Title: Sandelsin urhea joukko - Kertomus Suomen sodasta vv. 1808-1809
Author: Åberg, J. O. (Johan Olof)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sandelsin urhea joukko - Kertomus Suomen sodasta vv. 1808-1809" ***


SANDELSIN URHEA JOUKKO

Kertomus Suomen sodasta vv. 1808-1809


Kirj.

J. O. ÅBERG


Suomennos



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kataja,
1907.



SISÄLLYS:

    I. Ensimäinen peräytymisretki.
   II. Voittoretki.
  III. Toinen peräytymisretki.



I.

Ensimäinen peräytymisretki.



1.


Eräänä päivänä maaliskuun alkupuolella v. 1808 nähtiin yksinäinen
hiihtäjä lipuvan aukean lumitasangon poikki, joka erotti Jynkän kylän
alastomasta ja kallioisesta Lehtoniemen kärestä, joka on noin
neljänneksen ruotsinpeninkulman päässä Kuopion kaupungista etelään.
Tältä niemekkeeltä mainittuun kylään tulee suoriimmiten puolen
peninkulmaa.

Vaikka hiihtäjä oli pakoitettu käyttämään tätä oikotietä Jynkän kautta,
ei hän kuitenkaan olisi ehtinyt suorittaa matkaansa alle kahden tunnin.
Syitä tähän viipymiseen oli useampia, mutta seuraavat kaksi olivat
vaikuttavimmat. Lumi kantoi huonosti, sillä hangen pinta oli pehmennyt
muutamia päiviä ennen kohdanneesta nuoskasta. Sitä paitsi oli nyt raju
lumi-pyry, joka lakkaamatta tuiskutti miestä vasten kasvoja. Usein
hänen täytyi pysähtyä puhdistamaan tukkansa, kasvonsa ja partansa
tahmeasta lumesta, jolla välin sai hieman puhaltaa ja lepuuttaa
jäseniään uusien ponnistusten varalle.

Jo aikaiseen aamulla hiihtäjä oli lähtenyt Jynkästä taipaleelle. Hän
oli ensin aikonut hiihtää pohjoiseen päin Särkilahteen tervehtimään
erästä siellä asuvaa sukulaistaan, mutta puolituntisen matkan
taivallettuaan hän luopui tästä aikeestaan kääntyen takaisin Jynkän
valkamaan. Täällä lumi oli tasaisempaa. Siinä hiihtäminen sujuili
sukkelaan ja kepeästi. Jos tämmöistä jatkuisi pitkin matkaa, hän olisi
kohta päässyt kotiinsa ja tämä ajatus ilahdutti tuota vanhaa hiihtäjää,
Hiukkaa, seudun sukkelinta suksimiestä, vaikkakin oli jo nähnyt 70
ikävuottansa.

Mutta Hiukan ilo oli aikaista. Hän oli tuskin ehtinyt Lehtoniemen kären
jyrkkärantaiselle rinteelle, kun kaksi hallipartaista takkukarvaa
pistihe näkyviin rantapensaista. Hiukka häpsähti, sillä hän näki, mitä
laatua nuo viholliset olivat, jotka näin äkkiä ilmestyivät hänen
tielleen.

-- Ahaa, -- murahti vanha Hiukka itsekseen ja päästi olaltaan pitkän
luodikkonsa, joka oli hänen alituinen seuralaisensa, -- luulette kai
minusta saavanne makupalan aamutuimaanne, mutta siihen olen liian laiha
ja luiseva, senkin syöttiläät. Teistähän se taisi toinen pistellä
poskeensa sen Torppa-Antin kuusivuotiaan tytön Mustallalahella.
Tietäisin vain kumpi teistä -- --.

Hiukka ei saanut lausettaan loppuun. Nälkä kurni susien suolia ja
odotus kävi niistä liian pitkäksi. Samassa ne läksivät hölkkimään
hiihtäjää kohti, josta mielivät saalista suihinsa. Mutta tarkkaan
tähdätty luoti silmänräpäyksessä keperrytti toisen tulijoista
kuolijaaksi. Toinen ja kaatunutta suurempi oli vielä jäleliä ja näytti
ensi hämmästyksen mentyä ohi kaikista elkeistään päättäen tahtovan
hyökätä kostamaan kaatuneen toverinsa puolesta.

-- Tulimmaista, -- urahti vanha hiihtäjä, -- olen unhottanut puukkoni
Jynkkään! Tulimmaista! Vai niin, vai tahdot sinäkin kintuillesi...
tulee, lempo, kun tuleekin. Pitäisiköhän -- -- --

Kun luodikko ei ollut ladattu, teki Hiukka käännöksen ja painaltui
pakoon. Hän hiihti polveillen Lehtoniemen poikki ja sitte jäälle. Susi
seurasi kintereillä, mutta kun hanki huonosti kannatti, hidastutti se
paljon suden juoksua, vaan samalla joudutti hiihtäjää hyvän taipaleen
edelle.

Kun Hiukka vihdoin pysähtyi, huomasi hän olevansa Lehtoniemen ja
Hietasalon saaren keskivälillä, joka sijaitsi kappaleen toista virstaa
kaakkoon mainitusta niemestä. Etelässä kohoilivat Lahostensalon
lumipeitteiset vaarat, idässä ja Hietasalon lumesta lyyhistyneiden
metsien takaa siinti Säynesalon pitkä ranta kapeana viiruna.
Pohjoisessa näkyi Kuopionniemen kupeella saariryhmä, jonka muodosti
viisi suurempaa ja pienempää saarta ja näiden takana hulmuili
kymmenittäin savupatsaita haalavan harmaata taivasta kohden. Siellä oli
pieni, sievä Kuopion kaupunki.

Lännestäpäinkin, Lehtoniemen koilliskärestä näkyi sinistä savua
keveästi leijailevan ylös pitkinä kierteinä. Tämä näky sai vanhan
Hiukan rinnasta nousemaan huokauksen ja huolellisesti luodikkoaan
ladaten hän mutisi:

-- Somaa se olisi istua sielläkin lieden ääressä sen sijaan kun
hapuilla täällä henkensä kaupalla. Tahtoisinpa -- -- --

Hän ei saanut jatkaa näitä ajatuksiaan. Susi oli jo aivan lähellä: Sen
silmistä hehkui raivon tuli ja saaliin himo, kieli retkotti pitkällä
avoimesta kidasta ja häikäisevän valkeat hampaat nähtävästi vain
odottivat saavansa repiä vanhan hiihtäjän kappaleiksi. Kaamea,
korviavihlova ulvonta, jonka susi tuon tuostakin päästi, ilmaisi
myöskin sen murha-aikeita.

Hiukka ei ollut koskaan tuntenut pelkoa seistessään silmäkkäin näiden
petojen kanssa, joita laumottain kovina pakkastalvina vilisi näillä
seuduin. Mutta nyt hän ei voinut vapautua siitä puistuttavasta
tunteesta, mikä hänet valtasi kuullessaan suden hurjaa ulvontaa. Hänen
onnistui kumminkin ennen pitkää voittaa mielenmalttinsa takaisin, jonka
jälkeen hän kohotti luodikon poskelleen. Mistään tietämättä susi juosta
laukoi kohti. Kun se oli päässyt muutaman kyynärän päähän saaliistaan
välähti luodikosta tulta ja luoti suhahti pedon takkuiseen turkkiin
mitään vahinkoa tekemättä.

Huomattuaan ampuneensa harhaan tyyntyi hän vielä entisestään. Hiukka ei
ollut ensi kertaa elämässään näin ahtaalla ja senpä vuoksi hän
tiesikin, miten menetellä.

Vaikka kohta hän olikin seitsemänkymmenenvuotijas, kuten jo olemme
maininneet ja josta ryppyiset kasvot, harmaa tukka ja valkoparta olivat
selvinä todisteina, oli tästä huolimatta käsivarsien jänteissä pontta
ja voimaa ja rinnassa rohkeutta. Yhtä kylmänä kuin lumikenttä hänen
ympärillään hän odotti nälästä ja raivosta ulvovan pedon hyökkäystä.
Loikahdus vielä ja se oli hänen edessään.

Jos syrjästäkatsoja etempää olisi nähnyt tätä ottelua, niin hän
verratessaan suden ketteryyttä vanhan Hiukan jäykkään vartaloon
epäilemättä olisi väittänyt, että viime mainittu joutuisi tappiolle.
Mutta semmoinen väitös ei olisi pitänyt paikkaansa.

Vanhan, kokeneen metsästäjän silmä oli tarkka ja monivuotinen hiihto
oli terästänyt käsivarret vankoiksi. Kun susi hypätä loikahti hänen
päälleen ja terävien kynsien kouristus tuntui ukon ryntäillä, tämä
työnnälsi rajusti ja vastustamattomalla voimalla pitkän tuliluikun
piipun pedon ammottavaan kitaan. Susi kepertyi henkitoreissa heti
hangelle ja Hiukka pani parastaan kohliessaan pedon päätä vuoroin
pyssynperällä vuoroin piipulla, kunnes susi heitti henkensä. Sitte ukko
hätäilemättä laahasi raadon Lehtoniemelle, etsi sieltä tämän kuolleen
toverin ja peitti molemmat lumeen, josta hän käytyään ensin kotonaan
levähtämässä noutaisi ne nylettäviksi.

Tavatessamme ensi kerran Hiukan oli hän kotimatkalla Lehtoniemen
koilliskärkeen tämän "susisodan" jälkeen. Savu, joka järven toiselta
puolen kohoten vei hänen ajatuksensa kotilieden ääreen, alkoi näkyä yhä
selvemmin ja selvemmin ja kohtapa hän jo pääsikin hengästyneenä ja
väsyksissä mökkipahansa luo, joka sijaitsi aivan niemen kärekkeellä
alttiina pohjois-, koillis- ja itätuulille, joiden viimat puhaltelivat
tämän laakson yli Kallaveden ulapoilta. Eteläpuolelta oli mökki kahden
kallioseinämän suojassa. Yksi pääty olikin toista seinää vasten.
Kallioseinien välitse vei kapea polku, ollen ainoana tienä maitse
niemeen. Täältä se polveillen Lehtoniemen kallioiden lomitse ulottui
hyvän matkaa sitä tietä kohti, joka Kuopiosta vie Heikinniemeen ja
täältä Varkauteen, Rantasalmelle ja Savonlinnaan.

Pantuaan suksensa pieneen lautavajaan ja puisteltuaan enimmät lumet
päältään avasi Hiukka varovasti tuvan oven ja astui sisään, jolloin hän
kuuli iloisen huudahduksen:

-- Nyt ei ole mitään hätää, äiti! Iso-isä on kotona! --

Nämä sanat lausui vereväposkinen, kuudentoista vaiheilla oleva reipas
poika. Hän kumarsi ensin vanhalle hiihtäjälle ja vilkaisi sitte pimeään
nurkkaan, josta kuuluva kahina ilmaisi, että siellä oli joku. Poika
jatkoi:

-- Käykää, iso-isä, lieden ääreen lämmittelemään! Se lienee hyvin
tarpeeseen. --

-- Kylläpä onkin, -- tuumi vanhus, pyyhkäsi märät suortuvat otsaltaan
ja suori sormillaan niin hyvin kuin voi lumesta märkää, rinnoille
saakka ulottuvaa partaansa. -- No, kyllä sitä on ollut monta mutkaa
matkalla Jynkästä tänne, mutta kun niistä on hyvin suoriutunut, unohtaa
ne mielellään, varsinkin kun Tapiolan emäntä tänään on ollut tavallista
suopeampi. --

Ukko Hiukka, kuten melkein kaikki siihen aikaan, oli hyvin
taika-uskoinen ja rukoili mielellään korkeampia jumaluusvoimia,
varsinkin vanhoja pakanallisia, joita hän piti erinomaisen suuressa
arvossa. Usko näiden vanhojen jumalien olemassaoloon, vaikka
kristinopin valon olisi luullut poistaneen kaiken henkisen pimeyden,
eli vielä kansassa esiintyen monessa muodossa. Varsinkin ilmeni tämä
siten, että rukoiltiin tarpeen tullen näiden apua tahi että loitsuissa
ja manauksissa mainittiin näiden nimiä. Ja se, joka meidän rientoilevan
sivistyksen aikakaudellamme tutkii kansamme entiselämää, huomaa kohta,
ettei tuo vanha pakanallinen peru kansan tavoissa, joka niissä on
säilynyt satujen, laulujen ja tarujen kautta, ole vieläkään kokonaan
lähtenyt.

-- Niin, Mielikki on ollut minulle varsin suopea, -- toisti vanha
Hiukka istuutuessaan karkeatekoiselle penkille roihuavan lieden ääreen
ja sukien partaansa tyytyväisin mielin, koska viimeinkin oli päässyt
nauttimaan mökkinsä lämpöä ja rauhaa.

-- Mitä sitte on tapahtunut, isä? -- kysyi samassa eräs nainen, joka
nyt astui esiin nurkasta ja ystävällisesti tervehti vanhusta. --
Oletteko nähneet hallipartoja? --

-- Olen, -- virkkoi Hiukka. -- Olen kaatanut kaksi sutta. Aika petoja
ne olivatkin. Toinen sai hyvin äksyn lopun, mutta kun olin unhottanut
puukkoni Jynkkään, oli toinen vähällä pistellä minut poskeensa. --

Ja sitten Hiukka kertoi seikkailun juurta jaksain alusta loppuun. Hänen
lopetettuaan virkkoi Onni:

-- Olisinpa minä ollut mukana! --

-- Herra varjelkoon! -- ehätti väliin Nella, Onnin äiti ja ukko Hiukan
tytär. -- Vähäkö siinä vielä oli, että kolme sutta viime talvena
raatelivat isäsi. Pitäisikö sinunkin -- -- --

-- Mikä on tapahtunut, antaa sen olla sillään, mitä siitä enää puhua,
-- keskeytti ukko Hiukka kädellään viitaten. -- Tuonen neito on ottanut
Pekan haltuunsa ja Tuonelan tuvassa on elo ehompaa kun täällä, se on
varma, se. --

Roihuava liesi sai ukko Hiukan jälleen hilpeälle mielelle.
Lämmiteltyään perin pohjin kohmettuneita jäseniään hän nousi ylös,
taputti Onnin vaaleakutrista päätä ja sanoi:

-- Lähdetäänpäs nyt hakemaan hallipartoja. --

-- Isä, isä, viettekö todellakin pojan mukaanne tuommoiseen jumalan
ilmaan? -- hätäili Nella pelästyneenä.

Ukko Hiukka ällistyi.

-- Otan pojan mukaani, -- toisti hän äänellä, jossa selvästi kuulosti
suutahtamista. -- Ei kait Onni ole enää mikään maitoparta vai mitä,
poika? Pelottaako sinua, jos lunta tupruaa silmiisi? --

-- Ei toki, iso-isä, -- vastasi reipas poika, -- antakaa minun vain
lähteä mukaan. No, no, äitiseni, älkää nyt suuttuko, -- jatkoi hän
sivellen hellästi äitinsä poskea. -- Tarvitseehan isoisä apua susia
kantaessa ja -- -- --

-- Minä menen sinun edestäsi, -- keskeytti Nella, -- ja -- -- --

-- Ee, ei, siitä ei tule mitään, -- tokasi ukko Hiukka pikaisesti. --
Sinä jäät kotiin ja pidät huolta talosta. Kas niin, Onni, laita nyt
joutuin itsesi kuntoon. --

Nella tiesi aivan hyvin, ettei isä koskaan peruuttanut sanojaan eikä
muuttanut mielipidettään, jonka kerran oli päähänsä saanut. Hän ei sen
tähden virkannut enää mitään, vaan alkoi sen sijaan askarrella lieden
ääressä.

Tässä asiassa piti sentään vanhuskin Nellan puolta, sillä poika oli
hänenkin silmäteränsä, jota hän ei tahtonut kadottaa pelkän
varomattomuuden tähden.

Tunnin verran tämän jälkeen oli sudet onnellisesti tuotu pieneen
lautavajaan. Nylkeminen sai jäädä seuraavaksi päiväksi, sillä ukko
Hiukka oli väsynyt sekä pitkästä matkasta että ottelusta petojen kanssa
jäällä.

Tapansa mukaan hän ei kuitenkaan voinut nukkua ennenkuin oli kertonut
tyttärelleen ja tämän pojalle jotain entismuistoistaan, jotka joko
olivat hänen omia elämiään tai olivat yhteydessä hänen perheensä kanssa
varhaisemmalta tahi myöhemmältä ajalta. Edellisenä iltana hän oli
alkanut kerroskella isosta vihasta Kaarle XII:nen aikana, jolloin
venäläiset mitä julmimmalla tavalla samoilivat kautta Suomen. Mutta
ennen kuin hän ehti lopettaa kertomuksensa tästä tapauksista niin
rikkaasta ajasta, oli uni käynyt niin kiusoittavaksi, että hänen täytyi
keskeyttää kertomuksensa sillä erää.

Kun sudet oli saatu säilöön ja yksinkertainen iltaruoka syöty, sytytti
Hiukka piippunysänsä palamaan, asetti jalkansa pankkoa vasten ja alkoi
kertoa kivekkäistä, joita eräs hänen esi-isistäänkin oli ollut. Nämä
rohkeat sissit oleskelivat Kivennavan pitäjän suurissa metsissä. Täällä
he omin päin ja tavallisesti hyvällä menestyksellä kävivät
seikkailurikasta partiosotaa venäläisiä vastaan mainitun ison vihan
aikoina ja vielä sen jälkeenkin.

Kivennavan kievaritalo varsinkin oli näiden uskalikkojen pesäpaikkana.
He eivät kammoneet mitään vaivoja eivätkä keinoja, kun oli kysymyksessä
vahingonteko venäläisille. Suurilla saloilla, pitkin mutkikkaita metsä-
ja vuoripolkuja, joilla ja järvillä he samoilivat yöt päivät. Olivatpa
vielä niinkin uhkarohkeita, että pari kertaa tunkeutuivat ryöstäen ja
polttaen Pietarin kaupungin lähistölle, jota äskettäin oli ruvettu
perustamaan ja joka viimein kohosi Inkerinmaan soista, sitten kun
muutama satatuhatta ihmistä oli kaatunut ikään kuin tämän Pietari
Suuren jättiläistyön perustukseksi.

Ukko Hiukka puhui näistä kivekkäistä aina suurella ihastuksella, johon
liittyi myöskin oikeutettua ylpeyttä mainitessaan kuulijoilleen, että
eräs hänen esi-isistään, vankkavoimainen Antti, oli aikoinaan ollut
rohkeimpia uroita tässä sissijoukossa, jossa suomalaiset ominaisuudet,
voima, kestävyys, taipumattomuus, itsepäisyys, julmuus ja kostonhalu
olivat kehittyneet huippuunsa. Hän voi väsymättä puhua tästä
tuntimääriä.

Niinpä nytkin. Kerran toisensa perästä oli uni pyrkinyt painamaan
Hiukan silmiä kiinni, mutta vanhus joka kerran osasi väistää tämän
kutsumattoman hyökkääjän kokeet. Ilta oli jo kulunut melkein puoleen
yöhön, kun hän lopetti kertomuksensa näillä sanoilla:

-- Niin, kunhan ei edelleenkään kivekkäitä Suomesta puuttuisi, jos sota
sattuisi syttymään! --

Vanhus oli tuskin ehtinyt saada viimeisen sanan sanotuksi, kun kiivas
koputus oveen ilmaisi, että joku pyrki sisään.

-- Minä menen avaamaan, -- huudahti Onni jättäen nopeasti paikkansa,
joka hänellä oli isoisän polvien välissä. Mutta ennenkuin ravakka poika
oli ehtinyt ovelle, pidätti äiti hänet menemästä huudahtaen:

-- Älä mene, Onni! Siellä saattaa olla joku paha-aikeinen ihminen. --

-- Jokohan, -- puuttui ukko Hiukka puheeseen luoden karskin katseen
lavitsan yläpuolella riippuvaan pitkäpiippuiseen tuliluikkuunsa, --
niinkö luulet, Nella? No, voinhan sitte minäkin ottaa vieraat vastaan
asianmukaisella tervehdyksellä. Mutta, -- jatkoi hän, kun jyskytystä ei
jatkunut ainoastaan oveen vaan pikku ikkunaankin, -- minun luullakseni
siellä on matkamiehiä, jotka tarvitsevat kattoa päänsä päälle. Ja
silloin en voisi puhtaalla omallatunnolla seistä Herran edessä suorana
tuomiopäivänä, jos sulkisin heiltä oven. Avaa vain, Onni. --

Poika riensi heti täyttämään vanhuksen käskyä eikä kulunut montaa
minuuttia, kun kaksi mieshenkilöä yltä alta lumessa ilmaantui
kynnykselle. Kun he olivat saaneet puhdistetuksi lumen pois
tamineistaan, tunsi ukko Hiukka harmaista Savon jääkäri-univormuista
viheriöine hihansuineen ja saman värisine rintoineen, mitä he olivat
miehiään. Raskaat päähineet olivat painuneet päähän silmiä myöten ja
vasta hyvän aikaa sommiteltuaan sotilaiden viimein onnistui vapautua
niiden rasittavasta painosta. Kun tämä oli tehty, äännähti kookkain
tulijoista koputellen lunta jaloistaan:

-- Hyvää iltaa! --

-- Kiitoksia, -- vastasi Hiukka. -- Jumala suokoon meille hyvän
yönkin! --

-- Niin, -- arveli toinen sotilas, joka oli edellistä vähän pienempi,
-- kyllähän tässä tulisi hyvä yö, jos annatte meille suojaa, mihin
päänsä kallistaisi. --

-- Herra varjelkoon, -- tuumi hiihtäjävanhus ja lyödä roppasi kättä
kummallekin jääkärille, -- ei koskaan vielä ole kielletty suojaa minun
majassani keltään kelpo ihmiseltä saatikka soturilta. Nella, onko
sinulla vielä puuroa jälellä?

-- Ei ole, isä. Oletteko unhottaneet, että tyhjensimme vadin jo eilen,
-- virkkoi Nella hieman hämillään, jolloin hänen salavihkainen
katseensa keksi jotain miellyttävää pitemmän sotilaan rotevassa
vartalossa ja avoimissa, rehellisissä kasvoissa. Hän huomasi, että
sotilaalla oli tieto hänen miehensä kuolemasta. -- Kalaa, voita, läskiä
ja leipää kyllä on vielä jälellä ja luulen varmaan, että jokunen tilkka
viinaakin on tallella, Meneppäs, Onni, katsomaan pulloa, sitä kuninkaan
pulloa. --

Pitkän etsimisen perästä löysi poika uuninkolosta viinapullon, jonka
kupeessa oli Kustaa III:n nimikirjoitus. Tätä lämmittävää nestettä oli
vielä jälellä ja kun Savon jääkärit huomasivat sen, kirkastuivat heidän
kasvonsa mielihyvästä. Vaatimaton ateria maistui hyvälle ja kun
puolenyön hetki oli paraiksi tullut, nukkuivat kaikki jo sikeässä
unessa.



2.


Onnin äidin uni oli kuitenkin levotonta. Hänestä tuntui kuin jokin
onnettomuus olisi tullut sotilaiden mukana heidän mökkiinsä. Oltuaan
valveilla hyvän aikaa ja rauhattomana kuunneltuaan öisen myrskyn
ulvontaa sekä lumen tuiverrusta ikkunalasia vasten hän nousi ylös, puki
nopeasti vaatteet päälleen, hankasi päretikulla ikkunasta jäähileet,
mitkä yöllä olivat siihen kertyneet ja loi tähysteleviä katseita pitkin
kolkkoa lumikenttää.

Alussa hän ei nähnyt muuta kuin lumen pyörteitä, mutta kauan ei hänen
tarvinnut seistä ikkunan ääressä, jonka saumoista tuulen henki työntyi
sisään ja rupesi kylmämään hänen jäseniään, kun hän huomasi pitkin
lumista jäälakeutta likenevän miesjoukon Kuopiosta päin.

Ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että liikkuvat olivat ihmisiä, sillä
hän huomasi niiden joukossa myöskin hevosia, herätti hän paikalla
Hiukan ja kertoi tälle huomioistaan.

Vanhus kavahti ravakasti pystyyn ja asettui Nellan paikalle ikkunan
ääreen.

-- Sotaväkeä, -- sanoi hän hetken kuluttua, -- ja nyt voin minä
ymmärtää, että vanhan Setälän sanat toissa päivänä erotessamme
Heikinniemessä jotain merkitsivät. Hän tuli silloin juuri Varkaudesta,
missä oli kuullut kummallisia huhuja vainonajan lähenemisestä. En
tahtonut sitä silloin uskoa, mutta nyt huomaan... --

-- Jumala meitä varjelkoon! -- keskeytti Nella vaaleten. -- Pitääkö
meidän nytkin nähdä ison vihan hirmupäiviä, jolloin... --

-- Eikö mitä, -- tokaisi Hiukka vuorostaan keskeyttäen. -- Kuka sen
tietää, vaikka suotta pelottelisivat. Eiväthän nuo sotilaatkaan
sanoneet eilen illalla mitään! --

-- Mutta jospa se sittenkin olisi totta, -- väitti Nella vavisten.

Ukko Hiukan ei tarvinnut paljoa miettiä, vastatessaan:

-- Siinä tapauksessa on jokaisen, joka aseita kykenee käyttämään,
velvollisuus olla miestä, missä tarvitaan ja taistella horjumatta maan
ja kuninkaan edestä. --

Hiukan puhuessa näitä mieheviä sanoja liikahti nurkassa vuota, jonka
alla Onni nukkui. Kuustoistavuotias pisti varovasti päänsä vuodan alta
esiin paraiksi niin paljon, että voi mukavasti kuunnella iso-isänsä
sanoja. Ja mitä enemmän tämä puhui, sitä säteilevämmiksi muuttuivat
Onnin silmät.

-- Herra Jumala, isä, ettehän suinkaan ajattele, että Onnikin... --

Äidistä tuntui tuskalliselta. Hän ei voinut jatkaa lausetta loppuun,
vaan sen sijaan heitti merkitsevän katseen poikaansa, joka samassa aika
sukkelaan vetäisi päänsä takaisin vuodan alle.

-- En luule, että pojalla on halua sotilaan ammattiin, -- sanoi Hiukka
ja raapi korvallistaan, -- mutta minä voin... --

Äänekäs aivastus kuului samassa sieltä puolen tupaa, missä sotilaat
makasivat. He olivat havahtuneet. Kun vanha hiihtomies kysyi, mitä
väkeä jäällä oli liikkeessä, tuli pitempi sotilas tämän kuultuaan
ikkunan ääreen ja katsottuaan ulos sanoi hän heti paikalla toiselle
toverilleen, joka vielä oli jäänyt lojumaan:

-- Ylös, Kärki, nyt! Ne ovat täällä. --

Kun Onni huomasi, että kaikki olivat tuvassa nousseet jalkeille, riensi
hänkin pukemaan päälleen ja kun se oli tehty työntihe hän äitinsä ja
iso-isänsä väliin jäisen ikkunan ääreen katselemaan marssivaa
joukkuetta.

-- Ahah, tässä on siis kiire käskemässä, -- virkkoi Kärki ja muutaman
minuutin kuluttua oli hänkin tamineissaan.

-- Mutta, -- sanoi Hiukka, joka tähän saakka kummastellen oli katsellut
sotilaiden puuhaa ja kuullut heidän hämäriä vihjauksiaan, -- minun
mielestäni teidän pitäisi esiintyä suorina minua kohtaan, jollei muun
tähden, niin ainakin siitä syystä, että teitä on kohdeltu täällä hyvin.
Syttyykö sota todellakin maassa? --

Tämän kuultuaan Onnikin käänsi katseensa jäällä liikkuvista joukoista
molempiin sotilaihin.

-- Niin, -- vastasi näistä pitempi alussa vähän hämillään Hinkan
nuhtelevien sanojen johdosta, mutta kohta jälleen reipastuen; -- niin,
se on totta. Meillä ei ollut sydäntä sanoa sitä teille eilen illalla,
mutta aikomuksemme oli kuitenkin kertoa siitä nyt, sen voi Kärki
todistaa, -- lopetti puhuja kääntyen toveriinsa.

-- Kokko puhuu totta, -- vakuutti Kärki.

-- Emme tahtoneet häiritä hyvää yörauhaanne. --

-- Mutta miksi sitte olette tulleet ennen noita? -- kysyi Nella hieman
epäilevästi ja osotti jäälle.

-- Siksi, että tahdoimme katsastaa, olisivatko ne pitkänuttuja, --
vastasi Kokko.

-- Täällä ei semmoisia ole, -- urahti Hiukka jyrkästi.

-- Sitä parempi, -- arveli Kärki. -- Mutta ei niiden pitäisi kauan
viipyäkään. --

Ukko Hiukka kynsäsi mietiskelevästi korvallistaan. Hän ei tiennyt
oikein, mitä uskoa. Viimein hän kysäsi osottaen joukkoon päin, joka
tällä välin oli ehtinyt kappaleen lähemmä:

-- Pysähtyvätkö ne tänne? --

-- Eivät, vastasi Kokko.

-- Mihinkä sitte? --

-- Jynkkään. Ne ovat Kivimäen ja Sulkavan komppaniat. Heidän mukanaan
on muutamia rakuunoita ja yksi kolminaulainen tykki. Heidän on määrä
pysähtyä Jynkässä. Eilen puolenpäivän aikaan saapui koko Savon brigaadi
Kuopioon. --

-- No sen verran sitä tietää, mitä ympärillä tapahtuu! -- huudahti
Nella hämmästyneenä käsiään lyöden.

-- Niinpä niin, -- tuumi ukko Hiukka puolestaan, -- ikävää kyllä on
kuulla, että vihollinen taas on maassa, mutta parempi kuitenkin tietää
asia kuin olla siitä tietämätön. Luuletko syntyvän täällä tappelun? --

-- Ei se mahdotontakaan ole, -- vastasi Kärki. -- Ryssä on tulossa jo
Mikkelistä tänne päin. --

-- Kummallista, -- puuttui puheeseen Onni, joka tähän saakka oli vain
tarkasti kuunnellut, mutta nyt ei enää voinut hillitä kieltään. --
Miksi ette ole sitä ajaneet tiehensä? --

Tämä vaatimaton kysymys, niin viaton kuin se muuten olikin, sai
molemmat sotilaat niin hämille, etteivät saaneet sanaa suusta. Pojan
kysymyksessä piili liian masentava totuus ja samalla terävä, joskin
tietämättä lausuttu arvostelu ruotsalaisen ylipäällikön toimintatavasta
hänen käytettävikseen uskottujen joukkojen suhteen.

Hiukka sitä vastoin sai tästä hyvän aiheen katkaistakseen
äänettömyyden.

-- Kas, kas, on siinä pojassa jo miehen alkua, -- virkkoi hän. -- Onni
on ihan isänsä poika. Nähkääs siinä miehessä oli pontta ja varjele jos
joutui sitä kokemaan. --

Sotilailla ei ollut enää aikaa viipyä. Sydämmellisesti käteltyään ja
kiitettyään vierasvaraisuudesta mökin väkeä he erosivat. Tuskin olivat
he ehtineet lautakujalle saakka, ennenkuin seisahtuivat kuuntelemaan.
Mökiltä päin kuului läähöttämistä.

Onni juosta kipasee perässä, että lumi savuna ryöppysi ympärillä.

-- Onko mitä asiaa? -- kysyi Kokko ja katseli mielihyvällä pojan
vereviä, pirteitä poskia.

-- On. Tahdon kysyä teiltä, enkö minäkin voisi päästä sotilaaksi! --

Sotilaat vaihtoivat pari lämmintä katsetta, jonka jälkeen Kokko sanoi:

-- Sitä emme me voi päättää. Kysy äidiltäsi ja iso-isältäsi. --

Onnin pää painui alas. Kasvoilla kuvastui surumielisyyden leima, joka
väkisinkin herätti sotilaissa myötätuntoisuutta.

-- No, no, poika, -- lohdutti Kokko tarttuen Onnin kainaloon, -- älä
ole pahoillasi. Tulee se sinunkin aikasi. Pysy nyt vielä jonkun aikaa
siellä vanhuksiesi turvissa, niin kyllä sitte pääset sotilaaksi. --

Nämä sanat tyynnyttivät Onnia hieman.

-- Kiitos, kiitos, -- lausui hän ja tumma puna sävähti hänen
kasvoilleen. -- Jynkässä ehkä tapaamme. Tien sinne kyllä löydän.

Näin sanottuaan hän riensi takasin yhtä ravakasti kuin oli tullutkin.

Koko aamupuolen päivää kulki Onni omissa mietteissään ovesta ulos ja
takasin sisään näyttäen niin omituiselta, ettei ukko Hiukka malttanut
viimein olla kysymättä.

-- Mikä sinulla, poika, oikeastaan on? Oletko sairas? --

Äiti, joka istui nurkkapuolella mökkiä kehräämässä, pysähdytti samassa
rukkinsa pyörimästä ja silmäili poikaansa levottomin katsein.

Ukko Hiukan täytyi toistaa kysymyksensä ja silloin vasta Onni vastasi:

-- Minä tahdon sotilaaksi. --

Hiukalta, joka oli vuolemassa luudan vartta, sillä hänen talvitoimenaan
oli luutien myyminen Kuopiossa, missä hän monivuotisella kaupallaan oli
saavuttanut parhaiden luutien valmistajan maineen, jonka johdosta hänen
ansionsa oli verrattain hyvä menoihin nähden, putosi luudan varsi
käsistä ja hämmästyksestä pisti veitsenterällä peukaloonsa. Nellakin
oli yhtä hämmästynyt, mutta lisäksi vielä niin pelästynyt, että polvi
sattui rukkiin, josta se rymisten kaatui lattialle ja vanha pyörä meni
kappaleiksi.

-- Sinä sotilaaksi! -- ärähti Hiukka ja mittasi nuhtelevin katsein
tyttärensä pojan keskenkasvuista vartaloa. -- Sinä sotilaaksi! Johan
nyt jotain! Ensin kai sinun pitää oppia niin paljon, että jaksat edes
kohottaa kivääriä. --

Mitään vastaamatta kiipesi Onni vikkelästi sängyn päälle, jonka
kohdalla iso-isän luodikko seinällä riippui, sillä hän oli vielä liian
lyhyt varreltaan voidakseen lattiasta käsin siihen tarttua. Hyppäsi
sitte yhtä vikkelästi alas ja alkoi aika kevyesti heiluttaa luodikkoa
ilmassa. Sitte teki reippaasti kaikki käsitemput itse kovalla äänellä
lausuen komentosanat.

Hiukka ja Nella vaihtoivat ihmetteleviä ja hämmästystä ilmaisevia
katsetta. Hyvään aikaan he eivät kyenneet saamaan sanaa suustaan, jolla
aikaa Onni marssi ja teki temppujaan, että hiki valui pitkin otsaa.

Viimein Hiukka virkkoi vähän leppeämmin:

-- Kuka sinulle on opettanut tuota kaikkea? Sinähän teit temput
tottuneen sotilaan tavoin. --

-- Siikalahden Rujo-ukko, -- vastasi Onni reippaasti.

-- Ahaa, nytpä ymmärrän, mikä sinua on niin usein sinne lennättänyt Tuo
vanha rahjus on jo kahta vaille yhdeksänkymmentä, mutt'ei oo vielä
sittenkään unhottanut sotilastemppuja, vaikka päälle päätteeksi
miehellä ei ole jäseniä jälellä kuin toinen käsi ja jalan puolikas.
Mutta ethän ole vasta kuin kuusioista vuotias! --

-- Niin, iso-isä, kuusioista ja puolivuotta lisäksi, -- vastasi Onni
painavasti. -- Mutta mitä se siihen kuuluu, miten vanha olen, kunhan
osaan ampua ja marssia! --

Tämän puhelun kestäessä ukko Hiukan ja hänen tyttärensä pojan kesken
muuttuivat Nellan kasvot yhä kalpeammiksi ja kun Onni oli lausunut
viime sanat, vei äiti molemmat kätensä rajusti sykkivälle sydämmelleen.
Kun Onni huomasi äitinsä liikutuksen, heitti hän pyssyn sänkyyn ja
riensi tämän luo.

-- Äiti, äiti, älkää vihastuko, -- pyyteli hän ja kietoi kätensä äidin
kaulaan, -- minä tiedän, ettei siitä vaaraa tule. Me tahdomme tuota
pikaa ajaa ryssän tiehensä ja sitte saamme olla levossa ja rauhassa.
Rujo-ukolla on usein tapana sanoa, ettei Suomi koskaan pääse rauhaan,
elleivät ryssät saa niin kovasti selkäänsä, etteivät enää uskalla
pistää nenäänsä tänne. Ja miksi en minä saisi olla muiden mukana
ajamassa heitä pois? --

Äiti raukka ei voinut muuta kuin hymyillä poikansa intomielelle. Mutta
tuo hymy kylpi kyyneleissä, sillä suuret vesihelmet vierivät pitkin
hänen poskiaan. Tuona hetkenä tuntui kuin sydän olisi pakahtunut hänen
rinnassaan. Nyt kävi toteen hänen yöllinen aavistuksensakin, että
sotilaiden tulo merkitseisi jotain onnettomuutta, sillä suurin
onnettomuus hänestä oli kadottaa ainoa lapsensa, jonka hän oli tuskalla
synnyttänyt ja lukemattomat kerrat vuodattanut kyyneleitä hänen
tähtensä. Nellalla oli tämä poika ainoa lapsi ja sen edestä hän olisi
uhrannut tuhannen omaa elämäänsä, jos olisi voinut.

Hyväiltyään hetken aikaa vapisevin käsin Onnin pellavakiharoita, isän
perintöä, sanoi hän kääntyen Hiukkaan:

-- Mitä me nyt teemme, isä? --

Vanhus vaipui mietteihinsä hyväksi aikaa, Sitte hän sanoi äänellä, joka
ei sietänyt vastustelemista:

-- Nukutaanhan ensin asian aluksi. Se sietää harkkimista. --

       *       *       *       *       *

Vaikka Onnille olisi luvattu silkkaa mettä ja hunajaa, ei hän olisi
voinut ummistaa silmää tänä yönä. Tuhansia kuvia väikkyi hänen
silmissään ja kerran toisensa perästä hän nousi ylös vuoteeltaan
katsomaan, eikö päivä alkaisi sarastaa.

Nuoruudessa ovat veret kuumimmillaan. Tuskiinpa löytynee ketään, joka
ei olisi tätä kokenut. Silloin aivan kuin kärsii odottaessaan jotain,
jota mielellään tahtoo. Tunnit kuluivat niin velton hitaasti; mieli
palaa ja ikävöi ja kun viimein toivottu hetki lyö, niin tuskin voi
hillitä itseään.

Näin oli Onninkin laita. Minkä vastauksen äiti ja iso-isä antaisivat
päivän noustua?

Nauraisivatko hänelle, ivaisivat häntä? Sulkisivat päälle päätteeksi
pimeään karsinaan, joka jo lapsena kammotti häntä niin kovin, että hän
heti tukahdutti rajun kyynelvirran ja lakkasi huutamasta kohta, kun
vain äiti tai iso-isä uhkailivat sulkea hänet sinne. Tätä ajatellessa
hän puristi vihoissaan nyrkkiä ja hänen jäykkä suomalainen luonteensa
sanoi hänelle useammankin kerran, mitä silloin tekisi.

Viimein alkoi heikko päivän sarastus kajastaa Patoniemen ja Vaajasalon
saaren tummien metsien takaa. Ei lumen hiuentakaan putoillut. Ilma oli
kirkas ja että ulkona oli kirmeä pakkanen, sen huomasi Onni
ikkunaruutuun kertyneestä paksusta jääkuoresta, josta hän sai
hengityksellään sulatetuksi parhaiksi niin paljon, että voi nähdä ulos.

