakaan
nauttinut sitte eilisaamun. Yön lepo oli ollut syvä ja virkistävä.
Kaikki eilinen kuvasti etäiseltä, niinkuin käsittämätön, kummallinen
unelma. Reippaasti hän pukeutui, toimitti hiljaisen aamuhartautensa
ja riensi sitte suoraan ruokapaikkaan, sateesta välittämättä. Ravinto
maistui hyvältä, sitä seuraava työ samoin.

Ukkosilma kulki ohi. Virtaava vesi oli lakaissut pölyn kaduilta,
puistojen lehdet ja nuori nurmi kimalsivat pisarahelmissä, ilman täytti
raikas tuoksu ja miellyttävä virkeys.

Isä Valerius oli suuttunut itseensä. -- Houkka minä olin! Mikä minuun
tulikaan? Miksi en mennyt suoraan Borgheseen, koska minulla todellakin
kerran oli aikaa? Miksi en katsellut rauhallisesti tauluja ja
veistoksia ja palannut yhtä tyynenä kotiin? Heikkous on miehen häpeä.
Mitä minä turhia välitin tuosta vieraasta naisesta, oli hän mukana tahi
ei.

Nuori pappi tuli siihen päätökseen, että ukkosen edellä käyvä kuumuus
oli kohonnut hänen päähänsä. Niin herkäksi hän ei tosiaankaan olisi
luullut itseänsä.

Melkein uhalla hän lähti ulos uudelleen, suuntasi askeleensa
päättävästi Porta Pincianalle, siitä puistoon ja suoraan isolle
lehtokujalle, joka johti Villa Borgheseen. Sydämensä tykytyksen
hän tunsi vasta marmoriportaiden edessä. Oliko tämä kiusaukseen
antautumista? Eikö hänen eilinen tuskansa ja hätänsä kumminkin ollut
täyttä totta? Miksi hän nyt oli täällä?

Siksi... siksi, että hänellä oli oikeus siihen. Sisintä minuuttansa
kunnioittaakseen hänen täytyi kokea, että hän niin ulkonaisesti kuin
henkisesti oli oma herransa.

Eikö tyttökin sanonut hänelle, että taiteen tunteminen kuuluu jo
yleissivistykseen? Kuka oli väittänyt, että papin muka pitäisi siitä
sulkeutua pois? Eikö itse paavilla Vatikaanissa ollut taideteoksia
miljoonien arvosta? Eikö jokainen kirkko samalla ollut taiteen pyhäkkö?

Hän oli vakuutettu siitä, että mitkään syrjävaikuttimet eivät hänen
askeleitansa ohjanneet. Vieras neiti -- mitä -- olihan hän jo eilen
jättänyt tämän paikan. Näitä portaita hän tosin oli keveästi astellut
ylös, tuon oven hän oli avannut, tänne korkeaan, hiljaiseen saliin hän
oli saapunut, nuo veistokset ensiksi kohtasivat hänen katsettansa...
mutta sehän tapahtui eilen. Hän oli kulkenut läpi salien, viipynyt,
ihaillut -- niin, mitä noista taideteoksista hän lienee eniten
ihaillut? -- mutta sitte hän lähti pois, häipyi avaraan Roomaan, oli
matkustava ehkä kuukauden tai parin kuluttua kauvas vieraaseen maahan
eikä palaava milloinkaan...

Isä Valerius siirtyi salista toiseen. Mikään yksityinen veistokuva
ei erityisessä määrässä kiinnittänyt hänen huomiotansa; ainoastaan
yleistunnelma vaikutti omituisen tenhoavasti, sulkien hänet kuin
juhlakehään, jonka ulkopuolelle kauvas kaikki arkinen oli jäänyt.

-- Lienen liiaksi vieroittunut taiteesta, -- hän ajatteli. -- En kykene
sen tuotteita ymmärtämään, mutta olen onnellinen täällä. Kauneus
puhukoon nyt selittämättömiä sanoja sielulleni! Ensi kerralla ymmärrän
paremmin.

Hän kiipesi portaita myöten yläkertaan ja alkoi taas uutta
kiertokulkua, yhtä summittaisesti ihaillen täällä maalauksia
kuin alasalissa veistoksia. Hän ei hidastanut, pikemmin kiirehti
askeleitansa, vaikka useimmat taulut, Neitsyen ja Jeesuslapsen tutut
piirteet, kärsimyskuvaukset, hautaanpanot ja muut pyhän historian
aiheet olivat hyvin omiansa häntä pysähdyttämään. Tuossakin suloinen
ryhmä: Jeesus pienokainen äitinsä sylissä, vieressä vanha Elisabet ja
Johannes poikanen, valkeassa lampaanvillapuvussa. Lapset kurkottuvat
sanomattoman herttaisesti toisiansa kohti... -- Niin, -- hän ajatteli,
-- palajan tähän huoneeseen uudestansa. Ensin kuljen ympäri, jotta
saan yleissilmäyksen kaikesta. -- Seuraavan suuren salin hän katseli
kolmessa minuutissa.

Nyt viimeinen sali, yläkerran yhdestoista, seinät täynnä venezialaisen
koulukunnan maalauksia... Isä Valeriuksen katse kiersi sen hätäisen
nopeasti. Suuri, ihana taulu: Tizianon "Taivaallinen ja maallinen
rakkaus." Sen edessä nuori, vaaleaverinen neito, Baedeker ja
taidekokoelmain opas käsissänsä, kiikarilaukku olkanauhasta riippuvana.

Nuori pappi seisattui rajusti sykkivin sydämin. Hän oli vähällä
huudahtaa: -- Siinä hän on... Vihdoin! -- Ja samassa silmänräpäyksessä
Isä Valerius tiesi, että _tätä_ ainoata hän koko ajan oli odottaen
etsinyt.

-- Tekö täällä? Hauska, että vielä tapasimme toisemme. Mutta teidänhän
ei ollut määrä nauttia taiteesta ensinkään? -- Hiukan veitikkamainen
hymy väikkyi tytön huulilla. -- Hyvä, että kaduitte! Oletteko
tosiaankin Borghesessä ensi kerran?

-- Olen.

-- Minulle tietystikään ei yksi aamupäivä riittänyt. Sitäpaitsi
myöhästyin eilen. En ehtinyt nähdä puoliakaan, ennenkuin ovet
suljettiin.

Pappi oli sanomaisillansa: -- Sen minä arvasin. -- Mutta hän hätkähti
omaa ajatustansa, ennenkuin se huulille ennätti. He vaikenivat
kumpikin, ikäänkuin syventyneinä Tizianon tauluun. Sitte äkkiä Isä
Valeriuksesta tuntui hämilliseltä, että hän katseli sitä nuoren
neitosen kanssa yhtaikaa. "Maallinen rakkaus" -- alaston Venus... --
Minä en ymmärrä, miksi muka toinen noista naisista olisi maallisen,
toinen taivaallisen rakkauden vertauskuva, -- rupesi tyttö puhumaan,
vapaasti ja luonnollisesti, keskeyttäen papin levottoman tunnelman. --
Ei se ole Tizianon valitsema nimitys, eikä muiden olisi pitänyt ruveta
selityksillänsä repostelemaan hänen taideluomansa salaisuutta. Toinen
puettu, toinen pukematon, puhtaita ja kauniita kumpikin. Maallinen
rakkaus kai tunnetaan siitä mikä kuuluu tähän maailmaan -- vaatteista!

Isä Valerius katsoi tyttöä pitkään. -- Teillä on merkillisiä ajatuksia,
-- sanoi hän.

-- Jos minä olisin maalaaja, -- jatkoi tyttö, -- yhdistäisin maallisen
ja taivaallisen rakkauden. Kuvaisin ihaninta maallista -- ihanaa
sentähden, että taivaallinen säteilee siitä. Ehkä Tiziano onkin
sitä tarkoittanut tuolla pukemattomalla suloisella neidollansa.
Näettekö, hän katsoo Amoriin päin, mutta käsi kohottaa lamppua, jossa
taivaallinen tuli palaa.

Tytön puhuessa noin levollisesti, oli toinenkin tyyntynyt. Hänestä
ei enää tuntunut pahalta katsella taulua. Puhdas tyttö loi siihen
puhtauden hohteen. Hänen tunteensa ja mielentilansa vaihtuivat --
kiihkeästä jännityksestä syvään kaihomielisyyteen.

-- Te olette onnellinen, kun voitte yhdistää, -- hän sanoi hiljaa.

Tyttö katsahti vieritoverinsa kasvoihin. Nopealla vaistolla hän
käsitti, mihin nuorukainen tähtäsi.

-- Pahoittaako teitä oma kohtalonne? -- kysyi hän osaaottavasti. --
Eilen jäitte minulle kertomuksen velkaa. Haluaisin kuulla elämästänne.

-- Mehän olemme kaksi vento vierasta, -- vastasi nuori pappi, yhä saman
alakuloisuuden lumeissa.

-- Minusta tuntuu, että kuitenkin olemme tuttavat, -- sanoi tyttö.

-- Te tulitte tauluja katselemaan...

-- Te myös. Mutta tämä on viimeinen huone. Vai kuinka?

He kävelivät jo poispäin. Isä Valerius pysähtyi ohimennen avoimen
oven eteen, joka johti salista parvekkeelle. -- Katsokaa, kuinka
kaunista, -- hän sanoi. -- Jumalan taulu on kumminkin paras. Siinä on
toteutettuna teidän ihanteenne: maallinen kuva, josta taivaallinen
hohde säteilee. -- Hänen uneksiva katseensa kulki yli tummien piiniain
ja kevätvihantien lehtipuiden kauvas etäisyyteen, lumivuorille asti.

-- Sininen taivas ja maa täynnä kukkia!

-- Ja joka oksalla viserrystä. -- Liian iloista, -- lisäsi nuorukainen
sanoitta sydämessänsä. He vaikenivat.

-- Nyt tulee keväästä kesä ukkosen ja sateen jälkeen, -- virkahti sitte
tyttö vilkkaasti, pudistaen pois tuntehikkaan mielialan. -- Niin, te
siis ette tahdo kertoa. Varmaan olin liian rohkea, kun pyysinkään.
Jäättekö vielä tänne? Minä lähden nyt.

-- Ei, ei, en minäkään jää. -- He astelivat yhdessä portaita alas, läpi
alikerran salien ja ulos hymyilevään, kukkivaan kevätpuistoon.

Isä Valerius alkoi kertoa. Ei pappiskollegiosta, ei virastansa.
Runoutta uhkuvin kuvin, yhä kasvavalla liikutuksella hän viersi esiin
lapsuutensa muistoja. Hän kertoi kodistansa ja vanhuksista, Valeriasta,
palmuista ja neilikoista, sinivihreistä vaahtolaineista tai tyynestä
päilypinnasta, johon korkeat vuoret kuvastuivat. He kävelivät syvälle
puistoon, hiljaisuuteen, jossa ainoastaan lintujen liverrys ja
piiniamäntyjen suhina sanoja säesti. Kauvan he istuivat penkillä puiden
alla. Kumpainenkin unohti paikan ja ajan.

-- Ja sitte --

-- Niin, sitte tulin Roomaan ja hautauduin tänne. Nuoruuteni, onneni,
kaiken uhrasin. Tahdoin elää Jumalalle.

-- Minulle on opetettu, että ijäisen nuoruuden ja pysyvän onnen
löytää vasta se, ken elää Jumalalle. Minkä kadottaa, sen saa takaisin
satakertaisesti.

Tyttö oli vakava, niin syvän vakava.

-- En ole sitä itse paljon kokenut, mutta uskon sen.

-- Siinä tapauksessa elämä Jumalalle merkitsee muuta kuin papinkokelaan
kasvatusta. Joka aamu ylös vuoteelta kello viisi. Ennen puolta kuutta
jo hetkinen kirkossa. Sitte puolen tunnin yksinäinen aamuhartaus, sitte
messu ja ehtoolliskäynti -- kaikki vaieten hiljaa. Niin, ne aamut
olivat suloisimmat, sillä rakastanhan minä Jumalaa. Sain voimaa päivän
varalle, muuten en varmaankaan olisi kestänyt.

-- Työtäkö toi päivä? Rakastattehan työtä myös?

-- Pitkät vuodet filosofiaa, pitkät vuodet jumaluusoppia. Jokaisen
hetken työ ja lepo tarkoin määrätty. Ajatus niinkuin auran eteen
valjastettu hevonen. Kuinka kaipasinkaan aluksi vapauttani! Mutta
kaikkeen voi tottua.

-- Tulitteko joskus vapaahetkinänne tänne puistoon -- kodistanne
uneksimaan? -- Tytön ääneen häivähti pehmeä, hellä sävy. Hän tunsi niin
syvää sääliä.

-- Yksinkö? En, en milloinkaan. Voiko uneksia satunnaisten, ehkä
epämieluisten, sisäisesti aivan vieraiksi jääneiden toverien
parissa? Asioille pääsimme ulos, mutta aina meille määrättiin kaksi
toveria mukaan. Tietysti sellaiset, jotka vähimmin soveltuivat --
minulle ainakin. Miksi olinkaan hehkusydäminen uneksija viisasten ja
käytännöllisten joukossa? Minut täytyi taivuttaa ja mukaannuttaa,
työkurilla, tunnekahleilla... Niin, kiittäisinkö kovimmastakin? Eikö
meidän pidäkin kuolla itsestämme pois? Papin ennen muita. Minä ihailin
papin virkaa, olen aina ihaillut enkä vieläkään lakannut siitä. Mutta
hinta -- se on kallis...

-- Nythän se on maksettu, -- sanoi tyttö hiljaa.

-- Nytkö? -- Veret kohosivat nuoren papin poskiin, yllättävän,
kiihkoisan tunneaallon tulviessa. -- Ei, nyt ehkä alkaa ankarin maksu.
Mutta miksi minä puhun teille? Olenhan mieletön. -- Hän nousi penkiltä
kuin unesta herännyt.

Tyttökin nousi. -- Niin, on aika lähteä, -- sanoi hän. -- Kiitän teitä.
Ihmeellistä, mikä vaikuttaa, että kaksi "vento vierasta", niinkuin te
sanoitte, näin voi päästä lähelle toisiansa. Tämä kohtaamisemme on kuin
tarina.

