Title: Seikkailujen saari
Author: Tracy, Louis
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Seikkailujen saari" ***


SEIKKAILUJEN SAARI

Kirj.

Louis Tracy


Suomentanut

Aito Kare



Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1923.



I.

Sirdarenin haaksirikko.


Lady Tozer korjasi taistelunhaluisena kultasankaisia silmälasejaan.
Hän oli oleskellut liian monta vuotta kaukaisessa idässä. Hongkongissa
kutsuttiin häntä yleisesti "mandariiniksi". Englantiin menevän
Sirdarenin päällikkö arvasi joutuvansa kidutuspenkille ottaessaan
paikkansa salongin pöydän ääressä.

"Onko totta, kapteeni, että joudumme pyörremyrskyyn?" kysyi hänen
armonsa.

"Kuka niin on sanonut, lady Tozer?" Kapteeni Ross oli varovainen,
vaikkakin hiukan hämmästynyt.

"Miss Deane. Muistelen hänen joku aika sitten sanoneen, että te
puhuitte siitä hänelle."

"Minä?"

"Niin, ettekö se olleet te? Joku puhui siitä aamulla minulle. En kai
itse ole voinut sitä arvata", sanoi Iris Deane katsoen häneen suurilla,
sinisillä silmillään.

"Ah niin, -- aivan niin -- olin sen unohtanut", sanoi tahdikas merimies.

"Onko se totta?" kysyi lady Tozer kiusottavasti.

"On, totta se on", vastasi kapteeni Ross samanlaisella äänensävyllä.

"Kauheata!" läähätti hänen armonsa salaamatta pelkoaan.

"Tulitteko vakuutetuksi siitä vilkaistessanne aurinkoon?" kysyi Iris.

Kapteeni hymyili. "Tällä kertaa osasitte lähemmäksi totuutta kuin ehkä
luulettekaan, miss Deane", sanoi hän. "Eilen huomioita tehdessämme oli
auringon ympärillä harvinainen kehä. Tänä aamuna huomasitte kenties
meren olevan peilityynenä, ainoastaan joku maininki silloin tällöin
sitä liikautti. Ilmapuntari putoaa nopeasti ja arvelen ennen päivän
loppua alkavan kovan merenkäynnin. Pelkään, ettette ole tottunut
merenkäyntiin, lady Tozer! Oletteko te, miss Deane?"

"Minäkö! Olisi ihastuttavaa olla oikeassa myrskyssä!"

"Varjelkoon! Toivon, ettei siitä tule kovin raju!" huudahti lady Tozer.

"Ei ole mitään levottomuuden syytä!" vastasi kapteeni. "Myrsky
Kiinanmerellä on tietysti raju niin kauan kuin sitä kestää, mutta
sellainen alus kuin _Sirdaren_ ei siitä paljon välitä."

Senjälkeen poistui kapteeni Ross, eivätkä matkustajat enää häntä sinä
päivänä nähneet.

Hänen armonsa antoi puheenaiheen jäädä ja mittaili miss Deanea
lorgnettinsa läpi.

"Sir Arthurilla on kai aikomus tulla kesäkuussa kotiin Englantiin,
luulen kuulleeni?" sanoi hän.

Iris oli harvinaisen terve nuori nainen. Hänen huomionsa oli tällä
hetkellä kiintynyt suureen banaaniin ja hän nyökkäsi iloisesti.

"Te oleskelette hänen tuloonsa asti kai sukulaisten luona?" jatkoi lady
Tozer.

"Sukulaisten? -- Niitä meillä ei ole ketään -- tarkoitan sellaisia,
joiden kanssa erityisesti seurustelisimme. Pysähdyn pariksi päiväksi
Lontooseen neuvotellakseni ompelijattareni kanssa ja matkustan sitten
suoraan Heimdaleen, maatilallemme Yorkshireen."

"Mutta teillähän pitää tietysti olla seuranainen?"

"Seuranainen? Rakas lady Tozer, tekikö isäni teihin sellaisen
vaikutuksen, että hän sallisi ikävän, lihavan vanhan naisen tehdä
elämäni sietämättömäksi?"

Korko vastauksessa oli sanalla "lihava". Mutta Iris ei ollut tottunut
olemaan ristikuulustelussa.

Kolmikuukautisella saarella oleskeluaikanaan oli hän oppinut välttämään
lady Tozeria. Täällä se kuitenkin oli mahdotonta ja vanha nainen
pureutui häneen kiinni kuin iilimato. Miss Iris Dean oli makupala
sellaisille, jotka pitävät juoruamisesta. Ei vielä kahtakymmentäyhtä
täyttänyt, isä rikas baronetti, joka vallitsi kokonaista laivastoa
komeita aluksia -- m.m. Sirdarenia --; tyttö, joka oli ollut isänsä
kodin hallitsijattarena siitä saakka kun tuli Dresdenistä kolme vuotta
sitten -- nuori, rikas, kaunis -- siinä yhdistelmä, joka sai miehet
kiittämään lempeää sallimusta ja naiset pakahtumaan kateudesta.

Sir Arthuria pidättivät liikeasiat, mutta hän ei tahtonut jättää Iristä
alttiiksi vaaralliselle kiinalaiselle keväälle, joten he erosivat
kyyneleet silmissä ja Iris uskottiin kapteenin hoitoon.

"Arvelen sir Arthurin teidän tulevaa avioliittoanne silmälläpitäen
haluavan, että tottuisitte olemaan itsenäinen", jatkoi lady Tozer.

"Minun -- tulevaa -- avioliittoani!" huudahti Iris suunnattoman
hämmästyneenä.

"Niin. Eikö ole totta, että aiotte avioliittoon lordi Ventnorin kanssa?"

Eräs juuri ohikulkeva tarjoilija kuuli suoraan asiaan käyvän kysymyksen.

Sillä oli omituinen vaikutus häneen. Hän tuijotti miss Deaneen ja
unohti itsensä siihen määrin, että antoi jäätelömaljakon levätä sir
John Tozerin kaljulla päälaella.

Iris ei voinut olla huomaamatta hänen kummallista käytöstään.
Tavallinen hyvä tuuli karkoitti hänen lady Tozerin ristikuulustelun
johdosta tuntemansa vihan.

"Se ehkä tulee minun onnelliseksi kohtalokseni", sanoi hän iloisesti,
"mutta lordi Ventnor ei ole kosinut minua."

"Peijakas! Mitä te teette, pässinpää", huusi sir John kun jäätelö alkoi
sulaa.

Kohtaus huvitti niitä matkustajia, jotka istuivat kyllin lähellä
nähdäkseen sen. Mutta ylitarjoilija juoksi esiin kalpeana raivosta ja
sähisi: "Ilmoittautukaa toisen luokan ruokasaliin palvelukseen tänä
iltana!" Ja hän töyttäsi käskynalaisensa syrjään sir Johnin tuolin
luota.

Miss Deane nousi ylös reippautta säteillen.

"Olkaa hyvä, älkääkä rangaisko miestä, mr Jones", sanoi hän
rakastettavasti. "Se oli selvä onnettomuus. Hän hämmästyi niin. Hänen
sijassaan olisin kaatanut koko maljakon."

Ylitarjoilija vaikeni. Hän ei oikein tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta
niin merkittävä henkilö kuin sir John Tozer olikin, oli kuitenkin
laivan omistajan tytär vielä merkittävämpi.

"Kyllä, miss, kyllä!" vastasi hän sekä lisäsi sitten luottavasti: "On
hyvin ikävää tarjoilijalle tulla lähetetyksi toiseen luokkaan, miss.
Matkustajien juomarahoissa on niin suuri ero."

Tyttö hymyili ja kumartui sir Johnin puoleen, joka kuivasi
ruokaliinalla niskaansa.

"Te annatte hänelle anteeksi, eikö niin?" kuiskasi hän. "En tiedä
minkävuoksi, mutta miesraukka tarkasteli minua niin, ettei nähnyt mitä
teki."

Sir John tuli heti lempeämmäksi.

Yht'äkkiä tunsivat matkustajat vaipuvansa ikäänkuin alus olisi
muuttunut suureksi hissiksi. He tarttuivat kovasti tuoleihinsa, jotka
natisivat ja koettivat pyörähtää nurin, samalla kun avonaisesta
luukusta räiskähti vesiryöppy sisään.

"Kas niin!" huudahti hänen armonsa. "Tiesin, että joutuisimme myrskyyn,
vaikka kapteeni Ross uskotteli -- John, vie minut heti hyttiini!"

Pitkät, tummat aallot liukuivat äänettömästi ohi laivan. Miehistö oli
täydessä työssä. Laskarit juoksivat edestakaisin totellen puosmannin ja
päälliköittensä pillien vihellyksiä.

Upseerit valkoisissa univormuissaan kulkivat edestakaisin.
Vahdinmuutossa huomasi Iris ensimmäisen upseerin olevan puettuna
vanhaan siniseen pukuun ja kantavan käsivarrellaan öljytakkia
kiivetessään komentosillalle.

Luonto näytti oikulliselta ja levottomalta. Laiva tuntui olevan
samanlaisessa mielentilassa. Ilmassa oli varustautumisen ja
koettelemuksen tuntu. Kettingit kitisivät tavalla, jota tyttö ei ollut
milloinkaan ennen huomannut, ja myrskykannella juoksevien miesten
askeleet kaikuivat raskailta ja kovilta.

Soittokunnan eloisat säveleet eivät onnistuneet täyttämään salonkia.
_Sirdaren_ taisteli päättävästi yltyvää myrskyä vastaan. Mutta
todellinen taistelu oli miellyttävämpää kuin seuraavien tuntien
tuottama kauhea vaaran tunne. Koneen voimakas jyskytys, propellien
pyöriminen ja tasainen kulku läpi kuohun ja laineiden vaikutti
rohkaisevasti ja luottamusta herättävästi.

Miss Deane osoitti kestävänsä merenkäyntiä. Hän hymyili iloisesti
laivalääkärille kun tämä huomasi hänen katselevan monia tyhjiä paikkoja
pöydässä. Iris oli yksin ja lääkäri asettui hänen viereensä.

"Te tuotatte kunniaa yhtiölle -- olette oikea merenkuninkaan tytär",
sanoi lääkäri.

"Tohtori, puhutteko samalla tavoin kaikille naismatkustajille?"

"En, en suinkaan! Liiankin usein voin pysyä totuudessa vain olemalla
vaiti."

Iris nauroi. "Jos jään kauaksi aikaa laivalle, niin menee pääni
pyörälle", huudahti hän. "Saan kuulla kohteliaisuuksia aina kapteenista
--"

"Lääkäriin saakka!"

"Te olette luettelossa jo toisena!"

Oikeastaan ajatteli hän jäätelöä kuljettavaa tarjoilijaa ja tämän
hämmästystä kuullessaan mainittavan hänen otaksutusta kihlauksestaan.
Mies kiinnitti hänen mieltään. Hän näytti uraltaan suistuneelta
herrasmieheltä. Ylitarjoilija seisoi lähellä ja hetken aikaa tuumi hän
kysyä mihin rikollinen oli joutunut, mutta ei sitten välittänyt siitä.
Asia oli liian jokapäiväinen.

Kovasti helisten vierivät porsliinit, lasit ja muut pöydällä olevat
esineet tuulenpuoleiselle laidalle. Jos ei pöydillä olisi ollut
varalaitoja, olisi kaikki vierinyt lattialle. Eräs tarjoilija kaatui
täysinäisen tarjottimen kera ja toiset olivat pakoitettuja tarttumaan
tuolien selustoihin pysyäkseen pystyssä. Eräs miehistä tarttui lähellä
olevan naisen hiuksiin, naisen, joka jokaista ruokailua ennen omisti
hiustensa järjestelylle tunnin. _Sirdaren_ koetti pyörähtää ympäri.

"Suunnanmuutos!" huomautti tohtori. "Tavallisesti on tapana välttää
sitä matkustajien istuessa pöydässä, mutta rajumyrsky ei salli mitään
kohteliaisuuksia."

"Minun on kiiruhdettava kannelle", sanoi miss Deane.

"Ette voi päästä sinne ennenkuin huomenaamulla."

"Niinkö! Kapteeni Ross lupasi minulle -- se tahtoo sanoa, minä pyysin
häntä --"

Tohtori hymyili. Iris oli niin ihastuttavan itsepäinen.

"Se on yksinkertaisesti mahdotonta. Ovet ovat suljetut. Laineet
huuhtovat kävelykantta joka minuutti. Yksi pelastusvenhe on
ryöstäytynyt irti ja useat kannatushirret ovat murskautuneet kuin
tulitikut. Ensi kerran elämässänne, miss Deane, olette lukittujen ovien
takana."

Tyttö ehkä kalpeni hiukan, sillä tohtori lisäsi kiireesti:

"Ei tietystikään ole mitään vaaraa, ymmärrättehän, mutta nämä
varovaisuustoimenpiteet ovat välttämättömiä. Te ette arvatenkaan
pitäisi siitä, jos useita tonneja vettä syöksyisi alas
salonginportaita, vai miten?"

"En, ehdottomasti en. Mutta ei ole hauskaa olla suljettuna suureen
rautalaatikkoon, tohtori. Se muistuttaa suurta ruumisarkkua."

"Ei suinkaan! _Sirdaren_ on turvallisin alus mitä löytyy. Teidän
isällänne on siinä suhteessa aina ollut erinomainen menettelytapa.
Lontoon Hongkong yhtiöllä ei kenties ole erittäin nopeakulkuisia
laivoja, mutta ne ovat merikelpoisia ja joka suhteessa hyvin
varustettuja."

"Onko monta matkustajaa sairaana?"

"Ei, ainoastaan tavallinen määrä. Mutta ennen päivällistä sattui suuri
onnettomuus."

"Varjelkoon! Mitä tapahtui?"

"Muutamat laskarit joutuivat myrskylaineeseen. Eräältä murtui luu."

"Vieläkö muuta?"

Tohtori epäröi. Hänen mieltään näytti kiinnittävän bourgougneviinin
väri.

"En tunne vielä yksityiskohtia", vastasi hän. "Huomenna aamiaisen
jälkeen kerron teille kaikki."

Mahtava aalto oli temmannut etukanssista mukaansa toisen perämiehen ja
neljä laskaria. Seuraava aalto sinkautti kaikki viisi takaisin kaidetta
vasten. Eräs mustista merimiehistä jäi jalka murtuneena makaamaan
kannelle. Toiset neljä musertuivat rautakaidetta vastaan ja katosivat.

Kone hiljentyi hetkeksi. Laiva alkoi kääntyä. Kapteeni Ross puri
hampaitaan ja merkinantokello soitti: Täydellä vauhdilla!

Tohtori oli kutsuttu pois ja Iris oli ainoa nainen salongissa.
Istuttuaan hetken katselemassa kortinpelaajia lähti hän hyttiinsä.
Siellä tapasi hän kamarineitinsä ja erään siivoojattaren. Molemmat
naiset itkivät.

"Mikä on hätänä?" kysyi Iris.

"Eräs hänen ystävättäristään oli naimisissa äskenhukkuneen miehen
kanssa", selitti kamarineito osoittaen siivoojatarta.

"Hukkuneen? Minkä miehen?"

Ja vähitellen sai Iris tietää koko surullisen totuuden. Hän oli vähällä
puhjeta kyyneliin. Hän muisti tohtorin epäröinnin ja omat sanansa
"suuresta ruumisarkusta."

Hän ei halunnut riisuutua. Kamarineiti pyysi itkien saada jäädä
emäntänsä luo. Hän tahtoi levätä sohvalla.

Iris paneutui vuoteeseen ja koetteli lukea, mutta se oli hyvin vaikeaa.
Hänen katseensa harhaili paikasta paikkaan ja hän huomasi naurettavat
liikkeet, joita koukuissa olevat vaatteet tekivät. Hän ei ollut
peloissaan, vaan pikemmin kummastunut, sekä varustautunut vakaviin
tapahtumiin.

Lopuksi hän kuitenkin nukahti ja hänen viimeinen selvä ajatuksensa oli
kiitollisuudentunne siitä, että kone jatkoi jyskytystään sellaisella
lujalla päättäväisyydellä.

Kun oli muutettu suuntaa ja _Sirdaren_ kulki länsietelään, katsoi
kapteeni ilmapuntaria kerran puolessa tunnissa. Elohopea oli viimeisten
kahdentoista tunnin kuluessa laskenut pari tuumaa. Tavattoman matala
ilmanpaine aiheutti pilviä, jotka tekivät myrskyn tunnelman vielä
vaikuttavammaksi.

Heti puolenyön jälkeen osoitti ilmapuntari kohoamisen merkkejä. Kello
puoli yksi kävi kohoaminen huomattavaksi ja samalla kääntyi tuuli äkkiä
länteen.

Kapteeni Ross hymyili väsyneesti. Hänen muotonsa valkeni. Hän napitti
öljytakkinsa, heitti katseen kompassiin ja nyökkäsi hyväksyvästi.

"Hyvä on", huusi hän torveen alaperämiehelle. "Pitäkää sama suunta --
etelä 15 länsi."

"Etelä 15 länsi, sir", huusi merimies vastaukseksi.

Kapteeni Ross söi muutamia voileipiä ja huuhtoi ne alas kylmällä
teellä. Hän oli nälkäisempi kuin oli luullutkaan, sillä yhteentoista
tuntiin ei hän ollut maistanut mitään. Hän tilasi puhetorvella lisää
voileipiä sekä kahvia.

Sitten alkoi hän tutkia karttaa ja ensimmäinen upseeri ryhtyi samaan
työhön. Molemmat miehet tarkastelivat sitä hiljaisuuden vallitessa.

Vihdoin tarttui kapteeni Ross lyijykynään ja asetti sen eräälle
pisteelle 14° N ja 112° Ö välille.

"Olemme näillä tienoin", sanoi hän.

Ensimmäinen upseeri myönsi ja sanoi:

"Ei mitään teille tänä yönä, sir."

"Ei yhtään mitään. Se on kuitenkin onni tällaisella ilmalla.
Päivänkoittoon voimme pitää niin kauas etelään kuin haluamme ja sitten
-- -- Miltä näytti ulkona kun tulitte sisään?"

"Hiukan paremmalta, arvelen."

"Olen käskenyt lisää virvokkeita. Ottakaamme pieni tähystys ennenkuin
käymme käsiksi niihin."

Molemmat upseerit menivät myrskykannelle. Samalla hetkellä yritti tuuli
pyyhkäistä merikorttihytin kannelta. Vahtiupseeri näki sen ja nyökkäsi.
Ei hyödyttänyt koettaa puhua. Mutta ilma oli huomattavasti kirkkaampi.

Kaikki tuijottivat eteenpäin pimeyteen. He koettivat silmillään
lävistää edessään olevaa verhoa. Äkkiä kuului edestä villi ulvonta.
Nuo kolme miestä tuijottivat kauhistuneina suureen, mastottomaan
kiinalaisdsonkkaan, joka pyöri avuttomana aivan laivan edessä.

Kapteeni juoksi ohjaushyttiin ja ilmaisi vilkkain elein, että suunta
oli muutettava.

Vahtiupseeri asetti sähköosoittajan näyttämään "seis!" ja
"takaisin täydellä koneella!" vetäen samalla vapaalla kädellään
merkinantokädensijasta ja käheä varoitus saattoi tarjoilijat
juosten kiiruhtamaan ilmaluukkuja sulkemaan. Ensimmäinen upseeri
juoksi alatuulenpuoleiselle laidalle, sillä _Sirdaren_ totteli
silmänräpäyksessä peräsintä ja näytti selviytyvän dsonkasta kuin
taikaiskulla.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että dsonkka liukui ohi laivan käheän
merkinannon vielä kaikuessa. Ensimmäinen upseeri, joka oli liittynyt
päällikköönsä, katsoi dsonkkaraukkaa. He näkivät miehistön tarrautuneen
korkealla esikannella olevaan vintturiin. Dsonkka oli lastattu
tukeilla. Vaikkakin vettä täynnä, ei se voinut upota, jos vain pysyi
koossa.

Mahtava laine heitti sen etemmäksi laivasta ja sinkautti sitten
vastustamattomalla voimalla takaisin. _Sirdaren_ oli juuri
lopettamaisillaan käännöksen ja propelli pyöri ylhäällä ilmassa --
sillä kolmas upseeri oli käskenyt täydellä vauhdilla eteenpäin! -- kun
kömpelö dsonkka antoi hirmuisen iskun _Sirdarenin_ peräpuoleen, löi irti
propellin ja särki peräsimen.

Kone jyskytti tavattomasti ennenkuin koneenkäyttäjä sai sen
pysähtymään. Dsonkka katosi aaltoihin ja kaunis laiva, joka muutamia
sekuntteja sitten oli ollut täynnä voimaa, kamppaili kuin haavoitettu
Leviathan kostonhaluisen vihollisen käsissä.

Mutta rohkeat, taitavasti johdetut miehet ponnistivat voimiaan
torjuakseen äärimmäisen onnettomuuden.

Nopeasti asetettiin etumastoon purje, ja meriankkuri laitettiin kuntoon
heti kun huomattiin, ettei peräsin toiminut. Säännöllisin väliajoin
laskettiin raketteja siinä heikossa toivossa, että ne herättäisivät
jonkun muun laivan huomiota ja tämä seuraisi jäljestä sekä antaisi
myrskyn lakattua apua.

Kun kapteeni oli varmistautunut siitä, ettei laiva ollut saanut vuotoa,
vaan vahingot olivat ulkopuolella, avattiin varmuusovet ja matkustajat
päästettiin salonkiin, säteilevään palatsiin, jossa ei huomannut
jälkeäkään myrskystä eikä vaurioista.

Kapteeni Ross tuli itse sanomaan vaiteliaille miehille ja
kalpeille naisille muutamia rauhoittavia sanoja. Hän kertoi heille
totuudenmukaisesti mitä oli tapahtunut.

Tunnit kuluivat hitaasti. Kaikki olivat halukkaat pääsemään kannelle
heittääkseen silmäyksen ulkona oleviin tuntemattomiin vaaroihin.
Mutta kun se ei voinut tulla kysymykseen, istuvat he pöydän ympärille
innokkaasti pohtimaan tilannetta.

Muutamat varovaiset sielut menivät hytteihinsä ottamaan ylleen
arvoesineensä siltä varalta, että jotain odottamatonta vielä
tapahtuisi. Toiset, rohkeammat, menivät sensijaan uudelleen levolle.

Sillä aikaa olivat kapteeni ja ensimmäinen upseeri ohjaushytissä, jossa
he innokkaasti tutkivat merikortteja ja keskustelivat uudesta vaarasta,
joka uhkaavana sukelsi heidän eteensä. Laiva oli ollut onnettomuuden
sattuessa kaukana tavalliselta kulkuväylältään. He laskivat sen nyt
kulkevan yhdentoista meripenikulman nopeudella tunnissa kohti tunnetun
maailman vaarallisinta paikkaa, Kiinan meren eteläisintä osaa, joka oli
täynnä lukemattomia kallioita, kiviä ja salakareja.

Ei ollut kuitenkaan tehtävissä mitään muuta, kuin niin huomaamatta kuin
suinkin ryhtyä muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin ja luottaa sitten
kohtaloon. Ankkurin heittäminen ja koetteleminen sen varassa kestää
myrskyä ei heidän nykyisessä tilassaan voinut tulla kysymykseen.

Kello tuli kaksi, kolme, neljä. Puolen tunnin kuluttua koittaisi päivä.
Ilmapuntari nousi nopeasti. Myrskyn keskus oli mennyt ohi. Jälellä
olivat vain mahtavat laineet ja raivokas, mutta tasainen tuuli.

Kapteeni Ross astui kahdennenkymmenennen kerran ohjaushyttiin.

Hän näytti monta vuotta vanhemmalta. Hymyilevä, komea upseeri oli
muuttunut masentuneeksi, hiljaiseksi mieheksi. Hän oli muuttunut
yhdessä laivansa kanssa.

"On mahdotonta nähdä eteensä kahta jalkaa", uskoi hän lähimmälle
miehelleen. "En ole koko elämässäni ollut näin huolissani. Jumalan
kiitos, että yö lähenee loppuaan. Päivänkoitossa ehkä --".

Hänen viimeisissä sanoissaan oli rukousta ja toivoa. Mutta hänen vielä
puhuessaan näytti laiva kohoavan ilmaan.

Silmänräpäystä myöhemmin kuului räiskettä ja rautojen katkeilemista.
Kaikki, jotka sattumalta eivät pitäneet lujasti kiinni, kaatuivat.
Kansi taipui, samalla kun aallot, jotka uudistuneella raivolla löivät
uutta estettä vastaan, tukahduttivat laskarien huudot.

_Sirdaren_ oli lopettanut viimeisen retkensä. Nyt se oli rikkoutunut
hylky. Se riippui karilla muutaman sekunnin. Silloin tarttui uusi laine
suureen laivaan, kuljetti sitä jonkun matkaa ja paiskasi kallioihin.
Sen selkä taittui. Se katkesi kahteen osaan. Molemmat osat kääntyivät
ylösalaisin ja kaikki -- mastot, savupiiput, veneet, ja jokainen elävä
sielu joutui kuohuvaan vesi- ja vaahtopyörteeseen, joka heidät nielasi.



II.

Pelastuneet.


Kun _Sirdaren_ katkesi keskeltä, halkesi salongin lattia mahtavalla
räiskeellä. Liian huumautuneina voidakseen lausua edes rukousta
lensivät miehet ja naiset sikin sokin. Iris tempautui kauhistuneen
kamarineitinsä otteesta, putosi käytävään ja olisi mennyt laivan mukana
pohjaan, jollei eräs kajuutanportaihin nojaava merimies olisi tarttunut
häneen.

Mies ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Itsesäilytysvaiston ajamana
tarttui hän laivan törmätessä kivelle ensimmäiseen tukeen. Samoin
saattoi vaistomainen auttamisenhalu hänet ojentamaan vasemman kätensä
ja tarttumaan tytön vyötäisiin kun tämä vieri ohi. Onnellisen sattuman
kautta olivat he tuulenpuoleisella laidalla, sillä epäröityään kauhean
sekunnin kallistui laiva alatuuleen.

Mies ei ollut valmistautunut tähän. Samalla hetkellä kun portaat
kallistuivat, kadotti hän tasapainonsa; molemmat lennähtivät
voimakkaasti luukun kautta ulos ja katosivat kiehuvaan aallokkoon.
Sellaisissa olosuhteissa oli mahdotonta ajatella. Sarja vaikutelmia,
joukko epäselviä kuvia kiintyi sieluun ja selveni myöhemmin
tuskallisina muistoina. Pelko, epätoivo, hämmästys -- ei mitään
näistä tunteista ollut olemassa. Hän tiesi ainoastaan, että elotonta
naisruumista -- sillä onneksi oli Iris pyörtynyt -- täytyi pidellä
lujasti kunnes kuolema sen häneltä tempaisi. Hän palasi tietoisuuteen
kuohuvassa meressä ja tunsi jalkojensa alla jotain, joka muistutti
viettävää kalliota. Hän kohosi vedestä ja luuli tuntevansa jälleen
ohjaushyttiä kannattavan pylvään, joka yhdessä ohjaushytin kanssa oli
repeytynyt irti.

Vapaalla kädellään tarttui hän tähän odottamattomaan tukeen. Lyhyen
hetken oli hänellä hämärä tietoisuus laivan haaksirikosta. Sekä keula-
että peräpuoli olivat ilmanpaineesta räjähtäneet. Hylynsirpaleet ja
ihmisruumiit singahtivat sinne tänne. Meri jymisi kallioita vastaan
kymmenentuhannen mahtavan rautavasaran lailla.

Univormupukuinen mies -- hän arveli sen olevan kapteenin -- ojensi
kätensä tarttuakseen pylvääseen, joka kannatti merimiestä ja tyttöä,
mutta kateellinen aalto kohotti puun ja lennätti miehen tiedottomine
taakkoineen takaisin syvyyteen. Hän taisteli elämästä epätoivon
vimmalla. Nyt oli loppu varmasti käsissä. Mutta ei, hänen polvensa
nojasi musiikkisalongin kattoa vastaan ja hän sai hengähdysaikaa.
Suurin vaikeus oli hengittämisessä, niin tiheää oli kuohu, jonka läpi
hän ajautui. Mutta tässäkin kauheassa silmänräpäyksessä säilytti hän
mielenmalttinsa. Tiedottoman tytön suonenvedontapaiset rinnan liikkeet
osoittivat hänen olevan tukehtumaisillaan. Äärimmilleen ponnistaen
käänsi hän tytön siten, että suojasi häntä omalla ruumiillaan.

Se näytti tuottavan helpotusta ja tällä hetkellä luuli merimies
tuntevansa hänet. Hänellä ei ollut kuitenkaan kykyä selvästi
ajattelemaan. Samalla hetkellä, kun hän epäselvästi pääsi perille
naisen henkilöllisyydestä, kadotti heikko tuki, johon hän nojasi,
tasapainon, ja epätasainen taistelu alkoi jälleen.

Tällä kertaa tapasivat hänen jalkansa jotain turvallisen kiinteätä.
Hän paiskautui eteenpäin ja tunsi jälleen saman kiinteän ja lujan
pohjan. Hänen sielunkykynsä heräsivät. Siinä oli hiekkaa. Pelastuksen
toivon kannustamana taisteli hän kuin hullu. Hän kaatui usein; kolme
kertaa koetti takaisin virtaava vesi viedä hänet mukanaan, mutta hän
ponnisteli sokeasti edelleen kunnes jalat vajosivat pehmeään valkoiseen
hiekkaan.

Hän kaatui kykenemättä enää nousemaan. Ponnistaen viimeiset voimansa
veti hän tytön lähelleen ja siinä lepäsivät molemmat mistään
välittämättä.

Miten kauan mies siinä makasi, saattoi hän jälkeenpäin vain arvailla.
_Sirdaren_ vajosi pohjaan juuri ennen päivänkoittoa ja merimies näki
tajuntansa palattua pienen auringonsäteen pilkistävän pilvien välitse
idässä; myrsky oli alkanut vaimentua.

Hän kohottautui hitaasti ja vaivaloisesti istumaan. Heti alettuaan
liikkua tunsi hän pahoinvointia, sillä hän oli niellyt paljon
suolavettä, ja vasta saatuaan sen pois saattoi hän ajatella tyttöä.
Tämä makasi vielä kasvot hiekkaa vasten.

Kaikkien pakoittavien jäsentensä väristessä lankesi hän toiselle
polvelleen ja kohotti hellästi Iriksen pään ja olkapäät ylös. Tytön
silmät olivat suletut, huulet ja hampaat lujasti yhteenpuristetut --
seikka, jota hän epäilemättä sai kiittää hengestään, sillä muussa
tapauksessa olisi hän tukehtunut; -- hänen kalpeutensa oli sitä lajia,
joka näytti todistavan kuolemaa.

Epätoivon elein pyyhkäisi mies takinhihalla silmiään paremmin
nähdäkseen. Sitten koetti hän vapisevin käsin avata tytön puseron
kaulusta ja nyöriliivejä. Hänellä oli hämärä käsitys siitä, että
niin oli pyörtyneiden naisten kanssa meneteltävä ja hän oli vakaasti
päättänyt palauttaa Iris Deanen tajuihinsa. Hänen työtään vaikeutti
vyö, jonka hän katkaisi veitsellään.

Silloin vasta huomasi hän oikean kätensä etusormen kynnen repeytyneen
irti, luultavasti koettaessaan pitää kiinni epävarmasta tuesta, joka
oli niin merkittävästi vaikuttanut hänen pelastukseensa. Kynsi riippui
yhä lihariekaleessa kiinni estäen käden käyttöä. Ilman epäröimistä puri
hän hampaillaan siihen ja repäisi irti.

Aikoessaan senjälkeen ruveta huolehtimaan tytöstä, huomasi hän
ihmeekseen tämän loikovan avoimin silmin ja katsovan häneen. Tyttö oli
täydessä tajussaan ja oli nähnyt hänen omituisen käyttäytymisensä.

"Jumalan kiitos, te olette elossa!" huudahti merimies käheästi.

"Miksikä niin teitte? Minkävuoksi repäisitte kynnen?" kuiskasi tyttö.

"Se oli tiellä. Halusin leikata vaatteenne auki vyötäisiltä. Olitte
pyörtynyt ja aioin avata nyöriliivinne."

Iriksen väri palasi huomattavan nopeasti.

Hän koetti kohottautua ja kädet yrittivät vaistomaisesti järjestää
pukua.

"Naurettavaa!" huudahti hän hämillään.

"Luuletteko voivanne maata siinä kunnes hankin hiukan vettä?" kysyi
mies levottomasti.

Iris nyökkäsi ja sulki silmänsä. Se johtui vain siitä, että suolainen
merivesi kirveli kovasti silmiä, mutta merimies luuli hänen pyörtyvän
uudelleen.

"Koettakaa olla pyörtymättä", sanoi hän. "Eikö ole parasta, jos avaan
vaatteenne?"

"Ei, ei", mutisi Iris. "Silmiäni vain kirveltää, siinä kaikki. Eikö ole
-- yhtään -- vettä?"

Mies laski hellästi hänen päänsä hiekalle ja nousi ylös. Hänen
ensimmäinen silmäyksensä koski merta. Hän näki jotain, joka sai hänet
hämmästyksestä säpsähtämään. Meri vyöryi yhä edelleen yli riuttojen,
jotka sulkivat sisäänsä pienen lahdelman. Vastakohta myrskyävän meren
ja tyynen, rauhallisen lahden välillä oli kummastuttava.

Merellä ei näkynyt jälkeäkään _Sirdarenista_, mutta ranta oli
kaikkialla pirstaleiden peitossa ja -- kauheata -- useita elottomia
ihmisruumiita oli heittynyt sikin sokin rannalle laivanjäännösten
joukkoon.

Tämä huomio sai hänet toimimaan. Hän kääntyi heittääkseen silmäyksen
maahan, johon avuttomine seuralaisineen oli joutunut. Suureksi
helpotuksekseen huomasi hän sen olevan vuorista ja metsänpeittämää.
Hän tiesi, ettei laiva ollut voinut ajautua Borneoon, joka oli kaukana
etelässä. Tämän täytyi olla joku niistä Kiinan meressä olevista
sadoista saarista, joilla kalastajat käyvät. Todennäköisesti oli se
asuttu, vaikkakin tuntui kummalliselta, etteivät saaren asujamet olleet
näyttäytyneet. Joka tapauksessa oli täällä vettä ja jotain syömistä.

Mutta ennen vedenetsintään lähtemistä oli suoritettava kaksi asiaa.
Tyttö oli muutettava pois nykyisestä paikastaan. Olisi liian julmaa
antaa hänen nähdä rannalla olevia ruumiita.

Hän kumartui tytön puoleen ja sanoi lempeästi: "Teidän täytyy antaa
minun kantaa itsenne kauemmaksi maalle."

Sitten otti hän tytön käsivarsilleen ja kantoi erään hiekasta kohoavan
kiven taa, joka suojasi tuulelta ja rannan tarjoamalta näyltä.

"Minua paleltaa ja olen niin väsynyt", mutisi Iris. "Eikö ole yhtään
vettä? Kaulassani tuntuu niin kipeältä."

"Koettakaa maata hiljaa muutamia minuutteja. Teidän ei tarvitse kärsiä
kauan. Tulen heti takaisin."

Hänen oma kurkkunsa ja silmänsä kirvelivät kuin tulessa suolavedestä,
mutta siitä huolimatta juoksi hän ensiksi lagunin rannalle. Siellä oli
kaikkiaan neljätoista ruumista. Miesten joukossa oli laivalääkäri,
ensimmäinen upseeri ja sir John Tozer.

Merimies ei osoittanut mitään näkyvää liikutusta tutkiessaan heitä.
Vakuuttauduttuaan siitä, ettei voinut auttaa ketään näistä vaiteliaista
olennoista, meni hän lähintä metsää kohden. Hän ei tiennyt kuinka
pitkäaikaiseksi vedenetsintä tulisi ja hänelle oli mitä tärkeintä sen
löytäminen.

Tultuaan likimmäisten puiden luo päästi hän ilohuudon. Siellä
kasvoi suuri joukko saniaiskasveja, joiden suuret kääntyneet lehdet
muistuttivat teekuppia ja sisälsivät sadevettä, johon oli senlisäksi
sekaantunut niiden omaa hyvältämaistuvaa mehua.

Hän leikkasi veitsellään kaksi lehteä noituen samalla vahingoittunutta
sormeaan ja kiiruhti Iriksen luo kalliine juomineen. Iris onnistui
nousemaan käsivarsiensa varaan ja hänen silmänsä loistivat toivosta
saada jotain virkistävää. Hän joi nopeasti molempien lehtien sisällön.

"Miten kummallinen maku", sanoi hän sitten. "Mitä se on?"

Mutta into, jolla Iris sammutti janonsa, muistutti merimiestä omista
silmänräpäykseksi unohtuneista tuskistaan. Hänen kielensä tuntui
turpoavan ja hänen oli mahdotonta vastata.

"Te ette ole juoneet mitään itse!" huudahti Iris. "Menkää heti juomaan.
Ja olkaa ystävällinen ja tuokaa minullekin vielä vähän."

Hänen ei tarvinnut sanoa sitä kahta kertaa. Juotuaan kiireesti
muutamien lehtien sisällyksen, palasi merimies Iriksen luo tuoden lisää
vettä. Tyttö oli nyt noussut istumaan. Aurinko loisti majesteetillisena
pilvien välitse ja jäsenet saivat lämpöä ja jäntevyyttä.

"Mitä tämä on?" kysyi hän juotuaan vielä kerran.

"Saniaiskasvin vettä. Luonto ei ole aina julma. Ollessaan erinomaisen
jalossa mielentilassa keksi se tämän tavan säilyttää vettä."

Miss Deane ojensi kätensä saadakseen lisää.

"Ei, madame", sanoi merimies äänessään kunnioitusta ja päättäväisyyttä.
"Ei enempää tällä kertaa. Ensiksi on minun hankittava jotain syötävää."

"Laiva on uponnut?" sanoi Iris hetken vaiettuaan.

"Niin, madame."

"Ja me olemme ainoat pelastuneet?"

"Pelkään niin olevan."

"Onko tämä asumaton saari?"

"En usko, madame. Se on ehkä tilapäisesti asumaton, mutta kiinalaiset
kalastajat tulevat näille seuduille kokoamaan kilpikonnia ja
_beche-de-meriä_. En ole nähnyt meitä itseämme lukuunottamatta
ainoatakaan elävää olentoa, mutta asukkaat voivat oleskella saaren
eteläosassa."

"Ei voi olla mahdollista", jatkoi Iris hetken kuluttua, "että
_Sirdarenin_ kokoinen laiva on murskautunut."

Merimies vastasi tyynesti:

"Se on vain liiankin totta, madame. Te ette tiedä kuinka se tapahtui
-- se kävi niin nopeasti. Onneksi kadotitte te tajuntanne."

"Kuinka sen tiedätte", kysyi tyttö nopeasti.

"Minä -- niin -- olin sattumalta teidän läheisyydessänne, madame, kun
laiva murskautui ja me -- tulimme heitetyksi yhdessä maihin."

Iris kohottautui ja katsoi häneen. "Nyt muistan", huudahti hän. "Te
tartuitte minuun kaatuessani käytävään. Putosimme mereen laivan
hajotessa. Olette pelastanut henkeni. Jos ei teitä olisi ollut, en
olisi päässyt hengissä."

Hän tarkasti miestä vakavasti nähdessään punan kohoavan tämän suolan ja
hiekan peittämille kasvoille.

"Ei, mutta", huudahti hän äkkiä, "tehän olette tarjoilija, jonka eilen
huomasin salongissa. Mistä johtuu, että olette merimiehen puvussa?"

"Myrskyn aikana sattui laivalla onnettomuus, madame. Olen sangen hyvä
merimies, mutta huono tarjoilija ja pyysin tulla muutetuksi. Koska
miehistö ei ollut täysilukuinen, suostuttiin pyyntööni."

Iris tarkasteli häntä hyvin huomaavasti.

"Te pelastitte henkeni", toisti hän hitaasti. Sitten juolahtivat hänen
mieleensä kapteeni Ross, sir John, lady Tozer, tohtori, kamarineiti
ja kaikki muut. Olivatko kaikki tosiaankin kuolleet? Hänen huulensa
värisivät ja silmät täyttyivät kyynelin.

"Onko todellakin totta, että kaikki meitä lukuunottamatta ovat
hukkuneet?" kysyi hän katkonaisella äänellä.

"Onnettomuudeksi ei siitä voi olla pienintäkään epäilyä", vastasi
merimies alasluoduin katsein.

"Oletteko siitä ihan, ihan varma?"

"Kyllä -- ainakin muutamien suhteen!" Vasten tahtoaan kääntyi hän
rannalle.

Iris ymmärsi. Hän laskeutui polvilleen, painoi kädet kasvoilleen ja
purskahti kovaan itkuun. Mies kumartui hänen puoleensa katseessaan
sanomatonta osanottoa ja aikoi laskea kätensä hänen olalleen, mutta
pidättäytyi äkkiä. Jokin oli tehnyt tämän miehen kovaksi. Hänelle
maksoi ponnistusta välinpitämättömänä pysyminen, mutta se onnistui. Hän
puristi huulensa yhteen ja lempeä ilme kasvoilta katosi.

"Kas niin, rakas madameni", huudahti hän teeskennellyn reippaalla
äänellä, "teidän on rauhoituttava. Haaksirikossa on samoin kuin
sodassakin. Me olemme elossa ja meidän on koetettava selviytyä.
Kadonneita me emme voi auttaa."

"Mutta osanottoa voimme tuntea" vaikeroi Iris katsoen häneen
kyynelten täyttämin silmin. Ei edes tälläkään hetkellä hän voinut
olla kummastelematta, että tämä merimies, joka puhui kuin sivistynyt
mies, mutta koetteli jäljitellä alemman luokan tapoja, oli mitä
ritarillisimmin pelastanut hänen henkensä ja auttanut häntä, vaikka
itse oli vielä enemmän avun tarpeessa.

Mies odotti vaieten kunnes hänen nyyhkytyksensä lakkasivat.

"Ja nyt, madame", sanoi hän, "on tärkeintä saada jotain ruokaa. En
jätä teitä mielelläni yksin ennenkuin olemme oppineet tuntemaan
oleskelupaikkamme paremmin. Jaksatteko kulkea vähän matkaa metsään
päin, vai kannanko teitä?"

Iris nousi heti ja työnsi uhmaavasti hiuksensa taapäin.

"Tietysti voin kulkea", vastasi hän. "Mitä ehdotatte tehtäväksi?"