Vielä vähemmin kuin taannoin voi hän nyt käydä nukkumaan. Hän puki nyt
päälleen niin huolellisesti kuin voi ja hiipi ulos huoneesta äidin ja
iso-isän kuulematta. Suoraa päätä hän ohjasi askeleensa lautakojulle,
missä silmät ensinnä sattuivat suksiin, jotka hän itse oli valmistanut
ukko Hiukan johdolla. Miten halukkain katsein hän silmäili noita
liukkaita suksiaan! Niin, hän tunsi tuona hetkenä tahtovansa antaa
vaikka puolet elämästään, jos olisi niillä voinut nyt sujuilla
Jynkkään, tuonne toivottuun paikkaan.

Syvistä mielimietteistään herätti hänet äkkiä huuto, joka tuli Jynkästä
päin. Ja kohta hän saikin nähdä, miten lumi alkoi tupruta parissa
kohden korkeiden honkien välissä. Samassa hän huomasi kaksi sutta,
jotka laukoivat täyttä karkua jälessä muutamia pyssymiehiä suksilla.
Sudet tulla ryöppysivät suoraan kojua kohden.

Onni teki nopean päätöksen. Muutamilla hyppäyksillä oli hän jälleen
tuvan edessä, syöksyi sisään välittämättä, että äitinsä ja iso-isä
olisivat siitä heränneet, tarttui latingissa olevaan luodikkoon, joka
jollain tavoin oli jäänyt nurkkaan pihtipielen oikealle puolelle ja
kiiruhti takasin ulos. Hän ehti juuri paraaseen aikaan tähdätäkseen
etukynnessä koikkivaa sutta. Pamahdus kuului ja pitkähäntä teki
muutamia pyörähdyksiä lumessa, kavahti uudelleen pystyyn koettaen
päästä pakoon, mutta kaatui takaisin lumeen. Onnin luodikon lauetessa
pamahti toinenkin ja se oli etumaisen hiihtäjän tuliluikusta. Toinenkin
susi oikasi koipensa hangelle.

Nella ja Hiukka olivat heränneet laukauksien johdosta. Melkein
puolialastomina syöksähtivät he ulkosalle ja hämmästyivät
sanomattomasti nähdessään Onnin kahden metsästäjän parissa. Luullen,
että jotain pahaa olisi tapahtunut tai tapahtuisi hänen pojalleen,
riensi Nella parkuen joukkueen luo, vaikka pakkanen oli tavattoman
pureva.

-- Ei mitään hätää, äiti, -- vastasi Onni äitinsä nuhteisiin. -- Nämä
ovat vain ystäviä; entä tuo sitte! --

Näin sanoen hän osotti ammuttua sutta.

Samassa tali Hiukkakin saapuville ja nähtyään pyssyn tyttärenpoikansa
käsissä hän virkkoi:

-- Eihän tuo vain ole sinun työtäsi, poika? --

-- On se, hän juuri on sen tehnyt, -- vastasi toinen hiihtäjistä. --
Poika on omin käsin kaatanut pedon. --

Vanhan Hiukan kasvot muuttuivat ja luoden tyttärenpoikaansa ylpeän
katseen hän huudahti:

-- Sitä poikaa! -- Mutta itsekseen hän ajatteli: tulee siitä vekarasta
sotamies kun tuleekin, saapahan nähdä.

Pari tuntia tämän jälkeen sai Nella taistella elämänsä tuskallisimman
taistelun. Se oli kamppailua äidinrakkauden ja isänmaanrakkauden
välillä. Viimemainittu pääsi viimein voitolle.

Kun Onni sitte oli valmiina pyssy selässä ja sukset jalassa seuraamaan
Jynkkään palaavia hiihtomiehiä, syleili Nella häntä nyyhkien:

-- Ole aina, sanoi hän, -- kelpo sotilas, poikani. Vältä aina huonoa
seuraa ja pidä Jumala aina silmiesi edessä, niin saat nähdä, että sinun
hyvin käy. --

-- Niin, jos äitisi neuvoa tottelet, teet siinä oikein, -- vakuutti
vanha Hiukka liikutettuna ja kun viimeinenkin varjo tyttärenpojasta ja
tämän seuralaisista oli kadonnut Jynkän metsän syvyyteen, virkkoi hän
uudelleen:

-- Sitä poikaa! Minusta tuntuu, että hänestä tulee kelpo sotilas,
kunhan vain elää saa. --



3.


Eräänä päivänä tammikuun alussa v. 1808 sai n.k. Savon brigaadin
päällikkö Jean Adam Cronstedt käskyn ylipäälliköltä koota niin pian
kuin mahdollista joukkonsa Mikkeliin, jossa oli yhteinen kokouspaikka.

Savon jääkärirykmentissä palveleva luutnantti J.J. Burman lähetettiin
hetipaikalla viemään sanaa tästä käskystä määräpaikkoihin ja jo
tammikuun 8 päivänä oli Savon jääkärirykmentti, joka oli ollut
hajallaan ympäri maata, koottu kokouspaikkaan. Siinä oli silloin 1,100
miestä.

Joukko, joka ennen pitkää kokoontui Mikkeliin ja jota nimitettiin Savon
brigaadiksi, käsitti 3,738 miestä seuraavasti. [Katso J.J. Burmanin
Muistiinpanoja, toinen osa. Kertomus Savon Brigaadin liikkeistä 1808 ja
1809 sodassa.]

    Savon kevyt jalkaväkirykmentti, ruotuväkeä.......   900 miestä
    Savon kevyt jalkaväkirykmentti, varaväkeä........   400   "
    Karjalan rakuunia, ruotuväkeä....................   250   "
    Karjalan rakuunia, varaväkeä.....................   125   "
    Savon jalkaväkirykmentti, värvättyjä............. 1,200   "
    Brigaadin tykistökomppania, värvätty.............   183   "
    Karjalan jääkäriä................................   600   "
    Vapaehtoinen komppania tykkiväestöä varten.......    80   "
                                                      3,738 miestä

Tänä vuonna talvi oli purevan kylmä. Sen pakkaset olivat kiintäneet
umpijäähän koko Itä-Suomen mahtavan vesialan, Saimaan vesistön.

Tämän johdosta venäläisetkin voivat sekä suuremmalla varmuudella että
nopeudella tehdä hyökkäyksensä Savoon. Siihen ryhdyttiinkin viideltä
eri taholta, jotka ovat puoliympyrässä Saimaan rantojen seuduilla
Mikkelin kaupungista itään. Nämä paikat olivat lounaasta käsin lukien:
Mäntyharju, Kristiina, Puumala, Sulkava ja Rantasalmi.

Savon brigaadin ottaessa haltuunsa sille määrätyt paikat Mikkelissä ja
sen ympärillä saapui sanoma, että venäläiset olivat 30-tuhantisella
miesjoukolla hyökänneet maahan Keltisen ja Ahvenkosken kautta sekä että
pienempiä kahakoita ja tappeluita oli tapahtunut Orimattilassa,
Koskenkylässä, Loviisassa ja Kuuskoskella.

Nytkös Mikkelin seuduilla elämää ja intoa syntyi, sillä kaikkien mieli
paloi halusta päästä tappelemaan vihatun vihollisen kanssa. Kapteeni
von Fieandt, joka brigaadin ensi kertaa saapuessa yhtymäpaikkaan oli
lähetetty Helsinkiin hakemaan sieltä niin paljo kelvollisia kiväärejä
kuin mahdollista, saapui myöskin paikalle tavaroineen. Kun vihollinen
jo tällöin oli ehtinyt niin pitkälle, että uhkasi jo Hämeenlinnaa, oli
von Fieandt pakoitettu tekemään pitkän kierroksen ensin mainitulle
paikalle ja sitte Kangasniemelle pohjoispuolelle Mikkeliä.

Kolmenkymmenenknuden asteen pakkasessa täytyi Savon brigaadin seista
aseissa koko yö helmikuun 25 ja 26 päivän välillä, koska se joka hetki
odotti venäläisten hyökkäystä.

Mikäpä muu se tuona aikana piti vireillä rohkeutta miehissä, ellei
isänmaanrakkaus ja viha viholliseen! Ei koskaan rakkaus synnyinmaahan
ole ollut niin uhrautuva, niin voimakas, kuin tässä isänmaamme viime
taistelussa olemassa olonsa puolesta. Ei koskaan ennen ole suomalainen
voima, sitkeys ja kestävyys osottautuneet paremmin näkyviin kuin noina
öinä, jolloin pakkanen oli jäädyttää kaikki jäsenet. Tosin toimitettiin
toista sataa miestä sairashuoneisiin, mutta muut olivat kuitenkin
reippaita ja iloisia rohkaisten toisiaan sanoin ja teoin uskaltamaan
kaikki synnyinmaan edestä.

Sitten kun brigaadin johtaja muutamia kertoja oli turhaan tarjonnut
mieslukuisammalle viholliselle tilaisuutta taisteluun, alkoi hän, koska
oli käsketty ainoastaan peräytymään, pitkän peräytymisretken
Haukivuoren kautta Pieksämäelle Ouluun vievän tien varrella. Perin
uupuneet sotilaat saivat täällä muutaman tunnin levon, joka olikin
hyvin tarpeen. Tämän levähdyksen aikana tuli äkkiä varma tieto, että
2,000 venäläistä oli hyökännyt maahan Sulkavan seuduilla ja oli siis
brigaadin selkäpuolella. Toinen tuhannen miehen suuruinen
vihollisjoukko oli tunkeutunut Savonlinnasta Joroisiin ja oli
ainoastaan noin kolmen peninkulman päässä.

Sitten kun useampia osastoja oli lähetetty eri tahoille ja kuormasto
lähtenyt matkalle, poltettiin kaikki Varkaudessa olevat varat, etteivät
ne olisi joutuneet vihollisen saaliiksi. Kenraali Tutshkow, joka johti
vihollislaumoja, oli nyt lähennyt suomalaisia noin kahdeksan virstan
välimatkan päähän.

Maaliskuun 11 päivänä tapahtui pieni kahakka Leppävirralla, missä 1,500
miestä komentava eversti Wlastow oli vähällä joutua suomalaisten
saarroksiin. Mutta kun Cronstedt kielsi panemasta toimeen
saarrosliikkeitä, pelastui Wlastow perikadosta.

Näin jatkettiin taas marssia pohjoiseen Vehmaismäelle. Pakkanen ja pyry
vaikeuttivat liikkeitä, niin että vasta iltamyöhällä väsyneet
suomalaiset pataljoonat ehtivät mainittuun paikkaan.

Maaliskuun keskivaiheilla saavuttiin viimeinkin Kuopioon, missä
Karjalan rakuunat olivat brigaadia vastassa.

Voidakseen jossain määrin salata Savon brigaadin leiripaikkaa
kaupungissa ja sen ympärillä määrättiin kapteeni J.Z. Duncker, tuo
sankari, josta Runeberg niin ihanasti laulaa runossaan "Heinäkuun
viides päivä", asettumaan Jynkkään, joka sijaitsee kolmen neljännes
peninkulman päässä Kuopiosta etelään.

Tälle leiripaikalle Kokko ja Kärki olivat juuri menossa, kun yö heidät
yllätti, niin että heidän täytyi etsiä suojaa vanhan Hiukan mökissä
Lehtoniemen käressä.

Kun he sitte palasivat Jynkkään, oli heillä, niinkuin tiedämme, Onni
mukanaan.



4.


Perin väsyneenä kiivaasta hiihtämisestä kyynärän syvyisessä lumessa,
joka paikoin oli niin pehmeätä, ettei suksia voinut ollenkaan käyttää,
saapui Onni viimein seuralaisineen Jynkän kylään, missä kenttävahdisto
oli nuotiolla.

Kapteeni Duncker oli juuri käymässä urhojensa luona, kun hänen
silmiinsä pisti Onni, joka miehevin katsein tähysteli ympärilleen ja
tyynenä otti vastaan ne hymyilevät silmäykset, jotka häntä kaikkialla
kohtasivat.

-- Minkä poikapuitukan te olette tänne saaneet? -- kysyi hän Kokolta.
-- Onko hänet lumesta löydetty? --

Kokko teki juurta jaksain selkoa omasta ja toverinsa vierailusta ukko
Hiukan mökissä.

-- Soo, -- virkkoi kapteeni Duncker ja tarkasteli nyt poikaa aivan
toisin katsein. -- Sinä kai olet miestä mielestäsi, vai mitä? --

-- Antakaa minun vain koettaa, niin saanette kai nähdä, onko
poikapuitukasta mihinkään, -- vastasi Onni närkästyneenä kapteenin
antamasta ivallisesta nimityksestä.

Duncker hymyili Onnin vastatessa ja taputtaen tätä olkapäähän hän
sanoi:

-- Koska Kokko ja Kärki ovat ottaneet sinut huostaansa, niin saathan
olla heidän mukanaan. --

Ilta kului reippaassa keskustelussa ja ilon rähäkässä. Onni istui
enimmäkseen ääneti ja kuunteli. Olihan hän ensi kertaa sotilaiden
parissa. Erilaiset puvut, aseet ja sotamiesten melu tekivät häneen
tavattoman vaikutuksen. Korvissa suhisi ja tuntui toisinaan päätäkin
huimaavan.

Kärki, joka jo hyvän aikaa oli silmäillyt häntä, kumartui lähelle hänen
korvaansa ja kuiskasi:

-- Ei nyt vielä ole myöhäistä palata kotiin. Ajattele tarkoin asiaa,
sillä huomenna ei se enää voisi käydä päinsä. --

Onni säpsähti aivan kuin käärmeen pistosta ja tumma puna nousi hänen
kasvoilleen ajatellessa, että Kärki oli oivaltanut hänen mietteensä.
Mutta kohta hän sai malttinsa takasin ja vastasi:

-- Ei, minä en tahdo takasin kotiin! Äiti ja iso-isä nauraisivat minut
pahanpäiväiseksi. Minä jään tänne! --

-- Mutta sinähän näyt olevan uninen. Käy tuohon olkikuvolle pitkällesi,
parempaa vuodetta ei täällä ole. --

Onni ei antanut käskeä itseään kahta kertaa. Kohta hän nukkuikin yhtä
makeasti kuin kotonaan, vaikkei tiennyt seuraavan päivän vaiheista
mitään.

Niin pian kun Kokko ja Kärki olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että
Onni oli unen helmoissa, alkoivat he pitää puhetta rohkeasta pojasta.
Lyhyen keskustelun jälkeen he päättivät suojella häntä taisteluissa
parhaansa mukaan. Tämän jälkeen paneutuivat hekin nauttimaan niukkaa,
mutta tarpeellista lepoa.

Tupa, jossa Onni ja hänen isälliset huolenpitäjänsä olivat maanneet,
oli kylän päässä ja autio. Onni, joka oli häiritsemättä nukkunut koko
yön, heräsi aamun sarastaessa. Alussa hän ei oikein muistanut, missä
oli, mutta viimein pääsi selville ja kavahti ylös.

Hänen ravakasta liikkeestään heräsi Kokkokin ja nousi rynkämäisilleen.

-- Lempoko sinun sisääsi on tunkenut vai mikä, kun et malta nukkua,
poika, -- huusi hän unenpöpperössä. -- Eikö sinun mielestäsi... --

Pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä rummun pärrytystä kuului samassa
ulkoa.

-- Vai niin, sitäkö se onkin, -- virkkoi Kokko ja antoi Kärelle
semmoisen tuustin kylkeen, että tämä vierähti pari kertaa ympäri
lattialla. -- No sitte lienee tässä parasta joutua, koska luultavasti
saanee tänään jotain tekemistä. --

Viimeisiä sanoja lausuessaan loi hän merkitsevän katseen Onniin
nähdäkseen, mitä ne vaikuttaisivat häneen.

Onni huomasi katseen ja niin outo tunne kuin hänen olentonsa läpi
virtasikin, koetti hän kuitenkin väkisin tekeytyä levolliseksi, mikä
hänelle onnistuikin.

Asettuessaan paikoilleen riviin ottivat Kokko ja Kärki Onnin väliinsä.

-- Nyt se alkaa, poika, -- sanoi ensimainittu ja osottaessaan erästä
etelästä päin lähenevää tummaa riviä hän lisäsi:

-- Tiedätkö, mitä tuo merkitsee? --

-- Ryssiä ne kai lienevät, -- vastasi Onni pakotetulla tyyneydellä,
sillä niin rohkea kuin hän olikin, ei hän voinut estää nousemasta sitä
outoa tunnetta, joka valtaa ensi kertaa taisteluun aikovan.

-- Tiedätkö poika, että se on verivihollisemme, -- virkkoi Kärki. --
Pidä nyt vain kieli kohdallaan suussasi, niin ei ole hädän
hiventäkään. --

Onni puri hammasta ja lupasi itse mielessään, että hän tekisi kaikki,
mikä oli hänen voimassaan, etteivät hänen suojelijansa voisi saada
mitään moitteen aihetta hänen suhteensa.

Kenraali Tutskow hyökkäsi parhaillaan neljällä tuhannella miehellä
Savon brigaadin kimppuun Jynkässä. Mutta tällä olikin Duncker
päällikkönä ja muuta se ei tarvinnut, selvitäkseen leikistä.

Paksun lumen tähden eivät venäläiset voineet edetä niin nopeaan, kuin
Tutshkow oli otaksunut. Hän ei luullut tulevansa kohtaamaan niin lujaa
vastarintaa, kuin hän todella tapasi ja vasta puolenpäivän aikaan
onnistui hänen savolaisten murhaavan jääkäritulen tähden ajaa nämä
jäälle Jynkän kylän pohjoispuolelle.

-- No, -- kysyi Kokko pysähtyessään tälle uudelle paikalle, -- mitenkäs
sinun laitasi on, Onni? --

-- Hyvin, -- vastasi tämä ja pyyhki hikeä otsaltaan. -- Kyllähän alussa
luotien vinha viuhe ja vonkuminen korvissani tuntui oudolta, mutta
sitte ei enää. Nyt en pelkää yhtään! -- lisäsi hän terhakasti.
Vanhatkin sotilaat katsoivat häneen ihmeissään.

-- Olet vasta alussa, -- huomautti Kärki. -- Odotahan kun päästään
miesmiestä vastaan. Silloin on tanssi toisellaista. --

Onni ei vastannut tähän mitään, mutta itsekseen hänen täytyi myöntää,
että Kärki oli oikeassa.

Kenttävahdisto oli tuskin ehtinyt järjestyä uudella asemallaan, kun osa
vihollisen ratsuväkeä, kasakkoja ja Grodnon husaareja, nähtiin
lähenevän aikeessa hyökkäykseen.

Kun Onni huomasi tämän, tunsi hän miehuutensa masenevan. Tuommoista hän
ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hän ei voinut estää itsestään pelon
tunnetta nähdessään noiden vaahtoa valuvien hevosten tupruttelevan
löyhää lunta, joka ryöppysi yhtenä pilvenä joukon ympärillä. Hän oli
nyt Kokon ja Kären kanssa kapteeni Malmin joukossa, joka oli vasempana
siipenä erään jyrkän, lumipeitteisen kallion suojassa. Onnin silmät
etsivät hänen suojelijoidensa katsetta, mutta he eivät nähneet häntä,
vaan ainoastaan vihollisen.

-- Kuudenkymmenen askeleen päästä ensi kerran, muistakaa se, pojat, --
neuvoi päällikkö. -- Ensimmäinen rivi aluksi ja sitte muut tarpeen
mukaan. --

Vihollisparvi läheni. Onni, joka oli hiipinyt Kokon taa, näki selvään
kasakkojen parrakkaat kasvot. Nyt ei pojan kannattanut kerskua, se
hänen täytyi itsessään myöntää.

-- Ampukaa! -- komensi viimein kapteeni Malm. Luodikoista pamahti
yht'aikaa ja kaksikymmentä hepoa piehtaroi ratsastajineen lumessa, joka
samassa punertui niiden verestä.

-- Hyvin, pojat, -- virkkoi Malm. -- Se tervehdys teki tarkoitetun
vaikutuksen. --

Asianlaita olikin niin. Odottamatta uutta samallaista tervehdystä
toisesta savolaisten rivistä, teki vihollisparvi liikkeen sivulle
hyökätäkseen muiden siipien kimppuun, Mutta kun siltäkin puolen
vastaanotto oli yhtä tyly, täytyi sen viimein rientää pakoon.

-- Se oli ensimmäinen mälli, se, -- murahti Kokko. -- Mutta, -- jatkoi
hän ympärilleen katsoen, -- missä poika on? Jokohan nyt... ahaa,
sielläkös sinä selän takana! Niin, niin, -- jatkoi hän taputtaen Onnia
ystävällisesti päähän, kun huomasi, että hänen sanansa saivat pojan
hämilleen, -- vastahan olet ensi kertaa tulessa eikä kukaan voi
kummastella, jos vähän housut lepattavat, kun olet vielä niin nuori.
Olen nähnyt isojen ikämiestenkin vapisevan kuin haavanlehti tämmöisessä
tapauksessa. --

Nämä ystävälliset sanat saivat Onnin jälleen reippaalle mielin. Hän
puri hammasta ja päätti vasta kerralla olla rohkeampi.

Ja tätä kertaa ei tarvinnut kotvan odottaakaan. Kiihkeän vastarinnan
ärsyttämänä lähetti Tutshkow esiin neljä kahdeksan naulaista tykkiä,
jotka syöksivät savolaisiin kartessia aivan kuin sateena.

Nyt kävi Onnin vielä pahemmin. Eräs kartessin siru tappoi miehen hänen
takanaan temmaistuaan ensin hänen oman hattunsa ja repien sen
riekaleiksi. Ilkeä sähäjäminen ja kova ilmavirta, jotka syntyivät
kartessin lentäessä, saivat aikaan, että Onni otti aika kuperkeikan,
jolloin hänen kiväärinsä singahti hyvän matkaa kädestä.

-- Herra varjelkoon, ei toki poika lie haavoittunut, -- huusi Kokko
juosten äimistyneen Onnin luo ja otti hänet käsivarsilleen.

-- Sitä se tekee, kun ottaa lapsia sotaan, -- irvisteli muuan lähellä
oleva sotilas.

-- Suusi kiinni! -- ärjäsi Kärki. -- Minkähän lainen itse lienet ollut
ensi kertaa tulessa ollessasi! --

Kärki oli tuskin ehtinyt saada viimeisen sanan huuliltaan, kun singahti
särkynyt kartessi ja vei ivaajan korvan mennessään sekä hurahutti
miehen suin päin hankeen. Kovasti parkuen karkasi mies jälleen pystyyn
ja juosta loikki tiehensä.

Onni oli tällä välin taasen vetristynyt entiselleen ja kun Duncker
toisen kerran rynnisti jäälle, ei vanhan hiihtäjän tyttärenpoikaa
ollenkaan pelottanut luodit eivätkä kartessit, joita tavan takaa satoi
joukkoon.

Kun taistelu oli kuumimmillaan ja muutamia savolaisista jo oli
kaatunut, eivät Kokko ja Kärki enää voineet vaimentaa haluaan päästä
käsirysyyn vihollisen kanssa. Muutamia jääkäriä mukanaan he riensivät
Dunckerin luo. Kokko alkoi:

-- Kapteeni, tämä ei käy ollenkaan päinsä. Antakaa meidän pistimet
tanassa käydä päälle ja ottaa vihollisen jykevät tykit, jotka meitä
vahingoittavat. Ratsuväkeä ja jalkamiehiä emme pelkää. --

Kapteeni Duncker katsoi puhujaan terävästi, mutta nähdessään toistenkin
sotilaiden olevan samaa mieltä, vastasi hän:

-- Sen te, pojat, kyllä saisitte tehdä, ellei vihollinen olisi niin
paljoa mieslukuisampi meitä. Nyt se on mahdotonta, --

Kun vielä kaksi ratsuväen hyökkäystä oli lyöty takasin, täytyi
Dunckerin peräytyä. Marssi suunnattiin nyt kaupunkia kohden niin
tavattoman hyvässä järjestyksessä, että itse kenraali Tutshkowkin
ylempänä mainitun Burmanin sanojen mukaan oli muka sanonut
upseereilleen, että heidän tulisi suomalaisten mestarillisesta
peräytymysretkestä oppia samaa taitoa. Kuopiosta jatkui peräytymisretki
jään poikki Toivalaan, joka on Kallaveden itäisellä rannalla vastapäätä
Kuopiota. Koko Savon brigaadi oli edeltä päin peräytynyt tänne.



5.


Hiestä melkein märkänä juoksi Onni suoraan Kokon luo, ennenkuin tämä
oli ehtinyt panna tavaransa kuntoon.

-- Antakaa minulle kivääri ja univormu! -- huusi nuorukainen. -- Nyt
tahdon toden teolla sotamieheksi! --

Kapteeni Malm, joka samassa kulki ohi, tarttui Onnin käsivarteen ja
sanoi hymähtäen:

-- Olet vielä liian nuori, poika! --

-- Empä olekaan, -- vastasi Onni ja katsoi reippaasti kapteenin
silmiin. -- Nyt olen jo tullut tuntemaan sodan tapoja. --

-- Olkoon menneeksi, saat koettaa. Kenties et sitte enää olekaan niin
mieletön, kun saat nähdä enemmän. --

Tunti tämän jälkeen astui Onni, puettuna jokseenkin väljään Savon
jääkärin univormuun, siihen telttiin, missä Kokko ja Kärki asustivat.
Pojan silmistä loisti ylpeys ja hän koetti näyttäidä niin mahtavan
näköiseltä kuin voi, sanoessaan:

-- Nyt olen sotamies! --

Sekä Kokko että Kärki olivat alussa kohdelleet suojattiansa enemmän
pilan sekaisella leikillä, mutta kun he nyt näkivät hänen täysissä
tosissaan ryhtyvän toimeensa, syleilivät he häntä liikutettuina,
jolloin Kokko sanoi:

-- Me olemme tähän saakka tehneet sinusta pilaa, mutta hävetä saa nyt
se, joka vielä sitä tekee. --

Marssittuaan kappaleen viidettäkymmentä peninkulmaa, joka vei kolme
viikkoa ja jonka aikana myötäänsä kesti pikku sotaa, saapui Savon
brigaadi kuukauden loppupuolella Ranssillaan. Täältä marssi eversti
Sandels jääkärien kanssa Raaheen, jota vastoin muu osa brigaadia
sijoittui Ouluun saadakseen levätä vaivoistaan.

Venäläiset eivät kuitenkaan jättäneet Klingsporin armeijaa hetkeksikään
rauhaan. Heidän aikomuksensa oli joko vangita se tai tunkea yhä kauemma
pohjoiseen, jossa se menehtyisi nälkään ja kinoksiin.

Tämä suunnitelma ei ollut juuri pahimpia, mutta onneksi oli sitä
vastassa jäntevä Adlercreutz. Seurauksena tästä olivatkin voitot
Siikajoella 18 päivänä huhtikuuta 1808 ja Revonlahdella saman kuun 27
päivänä.

Kun ruotsalais-suomalainen armeija kokoontui Limingan pitäjään Oulun ja
Siikajoen välillä, muodostettiin täällä erityinen brigaadi, joka sai
nimen "Suomen viides brigaadi." Kotvan etsittiin tälle sopivaa
päällikköä ja viimein se löydettiinkin eversti Juhana August
Sandelsissa, joka oli Savon jääkärirykmentin päällikkö.

Soveliaampaa henkilöä tuskin olisi voinutkaan valita johtamaan sitä
retkeä, jolle uusi brigaadi määrättiin.

Tämä brigaadi (viides brigaadi) oli edellä mainitun J.J. Burmanin
mukaan muodostettu seuraavista joukoista:

    Länsipohjan rykmentin pohjoispataljoona......... 511 miestä
    Pohjanmaan rykmentin pohjoispataljoona.......... 393   "
    Savon jääkärirykmentin henkivartiopataljoona.... 253   "
    Kajaanin pataljoona............................. 335   "
    Vaasan uusi rykmentti........................... 657   "
    Oulun pataljoona................................ 274   "
    Kapteeni Brummerin venemiespataljoona........... 357   "
    Armeijan laivaston vapaehtoisia.................  72   "
    Yksi eskadroona Karjalan rakuunia..............,  88   "
    Neljä kuuden naulan ja neljä kolmen naulan
       tykkiä tarpeineen............................  57   "
                                          Yhteensä 2,997 miestä

Mutta näistä 2,997 miehestä eivät kaikki olleet mukana tuolla
mainehikkaalla Sandelsin voittoretkellä Venäjää vastaan, Vaasan uuden
rykmentin aivan äskettäin muodostettujen joukkojen, Oulun pataljoonan
ja merisotilaiden täytyi jäädä paikoilleen Ouluun, sillä näiltä puuttui
tarpeellista harjoitusta. Vasta sitte kun tämä oli saavutettu, sai
niitä käyttää suoranaiseen palvelukseen. Tämän kautta tuli viidenteen
brigaadiin 1,500 miehen vaiheille.

Vähän matkaa Oulun eteläpuolella on Oulunsalon kirkko ja kirkonkylä.
Tänne oli viides brigaadi leiriytynyt päällikköään odottamaan.

Oli aamu huhtikuun 29 päivänä 1808. Aurinko säteili lämpimänä ja loihti
keväisestä maasta esiin pikku kukkia toinen toisensa jälkeen. Kaikki
näytti luonnossa niin tyyneltä, rauhaisalta. Kaino puro liritti
reipasta vauhtia kivien lomissa. Linnut lauloivat suloisia
huomenhymnejään ja niiltä paikoin, minne aurinko tuskin koskaan pääsi
heittämään lämpöä sädehtivää valoaan, kimmelsi kovan talven jätteitä,
jäätä ja lunta. Mutta kohta olivat nämäkin Puhurin vallan merkit
sulavat joko valuen alas maan sisään tai juosten ouruina yhtyäkseen
suurempiin pääreitteihin.

Eräällä nurmen terää tekevällä hautakummulla Oulunsalon pienessä,
kauniissa kalmistossa istuivat Kokko ja Kärki keskustellen. He olivat
aivan retken alusta pitäen kuuluneet Savon jääkärirykmentin
henkivartiopataljoonaan ja olivat nyt toista kertaa pääsemäisillään
marssimaan niiden seutujen kautta, jotka heidän äsken oli täytynyt
jättää ahdistavalle viholliselle.

Senpä tähden he syvästi surkutellen ajattelivatkin alkavaa retkeä.

Heidän parhaillaan täydessä toimessa ilmaistessaan toisilleen huolensa
ja toiveensa tuli Onni saapuville. Kokko huomasi hänet ensin ja
huudahti:

-- Mikä sinun päähäsi on pistänyt, poika? Sinunhan piti pysyä
kokonainen kuukaus Oulussa äkseeraamassa ja nyt... --

-- En voinut kärsiä sitä, -- keskeytti Onni. -- Ja sitä paitsi osaan
temput. Tahdon seurata teidän mukananne kotiseudulleni katsomaan äitiä
ja iso-isää. --

-- Vai niin, jo tuli kotiin ikävä, -- tokasi Kärki vähän pisteliäästi.
-- Niin, niin, johan sen arvasikin. --

-- Siinä erehdytte, isä Kärki, -- vastasi Onni kiemauttaen ylväästi
päätään. -- Minäkin tahdon puolestani olla ajamassa ryssiä pois
kotiseudulta. --

-- No, siitä sinä voit kysyä tuolta, joka tuolla ratsastaa tänne, --
huomautti Kokko viitaten erääseen upeaan ratsastajaan, joka upseeriensa
ympäröimänä lennätti hautausmaata kohti.

Valkean ratsun selässä istuva mies oli Juhana August Sandels. Mukanaan
oli hänellä uhkea everstiluutnantti Fahlander ja majuri Lagerberg
Länsipohjan rykmentistä sekä molemmat ajutanttinsa C.G. Wallgren, Savon
jääkärijoukon luutnantti ja Daniel von Fieandt, Karjalan jääkärijoukon
luutnantti.

Muutamilla räväköillä hypyillä pääsi Onni kapealle, kirkon ohi vievälle
tielle. Pojan tulo tapahtui niin äkkiodottamatta, että Sandelsin ratsu
säikähtäen hypähti sivulle ja oli vähällä nakata selässä-istujan
maahan.

-- Mitä nyt? Mitä sinä kujeilet! -- kivahti Fahlander ja ohjasi
ratsunsa suoraan Onnia kohti.

Tällä välin olivat Kokko ja Kärki rientäneet kirkkomaan aidalle, jonka
takaa he utelijaina kurkistivat nähdäkseen, mitä tapahtuisi.

-- Tahdon puhella kenraalin kanssa, -- virkkoi Onni hieman peloissaan
äskeisen häiriön johdosta.

Sandels oli saanut juoksijansa tyyntymään. Viivyttelemättä hän ratsasti
Onnin eteen, kiinnitti suuret silmänsä tähän ja sanoi:

-- Min' oon nähnyt sinut ennenkin, poika! --

-- Kyllä, Toivalassa, -- vastasi poika katsoen terävästi kenraalia
silmiin.

Tämmöiset reimat vastaukset miellyttivät Sandelsia samoin kuin
henkilötkin, jotka silmää räpäyttämättä voivat katsoa häntä suoraan
kasvoihin. Hän sanoi sen tähden:

-- Mitä tahdot? Anna tulla joutuin, sillä minulla on kiire! --

-- Minut on lähetetty Ouluun oppimaan sotatemppuja, jotka osaan jo
entuudestaan, -- vastasi Onni harmistuneena. -- Siikalahden Rujo-ukko
opetti minulle sen taidon jo toista vuotta sitte. Nyt tahdon seurata
Kokon ja Karen mukana ja... --

-- No, no, hyv' on! -- keskeytti Sandels, jolloin hänen totinen
katseensa hieman kirkastui. -- Mistä olet kotoisin? --

-- Lehtoniemen kärestä. Iso-isä on nopein hiihtäjä Kuopion
seuduilla. --

-- Vanhako olet? --

-- Kuudentoista, seitsemännellätoista. --

Kenraali mietti hetkisen, jonka jälkeen sanoi:

-- Olkoon menneeksi! -- Saat seurata mukana. Hae Kokko ja Kärki käsiisi
ja laittaudu kuntoon. Lähtö tapahtuu kohta. --

Niin sanoen Sandels pyöräytti heponsa ympäri ja kiisi pois. Hän ehti
kuitenkin kuulla Onnin huutavan täyttä voimiaan:

-- Hurraa, hurraa! Nyt saan minäkin osaltani olla ryssiä hutkimassa! Ja
sitte, -- jatkoi hän itsekseen rientäen huimaa vauhtia kirkkomaalle
takasin ystäviensä luo, -- sitte pääsen käymään kotona tervehtimässä
äitiä ja isoisää ja näyttämässä että olen sittenkin kelvannut
sotamieheksi. --

Ja riemuissaan tästä viukoili hän pitkin askelin lumisella
hautausmaalla pysähtyen viimein sille hautakumpareelle, jonne Kokko ja
Kärki olivat ehättäneet hekin päästäkseen joutumasta kiinni
uteliaisuudestaan.

Kun Sandels oli päässyt muutamia kyynäriä siltä paikalta, jossa Onni
seisoi, sanoi hän taapäin käännähtäen:

-- Jos minulla olisi kymmenen tuhatta tuommoista sotamiestä kuin tuo
poika, niin kahden kuukauden kuluttua tottavieköön julistaisin rauhan
Pietarissa! --



II.

Voittoretki.



1.


Maantie Siikajoelta Iisalmelle ja täältä Kuopioon, kulkee aivan läheltä
Pulkkilan ja Piippolan kirkkoja, joista edellinen on pohjoispuolella
jälkimäistä. Näiden kahden kirkon väliä on likipitäin 1 1/4
peninkulmaa.

Siihen aikaan, jota tämä kertomus koskee, oli noin keskipalkoilla
mainittujen kirkkojen välimatkaa Niemen muhkea herrastalo, jonka
omistaja oli vanha, virasta eronnut majuri Patrik Jernfält. Polveutuen
eräästä melkein ikivanhasta ruotsalaisesta suvusta, joka jo monta
vuosisataa sitte oli muuttanut Suomeen ja jonka jäsenet aina olivat
tunnetut uutterina maanviljelijöinä, oli Patrik ainoa kolmesta veljestä,
joka oli antautunut sotilasuralle. Hän oli ollut Kustaa III:nen
suomalais-venäläisessä sodassa ja taistellut monissa kahakoissa osaksi
kuninkaan itsensä osaksi urhean Stedingkin johdolla. Kuumassa, 19
tuntia kestäneessä Porrassalmen tappelussa, kesäkuun 13 p. 1789 oli
Patrik Jernfält jo majuri. Ja hän se juuri johtaen erästä osastoa Savon
jääkäriä otti vastaan Venäjän keisarinnan henkivartio-grenadierien
hyökkäyksen, kun nämä karkasivat heidän kimppuunsa Yrjö Maunu
Sprengtportenin johdolla, joka ennen Venäjän puolelle menoaan oli ollut
Karjalan joukkojen, Savon jalkajääkärien sekä Kymin kartanon ja
Rautalammin pataljoonien päällikkö. Tässä toimessaan hän oli hankkinut
Savon jääkäreille uusia kiväärejä, joilla voi ampua nopeaan ja kauas ja
joita sen vuoksi nimitettiin Sprengtportenin tussareiksi.

Ja juuri näillä kivääreillä olivat savolaiset varustetut, kun
Sprengtporten koetti viedä henkivartio-grenadierinsä Porrassalmen yli.

Mutta äkkiä sai Patrik Jernfält tiedon, että hänen jääkäreiltään
puuttui luotia. Urheat suomalaiset seisoivat neuvottomina ja venäläiset
lähenivät yhtämittaa likemmä.

Tänä sotilaalle niin epätoivoisena hetkenä johtui hänen mieleensä
jotain.

-- Pojat, -- huusi hän, -- onhan meillä vielä nappeja nutuissa!
Koetelkaa niillä! --

Tuumasta toimeen. Napit saivat käydä luotien asemasta ja tekivätkin ne
tehoisan vaikutuksen. Yksi tämmöinen luoti sattui Sprengtportenia
rintaan. Hän huusi kaatuessaan suomeksi:

-- Omat koirat purivat! --

Venäläiset lyötiin joka paikassa, vaikka heitä oli kappaleen kuudetta
tuhatta miestä, jota vastoin Stedingkin komennettavissa ei ollut täyttä
750 miestä.

Taistelun loppupuolella kävi Patrik Jemfeltille niin onnettomasti, että
sai kolme luotia vasemman käsivartensa läpi. Lääkärit panivat parastaan
saadakseen ruhjoutuneen jäsenen entiseen kuntoonsa, mutta se oli
mahdotonta. Se täytyi leikata. Sydämmen katkeruudella oli urhea,
sotilas pakoitettu kelpaamattomana palvelukseen pyytämään eroa.
Kustaa III vuodatti kuitenkin öljyä kirvelevään sydämmen haavaan
kiinnittämällä omakäteisesti Miekkatähdistön ritarinmerkin sen kohdalle
hänen rintaansa.

Patrik Jernfält palasi kotiinsa Niemeen, niin pian kuin haavaltaan
voi. Hän ei kuitenkaan saanut olla kauan kotonaan, kun kuolema kävi
kutsumattomana vieraana kauniissa herrastalossa. Majurin puoliso, hyvä
ja kelpo rouva, joutui viikatemiehen uhriksi.

Tämä tappio tuntui vieläkin katkerammalta kuin käsivarren menettäminen
ja sen yhteydessä virkaeron ottaminen. Useita kuukausia oli majuri
aivan kuin suunniltaan ja kulki kuin varjo sekä huoneissa että ulkona.

Mutta suru ei ole ikuista. Monien kokeiden perästä onnistui viimeinkin
majurin tyttären, kahdeksantoista vuotiaan Amalian suorentaa rypyt
isänsä otsalta ja kun hän kerran oli saanut houkutelluksi isänsä
hymyilemään, oli jääkin sulanut.