-- Tänään kuulitte tarinan ja huomenna unhotatte sen, -- sanoi
isä Valerius, katkera väre äänessänsä. -- Se kyllä onkin parasta.
Rientäkäämme nyt.

-- En unhota, -- tyttö loi totiset silmänsä seuralaiseensa. -- Minä
olen nuori, elämänhaluinen ja usein ajattelematon, mutta syvimmältä
minäkin kaipaan täydempää elämää Jumalassa. Tiedän -- olen sen nähnyt
kotona nuorten ystäväini keskuudessa -- että siitä johtuu oikea ilo
ja vapaus. Kun etsin sitä itselleni, muistan teitä, joka kokonaan
elätte Jumalalle -- mutta tuskaksenne! En tiedä loukkaanko teitä --
älkää käsittäkö minua, ikäänkuin pitäisin sisimpiä kokemuksianne vain
tutkimushuvinani -- minusta näet tuntuu, että paavikirkon Rooma on nyt
elävämpi käsitykselleni, kuin jos koko vuoden sunnuntait olisin istunut
Pietarinkirkossa...

-- Älkää, älkää puhuko noin, -- huudahti nuorukainen kuin hädässä. --
Ettehän tahdo heittää epäilyksen ja kapinan tulikekäleitä sieluuni.
Kaikesta huolimatta minä rakastan kirkkoani. Olen valinnut kaidan
tien ja sitä olen kulkeva. Hengästyttekö? Anteeksi, kävelen kai liian
nopeasti. Kohta tiemme eriävät.

Melkein vaieten, kiireisin askelin he sitte kulkivat puiston porttia
kohti. Villa Borghese vilahti vielä kerran ohitse, heidän poiketessaan
suurelle lehtokujalle.

Portilla pappi pysähtyi. -- Nyt sen sanon teille, -- hän lausui. -- Sen
jälkeen kuin sisareni kuoli, olette te ensimmäinen ja ainoa nainen,
jonka kanssa olen _puhunut_, todella puhunut, tarkoitan. Ehkä yleensä
ensimmäinen ja ainoa _ihminen_. En tiedä edes nimeänne!

-- Kuinka se on mahdollista? Tosiaan, olen unohtanut mainita sen. Ester
Ling.

-- Ja osotteenne?

-- Täällä Roomassa Via Gregoriana, -- hän mainitsi numeron. -- Isäni
on mielellänsä tutustuva teihin, jos haluatte tulla. -- Tytön ääni oli
vähän epävarma. Hän koetti laskea leikkiä. -- Aioin juuri huomauttaa,
että nuo tärkeät kaksi saattajatoverianne myös ovat tervetulleet...
Mutta sehän on tosi, nyt teillä jo on vapaus kulkea yksinänne. Niin --
iltasilla me varmimmin olemme kotona.

-- Kiitos.

He kättelivät jäähyväisiksi, kääntyen kumpikin tahollensa.

       *       *       *       *       *

Ester Ling puuhaeli pienessä, jotenkin ikävännäköisessä
täysihoitolahuoneessa Via Gregorianan varrella. Hän järjesti kirjat,
jotka olivat hajallaan pöydällä ja piirongilla, pani kenkänsä kaappiin
ja pyyhki ikkunalaudalta pölyn, jota tuuli oli ryöpyttänyt kadulta.
Hiukan arvelevaisena hän katseli sänkyä ja pesutelinettä. Tuossa ne
ovat, ei niitä saa mihinkään. Pitäisi olla siro, kevyt varjostin. Mutta
kun ei ole, niin -- Päättävän huolettomasti hän käännähti korollaan. --
Kas näin! Istumme selin sinne päin.

Viereisen huoneen ovi oli suljettu. Tyttö lähestyi sitä, pysähtyi,
odotti -- sitte avasi sen yhdellä vedolla, koputtamatta.

Tohtori Ling, vanhanpuoleinen mies, istui selin oveen, suuren työpöydän
ääressä, papereittensa ja kirjojensa ongelmiin vajonneena. Hän ei
edes katsahtanut taaksensa. -- Jaha, jaha, -- kuului hän mumisevan
itseksensä, -- täällä sivu 229 ja tuolla folio 4... -- Sitte vähän
äänekkäämmin: -- Onko siellä Ester?

-- Sivulla 299 tai neljännellä foliolla! Ei, isä, en tosiaankaan tiedä,
mitä niissä lienee, mutta minä olen tässä!

Hän nauroi heleän iloisesti, saaden vastineeksi: Jaha, jaha...

-- Isä kulta, noin ahkerassa työssä vielä illalla ja heti ruoan
jälkeen! Ei se tee vatsalle hyvää.

-- Eikö? Niin, he panevat liiaksi öljyä ruokaan. Voithan sanoa neiti
Peppille, että me emme ole tottuneet öljyyn.

-- Isä, -- tyttö laski kätensä tohtorin olalle. -- Mitä, jos me
saisimme vieraita?

-- Vieraita?

-- Eräs roomalaiskatolinen pappi tahtoisi tutustua isään.

-- Roomalaiskatolinen pappi? Keneltä sinä sen kuulit? Ehkä
Pater Hilarius. He ovat hyviä tiedemiehiä monessa luostarissa.
Luulenpa, Ester, että me siirrymme Firenzeen. Siellä Certosassa on
miniatyyritutkimus munkkien erikoisalana.

-- Kuinka? Poisko Roomasta?

-- Ei vielä, ei vielä. Muutaman viikon kuluttua. Niin, missä hän on --
se pappi? Mitä hän tahtoo?

Ester joutui hämillensä. Kuinka saisi aseman selitetyksi isälle? Hän
päätti mutkailematta käydä asiaan käsiksi.

-- Olen tutustunut pappiin, jonka nimi ei ole Hilarius, vaan Valerius.
Hän kysyi osotettamme, ja minä sanoin, että isää voi parhaiten tavata
iltasilla. Ei hän nyt vielä ole täällä, mutta ehkä hän tulee.

-- Jaha, jaha, minä ymmärrän. Kuules, Ester, minä kirjoittaisin
paikalla muistiin nämä tärkeät asiat... Löysin juuri erään
yhtymäkohdan. Sivu 299 -- olihan se oikein? Kas tuossa. Jos hän tulee,
sano, että hän odottaisi neiti Peppin salissa.

Viimeisen lauseen tohtori jo mumisi papereittensa seasta.

Ester hiipi huoneeseensa. Isä oli tänä iltana auttamattomassa
professorikuumeessa; ei maksanut vaivaa yrittääkään.

Hän odotti, valoa sytyttämättä, katsellen ikkunasta ulos pimenevälle
kadulle. Viereisestä huoneesta ei kuulunut muuta ääntä kuin kynän
yksitoikkoinen rapina ja lehtien kääntyminen. Isä Valerius ei tullut.

Hänestä ei enempää ollut puhetta isän ja tyttären kesken. Tohtori
näytti kokonaan unohtaneen, että sellaista miestä oli maailmassakaan.

Ester vietti aamupäivänsä Vatikaanin kokoelmissa, kirjoitti
iltapäivillä kirjeitä, luki italiankielen alkeita, ranskalaisia
runoja, tai myöskin pientä, mustakantista kirjaa, josta kultainen
risti kimmelsi -- rakasta, kotoa mukaan otettua. Toisinaan hän
soitteli täysihoitolan salissa tai käveli kaupungilla isänsä kanssa
muistomerkiltä muistomerkille. Mutta illoin hän mieluimmin istui jouten
yksinänsä.

Hänen pieni huoneensa oli päivä päivältä muuttunut sievemmäksi
ja miellyttävämmäksi. Signorina Peppi oli hankkinut varjostimen,
halvasta maksusta. Ester oli aistikkaasti asettanut kaikki ostamansa
taidejäljennökset ja pienet koruesineet sopiville, näkyville
paikoille, poistaen signorinan paperikukat, porsliinipyhimykset ja
kärpästenlikaamat taulut. Joka iltapuoli hän muutti pari tuoretta
kukkasta maljakkoon. Hän teki tarkastuskierroksen nurkasta nurkkaan ja
sitte vetäytyi ikkunapieleen, vaipuen mietteisiinsä.

Silloin hän tilitti omia tunteitansa. Ei ollut epäilemistäkään, hän
toivoi Isä Valeriuksen tulevan. Hänelle hän koristi huonettansa. Häntä
hän muisti ilta illalta.

Miksi? Niin hän kysyi itseltänsä, vaatien vastausta.

Siksi... että oli mielenkiintoista keskustella lahjakkaan ja
rikastunteisen nuoren miehen kanssa, joka eli traagillista elämää,
ristiriidassa oman sisimpänsä ja kutsumuksensa välillä. Oli romanttista
muistella tuota omituista tutustumista, kävelyä Monte Pinciolla,
kohtaamista Villa Borghesessa ja pitkää, tunnelmallista keskustelua
keväisessä puistossa. Vieläpä velvoituskin liitti ajatukset tähän
vieraaseen. -- Lupasin, etten unohda, -- mietti tyttö. -- Sanoin
itse etsiväni täyttä elämää Jumalassa. Olenko sen tehnyt? Pelkään,
että Rooma on ollut upottamaisillansa minut vanhoihin muistoihinsa
ja taiteensa ihanuuteen. Mutta miten lieneekin oman itseni laita --
_hänen_ puolestaan olen rukoillut.

Huoneessa oli pimeätä ja hiljaista. Sydän hiljeni. Hän pyyhkäisi
silmäkulmaansa. Tuli niin outo ikävä. -- Hyvä Jumala, -- hän huokasi.
-- Anna minulle niin paljon taivaallista iloa ja voimaa, että voin
tehdä hänet hiukan iloisemmaksi!

-- Mutta miten? -- heräsi samassa kysymys. -- Kenties emme enää koskaan
tapaa toisiamme. -- Ester tunnusti itsellensä vilpittömästi, että se
olisi pettymys. Joka päivä se kasvoi voimassa, niin, varmasti hän ei
vielä eilen odottanut yhtä hartaasti kuin tänään. -- Miksi? -- kysyi
hän taas.

-- Olenhan jo selvittänyt sen. Hän on mieltäkiinnittävä henkilö, ja me
molemmat kaipaamme syvintä iloa. Siitä riittää keskustelemista. Hän
kaipaa sitä kieltäymystensä keskellä, minä hymyillessäni, laskiessani
leikkiä, ammentaessani täysin kourin tämän maailman rikkautta.

-- Eikö muuta syytä? -- Lahjomaton omatunto ei tyytynyt.

-- Siksi... että _voisin rakastaa häntä_... Tyttö kätki polttavat
kasvonsa käsiinsä. -- Ja luulen, että hän voisi rakastaa minua...
_Voisimme_ -- ellei se olisi mahdottomuus!

Sen tunnustuksen jälkeen hän yöllä nukkui vastustamatta kumpuaviin
kyyneliin, suloisiin ja haikeisiin.

Yhtäkkiä eräänä iltana hänelle tuotiin kukkia. Suuri kimppu tuoksuvia
neilikoita! Mitään nimikorttia ei ollut mukana.

Koko viikon tyttö kulki taidekokoelmissa, ikäänkuin hän ei olisi
tietänyt, missä kulki. Sydän säpsähti joka kerran kuin mustapukuisia
pappeja tuli vastaan kadulla. Sunnuntaina hän osui kirkkoon, jossa
ei ennen ollut käynyt. Aran kiihkeästi hän katsahti alttarille, --
nähdäkseen pelkkiä vieraita kasvoja.

Sitte hän sai kimpun valkoisia ruusuja.

Signorina Peppi ja täysihoitolan vieraat alkoivat pilailla: -- Kuka
neidille kukkia lähettelee?

Tohtori Ling levitti silmänsä selälleen. -- Ester, kuka sinulle kukkia
lähettää?

-- Näettehän, ettei ole nimikorttia, -- vastasi Ester, hyvin halliten
ilmeitänsä.

-- Jaa, jaha, ei ole nimikorttia, -- ihmetteli tohtori. Neidit
purskahtivat nauramaan. Ester nauroi mukana. Mutta illalla omassa
huoneessaan hän kauvan istui pää käden varassa, kysyen valkoisilta
ruusuilta niiden sanatonta salaisuutta.

Pari päivää myöhemmin Ester meni kuulemaan nunnien laulua pieneen
kirkkoon lähellä Fontana di Treviä, suurta suihkulähdettä. Nykyään
hän aina mieluimmin kulki yksinänsä. Kirkossa hän vaipui haaveilevaan,
hartaaseen tunnelmaan. Nunnien kauniit, vaaleansinivalkeat puvut
hivelivät silmää, ja laulu soi vienon taivaalliselta kuin etäinen
enkelikuoro.

Palatessaan hän äkkiä odottamatta kohtasi Isä Valeriuksen. Tietämättä
kuinka se tapahtui, he seisoivat yhtaikaa Fontana di Trevin kivikaiteen
äärellä.

Molempien väri vaihtui. Ester punastui hiusmartoa myöten, nuori pappi
kalpeni.

He tervehtivät toisiansa.

-- Tulen kirkosta, -- sanoi Ester.

-- Minä _menen_ kirkkoon, -- vastasi pappi.

-- Täälläkö päin te asutte?

-- Niin.

He eivät katsoneet toisiansa silmiin. Vedenhaltijat, näkinkengät ja
vihertävät vesiryöpyt näyttivät nielevän puolet heidän huomiostansa.

-- Minun lienee jatkettava matkaani, -- sanoi pappi.

Nyt ei Ester enää voinut pidättäytyä. Pudistaen pois häiritsevän, oudon
painostuksen hän kääntyi suoraan isä Valeriuksen puoleen.

-- Sanokaa... tekö lähetitte minulle neilikoita ja ruusuja?

-- Mistä se ajatus johtui mieleenne? -- Pappi oli aivan ankaran totinen.

-- Suokaa anteeksi...

Polttava häpeän tunne valahti Esterin sydämeen. Oliko hän siis
täydellisesti erehtynyt?

-- En tiedä ketään tuttavaa täällä Roomassa, -- sopersi hän. -- Ei
ollut mitään nimeä kukkien mukana...

