Title: Metsien mies
Author: Grey, Zane
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Metsien mies" ***


METSIEN MIES

Kirj.

Zane Grey


Englannin kielestä ("The Man of the Forest") suomentanut

Väinö Nyman



Helsingissä,
Kustannussakeyhtiö Kirja,
1922.



I.


Auringonlaskun aikana oli metsässä hiljaista ja yksinäistä mäntyjen
ja kuusten tuoksuessa suloiselta ja koko metsän loistaessa kullalta,
punaiselta ja viheriältä. Suurten puitten oksien alitse kulkevat miehet
näyttivät sulautuvan yhteen värien kanssa, ja sitten kuin he olivat
hävinneet näkyvistä, tuntuivat he muodostuneen tuon villin metsämaan
osaksi.

Valkoisten vuorten korkein huippu Old Baldy oli pyöreä ja paljas
laskeutuvan auringon viimeisen hehkun kirkkaan kullan sitä
reunustaessa. Sitten kuin valaistus häipyi kupolimaisen huipun taakse,
tapahtui muutos, ja kylmät ja tummenevat varjot levenivät tuon
vuorimaailman mustille metsäisille rinteille.

Monien purojen kostuttamat villit ja synkät korkeakasvuiset metsät ja
ruohoiset puistot muodostavat tämän kymmenentuhatta jalkaa merenpintaa
korkeammalla olevan, joka puolelta Etelä-Arizonan erämaan eristämän
seudun -- tämän hirvien ja antilooppien, karhujen ja puumien, susien ja
kettujen rauhaisan kodin, joka samalla myös saa toimia hurjien apachien
asuntona ja piilopaikkana.

Syyskuisin puhaltaa noissa seuduissa kova ja kylmä, vähän jälkeen
auringonlaskun alkava yötuuli. Se näyttää tuovan hämärän mukanaan
siipiensä varassa samoin kuin kaikki sellaiset heikot äänetkin, joita
ei oltu voitu ennen vallinneessa hiljaisuudessa erottaa.

Metsien mies, Milt Dale, pysähtyi erään korkeata metsää kasvavan
kukkulan huipulle kuuntelemaan ja vahtimaan. Hänen alapuolellaan oli
aukea ja ruohoinen kapea laakso, josta kuului juoksevan veden hiljaista
lorinaa. Sen keskeytti silloin tällöin muutaman metsästävän arosuden
hurja katkonainen haukunta. Korkeista mäntyjen latvoista kuului levolle
asettautuvien metsälintujen ääntelyä ja kahinaa, ja laakson toiselta
puolelta kantautui yöpuulleen sijoittautuneiden villien kalkkunain
viimeiset hiljaiset kirkunat Dalen korviin.

Nämä äänet tuntuivat Dalen herkistä korvista sellaisilta kuin niiden
pitikin, ne kun ilmaisivat metsäseudun varmuuden olevan ennallaan. Hän
oli iloinen, sillä hän oli luullut saavansa kuulla valkoisten miesten
hevosten kavioiden kapsetta, jota hän näissä luonnon muodostamissa
varustuksissa oli oppinut vihaamaan. Hän ja intiaanit olivat ystäviä
keskenään. Nämä hurjat viholliset eivät olleet vihamielisiä tätä
yksinäistä metsästäjää kohtaan, mutta jossakin tuolla metsässä
piileskeli joukko pahantekijöitä, lampaiden varkaita, joita Dale ei
halunnut tavata.

Kun hän läksi laskeutumaan rinnettä, levisi auringonlaskun aiheuttaman
iltaruskon kajastus Old Baldylta laaksoon täyttäen sen valolla ja
varjoilla, keltaisella ja sinisellä, samalla tavalla kuin loistavan
taivaan. Puron mutkiin muodostuneet lammikot kimaltelivat kirkkaasti.
Dalen katse mittaili laakson päästä päähän ja koetti sitten tunkeutua
puron toisella puolella oleviin tummiin varjoihin, missä kuusimetsän
muodostama keihäsmäinen ja terävä harjanne kuvastui vaaleita pilviä
vasten. Tuuli alkoi humista puissa ja ilmassa oli sateen tuntua.
Poiketessaan muutamalle polulle käänsi Dale selkänsä häipyvälle
iltaruskolle ja alkoi painua laaksoon.

Yön ollessa näin lähellä ja sateen uhatessa ei hän lähtenytkään
muutamien peninkulmien päässä olevaan omaan asuntoonsa, vaan suuntasi
kulkunsa erästä vanhaa metsäsaunaa kohti. Kun hän saapui perille, oli
jo melkein pimeä. Hän lähestyi rakennusta varovaisesti, sillä siellä,
kuten muutamissa muissakin siellä täällä laaksoissa olevissa saunoissa,
voi olla intiaaneja, karhuja tahi panttereita. Tässä ei kumminkaan
tällä kertaa näyttänyt olevan mitään. Sitten tarkasteli Dale taivaalla
kiitäviä pilviä tuntien hienon sumuisen sateen kylmän kosteuden
kasvoillaan. Sade tulisi luultavasti jatkumaan koko yön. Tehtyään nämä
huomiot meni hän saunaan.

Hetken kuluttua kuuli hän nopeasti kävelevien hevosten kavioiden
kapsetta. Kurkistaessaan ulos hän huomasi himmeitä liikkuvia hahmoja
pimeässä melko lähellä. Tulijat olivat kulkeneet vastatuuleen, minkä
vuoksi ääntä ei ollut ennen kuulunut. Dalen laskun mukaan häämötti
pimeästä viisi ratsastajaa. Sitten hän kuuli karkeita ääniä. Hän
kääntyi nopeasti löytääkseen pimeässä tikapuut joiden hän tiesi vievän
vintille. Löydettyään ne nousi hän nopeasti sinne varoen aiheuttamasta
kolinaa pyssyllään ja paneutui pitkäkseen risuista ja parruista
valmistetulle välikatolle. Hän sai sen juuri nipin napin tehdyksi, kun
kilisevien kannusten säestämiä raskaita askelia kuului ovelta ja sitten
saunasta.

"Hei Beasley, oletko täällä?" kysyi joku äänekkäästi.

Vastausta ei kumminkaan kuulunut. Mies kirosi partaansa ja jälleen
kuului kannusten kilinää.

"Miehet, Beasley ei ole täällä!" hän huudahti. "Viekää hevoset
katokseen, sillä meidän on pakko odottaa häntä!"

"Odottaako, huh!" vastasi joku käheästi. "Ehkä koko yön, eikä meillä
ole mitään syötävää."

"Tuki suusi, Moze! Sinussa ei totisesti ole miestä muuhun kuin
syömiseen. Viekää hevoset vain suojaan, ja jonkun teistä on tuotava
tänne puita."

Matalalla äänellä mumistuihin kirouksiin sekoittui kavioiden kumeaa
kapsetta, nahan narinaa ja väsyneiden hevosten raskasta huokumista.

Nyt tuli saunaan joku toinenkin laahustavin kilisevin askelin.

"Snake, mielestäni olisi ollut viisainta ottaa hieman evästä mukaan",
sanoi tulija venytellen.

"Aivan niin, Jim. Mutta me emme ottaneet ja kannattaneeko tuosta
puhuakaan, koska Beasley saapuu luultavasti hyvinkin pian."

Dale, joka makasi paikoillaan hiljaa ja valmiina kaiken varalta, tunsi
hermoissaan hitaan säpsähdyksen -- jonkunlaisen viiltävän väristyksen.
Tuo alhaalla oleva syvä-ääninen mies oli Snake Anson, seudun pahin
ja vaarallisin henkilö, ja nuo toiset kuuluivat epäilemättä hänen
joukkoonsa, ollen myöskin pahamaineisia tässä harvaan asutussa
seudussa. Mitä taasen äsken mainittuun Beasleyhin tulee, oli hän
Valkoisten vuorten laitumien kuuluisimpia maanviljelijöitä ja lampaiden
kasvattajia. Mikä oli tämän Snake Ansonin ja Beasleyn välillä sovitun
kohtauksen tarkoitus? Milt Dale luuli sen antavan aihetta epäillä
Beasleytä, ja moni omituinen, lampaita ja paimenia koskeva tapahtuma,
joita eivät Pinen pienen kylän asukkaat olleet voineet milloinkaan
selittää, tuli nyt hänelle päivänselväksi.

Saunaan tuli nyt muitakin miehiä.

"Näyttää tulevan vain pienoinen sade", sanoi muudan. Sitten kuului
jyrähdys, kun sylillinen halkoja heitettiin lattialle.

"Jim, täällä on muudan aivan kuiva mäntykalikka", sanoi toinen.

Kuului kahinaa ja raskaita askelia, ja sitten kovia jysähdyksiä, joista
voitiin päättää, että Jim takoi halon päätä lattiaan musertaakseen
siitä jonkun nurkan, josta sitten voitaisiin saada kourallinen kuivia
lastuja.

"Snake, sytytä piippusi että samalla voin saada halotkin palamaan."

"En halua tupakoida enkä välitä tulestakaan", vastasi Snake.

"Olet totisesti itarin veitikka näissä metsissä", sanoi Jim venytellen.

Useat kovat piin lyönnit teräkseen ja sitten kova puhaltaminen ja
rätinä kertoivat Jimin ponnistuksista saada tuli palamaan. Piakkoin
muuttuikin saunan pikimusta pimeys, kuului hiljaista halkojen
risahtelua ja liekkien huminaa, ja sitten tasaisesti kiihtyvää kohinaa.

Dale makasi saunan muuttuessa valoisammaksi vatsallaan välilattialla
ja aivan hänen silmiensä vieressä oli risujen välissä pieniä rakoja.
Kun halot syttyivät kirkkaasti palamaan, voi hän aivan hyvin katsella
alhaalla olevia miehiä. Hän ei tuntenut heistä muita kuin Jim Wilsonin,
joka jo hyvin tunnettiin Pinessä ennenkuin Snake Ansonista oli kuultu
puhuttavankaan. Jim oli tuon roistojoukon kunnollisin mies ja hänellä
oli ystäviä rehellistenkin ihmisten joukossa. Huhuttiin, ettei hän
oikein vetänyt samaa köyttä Snake Ansonin kanssa.