"Niin, madame --"

"Mikä on nimenne?" keskeytti Iris käskevästi.

"Jenks, madame -- Robert Jenks."

"Kiitos! Kuulkaa nyt, Robert Jenks. Minä olen miss Iris Deane. Laivalla
olin minä matkustajana ja te tarjoilijana -- toisin sanoen, siksi kun
rupesitte merimieheksi. Täällä olemme onnettomuustovereita, mutta
te olette johtaja -- minä olen aivan avuton. Voin auttaa teitä vain
antamienne ohjeiden mukaan, enkä siis halua enää hetkeäkään tulla
kutsutuksi 'madameksi'. Ymmärrättekö?"

Mr Robert Jenks tunsi hänen suurten sinisten silmiensä katselevan
itseään ja tukahdutti hymyilyn. Tyttö oli yhä hermostunut, täytyi tehdä
hänen mielikseen.

"Kuten haluatte, miss Deane", sanoi hän. "Tosiasiaksi kuitenkin jää,
että meillä on paljon tehtävää ja että meidän on heti syötävä jotain."

"Mitä voimme syödä?"

"Ottakaamme siitä selvää", vastasi Robert Jenks, alkaen tarkastella
lähimpiä puita.

He liikkuivat vaivaloisesti eteenpäin. Silloin tuli Iris ajatelleeksi
harvinaista näkyä, joka oli osunut hänen silmiinsä tajunnan palatessa.

"Olette vahingoittanut sormenne", sanoi hän. "Näyttäkää se minulle."

Jenks ojensi oikean kätensä häneen katsomatta.

"Oi, raukkaa!" huudahti Iris. "Sitä pakottaa tietysti hirveästi."

Sitten repäsi hän riekaleen puvustaan ja sitoi sormen hellästi ja
varovasti.

"Kiitos!" sanoi Jenks. Sitten päästi hän ilohuudon.

"Jupiterin kautta, miss Deane! Meillä on onnea! Tässä on mainio
pisankipuu!"

Vaikkakin hedelmät tuskin olivat kypsiä, söivät he niitä ahnaasti.
Vihdoinkin oli heidän nälkänsä jonkunverran vaimentunut.

"Nyt", selitti Jenks, "on teidän levättävä täällä hetkinen. Aion mennä
takaisin rannalle. Teidän ei tarvitse olla peloissanne. Täällä ei ole
mitään eläimiä, jotka voisivat teitä vahingoittaa, enkä minä viivy
kauan."

"Mitä teette rannalla?" kysyi Iris.

"Koetan pelastaa ruokatavaroita ja muuta."

"Enkö saa tulla mukaan? Saattaisin ehkä olla hiukan avuksi."

Jenks vastasi hitaasti:

"Olkaa kiltti ja tehkää mielikseni jäämällä tänne. Tulen takaisin pian
ja siellä tulee ehkä koko joukko työtä."

Iris ymmärsi hänen tarkoituksensa ja värähti.

"_Sitä_ en saattaisi tehdä", mutisi hän. "Minä pyörtyisin. Teidän
poissaollessanne rukoilen heidän puolestaan -- onnettomien
ystäväraukkojeni puolesta."

Jenksin jättäessä hänet itki hän hiljaa.

Kun Robert Jenks tuli lagunille, pysähtyi hän äkkiä. Hän muisti
varmasti lukeneensa neljätoista ruumista. Nyt niitä oli vain
kaksitoista. Kaksi laskaria, jotka olivat levänneet aivan lagunin
rantakivillä, oli kadonnut.

Mihin he olivat joutuneet?



III.

Löytö.


Merimies ei kuluttanut aikaa ihmettelemiseen. Hän tutki innokkaasti
jokaista kadonneista laskareista jäänyttä jälkeä. Lopuksi tuli hän
siihen tulokseen, että voima, jota hän ei voinut ymmärtää, oli vetänyt
ruumiit kallioiden yli laguniin.

Nähtyään ne viimeksi puoli tuntia sitten olivat ne levänneet monta
jalkaa vesirajan yläpuolella. Tällä kohdalla oli ranta hyvin jyrkkää.
Hän saattoi katsoa syvälle kirkkaaseen veteen. Siellä ei näkynyt muuta
kuin useita erilaisia pikkukaloja.

Tapahtuma kummastutti ja suututti häntä. Yhä ajatellen asiaa istuutui
hän kivelle, otti kenkänsä ja tyhjensi niistä veden. Sukkansa asetti
hän kalliolle kuivumaan.

Se muistutti häntä miss Deanen tarpeista. Hän juoksi paikalle,
josta saattoi huutaa tytölle neuvoakseen tätä hänen poissaollessaan
kuivaamaan vaatteitaan. Hän vetäytyi nopeasti takaisin peljäten
tulevansa nähdyksi, sillä Iris oli jo levittänyt suuren osan
vaatteitaan auringonpaisteeseen.

Senjälkeen ryhtyi hän epämiellyttävään, mutta välttämättömään työhön.
Ensimmäisen upseerin ja tohtorin taskusta veti hän esille kaksi
ladattua revolveria toivoen etteivät patruunat olisi kastuneet. Peläten
säikäyttävänsä miss Deanea ei hän kuitenkaan uskaltanut niitä koetella.

Molemmilla upseereilla oli lompakot, muistikirjat ja lyijykynät.
Toiseen muistikirjoista, jonka lehdet olivat kuivat, teki hän tarkan
luettelon kuolleilta löytämistään rahoista ja arvoesineistä. Sen
jälkeen otti hän molemmilta kengät ja päällysvaatteet. Hän ei tiennyt
kuinka kauaksi hänen ja tytön oli saarelle jäätävä, ja oli senvuoksi
välttämätöntä varustautua vaatteilla.

Siitä huolimatta oli hänen hyvin vaikea ottaa naisten päällysvaatteet.
Sitten seisahtui hän tuumimaan kuinka menettelisi ruumiiden kanssa.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kaivaa laudanpätkällä suuri kuoppa,
mutta ajatellessaan kuinka paljon työtä se vaatisi ja kuinka paljon
hänelle ja hänen avuttomalle toverilleen kallisarvoista aikaa siihen
tarvittaisiin, katsoi hän parhaaksi luopua aikomuksestaan.

Hän puri hampaat yhteen ja työnsi ruumiit, yhden kerrallaan, laguniin.
Ne eivät enää tulisi näkyviin. Hän oli melkein suunniltaan ja tunsi
tehneensä ikäänkuin häpeällisen rikoksen, sillä tyyneen veteen
muodostui mustien terävien evien aikaansaamia väreitä. Hait olivat
täydessä toimessa.

Senjälkeen hän ojentautui ja pudisti itseään kuin koira. Oli jälellä
vielä paljon tehtävää. Hän kokosi vaatteet yhteen ja asetti niiden
läheisyyteen rikkinäisen tavaralaatikon sirpaleita -- pettääkseen
Iristä. Tätä tehdessään potkaisi hän hiekasta esiin ruostuneen kris'in
(malaijilaismiekan). Tämän aseen läsnäolo pelästytti häntä. Hän tutki
sitä kauan ja pisti sen takaisin hiekkaan, niin ettei sitä näkynyt.

Pukeuduttuaan kuiviin sukkiin ja kenkiin palasi hän Iriksen luo.

"Oletteko valmis, miss Deane", huusi hän iloisesti.

"Valmis! Minähän olen odottanut teitä?"

Jenks naurahti itsekseen. "Minun on pidettävä vaaria kielestäni, ettei
se minua ilmaise", ajatteli hän.

Iris tuli hänen luokseen. Jollain salaperäisellä tavalla oli tyttö
siistiytynyt melkoisesti, mutta vaatteissa näkyi reikiä.

"Jospa minulla vain olisi neulaa ja lankaa --" alkoi Iris.

"Siinäkö kaikki?" kysyi merimies alkaen kaivella taskujaan ja otti
esille pienen rasian, joka sisälsi sormustimen, kuusi neulaa ja
muutamia lankakeriä. Rasia ja sen sisältö olivat märkiä, mutta tyttö
tarttui tähän aarteeseen huoahtaen syvään helpotuksesta.

"Olkaa kiltti ja hankkikaa minulle nyt sähkösanoma-asema ja laiva!"
huudahti hän.

Merimiehen oli mahdoton vastustaa hänen tarttuvaa eloisuuttaan. Tällä
kertaa nauroi hän koettamatta sitä salata.

"Otamme niistä selon, miss Deane. Mutta tahdotteko silläaikaa olla niin
ystävällinen ja käyttää tätä? Aurinko nousee nopeasti taivaalle."

Hän ojensi Irikselle öljylakin, jota käytti. Itselleen oli hän ottanut
toisen. Tytön katse tuli vakavaksi, sillä hän muisti merimiehen asian.
Mutta kun hän oli harvinaisen ymmärtäväinen nuori nainen, ei hän tehnyt
mitään vastaväitteitä, vaan pakottautui solmimaan nyörit leuan alta.

Tullessaan rannalle huomasi hän vaatekasan rikkonaisen tavaralaatikon
keskellä. Tämä kuje ei häntä pettänyt. Mutta hän katsoi hyvin
kiitollisena seuralaiseensa. Miten huoltapitävä tämä olikaan!

"Näen teillä olleen paljon työtä", sanoi Iris nyökäten sille suunnalle,
jossa vaatteet ja kengät olivat.

"Niin", sanoi merimies. "Oli onni että löysin ne, eikö niin?"

"Kyllä. Kun ne ovat oikein kuivuneet, käytän niistä osan. Mutta mihin
ryhdymme ensiksi?"

"Kaikkein ensiksi, miss Deane, on meidän tutkittava maihin ajautuneet
tavarat ja katsottava sisältäisikö laatikoista joku ruokatavaroita.
Toiseksi on meidän vedettävä kuivalle maalle kaikki, josta saattaa
olla hyötyä. Kolmanneksi on meidän syötävä ja levättävä, ja lopuksi on
tutkittava saari, ennenkuin tulee liian pimeä. Olen vakuutettu, että
olemme täällä yksin. Tämä on hyvin pieni saari, ja jos täällä olisi
ollut kiinalaisia, olisivat he kauan sitten näyttäytyneet."

"Luuletteko siis meidän olevan pakoitettuja jäämään tänne kauaksi
aikaa?"

"Sitä on mahdoton tietää. Apu saattaa tulla päivän kuluttua. Toiselta
puolen -- on viisainta, miss Deane, varustautua pahimpaan."

"Tarkoitatteko, että meidän on kenties oltava täällä viikkoja -- ehkäpä
kuukausia?"

"Jos ajattelette muutamia tunteja taaksepäin, niin myönnätte olevan
onnen, että yleensä olemme täällä."

"Älkää väistäkö kysymyksiäni, mr Jenks! Vastatkaa!"

Mies kumarsi. "Tosiasiat ovat nähtävissä, miss Deane. _Sirdarenin_
uppoaminen ei varmastikaan tule tunnetuksi moneen päivään. Tullaan
arvelemaan konevian kohdanneen höyrylaivaa. Asiamiehet Singaporessa
odottavat sähkösanomaa laivan olopaikasta. Myrsky on saattanut ajaa sen
minne hyvänsä. Vihdoin lähettävät he laivan ottamaan selkoa asiasta
-- teidän isänne levottomuus voi hiukan kiirehtiä sen lähettämistä.
Etsijäretkikunnan on tutkittava koko Kiinan meri. Myrsky on saattanut
ajaa vahingoittuneen laivan etelään, pohjoiseen, itään tahi länteen.
Kiinan, Jaavan, Borneon ja Filippiinien rantamat eivät ole varustettu
sähkölangoilla. Sitäpaitsi on meidän otettava huomioon rantarosvot ja
villit kansanheimot."

"Lyhyesti ja selvästi", jatkoi hän, "meidän on kenties jäätävä tänne
moniksi päiviksi, ehkäpä kuukausiksi. Aina on tietysti mahdollisuus,
että meidät löydetään. Meidän on kuitenkin toimittava silmälläpitäen
pitkäaikaista tänne jäämistä. Puhun asianhaaroista sellaisina kuin ne
ovat. Saaren lähempi tutkiminen saattaa kenties muuttaa mielipiteeni."

"Missä suhteessa?"

Merimies kääntyi osoittaen heidän takanaan olevaa puiden peittämää
kukkulaa.

"Tuolta ylhäältä näemme kukaties toisia suurempia saaria. Siinä
tapauksessa ovat ne varmasti asuttuja. Minua kummastuttaa ettei tämä
sitä ole."

Hän vaikeni äkkiä. He kuluttivat turhaan aikaa. Ennenkuin Iris ehti
auttaa oli hän vetänyt vedestä suuren, ehyen laatikon.

"Samppanjaa!" sanoi hän. "Vieläpä lisäksi hyvää merkkiä."

Tämä mies oli tosiaankin arvoitus. Hän puhui sivistyneen miehen
tavoin, mutta käyttäytyi harkitun karkeasti luullessaan Iriksen häntä
tarkkaavan. Tämä karkea kuori hämmästytti tyttöä.

Iris ryhtyi auttamaan sikäli kun voi. He saalistivat harvinaisen
kokoelman. Laatikon samppanjaa, toisen konjakkia, kirjalaatikon,
yökiikarin, kompassin, useita laatikoita laivakorppuja, suolan
peittämiä, mutta kovuutensa vuoksi hyvin säilyneitä. Kaksi suurta
laatikkoa kinkkua pelastettiin hyvin säilyneinä ja senlisäksi muutamia
suuria vadin kansia, rautapata, joukko lankkuja ja nuoria.

Sitäpaitsi saivat he hyvin raskaan laatikon, joita eivät jaksaneet
nostaa. Merimies etsi sopivan rautapalan, jolla mursi auki kannen --
laatikko sisälsi 500 Lee-Metford-kiväärin patruunaa.

"Ah", huudahti hän. "Nyt tarvitsemme joitakin kiväärejä."

"Mitä hyötyä meillä niistä olisi?" kysyi Iris.

Merimies kutsui itseään pöllöksi, mutta vastasi heti.

"Lintuja ampuaksemme tietenkin, miss Deane. Täällä on niitä paljon ja
monet syötäviä."

"Teillähän on kaksi revolveria ja patruunoita."

"Niin kyllä, mutta niitä ei voi käyttää metsästykseen."

He työskentelivät vaieten vielä tunnin. Aurinko läheni keskitaivasta
ja lämpö vaivasi sietämättömästi. Jenks otti kinkun, laivakorppuja,
ajopuita ja kiikarin sekä pyysi miss Deanea seuraamaan mukana
metsänreunaan. Iris totteli lausumatta sanaakaan, vaikkakin kummasteli
kuinka merimies aikoi sytyttää tulen. Avustaakseen jollain tavoin
tulevan juhlan valmisteluissa, otti hän maljakon kannen ja pullon
samppanjaa.

Merimies tarkasteli viimemainittua paheksuvin katsein.

"Ei niin kauan kuin aurinko on ylhäällä", sanoi hän. "Illalla se kyllä
on erinomaista".

"Se oli teille aiottu", sanoi Iris kylmästi. "Minä en juo viiniä."

"Teidän on rikottava raittiuslupaustanne niin kauan kuin olette
täällä, miss Deane. Tällä leveysasteella on usein öisin hyvin kylmä.
Vilustuminen saattaisi aiheuttaa kuumeen, kenties kuoleman".

"Kummallinen ihminen!" mutisi tyttö.

Hän tarkkasi huolellisesti merimiehen valmistuksia. Tämä otti
muistikirjasta kuivan lehden, veti patruunasta kuulan ulos ja kasteli
ruudin. Siveltyään ruudinsekoitusta paperille asetti hän sen aurinkoon,
jossa se heti kuivui. Senjälkeen kokosi hän kuivia palmunoksia,
jotka asetti ajopuiden alle ja valitsi nuotiolleen varjoisan paikan.
Pistettyään paperin oksien väliin, kiersi hän kiikarista irti lasin
ja sitä polttolasina käyttäen sai muutaman minuutin kuluttua nuotion
syttymään. Terävien tikkujen avulla paistoi hän kinkkuviipaleita.

Iris unohti mielenkiinnosta kokonaan harminsa. Ilma täyttyi ruokahalua
herättävällä tuoksulla.

"Voinko auttaa jotenkin?" kysyi hän niin katuvalla äänellä, että Jenks
näytti suorastaan kummastuneelta.

"Kyllä", vastasi puhuteltu osoittaen vadin kanteen. "Jos puhdistatte
tuon puseronne hihalla, niin se voi toimia lautasena. Aamiainen on
valmis."

Hän asetti korppujen päälle kinkkuviipaleita ja ojensi ne sekä
kääntöveitsensä Irikselle.

"Minä käytän sormiani", selitti Jenks. "Se ei ole ensimmäinen kerta."

"Oletteko viettäneet seikkailurikasta elämää?" kysyi Iris saadakseen
aikaan keskustelun.

"En", mutisi toinen.

"Luulin sitä senvuoksi, että näytätte tuntevan kaikki mahdolliset
keinot, asiat ja esineet, joista minä en ole kuullut edes
puhuttavankaan."

"Käristetyn kinkun -- ja korput -- esimerkiksi?"

Toisessa tilaisuudessa olisi Iris nenästänyt häntä tästä vastauksesta,
mutta nyt vastasi hän aivan tyynesti.

Syötyään nousi merimies nopeasti ja otti esiin revolverin.

"Onko teillä mitään sitä vastaan, jos ammun laukauksen koetellakseni
patruunia?"

Iris nyökkäsi. Jenks tähtäsi kookospähkinärykelmään. Laukaus kajahti,
kaksi pähkinää putosi ja ilma täyttyi kimeällä kirkunalla ja siipien
suhinalla. Iris tunsi hiukan levottomuutta, mutta merimies sanoi
tyynesti: "Kalalokkeja".

Hän panosti revolverin ja oli juuri sanomaisillaan jotain, kun ääni,
muistuttaen veden pulppuamista pullosta, kuului. Se tuli metsän sisästä
ja he katsoivat hämmästyneinä, kysyvästi toisiinsa. Jenks otti nopeasti
muutamia askeleita sinne päin, mutta pysähtyi äkkiä ja purskahti
nauruun. Iris piti hänen naurustaan. Se oli avointa eikä teeskenneltyä.

"Nyt muistan", sanoi Jenks "Wou-wou apinat huutavat noin. Niiden
läsnäolo osoittaa saaren joskus olleen asutun."

"Muistatte?" sanoi tyttö. "Te olette siis jo kerran ennenkin olleet
tässä maailmanosassa?"

"En, tarkoitan lukeneeni niistä."

Kahdesti puolen tunnin kuluessa oli hän lyhyesti torjunut
henkilökohtaiset tiedustelut.

"Osaatteko käyttää revolveria?" kysyi merimies.

"Kyllä, isäni on minulle sen opettanut. -- Hänen mielestään jokaisen
naisen on tarvittaessa kyettävä puolustamaan itseään."

"Mainiota! Nyt, miss Deane, on teidän koetettava nukkua pari tuntia.
Aion tarkastaa kappaleen rantaa saaren molemmilta puolin. Jos haluatte
jotain, niin laukaus on merkkinä."

"Olen hyvin väsynyt", tunnusti tyttö. "Mutta te?"

"Oh, kaikki on all right. Olen aivan reipas -- tarkoitan, etten voi
nukkua ennen yön tuloa, enkä ennenkuin olen kiivennyt tuolle kukkulalle
ja saanut yleissilmäyksen valtakunnastamme. Haluan saada paremman
asunnon kuin meillä nyt on."

Jos Iris olisi ollut vähemmän väsyksissä, olisi hän ehkä pannut
merkille levottomuuden ja epäluulon merimiehen äänessä. Mutta hiekalle
levitetyt lehdet, joiden päällä hän loikoi, olivat hyvin houkuttelevia.
Hänen silmänsä sulkeutuivat, hän asettui niin mukavasti kuin taisi ja
nukahti.

Mies katseli häntä hetken, muutti revolverin niin, ettei hän unissaan
voinut vahingoittaa sillä itseään, mutta herätessään huomaisi sen heti,
veti öljylakin silmilleen ja lähti.

He olivat joutuneet maihin saaren lounaiselle rannalle. Lukuunottamatta
palmupeittoisten koralliriuttojen muodostamaa lagunia, oli saarella
kaaren muoto, jonka molemmat kärjet olivat toisistaan noin kolmen
neljäsosa mailin päässä.

Keskellä kohosi saari melkoisesti, noin 150 á 200 jalkaa. Ylängön
keskipaikoilla oli korkea vuori, joka näytti muodostavan luoteeseen
päin jyrkän seinän. Kaakkoispuolella oli mereenpistävä kallionkieleke.
Merimies kulki ensiksi luoteeseen, sillä se suunta näytti sopivimmalta
pikaiseen tutkimiseen.

Hän ei hämmästynyt huomatessaan kukkulan päättyvän jyrkkään
kallioseinään, joka kohosi uhkaavana ympäröivän vehreyden keskeltä.
Tätä kallioseinää vastapäätä, kapean maakappaleen eroittamana, oli
toinen kukkula, joka oli aivan paljas ja halkeillut tavalla, joka
muistutti salamaniskuista.

Jenks vihelsi itsekseen. "Jupiterin kautta!" sanoi hän. "Saari on
tuliperäinen ja mineraalirikas!"

Kukkuloiden välillä olevaa maata peittivät harvaan kasvavat puut,
joiden nimeä hän ei tiennyt, mutta jotka muistuttivat ebenholtsia ja
seedriä. Joukko kantoja ilmaisi täällä käytetyn kirvestä, vaikkakaan ei
äskettäin.

Hän laskeutui laaksoon ja kiipesi erästä puuta ylös. Kuten oli
odottanutkin, kohtasi hänen katseensa sinisen meren puolen mailin
päässä.

Tultuaan alas aloitti hän järjestelmällisen etsinnän. Ihmiset olivat
olleet täällä. Oliko täällä kenties talo? Kohtaisiko hän yht'äkkiä
jonkun malaijin -- tahi kiinalaiserakon?

Vuoren juurella kasvoi pisanki-, pähkinä- ja kookospuita.

"Tässä on ainakin hiukan vaihtelua ruokalistaan", mutisi hän.

Taitettuaan saagopalmusta paksun oksan, raivasi hän tieltään puita ja
oksia saadakseen selville syyn tähän runsaaseen kasvullisuuteen. Oksat
ja pensaat peittivät lähdettä -- uhkasivat suorastaan ensimmäisellä
myrskyllä sen tukahduttaa.

Ihastuneena keksinnöstään, joka tällä hetkellä oli hänelle timantteja
arvokkaampi, lankesi hän polvilleen nähdäkseen syvennykseen. Lähde oli
huolellisesti tehty. Kymmentä jalkaa syvemmällä saattoi hän nähdä omat
kasvonsa. Ojentamalla kätensä mahdollisimman alas ulottui hän kepillä
veteen. Hän maistoi pisaroita; ne olivat suolattomia. Hiekka muodosti
mitä parhaimman vedenpuhdistuskoneen.

Noustessaan ylös huomasi hän umpeenkasvaneen, kalliolle johtavan polun.
Hän seurasi sitä varovasti kun hänen jalkojensa alla ratisi jotain.
Lähemmin tutkiessaan asiaa huomasi hän astuneensa luurangon päälle.

Jos hänen jaloissaan olisi kiemurrellut myrkyllinen käärme, ei hän
olisi voinut enemmän säikähtyä. Mutta tämä teräshermoinen mies tointui
pian.

Kepillä raivasi hän syrjään ruohoa ja oksia, niin että miehen
luuranko paljastui. Luut olivat suuria, mutta ilman vaikutuksesta
hauraiksi tulleita. Jenks oli vahingoittanut vasenta kyynärluuta,
mutta katkenneet reisiluut ja musertunut olkapää kertoivat kauheasta,
kirjoittamattomasta historiasta.

Näiden synkkien jäännösten luona oli maatuneita vaatteita. Ne olivat
sinistä kangasta. Niiden läheisyydessä oli muutamia messinkinappeja,
joissa oli ankkurin kuva.

Ruostunut kääntöveitsi oli maassa ja luurangon rinnan päällä oli
pyöreä tinapala, tupakkapurkin kansi. Jenks otti sen ylös. Siihen
oli piirretty muutamia omituisia merkkejä ja numeroita. Heitettyään
siihen pikaisen silmäyksen pisti hän sen taskuunsa tutkiakseen sitä
tilaisuuden tullen tarkemmin.

Mitään aseita ei näkynyt. Hän ei voinut arvata koska ja millä tavoin
tämä tuntematon mies oli kuollut. Jenks oli seisonut paikalla useita
minuutteja ennenkuin huomasi luurangolta puuttuvan pään. Aluksi luuli
hän kepillään sysänneensä pään syrjään, mutta huolellinen tutkimus
osoitti sen tulleen poisviedyksi, sillä luurankoa tiheästi ympäröivä
kasvullisuus ei olisi sallinut sen katoamista.

Merimiehen kasvot tulivat vielä vakavemmiksi ja synkemmiksi. Hän
ajatteli ruostunutta malaijilaismiekkaa ja epäselvät muistot
omituisista kertomuksista Kiinan mereltä johtuivat hänen mieleensä.

"Dyakkeja!" mutisi hän. "Päitä metsästävien dyakkirosvojen murhaama
meriupseeri, todennäköisesti englantilainen."

Jos he olivat kerran käyneet, tulisivat he uudelleen.

Viiden sadan yardin päässä nukkui Iris Deane. Hänen ei olisi
pitänyt jättää tyttöä yksin. Samalla hetkellä rikkoi hiljaisuuden
revolverinlaukaus, joka saattoi linnut kirkuen lentelemään sinne tänne.

Läähättäen ja liikutettuna oli Jenks uskomattoman lyhyessä ajassa
tytön luona, joka oli nyt lagunin rannalla ja tuijotti siellä oleviin
kallioihin.

"Mitä on tapahtunut?"

"Oh, ei mitään. Näin niin kauheaa unta. Te taistelitte tuolla jonkun
hirviön kanssa." Hän osoitti kalliota.

"En ollut ollenkaan sillä suunnalla", sanoi Jenks myötätuntoisesti.

"Niin, niin, kyllä ymmärrän. Mutta minä heräsin ja juoksin tänne
pelastaakseni teidät. Ja tänne tullessani näin jonkin heiluvine
käsivarsineen ja ammuin."

Merimies meni hitaasti kalliolle. Tuore naarmu kivessä osoitti mihin
kuula oli sattunut. Mahtava kivipaasi oli märkä ikäänkuin aalto olisi
pyyhkäissyt sen yli. Hän seisoi hiljaa ja silmäili veteen. Ei yhtään
kalaa näkynyt, mutta pienet hiekkajyvät pohjassa liikkuivat.

Hän tunsi kylmän väristyksen selässään. Tällä kohdalla olivat kadonneet
laskarit olleet. Välähdyksenä selvisi hänelle, että pelätty mustekala
oleilee Kiinan meressä.

Hän oli kalpea kuin ruumis palatessaan Iriksen luo. "Te olette
väsymyksestä suunniltanne, miss Deane", sanoi hän. "Näkynne oli
todennäköisesti näköhäiriö. Olkaa kiltti ja lähtekää jälleen nukkumaan."

"Hyvä, menen takaisin", vastasi Iris, "vaikkakin mieluummin seuraisin
mukana. Mitä te teette?"

"Etsin paikkaa, johon voisimme päämme kallistaa", vastasi merimies
välinpitämättömästi. "Teidän on tosiaankin levättävä, miss Deane,
muussa tapauksessa tulette sairaaksi."

Iris meni jälleen levähdyspaikalle ja merimies palasi luurangon luo.



IV.

Sateenkaarisaari.


Poikittain rutikuivien luiden päällä oli keppi, jonka Jenks oli
kauhistuksissaan pudottanut. Hän otti sen ylös ja meni polkua pitkin
eteenpäin. Nyt tutki hän maata niin tarkoin, että tuskin kiinnitti
huomiota suuntaan. Polku johti suoraan vuorenseinää vasten. Välimatka
ei ollut suuri, noin neljäkymmentä yardia. Aluksi hidastuttivat
pensaat, mutta pian este katosi ja selvästi muodostunut tie johti
eteenpäin.

Muutamia pensaita kasvoi vielä kallion juurella ja niiden takaa eroitti
hän sisäänkäytävän erääseen luolaan; kuusi kuukautta vanha kasvullisuus
ilmaisi selvästi kuinka pitkä aika oli kulunut siitä, kun ihmisjalka
rikkoi yksinäisyyden ja hiljaisuuden.

Jotkut voimakkaat kepiniskut aukaisivat tien. Merimies kumartui, sillä
aukko oli vain viisi jalkaa korkea ja katsoi luolaan. Hän huomasi
heti syvennyksen olevan ihmiskätten tekoa. Luonnollinen tunneli oli
ihmisen laajentama. Kauempana korkeni luola. Jenks laski sisällä
olevan riittävän valoisaa, jos troopillinen kasvullisuus ulkopuolella
raivataan pois. Nyt oli sisällä melko pimeää. Hän koputteli kepillä
seiniin ja kattoon. Pari pelästynyttä lintua lensi tiehensä. Silmäin
totuttua pimeyteen näki hän luolan olevan kolmekymmentä jalkaa pitkän,
kymmenen leveän ja seitsemän, kahdeksan korkean.

Perällä oli kokoelma esineitä, jotka herättivät hänessä vilkasta
mielenkiintoa. Hän huomasi suurella kivellä, joka oli toimittanut
penkin virkaa, muutamia tinapalasia, veitsiä, sextantin ja joukon
patruunanhylsyjä. Kiven ja kallioseinän välillä oli neljän jalan
levyinen avoin paikka. Puoleksi hiekkaan hautautuneena löysi hän sieltä
kaksi kuokkaa, vasaran, lapion, hyvän kirveen ja kolme sorkkarautaa.

Pimeimmässä kulmassa tuntui seinä olevan aivan sileä. Hän koetteli
kepillään ja kuuli läkkipellin kalinaa, jonka aiheutti kuusi
fotogenisäiliötä. Kolme oli tyhjää, yksi puolillaan ja kaksi aivan
täyttä.

"Tällainen saalis!" huudahti hän. Sikäli kun saattoi nähdä, ei luola
sisältänyt muita yllätyksiä. Uloskäytävälle palatessaan potkaisi hän
jalallaan muutamia suurireikäiseen revolveriin sopivia patruunoita.
Kappaleen matkaa sisäänkäytävän ulkopuolella oli niitä tusinoittain.

"Taistelun jälkiä!" ajatteli hän. "Miehen päälle hyökättiin ja hän
puolustautui. Kun hän ei ollut odottanut vihollista, ei hän ollut
varustautunut ruokatavaroilla ja vedellä. Hänet murhattiin koettaessaan
päästä lähteelle, todennäköisesti yöllä. Mutta mitä peijakasta
miesraukka täällä teki? Minkävuoksi hautautui hän tälle saarelle
yksinkertaisine elämänmahdollisuuksineen?"

Senjälkeen puhdisti hän kirveellä luolan edustan oksista ja raivasi
lähteelle uuden tien sekä heitti luurangon päälle lehtiä. Myöhemmin
aikoi hän sen haudata.

Oltuaan poissa vähän enemmän kuin tunnin, palasi hän tytön luo.

"Miten olette onnistuneet?" huudahti tämä heti hänet nähdessään.

"Hyvin, miss Deane. Olen löytänyt vettä, fotogenia ja katon päämme
päälle."

"Onko siellä talo?" kysyi Iris innokkaasti.

"Ei, luola. Jos olette kylliksi levänneet, tulette ehkä mukaan ottamaan
sen haltuunne." Tytön silmät loistivat innosta. Mies kertoi mitä oli
nähnyt -- eräällä poikkeuksella -- ja tyttö juoksi hänen edellään
tarkastamaan tätä ihmettä.

"Miksi olette raivanneet lähteelle uuden tien?" kysyi hän pikaisen
tarkastuksen jälkeen.

"Uuden tien?" Tämä suoraan asiaan käypä kysymys hämmästytti miestä.

"Niin, täällä ennen asuneet ihmiset ovat kai kulkeneet sinne mistä
sattui."

"Olen vain raivannut viimeaikojen kasvullisuuden syrjään", valehteli
Jenks.

"Ja minkävuoksi on tänne kaivettu luola? Olisi kai ollut paljon
yksinkertaisempaa rakentaa näistä puista talo."

"Siihen kysymykseen en voi vastata", selitti merimies avomielisesti.

"Nämä tyhjät patruunat ovat hauskoja. Ne saattavat ajattelemaan
linnoitusta, taistelua."

"Meillä on koko joukko suoritettavaa!" huomautti Jenks kiireesti.
"Meidän on kiivettävä vuorelle ja oltava täällä ajoissa takaisin
sytyttääksemme tulen ennen auringonlaskua. Aion asettaa purjekankaasta
verhon luolan suun eteen ja koettaa löytää jonkunlaisen lampun."

"Onko minun nukuttava täällä sisällä?" kysyi Iris.

"Tietysti! Kuinkas muuten?"

"Suoraan sanoen en pidä tuollaisessa paikassa nukkumisesta. Sehän on
kuin hautaholvi."

"Te sanoitte kerran minua johtajaksi ja kuitenkin asetutte määräyksiäni
vastaan".

"Aivan oikein. Mutta jos terveydelleni on vaarallista nukkua kylmässä,
sateessa tahi auringonpaisteessa, niin on se yhtä epäterveellistä
teillekin. Ja ilman teitä olen aivan avuton, ymmärrättehän".

"Tahdon palvella teitä parhaan kykyni mukaan, miss Deane!" huudahti
Jenks. "Saamme toivoa pikaista pelastusta ja muuten minä olen tottunut
yhteen ja toiseen. Mutta sitä te ette ole. Oletteko valmis kiipeämään."

Iris otti koneellisesti maasta, jalkojensa juuresta, kepin, mutta
merimies sieppasi sen häneltä ja sinkautti puiden väliin.

"Se on vaarallinen alppisauva", sanoi hän. "Puu on haurasta ja saattaa
katketa. Leikkaan teille paremman."

Iris ajatteli, että hän oli "lystikäs" ja seurasi häntä pitkin ylänköä,
joka ei ollut jyrkkä, sillä vuosien myrskyt olivat siloittaneet
kalliota ja ajaneet rakoihin hiekkaa.

Kukkula oli metsänpeitossa eivätkä he nähneet muuta kuin lähimmän
ympäristön, kunnes merimies löysi korkeamman paikan. Jenksin oli
autettava tyttöä, sillä oli vaikea saada jalansijaa. Miehen kiinteä ja
varovainen ote herätti luottamusta. Iris oli hengästynyt kun he olivat
päässeet korkeimmalle paikalle. Sieltä oli näköala joka ilmansuuntaan,
lukuunottamatta pientä alaa luoteessa, jota puut varjostivat.

Äkillinen auringonpaisteisen maan ja meren ilmestyminen näkyviin
vaikutti ihastuttavalta. He näyttivät seisovan puolikuunmuotoisen
saaren keskellä. Se ei ollut suurempi kuin merimies oli arvellut. Ne
rinteet, jotka he näkivät, olivat kasvullisuuden peittämät aina mereen
saakka, joka noin mailin päässä lainehti riuttoja vasten. Meri näytti
tästä korkeudesta erinomaisen tyyneltä. Säännöttömät siniset täplät
etelässä ja idässä kiinnittivät miehen huomiota. Hän tarttui mukanaan
olevaan kiikariin.

"Saaria!" huudahti hän. "Vieläpä hyvin suuria."

"Miten kummallista!" kuiskasi Iris, joka omisti huomionsa lähimmälle
ympäristölle. Jenks heitti häneen terävän katseen. Tyttö ei katsonut
ollenkaan saariin, vaan halkeamaan, joka muistutti kivilouhosta ja oli
oikealla heidän alapuolellaan noin kolmensadan yardin päässä, lähellä
sitä ylänköä, jossa lähde oli.

Suuressa kaaressa sen ympärillä ei ollut jälkeäkään ruohosta, pensaista
eikä puista, ei mitään muuta kuin kiviä ja hiekkaa.

"Ihmeen kaunis saari!" mutisi Iris. "Mikähän sen nimi lienee?"

"Arvelen voivamme ristiä sen 'Sateenkaarisaareksi'," vastasi merimies.

"Miksikä juuri 'Sateenkaari'?"

"Senvuoksi, että sateenkaari on latinaksi Iris."

"Tietysti! Miten erinomaista, että tulitte sitä ajatelleeksi. Kertokaa
minulle mitä Robert kreikaksi merkitsee."

"En tiedä", vastasi Jenks kääntyen pois. "Olisi ehkä väärä käännös, jos
sanoisi sen merkitsevän laivatarjoilijaa, palvelijaa."

Iris suuttui, sillä hän oli kysynyt pilanpäiten.

Sill'aikaa tarkasteli Jenks kiikarilla riuttaa, johon _Sirdaren_ oli
törmännyt. Palmujen välitse näkyi muutamia neliskulmaisia esineitä.
Vinosti vedenpintaa vastan lankeavat auringonsäteet tekivät vaikeaksi
niiden erottamisen.

"Mitä luulette niiden olevan?" kysyi hän ojentaen Irikselle kiikarin.

"Luulen niiden olevan matkalaukkuja tahi laatikoita"; vastasi tyttö.

"Ah! Niin minäkin arvelin. Minun on käytävä siellä."

"Kuinka? Aiotteko uida?"

"En", vastasi Jenks hymyillen. "En aio uida -- ja kesken kaiken, miss
Deane, teidän on oltava varovainen liikkuessanne meren läheisyydessä.
Nykyään on lagunissa paljon haikaloja. Olen varma, että voin mennä
sinne riuttoja myöten, nyt on laskuvesi ja myrsky on asettunut."

"Haikaloja!" huudahti Iris värähtäen. "Millaisia kauheita yllätyksiä
tällä pikkusaarella onkaan!"

"On parasta palata nyt, miss Deane. Täällä on pureva tuuli."

He poimivat ruokailuaan varten muutamia hedelmiä ja saapuivat
ilman seikkailuja luolaan. Tuli sytytettiin ja Iriksen ryhtyessä
ruuanlaittoon kaatoi merimies muutamia nuoria puita. Hän tarvitsi
paaluja ja nämä olivat juuri sopivan kokoisia. Senjälkeen raahasi hän
rannalta pienemmän öljyvaatteen ja asetti sen luolan suulle siten, että
se peitti täydellisesti sisäänkäytävän, vaikkakin läpäisi valoa ja
ilmaa.

Hän oli niin kiintynyt työhönsä, että kiinnitti vähän huomiota
Irikseen, mutta tunsi käristetyn kinkun tuoksun. Hän oli nostamassa
paria raskasta kiveä purjekankaan painoksi, ettei se tuulessa liehuisi,
kun tyttö huusi häntä.

"Ettekö halua pestä käsiänne ennenkuin syömme päivällistä?"

Jenks ojentautui ja katsoi häneen. Hänen kasvonsa ja kätensä loistivat.
Muutos oli niin suuri, että merimies näytti suorastaan hämmästyneeltä.

"Olen oppivainen oppilas", huudahti tyttö. "Kuten huomaatte, alan oppia
auttamaan itseäni. Olen tehnyt maljakonkannesta ämpärin kiinnittämällä
sen reunoihin nuorakorvat. Vadinkansi ja suuri lehti toimittavat
käsienpesuastian ja pyyheliinan virkaa. Olen pessyt tinapikarit ja
veitset, ja katsokaa -- tässä on minulla aarre." Hän piti ylhäällä
pientä metallilamppua.

"Mistä ihmeestä löysitte sen?" huudahti hän.

"Luolasta hiekkaan hautautuneena."

"Vieläkö muuta?"

Hänen sävynsä oli jyrkkä. Tyttö tunsi itsensä pettyneeksi hänen
näennäisen alentuvaisuutensa vuoksi arvostellessaan toisen työn
tuloksia ja ilonvälke hänen silmissään sammui hänen kumartuessaan
etsimään korppuja.

Tällä kertaa kävi merimiehen sääliksi.

"Suokaa minulle anteeksi, miss Deane", sanoi hän katuvaisesti. "Sanani
johtuvat huolehtimisesta. En halua teidän tekevän löytöjä. Tämä on
omituinen paikka -- monessa suhteessa yllättävä."

"Saan kai kulkea edestakaisin omassa luolassani."

"Tietysti! Olin huolimaton jättäessäni sen tarkemmin tutkimatta."

"Miksikä siis murisette senvuoksi, että löysin lampun".

"Se ei ollut aikomukseni. Suokaa anteeksi."

"Minusta te olette hirveä. Jos tahdotte peseytyä, niin tuolta löydätte
vettä. Mutta kiiruhtakaa, sillä muuten kinkku palaa."

Jenks raukka! Onko mies milloinkaan saanut niin ansaitsemattomasti
moitteita? Hän peseytyi, aluksi tuntui raitis vesi ihanalta, mutta
sitten alkoi vahingoittunutta sormea särkeä tavattomasti. Tulta
lähestyessään tunsi hän heikkoudesta johtuvaa huimausta. Pyörtyisikö
hän todellakin. Se olisi liian hullua. Puut ja kalliot alkoivat tanssia
hänen silmissään. Iriksen ääni kuului epäselvänä ja tuntui tulevan
hyvin kaukaa. Hän vaipui maahan. Hän koetteli nousta, mutta tällä
kertaa ei hänen rautainen tahtonsa totellut ja hän vajosi pimeyteen.

Tointuessaan oli hänen kaulansa ympärillä tytön vasen käsi. Katsoessaan
tämän silmiin huomasi hän niissä kyyneleitä. Hän raivostui itseensä,
että oli aiheuttanut ne.

"Ah!" sanoi hän ja koetteli nousta.

"Oletteko parempi?" Tytön huulet värisivät.

"Kyllä, Mitä on tapahtunut? Pyörryinkö minä?"

"Juokaa tämä!" Hän vei merimiehen suulle pikarin ja tämä tyhjensi sen
kuuliaisesti. Siinä oli samppanjaa.

Hän palautui nopeasti ennalleen, mutta tunsi itsensä hyvin
nöyryytetyksi. Hän ei huomannut sitä tosiasiaa, että ainoastaan hyvin
vahva mies saattoi tehdä kaiken mitä hän oli tehnyt ja jäädä eloon. Hän
ei ollut kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin nukkunut.

"Miten saatoittekaan niin pelästyttää minut!" sanoi Iris hermostuneena.
"Tehän kai tunsitte rasittavanne itseänne liikaa ja pakoititte minut
lepäämään. Minkävuoksi ette itse levänneet?"