Patrik Jernfält huomasi nyt, että hänellä oli yksi ainoa lapsi,
tuo mainittu tytär, jonka edestä hänen tuli elää ja lujalla
tahdonvoimallaan onnistui hänen viimein vaimentaa surun jäydettä niin
paljon, ettei se päässyt haittaamaan hänen jokapäiväisiä askareitaan.

Kun sota syttyi 1808, joutui Patrik Jernfält uudelleen melkein
suunniltaan, siksi että hän oli kykenemätön astumaan aseisiin. Amalian
oli vaikea tulla toimeen hänen kanssaan.

-- Kerrassaan raukkamaista, etten minä saa olla mukana, -- huokaili
hän. -- Toiset saavat nyt taistella Suomen edestä, mutta minun täytyy
istua kotilieden ääressä, vaikka sekä ruumis että sielu ovat terveet.
Siinä on enemmän, lempo vieköön, enemmän, kuin mitä jaksan kärsiä! --

Mutta kun sitte alkoi Suomen armeijan peräytymisretki, tuli majuri
vähitellen miettiväksi.

-- Milloinkahan mahtanevat pysähtyäkään, -- puheli hän tyttärelleen
saatuaan tietää, että Klingspor oli ehtinyt aina Raahen tienoille. --
Kummallista. Kun olisi saatu pitää Klercker tai Stedingk, niin olisi
pitkänuttujen kopeileminen loppunut hyvin lyhyeen. --

Amalia ei vastannut mitään, sillä hän tiesi, ettei se olisi merkinnyt
mitään, kun isä veti tuota nuottiaan.

Sillä aikaa kun Savon brigaadi levähti Pulkkilan kirkonkylässä,
tapahtui Junnon kylän eteläpuolella aika kova ottelu puolen peninkulmaa
etelään mainitusta kirkonkylästä. Urheaa vastarintaa tehtyään täytyi
Savon jääkärien jotka täällä olivat tulessa, vetäytyä päävoiman
turviin. Ja mikä eniten huolestutti jääkäriä, oli se, että he olivat
kadottaneet rohkean päällikkönsä, erään nuoren luutnantin. He eivät
tienneet, oliko tämä kaatunut vai joutunut vangiksi.

Nuori luutnantti, joka oli ensi kertaa sodassa, oli kyllä saanut haavan
olkapäähänsä, mutta se ei ollut sen vaarallisempi, kuin että hän voi
laahustaa taistelupaikalta ja päästä illan hämyssä turvalliseen
paikkaan. Kaikeksi onneksi hän tapasi erään Niemen kartanon torpparin,
jonka kyydissä pääsi ajamaan majurin kartanoon.

Iltamyöhällä saapui haavoittunut sotilas tänne. Niin pian kuin Patrik
Jernfält oli saanut tietää tulon, tuotatti hän sotilaan luokseen,
toimitti tämän itse vuoteeseen ja sitoi haavan.

Pari päivää makasi haavoittunut tunnottomassa tilassa houraillen,
jolloin häntä huolellisesti hoiti Amalia ja tämän nuori ystävätär,
kaunis Olga Pavluka. Molempien tyttöjen hellä huolenpito vaikutti
viimein sen, että haavoittunut tointui. Paikalle kutsuttu lääkäri
selitti myöskin, ettei haava ollut vaarallinen ja että toipuminen kohta
alkaisi, koska luutnantti muuten oli ruumiiltaan terve ja
turmeltumaton.

Kun haavoittunut ensi kerran herätessään avasi silmänsä, sattuivat ne
tyttöihin. Hän hämmästyi huomattavasti ja aikoi puhua, mutta samassa
aukeni ovi ja majuri astui huoneeseen. Kun tämä osaaottavasti oli
kysynyt haavoittuneen vointia, tiedusteli hän tämän nimeä.

-- Valter Jernfält, -- kuului hiljaa nuorukaisen huulilta.

-- Valter Jernfält! -- huudahti majuri ja peräytyi pari askelta. Amalia
ja Olga punastuivat korviaan myöten. -- Sitte kai asuu isä Sulkavalla?
Eikö niin? --

Valter Jernfält tarkasteli majuria hetkisen ihmettelevin katsein. Sitte
hän virkkoi:

-- Niin, hän asuu Sulkavalla. --

-- No, mutta jumaliste, minähän ällistyn ihan mykäksi! -- huudahti
majuri. -- Totisesti sinä olet veljenpoikani! Tässä edessäsi näet
majuri Patrik Jernfältin, Jumalan armosta vanhan sotilaan! Hoi Amalia,
tuleppas nyt tänne tervehtimään serkkuasi ja on kai sinullakin, Olga
Pavluka, ystävällinen sana häntä varten. No, mutta tämähän nyt oli
ihmeiden ihme, että sinä tulit tänne, poika! --

Valter Jernfältin hämmästys oli niin suuri, kuin olla voi. Alussa voi
hän sanoa ainoastaan:

-- Olenko sitte Niemessä? --

-- Tietysti, lempo soita, et kai sinä muuallakaan! -- huusi majuri. --
Tulit tänne melkein puolikuolleena. No, tytöt, mitä siellä kainostellen
seisotte? --

Amalia astui ensinnä tervehtimään serkkuansa ja toivotti tämän
tervetulleeksi. Nuori luutnantti loi häneen katseen, joka näytti
sanovan: kaunis olet serkkuni. Sen jälkeen astui Olga Pavluka esiin ja
ojensi luutnantille pienen kätensä. Ja kun nuorukainen katsoi noihin
neidon tummiin, tavattoman syviin silmiin, virtasi läpi koko hänen
voimakkaan vartalonsa outo vavistus. Hän tunsi myöskin, miten Olgan
käsi vavahti tervehtiessä. Oliko tämä ensi kohtaus ehkä ratkaissut
heidän tulevaisuutensa?

-- Jätetään nyt poika rauhaan, -- sanoi majuri, sitte kun tervehdykset
oli vaihdettu. Koeta nyt nukkua, niin pääset jo muutaman päivän
kuluttua jälleen jaloillesi. --

Valter Jernfält koetti, mikäli suinkin voi, noudattaa majurin neuvoa,
mutta turhaan. Miten tahansa hän kääntelihekään vuoteellaan, olivatpa
silmät auki tai kiinni, näki hän myötäänsä Olga Pavlukan edessään, tuon
tummakutrisen olennon, jonka huulilla aina päilyi lempeä, raikas hymy
ja jonka suurten silmien syvyyttä ei kukaan olisi voinut mitata.
Viimein hän kuitenkin vaipui unen helmoihin oltuaan valveilla pari
tuntia.



2.


Valter Jernfältin kostuminen kävi hitaammin, kuin luultiin.
Kahdeksantoista päivää oli jo kulunut hänen tulostaan Niemeen ja
silloin vasta onnistuttiin saamaan luoti olkapäästä pois. Mutta tätä
toimenpidettä seurasi niin arveluttava heikkous, ettei lääkäri
kokonaiseen viikkokauteen voinut antaa varmaa lausuntoa, paranisiko
sairas vai menisikö manalle.

Majuri Patrik Jernfält ikävystyi vieläkin enemmän aikojaan nähdessään
lääkärin epäilevän muodon. Sekin vielä tuskastutti lisäksi, ettei hän
saanut olla sairaan luona niin usein, kuin olisi halunnut. Lääkäri oli
näet sanonut, että ainoastaan suurin hiljaisuus voi vaikuttaa toivotun
käänteen sairaan tilassa.

Amalia ja Olga Pavluka saivat sentään luvan vuorotellen käydä
hoitamassa haavoittunutta.

Viimein kuitenkin nuoruuden voima katkasi kuoleman kärjen. Eräänä
päivänä ilmoitti lääkäri, ettei mitään vaaraa enää ollut olemassa ja
kääntyen molempiin tyttöihin hän sanoi merkitsevästi:

-- Tosin on minun taitoni auttanut paljon tässä arveluttavassa
tapauksessa, sen minä uskallan kehaista, mutta ilman teidän apua ja
hellää huolenpitoa ei haavojen polttoa luultavasti olisi saatu
sammumaan. --

Amalia kohotti hiljaa ruskeakutrista päätään ja hymyili nuorelle
lääkärille, joka vasta äsken oli saapunut paikkakunnalle, mutta oli
ehtinyt saavuttaa ympärystönsä täyden luottamuksen taitavuudellaan ja
ystävällisellä käytöksellään kaikkia kohtaan.

Olga Pavluka punastui korviaan myöten ja juoksi kuin hätyytetty hirvi
huoneesta pois. Eteiseen päästyään puhkesi hän suuttuneena itsekseen
sanomaan:

-- Mikä häpeä, etten voinut olla punastumatta. Mitähän Amalia ja setä
siitä sanovat! --

Eräänä päivänä, kun Valter Jernfält oli tavallista virkeämpi, sanoi hän
sängyn laidalla istuvalle majurille, sitte kun hetken aikaa oli puheltu
osaksi Sulkavalla asuvasta veljestä osaksi sodasta ja toiveista sen
edullisen jatkumisen suhteen:

-- Mutta sanokaapas, setä, kuka on Olga Pavluka? Varmaankaan ei
suomalainen? --

-- Mitä sinä hänestä kyselet? -- vastasi majuri kuivasti ja kääntyi
toisanne päin. Mutta nähdessään veljenpoikansa tutkivan katseen olevan
hellittämättä tähdättynä häneen sanoi hän:

-- Neljän päivän perästä täyttää hän 21 vuotta. Siksi toivon sinun
olevan jo niin tervehtyneen, että voit olla pystyssä ja kuulla
kertomusta, miten hän on joutunut hoteihini. --

Näin sanottuaan jätti majuri veljenpoikansa kiivain askelin.

-- Kummallista, -- ajatteli tämä, -- jotain täytyy tässä piillä, se on
aivan varmaa. --

Kun neljä päivää oli kulunut, astui majuri Patrik Jernfält Amalian ja
Olgan seurassa potilaan huoneeseen, sillä Valter oli vielä liian heikko
ollakseen jalkeilla. Kun kaikki kolme olivat asettuneet istumaan sängyn
ääreen, alkoi majuri:

-- Se joukko, johon minut oli komennettu, nimittäin pataljoona Savon
jalkajääkäri-rykmenttiä, oli asettunut levähtämään Orimattilaan. Oli
kaunis, lämmin kesäpäivä, ja kun sotilaat olivat jokseenkin uuvuksissa
eivätkä vakoilijat olleet keksineet jälkiä vihollisesta, niin sai
puolet joukosta ruveta levolle ja toinen jäädä sillä aikaa vahtiin.
Iltapäivällä tulla lennättää ajutantti kylään tuoden mukanaan tiedon,
että kuningas oli tulossa. Siitäkös elämää ja liikettä leiriin, sillä
jokainen tahtoi näyttäidä siistiltä ja reippaalta majesteetin
tullessa. --

-- Viimein hän pitkän odotuksen perästä tulikin. Hän kulki pitkin
rintamaa riviltä riville, miehestä mieheen, puheli ystävällisesti ei
ainoastaan upseerien, vaan myöskin sotamiesten kanssa saaden näin
kaikkien mielet puolelleen. Kun hänen seuraavana aamuna piti lähteä
pois ja hän ratsasti taas riviltä riville, sanoi hän vakavasti:

-- Pitäkää, pojat, tarkkaan silmällä, olen kuullut erään kasakkaparven
samoilevan Kelttiin päin! --

Nämä sanat saivat meidät vieläkin huomaavimmiksi. Kuninkaan lähdettyä
pidettiin sotaneuvottelu ja siinä päätettiin, että läksisimme
verkalleen marssimaan Keltin varustuksia kohden. Yön tultua läksi
joukko liikkeelle ja kuten ainakin sinä, Valter, tiedät, niin ei
Orimattilasta Kelttiin ole mikään lyhyt matka. Pimeys ja hankaluudet
matkalla olivat myöskin suureksi esteeksi hidastuttamaan nopeutemme
alle tavallisen määrän.

Mutta vielä ennen päivän koittoa saimme me kasakkojen vahtitulet
näkyviimme. Minun johtooni oli uskottu etujoukko, koska jo lapsuudesta
pitäin tämä paikka oli minulle tuttu. --

-- Niin, isäni on puhunut usein tuosta onnellisesta nuoruuden ajasta,
-- keskeytti luutnantti, jolloin hänen katseensa uinailevin ilmein
merkitsevästi kiintyi Olga Pavlukan kauneihin, punehtuviin kasvoihin.

-- Siitä ei ole nyt aikaa puhua, -- keskeytti vuorostaan majuri
ärähtävällä kärsimättömyydellä, -- ja sen tähden palaan kertomukseeni.
Vankkoja poikia, oikein tottunutta metsänkävijää ja karhunajajaa olivat
joukkoni miehet ja toivoinkin voivani saada heidän avullaan paljon
aikaan, eritoten koska vielä useat heistä tunsivat seudun.

Nelin kontin ryömien lähenimme siis niin lähelle vahtitulia, että
näimme sekä liekaan pannut hevoset että myöskin miehet ja naiset
leiritulien ympärillä. Tästä oivalsin, etteivät nämä kasakat olleet
saporogeja, sillä tämä heimo aron kansaa ei suvaitse koskaan naisia
mukanaan, vaan houkuttelee joko matkustajia rupeamaan heimon jäseniksi
tahi ryöstää nuoria poikia muista kansoista ja kasvattaa nämä sitte
omien heimotapojensa mukaisesti. Tällä tavoin ovat juuri saporogit
alituiseen voineet pysyä yhtä suurilukuisina. Niin, -- jatkoi majuri,
jonka tapa oli aina lämmöllä kerskata tästä puolivillistä aron
kansasta, -- tahdonpa sanoa teille, ettei ole niinkään helppoa päästä
täysveriseksi saporogiksi, josta tässä sivumennen tahdon mainita. Vähää
ennen sodan syttymistä matkusti eräs rykmentti-tovereistani,
seikkailuhaluinen luonne, mutta muuten kelpo poika, kasakkojen maahan,
sillä häntä huvitti saada omin silmin nähdä tuota merkillistä kansaa,
jonka hetmanina [kasakkapäällikön nimitys] Mazeppa, Kaarlo XII onneton
liittolainen, oli ollut. Täällä ollessaan sai hän kerran nähdä miten
neljä vankkaa miestä halusivat saada täysverisen saporogin
tunnustuksen. Tämä tapahtui erityisen koetuksen kautta. Jokaisen täytyi
pienellä purrella laskea kolmetoista Dniepper-joen vaarallisinta
koskea, joista suurin oli lähemmä 15 jalan korkuinen. Näistä neljästä
onnistui ainoastaan yhden päästä eheänä ja hänet tunnustettiin
täysveriseksi saporogiksi. Kaksi hukkui ja kolmas kääntyi takasin
vaaralliselta taipaleelta jo ensimmäisestä koskesta päästyään. Mutta
nyt kertomukseeni!

Siitä, että naisia oli vahtitulien ääressä, huomasin, niin kuin jo olen
maininnut, etteivät nämä olleet noita sotaisia saporogeja. Mihin
heimoon kuuluivat nämä sitte? Olivatko donilaisia, ukrainalaisia vai
jajskia?

Olipa miten oli, heidän sukuperänsä totta puhuen oli minusta saman
tekevä. Siinä oli minusta kylläksi, että he olivat vihollisia. Kun olin
lähettänyt päällikölle sanan jouduttaa päävoiman marssia, sijoitin
vakoilijajoukkoni sopivaan paikkaan pitämään silmällä, mitä tapahtuisi.

Tähystellessäni erään rohkean ja reippaan ali-upseerin sekä muutamien
vankkakourien jääkärien kanssa muutaman suuren kiven takaa äärimmäisiä
leiritulia, joista olimme tuskin parinkymmenen kyynärän päässä,
yltyivät äänet tulien ympärillä yltymistään ja viimein huomasin, että
kahden keski-ikäisen miehen välillä syntyi riita. Toinen -- se oli
myöskin hurjempi ja luultavasti myöskin riidan alkaja -- osotti usein
erästä kaunista naista, joka pieni lapsi sylissä oli istuutunut
muutamalle mättäälle vähän matkaa nuotiosta. Näin selvästi, miten vaimo
parka tuskallisesti puristi pienokaista rintaansa vasten.

Kun riitaa oli miesten kesken jatkunut muutamia minuutteja, syöksyi
miehistä hurjempi naisen kimppuun, iski häntä rajusti päähän ja tempasi
lapsen käsiinsä.

Samassa kuulin ali-upseerin mölisevän karkean kirouksen. Olin niin
kiintynyt katsomaan näkyä edessäni, etten edes välittänyt hänen
murinastaan mitään. Mutta kohta olin sen saapa tietää.

Hurjistunut mies päästi niin kamalan pilkkanaurun, etten koskaan moista
ole kuullut, potkasi rukoilevaa miestä ja riuhtasi hennon lapsen ilmaan
aikeessa heittää roihuavaan nuotioon. Kaikilta kasakoilta pääsi
yht'aikaa hätähuuto, mutta siihen sekottui samalla kertaa pyssyn
pamahdus. Raivo kasakka laski lapsen pois, huitoi käsillään ilmaa ja
keikahti selkäperin maahan.

-- En voinut kauempaa nähdä moista sydämmetöntä raakuutta turvatonta
lasta kohtaan, -- huusi kersantti ja hyökkäsi esiin, ja kun
pääjoukkomme samassa ehti paikalle, tehtiin ryntäys heti paikalla.
Puolessa tunnissa olivat kasakat saarroksissa.

Kun taistelu oli tauonnut, oli jo aamukin käsissä. Uneksien ja
ajatellen tuota pöyristyttävää näkyä nuotion ääressä ohjasin melkein
tiedottomana askeleeni sinne päin.

Äkkiä pysähdytti minut hento parahdus jossain aivan lähellä. Kahden
mättään välissä huomasinkin samassa tuon rääkätyn naisen ja niistä
verijäljistä, joita ulottui jonkun matkaa etemmä, huomasin, että nainen
toinnuttuaan oli laahannut itsensä tähän paikkaan, missä hänen
onnellisesti säilynyt pienokaisensa lepäsi. Syvästä miekan haavasta
päässä oli veri tulvehtinut melkein kuiviin. Muutamien kyynärien päässä
tästä makasi hurjistunut mies kuolleena. Kersantin luoti oli sattunut
keskelle rintaa.

Sitte kun olin antanut viedä kuolevan kasakkanaisen erääseen pieneen
risumajaan kertoi tämä, että hänen miehensä polveutui eräästä arvossa
pidetystä kasakkaheimosta ja että yksi tämän esi-isistä oli ollut
kasakkapäällikkönä 17 vuosisadan alussa. Hän oli ollut erään
kapinaliiton johtajana, josta syystä oli neljän muun kuulun kasakan
kanssa mestattu Varsovassa. Hurjistunut mies oli ollut joukon
päällikkö. Hän oli joutunut rikollisiin rakkaussuhteisiin nuoren vaimon
kanssa ja viinan vaikutuksesta oli hänen luontonsa hurjistunut
rikokseen.

Kuolevan kasakkanaisen viimeiset sanat olivat:

-- Jalo herra, te, joka kuulutte siihen kansaan, jolla on enemmän
inhimillisiä tunteita ainakin viattomia lapsia kohtaan, älkää jättäkö
lastani kamalan surman saaliiksi... minä... e -- -- elän... --

Enempää onneton kasakkanainen ei ehtinyt sanoa, hän heitti henkensä
ja...

Parahdus pääsi samassa Olga Pavlukan huulilta ja hän vaipui pyörtyneenä
Amalian syliin. Ja kun hän sitte jonkun ajan perästä virkosi, riensi
hän majurin syliin huudahtaen:

-- Tuo pieni lapsi olin minä! Sanokaa, olenko oikein arvannut? --

-- Olet, lapseni, -- vastasi Patrik Jernfelt kuivaten suuria hikihelmiä
otsaltaan. -- Sinut se kuoleva äitisi Keltin kylässä jätti minun
huostaani ja Jumala tietää, että aina olen koettanut kasvattaa sinua
niin, että sinusta tulisi hyvä ja hurskas nainen. --

Kauan itki Olga katkerasti majurin povea vasten nojaten. Viimein hän
virkkoi:

-- Entä nimeni? Ken on...? --

-- Ennen kuin äitisi kuoli, onnistui hänen kuiskata nimesi. Sittemmin
olen tutkinut Pietarin arkistoja ja saanutkin sieltä selville, että
eräs kasakkapäällikkö Pavluka v. 1637 nostatti kasakat kapinaan, joka
loppui aivan niin kuin äitisi oli kertonut. --

-- No, entä isäni sitte? Minne hän joutui? -- kysyi Olga etemmä.

-- Siitä en tiedä, lapseni. Meidän hyökkäyksemme johdosta pakenivat
kasakat ja luultavasti temmattiin isäsi joukon mukaan. Minun huostaani
joutuessasi olit sinä vuoden vanha. Nyt kirjoitamme me 1808 ja sinä
olet siis sen mukaan yhdenkolmatta ikäinen. Paljoa kepeämpi on nyt
ollakseni saatuani ilmaista, kuka sinä olet, mutta, -- jatkoi Patrik
Jernfält otsa synkkänä, -- jos tahdot mennä kansalaistesi pariin,
niin... --

Majuri ei ehtinyt lausua ajatustaan loppuun, kun Olga Pavluka nopeasti
vei kätensä hänen huulilleen.

-- Ei, -- virkkoi hän tummat silmänsä säihkyen, -- minä tahdon jäädä
tänne niin... niin... niin kauaksi kuin se minulle suodaan. --

Vastauksen sijaan painoi Patrik Jernfält lämpimän suutelon nuoren
kasakkaneidon otsaan ja Amaliakin sulki hänet syliinsä huudahtaen:

-- Ei, siskoseni, sinä et saa jättää meitä! Sinä ja minä, olemmehan
sisaruksia! --



3.


Valter Jernfält kostui tämän jälkeen taudistaan aimo vauhtia. Mutta
parantavana lääkkeenä tässä oli myöskin se, että molemmat tytöt joka
päivä rohkasivat häntä iloisuudellaan.

Mutta tervehtymisen kanssa sai jalansijaa myöskin ajatus, että hänen
oli jättäminen Niemi ja sen asukkaat, jotka jo olivat tulleet hänelle
niin rakkaiksi.

Rakkain näistä kaikista oli kuitenkin Olga. Hän tunsi, miten
lähtemättömäksi oli painunut tämän kuva hänen sydämmensä syvyyteen ja
tämä huomio sai hänet aluksi aivan alakuloiseksi. Miten saisi hän
tietää, olivatko hänen tunteensa löytäneet vastarakkautta? Olisikohan
hän, kuten muutkin etelän lapset yleensä, epävakainen luonteeltaan? Jos
neidolla nyt oli jotain hellempiä tunteita häntä kohtaan, niin mitenkä
hän voisi olla varma siitä, etteivät ne kylmeneisi hänen poissa
ollessaan.

Tätä ajatellessa tuntui niin kovin tuskalliselta.

Oli eräs päivä huhtikuun lopulla. Valter Jernfält tunsi itsensä nyt jo
niin voimakkaaksi, että oli päättänyt etsiä käsiinsä sotatoverinsa.
Tämä halu sai vielä kiihdykettä siitä, että hänen lähettämänsä
tiedustelijat olivat saaneet selville, että Sandels oli murtautunut
pois Oulunsalosta ja marssi nyt Ranssilaan päin.

Päivällispöydässä ilmasi Valter sedän perheelle päätöksensä lähteä
matkalle seuraavana päivänä. Tuskin hän oli ehtinyt lausua loppuun
ajatuksensa, kun hän huomasi miten liikutetuiksi molemmat tytöt tulivat
hänen sanojensa johdosta. Amalia punehtui vienosti ja käänsihe syrjään,
mutta Olga Pavlukan hienot kasvot sävähtivät kalman kalpeiksi. Siinä
oli kylläksi. Nyt hän tiesi, että hänen tunteensa olivat saavuttaneet
vastarakkautta.

-- Siinä teet, poika, lemmon oikein, -- virkkoi majuri. -- Toimettomana
täällä lojua ei ole mikään huvi. Saada nyt minun vaikka ihmeen kautta
vasen käsivarteni takaisin, niin eipä tottavieköön kuluisi monta
tuntia, kun olisin minäkin valmis lähtöön mukanasi.

Koko iltapuolen päivää vallitsi yleinen alakuloisuus pienessä
perheessä. Amalia istui allapäin alakerroksen salissa ommellen niin
vikkelään, että olisi luullut hänen pitävän saada työnsä määrähetkellä
valmiiksi. Olga näyttäytyi harvoin alhaalla. Hän pysyttelihe
enimmäkseen tyttöjen yhteisessä ylishuoneessa.

Kun luutnantti sattumalta kulki sen ohi, pysähtyi hän kuuntelemaan. Hän
erotti selvästi nyyhkintää sisästä. Kaksi kertaa hän yritti lähteä
pois, mutta viimein naputti hiljaa oveen. Hänen piti saada puhua kahden
kesken kasakkaneidon kanssa ja hän tiesikin, että tämä se juuri siellä
sisässä oli, koska oli nähnyt äsken ikään serkkunsa alhaalla salissa.

Ovi avautui ja Olga astui esiin. Ensi katsahdukselta Valteriin lensi
hohtava puna hänen ihanille kasvoilleen.

Me jätämme mainitsematta, mitä sisässä nuoret keskenään puhelivat. Sen
vain tahdomme lisätä, että kun Valter jätti Olgan, painoi hän
kutrikkaan päänsä tämän rinnoille ja loi rakkautta sädehtivät silmänsä
häneen ja kuiskasi vienosti:

-- Jumala kanssasi, ystäväni. Rukoukseni seuraavat sinua aina! --

Varhain seuraavana aamuna Valter Jernfält jätti Niemen saaden mukaansa
pienen perheen sydämmellisimmät onnentoivotukset. Hän oli saanut
matkaoppaakseen erään majurin luotettavimmista rengeistä. Tämän
kehoituksesta suunnattiin kulku ensin Junnoon ja sitte Pelkolaan päin.
Syynä tähän oli se, että huhuttiin everstiluutnantti Obuhowin
asettuneen viidensadan miehen kanssa Pulkkilaan.

       *       *       *       *       *

Se Te Deum [kiitos-jumalanpalvelus], jonka Sandels oli Revonlahden
voiton johdosta antanut pitää, oli tuskin ehditty toimittaa loppuun,
kun eräs hänen ajutanteistaan, luutnantti von Fieandt, riensi hänen
luokseen.

-- Tulimmainen, minkä näköinen olette! -- huudahti Sandels. -- Oletteko
olleet taistelussa? --

-- En, mutta nyt tiedän, missä Obuhow majailee. --

-- No, missä? --

-- Pulkkilassa. --

-- Tiedättekö myöskin hänen joukkonsa suuruuden? --

-- Kyllä, erään vangitun ryssän ilmotuksen mukaan ei sitä kuulu olevan
viittä sataa miestä enempää. --

Tämä tieto teki Sandelsin, joka koko matkan ajan Oulunsalosta oli ollut
synkkä ja vähäpuheinen, tavattoman puheliaaksi. Hän kutsui heti
sotaneuvottelun kokoon ja siinä päätettiin yksimielisesti hyökätä
Pulkkilassa majailevan venäläisen joukon kimppuun, ja jos mahdollista,
vangita se tai lyödä maahan.

Tätä tarkoitusta varten brigaadin päällikkö teki seuraavan
suunnittelun:

Toukokuun ensimäisenä päivänä kohta jälkeen puolenpäivän marssii
everstiluutnantti Fahlander 100 pohjanmaalaisen, yhtä monen Savon
jääkärin sekä Kajaanin pataljoonan kanssa Pelkolan kylän kautta, s.o.
länteen päin ja jatkaisi kulkuaan, kunnes saapuisi Pulkkilan
eteläpuolelle. Täällä pysähtyisi hän Iisalmen tielle katkaistakseen
vihollisen paluumatkan sille taholle. Majuri Berndt Grotenfelt
määrättiin länsipohjan pataljoonan ja sadan jääkärin kanssa seuraamaan
Ranssilasta tulevaa tietä Pulkkilaan. Grotenfeltillä oli mukanaan 2
kolminaulaista tykkiä luutnantti Svebeliuksen komennossa. Sandels itse
seurasi viime mainittua kolonnaa.

Muutaman kivenheiton päässä Ranssilan kirkolta oli Onni sijoittunut
eräälle suurelle karpeiselle kivelle, jolta hän oli pyyhkinyt lumen
pois. Nuoren jääkärin ulkomuoto ei ilmaissut ollenkaan väsymystä,
vaikka hän oli raahustanut raskaita matkavarustuksia koko tuon 5
peninkulman pituisen matkan Oulunsalosta Ranssilaan. Päinvastoin hän
näytti oikein reippaalta ja iloiselta huudahtaen tuon tuostakin
itsekseen:

-- Päästä nyt vain joutuin etelään päin, niin saisi näyttää äidille ja
iso-isälle, että sittenkin olen kelvannut sotamieheksi! --

-- Koeta kärsiä, poika, -- kuului samassa karkea ääni Onnin takana.

-- Kärsiä! Niin, sillä tavoin, Kokko-isä, voitte sanoa te, jonka koti
on niin kaukana, että sitä tuskin enää muistattekaan, -- sanoi Onni
siihen.

-- Tunnin kuluttua tulee sinun olla valmiina marssiin, -- huomautti
Kokko vastaamatta pojan sanoihin.

Onni hyppäsi kiveltä alas.

-- Mihin lähdetään? -- kysyi hän tarttuen Kokon käteen. --
Tiedättekö? --

-- En. --

-- Eihän toki vain peräytymään? --

-- Ei, siitä saat olla varma, poikani. Äsken ikään tapasin Dunckerin ja
hän sanoi näinikään: -- nyt, Kokko-vanhus, saatte kohta näyttää, mihin
kelpaatte. Pitäkää nytkin yhtä luja kurssi kuin Jynkässäkin, niin saat
nähdä, että ryssän töppöset heiluu. -- Niin se kapteeni sanoi. --

Kello 2 iltapäivällä toukokuun 1 päivänä läksi Fahlander ja kolme
tuntia myöhemmin Grotenfelt Pulkkilaa kohden.

       *       *       *       *       *

Valter Jernfält oli luottanut liian paljon voimiinsa. Alkumatkasta hän
tunsi itsensä yhtä terveeksi ja virkuksi kuin ennen haavoittumistaan,
mutta Junnon kylään päästessä alkoivat voimat vähetä. Hän katui nyt,
ettei ollut suostunut setänsä kehotukseen ottaa hevosta ja rekeä. Mutta
nyt oli jo myöhäistä korvata tätä laiminlyöntiä, toinen keino täytyi
keksiä.

Juho, yksi majuri Jernfältin vanhimmista ja uskollisimmista
palvelijoista, kääntyi nyt Valteriin sanoen avomielisesti:

-- Näen luutnantin olevan väsyneemmän, kuin mitä tahdoitte myöntää.
Minäpä tahtoisin puolestani sanoa, ettei kelpaa ollenkaan tuolla tavoin
hoitaa ruumistaan, koska vielä äsken olette olleet sairas. Ottakaa nyt
minua kaulasta kiinni, niin on vakavampi astua. Kas, sillä tavalla! Ei
tässä tarvitse kainostella, sillä ei ole takeita, ettei ryssä minä
tuokiona tahansa karkaa niskaamme. Sen tähden täytyy tässä joutua
riivatun kyytiä kylään. --

Juho, ollen kookas ja tavattoman voimakas mies, kuletti luutnanttia
melkein kantamalla lumisohjussa. Tämä omituinen raahustaminen herätti
tietysti suurta huomiota Junnon kylän asukkaissa. Nuorta ja vanhaa
riensi ihmettelemään näitä outoja vieraita.

Viimein eräs akka älähti:

-- Taivasten tekijä, no ettekö nyt näe, että Juhohan se on, Niemen
majurin renki!

Ja samassa kun akka oli tämän sanonut, tunsivat Juhon kaikki ja väkeä
kertyi vieraiden ympärille laumottain. Satamalla tulvi kysymyksiä
Juholle.

-- Tämä upseeri on majurin veljenpoika, -- virkkoi Juho saatuaan
viimein sananvuoron. -- Hän on maannut kipeänä kokonaisen kuukauden
Niemessä, niin, aina siitä saakka kun hän täällä tappelussa haavoittui.
Nyt on hän matkalla Ranssilaan. Luuletteko, että tämä tie sinne on
tukossa? --

-- Ei ole, sen tiedän ihan varmaan, -- vastasi eräs hallavapartainen
valkotukka vanhus, -- mutta upseeri ei näytä vielä oikein toipuneelta
taudistaan. --

-- Sitä minäkin, -- vastasi Juho. -- Sen tähden olisi hyvä, jos
voisitte hankkia hevosen ja... --

-- Minulla on, minulla ja sen hän mielellään saa, -- ehätti
valkohapsinen vanhus.

-- Kiitos, ystävä, -- vastasi Valter Jernfält. Rehellisen maksun tulet
saamaan kyydistäsi. --

-- Häpeä sille, joka maksua ottaa maan puolustajalta, -- arveli ukko.
-- Antakaa vain pyyhkiä suoraa päätä Pelkolaan, siellä ei ole
vihollisen näköistäkään. --

Luutnantti koetti kaikin mokomin taivuttaa hevosen omistajaa ottamaan
edes jotain korvausta. Ukko toisti entiset sanansa lisäten, että hän
tuntisi itsensä suuresti loukkautuneeksi, jos luutnantti vielä
tyrkyttäisi hänelle maksua, jota hänen omatuntonsa kielsi ottamasta.

-- No, toivotaan sitte, että jonkun kerran voin tehdä sulle
vastapalveluksen, -- vastasi Valter Jernfält, heittäytyi rekeen ja
läksi rivakkaa ravia ajamaan Pelkolaan päin.

Vapunpäivän iltamyöhällä ehtivät vasta matkustajamme mainittuun kylään.
Asukkaat täällä olivat jo aikoja sitte käyneet levolle, jonka vuoksi
oli jokseenkin vaikea saada yösijaa. Viimein eräs kylän köyhin torppari
lupasi pirttinsä lepopaikaksi luutnantille. Juhon oli onnistunut löytää
muuan tyhjä vaja, jonne hän toimitti hevosen suojaan. Riisuttuaan sen
ja pantuaan ruokaa eteen laittoi hän itselleen vuoteen pehkuihin ja
nukahti heti.

Se voimattomuus, joka oli vallannut Valter Jernfältin, esti häntä
jatkamasta matkaa varhain seuraavana aamuna, kuten hän oli halunnut.
Koko aamupuolen päivää ja kappaleen iltapuoltakin lepäili hän sen
tähden pirtissä. Mutta kellon lähestyessä viittä tunsi hän itsensä
jälleen kyliin voimistuneeksi matkaa jatkaakseen. Hän käski Juhon
panemaan hevosen valjaisiin.

Vanha palvelija riensi heti toimittamaan käskyä, mutta jonkun minuutin
kuluttua hän syöksyi sydän kurkussa huohottaen pirttiin huutaen:

-- Luutnantin ei tarvitse matkustaa, ei ensinkään! --

-- Mitä sinä lörpöttelet, -- kivahti Valter ihmetellen. -- Pane vain
valjaisiin! --

-- Ei, mutta tulkaahan ulos, niin näette! --

Kun Valter Jernfält tuli ulos ja heitti katseensa pohjoiseen päin,
pääsi häneltä ilon ja ihmettelyn huudahdus, sillä tuskin parin pyssyn
kantaman päässä kylästä huomasi hän kaksi pitkää sotilasriviä tulevan
melkein rientomarssissa.

-- Ne ovat savolaisia! -- huudahti hän. -- Näen sen heidän
siniharmaasta univormustaan. Jumalan kiitos, että vielä kerran pääsin
toverini pariin! Riennä nyt kotiisi, Juho. Ja kun jätät hevosen
Junnonkylään, niin anna nämä rahat isännälle. Ellei hän hyvällä tahdo
ottaa niitä vastaan, niin pistä ne reen pohjalle ja livistä sitte
tiehesi. Tervehdi setää Niemessä ja molempia tyttöjä ja sano, että
tunnen itseni jälleen voimakkaaksi päästyäni vain veikkojeni pariin.
Kas niin, mars! Onnea matkalle!

Savolaisten jääkäri-upseerien ilo ja ihmetys nähdessään ilmi elävänä
edessään tuon jo kuolleeksi tai vangituksi luullun toverinsa oli
tietysti suuri. Ja suurin se oli Sulkavan komppaniassa, johon
luutnantti kuului.

Osaston levähtäessä Pelkolassa kokoontuivat kaikki upseerit Valterin
ympärille ja nyt täytyi hänen kädestä pitäin, juurta jaksain tehdä
heille selkoa, missä ja miten hän oli ollut tuon onnettoman taistelun
jälkeen Junnon kylässä. Valter tekikin niin, mutta suhteistaan Olga
Pavlukaan ei hän tietysti hiiskunut mitään. Ei maininnut edes tämän
nimeä ainoatakaan kertaa.

-- No, -- virkkoi Fahlander, kun kolonna taasen seisoi valmiina
marssiin, -- luuleeko luutnantti voivansa seurata meitä? --

-- Kyllä! --

-- Se hyvä, mutta ei mitään yli voimien. Parempi on päästä ensin
täydellisesti voimiinsa. --

-- Tunnen itseni kyllin voimakkaaksi. Älkää minua kieltäkö seuraamasta!

-- Tehkää kuten tahdotte, mutta syyttäkää myöskin itseänne, jos
hullusti käy. --



4.


Jo kymmenen aikaan illalla toukokuun 1 päivänä saapui Grotenfeltin
osasto, jonka mukana Sandelskin oli, Sippulan kylään, joka on noin
puolentoista peninkulmaa Pulkkilasta pohjoiseen. Tässä levähdettiin
pari tuntia, jonka jälkeen marssia jatkettiin verkalleen yötä
myötenkin, sillä Sandelsin tarkoitus oli yllättää vihollinen niin
aikaiseen kuin mahdollista.

Sippulasta lähetettiin kapteeni Silfverbrand Jynkän kylään hyökkäämään
siellä vihollisen vasemman siiven kimppuun.

Kun yö oli varsin pimeä, ei edistyminen voinut käydä sanottavan
nopeaan, varsinkin kun vielä paksu lumensohja vaikeutti kulkua.

Matka kävi pitkin maantietä, kaksi kolmen naulan tykkiä etunenässä,
jääkärit ja hiihtomiehet sivuilla.

Sandels oli melkein joka paikassa saapuvilla ja mihin vain hän tuli,
tervehdittiin hänen rohkaisevia sanojaan kaikuvilla hurra-huudoiila.

Tultuaan vasemman siiven äärimmäisten hiihtäjien luota takasin majuri
Grotenfeltin luo, joka luutnantti Svebeliuksen kanssa ratsasti tykkien
takana, sanoi hän:

-- Minua vähän arveluttaa se Fahlanderin joukko. --

-- Kuinka niin? Mistä syystä? -- kysyi Grotenfelt ihmetellen.

-- Hänellä on niin pitkä taipale kulettavana. Vähilleen viisi
peninkulmaa. --

-- Jos saan lausua mielipiteeni, -- puuttui luutnantti Svebelius
puheeseen, -- ovat everstiluutnantti Fahlanderin miehet väkeä, joka jo
lapsuudestaan saakka on tottunut viihtymään lumessa ja jäässä. --

-- Sitä minäkin, -- säesti Grotenfelt.

Sandels ratsasti jonkun aikaa ääneti.

-- Pulkkilaan ei liene enää kovinkaan pitkälti, -- sanoi hän viimein.