"Lämmin tuntuu hyvältä", sanoi lihava Moze, joka tuntui olevan yhtä
raaka kuin tummakasvoinenkin. "Rupeaa totisesti satamaan. Kunpa meillä
nyt vain olisi hieman syötävää."

"Moze, satulanlaukussani on vähän hirvenlihaa. Jos noudat sen tänne,
saat siitä puolet", sanoi eräs toinen.

Moze laahusti ripeästi ulos.

Tulen valossa näyttivät Snake Ansonin kasvot laihoilta ja
käärmemäisiltä, hänen silmänsä kiilsivät ja hänen pitkä kaulansa ja
tavaton pituutensa ilmaisivat hänen nimensä sopivaisuuden. [Snake =
käärme.]

"Snake, mitä tekemistä meillä taasen on tuon Beasleyn kanssa?" kysyi
Jim.

"Saat sen varmasti tietää silloin kun minäkin", vastasi johtaja. Hän
näytti väsyneeltä ja miettiväiseltä.

"Emmekö ole aiheuttaneet jo tarpeeksi vahinkoa noille meksikolaisille
paimen-raukoille saamatta juuri mitään palkaksemme?" kysyi nuorin
joukosta, muudan miehistyvä nuorukainen, jonka kovat katkerailmeiset
huulet ja nälkäiset silmät erottivat hänet jollakin tavoin tovereista.

"Olet aivan oikeassa, Burt; niin minäkin ajattelen", vastasi mies, joka
oli lähettänyt Mozen asialle.

"Snake, piakkoin alkaa näissä metsissä tuprutella lunta", sanoi Jim
Wilson. "Aiommeko talvehtia Tonto Basinissa, vai Gilassako?"

"Meidän on mielestäni tehtävä joku edullinen kaappaus ennen lähtöämme
etelään", vastasi Snake töykeästi.

Tällä hetkellä palasi Moze.

"Päällikkö, kuulin tieltä hevosen kavioiden kapsetta", sanoi hän.

Snake nousi ja meni ovelle kuuntelemaan. Ulkona humisi tuuli
puuskaisesti ja sadepisaroita putoili silloin tällöin saunan katolle.

"Oh huh!" huudahti Snake helpotuksesta.

Seurasi vähän aikaa kestävä hiljaisuus, jonka kuluessa Dale silloin
tällöin kuuli nopeata kavioiden kapsetta kiviseltä tieltä. Alhaalla
olevat miehet liikahtelivat levottomasti, mutta ei kukaan heistä
puhunut sanaakaan. Tuli räiskyi iloisesti piisissä. Snake Anson
peräytyi ovelta liikkein, jotka ilmaisivat sekä epäilyä että
varovaisuutta.

Kävelevä hevonen oli pysähtynyt jonnekin tuonne saunan edustalle.

"Hei te, siellä sisällä!" kuului huuto pimeästä.

"Hei itse!" vastasi Anson.

"Snakeko siellä puhuu?" seurasi nopea kysymys.

"Varmasti", vastasi Anson tullen näkyviin.

Vastatullut astui saunaan. Hän oli kookas mies, jonka vyössä oleva
suuri puukko näytti märältä tulen valossa. Hänen syvään painettu
hattunsa varjosti niin hänen kasvonsa, että niiden yläosa oli kuin
naamion peitossa. Hänellä oli mustat alaspäin riippuvat viikset ja
leuka kuin kallio. Mahtavaa voimaa, kypsynyttä ja jäntevää, oli hänen
liikkeissään.

"Halloo, Snake! Halloo Wilson!" hän sanoi. "Olen luopunut tuosta
toisesta asiasta ja haluan nyt keskustella kanssanne eräästä toisesta
vähäpätöisemmästä seikasta, mieluummin kahdenkesken."

Tässä hän viittasi Snaken miehiä poistumaan saunasta.

"Vai niin!" huudahti Anson epäilevästi. Sitten hän kääntyi nopeasti.
"Moze, sinä, Shady ja Burt menette ulos odottamaan. Tällaista hommaa en
totisesti osannut odottaakaan. Satuloikaa samalla hevoset."

Nuo kolme joukkoon kuuluvaa menivät peräkkäin ulos. Kaikki katsoivat he
terävästi vieraaseen, joka oli peräytynyt varjoon.

"Nyt voit aloittaa, Beasley", sanoi Anson hiljaa. "Mitä suunnittelet?
Jim tässä tietää kaikki hommani."

Beasley tuli nyt tulen luo ojentaen kätensä liekkejä kohti.

"Nyt eivät ole lampaat ollenkaan kysymyksessä", vastasi hän.

"En sitä juuri luullutkaan", myönsi toinen. "Ja mikä asiasi nyt sitten
lieneekään, en pidä tavastasi antaa minun odottaa ja ratsastella sinne
tänne. Odotimme melkein koko päivän Big Springin luona. Sitten tuli
tuo meksikolainen ratsastaen ja lähetti meidät tänne. Olemme pitkän
matkan päässä leiristämme eikä meillä ole evästä eikä huopapeitteitä
mukanamme."

"En aio viivyttää teitä pitkää aikaa", sanoi Beasley "Mutta jos sen
tekisinkin, ei sinulla luullakseni ole mitään sitä vastaan, kun
ilmoitan tämän koskevan Al Auchinclossia, tuota miestä, joka teki
sinusta lainsuojattoman."

Nopea vapistus näytti nyt värisyttävän Ansonin koko ruumista. Wilsonkin
kumartui innokkaasti eteenpäin. Beasley katsahti ensin ovelle ja alkoi
sitten kuiskailla.

"Vanha Auchincloss laulaa nyt viimeistä virttään. Hän kuolee pian.
Senvuoksi on hän kutsunut Missourista tänne sisarentyttärensä, nuoren
tytön, jolle hän aikoo lahjoittaa kaikki maatilansa, lampaansa ja
karjansa. Näyttää siltä kuin hänellä ei olisi muita perillisiä. Tyttö
tulee saamaan maatilat, kaikki lampaat ja hevoset. Tiedät minun
olleen Alin toverina kasvattamassa lampaita vuosikausia. Hän vannoi
minun puijanneen häntä ja karkoitti minut tilalta. Kaikkina näinä
vuosina olen kiroillut tuota hänen käyttäytymistään, sillä hän on
velkaa minulle lampaita ja rahaa. Minulla on Pinessä ja kaikkialla
tien varrella yhtä paljon ystäviä kuin Auchinclossillakin. Ja, Snake,
kuulehan vielä --"

Hän keskeytti hengähtäen syvään ja hänen suuret kouransa vapisivat
tulen loimussa. Anson kumartui eteenpäin kuin hyökkäykseen valmistuva
käärme, ja Jim Wilson odotti jännittyneenä saadakseen kuulla, mistä oli
kysymys.

"Kuuntelehan nyt", huohotti Beasley. "Tytön luullaan saapuvan
Magdalenaan kuudentenatoista päivänä. Siihen on nyt huomisesta viikko.
Hän matkustaa sieltä postivaunuissa Snowdropiin, jossa muutamat
Auchinclossin miehet odottavat häntä tuodakseen hänet vaunuilla tänne."

"Vai niin!" murahti Anson Beasleyn jälleen keskeyttäessä. "Entä sitten?"

"Tyttö ei saa milloinkaan päästä Snowdropiin asti!"

"Haluat siis, että pidätän postivaunut ja sieppaan tytön haltuuni?"

"Aivan niin!"

"Hyvä. Entä sitten?"

"Sinun on otettava hänet mukaasi... Tyttö katoaa. Se jää sinun
huoleksesi. Esitän vaatimukseni Auchinclossille, ahdistan häntä ja
valmistaudun ottamaan haltuuni hänen omaisuutensa heti hänen kuolemansa
jälkeen. Silloin voi tyttökin tulla takaisin, sillä sitten se on
samantekevää. Voit Wilsonin kanssa suunnitella menettelynne. Jos sinun
on pakko käyttää apunasi muitakin miehiäsi, älä kumminkaan vihjaakaan
heille, mistä todellisuudessa on kysymys. Tämä tulee olemaan sinulle
hyvin edullinen kaappaus. Ja saatuasi palkan voit matkustaa muille
markkinoille."

"Se kai sitten onkin viisainta", mumisi Snake Anson. "Beasley,
suunnitelmasi heikoin kohta on elämän epävarmuus. Vanha Al on sitkeä.
Voit pettyä hänen suhteensa."

"Auchincloss on kuoleva mies", selitti Beasley sellaisella varmuudella,
etteivät toiset voineet enää epäillä.

"Nähdessäni hänet viimeksi ei hänen sydämensä ainakaan näyttänyt
heikolta. Beasley, jos nyt suostun toteuttamaan suunnitelmasi, niin
kuinka tunnen tytön?"

"Hänen nimensä on Helen Rayner" vastasi Beasley innokkaasti. "Hän on
kaksikymmenvuotias. Kaikki Auchinclossit ovat kauniita, mutta tätä
tyttöä sanotaan kaikkein kauneimmaksi."

"Niinkö? Beasley, tämä on epäilemättä suurenmoinen yritys, mutta
sellainen, josta en oikein välittäisi. En ole kumminkaan milloinkaan
epäillyt sanojasi. Puhu suusi puhtaaksi. Kuinka suuren palkkion saan?"

"Älä sekoita keitään muita tähän. Tekin kahden voitte pysähdyttää
postivaunut, sellaista kun ei milloinkaan ennen ole tapahtunut. Mutta
teidän on pukeuduttava valepukuun. Mitä sanot kymmenestätuhannesta
lampaasta tahi mitä niistä saadaan Phenixissä kullassa?"