Mies katsoi häneen katuvin ilmein. Tytön vuoksi ei sellaista saanut
toiste tapahtua. Sitten veti tyttö kätensä pois punastuen kaulaan asti.

"Kas niin!" sanoi Iris teeskennellyn reippaasti. "Nyt on kaikki
kunnossa. Juokaa viini!"

Hän tyhjensi pikarin uudelleen. Se antoi hänelle uutta elämää.

"Minusta on samppanja muutamissa tilanteissa arvokkaampaa kuin
sen paino kultaa", sanoi hän vakavasti. "Tämä on eräs sellaisista
tilanteista."

Iris teki itsekseen sen huomion, ettei alemman yhteiskuntaluokan
miehillä ole tapana muodostaa mielipiteitä samppanjasta. Mutta äkkiä
johtui hänen mieleensä uusi onnettomuus.

"Varjelkoon!" huudahti hän. "Kinkku on turmeltunut."

Se oli aivan mustaksi palannut. Hän käristi lisää. Kun se oli valmis,
oli Jenks jälleen ennallaan. He söivät vaieten ja jakoivat sen, mikä
oli jälellä pullossa. Mies ihmetteli, mitä mahtoi sinä iltana olla
Savoyssa. Hän muisti viimeksi siellä ollessaan tilanneensa _jambon de
York aux epinards_ sekä puolipullollisen Heidsickciä. Hymy kirkasti
hänen väsyneitä kasvonpiirteitään.

Iris näki sen. Hän ei ollut ikinä ennen keittänyt edes perunoita tahi
munaa. Kinkku oli hänen ensimmäinen kokeensa.

"Huvittaako minun ruuanlaittoni teitä?" kysyi hän epäilevästi.

"Se tyydyttää kaikki vaatimukset", mutisi merimies. "Tarvitaan vain
yksi seikka tekemään hyvinvointini täydelliseksi."

"Ja se on?"

"Lupa saada polttaa."

"Polttaa mitä?"

Jenks otti taskustaan ilmanpitävästi suljetun teräsaskin ja piipun.

"Teidän taskuissanne on ehtymätön varasto", sanoi tyttö. "Mitä muuta
teillä on?"

Mies sytytti piippunsa ja veti esille maallisen omaisuutensa vakavin
kasvonilmein. Paitsi ennen nähtyä ilmestyi sieltä vielä hopeadollari,
hyvin musta ja likainen nenäliina sekä tinapala. Laatikon norjalaisia
tulitikkuja heitti hän kelvottomina pois, mutta Iris otti sen.

"Ei voi koskaan tietää mihin ne kelpaavat", sanoi hän. "Mutta mitä
varten teillä on tinapala."

"Olen sen täältä löytänyt, miss Deane", vastasi merimies ojentaen sen
hänelle. Hän ei tullut merkeistä sen viisaammaksi ja he tutkivat niitä
yhdessä. Merimies hieroi esinettä fotogenin ja hiekan sekoituksella
ja silloin esiintyivät numerot sekä merkit selvinä. Joku oli
kärsivällisesti laittanut tinan sellaiseksi, että sillä lopuksi oli
tällainen muoto:

          N
        9 16N
      113. 80 Ö
    W J S        Ö
     1---? 32/1
          S

Iris oli nopeakäsityksinen. "Sehän on saaren kartta!" huudahti hän.

"Ja sen pituus- ja leveysaste."

"Mutta mitä merkitsee 'J. S.'?"

"Ne ovat todennäköisesti miehen nimen alkukirjaimet, sanokaamme esim.:
John Smithin."

"Ja saarella olevat numerot, sekä X ja piste?"

"Sitä en tiedä. Arvelen viivan saaren päässä merkitsevän tätä pientä
laaksoa ja pilkkulinjan luolaa. Mutta 32 jaettuna 1:llä sekä X saisivat
Sherlock Holmesinkin polttamaan kaksi piipullista. Mutta tahdotteko
auttaa minua vetämään lankkuja rannalta? Jos saamme muutamia sellaisia,
voi tuli palaa monta tuntia. Tarvitsemme myöskin hiukan lisää vaatteita
ja pian tulee pimeä."

Tämä yhteistyötarjous ilahdutti Iristä. Hän suostui innokkaasti, ja
ilman suurempaa ponnistusta toivat he suuren joukon polttoaineita
leiripaikalleen. He kantoivat sinne myöskin peitteekseen muutamia
takkeja. Sitten ryhtyi Jenks laittamaan kuntoon lamppua ja ennenkuin
päivä oli mennyt mailleen, oli hän onnistunut takista vetämistään
langoista laittamaan siihen sydämen. Kun yö äkkiä saapui, kuten ainakin
tropiikissa, saattoi Iris valaista pienen valtakuntansa.

Molemmat olivat äärimmäisen väsyneitä, mutta siitä huolimatta ei
merimies voinut nukkua. Hänen ajatuksensa työskentelivät tinapalassa
olevissa merkeissä.

"32 jaettuna 1; X ja pilkku vieressä!" toisti hän useita kertoja.
"Mitä se merkitsee. Jupiterin kautta!" huudahti hän äkkiä. "Se ei ole
mikään X, jonka yläpuolella on piste. Se merkitsee pääkalloa ja kahta
ristiinasetettua reisiluuta. Merkki on juuri sillä paikalla, jossa
päivällä näimme tuon aution, kummallisen kivilouhoksen. Ennenkuin tyttö
aamulla herää, on minun tutkittava paikka."



V.

Kuitit.


Herätessään huomasi hän auringon korkealla taivaalla, nuotio rätisi
iloisesti ja hallitseva jumalatar oli muuttanut muotoaan niin, että
merimies tarkasteli häntä hämmästyneenä.

Jenks nousi äänettömästi istumaan, veti jalat alleen ja katseli. Tytön
kasvot eivät olleet hänen istumapaikaltaan näkyvissä ja ensi hetkellä
luuli hän uneksuvansa. Tyttö oli puettu hienoon merensiniseen hameeseen
ja aistikkaaseen puseroon. Hänen valkoisten säämiskäkenkiensä tilalle
olivat ilmestyneet vahvat nahkakengät. Hän oli oikein hieno, tämä
saaren Hebe.

Vihdoin käsitti mies mitä oli tapahtunut. Tyttö oli noussut
päivänkoitteessa, voittanut luonnollisen vastenmielisyytensä ja
edellisenä päivänä kootusta varastosta valinnut sopivampia vaatteita
kuin ne, joissa oli pelastunut.

Hän silmäili omia ryysyjään ja antoi miettivin katsein kätensä liukua
ajamatonta leukaansa pitkin. Muutamien päivien kuluttua muistuttaisivat
hänen kasvonsa kenkäharjaa. Tällä surullisella hetkellä olisi hän
vaihtanut rakkaan piippunsa ja tupakkansa -- partaveitseen.

Sitten hänen tunteensa muuttuivat. Hänen nimensä oli Robert-palvelija.
Hän tarttuu kenkäänsä ja Iris kuuli sen.

"Huomenta!" huudahti hän ystävällisesti hymyillen. "Luulin ettette
ikinä heräisi. Olkaa hyvä ja peseytykää nopeasti, muuten tulevat munat
koviksi."

"Munat?"

"Niin. Olen koonnut metsästä muutamia. Maistoin yhtä, joka näytti
hyvältä ja se oli erinomainen."

Miss Deane oli valmistanut erinomaisen aamiaisen. Kinkku ja laivakorput
olivat ruokalistassa tietysti etusijalla, mutta sitäpaitsi oli
keitettyjä munia, paistettuja banaaneja ja tuoreita kookospähkinöitä.
Nämä ja raitis vesi eivät olleet niinkään halveksittavia
haaksirikkoisille, jotka olivat satojen mailien päässä sivistyneestä
maailmasta.

Vaikka hänen elämänsä olisi ollut kysymyksessä, ei mies olisi voinut
olla tuomatta esille seurustelulahjojaan. Heidän keskustelunsa
kosketteli Italiaa, Egyptiä ja Intiaa. Hän puheli sivistyneen miehen
vapaudella. Hän kertoi m.m. erään kaskun brittiläisen sotamiehen
avuttomuudesta kaikessa, mitä ei ole säännöissä.

"Minä muistan", sanoi hän "nähneeni erään kerran ratsuväen
aliupseerin komennuskuntineen istuvan nälistyneinä säkkipinkan päällä
Suakinaavikolla. Ja tiedättekö, mitä säkeissä oli? Korppuja! He
luulivat säkkien sisältävän patenttijalkineita, kunnes minä ilmoitin
heille asianlaidan."

Iris oli sanomaisillaan: "Siinä tapauksessa te olette ollut upseerina
armeijassa!" mutta ei tehnyt sitä. Hän ei kuitenkaan voinut peittää
silmiensä veitikkamaista ilmettä. Merimies huomasi sen, pysähtyi ja
jatkoi:

"Miss Deane, nyt olemme lörpötelleet riittävästi. Olen tänä aamuna
oikea laiskiainen, mutta ennenkuin ryhdyn työhön, on minun sanottava
teille muutamia asioita. Ensiksikin, te ette saa tehdä useampia
kokeiluja ruoka-aineiden kanssa. Munat olivat mainioita, mutta
menestyksen innostuttamana te myrkyttäisitte itsenne. Toiseksi, ette
koskaan saa mennä pois näkyvistäni ilman revolveria -- antaaksenne
sillä merkin. Oliko teillä revolveri mukananne mennessänne munia
kokoamaan?"

"Ei, miksikä sitä kysytte?"

Mies näytti huolestuneelta vastatessaan:

"On ehkä parasta kertoa teille heti, että me voimme saada koska
hyvänsä vieraiksemme julmia ja verenhimoisia villejä. En olisi sitä
maininnut, jos se olisi vain kaukainen mahdollisuus. Mutta asiain näin
ollen on teidän tiedettävä, että jotain sentapaista saattaa tapahtua.
Toivokaamme Jumalan hyvyyteen ja siihen, että pelastus pian tulee.
Saari näyttää olleen hylättynä monta kuukautta ja siinä on paras toive
pelastukseemme."

Nyt oli Iris vakava.

"Mistä tiedätte sellaisen vaaran meitä uhkaavan?"

Mies väisti kysymyksen.

"Senvuoksi, että olen sattumalta lukenut koko joukon Kiinan merestä
ja sen saariasujamista. Minä olisin viimeinen tuottamaan teille
levottomuutta turhanpäiten. Haluan vain selittää, että muutamiin
varovaisuustoimenpiteisiin on ryhdyttävä torjuaksemme vaaran, joka on
mahdollinen, mutta ei todennäköinen. Siinä kaikki."

"Mr Jenks", sanoi Iris mutkattomasti. "Olemme Jumalan kädessä. Asetan
luottamukseni häneen ja teihin. Olen toivorikas, ei, enemmän -- varma.
Kiitän teitä siitä, mitä olette tehneet ja vielä tulette tekemään. Jos
te ette voi suojella minua uhkaavia vaaroja vastaan, ei sitä voi kukaan
muukaan mies tehdä, sillä te olette rohkein ja ritarillisin herrasmies,
jonka olen tavannut."

Merimies ei uskaltanut vastata. Hän nousi ja tarttui kirveeseen
tehdäkseen murhaavan hyökkäyksen lähellä olevaa sagopalmua vastaan.

Iris sai ensiksi takaisin mielenmalttinsa. Synnynnäisellä
hienotunteisuudella osoitti hän innokasta mielenkiintoa puun kaatoon.

"Mihin tarvitsette sitä?" kysyi hän puun kaatuessa.

Jenks tunsi olevansa melkein ennallaan.

"Siinä on muutosta ruokalistaan", vastasi hän. "Ei, emme me keitä
lehtiä emmekä paista kuorta. Kun halkaisen palmun, huomaatte sen olevan
täynnä eräänlaista ydintä, ja teidän tehtäväksenne jää viruttaa se
vedessä, poimia pois kaikki säikeet ja antaa lopuksi veden haihtua.
Jälelle jää valkoista pulveria. Kun se keitetään, saadaan siitä sagoa."

"Varjelkoon!" sanoi Iris.

"Se kuuluu kummalliselta, mutta luulen olevani oikeassa. Maksaa joka
tapauksessa vaivan koettaa."

Senjälkeen jätti hän Iriksen valmistamaan sagoa ja lähti saaren
toiselle rannalle pyydystämään kilpikonnia, kuten ilmoitti. Päästyään
puiden suojaan alkoi hän kulkea nopeammin ja kääntyi vasemmalle
tutkiakseen halkeamaa, joka tinapellille oli merkitty pääkallolla ja
ristiin asetetuilla luilla. Kummastuksekseen joutui hän vanhalle tielle
-- toisin sanoen, metsän läpi kulkevalle linjalle, jossa ei ollut
mitään suurempia puita ja maassa oli merkkeinä ihmisten käynnistä pari
kokoonkäpristyneitä kiinalaisia jalkineita, puusandaali sekä paarien
lahonneet jäännökset.

Vihdoin tuli hän perille halkeaman reunalle ja näkemänsä näky sai hänet
hämmästymään. Lukuisat ihmiskädet olivat vuoren syrjään kaivaneet
mahtavan haudan. Muodoltaan melkein ympyriäisenä oli sen läpimitta ehkä
sata jalkaa, ja syvimmässä kohdassa arveli hän syvyyden olevan noin
neljäkymmentä jalkaa.

Ruohoja, pensaita ja kaikenlaisia kasveja kasvoi reunoilla. Mutta noin
kymmenen jalan päässä pohjasta lakkasi kaikki kasvullisuus ikäänkuin
pohjan ympärillä olisi ollut noiduttu kehä.

Kehä oli hautausmaana. Ihmisten ja eläinten luita oli sekaisin.
Useimmista oli jälellä vain luuranko. Muutamilla ruumiilla -- hän laski
niitä yhdeksän -- oli vielä yhtäläisyyttä ihmisen kanssa. Heillä oli
dyakkivaatteet. Toiset olivat ehkä olleet kiinalais-kuleja. Hän eroitti
koreja ja omituisia lapioita sekä kuokkia luiden joukossa. Eläimet
olivat kaikki samaa lajia, pieniä ja laihoja. Lopuksi näki hän jalan.
Se oli sian.

Kaiken yllä oli pyörretuulen tuomia paksuja hiekkakerroksia. Paikka oli
kauhea. Jenks tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen. Hänestä tuntui kuin
olisi silmännyt haudan salaisuuksiin.

Vihdoin kuitenkin alkoivat hänen aivonsa selvetä. Hän sai ajatuskykynsä
ja alkoi tuumia tullen seuraavaan tulokseen:

Kauan sitten oli joku tuliperäisessä kalliossa keksinyt arvokkaita
kivennäisaineita. Kaivaustyöt olivat olleet täydessä käynnissä kun
tulivuori valmisti koston ihmismuurahaisille, jotka tunkeutuivat sen
sisuksiin, tukahduttamalla heidät hiilikaasuun. Sikalauma -- jonka
kiinalaiset epäilemättä olivat tullessaan tuoneet -- joutui saman
kohtalon alaiseksi ollessaan siellä kauhealla ateriallaan.

Sitten tuli eurooppalainen, joka ymmärsi hiilikaasun olevan ilmaa
raskaampaa ja pysähtyvän kaivoksen pohjalle. Hänkin oli yrittänyt
temmata kalliosta aarretta rakentamalla sen läpi tunnelin. Hän
oli kenties osaksi onnistunut ja purjehtinut pois -- ehkä apua
hakemaan -- sekä merkinnyt paikan läkkipurkin tinakanteen. Se joutui
todennäköisesti jonkun toisen miehen haltuun, joka uteliaana, muttei
vakuutettuna, antoi laskea itsensä maihin tälle kohtalokkaalle
paikalle, varustettuna riittävillä ruokavaroilla. Hän oli ehkä
järjestänyt niin, että hänet haettaisiin määrätyn ajan kuluttua.

Mutta sitä ennen tuli dyakkirosvojen _sampani_ ja rohkean miehen luut
lepäsivät lähteen läheisyydessä, hänen päänsä koristaessa jonkun
verenhimoisen päällikön laajaa. Haudattuaan omat kuolleensa -- sillä
valkoinen mies kamppaili elämänsä puolesta epätoivoisesti, kuten
patruunahylsyistä näkyi -- tutkivat murhaajat saaren, jolloin muutamat
heistä uteliaisuudesta laskeutuivat kaivokseen ja jäivät sinne. Toiset
taikauskoiset raakalaiset pakenivat niin kiireesti, etteivät muistaneet
viedä luolasta mukaansa fotogenia eivätkä työkaluja, vaikka pitävätkin
niitä suuressa arvossa.

Sellainen oli hänen mielestään täällä tapahtunut murhenäytelmä.
Se selitti kaiken paitsi 32. Oliko vieläkin joku kauhea arvoitus
odottamassa ratkaisua?

Sitten kiisivät hänen ajatuksensa Irikseen. Jospa hän olisi sattunut
munia etsiessään tähän kuoleman laaksoon! Ja miten voisi tämän salata
häneltä? Eikö ollut parempi tuntea tämä kuin yht'äkkiä kävellessään
metsässä joutua tähän kauhistuttavaan paikkaan.

Hän juoksi nopeasti takaisin kunnes huomasi Iriksen olevan polvillaan
ja viruttavan vadinkannessa olevassa vedessä sagoa.

Hän huusi tyttöä, vei hänet polulle ja osoitti kohtalokasta
kivilouhosta, mutta siten, ettei Iris voinut sinne katsoa.

"Muistattehan sen pyöreän reiän, jonka näimme vuorenhuipulta", sanoi
hän. "No niin, se on täynnä hiilihappokaasua, jonka hengittäminen on
sama kuin kuolema. Luvatkaa minulle, ettette mene milloinkaan sen
lähelle."

Iris oli hiukan hermostunut ja tunsi kaulassaan kuristusta vastatessaan:

"En halua kuolla. Luonnollisesti pysyn sieltä poissa. Miten kauhea
saari. Ja kuitenkin saattaisi se olla paradiisi!"

Hän puri huuliaan pidättääkseen kyyneleitä, mutta kun hän oli tämän
paradiisin Eeva, ei hän voinut olla tiedustamatta:

"Kuinka pääsitte siitä selville? Onko siellä -- jotain -- hirveää?"

"On, eläinten jäännöksiä ja muuta. En olisi puhunut siitä, ellei se
olisi ollut aivan välttämätöntä!"

"Onko teillä muita salaisuuksia?"

"Koko joukko!" Hän hymyili ja kuje onnistui, sillä Iris luuli hänen
puhuvan menneisyydestään.

He palasivat vaieten luolalle.

"Menen sisään teidän lamppunne kanssa. Saanko?" kysyi merimies.

"Tietysti! Miksikä ette saisi? Saanko tulla mukaan?"

Mies nyökkäsi, jonka jälkeen he menivät yhdessä sisään ja Jenks tutki
perinpohjaisesti kallion. Maanjäristyksen aiheuttama maanvieremä, joka
oli helpottanut tunnelin kaivamista, näytti luolan päästä suuntautuneen
vasemmalle. Luolassa näkyi jälkiä sitkeästä työstä. Äkkiä hän huudahti.

"Mikä on?" huudahti Iris.

"En ole varma asiasta", vastasi merimies. "Tahdotteko pidellä lamppua
sillä aikaa kun käytän sorkkarautaa."

Kivessä näkyi ohut sinivalkoinen juova. Hänen onnistui murtaa sangen
suuri pala, joka sisälsi metallia. He menivät ulos merimiehen ottaessa
mukaansa veitsen, jolla voisi vuolla metalliliuskoja.

"Onko se hopeaa?" kysyi Iris liikutettuna.

"En usko sitä. En ole mikään ammattimies -- mutta luulen -- arvelen sen
olevan -- antimoniumia."

"Niin paljon melua tyhjästä!" sanoi Iris ja palasi valmistamaan sagoa.

Kirves olalla läksi Jenks rannalle. Oli laskuvesi ja riutan kivet
pistivät esille viheriästä vedestä kuin terävät hampaat.

Joukko laivan sirpaleita makasi kuivalla. Oli helppo asia vahvalle ja
notkealle miehelle päästä perille, ja kuitenkin merimies epäröi.

"Syötillä varustettu rotanloukku", mutisi hän itsekseen ja kiiruhti
sitten askeleitaan. Hypellessään kalliolta kalliolle katosi epäilys.
Hänestä esineet olivat verrattomasti arvokkaammat vaaraa. Hän oli
parissa minuutissa perillä. Palmu kasvoi kalkkikivikalliolla ja sen
juuret olivat tunkeutuneet kallion rakoihin ollen hyvässä suojassa
myrskyltä.

Merimiehen ja puun välillä oli kapea vesivyö. Vaikka vesi lagunissa
oli kaksikymmentä syltä syvää, oli se kristallikirkasta. Pohjassa,
jonka muodosti ihmeellisen valkoinen hiekka ja rikkoutuneet
korallinkappaleet, näkyi jokainen esine. Hän saattoi huomata paljon
kaloja, mutta ei yhtäkään haikalaa. Riutan sisäpuolella näkyi selvästi
_Sirdarenin_ etuosa.

Merenpuolella ei vesi ollut niin kirkasta. Saavuttaakseen Palmukallion
-- kuten sitä myöhemmin kutsuttiin -- oli hänen kahlattava noin
kolmekymmentä jalkaa vyötäisiään myöten vedessä.

Hän teki sen. Puuta vasten nojallaan oli matala, kapea laatikko
varustettuna rautakulmilla ja brittiläisen hallinnon merkillä, leveällä
nuolella.

"Kaikkien jumalien kautta!" huudahti merimies, "pyssyjä."

_Sirdaren_ oli kuljettanut aseita ja ammuksia Hongkongista Singaporeen.
Kohtalo oli sallinut, että melkein loppumaton patruunavarasto oli
lennähtänyt yli riutan saaren rantaan. Ja tässä oli Lee-Melford
kiväärejä kylliksi puolelle komppanialle. Hän ei halunnut panna
vaaraan kallisarvoista kirvestään koettamalla avata sillä raudoitettua
laatikkoa. Täytyi palata hakemaan sorkkarautaa.

Mitä muuta tässä Neptunin lahjoittamassa kauppaliikkeessä oli? Näköään
vahingoittumaton laatikko teetä. Kolme tynnyriä turmeltumattomia
jauhoja. Salongintuoli, rikkinäinen kronomeetteri, rikkonaisia
porsliineja ja puutavaraa.

Kappaleen matkaa kauempana näkyi _Sirdarenin_ mahtava savupiippu.
Tavaroiden joukossa oli myöskin nuoraa ja väkipyörä. Hänelle johtui
heti mieleen rakentaa ilmarata ja sitä myöten siirtää teelaatikko
näihin.

Hän asetti nuoran väkipyörään ja kiipesi puuhun repien siinä toimessa
housunsa. Hän oli kiinnittänyt väkipyörän vahvasti puuhun ennenkuin
tuli ajatelleeksi miten paljon yksinkertaisempaa olisi murtaa laatikko
auki ja viedä tee maihin vähin erin.

Hän nauroi ja sanoi itsekseen: "Alan tulla tyhmäksi! Mutta koska laitos
on valmiina, voin nyt yhtä hyvin käyttää sitä."

Hän solmi köydenpäät yhteen ja heitti ne riutalle. Sitten tarttui
hän kirveeseen ja laskeutui veteen tietämättä, että Iris, joka oli
vaivannut taipuisan sagon latteaksi pannukaakuksi, oli tullut rannalle
ja katseli häntä.

Vesi oli noussut tuskin hänen polviensa yli, kun pitkä käsivarsi
kiertyi ikäänkuin lasso hänen oikean jalkansa ympärille. Toinen
samanlainen kietoutui vyötäisille.

"Jumalani!" läähätti hän kun kauhea imuputki sulki hänen suunsa ja
nenänsä. Mustekala oli hyökännyt hänen kimppuunsa.

Kauhea pahoinvoinnin tunne oli voittamaisillaan hänet, mutta rakkaus
elämään tuli hänelle avuksi ja hän työnsi imuputken kasvoiltaan. Sitten
heilahti kirves ja yksi mustekalan kahdeksasta käsivarresta lyheni
melkoisesti. Mutta neljäs kiertyi vasemman jalan ympäri. Muutaman jalan
päässä, vedestä kohonneena, ulkopuolella kirveen ulottuman näkyi kauhea
mustekala ammottavine kiduksineen ja ilettävine silmineen.

Merimies seisoi hajasäärin iskien kirveellä kuin mieletön, mutta
vesi vaikeutti häntä ja hänen täytyi taivuttautua taaksepäin ettei
kadottaisi tasapainoaan. Jalansijan säilyttämisen välttämättömyys esti
häntä antamasta kuolettavaa iskua.

Mustekala oli ankkuroitu kolmella käsivarrellaan. Viimeinen vapaa
imulonkero singahti salamannopeudella tarttuakseen jälleen miehen
kasvoihin tahi kaulaan. Hän löi uudelleen ja uudelleen onnistumatta
antamaan tehoisaa iskua.

Merimies tunsi epätoivoissaan voimainsa alkavan pettää. Jos mustekala
olisi ollut lajinsa jättiläisiä, ei hän olisi kestänyt näinkään kauan.
Asiain näin ollen saattoi peto kärsivällisesti lujentaa otettaan ja
säälimättömällä varmuudella vetää uhrinsa luokseen.

Hänen voimansa olivat melkein lopussa. Epätoivoissaan päätti hän
antaa perään ja mielettömästi ponnistaen koettaa upottaa kirveen
pedon aivoihin. Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa tämän kohtalokkaan
suunnitelman -- sillä mustekala olisi silmänräpäyksessä vetäissyt hänet
veden alle -- kuului tiheästi peräkkäin viisi revolverinlaukausta. Iris
oli onnistunut pääsemään lähimmälle kalliolle.

Kolmas kuula teki mustekalan miettiväiseksi. Se heitti tumman suihkun
veteen, joka heti paikalla tuli mustaksi ja läpinäkymättömäksi.
Imulonkerot pieksivät voimattomassa raivossa vedenpintaa ja se, joka
piteli Jenksin vyötäisistä, tuli voimattomaksi ja jäykäksi. Kirves
välähti ajatuksen nopeudella. Vielä yksi käsivarsi katkaistiin.

Mutta Jenks oli yhä kiinni voimatta liikkua. Hän kääntyi ja katsoi
Irikseen. Sillä tavalla silmäsi ehkä Lazarus haudastaan.

"Nuora!" huusi tyttö, päästi revolverin ja tarttui jalkojensa juuressa
olevaan nuoranpäähän.

Merimies heitti kirveen kalliolle ja tarttui molemmin käsin
nuoraan. Hän kohottautui ylös ja potkasi. Hän oli vapaa. Kahdella
suonenvedontapaisella askeleella oli hän tytön rinnalla.

Hän horjui erään kiven luo ja vaipui voimattomana sille. Hetken
kuluttua tunsi hän kuinka Iris ujosti laski kätensä hänen olkapäälleen.
Hän kohotti päätään ja katsoi tyttöön.

"Kiitos", sanoi hän. "Nyt olemme kuitit."



VI.

Muutamia selityksiä.


Koska Jenks oli vahvarakenteinen, toipui hän pian. Onneksi ei hän
ollut saanut taistelussa mustekalan kanssa mitään vaikeampia vammoja.
Hänen suunsa ympäristö oli arka sekä vyötäisillä ja jaloissa muutamia
mustelmia. Kirveenisku oli sattunut vasempaan kenkään hipaisemattakaan
jalkaa. Lyhyesti, hän oli melkein vahingoittumaton.

Hänellä oli sama tapa kuin koirilla, nimittäin ravistaa itseään
tappelun jälkeen. Hän teki nytkin niin noustuaan seisomaan. Iriksessä
näkyi mielenliikutuksen aiheuttamia jälkiä. Hän oli aivan kalpea ja
hänen silmänsä tuijottivat.

"Tulkaa!" sanoi Jenks lempeästi. "Palatkaamme saarelle."

Hän otti tyynesti johdon, auttoi tyttöä yli kallioiden ja melkein
kantoi häntä, kun tie tuli liian vaikeaksi.

Rannalle tultuaan saattoi Iris käydä yksin, mutta hän ontui. Jenks
tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi käheästi:

"Oletteko jollain tavoin vahingoittunut?"

"Ei se ole mitään", mutisi Iris. "Minä luiskahdin kalliolta. Se ei ole
mikään nyrjähdys -- ainoastaan pieni niukahdus -- nilkan yläpuolella on
pieni naarmu."

"Minä kannan teitä!"

"Sellainen päähänpisto! Voin juosta teidän kanssanne kilpaa luolalle."

Eikä se ollut leikkiä. Hän tahtoi juosta -- joutua kauemmaksi
mustekalasta.

"Onko varma, että vamma on vain vähäpätöinen?"

"Ehdottomasti! Sukka hankaa hiukan, siinä kaikki. Odottakaa, niin
näytän."

Hän kumartui, veti sukan oikeasta jalastaan ja ojensi sen esiin nostaen
hiukan hamettaan. Ulkosivulla oli suuri haava.

Merimies osoitti asianmukaista lääkärin mielenkiintoa. Hänen sanansa ja
tapansa olivat ammattimaisia.

"Tämän laitamme jälleen pian kuntoon", sanoi hän. "Kaistale
musliinipuvustanne konjakkiin kastettuna --."

"Konjakkiin!" huudahti Iris.

"Niin, meillä on hiukan konjakkia, kuten tiedätte. Konjakki on
erinomaista ruhjevammoihin. Sitä voi käyttää sekä sisällisesti että
ulkonaisesti."

Iriksen repiessä muutamia musliinikaistaleita, katkaisi merimies kaulan
konjakkipullosta. Molemmat maistoivat hiukan ja alkohooli toi väriä
heidän kalpeihin kasvoihinsa.

Side oli valmis ja sen toinen pää oli kasteltu konjakkiin. Iris meni
luolalle, mutta mies huudahti:

"Odottakaa hiukan! Minun on otettava ensiksi sieltä pari sorkkarautaa."

"Mitä varten?"

"Minun on mentävä sinne takaisin." Pään nyökkäyksellä osoitti hän
riuttaa. Tyttö nyyhkytti kauhistuksesta. "Tällä kertaa en antaudu
alttiiksi vaaroille", jatkoi Jenks. "Löysin sieltä kiväärejä ja me
tarvitsemme niitä; ne saattavat olla meidän pelastuksemme."

Kun Iris päätti jonkun asian, ilmestyi hänen leukaansa kuoppa.

"Minä tulen mukaan", ilmoitti hän.

"Hyvä! Odotan teitä. Laskuvesi kestää vielä tunnin."

Side oli pian laitettu ja he palasivat riutalle. Kun Iris nyt kiipeili
yli epätasaisten kivien ja kallioiden, hämmästyi hän sitä notkeutta
ja rohkeutta, jota oli osoittanut kulkiessaan samaa tietä äskettäin.
Silloin hyppäsi hän kiveltä kivelle pelottomalla varmuudella. Tällä
kertaa nosti Jenks hänet kanavan yli.

"Tässäkö te kaaduitte?" kysyi merimies hellästi.

"Niin. Mistä sen arvasitte?"

"Luin sen silmistänne."

"Olkaa kiltti, älkääkä lukeko minun silmistäni, vaan katsokaa omillanne
mihin menette."

"Teen sen ehkä myöskin."

He seisoivat sen kanavan maanpuoleisella laidalla, jossa Jenks
oli taistellut mustekalan kanssa. Musta väri, jota hyökkääjä oli
ruiskuttanut kärsiessään tappion, alkoi vähitellen kadota.

"Mitä aiotte tehdä tuotuanne niin suurin vaikeuksin minut tänne?" kysyi
Iris. "Olisi mieletöntä koettaa kahlata uudelleen yli. Siellä missä
näitä petoja on yksi, on kyllä useampiakin."

Jenks hymyili. "Siitä syystä olen juuri ottanut sorkkarautoja mukaani.
Jos istutte hetken tässä, niin on kaikki selvillä."

Hän kaivoi toisen sorkkaraudan lujasti kiinni koralliriuttaan. Päät
köydestä, joka oli viety puussa olevan väkipyörän ympäri, olivat siinä,
johon tyttö oli ne taistelun jälkeen heittänyt. Hän kiinnitti ne
rautaan, kiersi laudankappaleella tiukalle ja muodosti niistä sillan,
jota myöten hyvin saattoi vetää tavaroita.

Iris katseli tätä vaieten. Merimies esiintyi aina edukseen
työskennellessään kovasti. Kaikkeen, mihin hän ryhtyi, omistautui hän
koko sielullaan. Iris ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista miestä.
Sellaisina hetkinä tunsi hän tätä kohtaan rajatonta ihailua.

"Otaksun", huomautti tyttö, "teidän laittavan kuntoon ilmaratanne
turvataksenne oman ja tavaroiden kulun."

"Ni-in."

"Miksikä olette siis noin epäröivä?"

"Senvuoksi, että omasta puolestani olen aikonut kahlata yli. Köysi on
aiottu tavaroille."

Iris nousi nopeasti. "Kiellän teitä ehdottomasti menemästä uudelleen
veteen. On suorastaan häpeä ajatella sellaista. Te asettaudutte
vakavaan vaaraan ilman mitään todellista syytä, sikäli kuin näen, ja
jos teille jotain tapahtuu, jään minä tälle kauhealle saarelle yksin."

Merimies ei oikein näyttänyt tietävän mitä tekisi.

"Miss Deane", sanoi hän, "vaara ei ole niin suuri kuin kuvittelette.
Viime kerralla yllätti mustekala minut, mutta sitä se ei tee toista
kertaa. Minun on saatava nuo kiväärit. Jos se teitä rauhoittaa, voin
kyllä itsekin kulkea nuoraa pitkin."

Hän teki tämän myönnytyksen kovin vastenmielisesti, sillä jos jokin
vaara merestä käsin uhkaisi, olisi hänen paljon vaikeampi välttää sitä
riippuessaan köydessä, joka painui hänen allaan, kuin kulkiessaan
vapaasti valmiina syöksymään joko eteen tahi taakse.

Tätä ei Iris ymmärtänyt ennenkuin näki hänen pitkin, voimakkain ottein
heilauttavan itseään eteenpäin.

"Seis!" huusi Iris. Mies päästi otteen ja putosi veteen kääntyen
katsomaan tyttöä.

"Mikä on?" kysyi hän.

"Astukaa! Kulkekaa!" Merimies kulki takaisin ottaakseen vastaan
ojennuksen.

"Te tiesitte koko ajan olevan parempaa mennä kahlaamalla, mutta
tehdäksenne minulle mieliksi ryhdyitte tähän vaaralliseen keinoon!
Miksikä teitte sen?"

"Olette itse vastannut kysymykseenne."

"Olen teihin hyvin, hyvin suuttunut."

"Kerron teille mitä teen", sanoi Jenks. "Jos suotte minulle anteeksi,
koetan hypätä yli. Hyppäsin erään kerran yhdeksäntoista jalkaa kolme
tuumaa eräällä -- hm -- niityllä --"

"Älkää seisoko lörpöttelemässä siinä! Puolen tunnin kuluttua on vesi
noussut yli riutan", huudahti tyttö.

Mitään puhumatta alkoi Jenks työnsä. Siellä oli paljon köyttä ja hänen
suunnitelmansa oli varsin yksinkertainen. Kun jokainen käärö oli
varmasti sidottu, kiinnitti hän tavaran juoksevaan köyteen, joka kulki
puusta rautapulttiin. Juoksunuoraan sitoi hän kiinni kevyimmän köyden,
jonka löysi, ja heitti toisen pään Irikselle. Kevyesti vetämällä
saattoi Iris vetää raskaan kiväärilaatikonkin toiselle puolelle, sillä
kaltevuuspinta oli niin jyrkkä, että mitä raskaampi paino oli, sitä
helpommin se liukui köyttä pitkin.

He työskentelivät kunnes Jenks ei löytänyt enää mitään ottamisen
arvoista. Senjälkeen kahlasi hän varovasti yli kanaalin. Tyttö tuijotti
kauhistuneena veteen siksi kunnes merimies oli jälleen hänen rinnallaan.

"Kuten näette", sanoi mies, "olette te säikäyttäneet jokaisen
mustekalan monen mailin piirissä karkuun."

Nousuvesi oli kääntynyt; muutaman minuutin kuluttua olisi osa riuttaa
veden alla. Kiväärilaatikon kantaminen saarelle oli aivan mahdotonta
ja Jenks teki nyt sen, joka olisi säästänyt, aikaisemmin suoritettuna,
häneltä koko joukon työtä ja vaivaa. Hän särki laatikon ja huomasi
aseiden olevan hyvässä kunnossa.

Hän tarkasti puolitusinaa ja pani ne syrjään. Senjälkeen laittoi hän
laivanpirstaleista pienen lautan ja sitoi sille kiinni teelaatikon,
jauhotynnyrin, rikkinäisen salongintuolin ja muuta pikkutavaraa, jota
saattoi tarvita. Hän vältti vesillelaskemisvaikeudet rakentamalla
lautan aivan lähelle vesirajaa. Kun kaikki oli valmiina, kohotti
nousuvesi lautan, johon oli sidottu vahva köysi, ja kuljetti sitä
rantaan päin. Sitten otti merimies olalleen neljä kivääriä, pyysi tytön
tekemään samoin kahdelle jälelle jääneelle, ja ohjasi lauttaa nuorasta
sopivaan paikkaan.

"Teidän kuljettaessanne tavaroita maihin, menen minä valmistamaan
päivällistä", ilmoitti Iris.

"Mutta olkaa varovainen, ettette nyrjäytä jalkaanne uudelleen."

"Sitä kyllä olen. Nilkkani muistuttaa siitä joka askeleella, jonka
otan."

Sill'aikaa kun Jenks sai tavarat maihin, oli Iris valmistanut
päivällisen. Se oli keittotaidon uusi riemuvoitto. Munat olivat
paistettuja!

"Minulla on vakava aikomus keittää kokonainen kinkku", sanoi tyttö.
"Onko teillä mitään aavistusta, kuinka kauan sellaista on keitettävä."

"Neljännestunti jokaista puoltakiloa kohti."

"Mainiota! Mehän emme voi mitata painoa emmekä aikaa."

"Luulen voivamme tehdä molemmat. Laitan jonkunlaisen tasapainolaitteen.
Sen toiseen päähän sidomme kinkun ja toiseen kiväärin sekä muutamia
patruunoita, ja minä voin sanoa kinkkujenne painon täsmälleen.
Ajanmittauksen suhteen olen päättänyt turvautua aurinkokelloon. Muistan
sangen hyvin siihen vaadittavat kappaleet, ja kun olemme jonkun aikaa
sitä tarkanneet, voimme korjata esiintyvät virheet."

"Te olette tosiaankin viisas, mr Jenks", sanoi Iris lapsellisesti.
"Oletteko omistaneet monta vuotta elämästänne valmistautuaksenne
oleskeluun asumattomalla saarella?"

"Jotain siihen tapaan. Elämäni on ollut päätöntä kuljeksimista. Kohtalo
on ajanut minut paikkaan, jossa ne pienet kokemukset, joita minulla on,
voivat olla hyödyllisiä."

"Päätöntä kuljeksimista!" huudahti Iris. "Sitä en usko. Sellaista
ilmaisutapaa käytetään ikävistä, tarkoituksettoman kiertelyhalun
valtaamista ihmisistä. Teidän pahin vihollisennekaan ei voi teistä
sanoa sitä."

"Pahin viholliseni on joka tapauksessa saattanut sen ilmaisumuodon
vastaamaan todellisuutta, miss Deane."

"Te tarkoitatte hänen turmelleen teidän uranne?"

"Niin -- otaksun asian olevan siten."

"Oliko hän hyvin suuri lurjus?"

"Oli ja on vieläkin."

Jenks puhui rauhallisen katkerasti. Tytön sanat olivat herättäneet
muistoja. Hetkeksi unohti hän joutuneensa puhumaan itsestään eikä
ollenkaan huomannut Iriksen kasvojen tyytyväistä ilmettä, kun tämä sai
tietää hänen pahimman vihollisensa olevan miehen.

"Te olette väsynyt", sanoi tyttö. "Haluatteko tupakoida?"

Jenks otti esille piippunsa ja tupakkansa, mutta hänen oli vaikea
käyttää oikeaa kättään, jota särki kauheasti.

Myötätunnosta huudahtaen hypähti tyttö ylös ja pyysi saada hoitaa hänen
sormeaan. Hän sitoi sormen konjakkiin kastetulla liinarievulla. Sitten
tarttui hän miehen tupakkapurkkiin ja piippuun.

"Älkää pelätkö", sanoi hän nauraen. "Olen täyttänyt isäni piipun monta
kertaa. Kesken kaiken, te tulette varmasti pitämään isästäni, kun
opitte hänet tuntemaan. Hän on paras ihminen minkä tunnen."

"Te olette siis hyviä ystäviä."

"Hyviä ystäviä! Hän on ainoa ystävä mitä minulla maailmassa on."

"Mitä? Onko se totta?"

"Täydellisesti! Minä en luonnollisesti koskaan unohda kuinka paljosta
minun on teitä kiittäminen, mr Jenks. Ja minä pidän myöskin teistä
tavattomasti, vaikka te välistä olette niin -- niin tuima minua
kohtaan."

"Rakas lapsi!" mutisi merimies nähtävästi omissa ajatuksissaan. "Vain
niin, minä olen mielestänne tuima?"

"Niin, oikea karhu, silloin kun te läksytätte minua! Te voitte olla
oikein hauska kun haluatte ja unohdatte huolenne. Mutta minkävuoksi
kutsutte minua lapseksi. Kuinka vanha te olette, mr Jenks? Minä täytin
joulukuussa kaksikymmentä."

"Ah, täytin elokuussa kaksikymmentäkahdeksan", vastasi mies.

"Varjelkoon!" läähätti tyttö! "Pyydän anteeksi, mutta luulin teidän
olevan vähintäin neljänkymmenen."

"Epäilemättä näytän siltä. Mutta ei ole eduksi ulkonäölle nousta
varhain ylös ja mennä myöhään vuoteeseen."

"Olen usein kummastellut kuinka armeijan upseerit kestävät", sanoi
Iris. "He eivät koskaan näytä saavan tarpeeksi unta, eivät ainakaan
täällä idässä. Olen nähnyt heidän tanssivan puolen yön jälkeen ja
kuullut heidän senjälkeen olleen ulkona viiden tai kuuden aikaan
aamulla metsästämässä tahi harjoituksissa."

"Te arvelette siis minun olleen upseerina?"

"Olen siitä varma. Teidän tapanne, äänenne, tyyni, käskevä
esiintymisenne, niin, vieläpä käyntitapannekin ilmaisee sen."