Ei majuri eikä luutnanttikaan voinut sanoa jälellä olevan taipaleen
pituutta. Tiedusteltuaan jälkijoukon miehiltä sai Sandels kuitenkin
tietää, että matkaa oli vielä viiden virstan verran.

-- No, sitte ei Fahlander ehdi perille vielä kahteenkaan tuntiin, --
virkkoi brigaadin päällikkö. -- Meillä on siis hyvää... --

Hän ei ehtinyt lausettaan loppuun, kun luutnantti Svebelius huudahti:

-- Tottavieköön, perillähän hän jo on! --

Sandels kuunteli pari tuokiota. Kohottihe sitte jalustimissa pystyyn ja
huusi taapäin:

-- Toverimme ovat jo taistelussa. Eespäin, pojat! --

Taistelun kiihko kuohutti miehiä. Apuun oli jouduttava verileikkiin
ryhtyneille veikoille. Juoksujalassa kiidettiin eteenpäin. Aidat
raskivat, metsikkö kaikui ja pensaat rusentuivat maan tasalle Sandelsin
urhean joukon intomielin rynnistäessä eteenpäin. Vasta kirkonkylään
päästyä, missä venäläiset olivat ahtautuneet jok'ainoaan taloon,
pysähtyi kolonna ja valmistautui ratkaisevaan painettihyökkäykseen.

Melkein samaan aikaan oli luutnantti von Fieandtin onnistunut anastaa
kasakoilta eräs asema. Muuan toinen osasto oli jo ajoissa älynnyt
hyökkäävät länsipohjalaiset ja pääsi pakenemaan pääjoukon turviin
Pulkkilaan.

Fahlander oli valinnut erään metsätien voidakseen niin huomaamatta kuin
mahdollista rynnätä venäläisten niskaan, mutta sitä oli kerrassaan
mahdoton kulkea. Sotamiehet upposivat aivan vyötäreitään myöten
lumisohjuun, ja jos he näin ollen olisivat joutuneet vihollisen eteen,
niin ei ainoakaan mies olisi päässyt hengissä.

Tämän tähden muutti Fahlander matkan suuntaa ja ohjasi kulkunsa läheltä
pappilaa. Mutta tämän kautta huomattiin hänet liian aikaiseen, joten
hänen oli pakko alkaa se taistelu, jonka Sandels muuten oli aikonut
alottaa.

Nopealla rynnäköllä anastivat savolaiset Kokkolan torpan kirkonkylän
eteläpuolella. Näitä johti kapteeni Duncker. Jonkun matkaa länteenpäin
rynnisti Kajaanin pataljoona urheasti luutnantti Clementeoffin johdolla
vihollista vastaan, sillä aikaa kun pohjolaiset majuri von Essenin
johdolla marssivat Anttilan kartanoa kohden. Etempänä luoteessa
hyökkäsi 80 länsipohjalaista ja 20 Savon jääkäriä kapteeni
Silfverbrandin johdolla Kytömäen torpan kautta ja puhalsivat torpan
vieritse juoksevan Pulkkilan joen poikki kiiruhtaen rientomarssissa
tovereilleen avuksi.

Kuumin taistelu oli kuitenkin Dunckerin jääkärien kestettävänä, sillä
näiden rintamaa teki venäläisten mieli puhkaista ja avata siten
itselleen tie pakomatkalle. Se oli turhaa.

Äsken mainittu Kokkolan torppa oli Sulkavan komppanian rintaman edessä.
Mökki paha oli laho ja huono. Luuli, että pieninkin tuulen puuska olisi
voinut kellahuttaa sen kumoon. Katto oli osaksi hävitetty ja oven
rahjus riipsatti yhden saranan varassa.

Jo venäläisten tullessa seudulle oli torpan väki, mies ja vaimo pienen
lapsen kanssa, paenneet siitä sukulaistensa luo Marttilan kylään.

Ennen venäläisten ensimmäistä murrosyritystä olivat Kokko, Kärki ja
Onni ynnä muutamat muutkin jääkärit saaneet Dunckerilta käskyn lähteä
vakoilemaan torpan tienoville. Nämä läksivätkin ketjussa ja asettuivat
mökin taa ja sivuille. Ei näkynyt ainoatakaan vihollista.

-- Pitääpä mennä katsomaan, onko väkeä mökissä, -- virkkoi Onni ottaen
pari askelta eteenpäin.

-- Oletko hullu, poika, -- ärähti Kärki tarttuen Onnin käsivarteen. --
Tuolla aitovierellä on jotain liikkeessä. --

Onni tähysteli tarkkaan. Vihdoin hän sanoi:

-- Näkyjä olette, isä Kärki, nähneet. Porsaitahan siellä on
tonkimassa. --

Näin sanottuaan hän tempasihe irti ja hiipi varovasti itäisen nurkan
taitse.

-- Niin, niin, -- huusi Kärki, -- mutta pidä varasi, etteivät porsaat
pure tavalla, jota et voi aavistaakaan! --

Tuskin oli Onni ehtinyt nurkan toiselle puolelle, kun aidan takaa
kuului pamahduksia. Luotia vinkui kuin rakeita Onnin korvissa, mutta
eivät saaneet aikaan sen pahempaa kuin että yksi lennätti lakin hänen
päästään hyvän matkaa erääseen hiililäjään.

Muutamilla hyppäyksillä seisoi Onni taas toisten luona.

-- Ähäh, mitä sanoin porsaista, -- virkkoi Kärki nuhdellen. -- Moinen
varomattomuus olisi voinut käydä hyvin kalliiksi. --

Heti laukauksien jälkeen hyökkäsivät venäläiset esiin suletuin rivein.
Tämä oli heidän ensimmäinen murrosyrityksensä.

Hädin tuskin ehtivät vakoilijamme pääjoukon turviin. Vihollinen oli
aivan kintereillä. Ja venäläisten painetit kalskahtivat jo vastakkain
savolaisten kanssa, kun vakoilijat paraiksi ehtivät riviin paikoilleen.

Dunckerin joukko oli nyt voittamaton. Miehet taistelivat ihmeteltävän
kylmäverisinä ja kuolemaa halveksuen. Venäläiset eivät päässeet
edistymään jalankaan leveyttä.

Obuhow itse nähtiin mukana murroshyökkäyksessä. Hänen rohkaisevat
sanansa ja hyvä esimerkkinsä eivät kuitenkaan auttaneet. Hänen täytyi
viimein peräytyä, ei kumminkaan kauemma kuin äsken mainitun aidan taa.

-- Olkaa varuillanne, pojat, -- huusi Duncker, joka taukoamatta
piti silmällä vihollisten liikkeitä. -- Kohta ovat ne uudelleen
niskassamme! --

-- Tulkoot vain samaan löylyyn, -- virkkoi Kokko ilkkuen.

Hurra-huuto kajahti vastaukseksi näille sanoille, jotka koko joukko oli
kuullut.

Nojautuen erästä katkennutta puuta vasten seisoi Valter Jernfält
muutaman kyynärän päässä joukosta. Posket olivat entistään kalpeammat.
Näki selvästi, että hän kamppaili väsymyksen kanssa. Hänen ajatuksensa
eivät tällä kertaa olleet vihollisissa, niinkuin toisten, vaan
kauniissa kasakkatytössä. Pitäisikö hänen nyt erota tästä, jota juuri
oli oppinut rakastamaan koko sydämmensä lämmöllä?

-- Ei, -- mutisi hän, -- lempeä sallimus on suojeleva sekä häntä että
minua. --

Samassa kuului ääni hänen takanaan:

-- Jos olette väsyksissä, luutnantti Jernfält, ettekä jaksa enää
tapella, niin vetäytykää pois lepäämään. Näin kyllä, että olitte mies
paikallanne ensi rynnäkössä. --

Nämä sanat lausui kapteeni Duncker laskien takaapäin kätensä Valterin
olalle.

-- Ei, herra kapteeni, -- vastasi luutnantti pystyyn terhentyen. --
Minunko mennä lepäämään, kun toiset taistelevat voitosta! Ei! Kunhan
saan vain hengähtää muutaman minuutin, niin olen jälleen valmis! --

Duncker ei vastannut erotessaan mitään, mutta siinä katseessa, jonka
hän ajatuksiinsa uudelleen vaipuneeseen luutnanttiin loi, huomasi
selvään ihmettelyä.

Äkkiä alkoi kirkonkylän pohjoispuolelta kuulua tiheää ampumista.
Venäläisten etuvahdit riensivät pikamarssissa sinne ja niiden
kintereillä Sandelsin urhea, taiston haluinen joukko. Luutnantti
Svebelius pani paikalla kaksi tykkiään paukkumaan. Hyvin tähdätyt
luodit kumahtelivat milloin minkin talon seinään kylässä, missä
venäläiset olivat. Tämä sekä kiivas kiväärituli pakottivat venäläiset
pois asemiltaan.

Kun Kokkolan torpan luona oleva venäläisjoukko huomasi tämän, syöksähti
se taas esiin koettamaan toista murrosyritystä. Mutta tälläkin kertaa
seisoi savolaisten rintama vankkana kuin vuoren seinä.

Niin pian kuin Valter Jernfält oli huomannut vihollisen käyvän uuteen
hyökkäykseen, riensi hän paikoilleen riviin. Väsymys oli unohtunut
kerrassaan. Koko hänen olentonsa paloi halusta saada näyttää
Dunckerille, joka taisteli lähellä häntä, että hän ansaitsi kunniakkaan
paikan tämän urhojen riveissä. Hän tappeli ensi rivissä ja jakeli
vuoroin oikealle vuoroin vasemmalle niin voimakkaita iskuja, että
moskovalaisia kepertyi mies toisensa jälkeen.

Hän oli tuohtunut tulisimmilleen ja taisteluinnoissaan joutui
jokseenkin kauas vihollisten keskelle. Hänet saarrettiin, surma aukoi
hirvittävää kitaansa kaikkialla hänen ympärillään.

Onni, jonka silmä ehti kaikkialle, huomasi toki ajoissa vaaran ja
ilmoitti siitä Kokolle ja Kärelle. Muutamissa minuuteissa oli tuon
epätoivon vimmalla kamppailevan Valter Jernfältin ympärillä oleva
hurjistunut venäläisjoukkio masennettu ja luutnantti vapautettu, juuri
kuin kolme venäläistä oli iskenyt kiinni tehdäkseen hänet vangiksi.

Tässä toisessa rynnäkössä sai everstiluutnantti Obuhow kaksi haavaa.
Hänen sotilaansa taistelivat kylläkin urheasti, mutta huomatessaan
päällikkönsä haavoittuvan menettivät he miehuutensa ja peräytyivät
Anttilan kartanoon, jonne myöskin kirkonkylästä karkoitetut saapuivat.

Kauan ei kulunut, ennenkuin venäläiset joutuivat umpisaarroksiin.

-- Höyhentäkää, minkä jaksatte, -- huusi Sandels luutnantti
Svebeliukselle osottaen kartanoon päin. -- Ei ainoakaan rysää saa
päästä pois. --

Svebelius vedätti tykit esiin ja aikoi ryhtyä ampumaan, mutta silloin
saapui sanantuoja ilmoittamaan, että Obuhow antautuu. Suomalaisten tuli
lakkautettiin heti.

Kun Sandels antautumisen jälkeen astui siihen huoneeseen, missä
haavoittunut Obuhow oli, tapasi hän tämän pitkällään eräällä
sänkyrähjällä huolellisesti sotalippuihinsa kietoutuneena. Hän huomasi
kyllä venäläisen uhkamielisen katseen, mutta ollen jalo sekä ihmisenä
että sotilaana valtasi hänet jonkullainen kunnioituksen tunne
nähdessään tämän vastustajansa menettelyn.

Venäläisten puolella saatiin pelastetuksi ainoastaan kaksi pienempää
kenttätykkiä ja neljä viisi miestä. Urhea Serbin, toinen Mogilevin
rykmentin kapteeneista, johti nämä kaikessa hiljaisuudessa pois
pälkähästä ennen Anttilan talon saartoa. Sen jälkeen tämä pieni joukkio
yhtyi kenraali Tutshkowiin, joka peräytyi Klingsporin armeijan tieltä.

Kun suomalaiset taiston tauottua olivat taasen asettuneet rintamaan,
ratsasti brigaadin päällikkö pitkin rivejä ja kiitti miehiä. Kauvimmin
viipyi hän Fahlanderin joukon luona ilmaisten erityisen mielihyvänsä
varsinkin Sulkavan komppanialle.

Hänen lähdettyään meni Valter Jernfält Kokon luo ja sanoi;

-- Sinäkö se äsken pelastit minut surman suusta? --

-- En, luutnantti, -- vastasi Kokko, -- tuolla pelastaja on. Hän se
ensinnä vaaran huomasi ja ilmoitti sen meille. Ja kun teitä olivat
raastamaisillaan saaliikseen, niin hän se juuri kolhi sen miehen
maahan, joka teidän kurkkuunne pyrki käsiksi. --

Näin sanoen Kokko osotti korviaan myöten punottavaan Onniin, joka
kainostellen oli vetäytynyt Kokon selän taa.

-- Niin se taisi ollakin, nythän tunnen sinut, -- virkkoi Valter
taputtaen Onnia olkapäähän.

-- Sinähän muistaakseni houkuttelit ryssät ensi kerran Kokkolan torpan
luona aidan takaa esiin ja menetit mylläkässä lakkisi? --

-- Minähän se, -- vastasi Onni matalalla äänellä.

-- Ensimmäinen opinnäytteesi on onnistunut odottamattoman hyvin.
Sinusta tulee aikaa myöten parhaita sotilaitamme, kunhan vain jatkat
samaan tapaan. --

Luutnantin lähdettyä pois heitti Onni lähinnä seisoviin katseen, josta
voi lukea: näittekö nyt mihin poika kelpaa. Uskaltakaapas sanoa vielä
pojaksi.



5.


Hammasta purren ja kiroillen mittaili urhea kapteeni Malm aamulla
aikaisin toukokuun 10 päivänä kiivain askelin Iisalmen kirkon edustaa.
Hän oli joukkoineen seisonut aseissa koko yön hautausmaalle
piiloutuneena odotellen niitä venäläisiä, jotka huhun mukaan aikoivat
hyökätä mainittuun paikkaan, missä vihollisella oli useampia
varastomakasiineja.

Tietämättä siitä, että kenraali Klercker, ylikomentaja Oulussa, oli
lähettänyt majuri Bosinin hävittämään Juuassa venäläisten varastoja,
oli Sandels jo käskenyt Piipossa olevan Grotenfeltin lähettämään 50
miestä ja yhden upseerin anastamaan makasiineja Iisalmessa. Tämän sai
tehdäkseen luutnantti Clementeoff. Myöhemmin tuli käsky Klingsporilta,
että Sandels antaisi 150 miehen mennä viime mainittuun paikkaan ja, jos
mahdollista, myöskin Kuopioon ottamaan kiinni venäläiset kuormastot ja
hävittämään makasiinit. Tämän tehtävän uskoi Sandels urhealle Malmille,
joka 80 länsipohjalaisen ja 20 savolaisen kanssa läksi matkalle.

Kun Malm täten saavutti muut joukot Iisalmessa, katsoi hän itsensä
kyllin vahvaksi uskaltaakseen käydä ahdistelevan vihollisen kimppuun.

Mutta juuri hänen kiroillessaan, niin kuin edellä mainittiin, ja
tömistäessään maata lämpimikseen, kun näet yöllä oli ollut tavallisen
kolakka, tulee eräs talonpoika aika hamppua tieltä esiin ja pyytää
saada puhutella suomalaista päällikköä.

-- Mikä hätänä? -- kysäsi Malm, josta oli mieleen tämä
yksitoikkoisuuden keskeytys.

-- Vihollinen on kaikessa rauhassa majaillut tänä yönä Taipaleen
kylässä. --

-- Valehtelet! -- kiljasi kapteeni Malm.

-- En, en valehtele. Totta kai sen tiennen, kun olen samasta
kylästä. --

-- Paljoko vihollisen väkeä on? --

-- Eipä paljo päälle puolentoista sadan. --

Kapteeni Malmilla oli heti valmiina urhea päätös. Se oli omiaan tuolle
urhealle sotilaalle. Hän lähetti heti paikalla sanan luutnantti
Burmanille, joka puolen joukon kanssa oli piiloutunut erään
metsätöyrään taa kirkon eteläpuolella, että tämä kiiruimman kautta
rientäisi takasin.

-- Luutnantti, -- huudahti hän Burmanille tämän tultua takasin, -- nyt
voimme näpistää hengiltä jok'ainoan ryssän näillä tienoin! --

-- Mutta minähän en näe yhtään, -- ihmetteli Burman ympärilleen
katsoen.

Kapteeni Malm teki nyt selkoa Taipaleen miehen kertomuksesta.

-- Jos siihen voisi luottaa, -- arveli luutnantti uskomattomana.

-- Epäilettekö sitte? --

-- Kyllä, totta puhuen, minua epäilyttää. --

-- No, kutsukaa mies tänne uudelleen, niin saamme nähdä, puhuuko hän
ristiin. --

Pitkän etsimisen perästä palasi luutnantti Burman tyhjin toimin.
Talonpoika oli aikoja sitte laputtanut tiehensä. Hän sanoi lopuksi:

-- Aavistukseni pitää sittenkin paikkansa. Mies on laskenut pitkän
valheen. --

Mitään vastaamatta kapteeni Malm kulki kiivaasti edestakasin. Viimein
hän äkkiä pysähtyen Burmanin eteen sanoi:

-- Luulen kuitenkin, että mies on puhunut täyttä totta ja sen tähden
olen päättänyt ottaa asiasta lähempää selkoa. --

-- Kapteeni tekee mielensä mukaan, -- vastasi luutnantti, -- mutta
muistakaa, että olen teitä varoittanut. --

Välittämättä luutnantin sanoista jatkoi kapteeni Malm:

-- Meidän täytyy välttämättömästi saada nuo 150 ryssää käsiimme. Muuten
ehkäiseisivät ne hyökkäyksemme Kuopioon. --

Tunnin perästä tämän jälkeen läksi Malmin joukko rientomarssissa
Taipaletta kohden. Kulku ei kuitenkaan käynyt maantietä myöten, koska
vihollinen tämän kautta olisi saanut liian aikaiseen tiedon heidän
lähenemisestään. Kapteeni Malm teki siis puolentoista peninkulman
pituisen kierroksen Kilpijärvelle päin.

Saavuttuaan Taipaleeseen tapasi hän täällä erään pitkänpuoleisen,
siististi puetun miehen, joka kertoi, että venäläiset olivat tunti
sitte lähteneet kylästä matkoihinsa.

Malm hämmästyi. Mokoma rasittava matka oli siis mennyt puille
paljaille. Se suututti sanomattomasti.

-- Nimenne, herrani? -- kysyi kapteeni epäluuloisesti

-- Boisman. --

-- Ah, luultavasti sama maanmittari Boisman, joka yhdessä Keinäsen,
Erkki Ollikaisen, Risto Hokkasen ynnä muiden kansaa tappelitte joku
vuosi sitte Iisalmella? --

-- Niin juuri. Ja te olette kapteeni Malm. Haavani eivät tosin vielä
ole aivan terveet, mutta tahdon auttaa teitä vointini mukaan. --

-- Se hyvä. Tunnetteko seudun? --

-- Totta kai, koska olen jo pitemmän aikaa ollut, täällä
maanmittarina. --

-- Te voitte siis tehdä minulle kelpo palveluksen neuvoilla ja
tiedoilla. Ensiksi siis: näittekö, mihin päin vihollinen läksi? --

-- Iisalmelle. --

Kapteeni Malm hypähti.

-- Tuli ja leimaus! -- kiljasi hän. -- Ja minä kun en jättänyt sinne
riittävästi väkeä! --

-- Tyyntykää, kapteeni. Tiedän hyvän keinon, jos vain sen
hyväksytte. --

-- Antaa tulla joutuin. --

-- Lähtekää heti paikalla ajamaan vihollista takaa. --

-- Mutta sehän on jo liian kaukana, --

-- Kyllä, kyllä, -- myönteli maanmittari, -- mutta... --

-- Mahdotonta on sitä enää saavuttaa. --

-- Eipä niinkään. Jos tottelette minun neuvoani, niin teidän pitää
lyödä vihollinen Kapakan torpan luona. --

-- No, mutta kukas osaa sinne metsän kautta? --

-- Minä lähden oppaaksi. --

-- Oivallista! -- huudahti kapteeni Malm ja puristi voimakkaasti
Boismanin kättä. -- Nyt ei kelpaa kuhnailla! ---

Luutnantti Clementeoff sai heti käskyn lähteä matkalle muutamien Savon
jääkärien (näiden joukossa Kokko, Kärki ja Onni), sekä 50 Kajaanin
pataljoonan miehen kanssa maanmittari Boismanin opastamana. Pieni
joukko läksi samassa liikkeelle toverien raikkaiden hurrahoutojen
kaikuessa.

Kun se oli kadonnut metsään, alkoi luutnantti Burman vähitellen lähetä
Iisalmen maantietä asettuakseen ryssille vastaan, jos Clementeoffin
olisi onnistunut saartaa ne.



6.


Kapakan torpassa asusti Pekka Harinen, Kustaa III:n Venäjän sodan
aikuinen sotavanhus. Nyt olivat ukko Harisen haivenet harmaassa,
jäykistyneet olivat käsivarret, niin ettei hän enää voinut liikkua niin
vapaasti kuin ennen. Tämän tähden täytyi hänen myöskin vaikka
vastenmielisesti pysyä kotona, kun saapui sanoma sodan syttymisestä. Se
kirveli tietysti kovin, mutta mikäs auttoi! Vaijeten ja mitään voimatta
täytyi ukko Harisen nähdä, miten Suomen pojat menivät maataan
puolustamaan.

Ukon ainoa lohtu oli hänen poikansapoika Mikko. Tämä oli 20 vuoden
ikäinen ja hoiti torpan toimia kuin aika mies, niin että sekä hän että
Pekka Harinen tulivat toimeen hyvin.

Mikko oli iloinen veitikka. Harvoin tämän maailman surut ja huolet
häntä painelivat. Mutta tämä iloisuus loppui äkkiä Mikon täyttäessä 19
vuotta. Silloin nähtiin hänet käyskelevän yksinään, alla päin ja
pahoilla mielin.

Pekka Harinen tuli alussa levottomaksi ravakan Mikkonsa tähden. Hän
luuli, että tämä varmaankin oli sairastunut, mutta päästyään sittemmin
selville taudin oikeasta laadusta, tyyntyi hän heti vaikkakin haikeasti
päivitellen pojanpoikaansa.

Pari sataa kyynärää kauemma metsään päin oli laajalti muokattu paikka.
Keskellä tätä koheni hyvin rakennettu talonpoikaistalo, jonka omisti
tyly ja itara Antti Sormunen. Tällä oli Elsa-niminen tytär, vuotta
nuorempi Mikkoa.

Lapsina olivat nämä yhdessä leikkineet. Vuosien vieriessä oli
lapsellinen rakkaus muuttunut lämpimämmäksi eikä kulunut kovin kauvaa,
kun he tunnustivat toisilleen sydämmensä hellimmät tunteet.

Antin suostumusta avioliittoon Elsan kanssa oli paljoa vaikeampaa
saada, kuin mitä Mikko oli aavistanut. Rikas talonpoika oli näet jo
luvannut tyttärensä Maaningan Vennulle. Kun Mikko ilmoitti asiansa
Antille, ajoi tämä hänet muitta mutkitta ovesta ulos.

-- Älä ole tietävinäsi mokomasta pohatasta mitään, -- neuvoi Pekka
Harinen, kun hän samana päivänä, jolloin tapaukset Taipaleessa
alkoivat kehittyä, puheli asiasta pojanpoikansa kanssa. -- Pahalla on
paha palkkanakin ja pane mieleesi, ettei Antti Sormusella ole puhdas
omatunto. Jumala yksin tietää, millä tavalla hän on rikkautensa
haalinut. Ja jos on totta, että isäin pahat teot seuraavat lapsia
kolmanteen ja neljänteen polveen, niin ei ole mikään onni naida hänen
tytärtään. Sen tahdon sulle... --

-- Riittää, riittää jo, -- keskeytti Mikko. Mitä se Elsaan kuuluu, jos
hänen isänsä on huonossa huudossa. Tyttö kärsii kyllä sitä
ajatellessaan, sen tiedän liiankin hyvin. --

Pekka Harinen oli ääneti hyvän aikaa. Viimein hän sanoi tutkivasti
katsoen pojanpoikaansa:

-- Sinä siis pidät Elsasta? --

-- Kyllä, iso-isä. --

-- Todellako? --

-- Todella. --

-- Entä hän? Onko hänkin samaa mieltä sinua kohtaan? --

-- On. --

-- Hyvä! Pysykää lujina rakkaudessanne, te saavutatte viimein
tarkoituksenne. --

Mikko aikoi vastata, mutta samassa tulla huhkii Antti Sormusen renki
sydän kurkussa pirttiin. Hänen takanaan uikutti keski-ikäinen mies.

-- Hukassa ollaan! Ne ovat täällä! -- kirkui renki hyvän matkan päästä.

-- Kutka ne? -- kysyi Pekka Harinen pystyyn kavahtaen. -- Ryssätkö? --

-- Niin juuri. --

-- Totta vieköön, Maaningan Vennuhan se sieltä tulee, -- ihmetteli
Mikko tarkastaessaan linkuttavaa, joka tällä välin oli tullut lähemmä.

-- Niin on, -- vastasi renki. -- Tiedäthän, että hän aikoo naida
talonpojan tyttären. Hän oli juuri tulossa sopimaan lopullisesti
kaupoista, kun vihollinen yllätti hänet tuolla tien taipeessa. Eräs
luoti osui vasempaan pohkeeseen, jonka tähden hän tarvitsee lepoa. --

Mikko kalpeni kuullessaan rengin puhuvan naimisista. Viimein sai hän
toki vaimennetuksi kuohuvaa mieltään niin paljon, että voi vastata:

-- Tietäähän hän, missä Antti Sormusen talo on. Miksi hän ei mene
sinne?

Selvään kuulosti ivaa näissä Mikon sanoissa, jotka hän lausui niin
kovasti, että lähellä oleva Vennu ne kuuli.

-- Olisin mennytkin, ellei vihollinen olisi vallannut koko metsää, --
virkkoi Maaningan mies, -- Mutta nyt... --

Samassa renki älähti:

-- Kas tuolla rinteessä! Siellä ne pirut jo ovat! --

-- Pirttiin joutuin! -- huusi Pekka Harinen,

-- Siellä on pari kelpo luodikkoa ja niillä... --

Samassa hän tuuppasi Maaningan Vennun ja rengin tupaan. Hän itse tuli
Mikon kanssa hiljaa perästä.

-- Telki oveen, -- komensi Pekka Harinen.

-- Sitten asetut sinä, Mikko, tuon ikkunan eteen ja minä tämän. Ja jos
sitte ryssän mieli tekee pistää nenänsä tänne, niin tiedät, mitä on
tehtävä. --

Mikko vastasi ainoastaan äänettömällä pään nyökkäyksellä.

Venäläinen osasto kulki kolmessa joukossa. Kun ensimmäinen oli ehtinyt
Kapakan torpan edustalle, sanoi upseeri osottaen pirttiin päin:

-- Asukkaat näyttävät olevan sieltä tipotiessään. --

-- Eipä niinkään, -- tokasi lähinnä seisova mies savupiippua osottaen,
-- sieltä nousee savua. --

-- Tosiaankin, -- säesti päällikkö. -- Sitte kai saamme oppaan
Iisalmelle. --

Samassa lähenivät venäläiset torppaa.

-- Saatana! -- murahti Pekka Harinen heittäen kovasti voivottelevaan
Maaningan Vennuun halveksivan katseen. -- Nyt se alkaa, Mikko.
Näytetään, että näissä pojissa on pontta enemmän kuin Antti Sormusen
rengissä ja tulevassa vävypojassa, senkin rahjuksissa. --

Pekka ja Mikko aikoivat juuri laukaista, mutta samassa pamahti metsästä
pari laukausta. Kolme venäläistä kaatui ja muut alkoivat juosta kuin
päättömät kanat, vaikka päällikkö pani parastaan saadakseen heitä
pysymään järjestyksessä.

Syynä venäläisten häiriöön oli laukaus metsästä ja kaatuneet toverit
sekä luutnantti Clementeoffin nopsa pistinhyökkäys.

Clementeoff oli näet ajoissa ehtinyt perille tehdäkseen jyrkän lopun
venäläisten aikeista.

Kun Pekka Harinen näki suomalaisten hyökkäävän esiin, irroitti hän
nopsasti teljen ovelta, putkasi sen auki ja törmäisi ulos huutaen:

-- Hurraa! Meikäläiset ovat täällä! Kuolema ryssille! --

Äkkinäisen hyökkäyksen johdosta venäläiset hätääntyneinä syöksyivät
suin päin metsään. Päällikkö latmisti ensimmäisenä.

Melkein samaan rymäkkään ehti luutnantti Burmankin. Nähtyään
venäläisten pakenevan hän huudahti:

-- Lempo jos pääsevät karkuun! Silloin varmaankin saavat tietää, että
Kuopiossa on varusasema! --

Mikko astuu samassa esiin ja sanoo:

-- Herra! Ei ainoatakaan ryssää tarvitse päästää pakoon. Metsän läpi
vie kaksi tietä. Miehittäkää niiden kummatkin päät ja... --

-- Hyv' on poika! -- keskeytti luutnantti. -- Jos viet meidät sinne,
niin teet suuren palveluksen. --

Kohta tämän jälkeen oli Burman muodostanut jääkäriketjun metsään eikä
ehtinyt kulkea kau'aa, kun jok'ainoa tiehensä hiipivä venäläinen oli
estetty etenemästä. Ainoastaan kuuden miehen onnistui päästä ketjun
läpi, mutta näidenkään vapaus ei tullut pitkä-ikäiseksi, sillä jo
seuraavana päivänä ammuttiin heistä kaksi ja neljä muuta vangittiin.

       *       *       *       *       *

Metsään muodostetussa ketjussa olivat ystävämme Kokko, Kärki ja Onni
aivan lähellä toisiaan. Mikäli tilaisuus salli hauskuttelivat he
itseään puhellen ja nauraen.

-- Saa sanoa, että ryssä on joutunut suorastaan satimeen, -- virkkoi
Kokko.

-- Ihan ja siitä on kiittäminen maanmittaria, -- säesti Kärki.

Onni, joka hänkin tahtoi saada äänensä kuuluviin, sanoi:

-- Taitaa se olla reima mies se maanmittari, minkä minä olen hänestä
kuullut kerrottavan. --

-- Ahah, tuolla ryömii eräs pitkätakki, -- kuiskasi Kokko kyyristyen
erään pensaan taa.

Muut seurasivat esimerkkiä ja kun venäläinen oli aivan heidän
kohdallaan, kavahti Kärki pystyyn.

-- Antaudu, -- kiljasi hän karskisti ja kohotti kiväärin poskelleen.

Venäläinen, joka alussa ei huomannut toisia suomalaisia, tahtoi koettaa
onneaan ja livistää tiehensä, mutta samassa kohahtivat Kokko ja Onnikin
jaloilleen.

Kun moskovalainen huomasi kaiken vastustuksen turhaksi, antautui hän
ruikuttaen, että henki säästettäisiin.

Melkein samalla tavoin kävi muidenkin venäläisten vangitseminen.
Clementeoff ei kadottanut ainoatakaan miestä eikä myöskään Burman.

Sillä aikaa kun kolme ystäväämme olivat riisumassa venäläisten aseita,
kuului selviä valitushuutoja lähistöltä ja ennen pitkää saivatkin he
nähdä erään nuoren, kauniin tytön, joka itkien turvasi erästä
keski-ikäistä miestä, joka tuskin voi askeltakaan ottaa päästämättä
parahdusta.

Toiselta taholta lähenivät Pekka Harinen ja Mikko, kummallakin aseena
luodikkonsa.

Kun viime mainittu huomasi nuoren tytön ja tämän seuralaisen, riensi
hän näiden luo.

-- Herra varjele, ethän vain ole haavoittunut, Elsa? -- hätäili hän
ollen olevinaan huomaamatta Antti Sormusta.

-- En ole, mutta isä, -- vastasi nuori tyttö nyyhkyttäen.

-- Missä haava? --

-- Tässä, tässä! Oi, miten kirvelee! Tuntuu kuin tulessa olisi,
vaikeroi Antti Sormunen näyttäen vasempaa olkapäätään.

-- Käy tähän pitkällesi, -- kehoitti Kokko, joka samassa tuli paikalle
ja osotti erästä mätästä. -- On minussa vähän välskärin vikaa,
veikkoseni. Ahaa, sin'oot saanut luodin olkapaähäsi. Sitte ei tule
mitään, minä en saa sitä pois. Mutta miten se sinne osui? --

Kovasti nyyhkien kertoi Elsa, että venäläiset olivat äkkiarvaamatta
karanneet heidän päälleen. Ja kun vastustaminen oli hyödytöntä olivat
he päättäneet paeta. Tällä matkalla oli vihollinen kuitenkin saanut
heidät näkyviinsä ja ampunut muutamia laukauksia. Kaikki luodit olivat
menneet ohi paitsi yhtä. Ja se puuttui ukko Antin olkapäähän.

-- Missä on talosi? -- kysäsi äkkiä Kokko.

Antti Sormunen oli mennyt tainnoksiin eikä voinut vastata. Sen sijaan
sanoi Elsa:

-- Vähän matkaa tästä tuolla metsässä. --

-- Oliko ryssiä miten paljon? --

-- En minä niitä ehtinyt lukea, mutta mikäli voin nähdä, viidenkymmenen
paikoille. --

-- Tuhat tulimaista, -- kivahti Kokko, -- joutuin, Onni, juoksemaan
luutnantti Burmanin luo. Vihollinen ei saa päästä ehein nahoin! --

Onni katosi heti. Seuraus hänen ilmiannostaan oli se, että venäläiset
saarrettiin Antti Sormusen pirttiin, jonka he olivat miehittäneet.

Etteivät Burmanin miehet olisi joutuneet ilmeisen tulen alle
marssiessaan avoimen kedon poikki, joka ympäröi pirttiä, lähetti
luutnantti erään venäläisen vangin toveriensa luo. Tämä kertoi näille,
että koko toinen venäläinen joukko oli riisunut aseensa.

Tämä vaikutti. Ja kun luutnantti Burman antaakseen vielä vahvistusta
tämän lähetin sanoille, antoi hyvällaisesti tulta ja luotia metsän
rinteestä, marssi 40 tervettä sotamiestä päällikköineen Antti Sormusen
pirtistä ulos ja antautui vangiksi.

Tämän tapahtuessa oli Pekka Harisella ja Mikolla vähän syrjempänä
pitkä ja vilkas keskustelu. Ja kun tämä oli lopussa, meni vanhus
pojanpoikansa kanssa suoraan luutnantti Burmanin luo ja puhutteli häntä
näin:

-- Herra, minä olen jo vanha mies enkä jaksa enää liikkua sotajoukon
mukana. Oli kumminkin aika, jolloin minä olin yhtä rohkea ja nopsa kuin
teidänkin poikanne näkyivät tänään olleen ja silloin oli ottelu
vihollisen kanssa kuin huvia. Tämä poika tässä on pojanpoikani. Hänellä
on Jumalan kiitos sama sisu kuin minullakin ja sen tähden tahtoisin
pyytää, että hän saisi seurata teitä vaikkapa vain oppaanakin aluksi.
Parempaa seudun tuntijaa ei näillä tienoin ole. --

Burman mittaili muutaman hetken silmillään Mikon kookasta vartta ja ne
kirkastuivat sikäli, mikäli hän tarkasteli ukon pojanpoikaa.

-- Saat lähteä mukaan, -- sanoi hän viimein. -- Oletko heti valmis
lähtöön? --

-- Olen, vastasi Mikko iloisesti ja syleili iso-isäänsä. Sitte riensi
hän Elsan luo, joka oli polvillaan vielä tainnoksissa olevan isänsä
ääressä. Hän ilmoitti lemmitylleen päätöksensä ruveta sotamieheksi ja
tällä tavoin ansaita Antti Sormusen suostumuksen.

Raukea hymy kaunisti nuoren tytön huulia, kun tämä ojensi kätensä
Mikolle ja sanoi:

-- Mene vain, Mikko! Sinä tiedät, että voit luottaa uskollisuuteeni.
Mutta tuletko isää enää näkemään, se on tietämätöntä. --

-- Toivotaan parasta. Jää hyvästi, rakkahin Elsa! --

-- Hyvästi! Jumala kanssasi! --

Suutelo vielä ja Pekka Harisen reipas pojanpoika oli poissa.



7.


Elämä Niemessä Valter Jernfältin lähdön jälkeisinä päivinä oli ikävää
ja yksitoikkoista, kuten tavallista rakkaan ystävän lähdettyä joko
ainaiseksi tai epämääräiseksi ajaksi.

Patrik Jernfält oli sietämättömän äreä ja pitkät ajat voi hän kävellen
edestakaisin työhuoneessaan höpistä itsekseen minkä mitäkin.

Eräänä päivänä ilmaisi hän Amalialle, että hän suoraan sanoen oli
suutuksissaan siitä, että Valter oli pakoitettu jättämään hänet
entiseen kolkkoon elämään.

-- Mutta olenhan minä ja Olga sinulla, -- sanoi Amalia hyväillen ukon
poskia.

-- Onhan tuo sitäkin, lapseni, mutta toista on kuulla puhuttavan
tykkien jyskeestä ja miekkojen kalskeesta; silmiensä edessä näkee
kirottujen pitkätakkien juoksevan kuin... --

-- No, no, setäkulta, -- keskeytti kaunis kasakkatyttö, joka oli
hiipinyt majurin selän taa ja pannut sormensa tämän huulille, --
elämmehän me kaikessa rauhassa täällä Niemessä. --

Majuri höpisi taas pitkän läksyn itsekseen ja väistyi. Olga Pavluka
tiesi aina keinon, miten riistää aseet tuolta vanhalta sankarilta.

Niin iloinen kuin Olga mieleltään olikin siitä, että hänen lempensä oli
löytänyt vastarakkautta, ei hän kuitenkaan voinut olla entisellään.
Majuri Patrik näki usein tämän muutoksen hänessä ja oli monet kerrat
päättänyt kysyä Olgalta, miksi tämä luutnantin lähdettyä oli käynyt
niin vähäpuheiseksi, mutta hän ei koskaan tullut sitä tehneeksi. Tuntui
kuin hänkin viime aikoina olisi tullut tuppisuiseksi.

Myöskin Amaliaa kohtaan näytti Olga peräti muuttuneelta. Pitkät ajat
voi hän istua toimettomana, hän, jonka tapana muuten oli aina jotain
askaroida.

-- Omituinen muutos, -- ajatteli Amalia. -- Ahaa, nytpä arvaan! Siitä
pitää puhella isän kanssa.

Entiseen tapaan kului taasen muutamia päiviä. Olga pysyi entisellään,
yhä vain haaveksivana. Toisinaan sädehti hänen kauneista silmistään
jotain, joka paljon muistutti etelän hehkua, etelän taivoa ja kuta
kauemmin majuri sitä katseli, sen varmemmaksi tuli hän siinä
johtopäätöksessä, että tyttö oli rakastunut.

Eräänä päivänä päätti hän ottaa kauniin kasakkatytön perinpohjaisen
tutkimuksen alaiseksi. Hän sanoi sen vuoksi tavattuaan Olgan yksinään:

-- Mistä se tulee, tyttöseni, että sinä viime aikoina olet tullut niin
kummalliseksi? --

-- Minäkö, -- tapaili Olga hämillään. -- Minä kummalliseksi, en toki.
Setä on varmaankin erehtynyt? --

-- En ole. Sinä et ole sama pirteä ja iloinen tyttö kuin ennen. --

-- Mutta minä vakuutan sedälle, että minä... minä... --

-- No, no, Olga, puhu nyt totta. Tiedäthän, että sinulla minussa on isä
ja että... --

Majuri keskeytti ajatuksensa, kun samassa kuului pihalta nelistävän
hevosen kavion kopsetta.

