Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Shenstonen rouva
Author: Barclay, Florence L. (Florence Louisa)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Shenstonen rouva" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SHENSTONEN ROUVA

Romaani


Kirj.

FLORENCE L. BARCLAY


Englannista suomentaneet

Väinö Jaakkola ja O. A. Joutsen



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1915.



Ensimäinen luku.

SHENSTONEN PARVEKKEELLA.


Kello kolme kosteana iltapäivänä marraskuun alussa. Talvinen
auringonpaiste puhkaisi silloin tällöin taivaan lyijyistä harmautta
lyhytaikaisilla pilkahduksillaan.

Shenstonen puiston suuret puut seisoivat alastomina ja paljaina,
ojennellen pitkiä käsivarsiaan yli likomärän ruohikon. Koko luonto
tuntui odottavan talven ensi lunta, joka peittäisi sen kuolleet ja
kuihtuneet jäsenet suloisella, hohtavalla valkoverhollaan, jonka alla
tulevan uuden elämän lupaus voisi hiljalleen liikahdella ja siirrehtiä
puhjetakseen ajallaan esiin.

Shenstonen valtiatar käveli verkalleen edestakaisin parvekkeella
pitkään turkisviittaansa kääriytyneenä, kuunnellen syksyn
hiljaista "tip-tip"-pisaroimista ympärillään, katsellen viimeisten
lakastuneitten lehtien äänetöntä varisemista, etäämpänä näkyvän järven
teräksenharmaata kalvoa, tyhjää kukkatarhaa ja autiota ruohokenttää.

Suuri kivirakennus teki asumattoman vaikutuksen. Useimmat sen huoneista
olivat nähtävästi suljetut; mutta parissa huoneessa leimusi iloinen
roihuvalkea, heittäen punertavan hohteen ikkunaruutuihin ja lähettäen
ulkopuolelle houkuttelevan lupauksen sisällä odottavasta lämmöstä ja
kodikkuudesta.

Pikkuinen valkoinen sylivillakoira käveli parvekkeella valtiattarensa
mukana. Se oli levoton, pieni valkoinen kähärätukku, joka milloin
juoksenteli hänen ympärillään, milloin kiiruhti edelle tai jäi jälkeen,
syöksähtääkseen taas arvaamattomassa kiireenpuuskassa eteenpäin
nurkkauksissa, saaden hänet käänteissä miltei kompastumaan.

"Petter", sanoi lady Ingleby eräässä tuollaisessa tapauksessa, "minä
toivon että käyttäytyisit vähän järkevämmin! Joko jättäytyisit jälkeen
ja seuraisit siivosti perässä, niinkuin sinun ikäisesi koiran tulisi
tehdä, taikka sitten juoksisit edellä siihen iloisen nuorekkaaseen
tapaan, jota noudatat silloin kun Mikael ottaa sinut mukaansa
kävelylle; mutta älä Herran tähden ole niin rauhaton äläkä juoksentele
minun ympärilläni noin mielettömästi, muuten kutsun Williamin ja
lähetän sinut sisälle. Jospa Mikael vain voisi nähdä sinut!"

Piskuinen elukka loi häneen hartaan katseen sikinsokin riippuvien
kähäräinsä lomitse -- silkinpehmoisten villakähäräin, jotka olivat
hankkineet sille Pörrö-Pekan nimen. Sen silmissä, jotka koleassa
tuulessa olivat käyneet punareunaisiksi, oli sellainen sokealta
näyttävä katse, jonka usein huomaa hyvin vanhoilla koirilla. Lisäksi
oli niissä ynnä koko sen pikku olennossa huolestunutta levottomuutta,
joka ei olisi jäänyt huomaamatta oikealta koirain-ystävältä. Lady
Inglebykin huomasi sen osittain. Hän kumartui ja taputti sen päätä.

"Pikku Petter parka", virkkoi hän ystävällisemmin. "On hirveätä meille
kummallekin, että Mikael on niin kaukana tuossa ilkeässä sodassa.
Mutta kyllä hän palaa kohta kotiin, ja silloin me unhotamme kaiken
levottomuutemme ja yksinäisyytemme. Tulee taaskin kevät, ja Mikael
antaa keritä sinut kunnollisesti ja me menemme Brightoniin, jossa saat
juoksennella ympärinsä ja kuulla ihmisten sanovan sinua 'Britannian
jalopeuraksi'. Minä luulen tosiaankin, että sinä kuvittelet itseäsi
Trafalgar-torin jalopeurain veroiseksi! En voi ymmärtää, minkätähden
sellainen iso suuri mies kuin Mikael on niin ihastunut sellaiseen
pikkuruiseen koira-pahaseen kuin sinuun! Jospa olisit edes suuri
tanskalaiskoira tai mahtava St. bernhardilainen --! Mutta samapa se;
Mikael rakastaa meitä molempia ja me molemmat rakastamme Mikaelia, ja
siksi meidän tulee olla kilttejä toisillemme, pikku Petter, silläaikaa
kun hän on poissa."

Myra Ingleby hymyili, kietoi viittansa laskokset tiukemmin ympärilleen
ja jatkoi kävelyään. Pieni valkoinen varjo seurasi häntäänsä
heiluttamatta, alakuloisena hänen perässään.

Ja lakastuneet lehdet irtausivat mehuttomista oksista ja liipottelivat
alas märkään nurmikkoon, ja syksyn hiljainen "tip-tip"-pisaroiminen
jatkui joka puolella. Alahallin ovi avautui. Sähkösanomaa tuova
lakeija astui joutuisasti ulos. Hänen kasvojensa ilme oli levollinen,
harjaantuneen hillitty, mutta hänen silmäluomensa värähtelivät
hermostuneesti, kun hän ojensi hopeatarjotinta emännälleen.

Lady Inglebyn viehättävät kasvot kalpenivat kokonaan verettömiksi
suuren majavannahkahatun alla, mutta hän otti punakellervän kuoren
vakavalla kädellä ja avasi sen vapisemattomin sormin. Hänen silmättyään
allekirjotusta palasi väri jälleen hänen poskilleen.

"Tohtori Brandilta", virkahti hän, huudahtaen tahdottomasti
mielenkevennyksestä. Odottava lakeija kääntyi ja nyökäytti salavihkaa
taloon päin, ja erään ikkunan ääressä seisonut palvelustyttö laski
uutimen alas ja riensi kertomaan levottomalle talonväelle että kaikki
oli hyvin.

Sillävälin lady Ingleby luki sähkösanomansa.

    Sairaskäynnillä lähiseudullanne. Voitteko majottaa minut
    luoksenne yöksi? Saavun 4.30.

                                           Deryck Brand.

Lady Ingleby kääntyi lakeijan puoleen. "William", sanoi hän, "sanokaa
rouva Jarvisille, että sir Deryck Brand on käynnillä näillä tienoin
ja tulee yöksi tänne. He voivat panna heti tulen magnoliahuoneen
uuniin ja järjestää sen häntä varten. Hän on täällä tunnin päästä.
Lähettäkää auto asemalle. Sanokaa Groatleylle, että me juomme
teetä arkihuoneessani heti kun sir Deryck saapuu. Lähettäkää sana
Puistomajaan rouva O'Maralle, että minä tarvitsen häntä täällä tänä
iltana. Niin, ja mainitkaa samalla Puistomajassa, ettei ole saapunut
mitään uusia tietoja ulkomaalta."

"Kyllä, armollinen rouva", virkkoi lakeija, ja Myra Ingleby hymyili
huomatessaan miehen äänessä ja kasvoissa heijastuksen omasta
rajattomasta helpotuksestaan. Palvelija kääntyi ja kiiruhti huoneisiin,
Petterin syöksähtäessä äkillisessä vääräänsuunnatussa tarmonpuuskassa
hurjasti haukkuen hänen kintereilleen.

Lady Ingleby siirtyi parvekkeen etulaitaan ja seisahtui lähelle
kivileijonaa tyhjän kukkamaljan viereen, joka kesällä oli ollut
tulipunaisena kukkivista geraniumeista. Hänen kasvoillaan kuvastui
iloinen odotus.

"Vihdoinkin joku, jonka kanssa saa puhua!" sanoi hän. "Olin jo
ruvennut ajattelemaan, että minun oli uhmattava äiti-kultaa ja
palattava kaupunkiin. Ja vielä itse sir Deryck eikä kukaan muu! Hän
sähköttää Victoriasta, joten voin päättää hänen käyvän potilaansa
luona matkan varrella taikka vasta huomenaamulla. Kuinka erinomaisen
herttaista häneltä suoda minulle kokonainen ilta! Ihmettelenpä, kuinka
moni ihminen rikkoisi kymmenettä käskyä minun suhteeni, jos tämän
tietäisi!... Petter, sinä pikku paholainen! Tule tänne! Miksi lakeijat
ja puutarhurit ja kirjeenkantajat eivät potkaise suustasi viimeisiäkin
hampaita, sitä en voi ymmärtää! Olet muka olevinasi liian sairas
voidaksesi syödä päivällistäsi ja heti sen jälkeen käyttäydyt kuin
raivostunut hyena, kun viaton William parka tuo minulle sähkösanoman!
Minä kirjotan Mikaelille ja kysyn, enkö saa hirtättää sinut."

Ja erittäin valoisalla tuulella lady Ingleby lähti huoneeseen.

Mutta ulkona käännähtelivät kuolleet lehdet verkalleen rapisten
ruohikolla, syksyn hiljaisen "tip-tip"-pisaroimisen jatkuessa
kaikkialla. Viime henkäyksiään vetävä vuosi oli jo melkein kuollut, ja
luonto odotti valkoista käärinliinaansa.



Toinen Luku.

EDELLÄKÄVIJÄ.


"Kuinka hauskaa, että vihdoinkin on joku jonka kanssa saa puhua! Ja
vielä _te_ päälle päätteeksi, hyvä tohtori! Vaikka en vieläkään voi
käsittää kuinka potilas, joka on saanut teidät matkustamaan tänne asti,
voi odottaa käyntiänne huomiseen saakka, suoden siten täysin terveelle
ihmiselle, sellaiselle kuin minulle, verrattoman suuriarvoisen
etuoikeuden nauttia teidän seurastanne teellä, päivällisellä ja
aamiaisella sekä viehättävällä _tête-à-têteillä_ niiden välillä.
Tietäähän koko maailma, että teidän minuuttinne ovat kullankalliit."

Näin puheli lady Ingleby kaataessaan tohtorille teetä ja ojentaessaan
sitä hänelle.

Deryck Brand asetti varovasti kupin kokoonkäännettävän teepöydän
kulmalle, otti itselleen ohuen voileivän ja vastasi sitten
viehättävimmällä hymyllään: "Olisipa ammattini kovin synkkä, rakas
lady, jos se kieltäisi minua milloinkaan aterioimasta tai pakinoimasta
tai viettämästä hupaisaa iltaa täysin terveen ihmisen seurassa. Minun
mielestäni varmin tapa elää täysintä elämää, suorittaen suurimman
määrän työtä vähimmällä ponnistuksella, on elää nykyhetkessä,
antautua koko olemuksellaan hetken ympäristölle, hetken asialle,
hetken henkilölle. Senvuoksi jätämme nyt, teidän luvallanne, syrjään
potilaani, sekä entiset että nykyiset, ja nautimme täysin määrin tästä
odottamattomasta _tête-à-têtestä_."

Myra Ingleby katseli vierastaan. Tohtori Deryckin neljäkymmentä
ikävuotta eivät olleet jättäneet häneen raskaita jälkiä, vaikkakin
hänen tummassa tukassaan oli kummankin ohimon yläpuolella hopeaisia
juovia. Hänen kookkaassa, ryhdikkäässä vartalossaan oli nuorteaa
reippautta, mutta laihojen, ruskeitten, sileiksi ajeltujen ja tyvenien
kasvojen ilmeessä oli levollista voimaa ja lujuutta sekä samalla
harrasta ystävällisyyttä ja altista ymmärtämystä, joka toisissa
synnytti turvallisen luottamuksen tunteen.

Oli kuin suuren yksinäisyyden taakka olisi nostettu Myran sydämeltä.

"Panetteko aina noin paljon suolaa voileivällenne?" sanoi hän. "Kuinka
iloinen olen saadessani olla 'hetken henkilö'! Mutta -- siihen saakka
kun tuo salaperäinen 'lähiseudun potilas vaatii osakseen huomionne --
on teidän saatava pitää täydellistä lupapäivää, ja minun on koetettava
unohtaa puhuvani nykyajan etevimmän hermolääkärin kanssa ja ainoastaan
nauttia siitä ilosta että saan pitää vieraanani omaani ja Mikaelin
hyvää ystävää. Muussa tapauksessa tuntisin kiusausta kysyä teidän
neuvoanne lääkärinä, sillä pelkään todella, sir Deryck, että olen
tulemassa heikkohermoiseksi ensi kertaa elämässäni."

Tohtorin ei tarvinnut katsoa emäntäänsä. Hänen harjaantunut silmänsä
oli jo huomannut ohentuneet posket, rasittuneen katseen ja suloisten,
harmaitten silmien alla olevan sinertävän varjon, jota ei voinut
kokonaan lukea pitkien, tummien silmäripsien syyksi. Hän kumartui
eteenpäin ja katseli tuleen.

"Jos asia on todella niin", virkkoi hän, "niin se seikka, että te
sen itse huomaatte, on niin erinomaisen oire, ettei tila voi olla
vakava. Mutta minä pyydän teitä pitämään mielessänne, lady Ingleby,
että minä pidän kaikkia potilaitani ystävinäni, ja että ystävilläni on
vapaus minä hetkenä hyvänsä tulla potilaikseni. Niin että kysykää vain
neuvoani, jos voin olla teille joksikin hyödyksi."

Tohtori laittoi itselleen uuden voileivän, taittaen sen kokoon
huolekkaan täsmällisesti.

Lady Ingleby ojensi kätensä ottaakseen hänen kuppinsa, kiitollisena
siitä ettei tohtori osottanut huomanneensa hänen silmiinsä odottamatta
kihonneita kyyneliä. Hän puuhaili teekeittiön kanssa, kunnes saattoi
jälleen puhua levollisella äänellä, ja sanoi sitten hieman väkinäisesti
naurahtaen: "Oi, suuri kiitos! Jonkun ajan perästä -- jos sallitte
-- neuvottelen kanssanne mielihyvällä. Mutta siihen mennessä -- mitä
pidätte 'hetken ympäristöstä'? Näyttääkö budoaarini teistä muuttuneen
edukseen? Mikael teki kaikki nämä muutokset ennen poismenoaan. Nuo
uudet sähkölamput ovat hänen omaa patentinsaanutta sommitelmaansa. Ja
oletteko nähnyt hänen muotokuvaansa? Ihmeellisen onnistunut, eikö ole?"

Tohtori katseli ympärilleen hyväksyvästi.

"Olen ihaillut huonetta siitä saakka kun astuin sisään", sanoi hän. "Se
on viehättävä." Sitten hän kohotti katseensa uuninreunan yläpuolella
olevaan kuvaan: se oli luonnolliseen kokoon maalattu muotokuva
kookkaasta, parrakkaasta miehestä, jolla oli tiedemiehen ja ajattelijan
korkea otsa, mietiskelijän katse ja pyhimyksen lempeä, tyyni ilme.
Hän näytti kyllin vanhalta sopiakseen isäksi sille naiselle, jonka
budoaarissa hänen muotokuvansa oli keskus-esineenä. Taiteilija oli
maalannut hänet vanhaan norfolkilaiseen metsästyspukuun puettuna,
nahkasäärystimet jaloissa ja metsästyspiiska kädessä istumassa
puutarhatuolissa yksinkertaisen pöydän ääressä. Kaikki mitä kuvassa
esiintyi oli kodikasta, vanhaa ja mieluisaa; puvun rypyt olivat vanhoja
tuttavia; iäkäs tupakkakukkaro pöydällä oli kulunut ja nuhraantunut.
Ruskeahko väri oli vallitsevana, ja kuvan valoisimman kohdan muodosti
uneksivien, mietiskelevien silmien kirkas sini. Silmien katse oli
suunnattu pöydälle, millä istui odottavassa, hartaan tarkkaavaisessa
asennossa valkoinen sylivillakoira. Kookkaan miehen ja pikku koiran
välinen ilmeinen kiintymys ja se keskittynyt mieltymys, jolla he
katselivat toisiaan, olivat hyvin osaavasti kuvatut. Kuvan nimenä olisi
voinut olla: "Me kaksi"; ja se antoikin vaikutuksen ystävyydestä,
jossa ei ollut sijaa kolmannelle. Tohtori loi silmäyksen leposohvalla,
hopeaisen teekeittiön takana istuvaan suloiseen naiseen, ja hänen
alitajuntansa toi esiin kysymyksen: "Mitä tekemistä _hänellä_ oli
siinä?" Mutta seuraavassa tuokiossa hän kääntyi oikealla kädellä
olevaan isoon nojatuoliin päin, missä pieni, yksinäinen, valkoinen
kähärätukku makasi yhdessä sykkyrässä. Oli mahdotonta erottaa päätä
hännästä.

"Onko tuo sama koira?" kysyi tohtori.

"On; se on Petter. Mutta kuvassa se on hienona ja kunnollisesti
kerittynä ja parempivointisena kuin tällä hetkellä. Petter ja Mikael
ovat kovasti kiintyneet toisiinsa, ja kun Mikael on poissa, on Petter
minun huolenpidossani. Mutta minä en pidä pienistä koirista, ja
Petter on minun mielestäni aivan liiaksi hemmoteltu. Lisäksi minä
tunnen aina, että se sietää minua vain siksi että olen Mikaelin vaimo
ja pysyy luonani sen vuoksi että se tietää Mikaelin palaavan sinne
missä minä olen. Olen kuitenkin varsin ystävällinen sille, Mikaelin
takia. Mutta itse asiassa se on häijy pikku rakki ja liian vanha
elossa pidettäväksi. Mikael puhuu siitä aina ikäänkuin se olisi
kerrassaan liian hyvä elämään, ja minä puolestani ajattelen että
olisi jo paras aika sen mennä minne kaikki hyvät koirat menevät. En
voi ymmärtää mikä sitä tällä kertaa vaivaa. Sitten eilisillan se ei
ole koskenutkaan ruokaansa ja on ollut niin levoton ja rauhaton. Se
nukkuu aina Mikaelin vuoteella, ja tavallisissa oloissa se ei anna enää
merkkiä itsestään sitten kun olen asettanut sen siihen ja sulkenut
Mikaelin ja oman huoneeni välisen oven, ennenkuin aamulla, jolloin
se haukkuu pyrkien ulos ja palvelustyttöni vie sen alas. Mutta viime
yönä se vinkui ja ulvoi tuntikausia. Viimein minä nousin ylös, etsin
Mikaelin vanhan metsästystakin -- saman joka on tuossa taulussa -- ja
panin sen vuoteelle. Petter kömpi siihen ja kyyristyi nukkumaan. Minä
käärin hihat sen ympärille, ja se näytti tyyntyvän. Mutta tänään se
yhä kieltäytyy syömästä. Minä luulen että sillä on vatsahäiriöitä tai
joitakin muita vaivoja, joita koirille tulee vanhemmiten. Rehellisesti
puhuen -- ettekö luule, että pieni, tehokas myrkkyannos houkuttelevassa
kapselissa..?"

"Ssh, hiljaa!" sanoi tohtori. "Petter ei ehkä nukukaan."

Lady Ingleby nauroi. "Mutta hyvä tohtori! Luuletteko että eläimet
ymmärtävät meidän puhettamme?"

"Luulen kyllä", vastasi tohtori. "Ja vielä enemmänkin; ne eivät
tarvitse kielen välitystä ymmärtääkseen. Niiden tajuaminen tapahtuu
telepaattisesti. Ne lukevat ajatuksemme. Hermostunut ratsastaja
tai ajaja voi saattaa hevosenkin säikkymään. Mykät luontokappaleet
karttavat ihmisiä, joilla on niitä kohtaan vastenmieliset tai
pahansuovat ajatukset, kun taas todellinen eläinten-ystävä voi voittaa
ne puolelleen ilman ainoatakaan ääneen lausuttua sanaa. Rakastavat ja
hyväntahtoiset ajatukset vaikuttavat niihin telepaattisesti, herättäen
heti kohta luottamusta ja vastakaikua. Ja mekin puolestamme voimme,
jos viitsimme nähdä sen vaivan, päästä suuressa määrin selville niiden
ajatuksista samaa keinoa käyttäen."

"Merkillistä!" huudahti lady Ingleby. "Toivoisinpa että voisitte
ajatuksenluvulla saada selville mikä Petteriä vaivaa. En tiedä miten
uskallan odottaa Mikaelin paluuta, jos jotakin ikävää tapahtuu hänen
rakkaalle koiralleen."

Tohtori nojautui taaksepäin nojatuolissaan, heitti polvensa ristiin
toiselle polvelle ja pitäen kyynärpäänsä tuolin käsinojilla antoi
sormenpäittensä laskeutua vastakkain hyvin täsmällisesti. Hän
otti täten vaistomaisesti asennon, jossa hän tavallisesti istui
kohdistaessaan huomionsa tarkkaavasti johonkin potilaaseen. Sitten
hän kääntyi ja katsoi kiinteästi isossa nojatuolissa kyyröttävään
valkoiseen kääryyn.

Huoneessa oli hyvin hiljaista.

"Petter!" sanoi tohtori äkkiä.

Petter nousi heti istumaan ja tuijotti tohtoriin kähäräinsä lomitse.

"Pikku Petter-parka", sanoi tohtori ystävällisesti. Petter siirtyi
tuolin reunalle, istui hyvin pystyssä ja tähysti innokkaasti tohtoriin
päin. Sitten se heilutti häntäänsä, koputtaen tuolia nopein, levottomin
pikku koputuksin.

"Ensimäinen hännänheilutus viimeksikuluneen vuorokauden aikana",
huomautti lady Ingleby, mutta ei tohtori enempää kuin Petterkään
välittänyt huomautuksesta.

Pikku koiran huolestuneet silmät tähystivät tuskallisen kysyvinä miehen
ystävällisiin, älykkäisiin silmiin.

Liikahtamatta tohtori sitten puhui.

"_Kyllä_, pikku Petter", sanoi hän.

Petterin pieni tupsukas häntä lakkasi koputtamasta. Se istui hetkisen
hyvin hiljaa; sitten se siirtyi ääneti takaisin keskelle tuolia,
kääntyi siinä ympäri kolme neljä kertaa ja paneutui sitten maata,
laskien päänsä käpäliensä väliin ja päästäen pitkän, väräjävän
huokauksen, kuten pieni lapsi, joka on nyyhkyttänyt itsensä uneen.

Tohtori kääntyi ja katsoi lady Inglebyhyn.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Myra hämmästyneenä.

"Pikku Petter teki kysymyksen", vastasi tohtori Deryck vakavasti, "ja
minä vastasin siihen."

"Ihmeellistä! Ettekö tahtoisi puhua tästä telapatiasta Mikaelin kanssa,
kun hän tulee kotiin? Se huvittaisi häntä suuresti."

Tohtori katseli tuleen.

"Se on suuri kysymys", sanoi hän. "Kun saan aikaa, ajattelen kirjottaa
tutkielman eläinten älyllisestä ja henkisestä kehityksestä sellaisena
kuin se ilmenee Raamatussa."

"Bileamin aasissako?" kysäisi lady Ingleby.

Tohtori hymyili. "Aivan niin", sanoi hän. "Mutta Bileamin aasi ei ole
ainoa eläin Raamatussa eikä mielenkiintoisinkaan. Ettekö ole koskaan
pannut merkille kuinka monessa tapauksessa eläimet välittömästi
noudattivat Jumalan käskyjä, silloinkin kun nuo käskyt olivat
kerrassaan vastakkaisia niiden voimakkaimmille vaistoille? Esimerkiksi
jalopeura, joka kohtasi tottelemattoman jumalanmiehen Betelistä
tulevalla tiellä. Eläimen vaisto olisi vaatinut sitä miehen tapettuaan
raatelemaan ruumiin, raahaamaan sen pesäänsä ja syömään sen. Mutta
Jumalan käsky oli, että sen tuli lyödä kuoliaaksi, mutta ei syödä
ruumista eikä myöskään raadella aasia. Aasin vaisto olisi vaatinut
sitä kauhistuneena pakenemaan jalopeuraa, mutta Jumalaan-luottamus
epäilemättä voitti sen luonnollisen pelon, ja ohikulkevat ihmiset
näkivät merkillisen näyn: jalopeuran ja aasin seisomassa vartiona
jumalanmiehen kuolleen ruumiin kahden puolen; ja siinä ne pysyivät,
kunnes vanha profeetta saapui Betelistä viedäkseen ruumiin pois
haudattavaksi."

"Erinomaista!" sanoi lady Ingleby. "Niin ne tekivätkin. Ja kun
kerran tulee sitä ajatelleeksi, niin huomaa joukottain samanlaisia
esimerkkejä. Käärmeen, jonka Mooses kohotti merkiksi korvessa, olisi
vaistoaan seuraten pitänyt luikerrella alas ja purra israelilaisia, sen
sijaan että se jäi ylös tuottaakseen siihen katsoville parantumisen."

Tohtori hymyili. "Aivan niin", sanoi hän. "Mutta meidän ei kuitenkaan
sovi mainita sitä esimerkkinä, koska käärme, ollen vaskesta, oli
luullakseni vailla kaikkia vaistoja. Muuten se olisi ollut erinomaisen
valaiseva kohta. Ja minä uskon että eläimillä on henkistä elämää
paljon enemmän kuin luulemmekaan. Muistatteko erästä psalmien kohtaa,
jossa sanotaan että jalopeurat 'etsivät Jumalalta elatustansa'? Ja
vielä merkillisempää on, kun samassa psalmissa luemme koko elollisesta
luomakunnasta, että kun Jumala peittää kasvonsa, niin se peljästyy?
Herra nähköön!" jatkoi tohtori vakavasti; "toivoisinpa että meidänkin
henkinen elämämme aina täyttäisi nämä kaksi vaatimusta: nimittäin
että Jumalan tahto olisi ylempänä voimakkaimpiakin vaistojamme; ja
että milloin tahansa jokin pilvi asettuisi meidän ja Hänen kasvojensa
valkeuden väliin, me tuntisimme heti levottomuutta sieluissamme."

"Minä pidän tuosta lausetavasta 'henkinen elämä'", sanoi lady Ingleby.
"Olen varma että te tarkotatte sillä samaa mitä muut ihmiset ilmaisevat
toisinaan niin erilaisilla sanontatavoilla. Oletteko kuullut Meldrumin
herttuattaren käynnistä siinä suuressa evankelisessa kokouksessa
Albert-hallissa? En todellakaan oikein tiedä mikä kokous se oli.
Olen saanut sen käsityksen, että se oli jokin yleiskristillinen
lähetyskokous, jossa oli Amerikasta tullut saarnaaja; ja kokouksia
kesti kaksi viikkoa. Minun mieleeni ei ikinä olisi pälkähtänyt mennä
sinne. Mutta kelpo vanha herttuatar tahtoo aina olla selvillä 'ajan
ilmiöistä' ja saada näytteitä niistä kaikista. Sitäpaitsi hänellä
on vakinainen aitionsa Albert-hallissa. Ja niin hän purjehti sinne
eräänä iltapäivänä hyvissä ajoin ennen kokouksen alkamista ja seurasi
menoja loppuun asti. Hän nautti laulusta, ihmetteli kuuntelevan
kansanjoukon ääretöntä paljoutta, liikuttui kyyneliin asti saarnaajan
kaunopuheisuudesta ja oli lähtemässä hallista herkytetympänä kuin oli
ollut vuosikausiin ja aikoen vahvasti tulla sinne toistekin ja tuoda
muitakin mukanaan, kun muuan ovella hääräilevä imelänsiloinen henkilö
puhutteli häntä sanoilla: 'Anteeksi, rouva, oletteko kristitty?'
Herttuatar kohotti lornjettinsa sanattomana ällistyksestä ja katseli
häntä päästä jalkoihin. Sangen todennäköisesti kyyneleet vielä
kimaltelivat hänen vanhoilla, ylväillä kasvoillaan. Ainakin tuo
mahdoton henkilö näyttää pitäneen häntä lupaavana sanankuulijana.
Herttuattaren äänettömyyden rohkaisemana hän laski kätensä hänen
käsivarrelleen ja toisti kysymyksensä: 'Oletteko kristitty?' Silloin
herttuatar pääsi tilanteen tasalle eikä viivyttänyt kostoaan.
'Hyvä mies', sanoi hän niin selkeästi että jokainen etehisessä
oleva voi kuulla, 'olisin luullut teidän hienosti kehittyneelle
havaintokyvyllenne olevan kysymättäkin selvää, että olen miellyttävä
sekotus juutalaista, turkkilaista, uskotonta ja kiinalais-pakanata!
Siirtyisittekö nyt ystävällisesti syrjään, että pääsen vaunujeni
luo'. -- Eikä herttuatar sen koommin halunnut näytteitä evankelisista
kokouksista!"

Tohtori huokasi. "Tahditonta", sanoi hän. "Oi kuinka surkeaa on, kun
'hupsut ryntäävät siihen mihin enkelitkin pelkäävät astua!'"

"Ihmiset nauravat täyttä kurkkua, kun herttuatar kertoo tätä", sanoi
lady Ingleby; "mutta hän matkiikin tuota tekopyhää olentoa niin
erinomaisesti; eikä hän mainitse mitään kyynelistä. Ne olen saanut
eräältä silminnäkijältä. Mutta -- kuten sanoin -- minä pidän teidän
sanontatavastanne 'henkinen elämä'. Siinä on todellakin sisällystä; ja
vaikka olisikin velvollinen tunnustamaan, ettei itsellä ole sellaista,
taikka että se mitä on, on kovasti laimentunutta, niin näkee kuitenkin
sen täydellisemmässä muodossaan toisissa ihmisissä; ja onhan siinäkin
jo jotain mihin uskoa. -- Katsokaa kuinka rauhallisesti pikku Petter
nyt nukkuu. Te olette nähtävästi saattanut sen mielen lepoon. Se on
Mikaelin nojatuoli ja sen vuoksi Petterinkin. Nyt lähetämme pois
teevehkeet; ja sitten -- saanko tulla potilaaksenne?"



Kolmas luku.

MITÄ PETTER TIESI.


"Eikö kelpo Groatleyni näytä hullunkuriselta?" sanoi lady Ingleby, kun
ovi sulkeutui poistuvan kellarimestarin jälkeen. "Minä kutsun häntä
Gryfoniksi, koska hän näyttää aina hämmästyneeltä. Hänen kulmakarvansa
ovat kaarevat kuin mustat hevosenkengät, ja ne nousevat yhä ylemmäksi
otsalle sitä mukaa kuin toisen puhetta jatkuu. Mutta hän on hyvin
uskollinen ja tuntee tehtävänsä, ja Mikael on tyytyväinen häneen.
Pidättekö tästä Mikaelin muotokuvasta? Garth Dalmain oli täällä
joitakin kuukausia ennen kuin hän menetti näkönsä, poika parka, ja
maalasi meidät molemmat. Luulen että minun kuvani oli itse asiassa
hänen viimeinen muotokuvansa. Se on ruokasalissa."

Tohtori siirsi tuolinsa vastapäätä uunia, niin että hän saattoi
katsella uuninreunuksen yläpuolella olevaa taulua ja samalla kääntyä
vaivattomasti vasemmalla puolellaan istuvaan lady Inglebyhin päin.
Hänen oikealla puolellaan nukkui pikku Petter sikeästi poissaolevan
isäntänsä tuolilla, tuontuostakin nyyhkivästi huokaisten. Roihuvalkea
leimusi kirkkaasti. Sähkövalo heijastui ambranvärisen lasin läpi
auringonpaistetta muistuttavana kultaisena hohteena kautta huoneen.
Syksyn kostealla, usvaisella pisaroimisella ei ollut pienintäkään sijaa
tässä lämpöisessä ylellisyydessä. Uutimet olivat tarkoin suletut; ja
mikä ei ole näkyvissä, sen pian unhottaa.

Tohtori vilkaisi kelloon. Minuuttiviisari osotti neljännestä vaille
kuusi.

Hän kohotti katseensa tauluun.

"Minä tuskin tunnen riittävästi lordi Inglebytä voidakseni lausua
mielipiteeni, mutta minusta tuntuu että näköisyys on erinomainen
ja että sillä on suuressa määrin se kaikkien Dalmainin muotokuvien
erikois-ominaisuus, että kuta kauemmin sitä katselee, sitä enemmän
sisällystä siinä näkee. Hänen muotokuvansa ovat erinomaisia
luonnetutkielmia. Mitä enemmän asianomaista henkilöä oppii
tuntemaan, sitä suuremman arvon tulee antamaan muotokuvan älykkäälle
suoritukselle."

"Niin", sanoi lady Ingleby nojautuen eteenpäin katsoakseen tarkasti
kuvaa. "Minä usein hämmästyn tullessani huoneeseen, kun näen kasvoilla
uuden ilmeen, sen mukaan millainen oma mielialani on tai mitä
sattumalta olen juuri ollut tekemässä; ja minä saan selville Mikaelin
ajatuksen asiasta helpommin tuosta kuvasta kuin siitä mitä itse hänestä
tunnen. Garth Dalmain on nero!"

"Mutta sanokaa minulle", virkkoi tohtori hellävaroin, "minkätakia
jätitte kaupungin ja monet siellä olevat ystävänne ja harrastuksenne
hautautuaksenne tänne näitten kolkkojen syksysäitten aikana? Uutisten
odottamisen aiheuttama jännitys olisi varmaankin ollut pienempi siellä,
lähempänä sotatoimistoa ja iltalehtiä."

Lady Ingleby naurahti jokseenkin ilottomasti.

"Jätin kaupungin osaksi päästäkseni eroon äitikullasta; ja kun te
ette tunne äiti-kultaa, on teidän melkein mahdotonta ymmärtää kuinka
välttämätöntä oli päästä hänestä eroon. Kun Mikael on poissa, olen
minä turvaton. Äiti tulla tohahtaa ja asettuu kodiksi talooni, saattaa
talonväkeni heidän sukupuolensa ja luonteenlaatunsa mukaan joko
raivoon, hermokohtauksiin tai epätoivoon, sanoo karvaita totuuksia
ystävilleni, niin että kaikki -- paitsi herttuatar -- loukkautuneina
kaikkoavat tiehensä. Sitten äiti ryhtyy 'saaliinjakoon'! Toisin sanoin:
hän asettuu väijymään sähkösanomiani ja avaa ne itse, sanoen että jos
sisältävät hyviä uutisia, niin kuuliaisen tyttären tulisi olla iloinen
saadessaan heti jakaa ne hänen kanssaan; jos ne taas sisältävät pahoja
uutisia, josta taivas varjelkoon! -- ja kun äiti korskahtaa taivaaseen
päin, niin ei se varmaankaan uskalla olla varjelematta! -- niin _hän_
on juuri sopivin henkilö hellävaroin ilmottamaan ne minulle. Minä
kestin sitä kuusi viikkoa; sitten pakenin tänne, tietäen hyvin ettei
edes nautinto saada pidellä minua lujilla voisi houkutella äitiä
lähtemään Shenstoneen syksyllä."

Tohtorin kasvot olivat totiset. Hetken ajan hän katsoi äänettömänä
tuleen. Hän oli mies, jolla oli paljon ihanteita; ja ensimäisiä niistä
oli hänen ihanteensa siitä suhteesta, jonka tuli vallita vanhempien
ja lasten välillä, kuuliaisuudesta äitiä kohtaan, mikä -- vaikkakaan
se ei estäisi myöntämästä vikoja tai virheitä -- kuitenkin hellästi
varoisi asettamasta niitä syrjäisten nähtäviksi ja arvosteltaviksi.
Hänestä tuntui loukkaavalta, pyhyydenhalventamiselta, kuulla tyttären
puhuvan tällä tavoin äidistään, vaikkakin hän yleisesti tunnettujen,
seikkojen perusteella vallan hyvin tiesi, kuinka vähän tuolla hänen
vieressään istuvalla miellyttävällä, herttaisella naisella oli syytä
pitää tuota suhdetta enemmän pyhänä kuin hellänäkään. Mutta hän oli
tullut auttamaan, ei vikoja etsimään. Minuuttiviisari läheni kiireesti
kuutta, ja vanhan, hyväsydämisen Meldrumin herttuattaren viimeinen
varotus heidän erotessaan sotatoimistossa oli ollut: "Muistakaa! Kello
kuusi Lontoosta. Minä _vaadin_ pidättämään sen siihen saakka. Jos
he osottautuvat vastahakoisiksi, niin leiriydyn sisäänkäytävään ja
pidätän jokaisen sanomanviejän, joka koettaa mennä ulos. Mutta minä
olen tottunut saamaan tahtoni läpi noitten ihmisten keskuudessa. En
haikailisi soittaa tarpeen tullen suoraan Buckinghamin palatsiin, kuten
he hyvin tietävät! Niin että voitte luottaa rauhassa siihen, ettei se
lähde Lontoosta ennen kello kuutta. Teille jää niinollen runsaasti
aikaa."

Siksi tohtori virkkoi: "Ymmärrän. En voi selittää sitä millään omilla
kokemuksillani, mutta luulen kuitenkin ymmärtäväni. Mutta sanokaahan,
lady Ingleby, -- jos pahoja uutisia tulisi, ottaisitteko ne mieluummin
vastaan suoraan sotatoimistolta siinä tylyssä sanamuodossa, jota
noissa sähkösanomissa ei voi välttää, vai soisitteko ennemmin että
joku ystävänne -- joku muu kuin äitinne -- ilmottaisi ne teille
hellävaraisemmin?"

Myran silmissä välkähti. Hän suoristautui elostuen.

"Minä tahtoisin saada sen suoraan", sanoi hän, "Se tuntuisi paljon
vähemmän musertavalta, jos se tulisi virallisesti. Voisin kuulla
rumpujen pärinän ja nähdä lipun hulmuamisen. Isänmaan ja kunnian
puolesta! Soturin tyttären ja soturin vaimon tulee kyetä kestämään
mitä hyvänsä. Jos heillä olisi ilmoitettavana minulle että Mikael on
suuressa vaarassa, niin minä jakaisin vaaran hänen kanssaan ottamalla
uutisen vastaan hätkähtämättä. Jos hän olisi haavottunut, niin
sähkösanoman lukiessani saisin itse haavan ja koettaisin olla yhtä
urhoollinen kuin hänkin. Kaikki suoraan sodasta tuleva yhdistäisi
minua Mikaeliin. Mutta syrjästä sekaantuvat ystävät, vaikka kuinkakin
hyväätarkottavina, tulisivat väliin vain hämmentämään. Jollei _hän_ ole
tullut varjelluksi kiväärinkuulalta tai miekanpistolta, minkätähden
pitäisi _minua_ varjella tiedolta, että hän on saanut haavan?"

Tohtori varjosti kasvojaan kädellään.

"Ymmärrän", sanoi hän.

Kello löi kuusi.

"Mutta se ei ollut ainoa syy miksi kaupungista lähdin", jatkoi lady
Ingleby silminnähtävästi pakottautuen. Sitten hän ojensi molemmat
kätensä tohtoria kohti. "Oi, tohtori! Kunpa voisin kertoa teille erään
asian, joka on ollut koko elämäni taakkana monet vuodet!"

Seurasi hetki jännittynyttä äänettömyyttä; mutta tohtori oli tottunut
sellaisiin hetkiin, ja äänettömyyden kestäessä hän saattoi tavallisesti
määrätä, oliko tarjoutuvaa luottamusta suvaittava vai kartettava.
Hän kääntyi ja katsoi levollisesti noihin suloisiin, huolestuneihin
kasvoihin.

Ne olivat harvinaisen kauniin, kolmeakymmentä lähestyvän naisen kasvot.
Mutta niiden suloisissa silmissä oli vielä pienen lapsen silmien
puhdas kirkkaus, hempeät huulet värähtelivät äkillisestä liikutuksesta
eikä matalalla otsalla näkynyt mitään häpeän tai synnin merkkiä.
Tohtori tiesi että hänen puhetoverinsa oli suosituimpia emäntiä,
ihailluimpia naisia koko valtakunnassa. Kuitenkin hänen ammatillinen
tarkkanäköisyytensä ilmaisi hänelle, että tässä naisessa oli jotain
kehityksessään keskeytynyttä, täyttymättä jääneitä mahdollisuuksia,
jokin vaja-arvoisuuden ja siitä johtuneen pettymyksen ongelma, johon
hänellä ei ollut avainta. Mutta nuo ojennetut kädet tarjosivat sitä
hänelle hartaasti. Saattaisiko hän auttaa, jos suostuisi kuulemaan
ongelman selvityksen, vai -- tulisiko apu liian myöhään?

"Rakas lady Ingleby", lausui hän tyynesti; "kertokaa minulle mitä vain
haluatte; tarkotin sanoa, että mistä vain varmasti luulette lordi
Inglebyn sallivan teidän keskustella kolmannen henkilön kanssa."

Myra nojautui taapäin sohvan patjoihin ja naurahti -- iloista pikku
naurua, puolittain huvitettuna, puolittain keventyneenä.

"Oi, Mikael ei siitä välittäisi!" hän sanoi. "Kaiken, mistä Mikael
saattaisi välittää, olen aina kertonut suoraan hänelle itselleen; ja
ne ovat olleet typeriä pikku asioita, sellaisia kuin esimerkiksi
joistakin hupakoista, jotka koettivat hakkailla minua, tai eräästä
ulkomaalaisesta ruhtinaasta, jolla oli viikset kuin Saksan keisarilla
ja joka tarjoutui ampumaan Mikaelin, jos lupaisin mennä naimisiin hänen
kanssaan sitten kun hän olisi kärsinyt loppuun hänelle siitä seuraavan
vankeusrangaistuksen. En ole koskaan peitellyt halveksimistani niitä
hourupäitä kohtaan, jotka rohkenivat hakkailla minua, ja minä vakuutin
tuolle ulkomaalaiselle ruhtinaalle, että surmaisin itse ihan varmasti
hänet, jos hän vahingoittaisi hiuskarvaakaan Mikaelin päästä! Ei,
hyvä tohtori. Elämäni on puhdas kaikista tuonlaisista selkkauksista.
Minun huoleni on raskaampaa laatua, siihen sisältyy kokonainen
elämän-ongelma. Ja se ongelma on vajakuntoisuuden ja vaja-arvoisuuden
ongelma -- ei maailmaan nähden; siitä minä en välittäisi hituistakaan;
vaan siihen ihmiseen nähden, jolle olen kaikkein suurimmassa velassa:
Mikaeliin -- mieheeni nähden."

Tohtori liikahti levottomasti tuolissaan ja vilkaisi kelloon.

"Oi, vaiti!" sanoi hän. "Älkää..."

"Ei!" huudahti Myra. "Ette saa pysäyttää minua. Antakaa minun
vihdoinkin puhumalla keventää mieltäni. Hyvä ystävä, minä olen
kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, olen ollut kymmenen vuotta
naimisissa, ja kuitenkin uskon etten ole vielä tullut todella
täysikasvuiseksi! Sydämeltäni ja aivoiltani olen kehittymätön lapsi, ja
minä tiedän sen; ja, mikä vielä pahempi, Mikael tietää sen myös, ja --
_Mikael ei siitä välitä_. Kuulkaa! Se johtuu ammoin menneiltä ajoilta.
Äiti ei koskaan sallinut yhdenkään tyttärensä tulla täysikasvuiseksi.
Meille ei sallittu mitään omaa yksilöllisyyttä, ei mielipiteitä, ei
itsenäisyyttä. Meitä vaadittiin ainoastaan 'tekemään hänen käskynsä
ja seuraamaan häntä'. Suokaa anteeksi tämä virheellinen sitaatti. Me
olimme äidin silmissä aina lapsia. Me kasvoimme isoiksi ja kasvoimme
hyvännäköisiksi, mutta emme tulleet täysikasvuisiksi. Me pysyimme
lapsina, joita nenästettiin, pidettiin vallan alla ja nöyryytettiin.
Sisareni, jotka olivat kilttejä lapsia, saivat yllinkyllin hilloa ja
kakkua, ja aikanaan he joutuivat avioliittoon miesten kanssa, jotka
olivat äidin mielen mukaisia. Olette ehkä kuullut millaisiksi nuo
avioliitot ovat muodostuneet?"

Lady Ingleby pysähtyi, ja tohtori nyökkäsi miltei huomaamattomasti
myönnytykseksi. Toinen kysymyksessäolevista sisaruksista,
mitä onnettomin nainen, oli parastaikaa hoidettavana hänen
mielisairaalassaan; mutta hän epäili tiesikö lady Ingleby siitä.

"Minä olin musta lammas", jatkoi Myra, kun ei mitään huomautusta
kuulunut. "Minä en tehnyt koskaan mitään oikein; minä tein aina kaikki
väärin. Kun Mikael kohtasi minut, olin lähes kahdeksantoista-vuotias,
yhtä pitkä kuin nytkin, mutta älylliseen kehitykseen ja
maailmantuntemukseen nähden lastenkamariin kuuluva, ja luonteeseen
katsoen mitä onnettomin, välinpitämättömin pikku lapsi. Mikaelin
rakkaus, kun vihdoinkin sen tajusin, oli minulle kuin ihme. Hellyys,
arvonanto ja hienotunteisuus olivat minulle niin uutukaisia kokemuksia,
että ne olisivat panneet pääni pyörälle, jollei niiden herättämän
ylpeyden vastapainona olisi ollut rajaton kiitollisuuden tunne sekä
pelko joutua takaisin äidin käsiin, mitkä seikat olisivat saaneet minut
taipumaan vaikka mihin. Vuosien kuluttua Mikael kertoi minulle, että se
mikä minussa ensiksi veti häntä puoleensa, oli minun silmieni katse,
joka oli ihan samanlainen kuin eräällä hänen lemmikki-lintukoirallaan,
jota kaikki toiset aina sortivat ja jonka eräs metsänvartia oli
vast'ikään tapaturmassa ampunut. Mikael kertoi tämän minulle itse ja
ajatteli täydellä todella että se oli minulle mieleen! Se antoi minulle
valaisevan selityksen suhteestani häneen -- minä olin hänelle samaa
kuin hellästi rakastettu lemmikkikoira. Sanoin ei voi ilmaista, kuinka
hyvä hän on aina ollut minulle. Jos kadottaisin hänet, kadottaisin
kaikkeni -- kaiken mikä tekee kodin kodiksi ja elämän turvalliseksi ja
varmaksi. Mutta jos _hän_ kadottaisi pikku Petterin, olisi se hänelle
tähdellisempi menetys kuin jos hän kadottaisi minut, koska Petter on
älykkäämpi asemassaan ja todella enemmän varsinainen toveri Mikaelille
kuin minä. Monta kertaa, kun hän on käynyt huoneeseensa minun huoneeni
läpi, Petter turvallisesti kainaloon pistettynä ja lausuen minulle
'hyvää yötä, kultaseni' mennyt sisään ja sulkenut oven perästään,
olen tuntenut että saattaisin lyödä pikku Petteriä siksi että sillä
oli parempi sija ja että se pois vietäessä katsoi minuun kähäräinsä
läpi ikäänkuin sanoakseen: 'Sinulla ei ole tähän mitään asiaa!' Tiesin
kuitenkin että minulla oli kaikki mitä olin ansainnut; ja Mikaelin
lempeys ja hyvyys ja kärsivällisyys olivat sanoin kuvaamattomat. Mutta
-- mutta -- oi, _voitteko_ ymmärtää? Minusta olisi ollut mieluisempaa,
jos hän olisi minua moittinut ja torunut; olisin mieluummin suonut että
hän olisi ravistellut minua ja kutsunut minua hupsuksi, kuin hymyillyt
minulle ja jättänyt minut yksin. Olin lastenkamarissa silloin kun
hän meni naimisiin kanssani; siitä saakka olen ollut kouluhuoneessa,
koettaen oppia elämän läksyä yksinäni, ilman opettajaa. Ei mikään
ole auttanut minua tulemaan täysikasvuiseksi. Mikael on aina sanonut
minulle että olen täydellinen, ja ettei hän halua minua toisenlaiseksi.
Mutta minulla ei ole koskaan ollut todella osaa hänen elämäänsä ja
harrastuksiinsa. Jos teen typeriä erehdyksiä, ei hän minua oikaise.
Minä saan huomata ne itse, kerratessani niitä muitten läsnäollessa.
Kun äsken tein tuon tyhmän erehdyksen vaskikäärmeestä, oikaisitte te
sen niin ystävällisesti. Mikael olisi vain hymyillyt, sivuuttaen sen
liian vähäpätöisenä oikaistavaksi; sitten minä olisin toistanut sen
huoneen ollessa täynnä väkeä ja ihmetellyt miksi he näyttivät niin
huvitetuilta! Oh, mutta mitä minä välitän ihmisistä taikka maailmasta!
Minä en tahdo muuta kuin päästä oikealle sijalleni Mikaelin rinnalle.
Minä tahdon 'tulla hänen kaltaisekseen kaikessa'. Niin, tiedän kyllä
että se on raamatunlause. Minä olen kuuluisa väärästä lainaamisesta,
taikka oikeammin lainausten väärinsijottamisesta. Mutta se ilmaisee
ajatukseni -- kuten herttuatar huomauttaa sanottuaan ärsytettynä jotain
lievää ja kun hänen papukaijansa kiroaa! -- Ja sanokaa nyt minulle,
rakas viisas hyvä tohtori, te, joka olette ollut tuon suurenmoisen
Jane Dalmainin elinaikainen ystävä, te, joka olette tehnyt niin paljon
kymmenille minunkin tuntemilleni naisille, sanokaa minulle kuinka voin
lakata olemasta vaja-arvoinen mieheni rinnalla."

Tuo kiihkeä sanavirta pysähtyi äkkiä. Lady Ingleby nojautui taaksepäin
tyynyjä vasten.

Petter huokasi unissaan.

Hallissa löi kello neljänneksen yli kuuden.

Tohtori katsoi yhä vain tuleen. Näytti siltä kuin hänen olisi ollut
vaikeata löytää sanoja.

Vihdoin hän virkkoi hieman värähtävällä äänellä: "Rakas lady Ingleby,
hän ei pitänyt -- ei pidä -- teitä sellaisena".

"Ei, ei!" huudahti Myra kohoutuen jälleen pystyyn. "Hän ei ajattele
minusta mitään mikä ei olisi ystävällistä tai oikeudenmukaista. Mutta
hän ei ole koskaan odottanutkaan minun olevan muuta kuin kiltti,
hellä, sievä koira; ja minä -- minä en ole osannut olla parempi kuin
hän on odottanut. Mutta vaikka hän on niin kärsivällinen, kyllästyttää
minun seurassani oleminen häntä toisinaan sanomattomasti. Kaikki muut
lemmikkiolennot ovat mykkiä, mutta minä pidän puhelemisesta ja sanon
lakkaamatta tyhmyyksiä, jotka eivät _tunnu_ tyhmiltä ennenkuin olen
ne sanonut. Hän lähtee Norjaan kalastelemaan, Engadineen vuorille
kiipeilemään, tuohon kauheaan sotaan panemaan kalliin henkensä vaaraan.
Vaikka minne, päästäkseen olemaan yksin, vaikka minne..."

"Vaietkaa", sanoi tohtori laskien lujan, ruskean käden hetkiseksi
valkoisille, levottomille sormille. "Te olette kiihottunut näitten
viime viikkojen aiheuttamasta jännityksestä. Te tiedätte varsin hyvin
että lordi Ingleby lähti vapaaehtoisena tähän rajasotaan siksi, että
hän halusi niin innokkaasti kokeilla uusilla räjähdysaineillaan ja
toteuttaa käytännössä aatteitaan sähkön käyttämisestä nykyaikaisessa
sodankäynnissä, jotka olivat häntä niin kauan askarruttaneet."

"Oh, kyllä tiedän", sanoi Myra hymyillen alakuloisesti. "Väsyttäviä
asioita, jotka pidättävät häntä tuntikausia laboratoriossaan. Ja
hänellä on jokin hyvin nerokas suunnitelma merkkipuhelua varten
pitkillä matkoilla linnakkeesta linnakkeeseen -- hieroglyyfejä
pilvissä, eikö niin? Tiedättehän mitä tarkotan. Mutta se seikka että
hän vapaaehtoisesti tarjoutui kaikkiin noihin vaaroihin, ainoastaan
kokeillakseen, tekee sen raskaammaksi kantaa kuin jos hän olisi
ollut vanhan rykmenttinsä komentajana ja lähtenyt velvollisuuden
vääjäämättömästä kutsusta. Mutta oli miten oli -- kaikki on
samantekevää, kun hän vain saapuu terveenä kotiin. Ja nyt teidän --
teidän, sir Deryck -- täytyy auttaa minua tulemaan todelliseksi avuksi
Mikaelille. Kertokaa minulle kuinka te autoitte -- oh, aivan niin,
älkäämme mainitko nimiä. Mutta antakaa minulle viisas neuvo. Antakaa
minulle toivoa, antakaa minulle rohkeutta. Tehkää minut voimakkaaksi."

Tohtori katsoi kelloon, ja juuri hänen katsoessaan heläytti hallin
kello puoli tuntia yli kuuden.

"Te ette ole vielä kertonut minulle", lausui hän, puhuen hyvin
hitaasti, ikäänkuin kuunnellen jotain toista ääntä; "te ette ole vielä
kertonut minulle toista syytä, minkä vuoksi poistuitte kaupungista."

"Ah, niin", sanoi lady Ingleby, ja hänen äänessään oli syvempi,
vanhanomaisempi sävy -- murhenäytelmään vivahtava sointu. "Niin,
sir Deryck, minä lähdin kaupungista, koska toiset ihmiset opettivat
minulle rakkaudenläksyjä enkä minä tahtonut oppia niitä erilläni
Mikaelista. Minä olin Jane Dalmainin ja hänen sokean miehensä luona
ennenkuin he palasivat Gleneeshiin. Muistattehan, että he olivat
kaupungissa Dalmainin uuden sinfonian esityksen takia. Minä näin tuon
ihanteellisen avioelämän ja oivalsin johonkin määrin, mitä täydellinen
sielujen toveruus saattoi merkitä. Ja sitten -- niin, siellä oli
muitakin; ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet kuinka kokonaan minä
kuulun Mikaelille; ei mitään varsinaisesti pahaa, mutta ei myöskään
sellaista raitista ja nuorekasta kuin Billyn viaton ihailu; ja minä
pelkäsin että voisin sattumalta oppia sen mitä ainoastaan Mikael saa
opettaa. Sentähden minä pakenin pois. Oi, tohtori, jos jolloinkin
oppisin toiselta mieheltä sen, mitä en ole onnistunut oppimaan omalta
mieheltäni, niin heittäytyisin Mikaelin jalkoihin ja rukoilisin häntä
tappamaan minut!"

Tohtori nosti katseensa uuninreunustan yläpuolella olevaan tauluun.
Tyvenet, kiihkottomat kasvot hymyilivät leppeästi pienelle koiralle.
Hienopiirteinen käsi, valkoinen ja siro kuin naisen, oli kohotettuna
etusormi pystyssä, pitäen pikku eläimen innokasta katsetta tarkkaavasti
itseensä kiinnitettynä. Taiteilijan taikamainen taito antoi tohtorille
ongelman selityksen. _Nainen_ -- toverina, vaimona, osana hänestä
itsestään -- ei ollut mikään tarve tämän ajattelijan, keksijän,
tiedemiehen, pyhimyksen elämässä. Hän saattoi pitää arvossa mykkää
kiintymystä, hän kykeni osottamaan rajatonta ystävällisyyttä,
lempeyttä, kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Mutta niin nainen
kuin koirakin jäivät hänen sisimmän olemuksensa muurin ulkopuolelle.
Jolleivät Myran silmät olisi muistuttaneet hänen lemmikkikoiransa
silmiä, ei hän arvattavasti olisi mennyt naimisiin tämän rakastettavan
naisen kanssa, joka nyt kymmenen vuotta oli kantanut hänen nimeään; ja
sittenkään ei hän vielä olisi sitä tehnyt, jollei äidin tyrannius olisi
herättänyt hänessä heikkojen ja sorrettujen suojelemisen vaistoa ja
kypsyttänyt hänessä päätöksen nousta tuota tyranniutta vastaan ja viedä
riemulla sorrettu mukanaan vapauteen.

Mitä kauemmin tohtori katsoi, sitä itsepintaisemmin kuva sanoi: "Me
kaksi; ja mitä tekemistä _hänellä_ on siinä?" Pyhä viha heräsi Deryck
Brandin sydämessä; sillä hänen ihanteensa siitä palvomisesta, jota
miehen tulee naiselle osottaa, oli hyvin korkea. Kun hän ajatteli
suljettua ovea sekä yksinäistä vaimoa, joka kadehti sylikoiraa, mutta
syytti yksinäisyydestään nöyrästi ainoastaan itseään, niin hänen
hampaansa pusertuivat yhteen ja otsansa synkkeni. Ja kaiken aikaa hän
odotti sitä ääntä ulkomaailmasta, joka oli pian tuleva.

Lady Ingleby huomasi hänen hellittämättömän katseensa, ja eteenpäin
nojautuen kohotti hänkin katseensa tauluun. Tulen valo hohti hänen
viehättävillä kasvoillaan ja säihkyvän pehmeällä tukallaan. Hänen
huulensa raottuivat hellään hymyyn; hänen silmänsä sädehtivät puhdasta
loistetta.