"Siinä tapauksessa", sanoi Jenks surullisesti, "en tahdo kieltää
tosiasiaa. Olen ollut yhdeksän vuotta upseerina intialaisessa
pääesikunnassa. Minun päähänpistoni, miss Deane, oli huolehtia
parhaimmalla tavalla miesteni ruuasta ja pitää heitä reippaina kaikissa
olosuhteissa ja ilmastoissa, erikoisesti silloin kun jokapäiväisiä
elämäntarpeita ei ollut riittävästi. Siihen päästäkseni luin kaikkea
mahdollista jokaisesta maasta, mihin rykmenttini mahdollisesti
saattoi tulla lähetetyksi; opettelin tavallisten ruoka-aineiden nimet
maankielellä ja otin erityisesti selkoa kuinka luonto huolehtii ihmisen
toimeentulosta. Nämä tutkimukset kiinnittivät mieltäni. Sudanin retken
aikana oli minulla niistä hyötyä ja, kiitos niiden, minut koroitettiin."

"Kertokaa!"

"Muutamien taisteluiden jälkeen oli minun osastoni seurattava
ratsukameleita, jotka, kuten tiedätte; voivat kulkea ilman vettä
paljon kauemmin kuin hevoset. Olimme melkein saavuttamaisillamme ne,
mutta hevosemme olivat aivan nääntyneet. Onneksi olin kiinnittänyt
huomiota muutamiin merkkeihin, jotka ilmaisivat missä kohden erämaan
alla oli vettä. Puolen tunnin työ lapioilla osoitti minun olleen
oikeassa. Me saavutimme takaa-ajajat, vangitsimme heidät ja minä sain
kapteeninvaltakirjani."

"Eikö mitään tappelua tapahtunut?"

Hän ei vastannut heti. Sitten päätti hän nähtävästi hyvin
vastahakoisesti vastata. "Kyllä, tapahtui taistelu. Se oli hyvin kiivas
senvuoksi, että osasto englantilaista ratsuväkeä, jonka piti minua
tukea, kääntyi veden puutteen vuoksi takaisin. Mutta se ei pelastanut
24 lancierirykmentin komentajaa vakavasta varoituksesta."

"24 lancierirykmentin!" huudahti Iris. "Lordi Ventnorin rykmentti!"

"Lordi Ventnor oli kysymyksessä oleva upseeri."

Iris tuli kasvoiltaan tulipunaiseksi. "Te tunnette siis hänet", sanoi
hän.

"Kyllä, sen teen."

"Onko hän teidän vihollisenne?"

"On."

"Siis senvuoksi tulitte te niin liikutetuksi viimeisenä päivänä
_Sirdarenin_ kannella kun lady Tozer kysyi minulta, olinko hänen
kanssaan kihloissa?"

"Niin."

"Kuinka saattoi se asia koskea teitä? Ettehän edes tiennyt nimeäni?"

"Se koski minuun koska hänen nimensä äkillinen mainitseminen sai minut
ajattelemaan kunniattomuuttani. Jätin armeijan kuusi kuukautta sitten,
miss Deane, hyvin kiusallisten olosuhteiden vallitessa. Sotaoikeus
katsoi minut syylliseksi upseerille sopimattomaan käytökseen. En saanut
edes tilaisuutta ottaa eroa. Minut pyyhittiin rullista."

Hän koetteli puhua tyynesti, mutta kalpeni hieman ja vaikka hän piti
piippua suussaan, niin hänen huulensa värisivät.

Hän ei uskaltanut katsoa tyttöön, jonka kummasteleva katse oli
suuntautunut häneen.

"Minä muistan sen", sanoi Iris hitaasti kääntämättä hänestä katsettaan.
"Asiasta puhuttiin minun tullessani Hongkongiin. Te olette kapteeni
Robert Anstruther?"

"Niin."

"Ja te loukkasitte julkisesti lordi Ventnoria erään riidan vuoksi
naisesta?"

"Kuten sanotte."

"Kenen oli syy?"

"Nainen sanoi sen olleen minun."

"Oliko se totta?"

Robert Anstruther, entinen kapteeni Intian armeijassa, nousi seisomaan.
Hän päätti kohdata tuomionsa seisovin jaloin. -- "Sotaoikeus oli hänen
kanssaan yhtä mieltä ja minä itse olen puolueellinen todistaja."

"Kuka oli nainen?"

"Everstini vaimo, mrs Costobell."

Kauan jälkeenpäin muisti hän tässä tilaisuudessa tunteneensa epätoivoa.
Mutta hän oli päättänyt asian, eikä kuulunut niihin, jotka pelkäävät
seurauksia.

Irikselle palasi ensiksi mielenmaltti.

"Minua ilahduttaa suoruutenne, kapteeni Anstruther," alkoi hän.

"Jenks, jos saan pyytää, miss Deane, Robert Jenks."

Tytön silmissä oli omituinen ilme, mutta sitä ei mies nähnyt ja Iris
jatkoi pidätetyin äänin.

"Tietysti, mr Jenks. Sallikaa minun olla yhtä suora ennenkuin jätämme
tämän puheenaiheen. Olen tavannut lady Costabellin. En pidä hänestä.
Luulen hänen olevan petollisen naisen. Sotaoikeus olisi kenties
langettanut toisenlaisen tuomion, jos sen jäsenet olisivat olleet hänen
omaa sukupuoltaan. Mitä tulee lordi Ventnoriin, niin ei hän merkitse
minulle mitään. Totta kyllä on, että hän on pyytänyt isältäni lupaa
saada osoittaa minulle huomiotaan, mutta rakas vanha isäni jätti asian
kokonaan minun ratkaistavakseni, enkä minä ole milloinkaan antanut
lordi Ventnorille vähintäkään rohkaisua. Huomaan nyt lady Costabellin
ja lordi Ventnorin valehdelleen, kun he syyttivät teitä jostain
kunniattomasta teosta, ja olen iloinen, että te annoitte hänelle
opetuksen klubissa. Olen aivan varma, että hän oli sen ansainnut."

Ei sanaakaan tämä harvinainen mies vastannut. Hän vavahti, tarttui
kirveeseen, joka oli hänen jaloissaan ja lähti metsään kääntäen
kasvonsa poispäin Iriksestä, ettei tämä huomaisi hänen silmissään
kyyneleitä.

Tyttö puolestaan alkoi tarmokkaasti kiilloittaa keittiöastioitaan
ja pian sen jälkeen laulaa. Jos ajattelee, että hänen tuli sietää
armeijasta poisajetun upseerin seuraa, niin oli hän naurettavan
tyytyväinen.



VII.

Yllätyksiä.


Ennen kolmannen päivän iltaa oli Jenks valmistanut tilavan teltan,
käyttäen sen tukemiseen oleskelupaikkansa ympäristöstä kaatamiaan
puita. Tukipuihin naulasi ja sitoi hän rannalta tuomansa öljykankaan.
Raskaan kankaan oikealle paikalle asettaminen vaati hänen ja Iriksen
yhteisiä ponnistuksia.

He työskentelivät kymmenen päivää alkaen aamunkoitosta ja lopettaen
vasta pimeän tullen. Merimies laati suunnitelman, jota noudatti
tiukasti. Ensiksi teki hän valmiiksi asunnon, jossa oli kaksi osastoa,
sisempi huone, jossa Iris nukkui, ja toinen, joka oli ruokasalina ja
hänen omana makuuhuoneenaan.

Senjälkeen valmisti hän Näköalavuorelle valtavan kaaren, jossa oli
_Sirdarenin_ nimi kuusi jalkaa korkeista, uponneesta laivasta otetuista
lankuista.

Silläaikaa opetteli Iris kutomaan verkkoa. Käyttäen kuulia painona
valmisti hän siitä heittoverkon, jolla pyydysti suuren joukon kaloja.
Aluksi he eivät tienneet, mitkä niistä olivat syötäviä, mutta sitten
sai tyttö hyvän mielijohteen.

"Merilinnut voivat sen meille sanoa", sanoi hän. "Levittäkäämme
saaliimme hiekalle ja jättäkäämme siihen. Jos panemme merkille, mitkä
lajit linnut syövät ja mitkä hylkäävät, niin emme voi tehdä mitään
suurta erehdystä."

Vaikkakin hänen arvelunsa ei ollut pettämätön, osoittautui se
olevan huomioonotettava. Niiden kalojen joukossa, joita siivelliset
tarkastajat valitsivat, oli pari lajia, jotka muistuttivat turskaa ja
valkoturskaa sekä maistuivat erinomaisen hyviltä.

Jenks oli sangen perehtynyt eläintieteeseen ja saattoi eroittaa
syötävät linnut. Nämä kaksi haaksirikkoista, jotka sattuma oli
heittänyt asumattomalle saarelle, söivät tuoretta kalakeittoa,
paistettuja lintuja, keitettyä tahi paistettua kinkkua ja sagovanukasta
huuhtoen kaiken alas mainiolla lähdevedellä tahi kulauksella hienointa
samppanjaa.

Riutalla olevista ruostuneista kivääreistä otti Jenks pistimet,
ruuvit, renkaat ja kaikki pikkuosat, joista saattoi olla hyötyä.
Kiväärinpiipuista laittoi hän, helpottaakseen Iriksen ruuanlaittoa,
hellan, ja tarkastamalla joka aamu huolellisesti poltettujen
laivahylynkappaleiden tuhkan, hankki hän pienen varaston
käyttökelpoisia nauloja. Turvallisen ja samalla kertaa mukavan
kylpypaikan löytäminen saattoi hänet sekä tytön omistamaan erään
iltapäivän rannan tarkastukselle. He olivat antaneet kaikille paikoille
nimet. Pohjoista niemekettä kutsuttiin luonnollisesti Nordkapiksi,
läntisen nimi oli Europa Point ja matala hiekkasärkkä kaakossa sai
nimekseen Kilpikonnaranta, kun Jenks huomasi tavattoman määrän vihreitä
kilpikonnia käyvän siellä ja hautaavan munansa hiekkaan.

He alkoivat tutkimusretkensä siltä paikalta, jossa merimies oli
taistellut epätoivoisen taistelunsa myrskyn aikana. Iris tahtoi saada
heti tietää sen kiven, jonka taakse merimies oli hänet asettanut
lähtiessään hakemaan vettä. Hetkeksi sai muisto heidän onnettomista
laivatovereistaan kohoamaan kyyneleet hänen silmiinsä.

Antaakseen hänen ajatuksilleen toisen suunnan osoitti mies heidän
ensimmäisen nuotionsa tuhkaa. Jenks oli onnellinen. Mutta kuinka
kauan sitä jatkuisi? Korkealla kalliolla oli merkki niitä varten,
jotka hakivat kadonnutta _Sirdarenia_. Ja kun pelastajat saapuisivat,
olisi miss Deane jälleen rikkaan baronetin tytär ja hän itse nimetön,
kunniaton kulkuri. -- Hän puri hampaitaan yhteen ja iski kivellä
saniaiskasviin, joka oli sammuttanut heidän ensimmäisen janonsa.

"Oi, minkävuoksi teitte sen?" huudahti Iris. "Se oli hädän hetkenä
totinen ystävä. Haluaisin kasvattaa siitä kauneimman ja lehtirikkaimman
istutuksen tälle saarelle."

"Hyvä!" vastasi Jenks. "Voitte täyttää halunne. Jos päivittäin
kastelette sen juuria raittiilla vedellä, on tahtonne pian täyttyvä."

"Te annatte neuvonne epäystävällisellä äänellä, mutta seuraan sitä
kuitenkin."

Jenksin tavallinen huonon tuulen puuska aiheutti ohi menevän pilven.
Kiipeämästä Nordkapin kallioille aiheutunut ponnistus palautti
jokapäiväiset suhteet.

Eteläpuolella löysivät he vihdoinkin ihastuttavan, pienen lahden,
puilla reunustetun, hiekkapohjaisen sekä kolmelta puolelta luotojen ja
vuorien suojeleman.

"Oh!" huudahti Iris innokkaasti. "Miten ihastuttava paikka! Oikea
salakuljettajain lahti!"

"Niin, ihastuttava nähdä", kuului vastaus, "mutta avoin merelle. Mainio
paikka haikaloille, miss Deane, mutta sopimaton kylpemiseen."

"Jumala varjelkoon! Olin kokonaan unohtanut haikalat. Otaksun niidenkin
pitävän elää, vaikka ne ovat sellaisia petoja, mutta en tahdo, että ne
syövät minut."

He menivät edelleen. Kulkiessaan pitkin koralleilla siroteltua
etelärantaa huomasi Jenks kilpikonnien jälkiä.

"Ihania munia ja samanlaista kilpikonnakeittoa!" huudahti hän. "Jos ne
ovat vihreitä, emme voi toivoa mitään parempaa. Kun joku laiva tulee
meitä hakemaan, houkuttelen kapteenin lastaamaan laivansa niillä ja
ansaitsen sillä tavoin omaisuuden."

"Te ette ole siis rikas, mr Jenks", sanoi Iris ujosti.

"Minulla on rikas, naimaton eno, joka teki minut perillisekseen ja
antoi minulle vuotuiseksi ylläpidoksi neljäsataa puntaa, niin että
armeijassa ollessani olin oikea Kroisos. Mutta kun romahdus tuli,
hylkäsi hän minut. Myymällä hevoseni ja muut tavarani saatoin jättää
armeijan ilman äyriäkään taskuissani, mutta myöskin ilman velkoja?"

"Ja kaikki tuo vain petollisen naisen vuoksi?"

"Niin."

"Oliko hän hyvin julma, teille, mr Jenks."

Mies pysähtyi ja nauroi suorastaan hirnuen.

"Julma minulle! Minulla ei ollut hänen kanssaan mitään tekemistä. Hän
petti miestään eikä minua."

Tultuaan Europa Pointille, huudahti merimies.

"Vene! Katsokaa! Kallioilla!"

"Kun _Sirdaren_ särkyi, ajautui vene kai virran mukana maihin."

Jenks muisti kapteeni Rossin antaneen varustaa kaikki veneet
elintarpeilla heti kun propelli oli särkynyt. Nyt oli kaikki poissa,
mastot, purjeet, airot, penkit -- kaikki paitsi kaksi vesiastiaa; Jenks
avasi innokkaasti perälaudan alla olevan komeron ja se oli varustettu
säilykkeillä sekä laivakorpuilla. He olivat hädin tuskin toipuneet
veneen ilmestymisen aiheuttamasta mielenliikutuksesta, ennenkuin
Jenks huomasi niiden kallioiden takana, joilla vene oli, pienen,
luonnonmuodostaman vesisäiliön, joka uudistui joka myrskyllä ja oli
täydellisesti eroitettu merestä.

Se ei ollut muuta kuin neljän jalan syvyinen, joka puolelta kallioiden
ympäröimä ja pohja mitä hienointa valkoista hiekkaa. Siinä ei näkynyt
ainoatakaan kalaa. Se oli ihanteellinen kylpyallas.

Iris oli ihastuksissaan. Hän osoitti sille suunnalle, jossa heidän
majansa oli.

"Mr Jenks, olen kotona teeaikana."

Pyydettyään häntä laukaisemaan revolverin, jos tarvitsisi apua, lähti
merimies nopeasti.

"Ihmettelen mitä hän pelkää", tuumi tyttö. Senvuoksi kiiruhti hän
niin paljon kuin voi ja juoksi takaisin miehen luo. Tämä askarteli
kiinnittämällä pistimiä lankkuun. "Minkä vuoksi tuota teette?" kysyi
tyttö.

"Koetan valmistaa saapuville epämiellyttäville vieraille ikävyyksiä",
vastasi Jenks. "Tästä tulee _cheval de frise_, jonka aion sijoittaa
luolamme eteen, jos olemme pakoitettuja puolustautumaan villeiltä. Kun
se sulkee tien, eivät he voi hyökätä päällemme."

Heidän yhdeksäntenätoista saarella oleskelupäivänään kiipesi merimies
tapansa mukaan Näköalavuorelle Iriksen laittaessa aamiaista. Hän katsoi
kiikarilla joka suuntaan, mutt'ei ainuttakaan purjetta näkynyt.

Hän pisti kiikarin koteloon ja palasi Iriksen luo.

Aamu kului kuten tavallisesti. Iris ei ollut unohtanut saniaiskasvin
kastelemista. Aamiaisen jälkeen oli hänellä tapana mennä sitä
kastelemaan ja hän nousi nytkin sitä varten ylös.

"Saanko auttaa teitä", sanoi Jenks. "Minulla ei ole tänään kiirettä."

"Ei kiitos! En salli teidän liikuttavan pensasta. Se näyttää suorastaan
iloiselta minun tullessani ja juo veden yhtä halukkaasti kuin janoinen
eläin."

"Kaalinpäälläkin on sydän, miss Deane."

Iris lähti nauraen, mutta oli ollut poissa tuskin viittä minuuttia, kun
mies kuuli kaksi kertaa toistetun huudon. Hän eroitti oman nimensä --
ei Jenksin, vaan Robertin. Jotain hirveätä oli tapahtunut, sillä huuto
oli äärimmäisen epätoivoinen.

Hän juoksi sisään, tempasi kivääritelineeltä yhden kuudesta kivääristä,
jotka olivat aina ladatut ja syöksyi läpi metsän, jossa ei nähnyt
mitään, rannalle. Täällä näki hän Iriksen taistelevan kahden villin
näköisen dyakin kiinnipitelemänä, joista toinen puvusta päättäen oli
joku päällikkö ja toinen vastenmielisen näköinen puolialaston villi.
Heidän ympärillään tanssi seitsemän pyssyillä ja parangeilla (suurilla
malaijilaisveitsillä) asestettua miestä.

Molemmat villit koettelivat sitoa Iriksen käsivarsia, mutta hän oli
notkea ja vahva, joten he saivat kovan pähkinän purrakseen. Estääkseen
häntä huutamasta painoi toinen dyakeista suuren kätensä hänen suulleen.

Tyynesti ja rauhallisesti, kuin olisi ollut harjoituskentällä,
laskeutui Jenks polvilleen ja tähtäsi. Ei kukaan dyakeista
huomannut häntä, sillä kaikkien mielenkiinto oli kohdistunut
hämmästystäherättävään saaliiseen, nuoreen ja kauniiseen naiseen,
joka aivan tyynesti kuljeskeli täällä ympäri. Jyvä ja tähtäin tulivat
hitaasti suoraan linjaan sen pedon rinnan kanssa, joka painoi tytön
suuta.

Kuula sattui aivan sydämen yläpuolelle ja katkasi selkärangan.

Iris, joka tunsi vapautuneensa ilettävästä otteesta, tempautui irti
päälliköstä ja kiisi kuin lintu kohti Jenksiä ja pelastusta.

Kivääristä kuului jälleen kaksi perättäistä lyhyttä, terävää laukausta
ja kaksi dyakkia vaipui hiekkaan. Jälellä oli kuusi, niiden joukossa
päällikkö, jota pakeneva tyttö tietämättään ruumiillaan suojeli.

Neljäs dyakki kaatui.

Jälelle jääneet, julmat, mutta eivät pelkurit villit latasivat
pyssyjään. Kalpeana, päättäväisenä, teräksinen kiilto silmissään ja
leuka eteenpäin työntyneenä seurasi merimies heidän valmistelujaan.

"Vasemmalle!" huusi hän. "Juoskaa puuta kohti."

Iris kuuli ja koetteli totella, mutta voimat pettivät ja hän kaatui
murentuneiden korallien päälle.

Jenks tarkasteli häntä sekä dyakkeja, jotka ampuivat epätasaisen
yhteislaukauksen. Jotain, joka muistutti kiirehtivää mehiläistä, surisi
hänen korvansa ohi, ja hänen oikean jalkansa läheisyydessä oleva kivi
sai voimakkaan läimäyksen näkymättömästä kädestä. Se oli hänestä
mieluista. Tästä tulisi taistelu eikä teurastus.

Viides dyakki vaipui kuolinkouristuksissa maahan ja päällikkö tähtäsi
tarkkaan polviasennossa olevaa ampujaa, joka uhkasi tuhota koko
hänen joukkonsa. Mutta merimies ampui ensin ja näki kummastuksekseen
kirjavasti puetun villin lentävän taapäin useita yardeja ja kaatuvan
sitten maahan.

Vielä kaatui yksi ennenkuin kaksi jälelle jäänyttä katsoivat olevan
syytä lähteä peräytymisretkelle. He tekivät sen nopeasti, mutta
laahasivat päällikköä mukanaan. Jenksin tarkoitus ei kuitenkaan ollut
päästää heitä menemään. Hän tähtäsi jälleen yhtä. Kuului naksahdus eikä
mitään muuta. Patruuna ei syttynyt. Hän koetti kiireesti vetää sen
ulos, mutta epäonnistui. Sellaisia vahingoita saattaa sattua niinkin
hyvälle kiväärille kuin Lee-Metford on.

Karjaisten hyppäsi hän ylös ja syöksyi eteenpäin. Pakenevat miehet
näkivät hänet ja lisäsivät vauhtia. Samalla hetkellä kun hän oli
Iriksen luona, katosivat he puiden sekaan.

Hän heitti remmistä kiväärin olalleen ja otti tytön käsivarsilleen.
Tämä oli tajuissaan, mutta hengästynyt.

"Kuulkaa", huusi Jenks. "Koettakaa totella minua -- kirjaimellisesti.
Kannan teidät -- luolaan. Jääkää sinne. Ampukaa jokainen, jonka näette
-- kunnes minä tulen."

Tyttö kuunteli ihmetellen. Ajatteliko mies jättää hänet nyt, kun hän
oli painettuna tämän rintaa vasten? Mahdotonta! Ah, hän ymmärsi. Villit
olivat kai tulleet sinne veneellä. Merimies aikoi hyökätä heidän
kimppuunsa uudelleen. Hän ajatteli taistella yksin heidän kanssaan eikä
hän, Iris, saisi tietää mitään ennenkuin kaikki olisi ohi.

Jenks asetti hänet luolan sisäänkäytävälle. "Te ymmärrätte!" huudahti
hän ja vastausta odottamatta juoksi sisään hakemaan uuden kiväärin.
Senjälkeen juoksi hän Näköalavuoren kautta etelärantaa kohti. Hän
ymmärsi dyakkien nousseen maihin sillä hiekkarannalla, jota Iris oli
kutsunut Salakuljettajain lahdeksi. He eivät saaneet päästä pakoon
millään ehdolla.

Merimies oli oikeassa. Tullessaan perille huomasi hän kolmen -- eikä
kahden -- miehen työntävän _sampania_ vesille. Yksi heistä oli, ihme
kyllä, päällikkö. Silloin ymmärsi Jenks kuulan sattuneen dyakin
kohotettuun pyssyyn edelläkerrotulla seurauksella. Hän oli välttänyt
kuoleman kuin ihmeen kautta.

Jenks valmistautui kylmäverisesti tappamaan kaikki kolme. Välimatka oli
sangen suuri, ehkä 800 yardia. Hän laskeutui polvilleen ja ampui. Kuula
näytti sattuneen veneeseen.

Samassa kuuli hän takanaan nopeita askelia. Hän nousi salamannopeasti,
kääntyi ja näki -- Iriksen.

"He pakenevat", sanoi tyttö. "Missä ovat toiset?"

"Kuolleet!"

"Tarkoitatteko tappaneenne kaikki?"

"Vain kuusi. Heitä oli kaikkiaan yhdeksän."

Hän laskeutui uudelleen polvilleen ja kohotti kiväärin. Iris heittäytyi
hänen viereensä.

"Mr Jenks", sanoi hän rukoilevasti yhteenliitetyin käsin, "älkää
tappako minun takiani useampia ihmisiä!"

"Omasta puolestani sitten", murahti mies kiusaantuneena
häiritsemisestä, sillä nyt oli _samponi_ kaukana.

"Silloin pyydän teitä Jumalan nimeen olemaan ottamatta useampia
ihmishenkiä. Se, minkä teitte, oli välttämätöntä, ehkä oikein. Mutta
tämä on murha."

Mies laski aseensa ja katsoi häneen.

"Jos nämä miehet pääsevät elävänä, tulevat he takaisin suurella
joukolla kostamaan toverinsa -- ja ottamaan teidät vangiksi."

"Niin on ehkä sallimuksen tahto. Rukoilen teitä sittenkin säästämään
heidät."

Jenks laski kiväärin hiekalle ja nosti tytön hellästi ylös. Ei
kumpikaan heistä sanonut sanaakaan. _Sampanin_ suuri, kolmikulmainen
purje täyttyi tuulella. Perässä näkyi mies, joka uhkaavasti pudisti
rannalla olijoille nyrkkiään.

Malaijipäällikkö kirosi heitä ja Jenks ymmärsi varsin hyvin, mitä hän
tarkoitti.



VIII.

Varustautuminen.


He katsoivat kauan etenevän veneen jälkeen. Pian näkyi se vain pienenä
pilkkuna tyynellä merellä. Tasainen tuuli pullisti purjeita ja merimies
ymmärsi ettei siinä ollut mitään sotajuonta, vaan dyakit pakenivat
peloissaan ja raivoissaan. He palaisivat riittävin voimin kostamaan.

Merimies rypisti otsaansa; hän ei tiennyt vasemman käsivartensa olevan
tytön vyötäisillä ennenkuin tämä vapautui ja sanoi pyytävästi:

"Älkää olko minulle vihainen, mr Jenks. En voinut sille mitään. En
sietänyt nähdä heitä ammuttavan."

Silloin heräsi mies todellisuuteen.

"Tulkaa", sanoi hän ihmeellisen puoleensavetävästi hymyillen. "Palaamme
linnaamme. Olemme ainakin jälelläolevan osan päivää rauhassa."

Hänen täytyi sanoa tahi tehdä jotain tytön rauhoittamiseksi. Tämä
oli yhä hyvin liikutettu ja merimies katsoi sen luonnollisesti
vangitsemisen aiheuttamaksi.

"Ette pyydä minua kertomaan seikkailuani", sanoi Iris rauhallisesti
katsottuaan häntä hetkisen.

"En", vastasi Jenks. "Luulin teidän olevan liian liikutetun puhuaksenne
siitä vielä."

"Liikutetun? Ei suinkaan! Olen vain väsyksissä vastustelemisesta ja
avunhuutamisesta, mutta älkää luulkokaan minun aikovan pyörtyä tahi
saada hermokohtausta. Myönnän itkeneeni hiukan, kun työnsitte minut
syrjään ja nostitte kiväärin ampuaksenne noita viheliäisiä, henkensä
edestä pakenevia raukkoja. Tein ehkä väärin estäessäni teitä?"

"Kyllä, siinä teitte väärin," vastasi Jenks vakavasti.

"Samantekevää," jatkoi tyttö. "Jumala on ollut meille sangen hyvä. En
voi ajatella hänen pelastaneen meitä niin monista vaaroista antaakseen
meidän kuolla muutamia tunteja tahi päiviä ennen avun saapumista. Ja
minä haluan kertoa teille mitä tapahtui."

"Sen voitte tehdä, mutta ensiksi on teidän juotava tämä."

He olivat perillä leiripaikalla ja Jenks avasi nopeasti konjakkipullon
ja kaatoi siitä pikariin.

Tyttö nieli sitä hiukan tehden vastustavan eleen ja Jenks joi loput.

"Menin vesiastioineni saniaiskasvin luo," alkoi Iris, "ja kuulin kuinka
janoiset juuret särpivät sisäänsä vettä, kun yht'äkkiä metsästä syöksyi
neljä miestä tarttuen takaapäin käsivarsiini ennenkuin ehdin käyttää
revolveria."

"Jumalan kiitos, ettette sitä tehneet!"

"Arvelette, että he olisivat vastanneet tuleen, jos olisin ampunut.
Niin, etenkin jos olisin satuttanut päällikköä. Mutta hän se oli, joka
silmänräpäyksessä antoi muutamia käskyjä -- arvatenkin etteivät he
saisi tehdä minulle mitään pahaa. Tosiasia on, että he näyttivät yhtä
kummastuneilta kuin minä kauhistuneelta. Mutta joskin he saattoivat
pitää kiinni käsistäni, niin eivät he voineet estää minua huutamasta.
Ah, miten huusin!"

"Niin, sen todellakin teitte! Ja minä tartuin ensimäiseen kivääriin,
jonka tapasin. Mutta nyt, miss Deane -- koska asia on päättynyt
onnellisesti, rohkenen ehkä pyytää teitä jäämään luolaan siksi kunnes
tulen takaisin. Minun täytyy vaatia sitä. Te ette tosiaankaan saa
seurata minua."

Tyttö ymmärsi mille asialle hän meni ja alistui kuuliaisesti.

Jenks katsoi viisaimmaksi kulkea Kilpikonnarantaa
Salakuljettajainlahteen ja sieltä seurata dyakkien jälkiä, koska hän
sillä tavoin saattoi tutkia melkein koko saaren. Hän ei lyönyt laimin
mitään varovaisuustoimenpiteitä. Hän pysähtyi usein kuuntelemaan.

Maassa olevat merkit osoittivat rannalle laskeneen vain yhden
_sampanin_. Senjälkeen hän ei huomannut mitään mielenkiintoista
ennenkuin löysi hiekalla makaavan päällikön pyssyn. Se oli
suustaladattava, sangen kaunis ase, jonka perä oli koristettu kullalla
ja elfenluulla.

Lukko oli Lee-Metford-kuulan särkemä ja rannalla olevat epäilemättömät
todistuskappaleet kertoivat päällikön kadottaneen kaksi -- joll'ei
kolmea oikean käden sormea.

Hänellä oli siis hiukan syytäkin raivota, ajatteli Jenks. Se oli onni,
sillä nyt ei hän vähään aikaan tuntene halua uusiin seikkailuihin.

Hän pelkäsi jonkun dyakeista olevan vain vaarallisesti haavoittuneen ja
tunsi suurta helpotusta huomatessaan ettei niin ollut laita.

Hän kokosi kuolleiden pyssyt ja veitset sekä heidän alkuperäiset vyönsä
ja koristeensa. Seuraavan puolen tunnin aikana tarjosi hiljainen
laguuni herkkupaloja haikaloille.

Heidän syödessään illallista ennusti puiden suhina ja vaahtopirskeiden
räiske riuttaa vasten lähestyvää myrskyä. Troopillinen myrsky, ei
pyörremyrsky, vaan myöhästynyt sadeajan purkaus, peitti saaren
ennen puolta yötä. Väsyneenä päivän elämyksistä oli Iris vetäytynyt
huoneeseensa muutamaa tuntia aikaisemmin; hän oli nukkunut heti ja
Jenks jäi yksin ajatuksineen.

Hän ei voinut nukkua, vaan istui ja poltteli suurenmoisen tuhlaavasti,
sillä hänen pieni tupakkavarastonsa väheni nopeasti.

Hän istui tupakoimassa ja tuumimassa siksi kunnes sade meni ohi ja
saari kylpi ihanassa kuunvalossa.

Silloin hän nousi, aukasi oven ja seisoi hetken kuunnellen aaltojen
kohinaa.

Äkkiä sattui hänen silmiinsä voimakas valonsäde, joka lankesi kallioon,
johon luola oli kaivettu.

"Jupiterin kautta!" mutisi hän. "Tuota en ole milloinkaan ennen
huomannut."

Hänen huomiotaan oli kiinnittänyt aivan luolan suun yläpuolella, noin
neljänkymmenen jalan korkeudessa oleva ylätasanko. Se oli ehdottomasti
luoksepääsemätön ja hyvin vaikea maasta käsin tutkia. Jenks oli
toiminnan mies. Hän kiipesi lähimpään korkeaan puuhun, mutta ei ollut
ehtinyt kahdeksaa jalkaa korkeammalle, kun useita lintuja lensi kirkuen
pois yöpuultaan.

"Hitto vieköön," mutisi hän peläten Iriksen heräävän. Hän koetti
edelleen kavuta oksien välitse ylöspäin, kun tuttu ääni sanoi:

"Mr Jenks, mitä ihmettä siellä teette."

"Sain halun vaihteen vuoksi nukkua kerran puussa."

"Olkaa kiltti ja vastatkaa vakavasti!"

"Olen enemmän kuin vakava. Tässä puussa on paljon pieniä piikkejä,
jotka saavat hyvin totiseksi, kun koettaa kiivetä ylöspäin."

"Mr Jenks, sanokaa minulle heti mitä te teette!"

Iris koetti olla ankara, mutta hänen äänessään tuntui levottomuutta,
joka heti sai merimiehen katumaan. Hän kertoi tytölle ylätasangosta
ja selitti epäselvän suunnitelmansa, että he mahdollisesti
sieltä löytäisivät pakopaikan, jossa saattaisivat puolustautua
monta päivää. Hänen täytyi heti varmistautua suunnitelman
toteuttamismahdollisuudesta. Tyttö kehoitti häntä olemaan varovainen,
ja hän kiipesi edelleen. Päästyään kahdenkymmenenviiden jalan
korkeuteen sai hän hyvän yleissilmäyksen ylätasangosta. Yksi ainoa
katse sai hänen sydämensä ilosta sykkimään. Tasanko oli vähintäin
viisitoista jalkaa pitkä. Se oli täydellinen kotkanpesä ja ihminen
saattoi päästä sinne vain portailla tahi ilmapallolla.

Liikutetumpana keksinnöstään kuin tahtoi osoittaa, koetti hän näyttää
hyvin välinpitämättömältä palatessaan alas.

Jenksin kerrottua kaikki sanoi Iris hitaasti:

"Te olette siis vakuutettu noiden petojen takaisintulosta?"

"Onnettomuudeksi olen asiasta liiankin varma."

"Mitä voimme tehdä pelastaaksemme henkemme? Mikä tahansa on parempaa
kuin uuden hyökkäyksen odottaminen."

"Kaikkein ensiksi täytyy koettaa nukkua ennen päivän koittoa."

Seuraavana aamuna valmisti hän kiireesti riittävän pitkän ja kylliksi
vahvan tangon sitomalla nuoralla yhteen kaksi nuorta puuta. Iris auttoi
häntä asettamaan ne vuoren seinää vasten ja hän kiipesi ylätasangolle.

Hänen edellisenä iltana tekemänsä huomiot vahvistuivat. Tasanko oli
suurempi kuin hän oli rohjennut toivoa, toiselta sivulta melkein
kymmenen jalan pituinen. Paneutumalla pitkäkseen ja katselemalla
joka suunnalle, huomasi hän ainoat paikat, joista saattoi nähdä
ylätasangolla olevan parin korkean puun ja noin yhdeksänkymmenen jalan
päässä olevan vastapäisen kallion. Tasangolla oli riittävästi tilaa
vettä ja ruokatarpeita varten, ja hän huomasi heti polttavan auringon
säteitä ja yön purevaa kylmyyttä voitavan lieventää asettamalla
öljykangas sopivaan paikkaan.

"Tämä oli oikea onnenpotkaus", ajatteli Jenks. "Otaksuen ettei
kumpikaan meistä haavoitu, voimme puolustautua viikon tahi kenties
enemmänkin. Miten on mahdollista, että olen voinut oleskella täällä
niin kauan ja vain sattumalta keksiä tämän turvallisen sopen."

Vasta alas tultuaan saattoi hän ymmärtää asian. Silloin hän näki, että
tapa, jolla vuoren molemmat kulmat ulkonivat, esti ylätasankoa syrjästä
näkymästä, ja edestäpäin kirkkaassa auringonvalossa katsottuna näytti
se vain mitättömältä syvennykseltä.

Hän kertoi nopeasti suunnitelmansa Irikselle. Pääsy Kotkanpesään
oli valmistettava käyttämällä nuoraportaita, jotka kiinnitettiin
lujasti ja voitiin vetää ylös. Paikan täytyi olla alati varustettuna
ruokatarpeilla, vedellä ja ampumavälineillä. Ne saatettiin peittää
öljykankaalla, että säilyisivät kunnossa.

"Meidän on nukuttava siellä joka yö", jatkoi hän huomaamatta Iriksen
kalpenemista.

"Ei kai ennen, kun meitä uhkaa todellinen vaara?" huudahti tyttö.

"No niin, ehkä se ei käy välttämättömäksi ennenkuin yhdennellätoista
hetkellä. Kun olen vienyt ylös elin- ja muut tarpeemme sekä valmistanut
portaat, koetan tuumia tepsivien vartiopostien asettamista asemamme
ympärille. Saammehan nähdä."

Pian saattoi Iris purkaa ja yhdistää köyttä paljon paremmin kuin hänen
opettajansa ja hänen tehtäväkseen jäi kuudenkymmenen köysiaskelman
laittaminen portaisiin. Sitä ei hän luonnollisesti yhtenä päivänä olisi
ehtinyt, mutta päivällisen jälkeen ryhtyi merimies häntä auttamaan. He
uurastivat niin myöhään iltaan, että sormet tulivat helläksi ja selkää
rupesi pakottamaan.

Mutta sitä ennen oli Jenks jälleen kiivennyt tankoa myöten ylös ja
vienyt mukanaan sorkkaraudan, vasaran ja kuokan. Näillä työkaluilla
ryhtyi hän korjaamaan tulevaa asuntoa. Hän ei luonnollisesti koettanut
poistaa suurempia kivimääriä, mutta siellä oli joukko epätasaisuuksia
"lattiassa", jotka oli tasoitettava.

Ilokseen havaitsi hän muutaman kuokanlyönnin paljastavan halkeaman,
jota helposti saattoi suurentaa. Hän onnistui muodostamaan siihen
syvennyksen, jossa Iris saattoi elintarvekasan takana istua turvassa;
samalla oli hän itsekin suojassa vastapäätä olevalta kalliolta eikä
häntä näkynyt puistakaan.

Kuljetettuaan ylös kaksi laatikkoa ammuksia, -- joita varten oli tehnyt
erikoiset syvennykset -- korvaamattomat vesisäiliöt maihin ajautuneesta
veneestä, useita laatikkoja korppuja, kaikki säilykkeet sekä kolme
pulloa viiniä ja kaksi konjakkia, palasi hän alas ryhtyen kiinnittämään
kiväärinlukkoja seipäisiin.

"Jos ette heti kerro mitä ajattelette noilla kummallisilla vehkeillä
tehdä", sanoi Iris aamiaisen jälkeen, "niin minä teen lakon."

"Niistä tulee meidän ulkopostejamme. Tulkaa mukaan, niin saatte nähdä
kuinka asetan ne paikoilleen."

Hän otti yhden seipäistä eriskummallisille liitteineen, heitti kiväärin
olkapäälleen ja hymyili nähdessään Iriksen tärkeän ilmeen tämän
sitoessa revolveria uumilleen.

He menivät nopeasti Salakuljettajainlahteen ja tyttö ymmärsi pian
noiden itsetoimivien merkkien nerokkuuden. Jenks sitoi seipään lujasti
kasvavaan puuhun niin, että se jäi ruohon peittoon. Otettuaan kuulan
pois patruunasta, sijoitti hän nallin hanan eteen. Liipasimeen, jonka
vieterin hän oli asettanut niin, että se laukesi pienimmästäkin
kosketuksesta, sitoi hän ohuen nuoran laittaen sen noin kuuden tuuman
korkeudelle maasta sekä kiinnitti toisen pään jonkun matkan päässä
olevaan kantoon.

Seurauksena oli, että Iriksen hameen hipaisu jännitettyyn nuoraan sai
patruunan laukeamaan.

"Kas niin!" huudahti merimies iloisesti. "Kun olen vetänyt ketjun
tällaisia laitteita molemmin puolin lahtea, arvelen voivamme tyynesti
odottaa heidän yritystään päästä huomaamattamme maihin."

"Tiedättekö," sanoi Iris vakavasti, "luulen teidän olevan nerokkaimman
miehen maailmassa."

Jenksiä nähtävästi ilahdutti keksintönsä ja hän teki yhtämittaa
valmiiksi koko ketjun. Silläaikaa alkoi tulla pimeä.

"Tältä päivältä riittää," sanoi hän. "Huomenna asetamme vartioposteja
muille strategisille paikoille. Sitten voimme nukkua rauhassa."

Heikossa lampunvalossa työskentelivät he senjälkeen innokkaasti
portaiden valmistuksessa kunnes Iris oli nukkumaisillaan väsymyksestä.
Väsyneesti hymyillen toivotti tyttö hyvää yötä ja pian olivat molemmat
vaipuneet uneen, jonka vain terveys, raskas työ ja raitis ilma suo.



IX.

Luolan salaisuus.


Seuraavana iltana valmistuivat köysiportaat. Jenks oli lujasti
päättänyt olla vuoteeseen menemättä ennen niiden paikoilleen
asettamista. Senjälkeen juolahti hänen mieleensä, jos suinkin
mahdollista, räjähdyttää kallio, josta näkyi ylätasangolle. Se oli
kuitenkin hänen käytettävissään olevilla keinoilla mahdotonta. Kallion
huippu vietti heikosti länteen eikä mikään muu kuin dynamiitti tahi
muu sellainen aine olisi voinut tehdä sitä vihollisen ampujille
käyttökelvottomaksi.

Hän saattoi olla varma voivansa päivisin yhdeksällekymmenelle yardille
asetetulla kiväärillään pitää paikan vapaana tungettelijoista. Mutta
yöllä -- siinä oli vaikeus. Hän ratkaisi sen osaksi asettamalla
ylätasangolle kaksi tukea vihollisen otaksuttuun keskustaan tähdätyille
kivääreille ja sitäpaitsi teki hän toiseen tukeen merkkejä voidakseen
ampua koko vihollisen rintamaa.

Mutta hän ei tyytynyt tähänkään. Hänen mieleensä juolahti, että dyakit
saattavat tuloksettoman etsimisen jälkeen lähteä pois, jos hänen
onnistuisi uskotella heille, että hän Iriksen kanssa oli poistunut
saarelta. Senvuoksi poisti hän huolellisesti vuoren juurelta kaikki
kivet, jotka oli ylätasangolta irroittanut ja vaikkakin hän järjesti
tuet valmiiksi öljykankaalle, ei hän ripustanut sitä paikoilleen.
Iris ja hän saattoivat olla siellä kätkössä monta päivää ilman että
piilopaikkaa keksittäisiin.

Se edellytti kuitenkin, että liiat ruokavarat ja ampumatarpeet täytyi
piilottaa, ja mikä paikka sopi siihen paremmin kuin luola?

Jenks alkoi jälleen kaikin voimin kaivaa kuokalla ja lapiolla
antimoniumsuonen läheisyydestä. Sillä tavoin johtui hän elämänsä
toiseen suureen tapahtumaan.