-- Ellei ollut nimeä, niin älkää koettako tiedustella.

Ester katsoi häneen. Ei, varmaan hän ei kuitenkaan ollut erehtynyt.
Mutta miksi tämä vakava muoto? Mikä tarkoitus oli kukkasilla, jos
antaja ainiaaksi tahtoi jäädä salaan?

-- Ei minulla voi olla iloa punaisimmista neilikoista eikä vaikeimmista
ruusuista, ellen tiedä, kuka minua ystävällisesti ajattelee, -- hän
sanoi hiljaa.

-- Kukkasilla on kieli, lähettäjästä riippumaton. Punaisia neilikoita,
valkoisia ruusuja, sanoitte. Eivätkö ne puhu kyllin selvästi?

-- Niinpä tulkaa selittämään. Te kysyitte osotettani, mutta ette ole
milloinkaan käynyt luonamme. Isänikin odotti teitä.

-- Anteeksi, että olette odottaneet turhaan. Minä en voi tulla.

-- Hyvästi siis, -- sanoi Ester, keveästi kumartaen ja kääntyen
menemään. Hän ei tahtonut tunkeilla, ei tosiaankaan. Jos pappi
oikutteli, sai hän olla olojaan. Harmi väreili tytön sydämessä.
Viimeisten viikkojen jännittynyt, tuntehikas mielentila tuntui hänestä
nyt äkkiä sulalta tyhmyydeltä. Ehkä Isä Valerius ei välittänyt hänestä
mitään!

Hän kuuli hätäisiä askelia takaansa ja asteli sitä kiivaammin.
Tuokiossa kumminkin oli Isä Valerius hänen rinnallansa.

-- Neiti Lang, antakaa anteeksi, minä loukkasin teitä. Tietäkää sitte:
minä lähetin kukat. Punaisten neilikkain piti toivottaa teidän elämänne
tielle hehkuvinta iloa ja onnea -- ikäänkuin tervehdyksenä minun
ihanasta lapsuusmaailmastani. Valkoiset ruusut viittasivat ylöspäin,
siihen puhtauteen ja kirkkauteen, jota kohti me kuljemme. En aikonut
lähettää enempää kukkia, ja toivoin etten näkisi teitä enää milloinkaan.

-- Mutta minä... minä joka päivä toivoin näkeväni teidät!

Kaikki kankeus, kaikki harmi oli hävinnyt kuin pyyhkäisemällä. Sydämet
sykkivät herkkinä, äänet soivat pehmeinä, kuin taian muuttamina.

He huomasivat kulkeneensa katukorttelin ympäri ja seisoivat jälleen
Fontana di Trevin luona.

-- Tunnetteko tuon lähteen tarinan? -- kysyi pappi.

-- En.

-- Joka siitä juo vesipisaraisen, hän kaihoaa alati Roomaan, vaikkapa
hänen tiensä veisi maailman ääriin.

-- Isäni lähtee pian Firenzeen ja minä hänen mukanansa.

-- Milloin?

-- En tiedä, mutta jos saan osotteenne, ilmoitan teille. Eihän voi olla
vahingoksi, että jätämme jäähyväiset. Minä saan kiittää teitä Rooman
kauneimmista ja ihmeellisimmistä muistoista -- unohtumattomista.

-- Neiti Ling, älkää puhuko noin. Minä en mitään merkitse teidän
tiellänne. Te olette nuori, vapaa ja onnellinen, koko elämä on teidän.
Toista on minun. Te toitte tuulahduksen kevään tarhoista, jotka ovat
minulta suljetut koko ijäkseni.

Ester Lingin nuori sydän sykähti äkkiä yllättävästä voimakkaasta
tunteesta ja rohkeasta ajatuksesta. Se välähti kuin salama, ennenkuin
hän ennätti harkita mitään.

-- Jättäkää kirkko, joka kahlehtii teitä! Se on ihmisten keksintöjä,
se ei ole Jumalan tahto. Te ette saa haudata ja hävittää onnea ja
rikkautta, jonka itse Jumala antoi!

Pappi pysähtyi kuin tyrmistyneenä, jääden tyttöä tuijottamaan.

-- Mitä te sanotte? -- pääsi hänen huuliltansa.

-- Minä sanon, mitä ajattelen. -- Ester hengitti nopeasti, uskaltamatta
enää nostaa katsettansa.

-- Kiusaaja!

Seuraavassa tuokiossa hämmästynyt tyttö seisoi yksin kadulla. Isä
Valerius oli hävinnyt, antamatta osotettansa, lausumatta hyvästiksi
muuta kuin tuon kovan sanan, joka askel askeleelta kaikui kotiin
kiirehtivän tytön korvissa.

-- Mitä olenkaan tehnyt? -- hän valitti mielessänsä. -- Unelma on
unelma, siihen ei saa koskea todellisuuden karkeilla kourilla. Nyt olen
itse särkenyt muistonkin.

Hän itki huoneessansa kiihkeästi ja katkerasti.

Mutta Isä Valerius kulki tietänsä, sydän kauhun valtaamana. Miksi,
miksi hän oli jättäytynyt kiusaukseen? Nyt hän näki sen koko syvyyden.
Valansa, virkansa, kaiken kalleimman ja korkeimman hän oli saattanut
vaaraan. Ja enemmänkin oli tapahtunut. Säälimättömällä selvyydellä
kello ilmoitti hänelle, että iltamessun aika oli solunut ohitse.
Rikkomus hänen pyhää tehtäväänsä vastaan oli kiusauksen asteelta jo
siirtynyt alkaneeksi teoksi.

Ei hänen mieleensäkään juolahtanut palata kotiin, paneutua
maata ja satunnaisen pahoinvoinnin tekosyyllä suoriutua ankaran
esimiehen tutkinnosta. Hän meni suorinta tietä juuri esimiehensä
luo -- tunnustamaan laiminlyöntiänsä, ottamaan vastaan nuhteita ja
rangaistusta.

Kirkkoherra suositteli huonon muistin lääkkeeksi vakavia
parannusharjoituksia, rukousta, paastoa ja yksinäisyyttä. Isä Valerius
kohotti häneen tuskaiset silmänsä, pyytäen kuritusta ruoskalla. Hän
tunsi syynsä suuremmaksi, hän ei vähemmällä voinut tasapainoa saavuttaa.

Omituinen hymy karehti kirkkoherran suupielissä. Hän tarkasteli nuorta
pappia, eikä hänen muotonsa enää näyttänyt yhtä kireältä kuin äsken.

-- Mene, poikani, -- hän sanoi lauhkeammin, kuin Valerius koskaan oli
kuullut hänen puhuvan, -- mene ja tee mitä tuntosi käskee. Hengen
synnit on kaduttava hengellisesti, lihan synneistä liha kärsiköön!

Hän teki ristinmerkin nuorukaisen ylitse, osottaen, että keskustelu oli
loppunut.

Kirkkoherra oli tyytyväinen. Hän oli epäillyt tuota nuorta miestä,
jonka silmät vuoroin uneksivat, vuoroin hehkuivat tulta. Uudenaikainen
kapinanhenki ei ollut harvinainen. Mies oli pantava tiukkoihin
aisoihin. Nähtävästi isällinen kasvatus oli onnistunut hyvin, ja kirkko
oli saapa kuuliaisen palvelijan. Vain nuoren veren kuohua -- ellei
muuta, niin eipä kannattanut huolehtia. No niin, ei haitannut sekään,
että nuorukainen katsoi asiaa vakavalta kannalta ja koetti olla ankara
itseänsä kohtaan, näin alussa.

Ei hän arvannut sanojensa vaikutusta katuvaan nuoreen pappiin.

Isä Valerius meni kotiinsa kasvot kuumina häpeästä. Mihin alhaiseen
luuloon hän olikaan saattanut esimiehensä! Oliko mahdollista, että
ankara kirkkoherra niin väärin käsitti hänet -- ja oli niin laupias?

Kauheita, raastavia epäluuloja kohosi hänen mieleensä. Kyllä hän tiesi,
että papistoonkin turmelus oli hiipinyt -- mutta kuitenkin! Omasta
puolestaan hän tunsi, että jos hän todella "lihan syntiin" olisi
langennut, hän ei koskaan enää rohkenisi pyhälle alttarille astua.

Kotona hän vaipui ristiinnaulitun kuvan eteen, vuodattaen koko
palavan, tuskaisen sydämensä kiihkeään rukoukseen. Tässä oli hänen
turvapaikkansa ennenkin ollut, tästä hän oli kerta kerran jälkeen
avunsaaneena noussut.

Käyntinsä jälkeen Villa Borghesessa hän oli tuonut kotiin ruoskan.
Tänään, niinkuin silloinkin, se jäi koskematta paikalleen. --

Vasta seuraavana päivänä Isä Valerius uskalsi kohdistaa ajatuksensa
Ester Lingiin.

Miltä olikaan tytöstä tuntunut hänen eilinen menettelynsä?

Miltä oli tuntunut Pietarista, kun Kristus sanoi hänelle: "Mene pois
minun tyköäni, saatana!"

Mutta sen sanan jälkeen Kristus oli kohdellut Pietaria yhtä rakkaasti
kuin ennenkin. Ja hän, Valerius, -- eikö hän ollut inhimillistä
ystävällisyyttä velkaa tytölle, jota hän varmaan oli syvästi
pahoittanut?

Hän etsi laatikostansa osotteella varustetun nimikortin, kirjoittaen
siihen:

"Älkää katkeroituko minulle, en voinut toisin tehdä. Olen kiitollinen,
jos saan ottaa vastaan jäähyväisenne Fontana di Trevin luona."

       *       *       *       *       *

Silloin oli varhainen aamu. Ester Ling, matkapukuisena, kulki kiireisin
askelin lyhyttä matkaa Via Gregorianalta Fontana di Treville. --
Miksi tänne? -- hän toisti mielessänsä. -- Monte Pinciolla me ensi
kerran kohtasimme toisemme. Borghesesta palatessamme hän kertoi
elämäntarinansa. Porta Pincianan luona hän sanoi, että minä olin ainoa
ihminen, jolle hän oli avannut sydämensä. Siellä Pinciolla olisin
tahtonut tavata hänet myös viimeisen kerran, hiljaisten, korkeiden
puiden alla. Minua vaivaa ihmisten liike kaduilla. Minua melkein
kammottaa Fontana di Trevin muisto. --

Eilen Esterin isä oli äkkiarvaamatta virkkanut, ikäänkuin unesta
havahtuen: -- Ei se katolinen pappi olekaan tullut minun luokseni. Kuka
se taas oli, Ester? Missä sinä hänet tapasit?

Ester oli toistanut hänen nimensä. -- Tapasin hänet tielläni, -- oli
hän vakavasti vastannut. -- Minä luulin hänen aikovan tulla, mutta
ymmärsin väärin. Ei hänellä ollutkaan asiaa. --

Niin -- hänellä ei ollut mitään asiaa Esterille eikä Esterillä hänelle.
Ja kuitenkin heidän täytyi kohdata toisensa vielä kerran.

Isä Valerius odotti Fontana di Trevin kaiteen äärellä. Huomatessaan
Esterin hän astui pari askelta vastaan. Ester säikähti hänen
kuolonkalpeuttansa.

-- Minä tulin siis. Mutta sanokaa, voitteko pahoin? Isä Valerius, te
melkein horjutte.

-- Olen valvonut viime yön.

-- Mikä teidän on? -- Suuri levottomuus valtasi Esterin. -- Katsokaa,
viittanne alta kihoaa verta kaulalle tuosta olkapään kohdalta. Oletteko
te haavoittunut?

-- Ei se mitään. -- Isä Valerius joutui hämilleen. -- Teidän ei olisi
pitänyt sitä nähdä. -- Hän pyyhkäisi punaiset pisarat nenäliinaansa.

Ester katsoi häntä pitkään. Sitte hän huudahti: -- Te olette ruoskinut
itseänne!

Pappi ei vastannut.

Kiihko ajoi veret tytön poskiin. -- Isä Valerius, te ette saa, te ette
saa! Nimittäkää minua kiusaajaksi vaikka kymmenesti, minä sanon sen
kuitenkin. Sanon sen -- _rakkaudesta_...

Miksi he eivät seisoneet Pinciolla keväisessä lehdossa? Miksi kova katu
ei puhjennut kukkivaksi nurmeksi ja kaupungin heräävä häly vaihtunut
syvään, pyhään hiljaisuuteen, -- jotta Paolo Conti olisi unohtanut Isä
Valeriuksen ja puristanut nuoren tytön rintaansa vasten yhden ainoan,
ainoan kerran, sanomattomalla tuskalla ja riemulla?

Hänen täytyi tarttua kivipylvääseen, sillä hetken aikaa kaikki tuntui
aaltoilevan hänen ympärillänsä ja kohisevan hänen korvissansa, kuten
lähteen läikkyvä, kuohuva vesi. Kohinan keskeltä hän kuuli oman äänensä
vastaavan:

-- Ja minä _tein_ sen -- rakkauden tähden!

-- Luvatkaa, että se oli viimeinen kerta, -- pyysi tyttö värisevin
sydämin.

-- Luulen voivani luvata. -- Isä Valerius oli ponnistuksella voittanut
ankaran tunnejärkytyksensä ja puhui tyynemmin.

-- En voi _yhdistää_ maallista ja taivaallista rakkautta; mutta teidän
muistonne on varjeleva minua, kun olette kaukana, ja Jumala auttaa
rakkauttani kohoamaan ylös, vaikka kaihoni jää maan päälle.

Hän kumartui lähteen puoleen, upotti pienen välkähtävän esineen veden
kuohuun ja nosti sen takaisin, ojentaen tytölle.

-- Jäähyväisiksi... pisara Fontana di Trevin vettä.

Syvästi liikutettuna Ester kohotti huulillensa opaalipohjaisen
hopeasormustimen.

-- Pitäkää se muistona. Se oli Valerian oma. Ja kun Firenzestä jatkatte
matkaa Lago di Gardan rannoille, viekää terveiset kotiini. Te löydätte
sen, olenhan kertonut teille.

-- Kiitos, -- sanoi tyttö hiljaa. -- Olkaa varma siitä, että täytän
pyyntönne.

