Title: Troian sota - Muinaiskreikkalaisia jumaluus- ja sankaritarinoita
Author: Berg, Fridtjuv
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Troian sota - Muinaiskreikkalaisia jumaluus- ja sankaritarinoita" ***


TROIAN SOTA

Muinaiskreikkalaisia jumaluus- ja sankaritarinoita

Homeroksen runojen mukaan kertonut

FRIDTJUV BERG

Suomentanut

K. K. [Kalle Kajander]


Nuorten kirjoja N:o 22.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1908.



SISÄLLYS:

    Alkulause.
 1. Troia ja Priamos.
 2. Eriksen omena.
 3. Helenan ryöstö.
 4. Sotavarustuksia.
 5. Ensimmäinen retki Troiaan.
 6. Toinen retki Troiaan.
 7. Sota puhkeaa.
 8. Ensimmäiset sotavuodet.
 9. Akhilleus ja Agamemnon.
10. Odysseus ja Tersites.
11. Menelaos ja Paris.
12. Diomedeen urotyöt.
13. Hektor Troiassa.
14. Hektor ja Aias.
15. Aselepo.
16. Hektor vallihaudalla.
17. Öinen neuvottelu.
18. Öinen vakoiluretki.
19. Hektor tunkeutuu leiriin.
20. Hektor rynnistää laivoille saakka.
21. Patrokloksen urotyöt ja kaatuminen.
22. Taistelu Patrokloksen ruumiista.
23. Valmistuksia kostoon.
24. Raivoava Akhilleus.
25. Hektor kaatuu.
26. Patrokloksen ruumissaatto.
27. Hektorin hautajaiset.
28. Akhilleuksen viimeiset kohtalot.
29. Pariksen loppu.
30. Troian häviö.



ALKULAUSE.


Niihin aikoihin, jolloin kreikkalaiset olivat maailman sivistynein
kansa, laulettiin heidän keskensä useita runoja heidän jumalistaan ja
muinaissankareistaan. Erittäin pidettyjä olivat runot n.k. troialaisen
sodan urhoista, ja enimmin ihailtiin niitä runokokoelmia, jotka
kulkivat Iliadin ja Odysseian nimisinä ja joita luultiin runoilija
Homeroksen tekemiksi. Molemmat kokoelmat ovat säilyneet
jälkimaailmalle. Odysseiassa kerrotaan Odysseuksen ihmeellisistä
seikkailuista Troian sodan jälkeen. Iliadissa taas lauletaan siitä
riidasta, joka kymmenentenä sotavuotena puhkesi ylikuningas Agamemnonin
ja suuren sankarin Akhilleuksen välille, ja niistä tapauksista, jotka
siitä olivat seurauksena (ja joista kerrotaan tämän kirjan 9-27
luvuissa). Aikaisemmista ja myöhemmistä tapahtumista löytyi kyllä
muitten runoilijain tekemiä runoja, mutta ne ovat kaikki joutuneet
hukkaan, niin että niitten sisältöä tunnetaan sangen vähän.

Että kreikkalaiset niin yleiseen pitivät Homeroksen runoista, riippui
siitä, että niissä niin tarkasti ja todenmukaisesti kuvattiin koko
heidän kansallinen elämänsä: heidän perhe- ja yhteiskunta-olonsa,
heidän toimensa niin rauhan kuin sodankin aikana, heidän tapansa ja
uskontonsa sekä heidän tunteensa ja ajatuksensa elämästä ja kuolemasta.

Moni oppinut on ollut sitä mieltä, että tarina Troian sodasta olisi
puhdas mielikuvituksen tuote. Mutta viimeisen miespolven eläissä on
saksalainen kauppias Herman Schliemann kaivannut esiin jäännöksiä
tuhatvuotisesta linnasta juuri sillä samalla kunnaalla, jossa muinaisen
Ilionin piti sijainneen. Ja kun näitä löytöjä on tarkemmin tutkittu, ei
enää kukaan epäile, etteivät ne olisi jäännöksiä juuri siitä
loistavasta kaupungista, josta Homeroksen Iliadissa kerrotaan.



TROIA JA PRIAMOS.


Kauvan sitten hallitsi _Arkadian_ maassa kuningas, jonka nimi oli
_Dardanos_. Arkadiaa ympäröivät korkeat, metsäiset kalkkikivivuoret,
joitten sisäpuolella oli laaksoja ja tasankoja, järviä ja soita. Kun
sattui satamaan tavallista enemmän, tulvivat järvet ja suot yli
äyräittensä. Sellainen tapaus sattui kerran Dardanoksen aikana. Tulva
oli niin suuri, että arkadialaisten täytyi paeta vuorille. Vaan kun he
siellä elannon puutteessa joutuivat suureen hätään, päätti Dardanos
siirtyä kokonaan maasta pois ja ottaa osan kansastaan mukaansa.

Hän samosi vuorien yli meren rantaan, hankki siellä laivoja ja purjehti
_Samotraaken_ saareen. Siihen aikoi hän aluksi jäädäkin kokonaan, mutta
kun huomasi, ettei saari ollutkaan niin hedelmällinen kuin hän ensin
oli luullut, nousi hän uudestaan laivoihin ja jatkoi matkaansa. Jonkun
ajan kuluttua tuli hän _Hellespontokseen_, siihen suureen salmeen, joka
eroittaa Euroopan Aasiasta, Hän laski siinä _Skamandros_ joen suuhun,
nousi joukkoineen maihin ja samosi jokea seuraten ylämaahan korkean,
metsäisen _Ida_ vuoren juurelle. Vuoren huomasi hän rikkaaksi
lähteistä, puroista ja rehevistä laidunmaista. Nyt oli hän mielestään
löytänyt hyvän maan, johon mainiosti sopi asettua asumaan. Niin hän
tekikin ja rakensi kaupungin, jolle antoi nimeksi _Dardania._

Yksi Dardanoksen jälkeläisistä oli nimeltään _Tros_. Tämä hallitsi koko
Skamandros-laaksoa aina mereen saakka. Dardania ei siis enää sopinut
pääkaupungiksi, ja niin katsoi Tros itselleen uuden. Hän perusti sen
eräälle kunnaalle aivan lähelle sitä kohtaa, jossa _Simoets_ joki
laskee Skamanderiin. Kaupunki sai nimen _Troia_ ja sen asukkaita
kutsuttiin _troialaisiksi eli trooeiksi_.

Trooksen pojan nimi oli _Ilos_, ja tämä rakensi Troian huipulle linnan,
jonka varusti paksuilla muureilla ja korkeilla torneilla. Sitä
kutsuttiin _Ilioniksi_. Ja muurien sisäpuolelle rakennutti hän vielä
komeita kuningaspalatseja sekä temppeleitä jumalille. Mahtavimmat
temppelit pyhitettiin taivaitten haltijalle _Zeus Kronionille_, hänen
tyttärelleen, sodan ja viisauden jumalattarelle _Pallas Athenelle_,
sekä auringon jumalalle _Phoibos Apollonille_. Athenen temppeliin
asetettiin jumalattaren oma kuva, joka oli puusta tehty, kilpi ja
keihäs kädessä. Sitä kutsuttiin _palladioniksi_, ja kulki siitä
sellainen ennustus, että niinkauvan kun se säilyi Troiassa, ei kukaan
vihollinen voinut kaupunkia valloittaa.

Kuuluisin Troian kuninkaista oli _Priamos_. Hän oli kahdesti nainut.
Hänen ensimmäinen puolisonsa, _Arisbe_, oli laajalta tunnetun tietäjän
ja ennustajan _Meropsin_ tytär. Arisbe sai pojan, jolle annettiin
nimeksi _Aisakos_, ja tämä poika lähetettiin äitinsä isän
kasvatettavaksi, että hän oppisi salaiset taidot ja voisi lintujen
lennosta sekä uhriteuraitten sisälmyksistä selittää jumalien tahdon ja
ennustaa ihmisten kohtaloita.

Priamoksen toinen puoliso oli _Hekabe_. Hänen vanhin poikansa sai nimen
_Hektor_, ja tästä Hektorista tuli erittäin rehellinen ja uljas mies,
josta kaikki troialaiset iloitsivat ja ylpeilivät.

Kun Hektor vietä oli lapsi, näki kuningatar Hekabe eräänä yönä
ihmeellisen unen. Hän oli synnyttävinään vielä pojan, joka muuttui
palavaksi tulisoihduksi, sytytti Troian liekkeihin ja poltti tuhkaksi
koko kaupungin. Herättyään kertoi hän unensa Priamokselle. Priamos
pelästyi suuresti ja kutsui luokseen Aisakoksen saadakseen häneltä
selityksen, mitä uni saattoi merkitä. Aisakos vastasi:

-- Merkitys on selvä. Kuningatar Hekabe saa pojan, joka tuottaa turmion
Troialle. Ainoa pelastus on ottaa lapsi hengiltä, ennenkuin se vielä
ennättää saada mitään pahaa aikaan.

Jonkun ajan päästä saikin Hekabe todella pojan. Tavan mukaan vietiin
vastasyntynyt isän nähtäväksi, jolla oli valta määrätä sen tulevasta
kohtalosta. Priamos katseli pienokaista ja havaitsi hänet tavattoman
kauniiksi. Mutta hän muisti unen eikä ottanut poikaa syliinsä, vaan
kutsui luokseen _Agelaos_ nimisen orjan. Tällä oli toimena paimentaa
kuninkaan karjaa ja oli hänellä paimenmaja Ida vuoren rinteellä. Hänen
käski nyt Priamos ottaa pojan haltuunsa ja heittää metsän petojen
syötäväksi.

Agelaos teki työtä käskettyä, kääri pojan vaatteeseen, kantoi Ida
vuorelle ja asetti siellä erääseen rotkoon, jota karhut pitivät
tyyssijanaan. Muutaman päivän kuluttua meni hän uudestaan sinne
katsomaan ja huomasi suureksi ihmeekseen pojan olevan vielä elossa.

-- Emokarhu on varmaan imettänyt lasta, mietti hän, ja epäilemättä on
jumalain ajatus, että sen täytyy jäädä eloon.

Hän nosti pojan maasta ja kantoi pieneen majaansa, antoi hänelle nimen
_Paris_ ja kasvatti niinkuin omaa lastansa ainakin.

Sitä mukaa kuin vartta jatkui tuli Pariksesta ihmeen kaunis
nuorukainen. Samalla oli hän reipas ja toimelias sekä erittäin
harjaantunut kaikellaisiin miehuullisiin yrityksiin, varsinkin jousella
ampumiseen. Kun paimenet Ida vuorella sattuivat rosvojen käsiin, auttoi
Paris heitä aina tehokkaasti ja sai senvuoksi heiltä liikanimen
_Aleksandros_, joka merkitsee "auttajaa".



2. ERIKSEN OMENA.


Syvällä aaltojen alla hallitsi ijäkäs meren jumala _Nereus_. Hänen
tyttäriään olivat ihanat merenneidot, _nereidit_. He asuivat
hopeanhohtavissa louhikoissa meren pohjalla, mutta keikkuivat myös
mielellään kimaltelevilla aalloilla merihevosien vetämissä vaunuissa
tai delfinien selässä ratsastain. Toisinaan astuivat he kauniilla
rannalla maalle ja huvitteleivat suloisilla kisahypyillä. Jos he
joutuivat vaaraan, pelastuivat he siitä aina varsin helposti
muuttumalla mitä erilaisimpiin ja vaihtelevimpiin haahmuihin.

Yhden Nereuksen tyttären nimi oli _Thetis_. Hän oli niin kaunis, että
itse ylijumala _Zeus_ ja hänen veljensä, merenjumala _Poseidon_ kilpaa
koettivat saada häntä puolisokseen.

Kun eivät voineet asiasta muuten sopia, jättivät he sen
oikeudenjumalattaren _Themiksen_ ratkaistavaksi. Tämä selitti, että kun
Thetis kerran saisi pojan, kohoisi se mahtavuudessa isäänsä
korkeammalle. Zeus ymmärsi nyt, että jos Thetis joutuisi avioksi
jumalalle, tulisi hänen pojastaan kaikkien muitten jumalain hallitsija
ja silloin olisi hänen oma ylivaltansa lopussa. Senvuoksi julisti hän,
ettei kukaan kuolematon saisi ottaa Thetistä puolisokseen. Poseidon sai
tyytyä Thetiksen sisareen _Amphitriteen_. Ja ollakseen täysin varma
ylimmästä hallitusvallastaan päätti Zeus naittaa Thetiksen jollekulle
kuolevaisista ja valitsi hänelle mieheksi sankari _Peleuksen_. Tämä
voimakas ja rohkea mies oli urhoollisten _myrmidonien_ kuningas. Mutta
hän oli vaan tavallinen kuolevainen, eikä hänen poikansa siis koskaan
voinut tulla jumalain vertaiseksi, vielä vähemmin heidän
hallitsijakseen.

Kun Peleus kuuli, että Zeus oli hänet valinnut Thetiksen aviomieheksi,
kysyi hän äitinsä isältä _Kheironilta_, kuinka hänen olisi meneteltävä,
että saavuttaisi tuon ihanan merenneidon suosion. Kheiron oli
niinkutsuttu _kentauri_ eli mieshevonen, joilla yläosa ruumista oli
niinkuin ihmisellä ainakin, vaan alaosa hevosen haahmuinen.

-- Oletpa saanut vaikean toimen täyttääksesi, vastasi tämä, ja jos
toivot menestystä siinä, täytyy sinun olla näyttämättä pienintäkään
pelkuruutta. Sillä vapaasta tahdostaan ei jumalatar milloinkaan lähde
kuolevaisen miehen vaimoksi. Hän pakenee sinua niin kauvan kuin voi, ja
jos vihdoin saavutatkin hänet, muuttaa hän muotonsa käärmeeksi,
leijonaksi, tulen liekiksi ja milloin miksikin. Jos silloin säikähdyt,
on hän sinulta ainiaaksi mennyt. Vaan jos tahdot saavuttaa päämaalisi,
on sinun pidettävä hänestä kiinni, pistäkööt käärmeet, purkoot leijonat
ja polttakoot tuliliekit kuinka kovasti tahansa. Silloin on hän vihdoin
ojentava sinulle kätensä.

Peleus kiitti Kheironia hyvästä neuvosta, otti veljensä _Telamonin_
mukaansa ja lähti Nereuksen valtakuntaan. Kun merenneidot näkivät
veljesten saapuvan, hajaantuivat he kauhuissaan kaikille suunnille.
Thetis pakeni voimainsa takaa etsiäkseen suojaa vanhan isänsä luota.
Mutta Peleus oli nopeampi, sai hänet kiinni ja sulki syliinsä. Silloin
toteutui Kheironin sana; Thetis muuttui kähiseviksi käärmeiksi,
kiljuvaksi leijonaksi ja roihuavaksi tuleksi, ja Peleuksen sydän
vavahteli. Mutta yhtäkaikki piti hän saaliistaan kiinni. Kun Thetis
huomasi sen, muuttui hänen mielensä; hän otti luonnollisen muotonsa,
ojensi sankarille kätensä ja lupasi tulla hänen morsiamekseen.

Zeus oli moisesta urotyöstä erittäin mielissään ja päätti pitää
Thetikselle ja Peleukselle mitä loistavimmat häät. Kaikki jumalat ja
jumalattaret kutsuttiin vieraiksi. Ainostaan yksi heitettiin kutsumatta
ja se oli eripuraisuuden jumalatar, _Eris_. Hän ymmärsi kyllä, miksi
toiset eivät tahtoneet häntä seuraansa, ja päätti lujasti, että heillä
tulisi olemaan vielä vähemmän hauskuutta hänen poissaolostaan, kuin
mitä hänen läsnäolostaan olisi ollut.

Häät vietettiin sulhasen isoisän Kheironin luona _Pelionin_ vuorella.
Kaikki jumalat paitse Eristä saapuivat jumalallisessa kulkueessa
asunnoistaan _Olympoksen_ vuorelta alas. Runsaita olivat ne lahjat,
joita jumalat tullessaan toivat Peleukselle. Kaikkien yhteisenä lahjana
sai hän kallisarvoiset sotavarustukset miekkoineen ja kilpineen,
Poseidonilta parin kuolemattomia hevosia, Xantoksen ja Balioksen, ja
Kheironilta peljättävän keihään, jonka varsi oli tehty Pelionin
huipulla kasvaneesta saarnipuusta.

Kemut olivat komeat. Itselleen ja sukulaisilleen tarjosi Peleus
sellaista ruokaa ja juomaa, jota kuolevaiset ihmiset tavallisesti
juhlissaan käyttivät. Mutta sellainen ei kelvannut jumalille. Heidän
suonissaan ei juossut tavallinen ihmisveri, vaan jalompi neste, jonka
nimi oli _ikhor_, Sentähden söivätkin he ainoastaan _ambrosiaa_ ja
joivat pelkkää _nektaria_.

Juuri kun juhlailo oli korkeimmillaan, aukeni salin ovi raolleen, siitä
näkyi käsi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pyörähti kultainen omena
lattialle. Syntyi hiljaisuus, kaikkien katseet seurasivat pyörivää
omenaa, eikä kukaan huomannut Eristä, joka vahingoniloisena kurkisteli
ovelta ihmettelevää hääjoukkoa.

Kun ensimmäinen hämmästys oli ohi, viittasi Zeus jumalain
sanansaattajalle, sulkajalkaiselle _Hermeelle_. Hermes kiirehti esiin,
otti omenan lattialta, käänteli sitä kaikille tahoille ja huomasi sen
yhdessä kyljessä kirjoituksen. Sen hän luki korkealla äänellä, ja näin
se kuului: _Kauniimmalle kaikista_.

Nyt syntyi jumalattarien keskuuteen suuri hämminki ja he loivat
toisiinsa kateellisia katseita. Aluksi piti jokainen itseään kaikista
kauniimpana. Mutta kohta älysivät sentään useimmat, ettei heidän
kannattanut kilpailla omenasta, ja vihdoin jäi niitä ainoastaan kolme,
jotka tekivät vaatimuksia sen suhteen. Ne olivat taivaan haltijatar
_Hera_, sodan ja viisauden jumalatar _Athene_, sekä rakkauden jumalatar
_Aphrodite_. Yksikään heistä ei tahtonut väistyä kahden vastassaan
olevan tieltä, Sentähden pyysivät he lopulta, että Zeus tekisi tuomion
heidän asiassaan. Mutta hänellä ei ollut siihen halua, sillä Hera oli
hänen puolisonsa, ja Athene ja Aphrodite kumpikin hänen tyttäriään. Ja
sentähden lausui hän:

-- Idan vuorella troialaisten maassa elää paimen nimeltä Paris. Hän
itse on kaunein miesten joukossa ja voi paremmin kuin kukaan muu
päättää, kuka teistä on ensimmäinen kauneudessa. Lähteköön nyt Hermes
Pariksen luo, antakoon omenan hänen käteensä ja vieköön minulta
sellaiset terveiset, että hänen on oltava tuomarina tässä riidassa!

Tähän päätökseen täytyi kaikkien alistua, ja heti kun hää-ateria oli
lopussa, varustautuivat Hermes ja nuo kolme jumalatarta matkalle.

Eräänä päivänä istui Paris yksinään metsäisessä laakson pohjukassa Ida
vuoren rinteellä. Hänen yläpuolellaan kasvoi mäntyä ja kuusta,
alapuolellaan tiheä metsikkö tammia, kastanjoita ja pähkinäpuita, ja
vuoren juurelta aukeni koko troialaisten maa kunnaineen, jokineen ja
kaupunkeineen, niitten joukossa ylinnä itse Troia, sen mahtava
kalliolinna ja loistavat temppelit ja palatsit. Taempana näkyi meri, ja
sen takana kaukaisten saarien ja mannermaan hämärästi siintävät rannat.

Syventyneenä mietteissään katselemaan tätä ihanaa näköalaa, kuuli Paris
äkkiä jonkun jumalallisen olennon askeleet, jotka saivat maan
tärisemään hänen ympärillään. Käännyttyään katsomaan näki hän Hermeen
lähestyvän puoleksi käyden, puoleksi siipiensä varassa, airutsauva ja
kultainen omena kädessä. Ja tarkemmin katsottuaan huomasi Paris Hermeen
kintereillä kolme mahtavaa jumalatarta, kaikki korkeavartisia ja
sanomattoman ihania. Pyhä vavistus kävi läpi hänen ruumiinsa; hän
kavahti seisaalleen ja tahtoi paeta näitten kuolemattomien seurasta.
Mutta Hermes tarttui hänen käteensä ja lausui:

-- Rohkaise mieltäsi! Jumalattaret eivät tule pahoissa aikeissa; he
tahtovat vaan, että sinä ratkaisisit erään riitakysymyksen. Tarkastapa
tätä omenaa, ja lue, mitä siihen on kirjoitettu! Sinun on nyt
sanottava, kuka näistä kolmesta on kaunein. Tämän tehtävän on sinulle
määrännyt itse Zeus.

Kun Paris kuuli mistä oli kysymys, tyyntyi hän ja kääntyi takaisin. Hän
otti omenan käteensä ja alkoi tarkastella jumalattaria, jotka seisoivat
hänen edessään ja odottivat tuomiota. Hän siirsi katseensa toisesta
toiseen, mutta ei tiennyt mitä sanoa. Sillä hänestä tuntui aina,
niinkuin juuri se olisi ollut kaunein, jota hän viimeksi oli katsellut.
Silloin astui yksi heistä lähemmäksi ja alkoi puhua. Hän oli korkea ja
kunnioitusta herättävä, hänen kasvonsa olivat säännölliset, silmänsä
suuret ja loistavat sekä koko olentonsa ylväs ja jalo. Hänen
aaltomaisia hiuksiaan kaunisti hohtava kruunu ja toisessa kädessä oli
hänellä valtikka, jonka yläpäässä loisti kultainen kranaattiomena. Hän
sanoi:

-- Tässä näet edessäsi Heran, ylijumala Zeuksen puolison ja taivaan
valtijattaren. Tuomitse minulle mikä minulle oikeudella kuuluu, ja minä
olen sinut halvasta paimenesta kohottava koko Aasian hallitsijaksi!

Mutta tuskin oli Hera lopettanut puheensa, kun jo toinen jumalattarista
astui esiin. Hän oli siro ja neitseellinen olento, korkealle
kaareutuva otsa ja siniset silmät täynnä syvää vakavuutta. Hänellä oli
töyhtöharjainen kypäri päässä ja rintahaarniskassa oli kauhua herättävä
medusanpää; kädessä oli hänellä keihäs ja toisella kädellään nojasi hän
kilpeensä. Hän katsoi loistavin silmin nuoreen paimeneen ja lausui:

-- Minä olen Pallas Athene, viisauden ja voiton jumalatar. Anna
kauneuden palkinto minulle! Viisaus ja voitto seuraavat silloin sinua
ja maineesi on kohoava korkeammalle kuin kenenkään muun sankarin.

Kolmas jumalatar, joka näytti kaikista nuorimmalta ja hennoimmalta, oli
tähän saakka seissyt vaiti, katse kainosti maassa. Mutta nyt katsoi hän
ylös ja sanoi hyväilevällä äänellä:

-- Valta ei kuulu minun lahjoihini eikä sankarimaine, Jos asetat ne
korkeammalle muista, niin palvele Heraa tai Athenea. Minä olen
Aphrodite, rakkauden jumalatar, ja rakkauden suloinen onni on ainoa
lahja, jota muille voin jakaa. Tuomitse omena minulle ja palkinnoksi
tahdon sinulle antaa maailman ihanimman naisen!

Sanoessaan näin, iski hän Parikselle silmää niin viehkeästi hymyillen,
että tämä hurmaantui aivan kokonaan ja että molemmat toiset
jumalattaret tuntuivat hänestä vaalenevan aivan mitättömiin. Ja enempää
miettimättä ojensi hän omenan heti Aphroditeelle, joka kiitti häntä ja
lupasi pian täyttää lupauksensa. Mutta Hera ja Athene käänsivät täynnä
vihaa ja kateutta Parikselle selkänsä, ja he vannoivat pyhän valan,
etteivät ennen lepäisi, ennenkuin saisivat kostetuksi kärsimänsä häpeän
ja tuhotuksi Pariksen koko heimoineen ja kansoineen.



3. HELENAN RYÖSTÖ.


Sillä aikaa elivät Priamos ja Hekabe siinä uskossa, että heidän
vanhimman jälkeinen poikansa oli saanut surmansa. Sittemmin oli heille
syntynyt useita lapsia, sekä poikia että tyttäriä.

Lähinnä Parista olivat ikänsä puolesta kaksoissisarukset _Kassandra_ ja
_Helenos_. Pieninä olivat he kerran jääneet yksikseen auringon jumalan
Apollonin temppeliin. Sieltä löydettiin heidät sitten uneen vaipuneina,
ja heidän vieressään nähtiin jumalan pyhät käärmeet, jotka
kiemurtelivat heidän ympärillään ja nuoleskelivat heidän korviaan.
Siitä uskottiin heidän korvainsa tulleen niin pyhiksi, että he
saattoivat ymmärtää eläinten ääniä ja käsittää jumalain päätöksiä.

Priamoksen toisista pojista mainittakoon _Deiphobos, Ilioneus, Lykaon,
Polydoros ja Troilos_, tyttäristä _Astyokhe, Kreusa, Laodike ja
Polyxene_. Pojat olivat kaikki urhokkaita miehiä. Tyttäristä joutui
Astyokhe naimisiin Mysian kuninkaan _Telephoksen_, ja Kreusa Dardanian
kuninkaan _Eneaksen_ kanssa.

Mutta Priamoksen ja Hekaben mielestä ei ainoakaan heidän lapsistaan
ollut niin kaunis kuin toinen järjestyksessä, se sama, jonka he olivat
heitättäneet metsän pedoille. Hekabe suri häntä katkerasti ja joka
vuosi antoi Priamos viettää juhlan hänen muistokseen. Silloin syötiin
joka kerta hautajaisateria; ja sille alttarille keskellä linnaa, jossa
pyhä tuli suitsusi ja jonka ympärillä kuninkaan esi-isien kuvat
seisoivat, valettiin maitoa, viiniä ja hunajaa. Lopuksi teurastettiin
uhrieläin ja vietettiin taistelukisat vainajan kunniaksi.

Vähäistä myöhemmin kun nuo kolme jumalatarta olivat käyneet Pariksen
luona, piti taas vietettämän samallainen muistojuhla, ja Priamos
lähetti poikansa Hektorin ja Helenoksen etsimään Ida vuorelta sopivaa
uhrieläintä. He alkoivat tarkastella Pariksen kaitsemaa karjaa ja
huomasivat siinä nuoren sonnin, joka erittäin miellytti heitä. Mutta
sama sonni olikin aina ollut Pariksen erikoinen suosikki ja hän kielsi
sitä ottamasta. Siitäpä kuninkaanpojat vähän välittivät, mitä
paimen-orjalla oli sanomista; he ottivat sonnin ja taluttivat Troiaan.
Paris seurasi heitä kuitenkin ja oli kovasti vihoissaan.

Heti kun he olivat tulleet kaupunkiin, toimitettiin kuolinuhri, ja
sankarileikit alkoivat. Niissä voittivat Priamoksen pojat kaikki
vastustajansa, vaan kun Paris näki tämän, juoksi hän suoraan
kilpakentälle ja vaati Deiphobosta sekä Ilioneusta taisteluun. He
seurasivatkin vaatimusta, yksi ensin, toinen sitten, mutta Paris
taisteli niin notkeasti ja voimakkaasti, että hän voitti molemmat ja
sai voittajalle määrätyn palmuseppeleen palkinnoksi. Deiphobos ja
Ilioneus olivat haljeta häpeästä ja katkeruudesta. He hyökkäsivät
miekat kädessä Pariksen päälle surmatakseen hänet. Hän pakeni ja etsi
suojaa perhe-alttarin äärestä. Silloin avasi Zeus ennustajatar
Kassandran silmät, niin että hän heti tunsi vainotun nuorukaisen, ja
huusi vakavalla äänellä, kättään kohottaen:

-- Hän on teidän oma veljenne, sama joka on saattava Troian turmioon.

Kaikki hämmästyivät suuresti, mutta Hekabe tunsi nuoren miehen kasvojen
piirteet ja sulki hänet riemuiten syliinsä. Hän ei tahtonut kuullakaan
onnettomuuden ennustuksista, eivätkä toisetkaan niistä enää mitään
välittäneet.

Parikselle alkoi siitä hetkestä uusi elämä. Orjasta oli hän yht'äkkiä
muuttunut kuninkaanpojaksi, ja nyt oli hänellä niin paljon uutta
ajattelemista, että unohti kokonaan tapauksen Ida vuorella sekä
Aphroditeen antaman lupauksen.

Mutta Aphrodite itse ei unohtanut sitä. Eräänä päivänä ilmestyi
jumalatar uudestaan ja sanoi:

-- Nyt, Paris, on hetki tullut. Ylös siis, ja varustaudu matkalle
_Akhaiaan!_ Siellä odottaa sinua maailman ihanin nainen.

Näin puhuessaan vuodatti hän Pariksen sieluun voittamattoman
ikävöimisen. Parikselle tuli kiire ja hän juoksi isänsä luo pyytämään
laivaa, jolla heti purjehtisi noutamaan luvattua morsiantaan, Priamos
suostui kernaasti poikansa pyyntöön. Kokonainen laivasto varustettiin
ja suuri joukko miehiä pantiin seuralaisiksi. Paris itse määrättiin
laivaston ylipäälliköksi, mutta apulaisikseen sai hän veljensä
Deiphoboksen ja lankonsa Aineiaan.

Yksi oli kuitenkin, joka mitä innokkaimmin vastusti koko lähtöä, ja se
oli Pariksen veli, ennustaja Helenos.

-- Jos Paris tuo naisen Akhaiasta, sanoi hän, tulevat akhaialaiset
tänne, polttavat kaupunkimme ja tuhoavat koko Priamoksen suvun.

Mutta tämä kolmaskin onnettomuuden ennustus kaikui kuuroille korville.
Kun Paris oli saanut laivansa kuntoon, nosti hän ankkurit ja suuntasi
merelle. Toisinaan käytti hän purjeita, toisinaan taas antoi miestensä
soutaa. Matka sujui onnellisesti, ja hän näki monta vierasta maata.
Toisin paikoin esiintyi hän rauhan miehenä, mutta missä huomasi
voimainsa riittävän, siinä nousi maihin ja ryösti omaisuutta, mitä
käsiinsä sai. Niinpä teki hän äkkipikaisen hyökkäyksen rikkaaseen
phoinikialaisten kauppakaupunkiin Sidoniin ja ryösti sieltä joukon
sidonilaisia kankaita, joita siihen aikaan pidettiin taiteellisimpina
ja arvokkaimpina, mitä löytyä saattoi.

Vihdoin saapui hän spartalaisten maahan Peloponneesoksen eteläisessä
osassa. Maan pääkaupungissa, _Spartassa_, asui kuningas _Menelaos_
puolisonsa, kauniin _Helenan_ kanssa, Helena oli Spartan edellisen
kuninkaan _Tyndareoksen_ tytär, ja hänestä sanottiin yleensä, että hän
oli ihanin kaikista naisista. Kuultuaan tämän tuli Paris uteliaaksi ja
hän päätti käydä tervehtämässä kuningas Menelaosta. Hän laski maihin
Eurotas joen suuhun, otti Aineiaksen ja valitun joukon troialaisia
mukaansa ja lähti Spartaan. Menelaos otti tulijat vastaan suurella
kunnioituksella ja vei heidät linnaansa, jossa Helena naisorjiensa
ympäröimänä odotti heitä. Kun Paris oli astunut kynnyksen yli ja
heittänyt katseensa nuoreen kuningattareen, vetäytyi hän hämmästyksestä
taapäin, sillä hän kuuli sisässään Aphroditeen kuiskaavan, että se oli
juuri tämä nainen, jota hän oli tullut etsimään. Ja saman kuiskauksen
tunsi sillä hetkellä Helenakin, niin että hän hämmentyneenä kääntyi
pois ja peitti kasvonsa kämmenellään, kääriäkseen toisella kädellään
hunnun päänsä ympäri. Mutta hänen hämilläänolonsa kesti vaan
silmänräpäyksen. Seuraavassa hetkessä hän jo tervehti vieraita
arvokkaasti ja suloisesti. Menelaos oli erittäin vieraanvarainen isäntä
ja kestitsi Parista ja Aineiasta mitä komeimmalla tavalla. Aterian
jälkeen tuli Helena seuralaisineen naisten huoneesta miehien joukkoon,
ja siinä alkoivat he kehrätä värttinöillään. Paris huvitti seuraa
laululla ja kitaran soitolla sekä kertomuksilla komeasta Troiasta.
Helenalle antoi hän kunnialahjaksi joukon niitä kallisarvoisia
kankaita, joita oli Sidonista ryöstänyt.

Kesken näitä hauskoja kemuja sai Menelaos ystävältään, kuningas
_Idomeneuksella_, kutsun saapua hänen luokseen _Kretaan_ ottamaan osaa
suureen uhrijuhlaan. Ei hän kuitenkaan tahtonut, että Paris ja Aineias
niin pian jättäisivät hänen talonsa, ja senvuoksi pyysi hän Helenaa
pitämään huolta vieraista, niinkauvan kun hän itse oli poissa; eikä hän
aikonut kauvan viipyäkään matkallaan.

Tuskin oli hyvänluuloinen Menelaos lähtenyt kotoaan kun Paris jo päätti
käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän kokosi salaa miehensä ja ilmoitti
heille aikovansa ryöstää kuningattaren itselleen vaimoksi. Jos miehet
tahtoisivat auttaa häntä siinä, saisivat he ottaa Menelaoksen aarteista
niin paljon kuin heitä vaan halutti. Miehet lupasivat kernaasti
apuansa. Illalla, kun kaikki Spartalaiset olivat käyneet levolle,
hiipivät troialaiset palatsiin ja veivät pois Helenan sekä pari hänen
naispalvelijaansa. Ja Menelaoksen aarrevarastoista ottivat he
sitäpaitse mukaansa joukon kulta- ja hopea-astioita sekä muita
kalleuksia. Sitten riensivät he saaliineen kiireimmän kautta
laivoihinsa, ja kun kaikki oli saatu kuntoon, antoi Paris nostaa
purjeet.

Aphrodite suosi häntä myötäisellä tuulella, ja kolmen päivän kuluttua
oli hän laivastoineen jo Skamandros joen suulla. Troialaiset joutuivat
jonkun verran hämilleen nähdessään vieraan kuningattaren ja kuultuaan
kertomuksen hänen ryöstöstään. Mutta kun Paris antoi tuoda laivoista
kalliit ryöstösaaliinsa, ihastuivat kaikki ikihyviksi, eikä kukaan
epäillyt enää mitään. Jonkun ajan kuluttua viettivät Paris ja Helena
häänsä suurilla juhlallisuuksilla Ilionin kuninkaallisessa linnassa.



4. SOTAVARUSTUKSIA.


Kaiken aikaa oli jumalatar Hera tarkasti seurannut Aphroditen ja
Pariksen toimia. Heti kun Paris oli tehnyt ilkityönsä, kutsuikin hän
luokseen naisairuensa _Iriksen_ ja käski tämän heti lähteä Kretaan
kertomaan Menelaokselle, mitä oli tapahtunut.

Iris teki niinkuin oli käsketty. Menelaos ei tahtonut aluksi uskoa
häntä, mutta riensi sentään kiireimmän kautta takaisin Spartaan. Siellä
näki hän koko talonsa olevan täydellisessä epäjärjestyksessä. Poissa
olivat vieraat ja heidän mukanaan kuningatar sekä suurin osa parhaita
kalleuksia. Menelaos joutui raivoon ja päätti kostaa. Hän oli urhea
mies, mutta ajatukseltaan hidas ja epäröivä, ja kaikissa tukalissa
yrityksissä mukautuikin hän tavallisesti vanhemman veljensä
_Agamemnonin_ johtoon. Agamemnon oli naimisissa Helenan sisaren
_Klytaimnestran_ kanssa ja asui _Mykenen_ linnassa, komeassa ja
rikkaassa kaupungissa sen suuren kauppatien varrella, joka vei Argoksen
lahdesta Korinthoksen lahteen. Hänellä oli paljon sotureita sekä
laivoja ja joka kohdassa tahtoi hän kulkea ensimmäisenä, mitä arvoon ja
kunniaan tuli. Saatuaan tiedon Spartan tapahtumista alkoi hän heti
suunnitella valtavaa kostoretkeä Troiaan ja päätti itse ruveta tämän
retken ylimmäksi johtajaksi, niin että kaikki Akhaian muut ruhtinaat
tulisivat hänen päällikkyytensä alle.

Agamemnon tiesi hyvästi, että moni ruhtinaista olisi vastenmielinen
lähtemään mukaan, mutta hän tiesi myöskin, että heidän oli vaikea
vetäytyä asiasta syrjään. Sillä jo niihin aikoihin, kun Menelaos sai
Helenan puolisokseen, oli heiltä kaikilta saatu viekoitelluksi
sellainen lupaus, että aina auttaisivat Menelaosta.

Asia oli silloin käynyt seuraavalla tavalla. Maine Helenan
erinomaisesta kauneudesta oli levinnyt niin laajalle, että useimmat
Akhaian nuorista ruhtinaista olivat tulleet kosioretkelle hänen isänsä
Tyndareoksen luo Spartaan. Niitten joukossa oli Odysseus Ithakasta,
Antilokhos Pyloksesta, Diomedes ja Sthenelos Argoksesta, Menelaos
Mykenestä, Aias ja Teukros Telamonin pojat Salamiksesta, Menestheus
Atheenasta, Aias Oileuksen poika Lokriksesta, sekä Philoktetes,
Protesilaos, Patroklos, Eurypylos, Eumelos, Makhaon, Podaleirios ja
Polypoites Thessaliasta.

Hi ollut helppoa Tyndareokselle valita vävyä tällaisesta joukosta
eteviä miehiä. Hän joutui täydelliseen pulaan, sillä antaisipa hän
tyttärensä kelle tahansa, saattoi hän olla varma siitä, että kaikki
muut tulisivat hänen vihamiehikseen. Mies parka oli niin ymmällä, ettei
tiennyt mitä tehdä. Silloin tuli viekas Odysseus hänen luokseen, veti
hänet syrjään ja sanoi:

-- Minä näen, että olet joutunut tyttäresi Helenan vuoksi suureen
tuskaan. Sinä pelkäät, että jokainen hyljätty kosija muuttuu sinulle
vihamieheksi, ja siinä olet oikeassa. Arvaan, että otat kernaasti
vastaan hyvän neuvon, joka auttaa sinua tästä pälkähästä. Minä tahdon
sellaisen sinulle antaa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että teet
minulle vastapalveluksen. Itse puolestani luovun Helenasta, mutta hänen
sijastaan tahdon hänen orpanansa _Penelopeian_, veljesi _Ikarioksen_
tyttären. Hän ei tosin ole yhtä kaunis, vaan minulle hän luullakseni
soveltuu paremmin. Kuinka olet suoriutuva muista kosijoista, sen saat
kyllä tietää, kunhan vaan rupeat puhemiehekseni veljesi Ikarioksen
luona ja toimitat Penelopeian vaimokseni.

Tyndareos oli niin kovassa pulassa, että hän empimättä myöntyi.
Odysseus jatkoi sitten:

-- Nyt on sinun heti kutsuttava kokoon kaikki kosijat ja ilmoitettava
heille, että Helena ottakoon miehen oman valintansa mukaan. Mutta sano
heille samassa, että heidän on kaikkien ennen vaalia kalliilla valalla
luvattava, että ovat tyytyväisiä kohtaloonsa ja että vastaisuudessa
kaikin voimin tahtovat auttaa Helenaa ja hänen tulevaa miestänsä
kaikkea vääryyttä vastaan, tulkoon se mistä päin tahansa.

Tyndareos havaitsi Odysseuksen neuvon viisaaksi ja menetteli sen
mukaan. Hän kutsui kosijat erääseen pyhättöön korkean _Taygetos_ vuoren
juurella, uhrasi heidän läsnäollessaan hevosen ja otti sitten heiltä
vakaisella kädenlyönnillä valan, että he aina auttaisivat Helenaa ja
hänen valitsemaansa miestä. Kun hevonen oli juhlallisesti haudattu,
tuotiin Helena esille. Tyndareos ojensi hänelle seppeleen ja käski
hänen sillä kaunistamaan sen kosijan pään, jonka mieluimmin ottaisi
miehekseen. Helena laski sen Menelaoksen vaaleakutriseen päähän ja tuli
siten hänen vaimokseen.

Nyt oli Agamemnonin ja Menelaoksen muistutettava entisiä kosijoita
heidän lupauksestaan ja saatava heidät pitämään se. Siinä
tarkoituksessa lähtivät he ensiksi Antilokhoksen luo, joka oli Pyloksen
kuninkaan Nestorin poika. Viisas Nestor poikineen kuunteli kauhulla ja
inholla kertomusta Helenan ryöstöstä, ja Nestor lausui:

-- Tällainen konnantyö on niin musta, että meidän täytyy ponnistaa
kaikki voimamme saadaksemme se kostetuksi. Thrasymedeen ja kaikkien
poikaini täytyy lähteä Troiaan, eikä vaan Antilokhoksen yksin, ja niin
vanha kuin olenkin, tahdon vielä itsekin yhtyä seuraan.

Agamemnon ja Menelaos olivat iloissaan viisaan vanhuksen sanoista ja
pyysivät, että hän lähtisi mukaan kaupungista kaupunkiin hyvällä
puhetaidollaan vaikuttamaan niihin, jotka ehkä olisivat vastenmielisiä
tai arkoja. Siihen suostuikin Nestor ja heidän matkansa onnistui hyvin.
Kaikki kosijat olivat valmiit pitämään valansa, ja vieläpä moni muukin
lupasi lähteä kostoretkelle Troiaan, niitten joukossa _Idomeneus_ ja
_Meriones_ Kretasta, _Palamedes_ Euboiasta sekä kuuluisa tietäjä
_Kalkhas_.

Erittäin tärkeänä piti Agamemnon saada Odysseuksen mukaan. Senvuoksi
purjehti hän Palamedeksen kanssa Ithakaan, missä Odysseus nyt eleli
Penelopeian kanssa onnellisena ja tyytyväisenä. Heille oli vast'ikään
syntynyt poika, jolle oli annettu nimeksi _Telemakhos_, ja joka oli
vanhempainsa ilo ja riemu.

Odysseus oli saanut etukäteen tiedon Agamemnonin ja Palamedeen tulosta,
eikä ollut tietämätön heidän asiastaan. Mutta hänellä ei ollut
vähintäkään halua lähteä Helenan vuoksi sotaan, jossa hänen saattoi
käydä niin hullusti, ettei sinä ilmoisna ikänä enää näkisi vaimoaan
eikä poikaansa tai vanhaa isäänsä _Laertesta_. Sentähden mietti hän
keinon, jonka avulla voisi päästä lähtemästä.

Kun Agamemnon ja Palamedes olivat laskeneet Ithakaan ja saapuivat hänen
taloonsa, näkivät he hänen pellolla kyntämässä. Mutta hän käyttäytyi
työssään niinkuin vähämielinen, sillä auransa eteen oli hän valjastanut
härän ja hevosen, ja vakassa, josta hän kylvi siementä peltoon, ei
ollut viljaa, vaan suolaa. Vieraita hän ei ollut tuntevinaan, ja kun he
puhuttelivat häntä, pyöritteli hän silmiään kuin hullu ja mutisi
partaansa sekavia, hajanaisia sanoja. Agamemnon uskoikin todella, että
mies oli menettänyt järkensä. Mutta Palamedes epäili asiaa, hiipi
Odysseuksen asuntoon ja tempasi siellä Telemakhoksen hänen hoitajansa
sylistä. Sitten juoksi hän pellolle ja laski avuttoman pojan juuri
siihen vakoon, jota pitkin Odysseus tulla porhalti hullunkurisella
auraparillaan. Odysseus koetti yhä jatkaa juontansa, mutta kun hän
huomasi poikansa vaossa, seisautti hän yhdellä ainoalla nykäisyllä
vetojuhdat, viskasi auran sivulle ja nosti varovasti poikansa ylös.
Silloin päästivät Palamedes ja Agamemnon ilohuudon, sillä nyt oli
päivän selvää, että Odysseuksen hullutus oli vaan pelkkää juonittelua.
Eikä hänellä enää ollutkaan mitään tekosyytä jäädä kotiin, vaan täytyi
hänen suostua toisten pyyntöön. Mutta Palamedesta, joka oli ollut
viekkaampi häntä itseään, ei hän sen koommin voinut koskaan sietää.

Toinen uros, joka Agamemnonin välttämättä täytyi saada mukaan, oli
nuori _Akhilleus_. Hän oli Thetiksen ja Peleuksen poika; ja vaikka
hänen äitinsä kuuluikin kuolemattomiin jumaliin, oli poika sentään
syntynyt isänsä mukaan kuolevaiseksi, koska isä oli vaan tavallinen
ihminen. Se suretti Thetistä, sillä hän rakasti suuresti poikaansa, ja
niin päätti hän polttaa pojasta pois kaiken katoavaisen, joka sillä oli
isän perintönä. Senvuoksi poltti hän nuorta Akhilleusta joka yö
ihmeellisellä, puhdistavalla tulella, ja päivin voiteli hänen ihonsa
jumalallisella ambrosialla. Mutta eräänä yönä yllätti hänen miehensä
hänet, juuri kun hän piteli poikaa tulella. Kun Peleus näki lapsen
potkivan liekeissä, päästi hän parkasevan hätähuudon. Sillä
hetkellä tuli salaisuus ilmi, puhdistava voima tulesta katosi, ja
Thetiksen täytyi jättää aikeensa kesken. Lohduttomana laski hän
pojan maahan, viittasi kädellään jäähyvästiksi ja katosi Nereuksen
kosteaan valtakuntaan. Kokonaan kuolemattomaksi ei hän ollut
ennättänyt poikaansa saada, mutta oli sentään tulen avulla saanut
haavoittamattomaksi koko hänen muun ruumiinsa paitse toista kantapäätä,
josta hän poikaa tulella käännellessään oli pitänyt kädellään kiinni.

Peleus nosti Akhilleuksen maasta ja vei äitinsä isän, kentauri
Kheironin luo. Hänestä tuli pojan kasvattaja ja opettaja. Äidin rintaa
ei Akhilleus saanut imeä, mutta sen sijasta elätti Kheiron häntä
karhujen ytimillä ja jalopeurain maksalla, niin että hänestä tulikin
väkevä kuin karhu ja rohkea kuin jalopeura. Kheironilta oppi hän myös
taidon parantaa haavoja ja soittaa lyyraa.

Erittäin taitavaksi kehittyi Akhilleus pikajuoksussa ja sentähden
kutsuttiinkin häntä nopeajalkaiseksi. Kheironin ohella hoiti häntä
myöskin Peleuksen ystävä _Phoinix_; tämä opasti häntä sotataidossa ja
kaunopuheisuudessa. Leikkitoverina oli hänellä _Patroklos_, jonka isä
_Menoitios_ oli hänkin Peleuksen ystäviä.

Jumalatar Thetis ei lakannut koskaan ajattelemasta poikaansa eikä
tutkimasta hänen tulevaisuuttaan. Kerrankin meni hän ennustustaitoisen
isänsä Nereuksen luo ja kyseli häneltä Akhilleuksen kohtaloja. Nereus
vastasi, että Akhilleus joko eläisi vanhaksi huomaamattomana ja ilman
mainetta, tai kuolisi varhain, mutta silloin täyttäisi koko maailman
maineellaan. Silloin kohosi Thetis merestä, hiipi puolisonsa palatsiin
ja kertoi ennustuksen pojalleen. Akhilleus valitsi empimättä
mainehikkaan elämän ja varhaisen kuoleman. Mutta Thetis olisi ennemmin
suonut hänelle pitkän, vaikkakin hiljaisen ja unhotetun elämän, ja
senvuoksi päätti hän niinkauvan kuin mahdollista piiloitella häntä
vaaroista ja taisteluista. Siinä tarkoituksessa puki hän Akhilleuksen
naisen vaatteihin ja kuljetti hänet salaa ystävänsä _Lykomedeen_ luo
_Skyroksen_ saarelle. Siellä kasvatettiin häntä Lykomedeen tyttärien
seurassa vaimoväen toimiin. Vanhin kuninkaan tyttäristä oli _Deidamia_,
ja vihdoin naitti Lykomedes hänet Akhilleukselle. He saivat pojan,
jonka nimi oli _Neoptolemos_.

Helenan kosijoista ja valansa antaneista sankareista oli myös Patroklos
ollut yksi. Nestor ja Odysseus lähtivät sentähden myrmidonien maahan
kutsumaan häntäkin Troian retkelle, ja hän oli heti aulis suostumaan.
Mutta hänen kasvinveljeään Akhilleusta eivät he nähneet missään. Siksi
kääntyivät he Kalkhaan puoleen, ja tietäjätaidollaan sai tämä vihdoin
keksityksi, että Thetis oli piiloittanut poikansa Skyroksen saarelle.
Odysseus otti etsiäkseen hänet. Hän valitsi seuralaisikseen urhean
Diomedeen ja torvenpuhaltaja _Agyrteen_, kaikki kolme pukeutuivat
kauppamiehiksi, varustivat laivan ja purjehtivat tavaroineen
Skyrokseen. Siellä menivät he palatsiin ja kehuivat myövänsä komeita
kankaita sekä koristetavaraa, joita halusivat näyttää kuninkaan
tyttärille. Nämä kokoontuivat kauppamiesten ympärille ja tarkastivat
uteliaina heidän kalliita tavaroitaan. Muun tavaran joukkoon oli
Odysseus kätkenyt keihään ja kilven. Juuri kun ihastus oli ylimmillään,
antoi Odysseus salaa merkin Agyrteelle, ja äkkiä kuului naurun ja ilon
keskeltä räikeän sotatorven terävä puhallus. Silmänräpäyksessä
vaikenivat kaikki, ja samassa tuokiossa juoksivat tytöt parkuen pakoon
kaikille suunnille niinkuin säikytetyt kyyhkyset. Mutta Akhilleus
koppasi tietämättään käteensä keihään ja kilven, valmiina käymään
hyökkäävää vihollista vastaan. Odysseus riensi esiin ja sanoi:

-- Oletpa ilmaissut itsesi, Peleuksen poika. Heitä pois joutava
valepukusi, ja ota sotisopa, joka paremmin soveltuu urholle! Nyt
seuraat meitä Troiaan; sieltä olet voittava kuolemattoman maineen.

Akhilleusta ei tarvinnut kehoittaa kahta kertaa. Hän pukeutui
sotilaaksi, heitti hyvästit Deidamialle ja Neoptolemokselle ja palasi
isänsä luo varustautumaan retkelle. Jonkun ajan kuluttua tulivat Nestor
ja Odysseus noutamaan häntä. Peleus antoi hänelle seuralaiseksi ja
neuvonantajaksi vanhan Phoinixin sekä lahjoitti hänelle kaikki ne
kalleudet, jotka itse oli saanut häälahjakseen: komean sotapuvun,
kuolemattomat hevoset ja ihmeellisen peitsen.



5. ENSIMMÄINEN RETKI TROIAAN.


Kaiken aikaa oli Agamemnon osoittanut erinomaista intoa päästäkseen
tämän suuren yrityksen ylimmäksi johtajaksi. Hän kulki ympäri kuninkaan
luota toisen luo, ja jokaiselle riitti häneltä lämpimiä kättenlyöntejä
ja ystävällisiä sanoja. Kotona loistavassa Mykenessä olivat hänen
ovensa kaikille avoinna, eikä niin halpaa vierasta tullut, ettei häntä
olisi runsaasti kestitty.

Tämän mielittelevyytensä vuoksi alettiin hänestä lopulta pitää siihen
määrään, että ruhtinaat yksimielisesti valitsivat hänet ylipäälliköksi.

Varustautuminen vei pitkän ajan, ja kului useita vuosia, ennenkun
Agamemnon voi antaa käskyn, että kaikki osanottajat määrättyyn aikaan
saapuisivat hänen luokseen _Auliiseen_, joka oli pieni satamakaupunki
Akhaian manterella, vastapäätä _Euboian_ saarta. Sinne saapuivat sitten
ruhtinaat laivoineen, muutamat useammilla, toiset harvemmilla, kukin
varallisuutensa mukaan.

Kun kaikki olivat tulleet paikalle, kokoontui koko sotajoukko rannalle
anomaan yhteisellä uhrilla Zeukselta onnea ja vahvistamaan itseään
uhri-aterialla matkaa varten. Kokonaisia härkälaumoja eli "hekatombeja"
tuotiin siinä esiin ja teurastettiin uhreiksi. [_Hekatombl_,
alkuperäisin = uhri, jossa uhrattiin sata nautaa, myöhemmin yleensä =
suuri uhri.]

Ja ne uhrattiin jumalille pyhällä alttarilla tuuhean vaahteran
suojassa, jonka juurien alta kumpusi esiin mitä kirkkahin lähde. Mutta
katso, silloin sattui ihmeellinen enne: kauhea lohikäärme,
punaisenkirjava selästään, nousi jumalan lähettämänä alttarilta ja
kiemurteli ylös vaahteraan, jonka ylimmällä oksalla lehtien suojassa
oli varpusen pesä. Pesässä lepäsi kahdeksan vastahaudottua poikaa, emä
yhdeksäntenä. Kaikki kahdeksan poikaa nielasi lohikäärme ahnaaseen
kitaansa, ja ne vikisivät surkeasti. Emä lentää räpytteli valittavalla
äänellä poikastensa ympärillä, mutta nieltyään ensin kaikki poikaset,
tempasi lohikäärme hänetkin suuhunsa. Ja nyt teki sama jumala, joka
lohikäärmeen oli lähettänyt, uuden ihmeen: Zeus muutti sen
silmänräpäyksessä kiveksi. Kaikki olivat äärettömästi hämmästyksissään
tästä näystä, joka pyhää uhria toimitettaissa oli sattunut. Mutta
ennustushenkensä vaikutuksesta julisti Kalkhas: Miksi seisotte niin
äänettöminä, runsastukkaiset akhaialaiset? [Runsastukkaisiksi kutsuu
Homeros akhaialaisia siitä syystä, että heillä oli hiuksia yli koko
pään, kun sitävastoin jotkut muut kansat ajelivat päänsä edestä
paljaaksi, ettei vihollinen käsikähmässä olisi voinut tarttua tukkaan
kiinni.] Kaikkiviisas Zeus on tällä enteellä näyttänyt meille, että me
lopultakin tulemme niittämään kunniaa, vaikka meiltä kuluu siihen
paljon aikaa. Sillä niinkuin lohikäärme nieli kahdeksan varpusen poikaa
ja emän yhdeksänneksi, niin saamme mekin taistella Ilionin edustalla
yhdeksän vuotta ja vasta kymmenentenä joutuu se mahtava kaupunki
käsiimme.

Ei ollut ilosanoma ruhtinaille sellainen tieto, että vasta
kymmenvuotisen sodan jälkeen saisivat valtaansa Troian. Mutta olihan
usein havaittu tietäjäin ennustukset turhiksi, eikä Kalkhaan sanoille
siis annettu aivan painavaa merkitystä. Moisien valmistuksien jälkeen
olisi ollut suuri häpeäkin luopua yrityksestä. He heittivät siis
ennustukset mielestään ja lähtivät matkalle.

Onnellisesti saapuivatkin he Vähän Aasian puolelle. Mutta tuntematta
väylää Troiaan, antoivatkin he tuulen painaa laivastonsa _Mysian_
rannalle ja ankkuroivat siihen. Pitkin rantaa näkivät he asestettuja
vartijoita, jotka huusivat, ettei kukaan muukalainen saanut astua
maihin ilman kuningas Telephoksen lupaa. Mutta akhaialaiset eivät
välittäneet heidän huudoistaan. Akhilleus ja Protesilaos juoksivat
laivoista rannalle, ja heitä seurasi Patroklos, Diomedes, Palamedes
sekä Aias Telamonin poika. Useimmat vartijoista hakattiin maahan, ja
ainoastaan aniharvoja pääsi pakoon kuningas Telephoksen luo. Tämä
keräsi kiireimmän kautta sotajoukon, riensi rantamaahan ja hyökkäsi
akhaialaisten kimppuun sellaisella kiivaudella, että heidän täytyi
perääntyä. Siinä kulkivat Akhilleus ja Patroklos viimeisinä, ja
saattaakseen mysialaisten joukon epäjärjestykseen, viekoittelivat he
sen peräytyessään erääseen viinitarhaan. Kun Telephoksen piti rientää
eteenpäin viiniköynnösten läpi, sattui hän lankeamaan. Sitä hetkeä
käytti Akhilleus hyväkseen, ja juuri kun Telephoksen piti nousta maasta
ylös, tapasi Akhilleuksen peitsi hänen vasempaan lonkkaansa.
Mysialaiset seisattuivat pelastaakseen kuninkaansa, Akhilleus tempasi
peitsensä ja meni menojaan, ja niin pelastuivat akhaialaiset miten
kuten laivoihinsa. Mutta heti sen jälkeen puhkesi raju itäinen myrsky,
joka ajoi heidän laivastonsa takaisin Euroopan puolelle ja hajoitti
heidät minkä minnekin. Akhilleuksen onnistui päästä Skyrokseen, ja
sinne hän jäi joksikuksi ajaksi puolisonsa ja appensa luo. Toisetkin
ruhtinaat pelastuivat sentään, mutta paljon laivoja ja miehiä oli
heiltä mennyt hukkaan, ja kauvan kesti taas, ennenkun he voivat tehdä
uutta koetusta.