Sateenkaarisaari oli antanut hänelle sen, jonka mies asettaa kaiken
muun yläpuolelle -- puhtaan rakkauden naiseen, yhtä kauniiseen
ruumiiltaan kuin sielultaankin. Ja nyt lahjoitti se hänelle rikkauksia,
jotka olisivat voineet herättää eteläafrikalaisen magnaatin kateutta.
Ilman ajatustakaan mistään muusta kuin tarvittavan piilopaikan
valmistamisesta, kaivoi ja kuokki merimies tavalla, joka leimasi kaikki
hänen tekonsa, kun hän äkkiä kohtasi suonen melkein puhdasta kultaa.

Voidakseen viedä pois kiviä ja maata, heitti hän kaiken kaivamansa
öljykankaalle, jonka laahasi sitten metsään tyhjennettäväksi.
Tehtyään sen neljä kertaa kiinnitti hän huomiota metallisiruihin,
jotka muistuttivat antimoniumia. Mutta kuudes taakka auringonvaloon
kannettuna näytti niin merkilliseltä, että hän ryhtyi sitä tutkimaan
lähemmin. Vaikka hänen tietonsa kivennäisaineista olivat sangen
puutteelliset, täytyi hänen uskoa, ettei siinä ollut kuparia tahi
rautakiisua, vaan kimaltelevaa, keltaista kultaa.

Hiukan liikutettuna, vaikka puoleksi epäluuloisena palasi hän luolaan
ja otti mukaansa kimpaleen löytämäänsä metallia. Tällä kertaa ei
voinut erehtyä. Luonto itse oli muovaillut puhtaan kultakimpaleen.
Iris oli mennyt kylpemään ja viipyisi jonkun aikaa poissa. Jenks istui
kannolle ja piteli kädessään pientä, ehkä noin kahdenkymmenen punnan
arvoista kultapalaa. Verkalleen tuumi ja yhdisti hän saarella oleskelun
ensipäivinä tekemänsä johtopäätökset.

-- Englantilaisen luuranko, joka makasi lähteen luona pensastossa,
myrkyllisillä kaasuilla täytetty Golgata, kaivostyökalut, niin
hyvin kiinalaiset kuin eurooppalaisetkin, tinakanteen piirretty
karttaluonnos -- ah! tinakansi! Koneellisesti otti merimies sen
taskustaan. Vihdoinkin keksi hän salaperäisen 32 merkityksen. Mittaa
kolmekymmentäkaksi askelta tunnelin suulta, kaiva yhden jalan syvyyteen
ja pääset tämän kultapitoisen kallion emäsuoneen. Siinä oli siis luolan
salaisuus.

Kiinalaiset, jotka tunsivat vuoren kultapitoisuuden, olivat kaivaneet
vuoren toiselta puolen. Mutta heidän täydellinen tietämättömyytensä
oli johtanut perikatoon. Vapautunut hiilikaasu oli tukahduttanut heitä
tusinoittain. He olivat todennäköisesti itsepäisesti taistelleet tätä
näkymätöntä pahaahenkeä vastaan, kunnes paikka tuli kirotuksi ja
elävien olentojen pannaan julistamaksi. Mutta jos he vain olisivat
kaivaneet pienen kanavan ja antaneet näkymättömän vaaran virrata
alaspäin kunnes sen voima olisi ollut ilman ja meren murtama, olisivat
he rankaisematta saattaneet murtaa koko vuoren.

Tuntematon J S-raukka olisi myöskin voinut sen tehdä. Mutta omaten vain
karkeantyöntekijän tiedot ja välttäen kivilouhosta, oli hän ryhtynyt
vaikeampaan tunnelintekoon saavuttaakseen aarteen. Hän onnistui, mutta
vain tullakseen tapetuksi samalla hetkellä kuin pääsi miljonääriksi.

Tulisiko sama kohtalo niidenkin osaksi, jotka olivat tulleet hänen
jälkeensä?

"Ei, kautta Jumalan!" Jenks melkein huusi. "Minä murran lumouksen.
Olen tullut tänne kohtalon lähettämänä, en kultaa kaivamaan,
vaan pelastamaan naisen elämän, ja vaikka kaikki kiinalais- ja
malaijilaisjumalat yhtyisivät minua vastaan, niin minä voitan ne."

Hän hypähti kuullessaan oman äänensä. Hänellä ei ollut aavistustakaan
olevansa niin liikutettu. Heti tukahdutti hän sen brittiläiseen
välinpitämättömyyteen tuntien oikein häpeävänsä.

Mitä tämä löytö häntä hyödytti? Miehen kantamuksellisella kultaa ei hän
saattaisi ostaa silmänräpäyksenkään turvallisuutta Irikselle, itsestään
puhumattakaan.

Iris! Puhuisiko hän tästä tytölle? He olivat yhtiömiehiä kaikessa
saarta koskevassa -- miksikä siis salata häneltä tämä ihmeellinen
uutinen?

Ja kuitenkin tunsi hän siihen kiusausta -- juuri rakkautensa vuoksi
tyttöön. Ei saattanut tietää mitä voisi sattua heidän tultuaan
pelastetuiksi. Aika kuluisi nopeasti kunnes vanha järjestys palautuisi
ja Iris ottaisi paikkansa yhteiskunnassa ja hänestä itsestään tulisi
jälleen kunniaton ent. upseeri.

Eikö olisi ihanaa uhmata vastoinkäymistä, jos hän sellaisten
olosuhteiden vallitessa onnistuisi voittamaan tytön rakkauden ja sitten
paljastaisi saaren salaisuuden? Hän ehkä epäonnistuisi. Vaikkapa hän
olisi rikas kuin Kroisos tulisi hän aina olemaan merkitty mies. Iris
oli tyttö, joka saattoi vaatia ruhtinaskruunua. Päästyään isänsä luo
tuntisi hän ehkä yhä kiitollisuutta, mutta rakkaus katoaisi kuin
kangastus. Silloin olisi toimittava rehellisesti. Puolet täällä
olevista rikkauksista kuuluisi Irikselle.

Niin, tämä oli ainoa mahdollisuus. Sitä tapausta varten, että hänelle
itselleen kävisi huonosti ja Iris pelastuisi, kirjoittaisi hän
täydellisen selonteon löydöstään ja uskoisi sen tytölle avattavaksi
kuusi kuukautta heidän pelastumisensa jälkeen.

Hän otti muistikirjasta lehden ja kirjoitti:

    "Rakas miss Deane!

    Joko minä olen elävänä tahi kuolleena teidän tätä lukiessanne,
    niin tietäkää, että rakastan teitä. Jos voisin toistaa tämän
    vakuutuksen miljoona kertaa yhtä monella eri tavalla, en
    kuitenkaan löytäisi parempaa tapaa ilmaista haavetta, jota olen
    hellinyt siitä asti kun suopea kohtalo salli minun temmata teidät
    kuoleman kynsistä. Sanon yksinkertaisesti: rakastan teitä! Tulen
    niin tekemään elämäni loppuun asti ja korkein toivoni on, että
    haudantakaisessa elämässäkin voisin ilmituoda rakkauteni teihin.

    Mutta kohtalo ei ehkä suo minun saada vastarakkautta. Kuolemani
    varalta, ennen saarelta lähtöänne, haluan senvuoksi ilmoittaa
    teille kuinka löydätte suuriarvoisen kultakaivoksen vuoresta,
    jossa luola on. Te kai muistatte tinakannessa olevat merkit,
    joita emme ymmärtäneet. Luku 32 tarkoittaa luolan pituutta ja
    numero yksi että jalan syvyydessä luolan lattian alla kulkee
    runsas kultasuoni. Vuoren toisella puolella oleva louhimo
    täyttyi myrkyllisillä kaasuilla estäen kiinalaiset kaivostöitä
    jatkamasta. Siinä kaikki tiedot, jotka sir Arthur Deanen tänne
    toimittamat tutkijat tarvitsevat. Tosiasiat ovat kiistämättömiä.

    Otaksuen, että olen elossa, omistamme luonnollisesti
    kaivoksen yhdessä. Jos olen kuollut, haluan kuudennen osan
    lankeavan enolleni William Anstrutherille, Crosstwaite Manor,
    Northelleston, Yorkshire, tunnustukseksi hänen hyvyydestään minua
    kohtaan nuoruudessani. Kaikki muu jää kokonaan teille.

                                            Robert Anstruther."

Luettuaan kirjeen alkoi hän tuumia mistä saisi siihen kuoren. Samassa
näki hän Iriksen tulevan uimasta ja kulkevan kuin riepuihin puettu
nymfi. Sillä hetkellä putosi hänen silmiltään verho. Mitä? Epäillä
Iristä! Saattoiko hetkeäkään epäillä, että rikkaus tahi köyhyys, huono
tahi hyvä maine vaikuttaisi pienimmälläkään tavalla tähän uskolliseen
sydämeen, jos tämä neitseellinen lähde oli sen rakkauden täyttämä, joka
kerran elämässä tulee jokaiselle tosi naiselle!

Nauraen hulluudelleen repi hän kirjeen pieniin palasiin.

"Varjelkoon! Älkää tuijottako minuun niin! En kai näytä kummitukselta?"
huudahti Iris tultuaan niin lähelle, että eroitti hänen liikutetun
muotonsa.

"Teillä ei kai ole mitään sitä vastaan, jos kutsuisin teitä
keijukaiseksi?" sanoi Jenks poiskäännetyin katsein, etteivät ne puhuisi
enempää kuin kieli.

"Ei, jos tarkoitatte hauskoja keijukaisia. Mutta pelkään,
että 'mörkö' olisi koko joukon sopivampi sana. Katsokaa
sunnuntai-iltapäivä-kävelypukuani!"

Hän levitti hamettaan ja se näytti tosiaankin surkuteltavalta. Se
oli paikattu sekä parsittu, mutta kuitenkin niin täynnä reikiä, että
itseään kunnioittava palvelija olisi epäillyt käyttää sitä tulisijan
puhdistuksessa.

"Täällä on kylliksi miehen vaatteita" alkoi Jenks. "Saattaisi olla
mahdollista -- laittaa -- niistä jotain, jota voisitte käyttää."

"Mutta ompelulankani on lopussa."

"Siinä tapauksessa on sitä valmistettava hampusta."

"Niin, se ehkä kävisi päinsä. Te löydätte aina keinoja."

"Pelkään tämän olevan huonon keinon. Mutta voitte myöhemmin hankkia
itsellenne hyvitystä ostamalla muutamia kauniita pukuja Daucetilta tahi
Worthilta."

Tyttö nauroi iloisesti. "Saattaahan sattua, että rakas vanha isäni,
iloissaan löytämisestäni, antaa minun Parisissa kotimatkalla hypätä yli
aisojen, mutta se ei kestä kauan. Me olemme sangen rikkaita, mutta minä
en saa heittää kymmentätuhatta puntaa vuodessa vaan pukuihin."

"Te olette hyvin rikas, miss Deane."

"Te tiedätte luonnollisesti puhuvanne palturia."

"Suokaa anteeksi! Mitä maksaa kävelypuku parhaimmista pariisilaisista
liikkeistä?"

"Kolmekymmentä puntaa."

"Ja päivällispuku?"

"Ah, mitä hyvänsä viidestäkymmenestä punnasta ylöspäin."

Jenks otti muutamia kvartsipaloja öljykankaalta.

"Tässä on kävelypuku", sanoi hän ojentaen tytölle puolen kilon
painoisen kiven. "Tällä jälelläolevalla kivikasalla voitte saada
Europan parhaimmin puetun naisen päivälliskutsuissa hämmästymään."

"Tarkoitatte, että pommittaisin häntä näillä?" kysyi Iris
veitikkamaisesti.

"Ei, vielä pahemmin! Kantamalla vielä kalliimpaa pukua."

Jenksin ääni oli vakava; tyttö otti kvartsinkappaleen ja katsoi siihen.

"Luolasta, arvaan? Ettekö sanoneet, ettei antimonium ole arvokasta?"

"Tämä ei ole antimoniumia vaan -- kultaa. Sattumalta löysin hyvin
rikkaan kultasuonen. Vaatimattoman laskun mukaan on se satojentuhansien
puntien arvoinen. Me olemme rikkaita, miss Deane."

"Me! Rikkaita!" läähätti Iris. "Olen hyvin iloinen teidän vuoksenne,
mutta sanokaa, mr Jenks, mitä _minulla_ on asian kanssa tekemistä?"

"Teillä? Mehän olemme yhtiötovereita. Löytäjän oikeudella omistamme me
maan, metsät y.m."

"Sitä en käsitä. Te löydätte kultakaivoksen ja selitätte aivan
kylmäverisesti minun omistavan siitä puolet senvuoksi, että olette
vetäneet minut merestä, antaneet minulle ruokaa ja katon pääni päälle,
pelastaneet minut merirosvojen käsistä ja kohdelleet minua yleensä
niinkuin uskollinen palvelijatar pientä lasta. Mr Jenks, en tosiaankaan
voi."

"Miss Deane, te saatte minut oikein suuttumaan, jos sanotte vielä
sanankin. Kieltäydyn ehdottomasti kuuntelemasta sentapaisia todisteita."

He seisoivat hetkisen vaieten kunnes merimies alkoi moittia itseään
karkeudesta. Hän oli ehkä loukannut tyttöä. Tämähän oli vain kokematon
lapsi; hän olisi voinut esittää asian selvemmin ja rauhallisemmin.
Ja koko ajan leikki Iriksen kasvoilla pidätetty iloisuus, sillä hän
ymmärsi miestä niin hyvin, että olisi nauranut, jos tämä olisi uhannut
hänet surmata.

"Tahdotteko olla hyvä ja tuoda lampun", sanoi Jenks vihdoinkin.

"Oi, saanko puhua?" pyysi Iris. "En tahdo teitä suututtaa, mutta minun
_täytyy_ puhua."

"Tarkastamme ensiksi kaivostamme lähemmin. Jos tahdotte tuoda lampun,
näemme paremmin."

Huolellinen tutkimus vahvisti ensimmäisen olettamuksen.

"Täällä on siis hyvin paljon rahaa?" sanoi Iris hetken kuluttua.

"On, hyvin paljon."

"Siinä tapauksessa meidän ei tarvitse tulla erimielisiksi jaon suhteen.
Siitä riittää meille molemmille."

"Aivan varmasti. Voimmepa antaa hiukan ystävillemmekin."

Se aika, jolloin Jenksin oli tapana kiivetä Näköalavuorelle, lähestyi.
Hän tarttui kivääriin ja kirveeseen sekä lähti. Iris asetti teeveden
kiehumaan, ja tahtoen saada enemmän polttoaineita, meni rannalle, jossa
rikkirevityn kirjeen palaset olivat hajallaan.

Hän oli elävöitynyt kunniallisuus, mutta ei vielä ole syntynyt naista,
joka olisi voinut kääntää katseensa kirjeestä. Hän sattui eräällä
liuskalla näkemään oman nimensä.

"Vai niin, se oli aiottu minulle!" huudahti hän tarttuen liuskaan ja
silmäillen sitä tutkivasti. Ei mistään hinnasta maailmassa olisi hän
ryhtynyt poimimaan liuskoja ja koettamaan liittää niitä yhteen. Mutta
ne kiinnittivät hänen mieltään ja nyt, lähempää katsoen, näki hän
palan, johon oli kirjoitettu: "-- Minä rakastan teitä!"

Nämä kaksi palaa näyttivät sopivan erinomaisesti yhteen. Mutta
kolmannessa oli samat sanat: Minä rakastan teitä! -- Hän ei halunnut
nähdä enempää eikä edes kääntänyt lappuja, jotka olivat pudonneet
maahan kirjoitettu puoli alaspäin.

Hän aukaisi puseronsa kauluksen ja otti esille pienen kultamedaljongin,
jossa hänen vanhempiensa kuvat olivat. Sinne asetti hän nuo kolme
merimiehen kirjeen palasta, joiden sisällys oli hänelle kallis.

Palatessaan vuorta alas kuuli Jenks tytön laulun kauan ennen kuin näki
hänet lieden ääressä askaroimassa. Lähemmäksi tultuaan huomasi hän
maassa olevat kirjeenpalaset, kumartui ottamaan ne ja heitti tuleen.

"Mitä te kirjoititte minun kylpemässä ollessani?" kysyi Iris
huolettomasti.

"Muutamia ilmoituksia kaivoksesta, mutta ajatellessani lähemmin asiaa
huomasin, ettei sitä tarvittu."

"Ah, siinäkö kaikki!"



X.

Hyökkäystä odotellessa.


Päivän toisensa jälkeen työskenteli merimies puolustusvarustuksien
kuntoonlaittamisessa tarkastellen huolellisesti merta keksiäkseen joko
pelastavan laivan tahi vihollisen veneiden tulon. Tätä lykkäystä ei
hän olisi saanut, ellei onneksi olisi satuttanut kuulallaan päällikköä
ja siten riistänyt tältä kolme sormea. Ei edes villikään voi sellaista
vammaa kuitata aivan helpolla, ja kuluisi kymmenen päivää ennenkuin
typistetty ryöväri saattaisi kiroilematta liikuttaa kättään.

Silläaikaa nukkui Jenks, ajan kuluessa, yö yöltä rauhattomimmin
ja hänen muotonsa muuttui yhä levottomammaksi. Hän alkoi ymmärtää
minkävuoksi saarelle ei saapunut laivaa, joka varmasti oli lähetetty
heitä etsimään -- se tutki Kiinan ja Siamin pitkiä rantalinjoja.

Hänellä oli tapana merkitä päivien kulku yksinkertaiseen,
valmistamaansa aurinkokelloon. Iris näki sattumalta kuinka hän leikkasi
neljännenkymmenennenneljännen loven puun reunaan.

"Olemmeko tosiaankin olleet täällä neljäkymmentäneljä päivää", kysyi
hän laskettuaan merkit.

"Kyllä, luulen laskeneeni oikein", vastasi mies. "_Sirdaren_ upposi 18
päivä maaliskuuta ja nyt pitäisi siis olla ensimmäinen toukokuuta."

"Vapun päivä!"

"Niin, menemmekö iltapäivällä Hurlinghamiin?"

"Joskus, sitä ajatellessani, tuntuu aika yhtä monelta vuodelta, mutta
kun minulla on kiire, kuluvat päivät kuin tunnit."

"Mahtaa olla hauskaa kun on niin mukautuva luonne."

"Tietysti. Koettelen sovitella aikaa teidän pahantuulenne mukaan."

Iris pani kädet kupeille ja katseli Jenksiä melkein nenäkkäästi.
Nykyisin olivat he erinomaisia ystäviä.

Yksi ainoa kysymys jäi ratkaisematta -- Iriksen varustaminen
vaatteilla. Hänen ja merimiehen yhteinen nerokkuus ei riittänyt
hamppuköydestä valmistamaan oikeata ompelulankaa. Se oli liian
myhkyräistä ja epätasaista. Jenks koetti puunsäikeitä, linnunhöyheniä,
kaikkea, mitä keksiä saattoi, ja olisi ehkä onnistunutkin, jos olisi
saanut jatkaa muutamia viikkoja.

Sitä mukaa kuin päivät kuluivat, tuli asia yhä sietämättömämmäksi ja
molemmat tarkastelivat usein vaieten sitä miesten vaatteiden paljoutta,
joka heillä oli. Takkien ja liivien suhteen ei tietysti ollut mitään
vaikeuksia. Iris oli jo kauan aikaa kantanut näitä osia laivan lääkärin
puvusta, mutta muun suhteen.

Eräänä muistettavana päivänä teki Iris ratkaisevan päätöksen. Jenks
oli tavallisuuden mukaan kiivennyt Näköalavuorelle. Hän tuli takaisin
tuoden uutisen, että hän luuli -- ei tosin ollut ihan varma, mutta
muutamat merkit osoittivat -- lännessä olevan kaukaisen saaren luona
näkyvän savua höyrylaivasta.

Vaikkakin hän näki silmillään viidenkymmenen mailin päässä olevan
savupilven, ei hän lähellä asuntoaan huomannut mitään erikoista.
Jos eivät hänen ajatuksensa olisi olleet niin kokonaan kiintyneet
taivaanrannalla näkyvään savuun, olisi hän pannut merkille Iriksen
hameenreunan alta näkyvät, housuihin puetut jalat.

Merimiehestä tuntui Iris ottavan tämän tärkeän ilmoituksen omituisesti
vastaan ja oli kummallista, ettei hän tarjoutunut seuraamaan
huomiontekopaikalle, jonne Jenks palasi.

Hän tuli takaisin tuntia myöhemmin ja rypyt otsalla olivat entistä
syvemmät.

"Väärä hälyytys!" vastasi hän lyhyesti tytön kysymykseen.

Ja siinä kaikki, vaikka Iris kokosi rohkeutensa ja kulki hänen
ohitseen. Lujasti päättäen tehdä tästä vaikeasta koettelemuksesta
lopun, pysähtyi hän Jenksin eteen ja sanoi:

"Niin, nyt olen tehnyt sen!"

"Oletteko?" huudahti Jenks käsittämättä mitään.

"Kyllä. Ne ovat hiukan liian pitkät ja tunnen itseni vähän
tottumattomaksi, mutta ne ovat kuitenkin paremmat -- kuin vanha
pukuraukkani." Punastuen ojensi hän esiin toisen jalkansa.

"Ah, minä näen!" mutisi merimies punastuen myöskin.

Iris, joka oli kuumeisen halukas olemaan hyödyksi, selitti äkkiä, että
olisi erinomaista, jos hänkin oppisi käyttämään kivääriä voidakseen
tarpeen tullen auttaa.

Lee-Melford kivääri antaa niin pienen sysäyksen, että mikä nainen
hyvänsä voi sitä käyttää. Näin ollen suostui Jenks esitykseen heti,
vaikka se tehtiin yhdennellätoista hetkellä. Aluksi antoi hän tytön
koetella lataamattomilla patruunoilla. Opittuaan jotenkuten panostamaan
ja tähtäämään sai hän ampua kymmenen laukausta. Maalitauluna oli valkea
ympyrä kahdeksankymmenen jalan päässä olevassa kallionseinässä, ja se
osa kymmenestä laukauksesta, joka ei sattunut maaliin, olisi saanut
saman matkan päässä olevan vihollisen tuntemaan itsensä melko araksi.

Iris oli hyvin tyytyväinen taitoonsa.

"Nyt saatan olla taakan asemesta teille hiukan avuksi," huudahti hän.
"Joka tapauksessa luulevat dyakit heitä vastassa olevan kaksi miestä ja
heillä on hyvä syy pelätä meistä ainakin toista."

Silloin sai Jenks hyvän mielijohteen.

"Miksikä ette tulleet sitä ennen ajatelleeksi?" kysyi hän. "Ettekö
huomaa, miss Deane, mahdollisuutta, johon sananne viittaavat? Olen
pahoillani täytyessäni teille sanoa olevani vakuutettu, että jos nuo
roistot hyökkäävät, niin tekevät he sen enemmän vangitakseen teidät
kuin kostaakseen toveriensa kuoleman. Nämä dyakit ovat roistoja ja
ryöväreitä, jotka eivät ole niinkään halukkaita taistelemaan kuin
saamaan saalista ja naisia. Jos he tulevat takaisin ja näkevät
kohtaavansa kaksi hyvinasestettua miestä, jotka ovat varustautuneet
heitä ottamaan vastaan lämpimästi, niin on mahdollista, että he
luopuvat yrityksestään."

"Toisin sanoen -- he eivät saa nähdä minua muuten kuin miehen
vaatteisiin puettuna?" sanoi Iris.

"Niin, viime hädässä. Toivon, etteivät he, kiitos
varovaisuustoimenpiteidemme, keksi oleskelupaikkaamme. Ylhäällä
ylätasangolla tulee olemaan hyvin epämukavaa, mutta se ei tee mitään,
jos vain olemme turvassa."

Tyttö ei vastannut heti. Sitten sanoi hän tuumivasti:

"Neljäkymmentäneljä päivää! Siinä on ollut enemmän kuin riittävästi
aikaa koko Kiinan meren tutkimiseen. Isäni ei koskaan luovu toivosta
ennenkuin on täysin vakuutettu _Sirdarenin_ menneen pohjaan kaikkine
päivineen!"

Merimiehellä oli vastaus valmiina. "Joka päivä lähenee pelastuksemme.
Vaikkakin, luonnollista kyllä, tunsin aamulla pettymystä, voin tyynesti
sanoa pelastuksen voivan tulla millä hetkellä tahansa."

Hän tarttui kivääriin ja lähti. Takaisin tultuaan kiipesi hän monta
kertaa ylätasangolle vieden turpeita, jotka asetti selvästi näkyviin.
Senjälkeen meni hän luolaan ja hakkasi pari tuntia kalliota. Vihdoin
tuli hän sieltä hikisenä ja tomuisena juuri oikeaan aikaan ehtiäkseen
tehdä viimeisen käyntinsä Näköalavuorelle ennenkuin aurinko laski. Hän
pyysi tyttöä odottamaan hiukan illallisvalmistustensa kanssa, koska
halusi kylpeä, joten heidän syömään ryhtyessään oli jo aivan pimeä.

"Miksikä kaivoitte taas luolassa?" kysyi Iris. "Onko teillä kiire tulla
rikkaaksi?"

"Seurasin ilmareikää enkä malmisuonta. Jos ette pelkää jäädä pimeyteen,
niin ryhdyn lampunvalossa jatkamaan työtäni heti kun olemme syöneet."

Mutta Iris vastusti sitä. Hänestä tuntui yksinäiseltä ja hän halusi
puhella.

"Suostun siihen", sanoi Jenks, "edellyttäen ettette puhu mitään siitä,
jonka teille kuukausi sitten kerroin."

"Sen lupaan. Saatte puhua niin paljon tahi niin vähän kuin haluatte.
Keskustelunaihe on teidän joutumisenne sotaoikeuteen."

"Hyvin epämiellyttävä aihe!" huudahti Jenks.

"Onko? Ei minusta. Olen ystävänne, mr Jenks, tietystikään en erikoisen
vanha ystävä, sen myönnän, mutta nämä kuusi viikkoa saattaa yhtä hyvin
vastata kuuden vuoden tuttavuutta. Ettekö voi minuun luottaa?"

"Kyllä, teihin voin luottaa", vastasi merimies vakaumuksellisesti.
"Tarkoitukseni oli jonain kauniina päivänä kertoa teille historiani.
Miksikä ei siis tänään?"

Pimeyden suojassa etsi Iriksen käsi kultamedaljonkia, jota hän aina
kantoi kaulassaan.

"On omituista", jatkoi Jenks, "että te puhuitte juuri äsken kuudesta
vuodesta. On melkein päivälleen kuusi vuotta siitä kun vaikeudet
alkoivat."

"Lordi Ventnorin kanssa?" Nimi luiskahti tytöltä huomaamatta.

"Niin. Olin siihen aikaan pääesikunnassa luutnanttina ja taitavuuteni
alkuasukasten kielissä kiinnitti erään Simlassa asuvan ystävän
huomiota. Hän neuvoi minua hakemaan poliittiseen palvelukseen Intian
hallitukseen. Tein niin. Hän tuki anomustani ja minulle ilmoitettiin,
että saisin ensimmäisen vapaan paikan jossain alkuasukaskaupungissa,
jos menisin naimisiin."

Hän lausui viimeiset sanat kiusottelevalla äänellä. Hämmästyneenä tästä
ehdosta päästi Iris medaljongin ja kumartui korjaamaan tulta. Merimies
huomasi kiiltävän korun.

"Kesken kaiken", huomautti hän, "mikä tuo loistava esine on
rinnallanne?"

"Se on ainoa jälellejäänyt kalleuteni", vastasi tyttö. "Lahja isältäni
täyttäessäni kymmenen vuotta. Mutta olkaa hyvä ja jatkakaa."

"Minulla ei ollut ajatustakaan naimisiin menosta, mutta silmäilin
garnisoonin seurapiiriä ja tulin siihen tulokseen, että tuomarin
sisarentytär olisi minulle sopiva vaimo. Hän oli älykäs, sievä, ymmärsi
keskustella ja omasi ihastuttavat hampaat."

"Oliko hän hyvin kaunis?"

"Ihmiset väittivät hänen olevan."

"Mutta mitä _te itse_ ajattelitte?"

"Silloin olin minä puolueellinen. Olen nähnyt hänet myöhemmin ja hän
oli melkoisesti muuttunut. Nykyään hän on naimisissa ja on tullut
lihavaksi."

"Viekas Jenks!" Iris asettui mukavasti ja valmistautui kuuntelemaan.

"Niin, mutta te ette milloinkaan joutuneet naimisiin hänen kanssaan",
huomautti tyttö.

"En, Jumalan kiitos", sanoi merimies vakavasti. "Olimme tuskin
kihlautuneet ennenkuin hän kuumuuden johdosta matkusti enonsa kanssa
Simlaan. Siellä tapasi hän lordi Ventnorin, joka palveli varakuninkaan
esikunnassa. -- Jos sallitte, hyppäämme tämän kohdan yli -- keksin
silloin minkävuoksi matkustetaan Englantiin vaimoa etsimään.
Kymmenenpäiväisen oleskeluni aikana Simlassa tuli minulle lordi
Ventnorin kanssa yhteenotto klubissa puolustaessani arvotonta naista ja
pääsin vakavista seurauksista vain senvuoksi, että minua kohtaan oli
käyttäydytty pahoin. Siitä huolimatta oli poliittinen urani lopussa ja
minä palasin rykmenttiini saadakseni asianomaisista papereista selon
minkälainen onni minulla oli ollut."

"Tarkoitatteko suhdettanne miss Morrisiin?" kysyi Iris.

"Aivan niin. Ja nyt jättää Elisabeth näyttämön. Kun ei minusta ollut
avioliittoon, asetin päämääräkseni tulla kunnon upseeriksi. Ja kun
hallitus vuosi sitten tahtoi vapaaehtoisista muodostaa kiinalaisen
rykmentin, ilmoittauduin ja tulin hyväksytyksi. Minulla oli onni saada
palvella vanhan ystäväni eversti Costobellin päällikkyyden alaisena,
mutta silloin lähetti pahansuopa kohtalo lordi Ventnorin kaukaiseen
itään, tällä kertaa tärkeissä siviilitoimissa. Tapasin hänet silloin
tällöin ja tulimme vakuutetuiksi, ettemme pitäneet toisistamme enempää
kuin ennenkään."

"Eversti Costobell sairastui ja rykmentin päällikkyys joutui minulle
koska majurimme oli matkoilla. Onnettomuudeksi valitsi everstin vaimo
juuri sen ajan keimailulleen lordi Ventnorin kanssa. Kun en ollut
tullut vielä niin ymmärtäväiseksi, että olisin hoitanut vain omia
asioitani, huomautin asiasta madamelle ja hankin sillä tavoin itselleni
verivihollisen. Hän ja lordi Ventnor tekivät suunnitelman tuhotakseen
minut -- kuten muistanette, olin joutunut lordin tielle myöskin
Egyptissä --. Verukkeella, että halusi minulta neuvoa, houkutteli hän
minut Hongkongissa olevan klubin puutarhan syrjäiseen osaan; lordi
Ventnor oli myöskin näyttämöpaikalla, ja heidän yhteisen väitteensä
johdosta käyttäytymisestäni, olin vähällä lyödä miehen kuoliaaksi."

"Lopun voi kertoa lyhyesti", jatkoi merimies vaiettuaan hetkisen. "Mitä
hyödytti minun epätoivoinen kieltämiseni niitä todistuksia vastaan,
jotka lordi Ventnor ja hänen liittolaisensa toivat esille! Vieläpä
eversti Costobellkin uskoi vaimoansa ja tuli katkeraksi vihollisekseni.
Naisraukka! Tunnen häntä kohtaan myötätuntoa. Niin, siinä on kaikki! Ja
nyt olen täällä!"

"Voidaanko miehen elämä turmella niin helposti?" mutisi tyttö.

"Siltä näyttää. Mutta olen saanut palkintoni. Jos joskus näen mrs
Costobellin, kiitän häntä ystävänpalveluksesta."

Iris tuli äkkiä hämilleen ja hänen kasvonsa hehkuivat.

"Mutta katsokaa, te olette houkutelleet minut unohtamaan työni, miss
Deane!" huudahti Jenks. "Olemme istuneet tässä puhelemassa kunnes
tulikin on väsynyt seuraamme. Olkaa hyvä ja paneutukaa heti levolle."

Iris tarttui hänen käsivarteensa. "Rukoilen Jumalaa tänä iltana ja joka
ilta", sanoi hän juhlallisesti, "että nimenne tulisi kaikkien ihmisten
silmissä pestyksi yhtä puhtaaksi kuin minun. Ja olen vakuutettu, että
rukoukseni tulee kuulluksi."

Hän meni omalle puolelleen, mutta hänen enkelimäinen vaikutuksensa jäi
jälelle. Mies kiitti Jumalaa niistä kärsimyksistä, jotka olivat tuoneet
tämän naisen hänen elämäänsä.

Oli ihana yö. Jenks ei Iriksen lähdettyä tuntenut halua mennä vielä
nukkumaan, vaan tarttui kuivaan oksaan, sytytti sen melkein sammuneesta
hiilloksesta ja meni luolaan.

Hän kantoi kaivostyökalunsa ulos, sijoitti kauan sitten valmistamansa
_cheval de frise'n_ oikeaan paikkaan ja sammutti vedellä tulen.

Tämä oli joka ilta hänen viimeinen huolensa ennenkuin hän ojensi
väsyneet jäsenensä oksista tehdylle vuoteelle. Se aiheutti
aamuisin viivykettä, mutta hän ei milloinkaan laiminlyönyt mitään
varovaisuustoimenpiteitä, ja saattoihan olla mahdollista, etteivät
dyakit löytäisi Kotkanpesää, jos luulisivat saaren hyljätyksi.

Hän astui majaan ja oli juuri vetämäisillään jaloistaan saappaita,
kun kajahti laukaus. Se kuului kymmenesti tavallista voimakkaampana
täydellisen hiljaisuuden vuoksi. Sitä seurasi kiivas ampuminen, jonka
hänen harjautunut korvansa kuuli suustaladattavien aiheuttamaksi.

Dyakit olivat nousseet maihin. Tullessaan hiljaa ja salaperäisinä
olivat he itse joutuneet saman sotajuonen uhriksi, jota olivat aikoneet
käyttää. Sensijaan että olisivat yllättäneet Sateenkaarisaaren asujamet
tulivat he itse laukauksella vastaanotetuksi heti maihin noustuaan.
Säikähtyneet villit vastasivat heti laukaisemalla vanhentuneet aseensa
puita vastaan ja aiheuttivat melun, joka olisi herättänyt seitsemän
unikekoa.

Silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi Iris täysin puettuna.

"Ne ovat tulleet!" kuiskasi hän.

"Niin!" vastasi Jenks iloisesti. "Ylös portaita! Kiiruhtakaa! He
eivät ole täällä vielä puoleen tuntiin, jos pitävät tuollaista melua
jokaisesta vaikeudesta. Mutta emme antaudu mihinkään vaaraan. Heittäkää
alas köydet ja vetäkää kun sanon."

"Hyvä on! Olkaa kiltti ja tulkaa luokseni pian."

Köydet putosivat alas. Vaatteet, kuokat, kirveet, lapiot, sorkkaraudat
ynnä muut vedettiin ylös. Merimies juoksi majaan ja potkaisi
lehtivuoteet lattialle. Senjälkeen kiinnitti hän kaikki kiväärit
olkapäälleen ja kiipesi ylös nuoraportaita vetäen ne jälestään
Kotkanpesään.

"Kuulkaa," sanoi hän äkkiä "onko teillä mukananne sadehattu?"

"On."

"Ja raamattunne?"

"Se on aina päänallani."



XI.

Taistelu.


Merimies tiesi niin hyvin, mihin oli sijoittanut vartiopostinsa, että
saattoi seurata kaikkia vihollisen liikkeitä.

"Jos he jatkavat tuolla tavoin, eivät he ole perillä ennen
päivänkoittoa."

"Haluaisin melkein, että he olisivat jo täällä", kuului tytön
rauhallinen vastaus. "Tämä odotus on hermoja koettelevaa."

He loikoivat muutamilla ryysyisillä vaatekappaleilla, jotka kiireesti
oli heitetty ylätasangolle. Suuri kallio oli pimeän peitossa.

Jenks tarttui tytön käteen. Se oli hiukan kostea, mutta ei vapissut
enempää kuin hänen omansakaan.

"Dyakit ovat paljon arempia kuin te", kuiskasi hän nauraen. "Miten
julmia ja rohkeita he ovatkaan, eivät he kuitenkaan uskalla kohdata
kummitusta."

"Sääli, ettemme voi heille loihtia esiin kummitusta."

Nämä sanat saivat miehen tuumimaan. Ilman että tyttö tiesi, oli
välikappale kummituksen valmistamiseen peitetty pensaaseen lähelle
lähdettä. Mutta sitäpaitsi tarvittiin bengaalitulia, fosforia ja
peilejä.

"Mitä sanotte?" kysyi Iris.

Jenks luetteli puuttuvat esineet. Heillä ei ollut muuta tehtävää kuin
odottaminen, ja ihmiset keskustelevat vaaran uhatessa jokapäiväisistä
asioista.

"En tiedä mitään fosforista", sanoi tyttö, "mutta tulikivellä voi saada
aikaan omituisia tuloksia, ja tällä hetkellä on huoneessani laatikko
tulitikkuja. Ettekö muista? Ne olivat taskussanne ja te heititte ne
pois. Ei, mitä aiotte tehdä?"

Jenks oli laskenut nuoraportaat ja aikoi nähtävästi kiivetä niitä
myöten alas.

"Älkää pelätkö", sanoi hän. "En viivy kuin viisi minuuttia!"

"Jos te menette alas, tulen minä mukaan. En halua jäädä yksin tänne
ylös."

"Olkaa hyvä, älkääkö pidättäkö minua", kuiskasi merimies vakavasti. "Te
ette saa tulla. En aio antautua mihinkään vaaraan. Jos jäätte tänne,
voitte varoittaa minua heti. Mutta jos molemmat olemme siellä, voimme
tosiaankin joutua vaaraan. Pyytäisin teitä tarkasti pitämään silmällä
Kilpikonnarantaa siltä varalta, että dyakit ovat valinneet sen tien."

Tyttö myöntyi, vaikka vastahakoisesti. Hän vapisi tuskasta miehen
vuoksi.

Jenks katosi sanaakaan lisäämättä. Hän juoksi pensastoon ja palasi
senjälkeen takaisin luolan luo kantaen sylissään jotain valkoista.
Toisen kerran meni hän samaa tietä tuoden yhtäläisen kantamuksen.
Sitten juoksi hän taloon. Enempää ei ylätasangolla oleva tyttö nähnyt,
mutta pian kuuli hän köysiportaiden narinasta miehen kiipeävän niitä
myöten ylös. Vihdoin oli hän tytön luona, joka nyyhkytti:

"Älkää enää poistuko luotani! En kestä sitä".

Jenks katsoi viisaimmaksi koettaa tyynnyttää häntä herättämällä hänen
mielenkiintoaan. Vetäen yhdellä kädellä köysiportaita ojensi hän esiin
toisen, jossa loisti valoisia pilkkuja kuten kiiltomatoja.

"Se on teidän syynne," sanoi hän. "Te annoitte minulle mainion
mielijohteen ja minun täytyi panna se täytäntöön."

"Mitä te teitte?"

"Laitoin luolaan kauhean kummituksen."

"Kuinka?"

"Se ei ollut mikään hauska tehtävä, mutta pakko ei lue lakeja."

Tyttö käsitti, ettei Jenks halunnut vastata kysymyksiin. Saattaa olla,
että uteliaisuus nyt, kun Iris tunsi olevansa turvassa, olisi voittanut
pelon ja saanut hänet pyytämään tarkempaa selvitystä, mutta samalla
kuului raivokkaita ääniä ja koralli narskui askeleista.

"Ne tulevat kuitenkin rantaa pitkin," kuiskasi Jenks.

Tavallaan hän kuitenkin erehtyi. Säännötön yhteislaukaus vuoren
pohjoispuolella ilmaisi, että ainakin muutamat dyakit tulivat sitä
tietä. Dyakkipäällikön esiintyminen, oikea käsi siteessä ja seurassaan
muutamia miehiä, osoitti rohkeimpien uskaltaneen kulkea Kuolemanlaakson
kautta.

He etenivät varovaisesti ikäänkuin väijytystä peläten.

Päälliköllä oli vasemmassa kädessään kiiltävä parangi; toiset olivat
asestetut kivääreillä ja vöihin pistetyillä miekoilla.

Jenks tunsi äkkiä, että olisi viisainta ampua koko joukko. Hän heitti
kuitenkin mielestään tämän ajatuksen heti. Hän oli ryhtynyt kaikkiin
valmistuksiin siinä toivossa, että roistot luopuisivat hakemisesta
muutaman tunnin tuloksettoman etsinnän jälkeen. Hän vakuutti itselleen
vihollisuuksien aloittamisen olevan tyhmyyttä. Olisi paljon parempi
välttää taistelua kuin ilmaista sen alkamisella piilopaikkansa.

Toisin sanoen: hän teki suuren tyhmyyden. Ampumalla dyakkipäällikön
olisi hän riistänyt vihollisilta miehen, jota ilman he eivät olisi
saarelle tulleet. Jos päävoima, joka jo oli metsässä piilevien
näkymättömien voimien peloittama, olisi paikalle saapuessaan tavannut
päällikkönsä ja hänen pienen joukkonsa ruumiit, olisivat he joutuneet
täydellisen pakokauhun valtaan.

Mutta ei hyödytä mitään ajatella kuinka olisi voinut käydä. Asiain
näin ollen kulkivat dyakit hiljaa ja mitä suurimmalla varovaisuudella
ohi lähteen ja aikoivat juuri mennä luolaan, kun yksi heistä huomasi
asunnon.

Silmänräpäyksessä muuttivat he tapaa ja vetäytyivät vastapäisen kallion
varjoon aikoen odottaa lisävoimien tuloa. Merimies arveli lähetetyn
lähetin kiiruhtamaan hidastelijoita, sillä kaukainen ampuminen taukosi
ja viiden minuutin kuluttua ilmaisi kimeä ulvonta yhteisen rynnäkön
alkaneen taloa vastaan.

He pitivät sellaista melua, että Jenksin täytyi suorastaan huutaa
sanoessaan Irikselle:

"He arvelevat meidän nukkuvan hyvin raskaasti, koska emme ole heränneet
heidän laukauksistaan."

Tyttö aikoi vastata, mutta Jenks esti sen asettamalla kätensä hänen
olkapäälleen, sillä dyakit, jotka olivat keksineet asunnon tyhjäksi,
juoksivat luolalle ja olivat täysin näkyvissä.