Jim Wilson vihelsi hiljaa.

"Onko minun sitten matkustettava jonnekin muualle?" kysyi Snake Anson
matalalla äänellä.

"Sinäpä sen sanoit."

"No niin. En pidä oikein tästä hommasta, mutta voit kumminkin luottaa
minuun. Kuudentenatoista päivänä Magdalenassa, ja hänen nimensä on
Helen. Sanoit häntä kauniiksi?"

"Kyllä. Paimeneni alkavat ajaa laumoja etelään parin viikon kuluttua.
Myöhemmin, jos ilmat pysyvät kauniina, lähetä minulle sana heidän
mukanaan, niin tulen sinua tapaamaan."

Beasley ojensi kätensä kerran vielä tuleen päin, veti sitten sormikkaat
niihin, painoi hatun syvemmälle päähänsä ja sanottuaan nopeat
jäähyväiset poistui yöhön.

"Jim, mitä mieltä olet hänestä?" kysyi Snake Anson.

"Toveri, hän on valinnut meille sunnuntaiksi kaksi tietä", vastasi
Wilson.

"Luuletko niin? Palatkaamme nyt kumminkin leiriimme." Sanottuaan sen
meni hän edellä ulos.

Saunaan kantautui matalia ääniä, sitten kuului hevosten korskuntaa ja
kavioiden kapsetta, ja lopulta tasaista juoksua, jonka synnyttämä ääni
vähitellen heikkeni. Tuulen humina ja sateen pehmeä rapina kuuluivat
vain enää metsän hiljaisuudessa.



II.


Milt Dale nousi tyynesti istualleen katsellakseen ajattelevin silmin
pimeään.

Hän oli kolmikymmenvuotias. Neljäntoista vuotiaana poikasena oli hän
paennut Iowassa olevasta kodistaan ja koulusta yhtyäkseen erääseen
uudisasukkaiden vaunumatkueeseen, ja hän oli ensimmäisiä Valkoisten
vuorten rinteille rakennettujen hirsimökkien näkijöitä. Mutta hän ei
ruvennut maanviljelijäksi, ei lampaidenkasvattajaksi eikä suostunut
yksitoikkoiseen maalaiselämään, vaan oli asustanut nyt kaksitoista
vuotta metsissä tehden silloin tällöin matkoja Pineen, Show Downiin
ja Snowdropiin. Tämä hänen vaihteleva metsäelämänsä ei merkinnyt
kumminkaan sitä, ettei hän olisi välittänyt kylien asukkaista. Hän
välitti heistä päinvastoin paljonkin ja hän oli tervetullut kaikkialle,
mutta hän rakasti vapautta, yksinäisyyttä ja kauneutta villin
alkuperäisellä, vaistomaisella kiihkolla.

Ja tänä iltana oli hän saanut selville ilkeän suunnitelman juuri sitä
miestä vastaan, joka oli ainoa näillä seuduilla asuvista valkoisista,
jota hän ei voinut sanoa ystäväkseen.

"Tuo Beasley-konna!" mumisi hän. "Beasley toimii siis yhdessä Snake
Ansonin kanssa. Hän oli kumminkin oikeassa, sillä Al Auchincloss
on viimeisillään. Vanha mies-raukka! Kun kerron hänelle, ei hän
varmastikaan usko minua."

Tuon suunnitelman keksiminen merkitsi Dalelle, että hänen oli
kiiruhdettava Pineen.

"Muudan kaksikymmenvuotias Helen Rayner niminen tyttö", hän mietiskeli.
"Beasley haluaa saada hänet pois tieltä hinnalla millä tahansa. Siis
odottaa tyttöä kuolemaakin pahempi kohtalo."

Dale suhtautui elämään sellaisella tyyneydellä ja kohtaloonsa
alistuvaisuudella, jonka vain pitkäaikainen tutustuminen metsän
julmiin tapahtumiin suo. Ilkeät ihmiset tekevät pahoja töitään
samoin kuin villit sudet ahdistavat hirveä. Hän oli ampunutkin susia
tuon seikan vuoksi. Valkoisten miesten kanssa, olivatpa ne sitten
hyviä tahi pahoja, ei hän ollut vielä riidellyt. Vanhat naiset ja
lapset turvautuivat häneen, mutta hän ei ollut vielä ikinä kiintynyt
keneenkään tyttöön. Senvuoksi tuntuikin tämä kuvittelu Helen Rayneristä
oudolta Dalestä, ja hän totesi nopeasti, että hän aikoi jollakin
tavoin pettää Beasleyn auttaakseen vanhaa Al Auchinclossia ainoastaan
tuon tytön vuoksi. Ehkä tyttö olikin jo matkalla Länteen yksinään,
innokkaana ja toivehikkaana tulevasta kodista. Kuinka vähän ihmiset
tietävätkään, mikä heitä odottaa matkan päässä! Monen tie katkeaa äkkiä
metsässä, ja ainoastaan kokeneet metsästäjät voivat saada surunäytelmän
selville.

"Omituista, miten tulinkaan tänään oiustaneeksi seudun poikki Spruce
Swampista", mietti Dale. Olosuhteet ja liikkeet eivät tavallisesti
tuntuneet hänestä oudoilta. Sattumat muuttivat harvoin hänen
menetelmiään ja tottumuksiaan. Senvuoksi tämä poikkeaminen suunnasta
nähtävättä syyttä ja tuon tyttöä koskevan ilkeän suunnitelman
selvillesaaminen olivat todellakin ajattelemisen arvoisia sattumuksia.
Ja vielä enemmänkin, sillä Dale tunsi suonissaan virtaavan veren
tavattomasti kuumenevan. Hän, jolla oli niin vähän tekemistä miesten
välisissä riidoissa eikä ollenkaan vihassa, tunsi verensä kuumenevan,
kun hän ajatteli tuota tuolle viattomalle tytölle ilkeästi viritettyä
ansaa.

"Vanha Al ei halua kuunnella minua", mietti Dale. "Ja vaikka hän
suostuisikin siihen, ei hän kumminkaan uskoisi minua. Ehkäpä ei kukaan
muukaan. Mutta oli miten oli. Snake Anson ei tule saamaan tuota tyttöä
haltuunsa."

Näillä viimeisillä sanoilla selvitti Dale itselleen oman
suhtautumisensa asiaan, ja hänen tuumiskelemisensa loppui siihen.
Otettuaan pyssynsä käteensä hän laskeutui vintiltä ja kurkisti ovesta.
Yö oli muuttunut pimeämmäksi, tuulisemmaksi ja kylmemmäksi, hajonneita
pilviä kiisi taivaalla, ainoastaan muutamia tähtiä näkyi, hienoa
sadetta vihmoi luoteesta ja metsä tuntui olevan täynnä kumeaa hiljaista
kohinaa.

"Minun on totisesti parasta pysyä täällä", hän sanoi mennen tulen luo.
Hiilet hehkuivat vielä. Metsästyspukunsa taskuista kaivoi hän esille
pienen suolarasian ja muutamia kuivattuja lihaviipaleita. Ne hän laski
hetkeksi kuumille hiilille, kunnes ne alkoivat pihistä ja käpristyä,
sitten hän kokosi ne teroitettuun tikkuun ja söi kuin ainakin nälkäinen
metsästäjä, joka tyytyy vähään.

Hän istuutui muutamalle pölkylle, ojensi kätensä tulen heikkenevään
lämpöön ja katseli noita muuttuvia, hehkuvia ja kullanvärisiä
kekäleitä. Ulkona kiihtyi vain tuuli ja metsän humina muuttui
vähitellen kovaksi kohinaksi. Dale tunsi miellyttävän lämmön hivelevän
ruumistaan nukuttavasti ja kuuli myrskyn humisevan puissa milloin kuin
vesiputouksen, milloin kuin peräytyvän sotajoukon ja sitten taasen
hiljaa ja surullisesti. Hän oli näkevinään hiilloksessa kuvia, jotka
olivat omituisia kuin unet.

Äkkiä hän nousi, kiipesi vintille, ojentautui pitkäkseen ja nukkui pian.

Kun harmaa sarastus koitti, oli hän jo poikkimaisin matkalla Pineen.

Yön kuluessa oli tuuli kääntynyt ja sade lakannut. Aukeilla paikoilla
kasvavassa ruohossa oli hieman kuuraa. Kaikki oli harmaata, niin
puistikot kuin metsäaukiotkin, ja syvempi, tummempi harmaa osoitti,
missä metsän reuna oli. Varjot piileskelivät vielä puiden juurilla
ja hiljaisuus näytti sopeutuvan niiden aavemaisiin muotoihin. Sitten
kirkastui idän taivaanranta, hämärä häipyi ja uneksuva metsämaa heräsi
vastanousseen auringon kauas tunkeutuviin säteihin.

Tämä oli aina Dalen yksinäisten päivien hauskin hetki, samoin kuin
auringonlasku oli niiden surullisin. Se herätti hänessä vastakaikua
ja hänen veressään oli jotakin, johon läheisyydessä olevalta harjulta
kuuluva uroshirven karjunta vaikutti oudosti. Hänen askeleensa olivat
pitkät ja äänettömät, ja niihin paikkoihin tuli tummia jälkiä, jossa
hän sattui astumaan kasteen kostuttamalle ruoholle.