Muutamia minuutteja tämän jälkeen seisoi eräs ratsumies yltä alta
pölyssä hänen edessään ja antoi hänelle kirjeen. Majuri aukasi sen ja
huudahti tuskin ehdittyään heittää siihen silmäystäkään:

-- Se on Valterilta! --

Samassa tuli Amaliakin huoneeseen. Hänen tulonsa oli Olgasta varsin
tervetullut, sillä sen kautta haihtui majurin huomio hänestä itsestään
ja että tämä huomio oli nuorelle tytölle tavattoman rasittava, sen näki
kyllä hänen kasvojensa ilmeestä.

-- Jahah, -- virkkoi majuri tarkastellen kirjettä joka puolelta, --
onpa se poika viimeinkin joutanut kirjoittamaan. Ja hän on jo
Iisalmella. Olipa se hyppy! Tahdotteko, tytöt, kuulla, mitä hän
kirjoittaa?

Olga oli kääntynyt ikkunaan päin, niin ettei majuri voinut nähdä hänen
kasvojaan, jotka sävähtivät punasiksi, kun majuri oli tehnyt tuon
viattoman kysymyksen.

-- Tahdomme, -- vastasivat tytöt yhteen ääneen. Olgan vastaus oli
kuitenkin tuskin kuultava.

Majuri Jernfält käänteli kirjettä puoleen ja toiseen, luki sitä ääneti
paikka paikoin ja taas käänteli sormiensa välissä. Viimein sanoi hän
hieman hymyssä suin:

-- Valter tervehtii teitä kumpaakin. --

Olga ei vastannut mitään. Hän istui yhä vain ikkunaan päin. Amalia sitä
vastoin virkkoi:

-- Lukekaa nyt, isä, mitä Valter serkku kirjoittaa, sitä olisi hauska
kuulla, sillä... --

-- ... se uteliaisuus on niin suuri, -- keskeytti majuri hymyillen. --
Niin, niin, kyllä se ottaa omansa! Olkaa nyt tarkkaavaisia, niin saatte
kuulla. --

Monien rykimisten ja röhkimisten perästä alotti majuri:

                                Iisalmella lokakuun alussa 1808.

    Paras Setä!

    Sydämmellinen kiitos siitä huolenpidosta, jota sain Niemessä.
    Sen ansioksi on luettava, että kohta sen jälkeen sain olla
    mukana Pulkkilan taistelussa. Joskin pakkanen paukkui, oli
    kuumaa kuitenkin, kuten sedällä on tapana sanoa, mutta kelpo
    sotamiestemme rohkeuden kautta, jota jokainen suomalainen osottaa
    ratkaisevalla hetkellä, lyötiin vihollisjoukko perinpohjin ja
    koko osasto otettiin vangiksi. Sitte suunnattiin kulku etelään
    päin ja kelpo kapteenimme Malm on nyt entistään oivallisemmin
    osottanut, mihin hän kykenee, kun näet Iisalmella kaapattiin
    venäläinen joukko, kokonaista 150 miestä, ilman että hän itse
    menetti ainoatakaan miestä. Ja nyt kirjotan tässä Kuopion
    valloittamisesta, Uskokaa pois, setä, että siinä sitä
    myllästettiin. Kun olimme tuon äsken mainitsemani onnistuneen
    kahakan jälkeen vielä Iisalmella, saapui tänne postimestari
    Sjöberg Kuopiosta. Hänen käytöksensä näytti kovin epäilyttävältä,
    jonka tähden hänet pidätettiin ja muutamia luotettavia talonpoikia
    lähetettiin ottamaan selkoa vihollisen hankkeista Kuopiossa.

    On todellakin ilo nähdä, millä uhrautuvaisuudella maaseutuväestö
    ottaa osaa maan puolustukseen. Sillä kun saavuimme Pöljän kylään,
    joka on noin puolitoista peninkulmaa mainitusta kaupungista, oli
    siellä meitä vastassa lähemmä satakunta rahvaan miestä, jotka
    paloivat halusta saada auttaa meitä kaupungin valloittamisessa,
    mikäli siihen kykenivät. Useammilta tahoilta saimme auliisti
    tukea, muun muassa eräältä Hellgren-nimiseltä koulumestarilta,
    joka kaikilla mahdollisilla tavoilla osoitti lämmintä
    isänmaanrakkauttaan.

    Ja vaikka kapteeni Malm vakoilijoiden kautta sai tietää, että
    kaupunki oli lujasti miehitetty, niin uskalsi hän kuitenkin
    rynnätä mukanamme, rohkea kun oli. Kolmessa osassa hyökkäsimme
    kaupunkiin. Minä olin siinä, jota kapteeni johti.

    Hurrahuudoilla rynnistimme päälle ja saattepa uskoa, että se
    kävi riuskoilta pojiltamme kuin leikkiä lyöden. Savolaiset olivat
    tapansa mukaan etunenässä tietä raivaamassa. Lyhyen vastustuksen
    perästä ajettiin venäläisten etuvahdit kaupunkiin. Me rynnistimme
    ihan kintereillä ja paiskelimme pakenevia nurinniskoin pitkin
    katuja.

    Oo, miten hupaista oli nähdä pitkätakkien juoksevan. Ja sitä he
    tekivätkin henkensä kaupalla. --

-- Saakeli soikoon! -- huudahti majuri, joka ei voinut enää pidättää
itseään. Ja täällä saan minä istua raukkana rahjuksena, jolla ei ole
virkaa pennin edestä. Vähemmästäkin voi raivostua mielettömäksi! --

-- No, no, isä, -- virkkoi Amalia hymyilen innostuneelle vanhukselle,
-- lukekaa vain etemmä, me olemme uteliaita. --

Ja majuri jatkoi:

    Parhaassa mellakassa joutui luutnantti Tavastjerna pahaan
    ahdinkoon torilla. Hän oli näet ottanut jo muutamia vangiksi,
    mutta ennen pitkää huomasi olevansa vihollisparven ympäröimänä,
    joka puolestaan uhkasi häntä joko kuolemalla tai vankeudella.
    Mutta nyt on asianlaita semmoinen, ettei luutnantti enemmän kuin
    Länsi-Pohjan ja Savon pojatkaan ole kuunapäivänä tienneet pelosta
    mitään. Niinpä nytkin kävi.

    Joukko sulkeutui kiinnemmä yhteen ja venäläisten tuuma tehtiin
    tyhjäksi verrattain vähällä vaivalla. Mutta vihollisen puoli
    tiheni myötäänsä ja Tavastjerna olisi viimein ollut auttamattoman
    surman suussa, ellei luutnantti Clementeoff juuri samassa olisi
    ehtinyt paikalle ja rajulla pistinhyökkäyksellä pelastanut
    toverinsa.

    Itse olin pari kertaa vaarassa joutua vangiksi ja kerran jäämässä
    kasakkaparven jalkoihin, mutta onni oli mukanani ja niin pääsin
    pälkähästä saamatta edes naarmuakaan.

    Kun Kuopio oli jo melkein meidän käsissämme, tapahtui jotain,
    joka ilmaisi, mitä jäntevyys, päättäväisyys ja ripeys liikkeissä
    saavat aikaan

    Taistelun lopulla oli näet eräs osasto venäläisiä grenadieria
    sulkeutunut torin varrella olevaan kansliataloon. Tämän
    anastaminen olisi kyllä käynyt päinsä, mutta ei ilman mieshukkaa.
    Kapteeni Malm lähetti sen tähden sanan venäläisille, että jos he
    mielisivät antautua, heidät armahdettaisiin.

    Tähän vastasivat grenadierit ainoastaan ampumalla. Tämän johdosta
    juolahti Burmanin mieleen käyttää jotakuta vankia välittäjänä.
    Tämä onnistuikin paremmin ja venäläiset pyysivät saada puhutella
    sitä upseeria, joka oli lähettänyt välittäjän.

    Luutnantti Burman läksi tämän johdosta kansliataloa kohden, mutta
    hän sai kavalan vastaanoton, luotia yhteislaukauksesta. Hän
    vimmastui moisesta hurjasta hankkeesta siihen määrin, että juoksi
    rappuja ylös, ampui toisella pistoolillaan keskelle venäläisiä ja
    alkoi mitä ankarimmin puhutella heitä venäjäksi.

    Tämä vaikutti. Haavoittumattomat grenadierit laskivat aseensa
    ja neljätuntisen taistelun perästä oli Kuopio täydellisesti
    käsissämme.

    Se mikä eniten vaikutti tämän yrityksen onnistumiseen, oli se,
    että venäläisten päällikkö, luutnantti Pavlenki oli edellisenä
    iltana lähtenyt partioretkelle Toivolaan päin. Kun hän sitte
    aamulla tuli takasin, oli hän vähällä joutua vangiksi, mutta
    onnistui kuitenkin livistämään tiehensä.

    Tämän hankkeen perästä tuli eversti Sandels itsekin Kuopioon koko
    brigaadin kanssa. Ja sinä aikana, kun hän on ollut täällä, on
    tehty monta urotyötä sekä maalla että vesillä. Retki Varkauteen
    on myöskin yksi merkillisimpiä tapauksia, sillä silloin saimme
    haltuumme suuren joukon kaikellaista sotatarvetta.

    Harvoin ja tuskinpa koskaan olen nähnyt semmoista iloa kuin sen,
    mikä nousi, kun seudun asukkaat näkivät ruotsalais-suomalaisen
    joukon saapuvan jälleen heidän tienoilleen. Kauan olivatkin
    he vihollisen sorrantaa saaneet kärsiä, jotka tapansa mukaan
    kaikkialla harjoittivat suurta julmuutta. Eivät edes lapset
    säästyneet pahoinpitelyltä. Siitä mitä itse olen lähemmin nähnyt,
    käy selville se kumoamaton totuus, etteivät ne kasakat ole
    julmimpia, vaan jääkärit. Joroisissa näin omin silmin, miten
    kaksi Donin kasakkaa oman henkensä kaupalla vapauttivat erään
    suomalaisen naisen ja tämän kaksi pientä lasta hurjien jääkärien
    käsistä, jotka väkivallalla tahtoivat anastaa naisen ja surmata
    lapset. Minulla oli kymmenen savolaista mukanani. Kiertelemällä
    oikoteitä onnistui minun päästä venäläisten kimppuun. Kaikki
    viisi vangittiin. Kasakkoja kohdeltiin lempeästi, mutta jääkärit
    armotta ammuttiin. En voinut estää savolaisiani panemasta toimeen
    ansaittua kostoa heittiöille.

    Vihollinen sai myötäänsä apua ja niin voi se vähitellen tehdä
    hyökkäyksen toisensa perästä asemaamme vastaan. Eversti Sandels
    huomasi vihdoin, ettei ollut muuta tehtävissä kuin jättää Kuopio
    ja vetäytyä pois Toivolaan. Se päivä, jona me peräydyimme
    asukkaista autiosta Kuopiosta, oli surun päivä, mutta voiton
    toivo, jota vielä vahvisti kapteeni Malmin menestysrikas retki
    Laatokalle päin, missä hän uhkasi itse venäläisten kaupunkia
    Sortavalaa, ei kuitenkaan vielä jättänyt meitä. Vielä kerran
    toivoivat suomalaiset voivansa ajaa vihollisen maastaan ja
    uudelleen asettua niiden kotien herroiksi, jotka heidän
    toistamiseen nyt täytyi jättää.

    Toivolassa oli asemaa hyvin helppo puolustaa, mutta kova onni
    oli alkanut seurata meitä. Huolimatta ankarimmasta valppaudesta,
    huolimatta todellisista urotöistä ja useista vihollista vastaan
    tehdyistä retkistä, katsoi brigaadin päällikkö olevansa kuitenkin
    pakoitettu lähtemään lopulta tästäkin vahvasta ja edullisesta
    asemasta.

    Suru sydämmessä jätimme Toivolon. Näin useiden arpipäiden
    uroiden itkevän harmista ja kuulin monta karkeaa sanaa nuorempien
    huulilta.

    Nyt olemme varustanut aseman Iisalmelle ja tämä lienee vieläkin
    edullisempi Toivolaa, koska vihollisen on paljoa hankalampi
    päästä tänne kuin sinne.

    Kenraali Tutshkow vanhempi on nyt saanut venäläisen joukon
    päällikkyyden. Ja niitä on kappaleen 10:ttä tuhatta miestä, jota
    vastoin Sandelsin joukossa, viidennessä brigaadissa, on vähän
    päälle 1,200 miehen. Meidän on siis tapeltava melkoista ylivoimaa
    vastaan, mutta tästä huolimatta toivomme voivamme pidättää
    vihollista siksi, kunnes ehkä saamme apuväkeä.

    Savon jääkäreissä on kolme sotilasta, jotka eniten ovat itseään
    kunnostaneet, nim. Kokko, Kärki ja eräs Onni-niminen 17-vuotias
    poika Lehtoniemen kärestä. Kaikki nämä kuuluvat Sulkavan
    komppaniaan, joka on paras koko jääkärirykmentissä. Monet kerrat
    olen nähnyt heidän osottavan sekä urhoutta että kestävyyttä ja
    ollapa meillä edes kymmentuhantinen semmoisia poikia, niin eipä
    ennättäisi kovinkaan monta viikkoa kulua, ennenkuin venäläinen
    olisi omien rajojensa takana. Mitä jäntevyys ja miehuus saavat
    aikaan, sen on Malm selvästi näyttänyt. Ja jos hän olisi saanut
    tarpeeksi tukea, ei olisi itse Dolgorukikaan, joka 2,000 miehellä
    hyökkäsi Sortavalaan, saanut häntä peräytymään.

    Varsinaisena syynä peräytymiseen Kuopiosta ei ollut vihollisen
    ylivoima, jolle suomalainen miehuus lukemattomat kerrat on
    pitänyt puolensa, vaan juuri se seikka, että vääpeli Brunow, joka
    on ollut Karjalassa vakoilemassa vihollisen liikkeitä, laittoi
    sanan, että tuhannen miehen suuruinen vihollisparvi riensi
    pikamarssissa Nilsiään päin. Sandels oivalsi, että tämän liikkeen
    tarkoitus oli niin ajoissa kuin mahdollista miehittää Iisalmi ja
    siten katkaista hänen peräytymisretkensä pohjoiseen.

    Tämän tähden joudutti brigaadin päällikkö melkein salaa lähtöä
    Toivolasta. Kun venäläiset tulivat tänne, tapasivat he ainoastaan
    tyhjän leiripaikan ja muutamia päiviä sitte kuulin kerrottavan,
    että he tämän nähtyään olivat ensin nolostuneet ja sitte niin
    vimmastuneet, että unohtivat takaa-ajonkin vähäksi aikaa. Ja kun
    viimein ryhtyivät siihen, oli se jo myöhäistä.

    Täällä olemme nyt kokoontuneina Iisalmen kirkolle odottamassa
    monta vertaa mieslukuisemman vihollisen hyökkäystä, jota ei kovin
    kauan enää tarvinnekaan odotella. Hyvä henki vallitsee toki
    koko brigaadissa ja jokaisella on se hiljainen lohdutus, että
    Sandels on tekevä kaikki ottaakseen arvokkaalla tavalla vastaan
    Tutskowin, joka kopeasti jo on kehuskellut, että viimeinkin on
    saanut meidät satimeen.

    Joka päivä tulee riveihimme suurempia ja pienempiä miesparvia
    ja vähästäkin avusta, jonka näin saamme, kasvaa miehuutemme
    myötäänsä.

    Parasta on kuitenkin se, että brigaadin päällikkö itse on niin
    lohdullinen. Voi melkein sanoa, että hän on joka paikassa
    saapuvilla. Teoin ja neuvoin auttaa hän aina tarvitsevaa.
    Hänen ystävällisyytensä yhtä paljon kuin järkähtämätön
    oikeamielisyytensäkin ovat tehneet hänet siinä määrin sotamiesten
    rakastamaksi, että se on aivan tavatonta. Lopuksi tahdon mainita
    yhden tärkeimmistä syistä siihen, miksi suomalainen soturi niin
    iloisella luottamuksella lähtee taistelun pyörteisiin Sandelsin
    johdolla ja melkein aina voittaa. Miehet näet luulevat, että
    päällikkö on liitossa onnen kanssa. Ja seuraus tästä on se, että
    sotilas ilomielin häntä seuraa. Tämmöinen henki sotajoukossa
    tekee sen melkein voittamattomaksi. Malmin loistava retki
    Laatokalle on myöskin lisännyt tätä miehuutta ja luottamusta.

    Nyt täytyy minun lopettaa tällä kertaa, koska minä ja Tavastjerna
    lähdemme vakoilemaan Maaninkaan päin. Lähetän sedän viehättäville
    tytöille paljon sydämmellisiä tervehdyksiä ja toivon, ettei
    rauha koskaan rikkoutuisi kauniissa Niemessä.

                                              Sedän uskollinen
                                              Valter Jernfält. --

-- Siis ei mitään erityistä tervehdystä minulle, -- ajatteli Olga, kun
vanhus oli lopettanut lukemisen. -- Niin, mutta jos oikein asiata
ajattelen, oli kuitenkin hyvä, ettei hän minulle erityisesti
tervehdystä lähettänyt. Hän arvaa asianlaidan ja siitä tahdon häntä
sydämmellisesti kiittää, kun hän palaa takasin. --

Tämän ajatuksen perästä nuoren tytön povesta kohahti kepeä huokaus.

-- Palaakohan Valter Jernfält enää koskaan? --



8.


Oli eräs sateinen ja tuulinen ilta syyskuun lopulla 1808. Junnon ja
Launilan kylien väliin, jotka ovat Siikajoen varrella, oli eräs pieni
kasakkajoukko leiriytynyt aivan virran partaalle. Sekä ihmiset että
eläimet olivat perin uupuneet pitkästä ja rasittavasta marssista Suomen
joukon anastamien seutujen halki. Päällikkö oli saanut käskyn
liittäytyä Kulnewin joukkoihin, mistä hyvänsä nämä sitte tapaisikin.
Mutta kun hän ei tuntenut paikkaa eikä mitään opastakaan voinut saada,
niin oli noiden aronpoikien perin tukalaa päästä etenemään.

Öin päivin he olivat harhailleet ympäriinsä aina Hämeenlinnasta saakka.
Hapuilleet metsät halki, samoilleet suot ja rämeet ja sitäpaitsi
saaneet tapella osaksi kuleksivien partiojoukkojen, osaksi
maaseutu-väestön kanssa, joka käytti jokaista tilaisuutta
vahingoittaakseen maan vihollisia.

Joukon lähtiessä Hämeenlinnasta oli siinä 120 miestä, mutta leirissä
ollessaan mainittujen kylien välillä oli se huventunut puoleen määrään.

Kasakkaparvi oli lähtenyt suojelemaan erästä melkoista ruokavarastoa
sekä pienempää määrää aseita ja ampumatarpeita.

Retki onnistui alussa hyvin, sillä sotnikka [100 miehen päällikkö] Elka
oli taitava ja tavattoman valpas päällikkö. Mutta lähellä Kärsämäen
kirkkoa, joka on kolme peninkulmaa etelään Piippolasta Pyhäjärven
varrella, hyökkäsi äkkiarvaamatta kuormaston kimppuun varhain eräänä
aamuna 50 kuulua Porin rykmentin sotamiestä. Näillä oli apuna satakunta
talonpoikaa. Syntyi vimmattu tappelu, joka päättyi siten, että
kuormasto joutui suomalaisten saaliiksi.

Huomatessaan, että oli menettänyt puolet miehistään ja että toinenkin
puoli joutuisi saman kohtalon alaiseksi, jos hän jatkaisi taistelua,
antoi Elka peräytymiskäskyn.

Kasakat pienillä, kestävillä ratsuillaan kipasivat pakopirteilleen
Kärsämäen kirkon länsipuolella oleviin saloihin ja heidän onnistui
eksyttää vihollisensa niin, etteivät nämä enää kyenneet heitä ajamaan
takaa.

Marssi nykyiselle leiripaikalle oli ollut rasittavimpia, mitä Elka
koskaan oli tehnyt. Mutta hän ja hänen miehensä olivat kuitenkin liian
karaistuneita lakatakseen toivomasta onnellista loppua tuolle
seikkailurikkaalle retkelle. Lepoa tarvitsivat he kuitenkin, ja kun
Elka oli saanut varmasti tietää paikasta, missä hän nyt oli, että se
oli aivan autio puolustajista, niin katsoi hän sekä voivansa levätä
täällä pari päivää että myöskin käydä lähikylissä haalimassa jotain
suuhun pantavaa.

Paikka, minkä hän oli valinnut leirikseen, oli kaukana yleisestä
tiestä. Metsä ympäröi sitä kolmelta taholta, ja sitä paitsi joki tällä
kohdalla oli niin kapea ja matala, että sen yli voi päästä verrattain
vähin vaivoin, jos asianhaarat niin sattuisivat vaatimaan.

Mainittuna iltana oli Elka tavallista synkempi. Melkein voimattomaksi
uupuneena oli hän äsken palannut partioretkeltä Piippolasta päin. Hän
ei ollut saanut näpistetyksi mitään, sillä kylien asukkaat olivat
paenneet metsiin ja vieneet kaikki ruokavarat mukanaan.

Teemme ensimmäisen tuttavuuden ukko Elkan kanssa, kun hän istuu eräällä
rantapaadella lähellä virran uomaa. Lumivalkeat hapset ja parta olivat
likomärät hienosta tihkusateesta, mutta se ei huolestuttanut 60
vuotiasta sotnikkaa, sillä kun veden valuminen kävi liian
kiusalliseksi, tarttui hän jäntevin kourin hapsiinsa ja pusersi niitä.

Mutta hänen kaikille tahoille vilhuvissa silmissään heijastui aivan
toista huolestumista, sisäistä rauhattomuutta, jota ulkonainen luonnon
rauhattomuus ei voinut vaimentaa. Silloin tällöin hän teki rajun
liikkeen ikään kuin riistääkseen nuo pahat ajatukset, joita häneen
tulvimalla tuli. Hänen itsekseen höpisemistään ei kukaan edestakasin
häärivistä kasakoista päässyt kuulemaan.

Kun hän oli pahimman surun vallassa, läheni hiljaa eräs hänen
alipäälliköistään. Kun Jemela -- se oli lähenevän nimi -- näki
päällikkönsä mureisen muodon, pysähtyi hän arvelemaan hetkeksi ja
mietti, mennäkö häiritsemään päällikköä vai ei. Vaan kun Elka viimein
päästi raskaan huokauksen ja näytti olevan aikeessa lähteä, ei
Jemelakaan enää epäröinyt. Hän hiipi kissan tavoin esiin ja pannen
karkean kätensä Elkan olkapäälle sanoi:

-- Mikä sinulle on tullut? Siitä saakka, kun tulit partioretkeltä, olet
ollut kummallinen. --

Kun Elka tunsi käden olkapäällään, hypähti hän ylös ja hänen kasvonsa
ilmaisivat häpsähdystä. Mutta huomattuaan, kuka hänen edessään oli,
istuutui hän ähkien jälleen alas mutisten puoliääneen:

-- Ahah, sinäkö se vain olitkin, Jemela. --

Ja osottaen erästä vierellä olevaa kiveä hän sanoi kovemmin:

-- Käyhän tuohon, niin saat kuulla, miksi olen niin alla päin. --

Tätä ei Jemela toista kertaa antanut sanoa, vaan heitettyään hätäisen
katseen toiselle rannalle ikäänkuin varmistuakseen, ettei siellä
piillyt vihollisia, istuutui hän osotetulle paikalle.

Elka istui kuitenkin kotvan aikaa ääneti ja synkkänä. Viimein hän sanoi
enemmän itsekseen, mutta sentään niin äänekkäästi että Jemela sen
kuuli:

-- Milloin olen hänet löytävä jälleen, sen pienen tyttöseni?
Milloin...?

Näissä sanoissa oli jotain niin sydämmellistä ja kaihomielistä, että
Jemela, joka oli ne kuullut useasti ennenkin ja jo tottunut niihin,
oikein häpsähti.

-- Et ole siis vielä menettänyt toivoasi? -- virkkoi hän hetken aikaa
katseltuaan Elkan merkitseviin kasvoihin.

-- En, -- vastasi tämä nojaten lähemmä Jemelaa. -- Tänään on tuo toivo
entisestään kasvanut. --

-- Mitenkä niin? -- ihmetteli Jemela.

-- Olen nähnyt näyn, joka on kokonaan vienyt minut menneisiin
aikoihin. --

-- Tahtoisitko kertoa tuon näyn minulle. --

-- Kyllä, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. --

-- Sano se ja minä suostun siihen tinkimättä. --

-- Ehto on se, ettet koskaan kerro yhdellekään ihmiselle sitä, mitä nyt
kuulet. --

-- Entä jos kaadut, enkö sittekään? --

Elka vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Sitte hän sanoi:

-- Jos niin sattuisi käymään, niin panen sydämmellesi, että jatkat
tiedustelujani. --

-- Tässä käteni vakuudeksi, -- vastasi Jemela nopeasti ja uskollinen
ilme kasvoillaan.

-- Hyvä, -- sanoi Elka ja tarttui tarjottuun käteen, jonka jälkeen hän
taas vaipui syvään mietiskelyyn. Viimein hän riistihe irti sen vallasta
ja alkoi:

-- Sinä tiedät, että tultuamme viimeisestä Ruotsin sodasta minut
valittiin yksimielisesti sen stanitsan [kasakkakylä] sotnikaksi, jossa
asuimme. Yhtä iloinen kuin olin silloin sotaan lähteissäni, yhtä
suruinen olin sieltä tullessani. Tukka ja parta alkoivat vaaleta.
Lintujen laulut eivät ihastuttaneet korvaani. Ja miksi? Minun ei enää
tarvitse sinulle toistaa sitä, josta niin lukemattomat kerrat olemme
puhelleet istuessamme lempeinä kesä-iltoina kurgalla [keilanmuotoinen
kunnas, joita usein tapaa kasakkojen maassa] kylän edustalla. Vai
olisivatko sodan pyörteet himmentäneet muiston siitä? --

-- Eivät ole, -- vastasi Jemela vilkkaasti. Muistan aivan tarkkaan
kertomuksesi. Jatka vain. --

-- No niin. Muutamia tuntia sitte näin näyn, joka heti vei minut
jälleen tuolle muinaiselle sotatantereelle. Melkein keskivälillä
Piippolaa ja Pulkkilaa on kaunis maatila. Nimeä en ole saanut tietää.
Kenenkään huomaamatta hiivimme puutarhalle asti ja olinpa jo päättänyt
tehdä hyökkäyksen taloon ruokavarojen hankintaan, kun äkkiä huomasin
kaksi tyttöä käsikkäin kävelevän erästä käytävää myöten puutarhassa.
Toinen näistä oli tumma ja hänet nähdessäni olin kaatua. Voin tuskin
hillitä itseäni. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä olin tuntenut
hänet. Erehtyä en voinut! Hän on äitinsä ilmikuva. Aikoessani
hyöksähtää esiin estyin tästä portin avautumisen kautta, jossa näkyi
mies, päältä nähden vanha upseeri. Molemmat tytöt juoksivat häntä
vastaan. Hän hyväili heitä hellästi. Niin, molempia yhtä hellästi. --

-- Olivat kai hänen tyttäriään, -- huomautti Jemela.

-- Toinen, mikäli minä näin, oli, -- virkkoi Elka, -- sillä hän oli
vaaleaverinen, kuten vanha sotilaskin, mutta se tumma, se tumma, se,
joka muistutti niin paljon... --

Kasakkapäällikkö ei saanut ajatustaan loppuun. Pää painui käsien väliin
ja ruumista puistatti kova vavistus.

Katseltuaan hetken Elkan äänetöntä tuskaa virkkoi Jemela:

-- Ja sinä luulet, että se on hän: --

-- Luulen, -- kiljasi kasakka ja kavahti ylös. Hänen tummissa
kasvoissaan kuvastui selvästi sydäntä kirvelevä hurja kärsimys. --
Luulen, -- sanoi hän uudelleen, -- se ei voi olla kukaan muu kuin
hän! --

-- No, -- virkkoi Jemela, -- kun asia on sinulla selvillä, niin onhan
sinun helppoa ottaa omasi pois ja... --

Elka katsahti epäröiden toveriinsa ja sanoi:

-- Ei se ole niinkään helppoa, kuin luulet. --

-- Miksi? Mitä esteitä olisi tiellä? Seudun väki on melkein
miehettömiin paennut ja... --

-- Mutta sinä unohdat, että talonomistaja voi olla paremmin
varustautunut kuin aavistammekaan, -- huomautti Elka. -- Semmoistahan
olemme saaneet kokea monet kerrat. --

Jemelan pää painui alas. Ja kun hän sen jonkun ajan kuluttua jälleen
nosti, oli hänen kasvoillaan luja ilme, melkein uhkaava ja nuhtelevalla
äänellä sanoi hän terävästi:

-- En olisi uskonut, että voimakas sotnikka Elka, joka on tunnettu
miehevyydestään ja päättäväisyydestään, voisi hetkeäkään horjua,
varsinkin kun on kysymyksessä jo kauan sitte kadotetun tyttären
saa... --

-- Hiljaa, hiljaa, -- keskeytti Elka Jemelan. -- Meidän kiivas
keskustelumme ja minun outo liikutukseni on huomattu. Miehistö voi
kenties luulla, että vaara on käsissä. Lopettakaamme sen vuoksi puhelu.
Huomenna varhain voimme sitte jatkaa. Mutta _hänet_ täytyy minun saada
takasin, -- jatkoi hän enemmän itsekseen, -- minun täytyy. --

Näin sanoen Elka jätti sotatoverinsa ja riensi nopein askelin metsään
päin.



9.


On ilta. Kaksi päivää äskeisen kasakkojen keskustelun jälkeen Niemen
puutarhan varjokkaimmassa siimeksessä istui kaksi tyttöä käsitöineen ja
huolimatta myöhäisestä vuodenajasta, oli näet jo syyskuun viimeinen
päivä, oli ilma vielä niin lauhkea ja suloinen, että aivan vapaasti voi
ulkosalla työtä tehden istua.

Tänä iltana ei Amalia ollut kuitenkaan hyvällä tuulella, mutta Olga oli
kyllä. Tämä laskikin aikatavalla leikkiä kasvattisisarestaan, vaan kun
hän viimeiseltä yltyi liiaksi ja kiusasi Amaliaa seudun nuorella
lääkärillä, ei Amalia enää lopulta jaksanut kauempaa kärsiä. Hän nousi
ylös, pani työnsä syrjään ja poistui sanoen nuhtelevasti:

-- Nyt olet, Olga, oikein paha, mutta odotahan! Tulee se minunkin
vuoroni kiusata sinua jollakulla. --

Nuori kasakkatyttö nauroi sydämmellisesti, niin kauan kuin Amalia pysyi
näkyvissä, mutta kun tämä oli kadonnut, muuttui Olgan muoto äkkiä aivan
kuin taikavoiman vaikutuksesta. Ilo ja leikillisyys olivat poissa ja
synkkä pilvi kohosi hänen otsalleen. Tummat silmät tähtäilivät täynnä
kaihoa kauas etemmä puutarhan piiriä.

-- Tuleekohan milloinkaan hänen vuoronsa, -- mutisi hän itsekseen. --
Kenties ei koskaan! --

Tuskin oli hän ehtinyt sanoa tätä, kun erään käytävän päähän ilmestyi
kookasvartaloinen mies. Se oli Patrik Jernfält.

-- Sinä täällä yksinäsi, -- virkkoi tämä katseltuaan hetkisen
ympärilleen. -- Onko Amalia ollut täällä? --

-- On, mutta hän läksi äsken ikään, kun... kun... --

Olgan oli vaikea ilmaista syytä Amalian lähtöön.

-- Sano vain pois, tyttöseni, -- kehotti Patrik Jernfält. -- Ettehän
liene taas kinailleet? --

-- Emme juuri, -- vastasi Olga, -- mutta... mutta... ei, sedän pitää
saada tietää totuus. Hän pahastui vähän, kun minä kiusasin häntä
eräällä...

Taasen jäi kasakkatyttö sanattomaksi.

-- No, mutta sanohan toki viimein, -- huudahti majuri ja alkoi
kiivaasti käydä edestakasin.

-- Tohtorilla, -- virkkoi Olga nauraen.

Näki selvään majurin kasvoista, että hän oli odottanut toista
vastausta, sillä ällistystä ilmeni hänen katseessaan. Hänen onnistui
kuitenkin heti haihduttaa tämä.

-- Vai niin, -- sanoi hän -- olet kiusannut häntä tohtorilla, mutta
onko sinulla mitään syytä siihen? --

-- En tiedä, -- vastasi Olga, -- se on vain minua huvittanut. --

-- Hm, hm, -- arveli majuri yskien ja pysähtyi nuoren kasakkatytön
eteen. -- Sanoppa minulle yksi asia. Eikö Amalia ole sinua kellään
kiusannut? --

Kysymys tuli niin äkkiä, ettei Olga saanut sanaa suustaan. Sen sijaan
levittihe petollinen puna hänen kauneille kasvoilleen.

-- No, -- jatkoi majuri ankaran puoleisesti, -- aijotko vastata? Eikö
hän ole koskaan kiusannut sinua kellään? --

-- Ei, -- vastasi Olga tuskin kuultavasti ja käänsi kasvonsa poispäin,
jotka vielä olivat punan vallassa.

-- No, -- virkkoi majuri istuutuen pienelle turvepenkille vastapäätä
Olgaa, -- koska hän ei ole sitä tehnyt, niin teen sen minä. --

Olga vuoroin kalpeni, vuoroin punastui. Nyt hän olisi tahtonut olla
jossain kaukana, hyvin kaukana, vajota vaikka maan alle.

Vanha majuri tarkasteli häntä hetken aikaa merkitsevin katsein ja
lausui sitte:

-- Sinun kummallinen käytöksesi pitkin koko kesää on antanut minulle
aihetta epäilyksiin. Olen arvaillut puoleen ja toiseen, mikä siihen
olisi syynä. Eräänä iltana, ei tästä vielä ole kauan, satuin jostain
syystä menemään sinun ja Amalian huoneeseen. Siellä oli eräs kaappisi
laatikoista auki ja täytyy myöntääkseni, että uteliaisuus sai minut
katsomaan siihen ja samassa pisti sieltä silmääni eräs huolellisesti
kokoontaitettu paperipala. Paperi itse ei kiihottanut uteliaisuuttani,
vaan nimi, joka siinä oli. Tunsin sen sinun käsialaksesi ja päätin
ottaa asiasta selkoa lähemmin. Niin, niin, lapseni, -- jatkoi Patrik
Jernfält tarttuen nuoren tytön käteen, -- ensi kerran on sinun paljoa
huolellisemmin kätkettävä salaiset muistiinpanosi. Voihan tapahtua,
etteivät ne aina satu niin sääliviin käsiin, kuin minun. Muuten ei
minusta ole ollenkaan ihme, että rakastat Valteria, sillä se poika
kyllä ansaitsee minkä tytön rakkauden tahansa. No, no, lapseni, --
jatkoi majuri silitellen isällisellä hellyydellä Olgan tuuheaa tukkaa,
-- mitäs sinä siitä häpeät, jos olet antanut sydämmesi Valterille.
Tarkoitukseni ei tänä iltana kuitenkaan ollut tavata sinua tämän
tähden, vaan kysyäkseni erästä toista asiaa. Tahdotko vastata siihen
suoraan? --

-- Tahdon, jos voin, lupasi Olga liikutuksesta vapisevalla äänellä.

-- Kyllä sinä voit. --

-- Kysykää sitte.

-- Onko Valter koskaan puhunut sinulle rakkaudesta? --

-- On. --

-- Sitte onkin kaikki selvillä, -- virkkoi majuri nousten ylös ja
sulkien kasakkatytön syliinsä.

-- Setä ei siis ole minulle vihoissaan, -- kuiskasi Olga ja katsoi
palavin kasvoin Patrik Jernfältiä silmiin.

-- Enhän toki. Minäkö... -- Majuri ei ehtinyt sanoa viimeisiä sanoja
sillä nuoren tytön parahdus, esti hänet siitä.

Majurin katse kiisi itsestään puutarhan käytävän päähän ja se, mitä hän
siellä näki, oli kivettää hänet paikalleen. Käytävän päässä, siihen oli
vain pari syltä, seisoi kaksi miestä, aseissa kiireestä kantapäähän
saakka.

-- Haa! -- huusi toinen heistä, -- joka ei ollut kukaan muu kuin
sotnikka Elka. -- Tuossa hän on! --

Ja näin sanoen aikoi hän hyökätä kauhistuneen Olgan kimppuun. Mutta
samassa hypähti majuri päättävästi väliin ja sulki tien.



10.


-- Hän... hän... lapseni, minun lapseni...! -- voihki Elka astuen
majurin eteen. -- Anna lapseni takasin! --

Tämän sanoi kasakka jokseenkin selvällä ruotsin kielellä.

-- Sinun lapsesi, -- virkkoi Patrik Jernfält häpsähtäen. -- Sinun
lapsesi! --

-- Niin, hän se on, minä en erehdy, -- vastasi Elka ja oli katseillaan
niellä säikähtyneen Olgan. -- Hän on äitinsä ilmikuva. Oi, miten olen
etsinyt pientä tyttöäni näinä pitkinä vuosina! Tuskin uskalsin
toivoakaan, että hän olisi vielä hengissä ja tuossa hän nyt on! --

Kylmä hiki nousi Patrik Jernfältin otsalle. Kului hyvän aikaa,
ennenkuin hän selveni hämmästyksestään. Viimein hän sanoi:

-- Ellet ole erehtynyt, niin kerro, missä olet lapsesi kadottanut. --

Vähääkään arvelematta teki Elka selkoa tapauksesta Keltin luona ja
lopetti näin:

-- Savolaisten rynnätessä ammuttiin vasen jalkani läpi. Kuolema tai
vankeus odottivat minua. Ja kun mieheni laukkoivat pois hurjassa
paossa, huomasi eräs heistä, että liikutin itseäni. Oli onni, etteivät
suomalaiset ajaneet meitä sen kauemmin. Minut kannettiin pois ja
toinnuttuani otin taisteluun osaa loppuun saakka. Mutta turhaan etsin
puolisoani ja tytärtäni, he olivat ja pysyivät kateissa. Ja kun viimein
palasi rauha maahan, matkustelin kaksi vuotta Suomessa ja varsinkin
näillä seuduin, missä olin onneni kadottanut, mutta en silloinkaan
onnistunut saamaan vähintäkään vihiä kadonneista. Luulin kummankin
kuolleeksi, surin heitä vainaina, mutta ihan viime hetkellä sain nähdä
rakkaan Olgani, oman... --

Elkan puhuessa oli Olga astunut hänen eteensä ja kun hän mainitsi hänen
nimensä, keskeytti hänet Olga seuraavin sanoin:

-- Jos todella olet minun isäni, niin on hänkin yhtä paljon. Hän oli
läsnä äitini kuollessa ja hänen viimeisessä hengenvedossaan lupasi olla
minulle isän sijaisena. Ja tuskin kukaan olisi voinut pitää lupaustaan
pyhempänä kuin Patrik Jernfält. Ilman häntä olisin ammoin sitte ollut
mennyttä. Nyt sitä vastoin olen saanut kasvatuksen yhdessä hänen oman
tyttärensä kanssa ja lisäksi tavalla, josta hän on saava suurimman
kiitoksen ja kunnian. Jos olet, niin kuin sanot, isäni, niin et voi
kyllin osottaa kiitollisuuttasi hänelle, joka on temmannut lapsesi
hädästä ja kuolemasta. Ja voidakseni luottaa sanoihisi, kehoitan sinua
tässä kaikkien kuullen mainitsemaan nimesi. --

-- Elka Pavluka, -- vastasi kasakka heti.