"Oi, hän on niin hyvä!" lausui hän. "Kaikkina näinä vuosina hän ei
ole kertaakaan puhutellut minua tylysti. Ja katsokaa kuinka hellästi
hän katsoo Petteriin, joka todellisuudessa on mitä vastenmielisin
koirapahanen. Oletteko koskaan kuullut herttuattaren 'sutkausta'
Mikaelista? Hän ja minä olimme kerran yhdessä Overdenessä, mutta
herttuatar ei kutsunut meitä sinne toistamiseen, ennenkuin mieheni
mentyä Norjaan kalastamaan; ja silloin minä tietysti menin yksin.
Herttuatar menettelee tällaisissa asioissa aina avoimesti ja selittää
ne. Niinpä hän sanoi silloin minulle: 'Kultaseni, minä olen iloinen
saadessani teidät vieraakseni; mutta teidän ei pidä tulla muulloin
kuin voidessanne tulla yksin. Minä en halua enää toista kertaa elää
teidän kelpo Mikaelinne mallin mukaan. Meistä saattoi todellakin
käyttää sanaa Pyhä Mikael ja kaikki hänen enkelinsä. _Hän_ oli Pyhä
Mikael, ja _meidän_ oli kaikkien oltava enkeleitä! Eikö se ollut
aivan herttuattaren tapaista ja samalla kaunis todistus Mikaelin
järkähtämättömästä hyvyydestä? Oi, minä toivoisin teidän tuntevan hänet
paremmin. Ja muuten toivoisin itsekin tuntevani hänet paremmin! Mutta
joka tapauksessa minä olen hänen vaimonsa. Sitä asemaa ei minulta
mikään voi riistää. Ja ettekö tekin arvele, että kun Mikael tulee
kotiin tällä kertaa, niin kaikki tulee jollakin tavoin toisenlaiseksi
-- paremmaksi kuin koskaan ennen?"

Hallin kello löi kolme neljännestä yli kuuden.

Ovikellon heläys kajahti läpi hiljaisen talon.

Petter kohosi istualleen ja haukahti kerran terävästi.

Tohtori nousi ylös ja seisoi selin tuleen, kasvot oveen päin.

Myran kysymys jäi vastauksetta.

Kiireisiä askelia lähestyi.

Sisään astui lakeija tuoden sähkösanoman lady Inglebylle.

Myra otti sen levollisin sormin, ilman tuota tavallista äkillisen
aavistuksen aiheuttamaa sydämen herpautumista. Hetken keskustelu täytti
kokonaan hänen mielensä, ja tohtorin läsnäolo synnytti hänessä niin
voimakkaan ja turvallisen tunteen -- ikäänkuin varmuuden ettei mitään
pahoja sanomia voinut olla tulossa.

Hän ei kuullut Deryck Brandin levollista ääntä tämän virkkaessa
palvelijalle: "Ei tarvitse odottaa."

Oven sulkeuduttua tohtori kääntyi poispäin ja seisoi tuijottaen tuleen.

Huoneessa oli hyvin hiljaista.

Lady Ingleby aukaisi sähkösanomakotelon, levitti paperin hitaasti ja
luki sen läpi kahteen kertaan.

Sen jälkeen hän istui paikallaan niin hievahtamattoman äänettömänä,
että tohtori vihdoin kääntyi ja katsoi häneen.

Myran katse kohtasi levollisena hänen katseensa.

"Sir Deryck", lausui hän, "se on sotavirastosta. Ne ilmottavat minulle
että Mikael on kaatunut. Luuletteko että se on totta?"

Hän ojensi sähkösanoman sir Deryckille, joka otti sen ja luki sen
äänettömänä. "Hyvä lady Ingleby", virkkoi hän sitten hyvin lempeästi,
"pelkään ettei tässä ole epäilemistä. Hän on antanut henkensä
synnyinmaansa puolesta. Teidän on oltava niin urhoollinen antaessanne
hänet, kuin hän olisi halunnut vaimonsa olevan."

Myra hymyili, mutta tohtori näki hänen kasvojensa vähitellen vaalenevan.

"Kyllä", sanoi hän; "kyllä olen! En tahdo olla häntä heikompi. Tahdon
olla samanarvoinen -- vihdoinkin." Sitten, ikäänkuin äkillisen
mielijohteen saaneena, hän kysyi: "Tiesittekö tästä? Senkö vuoksi te
tulitte?"

"Niin", vastasi tohtori verkkaisesti. "Herttuatar lähetti minut. Hän
oli sota virastossa tänä aamuna uutisien saapuessa, kysymässä tietoja
Ronald Ingramista, joka on haavottunut ja makaa kuumeessa. Hän soitti
minulle pyytäen minua tulemaan ja vaati, että sähkösanoman lähettäminen
pidätettäisiin kello kuuteen saakka tänä iltana, jotta minulla olisi
aikaa matkustaa tänne ja ilmottaa uutinen teille ensin varovasti, jos
se näyttäytyisi tarpeelliseksi."

Myra tuijotti häneen suurin silmin. "Ja te annoitte minun sanoa kaiken
tuon Mikaelista ja itsestäni?"

"Rakas lady", sanoi tohtori, ja harvat ihmiset olivat milloinkaan
kuulleet tuon syvän, lujan äänen olevan niin värisemäisillään, "en
voinut estää teitä. Mutta te ette sanonut yhtäkään sanaa, joka olisi
lähtenyt muusta kuin ehdottoman rakkauden ja uskollisuuden tunteesta."

"Kuinka olisin muuta voinutkaan?" kysyi Myra, kasvojensa tullessa yhä
valkeammiksi ja silmien suuremmiksi ja kirkkaammiksi. "Minulla ei ole
koskaan ollut edes ajatustakaan, joka olisi ollut muuta kuin rakkautta
ja uskollisuutta."

"Tiedän sen", sanoi tohtori. "Poloinen, urhea sielu, -- minä tiedän
sen."

Myra otti sähkösanoman ja luki sen uudelleen. "Kaatunut", sanoi hän;
"_kaatunut_. Tahtoisin mielelläni tietää miten."

"Herttuatar on valmis tulemaan heti luoksenne, jos vain haluatte hänen
tulevan", esitti tohtori.

"Ei", sanoi Myra, hymyillen heikosti. "Ei; sitä tuskin haluan. Paitsi
jos äiti-kulta tulee. Siinä tapauksessa meidän on heti sähkötettävä
herttuattarelle, koska nyt -- nyt kun Mikael on poissa -- hän on
ainoa ihminen, joka voi pitää puoliaan äitiä vastaan. Mutta muussa
tapauksessa pyydän että se jätettäisiin tekemättä, koska ymmärrättehän
-- hän sanoi ettei hän voinut elää Mikaelin mallin mukaan, eikä tuo
sukkeluus huvita tällä haavaa."

"Onko ketään, jota haluaisitte kutsuttavaksi heti?" kysyi tohtori,
ihmetellen itsekseen kuinka paljon suuremmiksi ja kirkkaammiksi nuo
suuret harmaat silmät saattoivat tulla, ja olivatko yhdenkään elävän
ihmisen kasvot koskaan olleet niin täydelleen värittömät.

"Ketään, jota haluaisin tulemaan heti? En tiedä. Tai kyllä sentään --
yksi henkilö on, jos hän vain voisi tulla. Jane -- tiedättehän? Jane
Dalmain. Minä sanon aina että hän on niinkuin bassoääni laulussa --
niin tukeva ja täydentävä ja turvaava. Ei mitään aivan pahaa voisi
tapahtua, jos Jane olisi läsnä. Mutta tämä tietysti _on_ tapahtunut --
eikö olekin?"

Tohtori istuutui.

"Minä sähkötin Gleneeshiin aamulla", sanoi hän. "Jane on täällä varhain
huomis-aamuna."

"Monet ihmiset tiesivät sen siis ennen minua?" sanoi lady Ingleby.

Tohtori ei vastannut.

Myra nousi ylös ja seisoi katsoen alas tuleen; kookas, sulava vartalo
ojennettuna täyteen pituuteensa, selkä tohtoriin päin, jonka valppaat
silmät eivät hetkeksikään lakanneet häntä vaarinottamasta.

Äkkiä Myra katsahti toiselle puolen huonetta lordi Inglebyn nojatuoliin.

"Ja minä uskon että _Petterkin_ tiesi sen", sanoi hän kovalla,
korkealla äänellä. "Hyvät ihmiset! Petter tiesi eikä huolinut ruoasta
sen vuoksi että Mikael oli kuollut. Ja minä sanoin että sillä oli
vatsahäiriöitä! Mikael, oi Mikael! Sinun vaimosi ei tiennyt että olit
kuollut, mutta koirasi tiesi! Oi Mikael, Mikael! Pikku Petter tiesi!"

Hän kohotti käsivartensa suurta miestä ja pientä koiraa esittävää
taulua kohti.

Sitten hän horjahti taaksepäin.

Tohtori otti hänet vastaan, kun hän kaatui.



Neljäs luku.

VARMOISSA KÄSISSÄ.


Koko yön lady Ingleby makasi tuijottaen eteensä kiiltävin silmin, jotka
eivät nähneet mitään.

Puistomajan hiljainen vaimo, joka ennen naimisiin menoaan oli ollut
lady Inglebyllä uskollisena seuraneitinä, saapui sanattoman murheen
vallassa ja auttoi tohtoria lempeästi tekemään kaikkea mitä oli
tehtävissä.

Mutta kun tajunta ja todellisuuden tieto palasivat, ei niitä seurannut
mitään luonnollisia murheen ilmauksia; ainoastaan herkeämätön,
kivettynyt äänettömyys, liikahtamaton, synkkä ilme kalpeilla kasvoilla
ja luonnoton kirkkaus silmissä, jotka eivät mitään nähneet.

Margaret O'Mara oli polvillaan ja itki ja rukoili, suudellen
silkkisellä peitteellä lepääviä yhteenliitettyjä käsiä. Mutta lady
Ingleby hymyili vain heikosti; ja yhden kerran hän virkkoi: "Hiljaa,
Maggie kulta. Vihdoinkin me olemme samanarvoisia."

Tohtori tuli useita kertoja yön kuluessa, istuutuen hiljaa vuoteen
viereen, tarkkaavin katsein ja levollisin kosketuksin. Myra tuskin
huomasi häntä, ja tohtori ihmetteli taaskin, kuinka paljon suuremmiksi
nuo suuret, harmaat silmät saattoivat tulla noissa kalpeissa, tuskan
jäykistämissä suloisissa kasvoissa.

Kerran hän viittasi toista valvojaa seuraamaan häntä käytävään.
Suljettuaan oven hän kääntyi jääden seisomaan hänen eteensä. Hän piti
tuosta hiljaisesta naisesta, joka oli puettu mustaan merino-hameeseen,
valkoisin liinakauluksin ja hihustimin ja sirosti palmikoiduin hiuksin.
Hänen olemuksensa teki hienostuneen ja hiljaisen itsehillinnän
vaikutuksen, mikä miellytti tohtoria.

"Rouva O'Mara", sanoi hän; "hänen täytyy itkeä ja hänen täytyy nukkua."

"Hän ei itke helposti, sir", vastasi Margaret O'Mara; "ja minä
tiedän hänen maanneen valveilla ilman unen rahtuakaan kokonaisen yön
pienemmästäkin surun syystä kuin tämä."

"Vai niin," sanoi tohtori, katsoen kiinteästi Puistomajan vaimoon.
"Ihmettelenpä mitä muuta te tiedätte?" ajatteli hän. Mutta hän ei
lausunut luuloaan ääneen. Deryck Brand teki harvoin tiedusteluja
kolmannelta henkilöltä. Hänen potilaittensa ei tarvinnut koskaan
huomata hänen saaneen tietoja heistä toisten ihmisten juoruilun tai
luottamuksen rikkomisen kautta.

Viimein hän ei voinut sallia tuon herkeämättömän tuijotuksen enää
jatkuvan. Hän päätti tehdä mikä oli tarpeellista, nyökäyttäen
levollisesti päätään vastaukseksi Margaret O'Maran rukoilevaan
katseeseen. Hän siirsi syrjään silkkisen yöpuvun väljää hihaa, tarttui
toisella lujalla kädellään sen alla olevaan hentoon käsivarteen,
tehden toisella ihoa vastaan taitavasti nopean, pusertavan liikkeen.
Margaretinkaan levottomasti tähystävä katse ei nähnyt sen enempää; ja
jälkeenpäin Myra usein ihmetteli, mistä tuo pieni naarmu oli voinut
tulla hänen valkohipiäiseen käsivarteensa.

Pian hän oli vaipunut levolliseen uneen. Tohtori seisoi katsellen
häntä. Tuossa täydellisessä kauneudessa oli hänen mielestään jotain
traagillista. Nyt, kun harmaitten silmien selkeä puhtaus oli
verhottuna, ei kasvoissa enää ollut entistä lapsimaista ilmettä. Ne
olivat naisen kasvot -- ja naisen, joka oli elänyt ja kärsinyt.

Niitä katsellessaan tohtori muisteli tuon kymmenen vuotta kestäneen
avioelämän historiaa, liittäen yhteen Myran hänelle kertomia piirteitä,
omia teräviä päätelmiään ja yleisesti tunnettuja tosiseikkoja.

Sen verran menneisyydestä. Nykyhetki oli, ainakin muutamiksi tunneiksi
eteenpäin, armeliasta unohdusta. Mitä oli tulevaisuus tuova? Myra
Ingleby oli urheasti ja uskollisesti torjunut luotaan kaikki kiusaukset
tulla tuntemaan elämän riemuja ja rakkauden täydellisyyttä keneltäkään
muulta kuin omalta mieheltään. Eikä tämä ollut häntä opettanut niitä
tuntemaan. Voiko kuuro opettaa sävelten sointuja tahi sokea selittää
värisekotuksien ihanuuksia?

Mutta tulevaisuus ei ollut enää kärsivä noista rajotuksista. "Suljettu
puutarha" ei ollut enää lukittu kaikilta muilta paitse sen omistajalta,
joka ei ollut välittänyt sen kukoistuksesta. Portti oli ainoastaan
säpissä, vaikkakin vain siksi kunnes halajava käsi sitä painaltaisi,
kokonaan tiedottomana siitä että sen salvat ja teljet olivat poissa ja
se saattoi revähtää apoauki.

"Ah", mietti tohtori. "Sattuukohan oikea mies kulkemaan ohi? Nuoruus
oppii helposti nuoruudelta; mutta onko joukossamme miestä, joka olisi
kyllin voimakas, kyllin vilpitön ja kyllin puhdas opettamaan tälle
kolmeakymmentä lähestyvälle naiselle sitä, mikä hänen olisi ollut
opittava kultaisina immenpäivinään? Varmaankin tuo ainokainen mies,
jolle hän on oleva ainokainen nainen, liikkuu ja toimii ja odottaa
jossain maan päällä tälläkin hetkellä. Jumala suokoon hänen kohdata
tämän naisen, kun aika on täytetty."

       *       *       *       *       *

Ja juuri sillä hetkellä -- Myran nukkuessa ja tohtorin valvoessa
vieressä miettien ja aprikoiden -- juuri sillä hetkellä eräs voimakas
mies kaukana Idän taivaan alla, elämään kyllästyneenä, uupuneena
ja toiveissaan pettyneenä, taistellessaan ankaran kuumeen kourissa
sotilasteltan tukahduttavassa ilmassa, huusi nääntyneen sielunsa
katkeruudesta: "Oi Jumala, anna minun kuolla!" Lisäten sitten tuon
"kuitenkin"-ehdon, joka aina liittyy uljaan sielun rukoukseen hänen
anoessaan vapahdusta tuskista: "Jollei -- jollei, oi Jumala, tämän maan
päällä ole vielä jotain tehtävää, jonka ainoastaan minä voin tehdä."

Ja tohtori oli juuri sanonut: "Oi Jumala, suo hänen kohdata tämä
nainen, kun aika on täytetty."

Nuo kaksi rukousta saapuivat yhdessä Kaikkitietävän istuimen luo.

       *       *       *       *       *

Kun Deryck Brand katsahti ylös, näki hän Margaret O'Maran levollisten
silmien katsovan häneen kiitollisina vuoteen toiselta puolen. "Kiitos",
kuiskasi hän.

Tohtori hymyili. "Sitä ei ole koskaan tehtävä harkitsematta, rouva
O'Mara", sanoi hän. "Kaikkia muita keinoja on koetettava ensin.
Mutta tärkeimmistäkin säännöistä on poikkeuksia, ja on turmiollista
heikkoutta empiä tuollaisen poikkeuksen eteen sattuessa. Lähettäkää
hakemaan minua, kun hän herää; mutta sitä odottaessanne laskeutukaa
tuohon sohvalle ja nukkukaa vähän itsekin. Te olette uupunut."

Tohtori kääntyi poispäin, mutta ehti sitä ennen kuitenkin huomata
äkillisen mykän tuskan ilmeen, joka häivähti noihin levollisiin
silmiin. Hän saapui ovelle, pysähtyi silmänräpäykseksi ja palasi sitten
takaisin.

"Rouva O'Mara", sanoi hän laskien käden hänen olalleen, "teillä on
surua itsellännekin?"

Margaret O'Mara astahti takaperin säikähtyneenä. "Oi, vaiti!" kuiskasi
hän. "Älkää kysykö! Älkää herpauttako minua, sir. Auttakaa minua
ajattelemaan ainoastaan häntä." Sitten hän lisäsi rauhallisemmin:
"Mutta tietystikään minä en ajattele muuta kuin häntä, niin kauan
kuin hän minua tarvitsee. Mutta -- mutta, sir -- koska te olette niin
ystävällinen --" hän veti poveltaan rutistuneen sähkösanoman ja ojensi
sen tohtorille. "Tämä saapui yhtaikaa kuin hänenkin", virkkoi hän
vaatimattomasti.

Tohtori levitti auki sotaviraston sanoman.

    Ikäväksemme ilmotamme että kersantti O'Mara kaatui eilen
    hyökkäyksessä Targaita vastaan.

"Hän oli hyvä mies", sanoi Margaret O'Mara vaatimattomasti, "ja me
olimme hyvin onnelliset."

Tohtori ojensi kätensä. "Olen ylpeä että olen tavannut teidät, rouva
O'Mara. Tämä on mielestäni urhoollisin teko, minkä tiedän yhdenkään
naisen koskaan tehneen."

Margaret O'Mara hymyili kyyneltensä läpi. "Kiitos, sir", virkkoi hän
väräjävin äänin. "Mutta minun on helpompi kantaa omaa suruani, kun saan
tehdä jotakin hänen puolestaan."

"Jumala itse lohduttakoon teitä, ystäväni", sanoi Deryck Brand, ja
enempää ei hän uskaltanut sanoa, jottei äänensä pettäisi; eikä hän
hävennyt sitä, että hänen oli haparoitava umpimähkään ovenripaa.

       *       *       *       *       *

Tohtori oli syönyt aamiaisensa ja pyysi juuri Groatleylta aikataulua,
kun hänelle tuotiin sana että lady Ingleby oli valveilla. Hän läksi
heti ylös hänen luokseen.

Myra istui vuoteessa, tyynyjen varaan tuettuna. Hänen poskillaan oli
heleä puna, ja silmissä oli kuiva kiilto.

Hän ojensi kätensä tohtorille.

"Kuinka hyvä te olette ollut", sanoi hän, puhuen hyvin nopeaan
korkealla, luonnottomalla äänellä. "Olen tainnut aiheuttaa teille
kovin paljon vaivaa. En muista juuri paljoa eilis-illasta, paitsi että
Mikaelin ilmotettiin kaatuneen. Onko Mikael todella kaatunut, mitä
luulette? Ja ilmotetaanko minulle yksityiskohtia? Varmasti minulla on
oikeus tietää yksityiskohdat. Ei mikään voi muuttaa sitä tosiasiaa että
minä olin Mikaelin vaimo, eihän? Mene syömään aamiaista, Maggie. Ei
sinun auta seisoa siinä ja hymyillä ja sanoa ettet tarvitse aamiaista.
Jokainen tarvitsee aamiaista kello yhdeksältä aamulla. Minäkin
tarvitsisin aamiaista, jollei Mikael olisi kaatunut. Sanokaa hänelle
että hänen täytyy syödä aamiaista, sir Deryck. Minä luulen että hän on
ollut ylhäällä koko yön. On niin lohdullista kun hän on täällä. Hän on
niin uljas ja tyyni ja niin osanottavainen."

"Hän on hyvin uljas", sanoi tohtori; "ja te olette aivan oikeassa
sanoessanne hänen tarvitsevan aamiaista. Menkää alas hetkiseksi, rouva
O'Mara. Minä olen sen aikaa lady Inglebyn luona."

Margaret O'Mara meni tottelevaisesti ovea kohti, mutta Deryck Brand
ennätti sen luokse ennen häntä. Ja kuuluisa lontoolainen erikoislääkäri
piti ovea auki nuorelle kersantin leskelle, ilmaisten niin suurta
kunnioitusta käytöksessään, että tuskin olisi osottanut sellaista
kuningattarellekaan.

Sitten hän palasi lady Inglebyn luokse. Juna, jolla hänen oli
matkustettava, lähti kolmen neljänneksen perästä. Mutta hänen
tehtävänsä täällä ei ollut vielä täytetty. Lady Ingleby oli nukkunut,
mutta ennenkuin tohtori Deryck uskalsi jättää hänet, täytyi hänen itkeä.

"Missä Petter on?" tiedusti kiihtynyt ääni vuoteelta. "Se haukkuu aina
aamusin pyrkien ulos, mutta minä en ole vielä kuullut sen ääntävänkään."

"Se oli kovin uuvuksissa eilen illalla, pikku ressu raukka", sanoi
tohtori. "Se jaksoi tuskin kävellä. Minä kannoin sen ylös itse ja panin
sen vuoteelle viereiseen huoneeesen. Takki oli vielä paikoillaan.
Minä kiedoin Petterin siihen. Se nuoli kättäni ja paneutui maata
tyytyväisenä."

"Minä tahdon nähdä sen", sanoi lady Ingleby. "Mikael rakasti sitä.
Tuntuu kuin se olisi kaikki, mitä minulla on jälellä Mikaelista."

"Minä noudan sen", sanoi tohtori.

Hän meni viereiseen huoneeseen, jättäen oven raolleen. Myra kuuli hänen
saapuvan vuoteen ääreen. Sitten seurasi pitkä äänettömyys.

"Mikä siellä on?" huusi Myra vihdoin. "Eikö se ole siellä? Miksi
viivytte niin kauan?"

Silloin tohtori tuli takaisin. Hän kantoi jotakin myttyä sylissään,
vanhaan metsästystakkiin kiedottuna.

"Rakas lady Ingleby", sanoi hän, "pikku Petter on kuollut. Se on
varmaan kuollut yöllä nukkuessaan. Se makasi juuri samassa asennossa,
mihin se jäi illalla lähtiessäni, takkiin käpertyneenä; mutta se
on aivan kylmä ja kankea. Uskollinen pikku olento!" lisäsi tohtori
liikutettuna, pidellen hellävaroin kantamustaan.

"Mitä!" huusi Myra, ojentaen molemmat käsivartensa. "Petter on
kuollut, koska Mikael on kuollut, ja minä -- minä en ole vuodattanut
kyyneltäkään!" Hän hervahti taaksepäin tyynyjen varaan valtavan
itkunpuuskan puistattamana.

Tohtori seisoi vieressä äänettömänä, tietämättä mitä tehdä. Myran
nyyhkytykset yltyivät yhä, vavahutellen vuodetta suonenvedontapaisella
voimallaan. Sitten hän alkoi huudahdella katkonaisin parahduksin
Mikaelia ja Petteriä ja nyyhkyttää uudelleen kasvavalla kiihkeydellä.

Silloin tohtori kuuli automobiilin törähdyksen puistokujalta; sitten,
melkein heti sen jälkeen, ovikellon kilinää ja vieraitten saapumisen
synnyttämää liikehtimistä alhaalta. Rajattoman helpotuksen ilme tuli
hänen kasvoilleen. Hän meni leveitten portaitten yläpäähän ja katsoi
kaiteen yli.

Jalosukuinen rouva Dalmain oli saapunut. Tohtori näki hänen kookkaan,
tummanvihreään matkaviittaan verhotun vartalonsa kulkevan nopeasti
hallin poikki.

"Jane!" sanoi hän. "Jeanette! Ah, tiesinhän ettette tuottaisi meille
pettymystä! Tulkaa suoraan tänne ylös. Saavuitte parhaaseen aikaan."

Jane katsahti ylös ja näki tohtorin seisovan portaitten yläpäässä,
pidellen vanhaan takkiin käärittyä myttyä varovaisesti sylissään. Hän
lähetti hänelle tervehtivän ja vakuuttavan hymyn ja riisui sitten
kiiruusti yltään, tuhlaamatta aikaa puheisiin, viitan, hatun ja
hansikkaat, viskaten ne nopeasti yhden toisensa jälkeen ällistyneelle
lakeijalle. Tohtori odotti vain siksi että näki hänen todella alkavan
nousta ylös portaita. Sitten hän meni lady Inglebyn huoneen läpi ja
laski Petterin pienen ruumiin takaisin isäntävainajan vuoteelle, yhä
vanhaan villanuttuun käärittynä.

Kun hän astui takaisin lady Inglebyn huoneeseen, sulkien välillä
olevan oven, näki hän Jane Dalmainin polvistuvan vuoteen viereen ja
sulkevan itkevän olennon syliinsä rajattoman suojelevaista hellyyttä
ilmaisevalla liikkeellä.

"Oi Jane", nyyhkytti lady Ingleby, kätkiessään kasvonsa tuon jalon
rinnan suomaan lohtuun, "oi, Jane! Mikael on kaatunut! Ja pikku Petter
kuoli, koska Mikael on kuollut. Pikku Petter _kuoli_, ja minä en ollut
vuodattanut kyyneltäkään!"

Tohtori meni nopeasti ulos, sulkien oven jälkeensä. Hän ei odottanut
kuullakseen vastausta. Hän tiesi että se oli viisas ja lempeä ja
oikeaan osuva. Hän jätti hoidokkaansa varmoihin käsiin. Jane oli
vihdoinkin saapunut. Kaikki oli käyvä hyvin.



Viides luku.

LADY INGLEBYN VIRKISTYSLEPO.


Siitä hetkestä lähtien, jolloin Cornwallin pikajuna verkalleen
mutta peruuttamattomasti oli lähtenyt vierimään Paddingtonin
asemalta, ja hän oli heittänyt viimeisen silmäyksen Margaret
O'Maran helliin, huolekkaisiin, yksinkertaisen leskenpäähineen
kehystämiin kasvoihin, todeten että hänen jonkunverran omituinen
virkistysleponsa oli todellakin menestyksellisesti alkanut ja että
hän jätti jälkeensä ei ainoastaan vaivojaan ja vastuksiaan, vaan itse
oman henkilöllisyytensäkin -- siitä hetkestä lähtien lady Ingleby
oli istunut taaksepäin nojautuneena suljetuin silmin oman eristetyn
vaunuosastonsa kulmassa ja antautunut levollisesti muistelemaan
menneisyyttä.

Levossa ollessaan hänen kasvonsa näyttivät surullisilta -- tyvenen
surullisilta, kuvastaen kaipausta, johon ei sisältynyt katkeruutta.
Posket, joita silmien tumma ripsireunus varjosi, olivat, valkoiset ja
ohuet; täyden terveyden väri ja piirteet olivat niistä hävinneet. Mutta
silloin tällöin muisteloiden vallassa tuon suloisen, ilmehikkään suun
surumielinen raukeus kaartui hymyksi ja poskiin pilkahti odottamatta
pieni hymykuoppa, antaen väsyneille kasvoille nuorekkaan näön.

Kun Lontoo esikaupunkeineen oli kokonaan sivuutettu ja kesäinen
päivänpaiste helotti ikkunasta vaunuun selkeän siniseltä, säteilevältä
kesäkuun taivaalta, nojautui lady Ingleby eteenpäin, katsellen nopeasti
ohivieriviä niittyjä ja pensas-aitoja, laajoja, kinsteripensaista
keltaisia laidunmaita, sinikello-mattoisia havumetsiköitä, sammaleisia
töyräitä, joilla riippui orjanruusuja, kuusamia ja metsäköynnöksiä
-- koko sitä kuvaamatonta vihannuutta ja tuoksuvaa rehevyyttä, jota
Englannin varhaiskesä tarjoaa; ja hänen katsellessaan syntyi siitä
vastaheijastus hänen kauniisiin, harmaisiin silmiinsä. Syksyn raskas
alakuloisuus, talven kalmanjäykkyys, kevään kolea epävarmuus -- kaikki
tuo oli ollutta ja mennyttä. "Kukkaiset ovat puhjenneet ulos kedolla,
ja toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme", laulaa Korkean veisun
rakastaja; ja Myra Inglebyn ankeassa sydämessä puhkesivat arkoina esiin
toivon kukkaset, epämääräiset lupaukset tulevaisesta ilosta, joka
elämällä saattoi vielä olla tarjottavana. Mustarastas visersi iloisesti
orapihlajassa, ja Myra hyräili hiljaa "Mustarastaan laulua", Garth
Dalmainin sepittämällä sävelellä:

    "Jo elvy sydän suruinen,
          ja laula, oi!
    Kun loistain kukkii Luojan maa,
          ei toivo kuolla voi.
    Miss' oisi sijaa surrakaan,
    kun taivaan rakkaus täyttää maan!"

Sitten, junan kiitäessä halki Wiltshiren, Somersetin ja Devonin, lady
Ingleby tunsi toivottoman mielialansa soluvan pois, ja hän silmäili
menneisyyttä jokseenkin samaan tapaan kuin vanki silmäilee taakseen
pimeään, ahtaaseen koppiinsa avoimelta, auringonpaisteiselta ovelta,
seisoessaan vihdoinkin vapauden kynnyksellä.

Seitsemän kuukautta oli nyt kulunut siitä, kun tuona koleana marraskuun
iltana tieto lordi Inglebyn kuolemasta oli saapunut Shenstoneen.
Sitä seuraavien viikkojen tapahtumat tuntuivat nyt Myrasta hämäriltä
ja unenkaltaisilta; vain muutamat harvat seikat esiintyivät selvinä
kurjuuden harmaasta hämäryydestä. Hän muisti tohtorin luottamusta
herättävän lujuuden, Margaret O'Maran epäitsekkään uhrautuvaisuuden,
Janen terveen, ymmärtävän hellyyden tuottaman sanomattoman lohdutuksen.
Sitten seurasi hänen äitinsä pelätty saapuminen ja heti sen jälkeen,
kuten luvattu oli, Georginan, Meldrumin herttuattaren suojeleva
ilmestyminen; jonka jälkeen traagillisuus ja koomillisuus kulkivat
käsikädessä, ja murheen hiljaisuutta vilkastuttivat herttuattaren
suorasukaiset sananparret ja rouva Coller-Crayn suuttuneet tuhahdukset.

Myöhemmin saapui yksityiskohtaisia tietoja lordi Inglebyn kuolemasta,
ja hänen leskensä sai tietää hänen kaatuneen -- tosin Targaita
vastaan tehdyssä hyökkäyksessä -- mutta tapaturman uhrina, menettäen
henkensä, ei hurjan vihollisen käden kautta, vaan erään oman
toverinsa onnettoman erehdyksen takia. Myra ei päässyt oikein tarkoin
käsitykseen kaikista yksityiskohdista: jokin muuri oli räjäytettävä;
oli käytettävä hänen itse keksimäänsä pelottavaa räjähdysainetta;
kiihkeällä innolla oli hän itsepintaisesti vaatinut saada itse asettaa
panoksen paikalleen ja käyttää sen räjähdyttämisessä patentinsaanutta
sähkömenettelyään. Sitten seurasi jonkun merkin väärinkäsittäminen,
sähkönappulan painaminen viisi minuuttia liian varhain, sähkövälähdys
miinakäytävässä, hirvittävä räjähdys ja silmänräpäyksellinen kuolema
miehelle, jonka taito ja rohkeus olivat raivanneet aukon, jonka läpi
äänettömästä pimeydestä esiinsyöksyvien brittiläisten sotilasten
hurraavat parvet riensivät heitä odottavaan voittoon.

Kun täysin yksityiskohtaiset tiedot saapuivat sotavirastoon, teki
eräs hyvin korkea-arvoinen henkilö käynnin lady Inglebyn luokse
hänen asuntoonsa Park Lane kadun varrelle selittääkseen hänelle
mieskohtaisesti joittenkin näitten suuresti-valitettavien seikkojen
salassapitämisen välttämättömyyttä. Koko tuolla onnettomalla
tapahtumalla oli ollut suureksi osaksi kokeilun luonne. Räjähdysaine,
uusi merkinantojärjestelmä, kannettava sähkökalusto -- kaikki
nämä olivat lordi Inglebyn ja hänen nuorten upseeri-apulaistensa
käytettävinä enemmän tai vähemmän kokeilunomaisesti ja epävirallisesti.
Miehellä, jonka onnettomasta erehdyksestä tapaturma aiheutui, oli
edessään huomattava tulevaisuus. Hänen nimensä ei saanut päästä
julkisuuteen. Olisi kohtuutonta, että paljon lupaava tulevaisuus
tuhottaisiin tapahtuman takia, joka oli ilmeinen tapaturma. Niitä
harvoja, jotka tiesivät nimen, oli heti velvotettu säilyttämään
se salaisuutenaan. Tietysti se ilmotettaisiin yksityisesti lady
Inglebylle, jos hän todella halusi sen tietää, mutta -- -- --

Silloin Myra menetteli hänelle hyvin luonteenomaisella tavalla. Hän
suoristautui istumaan äkillisen päättäväisyyden terästämänä, hänen
kalpeille kasvoilleen kohosi puna ja hänen suuret ilmehikkäät, harmaat
silmänsä saivat kirkkaan säihkyn.

"Suokaa anteeksi, sir, että keskeytän", lausui hän; "mutta minä en
ollenkaan halua tietää tuota nimeä. Mieheni olisi ollut ensimäinen
vaatimaan ettei sitä ilmaistaisi. Ja mitä minuun tulee, niin olisi
valitettavaa jos maan päällä eläisi ihminen, jonka kättä en saattaisi
suostua ystävällisesti pudistamaan. Käsi, joka minusta teki lesken,
teki sen ilman aikomusta. Pysyköön se ainian minulle Sallimuksen tahdon
salaperäisenä välikappaleena. En tahdo koskaan koettaa edes arvatakaan,
kenelle Mikaelin tovereista tuo käsi kuului."

Lady Ingleby teki tämän päätöksen vilpittömällä mielellä; ja tuo hyvin
korkea-arvoinen henkilö astui viisi minuuttia myöhemmin vaunuihinsa
suuresti keventyneenä ja rajattomasti ihaillen lordi Inglebyn kaunista
ja jalomielistä leskeä. Viehättävä oli lady Ingleby aina ollut. Nyt
oli hän lisännyt terveen järkevyyden persoonalliseen viehätykseensä.
Erinomaista! Verratonta! Sääli Ingleby parkaa! Ja sääli -- ah, _hänen_
nimeänsähän ei saanut mainita, ei edes ajatuksissa.

Niin; lady Ingleby oli tehnyt tuon päätöksensä täysin vilpittömällä
mielellä. Ja kuitenkin pyöri tuosta hetkestä alkaen kaksi nimeä
lakkaamatta hänen mielessään, seurassaan alinomainen arvailu -- niiden
kahden miehen nimet, joita Mikael oli kirjeissään alituiseen maininnut
kokeilu-kumppaneinaan ja harrastustensa ja vaarojensa jakajina:
Ronald Ingram ja Billy Cathcart -- molemmat herttaisia poikia, Myran
hartaita ihailijoita, melkeinpä hänen rakkaimpia, lähimpiä ystäviään,
uskollisia, luotettavia, koeteltuja. Ja nyt, aina kun Myran ajatukset
johtuivat heihin, kummitteli vierellä kysymys: "Oliko se Ronald? Vai
oliko se Billy? Kumpiko? Billykö vai Ronnie? Ronnieko vai Billy?"
Myra oli sanonut: "En tahdo koskaan koettaa edes arvatakaan", ja hän
oli sanonut sen vilpittömällä mielellä. Hän ei koettanut arvata. Hän
päinvastoin arvaili, vaikka koetti olla sitä tekemättä, ja tuo hänen
olettamustensa varmuus ja samalla epävarmuus koski hänen hermoihinsa,
muodostuen sielulliseksi kidutukseksi, joka alitajuisesti seurasi häntä
aina, päivin ja öin.

Aika kului. Siirtomaasota oli päättynyt. Englanti oli, kuten aina,
pannut määräkseen saada lopullisen voiton; ja Englanti oli voittanut.
Se oli vaatinut vain aikaa, viisastumista alussa tehdyistä erehdyksistä
ja suuren määrän brittiläistä kultaa ja brittiläistä verta. Englannin
ylivalta oli tyydyttävästi lujitettu, ja se osa urhoollisesta
sotajoukosta, joka oli säästynyt hengissä alussa tehdyiltä
erehdyksiltä, palasi kotiin; heidän joukossaan Ronald Ingram ja Billy
Cathcart, ensinmainittu huomattavasti vanhempana kuin lähtiessään,
laihana ja kuihtuneena, päivettymisestään huolimatta kalpeana,
olemuksessaan selvästi nähtävinä vaikean haavan ja sitä seuranneen
kuumeen vaikutukset. "Äärettömän mielenkiintoinen", sanoi Meldrumin
herttuatar lady Inglebylle kertoessaan ensinäkemäänsä Ronald Ingramin
kanssa. "Jos vain olisin viisikymmentä vuotta nuorempi kuin olen,
menisin paikalla naimisiin tuon suloisen pojan kanssa, veisin hänet
Overdeneen ja ja hoitaisin hänet jälleen terveeksi ja voimakkaaksi.
Oo, ei sinun tarvitse näyttää noin epäuskoiselta, Myra kulta! Minä
tarkoitan aina mitä sanon, kuten varsin hyvin tiedät."

Mutta lady Ingleby väitti ettei hän ollut lainkaan epäuskoinen ja
huomautti vain raukeasti, että -- lukuunottamatta avioliitto-pykälää
-- ohjelma oli erinomainen ja varsin hyvin toteutettavissa. Ja kun
nuoren Ronaldin havaittiin olevan samaa mielipidettä, sijotettiin
hänet väleen Overdeneen, missä hän, omien sanojensa mukaan, vietti
elämänsä ihanimmat päivät vanhan kelpo herttuattaren hemmottelemana
ja lellittelemänä, sallimatta hänen koskaan edes epäillä että yksi
Overdenen pääviehätyksiä oli se, että se oli niin mukavan automatkan
päässä Shenstonen linnasta.

Billy palasi yhtä nuorekkaana, yhtä epäjohdonmukaisena ja yhtä
masentumattomana kuin aina ennenkin. Ja kuitenkin huomasi Myra
hänessäkin lievän muutoksen, jolle hän oli liiankin kärkäs löytämään
syyn, joka oli kaukana todellisesta.

Asiain todellinen laita oli tällainen. Molemmat nuoret miehet olivat
tähän saakka, huolimatta romanttisesta kiintymyksestään Myraan,
säilyttäneet miehekkäisyytensä ja pysyneet vilpittöminä lordi Inglebytä
kohtaan. Mutta heidän vilpittömyytensä oli aina ollut väkinäistä.
Siispä, kun he -- jännityksen lauettua -- tapasivat Myran uudelleen,
olivat he mitä selvimmin tietoisia hänen vapaudestaan ja samalla heitä
itseään kahlehtivien siteitten pois-putoamisesta. Tämä synnytti heissä
jonkinlaisen pidättäväisyyden ja ujouden Myran läsnäollessa, minkä
Myra luonnollisesti selitti vahvistukseksi omille epäilyksilleen. Hän
-- joka ei koskaan ollut tuntenut yhtään vaikeaksi muistaa kuuluvansa
Mikaelille ja olla hänelle uskollinen kaikissa ajatuksissaan -- hän oli
aivan tiedoton vapaudestaan. Kun hänen ei ollut tarvinnut mitenkään
pakottautua pysymään uskollisena oman puhtaan, rehellisen, kunniallisen
luonteensa vaistoille, ei mikään jännityksen laukeaminen hänen nähden
tullut kysymykseenkään.

Aivan luonnollisista syistä siis johtui, että kun Ronald Ingram
eräänä päivänä oli istunut kauan aikaa hänen luonaan äänettömänä
tutkien kenkiään, voimakkailla kasvoillaan pingottunut ja onneton
ilme, kohottaen silloin tällöin silmänsä heittääkseen salavihkaisen
katseen häneen ja antaakseen sen heti taas painua alas kohdattuaan
Myran tyvenen ystävällisen katseen, Myra ajatteli: "Voi Ronnie parkaa
'huomattavine tulevaisuuksineen'. Hän se epäilemättä teki sen. Ja
Billy tietää sen myös. Kas kuinka rauhaton Billy on, kun Ronnie istuu
luonani."

Mutta jonkun hetken kuluttua hän ajattelikin: "Ei, tietysti se oli
Billy -- suloinen, tuittupäinen, vilkas nuori Billy. Ja Ronald, tietäen
asian, tuntee itsensä myös syylliseksi. Pikku Billy parka, joka oli
kuin oma poika Mikaelille! Ei voinut erehtyä tuosta liikutetusta
ilmeestä hänen kasvoillaan äsken, kun vain laskin käteni hänen
kädellensä. Voi sitä malttamatonta, haihattelevaa poikaa! ... Hyvänen
aika, kunpa hän ei ojentaisi minulle voileipää!"

Sitten tunki tähän väärinymmärrysten ja epävarmuuden ilmapiiriin
vielä uusi aines. Muuan lordi Inglebyn serkku, jolle arvonimi ilman
sukutilaa oli siirtynyt, johtui siihen huomioon ettei mikään estäisi
yhdistämästä arvonimeä ja sukutilaa jälleen yhteen. Siinä tarkotuksessa
hän tunkeutui häiritsemään lady Inglebyn yksityisrauhaa kaikissa
mahdollisissa tilaisuuksissa, alkaen virallisen kaavamaisen kosiskelun.

Tämä herätti karkealla tavalla Myran tajuamaan vapautensa. Heti
muuttui koko hänen elämänkatsantonsa toiseksi. Kaikki seikat saivat
uuden merkityksen. Ronnie ja Billy eivät enää tuntuneet hänestä
lohduttajilta. Ronnien hermostunut vaivan-alaisuus sai uuden tärkeyden
ja yhtyneenä hänen omiin epäilyksiinsä täytti hänet hyydyttävällä
kauhulla. Herttuattaren verhotut pilapuheet sattuivat häneen ja
tekivät kipeää. Turvattoman yksinäisyyden tunne valtasi hänet.
Jokainen mies muuttui tulevaksi, peljätyksi kosijaksi; jokaisen naisen
huomautukset tuntuivat sisältävän salaviittauksen. Kun hän näki nimensä
sanomalehdissä, kiusasi se häntä.

Hän oivalsi kyllä itse tilansa sairaaloiseksi, muttei siitä huolimatta
voinut voittaa sitä; ja eräänä päivänä hän äkkiä lähti Shenstonesta,
tuli kaupunkiin ja kysyi neuvoa sir Deryck Brandilta.

"Oi, hyvä ystävä", sanoi hän, "auttakaa minua! En kykene lainkaan
kestämään elämää enää."

Tohtori kuunteli häntä malttavaisesti, helpottaen kerrottavan
esilletuomista lujamielisellä, ymmärtävällä äänettömyydellään.

Sitten hän virkkoi tyvenesti: "Rakas lady, taudin määrittely ei ole
vaikea. Eikä sille ole kuin yksi lääke mahdollinen."

Hän vaikeni, ja lady Inglebyn anova katse odotti kiihkeänä hänen
tuomiotaan.

"Virkistyslepo", virkkoi tohtori lopulta ratkaisevasti. "Kauhistus,
ei toki!" huusi Myra. "Tahtoisitteko salvata minut neljän seinän
sisään, ahtaa minuun riisiputinkia ja sen semmoista mitä enimmän
inhoan, lähettää kamalan naisihmisen minua hieromaan, hankaamaan ja
mukiloimaan ja kertomaan minulle hirveitä juttuja, pidättää minulta
kaikki ystäväni ja kirjeet ja kirjat ja uutiset; ja sitten kuuden
viikon kuluttua päästää minut jälleen maailmaan ulkomuoto turmeltuna
ja ilman ainuttakaan tervettä ajatusta mistään asiasta auringon alla?
Rakas tohtori, ajatelkaa sitä! Lihavana ja tylsämielisenä! Oi, antakaa
minulle jotain pullorohtoa pudistettavaksi ja otettavaksi kolme kertaa
päivässä -- ja päästäkää minut menemään!"

Tohtori hymyili. Hän oli kuuluisa tyvenestä kärsivällisyydestään.

"Teidän hieman räikeävärinen kuvauksenne, rakas lady Ingleby, sopii
sellaiseen virkistyslepoon, jollaista minä harvoin, jos koskaan,
suositan. Teihin nähden se ei olisi ainoastaan hyödytön, vaan
vahingollinenkin. Me emme hyötyisi mitään sulkemalla teidät sen ainoan
henkilön seuraan, joka teitä kiusaa ja josta meidän on saatava teidät
vapautetuksi."

"Kuka se henkilö on?" kysyi Myra suurin silmin.

"Hyvin miellyttävä henkilö muuhun ihmiskuntaan nähden", hymyili
tohtori, "mutta hyvin vahingollinen teille juuri tällä haavaa."

"Mutta kuka?" kysyi Myra jälleen. "Ketä te voitte tarkottaa?"

"Tarkotan lady Inglebytä", vastasi tohtori vakavasti. "Kun lähetän
teidät virkistyslepoon, on lady Ingleby huolineen ja suruineen,
pelkoineen ja epäilyksineen jätettävä jälelle. Lähetän teidät
erääseen pieneen kylään kauas muusta maailmasta, Cornwallin karulle
merenrannikolle, missä te ette tunne ketään eikä kukaan tunne teitä.
Teidän on mentävä sinne tuntemattomana, otettava nimeksenne jokin
'neiti' tai 'rouva' -- mikä hyvänsä. Virkistysleponne ensimäinen pykälä
on, että teidän on irtauduttuva joksikin aikaa lady Inglebyn asemasta,
tilasta ja huolista. Teidän on annettava tieto lähimmille ystävillenne
ja ilmotettava heille, että aiotte vetäytyä yksinäisyyteen ja ettei
heidän pidä kirjottaa teille ennenkuin saavat jälleen kuulla teistä.
Saatte luvan kirjottaa yhden kirjeen viikossa ainoastaan yhdelle
henkilölle, ja sen henkilön tulee olla sellainen, jonka minä voin
hyväksyä. Teidän tulee syödä runsaasti terveellistä ruokaa, kuljeksia
ulkona päivät pitkät, nousta ylös varhain, mennä aikaisin levolle,
elää kokonaan vaatimattomassa, kauniissa, terveellisessä nykyhetkessä,
lujasti välttäen kaikkea surullisen menneisyyden muistelua ja epävarman
tulevaisuuden aavistelua. Ei kukaan saa tietää olinpaikkaanne, paitsi
minä ja se ainoa ystävä, jolle saatte kirjottaa. Mutta meidän on
järjestettävä niin että joku -- esimerkiksi tuo teidän uskollinen
seuranaisenne Puistomajasta -- on aina vapaa ja valmis lähtemään
luoksenne tunnin kuluttua kutsun saatuaan, siinä tapauksessa että
äkillinen yksinäisyydentunne valtaisi teidät. Tietoisuus tästä estää
arvatenkin sellaista tapahtumasta. Te voitte neuvotella kanssani
vaikka joka päivä, kirjeellä tai sähköttämällä, mutta muitten ihmisten
ei ole tiedettävä mitään olinpaikastanne. En halua että monien
henkilöiden huolestuneet tai levottomat ajatukset seuraisivat teitä.
Huomenna ilmotan teille suosittamani paikan ynnä majatalon, josta
voitte tilata huoneet. Sen tulee olla paikka, jossa ette ole koskaan
ollut ja josta arvattavasti ette ole koskaan kuullutkaan. Olemme nyt
toukokuun lopulla. Toivoisin teidän lähtevän kesäkuun ensi päivänä.
Jos haluatte kesäseuruetta Shenstoneen tänä kesänä, voitte kutsua
vieraanne heinäkuun alusta. Lady Ingleby on silloin jälleen kotona,
täysin kyeten kannattamaan mainettaan voittamattoman viehättävänä,
herttaisena ja suosittuna emäntänä. Sairaaloinen itsetunto on
mielentila, josta te tähän saakka olette ollut niin täysin vapaa, että
tämä odottamaton hyökkäys on teidät ihan herpauttanut ja vaatii ripeitä
ja perinpohjaisia toimenpiteitä... Aivan niin, Jane Dalmain sopii hyvin
kirjeenvaihtotoveriksenne. Paremmin ette olisi voinut valita."

Tällainen oli tohtorin lausunto ja määräys; ja koska hänen potilaillaan
ei ollut tapana väittää edellistä vastaan tai kieltäytyä seuraamasta
jälkimäistä, oli Myra nyt tänä säihkyvänä kesäkuun ensi päivänä
kiitämässä länteenpäin Cornwallin pikajunassa, matkan määränä pieni
Tregarth-niminen kalastajakylä, jossa hän oli tilannut huoneet
Moorheadin majatalosta rouva O'Maran nimelle.



Kuudes luku.

MOORHEADIN MAJATALOSSA.


Tulipunaisen auringonlaskun rusohohde heijastui rantakalliolle ja
pikku kylään, heittäen monikimmelteisen kultaloisteen etäämpänä
leviävälle ulapalle, kun Myra käveli someropolkua Moorheadin majatalon
maalaismallista sisäänkäytävää kohti ja silmäili ympärilleen yhä
enenevin virkistyksen tuntein.

Hän oli tullut jalkaisin pieneltä väliasemalta, matkatavaroiden
seuratessa jälempänä käsikärryissä; ja tällainen kulkutapa, ilman
lakeijaa ja kamarineitiä, itse kantaen päällystakkia, sateensuojaa ja
matkalaukkua, oli jo sinänsä viehättävä uutuus.

Ovella oli häntä vastassa majatalon omistajatar, muhkea nainen,
mustassa satiinipuvussa ja kaksinkertainen rivi isoja, mustia helmiä
kaulassa; ja heti ensi silmäyksellä muistuivat Myran mieleen kaikki
lordi Inglebyn naimattomat tädit. Tämä näytti olevan heidän kaikkien
tehostettu, jalostettu ja keskitetty ruumiillistuma, ja Myra kaipasi
Billyä jakaakseen huvin hänen kanssaan.

"Täti Ingleby" pyysi rouva O'Maraa astumaan sisään ja toivoi että
hänellä oli ollut hauska matka. Sitten hän heläytti kahdesti hyvin
isoa kelloa, kutsuakseen palvelustyttöä opastamaan häntä huoneisiinsa;
ja kun tyttöä ei heti ilmestynyt, pyysi hän rouva O'Maraa sillä aikaa
kirjottamaan nimensä vieraskirjaan.

Lady Ingleby astui eteishalliin, sivuuttaen vasemmalla olevan
tupakkahuoneen ja lukien kultakirjaimin maalatut sanat "Kahvi-huone"
suoraan edessään olevan käytävän päässä näkyvältä ovelta. Hallin
keskustasta, hänen oikealta puoleltaan, nousivat avarahkot,
vanhanaikaiset portaat yläkertaan, ja seinän vieressä, niitä
vastapäätä, tupakkahuoneen ja "Vastaanotto-huoneen" nimeä kantavan
oven välissä, seisoi marmorilevyinen pöytä, jolla oli avattuna kookas
vieraskirja. Siinä oli äskettäin alotettu uusi sivu, jolla toistaiseksi
oli vain neljä nimeä. Kolme ensimäistä oli päivätty toukokuun 8.
päivälle, ja säännöllisin kirjaimin riipustetut nimet olivat:

    Neiti Amelia Murgatroyd  |
    Neiti Eliza Murgatroyd   | Nurmipiha, Putney.
    Neiti Susanna Murgatroyd |

Näiden alapuolella oli viikkoa myöhemmin päivättynä, pienellä,
täsmällisellä, erehtymättömän luonteenomaisella ja selvällä käsialalla
nimi:

    Jim Airth........Lontoo.

Kynä ja muste olivat valmiina, ja vaivautumatta ottamaan pois
hansikastaan lady Ingleby kirjotti sen alle suurella, hiukan
huolimattomalla käsialalla:

    Rouva O'Mara......Puistomaja, Shenstone.

Palvelustyttö ilmestyi, otti hänen päällystakkinsa ja käsilaukkunsa ja
alkoi astua hänen edellään portaita ylös.

Ehdittyään portaitten käänteeseen lady Ingleby seisahtui ja katsahti
taakseen halliin.

Tupakkahuoneen ovi avautui ja ulos astui hyvin pitkä mies, ottaen
piipun väljän norfolkilaistakkinsa taskusta. Hänen astuessaan
huolettomin liikkein halliin muistuttivat hänen kasvonsa
pronssinruskeudellaan ja laihuudellaan Ronnien kasvoja, mutta olivat
vanhemmat -- lujat, ankarat, päämäärästään tietoiset. Tuuheat ruskeat
viikset eivät voineet peittää leuan järeäpiirteisyyttä.

Huomatessaan uuden nimen kirjassa mies pysähtyi, ja laskien toisen
suuren kämmenensä pöydälle hän kumartui lukemaan sitä.

Myra seisoi hiljaa ja katseli, pannen merkille leveät hartiat ja
nahkasääryksien verhoamien säärien suunnattoman pituuden.

Hän näytti tutkivan avointa sivua kauemmin kuin olisi tarvinnut
pelkkään nimen lukemiseen. Sitten hän ympärilleen katsomatta ojentausi
suoraksi, otti korkealla seinällä olevan hirvenpään sarvihaarukasta
lakin, pisti sen takaraivolleen, pyörähti ja meni ulos ovesta,
vihellellen kuin mustaratsas.

"Jim Airth", sanoi Myra itsekseen noustessaan hitaasti edelleen; "Jim
Airth _Lontoosta_. Osote sekin! Hän olisi aivan yhtä hyvin voinut
kirjottaa: 'maailmasta'! Kaartilaisen ja cowboyn välimuoto; ja lopulta
kai ilmeneekin että mies on kauppamatkustaja." Saapuessaan sitten ylös,
missä hän tapasi rusoposkisen tytön pitämässä auki avaran, ilmavan
makuuhuoneen ovea, hän lisäsi kujeellisesti hymyillen: "Olipa kuinka
hyvänsä, minun olisi sentään pitänyt vaivautua kirjoittamaan vähän
sievemmin."



Seitsemäs luku.

ROUVA O'MARAN KIRJEENVAIHTO.


Lady Inglebyn kirje jalosukuiselle rouva Dalmainille.

    Moorheadin majatalo,

    Tregarth, Cornwall. Rakas Jane!

    Kun nyt olen ollut täällä viikon päivät, arvelen olevan ajan
    käsissä alottaa ensimäinen kirjeeni sinulle.

    Miltä tuntuu olla henkilönä, jonka katsotaan olevan erikoisen
    sopiva hoitamaan mielisairasta? Eikö tunnu siltä kuin olisit
    pelkkää riisiputinkia tai mallasmehua; jotain erikoisen
    luotettavaa ja terveellistä ainetta? Sinun olisi pitänyt kuulla,
    kuinka sir Deryck karkasi hyväksymään sinut niin pian kuin
    koetteeksi mainitsin sinun nimesi kirjeenvaihtaja-ehdokkaanani.
    Olin tuskin henkäissyt sen, kun hän karkasi siihen kiinni ja
    löi asian lukkoon. Luulen että hän mainitsi nimenomaan sanan
    "terveellinen". Toivon ettet tästä pahastu, Jane kulta. Minun
    täytyy tunnustaa että itse olisin mieluummin vaikka makaroonia
    tai osteripiirakkaa, senkin uhalla että tuottaisin ystävilleni
    tilapäisiä vatsahäiriöitä. Mutta minähän en olekaan koskaan
    pyrkinyt näyttelemään auttajan osaa, jossa sinä olet niin
    verraton. Ei sillä että se sinulla olisi mitään näyttelemistä,
    Jane kulta. Se on sinussa pikemminkin olennainen luonteenpiirre.
    Sinä astut sisään ja tapaat toivottoman sotkuisen vyyhden, otat
    langat lujiin, taitaviin käsiisi, kätevästi järjestelet ja
    pitelet niitä, -- ja katso, sekavuus on hävinnyt, elämän vyyhti
    on jälleen valmis kerittäväksi!

    No niin, minussa ei kuitenkaan ole paljon sekavuutta tällä
    haavaa, kiitos kelpo tohtorimme erinomaisten määräysten. Se
    oli todellinen nerotyö, tämä minun irtauttaminen itsestäni.
    Jo heti ensi päivänä oli vapautuksen tunne kuvaamaton. Minä
    nautin siitä että minua kutsutaan vain "rouvaksi"; olen
    hurmaantunut ollessani ilman kamarineitiä, vaikka tukkani
    laittaminen viekin iankaikkisuuksia ja minä vakavasti epäilen
    sen riippuvan siansaparoina pitkin selkääni! Kun muistan sen
    surkean, kiusaantuneen ja nääntyneen seuraelämä-itseni, jonka
    jätin taakseni, tekee minun mieleni ostaa puulapio ja sanko ja
    lähteä ihan yksinäni rakentamaan hiekkalinnoja tälle ihanalle
    merenrannalle. Minulla ei ole ketään leikkikumppania, sillä olen
    varma että neidit Murgatroyd -- joista kohta kerron sinulle
    -- eivät eläessään ole tehneet hiekkalinnoja; ei, eivät edes
    lapsuudessaan sata vuotta sitten! He ovat varmasti aina olleet
    sitä lajia lapsia, joilla on valkoiset poimutetut kaulukset,
    sievästi laskostetut hameet ja suuret olkihatut etevän pikku
    leuan alle solmituin nauhoin, ja jotka kävelevät siivosti
    opettajattariensa kanssa ja katselevat paheksuen toisia lapsia,
    jotka hoilaavat ja juoksevat. Minuakin haluttaisi hoilata ja
    juosta nyt; ja neidit Murgatroyd ovat aivan valmiit näyttämään
    paheksuvaa naamaa.

    Voi sentään kuinka vapaa on, kun ei ole kukaan eikä tarvitse
    ajatella eikä tehdä mitään! Ja kaikki mitä näen ja kuulen,
    tuottaa minulle iloa -- leivonen, joka kohoaa ruohomättäästä
    ja laulaen hilaa pikku olemuksensa ylös sinisiin ilmoihin;
    valtavat Atlantin mainingit, jotka pauhaavat rantaa vasten;
    kalastaja-asukkaat, jotka seisovat somien, olkikattoisten
    mökkiensä ovilla. Kaikki näyttää elävän sellaista yltäkylläisen
    täyteläistä elämää, jolle minä olen kauan ollut vieras.