Dale kulki ristiin rastiin kumpujen yli päästäkseen vaikeammasta
kiipeämisestä, mutta "senacat", kuten meksikolaiset lammaspaimenet
noita puistoja muistuttavia niittyjä nimittävät, olivat niin pyöreät
ja tasaiset kuin ne olisivat olleet ihmisten raivaamat kauniiksi
vastapainoksi noille tummanviheriöiville, rosoisille ja uurteisille
harjuille. Noilla aukeilla niityillä ja tiheää metsää kasvavilla
harjuilla huomasi Dalen nopea katse paljon riistaa. Oksien risahtelu
ja kuusten väliin katoavan varjon vilahdus, pyöreä ja musta, kömpelö
esine, viidakosta kuuluva visertely ja hiipivät askeleet olivat kaikki
tuttuja merkkejä Dalelle. Kun hän sattumalta äänettömästi saapui
muutamaan aukioon, huomasi hän punaisen ketun vaanivan jotakin riistaa,
jonka hän sitten lähestyessään tunsi peltokanaparveksi. Ne pyrähtivät
lentoon koskettaen siivillään puiden oksiin, ja kettu juoksi tiehensä.
Jokaisella niityllä oli villejä kalkkunoita syömässä korkean ruohon
siemeniä.

Hänen tapanaan oli aina ollut käydessään Pinessä ampua riistaa ja viedä
tuoretta lihaa muutamille vanhoille ystäville, jotka olivat iloiset
saadessaan tarjota hänelle asuntoa. Ja vaikka hänellä nyt olikin kiire,
ei hän aikonut kumminkaan poiketa totutusta tavastaan.

Vihdoin hän saapui mäntyvyöhykkeeseen, jossa nuo suuret, pahkaiset
ja keltaiset puut työnsivät latvansa komeasti korkealle kasvaen
erillään toisistaan. Neulaset muodostivat maalle ruskean, tuoksuvan ja
joustavan maton, joka oli tasainen kuin lattia. Oravat katselivat häntä
kaikkialta paeten kauemmaksi hänen lähestyessään -- pienet ruskeat ja
hieman juovikkaat oravat ja suuremmatkin ruosteenväriset ja nuo ihanat
tummanharmaat, joilla on tuuheat valkoiset hännät ja töyhtöpäiset
korvat.

Mäntyvyöhyke päättyi äkkiä avaraan, harmaaseen ja aaltoilevaan
aukeaan maahan, joka muistutti suuresti ruoho-aavikkoa. Sekä lähempää
että kauempaa näkyi kukkuloita ja haapaviidakoiden punakeltainen
väri kimalteli aamu-auringon valossa. Dale peloitti parven villejä
kalkkunoita, niitä oli siinä arviolta noin neljäkymmentä, ja niiden
harmaa höyhenpuku, jossa oli valkoisia pilkkuja, ja miellyttävät
solakat ruumiit ilmaisivat hänelle niiden olevan naaraita. Joukossa
ei ollut ainoatakaan kukkoa. Ne alkoivat juoksennella sinne tänne
ruohokossa niin että niiden päät vain vilahtelivat, ja lopulta ne
katosivat kokonaan. Dale huomasi vilahdukselta väijyviä arosusia,
jotka varmaankin olivat vaanineet kalkkunoita. Kun ne huomasivat hänet
ja pakenivat metsään, ampui hän nopeasti likimmäistä. Hänen luotinsa
sattui alas, kuten hän oli tarkoittanutkin, mutta liian alas, ja
susi sai vain naamaansa maata ja männynneulasia. Siitä se säikähti
niin, että se syöksyi syrjään sokeasti, törmäsi muutamaan puuhun,
hyppäsi taasen jaloilleen ja pelastui lopulta metsään. Dalea huvitti
tällainen. Hän taisteli kaikkia metsän ryösteleviä petoja vastaan,
vaikka hän olikin oppinut huomaamaan, että pantterit ja karhut, sudet
ja ketut olivat yhtä tarpeelliset luonnon suuressa järjestelmässä kuin
kaikki nuo villit, rauhalliset ja kauniit eläimetkin, joita nuo pedot
metsästelivät. Mutta hän piti kumminkin toisista enemmän kuin toisista
ja valitti selittämätöntä julmuutta.

Hän kulki tuon laajan ruohoisen tasangon poikki ja saapui toiselle
asteittaiselle alamäelle, jossa haavat ja männyt varjostivat matalaa
syvännettä ja lämpimät aurinkoiset aukiot reunustivat kimaltelevaa
puroa. Hän kuuli äkkiä kalkkunoiden kaakatusta, ja se oli merkki
hänelle, että hän muuttaisi suuntaansa ja kiertäisi kyyrysillään erään
haavikon ympäri. Muutamassa aurinkoisessa ruohoakasvavassa aukiossa
oli toistakymmentä suurta kalkkunakukkoa, jotka kaikki epäilevästi
katselivat häneen päin pystyssä päin ja niille ominaisin villeiltä
näyttävin ilmein. Vanhoja villejä kalkkunakukkoja on äärettömän vaikea
väijyä. Dale ampui kumminkin pari niistä. Toiset alkoivat juosta kuin
strutsit ponnahdellen maasta ja levittäen siipensä. Tämä juokseva
alku auttoi niiden raskaat ruumiit surisevaan lentoon. Ne lensivät
matalalla, noin miehen korkeudella ruohosta ja katosivat metsään.
Dale heitti ampumansa kalkkunat olalleen ja jatkoi matkaansa. Pian
saapui hän muutamaan metsässä olevaan aukioon, josta hän voi katsella
peninkulman pituisen, mäntyjä ja setrejä kasvavan rinteen yli autioon
ja kimaltelevaan erämaahan, jota jatkui yhtämittaa hämärästi näkyvälle
tummalle taivaanrannalle asti.

Pinen pieni kylä oli viimeisellä harvaa metsää kasvavalla penkereellä.
Tummavetisen ja nopeasti virtaavan joen suuntaan viepä tie jakoi
tuon puisen rakennusryhmän kahtia, josta kohosi hitaasti sinisiä
savupatsaita. Auringonpaisteessa keltaiselta näyttävät maissi- ja
kaurapellot ympäröivät kylää, ja viheriät kedot, joilla hevoset ja
karja kävivät laitumella, jatkuivat tiheään metsänreunaan saakka. Kylän
paikka näytti luonnolliselta aukeamalta, sillä ei mikään osoittanut,
että siitä olisi kaadettu puita. Maisema oli ehkä liian villi
näyttääkseen ihanalta, mutta se oli rauhallinen ja tyyni ja vaikutti
katsojaan etäiseltä yhteiskunnalta, hyvinvoivalta ja onnelliselta,
sijaitessaan siinä eristettyjen asukkaittensa rauhallisena tyyssijana.
Dale pysähtyi erään sievän, pienen puurakennuksen edustalle, jonka
ympärillä oli auringonkukkien reunustama pieni kasvitarha. Hänen
huutoonsa vastasi muudan vanha, harmaatukkainen ja kumara vaimo, joka
kumminkin oli huomattavasti reipas ilmestyessään ovelle.

"No mutta, eikö siellä olekin Milt Dale!" huudahti hän tervetuliaisiksi.

"Varmasti, rouva Cass", hän vastasi. "Olen tuonut teille kalkkunan."

"Milt, olet niin hyvä poika, ettet milloinkaan unhota leski Cassia.
Millainen kaunis kukko! Ensimmäinen, jonka näen tänä syksynä.
Mieheni Tom toi joskus kotiin samanlaisia kukkoja, ja ehkä hän vielä
ilmestyykin kotiin jolloinkin."

Hänen miehensä, Tom Cass, oli mennyt vuosia sitten metsään milloinkaan
enää sieltä palaamatta. Mutta tuo vanha vaimo odotti häntä vielä eikä
milloinkaan lakannut toivomasta.

"Ihmisiä on eksynyt tuonne metsään ja he ovat tulleet kumminkin
takaisin", vastasi Dale nytkin, kuten usein ennenkin.

"Tule suoraan sisään. Tiedän sinun olevan nälissäsi. Milloin söit,
poikaseni, tuoreita munia ja omenapiirakoita viimeksi, sanopa se?"

"Luultavasti te sen muistatte", vastasi Dale nauraen seuratessaan
emäntää pieneen puhtaaseen keittiöön.

"Herra siunatkoon, siitähän on kuukausia!" vastasi emäntä pudistaen
harmaata päätään. "Milt, sinun on lopetettava tuo villi elämä, mentävä
naimisiin ja perustettava koti."

"Annatte minulle aina saman neuvon."

"Niin annankin ja vielä sinä sen teetkin, saadaanpa vain nähdä.
Istuuduhan nyt siihen, niin piakkoin saat sellaista syötävää, että
sylki valuu suuhusi."

"Oletteko kuullut mitään uutisia, täti?" Dale kysyi.

"Tällaisen kuolleen paikan uutiset on pian kerrottu, erittäinkin nyt,
kun ei kukaan ole käynyt Snowdropissa pariin viikkoon!... Sara Jones
kuoli, tuo vanha raukka. Hänelle se kyllä olikin parasta -- ja muudan
lehmistäni karkasi. Milt, ne tulevat hulluiksi, kun ne saavat olla
vapaina metsässä. Sinun on etsittävä se ihmisten ilmoille, koska ei
kukaan muu osaa. Pantteri tappoi John Dakkerin hiehon ja Lem Hardenin
nopean hevosen, sinähän tunnet tuon hänen lemmittynsä, varastivat
hevosvarkaat. Lem on melkein suunniltaan. Ja siitä juolahtaa mieleeni
kysyä sinulta, missä sinun suuri oriisi on, jota et milloinkaan myy
etkä lainaa?"

"Hevoseni ovat metsässä, täti, varmassa turvassa hevosvarkailta."

"Hyvä, sehän tuo kuulostaa joltakin. Meiltä on varastettu hieman karjaa
tänä kesänä, Milt, sitä ei voida kieltää."

Siten valmistaessaan ruokaa Dalelle tuo vanha vaimo kertoi kaikki, mitä
oli tapahtunut tuossa pienessä kylässä Dalen viimeisen käynnin jälkeen.
Dalea huvittivat hänen juorunsa ja hänen omituinen filosofiansa, ja
tädin pöydän ääressä oli niin mukava istua. Hänen mielestään ei missään
ollut niin hyvää voita eikä kermaa, ei sellaista kinkkua eikä munia.
Sitäpaitsi oli tädillä aina varastossa omenapiirakkaa, milloin hän
vain sattui tulemaankaan, ja omenapiirakatta oleminen oli yksi Dalen
harvoista kieltäytymisistä hänen oleskellessaan metsissä.