-- Se on hänen oikea isänsä, -- huokasi Patrik Jernfält ja kätki
kasvonsa hetkeksi käsiinsä. Mutta äkkiä nosti hän päänsä jälleen
pystyyn, astui Elkan eteen ja sanoi:

-- Nyt tiedän, että hän todella on teidän tyttärenne. Teillä on
tietysti oikeus vaatia hänet takasin, mutta yksi asia vielä. Sallikaa
hänen jäädä tänne luokseni sodan loppuun saakka. Silloin tunnette
kaksinkertaista mielihyvää saadessanne hänet takasin. --

-- Niin, antakaa minun jäädä tänne, -- pyyteli myöskin nuori tyttö ja
ojensi polvistuneena kätensä isäänsä kohden. Täällä on paremmassa
turvassa kuin venäläisten leirissä. --

Tällä välin oli Jemela, joka koko ajan silmäili Olgaa, virkkanut
muutamia sanoja omalla kielellään Elkan korvaan. Tämä mietti hetken
aikaa ja vastasi sitte samalla kielellä. Tämän johdosta pyörähti Jemela
vähäksi aikaa pois ja palasi mukanaan koko joukko muita kasakkoja.

-- Mielelläni suostuisin pyyntöösi, tyttäreni, -- vastasi viimein Elka,
-- mutta nyt se on mahdotonta. Ja kohtuutonta on sinunkin sitä pyytää,
kun tiedät, miten kauan olen sinua etsinyt. Ei, -- jatkoi hän astuen
lähemmä Olgaa ja pannen kätensä tämän olkapäälle, -- sinä et saa enää
jäädä vihollistemme pariin ja... --

-- Mutta kun _hän_ on minusta niin isällistä huolta pitänyt, niin ei
kai hän vihollinen ole, -- huomautti Olga ja riisti itsensä irti.

-- Hän on vihollinen, sillä me sodimme keskenämme. Ainoa, mitä voin
hänen hyväkseen tehdä on se, että en koske hänen kotiaan enkä karjaansa
ja sillä olenkin osottanut kiitollisuuttani yllin kyllä. Sitäpaitsi
olet liian kaunis jäädäksesi tänne kuihtumaan. Suvussamme löytyy kyllä
joku reipas poika, joka vie sinut stanitsaansa. Tule nyt! --

Kun Olga huomasi, että hänen isällään oli täysi tosi mielessä, aikoi
hän paeta majurin turviin, mutta Elka ennätti väliin ja viittasi
kädellään poispäin.

Samassa hypähti Jemela kolmen miehen kanssa paikalle.

-- Viekää tyttö pois, -- komensi kasakka, -- ja olkaa valmiit lähtöön!

Tähän saakka oli Patrik Jernfält ollut ääneti, mutta nyt hän ei enää
voinut vaijeta.

-- Elka Pavluka, -- sanoi hän asettuen kasakan viereen, -- sanotaan,
ettei venäläisillä ole kiitollisuuden tunteita, vaan kasakoilla, mutta
se näkyy olevan valhe. Kun kuoleva vaimosi Keltissä jätti hennon
lapsensa minun huostaani, sanoi hän kuolevansa tyytyväisenä. Hän
ainakin osotti kiitollisuuttaan luottamuksellaan minuun, mutta sinä?
Sen tiedät itse paremmin ja... --

-- Tuki suusi, -- kiljui kasakka jalkaa polkien. -- Eikö siinä jo riitä
kiitollisuutta, kun jätän sinut ja talosi rauhaan? Joutuin, Jemela! --
kiljasi hän sitte ja hyökkäsi pois, -- Joutuin pakoon! --

-- Kunnoton, kiittämätön otus, -- mutisi Patrik Jernfält itsekseen
heristäen nyrkkiään kaukana kiitäville kasakoille. -- Vanhurskas Jumala
sinulle tämän kostakoon! --

Kun hän vähän tämän jälkeen tapasi Amalian, joka ei ollut tietänyt
tapauksesta mitään, kertoi hän tälle, mitä oli tapahtunut. Amalia ei
aluksi ottanut uskoakseen, mutta kun vanha Juho, joka oli ollut
tapauksen näkijänä, todisti majurin sanat, oli Amalian uskominen.

-- Olga parka, -- huokasi hän ja itkien peitti kasvot käsillään. -- Nyt
on niin tyhjää, kun ei sinua ole. --

Aikaisin seuraavana aamuna kutsui majuri Juhon puheilleen.

-- Kuulehan, sanoi hän, -- sinä kai tunnet tien Iisalmelle? --

-- Kumpaa tietä majuri tarkoittaa? Oikeaako vai väärää? --

-- En käsitä sinua. --

-- Suoraako tietä vai kiertelemällä metsien läpi, tarkoitan. --

-- Kumpaa sinä ehdotat? --

-- Viimemainittua. --

-- Hyvä. Tässä on kirje luutnantti Jernfältille. Hän on Iisalmella.
Riennä sinne ja jätä kirje hänen käteensä, mutta varo, ettei kukaan muu
sitä saa. --

Puoli tuntia tämän jälkeen oli Juho matkalla mainittuun paikkaan.

Kun kasakat olivat ehtineet vasta puolen matkaa Junnon kylään, tupsahti
heitä vastaan tulta ja luotia.

Neljä kasakkaa keikahti samassa ratsuiltaan. Muut pyöräyttivät
hädissään heponsa ympäri ja lennättivät tulista karkua pakoon.

-- Seuratkaa minua! -- huusi Elka ja karautti toisaanne päin. --
Idempänä tavannemme meidän miehiä! --

Salojen sokkeloiden kautta oli kasakkojen lähteminen etsimään jotakuta
venäläistä asemapaikkaa.



11.


Puolenpäivän aikaan lokakuun 8 päivänä oli Sandels äreällä tuulella
kädet rynkämillä kiivaasti kävellessään edestakasin niissä huoneissa,
jotka olivat hänen asuntonaan Pölkkyniemessä, noin puolen peninkulmaa
Virran sillalta. Silmistä liekehti tulisia katseita ja lujasti
puristuneilta huulilta kuului tuon tuostakin synkkää mutisemista, joka
ilmaisi hänen olevan kuohuksissa.

Eikä ollutkaan ihme, että asianlaita näin oli.

Kulettuaan hetken aikaa pysähtymättä edestakasin suurimmassa huoneessa
käski hän ainoan läsnäolevan ajutanttinsa, luutnantti von Fieandtin
heti kutsumaan luokseen Malmin, Dunckerin ja Fahlanderin, nuo "kolme
kuulua", jotka sittemmin tulivat niin kuuluisiksi Suomen viimeisessä
sotahistoriassa.

Brigaadin päällikön äreys ei jäänyt huomaamatta tulleilta. Mutta
kunnioitus arvossa pidettyä päällikköä kohtaan esti kuitenkin heidän
puoleltaan alussa kaiken kyselemisen.

Jatkettuaan vielä jonkun aikaa kävelemistään Sandels viimein virkkoi
pysähtyen Dunckerin eteen:

-- Semmoista mielikarvautta en ole vielä koskaan tuntenut kuin
jättäessäni Paloisten aseman. --

Fahlander, joka rummutti erästä marssia ikkunaruutuun ja Malm, joka
rynkämäisillään pöytää vasten tutki Iisalmen pitäjän karttaa,
käännähtivät samassa ympäri, jolloin viime mainittu sanoi katkerasti:

-- Niin, sillä kertaa antoi Klercker peijata itsensä
pahanpäiväiseksi. --

-- Jaa'a, -- säesti Duncker, -- mutta onkohan se niin varmaa? --

-- Sitä minäkin, -- vakuutti Sandels. -- Vaikka Tutshkow'illa on
seitsemän sen vertaa väkeä kuin minulla, ei hän olisi iki päivinä
saanut minua sieltä ajetuksi. Tämän ovat venäläiset kenraalit kyllä
oivaltaneet ja sen mukaan menetelleet. Tiedän kuitenkin, että Conradi
ja Burman ovat panneet parastansa saadakseen rajaviivan siirretyksi
eteläpuolelle Paloista, mutta kun kaikki oli toivotonta, on meidän
täytynyt luikkia pois tieltä aivan tänne saakka. Kyllähän tämäkin
paikka on edukas, mutta ei lähimainkaan niin kuin edellinen asemamme.
Tehkäämme sentään mitä voimme, ettei vihollinen pääsisi etenemään niin
nopeaan, kuin mitä se luulee voivansa. Onko everstiluutnantti, --
jatkoi hän tehden kysymyksen Fahlanderille, -- saanut eri osastot
tarpeenmukaisiin asemiin? Se on nyt aselevon aikana hyvin tärkeää,
koska emme tiedä, minä päivänä vihollinen katsoo hyväksi lopettaa tai
rikkoa sen. --

-- Olen. Karjalan rakuunat ovat lähellä Partalan kylää. Pohjanmaan
pataljoona Metsolassa; patterit ja erityinen vahdisto Katoisissa;
Länsipohjan pataljoona ja patteria Pölkkyniemen ympärillä; Kajaanin
pataljoona ja Vaasan rykmentti Linnan kylän luona; Savon jääkärit
mainitun kylän ja rannan välillä ja jääkärien rintaman edustalla niin
ikään patteria. Kauempana sillalle päin on Oulun pataljoona
Kauppilassa; etuvartijoita kirkon pohjoispuolella ja kenttävahdisto
sillan eteläpäässä. --

-- Mutta eikö olisi syytä, -- huomautti Duncker, -- asettaa myöskin
vahteja Kavakkalan sillan korvalle ja pitkin Ala-Tismaa? --

Sandels astui pöydän luo ja tarkasti pitkän aikaa edessään olevaa
karttaa. Vihdoin hän sanoi:

-- Se ei olisi pahinta, se, mutta totta puhuen miehiä on liian vähän.
Jospa sentään olisi niihinkin riittämään. --

-- Mutta voisihan -- huomautti Malm, -- eversti Aminoff neljännen
osaston kanssa... --

-- Hän on jo saanut käskyn pikaisesti vetäytyä tänne päin, -- keskeytti
Sandels. -- Kuitenkin saamme nyt käyttää tätä toimettomuutta, johon
olemme tuomitut, siten, _ettemme ole toimettomia_ -- sanoi hän pannen
erityisen painon viimeisiin sanoihin. -- Vihollinen valmistautuu kaikin
voimin ajamaan meidät täältä. Ja jos sen onnistuu, niin menee siltä
miestäkin. Mutta, -- jatkoi hän näyttäen jokseenkin levottomalta, --
minä en ole nähnyt luutnantti Jernfältiä sen jälkeen kuin hän kolme
päivää sitte läksi tiedustelumatkalle Paloisiin? Tietääkö teistä
kukaan, miten hänen on käynyt? --

-- Emme, -- vastasivat kaikki yhteen ääneen ja Duncker lisäsi:

-- Olisi suuri vahinko, jos mies olisi joutunut vangiksi. Hän on
ripeimpiä upseereja jääkäripataljoonassa. --

Sandels aikoi vastata, mutta melu talon pihalla esti hänet siitä,
Kaikki upseerit riensivät ikkunaan ottamaan selkoa, mitä oli tekeillä.

-- Ompa aika poromekko, -- sanoi Fahlander, -- Minusta ainakaan ei
näytä sotamieheltä. --

-- Ei hän siltä näytä, -- säesti Malm.

-- Mutta luja poika sittenkin, -- huomautti Duncker. -- Kas, nyt repii
mekkonsa riekaleiksi ja paljastaa rintansa vahdille. Kuulkaa, miten
kiljuu! --

Kaikki painoivat korvansa ikkunalasia vasten, jolloin he kuulivat
seuraavat nuorekkaalla, mutta sentään hieman käheällä äänellä huudetut
sanat:

-- Minun täytyy päästä brigaadin päällikön puheille. Monen urhon elämä
riippuu siitä! --

-- Vai niin, sekö asiana, -- virkkoi Sandels väistyen ikkunan luota. --
Luutnantti, -- sanoi hän sitte von Fieandtille, joka äsken oli tullut
huoneeseen, -- minä tahdon puhutella tuota miestä. --

Muutamien minuuttien kuluttua astui tämä huoneeseen tervehtien
sotilaallisella tavalla. Hurjemman näköistä olentoa tuskin voisi
mielessäänkään kuvitella. Kasvot paksulta lian ja veren peitossa ja
vaatteet niin riekaleina, että ne hädin tuskin pysyivät koossa ruumiin
ympärillä.

-- No, mitä asiaa? -- kysyi Sandels silmäiltyään hetkisen outoa
tulokasta.

-- Tahtoisin apua vapauttaakseni luutnantti Jernfältin ja Paloisissa
vangitut toverini. --

Duncker astui lähemmä repaleista olentoa.

-- Mitä kummia. Onnihan se on, nuorin jääkärini, joka läksi Jernfältin
mukana tiedustelumatkalle! --

-- Niin on, -- vastasi Hiukan tyttärenpoika.

Nyt astui Sandelskin lähemmä.

-- Tuommoisessa puvussa, -- hymähti hän. -- Se ei sovi Suomen
sotilaalle. --

-- Sen uskon ihmeen hyvin, -- vastasi Onni rohkeasti. -- Saavuttuamme
lähelle Paloisia saartoi meidät äkkiarvaamatta eräs kasakkaparvi. Siinä
syntyi tuima ottelu, joka kesti melkein tunnin aikaa. Lopulla ei ollut
pystyssä muuta kuin luutnantti, Kokko, Kärki ja minä, joten meidän oli
antautuminen. Sitte teljettiin meidät viheliäiseen hökkeliin ja
oltuamme siinä päivän rupesin miettimään pakoa. Ja kun olin pienin ja
hoikin kaikkia muita, panin viimein päätökseni toimeen, ryömin räppänän
kautta ulos ja pääsin onnellisesti vahtien ohi, vaikka nämä ampuivat
niin vietävästi, että luulin heidän autuutensa riippuvan minun
kiinni-ottamisestani. Puolitiessä Paloisten ja tämän paikan väliä on
pirtti. Siihen piilouduin vähäksi aikaa lepäämään. Ja suureksi ilokseni
tapasin sieltä tämän puvun, joka nyt ei ole aivan siisti, mutta on
auttanut kuitenkin minut tänne melkein ehein nahoin lukuun ottamatta
näitä, -- jatkoi hän ja osotti naarmuja kasvoissaan. -- Ne olen saanut
tullessa oksista ja orjantappuroista. Matkalla nuohoin sitte itseni
yltä alta, että ryssä olisi luullut minua oikein maamyyräksi. --

-- Luuletko voivasi pelastaa toiset vankeudesta? -- kysyi Sandels.

-- Empä juuri, -- vastasi Onni, --- mutta kun he ovat omin neuvoinsa
vapauttaneet itsensä, niin olisi apu silloin hyvään tarpeeseen. --

Sandels mietti hetken. Sitte hän sanoi Dunckerille:

-- Toimittakaa niin, että poika saa univormun ja... --

-- Ei, ei, -- keskeytti Onni, -- silloin menee asiat päin honkiin. Minä
tahdon pitää nämä ryysyt päälläni ja jos minulle annetaan pari kolme
miestä mukaan, niin pukeutukoot hekin samallaisiin. Onhan nyt aselepo
ja silloin talonpoika onnistuu aina paremmin kuin sotamies. --

-- On siinä pojassa älyä, -- kuiskasi Malm Fahlanderille.

-- Niin, -- vastasi tämä, -- saat nähdä, että hän peijaa Tutshkowin
sotamiehet ja tuo Jernfältin tänne takasin. --

-- Siitä olen ihan varma, -- vastasi Malm.

Saatuaan Sandelsilta luvan ottaa mukaansa mitä tahtoi, riensi Onni
iloisena ulos. Ja illan suussa nähtiin neljä talonpoikaa viikatteet
olalla hiljoilleen vaeltavan tietä pitkin Paloisiin ja Kuopioon päin.
He pääsivät esteettä niin hyvin suomalaisten kuin myöskin venäläisten
etuvartion läpi.



12.


Paloisten salmen eteläpuoliselle rannalle oli eräs kasakkajoukko
laatinut leirinsä. Näiden joukossa oli myöskin Elka Pavluka joukkonsa
tähteiden kanssa. Talonpojat olivat herkeämättä ahdistelleet häntä
aivan kintereillä, niin että hänellä oli jälellä ainoastaan seitsemän
miestä, kun hän saapui Paloisiin päivää myöhemmin kuin venäläiset
olivat ottaneet paikan haltuunsa.

Ja mitä kauhun päiviä oli Olga saanut nähdä siitä lähtien, kun hänet
ryöstettiin Niemestä! Ollen kasvanut aivan toisissa oloissa tuntui
hänestä tietysti sangen vastenmieliseltä olla pakotettu viihtymään
noiden raakojen sotilaiden parissa. Tämä kaikki oli kuitenkin vielä
kärsittävissä, mutta suurinta tuskaa toi se, että täytyi olla poissa
Niemestä ja melkein aina Jemelan vähemmän miellyttävien silmäilyjen
esineenä. Mainittu kasakka oli näet saanut Elkalta luvan ottaa Olga
puolisokseen, jos mahdollista, jo ennen sodan loppua.

Kun Elka ilmaisi tämän päätöksen tyttärelleen, sai hän tämän
odottamattoman vastauksen:

-- En milloinkaan ota tuota vanhaa rahjusta miehekseni! Hän saisi
hävetä! --

-- Sinun täytyy! --

-- Ei, isä! Sinä tunnet kasakkatytön lujan mielen. Ja jos tahdot minua
pakottaa ottamaan, niin ennen kuolen. --

Elka oli liian viisas ollakseen itsepäinen. Hän rohkaisi tunkeilevaa
Jemelaa olemaan kärsivällinen ja lupasi asiasta tulevan toden sodan
loputtua, sitte kun pääsisivät takasin aroilleen.

Ensi päivinä pelkäsi Olga näyttäytyä ulkona leirillä, koska hän oli
toisellaisissa pukimissa kuin muut kasakkanaiset. Mutta kun jonkun ajan
kuluttua kenraali Tutshkow, jonka huomio oli kiintynyt tuohon
kauniiseen naiseen, oli saanut kuulla Elkalta Olgan kohtalon, antoi hän
käskyn, ettei kukaan, olipa sitte kuka hyvänsä, saisi lähennellä Olgaa.

Ja siitä päivin oli hänen ainoana huvinaan kävellä ympäri leiriä. Kun
oli välirauha, näki hän hyvin usein ruotsalaisia, suomalaisia ja
venäläisiä upseeria yhdessä, istuen veljellisessä sovussa joko lasin
ääressä tai pelipöydässä.

Ja miten hän ikävöikään saada nähdä näiden parissa Valter Jernfältiä!

Eräänä päivänä hän oli tullut lähelle Tutshkowin asuntoa. Ja nähtyään
joukon sotamiehiä tunkeilevan portin edustalla, kysyi hän, mitä oli
tekeillä.

-- Eipä paljo mitään, -- vastasi eräs sotamies välinpitämättömästi, --
eräitä suomalaisia vain kuulustellaan, jonka jälkeen heidät
vakoilijoina hirtetään. --

Kauhistuneena Olga kääntyi pois sotamiehestä, joka nauroi pilkallisesti
nähdessään hänen paheksumista ilmaisevat kasvonsa, ja aikoi poistua,
mutta samassa hän oli kivettyä paikalleen. Näky, joka hänen edessään
oli, vei veret hänen poskiltaan. Hän kalpeni, päätä huimasi ja sydän
löi pakahtuakseen. Tyttöparka nojasi erästä tykkiä vasten, ettei olisi
kaatunut.

Hänen editsensä kulettivat sotamiehet kolmea vankia. Ne olivat
ystävämme Valter Jernfält, Kokko ja Kärki. Heidän pukunsa olivat
riekaleina, kasvot verissä. Mutta katseista, joita he heittivät
ilkkuviin ja elämöiviin venäläisiin, ilmeni uhkaa. Muutamat tempoivat
heitä vaatteista, toiset sylkivät kasvoihin ja potkivat. Johtavalla
aliupseerilla oli täysi työ pidättäessään elämöitseviä etempänä.

Kun sotamiesten raaka menettely ja rivot puheet menivät liian pitkälle,
ei Olga voinut enää hillitä itseään:

-- Konnia te olette! -- huudahti hän lujalla äänellä. -- Paremmin ja
kunniallisemmin kohtelevat Suomalaiset venäläisiä vankeja. --

Nämä hänen oikeutetut sanansa saivat aikaan rajun mielenkuohun tiheässä
sotamies-joukossa. Haukkumasanoja sinkoili nuoren kasakkatytön osaksi
satamalla. Nyrkkejäkin kohoili jo siellä täällä ja rohkea tyttö oli
vähällä joutua yltiöpäiden raivon uhriksi.

Samassa hyöksähti Elka paikalle.

-- Tule pois, mieletön! -- kiljui hän. -- Älä jouduta omaa turmaasi. --

-- Antakaa minun jouduttaa se, -- pyysi Olga. -- Täällä ei minulla enää
ole mitään iloa. --

Ja terävästi katsoen isäänsä silmiin hän lisäsi:

-- Muistakaa äitiä. Turma hänetkin peri. --

Elka häpsähti, sillä tyttären silmät kiilsivät luonnottomasti.

-- Tule, -- sanoi hän viimein käheällä äänellä ja tarttui Olgan käteen.
-- Jos viivyt täällä vielä, ei kukaan voi sinua pelastaa. --

Olga huomasi, että isä oli oikeassa ja hän aikoi juuri seurata tätä,
kun samassa sotilasparvi piiritti isän ja tyttären. Kirouksia satoi
molemmille. Ja vähältä piti, etteivät käsiksi käyneet, mutta samassa
silmänräpäyksessä kaikui raivojen sotamiesten takaa jyrisevä ääni:

-- Takasin! --

Tämä vaikutti tuokiossa. Samoin kuin pommi räjähtäessään väkijoukossa
hajoittaa sen ympäriinsä, niin hajaantui sotilasparvikin nähdessään
Tutshkowin ja hänen seuralaisensa.

Niin pian kuin Olga oli huomannut venäläisen päällikön, riensi hän
tämän luo, kertoi, mitä oli tapahtunut ja lopetti seuraavin sanoin:

-- En voinut pysyä vaiti nähdessäni sitä kurjaa menettelyä, jota
rehellisten sotilaiden täytyi kärsiä. _Niin_ ei kohdella teidän
sotamiehiänne, kenraali, kun ne joutuvat vihollistensa vangiksi. Ja
onhan nyt sitäpaitsi välirauha. --

Olgan innokas puhe oli nostanut häveliäisyyden punan kenraalin
kasvoille. Ainoasta viittauksesta hajosivat joukot. Sitte Tutshkow
sanoi:

-- Olet todellakin rohkea tyttö. Tiedätkö, mikä rangaistus sinua
odottaa? --

Ja kasakkatyttö ylväästi nostaen päänsä pystyyn vastasi:

-- Jos siitä rangaistaan, että puhuu totta, niin olkoon menneeksi. Minä
tyydyn, antakaa mikä rangaistus tahansa. --

Tutshkow loi Olgaan läpitunkevan katseen, pyöräytti sitte ratsunsa
ympäri ja ratsasti asunnolleen kuulustelemaan vankeja.



13.


Oli yö, synkkä ja pimeä. Raskaita pilviä liikkui taivaalla, Silloin
tällöin putoili suuria vesipisaroita maahan.

Salmen pohjoisessa päässä oli viheliäinen risuhökkeli. Katto oli
peitetty lahoneilla lehvillä. Tämä hökkeli oli kolmen suomalaisen
vankila.

Majan edustalla seisoi uninen vahtisotilas. Kiroillen siivotonta säätä
nojautui hän hökkelin nurkkaa vasten, laski kiväärin käsistään ja pani
käsivartensa ristiin rinnoille.

Ja ennen pitkää hänen matala kuorsaamisensa ilmaisi, että hän oli
vaipunut virkistävään lepoon.

YÖ, niin kuin sanottu, oli sateinen. Tämä tietysti lisäsi pimeyttä.

Muutamien kyynärien päähän hökkelistä oli eräs ihmisolento pysähtynyt
vähää ennen vahdin vaipumista uneen. Hiljoilleen hiipi salaperäinen
olento vahdin luo ja läheni sitte majan ovea, joka oli teljetty
paksulla rangolla, minkä helposti voi nostaa sijoiltaan.

Sade yltyi yhä ja ennen pitkää valui vettä virtanaan. Kylmät
vesikarpalot herättivät vahtimiehen. Tämä hieroskeli silmiään, tarttui
kiväriinsä ja meni hitain askelin vahtikojuun, joka epähuomiossa oli
sijoitettu niin, ettei vahti sieltä nähnyt majan ovea.

Olento tämän edessä oli juuri tarttunut telkeen nostaakseen sen
sijoiltaan, kun samassa vahti heräsi. Mitä tuskallisimmalla
mielenkiinnolla seurasi outo haamu vahdin liikkeitä niin tarkkaan, kuin
pimeydeltä voi. Ja kun tämä oli istua kupsahtanut vahtikoppiinsa,
kohosi telki verkkaan ja varmasti paikoiltaan, jonka jälkeen ovi
voitiin avata aivan helposti ja pienimmittäkään äänettä.

Muulloin niin vilkkaassa venäläisten leirissä oli nyt kolkkoa ja
äänetöntä. Ainoastaan kasakkojen koiria liikuskeli siellä täällä pitkin
leiriä. Eräs niistä juosta hölkki mainitulle hökkelille juuri silloin,
kun telki sen ovelta poistettiin. Nuuhki pari sekuntia outoa haamua ja
juoksi sitte matkoihinsa ääntä päästämättä.

Hökkelissä, jonka katosta ja seinistä sadepisaroita putoili sisään,
olivat ystävämme Valter Jernfält, Kokko ja Kärki. Kova maaperä oli
miehillä vuoteenaan.

-- Onnin onnistuneen paon tähden saamme pitää hyvänämme tätä kurjaa
hökkeliä, -- virkkoi luutnantti suuttuneena.

-- Se on tietty, -- säesti Kokko, -- mutta oli se hyvä, että poika
pääsi pakoon. Olen melkein varma siitä, että hän on kohta täällä
takasin. --

-- On se semmoinen vekkuli, -- arveli Kärki. -- Sitä poikaa ei vähällä
ansaan saakaan... --

-- Nyt minä en käsitä teitä, -- virkkoi luutnantti.

-- No, minä selitän sitte, -- vastasi Kokko. -- Olen varma siitä, että
kun poika saapuu Iisalmelle laittaa hän asiat niin, että me tavalla tai
toisella pääsemme vapaiksi ja... --

-- Niinkö luulet? -- keskeytti luutnantti, johon heikko pakenemisen
toivon säde nyt tunkeusi.

-- Luulen minä ja ihan varmaan luulenkin, -- vakuutti Kärki vuorostaan.
-- Tiedättekö, mitä poika minulle lähtiessään virkkoi? Hän sanoi, että
luutnantin täytyy päästä vapaaksi niin totta kuin elän. Semmoista kelpo
upseeria ei ryssä saa pitää luolassaan. --

Valter Jernfält ei vastannut tähän mitään. Hänen ajatuksensa lensivät
toisaalle. Vasta neljä päivää sitte oli hän saanut sedältään kirjeen,
jossa tämä kertoi Elkan käynnistä Niemessä ja Olgan ryöstämisestä. Tämä
tieto oli kova isku Valterille. Olga venäläisessä leirissä ja raakojen
kansalaistensa parissa, joiden elämä ja tavat olivat hänelle
ventovieraat, vastenmieliset! Tämä oli luutnantista enemmän kuin
siedettävää.

Sattumalta oli hän saanut kuulla von Fieandtilta, Sandelsin
ajutantilta, että tämä aikoi panna toimeen partioretken Paloisiin. Ja
pitkiä aikailematta meni hän pääkortteeriin brigaadin päällikön
puheille pyytämään saada lähteä joukon mukana. Sandels ei alussa
mielinyt tähän myöntyä, sillä hän tahtoi pitää kaikki taitavat upseerit
luonaan. Yritys oli myöskin varsin uskalias, koska venäläisetkin
parveilivat vakoilemassa paljoa suuremmissa joukoissa.

Viimein Sandels myöntyi. Valter Jernfält sai lähteä päälliköksi
viidellekymmenelle vakoilijalle. Edellisestä jo tiedämme, miten näiden
oli käynyt. Mutta huolimatta siitä, että hän oli keskellä venäläisten
leiriä, ei hän ollut saanut nähdä varjoakaan rakastetustaan. Missä hän
mahtoi olla? Kenties oli jo kuollut tai ehkä lähetetty pois kasakkojen
maahan?

Nämä levottomat ajatukset ne pitivät hänen mieltään kovassa
jännityksessä ja saivat aikaan, ettei hän tullut vastanneeksi Kären
sanoihin.

Kului hyvän aikaa ilman että kukaan vangeista mitään virkkoi. Viimein
Kärki kuiskasi:

-- Telkeä pujotellaan ovelta pois. Kuulen sen ihan selvästi. --

-- Tullaan varmaankin hakemaan meitä uuteen kuulusteluun, -- murahti
Kokko. -- Tehkööt minulle vaikka tuhannenvietäviä, mutta sen enempää
eivät minulta tule tietämään. --

-- Eikä minulta, -- säesti Valter Jernfält pidätetyllä äänellä.

-- No, en minäkään muista jälelle jää, -- virkkoi Kärki puolestaan. --
Olen yhtä äänetön kuin tämän sopen seinäluhat. --

Liike ovella kävi hetki hetkeltä äänekkäämmäksi ja viimein kuulivat
vangit, miten ovi varovasti aukeni.

-- Nyt on piru merrassa, -- murahti Kokko ja kyyristihe kokoon kuin
hyppäykseen aikova tiikeri.

-- Taitaa olla, -- arveli Kärki. -- Tuolla tavoin ei liikuta, kun
aseetonta vankia kuletetaan. --

-- Jos lienevät salamurhaajia, -- virkkoi Valter Jernfält ja painautui
erääsen nurkkaan.

Raitis ilma, joka samassa virtasi sisään, ilmaisi, että ovi oli auki.
Syntyi kuoleman hiljaisuus hetkeksi. Odotettiin mitä jännitetyimmällä
levottomuudella, mitä tuleman piti. Mutta kohta kuului hiljainen,
varottava merkki:

-- Tst-tst. --

Samassa kuului askeleiden hiivintää pitkin sitä seinäviertä, joka antoi
nurkkaan, mihin Valter Jernfält oli kyykistynyt. Nousisiko pystyyn?
Miks'ei, sillä kuulostihan äskeisestä varoituksesta, ettei lähenevä
ollut outo henkilö.

Valter Jernfält nousi vähitellen pystyyn. Askeleiden pehmeä ääni läheni
lähenemistään ja hän kuuli selvästi miten tulija kopeloi seinää. Vielä
pari tuokiota -- ja hän tunsi kosketettavan käsivarteensa, jolloin
hänen suureksi ihmeekseen tuntematon pisti pistoolin hänen käteensä.

Hämmästyksissään sai hän soperretuksi:

-- Ken olet, joka... --

Pitemmälle hän ei päässyt, sillä samassa pantiin käsi hänen suulleen,
jolloin taanoinen -- tst -- kuului kautta majan.

Muutamien minuuttien kuluttua oli myöskin Kokolla ja Kärellä
samallainen lahja kädessään. Mielellään olisivat he laskeneet
ihmettelynsä kuuluviin, mutta tuntematon pidätti heidät samalla tavalla
kuin luutnantinkin.

Vangit katsoivat viimein viisaimmaksi estelemättä ja ääntä päästämättä
seurata salaperäistä henkilöä, joka tällä odottamattomalla tavalla tuli
heitä pelastamaan.

Päästyään ovesta ulos näkivät he kummallisen haamun, päällä pitkä
venäläisen sotamiehen viitta, joka ulottui jalkateriin saakka, Tukeva
musketti täydensi univormun.

Hökkelin ovi sulettiin huolellisesti ja telki pantiin jälleen
paikoilleen. Tämän jälkeen alkoi marssi varovin, täsmällisin askelin.
Kun pakolaiset saapuivat solan pohjoispäähän, pysähtyi opas ja vei
käden huulilleen merkiksi, että oli noudatettava suurinta
varovaisuutta.

Tällä kohden solaa oli vahtina kymmenkunta sotamiestä. Ja kun oli
aselevon aika, ei valppaudesta pidetty niin suurta lukua kuin sodan
aikana.

Eräästä pienestä, aivan solan suulle pystytetystä majasta, joka oli
saman kokoinen ja näköinen kuin vankien äsken jättämä, häämötti heikko
kynttelin valo, jota paitsi kovat äänet ilmaisivat, että vahtimiehistö
tappoi ikävää aikaansa juoden ja pelaten.

Kuta lähemmä solan suuta saavuttiin, sen levottomammaksi näytti opas
tulevan. Viimein hän pysähtyi ja viittasi vangeille, että nämä
kyyristyisivät piiloon erään tykkilavetin taa. Sitte hän ryömi yksinään
jonkun matkaa eteenpäin, mutta palasi pian takasin, tarttui toisella
kädellä Valter Jernfältiin ja toisella antoi muille merkin seurata.
Muutamien askeleiden päässä oli kolme muskettia solan seinää vasten.
Sanaakaan sanomatta ojensi hän aseet pakolaisille ja asetti heidät
riviin vahtipatrulliksi. Heti paikalla oivalsivat nämä, mikä oli tällä
tarkoituksena ja antautuivat sen vuoksi kaikessa tuntemattoman johtajan
ohjattaviksi.

Valepatrullille huusi nyt solan suusta uninen ääni:

-- Kto tam? -- [-- Kuka siellä? --]

-- Tukholma, -- vastasi patrullin johtaja tunnussanaksi ja sai samassa
yhtä unisen vastauksen:

-- Fperjot! -- [-- Eteenpäin! --]

Kun valesotamiehet olivat ehtineet jonkun sylen ulkopuolelle solan
suuta, syntyi aika melu vahtikujalla. Syynä tähän oli se, että
vahtivuoro muuttui vankikopilla heti paon jälkeen. Patrullin päällikkö
oli silloin mennyt koppiin ja tutkinut sitä lyhty kädessä. Ja kun
hän ei täällä tavannut ristisielua, meni hän tuota pikaa solan
pohjoispäähän tarkastamaan siellä olevaa vahtia. Jos hän olisi tullut
muutamia minuutteja ennemmin, olisivat pakolaiset ehdottomasti
joutuneet kiinni.

Niin pian kuin vahdin päällikkö solan pohjoispäässä sai kuulla, että
neljä miestä, joiden etunenässä kulkeva oli antanut oikean tunnussanan,
olivat äskenikään sivuuttaneet solan, komensi hän heti kymmenen
kasakkaa ratsuille, jotka samassa läksivät ajamaan takaa rohkeita
karkureja.

Pakolaiset olivat tällä välin painautuneet metsän tiheikköön, joka
tähän aikaan vielä ulottui solaan saakka. Pitkältä eivät he kuitenkaan
päässeet, kun jo etumaiset kasakat olivat aivan heidän kantapäillään.
Nyt oli nopeus suureen tarpeeseen, sillä jos pakolaisten onnistui
pujottautua vielä vähänkään syvemmä tiheään ryteikköön, olisi
kasakkojen ollut mahdoton saavuttaa heitä.

Ja aivan kuin äänettömästä sopimuksesta pakolaiset samassa
kääntyivätkin yht'aikaa ympäri ja antoivat aseidensa ammahtaa sinne
päin, mistä vainoojien ääntä kuului:

Pyssyjen pauketta seurasi samassa hurja ulvonta vihollisten puolelta.
Sitte vallitsi jälleen hiljaisuus. Kun pakolaiset aikoivat suunnata
askeleensa erään pellon poikki, joka häämötti epäselvästi heidän
edessään, häpsähtivät he yhtäkkiä kuullessaan aivan edessään
varoiteltavan ruotsiksi:

-- Älkää menkö sitä tietä. Joudutte suoraan vihollisten eteen, joista
vast'ikään olette päässeet. --

Hämmästystä seurasi riemu, kun pakolaiset sarastavan päivän hämyssä
tunsivat varoittajassa Onnin ja tämän toverit. Kysymyksiä ja vastauksia
tulvi satamalla kummankin puolin ja lopulta sai Onni selitetyksi, että
hän oli tovereineen ollut aikeessa mennä aamun koittaessa venäläisten
leiriin myymään herneitä ja perunoita. Tätä sanoessaan näytti hän
kolmea vieressään olevaa suurta säkkiä. Tällä kauppamatkallaan olivat
he toivoneet voivansa urkkia ilmi vankien olinpaikan.

Tällä välin seisoi vankien vapauttaja vähän loitompana muista nojaten
erästä puuta vasten koettaen niin paljon kuin mahdollista kätkeä
kasvojaan.

-- Ja tässä on se mies, jota saamme kiittää vapaudestamme, -- virkkoi
luutnantti mennen pari askelta lähemmä tuntematonta opasta.

-- Mutta miksi niin ujostellen peität kasvosi? ota... --

Ennen kuin luutnantti sai viimeisen sanan huuliltaan, oli tuntematon
temmannut viitan hartioiltaan ja kasakkalakin päästään.

Samassa tuokiossa pääsi Valter Jernfältiltä ihmettelyn ja ilon
huudahdus. Hän hypähti armaansa luo ja sulki kainosti punehtuvan Olgan
syliinsä.

Selitettyään tämän jälkeen sotamiehille, mitä Olga oli hänelle ja miten
tänne joutunut, kysyi hän:

-- Mutta mistä sait tietää tunnussanan? --

-- Minä kuulin, kun isäni antoi sen kasakoille. --

-- Ja sinä olet ollut kyllin rohkea panemaan henkesi alttiiksi minun
tähteni? --

-- Olen, -- kuiskasi nuori kasakkatyttö, -- sillä sinä olet minulle
rakkain maailmassa. --

Onnin opastamina saapuivat pakolaiset kiertoteitä myöten viimein
Iisalmelle. Olgan urotyö tuli heti koko brigaadin tietoon samoin kuin
hänen elämäkertansakin. Kaikkialla, missä vain hänet nähtiin,
tervehtivät häntä sotamiehet ihmettelyn sekaisella kunnioituksella, ja
kun hänet Sandelsin kehoituksesta saatettiin tämän luo, lausui tämäkin
lämpimän kiitoksensa rohkealle tytölle siitä, että tämä uskalijaan
tekonsa kautta oli pelastanut hänen kolme parasta sotilastaan.

Kasakkaleirissä Paloisissa oltiin aivan toista mieltä. Elka oli niin
nolostunut, kuin ikinä olla voi. Jemela raivosi kuin villipeto, sillä
hän se juuri oli ollut vahdissa solan pohjoispäässä silloin kun vangit
karkasivat. Sitä paitsi oli kaksi hänen parasta pistooliaan
tipotiessään. Ja se ei ollut pieni juttu sekään.

Hän vannoikin sen tähden verisesti kostavansa, niin pian kuin sopiva
tilaisuus siihen ilmenisi.

Valkeni sitte lokakuun 27 päivä 1808, tuo Suomen sotahistoriassa niin
merkitsevä päivä. Tänä päivänä näet loppui päällikköjen Lehdossa tekemä
välirauha. Kello yhden aikaan päivällä piti vihollisuuden jälleen
alkaa.

Jo aikaiseen aamulla olivat kaikki joukot Iisalmella tarttuneet
aseisiin ja odottivat täysin taistelukuntoisina venäläisiä.