Kuningas Telephos oli kuitenkin kärsinyt kaikista pahimmin. Hän joutui
Akhilleuksen antamasta haavasta tautivuoteelle. Lääkkeet eivät
auttaneet ja hän kärsi sietämättömiä tuskia. Epätoivoisena lähetti hän
vihdoin miehiä kallisarvoiset lahjat mukana _Delphoin_ kuuluisaan
oraakeliin [oraakeli: ennustus, ennustuspaikka, Delphoissa oli
Apollonin pyhäkkö, jossa ennustuksia antoi Pythia niminen papitar],
kysymään jumala Apollonilta, voisiko hän milloinkaan tulla terveeksi.
Silloin antoi Pythia seuraavan vastauksen: _Se sama, joka haavan on
antanut, on myös parantava sen_.

Kun Telephos oli saanut tällaisen tervehdyksen, nousi hän
tautivuoteeltaan, kannatutti itsensä laivaan ja purjehti Kreikanmaalle.
Sinne saavuttuaan kuuli hän, että akhaialaiset ruhtinaat olivat koossa
Agamemnonin luona Mykenessä neuvoittelemassa uudesta sotaretkestä.
Telephos pukeutui ryysyiseksi kerjäläiseksi, reppu olalla, vesileili
vyöllä, ja hoiperteli sauva kädessä suurella tuskalla Agamemnonin
pääkaupunkiin. Hän tiesi joutuvansa hengen vaaraan, jos hänet
tunnettaisiin. Päästyään palatsiin meni hän suoraan kehdon luo, jossa
Agamemnonin ainoa poika, pieni Orestes nukkui, otti lapsen syliinsä ja
riensi perhealttarin ääreen. Sellaista turvan etsimisen tapaa
akhaialaiset pitivät erittäin pyhänä eikä kukaan oikeamielinen mies
sitä hylännyt. Agamemnon hyökkäsi suuttuneena esiin, mutta
Klytaimnestra juoksi heidän väliinsä, sillä hän pelkäsi, että
kerjäläinen voisi tappaa heidän lapsensa, jos hänelle tehtäisiin pahaa.
Senvuoksi täytyi Agamemnonin luvata Telephokselle täysi rauha ja
turvallisuus.

Nyt ilmoitti vieras nimensä ja asiansa ja pyysi Akhilleusta parantamaan
haavaa. Jos hänelle se hyvä tehtäisiin, sanoi hän, niin näyttäisi hän
AkhaiaIaisille oikean tien Troiaan, ettei heidän toista kertaa
tarvitsisi tehdä turhaa matkaa. Akhilleus tarkasti haavaa, mutta
selitti, että se oli aivan liian vaikea hänen taidollaan parantaa,
etteikä sitä voinutkaan parantaa muuten kuin ihmeen kautta. Kauvan
seisoivat kaikki neuvottomina, mutta vihdoin sanoi Odysseus:

-- Apollonin vastauksella on toinen tarkoitus, kuin mitä me aluksi
olemme luulleet. Sillä, joka haavan on antanut, ei jumala varmaankaan
tarkoita Akhilleusta itseään, vaan hänen peistänsä. Sen tässä myös
pitää auttaa, eikä miehen yksinään. Vuolkaamme siitä hiukan lastuja
haavaan, niin saamme nähdä, eikö jumala tule meille avuksi parantavalla
voimallaan.

Niin tehtiin. Peleidi nouti peitsensä ja vuoli siitä veitsellä lastuja.
Ja silloin nähtiin ihme -- sitä mukaa kuin lastut putosivat haavaan,
alkoi se silmin nähden parantua, ja muutaman tunnin kuluttua oli
oraakelin ennustus täytetty: sama, joka oli haavan antanutkin, oli myös
parantanut sen. Telephos kiitti sekä Akhilleusta että Odysseusta avun
saannista. Palkkioksi antoi hän akhaialaisille tarkkoja tietoja Troian
asemasta ja kulkuväylästä sinne sekä neuvoi heitä pyrkimään maihin
Skamandros joen suulla, koska se oli ainoa kelvollinen satamapaikka.
Terveenä ja iloisena palasi hän sitten omalle maalleen.



6. TOINEN RETKI TROIAAN.


Kun talvi myrskyineen oli mennyt, kokoontuivat ruhtinaat taas
Auliiseen. Ensimmäisenä saapui Agamemnon, ja odotellessaan toisia,
vietti hän aikaansa metsästyksellä. Eräällä sellaisella retkellään
joutui hän _Artemiin_ uhrilehtoon. Siellä sattui hän näkemään
jumalattarelle pyhitetyn emähirven. Innostuneena kohotti hän jousensa
ja ampui, nuoli suhahti, ja kaunis eläin virui verissään ruohikossa.
Kerskaten huusi silloin Agamemnon:

-- Katsokaapa, kuinka onni seuraa miestä! Ei itse Artemiskaan olisi
osannut paremmin kuin minä.

Mutta rangaistus hänen uhkamielisyydestään oli lähellä. Juuri kun
kaikki olivat koossa ja toista tuhatta laivaa oli sullottuna kylki
kyljessä ahtaaseen lahteen, valmiina nostamaan purjeensa, tyynnytti
Artemis meren. Agamemnonin täytyi jättää lähtö seuraavaan päivään, vaan
kun huomisaamu koitti, oli tyven sama kuin eilenkin. Joka ilta toivoi
hän, että aamulla nousisi tuuli, mutta päivän valjetessa läikkyi meri
rasvatyynenä, eikä ainoakaan purje hulmahtanut. Aluksi koettivat urhot
kuluttaa aikaa parhaansa mukaan kaikellaisilla kisoilla, mutta vihdoin
rupesi toimettomuus käymään heille tuskalliseksi. Sellainen tyven oli
varmaan jumalain kostoa, arvelivat he. Kova-äänisinä kokoontuivat he
Kalkhaan ympärille ja vaativat häneltä tietoa, kuka oli syyllinen. Kun
tietäjä ei päässyt heiltä rauhaan, sanoi hän vihdoin:

-- Luulonne on oikea. Tämän tyynen sään on toimittanut Artemis kostoksi
siitä ylimielisyydestä, jolla Agamemnon kohteli häntä. Mutta jos
Agamemnon sitä pyhää hirveä vastaan, jonka nuolellaan kaatoi, uhraa
Artemiille tyttärensä _Iphigeneian_, on jumalatar lepytetty ja antaa
meille heti myötäisen tuulen. Ellei näin tehdä, emme ikinä pääse
Troiaan.

Kun Agamemnon kuuli tämän, antoi hän akhaialaisten yhteisen airueen
_Talthybioksen_ korkealla äänellä julistaa, että koko sotajoukko sai
hajaantua, sillä hän ei aikonut koskaan uhrata tytärtään. Sitten
sulkeutui hän telttiinsä eikä päästänyt ketään puheilleen.

Mutta kun Talthybios oli asian julistanut, puhkesi leirissä kapina.
Soturit ympäröivät Agamemnonin teltin ja vaativat hurjasti huutaen
häntä myöntymään; koska hän oli ollut niin innokas pyrkimään heidän
ylipäällikökseen, oli hän myös velvollinen pitämään huolta heidän
yhteisestä asiastaan, sanoivat kaikki. Agamemnon säikähtyi heidän
uhkauksiaan ja pelkäsi, että he surmaisivat hänet paikalla tai
seuraisivat häntä Mykeneen, jos hän pakenisi sinne. Senvuoksi pani hän
viestin kuningatar Klytaimnestralle, että Iphigeneia heti
lähetettäisiin Auliiseen, koska hän muka ennen laivaston lähtöä tahtoi
antaa hänet avioksi Akhilleukselle.

Moinen tieto sai Klytaimnestran suuresti hämmästymään, sillä ei hän
koskaan ollut kuullut hiiskaustakaan sellaisesta avioliitosta.
Kuitenkin riensi hän aarrevarastoon ja valikoi kaikellaisia kalliita
esineitä, jotka hänen mielestään soveltuivat myötäjäisiksi. Palvelijain
käski hän kantaa kaikki vaunuihin ja valjastaa eteen nopeimmat varsat.
Ei hän kuitenkaan tahtonut erota tyttärestään, vaan lähti samaan
matkaan ja ottipa vielä mukaan poikansakin, pienen Oresteen, joka
matkalla makasi hänen helmassaan ja nukkui.

Saavuttuaan Auliiseen ja saatuaan kuulla, että hänen tyttärensä olikin
uhrattava, riensi hän heti Agamemnonin luo ja rukoili tätä luopumaan
sellaisesta petomaisesta aikeesta. Mutta Agamemnon ei vastannut
sanaakaan. Silloin rukoili Iphigeneia itse henkensä puolesta, lausuen:

-- Oi isä, jos olisin Orpheus [tarun mukaan muinaisajan laulaja, joka
laulullaan lumosi metsän pedot ja sai puut ja kalliot seuraamaan
jälessään] ja voisin lauluni taikavoimalla liikuttaa vuoret ja
hellyttää sydämmet, niin sitä taitoani varmaan nyt koettelisin. Mutta
eihän minulla ole muuta voimaa kuin kyyneleeni. En laske jalkoihisi
oliivipuun oksaa, niinkuin tapa vaatisi -- en, vaan lasken oman itseni.
Elä murra omaa nuorta umppuasi! Kuinka synkkää onkaan manalan maa
kirkkaan päivän rinnalla! Olen ensimmäinen, jonka suusta olet kuullut
isän nimen, olen ensimmäinen, jota sinä kutsuit lapseksesi. Sano,
muistatko vielä päiviä menneitä, kun minä istuin leikkien polvellasi ja
me suutelimme toinen toistamme? Silloin sanoit sinä: saanko koskaan,
lapseni, katsella sinua kokoistavana ja terveenä ja onnellisena
onnellisen puolison talossa? Painautuen tätä samaa poskea vastaan, jota
nyt kädelläni hyväilen, vastasin minä sinulle: saanenko milloinkaan
omassa kodissani ottaa hellästi vastaan isäni ja kiitollisuudella
palkita harmaalle vanhukselle kaiken sen hoivan, jota hän minulle
lapsuudessani antoi? Niin me keskustelimme. Minä puolestani muistan sen
niin hyvästi. Mutta sinä olet unohtanut sen, ja tahdot nyt minun
kuolemaani.

Mutta Agamemnon ei rohjennut säästää häntä. Silloin painoi Iphigeneia
päänsä alas ja lähti nöyränä kuolemaansa kohti. Kaikki oli kunnossa.
Tuli paloi alttarilla. Juhlapukuiset tytöt kaunistivat immen nauhoilla
ja seppeleillä. Isä seisoi selin sivummalla, peittäen kasvojaan
vaipallaan. Lähinnä oli Kalkhas, puettuna komeaan pappispukuun, kädessä
pitkä välähtelevä uhriveitsi. Tavan mukaan leikkasi hän ensin immen
keltakiharaiselta otsalta hiussuortuvan ja viskasi sen tuleen. Sitten
kohotti hän taas veitsensä ja suuntasi sen kohti Iphigeneian
paljastettua kaulaa. Mutta katso -- samassa laski usvainen pilvi hänen
silmäinsä eteen, ja kun se oli jälleen haihtunut, näki hän alttarilla
verisen, vavahtelevan hirven. Viimeisessä hetkessä oli Artemiin käynyt
sääliksi uhriksi altista Iphigeneiaa, hän oli temmannut hänet pois ja
kuljettanut _Tauriiseen_, papittareksi omaan temppeliinsä. Mutta siitä
ei tiennyt mitään kukaan muu, paitse hän itse ja pelastettu neito,
Akhaialaiset näkivät vaan, että uhri oli täytetty ja että uhrattava
paloi alttarin liekeissä. Kun viimeinen kipinä alttarilla oli sammunut,
kuulivat he puitten latvoista huminan, ja kun katsoivat merelle,
näkivät he laivansa kiikkuvan aaltoilevassa lahdessa. Jumalatar oli
siis lepytetty, tyven oli loppunut. Riemuhuudoin riensivät kaikki
telttoihinsa, käärivät ne kokoon ja veivät laivoihin. Ja raittiin
tuulen työntämänä lähti koko laivasto ikävöityä Troiaa kohti.

Matka kävi nopeasti, sillä koko ajan oli heillä etelätuuli. Kun
kreikkalaiset saapuivat _Lemnos_ saaren kohdalle, täytyi heidän sentään
poiketa siihen ottamaan juomavettä. Useat ruhtinaista nousivat saareen,
niitten joukossa myös Philoktetes. Hän oli maankuulu jousi-ampuja ja
oli hänellä mukanaan ne myrkytetyt nuolet, jotka oli saanut sankari
_Herakleelta_. Kävellessään ympäri saarta, tapasi hän vanhan, jumalatar
Athenelle pyhitetyn alttariraunion. Silloin ehdoitti hän, että
toimitettaisiin siinä uhri, Ja niin tehtiinkin. Mutta kun Philoktetes
lähestyi uhritulta, pujahti esiin kyykäärme ja pisti häntä oikeaan
sääreen sekä lymysi sitten vikkelästi kiemurrellen alttarin raunioon.
Pisto oli niin ankara, että Philoktetes vaipui tajuttomana maahan,
Palamedes, Akhilleus ja Diomedes riensivät apuun, kantoivat hänet
laivaan ja sitoivat haavan. Mutta haava ärtyi vaan ja ajettui sekä
tuotti niin ankaria tuskia, että Philoktetes ei voinut olla ääneensä
valittamatta.

Lemnoksesta otti laivasto suunnan suoraan itään ja tuli _Tenedoksen_
saareen, heti ulkopuolella troialaisen valtakunnan rantaa. Siinä laski
Agamemnon laivaston ankkuriin sekä kutsui etevimmät ruhtinaista
juhla-aterialle ja sotaneuvotteluun. Ensimmäiset paitse Menelaosta,
jotka kutsuttiin saapuville, olivat Nestor ja Idomeneus; heidän
jälestään seurasivat molemmat Aias-sankarit sekä Diomedes ja Odysseus,
ja vihdoin ne, jotka olivat arvossa alemmat. Nuorta Akhilleusta ei
katsottu etevimpien arvoiseksi. Hän suuttui kovasti sellaisesta
loukkauksesta ja käski myrmidonejaan panemaan laivansa kuntoon ja
lähtemään kotiin. Odysseus riensi hätiin ja koetti saada häntä jäämään.
Turhaa oli kuitenkin Odysseuksen puhe, kunnes hänen täytyi kuvitella
Akhilleukselle, että suurempi häpeä tulisi siitä, jos hän nyt palaisi
takaisin, koska kaikki silloin sanoisivat, että hän pelkäsi, kun näki
Troian linnoituksen, eikä rohjennut antautua taisteluun mahtavan
Hektorin kanssa. Sitä ei Akhilleus kestänyt. Hän nieli kiukkunsa ja
päätti jäädä.

Tyytyväisenä palasi Odysseus ruhtinaitten neuvotteluun. Siinä
käyttäytyi Agamemnon ystävineen hyvin ylimielisesti. He söivät ja
joivat suunnattomasti ja kerskasivat, että jokainen heistä vastaa
hyvästi sataa troialaista, vieläpä kahtakin sataa, jos niin tarvitaan.
Parhaan mehkansa aikana kuulivat he käärmeen pureman Philokteteksen
päästävän surkeita valitushuutoja. Agamemnon tuli tuskaiseksi ja alkoi
pelätä, että sotilaat menettäisivät kaiken miehuutensa, jos he yhtenään
kuulisivat sellaista valitusta. Sentähden kutsui hän luokseen
Menelaoksen ja Odysseuksen tuumailemaan mitä haavoitetulle oli tehtävä.
Silloin päätettiin kuljettaa hänet huomaamattaan takaisin Lemnoksen
saareen ja jättää sinne. Odysseus otti täyttääkseen tämän tehtävän. Hän
odotti kunnes Philoktetes tuiki uupuneena vihdoin raukeni uneen.
Silloin siirsi hän hänet pienempään alukseen ja pani mukaan vaatteita
ja aseita sekä ruokavaroja muutamiksi päiviksi. Sitten soudettiin
Lemnokseen ja siellä antoi Odysseus miestensä kantaa Philokteteksen
erääseen kallioluolaan lähellä rantaa. Nukkuvan viereen jätettiin
vaatteet, aseet ja ruokavarat. Kun kaikki oli tehty, riensi Odysseus
alukseensa takaisin, nosti purjeen ja palasi muun laivaston luo.

Pian sen jälkeen suuntasi tämä Hellespontokseen ja lähestyi
troialaisten rantaa.



7. SOTA PUHKEAA.


Akhaialaisten laivaston tulo tiedettiin jo Troiassa ennenkun se oli
ehtinyt Hellespontokseen. Kun se oli purjehtinut esiin Tenedoksen
takaa, olivat rantakunnailla karjojaan syöttävät paimenet huomanneet
sen ja juosseet heti ilmoittamaan asiasta Hektorille. Kun akhaialaiset
pääsivät ohi _Sigeionin_ niemen ja heille aukeni näköala Ilionin
kentälle ja Troiaan, näkivät he, että kaupungin portit avattiin ja
niistä marssi troialaisten sotajoukkoja järjestyneissä riveissä ulos.
Ne hajaantuivat nopeasti kentälle ja asettuivat sopiviin kohtiin pitkin
rantaa, valmiina nujertamaan jousillaan ja peitsillään maahan heti
ensimmäisen miehen, joka yrittäisi astua heidän rannikolleen.

Akhaialaiset soutivat laivansa niin lähelle kuin mahdollista, mutta
nähdessään troialaiset valmiina vastarintaan, epäröivät he hetkisen.
Sillä helppoa oli huomata, että ensimmäinen mies, joka hyppäisi maihin,
olisi kuoleman oma. Niitten joukossa, jotka olivat etummaisissa
laivoissa, seisoi Protesilaos. Hänellä ei ollut pienintäkään halua
kuolla, sillä hän oli vielä aivan nuori ja oli juuri ennen Troiaan
lähtöään nainut ihanan _Laodameian_, joka nyt istui kotilinnassa
epätoivoisena hänen vaaranalaisesta kohtalostaan. Mutta kun Protesilaos
näki kaikkien tovereittensa seisovan neuvottomina ympärillään, pisti
hänen päähänsä, että yhdenhän siinä on tehtävä alku, vaikkapa henkikin
menköön toisten puolesta. Hän heilautti päättäväisenä miekkaansa
korkealla ja hyökkäsi alas laivan keulasta. Samassa suhahti keihäs
Hektorin jäntevästä kädestä ja lävisti hänet. Mutta innostuneina
Protesilaoksen esimerkistä ryntäsivät muutkin Akhaialaiset maalle ja
kävivät sellaisella voimalla troialaisia vastaan, että näitten täytyi
lyhyen taistelun jälkeen vetäytyä lähemmäksi kaupunkia.

Nyt pitivät akhaialaiset ruhtinaat sotaneuvoittelun. He päättivät,
ettei vielä ryhdyttäisi rynnäkköön, vaan lähetettäisiin ensin
kaupunkiin airueet pyytämään sovinnolla takaisin Helenaa ja Menelaoksen
aarteita. Airueiksi valittiin Menelaos itse sekä Odysseus.

Menelaos ja Odysseus menivät lähimmälle kaupunginportille, jota
kutsuttiin _skaialaiseksi_, ja pyysivät, että Priamos valallaan
vakuuttaisi heille loukkaamattomuuden ja ottaisi heidät vastaan rauhan
neuvottelijoina. Tämä kaikki täytettiin, portit avattiin ja he pääsivät
kaupunkiin, jossa heille annettiin asunto vanhan viisaan _Antenorin_
luona. Hän oli yksi suku-ylimyksistä, neuvoston jäsen sekä kuninkaan
lanko; hänen puolisonsa _Theano_ oli Hekaben sisar. Antenor itse kuului
niihin troialaisiin, jotka alusta pitäen olisivat tahtoneet luovuttaa
takaisin sekä Helenan että ryöstetyt aarteet. Hän ottikin Menelaoksen
ja Odysseuksen vastaan niinkuin kestivieraat ainakin. Seuraavana
päivänä vei hän heidät neuvoittelukokoukseen, ja siellä saivat he
esittää asiansa Priamokselle ja hänen pojilleen. Suurella
tarkkaavaisuudella katselivat heitä siinä troialaiset, ja nähtiin, että
he olivat sekä vartaloltaan että luonteeltaan melkein toistensa
vastakohtia.

Sillä kun he siinä seisoivat loistavan troialaisjoukon keskellä, näytti
Menelaos hartiakkaammalta kuin toverinsa. Mutta heti kun he istahtivat,
silloin oli Odysseus kaikkien silmissä vallitsevamman näköinen. Ja kun
he alkoivat puhua ja neuvoitella, lausui ruhtinas Menelaos ajatuksensa
lyhyesti mutta voimakkaasti, vältellen turhia sanoja ja puheen
ulkonaista komeutta, vaikka olikin nuorempi ijältään kuin Odysseus.
Vaan kun älykäs Odysseus nousi puhumaan, seisoi hän aluksi katse maahan
luotuna ja ruhtinassauvaansa nojaten, niinkuin arka ja kokematon. Mutta
sitten kun hän kerran oli päästänyt sointuvan äänensä kuuluviin,
ryöppysi sanojen tulva voimakkaana niinkuin talvinen lumimyrsky.

Kaunopuheisin sanoin osoitti Odysseus, kuinka mieletöntä olisi, jos
kaksi niin suurta ja voimakasta kansaa kuin akhaialaiset ja troialaiset
kävisivät sotaa keskenään yhden ainoan kevytmielisen nuorukaisen
tähden.

Antenor piti Odysseuksen puolta ja häneen yhtyivät useat
suku-ylimyksistä. Helena itse kaipasi laillisen puolisonsa luo
takaisin, ja vanha Priamoskin alkoi kallistua samaan suuntaan. Mutta
Paris pani tiukasti vastaan jokaista myönnytystä ja samoin Deiphobos ja
Aineias, jotka olivat olleet mukana ryöstöretkellä Spartaan. Hektor,
joka itse asiassa oikeastaan oli Troian hallitsija, olisi myöskin
mieluimmin luovuttanut Helenan aarteineen. Mutta koska Paris oli hänen
veljensä, ei hän tahtonut häntäkään liian jyrkästi vastustaa. Hän
ehdoitti siis, että Menelaokselle annettaisiin ryöstetyistä aarteistaan
täysi korvaus, mutta että hänelle Helenan sijasta tarjottaisiin
jotakuta Priamoksen tyttäristä sekä täydet kuninkaalliset myötäjäiset.
Hän saisi oman valintansa mukaan ottaa joko viisaan Kassandran tai
nuoren kukoistavan Polyxenan. Mutta Menelaos vastasi ylenkatseella:

-- Enpä totisesti olisi päässyt pitkälle, jos minun nyt täytyisi valita
vaimo pahimpien vihamiesteni joukosta. Pitäkää te rosvot ja raakalaiset
itse tyttärenne, mutta antakaa minulle nuoruuteni morsian takaisin!

Silloin syöksyi Paris ystävineen Menelaoksen ja Odysseuksen
päälle. Mutta Hektor astui airueitten turvaksi ja saattoi heidät
loukkaamattomina kaupungin portista ulos. Vihasta raivoavina riensivät
he rantaan ja kertoivat Agamemnonille, kuinka matkalla oli käynyt.

Nyt oli akhaialaisten toivo pikaisesta kotiinpaluusta rauennut tyhjiin.
Oli helppoa arvata, että sota tulisi kestämään kauvan. Sillä he olivat
huomanneet troialaiset sotakuntoiseksi kansaksi ja heidän kaupunkinsa
lujasti varustetuksi.

Senvuoksi oli heidän ensimmäisenä huolenaan rakentaa vankka leiri,
jossa voisivat pitää laivojaan turvattuina sekä itsekin asustaa
pitemmän ajan.

Tärkein oli laivojen suojaaminen. Sitä varten asetettiin rannalle
pyöreitä hirsiä, ja niin valmistetuille teloille kiskottiin kaikki
laivat merestä pitkiin riveihin. Lähimpänä rantaa olleet vedettiin
ylimmäksi maalle, siitä seuraavat jäivät keskustaan, ja uloimpana
olleet joutuivat alimpaan riviin. Rantaan kaivettiin kanavia ja kaikki
laivat käännettiin keula merelle päin, että olisi helpompi saada ne
pikaisesti veteen, jos tarve niin vaatisi. Että ne seisoisivat vapaasti
eivätkä ottaisi mädäntymisen alkua maan kosteudesta, asetettiin niitten
sivuille vahvoja tukipuita ja pohjain alle pantiin pelkkoja ja kiviä.
Jokaisen pohjaan kairattiin läpi, josta sadevesi pääsisi valumaan pois.

Jokainen laiva-osasto sai oman paikkansa, ja niin syntyi niitten väliin
ikäänkuin katuja, suuremmat pitkin, pienemmät kadut poikin, aivan kuin
kaupungissa. Pääkadut kulkivat laivarivien välissä rannan suuntaa,
poikkikadut taas rannasta ylös päin. Ylimmässä rivissä asui Akhilleus
Sigeionin niemen juurella ja Aias Telamonidi Rhoiteionin juurella, sekä
heidän keskellään Idomeneus, Menestheus ynnä muita. Alimmassa rivissä
oli Diomedeella paikkansa Sigeionin lähellä, Agamemnonilla ja
Menelaoksella taas lähempänä Rhoiteionia, sekä Odysseukselle keskessä.
Odysseuksen leiripaikan edustalla oli yhteinen kokouskenttä. Se oli
niin laaja, että siihen voi kokoontua koko sotajoukko, ja siihen oli
myös pystytetty uhrialttari jumalankuvineen.

Akhaialaiset eivät asuneet laivoissaan, vaan niitten viereen
rakennetuissa leirimajoissa ja teltoissa. Teltat olivat rakennetut
paaluista, tiivistetyt risuilla tai savella ja katetut kaisloilla.
Miehistön majat olivat pieniä ja yksinkertaisia, ruhtinaitten suurempia
ja komeampia.



8. ENSIMMÄISET SOTAVUODET.


Heti kun akhaialaiset olivat saaneet leirinsä kutakuinkin valmiiksi,
päätti Agamemnon ryhtyä hyökkäyspuuhiin. Ja kun kaikki olivat syöneet
vankan aterian, kokosivat ruhtinaat miehensä ja käskivät heidän
varustautua taisteluun. Se kävi tavallisilta sotilailta varsin
nopeasti. Muutamat heimot käyttivät aseinaan vaan linkoja, nuolia ja
heittokeihäitä; he siis taistelivat pitkän välimatkan päästä, eivätkä
tarvinneet kypäreitä eivätkä kilpiä. Toiset taas kävivät vastustajansa
kimppuun lähempää, taistellen peitsellä, miekalla, sotakirveellä tai
nuijalla. Heillä täytyi siis olla hyvät suojeluskojeet. Säärien
etupuolta peitti tina- tai pronssilevyistä tehdyt säärykset; miehustaa
suojeli vahva metallihaarniska; päätä peitti jouhitöyhtöinen kypäri, ja
vasemmassa kädessä oli kilpi. Hyökkäysaseista riippui miekka
huotrassaan olkavyössä; peistä, tapparaa ja nuijaa kannettiin kädessä.
Ruhtinaat ja ylimykset eivät kulkeneet jalan, vaan ajoivat
sotavaunuissa; ajajana oli heillä joku valittu ystävä, johon voivat
täydellisesti luottaa.

Uhrattuaan ensin ja rukoiltuaan jumalilta voittoa, lähtivät he
liikkeelle. Heidän edessään kohosi loivasti etelään päin, Ida vuorta
kohti, Ilionin vihertävä, kukoistava kenttä. Sekä oikealla että
vasemmalla rajoittivat sitä kalkkikivivuoret. Itäpuolella laski
vuorilta alas Skamandros joki, polveillen jalavain, poppelilehtojen ja
kanervamaisten tamariskipensaikkojen lomitse. Tavan takaa täytyi
akhaialaisten vältellä soita ja vesilätäköitä, joita oli talvesta
jäänyt alangolle, kun virta oli tulvinut yli äyräittensä. Siellä täällä
näkivät he hiekkakumpuja, joita hautapatsaat koristivat. Merkillisimmän
kummun ohi kulkivat he heti leiristä lähdettyään; se oli luotu Troian
linnan perustajan, muinaissankari Iloksen haudalle.

Vuolaana ja väkevissä pyörteissä virtasi Skamandros uomassaan,
kuljettaen äärettömät joukot hiekkaa ja keltaista mutaa mukanaan. Sen
läntistä rantaa seurasivat akhaialaiset ylöspäin, etsien sopivaa
kaalamoa, mutta eivät löytäneet sellaista. Kaiken aikaa oli heillä
Troia silmäinsä edessä. Jyrkkänä se kohosi korkeuteen Skamandroksen
toisella rannalla ja sitä ympäröi etelän ja pohjan puolella syvät
laaksot. Pohjanpuolisessa laaksossa virtasi Simoeis joki, eteläisessä
pienempi puro. Ylinnä vuoren huipulla loisti linna temppeleineen ja
palatseineen, mutta penkereellä heti sen eteläpuolella oli itse
kaupunki suljettuna muureilla, porteilla ja torneilla, ja koko joen
ranta alahalla kihisi troialaisia.

Nähtyään toisensa päästivät akhaialaiset ja troialaiset huikean
sotahuudon. Akhaialaiset riensivät jokeen ja koettivat kahlata yli,
mutta saivat vastaansa niin rajun kuuron nuolia, keihäitä ja kiviä,
että heidän, pelastuakseen hukkumasta, täytyi pian pyörtää takaisin. He
tekivät uusia koetuksia, mutta yhtä turhaan, ja illalla täytyi heidän
tyhjin toimin palata leiriinsä. Eikä sillä hyvä, vieläpä troialaiset
ajoivat heitä takaakin, ahdistellen nuolillaan ja keihäillään sekä
monenmoisilla ivahuudoilla.

Sillä tavalla jatkui sotaa kauvan aikaa. Joka päivä hyökkäsivät
akhaialaiset esiin ja kohtasivat vastustajansa joko joen rannalla tai
ulompana kentällä. Mutta ratkaisevaa voittoa eivät he saaneet
kertaakaan. Yksi syy siihen oli vaikeassa ruokavarojen saannissa.
Toisinaan saapui kyllä leirirantaan kauppiaita laivoineen, mutta
niitten tuomat elintarpeet eivät riittäneet suurelle sotajoukolle.
Senvuoksi täytyi ruhtinasten aika ajoin tehdä pitkiä partioretkiä ja
koettaa ryöstämällä saada välttämättömiä tarpeita.

Sellaisilla retkillä voitti Akhilleus suurimman maineen ja rikkaimman
saaliin. Hänen mukanaan oli aina Patroklos, toisinaan myös Nestor ja
Antilokhos tai hänen sukulaisensa Aias Telamonin poika. Ja hän retkeili
sekä maalle että merelle päin.

Kerran purjehti hän laivoineen Kreikan saaristoon ja valloitti
Tenedoksen ja Lesboksen sekä monta muuta saarta. Saarelaisten
omaisuuden otti hän ryöstösaaliiksi ja teki heidät itsensä orjiksi.

Toisen kerran samosi hän Skamandroksen jokea ylös Dardaniaan Ida vuoren
juurella. Siellä oli Aineiaalla suuria maatiloja. Aineias oli kotosalla
ja paimensi karjaansa. Akhilleus hyökkäsi siinä hänen kimppuunsa niin
rajusti, että hänen täytyi paeta yli vuoren etelään päin ja etsiä
siellä turvaa Lyrnessoksen kaupungissa. Mutta sieltäkin täytyi hänen
paeta, sillä Akhilleus ajoi häntä takaa ja hävitti koko kaupungin.
Siitä suuntasi Akhilleus retkensä itään päin ja tuli _Theben_
kaupunkiin, jossa hallitsi kuningas _Eetion_, Hänellä oli seitsemän
poikaa, ja hänen tyttärensä _Andromakhe_ oli naimisissa Priamoksen
pojan Hektorin kanssa. Vaikka Thebe oli vahvasti varustettu kaupunki
korkeilla porteilla ja paksuilla muureilla, otti Akhilleus sen sentään
väkirynnäköllä, jolloin Eetion itse ja kaikki hänen poikansa kaatuivat.
Akhilleus ei kuitenkaan ryöstänyt vanhan ruhtinaan ruumista vaan poltti
sen roviolla kaikkine komeine sota-asuineen ja pystytti sitten hänelle
muistopatsaan. Thebestä jatkoi Akhilleus vielä ryöstöretkeään pitkin
rannikkoa, valloitti muitten muassa Pedasoksen kaupungin ja palasi
vihdoin akhaialaisten leiriin takaisin.

Näillä retkillään oli Akhilleus valloittanut kaksikymmentäyksi
kaupunkia, kaksitoista saarilla ja yhdeksän Troian ympäristössä, sekä
voittanut suunnattoman saaliin. Leiriin palattuaan jätti hän kaikki
saaliinsa ylipäällikön jaettavaksi. Agamemnon, joka paraasta päästä oli
venynyt toimettomana leirissä, piti suuren määrän siitä itse omana
"kunnia-osanaan", muun muassa Apollon-papin _Khryseen_ tyttären nimeltä
_Khryseis_, joka oli ryöstetty Thebestä ja josta nyt oli tehty orjatar.
Lopun saaliin jakeli hän lahjoina etevimmille ruhtinaille. Akhilleus
itse sai muun muassa kauniin orjattaren _Briseiksen_, joka oli otettu
vangiksi Lyrnessossa.

Akhilleuksen poissa ollessa olivat troialaiset saaneet olla enemmän
rauhassa ja alkaneet tuntea olonsa koko lailla turvalliseksi.
Priamoksella oli Troilos niminen poika, vasta mieheksi tulossa. Hän
piti erittäin paljon hevosista ja tepasteli niitten kanssa mielellään
vuoren rinteillä Troian ulkopuolella. Tämän huomasi Akhilleus ja päätti
mennä väijymään poikaa. Hän kahlasi salaa joen yli, hiipi puulta puulle
ja lymysi vihdoin erään korkean kaivon taa. Hetken kuluttua näki hän
Troiloksen saapuvan huolettomasti ratsastaen, mukanaan sisarensa
Polyxena, joka tuli noutamaan vettä. Etäämmällä seisoi kaksi
troialaista etuvartijaa, mutta ne eivät näyttäneet vainuavan mitään
vaaraa. Polyxena otti vettä astiaansa ja Troilos juotti hevosiaan.
Silloin lentää kohahti musta korppi ilkeästi koikkuen kaivon katolle,
ja samassa hyökkäsi Akhilleus piilostaan esiin. Polyxena heitti
astiansa maahan ja alkoi vähissä hengin juosta kaupunkiin päin. Troilos
käänsi hevosensa ja pakeni täyttä nelistä. Mutta nopeajalkainen
Akhilleus saavutti hänet sittenkin ja tempasi hänet ratsailta maahan.
Lähellä oli pieni Apollonin temppeli ja sen alttarille juoksi nyt
Troilos turvaa hakemaan. Mutta Akhilleus lävisti hänet miekallaan ja
aikoi raastaa mukanaan hänen ruumiinsa. Patroklos, joka oli seurannut
matkan päästä, riensi siinä toimessa hänelle avuksi, mutta vartijat
olivat tehneet hälytyksen ja Hektor kiirehti paikalle. Ryöstäjäin
täytyi jättää saaliinsa, ja Hektor kantoi nyt pienen veljensä ruumiin
kaupunkiin ja vei sen surevalle Hekabelle.

Priamoksella oli myös _Lykaon_ niminen poika. Tämä oli kerran yöllä
mennyt taittelemaan isänsä puutarhasta viikunapuun oksia, punoakseen
niistä rintasuojan sotavaunuihinsa. Mutta Akhilleus oli taaskin
liikkeellä, hän oli salaa piiloutunut puutarhaan ja karkasi siellä
Lykaonin päälle. Hän ei kuitenkaan tappanut Lykaonia, vaan tukkesi
hänen suunsa, kiskoi hänet mukanaan leiriin ja vaihtoi siellä orjaksi
eräälle Lemnolaiselle kauppiaalle sataa härkää vastaan.

Kaikesta tästä huolimatta näytti tulevaisuus akhaialaisille kuitenkin
pimeältä. Elintarpeet kävivät yhä niukemmiksi, leirissä vallitsi nälkä
ja tauti. Koko seutu ympäristössä oli ryöstetty ja tyhjä sekä ihmisistä
että karjasta. Ida vuorelta tuli laumoittain susia, jotka hyökkäsivät
päälle ja repivät kappaleiksi jokaisen, joka rohkeni leiristä ulos.
Miehistö huusi ääneensä, että ruhtinasten oli hankittava apua. Vihdoin
selitti Palamedes, ettei muuta pelastuskeinoa ollut, kuin luopua
piirityksestä. Mutta sellaista puhetta eivät Agamemnon ja Menelaos
kärsineet, ja heihin liittyi myös Odysseus, joka ei koskaan voinut
unohtaa kuinka Palamedes ennen Ithakassa oli hänet viekkaudessa
voittanut. Palamedesta syytettiin lahjain ottamisesta troialaisilta ja
nimitettiin miehistön kuullen kurjaksi petturiksi. Vihdoin meni asia
niin pitkälle, että hänet vietiin oikeuteen ja pantiin syytteen
alaiseksi. Oikeuden jäseniksi oli Agamemnon valinnut kaikki ne
ruhtinaat, jotka olivat Palamedeksen vihamiehiä. He julistivat hänet
syylliseksi ja tuomitsivat kuolemaan, Agamemnon antoi viedä hänet
leirin ulkopuolelle ja kivittää siellä, sekä julisti, ettei kukaan
saanut toimittaa hänelle kunniallista hautausta.



9. AKHILLEUS JA AGAMENNON.


Yhdeksäntenä vuotena ensimmäisen lähdön jälkeen Auliista syttyi
Agamemnonin ja Akhilleuksen välille kiivas riita.

Apollonin-pappi Khryses, joka asui Khrysen kaupungissa, oli Theben
valloituksessa menettänyt tyttärensä Khryseiksen. Saatuaan kuulla, että
Khryseis oli Agamemnonin orjattarena, otti hän kultaisen sauvansa sekä
jumalan pyhät seppeleet ja lähti akhaialaisten leiriin pyytämään, että
saisi lunastaa tyttärensä takaisin. Hän lupasi korkeat lunnaat, ja muut
akhaialaiset olivatkin taipuvaisia hänen pyyntöönsä, mutta Agamemnon
vihastui ja puhkesi lausumaan:

-- Ukko, jos minä sinut vielä toistain tapaan täällä laivojen luona,
niin vähän on sinulle silloin apua jumalasi sauvasta ja seppeleistä.
Tyttärestäsi en luovu, vaan saa hän harmaantua minun luonani. Korjaa
luusi täältä eläkä ärsytä minua, jos tahdot nahkasi säilyttää!

Ukko totteli pelästyneenä ja lähti sanaakaan sanomatta astuskelemaan
pitkin kuohuvan meren rantaa.

Mutta tultuaan jonkun matkaa sivummalle kohotti hän kätensä ja rukoili
Apollonia, että tämä kuolonnuolillaan kostaisi akhaialaisille
Agamemnonin tylyyden. Ja jumala kuuli hänen rukouksensa. Hän astui
sydän täynnä vihaa Olympoksesta alas, jousi olallaan ja nuolet helisten
selässä. Ja hän lähestyi niinkuin yö, asettui etäälle laivoista ja
alkoi ampua, jolloin hänen hopeajousestaan lähti kauhua herättävä
helähdys.

Ensin suuntasi hän nuolensa akhaialaisten muuliaaseihin ja koiriin,
mutta sitten alkoi hän surmata miehiäkin, ja niin tuhoisasti, että
ruumisroviot paloivat leirissä lakkaamatta. Kun yhdeksän päivää oli
sillä tavoin kulunut, kutsui Akhilleus miehet pitämään käräjiä. Kun
kaikki olivat koossa, astui hän esiin ja lausui:

-- Nyt, Agamemnon, täytyy meidän luullakseni luopua koko tästä
yrityksestä, meitä kun samalla kertaa painaa sekä tauti että sota.
Mutta kuulkaamme sentään ensiksi jotakuta pappia, tietäjää, tai unien
selittäjää, että saisimme tietää, mitä varten Apollon ahdistaa meitä
näillä ruttonuolilla: olemmeko jättäneet täyttämättä jonkun lupauksen
vaiko laiminlyöneet uhrimme.

Silloin nousi Kalkhas ja sanoi:

-- Sinä tahdot siis, Akhilleus, meitä lausumaan julki, miksi Apollon on
vihastunut. Hyvä on, minä voin sen tehdä. Mutta silloin on sinun
etukäteen luvattava minulle turvaa, jos Agamemnon sattuisi julmistumaan
siitä mitä minulla on sanottavaa.

Akhilleus antoi lupauksensa, ja nyt julisti Kalkhas, ettei Apollonin
viha lauhtuisi, ennenkun Agamemnon olisi lähettänyt takaisin
Khryseiksen sekä hänen mukanaan hekatombin sovitusuhriksi jumalalle.
Agamemnon hypähti ylös säkenöivin silmin, täynnä katkeruutta.

-- Sinä turmion tietäjä, huusi hän, et koskaan vielä ole ennustanut
mitään hyvää, aina näyttää sinua huvittavan puhua onnettomuuksista. Nyt
kuvittelet sinä akhaialaisille, että rutto on tullut Khryseiksen tähden
ja että minun muka pitää lähettää pois voittosaaliini. Olkoon niin,
minä teen sen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan täysin yhtä
hyvän sijaan.

-- Voi sinua ahnasta miestä, vastasi Akhilleus, mitä luulet
akhaiaiaisten tällä hetkellä voivan antaa? Kukaan meistä ei ole
kuullut, missä yhteisiä aarteita säilytetään. Kaiken sotasaaliimme
valloitetuista kaupungeista olet sinä jakanut, ja tuskin on soveliasta,
että kansan täytyisi tuoda takaisin, mitä sille kerran on annettu.
Lähetä siis tyttö pois! Kun Troia on käsissämme, annamme sinulle
silloin kernaasti kolmin- tai nelinkertaisenkin korvauksen.

-- Elä koeta viekoitella minua moisilla puheilla! sanoi Agamemnon.
Luuletko todellakin, että minä luopuisin saaliistani, ja sinä saisit
sentään pitää omasi? Teen sen kylläkin, jos akhaialaiset suostuvat
ehtoihini, antavat minulle toivoni mukaisen korvauksen. Ellei siihen
suostuta, otan minä joko sinun saaliisi, tai Aiaan, tai jonkun muun,
mutta olkoon se mies tyytyväinen osaansa, jonka luo minä tulen
vaatimustani tekemään. Kuitenkin -- no niin, siitä seikasta saamme
kyllä puhua vastedes. Antakoon nyt joku teistä työntää laivan vesille
ja valitkoon niin monta soutajaa kuin tarvitaan, sekä toimittakoon
hekatombin ja Khryseiksen laivaan.

-- Äh, sinä itara ja saaliinhimoinen mies, puhkesi Akhilleus sanoihin,
kuinka tahtoisi tästä lähin kukaan lähteä sotaretkelle sinun
käskystäsi? Tulinko minä tänne troialaisten tähden, _minulle_ he eivät
olleet tehneet koskaan pahaa? Ei, vaan minä tulin auttamaan sinua ja
veljeäsi. Mutta mitä huolit sinä siitä! Kun torvi soi taisteluun, niin
olen se minä, joka kannan suurimman helteen. Mutta kun tullaan saaliin
jakoon, niin sinä se otat runsaimman osan, ja minä saan tyytyä
rippeihin. Nyt aion palata kotimaahani. Saatpa nähdä, kuinka runsaasti
sitten kokoot aarteita.

-- Onnea matkalle, jos sinua haluttaa, vastasi Agamemnon. Minä en pyydä
sinua jäämään, apulaisia on minulla kyllä tarpeeksi; juonien punoja
olet aina ollutkin. Lähde vaan kotiin laivoinesi, miehinesi, ja ohjaa
myrmidonejasi parhaasi mukaan! Minä en kaipaa sinua, mutta varo
itseäsi, jos satutaan tapaamaan! Khryseiksen lähetän takaisin, mutta
huomaa tarkoin: silloin riistän sinulta sinun saaliisi, ihanan
Briseiksen. Silloinpa nähdään, onko sinulla valtaa uhitella minun
yliherruuttani.

Tämän kuultuaan kuohahti Akhilleus, ja hän punnitsi itsekseen,
työntäisikö sivulliset syrjään ja iskisi Agamemnonin maahan, vai
peittäisikö kiukkunsa. Seistessään siinä epäilevänä, miekka puoleksi
huotrasta ulkona, tunsi hän jonkun silittelevän hiuksiaan. Hän pyörähti
ympäri ja huomasi, että se oli jumalatar Athene. Tämä kuiskasi hänen
korvaansa:

-- Sano hänelle kernaasti mikä hän on miehiään, mutta elä koske häneen!
Kerran vielä tulee päivä, jolloin hän tarjoo sinulle kolminkertaisen
korvauksen. Malta mielesi nyt ja tottele minua!

Kun Akhilleus kuuli tämän, työnsi hän voimakkaasti miekkansa huotraan.
Athene katosi ja Akhilleus jatkoi:

-- Sinä humalainen koira, jolla on hirvilehmän sydän, onko sinulla
milloinkaan ollut rohkeutta miehen tavoin taistella vihollista vastaan
enempää avoimessa rintamassa kuin väijyksistäkään? Ei, mieluummin olet
rosvonnut saaliin niiltä, jotka rohkenevat sanoa sen sinulle päin
naamaa. Tee kuinka tahdot, mutta minä vannon valtikkani kautta, että
turhaan rukoilet tästä lähin minun apuani. Syvästi kaivataan vielä
Akhilleusta teidän joukossanne, ja turhaan etsit apua silloin, kun
miehiä kaatuu Hektorin edessä kuin heinää. Silloin tunnet kalvavaa
katumusta rinnassasi, että olet rohjennut häväistä akhaialaisten
uljainta miestä.

Sitten viskasi hän kultakoristeisen valtikkansa maahan ja istui.
Agamemnon nousi raivoisana ylös, mutta silloin astui esiin vanha
Nestor.

Hän piti pitkän, sovinnollisen puheen, ja huomautti riitaveljille, että
he olivat vielä nuorukaisia hänen rinnallaan ja että heidän senvuoksi
täytyi kuulla hänen neuvoaan. Niin olivat tehneet muinaisajankin suuret
sankarit, ja mitä olivat kaikki nykyajan miehet niitten rinnalla. Hän
lopetti ystävällisesti kehoittaen, että Agamemnon ja Akhilleus
rupeisivat sovintoon ja kunnioittaisivat molemmin puolin toinen
toistaan. Sillä Agamemnon ansaitsi kyllä kunnioitusta _valtansa_ ja
Akhilleus _uljuutensa_ nojalla.

-- Olkoon niin, vastasi Agamemnon, saatat kyllä olla oikeassa, mutta
tuo tuossa on olevinaan ensimmäinen kaikista ja tahtoo hallita ja
komentaa kaikkialla, vaikka harvatpa sentään taitavat totella häntä.
Jos kohta jumalat loivatkin hänet sotilaaksi, onko hänellä sen nojalla
oikeus häväistä mahtavampia?

-- Lienet päällikkö kelle voit, et minulle, vastasi Akhilleus. Jos
akhaialaiset tahtovat hyleksiä apuani, niin ryöstä orjattareni! Hänen
tähtensä en tahdo taistella, mutta jos muuhun omaisuuteeni kajoot,
silloin jumalavita virtaa musta veresi tämän keihään kärkeä myöten.

Siihen loppuivat käräjät. Agamemnon antoi hinata yhden laivoista
teloiltaan mereen, valitsi siihen kaksikymmentä soutajaa ja pani
hekatombin sekä Khryseiksen mukaan. Päälliköksi hän määräsi siihen
Odysseuksen ja käski hänen menemään Khryseen lepyttämään pappia ja
hänen vihastunutta jumalaansa. Sitten määräsi hän tehtäväksi yleisen
puhdistuksen koko sotajoukossa. Joka mies pesi ja siistisi itsensä ja
kaikki lika viskattiin mereen. Lopuksi tuotiin esiin kaksi hekatombia
härkiä ja vuohia, ne uhrattiin rannalla, ja savu kohosi suurina
pyörteinä taivasta kohti. Kun uhri oli toimitettu, kutsui Agamemnon
luokseen airueet _Talthybioksen_ ja _Eurybateen_ ja käski heidän mennä
noutamaan Briseistä.

-- Jos Akhilleus vastustaa, sanoi hän, niin tulen itse jälestä, ja
silloin hänen ei käy hyvin.

Airueet tottelivat varsin vastenmielisesti. He astuivat surullisina
rantaa pitkin ja tulivat vihdoin myrmidonien laivain luo. Siinä istui
Akhilleus telttansa edustalla. Hänen katseensa synkistyi, kun hän
huomasi airueet, eivätkä nämä rohjenneetkaan ilmaista asiaansa.
Silloin lausui hän itse:

-- Rauha teille, airueet, te jumalain ja ihmisten sanansaattajat!
Tulkaa lähemmäksi, teitä en moiti, sillä kaikki syy on Agamemnonin.
Taluta orjatar ulos, Patroklos, ja jätä hänet näille miehille! Mutta he
olkoot minun todistajani jumalain ja ihmisten ja tuon ynseän kuninkaan
edessä, jos hän vielä kertaakaan tarvitsee minun apuani.

Patroklos toi Briseiksen teltasta ja jätti airueille.

Alakuloisena seurasi neito heitä. Mutta jalo Akhilleus poistui itkuun
puhjeten leiristään ja meni istumaan vaahtoavan meren rannalle. Siellä
katseli hän punertavaan syvyyteen ja alkoi ojennetuin käsin palavasti
rukoilla äitiään: [_Punertava syvyys_; iltavalaistuksessa hohtavat
aaltojen pohjat Välirneressä punertavilta.]

-- Koska kerran synnytit, äitini, minut nuorena kuolemaan, niin pitäisi
kaiketi olympolaisen Zeuksen suoda minulle jonkun verran kunniaa. Mutta
sitä hän ei tee. Näetkö, kuinka Atreuksen mahtava poika, Agamemnon,
minua häpäisee! [_Atreuksen poika_; Agamemnon ja Menelaos olivat
Mykenen kuninkaan Atreuksen poikia.]

Niin hän puhui ja itki. Ja jalo äiti kuuli poikansa rukouksen meren
syvyyteen, jossa istui vanhan isänsä luona. Hän kohosi lakkapäille
laineille keveänä kuin usma, lähestyi itkevää poikaansa, hiveli häntä
hyväillen poskelle ja lausui:

-- Miksi itket poikani? Mikä tuska painaa mieltäsi? Elä salaa minulta
sitä, vaan avaa sydämmesi!

Akhilleus puhui äidilleen kaikki, ja pyysi häntä saattamaan asiat
sille kannalle, että Agamemnonin jo hyvin pian täytyisi rukoilla apua
häneltä, Akhilleukselta. Kyynelsilmin lupasi Thetis tehdä kaiken
voitavansa. Kerran aikojen alussa, kun Poseidon, Hera ja Athene
olivat liittoutuneet Zeusta vastaan, oli Thetis kutsunut suuren
merijättiläisen ylijumalan avuksi. Nyt oli Zeus eilisestä saakka kotoa
poissa _ethiopialaisten_ [ethiopialaiset (Aithiopit); Homeroksen mukaan
tummaihoinen kansakunta itämailla (ei Afrikassa, jossa myös asuu
samannimistä kansaa)] luona eräässä suuressa juhlassa, jota piti
kestämän kaksitoista päivää. Mutta heti kun hän palaisi kotiin, aikoi
Thetis muistuttaa häntä tuosta entisestä kiitollisuusvelasta, ja pyytää
häntä asettamaan sodan siten, että akhaialaisten täytyisi anoa
Akhilleukselta apua.

Vihdoin valkeni kahdennentoista päivän aamu, ja kaikki jumalat, Zeus
etunenässä saapuivat kotiin. Thetiksellä oli visusti mielessään lupaus,
jonka oli pojalleen antanut. Hän nousi nopeasti meren syvyydestä ja
riensi aamuhämärässä jumalain asuntoon. Hän tapasi Zeuksen istumassa
yksinään Olympoksen korkeimmalla huipulla, erillään toisista. Siinä
asettui Thetis hänen eteensä, tarttuen vasemmalla kädellään hänen
polviinsa ja silitellen oikeallaan hänen parrakasta leukaansa.

-- Isä Zeus, sanoi hän, jos milloinkaan olen työllä tai neuvolla tehnyt
sinulle jonkun palveluksen, niin täytä nyt rukoukseni! Koska olet
määrännyt Akhilleukselle varhaisen kuoleman, niin suo hänelle edes
mainehikas elämä. Anna Agamemnonin kärsiä tappioita, kunnes hän on
sovittanut loukkauksen minun poikaani kohtaan!

Zeus ei vastannut mitään, istui vaan kauvan äänettömänä. Silloin
syleili Thetis vielä innokkaammin hänen polviaan ja sanoi:

-- Anna edes vastaus minulle, joko sitten myöntävä tai kieltävä! Sinä
voit kieltää, jos tahdot, mutta silloin tiedän minä olevani
halveksituin kaikista jumalattarista.

-- Pahasti teet, vastasi Zeus huokaisten, kun näin saatat riitaa minun
ja Heran välille. Aina kun me jumalat istumme yhdessä, valittaa hän ja
väittää, että minä autan hänen vihamiehiään. Riennä siis heti pois
täältä, ettei hän näe sinua! Mutta mitä olet pyytänyt, se tapahtukoon,
ja tämän lupaukseni vakuudeksi rävähytän minä suosiollisesti
kulmakarvojani! sinä tiedät, että se on suurin vakuus, minkä kukaan voi
saada.

Niin hän puhui ja rävähytti mustia kulmakarvojaan. Ja koko Olympos
vavahteli.

Thetis painautui takaisin meren syvyyteen, mutta Zeus lähti linnaansa.
Kun hän astui sisään, riensi koko jumalain joukko kunnioittavasti häntä
vastaan.

Ja hän nousi istuimelleen. Mutta Hera oli yhtäkaikki huomannut hänen
keskustelunsa Thetiksen kanssa eikä malttanut olla häntä siitä
pistelemättä.

-- Sinä salaperäinen, sanoi hän, aina on sinulla tapana minun poissa
ollessani toimia hiljaisuudessa ja tehdä salaisia päätöksiä; et koskaan
tahdo omasta ehdostasi ilmaista minulle pienintäkään ajatustasi.

-- Elä toivokaan saavasi tietää kaikkea, mitä minä ajattelen, sanoi
Zeus kärsimättömänä. Niistä asioista, joitten tarvitsee tulla sinun
tietoosi, sinä kyllä saat tiedon edellä kaikkien jumalain ja ihmisten.
Mutta mikä koskee ainoastaan minua, sitä ellös tutkiko tai kyselkö.

-- Mitä sanoitkaan kauhea Zeus! huudahti Hera, Enhän koskaan ole
sinulta tutkinut tai kysellyt mitään. Pelkäänpä vaan, että meren ukon
tytär on vietellyt sinut johonkin hullutukseen. Hän rukoili
aamuhämärissä sinua polviasi hyväillen, ja sinä mahdoit nyykäyttää
hänelle suostumuksesi ja luvata troialaisille voiton.