"Kuinka vanha Auchincloss voi?" kysyi Dale sitten.

"Huonosti, hyvin huonosti", huokaisi rouva Cass. "Mutta hän kuljeskelee
ja ratsastelee samoin kuin ennenkin. Al ei ole enää pitkäaikainen
tässä maailmassa. Ja, Milt, nyt muistankin, että minulla on sinulle
kerrottavana hyvin merkillisiäkin uutisia."

"Älkäähän nyt!" huudahti Dale rohkaistakseen innostunutta vanhusta.

"Al on kutsunut tänne Saint Joesta sisarentyttärensä Helen Raynerin.
Hän saa periä koko Alin omaisuuden. Olemme kuulleet hänestä paljonkin
- - hän on kuulemma komea tyttö. Nyt, Milt Dale, on sinun otettava
tilaisuudesta vaari. Lähde sieltä metsästäsi ja ala työskennellä. Voit
mennä naimisiin tuon tytön kanssa!"

"Minulla ei luullakseni ole mitään mahdollisuuksia, täti", vastasi Dale
hymyillen.

Vanhus tuhautti nenäänsä. "Paljonkin, kultaseni! Jokainen tyttö ottaa
sinut, Milt Dale, jos vain suostut kosimaan."

"Minutko? Miksi, täti?" kysyi Dale sekä iloisesti että
ajattelevaisesti. Kun hän palasi muiden ihmisten joukkoon, täytyi hänen
aina pakottaa ajatuksensa mukautumaan muiden ihmisten mielipiteihin.

"Miksikö? Selitän sen sinulle, Milt. Eläessäsi tuolla metsässä olet
joskus kuin kymmenvuotias poika ja joskus taasen niin vanha kuin
nuo vuoret. Näissä seuduissa ei ole ainoatakaan sinuun verrattavaa
nuorukaista. Ja tuo tyttö on kerran saapa kaikki Auchinclossin
rikkaudet."

"Silloin ei hän ehkä olekaan niin helposti otettavissa", vastasi Dale.

"Niin, sinulla ei todellakaan ole mitään syytä rakastua hänen
rikkauksiinsa. Mutta, Milt, Auchinclossin naisista on aina tullut hyviä
vaimoja."

"Rakas täti, haaveilet nyt joutavia", sanoi Dale vakavasti. "En halua
vaimoa, sillä olen muutenkin onnellinen metsissäni."

"Aiotko sitten elää kuin intiaani koko ikäsi, Milt Dale?" kysyi vanhus
tiukasti.

"Toivoakseni."

"Sinun pitäisi hävetä. Mutta joku tyttö saa kyllä mielesi muuttumaan,
poikaseni, ja ehkä tuo Helen Rayner juuri onkin tuo valittu. Toivon ja
rukoilen sitä."

"Täti, jos nyt otaksummekin, että hän voi muuttaa minut, ei hän
kumminkaan voi muuttaa vanhaa Alia. Tiedät hänen vihaavan minua."

"En ole siitä ollenkaan varma, Milt. Puhuttelin Alia tässä eräänä
päivänä. Hän kyseli sinua ja sanoi sinua villiksi, mutta myönsi
kumminkin, että sinunlaisesi miehet ovat hyvin tarpeelliset tällaisissa
uudisasutuksissa. Jumala ainoastaan tietää, miten paljon hyvää olet
tehnyt tälle kylälle. Milt, vanha Al ei hyväksy sinun villiä elämääsi,
mutta hänellä ei ollut mitään kaunaa sinua kohtaan, ennenkuin kesy
puumasi tappoi niin paljon hänen lampaitaan."

"Täti, en usko Tomin milloinkaan tappaneen Alin lampaita", selitti Dale
varmasti.

"Al kumminkin luulee niin ja monet muutkin", vastasi rouva Cass
pudistaen ajattelevasti harmaata päätään. "Et ole milloinkaan vannonut,
ettei se ole sitä tehnyt. Ja nuo molemmat paimenethan vannoivat
nähneensä sen."

"He näkivät vain jonkun puuman. Ja he olivat niin peloissaan, että
juoksivat pakoon."

"Kukapa sitten ei juoksisi? Tuo suuri peto säikähdyttää jokaisen.
Älä Herran nimessä kuljeta sitä enää milloinkaan tänne. En unhota
ikinä sitä hetkeä, jolloin sen teit. Kaikki Pinessä olevat ihmiset,
sekä aikuiset että lapset, vieläpä hevosetkin säikähtivät silloin ja
juoksivat pakoon."

"Niin, mutta Tomia ei voida syyttää, täti, sillä se on kesyin
lemmikeistäni. Sehän koetti tukkia päänsä syliinne ja nuolla kättänne."

"No niin, Milt, en halua sanoa, ettei tuo puuma-lemmikkisi käyttäydy
paremmin kuin moni tuntemani ihminen, sillä niin se juuri teki. Mutta
sen ulkomuoto ja mitä siitä sanotaan riittävät minulle."

"Mitä kaikkea siitä sitten puhutaan, täti?"

"Silloin kun se ei ole sinun näkyvissäsi, sanotaan sen olevan villin.
Se voi kuulemma vainuta ja tappaa jokaisen eläimen, jonka jäljille sen
vain päästät."

"Olen opettanut sen sellaiseksi."

"Jätä senvuoksi Tom kotiisi metsään silloin kun tulet käymään luonamme."

Dale lopetti herkullisen ateriansa ja kuunteli vielä hetkisen vanhuksen
puhetta. Sitten otti hän pyssynsä ja toisen kalkkunan ja sanoi
jäähyväiset. Vanhus seurasi häntä tielle.

"Kai sinä tulet piakkoin jälleen, etkö tulekin? Haluat varmaankin
tutustua Alin sisarentyttäreen, joka saapuu tänne viikon kuluttua?"

"Tulen varmasti jonakin päivänä. Täti, oletteko tavannut ystäviäni,
noita mormonipoikia?"

"En ole nähnyt heitä enkä haluakaan", vastasi vanhus. "Milt Dale,
elleivät muut saa sinua vangituksi, niin tekevät sen varmasti mormonit."

"Älkää olko huolissanne, täti. Pidän noista pojista. He tapaavat
minut usein metsässä ja pyytävät minua auttamaan heitä jonkun hevosen
hakemisessa tahi riistan tappamisessa."

"He ovat nyt Beasleyn palveluksessa."

"Niinkö?" huudahti Dale säpsähtäen. "Mitä he tekevät?"

"Beasley on rikastunut niin, että hän rakennuttaa aitauksen eikä
hänellä ole kuulemma tarpeeksi miehiä."

"Beasleykö rikastunut?" toisti Dale miettiväisesti. "Hänellä on siis
enemmän hevosia, lampaita ja karjaa kuin milloinkaan ennen."

"Herra siunatkoon, Milt! Beasleyllä ei ole aavistustakaan paljonko hän
omistaa. Niin, hän on nyt näiden seutujen mahtavin mies sitten kuin
vanha Al on alkanut heikontua. Beasleyn onnistuminen ei totisesti ole
parantanut Alin terveyttä. Heillä on kuulemma ollut katkeria riitoja
viime aikoina. Al ei ole enää sama kuin ennen."

Dale toisti jäähyväisensä vanhalle ystävälleen ja poistui miettiväisenä
ja vakavana. Beasleytä ei ollut ainoastaan vaikea pettää, vaan häntä
oli myös vaarallinen vastustaa. Ei ollut ollenkaan epäilemistäkään,
ettei hän toimisi häikäilemättömästi saavuttaakseen valta-aseman
Pinessä. Kulkiessaan tiellä alkoi Dale tavata tuttuja, jotka lausuivat
hänet niin tervetulleeksi ja osoittivat sellaista mielenkiintoa hänen
hommiinsa, että hänen mietiskelynsä keskeytyi joksikin ajaksi. Hän vei
kalkkunan eräälle toiselle vanhalle ystävälle, ja poistuttuaan hänen
talostaan poikkesi hän kylän kauppaan. Se sijaitsi suuressa hienosti
salvetussa rakennuksessa, joka oli karkeasti vuorattu. Sen edustalla
oli tilava lankuista rakennettu kuisti ja tien vieressä aita hevosten
kiinnittämistä varten.

"Minut saadaan hirttää, ellei tuo ole Milt Dale!" huudahti muudan.

"Päivää, Milt, sinä vanha pukinnahka! Olenpa oikein mielissäni
saadessani puhutella sinua!" tervehti toinen.

"Halloo, Dale! Olet kuin lääke kipeille silmille!" huudahti kolmas.

Oltuaan kauan poissa Dale tunsi aina samanlaista lämpöä tavatessaan
nämä ystävänsä. Se haihtui kumminkin pian jälleen metsien
kätköissä, ja senvuoksi juuri Pinen asukkaat, muutamia poikkeuksia
lukuunottamatta, vaikka he pitivätkin hänestä ja suuresti ihailivat
hänen metsissä saavuttamaansa viisautta, suhtautuivat häneen kuin
johonkin olemattomaan. Koska hän rakasti vapautta ja piti sitä kylä-
ja maalaiselämää parempana, eivät ihmiset lukeneet häntä heihin
kuuluvaksi. Toiset luulivat häntä laiskaksi, toiset oikulliseksi,
muutamat otaksuivat, että hän mieleltään ja tavoiltaan oli täydellinen
intiaani, ja olipa olemassa sellaisiakin, joiden mielestä hän oli
hidasjärkinen. Sitten oli tuossa heidän suhtautumisessaan häneen
toinenkin puoli, joka aina soi hänelle hyväluontoista iloa. Pari
joukosta pyysi häntä tuomaan heille muutamia kalkkunoita ja muutakin
riistaa, ja toiset halusivat tulla metsästämään hänen kanssaan.
Lem Harden tuli kaupasta pyytäen Dalea etsimään hänen varastettua
hevostaan. Lemin veli halusi saada muutaman vapaana juoksevan
tamman pyydystetyksi ja tuoduksi kotiin. Jesse Lyons pyysi häntä
kesyttämään erään varsan, ja kesyttämään sen kärsivällisesti eikä niin
kovakouraisesti kuin Pinen häikäilemättömillä ratsastajilla oli tapana.
Siten kertoivat he kaikki Dalelle omista itsekkäistä tarpeistaan
aavistamatta ollenkaan näiden ehdotusten imartelevaa laatua. Lopulta
sattui tulemaan kauppaan pari naista, joiden huomautukset muodostivat
oivallisen todistuksen Dalen kunnollisuudesta.