Suurimmassa mielen jännityksessä kulki Sandels edestakasin ennen
mainitussa huoneessa Fredriksdahlissa. Hän näki selvästi vihollisten
hankkeista, että nämä tekisivät hyökkäyksen sillä kellon lyömällä,
jolloin välirauha loppuu. Ja hänen ihmettelynsä kasvoi sitä
suuremmaksi, kun äkkiä von Fieandt riensi hengästyneenä huoneeseen ja
kertoo sydän kurkussa, että vihollinen oli jo alkanut hyökkäyksen ja
että kapteeni Brusin, joka aamupäivällä oli lähtenyt venäläisten
etuvahdeille jättämään muutamia yksityisiä kirjeitä ja tuomaan omat
kenttävahdit pääjoukkoon, oli palannut takasin vihollisten ankarasti
ahdistellessa.

-- Mutta kellohan ei ole vielä kuin vähän yli 12, -- virkkoi Sandels.
-- Te olette ehkä erehtyneet, luutnantti? --

-- Ei, ei... katsokaa itse, -- vastasi tämä osottaen ulos ikkunasta. --
Tuolla tulee kapteeni Brusin! --

Vähän tämän jälkeen seisoikin Brusin brigaadin päällikön edessä ja
vahvisti luutnantti Fieandtin sanat lisäten:

-- Saavuttuani kirkon luona olevien etuvartioiden luo tapasin kreivi
Tolstoin, ruhtinas Dolgorukin ajutantin. Hän huomautti minulle, että
välirauha oli päättynyt, jonka johdosta minä, ottaen esiin kelloni,
huomautin puolestani, että oli vielä kokonainen tunti jälellä. Siihen
hän vastasi: -- meidän kellomme on yksi ja sillä hyvä. Niin nopeaan
kuin mahdollista komensin kenttävahdiston kokoon ja tulin äsken ikään
tänne vihollinen mitä ankarimmin ahdistellen kantapäilläni --

Kun kapteeni Brusin oli lopettanut, vetäytyi Sandelsin suu purevaan
hymyyn ja tehden käännöksen kantapäällään hän virkkoi:

-- Tutshkowilla näkyy olevan kova kiire saamaan selkäänsä. --

Virran sillalla kiehui taistelu täydessä vauhdissaan. Kummaltakin
puolelta paukkui pattereista, vilkas tykkituli oli alkanut.

Suomalaiset olivat repineet sillan melkein maata myöten, mutta
venäläiset laittoivat sen kulettavaan kuntoon, joten heidän joukkojensa
vähitellen onnistui päästä toiselle puolen.

Kauppilan talolle sijoitettu vartioväki, jona oli Savon jääkärejä, oli
kestänyt monta hyökkäystä väistymättä paikaltaan. Mutta kun ylivoima
lopulta kasvoi liian suureksi, täytyi jääkärien peräytyä.

Valter Jernfält, Kokko, Kärki ja Onni olivat tässä rohkeassa joukossa.

-- Jokohan valtaavat tämänkin paikan, -- virkkoi Kokko peräytyessään,
-- siinä olisi onnettomuutta jo liian kanssa.

-- Vallatkoot vain, kyllä ne Linnan luona seisotetaan, -- arveli
luutnantti. -- Pattereille on siellä vaikea päästä. --

Taukoamatta taistellen vetäytyi vartioväki Kauppilasta pääjoukon
turviin.

Kauppilan talo, joka sijaitsee noin 175 kyynärän päässä Virran sillasta
ja Linnan kylän patterien välillä, jonne on likemmä 40 kyynärää
mainitulta sillalta, on pienoinen järvi Ala-Tisma. Tämän eteläiseltä
rannalta pistää metsäinen niemeke selälle.

Niemekkeen äärimmäisessä käressä oli kertomuksemme aikaan vaatimaton
tupa, jossa asui eräs köyhä, melkein puolisokea akka, jota kansan
kesken kutsuttiin Virran noidaksi. Vanhan Katrin hoettiin näet olevan
liitossa pahan kanssa. Ei kukaan tiennyt, mistä hän oli tullut. Eräänä
synkkänä yönä alkupuolella vuosisataa olivat Kauppilan asukkaat
antaneet ruokaa ja suojaa eräälle kuleksivalle, tummaveriselle
naiselle. Ja tästä pitäen oli hän asettunut pitäjään, josta häntä oli
mahdoton saada lähtemään.

Kun mainitun mökin omistaja niemen käressä kuoli puoli vuotta Katrin
tulon jälkeen seudulle, osti hän tämän ja asettui siihen asumaan.

Kansa kammoi häntä ja hänen noitatemppujaan ja pieniä lapsia
peloteltiin Virran noidan nimellä. Katri itse tiesi tämän, mutta hän ei
ollut siitä milläänkään. Sillä hän oli liian viisas ryhtyäkseen
poistamaan nimeltään moista kaikua. Jos ihmiset minua pelkäävät, niin
on minun sen helpompi tulla toimeen, arveli Katri. Silloin saan myöskin
olla heiltä paremmin turvassa.

Huolimatta niistä puheista, mitä Katrista paikkakunnalla liikkui, vei
Valter Jernfält Olgan kuitenkin hänen luoksensa, jolloin tämä virkkoi:

"Voitte huoletta heittää kyyhkynne minun hoteihini. Ei minkään haukan
kynnet ylety tänne".

Yhtenä syynä siihen, miksi luutnantti jätti morsiamensa Katrin turviin,
oli paikan etäinen asema tiestä, niin että Olga voi pysyä varmassa
säilössä. Ja luutnantin lähtiessä pyysi Olga häntä olemaan levollisena.
Häntä ei kohtaisi mikään vaara.

Kun venäläisten oli onnistunut karkottaa vartioväki Kauppilasta,
levenivät he yli koko mainitun talon ja Linnan kylän väliselle alalle.
Jalka- ja ratsuväen rynnistäessä viime mainittua paikkaa kohti karautti
silloin yli päässyt osasto tykkiväkeä äskenmainitulle metsäiselle
niemekkeelle.

Tykkien vartioväkenä seurasi näitä 50 kasakkaa Elka Pavlukan
komennossa. Rannan ja Katrin mökin välille sijoitettiin tykit.

Olga oli äsken ikään ollut kävelemässä järven rannalla, josta
palatessaan hän metsästä kuuluvan melun ja huutojen johdosta oivalsi,
että jotain outoa oli tekeillä. Hän riensi kiireimmän kautta mökkiin.

Ovella tuli vastaan Virran noita sanoen:

-- Nyt se on täällä. --

-- Kuka? --

-- Ryssä tietysti. Ettekö kuule, miten Kauppilaan ammutaan? --

-- Kyllä siellä ammutaan, -- vastasi Olga, jolloin häntä puistatti.

-- Vihollinen se siellä elämöi. Kauppilan Pekka kävi äsken täällä ja
tiesi kertoa, että ryssät ovat panneet sillan kuntoon. --

-- Taivas varjelkoon meitä! -- vaikeroi Olga epätoivoisena. -- Mitä me
teemme nyt? --

-- Siihen ei ole vaikeaa keksiä keinoa, -- virkkoi Katri. -- Meidän
täytyy laittautua järven toiselle puolen. --

-- Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. --

-- Niinkö luulette? --

-- Ihan varmaan. --

-- Lähdetään, niin saadaan nähdä, vastasi Katri kiepsauttaen
vaatenyytin olalleen ja läksi samassa ulos. -- Tule vain perästäni! --

Olga ei ehtinyt ottaa mitään mukaansa. Metsässä heidän takanaan ryski
ja paukkui. Se joudutti pakenevien askeleita.

Katri suuntasi kulun suoraan rannalle. Ja huolimatta vanhuudestaan,
juoksi hän ketterästi kuin tyttö. Olga seurasi aivan kantapäillä.

Kun olivat päässeet puolitiehen. Katri kompastui ja kaatui. Pää sattui
kiveen ja hän meni tainnoksiin.

Olga oli perin ikävässä asemassa. Kaikin voiminsa hän koetti nostaa
pyörtynyttä pystyyn, mutta Katri oli liian raskas.

-- Oi Jumalani! Mitä minä nyt teen? -- vaikeroi nuori kasakkatyttö ja
tähysteli ympärilleen. Ryske metsässä tuntui lähenevän.

Vielä kerran teki Olga yrityksen. Eih, Katri oli liian raskas!

-- Taivaan Jumala! Pelasta minut, pelasta...! -- huudahti hän ja vaipui
Katrin viereen.

Samassa karautti kasakkoja metsästä esiin. Tuskin oli Olga ehtinyt
heittää niihin katseen, kun hän parahti, sillä hän näki joukon
etunenässä isänsä.

Muutamien minuuttien kuluttua olivat kasakat ehtineet naisten luo.

-- Hei, mikä löytö täällä! -- riemuitsi Jemela ja osotti Olgaa, joka
oli pyörtynyt Katrin viereen. -- Tämä se vasta vetelee! --

Elka ei ollut uskoa silmiään. Oliko se todellakin Oiga? Mutta tuokion
kuluttua hän näki, että hän se oli kun olikin. Nuolena viskautui Elka
heponsa selästä, heittäytyi tytön luo ja nosti hänet pystyyn.

Olga heräsi. Samassa parahti hän uudelleen.

-- Nyt olet kuitenkin joutunut käsiini, -- sähisi Elka hammasta purren.
-- Ja hevin et enää niistä pääse. --

Olga ei vastannut mitään. Melkein tiedotonna antoi hän viedä itsensä
pois. Kun oli ehditty kulkea satakunta syltä, kääntyi hän ympäri ja
sanoi osottaen Katriin päin:

-- Pelastakaa toki nainen! --

-- Mikä sillä akkaluuhkalla sitte on? -- kysyi Jemela ilkeästi
hymyillen.

Silloin Olga heitti häneen niin inhoa ilmaisevan katseen, että Jemela
nolona vetäytyi etemmä.

Puoli tuntia tykistön tulon jälkeen niemen kärkeen alkoivat tykit
jyskiä heittäen tulta ja tuhoa noin 300 sylen päässä olevaan Linnan
kylään.



15.


    "On taitoa, ryskyä, paukkinaa
    tuon Virran äyräällä;
    savupilvehen peittyvi järvi ja maa,
    tult' iskevi pilvestä.
    Jyly ilmoiss' on kuin pitkäisen,
    maa järkkyvi hurmeinen."

Tällä mestarillisella tavalla alkaa Runeberg runonsa "Sandels" kuvailla
veristä Virran taistelua, joka oli vimmaisimpia, mitä koko sodassa oli.
Venäläisten seitsenkertainen ylivoima ei voittanut ensimmäisellä
rynnäköllä tuumaakaan jalansijaa.

Eräälle korkealle kunnaalle Linnan kylän itäpuolella oli suomalaisten
päävoima sijoittunut neljään osastoon, joilla oli yhteensä kymmenen
kenttätykkiä. Kunnaan rinteellä olevia pääosaston patteria komensivat
aliluutnantit Gyllenborg ja Kalmberg, kukkulalla olevia Taube. Itse
tykistön ylipäällikkyys täällä oli kapteeni Elfvingin käsissä.

Venäläisten rynnäkkö. Kauppilan vartioväen kimppuun oli tapahtunut niin
äkkiä, etteivät suomalaiset olleet ehtineet syödä päivällistäänkään.

Kunnaan ylimmän patterin rintamavarustusten luona oli brigaadin
päällikkö. Hänen silmänsä mittailivat tyynesti hyökkäileviä
vihollislaumoja.

-- Kas tuossa ratsastaa ruhtinas Dolgoruki, -- huomautti Fahlander
osottaen erästä nuorta ratsastajaa venäläisten rintaman etunenässä.

-- Jos hän pääsee eheänä luotisateen läpi, niin... --

Nämä sanat lausui Sandels. Mutta hän ei ehtinyt ajatustaan loppuun,
sillä samassa kuului yhteislaukaus juoksuhaudoista joihin oli
sijoittunut Savon jääkäreitä. Ja kun ruudin savu vähän ajan kuluttua
oli haihtunut, ei näkynyt jälkeäkään ruhtinas Dolgorukista. Sen sijaan
syntyi venäläisten riveissä liikettä, josta nähtiin, että ruhtinasta
kannettiin haavoittuneena pois.

Upseerien onnistui kuitenkin saada rivit jälleen järjestykseen, jonka
jälkeen noin tuhatmäärään nouseva joukko uudella innolla hyökkäsi
pattereita kohden.

Alempana olevissa juoksuhaudoissa oli Valter Jernfält sekä kolme muuta
ystäväämme. Nämä antoivat pyssyjensä paukkua lakkaamatta.

Mutta vihollinen ei ollut milläänkään luotien viuheesta, vaan eteni
etenemistään varmasti.

-- Kautta sieluni, tulevat suoraa päätä pattereille, -- ihmetteli Kokko
hämmästyneenä.

-- Antaa niiden tulla, -- vastasi Jernfält. -- Onhan meillä Malm,
Duncker ja Fahlander vastassa. --

-- Entä brigaadin päällikkö, -- huomautti Kärki. -- Hän yksinään vastaa
kokonaista armeijaa. --

Valter Jernfält aikoi vastata, mutta samassa huudahti Onni osottaen
pelloille päin, joiden poikki venäläiset olivat menossa:

-- Nainen juoksee tuolla! Ei, tuolla noin! Enemmän oikealle kädelle!
Juuri siellä! --

Kauppilan talosta peräytyvän vartioväen turvissa juoksi todellakin eräs
nainen. Tumma tukka heilui hajallaan tuulessa.

Valter Jernfält luuli nähneensä ennenkin tuon naisen. Ja hänen
koettaessaan johtaa muistiinsa, missä ja milloin hän oli naisen ennen
tavannut, saapuu paikalle Sandelsin ajutantti, luutnantti Vallgren
tuoden käskyn, että jääkärien oli hetimmiten vetäytyminen varustuksien
suojaan.

Jääkärit olivatkin jo liikkeellä, kun Kauppilasta tuleva joukko ehättää
hautojen yli. Etumaisena juosta puhkii mainittu nainen.

Hänen katseensa harhailivat levottomina miehestä mieheen, kunnes
viimein pysähtyivät luutnantti Jernfältiin.

Yhdellä hyppäyksellä oli hän tämän vieressä ja tarttui käsivarteen.
Samassa tunsi luutnantti naisen Katriksi. Häneltä pääsee hämmästyksen
huudahdus ja hän aikoo kysyä, mihin Olga oli joutunut, mutta samassa
alkoi Katri semmoisella hädällä selittää seikkailuaan ja Olgan
joutumista kasakkojen käsiin, että siitä vaivoin voi selvää saada.
Lopuksi hän sanoi:

-- Kun kasakat eivät nähneet minussa elon merkkiä, annettiin minun
jäädä paikoilleen. Kohta heräsin kuitenkin tuntoihini. Hyvän matkaa
minusta olivat ryssät asettamassa tykkejään ampumakuntoon. Hiljaa
konttasin rantaan, josta sitte eheänä pääsin Kauppilan puolelle. Hädin
tuskin ehdin sieltä peräytyvän vartioväen turviin, --

Valter Jernfältillä ei ollut aikaa ruveta tarkemmin kyselemään
asianhaaroja Katrilta, sillä suomalaisten täytyi tavattoman nopeasti
vetäytyä varustustensa turviin. Mutta saadakseen tämän tehdä myöhemmin
taistelun päätyttyä, käski hän Virran noidan erääseen turvalliseen
paikkaan takimmaisten joukkojen luo.

Kohta tämän jälkeen tuli Sandels kivääri jalalla odottavien jääkärien
luokse.

-- No, pojat, -- huusi hän, -- tekeekö mielenne vielä tapella? --

-- Tekee, kenraali! -- huusivat urheat Savolaiset yhdestä suusta. --
Viekää meidät heti vihollista vastaan!

-- Malttakaa tuokio! Hetki ei ole vielä lyönyt. Vihollinen on rikkonut
välirauhan liian aikaiseen, mutta kun kello lyö yksi, silloin on meidän
aikamme alkaa. --

-- Onko siihen vielä pitkä aika? -- uskalsi ukko Kokko kysäistä.

-- Eihän toki, -- vastasi Sandels hymyillen, -- kohta se on käsissä. --

Tällä välin vyöryivät venäläisten laumat juoksuhautojen yli ja
näyttivätpä mielivän päästä varustusten ampuma-aukkojenkin läpi.

Moni parrakas moskovalainen pyöräytti töppösensä taivasta kohden, mutta
kymmenittäin tuli toisia kaatuneiden sijaan.

Rintasuojan takana seisoi noin 600 miestä valmiina minä hetkenä hyvänsä
hyökkäämään pistimet ojossa vihollista vastaan. Tämän rohkean joukon
muodostivat pataljoona Savon jääkäriä, Oulun pataljoona, osa Kajaanin
pataljoonaa, Karjalan rakuunien varaväki ja Vaasan rykmentti.

Viimein löi sitte se hetki, jota brigaadin päällikkö odotti. Hän antoi
hyökkäyskäskyn ja sulettujen rivien etumaisina miehinä rynnistivät
Malm, Duncker ja Fahlander. Juoksumarssissa rynnistettiin alas kukkulan
rinnettä. Venäläiset eivät voineet vastustaa tuhoisaa hyökkäystä.
Näiden rivit joutuivat täydelliseen epäjärjestykseen, hätääntyneiden
lampaiden tavoin syöksyivät he alas siltaa kohden.

Tässä syntyi kauhea ahdinko, jota vielä lisäsi kantapäillä ahdistavat
suomalaiset, jotka sekä laukauksin että pistimin tekivät suurta tuhoa.
Useita syöstiin suinpäin jokeen.

Lopulta pinoutui silta niin täyteen kuolleita ja haavoitettuja, että
niitä oli useampia kerroksia päällekkäin. Näin suurta tappiota
venäläiset tuskin kärsivät koko sodan aikana.

Kun Valter Jernfält ehti erään pienemmän osaston kanssa, jossa olivat
kolme ystäväämme, muutaman pienen lahden rannalle, joka Ala-Tismasta
pistäytyy siihen niemekkeeseen, jolla Linnan kylä on, teki hän nopean
käännöksen oikealle saatuaan ensin kapteeni Dunckerilta luvan hyökätä
lännempänä olevan venäläisten patterin kimppuun. Rohkeat jääkärit
jouduttivat kulkuaan niin nopeasti, että he pääsivät käsiksi
venäläisiin juuri näiden ollessa tekemässä rynnäkköään päästäkseen
joutumasta saarroksiin sillalta päin.



16.


Kun Olga selvisi siitä tainnostilastaan, johon hän oli vaipunut
jouduttuaan uudelleen kasakkojen käsiin, huomasi hän olevansa Katrin
tuvassa.

Tuvan omistajasta ei kuitenkaan näkynyt pienintäkään jälkeä.
Koettaessaan nousta ylös huomasi hän suureksi kauhukseen, että oli
sidottu kiinni sänkyrähjään.

-- Hyvä Jumala, varjele minua, -- huokasi hän suruissaan. -- Valter,
Valter, pelasta minut! --

-- Ho, hoo, -- kuului samassa karkea ääni ja mieshenkilö, joka oli
tähän asti ollut kyyrysissään eräässä nurkassa ja vakoilevin silmin
odottanut Olgan heräämistä, astui esiin.

Se oli Jemela. Hän oli luvannut Elkalle ennen kuolevansa kuin päästäisi
tytön pakoon.

-- Nyt kai on sinulla taas hyvä tilaisuus lähteä käpälämäkeen -- ilkkui
Jemela pilkallisesti hohottaen. -- Sillä tavalla ne itsepintaiset tytöt
kesytetään! --

Olka heitti Jemelaan ynseän katseen, hän ei katsonut ansaitsevan
vastata mitään.

-- Kenenkä nimen sinä äsken lausuit? -- kysyi Jemela.

Ei vieläkään Olga vastannut. Mutta kun kasakka toisti kysymyksensä ja
tällä kertaa uhkaavalla äänellä, sanoi hän ynseästi:

-- Mitä se sinuun kuuluu? --

-- Eikö se minuun kuulu? --

-- Ei! --

-- Sen minä näytän, -- vastasi Jemela vihaisesti. -- Kunhan päästään
kotiin, olet minun puolisoni. --

-- Minäkö? --

-- Sinä juuri! --

-- Oletko varma siitä?

-- Yhtä varma kuin että nyt olen tässä. --

-- No, ole vain varma, -- vastasi Olga pakotetulla tyyneydellä, --
mutta ellei sinua ennen ole petetty, niin nyt se tapahtuu. --

Nämä tyynesti lausutut sanat saivat Jemelan veret vielä enemmän
velloutumaan. Vihasta suunniltaan huusi hän:

-- Tiedätkö, mitä meidän lakimme sanovat avioliitosta? --

-- En tiedä _enkä tahdo tietääkään_, -- vastasi Olga pannen erityisen
painon viimeisiin sanoihin.

-- Etkö! Vai niin! Mutta kyllä minä tiedän, kuka sinut pakoittaa
siihen. --

-- Kuka? --

Hetken mietittyään Jemela vastasi:

-- Ellet sitä tiedä, niin tahdon sulle kertoa, että me olemme sitä
kasakkaheimoa, jota nimitetään Tschngniew ja joka on kaikista heimoista
arvossa pidetyin. Meillä on tapana, ettei ainoakaan nainen saa
kieltäytyä menemästä naimisiin jonkun heimon miehen kanssa. --

-- Entä jos hän rohkenisi sen tehdä, -- virkkoi Olga luoden Jemelaan
tutkivan katseen.

-- Silloin pappi hänet pakottaisi. --

-- Mutta ellei hän taipuisi, mitäs sitte? --

-- Ei taipuisi, -- matki Jemela silmät suurina. -- Kuka uskaltaisi
kieltäytyä tottelemasta pappia? --

-- On se semmoinen, joka uskaltaa. --

Kasakka peräytyi pari askelta. Silmistä leimusi uhkaavia katseita
Olgaan ja hän sanoi:

-- Tekisi mieleni nähdä sitä, joka rohkenee panna papin tahtoa
vastaan. --

-- Se, joka sen rohkenee tehdä, makaa edessäsi rikoksellisen tavoin
sidottuna. --

Jemela häpsähti. Hän aikoi puhua, mutta Olga ehti ennemmin.

-- Minä vastustan teidän pappejanne, koska en ole samaa uskontoa kuin
te. --

Taas häpsähti Jemela. Toistamiseen hän mieli puhua, mutta uudelleen
esti Olga hänet siitä.

-- Kun minut pelastettiin Keltissä, olin hento lapsi. Jalo
kasvatusisäni, jolla on minua kohtaan enemmän hellyyttä kuin oikealla
isälläni, kasvatti minut yhdessä oman tyttärensä kanssa kansansa
uskontoon. Siitä voit selvästi ymmärtää, että minä... --

Samassa hyöksähti Jemela Olgan eteen. Hän oli niin kauhean näköinen,
että nuori tyttö tahtomattaan sulki silmänsä lausuen puoliääneen
rakkaan Valterinsa nimen. Hän odotti joka silmänräpäys kuolemaa.

-- Haa, taasen tuo sama nimi! -- kiljui Jemela. -- Kuka se on, josta
sinä puhut? --

-- Se, jolle olen vannonut rakkautta ja uskollisuutta. --

Jemela horjui takaperin. Hän tunsi enemmän kuin tarpeeksi
kasakkaluonteen lujuutta tietääkseen, ettei hänellä nyt ollut mitään
odotettavissa. Hänen tummat silmänsä säkenöivät koston himosta ja hän
virkkoikin jääkylmällä äänellä:

-- Hänelle saat sinä sanoa ikuiset hyvästit! Tässä elämässä et ole
häntä enää koskaan näkevä! --

Olga kärsi kovaa kipua sängyssä. Köydet, joilla hänen kätensä oli
sidottu, eivät antaneet vähääkään perää.

-- Päästä minut irti, -- pyysi hän kärsivällä äänellä. -- Tähän ihan
kuristuu. --

-- Soo-o, -- virkkoi kasakka pilkallisesti, -- siinä on ihan hyvä
ollaksesi enkä minä... --

Jemela ei ehtinyt lausetta loppuun sillä ovi aukeni samassa rajusti.
Elka ryntäsi sisään.

-- No, onko tyttö jo taipunut? -- kysyi hän ankaralla äänellä.

Kun Jemela aikoi vastata, estyi hän siitä taas, sillä nyt alkoivat
tykit rannalla jyskyä. Tähän yhtyivät muualtakin venäläisten tykit.
Suomalaisten pattereissa ei myöskään oltu myöhäisiä vastaamaan.
Muskettien pauke sekottui vähitellen tykkien kumeaan jyskeeseen ja niin
oli hurja, korvia särkevä jyly täydessä vauhdissa.

Jemela ainoastaan pudisti päätään mitään virkkaamatta.

Kun Elka huomasi, että köydet rasittivat Olgaa, leikkasi hän ne
nopeasti poikki huutaen Jemelan korvaan:

-- Tällä kertaa hän ei tule pääsemään pakoon! --

Tykkien jyske lakkasi sikäli, kuin venäläiset alkoivat hyökkäyksensä.
Sitä vastoin kiihtyi kiväärituli kuumimmilleen. Paukkeesta päättäen
Elka ja Jemela arvasivat, että taistelevat lähenivät Linnan kylää.

-- Kohta olemme herroina täälläkin, -- virkkoi Elka, -- ja sitten
luulen pääsevämme sen verran rauhaan, että voimme juoda sinun
häitäsi. --

Vaikka Olga oli vapautettu siteistään, ei hän kuitenkaan ollut noussut
ylös. Hän pysyi edelleen pitkällään kasvot käsien peitossa ja kuuman
kyynelvirran juostessa pitkin poskia.

Hänestä ei tuntunut elämällä olevan enää mitään vetovoimaa. Hän toivoi
toivomalla kuolemaa. Ei liikahtanut edes isänsä viimeisten sanojenkaan
johdosta.

Lyhyesti kertoi sitte Jemela keskustelunsa Olgan kanssa ennen Elkan
tuloa ja sanoi lopuksi:

-- Häntä näkyy olevan meikein mahdoton saada myöntymään. --

-- Ei sitä tarvitakaan, -- vastasi Elka raa'alla ja vihaisella äänellä.
-- Hänen täytyy totella isäänsä. --

Nyt nousi Olga pystyyn aivan kuin kuumeen kouristuksen pakottamana.
Silmissä liekehti uhkaava leimu. Rinta kohoili rajusti ja molemmat
kädet olivat lujasti puristetut kiihkeästi lyövää sydäntä vasten.

-- Sinä olet luonnoton isä, kova, -- virkkoi hän heittäen kylmän
katseen Elkaan, -- en tunnusta sinua isäkseni. Muista, että kuolen
ennen kuin taivun sinun tahtoosi. Ennen kärsin tuhannet tuskat, kuin
sitoudun tuohon! --

Näin sanoen hän osotti halveksivasti Jemelaan.

Tämä kohtaus olisi ollut kiitollinen aihe maalarin siveltimelle. Ei
milloinkaan ollut kasakkatyttö näyttänyt niin rohkealta, niin
viehättävän kauniilta, kun tuona tuokiona, jona hän vapaaehtoisesti
valitsi kuoleman sen sijaan, että olisi sitoutunut siihen, jota hän
kammoi. Hänen voimakas esiintymisensä vaikutti kasakkoihinkin niin,
että nämä ensi hämmästyksessä yht'aikaa vetäytyivät taapäin.

Mutta ennen pitkää selveni Elka hämmästyksestään, Hänen raa'at kasvonsa
saivat uudelleen kauhean näön. Nyrkki ojossa hän hyökkäsi sängylle,
mutta kun oli ehtinyt ottaa tuskin paria askelta, painui nyrkkiin
puristettu käsi alas ja hän riensi ikkunan ääreen huutaen:

-- Mitä tämä merkitsee? Miehet pakenevat tykkien luota ja minun... --

Samassa hän syöksyi ovelle, jossa eräs kasakka-aliupseeri hyökkää häntä
vastaan.

-- Takasin! -- huusi hän. -- Suomalaiset ovat voittaneet! --

-- Valehtelet! -- kiljui Elka vimmoissaan.

-- En valehtele. Meikäläiset pakenevat sillan yli. Joutukaa jaloista,
kun vielä ehtii! --

Parilla hyppäyksellä oli Elka jälleen tuvassa, tarttui Olgaa
käsivarteen ja pakotti hänet kauheasti uhkaillen seuraamaan mukanaan.

Rannan ja tuvan välinen aukea vilisi sekasin tykkiväkeä ja kasakkoja ja
kamala sekamelska syntyi edellisten yrittäessä ottaa talteen tykkejä.

Joukko toisensa jälkeen pakeni metsään ehtiäkseen sillalle ennen, kuin
se jo olisi myöhäistä.

Vain suurimmalla työllä saivat Elka ja Jemela kokoon 50 kasakkaa.
Näiden etunenässä karautti Elka täyttä neliä metsään Olga melkein
tiedottomana riippuen satulassa.

Jo tunkeusi hirveä melske ja ryske sillalta heidän korviinsa ja he
luulivat olevansa tuota pikaa pelastetut, kun äkkiä jääkäriketju sulki
heiltä tien.



17.


-- Ampukaa! -- komensi Valter Jernfält. -- Ei ainoakaan kasakka saa
päästä pakoon! --

-- Kas tuolla, luutnantti, -- huudahti Onni nykäisten Valteria nutun
liepeestä, -- tuolla ne nyt ovat ne ikävöidyt! --

Näin sanoen hän osotti Elkaa ja Jemelaa, jotka vähän matkan päässä
koettivat murtaa jääkäriketjua.

Huolimatta ruudin savusta ja kasakkojen suuresta epäjärjestyksestä oli
Valter heti älynnyt Olgan. Ja jätettyään päällikkyyden erään rohkean,
kokeneen aliupseerin käsiin, riensi hän Kokko, Kärki ja Onni perässä
sinne päin, missä Elka oli.

Niin nopsa kuin kasakka avoimella kentällä onkin, ei hänestä metsässä
ole mihinkään.

Tämän tähden ehtikin luutnantti tovereineen hyvissä ajoin vaaran
paikalle. Jääkärit olivat täällä selvinneet jo neljästä kasakasta.
Raivosta kiehuen koettivat Elka ja Jemela pakottaa ratsujaan eteenpäin.
Maksoi mitä maksoi, heidän oli koetettava murtautua jääkäriketjun läpi
ja kaiken toivonsa panivat he pitkiin keihäisiinsä.

-- Ampukaa hevoset ensin, -- kehotti Valter Jernfält, -- jalkasin ei
kasakoista ole mihinkään! --

Muutaman kyynärän päähän Valterista oli Onni asettunut erään puun taa
suojaan, mistä hänen tarkka kiväärinsä kaatoi useita kasakkoja. Kun
Elka huomasi, kuka semmoista tuhoa teki hänen riveihinsä ja näki päälle
päätteeksi, että tuo rohkea ampuja oli yksinään, pakotti hän huutaen ja
lyöden ratsuansa puuta kohden.

-- Tule vain tänne, -- murahti Onni, -- sinäkin saat samallaisen paukun
kuin muutkin. --

Näin sanoen hän kohotti musketin poskelleen, tähtäsi ja laukasi.

Mutta -- luoti vinkahti sattumatta enemmän hevoseen kuin
ratsastajaankaan.

Nopeasti hän latasi kiväärin uudelleen ja se oli jo taasen
ampumakunnossa, kun Elka uudelleen tuli näkyviin. Pitkä keihäs välähti
uhkaavana ilmassa ja Onni näytti jo olevan kuoleman oma, sillä
hädissään hän oli lähtenyt puun turvista pois.

Mutta kiihkoissaan ollen ei Elkassakaan ollut varmuutta ohjaamaan
iskua. Se sattui Onnin kivääriin ja poika tupsahti lyönnin voimasta
selälleen.

Toisen kerran halkoi Elkan keihäs ilmaa ja nyt näytti rohkean pojan
viimeinen hetki todellakin olevan käsissä.

Mutta sallimus ei vielä ollut vihkinyt häntä kuolemaan. Kaksi kimeää
laukausta pamahti samassa ja Elka ratsuineen kaatui maahan.

Luutnantti Jernfält hyökkäsi esiin. Parin sylen päässä kaatuneista
makasi Olga tainnuksissa. Hänen ottamisensa ylös oli tuokion tehtävä.

Mutta kun Valterin piti lähteä kantamaan kallista kuormaansa pois,
kuuli hän hurjan huudon takanaan. Elka oli jälleen jaloillaan. Hän oli
kauhean näköinen. Lävistetystä rinnasta pulppusi verivirta. Ponnistaen
kaikki voimansa hän huusi kuoleman tuskissa:

-- Tänne Jemela! Pois tyttäreni...! -- Tähän uupuivat vanhan
kasakkapäällikön voimat. Sakea verivirta purskahti suusta, hän kaatui
kuolleena ratsunsa päälle.

Raivoavana kuin myrskyn puuska hyökkäsi Jemela esiin. Hänen takanaan
näkyi kaksi muuta kasakkaa. Hurja raivo liekehti heidän silmistään,
Keihäät ojossa he syöksyivät vinhaa vauhtia luutnanttia kohden joka ei
uskaltanut laskea Olgaa luotaan pelosta, että tämä haavoittuisi
taistelussa.

Epätoivon rohkeudella hän tarttui pistooliin. Luoti lennähtää ja yksi
vihollisista ulvahtaen kaatuu heponsa selästä, Mutta mitä hyötyä oli
tästä urhoolliselle savolaiselle? Hän joutui kuitenkin ylivoiman alle
ja Olga temmattaisiin häneltä pois. Tämä ajatus antoi hänelle
yliluonnollisia voimia. Laskettuaan varovasti nuoren tytön sen puun
juurelle, johon hän itse nojasi, tempasi hän uuden pistoolin toiseen
käteensä ja miekan toiseen valmiina antamaan henkensä niin kalliista
kuin mahdollista.

Mutta tänä kauheana hetkenä tuli myöskin apua, joskin vähän.

Onni oli taas päässyt jaloilleen ja saanut kiväärin käteensä, latasi
sen niin nopeaan kuin voi ja riensi henkensä kaupalla kamppailevan
luutnantin avuksi. Entinen luonto oli pojalla taasen ja yksi kasakoista
keikahti maahan.

Samassa hän jo ehti luutnantin rinnalle.

-- Nyt on meitä kaksi kahta vastaan, -- huusi Hiukan tyttären poika, --
ja nyt sitä nähdään, kuka tässä...! --

Tuokiossa olivat kasakat saapuvilla. Suomalaiset odottivat levollisina
heidän hyökkäystään.

-- Jos sinulla on useampia laukauksia, niin tähtää vain hevosiin, --
neuvoi luutnantti. -- Kas niin! --

Näin sanoen ojensi Valter Jernfält pistoolinsa, kuului pamahdus --
Jemelan hevonen keikahti hirnahtaen maahan. Kasakka, joka jäi eheäksi
kavahti jaloilleen ja ryntäsi keihäs ojossa päin luutnanttia.

Kun Valter kerran oli saanut vihollisensa hevosen selästä pois, ei
hänellä ollut hätäpäiviä, sillä hän tiesi, ettei kasakka jalkasin
kyennyt tappelemaan.

Kylmän tyynenä sivalsi Valter keihään syrjään aivan kuin leikkikalun,
hypähti sitte päättävän askeleen eteenpäin ja ennen kuin Jemela, joka
auttamattomasti hämmentyi liikkeissään, ehti käyttää pistooliaan, virui
hän halaistuin päin maassa verissään.

Heikko kirous pääsi vielä hänen huuliltaan -- sitte oli kaikki lopussa.

Vaikeampaa oli Onnin suoriutua temmellyksestä. Monet kerrat täytyi
hänen puikahtaa puun taa kasakan keihään alta. Mutta kun Kokko ja
Kärki, jotka loitompana olivat maksaneet viimeisen velan muutamille
vihollisille, olivat huomanneet luutnantin ja Onnin uhkaavan vaaran,
riensivät he kiiruimman kautta apuun. Kasakka kaatui toveriensa
viereen.

Elkan ja Jemelan kaaduttua lakkasi vastustus kasakkojen puolelta.
Harvat elossa olevat otettiin vangeiksi.

Jemelan ja Valter Jernfältin taistellessa oli Olga vironnut
tainnustilastaan. Suurimmalla jännityksellä, tuskin uskaltaen hengittää
oli hän kamppailua seurannut ja heti kasakan kaaduttua huudahti hän:

-- Kiitos Jumalan, ettei häntäkään enää ole! Isä raukkani lienee
myöskin kuollut? --

-- Taitaa olla, -- vastasi Valter ja katsoi Elkaan, joka kuolleenakin
molemmin käsin kouristi keihästä rintaansa vasten.

Virran sillalta raikkui samassa hurrahuuto, niin voimakas ja mahtava,
että kaiku kiidätti sen melkein yhtä voimakkaana Jernfältin komennossa
olevien jääkärien korviin, jotka nopeasti järjestyivät palatakseen
jälleen pääjoukon yhteyteen.

Loppukuvaukseksi tästä taistelusta, joka on loistavampia, mitä Suomen
joukko tämän sodan aikana suoritti, mainittakoon, mitä historioitsija
Montgomery, joka itse oli läsnä taistelussa, sanoo:

-- Useamman kuin 30 tulikidan jyske, tulen välke ja luotien viuhke
9,000 kivääristä, taivasta tavottelevat loimut palavista asunnoista --
kaikesta tästä muodostui illan hämyssä näky, joka herätti tunteita,
joita ei mitenkään voi kuvailla, ei koskaan unhottaa. Tämän merkillisen
näyn sotaista juhlallisuutta lisäsi se itse viholliseenkin vaikuttava
järjestys ja tyyneys, millä pohjalaiset ja jälellä oleva osa Kajaanin
pataljoonaa liehuvin lipuin ja helisevin soitoin marssivat
tappelutantereelle aivan kuin paraatikentälle, astumaan urhoollisten
veikkojensa sijaan, jotka tähän saakka olivat vastustaneet venäläisten
voimakkaita rynnäkköjä, mutta olivat nyt sekä perin uupuneita että
ilman ampumavaroja. --



III.

Toinen peräytymisretki.



1.


-- Kapteeni Burman, -- huusi Sandels, kun hän taistelun päätyttyä
ratsasti sillan ohi ja näki sen kammottavan paljouden haavoitettuja ja
kuolleita, joita oli kasottunut sillan molempiin päihin, -- lähtekää
heti kenraali Tutshkowin luo kysymään, tahtoisiko hän aselepoa
haudatakseen kuolleita ja korjatakseen haavoitetut kentältä pois. --

Burman läksi. Hänen täytyi kiipeämällä kiivetä sillalle pinoutuneiden
ruumisläjien yli. Keskellä siltaa tuli häntä vastaan parooni von Pahlen
ja kenraali Aleksejeff, joista viimemainittu oli johtanut venäläisten
onnetonta rynnäkköä päävarustuksia vastaan.

Lyhyen odotuksen jälkeen ehdotti Tutshkow 24 tunnin välirauhaa. Tämän
vastauksen joudutti Burman Sandelsille, joka hyvän aikaa mietittyään
vastasi:

-- Kerro venäläisten välitysmiehille semmoiset terveiset, että
jolleivät he suostu 36-tuntiseen välirauhaan, niin olkoot heti paikalla
valmiit jatkamaan taistelua. --

Kun Burman palasi takasin, kysyi Aleksejeff levottoman näköisenä
vastausta.

Burman ilmoitti sen ja ilman mitään suostuttiin Sandelsin ehdotukseen.

Nämä 36 tuntia käytettiin kummallakin puolella taisteluvalmistuksiin.
Tutshkowilla kun oli paljoa suurempi ylivoima, piti hän perin
raukkamaisena, ellei voittaisi harvalukuisia suomalaisia, Nämä
ahertivat taukoamatta yötä päivää saadakseen varustuksensa parempaan
kuntoon.