Sikäli kuin merimies saattoi eroittaa, joutuivat kolme ensimmäistä
"espanjalaisen ratsastajan" pistimien lävistämiksi ja oppivat
sillä tavoin tuntemaan sen peloittavat ominaisuudet. Haavoittuneet
huusivat epätoivoisesti, mutta heidän äänensä hukkui hämmästyneiden
toverien ulvontaan. Silmänräpäyksessä syöksyivät kaikki lähteelle,
rannalle, kalliolle, mihin hyvänsä, päästäkseen pois kauhean luolan
lähettyviltä, jossa kummitukset mellastivat ja miehet kaatuivat
itsestään sisäänkäytävän luona. Merimies, joka kurkisti niin pitkälle
kuin tyttö salli, kuuli kahden vaikeroivan alhaalla samalla kuin kolmas
vaivaloisesti nilkutti karkuun.

"Mikä on?" kysyi Iris. "Mitä on tapahtunut?"

"Laatikko tulitikkuja ja muutamat kokoonasetetut luut ovat
karkoittaneet heidät pakosalle."

Hänellä ei ollut aikaa vastata enempää, sillä hän oli kiintynyt
laskemaan kuinka monta dyakkeja oli.

Tähän saakka oli hän nähnyt noin viisikymmentä. Sitäpaitsi ei hän
halunnut antaa Irikselle lähempiä tietoja tekemästään kujeesta. Hän
oli poiminut lähteen luona olevan luurangon luut kokoon, kostuttanut
tulitikuista saamansa tulikiven ja sivellyt sillä luurangon, sekä
asettanut sen luolan kaukaisimpaan nurkkaan.

Eivät edes päällikön rohkaisevat houkuttelut saaneet hänen miehiään
uudelleen lähestymään tätä kauheata paikkaa. Vihdoin meni peloton
lurjus itse miekkaansa heiluttaen luolan ovelle. Kauhun lyömänä katsoi
hän sisällä olevaa esinettä, joka silloin tällöin loisti. Miekallaan
koetteli hän "espanjalaista ratsastajaa." Se oli ainakin jotain
aineellista, sitten laahasi hän toisen vaikeasti haavoittuneista
kuunvaloon.

Jälleen kutkutti Jenksin sormia halu lähettää luoti roiston pään läpi
-- mutta hän hillitsi itsensä. Ja niin meni se, joka harvoille miehille
tarjoutuu -- toinen tilaisuus.

Päällikön uudistettu käsky sai muutamat rohkeat miehet kantamaan pois
haavoittuneet, todennäköisesti majaan.

Tuskin oli merimies käsittänyt heidän seuraavan aikomuksensa, ennenkuin
hän pakoitti Iriksen menemään öljyvaatteen alle suojaan, painautuen
itse kalliolattiaa vasten ja tarkastellen ruohoturpeiden takaa. Villit
olivat sytyttäneet lähteen luo tulen. Pian valaisi punainen leimu
mustaa vuorta ja villit ryhmittyivät tulen läheisyyteen.

He puhuivat kieltä, jossa oli paljon kovia ääntiöitä ja söivät
kuivattua kalaa, hirssiä sekä kuivattua lihaa. Todennäköisesti oli
villejä myöskin veneitä vartioimassa ja saarta kiertelemässä. Myöhemmin
selvisi, että kolmella _sampanilla_ oli tullut yhdeksättäkymmentä
miestä.

Eräs joukosta oli puettu aivan eri tavalla kuin muut ja kantoi Intian
muhamettilaisten tavallista pukua. Hänen ihonsa oli ruskea, mutta
villien lian alta näkyvä iho oli keltainen. Tavasta, jolla miehen
turbaani oli sidottu, päätti Jenks hänen olevan Punjabin musulmanneja
-- nähtävästi Andamoneilta karannut rangaistusvanki.

Kaikki olivat asestetut suustaladattavilla, joko vanhentuneilla
piilukkokivääreillä tahi pyssyillä, jotka olivat siksi uudenaikaisia,
että nallihatun asettamista varten oli piikki.

Jokaisella dyakilla komeili parangi ja tikaria muistuttava kris;
muutamat harvat olivat varustetut keihäillä; ja noin tusinan verran
kantoi olkapäällään pitkää, suoraa bamburuokoa. Ensi silmänräpäyksessä
ei merimies käsittänyt mitä niillä tehtiin. Hän huomasi sen myöhemmin
niin äkkiä, että säästyi monen tunnin pelolta, sillä nämä aseet olivat
kuolettavampia kuin konekivääri.

Tulen ympärillä kävi vilkas keskustelu. Vaikkakin oli helppo huomata
päällikön olevan käskijän, näyttivät hänen miehensä saavan vapaasti
lausua mielipiteensä.

Hetken kuluttua sieppasi päällikkö nuotiosta kekäleen ja valaisi
sillä Jenksin äsken sammuttamaa nuotiota. Hän näytti tulevan hiilien
tutkimisesta johonkin lopputulokseen ja hänen sanansa näyttivät tekevän
vaikutuksen.

Iris painautui lähemmäksi merimiestä ja kuiskasi:

"Tiedättekö mitä hän sanoo?"

"Saatan vain arvata, että hän palaneista kekäleistä saattaa sanoa
milloin tuli on sammutettu."

"Siinä tapauksessa tietävät he meidän olevan saarella."

"Niin, tahi että olemme lähteneet täältä muutamia tunteja sitten. Joka
tapauksessa aikovat he päivän valettua tutkia tarkasti saaren."

"Nouseeko aurinko pian?"

"Kyllä -- oletteko väsynyt?"

"Hiukan."

"Älkää pitäkö minua hulluna -- mutta ettekö koettaisi nukkua hiukan?"

"Nukkua! Näiden miesten täällä ollessa?"

"Niin. Emmehän tiedä kuinka kauaksi he jäävät. Meidän on säästettävä
voimiamme."

"Tahdon koettaa tehdäkseni teille mieliksi."

Jenks valmistui myöskin lepäämään hiukan. Hän oli vakuutettu, että
heidän piilopaikkansa ilmitulo ennen päivän valkenemista oli sula
mahdottomuus ja ensimmäinen heikko päivänsäde herättäisi hänet.

Kun aamutuuli alkoi puhaltaa ja tähdet taivaalla vaalenivat, heräsi
merimies siipien suhinaan. Eräs lintu aikoi juuri istuutua kalliolle,
mutta pelästyi hänet nähdessään. Hän heitti katseen Irikseen ja
vakuuttauduttuaan siitä, että tyttö yhä nukkui, ryömi äänettömästi
ruohoturpeiden taa katselemaan.

Dyakit olivat jo alkaneet liikuskella. Muutamat lisäsivät puita
nuotioon, toiset hakivat vettä, laittoivat ruokaa tahi polttivat
pitkävartisia, naurettavan pienipäisiä piippuja. Päällikkö makasi
yhä hiekalla, mutta kun ensimmäiset auringonsäteet kultasivat vettä,
kumartui eräs miehistä hänen puoleensa ja sanoi jotain, joka sai hänet
nousemaan ylös. Muutamat miehet lähtivät heti Europa Pointin suunnalle.

"He ovat löytäneet veneen," ajatteli Jenks.

Kaksi miehistä tuli pian takaisin. Toinen heistä näytti Jenksin
vartioposteja. Villeillä oli huumorintajua. He nauroivat makeasti
nähdessään viime yön pelon aiheuttajan. Ainoastaan päällikkö näytti
vihaiselta.

Vihdoin antoi hän muutamia määräyksiä ja dyakit hajaantuivat eri
suunnille.

Jenks hiipi Iriksen luo ja herätti hänet. Tyttö istuutui heti ja
tuijotti kummastellen herättäjään. "Oi", kuiskasi hän, "ovatko he vielä
täällä?"

Merimies kertoi mitä oli tapahtunut ja esitti, että he söisivät hiukan
silläaikaa kun vihollinen ei ollut näkyvissä.

Syötyä aikoi Iris heittää tähteet tyhjään fotogeniastiaan, mutta Jenks
ehkäisi sen sanoen hymyillen:

"Ei. Jätteet muodostavat seuraavan ateriamme. Emme saa heittää pois
mitään, joka kelpaa ruuaksi."

"Miten ajattelematon olen!" huudahti Iris. "Mutta sanokaa -- luuletteko
heidän lähtevän tänään?"

Mutta merimies heittäytyi pitkäkseen ja tarttui kivääriinsä.

"Pysytelkää hiljaa, jos elämänne on teille rakas," sanoi hän. "Ryömikää
koloonne. Vastapäisellä kalliolla on dyakki."

Ja niin olikin; eräs mies oli kiivennyt pahaan paikkaan sijoitetulle
kalliolle ja huusi jotain tovereilleen. Tähän saakka ei hän ollut
nähnyt mitään eikä kiinnittänyt huomiota pakolaisten piilopaikkaan.

Jenks toivoi kimeä-äänisen villin laskeutuvan keskustelun loputtua
alas. Mutta ei! Mies katseli laaksoon, lähteen ympärille, taloon ja
luolaan. Hän ei vieläkään huomannut ylätasankoa. Tällä onnettomalla
hetkellä lensi kolme dyakkien peloittamaa lintua suoraan kalliota
kohti, etsien laskeutumispaikkaa.

Jenks kiroili itsekseen ja tähtäsi vasemmalle puolelle dyakin rintaa.
Eräs linnuista laskeutui ylätasangon reunalle, mutta samalla keksivät
sen kirkkaat silmät miehen ja se kiisi tovereidensa seuraamana kirkuen
tiehensä.

Dyakki kiinnitti huomiota lintujen pelästyneeseen käytökseen ja
tuijotti tiukasti ylätasankoa. Hän ei voinut eroittaa Jenksiä turpeiden
takaa. Hän näki ehkä osan öljykangasta, mutta siltä matkalta näytti se
kallion osalta. Ja kuitenkin oli siellä jotain, joka kummastutti häntä.
Hetken tuijotettuaan kääntyi hän ja huusi jotain rannalle päin.

Vaarallinen hetki oli käsissä. Jenks laukaisi ja dyakki putosi
kalliolta kadoten näkyvistä.

Ensimmäisen todellisen laukauksen ääni herätti saarella tavattoman
melun. Linnut täyttivät ilman käheällä kirkunalla ja dyakit juoksivat
ulvoen kokoon joka suunnalta. Kaatunutta lähinnä olevat nostivat hänet
ylös ja kantoivat lähteelle. Hän oli kuollut, ja vaikka he muiden
vammojen joukosta löysivät pian kuulanreiän, eivät he silminnähtävästi
tienneet mistä oli ammuttu, sillä niillä, joille hän oli huutanut, ei
ollut pienintäkään aavistusta mitä hän oli aikonut sanoa, ja kevyt
ruudinsavu oli jo leijaillut avaruuteen.

Iris kuuli melua alhaalta ja kysyi vapisevin äänin:

"Aikovatko he hyökätä?"

"Ei vielä", kuului tyyni vastaus. "Tapoin miehen, joka meidät näki,
ennenkuin hän ehti ilmoittaa muille."

Hän oli ottanut rohkean askeleen, sillä nyt dyakit tiesivät vihollisen
olevan saarella eikä ollut pienintäkään toivetta, että he lähtisivät
pian asian näin ollen. Tilanne ei kuitenkaan ollut toivoton. Ei kukaan
villeistä tiennyt kuka tahi kuinka heidän toverinsa oli ammuttu. Useat
edestakaisin kuljeksivasta joukosta heittivät tuon tuostakin katseen
vuoreen, mutta ei kenkään kiinnittänyt huomiota ylätasankoon.

Jenks luonnollisesti ymmärsi todellisen vaaran uhkaavan vasta sitten,
kun he kävisivät toverinsa kuolinpaikalla. Yhdestä asiasta hän oli
varma -- ennenkuin he hänet voittaisivat, maksattaisi hän heille
voitosta kalliin hinnan.

Päällikkö kuunteli mielenkiinnolla selitystä, jonka antoi dyakki, joka
oli nähnyt toverinsa horjuvan ja kaatuvan. Noin parinkymmenen miehen
seuraamana lähti hän kalliolle, jossa kuollut oli ollut.

Jenks heitti katseen tyttöön. Päällikkö miehineen oli kadonnut kallion
taa. Tällä hetkellä kiipesivät muutamat kai kohtalokkaalle paikalle.
Oliko tämä loppu?

Tietämättä uhkaavasta vaarasta luki Iris raamattua.

Äkkiä kuului kimeä huuto. Jenks nousi polvilleen. Dyakit olivat
keksineet piilopaikan ja varustautuivat sitä ampumaan. Hän tarjoutui
maalitauluksi siltä varalta, ettei Iris olisi suojassa.

"Vetäytykää takaisin", sanoi Jenks. "He ovat huomanneet meidät. Pian
vinkuu lyijy korviemme ympärillä."

Tyttö vetäytyi koloon ja merimies heittäytyi pitkälleen. Neljä kuulaa
vihelsi tasangon yläpuolella, kolme lävisti öljykankaan ja litistyi
kallioseinään.

Silloin suuttui Jenks. Neljä kertaa tuotti Lee-Metford kivääri kuoleman
ampujain joukkoon.

Ennenkuin neljäs dyakki oli vaipunut maahan, ampuivat toiset
vastapäisellä kalliolla olevat pientä ruohoturpeen yli näkyvää
savupilveä. Mutta heidän kuulansa tapasivat vain kalliota, ja pian
senjälkeen oli vihollisista jälellä vain kaksi, ja he makasivat
liikkumattomina.

Alhaalla olijat ampuivat kaikin voimin, mutta onnistuivat vain
irroittamaan kiviliuskoja Kotkan pesästä. Merimies hymyili. Hän
tarttui tyynesti vanhaan nuttuun, kääri sen kokoon ja työnsi näkyviin.
Senjälkeen ryömi hän siitä kymmenen jalan päähän. Ne, joiden pyssyt
olivat ladatut, laukaisivat ne luonnollisesti takkia kohti, jonka
jälkeen Jenks kumartui kivääreineen kallioreunan yli.

Kolme dyakkia kaatui ennenkuin toiset livistivät. Patruunasäiliössä
jälellä olevat patruunat saivat kahden hiljentämään vauhtiaan. Jenks
päästi tyhjän kiväärin ja tarttui uuteen. Nyt seisoi hän suorana ja
lähetti viimeiselle rosvolle muistutuksen. Toiset olivat kadonneet
sille suunnalle, johon heidän johtajansa pienentyneine joukkoineen oli
vetäytynyt. -- Hetkistä myöhemmin ei näkynyt ainuttakaan villiä.

Jenks saattoi jälleen katsahtaa Irikseen. Tämän kasvoista vuosi veri.

"Jumalani!" vaikeroi mies. "Oletteko haavoittunut?"

Tyttö hymyili urhoollisesti. "Tyhjänpäiväistä", sanoi hän.
"Kivensirpale raapaisi otsaani."



XII.

Aselepo.


Oli vaarallisempikin vihollinen kuin ympäri hiiviskelevät dyakit.
Tunnin kuluttua olisi aurinko keskitaivaalla ja kuivaisi kuumilla
säteillään veren heidän suonissaan.

Sen oli Jenks tiennyt koko ajan. Öljykangas tarjoaisi vain
mitätöntä suojaa. Mutta -- jos Iris haavottuisi? Jos tämä kova
jännitys aiheuttaisi kuumeen? Samassa kuuli hän tytön sanovan aivan
rauhallisesti, melkein reippaasti:

"Teitä ilahduttaa kai kuulla, että verenvuoto on lakannut. Se oli vain
naarmu."

Siis vielä kerran oli kohtalo säälinyt heitä. Pilvi poistui hänen
sydämestään, sumu katseestaan. Äkkiä oli hän kuulevinaan heikkoa
kahinaa puissa. Siinä oli paikka, jota vastaan hän ei ollut turvattu
tässä paikassa seisoessaan.

Kun Iris puhutteli häntä, otti hän askeleen takaisin vastatakseen ja
samalla hetkellä iski kaksi kuulaa juuri hänen päänsä yläpuolelle.
Tyttö oli puhuttelullaan pelastanut hänen henkensä.

Hän juoksi tasangon oikealle sivulle ja kurkisti rohkeasti ruohojen
läpi. Puussa oli kaksi pääjoukosta myöhästynyttä kuljeksijaa. He
painautuivat oksien väliin pelastuakseen, mutta toinen oli käänteissään
liian hidas. Lee-Metford kuula saavutti hänet ja laukauksen kaiku
tukahdutti hänen jäähyväishuutonsa.

Senjälkeen kääntyi merimies ja ryömi ylätasangon toiseen päähän.
Ruohopeitteen välitse saattoi hän eroittaa vuoren juurella hiekassa
makaavan miehen mustat hiukset ja keltaisen naaman. Välimatka oli
yhdeksänkymmentä yardia. Jenks tähtäsi tarkkaan, laukaisi ja kuuli
heikon ulvahduksen; yritteliäs pää katosi eikä useampia vapaaehtoisia
tähän palvelukseen ilmautunut.

Hän piti yhä silmällä tätä erikoisen tärkeätä paikkaa, kun Iris
huudahti epätoivoisesti:

"Oi, tulkaa pian tänne! Vesi! Säiliöt ovat puhjenneet!"

Vasta kun Jenks oli temmannut öljykankaan sivuun ja koettanut käsin
koota muutamia kallisarvoisia pisaroita, joita oli kokoontunut pieneen
halkeamaan, näki hän koko onnettomuuden laajuuden.

Ensimmäisen laukaustenvaihdon aikana olivat useat kuulat lävistäneet
öljykankaan. Onnettomuudeksi oli kaksi niistä sattunut kumpaiseenkin
vesisäiliöön rikkoen ne. Sisällys oli hiljaa valunut pois. Huolimatta
epätoivoisista ponnistuksista ei Iriksen ja hänen onnistunut pelastaa
enempää kuin noin puoli litraa.

Jenksiin vaikutti tapahtuma sillä tavoin, että Iris suorastaan
kauhistui.

"Puhukaa minulle", kuiskasi hän kalpein huulin. "Kestän kaikkea muuta
paitsi tätä vaitioloa. Rukoilen teitä sanomaan minulle kaiken. Onko se
niin hirveää?"

Tytön epätoivon näkeminen sai miehen toipumaan.

"Niin, tämä oli hyvin ikävää. Ei suorastaan loppu, mutta lähellä sitä."

"Loppu", sanoi Iris rohkeasti, "on kuolema. Me olemme elossa ja
vahingoittumattomia. Teidän on jatkettava taistelua. Jos jumala suo,
emme me kuole."

"Jumala teitä siunatkoon, rakas tyttö", mutisi Jenks katkonaisesti. "Te
saattaisitte rohkaista minkä miehen hyvänsä kulkemaan varjojen laakson
läpi."

Tytön katse ei väistänyt hänen katsettaan. Sellaisina hetkinä puhuu
sydän sydämelle mitään salaamatta. "Meillä on vielä hiukan vettä
jälellä!" huudahti Iris. "Kaikeksi onneksi emme ole janoisia, ja te
olette unohtaneet samppanja- ja konjakkivarastomme."

Viimeisessä huomautuksessa oli jotain lystikästä; merimies ei sanonut
mitään, vaan jätti kauhean totuuden toistaiseksi.

"Lohdutamme itseämme päivällisellä pullolla samppanjaa", sanoi Jenks.
"Mutta nyt kuulen ystäviemme huutavan saaren tällä puolella oleville,
jälelle jääneille tovereilleen. Minun on otettava osaa keskusteluun."

Hän tarttui kivääriinsä ja paneutui pitkälleen miellyttävän lämpöiselle
tasangolle. Hän luuli tuntevansa päällikön äänen jakelevan määräyksiä.

"Onkohan hän nälkäinen?" tuumi Jenks. "Siinä tapauksessa laitan
ruokatavaroiden hankinnalle pikku esteen."

Iris sanoi:

"Mr Jenks?"

"Niin", vastasi Jenks päätään kääntämättä. Hän arvasi kyseessä olevan
tavanmukaisen asian.

"Saanko tulla sinne. Olen väsynyt täällä istumiseen."

"Kyllä, tällä hetkellä ei ole mitään vaaraa. Mutta ne saattaisivat
nähdä teidät ja tehän muistatte mitä -- --."

"Niin, muistan sen erinomaisen hyvin. Siinäkö kaikki. Kuului vaatteiden
kahinaa. Nyt näytän mieheltä. Jos lupaatte olla minua katsomatta, niin
tulen esiin."

"Minä lupaan."

Iris astui esiin. Hän oli hiukan punainen ja hämmennystään peittääkseen
tarttui hän kivääriin.

"Nyt on meitä kaksi ampujaa", sanoi hän seisoessaan Jenksin vieressä.

Jenks saattoi syrjäsilmällä nähdä solakan, hyvin muodostuneen
nuorukaisen ilmestyvän yht'äkkiä; se ilahdutti häntä. Tilanne tulisi
kenties paremmaksi, jos dyakit näkisivät tytön tuollaisena.

"Teidän on heittäydyttävä pitkällenne heti kun minä sanon."

"Luottakaa minuun. Jumala minua varjelkoon."

Merimiehen kivääri laukesi niin äkkiä, että huudahdus kuoli tytön
huulille. Kolme dyakkia koetti juosta piiritettyjen tovereidensa luo.
He kantoivat ruukkua ja kahta koria. Ruukunkantaja kaatui ja astia
rikkoontui. Toiset tekivät koko käännöksen ja kiisivät tiehensä kuin
jänikset haavoittuneen ryömiessä perästä. Jenks ei ampunut uudelleen.

Iris seurasi silmillään haavoittunutta raukkaa. Silmät kostuivat ja
hän kalpeni hiukan. Haavoittuneen kadottua silmäsi hän laaksoon ja
vastapäiselle kalliolle; kahdenkymmenen yardin päässä makasi kolme
kuollutta ja kalliolla kaksi.

"Toivon ettei minun tarvitse käyttää kivääriä", sanoi hän vapisevin
äänin. "Tiedän ettei sitä voi auttaa, mutta luulen etten milloinkaan
voisi nukkua, jos tappaisin ihmisen."

Hän näki merimiehen katkeran hymyilyn. Jenks nukkuisi paljon paremmin,
jos yhdellä ainoalla laukaisulla voisi surmata jok'ikisen saarella
olevan dyakin.

"Te aioitte sanoa jotain, kun tulitte keskeytetyksi", huomautti
merimies.

"Niin, minua kummastutti huomatessani miten lämpimäksi tämä tasanko on
tullut." Sitten lisäsi hän hetken vaiettuaan: "Nyt luulen käsittäväni
miksi tulitte niin liikutetuksi vesivarastomme vuodettua kuiviin. Ennen
päivän päättymistä saamme tuntea kaikki janon tuskat."

"Älkäämme maalatko pirua seinälle", sanoi Jenks. "Mutta minä olen
janoissani nyt."

Mies liikahti levottomasti. Hän oli liiankin tietoinen kaikille
ihmisille yhteisestä heikkoudesta, joka aiheutti halun saada sellaista,
jonka tyydyttäminen oli sula mahdottomuus. Hänen oma kurkkunsakin oli
aivan kuiva.

"Hakekaa tinapikari", sanoi hän. "Ottakaamme puolet varastostamme ja
käyttäkäämme toinen puoli syödessämme. Koettakaa olla hengittämättä
suun kautta. Vielä emme ole todellisessa veden tarpeessa. Se on
suureksi osaksi luulottelua." Tyttö mittasi huolellisesti puolet ja
huudahti:

"Minä juon ensiksi!"

"Ei, ei!" huudahti Jenks kärsimättömästi. "Antakaa tänne."

Tyttö oli olevinaan kummastunut.

"Kohteliaisuudesta" alkoi hän.

"Valitan, mutta minun täytyy vaatia sitä."

Iris ojensi pikarin. Jenks vei sen huulilleen ja oli juovinaan.

"Kas niin!" sanoi hän. "Minulla on kiire, sillä dyakit voivat tulla
milloin hyvänsä."

Iris heitti katseen pikariin. "Mutta ettehän te juoneet mitään!"

"Riittävästi."

"Mr Jenks! Te tarvitsette enemmän kuin minä. Minä -- en -- tahdo --
elää -- ilman -- teitä."

Merimiehen kädet vapisivat. Oli onni, ettei hänen tarvinnut nyt juuri
ampua.

"Vakuutan juoneeni niin paljon kuin tarvitsin", sanoi hän turhan
painavasti.

"Tehdäksenne minulle mieliksi voitte juoda ainakin oman osanne."

"Te tahdoitte pettää minua", murisi Jenks. "Jos juotte ensiksi puolet,
juon minä loput."

Ja sillä tavoin asia järjestyi. Nämä pari suullista vettä antoivat
heille uutta elämää. Siitä huolimatta kärsivät he päivällisaikana janoa.

"Mistä johtuu", kysyi Iris, "että tänään on niin lämmin?"

"Kahdesta hyvästä syystä -- pakollisesta toimettomuudesta ja tämän
kirotun kallion kuumenemisesta. Sitäpaitsi on tämä lämpimin päivä
saarella olomme aikana."

"Katsotteko tilamme aivan toivottomaksi?" kysyi Iris.

"Se ei ole toivottamampi kuin yöllä tahi tänä aamunakaan."

"Silloin oli meillä vettä. Täysin vesivarastoinkin olisi meidän ollut
vaikeaa kestää. Nykyisissä olosuhteissa on se suorastaan mahdotonta."

"Myönnän sen olevan vaikeata", sanoi Jenks. "Siitä huolimatta on meidän
säilytettävä rohkeutemme yön tuloon saakka. Silloin hankimme vettä tahi
lähdemme saarelta."

"Mutta me emme voi tehdä molempia?"

"Olemme ehkä pakoitettuja siihen."

"Mutta kuinka?"

Tämän kysymyksen vastaaminen olisi käynyt Talleyrandinkin
ymmärryksen yli, mutta ennenkuin Jenks ehti keksiä mitään syytä
liian toivorikkaaseen lausuntoonsa, tuli noin kahdeksan sadan metrin
päässä näkyviin pitkin Kilpikonnarantaa kulkeva kolmen miehen soutama
_sampani_. Vaikkakin syntymästä asti sellaiseen tottuneena olivat
dyakit väsyneet kuumiin kallioihin ja suolaveteen. Vene tuli toisten
villien merkinantojen vuoksi ja sen näkeminen antoi Jenksille uutta
toivoa. Salamannopeasti juolahti hänen mieleensä, että jos hän
saattaisi pysyttää heidät poissa lähteeltä ja turmella _sampanin_, joka
tuli avuksi tuoden ehkä pääosan heidän varastojaan, niin villit kenties
väsyisivät sammuttamaan janoaan saniaiskasvin lehdistä.

"Tulkaa heti tänne!" huudahti hän asettaen kiväärinsä kuntoon.
"Laskeutukaa pitkällenne ja tähdätkää veneen keulaan. Ei tee mitään
vaikka kuula ensin iskeekin veteen."

Hän laittoi kiväärin kuntoon tytölle ja alkoi itse ampua ennenkuin Iris
ehti hänen luokseen.

Pian lähettivät molemmat kiväärit kaksikymmentä kuulaa minutissa
_sampania_ kohti. Seuraukset siitä eivät viipyneet kauan. Dyakit
tanssivat penkiltä penkille. Yksi miehistä putosi veteen ja heti sen
jälkeen katkesi eräs laitalaudoista. _Sampani_ täyttyi vedellä ja
upposi maissa olevien rosvojen kimeän ulvonnan säestämänä. Molemmat
dyakit koettelivat uida maihin, mutta muutamien vetojen jälkeen
ojensivat käsivartensa ja katosivat. Kirkkaassa ilmassa saattoi katsoja
nähdä mustien evien piirtelevän vedenpintaa.

He olivat alkaneet rauhoittua taistelun jälkeen -- ja jano oli
jälleen ruvennut heitä kiusaamaan -- kun jonkunlainen likainen
liehuva kangaspala näkyi vastapäisen kallion juurella. Se katosi
pian tullakseen taas uudelleen näkyviin. Nyt pysyi se vakavana ja
ruskea käsivarsi tuli näkyviin. Kun Jenks ei ampunut, pistäytyi esiin
turbaanin peittämä pää. Se oli muhamettilainen.

"Ei ampua!" huusi mies. "Minä engelska puhu."

"Ettekö osaa hindujen kieltä?" huusi Jenks sillä kielellä.

"_Han_, sahib (kyllä, herra!)" kuului ihastunut vastaus. "Tahtooko
teidän armonne sallia palvelijansa tulla kanssanne puhumaan?"

"Kyllä, jos tulette aseettomana."

"Ja päällikön myös, sahib?"

"Kyllä, mutta kuulkaa tarkoin! Ensimmäisestä petoksen merkistä ammun
molemmat."

"Pidämme sanamme, sahib. Syökööt korpit lihamme, jos petämme."

Musulmanni ja päällikkö astuivat esiin. Heillä ei ollut pyssyjä,
päälliköllä oli vain kris'insä.

"Sanokaa hänelle, että hän panee pois miekkansa", huusi merimies
käskevästi.

Päällikkö totteli happamin ilmein.

"Pysykää lähellä minua", sanoi Jenks tytölle, "näyttäytykää heille,
mutta vetäkää hattu silmillenne."

Iris totteli vaieten.

Pari uteliasta päätä pisti esiin vuoren kulman takaa.

"Jos nuo miehet eivät katoa heti, niin minä ammun", huusi Jenks.

Hindu käänsi ja päällikkö huusi muutamia sanoja, joilla oli toivottu
vaikutus. Neuvottelijat pysähtyivät noin kymmenen askeleen päähän
luolan eteen, ja molemmat vihollispuolueet tarkastelivat toisiaan.

"Sahib", alkoi hindu, "päällikköni Taung S'Ali ei halua tapattaa
useampia miehiä riidan vuoksi naisesta. Luovuttakaa nainen, sanoo
hän, ja hän sitoutuu joko jättämään teidät rauhaan tahi viemään
turvallisesti johonkin paikkaan, josta voitte päästä valkoisten miesten
laivaan."

"Nainen!" sanoi Jenks ivallisesti. "Onko mies mieletön? Missä täällä on
nainen?"

"Nainen, jonka päällikkö näki puoli kuukautta sitten, sahib."

"Taung S'Ali oli noiduttu. Tapoin hänen miehiään niin nopeasti, että
hän näki kummituksia."

Päällikkö kuuli nimeään mainittavan ja keskusteli jonkun aikaa
kiivaasti musulmannin kanssa osoittaen useita kertoja Jenksin vieressä
seisovaa Iristä.

Musulmanni teki kunnioittavan salaamin ja sanoi:

"Köyhien suojelija, en uskalla vastustaa teitä, mutta Taung S'Ali
sanoo tytön seisovan vieressänne ja olevan miehen puvustaan huolimatta
naisen, jota hän haluaa."

"Hänellä on hyvät silmät, mutta huonot aivot", vastasi merimies.
"Miksikä tulee hän tänne etsimään naista, joka ei ole hänen rotuaan?
Sanokaa hänelle, että hänen on lähdettävä saarelta eikä tultava
milloinkaan takasin. Silloin kenties annan anteeksi hänen kavalan
yrityksensä murhata meidät yöllä nukkuessamme."

Päällikkö hymyili ilkeästi ja musulmanni jatkoi:

"Sahib, on parasta ettei häntä liiaksi suututeta. Hän sanoo tahtovansa
tytön. Hän näki tytön kauneuden, ja se saattoi hänen sydämensä
liekkiin. Tyttö on maksanut hänelle monta ihmishenkeä, mutta on vielä
enemmän arvoinen. Ja mitä merkitsee yksi nainen maailmassa sinne tahi
tänne ollakseen syynä sotaan ja verenvuodatukseen."

Merimies tunsi itämaisen luonteen liian hyvin ja ymmärsi miehen
kummastuksen, että naisen omistamisesta antauduttiin sellaiseen
taisteluun. Oli silminnähtävästi hulluutta esittää mitään rauhanehtoja
ja kuitenkin oli alkuasukas niin halukas saamaan kaikenlaisia etuja,
että Jenks päätti tarttua oljenkorteen. "Te olette Delkistä?" sanoi hän.

"Korkeasti kunnioitettu sahib on hyvin viisas."

"Ei kukaan muu kuin Delkistä kotoisin oleva vanno Kutubin tien varressa
olevien hautojen kautta. Olette karanneet Andamoneilta?"

"Sahib, tapoin miehen vain itsepuolustuksekseni."

"Mikä lieneekään ollut syynä, niin ette te koskaan voi palata Intiaan.
Siitä huolimatta antaisitte monta vuotta elämästänne saadaksenne käydä
Chandni Chowkin basaareissa tahi istua iltasin Lakoreportin luona."

Hindun kasvot saivat kullan värin. "Se on hyvää puhetta", sanoi hän.

"Auttakaa siis minua ja ystävääni pääsemään pakoon. Pakoittakaa
päällikkö lähtemään saarelta! Tappakaa! Kapinoikaa häntä vastaan.
Lupaan teille vapauden ja monta rupiaa. Tehkää se ja vannon tulevani
laivalla hakemaan teidät täältä. Miss sahibin isä on mahtava mies.
Hänellä on suuri vaikutus Sirkariin." [Intian hallitus].

Taung S'Ali tunsi nähtävästi kummastusta ja epäluuloa tämän pitkän
keskustelun aikana, jota hän ei ymmärtänyt. Hän pyysi selitystä ja
nopea-ajatuksinen hindu keksi jonkun valeen. Mutta katsoessaan Jenksiin
oli hänen silmissään takaa-ajetun otuksen katse.

"Sahib", sanoi hän, "olen yksin monien joukossa. Sana minulta ja
he leikkaisivat kurkkuni. Jos olisin luonanne ylhäällä, kuolisin
kanssanne, sillä palvelin Kumaon Rissalassa [alkuasukkaista kokoonpantu
ratsuväkirykmentti], kun onnettomuus minua kohtasi. Ei hyödytä mitään
koettaa sopia tiikerin kanssa, sahib. Otaksun ettette halua luovuttaa
miss sahibia. Olkaa keskustelevinanne minun kanssani. Koetan auttaa
teitä mikäli voin."

Jenksin sydän tykytti kuullessaan tämän odottamattoman tarjouksen.
Musulmanni raukka oli silminnähtävästi hyvin halukas pääsemään pois
rosvojoukosta, johon oli joutunut. Mutta päällikkö alkoi tulla
epäluuloiseksi ja kärsimättömäksi.

Samalla kun ojensi raivokkaasti kivääriään, huusi merimies:

"Sanokaa Taung S'Alille, että ennen huomisen auringon nousua tapan
hänet ja hänen miehensä. -- Hän tuntee voimani osaksi, mutta ei
kokonaan. Yöllä kello kahdentoista aikaan löydätte täältä alaslaskemani
köyden. Sitokaa siihen astia vettä. Älkää unohtako. Olen sahib
Anstruther Belgaum Rissalasta."

Hindu käänsi uhkauksen päällikölle. Tämä heitti surmaavan katseen
Jenksiin ja Irikseen mutisten jotain.

"Siis, sahib, ei ole muuta sanottavaa. Pitäkää silmällä oikealla olevia
puita. Ne voivat lähettää hiljaisen kuoleman sillekin paikalle, jossa
nyt seisotte. Ja minä en ikinä teitä petä", huudahti tulkki.

"Uskon teitä. Menkää! Mutta sanokaa päällikölle, että senjälkeen
kun olette kadonneet kallion taa, josta tulitte, tahdon puhua hänen
kanssaan vain kiväärillä."

Taung S'Ali näytti ymmärtävän englantilaisen ilmehikkäät eleet.
Uhmaavasti kääntyi dyakki ympäri ja hindu seurasi häntä.

Ja nyt joutui Jenks suureen kiusaukseen. Iris pani kätensä hänen
käsivarrelleen ja kuiskasi:

"Mitä olette päättäneet? En uskaltanut puhua pelosta että hän kuulisi
ääneni."

Tyttö raukka! Hän oli niin varma, ettei dyakki ollut keksinyt hänen
valepukuaan.

Jenks ei vastannut. Hän tiesi, että jos tappaisi Taung S'Alin,
joutuisivat tämän miehet sellaisen kauhun valtaan, että pakenisivat
yöllä. Se olisi pelin voitto. -- Iris, rakkaus, rikkaus, elämä --
kaikki riippui annetusta sanasta. Ja kuitenkin asteli tämä villi,
tämä naismurhaaja ja verenimijä, joka oli tehnyt kaikkia mahdollisia
rikoksia, tyynesti pois, luottaen valkoisen miehen sanaan.

Oh, tämä oli julmaa! Tämä hetki oli vaikeampi kuin mikään tähän asti
koettu. Hän veti helpotuksen huokauksen, kun silkkiin puettu roisto oli
kadonnut näkyvistä kunnioittamatta silmäykselläkään häntä ja Iristä.

"Kertokaa minulle mitä olette päättäneet", toisti tyttö, jolla ei ollut
aavistustakaan taistelusta, jota merimies taisteli.

"Pitänyt sanani tuolle röyhkeälle roistolle", vastasi Jenks
kiitollisena, että saattoi puhua totta. "Kun kerran annoin hänen tulla
tänne, piti hänen saada rauhassa poistuakin. Hän tunsi teidät heti."
Sitten kertoi hän mitä oli tapahtunut. Iris hämmästyi kovin saadessaan
tietää asian todellisen kulun, ja hän joutui suunniltaan kuullessaan
olevansa kari, jolle keskustelut olivat joutuneet.



XIII.

Romantiikkaa ja todellisuutta.


Ne, jotka ovat oleskelleet troopillisissa maissa, tietävät kuumuuden
olevan kovimmillaan kahden ja neljän välillä iltapäivällä. Syötyään
tällä kertaa yksinkertaisen päivällisen esitti Jenks, että he
asettaisivat öljykankaan siten, jotta saisivat molemmat suojaa aurinkoa
vastaan ja voisivat samalla pitää silmällä vihollisen toimia. Iris
auttoi öljykankaan asettamisessa.

Merimies, joka yhä piti kiinni periaatteistaan ja voitti janon
tuottamat ensimmäiset tuskat, antoi luvan viimeisen vesivaraston
käyttämiseen.

He istuivat kauan vaieten -- melkein tunnin. Merimies mietti heidän
asemaansa. Siitä, pitäisikö hindu lupauksensa, riippui tietysti
paljon. Mies oli entinen _sowar_ ja kokemuksesta intialaisen
ratsurykmentin upseeri tiesi, kuinka tämä karannut rangaistusvanki
kaipasi kotiseutuaan ja sotapalvelusta. Tällä hetkellä muhamettilainen
todennäköisesti rukoili profeettaa avuksi, voidakseen palvella sahibia
ja naista, jota tämä piti niin rakkaana, sillä kaikkitietävä ja -voipa
_Sirkar_ oli hyvin armollinen niitä alkuasukkaita kohtaan, jotka olivat
vikansa tällä tavoin hyvittäneet.

Mutta mitä saattoi yksi mies niin hartaasti kuin halusikin, tehdä
niin monien joukossa? Oli hyvin luultavaa, että muhamettilaisraukka
menettäisi elämänsä ensi yönä, koettaessaan hankkia vuorelle vettä.

Lopuksi kysyi merimies itseltään, mitä mies oli tarkoittanut
varoittaessaan heitä oikealla olevista puista ja "hiljaisesta
kuolemasta", joka niistä tulisi. Hän oli juuri ryömimäisillään
ylätasangon reunalle, kun Iris, joka oli myöskin ollut syventyneenä
ajatuksiinsa, esti häntä.

"Odottakaa hiukan", sanoi tyttö. "Ei yksikään dyakeista rohkene tulla
avoimelle paikalle ennen yön tuloa. Ja minulla on teille jotain
sanottavaa."

Hänen äänessään oli tyyntä vakavuutta, jota Jenks ei ollut milloinkaan
ennen kuullut.

"Tuo mies, tulkki", sanoi tyttö, "puhui teille, että jos minut
luovutettaisiin päällikölle, lähtisi hän seuralaisineen pois tekemättä
teille mitään pahaa."

"Se oli vain ansa", huomautti Jenks nopeasti. "Ei missään tapauksessa
maksa vaivaa keskustella siitä."

Ja vastaus tuli tyynesti ja päättäväisesti. "Minä suostun näihin
ehtoihin."

Aluksi tuijotti Jenks tyttöön mykkänä hämmästyksestä. Sitten johtui
hänen mieleensä, että tyttö teki tämän uhrin pelastaakseen hänet.

"Teidän täytyy olla mielipuoli, jos edes unissannekaan voitte sellaista
kuvitella. Ettekö ymmärrä mitä se merkitsee teille -- ja minulle? Se on
ansa. He ovat tavallisia villejä. Saatuaan teidät valtaansa nauravat he
kaikille lupauksille."

"Te ehkä erehdytte. Heillä täytyy olla jotain kunniantuntoa. Ja
joka tapauksessa panisin tinkimättömäksi ehdoksi, että he ensin
varustaisivat teidät riittävästi vedellä. Silloin saattaisitte
vastustaa heitä monta vuorokautta. Emme kadota mitään, mutta voimme
voittaa koko joukon koettaessamme saada heidät rauhallisemmiksi."

"Iris!" läähätti Jenks. "Mitä te sanotte?"

Oman nimensä odottamaton kuuleminen miehen huulilta sai tytön melkein
kadottamaan tajuntansa. Mutta mies oli uskaltanut kaikki hänen
takiansa, uhmannut hänen vuokseen kuolemaa monta kertaa. Nyt oli siis
hänen vuoronsa.

"Olen miettinyt tarkoin asiaa", selitti hän. "Maksaa vaivan
koettaa tätä viimeistä keinoa. Me olemme kaikkien muiden paitsi
Jumalan hylkäämiä, eikä näytä olevan Hänen pyhä tahtonsa, että me
pelastuisimme. Me voimme taistella siksi kunnes kuolemme. Onko se siis
oikein, kun toinen meistä saattaa ehkä elää?"

Hän oli ilmaissut itsensä suoruutensa kautta. Hän tahtoi antautua
näille pedoille, vieläpä mielistellä heitä, kunnes he olisivat
tarpeeksi kaukana saaresta ja sitten -- kuolla.

Merimies tunsi halua ravistaa häntä kuin itsepäistä lasta. Sitten
katsoi hän tyttöön ja sulki tämän äkkiä vahvoille käsivarsilleen,
joilla tyttö lepäsi ihmetellen ja vapisten. Mies kuiskasi:

"Rakkaani, luuletko minun voivan elää kadotettuani sinut? Sinä olet
minun elämäni. Jos meidän täytyy kuolla, rakkahin, niin kuolkaamme
yhdessä."