-- Kummallinen olento, vastasi Zeus, aina olet sinä epäluuloinen ja
kaikkialla sinä vakoilet. Mutta kaikella sillä et voita mitään muuta,
kuin että joudut sydämmestäni yhä kauvemmaksi. _Jos_ minä nyt olen
jotain luvannut, niin se lupaus täytetään. Istu siis, vaikene ja
tottele, muuten ei yksikään Olympoksen jumalista voi suojella sinua
minun kiukkuani vastaan.

Tämän kuultuaan pelästyi Hera. Hän salasi suuttumuksensa ja istui. Ja
kaikki toisetkin jumalat istuivat hiljaa ja alakuloisina.

Sitä ei voinut Zeuksen ja Heran poika, tuo ontuva mutta taitava seppä
Hephaistos sietää.

-- Mitä apua on siitä, sanoi hän, että kurjain kuolevaisten tähden
saatetaan meidän keskuuteemme tällaista toraa ja ikävyyttä? Ota neuvoni
vastaan, äiti, ja ole isälleni kuuliainen, sillä jos hän tahtoo, voi
hän syöstä meidät kaikki istuimiltamme; niin väkevä on hän. Parempi,
että koetat lepyttää hänen mieltään ystävällisin sanoin, niin tulee hän
hyvälle tuulelle taas!

Ja Hephaistos hyppäsi ylös, täytti kaksoismaljan nektarilla ja ojensi
sen äidilleen. Sitten kulkea onnahteli hän puuhaavana miehestä mieheen
ja kaatoi maljaan jokaiselle.

Ja autuaat jumalat nauroivat katketakseen, kun katselivat Hephaistoksen
innokasta touhua salissa. He istuivat kemuissa koko päivän, kunnes
aurinko oli mennyt mailleen, eikä puuttunut siinä ruokaa ei juomaa, ei
Apollon sointuvia lyran säveliä eikä runottarien vaihtelevia lauluja.

Illan tullen menivät he kukin omaan palatsiinsa levolle.



10. ODYSSEUS JA THERSITES.


Kaikki muut jumalat Olympoksessa nukkuivat, mutta Zeus valvoi ja
mietiskeli, kuinka voisi täyttää Thetikselle antamansa lupauksen.
Vihdoin keksi hän sen keinon, että antaisi Agamemnonin nähdä jonkun
petollisen unen. Ja Agamemnon näkikin unessa, että vanha Nestor oli
seisovinaan hänen vuoteensa vieressä ja sanovinaan hänelle, että jos
akhaialaiset seuraavana aamuna hyökkäävät Troiaan, on kaupunki heidän.

Siihen iloiseen sanomaan heräsi Agamemnon. Hän nousi heti ylös, veti
pehmeän ihotakin päälleen, heitti väljän vaipan hartioilleen, pisti
sandaalit jalkaansa ja lähti ulos, hopeahelainen miekka olkavyössä
riippuen ja kuninkaan valtikka kädessä. Ensin käski hän airueitten
kulkea ympäri leirin ja kutsua koko miehistön käräjäpaikkaan. Sillä
aikaa keskusteli hän ruhtinasten kanssa Nestorin laivan luona ja kertoi
heille unensa. Hän aikoi noudattaa sitä opastusta, jonka jumalat siten
olivat hänelle lähettäneet, mutta arveli sentään sopivaksi ensin
koetella miehistön rohkeutta sillä tavoin, että kehoittaisi heitä
palaamaan Akhaiaan; siinä hän näkisi kehenkä voisi luottaa, kehenkä ei.
Ruhtinaat suostuivat hänen tahtoonsa ja seurasivat häntä
käräjäpaikkaan. Sinne riensivät nyt kaikki niinkuin surisevat
mehiläisparvet.

Kun kaikki istuivat paikoillaan ja melu oli hiljennyt, nousi Agamemnon
ylös, nojautui kuningassauvaansa ja lausui:

-- Suurena häpeänä pitävät varmaan tulevaiset sukupolvet, ettei niin
suuri ja voimakas kansa kuin akhaialaiset ole voinut kukistaa
troialaisten mitätöntä joukkoa. Todellakin -- jos me molemmat kansat
kokoontuisimme yhteiseen juominkiin ja akhaialaiset istuisivat
kymmenmiehisiin seurueihin, valiten kukin seurue yhden troialaisen
juomanlaskijakseen, niin varmaan usea meikäläisistä juomakunnista jäisi
tarjoojaa vaille. Niin paljo enemmän on meitä. Nyt on yhdeksän vuotta
vierähtänyt, laivamme maatuvat, niitten köydet mätänevät, puolisomme ja
lapsemme menehtyvät kotona ikävään, emmekä me ole vielä saaneet toimeen
mitään. Palatkaamme siis kotiin! Ilion pysyy meiltä kuitenkin aina
valloittamatta.

Kaikki ne, jotka eivät olleet kuulleet ruhtinasten neuvoittelua,
pettyivät tämän puheen johdosta, ja kiihkeä elämä syntyi sotajoukossa.
Monet juoksivat kirkuen laivojen luo, niin että pöly kohosi pilvinä
maasta. He kehoittivat toisiaan käymään käsiksi ja työntämään laivoja
vesille; jotkut väänsivät irti tukipuita, toiset avasivat kiireellä
mudan täyttämiä kanavia, ja pilviin saakka kohosi niitten huuto, jotka
tahtoivat lähteä kotiin.

Mutta tämä ei miellyttänyt Heraa, ja hän pyysi Athenea hillitsemään
kansaa. Athene saapui syöksyvällä kiireellä leiriin ja kohtasi
Odysseuksen, joka synkkänä ja äreänä seisoi laivansa luona.

-- Onko aikomuksenne todellakin paeta? kysyi hän. Aattelepa Priamoksen
riemua! Ei, Odysseus, se ei saa tapahtua. Riennä heti hillitsemään
kansaa järkevin sanoin!

Odysseus tunsi jumalattaren äänen. Hän heitti pois vaippansa ja juoksi
Agamemnonin luo, otti häneltä valtikan käteensä ja kiirehti jälleen
laivaleiriin käskemään kaikkia ylikuninkaan nimessä uudestaan
käräjäpaikalle.

Ja kun hän tapasi jonkun ruhtinaista tai päälliköistä, seisahtui hän ja
puhui imartelevin sanoin:

-- Kuulehan naapuri, suotta sinä pelkäät ja väistyt. Käyhän takaisin,
rauhoitu ja kehoita toisiakin palaamaan kokoukseen! Et tunne vielä
Agamemnonin todellista ajatusta. Hän koettelee meitä nyt vaan, mutta
pian saattaa hän muuttua ankaraksikin. Meistä ei jokainen kuullut, mitä
hän puhui neuvottelussa. Ei millään muotoa pidä ärsyttää häntä kostoon
akhaialaisia kohtaan, sillä moisen kuninkaan katkeruus on ankara, joka
johtaa sukunsa itse Zeuksesta!

Mutta kun hän näki jonkun miehistöstä, joka piti äänekästä melua, sitä
löi hän sauvallaan ja sanoi tiukasti:

-- Tyhmä, istu ja vaikene, ja kuuntele, mitä toiset sanovat! Kaikki ne
ovat miehekkäämpiä kuin sinä, josta ei ole apua taistelussa eikä
kokouksessa, Emmehän kaikki voi olla kuninkaita, yksi vaan olkoon
kuningas, yksi hallitsija: se, jolle korkea Kronoksen poika soi
valtikan ja säännökset, joilla kansaa hallitaan.

Siten sai hän vähitellen kaikki kääntymään laivain luota
käräjäpaikalle, ja niinkuin myrskyn ryskeellä hyökkäsivät he jälleen
paikoilleen.

Vihdoin vaikenivat kuitenkin kaikki. Ainoastaan _Thersites_, joka oli
ainainen lörppö, melusi yhä. Hänellä oli suu täynnä hävyttömyyksiä ja
joka tilaisuudessa riiteli hän röyhkeästi kuningasten kanssa. Ja
kaikista Ilioniin saapuneista akhaiaiaisista oli hän rumin. Hän oli
kierosilmä, ontuva, ja vielä päällepäätteeksi kyttyräselkä, ja hänen
suipokkaassa, kaljussa päälaessaan oli ainoastaan siellä täällä
muutamia harvoja hiuskarvoja.

Tällä kertaa ei hän kuitenkaan rähissyt heitä, vaan Agamemnonia
vastaan.

-- Mitä sinä oikeastaan tahdot, Agamemnon? huusi hän. Eikö ole joka
nurkka teltassasi täynnä saalista, jonka me olemme sinulle hankkineet?
Akhaialaisia akkoja me olemme, emme akhaialaisia miehiä, jos sallimme
sinun jatkaa tähän suuntaan. Saisitpa hoitaa itse asioitasi, niin
nähtäisiin kuinka suoriutuisit. Akhilleustakin olet solvaissut. Mutta
Akhilleus ei ole kärkäs vihaan eikä sapekas, muuten olisitkin loukannut
häntä viimeisen kerran.

Niin purki Thersites sanoja suustaan. Mutta äkkiä astui Odysseus hänen
viereensä, katsoi häntä tuimasti silmiin ja sanoi ankaralla äänellä:

-- Hullu lorujen laskija, lopeta huutosi ja nalkutuksesi! Pahempaa
eläintä kuin sinä ei löydy koko sotajoukossa. Kuule nyt tarkoin, mitä
sanon sinulle: jos kerrankin vielä raivoat tällä tavalla, niin olkoon
pääni mennyttä elköönkä minua enää kutsuttako Telemakhoksen isäksi,
ellen paikalla revi vaatteitasi ihoa myöten ja pieksemällä aja sinua
käräjäpaikalta pois, huutanet sitten minkä huutanetkin.

Näin sanoessaan kohotti Odysseus kädessään olevan valtikan ja roimi
sillä rähisijää selkään. Thersites uikutti ja lyyhistyi niin matalaksi
kuin saattoi sekä väistyi paikalleen, johon jäi istumaan, itkeä
nyyhkyttäin ja tuijottaen mykkänä eteensä. Mutta ympärillä istujat
nauroivat suureen ääneen ja sanoivat toisilleen:

-- Tosin on Odysseus tehnyt lukemattomia suurtöitä sekä miekkain
mittelössä että rauhallisissa neuvotteluissa, mutta tämä oli sentään
hänen suurin tekonsa, että hän kerrankin sai tuon nenäkkään sättijän
suun tuketuksi.

Odysseus kohotti taas valtikkaansa, ja käräjäpaikalie tuli sellainen
hiljaisuus, että kaikki saattoivat kuulla hänen sanansa.

-- Kauvan olemme venyneet täällä, sanoi hän, enkä moiti akhaialaisia
siitä, että he tähän ovat kyllästyneet, Mutta häpeällistä olisi tyhjin
käsinkin palaaminen. Muistan vielä niinkuin eilisestä sen ihmeellisen
ennusmerkin, jonka Zeus näytti meille Auliissa, kun hän antoi
lohikäärmeen niellä nuo kahdeksan varpusen poikaa ja vielä emän kaupan
päälle. Nyt ovat nuo kahdeksan vuotta kuluneet ja yhdeksäskin jo
mennyt. Odottakaamme siis vielä vähän aikaa sitä täyttymyksen hetkeä,
joka juuri nyt on tulossa!

Kansa osoitti korkeilla huudoilla suostumustaan.

Sitten piti vanha Nestor Agamemnonille puheen, lopettaen sen seuraavin
sanoin:

-- Löytyisikö täällä joku, joka ei tahdo pitää pyhää valaansa, niin
anna hänen kernaasti mennä menojaan! Hän ei kuitenkaan voi välttää
kohtaloaan. Parasta on, että sotajoukko asettuu taistelujärjestykseen
heimoittain, veljeskunnittain ja suvuttain; silloin on sinun helppoa
huomata, kutka vetäytyvät syrjään, kutka taas tahtovat seurata sinua.
[_Heimot, veljeskunnat ja suvut_. Kreikkalaisilla muodostivat useammat
toisilleen läheiset _suvut_ eli perheet "_veljeskunnan_" ("fratrian"),
jonka kaikilla jäsenillä oli yhteinen suojelusjumala ja uhripaikka.
Samoin muodostivat useammat "veljeskunnat", joilla oli yhteinen
alkuperä ja samat kotijumalat, _heimon_.]

Agamemnon hyväksyi tämän neuvon. Siihen loppui käräjäin pito, ja
jokainen riensi leirimajaansa varustautumaan järjestykseen.



11. MENELAOS JA PARIS.


Etevimmät ruhtinaista kutsuttiin Agamemnonin luo uhriaterialle, ja kun
se oli syöty, lähetettiin airueet leiriin kuuluvalla äänellä kutsumaan
miehistöä hyökkäykseen. Silloin alkoi heti kaikkialla vilistä
sotavaunuja ja jalkaväkeä, ja koko seutu kaikui hälinästä ja jyskeestä.
Akhilleuksen leiristä vaan ei lähtenyt päätäkään liikkeelle. Sotavaunut
seisoivat siellä peitettyinä, hevoset pureskelivat rauhassa heiniään,
miehet huvitteleivat rannalla kiekon (diskoksen) ja keihään heitolla
tai ampuilivat jousillaan pilkkaan, ja päälliköt astuskelivat
edestakaisin, tyytymättöminä toimettomuudestaan.

Kun akhaialaisten joukot lähestyivät Troiaa, näkivät he troialaisten
tulevan ulos kaupungista. Rohkeasti hyökkäsi kumpainenkin sotajoukko
eteenpäin, akhaialaiset tällä kertaa ihan äänettöminä, mutta
troialaiset raikuvalla voittohuudolla. Kun he olivat tulleet toisiaan
miltei silmä silmää vasten, juoksi Paris esiin troialaisten riveistä.
Pantterin talja hartioilla, miekka vyöllä ja jousi selässä sekä
heiluttaen kahta pronssikärkistä keihästä [_pronssikärkinen keihäs_.
Iliadissa kuvautuu muutosaika Kreikkalaisien pronssikaudesta
rautakauteen, jolloin rauta tosin jo oli tunnettua, mutta vähän
käytännössä vielä. Kun runossa puhutaan _vaskesta_ (vaskipukuinen,
vaskella suojattu j.n.e.), tarkoitetaan sillä aina _pronssia_]
kädessään vaati hän urhokkainta miestä akhaialaisten joukosta
mittelemään voimia kanssaan. Kun Menelaos kuuli vaatimuksen, tuli hän
iloiseksi ja hyppäsi heti vaunustaan alas. Mutta nähtyään kuka riveistä
astui esiin, vaaleni Paris, perääntyi ja lymysi silmänräpäyksessä
maanmiestensä joukkoon. Siitä sydämmistyi Hektor katkerasti.

-- Oi sinua keikailevaa naissankaria, puhkesi hän sanoihin, että sinun
ollenkaan piti syntyä maailmaan tuottamaan häpeää meille kaikille. Kun
on kuljettava varkaan toimissa vieraitten heimojen luona viettelemässä
heidän naisiaan ja ryöväämässä heidän tavaroitaan, silloin sinussa on
kyllä urhoa, mutta kun ryöstön kärsinyt kohtaa sinut rehellisessä
taistelussa, silloin pistäydyt piiloon kuin raukka, sillä häntä vastaan
ei auta sinua lyyryn soitto, ei kauniit kiharasi eikä kiemaileva
naamasi. Elleivät troialaiset olisi niin perin pohjin hyväluontoisia
kuin ovat, olisit aikaa sitten tullut kivitetyksi konnantöittesi
vuoksi.

-- Ah veljeni, vastasi Paris nöyrtyneenä, en tahdo sanallakaan
puolustaa itseäni. Epätasaiset ovat kohtalon antimet. Sinut ovat
jumalat luoneet sellaiseksi, ettet koskaan tunne pelkoa rinnassasi;
minun osalleni ovat tulleet Aphroditen lahjat. Mutta jos tahtosi on
järkkymätön, astun lopultakin esiin. Käske troialaisia ja akhaialaisia
levähtämään ja anna heidän tehdä sellainen sopimus, että minä ja
Menelaos yksin astumme kaksintaisteluun Helenasta ja hänen aarteistaan.

Nämä sanat vaikuttivat Hektoriin. Hän otti keihään keskeä käteensä,
juoksi taistelevien väliin ja huusi, että kaikki lopettaisivat ottelun.
Troialaiset herkesivät heti, mutta akhaialaiset jatkoivat ampumista ja
kivien heittoa. Silloin käski Agamemnon heitäkin lakkaamaan. Hektor
toisti korkealla äänellä Pariksen uuden taisteluvaatimuksen. Menelaos
lupasi ottaa sen vastaan, mutta sopimus oli pyhitettävä uhrilla, sanoi
hän, ja Priamoksen itsensä täytyi tulla se vahvistamaan, sillä hänen
poikiinsa ei ollut luottamista.

Molemmin puolin iloittiin sydämmellisesti siitä, että tämä sietämätön
sota nyt pian loppuisi. Ajajat heittivät ohjaksensa pois, sankarit
astuivat vaunuistaan ja laskivat aseensa syrjään. Hektor lähetti kaksi
airuetta Troiaan noutamaan Priamosta ja kahta uhrilammasta, joista
toisen piti oleman valkean uhrattavaksi auringolle, toisen mustan,
maalle. Agamemnon käski Talthybioksen tuomaan laivoilta vielä
kolmannenkin lampaan, joka uhrattaisiin Zeukselle.

Sillä aikaa istui Helena Pariksen palatsissa ja kutoi leveätä,
loistavaa kangasta. Hän kutoi siihen kuvia taistelevista troialaisista
ja akhaialaisista. Hänen siinä istuissaan tuli Iris huoneeseen hänen
kälynsä Laodiken haahmussa.

-- Tule, sanoi hän, niin näet ihmeellisen tapahtuman. Troialaiset ja
akhaialaiset ovat herenneet taistelemasta ja istuvat nyt rauhassa
toistensa rinnalla kilpiinsä nojaten, keihäät iskettyinä pystyyn
maahan. Paris ja Menelaos aikovat kahden ratkaista sodan, ja sinä
joudut sille heistä, joka voittaa.

Täynnä ikävöimistä entisen puolisonsa luo ja kotimaahan, pani Helena
päähänsä hopeanhohtavan hunnun ja juoksi Skaialaiselle portille. Siellä
istuivat Priamos, Antenor ja _Pantoos_ sekä monta muuta kaupungin
etevimmistä miehistä. He olivat liian vanhoja taisteluun, mutta
tahtoivat sentään kernaasti seurata sen menoa. Ja sitäpaitse oli heillä
läheisimpiään surmakentällä, Antenorilla poikansa _Agenor_,
Pantooksella kaksi poikaa, _Polydamas_ ja _Euphorbos_. Kun ukot näkivät
Helenan vaihtoivat he ihmetteleviä katseita ja kuiskasivat hiljaa
toistensa korviin:

-- Ei sovi ihmetellä, että Troian miehet ja vaskipaitaiset akhaialaiset
ovat tuollaisen naisen tähden niin kauvan kestäneet sodan tuhoja. Hän
voi kilpailla kauneudessa itse jumalattarien kanssa. Mutta olkoon
kuinka kaunis tahansa, niin mieluummin menköön laivoihinsa takaisin,
kuin että saattaisi koko kansamme turmioon!

Priamos kutsui häntä ystävällisesti luokseen.

-- Tule tänne ylemmä, rakas lapsi, sanoi hän! Täältä näet entisen
miehesi ja paljon sukulaisiasi ja ystäviäsi. Et ole sinä syypää tähän
sotaan, vaan kuolemattomat jumalat, jotka ovat päättäneet asiain menon.
Istuhan tähän viereeni ja sano minulle tuon rotevan jättiläisen nimi,
joka astelee akhaialaisten rivien edessä ja näyttää aivan kuninkaalta!

-- Oi arvoisa appi-isäni, vastasi Helena, kuinka monta kertaa olenkaan
katunut, etten ennemmin lopettanut päiviäni, kuin että seurasin
poikaasi tänne! Mutta mitä äsken tahdoit tietää, sen sanon sinulle
kernaasti: mies, jota kysyit, sehän on Agamemnon -- hän, joka kerran
oli juuri minun lankoni.

-- Onnellinen ruhtinas, sanoi Priamos; olihan minullakin ennen
sotajoukkoja käskettävissäni, vaan ei milloinkaan noin suuria! Mutta
sanohan vielä, lapseni, ken on tuo mies tuolla, joka on vähän lyhempi
mutta hartiakkaampi kuin Agamemnon ja joka nyt kulkee rivien välissä
kuin pässi lammaslaumassa.

-- Hän on Odysseus, vastasi Helena, kallioisen Ithakan ruhtinas ja
kavalin mies koko akhaialaisten joukossa.

-- Onpa niinkin, yhtyi Antenor, minä muistan hänet hyvästi niiltä
ajoilta, jolloin hän Menelaoksen kanssa tuli lähettiläänä tänne ja me
kaikki ihmettelimme neuvottelussa hänen sujuvaa puhettansa.

-- No tuo toinen sitten, kysyi Priamos, joka on olkapäitään myöten koko
muuta joukkoa korkeampi?

-- Se on Aias Telamonin poika, vastasi taas Helena, jättiläinen
ruumiiltaan ja kaikkien akhaialaisten rintavarustus. Ja tuolla
loitompana seisoo Idomeneus Kreetasta, joka niin usein tuli
kestivieraaksi kotiimme Spartaan.

Siihen keskeyttivät Hektorin airueet puheen. He olivat noutaneet
uhrilampaat ja samalla vuohennahkaisen säkin täynnä viiniä, suuren
loistavan juomamaljan ja joukon pienempiä kultapikareita, sekä tulivat
nyt pyytämään Priamosta mukaan. Ukko vavahti kuullessaan Pariksen
aikovan taistella Menelaosta vastaan, mutta käski kuitenkin panna
hevoset valjaihin. Hän otti Antenorin mukaansa, tarttui ohjaksiin ja
ajoi huimaa vauhtia Skaialaisesta portista kentälle.

Saavuttuaan joukkojen väliseen kapeaan kujaan, astuivat he vaunuista
alas ja menivät kohtaamaan Agamemnonia ja Odysseusta. Airueet kantoivat
uhrilampaat esiin, sekoittivat viiniä suureen maljaan ja valelivat
ruhtinasten kädet vihkivedellä. Sitten veti Agamemnon uhriveitsen
tupestaan miekan sivulta, leikkasi jokaisen lampaan otsasta villatukon
ja antoi airueitten jakaa villat etevimpien akhaialaisten ja
troialaisten kesken. Kun tämä oli toimitettu, kohotti hän kätensä
taivasta kohti ja huusi Zeusta, aurinkoa ja maata todistajiksi tähän
juhlalliseen sopimukseen, että se taistelevista, joka voittaisi, saisi
pitää Helenan ja hänen aarteensa. Rukoiltuaan uhrasi hän lampaat ja
asetti niitten ruumiit sivulle, että ne sitten piti vietämän pois ja
kaivettaman maahan. Sitten jakoi hän pyhitetyn viinin läsnäoleville.
Mutta Priamos ei tahtonut enää jäädä paikalle, sillä hän pelkäsi
poikansa kaatuvan, eikä hän olisi voinut kestää sitä. Senvuoksi otti
hän molemmat Troiasta tuodut uhrilampaat vaunuihin ja ajoi Antenorin
kanssa takaisin Ilioniin.

Hektor ja Odysseus mittasivat nyt kaksintaistelupaikan. Sitten
heitettiin arpaa, kumpi ensimmäiseksi saisi viskata keihäänsä. Kaksi
pientä litteätä kiveä valittiin arvoiksi, toinen Menelaoksen, toinen
Pariksen. Ne asetti Hektor kypäriinsä ja pudisti kypäriä pää syrjään
käännettynä, kunnes toinen kivi poukahti kypäristä ulos. Se oli
Pariksen. Kaikki katselijat istuutuivat. Mutta Menelaos ja Paris
pukeutuivat sotisopaan ja astuivat esiin, katsellen toisiaan uhkaavina
ja heilutellen keihäitään. Ensi heitto oli Pariksen; hän tapasi
Menelaoksen kilpeen, mutta hänen keihäänsä kärki taipui ja keihäs
kimmahti sivuun. Huutaen Zeusta avukseen lennätti nyt Menelaos
keihäänsä, se puhkaisi Pariksen kilven ja rintahaarniskan sekä vielä
ihonutunkin, ja olisi tuottanut varman kuoleman, ellei Paris olisi
vikkelästi kumartunut alas. Menelaos tempasi miekkansa ja suuntasi
huiman iskun vastustajansa päähän. Mutta miekka taittui Pariksen
kypäriin ja singahti neljänä kappaleena maahan. Silloin katsahti
Menelaos syvästi huokaisten taivasta kohti ja lausui:

-- Oi Zeus, sinä olet julmin kaikista jumalista! Toivoin kostavani sen
häpeän, jonka olen Pariksen kautta kärsinyt, mutta nyt katkesi miekka
käteeni, ja peitsenikin lensi harhaan -- enkä sentään voinut
vihamiestäni edes haavoittaa!

Julmistuneena ryntäsi hän kourin kiinni Pariksen kypäritöyhtöön ja
alkoi raastaa häntä siitä jälessään akhaialaisten rivejä kohti. Paris
ei voinut tehdä mitään, sillä kypärin leukahihna kuristi häntä niin
kovasti leuvan alta, että hänen olisi täytynyt tukehtumalla heittää
henkensä, ellei Aphrodite olisi rientänyt auttamaan häntä. Jumalatar
nykäsi sievästi leukahihnan poikki, niin että tyhjä kypäri jäi
Menelaoksen käteen. Raivoissaan heitti hän sen akhaialaisten puolelle,
jotka ottivat sen maasta ylös, ja ryntäsi sitten uudestaan peitsi
kädessä paljaspäistä Parista vastaan.

Mutta aivan samalla hetkellä peittikin Aphrodite Pariksen paksuun
pilveen ja kuljetti hänet ilman halki hänen omaan palatsiinsa Ilioniin.

Sitten kiirehti jumalatar heti tapaamaan Helenaa ja löysikin hänet
istumassa muitten troiattarien seurassa lähellä Skaialaista porttia
olevasta tornista. Vanhan spartalaisen kehrääjä-akan muodossa nyhkäsi
hän Helenaa kauhtanasta ja kuiskasi:

-- Riennä kotiin, Helena, sillä Paris odottaa sinua palatsissaan! Ei
kukaan voisi arvata, että hän palaa verisestä taistelusta, sillä hän on
niin puhdas ja kaunis kuin karkeloihin menossa.

Helena hämmästyi, mutta tarkastettuaan lähemmältä akkaa, huomasikin hän
ryppyisen naaman alta Aphroditeen ruusuisen hipiän, ja puhkesi pahalla
mielellä sanomaan:

-- Julma jumalatar, kun nyt laillinen mieheni on voittanut minut ja
tahtoo ottaa minut takaisin, niin miksi koetat minua uudestaan tehdä
mielettömäksi! Mene itse rakastetun Pariksesi luo ja kuhertele hänen
ympärillään, kunnes hän ottaa sinut joko vaimokseen tai orjakseen! Minä
en tahdo enää olla hänen kanssaan missään tekemisissä!

Katkerana vastasi Aphrodite:

-- Elä suututa minua, kurja! Minä voin ruveta vihaamaan sinua yhtä
paljon, kuin tähän saakka olen sinua rakastanut. Ja silloin saatan
sytyttää akhaialaisten ja troialaisten välille sellaisen vihan liekin,
että se vie uhriksi _sinutkin_.

Tällaista uhkaa pelästyi Helena. Hiljaa tarttui hän jumalattaren
ojennettuun käteen ja yhdenkään läsnäolijan huomaamatta vei Aphrodite
hänet Pariksen palatsiin, ja asetti hänelle hymyillen istuimen Pariksen
vastapäätä. Mutta aluksi ei Helena tahtonut vilkaistakaan Parista, vaan
sanoi pilkallisesti:

-- Palasit siis taistelusta taas! Oi että olisit kaatunut sen sankarin
kädestä, joka kerran on ollut puolisoni! Turhaan kehuit muinoin, kuinka
helposti voittaisit Menelaoksen! Tietysti aijot heti vaatia hänet
uuteen otteluun, olethan siksi uljas? Mutta minä neuvon, että pysyt
koreasti kotona, etkä mene ollenkaan tuon miehen näkyville. Parasta on
sinulle, että varot nahkaasi vaan, sillä pian saattaisi hänen peitsensä
lävistää sinut!

Mutta Paris naurahti ja lausui:

-- Heitä torumisesi, Helena; se sopii huonosti niin ihanalle naiselle
kuin sinulle. Jos Menelaos voittikin minut, niin se tuli, katsopa,
siitä, että Athene auttoi häntä. Toisella kerralla voitan minä, sillä
minullakin on suosijoita kuolemattomien joukossa. Mutta heittäkäämme
riita ja olkaamme ystäviä!

Heikkona ja taipuisana niinkuin ainakin leppyi Helena ennalleen.

Sillä aikaa kiersi Menelaos niinkuin raivoisa peto ympäri kenttää ja
etsi kadonnutta vastustajaansa. Mutta ei troialaisten eikä heidän
liittolaistensakaan joukossa ollut ketään, joka olisi voinut sanoa,
mihin Paris oli hävinnyt. Silloin julisti Agamemnon korkealla äänellä
Menelaoksen voittajaksi ja vaati, että troialaisten nyt heti piti
luovuttaa Helena aarteineen heille. Akhaialaiset päästivät
hyväksymishuudon, mutta troialaiset seisoivat kuin puusta pudonneina,
tietämättä mitä olisi tehtävä.

Aivan samalla hetkellä pidettiin suurta neuvottelukokousta
Olympoksessa. Hebe [nuoruuden jumalatar, Olympoksen jumalien
juomanlaskija] kiersi ympäri kaataen nektaria kultamaljoihin, ja
jumalat joivat toistensa terveydeksi ja katselivat toisinaan kihisevää
elämää Troian edustalla. Heidän siinä istuissaan kääntyi Zeus Heran ja
Athenen puoleen ja sanoi ilveillen:

-- Kaksi korkeista jumalattarista on ottanut Menelaoksen huostaansa,
jalo puolisoni Hera ja loistava tyttäreni Athene. Mutta heidän
vastassaan häärii herkeämättä Aphrodite, hymy huulillaan, ja koettaa
varjella Parista turmiosta. Vast'ikään pelasti hän hänet varmasta
kuolemasta. Punnitkaamme kuitenkin tarkemmin, mihin suuntaan annamme
asiain kulkea: kiihoitammeko kansoja tuhoisaan sotaan ja
eripuraisuuteen, niinkuin tähänkin saakka, vai yhdistämmekö heitä
ystävyyteen? Jos jälkimäinen puoli asiasta olisi kaikille teille
mieleinen, niin saisi Priamoksen linna seistä paikoillaan tuleviin
aikoihin ja Menelaos palata Helenansa kanssa rauhassa Spartaan
takaisin.

Zeus tiesi aivan hyvin, että Hera ja Athene raivostuisivat sellaisesta
esityksestä, kun he siinä istuivat rinnatusten eivätkä ajatelleet
mitään muuta kuin Troian häviötä, Athene vaikeni, mutta Hera ei voinut
hillitä itseään vaan huudahti:

-- Mitä kauheata puhutkaan, Zeus! Aijotko tehdä turhiksi kaikki minun
monet vaivani? Olenhan ajanut parivaljakkoni näännyksiin, kun olen
kiertänyt kiihoittamassa kansoja uupumattomaan taisteluun Priamoksen
poikia vastaan. Tee tahtosi, mutta huomaa, että me toiset emme tule
sitä koskaan hyväksymään!

Zeus ei ollut nyt tietävinäänkään, että Hera vihasi Parista siitä
saakka, kun oli joutunut tappiolle kauneuden kilpailussa Ida vuorella,
ja kysyi senvuoksi:

-- Sanohan kerrankin, mitä pahaa ovat Priamos tai hänen poikansa
sinulle tehneet, että niin leppymättömästi toivot Troian, tuon ihanan
kaupungin häviötä? Riennä siis heti muurien yli eli läpi porttien, ja
niele suuhusi Priamos poikineen sekä kansoineen päivineen! Ehkäpä
sappesi sitten saa kyllikseen.

Tee kuitenkin tahtosi mukaan, jatkoi hän, meidän ei sovi olla
epäsovussa tämän kaupungin vuoksi. Sen vaan sanon, että jos minä joskus
tahtoisin tuhota jonkun kaupungin, jossa sattuisi asumaan _sinun_
suosikkejasi, niin ei sinun silloin maksa vaivaa tulla luokseni
rukouksilla. Ainoastaan suurella vastenmielisyydellä suostun nyt sinun
tahtoosi ja annan Ilionin hukkua.

Ylen riemastuneena vastasi Hera heti:

-- Kolme on kaupunkia, jotka ovat minulle rakkaimpia maan päällä:
Mykene, Sparta ja Argos. Mutta hävitä ne kaikki, millä hetkellä vaan
tahdot: en sano sanaakaan vastaan, kunhan vaan jätät Troian minun
käsiini! Olenhan joka tapauksessa puolisosi, mukaantukaamme siis jonkun
verran toisiimme: sittehän toisetkin jumalat elävät paremmassa sovussa.
Lähetä nyt siis Athene heti taistelukentälle, että hän viettelisi
troialaiset rikkomaan sopimuksen; silloin leimahtaa sota uuteen
liekkiin ja Troia kulkee varmasti häviötään kohti.

Zeus antoi suostumuksensa ja heti heittäysi Athene salaman nopeudella
maan pinnalle, niinkuin lentävä tähti, joka ilmojen halki pudotessaan
levittää loistavan valon ja säihkyy tuhansissa kipinöissä. Tultuaan
taistelukentälle rupesi hän troialaisen soturin haamuun ja kääntyi
kuuluisan jousiampujan, lykialaisen _Pandaroksen_ puoleen. Tämä seisoi
etummaisten joukossa troialaisten riveissä ja kuunteli Agamemnonin
vaatimusta Helenan ja aarteitten suhteen.

-- Kuulehan Pandaros, kuiskasi Athene, sinä kun olet niin oiva
jousimies, etkö voisi lähettää yhtä nuolistasi tuon Menelaoksen
kylkeen? Sellaisella teolla voittaisit kunniaa sekä kaikkien
troialaisten kiitollisuuden, ja Parikselta saisit varmaan mitä
suurimman palkinnon.

Tyhmä Pandaros meni heti ansaan. Hän otti komean jousensa ja kumartui
toveriensa kilpien taa suojaan, etteivät akhaialaiset olisi ennen
aikaansa nähneet häntä. Hiljaa avasi hän viinensä, otti sieltä
sulitetun rautapäisen nuolen, asetti sen jouselle ja pingoitti jännettä
kaikin voimin.

Ja kun hän oli vetänyt härännahkaisen jänteen niin tiukalle, että itse
jousi oli aivan puoliympyrän muotoisessa kaaressa, laski hän nuolensa
suhahtaen Menelaosta kohti.

Mutta Athenen tarkoitus ei ollut haavoittaa ketään, ainoastaan
kiihoittaa akhaialaisia. Samoin kuin äiti varovasti huiskii pois
kärpäsiä nukkuvasta lapsestaan, aivan samalla hellyydellä piti
jumalatar huolta suosikistaan Menelaoksesta. Hän ohjasi nuolen sivulle,
niin että se tapasi Menelaosta vyötäisten kohdalle, jossa hänellä oli
vahvimmat varustukset, päällimmäisenä nahkavyö ja haarniska sekä
niitten alla vielä erityinen, pronssilevyillä päällystetty alusvyö.
Kuitenkin tuli nuoli sellaisella voimalla, että se tunkeutui kaikkien
niitten läpi ja otti ihoonkin, niin että verta alkoi valua. Menelaos
vavahti hiukan, nähdessään verensä vuotavan, ja Agamemnon huusi:

-- Oi veljeni, niin ovat siis nuo konnat rikkoneet sopimuksen ja
surmanneet sinut salanuolella! Mutta Zeus, joka valapatot rankaisee,
vaatii heidät kyllä tuomiolle moisesta petoksesta. Olen sisimmässäni
vakuutettu siitä, että kerran koittaa päivä, jolloin pyhä Ilion
kukistuu ja sen mukana myös Priamos ja koko hänen kansansa. -- Vaan jos
sinä nyt kuolet, Menelaos, lisäsi hän painuneella äänellä, niin
ajattele millä kauhulla akhaialaiset pakenevat täältä, minkä häpeän
saan kärsiä minä palattuani kotiini Mykeneen, ja millä vahingon ilolla
troialaiset minua pilkkaavat!

-- Rauhoitu, vastasi Menelaos, eläkä saata miehiämme menettämään
rohkeuttaan; minä huomaan, ettei haava ole vaarallinen, koska nuolen
vä'ät tuntuvat olevan näkyvissä.

-- Hyvä että niin olisi, sanoi Agamemnon, mutta lääkärin täytyy sentään
heti tutkia haava. Riennä, Talthybios, kutsumaan Makhaon tänne!

Airut juoksi rivejä pitkin ja etsi Makhaonia. Pian löysikin hän hänet
ja pyysi tulemaan mukaansa. Yhdessä riensivät he nyt takaisin
Menelaoksen luo, joka makasi levottomain ja kiihtyneitten ruhtinasten
ympäröimänä. Makhaon nykäsi heti nuolen vyöstä irti, jolloin vä'ät
taipuivat ulospäin ja katkesivat. Sitten avasi hän vyön, haarniskan ja
alusvyön, tarkasti haavaa ja imi sen verestä puhtaaksi sekä siroitti
siihen parantavista yrteistä valmistettua jauhetta.



12. DIOMEDEEN UROTYÖT.


Sopimus oli nyt rikottu ja taistelu alkoi uudestaan. Agamemnon riensi
joukosta joukkoon, rohkaisi yhtä, kiihdytti toista, aina sen mukaan,
kuinka luuli tarvittavan. Kun hän kohtasi Diomedeen ja tämän hevosten
ajajan Stheneloksen, nuhteli hän heitä molempia ja soimasi Diomedestä,
ettei hän muka läheskään ollut uljuudessa isänsä Tydeuksen vertainen.
Sthenelos aikoi ruveta väittämään vastaan, mutta Diomedes kielsi häntä
vastaamasta loruilla, ainoastaan töillä.

Kohta olivat molemmat sotajoukot liikkeellä taas ja hyökkäsivät yhteen
voimalla ja ryskeellä. Se, joka enin kunnosti itseään tässä
taistelussa, oli Diomedes.

Stheneloksen ohjaamilla sotarattaillaan ajoi hän ristiin rastiin
kentällä niin nopeasti, että taistelevat joukot tuskin tiesivät,
kumpaanko puoleen hän oikeastaan kulloinkin kuului, ja missä hän
hyökkäsi esiin, siihen jäi aina läjittäin kaatuneita vihollisia. Kun
Pandaros näki tämän, viritti hän jousensa ja ampui Diomedesta
olkapäähän, niin että veri alkoi vuotaa haarniskan läpi. Pandaros
riemuitsi, mutta Diomedes astui maahan ja pyysi Sthenelosta vetämään
nuolen haavasta ulos. Sthenelos teki työtä käskettyä, mutta silloin
purskahti veri korkealle haarniskan renkaitten lomista. Nyt rukoili
Diomedes Athenea tyrehyttämään veren, antamaan hänelle voimia vielä ja
saattamaan Pandaroksen hänen peitsensä ulottumalle. Athene kuuli
rukouksen, ja samalla olivat Diomedeksen jäsenet voimakkaat taas ja
keveämmät kuin linnulla.

-- Nyt olet saanut voimasi takaisin, sanoi jumalatar, ja samalla olen
poistanut silmistäsi sen kaihin, joka niitä ennen on peittänyt, niin
että tästälähin voit eroittaa kuolevaiset kuolemattomista. Jos siis
joku jumalista lähestyy sinua taistelussa, niin vältä häntä. Yhteen
ainoaan, jos hän leikkiin sekaantuu, saat peitselläsi painaa merkin, ja
se on Zeuksen tytär Aphrodite.

Diomedes ja Sthenelos ajoivat nyt entistään rohkeampina troialaisten
joukkoon. Missä ikinä he hyökkäsivät esiin, harvenivat rivit heidän
ympärillään. Kun Aineias näki tämän, juoksi hän taistelun tuiskeessa
Pandaroksen luo.

-- Missä on jousesi ja sulitetut nuolesi? sanoi hän. Tahdotko nyt
säilyttää maineesi meidän parhaana ampujana, niin ammu ehdottomasti
tuota miestä, joka kaikkialla murtaa rivimme hajalle ja tuottaa meille
niin paljon tuhoa.

-- Se on varmaan Diomedes, vastasi Pandaros, mutta joku jumalista
kulkee hänen edellään ja tekee nuolet tehottomiksi. Äsken juuri
lennätin nuolen hänen oikeaan olkapäähänsä, mutta se ei tuottanut
hänelle pienintäkään vammaa. Tyhmä olen ollut, kun olen luottanut
jouseeni, sillä kahta akhaialaista olen tänään turhaan ampunut, ensin
Menelaosta ja sitten Diomedesta. Jos kerran vielä palaan kotiin, niin
lyötäköön kalloni mäsäksi, ellen omin käsin murskaa koko jousta ja
nuoliani ja viskaa niitä tuleen.

-- Elä sano niin, tyynnytti Aineias häntä, tule ennemmin tänne minun
luokseni, ja ota ruoska ja ohjakset, kun minä taistelen. Tai voit sinä
ottaa peitsenkin, jos minä ohjaan hevosia.

Pandaros rupesi mieluummin peitsenheittäjäksi, he nousivat
sotavaunuihin ja Aineias ajaa karahutti suoraan Diomedesta ja
Sthenelosta vastaan.

-- Tuolla tulee kaksi peljättävää miestä vastaamme, sanoi Sthenelos,
toinen on Pandaros, toinen Aineias; nyt on parasta meidän välttää alta.

-- Ei sanaakaan paosta, vastasi Diomedes rypistäen tuimasti kulmiaan.
Mutta sinä voit kylläkin pysytellä syrjässä, minä astun taistelemaan
heitä vastaan jalan. Yhtä asiaa sentään pyydän sinulta: jos minä
voitan, niin sido valjakkomme kiinni ja riennä anastamaan Aineiaan
hevosia! Ne ovat parhaat mitä olen nähnyt, ja meille olisi suureksi
kunniaksi, jos voisimme viedä ne voittosaaliina leiriin.

Samassa tunki Pandaroksen peitsi läpi Diomedeksen kilven ja tapasi
haarniskaa. Pandaros päästi jo voittohuudon, mutta aivan samalla
hetkellä lennähtikin jo Diomedeksen heitto ja Athene ohjasi sen niin,
että peitsi lävisti Pandaroksen kokonaan. Hän kaatui maahan niin että
aseet rämähtivät ja hevoset kirmasivat vauhkoina sivulle. Vihan
vimmassa hyppäsi Aineias alas ja asettui peitsi tanassa ystävänsä
ruumiin eteen, valmiina lävistämään jokaisen, joka aikoisi sitä
ryöstää. Nyt koppasi Diomedes kiven ja viskasi sillä Aineiasta
lanteeseen, niin että lannenikama murskaantui ja kaksi jännettä
katkesi. Aineias vaipui polvilleen, nojaten toiseen käteensä, ja hänen
silmänsä pimenivät. Hän olisi ollut kuoleman oma, ellei Aphrodite olisi
tarttunut häneen valkeilla käsillään, verhonnut häntä säteilevään
huntuunsa ja vienyt taistelun tuoksinasta pois. Sillä aikaa oli
Sthenelos anastanut Aineiaan hevoset. Mutta Diomedes oli nähnyt, että
se oli Aphrodite, joka vei Aineiaan. Hän kiirehti jälestä ja pisti
häntä peitsensä kärjellä. Terävä ase meni läpi jumalattaren hunnun,
sattui hänen hienon pehmeään ranteeseensa ja särki nahan, niin että
kirkasta ikoria pisarteli haavasta. Ääneensä valittaen jätti hän
Aineiaan siihen ja pakeni ylös Olympokseen. Siellä olivat Hera ja
Athene häntä vastassa, iva- ja pistosanat suussaan, ja pilkallisesti
lausui Athene Zeukselle:

-- Ethän pane pahaksesi, isä Zeus, jos sanon sinulle jotain? Varmaan on
sisareni taas vietellyt jonkun naisen Spartasta troialaisten mukaan,
joita hän niin tulisesti rakastaa, ja hyväillessään häntä saanut
arvatenkin hänen kultasoljestaan naarmun käteensä.

Zeus hymähti partaansa, käski Aphroditen luokseen ja sanoi hänelle:

-- Ei ole sinun osallesi, tyttäreni, määrätty sotilaan toimia, ne
kuuluvat Athenelle ja Arekselle. Kujertele sinä vaan rakkauden
hommissa!

Niin keskusteltiin korkealla Olympoksessa. Mutta alhaalla
taistelukentällä raivosi Diomedes vielä. Samalla hetkellä kun Aphrodite
jätti Aineiaan, oli Phoibos Apollon pilveen peittyneenä nostanut hänet
syliinsä. Innoissaan ei Diomedes huomannut sitä, koetti vaan surmata
Aineiaan ja saada hänen aseensa. Kolmasti hyökkäsi hän päin, ja
kolmasti ponnahti hän takaisin, ja vasta kun jumala hänen neljättä
kertaa yrittäissään säikäytti hänet julmalla karjahduksella, hillitsi
hän itsensä. Apollon vei Aineiaan omaan temppeliinsä Ilionin huipulla
ja jätti hänet sinne sisarensa _Artemiin_ ja äitinsä _Leton_
hoidettavaksi. He paransivat siellä hänen vammansa ja ohjasivat
takaisin sotakentälle. Mutta Apollon meni Areksen luo, joka istui
Simoeis ja Skamandros jokien yhtymäkohdassa taistelua katsellen, sekä
kysyi, eikö hän suostuisi masentamaan röyhkeätä Diomedesta. Ares rupesi
erään troialaisten liittosoturin muotoon ja heittäysi taistelun
pyörteeseen.

Mutta kun Hera ja Athene huomasivat, että Ares auttoi troialaisia,
vihastuivat he kovasti ja pyysivät Zeukselta lupaa ajaakseen hänet pois
taistelukentältä. Saatuaan luvan laskeutuivat he alas samaan paikkaan,
josta Ares juuri oli lähtenyt. Siihen jättivät he hevosensa vahvan
pilven peittoon ja heittivät niille ambrosian sekaista rehua eteen.
Itse lähtivät he keveästi kuin kyyhkyset astelemaan taistelevien
joukkoon. Hera otti _Stentorin_ muodon, joka oli vahva-äänisin mies
kreikkalaisten joukossa [_Stentorista_ johtuu sananparsi "stentorin
ääni"], ja huutaa kajahutti:

-- Hävetkää, akhaialaiset miehet, sillä rohkeutta teillä riittää vaan
niinkauvan kun Akhilleus on joukossanne! Hänen liikkuessaan eivät
troialaiset rohjenneet pistää nenäänsä portista ulos, mutta nyt he ovat
ajaneet teidät kohta jo laivoillenne saakka.

Athene juoksi Diomedeen luo, joka puhdisteli haavojaan, ja sanoi
hänelle nuhtelevasti:

-- Ei ole tullut isäänsä Tydeuksen poika. Isä oli ko'oltaan pieni,
mutta hän oli _sotilas_.

-- Sinut minä tunnen kyllä, jumalatar, vastasi Diomedes tyynenä, ja sen
vuoksi ilmaisen sinulle asiain oikean laidan. Pelkuri en ole enkä hidas
liioin, mutta juuri sinun oma määräyksesihän pidättää minua, etten saa
käydä taisteluun ketään muuta kuolematonta, kuin Aphroditeä vastaan.
Nyt näen kuitenkin tuolla troialaisten joukossa itse sodanjumala
Areksen ja siitä syystä olen perääntynyt.

-- Ah, rakas Diomedes, vastasi Athene, ei sekään ole nyt enää sinulle
esteenä. Ohjaa vaan hevosesi häntä vastaan ja merkitse hänet oikein
kunnollisesti peitselläsi! Minä kyllä autan sinua.

Näin sanoen työnsi hän Stheneloksen vaunuista alas ja nousi itse hänen
tilalleen ystävänsä Diomedeen rinnalle. Sitten tempasi hän ruoskan ja
ohjakset ja ajoi tulisella valjakolla huimaa vauhtia Aresta vastaan.

Ares kumartui hevosten yli pistämään Diomedesta, mutta Athene painoikin
peitsen syrjään, niin että se lensi sivulle. Vaan kun Diomedes
puolestaan työnsi peistänsä, ohjasi Athene sen Areksen kylkeen, niin
että vaikea haava syntyi. Ja kun Diomedes veti aseensa takaisin,
ulvahti jumala sellaisella äänellä, kuin yhdeksän eli kymmenentuhatta
miestä olisi yhdestä suusta päästänyt sotahuudon, ja niin troialaiset
kuin akhaialaisetkin jäivät kauhistuneina seisomaan. Mutta Diomedeen
silmissä oli Ares ikäänkuin sysimusta pyörrevihuri, kun hän nousi ylös
Olympokseen. Siellä näytti hän Zeukselle, kuinka ikor vuoti hänestä, ja
syytti katkerasti Athenea. Mutta Zeuksen mielestä sai hän syyttää
itseään, koska aina olikin ollut riitapukari. Hänen haavansa
parannettaisiin kuitenkin. Kohta palasivat Hera ja Athenekin toimensa
tehtyään takaisin Olympokseen, ja akhaialaiset ja troialaiset saivat
nyt suoriutua taistelustaan omin päinsä.

Hetkeä myöhemmin kohtasi Diomedes taistelussa lykialaisen _Glaukoksen_.

-- Ken olet sinä, jalo mies, sanoi hän, ja mikä on heimosi? Sinua en
ole ennen tavannut, ja nyt rohkenet aivan yksinäsi käydä taisteluun
kanssani! Et mahda vielä tietää, että jokainen joka käy peistäni
vastaan, on kuolemaan tuomittu.

-- Mitä sinua liikuttaa nimeni ja heimoni? vastasi Glaukos. Ihmisten
suvut ovat lehtien kaltaisia: toisia putoo myrskyssä maahan, toisia
puhkeaa kevään tulten tilalle!

Mutta kernaasti saat minun puolestani tietää sukuni, lisäsi hän. Isäni
nimi on _Hippolokhos_ ja isäni isä oli kuuluisa _Bellerophontes_.

Tämän kuultuaan painoi Diomedes peitsensä syvälle maahan ja huudahti
iloisena:

-- Tosiaankin, sinähän olet jo ammoisista ajoista minun kestiystäväni.
[_Kestiystävä_. Muukalainen vieraassa maassa ei vanhoina aikoina
nauttinut mitään turvaa, vaan kohdeltiin häntä vihollisena, ellei joku
ottanut häntä "kestiystäväkseen", jolloin häntä pidettiin perheen
jäsenenä. "Kestiystävyys" oli suuriarvoinen etu ja kulki perintönä,
aivan kuin muutkin kalleudet.] Sillä isoisäsi vieraili kerran
kaksikymmentä päivää minun isoisäni luona, ja erotessaan antoivat he
toisilleen mitä kallisarvoisimpia lahjoja: minun isoisäni antoi
hohtavan purppuravyön ja sinun antoi kultaisen kaksoismaljan, joka
minulla vielä on perintönä tallessa kotonani Argoksessa. Siis mekin
molemmat olemme vielä ystäviä emmekä saa taistella toisiamme vastaan.
Minulla on kylläksi troialaisia peitseni varalle ja sinulla
akhaialaisia. Vaihtakaamme nyt vanhan tavan mukaan aseita, että kaikki
näkevät, kuinka suuressa arvossa pidämme perittyä ystävyyttämme!

Molemmat sankarit astuivat alas vaunuistaan, löivät kättä toisilleen ja
lupasivat rikkomatta säilyttää ystävyytensä. Sitten riisuivat he
kumpikin varustuksensa ja vaihtoivat ne. Mutta se, joka siinä kaupassa
joutui häviölle, oli Glaukos, sillä hänen varustuksensa olivat kultaa
ja sadan härän arvoiset, kun Diomedeksen pronssiset tamineet sen sijaan
maksoivat vaan kymmenen härkää.



13. HEKTOR TROIASSA.


Kun akhaialaiset taas alkoivat tunkeutua lähemmäksi, kääntyi tietäjä
Helenos Hektorin puoleen ja sanoi:

-- Sinun, veljeni, täytyy mennä kaupunkiin pyytämään äitiämme, että hän
kutsuu Athenen temppeliin kokoon kaikki Troian jaloimmat naiset
[hienoimmat, ylhäisimmät] ja lahjoittaa jumalalle kallisarvoisimman
vaippansa, sekä lupaa hänelle suuren uhrin, jos hän suojelee meitä
raivoavan Tydeuksen pojan käsistä.

Hektor hyppäsi vaunuista alas, käski miehiään tekemään käännöksen ja
painamaan akhaialaisia takaisin, sekä huusi kaikuvalla äänellä:

-- Uljaat troialaiset ja kaikki asetoverit, jotka olette kaukaisilta
mailta tulleet auttamaan meitä, taistelkaa nyt miesten lailla, sillä
aikaa kun minä itse riennän Ilioniin kehoittamaan vanhoja viisaita
sankareita ja rakkaita vaimojamme, että he rukoilisivat apua taivaan
jumalilta ja lupaisivat heille runsaita uhreja!

Niin huusi töyhtökypärinen Hektor ja riensi pois.

Kun hän vielä oli ulkopuolella skaialaisen portin, pyhän pyökkipuun
kohdalla, riensivät jo Troiasta vaimot ja tyttäret häntä vastaan,
uteliaina kysellen, kuinka miehet, veljet ja pojat jaksoivat. [_Vaimot
ja tyttäret_ oleskelivat usein skaialaisen portin edustalla, sillä
suuren maantien varrella heti sen eteläpuolella oli kaksi lähdettä,
toinen kylmä toinen lämmin, ja niistä noutivat kaupungin naiset vettä,
sekä toimittivat siellä vaatteittensa pesua.] Mutta hän kehoitti heitä
kutakin kotonaan rukoilemaan jumalia, sillä vaikeat huolet uhkasivat
nyt Troiaa.

Sitten kun hän vihdoin oli saapunut Priamoksen uljaan palatsin
korkeihin pylväskäytäviin, tuli hänen hellä äitinsä Hekabe kiireellä
hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja kysyi hätäisesti:

-- Poikani, miksi olet jättänyt taistelun melskeen ja tullut tänne?
Ahdistavatko inhoittavat akhaialaiset teitä niin ankarasti? Ehkä ovat
he jo päässeet muureille ja sinut toi hurskas mielesi tänne rukoilemaan
Ilionin linnassa Kronoksen pojan apua? Mutta odotahan! Minä noudan
sinulle suloista viiniä, että uhraat sitä ensin Zeukselle ja muille
jumalille, ja sitten virkistät itseäsi. Sillä viini vahvistaa uupunutta
miestä, ja uuvuksissahan olet varmaan, koska olet niin urheasti
taistellut omaistesi puolesta.

-- Elä tarjoo minulle mieltä riemastuttavaa viiniä, äiti, vastasi
töyhtökypäräinen Hektor, sillä siitä tulisin vaan heikoksi ja
voimattomaksi. Enkä rohkene uhrata sitä Zeuksellekaan pesemättömin
käsin, sillä ei pilvienpitäjää hallitsijaa sovi kenenkään rukoilla
verellä tahrattuna. Mutta riennä sinä kaikkien jaloimpien naisten
kanssa Athenen pyhään temppeliin suitsuttamaan uhrisavua! Vie sinne
mukanasi suurin ja paras vaippasi, ja levitä se kutripäisen Pallas
Athenen polville ja lupaa uhrata hänelle kaksitoista vuosikuntaista
lehmää, jos hän vaan armahtaa troialaisia ja heidän kaupunkiaan! Sillä
aikaa käyn itse kutsumassa Parista taisteluun, kunhan tuo epäkelpo vaan
tottelisi kutsuani. Oi, että maa nielisi hänet tällä hetkellä, sillä
turmioksi eikä miksikään muuksi on Kronoksen poika hänet luonut
troialaisille! Jos näkisin hänen vaeltavan manalan majoille, niin
varmaan heti unohtaisin suuret huoleni.

Hekabe antoi orjattariensa heti kutsua kokoon Troian jaloimmat naiset,
mutta itse juoksi hän hyvälle tuoksuavaan aarrehuoneeseensa. Siellä oli
hänellä säilössä mitä kallisarvoisimpia vaippoja, jotka Paris kerran
oli tuonut hänelle lahjaksi ryöstösaaliina Sidonista, purjehdittuaan
sinne yli myrskyisen meren. Niistä valitsi hän nyt kaikkein parhaan
lahjaksi Athenelle.