Mutta vaikka pantiin kaikki voimat ja parhaat neuvot liikkeelle
brigaadin turvaamiseksi, huomasi Sandels kuitenkin kohta, että hänen
asemansa oli heikko, jos vihollinen tekisi yhtä voimakkaan rynnäkön
kuin tänäänkin.

Hänen tunteensa eivät siis olleet iloisia, kun hän illalla lokakuun 28
päivänä verkkaan käyskeli edestakasin äärimmäisellä vallilla, jossa
työt olivat toistaiseksi lopetettu. Eräällä vallin kulmakkeella seisoi
joukko upseereja, keskustellen matalalla äänellä, etteivät olisi
häirinneet ajatuksiinsa vaipunutta päällikköä. Joukossa oli myöskin
Valter Jernfält.

Taistelun päätyttyä oli hän Sandelsin luvalla lähettänyt Olgan Niemeen,
koska tämä ei enää voinut olla turvattuna leirissä niiden uusien ja
ehkä vieläkin verisempien taistelujen tähden, joita oli tulossa.

Surumielin jätti nuori tyttö sulhonsa. Mutta Valter rohkaisi häntä
ilmoittamalla, että urhoollinen Kokko kuuden ravakan jääkärin kanssa
läksisi häntä saattamaan.

Valter Jernfält oli hänkin ajatuksiinsa vaipunut nojatessaan
rintavallia vasten. Toverien keskustelua hän ei juuri seurannut, sillä
ajatukset seurasivat häntä, joka äsken oli hänet jättänyt.

Brigaadin päällikön liikkeet olivat aivan epäsäännöllisiä. Milloin hän
kulki suoraan, milloin teki mutkia, konsa liikkui hitaasti, konsa taas
kiihkeämmin.

Viimein hän pysähtyi erääseen kohden, josta aukeni avara näköala
varustusten ja Virran sillan välillä. Ajatukset veivät hänet takaisin
eilispäiväisen taistelun pyörteisiin. Raskas huokaus pääsi povesta.
Varustusten edustalla savusi vielä palaneiden rakennusten hiiltyneitä
raunioita ja kepeä iltatuuli levitti savua ympäri kenttää.

Sandelsin seistessä näissä aatteissaan ilmestyi hänen luokseen
Fahlander ja Duncker. Nämät nähtyään päällikön vakavat kasvot hieman
elostuivat.

-- Tiedättekö, hyvät herrat, mitä näen kaukoputkessa? -- virkkoi hän
viimein niin matalalla äänellä, etteivät etempänä seisovat upseerit
sitä kuulleet.

-- Emme, -- vastasivat Fahlander ja Duncker yhteen ääneen, -- sitä on
mahdotoin arvata. --

-- Niin, olen aprikoinut tyysten tätä meidän asemaamme ja huomannut,
ettei se kestä näin vähillä joukoilla, jotka ovat käytettävissäni. --

Duncker peräytyi pari askelta ja aikoi päästää huudahduksen, mutta
estyi siitä, kun Sandels heitti merkitsevän katseen syrjempänä
seisoviin upseereihin.

Kenraali jatkoi sitte huomattuaan, etteivät muut kuin Fahlander ja
Duncker häntä kuulleet.

-- Asemamme on liian avoin viholliselle. Suurella ylivoimallaan
onnistuu Tutshkowin epäilemättä vallata meidät ennemmin tai
myöhemmin... --

Samassa saapui ajutantti von Fieandt hengästyneenä paikalle.

-- Hoh, tulette aivan kuin tulisesta pätsistä, -- virkkoi Sandels
reippaasti.

Kun loitompana olevat upseerit huomasivat von Fieandtin, jännittivät he
kuulohermojaan voidakseen saada selvää, mitä tällä oli sanomista.

-- Niin, -- vastasi von Fieandt, -- tietoni eivät ole juuri
ilahduttaviakaan. --

-- Antaa kuulua kuitenkin! -- käski Sandels ja huomattuaan, että
ajutantti heitti epäilevän katseen Fahlanderiin ja Dunckeriin hän
lisäsi: -- sanokaa pois sanottavanne suoraan. Ei se tee mitään, jos
nämä herrat tässä sen kuulevat. --

Ja von Fieandt kertoi:

-- Käskyn mukaan olin valvomassa töitä sillan luona. Äkkiä kiintyi
huomioni erääseen outoon liikkeeseen toisella rannalla. Joukko veneitä
oli siellä valmiina lähtöön nähtävästi kaikessa hiljaisuudessa ja... --

-- Näittekö, mistä veneet tulivat? -- keskeytti Fahlander kiivaan
puoleisesti.

-- En. --

-- No, jatkakaa sitte, -- kehoitti Sandels kärsimättömänä, että
ajutanttia oli keskeytetty.

-- Siinä niillä lienee varmaankin salainen retki tekeillä, ajattelin.
On siis parasta pitää silmänsä auki. Hiljaa ryömin sen tähden rantaa
pitkin, jolloin sainkin utelijaisuuteni tyydytetyksi. Noin
keskipaikkeilla pappilaa ja Iisalmen kirkkoa näin kokonaisen
venhekunnan. Joukko sotamiehiä nousi venheisiin ja soutivat nopeasti
Niirolanniemelle päin. Kaksi rakuunaa, jotka lähetin sinne, kertoivat,
että vihollinen teki siellä maallenousua ja että... --

-- Pysähtykää, -- keskeytti Sandels. Siitä nyt näette, herrani, --
jatkoi hän Fahlanderille ja Dunckerille, -- etten ole aprikoinut
niinkään hullusti. Mutta mitä nyt? Tuollahan tulla lennättää vielä
joku! Lienee toinen Jobin sanoma! --

Sitä se olikin. Tulija, eräs aliupseeri Kataisten kylässä olevasta
patterista, toi sen sanoman, että eräs vihollisjoukko, joka oli ollut
jotakuinkin mieslukuinen, oli nähty Lapinniemen käressä vastapäätä
mainittua kylää. Kapea salmi erottaa tässä kohden maat toisistaan.

-- Ahaa, -- virkkoi Sandels, kun ali-upseeri oli lopettanut, -- meitä
aijotaan saartaa. Sama se! Siitä pääsee ainoastaan yhdellä tavalla --
peräytymällä. Rientäkää heti takasin ja jouduttakaa joukot
lähtökuntoon. Viimeistään kello kaksi aamulla täytyy meidän jo
lähteä! --

Lähtövarustukset toimitettiin nopeaan ja määrätunnilla oli kaikki
valmista peräytymisretkelle.

Synkkä oli se hetki jolloin Sandelsin urhean joukon, joka niin kauan
oli sekä kurittanut vihollista että ajanut sitä pitkin Karjalaa, täytyi
jättää valiopaikkansa, jota se vasta muutamia tunteja sitte oli
verellään kostuttanut ja voittajana hallinnut.

Vanhojen, harmaapäiden uroiden nähtiin heittävän synkkiä, uhkaavia
katseita toiselle rannalle. Monta kaipauksen huokausta pääsi sotilaiden
rinnoista tuona yönä.

Sandels itse oli tavattoman synkkä ratsastaessaan joukkonsa etunenässä.
Hän ei puhunut sanaakaan, ei seurustellut kenenkään kanssa.

Eksyttääkseen venäläisiä ja salatakseen peräytymisen, joka muussa
tapauksessa olisi voinut saada ikävän lopun, jätettiin paikalle osasto
Karjalan rakuunia pitämään vireillä vahtitulia. Heti päivän koittaessa
oli näiden sitte rientäminen pääjoukon perästä Vierimälle, noin pari
peninkulmaa Virran sillalta pohjoiseen.

Kun Vierimän seudulle ei voitu järjestyä niin vahvaan puolustusasemaan
kuin brigaadin päällikkö tahtoi, jätti hän tänne ainoastaan selkäjoukon
eversti Aminoffin komennolla. Muun joukon kanssa marssi hän Salahurin
kylään, jonne tulee peninkulma Vierimästä, Ja täällä lakkasi olemasta
viides brigaadi, tuo Sandelsin urhea joukko.

Salahurissa tuli tähän näet lisäksi jäännökset entisestä Savon
brigaadista. Tämä yhdistettiin nyt Sandelsin joukkoon ja samalla kertaa
muutettiin viides brigaadi neljänneksi, joka nimi, kuten tiedämme,
sillä oli ensimmäisellä peräytymisretkellä.



2.


Niemessä vallitsi syvä ja pitkällinen suru Olgan ryöstämisen tähden.
Talon palvelusväkikin tunsi kovaa kaipuuta kasakkatytön kohtalon
johdosta. Hän oli näet aina ollut niin hyvä ja hellä köyhille ja
rohkaissut näitä sydämmellisyydellään.

Kovimmin oli isku kohdannut Patrik Jernfältiä. Ensi päivinä ei ukko
oikein ottanut uskoakseen, että Olga olikaan poissa, vaan allapäin
käveli ympäriinsä aivan kuin odottaen tämän tulevan esiin jostain
piilosta. Ja kun ei kotvilleen tullut Valteriltakaan kirjettä, alkoi
elämä tuntua majurista liian raskaalta taakalta.

Oliko Valter vielä elossa vai oliko hän kenties jo kaatunut?

Ei kukaan voinut antaa vanhalle sankarille tyydyttävää vastausta näihin
kysymyksiin, jotka hän joka päivä itselleen teki.

Ainoat valoisat hetket olivat silloin, kun nuori lääkäri Fabian H. kävi
heidän luonaan. Tämän ja Amalian välit olivat vähitellen saaneet yhä
hellemmän luonteen ja eräänä syyskuun iltana uskoi lääkäri sydämmensä
tunteet Amalialle samalla paikalla, jossa Olga oli joutunut kasakkojen
käsiin. Amalian ehdotuksesta pitivät he liittonsa salassa ja päätettiin
se pitää semmoisena sodan loppuun saakka. Mutta eräänä iltana tapasi
Patrik Jernfält nuoret yhdessä ja silloin ei näiden auttanut muu kuin
tunnusta pois.

On taas eräs syksyn synkkiä iltoja. Isä tyttärineen ja majurin tuleva
vävy istuvat ukon työhuoneessa. Fabian H:n olisi kyllä pitänyt lähteä
illaksi kotiinsa, mutta nuoren morsiamen pyynnöt saivat hänet kuitenkin
jäämään heille.

Syysillan pitkää puhdetta kulutettiin lukemisella ja keskustelulla. Ja
puheen aiheena oli tietysti päivän polttavin kysymys, sota.

-- On se Sandels kelpo sotaherra, -- lausui majuri, mutta enemmän minä
kapteeni Malmia ihmettelen. Tekee niin loistavan retken Venäjälle
semmoisilla sotavoimilla. Lempo vieköön, -- jatkoi vanha sotilas
innostuneena, -- on ihan synti ja häpeä, ettei ylipäällikkö
auttanut... --

-- Älkää sanoko niin, -- keskeytti tohtori. -- Joukkoja on tarvittu
toisellakin taholla. Syy on yksinomaan kuninkaassa ja hallituksessa,
Miten oli varustettu esim. se joukko, joka nousi maalle Etelä-Suomessa!
Surkeampaa ei liene muulloin nähty. Kuningas on itsepäinen ja niin
naurettavan lapsellinen, että luulee olevansa toinen Kaarlo XII ja
kaiken lisäksi vielä halveksii vihollista. Sen tähden menevät asiat,
niin kuin ne menee. --

-- Merkillistä, miten kaikki ihmiset käyvät Kustaa Aadolf raukan
kimppuun, -- virkkoi Amalia hieman harmistuneena. -- Jos jokukaan
noista ruikuttajista itse asettuisi hallitsemaan, niin saataisiin
nähdä, miten kävisi. --

-- Varmaankin paremmin kuin nyt, -- sanoi majuri. -- Mutta hänen
isänsä, siinä se oli miesten mies. Kyllähän häntäkin morkataan
tuhlaavaisuudesta ja ranskalaisten tapojen suosimisesta, mutta se oli
ajan hengen mukaista. Kukapa voisi kieltää hänen urhokkuuttaan, joka
historiassa hänelle omistetaan? Ja kuka sen kunnian, että hän on
kohottanut Ruotsin sotamainetta? Ei kukaan, sillä hänen Venäjän sotansa
ja ne voitot, jotka silloin sekä merellä että maalla saavutettiin,
puhuvat kyllin hänen puolestaan. Vikoineen ja puutteineen hän sittenkin
oli kuningas, jolla sydän oli oikealla paikallaan, sen sain itse monet
kerrat omin silmin nähdä. Mitä taas hänen poikaansa tulee, niin... --

Samassa silmänräpäyksessä syöksyi sisään vanha Juho, kalpeana ja
pelästyneenä.

-- Mitä nyt? Mitä on tekeillä? -- kysyi Patrik Jernfält hypähtäen ylös.
Amalia ja tohtorikin kavahtivat pystyyn.

Viimein Juho pääsi sen verran tolkulle, että läähättämällä sai
sanotuksi:

-- Nähkääs, kun mi-minä... minä... näin... ku-kummituksen! Se... se on
varmaankin... sa-sama, joka... joka... --

-- Minähän se vain säikytin vanhan Juho paran, -- kuului samassa
nuorelta sointuva ääni ovelta ja ennen kuin majuri ehti tointua
hämmästyksestään, riensi Olga esiin ja heittäytyi hänen kaulaansa.

Juho seisoi kuin puustapudonneena.

-- Jumalan kiitos, että toki osaa puhua, -- ähki Juho itsekseen. -- Ei
se sitte kummitus olekaan. --

Ja näin sanoen vanha palvelija luikki nolostuneena ulos, mutta riensi
kiiruimman kautta ilmoittamaan toisille palvelijoille, että
"jumalanenkeli" oli tullut takasin terveenä ja reippaana.

Useampia kertoja tarvitsi majurin käännellä Olgaa puoleen ja toiseen ja
tarkastella häntä joka taholta, ennen kuin tuli vakuutetuksi, että hän
se siinä oli. Ja kun hän viimein sai tämän päähänsä, avasi hän
uudelleen sylinsä, painoi tyttöä rintaansa vasten niin hellästi kuin
omaa lastaan.

-- No, Jumalan kiitos, että olet täällä jälleen! Sanohan nyt kaikista
ensiksi, miten Valter jaksaa, sitte saat kertoa omat kuulumisesi. --

Punastuen korviaan myöten vastasi Olga:

-- Hyvin hän jaksaa. Käski kertomaan tuhansia terveisiä teille ja
Amalialle. --

-- Niin, kuulehan, -- tokasi majuri hymyillen. -- Nyt ei sinun enää
tarvitse peitellä meiltä mitään. Amalian on onnistunut valloittaa tuo
tohtori tuolla ja sinun lienee parasta tunnustaa, että olet anastanut
linnoituksen nimeltä Valter Jernfält. --

Kun Olga punottaen ja nauraen oli tunnustanut anastuksensa, painautui
seura istumaan ja nuori kasakkatyttö kertoi kohtalonsa juurta jaksain.
Hänen lopetettuaan, sanoi Patrik Jernfält:

-- Minä en tahdo ainoankaan syntisen kuolemaa, mutta parasta se sentään
oli että isäsi kaatui. Nyt voit sinäkin hengittää vapaasti ja kaikessa
rauhassa tarvitsematta pelätä vihollisen tuloa. --

Olgan tulo toi Niemeen iloa ja elämää ja oikein oli liikuttavaa nähdä
sitä vilpitöntä ystävällisyyttä, millä talon palvelijat tervehtivät
Olgaa, kun saivat häntä seuraavana päivänä nähdä.

       *       *       *       *       *

Marraskuun 16 päivä 1808 oli kylmä ja tuulinen. Lunta ryöppysi
tuntimääriä, niin että tuskin erotti kymmenen kyynärän päähän eteensä.

Maantietä pitkin Piippolasta päin kulki eräs mies ja nainen.
Elähtäneitä olivat molemmat ja jos heitä lähemmin tarkastamme, tunnemme
heissä ukko Hiukan ja Nellan, Onnin äidin. He kulkivat kovasti, sillä
viima oli pureva. Mutta kun ei tälläkään tavoin ruumis ottanut
pysyäkseen lämpimänä, veti ukko poveltaan pienen viinanassakan, otti
siitä siemauksen ja tarjosi tilkan tyttärelleenkin.

Se tekikin lämmittävän vaikutuksen.

-- Ompa siitä jo aikoja, kun Onnista on mitään kuulunut, -- virkkoi
ukko Hiukka, kun Pulkkilan kirkonkylän äärimmäiset hökkelit alkoivat
häämöttää. -- Vieläköhän poika elää? --

-- Älkää puhuko niin, isä, -- sanoi Nella pyyhkien karkealle poskelleen
hyytyneen kyynelkarpalon.

-- Niin, tulee sitä tämmöisinä aikoina ajattelemaan kaikkea ja ottamaan
vastaan vaikka mitä, -- vastasi Hiukka. -- Jos hän on kaatunut, niin
sen tiedän, että hän on miehenä kaatunut, niin poika kuin onkin. --

Samassa sattui Nella katsahtamaan taaksensa. Hätäisesti tarttui hän
ukon mekon liepeeseen ja sanoi:

-- Mitä väkeä tuolta jälestä päin tulee? --

Tähysteltyään hetken aikaa virkkoi Hiukka:

-- Näkyvät olevan Savon jääkärien puvussa. --

Tulevat sotamiehet olivat niitä, jotka Kokon johdolla olivat saattaneet
Olgan Niemeen. Kun he olivat täällä paripäivää levänneet ja perinpohjin
virkistyneet matkan vaivoista, läksivät he paluumatkalle saavuttaakseen
brigaadin Pulkkiiassa.

Kokko tunsi heti ukko Hiukan ja tämän tyttären ja huusi jo etempää:

-- Terve, vanha hiihtomies! Pitkän matkanhan sinäkin olet tehnyt
Lehtoniemestä saakka tyttärenpoikaasi tapaamaan.

Hiukka ja Nella vaihtoivat jonkun aikaa katseita äänettöminä. Olivat
nähtävästi hämillään odottamattomasta tuttavuudesta. Mutta kun
sotamiehet tulivat lähemmä, tunsi Hiukkakin Kokon.

-- Ah, -- virkkoi hän iloisesti, -- sinähän se olit meillä yötä, kun
tyttärenpoikani päähän pisti ruveta sotamieheksi! --

-- Oikein arvattu, ukkoseni, -- vastasi Kokko lyöden hiihtomiehelle
kättä. -- Se oli muuten hyvä kauppa, se. Voin näet kertoa teille, että
pojasta on paisunut jo koko mies ja hän on paraita jääkärejä Savon
brigaadissa. --

-- Vai niin, -- ihmetteli Hiukka ilon sädehtiessä hänen silmistään.

-- Hän siis elää! -- huudahti Nella pannen kädet ristiin rinnoilleen.
-- Jumalalle kiitos! --

-- Niin, kyllä hän vielä eli minun lähtiessäni Iisalmelta taistelun
jälkeisenä päivänä, --

-- Kuulehan, -- tokasi Hiukka ja tarjosi pullostaan viimeisiä tilkkoja
Kokolle, -- tuleeko brigaadi ihan varmaan tänne Pulkkilaan? --

-- Ihan varmaan, sen pitäisi tulla tänään. --

Pari tuntia tämän jälkeen nähtiin jo Savon brigaadin etujoukko.
Pulkkilan kylään oli kertynyt semmoiset joukot ihmisiä, että kaikki
asunnot olivat ahdinkoon asti täynnä.

Hiukka ja Nella olivat eräässä talossa kylän eteläpäässä. Puoleen ja
toiseen siinä arvailtiin ja tuumittiin, milloinkahan Onni näkyisi.

-- Saapas nähdä, minkä näköinen poika nyt on, -- arveli vanha hiihtäjä
ja raapi miettivänä korvallistaan.

-- Minkähän lienee, -- säesti Nella. -- Taitaa olla hyvin
päivettynyt. --

-- Päivettynyt syksyllä! --

-- Tosiaankin, syksyhän nyt on. Mutta on se varmaankin kasvanut. --

-- Totta kai. Onhan siitä jo vuosi pojan lähdöstä. Mutta se ei merkitse
vielä mitään, kunhan olisi säilyttänyt hyvän sydämmensä ja täyttänyt
aina velvollisuutensa isänmaata kohtaan. --

-- Kuulittehan, että Kokko sanoi hänen olevan kelpo jääkärin ja
että... --

Kokko tuli samassa saapuville keskeyttäen puhelun.

-- Miksi te olette tänne jääneet? -- kysyi hän ihmetellen.

-- Saadaksemme nähdä Onnin niin kohta kuin mahdollista, -- vastasi
Hiukka hänkin ihmeissään Kokon kysymyksestä.

-- Saisitte sitte istua täällä sivu tuomiopäivänkin poikaanne
näkemättä, -- vastasi Kokko nauraen.

-- Mitenkä niin? -- kysyivät Hiukka ja Nella yhteen ääneen.

-- Siten, että Savon jääkärit ovat tulossa Tuomaalan kautta ja saapuvat
kylään pohjoisesta päin. Sitäpaitsi ei ainoakaan sotamies saa puhua
yhtään sanaa omaistensa kanssa ennen, kuin ovat sijoittuneet
asemilleen. Kenraali on siinä suhteessa ankara ja se onkin oikein,
sillä pitkän marssin jälkeen tarvitsevat miehet lepoa. Ja kun
vihollinen luultavasti seuraa kintereillä, niin on viisainta ensin
panna kaikki järjestykseen, jos sattuisi noin niinkuin pamahtamaan. --

-- Se on totta, se, -- myönsi Hiukka, -- mutta mitenkäs sen pojan sitte
näkee? --

-- Minä vien teidät hänen luokseen, -- sanoi Kokko, -- Seuratkaa vain
minua, niin pääsette vähällä --

Kokon saattamina, jolle tunkeileva väkijoukko vastustelematta teki
tietä, saapuivat Hiukka ja Nella kylän pohjoispäähän, missä Kokon
toverit odottivat jääkäripataljoonaa.

Ja tuolta se jo näkyikin tulevan.

-- Nyt ne tulee, -- kuiskasi Kokko Nellan korvaan. -- Näettekö joukkoja
tuolla? --

-- Näen. --

-- No pitäkää silmänne auki, sillä olen varma siitä, ettette Onnia
tunne. --

Näin sanoen riensi Kokko järjestämään miehiään voidakseen
sotilaallisella tavalla ottaa vastaan tovereita.

-- Herra tule ja siunaa, isä! -- huudahti Nella jääkäripataljoonan
reippaasti marssiessa ohi. -- Tuollahan se minun poikani on! --

Pitkä, solakka nuorukainen, joka marssi eräässä eturivissä, käänsi
samassa äkkiä päätään. Hänen katseensa kohtasi Hiukan ja Nellan. Näki
selvästi pojasta, että hän olisi niin mielellään rientänyt rivistä
syleilemään rakkaita omaisiaan, mutta sotakuri oli voittamattomana
esseenä ja tukahdutti tunteet. Mutta kukaan ei voinut häntä estää
iloisesti nyökäyttämästä päätään äidille ja iso-isälle.

Puoli tuntia tämän jälkeen työntäytyi jo Onni väkijoukkoon omaisiaan
etsimään. Viimein hän keksikin nämä väen vilinästä ja kietoen takaapäin
kätensä äidin kaulaan sanoi:

-- Jumalalle kiitos, että vielä elätte ja olette terveet! --

Ja sitte taas syleiltiin ja tervehdittiin ja kun nämä temput
päättyivät, pani ukko Hiukka kätensä puuskaan, katseli hyvän aikaa
Onnia, joka oli kasvanut koko lailla, ja sanoi entiseen tapaansa:

-- Sitä poikaa! --

-- Niin sanoitte te kerran ennenkin, iso-isä, -- virkkoi Onni
iloisesti, -- ja silloin arvelin, että näinköhän vielä joskus sanotte
samalla tavalla! --

-- Olet varmaankin tehnyt paljon pahojasi, -- virkkoi äiti hellästi
silmäillen poikaansa.

-- Olenpa kyllä, äiti, mutta se ei tee mitään, kun saa ryssää
löylyttää. Ja Virran sillalla se saikin oikein kelpo saunan. --

-- On ne siitä jo kertoneet, -- virkkoi ukko Hiukka. -- Olitko sinä
niiden kuuden sadan joukossa? --

-- Olin ja silloin autoin sekä minä että Kokko ja Kärki luutnantti
Jernfältiä ottamaan pois hänen morsiantaan kasakkatyttöä, jonka Niemen
majuri oli pienenä ottanut kasvatikseen ja jonka tämän isä vähää ennen
oli ryöstänyt Niemestä. Siinä sitä vasta kuumasti kamppailtiin ja... --

-- Vielä kehut, -- keskeytti Nella siunaillen. -- Miten voi nyt
rehellinen mies pitää kasakkanaisesta? Nehän ovat kaikki noitia. --

-- Erehdytte, äiti. Kauniimpaa tyttöä kuin luutnantti Jernfältin
morsian ei ole koko Suomessa. Mutta lähdetään nyt katsomaan, miten
tässä huomiseen päästään, jolloin taas täytyy lähteä. --

Kun Valter Jernfält oli saanut joukkonsa katon alle, riensi hän
kiiruimman kautta ottamaan selvää Kokosta.

-- No, -- kysyi hän viimein tavattuaan ukon, -- mitenkä matka Niemeen
sujui? --

-- Paremmin kuin osasimme toivoakaan, -- vastasi Kokko.

-- Ja hänet otettiin siellä hyvästi vastaan? --

Kokko kertoi Olgan tulosta Niemeen, mitä hän palvelusväeltä siellä oli
kuullut ja virkkoi lopuksi:

-- Hyvin sitä elettiinkin siellä. Vanha majuri istui tuntikausia meidän
parissamme ja silloin täytyi minun tai jonkun muun meistä kertoa
taisteluistamme. Ja aina marmatti hän, ettei saanut olla mukana. On se
vankka ukko se majuri, mikäli minä häntä näin. --

-- On kyllä. Hänenlaisiaan on vähä Suomessa. --



4.


Niin kuin ylempänä mainittiin, kadotti viides brigaadi Salaburissa sen
nimensä, jonka aikana se oli niin uljaasti taistellut. Tämän
jälkeen se nimitettiin neljänneksi brigaadiksi ja vaivaloisella
peräytymisretkellään Pohjan lahden ympäri teki se urhoollisen Sandelsin
johtamana parhaansa pelastaakseen Suomen sotakunnian.

Joka paikassa, missä se joutui tekemisiin vihollisen kanssa, osotti se
entistä miehuutta, kestävyyttä ja isänmaanrakkautta.

Virran taistelun jälkeen kärsi brigaadi suurimman tappion Hörneforsin
luona 5 päivänä heinäkuuta 1809. Urhean viidennen brigaadin viimeiset
jäännökset olivat jälkijoukkona, kun kenraali Sandels saatuaan tiedon,
että venäläinen kenraalimajuri Kosatschoffski vahvalla kolonnalla
marssi Engsjöhön päin aikeessa sulkea hänet kahden tulen väliin,
komensi peräytymään.

Duncker, joka nyt oli everstiluutnantti, johti rakasta Savon
jääkäripataljoonaansa. Tämän eturiveissä olivat Kokko, Kärki ja Onni,
ensi mainituilla kaksi tähteä urhoollisuuden merkkinä rintaa koristaen
viime mainitulla yksi.

Peräytyminen oli jo alkanut, mutta Duncker, joka ei millään muotoa
tahtonut peräytyä, seisoi vielä paikoillaan Hörnejoen sillan luona. Kun
Sandels huomasi vaaran, joka uhkasi urheita savolaisia, lähetti hän
ajutantti Montgomeryn viemään Dunckerille sanaa, että tämä läksisi
peräytymään.

-- En lähde, -- vastasi Duncker, -- minä jään paikoilleni ja taistelen
vielä jonkun aikaa. --

-- Mutta kenraali on käskenyt ja sitä paitsi ovat pohjalaiset lyödyt
takasin. Everstiluutnantti on vaarassa joutua saarroksiin. --

Mutta Duncker vastasi miehevästi, joskin epätoivoa ilmaisevalla
äänellä:

-- Jos pohjalaiset ovat peräytyneet ennen aikojaan, niin minä ja
savolaiset emme sitä tee! --

Montgomeryn ei auttanut muu kuin lähteä matkoihinsa ja ainoastaan
ruudinsavun hämärässä onnistui hänen pujotella kaikkialla parveilevien
vihollisten läpi.

Viimein suostui Duncker peräytymään, mutta juuri kun hän antoi käskyn
siihen, kaikui läpi savolaisten rivien:

-- Piiritetään! --

Kaikilta tahoilta hyökkäsi vihollisia pienen suomalaisen joukon päälle,
joka kuitenkin rohkeasti katsoi kuolemaa silmiin.

-- Nyt syntyy toisellainen leikki kuin Virran sillalla, -- virkkoi
Kokko lävistäen samassa erään venäläisen ali-upseerin, joka aikoi ottaa
hänet vangiksi, -- mutta lujasti päälle, pojat! Näytetään ryssille,
ettei pitkä peräytyminen ole vielä voimiamme vienyt! --

Duncker, joka seisoi vähän matkan päässä Kokosta, kuuli nämä sanat. Hän
kääntyi silloin tuohon vanhaan sotilaaseen päin ja hänen vakavat
kasvonsa hieman kirkastuivat, kun hän sanoi:

-- Sillä tavoin se savolainen puhuu ja tekee. Lujasti päälle, pojat!
Elävinä eivät he meitä saa! Koettakaamme murtautua läpi! --

Mutta tämä oli helpommin sanottu kuin tehty. Samassa kun Dunckerin piti
panna täytäntöön aikeensa, rynnisti häntä vastaan eversti Karpenkoff,
joka Hörnehammarista tullen sulki häneltä tien.

-- Everstiluutnantti, -- huusi Karpenkoff ratsastaen rintamasta esiin,
-- te olette saarroksissa, josta ette voi päästä mihinkään. Olette
taistelleet ihmeteltävällä urhoollisuudella ja sen tähden te voitte
antautua, tahraamatta senkautta vähääkään omaa tai sotamiestenne
mainetta. --

Dunckerin vakavat kasvot muuttuivat vieläkin synkemmiksi. Ja melkein
samassa hän huusi:

-- Moisen solvauksen voi pestä ainoastaan verellä. Tulta! --

Samaan aikaan antoi Karpenkoffkin samallaisen käskyn. Solvaus tulikin
verellä pestyksi, niin kuin Duncker oli toivonut, mutta se tuli hänen
omalla verellään.

Useampien luotien lävistämänä kaatui hän Kokon käsiin. Kärki ja Onni
riensivät samassa apuun ja ottivat kuolettavasti haavoittuneen
päällikkönsä käsiinsä.

-- Nyt päälle! -- karjui Kokko. -- Tänne miehet! Kannetaan hänet
vihollisrivien läpi. Eespäin! --

Savolaiset hyökkäsivät. Ensimmäinen venäläisten rivi musertui ja näytti
siltä, kuin murtautuminen olisi mahdollinen.

Samassa heräsi Duncker tajuntaan. Nähtyään, mitä oli tekeillä, sanoi
hän heikolla äänellä:

-- Minä olen kohta lopussa. Tunnen kuoleman lähestyvän nopein askelin.
Jättäkää minut, pelastakaa itsenne. --

-- Ei, me emme jätä teitä ryssien käsiin, -- virkkoi Kärki, -- ja sen
tähden... --

Duncker keskeytti hänet:

-- Mutta minä käsken tottelemaan.... hyvästi... --

Savolaiset tottelivat, panivat Dunckerin varovasti maahan ja
murtautuivat sitte hurjalla rohkeudella tiheiden vihollisrivien läpi.
Vain muutamia harvoja joutui vangiksi.

Näin päättyi Hörneforsin taistelu ja näin sai sankarikuoleman yksi
Suomen joukon kaunistuksista, yksi viidennen brigaadin uljaimmista
uroista.

Yön tullen harhailivat kolme ystäväämme ilman päämäärää etelään päin.
Muutaman onnellisen sattuman kautta tapasivatkin he aavistamattaan
eräitä elossa olevia tovereitaan ja sittemmin pääjoukon.

He olivat tällöin niin nääntyneitä nälästä, janosta ja vaivoista, että
vaivoin pystyssä pysyivät. Miehuus kuitenkin oli entisen vireä,
urhoutta ja lujuutta vielä oli olemassa vaikka uusiin taisteluihin.



5.


On kevät 1810. Vuoret, laaksot, järvet ja metsät olivat lumipeitteensä
luoneet. Lauhkea tuulenhenki hyväili poskea. Linnut lauloivat nyt,
kuten muinakin keväinä, sulosävelin kiitosta Luojallensa.

Lähdemme Tukholmaan eräänä kauniina kevätpäivänä ja pysähdymme tämän
kauniin kaupungin keskipisteeseen Pohjoissillalle. Mutta huolimatta
siitä, että ympärillä versoi kevät kukkeimmillaan eivät mielet olleet
niin iloisia kuin ne tähän aikaan tavallisesti ovat. Mihin katsoikin,
kaikkialla kuuli pidätettyä kuisketta ja näki synkkiä kasvoja. Mikä oli
syynä?

Rauha oli viimein tehty ja Suomi kadotettu.

Väkijoukossa, joka tänään oli liikkeellä, herätti kolme henkilöä muiden
erityistä huomiota.

Yksi näistä oli Patrik Jernfält ja kaksi muuta Valter sekä hänen nuori
puolisonsa Olga, joista edellinen oli Savon jääkäripataljoonan
kapteenin univormussa.

Vasemmassa käsivarressaan Valter kantoi surunauhaa. Vähää ennen sodan
loppua oli hänen isänsä näet kuollut ja hän sai periä tämän
suurenpuoleisen omaisuuden.

Heidän hiljaa kävellessään Rahatorilta Pohjoissillalle päin tahdomme
kuunnella heidän keskusteluaan.

-- Oli se sentään aika hyvä onni, että niin hyvissä ajoin myin Niemen,
jota sitä paitsi vihollinen ryösti ja poltti kohta teidän lähdettyänne
Pulkkilasta, -- sanoi Patrik Jernfält. -- Muuten olisin minä jäänyt
puille paljaille. --

-- Niin, hyvähän se oli, -- virkkoi Valter, -- mutta ei muutto Niemestä
Sulkavalle tainnut juuri hauska olla. --

-- Ei ensinkään, -- vakuutti Olga. -- Minä sain niin paljon kärsiä sinä
aikana ja ellei toivo sinuun olisi minua elähyttänyt, niin olisin
kenties menehtynytkin. Se minua kuitenkin ihmetyttää, ettei Fabian
muuttanut Ruotsiin. --

-- Hänen on hyvä olla sielläkin, -- vastasi majuri. -- Ei hänen
tarvitse huolia venäläisistä eikä heidän toimistaan, kunhan vain hoitaa
virkaansa. --

-- Oi, miten kaunista täällä on, -- virkkoi Olga, kun olivat tulleet
Pohjoissillalle. -- Tämmöistä ei monessa pääkaupungissa liene
nähtävänä. --

-- Tuskin, lapseni, -- vastasi Patrik Jernfält. -- Nuoruuteni päivinä
matkustelin paljon, mutta en missään nähnyt niin kaunisseutuista
kaupunkia kuin Tukholma on. Sen luonnonihana asema on yleisesti
tunnettu Euroopassa.

Nyt olivat he saapuneet sillan päähän. Sen itäiselle korvalle oli
kertynyt melkoinen joukko kansaa, jota poliisimiehet koettivat saada
hajaantumaan, mutta huonolla menestyksellä.

-- Katsotaan, mitä siellä on, -- sanoi Valter.

-- Oletko niin utelias? -- huomautti Olga hymyillen.

-- Olen vähän. Olenhan nyt tukholmalainen ja siksi täytyy olla
utelias. --

Näin sanoen hän jätti Olgan käden majurin kainaloon ja meni
väkijoukkoon, joka vapaehtoisesti teki tietä nähtyään suomalaisen
univormun.

Kohta pääsikin Valter toivottuun paikkaan. Mutta se, mitä hän näki, sai
hänet ehdottomasti häpsähtämään.

Siinä seisoi hänen edessään sillan kaidepuuta vasten kolme Savon
jääkäriä repaleisissa puvuissa. He ojentelivat läsnäolijoille
päähineitään almuja pyytäen, että pääsisivät takasin kotimaahaan
Suomeen.

Valterin silmissä milt'ei musteni. Ensi hämmästyksestä olivat jääkärit
pudottaa lakkinsa lantteineen. Samassa he huudahtivat yhteen ääneen:

-- Kapteeni Jernfält! --

-- Kokko, Kärki ja Onni, -- virkkoi Valter ja ojensi uskollisille
sotatovereilleen kätensä. -- Jos tahdotte jäädä tänne, niin saatte
elatuksenne kuolinpäiväänne asti, mutta jos aijotte matkustaa kotiinne,
niin annan teille runsaat matkarahat. --

-- Me ikävöimme Sulkavalle ja omaistemme luo, -- sanoivat Kokko ja
Kärki yht'aikaa.

-- Ja minä äidin ja iso-isän luo Lehtoniemen kärkeen, -- virkkoi Onni
katsahtaen ihastellen tähteä rinnassaan.

-- Olkoon menneeksi, tapahtukoon teidän tahtonne, mutta täällä ei
teidän enää tarvitse olla töllistelemässä. Tulkaa! --

Ja kansajoukon kaikuvasti hurratessa poistuivat Valter Jernfält ja
hänen kolme toveriaan.

Muutamia päiviä tämän jälkeen läksi eräs purjealus suoraan Helsinkiin.
Sen kannella seisoi kolme jääkäriä. Molemmat Jernfältit olivat antaneet
heille runsaasti matkatarpeita ja nyt jättivät he ainiaaksi Ruotsin
palaten iloisina ja onnellisina armaaseen syntymämaahansa, jonka edestä
he olivat niin uskollisesti ja miehuullisesti taistelleet ja vertaan
vuodattaneet.

Paljoa ei enää ole lisättävä kertomukseemme. Majuri Patrik Jernfält
osti itselleen kauniin tilan lähellä pääkaupunkia, jonne hän usein
matkusti leikkimään ja loruamaan nuorten Jernfälttien vallattomien
poikien kanssa.

Ja kun Valter Jernfält ei ollut kadottanut haluaan sotatoimiin, astui
hän erään ruotsalaisen rykmentin palvelukseen yleten täällä aikaa
myöten korkeammille arvoasteille.

Kokko ja Kärki saapuivat onnellisesti Sulkavalle. He luopuivat kokonaan
sotilasammatista, koska eivät tahtoneet olla venäläisten päällikkyyden
alla.

Lehtoniemen kären pienessä pirtissä syntyi iloa ja elämää Onnin tultua
kotiin. Hänkin erosi palveluksestaan ja hoiti sittemmin lapsen
hellyydellä äitiään ja iso-isäänsä näiden kuolemaan saakka. Ja kun nämä
muutaman vuoden kuluttua muuttivat mananmajoille, meni Onni naimisiin
erään varakkaan talonpojan tyttären kanssa Jynkässä päästen näin
vauraaksi tilanomistajaksi.

Virran noidasta Katrista ei kuulunut mitään muuta, kuin että hänet
Iisalmen asukkaat olivat löytäneet eräänä päivänä keväällä 1809
Virtajoesta hukkuneena. Luultavasti oli hän joutunut pakenevien
venäläisten pariin ja hirveässä sekasorrossa saanut aalloissa
kuolemansa.

Näin taisteli ja kärsi viides brigaadi, tuo Sandelsin urhea joukko, ja
sen kunniakas maine on kautta aikojen aina säilyvä kirkkaana.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sandelsin urhea joukko - Kertomus Suomen sodasta vv. 1808-1809" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.