    Tunnetko tätä rannikkoa, sen korkealla olevia kanervanummia
    ja mahtavia kallioita, ja syvällä alhaalla sen kutsuvia
    hietikkopoukamia ja alati-liikehtivää, vyöryvää, hyrskyävää,
    syvänsinistä merta? Ihmeellistä, kaunista, ääretöntä!

    Majataloni on viehättävä; vaatimaton, mutta kuitenkin mukava.
    Meillä on erinomaista kahvia, paistettua kalaa täysin määrin,
    todella verratonta voileipää, maalaisvoita ja kotonaleivottua
    leipää. Kun täydennykseksi lisäät näihin hedelmähyydelmää ja
    marjahilloa, niin mikään muu ei enää ole tarpeellista.

    Tilapäisiä matkustajia tulee ja menee automobiileilla,
    syöden vain väliaterian tai pysähtyen yhdeksi yöksi, mutta
    muita vakinaisia vieraita on vain neljä. Kaikista näistä on
    minulla loppumatonta mielenkiintoa ja huvitusta. Nuo kolme
    Murgatroyd-neitiä -- oi, Jane, kuinka vedenpaisumuksen aikuisia
    ja siron huoliteltuja he ovatkaan! Kolme vanhaa sisarusta,
    nimeltään Amelia, Eliza ja Susanna. Heidän Putneyssä sijaitsevan
    huvilansa nimi on "Nurmipiha"; se on niin luonteenomainen ja
    sattuva, koska ei mikään heidän omaa nurmipihaansa ulommaksi
    ulottuva näköala näytä noista kelpo ladyistä katsomisen
    arvoiselta. He eivät matkusta koskaan ulkomaille, "paitsi
    Wight-saarelle", koska he "eivät pidä ulkomaalaisista".
    Toispäivänä juuri ennen päivällistä saapui automobiililla
    seurue kerrassaan miellyttäviä amerikkalaisia, ja he pitivät
    meitä eloisalla tuulella lyhyen vierailunsa ajan. Liemen
    aikana he olivat herttaisia, kalaa syödessä ystävällisiä ja
    kolmanteen ruokalajiin päästessä vallan tuttavallisia. Mutta
    voi! nuo viehättävät merentakaiset serkut olivat "ulkomaalaisia"
    Murgatroyd-neitien mielestä, jotka sen johdosta sulkeutuivat
    oman itsetietoisen siroutensa jäykkään panssariin ja ojensivat
    sinappiastian hymyilemättä. Minä katsoin velvollisuudekseni
    jälestäpäin pyytää anteeksi kansalaisteni puolesta, mutta
    amerikkalaiset olivat tulvillaan suopeaa hyväntahtoisuutta
    ja selittivät tulleensa yli meren varta vasten nähdäkseen
    kaikenlaisia vanhoja brittiläisiä muinaisjäännöksiä. He kysyivät
    minulta, eivätkö neidit Murgatroyd tuntuneet minustakin siltä
    kuin astuisivat ulos "suoraan Dickensin romaaneista". Minä
    hölmistyin aika tavalla, sillä otaksuin heidän aikovan sanoa
    "suoraan Noakin arkista" -- tiedäthän kuinka mielessään lopettaa
    lauseen heti kun on kuullut alun? -- ja minä suoraan sanoen
    en uskaltanut tunnustaa, etten ollut lukenut Dickensiä! Voi,
    kuinka tietämättömiksi kirjallisuutemme merkkiteoksista tunnemme
    itsemme, kun puhelemme amerikkalaisten kanssa ja huomaamme niiden
    olevan kerrassaan osa heidän jokapäiväisestä elämästään.

    Mutta minun on kerrottava sinulle enemmän Murgatroyd-neideistä
    -- Amebasta, Elizasta ja Susannasta. Ollessaan aivan rauhassa
    kolmisin, mikä ei tapahdu usein, he ovat vain Miili, Liisu ja
    Sussu; mutta jos pieni särähdys tunkeutuu kolmisointuun, ilmenee
    se heti täydellisten ristimänimien käyttämisenä. Susannaparka,
    joka on nuorin -- nuoremmalla puolen kuuttakymmentä -- ja
    taipuvainen riehakkuuteen ja kevytmielisyyteen, on hyvin harvoin
    "Sussu". Neiti Amelia Murgatroyd on ankara ja taipumaton. Hänellä
    on ruokalusikan kokoinen kamee-rintaneula ja hän lukee lakia
    virheettömällä ja sirolla englanninkielellä, vieläpä silloinkin
    kun hän pyytää Sussua ojentamaan leipäkoria. Eliza-neiti, toinen
    sisaruksista, on säyseä ja hyvänsopuinen. Hänen suhtautumisensa
    Amelia-neitiin on alituista anteeksipyyntöä. Hän puhuttelee
    Sussua "Sussu-kiltikseen", paitsi milloin Sussun käytös saa
    hänet ihan halpautumaan. Silloin hän huudahtaa: "Susanna
    _rakas_!" ja huokaa. Minä vähän luulen että Eliza-neitiä vaivaa
    esiytymishaluinen luonne, joka ei ole milloinkaan saanut
    purkautua.

    Mutta Sussu on vilkkain heistä. Hän olisi taipuvainen hakkailuun,
    jos jokin mies uskaltaisi hakkailla häntä Amelia-neidin silmäin
    edessä. Sussu on vain viidenkymmenen viiden vuoden vanha, ja
    vanhemmat sisaret pitävät häntä ihan lapsena vielä ja ovat
    aina valmiit nuhtelemaan ja ojentamaan häntä. Sussulla on
    helakat, lempeät, lihavat pikku kasvot ja lylleröiset kädet,
    joissa on kuopat rystyjen kohdilla; ja Sussu on taipuvainen
    turhamaisuuteen. Jim Airth piti eräänä päivänä kahvihuoneen
    ovea avoinna hänelle, ja siitä saakka on Sussu -- Susanna piti
    sanomani -- ollut levottomassa tilassa. Turmeltunut Susanna
    parka! Amelia-neiti on muuttanut hänen paikkansa ruokapöydässä
    -- heidän pöytänsä on keskellä huonetta -- niin että Susanna
    on joutunut istumaan selin Jim Airthiin, jolla on oma pyöreä
    pöytänsä ikkunan luona.

    Nyt minun on kerrottava sinulle Jim Airthistä ja eräästä
    häneen liittyvästä omituisesta sattumasta, jota ei saa kertoa
    tohtorille, jottei hän karkottaisi minua pois täältä.

    Tahdon tunnustaa heti, että tunnen tavatonta mielenkiintoa
    Jim Airthiin -- ja tämä tunnustus on kaunis ja jalomielinen
    teko minun puoleltani, sillä Jim Airthillä ei ole vähintäkään
    mielenkiintoa minuun! Aniharvoin hän suo minulle sanan tai
    katseen. Hän on karhu ja raakalainen, mutta erinomaisen komea
    karhu ja erinomaisen uljas ja mielenkiintoinen raakalainen!
    Hän on kaikkein pisin mies mitä koskaan olen nähnyt,
    äärettömän pitkäraajainen, laiha ja suuriluinen, mutta liikkuu
    kuitenkin intiaanin norjalla sulavuudella. Hän on ollut siinä
    viimevuotisessa sodassa ja saanut kauhean auringonpistoksen
    ja kuumeen, jonka aikana hänen päänsä ajeltiin paljaaksi.
    Niinmuodoin on hänen tuuhea ruskea tukkansa nyt pystyssä,
    siirottaen joka taholle kuin lamppuharja. Tiedän että Sussu
    halajaisi sivellä sen sileäksi, mutta siihen eivät Sussun
    suurimmatkaan ponnistukset riittäisi. Hänen kulmakarvansa
    ovat hyvin ankarat ja vaakasuorat, ja syvälläolevien silmien
    väri on tuollainen gentianasininen, joka johtaa mieleen
    Alppien huiput. Ne voivat toisinaan välähtää ja leimuta, ja
    joskus ne näyttävät melkein tumman-sinipunervilta. Hänellä on
    tuuheat ruskeat viikset, ja hänen leukansa ja poskipielensä
    ovat pelottavat ylpeässä voimassaan. Kuitenkin hän polttaa
    vanhaa ruusupuupiippua, viheltelee kuin mustarastas ja hankkii
    itselleen ääretöntä huvia turhamaisen Sussun kainoudesta,
    milloin kamee-rintaneula on toisaalle käännettynä. Olen nähnyt
    hänen silmiensä vilkkuvan hauskutuksesta, kun Susanna-neiti on
    tahallaan pudottanut nenäliinansa ja hän on ojentanut pitkän
    käsivartensa, ottanut sen ylös ja ojentanut sen omistajalleen.
    Minkä jälkeen Sussu on kiiruhtanut ulos sisartensa vanavedessä
    punastuneena ja hämmentyneenä, Eliza-neidin kääntyessä
    kuiskaamaan: "Mutta Sussu kulta! Susanna _rakas!_" Kun tällaista
    tapahtuu, koetan minä kohdata Jim Airthin iloista katsetta ja
    jakaa hetken hauskuuden hänen kanssaan, mutta hän katsoo joka
    kerta järkähtämättä minun lävitseni seinään ja varmaankin astuisi
    armottomasti raskaalla jalallaan _minun_ nenäliina-paralleni,
    jos ottaisin pudottaakseni sen. Neiti Amelia Murgatroyd
    kertoo minulle että Jim Airth on piintynyt naiskauneuden
    vihaaja, jolloin Susanna-neiti salavihkaa tarkastaa muotoaan
    vastaanottohuoneen uuninreunuksella olevasta kultakehyksisestä
    peilistä ja lausuu valittavasta! "Oi, älä sano niin, Amelia!"
    Mutta Amelia _sanoo_ niin ja vielä paljon muutakin.

    Kun ensi kerran näin Jim Airthin, pidin häntä cowboyn ja
    kaartilaisen välimuotona, ja niin pidän vieläkin. Mutta
    voitko arvata mitä muuta hän osottautuu olevansa sen lisäksi?
    Kirjailija! Ja vielä kummallisempaa, hän kirjottaa tärkeää
    teosta, nimeltä _Nykyaikaiset sodankäyntitavat ja -edellytykset_,
    jossa hän selittää ja kehittää useita Mikaelin aatteita ja
    kokeiluja. Hän oli mukana tuossa siirtomaasodassa alusta loppuun,
    ottaen osaa hyökkäykseen Targaita vastaan. Hän on ihan varmaan
    tuntenut läheisesti Mikaelin.

    Kaikki nämä tiedot olen saanut Amelia-neidiltä. Istun
    toisinaan päivällisen jälkeen Murgatroyd-neitien kanssa
    vastaanottohuoneessa, missä he kerivät lankaa ja kutovat --
    kerivät kerimästä päästyäänkin ja kutovat kutomattomatkin! Viisi
    minuuttia vailla kymmenen Amelia Murgatroyd sanoo: "No niin,
    Eliza-kulta. No niin, Susanna", joka on merkkinä siihen, että he
    panevat kaikki tavaransa ja kapistuksensa mustasta satiinista
    ommeltuihin käsityöpusseihin. Täsmälleen kello kymmenen
    Amelia-neiti nousee ja kaikki vaeltavat perätysten nukkumaan --
    oi, ei! pyydän anteeksi. Neidit Murgatroyd eivät koskaan "mene
    nukkumaan". He aina "lähtevät levolle".

    Jim Airth ja hänen puuhansa ovat suosituimpana keskustelun
    aiheena. He käyttävät hänestä nimitystä "herra Airth", mikä
    kuulostaa niin lystilliseltä. Hän ei ole sitä lajia miehiä, joita
    milloinkaan voisi kutsua "herraksi". Minulle hän on ollut "Jim
    Airth" aina siitä saakka kun näin hänen nimensä kirjotettuna
    pienellä, selvällä käsialalla vieraskirjassa. Minun oli pantava
    omani juuri sen alle, ja minä tietysti kirjotin: "Rouva O'Mara";
    ja kun osotettakin näytettiin vaativan, lisäsin: "Puistomaja,
    Shenstone". Juuri kun olin saanut tämän kirjotetuksi, tuli
    Jim Airth halliin ja seisoi yhdessä kohti tarkastellen sitä.
    Minä näin hänet portaitten puolitiestä. Ensin arvelin hänen
    ihmettelevän minun pöyristyttävää käsialaani, mutta nyt olen
    siinä uskossa että nimi "Shenstone" kiinnitti hänen silmäänsä.
    Epäilemättä hän tiesi että se oli Mikaelin sukutilan nimi.

    Tiedätkö, oli niin omituista toissa iltana kuulla vanhimman neiti
    Murgatroydin kertovan Mikaelin kuolemasta. Hän selitti että
    hän oli ollut "ensimäisenä ryntäämässä sisään muurinaukosta"
    ja että hän kaatui "päin viholliseen". Hän lisäsi myöskin
    hyvin tunteneensa "suloisen lady Ingleby-raukan". Tämä oli
    mielenkiintoista ja näytti ansaitsevan lähempää tiedustelua.
    Kävi selville että hän on kaukainen sukulainen eräälle
    vastenmieliselle vanhalle ihmiselle, jolla oli tapana kerran
    vuodessa käydä äidin luona pyytämässä avustusta jollekin
    yhdistykselle, jonka tarkotuksena oli edistää Etelämeren saarten
    asukkaitten oloja. Äitikulta kävi joka vuosi tuon vanhan olennon
    kimppuun ja tyrmistytti hänet siihen paikkaan, ja oli tuon
    toimituksen kuunteleminen meille hirmuinen ilo; mutta joka vuosi
    hän tuli aina uudelleen listoineen. Eräänä kertana, juuri ennen
    naimisiin-menoani, neiti Murgatroyd oli hänen mukanaan. Siitä
    hänen hyvä tuttavuutensa "suloisen lady Ingleby-raukan" kanssa.
    Lisäksi on hänellä ystävä, joka aivan äskettäin oli nähnyt lady
    Inglebyn ajelemassa puistossa, "ja ihmis-raukka oli käynyt
    niin surkean huononnäköiseksi". Minun teki mieleni kurkistaa
    kultakehyksiseen peiliin Sussun tapaan ja huudahtaa: "Oi, älä
    sano niin, Amelia!"

    Eikö ole omituista, kuinka sellaiset ihmiset kuin nämä arvon
    naiset niin ylen mielellään tahtoisivat pystyä sanomaan
    tuntevansa meidät, sillä lopultakaan, todella ei meissä ole
    paljoakaan tuntemisen arvoista? Minä tahtoisin mieluummin tuntea
    jonkun maailmanrannan cowboyn, sellaisen kuin Jim Airthin, kuin
    puolet kaikista seurustelulistallani olevista arvonimellisistä
    henkilöistä.

    Mutta, Jane, minun ei todellakaan pitäisi enää mainita tuota
    miestä, tai alat sinä muuten luulla Susannan hämmennyksen
    tarttuneen minuunkin. Ei sinne päinkään, hyvä ystävä! Hän
    ei ole osottanut minulle mitään pieniä kohteliaisuuksia; on
    antanut vain aniharvoja merkkejä siitä että juuri on tietoinen
    olemassaolostani, ja niukin-naukin vastannut aamutervehdykseeni,
    vaikka minun yksinäinen pöytäni on juuri hänen pöytäänsä
    vastapäätä, suuren kaariakkunan luona.

    Mutta tässä uudessa elämänvaiheessa tuntuu kaikki mukaantempaavan
    mielenkiintoiselta, ja niiden harvojen ihmisten yksilöllisyydet,
    joita täällä näen, saavat liikaa tärkeyttä osakseen. (Tuopa
    lause voisi melkein olla sir Deryckin suusta lähtenyt!) Ja minä
    uskon todellakin, että Jim Airthin omituinen tenho johtuu siitä,
    että tunnen hänen suhtautuvan minuun hieman moittivasti. Jos
    hän ajattelee minua laisinkaan, niin ei hän tee sitä millään
    ihailulla, ei edes suopeudella. Ja tämä on vallan uutukainen
    kokemus, sillä minut on pilattu alituisella myötämielisyydellä ja
    kyllästetty järjettömällä ja ansaitsemattomalla imartelulla.

    Oi Jane! Kun käyskentelen pitkin näitä kallioita ja kuulen
    Atlantin hyökyjen jymisevän niitten juurta vastaan kaukana
    alhaalla; kun katselen lokkien lentoa niitten kaareillessa
    ympärinsä voimakkailla, valkoisilla siivillään; kun näen
    luonnossa vallitsevan voiman, tarmon ja vapauden, elämään
    liittyvän kasvun ja kehityksen, niin tunnen etten ole koskaan
    todella elänyt. En ole koskaan tuntenut mitään _voimakasta_, en
    alapuolellani, en ympärilläni enkä vastassani. Jos minut joskus
    olisi masennettu ja pidetty vallan alla ja pantu tekemään toisen
    tahdon mukaan, niin olisin tuntenut rakkauden todellisuudeksi
    ja elämä olisi tullut elämisen arvoiseksi. Mutta minä olen vain
    joutiloinut kautta vuosien, tehden juuri niinkuin itse halusin,
    erehtyen kenenkään vaivautumatta minua oikaisemaan, epäonnistuen
    kenenkään tuntematta siitä pettymystä.

    Minä huomaan nyt, että on olemassa elämän avain ja rakkauden
    avain, jota ei ole koskaan annettu minun käsiini. Mikä se aivan
    on, en tiedä. Mutta jos joskus saan oppia sen tuntemaan, niin
    opin sen juuri sellaiselta mieheltä kuin Jim Airth on. En ole
    kertaakaan todella puhunut hänen kanssaan, mutta olen kuitenkin
    niin vahvasti tietoinen hänen voimastaan ja miehuudestaan, että
    hän on minulle, älyperäisessä mielessä, kaiken sen esikuvana,
    mikä miehuudessa on miehekkäintä ja elämässä elinvoimaisinta.

    Suuri osa täällä-oloni siunauksellisesta vaikutuksesta tulee
    minulle hänestä -- hänen olematta siitä vähintäkään tietoinen.
    Kun hän astuu sisään vihellellen kuin mustarastas, kun hän
    ripustaa lakkinsa hirvensarveen jalkaa ja paria korkeammalle kuin
    muut ihmiset ulottuisivat, kun hän siekailematta käy ateriansa
    kimppuun kirja tai sanomalehti eteensä pystyyn sovitettuna,
    kun hän kolauttaa suuret kenkänsä käytävän lattialle aikoja
    sen jälkeen kun hiljainen talo jo on lepoon vaipunut, ja minä
    hymyilen itsekseni pimeässä ajatellessani kuinka tuo kolahdus
    todennäköisesti harmittaa Amelia-neitiä, säikähdyttää Elizaa
    ja panee kevytmielisen Susannan sydämen värähtelemään, -- kun
    kaikki tämä tapahtuu joka päivä, tunnen itsessäni että saan
    selvemmän ymmärtämyksen menneisyyteen nähden, uuden voiman
    tulevaisuutta varten ja uuden elämän-katsannon pelkästään vain
    siitä tosiasiasta että hän on oma itsensä ja että hän on täällä.
    Jim Airth ei ehkä ole pyhimys, mutta hän on _mies!_

    Jane kulta, minä tuskin uskaltaisin lähettää sinulle tätä
    epistolaa, jollen tietäisi kaikkien noiden laatusanojen:
    "terveellinen", "auttavainen", "ymmärtäväinen" j.n.e. pitävän
    niin hyvin paikkansa sinuun nähden; _Sinä_ et ymmärrä väärin.
    Siitä minulla ei ole pelkoa. Mutta älä kerro tohtorille muuta
    kuin että voin oikein hyvin, olen erittäin reippaalla mielellä ja
    onnellisempi kuin koskaan eläissäni olen ollut.

    Sano Garthille että pidin hänen viime laulustaan. Kuinka usein
    laulankaan itsekseni käyskennellessäni merenleyhkässä ja
    päivänpaisteessa, sinikellojen keinuessa jalkaini juuressa:

    "Kun loistain kukkii Luojan maa,
    ei toivo kuolla voi."

    Uskon laulavani sitä oikein, vaikka kyllä tiedän ettei minulla
    ole paljon korvaa.

    Entä kuinka voi pikku Geoffrey? Onko hänellä vielä ne kauniit,
    loistavat silmät, jotka kaikki muistamme? Olen usein nauranut
    selonteollesi hänen olostaan Overdenessä ja siitä kuinka
    herttainen, ilkeä herttuatar-vanhuksemme yllytti hänet kapinaan
    hoitajaansa vastaan. Kyllä sinulla varmaan oli huolta sylintäysi,
    kun sinä ja Garth palasitte Amerikasta. Oi Jane, kuinka erilaista
    olisi minunkin elämäni ollut, jos minulla olisi ollut pieni
    poika! Ah, niin!

          Miss' oisi sijaa surrakaan,
          kun taivaan rakkaus täyttää maan.

    Sano Garthille että rakastan sitä; mutta haluaisin että hän
    kirjottaisi yksinkertaisempia säestyksiä. Tämä käy yli voimieni!

    Sinun, Jane kulta, kiitollinen ja harras ystäväsi

                                                 Myra Ingleby.

_Jalosukuisen rouva Dalmamin kirje lady Inglebylle._

    Castle Gleneesh.

    Rakas Myra!

    Ei, minulla ei ole mitään vastaan esiytyä riisiputinkina tai
    muunakaan yksinkertaisena ja terveellisenä laitteena, kun vain
    voin olla sinulle hyödyksi ja tyydyttää hetken tarpeen.

    Olen todella iloinen saadessani niin hyvän sairaskertomuksen.
    Se osottaa Deryckin olleen oikeassa taudinmäärittelyssään ja
    hoito-ohjeissaan. Noudata viimeksimainittuja uskollisesti
    yksityiskohtia myöten.

    Olen hyvin huvitettu selostuksestasi kanssavieraistasi
    Moorheadin majatalossa. Ei, en ymmärrä väärin kirjettäsi;
    en myöskään usko minkään hupsun herkkätunteisuuden taikka
    Susannan kaltaisen mielenrauhattomuuden voivan saada sinussa
    valtaa. Jim Airth esiintyy sinulle älyperäisenä asiana --
    tinkimättömän miehekkäänä voimassaan ja varmuudessaan, joka
    vaikuttaa hyvin puoleensavetävästi sen yksinäisyyden ja
    ajelullejoutumisen tunteen jälkeen, mikä viime aikoina on
    ollut osanasi. Mutta muista: milloin on kysymys elävistä
    ihmisistä, on turvallisen älyperäisillä asioilla taipumus
    muuttua tuhoisan persoonallisiksi, ja sinun tulevainen onnesi
    voi joutua vakaviin hankaluuksiin ennenkuin huomaatkaan
    vaaraa. Minun on myöntäminen, etten voi ymmärtää mitä varten
    tuo mies karttaa sinua. Hän kuulostaa sellaiselta mieheltä,
    joka olisi ystävällinen ja miellyttävä kaikille naisille ja
    kiihkeän uskollinen yhdelle. Ehkä sinun viehättävä suloisuutesi
    -- joka on tosiasia, huolimatta Amelia-neidin vanhan ystävän
    puisto-huomiosta! -- muistuttaa häntä jostakin ammoin-suljetusta
    sivusta hänen menneisyytensä historiassa ja hän tahtoo säästyä
    muistojen lehtien kääntämisen tuottamalta tuskalta. Susanna-neiti
    arvatenkin muistuttaa hänelle jotain hänen vanhapiika-tätiään ja
    hän voi niinollen vastata hänen hellyydenosotuksiinsa.

    Se mitä mainitset siitä miten amerikkalaiset tuntevat meidän
    merkkikirjailijoitamme, johtaa mieleeni erään matkatoverin
    menomatkaltamme "Balticilla", Hartfordista, Connecticutista,
    kotoisin olevan miellyttävän naisen, joka istui vieressämme
    ruokapöydässä. Hän oli viettänyt viisi kuukautta Europassa
    lakkaamatta matkustellen ja saapui viimeiseksi Lontooseen --
    missä hän ei ollut ennen käynyt -- odottaen olevansa aivan
    liian väsynyt nauttiakseen siitä; mutta huomasikin sen niin
    ylenpalttisen mielenkiintoiseksi ja viehättäväksi paikaksi,
    että elämä alkoi kulkea uudella vauhdilla ja väsymys unhottui.
    "Jokainen katu", hän selitti, "on niin tuttu. Me emme ole koskaan
    ennen niitä nähneet, ja kuitenkin ne ovat meille tutunomaisempia
    kuin omien syntymäkaupunkiemme kadut. Se on Dickensin ja
    Thackerayn Lontoo. Sen tunnemme kaikki. Tunnemme kadut niille
    astuessamme. Paikat ovat meille kotoisia. _Olemme tunteneet ne
    kaiken ikämme_" Minua ilahutti tämä kirjallisuudellemme annettu
    tunnustus. Mutta minä ihmettelen, rakas Myra, kuinka monet meidän
    vanhan Lontoomme kaduista, Terriple Bar'ista itäänpäin, ovat
    "kotoisia" sinulle.

    Garth tahtoo välttämättä lähettää sinulle heti valikoiman
    omia suosikkejaan Dickensin teoksista. Niin että älä hämmästy
    saadessani valtavan kirjapakan ennen pitkää. Voit lukea niitä
    ääneen Murgatroyd-neideille silläaikaa kun he kutovat ja kerivät.

    Garth nautti mitä syvimmin Amerikan-matkastamme. Tiedät
    kai mitä varten sinne lähdimme? Senjälkeen kun hän kadotti
    näkönsä, merkitsevät kaikki äänet hänelle niin paljon. Hän on
    niin poikamaisen innokas kuulemaan kaikkea mitä maailmassa on
    kuultavaa. Jokainen uuden äänikokemuksen mahdollisuus täyttää
    hänet innokkaalla odotuksella, ja silloin ei muuta kuin matkalle!
    Hän halusi mitä hartaimmin kuulla Niagaran ukkosjyminää, ja niin
    me lähdimme matkaan Valkoisen tähden linjalla. Ja kun hän sitten
    vihdoin seisoi lähellä Hevosenkenkä-putousta Kanadan puoleisella
    rannalla pidellen kädellään suojakaiteesta sillä kohdalla missä
    vaahto pärskyy katsojan ylle ja syöksyvän veden jyminä tuntuu
    ympäröivän joka puolella, oli hänen nautintonsa täydellinen. Ja
    seisoessamme siinä vierekkäin alkoi pikku lintu laulaa lähellämme
    puun oksalla! -- Garth sommittelee parhaallaan kaikkea tätä
    sinfoniaksi.

    Kuinka totta on se mitä sanot amerikkalaisten iloisesta
    ystävällisyydestä! Ajattelin sitä itse paluumatkallamme. Minusta
    tuntuu että he ovat ylimalkaan paljon vähemmän itsetietoisia
    kuin me. Heidän mielensä ovat täysin vapaat kohtaamaan mitä
    vilkkaimmalla hyväksymisellä ja mielenkiinnolla jokaista uutta
    tuttavuutta. Meidän järjetön brittiläinen tervehdyksemme: "Kuinka
    voitte?" -- tuo iänikuinen kysymys, johon ei odoteta eikä
    toivota vastausta -- ei _voi_ johtaa muuhun kuin jokapäiväisiin
    huomautuksiin ilmasta; kun taas Amerikan: "Hauska tavata teitä,
    rouva Dalmain", tai: "Minua ilahuttaa tutustua teihin, lady
    Ingleby", on avoin ovi, jonka kautta pääsemme heti siirtymään
    täydellisempään ystävyyteen. Esittelyn hetkellä pidättyvä
    brittiläinen luonne liian usein kääntyy itseensä, arkatuntoisesti
    arvostellen tekemäänsä vaikutusta, hermostuneesti peläten
    esiintyvänsä liian avonaisesti, pelokkaasti varoen antamasta
    toiselle mitään itsestään. Mutta, kuten sanoin, amerikkalainen
    astuu vastaamme kohdatakseen meitä peittelemättömällä
    mielenkiinnolla ja suosiollisen odottavana; ja tuossa alttiin
    myötätunnon maassa me saamme puolessa tunnissa enemmän ystäviä
    kuin omissa jäykissä piireissämme puolessa vuodessa. Ehkä tämä
    mielipiteeni tuntuu sinusta puolueelliselta. Oli miten oli, he
    olivat ihmeen hyviä Garthille ja minulle, ja me olemme niin
    suuresti riippuvaisia siitä että ihmiset _sanovat_ oikean sanan
    oikealla hetkellä. Kun ystävällisiä katseita ei voi nähdä, käyvät
    tahdikkaat sanat kaksinverroin tarpeellisiksi.

    Kyllä, pikku Geoff'in silmät ovat kirkkaat ja loistavat ja
    niitten väri oikea kullanruskea. Monessa muussakin suhteessa hän
    tulee hyvin paljon isäänsä.

    Garth lähettää sydämellisen tervehdyksensä ja lupaa sinulle
    erikois-säestyksen "Mustarastaan lauluun", sellaisen jonka voi
    helposti soittaa yhdellä sormella!

    Tuntuu niin oudolta osottaa tämä kirje rouva O'Maralle.
    Se muistuttaa minulle ajasta, jolloin luovuin omasta
    itsenäisyydestäni ja rupesin käyttämään toisen ihmisen nimeä.
    Toivon vain että sinunkin kokeesi päättyisi yhtä onnellisesti
    kuin minun.

    Ah, Myra rakas, on olemassa _paras_ jokaista elämää varten!
    Joskus me voimme saavuttaa sen vain louhikoista polkua tai
    okaista tietä pitkin, ja ne jotka pelkäävät vaivaa, eivät saavuta
    sitä lainkaan. Mutta ne meistä, jotka ovat sen saavuttaneet,
    voivat todistaa että se maksaa vaivan. Kaikesta, mitä olet
    kertonut minulle viime aikoina, olen saanut sen käsityksen, ettei
    _paras_ ole vielä osunut sinun tiellesi. Odota edelleen. Älä
    tyydy vähempään.

    Tietysti ei meidän pidä ilmottaa Deryckille että Jim Airth --
    miten soma nimi! -- oli mukana Targain luona. Hän siirtäisi sinut
    heti paikalle muualle.

    Lähetä sairaskertomus taas ensi viikolla; ja pysyttele, jos
    tarpeelliseksi näkyy, kamee-rintaneulan turvallisen valvonnan
    alla.

    Sinun uskollinen

                                                 Jane Dalmain.



Kahdeksas luku.

HEVOSENKENKÄ-POUKAMASSA.


Lady Ingleby istui kuusamamajassa, kaataen itselleen teetä pienestä
savisesta teekannusta ja sivellen paksuille kotonaleivotuille
leipäviipaleille nuorteinta maalaisvoita, kun postinkantaja-vanhus
nilkutti Moorheadin majatalon puutarhaportille tuoden kirjeen rouva
O'Maralle.

Ensin hänestä tuntui kuin ei hän voisi avata kirjekuorta, jolla oli
muu nimi kuin hänen omansa. Sitten hän, hymyillen empimiselleen, repi
sen auki innokkaan ihastuneena kuten ainakin ihminen, joka tottuneena
saamaan tusinan kirjeitä päivässä on viettänyt viikon saamatta
ainoatakaan.

Hän luki nopeasti läpi rouva Dalmainin kirjeen; kerran hän nauroi
ääneen ja kerran lehahti äkillinen puna hänen poskilleen.

Sitten hän laski sen pois ja otti hunajaa -- oikeaa kullankirkasta
kanervankukka-hunajaa.

Hän otti kirjeen uudestaan käsiinsä ja luki sen tarkkaavasti, punniten
joka sanan.

"Kelpo vanha Jane!" virkkoi hän sitten; "jokseenkin näppärästi
sanottu: 'turvallisen älyperäinen' tulee 'tuhoisan persoonalliseksi'.
Hän on harjaantunut käyttämään täsmällisiä ja nasevia lausetapoja
pitkäaikaisessa ystävyydessään tohtorin kanssa. Voin käyttää sellaisia
itsekin, kun koetan; mutta _minun_ sir-deryckiläis-lauseillani on
taipumus vain kuulua komeilta merkitsemättä kerrassaan mitään. Ja
sisältääkö tämä Janenkaan lause oikeastaan mitään ajattelemisen
arvoista? Voisiko kuusi jalkaa viisi tuumaa pitkä älyperäisyys -- joka
syö aamiaisensa täysin tiedottomana toisen läsnäolosta, vastaa toisen
arkaan 'hyväänhuomeneen' yliolkaisella kohteliaisuudella, ja tämän
miettiessä uskaltaisiko lausua jonkun huomautuksen ilmasta, antaa
hänen vaipua ilmeiseen unohdukseen -- voisiko sellainen koskaan tulla
tuhoisan persoonalliseksi?"

Lady Ingleby nauroi taaskin, pisti kirjeen jälleen koteloonsa ja ryhtyi
leikkaamaan viipaletta kotonaleivotusta rusinakaakusta. Lopettaessaan
sitä viimeisen teekupillisen ohella ajatteli hän huvitettuna, kuinka
suuri oli ero tämän vanhan majatalon puutarhan kuusamamajassa nautitun
vahvan aterian ja niitten hienojen teekutsujen välillä, jotka samaan
aikaan olivat parhaillaan kaupungissa väenpaljouden täyttämissä
seurusteluhuoneissa, missä ihmiset tulivat sisään kiireen touhussa,
nauttivat pienen viipaleen ohkaista voileipää ja hörppäyksen haaleata
teetä, joka pitkästä seisomisesta maistui parkille; kuuntelivat tai
kertoivat joitakin enemmän tai vähemmän halventavia asioita yhteisistä
ystävistään, rientääkseen sitten toisaalle saamaan kurkkuvoileipiä,
vielä kylmempää ja vielä kauemmin seisonutta teetä ja uutta
juoru-annosta.

"Voi, minkätähden teemme tuota kaikkea?" mietti lady Ingleby. Ja ottaen
tulipunaisen päivänvarjonsa hän astui pienen nurmikentän poikki ja
seisahtui puutarhan portille iltapäivä-auringon paisteeseen, tuumien
minne päin suuntaisi kävelynsä.

Tavallisesti hän kävelyllä ollessaan kulki pitkin rantakallioitten
lakea, missä leivoset ponnahtivat ylös mataloista ruohomättäistä ja
kissankelloryhmistä ja laulaen kiipesivät taivasta kohti. Hänestä
oli mieluista olla korkealla meren yläpuolella ja kuulla alhaalla
kallionkylkiä vastaan murtuvien hyökyaaltojen etäistä pauhinaa.

Mutta tänään näytti pieni, jyrkästi viettävä, kalastajakylän kautta
lahdenpoukamaan johtava maantie houkuttelevalta. Oli pakovesi, ja
rautahiekka hohti kullankellertävänä.

Sitäpaitsi hän oli lehtimajassa istuessaan nähnyt Jim Airthin kookkaan
hahmon reippaasti astelevan kallion reunaa pitkin, kuvastuen tummana
varjokuvana taivaan selkeää sineä vasten. Ja eräs lause hänen juuri
saamassaan kirjeessä sai hänen suuntaamaan kulkunsa rantaan päin.

Hyväntahtoiset kyläläiset, jotka istuivat majojensa portailla
päivänpaisteessa, hymyilivät viehättävälle valkopukuiselle naiselle,
joka asteli heidän kylätietään alaspäin niin kookkaana ja notkeana
tulipunaisen päivänvarjonsa suojassa. Yhtenä pykälänä tohtorin ohjeissa
oli ollut surupuvun poisjättäminen, ja Myrasta olikin tuntunut
aivan luonnolliselta tulla ensimäiselle cornwallilais-aamiaiselleen
vaaleankellervässä sarssipuvussa.

Rantaan saavuttuaan hän kääntyi siihen suuntaan mihin hän tavallisesti
kulki ylhäällä kallioilla kävellessään ja asteli ripeästi kovaa,
sileää hietikkoa myöten, pysähtyen silloin tällöin poimiakseen jonkun
kaunisjuovaisen kiven tai tutkiakseen vuoroveden kuivalle jättämää
loistavaa merivuokkoa tai kuultavaa maneettia.

Pian hän saapui paikalle missä kallio pistäytyi merta kohti, ja
kiipeillen liukkaitten kivien yli, joitten lomissa kimaltelevissa
lätäköissä tummanpunaiset merilevät huojuivat, ravut karkasivat
syrjään hänen varjonsa tieltä ja rapot puikahtivat toiselle laidalle
ja hautautuivat kiireesti hiekkaan, Myra huomasi tulleensa mitä
viehättävimpään poukamaan. Rantakallio muodosti siinä hevosenkengän,
jonka pituus oli noin puoli kilometriä. Tämän kaariviivan sisäpuolelle
jäänyt lahdeke oli miltei satumaisen kaunis, hietikko hohtavan
valkoinen, sirojen, tummanpunaisten merilevien koristama. Korkealle
kohoavat kalliot loivat mieluista siimestä rantamalle, samalla kuin
niitten taakse jäänyt aurinko kuitenkin välkkyi ja kimmelteli etäämpänä
meren pinnalla.

Myra käveli hevosenkengän keskelle, otti sitten maasta ajopuun
kappaleen, kaivoi mukavan kuopan hiekkaan noin kymmenen kyynärän päähän
kallion juurelta, asetti levitetyn päivänvarjonsa pystyyn sen taakse
suojaksi jonkun satunnaisen kalliolla kulkijan katseilta ja laskeutui
sitten pitkälleen pehmeään syvennykseen, katsellen puoleksi suljettujen
luomiensa alitse häilyviä varjoja, sinistä taivasta ja vienosti
aaltoilevaa merta. Pienet, valkoiset pilvenhattarat värjäytyivät
ruusunpunerviksi. Vedenkalvo välkkyi opaalinkarvaisena. Aaltojen
loiskinta oli niin kaukaista, ettei se tuntunut rikkovan rauhaisaa
hiljaisuutta.

Lady Inglebyn silmäluomet painuivat painumistaan kiinni.

"Niin, rakas Jane", mutisi hän, tähystellen uneksivasti lumivalkoista
purjetta, joka kaartoi niemekkeen, noikkasi ja katosi näkyvistä;
"epäilemättä -- hyvin osattu lausetapa, mutta kaukana -- kaukana --
todellisuudesta. Turvallisen älyperäiselle on tuskin -- tuskin tarpeen
-- kamee -- --"

Pitkä kävely, meri-ilma, kaukainen veden liplatus -- kaikki nämä
yhdessä olivat tehneet raukaisevan vaikutuksen.

Lady Ingleby nukkui levollisesti Hevosenkenkäpoukamassa; ja kohoava
vuorovesi hiipi hiljalleen lahdelmaan.



Yhdeksäs luku.

JIM AIRTH TULEE APUUN.


Tuntia myöhemmin asteli kallion töyryä kulkevaa polkua mies,
vihellellen kuin mustarastas.

Aurinko oli mailleen vaipumassa, ja kävellessään hän nautti
hurmautuneena taivaan kulta- ja ruskoloisteesta ja kohoilevan meren
opaalivälkkeestä.

Tuuli oli yltynyt auringon aletessa ja tyrskyt alkoivat kuohahdella
pitkin rantamaa.

Äkkiä sattui hänen silmäänsä jotain kaukana alhaalla kallion juurella.

"Katsos vain!" sanoi hän. "Tulipunainen unikko hietikolla!"

Hän käveli edelleen, kunnes hänen ripeät, pitkät askeleensa toivat
hänet Hevosenkenkä-poukaman yläpuolella olevan kallion keskikohdalle.

"Hyvä Jumala!" huudahti silloin Jim Airth ja jäi seisomaan paikalleen.

Hän oli keksinyt lady Inglebyn valkoisen hameen hietikolla tulipunaisen
päivänvarjon takana.

"Hyvä Jumala!" sanoi Jim Airth.

Sitten hän tähysteli taivaanrantaa. Ei ainoatakaan venettä näkyvissä.

Nopein katsein hän tarkasti kallioita, joita pitkin hän oli tullut. Ei
elävää olentoa nähtävissä.

Katse siirtyi edelleen kalastajakylään. Ohuet, ylöspäin kohoavat
savunauhat osottivat savupiippujen paikkaa. "Ainakin kolme kilometriä",
mutisi Jim Airth. "En ehtisi juosta sinne ja palata takaisin veneellä
vähemmässä kuin kolmessa neljännestunnissa."

Sitten hän katsoi alas poukamaan.

"Kummaltakin puolen pääsy katkaistu. Vesi nousee hänen jalkoihinsa
kymmenessä minuutissa ja huuhtoo kallion juurta kahdenkymmenen minuutin
perästä."

Juuri sen paikan kohdalla, missä hän seisoi, enemmän kuin puolitiessä
kallion äyräältä alaspäin, oli noin kuuden jalan pituinen ja neljän
jalan levyinen kallionkieleke.

Laskeutuen töyrään ylitse ja pidellen kiinni ruohotupsuista,
vaivaispensaista, ulkonevista kivistä ja kallion kyljessä olevista
halkeamista hänen onnistui päästä tuolle kielekkeelle, pudottautuen
viimeiset kymmenen jalkaa ja säilyttäen hyppäyksen jälkeen tasapainonsa
miltei yli-inhimillisellä ponnistuksella.

Hän pysähtyi hetkiseksi, mittasi matkan huolellisesti silmämäärällä
ja kurottui sitten katsomaan alas. Oli jälellä kuusikymmentä jalkaa
äkkijyrkkää rinnettä, missä ei ollut minkäänlaista tukea jalalle eikä
kiinnityskohtaa kädelle.

Jim Airth napitti kiinni norfolkilaistakkinsa ja tiukensi vyönsä.
Soluen sitten jalat edellä kielekkeen reunalta hän liukui alas
selällään, taivuttaen polvensa juuri samassa silmänräpäyksessä kun
hänen jalkansa tömähtivät raskaasti hiekalle.

Hetkiseksi jysähdys typerrytti hänet. Sitten hän nousi ylös ja katsoi
ympärilleen.

Hän seisoi kymmenen kyynärän päässä punaisesta päivänvarjosta sillä
kapealla hietikkokaistaleella, jota nousevan vuoksen nopeasti lähenevät
aallot eivät vielä olleet peittäneet.



Kymmenes luku.

"O-HII, O-HEI!"


"Kamee-rintaneulan holhous", mutisi lady Ingleby ja aukaisi äkkiä
silmänsä. Taivas ja meri olivat paikoillaan kuin ennenkin, mutta
niitten välillä, lähempänä kuin kumpikaan niistä, seisoi Jim Airth
katsoen häneen jännitetty loiste sinisissä silmissään.

"Kas, minä olen nukkunut!" sanoi lady Ingleby.

"Niin olette", sanoi Jim Airth; "ja sillä aikaa aurinko on laskenut ja
-- vuoksi noussut. Sallikaa minun auttaa teitä ylös."

Lady Ingleby asetti kätensä Jim Airthin käteen, ja Jim Airth auttoi
hänet jaloilleen. Myra seisoi hänen vieressään tuijottaen suurin,
hämmästynein silmin paisunutta merta, hyrskyäviä laineita ja kapeata
hietikkokaistaletta.

"Vuoksi näyttää olevan hyvin korkealla", sanoi Lady Ingleby.

"Hyvin korkealla", myönsi Jim Airth. Hän seisoi ihan Myran vieressä,
mutta hänen silmänsä tähystivät yhä kiinteästi vettä. Jos jonkin
suosiollisen sattuman kautta vene olisi ilmestynyt niemekkeen takaa,
olisi vielä ehtinyt huutaa sitä avuksi.

"Paluutie näyttää olevan katkaistu", sanoi lady Ingleby.

"O-hii, O-hei!"

"Paluutie _on_ katkaistu", vastasi Jim Airth lakoonisesti.

"Sitten meidän kai täytyy saada vene", sanoi lady Ingleby.

"Erinomainen ehdotus", vastasi Jim Airth kuivasti, "jos vene vain
olisi saatavissa. Mutta kovaksi onneksi me olemme kolmen kilometrin
päässä kylästä, eikä nyt ole mikään veneitten tulo- eikä lähtöaika;
eivätkä ne sitäpaitsi kulkisikaan tämän kautta. Kun näin teidät kallion
töyräältä, arvioin olisiko minun ollut mahdollista ehtiä venevalkamaan
ja sieltä takaisin tänne ajoissa. Mutta ennenkuin olisin ehtinyt tänne
veneineni, olisitte te ollut -- hyvin märkä", lopetti Jim Airth hiukan
epämääräisesti.

Hän katsahti viehättäviin kasvoihin, jotka olivat lähellä hänen
olkaansa. Ne olivat kalpeat ja totiset, mutta pelon merkkiä ei niissä
näkynyt.

Hän silmäsi mereen pistäytyvää kallionientä kohti. Kaksikymmentä jalkaa
sen louhikkoisen juuren yläpuolella hyrskyivät hyökyaallot, mutta
niemen taakse kerran päästyään olisivat he olleet turvassa.

"Osaatteko uida?" kysyi Jim Airth kiihkeästi.

Myran levolliset harmaat silmät kääntyivät tyvenesti katsomaan häneen.
Niissä pilkotti hiukan leikillisyyttä.

"Jos panette kätenne leukani alle ja laskette 'yks, kaks! yks, kaks'
hyvin kovalla äänellä ja nopeaan, voin uida lähes kymmenen kyynärää",
sanoi hän.

Jim Airth nauroi. Hänen silmänsä kohtasivat Myran katseen ilmaisten
vilkkaasti ymmärtävää toveruutta. "Totta vie, sinussa on sisua!"
näyttivät ne sanovan. Mutta ääneen hän sanoi: "Siis uiminen ei käy."

"Ei käy minulta", sanoi Myra vakavasti, "eikä teiltäkään minun painoani
kulettaen. Me emme ikinä pääsisi tuon vellovan pyörteen toiselle
puolen. Se tietäisi vain että molemmat hukkuisimme. Mutta te voitte
tehdä sen helposti yksinänne. Voi, lähtekää heti! Lähtekää pian!
Älkääkä -- katsoko taaksenne. Minä tulen kyllä hyvin toimeen. Istun
vain kallion juurelle ja odotan. Olen aina ihaillut merta."

Jim Airth katsahti häneen jälleen. Ja tällä kertaa hänen tuikeissa
silmissään loisti peittelemätön ihailu.

"Ah, urheata!" sanoi hän. "Soturien äiti! Sellaiset naiset ne tekevät
meistä taistelija-rodun."

Myra laski kätensä hänen hihalleen. "Ystäväni", sanoi hän, "minun ei
ole sallittu tulla äidiksi. Mutta minä olen soturin tytär ja soturin
leski, -- enkä minä pelkää kuolemaa. Voi, minä pyydän teitä --
puristakaa kättäni ja lähtekää!"

Jim Airth tarttui käteen, jonka hän ojensi, mutta hän piti sen lujasti
omassaan.

"Te ette saa kuolla", sanoi hän hampaat yhteenpuserrettuina.
"Luuletteko että minä jättäisin kenenkään naisen kuolemaan yksinään?
Ja _teidät_ -- juuri teidät lisäksi! -- Taivaan nimessä", kertasi hän
itsepäisesti, "te ette saa kuolla. Luuletteko että minä voisin mennä ja
jättää" -- hän keskeytti lauseensa äkkiä.

Myra hymyili. Käsi, joka piteli hänen kättään, oli hyvin voimakas,
ja hän tunsi sydämessään omituista levollisuutta. Eikö Jim Airth
ollut sanonut: "Juuri _teidät_ lisäksi?" Mutta tänäkin hetkenä, joka
näytti olevan hänen viimeisensä, sai Myran erehtymätön vaisto hänet
käyttäytymään tahdikkaasti.

"Uskon kyllä ettette jättäisi ketään naista vaaraan", sanoi hän; "ja
voi! jotkut olisivat olleet helpommat pelastaa kuin minä. Pyylevä pikku
Susanna-neiti olisi pysynyt itsestään pinnalla."

Jim Airthin nauru kajahti raikkaana. "Ja Amelia-neiti olisi purjehtinut
kamee-soljessaan", sanoi hän.

Sitten, ikäänkuin nauru olisi rikkonut lumouksen, joka piti häntä
toimettomana, hän veti Myran kallion juurelle ja huusi: "Tulkaa, meillä
ei ole silmänräpäystäkään hukattavana! Katsokaa! Näettekö tietä, jota
myöten tulin alas? Tuota pitkää luikua hiekassa? Laskin siinä mäkeä
selälläni. Aika jyrkkä, eikä mitään mistä pidellä kiinni, sen myönnän;
mutta ei kuitenkaan mikään perin pitkä matka. Ja siinä, mistä luikuni
alkaa, on siunattu kieleke, kuutta jalkaa pitkä ja neljää leveä." Hän
veti taskustaan suuren linkkuveitsen, avasi isoimman terän ja alkoi
hakata pykäliä kallion kylkeen. "Meidän täytyy kiivetä", sanoi hän.

"En ole koskaan kiivennyt", kuiskasi Myran ääni hänen takanaan.

"Teidän on tänään kiivettävä", sanoi Jim Airth.

"En ole koskaan voinut kiivetä edes puihinkaan," kuiskasi Myra.

"Teidän on kiivettävä kalliota tänä iltana. Se on ainoa
pelastusmahdollisuutemme."

Hän hakkasi edelleen joutuisasti.

Äkkiä hän pysähtyi. "Näyttäkää kurkotusvälinne", sanoi hän. "Minun
sylimittani ei kelpaisi. Pankaa vasen kätenne tuohon; niin! Kurkottakaa
nyt ylös oikealla; niin korkealle kuin mukavasti voitte... Jaha, kolme
jalkaa kuusi tuumaa, tai niille paikoin. Nyt vasen jalkanne liki
kallion juurta. Astukaa ylös oikealla, niin korkealle kuin mukavasti
voitte... Kaksi jalkaa yhdeksän tuumaa. Hyvä! Erotus tehnee korkeintaan
yhden pykälävälin enemmän tai vähemmän. Nyt kuunnelkaa silläaikaa
kun minä työskentelen. Mikä Luojan-onni onkaan meille, että juuri
tässä sattuu olemaan tämä pehmeä hiekkakivikerros. Me olisimme olleet
mennyttä miestä, jos kallio olisi ollut kovaa kiveä. Teidän on nyt
valittava kahdesta suunnitelmasta toinen. Minä voisin kovertaa teitä
varten yhden toisia laajemman pykälän -- miltei kielekkeen -- juuri
veden ulottuman yläpuolelle ja jättää teidät siihen siksi aikaa kun
menen ylemmäksi ja valmistan pykälät. Sitten voisin palata noutamaan
teitä. Te voisitte kiivetä edellä, minun auttaessa alhaalta käsin. Se
tuntuisi teistä turvallisemmalta. Taikka -- teidän on seurattava minua
ylös nyt, askel askeleelta, sitä mukaa kuin minä koverran niitä."

"Minä en voisi odottaa kielekkeellä yksinäni", sanoi Myra. "Minä tahdon
seurata teitä askel askeleelta."

"Hyvä", sanoi Jim Airth: "se säästää aikaa. Pelkään että teidän on
riisuttava kengät ja sukat. Tähän työhön ei kelpaa muu kuin paljas
jalka. Meidän on painettava varpaamme pykälään ja takerruttava niillä
kiinni kuin sormilla."

Hän kiskaisi jaloistaan omat kenkänsä ja sukkansa, irrotti sitten
norfolkilaisnuttunsa vyön ja sitoi sen lujasti vasempaan nilkkaansa,
siten että toinen pää jäi riippumaan pitkälle alas hänen kiivetessään.

"Huomatkaa tämä", sanoi hän. "Kun olette alapuolellani olevissa
pykälissä, riippuu se käsienne lähellä. Jos lipeätte ja tunnette että
teidän on _pakko_ tarttua johonkin, niin tarttukaa siihen. Mutta, jos
mahdollista, huutakaa ensin, niin minä imeydyn kiinni kuin etana ja
koetan kestää painon. Mutta älkää tehkö sitä, jollei se ole todella
välttämätöntä."

Hän otti maasta Myran kengät ja sukat ja pisti ne väljiin taskuihinsa.

Sillä hetkellä eräs etujoukkoihin kuuluva aalto syöksähti hietikolle ja
kasteli heidän paljaat jalkansa.

"Oi, Jim Airth", huusi Myra, "menkää ilman minua! Minulla ei ole mikään
luja pää. Minä en voi kiivetä."

Jim Airth pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä
kiinteästi silmiin.

"Te _voitte_ kiivetä", sanoi hän. "Teidän _täytyy_ kiivetä. Te
_kiipeätte_. Meidän on kiivettävä -- tai hukuttava. Ja muistakaa: jos
te putoatte, putoan minäkin. Te ette pelasta minua heittäytymällä itse
turmioon."

Myra loi epätoivoisen katseen hänen silmiinsä. Ne leimusivat hänelle
yhteenvetäytyneitten kulmiensa alta. Myra tunsi hänen tahtonsa
mahtavan käskijävoiman. Hänen oma tahtonsa teki vielä viimeisen
vastustus-yrityksen.

"Minulla ei ole mitään minkä vuoksi elää, Jim Airth", sanoi hän. "Minä
olen yksin maailmassa."

"Niin olen minäkin", huusi Jim Airth. "Olen ollut pahemminkin kuin
yksin kymmenkunnan vuotta. Mutta onhan jälellä _elämä_, jonka vuoksi
elää. Tahtoisitteko heittää pois suurimman kaikista lahjoista? Minä
tahdon elää! -- Hyvä Jumala, minun _täytyy_ elää; ja niin täytyy
teidänkin. Me elämme tai kuolemme yhdessä."

Hän päästi irti Myran olkapäät ja tarttui häntä ranteisiin. Hän kohotti
hänen vapisevat kätensä ja piteli niitä rintaansa vasten.

Hetkisen he seisoivat siten aivan äänettöminä. Silloin Myra tunsi
itsensä täysin voitetuksi. Pelko katosi hänestä kokonaan; mutta sen
sijaan astunut turvallisuuden tunne johtui Jim Airthin rohkeudesta,
ei hänen omastaan; ja Myra tiesi sen. Hän kohotti päätään ja hymyili
hänelle kalpein huulin.

"Minä en putoa", sanoi hän.

Toinen aalto huuhtaisi heidän nilkkojaan ja jäi niitä hyväilemään.

"Hyvä", sanoi Jim Airth päästäen irti Myran ranteet. "Me tulemme
olemaan elämästämme velassa toinen toisellemme. Kun ensi kerran katson
silmiinne, olemme, Jumala suokoon, turvassa. Tulkaa!"

Hän ponnahti ylös kallion kylkeä, jääden seisomaan ylimmäisiin
kovertamiinsa pykäliin.

"Seuratkaa nyt minua varovasti", sanoi hän; "hitaasti ja varovasti.
Meillä ei ole varaa hätiköidä. Pitäkää aina kumpikin käsi ja kumpikin
jalka lujasti pykälässä. Oletteko kohdalla? Hyvä!.. Älkää nyt katsoko
ylös eikä alas, vaan kiinnittäkää katseenne minun kantapäihini. Heti
kun minä siirryn, siirtykää perässä tyhjiin pykäliin. Ymmärrättekö?...
No niin. Pysyttekö hyvin? .. Hyvä! Eteenpäin siis! Pitkää aikaa ei
tämä sentään vie... Totta vie, olisi hauskaa jos Murgatroyd-neidit nyt
kurkistaisivat alas kallion äyräältä! Ameliaa pöyristyttäisi meidän
paljaat jalkamme Eliza huutaisi: 'Oi hyvä rakas!' Ja Susanna putoaisi
suoraa päätä niskaamme! Halloo! Siivosti siellä alhaalla! Älkää naurako
liian paljon... Mainio veitsi tämä. Ostin sen Meksikosta. Ja jos iso
terä loppuu, on kaksi muuta jälellä; ja lisäksi saha ja korkkiruuvi...
Varokaa ettei irtautuva hiekka varise silmiinne... Sanokaa, jolleivät
pykälät ole tarpeeksi syviä, ja muistakaa ettei ole kiirettä, me emme
pyri ehtimään mihinkään määrättyyn junaan! Siivosti siellä! Älkää
naurako... Ylös mentiin taas! Oh, hyvä! Kolmannes matkasta on päästy.
Älkää katsoko ylös eikä alas. Vaarinottakaa kantapäitäni -- toivon
että ne olisivat enemmän katsomisen arvoiset -- ja muistakaa että vyö
on käsillä ja että minä olen yhtä vankkumaton kuin tämä kallio. Te
ja kaikki Murgatroyd-neidit voisitte riippua siinä yhdessä. Siivosti
siellä! .. Hyvä, hyvä; en mainitse heitä... Sivumennen sanoen, vesi
taitaa olla alapuolellamme jo melko syvää. Jos putoaisitte, saisitte
vain pienen sukelluksen. Minä liukuisin alas ja vetäisin teidät ylös,
ja sitten alkaisimme uudestaan... Herra Jumala! .. Oh, älkää välittäkö!
Ei se mitään. Veitseni vain luiskahti, mutta minä sain siepatuksi sen
kiinni... Nyt taidamme jo olla puolimatkassa. Kuinka hyvä onni, että
meillä on minun liukumisjälkeni oppaanamme. En voi nähdä kielekettä
täältä. Laulakaamme 'Nancy Lee'tä. Arvelen että osaatte sen. Minä
voin aina työskennellä paremmin hyvän junttalaulun säestyksellä." Ja
iskiessään veitsensä kallioon kajautti Jim Airth:

    Joukosta naisen jos valikoi,
    O-hii, o-hei, o-hoi!
    Hei, pojat, hoi!
    Nancy Leetä parempaa ei löytää voi,
    Hei, pojat, hoi! O-hoi!
    Tuolla hän nyt --

-- Turkanen! Nyt sattui kivi eteen! Ei kuitenkaan suuri. Muistakaa että
tämä pykälä on vähän enemmän oikealla

    -- huivia huiskuttaa,
    Laiturilla seisoo ja mua odottaa;
    Aina kun laineille lähden mä pois,
    Pian, pian takaisin hän palaavan mun sois;
    Ja kun myrsky ulvoo ja meri kohisee,
    Jussillensa suojaa hän rukoilee,
    Hei, pojat, hoi! O-hoi!