He ojensivat kätensä toisilleen.

-- Te muistatte vesipisaran tarinan. Nyt, jos mihin vie tienne, asuu
kaihonne täällä.

Ester loi häneen silmänsä, kyynelkiiltoisina: -- Meidän kaihomme
yhtyvät -- ei täällä, vaan Jumalan istuimen luona.

Ja he erkanivat kumpikin tahollensa.



Raunioiden tarina


Matkailija on kiertänyt "kuollutta kaupunkia". Hän on nähnyt katottomat
talot ja poikkinaiset pylväät, alastomat huoneet, tyhjät temppelit,
autiot kylpylät, äänettömät näyttämöt paljaan, sinisenä kaartuvan
taivaan alla. Kaduilla ei kukaan ajele syvään uurtuneita raiteita
myöten, toreilla ei kenenkään astunta kiviltä kajahtele. Nurmi ja
kukkaset kasvavat pihoilla ja entisillä lattioilla, ja vihreät
sisiliskot ainoina asukkaina puikkelehtivat muurien lomiin.

Hän istuu Jupiterin temppelin portailla, ja avara Forum civile leviää
hänen eteensä. Tuolla rahanvaihtajat ovat istuneet, tuolla myymälöissä
on kansa tungeskellut. Tuonne vastapäätä ovat kaupungin arvokkaat
virkamiehet, decurionit, aedilit ja duumvirit, juhlallisina, tärkeinä
kulkeneet curioihin, pylväiden lomitse, ohi valkeiden kuvapatsaiden,
hiljaisesti toivoen että he itsekin kerran ikuistettuina saisivat
jalustoilla seisoa. Temppelin alttareille on uhreja kannettu, ja katuja
pitkin on kuljetettu härkiä, koiria ja vangittuja petoja amfiteatterin
arenaa varten, toistensa tai tuomittujen onnettomien surmaksi.
Ihmisten vilinää kaduilla, uutteraa työtä vaatimattomissa kammioissa,
orjien raadantaa, rikollisten riemuja, ylellisten juhlia juomineen,
herkkuineen taiteellisen hienoissa, loistavissa saleissa, kukkien
tuoksussa, soiton helkkeessä, aistihurmassa kaiken maailman ihanuuden
keskellä...

Matkailija uneksii ja näkee menneisyyden näkyjä.

       *       *       *       *       *

Pompeijissa, elokuun kolmantenakolmatta, vuonna 79 jälkeen Kristuksen.

Aamu on jo aikoja valjennut. Ylimystalon orjat ovat siistineet huoneet,
ja puutarhuri on palannut puistotöistään, kastanut viridariumin
kukkaset ja suihkuttanut vettä nurmikolle.

Marmoriseen, korkokuvilla koristettuun vesijohtoon nojautuu
tulisilmäinen, mustakutrinen nuorukainen. Hän on puettu kirjailtuun
tunicaan ja valkeaan togaan, jota kallis kultakudos reunustaa; olalta,
käsivarsilta ja sandaaleista tuikahtaa sieltä täältä jalokivi, vaikka
nyt ei suinkaan ole juhlapitojen aika.

Hän kuuntelee. Heleä viserrys täyttää ilman. Taas -- taas,
moninkertaisena. Mikä lintu se onkaan?

-- Sopater! -- hän huutaa kreikkalaiselle puutarhurillensa, joka
peristyliumin nurkkauksessa leikkelee pois oleanderin kuihtuneita
kukkasia tuoreiden tieltä. -- Tunnetko linnut niiden laulusta?

Mies kohottautuu kyyryksistä, heristäen korviansa. Sitte hän lähenee ja
kumartaa syvään, kohotetuin käsivarsin.

-- Arvoisa Aelius, halpa palvelijasi on tottunut erottamaan leivon ja
pääskyn satakielestä. Mutta tämä ei ole mikään niistä, tai se on kaikki
kolme yhtaikaa.

-- Mitä lorua! -- tiuskaisee nuorukainen suuttuneena. -- Onko tuo
olevinaan vastaus? Puutarhurin täytyy tuntea puittensa asukkaat,
ymmärrätkö? Minä tahdon juuri sen linnun, joka nyt lauloi. Mene
kauppaan ja käske että se tuodaan tänne! Odota! Lintukauppiaan tytär
seuratkoon mukana ja neuvokoon, kuinka laulajaa on hoidettava.

Nuori mies kävelee edestakaisin kärsimättömänä, mutta silmä on riemuisa
ja hehku poskilla helakampi.

Hän jo polkee jalkaansa. Missä se orja kuhnus viipyykään? No tuossa
vihdoin.

-- Toitko linnun? Onko tyttö ostiumissa?

-- Kas se oli niin, korkea-arvoisa Aelius, että minä en voinut tietää,
mitä lintua sinä tarkoitit, eikä kauppiaskaan osannut arvata, sillä
ne lauloivat kilpaa, ja niitä on monta kymmentä lajia. Hän pyytää
nöyrimmästi, että jalosukuinen Aelius itse suvaitsisi vaivautua
valitsemaan sen linnun, joka häntä parhaiten miellyttää.

Nuorukainen ei ehdi vastata; kahtaalta hänet keskeytetään. Tricliniumin
ovella orja vetää purppurauutimen syrjään ilmoittaen aamuaterian
olevan valmiina. Mutta samalla kertaa kimakat kirahdukset tunkevat
vastapäisestä cubiculumista, talon nuoren neidin makuusuojasta.
Paljashartiainen sievä orjatyttö juoksee peristyliumiin; veri punaa
hänen käsivartensa ja vuotaa vaalealle viitalle. Valtijattaren pää
pistää ovesta: harmaa iho, veltot silmäluomet, harva tukka puoliksi
hajallaan.

-- Orjat, Aelius, ottakaa hänet kiinni! -- hän huutaa kiihkeästi.
Unohtaen itsensä hän astuu kokonaan esiin, aamupukimissaan,
intohimoisena kuin metsästäjä, joka pelkää saaliin karkaavan käsistä.
Mutta puutarhurin ja pöytäpalvelijan vankat kädet ovat jo pidättäneet
pakolaisen ja saattaneet takaisin emännän eteen.

-- Sinä -- sinä --

Julmat salamat iskevät noiden raukeiden luomien alta tyttöön, joka
käpristyy kokoon kuin mimoosan lehti.

Aelius astuu lähemmäksi.

-- Suloinen Laetitia sisareni, -- hän lausuu, ivanhymy huulillansa, --
mitä pahaa sinun kurja orjattaresi on tehnyt?

-- Hän on tyhmin vetelys maailmassa! Koko tunnin hän on repinyt ja
kierrellyt kiharoitani, saamatta tämän enempää aikaan. Ja kun minä
vähän kuritan, niin hän kirkuu ja karkaa.

Samassa hän hämillään huomaa asemansa. -- Anteeksi, veljeni, minä en
ole sellaisessa asussa, että voin näyttäytyä...

Toinen orjatar, tummaihoinen, viekassilmäinen, pujahtaa pukuhuoneesta,
polvistuen valtijattaren eteen.

-- Salli minulle se onni, että hänen sijastansa käteni saavat
kosketella jumalaisia kutrejasi! Olen odottanut kuin aamutähden nousua
sen hetken koittamista, mutta tähän asti kohtalo ei ole ollut minulle
suosiollinen.

-- Hyvä on, Horone. Mutta sinä, Phebe, kärsi niskoittelusi seuraukset!
Aelius veljeni, toimita, että hänet ruoskitaan. Minä en siedä häntä
enää.

Kääntymättä taaksensa hän vetäytyy cubiculumiin ja istuutuu pehmeään
tuoliinsa kiiltävän hopeakuvastimen eteen, pöydän ääreen, joka on
täynnänsä irtokiharoita, hiusneuloja, ihomaaleja ja hyvänhajuisia
voiteita.

-- Sabina, -- hän virkkaa seuranaisellensa, -- ala lukea Saturnalioita!
Ne ovat niin sukkelan rivoja ja huvittavia. -- Hän vetää nenäänsä
hajuvettä, nauttien ja vetelehtien, sillä välin kuin Horone panee
parastansa kampaamisen jalossa taiteessa, kuiskaten valittuja
imarteluja lukemisen höysteeksi.

Phebe orjatar on heittäytynyt Aeliuksen jalkoihin. -- Armoa, armoa,
-- hän nyyhkyttää. -- Herra, älä anna heidän viedä minua! Katso, nämä
pitkien terävien neulojen haavat tuottavat minulle jo kyllin tuskaa!

Aelius katsoo tytön rukoileviin silmiin ja havaitsee ne varsin
kauniiksi. Eikä tuo runsas ruskea tukka tarvitse tekokiharoita
eikä kummallisia kampauslaitteita, ollaksensa täysin ihastuttava.
Sääli hänen pehmeätä ihoansakin. Kiukkuisen kaunottaren jakelemat
neulanpistokset eivät sitä vielä ole pilanneet; se voidaan parantaa.

-- Käyköön pyyntösi mukaan, -- hän vastaa huolettomasti. -- Minuun sinä
turvasit, niinpä ole minun, koska valtijattaresi on sinut hylännyt.
Kas niin, Phebe, lakkaa itkemästä, se on rumaa. Hoi, orja, Rufus!
Vie tämä tyttö naisten puolelle voideltavaksi ja puettavaksi. Ei
ruoskita, koristettakoon hänet! Rufus, sinä voit tuoda hänet illalla
minun cubiculumiini. Ei, odotas -- tänään toivoakseni saan parempaakin
huvitusta... ja huomenna suuret näytelmät sirkuksessa... ja sen jälkeen
-- niin, kyllä käsken, jahka soveltuu. Tyttö pitäköön itsensä valmiina.

-- Kautta Jupiterin, kananpojat kai jo jäähtyvät ja kovettuvat, --
huoahtaa jalo Aelius. -- Kuumakin on ja janottaa. Totisesti, ensin
minä syön pari palaa ja juon yhden amphoran falernolaista. Sitte haen
lintuni ja sitte --

Pienen tricliniumin seinät ovat maalauksilla peitetyt, katto
hohtaa heleävärisistä korko-ornamenteista, ja lattia on kiiltävää
kuvamosaikkia. Pronssit ja hopeat upeilevat pöydällä, joka on
ylellisesti katettu yhdelle ainoalle. Aelius aterioitsee, loikoen
pehmeällä, kirjaillulla leposohvalla.

-- Suvaitseeko minun herrani, että harpputytöt soittavat? -- kysyy
kumartava orja.

-- En välitä, -- Aelius viittaa torjuvasti. -- Ota pois kananpojat.
Nouda seuraava ruokalaji. Minun on kiire.

Tosiaankin hän suoriutuu aamiaisestansa tavattoman nopsasti. Tuskin hän
puree palasiansa, huuhtoo ne vain viinillä alas.

Puolta tuntia myöhemmin hän jo on menossa lintukauppaan, joka sijaitsee
viereisessä pikku talossa.

Puoti on kaitainen ja vaatimaton, mutta erinomaisen puhdas ja
miellyttävä. Myymäpöydällä ja seinähyllyillä on häkki häkin vieressä,
ja ilma soi moniäänisistä iloviserryksistä, ikäänkuin metsien vapaat
asukkaat eivät vankeuttaan tuntisikaan raskaaksi tänä päivänpaisteisena
aamuna. Ystävällinen käsi on täyttänyt vedellä jokaisen linnun
juoma-astian, tuonut toukkia ja muurahaisten munia, sirotellut
marjoja, hampunsiemeniä tai hirssijyviä ja asettanut häkkien lomiin
terracottamaljoja vihreine oksineen, tuoreine kukkineen sinne tänne
silmän ihastukseksi.

Kaunoaistinen Aelius näkee sen kaiken yhdellä silmäyksellä, nyt
niinkuin useasti ennen ohikulkiessansa. Mutta turhaan hänen katseensa
etsii sitä hyvää haltijatarta, jonka työn jäljet hän havaitsee.

Kauppias, keski-ikäinen kunnon porvari, tervehtii häntä kohteliaalla
oman arvon tunnolla, joka suuresti eroaa hänen orjiensa matelevasta tai
pelokkaasta nöyryydestä.

-- Jalosukuinen Aelius, minun oli pakko pyytää sinua itseäsi saapumaan
tänne. Kuuntele lintujeni viserryksiä ja valitse parahin! Tässä
suloinen Luscinia, harmaa, mitätön näöltään, mutta ääneltä ihanin.
Tuolla kullanhohtavat, kauniit laulajani. Katso tätä Emberizaa! Alauda,
Fringilla, Parus... tässä kaikki tavalliset linnut --

-- Mutta minä tahdon harvinaisen ja tavattoman. Missä on tyttäresi,
Illina neito? Hän, joka lintuja hoitaa, valitkoon minulle!

Kauppias katsoo nuoreen ylimykseen tutkivasti. Hidastellen hän vastaa:
-- Tyttäreni on yläkerrassa. Hän vaalii vanhaa, sairasta äidinäitiänsä.

Aeliuksen kuuma veri on kuohahtamaisillaan, sillä hän ei ole tottunut
vastuksiin eikä estelyihin. Hän huomaa kumminkin tarpeelliseksi
hilliytyä; sentähden hän ponnistaa tarmonsa sanoakseen rauhallisesti:
-- Niinpä kutsu hänet tänne!

Vielä kauppias näyttää empivän, mutta huutaa sitte ylös kattoaukkoon,
johon nappulaportaat johtavat: -- Illina!

Aeliuksesta tuntuu kuin hänen silmänsä häikäistyisivät, kuin
itse Olympo aukeaisi ja jumalatar astuisi alas ihmisten matalaan
majaan. Hän on nähnyt satoja kauniita vallasnaisia ylenmääräisessä
jalokivien väikkeessä, hän on tuntijan silmällä valinnut orjattarista
viehättävimmät, hän on alentunut hetaleisten ilotyttöjenkin ihailijaksi
-- mutta nuoren Illinan kaltaista neitoa ei hän ole missään tavannut
toista.