Sitten lähti hän toisten naisten kanssa jumalattaren temppeliin, missä
kaunis Teano, temppelin papitar, heti avasi heille ovet. Kaikki
ojensivat nyt kätensä jumalatarta kohti, rusoposkinen Teano asetti
vaipan kutripäisen Athenen polville, teki lupauksensa ja rukoili suuren
Olympolaisen tytärtä:

-- Korkea Athene, Ilionin suoja, sinä jalo jumalatar, murra Diomedeen
peitsi ja anna hänen suistua pölyyn ja hiekkaan Skaialaisen portin
luona! Me lupaamme uhrata sinulle alttarillasi kaksitoista
vuosikuntaista lehmää, jos vaan armahdat troialaisia ja heidän
kaupunkiaan!

Niin hän rukoili, mutta Athene ei kuullut häntä.

Heidän rukoillessaan jumalatarta meni Hektor Pariksen mahtavaan taloon,
jonka tämä etevimpien mestarien avulla oli itselleen rakentanut
Priamoksen ja Hektorin linnain viereen.

Yksitoista jalkaa pitkä, vaskella ja kullalla helattu peitsi kädessään
astui Hektor veljensä asuntoon. Hän tapasi Pariksen puuhaamassa
aseittensa kanssa, mutta spartalainen Helena istui sivummalla ja
määräili töitä naisorjilleen.

Syvällä paheksumisella sanoi hän Parikselle:

-- Huono on tekosi, veljeni, että tällä tavoin vetäydyt syrjään, kun
miehemme taistelevat menehtymäisillään muurien edustalla! Sinunhan
yksin on syysi, että me tällä tavoin saamme kärsiä, ja varmaan
moittisit sinä ankarasti jokaista muuta, joka näin hiipisi pois
kuumasta ottelusta. Ylös, nahjus, ettei kaupunkimme kohta joudu
liekkien valtaan!

Hänelle vastasi heti kauneudestaan kuulu Paris:

-- Koska olet täydellä syyllä moittinut minua, Hektor, niin tahdon
puhua sinulle totuuden, uskonet sitten minua tahi et. En istu täällä
huoneessani siitä syystä, että olisin närkästynyt troialaisiin; istun
täällä surussa ja katumuksessa. Äsken juuri houkutteli vaimoni minua
ystävällisin sanoin lähtemään takaisin taisteluun, ja molemmat
katsoimmekin sen parhaaksi, sillä voiton onni kääntyy usein. Odota siis
kunnes vedän varustukset päälleni, tai riennä edellä! Minä seuraan ja
toivon saavuttavani sinut.

Hektor vaikeni, mutta Helena sanoi hänelle valittavalla äänellä:

-- Kuulehan, Hektor, onnettomuutta tuottavalle naiselle jouduit sinä
langoksi. Oi että myrskyn vihuri olisi minut heti synnyttyäni viskannut
kallioon mäsäksi tai upottanut kuohuvan meren syvyyteen, niin olisi
kaikki nämä turmiot jääneet tekemättä! Vaan jos tämä kaikki oli
jumalien tahdosta, miksei annettu minua vaimoksi urhokkaammalle
miehelle, jonka sydän ei olisi ollut tyhjä hävyn ja kunnian tunnosta!
Paris on kevytmielinen ja sellaisena pysyy, ja pian, luulen minä, saa
hän korjata hedelmät horjuvaisuudestaan. Mutta istuhan, lankoni, ja
levähdä hetkinen, sillä sinun hartioillesi on kuitenkin sälytetty
suurin huoli meidän kaikkien kohtalosta, meidän, joitten ainoa osa on
se, että vastaiset sukupolvet saavat laatia meistä lauluja.

Hänelle vastasi töyhtökypäräinen Hektor:

-- Suotta pyydät minua istumaan, Helena, sillä mieleni palaa
levottomana troialaisten luo, jotka odottavat minua avukseen. Riennätä
vaan miestäsi ja kiirehtiköön hän itsekin, että tapaisi minut vielä
muurien sisäpuolella. Nyt käyn hetkiseksi omaan kotiini, nähdäkseni
vielä kerran rakkaan puolisoni, pienen poikani sekä muun kotiväkeni.
Sillä ken tietää, palaanko enää koskaan omaisteni luo.

Sen sanottuaan lähti hän omaan taloonsa, mutta ei tavannutkaan
puolisoaan Andromakhea kotona, sillä tämä oli pienen poikansa ja
imettäjän seurassa mennyt muureille ja noussut siellä erääseen torniin,
jossa itki ja huokaili katkerasti.

-- Mihin on mennyt puolisoni? kysyi Hektor kotona olevilta
palvelijoilta. Onko hän mennyt kälyjensä luo, vaiko Athenen temppeliin,
jossa muutkin Troian naiset parhaillaan lepyttävät suuttunutta
jumalatarta? Vastatkaa heti ja puhukaa totta!

-- Ei hän ole mennyt kälyjensä luo, eikä temppeliinkään, vastasi yksi
puuhaavista palvelijoista, vaan nousi hän Troian korkeimpaan torniin,
kun kuuli akhaialaisten entistään vimmatummin ahdistavan meikäläisiä.
Muureille juoksi hän kuin mieletön, ja imettäjä pojan kanssa hänen
jälestään.

Silloin lähti Hektor kiireellä linnastaan ulos ja riensi kaupungin
halki samaa tietä takaisin, jota oli tullutkin. Ja kun hän oli
ennättänyt skaialaiselle portille, josta tie vei ulos kentälle, juoksi
hänen kaivattu puolisonsa Andromakhe siinä häntä vastaan, ja jälestä
seurasi imettäjä, Hektorin suloinen ja rakastettu poika Astyanax
sylissään. Hektor seisattui ja katseli hymyillen poikaansa, mutta
Andromakhe tarttui kyynelsilmin hänen käteensä ja lausui:

-- Rakkahin mieheni, rohkeutesi tuottaa sinulle surman! Armahda tätä
lasta ja minua, onnetonta! Pian olen minä enää vaan sinun leskesi, kun
akhaialaiset miehissä hyökkäävät päällesi. Parempi olisi silloin
kuolema minullekin, sillä olenhan isätön ja äiditön, eikä minulle jäisi
mitään lohdutusta, jos sinä kaatuisit. Isäni surmasi väkevä Akhilleus,
saman miehen kädestä kaatuivat veljeni, ja äitini muutti tuonen
majoille. Hektor, Hektor, sinä olet siis minulle isä ja äiti, samalla
myös veli ja kaikki oi Hektor, minun ihana puolisoni! Jää sääliväisenä
Troiaan, elä riistä minulta miestäni, eläkä turvattomalta pojaltasi
suojelevaa isää! Järjestä troialaiset tuohon viikunametsikköön, sillä
tältä taholta on helppo nousta muureille ja tältä samalta taholtahan
ovat viholliset jo kolmasti yrittäneet hyökätä kaupunkiin!

Lempeästi vastasi töyhtökypäräinen Hektor:

-- Tämä huolestuttaa itseänikin. Mutta minä pelkään Troian miehien ja
naisten moitetta, jos arkana jäisin pois taistelusta. Ja sen kieltää
oma rohkeutenikin, joka on opettanut minut vaaran hetkellä seisomaan
ensimmäisenä troialaisten rivissä ja puolustamaan niin hyvin isäni
mainehikasta nimeä kuin omaanikin. Sisimmässäni olen kyllä vakuutettu
siitä, että kerran koittaa päivä, jolloin pyhä Ilion sortuu ja Priamos
itse kansoineen kaikkineen kaatuu. Vaan en sure niin paljo Troian
häviötä, en Hekabea, en Priamosta, enkä veljiäni, jotka kuitenkin
kerran kaatuvat taistelun tuoksinassa, kuin suren _sinua_,
ajatellessani, että joku vaskikypäräinen akhaialainen taluttaa sinut
kyynelistäsi huolimatta vapaudesta orjuuteen, että sinun Argoksessa
täytyy helkyttää pirtaasi vieraan käskystä, että sinun vieraalla maalla
täytyy kantaa vettä lähteistä, kohtalon raudankovan lain pakoittamana.

Moni silloin, kun puhkeet kyyneleihin, on sanova surkutellen: tuo on
Hektorin puoliso, urheimman troialaisen, joka aikoinaan taisteli
Ilionin muureilla. Niin saatetaan sanoa, mutta sinussa virittää se vaan
uudestaan surua, että olet kadottanut sen, joka olisi voinut sinut
pelastaa. Mutta peittäköön minut ennemmin musta multa, kuin että
kuulisin sinun valituksesi, kun ne raastavat sinua vankeuteen!

Hän avasi sylinsä pojalleen, tuo komea Hektor, mutta pienokainen
painautui itkien imettäjänsä rintaa vastaan, sillä hän pelkäsi isän
sotaisaa asua: vasken välkettä ja kypärin töyhtönä hulmahtelevaa
hevosen harjaa. Isä ja äiti hymyilivät tämän nähdessään. Hektor laski
kiiltävän kypärinsä maahan ja otti sitten rakkaan poikansa syliinsä,
suuteli ja keinutteli häntä hellästi käsivarrellaan sekä rukoili Zeusta
ja muitakin jumalia:

-- Zeus, ja jumalat kaikki! Suokaa, että tästä ainoasta pojastani
kerran tulisi isänsä veroinen, ensimmäinen troialaisten joukossa ja
Ilionin voimakas hallitsija! Suokaa, että kerran sanottaisiin: hän on
voimakkaampikin isäänsä, kun hän on kaatanut vihollisensa, ja äitinsä
suureksi riemuksi palaa runsaine voitto-saaliineen sotaretkeltä!

Niin hän rukoili jumalia ja laski pojan puolisonsa syliin, joka koetti
hymyillä ottaessaan poikaa vastaan, mutta ei kuitenkaan voinut peittää
kyyneleitään.

Silloin tuli Hektor syvästi liikutetuksi, hyväili kädellään Andromakhen
poskea ja lausu:

-- Hyvä vaimoni, elä anna tuskan noin ahdistaa mieltäsi! Ei kukaan voi
ennemmin lähettää minua manalan teille, kuin kohtaloni määrää, vaikka
eipä kyllä ole vielä sitäkään miestä syntynyt, joka voisi kohtalonsa
välttää, olkoon hän uljas tai pelkuri. Palaa sinä nyt siis rauhassa
kotiaskareihisi, värttinän ja kangaspuitten ääreen, ja käske palvelevia
naisiasi täyttämään tehtävänsä! Meidän miesten täytyy taistella,
etupäässä minun, jolla on Troiassa synnyinmajani.

Niin hän puhui ja otti maasta kypärin päähänsä, mutta hänen puolisonsa
lähti kotiin päin, katsellen tavan takaa kyynelet silmissä taakseen.
Pian saapui hän Hektorin komeaan taloon takaisin ja sai kyynelillään ja
surullaan kaikki orjattarensa katkerasti valittamaan, Ja niin itkettiin
Hektoria jo kotonaan, vaikka hän vielä asteli elävien joukossa.

Mutta ei Pariskaan kuhnaillut omassa talossaan, vaan riensi veljensä
jälestä, heti kun oli saanut sotatamineensa kuntoon. Hän tapasi
Hektorin vielä samalta paikalta, missä tämä oli kohdannut puolisoaan,
ja sanoi hänelle nöyrästi:

-- Pelkään, että olen viivyttänyt sinua liiaksi, veljeni, kun en tullut
niin pian, kuin käskit.

-- Rakas veljeni, vastasi Hektor lempeästi, ei kukaan voi sentään
tarkemmin ajatellen kieltää sinulta sotilaallista kuntoa, sillä kyllä
sinä sittenkin olet urhoollinen. Mutta sinä nahjustelet tahallasi ja
sinulta puuttuu hyvää tahtoa, ja se juuri karvastelee sydäntäni, että
minun sinusta täytyy kuulla häpäiseviä sanoja troialaisten suusta,
jotka sinun tähtesi ovat niin paljon kärsineet. Mutta puhukaamme tästä
asiasta enemmän toisella kertaa, jos Zeus ja kuolemattomat jumalat
meidän vielä sallivat nostaa vapauden maljaa huulillemme omassa
talossamme, sittenkun olemme ajaneet vaskipaitaiset akhaialaiset
tiehensä Ilionin lähistöltä.

Niin sanoi loistava Hektor ja riensi portista ulos, ja hänen rinnallaan
kiirehti kauneudestaan kuulu Paris, molemmat palaen innosta taisteluun.



14. HEKTOR JA AIAS.


Heti kun Hektor oli palannut taisteluun, alkoivat troialaiset päästä
voitolle. Silloin lensi Athene alas Olympoksesta auttamaan
akhaialaisia. Mutta Apollon kohtasi hänet pyhän pyökkipuun luona
skaialaisen portin edustalla ja ehdoitti, että he siksi päiväksi
lopettaisivat taistelun ja antaisivat Hektorin käydä kaksintaisteluun
jonkun akhaialaisen kanssa. Siihen suostui Athene.

Tietäjä Helenos oli sielussaan ymmärtänyt, mitä jumalat olivat
päättäneet, ja kertoi sen Hektorille. Tämä ilostui suuresti ja juoksi
taistelevien väliin pitäen keihästä keskeä kädessään, joka oli merkki
taistelun lopettamiseen. Kaikki troialaiset istuutuivat maahan, ja
Agamemnonin käskystä tekivät akhaialaiset samoin. Athene ja Apollon
lensivät kahden korppikotkan haahmussa pyhän pyökkipuun latvaan ja
katselivat sieltä mielihyvällä elämää kentällä, jossa joukot majailivat
tiheissä riveissä ja kokonainen metsä kypäreitä, kilpiä ja pitkiä
peitsiä kohosi taivasta kohti. Seisoen keskellä joukkojaan, huusi
Hektor akhaialaisille:

-- Teidän riveissänne ovat Akhaian etevimmät sankarit. Ken teistä
rohkenee taisteluun minua vastaan, hän astukoon esiin! Mutta seuraavan
ehdon asetan minä kaksintaistelulle: jos minä kaadun, ottakoon voittaja
varustukseni, mutta jättäköön ruumiini troialaisten poltettavaksi; jos
taas minä jään voittajaksi, pyhitän minä kaatuneen aseet Apollonille
Ilionin vuorella, mutta annan akhaialaisten asettaa hänen ruumiinsa
roviolle ja pystyttää muistopatsaan hänen kunniakseen!

Akhaialaiset kuuntelivat äänettöminä tätä ehdoitusta, sillä he
häpesivät kieltää, mutta pelkäsivät myöntymistä. Vihdoin nousi Menelaos
ylös.

-- Voi mitä nahjuksia minun maanmieheni ovat! puhkesi hän. Akhaialaisia
akkoja te olette! Pölyksi te saatte muuttua ja haipua tuulen kanssa
näkymättömiin -- ilman sydäntä ja miehen mieltä kun olette kaikki!
Mutta minä tahdon astua Hektoria vastaan, voitto on jumalain käsissä.

Vihoissaan alkoi hän vetää rautapaitaa päälleen. Mutta toiset ruhtinaat
riensivät estämään häntä, Agamemnon tarttui hänen oikeaan käteensä ja
lausui:

-- Houritko sinä, Menelaos? Kuinka saattaa pistää päähäsi moinen tuuma,
hän kun on sinua niin paljon väkevämpi? Hänhän on kauhu meille
kaikille; itse Akhilleuskin välttää häntä mielellään. Pysy siis
paikallasi sinä, ja anna meidän katsoa joku toinen, jolla on enemmän
voimia!

Menelaos totteli ja istahti paikalleen. Mutta kun kaikki muut yhä
pysyivät äänettöminä, nousi Nestor ylös, moitti heitä pitkässä puheessa
ja kertoi, kuinka urhoollisia miehet olivat olleet _hänen_
nuoruudessaan.

-- Jos olisin vielä miehuuteni voimissa, sanoi hän, astuisin totisesti
itse heti paikalla Hektoria vastaan. Mutta teistä, jotka olette
olevinanne parhaat joukossa, ei _ainoakaan_ rohkene tulla esiin.

Moinen soimaus oli liian vaikea niellä, ja niin nousikin ylös yht'aikaa
yhdeksän ruhtinasta: Agamemnon, Diomedes, molemmat Aiakset, Idomeneus
ja Meriones, Eurypylos, Thoas ja Odysseus. Nestor määräsi, että arpa
ratkaiskoon heidän keskensä. Jokainen otti oman arpansa, pani siihen
merkin ja heitti sitten Agamemnonin kypäriin. Kun kaikki oli kunnossa,
asettuivat he piiriin Nestorin ympärille. Nestor otti kypärin ja
ravisteli sitä, niin että yksi arpa poukahti ulos. Airut nosti sen
maasta, kulki myötäpäivää ympäri piirin ja näytti sitä jokaiselle
järjestään. Kahdeksan ensimmäistä pudisti kieltävästi päätään, mutta
kun airut tuli yhdeksännen luo, joka oli Aias Salamiista, otti tämä
arvan käteensä ja tunsi sen omakseen. Hän heitti sen iloisena
jalkoihinsa ja sanoi:

-- Aivan oikein, toverit, arpa on minun, ja olen iloinen siitä, sillä
minä toivon voittavani tuon loisteliaan Hektorin. Rukoilkaa nyt kaikki
Kronoksen poikaa puolestani, sillä aikaa kun itse vedän varustukset
päälleni!

He tekivät niin, ja kun Aias sonnustihe sotisopaansa, rukoilivat he
Zeusta antamaan hänelle voiton, tai pitämään hänet ainakin tasaväkisenä
Hektorin kanssa.

Päästyään kuntoon riensi Aias mahtavin askelin Hektoria vastaan, pitäen
rintansa edessä suurta jättiläiskilpeään. Se oli paljoa vahvempi kuin
Hektorin, sillä se oli tehty seitsemästä härän vuodasta päällekkäin ja
ulkopuolelta vielä varustettu vaskilevyllä. Hektor tunsi sydämmensä
tykyttävän, mutta hän ei välttänyt, vaan viskasi keihäänsä sellaisella
voimalla, että se puhkasi Aiaksen kilvestä kuusi vuotaa ja pysähtyi
vasta seitsemänteen. Sitten heitti Aias. Hänen keihäänsä tunkeutui läpi
Hektorin kilven ja rautapaidan, vieläpä läpi ihonutunkin, ja olisi
varmaan haavoittanut häntä, ellei hän olisi notkeasti taivuttanut
itseään sivulle. Molemmat sankarit irroittivat keihäät kilvistään ja
heittivät uudestaan. Hektorin keihäs sattui keskelle Aiaksen kilpeä,
mutta sen kärki lytistyi. Vaan Aias lävisti vielä toistain Hektorin
kilven ja haavoitti häntä kaulaan, niin että veri purskahti. Silloin
hypähti Hektor sivulle, tapasi maasta suuren kulmikkaan kiven käteensä
ja viskasi sillä Aiasta. Se sattui kilpeen niin että vaski rämähti.
Aias koppasi vielä isomman kiven ja singahutti sillä vuorostaan niin
rajusti, että Hektorin kilpi murskaantui kokonaan ja hän itse horjahti
kumoon. Mutta hän oli heti jaloillaan taas, ja nyt tarttuivat kumpikin
miekkaan. Mutta juuri kun heidän piti iskeä yhteen, juoksivat molempain
sotajoukkojen airueet esiin, Talthybios akhaialaisten ja Idaios
troialaisten puolelta, tehdäkseen lopun kaksintaistelusta. He
kohottivat pitkät sauvansa taistelevien väliin, ja Idaios huusi:

-- Ei enempää taistelua tänään, rakkaat lapset! Kumpikin olette
näyttäineet eteviksi sankareiksi. Mutta nyt käskee yö meitä levolle, ja
sen käskyä on toteltava.

-- Puhu ensin Hektorille, vastasi Aias, hän on alottanut taistelun, ja
tahtooko hän sen lopettaa, niin tahdon myös minäkin.

-- Uljas Aias, vastasi Hektor, jumalat ovat luoneet sinut suureksi,
väkeväksi ja aseihin pystyväksi. Mutta tänään olemme molemmat saaneet
tarpeeksemme; toistain ehkä kohtaamme taas. Antakaamme kuitenkin,
ennenkun tästä eroamme, toisillemme kunnialahjat, niin että kumpikin
sotajoukko saattaa meitä ylistäen lausua: he astuivat kuohuvin mielin
toisiaan vastaan, mutta erkanivat rauhallisina ystävinä.

Ja sanoessaan näin, ojensi hän Aiakselle hopeakahvaisen miekkansa
kannattimineen ja tuppineen. Aias puolestaan irroitti purppuraisen
vyönsä ja antoi sen Hektorille. Sitten erkanivat he, ja kumpikin
sotajoukko oli hyvillään, että heillä vielä oli vankimmat sankarinsa
jäljellä.



15. ASELEPO.


Molempain sotajoukkojen päälliköt kokoontuivat nyt neuvoitteluun,
akhaialaiset Agamemnonin telttaan, troialaiset Priamoksen palatsin
eteiselle torille.

Agamemnonin luona syötiin uhri-ateria, jossa Aias Telamonin poika oli
kunniavieras ja sai osalleen lihavimman selkäkappaleen uhriteuraasta.
Kun kaikki olivat ravitut, ehdoitti Nestor, että seuraava päivä
pidettäisiin aselepoa, niin että molemmin puolin voitaisiin koota
kaatuneitten ruumiit ja polttaa ne. Ja saadakseen laivansa parempaan
turvaan, olisi akhaialaisten aselevon kestäessä tehtävä niitten
suojaksi vallitus. Tämä kaikki hyväksyttiin.

Troialaisten kokouksessa taas antoi Antenor sellaisen neuvon, että
Helena aarteineen olisi luovutettava; sehän oli juhlallisesti
luvattukin aamulla ennen Menelaoksen ja Pariksen kaksintaistelua, ja
ellei lupausta pidettäisi, seuraisi siitä vaan onnettomuutta.

-- Ethän tarkoittane totta, huudahti Paris kiukkuisesti, ja jos
tarkoitatkin, niin silloin ovat jumalat varmaan pimittäneet järkesi.
Helenasta en ikinä luovu, se sinun pitäisi tietää, mutta jos niin
tahdot, niin viekööt hänen aarteensa koska tahansa, ja vielä annan
omistanikin lisäksi, mitä akhaialaiset vaativat lisähyvitystä.

Vanhalla hyvänluontoisella Priamoksella ei ollut sydäntä vastustaa
kauneinta pojistaan. Hän käski siis airut Idaioksen menemään aamulla
varhain laivaleiriin ja ilmoittamaan Pariksen tarjouksen, ja samalla
oli hänen pyydettävä aselepoa; että kummallakin puolella voitaisiin
korjata kaatuneet.

Yön kuluessa vielä täytti Idaios määräyksen. Hän tapasi akhaialaiset
ruhtinaat koolla Agamemnonin laivan luona ja esitti terveiset
Priamokselta. Kaikki miettivät asiaa syvimmässä hiljaisuudessa, mutta
vihdoin avasi Diomedes suunsa:

-- Aarteet eivät meitä viehätä, emmekä Helenastakaan enää huoli, sanoi
hän; imevä lapsikin voi nyt jo huomata, että troialaiset ovat perikadon
partaalla.

Kaikki muut ruhtinaat antoivat korkealla huudolla suostumuksensa, ja
Agamemnon lausui:

-- Sinä kuulet nyt akhaialaisten mielen, Idaios, ja minun oma
vastaukseni on sama kuin heidänkin. Mutta aselepoon suostun kernaasti,
sillä niin jumalaton ei ole kukaan, ettei soisi kaatuneille omaisilleen
viimeistä leposijaa ja auttaisi heidän varjojaan Hadekseen.

Idaios palasi Troiaan ja kertoi Priamokselle, kuinka hänen matkallaan
oli käynyt. Nyt tuli kiire molemmissa sotajoukoissa. Toiset riensivät
ylös metsiin noutamaan polttopuuta rovioita varten, toiset taas
taistelukentälle kokoomaan ruumiita.

Kun aselepo oli lyhyt, poltettiin ja haudattiin kaatuneet suurimmalla
kiireellä sekä ilman tavanmukaisia pitkiä juhlallisuuksia.

Nestorin neuvon mukaan käyttivät akhaialaiset tilaisuutta hyväkseen
vahvistaakseen leiriään. Siinä tarkoituksessa kaivoivat he syvän haudan
koko sen niemekkeen poikki, jolla heidän laivansa ja telttansa
sijaitsivat. Kaiken maan, mitä haudasta nousi, loivat he sen
pohjoiselle puolelle, niin että siitä muodostui korkea valli, ja itse
haudan kaivoivat he loivareunaiseksi, niin että se oli päältä leveämpi
kuin pohjasta. Samoin loivat he myös vallin sivut kalteviksi, että se
paremmin pysyisi sortumatta koossa, ja varustivat sitten sekä vallin
että haudan ulkoreunat puupaalutuksella, jättäen vallin ja paalutuksen
väliin pitkin koko mittaa kapean käytävän. Ja että valli pysyisi
vieläkin paremmin koossa, sotkivat he siihen haudasta nostetun maan
sekaan puunrunkoja ja kiviä, ja varustivat sen harjan vielä toisella
paalutuksella. Siten saivat he jommoisenkin rintavarustuksen, jonka
suojasta saattoivat ampua ja heittää keihäitään vihollisia vastaan.
Joihinkuihin kohtiin rakennettiin vielä vallin harjalle puisia torneja.
Kolmesta kohdasta jättivät he haudan umpeen, niin että niissä oli
ikäänkuin sillat, joitten kautta helposti pääsi kentättä haudan yli
vallikäytävälle. Näitten siltojen kohdalle jätettiin valliin aukot,
joihin rakennettiin korkeat tornit ja leveät, puomeilla varustetut
portit.

Kun aurinko meni mailleen, oli linnoitus valmis ja akhaialaiset
rupesivat illalliselle, koettaen olla iloisia. Mutta ilo ei tahtonut
oikein ilolle ruveta, sillä kaiken yön vaivasi Zeus heitä ankaralla
jyrinällä ja salaman iskuilla.



16. HEKTOR VALLIHAUDALLA.


Seuraavana aamuna kutsui Zeus kaikki jumalat kokoon ja antoi
määräyksen, ettei kukaan heistä sinä päivänä saanut sekaantua
taisteluun. Ken sitä ei tottelisi, hänet viskattaisiin rangaistukseksi
manalan syvimpään kuiluun, vielä syvemmälle, kuin maa ja itse manala
ulottuivatkaan.

-- Silloin hän huomaa, lisäsi Zeus, että minä teistä kaikista sentään
olen väkevin.

Kaikki istuivat äänettöminä, sillä Zeuksen sanoissa oli ollut erityinen
voima ja paino.

Vihdoin avasi kuitenkin Athene suunsa:

-- Tiedämme kyllä, ettei kukaan voi sinua vastustaa, ja sentähden
pysymme poissa taistelusta. Mutta antanethan meidän sentään hiukan
auttaa akhaialaisia hyvillä neuvoilla, etteivät he heti joudu
alakynteen?

Zeus hymähti ja vastasi hänelle:

-- Elä ole huolissasi, lapseni! Enhän tarkoittanut ihan täyttä totta.
Sinua kohtaan tahdon aina olla lempeä.

Sitten nousi hän vaunuihinsa ja meni Ida vuoren korkeimmalle huipulle,
_Cargarokselle_, missä hänellä oli lehto ja alttari. Siihen hän
istahti, niin että hänellä oli näkyvissään koko Skamandroksen laakso,
Troia, laivaleiri sekä kaikki ympärillä olevat vedet ja maat. Alahalla
alkoi jo tulla elämää ja liikettä. Akhaialaiset olivat syöneet
aamiaisensa ja pukeutuneet taisteluvalmiiksi, Troian porteista virtasi
taas heidän puolen sotureita ulos. Näitä jälkimäisiä oli luvultaan
vähemmän, mutta he olivat täynnä intoa, sillä taistelivathan he
kotinsa, vaimojensa ja lastensa puolesta. Zeus katseli, kuinka
sotajoukot iskivät yhteen, ja antoi heidän ponnistella koko aamupäivän.

Kun vielä oli varhainen aamu ja aurinko teki hiljalleen nousuaan,
sattuivat nuolet tarkasti, ja miestä kaatui molemmin puolin kuin
heinää. Mutta kun aurinko oli ennättänyt keskitaivaalle, silloin otti
Zeus esiin kultaisen vaakansa ja asetti siihen kaksi katkeran turmion
arpaa, toiseen puoleen troialaisille, toiseen akhaialaisille, ja
tarttui sitten vaakaan keskeä kiinni. Akhaialaisten arpa painui syvälle
kohti viheriöivää maata, mutta troialaisten kohosi kohti siintävää
taivasta. Itse jyrisytti Zeus ankarasti Ida vuorta ja lähetti
leimahtavat salamansa akhaialaisten joukkoon, jotka kauhistuen
katselivat niitä ja kalpenivat pelosta.

Akhaialaiset väistyivät ja Hektor heitti ivasanoja heidän jälkeensä.

-- Lapsekkaita narreja, huusi hän omille miehilleen, kun luulevat
mokomain vallien tekevän meille haittaa! Eivät ne pidätä meitä, ja
tuollaisten kaivosten yli kulkevat hevosemme astumalla. Mutta kun
olemme päässeet heidän laivainsa luo, niin olkaa valmiina
tulisoihtuinenne, että voimme sytyttää heidän laivansa tuleen ja sitten
surmata heidät kaikki savun sekaan hämmentyneinä.

Kuullessaan tämän Hektorin uhkauksen, käännähti Hera niin kiivaasti,
että hänen valtaistuimensa jalat rusahtivat, ja ehdoitti Poseidonille,
että he yhdessä tuumin karkoittaisivat troialaiset takaisin. Mutta
Poseidon vastasi, ettei maksanut vaivaa ruveta tottelemattomaksi
kaikkivoipaa Zeusta kohtaan.

Akhaialaiset tulivat nyt työnnetyiksi vallihautaansa, yli siltojen ja
läpi porttien omalle puolelleen takaisin. Ahdinko oli niin suuri, että
kapea käytävä vallin ja kaivoksen välissä oli tungokseen saakka täynnä
vaunuja ja jalkaväkeä. Aias Telamonidi ja hänen veljensä Teukros
koettivat viimeiseen saakka estää troialaisia. Teukros asettui
jousineen veljensä jättiläiskilven suojaan, ja lähetti sieltä surmaavia
nuoliaan taajimpaan troialaisjoukkoon. Ja joka kerta kun hän osasi
paikalle ja joku vihollinen keikahti kumoon, vetäytyi hän jälleen
lähemmäksi Aiasta, niinkuin lapsi äitinsä helmojen turviin.

-- Oikein, Teukros, huusi Agamemnon, jatka vaan samaan tapaan, niin
tulee sinusta ilo kaikille akhaialaisille ja kunnia isällesi, ja saatpa
aimo palkinnon, kun Troia on valloitettu!

Kehoituksesta innostuneena tähtäsi Teukros nuolensa Hektoriin. Mutta
nuoli ei sattunutkaan häneen, vaan kaatoikin nuoren _Gorgythionin_,
jonka pää painui raskaana maahan.

Vielä kerran tähtäsi Teukros Hektoria. Mutta nytkin sattui nuoli
toiseen, nimittäin hänen hevostensa ajajaan. Silloin hyppäsi Hektor
julmistuneena vaunuista ja sieppasi käteensä särmikkään kiven, ja juuri
kun Aias painoi kilpeään alemmaksi, että Teukros paremmin olisi nähnyt
ampua, singahti Hektorin kivi Teukroksen olkaluuhun ja kaatoi hänet
tainnoksiin maahan. Aias riensi suojelemaan häntä kilvellään, ja pari
toveria kantoi hänet laivain luo.

Kun Hera näki Olympokseen akhaialaisten hädän, ehdoitti hän Athenelle,
että he yhdessä lähtisivät auttamaan heitä. Athene suostui heti, ja
sittenkun Hera oli valjastanut hevoset ja Athene pukeutunut isänsä
varustuksiin, lähtivät he liikkeelle. Mutta Zeus huomasi heidät heti ja
vihastui ankarasti. Hän lähetti Iriksen viemään heille sellaiset
terveiset, että elleivät he silmänräpäyksessä käänny takaisin,
iskee hän salamansa heidän niskaansa. Silloin heidän hevosensa
lamaantuisivat, vaunut menisivät pirstaleiksi, ja he itse
kärventyisivät niin, ettei olisi paranemisen toivoa kymmeneen vuoteen.
Iris riensi heitä vastaan ja vei Zeuksen terveiset. Silloin näkivät he
parhaaksi kääntyä ympäri, mutta pahasti olivat he harmissaan palattuaan
takaisin istuimilleen Olympokseen. Pian saapui Zeuskin kotiin. Poseidon
riensi häntä vastaan, riisui hevoset ja työnsi vaunut niitten
tavalliseen säilytyspaikkaan sekä peitti liinavaatteella. Sitten nousi
Zeus kultaiselle istuimelleen. Syrjässä hänestä istuivat Hera ja
Athene, yksinään ja happamina, eivät puhuneet mitään eivätkä vastanneet
kysymyksiin. Zeus katsoi heihin ja sanoi:

-- Mitä te siellä niin alakuloisina istutte? Ketterästi palasitte
kotiin tällä kertaa, luulen minä? Ja oikein se olikin, sillä jos minun
olisi täytynyt lingota salamani teihin, ette istuisikaan siinä nyt,
uskokaa minua. Ja sinulle, Hera, voin kertoa, että rakkaat
akhaialaisesi pysyvät tappiolla siihen asti, kunnes Hektor on
tunkeutunut heidän laivoilleen saakka ja Akhilleus lähtee uudestaan
leikkiin.

Siksi päiväksi oli taistelu kuitenkin lopussa, sillä aurinko meni jo
mailleen. Hektor etsi nyt lähellä joen ja vallihaudan yhtymäkohtaa
sellaisen paikan, jossa ei ollut aivan paljoa kaatuneitten ruumiita, ja
piti siinä päälliköineen neuvoittelun. Nämä kuuntelivat, seisten
vaunujensa vieressä, ja Hektor puhui, nojaten pitkään peitseensä:

-- Nyt olisi akhaialaisten viimeinen hetki koittanut, mutta yö ennätti
väliin. Viettäkäämme me nyt yö täällä kentällä! Tuokaa tänne härkiä ja
lampaita, viiniä ja leipää, sekä puita riittämään saakka, niin että
voimme sytyttää vartionuotioita tuohon rinteelle leirin takana. Airueet
lähtekööt heti Troiaan ja käskekööt ukkoja ja nuorukaisia tähystelemään
torneista ja naisia virittämään tulet kaikkiin taloihin, niin ettei
mikään vihollisjoukkue voi hiipiä kaupunkiimme eikä yllättää sitä.
Aamun valjetessa uudistamme me hyökkäyksemme.

Troialaiset seurasivat Hektorin käskyä, ja pian loimusivat vartiotulet
kentällä. Jokaisella nuotiolla makasi viisikymmentä miestä ja
sivummalla seisoivat hevoset vaunujen vieressä ja purivat rehujaan.
Kaukana näköpiirissä häämöittivät vuorien monisärmäiset huiput, ja
kaiken yläpuolella kaareutui rajattomana kirkas ja korkea taivaan laki,
vilkuttaen tuhansia tähtiään.



17. ÖINEN NEUVOITTELU.


Alakuloisuus ja tuska vallitsi akhaialaisten leirissä. Agamemnon käski
airueitten juosta ympäri ja kutsua ruhtinaat kaikessa hiljaisuudessa
neuvoitteluun. He tulivatkin koolle ja istuivat murhemielin
paikoilleen. Agamemnon seisoi ensin hetken ja itki, mutta sitten alkoi
hän syvästi huokaillen valittaa Zeuksen julmuutta ja selitti lopuksi,
ettei hänen mielestään nyt ollut muuta keinoa, kuin työntää laivat
vesille ja purjehtia kotiin. Mitä syvin hiljaisuus vallitsi jonkun
aikaa koko joukossa. Vihdoin sanoi Diomedes:

-- Mielettömältä kajahti nyt puheesi, Agamemnon. Toissa päivänä
soimasit sinä minua pelkuriksi ja heikoksi. Nyt voivat kaikki nähdä,
kehenkä tuo soimaus sattuu. Yhden edun on Zeus sinulle antanut,
nimittäin kuninkaallisen vallan ja kunnian, mutta rohkeutta, joka
kuitenkin on tärkein kaikista, ei hän ole sinulle suonut. Eivät kaikki
ole tässä sentään niin miehuuttomia kuin sinä: jos niin innokkaasti
toivot kotimaahasi, niin lähde sitten. Tie on vapaa ja tuossa rannassa
ovat laivasi, joita toit joukottain Mykenestä. Mutta toiset
akhaialaiset jäävät tietysti tänne, kunnes Troia on kukistettu. Mutta
-- olkoon heilläkin sentään vapaus lähteä kotiin, jos heitä haluttaa!
Minä ja Sthenelos jatkamme silti taistelua, sillä me tahdomme antaa
Troialle osansa. Me kaksi, me luotamme jumalain lupaukseen.

Ruhtinaat ilmaisivat korkealla äänellä hyväksymisensä, ja Nestor
lausui:

-- Olet nuori vielä, Diomedes, ja kelpaisit ikäsi puolesta nuorimmaksi
pojakseni, mutta puhunut olet viisaasti kuin vanha mies. Nyt
asettakaamme ensiksi vartijoita kaivoksen käytäville, ja sitten saa
Agamemnon tarjota meille illallisen; vasta sen jälestä saatamme
keskustella enemmän.

Siten tehtiin. Seitsemän nuorta urhoa, niitten joukossa Thrasymedes ja
Meriones, määrättiin kenttävartioston päälliköiksi. Jokainen heistä sai
sata miestä ja he lähtivät joukkoineen valleille ja sytyttivät
nuotioita.

Sitten kerääntyivät etevimmät ruhtinaista Agamemnonin kemuihin, ja kun
he olivat syöneet ja juoneet kyllikseen, puhui Nestor:

-- Nyt tahdon minä puolestani lausua, mikä minusta näyttää parhaalta,
ja luulen melkein, ettei kukaan voi parempaa neuvoa antaa. Siitä
päivästä pitäen, jolloin Agamemnon otti Briseiksen, on minun mielestäni
kaikki käynyt huonosti, ja tulee vastakin niin käymään, ellei
Akhilleusta lepytetä hyvillä sanoilla ja runsailla lahjoilla.

-- Oikeassa olet, vanhus, vastasi Agamemnon; minä olen erehtynyt enkä
sitä kielläkään. Vaan koska kerran olen antanut pahan tahtoni vallita,
niin tahdon nyt mielelläni sovittaa rikokseni. Ja loukkaukseni
sovitukseksi olen valmis antamaan Akhilleukselle seuraavat lahjat:
kymmenen talenttia kultaa ja seitsemän kolmijalkaa [_talentti_,
painomäärä, jonka suuruutta Homeroksen aikakaudelta ei kuitenkaan
tunneta. Sitä ei silloin vielä käytetty rahana; arvon mittaajana
käytettiin sen sijaan härkiä, niin että joku tavara oli niin ja niin
monen härän arvoinen, -- _kolmijalat ja kattilat_; erilaisia
keittoastioita], jotka eivät kertaakaan ole vielä tulella olleet, sekä
kaksikymmentä kirkasta kattilaa ja kaksitoista vahvaa hevosta, jotka
kaikki ovat kilpailuissa palkitut. Rikkaana saattaisi jo pitää itseään
se mies, jolla olisi kaikki se kulta, niitä näillä hevosilla olen
palkintoina ansainnut. Sitäpaitse annan seitsemän orjatarta, kauniita
ja työtaitoisia, kaikki siitä voittosaaliista valituita, jonka
Akhilleus itse toi Lesboksesta; vihdoin Briseiksen itsensä, jonka aina
olen pitänyt kunniassa, niinkuin pyhällä valallani voin vakuuttaa.
Kaiken tämän saa hän nyt heti. Mutta jos jumalat kerran suovat meidän
valloittaa Troian, ja siinä päästään saaliin jakoon, silloin on hän
purjehtiva täältä laivansa lastattuna vaskella ja kullalla, mukanaan
kaksikymmentä orjatarta, valitut Troian kauniimmista naisista. Ja kun
me sitten saavumme kotimaahan taas, otan hänet vävykseni ja pidän yhtä
suuressa kunniassa kuin ainoata poikaanikin, Orestesta. Kolme tytärtä
on minulla kotona; valitkoon niistä, kenen tahtoo. Kihloja hänen ei
tarvitse lunastaa, mutta minä annan puolestani hänelle suuremmat
myötäjäiset, kuin kukaan kuningas on koskaan tyttärelleen antanut,
nimittäin seitsemän väkirikkaimmista ja varakkaimmista kaupungeistani.
Ne hän omistakoon ja kantakoon niistä veroa. Tällaiset lahjat minä
annan, kun hän vaan leppyy vihastaan.

-- Ei ole todellakaan hyleksittävä korvaus, jonka tarjoot
Akhilleukselle, sanoi Nestor. Valitse nyt heti muutamia miehiä viemään
tarjoustasi perille! Tahi -- minäkin voin ne yhtä hyvin tässä heti
valita, ja toivon, että valitsemani eivät vetäydy syrjään. Ensiksi
Phoinix, sitten miehekäs Aias, ja kolmanneksi älykäs Odysseus; ja
näitten lisäksi vielä airueet Eurybates ja Hodios.

Kun oli miehissä annettu jumalille juomauhri, lähtivät Nestorin
valitsemat leirimajasta. Hän katsoi heitä vielä vakavasti silmiin ja
kehoitti, että he kaikin mokomin koettaisivat taivuttaa Akhilleusta.
Enimmin luotti hän sukkelasuiseen Odysseukseen.

Hartaassa onnistumisen toivossa astelivat lähettiläät pitkin meren
hyrskyävää rantaa ja saapuivat myrmidonien leiriin ja Akhilleuksen
komeaan asuntoon.

He tapasivat sankarin soittamassa helkkyvää lyyraa, sirotekoista ja
taitehikasta, jonka kielien pitimet olivat hopeaa. Hän oli sen saanut
retkillään sotasaaliina, ja nyt huvittelihe hän sillä, laulaen samalla
sankarien urotöistä. Vastapäätä häntä istui Patroklos yksinään,
äänettömänä odottaen laulun loppumista. Silloin astuivat miehet sisään,
jalo Odysseus etunenässä, ja seisahtuivat Akhilleuksen eteen. Molemmat
hämmästyivät suuresti nähdessään tulijat, ja nousivat ylös
istuimiltaan.

Akhilleus laski lyyransa pois ja ojensi tulijoille kättä.

-- Terve teille! sanoi hän. Mikä nyt on hätänä? Mutta se on
yhdentekevää; te olette joka tapauksessa tervetulleita.

Hän vei heidät sisemmäksi ja käski istumaan purppuravaatteisille
tuoleille.

-- Ota suurempi astia, Patroklos, jatkoi hän, täytä se parhaalla
viinillä, ja aseta maljat jokaiselle! Ovathan kattoni alla nyt ne
miehet, jotka ovat minulle rakkaimmat koko meikäläisessä sotajoukossa!

Kiireimmän kautta valmistettiin ateria. Patroklos nosti tulen valoon
pitkän rahin ja otti esille pukin, oinaan ja porsaan selkäkappaleita.
Akhilleuksen hevostenajaja Automedon piteli niitä rahilla, ja
sankari itse leikkeli niistä suurella taitavuudella pieniä paloja
paistinvartaisiin. Sillä aikaa lisäsi Patroklos tulta, ja kun kaikki
puut olivat palaneet, tasoitti hän hiilet, nosti vartaat hahloihin
hiilustalle ja käänteli niitä siinä, niin että lihapalat hyvin
paistuivat joka taholta, ja riputteli pyhää suolaa päälle. Sitten latoi
hän kaikki palat kauniiseen järjestykseen laudalle ja ojensi sen
Akhilleukselle, joka nyt tarjosi niitä vieraille, samalla kun Patroklos
tarjosi punotusta vitsakorista leipää. Mutta ennen aterian alkamista
käski Akhilleus Patrokloksen valamaan juoma-uhrin jumalille, ja itse
viskasi hän samoin ensimmäisen palan lihasta uhriksi tuleen. Vieraat
tulivat pian kylläisiksi, sillä hehän olivat vast'ikään aterioineet
Agamemnonin luona. Hetken kuluttua vihjasi Aias salaa Phoinixille, että
tämä alkaisi puhua. Mutta Odysseus huomasi sen ja kiirehti ensimmäisenä
puhumaan. Hän täytti maljansa, joi Akhilleuksen kunniaksi ja lausui:

-- Terve sinulle, Peleuksen poika! Emme voi toivoa parempia pitoja,
kuin mihin tänä iltana olemme joutuneet, ensiksi Agamemnonin luo ja
sitten tänne. Mutta tänne emme ole saapuneet syömään ja juomaan, vaan
rukoilemaan sinun apuasi hädässämme. Troialaiset majailevat
vallihautamme vieressä, tuolla kentällä loimuavat heidän nuotionsa, ja
Hektor uhkaa sytyttää laivamme tuleen. Auta meitä nyt, ennenkuin kaikki
on myöhäistä! Muuten kadut vielä vastaisuudessa kovuuttasi. Oi
ystäväni, muistelehan mitä isäsi lausui silloin, kun me olimme sinua
hänen luotaan noutamassa, kuinka hän kehoitti sinua hillitsemään
ylpeätä luontoasi ja karttamaan kaikkea turmiollista riitaa! Katso,
Agamemnon rukoilee sinulta sovintoa, ja tarjoo mitä rikkaimpia lahjoja.

Sitten luetteli Odysseus kaikki, mitä Agamemnon oli luvannut
sovinnoiksi. Mutta enempää miettimättä vastasi Akhilleus:

-- Jalo Laerteen poika, tahdon heti antaa sinulle avomielisen ja suoran
vastauksen, niin ettei kenenkään enää tarvitse tulla vaivaamaan minua
turhilla valituksillaan. Ei Agamemnon eikä kukaan muukaan voi minua
enää taivuttaa. Hänen isännyydestään ja määräyksistään olen saanut
kyllikseni. Enkö ole tehnyt hänelle suuria palveluksia? Enkö ole
yhtenään asettanut elämääni alttiiksi hänen tähtensä? Kuinka monta
unetonta yötä, kuinka monta veristä päivää olen elänytkään, hänen
maatessaan rauhassa! Kaksitoista kaupunkia voitin minä merellä ja
yksitoista ryöstin maalla, ja kaiken saaliin jätin hänen jaettavakseen,
mutta minkä kiitoksen sain? Sen, että hän rosvosi minulta sen, jota
minä pidin kalleimpana. Ei, nyt tunnen hänet kyllin hyvästi. Tulkoon
hän toimeen parhaansa mukaan sinun ja muitten ruhtinasten avulla! Onhan
hän ilman minua tehnyt jo oikeita suurtöitä: valleja ja torneja on hän
rakentanut, ja näitten ulkopuolelle on hän teettänyt kaivannon joka on
pitkä, leveä ja syvä ja paalutuksella vahvistettu. Minun aikanani ei
meillä ollut mitään sellaisia komeuksia, eikä Hektor sentään silloin
rohjennut kertaakaan ulommaksi skaialaista porttia ja pyhää
pyökkipuuta; siellä oli hän kerran pientä veljeään hakemassa, ja
pelastui itse hädin tuskin hengenvaarasta. Mutta mitä varten
taistelisin minä enää Hektorin kanssa? Mitä riitaa saattaisi meidän
välillämme olla? Ei mitään! Kun minä huomenna aamun koittaessa olen
uhrannut Zeukselle ja hinannut laivani mereen, niin saat katsella, jos
se sinua huvittaa, kuinka minä purjehdin pois yli Hellespontoksen ja
kuinka reippaasti mieheni käyttävät airojaan. Jos Poseidon antaa
suotuisan tuulen, olen kolmantena päivänä kotirannoillani taas, kaukana
hävyttömästä Agamemnonista. Sille miehelle en anna hiuskarvan vertaa
arvoa ja minä syljen hänen lahjoihinsa. Vaikka hän tarjoisi minulle
kymmenen, vaikkapa kaksikymmentä kertaa koko omaisuutensa, ja vielä
kaiken senkin, mitä hän vastaisuudessa ehkä tulee saamaan, niin
vaikkapa hän tarjoisi minulle niin paljon kultaa kuin meressä on
hiekkaa, ei siitä sittenkään olisi hänelle apua. Ja hänen tyttärensä
kanssa minulla ei ole hituistakaan tekemistä, vaikkapa he olisivat
kauniita kuin Aphrodite ja viisaita kuin Athene itse. Valitkoon hän
heille toisia akhaialaisia, jotka ovat ylhäisempiä ja sopivampia hänen
vävyikseen kuin minä! Minä olen tyytyväinen entiseen naimiseeni ja
haluan nyt vaan kotiin, lepoon ja rauhaan vaimoni ja lasteni luo.
Äitini Thetis on jo kauvan sitten sanonut, että minulla oli kaksi
kohtaloa valittavana. Jos jään tänne Troian edustalle taistelemaan,
niin kaadun, mutta maineeni elää iankaikkisesti. Jos taas palaan
kotimaahani, silloin on suuri maineeni mennyt, mutta sen sijaan saan
pitkän elinajan.

Teille toisillekin tahtoisin antaa sen hyvän neuvon, että heti
lähtisitte matkaanne. Ilionia ette koskaan valloita ilman minua. Hyvä,
jos akhaialaiset ruhtinaat jollain keinoin voivat pelastaa edes
laivansa. Minulta he eivät saa apua, se on tervehdykseni heille! Mutta
Phoinixin täytyy jäädä meidän luo lepäämään hiukan; huomenna voi hän
seurata minua kotimatkalle, jos niin haluaa, sillä pakoittaa en häntä
tahdo.

Lähettiläät istuivat vaiti, hämmästyneinä siitä voimasta, jolla
Akhilleus oli puhunut. Vihdoin alkoi vanha Phoinix itkeä ja vaikeroida:

-- Rakas Akhilleus, sanoi hän, kuinka luulet, että minä voisin jäädä
tänne sinun jälkeesi -- isäsihän on lähettänyt minut mukaan vartavasten
sinulle neuvonantajaksi. Sellaista ei pälkähtäisi päähäni, ei
sittenkään, vaikka joku jumala lupaisi muuttaa minut ryppyisestä
vanhuksesta kukoistavaksi nuorukaiseksi, jommoinen olin nuoruuteni
onnellisina päivinä. Ah, meitä kahta, mehän olemme niin kauvan olleet
yhdessä! Kuka on tehnyt sinut niin suureksi, ellen juuri minä? Olen
rakastanut sinua hellästi aina lapsuudestasi saakka. Et koskaan
tahtonut lähteä vieraisille ilman minua, et kotonakaan tahtonut syödä,
ennenkuin minä otin sinut polvelleni ja tarjosin ruokaa, jonka aivan
sinua varten olin paloitellut, ja viiniä, jota sinun varallesi olin
maljaan kaatanut. Oh, kuinka usein sinä valutit viinin pienestä
suustasi ulos ja tahrit minun ihonuttuni ensimmäisinä lapsuusvuosinasi!
Niin, paljon olen kärsinyt ja ahertanut sinun tähtesi, Akhilleus,
kaikki siinä toivossa, että saisin pitää sinua niinkuin omana
poikanani, koska itselläni ei poikaa ole. Kuuntele nyt siis puhettani
ja heitä kauhea vihasi pois! Ellei Agamemnon katuisi niin
vilpittömästi, ja ellei hän tarjoisi niin suuria lahjoja, en puhuisi
sinulle mitään. Mutta nyt antaa hän sinulle heti paikalla sellaiset
hyvitykset ja lupaa vast'edes lähettää vielä enemmän. Ota siis vastaan,
mitä sinulle tarjotaan, ja lähde mukaamme! Silloin kunnioittavat kaikki
akhaialaiset sinua niinkuin jumalaa.

-- Sitä en kaipaa, vastasi Akhilleus, sillä kunniaa on minulta
kylliksi, niin kauvan kun käsivarteni taipuu ja sydän tykkii
rinnassani. Elä kiusaa minua enää rukouksillasi Agamemnonin puolesta;
hän on vihamieheni, ja oikeastaan pitäisi hänen oleman sinunkin
vihamiehesi. Viekööt toiset hänelle minun vastaukseni, mutta sinä saat
täältä pehmeän vuoteen levätäksesi. Aamulla varhain voimme sitten
keskustella, lähdemmekö kotiin vai jäämmekö tänne.

Hän antoi silmää iskien vihjauksen Patroklokselle, että tämä laatisi
ukolle vuoteen kuntoon. Toiset kyllä sitten ymmärtäisivät poistua,
ajatteli hän.

-- Lähtekäämme, Odysseus, sanoi Aias, meillä ei kuitenkaan ole enää
mitään tekemistä täällä. Kuinka iloton vastauksemme onkaan, täytyy
meidän sentään kiireimmän kautta saattaa se toisille akhaialaisille,
jotka levottomina odottavat paluutamme. Hurja ja taipumaton sydän on
sukulaisellani Akhilleuksella rinnassaan, eikä häntä liikuta edes
entisten tovereittensa ystävyys, vaikka he ovat kunnioittaneet häntä
enemmän kuin ketään muuta. Moni on ottanut sovintosakkoja murhatusta
veljestä, vieläpä murhatusta pojastakin. Mutta sinä, Akhilleus, olet
yhden ainoan orjattaren tähden niin täynnä vihaa, ettei sinua lepytä
edes sekään, että tarjotaan seitsemää orjatarta tuon yhden tilalle, ja
vielä paljo muuta! Vielä kerran: lauhtuos uhkamielisestä vihastasi!

-- Olet kyllä puhunut viisaasti, miehekäs Aias, vastasi Akhilleus,
mutta joka kerta kun ajattelen Agamemnonin tekemää häväistystä, paisuu
sydämmeni vihasta. Senvuoksi olkoon tämä viimeinen sanani: kun Hektor
on polttanut laivanne ja tuhonnut teidät itsenne, ja saapuu tänne
tehdäkseen samoin minulle laivoineni ja miehineni, silloin vasta tartun
minä jälleen miekkaan, mutta en ennen.

Nyt ottivat kaikki maljansa ja valoivat uhrin jumalille. Sitten
palasivat Odysseus ja Aias airueitten kera takaisin Agamemnonin
asuntoon. Ruhtinaat hyökkäsivät ylös maljat kourassa ja kyselivät
kiihkeästi, mitä Akhilleus oli vastannut. Innokkain kaikista oli
Agamemnon itse.

-- Akhilleus on kovempi kuin koskaan ennen, vastasi Odysseus. Hän uhkaa
aamulla varhain purjehtia matkaansa ja kehoittaa meitä toisia tekemään
samoin. Phoinixin pidätti hän luonaan, mutta Aias ja nämä kaksi
rehellistä airuetta voivat vakuuttaa, että puhun totta.

-- Oi Agamemnon, puhkesi Diomedes harmissaan, parempi olisi, ettet
koskaan olisi tuhlannut rukouksia sen miehen tähden. Hän oli tarpeeksi
ylpeä ennenkin ja nyt on hän tullut vielä ylpeämmäksi. Elkäämme huoliko
hänestä enää mitään, se on minun ajatukseni. Menköön tai jääköön,
kummin päin häntä vaan haluttaa! Kyllä hänessä kerran vielä herää
taistelu-intokin. Mutta syökäämme ja juokaamme me, ja menkäämme sitten
levolle. Huomenna käymme uusilla voimilla taisteluun taas.



18. ÖINEN VAKOILURETKI.