Ja sitten kuoro.

    Merimiehen tähti hänen vaimonsa on.

-- No, mukaan! Laulakaa tekin!

    O-hii, o-hei, o-hoi,
    Yli aallokon!

kuului lady Inglebyn ääni alhaalta, jokseenkin heikkona ja vapisevana.

"Se on oikein!" huusi Jim Airth. "Älkää hellittäkö! Nyt voin jo nähdä
kielekkeen suoraan yläpuolellamme."

    Perämiehen pilli jo kannelta soi,
    O-hii, o-hei, o-hoi!
    Hei, pojat, hoi!
    Viime maljan vielä juoda nyt voi,
    Hei, pojat, hoi!
    O-hoi!
    Kauan, kauan eläköön mun armas vaimosein,
    Pitkä ikä olkoon myös laivatoverein.

-- Älkää hellittäkö siellä alhaalla! Minulla on jo toinen käsi
kielekkeellä.

    -- Älköhön luitamme saako valtoihin
    Vanha Davy Jones, missä lienemmekin!

    Älköhön -- luitamme -- saako valtoihin --
    Vanha Davy -- Jones -- ken hän lieneekin,

värähteli lady Inglebyn ääni, hänen tehdessä vielä viimeistä
ponnistusta siirtyäkseen ylemmäksi tyhjiin pykäliin, vaikka hänen
sormensa ja varpaansa olivat niin turtuneet ettei hän voinut tuntea
niiden vastaavan hiekkakiveen.

Sitten Jim Airthin koko ruumis hävisi äkkiä hänen yläpuoleltaan, kun
hän kiskaisi itsensä kielekkeelle. "_O-hii, o-hei_!" kuului hänen
äänensä ylhäältä.

"_O-hii, o-hei_!"

"_O-hii, o-hei_!" lauloi lady Ingleby heikkona kuiskauksena.

Hän ei jaksanut siirtyä tyhjiin pykäliin. Hän saattoi vain pysytellä
siinä missä oli, takertuen kallion kylkeä vasten.

Hänen mieleensä johtui äkkiä seinällä liikkuva kärpänen, ja hän muisti
erään erikoisen kärpäsen, joka oli kävellyt hänen lapsenkamarinsa
seinällä vuosia sitten. Hän oli seurannut sen nousua pikku sormellaan,
ja hänen hoitajansa oli tullut tomuriepu kädessään ja sanoen: "Ilkeä
elävä!" säälimättä sivaltanut sen alas. Kärpänen oli pudonnut --
pudonnut kuolleena lattiamatolle... Lady Ingleby tunsi että hänkin oli
putoamaisillaan. Hän heitti tuskaisen katseen ylös korkealle kohoavaa
kallion kylkeä pitkin, jonka yläpuolella hohti kaistale taivasta.
Sitten kaikki alkoi huojua ja keinua. "Soturien äidin on pudottava
kirkaisematta", kiistivät hänen aivonsa. Sitten -- pitkä käsivarsi
ojentui alas hänen yläpuoleltaan; voimakas koura tarttui häneen lujasti.

"Yksi askel vielä", sanoi Jim Airthin ääni lähellä hänen korvaansa,
"niin minä voin nostaa teidät."

Myra teki ponnistuksen, ja Jim Airth veti hänet viereensä kielekkeelle.

"Hyvin paljon kiitoksia", sanoi lady Ingleby. "Ja kuka oli Davy Jones?"

Jim Airthin kasvot valuivat hikeä virtanaan. Hänen suunsa oli täynnä
hiekkaa. Hänen sydämensä jyskytti kurkussa. Mutta hänestä oli mieluista
esiintyä urhokkaana ja mieluista myöskin nähdä toisen niin tekevän.
Siksi hän nauroi kietoessaan käsivartensa Myran ympärille, pidellen
häntä lujasti, jottei hän tuntisi kuinka kovasti hän vapisi.

"Davy Jones", sanoi hän, "on muuan herrasmies, jolla on meren pohjalla
arkku, minne menee kaikki mitä hukkuu. Pelkään että teidän sievä
päivänvarjonne on mennyt sinne, samoinkuin minun kenkäni ja sukkani.
Mutta ne voinemme kyllä hänelle suoda... Oh, mitä nyt? .. Niin, itkekää
vain oikein sydämenne pohjasta. Älkää minusta välittäkö. Ja ettekö
luule että me tässä kahden muistaisimme jonkunlaisen rukouksen? Sillä
jos milloinkaan kaksi ihmistä on yhdessä katsonut kuolemaa silmiin,
niin me olemme sen nyt tehneet; ja me olemme, Jumalan armosta, tässä --
elävinä."



Yhdestoista luku.

MEREN JA TAIVAAN VÄLILLÄ.


Myra ei unhottanut koskaan Jim Airthin rukousta. Vaistomaisesti hän
tunsi tämän olevan ensi kerran, jolloin hän oli pukenut sanoihin
sielunsa kiitoksen tai anomuksen toisen ihmisen läsnäollessa. Samalla
hän huomasi, että ensi kertaa koko hänen omassakin elämässään
rukoileminen kävi hänelle todellisuudeksi. Kyyröttäessään kielekkeellä
Jim Airthin vieressä, väristen niin hillittömästi, että jollei
Jim Airthin käsivarsi olisi häntä tukenut, hän olisi menettänyt
tasapainonsa ja pudonnut; kuullessaan tuon voimakkaan sielun lausuvan
yksinkertaisin, omintakeisin lausein ilmi kiitollisuutensa henkensä
säilymisestä ja turvaan pääsemisestään, liittäen siihen hartaan
anomuksen varjeluksesta yön kuluessa ja täydellisestä pelastuksesta
aamun tultua, tuntui Myrasta kuin taivaat olisivat avautuneet ja
Jumalan läsnäolo olisi selvästi tajuttavana heidät ympäröinyt tässä
heidän omituisessa yksinäisyydessään.

Ääretön rauha täytti hänen mielensä. Ennenkuin nuo hajanaiset,
pysähtelevät lauseet olivat päättyneet, oli Myra lakannut vapisemasta;
ja kun Jim Airth, osaamatta muulla tavoin saattaa rukoustaan
päätökseen, alkoi lausua: "Isä meidän, joka olet taivaissa", yhtyi
Myran sulosointuinen ääni hänen ääneensä, täynnä vakavaa rukouksen
hartautta.

Viimeiset sanat lausuttuaan Jim Airth veti pois käsivartensa, ja arka
äänettömyys laskeutui heidän välilleen. Mielen liikutus oli saattanut
ruumiin kankeuden tajuttavaksi. Noissa yhdistävissä sanoissa: "_Isä
meidän_" olivat heidän sielunsa liitäneet kauemmaksi kuin minne heidän
ruumiinsa olivat valmiit seuraamaan.

Lady Ingleby pelasti tilanteen. Hän kääntyi Jim Airthiin päin tuolla
välittömällä sulolla, joka aina oli vastustamaton. Nopeasti tihenevässä
hämärässä Jim Airth saattoi juuri erottaa hänen suuret, miettiväiset,
harmaat silmänsä soikeitten kasvojen vaaleudesta. "Tiedättekö", sanoi
Myra, "minä en todellakaan voisi mitenkään istua koko yötä sohvan
kokoisella pengermällä henkilön kanssa, jota minun pitäisi kutsua
'herraksi'. Minä voisin istua siinä vain vanhan hyvän tuttavan kanssa,
joka luonnollisesti kutsuisi minua 'Myraksi' ja jota minä voisin
kutsua 'Jimiksi'. Jollen saa kutsua teitä 'Jimiksi', niin vaadin saada
laskeutua alas ja uida kotiin. Ja jos te puhuttelette minua 'Rouva
O'Maraksi', niin saan varmasti hermokohtauksen ja vierähdän alas!"

"Tietysti", sanoi Jim Airth. "Minä vihaan kaikkia arvonimiä. Minä
polveudun vanhasta kveekarisuvusta, ja yksinkertaiset nimet ilman
mitään etuliitettä ovat minun mielestäin aina parhaat. Ja emmekö
olekin vanhoja ja koeteltuja ystäviä. Eikö jokainen minuutti tuolla
kallion kyljellä ollut vuosi? Ja se sekunti, joka kului veitseni
luiskahtamisesta oikeasta kädestäni sen kiinnisieppaamiseen
vasemmalla kädellä polveani vasten, voi käydä kymmenestä vuodesta!
Ah, ajatelkaa, jos se olisi pudonnut kokonaan! Ei, älkää vainkaan
ajatelko. Me olimme vasta puolitiessä. Nyt teidän on koetettava
saada kengät ja sukat jalkoihinne." Hän veti ne esiin taskustaan.
"Ja sitten meidän on saatava selville miten voimme mukavimmin ja
turvallisimmin sijottua tähän. Meillä on vain yksi vihollinen, jota
vastaan meidän on taisteltava lähinnäseuraavien seitsemän tunnin aikana
-- kouristus. Teidän on paikalla ilmotettava minulle, jos tunnette
sen uhkaavan jossakin kohdassa ruumistanne. Olen toimittanut aika
paljon vakoojanpalvelusta aikoinani ja tiedän kyllä keinon tai pari
sitä vastaan. Tiedän myöskin mitä merkitsee maata samassa asennossa
tuntikausia uskaltamatta liikauttaa lihastakaan, kylmän hien valuessa
kasvoille yksinomaan kouristuksen tuottamasta tuskasta. Meidän on
pidettävä siltä varamme."

"Jim", sanoi Myra, "kuinka kauan meidän on istuttava tässä?"

Jim liikahti, ikäänkuin hänen oman nimensä kuuleminen Myran huulilta
ensi kertaa olisi merkinnyt hänelle paljon; ja hänen äänessään oli
syvemmän iloisuuden sävy, kun hän vastasi:

"Olisi mahdotonta kiivetä tästä ylös kallion laelle. Kun tulin alas,
oli minun suorastaan pudottauduttava kymmenen jalkaa. Näettehän
että kallio ulkonee hiukan juuri yläpuolellamme. Vuoroveden vuoksi
me voisimme kiivetä alas kolmen tunnin kuluttua, mutta nyt ei ole
kuutamoa ja silloin on aivan pilkkopimeä. Meillä täytyy olla valoa
laskeutuessamme, jos minun mieli saattaa teidät turvallisesti ja
vahingoittumattomana kallion juurelle. Aamunkoiton pitäisi sarastaa
kohta kolmen jälkeen. Aurinko nousee huomenna kello 3.44; mutta on
aivan valoisaa jo ennen sitäkin. Arveluni mukaan voimme odottaa
pääsevämme Moorheadin majataloon neljän aikaan aamulla. Toivokaamme
ettei Amelia Murgatroyd kurkista ikkunastaan juuri silloin kun me
astelemme polkua pitkin."

"Mitähän he kaikki nyt ajattelevat?" kysyi lady Ingleby.

"En tiedä, enkä välitäkään siitä", sanoi Jim Airth iloisesti. "Te
olette hengissä ja minä olen hengissä; ja me olemme suorittaneet
rekordi-kiipeämisen! Muulla ei ole väliä."

"Ei, mutta vakavasti, Jim?"

"No niin, vakavasti puhuen, hyvin vähän luultavaa on, että minua
lainkaan kaivataan. Minä syön usein päivällistä muualla ja palaan
majataloon vasta hyvin myöhään taikka olen kokonaan palaamatta. Kuinka
lienee teidän laitanne?"

"Omituista kyllä", sanoi Myra, "ennen ulos lähtöäni minä lukitsin
makuuhuoneeni oven. Tässä on sen avain. Olin jättänyt joitakin
papereita esille -- minä en ole erittäin järjestystä rakastava.
Ainoana kertana, jolloin ennen olen lukinnut oveni, jäin kokonaan pois
päivälliseltä ja palattuani iltakävelyltä menin levolle. Minä olen
täällä muka 'virkistyslevolla'. Palvelustyttö tunnusti oveani, meni
pois eikä tullut uudestaan ennenkuin aamulla. Hyvin todennäköisesti hän
on tehnyt samoin nytkin."

"Sitten en luule että he lähettävät etsijäjoukkuetta meitä hakemaan",
sanoi Jim Airth.

"Ei. Me olemme niin yksin täällä. Emme merkitse mitään muille kuin
itsellemme", sanoi Myra.

"Ja toisillemme", sanoi Jim Airth tyynesti.

Myran sydän seisahtui.

Nuo syvän, lämpimän äänen niin yksinkertaisesti lausumat kaksi sanaa
merkitsivät hänelle enemmän kuin konsanaan mitkään sanat olivat
merkinneet. Ne merkitsivät niin paljon, että ne muodostivat ympärilleen
äänettömyyden -- ihmeen ja todeksitulemisen avaran, pyhän temppelin,
missä ne kaikuivat edestakaisin, toistuen yhä uudelleen ja uudelleen.

Molemmat pengermällä olijat istuivat kuunnellen.

Toinen toisensa omistamisen laulu, joka niin äkkiä oli virinnyt
humisemaan, oli liian kaunis keskeytettäväksi muilla sanoilla.

Ei lady Inglebynkään erehtymätön aisti löytää tahdikkaita sanoja voinut
rikkoa tämän odottamattoman tilanteen syvää suloisuutta. Myran sydän
oli heräämistilassa; ja kun sydän järkyttyy, unohtaa ajatus toisinaan
tahdikkuuden vaatimukset.

"Ettekö muista", virkkoi vihdoin Jim Airth hyvin hiljaa, "mitä sanoin
teille ennenkuin alotimme kiipeämisen? Enkö sanonut, että jos meidän
onnistuisi päästä turvallisesti tälle kielekkeelle, niin tulisimme
olemaan elämästämme velassa toinen toisellemme? Me pääsimme, ja -- siis
olemme velassa toisillemme."

"Oi, ei", huudahti Myra vilkkaasti. "Ei, Jim Airth! Te kävelitte tämän
kallion laella iloisena, turvallisena ja vapaana. Minä järjettömässä
typeryydessäni makasin nukkuen alhaalla hietikolla, veden kohotessa
ympärilläni. Te laskeuduitte alas vaaraan, pannen sitä tehdessänne
henkenne alttiiksi. Minä olen velassa elämästäni teille, Jim Airth; te
ette ole minulle velkaa mistään."

Hänen rinnallaan istuva mies kääntyi ja katsoi häneen omituinen,
levollinen hymy kasvoillaan.

"Minä en ole tottunut siihen että lausuntojani parsitaan", virkkoi hän
kuivasti.

Oli tullut niin pimeä, että he juuri vaivoin saattoivat erottaa
toistensa kasvot.

Lady Ingleby nauroi. Hän oli niin tottumaton tuollaisiin huomautuksiin,
ettei hän heti voinut keksiä sopivaa vastausta.

"Luulen että itse asiassa saan kiittää hengestäni punaista
päivänvarjoani", virkkoi hän tuokion kuluttua. "Jollei se olisi
kiinnittänyt puoleensa huomiotanne, ette te olisi nähnyt minua."

"Enkö olisi?" kysyi Jim Airth, katse kiinnitettynä Myran kasvojen
suloiseen vaaleuteen. "Siitä saakka kun ensi kerran teidät näin sinä
iltana jolloin saavuitte tänne, oletteko kertaakaan tullut minun
silmänkantamani sisäpuolelle minun näkemättä teitä ja panematta
merkille jokaista yksityisseikkaa?"

"Sinäkö iltana jolloin saavuin?" kysyi lady Ingleby hämmästyneenä.

"Niin", vastasi Jim Airth varmasti. "Kello seitsemän, kesäkuun
ensimäisenä päivänä. Seisoin tupakkahuoneen ikkunan ääressä ja inhosin
kaikkea; olin kyllästynyt itseeni, tyytymätön käsikirjotukseeni ja
väsynyt käristettyyn kalaan -- älkää naurako; pienet asiat auttavat
ihmisen masennuksen mittaa täyttymään yhtä hyvin kuin suuretkin.
Silloin portti levähti auki, ja TE -- suurin kultakirjaimin --
lähestyitte puutarhanpolkua auringon paistaessa silmiinne. Arvostelin
teidät täysikasvuiseksi naiseksi, joka ei vuosiin nähden ehkä ollut
kovinkaan kaukana omasta iästäni; arvasin teidät maailmannaiseksi,
jolla on asema täytettävänään ja tietoa ihmisistä ja asioista.
Kuitenkin te näytitte ihan kuin herttaiselta lapselta, joka tulee
satumaahan; odottamattoman lupapäivän iloinen yllätys välkehti
säteilevissä silmissänne. Siitä saakka on kaunis puoli elämästä minulle
aina ollut -- TE, suurin kultakirjaimin."

Jim Airth vaikeni ja istui äänettömänä.

Oli tullut jo aivan pimeä.

Myra pujotti kätensä Jim Airthin käteen, joka sulki sen puristukseensa
lujalla, empimättömällä otteella.

"Jatkakaa, Jim", virkkoi Myra vienosti.

"Menin halliin ja näin nimenne vieraskirjassa. Muste oli vielä
tuoretta. Käsiala oli saman lupapäivälapsen -- minun haluttaisi antaa
teille kirjotusharjotuksia! Nimi tuotti minulle yllätyksen -- mieluisen
yllätyksen. Olin odottanut voivani heti asettaa tuon puutarhanpolkua
tulleen naisen oikealle yhteiskunnalliselle sijalleen. Oli yllätys
ja lohdutus huomata, ettei satuprinsessani ollut lainkaan mikään
muotikaunotar tai seuraelämän johtohenkilö, vaan kantoi yksinkertaista
irlantilaista nimeä ja asui puistomajassa."

"Jatkakaa, Jim", sanoi lady Ingleby jokseenkin epävarmalla äänellä.

"Sitten nimi 'Shenstone' kiinnitti mieltäni, koska tunnen Inglebyt
-- ainakin tunsin lordi Inglebyn hyvin, ja tulen pian tuntemaan myös
lady Inglebyn. Olen todella juuri tänään kirjottanut hänelle pyytäen
saada puhutella häntä. Minun täytyy puhua hänen kanssaan hänen miehensä
muistiinpanojen johdosta, jotka, jos hän antaa siihen luvan, tulevat
liitettäväksi kirjaani. Jos asutte likellä Shenstonen linnaa, tunnette
arvatenkin Inglebyt?"

"Kyllä", sanoi Myra. "Mutta sanokaa minulle, Jim -- jos... jos kerran
teitte niin paljon huomioita tuona ensi päivänä, jos tunsitte --
mielenkiintoa, jos halusitte antaa minulle kirjotusharjotuksia -- niin,
minä tiedän kirjottaneeni pöyristyttävää käsialaa -- miksi ette silloin
koskaan katsonut minuun? Miksi olitte niin jäykkä ja epäystävällinen?
Miksi ette ollut niin kohtelias minulle kuin olitte esimerkiksi
Susanna-neidille?"

Jim Airth istui kauan äänettömänä, tuijottaen pimeään. Vihdoin hän
lausui:

"Tahdon sen sanoa teille. Tietysti minun _täytyy_ sanoa se teille.
Mutta -- saanko tehdä joitakin kysymyksiä ensin?"

Lady Ingleby tuijotti myös mitään näkemättä pimeyteen; mutta hän
nojautui vähän likemmäksi vieressään olevaa leveää olkapäätä.
"Kysykää minulta mitä tahdotte", sanoi hän. "Ei ole mitään minun koko
elämässäni, mitä en sanoisi teille, Jim Airth."

Hänen poskensa oli niin likellä karheata norfolkilaistakkia, että jos
se olisi siirtynyt hiukkasenkaan likemmäksi, olisi hän levännyt sitä
vastaan. Mutta se ei siirtynyt; hänen kättään pitelevä ote tuli vain
tiukemmaksi.

"Menittekö naimisiin hyvin nuorena?" kysyi Jim Airth.

"En ollut aivan täyttänyt kahdeksaatoista. Siitä on nyt kymmenen
vuotta."

"Menittekö naimisiin rakkaudesta?"

Oli pitkä äänettömyys, jonka kestäessä molemmat katsoivat järkähtämättä
pimeyteen.

Sitten Myra vastasi, puhuen hyvin hitaasti. "Ollakseni aivan
rehellinen, luulen menneeni naimisiin etupäässä päästäkseni pois hyvin
onnettomasta kodista. Ja lisäksi minä olin hyvin nuori enkä tiennyt
mitään -- en elämästä enkä rakkaudesta; enkä -- kuinka voisin selittää,
Jim Airth? -- enkä ole myöskään oppinut paljoa näinä kymmenenä pitkänä
vuotena."

"Oletteko ollut onneton?" Jim Airth kysyi tämän hyvin matalalla äänellä.

"En oikeastaan onneton. Mieheni oli hyvin hyvä mies, sanomattoman
ystävällinen ja kärsivällinen minua kohtaan. Mutta minä tunsin usein
hämärästi, että olin jäänyt ilman _parasta_ elämässä. Nyt -- tiedän
että niin oli."

"Kuinka kauan olette ollut -- kuinka kauan hän on ollut kuolleena?"
Syvä ääni oli niin hellä, ettei kysymys voinut synnyttää tuskaa.

"Seitsemän kuukautta", vastasi lady Ingleby. "Mieheni kaatui
hyökkäyksessä Targaita vastaan."

"Targaita vastaan!" huudahti Jim Airth niin yllätettynä, että ilmaisi
hämmästyksensä. Sitten hän heti hillitsi itsensä ja lisäsi: "Ah, niin;
tietysti. Seitsemän kuukautta. Minäkin olin siellä, nähkääs."

Mutta hänen aivoissaan työskentelivät ajatukset nopeasti, ja paljon
alkoi selvetä.

Kersantti O'Mara! Oliko se mahdollista? Tällainen harvinaisen
hienostunut nainen, jossa erehtymättömän selvänä kuvastuu korkean
syntyperän ja hyvän kasvatuksen leima? Kersantti oli kelpo mies
ja erinomainen -- mutta, hyvä Jumala! _Hänen_ miehensä! Mutta
kahdeksantoistavuotiaat tytöt tekevät mielettömiä tekoja ja katuvat
lakkaamatta jälkeenpäin. Pako-avioliitto onnettomasta kodista; sitten
sukulaisten hylkäämänä, ja nyt ystävittä ja yksinään. Mutta --
kersantti O'Mara! Mitään muuta O'Mara nimistä ei kuitenkaan kaatunut
Targain luona; ja hänen ja lordi Inglebyn välillä _oli_ jokin yhdysside.

Sitten hänen mietteensä keskeytti Myran vieno ääni, virkkaen hänen
vierellään pimeässä: "Mieheni oli aina hyvä minulle, mutta..."

Ja Jim Airth laski toisen kätensä pitelemänsä käden päälle. "Uskon
kyllä että hän oli", sanoi hän lempeästi. "Mutta jos olisitte ollut
vanhempi ja tiennyt enemmän rakkaudesta ja elämästä, olisitte
menetellyt toisin. Älkää koettako selittää. Minä ymmärrän."

Ja Myra jätti asian mielihyvin silleen. Olisi ollut niin kovin vaikeaa
kertoa edelleen kuvaamatta Mikaelia; ja ainoa millä itsessään oli
merkitystä, oli se, että -- selittäen tai selittämättä -- Jim Airth
ymmärsi.

"Ja nyt -- sanokaa minulle", huomautti Myra vienosti.

"Ah, niin", sanoi Jim Airth, kooten ajatuksensa tahdonponnistuksella.
"Minun kokemukseni ovat vailla _parasta_ ja käsittävät samaten kymmenen
pitkää vuotta. Mutta kokemukseni ovat olleet kovempia kuin teidän.
Menin naimisiin yhdenkolmattavuotiaana poikana itseäni vanhemman,
tavattoman kauniin naisen kanssa. Hänen sulonsa hullaannutti minut.
Millään muulla ei tuntunut olevan merkitystä eikä väliä. Tiesin ettei
hän ollut hyvä nainen, mutta ajattelin hänen voivan tulla sellaiseksi;
ja vaikkei hän tulisikaan, ei se tehnyt mitään erotusta. Minä halusin
kiihkeästi omata hänet. Jälkeenpäin huomasin että hän oli nauranut
minulle kaiken aikaa. Ja kaiken aikaa oli hänellä lisäksi ollut toinen
-- minua vanhempi mies -- joka oli nauranut yhdessä hänen kanssaan.
Hänen asemansa ei ollut sallinut hänen mennä naimisiin silloin kun minä
menin, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän pääsi rahoihin. Silloin --
vaimoni lähti luotani."

Jim Airth pysähtyi. Hänen äänensä oli karhea tuskasta. Yö oli
pilkkopimeä. Tummassa äänettömyydessä he saattoivat kuulla hyökyjen
rytmikkään jymähtelyn niitten syöksähdellessä herkeämättä kaihon kylkeä
vastaan heidän alapuolellaan.

"Minä erosin hänestä tietysti, ja tuo toinen mies meni naimisiin
hänen kanssaan; mutta minä läksin ulkomaille ja pysyin siellä. En
koskaan voinut ajatella tuota naista muuna kuin vaimonani. Hän oli
tehnyt elämäni helvetiksi, riistänyt minulta kaikki kuvittelut,
turmellut ihanteeni, katkeroittanut nuoruuteni. Mutta minä olin sanonut
Jumalan silmäin edessä ottavani hänet vaimokseni kunnes kuolema
meidät erottaisi; ja mikä voima olisi voinut vapauttaa minut tuosta
juhlallisesta valasta, niin kauan kuin me molemmat olimme elossa?
Minusta tuntui siltä kuin pysytellessäni toisella pallonpuoliskolla
olisin tehnyt hänen toisen avioliittonsa vähemmän synnilliseksi.
Alussa tunsin usein kiusausta ampua itseni korjatakseni tuon toisen
rikkomuksen. Mutta aikaa voittaen pääsin tuosta sairaaloisuudesta
ja käsitin, että vaikka Rakkaus on hyvä, niin Elämä on sittenkin
suurin kaikista lahjoista. Sen vapaaehtoisesti luotaan heittäminen
on anteeksiantamaton synti. Itsemurhan rangaistuksena pitäisi olla
kuolemattomuuden kadottaminen. No niin, minä löysin itselleni työtä,
kaiken kaltaista, Amerikassa ja muualla. Ja vuosi sitten -- vaimoni
kuoli. Olisin tullut suoraan kotiin, mutta olin kirjottautunut tuohon
siirtomaaselkkaukseen, jota he kutsuivat 'sodaksi'. Sain kuumeen
Targain taistelun jälkeen, minut lähetettiin potilaana kotiin, ja
täällä minä nyt ole kokoomassa voimia ja viimeistelemässä kirjaani. Nyt
voitte ymmärtää, minkätähden naiskauneus täyttää minut jonkinlaisella
kammolla, silloinkin kun osa minusta yhä vaistomaisesti karkaa
palvomaan sitä. Olin usein sanonut itsekseni, että jos jolloinkin
vielä uskaltautuisin avioliittoon, niin ottaisin rumat kasvot ja jalon
sydämen; vaikka kaiken aikaa tiesin etten koskaan voisi taipua todella
halajamaan rumia kasvoja. Ja kuitenkin, aivan kuin palanut lapsi pelkää
tulta, minä olen aina koettanut siirtää katseeni pois kauneudesta.
Mutta -- satuprinsessani, saanko sanoa sen? -- jo päiviä sitten
aloin tuntea varmaksi että teissä -- TEISSÄ suurin kultakirjaimin --
ulkonainen sulous ja sydämen jalous kulkevat käsikädessä. Vaan jo siitä
hetkestä alkaen, jolloin te tulitte auringonlaskusta ja kävelitte
puutarhanpolkua suoraan sydämeeni, merkitsi tuo tosiasia, että TE
olitte se mikä olitte ja että olitte täällä, minulle niin paljon,
etten uskaltanut antaa sen merkitä enempää. Jotenkuten en milloinkaan
tullut ajatelleeksi teitä leskeksi, ja vasta tänä iltana, kun sanoitte
minulle rannalla: 'Olen soturin leski', tulin tietämään että olette
vapaa. -- Kas niin! Nyt olette kuullut kaikki mitä on kuultavaa. Tein
pahan erehdyksen alussa; mutta toivon etten ole sellainen ihminen, jota
ette kernaasti tahtoisi kumppaniksenne kallionkielekkeelle ja kutsuisi
'Jimiksi'."

Vastaukseksi Myran poski painui luottavaisesti lepäämään karhean
villakankaisen takin hihaa vasten. "Jim", sanoi hän, "oi, Jim!"

-- -- --

"Te siis tunnette Inglebyt?" huomautti Jim Airth hetken perästä.

"Tunnen", sanoi Myra.

"Onko 'Puistomaja' lähellä Shenstonen linnaa?"

"Puistomaja on puistossa. Se ei ole minkään portin edustalla. -- Minä
en ole portinvartijatar, Jim! -- Se on sievä pikku talo aivan erikseen
juuri pohjoisen puistonportin sisäpuolella."

"Oletteko vuokrannut sen heiltä?"

Myra epäröi, mutta ainoastaan sekunnin murto-osan. "Ei, se on minun
omani. Lordi Ingleby lahjotti sen minulle."

"_Lordi_ Ingleby?" Jim Airthin äänen sävy muistutti rypistettyjä
silmäkulmia. "Minkätähden ei _lady_ Ingleby?"

"Se ei ollut hänen, jotta hän olisi voinut sen lahjottaa. Kaikki mitä
hänellä on, kuului hänen miehellensä."

"Ymmärrän. Kumman heistä tulitte ensin tuntemaan?"

"Olen tuntenut lady Inglebyn koko ikäni", sanoi Myra todenmukaisesti.
"Ja lordi Inglebyn olen tuntenut siitä saakka kun hän meni naimisiin."

"Ahaa. Hänestä tuli siis teidän ystävänne, koska hän meni naimisiin
lady Inglebyn kanssa?"

Myra nauroi. "Kyllä", sanoi hän. "Arvatenkin niin."

"Mitä sukkelaa siinä on?"

"Omituinen sanontatapa minua vain huvitti; mutta se on epäilemättä
totta."

"Onko heillä lapsia?"

Myran ääni vavahti hiukan. "Ei, ei yhtään. Miksi sitä kysytte?"

"Niin, leirissä olin usein lordi Inglebyn kanssa samassa teltassa, ja
hänellä oli tapana puhella unissaan."

"Niin?"

"Oli eräs nimi, jota hän usein mainitsi ja toisti."

Lady Inglebyn sydän seisahtui.

"Mikä sitte?"

"Se oli 'Petter'", jatkoi Jim Airth. "Yöllä ennen sitä päivää, jona hän
sai surmansa, hän yhtämittaa kääntelehti unissaan ja kertasi: 'Petter!
Hei, pikku Petter! Tules tänne!' Ajattelin että hänellä oli ehkä pikku
poika, jonka nimi oli Petter."

"Hänellä ei ollut poikaa", sanoi lady Ingleby saaden vaivoin äänensä
hillityksi. "Petter oli pieni koira, josta hän paljon piti. Oliko tuo
nimi ainoa, jota hän mainitsi?"

"Ainoa, mitä minä kuulin", vastasi Jim Airth.

Silloin lady Ingleby äkkiä kietoi molemmat kätensä hänen käsivartensa
ympärille.

"Jim", kuiskasi hän katkonaisesti, "ette kertaakaan ole lausunut minun
nimeäni. Mehän sovimme siitä. Meidänhän piti olla vanhoja ja läheisiä
ystäviä. Minusta tuntuu kuin olisin kutsunut teitä 'Jimiksi' koko
ikäni! Mutta te ette ole kertaakaan kutsunut minua 'Myraksi'. Antakaa
minun kuulla se nyt, minä pyydän."

Jim Airth laski suuren kätensä hänen molempien käsiensä päälle.

"En voi", sanoi hän. "Olkaa vaiti! Minä en voi. Ei täällä ylhäällä --
se merkitsee liian paljon. Odottakaa kunnes pääsemme takaisin maan
päälle. Sitten -- oi, hyväinen aika! Ettekö voi auttaa minua?"

Tämän kaltainen liikutus oli lady Inglebylle tuntematon mahti. Samoin
oli hänen oman sydämensäkin hurja tykytys. Mutta hän tiesi että tilanne
tarvitsi tahdikkuutta; ja eikö tahdikas puhe ollut aina ollut hänen
erikoinen vahva puolensa?

"Jim", sanoi hän, "eikö teillä ole kauhean nälkä? Minullakin olisi
nälkä, jollen olisi nauttinut niin mahtavaa tee-ateriaa ennen kävelylle
lähtöäni. Haluaisitteko kuulla mitä söin teen kanssa? Ei. Minä pelkään
että se tekisi olonne vain pahemmaksi. Majatalossa on päivällisaika
varmaankin jo aikoja sitten ohi. Mitähän käristetyn kalan muunnoslajia
heillä nyt on mahtanut olla, ja onkohan Sussu saanut ruodon kurkkuunsa
ja ollut pakotettu pyytämään lupaa poistua huoneesta? Oi, muistatteko
sitä iltaa? Te näytitte niin pelästyneeltä ja säikähtyneeltä, että ihan
luulin teidän lähtevän apuun! Paljonkohan kello saattaa olla?"

"Sen voimme pian sanoa", sanoi Jim Airth iloisesti. Hän työnsi kätensä
taskuun, veti esiin tulitikkulaatikon, jota hän oli kauan aikaa
hypistellyt vuoroin piippunsa ja tupakkakukkaronsa kanssa, raapaisi
tulta ja katsoi kelloonsa. Myra näki hänen laihat, ruskeat kasvonsa
tulitikun kellertävässä loisteessa. Hän näki myös heitä niin lähellä
olevan kammottavan syvyyden, jonka hän oli melkein unohtanut. Hän alkoi
tuntea huimausta. Häntä olisi haluttanut takertua kiinni Jim Airthin
käsivarteen, mutta tämä oli vetänyt sen päättäväisesti pois.

"Puoli yksitoista", sanoi Jim Airth. "Neiti Amelia Murgatroyd on pannut
yömyssyn päähänsä. Eliza-neiti on huokaissut: '_Hyvää yötä, kesä, hyvää
yötä, hyvää yötä_', avonaisen ristikkoakkunan edessä, ja Sussu on
ristinyt lylleröiset kätensä ja sanonut: '_Nyt minä nukun_'."

Myra nauroi. "Ja he kuuntelevat kaikki korvat hörössä milloin te
jysäytätte lattialle suuret kenkänne", sanoi hän. "Se on aina teidän
'hyvän yön' toivotuksenne muutoin hiljaiselle talolle."

"Todellako? Kolahtavatko ne niin kovasti?" sanoi Jim Airth katuvasti.
"En koskaan enää..."

"Oi, mutta teidän täytyy", sanoi Myra. "Minä pidän -- tarkotan, Sussu
pitää siitä äänestä ja vartoo aina kuullakseen sen. Jim, tuo tulitikku
johtaa mieleeni: miksette te tupakoi? Varmasti se vähentäisi nälkää ja
olisi viihdyttävää ja reipastuttavaa."

Jim Airthin piippu ja tupakkakukkaro olivat siinä paikassa esillä.

"Onko varma ettei se vaivaa teitä? Ettei se tee teitä pahoinvoivaksi
tai tuota päänsärkyä?"

"Ei, minä luulen pitäväni siitä", sanoi Myra. "Totta puhuen pidän siitä
ihan varmasti. Tarkotan, istun mielelläni lähellä piippuanne. Ei, en
polta itse."

Toinen tulitikku leimahti, ja jälleen Myra näki kuilun ja pengermän
reunan läheisyyden. Hän kesti kauhuaan kunnes piippu oli alkanut vetää
hyvin. "Oi, Jim" sanoi hän sitten, "olen niin pahoillani, mutta pelkään
että minua alkaa pyörryttää. Minusta tuntuu kuin väkisinkin putoisin."
Hän puolittain nyyhkytti.

Jim Airth kääntyi heti valppaana häneen päin.

"Joutavia", sanoi hän, mutta tuima ääni kaikui hellältä. "Runsaan
neljän jalan levyinen tila on yhtä turvallinen kuin neljänkymmenenkin.
Muuttakaa asentoanne hiukan." Hän pani käsivartensa Myran ympärille ja
siirsi hänet siten että hän nojasi paremmin heidän takanaan olevaan
kallioon. "Unhottakaa nyt koko jyrkänne", sanoi hän, "ja kuunnelkaa.
Minä kerron teille leirijuttuja ja tarinoita Suuresta lännestä."

Ja sitten heidän istuessaan siinä pimeässä, Jim Airth tupakoi ja
kertoi, kuvaillen eloisin sanamaalauksin elämää ja seikkailuja muissa
maissa. Ja Myra kuunteli mukaantempautuneena ja lumoutuneena, oivaltaen
joka hetkeltä yhä täydellisemmin tuon itsetiedottomasti itseään
ilmaisevan suuren luonteen miehekkään voimakkuuden ja rehellisen
suorasukaisuuden, sen leikillisyyden ja tulisuuden, sen suurenmoisen
nauttimiskyvyn ja sitä vastaavan syvän tuskan mahdollisuuden.

Ja hänen kuunnellessaan puheli hänen sydämensä:

"Oi, sinä maailmanrannan cowboy'ni! Jumalalle kiitos, ettet löytänyt
matkustajakirjasta mitään arvonimeä, joka olisi sysännyt sinut luotaan.
Jumalalle kiitos, ettet löytänyt nimeä, jonka olisit voinut 'sijottaa',
sysäten sen omistaja-poloisen 'seuraelämän johtohenkilöiden' piireihin,
joihin sinulla ei ollut mitään osaa. Ja -- oi, ennen kaikkea minä
kiitän Jumalaa tohtorin viisaasta määräyksestä: 'Jättäkää taaksenne
lady Ingleby!'"



Kahdestoista luku.

AAMUTÄHDEN ALLA.


Yö kului.

Tähdet tuikkivat tummansinisellä taivaalla kuin kirkkaat, valppaat
silmät, jotka väsymättöminä katselevat alas nukkuvaan maailmaan.

Alhaalla leviävän meren kohina vaimeni hiljaiseksi muminaksi ja
vetäytyi kauas etäisyyteen.

Oli lauha kesäkuun yö ja hyvin hiljaista.

Jim Airth oli siirtynyt kielekettä myöten sen äärimmäiseen päähän ja
istui heilutellen sääriään reunan yli. Hänen tyydytyksensä oli niin
syvä ja täysi, että tavallinen puhe tuntui mahdottomalta ja äänettömyys
iloiselta välttämättömyydeltä. Ajatus siitä, mitä tulevaisuudella
saattoi olla hänelle varattuna, teki pengermän hänelle liian ahtaaksi.
Hän etsi kevennystä liikkumisesta ja huiskutteli pitkiä sääriään ulos
pimeyteen.

Hänen mieleensä ei ollut johtunut ihmetellä kumppaninsa äänettömyyttä;
hänen oman vaitiolonsa syy oli ollut niin täysin riittävä.

Vihdoin hän raapasi tikulla tulta katsoakseen kelloa; sitten hän
kääntyi hymyillen ja piti tulitikkua siten että se valaisi Myraa.

Myra oli polvillaan kielekkeellä, kädet painettuina sen yli kohoavaa
ulkonevaa kallioseinää vasten, pää käännettynä kauhun vallassa
poispäin. Hänen kasvojensa kalpeus oli aivan harmahtava, ja suuret
kyynelet vierivät alas hänen poskiaan.

Jim pudotti huudahtaen tulitikun ja hapuili häntä kohti pimeässä.

"Armas!" huusi hän. "Oi, hyvä armas, mikä teidän on? Millainen itsekäs
pöllöpää minä olen! Minä ajattelin teidän vain lepäävän rauhallisena ja
tyytyväisenä."

Hänen haparoivat kätensä löysivät Myran ja jäivät pitelemään häntä.

"Oi, Jim", nyyhkytti lady Ingleby, "olen niin pahoillani! Tämä
on minulta niin heikkoa ja arvotonta. Mutta minä pelkään että
minua pyörryttää. Koko kallio tuntuu keinuvan ja liikkuvan. Joka
hetki pelkään että se kaataa minut kumoon. Ja te tunnuitte olevan
peninkulmien päässä!"

"Teitä pyörryttää todellakin", sanoi Jim Airth, "eikä ihmekään. Siinä
ei ole mitään heikkoa ja arvotonta. Te olette ollut vallan loistava.
Minä vain olen ollut ajattelematon aasi. Mutta minä en voi antaa teidän
pyörtyä täällä ylhäällä. Teidän täytyy heti paneutua pitkäksenne. Jos
minä istun pengermän reunalla selin teihin, voitteko vetäytyä taakseni
ja maata siinä pitkin pituuttanne nojaten kallioseinään?"

"Ei, oi ei, en voi!" kuiskasi Myra. "Minua pelottaa niin kamalasti kun
te annatte säärtenne riippua partaan yli, enkä voi sietää kallioon
koskettamista. Se tuntuu pahemmalta kuin musta tyhjyys. Se keinuu
edestakaisin ja tuntuu sysäävän minut alas. Oi, Jim! Mitä minä teen?
Auttakaa minua!"

"Teidän _täytyy_ ruveta pitkäksenne", sanoi Jim Airth purren hampaitaan
yhteen. "Kas näin, odottakaa hetkinen. Siirtykää vähän ulommaksi. Älkää
peljätkö. Minä pidän teistä kiinni. Päästäkää minut taaksenne... Juuri
niin. Nyt te ette kosketa kallioon. Odottakaa kunhan saan hartiani
lujasti tässä päässä olevaan mutkaan ja jalkani kiinteästi vastaamaan
toiseen päähän. Kas näin! Nyt on selkäni painettuna kalliota vastaan
niin lujaan, ettei mikään muu kuin maanjäristys voisi nykäistä minua
paikaltani. Nyt, armas, -- kääntäkää selkänne minuun päin ja kasvonne
merelle ja laskeutukaa pitkäksenne. Ette te putoa. Älkää peljätkö."

Hyvin hellävaroin, mutta samalla hyvin lujasti hän veti Myran syliinsä.

Ollen väsyneenä, peloissaan ja huimauksessa, ei lady Ingleby ensin
tajunnut mitään, paitsi sitä rajatonta huojennusta, minkä tunne häntä
ympäröivästä suuresta voimakkuudesta synnytti. Hänestä tuntui kuin hän
olisi taistellut kalliota vastaan ja torjunut ammottavaa pimeyttä,
kunnes hän oli kokonaan näännyksissä. Nyt hän antoi myöten tuolle
lempeälle pakolle ja vaipui turvaan. Hänen poskensa lepäsi Jim Airthin
karheaa nuttua vasten, ja se tuntui hänestä viihdyttävämmältä kuin
pehmein tyyny. Tyydytyksestä huoaten hän risti kätensä rinnalleen, ja
Jim Airth laski toisen suuren kätensä niiden molempien yli. Hän tunsi
itsensä niin turvatuksi ja suojatuksi.

Sitten hän kuuli Jim Airthin äänen läheltä korvaansa.

"Me emme ole yksin", puhui se. "Teidän täytyy koettaa nukkua, armas;
mutta ensin tahdon saada teidät käsittämään ettemme ole yksin.
Tiedättekö mitä tarkotan? _Jumala on täällä_. Kun olin hyvin pieni
poika, kävin eräässä mummonkoulussa Ylämaassa, ja vanha mummo antoi
minun opetella ulkoa 139:n psalmin. Olen kerrannut kohtia siitä
kaikenmoisissa vaikeuksissa ja vaaran paikoissa. Tahdon nyt toistaa
siitä teille lempivärsyni. Kuunnelkaa. 'Kuhunka minä menen Sinun
hengestäs? ja kuhunka minä Sinun kasvois edestä pakenen? ... Jos minä
ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätes
sielläkin minua johdattais, ja Sinun oikia kätes pitäis minun. Jos
minä sanoisin: pimeys kuitenkin peittää minun, niin on myös yö valkeus
minun ympärilläni. Sillä ei pimeys Sinun edessäs pimitä, ja yö valistaa
niinkuin päivä; pimeys on niinkuin valkeus... Kuinka kalliit ovat minun
edessäni, Jumala, Sinun ajatukses? kuinka suuri on heidän lukunsa? Jos
minä heitä lukisin, niin ne olisivat usiammat kuin santa: koska minä
herään, olen minä vielä tykönäs'."

Syvä ääni vaikeni. Lady Ingleby avasi silmänsä. "Olin melkein unessa",
sanoi hän. "Kuinka hyvä te olette, Jim."

"Ei, en minä ole hyvä", vastasi Jim Airth. "Olen paatunut junkkari,
täynnä vikoja ja kukkurallaan puutteita. Mutta -- jos sinä tahdot
luottaa minuun, niin, Jumalan avulla, en koskaan hylkää sinua. Mutta
nyt tahdon että nukut; enkä tahdo että ajattelet minua. Minä olen vain
olento, jonka Jumalan sallimuksesta on suotu olla sinulle turvana.
Näetkö tuota ihmeellistä kiertotähteä, joka loistaa taivaalla kuin
lamppu? Katsele sitä silläaikaa kun lausun sinulle muutamia säkeitä,
jotka eräs amerikkalainen nainen on kirjottanut tuota viimeksi
lukemaani värsyä ajatellen."

Ja poski vasten Myran pehmoista tukkaa ja voimakas käsivarsi lujasti
hänen ympärillään Jim Airth lausui verkalleen Harriet Beecher-Stowen
verrattoman runon:

    "Sun luonas vielä, konsa pilvein häivää
    luo aamunkoite ruskon loisteloon;
    sulompi koita, ihanampi päivää
    on mulle tietoisuus: Sun luonas oon.

    Sun luonas yksin, varjoin hälvetessä,
    kun luonnon täyttää pyhä hiljaisuus;
    Sun luonas yksin, hartaus sydämessä,
    kun kastehelmin hehkuu aamu uus.

    Kuin koitteess' aamun meren tyyneen pintaan
    kointähti kirkkaan kuvaimensa luo,
    niin luonnon aamuhiljaisuus mun rintaan
    Sun kuvas yksin heijastua suo.

    Kun sielu uupuneena uneen vaipuu
    ja sulkee silmät luottain valvontaas,
    on lepo armas; armahampi kaipuu
    on herätä ja löytää Sinut taas.

    Kun kerran suureen aamuun sielu herää
    ja mainen elo häipyy pimentoon,
    ah, silloin kirkkaampana päivänterää
    tää aatos riemahtaa: Sun luonas oon!"

Jim Airthin ääni vaikeni. Hän odotti hetken hiljaisuuden vallitessa.

"Pidätkö siitä?" kysyi hän sitten lempeästi.

Hän ei saanut vastausta. Myra nukkui rauhallisesti kuin pieni lapsi.
Hän saattoi tuntea hänen rauhallisen hengityksensä säännölliset
liikkeet kätensä alla.

"Jumalalle kiitos!" sanoi Jim Airth luoden katseensa aamutähteen.



Kolmastoista luku.

HERÄÄMINEN.


Kun lady Ingleby avasi silmänsä, ei hän ensi hetkessä voinut kuvitella
missä hän oli.

Päivä alkoi sarastaa meren yllä. Hopeinen juova oli aamutähden paikalla
tummalla taivaalla. Hän saattoi nähdä hopeisen hohteen heijastuvan
mereen.

"Minkätähden nukun näin lähellä suurta ikkunaa?" tiedusteli hänen
hämmentynyt tajuntansa. "Vai olenko minä parvekkeella?"

"Minkätähden tunnen itseni niin harvinaisen voimakkaaksi ja
levänneeksi?" kyseli hänen verkalleen heräävä ruumiinsa.

Hän makasi hievahtamatta ja mietti asiaa.

Sitten hän katsahtaessaan alas näki kookkaan ruskean käden pitelevän
hänen molempia käsiään. Hänen päänsä lepäsi sen käsivarren taipeessa,
johon tuo käsi kuului. Voimakas oikea käsi oli ojennettu hänen ylitseen
ja ympärilleen. Kaikki kyselyt saivat ratkaisunsa kahdesta lyhyestä
sanasta: "Jim Airth".

Lady Ingleby makasi hyvin hiljaa. Hän pelkäsi rikkoa sitä levon
lumousta, jonka vallassa hän oli. Hän ei hennonut painaa alas maahan
sitä ihmeellistä taivaallista tunnetta, joka häntä ympäröi.

Kun päivänsarastus kirkastui meren yllä, kirkastui hänen silmiinsä
ihmeellinen valkeus, säteily, jonka kaltaista ei koskaan ennen ollut
loistanut noissa suloisissa silmissä. "Rakas Jumala", kuiskasi hän,
"olenko tuleva tuntemaan _parhaan_?"

Sitten hän hellävaroin veti pois toisen kätensä ja laski sen kädelle,
joka oli peittänyt hänen kättään.

"Jim", sanoi hän, "Jim! Katso! On jo päivä."

"Kuinka?" kuului Jim Airthin ääni hänen takaansa. "Kuinka? _Mitä?
Sisään?_ -- Ohoo! Totisesti!"

Myra hymyili aamunkoitetta kohti. Hän oli jo kokenut nuo ensimäiset
hämmästyvän selviämisen hetket. Mutta Jim Airthille kävi tilanne
selväksi nopeammin kuin hänelle.

"Ohoo!" sanoi hän. "Aioin pitää vartiota koko ajan, mutta olenkin
varmaan nukkunut. Voitko aivan hyvin? Ihan varmaanko? Ei mitään
kouristuksia? No hyvä, mutta minulla on vasemmassa sääressäni sellainen
kouristus, että se panee minut vierimään alas kallion kylkeä tuossa
tuokiossa, jollen saa sitä liikutetuksi. Anna minun auttaa sinua
ylös... Sillä tavoin. Istu nyt rauhassa siinä, sillaikaa kun minä
irrotan itseni tästä kiila-asemasta... Totta totisesti! Luulenpa että
olen kasvanut kiinni kallioon niinkuin kivettynyt kalalisko. Oletko
koskaan nähnyt kalaliskoa? Eikö tunnu olevan vuosia siitä kun sanoit:
'Ja kuka on Davy Jones?' Eikö tee mieli vähän aamiaista? Taitaa jo olla
meidän aika lähteä kotiin."

Iloisesti puhellen koko ajan Jim Airth veti koukkuun pitkät raajansa
hieroen niitä tarmokkaasti, oikaisi käsivartensa päänsä yli ja siveli
sitten kädellään pörröistä tukkaansa.

"Voi peruukkiani", sanoi hän. "Millainen aamu! Ja kuinka ihanaa elää!"

Myra katsahti salavihkaa häneen. Hänen silmänsä olivat kääntyneet
merelle päin. Niissä oli sama kirkas kajastus, joka säihkyi Myran
silmissä.

"Eikö tee mieli aamiaista?" sanoi Jim Airth ja veti kellon taskustaan.

"Tekee kyllä", sanoi Myra iloisesti. "Ja nyt minä uskallan sanoa
sinulle, millaista herkullista kotonaleivottua leipää minulla oli teen
kera. Paljonko kello on, Jim?"

"Puoli neljä. Muutaman minuutin perästä aurinko nousee. Katso!
Oletko koskaan ennen nähnyt aamunkoittoa? Eikö se ole ihmeellinen?
Aina enemmän helmiä ja hopeaa kuin auringonlaskussa. Katso kuinka
tuo kapea juova on levennyt ja jatkunut poikki koko taivaan. Päivän
valtias on tulossa! Katso noita pieniä pilviairuita heleänpunaisen
ja kullan värisissä livereissä. Katso nyt tuonne missä meri näyttää
valoisimmalta. Ah! .. Siinä nousee sen veripunaisen kehrän syrjä
ylös merestä. Ja kuinka nopeasti koko kehrä ilmestyy. Näetkö tuota
välkkyvää, kultaista ja väkevänpunaista polkua? Se on kuin veden
päällä kulkeva kuninkaallinen valtatie, joka johtaa rannasta juuri
alapuoleltamme suoraan hänen loistavan majesteettinsa valtaistuimen
eteen... Uusi päivä on alkanut, emmekä me ole sanoneet 'hyvää
huomenta'. Miksi sanoisimmekaan? Emmehän sanoneet 'hyvää yötäkään'.
Kuinka ihanteellista olisi, kun ei koskaan tarvitsisi sanoa 'hyvää
huomenta' eikä 'hyvää yötä'. Yö olisi aina hyvä ja samoin jokainen
huomen. Koko elämä olisi yhtä ainoata kohoamista hyvästä parempaan,
parhaimpaan. Mitä? Olemmeko löytäneet parhaan? Oi, vaiti! En aikonut
sanoa sitä vielä... Oletko valmis kapuamaan alas? Ei, minä en voi
sallia mitään alas kurkistelemista ja arvelemista. Jos todella pelkäät,
juoksen Tregarthiin niin joutuin kuin mahdollista, herätän nukkuvan
kylän, tuon köysiä ja miehiä ja hinaan sinut kallion töyräältä ylös."

"Minä kieltäydyn jyrkästi antautumasta 'hinattavaksi ylös kallion
töyräältä' taikka jäämästä yksin", julisti lady Ingleby.

"Siis mitä pikemmin alamme alasmenon, sitä parempi", sanoi Jim Airth.
"Minä menen ensin." Hän oli solahtanut partaan yli ennenkuin Myra oli
ehtinyt avata suutaan vastaväitteisiin. "Käänny nyt ympäri. Pidä kätesi
lujasti kielekkeellä ja anna minulle jalkasi. Kuuletko? Tee niinkuin
sanon. Älä epäröi. Ei se ole niin jyrkkä kuin miltä se eilen tuntui.
Meillä ei ole mitään vaaraa. Ala tulla vain! ... Kas sillä tavoin."

Sitten seurasi Myralle viisi minuuttia mitä pahinta kauhua, hänen
antautuessaan sokeasti tottelemaan allaan olevia vahvoja käsivarsia ja
voimakasta ääntä, joka rohkaisi ja uhkasi häntä vuorotellen.

Mutta kun laskeutuminen oli päättynyt ja hän seisoi rannalla Jim
Airthin vieressä, kun he yhdessä kääntyivät ja katselivat äänettöminä
veden kalvolla välkkyvää, nousevan auringon leimuavaan kauneuteen
johtavaa loistokujaa, tulvahtivat kiitollisuuden kyyneleet lady
Inglebyn silmiin.

"Oi, Jim", huudahti hän, "Jumala on hyvä! On niin ihmeen ihanaa elää!"

Silloin Jim Airth kääntyi kasvot kirkastuneina, auringon loistetta
silmissään, ja aukaisi sylinsä. "Myra", sanoi hän. "Me olemme löytäneet
parhaan."

He kävelivät rantaa pitkin ja ylös jyrkästi viettävää katua nukkuvan
kylän keskitse käsikädessä niinkuin onnelliset lapset.

Moorheadin majataloon saavuttuaan he työnsivät auki puutarhan portin ja
astuivat äänettömin askelin päivän valaiseman nurmikentän poikki.

Valtaovi oli lujasti salvattu. Jim Airth pujahti talon takasivulle,
mutta palasi hetken kuluttua päätään pudistaen. Sitten hän etsi
taskustaan suuren linkkuveitsensä, joka oli tehnyt heille niin hyvän
palveluksen, työnsi paikoiltaan kahvihuoneen ikkunan haan, kohotti
varovasti nostoikkunaa, huiskautti toisen säärensä ikkunalaudan yli ja
veti Myran perässään.

Päästyään tuttuun huoneeseen, missä oli liinat pöydillä sekä sinappi-
ja suola-astiat valmiina aamiaista varten, laukesivat he molemmat
hillittömiin naurunpuuskiin, naurun, joka oli sitä vastustamattomampaa,
kun sen täytyi pidättyä pääsemästä kuuluviin.

Jim tointui ensimäisenä ja meni ruokakaapille hankkimaan syötävää.

Lady Ingleby juoksi äänettömästi omaan huoneeseensa yläkertaan pesemään
käsiään ja silittämään tukkaansa. Hän palasi parin minuutin perästä ja
tapasi Jimin ylpeänä menestyksestään asettamassa pöydälle kovakuorista
kotitekoista leipää, suuren juuston ja vaahtoavan oluttuopin.

Lady Inglebyn teki kovasti mieli teetä, eikä hän ollut eläissään
juonut olutta tinatuopista. Mutta hän ei olisi mistään hinnasta
tahtonut pilata Airthin poikamaista ihastusta ruokakaapin-ryöstönsä
onnistumisesta.

Niin he istuivat keskimäiseen pöytään, Myra Amelia Murgatroydin
paikalle ja Jim Sussun paikalle, ja söivät juustovoileipäänsä ja joivat
oluttansa mainiolla ruokahalulla ja suunnattomalla nautinnolla. Ja Jim
käytti Susannan lautasliinaa ja oli osoittavinaan hellätunteisuutta
sitä kohtaan. Ja Myra nuhteli häntä niinkuin Amelia Murgatroydilla
oli tapana nuhdella Susannaa, minkä jälkeen molemmat huudahtivat
yhteen ääneen: "Oi hyvä rakas!" Eliza-neidin teennäisimpään tapaan ja
riensivät sitten yhdistämään sormiaan jonkun toiveen toteutumiseksi,
eivätkä voineet kumpikaan keksiä mitään toivetta.

Kun he olivat lopettaneet ateriansa ja korjanneet pöydän, oli kello
puoli kuusi. He siirtyivät yhdessä halliin.

"Sinun täytyy mennä nukkumaan vähän lisää", sanoi Jim Airth käskevästi.

"Menen kyllä, jos sitä haluat", kuiskasi Myra; "mutta en koskaan ole
koko elämässäni tuntenut itseäni näin voimakkaaksi ja levänneeksi.
Jim, minä istun aamiaisella sinun pöydässäsi ja kaadan sinulle kahvia.
Asettakaamme se kello yhdeksäksi, kuten tavallisesti. Tulee olemaan
niin hauskaa nähdä Murgatroydien ilmeitä ja muistella juustoamme ja
oluttamme. Jos sinä tulet alas ensiksi, niin tilaa aamiaisemme samaan
pöytään."

"Hyvä on", sanoi Jim Airth.