"Mutta onhan täällä Milt Dalekin!" huudahti vanhempi heistä. "Miten
onnellinen sattuma! Lehmäni on kipeä eikä näissä miehissä ole sen
parantajaa. Pyydän Miltiä tulemaan sinne."

"Kukaan ei ole Miltin veroinen!" huudahti toinen vaimo sydämellisesti.

"Hyvää päivää, Milt Dale!" tervehti ensimmäinen puhuja. "Kun pääsette
erillenne noista laiskoista miehistä, niin tulkaa sitten meille."

Dale ei kieltäytynyt milloinkaan palvelemasta toisia, ja senvuoksi
hänen harvoin tapahtuvat käyntinsä Pinessä tahtoivatkin muuttua hänelle
vastenmielisen pitkiksi.

Hetkistä myöhemmin näyttäytyi Beasley kadulla ja ollessaan juuri
astumaisillaan kauppaan hän huomasi Dalen.

"Halloo, Milt!" huudahti hän sydämellisesti tullen Dalea kohti
ojennetuin käsin. Hänen tervehdyksensä oli vilpitön, mutta välähtävä
katse, jonka hän loi Daleen, ei ollut hänen iloisuutensa aiheuttama.
Päivänvalossa näytti Beasley suurelta, rohkealta ja jyrkältä mieheltä,
jolla oli voimakkaat tummaveriset kasvot. Hänen taistelunhaluinen
esiintymisensä osoitti, että hän oli luotettava ystävä ja paha
vihollinen.

Dale puristi hänen kättään.

"Kuinka voitte, Beasley?"

"En halua valittaa, Milt, vaikka minulla onkin enemmän työtä kuin voin
suorittaa. Et halua varmastikaan ruveta paimenieni johtajaksi?"

"En todellakaan!" vastasi Dale. "Kiitoksia kumminkin tarjouksesta."

"Mitä sinne metsiin muuten kuuluu?"

"Siellä on paljon kalkkunoita ja hirviä ja kosolti karhujakin.
Intiaanit ovat palanneet etelään varhain tänä syksynä. Talvi tulee
kumminkin varmasti myöhään ja on lauha."

"Hyvä! Mistä päin sinä muuten tulet?"

"Poikkimaisin kämpältäni", vastasi Dale välttelevästi.

"Kämpältäsikö? Kukaan ei ole sitä vielä löytänyt", vastasi Beasley
töykeästi.

"Siellä se kumminkin on."

"Luullakseni on sinulla tuo puuma kiinnitettynä oveesi?" kysyi Beasley,
ja tuskin huomattava vapistus värisytti hänen jäntevää ruumistaan.
Hänen kovien ruskeiden silmiensä terät laajenivat myöskin.

"Tom ei ole kiinni. Minulla ei ole sille mitään majaa, Beasley."

"Aiotko sanoa minulle, että tuo suuri peto kulkee vapaana leirissäsi
olematta edes missään aitauksessakaan?" sanoi Beasley tiukasti.

"Aivan niin."

"No sillä tavalla! En pidä kumminkaan puumista. Moni sellainen ahdisti
minua viime yönä. En sano tätä senvuoksi, että pelkään, mutta en halua
kumminkaan olla tuollaisten petojen kanssa missään tekemisissä...
Aiotko viipyä täällä kauankin?"

"Vähän aikaa kumminkin."

"Tule käymään tilallani. Olen iloinen saadessani sinut vieraakseni
milloin tahansa. Muutamat vanhat metsästystoverisi ovat nyt
palveluksessani."

"Kiitoksia, Beasley. Pistäydyn siellä varmasti."

Beasley aikoi poistua ottaen jo muutamia askelia, mutta sitten hän
kääntyi jälleen muisteltuaan nähtävästi jotakin.

"Otaksun sinun kuulleen, että vanha Auchincloss on melkein
viimeisillään?" kysyi hän näyttäen hyvin miettiväiseltä. Dale huomasi,
että Beasley kyllä sanoo enemmänkin, kun hän vain antaa jonkun
vihjauksen.

"Leski Cass kertoi minulle kaikki uutiset. Liian ikävä juttu vanhalle
Alille", vastasi Dale.

"Varmasti! Hänen päivänsä ovat luetut. Surkuttelen häntä, vaikka hän ei
ole ollutkaan rehellinen minua --"

"Beasley", keskeytti Dale nopeasti, "et voi sanoa tuota minulle, sillä
Al Auchincloss on aina ollut tämän seudun valkoisin ja rehellisin mies."

Beasley vilkaisi Daleen synkästi.

"Dale, mielipiteesi eivät voi muuttaa muiden ajatuksia hänestä",
vastasi Beasley harkitusti. "Elät tuolla metsissä etkä --"

"Vaikka elänkin metsissä, osaan kumminkin ajatella ja tiedän koko
joukon asioita", vastasi Dale yhtä harkitusti. Kuuntelevat miehet
katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Tämä Milt Dale erosi suuresti
entisestä eikä Beasleykään voinut olla näyttämättä hämmästystään.

"Mitä sitten tiedät?" kysyi hän töykeästi.

"Tiedän mitä täällä Pinessä tapahtuu", vastasi Dale.

Muutamat miehet nauroivat.

"Täällä tapahtuu varmasti paljonkin, sitä ei voida kieltää", pisti Lem
Harden vähin.

Ehkä ei terävänäköinen Beasley ennen ollut pitänyt Dalea minään
tärkeänä henkilönä, ei ainakaan sellaisena, joka voi tehdä tyhjäksi
hänen aikeensa. Mutta tällä hetkellä vainusi hän ehkä jotakin tahi
huomasi saaneensa Dalesta sellaisen vastustajan, joka sekä hämmästytti
että kiusasi häntä.

"Dale, olen riidellyt Al Auchinclossin kanssa jo vuosikausia", sanoi
Beasley. "Suurin osa hänen omaisuudestaan kuuluu minulle ja varmasti
olen sen ottavakin haltuuni. Luultavasti kylän asukkaat jakautuvat
kahteen puolueeseen, toiset rupeavat puolustamaan Alia ja toiset minua.
Mutta otaksuttavasti on minun puolueeni suurempi. Kumpaanko sinä yhdyt?
Al Auchincloss ei ole milloinkaan ollut sinulle miksikään hyödyksi ja
sitäpaitsi on hän kuolemaisillaan. Aiotko yhtyä häneen?"

"Varmasti!"

"Olen iloinen, että ilmaisit kantasi", vastasi Beasley lyhyesti
poistuen sellaisen miehen voimakkain askelin, joka on valmis
musertamaan kaikki esteet tieltään.

"Milt, teit tyhmästi hankkiessasi Beasleystä vihollisen itsellesi",
sanoi Lem Harden. "Hänestä tulee vielä tämän seudun mahtavin mies."

"Hän on varmasti astuva Alin tilalle", sanoi toinen.

"Milt menetteli reilusti puolustaessaan vanhaa Al-raukkaa", sanoi Lemin
veli.

Dale erosi heistä lähtien miettiväisenä kulkemaan eteenpäin. Hänen
Beasleystä tietämänsä seikat painoivat nyt vähemmän hänen mieltään,
ja hänen valitsemansa suorasukainen käyttäytyminen tuntui hänestä nyt
viisaimmalta. Hänen oli ajateltava, ennenkuin hän meni tapaamaan vanhaa
Al Auchinclossia, ja senvuoksi meni hän tunniksi metsään.



III.


Sitten kuin Dale oli toimittanut muutamia Pinessä asuvien vanhojen
ystävien hänelle antamia tehtäviä, suuntasi hän iltapäivällä kulkunsa
Auchinclossin maatilaa kohti. Tuo matala, nelikulmainen, tavattoman
suuri kivi- ja puurakennus sijaitsi muutamalla pienellä kukkulalla
puolen peninkulman päästä kaupungista. Ollen samalla sekä koti että
linnoitus oli se ensimmäinen näille seuduille rakennettu asumus, ja sen
teon olivat intiaanit useammasti kuin kerran keskeyttäneet. Apachit
olivat kumminkin sitten joiksikin ajoiksi suunnanneet hurjat retkensä
Valkoisten vuorten eteläpuolella sijaitseville seuduille. Auchinclossin
taloa ympäröivät tallit ja katokset ja kaikensuuruiset hyvin viljellyt
vainiot. Kaurapellot näyttivät harmailta ja keltaisilta iltapäivän
auringon valossa, ja pajujen reunustama puro jakoi kahtia äärettömän
suuren laitumen, jolla kuljeskeli hevosia, ja kauempana aaltoilevalla
alangolla oli harhailevia karjalaumoja.