Agamemnon ei saanut hetkeksikään unta. Kuinka päin hän väänsi ja
käänsikin itseään vuoteellaan, yhäti pilkoittivat troialaisten
vartiotulet hänen silmissään, ja ajatellessaan sitä vaaraa, joka nyt
uhkasi akhaialaisten laivoja, repi hän tuskissaan hiuksiaan. Aivan
neuvottomana nousi hän vihdoin ylös ja päätti lähteä Nestorin luo. Hän
veti ihonutun päällensä, pisti anturat jalkaansa ja heitti hartioilleen
leijonantaljan, joka ylettyi maahan saakka. Juuri kun hän tarttui
peitseensä, näki hän jonkun miehen astuvan sisään. Se oli Menelaos. Ei
hänkään ollut voinut nukkua, vaan tuli nyt kysymään, eikö olisi
viisainta lähettää joku vakoilija tarkastelemaan, mitä troialaiset
hommasivat. Agamemnon pyysi häntä herättämään Idomeneusta ja Aias
Telamonidia. Itse lähti hän Nestorin luo. Nestor loikoi vuoteellaan,
vieressään kaksi peistä, kilpi ja kypäri sekä komeankirjava vyö. Kun
ukko kuuli jonkun tulevan, nousi hän ryntäilleen ja kysyi:

-- Ken olet sinä, yksinäinen yökulkija, joka luuhit pimeällä leirissä,
silloin kun muut ihmiset makaavat? Etsitkö jotakuta toveriasi, vai onko
aasisi kateissa? Puhu! Elä lähesty minua, ellet vastaa! Mitä tahdot?

-- Minä olen Agamemnon, vastasi tulija, ja olen niin rauhaton, että
jäseneni vapisevat ja sydämmeni on hypätä rinnasta ulos. Kuka tietää,
eivätkö troialaiset ole aikeissa yllättää meitä tänä yönä! Eikö meidän
pitäisi mennä tarkastamaan, täyttäväkö vartijamme velvollisuutensa?

-- Kylläpä todellakin, vastasi Nestor, Mene kutsumaan Diomedes,
Odysseus ja Aias Lokroista! Jonkun pitäisi myös herättää Aias
salamilaisen ja Idomeneuksen, joka asuu uloimpana leirissä. Minä pidän
kyllä Menelaoksesta, sen teen tosiaankin, mutta pitäisipä hänenkin
sentään tällaisena yönä oleman hiukan tarkkaavaisemman, eikä maata ja
nukkua ja heittää kaikkia huolia sinulle.

-- Voipi kyllä olla syytä häntä joskus moittiakin, vastasi Agamemnon,
ei hitaudesta eikä tyhmyydestä, vaan siitä, että hän aina ensiksi
katsahtaa minuun ja odottaa, että minä panisin asiat alulle. Mutta
tällä kertaa oli hän jalkeilla ennen minua, ja on jo mennyt herättämään
juuri niitä, jotka mainitsit.

Se oli Nestorin mielestä oikein tehty. Sitten lähtivät he ja ottivat
Odysseuksen mukaansa, ja kun he nyt kaikin kolmin tulivat Diomedeksen
leiriin, näkivät he tämän makaavan telttansa edustalla täysissä
tamineissa, puhvelin talja allaan ja komea vaippa kokoon käärittynä
päänalaiseksi. Ympärillä makasivat hänen miehensä kilvet päänalaisina
ja peitset vieressä, pistettyinä pystyyn maahan. Nestor nyhkäsi
Diomedesta hiukan jalallaan ja kehoitti nousemaan ylös. Diomedes oli
heti pystyssä herkästä unestaan, ja nähdessään Nestorin, sanoi hän
hämmästyneenä:

-- Eikö todellakaan ole enää koko leirissä ketään nuorempaa juoksemaan
ympäri ja herättämään miehiä? Vanhusten pitäisi suoda itselleen hiukan
lepoa.

-- Saatathan olla oikeassa, vastasi Nestor, mutta tällä kertaa on hätä
niin suuri, ettei kukaan meistä jouda nukkumaan. Sillä asiain
nykyisellään ollessa riippuu kaikki veitsen tutkaimesta, jäämmekö
elämään, vai pitääkö meidän kurjasti kuolla. Mutta jos vanhuuttani
säälit, niin käy sitten puolestani herättämään Aias Lokrilaista.

Diomedes tekikin sen, ja sitten lähtivät päälliköt joukolla
vallikäytävälle. Vartijat olivat kaikki paikoillaan, kaikki valveilla,
ja tähystelivät tarkkaavaisina kentälle.

-- Se on oikein pojat, sanoi Nestor tyytyväisenä; näyttäkää, ettei uni
eikä vihollinen saa teitä yllättää!

Hän antoi sitten vartiopäälliköitten Thrasymedeen ja Merioneen seurata
mukana toiselle puolelle vallihautaa ja etsi sieltä sopivan paikan,
johon voi istahtaa ja pitää neuvoittelua.

-- Kuulkaahan nyt, ystäväni, sanoi hän, onko teidän joukossanne ketään,
joka rohkenisi mennä tuonne kentälle ottamaan selkoa mitä ne toimivat,
ja jos mahdollista saamaan jotain vihiä niitten keskustelusta?

-- Kyllä, minäkin, vastasi Diomedes, mutta kernaasti ottaisin jonkun
toisen mukaani.

Heti tarjoutui useampia: Thrasymedes ja Meriones, molemmat Aias-urhot,
Menelaos ja Odysseus. Agamemnon pelkäsi, että Diomedes valitsisi
Menelaoksen, ja riensi sen vuoksi sanomaan:

-- Valitse oman mielesi mukaan, Diomedes, katsomatta syntyyn tai
sukuun, eläkä pelkää jättää syrjään jotakuta, vaikkapa hän arvonsa
puolesta olisi ensimmäinen kaikista!

-- Jos vaali on minusta riippuva, niin kernaimmin kaikista valitsen
Odysseuksen, vastasi Diomedes; hän on kekseliäs mies ja suoriutuu mistä
vaikeuksista tahansa. Seuratkoon hän minua! Me kaksi palaamme takaisin
vaikka liekkien läpi.

-- Pois turhat ylistyspuheet, sanoi Odysseus, meillä ei ole nyt aikaa
niihin.

Kumpikaan heistä ei ollut täysissä varustuksissa, ja saivat senvuoksi
vartiopäälliköiltä lainaan, mitä tarvitsivat lisää. Thrasymedes antoi
Diomedeelle kaksiteräisen miekkansa, kilven ja härännahkaisen hattunsa.
Odysseus taas sai Merioneelta miekan, jousen nuolineen, sekä kypärin,
joka oli punottu nahkaviilekkeistä, sisustettu villavaatteella, ja
harjalta metsäsian hampailla koristettu.

Siten varustettuina lähtivät molemmat sankarit kiireellä kentälle.
Oikealla puolellaan kuulivat he haikaran äännähtelevän, vaikka pimeän
vuoksi eivät voineet sitä nähdä. Mutta he pitivät sitä Athenen antamana
onnellisena enteenä, ja lupasivat jumalattarelle runsaan uhrin, jos
heidän vakoilunsa onnistuisi.

Samaan aikaan oli myös Hektor päälliköineen pitänyt neuvoittelua, jossa
oli tehty aivan sama esitys, kuin akhaialaistenkin puolella.

-- Kuka teistä haluaa mennä vakoilulle akhaialaisten leiriin, sanoi
hän, ottamaan selkoa, onko heillä etuvartijoita, vai hankkivatko he
poislähtöä? Joka ottaa tämän tehtävän täyttääkseen, hän saa vastaisesta
sotasaaliistamme vaunut ja parhaan parivaljakon.

Eräs _Dolon_ niminen mies nousi ylös. Hän oli pienikasvuinen ja ruma,
mutta erinomainen juoksija.

-- Lupaatko minulle Akhilleuksen valjakon sanoi hän, niin hiivin heidän
leiriinsä aina Agamemnonin teltalle saakka, jossa hän varmaan juuri
tällä hetkellä neuvoittelee päälliköittensä kanssa paosta tai
taistelusta?

Hektor lupasi hänelle mitä hän pyysi.

Silloin heitti Dolon hallavan sudentaljan hartioilleen, pani
näädännahkaisen kypärin päähänsä sekä otti aseikseen jousen ja peitsen.
Niin varustettuna juoksi hän kenttää alas ja oli pian jättänyt kauvaksi
jälkeensä miehiä ja hevosia kihisevän leirin.

Kun hän oli juossut jonkun matkaa, huomasi hänet Odysseus ja kuiskasi
Diomedeelle:

-- Näetkö, tuolla tulee joku mies troialaisten leiristä. Lieneekö hän
vakooja vai ruumisten ryöstäjä? Annetaan hänen mennä ohitsemme ja
hyökätään sitten hänen kimppuunsa! Kyllä me hänet piankin saavutamme.
Jos hän olisi meitä nopeampi, niin ahdista häntä alas leiriin päin,
ettei hän pääse pyörtämään takaisin kaupunkiin!

He lyyhistyivät piiloon tien viereen kaatuneitten ruumisten taa ja
antoivat tuon varomattoman juosta ohi. Ja kun hän oli päässyt vähän
matkaa eteenpäin, ryntäsivät he jälestä. Dolon seisahtui kuullessaan
askelten töminää, sillä hän otaksui jälestä tulevia omiksi
tovereikseen, jotka Hektor ehkä oli lähettänyt kutsumaan häntä
takaisin. Mutta kun takaa-ajajat olivat tulleet keihään heittämän
päähän, huomasikin hän ne vihollisiksi ja alkoi juosta kaikin voimin.
Nämä juoksivat kaartain jälestä, niin että hänen täytyi painautua yhä
lähemmäksi leiriä. Silloin alkoi Diomedes pelätä, että joku toinen
akhaialaisista veisi heiltä varman saaliin, ja huusi kovalla äänellä:

-- Seisahda heti, muuten lävistän sinut keihäälläni! Hän heittikin
keihäänsä, mutta heitti sen tahallaan pakenevan ylitse, niin että se
putosi pystyyn maahan hänen eteensä, Dolon seisahti kuin naulaan,
hampaat kalisten pelosta. Ja samalla hetkellä tarttuivat Diomedes ja
Odysseus läähättäen häneen kiinni. Dolon rupesi itkemään.

-- Jättäkää minut henkiin, sammalsi hän, minä olen rikas ja annan
teille lunnaiksi vaskea ja kultaa niin paljon kuin vaan mielenne tekee!

-- Elähän ole noin peloissasi eläkä suotta ajattele kuolemaa, vastasi
Odysseus, mutta ilmaise meille heti, millä asioilla kuljet! Hiivitkö
täällä ruumiita ryöstämässä? Vai oletko Hektorin vakooja?

-- Hektor vietteli minut, vastasi Dolon; hän lupasi minulle palkinnoksi
Akhilleuksen parivaljakon, jos hiipisin teidän leiriinne.

-- Etpä totisesti tyydykään vähiin, sanoi Odysseus naurahtaen. Mutta
sano nyt meille, missä oleskelee Hektor tällä hetkellä? Mitä aikeita on
hänellä? Ja mitä tekevät toiset troialaiset? Nukkuvatko, vai ovatko
varuillaan?

-- Hektor neuvoittelee päälliköittensä kanssa Iloksen hautakummulla,
vastasi Dolon, ja troialaiset pitävät vartiota nuotioitten luona, mutta
liittolaiset nukkuvat.

-- Hyvä on, sanoi Odysseus, mutta ovatko liittolaiset yhdessä
troialaisten kanssa, vai ovatko he erillään?

-- Erillään ovat, vastasi Dolon, ja reunimmaisina kaikista makaavat
Thraakialaiset, He ovat vasta tulleet, ja heidän ruhtinaallaan
_Rhesoksella_ on suurimmat ja kauniimmat hevoset, mitä koskaan olen
nähnyt, valkeat kuin lumi ja nopeat kuin vihuri. Hänen vaununsa ovat
silatut kullalla ja hopealla, ja hänen aseensa ovat pelkkää kultaa. Nyt
tiedätte kaiken, viekää siis minut laivojenne luo, tai sitokaa tähän,
kunnes palaatte!

-- Ohoh, ettäkö pääsisit pakoon, sanoi Diomedes, katse synkkänä. Jos
nyt jäisit eloon, niin kohtaisimme sinut tietysti piankin taas joko
vakoilemassa tai julkitaistelussa.

Vavisten nosti Dolon kätensä koskettaakseen rukoilevana tuon julman
miehen leukaa. Mutta Diomedes iski hänet armotta hengiltä. Odysseus
otti sitten kaatuneen varustukset ja ripusti ne lähellä olevaan
tamariskipensaaseen. Ja löytääkseen ne varmasti jälleen, asetti hän
muutamia oksia tielle pensaan kohdalle.

Tämän tehtyään kulkivat Diomedes ja Odysseus edelleen. Murskattujen
aseitten ja mustien verilätäköitten yli saapuivat he vihdoin
troialaisen leirin uloimpaan syrjään. Siinä näkivät he sotureita
thraakialaisissa pukimissa makaavan kolmessa rivissä, ja jokaisen
sotilaan vieressä oli hänen kiiltävä vaskipaitansa ja hevosensa.
Keskustasta löysivät he päällikön ja hänen vaununsa sekä lumivalkeat
hevosensa.

-- Tuossa on miehemme, kuiskasi Odysseus. Riennä nyt ja irroita
hevoset! Tai voit sinä puolestasi pitää huolta noista makaajistakin,
jos minä hoidan hevosia.

Verenhimoinen Diomedes surmasi nyt yhden thraakialaisen toisensa
perästä, ja Odysseus kulki hänen jälessään, kiskaisten jokaisen
surmatun jaloista sivummalle, että saisi tietä auki hevosia varten.
Vihdoin antoi Diomedes kuoliniskun Rhesoksellekin. Odysseus irroitti
hiljaa hevoset, sitoi ne suitsista yhteen ja talutti ulos, sekä
hätyytti niitä jonkun matkaa jousellaan eteenpäin; hän oli kiireessä
unohtanut ottaa ruoskaa mukaansa. Sitten antoi hän hiljaa viheltäen
merkin Diomedeelle, joka seisoi mietiskellen mitä vielä olisi tehtävää:
vetääkö vaunut ulos ja ottaa nekin mukaan, vai surmatako vielä useampia
thraakialaisia. Kuultuaan vihellyksen meni hän sentään Odysseuksen luo,
ja molemmat nousivat nyt ratsaille. Odysseus hoputti hevosia
jousellaan, ja ennenkun thraakialaiset olivat heränneet sikeästä
unestaan, olivat seikkailijat jo kaukana matkalla omaa leiriään kohti.
Tamariskipensaan luona astui Diomedes maahan, toi Dolonin varustukset
Odysseukselle ja nousi taas kiireellä ratsunsa selkään.

Akhaialaisten päälliköt istuivat vielä samassa paikassa, johon olivat
jääneet Diomedeen ja Odysseuksen lähtiessä. Äkkiä sanoi Nestor:

-- Kuulenko oikein, vai hairaavatko korvani? On niinkuin kuulisin
nelistäväin hevosten töminää. Tokkohan ne olisivat ystävämme? Mutta
minä pelkään, että heidän on käynyt hullusti.

Mutta tuskin oli hän tämän sanonut, kun odotetut olivatkin jo heidän
edessään ja hyppäsivät ratsailta alas. Kaikki riensivät iloisesti
huudahdellen ottamaan heitä tervetulleiksi takaisin. Riemuissaan kertoi
Odysseus, kuinka seikkailu oli onnistunut, ja sitten palasivat kaikki
toiselle puolen vallihaudan. Hevoset jäivät Diomedeen saaliiksi, mutta
Dolonin aseet ripusti Odysseus laivansa peräkeulaan pyhittääkseen ne
Athenelle.

Kun kaikki oli kunnossa taas, menivät molemmat hikiset ja pölyiset
sankarit meren rantaan peseytymään. Sitten ottivat he lämpimän kylvyn
ja voitelivat koko ruumiinsa öljyllä. Lopuksi söivät he aamiaisen ja
valoivat juoma-uhrin Athenelle, jolle he omistivat kunnian
uhkarohkeasta yrityksestään.



19. HEKTOR TUNKEUTUU LEIRIIN.


Aamu valkeni ja molemmat sotajoukot hyökkäsivät toisiaan vastaan. Zeus
asettui Gargaroksen vuorelle katselemaan taistelua.

Agamemnon taisteli tänä päivänä epätoivon hurjuudella. Aluksi antoikin
Zeus hänelle menestystä, niin että troialaisten täytyi perääntyä,
ensiksi Iloksen hautakummulle, sitten viikunalehdon ohitse aina pyhän
pyökkipuun kohdalle ja vihdoin skaialaisen portin edustalle saakka.
Agamemnon oli riemuissaan eikä säästänyt ketään. Vihdoin työnsi
kuitenkin Antenorin poika _Koon_ peitsen hänen käsivartensa läpi.
Agamemnon vavahti tuntiessaan peitsen kärjen ruumiissaan, mutta hän ei
lakannut taistelemasta, vaan hyökkäsi eteenpäin yhä ja kaatoi Koonin.
Ja niinkauvan hän pisti ja löi ja heitteli kiviä, kun haava oli tuore,
mutta sittenkun veri alkoi hyytyä, tuli hänelle ankarat tuskat. Silloin
huusi hän akhaialaisille, että he yhä pitäisivät puoliaan, mutta itse
antoi hän vaunuillaan saattaa itsensä laivain luo.

Agamemnonin poistuttua taistelusta, vei Hektor taas joukkonsa
eteenpäin. Hetken kuluttua haavoittuivat Diomedes ja Odysseus niin
pahasti, että heidänkin täytyi kannatuttaa itsensä laivoille, ja vähää
myöhemmin sai lääkäri Makhaon nuolen olkapäähänsä. Nestor otti hänet
vaunuihinsa ja saattoi leiriin.

Akhaialaiset kääntyivät nyt pitkin koko rintamaa pakosalle. Ainoa, joka
viimeiseen saakka piti puoliaan, oli Aias Telamonidi. Hänkin tosin
väistyi ylivoiman alta mutta hitaasti, askel askeleelta, kääntyen tuon
tuostakin lukuisampia mutta heikompia ahdistajiaan vastaan, jotka
joukolla häärivät hänen jälessään ja mursivat peitsiään hänen
jättiläiskilpeensä.

Ja niinkuin pojat lyövät sauvansa säpäleiksi aasin selkään, joka heidän
paimennuksestaan huolimatta on murtanut viljapellon aidan, eikä poistu
sieltä lasten voimalla, paitse yksin askelin, sittenkun on saanut
mahansa täyteen, samalla tavoin hätyyttivät troialaisetkin Telamonin
poikaa, rotevata Aiasta.

Kun Eurypylos näki Aiaan sellaisen vihollisparven ahdistamana, riensi
hän apuun. Mutta hänen kävi niin onnettomasti, että Pariksen nuoli
sattui hänen oikeaan sääreensä, ja hänen täytyi poistua taistelusta.

Sillä aikaa oli Nestor tullut haavoittuneen Makhaonin kanssa leiriin.
Akhilleus, joka laivansa peräkeulassa seisten oli katsellut
akhaialaisten pakoa, oli huomannut heidät, ja huusi Patroklosta
luokseen.

-- Kuulehan hyvä veli, sanoi hän, mene kysymään Nestorilta, kuka on se
haavoittunut mies, jota hän toi taistelusta! Minusta oli hän
selkäpuoleltaan Makhaonin näköinen, mutta en nähnyt hänen kasvojaan, ne
kun ajoivat niin kovaa.

Patroklos juoksi heti Nestorin telttaan. Ukon aseenkantaja Eurymedon
oli riisunut hevoset. Nestor oli Makhaonin kanssa istahtanut hetkiseksi
meren rannalle, antaen viileän tuulen vilvoitella hikeä vähemmäksi.
Mutta sitten olivat he yhdessä menneet telttaan, asettuneet vuoteille
ja virkistäneet itseään maljallisella viiniä. Ja juuri kun he siinä
olivat päässeet keskustelun alkuun, ilmestyi Patroklos teltti-aukolle.
Nestor nousi ylös, tarttui hänen käteensä ja pyysi häntä istumaan.

-- Minulla ei ole aikaa, sanoi Patroklos, Olen vaan lähetetty
kuulemaan, ketä haavoitettua sinä kuljetit, ja nyt näenkin hänet itse.
Riennän heti takaisin kertomaan sitä Akhilleukselle; tunnethan hänen
kärsimättömyytensä.

Mutta Nestor pidätti Patroklosta ja alkoi katkerasti valittaa, kuinka
tyly ja leppymätön Akhilleus oli, varsinkin siihen nähden, mitä hän,
Nestor oli nuoruutensa päivinä ollut. Ja hän kertoi laveasti kaikista
niistä urotöistä, joita hän silloin oli toisten hyväksi tehnyt. Lopuksi
muistutti hän, kuinka Patrokloksen oma isä Menoitios heidän sotaan
lähteissään oli kehoittanut häntä olemaan hyvänä neuvonantajana ja
esikuvana Akhilleukselle.

-- Riennä nyt, lopetti Nestor, ja puhu hänelle hyviä sanoja, että hän
muuttaisi mielensä! Mutta ellei mikään auta, niin pyydä edes, että hän
päästäisi sinut ja myrmidonit taisteluun! Silloin saattavat troialaiset
luulla sinua häneksi, ja väistyvät jonkun verran, niin että me toiset
saamme edes hiukan hengähtää tässä kauheassa ottelussa.

Liikutettuna vanhuksen rukouksista riensi Patroklos takaisin kertomaan
asiaansa. Mutta saavuttuaan käräjäpaikan kohdalle, tuli hänen ystävänsä
Eurypylos siinä häntä vastaan, ontuen pahasti ja pidellen säärtään,
jonka nuoli oli haavoittanut. Hiki valui hänen otsaltaan ja verta vuoti
tulvanaan haavasta, mutta lujaluontoisena koetti hän sentään nilkuttaa
asuntoonsa päin.

-- Kuinka teidän käy, Eurypylos? kysyi Patroklos sääliväisesti.

-- Kurjasti vallan, vastasi Eurypylos. Ei ole enää mitään pelastusta,
kohta makaamme kaikki kaatuneina. Mutta auta, rakas ystävä, minua
laivalleni ja tarkasta tuota haavaa! Olethan Akhilleukselta oppinut
lääketaitoa. Ei ole saatavissa ainoaakaan lääkäriä; Makhaon on itse
haavoittunut ja Podaleirios on parhaillaan taistelussa.

-- Mitä minun nyt on tehtävä? valitti Patroklos. Akhilleus odottaa
minua levottomana, mutta enhän voi sinuakaan jättää tähän avuttomaksi
tuskiisi!

Hän kantoi Eurypyloksen hänen omaan telttaansa ja antoi palvelijan
siellä levittää häräntaljan hänen allensa. Sitten irroitti hän
veitsellään nuolen kärjen haavoittuneen säärestä ja pesi haavan
haalealla vedellä, otti povestaan muutamia katkeria, parantavia juuria,
hieroi ne hienoksi kämmenissään ja siroitti haavaan. Heti tyrehtyi
verenvuoto ja tuskat katosivat.

Kentällä jatkui taistelu yhä ja Troialaiset olivat tunkeutuneet jo
vallihaudalle saakka. Hektor tahtoi heti karahuttaa hevosineen sen yli,
mutta reunalle tultuaan korskahtivat hevoset vauhkoina ja seisattuivat,
sillä ne pelkäsivät terävää paalutusta ja haudan leveyttä. Hektor antoi
nyt kaikkien vaunutaistelijain astua maahan ja jakoi koko sotajoukon
viiteen osastoon. Ensimmäistä ja suurinta osastoa johti hän itse,
toista johti Paris, kolmatta Helenos ja Deiphobos, neljännen
päälliköksi asetti hän Aineiaan ja viidennen Sarpedonin ja Glaukoksen.
Kaikki hyökkäsivät eteenpäin, toiset siltain kautta, toiset haudan yli.

Juuri kun Hektor oman osastonsa kanssa oli menossa yli, näkivät he
onnettoman enteen. Heidän vasemmalla puolellaan liiteli korkealla
ilmassa kotka, pitäen kynsissään suurta punakeltaista käärmettä. Käärme
näytti olevan jo melkein henkiheittona, mutta kiemurteli sentään vielä
kiukkuisena tuskasta. Vihdoin sai hän iskettyä kotkaa kaulaan, niin
että tämän täytyi hellittää saaliinsa ja lentää pahasti kirkuen
tiehensä. Käärme putosi aivan troialaisten keskelle, ja heitä
pöyristytti, nähdessään sen sähisevänä kiemurtelevan maassa.

-- Hektor, puhkesi Polydamas sanoihin, totelkaamme tätä ennettä, jolla
jumalat ovat tahtoneet meitä varoittaa! Me luulemme, että akhaialaiset
nyt ovat meidän kynsissämme. Mutta jos menemme vielä eteenpäin,
iskevät he meitä kurkkuun, niin että meidän täytyy jättää heidät ja
kuolettavasti haavoitettuina paeta. Ei kukaan tietäjä voi selittää tätä
ennettä muulla tavalla.

-- Varmaan ovat jumalat soaisseet järkesi, Polydamas, vastasi Hektor
tuimalla katseella, muuten et voisi tosissasi loruta tuolla tavalla.
Pitäisikö meidän nyt uskoa taikoja, ennusmerkkejä ja lentäviä lintuja,
juuri kun vihdoinkin olemme valmiit nujertamaan vihollisen ja
pelastamaan Troian turmiosta! Minä en välitä mokomista enteistä,
lentävätpä ne oikealle eli vasemmalle, itään tai länteen. Ei, me
seuraamme ainoastaan sitä ohjetta, jonka Zeus on painanut sydämmiimme,
hän, joka hallitsee sekä kuolemattomien että kuolevaisten kohtaloita.
Ja _yksi_ enne on paras kaikista: _puolustaa isänmaata_.

Tämän sanottuaan hyökkäsi hän kaivoshaudan yli, ja miehensä seurasivat
häntä huikealla huudolla. Zeus puhalsi Ida-vuorelta kohahtavan
pyörretuulen, joka nosti hiekkaa ja pölyä päin akhaialaisten silmiä.
Troialaiset kiipesivät vallille ja koettivat repiä rintavarustusta alas
sekä särkeä torneja ja portteja. Mutta vallin harjalla juoksivat
edestakaisin molemmat Aias-urhot ja kiihoittivat akhaialaisia
vastarintaan, molemmin puolin lensi kiviä, nuolia ja keihäitä, ja
kaikkialla kaikui huuto ja aseitten räminä.

Sarpedon ja Glaukos olivat joutuneet sitä tornia vastaan, jota
Menestheus athenalaisineen puolusti. Sarpedon kääntyi ystävänsä puoleen
ja lausui:

-- Glaukos, miksi pidetään meitä siellä kotipuolella Lykiassa
suuremmassa arvossa kuin muita, miksi tarjotaan meille aina parhainta
ruokaa ja suurimmat maljat, miksi asetetaan meidät aina kunniasijoille,
melkein kuin jumalat? Miksi annettiin meille Xanthoksen rantakunnaista
ne, jotka kasvavat tulisinta viiniä ja parasta vehnää? Eiköhän
senvuoksi, ystävä, että me aina olisimme etummaisina taistelussa ja
veisimme kansaamme suuriin urotöihin, niin että Lykian kulmilla vielä
kauvan meidän jälkeemme sanottaisiin: emme suotta antaneet heille
parhaita maita, emme turhaan syöttäneet heille lihavimpia lampaita tai
juottaneet hunajanmakeaa viiniä -- kukaan ei voittanut heitä voimassa
eikä rohkeudessa, he olivat aina joukkojen etunenässä?

Glaukos oli samaa mieltä ja seurasi ystäväänsä. Mutta kun Menestheus
näki heidät, säikähti hän ja alkoi katsastella, eikö näkyisi apua
mistään, Sivummalla olivat kyllä Aias Telamonidi ja Teukros, mutta melu
oli niin kauhea, ettei huuto voinut kuulua sinne. Hän lähetti senvuoksi
sanansaattajansa heidän luokseen ja he riensivätkin apuun. Teukros
ampui Glaukosta käsivarteen. Silloin hiipi Glaukos salaa pois, ettei
Teukros saisi ivata hänen huonoa onneaan. Raivostuneena siitä tarttui
Sarpedon jäntevillä kourillaan ylimpään paalulaitokseen kiinni ja veti
kaikin voimin. Osa paalutusta sortui ja tilalle jäi niin suuri aukko,
että useita miehiä mahtui siitä rinnakkain hyökkäämään sisään.
Ulkopuolella paalutusta seisoivat lykialaiset, sisäpuolella
akhaialaiset, ja pitkään aikaan ei kumpainenkaan puoli saanut toistaan
väistymään.

Hektor oli hyökännyt sitä suurta porttia vastaan, joka oli vallin
keskustassa. Se oli kaksipuolinen, vahvoilla metallikoukuilla ja
paksuilla puutelkimillä suljettu. Hektor katsahti ympärilleen ja näki
vallissa suuren, kulmikkaan, toisesta päästään teräväsärmäisen kiven,
ja vaikka se oli hyvin kahden miehen nostettava, otti hän sen yksinään
syliinsä ja kantoi portille. Siinä asettui hän vakavaan asentoon, jalat
levällään, ja survasi sitten rajulla voimalla kiven porttia vastaan.
Teljet murtuivat, koukut katkesivat ja koko portti lensi pirstaleiksi,
niin huima oli heitto. Kivi putosi portin jäännösten sekaan maahan ja
aukosta hyökkäsi sisään Hektor, voitonriemuisena, kaksi peistä
kädessään. Lähimmät troialaiset riensivät hänen jälessään ja toiset
juoksivat ylös vallille.

Kun akhaialaiset näkivät pääportin murretuksi, pitivät he koko valliaan
menetettynä ja pakenivat avoimelle kentälle laivainsa edustalle.



20. HEKTOR RYNNISTÄÄ LAIVOILLE SAAKKA.


Zeus oli kaiken aikaa seurannut taistelun menoa Gargaroksen vuorelta.
Mutta annettuaan Hektorin päästä vallin sisäpuolelle, käänsi hän
salamoivan katseensa leiristä pois ja silmäili muutteeksi kaukaisia
maita toisella suunnalla. Tämän oivalsi Poseidon, joka oli istunut
Samothraken saaren korkeimmalla metsävuorella, josta hänellä oli vapaa
näköala Idaan, Troiaan ja akhaialaisten laivaleiriin. Hän päätti
käyttää tilaisuutta hyväkseen.

Hän astui suurin askelin vuorelta alas, niin että kalliot ja metsät
vapisivat hänen jalkainsa alla. Kolme askelta hän otti eteenpäin ja
neljännellä oli hän jo matkansa päässä, syvässä lahden poukamassa meren
rannalla, jossa hänellä oli kultainen linna. Siellä valjasti hän
kultaisten vaunujensa eteen vaskella kengitetyt hevosensa, pukeutui
itsekin pelkkään kultaan, sieppasi ruoskan käteensä ja ajaa karahutti
aalloille. Delfiinit nousivat karkeloimaan hänen ympärilleen, sillä he
tunsivat kuninkaansa, meri halkesi kahtia hänen edellään, ja hevoset
nelistivät sellaista vauhtia, että vaunujen pyörät tuskin kastuivat. Ja
niin ajoi hän keveällä valjakollaan Troian rantaa kohti.

Syvimmän lahden pohjukassa Tenedoksen ja Imbroksen välissä oli hänellä
avara luola. Vietyään hevosensa sinne, lähti hän taistelukentälle,
rupesi tietäjä Kalkhaan haamuun ja kulki edestakaisin akhaialaisten
joukossa rohkaisemassa heitä. Mutta siitä ei ollut apua; Hektor
troialaisineen tunkeutui vastustamattomasti eteenpäin ja läheni askel
askeleelta ylintä laivariviä.

Eivät teltoissa olijatkaan olleet enää suojassa. Nestor, joka istui ja
jutteli haavoittuneen Makhaonin kanssa, kuuli kuinka taistelun ryske
tuli yhä lähemmäksi. Hän otti kilven ja peitsensä, ja riensi lähellä
olevalle kunnaalle katsomaan taistelun menoa. Ja kun hän huomasi,
kuinka lähellä laivoja taistelevat jo olivat, kauhistui hän ja
ihmetteli, mitä olisi tehtävä. Hän rupesi kiireellä etsimään
Agamemnonia, ja kuljettuaan jonkun matkaa, kohtasikin hän hänet
Diomedeen ja Odysseuksen seurassa. He olivat kaikki haavoittuneina ja
pääsivät vaivoin eteenpäin peitsiinsä nojaten.

-- Joko sinäkin luovut taistelusta, Nestor? huusi Agamemnon. Silloin
pelkään, että Hektor täyttää lupauksensa ja polttaa koko laivastomme
tuhaksi. Oi, että kaikki akhaialaiset vihaavat minua niinkuin
Akhilleuskin, eikä kukaan tahdo enää suojella laivojamme.

-- Huonosti käy todellakin, sanoi Nestor, valli on revitty, ja kaikilta
tahoilta ahdistetaan meitä ankarasti. Nyt olisivat hyvät neuvot
kallisarvoiset.

-- En tiedä muuta, kuin yhden keinon, huokasi Agamemnon. Kaivanto ja
valli, joihin panimme niin paljon työtä, eivät ole voineet suojella
meitä; työntäkäämme siis heti mereen alin laivarivi ja asettukaamme
niihin, kunnes yö pimenee! Sittenhän näemme, herkeävätkö troialaiset
sen verran taistelusta, että saamme vesille toisetkin laivat. Parempi
paeta kuin joutua vangiksi.

-- Mitä puhutkaan! puhkesi Odysseus. Olisit edes pienemmän joukon
päällikkö, mutta kun sinulla on näin paljon urhoollista väkeä, niin
silloin et saa hourailla! Mekö pakenisimme kaiken tämän kurjuuden
kestettyämme? Elä päästä moisia sanoja yhdenkään akhaialaisen
kuuluville! Pahimman taistelun raivotessa tahdot sinä hinata laivat
vesille. Sehän olisi troialaisten voitto ja meille selvä perikato,
sillä heti kun miehemme näkisivät laivoja työnnettävän rannasta,
heittäisivät he viimeisenkin toivon taistelun menestymisestä!

-- Ei millään muotoa, vastasi Agamemnon, minä en yksinäni vaadi sitä,
ellei se ole teidän toistenkin tahto. Kunhan vaan löytyisi jokukaan,
nuori tai vanha, joka voisi keksiä paremman keinon, hän olisi minulle
sydämmeni ystävä!

-- Tässä on mies, vastasi Diomedes, ja minun neuvoni on se, että heti
riennämme rohkaisemaan taistelevia.

He tekivätkin niin ja lähtivät, Agamemnon etunenässä, taistelevien luo.

Siellä hääri Poseidonkin vielä kiihoittamassa akhaialaisia. Tämän näki
Hera Olympokseen ja oli erittäin hyvillään, että hän rohkeni tehdä
vastoin Zeuksen kieltoa, ja päätti auttaa häntä kaikin voimin. Siinä
tarkoituksessa meni hän _Unen_ jumalan luo, joka oli _Kuoleman_ jumalan
kaksoisveli. [Uni ja Kuolema; Kreikan kielellä Hypnos ja Thanatos] Hän
tarttui Unen jumalaa käteen ja lausui:

-- Mahtava Uni, sinä joka hallitset sekä jumalia että ihmisiä. Jos olet
milloinkaan välittänyt minun toivomuksistani, niin tee nyt, mitä
sinulta pyydän, ja ikuisesti kiitän sinua siitä! Hiivi Zeuksen luo ja
paina hänet pikkuisen nukahtamaan!

-- Kenen tahansa muun painaisin uneen, vastasi Unenjumala, mutta Zeusta
en rohkene. Kerran ennen viettelit minut tekemään sen. Se oli silloin,
kun Herakles oli merellä ja sinä tahdoit tuhota hänet. Mutta siitähän
joutui Zeus aivan raivoihinsa, ja minä olisin ollut mennyttä kalua,
ellen olisi heittäytynyt _Yön_ syliin. Hänen helmassaan ei hän tohtinut
vainota minua.

-- Mieletön, sanoi Hera, kuinka voit luulla, että troialaiset olisivat
Zeukselle yhtä rakkaita kun Herakles? Tule vaan heti auttamaan minua!
Minä annan sinulle palkinnoksi yhden nuorista sulottarista, itse
_Pasithean_, jota aina olet toivonut puolisoksesi.

-- No jos niin on, vastasi Unenjumala iloisena, silloin rohkenen tehdä
mitä tahansa. Mutta vanno minulle ensiksi vala manalan pyhän joen
_Styxin_ nimessä, ja kosketa toisella kädelläsi maa-emoa, toisella
läikkyvää merta, ja kutsu samalla kaikki manalan voimat todistajiksi,
että todella annat minulle nuoren sulottaren, itse Pasithean, hänet,
jota aina olen toivonut kainaloiseksi kanakseni!

Hera teki heti, mitä häneltä vaadittiin. Ja kun Unenjumala oli kuullut
hänen valansa, lensi hän nopeana pilvenhattarana heti Ida-vuorelle,
lymysi mahtavan hongan havuiseen latvaan Gargaroksen korkeimmalla
laella, ja painoi sieltä raskaan väsymyksen Zeuksen silmiin. Tämän
tehtyään kiirehti hän laivaleiriin ja kertoi asian Poseidonille.

Nyt sai taistelu heti toisen käänteen, Diomedes, Odysseus ja Agamemnon
kulkivat pitkin akhaialaisten rivejä ja jakelivat uusia aseita,
heikommille miehille keveitä, vahvoille raskaampia. Poseidon itse
asettui joukon etunenään ja heilutti kädessään kauhean pitkää miekkaa,
joka välähteli kuin salama.

Vastapäätä Poseidonia järjesti Hektor joukkojaan. Hän heitti keihäänsä
Aiasta vastaan, ja se sattui rintaan, mutta juuri miekan ja kilven
kannatusvöitten risteykseen, niin ettei se tehnyt mitään vahinkoa.
Suuttuneena vetäytyi Hektor miestensä joukkoon takaisin. Mutta äkkiä
sieppasi Aias yhden niistä suurista kivistä, joita oli asetettu
laivojen tukeiksi, ja heilautti sen menemään, niin että ilma vonkui. Se
meni Hektorin kilven ylitse ja tapasi häntä rintaan, heti kaulan
alapuolelle. Hektorilta singahti keihäs syrjään, kilpi putosi kädestä,
kypäri päästä, ja vaskivarustukset rämähtivät, kun sankari kaatui
maahan. Kovasti karjaisten hyökkäsivät akhaialaiset tavoittamaan häntä
vangiksi, ja pilvenä lensi keihäitä troialaisia vastaan. Mutta Aineias,
Agenor, Polydamas, Sarpedon ja Glaukos ehtivät samalla hetkellä
Hektorin eteen ja toiset troialaiset suojelivat häntä kilvillään, niin
ettei ainoakaan heitto koskenut häneen.

Lähimpänä olevat nostivat hänet ylös maasta ja kantoivat vaunuihin, ja
niillä lähdettiin nopeasti saattamaan häntä kaupunkiin. Hektor hengitti
vaikeasti ja hänen rintansa korahteli, niin että saattajamiehet
nostivat hänet kahlauspaikalle tultuaan maahan ja valelivat kylmällä
vedellä. Silloin hengitti hän taas kevyemmästi, avasi silmänsä, nousi
polvilleen ja rykäsi suustaan suuren joukon hyytynyttä verta. Sitten
vaipui hän tainnoksiin taas ja pimeys peitti hänen silmänsä.

Hektorin jouduttua taistelusta pois, täytyi troialaisten perääntyä. He
pakenivat paalutuksen ja haudan yli, ja pysähtyivät vasta vaunujensa
luona, kalpeina pelosta ja tuskasta.

Mutta aivan samalla hetkellä heräsi Zeus unestaan. Hän kohautti äkkiä
päätään, ja näki kuinka akhaialaiset Poseidonin johdolla ajoivat
troialaisia edellään. Hän etsi katseellaan Hektoria ja huomasi hänen
makaavan joen äyräällä ystävien ympäröimänä, mutta hän hengitti
raskaasti ja sylki verta. Silloin täyttyi Zeuksen mieli säälistä ja
suuttumuksesta.

-- Tämä on sinun työtäsi, sinä kavala ja ilkeä Hera! huudahti hän. Jos
oikein tekisin, antaisin sinulle nyt ankaran rangaistuksen.

-- Olkoot taivas ja maa ja manalassa pyörteilevä Styx todistajinani,
että minä en ole viekoitellut Poseidonia taisteluun, vastasi Hera
säikähtyen! Hän on tehnyt sen aivan omalla uhallaan. Minä pikemminkin
olisin neuvonut häntä tottelemaan sinun määräystäsi.

Zeus hymyili leppyneenä ja lausui:

-- Jos sinä, Hera, aina olisit minun puolellani, niin täytyisi
Poseidonin piankin taipua meidän mukaamme. Mutta jos se on totta ja
sydämmestä puhuttua, mitä äsken sanoit, niin kutsu heti tänne Iris ja
Apollon!

Hera totteli, ja pian saapuivat Iris ja Apollon. Iriksen lähetti Zeus
käskemään Poseidonia taistelusta pois, mutta kun Iris oli vienyt
perille tämän määräyksen, vastasi Poseidon vihastuneena:

-- Kylläpä hän todella on liian röyhkeä, kun aikoo pakoittaa minua,
joka kunniassa olen täydelleen hänen vertaisensa! Meitä on Kronoksen ja
Rhean poikia kolme veljestä: Zeus, minä itse ja Hades. Meidän kolmen
kesken jakoi Kronos arvan mukaan perinnön, minä sain vaahtoavan meren,
Hades manalan usvaisen maan, Zeus avaran taivaan ja pilvet, mutta maa
ja korkea Olympos jäivät meille yhteisomaisuudeksi. Sen vuoksi en
välitä Zeuksen käskyistä, nauttikoon vapaasti sitä valtaansa, jonka on
saanut, minä olen oma herrani, enkä pelästy hänen uhkauksiaan! Parempi
olisi, että hän isän tavoin opastaisi omia lapsiaan, uhkamielisiä
poikiaan ja tyttäriään, sillä ne hän ehkä voisi vallallaan pitää
sopivassa kurissa.

-- Pitääkö minun todella viedä tällainen vastaus Zeukselle? kysyi Iris.
Etkö tahdo hiukan muuttaa sanojasi, ennenkuin on myöhäistä?

Poseidon mietti hetkisen.

-- Sinä olet oikeassa, Iris, sanoi hän sitten, ja on varsin hyvä, että
sanansaattaja voi antaa järkeviä neuvoja. Zeuksen röyhkeys sai minut
raivostumaan. Mutta sen sanon sinulle, että jos hän lopultakin vastoin
meidän kaikkien tahtoa, niin minun ja Heran ja Athenen kuin Hermeen ja
Hephaistoksenkin, pelastaa Troian, emme koskaan anna sitä hänelle
anteeksi.

Sen sanottuaan sukelsi meren jumala aaltojen syvyyteen ja jätti
akhaialaiset omin neuvoinsa taistelemaan.

-- Phoibos, poikani, sanoi silloin Zeus, lähde nyt alas auttamaan
lyötyä ystävääsi!

Apollon totteli ilolla. Kun hän lähestyi Hektoria, oli Hektor jo
noussut istumaan ja tullut tajuihinsa taas, niin että tunsi kaikki
ympärillä seisojat; kylmää hikeä ei enää valunut hänen otsaltaan ja hän
hengitti tasaisemmin. Kuitenkin oli hän vielä kovin raukea. Mutta
Apollon virkisti häntä ja palautti hänen voimansa, niin että hän
muutaman silmänräpäyksen kuluttua nousi jo jaloilleen ja kiirehti
taisteluun takaisin.

Joukkojensa etunenässä hyökkäsi hän nyt uudestaan vihollista vastaan,
Ja aivan hänen edessään kulki Apollon, karjahdellen kauheasti ja
heiluttaen peistänsä. Useimmat akhaialaisista menettivät rohkeutensa,
hajaantuivat ja pakenivat haudan ja vallin yli. Apollon ajoi heitä
takaa, ja missä hän vaan kulki eteenpäin, siinä survasi hän
askeleillaan etuvarustukset luhaksi, niin että paalut murtuivat poikki,
kaivanto täyttyi ja valli sortui maan tasalle. Jumalan jäljissä
seurasivat Troian sankarit vaunuissaan ja lähenivät hurjasti ajaen
ylimpää laivariviä. Eivät he kuitenkaan voineet tunkeutua laivojen
väliin eivätkä telttoihin saakka, sillä heitä oli sentään akhaialaisiin
nähden paljoa vähemmän, ja enimmät akhaialaisista nousivat laivainsa
peräkeuloihin, tehden sieltä vastarintaa pitkillä, terävillä
kekseillään, joita oli varattu laivoihin meritaistelua varten.
Etummainen laiva oli se, joka oli ollut Protesilaoksen oma. Sen perässä
seisoi Aias Telamonidi. Hän ei kuitenkaan pysynyt aina samassa kohti,
vaan hyppeli pitkillä harppauksilla laivasta laivaan, ja tuhosi
julmalla keksillään jokaisen troialaisen, joka rohkeni lähestyä häntä.
Vihdoin tarttui sentään Hektor Protesilaoksen laivan emäpuuhun ja
piteli siitä hellittämättömästi kiinni, huutaen miehilleen, että he
toisivat sytykkeitä ja virittäisivät laivan tuleen. Aias koetti kyllä
karkoittaa häntä siitä, mutta sai vastaansa sellaisen nuolisateen,
ettei hänen jättiläiskilvestäänkään enää ollut apua. Hän väistyi nyt
peräkeulasta ja asettui keskelle laivaa tuhtolaudalle, tähystellen
siinä kaikille tahoille ja heilutellen keksiään. Hektorin käskystä
yrittivät troialaiset yksi toisensa jälestä lähestyä laivaa palavat
soihdut käsissään, mutta Aias lävisti heidät jokaisen vaskikärkisellä
keksillään.



21. PATROKLOKSEN UROTYÖT JA KAATUMINEN


Taistelun riehuessa valleilla, istui Patroklos ystävänsä Eurypyloksen
luona ja hoiti hänen haavaansa. Mutta kun hän kuuli melskeen lähestyvän
ja näki akhaialaiset pakosalla, löi hän kämmenillään polviinsa ja
sanoi:

-- Ei, Eurypylos, tämä ei kelpaa, että taistelu todellakin käy näin
vaikeaksi. Minun täytyy juosta pyytämään Akhilleusta, että hän
vihdoinkin auttaisi teitä. Ehkä jumalien avulla voin taivuttaa hänen
mielensä.

Hän juoksi tarmonsa takaa, ja saavuttuaan Akhilleuksen eteen ojensi hän
kätensä kuin rukoileva ja puhkesi itkuun.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi Akhilleus kummastellen, Itkethän kuin
pahanpäiväinen tyttöriepu, joka pitelee äitinsä hameesta ja huutaa: ota
minut, ota minut! Oletko saanut huonoja viestejä kotoa? Onko Menoitios
kuollut? Tai ehkä Peleus? Sillä ethän kuitenkaan akhaialaisten vuoksi
ruikuttane tuolla tavoin?

-- Elä pahastu, Akhilleus! sanoi Patroklos, mutta kuinka voit vieläkin
pysyä noin taipumattomana? On mahdotonta, että vanhempasi olisivat
jumalatar ja ihminen -- sinä olet kylmän meren tai aution kallion
poika, sillä sydämmesi on kova kuin kivi. No hyvä, jos sinua sitoo
äitisi kielto tai joku ennustus, niin lainaahan minulle edes aseesi ja
varustuksesi, ja anna minun myrmidonien kanssa lähteä taisteluun!

-- Sen tietänet varsin hyvin, vastasi Akhilleus nyrpeästi, ettei minua
pidätä kenenkään kielto eikä ennustukset. Mutta rintani täyttää katkera
tuska joka kerta, kun joku suuremman valtansa nojalla tahtoo ryöstää
ansaitun saaliin toiselta, joka muuten on täydelleen hänen vertaisensa.
Sellainen minua suututtaa ja sellaisen konnantyön olen saanut kärsiä.

Minua on kohdeltu niinkuin muukalaista, eikä niinkuin vapasukuista,
itsenäistä miestä. Mutta vähätpä siitä! Ei aikomukseni suinkaan ole
ollut laskea troialaisia aivan silmilleni hyppäämään. Varustukseni saat
kernaasti lainata, ja myrmidonitkin tulkoot mukaasi. Mutta paina
tarkasti mieleesi, mitä nyt sanon sinulle: elä pyri liian lähelle
Ilionia, ja karta rupeamasta taisteluun Hektorin tai jonkun jumalan
kanssa! Käänny takaisin heti, kun olet karkoittanut troialaiset
leiristä, ja anna taistelevien sitten keskenään tuhota toisiaan, minkä
tahtovat! Parasta olisi, että he surmaisivat toisensa molemmin puolin
viimeiseen mieheen, niin saisimme me kaksi yksinämme sortaa Ilionin
muurit.

Tämän keskustelun kestäessä olivat troialaiset tulleet yhä lähemmäksi
Aias Telamonidia. Heidän keihäänsä ja nuolensa räiskyivät hänen
kypäriään vastaan ja hänen vasen kätensä alkoi hervahtua alinomaisesta
raskaan kilven kieputuksesta, hänen rintansa kohoili kiivaasti, hiki
valui virtanaan ja hengitys alkoi käydä huohottamalla. Hektor iski
miekallaan poikki hänen pitkän keksipiikkinsä, niin että sen vaskinen
kärki putosi helähtäen maahan, ja synkkänä katseli Aias kädessään sen
katkennutta varren tynkää. Hänen täytyi nyt väistyä, ja heti antoi
Hektor viskata palavia sytykkeitä laivaan. Muutaman silmänräpäyksen
kuluttua oli koko sen peräkeula ilmi tulessa.

Akhilleus seisoi telttansa ovella ja katseli Hektorin puuhaa.
Hämmästyneenä löi hän kämmenillään polviinsa ja huusi kiivaalla äänellä
Patroklokselle, että tämä koettaisi kiirehtiä. Ja kiireellä pukeutuikin
Patroklos sotatamineihin, mutta Pelionin suurta peistä ei hän ottanut,
koska sitä ei jaksanut pidellä kukaan muu paitse Akhilleus itse.
Automedon pani valjaihin kuolemattomat hevoset, ja itse juoksi
Akhilleus ympäri leiriä kutsumassa myrmidoneja telttansa edustalle,
jossa hän järjesti heidät suvuttain ja veljeskunnittain.

-- Te olette kauvan valittaneet ja nurisseet, ettette ennemmin ole
päässeet aseleikkiin, sanoi hän, mutta nyt te saatte näyttää, onko
sydämmenne vielä oikeilla paikoillaan!

Hän astui telttaansa ja avasi siellä erään suuren kirstun, johon hänen
äitinsä sotaan lähdettäissä oli sälyttänyt kaikellaista tarpeellista
tavaraa, niinkuin ihonuttuja, vaippoja, peitteitä ja muuta sellaista.
Sieltä otti hän esille kallisarvoisen maljan, jota hän käytti
ainoastaan Zeukselle uhratessaan. Hän puhdisti sen tulikiven savussa ja
huuhteli kirkkaalla lähdevedellä, pesi sitten kätensä, täytti maljan
viinillä ja astui taas telttansa edustalle. Siinä valutti hän viinin
maahan, katse taivaaseen kohotettuna, ja rukoili Zeukselta menestystä
ystävänsä Patrokloksen yritykseen. Ja vietyään maljan takaisin
kirstuun, tuli hän jälleen ulos katselemaan miestensä lähtöä.

Heti hyökkäsivät myrmidonit palavan laivan luo, ja Patroklos singahutti
peitsen taajimpaan vihollisparveen. Troialaiset käännähtivät katsomaan,
ja heidät valtasi kauhu, kun huomasivat ketä oli tulossa, sillä he
uskoivat Akhilleuksen itsensä rynnistävän esiin. Patroklos ajoi
lähimpänä seisovat pakoon ja antoi sammuttaa jo puoleksi palaneen
laivan. Nyt saivat akhaialaiset uutta rohkeutta ja riensivät eteenpäin
taas. Hektor ja Sarpedon koettivat pitää puoliaan, mutta heidän
hurjasti pakenevat miehensä tempasivat heidät mukaansa niinkuin väkevä
virta. Monet troialaisten hevosista nousivat pystyyn vallihaudalla,
toiset seisattuivat, mutta toiset syöksyivät hautaan, taittoivat aisat
ja kirmasivat sitten vauhkoina kentälle, jättäen vaunut ja miehet
kirjavaan epäjärjestykseen haudan pohjalle. Mutta Akhilleuksen
kuolemattomat hevoset menivät yhdellä potkasulla ylitse ja nelistivät
huimaa vauhtia eteenpäin. Kun Patroklos siten oli päässyt jonkun matkan
pakenijain edelle, antoi hän Automedonin kääntää valjakon poikkiteloin
heidän eteensä, niin että paluutie kaupunkiin tuli heiltä katkaistuksi.
Ja kun he koettivat kiertää häntä, ajoi hän heti heitä vastaan ja
ahdisti rantaan päin takaisin.

Tämä odottamaton tappio suututti uljasta Sarpedonia, hän hyppäsi
vaunuistaan alas ja kävi Patroklosta vastaan. Silloin tunsi Zeus sääliä
häntä kohtaan ja sanoi Heralle:

-- Kohtalo on määrännyt, että tämän minun suosikkini täytyy kaatua
Patrokloksen käden kautta. Mutta olen kahden vaiheilla, annanko
kohtalon tehdä tehtävänsä, vai pelastanko Sarpedonin hengissä
kotimaahansa.

-- Kuinka voit ajatellakaan sellaista? huudahti Hera. Veisitkö Kohtalon
käsistä tuon kuolevaisen miehen, jonka elämän pää jo on varmasti
määrätty! Kuinka kävisikään, jos me kaikki taivaalliset alkaisimme
tehdä samalla tavalla? Ei, anna sinä hänen vaan astua kohti määrättyä
osaansa! Vaan jos häntä aivan paljon säälit, niin voithan antaa Unen ja
Kuoleman viedä hänen ruumiinsa omaisille Lykiaan.

Zeus myöntyi Heran ehdoitukseen. Sankarit iskivät yhteen, eikä kestänyt
kauvan, ennenkuin Patrokloksen peitsi lävisti Sarpedonin, niin että hän
kaatui maahan ja tarttui kourin hiekkaan.

-- Glaukos, ystävä rakas, huusi hän kuolevana, olisi suuri häpeä, jos
antaisit vihollisen ryöstää ruumiini.

Kuullessaan ystävänsä äänen, tarttui Glaukos vasemmalla kädellään omaan
haavoitettuun käsivarteensa ja pusersi sitä lujasti.

-- Korkea Apollon, huusi hän, lienetkö nyt täällä Troiassa tai kotona
Lykiassa, mutta kuule kuitenkin ystävää, joka sinua hädässä rukoilee.
Koko käsivarttani särkee, veren vuoto ei ole vielä edes asettunut,
olkapääni on raskas ja jäykkä, ja minun on mahdoton pidellä peistä.
Mutta vahvista minua, että voisin puolustaa ystävääni!

Samassa hetkessä katosi särky käsivarresta ja hän tunsi voimainsa
palaavan. Pitkin harppauksin haki hän Hektorin ja kiirehti hänen
kanssaan Patroklosta vastaan. Sarpedonin ruumiista syntyi nyt ankara
ottelu, eivätkä lopulta hänen lähimmät ystävänsäkään enää olisi voineet
tuntea sitä; niin täynnä se oli kiireestä kantapäähän saakka keihästä
ja nuolta, pölyä ja verta. Vihdoin voitti Patroklos. Hän riisti
Sarpedonin varustukset ja käski erään miehistään kantamaan niitä
laivoille.

Mutta itse ruumis oli samalla hetkellä kadonnut. Zeuksen käskystä astui
Apollon alas, kantoi Sarpedonin Skamandrokseen, pesi hänet siellä
virtaavalla vedellä ja voiteli ambrosialla, niin että haavat katosivat
kaikki ja ruumis sai aivan nuortean ulkonäön. Sitten puki hän hänet
puhtaaseen, loistavaan pukuun ja antoi kaksoisveljille Unelle ja
Kuolemalle, jotka halki ilmojen lentäen kuljettivat hänet sukulaisille
Lykiaan. Sukulaiset hautasivat hänet kaikella kunnialla sekä
toimittivat kuolinuhrin.

Akhilleuksen määräyksen mukaan olisi Patrokloksen nyt ollut palattava
leiriin takaisin. Mutta kevyesti saatu voitto oli tehnyt hänet ylpeän
rohkeaksi, ja hän päätti omin päinsä valloittaa koko Troian. Hän
hyökkäsi kaupungin muuria vastaan ja kolme kertaa onnistuikin hänen
eräässä kohti kiivetä ylös saakka. Mutta kolmasti kohtasi häntä siinä
Apollon, painoi kädellään hänen kilpeensä ja työnsi hänet joka kerta
alas. Uhkamielisenä kiipesi Patroklos neljännen kerran muurille.