Myra alkoi nousta ylös portaita, mutta kääntyi viidennellä askelmalla
ja kurottautui käsipuun yli hymyilemään Jim Airthille.

Jim Airth kohotti kättään ylös. "Kuinka voin laskea sinut menemään?"
huudahti hän äkkiä.

Myra kurottui ulommaksi ja katsoi hymyillen hänen jumaloiviin silmiinsä.

"Kuinka voin mennä?" kuiskasi hän hellästi.

Jim Airth tarttui hänen molempiin käsiinsä. Heidän silmänsä uppoutuivat
liekehtien toisiinsa.

"Myra", hän sanoi, "milloin menemme naimisiin?"

Myran kasvoille lehahti puna, aivan kuin pehmeät valkoiset pilvet
olivat lehahtaneet rusottaviksi auringon noustessa. Mutta hän kohtasi
arkailematta Jimin silmien leimua.

"Milloin vain tahdot, Jim", vastasi hän vienosti.

"Niin pian kuin mahdollista siis", sanoi Jim Airth kiihkeästi.

Myra veti pois kätensä ja nousi pari askelta ylemmäksi. Sitten hän
kääntyi, kumartui alas ja kuiskasi:

"Miksi?"

"Siksi", vastasi Jim Airth, "etten tiedä kuinka voin sietää päivää tai
tuntia tai minuuttiakaan, jolloin emme voi olla yhdessä."

"Ah, onko sinullakin sellainen tunne?" kuiskasi Myra.

"_Sinullakin_?" huusi Jim Airth. "Onko _sinullakin_ -- Myra! Tule
takaisin!"

Mutta lady Ingleby pakeni ylös portaita kuin jänis. Hän ei ollut
juossut niin kovaa sittenkun kymmenvuotiaana lapsena. Jim Airth kuuli
hänen onnellisen naurunsa ja sitten oven sulkeutumisen.

Silloin hän aukaisi valtaoven salvan ja astuttuaan ulos seisoi
päivänpaisteessa polulla, jota myöten hän oli nähnyt satuprinsessansa
tulevan.

Hän ojensi käsivartensa päänsä yli.

"Minun!" sanoi hän. "Minun kokonaan! Oi, hyvä Jumala! Vihdoinkin olen
saavuttanut korkeimman!"

Sitten hän riensi pikajuoksua kyläkatua pitkin rantaan; ja viisi
minuuttia myöhemmin hän voimakkaan miehuutensa täydessä väkevyydessä ui
kultaista kujaa pitkin nousevaa aurinkoa kohti.



Neljästoista luku.

KULTAISIA PÄIVIÄ.


Sitä seuraava viikko oli ihanteellisen ilon ja vapauden viikko.
Molemmat tiesivät vaistomaisesti, etteivät mitkään myöhemmät päivät
voineet olla aivan näiden ensimäisten kaltaisia. Niihin sisältyi
elämys, joka ei ollut enää uudistuva ja joka niinollen oli nautittava
eheästi ja täysin sydämin.

Alussa Jim Airth puhui päättävästi erikoisen naimaluvan hankkimisesta
ja kannatti kaiken viivyttelyn hylkäämistä. Mutta lady Ingleby, joka
tavallisesti oli jossakin määrin epävarma kaikkiin lakiasioihin ja
käytännöllisiin seikkoihin nähden, rupesi onneksi epäilemään, oliko
viisasta mennä naimisiin muulla kuin omalla nimellään; ja vaikka hän
olisi voinut ratkaista vaikeudet ilmottamalla heti asian oikean laidan
Jim Airthille, tahtoi hän välttämättä saada itse määrätä milloin ja
missä ilmaiseminen oli tapahtuva; ja hänessä oli herännyt harras halu
tehdä se omassa kauneuden ympäröimässä kodissaan Shenstonessa.

"Katsos, Jim", pyyteli hän, "minulla on Lontoossa ja Shenstonessa
joitakin ystäviä, jotka tuntevat mielenkiintoa minun puuhiini, ja minä
tuskin voisin ilmestyä heidän keskelleen nuorikkona! Vai voisinko,
Jim? Se näyttäisi kovin omituiselta ja odottamattomalta virkistyslevon
päätökseltä. Eikö sinustakin, Jim?"

Jim Airthin äänekäs nauru veti Susanna-neidin ikkunaan. Susannalle
aiheutui ikävää ajanhukkaa siitä että hänen ikkunansa antoi
kuusamamajaan päin.

"Siitä saattaisi syntyä kerrassaan virkistyslepo-raivo", sanoi Jim
Airth.

"Oi, mutta eivät kaikki voisi kohdata _sinua_", sanoi Myra; ja katse,
jonka Jim Airth sai noista suloisista silmistä, korvasi täysin määrin
vastaväitteen epämääräisyyden.

Niinmuodoin he tulivat päätökseen viettää viikon ajan tätä vapaata,
kahlehtimatonta elämää, ennenkuin palaisivat siihen maailmaan, jonka
keskuudessa heidät tunnettiin; ja Jim Airth lupasi tulla tapaamaan
Myraa hänen omassa kodissaan, ennen sen lopullisen askeleen ottamista,
joka tekisi heidät kokonaan toistensa omiksi.

Sitten tekivät he iloisia kävelyretkiä pitkin kallioita raittiissa
tuulessa ja päivänpaisteessa; ja Jimin käsivarresta kiinni pidellen
Myra kurkisti ylhäältä kallion töyräältä heidän pengermälleen.

He kävivät Hevosenkenkä-poukamassa matalan veden aikana, ja Jim Airth
kulutti tuntikausia kovertaakseen hät'hätää laaditut pykälät oikeiksi
askeliksi, niin että pengermälle tuli johtamaan portaat, joita myöten
vastedes vuoksiveden mahdollisesti yllättämät ihmiset voisivat kiivetä
turvaan. Myra istui rannalla ja katseli hänen työtään, katse valoisana
herkistä muistoista; mutta hän kieltäytyi jyrkästi kiipeämästä
uudelleen ylös.

"Ei, Jim", sanoi hän; "ei ennenkuin tulemme tänne lempiviikoiksemme.
Sitten, jos tahdot, voit viedä vaimosi mukanasi sille paikalle, missä
vietimme nuo ihmeelliset tunnit. Mutta ei nyt."

Jim, joka odotti saavansa aina pitää oman päänsä, jollei hänelle
näytetty mustaa valkoisella toisenlaisen menettelytavan paremmuuden
todistukseksi, oli ryhtymäisillään väittelemään ja inttämään vastaan,
kun hän huomasi kyyneleitä Myran silmäripsissä ja värinää hänen
suloisilla, hymyilevillä huulillaan, ja hän antoi heti myöten enempää
kyselemättä.

He vuokrasivat teltan ja pystyttivät sen rannalle kylän ulkopuolelle,
Myra sähkötti itselleen uimapuvun ja Jim meni veteen alusvaatteissaan
ja koetti opettaa häntä uimaan kannattaen häntä leuan alta ja lukien:
"Yks, kaks! Yks, kaks!" paljon kovemmalla äänellä kuin sitä oli koskaan
ennen Myralle luettu. Suuren loiskinan ja naurun keskellä Myra sitten
suoritti kymmenkyynäräisen uintimatkansa.

Amelia Murgatroydin mielestä se oli loukkaavaa; niin, enemmän kuin
loukkaavaa -- se oli pahennusta herättävää! Hän joutui paikalla vuoteen
omaksi, odottaen että Eliza ja Susanna seuraisivat hänen esimerkkiään
-- ainakin hengessä, jollei kirjaimellisesti. Mutta Amelian
henkilökohtaisesta valvonnasta vapautuneena romanttinen pikku Susanna
johdatti Elizan harhaan, ja molemmat etsivät salaista ja pelokasta
nautintoa seuraamalla minkä voivat tuon parin "pyrintöjä", joka oli
rohkeasti muuttanut proosallisen cornwallilais-majatalon jännityksen ja
romantiikan maaksi.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin Myra heidän seikkailunsa jälkeisenä
aamuna viisi minuuttia yli yhdeksän oli tullut kahvihuoneeseen
keltaisia ruusuja valkoisen pukunsa vyössä, lausuen: "Rakas Jim, olenko
antanut sinun odottaa? Eihän kahvi vain liene jäähtynyt?" -- oli koko
elämä muuttanut muotoaan Susanna-neidin silmissä. Äkkiä kääntyen hän
oli nähnyt katseen, jonka Jim Airth loi tuohon viehättävään naiseen,
joka istui häntä vastapäätä hänen siihen saakka yksinäisen pöytänsä
ääreen ja yhä hymyllä vastaten hänen katseeseensa kohotti kahvipannua.

Amelian ankara kuiskaus oli palauttanut hänet järkiinsä ja ehkäissyt
enemmät taakse-vilkumiset, mutta hän oli kuullut Myran sanovan:
"Unhotin sokerin kupistasi, Jim. Yksikö vai kaksi palaa?" ja Jim
Airthin vastaavan: "Kuten tavallisesti, kiitos, kultaseni", tietämättä
että hän, iskien lystikkäästi silmää sokeripihdit koholla odottavalle
Myralle, asetti kirjekuoren kuppinsa päälle merkiksi, että "kuten
tavallisesti" merkitsi "ei ollenkaan sokeria!"

Myöhemmin, kohdatessaan lady Inglebyn eräänä päivänä yksinään
käytävässä, Susanna-neiti rohkaistui tekemään kaksi kiireistä kysymystä.

"Oi, sanokaa minulle, kultaseni! Onko ihan _todella_ totta että te
menette naimisiin herra Airthin kanssa? Ja oletteko tuntenut hänet
kauan?"

Ja luoden hymyilevän katseen Susannan levottomiin, pyöreihin kasvoihin
Myra vastasi: "Niin, neiti Susanna, tosiasia on, että Jim Airth menee
naimisiin minun kanssani. Enkä voi selittää kuinka kauan olen hänet
tuntenut. Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet koko ikäni."

"Ah", kuiskasi Susanna-neiti viekkaasti hymyillen oman
tarkkanäköisyytensä tiedossa. "Eliza ja minä olimmekin varmat siitä
että välillänne oli vain pieni riitaantuminen."

Tämä huomautus jäi lady Inglebylle kerrassaan käsittämättömäksi: ja
vasta sitten kun hän oli kertonut sen Jimille ja tämä oli nauranut
täyttä kurkkua ja nimittänyt häntä häikäilemättömäksi teeskentelijäksi,
selvisi hänelle että "riitaantumisen" otaksuttiin olleen vaikuttamassa
koko sen ajan, jolloin hän ja Jim Airth olivat istuneet eri pöydissä
osottamatta mitään tuttavuuden merkkejä.

Siitä huolimatta hän hymyili ystävällisesti Susannan viekkaille,
nyökyttäville kasvoille. Sitten hän omassa suuressa onnessaan kietoi
pienen vanhan neidin kauniitten käsivarsiensa syleilyyn ja suuteli
häntä.

Susanna-neiti ei ikinä unhottanut tuota syleilyä. Se heijasti hänelle
aavistuksen siitä, miltä tuntui olla Jim Airthin rakastama. Ja
sen jälkeen, milloin vain Amelia-neiti katsoi soveliaaksi käyttää
laatusanoja sellaisia kuin "säädytöntä", "epäiltävää" tai "suurimmassa
määrin sopimatonta", kääri Susanna-neiti urheasti kokoon kudelmansa ja
poistui huoneesta.

Siten kuluivat nuo kultaiset päivät, ja Jim Airthille tuli kirje
lady Inglebyn sihteeriltä. Hänen armonsa oli tällä haavaa poissa
kotoa, mutta palaisi Shenstoneen seuraavana maanantaina ja ottaisi
mielihyvällä hänet vastaan tiistaina iltapäivällä. Kello kaksi Charing
Crossin asemalta lähtevää pikajunaa oltaisiin vastassa Shenstonen
asemalla, jollei hän kirjeellisesti esittäisi toista.

"No, sepä on hyvin kohteliasta", sanoi Jim Myralle ojentaessaan
hänelle kirjeen; "ja kuinka hyvin se sopii suunnitelmiimme. Olimme jo
päättäneet molemmat matkustaa kaupunkiin maanantaina ja sinä edelleen
Shenstoneen. Siten minä voin tulla tuossa kahden junassa tiistaina,
suoriutua käynnistäni lady Inglebyn luona niin nopeaan kuin mahdollista
ja lentää sitten tyttöni luo Puistomajaan. Kunpa hän vain ei ottaisi
tarjotakseen minulle teetä!"

"Kumpi 'hän'?" kysyi Myra hymyillen. "_Minä_ ainakin aion tarjota
sinulle teetä."

"Sitten minä kieltäydyn lady Inglebyn teestä", sanoi Jim päättävästi.

Noinakin ihmeellisinä päivinä hän jatkoi säännöllisesti kirjansa
valmistamista, Myran istuessa hänen lähellään tupakkahuoneessa
kirjottaen kirjeitä tai lukien silläaikaa kun hän työksenteli.
"Voin tehdä paremmin työtä, kun sinä olet ulottuvilla tai ainakin
silmän kantamissa", oli Jim sanonut; eikä Myra ollut voinut olla
mielessään vertaamatta tämän tuottaman mielihyvän värähdystä siihen
entiseen tietoisuuteen, että hän oli aina tiellä työtä tehtäessä
ja että laboratorion oven sulkeminen myöskin sulki hänet Mikaelin
elämänharrastusten ulkopuolelle. Oi, kuinka tuo kaikki oli erilaista
verrattuna siihen tapaan, millä Jim jo nyt teki hänet osalliseksi
itsestään ottaen hänet mukaansa kaikkiin harrastuksiinsa.

Myra kirjotti juurtajaksain onnestaan Jane Dalmainille, kertoen
hänelle yksityiskohtaisesti ne laatuaan harvinaiset tapahtumat, jotka
olivat hänet niin nopeasti siihen temmanneet. Samoin muutamia rivejä
vanhalle ystävälleen Meldrumin herttuattarelle, ilmottaen hänelle
lyhykäisesti kihlauksensa ja Shenstoneen-paluunsa päivämäärän ja
luvaten perinpohjaisemman selityksen myöhemmin. Tämä kirje sisälsi myös
terveiset Ronaldille ja Billylle, jos he vielä sattuisivat olemaan
Overdenessä.

Sunnuntai-ilta, viimeinen jonka he viettivät Tregarthissa, saapui aivan
liian pian. He menivät yhdessä pieneen kirkkoon, istuen yksinkertaisen
kalastajaväen keskellä iltajumalanpalveluksessa. Katsoessaan samaan
virsikirjaan ja laulaessaan: "O, Luoja, joka pelastat", ajattelivat
molemmat keskellä virttä "Davy Jonesia" ja vaihtoivat keskenään
hymyilyn, liittäen kuitenkin heti perään anomus- ja kiitosrukouksen.

    "Maa, meri siitä ikuisen
    Sinulle tuokoon kiitoksen."

Jim Airthin voimakas basso jyrisi kautta pienen kirkon, ja liki hänen
olkapäätään lauloi Myra niin säteilevin kasvoin ettei kenkään voinut
epäillä hänen ylistyksensä todellisuutta.

Sitten takaisin Moorheadiin nauttimaan kylmää illallista, jonka jälkeen
he siirtyivät ulos kuusamamajaan saadakseen Jimin iltasavun ohella
pitää viimeisen hiljaisen keskusteluhetken.

Siinä heidän istuessaan Jim Airth virkkoi äkkiä: "Kesken puheen, minä
haluaisin että kertoisit minulle enemmän lady Inglebystä. Millainen
nainen hän on? Onko hänen kanssaan helppo puhua?"

Tuokioksi Myra joutui hämille. "Niin, Jim -- tuskin osaan oikein sanoa.
Helppoko? Niin, luulen kyllä että _sinusta_ tulee olemaan helppo puhua
hänen kanssaan."

"Puhuuko hän miehensä kuolemasta, vai onko se pyhitetty aihe?"

"Hän puhuu siitä", sanoi Myra vienosti, "niille jotka voivat ymmärtää."

"Vai niin! Luuletko että hän haluaisi kuulla yksityiskohtia hänen viime
ajoistaan?"

"Mahdollisesti; jos sinua haluttaa kertoa niistä. Jim -- tiedätkö kuka
sen teki?"

Äänetön hämmästys lehtimajassa. Jim otti piipun hampaistaan ja katsoi
häneen.

"Tiedänkö kuka -- teki -- mitä?" kysyi hän hitaasti.

"Tiedätkö sen miehen nimen, jonka tekemä erehdys surmasi lordi
Inglebyn?"

Jim pani piipun takaisin suuhunsa.

"Kyllä, kultaseni, tiedän sen", sanoi hän levollisesti. "Mutta kuinka
sinä olet saanut tietää tuosta erehdyksestä? Minä olin siinä luulossa
että koko asia pidettiin salaisena täällä kotona."

"Niin tehtiinkin", sanoi Myra; "mutta lady Inglebylle kerrottiin siitä,
ja minä kuulin sen silloin. Jim, jos hän kysyisi sinulta tuota nimeä,
sanoisitko sen hänelle?"

"Sanoisin varmaan", vastasi Jim Airth. "Minä olin alunpitäen jyrkästi
vastaan että siitä tehtäisiin mitään salaisuutta. Minä vihaan
salakähmäisyys-politiikkaa. Mutta oli otettava huomioon miehen
tulevaisuus. Maailma ei milloinkaan päästä tuollaisia seikkoja
unohtumaan. Häntä olisi aina osotettu sanoen: 'Tuo mies tuossa tappoi
lordi Inglebyn' -- ihan kuin hän olisi tehnyt sen tahallaan; ja
jokainen meistä tiesi että se olisi painanut kuin myllynkivi vaikka
minkälaisen tulevaisuuden kaulassa. Ja lisäksi oli koko tapahtumalla
ollut hiukan säännötön kulku; ja johtavat piirit pitävät asianaan
omistaa itselleen koko kuudoksen, jos kokeilut menestyvät, ja nostaa
kiukkuisen metelin, jos ne sattuvat epäonnistumaan. Siitä johtuu
se tosiasia, että me armeijassa palvelevat olemme kaikki sellaisia
innottomia paikallaanpysyjiä. Ei kukaan uskalla olla omintakeinen.
Vaaranalaisuus on liian suuri ja hämmästyttävän suhteeton. Jos
onnistut, saat D.S.O:n [Distinguished Service Order = Palveluksessa
kunnostautumisen ritarikunta. Suom. huom.] merkin kiitolliselta
hallitukselta ja laakeriseppeleen ihailevalta kansakunnalta. Jos
epäonnistut, niin suuttunut väestö pilkkaa nimeäsi ja kiusaantunut
ja hämmästynyt hallitus heittää sinut vankilaan. Sellainen menettely
ei kannusta eikä tee miehiä kärkkäiksi ryhtymään alotteisiin. Jonkun
teon oikeutta ja vääryyttä ei pitäisi määrätä sen menestymisen tai
epäonnistumisen mukaan."

Lady Inglebyn ajatus oli pysähtynyt Jimin sydämenpurkauksen alkuosaan.

"Eivät he olisi voineet ottaa Mikaelin kuudosta", sanoi hän. "Se on
varmasti ollut patentilla suojattu. Hän huolehti aina tarkoin siitä
että otti patentin kaikille keksinnöilleen."

"Mitä tarkotat?" sanoi Jim Airth. "Ahaa, ymmärrän. 'Kuudos' merkitsee
'kunniaa', tyttö-kulta, ei mitään uudenlaatuista räjähdysainetta. Mutta
miksi kutsut lordi Inglebytä 'Mikaeliksi'?"

"Olin hänelle läheisesti tuttu", sanoi lady Ingleby. "Ymmärrän. No
niin, kuten sanoin, minä vastustin tuota salaamis-puuhaa, mutta
minut saatiin taivutetuksi myöntymään; ja ne harvat, jotka tiesivät
asian laidan, sitoutuivat kunniasanallaan pysymään vaiti. Ainoastaan
lady Inglebylle oli nimi kuitenkin ilmaistava, jos hän haluaisi
tietää sen; ja jotkut meistä arvelivat että olisi yhtä hyvä panna se
suoraan Times'iin kuin kertoa naiselle. Sittemmin saimme kuulla hänen
päättäneen olla mistään tietämättä."

"Mitä mieltä olet hänen päätöksestään?" kysyi lady Ingleby.

"Olen sitä mieltä että hän on hyvin oikeamielinen nainen ja hyvin
harvinainen sukupuolessaan, jos hän pysyy päätöksessään. Mutta
naisluonteelle olisi jokseenkin ominaista tehdä tuollainen kelpo päätös
jonkun ylevän hetken jännityksessä ja sitten antautua jälkeenpäin
yksityisiin arveluihin."

"Kuulitko hänen kieltonsa syytä, Jim? Hän sanoi ettei hän tahtonut
että maan päällä olisi joku, jonka kättä hän ei voisi suostua ystävänä
puristamaan."

"Uskollinen sielu-parka!" sanoi Jim Airth kovasti liikutettuna. "Myra,
jos _minä_ saisin tapaturmaisesti surmani jonkun kautta, kuten Ingleby,
-- tuntisitko _sinä_ sillä tavoin minun tähteni?"

"En!" huusi Myra intohimoisesti. "Jos menettäisin sinut, rakastettuni,
en ikinä haluaisi enää puristaa yhdenkään muun miehen kättä, en
ystävänä enkä muuten, niin kauan kuin eläisin!"

"Ahaa", mietti Jim Airth. "Siis sinun mielestäsi lady Inglebyn kiellon
syy ei todistanut sellaisesta rakkaudesta kuin meidän?"

Myra painoi kauniin päänsä hänen olkaansa vasten. "Jim", sanoi hän
katkonaisesti, "en pidä itseäni pätevänä arvostelemaan mitään muuta
rakkautta. Se asia minulle vain on selvänä, etten koskaan ollut tiennyt
mitä rakkaus oli, ennenkuin tulin tuntemaan _sinut_."

Pitkä äänettömyys lehtimajassa.

Sitten Jim Airth huusi miltei hurjasti sylissään lepäävälle naiselle:
"Voitko todella ajatella olleesi oikeassa antaessasi minun odottaa edes
päivääkään?"

Ja puhuteltu, joka rakasti häntä kielin kuvaamattomalla rakkaudella,
ei voinut löytää sanoja vastaukseksi tuohon kysymykseen. Siten kävi
niin, että tuo kysymys kohosi uudelleen hänen eteensä vastatulevina
päivinä, alati valmiina palaamaan ja kolkuttamaan hänen aivojaan
toistaen säälimättömästi: "Olinko oikeassa antaessani hänen odottaa
edes päivääkään?"

       *       *       *       *       *

Hallissa sen marmoripöydän vieressä, jolla vieraskirja oli, he
pysähtyivät sanomaan hyvää-yötä. Jo alunpitäen ei Myra ollut sallinut
Jimin tulla yläkertaan ennenkuin hänen ovensa oli suljettu. "Jollet
noudata sääntöjä, joita minä katson oikeaksi asettaa", sanoi hän pieni
hellä hymy huulillaan, "niin minä itsepuolustukseksi pyydän Amelia
Murgatroydin kaitsijaksi; ja tuntuisiko se sinusta hauskalta?"

Jim lupautui siis pysymään alhaalla kunnes Myran ovi oli ollut
suljettuna viisi minuuttia. Sen jälkeen hän törmisti ylös portaita
vihellellen:

    "Kauan, kauan eläköön mun armas vaimosein,
    Pitkä ikä olkoon myös laivatoverein;
    Älköhön luitamme saako valtoihin
    Vanha Davy Jones, missä lienemmekin..."

Sitten hänen ovensa paukahti, ja Myra uskalsi päästää vallalle
pidätetyn naurunsa ja laulahtaa vienosti:

    "O-hii, o-hei, o-hoi!"

pelkästä onnen ylenpalttisuudesta.

Mutta tänään oli viimeinen ilta. Ero oli edessä. Oli ollut kireitä
hetkiä jo lehtimajassa.

Jimin siniset silmät kapinoivat. Hän seisoi pidellen Myran käsiä
rintaansa vasten, kuten hän oli tehnyt Hevosenkenkä-poukamassa, kun
aallot huuhtelivat heidän jalkojaan ja hän oli huutanut: "Teidän
_täytyy_ kiivetä!"

"Siis huomenillalla", sanoi hän, "sinä olet Puistomajassa Shenstonessa
ja minä klubissani kaupungissa. Tiedätkö kuinka kovaa on olla poissa
luotasi yksi tuntikaan? Käsitätkö että jollet sinä olisi ollut niin
itsepäinen, ei meidän olisi koskaan tarvinnut ollenkaan erota? Me
olisimme voineet lähteä pois täältä yhdessä, miehenä ja vaimona. Jos
sinä olisit todella minusta välittänyt, et olisi halunnut odottaa."

Myra hymyili hänen vihastuneelle katseellensa.

"Jim", kuiskasi hän, "on _hirveän_ tuhmaa sanoa: 'Jos olisit todella
minusta välittänyt', kun sinä kerran tiedät täysin hyvin, että minä
välitän sinusta enemmän kuin yksikään nainen maailmassa on koskaan
välittänyt yhdestäkään miehestä tätä ennen! Ja minä vakuutan sinulle,
Jim, ettemme olisi voineet mennä _pätevästi_ naimisiin täällä -- ja
ajattele kuinka kamalaa olisi rakastaa toisiaan niin paljon kuin
me rakastamme ja sitten huomatakin ettemme ole _lainvoimaisesti_
naimisissa; ja kun tulet kotiini ja viet minut mukaasi sieltä, olet
myöntävä, -- niin todella _myöntävä_ -- minun olleen oikeassa. Olet
pyytävä nöyrästi anteeksi että olet niin usein sanonut: 'joutavia'
-- Jim -- rakkain! Katso kelloa! Minun _täytyy_ mennä. Amelia
Murgatroyd parka väsyy niin kovin kuunnellessaan meitä. Hän jättää
aina ovensa pikkuisen raolleen. Niin tekee Susanna-neitikin. He ovat
kaikki ottaneet tavakseen nukkua ovet raollaan. Luulen että Susanna
seisoo raotetun ovensa ääressä pimeässä, toivoen nähdä sinun kulkevan
ohi... Ei, älä sano niin häijyjä sanoja. He ovat herttaisia kaikki
kolme, ja me tulemme hirveästi kaipaamaan heitä huomenna. Oi, Jim
-- minulle johtui juuri mieleen loistava aate! Minä pyydän heitä
morsiusneideikseni! Etkö voi nähdä heidän seuraavan minua kirkon
kuorikäytävää pitkin? Se olisi vielä pahempaa kuin herttuattaren
esiintyminen Janen luovuttajana. Ah, etkö ole kuullut sitä juttua? Minä
kerron sen sinulle joskus. Jim, sano pian 'hyvää yötä' ja päästä minut
menemään."

"Kerran", sanoi Jim Airth pusertaen tiukemmin hänen ranteitaan --
"kerran, Myra, me emme sanoneet 'hyvää-yötä' emmekä 'hyvää-huomenta'."

"Jim, rakas!" sanoi Myra hellästi. "Sinä yönä sanoit sinä minulle,
ennenkuin nukuin: 'Me emme ole yksin. _Jumala on täällä_.' Ja sitten
sinä luit osan 139:stä psalmista. Ja Jim -- minä ajattelin että sinä
olit paras ja voimakkain mies mitä koskaan olin tuntenut; ja minä
tunsin että koko elämäni ajan tulisin luottamaan sinuun niinkuin luotin
Jumalaani."

Jim Airth päästi irti kädet, joita hän oli pidellyt niin tiukasti, ja
suuteli niitä hyvin hellästi. "Hyvää yötä, sydänkäpyni", sanoi hän, "ja
Jumala siunatkoon sinua!" Sitten hän kääntyi marmoripöytään päin.

Myra juoksi joutuin ylös portaita ja sulki ovensa.

Sitten hän polvistui vuoteensa viereen ja nyyhkytti hillittömästi,
osaksi ilosta ja osaksi surusta. Vastauksetta jäänyt kysymys alotti
toistelunsa: "Ah, olinko oikeassa antaessani hänen odottaa?"

Hetken perästä hän kohotti päätään, pidätti hengitystään ja tuijotti
pimeyteen. Hänen huoneensa poikki näytti liikkuvan ilmestys. Kookas,
parrakas mies iltapuvussa. Sylissä pieni koira, joka kurkisti häneen
kähäräinsä lomitse ikäänkuin sanoakseen: "Minun on parempi sija. Mitä
tekemistä sinulla on täällä?" Kookas mies kääntyi ovella. "Hyvää yötä,
rakas Myra", sanoi hän ystävällisesti. Näky hävisi.

Lady Ingleby hautasi kasvonsa vuodevaatteisiin. "Tätä -- kymmenen
pitkää vuotta!" sanoi hän. Sitten hän näki pimeässä Jim Airthin
sinisilmäin kapinallisen hehkun ja tunsi hänen käsiensä puserruksen
omissaan. "Kuinka voin sanoa 'hyvää-yötä'?" kiisti hänen syvä äänensä
intohimoisesti. Ja onnen kyynelien tulvahtaessa silmiin Myra liitti
kätensä yhteen, kuiskaten: "Rakas Jumala, tulenko vihdoinkin tuntemaan
parhaan?"

Ja portaita ylös astui Jim Airth, vihellellen kuin satakieli.
Mutta, myönnytyksenä Amelia Murgatroydin aatteille soveliaasta
sunnuntai-musiikista hän syrjäytti "Nancy Leen" ja vihelsi:

    "O Luoja, joka pelastat,
    Kädelläs aallot asetat;
    Jok' annat meren myrskylle
    Sanallas käskyn: Vaikene;
    O kuule, kun sua huudamme..."

Ja polvillaan vuoteensa vieressä pimeässä Myra teki siitä itselleen
iltarukouksen.



Viidestoista luku.

"MISSÄ ON LADY INGLEBY?"


Kun Jim Airth astui junasta seuraavan tiistain iltapuolella, katseli
hän innokkaasti kahden puolen pitkin asemasiltaa toivoen näkevänsä
Myran. Tosin he olivat nimenomaan sopineet, etteivät kohtaisi toisiaan
ennenkuin hänen käytyään lady Inglebyn luona. Mutta Myra oli niin
viehättävän epäjohdonmukainen ja mielivaikutteitaan noudattava kaikessa
toiminnassaan. Olisi ollut aivan hänen kaltaistaan kääntää nurin koko
heidän laatimansa suunnitelma; ja jos Myran halu tavata häntä muistutti
edes jossain määrin hänen omaa nälkäistä kaipuutaan nähdä Myra, olisi
tuollainen täyskäännös ollut hänestä helppo ymmärtää.

Kuitenkin kaikitenkin, Myraa ei näkynyt; ja järjettömän pettymyksen
tunteen raskauttaessa mieltään Jim Airth työnsi lipun odottavalle
vartialle, kulki pienen asematalon läpi ja tapasi hienot, ponivaljakon
vetämät ajopelit odottamassa ulkopuolella.

Etuhevosen suitsia pitelevä ajomies kosketti hattuaan.

"Shenstonen linnaanko, sir?"

"Niin", sanoi Jim Airth ja kiipesi ajopeleihin.

Ajomies kosketti jälleen hattuaan. "Hänen armonsa sanoi, että te ehkä
itse haluaisitte ajaa poneja, sir."

"Ei, kiitos", sanoi Jim Airth lyhyesti. "En koskaan aja toisten
ihmisten poneja."

Ajomiehen ymmärtävä irvistys tukahtui heti. Hän kosketti jälleen
hattuaan, otti ohjakset käsiinsä, nousi ajajan istuimelle, räpsäytti
etuhevosta, ja täydellisesti yhdenveroiset ponit syöksähtivät heti
nopeaan raviin.

Hevoslihan tuntijana Jim Airth tarkasteli niitä hyväksyvästi.
He kiisivät pitkin kapeita kyläteitä, joita tuuheina kasvavat
villiruusut ja metsäköynnökset reunustivat. Kyläläiset olivat työssä
heinäniityillään, huudellen iloisesti toinen toiselleen heiniä
käsitellessään. Oli verraton, Englannin rehevän keskikesän päivä.

Jim Airthin pettymys siitä ettei Myraa näkynyt hälveni nopeasti
ajomatkan nautinnossa. Kaikesta huolimatta oli sentään paras pitää
kiinni kerran tehdyistä suunnitelmista; ja noitten hupaisten pikku
kavioiden jokainen kopsahdus vei häntä lähemmäksi Puistomajaa. Ehkä
Myra olisikin ikkunan ääressä. (Jim Airth oli nimenomaan kieltänyt
häntä tulemasta ikkunaan!)

"Nämä ponit ovat olleet hyvän ajajan käsissä", huomautti hän
hyväksyvästi ajomiehelle heidän kiitäessään eräässä kaarteessa.

"Kyllä, sir", sanoi ajomies tehden välttämättömän kädenliikkeensä
hattua kohti, ruoskan ja käden kohotessa yhdessä. "Hänen armonsa ajaa
niitä aina itse, sir. Hänen armonsa on hyvä ajaja, sir."

Tämä tiedonanto hämmästytti Jim Airthia. Lordi Inglebyn iästä ja näöstä
päättäen hän oli odottanut tapaavansa lady Inglebyssä tasaantuneen
ja kunnianarvoisan kuusikymmenvuotiaan rouvasihmisen. Oli hiukan
yllättävää kuulla häntä mainittavan hyväksi ajajaksi.

Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa aprikoida asiaa pitemmältä.
Sivuuttaen keskellä kyläniittyä sijaitsevan muratin verhoaman kirkon
he pyörähtivät läpi jykevän, erittäin hienomallisen rautaportin ja
saapuivat komealle puistokujalle. Vasemmalla puuryhmän keskellä oli
soma pieni, monipäätyinen talo.

"Mikä talo tuo on?" kysyi Jim Airth vilkkaasti.

"Puistomaja, sir."

"Kuka siinä asuu?"

"Rouva O'Mara, sir."

"Onko rouva O'Mara jo palannut?"

"En tiedä, sir. Hän oli ylhäällä linnassa hänen armonsa luona tänä
aamuna."

"Silloin hän _on_ palannut", sanoi Jim Airth.

Ajomies näytti käyvän ymmälle, mutta ei virkkanut mitään.

Jim Airth kääntyi istuimellaan ja katsoi taakseen Puistomajaan. Se oli
pienempi rakennus kuin hän oli odottanut. Tämä seikka ei näyttänyt
häntä surettavan. Hän hymyili itsekseen, ikäänkuin joku ajatus olisi
herättänyt hänessä huvitusta ja mielihyvää. Hänen vielä katsoessaan
taakseen avautui talossa eräs sivuovi; siististi puettu, mustissa oleva
nainen, nähtävästi jokin ylineitsyt, ilmestyi kynnykselle, pudisteli
valkoista pöytäliinaa ja palasi sisään.

He kiisivät pitkin puistokujaa, Jim Airthin pannessa merkille jokaisen
puun hyväksyvästi ja mielihyvin. Hieno vanha päärakennus tuli näkyviin,
ja hetkistä myöhemmin he seisahtuivat valtaoven eteen.

"Hyvä ajomatka", huomautti Jim Airth hyväksyvästi antaessaan juomarahaa
ajomiehelle. Sitten hän kääntyi, nähden suuret ovet jo seposelälleen
avattuna ja muhkean kellarimestarin, jolla oli tavattoman tuuheat
mustat kulmakarvat, seisovan valmiina ottamaan häntä vastaan.

"Tahtoisitteko tulla hänen armonsa arkihuoneeseen, sir?" sanoi
kellarimestari ja näytti tietä.

Jim Airth astui viehättävästi sisustettuun huoneeseen ja katseli
ympärilleen.

Huone oli tyhjä.

"Olkaa hyvä ja odottakaa täällä, sir, Silläaikaa kun ilmotan hänen
armolleen teidän saapumisenne", sanoi komea tuuheakulmainen olento ja
poistui huoneesta äänettömästi sulkien oven jälkeensä.

Yksin jäätyään Jim Airth alkoi tehdä nopeita havaintoja huoneesta,
toivoen saavansa siitä jotain opastusta omistajan maun ja luonteen
tuntemiseksi. Mutta hänen huomionsa vangitsi melkein paikalla lordi
Inglebyn luonnolliseen kokoon maalattu muotokuva, joka riippui
uuninreunan yläpuolella.

Jim Airth käveli roihumatolle ja seisoi kauan katsellen kuvaa
äänettömällä mielenkiinnolla.

"Erinomainen", sanoi hän vihdoin itsekseen. "Mainion sattuva. Sen
miehen pitää maalata Myra, jos vain saan hänet käsiini. Millainen
lystikäs pikku koira! Ja mikä harras kiintymys! Molemminpuolinen ja
täydellinen. Se on varmaan Petter. Omituista ajatella että minun piti
olla viimeinen, joka kuulin hänen kutsuvan Petteriä. Mahtoikohan lady
Ingleby pitää Petteristä. Jollei, niin epäilen oliko hänen asemansa
kovinkaan ilahuttava. Jos joku jäi huonommalle puolelle, ei se
varmaankaan ollut Petter."

Hän oli yhä kiintynyt muotokuvan katselemiseen, kun kellarimestari
palasi tuoden pitkän ilmotuksen, jonka hän esitti jäykän juhlallisesti.

"Hänen armonsa on puutarhassa, sir. Kun huoneessa on niin lämmin, sir,
pyytää hänen armonsa teitä tulemaan puutarhaan. Jos sallitte, sir,
näytän teille tietä."

Jim Airth hillitsi halunsa sanoa: "Ala ravata!" ja seurasi
kellarimestaria pitkin käytävää ja alas leveitä portaita alahalliin.
He astuivat ulos parvekkeelle, joka kulki pitkin koko rakennuksen
sivua. Sen alapuolella oli vanhantyylinen puutarha puksipuureunuksineen
ja heleine kukkasarekkeineen, keskellä suihkukaivo. Sen takana
tasainen ruohokenttä, joka vietti loivasti kauniin, iltapäivän
auringonpaisteessa välkkyvän ja kimaltelevan järven rantaan. Tällä
nurmikentällä, jonkun verran oikealla kädellä, puolivälissä talon ja
järven välillä, seisoi rykelmä pyökkejä. Näitten laajalle ojentuvien
oksien alla, viileässä, houkuttelevassa varjossa, oli joitakin
puutarhatuoleja. Jim Airth saattoi parahiksi erottaa eräässä niistä
punaista päivänvarjoa pitelevän naisen valkoisen hameen.

Kellarimestari osotti tätä pientä puuryhmää.

"Hänen armonsa sanoi, sir, että hän odottaa teitä noiden pyökkien alla."

Hän palasi taloon, ja Jim Airth sai omin päin löytää tien lady Inglebyn
luo, puitten välistä pilkottava loistava päivänvarjo oppaanaan.
Silläkin hetkellä hän ehti tuntea mielihyvää huomatessaan lady Inglebyn
rakastavan samanlaisia päivänvarjoja kuin Myra.

Hän seisoi hetkisen parvekkeella ihaillen paikan verratonta kauneutta.
Sitten hänen kasvonsa kävivät alakuloisiksi ja synkiksi. "Millainen
koti", sanoi hän; "ja annapa jättää se palaamatta koskaan takaisin!"

Hänen kasvoillaan oli vielä alakuloisuuden leima, kun hän laskeutui
kukkatarhaan johtavia porras-askelmia, asteli jonkun matkaa kapeita
hiekotettuja käytäviä, kääntyi sitten nurmikentän pehmeälle ruohikolle
ja käveli pyökkiryhmää kohti.

Lähestyessään kookkaana ja sotilasmaisena, leveähartiaisena ja
suoraryhtisenä, olisi Jim Airth tehnyt erinomaisen vaikutuksen lady
Inglebyhyn, jos tämä olisi katsonut hänen tuloaan. Mutta Myra piti
päivänvarjoaan itsensä ja lähestyvän vieraansa välissä.

Jim Airth tuli aivan lähelle -- niin lähelle että hän erotti pehmeän
reunuksen poimut lady Inglebyn jalalla ja hänen hameensa pitkät sulavat
laskokset -- ja yhä näytti lady Ingleby olevan tietämätön hänen
läsnäolostaan.

Jim Airth siirtyi pyökkien alle ja seisoi hänen edessään. Ja vielä
silloinkin päivänvarjo kätki lady Inglebyn kasvot.

Mutta Jim Airth ei joutunut koskaan ymmälle tietäessään olevansa
varmalla pohjalla. "Lady Ingleby", lausui hän vakavan kaavamaisesti,
"minun käskettiin..."

Silloin päivänvarjo viskautui syrjään, ja Jim Airth huomasi katsovansa
suoraan Myran suloisiin, nauraviin silmiin.

Nähdessään Jim Airthin kasvojen virallisen vakavan näön vaihtuvan
hurmaantuneeksi ihastukseksi sai Myra runsaan korvauksen
liikkumatta-istumisen ponnistuksistaan. Jim Airth heittäytyi hänen
eteensä poikamaisen vallattomasti ja kietoi sekä Myran että hänen
tuolinsa pitkien käsivarsiensa syleilyyn.

"Oi, sydänkäpyni!" sanoi hän kumartaen kasvonsa Myran kasvojen ylitse,
sinisien silmiensä säihkyessä ihastuksesta.

"Oi, Myra, mitä vuosisatoja onkaan kulunut sitten eilispäivän!
Kuinka olen sinua ikävöinyt! Melkein toivoin että olisit sittenkin
tullut asemalle. Kuinka vastenmielistä minusta oli tuhlata näin
paljon aikaa tuon vanhan lady Inglebyn luona käymiseen. Myra, onko
aika sinusta tuntunut pitkältä? Käsitätkö, rakas tyttöni, ettei
näin _voi_ jatkua kauemmin; että meidän on mahdotonta elää vielä
toiset neljäkolmatta tuntia erossa toisistamme? Mutta voi, sinua
kiusottelijaa! Minä riennän tulisen kärsimättömänä jokaisen tuhlatun
hetken takia, ja sinä istut täällä tämän puun alla kätkien kasvojasi
ja ollen olevinasi lady Ingleby! Tuo hämmästynyt ja hämmästyttävä
vanha kulmakarva-olio osotti todella sinua minulle lady Inglebynä
lähettäessään minut toivioretkelleni. Herranterttu, kuinka suloiselta
sinä näytät! Millaista aaltomaisen pehmeää vaatetta! Se ei sopisi
kallionkiipeämiseen, mutta ruohikolla istumiseen se on parasta
sorttia... En voi sille mitään! Minun täytyy!"

"Jim", sanoi Myra nauraen ja työntäen häntä pois; "mikä sinulle
on tullut, sinä rakas iso poika? Sinun täytyy todellakin hillitä
käytöstäsi! Me emme ole nyt kuusamamajassa. 'Tuo hämmästyttävä
kulmakarva-olio' tähystää meitä hyvin todennäköisesti jostain ikkunasta
ja saa todella aihetta hämmästykseensä, jos hän näkee sinun jatkavan
tuohon tapaan. Jim, kuinka somalta sinä näytät kaupunkiasussasi.
Olen aina pitänyt harmaista päällystakeista. Nouse ylös ja anna
minun katsoa... Oh, katso tuota nurmikentän vihreää läikkää noissa
tahrattomissa polvissa! Kuinka ikävää. Puitko kaiken tämän hienouden
päällesi minun tähteni?"

"Tietysti en, hupakko!" sanoi Jim Airth hieroen tarmokkaasti polviaan.
"Kun hinaan sinua kallioille, käytän norfolkilaisnuttuja, ja kun uitan
sinua meressä, käytän liinavaatteita. Tämän katsoin soveliaaksi asuksi
viralliselle vieraskäynnille lady Inglebyn luona; ja nyt, ennenkuin
hänellä on ollut tilaisuutta joutua sen kunnioitustaherättävän
vaikutuksen alaiseksi, olen toivottomasti turmellut housunpolveni sinun
alttariasi palvoessani! Missä on lady Ingleby? Minkätähden hän ei
noudata sopimuksiaan?"

"Jim", sanoi Myra luoden häneen katseen, joka oli täynnä sanomatonta
rakkautta, mutta välkehti samalla liikutusta ja ihastusta; "Jim,
ihailetko tätä paikkaa?"

"Tätä paikkaako?" huudahti Jim astuen askeleen taaksepäin saadakseen
esteettömän näköalan järvelle ja sen takana olevaan metsään. "Se on
kerrassaan täydellinen. Meillä ei ole mitään tämänmoista Skotlannissa.
Kaikinpuolisessa kauneudessa ei ole mitään todellisen, vanhan, hienon,
hyvinasutun englantilaisen maakartanon veroista, varsinkin kun on
kysymys sellaisesta, johon sisältyy pieni järvi saarineen joutsenineen
kaikkineen. Ja arvattavasti nuo metsät tuolla toisella puolella,
niin kauas kuin silmä kantaa, kuuluvat Inglebyn vallasväelle -- tai
oikeammin lady Inglebylle. Sääli ettei heillä ole poikaa."

"Jim", sanoi Myra, "minä olen niin kovasti odottanut että saisin
näyttää sinulle kotini."

Jim astui heti hänen lähelleen. "Näytä se minulle siis, armaani", sanoi
hän. "Minulle olisi mieluisempaa olla kahden sinun kanssasi pienessä
kodissasi -- näin sen ajaessamme asemalta -- kuin odotella tämän suuren
kauneusmaailman keskellä lady Inglebytä."

"Jim", sanoi Myra, "muistatko erästä pientä laulunsävelmää, jota usein
hyräilin Cornwallissa ollessamme ja kuinka minä, kysyessäsi mikä se
oli, sanoin että saisit kuulla sanat jonain päivänä?"

Jim näytti neuvottomalta. "Mutta, kultaseni -- sinä hyräilit niin monta
pientä laulunsävelmää..."

"Oh, kyllä tiedän", sanoi Myra; "eikä minulla ole paljon korvaa. Mutta
tämä oli aivan erikoinen. Minä tahdon laulaa sen sinulle nyt. Kuuntele!"

Ja katse luotuna Jimiin, hempeät silmät rakkautta uhkuvina, Myra
lauloi, pannen hiukan muutoksia omasta päästään, vanhan skotlantilaisen
"Huntingtower"-ballaadin viimeisen värsyn:

    "Blairin linnan valtias ma olen, poikasein,
    Dunkeld kaunis myös on mun, oi armas Jamie'sein;
    Huntingtower mahtava on perintöni mun,
    Ja kaikki mik' on mun, on myöskin poika, sun".

"Hyvin sievä", sanoi Jim, "mutta sinä olet sekottanut sen, kultaseni.
Jamie lahjoitti kaikki rikkautensa tytölle. Sinä lauloit sen nurinpäin."

"Ei, ei", huusi Myra innokkaasti. "Ei siinä ole mitään nurinpäin. Jos
kerran molemmat rakastavat, niin ei ole väliä sillä, kumpi antaa. Se
jolla sattuu olemaan, lahjottaa toiselle. Jos sinä olisit cowboy, Jim,
ja rakastaisit naista jolla on metsiä ja linnoja, niin hänet ottaessasi
ottaisit kaiken senkin mikä hänelle kuului."

"Minäpä luulen että veisin hänet karjatalolleni ja opettaisin hänet
lypsämään lehmiä", nauroi Jim Airth. Sitten hän kääntyi ja katseli
kaikille tahoille ja sanoi: "Mutta vakavasti puhuen, Myra, missä on
lady Ingleby? Hänen pitäisi täyttää sopimuksensa. Emme voi tuhlata koko
iltapäivää odottamalla häntä täällä. Minä tahdon tyttöni luo; ja minä
tahdon hänen luokseen hänen omaan pieneen taloonsa. Emmekö voi löytää
lady Inglebytä?"

Silloin Myra nousi seisomaan säteilevänä ja astui Jim Airthin eteen.
Auringonsäteet paistoivat pyökin lehvien lomitse ja leikkivät hänen
harmaissa silmissään. Hän ei ollut milloinkaan näyttänyt niin
voittamattomalta hempeässä sulossaan. Mies näki tämän kaiken, ja
omistamisen riemu syttyi hänen uljailla kasvoillaan.

Myra astui hänen eteensä pannen kätensä hänen rintaansa vasten. Jim
kietoi käsivartensa kevyesti hänen ympärilleen. Hän näki että Myralla
oli jotain sanottavaa, ja hän odotti.

"Jim", sanoi Myra, "Jim, rakkain. On yksi nimi, jonka kantajana
tahtoisin olla mieluummin kuin minkään muun. On yksi asema, jota
hartaasti halajan itselleni. Sitten olisin tyytyväinen. Tahtoisin
oikeuden kantaa nimeä 'Mrs Jim Airth'. Halajan yli kaiken muun olla
sinun vaimosi. Mutta -- ennenkuin tulen vaimoksesi -- ja tapahtukoon se
hyvin pian! -- kunnes teet minusta 'Mrs Jim Airthin', rakkahin, olen --
_minä_ -- olen lady Ingleby."



Kuudestoista luku.

SHENSTONEN PYÖKKIEN ALLA.


Jim Airthin käsivarret vaipuivat hitaasti sivuille. Hän katsoi yhä
noihin onnellisiin, rakastaviin silmiin, mutta hänen omista silmistään
kuoli ilo, jättäen jälelle vain kylmän sinisen teräksen. Hänen kasvonsa
verkalleen vaalenivat, kovettuivat, jähmettyivät äänetöntä tuskaa
kuvastaviin piirteisiin. Sitten hän astui askeleen taaksepäin, ja Myran
kädet valahtivat alas hänen rinnaltaan.

"_Sinäkö_ -- lady Ingleby?" sopersi Jim.

Myra tuijotti häneen kuvaamattoman säikähtyneenä.

"Jim!" huusi hän, "Jim, rakkahin! Minkätähden otat sen niin pahaksesi?"

Hän siirrähti eteenpäin ja koetti tarttua Jimin käsiin.

"Älä koske minuun!" sanoi Jim tuimasti. Ja lisäsi sitten: "_Sinäkö_,
Myra? Sinä! Lordi Inglebyn leski?"

Hänen äänensä raivoisa tuska koski kipeästi Myraan. Mitä syytä Jim
Airthilla oli pahastua hänen ylhäisestä nimestään, hänen korkeasta
asemastaan? Vaikkakin se asetti hänet yhteiskunnallisesti paljon
ylemmäksi häntä, niin eikö hän, Myra, juuri-ikään ollut ilmaissut
alttiutensa -- kaipauksensa -- luopumaan kaikesta hänen tähtensä?
Eikö hänen rakkautensa jo ollut asettanut Jim Airthia kunnioituksen
korkeimmalle asteelle? Oliko jaloa, oliko arvokasta Jim Airthin
puolelta ottaa hänen paljastuksensa vastaan tuolla tavoin?

Myra siirtyi tuoleja kohti hienon arvokkaasti.

"Istukaamme alas, Jim, ja puhelkaamme", sanoi hän levollisesti. "Minun
mielestäni sinun ei tarvitse käsittää sitä niin mullistavaksi asiaksi
kuin näytät kuvittelevan. Salli minun kertoa sinulle kaikki siihen
kuuluva. Tahi mieluummin voisit ehkä kysyä minulta mitä haluat."

Jim Airth istui sokeasti Myrasta kauimpana olevalle tuolille, laski
kyynärpäät polvilleen ja painoi kasvot käsiinsä.

Ilman selityksiä Myra nousi ylös, siirsi tuolinsa tarpeeksi lähelle
voidakseen laskea kätensä Jimin käsivarrelle, jos häntä haluttaisi niin
tehdä, istuutui jälleen ja odotti äänettömänä.

Jim Airthilla oli vain yksi kysymys kysyttävänä. Hän lausui sen
kohottamatta päätään.

"Kuka on rouva O'Mara?"

"Hän on kersantti O'Maran leski, sen joka kaatui Targain luona. Me
kumpikin menetimme miehemme tuossa onnettomassa tapauksessa. Hän on
ollut monet vuodet minun kamarineitinäni. Kun hän meni naimisiin
kersantin kanssa -- hän oli kelpo sotilas ja Mikael piti häntä suuressa
arvossa -- halusin vieläkin pitää hänet lähelläni. Mikael oli antanut
minulle Puistomajan tehdäkseni sillä mitä halusin. Minä luovutin sen
heille. Hän asuu siinä vielä. Oi, Jim rakas, koeta käsittää etten
ole sanonut sinulle ainoatakaan sanaa, joka ei olisi ollut täysin
tosi! Salli minun selittää kuinka jouduin oleskelemaan Cornwallissa
hänen nimellään enkä omallani. Jos saisin panna käteni käsiisi, Jim,
olisi minun helpompi kertoa... Eikö? Hyvä, ei tee mitään... Kun viime
marraskuussa sain sähkösanoman, joka toi tiedon mieheni kuolemasta,
tulivat hermoni kovasti järkytetyiksi. En luule sen johtuneen niin
paljon kärsimästäni tappiosta kuin sen edellä olleesta jatkuvasta
sielullisesta pingotuksesta. Juuri kun olin muuttanut kaupunkiin ja
aloin tulla paremmaksi, saapuivat yksityiskohtaiset tiedot ja minulle
oli ilmotettava että se oli ollut tapaturma. Sinä tiedät kaikki
mitä tulee siihen, oliko minun saatava tietää nimi vai ei. Tiedät
myöskin minkä päätöksen tein. Mutta tämän päätöksen tuottama tuska
sai tilani kääntymään taas huonommaksi. On aivan totta mitä sanoit
silloin lehtimajassa. Minä _olen_ nainen, Jim, usein heikkokin; ja
minä olin hyvin paljon yksin. Olin tehnyt oikean päätöksen ylevällä
hetkellä -- sinä mahdollisesti tiedät kuka se henkilö oli, joka
suosiollisesti otti tuodakseen minulle nämä uutiset Sotavirastosta
-- mutta jälkeenpäin minä aloin tuumailla; antauduin arvailuihin.
Rintamasta palasivat miehet kotiin. Minun arvailuni kiertelivät
lakkaamatta kahden miehen ympärillä -- he olivat erinomaisia poikia,
joista todella pidin. Vihdoin olin vakuutettu tietäväni, hämärien
mutta sentään pettämättömien merkkien nojalla, kumpi heistä oli sen
tehnyt. Olin siitä aivan varma. Ja sitten -- tuskin tiedän kuinka voin
kertoa sen sinulle -- tapahtui kauhuista kamalin! Se mies, joka oli
surmannut Mikaelin, tahtoi mennä naimisiin _minun_ kanssani! -- Oi, älä
voihki, armas; se tekee minut niin onnettomaksi! Mutta en ihmettele,
että pidät sitä vaikeana uskoa. Hän piti minusta hyvin paljon, poika
raukka; ja hän arvatenkin otaksui että kun en minä kerran mitään
tiennyt, ei itse tapahtumalla tarvinnut olla mitään merkitystä. Se
tuntuu vaikealta käsittää; mutta rakastunut ihminen kadottaa toisinaan
kaiken käsityksen asiain oikeista suhteista -- olen ainakin joskus
kuullut jonkun sanovan niin tai jotain sen suuntaista. En sallinut sen
kehittyä koskaan varsinaiseksi kosinnaksi, mutta tunsin että minun
oli paettava pois. Oli vielä toisiakin -- ja se oli minusta kauheaa.
En rakastanut ainoatakaan heistä, ja olin päättänyt mielessäni etten
koskaan menisi uudestaan naimisiin, jollen löytäisi ihannettani. Oi,
Jim!" Hän laski kätensä Jimin polvelle. Kuihtunut lehti ei olisi tehnyt
sen näkymättömämpää vaikutusta. Hän antoi sen olla siinä ja jatkoi
puhettaan.

"Ihmiset lavertelivat. Sanomalehdissä oli yhä mittaa maatatunnustelevia
kirjotelmia. Minun surupukunikin kuvattiin ja sitä jäljitettiin.
Hermoni huononivat. Elämä tuntui sietämättömältä."

"Vihdoin kysyin erään etevän erikoislääkärin neuvoa, joka on samalla
luotettu ystävä. Hän määräsi minut virkistyslepoon. Ei sulkeutumaan
neljän seinän sisälle huolineni ja kiusoineni, vaan matkustamaan
kerrassaan pois yksinäni; jättämään oman henkilökohtaisuuteni ja kaiken
mitä siihen kuului täydelleen taakseni; menemään seudulle, missä en
ollut koskaan ennen ollut, missä en tuntisi ketään eikä kukaan tuntisi
minua; oleskelemaan ulkoilmassa; syömään yksinkertaista ruokaa;
nousemaan varhain, menemään varhain levolle; mutta kaikkein tärkein,
kuten hän selvästi terotti, oli määräys: 'Jättäkää lady Ingleby
taaksenne'."

"Seurasin hänen neuvoaan kirjaimelleen. Hän on niitä miehiä, joita
ei voi olla tottelematta. Tekaistun nimen ottaminen ei tuntunut
minua miellyttävän, ja siksi päätin esiintyä 'rouva O'Marana' ja
luonnollisesti kirjotin vieraskirjaan hänen osotteensa yhtä hyvin kuin
hänen nimensäkin."

"Oi tuota iltaa, jolloin saavuin Moorheadiin! Sinä olit aivan oikeassa,
Jim. Minusta tuntui juuri siltä kuin olisin ollut onnellinen lapsi,
joka astuu uuteen kauneuden ja ilon maailmaan, missä ei ole muuta kuin
lupapäivää ja lepoa."

"Ja sitten -- minä näin sinut! Ja -- oi rakastettuni! -- minä melkein
luulen että heti ensi hetkestä sieluni lensi sinun luoksesi kuin
ainakin epäämättömän vertaisensa luokse! Sinun elinvoimasi tuli minulle
tarmon lähteeksi; sinun voimakkuutesi täytti ja tuki minussa kaikkea,
mikä oli ollut heikkoa ja horjuvaa. Olin sinulle velkaa jo paljosta,
ennenkuin olimme todenteolla puhuneet toisillemme. Myöhemmin tulin
olemaan sinulle velkaa itse elämästäni ja rakkaudestani ja kaikesta --
kaikesta, Jim!"