Tyttö on yksinkertaisessa puvussa, joka punertaa kuin aamupilvi.
Hänellä tuskin on koristeita ensinkään. Verrattoman kauniit,
kullanrusottavat kiharat ja tummat, säteilevät silmät vangitsevat
katseen omituisella vastakohtaisuudellaan. Puhtaus ja sulo henkii hänen
joka ilmeestänsä, ja sorjana ryhdiltään, keijusen keveänä hän astuu
isänsä eteen, ohikäydessään kainosti tervehtien vierasta.

-- Isäni, sinä kutsuit minua.

-- Jalo Aaelius pyytää neuvoasi lintujen valinnassa, -- vastaa kauppias
lyhyeen.

Aelius on kuin taikakehässä. Hänen täytyy näytellä vierasta osaa, sillä
kauppias ei käännä hänestä silmiään, ja tyttö on arvokas ja vakaa.

-- Ihana Illina, osota lintu, joka on sinulle mieluisin! Sen laulu on
heleimmältä soiva minunkin korvissani, -- saa hän vihdoin sanotuksi. --
Arvelen, että hoitaja parhaiten ymmärtää holhokkejansa.

-- Jos lemmikkilintuani kysyt, on valinta helppo, -- vastaa tyttö
luonnollisesti ja ujoilematta. -- Tuo pieni väritön ja nimetön laulaja,
jonka silmät ovat sokeat. Luulen, että se on vangittu matkalla
kotimaahansa, kauvas, minne lieneekään aikonut lentää. Minä rakastan
sitä ja säälin niin että sydämeni on pakahtua. Osta se isältäni ja suo
sen kuolla!

-- Illina, sinä olet haaveksija, -- nuhtelee kauppias. Aelius ei
ymmärrä tytön ajatuskulusta mitään, mutta heti hän kysyy ruman
laululinnun hintaa ja lukee rahat pöytään.

-- Ylevä Illina itse tuokoon iltapuolella lintunsa kotiini ja ohjatkoon
parasta orjatartani sitä hoitamaan. Ja sinä, kauppias, varaa minun
kyökkimestariani varten kaikki satakielesi, olkoon niitä vähän tai
paljon! Niiden lauluun olen väsynyt, se on liian tavallista; mutta
niiden kielet ovat hyviä syödä.

Hän ei huomaa kauhun värähdystä tytön kasvoilla. Kohteliaasti hän
hyvästelee.

-- Iltapuolella siis, Illina neito! Silloin meillä on aikaa.

Kotiin palatessaan hän tapaa Laetitia sisarensa aterioimassa. Hän
on nyt vihdoin valmiiksi puettu. Posket eivät enää ole harmaat,
vaan punaiset, muu hipiä on maidon valkoinen, ja mustat kulmakarvat
kaartuvat silmäluomien yllä. Tukka on rakennettu ihmeelliseksi
torniksi, jossa timantit säihkyvät, ja puku on koruista kirjava.

-- Marakatti, -- pääsee Aeliuksen hampaitten välistä. Hän on juuri
nähnyt toisenlaista kauneutta, jonka rinnalla valekulta kalpenee,
käyden inhoksi.

Mutta ei hän osaa kaihomielisenä haaveilla, ja odottavan aika on
sietämättömän pitkä. Hän huutaa Rufus orjaansa. -- Mene, vie kutsu
ystävälleni Urbanukselle. Hän voi tulla pelaamaan noppaa tai panemaan
vetoja huomisista arenataisteluista. Lintukin maksoi turhan vähän.
Mihin minä rahani panisin? --

Hän heittäytyy leposohvallensa punnitsemaan mielessään gladiaattorien
ominaisuuksia ja muistelemaan Illina immen kullanpunervaa tukkaa.

       *       *       *       *       *

-- Tyttäreni, sinä olet viaton kuin kyyhkynen, -- sanoo kauppias
Illinalle. -- Varo Aelius herraa! Hänen silmissään on palo, joka tietää
pahaa.

-- Enkelit varjelevat minua, -- vastaa tyttö kirkkaasti hymyillen. --
Mitäpä hän minulle tekisi?

-- Mitä tahansa. Ja enkö ole sanonut, että jättäisit loruamatta
enkeleistäsi ja muista tyhmyyksistä. Isoäiti on vanhuudenhöperö ja
panee pääsi pyörälle. Varo, sanon minä, kun astut sen elostelijan
taloon. Menisin itse, ellen pelkäisi hänen liiaksi suuttuvan.
Laululintuja ostetaan vähän näihin aikoihin, me saamme paraat tulot
rikasten keittiöistä. Jos hän tahtoo, voi hän yhtä hyvin tilata
varastonsa vaikkapa kaupungin toiselta ääreltä asti. Ei, Illina parka,
ei auta -- sinun täytyy mennä. Mutta muista: varo itseäsi!

-- Kiitos neuvosta, isäni, -- hän vastaa vakavana.

-- Puh, ilma on kuuma, -- huokaa kauppias oikoen käsivarsiansa ja
haukotellen. -- Tämmöistä oli kuusitoista vuotta takaperin suuren
maanjäristyksen edellä. Ei vesipisaraakaan ylhäältä, paitsi ukkosen ja
salamain mukana. Viimeinen rajuilma oli kauhea, luulin sen kaatavan
katot ja seinät. Mutta nyt on taivas kirkas, ei näy pilvenhattaraakaan.
Lähde liikkumaan, tyttö, hae ystävättäriä seuraksesi ja kävele
vilpoiselle rannalle! Vielä on aikaa iltapuoleen asti. Sinä istut
liiaksi isoäidin ahtaassa huoneessa.

-- Juuri olenkin aikeissa lähteä. Noudan vain huntuni ja pyydän
Syntycheä pitämään tänään isoäidistä huolta. Syntyche raukka, hänkin
tarvitsisi ulkoilmaa, hän on niin hento ja nuori. Sallitko, isä, että
sopivaan aikaan annan hänelle vähän vapautta?

-- Orjalle? Meidän ainoalle orjallemme? Mitä mielettömyyksiä se on?
Illina, sinä et tule maailmassa toimeen. Jos olisit rikas, köyhtyisit
heti ja kaikki orjasi tekisivät kapinan. Pitää osata etuansa valvoa ja
olla kova, oikein kova, jos tarvitaan.

-- Mutta eihän tarvita, isä! Kas näin, nyt minä sinua syleilen, ja sinä
olet kumminkin hyvä minulle ja valvot etuja minunkin puolestani. Niin
tekee Syntyche myös. Hän rakastaa minua.

-- Kukapa ei sinua rakastaisi, sinä kummallinen tyttö, -- mutisee
isä itsekseen. -- No niin, -- hän lisää ääneensä, hellänä ja
hyväntahtoisena, -- tietysti minä en voi sinulta mitään kieltää. Tee
mitä tahdot Syntychen suhteen, kunhan ensin onnellisesti suoritat
asiasi Aeliuksen talossa. Mene nyt vaan rauhassa kävelemään ja
huvittele vähän, kun saat! Köyhyys ei ole mikään ilo, se pakottaa
työhön, ahkeraan työhön...

-- Ei ainakaan minulta mitään puutu, -- hymyilee Illina. Iloisesti hän
rientää yläkertaan ja palaa pian jälleen, nyökäten isällensä "vale"
näkemiin asti. --

Hän kulkee katuja pitkin, läpi vilkkaan, liikkuvan ihmisvirran. Isänsä
tahdon mukaan hän pitää kauniit kasvonsa keveän hunnun verhossa. Ei hän
kiinnitä katseitansa kirjaviin myymälöihin, ei rikasten vaunuihin eikä
uteliaiden joutilasten hälinään. Kuumuus ei häntä erikoisesti rasita;
hän astuu joustavasti, jopa kiireisesti, vastoin huvikävelijöitten
tapaa. Matka on pitkä kaupungin läntiseen, merenpuoliseen osaan.

Hän kääntyy syrjäiselle kujalle ja kolkuttaa vähäisen, vaatimattoman
talon ovea. Nuori, Illinan ikäinen tyttö avaa sen.

-- Terve sinulle! -- soi iloinen huudahdus vastaan.

-- Voitko tulla kanssani, Clymene? En päässyt kokoukseen eilen; odotan
että kertoisit minulle.

-- Tulen heti.

Hän pyörähtää Illinan mukaan, ilman mitään enempiä varustuksia, ja he
kävelevät Porta marinasta rantaan päin.

-- Illina, tiedätkö -- aivan kuin eilen olisi selvinnyt minulle, mitä
se merkitsee, että meillä on Isä taivaassa. Johtaja puhui sanoista
"Isä meidän". Minusta tuntuu, että se Isä riittää äitiäkin korvaamaan.
Meidän molempain äitimme ovat kuolleet, sekä sinun että minun, mutta
hän on meille kaikkena, hän rakastaa, hän hoitaa ja pitää huolta. Nyt
ymmärrän, että saan puhua hänen kanssansa pitkin päivää, milloin vain
haluan, ja hän kuulee minua.

-- Etkö ole sitä ennen ymmärtänyt? -- kysyy Illina ihmetellen.

-- Minun kotonani ei ole ketään muuta, joka etsii kristittyjen
Jumalaa, -- vastaa nuori Clymene huoahtaen. -- Sinulla onnellisella on
äidinäitisi.

-- Niin, ja hän on minulle äärettömän rakas; ehkä eniten juuri siitä
syystä. Mutta isäni kieltää minua Jeesuksen nimeäkin mainitsemasta. Hän
pelkää vahinkoa kaupallensa.

-- Kuule, toisesta toiseen, eilen kerrottiin eräs hyvin surullinen
asia. Tunnethan sinäkin Nerean, hajuvesikauppiaan tyttären -- sen
sievän, vilkkaan tytön, joka välistä on käynyt vieraana kokouksissa?
Hänen isänsä on rikkaalle Sallustiukselle velkaa neljätuhatta
sestertiaa. Sanottiin, että Sallustius on ollut kovin viekas ja
ystävällinen, oikein tarjonnut korotonta lainaa, kun kauppias oli
hädässä pelivelkojensa tähden. Nyt hän äkkiä vaatii sen takaisin, eikä
sellainen rappeutunut mies tietysti voi maksaa. Huomenna Sallustius
ottaa velasta Nerean.

-- Kuinka? Eihän se ole mahdollista!

-- Hän on nähnyt Nerean myymälässä, ja he luulevat, että koko laina on
ollut vaan ansa.

Kestää kotvan aikaa, ennenkuin Illina jaksaa käsittää niitä hirvittäviä
syvyyksiä, joita toinen hänen eteensä avaa. Rikas Sallustius on nähnyt
köyhän, kauniin Nerean ja tahtoo hänet haltuunsa tavalla millä tahansa!
Ja äkkiä, kuin salaman valossa, selviää toinenkin asia: ylhäinen Aelius
on samoin nähnyt Illinan ja himoitsee häntä... Siis _sitä_ hänen oma
isänsä tarkoitti...

-- Mutta, Clymene, -- hän sammaltaa säikähtyneenä, -- eihän kukaan isä
toki voi _antaa_ tytärtänsä! Eikö hän mieluummin anna koko kauppaansa?

-- Voi, Illina, ei hän ole hyvä isä, hän on kurja peluri ja tuhlaaja.
Eikä Sallustius suinkaan huolisikaan kaupasta, vaikka hänelle hajuvesi
hyvin kelpaa -- tietenkin. Hän vaatii huomenna Nerean, jos rahoja
ei sitä ennen makseta. Nerea kuuluu itkevän ihan nääntyäksensä.
Kokouksessa tuumittiin, eikö rakkauden lahjoilla saataisi kokoon noita
neljäätuhatta. Mutta he ovat köyhää väkeä, ei heiltä kerry millään
uhrauksillakaan enempää kuin puolet summasta. Silloinhan se ei auta
asiaa, sillä mistä toinen puoli saataisiin?

Tytöt ovat saapuneet rantajyrkänteelle. Vakavat mietteet täyttävät
heidän mielensä, mutta kumminkin heidät pysähdyttää luonnon
suurenmoinen ihanuus, joka silmien eteen aukenee. IIlina on heittänyt
huntunsa syrjään ja seisoo ystävänsä rinnalla, vapaana ihaillen
suloista ja valtavaa näkyä. Merenlahti hohtaa heleän sinisenä,
kuvastaen yhtä sinistä taivaan avaruutta. Viljavat rannat valkeine
huviloineen hymyilevät auringonpaisteessa. Sivulla mahtava Vesuvius
kohottaa jättihaahmoansa pilviä kohti. Sen huippu on totinen, miltei
uhkaava, mutta kupeillaan se kantaa vihreitä viinitarhoja ja rauhaisia
kyliä, joissa ihmiset tyytyväisinä ja onnellisina odottavat syksyn
runsaita satoja.

On niin tyyntä, ettei lehtikään liiku. Mutta siitä huolimatta
kalastajaveneet rannassa hiljalleen keinuvat ja meren povi kohoilee
kuin raskaista huokauksista.

-- Clymene, -- lausuu Illina hiljaa, kuin uneksien, -- miksi maailma on
niin kaunis, kun se kumminkin on syntiä ja kauhistusta täynnä?

Clymene ei osaa vastata siihen, ja Illina jatkaa: -- Oi, et arvaa,
miten kaihoisasti sydämeni joskus kaipaa niitä paratiisin tarhoja,
joihin Jeesus Vapahtaja on mennyt! Me puhumme niistä yhdessä, isoäitini
ja minä. Hän on kohta perillä. Kuinka yksinäiseksi elämäni silloin
tuleekaan, kun ei isä tunne kalleinta aarrettani.

-- Niinkuin minun on nyt. Mutta en minä sen takia kaipaa maailmasta
pois. Mehän olemme nuoria. Omaisemme voivat kääntyä, ja sitäpaitsi --

Nuori tyttö punastuu.

-- Kuiskaanko sinulle salaisuuden, Illina? Tiedän erään, joka on
minulle hyvin, hyvin rakas, isää ja siskojakin rakkaampi. Hän on
kristitty -- mutta aivan köyhä niinkuin minäkin, ja köyhyys on aina
paha asia vanhempien ihmisten mielestä. _Minä_ en siitä välitä, kun hän
vaan on hyvä ja rakastaa minua. Nyt en vielä sano hänen nimeänsä... en,
en! Oletko utelias? Et saa kysyä...