-- Väisty, Patroklos! huusi silloin jumala kauhealla äänellä. Ei ole
suotu edes Akhilleukselle hävittää Troiaa, ja hän on sentään monin
verroin sinua voimakkaampi.

Vihdoin malttoi Patroklos mielensä ja vältti jumalaa. Mutta sen sijaan
antautui hän taisteluun Hektorin kanssa, joka hevostenajajansa
Kebrioneen keralla tuli häntä vastaan. Patroklos astui vaunuista alas,
tempasi peitsen vasempaan käteensä ja oikeaan niin suuren kiven kuin
nostaa jaksoi, sekä viskasi kiven kaikin voiminsa Hektoria kohti. Kivi
sattuikin Kebrionesta otsaan, niin että otsaluu murtui ja mies suistui
vaunuista maahan. Silloin huusi Patroklos ivallisesti:

-- Kas, kuinka notkea mies! Kuin paras sukeltaja! Käyttäisipä hän vaan
taitoaan kalarikkaassa meressä, niin moni saisi iloita hänen
pyydystämistään ostereista, sillä pahimmassa myrskyssäkin voisi
tuollainen veitikka sukeltaa laivasta meren pohjaan, päättäen siitä,
että hän tekee noin vikkelän kuperkeikan vaunuista kentälle! Näkyypä
todella löytyvän sukeltajiakin troialaisten joukossa.

Siten ivaten tarttui Patroklos kaatunutta jalkoihin. Mutta Hektorkin
hyppäsi alas ja tarttui Kebrioneen pääpuoleen. Myrmidonit auttoivat
Patroklosta, troialaiset Hektoria, ja niin raastoivat he pitkän aikaa
kummatkin kuollutta omakseen. Vihdoin vei Patroklos voiton ja riisti
Kebrioneen aseet. Kolme kertaa hyökkäsi hän sitten troialaisten
joukkoon ja kaatoi kaikki, jotka hänen tielleen sattuivat. Mutta kun
hän neljättä kertaa rynnisti, arveli Apollon, että hänen mittansa oli
jo yllin kyllin täytetty. Pimeään pilveen peittyneenä asettui jumala
hänen taakseen ja antoi voimakkaalla kädellään hänelle iskun keskelle
hartioita, juuri kun hän hurjimmin raivosi vihollisiaan vastaan.
Patrokloksen päätä huimasi, kypäri ja kilpi putosivat helähtäen maahan,
peitsi lennähti hänen kädestään ja kaikki rautapaidan siteet
ratkesivat. Iskun tainnuttamana seisoi Patroklos, kauhuissaan ja
hämmentyneenä, eikä osannut liikauttaa jäsentäkään. Euphorbos pisti
häntä peitsellään, mutta ei arvannut jäädä lähelle, vaan juoksi samassa
takaisin. Voimattomana tahtoi Patroklos nyt vetäytyä Myrmidoniensa
turviin. Vaan Hektor riensikin esiin ja lävisti hänet kokonaan.

-- Haa, Patroklos, huusi hän, sinä tahdoit hävittää kaupunkimme ja
viedä naisemme orjiksi, mutta nyt näet, että heidän miehensä voivat
puolustaa heitä. Varmaankin antoi Akhilleus sinulle sellaisen
määräyksen, että sinun pitäisi palatessasi tuoda vähintäin Hektorin
rautapaita saaliinasi. Mutta se oletkin nyt sinä itse, joka jouduit
korppien ruuaksi.

-- Riemuitse vaan, Hektor, vastasi kuoleva Patroklos, mutta elä
kuvittelekaan mielessäsi, että minä kaadun sinun voimastasi! Vaikkapa
kaksikymmentä sinun veroistasi olisi tullut vastaani, olisi peitseni
sentään heidät kaikki lävistänyt. Jumaluusvoimista ovat ne Kohtalo ja
Apollon, jotka ovat minut voittaneet, ja ihmisten joukosta Euphorbos.
Sinä, joka tulet kolmantena, sinä ainoastaan ryöstät minut. Mutta lyhyt
on enää sinunkin aikasi; taipumaton Kohtalo seisoo rinnallasi: pian
olet kaatuva Peleuksen pojan mahtavan käden kautta.

Tämän sanottuaan veti hän viimeisen hengähdyksensä.

-- Miksi ennustat juuri minulle niin pikaista kuolemaa, Patroklos?
sanoi Hektor kaatuneelle. Ken voi tietää, eikö yhtä hyvin Peleuksen
poika saata kaatua _minun_ käteni kautta?

Sitten veti hän peitsensä haavasta ja lähti juoksemaan Automedonin
jälestä, ryöstääkseen Akhilleuksen parivaljakon.



22. TAISTELU PATROKLOKSEN RUUMIISTA.


Hektorin ajaessa Automedonia takaa koetti Euphorbos anastaa
Patrokloksen ruumista. Mutta se jäi häneltä tekemättä, sillä Menelaos
kaatoi hänet ja alkoi nyt vuorostaan riistää hänen varustuksiaan. Mutta
juuri silloin palasikin Hektor turhaan juostuaan takaisin ja hyökkäsi
hurjasti huutaen esiin.

-- Voi minua, sanoi Menelaos itsekseen, pitääkö minun nyt jättää noin
kauniit aseet ja sen lisäksi vielä Patroklos, joka kuitenkin menetti
henkensä juuri minun tähteni? Aivan varmaan halveksuvat kaikki
akhaialaiset minua siinä tapauksessa. Mutta jos yksinäni jään tähän,
joudun saarroksiin, sillä Hektorin mukanahan näkyy olevan kokonainen
joukko. Kuitenkin -- vaan mitä minä epäilen? Joku jumala tahtoo
nähtävästi auttaa Hektoria; kuinka rohkenisin silloin asettua
vastarintaan? Toinen asia olisi, jos voisin hakea Aiaan apuuni;
me kaksi yhdessä saattaisimme vastustaa vaikka jotakuta
kuolemattomistakin.

Menelaos juoksi hakemaan Telamonidia ja palasi hänen kanssaan takaisin,
juuri kun Hektor oli kumartuneena Patrokloksen ruumiin yli. Kun Hektor
näki Aiaan ryntäävän paikalle, suuri kilpi suojanaan niinkuin torni,
tempasi hän kiireellä Patrokloksen varustukset ja juoksi niitten kanssa
pakoon, sekä käski miehiään viemään niitä kaupunkiin.

-- Hektor, huusi silloin Glaukos, suuri on maineesi, mutta
ansaitsematta olet sinä sen saanut. Tästä lähin saat tulla parhaasi
mukaan toimeen omine troialaisinesi; me lykialaiset olemme kärsineet
tarpeeksi teidän kiittämättömyyttänne. Mitä apua olisikaan meillä
vähäväkisemmillä odotettavissa sinulta, koska vast'ikään sallit
akhaialaisten ryöstää Sarpedoninkin, joka kuitenkin oli sinun
kestiystäväsi? Jos lykialaiset taipuvat minun tahtooni, niin jätämme
teidät. Olisipa sinussa ja teikäläisissä yleensä vähänkin miehuutta,
niin helposti anastaisimme Patrokloksen ruumiin, ja silloin täytyisi
akhaialaisten vaihettaa se Sarpedoniin. Mutta Aias on väkevämpi sinua,
ja senvuoksi luikit pakoon.

-- Luulin tosiaankin sinulla olevan enemmän järkeä, sanoi Hektor
katkerasti. En ole milloinkaan ollut pelkuri, mutta rohkeimmankin
täytyy väistyä, ellei Zeus suo hänelle voittoa. Mutta seuraa nyt minua,
niin näet olenko arka!

Hän lähti juoksemaan niitten miehien jälestä, jotka oli pannut viemään
Patrokloksen varustuksia kaupunkiin, otti ne pois heiltä ja puki
päälleen. Mutta pilvienkokooja Zeus pudisti säälivästi päätänsä ja
sanoi:

-- Oi onneton, et aavista, kuinka lähellä on oma kuolemasi. Nyt
pukeudut maailman parhaaseen sotisopaan, mutta ei milloinkaan ole
Andromakhe auttava sitä päältäsi pois. Mutta hyvitykseksi siitä annan
sinulle sentään vielä tänään voiton.

Hektor juoksi pitkin liittolaisten rivejä ja huusi kaikuvalla äänellä:

-- Kuulkaa minua, liittolaiset! En ole kutsunut teitä tänne lisätäkseni
omaa valtaani tai saadakseni johtaa suuria joukkoja, vaan siksi, että
olisitte apunani puolustamassa kotia ja kontua muukalaisten
hyökkäykseltä. Juuri siitä syystä, enkä mistään muusta köyhdytän
kokonaan omankin kansani, hankkiessani teille elantoa ja lahjoja.
Rynnätkää siis suosiolla eteenpäin vaan! Se, joka tuo Patrokloksen
ruumiin meidän puolelle, saa puolet saaliista.

Kun Aias näki troialaisten taas lähestyvän, sanoi hän Menelaokselle:

-- Onpa tosiaan soma nähdä, kuinka tämä leikki päättyy. Ei ruumiiseen
nähden, sillä se jää kuitenkin koirien ja korppien saaliiksi,
vaan mitä tulee omiin päihimme. Näytäpä, voitko huutaa ketään
taisteluveikoistamme apuun!

Menelaos avasi suunsa ja huusi kuin torvesta. Kohta saapuikin Aias
lokrilainen sekä monta muuta, rynnäten, ja nyt alkoi ylen kiivas
ottelu. Aurinko paistoi polttavana kentälle, ei pilven hattaraa näkynyt
taivaalla, ja miehet uupuivat siihen määrään, että heidän tavan takaa,
niin ystävän kuin vihollisenkin täytyi istahtaa maahan levähtämään,
vastapäätä toisiaan. Mutta Patrokloksen ruumiin päälle laski Zeus
paksun pilven, niin että niitä, jotka siinä lähinnä taistelivat vaivasi
samalla kertaa sekä kuumuus että pimeys.

Ja siinä raastoivat he kaatunutta sankaria puolelta toiselle, sillä
troialaiset olivat lujasti päättäneet viedä ruumiin omakseen, ja
akhaialaiset puolestaan koettivat pelastaa sitä laivoihin. Hurjasti
siinä taisteltiin, peitsien kärjet välähtelivät, ja miestä kaatui
molemmin puolin. Moni akhaialainen lausui: ystävät, kunniamme ei salli
meidän väistyä; ei, nielköön meidät kaikki ennemmin maa, ennenkuin
jätämme hänen ruumistaan troialaisille voittosaaliiksi! Ja moni urhea
troialainen taas sanoi: veljet, vaikka Kohtalo olisi määrännyt, että
meidän tähän täytyy kaatua viimeiseen mieheen, niin elköön kukaan
väistykö taistelusta!

Vähän matkaa sivummalla seisoivat Akhilleuksen hevoset paikoillaan. Ne
olivat saaneet tietää, että heidän rakas hoitajansa nyt oli kaatunut.
Automedon puheli niille milloin ystävällisesti, milloin uhkaavasti,
läimäyttipä toisinaan ruoskallakin. Mutta ne seisoivat paikoillaan
vaan, alakuloisina lerpattavin harjoin ja päät nuokuksissa, ja niitten
silmistä välähteli suuria kyyneleitä. Kun Zeus näki hevosten surun,
sanoi hän säälivästi:

-- Eläin raukat, miksi lahjoitimmekaan teitä, jotka olette
kuolemattomat, kuningas Peleukselle, kuolevaiselle miehelle?
Säälittävin kaikkien luotujen joukossa, jotka maan päällä elävät, on
sittenkin ihminen. Mutta Hektorin käsiin en teitä sentään milloinkaan
anna; olkoon hänelle kylliksi siinä, että sai Peleuksen pojan aseet!

Hän valoi uutta voimaa hevosten suoniin. Ne kohottivat päitään,
pudistivat pölyn harjoistaan, ja laukkasivat pois. Hektor ja Aineias
koettivat turhaan ottaa niitä kiinni, ja kun eivät siinä onnistuneet,
kääntyivät he uudestaan Menelaosta, kumpaakin Aiasta, Idomeneusta ja
Merionesta vastaan, jotka puolustivat Patrokloksen ruumista. Menelaos
huusi Athenea avuksi. Siitä oli jumalatar sangen hyvillään, että
hänelle annettiin etusija, ja hän vahvisti Menelaoksen rohkeutta sekä
lisäsi voimaa hänen jänteihinsä.

Mutta kaikki akhaialaisten ponnistukset raukesivat sittenkin turhaan.
Aias Telamonidi itki kiukusta ja huusi:

-- Tyhminkin voi nyt jo huomata, että Zeus on troialaisten puolella.
Heidän nuolensa sattuvat aina kohdalleen, mutta meidän putoovat maahan.
Eikö kukaan voisi keksiä keinoa, kuinka saisimme ruumiin mukaamme ja
pääsisimme hengissä pois? Eikö ole sitä miestä, joka nyt juoksisi
sanomaan Akhilleukselle, missä pälkähässä olemme! Hän ei varmaankaan
vielä tiedä mitään kasvinveljensä kuolemasta. Mutta tässähän on niin
pimeäkin, ettei näe eteensä. Oi Zeus, ylijumala, pelasta nyt poikasi
armollisesti pimeydestä ja anna meidän edes päivän valossa kaatua, jos
sellainen on tahtosi!

Samassa häipyikin pimeä pilvi ja aurinko paistoi kirkkaana taas. Aias
pyysi Menelaoksen toimittamaan Antilokhosta sanan viejäksi
Akhilleukselle. Kun Antilokhos kuuli Patrokloksen kaatuneen, puhkesi
hän kyyneliin, eikä saanut sanaa sanotuksi. Mutta hän lähti sentään
heti juoksujalassa viemään surusanomaa, jättäen päällikkyyden
veljelleen Thrasymedeelle.

-- Sanan kyllä Akhilleus nyt saa, sanoi Menelaos Aiaalle, mutta
tuskinpa hän saapuu tänne, sillä hänellähän ei ole aseita, ja niin
saamme sittenkin suoriutua omin neuvoimme.

-- Niin tosiaankin, Menelaos, vastasi Telamonidi; nyt ei muuta
keinoksi, kuin että sinä Merioneen kanssa alat kantaa ruumista ja me
molemmat Aiaat suojaamme teitä takaa päin. Me kaksi, joilla on sama
nimi ja sama rohkeus, pidämme kyllä yhdessä puoliamme niinkuin
ennenkin.

Menelaos ja Meriones alkoivat kantaa ruumista, mutta kun troialaiset
huomasivat sen, ryntäsivät he hurjasti huutaen estämään heitä. Mutta
heti kun jokukaan heistä tuli liian lähelle, tekivät Aias-urhot
täysikäännöksen ja karkoittivat ahdistajan.

Sillä aikaa oli nopsajalkainen Antilokhos ennättänyt leiriin. Akhilleus
istui laivansa luona ihmetellen akhaialaisten viipymistä, ja oli täynnä
pahoja aavistuksia.

-- Oi ystäväni, sanoi Antilokhos itkien, että minun täytyy tuoda
sinulle näin kauhea sanoma! Patroklos on kaatunut, ja nyt parhaillaan
taistellaan hänen alastomasta ruumiistaan! Kaikki varustukset riisti
häneltä Hektor.

Tämän kuultuaan tarttui Akhilleus molemmin käsin maahan ja hieroi
hiekkaa hiuksiinsa ja kasvoihinsa. Sitten heittäytyi hän kuin
mielipuoli pitkälleen ja repi tukkaansa. Orjattaret juoksivat
kauhuissaan sinne tänne ja löivät rintoihinsa. Mutta Antilokhos
pelkäsi, että Akhilleus mielensä murtuessa katkaisee vielä kaulansa, ja
tarttui senvuoksi hänen käsiinsä kiinni.

Poikansa epätoivoisen valituksen kuuli jumalatar Thetis hopealuolaansa
meren pohjalla. Nyt alkoi hänkin valittaa ja kaikki merenneidot
yhtyivät häneen. Ja heidän seurassaan kohosi hän merestä Troian
rannikolle. Siinä istui Akhilleus surunsa vallassa.

Thetis nousi maalle, syleili poikansa rakasta päätä ja lausui
nyyhkytellen:

-- Mitä itket, poikani? Mikä suru painaa mieltäsi? Aukaise vaan
sydämmesi minulle! Onhan Zeus täyttänyt kaikki, mitä häneltä ennen
kohotetuin käsin rukoilit.

-- On, on, vastasi Akhilleus, mutta mitä auttaa minua kaikki se, kun
kasvinveljeni on kaatunut. Ainoa ajatukseni on nyt vaan kosto hänen
surmaajalleen Hektorille.

-- Hektorin kuolemasta omaan kuolemaasi on taival sangen lyhyt, sanoi
Thetis itkien.

-- Olkoon, jos niin on ollakseen, ja jos Zeus sekä muut jumalat sen
tahtovat, vastasi Akhilleus. Kyllikseni olenkin jo vetelehtinyt täällä
laivain luona, tarpeettomana olentona maan päällä, mielettömän vihan
sokaisemana. Nyt lähden ystäväni surmaajaa tapaamaan; kaikki hellyytesi
ei riitä estämään minua, minä en sinua tottele.

-- Kuinka vaan tahdot, poikani, vastasi Thetis, mutta eihän sinulla ole
aseitakaan. Huomenna varhain tuon sinulle uudet varustukset, mutta
siihen mennessä elä sekaannu taisteluun ollenkaan.

Sitten heitti hän hyvästi ja liiteli Olympokseen.

Mutta kentällä koettivat Menelaos ja Meriones kantaa Patrokloksen
ruumista talteen, ja vaikka molemmat Aias-urhot suojelivat heitä
hyökkäyksiltä, seurasi Hektor yhtäkaikki niin lähellä heidän
kintereillään, että hän kolme kertaa tarttui Patrokloksen jalkaan. Joka
kerta täytyi hänen kuitenkin hellittää. Mutta hän läheni yhä uudestaan
ja yhä rohkeampana. Kun Hera näki tämän, alkoi hän pelätä, että Hektor
vihdoin onnistuisi, ja senvuoksi lähetti hän salaa Iriksen pyytämään
Akhilleusta, että hän saapuisi pelastamaan ystävänsä ruumiin.

-- Se olisi hartahin haluni, vastasi Akhilleus, mutta olenhan
menettänyt kaikki aseeni, ja äitini on kieltänyt minua menemästä
taisteluun, ennenkuin hän hankkii minulle uudet. Enkä tiedä muita
aseita, jotka olisivat käypiä minulle, kuin Aias Telamonidin kilven,
vaan sekin on tietysti nyt hänellä itsellään.

-- Tiedämme kyllä kaikki, että aseesi ovat ryöstetyt, sanoi Iris, mutta
tällä kertaa tarvitsee sinun ainoastaan tulla vallihaudalle ja
näyttäytyä vihollisille.

Akhilleus lähti kernaasti. Athene nosti kauhua herättävän
Aigis-manttelinsa hänen hartioillensa ja ympäröi hänen päänsä
kullankimaltelevalla pilvellä, joka säteili kaikille suunnille niinkuin
tulessa palava kehä. Siten varustettuna juoksi Akhilleus vallihaudan
reunalle ja päästi ankaran huudon. Ja samalla huusi myös Athene, niin
että heidän äänensä kajahti kauvas kentille, niinkuin vaskitorven
raikuva puhallus. Silloin hiljeni taistelun melu ja kaikki kuuntelivat,
hevoset perääntyivät säikähtyneinä, ja kun troialaiset näkivät
tulikehän Akhilleuksen pään ympärillä, joutuivat he kauhun valtaan.
Kolmasti kohotti sankari huutonsa ja kolmasti joutuivat viholliset sen
johdosta täydelliseen hämminkiin. Sitä käyttivät Patrokloksen
puolustajat hyväkseen. Ponnistaen viimeiset voimansa nostivat he
uudestaan ruumiin maasta ja toivat sen juoksujalassa vallihaudan yli
omalle puolelleen.

Aurinko oli nyt laskenut ja yön pimeys levisi maille mantereille.
Hektor kokosi päällikkönsä sotaneuvotteluun. Kaikki seisoivat; niin
säikähtyneitä ja levottomia he olivat.

-- Ystävät, sanoi Polydamas, nyt on tarpeen, että tarkastamme asemaamme
joka taholta. Minun neuvoni on, että heti palaamme kotiin ja odotamme
huomisen päivän tapahtumia kaupungin muurien suojassa. Niin kauvan kun
tuo hirviö oli kiukuissaan Agamemnonille, ei ollut mitään hätää
taistellessa akhaialaisia vastaan. Minäkin riemuitsin seistessäni
heidän laivainsa luona ja toivoin näkeväni ne liekkien vallassa. Mutta
nyt, kun Akhilleus jälleen on ryhtynyt taisteluun, onkin kysymyksessä
meidän oma kaupunkimme ja kaikkien meidän kotimme. Tällä kertaa
ainoastaan yö pidättää häntä. Jos hän kohtaa meidät aamulla tässä
samassa paikassa, niin uskokaa pois, moni meistä jää koirien ja
korppikotkien ruuaksi. Palatkaamme siis kaupunkiin ja olkaamme siellä
torilla koossa aamuun asti! Onhan meillä korkeat tornit ja vahvat
portit. Aamun koittaissa asetumme muureille täysissä varustuksissa.
Vaikeaksi käy Akhilleukselle silloin taistella meitä vastaan alhaalta
päin, ja ajakoon hän sitten parivaljakollaan kentällä ristiin rauhaan
niin paljon kuin häntä haluttaa; ei hän kuitenkaan voi murtaa
muurejamme.

-- Vastoin minun mieltäni puhut, Polydamas sanoi Hektor tuimasti, kun
kehoitat meitä lymyymään kaupunkiin taas. Emmekö todellakaan ole vielä
kyllästyneet istumaan muurien suojassa? Ennen oli kaupunkimme kuulu
suurista rikkauksistaan, oli vaskea ja oli kultaa. Mutta nyt ovat
parhaat kalleutemme tuhlatut tämän sietämättömän sodan tarpeihin. Ei,
Polydamas, kun Zeus nyt kerrankin on suonut minulle sen onnen, että
olen voinut karkoittaa akhaialaiset rantaan saakka, niin elä tuo
silloin kuuluville niin mitättömiä neuvoja! Määräykseni on, että syömme
illallisen täällä kentällä ja seuraamme tarkasti vihollisen liikkeitä.
Aamulla varhain rynnistämme taas eteenpäin. Ja jos ylpeä Akhilleus
todellakin silloin ilmestyy taisteluun, niin sitä pahempi hänelle!
Asetun kasvot kasvoja vastaan hänen kanssaan; voittakoon meistä sitten
kumpi tahansa!

Troialaiset hyväksyivät kaikuvilla suosiohuudoilla hänen määräyksensä,
söivät illallisen ja jäivät kentälle odottamaan aamua.

Mutta myrmidonien leirissä seisoivat ruhtinaat Patrokloksen ruumiin
ääressä. Akhilleus antoi pestä sen haalealla vedellä, voidella öljyllä
ja nostaa komealle kuolinvuoteelle. Polttamisen ja hautauksen jätti hän
tuonnemmaksi.

-- Olen viettävä sinulle hautajaiset, huusi hän kuolleelle, mutta ensin
riistän surmaajasi röyhkeän pään ja hänen aseensa, ja kaksitoista
nuorukaista Troian parhaista suvuista on seuraava sinua sovintouhrina
roviolle!



23. VALMISTUKSIA KOSTOON.


Thetis oli heti illalla rientänyt Hephaistoksen palatsiin, joka oli
rakennettu pelkästä kimaltelevasta vaskesta. Jumalan kaunis aviopuoliso
_Kharis_ [sulouden jumalatar] tuli häntä vastaan, vei sisälle ja pyysi
istumaan. Sitten huusi hän Hephaistokselle, että Thetis oli siellä ja
tahtoi puhutella häntä.

-- No jopa nyt, huudahti Hephaistos hyvillään, saanko siis todellakin
täällä omassa asunnossani nähdä sen kunnioitettavan jumalattaren, joka
minua ontuvana poikapahaisena hoiteli kokonaista yhdeksän vuotta? Oi,
että voisin jollain tavoin osoittaa hänelle kiitollisuuttani ja korvata
hänen hyvyytensä! Pidä hänelle seuraa ja tarjoa parasta mitä talossa
löytyy, kunnes laitan täällä hiukan pajaani siivoon!

Roteva ja nokinen seppäin jumala alkoi ontuen hääriskellä ympäri
pajaansa. Hän otti palkeet ja muut työkalunsa sekä asetti ne suureen
hopeaiseen kirstuunsa. Sitten pesi hän merisienellä kasvonsa, kätensä
ja miehustansa, veti ihonutun päälleen ja otti valtikan käteensä.
Siistittynä tuli hän nyt ontuen sisään, tervehti Thetistä ja kysyi,
mikä asiana. Ja kuultuaan, että Akhilleus oli menettänyt aseensa,
vastasi hän, että sellainen asia oli pian autettu. Hän meni heti pajaan
takaisin, otti käsille kaikki kahdetkymmenet palkeensa, asetti ne
paikoilleen ja käski niitten puhaltaa ahjoon, milloin kovemmin, milloin
hiljemmin, aina tarpeen ja työn mukaan kulloinkin. Hän työnsi ahjoon
vaskea, tinaa, hopeata ja kultaa, nosti alasimen alustalleen, tarttui
vasaraan ja pihteihin ja alkoi takoa.

Ensiksi takoi hän mahtavan kilven ja siihen hopeasta kannattimen. Hän
teki sen viidenkertaisen, ulkopintaan kaksi kerrosta vaskea,
sisäpuolelle kaksi kerrosta tinaa ja välille kultakerroksen.
Ulkopuolelta kaunisti hän sen nerokkaasti ihanilla kuvioilla, jotka
olivat sisäkkäin ympyrissä, reunoista keskustaan saakka: keskellä
kilvenkupulassa maan ja taivaankappaleiden kuva, niitten ulkopuolella
kohtauksia ihmiselämästä, ja reunimmaisena kuohuva maailmanvirta
_Okeanos_.

Kun kilpi oli valmis, takoi Hephaistos rautapaidan, tuuheatöyhtöisen
kypärin ja parin säärisuojuksia pehmeästä tinasta.

Sitten antoi hän ne kaikki Thetikselle. Thetis lähti nyt kiireellä
viemään niitä Akhilleukselle, joka makasi itkien Patrokloksen ruumiin
ääressä, aseveljiensä ympäröimänä. Kun sankari näki jumalan
lahjoittamat komeat varustukset, kohotti hän ne yhden erältänsä
korkealle kädessään ja ihaili sydämmessään niitten kauneutta. Ainoa
mikä häntä nyt huolestutti, oli se seikka, että kärpäset tärvelisivät
Patrokloksen ruumiin ennen polttamista. Mutta Thetis valoi siihen
nektaria ja ambrosiamehua, ja sellainen jumalain voide esti sen
märkänemästä.

Nyt alkoi jo päivä kajastaa idän puolelta, Akhilleus juoksi pitkin
rantaa ja huusi jyrisevällä äänellä kaikkia akhaialaisia
käräjäpaikalle, ja ken vaan jaloilleen kykeni, se riensi torille.
Perämiehetkin, joitten aina piti seistä laivainsa kannella, ja
varastojen vartijat kiirehtivät sinne, Diomedes ja Odysseus saapuivat
peistensä varassa, pahasti nilkuttaen, ja asettuivat etumaisten riviin.
Vihdoin saapui haavoittunut Agamemnonkin. Silloin nousi Akhilleus ylös
ja lausui hänelle:

-- Parempi olisi ollut meille kummallekin, Agamemnon, että Briseis
olisi saanut surmansa samana päivänä, jona minä valloitin Lyrnessoksen,
kuin että me olisimme joutuneet niin katkeraan riitaan yhden ainoan
naisen vuoksi. Mutta unohtakaamme menneet asiat, kiukkuni on lauhtunut;
riennä vaan viemään akhaialaisia hyökkäykseen!

Hänen puhettaan seurasi kokouksessa voimakas ja pitkällinen
suosiohuuto. Agamemnon nousi vastaamaan, mutta hän ei astunut kaikkien
kokoontuneitten keskelle, vaan jäi seisomaan paikalleen.

-- Ystävät, sanoi hän, vaietkaahan hetkiseksi, muuten en saa ollenkaan
ääntäni kuuluville. Tahdon vastata Akhilleuksen puheeseen. Usein ovat
akhaialaiset moittineet minua käytöksestäni häntä kohtaan. Mutta
syy ei ollut minun, se oli Kohtalon ja Zeuksen; he tekivät minut
mielettömäksi, ja ajoivat minut sokeana tähän surulliseen erehdykseen.
Mutta koska siten olen tullut vietellyksi hairahdukseen, tahdon myös
pahasta teostani antaa sinulle hyvityksen, Akhilleus. Kaiken sen tahdon
sinulle antaa, mitä Odysseus viime yönä luonasi käydessään lupasi.
Annan heti noutaa kaikki laivoista, että voit omin silmin tulla
vakuutetuksi asiasta.

-- Hyvä on jos annat, hyvä myöskin, vaikka olet antamatta, minusta se
on yhdentekevää nyt, vastasi Akhilleus. Mutta meillä ei ole aikaa
tärvätä hukkaan, vaan on meidän heti riennettävä rynnäkköön.

-- Elähän hätäile, Akhilleus, yhtyi Odysseus puheeseen, täytyyhän
meidän ensin saada ruokaa, muuten ei ainoakaan meistä kestä päivän
hellettä ja vaivaa. Ja sitäpaitse on Agamemnonin tuotettava tänne
lahjansa, niin että koko miehistö saa ne nähdä, ja sitten on hänen
pidettävä teltassaan sinulle kemut, niin että sovintonne tulee
täydelliseksi.

-- Se on minunkin ajatukseni, sanoi Agamemnon. Istukaamme nyt tässä
niinkauvan, kunnes Odysseus on noutanut lahjat ja Talthybios
valmistanut uhrin!

-- Kaiken sen voimme jättää toiseen aikaan, puhkesi Akhilleus
kärsimättömästi. Kaikki ne, jotka Hektor kaatoi, makaavat vielä
kentällä; onko silloin aikaa puuhailla ruuan kanssa? Kun aurinko on
mennyt mailleen ja häpeämme on kostettu, silloin pitäkäämme huimat
kemut. Mutta sitä ennen ei mene ruokaa eikä juomaa ainakaan minun
kurkustani alas. Ei -- ei mitään syöminkejä nyt, surmaa vaan ja verta,
ja sankarien korahtelevia kuolonhuutoja!

-- Oi sinä urhoollisista urhoollisin, sanoi Odysseus, sinä olet kyllä
vahvempi minua ja melkolailla tanakampi peitsen heitossa mutta asiain
harkinnassa olen minä sinua edellä, sillä olen vanhempi sinua ja olen
nähnyt enemmän maailmaa. Tottele nyt siis minun neuvoani! Eihän ole
tarkoituksesi, että meidän pitäisi surra kaatuneita vatsallamme?
Tässähän kaatuu sankareita joka päivä joukottain -- milloin olisikaan
aikaa edes hengähtää surun ja huolen lomassa, jos kaikki asiat
otettaisiin sellaisella kiivaudella kuin sinä tahdot? Kun joku on
kuollut, niin hänet haudataan, ja koetetaan siitä huolimatta pysyä
tyynellä mielellä. Meidän, jotka vielä elämme, täytyy ajatella ruokaa
ja juomaa, ellei muunkaan vuoksi, niin ollaksemme ainakin kestävämpiä
käymään vihollisen kimppuun.

Sanottuaan nämä järkevät sanat, otti Odysseus muutamia miehiä ja meni
heidän kanssaan Agamemnonin telttaan, sekä palasi sieltä heti lahjat
mukanaan: kolmijalat, keitto-astiat, talentit ja orjattaret, niitten
joukossa myöskin Briseis. Akhilleus sanoi olevansa täysin tyytyväinen
ja antoi myrmidonien viedä kaikki leiriinsä. Kun Briseis siellä näki
kuolleen Patrokloksen, heittäytyi hän hänen päälleen ja valitti
ääneensä, sillä Patroklos oli eläissään aina ollut hyvä ja lempeä häntä
kohtaan.

Uudestaan pyysivät kaikki akhaialaisten päälliköt Akhilleusta
virkistämään itseään ennen taistelua ruualla ja juomalla. Mutta hän
itki kiukusta ja surusta, ja vastasi, ettei voinut mitään nauttia,
ennenkuin oli kostanut kasvinveljensä kuoleman. Säälistä häntä kohtaan
astui silloin Athene Olympoksesta alas ja valutti hänen rintaansa
nektaria ja ambrosiaa, ettei hän alkavan taistelun aikana menehtyisi
nälkään ja janoon.



24. RAIVOAVA AKHILLEUS.


Nyt oli päivä valjennut ja kaikkialla leirissä varustauduttiin
taisteluun. Akhilleus veti päälleen uudet varustuksensa, ja ne sopivat
erinomaisen hyvin; kaikki jäsenet taipuivat notkeasti ja hän tunsi
itsensä miltei valmiiksi lentämään. Hän koppasi käteensä
Pelionpeitsensä, hyppäsi vaunuihin hevostensa ajajan Automedonin
rinnalle ja huusi jyrisevällä äänellä:

-- Nyt, Xanthos ja Balios, ette saa jättää minua kentälle niinkuin
eilen jätitte Patrokloksen.

Hänen nuhteensa karvasteli hevosten mieliä. Xanthos painoi päänsä ja
harjansa alas, ja hetkeksi antoi Hera sille kuolemattomalle elukalle
puhelahjan.

-- Ei ollut meidän hitautemme tai huolimattomuutemme syynä siihen, että
Patroklos kaatui, sanoi hevonen, hänet kaatoi mahtava Apollon. Luulemme
pystyvämme kilpailemaan vaikka länsituulen kanssa, ja tänään kyllä
tuomme sinut kotiin. Mutta pian olet kuitenkin saapa surmasi -- niin on
Kohtalo määrännyt erään jumalan ja erään kuolevaisen käden kautta.

-- Miksi ennustat minulle kuolemaa, Xanthos? sanoi Akhilleus nyrpeänä.
Se ei ole sinulle ollenkaan tarpeellista, ystäväni, ja sitäpaitse
tiedän kyllä itsekin aivan hyvin, että minun pian täytyy kuolla. Mutta
piehtaroitkaamme ensin troialaisten kanssa, että he saavat mielitekonsa
täytetyksi.

Sitten päästi hän kiihkeän huudon, ja hevoset nelistivät eteenpäin.

Sillä aikaa kun akhaialaiset ja troialaiset asestautuivat, piti Zeus
neuvoittelua. Siinä olivat saapuvilla kaikki jumalat ja jumalattaret,
muitten muassa jokienkin jumalat sekä lehdikoitten, lähteitten ja
niittyjen neidot. Zeus julisti, että suuri, ratkaiseva taistelu oli nyt
alkamassa. Itse sanoi hän tyytyvänsä katselemaan sitä Olympoksesta,
mutta muut jumalat saisivat kaikki mielensä ja halunsa mukaan ottaa
osaa taisteluun.

Sitä hänen ei tarvinnut sanoa kahta kertaa. Akhaialaisten luo riensivät
Hera, Athene, Poseidon, Hermes ja Hephaistos, troialaisten joukkoon
taas yhtyivät Aphrodite, Ares, Apollon, Artemis ja Leto, sekä
joenjumala Skamandros, Athene kulki milloin meren rannalla, milloin
valleilla, milloin taas kaivannossa, ja kaikkialla päästi hän kauhua
herättäviä huutoja. Ares karjahteli toisinaan Ilionista, toisinaan
Simoeisjoesta, Poseidon tärisytti maata, niin että Idavuori, Troia ja
koko laivaleiri vapisivat. Tärinä oli niin kova, että manalan jumala
Hades hypähti kauhuissaan valtaistuimeltaan, peläten maan repeävän ja
hänen varjoisien asunnoittensa joutuvan kaikkien nähtäviksi. Aluksi
jumalat eivät sentään ottaneet osaa itse taisteluun, tyytyivät vaan
kehoittelemaan ystäviään ja pitämään epäluuloisina toinen toistaan
silmällä.

Akhilleus syöksyi keskelle troialaisten joukkoja, etsien Hektoria.
Ensimmäinen päällikkö, jonka hän kohtasi, oli Aineias.

-- Kuinka rohkenet tulla näin etäälle toisista, raukka? huusi hän
Aineiaalle. Aiotko ehkä kunnostaa itseäsi, niin että aikain kuluessa
pääset Troian hallitsijaksi? Muistatko, kuinka pakenit minua Idavuoren
rinnettä alas, niin ettet ennättänyt takasi vilkaisemaan? Ja muistatko,
kuinka kuuman lähdön sait sittemmin Lyrnessoksesta? Silloin pääsit
jumalien turviin, mutta tokko nekään tänään enää auttavat sinua. Matele
siis takaisin miestesi joukkoon, sen neuvon annan sinulle.

-- Elkäämme löpiskö turhia niinkuin pahat lapset! vastasi Aineias.
Voisimmehan kyllä molemmatkin syytää suustamme niin paljon
haukkumasanoja, ettei satasoutuinen laiva voisi niitä kantaa, sillä
kieli on hyvin notkea ruumiin elin, ja sanoja löytyy monenlaisia. Mutta
miksi seisoisimme tässä uhaten, herjaten ja riidellen niinkuin kaksi
kateellista akkaa? Antakaamme heti toistemme tuntea, miltä vaski
maistuu!

Hän heitti peitsensä ja se puhkasi molemmat vaskikerrokset Akhilleuksen
kilvessä, mutta tarttui kultakerrokseen. Kun sitten Pelionpeitsi
suhahti ilmassa, kumartui Aineias, ja se lennähti yli. Vaikka Poseidon
oli troialaisten vihollinen, tunsi hän sentään sääliä Aineiasta kohtaan
ja tempasi hänet pois, sekä varoitti toistain rupeamasta otteluun
Akhilleuksen kanssa.

Suuttuneena ryntäsi Akhilleus uudestaan troialaisten joukkoon ja
kohtasi _Polydoroksen_, joka Troiloksen kuoleman jälkeen oli Priamoksen
nuorin elossaoleva poika. Häntä oli ankarasti käsketty pysyttelemään
jälkiriveissä, mutta nuoruuden rohkeudella ja nopeihin jalkoihinsa
luottaen olikin hän rientänyt etujoukkoihin. Akhilleus hyökkäsi
raivoisana häntä vastaan ja lävisti hänet. Tämän nähtyään ei Hektor
voinut enää pysyä paikoillaan, vaan työnsi etumaiset miehet syrjään ja
astui peitsi koholla Akhilleusta vastaan. Akhilleus päästi riemuhuudon.

-- Siinäpä siis on vihdoinkin ystäväni surmaaja, huusi hän, astu
lähemmäksi vaan, pian on elämäsi mitta täynnä!

-- Eivät minua uhkauksesi säikytä! vastasi Hektor. Tunnen rohkeutesi ja
tiedän, että olet minua väkevämpi. Mutta kaikki on lopultakin jumalain
käsissä.

Hän heilautti peistään ja heitti. Mutta Athene puhalsi peitseen, niin
ettei se koskenutkaan Akhilleukseen, vaan lennähti takaisin Hektorin
omiin jalkoihin. Varmana voitosta syöksähti nyt Akhilleus päin, mutta
Apollon peitti Hektorin paksuun pilveen. Kolmasti työnsi Akhilleus
peitsensä pilven puhki, mutta ei tavannut ketään.

-- Taaskin pääsit karkuun, koira! karjasi hän. Varmaan auttoi sinua
nytkin Apollon, häntä kun herkeämättä rukoilet. Mutta kerran vielä
tapaan sinut. Siihen mennessä lävistäköön peitseni muita miehiäsi.

Ja niin kävikin. Kaatuneita jäi läjittäin hänen ympärilleen ja
kauhistuneina pakenivat troialaiset hänen raivoaan. Kun he saapuivat
Skamandroksen rantaan, hajaantuivat he kahteen joukkoon. Jotkut
juoksivat joen vasenta puolta kenttää ylös, mutta Hera heitti heidän
eteensä sellaisen pimeyden, etteivät he tienneet missä olivat.
Senvuoksi saavutti Akhilleus heidät helposti ja kaatoi heistä useita.
Toinen joukko pakenevia oli heittäytynyt Skamandroksen vaahtoaviin
pyörteihin, kahlatakseen yli, mutta joutui ahdingossa sellaiseen
sekasortoon, että moni kadotti pohjan jalkainsa alta. Hevosia ja miehiä
vyöryi sekaisin virrassa, ajautui syvempään veteen ja upposi. Vesien
syvyydet kuohuivat ja kohisivat, ja rannat kaikuivat hukkuvien
hätähuudoista, Akhilleus asetti peitsensä tamariskipensaan nojaan,
juoksi miekka kädessä aaltoihin ja pisti ja löi joka taholle, niin että
vesi alkoi punertaa verestä. Vaan kun hän lopulta oli väsynyt
murhaamiseen, otti hän toisen toisensa jälestä kiinni kaksitoista
troialaista nuorukaista, jotka ponnistelivat virtaa vastaan, ja veti
heidät tunnottomina rannalle. Siinä irroitti hän hihnat heidän
rautapaidoistaan ja sitoi niillä heidän kätensä selän taakse yhteen.
Sitten jätti hän heidät miestensä huostaan ja sanoi heistä tehtävän
sovinto-uhrin Patrokloksen haudalla. Nyt hyökkäsi hän jälleen virtaan
ja otti kiinni erään troialaisen juuri kun tämä oli pääsemäisillään
toiselle rannalle. Hämmästyen huomasi hän, että se oli _Lykaon_.

-- Mikä ihmeitten ihme tämä on! huusi hän suutuksissaan. Enkö myynyt
kerran tätä samaa miestä Lemnokseen orjaksi, ja nyt hän on täällä taas!
Mutta saammepa nähdä, palaako hän vieläkin uudestaan takaisin.

Hän kohotti peitsensä. Mutta Lykaon juoksi kumarassa lähemmäksi ja
tarttui toisella kädellään Akhilleuksen polviin, toisella hänen
peitsensä varteen.

-- Armoa, Akhilleus! rukoili hän. Kaksitoista päivää sitten onnistui
minun paeta Lemnoksesta, ja nyt on kova kohtaloni heittänyt minut taas
sinun käsiisi. Sinä möit minut sadasta härästä, mutta nyt tahdon
kernaasti maksaa sinulle henkeni lunnaiksi kolmesataa.

-- Hullu, vastasi Akhilleus ivallisesti, elä vaivaa korviani lunnaista
lörpöttelemällä! Ennen Patrokloksen kuolemaa olisin ehkä voinut
sellaiseen suostua. Mutta nyt ei pääse kukaan elävänä käsistäni,
kaikkein vähimmin Hektorin veljet. Turhaan valitat, ystäväni. Ja mikset
kuolisi? Patroklos oli parempi mies kuin sinä, ja hänenkin täytyi
kuolla. Ja minua itseänikin, joka olen jumalattaren poika, lähestyy
väkivaltainen Kohtalo: jonakuna aamuna, iltana tai puolipäivän aikaan
lennähtää se peitsi tai nuoli, joka jäykistää jäseneni.

Kun Lykaon kuuli nämä julmat sanat, hellitti hän kätensä peitsestä ja
avasi sylinsä, odottaen kuolemaa. Akhilleus iski hänet miekallaan
kuoliaaksi, ja viskasi, jaloista kiinni käyden, hänen ruumiinsa jokeen,
huutaen samalla:

-- Makaa nyt siellä ja anna kalojen syödä valkeata lihaasi! Ja saman
lopun saakoon teistä jokainen; ei Skamandroskaan kaikella voimallaan
voi estää minua ottamasta teidän kurjia henkiänne.

Joen haltija suuttui hänen röyhkeydestään ja huusi hänelle, että hän
väistyisi syrjään eikä enää tahraisi laineita verellä. Akhilleus
tottelikin aluksi. Mutta kohta hän sentään juoksi uudestaan jokeen
surmatakseen muutamia pakenevia troialaisia. Silloin julmistui
Skamandros. Hän kuohutti joen tulvilleen, pani aallot kohisten
vyörymään, viskasi ruumiit rannalle ja tempasi Akhilleuksen käsistä
kaikki ne, joissa vielä oli henki. Sameana kiehui vesi Akhilleuksen
ympärillä ja pärskyi hänen kilpeään vastaan. Hän horjahteli ja tarttui
hädissään rannalla kasvavaan jalavaan. Mutta vesi irroitti puun
juurineen maasta ja sorti sen mukana vielä kappaleen rantatörmää
jokeen, niin että siihen syntyi oikea pato. Akhilleus nousi padolle ja
harppaili pitkin askelin rantaa kohti. Mutta joki ei seisahtanut, vaan
vyöryi hirveällä kohinalla hänen kintereillään. Joka kerta, kun
Akhilleus koetti pysähtyä, huuhtoivat aallot hänen hartioitaan, ja kun
hän tuskan vimmassa loikkasi korkealle ilmaan, löivät ne hänen jalkansa
sivulle ja veivät maan hänen altansa.

-- Oi taivaitten haltija Zeus, huusi hän silloin hädissään, anna minun
kuolla millä muulla tavalla tahansa, mutta elä tällaisella! Kuinka
usein onkaan äitini sanonut, että olen kaatuva miekkain kalskeessa, ja
nyt täytyy minun tällaisessa surkeudessa hukkua niinkuin kurjan
sikopaimenen! Oi, että olisin saanut surmani Hektorin peitsestä:
sankarin kädestä sankarin kuoleman!

Athene ja Poseidon kuulivat hänen hätähuutonsa, lähestyivät häntä
kahden miehen haahmussa ja auttoivat häntä molemmista käsistä
tukemalla. Mutta Skamandroksen viha ei ollut vielä lauhtunut, vaan
kutsui hän ystävänsä, Simoeisjoen haltijan avukseen.

-- Veli, huusi hän, täytä silmänräpäyksessä uomasi kaikkien lähteittesi
ja purojesi vedellä! Nouse korkealle ja murra kuohuvilla aalloillasi
kaikki puut ja kivet tuota raivoisaa murhamiestä vastaan, joka luulee
olevansa jumalain vertainen! Ei auta häntä silloin voima eikä kauneus,
eikä nuo komeat aseet; ne makaavat piankin minun syvimmässä helmassani
ja hänet itsensä peitän minä kivillä ja soralla. Siinä saakoon hän
hautansa; akhaialaisten ei tarvitse vaivata itseään etsimällä hänen
luitaan tai luomalla hänelle hautakumpua.

Yhdistynein voimin hyökkäsivät molemmat joet Akhilleuksen kimppuun,
vyörytellen hyrskeisten aaltojensa harjoilla verisiä ruumiita.

Nyt alkoi jo Herakin peljätä, että Akhilleus hukkuisi kokonaan. Ja
senvuoksi kehoitti hän Hephaistosta hillitsemään jokien haltijoita.
Hephaistos kiirehti paikalle. Hän singahutti tulisoihtunsa veteen ja
poltti sillä kaikki aalloilla ajelehtivat vainajat. Sitten käänsi hän
säihkyvän tulensa itse jokia vastaan, ja pian olivat kaikki tamariskit,
pajukot, jalavat, vesiruohot ja kaislikot pitkin rantoja ilmiliekeissä.
Ankeriaat menehtyivät kuumuudesta ja kaikki kalat ailahtelivat, aallot
kiehuivat niinkuin kattilassa ja valkea höyry kohosi syvyyksistä.
Liekkien masentamana nosti silloin Skamandros päänsä vedestä ja rukoili
Hephaistosta ja Heraa, että he kaikin mokomin sammuttaisivat tulen. Jos
he tämän tekisivät, ei hän välittäisi vähintäkään troialaisista, vaan
antaisi Akhilleuksen kernaasti menetellä heidän kanssaan kuinka häntä
vaan haluttaisi. Hera ja Hephaistos leppyivät, tuli sammui ja jokien
haltijat painautuivat syviin uomiinsa takaisin.

Sillä aikaa oli monissa muissa jumalissa herännyt taisteluhalu. Ares
kävi Athenea vastaan. Mutta Athene viskasi häntä suurella kivellä
kaulaan, niin että hän kaatui. Aphrodite nosti hänet ylös ja kuljetti
pois taistelusta. Mutta silloin hyökkäsi Athene jälestä ja työnsi
Aphroditea rintaan, niin että tämä pyllähti kumoon. Hera puolestaan
tarttui Artemiksen molempiin käsiin, tempasi häneltä jousen ja
läimäytteli sillä häntä korville, niin että onneton metsästyksen
jumalatar ihan vääntelihe tuskasta ja itki, kun näki kaikki kauniit
nuolensa putoilevan murskaksi maahan.

Hetken kuluttua väsähtivät sentään jumalat sotaleikkiinsä ja palasivat
Olympokseen. Ainoastaan Apollon yksinään meni Troiaan ollakseen mukana
Hektorin ja Akhilleuksen viimeisessä ottelussa.



25. HEKTOR KAATUU.


Korkealla tornissa seisoi vanha Priamos, ja nähdessään sieltä, kuinka
Akhilleus ahdisti troialaisia, tuli hän valitellen alas ja sanoi
vartijoille:

-- Työntäkää portti auki, että pakenevat meikäläiset pääsevät sisään!
Mutta sulkekaa se sitten taas ja pankaa salvat lujasti kiinni!
Akhilleus on aivan heidän kintereillään, ja pelkään, että hän ryntää
muureille.

Pian saapuivatkin troialaiset pölyisinä ja janoon nääntymäisillään. Ja
kun he huomasivat portin olevan auki, juoksivat he siitä sisään. Mutta
Akhilleus huomasi sen myöskin ja olisi ennättänyt hyökätä yhtaikaa
heidän kanssaan kaupunkiin ellei _Agenor_ olisi pidättänyt häntä pyhän
pyökkipuun luona. Sydän tykytti Agenorin rinnassa, mutta hän sanoi
itsekseen:

-- Mikä on oikeastaan miehiään tuo Akhilleus, joka ahdistaa minua? Eikö
peitsi ollenkaan pysty häneen? Eikö hänellä ole kuolevainen ruumis
niinkuin muillakin ihmisillä?

Hän kohotti kilpensä suojakseen ja viskasi peitsensä. Se sattui
Akhilleuksen sääreen, niin että säärisuojus rämähti pahasti, mutta
kimmosi siitä takaisin. Kun Akhilleuksen nyt piti heittää, tempasi
Apollon Agenorin mustassa pilvessä kentältä pois. Sitten muutti Apollon
itse itsensä Agenorin haahmuun ja alkoi juosta vehnävainioiden poikki
Skamandrokselle päin. Akhilleus kiirehti verenjanoisena perässä, mutta
kun Apollon siten oli vietellyt sankarin kylläksi etäälle portista,
kääntyi hän ympäri ja sanoi ilvehtien:

-- Miksi juokset minun jälessäni, Akhilleus? Etkö enää väiltäkään
troialaisista, kun lasket heidät rauhassa kaupunkiinsa? Minua et
kuitenkaan voi surmata.

-- Olet siis tahallasi pettänyt minua pelastaaksesi rakkaat ystäväsi!
huudahti Akhilleus suutuksissaan. Usko minua, kauko-ampuja, ankarasti
kostaisin sinulle, jos vaan voisin.

Uhkamielisenä kääntyi hän sitten kaupungin porttia kohti takaisin.
Mutta silloin olivat kaikki troialaiset jo ennättäneet sisään. He
pyyhkielivät hikeä, sammuttivat janoaan, ja nojautuivat muurien
rintavarustuksiin. Hektor yksinään oli jäänyt muurien ulkopuolelle. Kun
Priamos näki Akhilleuksen lähestyvän peljättävä peitsi kädessään, löi
hän käsillään otsaansa ja kohotti ne sitten taivasta kohti.

-- Hektor, Hektor, huusi hän tuskissaan pojalleen, elä jää yksinäsi
odottamaan tuota kauheata murhaajaa, joka nyt lähestyy sinua! Liian
monta poikaa on hän minulta jo ryöstänyt. Niistäkin, jotka tänään
lähtivät taisteluun, on taas kaksi kateissa -- oi mikä murhe heidän
äidilleen ja minulle, jos Polydoros ja Lykaon ovat kaatuneet! Mutta
surkeampaa olisi meille sekä koko Troialle, jos sinä Hektor kaatuisit.
Sääli siis meitä, eläkä menetä sitä henkeä, joka meille kaikille on
niin kallis! Ethän tahtone, että minun pitäisi nähdä se päivä, jolloin
kaikki poikani ovat surmatut, kaikki tyttäreni raastetut pois ja kaikki
lastenilapset lyötyinä mäsäksi maahan, ja jolloin minun omat kurttuiset
raajani ja harmaat hapseni viskattaisiin verenhimoisille koirille?

Kun ukko näki Hektorin seisovan järkähtämättä paikoillaan, repi hän
epätoivoisena hiuksiaan. Ja hänen rinnalleen ilmestyi Hekabe. Hän repi
vaatteitaan, riisti rintansa paljaaksi ja huusi:

-- Hektor, poikani, muista että kerran olet levännyt tällä povella ja
kuule äitisi ääntä! Vältä tuota kauheaa vihollista! Jos hän sinut
surmaa, niin ei ole suotu minulle eikä puolisollesi kääriä ruumistasi
kuolinliinoihin, tai itkeä vuoteesi ääressä!

Mutta Hektor ei ottanut korviinsa vanhan äitinsäkään rukouksia. Hän
nojasi vaan kilpeensä muurin edustalla ja kuunteli niitä ääniä, jotka
kuiskailivat hänen sisässään.

-- Voi minua, sanoi hän itsekseen; väistyisinkö nyt portin kautta
muurien suojaan, niin voisi Polydamas täydellä syyllä moittia minua
ylpeydestäni. Viime yönä kehoitti hän minua viemään troialaisia
kaupunkiin, ja hyvä olisi ollut, jos hänen neuvoaan olisin seurannut,
mutta sitä en tehnyt. Nyt, kun hullussa uhkarohkeudessani olen
saattanut kansani häviön partaalle, saattavat troialaiset, niin miehet
kuin naiset, niin ylhäiset kuin alhaiset osoittaa minua sormellaan ja
sanoa: Liiaksi itseensä luottaen on Hektor vienyt kansamme häviöön.
Niin he varmaan sanoisivat, ja silloin on todellakin parempi käydä
Akhilleusta vastaan ja voittaa tai kaatua kunnialla. Mutta -- mitä, jos
riisuisinkin aseeni, astuisin hänen eteensä ja lupaisin luovuttaa
hänelle Helenan aarteineen sekä sen lisäksi vielä puolet kaikesta
kaupungin omaisuudesta? -- Vaan mistä tulee tällaisia ajatuksia
mieleeni? Kuinka voi pälkähtää päähäni, että rupeisin rukoilemaan tätä
miestä? Hän surmaisi minut armotta, vaikka olisin aseettomanakin. Ei.
hänen kanssaan ei laverrella, niinkuin poika lavertelee tytölle jossain
tammen alla tai vuoren siimeksessä. Parasta on iskeä yhteen -- sittenpä
nähdään, kummalle Zeus suo elämän ja kunnian.

Mutta kun Akhilleus tuli lähemmäksi, säihkyvin katsein ja hammasta
purren, Pelionpeitsi oikealla olallaan, valtasi Hektorin vastustamaton
kauhu, eikä hän voinut seisoa paikallaan vaan pakeni. Hän juoksi isoa
valtatietä pitkin muurien sivutse, ohi tornin, viikunalehdon ja
molempain lähteitten. Mutta nopeajalkainen Akhilleus otatti jälessä ja
ajoi häntä niinkuin metsäkoira ajaa saalistaan, Hektor koetti päästä
muurin suojaan, siinä toivossa, että troialaiset auttaisivat häntä
heittämällä ylähältä peitsiään Akhilleusta vastaan. Mutta Akhilleus
pysyttelihe aina lähempänä kaupunkia kuin hän ja ennätti juoksussaan
joka kerta hänen eteensä, niin että hänen täytyi paeta loitommalle
taas. Akhaialaiset seisoivat jouset kohotettuina, valmiina ampumaan
Hektoria. Mutta Akhilleus viittasi heille, ettei kukaan saisi tulla
avuksi, sillä hän tahtoi yksinään niittää koko kunnian Hektorin
surmaamisesta.

Siten juoksivat he kolmasti ympäri kaupungin, ja jumalat istuivat
Olympoksessa katsellen sitä.

-- Minua säälittää katsella Hektoria, sanoi Zeus säälivästi, sillä hän
on antanut minulle monta uhria, niin Idavuorella kuin kaupungin
linnassakin. Emmeköhän punnitse, täytyykö meidän todellakin antaa hänen
kaatua, vai saattaisimmeko ennemmin temmata hänet pois kuoleman
käsistä?