Myra pysähtyi hilliten äänettömästi liikutuksensa. Sitten hän eteenpäin
kumartuen painoi huulensa Jimin karkealle tukalle. Tuulenhenkäys ei
olisi tehnyt sen näkymättömämpää vaikutusta.

"Kun ensin sain kuulla sinun tulleen sodasta, kun käsitin että olet
varmaankin tuntenut Mikaelin, ylistin tohtorin viisautta siinä että hän
oli saanut minut luopumaan omasta nimestäni. Murgatroyditkin olisivat
heti tunteneet sen, eikä minulla olisi ollut mitään rauhaa. Nyt tuli
Amelia Murgatroyd vain sattumalta puhuneeksi seurusteluhuoneessa
'suloisesta lady Ingleby-raukasta', antaen meidän ymmärtää hänen
olevan läheisesti tuttu hänen kanssaan. Ja sitten -- oi, Jim! -- kun
tulin tuntemaan 'maailmanrannan cowboyni', kun hän kertoi minulle
vihaavansa arvonimiä ja kaikkea niihin kuuluvaa, silloin minä
todella siunasin hetkeä, jolloin olin merkinnyt itseni vieraskirjaan
yksinkertaisesti 'rouva O'Maraksi', ja päätin olla ilmaisematta hänelle
arvonimeäni ennenkuin vasta sitten, kun hän rakastaisi minua kyllin
paljon ollakseen siitä piittaamatta tai kaipaisi minua kyllin paljon
muuttaakseen minut lady Inglebystä yksinkertaiseksi mrs Jim Airthiksi
-- vaihtaen kotini Shenstonen linnasta minne ikinä hän haluaisi!"

"Nyt ymmärrät minkä takia tunsin etten voinut mennä pätevästi naimisiin
kanssasi Cornwallissa; ja minä halusin -- oliko se itsekästä? --
halusin itselleni iloa ilmaista oikean nimeni ja asemani vasta sitten
kun vihdoinkin tapaisin sinut omassa kauniissa kodissani. Oi, rakkaani
-- rakkaani! Eikö rakkautemme voi kestää niin vähäpätöisen asian
koettelemusta kuin tämä on?"

Hän lakkasi puhumasta ja odotti.

Hän oli varma voitostaan; mutta tuntui omituiselta, että hänen,
ollessaan tekemisissä niin hienon luonteen kanssa kuin hänen
rakastettunsa oli, täytyi taistella voittaakseen esteen, joka hänestä
tuntui mitättömältä seikalta. Mutta hän tiesi että väärä ylpeys usein
kuohahtaa jättiläismäisenä pienimpäinkin asiain johdosta, jolloin itse
aiheen arvottomuus näyttää lisäävän sen mittasuhteiden järjetöntä
laajentumista.

Myra oli syvästi loukkaantunut, mutta hän oli nainen ja hän rakasti
Jimiä. Hän odotti kärsivällisenä nähdäkseen hänen rakkautensa häneen
kohoavan voitokkaana arvottoman ylpeyden yläpuolelle.

Vihdoinkin Jim Airth nousi seisomaan.

"En voi kestää sitä vielä", hän virkkoi hitaasti. "Minun täytyy olla
yksinäni. Minun olisi pitänyt tietää heti alusta, että sinä olit --
olet -- lady Ingleby. Olen hyvin pahoillani että sinun on kärsittävä
sellaisesta mihin itse et ole syyllinen. Minun täytyy -- nyt -- lähteä.
Neljänkolmatta tunnin kuluttua tulen takaisin puhumaan tästä enemmän."

Hän kääntyi virkkamatta mitään muuta, kädenkosketuksetta,
silmänluonnitta. Hän pyörähti ympäri kantapäällään ja asteli poispäin
ruohokentän poikki.

Myran säikähtyneet silmät voivat tuskin seurata häntä.

Hän nousi parvekkeelle, astui rakennukseen. Ovi sulkeutui.

Jim Airth oli mennyt!



Seitsemästoista luku.

"TIESITTE KAI?"


Myra Ingleby nousi ja suuntasi askeleensa verkalleen rakennusta kohti.

Jos vieras olisi hänet kohdannut, ei hän arvatenkaan olisi huomannut
mitään tavatonta tuossa pitkässä, norjassa naisessa, jonka kalpeuteen
saattoi hyvin olla syynä päivän tavaton kuumuus.

Mutta hänen sydämensä oli menehtymäisillään.

Hänen ilonsa oli saanut kuolettavan haavan. Mies, jota hän jumaloi,
asettaen hänet rakkaudessaan kaikkia kuolevaisia korkeammalle,
oli hitaasti luisumassa alas jalustaltaan ja hänen kätensä olivat
voimattomat pidättämään häntä sillä.

Nainen voi raahata omaa ylpeyttään tomussa ja jäädä siitä huolimatta
elämään; mutta kun hänen rakastamansa mies lankeaa, silloin totisesti
hänen sydämensä kuolee.

Hänestä oli ollut mieluista kutsua Jim Airthia cowboyksi. Hän tiesi
hänen olevan tunnustetusti maailmanrantalaisen. Mutta oliko hän myöskin
halpamaisen ylpeyden orja? Jos hän itse oli pelkkä Jim Airth, katsoiko
hän karsaasti jalosyntyisyyden ja vanhan sukupuun takia niihin,
joille ne oikeudenmukaisesti kuuluivat? Jos hän ilmotti halveksivansa
arvonimiä, antoiko hän todella niille niin liiotellun suuren
merkityksen, että hän kääntyisi pois siitä naisesta, jonka hän aikoi
ottaa vaimokseen, vain sen vuoksi että tällä oli arvonimi, kun hänellä
itsellään taas ei sellaista ollut?

Taloon saavuttuaan Myra meni arkihuoneeseensa. Vihreät ulkokaihtimet
varjostivat ikkunoita. Uunia ympäröivät sananjalka- ja liljaryhmät.
Maljoissa oli ruusuja, ja siellä täällä oli ruukuissa kasvavia
freesioita, jotka levittivät ympärilleen hienoa lemuaan.

Myra astui lattian poikki roihumatolle ja seisoi siinä tuijottaen
lordi Inglebyn muotokuvaan. Tiedemieskasvojen lempeä hienostuneisuus
näytti esiintyvän tavallista silmiinpistävämpänä himmeässä valossa.
Lady Ingleby viivähti muistelemaan vainajan käytöstavan johdonmukaista
miellyttävyyttä, hänen loppumatonta ystävällisyyttään ja säyseyttään
kaikkia kohtaan; kuinka hän oli ollut kohtelias korkeammilleen,
huomaavainen alemmilleen; miellyttävä niin hyvin rikkaita kuin köyhiä
kohtaan.

"Oi, Mikael", kuiskasi Myra, "olenko ollut uskoton? Olenko unhottanut
kuin hyvä olit?"

Mutta sittenkin hänen sydämensä oli menehtymäisillään. Mies, joka oli
astunut pois nurmikentän yli, jättäen hänet ilman käden kosketusta tai
silmänluontia, piti sen käteensä suljettuna.

Kevyet metsästysvaunut ajoivat ratisten porraspylväistön eteen.
Miesääniä kajahteli hallissa. Kiireisten jalkojen töminää kuului
käytävästä. Sitten Billyn vilkas, nuorekas ääni huusi: "Saammeko tulla
sisään?" ja sitä säesti Ronnien syväsointuisempi ääni: "Jollei meistä
vain ole haittaa?" Seuraavassa tuokiossa puristi Myra kummankin kättä.

"Te rakkaat pojat!" sanoi hän. "En ole milloinkaan ollut sen iloisempi
teitä tavatessani! Painakaa puuta; vai oletteko tulleet pelaamaan
tennistä?"

"Olemme tulleet katsomaan _teitä_, rakas kuningatar", sanoi Billy. "Me
olemme Overdenessä. Herttuatar on saanut kirjeenne. Hän kertoi meille
sen suuren uutisen ja mainitsi teidän aikoneen palata eilen. Niin että
me tulimme -- tulimme..."

"Onnittelemaan", sanoi Ronald Ingram; ja hän sanoi sen sydämellisesti
ja lujasti.

"Kiitän teitä", sanoi Myra hymyillen heille, mutta hänen äänensä
värähteli. Nämä ensimäiset onnittelut olivat, juuri sillä hetkellä
tullen, miltei enemmän kuin hän saattoi kestää. Sitten hän
luonteenomaisella yksinkertaisuudellaan ja suoruudellaan kertoi noille
vanhoille ystäville totuuden.

"Te rakkaat pojat! Oli erittäin herttaisesti teiltä tulla tervehtimään;
ja tunti sitten olisitte tavanneet minut säteilevänä. Maailmassa ei
ole voinut olla minua onnellisempaa naista. Mutta, kuten tiedätte,
minä tapasin hänet ja me menimme kihloihin minun ollessani omituisella
virkistyslevollani, jossa pääasiana oli se, että esiinnyin rouva
O'Marana kaikissa kohdin oikean itseni sijasta. Tänä päivänä hän vasta
ensi kerran sai kuulla että minä olen lady Ingleby Shenstonen linnasta.
Ja, pojat, tuo isku oli hänelle liian ankara. Hän on loistava mies,
mutta tuollainen suloinen cowboyn tapainen olento. Hän on viettänyt
monet vuodet ulkomailla ja ollut kaikissa kuviteltavissa toimissa,
missä ratsastetaan hevosilla ja tehdään urheita tekoja. Viimeksi hän
oli tuossa teidän kauheassa pikku sodassanne ja sairastui kuumeeseen
Targain luona. Te olette varmaankin tuntenut hänet. Hän kutsuu sitä
'siirtomaajupakaksi', ja nyt hän kirjottaa kirjaa siitä ja muista
jupakoista sekä siitä miten niitä on vältettävä. Mutta hänellä on aivan
äärimmäinen vastenmielisyys arvonimiä ja suuria omaisuuksia kohtaan,
joten hän kauhtui aika pahasti kuullessaan minun omistavan niitä. Hän
on lähtenyt 'kestämään' sitä yksinään. Siitä syystä te tapaatte minut
surullisena eikä iloisena."

Billy katsahti Ronnie'in, sähköttäen: "Onko se hän? Varmasti se on hän!
Onko meidän kerrottava hänelle?" Ronnie sähkötti takaisin: "Hän se on!
Kukaan muu se ei voi olla. Kerro _sinä_ se hänelle."

Lady Ingleby huomasi nämä langattomat sähkövirrat.

"Mitäs nyt, pojat?" sanoi hän.

"Rakas kuningatar", huusi Billy tuskin kyeten hillitsemään
kiihtymystään, "saammeko kysyä tuon cowboy-olennon nimeä?"

"Jim Airth", vastasi lady Ingleby, värin äkkiä lehahtaessa hänen
kalpeille poskilleen.

"Siinä tapauksessa", sanoi Billy, "hän on sama mies, joka tuli meitä
vastaan karaten asemalle päin ikäänkuin kaikki raivottaret olisivat
olleet hänen kintereillään. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle
eikä paljon eteensäkään, niin että meidän metsästysvaunujemme täytyi
väistyä tiepuoleen! Niinmuodoin hän ei nähnyt kahta vanhaa toveriaan
eikä kuullut heidän huutoaan. Mutta ei voi olla mahdollista että
hän olisi paennut teidän arvonimeänne, rakas lady, enempää kuin
omaisuuttannekaan, sillä hänen oma arvonimensä on vanhimpia mitä
Skotlannin historia tuntee, ja tiluksensa käsittävät peninkulmittain
kankaita ja virtoja ja metsiä. Tiesitte kai, että tämä mies, joka
kutsui itseään 'Jim Airthiksi' ollessaan karjafarmin omistajana
Lännessä ja vieläkin käyttää sitä kirjailijanimenään, on kotioloissaan
James, Airthin ja Monteithin jaarli; hienoin Skotlannin vanhoista
aatelisnimistä!"



Kahdeksastoista luku.

MITÄ BILLYLLÄ OLI KERROTTAVANA.


"Toitteko mailat mukananne, pojat?" oli lady Ingleby sanonut taitavasti
hilliten itsensä ja lisännyt, heidän myönnettyään jättäneensä mailat
halliin: "Ah, minä olen iloinen kun ette milloinkaan voi vastustaa
kastanjapuukenttää. Tuntuu olevan iankaikkisuus siitä kun viimeksi näin
teidän ottelevan kaksinpelissä. Menkää ja alkakaa. Minä tilaan teetä
ulos puolen tunnin perästä ja tulen itsekin."

Sitten hän pujahti parvekkeelle, riensi kukkatarhan ja nurmikentän
poikki pyrkien pyökkien suojaavien oksien varjoon. Sinne saavuttuaan
hän vaipui tuolille, jolla Jim Airth oli istunut niin liikkumattomana,
ja peitti kasvonsa vapisevilla sormillaan.

"Oi, Jim, Jim!" nyyhkytti hän. "Armaani, kuinka hirveää vääryyttä olen
tehnyt sinulle! Kuninkaani miesten joukossa! Kuinka väärin olen sinua
tuominnut! Pitänyt sinua syypäänä ajatuksiin, joitten merkitystäkään
sinä laajasydämisyydessäsi tuskin voisit tajuta. Oi, rakkaani, anna
minulle anteeksi! Ja oi, tule minun luokseni tähän pimeyteen ja selitä
mitä olen väärin tehnyt; selitä mitä se on, joka sinun on kestettävä;
sano minulle mikä on tullut meidän välillemme. Sillä totisesti, jos
sinä jätät minut, niin minä kuolen."

Myra oli nyt mielessään varma siitä että syy oli hänen, ja hän kärsi
siitä vähemmän kuin luullessaan Jimiä syylliseksi. Kuitenkin hän oli
kovasti ymmällä. Sillä jos Airthin ja Monteithin jaarli voi kirjottaa
nimekseen "Jim Airth" Moorheadin majatalon päiväkirjaan tulematta
moitteenalaiseksi, miksi ei silloin lady Ingleby Shenstonen linnasta
voinut ottaa yhtä yksinkertaista nimeä tekemättä itseään syypääksi
anteeksiantamattomaan rikokseen?

Myra pohti, itki ja järkeili vuoronperään, tullen yhä enemmän
hämmentyneeksi ja neuvottomaksi.

Mutta jonkun ajan kuluttua hän lähti sisälle ja koetti poistaa
kasvoiltaan äskeisten kyynelten jälkiä. Hänen ei pitänyt antaa surunsa
tehdä häntä itsekkääksi. Ronald ja Billy kaipasivat teetä ja odottivat
häntä seuraansa.

       *       *       *       *       *

Sillävälin olivat nuo molemmat ystävykset mailat kainalossa
astelleet talon etusivulla olevien pensasistutuksien poikki
kauniille tenniskentille, jotka kauan olivat olleet seutukunnan
parhaimpien maineessa. Monet ottelut oli niillä kamppailtu, iloisten
katselijaparvien seuratessa peliä kenttiä reunustavien varjoisien
kastanjapuiden alta.

Mutta tänään tuntui paikka surulliselta ja hyljätyltä. He pelasivat
yhden erän äänettöminä, tuskin viitsien laskea voittojaan; sitten he
siirtyivät verkon ääreen ja seisoivat liki toisiaan, kumpikin omalla
puolellaan.

"Meidän täytyy kertoa se hänelle", sanoi Ronald tarkastellen mailaansa
tutkivasti.

"Kyllä kai meidän täytyy", myönsi Billy vastahakoisesti. "Me emme voisi
antaa hänen mennä naimisiin sen miehen kanssa."

"Pöhkö! Luuletko Airthin aikovan unissaankaan mennä naimisiin hänen
kanssaan? Hän palaa takaisin ja kertoo sen hänelle itse huomenna.
Meidän on kerrottava se Myralle, säästääksemme häneltä tuon kohtauksen.
Hänen ei tarvitse koskaan enää nähdä Airthia."

"Totisesti, Ron! Näitkö hänen leimahtavan ihan punaiseksi, kun hän
sanoi meille hänen nimensä? Ja huolimatta tämänpäiväisestä surustaan
hän näyttää puoltakymmentä vuotta nuoremmalta kuin lähtiessään. Sitä et
suinkaan voi kieltää!"

"Oh, se johtuu virkistyslevosta", selitti Ronnie, vaikkakaan ei kovin
vakuuttavasti. "Virkistyslevolla on aina sellainen vaikutus. Siitä
syystä juuri naiset aina ovatkin halukkaat sellaisiin. Vai oletko
koskaan kuullut jonkun miehen olleen virkistyslevolla?"

"No, olen ainakin kuullut _sinun_ olleen Overdenessä", sanoi Billy
pahanilkisesti.

"Lorua! Et suinkaan kutsu herttuattaren seurassa olemista
virkistyslevoksi? Herra hallitkoon! Kyllä se ihminen saa vilkastusta,
jota Meldrumin herttuatar ottaa hoivatakseen. Oletko kuullut jutun
vanhasta Pilberry pastorista ja tukaanista?"

"Olen, pysy vaiti. Olet kertonut minulle tuon jumalattoman jutun jo
kahdesti. Mutta totisesti, Ronnie! Mehän syrjäytämme pääasian. Kumman
meistä on kerrottava hänelle?"

"Sinun", sanoi Ronald päättävästi. "Hän pitää sinusta kuin äiti ja
sinun kertomanasi se koskee häneen lievemmin. _Minä_ voin liittyä
mukaan sitten myöhemmin ja antaa tuota noin -- _miehekästä_ lohdutusta."

"Mene hiiteen!" sanoi Billy perin harmistuneena. "En minä ole sellainen
kuin sinä kuvittelet. Sen vain tahdon sinulle sanoa, että jos arvelisin
olevan hänelle todelliseksi onneksi ja käyvän päinsä epäonnistumatta,
niin sanoisin hänelle tehneeni sen _itse_, ja huomenna menisin Jim
Airthin puheille ja kertoisin hänelle sanoneeni niin."

"Aasi!" sanoi Ronnie lempeästi. "Ikäänkuin asia voisi siitä parantua.
Etkö tunne jaarlia? Hän oli heti alunpitäen tuota salaamispuuhaa
vastaan. Hän iskisi sinua yksinkertaisesti kalloon siksi että olet
rohjennut valehdella Myralle, ja menisi ja kertoisi hänelle itse
paljaan totuuden. Muuten hän tällä hetkellä ajattelee enemmän omaa
puoltaan kysymyksestä kuin Myran puolta. Meillä miehillä on sellainen
tapa. Jos hän olisi ensinnä ajatellut Myraa, olisi hän jäänyt hänen
luokseen ja selvittänyt asian loppuun saakka, eikä juossut tiehensä
tuolla tavoin, jättäen toisen masennuksiin ja hämminkiin."

"Hitto hänet vieköön!" sanoi Billy tosissaan.

"Kuule, Billy! Sinähän tunnet naiset." Ensi kerran Ronnie nyt teki
tämän myönnytyksen. "Etkö luule, että jos -- jos nainen kääntyisi
kammoten pois rakastamastaan miehestä, hän saattaisi -- jos toinen
olisi tahdikkaasti saapuvilla -- kääntyä tuon toisen puoleen, joka jo
kauan on häntä rakastanut ja josta hän epäilemättä on pitänyt."

"Minun naistuntemukseni", lausui Billy mahtipontisesta, "johtaa
minut toivomaan, että hän lankeisi sen miehen syliin, joka
rakastaisi häntä kyllin paljon saattaakseen itsensä alttiiksi hänen
vastenmielisyydelleen kertomalla hänelle uljaasti itse sen, mikä hänen
on..."

"Riivattu!" kuiskasi Ronnie, joka oli vilkaissut Billyn sivuitse. "Suu
kiinni! -- Tämän verkon silmukat ovat paremmat kuin entisen, ja nämä
uudet patenttijalustat varmaankin pitävät sen..."

"Te kärsivälliset olennot!" sanoi lady Inglebyn ääni juuri Billyn selän
takana. "Eikö teillä ole jo hirveä teen ikävä?"

"Me ihailimme tätä uutta verkkoa", sanoi Ronald Ingram heittäen
vihaisen katseen Billyyn, joka selin lady Inglebyhin yhä edelleen
ihaili uutta verkkoa avuttoman äänettömänä!

Teetä juotaessa tehtiin urheita yrityksiä mielialan reipastuttamiseksi.
Ronald kertoi kaikki uusimmat Overdene-jutut ja ryhtyi sitten
kuvailemaan vuosikonserttia, joka oli ollut juuri hiljan.

"Rouva Dalmain oli siellä ja lauloi jumalallisesti. Hän laulaa miehensä
lauluja, ja Garth säestää häntä. On kamalan hienoa nähdä hänen sokeain
kasvojensa loistetta, kun hän kuuntelee Janen valtavana vyöryvää
ääntä. Kun laulu on lopussa, hän nousee pianon äärestä, tarjoaa
vaimolleen käsivartensa ja näennäisesti taluttaa hänet pois. Hyvin
harvat ihmiset älyävät, että Jane itse asiassa ohjaa häntä. Jane lauloi
ylimääräisenä numerona hauskan, Garthin sepittämän pikku palan -- se
oli ihan yksinkertainen, mutta jokainen vaati sitä kahteen kertaan
toistettavaksi. Se laulu oli kuin kesätuulen puhaltamista hongikossa,
ja säestys oli kuin mustarastaan vihellystä; sanoissa oli jotain
semmoista 'kun loistain kukkii Luojan maa' -- en muista pitemmälle.
Jatka sinä, Bill!"

    "Miss' oisi sijaa surrakaan,
    Kun taivaan rakkaus täyttää maan."

lausui Billy, jolla oli erinomainen muisti.

Myra nousi kiireesti. "Minun täytyy mennä sisälle", sanoi hän. "Mutta
pelatkaa te niin kauan kuin haluatte."

Billy käveli hänen rinnallaan pensas-istutuksia kohti.

"Saanko tulla sisään vähän ajan perästä tapaamaan teitä, rakas
kuningatar? Minulla olisi jotain sanottavaa."

"Tulkaa vain milloin haluatte, Billy-poika", sanoi lady Ingleby
hymyillen. "Te löydätte minut arkihuoneestani."

Ja Billy katsahti salavihkaa Ronaldiin, toivoen ettei tämä olisi
nähnyt. Sanoissa ja hymyssä oli epäilemättä äidillisyyteen vivahtavaa!

       *       *       *       *       *

Se oli hyvin vakavakasvoinen nuori mies, joka puoli tuntia myöhemmin
ilmestyi lady Inglebyn arkihuoneeseen, sulkien oven huolellisesti
jälkeensä. Lady Ingleby oivalsi kohta, että hän oli tullut jonkun asian
johdosta, joka ainakin hänelle itselleen näytti olevan tavattoman
tärkeä. Billyn nuoruuden-vallattomuuksien päivät olivat ohi. Tässä oli
varmaan kysymyksessä jotain vakavampaa.

Lady Ingleby nousi siron kirjotuspöytänsä äärestä ja istui sohvaan.
"Istukaa, Billy", sanoi hän viitaten vastapäätä olevaan nojatuoliin --
lordi Inglebyn ja pikku Petterin tuoliin. Molemmat olivat nyt jättäneet
sen tyhjäksi. Billy otti sen mielellään haltuunsa, tietämättä siihen
liittyvistä muistoista.

"Somia kukkia", huomautti Billy katsellen ympärilleen.

"Kyllä", sanoi lady Ingleby. Hän toivoi hartaasti ettei Billy vain
olisi tullut kosimis-aikeissa.

"Hauska huone", sanoi Billy; "ainakin minun mielestäni."

"Kyllä", sanoi lady Ingleby. "Niin minunkin mielestäni."

Tähyillessään levottomasti ympärilleen uutta innoitusta etsien Billyn
silmät osuivat uuninreunuksen yläpuolella olevaan muotokuvaan. Hän
hätkähti ja kalpeni. Silloin hän tiesi hetkensä tulleen. Ei voinut enää
kierrellä kautta rantain.

Billy oli sotilas, ja urhoollinen sotilas. Hän oli kerran johtanut
hyökkäystä juosten miestensä etunenässä ylös kukkulan rinnettä
täydellisessä luotituiskussa. Billy edellä, pataljoona perässä. Ei
yksikään miehistä voinut pysyä viittäkymmentä kyynärää lähempänä
häntä. Jälkeenpäin he aina sanoivat, että Billy säilyi hengissä tuossa
hyökkäyksessä sen vuoksi, että hän juoksi niin kovaa etteivät luodit
ehtineet koskea häneen. Nytkin hän syöksyi asiaan suoraapäätä, samalla
epäröimättömällä urhoollisuudella.

"Lady Ingleby", sanoi hän; "on eräs asia, joka meidän molempien,
Ronnien ja minun, mielestä teidän tulisi tietää."

"Niinkö, Billy?" sanoi Myra. "Silloin kai kerrotte sen minulle."

"Me olemme vannoutuneet olemaan kertomatta", jatkoi Billy; "mutta minä
en välitä hittoakaan -- tarkotan hituistakaan -- valasta, jos _teidän_
onnenne on kysymyksessä."

"Valaa ei tule rikkoa, Billy, ei minunkaan tähteni", sanoi Myra
lempeästi.

"Niin, katsokaas, -- _jos te sitä toivoisitte_, niin tulisitte olemaan
ainoana poikkeuksena."

Äkkiä lady Ingleby ymmärsi. "Oo, Billy!" sanoi hän. "Haluaako Ronald
että minulle kerrottaisiin?"

Tämä tuotti Billylle pistoksen. Siis Ronniesta kuitenkin todella
välitettiin, ja hän se siis lopulta tulisi astumaan esiin -- Billyn ja
erään toisen särjettyjen sydämien yli -- miehekkään lohduttajan osaa
esittäen. Se oli kovaa, mutta Billy vastasi totuudenmukaisesti.

"Kyllä; Ronnie sanoo että se on oikeus ja kohtuus; ja minäkin olen
samaa mieltä. Olen tullut tänne kertoakseni tuon asian, jos sallitte
minun sen tehdä."

Lady Ingleby istui yhteenpuserretuin käsin ja mietti. Mitäpä se sentään
itse asiassa merkitsi? Mitäpä mikään merkitsi verrattuna hänen ja Jimin
välien hämmentymiseen?

Hän loi silmänsä muotokuvaan; mutta Mikaelin kasvot tähystivät
kiinteästi Petteriin eivätkä antaneet hänelle mitään merkkiä.

Jos nämä pojat halusivat ilmaista salaisuuden hänelle ja saada sen pois
sydämeltään, miksi ei hän sitten suostuisi kuulemaan? Se tekisi kerta
kaikkiaan lopun Ronnien traagillisesta kosiskelusta.

"Niin, Billy", sanoi hän. "Voit kyllä sanoa sen."

Huoneessa oli hyvin hiljaista. Ruusunnuppu kopautti kahdesti
ikkunaruutuun. Siitä olisi voinut pitää varottavana sormena. Ei
kumpikaan huomannut sitä. Se kopautti kolmannen kerran.

Billy selvitty kurkkuaan ja nielaisi nopeasti.

Sitten hän puhui.

"Se mies, joka teki erehdyksen", sanoi hän, "ja laukaisi miinan liian
aikaisin; se mies, joka vahingossa surmasi lordi Inglebyn, oli sama
jota te kutsutte Jim Airthiksi."



Yhdeksästoista luku.

JIM AIRTHIN PÄÄTÖS.


Lady Ingleby odotti Jim Airthin tuloa arkihuoneessaan.

Kun hetki läheni, hän soitti kelloa. "Groatley", sanoi hän kun
kellarimestari astui sisään, "Airthin jaarli, joka oli täällä eilen,
tulee jälleen käymään täällä nyt iltapäivällä. Kun hänen armonsa
tulee, voitte ohjata hänet tänne. En ole kotona kellekään muulle.
Teidän ei tarvitse tuoda teetä ennenkuin soitan." Sitten hän istuutui
levollisesti odottaen. Hän oli jälleen pukeutunut surupukuun, joka
tilapäisesti oli ollut syrjäytettynä. Musta puku riippui hänen
ympärillään pehmein laahustavin laskoksin, lisäten hänen solakan
vartalonsa sulavaa pituutta. Valkeat leskeyden merkit kaulassa ja
ranteilla antoivat hänen tavattomalle kauneudelleen liikuttavan
surumielisyyden ja yksinäisyyden leiman. Hänen kasvonsa olivat hyvin
kalpeat; sinertävät varjot väsyneitten silmien alla olivat merkkinä
kyynelistä ja unettomuudesta. Mutta suloisten silmien tyyni ja varma
katse ilmaisi kaikista epäilyksistä vapaata mieltä ja täysin levollista
sydäntä.

Hän nojasi taaksepäin sohvan tyynyjä vasten, kädet ristissä helmassaan,
ja odotti.

Mehiläisiä surisi sisään ja ulos avonaisista ikkunoista. Freesiain
tuoksu täytti huoneen hienona, läpitunkevan makeana, muttei kuitenkaan
painostavana. Eräälle miehelle johti freesiain tuoksu jälkeenpäin aina
mieleen tämän iltapäivän, noitten viehättävien kasvojen erinomaisen
sulouden, hänen leskenpukunsa laahustavan pehmeyden.

Askeleita hallissa.

Ovi avautui. Groatleyn ääni rikkoi kaikuvan juhlallisena odottavan
hiljaisuuden.

"Airthin jaarli, teidän armonne"; ja Jim Airth astui sisään.

Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, nousi Myra ylös.

He seisoivat äänettöminä vastatusten lordi Inglebyn kuvan alla.

Tuntui melkein kuin olisi noitten ajattelevien tiedemieskasvojen
täytynyt kääntyä tähystämästä tuota pientä koiraa ja luoda katseensa
hetkeksi heihin. He esittivät, nuo kidutuksen raatelemat urheat
sydämet, sielullista ongelmaa, joka varmaan olisi osottaunut
mielenkiintoiseksi tuolle tyynelle metafysiikan tutkijalle.

Äänettöminä he katsoivat toisiaan kymmenen sydämensykähdyksen ajan.

Sitten Myra astui nopealla liikkeellä Jim Airthin luo, kietoi
käsivartensa hänen kaulalleen ja laski päänsä hänen rinnalleen.

"Minä _tiedän_, rakastettuni", sanoi hän. "Sinä voit säästää itseltäsi
tuskan koettaa kertoa sitä minulle."

"Kuinka?" Tämä lyhyt sana tuntui olevan kaikki, mitä Jim Airthin huulet
sillä hetkellä saivat lausutuksi.

"Billy kertoi minulle. Hän ja Ronald Ingram tulivat tänne eilen, pian
sen jälkeen kun sinä olit lähtenyt. He olivat tulleet sinua vastaan
tiellä. He ajattelivat että minun pitäisi tulla tietämään. Ja siksi
Billy kertoi."

Jim Airthin käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen, pitäen hänestä
lujasti.

"Tyttö -- parkani!" sanoi hän murtuneesti.

"He tarkottivat hyvää, Jim. He ovat herttaisia poikia. He tiesivät että
sinä tulisit takaisin kertoaksesi sen minulle itse, ja he tahtoivat
säästää meiltä kummaltakin sen tuskan. Olen iloinen että he tekivät
sen. Olit aivan oikeassa, kun sanoit että se oli kestettävä yksin. En
olisi ollut valmis kohtaamaan paluutasi, jollen olisi kuullut totuutta
ja saanut aikaa ajatella sitä yksinäni. Nyt minä _olen_ valmis, Jim."

Jim Airth kallisti poskensa hänen pehmoista tukkaansa vasten ja
voihkasi.

"Olen tullut sanomaan hyvästi, Myra. Siinä on kaikki mitä nyt enää on
sanottavana."

"Hyvästi?" Myra kohotti kasvonsa kauhistuneen kysyvänä.

Jim Airth painoi sen takaisin piilopaikkaansa hänen rinnalleen.

"Minä olen, Myra, se mies, jonka kättä et voisi koskaan suostua
puristamaan ystävänä."

Myra kohotti jälleen päänsä. Hänen silmiensä katse ilmaisi naista, joka
valmistautuu taistelemaan onnensa ja elämänsä puolesta.

"Sinä olet se mies", sanoi hän, "jonka pikkusormi on minulle kalliimpi
kuin kenenkään toisen koko ruumis koskaan on minulle ollut. Luuletko
että luopuisin sinusta, Jim, asian takia, joka on tapaturmaisesti
sattunut menneisyydessä, ennenkuin sinä ja minä olimme ollenkaan
toisiamme kohdanneet? Ah, kuinka vähän te miehet ymmärrätte naisen
sydäntä! Sanonko sinulle mitä tunsin kun Billy kertoi minulle,
sitten kun ensimäinen tyrmistyttävä järkytys oli ohi? Ensiksi surua
sinun puolestasi, armaani, käsittäen kuinka hirmuinen sen tuottaman
sielullisen tuskan on täytynyt olla silloin. Toiseksi kiitollisuutta --
niin, harrasta, ylivuotavaa kiitollisuutta -- siitä, että vihdoinkin
tiesin mikä oli tullut välillemme ja että se oli tämä asia -- pelkkä
menneisyydestä noussut haamu -- eikä mitään käsinkosketeltavaa tai
todellista; ei mikään minun sinulle tai sinun minulle tekemä vääryys;
ei mitään minkä tarvitsisi meitä erottaa."

Jim Airth irrotti hitaasti käsivartensa, otti häntä ranteista pitäen
hänen käsiään rintaansa vasten. Sitten hän katsoi hänen silmiinsä
äänettömällä murheella, joka vaikutti syvemmin kuin sanat.

"Oma tyttö parkani", sanoi hän vihdoin, "minun on mahdotonta mennä
naimisiin lordi Inglebyn lesken kanssa."

Hänen tahtonsa voima voitti Myran tahdon, ja aivan kuin
Hevosenkenkä-poukamassa hänen säikkymätön rohkeutensa oli karkottanut
Myran pelon, niin tunsi Myra nyt luottamuksensa hupenevan hänen synkän
päättäväisyytensä edessä. Peläten kadottavansa sen kokonaan hän veti
pois kätensä ja kääntyi sohvaan päin.

"Oi, Jim", sanoi hän, "istukaamme ja puhelkaamme siitä enemmän."

Hän vaipui tyynyjen keskelle ja vetäisten kiireesti luokseen
ruusumaljakon upotti kasvonsa kukkiin, peläten kohdata uudestaan Jimin
silmien tyventä murhetta.

Jim Airth istui -- sille tuolille, joka oli jäänyt tyhjäksi lordi
Inglebyltä ja pikku Petteriltä.

"Kuule, armas", sanoi hän. "Minun ei tarvitse pyytää sinua olemaan
epäilemättä rakkauttani. Se olisi minulta typerästi tehty. Minä
rakastan sinua niin, etten ole tiennytkään miehen voivan siten rakastaa
naista. Minä rakastan sinua niin, että olemukseni jokainen säie on
isoava sinua päivin ja öin -- kaikkina edessäni olevina vuosina. Mutta
-- niin, minulle olisi joka tapauksessa käynyt vaikeaksi astua toisen
miehen saappaisiin ja ottaa sellaista mikä ennen on ollut hänen. Minä
en tuntenut sitä, kun luulin tulevani kersantti O'Maran seuraajaksi,
koska tiesin että hänen varmasti oli täytynyt olla niin perin kaukana
minusta joka suhteessa. Erilaisissa olosuhteissa ollen olisin voinut
suostua lordin Inglebynkin seuraajaksi, koska tiedän ettei hän ollut
koskaan herättänyt sinussa sellaista rakkautta kuin sinun rakkautesi
minuun on. Hänen varallisuutensa ei olisi ollut minuun nähden mikään
painava syy, koska itsellänikin sattuu olemaan maita ja taloja, joissa
olisimme voineet asua. Mutta asettua vainajan tilalle silloin, kun
tämä on kuollut minun tekoni kautta, ottaa itselleni toisen miehen
leski, silloin kun tämä vielä, ilman oman oikean käteni ajattelematonta
liikettä, olisi tuon miehen puolisona -- Myra, sitä minä en voisi
tehdä! Meidän suuren rakkautemmekaan ohella ei siitä voisi syntyä
onnea. Ajattele sitä -- ajattele! Kun seisoisimme yhdessä Jumalan
kasvojen edessä ja kirkko juhlallisin äänin lausuisi meille kysymyksiä
ja vaatimuksia; kun meidän tulisi vastata yhtä vilpittömästi kuin
hirmuisena tuomion päivänä, jolloin kaikkien sydänten salaisuudet
paljastetaan, kysymykseen: tietääkö kumpikaan meistä mitään estettä,
joka ei sallisi meitä laillisesti yhdistettäväksi avioliittoon --:
silloin minä huutaisin: 'Hänen miehensä kuoli minun käteni kautta!' ja
lähtisin kirkosta Kainin merkki otsassani ja Daavidin häpeä päälläni."

Myra kohotti pelästyneet silmänsä; kohtasi pyytävänä Jimin katseen;
painui sitten jälleen ruusukimpun ylitse.

"Taikka jos läpäisisinkin tuon koetuksen seisomalla mykkänä
juhlallisessa hiljaisuudessa, niin entä se hetki, jolloin kirkko
käskisi minun ottaa sinun oikean kätesi omaan oikeaan käteeni -- Myra,
_minun_ oikeaan käteeni?"

Myra nousi, astui nopeasti lattian poikki ja polvistui hänen eteensä.
Hän tarttui Jimin käteen ja peitti sen kyynelillä ja suudelmilla. Hän
piti sitä nyyhkyttäen sydäntään vasten.

"Rakkahin", sanoi hän, "en tahdo ikinä pyytää sinua tekemään minun
tähteni mitään, minkä tunnet mahdottomaksi tai vääräksi. Mutta, oi,
tässä minä tiedän sinun erehtyneen. En voi todistaa tai selittää.
En voi pukea perusteitani sanoiksi. Mutta minä _tiedän_, että
meidän elävän, palavan rakkautemme _täytyy_ olla tärkeämpi kuolleen
menneisyyden tapahtumia. Mikael menetti henkensä tapaturman kautta.
Että tuon tapaturman aiheutti sinun puoleltasi tapahtunut erehdys,
on hirveän kovaa sinulle. Mutta siinä ei ole mitään siveellistä
syyllisyyttä. Yhtä hyvin voisi syyttää sitä yhtiötä, jonka laiva vei
hänet meren taakse, taikka hallitusta, jonka päätöksestä sotaretki
tehtiin, tahi sotaviraston väkeä, joka otti hänet vastaan kun hän
tarjoutui vapaaehtoiseksi. En tosiaankaan tiedä mitä Daavid teki; olen
pitänyt häntä vallan erinomaisena ihmisenä. Mutta Kainin teon minä
tiedän, ja olen täysin varma siitä ettei Kainin merkkiä milloinkaan
pantaisi kenenkään kannettavaksi ennakolta harkitsemattoman tapaturman
takia. Oi, Jim! Etkö voi katsella asiaa järkevästi?"

"Minä katselin sitä järkevästi -- perästäpäin -- aina eiliseen saakka",
sanoi Jim Airth. "Alussa oli tietysti kaikki pelkkää kamalaa epätoivoa.
Oi, Myra; anna minun kertoa sinulle! En ole koskaan voinut kertoa sitä
kenellekään. Mene takaisin sohvalle; en voi antaa sinun olla siinä
polvillasi. Istu tuonne noin ja salli minun kertoa."

Lady Ingleby nousi heti ja palasi paikalleen; istui sitten kuunnellen
-- kaipaava katseensa Jim Airthin kumartuneeseen päähän kiinnitettynä.
Jim Airth oli sillä kertaa unohtanut, mitä tuon yön tapahtumat
olivat Myralle maksaneet; niin oli tehnyt Myra itsekin. Hänen ainoa
ajatuksensa koski Jimin tuskaa.

Jim Airth alkoi puhua matalin, hätäisin lausein, muiston haamujen
noustessa kauhua herättävinä hänen mieleensä.

"Nyt voin nähdä sen silmieni edessä. Pieni kangasteltta, hämärästi
valaistu. Olin jo kuumesairaana; ruumiinlämpöni oli 102 Fhrnh. En ollut
lainkaan nukkunut kahteen yöhön, ja koko pääni tuntui muodostavan vain
kaksi isoa silmää -- ja sellaiset silmät, molemmat jo murtuneet ja
elottomat! Minä tunsin että olin mennyttä miestä ja että minun olisi
pitänyt uskoa toimeni toiselle miehelle; mutta Ingleby ja minä olimme
ahertaneet siinä yhdessä koko ajan, ja minä olin koko olennollani
kiintynyt siihen. Paikka oli semmoinen, ettei sinne voitu ollenkaan
kuljettaa isompia tykkejä; mutta meidän vähäinen laitteemme, jota mies
voi kantaa yhdessä kädessään, tulisi toimimaan paremmin ja varmemmin
kuin puolisen tusinaa isoja tykkejä."

"Oli kulunut jo hyvä aika sittekun Ingleby ja toinen mies -- Ingram oli
hänen nimensä -- olivat lähteneet. Cathcart, joka oli jäänyt jälelle
luokseni, pyöri sisään ja ulos teltasta, voimatta olla paria minuuttia
alallaan; hän pelkäsi ettei näkisi räjähdystä. Niinpä olin yksin kun
merkki tuli. Saimme perästäpäin tietää että Ingram oli ryöminyt ulos
miinakäytävästä ja mennyt viemään sanaa lähimpään väijytyspaikkaan.
Ingleby oli jäänyt yksin. Hän antoi merkin 'almis!'kuten oli
sovittu. Minä käsitin sen merkiksi 'mmu!'ja toimin vaistomaisesti
sen mukaan. Juuri kun olin saanut sen tehdyksi, huomasin erehdykseni.
Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului räjähdys, ja kuuma hiljainen
yö muuttui hornansunnuntaiksi. Minä syöksyin ulos teltasta, huudellen
Inglebytä. Hyvä Jumala! Ulkona oli kuin helvetissä! Kaikkialla kirkuvia
ja kiroilevia meidän poikia, jotka iloitsivat päästessään vihdoinkin
pakollisesta toimettomuudestaan ja äänettömyydestään; kokonaisia
parvia tummia hornanhaamuja, jotka parkuivat pelosta ja iloitsivat
tappiostamme; sillä heidän ulkovallituksensa sisäpuolella oli toinen
kaksi vertaa vahvempi varustus, niin että Targain valloitus häämötti
vielä yhtä kaukana meille."

"Perästäpäin -- jollen itse äkkiä olisi huomannut erehdystäni, ei
kukaan olisi voinut arvata asian oikeata laitaa. Jopa sittekin he
koettivat uskotella minulle, että olin saanut väärän merkin; mutta
minä tiesin paremmin. Ja lopuksi oli mahdotonta löytää mitään -- no
niin, silminnähtäviä todistuksia tapahtumasta. Aukko tulla tömähti
heti täyteen karjuvia ja riehuvia poikiamme, jotka juoksivat kuin
hullut päästäkseen tunkeutumaan kaupunkiin. Taivasten tekijät, kuinka
nuo hurjimukset tappelivat, kun kerrankin saivat siihen tilaisuuden.
Kun taistelu oli päättynyt, kaivattiin moniaita, joita ei löydetty
ruumiiden joukosta. Heidän täytyi olla tunkeutuneita niin kauvas,
ettemme voineet saada heitä takaisin, ja he olivat epäilemättä
joutuneet vangiksi. Jumala vain tuntee heidän kohtalonsa, poikaparkain.
Nyt minä kadehdin heitä, sillä sodan päätyttyä alkoi minun helvettini
vasta todenteolla."

"Myra, minä olisin antanut koko elämäni, jos olisin sillä saanut
takaisin tuon ainoan minuutin. Ja hulluksi olin tulla kun tiesin,
että räjähdyksen olisi aivan hyvin voinut toimittaa jotain vanhaa
sytytyslankaa käyttämällä. Mutta me olimme niin innostuneet uuteen
merkinantojärjestelmäämme ja kannettavaan sähköpatteriimme! Oi hyvä
Jumala! Mitä epätoivon tuskia tunsinkaan noina päivinä ja öinä! Olin
kuumehoureissa, ja ne korjasivat luotani miekkani, ampuma-aseet ja
partaveitset. En voinut ymmärtää, minkätähden. En epätoivoisenakaan
turvautuisi semmoisiin keinoihin. Jos kuka hyvänsä olisi tullut
telttaani ja sanonut minulle: 'Et ole lainkaan surmannut Inglebytä. Hän
on elossa ja voi hyvin!' niin olisin ilolla antanut elämäni sen hetken
suloisuudesta. Mutta mikään myöhempi katumus ei voi tehdä aikaisempaa
erehdystä olemattomaksi."

"No niin, läpäsinhän sitten sen kuumeen; elämä on elettävä loppuun
asti, enkä minä luule olevani sitä lajia ihmisiä, joille heidän surunsa
antavat sairaaloisen elämänkatsomuksen. Kun huomasin että asiaa oli
tyynesti katsottava; kun ne harvat, joilla oli tietoa tapahtumasta,
pysyivät puolellani samoina hyvinä tovereina kuin ennenkin, sanoen
että sama onnettomuus olisi voinut sattua kenelle hyvänsä heistä ja
että ainoa tukaluus, mikä asiasta voi johtua, olisi tulevaisuuteni
turmeltuminen; niin päätin minäkin antaa tapahtuneen olla tapahtuneena
ja koettaa elää edelleen. Tiedätte että tuolla Suuressa lännessä
on tapana sanoa: 'Jumala vihaa joutilaita'. Se on heidän hienon
käytännöllisen jumaluusoppinsa elähyttäviä periaatteita. Olin
kamppaillut monen muunkin kovan hetken läpi. Päätin kamppailla tämänkin
läpi. Minä onnistuinkin niin hyvin, että näytti lupaavalta jatkaa
Inglebyn ja minun alkamaa työtä ja saattaa se kunnialla päätökseen.
Ja kun tarvitsin hänen muistiinpanojaan, tulin hänen kotiinsa ilman
tunnontuskia pyytämään hänen leskeltään -- naiselta, jonka minun
erehdykseni oli tehnyt leskeksi -- lupaa saada käyttää niitä hyväkseni."

"Minä tulin -- mieleni täynnä niin täyteläistä elämän ja rakkauden
riemua, ettei kalvavalle omantunnon kyylle juuri enää tilaa jäänyt;
astuin tähän isännättömään taloon, päättömään kotiin, tietäen tapaavani
naisen josta olin tehnyt lesken. Totisesti, 'Jumalan myllyt jauhavat
hiljaa, mutta ne jauhavat hienoksi'! Minä olin liian helposti torjunut
hartioiltani sen taakan, jonka olisi pitänyt painaa niitä koko elämäni
ajan."

       *       *       *       *       *

"Naisessa, josta minun takiani oli tullut leski, tapasin -- sen naisen,
jonka olin tullut ottamaan vaimokseni! Laupias Jumala! Onko kenellekään
kuolevaiselle pantu niin kovaa rangaistusta?"

"Jim", sanoi Mary hellästi, "eikö kuvan toisella puolen ole
mitään vastinetta? Eikö sinusta tunnu ihmeelliseltä kuinka Jumala
kaikkiviisaassa ohjauksessaan on asettanut sinut auttamaan Mikaelin
leskeä hänen yksinäisyydessään ja avuttomuudessaan. Tietäessäsi hänen
koko elämänsä onnen ja turvan riippuvan sinun oikeasta kädestäsi,
olisi sinun pitänyt maksaa hänen miesvainajansa hengen hinta samalla
kädellä, joka tiedottomasti oli aiheuttanut tämän kuoleman. Vaikka
tehtyä tekoa ei voi saadakaan tekemättömäksi, voi sen joskus pyyhkäistä
näkymättömiin uusilla hyvillä töillä. Oi Jim! Etkö käsitä tätä ja tahdo
huolehtia minusta ikuisesti? Oma lemmittyni! Minä tahdon liittyä sinuun
kokonaan ja kerta kaikkiaan. Me voimme saada pikaisen naimaluvan ja
viettää häitämme vaikka heti. Me jätämme Shenstonen kartanon ja Park
Lanen talon ja asumme jossakin muualla missä vain tahdot, Jim; mutta
yhdessä -- yhdessä! Ota minut jo tänään pois täältä. Maggie O'Mara voi
olla seuranaisenani siksi kunnes olemme vihityt. Minä en voi elää ilman
sinua. Jim -- minä en voi! Jumala sen tietää, etten voi!"

Jim Airth katsahti ylös, ja hänen katseessaan oli toivon vilahdus.

Sitten hän katsoi muuanne, jottei Myran niin paljon lupaava rakkaus
viekoittelisi häntä liiaksi hänen tehdessään lopullisen päätöksensä.
Ja taas katsahti hän ylös, mutta voi! Hänen katseensa kohdistui uunin
rinnassa olevaan muotokuvaan. Hän vapisi.

"Minä _en voi_ naida lordi Inglebyn leskeä", hän sanoi. "Myra, kuinka
voitkaan sitä toivoa? Tuo asia kummittelisi aina välillämme. Se olisi
kirottu -- luonnoton liitto. Yötä päivää me muistelisimme sitä asiaa.
Sen varjo astuisi välillemme. Jonakin päivänä sinä soimaisit minua..."

"Ah, hiljaa!" huudahti Myra terävästi. "Elä puhu noin! Kärsin jo
kylläksi muutenkin. Säästä ainakin tuo minulta!" Sitten hän lykäten
vielä kerran syrjään oman tuskansa, kysyi hennosti kuiskaten: "Etkö
tuntisi siitä itseäsi onnellisemmaksi, Jim?"

"Onnellisemmaksi?" huudahti Jim Airth tuimasti. "Se olisi minulle
helvetti!"

Lady Ingleby nousi pystyyn, kasvot yhtä valkeina kuin iso liljankukka
nurkassa hänen takanaan.

"Se ratkaisee asian", hän sanoi. "Ja tiedättekö, minun mielestäni on
parempi, ettemme enää puhu siitä ollenkaan. Minä menen soittamaan että
tuovat teetä. Ja jos suotte minun hetkiseksi poistua siksi aikaa kunnes
tee on tuotu tänne, niin tahdon käydä läpi miesvainajani paperit ja
koettaa etsiä mitä tarvitsette kirjaanne varten."

Hän lähti hiljaa ulos huoneesta. Suljetun oven läpi kuuli mies, jonka
hän oli jättänyt yksin, kuinka hän antoi määräyksiään eteishallissa.

Jim Airth hypähti parilla pitkällä askeleella lattian poikki
seuratakseen häntä. Mutta ovella hän pysähtyi, kääntyi ympäri ja palasi
verkalleen takaisin.

Hän seisoi uunimatolla, pää alastaipuneena, koko ruumis jäykkänä,
liikahtamatta.

Äkkiä hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan.

"Kirous sinulle!" sanoi hän hampaittensa välistä, iskien nyrkkinsä
uunin marmorireunustaa vastaan. "Kirous räjähdysaineillesi! Ja kirous
keksinnöillesi! Ja kirous vielä kerran sinulle ottamastasi hänet
ensiksi!" Sitten hän horjui tuolille ja painoi kasvot käsiinsä. "Oh,
Jumala minulle anteeksi antakoon!" kuiski hän katkonaisesti. "Mutta
onhan miehen kärsimiskyvylle sentään pantu raja."

Hän tuskin huomasi palvelijaa, joka toi teevehkeet sisään. Mutta
kuullessaan ovelta kepeämpiä askeleita kohotti hän kuihtuneet kasvonsa,
toivoen näkevänsä Myran.

Sisään tuli levollisen näköinen nainen, joka oli puettu yksinkertaiseen
mustaan merino-pukuun. Valkea liinakaulus ja -kalvosimet tekivät hänet
sairaanhoitajattaren näköiseksi. Hänen tumma, sievästi palmikoitu
tukkansa oli kääritty kruunuksi pään ympäri. Hän astui nöyrästi
sisään, mutta hänen liikkeissään ja käytöstavassaan oli levollista
arvokkaisuutta.

"Tulin tuomaan teille teetä, mylord", hän sanoi. "Lady Ingleby ei voi
oikein hyvin eikä luule voivansa lähteä huoneestaan. Hän pyysi minun
jättämään teille nämä paperit."

Silloin Airthin ja Monteithin jaarli nousi seisomaan ja ojensi
tulijalle kätensä.

"Luulen että olette Mrs. O'Mara", hän sanoi. "Olen iloinen saadessani
nähdä teitä, ja olette hyvin ystävällinen kun tarjoatte minulle teetä.
Olen kuullut teistä jo ennen; ja luulen että näin teidät jo eilen
sievän kotinne portailla, kun saavuin lehtokujaa pitkin. Sallitteko
minun kertoa teille kuinka usein, seistessämme vieri vieressä vaikeina
ja vaarallisina hetkinä, opin kunnioittamaan ja ihailemaan sitä kelpo
toveria, jollaiseksi tunsin kersantti O'Maran?"

       *       *       *       *       *

Ennen Shenstonesta lähtöään Jim Airth istahti Myran kirjoituspöydän
ääreen ja kirjoitti kirjeen, pyytäen Mrs. O'Maran antamaan se lady
Inglebylle heti kun hän oli poistunut.

    En ihmettele ettet luule kykeneväsi enää tapaamaan minua. Anna
    minulle anteeksi kaikki suru, minkä olen aiheuttanut ja vielä
    tulen aiheuttamaan sinulle. Minä lähden tieheni niin pian kuin
    mahdollista; mutta minun on pakko viipyä kaupungissa siksi
    kuin olen saanut valmiiksi teoksen, jonka olen kustantajilleni
    sitoutunut päättämään. Se vie aikaa korkeintaan kuukauden.

    Jos haluat tavata minua, Myra -- tarkotan, jos _tarvitset_ minua
    -- niin tulen minä hetkenä hyvänsä. Klubiin osotettu sähkösanoma
    joutuu aina käsiini.

    Rohkenenko kysyä kuinka voit?

    Kokonaan sinun

                                                    _Jim Airth_.

Tähän vastasi lady Ingleby seuraavana päivänä:

    Rakas Jim.

    Minä haluan aina tavata sinua; mutta minä en voisi koskaan kutsua
    sinua tulemaan, jollei tulosi tekisi sinua onnelliseksi.

    Minä tiedän että ratkaisit asian niinkuin tunsit oikeaksi.

    Minä voin aivan hyvin.

    Jumala sinua aina siunatkoon.

                                                     _Myra_.



Kahdeskymmenes luku.

PAREMPI ELÄMÄNKATSOMUS.


Seuraavina päivinä Jim Airth kärsi kaikkia niitä tuskia, joita
mies tuntee tehtyään tärkeän päätöksen pikemminkin ylpeän
omanarvon-tunteensa kuin vakaumuksensa johtamana...

Hänestä oli aina tuntunut tärkeältä, että mies näyttäytyisi joka
suhteessa nuhteettomana ja moitteettomana rakastamansa naisen silmissä.
Siksipä tietoisuus siitä että hänen oli ollut pakko tunnustaa että
hänen oma ikävä erehdyksensä oli -- vaikkapa menneisyydessäkin --
aiheuttanut sovittamatonta tappiota ja surua alle se tietoisuus
oli nöyryyttänyt häntä vetämättömästä vaikkei hän tahtonutkaan
sitä itselleen myöntää. Että Myralla oli häneen itseensä ja hänen
rakkauteensa nähden jotakin anteeksiannettavaa tahi huomiotta
jätettävää, oli seikka jota hän ei tahtonut voida sulattaa; ja Myran
suloinen lempeys ja alistuvaisuus pikemminkin ärsytti kuin paransi
hänen ylpeytensä kärsimää haavaa.

Hän oli ollut pintapuolisen säädyllinen esitellessään Myralle syitä,
jotka tekisivät heidän avioliittonsa mahdottomaksi. Hän oli vetänyt
esiin kaikki asianhaarat, joita hän tiesi syrjäisten voivan esiintuoda;
hän oli säälimättä pyrkinyt lausumaan juuri sen tuomion, jonka hän
itse olisi lausunut, jos hänet olisi asetettu tuomariksi samanlaisessa
miehen ja naisen välisessä ristiriidassa. Hänen sitä lausuessaan oli
se hänen korvissaan ja mielessään kajahtanut traagillisesti pätevältä
ja stoalaisesti oikeamieliseltä. Hän tiesi tätä tehdessään tuottavansa
mitä kiduttavinta tuskaa itselleen ja sille naiselle, jonka koko sydän
kuului hänelle; mutta tuo tuska oli hänestä tuntunut olevan koko
kaamean tilanteen traagillisten edellytysten vaatima.

Mutta jätettyään Myran lopullisesti ja palatessaan kaupunkiin tunsi
Jim Airth mielessään, että koko tuo hänen lemmitylle naiselle ja
hänelle itselleen tuomitsemansa tuska oli ollut ainoastaan sovintouhri
hänen loukatulle itsetunnolleen. _Hänen_ oli ollut erehdys; ja hänen
ylevämmyydentunnettaan kutkuttavaa oli että _hänen_ lausumansa
oli myöskin tuomio, jolla hän oman päänsäpäälle kokosi kaiken
rangaistuksen, minkä tehty erehdys vaati sovituksekseen.

Mutta nyt kun jännitys oli lauennut, palasi hänen luontainen
ylevämielisyytensä ja hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että hänen
oma itsekäs ylpeytensä oli ollut tuon korkealentoisen traagillisuuden
pohjana.

Myran yksinkertainen, lemmekäs tapa katsella asiaa oli ollut ainoa
oikea; lykätessään sen luotaan hän oli säälittä sysännyt itsensä ja
hänet tarpeettoman kärsimyksen toivottomaan kuiluun.

Vähitellen hänelle hitaasti selveni, että hän näin tehdessään oli
menetellyt vielä julmemmin ja anteeksiantamattomammin rakastamaansa
naista kohtaan kuin aikaisemmin itse siitä tietämättään.

Katumus ja omantunnon vaivat kalvoivat hänen sydäntään, lisäten yhä
hänen muutenkin sietämätöntä kaihoaan ja rakkauttaan Myraan. Mutta hän
ei voinut pakottaa itseään palaamaan Myran tykö, tämä uusi ja entistä
nöyryyttävämpi tunnustus sydämmellään.