Illina ei ole utelias. Hän puhuu ystävällensä helliä, sydämellisiä
sanoja, toivossa iloiten hänen onnestansa. Kuitenkin kaiken aikaa
vieno surun sävy lepää hänen kasvoillansa, ja pian hän palaa äskeiseen
puheenaineeseen.

-- Rakkaan isäni tähden minäkin kyllä tahdon mielelläni elää. Etkö
käsitä, Clymene, että minä en muutenkaan _kuolemaa_ kaipaa, vaan
Jeesusta, Jumalan Poikaa, jota me taivaasta odotamme. Jos hän tulisi
nyt, silloin Sallustius ei saisi ottaa Nereaa, eikä minun tarvitsisi
viedä lintua Aeliukselle, eikä satakieliä surmattaisi kielten tähden,
ei laululinnuilta puhkaistaisi silmiä, orjat pääsisivät vapaiksi, eikä
huomenna olisi kauheita gladiaattoritaisteluita ja eläinnäytelmiä.
-- Oi, minusta tuntuu kuin koko maa huokaisi suuressa ahdistuksessa:
"Tule, tule, Herra Jeesus!"

Clymene vaikenee jälleen. Nämä ovat liian syviä asioita hänelle. Mutta
samassa hän muistaa jotakin ja tarttuu iloisesti ystävänsä käteen.

-- "Isä meidän" -- siinähän on lohdutus, Illina. Me saamme puhua tämän
kaiken hänelle.

-- Kiitos, -- kuiskaa Illina. -- Niin, se on tosi.

Ja he rukoilevat yhdessä hiljaisen luonnon temppelissä, yksinäisyyden
rauhassa. Nereankin raskaan kohtalon he hartain anomisin laskevat hyvän
taivaallisen Isän voimakkaisiin käsiin. Sitte he kääntyvät palaamaan
takaisin kaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Varjot ovat pitenneet ja aurinko kallistunut länttä kohti, kun ylin
orja saattaa lintuhäkkiä kantavan Illinan herransa kauniiseen, avaraan
cavaediumiin, vastaanottosaliin.

-- Odota tässä, -- hän sanoo epäkohteliaasti, itsekseen ihmetellen,
miksi Aelius on käskenyt osottaa moista turhaa huomaavaisuutta köyhälle
myyjätytölle. Olisihan hän voinut ostiumin ovellakin seisoa, kunnes
herra suvaitsi tulla.

-- Pyytäisin toimittaa heti asiani, -- vastaa Illina varmalla,
sointuvalla äänellä.

Vanha Atriensis katsoo tytön käytöksen liian vaateliaaksi ja tokaisee
närkästyneenä: -- Herralla on hieno vieras, paras ystävänsä luonaan
noppaa pelaamassa. He jäivät aterian jälkeen tuonne peristyliumin
puolelle. Kun herrat pelaavat, ei heitä koskaan sovi mitättömillä
asioilla häiritä.

-- Poistunko siis? -- kysyy Illina, joutumatta hämilleen. -- Vai
tahdotko kutsua luokseni orjattaren, jonka haltuun saan uskoa lintuni?

-- Enkö käskenyt sinun odottaa? -- kivahtaa vanhus yhä äkäisempänä.
-- Ellei herraa rupea kuulumaan, toimitan hänelle sanan. Ymmärrätkö,
_minä_ tiedän, milloin se käy päinsä. Minä olen herrani ensimmäinen
mies.

Mahtavuudestansa tietoisena hän paiskaa oven kiinni, jättäen Illinan
yksinänsä cavaediumiin.

Illinan sydän värähtää. -- Oi Jumalani, Isäni, -- hän äänettä rukoilee,
-- suojele lastasi! Lähetä enkelit ympärilleni, että olisin turvattuna!

Huone, johon hänet on jätetty, on loistavan upea. Solakat
pylväät korintholaisine kapiteeleineen kannattavat kattoa, jonka
keskiaukosta lempeä, punertava valo leveänä vinona juovana virtaa
lattian mosaikille. Vesi altaassa loiskuu ja kimaltelee, lähettäen
keveitä suihkuja ilmaan. Harvinaiset kivet ja lehtevät vesikasvit
reunustavat compluviumia. Niiden lomista kohoaa Tritonien vartaloita
kalanpyrstöineen, jotka vedestä kuultavat. Olentojen selässä kiikkuu
iloisia, alastomia Nereidejä vallattomissa asennoissa.

Illina kääntää päänsä pois. Hänen silmänsä kiintyvät hetkeksi
seinämaalauksiin, mutta jo toisessa tuokiossa hän häveten painaa
alas katseensa. Yhä tuskallisemmaksi hän tuntee olonsa. Lintu hänen
vierellään helähyttää viserryksen; se on kuin toivon ja lohdun sävel.

-- Lemmikki raukkani, -- kuiskaa Illina, voimatta estää kyyneleitä
vierimästä poskillensa, -- minne me olemmekaan joutuneet? Mikä neuvoksi
meille?

Silloin ovi hälinällä aukeaa, ja ostiumista astuu sisään Laetitia
neiti päällysvaatteissaan, Sabinan ja Horonen seuraamana. Hän
puhelee äänekkäästi seuranaisensa kanssa eikä ensinkään näe syrjään
vetäytynyttä Illinaa, ennenkuin linnunlaulu herättää hänen huomionsa.

-- Mikä se on?

-- Tyttö ja lintu, -- huomaa Sabina.

-- Minä voin antaa selityksen tähän asiaan, jos korkea-arvoisa Laetitia
sitä haluaa, -- puuttuu Horone mielistelevästi puheeseen. -- Aelius
herra on kuullut ihmeellisen kaunista viserrystä naapurikauppiaan
myymälästä ja on tuottanut sieltä linnun. Hän kuuluu jättävän sen
hoidettavaksi Phebelle, jonka sinä, oikeamielinen valtijatar, olet
hylännyt. Millä hän lieneekin luikerrellut korkean herramme suosioon...

-- Mitä? Kykeneekö hän vielä lintuja hoitamaan ruoskimisen jälkeen? En
tahdo nähdä häntä silmäini edessä!

Kateellinen Horone selittäisi mielellään, mikä laupias vääryys on
tapahtunut Phebelle, mutta Laetitian tarkkaavaisuus on jo toisaalle
kiintynyt.

-- Katso, Sabina, tuon tytön tukkaa! Siinä nyt on oikea laji, juuri se
väri, jota niin kauvan olemme etsineet. Mene heti kysymään, onko sekin
värjätty tuhalla ja rasvalla!

Sabina tuo vastauksen, että tukka ei ole värjätty ensinkään.

-- Kautta Venuksen ja kaikkien Gratiain! Luonnollinen tukka! Noin komea
ja tuota väriä! Sehän on kuin lainehtiva virta punaista kultaa!

Laetitia neiti itse astuu Illinan luo.

-- Oletko sinä lintukauppiaan orja? -- hän kysyy.

-- Olen hänen tyttärensä.

-- Sepä paha. Varmaan isäsi ei tahdo myydä sinua. Mutta --

Valoisa ajatus lentää Laetitian aivoihin.

-- Tyttö, myy sinä minulle tukkasi! Annan tuhat sestertiaa. Se on
ruhtinaallinen hinta hiuksista.

Illinan herkkä, puhdas sydän on tyrmistyksissään kaikesta, mitä hän
näinä lyhyinä hetkinä on nähnyt ja kuullut. Laetitian puhuessa hän on
itsensä unohtanut ja kaiken aikaa ajatellut Nereaa. Voi hyvä laupias
Jumala -- täytyykö tyttö raukan huomenna isänsä pelivelkojen takia
joutua tunnottomien ihmisten käsiin, jotka ehkä rääkkäävät ja ruoskivat
häntä, niinkuin tuo julma nainen on tehnyt? Tai ehkä hänelle tapahtuu
vieläkin pahempaa, sitä kauheata, josta --

Laetitian odottamaton kysymys katkaisee Illinan huolehtivat mietteet.
Se tulee yllättävänä kuin salama. Yhtä nopeina ja välähtelevinä alkavat
samassa hänen omat ajatuksensa risteillä.

Myydä tukkansa -- tämä tukka, jota isä ja isoäiti niin usein hellästi
silittelevät! Illina tietää, että se on hänen huomattavin koristeensa;
kuvastin on näyttänyt sen, ja monet ihailevat huulet ovat samaa
kuiskanneet. Ei hän koskaan ole turhamaisena kiinnittänyt sydäntänsä
siihen, ei ole luullut edes välittävänsä kauneudestaan. Mutta tällä
hetkellä hän voimakkaasti tuntee sisimpänsä järkkyvän. Hän rakastaa
tätä lahjaa, jonka itse Luoja on hänelle antanut -- rakastaa niin,
ettei hän mistään hinnasta luopuisi siitä.

Eikö mistään hinnasta? Kuinka tuo ylhäinen, itsekäs neiti sanoikaan?
"Tuhat sestertiaa." Entä jos tässä olisikin Nerean pelastus --
rukousten kuuleminen? Mutta se ei riitä, tarvitaan kaksituhatta... Jos
hän antaisi niin paljon?

-- Vapahtajani kuoli minun tähteni... Ja minäkö voisin empiä näin
vähäpätöisen uhrin suhteen? Ei, ilolla olen valmis. Kunpa hän vaan
suostuisi!

Illina vastaa päättäväisesti: -- Kahdesta tuhannesta sestertiasta saat
mitä pyydät, valtijatar!

-- Kas, kas, hän osaa käyttää tilaisuutta, tuo pikkuinen kettu. Etkö
häpeä? Mitä sinä niin paljolla rahalla tekisit?

-- Ostaisin vapaaksi ystävän, joka muuten viedään orjaksi, -- hän
vastaa yksinkertaisesti.

Laetitia katsoo häntä pitkään. Hän on niin tottunut omanvoitonpyyntöön,
viekkauteen ja ahneuteen, että hän tuskin käsittää todeksi moista
puhetta. Se vaan hänelle selviää, että tyttö ei ole määrännyt hintaa
umpimähkään: siis se lienee maksettava.

-- Horone, hae sakset, -- hän käskee.

Tuokiota myöhemmin Horone kantaa pois Illinan pitkiä, ihania kiharoita,
ja Sabina tuo valtijattarensa huoneesta pussillisen kultarahoja
tytölle, joka istuu lintuhäkkinsä vieressä paljaaksi riistettynä kuin
lehdetön puu syksyllä. Hän ei enää tunne pelkoa eikä alakuloisuutta,
hänen sydämensä on onnesta tulvillaan. -- Isäni, taivaallinen Isäni,
kuinka hyväksi sinä kaiken käännät! Tämän avun takia minun siis piti
tulla Aeliuksen taloon. Minä kiitän ja ylistän sinua!

Mutta nyt hänen onkin kiire lähteä. Hän jättää lintunsa Sabinan
huostaan, selittäen mitä siemeniä se syö ja kuinka usein sen juomaa
ja kylpyvettä on vaihdettava. Atriensis tahtoo ovelta käännyttää
hänet takaisin, mutta hän vakuuttaa jo toimittaneensa asiansa.
Vanhus tuijottaa tytön lyhythiuksiseen päähän. -- Hyi, -- hän sanoo
sylkäisten. -- Vai sellaista asiaa! -- Eikä hän enää estele Illinaa
poistumasta.

Ilo siivittää tytön askeleet. -- Enkelit olivat kanssani! -- hän
riemuitsee. -- Nyt on Nerea pelastettu, eikä minun tarvinnut edes nähdä
Aeliuksen kasvoja! --

Mutta Aelius herra ei olekaan yhtä hyvillänsä siitä, että hän ei
ole saanut ihanan Illinan kasvoja nähdä. Hän raivoaa, kohdistaen
vihastuksensa kaikkeen, mikä eteen sattuu.

Hän on pelannut ystävänsä Urbanuksen kanssa, ensin välinpitämättömästi,
sitte yhä kiihtyen. Vihdoin Aelius kyllästyy ja heittää nopat menemään.

-- Pidä rahasi, sinä jumalien suosikki! Minä lopetan.

Levottomana hän huomaa huoneen hämärtyvän. Joko nyt lähenee ilta?

-- Juo! -- hän kehottaa Urbanusta. -- Juo pohjaan asti, minä teen
samoin. Olen pahoillani, etten voi nauttia seurastasi kauvempaa. Muut
asiat vaativat aikani.

Urbanus noudattaa viittausta ja lähtee. Aelius voi tuskin hillitä
jännitystänsä. Hän kiirehtii puhuttelemaan Atriensista -- ja saa kuulla
Illinan käyneen ja menneen!

-- Sinä kelvoton, sinä tomppeli, sinä kaikkien aasien aasi, Cerberus
sinut syököön! Mikä sinut esti ilmoittamasta minulle?

Hän ravistaa ukkoa käsivarresta niin tuimasti, että tämä älähtää ja
voivottelee, vaipuen polvillensa vihastuneen nuorukaisen eteen.

-- Armollinen, jalo herra, luulin, että sinua ei pitänyt häiritä kesken
kaiken. Sitäpaitsi tyttö tapasi Laetitia neidin ja --

-- Enkö minä sanonut sinulle? Enkö antanut käskyä?

Uusi, entistä ankarampi ravistus. Sitte Aelius ryntää Laetitiaa
hakemaan, mutta kohtaakin Sabinan, joka ruokkii lintua.

Surullinen, vieno viserrys soi häkistä.

-- Tuoko se kurja nyt on? Mitä mokomaa piipitystä? Onko minut tässäkin
petetty? Toisin se aamulla lauloi.

Sabina rohkenee hymyillä.

-- Jalo Aelius kuulee viridariumiinsa ja puistoonsa kaikkien lintujen
yhtaikaa laulavan. Siitä ne ihmeelliset sävelet syntyvät.

Aeliuksen suuttumus kuohahtaa yli ääriensä. Hän pelkää joutuneensa
naurunalaiseksi.

-- Minä tapan sen!

Se on jo tehty, ennenkuin Aelius muistaa, että juuri tätä Illina
käsittämättömässä oikussaan oli toivonutkin.