-- Mitä sanotkaan, isä! huudahti Athene. Tämän kuolevaisen miehen,
josta Kohtalo jo on arpansa heittänyt, hänetkö aikoisit pelastaa
kuolemasta? No, tee tahtosi, mutta me toiset emme koskaan hyväksy sitä.

Juuri samalla hetkellä olivat Hektor ja Akhilleus saapuneet kolmannen
kerran lähteitten kohdalle. Zeus otti esille kultaisen vaakansa, asetti
sen kumpaisellekin laudalle kuoleman arvan, toisen Hektorille, toisen
Akhilleukselle. Sitten tarttui hän keskeä kiinni vaakaan ja punnitsi,
ja Hektorin arpa painui Hadesta kohti. Samassa silmänräpäyksessä jätti
Apollon Hektorin, jonka läheisyydessä hän siihen saakka oli pysytellyt.
Mutta Athene astui alas auttamaan Akhilleusta.

-- Nyt, jalo Akhilleus, sanoi hän, on Hektorin arpa langennut, eikä hän
enää pääse käsistäsi. Voit huoletta levähtää hiukan. Minä käyn Hektorin
luo ja viettelen hänet kaksintaisteluun kanssasi.

Akhilleus jäi riemuissaan seisomaan, nojaten peitseensä. Mutta Athene
lähestyi Deiphoboksen haamussa Hektoria.

-- Oi vanhempi veljeni, sanoi hän, kovin ahdistaa sinua nyt Akhilleus.
Mutta käykäämme yksissä tuumin häntä vastaan ja karkoittakaamme hänet
takaisin.

-- Sinä, Deiphobos, olet aina ollut minulle rakkain kaikista
veljistäni, vastasi Hektor hilpeästi, mutta nyt annan sinulle vieläkin
suuremman arvon, koska minun tähteni olet rohjennut tulla muurien
ulkopuolelle.

-- Rakas veli, sanoi Athene, kyllähän ne kaikki polvillaan rukoilivat,
etten lähtisi, mutta sydäntäni kirvelsi, kun näin sinut sellaisessa
vaarassa. Käykäämme rohkeasti eteenpäin nyt ja elkäämme säästäkö
peitsiämme! Sittenpä näemme, kumpainen teistä toisensa kaataa, sinäkö
vai Akhilleus.

Niin haastoi kavala jumalatar ja astui Hektorin edellä Deiphoboksen
haamussa Akhilleusta vastaan. Rohkeana riensi Hektor jälestä.

-- Nyt, Peleuksen poika, olen kolmasti juossut edelläsi kaupungin
ympäri rohkenematta kääntyä vastaasi, huusi hän. Mutta tällä hetkellä
käskee sydämmeni minua taisteluun. Ensiksi kuitenkin käskekäämme
jumalat todistajiksi erääseen sopimukseen välillämme! Jos Zeus suo
voiton minulle, tahdon kunniakkaasti kohdella sinua kaatuneena ja antaa
ruumiisi akhaialaisille, heti kun olen riisunut aseesi. Anna sinä
minulle sama lupaus!

-- Elä puhu sopimuksista, sinä sietämätön lörpöttelijä! vastasi
Akhilleus tylysti. Ei tee leijona sopimuksia ihmisten kanssa, eivätkä
sudet ja lampaat astele käsitysten rinnakkain; ei, heidän välillään
vallitsee ainoastaan kiihkein viha. Samoin sinun ja minun välillä;
meidän keskemme eivät tule mitkään sopimukset kysymykseen, ainoastaan
taistelu elämästä ja kuolemasta.

Rajusti lennähti hänen peitsensä, mutta Hektor huomasi heiton ja
kumartui polvilleen, niin että peitsi meni ylitse.

-- Harhaan osui! huusi Hektor; vielä ei ole Zeus antanut kohtaloani
sinun käsiisi.

Sitten heitti hän, ja hänen peitsensä sattui keskelle Akhilleuksen
kilpeä. Mutta kilpi kesti ja peitsi kimmosi kauvas takaisin, Hektor
meni murheelliseksi ja loi katseensa maahan. Hänellä ei ollut toista
peistä mukanaan ja hän huusi Deiphobosta tuomaan omaansa lainaksi.

Mutta Deiphobosta ei kuulunutkaan, ja kun Hektor katsahti taakseen, oli
hän kadonnut.

-- Voi minua, sanoi Hektor, nyt ymmärrän kaikki. Luulin varmasti, että
se oli Deiphobos, mutta se olikin vaan Athene, joka petti minua
harhanäyllä; Deiphoboshan seisoo tuolla muurilla. Muinoin auttoivat
minua Zeus ja Apollon, mutta nyt on kohtaloni saavuttanut minut. Vaan
kurjana en kuole, enkä maineetta. Tahdon tehdä jotain suurta vielä,
joka elää jälkimaailman muistossa.

Hän sivalsi miekkansa huotrasta, heilautti sitä päänsä päällä ja
syöksyi Akhilleusta vastaan. Mutta Akhilleuskin ryntäsi eteenpäin,
peitsen kärki välähdellen ilmassa, tuuhea kypärinharja heilahdellen ja
mahtava kilpi loistaen huikaisevasti. Säkenöivin katsein tarkasteli hän
vastustajaansa kiireestä kantapäähän. Hän tunsi hyvästi Hektorin
varustukset, ja tiesi, että ne jättivät ainoastaan yhden kohdan
suojaamatta, sen paikan kaulan alapuolella, missä solisluut yhtyvät.
Siihen työnsi hän koko voimallaan peitsensä, kärki tunkeutui syvälle ja
Hektor vaipui maahan.

-- Mieletön, huusi Akhilleus voitosta riemuitsevalla äänellä, luulit
olevasi varma hengestäsi, kun ryöstit sankari Patrokloksen, mutta et
muistanutkaan, että hänelle jäi kostaja eloon ja että se kostaja olen
minä. Nyt ovat polvesi lamassa ja pian olet joutuva hänen
hautajaiskemuissaan koirien ja lintujen saaliiksi.

-- Omien vanhempaisi nimessä pyydän sinulta, sanoi Hektor raukeasti,
että otat ne lunnaat, jotka isäni tarjoo, ja lähetät ruumiini
troialaisille, että he saisivat kunnioittaa minua tulella!

-- Elä pyydä minulta mitään, koira, karjahti Akhilleus raivoisana;
kappaleiksi tahtoisin sinut silpoa kaikkien pahaintöittesi palkkioksi,
siihen määrään sinua vihaan! Vaikkapa he tarjoisivat kymmen- tai
kaksikymmenkertaisia lunnaita, vaikkapa isäsi tarjoisi oman painosi
kultaa, ei äitisi sittenkään ole käärivä ruumistasi kuolinliinoihin.
Vapaasti saakoot koirat ja korppikotkat aterioida pääsi ympärillä!

Kuolevana lausui vielä Hektor:

-- Sinut tunsin kyllä, ja tiesin, ettei sinua mikään voi liikuttaa.
Rinnassasi on rautainen sydän. Varo kuitenkin, etten minä vedä jumalain
vihaa päällesi sinä päivänä, jolloin Paris ja Phoibos Apollon yhdessä
sinut surmaavat Skaialaisen portin luona, niin urhea kuin oletkin!

Sen sanottuaan hän kuoli. Mutta ylpeä Akhilleus huusi vielä:

-- Kuole sinä vaan! Minä otan kyllä osani vastaan, siiloin kun Zeus ja
muut jumalat tahtovat sen minulle antaa.

Sitten kiskasi hän vaskikärkisen peitsensä haavasta ulos, heitti sen
sivulle ja riisti kaatuneelta hänen veriset varustuksensa.

Akhaialaiset riensivät ihailemaan kaatuneen komeata vartaloa, ja
jokainen pisti häntä peitsensä kärjellä.

-- Nyt hän tuntuu olevan paljoa pehmeämpi pidellä, sanoivat he, kuin
silloin, kun hän seisoi tulisoihtu kädessä laivaimme luona.

-- Ylös, ystävät, huusi Akhilleus, ja hyökätkäämme heti muureja
vastaan, niin näemme, vieläkö troialaiset voivat pitää puoliaan, vai
joko heittävät linnansa meille, kun Hektor ei enää ole heitä
johtamassa! Mutta mitä minä hourailenkaan? Hautaamatta ja itkemättä
makaa vielä Patroklos leirissä, ja häntä kohtaan on minulla kaikista
tärkein velvollisuus täyttämättä. Liikkeelle siis nuorukaiset ja
virittäkää voiton virsi, meidän viedessä tätä kaatunutta mukanamme,
tätä Hektoria, jota troialaiset kunnioittivat kuin jumalaa.

Hän tarttui Hektoria jalkoihin ja sitoi hänet niistä vaunujensa taakse
kiinni. Sitten nousi hän itse vaunuihinsa, iski hevosia ruoskalla, ja
niin laahasi Hektorin ruumis pölyssä ja hiekassa hänen jälessään.

Kun Hekabe muureilta näki tämän röyhkeän teon, tarttui hän hiuksiinsa,
viskasi huntunsa repaleina luotaan ja puhkesi katkeraan itkuun. Priamos
hyökkäsi portille ja tahtoi ulos, ja kun troialaiset estivät häntä,
heittäytyi hän maahan, rukoili ja pyysi heitä jokaista nimeltään, että
he antaisivat hänen täyttää tahtonsa.

-- Rakkaat ystävät, pyysi hän, laskekaa minut menemään! Tahdon niin
hellästi rukoilla tuota julmaa, kauheata miestä. Ehkä hän säälii
harmaita hapsiani. Hänen omakin isänsä on jo vanhuuttaan harmaa!

-- Kuolema on nyt paras minullekin, äiti paralle, nyyhkytti Hekabe,
koska sinä Hektor olet kuollut, sinä joka olit ylpeyteni ja kunniani
sekä meidän kaikkien ainoa turva ja pelastus!

Ja molempain vanhusten ympärillä vaikeroivat kaikki troialaiset, niin
miehet kuin naiset. Mutta kaatuneen palatsissa istui Andromakhe ja
kutoi ahkerasti loistavaa, kahdenkertaista kangasta, kirjaillen sitä
monenmoisilla vaihtelevilla kuvioilla.

Hän oli vast'ikään käskenyt naisorjiaan asettamaan suurta kattilaa
tulelle ja lämmittämään kylpyvettä, että Hektorille olisi kylpy
valmiina, kun hän väsyneenä palaa taistelusta. Hän ei ollut vielä
saanut vähintäkään tietoa miehensä kohtalosta. Mutta äkkiä kuuli hän
valitusta ja suruhuutoja tornista. Hänen jäsenensä vavahtivat ja
sukkula putosi hänen kädestään.

-- Seuratkaa minua te kaksi, sanoi hän molemmille lähimpänä seisoville
apulaisilleen; tahdon mennä katsomaan, mitä siellä on tapahtunut. Äsken
juuri kuulin anoppini äänen tuolta ulkoa. Rintani lyö kiihkeästi, mutta
jalat jäykistyvät allani. Varmaan on Hektorille tapahtunut jotain;
pelkään, että Akhilleus on hänen kimpussaan ja tekee kauhean lopun
hänen onnettomasta uhkarohkeudestaan!

Tuskan vallassa ja tykyttävin sydämmin juoksi hän molempain
naisorjainsa kanssa muureille päin. Ja kun hän oli sotilasten tungoksen
läpi päässyt muurille ja alkoi tähystellä alas, näki hän heti
Akhilleuksen vaunut ja niitten perässä Hektorinsa laahaamassa pitkin
pölyistä maata. Tämä näky pimitti hänen silmänsä, hän horjahti taapäin
ja pyörtyi, ja otsakoriste, hiusside, tanu ja huntu lensivät kaikki
maahan hänen päästään. Priamoksen tyttäret ja miniät riensivät apuun ja
nostivat hänet ylös, mutta kauvan makasi hän aivan tajuttomana. Kun hän
vihdoin heräsi, heräsi samalla myös muisto hänen menetetystä
puolisostaan, ja hän huokaili itkien ja nyyhkyttäin:

-- Hektor, Hektor, niinkö sinun piti jättää minut ja pieni viaton
poikamme! Missä löytää nyt orpo raukka turvan, kun hänet työnnetään
halpana syrjään? Ei missään muualla, kuin yksinäisen, itkevän äitinsä
luona! Toisin käy nyt, kuin olisi käynyt sinun eläissäsi! Silloin ei
hänelle ollut mikään liiaksi hyvää; silloin sai hän istua polvellasi ja
nauttia herkullisimpia ytimiä ja pehmeintä lampaanlihaa, ja kun hän
sitten oli leikkinyt uuvuksiin saakka, sai hän suloisesti nukahtaa
hoitajansa sylissä vuoteen hyllyville patjoille, kylläisenä,
tyytyväisenä ja iloisena sydämmessään. Mutta nyt olet sinä poissa,
sinä, joka olit meidän kaikkien turva; siellä makaat sinä nyt
runneltuna ja alastomana, ja kaikki juhlavaatteesi, joita olemme
sinulle kutoneet ja ommelleet, riippuvat hyödyttöminä täällä
palatsissa. Oi, ne minä kerään nyt kaikki ja poltan loimuavassa
tulessa, sillä sinä, Hektorini, et ikänä enää pue niitä päällesi.

Niin itki ja valitti hän, ja hänen ympärillään vaikeroivat surun
vallassa kaikki Troian naiset.



26. PATROKLOKSEN RUUMISSAATTO.


Kun Akhilleus palasi leiriin, antoi hän koko myrmidonien joukon ensiksi
kulkea kolmasti Patrokloksen ruumiin ympäri. Mutta Hektorin ruumiin
heitti hän virumaan kentälle. Sitten kutsui hän tuhatlukuiset sotilaat
kokoon ja tarjosi heille suuren muisto-aterian. Vihdoin pyysi hän
Agamemnonilta, että akhaialaisten sotajoukko saisi seuraavana päivänä
auttaa häntä polttorovion valmistuksessa. Ja saatuaan Agamemnonin
suostumuksen, meni hän lopuksi meren rantaan, etsi sieltä sellaisen
kohdan, jonka maininki oli huuhtonut puhtaaksi, ja heittäytyi siihen
pitkälleen.

Uupunut kun oli valvonnasta, surusta ja taistelusta, nukkui hän pian
sikeään uneen. Silloin lähestyi häntä Patrokloksen haamu. Se oli
kooltaan, muodoltaan, ääneltään ja pukimiltaan aivan kuin ilmielävä
Patroklos.

-- Makaatko sinä, ystäväni, kuuli Akhilleus haamun kysyvän, ja
unohdatko sinä minut nyt, vaikka eläissäni muistit minua joka hetki?
Polta kiireellä ruumiini ja kätke maahan, sillä sitä ennen eivät henget
laske minua virran yli luokseen, vaan täytyy minun koditonna harhailla
ulkopuolella Hadeksen portteja. Auta minua; sitä pyydän sinulta
kyynelsilmin! Heti kun olen kunnialla palanut tulessa, en enää
milloinkaan tule takaisin maan päälle. Sinä itsekin olet seuraava minua
sangen pian. Ja yhtä vielä anon sinulta: aseta niin, ettei oma tuhkasi
tule etäälle minusta, vaan että meidän molempain luut lepäisivät
samassa kultaisessa uurnassa, niinkuin eläissämmekin olemme yhdessä
vaeltaneet!

-- Kaikki teen, mitä pyydät, huokasi Akhilleus. Mutta astu lähemmäksi,
että saamme syleillä toisiamme ja yhdessä valittaen huojentaa suruamme!

Hän ojensi kätensä ystävää kohti. Mutta hän tapasi vaan tyhjää ilmaa.
Uikuttavalla äänellä katosi haamu maahan niinkuin savu. Akhilleus
heräsi ja hypähti pystyyn, ja kun ei hän ketään nähnyt, alkoi hän
valittaa sitä, että vainajat olivat vaan katoavia varjoja.

Aamulla lähetti Agamemnon suuren miesjoukon Merioneen johdolla
noutamaan Idavuorelta polttopuita. Edellä ajettiin aaseja, ja niitten
jälessä kulkivat miehet kirveineen ja köysineen. Suuri määrä puita
kaadettiin ja tehtiin haloiksi. Halot sälytettiin aasien selkään ja
sitäpaitse kantoi miehistä vielä jokainen yhden suuremman puun
olallaan. Kun miehet olivat palanneet takaisin, laskivat he kuormansa
maahan ja istuivat katselemaan hautajaisjuhlallisuuksia.

Akhilleus käski myrmidonien pukeutua täysiin aseihin. Vaunutaistelijat
asettuivat hevosineen ruumissaaton etunenään. Keskellä kantoivat
Patrokloksen ruumista hänen lähimmät ystävänsä paareilla; päätä
kannatti Akhilleus, Ystävät olivat leikanneet suortuvia omista
hiuksistaan ja peittäneet koko ruumiin niillä. Jälestä seurasi
loppumaton jono jalkamiehiä. Kun saatto oli tullut määrätylle paikalle,
laskettiin ruumis maahan ja halot pinottiin rovioksi, joka oli
nelisivuinen, sata jalkaa läpimittaan. Akhilleus leikkasi pitkät,
ruskeat kiharansa ja asetti ne ystävävainajansa käteen. Sitten
nostettiin ruumis paareineen keskelle rovion harjaa. Suuri määrä
lampaita ja kärkiä teurastettiin, ja kaikista niistä otti Akhilleus
rasvaa, jolla peitti vainajan kiireestä kantapäähän. Lähimmäksi paareja
asetti hän öljy- ja hunaja-astioita, sekä niitten ulkopuolelle
lampaitten ja härkien ruumiit. Sitäpaitse antoi hän vielä teurastaa
neljä muhkeata hevosta ja kaksi parhainta koiraansa, jotka myös
nostettiin roviolle. Vihdoin toi hän esille ne kaksitoista troialaista
nuorukaista, jotka oli vangeiksi ottanut, surmasi heidät ja viskasi
samaan rovioon. Kun kaikki siten oli valmiina, sytytti hän rovion
tuleen ja huusi:

-- Terve sinulle, Patroklos! Kaikki mitä olen luvannut, täytän nyt.
Kaksitoista etevimpien troialaisten poikaa seuraa sinua tuleen. Mutta
Hektoria en pane seuraasi; hänet repikööt koirat.

Kun liekit eivät heti ottaneet kohotakseen, nouti Akhilleus kultaisen
maljan ja teki juoma-uhrin tuulienjumalille Pohjoiselle ja Lännelle. Ne
saapuivatkin mereltä, lennättäen pilviä edellään, ja antoivat vauhtia
tulelle. Koko yön seisoi Akhilleus malja kädessään rovion vieressä ja
manasi kuolleen henkeä. Kun aamu valkeni, oli rovio räytynyt, ja niin
pitkälle kuin hiilustaa ulottui, antoi Akhilleus kaataa viiniä. Sitten
kerättiin luitten jätteet, ja siinä eroitettiin tarkasti Patrokloksen
luut, jotka olivat keskustassa, troialaisten ja uhri-eläinten luista,
jotka olivat syrjemmällä. Patrokloksen luut käärittiin kahdenkertaiseen
ihrakalvoon ja kätkettiin kultaiseen uurnaan. Sitten mitattiin maahan
ympyrä, mutta Akhilleuksen määräyksestä tehtiin se vaan kohtalaisen
suuri, sillä hänen oman kuolemansa jälkeen piti sitä isonnettaman,
sanoi hän. Ympyrän piiriin asetettiin kiviä kehäksi ja keskelle luotiin
maasta kumpu.

Kun kumpu oli valmis, aikoivat akhaialaiset ruhtinaat poistua kukin
telttaansa. Mutta Akhilleus pyysi heitä jäämään vielä ja sanoi
aikovansa pitää taistelukisat vainajan kunniaksi.

Ensiksi pantiin toimeen _kilpa-ajot_, joissa ensimmäisenä palkintona
oli kaunis ja taitava naisorja sekä suuri kolmijalka, toisena
kuusitalvias hevonen, kolmantena loistava kattila, neljäntenä kaksi
talenttia kultaa ja viidentenä kaksoismalja. Kun kaikki palkinnot oli
tuotu nähtäville, sanoi Akhilleus:

-- Tässä näette palkinnot, jotka odottavat voittajaa. Jos itse voisin
ottaa osaa kilpailuun, veisin varmaan ensimmäisen niistä, sillä
kuolemattomat hevoseni ovat epäilemättä nopeimmat kaikista. Tällä
kertaa ne sentään seisovat ja surevat kunnon ajajaansa ja ovat
senvuoksi kilpailun ulkopuolella. Mutta koettakaahan nyt te toiset
valjakoitanne.

Viisi urhoa nousi ylös ja asettui riviin: Eumelos, Diomedes, Menelaos,
Antilokhos ja Meriones. Akhilleus näytti matkan määräksi erään
kuivuneen kelon kahden vaaleanharmaan kiven välissä [kilpa-ajossa oli
kierrettävä soikean radan toisessa päässä oleva patsas tai kivi], ja
lähetti vanhan Phoinixin sinne valvomaan, että kaikki kävisi
täsmällisesti. Sillä aikaa antoi Nestor pojalleen Antilokhokselle hyviä
neuvoja.

-- Sinulla on hitaimmat hevoset, sanoi hän, mutta ei voitto riipu
yksinään siitä. Tyhmä on se mies, joka antaa hevostensa laukata
mielensä mukaan ja kulkea rataa omin päinsä. Joka on viisas, hän pitää
matkan päämäärän aina silmissään ja pyörtää siellä ympäri juuri
parhaalla hetkellä. Hellitä oikeanpuolisen hevosen ohjasta ja kovista
sitä sekä huutaen että ruoskalla, mutta kallistu itse vasemmalle ja
pidä senpuolista hevosta niin lähellä kiveä, että pyörä miltei koskee
sitä! Mutta varo kaikella mokomin ajamasta kiveen kiinni, sillä se
olisi kauhea häpeä! Kun kerran olet päässyt kääntymään ympäri ja tullut
hiukankin toisista edelle, ei kukaan enää voi ajaa ohitsesi.

Määrätyllä merkinannolla lähtivät kaikki yht'aikaa liikkeelle; pöly
ryöppysi kuin paksu pilvi, hevosten harjat hulmusivat ja vaunut olivat
milloin maassa, milloin pitkät matkat kokonaan ilmassa. Alussa olivat
kaikki jotensakin tasaväkisiä, mutta määräpatsaan kierrettyä alkoi
heidän välinsä tulla hyvinkin epätasaiseksi. Ensimmäisenä saapui
käännekohtaan Eumelos erinomaisilla hevosillaan, sitten Diomedes
Aineiaalta ryöstämällään valjakolla niin lähellä Eumeloksen kintereitä,
että hänen hevosensa olivat törmätä Eumeloksen vaunuihin. Ja samassa
tuokiossa kävikin heidän molempain hyvin hullusti. Diomedes pudotti
ruoskansa ja oli itkeä harmista. Eumelokselta taas särkyi ies, hevoset
irtaantuivat toisistaan ja väli-aisa putosi maahan. Itse hän suistui
kentälle ja loukkasi pahasti kyynärpäänsä, nenänsä ja leukansa;
kyyneleet nousivat hänelle silmiin, eikä hän saanut edes ääntä
suustaan. Nyt pääsi Diomedes hänen ohitsensa ja heti hänen jälessään
seurasi Menelaos. Mutta juuri kun Menelaos oli päässyt erääseen
kohtaan, jossa kevättulva oli uurtanut kuoppia maahan, tulla rytyytti
Antilokhos huutaen ja meluten aivan hänen rinnalleen. Menelaos alkoi
pelätä, että he törmäisivät yhteen, ja huusi Antilokhokselle, että tämä
väistyisi syrjemmälle. Mutta nuorukainen oli kuin kuuro ja sokea ja
hosusi hevosiaan yhä pahemmin vaan. Nyt täytyi Menelaoksen hillitä omia
hevosiaan välttääkseen kaatumista, ja siinä pääsi Antilokhos hänen
ohitsensa.

-- Sinä olet hurjapää, Antilokhos, huusi hän kiukuissaan, mutta
ennenkuin palkinnon saat, pitää sinun tottavie tehdä vala, että olet
menetellyt rehellisesti.

Piirissä istuivat akhaialaiset ruhtinaat ja tähystelivät jännityksellä
ryöppyäviä pölypilviä. Idomeneus oli noussut eräälle lähellä olevalle
kunnaalle, paremmin nähdäkseen.

-- Näenkö oikein vain väärin? huusi hän. Eumeloksen on mahtanut käydä
jollain tavoin hullusti, sillä minusta näyttää nyt niinkuin Diomedes
olisi etummaisena.

-- Elä höpise, sanoi Aias lokrilainen; olet vanha ja heikkonäköinen jo,
eikä sinun pitäisi puhua mitään, sillä täällä on kyllä nuorempia ja
terävämpiä silmiä. Tietysti Eumelos vielä on etunenässä.

-- Sinä ilkeä tyhjänpuhuja, huusi Idomeneus, tule tänne, niin lyömme
vetoa! Olkoon Agamemnon todistajana!

Aias nousi kiivaasti ylös, mutta Akhilleus pyysi heitä rauhoittumaan,
sillä pianhan nähtäisiin, kumpi heistä oli oikeassa. Ja samassa
saapuikin Diomedes perille, pölyn peittämänä, hevoset vaahdossa. Sitten
tuli Antilokhos ja heti hänen kintereillään Menelaos. Noin
keihäänheittoa jälempänä seurasi Meriones ja viimeisenä kaikista
onnettomuuden kärsinyt Eumelos, ajaen hevosia edellään ja vetäen itse
vaunujansa. Akhilleus katseli säälivästi Eumelosta ja sanoi:

-- Minkä vaurion vuoksi nämä hevoset saapuvat viimeisinä, vaikka ne
kuitenkin ovat parhaat kaikista? Olkoon ensimmäinen palkinto
Diomedeksen, mutta toinen on kohtuuden mukaan annettava Eumelokselle.

-- Ei, Akhilleus, huusi Antilokhos kiivaasti, minun palkintoani et saa
antaa kellekään muulle. Eumelos on kyllä taitava ja olisikin varmaan
tullut ensimmäisenä perille, jos hän todellisella hartaudella olisi
rukoillut jumalilta menestystä. Mutta sen hän on tänään jättänyt
tekemättä. Jos tahdot häntä jollain tavoin korvata, on se oma asiasi,
mutta minä en luovu palkinnostani; sen otan vaikka taistelemalla ketä
vastaan tahansa.

Akhilleus hymähti hänen innostukselleen ja antoi sen sijaan tuoda
Eumelokselle lahjaksi komean pronssihaarniskan. Mutta nyt astui
Menelaos suuttuneena esiin, otti eräältä airueelta valtikan käteensä ja
lausui:

-- Kuulehan, Antilokhos, asetu nyt ruoska kädessä vaunujesi viereen,
niinkuin tapa aina on ollut, ja vanno Poseidonin kautta, ettet
tahallasi estänyt minua vapaasti ajamasta!

-- Olet vanhempi minua ja voimakkaampi, vastasi Antilokhos nöyränä, ja
tiedät siis hyvin kyllä, kuinka helposti kiivas ja ajattelematon
nuorukainen voi hairahtua. Suonet sentähden minulle anteeksi; luovun
kernaasti palkinnosta ja suostun ennemmin maksamaan sinulle sovinnoita,
kuin että saisin sinut vihamiehekseni.

Sen sanottuaan otti hän hevosen ja talutti sen Menelaoksen eteen.

-- Nyt on minun vuoroni myöntyä, sanoi Menelaos silloin iloisena;
nuoruutesi on voittanut sydämmeni, Antilokhos, ja olettehan sitäpaitse
sekä sinä itse että veljesi ja isäsi kärsineet paljon minun tähteni.
Mutta varo toistain käyttämästä tuollaisia poikamaisia kujeita!

Menelaos ei ottanut hevosta vastaan, vaan tyytyi kolmanteen palkintoon.
Talentit sai Meriones, ja nyt oli enää vaan malja jälellä. Sen ojensi
Akhilleus Nestorille muistoksi Patrokloksen hautajaisista, ja ukko
kiitteli häntä pitkässä, kauniissa puheessa.

Sitten piti alkaa kilpailun _nyrkkitaistelussa_. Akhilleus talutti
esille kuusivuotiaan muulin, vikurin mutta vahvan ja työkuntoisen; sen
piti oleman ensimmäisenä palkintona. Toiseksi tuli kaksipäinen pikari.

Silmänräpäyksessä hypähti esille suuri nyrkkitaistelija Epeios, joka
samalla oli taitava rakennusmestari. Hän löi kätensä muulin lautasille
ja lausui:

-- Tämä on minun! Mutta jos joku teistä haluaa pikaria, hän astukoon
esiin! Olen suurimmalla mielihyvällä murtava hänen luunsa ja taittava
niskansa, ja parasta on, että hän heti ottaa mukaansa apulaisia, jotka
voivat kantaa hänet pois.

_Euryalos_, yksi Diomedeen ystävistä, otti vastaan tämän ystävällisen
tarjouksen. Molemmat vyöttivät vahvasti vyötäreensä, käärivät
vaatteensa ylös ja kietasivat nyrkkiensä ympärille puhvelinnahkaiset
viilekkeet, niin että ne tulivat koviksi kuin puunuijat. Siten
varustettuina ottivat he yhteen. Katsojain oli mahdoton nähdä heidän
nyrkkiensä liikkeitä, mutta läimäykset kyllä kuuluivat. Vihdoin teki
Epeios kovan ponnistuksen ja iski Euryalosta korvalle, niin että tämä
ponnahti korkealle maasta ja kaatui kumoon. Hän nosti sitten kaatuneen
ylös ja käski hänen ystäväänsä tulla korjaamaan häntä. Ja hyvään
tarpeesen olikin, että he ottivat huostaansa sekä hänet itsensä että
hänen pikarinsa, sillä hän oli aivan tajuttomana ja sylki verta.

Nyt seurasi kilpailu _paininlyönnissä_. Siinä asetti Akhilleus
ensimmäiseksi palkinnoksi kahdentoista härän arvoisen kolmijalan ja
toiseksi käsitöitä taitavan naisorjan, jonka arvo oli neljä härkää.
Aias Telamonidi ja Odysseus sonnustivat itsensä ja iskivät yhteen.
Heidän selkänikamansa rutisivat, ja mistä vaan he tarttuivat toisiinsa
kiinni, joko olkapäistä tai kyljistä, siihen jäi aina punaiset sormien
sijat. Ottelu kesti niin kauvan, että katsojat alkoivat menettää
malttinsa.

-- Nosta minut maasta, muuten nouset itse! huusi Aias.

Hän kohotti vastustajansa ilmaan, mutta juuri silloin potkasi viekas
Odysseus häntä kantapäällään polven taipeeseen niin voimakkaasti, että
hän horjahti ja kaatui selälleen, Odysseus sylissään. Odysseus koetti
nyt kohottaa häntä, mutta ei jaksanutkaan, vaan molemmat yhdessä
tuuskahtivat uudestaan maahan. Kun he kolmatta kertaa yrittivät yhteen,
sanoi Akhilleus:

-- Kyllä tämä jo riittää; te olette voittaneet kumpainenkin, ja minä
annan teille molemmille saman palkinnon.

Kun palkinnot oli annettu, asettuivat kaikki paikoilleen taas, ja nyt
alkoi kilpailu _pikajuoksussa_. Ensimmäisenä palkintona oli siinä
sirotekoinen sidomlainen hopeamaljakko, toisena härkä, kolmantena puoli
talenttia kultaa. Aias lokrilainen, Odysseus ja Antilokhos asettuivat
rinnatusten riviin, Akhilleus näytti määrämatkan, ja kilpailijat
lähtivät juoksuun. Aias ennätti heti edelle toisista, mutta Odysseus
pysyi niin lähellä häntä, että hänen huohotuksensa tuntui Aiaan
niskaan. Voitonkiihkoisena rukoili Odysseus suojelusjumalattareltaan
lisää voimia ja ponnisteli eteenpäin minkä polvista lähti. Juuri kun
molemmat olivat tapaamaisillaan hopeamaljakkoa kouraansa, luiskahti
Aiaan jalka ja hän tupertui suin päin pölyiseen kenttään. Odysseus
tempasi maljakon, mutta heti kun Aias oli päässyt maasta ylös, tarttui
hän härkää sarviin, sylkäsi lian suustaan ja sanoi:

-- Varmaan on Athene noitunut jalkani; hän kärkkyy joka paikassa
auttamassa rakasta Odysseustaan, niinkuin äiti poikaansa.

Kaikilta pääsi sydämmellinen nauru. Kun sitten Antilokhos hetkisen
päästä saapui perille kolmantena miehenä, otti hän puolitalenttiaan,
ja lausui:

-- Kylläpä näkyy, että kuolemattomat suosivat vanhempia miehiä yksin
pikajuoksussakin. Aias tosin ei ole minua paljoa vanhempi, mutta
Odysseus kuuluu jo menneeseen sukupolveen, eikä sentään kukaan voi
kilpailla hänen kanssaan juoksussa -- paitse Akhilleusta itseään,
tietysti.

-- Sanoitpa todellakin sanan, joka ansaitsee korvauksen, vastasi
Akhilleus mairiteltuna; minä lisään palkintoosi vielä puoli talenttia.

Hän pisti talentin ystävänsä käteen ja määräsi sitten kilpailtavaksi
_peitsitaistelussa_. Voittaja tulisi saamaan hopealla helatun miekan,
ja sitäpaitse jaettaisiin vielä ylimääräisesti Sarpedonin komeat
varustukset kummankin taistelijan kesken tasan. Diomedes ja Aias
Telamonidi kävivät otteluun. Aias osasi Diomedeen kilpeen, mutta
Diomedes työnsi Aiaan kilven syrjään ja suuntasi peitsen suoraan hänen
kaulaansa. Silloin riensivät toiset ruhtinaat taistelevien väliin.
Diomedes sai miekan ja Serpedonin varustuksista otti kumpikin osansa.

Sitten seurasi _pallonheitto_. Akhilleus otti esiin suuren, rosoisen
rautapallon. Sitä piti heitettämän ja parhaan heittäjän oli määrä saada
se sama pallo palkinnoksi. Riviin astuivat nyt Polypoites ja Leonteus
sekä Aias Telamonidi ja Epeios. Epeios ei jaksanut heittää palloa kuin
pikkuisen matkaa, ja kaikki nauroivat hänelle. Hiukan parempi oli
Leonteuksen heitto. Mutta Aias viskasi koko joukon ylitse määrämatkan.
Vihdoin tarttui Polypoites palloon ja pyörähytti sen huimaa vauhtia
hyvän matkaa ulkopuolelle koko piiriä. Miehet päästivät suosiohuudon ja
Polypoitoksen ystävät kantoivat pallon hänen laivaansa.

Nyt tuli _jousi-ampujain_ vuoro. Akhilleuksen miehet pystyttivät maahan
laivasta irroitetun maston, sitoivat sen huippuun hienon rihman ja
kiinnittivät rihman toiseen päähän kyyhkysen jalastaan kiinni.
Palkinnoksi lupasi Akhilleus parhaalle ampujalle kymmenen kaksiteräistä
kirvestä ja kymmenen yksiteräistä parhaimman jälkeiselle. Teukros ja
Meriones astuivat esiin ja vetivät arpaa ensimmäisestä vuorosta. Se
lankesi Teukrokselle. Hänen nuolensa sattui rihmaan, niin että se
katkesi, ja kyyhkynen lensi korkealle ilmaan. Miehistö oli riemuissaan
sellaisesta ammunnasta. Mutta Meriones, joka jo oli varolle ottanut
nuolen viinestään esille, tempasi silmänräpäyksessä jousen Teukroksen
kädestä, asetti nuolen jänteelle, tähtäsi ja ampui. Nuoli meni
kyyhkysen siipiluun läpi ja putosi sitten maahan aivan hänen eteensä,
painuen syvälle hiekkaan. Kyyhkynen lentää räpytteli maston nenään ja
jäi siihen istumaan pää ja siivet riipallaan, mutta putosi sitten
hetken kuluttua maahan. Miehet katselivat ihmeissään tällaista
mestari-ampujaa, kun hän astui esiin ja otti palkintonsa.

Viimeiseksi asetti Akhilleus piiriin kattilan, joka oli yhden härän
arvoinen, ja sen viereen keihään. Ne olivat palkinnot taitavimmille
_keihäänheitossa_. Meriones ja Agamemnon nousivat kilpailemaan.

-- Atreuksen poika, sanoi Akhilleus kohteliaasti, kaikki tiedämme
entuudesta, että sinä olet voittamaton keihäänheitossa. Ota siis tämä
palkinto ilman kilpailua! Keihään annan Merionekselle, ellei sinulla
ole mitään sitä vastaan.

Hyvillään sellaisesta ylistyksestä otti Agamemnon kattilan, ja Meriones
sai keihään. Airueitten päämiehelle Talthybiokselle antoi Akhilleus
lopuksi erityisen palkinnon.



27. HEKTORIN HAUTAJAISET.


Kilpailun jälkeen hajaantuivat katselijat ja jokainen riensi telttaansa
illalliselle sekä levolle. Mutta Akhilleusta vaivasi yhä muisto
vastahaudatusta ystävästään. Hän kääntelihe vuoteellaan sinne tänne,
milloin suulleen, milloin kyljelleen, mutta ei saanut hituistakaan unta
silmiinsä. Lopulta nousi hän ylös ja lähti lohduttomana meren rantaan,
jossa käveli aamun koittoon saakka. Sitten valjasti hän hevosensa,
sitoi Hektorin ruumiin vaunuihinsa kiinni ja laahasi sitä jälessään
kolmeen kertaan Patrokloksen haudan ympäri. Ellei kukaan olisi
suojellut ruumista, olisi se sellaisesta rääkkäyksestä mennyt aivan
muodottomaksi. Mutta sitä ennen oli Aphrodite yöt päivät vaalinut sitä,
ja tällä kertaa suojeli sitä Apollon.

Kun jumalat näkivät Akhilleuksen julman menettelyn kaatunutta
vihamiestään kohtaan, valtasi heidät kaikki, Heraa lukuunottamatta,
säälin tunne, ja he pyysivät kekseliästä Hermestä varastamaan ruumista
pois. Kahdentenatoista päivänä Hektorin kuolemasta sanoi Apollon:

-- Kuinka te jumalat sentään olette julmia ja katkeria! Ette suo
Hektorille edes kunniallista hautausta, vaikka hän niin usein antoi
teille runsaita uhreja. Autatte vaan kauheaa Akhilleusta, joka ei tiedä
kohtuudesta mitään, vaan miettii ainoastaan väkivallan töitä, aivan
kuin raaka ja verenhimoinen leijona. Onhan moni menettänyt veljensä tai
ainoan poikansakin ja leppyy sentään vihdoin. Mutta tämä sitoo
vihollisensa, jonka ensin on surmannut, vaunuihinsa kiinni ja raastaa
häntä kuolleen ystävänsä haudan ympäri, niinkuin siitä muka olisi
jotain hyötyä tai kunniaa haudassa makaajalle. Katsokaa, kuinka hän
hurjassa raivossaan häpäisee hengetöntä ruumista!

-- Puhu mitä tahdot, vastasi Hera ilkeästi, mutta ethän kuitenkaan voi
verrata Hektoria ja Akhilleusta toisiinsa! Hektor oli vaan tavallinen
ihminen, mutta Akhilleuksen äiti on jumalatar. Olithan itsekin hänen
häissään, sinä kavala lyyransoittaja ja petturi!

-- Noin karvaita sanoja et saa suustasi päästää, sanoi Zeus ankarasti.
Eiväthän jumalatkaan ole kaikki saman arvoisia, ja ihmisistä oli Hektor
minulle rakkain. En kuitenkaan anna Hermeen varastaa hänen ruumistaan,
sillä siitä tulisi vaan pahoja panetteluja, mutta kutsukaa tänne
Thetis, niin pyydän hänen antamaan pojalleen terveellistä opastusta!

Iris riensi heti hopealuolaan ja kutsui Thetistä mukaansa. Thetis
kietasikin mustan viitan ympärilleen ja lähti kutsujan matkaan. Aallot
halkesivat heidän edessään, ja pian olivat he maan päällä sekä nousivat
ylös Olympokseen. Athene tarjosi istuimensa Thetikselle, ja Hera ojensi
hänelle tervetulijaisiksi kultaisen maljan.

-- Olet surun painama, sen tiedän hyvin, sanoi Zeus, mutta olen sentään
kutsunut sinut tänne ja tahdon heti ilmaista syyn kutsuuni. Yhdeksän
päivää ovat jumalat kiistelleet Hektorin ruumiista, ja onpa ollut jo
kysymys siitäkin, että annettaisiin Hermeen varastaa pois se. Mutta en
ole tahtonut saattaa Akhilleukselle sellaista häpeätä, sillä olen aina
kunnioittanut sinua niinkuin ystävää. Riennä nyt tervehtämään poikaasi
ja sano hänelle, että me olemme sangen vihaisia siitä, ettei hän suostu
ottamaan lunnaita Hektorin ruumiista.

Thetis laskeutui myrmidonien leiriin ja astui poikansa telttaan. Hän
istahti hänen viereensä, hyväili kädellään hänen poskeaan ja sanoi:

-- Rakas poikani, kuinka kauvan aijotkaan tärvätä aikaasi kyyneleihin
ja huokauksiin? Vähän on enää elämääsi jäljellä; nauti siis siitäkin
vähästä, mikä sinulle vielä on suotu! Minä tuon nyt sinulle terveisiä
itse Zeukselta; jumalat, sanoo hän, ovat sinulle suutuksissaan sen
vuoksi, ettet vihassasi tahdo ottaa lunnaita Hektorin ruumiista.

-- Jos tämä on Olympolaisen tahto, vastasi Akhilleus, en rupea sitä
vastustamaan, vaan otan kernaasti lunnaat, kunhan vaan joku tarjoo
niitä.

Äidin ja pojan tällä tavoin keskustellessa, lensi Iris Zeuksen käskystä
Ilioniin. Siellä kohtasi hän vaan surua ja valitusta. Kuninkaan
palatsin edustalla istuivat Priamoksen pojat ja itkivät, ja heidän
keskellään virui vanhus maassa, kaivaen käsillään hiekkaa ja sirotellen
sitä päähänsä. Palatsin sisäpuolelta kaikui kuninkaan tyttärien ja
miniäin valitus. Iris lähestyi Priamosta, kuiskasi hiljaa hänen
nimensä, sekä lausui Zeukselta sellaiset terveiset, että hänen pitäisi
lähteä tarjoamaan Akhilleukselle lunnaita poikansa ruumiista. Priamos
kuunteli vapisevana, ja kun jumalatar oli kadonnut, hypähti hän ylös ja
määräsi, että heti oli valjastettava kahdet vaunut, toisten eteen
hevoset, toisten eteen muulit. Sitten meni hän varastohuoneeseensa,
joka oli sisustettu seeteripuulla, ja toi sieltä joukon kalliita
tavaroita. Hän huusi Hekaben luokseen ja kertoi hänelle aikomuksensa.

-- Oletko kokonaan menettänyt järkesi! alkoi Hekabe nyyhkyttää. Jos tuo
kavala ja verenjanoinen mies kerran vaan saa sinut käsiinsä, niin ei
hän tiedä säälistä eikä hävystä mitään. Oh, minä tahtoisin iskeä
hampaani hänen maksaansa saakka ja niellä sen!

-- Tällä kertaa en kuuntele sinun onnettomia ennustuksiasi, vastasi
Priamos, sillä olen omin silmini nähnyt jumalattaren ja kuullut hänen
äänensä. Vaan jos kohtalo todellakin on määrännyt, että minun on
kuoltava akhaialaisten laivain luona niin kaikki hyvin, surmatkoon hän
minut siellä, tuo ylpeä Akhilleus, kunhan vaan ensin olen saanut
syleillä poikaani ja itkeä tarpeekseni.

Hän avasi arkkujensa kannet ja otti esille ne lunnaat joita aikoi
tarjota: kaksitoista juhlapukua, kaksitoista peitettä, kaksitoista
mattoa, kaksitoista ihonuttua ja saman määrän päällysvaippoja, kymmenen
talenttia kultaa, neljä kattilaa, kaksi kolmijalkaa sekä yhden
kallisarvoisen maljan. Sitten ajoi hän sauvallaan ulos kaikki
troialaiset, jotka olivat kerääntyneet pylväskäytävään.

-- Ulos, laiskurit, huusi hän pojilleen! Soisin, että te kaikki
olisitte kuolleet ennen Hektoria! Pankaa vaunut heti kuntoon ja
asettakaa kunnollisesti kaikki nämä tavarat niihin, että pääsen pian
lähtemään matkalleni.

Säikähtyneinä vanhuksen kiivaudesta sälyttivät pojat kaikki kalleudet
suureen laatikkoon, nostivat sen tukeville nelipyöräisille ja
valjastivat parin vankkoja muuleja eteen. Itse otti Priamos Idaioksen
mukaansa ja valjastutti omain vaunujensa eteen hevoset. Kun kaikki oli
kunnossa, ojensi Hekabe hänelle maljan käteen ja pyysi hänen uhraamaan
siitä Zeukselle ja rukoilemaan ennusmerkkiä. Kaikki kohottivat
katseensa taivasta kohti. Silloin näkivät he kotkan, joka siivet
levällään liiteli kaupungin yli oikealle päin. Tämän onnellisen enteen
nähtyään astui Priamos riemuissaan vaunuihinsa, antoi Idaioksen lähteä
edelle muulikuorman kanssa, ja ajoi sitten itse jälestä, niin että
porttiholvi kumahteli. Poikansa seurasivat häntä muureille saakka,
mutta kääntyivät siitä takaisin.

Mutta vanhukset kulkivat eteenpäin, ajoivat tavallisesta
kaalauspaikasta Skamandroksen yli, sitten Iloksen hautakummun ohitse,
ja pysähtyivät kotvaseksi aikaa juottamaan muuleja ja hevosia joesta.
Airut tähysteli tuskallisena ympäristöä iltahämärässä.

-- Tuolla lähestyy joku mies, sanoi hän, ja pelkäänpä, että hän tekee
lopun meistä molemmista. Paetkaamme hevosinemme -- tai ehkä ennemmin
astumme maahan ja rukoilemme häneltä armoa!

Hiukset nousivat pystyyn Priamoksen päässä ja koko hänen ruumiinsa
vapisi pelosta. Mutta vastaan tulija olikin Hermes, ei tosin
jumalallisessa muodossaan, vaan nuoren kuninkaanpojan haahmussa.

Hän astui esiin, tarttui Priamoksen käteen ja lausui:

-- Isä, minne olet matkalla yön pimeydessä, kun kaikki muut ihmiset
nukkuvat? Etkö pelkää akhaialaisia, joitten leiri on juuri tuossa
edessäsi. Jos joku heistä keksisi sinut suuret tavarat mukanasi,
joutuisi hän helposti kiusaukseen ryöstää kuormasi, eikä teissä
kummassakaan olisi enää miehen vastusta, sillä molemmat näytätte jo
vanhoilta. Mutta minä en tee sinulle mitään pahaa, vaan päinvastoin
suojelen sinua, sillä oletpa kovasti oman kunnianarvoisan isäni
näköinen.

-- Kyllä tämä on tosiaankin uhkarohkea teko, johon olen ryhtynyt,
vastasi Priamos. Mutta varmaan suojelee minua joku jumalista, koska
minulle on lähetetty niin hyvä matkatoveri kuin sinä näytät olevan.

-- Aiotko tällä tavoin pelastaa jonkun osan aarteitasi? kysyi Hermes.
Vai joko jätätte kaikki Troian, kun poikasi Hektor ei enää ole sitä
puolustamassa?

-- Kuka olet sinä, rakas ystävä, joka puhut niin hellästi onnettomasta
pojastani Hektorista? kysyi Priamos vuorostaan.

-- Minä näin hänet usein, vastasi Hermes, kun me myrmidonit seisoimme
etäältä taistelua katsellen; olen yksi Akhilleuksen miehistä.

-- Koska niin on laita, sanoi Priamos innostuneena, niin kerrohan
minulle heti, vieläkö poikani makaa laivarannassa, vai onko Akhilleus
hänet jo silponut kappaleiksi ja heittänyt koirille?

-- Hän on vielä ihan samallainen kuin kaksitoista päivää sitten,
vastasi Hermes; Akhilleus on kyllä rääkännyt häntä, mutta hän ei ole
siitä sentään ollenkaan vahingoittunut. Sinä hämmästyisit, jos näkisit
kuinka puhtaana ja entisensä näköisenä hän siellä makaa. Veri on pesty
pois ja hänen monet haavansa ovat silinneet umpeen.

-- Ota minulta tämä kaunis malja, ystäväni, puhkesi vanhus iloisena, ja
opasta minua kuningas Akhilleuksen telttaan!

-- Elä viettele minua lahjoilla, vanha mies! sanoi Hermes. Akhilleuksen
tietämättä en ota mitään niistä kalleuksista, jotka ovat aijotut
hänelle itselleen. Minä kyllä opastan sinua rehellisesti ilman
palkintoakin.

Hän astui vaunuihin, otti ohjakset ja ajoi hevosia, niin että he pian
saapuivat vallihaudalle. Siinä istui vartijoita syöden illallistaan,
mutta Hermes kohotti sauvansa heidän ylitsensä, niin että he painuivat
uneen. Esteettä pääsi hän siten kaivannon yli, sai portit auki ja
jälleen suljetuiksi. Sitten ajoi hän Akhilleuksen asuntoon, jota
ympäröi vahva paalu-rita. Paalutuksessa oli portti ja siinä niin suuri
petäjäinen salpa, että tarvittiin kolme miestä avaamaan ja sulkemaan
sitä. Hermes avasi sen aivan yksinään ja ajoi vaunut avaralle
pihamaalle. Siinä ojensi hän Priamokselle kättä ja sanoi:

-- Vanha mies, minä olen Hermes, yksi kuolemattomista, ja Zeus itse on
minut lähettänyt opastamaan sinua tällä matkalla. Nyt palaan takaisin,
kun olen saanut sinut onnellisesti tänne. Mene nyt sisälle Akhilleuksen
luo ja pyydä häntä poikansa, isänsä ja äitinsä nimessä, että hän
hellyttäisi sydämmensä!

Tämän sanottuaan katosi Hermes. Priamos astui vaunuista alas ja riensi
telttaan. Siellä istui Akhilleus ystäväinsä seurassa. He olivat juuri
syöneet illallista ja pöytä oli vielä katettuna. Äkkiä syöksyi Priamos
sisään, heittäytyi Akhilleuksen jalkoihin, tarttui hänen polviinsa ja
suuteli hänen käsiään. Kaikki katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa,
mutta Priamos sanoi:

-- Ajattele isääsi, jumalallinen Akhilleus! Hänkin seisoo jo haudan
partaalla, häntäkin ehkä vaivaa murhe, kun ainoa poikansa on kaukana
poissa, eikä hänellä ole ketään turvanaan. Mutta hän tuntee sentään
riemua rinnassaan joka kerta, kun viestit kertovat sinun vielä elävän,
ja päivästä päivään toivoo hän, että sinä palaat takaisin. Mutta minä
kurja, minä olen ainiaaksi menettänyt sen pojistani, joka oli minulle
rakkahin; hänet olet sinä vast'ikään surmannut, kun hän puolusti
isäinsä maata. Lunastaakseni hänen ruumistaan olen nyt tullut tänne
mukanani runsaat lunnaat. Kavahda nyt jumalia ja ole armollinen
minulle! Muista omaa isääsi ja ajattele, että minä olen paljoa
surkuteltavampi kuin hän, sillä kukaan kuolevainen ei ole kärsinyt
enempää kuin minä, minä, jonka täytyy suudella poikani surmaajan käsiä.

Akhilleus työnsi hiljaa vanhuksen käden luotaan. Hän itki omaa
yksinäistä isäänsä, itki kuollutta ystäväänsä, ja hänen jalkainsa
juuressa itki Priamos kaatunutta poikaansa. Mutta kun Akhilleus oli
hetkisen keventänyt kyynelillä sydäntään, nousi hän ylös, kohotti
vanhuksen polviltaan seisaalleen ja sanoi:

-- Paljon olet todellakin kärsinyt, vanha mies. Mutta kuinka olet
rohjennut tulla yksinäsi tänne poikiesi surmaajan luo? Sinulla mahtaa
olla rautainen sydän. Mutta istuhan nyt tähän ja heitä hetkeksi huolet
rinnastasi! Kaksi maljaa on Zeuksella aina vieressään, toisessa hyviä
lahjoja, toisessa huonoja, ja niistä hän sekoittaa ihmisten kohtalot.
Paljon hyvää on hän suonut minun isälleni: valtaa, rikkautta ja
kuolemattoman puolison. Mutta niitä vastaan on hän antanut hänelle sen
onnettomuuden, että hänen ainoa poikansa on kuoleva ennen aikojaan.
Niin ovat jumalat sinullekin antaneet paljon hyvää, mutta samalla myös
suruja ja rauhattomuutta. Mutta ellös surko herkeämättä; surusi ei
kuitenkaan saata poikaasi eloon takaisin.

-- Ei, ei, vastasi Priamos; niinkauvan kun Hektorini on hautaamatta, en
tahdo tietää levosta mitään. Anna hänet heti haltuuni, ota tarjoomani
lunnaat ja vie ne sitten mukanasi kotimaahasi.

-- Elä vaivaa minua rukouksilla! sanoi Akhilleus kuohahtaen. Olen
äitini kautta jo saanut tietää jumalain tahdon, että minun on lunnaita
vastaan annettava poikasi ruumis takaisin. Ja senkin tiedän varsin
hyvin, että joku kuolemattomista on tuonut sinut tänne, sillä muuten et
olisi päässyt sivu vartijoitten etkä saanut porttini telkeä avatuksi.
Elä siis tarpeettomasti kiusaa minua valituksillasi! Minä saatan
helposti joutua tekemään sinulle väkivaltaa, Zeuksen käskystä
huolimatta.

Vavisten totteli vanhus häntä. Akhilleus meni ulos, riisui hevoset ja
muulit valjaista, sekä toi Idaioksen sisään ja tarjosi hänelle
istuimen. Sitten antoi hän ottaa kuormasta esille kaikki Priamoksen
tuomat lunnaat. Kaksi vaippaa ja yksi ihonuttu jätettiin sentään
ottamatta, että ruumis kotimatkalla käärittäisiin niihin. Sitten
käskettiin naisorjat ulos pesemään ja voitelemaan ja pukemaan ruumista.
Tämä tapahtui kuitenkin syrjässä, niin ettei Priamos nähnyt sitä; sillä
peljättiin, että hän nähdessään poikansa ruumiin voisi liiallisesti
tulistua hänen surmaajaansa, ja sillä tavoin saattaa vielä itsensä
tuhon omaksi. Kun naiset olivat tehneet tehtävänsä, ilmoittivat he
siitä Akhilleukselle. Silloin tuli hän ulos ja asetti Hektorin
paareille, jotka ystävät sitten nostivat muulien vetämiin vainuihin.
Siinä huokasi Akhilleus ja lausui:

-- Elä ole pahoillasi, Patroklos, jos siellä alahalla Hadeksessa
huomannet, että luovutan Hektorin ruumiin hänen isälleen! Suuret olen
saanut lunnaat, ja niistä saat sinä kohtuullisen osasi.

Hän meni nyt takaisin telttaansa ja tarjosi Priamokselle sekä
Idaiokselle oivallisen aterian. Noustuaan syömästä tarkasteli Priamos
ihmetellen ja hämmästyksellä Akhilleuksen suurta ja komeaa vartaloa, ja
tämä taas puolestaan ihanteli vanhuksen kunnioitusta herättäviä kasvoja
ja sointuvaa ääntä. Kun he olivat kyllikseen katselleet toisiaan, pyysi
Priamos päästä levolle, sillä hän ei ollut maannut vuoteella eikä
istunut pöydässä kertaakaan jälkeen poikansa kuoleman. Akhilleus antoi
naisorjien valmistaa etusuojaan kaksi makuutilaa villaisista,
purppuranvärisistä peitteistä.

-- Asetu nyt levolle tuonne toiselle puolelle, vanhus! sanoi Akhilleus.
Tänne sisään saapuu tavan takaa akhaialaisten kuninkaita
neuvoittelemaan kanssani, ja jos nukkuisit tässä, saattasi joku heistä
tuntea sinut ja kertoa sen Agamemnonille, ja silloin, luulen minä,
tulisi sinulle koko joukon viivytystä poikasi ruumiin kanssa. Mutta
sano nyt minulle, kuinka monta päivää tarvitset Hektorin hautaamiseen;
tahdon sen ajan pidättää joukkomme taistelusta, että te saatte olla
rauhassa.