Hänen ainoa toivonsa oli, että Myra huomaisi mahdottomaksi kantaa
erossaolon taakkaa ja sen vuoksi kutsuisi hänet luokseen. Mutta päivät
menivät menojaan, eikä Myra antanut mitään merkkiä. Hän oli sanonut
ettei koskaan kutsuisi häntä, jollei tulisi vakuutetuksi siitä,
että Jimin tulo tekisi onnelliseksi hänet, Jimin, itsensä. Siitä
päätöksestään Myra edelleen piti kiinni.

       *       *       *       *       *

Yksipuolisen miehekkäässä miehessä rakkaus naiseen on luonnollisista
syistä oleellisesti itsekästä. Sen nuottiavaimena on "minä tarvitsen";
sen vallitsevana äänilajina "minä haluan"; sen kokonaissointuna "minun
täytyy omistaa".

Toiselta puolelta on naisen rakkaus mieheen oleellisesti epäitsekästä.
Sen nuottiavaimena on "hän tarvitsee"; sen vallitsevana äänilajina
"minä olen hänen, jotta hän saa tehdä kanssani niinkuin haluaa"; sen
kokonaissointuna "sallittakoon minun antaa kaikkeni". "_Laulujen
kirjassa_", joka on ylevimpiä lemmenrunoja mitä koskaan on kirjoitettu,
näemme esimerkkejä tästä totuudesta; me näemme naissydämmen
oppivan tätä läksyä antautumisen ja alistuvaisuuden hienossa
cresceredo-astelmassa. Ensi säkeessä hän sanoo: "Lemmittyni on minun,
ja minä olen hänen"; toisessa: "Minä olen lemmittyni, ja hän on minun."
Mutta kolmannessa on kaikki muu sulautunut antautumisen vaistomaiseen
riemuun: "Minä olen lemmittyni, ja hänen halunsa on minuun."

Tällainen on sukupuolten luonnollinen suhde, niinkuin kaikkiviisas
Luoja sen on asettanut -- mutta panemalla ehdoksi ihanteellisen
täydellisyyden. Ei mikään täydellisyyden laki voi sopeutua
epätäydellisyyden kehyksiin. Jos siis lain tosioloihin sovittamisessa
-- kuten useinkin tapahtuu -- sattuu erehdyksiä, on syynä sovittajain
oma epätäydellisyys, eikä suinkaan lain täydellisyys. Noissa
hienonhienoissa tapauksissa, joissa rakkaus on täydellisyyden
ihanteena, sulautuvat miehen "minä otan" ja naisen "minä annan"
ihanteelliseksi yhdistykseksi, kumpikin toistaan täydentäen ja
muodostaen. Mutta missä syntiä mitä laatua hyvänsä sekaantuu
mukaan, siellä särähtää jumalallisessa sopusoinnussa soraääni, eikä
molemminpuolisen rakkauden suuri sävel kajahda puhtaalta ja oikealta.

Heidän täydelliseen rakkauteensa oli Jim Airth tuonut väärän
ylpeyden soraäänen. Se oli saanut alkunsa hänen puoleltaan; ja
heidän elämänsymfoniansa, joka ensin oli soinnahtanut niin kauniisti
molemminpuolisen lemmen ja luottamuksen teemaa kuvatessaan, oli nyt
kadottanut sopusointunsa ja särähteli toivottoman erimielisyyden
soraääniä.

Jim Airth työskenteli kuumeisesti kokeittensa kimpussa; juoden ja
tupakoiden, kun hänen olisi pitänyt syödä ja nukkua; jättäen kaikki
äkisti kesken, istuttuaan pari kolme päivää yhtämittaa pöytänsä ääressä.

Hän käveli yön pimeydessä ja hiljaisuudessa alas Shenstoneen; istui
sydän katkerana pyökkien alla, ympärillään tyhjiä korituoleja; katseli
järven takaa koittavaa päivänsarastusta; maleksi sen rakennuksen
ympäri, jossa lady Ingleby nukkui, ja välttyi töintuskin joutumasta
lady Inglebyn yövahdin käsiin; ja lähti Lontooseen ensimäisellä
aamujunalla vielä sairaampana sydämessään kuin tullessaan.

Toisen kerran hän äkkiä lähti Paddingtoniin, nousi Cornwalliin
menevään junaan ja hämmästytti Murgatroydin neidet saapastamalla
sisään kahvilaan, surkastuneena haamuna entisestä iloisesta itsestään.
Myöhemmin hän käveli Hevosenkenkä-poukamalle, kiipesi ylös kalliolle ja
vietti yön kielekkeellä, palauttaen sanomattoman kurjassa sieluntilassa
uudelleen mieleensä niitä ihmeellisiä muistoja, joista paikka ja sen
ympäristö tulvehti.

Tällöin vasta uusi toivo ja parempi elämänkatsomus tuli Jim Airthin
osaksi.

Istuessaan kallionkielekkeellä ja hautoessaan yksinäisyytensä kurjuutta
hän äkkiä tuli omituisella tavalla tajuntaan Myran läsnäolosta.
Hänestä tuntui aivan siltä, kuin loistaisi häntä vastaan pimeästä
Myran suloiset, ikävöivät, harmaat silmät; pehmeä suu hymyilisi
herttaisesti ja tuo niin tuttu ääni kysyisi leikillisesti, niinkuin
kerran Shenstonen pyökkien alla: "Mikä sinuun on tullut, rakkahin vanha
poikaseni?"

Hän oli juuri työntänyt käden taskuunsa ja ottanut sieltä esiin
taskumattinsa. Hän piteli sitä hetkisen kädessään, kuunnellessaan aivan
lumottuna tuota kuiskausta; sitten lensi pullo kauvas pimeään, alhaalla
kohahtelevaan mereen. "Davy Jones saakoon sen", sanoi hän ja naurahti
ääneen. Ensi kerran kuului nauru tällöin Jim Airthin huulilta tuon
Shenstonen pyökkien alla vietetyn iltapäivän jälkeen.

Sitten tunto Myran läsnäolosta yhä tajunnassaan hän heittäytyi
selälleen kalliolle, katse käännettynä kuutamoiselle ulapalle. Hänestä
tuntui siltä, kuin vetäisi hän jälleen Myran vapisevana ja värjyvänä,
mutta vastusta tekemättä syliinsä, pitäisi häntä siihen suljettuna
siksi kunnes hänen värisemisensä taukoisi ja hän nukahtaisi onnellisen
lapsen terveeseen uneen.

Kaiken, mitä Jim Airthissa oli parasta ja jalointa, herätti taas
eloon tuo pyhä muisto valvovasta uskollisuudesta hänen puoleltaan ja
luottavasta turvallisuudesta Myran puolelta.

"Jumalani", hän huokasi, "mikä painajainen minua onkaan vaivannut! Ja
mikä hullu minä olen ollut ajatellessani, että mitään olisikaan voinut
tulla meidän välillemme. Eikö hän ole ollut yksinomaan minun tuosta
pyhästä yöstä alkaen, jonka täällä yhdessä vietimme? Ja minä olen
jättänyt hänet yksin ja surun valtaan!... Minä tahdon nousta ja lähteä
lemmittyni luo. Ei mikään menneisyyden varjo, ei mikään häpeä eikä
joutava ylpeys minun puoleltani saa enää koskaan asettua väliimme."

Hän nousi kyynärpäittensä nojaan ja katseli alas kielekkeen reunan
yli. Kuutamo kimalteli kallion juurella väreilevässä vedessä. Hän voi
erottaa kellonsa taulun sen kirkkaassa valossa. Hänen täytyi odottaa
kolmeen saakka, kunnes aikavesi sallisi hänen laskeutua alas. Hän
nojautui jälleen taapäin, käsivarret ristissä rinnan yli, mutta Myra
lepäsi varmasti vielä hänen sylissään... Parin minuutin perästä Jim
Airth kuorsasi. Aamunsarastus herätti hänet. Hän kapusi alas rannalle,
ja vielä kerran hän ui kultaista juovaa pitkin kohti nousevaa aurinkoa.

Pukeutuessaan vaatteisiinsa hänestä tuntui, että vähäisinkin varjo
tuosta mustasta painajaisesta oli jäänyt sinne iloisesti kohajavien
vesien taakse.

Matkallaan rautatieasemalle hän sivuutti erään maalaistalon. Sen
emäntä oli ollut ylhäällä jo aamunkoitosta alkaen, ahkerasti kirnuten.
Tämä kattoi iloisin mielin hänelle yksinkertaisen aamiaisen kotona
leivotusta leivästä ja juuri kirnusta nostetusta voista.

Hän saapui kaupunkiin kello kuuden pikajunalla; peseytyi, ajatti
partansa ja murkinoi klubissaan.

Neljännestä vaille kolme hän astui juuri alas klubitalon portaita
Piccadillylle päin, hyvin huolellisesti pukeutuneena ja reippain
mielin, pohtien mielessään millä junalla hän lähtisi Shenstoneen,
käväistyään ensin kustantajainsa luona -- kun sähkösanomapoika
syöksähti hänen ohitseen klubin portaita ylös, ja seuraavassa tuokiossa
eteisvahtimestari riensi hänen peräänsä sähkösanoma kädessään.

Jim Airth luki sen, katsahti kelloonsa ja hyppäsi sitten päätäpahkaa
ohiajavaan taksametrivaunuun.

"Charing Crossin asemalle!" karjasi hän auton kuljettajalle.
"Kultarahan saatte, jos pääsette sinne viidessä minuutissa."

Auton liukuessa äänettömästi hälisevän katuliikenteen läpi avasi Jim
Airth sähkösanoman ja luki sen vielä kerran.

Se oli lähetetty Shenstonesta klo 2,15.

    Tule heti luokseni.

               Myra.

Riemullinen huuto kajahti hänen huuliltaan.



Yhdeskolmatta luku.

MIKAEL VERITAS.


Samana aamuna, jolloin Jim Airth uusin päätöksin ja tervein
elämänkatsomuksin kiiti junassa etäisestä Cornwallista päämääräänsä
kohti, istui lady Ingleby tulipunaisten kastanjapuiden alla katsellen
Ronaldin ja Billyn tennispeliä.

He olivat alottaneet pitempiaikaisen kilpailun ja huomanneet
tarvitsevansa jatkuvata harjottelemista, johon ilmeisesti oli
tilaisuutta vain Shenstonessa. Todellisuudessa he saapuivat sinne
niin usein pelkästä rehellisestä huolenpidosta ja myötätunnosta
ystävätärtään kohtaan, jonka odottamattomaan suruun he toivoivat
olevansa ainoat osanottajat ja lohduttajat. Lady Ingleby kieltäytyi
vastaanottamasta muita vieraita. Näiden harvojen viikkojen -- jolloin
Jim Airth yhä viipyi Englannissa -- ahdistavassa epätietoisuudessa
hän pelkäsi kaikkia kyselyjä ja selittelyjä. Jane Dalmainille hän oli
kirjeessä ilmaissut koko totuuden. Dalmainit olivat Worcesterissa
odotellen soitannollista juhlaa, joka piti pidettämän tuossa Englannin
jaloimmassa tuomiokirkossa; mutta he toivoivat pääsevänsä pian
palaamaan Overdeneen, jolloin Jane oli luvannut tulla hänen luokseen.

Tällävälin saapuivat Ronald ja Billy useasti Shenstoneen, koettaen
parhaansa mukaan osottaa hienotunteista huolenpitoaan; mutta Myran arka
katse ja suuret, liikuttavat silmät säikähdyttivät ja pelottivat heitä.
Ilmeisesti olivat asiat kehittyneet vielä toivottomampaan suuntaan
kuin he olivat arvanneet. He olivat saaneet tietää, ettei Airth voinut
naida Lady Inglebytä; mutta he eivät voineet odottaakaan, että lady
Ingleby yhä vielä toivoi pääsevänsä Airthin vaimoksi. Ronald kielsi
kopeasti koko tämmöisen mahdollisuuden, mutta Billy piti siitä kiinni,
välittämättä kuitenkaan tukea väitettään millään järkisyillä.

Ronaldin ei ollut koskaan onnistunut pusertaa Billyltä sanaakaan siitä
mitä lady Ingleby oli sanonut, kun hän oli kertonut tälle mikä Jim
Airth oikeastaan oli miehiään.

"Jos olisit tahtonut tietää kuinka hän sen sanoman vastaanotti, niin
olisit itse mennyt kertomaan sen hänelle", sanoi Billy. "Ja turhan
vaivan näet, Ron, jos milloin hyvänsä sitä vielä minulta utelet."

Täten kuluivat päivät; ja vaikka Myra aina tuntuikin mielellään
näkevän heidät molemmat luonaan, niin ei Ronaldille ollut vielä tullut
tilaisuutta esiytyä miehekkäänä lohduttajana.

"Minä heitän koko homman", sanoi Ronnie viimein katkeralla mielellä;
"sen sanon sinulle, että heitän koko joutavan homman ja nain
herttuattaren!"

"Elä puhu jumalattomia", torui Billy. "Paremmin olisi paikallaan
etsiä käsiinsä Airth ja selittää hänelle valituin sanoin, ettei lady
Inglebyn jättäminen kuolemaan särjetyin sydämin suinkaan korvaa hänen
miesvainajansa ilmaan räjähyttämistä. Minä tiedän etteivät mitkään
meidän uutisemme enää vaikuta vähääkään Myraan, sen jälkeen kun näin
hänen valahtavan helakan punaiseksi mainitessaan meille Airthin nimen.
Hän ei ikinä valahtaisi helakan punaiseksi Ingleby-vainajan takia,
siitä saat olla varma! Enpä olisi luullut naisten voivan sitä tehdä
enää kaksikymmentä vuotta täytettyään."

"Paljonpa sinä sitten tiedätkin", murahti Ronnie ivallisesti. "Minä
olen nähnyt herttuattarenkin käyvän punaiseksi."

"Tulipunaiseksi, kai tarkotat", oikaisi Billy. "Sen olen minäkin
nähnyt, vanha veikko; mutta ne kengät ovat eri paria, sen mahdat
tietää."

"Älähän nyt enää lörpöttele", virkkoi Ronnie äkeästi. "Lopetetaan jo
koko leikki ja lähdetään kaupunkiin. Henley alkaa kisan huomenna."

Mutta huomenissa he palasivat Shenstoneen vielä varhemmin kuin ennen.

Ja tänä samana aamuna lady Ingleby tunsi itsensä harvinaisen
rauhalliseksi; ei tosin hautoen mitään uusia toiveita tulevaisesta
onnesta, vaan tyynesti päättäen mukautua siihen mitä ei voinut välttää.
Hän oli edellisenä iltana vaipunut uneen, muisteltuaan Cornwallin
rantakallioita ja heidän kapuamistaan pelastavalle kallionkielekkeelle.
Keskiyön aikaan hän oli herännyt ja kavahtanut istumaan, vielä uneksien
olevansa samalla nyppylällä ja tuntien putoovansa siltä. Mutta äkkiä
oli hän ollut tuntevinaan Jim Airthin käsivarret ympärillään; ne olivat
vetäneet hänet turvapaikkaan; sitten oli seurannut suloinen väsymyksen
ja vihdoin täydellisen unohduksen tyynnyttävä tunne.

Niin elävä oli tämä unnennäkö ollut, että hän tunsi sen vaikutusta
vielä ylös noustessaan. Sitten hän istahti akkunan ääreen katselemaan
tennispelaajia, pieni tyytyväinen hymy suloisilla kasvoillaan.

"Hän rupeaa unohtamaan", ajatteli Ronnie riemuiten. "_Minä_ olen
edellä!" karjasi hän paljon tarkottavasti Billylle verkon yli.

"Kakkonen!" vastasi Billy, paiskaten pallon maata vasten tarpeettoman
tuimasti.

"Ei käy päinsä!" huusi Ronnie. "Sivuisku, poikaseni! Peli ja 'lempi!'
käyvät minun voitokseni!"

"Jääkää puolipäivälliselle, pojat", sanoi lady Ingleby kun ruokakello
helähti; ja kolmisin kävivät he iloisesti sisään ruokasaliin.

Heidän iltapäivällä astuessaan eteishallin läpi oli heidän autonsa
portaiden edessä; siispä sanoivat he emännälleen hyvästit ja lähtivät
etsimään mailojaan.

Samassa kuulivat he polkupyöräkellon kimakan kilinän. Muuan poika
oli pyörällä ajaen tuonut sähkösanoman. Groatley, joka portailla oli
odotellut vieraiden poislähtöä, otti sanoman vastaan, laski sen hallin
pöydältä ottamalleen hopeatarjottimelle ja seurasi lady Inglebytä hänen
huoneeseensa.

Sisällä talossa oli äkkiä seurannut niin syvä hiljaisuus, että Ronald
ja Billy ehdottomasti jäivät kuunnellen seisomaan.

"Kahtakymmentä vailla kaksi", sanoi Billy, katsahtaen kelloonsa.
"Aaveet kiertävät ympäri."

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului lady Inglebyn huoneesta huuto
-- niin hurja, ihmetystä ja helpotusta tulkitseva huuto, että he
katsahtivat toisiinsa aivan ällistyneinä. Sitten he kutsua odottamatta
riensivät hänen luokseen juoksujalkaa.

Lady Ingleby seisoi keskellä lattiaa, kädessään avattu sähkösanoma.

"Jim", huohotti hän; "Oh, Jim!"

Hänen kasvonsa olivat niin ilon ja kiitollisuuden kirkastamat, etteivät
Ronald ja Billy rohjenneet kysyä mitään. He vain tuijottivat ihmeissään
häneen.

"Oi Billy! Oi Ronald", hän sanoi; "_hän ei tehnyt sitä!_ Oi ajatelkaa,
mitä se merkitsee Jim Airthille. Pysäyttäkää poika! Pian! Tuokaa
minulle sähkösanomakaavake. Minun pitää sähköttää hänelle heti
paikalla... Oi Jim, Jim!... Hän sanoi että hän olisi tahtonut vaikka
hengellään maksaa sen helpotuksen hetken, kun joku olisi astunut
hänen telttaansa ja kertonut hänelle ettei hän ollutkaan sitä tehnyt;
ja nyt minä olen oleva, tuo 'joku'!... Ah, kuinka te tavaattekaan
'Piccadilly'?... Olkaa hyvä ja kutsukaa Groatley tänne. Jollemme kadota
silmänräpäystäkään, ennättää Jim kello kolmen pikajunaan... Groatley,
käskekää pojan ottamaan tämä sähkösanoma ja toimittamaan se lähetetyksi
aivan paikalla. Antakaa hänelle puoli kruunua ja sanokaa, että hän saa
pitää loput itse... Nyt pojat... Sulkekaa ovi!"

Kiihtymisen pyörretuulta oli seurannut äkillinen hiljaisuus. Lady
Ingleby vaipui sohvan kulmaan, kätkien kasvonsa tuokioksi sen patjoihin.

Tämän hiljaisuuden vallitessa he kuulivat sanantuojapojan joutuin
ennättävän matkan päähän, helistäen kelloaan tarpeettoman usein. Kun
häntä ei enää voitu kuulla, kohotti lady Ingleby päätään.

"_Mikael elää_!" hän sanoi.

"Suuri Jumala!" ähkäsi Ronnie, astuen askeleen eteenpäin.

Billy ei päästänyt äännähdystäkään, vaan kääntyi poispäin hyvin
kalpeana; hän vetäytyi aina ovelle saakka, jota vastaan hän nojautui
pystyssä pysyäkseen.

"Ajatelkaa mitä se Jim Airthille merkitsee!" sanoi lady Ingleby.
"Ajatelkaa mitä kurjuutta ja toivottomuutta hän on kokenut; ja nyt
loppujen lopuksi hän ei olekaan siihen syypää!"

"Saammeko mekin nähdä?" kysyi Ronald kiihkeästi, kurottaen kättään
sähkösanoman puoleen.

Billy lipoi kielellään kuivia huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan
suustaan.

"Lukekaa se", sanoi Myra.

Ronald otti sähkösanoman ja luki kovaa:

    Lady Ingleby, Shenstone Park, Shenstone, Englanti.

    Kuolemanilmotus erehdystä. Joutunut vangiksi Targaissa. Päässyt
    pakoon. Saapunut Kairoon. Isoja lahjuksia ja palkkioita
    maksettava. Sähkötä 500 puntaa Cookin pankkiin heti.

                                              _Mikael Veritas_.

"Suuri Jumala!" huudahti Ronnie toistamiseen.

Billy ei virkkanut mitään; mutta hänen katseensa ei luopunut lainkaan
lady Inglebyn loistavista kasvoista.

"Ajatelkaa mitä tämä Jim Airthille merkitsee", toisti Myra vielä kerran.

"Hänelle -- niin", virkkoi Ronnie vitkaan. "Se muuttaa melkoisesti
tilannetta -- häneen nähden. Mitä 'Veritas' tarkottaa?"

"Se", vastasi lady Ingleby, "on meidän yksityinen salamerkkimme
sähkösanomanvaihdossa, Mikaelin ja minun. Äitini sähkötti kerran
minulle Mikaelin nimissä ja Mikaelille minun nimissäni -- äiti-kullalla
on toisinaan merkillisiä päähänpistoja -- ja siitä syntyi aika lailla
selkkauksia. Mikaelia se varsinkin suuresti harmitti; ja sen jälkeen
me merkitsimme toisillemme lähettämäimme sähkösanomain alle aina
'Veritas', tarkottaen sillä: 'Tämä on todellakin minulta'."

"Ajatelkaapa todellakin!" sanoi Ronnie. "Hän vankina, ja me marssien
eteenpäin! Mutta minä arvelinkin aina, että Targaihin oli miehiämme
joutunut vangiksi. Ja kouraantuntuvia todistuksia lordi Inglebyn
kuolemasta oli hyvin vaikea -- hm, kyllä kai ymmärrätte -- löytää. Minä
tarkotan -- mitään hautajaisia ei voitu pitää. Meidän täytyi vain tehdä
johtopäätöksiä, sillä luulimme hänen jääneen tunnelin sisään oikealle
kädelle. Hänen on kuitenkin täytynyt päästä sen päähän asti, ennenkun
Airth toimitti räjähdyksen; mutta kun tunneli oli kokonaan sortunut, ei
hän voinut sitä myöten palata, vaan joutui villien vangiksi. Sittemmin
hän on päässyt pakenemaan Kairoon ilman pennittä taskussaan ja
toiveitta päästä kotiin. Ja ne lurjukset, jotka auttoivat hänet pakoon,
riippuvat hänessä kiinni kuin iilimadot, siksikunnes saavat rahansa.
Mitä aijotte sähköttää sinne?"

Lady Ingleby näytti vaivoin voivansa koota ajatuksiaan.

"Tietysti on rahat lähetettävä -- ja lähetettävä heti" sanoi hän.
"Oi Ronnie, ettekö te voisi lähteä kaupunkiin toimittamaan sitä
asiaa minun puolestani? Minä antaisin teille rahamääräyksen sekä
kirjeen pankkiireilleni. Voitteko, Ronnie? Mikael ei saa jäädä kauvan
odottamaan ja minun täytyy jäädä tänne kertomaan kaikki Jimille. Minun
ei lainkaan juolahtanut mieleeni että minun olisi itseni pitänyt lähteä
kaupunkiin; ja nyt olen sähköttänyt Jimille että hän tulisi tänne. Oi
rakas Ronnie, voitteko?"

"Tietysti minä voin", sanoi Ronald hellästi. "Auto on portaiden edessä.
Minä voin ennättää puoli kolmen junaan, jos kirjoitatte kirjeenne tuota
pikaa. Rahamääräystä ei tarvita. Muutamalla rivillä te vain valtuutatte
pankkiirinne lähettämään rahat; minä tahdon tavata heidät itsensä,
selitän heille koko jutun ja panen höyryä heihin. Rahat ovat Kairossa
vielä tänä iltana, jos suinkin mahdollista."

Lady Ingleby meni kirjoituspöytänsä ääreen. Ei hiiskahduskaan häirinnyt
hiljaisuutta, lukuunottamatta kynän rapinaa.

Silloin vasta Billy avasi suunsa. "Minä lähden mukaasi", sanoi hän
käheästi.

"Mitä varten?" huomautti Ronald. "Sinä voit yhtä hyvin mennä autolla
Overdeneen kertomaan siellä koko jutun."

"Minä lähden kaupunkiin", sanoi Billy päättäväisesti. Sitte hän astui
lattian poikki pöydän luo, jolla sähkösanoma vielä oli. "Saanko
jäljentää tämän?" kysyi hän lady Inglebyltä.

"Jäljentäkää vain", sanoi tämä, kääntämättä päätään.

"Ja Ronnie, te otatte alkuperäisen mukaanne näyttääksenne sen pankin
herroille. Ah, ei! Minun pitää säilyttää se Jimiä varten. Tässä on
paperia. Ottakaa kaksi jäljennöstä, Billy."

Billy oli jo jäljentänyt sähkösanoman taskukirjaansa. Vapisevin käsin
hän jäljensi sen uudestaan, ojentaen sitten paperiliuskan Ronaldille,
mutta katsahtamatta häneen.

Saatuaan kirjeensä valmiiksi lady Ingleby nousi pystyyn.

"Kiitän teitä, Ronald", sanoi hän. "Minä kiitän teitä enemmän kuin voin
sanoakaan. Luulen että ennätätte junaan. Ja nyt hyvästi, Billy."

Mutta Billy istui jo autossa.



Kahdeskolmatta luku.

LORDI INGLEBYN PUOLISO.


Matka kaupungista oli sujunut niin tyydyttävän nopeasti kuin Jim Airth
suinkin voi toivoa. Charing Crossin asemalta lähtevään pikajunaan hän
oli ennättänyt viisi sekuntia ennen sen liikkeelle lähtöä.

Tunnit sujuivat sukkelaan aivan kuin olisivat tahtoneet vastata
vaununpyörien huimaavaan vauhtiin.

Myran sähkösanoma oli sukeltanut monta kertaa esiin hänen
taskukirjastaan. Jokainen sana siinä tuntui kätkevän hellän
viittauksen. "_Tule heti luokseni_." Ne vastasivat niin täsmälleen
Myran yksinkertaisen suoravaa lausuntotapaa. Useimmat ihmiset olisivat
kirjoittaneet: "Tule tänne", tahi "Tule Shenstoneen" tahi vain
"Tule". "_Tule luokseni_" aivan tuntui hellältä, vaikka tiedottomalta
vastaukselta hänen omaan viimeiseen päätökseensä: "Minä tahdon nousta
ja käydä lemmittyni luo."

Nyt kun matka alkoi jo olla lopullaan, hän vasta tajusi, kuinka
hirvittävän yksitoikkoisesti oli kulunut tuo kolmen viikon erossaolo
Myrasta. Tämän suloinen persoonallisuus oli niin läheisesti kutoutunut
hänen omaan elämäänsä, että hän suorastaan tarvitsi häntä -- ei
joksikin erikoiseksi hetkeksi tahi erikoisella tavalla -- vaan koko
elämäkseen, kuten ilmaa jota hän hengitti, tahi valoa joka kirkasti
päivän.

Entä Myra? Jim Airth otti tutun kirjeen taskukirjastaan -- ainoan minkä
hän koskaan oli saanut Myralta.

"Minä halajan aina tavata sinua", se sanoi; "mutta en milloinkaan voisi
kutsua sinua tulemaan, jollei tulosi tekisi sinua onnelliseksi."

Nyt hän _oli_ kutsunut. Siis oli hänellä onnea tarjottavana hänelle.
Oliko Myra vaistomaisesti tajunnut hänen mielessään tapahtuneen
muutoksen? Vai oliko hän mitannut hänen epätoivoista nälkäänsä omalla
kaipauksellaan ja käsittänyt, että sen tyydyttämisen _täytyi_ tietää
onnea, mitä murheita sitten piilikin takalistossa?

Mutta takalistossa ei enää tulisi olemaankaan mitään muuta kuin
täydellistä iloa, sittekun Myrasta oli tullut hänen vaimonsa. Eikö
hän kääntäisi esiin puhtaat lehdet hänen elämänkirjassaan? Joka
lehti levittäisi esiin verestä onnea, sisältäisi yhäti uusia elämän
ja rakkauden tarjoomia yllätyksiä. Hän tietäisi miten varjelisi
häntä pettymyksen valjuimmaltakin varjolta. Jo nytkin oli hänellä
oikeus varjella häntä sellaisilta. Ja kuinka paljon hänellä olikaan
kerrottavana hänelle sydänydintensä perinpohjaisesta tutkimisesta
näiden onnettomien viikkojen kuluessa. Viime yönä hän oli ollut
kertovinaan hänelle kaikesta; oli ollut sanovinaan: "Minä olen syntiä
tehnyt taivasta vastaan -- rakkautemme taivasta -- ja sinun edessäs, ja
en ole mahdollinen..." Mutta eikö olennaisesti naisen onneen kuulunut
luottamus, että hänen lempimänsä mies joka suhteessa oli mahdollinen
ja arvokas? Hänen taskustaan sukelsi jälleen esiin tuo tuttu kirje.
"Minä tiedän että ratkaisit asian niinkuin tunsit oikeaksi", kirjotti
Myra. Miksi siis hämmentää häntä selityksillä? Antaa kuolleiden haudata
kuolleitaan! Ei ollut tarpeen edes pikimältäkään himmentää iloa, jota
tuntien he nyt astuisivat uuteen elämään. Ja minkälaiseen elämään!
Pyhitettyyn elämään Myran rinnalla...

"Shenstonen pysäkki!" karjasi junailija, ja Jim Airth oli yhdellä
hyppäyksellä asemasillalla jo ennenkuin juna oli pysähtynytkään.

Ponivaljakko odotteli asematalon kupeella; ja tällä kertaa Jim
Airth sieppasi ohjakset käteensä, naurahtaen iloisesti ajomiehelle.
Aikaisemmin hän oli sanonut: "En koskaan aja toisten ihmisten poneja",
vastaukseksi "hänen armonsa" terveisiin; mutta nyt kuului: "Kaikki mikä
on sinun, on minunkin, poikaseni."

Hän vihelsi "Huntingtower"-ballaadia vaunujen vieriessä heinäniittyjen
halki. Vallaton vaeltajan-ilo humahteli hänen korvissaan kuljettaessa
kapeita kujanteita pitkin. Oli ihanata elää tällaisena päivänä.
Oli ihanata ettei ollut jättänyt taakseen Englantia Englannin
siunatuimpana kesäsäänä... Skotlantiinkohan hän veisi nuorikkonsa
kuherruskuukaudeksi, vaiko alas Cornwalliin? Kuinka sievä pikkuinen
kirkko! Nähtävästi ei Myra koskaan ajanut ohjakset höllällä maantietä
myöten. Hei kuinka ponit porhalsivat taivalta; jopa joutui puistokuja
eteen!

Poloinen Mrs. O'Mara! Oli ollut vaikeata olla kohtelias hänelle, kun
hän oli ilmestynyt tee tarjottimineen Myran sijasta.

Tietysti oli Skotlantikin kaunis, niin paljon kuin siellä oli Myralle
näyteltävää; mutta Cornwall merkitsi sittekin enemmän kaikkine siihen
liittyvine muistoineen. Niin juuri; hän järjestäisi kuherruskuukauden
vietettäväksi Cornwallissa; aamulla vihkiminen kaupungissa, kaikessa
hiljaisuudessa; sitten suoraapäätä vanhaan Moorheadin majataloon. Ja
päivällisen jälkeen he istuisivat kuusamamajassa, ja...

Groatley johti hänet Myran arkihuoneeseen.

Hän ei ollutkaan siellä.

Jim Airth astui lattian poikki uuninreunustan luo. Tuntui kuin vuosia
olisi kulunut siitä illasta, jolloin hän äkillisen raivon vimmassa
kohtaloa vastaan oli murskannut rystysensä sen marmorireunaa vastaan.
Hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan. Miesparka! Hän näytti
niin huvitetulta ja tyytyväiseltä itseensä ja pikku koiraansa. Mutta
hänen täytyi aina näyttää enemmän Myran isältä kuin hänen -- kuin miltä
muulta hyvänsä.

Uuninreunalla oli sähkösanoma. Kömpelöiden maalais-postitoimistojen
tapaan oli täysi osote kirjotettu sen kuoreen. Se kiinnitti puoleensa
Jim Airthin katsetta, ja melkein tietämättään hän otti sen käteensä ja
luki päällekirjoituksen. "_Lady Ingleby, Shenstone Park, Englanti_."
Hän laski sen takaisin. "Englanti?" hän ihmetteli vetelästi. "Kukahan
hänelle liekään sähköttänyt ulkomailta?"

Sitten hän käännähti ympäri. Hän ei ollut kuullut Myran astuvan sisään;
mutta nyt hän seisoi hänen edessään.

"Myra!" hän huudahti ja tempasi hänet rajusti povelleen. Tämän
hetken hurmaus ja helpotus olivat kuvaamattomat. Eivät mitkään sanat
tuntuneet mahdollisilta. Hän voi vain puristaa häntä rintaansa vastaan,
äänettömästi, koko voimallaan, ja tajuta että Myra viimeinkin varmasti
lepäsi siinä hänen povellaan.

Myra oli kohottanut käsivartensa ja laskenut ne keveästi hänen kaulansa
ympäri, painaen kasvonsa hänen rinnalleen... Jim Airth ei voinut sanoa
milloin hän huomasi lemmityn syleilyssä hienon muutoksen sävyn; naisen
intohimoinen hellyys tuntui heltiävän; se muistutti pikemminkin pienen
lapsen luottavaista turvautumista. Ikävä aavistus, jota hän ei osannut
itselleen sen paremmin selvittää, värisytti Jim Airthia.

"Suutele minua, Myra!" sanoi hän käskevästi; ja tämä, kohottaen
suloisia kasvojaan ylöspäin, suuteli häntä äkisti. Mutta se oli vain
pienen lapsen viaton, lempivä suudelma.

Sitten Myra irtautui hänen syleilystään; ja vetäytyen taaksepäin,
katseli Jim Airth häntä hämmästyneenä. Valo, joka kirkasti Myran
kasvoja, näytti tuskin enää maalliselta valolta.

"Oi, Jim", hän sanoi, "Jumalan tiet ovat ihmeelliset! Minulla on
suuria uutisia sinulle, ystäväni. Minä kiitän Jumalaa, että ne tulivat
ennenkuin sinä olit peruuttamattomasti lähtenyt pois täältä. Ja minä,
joka tietämättäni laskin niin hirvittävän lisän siihen elämän-iän
kestävään taakkaan, joka painaa hartioitasi, minut on valittu nostamaan
se tykkänään pois niiltä. Jim -- _sinä et tehnytkään sitä_!"

Jim Airth tuijotti häneen hämmentyneenä. Hänen mieleensä tuli
tahtomattaan hirvittävä skottilainen sana "_fey_", mielipuoli.

"Mitä en tehnyt, armas?" hän kysyi hellästi, puhuen aivan kuin pienelle
lapselle, jota ei tahdota pelottaa.

"Sinä et surmannut Mikaelia."

"Mikä sinut saa ajattelemaan, etten minä surmannut Mikaelia, rakkaani?"
kysyi Jim Airth edelleen hellävaroen.

"Se seikka", sanoi Myra, ristien kätensä, "että Mikael on elossa."

"Rakkahimpani", sanoi Jim Airth hellästi, "sinä et voi oikein hyvin.
Nämä kolme hirveätä viikkoa, ja kaikki mitä tapahtui niiden edellä,
ovat olleet liian raskaat sinun kantaaksesi. Jännitys on väsyttänyt
sinua. Minä käyttäydyin raa'asti lähteissäni niin äkisti tieheni ja
jättäessäni sinut yksin. Mutta tiedäthän sinä että minä tein minkä
sillä hetkellä näin oikeimmaksi; tiedäthän sen, Myra? Mutta nyt
katselen koko asiaa aivan toisessa valossa. Sinun katsantokantasi
oli ainoa oikea. Meidän olisi pitänyt perustaa yksinomaan siihen ja
vihityttää itsemme silloin heti."

"Oi, Jim", sanoi Myra, "kiitä Jumalaa ettemme sitä tehneet! Kuinka
hirveätä se nyt olisikaan! Sen täytyi olla sellainen tapaus josta
psalmista sanoo: 'Sielläkin Sinun kätes johtaa minua, ja oikea kätes
tukee minua'. Tajuttomassa tietämättömyydessämme me olisimme saattaneet
liittyä toisiimme, aavistamatta ollenkaan että Mikael on elossa."

Tuskan hiki kohosi Jim Airthin otsalle.

"Lemmittyni, armaani, sinä olet sairas", sanoi hän, äänessään
hätääntyneen huolenpidon värähdys. "Minä pelkään että olet hyvin kipeä.
Istu kiltisti sohvalle ja anna minun soittaa palvelijoita tänne.
Minun täytyy saada puhutella O'Maran vaimoa tahi ketä muuta hyvänsä.
Mikseivät ne höperöt antaneet minun tietää mitään tästä? Oletko ollut
kipeänä kaikki nämä viikot?"

Myra antoi taluttaa itsensä sohvalle, hymyillen rauhoittavasti Jimille,
joka jäi seisomaan hänen eteensä.

"Sinä et saa soittaa, Jim", hän sanoi. "Maggie on Puistomajassa, ja
Groatley vain suotta säikähtyisi. Minä olen aivan terve."

Jim Airth katseli ympärilleen miesmäisessä avuttomuudessaan, tuntien
että jotakin piti kuitenkin tehdä. Pitkä norsunluinen viuhka,
erinomaisen hienoa tekoa, makasi läheisellä pöydällä. Hän otti sen ja
ojensi Myralle. Tämä otti sen vastaan; ja hänen mielikseen hän avasi
sen ja löyhytteli sillä hiljaa puhuessaan.

"Minä en ole laisinkaan kipeä, Jim; en todellakaan, rakkaani. Olen vain
niin ihmeen onnellinen ja kiitollinen. Se tuntuu liian ihmeelliseltä,
jotta meidän maalliset sydänparkamme voisivat sitä oikein käsittää.
Ja minä olen vähän peloissani tulevaisuuden suhteen -- mutta sinähän
autat minua kohtaamaan sitä, sen tiedän. Ja minä olen vähän hätäytynyt
eräiden pikku asiain takia, joissa olen menetellyt väärin. Se tuntuu
hullulta -- mutta niinpian kuin kuulin Mikaelin tulevan kotiin, minä
sain omantunnonvaivoja joidenkin laiminlyönninsyntien vuoksi, ja tuskin
tiedän miten ruveta niitä korjaamaan. Ja mikä kaikista pahinta, Jim! --
me olemme hukanneet pikku Petterin haudan! Ei kukaan kykene löytämään
sitä. Se on niin pahasti tehty puutarhureilta, ja niin väärin minulta;
sillä minun olisi tietystikin pitänyt istuttaa sille kukkia. Ja Mikael
olisi pystyttänyt sille pienen marmoripaaden, ainakin nyt kotiin
tultuaan. Mutta minä hölmö olin muka liian huonovointinen nähdäkseni
sen hautausta, ja nyt Anson selittää että he panivat sen ruumiin
nurmikenttään, mutta George vannoo että pensasryhmään. Olen neuvotellut
Groatleyn kanssa, jolla on aina niin paljon aatteita ja joka ilmaisee
ne niin sujuvasti, ja hän sanoo: 'Valitkaa sievä paikka, teidän
armonne; laittakaa siihen sorea kumpu; istuttakaa sille siroja kukkia;
ja kukapa siitä tietää sen enempää aina ylösnousemisen päivään saakka?'
Groatley on aina kekseliäs; mutta minä en tietystikään tahdo pettää
Mikaelia. Kuvittelepas pikku Petter ylösnousevana pensasryhmästä, kun
Mikael on vuosikaudet murehtinut nurmikolle pystytetyn marmoripaaden
vierellä! Mutta tämä seikka on todellakin saattanut meidät pahaan
pulaan. Miesten pitää alkaa kaivaa joka paikasta ja pitkittää
sitä siksi kuin löytävät jotakin varmuutta. Se on hyödyksi sekä
pensasryhmille että nurmikentille, niinkuin sanoi tyhmä vanhus
vertauksessa -- ei, kuin sadussa -- joka väitti löytäneensä aarteen.
Oi Jim, älä näytä niin surkealta. Minun ei pitäisi purkaa sinulle
korvat täyteen kaikkia näitä pikku mitättömyyksiä; mutta sittekuin
sain kuulla että Mikael palaa takaisin, tuntuvat kaikki ajatukseni
käyvän aivan hulluiksi ja lapsellisiksi. Mikaelin persoonalla oli
aina sellainen vaikutus minuun; sillä hän -- vaikka itse onkin niin
ylevä ja valistunut -- arvelee että mitättömät ja lapselliset asiat
ovat naisen elämänkutsumuksena. Mutta, oi Jim -- Jim Airth -- _sinun_
seurassasi ollen minä olen aina pyrkinyt suoraan käsiksi suuriin
asioihin; ja meidän tämänpäiväinen suuri asiamme on tämä: -- ettet
sinä koskaan surmannutkaan Mikaelia. Muistatko että kerroit minulle
miten maatessasi teltassasi kuumeesta parantuen ajattelit, että jos
joku astuisi sisään ja kertoisi sinulle että Mikael olikin hengissä ja
voi hyvin ja ettet lainkaan ollut surmannut häntä, niin sinä olisit
koko elämälläsi maksanut tuon hetken suunnattoman helpotuksen? No, nyt
olen _minä_ tuo 'joku', ja _tämä_ hetki on tuo 'hetki'; ja ensin kun
sain tuon sähkösanoman, en voinut ajatella mitään muuta -- en niin
yhtäkään mitään muuta, Jim -- kuin että mitä se _sinulle_ oikeastaan
merkitseekään!"

"Mikä sähkösanoma?" huohotti Jim Airth. "Taivahan nimessä, Myra, mitä
sinä oikein tarkotat?"

"Mikaelin sähkösanomaa. Se on tuolla uuninreunalla. Lue se, Jim."

Jim Airth kääntyi ympäri, otti sähkösanoman ja veti sen kuoresta
kankein sormin. Hän luuli yhä Myran hourailevan.

Hän luki sen verkalleen läpi. Sanamuoto oli pettämättömän selvä; mutta
kuitenkin luki hän sen vielä kerran läpi. Sitä tehdessään hän hitaasti
kääntyi, niin että viimein tuli seisomaan selkä sohvaan päin.

Yllätys oli vallan suunnaton. Hän ei tällä hetkellä voinut tajuta muuta
kuin vain yhden seikan: -- ettei nainen, joka katseli kuinka hän luki
sähkösanomaa, millään ehdolla saanut nyt nähdä hänen kasvojaan. Myra
puhui.

"Eikö se tunnu melkein mahdottomalta uskoa, Jim? Ronald ja Billy
olivat täällä murkinalla kun se tuli. Billy näytti huumautuneelta;
mutta Ronnie oli vallan ihastuksissaan. Hän sanoi aina uskoneensa,
että ryntäyksen etunenässä olleet miehet olivat joutuneet vangiksi ja
ettei mitään kouraantuntuvia todisteita Mikaelin kuolemasta koskaan
löydetty. He eivät olleet milloinkaan ennen kertoneet minulle, ettei
mitään hautajaisia oltu pidetty. Minä otaksun heidän ajatelleen,
että se seikka olisi minua vielä enemmän hirvittänyt. Mutta minä
en ole milloinkaan välittänyt paljoa ruumiista. Jollei tuntuisi
hullunkuriselta kantaa pientä tuhkauurnaa hautaussaaton etunenässä,
kantajain oikein tietämättä miten sen kanssa menetellä, niin
puolustaisin ruumiinpolttotapaa. Joskus tunsin jonkunlaista velvoitusta
lähteä pyhiinvaellusmatkalle näkemään Mikaelin hautaa. Tiedän että
hän olisi toivonut sitä minulta. Hän panee suurta arvoa haudoille --
kaikki Inglebyt lepäävät perheholveissaan. Tämä se tekee Petterinkin
jutun niin tukalaksi. Ronnie lähti yks'kaks kaupunkiin lähettämään
sähköteitse rahaa. Billy meni hänen kanssaan. Luuletko viisisataa
puntaa riittävän? Jim? -- Jim! Etkö sinä ole kiitollinen? Sano jotakin,
Jim."

Jim Airth työnsi sähkösanoman takaisin uuninreunalle. Hänen iso kätensä
tärisi.

"Mitä on 'Veritas'?" hän kysyi, katsahtamatta taakseen.

"Se on meidän yksityinen salamerkkimme, Jim; Mikaelin ja minun. Äitini
sähkötti kerran minulle Mikaelin nimissä ja hänelle minun nimissäni --
äitiparalla on usein sellaisia merkillisiä päähänpistoja -- ja siitä
aiheutui ikävyyksiä. Mikael oli hyvin harmissaan. Sentakia me päätimme
merkitä aina tärkeitten sähkösanomain alle 'Veritas', tarkottaen sillä:
'Tämä on todella minulta!'"

"Siis -- miehesi -- on tulossa kotiin luoksesi?" sanoi Jim Airth
verkalleen.

"Niin, Jim"; suloinen ääni värähteli ensi kerran. "Mikael on tulossa
kotiin."

Nyt vasta Jim Airth kääntyi ympäri ja asettui aivan hänen eteensä. Myra
ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hirvittävää kuin hänen kasvonsa nyt
olivat.

"Sinä olet minun", sanoi hän; "et hänen."

Myra katsahti häneen, silmissään mykkä, surullinen rukous. Hän
sulki norsunluuviuhkan, laski sen syliinsä ja pani kätensä ristiin
sen ylitse. Hänen kärsivällinen äänettömyytensä, hänen lauhkea
kysymättömyytensä kiihotti Jim Airthia aivan hulluuteen saakka ja
saattoi hänet höllittämään tulisen vihansa hurjaa myrskyä tätä
välttämätöntä, heltymätöntä kohtaloa vastaan.

"Sinä olet minun", hän sanoi, "et hänen. Sinun rakkautesi on minun!
Sinun ruumiisi on minun! Sinun koko elämäsi on minun! Minä en tahdo
jättää sinua toiselle miehelle. Ah, minä tiedän sanoneeni, ettemme
voi mennä naimisiin. Tiedän sanoneeni, että lähtisimme ulkomaille.
Mutta sinä tahdoit vain pysyä uskollisena minulle, ja minä sinulle.
Ajattelimme että saattaisimme elää erillämme; saattaisimme elää
kumpikin yksin, vaikkapa eri haaroilla maapalloa; mutta -- me
kuuluisimme edelleen toisillemme. Minä olisin silloin voinut jättää
sinut yksiksesi; mutta Jumal'auta, minä en tahdo jättää sinua toiselle
miehelle!"

Myra nousi, liikahti muutaman askeleen eteenpäin ja seisahtui sitten,
nojaten käsivartensa uuninreunustaan ja katsellen sananjalka- ja
liljapenkkiä alhaalla jalkainsa juuressa.

"Hiljaa, Jim", sanoi hän vienosti. "Sinä unhotat kenelle puhut."

"Minä puhun", huudahti Jim Airth raivoisan epätoivon huumauksessa,
"naiselle jonka olen voittanut omakseni ja joka on minun eikä kenenkään
toisen. Jollei minun ylpeyteni ja hulluuteni olisi ollut esteenä, niin
olisimme nyt naimisissa -- _naimisissa_, Myra, ja kaukana täältä. Minä
jätin sinut, sen tiedän; mutta -- kautta taivaan, nyt voin kertoa
sinulle kaiken -- se oli ylpeyteni, kirottu väärä ylpeyteni, joka ajoi
minut pois täältä. Minä odotin kutsua sinulta; mutta joka tapauksessa
olisin tullut takaisin. Suokoon Jumala että olisin tehnyt niinkuin
rukoilit minua tekemään! Tällä hetkellä olisimme olleet yhdistetyt --
poissa tuon kirotun sähkösanoman ulottuvilta -- kaukana täältä!"

Myra kohotti hitaasti silmänsä ja katseli häntä. Jim Airth, tuskansa ja
intohimonsa sokaisemana, välttyi huomaamasta tuota katsetta; muuten hän
olisi antanut sen varottaa itseään. Nyt hän syöksyi vain päätäpahkaa
eteenpäin.

"Mutta, rakkaani", ahdisti hän edelleen, "se ei vielä nytkään ole
liian myöhäistä. Oi Myra, minä olen rakastanut sinua niin suuresti.
Meidän rakkautemme on ollut niin ihmeellinen. Enkö ole opettanut
sinulle, minkälaista rakkautta se oikeastaan onkaan? Se poloinen, kylmä
irvikuva, jota ennen tunsit, se ei ollut rakkautta! Oi Myra! Sinähän
tahdot lähteä pois minun kanssani, oma lemmittyni? Ethän tahdo sysätä
minua alimmaiseen helvettiin antautumalla toiselle miehelle? Myra,
katso minuun! Sano että tahdot tulla."

Lady Ingleby avasi ja sulki verkalleen viuhkaa, puristaen sen sitten
lujasti oikeaan käteensä. Hän nojasi päätään taaksepäin ja katsoi Jim
Airthia suoraan silmiin.

"_Tällainen_ on siis rakkautenne", hän sanoi. "Tätä siis tarkotatte?
Silloin kiitän Jumalaa siitä, että tähän asti olen ainoastaan tuntenut
tuon 'kylmän irvikuvan', joka ainakin on pysyttänyt minut puhtaana
ja korkealla. Mitä? Tahdotteko vetää _minut_ sen naisen rinnalle,
jota kymmenen vuotta sitten halveksitte? Ja vetäessänne minut alas
tahraisitte samalla lokaan myöskin sen miehen jalon nimen, jota olette
uskaltanut kutsua ystäväksenne. Olkoon niin ettei mieheni ole antanut
minulle paljoa kaikesta siitä, mitä nainen halajaa. Mutta hän on
luottamuksella uskonut minulle nimensä ja kunniansa; hän jätti minut
kartanonsa valtiattareksi. Palatessaan hän tapaa minut sellaisena joksi
hän itse teki minut -- Shenstonen rouvana; hän tapaa minut sieltä
minne jättikin minut, odottelevana hänen palaustaan. Te ette enää puhu
leskelle, Airthin jaarli; ette enää yksikseen jätetylle naiselle. Te
puhutte lordi Inglebyn puolisolle, ja te saatte nyt kokea kuinka lordi
Inglebyn puoliso suojelee lordi Inglebyn nimeä ja puolustaa omaa ja
hänen kunniaansa." Hän nosti nopeasti kättään ja löi norsunluuviuhkalla
häntä kahdesti poskille. "Petturi!" sanoi hän, "ja pelkuri! Lähtekää
paikalla tästä talosta älkääkä koskaan enää panko tänne jalkaanne!"

Jim Airth horjahti taaksepäin, kasvot lyijynharmaina, käsi tahtomattaan
kohotettuna torjumaan kolmatta iskua. Sitten hänen kiihtyneet verensä
kuohahtivat jälleen valloilleen. Kaksi tulipunaista viirua paloi
hänen poskillaan. Hän hypähti eteenpäin; nopealla liikkeellä hän
tempasi viuhkan lady Inglebyn kädestä ja huiskutti sitä korkealla
päänsä päällä. Molempain silmät tuijottivat toisiinsa. Ensi tuokiossa
nainen luuli että mies löisi häntä. Mutta hän ei peräytynyt, ei edes
hievahtanutkaan; ainoastaan miltei huomaamaton hymy hänen suupielissään
tulkitsi ylenkatseellista kysymystä.

Sitten Jim Airth tarttui viuhkaan molemmin käsin; väkevien sormiensa
nykäyksellä hän taittoi sen kahtia, puoliskot taas kahtia ja jatkoi
sitä, kunnes viuhka oli mennyt sadaksi sirpaleeksi -- heitti ne
sitten naisen jalkoihin ja pyörähtäen ympäri kantapäällään lähti ulos
huoneesta, lähti pois talosta.



Kolmaskolmatta luku.

MITÄ BILLY TIESI.


Ronald ja Billy eivät puhelleet paljoakaan kiirehtiessään
rautatieasemalle aikaisemmin samana iltapäivänä.

Ronald katkaisi vihdoin pitkän äänettömyyden.

"Miksi pyrit väkisin mukaani?" kysyi hän.

"En minä sinun mukaasi tule", vastasi Billy yksikantaan.

"Mihinkäs sitten, Billy? Miksi näytät niin traagilliselta? Aijotko
lähteä hyppäämään alas Lontoon-sillalta? Älä tee sitä, Billy poikaseni!
Sinulla ei ole siihen mitään syytä. Olethan aina ollut kiltti lapsi.
Minulla on syytä olla traagillinen; ja katsopas -- nyt olen matkalla
pankkiin sähköttämään rahoja joillekin murjaaneille, että päästäisivät
ukkosemme kotia. Ota esimerkkiä minun mielenlujuudestani, Billy."

Billyn mielenpurkaus, kun se vihdoinkin räjähti, oli niin raivokas,
meluava ja niin vähän Billyä muistuttava, että Ronald vetäytyi
ihmettelevän äänettömyyden kuoreen.

Mutta heidän päästyään junaan ja sulkeuduttuaan tyhjään ensiluokan
tupakkavaunuun, käänsi Billy äkkiä valkeat kasvonsa ystäväänsä päin.

"Ronnie", hän sanoi, "minä menen suoraa päätä Sir Deryck Brandin
puheille. Hän on ainoa mies, jolla tiedän pään istuvan hartiain
välissä."

"Kiitoksia vain", sanoi Ronnie. "Minun pääni kai keikkuu polvien
välissä. Mutta kuinka juuri tällä merkillisellä hetkellä luulet niin
kipeästi tarvitsevasi tuota miestä ja hänen päätään?"

"Sen vuoksi", vastasi Billy, "että tuo sähkösanoma on valetta."

"Hölynpölyä, Billy! Toivo on epäilyksen isä! Oh, häpeä toki, Billy!
Vanha Ingleby parka!"

"Se on valetta", toisti Billy järkähtämättömänä. "Mutta katsohan toki",
huomautti Ronald, avaten sähkösanoman. "Tässä näet itse. '_Veritas_'.
Mitäs sinä siitä päätät?"

"Veritas menköön hirteen!" ärähti Billy. "Se on valetta; ja meidän on
saatava selville mikä kirottu konna sen on lähettänyt."

"Mutta mitä ihmeen järkisyitä sinulla on epäillä asiaa?" tiedusti
Ronald, käyden vakavaksi.

"Oh, mene hiiteen!" purskahti Billy viimein äkeissään; "_minähän noukin
hänen palasiaan korjuun_!"

       *       *       *       *       *

Hyvin hermostunut, valkeakasvoinen nuori mies istui vihreänahkaisessa
nojatuolissa tohtori Brandin vastaanottohuoneessa. Hän oli näyttänyt
sähkösanomaa ja murahdellut katkonaisia lauseita, joista Sir Deryck
huolellisesti valittujen kysymysten avulla vihdoin oli punonut
jokseenkin ehjän kokonaisuuden. Hän istui nyt pöytänsä ääressä punniten
mielessään kuulemiaan tosiasioita.

Sitten hän kääntyi ympäri pyörivällä kirjoitustuolillaan ja katseli
kiinteästi Billyyn.

"Cathcart", sanoi hän levollisesti, "mitä syitä teillä on ollaksenne
niin varma lordi Inglebyn kuolemasta ja väittääksenne että tämä
sähkösanoma on petkutusta?"

Billy lipaisi kielellä huuliaan. "Oh, kirottua sentään!" äyskähti hän.
"Minähän noukin hänen palasiaan korjuun!"

"Ymmärrän", sanoi Sir Deryck ja katsahti toisaanne.

"En ole kertonut siitä ainoallekaan elävälle sielulle", jatkoi Billy.
"Se ei ole mikään siisti juttu. Mutta minä voin mainita teille
yksityisseikkoja jos haluatte kuulla."

"Ajattelen parhaaksi, että mainitsette minulle niitä", sanoi Sir Deryck
totisesti.

Valkein huulin rupesi Billy kertomaan.

Sitten tohtori nousi pystyyn ja pani takkinsa nappiin. Hän kaasi vettä
lasiin ja ojensi sen Billylle.

"Ja nyt tulkaa", sanoi hän. "Onneksi tunnen erään hyvin sukkelan
etsivän omasta Lontoon poliisikunnastamme, joka sattuu paraiksi olemaan
Kairossa. Meidän pitää lähteä Scotland Yardiin saamaan hänen osotteensa
ja sovitun merkkikielen sähkösanomavaihdossa; niiden avulla voimme
paremmin toimia. Te teitte aivan oikein, Billy, ja teitte tehtävänne
nopeasti; mutta nyt emme saa menettää silmänräpäystäkään."

       *       *       *       *       *

Neljäkolmatta tuntia myöhemmin tohtori ilmottautui Shenstonen
kartanossa. Hän oli sähköteitse tilannut auton vastaan junalleen; ja
perille tultua hän pyysi kuljettajan odottamaan portaiden edessä, sillä
hän aikoi pian taas palata asemalle.

"Minä voin olla täällä vain siksi kuin toinen juna palaa Lontooseen",
selitti hän lady Inglebylle; "niin että suokaa anteeksi käyntini
lyhyys ja sähkösanomani käskeväinen muoto. Minä en voinut panna teidän
tapaamistanne sattuman varaan. Minulla on jotain erittäin tärkeätä
teille ilmotettavana."

Tohtori vaikeni hetkeksi, tietämättä oikein kuinka alkaa puhettaan. Hän
oli nähnyt Myra Inglebyn monenlaisissa tilanteissa. Hän tunsi hänet
hyvin; ja tiesi että naiseksi Myra oli niin horjumattoman uskollinen
omalle itselleen, että hän toivoi voivansa ennakolta tarkalleen
määritellä miten hän tulisi kulloinkin käyttäytymään olosuhteiden
laadun mukaan.

"Lady Ingleby", sanoi hän vihdoin, "muuan viheliäinen roisto, jolle ei
mikään rangaistus tunnu tarpeeksi raskaalta, on rohjennut tehdä teille
julmaa ja sydämetöntä vääryyttä."

"Olen todella utelias kuulemaan siitä", sanoi lady Ingleby tyynesti;
"mutta en voi ymmärtää, Sir Deryck, miksi te semmoisen asian takia
olette pitänyt välttämättömänä tulla kaupungista tänne asti."