Koko kartano osoitti, mitä monien vuosien työ ja uutteruus voivat saada
aikaan. Puro kasteli kartanon ja kylän välissä olevaa viheriöitsevää
laaksoa. Talossa tarvittava vesi tuli kumminkin vuoren korkeilta
metsäisiltä rinteiltä ja oli johdettu sinne yksinkertaisella
laitteella. Samankokoisia mäntypölkkyjä, joihin oli kaivettu syvä ura,
oli asetettu pääksetysten yhteen ja ne muodostivat kimaltelevan torven,
joka jatkuessaan vuoren rinteeltä laakson poikki lopulta kohosi sille
pienelle kukkulalle, jossa Auchinclossin kartano sijaisi. Talon likellä
oli uurretut pölkynpuoliskot vannehdittu yhteen jykeväksi torvesi.
Vesi virtasi tässä osassa johtoa ylöspäin, muudan niistä seikoista,
joka teki maatilan kuuluisaksi ja oli Pinen pienten poikain alituinen
ihmettelyn ja ilon aihe. Ne molemmat kunnon naiset, jotka hoitivat
Auchinclossin suurta taloutta, hämmästyivät usein niitä omituisia
esineitä, joita tuo alituisesti virtaava kirkas ja kylmä vuoristovesi
kuljetti heidän keittiöönsä.

Sattuikin niin tänään, että Dale tapasi Al Auchinclossin muutaman
kuistin varjosta, jossa hän keskusteli joidenkin paimeniensa ja
tukkilaistensa kanssa. Auchincloss oli lyhyt tanakka mies, jolla oli
hyvin leveät hartiat. Hänen hiuksensa eivät olleet vielä harmaat
eikä hän näyttänyt erittäin vanhaltakaan, mutta kumminkin oli hänen
kasvoissaan jotakin väsynyttä, jotakin tuollaista synkkää ja kalpeaa,
joka ilmaisi vanhentumista ja elinvoimain heikontumista. Hänen
kasvonsa, joissa oli suuri syntymämerkki, olivat säännölliset ja
kauniit, hänellä oli rehelliset siniset silmät, hieman surulliset,
mutta kumminkin vielä elämänhaluiset.

Dale ei tiennyt ollenkaan, miten hänen vierailuunsa suhtauduttaisiin,
eikä hän olisi ollenkaan hämmästynyt, vaikka hänen olisi käsketty
poistua talosta. Hän ei ollut käynyt siellä vuosikausiin. Senvuoksi hän
hämmästyikin nähdessään Auchinclossin viittaavan paimenia poistumaan.
ja suhtautuvan hänen tuloonsa erikoisetta ilmeettä.

"Päivää, Al! Kuinka voitte?" tervehti Dale tyynesti asettaessaan
pyssynsä seinää vasten.

Auchincloss ei noussut, vaan ojensi ainoastaan kätensä.

"Kuulehan, Milt Dale, tapaan sinut nyt varmasti ensimmäisen kerran
sellaisessa tilassa, etten voi kaataa sinua selällesi", vastasi
tilanomistaja. Hänen äänensä oli sekä ärtyisä että lämmin.

"Otaksun teidän tarkoittavan, ettette ole oikein terve", vastasi Dale.
"Olen pahoillani."

"En tarkoita sitäkään. En ole sairastanut milloinkaan elämässäni.
Olen vain kulutettu loppuun, kuten hevonen, joka on ollut voimakas
ja tottelevainen ja tehnyt työtä liiaksi. Sinä et kumminkaan näytä
päivääkään vanhemmalta, Milt. Tuollainen metsissä eläminen ei jätä
jälkiä mieheen."

"Niin, tunnen voivani hyvin eikä aika tunnu minusta milloinkaan
pitkältä."

"Tuskinpa sinä sentään niin tyhmä oletkaan kuin luullaan. Olen
ajatellut sitä viime aikoina saatuani aikaa tuumimiseen. Mutta, Milt,
rikkauksia et kumminkaan taida koota?"

"Al, minulla on kaikkea, mitä haluan ja tarvitsen."

"Et kumminkaan elätä ketään etkä tee mitään hyvää maailmassa."

"Emme voi olla yhtä mieltä siitä, Al", vastasi Dale hymähtäen.

"Emme totisesti voikaan. Tulit varmaankin vain tervehtimään minua?"

"En yksinomaan sitäkään varten", vastasi Dale miettivästi. "Haluan
sanoa teille aluksi, että suostun korvaamaan teille nuo lampaat, jotka
aina olette luullut kesyn puumani tappaneen."

"Suostutko? Miten luulet siitä suoriutuvasi?"

"Ei kai niitä ollut hyvinkään monta, vai kuinka?"

"Ainakin viisikymmentä."

"Niin montako! Al, luuletteko vieläkin, että vanha Tom tappoi nuo
lampaat?"

"Hm! Milt, tiedän varmasti sen tappaneen ne."

"Al, miten voitte tietää sellaista, jota en minäkään tiedä? Olkaa nyt
järkevä. Älkäämme ruvetko riitelemään tästä jälleen. Haluan maksaa nuo
lampaat työlläni, ja --"

"Milt Dale, haluat siis tulla tänne maksamaan työlläsi nuo
viisikymmentä lammasta", toisti vanha tilanomistaja uskomatta korviaan.

"Varmasti."

"No, minut saa hirttää!" Hän nojautui taaksepäin ja katsoi
tutkivasti Daleen. "Mitä sinulle on tapahtunut, Dale? Oletko kuullut
sisarentyttäreni tulosta ja haluat kunnostautua hänen nähtensä?"

"Niin, Al, hänen tulollaan on paljon osaa päätöksessäni", vastasi
Dale vakavasti. "Mutta en milloinkaan ole aikonut kunnostautua hänen
nähtensä, kuten vihjaisitte."

"Joutavia.' Olet aivan näiden muiden varsojen kaltainen. Mutta hyvä
merkki se silti on. Vain nainen voi sinut saadakin luopumaan tuosta
metsäelämästäsi. Mutta, poikaseni, tämä sisarentyttäreni, Helen Rayner,
saa sinut kyllä pyörälle päästäsi. En ole nähnyt häntä milloinkaan,
mutta sanotaan hänen olevan äitinsä kaltaisen. Ja Nell Auchinclossin
laista tyttöä ei monesti olekaan!"

Dale tunsi punastuvansa. Tällainen keskustelu tuntui todellakin oudolta
hänestä.

"Annan kunniasanani, Al --", aloitti hän.

"Poika, älä valehtele vanhalle miehelle."

"Valehteleko! En halua valehdella kenellekään, Al, ainoastaan ihmiset,
jotka asuvat kylissä ja ovat aina jossakin tekemisessä toistensa
kanssa, valehtelevat. Elän metsissä, joissa ei mikään pakota minua
valehtelemaan."

"En halunnut loukata sinua, en ollenkaan", vastasi Auchincloss.
"Ja ehkä puheessasi onkin jotakin perää. Puhuimme äsken lampaista,
jotka suuri kissasi tappoi. Niin, Milt, en voi sitä todistaa, en
varmastikaan. Ja ehkä luulet minua houkaksi, kun ilmoitan sinulle
syyni. En luule sitä senvuoksi, että nuo meksikolaiset paimenet
sanoivat nähneensä puuman laumassa."

"Miksi sitten?" kysyi Dale hyvin uteliaasti.

"Vuosi sitten tästä päivästä näin tuon sinun lemmikkisi. Se makasi
kaupan edustalla ja sinä olit siellä sisällä ostamassa elintarpeita.
Tuntui siitä kuin olisin sattunut vastakkain viholliseni kanssa,
sillä, koira vieköön, minulla oli heti selvillä, että tuo puuma oli
syyllinen, kun se katsoi minua silmiin. Nyt sen kuulit!"

Vanhus odotti, että hänelle naurettaisiin. Mutta Dale pysyikin vakavana.

"Ah, tiedän, miltä teistä tuntui", vastasi hän kuin olisivat he
keskustelleet jonkun ihmisen teoista. "Minusta tuntuu ikävältä
epäillä vanhaa Tomia. Mutta se on puuma, ja eläinten teot ovat joskus
kummalliset. Kumminkin, Al, haluan korvata nuo menetetyt lampaanne."

"Et, sinä et korvaa", vastasi Auchincloss nopeasti. "Älkäämme puhuko
siitä enää. Menettelit rehellisesti tehdessäsi tuon tarjouksen. Se
riittää. Unhota senvuoksi huolesi työstä, jos asia sinua nyt kerran
vaivaa."

"On jotakin muutakin, josta haluan puhua kanssanne", aloitti Dale
epäröiden. "Asia koskee Beasleytä."

Auchincloss hätkähti kovasti ja hänen kasvonsa punastuivat nopeasti.
Sitten hän kohotti suuren kätensä, ja se vapisi. Dale huomasi heti,
miten vanhuksen hermot olivat heikontuneet.

"Älä mainitse minulle tuon meksikolaisen nimeä!" kivahti tilanomistaja.
"Rupean silloin näkemään punaista. Dale, en unhota, että puolustit
minua tänään ja rupesit epäröimättä puolelleni. Lem Harden kertoi
minulle. Olin iloissani kuultuani sen. Senvuoksi unhotinkin tänään
vanhan riitamme. Mutta jos puhut minulle sanaakaan tuosta lampaiden
varkaasta, kartoitan sinut heti talostani!"

"Mutta, Al, olkaa nyt järkevä", huomautti Dale vakavasti. "On
välttämätöntä, että puhun teille hänestä."

"Eikä ole. Ei ainakaan minulle. En halua kuunnella."

"Haluatte totisesti, Al", vastasi Dale. "Beasley himoitsee
omaisuuttanne. Hän on tehnyt suunnitelman --"

"Taivaan nimessä, tiedän sen!" huudahti Auchincloss nousten horjuen
seisoalleen ja ollen aivan mustanpunainen kasvoiltaan. "Luuletko tuon
olevan uutta minulle? Lopeta jo, Dale, sillä en voi puhua siitä."

"Mutta, Al, on olemassa vielä jotakin pahempaakin", jatkoi Dale
nopeasti. "Elämämme on uhattu, ja sisarentyttärenne Helen aiotaan --"

"Lopeta jo ja mene matkoihisi!" karjui Auchincloss huitoen suurilla
käsillään.