-- Jos sen tahdot tehdä, huudahti vanhus iloisena, niin teet minulle
erinomaisen hyväntyön. Me olemme ahtaalle saarrettuina, ja puut
polttorovioon ovat tuotavat vuorilta saakka. Yhdeksän päivää tahdomme
pitää perhesurua poikani jälkeen, kymmenentenä poltamme hänet, ja
yhdentenätoista luomme hänelle hautakummun. Kahdentenatoista voimme
sitten taistella jälleen, jos se nyt todella on niin välttämätöntä.

-- Tapahtukoon sinun toivosi mukaan, vastasi Akhilleus, yksitoista
päivää annan akhaialaisten pitää aselepoa.

Kun tämä sopimus oli tehty, menivät sekä Akhilleus että hänen vieraansa
levolle. Kaikki muutkin nukkuivat, sekä ihmiset että jumalat. Hermes
yksinään valvoi, ja kun vanhukset olivat levänneet hetken, lähestyi hän
Priamoksen makuutilaa ja sanoi:

-- Etpä todellakaan ole pelkuri, ukkoseni, kun voit noin rauhallisesti
nukkua keskellä vihollistesi leiriä. Akhilleus on kyllä säälinyt sinua
ja ottanut lunnaat pojastasi, mutta kolme sen vertaa saisivat poikasi
maksaa lunnaita sinusta itsestäsi, jos Agamemnon saisi tietää, että
olet täällä.

Priamos nousi säikähtyneenä ylös ja herätti Idaioksen. Hiljaa
valjastivat he hevoset ja muulit ja ajoivat kiireellä leirin läpi
kentälle. Ja taas asetti Hermes kaikki siten, etteivät vartijat eikä
kukaan muukaan huomannut mitään. Kun hän oli saattanut heidät
kaalamolle, katosi hän ja palasi Olympokseen. Silloin oli yö jo kulunut
niin pitkälle, että idän puolella alkoi sarastaa.

Troiassa oli valvottu koko yö, levottomina kuninkaan matkan vuoksi.
Kassandra oli noussut linnan korkeimpaan torniin. Siellä hän seisoi ja
tähysteli alas kaalamolle. Heikossa aamuvalossa huomasikin hän joelta
päin jotain liikettä, ja kun se tuli lähemmäksi, näki hän jo selvästi
hevoset ja isänsä sekä niitten takana Idaioksen muulivaunut ja
ruumispaarit. Hän kirkasi kovasti ja huusi, että Priamos oli tulossa
Hektorin ruumiin kanssa. Kaikki, jotka sen kuulivat, riensivät vastaan
tielle ja ympäröivät vaunut. Priamos pyysi heitä väistymään syrjään ja
ajoi ylös palatsiinsa.

Siellä muutettiin Hektor komealle ruumisvuoteelle. Ympärille asetettiin
laulajia, jotka lauloivat kuolinrunoja, ja laulun väliajoilla
puhkesivat naiset kova-ääniseen valitukseen. Andromakhe astui poikansa
Astyanaxin kanssa kuolleen sankarin ruumiin luo, kietoi lumivalkeat
käsivartensa hänen päänsä ympäri ja valitti:

-- Rakastettu mieheni, elämäsi kukoistuksessa olet sinä mennyt manalle,
ja minut ja tämän pienen poikamme sekä meidät kaikki olet sinä jättänyt
turvattomiksi. Oi, Astyanax, laivoihinsa he vielä raastavat meidät;
orjina saamme me molemmat palvella julmaa herraa. Tai saapuu ehkä joku
akhaialainen soturi ja viskaa sinut tornista alas, kostoksi siitä, että
hänen isänsä tai veljensä tai poikansa on kaatunut sinun isäsi
voimakkaan käden kautta. Sillä et sinä ollut hempeäkourainen
taistelussa, Hektorini. Katkera on nyt suru kansassasi, katkerampi
vielä vanhemmillasi, mutta katkerimmin kaikista suree sinun
Andromakhesi, jolle et kuolinvuoteelta ojentanut kättäsi, jolle et
lähtöhetkelläsi lausunut ainoata sanaa, jonka hän öin päivin itkiessään
olisi säilyttänyt muistona sydämmessään!

-- Oi, Hektor, valitti Hekabe; jumalain suosikki olit eläissäsi ja
jumalain suosikki olet vielä kuolleenakin. Kuinka hellästi he ovatkaan
säilyttäneet sinua, kuinka tuoreena ja verevänä makaat vielä täällä
palatsissa, aivan kuin sinua ei olisikaan surmattu, vaan joku Apollonin
nuoli olisi kutsunut sinut täältä pois!

-- Sinä, Hektor, niin puhui sitten Helena, sinä olit aina kaikista
veljeksistäsi minulle paras. Monta vuotta on siitä jo vierähtänyt, kun
yksi veljistäsi onnettomana hetkenä ryösti minut kotoani pois.

Paljon olen täällä saanut kärsiä. Mutta sinun suustasi en koskaan
kuullut pahaa sanaa. Päinvastoin, jos joku yritti olla minulle ankara,
pyörsit sinä hänet aina pois ja asetit hyväsydämmisenä asiat oikealle
tolalleen. Syytä on minulla siis itkeä sinua ja itkeä itseäni, sillä
nyt ei minulla enää ole Troiassa ainoaakaan lohduttavaa ystävää -- ah,
ne väistävät minua täällä kaikki!

Heidän näin valittaessaan nyyhkytti kansa ympärillä.

Mutta kun ensimmäinen suru oli ohitse, käski Priamos heti ryhtymään
hautajaisvalmistuksiin. Metsiin lähetettiin miehiä, härkiä ja aaseja,
ja yhdeksän päivää vedätettiin puita valtavaan rovioon, joka
pystytettiin muurien ulkopuolelle. Kymmenentenä päivänä oli kaikki
kunnossa. Silloin nostettiin Hektorin ruumis rovion harjalle ja puihin
pistettiin tuli. Seuraavana päivänä sammutettiin kekäleet viinillä.
Hektorin luut koottiin kultaiseen lippaaseen, se käärittiin
purppuravaatteeseen ja asetettiin hautaan. Haudan ympäri tehtiin aitaus
suurista kivistä, ja niitten keskelle luotiin kumpu. Kaiken aikaa
seisoivat vartijat joka taholla tähystelemässä akhaialaisia, etteivät
nämä saisi yllättää hautakummun tekijöitä. Vaan kun kumpu oli valmis,
lähtivät kaikki ylös Ilioniin ja viettivät siellä loistavat
hautajaiskemut.

Niin hautasivat troialaiset parhaan sankarinsa, hevosten tepastuttajan
Hektorin.



28. AKHILLEUKSEN VIIMEISET KOHTALOT.


Jonkun ajan kuluttua Hektorin hautajaisten jälkeen näkivät troialaiset
aseilla varustetun joukon tulevan ratsain kaupunkiin päin. Etunenässä
ratsasti nuori, kaunis nainen, ja koko hänen joukkonsa oli samoin
pelkkiä naisia. Se oli kuuluisa ruhtinatar _Penthesileia_
sota-impineen, joita kutsuttiin _amatsoneiksi_. Hän saapui auttamaan
Priamosta akhaialaisia vastaan.

Riemuiten juoksivat troialaiset uusia liittolaisiaan tapaamaan.
Priamoskin tuli katsomaan heitä ja vei heidät palatsiinsa. Hän piti
Penthesileialle upeat kemut ja antoi hänelle kalliita lahjoja.
Ihastuksissaan teki silloin Penthesileia pyhän lupauksen, että hän
surmaisi Akhilleuksen ja polttaisi akhaialaisten laivat.

Varhain seuraavana aamuna hyppäsi hän ratsunsa selkään ja otti kaksi
peistä vasempaan käteensä sekä kaksiteräisen sotakirveensä oikeaan.
Toiset amatsonit seurasivat häntä ratsain ja heidän jälestään tulivat
troialaiset sotavaunuissaan tai jalan, Pariksen ja Hektorin toisten
veljien johtamina. Akhaialaiset hämmästyivät, kun näkivät niin
kummallisen näköisiä vihollisia niin peräti oudolla tavalla hyökkäävän
kimppuunsa. [_Peräti oudolla tavalla_; akhaialaiset ja troialaiset
eivät milloinkaan taistelleet ratsain.] Alkoi tulinen ottelu, ja
molemmin puolin kaatui miehiä, sekä amatsonejakin.

Ainoastaan pieni osa akhaialaisia oli viitsinyt lähteä taisteluun,
sillä he ajattelivat, ettei troialaisista Hektorin kaaduttua ollut enää
paljoakaan vaaraa. Useat sankarit olivat senvuoksi jääneet leiriin.

Niitten joukossa oli Akhilleuskin ja hänen sukulaisensa Aias
Telamoninpoika. He loikoivat Patrokloksen hautakummulla ja
pahoittelivat, ettei heillä enää ollut edes kunnollista vastustajaa,
jonka kanssa olisi maksanut vaivan mitellä voimiaan.

Kun he siinä olivat joutilaina pitkällään, kuuli Aias sotahuudon
lähenevän. Hän nosti päätään ja katsahti Akhilleukseen.

-- Sotaveikko, sanoi hän, mikähän ääni se tuolta saapui korvaani? Se
oli minusta niinkuin ankaran taistelun melua. Käydäänpä katsomaan, mitä
siellä on tekeillä!

Akhilleus nousi ylös ja kuunteli. Ryske kuului yhä kovemmin. Molemmat
sieppasivat aseensa, nousivat vaunuihinsa ja ajoivat kentälle. Siellä
näkivät he amatsonien hyökkäävän eteenpäin kaatuneitten akhaialaisten
yli. Kun Penthesileia keksi Akhilleuksen, viskasi hän heti peitsensä
häntä kohti. Mutta peitsi kimmahti takaisin hänen kilvestään. Akhilleus
silmäili terävin katsein naissoturia sekä hänen ratsuaan ja lausui:

-- Sano minulle nainen, kuinka rohkenet käydä minua vastaan, jonka
edessä itse Hektorinkin on täytynyt kaatua? Olet varmaan menettänyt
järkesi. Mutta nyt on viimeinen hetkesi tullut.

Tämän sanottuaan työnsi hän Pelion-peitsensä puhki Penthesileian kilven
ja sisään hänen rintaansa. Sotakirves putosi immen kädestä ja hänen
silmänsä pimenivät. Hän oli silmänräpäyksen kahdella päällä, vetääkö
miekkansa ja puolustaa itseään, vai heittäytyäkö ratsultaan
Akhilleuksen jalkoihin ja rukoilla armoa. Mutta Akhilleus ei antanut
hänelle aikaa pitkiin epäilyksiin, Julmistuneena immen rohkeudesta
työnsi hän uudestaan peitsensä ja lävisti sekä hänet että hänen
ratsunsa, niin että molemmat yhdessä suistuivat kumoon maahan. Sitten
irroitti hän kypärin hänen päästään. Mutta nähtyään siinä Penthesileian
ihanat kasvot, joissa vielä kuolleenakin oli häntä kohtaan suunnattu
rukoileva ilme, valtasi hänet surumielisyys. Joukko akhaialaisia, joka
juuri ikään oli paennut hänen sotakirvestään, juoksi paikalle ja tahtoi
vielä peitsillään runnella häntä. Innokkain niistä oli tuo inhoittava
Thersites. Mutta Akhilleus pidätti heitä ja kielsi koskemasta
kaatuneeseen impeen, hänet oli vahingoittamatta jätettävä troialaisten
airueille, että hänen ystävänsä saisivat antaa hänelle kunniallisen
hautauksen.

-- Mikä pöllö onkaan tuo mahtava Akhilleus! kirkui Thersites
pilkallisesti. Tuossa hän nyt seisoo allapäin mokoman tytön vuoksi,
joka on tehnyt meille niin paljon pahaa! Kauniit kasvot ovat tarpeeksi
saattamaan hänen heikot aivonsa sekaisin. Mutta hänestä huolimatta
joutuu tyttö kuitenkin koirien ja korppikotkien saaliiksi.

Samassa työnsi hän keihäänsä kaatuneen immen silmään. Mutta se olikin
herjaajan viimeinen teko. Raivoisana kohotti Akhilleus nyrkkinsä ja
iski häntä korvalle sellaisella voimalla, että hän kaatui hengettömänä
maahan. Mykkinä kauhusta väistyivät kaikki toiset syrjään.

Taistelu oli nyt loppunut, ja Priamokselta saapui airut pyytämään
aselepoa, että molemmin puolin voitaisiin luovuttaa kaatuneet ja
toimittaa ne haudatuiksi. Siihen oli Akhilleus myöntyväinen.
Penthesileian ja muut kaatuneet amatsonit polttivat ja hautasivat
troialaiset.

Niin surkealla tavalla surmansa saanut Thersites oli Diomedeen
sukulainen. Tämä rupesi nyt vaatimaan hyvitystä hänen tapostaan ja sai
siinä Agamemnonin puolelleen. Mutta siitä vihastui Akhilleus niin, että
antoi työntää laivansa vesille ja purjehti Lesboksen saareen,
jatkaakseen sieltä matkaa kotiinsa. Hädissään kiirehti silloin Odysseus
hänen jälestään ja sai hänet taivutetuksi palaamaan sentään takaisin
Troiaan.

Amatsoniruhtinattaren kaaduttua olivat Troian päälliköt menettää kaiken
toivonsa voitosta. Muutamat tekivätkin jo sellaisen ehdoituksen, että
olisi viisainta jättää koko Troia akhaialaisille, ottaa palladion [=
Pallas Athene jumalattaren vanhanaikuinen puusta veistetty kuva] ja
isien luut mukaan ja vaeltaa jonnekin vieraille maille perustamaan
uutta kaupunkia. Mutta parhaillaan kun siitä asiasta väiteltiin, saapui
vartijoita, jotka kertoivat, että uusi apujoukko oli ratsain
lähestymässä. Se oli mahtava sotilasruhtinas _Memnon_, joka hallitsi
ethiopien maata.

Kun Thetis sai kuulla Memnonin tulosta, riensi hän kiireellä pyytämään
Akhilleusta, ettei hän ryhtyisi taisteluun ethiopeja vastaan. Sillä jos
hän sen tekisi, niin hän kyllä kaataisi Memnonin, mutta kaatuisi heti
sen tehtyään itse. Akhillleus lupasi pysyä poissa ja antaa muitten
akhaialaisten suorittaa taistelun yksinään.

Seuraavana aamuna näkivät akhaialaiset suuren joukon tummahipiäisiä
sotilaita lähestyvän leiriään. Heidän keskellään ratsasti loistavissa
varustuksissa komea nuorukainen, jonka pää kohosi yli koko muun joukon.
Se oli Memnon. Ensimmäisen hyökkäyksensä suuntasi hän Nestorin väkeä
vastaan. Kaksi Nestorin miehistä kaatui heti, ja samalla lennähti
nuoli, joka tappoi toisen hevosen hänen omain vaunujensa edestä. Kun
ukko näki Memnonin lähestyvän peitsi tanassa, huusi hän Antilokhosta
avuksi. Nuorukainen saapuikin, asettui suojaksi Nestorin eteen ja
viskasi suurella kivellä Memnonia kypäriin. Mutta kypäri ei edes
särkynyt, ja Memnon lävisti Antilokhoksen, joka siten omalla hengellään
pelasti isänsä.

Epätoivoisena kääntyi Nestor takaisin, riensi Akhilleuksen leiriin ja
kertoi, että nyt oli sekin mies kaatunut, josta Akhilleus Patrokloksen
jälkeen oli enimmin pitänyt; häntä ryösti nyt Memnon parhaillaan. Tämän
kuullessaan joutui Akhilleus raivoon, ja huolimatta äitinsä kiellosta
juoksi hän sotavaunuihinsa ja hyökkäsi Memnonia vastaan. Heidän
keskensä alkoi pitkä ja vimmattu kaksintaistelu, sillä molemmat olivat
jättiläisiä voimiltaan ja taitavia aseitten käyttäjiä. Vihdoin onnistui
Akhilleuksen työntää peitsensä Memnonin rintaan. Mutta kaatuneen
varustuksia ei hän voinut ryöstää; ei liioin syntynyt mitään taistelua
ruumiista. Sillä Zeus lähetti tuulien jumalat paikalle ja ne veivät
kaatuneen Memnonin heti hänen omaan kotimaahansa.

Kun Memnon oli kaatunut, perääntyivät ethiopit ja troialaiset ja
Akhilleus ajoi heitä takaa aina Troiaan saakka. Hän oli nyt lujasti
päättänyt rynnätä sisään kaupunkiin, maksoi mitä maksoi. Huolimatta
peitsistä tai nuolista mitään juoksi hän porttiholviin. Siinä tarttui
hän portteihin kiinni ja koetti yliluonnollisilla voimillaan reväistä
niitä salvoista irki, avatakseen siten tien toisille akhaialaisille.

Mutta nyt astui Apollon suuttuneena alas ja kävi vastustamaan
Akhilleusta, niinkuin hän ennen kävi Patroklostakin vastaan. Jumalan
silmät säkenöivät, nuolet helisivät viinessä hänen kupeellaan, maa
järähteli hänen jalkainsa alla, ja jyrisevällä äänellä käski hän
Akhilleusta poistumaan.

-- Joko olet taas tielläni, kauko-ampuja? huusi Akhilleus uhkamielin.
Kerran ennen tahdoit ikään riistää voiton käsistäni. Mutta nyt neuvon
sinua lähtemään takaisin toisten jumalain luo, muuten saattaa peitseni
ylettyä sinuun, niin kuolematon kuin oletkin.

Kuohahtaen vihasta kääntyi Apollon Pariksen puoleen ja kehoitti häntä
ampumaan Akhilleusta. Paris jännitti heti jousensa ja ampui. Ja Apollon
suuntasi nuolen siten, että se lävisti Akhilleuksen kantapään, ainoan
kohdan, johon häntä voi kuolettavasti haavoittaa. Pistävä kipu kävi
läpi koko sankarin ruumiin aina sydämmeen saakka, ja aivan kuin torni,
jonka perustus on kaivettu ontoksi, kaatui hän romahtaen kumoon.

-- Kuka ampui tämän kavalan nuolen? huusi hän, katsellen julmistuneena
ympärilleen. Oi, että voisin tavata hänet rehellisessä taistelussa,
niin repisin hänet kappaleiksi ja lähettäisin hänen kurjan henkensä
Hadekseen! Minä aavistan, että se on ollut viekas Paris, ja että
Apollon itse on suunnannut hänen nuoltaan.

Kiivaasti nykäisemällä tempasi hän nuolen haavasta ja viskasi sen
kauvas luotaan. Sitten harppasi hän terveellä jalallaan ja peitseensä
nojaten keskelle troialaisten joukkoa, ja surmasi kaikki, jotka vaan
käsiinsä sai. Toiset pakenivat kauhun vallassa. Silloin työnsi hän
peitsensä maahan, pysyttelihe sen nojalla seisaallaan ja huusi siinä
karmealla äänellä pakenevien jälkeen. Mutta pian alkoivat hänen
jäsenensä jäykistyä, hänen kätensä heltisivät peitsen varresta ja hän
vaipui hengettömänä maahan.

Riemuhuudolla juoksi Paris esiin ja kehoitti troialaisia ryöstämään
Akhilleuksen ruumista. Mutta samassa olivat siinä jo akhaialaisetkin
pelastamassa sitä. Aias Telamonin poika kiskoi sen jälessään muurista
loitommaksi ja Odysseus suojeli häntä hyökkääjiltä. Vihdoin saivatkin
he yhdessä ruumiin turvalliseen paikkaan.

Taistelu jäi nyt muutamiksi päiviksi, sillä molemminpuolin oli paljon
kaatuneita. Akhaialaisten leirissä poltettiin ja haudattiin ensin
Antilokhos ja sitten Akhilleus. Akhilleuksen hautajaisiin tuli myös
hänen äitinsä Thetis, kaikki merenneidot mukanaan; ruumiin ympärille
asettuivat kaikki yhdeksän olympolaista runotarta laulamaan itkuja, ja
Thetis ja Briseis ilmaisivat suruaan valittavissa virsissä. Polttamisen
jälkeen kätkettiin Akhilleuksen luut samaan uurnaan ja samaan kumpuun
kuin Patrokloksenkin.

Kun hautajaiskemut oli vietetty, pani Thetis toimeen taistelukisat ja
jakoi suuria kalleuksia palkintoina voittajille. Vihdoin ilmoitti hän
tahtovansa lahjoittaa poikansa verrattomat aseet sille akhaialaiselle
sankarille, jonka avulla hänen ruumiinsa etupäässä saatiin
pelastetuksi.

Silloin riensivät samalla kertaa esiin Aias, joka ruumista oli
kantanut, ja Odysseus, joka sitä oli suojellut. He kaksi eivät olleet
milloinkaan olleet oikein sovussa keskenään; Odysseus oli aina pitänyt
enemmän Diomedeesta, Aias taas sukulaisestaan Akhilleuksesta.
Kumpainenkin tahtoi nyt pitää puoliaan, ja he vaativat, että Agamemnon,
Nestor ja Idomeneus ratkaisisivat asian. Nestor vei molemmat toiset
syrjään ja kuiskasi, ettei heidän akhaialaisina ruhtinaina sopinut
ruveta tätä asiaa ratkaisemaan, sillä päättivätpä he sen kummin päin
tahansa, joka tapauksessa saisivat he toisen kilpailijoista
vihamiehekseen, joko väkevän Aiaksen tai viekkaan Odysseuksen. Parasta
oli hänen mielestään tuoda esille ne troialaiset, jotka ruumiista
taisteltaissa olivat joutuneet vangeiksi, ja antaa heidän tuomita.

Niin tehtiinkin. Vangitut troialaiset tuotiin käräjäpaikalle ja vietiin
istumaan tuomarien istuimille, ja Aias ja Odysseus tekivät uudestaan
kaiken miehistön kuullen vaatimuksensa. Vangit, jotka taistelussa
olivat kärsineet enemmän sen miehen kädestä, joka puolusti ruumista,
kuin sen, joka sitä kantoi, selittivät Odysseuksella olevan suuremman
ansion.

Iloisena otti Odysseus vastaan ihanan palkintonsa. Mutta Aias lähti
äänetönnä telttaansa ja istahti sinne, katsomatta ollenkaan puolisoonsa
_Tekmessaan_ tai poikaansa _Eurysakeeseen_, tai puhumatta heille
sanaakaan. Tuli yö, mutta Aias ei ajatellut unta, ajatteli vaan sitä
häpeää, että häntä pidettiin Odysseusta huonompana. Niin kauvan
mietiskeli hän sitä, ja niin rajaton oli hänen vihansa, että hän
vihdoin menetti järkensä. Keskellä yötä hyökkäsi hän ulos. Kentällä
lähellä hänen telttaansa oli akhaialaisten syöttökarjaa laitumella.
Sokean hävityshalun vallassa ryntäsi hän keskelle karjalaumaa, ja löi
ja pisti joka suunnalle. Kun hän siten oli tarpeekseen raivonnut, meni
hänen hulluuskohtauksensa ohi, ja hän tuli järkiinsä taas ja huomasi,
mitä oli tehnyt. Silloin kauhistui hän ja häpesi kurjaa tekoaan.
Synkkänä asteli hän telttaansa takaisin ja heitti hyvästit puolisolleen
ja pojalleen. Sitten veti hän huotrasta sen saman miekan, jonka oli
saanut Hektorilta kunnialahjaksi heidän kaksintaistelunsa jälkeen, ja
asetti sen kahvasta maata vastaan, kärjen ylöspäin. Ja kohotti kätensä
taivasta kohti ja lausui:

-- Yhtä asiaa rukoilen sinulta, Zeus: lähetä veljeni Teukros tänne heti
kun minä olen kuollut, ja anna hänen ottaa ruumiini huostaansa, ettei
se jää kentälle virumaan! Mutta sinä aurinko, joka nyt juuri nouset
loistavissa vaunuissasi taivaan lakea kiertämään, kun sinä olet
ennättänyt Salamiin kukkivain niittyjen kohdalle, niin tiukenna siinä
ohjaksiasi ja ilmoita vanhalle isälleni ja onnettomalle äidilleni
heidän poikansa katkera kohtalo!

Tämän sanottuaan syöksyi hän miekkaansa ja kuoli.



29. PARIKSEN LOPPU.


Akhilleuksen ja Aiaan kuoleman jälkeen kokoontuivat akhaialaiset
ruhtinaat keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Kauvan istuivat he
neuvottomina, kunnes Kalkhas nousi ja selitti, että hänen mielestään
tarvittiin Troian valloitukseen kaksi asiaa: ensiksikin apua
Akhilleuksen pojalta Neoptolemokselta, joka oleskeli äitinsä luona
Skyroksessa, ja toiseksi ne nuolet, jotka olivat Lemnos-saareen jätetyn
Philokteteen mukana ja hänen omiaan. Sekä Neoptolemos että nuolet oli
saatava välttämättä noudetuiksi, ja sen miehen, joka niitä lähtisi
noutamaan, tulisi olla sekä rohkean että viisaan.

Matkalle Skyrokseen ilmoittautuivat heti Odysseus ja Diomedes. He
saapuivat onnellisesti perille ja kohtasivat kuninkaallisen palatsin
edustalla nuoren Neoptolemoksen, tekemässä aseharjoituksia, Huomattuaan
vieraat juoksi hän heitä vastaan ja vei heidät äitinsä Deidameian ja
äitinsä isän Lykomedeen luo. Odysseus kertoi Akhilleuksen kuolemasta,
esitti sitten asiansa ja tarjoutui luovuttamaan Neoptolemokselle ne
verrattomat aseet, jotka itse oli saanut Thetikseltä lahjaksi.
Deidameia puhkesi itkuun, kun kuuli miehensä kaatuneen, ja varoitti
Neoptolemosta lähtemästä koko kauheaan sotaan, josta ei ikinä tullut
loppua. Lykomedeskin varoitteli tyttärensä poikaa, mutta ei tahtonut
sentään suorastaan estää häntä. Nuorukainen itse paloi halusta
loistaviin urotöihin, voittamaan yhtä mainehikasta nimeä, kuin oli
ollut hänen isälläänkin. Hän syleili omaisiaan ja riensi laivaan.
Suotuisalla tuulella nostivat he purjeet ja lyhyen ajan kuluttua ohjasi
Odysseus laivansa lahteen Sigeionin niemen taa.

Ihmeekseen näkivät silloin sankarit, että kuuma taistelu oli
parhaillaan käynnissä ja että laivaleiri oli suuressa vaarassa. Ja kun
he olivat tulleet lähemmäksi rantaa, kuulivat he, että Mysian nuori
kuningas _Eurypylos_, Telephoksen poika ja Priamoksen tyttärenpoika,
oli saapunut suuren sotajoukon kanssa Troiaan.

Hän seisoi nyt joukkoineen vallihaudan luona, valmiina tunkeutumaan
leiriin. Täynnä taisteluhalua juoksivat nyt kaikki kolme maalle.
Odysseus vei heti Neoptolemoksen telttaansa ja antoi hänelle
Akhilleuksen aseet. Nuorukainen pukeutui isänsä sotisopaan ja sieppasi
käteensä Pelion-peitsen, jota ei sitä ennen kukaan ollut voinut
heiluttaa. Sitten riensi hän Odysseuksen seurassa taistelevien
myrmidonien luo. Vanha Phoinix syleili häntä kyynelsilmin eikä voinut
kyllikseen ihannella hänen voimaansa ja kauneuttaan; oli niinkuin itse
Akhilleus olisi noussut Hadeksesta, sanoi hän, Myrmidonit riemuitsivat,
ja muutkin akhaialaiset olivat erittäin iloissaan nähdessään hänet. Ja
Neoptolemos kävikin heti sellaisella uljuudella taisteluun, että
voitollisten mysialaisten täytyi väistyä. Eurypylos jatkoi tosin
taistelua iltaan saakka ja vielä seuraavana päivänäkin, mutta vihdoin
kaatui hän Neoptolemoksen peitsestä, ja mysialainen sotajoukko
hajaantui pakoon.

Kun tämä vaara oli torjuttu, tarjoutui Odysseus noutamaan Philokteteen
nuolet. Tällä kertaa otti hän Neoptolemoksen mukaansa ja purjehti
vuoriseen Lemnokseen. Siellä jätti hän väkensä laivaan ja lähestyi
kahden kesken Neoptolemoksen kanssa varovaisesti sitä luolaa, johon hän
monta vuotta sitten oli jättänyt käärmeen pureman Philokteteen,
Tultuaan lähemmäksi huomasi hän, että luola oli tyhjä. Mutta sen
pohjalla oli lehdistä koottu makuutila, ja siinä olevasta syvennyksestä
saattoi helposti huomata, että joku oli siinä vast'ikään maannut. Ja
sitäpaitse oli lehtikasan vieressä juoma-astia ja tulukset. Odysseus
ymmärsi, ettei Philoktetes voinut olla kaukana. Hetkisen kuluttua
näkyikin hän jo tulevan luolaansa kohti, ontuen pahasti sairasta
jalkaansa ja voihkien tuskasta. Odysseus ei tahtonut heti näyttää
itseään, vaan vetäytyi piiloon ja käski Neoptolemoksen astua esiin.
Neoptolemos tervehti ja sanoi nimensä. Kuultuaan sen tuli Philoktetes
ylenmäärin iloiseksi, sillä hän toivoi nyt vihdoinkin pääsevänsä pois
monivuotisesta yksinäisyydestään. Mutta kun hän heti sen jälkeen
huomasi Odysseuksen ja tunsi hänet, tuli hän levottomaksi sekä vihasta
että pelosta, ja rukoili Neoptolemokselta suojelusta tuota kavalaa ja
paha-aikeista miestä vastaan. Odysseus puolestaan vakuutti hänelle
pyhästi ja kalliisti, ettei hänellä ollut ollenkaan pahoja aikeita,
vaan että nyt oli tultu noutamaan häntä takaisin akhaialaiseen
sotajoukkoon. Siellä pääsisi Philoktetes jumalain avulla sairaudestaan,
niin että voisi ottaa osaa taisteluun ja kostaa Akhilleuksen kuoleman
hänen surmaajalleen Parikselle. Odysseuksen liikuttavista sanoista
taipui Philoktetes vihdoin, ja noutajat taluttivat hänet laivaan.
Siellä annettiin hänelle virkistävä kylpy ja voimallinen ateria. Sitten
nostettiin purjeet ja suunnattiin takaisin Troiaan.

Kun he laskivat Hellespontoksen salmeen, tulvasivat akhaialaiset
rannalle ja kohottivat raikuvia riemuhuutoja. Philoktetes nousi
makuultaan ryntäilleen ja koetti ojentaa surkastuneita käsiään heitä
kohti. Silloin ottivat Odysseus ja Neoptolemos hänet syliinsä ja
kantoivat maalle. Hänen siteihin kääritty jalkansa ja surkastunut
ulkomuotonsa herättivät akhaialaisissa suurta sääliä, ja heti vietiin
hänet taitavimman lääkärin, Podaleirioksen luo. Tämä asetti hänet
vuoteelle ja tutki tarkasti kipeän jalan. Sitten pesi hän haavan
huolellisesti ja pani siihen voiteita, sekä kohotti lopuksi kätensä
jumalain puoleen, rukoillen heiltä parantavaa ja puhdistavaa voimaa
potilaalle. Ja heti tunsikin Philoktetes, että tuskat huojentuivat,
haava meni umpeen, voimat palasivat ja pian vaipui hän virkistävään
uneen. Kun hän sitten seuraavana aamuna heräsi, tunsi hän itsensä aivan
uudeksi ihmiseksi, ja parin päivän kuluttua oli hän kokonaan terve.

Päästyään taistelukuntoiseksi, ryntäsi hän toisten mukana Troiaa
vastaan. Hän oli silloin puettuna Herakleen uhkeaan pronssipaitaan,
aseina Herakleen jousi ja hänen myrkkyyn kastetut nuolensa. Jokainen,
jota hän niillä satutti, oli kuolemaan tuomittu. Vihdoin juoksi Paris
häntä vastaan, heiluttaen röyhkeästi joustansa, Philoktetes riemuitsi.

-- Tulehan tänne, sinä troialainen naisten rosvooja, huusi hän, niin
saat ansaitun palkkasi!

Samassa ampui hän yhden nuolistaan ja se teki naarmun Pariksen käteen.
Paris viritti jousensa, mutta ennenkuin hän ennätti edes tähdätä,
suhahti toinen nuoli Philokteteen jousesta, ja se sattui häntä
lanteeseen. Vavisten joka kohdastaan käännähti Paris ympäri ja vaipui
troialaisten syliin. He veivät hänet pois ja laskivat paareille. Siinä
valitti ja vaikeroi hän ja huusi kaikkia lääkäreitä rientämään
avukseen. Mutta kukaan ei voinut poistaa hänestä myrkyn salaista
voimaa. Se levisi nopeasti kaikkiin hänen suoniinsa, ja hetken kuluttua
makasi tuo kaunis kuninkaanpoika jäykkänä ja kuolleena.



30. TROIAN HÄVIÖ.


Kun Paris oli kaatunut, otti Deiphobos ihanan Helenan puolisokseen.
Tämä tapahtui kuitenkin vastoin Helenan tahtoa, sillä hän ei voinut
sietää Deiphobosta, vaan tahtoi oman, laillisen miehensä luo takaisin.
Deiphobos otti myös ylipäällikkyyden Troiassa ja löi useat kerrat
akhaialaiset takaisin.

Eräänä päivänä nousi Kalkhas akhaialaisten ruhtinasten kokouksessa
kertomaan ihmeellisestä enteestä, jonka hän vähää aikaisemmin oli
nähnyt.

-- Näin haukan ahdistavan kyyhkystä, sanoi hän, mutta kyyhkynen
piiloutui kallion koloon, niin että haukka ei saanut sitä kynsiinsä,
vaikka kuinkakin kauvan olisi vaaninut ulkopuolella. Silloin lymysi hän
vihdoin lähellä olevaan pensaikkoon. Ja katso, heti rohkeni tyhmä
kyyhkynen tulla piilostaan ulos ja nyt iski haukka hänen niskaansa ja
tappoi hänet.

Kaikki istuivat syvästi ajatellen, mutta kukaan ei voinut antaa
tyydyttävää selitystä tähän ennusmerkkiin, kunnes Odysseus nousi ylös
ja lausui:

-- Athene, viisauden jumalatar, on ilmaissut minulle selityksen tähän
merkkiin. Minun neuvoni on, että me rakennamme puisen jättiläishevosen.
Sen sisälle menevät sitten piiloon meidän rohkeimmat miehemme. Koko muu
sotajoukko purjehtii pois Tenedoksen saareen. Ainoastaan yksi mies jää
hevosen luo, ja hän viettelee troialaiset repimään aukon muuriinsa ja
viemään puuhevosen kaupunkiin. Kun tämä on tehty, antaa hän merkin
niille, jotka ovat Tenedoksessa ja toisen merkin niille, jotka ovat
hevosen sisässä, ja silloin käy Troian valloittaminen meille varsin
helpoksi.

Kalkhas ylisti Odysseuksen terävyyttä ja sanoi, että hänen selityksensä
täytyi olla ainoan oikean. Neoptolemos ja Philoktetes tahtoivat
vastatulleina koettaa rynnäkköä. Mutta kaikki muut arvelivat, että oli
jo tarpeeksi saakka ryntäilty ja taisteltu, ja että nyt olisi
seurattava Odysseuksen neuvoa.

Taitavin puuseppä ja kuvanveistäjä akhaialaisten joukossa oli Epeios,
sama joka Patrokloksen hautajaisissa oli voittanut ensi palkinnon
nyrkkitaistelussa. Hänet pantiin teettämään sitä suurta puuhevosta.
Rakennusaineita tuotiin Ida vuorelta. Hirret veistettiin ja sahattiin
paksuiksi pelkoiksi, jotka Epeioksen johdolla liitettiin yhteen ja
muovailtiin hevosen muotoiseksi. Niskaan kiinnitettiin vahvasti jouhia,
samoin häntään, ja silmiksi asetettiin suuret lasipallot. Kylkeen
tehtiin aukko, joka suljettiin niin tiiviisti liitetyllä ovella, ettei
sitä ulkoa päin kukaan voinut eroittaa. Ovi aukeni sisään päin ja siitä
saattoi laskea portaat maahan. Kun nousi portaita ylös ja ryömi aukosta
sisään, pääsi hevosen onttoon mahaan, joka oli niin suuri, että sinne
mahtui useita täysikasvuisia miehiä.

Kolmen päivän kuluttua sai Epeios työnsä valmiiksi, ja kaikki
akhaialaiset kokoontuivat ihmettelemään mestarin teosta. Sillä hevonen
oli niin ilmielävän näköinen, että sen olisi luullut voivan hirnahtaa
millä hetkellä tahansa.

Sillä aikaa oli Odysseus ollut herkeämättä toimessa. Saadakseen varman
tiedon, kuinka hevosen sisään piiloutuneitten soturien oli meneteltävä,
sittenkun he sen mukana olivat päässeet kaupunkiin, täytyi hänen
hankkia tarkat tiedot kaikista Troian kaduista, porteista ja torneista.
Hän pukeutui repaleiseksi orjaksi, ruoski ruumiinsa mustelmille ja
raajansa pöhöttymiä täyteen, ja lähti sellaisena kaupunkiin. Kukaan ei
pannut huomiota sellaiseen kerjäläiseen, vaan annettiin hänen vapaasti
liikkua kaikkialla, niin että hän vihdoin pääsi linnaankin ja
Deiphoboksen palatsiin. Ei sielläkään kukaan muu epäillyt häntä, paitse
Helena. Niin rumennettu kuin hän olikin ja niin paljon kuin hän
koettikin muuttaa ääntänsä, tunsi Helena hänet kuitenkin heti, vei
hänet erilleen syrjäiseen huoneeseen ja sanoi, että hän oli Odysseus.
Mutta hän lupasi pyhästi pitää asian salassa, sillä hänellä ei ollut
enää ainoaakaan ystävää koko Troiassa, sanoi hän. Silloin ilmaisi
Odysseus hänelle koko aikeensa, ja nyt kuljetti Helena häntä kaikissa
palatseissa ja temppeleissä, siinä Athenen temppelissäkin, jossa
palladionia säilytettiin. Ja kun hän oli kaikki kohdat tarkasti
vakoillut, auttoi Helena hänet maanalaisen käytävän kautta onnellisesti
ulos kaupungista.

Palattuaan leiriin, ehdoitteli hän Diomedeelle, että he yhdessä
hiipisivät takaisin Troiaan ja varastaisivat palladionin. Diomedes
myöntyi heti sellaiseen seikkailuun. Seuraavana yönä hiipivätkin he
linnaan saman käytävän kautta, josta Helena oli opastanut Odysseuksen.
Linnassa oli Helena heitä vastassa ja vei heidät Athenen temppeliin. He
nujersivat vartijan hengiltä ja menivät sille alttarille, jolla
palladionia säilytettiin. Papitar Theano, Antenorin puoliso, riensi
kauhistuneena hätiin. Mutta Odysseus sanoi olevansa hänen miehensä
kestiystävä, ja lupasi kaupungin valloituksessa säästää koko hänen
perhettään, ja niin antoi Theano heidän viedä palladionin mukaansa.

Leirissä oli hevonen nyt valmis, sotajoukko kerääntyi käräjäpaikkaan,
ja Odysseus nousi puhumaan.

-- Nyt, akhaialaiset, sanoi hän, on työnnettävä laivat mereen,
poltettava teltat ja purjehdittava Tenedokseen. Mutta yhden rohkean
miehen me tarvitsemme, joka jää hevosen luo ja viettelee troialaiset
hinaamaan sen kaupunkiinsa.

Eräs _Sinon_ niminen nuori mies juoksi esiin ja sanoi olevansa siihen
toimeen halukas. Odysseus vei hänet syrjään ja neuvoi tarkasti kaikki,
mitä hänen piti tehdä ja puhua. Sinon lupasi täyttää kaikki
täsmällisesti.

Useat akhaialaisten uljaimmista ruhtinaista pyrkivät Odysseuksen mukana
hevosen sisään, niitten joukossa Diomedes, Menelaos, Aias lokrilainen,
Neoptolemos ja Philoktetes. Odysseus antoi heidän nousta edellään ja
ryömi itse viimeiseksi, veti sitten portaat jälestään ja sulki aukon.

Agamemnonin ja Nestorin johdolla työnnettiin laivat vesille, teltat
pistettiin tuleen, ja koko laivasto purjehti Tenedoksen taa.

Troialaiset hämmästyivät suuresti nähdessään leirin tulessa, eivätkä
olleet uskoa silmiään, kun näkivät laivaston laskevan merelle. Ja
päästyään vakuutukseen, ettei se ollut harhanäkyä, vaan puhdasta totta,
kohottivat he riemuhuudon ja juoksivat suurissa joukoissa kaupungistaan
leiriin. Siellä näkivät he heti tuon suuren puuhevosen ja jäivät aluksi
ihmeissään katselemaan sitä matkan päästä. Mutta kun hirviö ei
liikahtanut, tulivat he lähemmäksi ja alkoivat perin pohjin tarkastella
sitä joka puolelta.

Muutamat huusivat, että hevonen olisi heti vietävä voittomerkiksi
kaupunkiin. Toiset taas kirkuivat, että se olisi heti poltettava tai
työnnettävä mereen. Niitten joukossa, jotka innokkaimmin tahtoivat sitä
tuhottavaksi, oli pappi _Laoko'on_.

-- Ettehän toki liene niin mielettömiä, sanoi hän, että veisitte tämän
akhaialaisten onnettomuuslahjan kaupunkiimme! Olkaa varmat siitä, että
tässä piilee joku juoni. Ei, meidän täytyy varoa akhaialaisia, vaikka
he tarjoovat lahjojakin.

Hän otti peitsen erään troialaisen kädestä ja viskasi sen hevosen
kylkeen. Kärki upposi puuhun, varsi seisoi viipoittaen suorana
ulospäin, ja hevosen sisästä kuului ontto kumahdus. Troialaiset
hätkähtivät ja sanoivat kuulleensa jonkun jumalan äänen, joka oli
vihastunut Laoko'onin teosta. Silloin otti Laoko'on mukaansa molemmat
poikansa ja lähti meren rantaan uhraamaan Poseidonille ja rukoilemaan
häneltä suojaa pois purjehtivia akhaialaisia vastaan.

Uteliaina lähentelivät troialaiset hevosta yhä, ja vihdoin uskalsivat
muutamat rohkeat nuorukaiset mennä aivan sen alle. Silloin huomasivat
he jotain liikettä hevosen jaloissa, ja kun katsoivat tarkemmin,
näkivät he, että siinä makasi pitkään ruohoon lymynneenä nuori
akhaialainen mies. He vetivät hänet esiin ja veivät Priamoksen luo,
joka myöskin oli saapunut kummitusta katsomaan. Sinon ojensi kätensä
kuningasta kohti ja rukoili nyyhkytellen armoa. Priamos pyysi häntä
rauhoittumaan ja sanomaan kuka oli.

-- Akhaialainen olen, vastasi vanki, sitä en tahdo kieltää, sillä jos
Sinon onkin onneton mies, ei hän sentään ole valehtelija. Mielellään
saat kuulla surullisen kohtaloni, ennenkuin surmautat minut. Minä olen
sukulainen Palamedeelle, jonka akhaialaiset murhasivat ja minä uhkasin
vaatia kostoa hänen murhastaan. Se joutui kavalan Odysseuksen korviin,
ja hän vannoi, että minunkin piti kuoleman. Hänen toimestaan nousi
tässä eräänä päivänä suuri valehtelija Kalkhas, tietäjä mukamas, ja
julisti, että samoin kuin akhaialaisten täytyi uhrata nuori impi,
ennenkuin pääsivät onnellisesti lähtemään tänne, täytyi heidän nyt
uhrata nuori mies, jos toivoivat pääsevänsä kunnialla kotiin takaisin.
Odysseus vaati kiihkeästi, että hän ilmaisisi uhrin nimen. Alussa
tuntui tuo teeskentelijä välttelevän, mutta kun Odysseus oli häntä
ahdistavinaan yhä kovemmin, nimitti hän vihdoin minut. Minut temmattiin
heti kiinni, mutta pääsin yöllä karkuun ja lymysin kaislikkoon joen
rannassa. Kun he sitten olivat lähteneet tiehensä, hiivin kaislikosta
pois ja etsin suojaa tämän pyhän hevosen alla. Ja nyt saat tehdä
minulle mitä tahdot.

-- Elä pelkää, sanoi Priamos ystävällisesti, minä en aijo tehdä sinulle
ollenkaan pahaa, kunhan vaan kerrot, mikä on tarkoitus tällä hevosella,
jota kutsut pyhäksi.

-- En tiedä, teenkö oikein, nyyhkytti Sinon, mutta ovathan maanmieheni
itse hyljänneet minut, eivätkä jumalat siinä tapauksessa julmistune
minuun, jos ilmaisenkin salaisuuden, Luulen siis voivani puhua tämän
tärkeän asian. Odysseus ja muutkin akhaialaiset ovat aina panneet
kaiken luottamuksensa Atheneen. Senvuoksi ovat he myös hiljattain
ryöstäneet sen palladionin, joka näihin saakka suojeli teidän
linnaanne. Mutta kaukana siitä, että he tällä ryöstöllä olisivat
voittaneet hänen apunsa, he päinvastoin suututtivat vaan jumalattaren
moisella teollaan. Heti kun Odysseus ja Diomedes olivat tuoneet
palladionin leiriin, hypähti kuva kolme kertaa vihaisena jalustaltaan
ylös. Silloin selitti Kalkhas, ettei heillä ollut nyt muuta keinoa,
kuin palata kotimaahansa. Ja ettei suuttunut jumalatar tuhoaisi heitä,
koettivat he lepyttää häntä mahtavimmalla uhrilahjalla, mitä
milloinkaan oli nähty. Siksi rakensivat he tämän ihmeellisen hevosen.
Mutta kun he hyvin ymmärsivät, että te tahtoisitte viedä sen
kaupunkiin päästäksenne jumalattaren suosioon, päättivät he rakentaa
hevosen niin suureksi, ettei se millään tavoin mahtuisi porteistanne
sisään. He toivoivat, että te silloin suutuksissanne rupeisitte
särkemään tätä pyhää esinettä ja saisitte jumalattaren vihat päällenne,
johon tuo pappi teitä äsken juuri viettelikin.

Troialaiset seisoivat vielä kahden vaiheilla. Samassa kuului rannasta
huikea huuto. Kaikki katsoivat sinne. Meren kalvo väikkyi tyynenä
näköpiiriin saakka. Mutta Tenedoksesta nähtiin kaksi mahdottoman suurta
käärmettä uivan rantaan päin; niitten kaulat ja rinta ja veripunaiset
harjat kohosivat korkealle vedestä, ja muu ruumis kiemurteli kaukana
pitkin pintaa. Ne nousivat maalle, kieputtivat kähisten päätään ja
matelivat suoraan sitä alttaria kohti, jolla Laoko'on poikineen
parhaillaan toimitti uhria. Ennenkuin onnettomat aavistivat mitään,
olivat käärmeet kietoutuneet sekä isän että poikain ympärille, purreet
heitä ja pusertaneet heidän ruumiinsa mäsäksi. Kun kaikki kolme olivat
vetäneet viimeisen hengähdyksensä, suoristuivat käärmeet jälleen ja
matelivat Ilionin huipulle. Siellä nähtiin niitten vihdoin katoavan
Athenen temppelin alle.

Kauvan aikaa seisoivat troialaiset kalpeina kauhusta. Kaikkien mielestä
olivat käärmeet Athenen lähettämät, rankaisemaan Laoko'onia hänen
uhkauksistaan hevosta kohtaan. Ja kaikki innostuivat nyt viemään sitä
Troiaan. Toiset asettivat pyöriä sen jalkain alle, toiset punoivat
pitkiä köysiä sen ympärille. Mutta kun yksikään portti ei ollut kyllin
avara, antoi Priamos särkeä osan kaupungin muuria. Riemusaatossa
lähdettiin sitten liikkeelle. Priamos itsekin tarttui köyteen, ja
nuorukaiset ja nuoret neitoset vetivät kaikki joukolla, virittäen tuon
tuostakin ylistyslauluja Athenelle. Neljä kertaa tarttui hevonen kiinni
ja joka kerta kuului sen sisästä kumea kaiku. Mutta se innostutti
vetäjiä yhä enemmän vaan, eivätkä he hellittäneet, ennenkuin olivat
saaneet hevosen keskelle toria kuninkaallisen palatsin vastapäätä.

Siinä pantiin toimeen suuret kemut, kun kerrankin oli päästy
akhaialaisista ja saatu pyhä hevonen kaupunkiin. Ja Priamos ja
Deiphobos riemuitsivat enimmin kaikista. Helenakin oli hyvillä mielin,
sillä hän tiesi hevosen sisällä olevan pelastajansa, niitten joukossa
Menelaoksenkin, Senvuoksi käveli hän kolmeen kertaan hevosen ympäri,
taputteli sen pintaa ja huvitteli itseään huutamalla etevimpien
akhaialaisten nimiä ja matkimalla samassa heidän vaimojensa ääntä. Tämä
leikki olisi kuitenkin voinut päättyä varsin onnettomasti, ellei
Odysseus olisi ollut mukana hevosen vatsassa. Sillä kun Diomedes ja
muutkin kuulivat nimiään huudettavan, tahtoivat he väkipakolla vastata
tai avata aukon. Mutta Odysseus sai töin tuskin hillityksi heidät.

Juhlaa kesti myöhään yöhön, ja paljon siinä syötiin ja paljon juotiin.
Vihdoin hiljeni melu; huilut ja lyyrat vaikenivat; laulu ja tanssi
lakkasi, ja kaikki troialaiset menivät levolle.

Mutta kun keskiyön hetki oli ohitse, nousi Sinon Skaialaisen portin
päällä olevaan torniin, sytytti tulisoihdun ja heilutti sitä
edestakaisin ilmassa. Hetkisen kuluttua näkikin hän pimeässä koko
akhaialaisen laivaston tulevan Tenedoksen takaa esiin, suuntaavan
suoraa päätä lahteen ja laskevan rantaan, ja heti sen jälkeen näki hän
tummien joukkojen kiirehtivän maalle. Silloin hiipi hän puuhevosen luo
ja kopautteli hiljaa sen kylkeen. Sankarit kuulivat koputuksen ja
kääntyivät tarkkaavaisina Odysseuksen puoleen. Tämä esti innokkaimpia
koluamasta, avasi itse äänettömästi aukon, pisti hiukan päätänsä ulos
ja tähysteli kaikille suunnille. Kun ei hän nähnyt ketään muita paitse
Sinonin yksinään, laski hän portaat alas, tuli maahan ja käski toisten
tehdä samoin, kuitenkin niin hiljaa kuin mahdollista. Sitten käski hän
muutamia nousemaan torneihin ja nujertamaan vartijoita sekä avaamaan
portteja; toisia määräsi hän menemään lähestyviä akhaialaisia vastaan
ja näyttämään heille revityn kohdan muurissa; vihdoin piti jälelle
jääneitten hyökätä palatseihin, surmata troialaisten päälliköt ja
anastaa suurimmat kalleudet.

Odysseus itse ja Menelaos riensivät kestiystävänsä Antenorin taloon ja
kiinnittivät sen portille pantterin taljan, merkiksi siitä, että se oli
rauhoitettu. Sitten murtautuivat he Deiphoboksen palatsiin. Deiphobos
heräsi melusta ja pakeni, mutta Menelaos ajoi häntä takaa ja lävisti
peitsellään. Sitten juoksi hän ympäri palatsia etsien Helenaa.
Kauhistuneena sotamelskeestä ja peläten miehensä vihaa oli Helena
kätkeytynyt erääseen pimeään kolkkaan. Sieltä löysi hänet Menelaos
vihdoin, ja ajatellessaan sitä häpeää, jonka oli saanut hänen ryöstönsä
tähden kärsiä, kohotti hän jo miekkansa ja aikoi upottaa sen entisen
puolisonsa rintaan. Mutta samassa heltyi sentään hänen sydämmensä. Hän
laski miekkansa alas, tarttui Helenan ranteeseen ja vei hänet
hävityksestä pois, tervehtien häntä uudestaan omana kuningattarenaan.

Sillä aikaa pääsivät Aias ja Neoptolemos Priamoksen ja Hektorin
palatseihin. Kassandra oli ensimmäisenä huomannut vaaran ja paennut
Athenen temppeliin, kietoen siellä kätensä jumalattaren kuvan ympäri.
Mutta Aias ryntäsi hänen jälessään, ja välittämättä vähääkään paikan
pyhyydestä, tarttui ennustajan hiuspalmikkoihin kiinni ja tempasi hänet
alas alttarilta. Neoptolemos hyökkäsi eteenpäin pitkin palatseja ja löi
hengiltä useita Priamoksen pojista. Zeuksen alttarilta keskellä
palatsinsa pihaa löysi hän itse isä Priamoksen. Neoptolemos pyörähytti
veristä miekkaansa ja irroitti yhdellä iskulla vanhuksen harmaahapsisen
pään. Sitten juoksi hän Hektorin huoneisiin, riisti siellä Astyanaxin
Andromakhen sylistä, nousi poikarievun kanssa korkeaan torniin ja
viskasi hänet sieltä alas mustaan syvyyteen.

Samalla tavoin raivosivat voittajat muissakin osissa kaupunkia.
Päälliköistä eivät saaneet armoa muut kuin Antenor poikineen. Ainoa,
jonka onnistui paeta, oli Aineias. Kun hän huomasi Troian
auttamattomasti menetetyksi, otti hän vanhan isänsä _Ankhiseen_
selkäänsä, talutti pientä poikaansa Askaniosta kädestä, ja hiipi
liekkien ja savun läpi kaupungista ulos. Hän saikin välttäneeksi kaikki
vaarat ja vihdoin onnistui hänen perustaa itselleen kokonaan uusi
valtakunta.

Kun aamu valkeni tämän kauhean yön jälkeen, oli koko Troia liekeissä.
Suunnattomia saaliita kantaen ja mukanaan suuri joukko troialaisia
naisia, jotka oli ryöstetty orjiksi, palasivat akhailaiset viimeistä
kertaa vanhalle leiripaikalleen takaisin. Ennenkuin he nousivat
laivoihinsa, viivähtivät he Neoptolemoksen pyynnöstä hetkisen
Akhilleuksen hautakummulla. Sillä Neoptolemos tahtoi, että suurimmalle
troialaisen sodan sankareista oli annettava myös paras osa saaliista.
Hänen katseensa kulki pitkin ylhäisimpien troiattarien riviä ja
pysähtyi vihdoin Polyxenaan, nuorimpaan ja ihanimpaan Priamoksen
vangeiksi otetuista tyttäristä. Hänet raastettiin Akhilleuksen
hautakummulle ja uhrattiin kaatuneen sankarin varjolle.

Monivuotisen ankaran taistelun jälkeen olivat akhaialaiset nyt
saavuttaneet päämaalinsa. Ryöstetty Helena oli voitettu takaisin ja
ryöstäjän koko suku sekä hänen kaupunkinsa oli hävitetty jäljettömiin
maan päältä. Voittajilla ei ollut nyt muuta tehtävää kuin palata
kotimaahansa. Mutta jos heillä olisi ollut tietäjälahjoja, olisi heidän
voittoriemunsa ollut sangen vähäinen, sillä useimpia heistä odotti
vaikea ja surullinen kohtalo.

Kalliotörmälle Skamandroksen ja Simoeis-joen väliselle kannakselle,
mistä akhailaiset ensi kerran tullessaan olivat nähneet mahtavan Troian
tornien ja rakennusten kohoavan auringon säteilevässä valossa, jättivät
he nyt ainoastaan savuavia raunioita. Kun palo sammui, peitti
raunioitten sora ne kadut, joilla Hektor ja Andromakhe olivat
astelleet, ja se on peittänyt niitä vuosituhansia, niin että kauvan on
ihmetelty, tokko Priamoksen kaupunkia koskaan on ollut olemassakaan ja
tokko Troian sota on ollut muuta kuin kaunis ja viehättävä tarina.
Vasta meidän päivinämme on löydetty jätteitä runojen ylistämästä
Ilionista.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Troian sota - Muinaiskreikkalaisia jumaluus- ja sankaritarinoita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.