Tämä aivan odottamaton vastaus hämmensi tohtorin tuokioksi kokonaan.
Mutta nopea henkinen sovittamiskyky oli tärkeänä osana hänen
virantoimituksissaan.

"Pelkäänpä että kumpikin lähdemme vastakkaisista edellytyksistä", sanoi
hän hienosti hymyten. "Pyydän anteeksi, jos tunnun tekevän vääryyttä
oliolle, josta en ennestään tiedä mitään. Tahdon palauttaa mieleenne
sähkösanoman, jonka saitte eilen ja joka pani teidät epäilemään että
tieto lordi Inglebyn kuolemasta olisi erehdys ja että hän olisi
piakkoin odotettavissa kotiin."

"Mieheni on elossa", sanoi lady Ingleby. "Hän on sähköttänyt minulle
Kairosta, ja minä odotan häntä saapuvaksi hyvin pian."

Vastauksen asemasta otti Deryck Brand taskukirjastaan esiin kaksi
sähkösanomaa.

"Olen velvollinen ilmottamaan teille jo heti alussa, rakas lady
Ingleby", hän sanoi, "että teitä on julmasti petetty. Kairosta
tullut sanoma oli sydämmetön koiranjuoni, jonka tarkotuksena vain
oli petkuttaa teiltä rahaa. Billy Cathcartilla oli syytä epäillä sen
luotettavuutta, ja siksi hän toi sen minulle. Minä sähkötin heti
Kairoon, ja kas tässä ovat tulokset."

Hän laski molemmat sähkösanomat pöydälle Myran eteen.

"Ensimäinen on jäljennys siitä sähkösanomasta, jonka eilen lähetimme
Kairoon eräälle siellä oleskelevalle etsivälle poliisille. Toisen sain
vastaanottaa kolme tuntia takaperin. Ei kukaan -- ei edes Billykään --
ole kuullut mitään sen saapumisesta. Minä toin sen suoraapäätä teille."

Lady Ingleby kohotti verkalleen ensimäisen sähkösanoman silmiensä
tasalle. Hän luki sen äänettömästi.

    Pitäkää silmällä Cookin pankkia ja vangitkaa lordi Inglebynä
    esiytyvä mies, joka tahtoo nostaa sähköteitse lähetettyjä rahoja.
    Sähköttäkää yksityiskohdista heti.

Tohtori vaarinotti häntä salaa, kun hän mitään sanomatta laski
ensimäisen sähkösanoman kädestään ja otti sitten toisen.

    Lordi Inglebyn entinen kamaripalvelija vangittu. Tunnustaa
    lähettäneensä väärennetyn sähkösanoman. Sähköttäkää lisäohjeita.

Lady Ingleby puristi kokoon molemmat paperiliput ja laski ne viereensä
pöydälle. Hänen valkoisten kasvojensa tyynen välinpitämättömässä
ilmeessä ei voinut huomata mitään muutosta.

"Sen täytyy olla Walker", hän sanoi. "Mikael piti aina häntä heittiönä
ja laiskurina; mutta minä pidin hänestä, sillä hän soitti erinomaisesti
banjoa ja oli tarpeen seurallisissa huvituksissa. Mikael otti hänet
mukaansa sotaretkelle, mutta oli pakotettu erottamaan hänet heti
maihin noustua. Walker parka! En halua että häntä rangaistaan, sillä
tiedän että Mikael ajattelisi tämän olleen minun omaa syytäni, koska
pidin banjonsoittelemista kelpo luonnetta parempana. Jos Walker olisi
kirjoittanut minulle kerjuukirjeen, olisin aivan todennäköisesti
lähettänyt hänelle rahaa. Minulla on onneton tapa luottaa ihmisiin ja
toivoa että kaikki tulisivat onnellisiksi."

Ja sitten, aivan kuin nämä viime sanat olisivat ärsyttäneet
jotakin hetkeksi unhotettua haavaa, palasi entinen kivettynyt
välinpitämättömyys hänen ääneensä ja kasvoihinsa.

"Jollei Mikael palajakaan", jatkoi lady Ingleby, "olen minä todella
yksin."

Tohtori nousi pystyyn ja katseli alas hänen puoleensa, hämmentyneenä ja
huolestuneena.

"Eikö ole ketään, jolle pitäisi hetikohta kertoa tästä uudesta
asiainkäänteestä, lady Ingleby?" kysyi hän vakavasti.

"Ei ketään", vastasi hän painokkaasti. "Koko maailmassa ei ole
ainuttakaan johon asia läheisesti koskisi, itseäni lukuunottamatta.
Eivätkä varsin monet tiedäkään eilisten uutisten saapumisesta. Minä
kirjoitin Janelle, ja otaksun että pojat Ronnie ja Billy ovat kertoneet
niistä Overdenessa. Jos sattumalta jotakin olisi päässyt pujahtamaan
sanomalehtiin, niin täytyy meidän lähettää jyrkkä epuutus; mutta ei
mitään selitystä, ei millään muotoa. Minä inhoan väärien tekojen
julkisaattamista. Semmoinen johtaa vain jälittelyyn ja toistamiseen.
Sitäpaitsi on kamaripalvelija-parkaakin varjeltava joutumasta yleisen
kirouksen alaiseksi. Emme voisi sanomalehdissä selittää kaikkia
lieventäviä asianhaaroja."

"En otaksu että uutiset olisivat laajalta levinneet", sanoi tohtori.
"Teidän talonväkenne on niistä tietysti kuullut?"

"Kyllä", vastasi lady Ingleby. "Ah, tästä muistan että minun on
lakkautettava kaivaukset pensasryhmässä ja nurminiityllä. Ei ole syytä
hankkia pikku Petterille hautaa, kun ei sen isännälläkään ole."

Tämä oli aivan käsittämätöntä puhetta tohtorille, mutta
tällaisina hetkinä hän ei koskaan tehnyt turhia kysymyksiä oman
uteliaisuutensakaan tyydyttämiseksi.

"Siispä lopultakin, Sir Deryck", lisäsi lady Ingleby, "oli Petter
oikeassa."

"Niin", sanoi tohtori, "pikku Petter ei erehtynyt."

"Jos olisin muistanut sen pikku raukan, niin olisin epäillyt koko
sähkösanomaa", huomautti lady Ingleby. "Mikähän seikka herätti Billyn
epäluuloja?"

"Kuten Petter", sanoi tohtori, "oli Billykin alusta alkaen tuntenut
itsensä aivan varmaksi kuolinsanoman todenperäisyydestä. Älkää mainitko
hänelle että olen kertonut teille, että hänessä ensin heräsi epäilystä.
Hän on tunteellinen poika, ja koko juttu on käynyt surkeasti hänen
hermoilleen."

"Billy rakas", huokasi lady Ingleby.

Tohtori silmäsi kelloonsa ja napitti takkinsa. Hänellä oli vain
minuutti enää jälellä.

"Rakas ystäväni", sanoi hän, "jo toisen kerran tulen luoksenne pahojen
uutisten tuojana."

"Ei pahojen", vastasi Myra, äänessään toivottoman väsymyksen väre.
"Tämä maailma ei ole sellainen, johon voisimme toivoa kerran
rakastamamme henkilön palaavan."

"Maailmassa itsessään ei ole moitteen sijaa", vastusti tohtori.
"Itsekunkin yksilöllinen taivas tai helvetti riippuu hänen omista
teoistaan."

"Tahi toisten teoista", huomautti lady Ingleby katkerasti.

"Tahi toisten teoista", myönsi tohtori. "Mutta sittekään emme voi
olla täydellisesti onnellisia, jollemme ole uskollisia paraalle mitä
meissä itsessämme on; emmekä kokonaan onnettomia, jollemme ole tulleet
uskottomiksi omille ihanteillemme. Minä pelkään että minun täytyy nyt
lähteä, mutta minä en mielelläni jättäisi teitä yksiksenne."

Lady Ingleby katsahti kelloon, nousi seisaalleen ja ojensi tohtorille
kätensä.

"Te olette ollut enemmän kuin kiltti, Sir Deryck, kun saavuitte
itse luokseni. Minä en koskaan unhoita sitä. Ja minähän odotan Jane
Championia -- Dalmainia, tarkotan; miksi ystävämme menevätkään
naimisiin? -- tuossa paikassa. Hän saapuu suoraan kaupungista; vaunut
ovat lähteneet asemalle häntä noutamaan."

"Hyvä", sanoi tohtori ja pani kätensä ristiin sellaisen miehen
vakavalla, äänettömällä hartaudella, joka haluten auttaa huomaakin
seisovansa sellaisen murheen edessä, jota ei kykene ymmärtämään eikä
lieventämään.

"Hyvä -- hyvin hyvä", sanoi hän vielä astuessaan autoon, huomauttaen
sitten kuljettajalle: "Meillä on yhdeksän minuttia aikaa; ja jollemme
ennätä junaan, täytyy minun pyytää teitä ajamaan minut kaupunkiin asti."

Ja hän sanoi "Hyvä!" kolmannen kerran ja entistä painokkaammin,
toinnuttuaan hämmästyksestään sen johdosta mitä oli nähnyt kun
moottori pyyhkäsi pitkin lehtokujaa. Sillä sivuutettuaan lady Inglebyn
vaunut palaavina asemalta muuten tyhjinä paitsi että istuimella
oli matkavaippa ja alligaattorinnahkainen matkalaukku, näki hän
jalosukuisen Mrs. Dalmainin kävelevän verkalleen puitten alla
vaipuneena sangen vakavaan keskusteluun hyvin pitkän miehen kanssa,
joka kantoi hattua kädessään antaen tuulen vapaasti puhaltaa paksun
pörrötukkansa läpi. Molemmat olivat liiaksi syventyneet puheluunsa
huomatakseen autoa; mutta kun mies käänsi kuihtuneet kasvonsa
toveriinsa päin, näki tohtori niillä saman toivottoman masennuksen
kivettyneen ilmeen, joka lady Inglebyn kasvoilla oli yllättänyt
ja surettanut häntä. Molemmat suuntasivat vitkalleen kulkunsa
herraskartanoon päin astuen parvekkeen juurelle vievää polkua pitkin.

"Ilmeisesti -- siinä on _mies_", ajatteli tohtori. "No hyvä, olenpa
iloinen että Janella on hänet hinausköydessään. Sieluparat! Sallimus
on asettanut heidät viisaihin käsiin. Jos uskollinen neuvo ja
rehellinen suorapuheisuus voi ollenkaan hyödyttää heitä, niin saavat he
epäilemättä kuulla kumpaakin kelpo Janeltamme."

Sallimus oli myöskin sovittanut Lontoon pikajunan myöhästymään yhden
minuutin, niin että tohtori kerkesi siihen. Se seikka oli myöskin
autonkuljettajan mieleen, sillä hänellä oli aikomus lähteä ajelemaan
hänen armonsa kamarineitsyen kanssa, jonka vapaa-ilta sattui täksi
päiväksi. Elämän kaikkein tärkeimmät tapahtumat saattavat toisinaan
riippua yhden ainoan minuutin sattumista.



Neljäskolmatta luku.

MRS. DALMAIN ARVOSTELEE TILANNETTA.


"Näet siis, Jane", päätti lady Ingleby liikuttavalla äänensävyllä,
"että kun Mikael ei palajakaan kotiin, olen todella yksin."

"Kun rakastaa Jim Airthia niinkuin sinä..." sanoi Jane Dalmain.

"Rakastin ennen", pisti lady Ingleby väliin.

"... rakastit ennen ja rakastat nyt", sanoi Jane Dalmain, "olisi tilasi
ollut paljon pahempi kuin yksinäisen naisen, jos Mikael todella olisi
tullut takaisin. Oi Myra! En voi kuvitellakaan sen kamalampaa oloa kuin
että nainen rakastaa yhtä miestä ja on samalla kiinnitetty toiseen koko
iäkseen."

"En olisi silloin sallinut itseni rakastaa Jimiä", väitti lady Ingleby.

"Lorua!" äännähti Mrs. Dalmain voimakkaalla äänenpainolla. "Myra
rakas, tuollaiset huomautukset vain raivaavat tietä paholaiselle ja
ovat hänen mielikuultaviaan. Useammat hyvät naiset ovat joutuneet
harhaan luottaessaan liiaksi kykyynsä hallita ja hillitä tunteitaan,
kuin suoranaisesta kiusauksesta laittomaan rakkauteen. Miesten laita
on erilainen; heidän kiusauksensa eivät ole niin hienoja. He tietävät
tarkoin mihin joutuvat, jos rupeavat leikittelemään tunteillaan.
Siksipä jos he aikovat lopulta tehdä oikein, huomaavat he vaaran jo
alusta pitäen. Meidän ei ole mahdollista kieltäytyä rakastamasta,
jos kerran olemme sallineet rakkauden vallita meitä rajattomasti.
Minä tiedän ettet sinä ensi asteella olisi välittänyt Jim Airthista,
jollet olisi ollut vapaa. Mutta kerta rakastuttuasi häneen -- jos niin
hirvittävä tapaus olisi sattunut kuin miehesi odottamaton palaus,
olisi ainoa varma ja kunniallinen keino sinulle ollut sanoa suoraan
lordi Inglebylle: 'Minä opin rakastamaan Jim Airthia luullessani sinut
kuolleeksi. Minä tulen aina rakastamaan Jim Airthia; mutta ennen
kaikkea halajan olla hyvä nainen ja uskollinen aviovaimo. Luota minuun
uskollisuuteeni; auta minua pysymään hyvänä.' Jokainen mies, joka on
sen nimen arvoinen, vastaisi luottamuksella sellaiseen vetoamiseen."

"Ja ampuisi itsensä", arveli lady Ingleby.

"Minä sanoin 'mies' enkä 'pelkuri'", huomautti Mrs. Dalmain hiukan
ivallisesti.

"Jane, sinä olet niin ankara vaatimuksissasi", sopersi lady Ingleby.
"e käyvät niin hyvin yhteen sinun liinakaulustesi, suorien pukujesi
ja isojen kenkiesi kanssa. Minä en voi kuvitellakaan itseäni
liinakauluksessa enkä seisovani Mikaelin edessä tunnustamassa että
rakastan Jimiä."

Jane Dalmain nauroi hyväntuulisesti, työnsi isot kätensä verkanuttunsa
taskuihin, ojensi näkyviin kookkaat ruskeat kenkänsä ja katseli niitä.

"Jos 'ankarilla vaatimuksilla' tarkotat sitä terveellistä
vastenmielisyyttä että kammoo suoran tilanteen sekottamista vilpillisen
viisastelun vyyhteen, niin tunnustan itseni siihen syntiin vikapääksi",
sanoi hän.

"Oi, älä matki Sir Deryckiä", rukoili lady Ingleby aivan muserrettuna.
"Sinun olisi pitänyt mennä hänelle vaimoksi! En ole voinut koskaan
ymmärtää kuinka sellainen taiteilija, sellainen runoilija, sellainen
valikoiva idealisti kuin Garth Dalmain on saanut päähänsä rakastua
_sinuun_, Jane!"

Äkillinen naisellisen hellyyden pilkahdus kirkasti Janen levollisia
kasvoja. "Vaimo" säteili niistä näkyviin yksinkertaisella,
itsetiedottomalla hohteella.

"En minäkään voi sitä ymmärtää", vastasi hän hennosti. "Kesti kolme
vuotta ennenkuin voin keksiä sen olevan kieltämättömän tosiasian."

"Minä otaksun että olette hyvin onnelliset", huomautti Myra.

Jane pysyi vaitonaisena. Ankarillakin luonteilla on pyhimysarkkusensa
joihin he kätkevät aarteensa, jottei uteliaan maailman silmät niitä
katseillaan loukkaisi.

"Muistan kuinka tuon surullisen tapahtuman jälkeen vihasin sitä
päähänpistoasi", jatkoi Myra, "että kytkit itsesi edelleen kiinni
sokeaan mieheen."

"Oh, hiljaa", sanoi Jane Dalmain nopeasti. "Maa jolleka astut on pyhä,
ja sinä unhotat ottaa kengät jaloistasi. Ensiksikin on suloisin asia,
mitä mieheni ja minun välillä koskaan on tapahtunut, se että opimme
yhdessä suutelemaan tuota ristiä."

"Kaikkein rakkahin vanha sielu!" huudahti lady Ingleby liikutettuna;
"sinä ansaitsit tulla onnelliseksi. Mutta siitä huolimatta en voi
ymmärtää miksi et mennyt Deryck Brandin vaimoksi."

Jane hymyili. Hän ei voinut itse saattaa miestään keskustelun
esineeksi; mutta hän antautui mielellään tähän arvostelevaan
pohdintaan, jotta johtaisi lady Inglebyn pois tämän omien huolien
muistelemisesta; siksipä hän otti puheenaiheeksi erinäisiä häntä ja
tohtoria koskevia seikkoja.

"Rakkaani", hän sanoi, "Deryck ja minä olimme kahta siksi vallan
erilaista ainetta, ettei meitä voitu juottaa yhteen avioliiton kautta.
Kaikki meidän mielipiteemme olisivat törmänneet yhteen ja kaikki meidän
erilaisuutemme ammottaneet näkyviin perin julmasti. Ominaisuudet,
jotka auttavat täydellistä ystävyyttä syntymään, eivät suinkaan aina
takaa täydellisen avioliiton muodostumista. Oli aika jolloin olisin
kernaasti ruvennut Deryckin vaimoksi jos hän olisi pyytänyt minua,
yksinkertaisesti siitä syystä että sokeasti luotin hänen arvosteluunsa
kaikista asioista, eikä ikinä olisi pistänytkään päähäni kieltää
häneltä mitään mitä hän pyysi. Mutta siitä ei olisi suinkaan ollut
seurauksena meidän molempien onni. Ei minulla myöskään ollut siihen
aikaan mitään käsitystä siitä mitä rakkaus todella on. Minä en
ymmärtänyt rakkaudesta enempää aina siihen asti kuin -- kuin Garth sen
opetti minulle, kuin sinäkään ymmärsit siitä ennenkuin kohtasit Jim
Airthin."

"Toivon ettet viittailisi Jim Airthiin", pyysi Myra väsyneesti.
"En koskaan halua enää kuulla hänen nimeään. Enkä voi sallia
sinun otaksuvan, että ikinä olisin voinut taipua sinun 'ankariin
vaatimuksiisi' ja tunnustaa Mikaelille rakastavani Jimiä. Minä en
olisi tehnyt mitään senkaltaista. Minä olisin alistunut olemaan
joka suhteessa Mikaelin mieliksi ja _olisin pakottanut itseni_ --
juuri niin, Jane; sinun ei tarvitse näyttää niin huvitetulta ja
epäuskoiselta; vaikka minä _en_ käytäkään liinakauluksia ja venekenkiä,
niin _voin_ silti pakottaa itseäni moniin asioihin -- minä olisin
pakottanut itseni unhottamaan että maailmassa on ollutkaan sellaista
ihmistä kuin Airthin ja Monteithin jaarli."

"Oi, säästä häneltä edes se!" nauroi Mrs. Dalmain. "Älä hauku
miesparkaa hänen arvonimillään. Jos hänen pitää killua hirressä, niin
anna hänen ainakin killua pelkkänä Jim Airthina. Jos miehen kohtalo on
olla jumalaton konna, niin olisi niin äärettömän paljon ilkeämpi olla
konnamainen jaarli kuin konna millä muulla elämänasteella hyvänsä.
Siis, rakkaani, ei kannata jatkaa keskustelua otaksutusta tilanteesta,
jossa sinun ääntäsi todennäköisesti ei tulla lainkaan ottamaan
kuuleviin korviin. Mutta onneksi ei myöskään lordi Ingleby palaja
kotiin."

"Onneksi!" ailahti lady Ingleby. "Totisesti, Jane, sinä et valikoi
käyttämiäsi sanoja, keksitpä niitä mitä vastenmielisimpiä. Olisitpa
kuullut kuinka tahdikkaasti tohtori puhui minulle siitä asiasta ja
kuinka hienotunteisesti hän viittasi kärsimääni tappioon."

"Rakas Myrani", sanoi Mrs. Dalmain, "minä en osota myötätuntoisuutta
väärää tunnetta kohtaan. Ja jos Deryck olisi tiennyt että sydämesi
jo on kiintynyt toiseen mieheen, niin olisi hän -- sen sijaan että
uhrasi sinun takiasi neljä tuntia kalliista ajastaan -- lähettänyt
vain kuudenkymmenen pennin sähkösanoman: 'Sähkösanoma oli petkutusta.
Vastaanottakaa sydämelliset onnentoivotukseni!'"

"Jane, sinä olet ihan raaka! Ja kun juuri olen kertonut sinulle näiden
kuluneiden viikkojen koko historian ynnä sen julman, sydäntäsärkevän
loppupäätöksen eilispäivänä, niin en voi käsittää kuinka voit
viittaillakaan sellaista kuin että sydämeni muka jo olisi kiintynyt
toiseen mieheen."

Yht'äkkiä Jane Dalmainin koko käytös muuttui. Hän lakkasi näyttämästä
kiusoittavan huvitetulta ja taukosi heiluttamasta ruskeata kenkäänsä.
Hän suoristautui tuolillaan, otti pois polven toisen päältä, ja nojaten
molemmat kyynärpäänsä niille ojensi hän isot kelpo kätensä lady
Inglebylle. Hänen jalopiirteiset kasvonsa, yhdellä haavaa suurenmoisen
ankarat ja hellät, kuvastivat täydellistä naisellista myötätuntoa
ja ymmärtämystä. "Ah, armaani", sanoi hän, "nyt on meidän tultava
itse asian ytimeen. Olen tähän asti vain leikillä pyörähdellyt sen
ympärillä, jotta saisit aikaa virota kaikesta edellisestä tuskallisesta
mielenjännityksestä ja jotta minä itse saisin oikean käsityksen sinun
asemastasi koko sen laajuudessa. Nykyhetken oleellinen kysymys on tämä:
Aijotko antaa anteeksi Jim Airthille?"

"Minä en saa koskaan antaa hänelle anteeksi", kuului lady Inglebyn
vastaus kuin matkojen takaa; "sillä jos antaisin hänelle anteeksi, en
voisi enää päästää häntä menemään."

"Ja miksi päästäisitkään häntä menemään, koska kerran hänen
poistumisensa tekisi koko elämäsi orvoksi?"

"Siksi", sanoi Myra, "että tunnen etten voi luottaa häneen; ja minä
en uskalla mennä vaimoksi miehelle jota rakastan niinkuin rakastan
Jim Airthia, jollen voi luottaa häneen yhtä ehdottomasti kuin luotan
Jumalaani. Jos rakastaisin häntä vähemmän, niin ehkä uskaltaisin. Mutta
minä tunnen häntä kohtaan jotakin jota en voi ymmärtää enkä määritellä;
sen vain tiedän että se aikaa myöten tekisi hänet niin rajattomaksi
herrakseni ja valtiaakseni että -- paitsi jos voisin ehdottomasti
luottaa häneen -- minua aivan pelottaa."

"Eikö mieheen saa luottaa enää koskaan", kysyi Jane, "jos hän
äkkinäisen, tulisen kiusauksen kiehtomana on kerran tullut pettäneeksi
luottamuksesi?"

"Se ei ole mitään kerrallista luottamuksen pettämistä", sanoi Myra.
"Se valaisee täydellisesti koko hänen rakkautensa luonteen -- _sen
lajisen_ rakkauden. Sen rakkauden intohimo tekee ihmisen itsekkääksi
-- itsekkääksi aina siihen määrään että unohtaa erotuksen oikean ja
väärän välillä ja on välinpitämätön onnettoman rakkaudenesineensä
menestyksestä. Minun uljaan nimeni saisi häväistä; kunniani polkea
lokaan; nykyisyyteni raiskata; tulevaisuuteni murskata; mutta mitäpä
_hän_ siitä välittää? Se rakkaus mahtui kokonaisuudessaan yhteen
ainoaan lauselmaan: 'Sinä olet minun, et hänen. Sinun täytyy lähteä
pois minun kanssani'. Minä en uskalla luottaa rakkauteen joka ei
punnitse oikean ja väärän välillä. Me katselemme sitä erilaisilta
näkökannoilta. _Sinä_ näet ainoastaan miehen ja hänen kiusauksensa.
_Minä_ tunnen rakkauden arvaamattoman aarteen; siksi synti sitä
rakkautta vastaan tuntuu minusta anteeksiantamattomalta."

Mrs. Dalmain katseli vakavasti ystäväänsä. Hänen järkähtämättömissä
silmissään kuvastui syvä suru.

"Myra", sanoi hän, "sinä olet ehdottomasti oikeassa määritelmissäsi ja
johdonmukainen johtopäätöksissäsi. Mutta sinun erehdyksesi on tämä.
Sinä et tee mitään myönnytystä sellaiselle äkilliselle, epätoivoiselle,
ylivoimaiselle kiusaukselle, joka saattoi Jim Airthin lankeamaan.
Muista mitä kaikkea hän olikaan kärsinyt siihen saakka. Muista sitä,
Myra! Hän oli niin yksinään maailmassa; ei äitiä, ei vaimoa, ei naisen
huolenpitoa. Ja sitten nuo kymmenen kovaa vuotta, pahemmat kuin mikään
yksinäisyys, kun hän kärsi harhakuviensa tyhjiinraukeamisen kauhuja,
petetyksitulemisen häpeää, maanpakolaisuuden katkeruutta, ylvään
nimensä lokaan polkemista. Kaikkea tätä vastaan kamppaili hän kymmenen
pitkää vuotta, taisteli miehuullisen taistelun ja selvisi lopulta
voittajana. Sitten -- ankarana, karaistuna, yksinäisenä miehenä --
miehenä joka oli kehittynyt korkeimpaan määrään miehen itsehankittua
itsenäisyyttä -- kohtasi hän sinut, Myra. Hänen ihanteensa palasivat,
puhdistuneina ja lujentuneina kärsimysten kireässä tulessa. Rakkauskin
tuli, tällä kertaa niin jättimäisenä voimana, että varhaisen nuoruuden
heikko liekki sen rinnalla tuntui vain vaivaiselta virvatulelta. Se
näytti uudelta ja koettelemattomalta kokemukselta, jonka veroista hän
ei ollut voinut uneksia elämän sisältävänkään. Kolmen viikon ajan
hän sai siitä nauttia; se kasvoi varmuudessa, kehittyi rikkaudessa
päivä päivältä; mutta sitä hillitsi teidän kärsivällinen odotuksenne
puhkeamasta täyteen kukkaansa. Sitten tuli isku -- niin hirvittävän
raskas hänen hienotunteisuudelleen ja hänen miehekkäälle ylpeydelleen:
kaamea tietoisuus siitä että hänen oma kätensä oli tuottanut
tappiota ja surua sinulle, jota hän olisi tahtonut suojella tuskan
valjuimmaltakin varjolta. Sitten hänen erehdyksensä myöntäessään väärän
ylpeyden astuneen teidän välillenne. Kolme viikkoa kalvavaa nälkää
ja katumusta; sitten sinun kutsusi, joka näytti vihdoinkin lupaavan
onnea kaiket surut kestettyä; sillä -- muista se -- kun _sinä_ olit
ennättänyt tyytyä hänen päätökseensä muka ehdottomasti lopullisena,
niin ettei uutinen lordi Inglebyn palauksesta sinusta enää merkinnyt
mitään tappiota sinulle ja hänelle, oli _hän_ vähitellen tullut
järkevämmälle katsantokannalle, jonka mukaan hän ei itse asiassa
ollutkaan kadottanut sinua. Sinä kutsuit häntä, ja hän tuli -- vielä
kerran hehkuen rakkaudesta ja varmuudesta -- ainoastaan kuullakseen
ettei hän vain ollut kadottanut sinua itseltään, vaan sai luovuttaa
sinut toiselle miehelle. Oi Myra! Etkö sinä voi tehdä myönnytystä
sellaisen hetken synnyttämälle tuliselle hulluudelle? Etkö voi huomata
että miehen todellinen voima hetkeksi kääntyi väärään suuntaan, lyöden
hänet itsensä maahan? Sanoit minulle nimittäneesi häntä pelkuriksi ja
petturiksi! Olisit voinut yhtä hyvin lyödä häntä! Sellaiset sanat sinun
huuliltasi tehosivat varmastikin väkevämmin kuin mitkään iskut. Myönnän
että hän ansaitsi ne; mutta olihan Pyhä Pietarikin kolmesti pelkuri ja
petturi, mutta hänen Herransa, tehden myönnytyksen kiusauksen äkkiä
mukaansatempaavalle puuskalle, ei kuitenkaan epäillyt hänen rakkautensa
alttiutta, vaan antoi hänelle tilaisuuden kolme kertaa julkisesti
tunnustaa syntinsä ja rakkautensa ja antoi hänelle sitten anteeksi. Jos
Jumalallinen rakkaus voi tehdä sen -- oi Myra, voitko _sinä_ päästää
rakastajasi lähtemään taas maailmaan, yksinään ja ilman anteeksiantavaa
sanaa huuliltasi?"

"Kuinka minä tiedän että hän halajaa minun anteeksiantoani, Jane?
Hän jätti minut kuohuvan raivon vallassa ollen. Ja kuinka voi minun
anteeksiantoni saavuttaa hänet, vaikka olettaisi hänen haluavankin sitä
tai minun myöntävän sen? Missä hän nykyään on?"

"Hän jätti sinut epätoivoissaan", sanoi Mrs. Dalmain "ja -- hän on
kirjastossa."

Lady Ingleby lennähti pystyyn.

"Jane! Jim Airthko tässä talossa! Kuka hänen salli tulla?"

"Minä sen tein", vastasi Mrs. Dalmain levollisesti.

"Minä toin hänet salaa tänne. Ei kukaan nähnyt meidän käyvän sisään
taloosi. Sen vuoksi minä lähetin vaunut tulemaan tyhjinä edeltäpäin
saavuttuamme puistotielle. Me kävelimme lehtokujaa pitkin, käännyimme
polkua pitkin parvekkeen juurelle ja pujahdimme sisään alemmasta
ovesta. Hän on istunut kirjastossa siitä alkaen. Jos päätät ettet tahdo
nähdä häntä, niin voin mennä alas ja ilmottaa sen hänelle; hän voi
poistua kuten tulikin, ilman että kukaan talonväestäsi tietää hänen
olleen täällä. Myra rakas, älä näytä niin hämmästyneeltä. Istuhan
toki ja päättäkäämme keskustelumme... Kas se oli oikein. Sinä et saa
hätäillä. Päätöstä, joka vaikuttaa miehen koko elämään, ei tehdä
kädenkäänteessä, ei tuntikaudessakaan. Lordi Airth ei halua väkisin
päästä puheisiin kanssasi, enkä minäkään tahdo yllyttää sinua siihen.
Hän ei hämmästyisi jos toisin hänelle sanan, ettet sinä mielelläsi
tahdo tavata häntä."

"Enkö mielelläni?" huudahti Myra ristien kätensä. "Jane, jospa
tietäisit mitä minulle merkitsee pelkkä ajatuskin hänen näkemisestään,
niin et sanoisi 'etten mielelläni' vaan 'etten uskalla'."

"Annahan minun kertoa miten me tapasimme toisemme", sanoi Mrs.
Dalmain, välittämättä Myran viime huudahduksesta. "Minä tulin
Charing Crossin asemalle hyvissä ajoin; poikkesin kirjakauppaan
ostamaan lisää sanomalehtiä; varasin itselleni tyhjän vaununosaston
ja istahdin sohvaan odottelemaan rauhassa junan lähtöä. Jim Airth
pyrähti asemalle viime tuokiossa, niin että hänellä oli vain minuutti
aikaa lunastaakseen pilettinsä ja ennättääkseen mukaan. Hän syöksähti
asemasillalle juuri kuin juna rupesi liikkumaan; hänellä ei ollut
aikaa etsiä tupakkavaunua, vaan avasi oven minun osastooni, säntäsi
suinpäin sisään ja tölmähti istumaan sanomalehtieni päälle; rupesi
sitten pyytelemään anteeksi holtittomuuttaan ja keksi viimein olevansa
tuomittu istumaan tuntikauden kahdenkesken sen ystävän kanssa, jolle
olit lähetellyt joka viikko kirjeitä Cornvallista ja josta nähtävästi
olit hänelle kertonut kauniita juttuja -- tahi joka tapauksessa asioita
jotka saattoivat hänet ottamaan minut uskotukseen. Hän tunsi minut
eräästä äskettäin otetusta valokuvastani, jota olit näyttänyt hänelle."

"Minä muistan", sanoi Myra. "Säilytin sitä kirjesalkussani. Hän otti
sen siitä ja katseli sitä monesti. Minä puhuin hänelle usein sinusta."

"Hän esitti itsensä yksinkertaisen suoravasti", jatkoi Mrs. Dalmain,
"ja sitten -- emme kumpainenkaan tienneet kuinka se oikein kävi
päinsä -- juttelimme muutaman minuutin perästä keskenämme kuin vanhat
tuttavat. Minä luulen että hän puolestaan käsitti minun kykenevän
vastaisuudessa lohduttamaan sinua -- näetkös että sinä olet hänen
ainoa ajatuksensa; myöskin luulen hänen toivoneen että hän minun
välitykselläni saisi sinun myöntämään hänelle sen mitä varten hän oli
matkalle lähtenyt -- mahdollisuuden esittää sinulle anteeksipyyntönsä.
Luonnollisesti ei meillä kummallakaan ollut vähintäkään aavistusta
siitä ettei eilinen sähkösanoma ollut todenperäinen. Hän aikoo lähteä
Amerikkaan aivan pian, mutta ei voi pakottaa itseään jättämään taakseen
Englantia ennenkun on pyytänyt ja saanut sinulta anteeksi. Hän olisi
kirjoittanutkin, mutta ei tuntenut kykenevänsä tulkitsemaan asiaansa
kuivilla paperilehdelle häthätää töhrätyillä selityksillä. Hänen
rakkautensa sinuun on sitä hyvin suurta, oikeata rakkautta, Myra."

"Oi Jane", voihkasi lady Ingleby, "minä en voi päästää häntä menemään!
Ja kuitenkaan -- _en voi_ mennä naimisiinkaan hänen kanssaan. Minä
rakastan häntä koko olentoni joka hiukkasella, ja kuitenkaan en voi
luottaa häneen. Oi Jane, mitä minun pitää tehdä?"

"Sinun pitää antaa hänelle tilaisuutta korjata erhetyksensä ja näyttää
olevansa se mies joksi hänet tunnemme. Sano hänelle ilman mitään
selittelyjä samaa kuin juuri sanoit minulle: _ettet voi päästää häntä
menemään_; ja tarkkaa kuinka hän vastaanottaa sen. Kuulehan, Myra.
Harvojen viime tuntien odottamattomat tapaukset oikeuttavat sinut
suomaan Jim Airthille tämän tilaisuuden. Sinun ei pidä ilmaista hänelle
viime uutisia. Vuosia sitten kun Garth ja minä olimme korjaamattoman
erehdyksen kautta joutuneet samallaiseen toivottomaan asemaan, keksi
Deryck keinon jolla pääsimme selviämään siitä. Hän neuvoi Garthia
_tuntemaan sokeutensa_ ja lausumaan mielipiteen, joka hänellä olisi
voinut olla ainoastaan näkevänä; se selvittäisi sotkuisen vyyhden.
Minun ei ole tarvis väsyttää sinua kaikkien yksityisseikkain
mainitsemisella; mutta niin juuri kävikin kuin Deryck aavisti, ja
siitä oli tuloksena meidän suuri onnemme. No, nyt sinun asemassasi
ollen pitää sinun antaa Jim Airthille tilaisuus tulla _tuntemaan
hulluutensa_, saavuttaa takaisin itsekunnioituksensa ja osottaa
ansaitsevansa sinun luottamuksesi. Oletko kertonut kenellekään toisesta
Kairon sähkösanomasta?"

"En ole nähnyt ketään", sanoi lady Ingleby, "siitä hetkestä alkaen kuin
Sir Deryck lähti luotani ja sinä astuit sisään."

"Se on hyvä. Siis olette sinä ja Deryck ainoat ihmiset koko Englannissa
jotka siitä tietävät. Jim Airth ei aavistakaan että hänen asemassaan
on sitten eilispäivän tapahtunut mitään muutosta. Käsitätkö mitä se
hänelle merkitsee, Myra?"

Lady Inglebyn kalpeat kasvot lehahtivat helakan punaisiksi. "Oi Jane,
minä en uskalla! Jos hän taasen hairahtuisi..."

"Hän ei hairahdu", vastasi lady Dalmain hyvin päättäväisesti; "mutta
jos hän niin tekisi, niin hän osottaisi -- kuten sanoit -- olevansa
arvoton nauttimaan sinun luottamustasi. Sitte -- voit antaa hänelle
anteeksi ja päästää hänet menemään."

"Oi Jane, minä toivoisin ettet sinä olisi niin täsmällinen ihminen.
Minä olen niin peloissani; mutta oikeassa sinä olet. Ja, oma rakas
kulta, älä jätä minua. Ole minun luonani tämä koetus loppuun asti."

"Minä en ole poissa Garthin luota ainoatakaan yötä, kuten tiedät",
sanoi Mrs. Dalmain. "Mutta hän ja pikku Geoff saapuivat tänä aamuna
Overdeneen; ja jos sinun autonkuljettajasi voi kyyditä minut sinne
illaksi, niin olen luonasi niin kauvan kuin tarvitset minua."

"Ah, minä kiitän sinua", sanoi lady Ingleby. "Ja nyt sinä, Jane, olet
tehnyt kaiken voitavasi minun hyväkseni; ja Jumala vain tietää mitä
se oikein merkitsee. Nyt haluan olla aivan yksin tunnin ajan. Minä
tunnen että minun täytyy astua ratkaiseva askel ja päättää siitä mitä
minun oikeastaan on tehtävä. Minä olen sen velkapää Jimille, velkapää
itselleni, ollakseni varma siitä mitä aijon sanoa, ennenkuin näen
hänet. Tilaa sinä teetä kirjastoon. Sano hänelle että tahdon tavata
hänet, ja odotustunnin päätyttyä lähetä hänet tänne. Mutta, Jane,
-- älä hiiskahda sanallakaan siitä mitä meidän kahden kesken nyt on
puhuttu. Saanko luottaa sinuun?"

"Rakkaani", sanoi Mrs. Dalmain hellästi, "minä näyttelen osani loppuun
asti!"

Hän nousi pystyyn ja seisoi uunimatolla katsellen miehensä maalaamaa
muotokuvaa lordi Inglebystä.

"Ja kuule, Myra", sanoi hän viimein, "minun ei tarvitse huomauttaa
että olet tekemisissä sinulle tähän asti vielä aivan oudon tunnelaadun
kanssa. Et koskaan ennen ole läheisesti tuntenut sellaista luonnetta
kuin Jim Airthilla on. Hänen rakkautensa sinuun ja sinun rakkautesi
häneen sisältää syvyyksiä, joista sinulla ei vielä ole ollut käsitystä.
Muista se, kun teet johtopäätöksiäsi. Mieluimmin olisin sanonut: anna
vaistosi äläkä järkesi johtaa itseäsi!"

"Minä ymmärrän tarkotuksesi", vastasi lady Ingleby. "Mutta minä en
uskalla olla vaistosta enkä järjestäkään riippuvainen. Minä en ole
tähän asti ollut mikään uskonnollismielinen nainen, Jane, sen tiedät;
mutta -- minä olen oppinut viimein vaikka myöhäänkin olemaan sitä;
ja minkä olen uskonnosta oppinut, sitä koetan käytännössä toteuttaa.
Minä tunnen olevani niin hämärässä ja vaikeassa asemassa, että olisin
halukas sanomaan: '_Siinäkin_ Sinun kätes johtaa minua, ja Sinun oikea
kätes tukee minua'."

"Ah, sinä olet oikeassa", sanoi Jane syvimmällä, vakavimmalla
äänellään; "se on paras kaikista. Jumalan käsi yksin johtaa sinua
varmasti, pimeydestä valkeuteen." Hän kietoi käsivartensa hetkeksi
hellästi ystävättärensä vyötäisten ympäri.

Sitten sanoi hän: "Minä lähetän hänet tunnin kuluttua luoksesi", ja
lähti huoneesta. Lady Ingleby jäi yksin.



Viideskolmatta luku.

KOETUS.


Myran arkihuoneen ovi avautui rauhallisesti, ja Jim Airth astui sisään.

Myra odotti häntä istuen hiljaa sohvassa, kädet ristissä helmassaan.

Huone tuntui olevan täynnä kukkia ja suloista päivänpaistetta.

Jim Airth sulki oven perästään ja jäi sitte seisomaan hänen eteensä.

Tuokion ajan he katselivat kiinteästi toisiaan silmiin.

Sitten puhui Jim Airth hyvin matalalla äänellä: "Olit hyvin hyvä kun
vastaanotit minut", sanoi hän. "Se on melkein enemmän kuin uskalsin
toivoakaan. Minä lähden Englannista muutaman tunnin perästä. Kovaa
olisi ollut lähteä -- ilman tätä. Nyt se käy helpommin."

Myra kohotti jälleen katseensa hänen kasvoihinsa ja odotti äänettömänä.

"Myra", sanoi Jim Airth, "voitko antaa minulle anteeksi?"

"Minä en tiedä, Jim", vastasi hän hennosti. "Minä tahdon olla
rehellinen sinua ja itseäni kohtaan. Jos olisin vähemmän pitänyt
sinusta, voisin helpommin antaa anteeksi."

"Minä tiedän sen", sanoi mies. "Oi Myra, minä tiedän sen. Enkä minä
tahdo että sinä helposti soisit minulle anteeksi niin suurta syntiä
rakkauttamme vastaan. Mutta, rakas -- jos sinä ennen lähtöäni voisit
sanoa: 'minä ymmärrän', niin se merkitsisi minulle melkein enempää kuin
että sanoisit: 'minä annan anteeksi'."

"Jim", sanoi Myra, suloisessa äänessään hellä värinä, "minä ymmärrän."

Jim Airth astui lähemmäksi ja otti hänen kätensä omiensa väliin,
pidellen niitä hetkisen hellän kunnioittavalla otteella.

"Minä kiitän sinua, rakkaani", sanoi hän. "Sinä olet hyvin hyvä."

Sitten hän päästi irti Myran kädet, ja tämä risti ne jälleen
helmassaan. Jim Airth asteli uuninreunustan ääreen ja katseli liljoja
ja sananjalkoja sen juurella.

Myra huomasi hänen leveäin hartiainsa lysähtävän kokoon, aivan kuin
niiden olisi ollut vaikea kannattaa pystyssä hänen päätään. Minne
oli jäänyt sen miehen hilpeä, uljas ryhti, joka kiipeili Cornwallin
kallioilla, vihellellen kuin mustarastas?

"Jim", sanoi Myra, "täydellisesti ymmärtäen annan tietysti
täydellisesti anteeksikin, jos vain anteeksianto meidän välillämme on
mahdollinen ja tarpeellinen. Minä olen ajatellut tätä siitä asti kuin
tiesin sinun olevan täällä, ja olen itsekseni ihmetellyt miksi minusta
tuntui niin mahdottomalta sanoa: 'minä annan sinulle anteeksi'. Ja Jim
-- minä ajattelen että se on sen vuoksi että sinä ja minä olemme niin
_yhtä_, ettei välillämme ole lainkaan tilaa sellaisille asioille kuin
anteeksipyynnölle ja -annolle meidän kesken. Täydellinen ymmärtämys
ja hairahtumaton rakkaus ottavat sen sijan, joka vähemmin toisistaan
pitävien välillä jäisi anteeksiannolle."

Jim Airth kohotti hetkeksi katseensa, joka oli niin täynnä äänetöntä
tuskaa että Myran sydäntä kirveli.

"Myra, minun täytyy lähteä", sanoi hän katkonaisesti. "Minulla oli niin
paljon kerrottavaa sinulle; niin paljon selitettävää. Mutta kaikki
sellainen tuntuu tarpeettomalta, sen pyyhkäisi pois sinun jumalallinen
hellyytesi ja ymmärtäväisyytesi. Koko elämäni ajan kannan, sydämeni
sisimpään sopukkaan piirrettyinä, näitä sinun sanojasi. Oi rakkaani
-- rakkaani! Älä puhu enää mitään! Anna niiden olla viimeiset sanasi.
Sitä vain pyydän -- saanko sanoa sen? -- ettet koskaan ajattelisi
minusta sellaista mikä surettaisi ihanata elämääsi. Minä olen lähdössä
Amerikkaan -- uusien otteiden suurelle kisakentälle; maahan missä mies
voi tehdä työtä ja elää vilpittömästi; missä vakavimmat pyrkimykset
saavuttavat täydellisintä menestystä, ja missä miehen voimalla on
laajin vaikutusala. Minä tahtoisin, Myra, että sinä ajattelisit minua
elävänä, työtätekevänä ja eteenpäin pyrkivänä miehenä; ei minään
karille ajautuneena raukkana. Mutta jos minä kertaakaan tuntisin
luisuvani alaspäin, niin silloin kuulisin varmasti sinun rakkaan
äänesi, niinkuin se kerran lauloi vieressäni päivänpaisteisena
pyhäiltana pienessä Cornwallin kyläkirkossa: '_Oi Luoja, joka
pelastat_'... Ja -- kun ajattelen sinua, rakkaani -- oma rakkaani! --
niin tiedän että elämäsi on joka hetkenä hyvä ja kaunis, ja että olet
onnellinen kun rinnallasi on" -- hän kohotti katseensa lordi Inglebyn
muotokuvaan; se viivähti hetkisen noilla ystävällisillä, levollisilla
kasvoilla -- "kun rinnallasi on eräs miesten paraita", sanoi Jim Airth
uljaasti.

Hän loi viimeisen silmäyksen Myran kasvoihin. Hiljaisia kyyneleitä
tippui verkalleen niitä myöten alas hänen ristissä oleville käsilleen.

Tuskan kouristus värisytti Jim Airthin järeitä kasvonpiirteitä.

"Ah, minun täytyy lähteä, minun täytyy lähteä", sanoi hän äkkiä.
"Jumala suojelkoon ja varjelkoon sinua aina!"

Hän kääntyi niin nopeasti poispäin että hänen kätensä oli jo
lukonkahvalla, ennenkuin Myra tavotti hänet, vaikka tämä hypähti ylös
paikaltaan ja lensi kuin lintu huoneen läpi.

"Jim", huohotti hän melkein hengettömänä. "Pysähdy! Ah, pysähdy! Kuule!
Odota! -- Jim, minä olen aina tuntenut -- kerroin sen Janellekin --
että jos antaisin sinulle anteeksi, niin en päästäisi sinua menemään."
Hän kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, Jimin seistessä ja
tuijottaessa häneen aivan ällistyneenä. "Jim, oma lemmittyni! Minä en
voi päästää sinua menemään; tahi jos sinä menet, niin täytyy sinun
ottaa minut kanssasi. Minä en voi elää ilman sinua, Jim Airth!"

Kymmenen sydämentykytyksen ajan seisoi mies aivan hiljaa paikallaan,
naisen riippuessa hänen kaulassaan ja painaessa kuumeiset kasvonsa
hänen poveansa vasten.

Sitten puhkesi hänen rinnastaan niin hirvittävä parahdus että Myran
sydän lakkasi lyömästä.

"Oi Jumalani", huusi hän, "tämä oli pahinta kaikista! Olenko minä
langetessani vetänyt _hänetkin_ mukanani? No niin, nyt olen tosiaankin
murtunut mies -- aivan murtunut. Mitä merkitsi minun ylpeyteni, minun
kunniani, minun itsekunnioitukseni menetys tämän rinnalla? Olenko
minä tahrannut hänen ihanan valkeutensa; horjuttanut hänen suloisen
puhtautensa ylhää ankaruutta? Oi, ei tätä -- Jumalani, ei tätä!"

Hän nosti hänen kätensä kaulaltaan, tarttui kiinni hänen ranteisiinsa
ja painoi ne väkisin alas, siirrähtäen samalla takaperin, niin että
Myran täytyi jälleen kohottaa päätänsä.

Sitten, pusertaen hänen kätensä rintaansa vasten, sanoi hän: "Lady
Ingleby, nostakaa silmänne ja katsokaa minua kasvoihin."

Verkalleen -- verkalleen -- Myra kohotti harmaat silmänsä ylöspäin.
Miehen tulisuus vaikutti häneen; hän tunsi hänen ankaran voimansa
vallitsevan itseään, kuten niin usein ennenkin. Hän voi tuskin havaita
tuskaa Jim Airthin kasvoilla, niin tuikeasti liekitsivät tämän siniset
silmät.

"Lady Ingleby", sanoi hän, ja ote Myran ranteiden ympärillä tiukkeni.
"Lady Ingleby -- me seisoimme kerran ennenkin tällä tapaa, te ja minä,
kapealla hiekkakaistaleella. Julma meri nuoleskeli sitä herkeämättä.
Korkea kallio kohosi edessämme -- meidän ainoana turvapaikkanamme. Minä
pidin samalla tavalla teistä kiinni ja sanoi: 'Meidän on kavettava
-- tai hukuttava'. Muistatteko? -- Sen sanon nyt uudelleen. Ainoa
pelastuskeino, mikä on oikea ja meille mahdollinen, on vaikea ja ja
jyrkkä; mutta meidän täytyy kiivetä. Meidän täytyy nousta oman alemman
itsemme yläpuolelle; kauvas pois tuolta kapealta, vaaralliselta
hiekkakaistaleelta; kauvas pois tulisen kiusauksen mylvivän meren
läheisyydestä; ylös viileätuuliselle kallionkielekkeelle, ylös siniseen
ylhäisyyteen, kunnian ja oikeamielisyyden ja täydellisen puhtauden
vapaaseen ilmapiiriin. Sinä seisoit siellä ylhäällä aina tähän asti;
sinä seisoit siellä -- uljaana ja ihanana. Minä vedin sinut alas
-- Jumala antakoon minulle anteeksi, minä saatoin sinut vaaralle
alttiiksi... Hiljaa! Kuule mitä sanon! Sinun täytyy kiivetä uudestaan;
sinun täytyy kiivetä yksin; mutta kun minä olen mennyt pois, on
sinun helppo kiivetä. Sinä huomaat pian taas seisovasi, turvallisena
ja ylväänä, korkealla noitten pettäväisten, vaarallisten vesien
yläpuolella. Anna minulle anteeksi, jos minä tunnun sinusta raa'alta."
Hän pakotti hänet lempeällä väkivallalla peräytymään sohvaan asti.
"Istu tähän", sanoi hän, "äläkä nouse ennenkun olen jättänyt kotisi. Ja
jos milloin ikinä tällainen hetki taas yllättää teidät, lady Ingleby,
niin muistakaa että koko sen häpeä on minun... Hiljaa, sanon minä;
hiljaa! Ja tahdotteko nyt päästää irti käsistäni?"

Mutta Myra tarrautui kiinni noihin isoihin kouriin, nauraen ja itkien
ja yrittäen puhumaan.

"Oi Jim -- oma Jim! -- sinä et voi jättää minua yksin kiipeämään,
koska minä olen kokonaan sinun omasi, vapaa kuulumaan sinulle eikä
kenellekään toiselle miehelle; ja yhdessä me, Jumalan kiitos, voimme
seistä kallionkielekkeellä, jolle Hänen kätensä on meitä johtanut.
Rakkahimpani -- Jim, minun rakkahimpani -- älä työnnä minua pois
tyköäsi, sillä minun pitää riippua sinussa kiinni siksikuin olet
lukenut nämä sähkösanomat. Oi Jim, lue ne pian!... Sir Deryck Brand toi
ne tänne kaupungista tänään iltapäivällä. Ja oi, anna anteeksi etten
heti kohta kertonut niistä sinulle... Minä tahdoin että sinä näyttäisit
olevasi se, jonka tiedän sinun olevan, uskollinen, altis, kunnioitusta
ansaitseva, uljas, se mies kaikkien miesten seassa johon minä luotan;
se mies, joka ei koskaan petä minua ylöspäin kiivetessämme, kunnes
seisomme yhdessä Jumalan iankaikkisten kukkuloiden sinertävässä
ylhäisyydessä... Oi Jim..."

Hänen äänensä heikkeni ja sortui tykkänään; sillä Jim Airth polvistui
hänen jalkainsa juuressa, pää hänen helmassaan, käsivarret hänen
ympärillään, nyyhkyttäen niinkuin vain väkevä ja ankara mies voi
nyyhkyttää, kun hänen sydämensä on ollut särkymäisillään ja lohdutus on
sille tullut aivan äkkiä.

Myra laski kätensä hellästi hänen pörröiselle tukalleen. Siten he
olivat pitkän aikaa, puhumatta, liikkumatta.

Ja noina pyhinä minuutteina Myra oppi läksyn, jota kymmenen vuoden
avioliitto ei vielä ollut voinut hänelle opettaa: että ankarimmassakin
miehessä toisinaan pilkistää näkyviin ikuinen lapsi -- kiihkoinen,
vallanhaluinen, oikullinen, alituista hoivaa kaipaava; ja että jokaisen
naisen rakkaudessa täytyy sen vuoksi olla ikuinen äidillinen aines --
hellä, ymmärtäväinen, kärsivällinen; järkevä mutta alati antautuvainen;
kykenevä kärsimään ja valmis anteeksi antamaan.

Vihdoin kohotti Jim Airth päätään.

Laskevan päivän viimeiset säteet, tunkeutuen huoneeseen
lännenpuoleisesta akkunasta, loivat kultaisen sädekehän hänen ylitseen
kallistuvan suloisen naispään ympärille. Mutta hän näki siinä
heijastuksen paljon korkeammasta valosta kuin mitä mikään maallinen
päivänpaiste kykenee luomaan.

"Myra?" kuiskasi hän, äänessään palvomisen ja ihmetyksen väristys.
"Myra? Mitä se on?"

Ja ristien kätensä hänen edessään polvistuvan miehen kaulan ympäri,
painoi hän hänen päänsä povelleen ja vastasi:

"Minä olen oppinut läksyn, oma lemmittyni; läksyn jonka ainoastaan sinä
voit minulle opettaa. Ja minä olen hyvin onnellinen ja kiitollinen,
Jim; sillä minä tiedän että viimeinkin olen -- että juuri minä -- olen
kyllin valmis ja kykenevä aviovaimoksi."



Kuudeskolmatta luku.

"MITÄ ME KIRJOITAMMEKAAN?"


Moorheadin majatalon halli tuntui hyvin tutulta ja kodikkaalta Jim
Airthista ja Myrasta, kun he sinne saavuttuaan seisoivat yhdessä
katsellen ympärilleen.

Jim oli pannut sydämenasiakseen viedä vaimonsa sinne vihkimispäivänsä
illalla. Sen vuoksi he olivat lähteneet kaupungista heti juhlamenojen
päätyttyä; söivät päivällistä matkalla ja seisoivat vihdoin, kuten niin
monesti ennenkin olivat seisoneet toisilleen hyvää yötä toivottaessaan,
öljylampun valjussa valossa marmoripöydän ääressä.

"Oi rakas Jim", kuiskasi Myra, vetäen syrjään matkavaippaansa, "eikö
tämä kaikki näytä niin hassulta? Katsohan tuota vanhaa kelloa! Viisi
minuuttia yli 10. Murgatroyd-neidit ovat varmastikin jo menneet
yläkertaan jäykässä juhlasaatossa täsmälleen neljä minuuttia sitten.
Katsopas peuranpäätä! Tuohon ylimmäiseen sarvenkärkeen sinä aina
ripustit hattusi."

"Myra..."

"Niin, rakkaani. Oi, minä toivon että Murgatroydit ovat vielä täällä.
Katsotaanpas vieraskirjaan. Aivan niin, kas tuossa! Siinä on heidän
nimensä ja tulopäivänsä, mutta lähtöpäivästä ei merkkiäkään. Ja -- oi
rakkahimpani -- tuossa on 'Jim Airth' aivan niinkuin sen ensiksi näin;
ja aivan sen alla 'Mrs. O'Mara'! Kuinka hyvin muistan kun katsahdin
taakseni portaidenkäänteessä ja näin sinun tulevan ja lukevan sen ja
minä toivoin että olisin kirjoittanut paremmin."

"Myra!..."

"Niin, rakkaani. Tiedätkös että nyt lähden yläkertaan ja puran tavarat
matkalaukuista. Sitten tulen ulos kuusamamajaan ja istun luonasi kun
sinä tupakoit. Eikä meidän tarvitse välittää siitä että on myöhä; sillä
nuo armaat neidit eivät tiedä lainkaan meidän palanneen eivätkä siis
nuku ovet raollaan. Mutta oi Jim, sinun _täytyy_ -- vaikka olisi kuinka
myöhäistä -- paukuttaa kengilläsi käytävän permantoa, jotta melu saa
Susanna-neidin sydämen pamppailemaan odottamattomasta riemusta."

"Myra! Kuule mitä sanon! Vaimo-kultaseni..."

"Kyllä, armaani, kyllä tiedän! Mutta minä olen varma siitä että muuan
'täti Ingleby' juuri kurkistaa ulos pienestä konttoripesäsestään
käytävän toisessa päässä; myöskin on Polly lopettanut auttamasta
Samia kantamaan matkatavaroitamme yläkertaan, ja minä voin _tuntea_
kuinka hän juuri kurottuu eturuumiillaan kaidepuun yli! Malta nyt
vielä pikku hiukkanen aikaa, rakas Jim. Riipustakaamme nyt nimemme
vieraskirjaan. Mitä me kirjoitammekaan? Oikeastaan olemme velvolliset
antamaan heidän tietää keitä me olemme. Ajatteles kuinka jännittävää
Murgatroyd-neideille! Mutta tällä kertaa aijon merkitä itseni sillä
nimellä, jota ylitse kaikkien nimien olen hartaimmin halunnut kantaa."

Sitten, hymyillen iloisesti miehelleen ja kumartuen pöydän yli
piilottaakseen onnesta loistavat kasvonsa hänen ihailevilta
katseiltaan, tarttui vastaleivottu Airthin ja Monteithin kreivitär
kynään; ja malttamatta edes vetää hansikasta kädestään kirjoitti hän
Moorheadin majatalon vieraskirjaan selvin, rohkein kirjaimin oman
omituisen nimensä:

Mrs Jim Airth.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Shenstonen rouva" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home