Iris kietoi kätensä hänen kaulaansa.

"Nyt olen hyvin, hyvin onnellinen", nyyhkytti hän katkonaisesti.
"En luullut -- että se -- tapahtuisi tällä -- tavoin, mutta -- olen
kiitollinen -- että se tuli."

Hetkeksi antautuivat he jumalallisen tunnelman valtaan sielujen
kohdatessa toisensa. Sanoja ei tarvittu. Kaikkialla ympärillä väijyi
onnettomuus, puute, vieläpä kuolemakin, mutta he eivät välittäneet
siitä, sillä heillä oli taivas keskellä maallista helvettiä.

Kun he olivat hiukan rauhoittuneet, sanoi Iris: "Minun täytyy vedota
sinun myötätuntoosi. Olen nälissäni ja, oi, niin janoinen!" Hän oli
aamiaiseksi syönyt tuskin mitään. Nyt oli hän täynnä uutta toivoa.
Saisiko hän elää tunnin, tahi puoli vuosisataa, ei hän milloinkaan
jättäisi rakastettuaan, eikä tämä luonnollisesti koskaan, koskaan
jättäisi häntä.

Jenks otti esille korpun, astian säilykkeitä ja pullon samppanjaa.

"Sinä et ole oikein _frappé_", sanoi hän ojentaessaan tytölle kuohuvan
juoman, "mutta toisissa olosuhteissa olisi tämä viini melkein kylliksi
arvokasta sinun maljasi juomiseen. Mutta mitä se oli?"

Hän oli kuullut heikon iskun päänsä yläpuolella olevaan öljykankaaseen.
Iris ilmoitti kuulleensa sen kolme neljä kertaa, mutta luulleensa
öljykankaan kahinan aiheuttaneen sen.

He odottivat ja kuuntelivat hiljaisuuden vallitessa. Jälleen kuului
ääni, tällä kertaa toisessa paikassa ja molemmat olivat yksimielisiä,
että jokin oli lentänyt kaaressa yli ylätasangon ja sattunut
öljykankaaseen.

"Katsokaamme mitä se on!" huudahti merimies. Hän ryömi eteenpäin,
ojensi kätensä ja palasi mukanaan pari pientä nuolta.

"Ei vähempää kuin seitsemän tällaista on öljykankaassa", sanoi hän. "Ne
eivät näytä vaaralliselta. Otaksun rakkaan hinduni tarkoittaneen näitä,
varoittaessaan minua oikealla olevista puista."

Hän ei sanonut Irikselle kaikkea mitä musulmanni oli puhunut; ei
hyödyttänyt saattaa häntä turhanpäiten levottomaksi. Hänen tutkiessaan
kummallista nuolta, lensi öljykankaaseen jälleen yksi samanlainen.

Nuolenvarsi, jostain kovasta puusta valmistettu, oli noin kymmenen
tuuman pituinen. Siihen oli kiinnitetty kalanluinen kärki, jossa ei
ollut väkäsimiä. Kaiken kaikkiaan näytti se hyvin lapselliselta.

"Kuinka he lähettävät näitä?" kysyi Iris. "Heittävätkö ne niitä?"

"Sen sanon sinulle pian", sanoi Jenks ottaen kiväärin.

"Älä mene vielä ulos!" rukoili tyttö. "He eivät voi tehdä meille mitään
pahaa. Ehkäpä keksimme jotain istumalla täällä. He eivät kai jatka koko
päivää näiden nuolien lähettämistä."

Jälleen tuli kauniissa kaaressa lentävä nuoli ja oli vähällä sattua
tytön ojennettuun käteen. Hän otti sen ylös. Kalanluukärki oli
katkennut sattuessaan kiveen. Iris tarkasti huolellisesti kärkeä.
"Katso!" sanoi hän. "Se näyttää olevan johonkin aineeseen kastettu."

Jenks rypisti otsaansa. Hänelle oli juolahtanut mieleen kauhea selitys.

"Pane se pois! Heti!" huudahti hän.

Iris totteli kummastunein ilmein. Jenks kaatoi teelusikallisen
samppanjaa kalliosyvennykseen ja pisti kalanluun siihen. Hetken
kuluttua tuli samppanja vihertäväksi ja kalanluu valkeaksi. Silloin hän
ymmärsi.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Nämä ovat myrkytettyjä nuolia, joita
puhalletaan ontosta bambuputkesta. En ole koskaan ennen niitä nähnyt,
mutta olen kyllä usein niistä lukenut. Bamburuo'ot, joita dyakit
kantoivat, olivat _Sumpitans'eja_. Kalanluu on kastettu upaspuun
mehuun. Iris, rakas tyttöni, jos ne olisivat tuottaneet sormeesi
pienimmänkään naarmun, ei mikään mahti maailmassa olisi voinut sinua
pelastaa."

Tyttö kalpeni ja vetäytyi kauhistuneena taapäin.

Vielä yksi nuoli lensi heidän kolminkertaisesti siunattuun
öljykankaaseensa. Nähtävästi dyakit aikoivat sitä pitkittää kunnes joku
nuolista osuisi.

Jenks päätti odottaa seuraavan nuolen tuloa, syöksyä ulos ja koetella
mitä dum-dumkuulat voivat _sumpitans'in_ puhaltajille.

Iris luonnollisesti vastusti.

Ei tarvinnut odottaa kauan. Seuraava nuoli tuli ja hän syöksyi
ylätasangon oikealle sivulle. Kolme dyakkia oli maassa ja neljäs
puussa. Kaikilla oli puhallusputket. Puussa oleva oli juuri
asettamaisillaan nuolta bambuputkeen. Toiset katsoivat.

Jenks ampui ja puussa olija putosi suinpäin alas. Seuraava laukaus
heitti toverin hänen päälleen. Eräs miehistä pääsi pensaikkoon karkuun,
mutta neljäs kompastui _sumpitans'iinsa_ ja kuula pyyhkäisi pois
yläpuolen hänen päästään.

Senjälkeen merimies ampui putket rikki ja palasi jälleen kalpean tytön
luo.

"Luulen ettei Sateenkaarisaarella tule useampia puhallusharjoituksia",
sanoi hän.

"Mutta, rakas Robert, kuinka kauan voimme kestää?" tiedusti tyttö.

"Mitä? Oletko jo kyllästynyt minuun?"

Senjälkeen istuutui hän tytön viereen ja kertoi kaikista epäilyksistään
ja toiveistaan. Hän päätti, ettei täst'edes salaisi tytöltä mitään.

Ennen pimeän tuloa silmäili hän kauan ja vakavasti lähteelle. Heidän
oma, vadinkannesta tehty sankonsa oli aivan sen vieressä. Varovainen
hiipiminen yli hiekkaisen laakson, puoliminuuttia vakavaa vaaraa, ja
hänellä olisi palatessaan muutamiksi päiviksi riittävästi vettä.

Alas laskeutuminen vuorelta ei enää ollut vaarallista. Heti auringon
laskettua vuori oli syvän pimeyden peitossa, sillä tropiikissa seuraa
päivää heti yö.

Iris ei tietysti tahtonut kuulla puhuttavankaan asiasta.

"Muhamettilainen ehkä auttaa meitä", sanoi hän. "Odottakaamme joka
tapauksessa kunnes kuu katoaa. Silloin on pimeintä. Emmehän tiedä mitä
siihen asti saattaa tapahtua."

Sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan ennenkuin vihollisen
oikealta siiveltä laukaistiin heitä vastaan epäsäännöllinen
yhteislaukaus. Kaikki kuulat sattuivat useita yardeja heidän
yläpuolelleen, mutta ne iskivät kipinöitä kovasta kalliosta ja Jenks
huomasi dyakin tällä tavoin voivan saada hyvän osoituksen siitä mihin
oli tähdättävä. Annettuaan Irikselle määräyksen ryömiä koloonsa, asetti
hän nopeasti yhden kivääreistä ennen tekemälleen puujalustalle ja ampui
kolme laukausta vastapäiselle vuorelle, sille kohdalle, josta enimmät
kiväärintulet olivat välkkyneet.

Ainakin yksi kuula kolmesta tapasi ihmisen. Kuului hämmästyksen ja
tuskan huuto ja seuraava yhteislaukaus ammuttiin maasta. Ne eivät
voineet tuottaa mitään vaaraa, mutta hän koetti peloittaa ampujat pois,
suuntaamalla sille suunnalle yhtämittaisen tulen.

Mutta huolimatta kaikesta taidostaan, ei hänen onnistunut karkoittaa
sieltä dyakkeja. Joka minuutti iski yksi tahi useampia kuulia kallioon
rikkoen öljykankaan ja turmellen elintarvevarastoja.

Hän saattoi arvata mitä oli tapahtunut. Maaten kalliojyrkänteellä
olivat dyakit niin hyvin suojatut, että hän ainoastaan sattumalta
saattoi tavata heitä kuulalla. Mutta heidät täytyi karkoittaa, muussa
tapauksessa tulisi tästä yöllisestä pommituksesta vakava asia.

"Onko kaikki hyvin, Iris?" huusi hän.

"Kyllä, rakkahin," kuului vastaus.

"Hyvä, haluan, että pidät öljykangasta päälläsi vielä jonkun aikaa --
erityisesti olkapäiden ja pään ympärillä. Aion hillitä noita lurjuksia.
He ovat löytäneet meidän heikon kohtamme, mutta kyllä minä heidät
opetan."

Heti kuultuaan öljykankaan kahinan laski hän nuoraportaat ja
kiipesi alas asestettuna vain revolverilla. Hän oli aivan näkymätön
viholliselle. Vedettyään portaat ylös siten, että alimmat askelmat
olivat noin kuuden jalan korkeudella maasta, hiipi hän varovasti
neljänkymmenen yardin päässä olevalle kalliolle.

Hän pysähtyi pienen _poon_-puun juurelle ja kumartui ottamaan jotain,
joka oli kaivettu juurten läheisyyteen. Hän saattoi selvästi kuulla
dyakkien puhelevan matalin äänin ja nähdäkin monet niistä, jotka
lojuivat hiekalla. Tämä tosiasia osoitti kuinka kohtalokas hänen
vedenhakuyrityksensä olisi ollut. Heidän olisi täytynyt huomata hänet
heti, kun hän olisi tullut kallion varjosta. Hän viipyi ehkä muutamia
sekuntteja kauemmin kuin oli välttämätöntä.

Uudistettu kiivas yhteislaukaus lähetti hänet mitä nopeimmin
takaisin. Iris oli yksin ylhäällä. Ei tietänyt mitä saattoi tapahtua.
Kauhistuksekseen huomasi hän nuoraportaiden hiljaa heiluvan
edestakaisin. Hän juoksi esiin ja tarttui niiden alapäähän, joka oli
jälleen maassa. Asettaessaan jalkansa ensi askelmalle kuuli hän Iriksen
äänen aivan läheltään:

"Robert, missä olet?"

"Tässä!" vastasi hän ja tyttö putosi hänen käsivarsilleen.

Hämmästyksen huuto talon läheisyydessä ja muutamien, hiukan kauempana
olevien villien kiljunta osoitti, että heidät oli kuultu.

"Ylös!" kuiskasi hän. "Tartu kiinni ja kiipeä ylös niin pian kuin voit."

"En ilman sinua!"

"Ylös, Jumalan nimessä! Seuraan kantapäilläsi!"

Iris alkoi kiivetä. Jenks otti jotain, jota tähän saakka oli pitänyt
hampaidensa välissä, nähtävästi nyörin ja veti sitä mukanaan
kiivetessään.

Hänen ollessaan noin kymmenen jalan korkeudella maasta, ryntäsi talosta
kaksi ulvovaa dyakkia.

"Eteenpäin!" sanoi hän Irikselle. "Älä pelästy, tapahtuipa mitä
tahansa. Olen aivan takanasi."

"En pelkää yhtään!" läähätti tyttö.

Jenks kääntyi, tarttui lujasti toisella kädellään kiinni ja ampui kahta
alhaalla olijaa, jotka hän saattoi eroittaa vain hyvin epäselvästi,
vaikka he olivat aivan portaiden juurella. Laukaukset saivat heidät
pysähtymään. Jenks ei tiennyt, eikä välittänyt siitä, oliko heihin
sattunut. Seisahtuminen riitti. Useita muita tuli juosten sinne päin.

Silloin vetäisi hän lujasti nyöristä, jota piteli kädessään. Terävä
paukahdus kuului kivilouhimon läheltä. Näkyi salamoita. Samalla
sinkosi kirkas valokimppu vastapäiseltä kalliolta ja valaisi laakson
kuin meteori. Se paljasti Iriksen, joka juuri katosi turvalliselle
ylätasangolle, näytti Jenksin ja dyakit toisilleen. Silmänräpäystä
myöhemmin kuului kauhea räjähdys, joka tärisytti maata ja ilmaa,
hajoitti jokaisen kiven vastapäisestä kalliosta, heitti joitakin
dyakkeja alas sieltä ja haavoitti toisia kivensirpaleilla.

Dyakit ulvoivat tuskasta ja pelosta.

Silmänräpäyksessä saavutti merimies ylätasangon, jolla Iris makasi
kuten oli kaatunut, kuolleena tahi tajuttomana, merimies ei tietänyt
kumpana. Hän tunsi kalpenevansa ja nosti tytön käsivarsilleen, mutta
saattoi vain kummastella ja odottaa.

Vihdoin veti tämä syvään henkeään ja värähti.

"Robert!" kuiskasi hän.

"Niin, rakkaani. Mitä sinulle on tapahtunut."

"Luulen pyörtyneeni. Minulla ei ole mitään tuskia. Kaipasin sinua.
Jokin sanoi minulle, että olit jättänyt minut. Tulin alas auttaakseni
tahi kuollakseni kanssasi. Ja sitten tuo ääni! Ja valo! Mitä sinä teit?"

Jenks kantoi tytön turvalliseen koloon ja etsi käsiinsä konjakkipullon.
Tyttö joi hiukan. Juoman elähdyttävän vaikutuksen jälkeen saattoi hän
kuunnella Jenksin antamaa selontekoa.

Erääseen puuhun oli hän sitonut aivan villien kallion yläpuolella
olevaan irtonaiseen kiveen tähdätyn ladatun kiväärin. Tämän kiven
takana oli nallihattuja, jotka vuorostaan olivat suoranaisessa
yhteydessä kahdenkymmenenneljän tuuman syvyiseen, sorkkaraudalla
tehtyyn ja räjähdysaineella täytettyyn reikään. Sysäys kiveen sai
ehdottomasti ainakin jonkun nalleista laukeamaan. Hän oli käyttänyt
kolmensadan patruunan sisällyksen saadakseen riittävästi ruutia.
Tämän miinan räjähdyttämällä oli hän vaikuttavalla tavalla poistanut
jok'ikisen dyakin vastapäiseltä kalliolta, ja jälelle jääneet kyllä
varoisivat tämän kohtalokkaan paikan läheisyyttä.



XIV.

Odottamaton tapahtuma.


Senjälkeen alkoivat he keskustelun, joka ei kiinnitä muiden mieltä,
mutta heistä oli mitä ihastuttavinta.

Aika kului kunnes nouseva kuu valaisi valkoista hiekkaa vastaan
kohoutuvan vuoren. Ja Jenks, joka tunsi tähdistä ajan, ilmoitti
Irikselle puoliyön olevan käsissä.

He painuivat polvilleen ylätasangon reunalle innokkaina kuulemaan
jokaisen pienimmänkin äänen. Mutta Sateenkaarisaarella oli hiljaista
kuin haudassa.

Mutta yht'äkkiä kuului alhaalta käärmeen sihinä. Iris ei kiinnittänyt
siihen huomiota, mutta Jenks, joka tiesi, ettei saarella ollut
ainoatakaan matelijaa, kumartui yli reunan ja matki ääntä parhaansa
mukaan. Hindu oli alhaalla.

"Sahib!"

Tyttö hypähti kuullessaan odottamattoman äänen, mutta Jenks vastasi
tyynesti: "Niin."

"Nuora, sahib!"

Merimies laski nuoran. Siihen sidottiin jotain.

"Vetäkää, sahib!"

Jenks veti ylös nuoran, johon oli sidottu vedellä täytetty pukinnahka.
Hän tyhjensi pikarista lämpimän, happamen viinin ja ojensi sitten
tytölle tervetulleen, kylmän juoman, mutta muisti samalla jotain.

"Anna minun maistaa ensiksi", sanoi hän.

Hindu oli kenties petollinen. Kummallisempia asioita oli tapahtunut.
Jospa veteen oli sekoitettu myrkkyä tai unijuomaa!

Hän vei pikarin huulilleen. Vesi maistui ummehtuneelta senvuoksi,
että se oli nahkaleilissä, mutta muuten tuntui se olevan hyvää.
Helpotuksesta huokaisten ojensi hän Irikselle pikarin ja hymyili sille
sopimattomalle kiireelle, jolla tyttö tyhjensi sen.

"Juo itse ja anna minulle sitten hiukan lisää", pyysi tyttö.

"Ei enempää tällä kertaa, armollisin neiti. Muutamien minuuttien
kuluttua saat lisää."

Juotuaan kumartui Jenks jälleen reunan yli ja huusi: "_Koi hai_!"
[Hei, siellä alhaalla!]

"Sahib!"

"Eikö kukaan ole seurannut teitä?"

"En usko, sahib. Mutta älkää puhuko niin kovaa; he ovat viekkaita kuin
ketut. Teillä on portaat, teidän armonne, sanovat he. Ettekö tahtoisi
tulla alas. Minulla olisi paljon puhuttavaa."

Iris ei tehnyt vastaväitteitä kun Jenks käänsi miehen sanat. Hän asetti
vain sen ehdon, ettei Jenks saanut mennä pois portaiden luota. Merimies
otti luonnollisesti mukaansa revolverin ja senlisäksi sorkkaraudan,
erinomaisen hyvän ja hiljaisen aseen. Sitten laskeutui hän varovasti
alas. Tullessaan lähemmäksi maata näki hän hindun olevan aseettoman
ja tekevän syvän _salaamin_. Miesraukka näytti olevan hyvin halukas
auttamaan.

"Mikä on nimenne?" kysyi merimies.

"Mir Jan, sahib, entinen _naik_ (korpraali) _Kumaon Rissalassa_."

"Koska jätitte rykmentin?"

"Kaksi vuotta sitten, sahib. Minä tapoin --"

"Mikä oli everstinne nimi?"

"Eversti Spence, urhoollinen mies, mutta ei erikoisen taitava
ratsastaja."

Jenks muisti hyvin eversti Spencen -- lihavahkon upseerin lyhyine
jalkoineen, jotka hakkasivat hevosen kylkiä kuin rumpupalikat. Mir Jan
puhui totta.

"Olette oikeassa, Mir Jan. Mitä tekee Taung S'Ali nyt?"

"Kiroaa enimmäkseen, sahib. Hänen miehensä pelkäävät. Hän haluaa,
että he tekisivät uuden kokeen myrkytettyjä nuolia ampuvilla
puhallusputkilla, mutta he kieltäytyvät. Hän ei voi tulla yksin, sillä
hänen oikea kätensä on kipeä ja sitäpaitsi haavoittui hän kallion
räjähtäessä. Olitte vähällä tappaa minutkin, sahib."

"Lähtevätkö he nyt tiehensä?"

"Ei, sahib. Nuo koirat ovat tulleet niin piiskatuiksi, että haluavat
kostaa. He sanovat, ettei hyödytä mitään ampua teitä, mutta he ovat
päättäneet tappaa teidät ja miss-sahibin tahi viedä hänet pois, jos hän
jää rynnäkön jälkeen eloon."

"Minkä rynnäkön?"

"Köyhien suojelija -- he rakentavat rynnäkköä varten tikkaita --
kaikkiaan neljää. Heti päivänvalettua aikovat he rynnätä. Te tapatte
ehkä muutamia, sanovat he, mutta ette ehdi tappaa kaikkia. Taung S'Ali
on luvannut kultakoristeen jokaiselle rynnäkön jälkeen eloon jääneelle,
jos se onnistuu. Ja minulla on vielä jotain kerrottavaa. Ennenkuin he
nostavat rynnäkköportaat, tekevät he suuren tulen tuoreista puista,
niin että tuuli tuo savun silmiinne. Muussa tapauksessa te ette ammu
harhaan."

Molemmat olivat niin kiintyneinä keskusteluun, että unohtivat
varoillaan olon hetkeksi. Mutta Iris oli valppaampi. Hän oli
kuulevinaan oikealla olevasta pensaikosta kahinaa. Ja hän saattoi
myöskin sähistä, jos niin kerran piti tehdä.

Miten hän sähisikään! Jenks kiipesi nopeasti portaiden puoliväliin.
"Mikä on, rakkaani?"

"En ole aivan varma, mutta luulen kuulleeni tuolla pensastossa jonkun
liikkuvan."

"Hyvä on, armaani. Pidän silmäni auki. Voitko kuulla meidän puhuvan?"

"Tuskin. Viivytkö kauan?"

"Pari minuuttia vielä."

Hän laskeutui alas ja kertoi Mir Janille mitä miss-sahib oli sanonut.
Hindu aikoi lähteä katsomaan, mutta Jenks pysähdytti hänet ojentaen
hänelle revolverinsa.

"Ottakaa tämä! Arvaan teidän osaavan käyttää sitä."

Mir Jan otti sen mitään vastaamatta, tutki pensaikon ja rannan sekä
palasi hetken kuluttua ilmoittamaan kaiken olevan rauhallista ja jätti
revolverin takaisin.

"Sahib," sanoi hän syvään kumartaen, "olen kunniaton mies, mutta jos te
annatte minun tulla luoksenne, taistelen rinnallanne kunnes molemmat
käteni ovat poikkihakatut. Olen väsynyt näihin villeihin -- armoton
kohtalo heitti minut heidän joukkoonsa, mutta minulla ei ole mitään
yhteistä heidän kanssaan. Joll'ette halua minua luoksenne vuorelle,
niin antakaa minulle kivääri, minä piiloudun puiden sekaan ja lupaan,
että muutamat heistä tänä yönä kuolevat ennenkuin he löytävät minut.
Rykmentin kunnian vuoksi älkää kieltäkö, sahib. Pyydän ainoastaan, että
jos teidän armonne pelastuu, niin kirjoitatte eversti Spencelle ja
kerrotte Mir Janin, toisen eskadroonan _naikin_ viimeisestä teosta."

Miehen sanat liikuttivat syvästi Jenksiä. Hän mietti kuinka parhaiten
saattaisi käyttää tarjottua apua panematta miestä alttiiksi varmalle
kuolemalle.

Hindu ymmärsi hiljaisuuden väärin. "En ole mikään roisto, sahib. Tapoin
miehen sentähden --."

"Kuulkaa minua, Mir Jan. Ette voi sanoa parempaa kuin olette sanonut.
Oletteko varma siitä etteivät dyakit tule ennen aamua?"

"He ovat kantaneet haavoittuneet veneeseen ja tekevät nyt portaita."

"Eivätkö he kaipaa teitä?"

"He tulevat kaipaaman pukinnahkaa. Se oli heidän viimeinen täysi
nahkansa."

"Mir Jan, tehkää niinkuin sanon, ja te näette vielä Delhin. Oletteko
milloinkaan käyttänyt Lee-Metford kivääriä?"

"Olen nähnyt niitä, mutta ymmärrän paremmin Martini-kivääriä."

"Annan teille kiväärin runsaine ammusmäärineen. Menkää luolaan --."

Mir Jan säpsähti. "Siellä on kummitus, sahib", sanoi hän.

"Kummitus? Ei se ole mikään kummitus, ainoastaan muutamia luita
miehestä, jonka nämä roistot kauan sitten ovat murhanneet. Onko teillä
ruokaa?"

"Vähän riisiä, sahib -- riittävästi päiväksi, hätätilassa kahdeksi."

"Hyvä! Vettä hankimme lähteestä. Kun taistelu aamun valjetessa alkaa,
ammutte jokaisen, jonka luolan perältä näette. Älkää millään ehdolla
tulko ulos. Odottakaa tässä!"

Jenks kiipesi hakemaan kiväärin ja tusinan patruunapaketteja. Iris näki
kuinka hän selitti hindulle kiväärin koneistoa. Äkkiä huomasi tyttö
useiden dyakkien hiipivän pitkin vuoren kuvetta.

"Robert!" huusi hän. "Dyakkeja! Vasemmalla sinusta!"

Samalla kun huusi, tarttui hän kivääriin ja alkoi ampua niin nopeasti
kuin saattoi. Onnettomuudeksi oli alhaalla oleva kivääri lataamatta,
kun Mir Jan juuri sitä tutki. Jenks veti nopeasti revolverin.

"Luolaan!" huusi hän ja Mir Jan syöksyi sinne kuin nuoli.

Jenks itse juoksi portaille ja tyhjensi revolverinsa samalla kun
vasemmalla kädellä tarttui köyteen. Kolme dyakkia oli niin lähellä,
että olisi ollut mieletöntä lähteä kiipeämään. Hän sinkautti aseen
lähimmälle miehelle vasten kasvoja ja pysähdytti tämän, sillä pimeässä
ei voinut heittoasetta välttää.

Merimies kääntyi juostakseen luolaan ottamaan Mir Janin kiväärin kun
satutti jalallaan kalliota vasten nojallaan olevaan sorkkarautaan.
Hirmuisella voimalla iski hän johonkin dyakkiin, eikä voinut
milloinkaan selittää kuinka surmasi hyökkääjistä toisen, mutta kuului
siltä kuin olisi munankuori rikottu. Senjälkeen kiisi hän nopeasti kuin
kissa ylös portaita. Neljänkymmenen sekunnin kuluttua Iriksen huudosta
oli hän ylhäällä ja huudahti:

"Kaikki hyvin, tyttöseni!"

Jokaisen hyvän naisen tapaan omasi Iris myöskin äidinvaiston. Kun Jenks
oli alhaalla ja joutumaisillaan hakatuksi kappaleiksi, valtasi lempeän,
hellän tytön, joka ei voinut tehdä kärpäsellekään pahaa, todellinen
raivo. Robert täytyi pelastaa.

Mutta nyt oli hän Iriksen luona vahingoittumattomana ja yhtenään
ampuen, sillä joka suunnalta juoksi dyakkeja. Tytöllä riitti parhaiksi,
ennen itkuun purskahtamistaan, voimia asettaa kivääri paikoilleen. Heti
senjälkeen tuli alhaalla rauhallisempaa, joten Jenks ehti huolehtia
Iriksestä ja koetti häntä rauhoittaa mikä suunnilleen onnistuikin.

Hän otti tytön käsivarsilleen ja kantoi öljykankaalla päällystetylle
rikkonaiselle vesisäiliölle istumaan.

"Sinä olet ollut kiltti pikku tyttö ja ansainnut hyvin illallisesi",
sanoi hän.

"Oh, miten saatat puhua noin välinpitämättömästi sellaisen hirveän
tapauksen jälkeen?" huudahti Iris.

"Se ei ole puhumisen arvoista, armahin", vastasi Jenks. "Kerron sinulle
pian mitä tapahtui, mutta ensiksi on minun puhuttava Mir Janin kanssa,
jonka lähetin luolaan." Hän astui vuoren reunalle ja huusi: "Mir Jan!"

"Ah, sahib! Kiitetty olkoon korkeimman nimi, te olette pelastuneet!
Tarkastin suru sydämessä kaikki kuolleet."

"Kuolleet? Montako niitä on?"

"Viisi, sahib!"

"Mahdotonta! Ammuin revolverilla yhden ja tapoin toisen sorkkaraudalla.
Kolmas kaatui metsänreunaan saatuani kiväärin käteeni."

"Silloin on niitä kuusi, sahib, ottamatta lukuun haavoittuneita. Minä
olen ampunut yhden, joten miss-sahib -- --"

"Mitä hän minusta sanoo?" kysyi Iris, joka oli tullut tasangon reunalle.

"Hän sanoo sinun säikäyttäneen dyakkeja avaamalla tulen samalla
hetkellä kun he näyttäytyivät."

"Miten te jouduitte tappamaan yhden, Mir Jan?"

"Eräs dyakki seurasi minua luolaan. Odotin häntä pimeydessä."

"Hyvin tehty! Olisiko Taung S'Ali onnellisen sattuman kautta kuolleiden
joukossa?"

"Ei, sahib", vastasi hindu. Mir Jan oli niin vakuutettu vihollisen
saaneen tänä yönä kyllikseen, että otettuaan ylös Jenksin revolverin
ja palautettuaan sen takaisin, meni aivan rohkeasti lähteelle hakemaan
vettä.

Illallisen aikana kertoi Jenks Irikselle asiasta niin paljon kuin
arveli olevan edullista tälle kuulla. Pakoitettuaan tytön menemään
levolle palasi hän vahtipaikalleen. Mir Jan tarjoutui pitämään vahtia
alhaalla, mutta Jenks käski hänen mennä luolaan, sillä päivä valkenisi
pian.

Heti päivän noustua herätti hän Iriksen, sillä oli paljon
suoritettavaa, jos dyakit panisivat toimeen Mir Janin kertoman
suunnitelman.

Öljykangas käärittiin kokoon ja elintarpeista kyhättiin Irikselle
suojamuuri.

Merimies oli juuri asettanut kiväärinsä ja muut tarvekalut saapuville,
kun kuuli alhaalta sähinää. "Mikä on?" kysyi hän.

"Sahib, he tulevat!"

"Olen valmis. Antakaa käärmeen kadota vuorenkoloon, ettei joku
_mongosse_ iske siltä päätä poikki." Mir Jan katosi heti.

Ensimmäinen viittaus, jonka he vihollisen aikeista saivat, oli
läpitunkeva, mutta miellyttävän hajuinen savu, joka täytti ilman.
Dyakit laittoivat suuren tulen. Kuumuus oli ylhäällä ylätasangollakin
kova; minuutit kuluivat eikä mitään merkittävämpää tapahtunut.

Iris, joka oli hiukan kalpea, sanoi pelokkaasti naurahtaen:

"Tämä ei tunnu minusta vaaralliselta. Se muistuttaa
ruuanlaittokokeitani."

"Pelkään tulevan pahempaakin, rakkaani. Mutta dyakit ovat tyhmiä.
Niiden olisi pitänyt odottaa yöhön ja väsyttää meidät pitkällä, koko
päivän kestävällä vahdinpidolla."

"Hyi!" Savupatsas kohosi ilmaan ja oli vähällä tukahduttaa heidät.
Se laskeutui kuin musta kääriliina yli vuoren ja pimitti meren sekä
taivaan. He yskivät yhtenään ja olivat tukehtumaisillaan, sillä dyakit
olivat heittäneet kuivien puiden päälle märkää meriruohoa.

"Paneudu pitkäksesi kalliolle!" huohotti Jenks, kastaen takin veteen ja
antaen Iriksen haudata suunsa ja nenänsä märkään vaatteeseen. Se tuotti
helpotusta ja hän osoitti naisellista kekseliäisyyttä sitomalla hihat
niskan takaa yhteen. Jenks nyökkäsi ja seurasi esimerkkiä, sillä tavoin
saivat he kätensä vapaiksi.

Musta pilvi tuli joka sekuntti tiheämmäksi. Kiitos ylätasangon
sisäänpäin viettäväisyyden ja savun taipumuksen kohota ylös, oli
eteläpuoli paljon vapaampi savusta kuin pohjoinen.

Merimies pani heti merkille tämän suotuisan asianhaaran. Kauas
oikealle ulottuva este tuottaisi suurta hyötyä. Hän hyppäsi ylös, veti
öljykankaan mukaansa ja ripusti sen kuokan kädensijaan, lyötyään kuokan
ensiksi kallion halkeamaan.

Heti väheni savu ja he saattoivat hengittää, vieläpä puhellakin.
Esiripun edessä ja yläpuolella kohosi savu yhä tihenevin pilvin, mutta
merimies oli vielä kerran voittanut dyakit viekkaudessa.

"Olemme voittaneet ensimmäisen erän", kuiskasi hän Irikselle.

He eivät eroittaneet mitään yläpuolella, alapuolella ja sivuilla. Ilma,
jota he hengittivät, oli kuumaa ja kitkerää.

Rannalla näkyi epäselviä liikkuvia olentoja, hän laukaisi sinne.
Yhteislaukaus seurasi vastaukseksi irroittaen kaikkialta hänen
ympäriltään pieniä kiviä. Tällä kertaa olivat dyakit tehneet hyvän
suunnitelman. Savupiirin ulkopuolelle sijoitettu ampuja-osasto alkoi ja
piti yllä kiivasta tulta peittäen hyökkääjiä.

Jenks huomasi olevansa pakoitettu vetäytymään takaisin. Hän heitti pois
kiväärin ja tarttui sorkkarautaan. Silloin tällöin kuuli hän kumeita
jymähdyksiä laaksosta. Aluksi kummasteli hän, mutta keksi sitten, että
Mir Jan oli luolassa toimessa.

Vahvojen, kömpelöiden portaiden päät heiluivat savussa ja asettuivat
ylätasangon reunaa vasten. Ennenkuin Jenks ehti paikalle olivat niiden
kohottajat kadonneet. He olivat seisoneet luolan edessä ja hindu
työskenteli Lee-Metford kiväärillään kolmenkymmenen yardin päästä.

Sorkkaraudalla työnsi Jenks portaat pois. Ne kaatuivat ulospäin
tuottaen ampujille ikävyyksiä.

"Hyvin tehty!" huudahti Iris.

Kummastuneena tytön äänensävystä heitti merimies kiireimmiten katseen
häneen. Hän oli hyvin kalpea, mutt'ei pelosta. Maatessaan toiseen
polveen nojautuneena, revolveri kummassakin kädessään, ei hän ollut
mikään sopimaton toveri rohkealle miehelle, joka taisteli hänen
puolestaan.

"Me voitamme heidät lopuksi!" huudahti hän hymyillen.

Ei ollut aikaa puhella enempää. Kolmet portaat laskeutuivat ylätasangon
reunalle; niitä pidettiin alhaalta kiinni, joten Jenks ei voinut kaataa
niitä. Neljännetkin tulivat näkyviin, ja kaikki yhteensä peittivät
melkein koko ylätasangon reunan, lukuunottamatta sitä pientä alaa, jota
Mir Jan kivääreineen luolasta hallitsi.

Merimies seisoi suorana sorkkarauta lujasti käteen puristettuna.
Ampuminen laaksossa lakkasi. Irvistävä dyakin naama näkyi Iristä
lähinnä olevilla portailla.

"Älä ammu!" huusi Jenks ja sorkkarauta iski kuin salama. Kaksi muuta
villiä heittäytyi jo puoleksi ylätasangolle. Nyt tarvittiin sekä
rautasorkka että revolveri. Nyt olivat kolmet portaat tehdyt hyvin
vaikeakulkuisiksi ja Jenks juoksi viimeisten luo.

Miehiä kiipesi kuin muurahaisia niitä myöten. Aivan hänen jaloissaan
oli tyhjä vesiastia. Se oli alkuperäinen, mutta vaikuttava ase, kun se
heitettiin hyvin, ja merimies ei ollut koskaan tähdännyt paremmin kuin
paiskatessaan astian ylimmän rosvon päähän.

Nyt tuli rannalta uusi yhteislaukaus. Eräs luodeista kulki hänen
hiustensa läpi ja pyyhkäisi pois hatun. Jälleen lähtivät piirittäjät
joukottain rynnäkköön. Heidän täytyi onnistua tavalla tahi toisella.
Yksi mies ja yksi nainen -- ei edes sellainen mies ja sellainen nainen
-- voisi vastustaa viittäkymmentä raivoisaa villiä käsikähmässä.

Jenks tiesi mitä tapahtuisi. Häntä ammuttaisiin päähän tai rintaan
torjuessaan hyökkääjiä. Ah, Iris! Hän ajatteli tyttöä!

"Takaisin! He eivät ikinä pääse ylätasangolle!" huusi Iris.

Ja laukausten räiskeen, haavottuneiden voivotuksen ja hyökkääjien
ulvonnan läpi kuului ilmassa leikkaava, viheltävä ääni, joka voitti
kaikki muut. Se läheni uskomattoman nopeasti ja ennenkuin merimies
tohti luottaa korviinsa -- sillä hän tunsi äänen mainiosti -- iski
ylätasangon eteen granaatti peittäen laakson ympäri sinkoilevilla
lyijypaloilla.

Jenks ehti hädin tuskin painaa Iriksen maahan ennenkuin granaatti
räjähti. Hän ei käsittänyt mitään eikä uskaltanut ruveta edes
arvailemaan. Hän tiesi vain granaatin iskeneen alas levittäen kuolemaa
laaksossa olevaan roistojoukkoon.

Portaat olivat tyhjät. Kuului vaikerointia, juoksevien miesten
askeleita ja etäämpänä olevien huutoa ja kirkunaa.

"Sahib!" ulvoi Mir Jan tullen ulos luolastaan.

"Niin!" huusi Jenks vastaukseksi.

Mielenliikutuksesta käheällä äänellä kertoi hindu jotain. Merimies
teki nopeasti muutamia kysymyksiä varmistuakseen, ettei Mir Jan ollut
erehtynyt.

Sitten kietoi hän kätensä Iriksen ympärille, veti hänet luokseen ja
kuiskasi:

"Armaani, olemme pelastetut. Sotalaiva on laskenut eteläisen riutan
ulkopuolelle ankkurinsa ja kaksi veneellistä asestettuja merimiehiä on
tulossa tänne."

Ja tyttö vastasi ylpeästi:

"Dyakit eivät olisi ikinä meitä voittaneet, Robert. Me olimme
silminnähtävästi Jumalan erityisessä suojeluksessa. Oi, rakkaani, olen
niin kiitollinen ja onnellinen!"



XV.

On vaikea olla kaikkien mieliksi.


Savusi vielä niin, etteivät he voineet eroittaa laakson pohjaa. Jenks
ei uskaltanut tällaisena hetkenä jättää Iristä yksin. Eikä hän myöskään
rohjennut viedä häntä alas portaita, sillä mahdollisesti saattaisi
tulla toinen granaatti. Mutta jotain oli tehtävä.

Hän huusi Mir Jania.

"Ottakaa turbaaninne ja kiertäkää se päänne ympäri, jos luulette niiden
näkevän teidät sotalaivasta."

"All right, sahib", tuli rohkaiseva vastaus. "Vene on lähellä maata.
Univormuista päättäen luulen niiden olevan englantilaisia. Dyakit ovat
jok'ikinen painuneet jo matkoihinsa."

Siitä huolimatta Jenks odotti. Liiallisella hätiköimisellä ei voittanut
mitään.

Mir Jan tanssi ihastuksissaan.

"He ovat nähneet dyakkien juoksevan sampaaneilleen ja toinen vene
soutaa sille suunnalle. Nyt lähtee laivasta vielä yksi vene", huusi Mir
Jan.

Kun nämä sanat käännettiin Irikselle tuli hän hyvin innokkaaksi ja
halusi päästä maahan tätä ihmettä näkemään.

"On parasta, että odotat täällä, armas", sanoi Jenks. "Voi sattua,
että vihollinen karkoitetaan takaisin tälle suunnalle, enkä minä halua
asettaa sinua alttiiksi useammille vaaroille. Merimiehet nousevat pian
maihin ja silloin voit vaaratta laskeutua alas."

Mereltä kuului tykinlaukaus. Vaistomaisesti kumartui tyttö ja Jenks
hymyili hänen pelolleen.

"Joku sampaaneista on lähtenyt merelle", selitti Jenks, "ja sotalaiva
ampuu sitä."

Vielä kaksi laukausta kuului. Sotalaiva tarkoitti nähtävästi totta.

"Lurjus raukat!" mutisi Iris. "Eivätkö eloonjääneet voi päästä pakoon?"

"Siihen asiaan emme voi mitään. Ne, jotka joutuvat vangiksi, viedään
luultavasti mannermaalle ja hirtetään rikoksistaan, niin että saattaa
olla samantekevä, millä tavoin he kuolevat."

Silminnähtäväksi huojennukseksi tytölle ei useampia laukauksia
kuulunut ja Mir Jan ilmoitti joukon merisotilaita nousseen maihin.
Heti senjälkeen kuului juoksumarssissa lähenevien jalkojen kopinaa ja
upseerin ääni huusi huonolla hindustanin kielellä:

"Hei, musta! Onko täällä valkoisia?"

Jenks huusi:

"Kyllä, kaksi kappaletta! Vuorella teidän yläpuolellanne! Me tulemme
alas!"

Hän laski köysiportaat. Iriksen koko ruumis vapisi.

"Rauhoitu, rakkaani!" kuiskasi merimies. "Älä pelkää! Olen aivan sinun
alapuolellasi."

He olivat melkein maassa, kun kova huuto ja raskas iskunjymähdys saivat
Jenksin pysähtymään.

Eräs rynnäkköportaiden juurella makaava dyakki oli nähnyt heidän
alastulonsa. Vasemmassa kädessään piti villi parangia, oikea oli
sidottu. Kykenemättömänä liikkumaan kokosi kostonhimoinen ryöväri
kuitenkin viimeiset voimansa ja laahautui heiluvien köysitikkaiden
luo. Se oli kuolevan käärmeen vihalla ja myrkyllä varustettu Taung
S'Ali. Viime hetkellä toivoi hän voivansa tappaa miehen, joka oli
uhmannut häntä ja hänen murhaajalaumaansa. Koska Jenksin huomio oli
niin kiintynyt Irikseen, olisi rosvo kenties onnistunut, jollei Mir Jan
olisi pitänyt silmiään auki. Muhamettilainen hypähti hänen luokseen
ja antoi pyssynperällä sellaisen iskun, että dyakkipäällikkö huokasi
viimeisen kerran.

Silmänräpäystä myöhemmin seisoivat Iris ja Jenks alhaalla ja
englantilainen luutnantti sanoi innokkaasti:

"Näytämme saapuneen kreivinaikaan. Ette kai sattumalta kuulu
_Sirdarenin_ väkeen."

"Olemme ainoat eloonjääneet", vastasi Jenks.

"Vain te kaksi?"

"Niin. _Sirdaren_ törmäsi luoteiselle riutalle myrskyssä. Tämä neiti,
miss Iris Deane, ja minä jouduimme maihin --".

"Miss Deane! Onko se mahdollista? Sallikaa minun esittää
sydämellisimmät onnitteluni. Sir Arthur Deane on tällä hetkellä
_Orientin_ kannella."

Iris oli aivan huumaannuksissa. Hän kääntyi Robertiin.

"Kuulitko? Hän sanoo isäni olevan laivalla. Viekää minut hänen
luokseen!"