Mutta mitä merkitsee viheliäisen sokean linnun elämä tai kuolema, kun
hän itse ei ole saanut pyydystetyksi sitä oikeata lintua, jota hän koko
sielullaan ja ruumiillaan halajaa?

Vihdoin hän talttuu niin paljon, että malttaa järjellisesti ajatella.

Hän kutsuttaa luoksensa Pheben, joka saapuu vielä hiukan kalpeana,
mutta viehättävän sirona valkeassa puvussaan ja uusissa koristeissaan.
Kun hän astuu Aeliuksen eteen, leviää purppuranpuna hänen vaaleille
poskilleen.

Hetken Aelius katsoo häntä mielihyvällä, mutta kysyy sitte kiireisesti
ja vakavasti:

-- Phebe, voinko luottaa sinuun?

-- Herrani, pyydä minulta mitä tahdot! Kaikkineni olen sinun
vallassasi, palvelukseesi valmis.

-- Tunnetko lintukauppiaan orjattaria?

-- Hänellä on vain yksi orjatar, Syntyche. Olen nähnyt hänen kantavan
kaivolta vettä.

-- Eikö hän siis ole tuttavasi tai ystäväsi?

Phebe tulee pahoillensa, kun jumaloitu Aelius sellaista kysyy.

-- Herrani, hän on tavallinen halpa tyttö, sitäpaitsi tuskin
täysi-ikäinenkään. Sinä tiedät, että valtijatar täällä korotti _minut_
omaan huonepalvelukseensa.

Aelius ei voi olla hymähtämättä tytön huvittavalle turhamielisyydelle.

-- Niin, niin, minä ymmärrän, tuommoinen Syntyche ei ole sinun seurasi
arvoinen. Mutta etkö ole sattunut kuulemaan hänestä mitään? Voiko
häneltä urkkia tietoja ja saako hänet helposti lahjotuksi?

-- Koetan tehdä kaiken, mitä käsket, herrani. Näihin aikoihin, ennen
pimeän tuloa, hän varmaan on kaivolla, niinkuin muutkin tytöt.

-- Siis mene, ota selko, ketkä lintukauppiaan talosta aikovat huomisiin
sirkusnäytäntöihin ja ketkä jäävät kotiin. Kuule, -- Aelius tarttuu
lähentelevästi hänen käteensä ja vetää hänet äkkiä puoleensa, -- jos
hyvin onnistut, saat palattuasi jäädä luokseni.

Kuten aamullakin, tyttö kiihkeästi suutelee hänen viittansa lievettä ja
rientää matkaansa innosta ja onnesta säteilevänä.

Varsin pian hän tuo vastauksen: kauppias menee, mutta hänen tyttärensä
ei harrasta verisiä taisteluita ja jää yksin pitämään huolta
myymälästä. Syntyche ei pääse sirkukseen, hänen täytyy hoitaa sairasta
isoäitiä. Hän sanoo tekevänsä sen mielellään, sillä emäntänsä takia hän
uhraisi vaikka henkensä.

-- Niinpä uhratkoon, jos on tarvis, -- mutisee Aelius. -- Hyvä näinkin.
Huomenna siis, ja Venus itse olkoon minun apunani! Tule, pikku Phebe,
nyt en jaksa ajatella mitään näitten ponnistusten jälkeen. Sinä voit
huvittaa minua.

       *       *       *       *       *

Pimeys laskee, yön siivet suhajavat. Ilma on raskas ja rajusäätä
ennustava. Pompeiji valvoo synnissä. Pompeiji nukkuu huolettomuuden
rauhassa.

Mutta likellä rikkaan Sallustiuksen taloa, rappeutuneen hajuvesikaupan
ylishuoneessa, nuori, äsken vielä epätoivoinen tyttö itkee
ilokyyneleitä. -- Kristittyjen Jumala! -- hän kuiskaa sydämensä
syvimmästä pohjasta. -- Sinun palvelijasi ovat minut pelastaneet. Minä
tahdon myös tulla kristityksi. Sinä olet totisesti oikea Jumala, sillä
sellaista rakkautta kuin heillä ei ole kellään koko maan päällä. --

Ja ylhäällä lintukauppiaan talossa vanha vapiseva käsi hellästi
laskeutuu toisen nuoren tytön päälaelle.

-- Illina lapseni, -- sanoo isoäiti. -- Älä murehdi isäsi
tyytymättömyyden tähden. Hänen silmänsä eivät ole vielä auenneet
näkemään ijankaikkisia aarteita, joita kukaan ei voi ryöstää meiltä
pois. Jeesus Kristus on antava sinulle kruunun, jonka rinnalla
kultakiharat eivät ole minkään arvoiset. Näin sinä olet kaunis hänen
edessänsä.

-- Kiitos, isoäiti. Enhän minä murehdi, olen onnellinen ja kiitollinen.

-- Siunatkoon sinua kaikkivaltias taivaallinen Isä! Lepää rauhassa,
rakas lapsi.

Illina menee makuuhuoneeseensa, joka on isoäidin huoneen vieressä. Pian
hän on riisuutunut ja ristissä käsin vaipunut suloisen unen helmoihin.
Mutta vanhus kohottautuu vuoteessansa istumaan.

-- On niin ihmeellinen ollakseni, -- hän puhelee itsekseen. -- Tuntuu
kuin Herra olisi lähellä, hyvin lähellä. Ei yksin minua, vaan Illinaa
myöskin. Koko tätä kaupunkia.

Uni ei tule hänen silmiinsä. Hänen täytyy lakkaamatta rukoilla: --
Armahda, Herra, armahda meitä! Älä syökse syntisiä tuomioon!

Sitte autuas rauha leviää hänen kasvoillensa: -- Niin tule, Jeesus, me
odotamme sinua.

       *       *       *       *       *

Uusi päivä, elokuun neljäskolmatta, on valjennut kuumana ja
painostavana. Aurinko ei ole pilvien peitossa, mutta ilma on kuin
sumusta tai savusta sakea. On liikkumattoman tyyntä, niinkuin
edellisenäkin päivänä; kuitenkin meri kuohuu ja kohajaa, eilistä paljon
voimakkaammin.

Harvat ihmiset tarkkaavat luonnon merkkejä. Suuret sirkusjuhlat
täyttävät pompeijilaisten mielen. Kaduilla on vilkasta liikettä, ja
torit kajahtelevat iloisten äänien hälystä. Kukkain myyjillä on hyvät
markkinat. Ruokakojujen ympärillä pitkämatkaiset maalaiset haukkaavat
murkinaansa, ja toiset ostavat leipää ja hedelmiä näytäntöeväiksi.
Joku myöhästynyt vielä valikoitsee nauhoja, helyjä ja löyhyttimiä.
Pian ihmisvirta alkaa liikehtiä amfiteatteria kohden. Se on oikea
kansanvaellus. Nuoret ja vanhat, äidit sylilapsinensa, isät kesken
tärkeiden toimiensa, heikotkin sauvojensa nojassa kiirehtivät
nauttimaan taistelujen jännityksestä ja verenvuodatuksen hekumasta.

Monet taitavat kädet ovat koko yön työskennelleet, valmistaaksensa
Illinan kiharoista uutta tukkalaitetta Laetitialle. Hän on ylpeä
ja tyytyväinen, saatuaan sen päähänsä kaikkine helminauhoineen ja
säihkykivineen. Muutenkin hän on mättänyt pukuunsa kultaa ja kalleuksia
ylenmäärin. Sitä vähemmän on kangasta käytetty. Paljas povi ja paljaat
käsivarret kuultavat valkeina, verhottomina.

-- Kuinka kaunis minä olen, -- hän ihailee itseänsä. -- Minä olen kuin
jumalatar!

Hänen kantotuolinsa odottaa oven ulkopuolella; orjat hankkiutuvat sitä
kuljettamaan ja orjattaret seuraamaan saattueena. Mutta Aeliuksen
kantotuolia ei näy missään.

-- Mene kysymään, missä herra viivyttelee, -- käskee Laetitia
lähimmälle orjalle.

Orja tuo vastauksen, että korkea-arvoisa Aelius pyytää sisartansa
lähtemään, sillä hän itse ei ole vielä valmis. Hän on tuntenut
pahoinvointia ilman tukaluuden takia, mutta toivoo suihkun ja viinin
avulla piankin reipastuvansa.

-- Liikkeelle siis! -- komentaa Laetitia.

Tuntia myöhemmin koko kaupunki on kuin kuollut. Siellä täällä joku
satunnainen kulkija astuu yli kadun tai joku toimeton kauppias
haukottelee myymälässänsä. Toisiin taloihin on jätetty muutamia
orjia vartijoiksi, mutta monet ovet ovat kokonaan teljetyt. Illina,
joka yksin askaroi lintujen kera, tuumii itsekseen, että kenties
oli aivan turha pidättää Syntycheä kotona. Yhtä hyvin voisi sulkea
myymälän, sillä ei nyt kuitenkaan ostajia tule. Mutta toisaalta hän
on tyytyväinen siitä, että tyttö täten säilyy raakoja verinäytelmiä
näkemästä.

-- Koetan korvata hänelle tämän uhrauksen kaikella mihin kykenen,
-- hän ajattelee. -- Jumala on siunaava hänen altista, uskollista
sydäntänsä.

Hän solmii hunnun, joka hänen päätänsä verhoaa, ja istuu lukemaan
pientä kirjoitustaulua. Clymene on hankkinut sen hänelle lainaksi
edellisenä iltana. Siinä on ihmeellisiä lauseita. Kristittyjen
kokouksessa on kerrottu, että ne on Herralta saanut vanha apostoli
Johannes, joka vielä elää.

-- Hän on onnellinen, joka silmillään on nähnyt Herran ja vielä nytkin
korvillaan kuullut hänen äänensä puhuvan!

Illina lukee: "Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään. Ole uskollinen
kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän voittoseppeleen. Sitä,
joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään vahingoita."

Hänet keskeyttää Syntyche orjatar, keskenkasvuinen lapsekas tyttö, joka
hätäisenä laskeutuu alas yläkerran irtoportaita.

-- Illina, tule katsomaan! Ikkunasta näkyy kummallisia salamoita. Minä
kovasti säikähdin, ja isoäitisi puhuu asioita, jotka menevät ihan
sekaisin. En ymmärrä mitään. Tule pian, Illina.

He rientävät yhdessä ylös isoäidin huoneeseen. Seinään avatun pienen
ikkunan verho on vedetty syrjään. Siitä kajastaa kuin tulipalon hohde.
Toisessa tuokiossa taas kaikki tummenee.

Illina ei ensimmäiseksi kiirehdi ikkunaan, vaan sairaan vanhuksen
vuoteen luo.

-- Kuinka sinun on laitasi, rakas isoäiti?

-- Hyvin, hyvin. Olen valvonut yöllä ja nukahdin äsken. Näin ihanaa
unta, Illina, ja nyt kun olen hereillä, se yhä tuntuu jatkuvan. Taivaan
portit aukenevat... Jeesus on kohta täällä.

-- Isoäiti, ethän tahdo vielä jättää minua? -- Tyttö syleilee ja
suutelee häntä kyyneltyvin silmin, väräjävin sydämin.

Silloin kuuluu kumea jyrähdys. Syntyche parkaisee kauhusta. Huone
tärisee, pronssinen lampunjalus kierii pöydältä lattialle ja vesimalja
helähtää rikki.

-- Rajuilma puhkeaa, -- sanoo Illina hilliten levottomuuttansa. --
Syntyche, peitä ikkuna-aukko! Voimmehan sytyttää tulta.

Nyt isoäitikin näyttää havahtuvan likemmäksi ympäröivää todellisuutta.
Kirkas hymy kuolee hänen kasvoiltansa, ja silmiin tulee huolestunut
ilme.

-- Jumala armahtakoon Pompeijin kaupunkia! -- hän sanoo tuskallisesti.
-- Lapset, rukoilkaa!

-- Isoäiti, palajan heti, minun täytyy käydä sulkemassa puoti ensin.

-- Jupiter ja Mars ja Vulcanus ja kaikki jumalat auttakoot! -- nyyhkii
Syntyche. -- Niin, ja se suuri Jumala, joka on hyvä. Matrona, minä
pelkään!

-- Tule tänne lähelle. Vielä on vähän aikaa. Joudu, lapsi parka!
Aurinko pimenee, kuu ei anna valoaan, taivasten voimat järkkyvät...

Hänen äänessään on jotakin juhlallista ja salaperäistä. Mutta sitte se
muuttuu luonnolliseksi ja lempeäksi, ikäänkuin hän vasta nyt täysin
kotiutuisi näkyjensä mailta.

-- Syntyche, minä rukoilen kanssasi ja neuvon sinua.

Tyttö kyyristyy vuoteen nurkkaan tuskasta ja kammosta vapisten, huoneen
tärähdellessä yhä uudestaan ja leimausten valaistessa pimeyttä, läpi
peitetyn ikkunankin. Vanhus puhuu. Hän puhuu orjatytölle ja hän puhuu
Jumalalle Jeesuksen Kristuksen nimeen.

Sillävälin Illina rientää alakertaan. Tuskin hän on päässyt
keskilattialle, ennenkuin hän kirkkaassa kuumotuksessa, joka nyt
valaisee koko kaupankin, seisoo Aeliuksen kanssa silmäkkäin.

-- Ihana, jumalainen Illina neito, -- saa nuori ylimys sanotuksi
kalpeana ja kiirehtien, -- vuori palaa, suuri Vesuvius vuori! Minä
rakastan sinua, ja nyt on hetkeni tarjona; nyt itse Vulcanus Venusta
palvelee. Sinun tähtesi olen jäänyt näytännöistä pois, sinua olen
etsinyt ja ikävöinnyt. Jo sataa tuhkaa ja kiviä. Tule, riennä, minä
pelastan sinut!

Hän tempaa tyttöä vyötäreistä, mutta lujalla voimalla Illina irtautuu.

-- Aelius, älä koske minuun!

Vastaukseksi Aelius viheltää. -- Hoi, orjat!

Illina näkee joukon rotevia miehiä ryntäävän avoimesta ovesta ja huomaa
kadulla kantotuolit.

-- Jumalani! -- hän huudahtaa hädässänsä. Ei ole kuin yksi pakotie
ja sekin lyhyt. Siipioravan notkeudella ja nopeudella Illina kiitää
porrasaskelia yläkertaan. Mutta miehet törmäävät perään, Aelius
eellimmäisenä.

Ryske ja rysähdys! Heitä on liian monta yhtaikaa. Hauraat
nappula-astimet sortuvat kuorminensa. Ainoastaan Aelius ja yksi orja
ovat ehtineet ylös asti.

-- He tahtovat ryöstää minut mukaansa! -- muuta ei Illina ennätä
selittää isoäidin huoneessa. -- Laskeudu ikkunasta, jos voit, pelasta
itsesi, Syntyche, ja koeta viedä sana isälleni! Aelius ja monta miestä
on tulossa. Isoäiti, rakas isoäiti, sinä et saa säikähtyä... Rukoile,
auta!

Kauhistunut Syntyche luulee syöksyvänsä kuoleman syliin, kun hän
muistaa rajuilman raivon. Mutta jo kuuluu hälinää, kolinaa ja
askeleita, ja tyttö ymmärtää, mistä on kysymys. Mitäpä hän ei tekisi
rakastetun Illinan tähden? Omasta puolestansa hän pelkää luonnonvoimia
enemmän kuin keitä tahansa vieraita sisääntunkijoita.

Ikkunasta on pääsy hyvin kyllä mahdollinen sille, joka talon tuntee,
sillä matala muuri on rakoinen ja rosoinen ja yläkerta kapeampi
alakertaa. Tyttö ei voi empiä silmänräpäystäkään. Koe onnistuu
odottamattoman helposti, ja pian hän henkensä edestä juoksee katua
pitkin, ilman hämärtyessä, tuhkasateen yltyessä, pylväiden kukistuessa
hänen ympärillänsä. -- Kaiken loppu on tullut! -- liikkuu ajatus hänen
mielessänsä. -- Ehkä jumalatkin kuolevat, ja kristittyjen Jumala on
ainoa, joka elää. -- Jotain sellaista hän hämärästi on tajunnut vanhan
emäntänsä puheista. Ja hän huutaa ääneensä: -- Jos maailma vielä
on pystyssä ja minä pääsen tämän hävityksen läpi, niin minä uhraan
sinulle, suuri Jumala!

Isoäiti ja Illina ovat huoneessa kahden, kun kiihtynyt Aelius orjinensa
ovella näyttäytyy. Hän ei enää kysy mitään, hän vaan suoraan hyökkää
sieppaamaan tyttöä vanhuksen vuoteen vierestä.

-- Herra Jumala, anna puhtaan kyyhkyn puhtaana tulla luoksesi! --
rukoilee isoäiti.

Eräs ajatus välähtää äkkiä Illinan mieleen. Hän tempaa päästänsä hunnun
ja seisoo niin paljastettuna miesten edessä.

-- Aelius, mitä minusta tahdot? En ole enää kauniskaan. Näitkö tukkani
oman sisaresi päässä?

Aelius tuijottaa tyttöön. -- Kurja Laetitia! -- tunkee hänen
kiristettyjen hampaittensa välistä.

Hän ei ennätä enempää.

Ikkuna on jäänyt auki Syntychen paetessa. Tuulenviima sammuttaa
pienen lepattavan lampun, ja keltaisenpunainen valo täyttää äkkiä
huoneen viimeistä soppea myöten. Seuraa kamala jyrähdys. Talo järisee
liitoksissaan. Kuuluu kivien kumahduksia, murtuvien muurien rominaa,
vihlovia huutoja ja vaikerrusta. Yksi ääni soi kuin pelastetun: --
Minun Jeesukseni, jo tulit! -- Sitte kaikki hetkeksi hiljenee.

Illina ja Aelius seisovat yhä vastakkain, kuin ihmeen kautta
varjeltuina. Osa kattoa ja väliseinää on suistunut, haudaten allensa
orjan ja kaikki hänen alas jääneet kumppaninsa, jotka paraikaa ovat
yrittäneet uudestaan pystyttää portaita. Irtonainen kivi on sattunut
myös vanhan isoäidin otsaan, ja hän lepää liikkumattomana.

Hurja tuska vääristää Aeliuksen kasvoja. Hän pälyilee joka puolelle,
mutta kivet tukkivat tien, ja alakerta ammottaa kuin kuilu. Nyt hän
kiroaa hullunyritystänsä. Kaikki on turhaa, kulta, himo ja kauneus...
Henki vain on kallis. Hän luulee järkensä sekaantuvan, ja kuolon kauhu
nostaa kylmän hien hänen otsallensa.

-- Sinun on syy! -- hän huutaa tytölle, joka on heittäytynyt isoäidin
vuoteen ylitse ja painanut päänsä kuolleen rinnoille. -- Minä joko
surmaan sinut tai suljen syliini vielä tässä tulen ja kuoleman
keskellä. Pelastusta ei kumminkaan tule.

Hän pysähtyy.

-- Mitä tämä on? Pimenee. Joko se on ikuinen yö? No hyvä, sittepä en
näe raastettua päätäsi, kuvittelen sen kultakiharaiseksi niinkuin
ennen. Illina! -- Ääni soi jo hellemmin. -- Morsiusvuoteesta Letheen...
Missä olet? En tee sinulle pahaa, minä rakastan sinua!

Hän hapuilee käsillään, vaan ei uskalla liikkua, peläten
sysisynkkyydessä astuvansa aukkoihin. Kirkas ääni helkähtää pimeästä
vastaan:

-- Aelius, minä olen kristitty. Isoäitini jo lähti, ja minä olen valmis
seuraamaan häntä Jeesuksen Kristuksen luo. Älä puhu jumalattomasti.
Minä tahdon rukoilla puolestasi, ja rukoile sinäkin. Viimeiset hetkemme
ovat käsissä.

-- Etkö pelkää? -- saa tyrmistynyt Aelius suustansa.

-- En sinua enkä kuolemaa -- en nyt enää. Tunnen enkelit ympärilläni.

Aelius on kuin huumaannuksissa eikä käsitä kuulemaansa. Jotakin
korkeampaa hän aavistaa, jotakin hänelle itsellensä tuntematonta. Mutta
taas kumisee ja tärähtelee. Epätoivoisen raivolla hän ryntää Illinan
ääntä kohti.

-- Otan sinut kuitenkin, otan -- sillä mikään rukous ei auta, ei mikään
--

Hirmuinen jyske ja pauhina, kuin koko maailma kukistuisi... Ratisee,
suhisee, paukahtelee. Seinät kaatuvat, katto sortuu, rikkikaasut,
kiehuva laava ja kuuma tuhka tunkevat sisälle. Uljas Aelius parkaisee
kerran -- mutta tytön huulilta ei ääntäkään kuulu. Silmänräpäys on
tuskatta siirtänyt hänen henkensä valon ja puhtauden ijankaikkiseen
rauhaan.

       *       *       *       *       *

Kun ilta-aurinko kalvasna katsoo ihanuudesta ja rikkaudesta ylistetyn
Campania felixin puoleen, silloin se heti taas verhoaa silmänsä haikean
surun harsoon. Sinimerikin on tuskasta käpristynyt kokoon, vetäytyen
kauvemmaksi hävityksen rannoilta. Vihannat viinitarhat, kukkaisat
puistot, vauraat kylät ja kauniit kaupungit lepäävät syvässä haudassa
kivikerroksen, laavan ja soran peittäminä. Pakolaisten hätääntynyt
joukko harhailee ympäristöllä, koditonna, turvatonna, vanhemmat huutaen
lapsiansa, puoliso puolisoa etsien. Vain harvat ovat pelastaneet
kalleuksiansa; köyhä ja rikas, orja ja vapaa ovat muutamissa tuokioissa
muuttuneet samanarvoisiksi. Kylmäveriset rosvot ovat kaapanneet osansa
tavarasta, mutta enimmät heistä kultasäkkejä raahaten hukkuneet
raunioiden alle.

Nuori Syntyche itkee isäntänsä jalkojen juuressa. Hän on kokenut
kauhuja enemmän kuin hän vielä jaksaa kantaa. Amfiteatterin täyttänyt
ihmispaljous on hänen silmäinsä edessä purkautunut kuin patonsa särkevä
tulvavirta. Petojen ulvonta ja ihmisten parkuna on sekaantunut maan
uumenien järinään ja ilmojen riehuun. Hän on nähnyt kaamean mahtavat
tulisuihkut palavassa värivälkkeessä työntyvän jättivuoren kidasta ylös
pilvien korkeuteen. Mutta enimmän hän on säikähtänyt irtonaista naisen
päätä, joka kaatuneen kivikaaren alta on vierinyt hänen tiellensä. Sula
maali on kirjavina juovina vuotanut poskia pitkin, ja kullanpunervat
kutrit ovat tuhassa laahanneet. Syntyche on paennut kuin kamalaa
aavetta, käsittämättä, miten hän itse on ehjänä selvinnyt tulen ja
häviön keskeltä ulos avoimille kedoille. Ja kuinka on etsitty isäntä
osunut hänen tiellensä? Sen tietää yksin Illinan Jumala, se suuri
Jumala, jota Syntyche tästälähin tahtoo kumartaa.

Lintukauppias, toimen mies, tähyää synkkänä ja neuvotonna tyhjään
ilmaan. Hänen talonsa on hävinnyt, hänen lintunsa kuolleet, hänen
säästönsä hautautuneet. Vanhuksen hengestä hän ei paljoa perusta. Ja
kaiken muunkin hän vielä voisi kestää -- mutta ainoa tytär, armahin
aarre, rakas suloinen Illina! Yksi katkera lohdutus jää kumminkin
isän osaksi: kuolema on häpeätä parempi! Syntychen sanoista hän on
ymmärtänyt, mikä vaara oli tytärtä jo liiankin lähellä ennen viimeisen
tuhon tuloa.

Illinaa muistelee myöskin Clymene neito, seisoessaan nuoren, vakavan
miehen kanssa kukkulalla, jonka juurta meri vielä aamulla huuhteli.

-- Kuinka raskas on monen kohtalo, -- sanoo mies huoahtaen. -- Meillä
onnellisilla on toinen toisemme. Köyhyys ei enää ole välillämme esteenä
-- nyt kun rikastenkin rikkaus on tuhaksi mennyt.

-- Sallustiuksen sanotaan ruhjoutuneen raajarikoksi, -- kertoo Clymene.
-- Hänen orjansa ovat karanneet, eikä hänellä ole kattoa päänsä päällä.

-- Nemesis divina, -- mumisee mies. -- Missä hänen uhrinsa Nerea lienee?

-- Niin, sinähän et ole kuullutkaan. Meidän rakas Illinamme esti hänet
uhriksi joutumasta. Oi, hän oli enkeli! Nyt hän on enkelien luona.

Kyyneleet vierivät tytön silmistä. Hän kertaa mielessänsä eilistä
keskustelua ja yhteistä rukousta juuri tällä samalla paikalla. Hänen
sydämensä läpi väräjää aavistus luomakunnan huokauksesta, jonka Illinan
herkkä sielu oli tuntenut, ja hän ymmärtää, että taivaan laupias Isä
myös on vanhurskauden ja tuomion Jumala.

-- Mutta miksi piti hänen kuolla, joka Herraansa rakasti ja odotti?
Siksikö, että hän oli valmiimpi meitä?

Clymene muistaa lohdun sanat kirjoitustaululta, jonka hän on ystävänsä
käteen antanut: "Sitä, joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään
vahingoita."

       *       *       *       *       *

Taas yö laskeutuu yli Pompeijin. Yö laskeutuu, päivä koittaa, yhä
toiset yöt, yhä uudet päivät. Pompeiji nukkuu. Pian nukkuu sen
muistokin.

Niin kuluvat vuosikymmenet ja vuosisadat. Valkenee sekin päivä, joka
haudalta ensimmäiset kivet vierittää ja sorat nostaa pois.

Jo on hauta puolittain auennut. Pompeiji on kutsuttu esiin. Mutta elämä
ei herää. Kuolleena kaupunkina, menneisyyden ja muistojen kaupunkina se
ontoin silmin katsojaansa tuijottaa. Se kertoo, että "kaikki liha on
niinkuin ruoho ja sen ihanuus niinkuin ruohon kukkanen".

Ja ehkä on sydämiä, jotka tajuavat enemmänkin: "Ruoho kuivettuu ja
kukkanen lakastuu, mutta Herran sana pysyy ijankaikkisesti."

       *       *       *       *       *

Matkailija, joka Jupiterin temppelin portailla istuu, on havahtunut
entisyyden unelmista. Mutta nyt hänen katseensa liitää eteenpäin, yli
nykyhetken, kohti suurta päivää, jonka enteet hänen edessänsä lepäävät.

Kerran maa vapisee mahtavasti ja taivaan voimat järkkyvät. Kerran
kuollutkin kaupunki heräjää. Mikä merkki leimahtaa idästä länteen
asti? Ken tulee, ken tulee pilvissä, voimalla ja kunnialla, pasuunain
kajahtaessa maan äärestä toiseen?

Ihmiset havahtuvat askareiltansa, mikä pelloltaan, mikä kaupastaan,
mikä tieteen ja taiteen kukkuloilta.

Kaikki sukukunnat parkuvat: "Vuoret, langetkaa päällemme ja peittäkää
meitä!"

Mutta ne jotka tuntevat ylhäisen tulijan, Kuninkaansa, rakkaansa, ne
riemuitsevat häntä vastaan: "Hosianna Daavidin Poika! Siunattu hän,
joka tulee Herran nimeen!"

Milloin on koittava se päivä? Ei vastausta. Rauniokaupunki vaikenee.

Ehkä lyhyiden haihtuvien hetkien perästä -- ehkä tuntemattomien aikojen
takaa. Tuhat vuotta kiitää ohitse kuin vartio yöllä, ja hän, odotettu,
ilmoittaa: "Katso, minä tulen pian."

Matkailija painaa kätensä hiljaa ristiin. Kuollut kaupunki uinuu
hänen ympärillänsä, raunioiden tarina väräjää hänen sydämessänsä. Hän
tahtoisi oppia tavailemaan rukousta: -- "Niin tule, Herra Jeesus!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hehkuvan kevään maa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.