"Ei tarvitse, miss", huomautti eräs aliupseeri. "Hän tulee juuri
maihin. Hän tahtoi seurata meitä, mutta kapteeni ei sitä sallinut,
koska saarella nähtävästi oli taistelu."

Ja aivan oikein -- tyttökin saattoi kyynelten täyttämillä silmillään
eroittaa harmaapartaisen, siviilipukuun puetun herran, joka istui
pienessä venheessä erään upseerin vieressä. Viiden minuutin kuluttua
kohtasivat isä ja tytär toisensa.

"Rohkenenko kysyä kuka te olette?" kysyi silläaikaa upseeri Jenksiltä.

"Nimeni on Anstruther -- Robert Anstruther."

Iris, joka nojautui hänen käsivarteensa, kuuli vastauksen. Hellästi
katsahtaen häneen huudahti tyttö:

"Niin, kapteeni Anstruther, intialaisesta pääesikunnasta. Joll'ei
hän halua kertoa teille kaikkea mitä on tehnyt, kuinka hän on
pelastanut henkeni parikymmentä kertaa, kuinka hän on yksin taistellut
kahdeksaakymmentä vastaan, niin kysykää minulta."

Upseeri heitti ymmärtävän katseen vuoreen rynnäkköportaineen ja
köysitikkaineen, luolaan, joukkoon kuolleita tahi tiedottomia rosvoja
-- ja veti syvään henkeään.

"Kuinka kauan olitte tuolla ylhäällä?" kysyi hän.

"Yli kolmekymmentä tuntia."

"Se oli kova ottelu!"

"Kovempi miltä näyttää", sanoi Anstruther. "Tämä on vain loppua. Kaiken
kaikkiaan olemme tappaneet rosvoista nelisenkymmentä. -- Kesken kaiken
-- tahdotteko olla hyvä ja sanoa nimenne?"

"Playdon -- luutnantti Philip H. Playdon."

"Tiedättekö kenelle tämä saari kuuluu?"

"Ei kenellekään, luulen. Kartalla tämä on merkitty asumattomaksi."

"Siinä tapauksessa", sanoi Anstruther, "pyydän teitä, luutnantti
Playdon ja kaikkia läsnäolevia todistamaan, että minä, Robert
Anstruther, entinen upseeri Intian armeijasta, omasta ja miss Iris
Deanen puolesta selitän, että me olemme Englannin kuninkaan nimessä
ottaneet saaren haltuumme ja omistamme yhteisesti kaikki mitä sillä on."

Nämä tällaisessa tilaisuudessa sanotut juhlalliset sanat hämmästyttivät
kuulijoita. Vain Iriksellä oli niiden merkityksestä aavistus.

"En luule kenenkään vastustavan vaatimustanne", sanoi meriupseeri
vakavasti.

"Kiitos", sanoi Robert yhtä vakavana, vaikka hänen oli vaikea pysyä
totisena nähdessään Playdonin hölmistyneen muodon. "Heti kun saan
aikaa, ripustan kuulutuksen luolan seinälle."

Nyt lähtivät he kaikki rannalle. Vene oli vielä monen jalan päässä
rannasta, kun Iris hypähti esiin ja levitti kätensä miehelle, joka
tuijotti häneen epätoivoisin katsein.

"Isä, isä!" huudahti hän, "etkö enää tunne minua?"

Sir Arthur Dean tuijotti kahta rannalla olevaa omituista olentoa ja
joka hetki tuli hänen sydämensä raskaammaksi. Tämä saari oli hänen
viimeinen toivonsa. Monta viikkoa, erään ystävällisen amiraalin
jätettyä risteilijä _Orientin_ hänen käytettäväkseen, oli hän
purjehtinut Kiinanmeren rantoja etsimässä tietoja _Sirdarenista_.

Hän ei ollut tavannut mitään. Ei venettä, ei pelastusrengasta, ei
lautaakaan kadonneesta laivasta ollut missään.

Ainoa, mitä _Orient_ saattoi tehdä, oli käydä kaikilla suurimmilla
saarilla ja kuulustella kalastajia. Edellisenä iltana oli palkinnon
houkuttelema malaiji tullut laivalle ja kertonut kapteenille
kummallisen jutun saaresta, jossa asui kaksi valkoista henkiolentoa,
mies ja nainen. Sinne oli eräs päällikkö Taung S'Ali joutunut
sattumalta ja kadottanut paljon miehiään. Mutta Taung S'Ali oli
naishaamun noituma ja oli palannut saarelle mukanaan suuri joukko,
vannoen vangitsevansa olennon tahi kuolevansa.

Tämä omituinen kertomus oli ensimmäinen viittaus, että saarella
mahdollisesti oli valkoisia haaksirikkoisia, joskaan ei ehkä
_Sirdarenista_, ja laiva suunnattiin sinne. Tapahtumat maissa, jotka
vahtiupseeri huomasi, puhuivat omaa kieltään. Missä ikinä dyakit
ovat ryhtyneet taisteluun, siinä on jotain konnanjuonia tekeillä,
jonkavuoksi _Orient_ myös sekaantui leikkiin.

Tarkasteltuaan kahta merimiesten rannalle saattamaa omituista olentoa
laski sir Arthur Deane väsyneesti päänsä painumaan ja sanoi, ettei
noista kumpikaan voinut olla hänen tyttärensä. Äkkiä luuli hän
näkevänsä unta, sillä rannalta kuului Iriksen ääni:

"Isä! Isä! Etkö tunne minua?"

Sir Arthur nousi hämmästyneenä ja vapisten.

"Niin, rakas isä! Minä se olen -- sinun oma pikku tyttösi, joka palaa
luoksesi! Oi, rakas! En näe sinua kyyneleiltä!"

Ja sillä tavoin he viimein kohtasivat. Merimiehet jättivät heidät
kahden ja kokoontuivat Anstrutherin ympärille, tehden hänelle sadottain
kysymyksiä.

Hetken kuluttua huusi Iris:

"Robert, tule tänne!"

Hänen ristimänimensä käyttäminen herätti huomiota. Anstruther astui
esiin.

"Tässä on isäni!" huudahti tyttö. "Ja, rakas isä, tässä on kapteeni
Robert Anstruther, jota minun Jumalan ohella on kiittäminen hengestäni
monta, monta kertaa _Sirdarenin_ upottua."

Sir Arthur Deane paljasti päänsä ja ojensi kätensä.

"Kapteeni Anstruther", sanoi hän, "olen teille tyttäreni pelastamisesta
suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin milloinkaan voin suorittaa. Ja
minun on kiittäminen teitä myöskin omasta elämästäni, sillä Iriksen
kuolema olisi ollut minunkin."

Robert tarttui ojennettuun käteen.

"Luulen, sir Arthur, että meistä kahdesta minä olen suuremmassa
kiitollisuudenvelassa." Sitten kääntyi hän Irikseen sanoen: "Mielestäni
on parasta, että isäsi vie sinut _Orientille_. Sieltä saat ruokaa
toipuaksesi aamun vaikeista koettelemuksista ja löydät ehkä myöskin
sopivia vaatteita. Myöhemmin voit tuoda sir Arthurin jälleen maihin ja
näytämme hänelle sitten saaren."

Sir Arthur ei ollut huomaamatta tapaa, jolla nämä kaksi puhuttelivat
toisiaan eikä peittämätöntä rakkautta, joka loisti heidän silmistään,
mutta mitä saattoi hän tehdä?

"Esityksenne on mainio", sanoi hän. "Laivan varusteiden joukossa on
kenties jotain sopivia vaatteita Irikselle ja laivalla tapaa hän
vanhan ystävän, jolla ei vielä tällä hetkellä ole aavistustakaan hänen
löytymisestään. Lordi Ventnor on seurannut minua etsinnässäni. Hän
luonnollisesti ihastuu."

Anstruther punastui, mutta Iris sanoi:

"Isä, minkävuoksi _hän_ on mukana?"

"Niin, rakas lapseni, hän tunsi melkein yhtä suurta surua kuin minä."

"Mutta miksi? Miksi?"

"Onhan vain luonnollista, että sinun kihlattusi koetti kaikkensa
pelastaakseen sinut."

"Kihlattuni --?"

"Niin, rakas lapsi. Sanontatapa ei ehkä sinun kannaltasi katsoen ole
oikea. Mutta et kai ole unohtanut, että lordi Ventnor." --

"Rakas isä, kihlattuni on tässä! Me kihlauduimme kuoleman porteilla.
En ole suostunut mihinkään lordi Ventnorin tarjouksiin. Hän on huono,
kelvoton mies. Jos sinä tuntisit hänet, et asettaisi hänen nimeään
yhteyteen minun nimeni kanssa. Vai kuinka, Robert?"

Ei ole milloinkaan ollut niin hölmistynyttä miestä kuin
laivanvarustajaraukka. Samalla hetkellä kun hänen rakastettu
tyttärensä löytyi, tuli hän pakoitetuksi joko näyttelemään pettyneen
ja leppymättömän isän osaa tahi antamaan suostumuksensa tyttärensä
avioliittoon rääsyisen, vaikkakin miehekkään näköisen olennon kanssa,
joka tosin oli pelastanut tytön kuolemasta, mutta jota ei yksistään
sillä perusteella voinut hyväksyä vävyksi.

Anstruther, joka nopeammin kuin Iris huomasi sir Arthurin pulan, tuli
ritarillisesti avuksi. Hän pani kätensä hellästi tytön olkapäälle.

"Seuratkaa neuvoani, sir Arthur, ja sinä myöskin, Iris. Tämä ei ole
oikea hetki selityksiin. Antakaa minun hoitaa lordi Ventnor. Olen
täysin halukas jättämään lopullisen ratkaisun teille, sir Arthur. Te
saatte aikanaan tietää mitä on tapahtunut. Mene laivalle, Iris. Kohtaa
lordi Ventnor samalla tavoin kuin kohtaisit minkä muun miehen hyvänsä.
Sinä et milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin, sen minä tiedän.
Sinuun minä voin luottaa."

"Olen teille hyvin kiitollinen," mutisi sir Arthur, joka oli liian
kokenut ollakseen näkemättä neuvon oivallisuutta niin ryysyinen kuin
sen antaja olikin.

"Kesken kaiken", sanoi sir Arthur, "kuinka te jouduitte _Sirdarenille_.
Minulla on luettelo kaikista matkustajista, eikä teidän nimeänne niiden
joukossa ole."

"Ah, se on helposti selitetty. Otin laivalle pestin tarjoilijana Robert
Jenksin nimellä."

"Robert Jenks! Tarjoilija!" Tämä oli yhä hullumpaa. Sir Arthurista
tuntui, että taivaan pitäisi romahtaa alas.

"Niin. Se muodostaa osan selityksestä, jonka lupasin."

"Tule nyt, isä", huudahti Iris iloisesti. "Olen puolikuollut halusta
saada nähdä mitä laivan varasto sinun ja Robertin avustuksella saattaa
tehdä vaatekysymyksessä."

Sir Arthur auttoi tyttärensä veneeseen, joka heti soudettiin laivalle.
Luutnantti Playdon, joka oli melkein yhtä pitkä kuin Anstruther,
lähetti palvelijalleen kirjelapun ja pian palasi vene tuoden mukanaan
puvun ja liinavaatteita. Palvelijalla oli mukanaan parranajovehkeet ja
kymmenen minuutin kuluttua näytti Anstruther toiselta ihmiseltä.

Hänen neuvostaan heitettiin kuolleiden dyakkien ruumiit laguniin,
haavoittuneet vietiin laivalääkärin hoitoon ja vangit tuotiin Mir Janin
eteen, joka ilmoitti jokaisen nimen, ja huomasi ettei ketään puuttunut.

Robert ei unohtanut kirjoittaa kuulutusta ja kiinnittää sitä vuoren
seinään. Tämä toimitus herätti kummastusta upseereissa, jotka olivat
muodostaneet itselleen käsityksen taistelusta, jonka molemmat
haaksirikkoiset olivat suorittaneet, vaikkakin Anstruther oli hieman
hämillään kuvitellessaan kuinka tyttö kertoisi taistelujen kulun.
Asian näin ollen käytti hän tilaisuutta ja kuvaili vilkkaasti Iriksen
rohkeutta, hänen milloinkaan pettämätöntä hyvää tuultaan ja valmiuttaan
ryhtymään kaikkeen.

Hänen vaiettuaan sanoi ensimmäinen luutnantti:

"Te ette tarvitse ihailuamme, kapteeni Anstruther. Jokainen meistä
kadehtii teitä kaikesta sielustaan."

"Te erehdytte minun arvostani", sanoi Anstruther. "Olen ollut
kapteeni Intian armeijassa, mutta kuusi kuukautta sitten asetettiin
minut Hongkongissa sotaoikeuteen ja poistettiin armeijasta. Tulin
epäoikeudenmukaisesti tuomituksi ja toivon eräänä kauniina päivänä
voivani puhdistautua. Mutta siihen saakka olen yksinkertaisesti vain
mr Anstruther. Miss Deanen jaloluontoisuus ja osanotto saattoi hänet
käyttämään entistä arvoani."

Jos upseerien keskuudessa olisi räjähtänyt pommi, ei se olisi voinut
herättää suurempaa hämmästystä. Sotaoikeuteen vedetty! Pyyhitty pois
armeijan rullista!

Ensimmäinen luutnantti katsoi olevansa pakoitettu sanomaan jotain.

"Se oli peijakkaan ikävä juttu!" huudahti hän.

"Niin, mutta ymmärrätte, että minun oli se teille kerrottava."

Hänen suoruudessaan oli sellaista jaloa arvokkuutta, sellaista
viattomuutensa tietoisuutta, että ensimmäinen luutnantti tulkitsi
omansa sekä toveriensa mielipiteen sanoessaan:

"Minä ja kaikki muut laivalla olijat emme siitä huolimatta lakkaa
tuntemasta myötätuntoa kohtaanne. Mutta vaikka te olisitte karannut
rangaistusvanki, ei kukaan voisi olla ihailematta teidän suurenmoista
kykyänne ja rohkeuttanne taistelussa sellaista ylivoimaa vastaan.
Meidän velvollisuutemme on selvä. Viemme teidät Singaporeen, jonne
toisetkin epäilemättä heti tahtovat lähteä. Ilmoitan päällikölle mitä
olette suvainneet meille kertoa. Silläaikaa tahdomme auttaa teitä
kykymme mukaan."

Hyväksyvä mutina kuului ympäriltä.

"Saatan vain kiittää teitä!" vastasi Robert hieman epävarmalla äänellä.
"Ystävyytenne koskee minuun enemmän kuin vastoinkäyminen."

Sivulta kuului kahinaa ja parisilaispukuun ja -hattuun puettu nuori
lady sai kaikkien vetämään henkeään.

"Oi, Robert, rakkaani, kuinka sinä _saatoit_? En todellakaan tuntenut
sinua."

Iris tuijotti ihaillen Robertiin, joka maksoi katseen korkoineen.

"Saattaisiko ajatella, että vaatteet siihen määrin muuttavat naisen?"
huudahti Anstruther nauraen.

"Sellainen ilkeä kohteliaisuus! Mutta tule nyt, rakas, sillä kapteeni
Fitzroy ja lordi Ventnor ovat seuranneet isääni ja minua maihin. He
haluavat, että näyttäisimme heille kaikki. Te suotte kai hänelle
anteeksi", lisäsi Iris kääntyen ihastuttavasti hymyillen toisiin.

He lähtivät yhdessä.



XVI.

Hyvitys.


Lordi Ventnor ei ollut tyhmä. Iriksen muuttuessa villittärestä
maailmannaiseksi kertoi sir Arthur Deane earlille osan tapahtumista
saarella.

Hänen armonsa -- kaunis, kylmäverinen ja häikäilemätön mies -- neuvoi
kärsivällisyyteen, vieläpä Anstrutherin ansioiden tunnustamiseenkin.

"Jättäkää Iris rauhaan. Nykyoloissa tuntee hän suurta kiitollisuutta,
että hädin tuskin on välttänyt kuoleman. Antakaa hänen palata
säännöllisiin oloihin. Anstrutherin huono maine tulee vähitellen
hänelle tutuksi. Se herättää hänen halveksumistaan. Viikon kuluttua
pyytää hän teitä vapauttamaan itsensä miehestä. Se on vain rahakysymys."

Lordi Ventnor seurasi Iristä ja hänen isäänsä maihin. _Orientin_
kapteeni liittyi seuraan. Nuo kolme herraa seurasivat Robertia
katseellaan kun hän tytön kanssa tuli heitä kohti.

"Anstruther on erinomaisen komea mies," huomautti kapteeni Fitzroy.
"Kuka hän on?"

Sir Arthur ei sanonut mitään, mutta hänen armonsa vastasi tyynesti:

"Nimestä ja siitä, mitä Deane on minulle kertonut, päätän hänen olevan
entisen upseerin Intian armeijasta."

"Ah, hän on eronnut armeijasta?"

"Niin. Tapasin hänet viimeksi Hongkongissa", sanoi lordi.

Silläaikaa sanoi Anstruther Irikselle:

"Rakkahin, älä tee mitään viittauksia entiseen arvooni. En ole
oikeutettu siihen, mutta Jumalan avulla saan sen kyllä takaisin."

"Sinä olet hyvin kaunis", sanoi Iris.

"Älä kiusaa minua. Se ei ole kauniisti tehty, kun kaikki nämä ihmiset
katselevat meitä."

"Mutta tiedätkö, Robert, muistan, että nähdessäni sinut ensikerran,
olit minusta tavattoman hienon näköinen tarjoilijaksi."

"Niin, minä olen aivan avuton -- en voi edes nipistää käsivarttasi.
Sivumennen sanoen, Iris, älä puhu lähipäivinä kenellekään
kaivoksestamme."

"Miksikä en?"

"Se on vain oikku. -- Tekisit minulle sillä mieliksi."

"Jos sinä tahdot niin, Robert, olen minä tyytyväinen."

Hän painoi tytön käsivartta, sillä he olivat liian lähellä noita kolmea
herraa, niin ettei hän voinut sanoa mitään.

"Kapteeni Fitzroy", huudahti Iris, "sallikaa minun esitellä mr
Anstruther. Lordi Ventnor, tehän olette tavanneet mr Anstrutherin
ennenkin."

Merimies ojensi kätensä; lordi hymyili rakastettavasti.

"Teidän pakollinen saarella oleskelunne näyttää sopineen teille
mainiosti", sanoi lordi.

"Erinomaisesti. Elämällä täällä oli huonotkin puolensa, mutta me
taistelimme vihollisiamme vastaan rehellisesti, eikö niin, Iris."

"Kyllä, armas. Dyakkiraukat eivät olleet kylliksi sivistyneitä
hyökätäkseen väärillä todistuksilla."

Hänen armonsa kellertävät kasvot rypistyivät hiukan. Iris tiesi siis
sotaoikeudesta eikä ollenkaan pelännyt julistaa koko maailmalle, että
tämä mies oli hänen sulhasensa.

Siitä huolimatta hymyili lordi Ventnor jälleen.

"Yksinpä dyakitkin kunnioittivat miss Deanea", sanoi hän.

Mutta Anstruther, joka huomasi laivanvarustajan silminnähtävän
masentuneisuuden, pidätti huulillaan olevan vastauksen ja esitti, että
he ensiksi lähtisivät pohjoisrannalle, haaksirikon tapahtumapaikalle.

Seuraavan tunnin aikana oli hän pikemmin kuulija kuin kertoja. Iris
kuvaili hänen taisteluaan tuulta ja aaltoja vastaan. Iris osoitti
paikan, jossa hän oli taistellut mustekalan kanssa, Iris kuvaili
lakkaamattomassa työssä vietetyt pitkät päivät ja kertoi kuinka
Robert oli pelastanut hänet villien käsistä, miten hän oli ryhtynyt
varustautumaan odotettavissa olevan hyökkäyksen varalta ja vihdoin --
paras kaikesta -- kuinka hän kerta toisensa jälkeen oli tehnyt tyhjäksi
dyakkien viekkaimmatkin suunnitelmat ja torjunut heidän hyökkäyksensä
kolmikymmentuntisen kauhistuttavan taistelun ajan.

Iriksellä oli tarkkaavainen kuulijakunta. Useimmat _Orientin_
upseereista tulivat paikalle ja seurasivat henkeään pidättäen tytön
vaikuttavaa kuvausta. Robert koetti useammin kuin kerran kääntää kaikki
leikiksi, mutta siitä ei Iris halunnut tietää mitään.

Tytöllä oli lopettaessaan kyyneleet silmissä, mutta ne olivat onnen ja
kiitollisuuden kyyneleitä ja lordi Ventnor, joka oli ollut vaitelias,
mutta tarkkaavainen kuuntelija, eikä ollut kadottanut sanaakaan, tunsi
kylmässä sydämessään vielä kylmempää sekä huomasi, ettei tämän naisen
rakkaus kuuluisi koskaan hänelle.

Kapteeni Fitzroy sanoi:

"Käsitän sangen hyvin, että te pidätte tästä kauheasta paikasta, mutta
tahtoisin mielelläni tietää miksi haluatte sitä omaksenne. Teillä
tuskin on aikomus asettua tänne."

Anstruther tuumi hetken ennenkuin vastasi. Hän tunsi lordi Ventnorin
katselevan itseään. Kaikki olivat halukkaita saamaan siihen selityksen.

"Muutamissa maailmanosissa", sanoi hän, "on tuntemattomia, kartalle
merkitsemättömiä vedenalaisia kallioita ja riuttoja, joille monet
laivat ovat törmänneet ilman pienintäkään vikaa upseerin puolelta."

"Epäilemättä."

"Niin, kapteeni Fitzroy, ollessani rykmentissäni Hongkongissa törmäsin
sellaiselle karille ja kärsin haaksirikon. Ainakin minusta näytti aivan
siltä. Kohtalo heitti minut täällä maihin oltuani kauan veden alla. Te
tuskin voitte minua moittia, jos olen kiintynyt tähän pieneen paikkaan,
joka lahjoitti minulle pelastukseni."

"En", myönsi meriupseeri. Hän ymmärsi tämän lausunnon takana piilevän
jotain erikoista, mutta se asia ei liikuttanut häntä.

"Sitäpaitsi", lisäsi Robert hymyillen, "on minulla yhtiötoveri, kuten
näette."

"Niin, ei näy olevan pienintäkään epäilystä yhtiötoveruudesta", vastasi
kapteeni Fitzroy heti.

Kaikki nauroivat, vaikkakin sir Arthur Deanen iloisuus oli
teeskenneltyä ja lordi Ventnor tunsi katkeran maun omassa hymyilyssään.

Myöhemmin päivällä kertoi luutnantti päällikölleen Anstrutherin
vapaaehtoisen tunnustuksen sotaoikeudesta. Kapteeni Fitzroy tunsi
tietysti kiusallista liikutusta tämän epämiellyttävän jutun
kuullessaan, mutta omisti siitä huolimatta saman käsityksen, jonka
hänen ensimmäinen luutnanttinsa oli Robertin läsnäollessa tuonut julki.

Iris ja hänen isänsä palasivat Robertin seurassa takaisin saarelle.
Mietittyään asiaa päätti viimemainittu antaa Mir Janin jäädä saarelle
siksi kunnes hän itse tulisi takaisin. Vaara uuden dyakkilauman
saapumisesta ei ollut suuri. Taung S'Alia kohdannut kohtalo ei ollut
omiaan houkuttelemaan muita seuraamaan hänen esimerkkiään ja Anstruther
huolehtisi siitä, että muhamettilaisella olisi riittävästi elintarpeita
ja aseita. Joka tapauksessa oli hindulle edullisempaa oleskella
vapaudessa Sateenkaarisaarella, kuin tulla pidätetyksi karanneena
rangaistusvankina, siksi kunnes viranomaiset päättäisivät hänen
kohtalostaan.

Mir Jan oli haltioissaan. Hän otti päästään turbaaninsa, asetti sen
Anstrutherin jalkoihin ja sanoi:

"Sahib, olen teidän koiranne. Jos jonain kauniina päivänä olen kylliksi
arvokas olemaan palvelijanne, niin silloin tiedän Allahin antaneen
syntini anteeksi. Minä tapoin miehen sentähden --"

"Rauhaa, Mir Jan! Anna hänen levätä."

Robert kokosi lompakot, rahat ja arvoesineet, jotka oli löytänyt
kuolleilta laivatovereiltaan. Sir Arthur, joka luonnollisesti oli
tuntenut kaikki korkeimmat upseerit _Sirdarenilla_, katseli niitä
surullisin ilmein.

Iris oli antanut viedä laivalle ryysyiset vaatteensa,
öljykangashattunsa ja kulmikkaat kenkänsä. Nyt otti hän vielä raamatun,
Tennysonin kootut runot, kuhmuisen tinapikarin, revolverin ja sen
Lee-Metford-kiväärin, jolla hän oli "pelottanut" dyakkeja, kun nämä
olivat yllättämäisillään Anstrutherin ja Mir Janin. Häntä varten kokosi
Robert sitäpaitsi muutamia dyakkihattuja, vöitä ja aseita sekä Taung
S'Alin parangin ja yhden _sumpitansin_.

Lopuksi täytti Anstruther kaksi tyhjää öljyastiaa kultakvartsilla
ja asetti päälle hiukan antimoniummetallia. Mir Jan kantoi kaikki
odottavaan veneeseen.

Sitten heräsi kysymys mitä tehtäisiin vangittujen dyakkien kanssa.

"Jos teemme pienen mutkan ja laskemme heidät maihin Borneossa,
hirtetään heidät heti eikä meillä ole enempää vaivaa", sanoi kapteeni
Fitzroy. "Jos viemme ne Singaporeen, asetetaan heidät oikeuden eteen ja
tuomitaan pakkotyöhön. Kumman teemme?"

Iris ratkaisi asian.

"En siedä ajatusta, että useampia ihmishenkiä uhrataan", sanoi
hän. "Jos näitä miehiä kohdellaan armeliaasti ja heidät lähetetään
rangaistuksensa kärsittyään kotiin, niin ehkä heidän kohtalonsa
peloittaa toisia." Ja niin tuli asia ratkaistuksi.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä kun _Orientin_ piti saapua Singaporeen, houkuteltiin
Iris jollain verukkeella ohjaushyttiin ja luutnantti Playdon vei
Robertin syrjään. Merimiehen suoruudella kävi hän suoraan asiaan.

"Muutamat meistä ovat keskustelleet teistä, mr Anstruther, emmekä me
arvatenkaan erehdy otaksuessamme teillä olevan puutteen rahoista. Se
tosiasia, että te otitte pestin tarjoilijana _Sirdareniin_, osoittaa,
ettei teillä ole halua kääntyä avunpyynnöllä omaistenne puoleen. Mutta
maihin päästessämme tulee teille vaikeuksia. Lyhyesti ja selvästi --
olen saanut tehtäväkseni tarjota teille viidenkymmenen punnan lainan
maksettavaksi takaisin milloin teille sopii."

Robert puristi huulensa yhteen. Ensi hetkellä ei hän löytänyt sanoja
ilmaistakseen tunteitaan. Playdon pelkäsi loukanneensa häntä.

"Olisi ikävää, jos olisimme loukanneet teitä", sanoi hän epäröiden,
"mutta luulimme tosiaan --"

"Olkaa hyvä älkääkä koettako pyyhkiä pois jalomielisten sanojenne
vaikutusta", huudahti Anstruther. "Otan tarjouksenne vastaan
kiitollisena -- mutta yhdellä ehdolla."

"Hiiteen ehdot! Mutta kuinka se kuuluu?"

"Että sanotte minulle niiden toisten nimet, paitsi itseänne, joille
olen kiitollisuudenvelassa."

"Ah, se on helppoa. Toiset ovat Fitzroy ja ensimmäinen luutnantti.
Säilytimme asian pienen piirin tietona. Arvelimme teidän pitävän
parhaiten siitä."

Anstruther hymyili ja puristi hänen kättään. Kun kaikki kävi ympäri,
niin oli maailmassa vielä monta kunnon poikaa. Nuo kolme upseeria
toimivat pelkästä hyväntahtoisuudesta. He auttoivat miestä, joka näytti
aivan köyhtyneeltä ja pian saisi taistella uusia vaikeuksia vastaan
kihlauksensa vuoksi tytön kanssa, joka näytti olevan paljon ylempänä
häntä itseään. Ja kaikkein viimeksi saattoivat he ajatella, että heidän
toverillinen lainansa tuottaisi heille enemmän kuin kaikki ne vuodet,
jotka he olivat laivastossa palvelleet, sillä heidän viisikymmentä
puntaansa oli joutunut tulevan miljoonanomistajan taskuun, joka
oli varustettu sillä harvinaisella ominaisuudella, ettei unohtanut
ystäviään köyhyyden päiviltä.

       *       *       *       *       *

Kun _Orient_ Singaporeen satamaan saapuessaan hiljensi vauhtia, tuli
sir Arthur Deane kannelle tapaamaan Iristä.

"Ah, siinähän sinä olet", huudahti tyttö. "Aioin juuri tulla tapaamaan
sinua. Sinä menetät mitä ihanimman näköalan, pelkkää viheriää, sinistä
ja ruskeaa. Kiiruhda! Haluan että näet kaikki."

Ja hän veti isänsä mukanaan. Kappaleen matkaa toisistaan seisoivat
lordi Ventnor ja Anstruther kaiteen yli kumartuneina. On turhaa mainita
kumman luokse Iris vei isänsä.

"Tässä hän on, Robert", sanoi tyttö nauraen. "Luulen hänen olleen
harmissaan senvuoksi, että kapteeni Fitzroy oli niin huomaavainen
minulle. Mutta sinähän et välittänyt siitä rahtuakaan."

Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät.

"Tahdon vain sanoa teille, Anstruther, että koska Iris on antanut
teille sydämensä, en tahdo kieltää suostumustani hänen käteensä."

"Sinä rakas, vanha isä!"

Iris tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja suuteli häntä. Lordi
Ventnor, joka kummasteli mikä tarkoitus tuolla hellyydenosoituksella
oli, tuli heidän luokseen.

"Mitä on tapahtunut, miss Deane. Oletteko vasta nyt huomanneet mikä
mainio isä teillä on?"

"Olisitte tuskin voineet keksiä parempaa selitystä", sanoi sir Arthur.

Hänen armonsa ei ollut oikein tyytyväinen. "Otaksun teidän vievän
Iriksen Smithin hotelliin?" sanoi hän.

Iris vastasi hänelle. "Niin. Isäni on juuri pyytänyt Robertin seuraaman
meitä. Mihin te menette?"

"Tosiaankin!" sanoi lordi Ventnor. "Sir Arthur näyttää tehneen koko
joukon päätöksiä viimeisen tunnin aikana."

"Niin", kuului laivanvarustajan tyyni vastaus. "Olen päättänyt jälellä
olevien päivieni ajan ajatella pääasiallisesti tyttäreni onnea. Kaiken
muun täytyy sen edestä väistyä."

Hänen armonsa kasvot tulivat keltaisiksi raivosta ja hän käänsi heille
selkänsä ilman muuta.

       *       *       *       *       *

_Orientin_ saapuessa satamaan, otti sen vastaan pieni joukko uteliaita,
osaksi tyhjäntoimittajia sekä kuleja. Heidän joukossaan oli kaksi
henkilöä, jotka olivat kiireesti ajaneet satamaan kuullessaan
_Orientin_ saapumisesta. Toinen oli nähtävästi korkea upseeri, toinen
epäilemättä sivilimies. Hän oli muuten vanha herra, joka kiroili
ilmastoa, kaupunkia ja sen asukkaita. Hän oli hyvin pitkä, hyvin lihava
ja hyvin punainen.

Hänen seuralaisensa tarkasteli kiikarilla venettä, joka juuri lähti
_Orientista_.

"Jupiterin kautta!" huudahti hän. "Näen sir Arthur Deanen ja tytön,
joka muistuttaa hänen tytärtään. Ja siellä on tuo lurjus lordi Ventnor
myöskin."

"Tuo kirottu roisto!" huudahti vanha herra. "Hän on ajanut minun
veljenpoikani onnettomuuteen ja kuolemaan, mutta tulee itse takaisin
pirteänä ja terveenä. Odottakaa vain kunnes saan hänet kynsiini. Minä
-- --".

"Kas niin, Anstruther, älkää unohtako lupaustanne! Pidän huolen lordi
Ventnorista. Hyppivän Mooseksen kautta luulen. -- Niin! Hän se on!
Anstruther! Veljenpoikanne istuu tytön vieressä."

Jättiläisen punaset kasvot tulivat äkkiä valkoisiksi. Hän nojasi
ystäväänsä ettei kaatuisi.

"Rauhoittukaa, Anstruther! Se on Robert, niin totta kuin elän. Ettekö
usko minun tuntevan ystäväraukkaani, jonka kaikkien muiden tavoin hädän
hetkenä hylkäsin? Mutta minulla oli syy."

Vene laski laituriin. Playdon auttoi Iriksen maihin. Senjälkeiset
tapahtumat on parasta kertoa hänen omilla sanoillaan siten, kun hän
myöhemmin kuvaili tapahtumaa tovereilleen.

"Olimme juuri nousseet maihin", kertoi hän, "ja joku miehistä työnsi
syrjään kuleja, kun kaksi miestä ryntäsi esiin ja peijakkaanmoinen
mellakka alkoi. Se tahtoo sanoa, tappelua ei oikeastaan tullut, mutta
eräs veikko, joka osoittautui sittemmin olevan eversti Costobell,
tarttui lordi Ventnorin rinnuksiin ja uhkasi lyödä hänen kallonsa
halki, jollei hän kuuntelisi mitä everstillä oli sanottavaa. No
niin, selvisi, että mrs Costobell oli kuollut. Hän sai hermokuumeen
viikon kuluttua _Orientin_ lähdöstä ja oli kuoleman oma neljän päivän
kuluttua. Ennen kuolemaansa tunnusti hän kaiken.

"Hän pyysi mieheltään anteeksi ja tunnusti lordi Ventnorin kanssa
suunnitelleensa jutun, jonka vuoksi Anstruther vedettiin sotaoikeuteen.
Se mahtoi olla roskainen juttu, sillä Costobell hikoili raivosta,
vaikkakin puhui jääkylmästi. Ja teidän olisi pitänyt nähdä Ventnorin
naama kun hän kuuli puhuttavan kirjallisesta, oikeaksi todistetusta
tunnustuksesta, jonka oli allekirjoittanut mrs Costobell ja muutamat
kiinalaiset palvelijat, jotka oli houkuteltu tekemään väärä vala.
Ventnor oli luvannut mennä naimisiin lady Costobellin kanssa everstin
kuoltua tahi hankkia ainakin eron rouvalle kun tuo Hongkongin juttu
olisi unohdettu. Mutta sitten sai mrs Costobell tietää lordin
ajattelevan Iristä, eikä ole epäilystäkään, että kiukku lisäsi
kuumetta. Costobell sanoi, että hän olisi vaimonsa vuoksi halunnut
vaientaa asian, mutta oli pakoitettu puhdistamaan Anstrutherin nimen
erittäinkin, kun oli tavannut toisen vanhan veikon."

"Pompey, puhut hajanaisesti. Kuka on 'toinen vanha veikko'?" kysyi
ensimmäinen luutnantti.

"Enkö ole maininnut hänestä? Anstrutherin setä, tietysti, vanha
virtahevonen, joka oli tehnyt veljenpoikansa perinnöttömäksi
kuullessaan sotaoikeudesta. Sitten katui hän ja sähkötti. Mutta kun ei
saanut mitään vastausta, tuli hän tänne itse ottamaan asiasta selkoa.
Hän tapasi everstin pari päivää hänen vaimonsa kuoleman jälkeen ja
he vannoivat yhdessä -- setä vannoo niin että sitä on hauska kuulla
-- kostavansa Ventnorille ja pesevänsä puhtaaksi Anstrutherin nimen
olkoonpa tämä sitten elävä tahi kuollut. Vanha poika raukka, hän
itki kuin lapsi pyytäessään veljenpojaltaan anteeksi. Se oli oikein
liikuttavaa! Voin sanoa teille --."

Playdon oli etsivinään nenäliinaa taskustaan.

"Kas niin, kerro nyt, muuten käy hullusti!" huudahti ensimmäinen
luutnantti.

"Odottakaa! Niin. Costobell päästi vihdoin Ventnorin sillä tiedolla,
että Anstrutherin tuomio oli sotaoikeudessa peruutettava ja että hän
pian saisi kapteenin valtakirjansa ja hänen ratkaistavakseen jäisi,
vedetäänkö hänen armonsa sotaoikeuteen."

"Mitä miss Deane teki?"

"Hän riippui Anstrutherissa kuin itkevä enkeli ja kun Ventnor oli
mennyt, suuteli hän kaikkia. Ei -- tarkoitan: isäänsä, Anstrutheria ja
paksua setää. Onnettomuudeksi en minä ehtinyt mukaan."

       *       *       *       *       *

Saavuttuaan hotelliin kertoi Anstruther sir Arthur Deanelle ja
sedälleen saaren rikkaista kultasuonista.

"Niin, rakas isä", sanoi Iris, "se on totta. Ne ovat niin arvokkaat,
että voit tuskin sitä käsittää. Otaksun, että Robert senvuoksi pyysi
minua olemaan niistä mainitsematta."

"Ei, Iris, se ei ollut syynä", vastasi sulhanen. "Sinun rakkautesi oli
minulle suuremman arvoinen kuin kaikki maailman kulta. Olin voittanut
sinut ja aioin sinut pitää, mutta en halunnut sinua ostaa."

Sitten kääntyi hän tytön isään. Hänen mielenliikutuksensa oli niin
voimakas, että hän saattoi vain vaivalla puhua.

"En ole saanut ennenkuin nyt tilaisuutta kiittää teitä sanoista, jotka
lausuitte ennen laivasta lähtöänne. Mutta tulen niitä koko elämäni ajan
pitämään rakkaassa muistossa. Te lahjoititte minulle Iriksen, kun olin
köyhä ja kunniaton. Ja minä tiedän miksi sen teitte. Senvuoksi, että
asetitte hänen onnensa yläpuolelle rikkautta ja yhteiskunta-asemaa. Ja
kiitän myöskin sinua, setä. Sinä matkustit tuhansia maileja auttaaksesi
ja lohduttaaksesi minua epätoivossani. Vaikka olisinkin ollut niin
huono, kuin kerrottiin, tunsi vanha sydämesi kuitenkin osanottoa. Sinä
olit valmis vetämään minut epätoivon kuilusta. Miksikä vihaisin lordi
Ventnoria? Olisiko hän voinut tehdä minulle suurempaa palvelusta kuin.
tämän? Hän on antanut minulle Iriksen. Hän on hankkinut Iriksen isän
suostumuksen. Hän on vienyt vastoinkäymisen hetkenä setäni rinnalleni."

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä tutki hallituksen asiantuntija niiden kahden
fotogenisäiliön sisällyksen ja arvioi ne viidensadan punnan arvoisiksi,
vaikka mallit eivät olleet saaren suurimpia.

Ja nyt ei ole enää paljon kerrottavaa Sateenkaarisaaresta ja noista
kahdesta haaksirikkoisesta.

Samana päivänä kun The Gazettessa oli Robert Anstrutherin nimitys
entiseen rykmenttiinsä, vihittiin hänet ja Iris englantilaisessa
kirkossa Hongkongissa, sillä Iriksen tahto oli, että se paikka, joka
oli ollut hänen miehensä nöyryytyksen todistajana, todistaisi myöskin
hänen riemuvoittonsa.

Luutnantti Playdon oli _best man_ ja _Orient_ oli useiden tuntien ajan
melkein miehistön hylkäämä.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana kesäkuun alussa laski kaksi laivaa ankkurinsa
Palmupuuluodon eteen ja Mir Jan juoksi edestakaisin rannalla ilman
muuta syytä kuin se, ettei voinut pysytellä hiljaa. Sahib toi hyviä
uutisia. Hongkongin kuvernööri oli kirjoittanut Intian hallitukselle
ja esittänyt Mir Janin asian niin hyvin, ettei ollut pienintäkään
epäilystä siitä, että seuraava posti toisi hänelle armahduksen.

Kaivostutkijat vahvistivat Robertin suurimmatkin toiveet. Ja
kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua oli työ täydessä käynnissä.

Kun suuri laiva seuraavana päivänä ennen hämärän tuloa kääntyi
Singaporea kohti, saattoi Iris kuulla jyskeen koneista, jotka
irroittivat metallia vuoresta.

Nyt oli Robertin työn ensi osa lopussa. Hänen vaimonsa, sir Arthur
ja setä seisoivat kävelykannella hänen tullessaan heidän luokseen
kertomaan antaneensa määräyksen, että kalliolle oli asetettava
vilkkumajakka heti, kun dynamo alkaisi toimia.

"Kun tulemme tänne kylmän vuodenajan aikana, ei meidän tarvitse pelätä
saavamme osaksemme _Sirdarenin_ kohtaloa, vaikka saapuisimmekin yöllä."

Iris ei vastannut. Hänen katseensa suuntautui nopeasti katoaviin
kallioihin.

"Armahin, miksikä olet niin vaitelias?" kysyi hänen miehensä.

Iris kääntyi häneen. Laskevan auringon säteet valaisivat nuoren rouvan
suloisia kasvoja.

"Senvuoksi, että olen niin onnellinen. Oi, Robert, niin onnellinen ja
kiitollinen."

P.S. Pitkäaikaisten ja kalliiden tutkimusten kautta onnistui Robert
Anstruther saamaan selville, että höyrylaivan koneenkäyttäjä James
Spencer oli, kaivettuaan ensin kultaa Kaliforniassa, ottanut pestin
Shanghaihin menevään laivaan. Siellä jätti hän laivan. Vietettyään
maissa epäsäännöllistä elämää, otti hän toimen kiinalaisella
jokialuksella. Hänestä kuultiin viimeksi kahdeksantoista kuukautta
ennen _Sirdarenin_ tuhoa.

Silloin oli hän kertonut eräälle kiinalaiselle merimieskapakoitsijalle
aikovansa ansaita omaisuuden seuraamalla kiinalaisia kalastajia. Ei
kukaan tiennyt mihin hän lähti, mutta siitä päivästä oli hän kadonnut
jäljettömiin. Ainoat, jotka häntä surivat, olivat äiti ja sisar.
Viimeinen häneltä saatu kirje oli leimattu Shanghaissa. Vaikka ei
täysin sitovasti käynyt selville tämän miehen olleen saman, joka
oli murhattu Sateenkaarisaarella, piti Robert Anstruther kuitenkin
huolen hänen omaisistaan tavalla, joka hankki hänelle heidän ikuisen
kiitollisuutensa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Seikkailujen saari" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.