"Mutta, Al, olen ystävänne", aloitti Dale pyytävästi.

"Ystäväkö?" vastasi tilanomistaja hyvin katkerasti. "Sitten olet ainoa
sellainen. Milt Dale, olen rikas ja olen kuolemaisillani. En luota
keneenkään. Mutta jos sinä villi metsästäjä olet ystäväni, niin todista
se myös. Tapa tuo meksikolainen lampaiden varas! Tee jotakin ja tule
sitten keskustelemaan kanssani."

Sanottuaan sen laahusti hän taloon ollen melkein kaatua ja paiskasi
oven kiinni.

Dale seisoi hetkisen paikoillaan, tarttui sitten pyssyynsä ja poistui.

Hieman ennen auringonlaskua sai hän selville, missä hänen neljä
mormoniystäväänsä oleskelivat, ja saapui heidän leiriinsä illallisen
aikaan.

John, Roy, Joe ja Hal Beeman olivat erään uranuurtaja-mormonin
poikia, joka oli perustanut pienen Snowdropin kylän. He olivat vielä
iältään nuoria miehiä, mutta kova työ ja ankara elämä taivasalla
olivat vaikuttaneet että he näyttivät kokeneilta. Kukin heistä oli
nuorempaansa aina vuotta vanhempi. Mitä heidän ulkomuotoonsa tuli,
oli heitä vaikea erottaa toisistaan. Ollen samalla sekä hevosmiehiä
että lampaidenpaimenia, karjankasvattajia ja metsästäjiä oli heillä
jokaisella pitkä, jäntevä ja voimakas ruumis, laihat, ruskettuneet ja
rauhalliset kasvot ja tuollaiset tyynet terävät silmät, jollaisia ei
ole muilla kuin taivasalla elävillä miehillä.

Dalella ja näillä veljeksillä oli paljon yhteistä ja he olivat
lämpimästi kiintyneet toisiinsa. Mutta he eivät milloinkaan
keskustelleet muusta kuin metsää koskevista seikoista. Dale söi
illallista heidän kanssaan ja puheli, kuten ennenkin, heidän kanssaan
vihjaisemattakaan asiasta, joka painoi hänen mieltään. Aterian jälkeen
auttoi hän Joea hevosten kiinniottamisessa, niiden jalkojen sitomisessa
yöksi ja ajamisessa muutamaan ruohoa kasvavaan mäntyjen välissä olevaan
aukeamaan. Myöhemmin, kun metsä alkoi pimetä kylmän tuulen puhaltaessa
ja nuotio paloi lämmittäen, rupesi Dale puhumaan asiasta, joka vaivasi
hänen aivojaan.

"Olette siis Beasleyn palveluksessa?" kysyi hän aloittaakseen
keskustelun.

"Olimme", vastasi John venytellen. "Mutta tänään, kun kuukautemme
loppui, saimme palkkamme ja erosimme. Beasley varmaankin pahastui."

"Miksi lopetitte?"

John ei vastannut, ja hänen veljiensäkin kasvoissa oli tuollainen tyyni
ja hillitty ilme, joka ilmaisi heidän pakosta olevan vaiti.

"Kuunnelkaahan nyt, mitä olen tullut teille kertomaan, ja sitten voitte
puhua", jatkoi Dale. Sitten hän ilmaisi nopeasti Beasleyn suunnitelman
ryöstää Al Auchinclossin sisarentytär ja anastaa kuolevan miehen
omaisuus.

Kun Dale lopetti melko hengästyneenä, eivät mormonit näyttäneet
ollenkaan hämmästyneiltä eivätkä vihaisilta. Vanhin, John, tarttui
muutamaan keppiin ja kohenteli hitaasti tulisia kekäleitä niin että
valkoiset säkeneet lentelivät.

"No, Milt, miksi kerroit meille tämän?" kysyi hän varovaisesti.

"Olette ainoat ystäväni", vastasi Dale. "Minusta ei tuntunut ollenkaan
turvalliselta puhua tästä asiasta tuolla kylässä, ja senvuoksi
juolahditte te, pojat, heti mieleeni. En aio sallia Snake Ansonin viedä
tuota tyttöä. Mutta minä tarvitsen apua ja senvuoksi tulin luoksenne."

"Beasleyn mahti kasvaa Pinessä ja sen ympäristössä, ja vanha Al
heikontuu heikontumistaan. Beasley anastaa omaisuuden kaikista tytöistä
huolimatta", sanoi John.

"Asiat eivät aina mene luulojen mukaan. Mutta siitä ei nyt olekaan
kysymys. Tuo tyttöä vastaan suunniteltu kepponen minua suututtaa. Hänen
luullaan saapuvan Magdalenaan kuudentenatoista päivänä ja lähtevän
sieltä postivaunuissa Snowdropiin. Mitä minun nyt on tehtävä? Jos hän
matkustaa postivaunuissa, aion olla silloin mukana, siitä saatte olla
aivan varmat. Mutta hän ei saa lähteä niissä ollenkaan. Pojat, aion
jollakin tavoin suojella häntä. Tahdotteko auttaa minua? Olen totisesti
ollut joskus pahassa pulassa teidänkin vuoksenne. Tämä on kumminkin
erilaista. Oletteko todellakin ystäviäni? Tiedätte nyt, millainen
Beasley on, ja teillä on kaikilla jotakin kostettavaa Snake Ansonin
miehille. Teillä on nopeat hevoset, silmät jälkien seuraamiseksi ja
te osaatte ampua. Olette juuri sellaisia miehiä, jollaisia haluan
tovereikseni joutuessani otteluun jonkun roistojoukon kanssa.
Haluatteko liittyä minuun vai annatteko minun mennä yksinäni?"

Silloin John Beeman puristi Dalen kättä voimakkaasti vaiti ollen ja
kalpein kasvoin, ja vuorotellen tekivät muutkin veljet samoin. Heidän
silmänsä kiilsivät tuimasti ja heidän ohuitten huuliensa ympärille
ilmestyi omituinen katkera ilme.

"Milt, ehkä tiedämme millainen Beasley on paremmin kuin sinä", sanoi
John vihdoin. "Hän köyhdytti isäni ja on pettänyt muitakin mormoneja.
Olemme saaneet selville, että hän saa nuo lampaat, joita Ansonin miehet
varastavat. Hän ajaa sitten laumat Phenixiin. Omaisemme eivät salli
meidän syyttää Beasleytä ja senvuoksi olemme kärsineet vaiti ollen.
Isäni on aina sanonut, että heti kun joku vain sanoo ensimmäisen sanan
Beasleytä vastaan, yhdyt sinä meihin."

Roy Beeman laski kätensä Dalen olalle. Hän oli ehkä viisain veljeksistä
ja sellainen, jota seikkailut ja vaarat enimmän miellyttivät. Hän
oli seurustellut enimmän Dalen kanssa, kulkenut tämän kanssa monta
pitkää taivalta, oli taitava ratsastaja ja väsymättömin vainuaja tässä
erämaassa.

"Tulemme varmasti mukaasi", sanoi hän kovalla ja jyrisevällä äänellä.

He istuutuivat jälleen paikoilleen nuotion ääreen. John heitti siihen
enemmän puita, ja rätisten ja säkenöiden leimahti tuli palamaan tuulen
lietsoessa. Kun hämärä muuttui synkäksi yöksi, kiihtyi tuulen humina
puissa kumeaksi kohinaksi. Erään arosusilauman katkonainen ulvonta
alkoi värisyttää ilmaa.

Nuo viisi miestä keskustelivat kauan ja vakavasti tuumaillen,
suunnitellen ja kumoten toistensa ehdotuksia. Dale ja Roy Beeman
ehdottivat enimmän sellaista, jonka kaikki voivat hyväksyä.
Heidän laisensa metsästäjät muistuttavat tutkijoita siinä, että
he suunnitellessaan jotakin kiinnittävät niin paljon huomiota
erikoiskohtiin. Tämä seikka, johon he nyt aikoivat sekaantua, muodosti
tilanteen, jossa oli rajattomia mahdollisuuksia. Niistä oli etupäässä
kiinnitettävä huomio hevosiin ja varustuksiin, pitkään kiertotiehen
päästä Magdalenaan huomaamatta, tuon vieraan tytön pelastamiseen, joka
epäilemättä halukkaasti halusi matkustaa postivaunuissa -- ja nopeaan
pelastamiseen, jos sellainen näyttäytyi tarpeelliseksi, taisteluun ja
välttämättömään takaa-ajoon, pakenemiseen metsiin ja turvalliseen tytön
luovuttamiseen Auchinclossille.

"Sitten, Milt, lähdemme kai ahdistamaan Beasleytä?" kysyi Roy Beeman
merkitsevästi.

Dale vaikeni kumminkin ja näytti miettiväiseltä.

"Nyt tämä jo riittää tälle päivälle", sanoi John. "Ruvetkaamme nyt
nukkumaan."

He levittivät tervavaatteensa. Dale heittäytyi Royn viereen ja kaikki
vaipuivat pian uneen punaisten kekäleiden hitaasti tummetessa, tuulen
kovan huminan vähitellen heikentyessä ja metsän muuttuessa hiljaiseksi.



IV.


Helen Rayner oli ollut länteen päin kiitävässä junassa hyvinkin jo
neljäkolmatta tuntia, ennenkuin hän teki levottomuutta herättävän
huomion.

Sisarensa Bon kanssa, joka oli varhaiskypsä kuusitoistavuotias
tyttönen, oli Helen lähtenyt St. Josephista rakkaille omaisilleen
sanomiensa jäähyväisten katkeroittamin mielin, mutta kumminkin
lumottuna ja elävin aavistuksin Kaukaisen lännen omituisesta
elämästä. Kaikilla heikäläisillä oli oikea uranaukaisijaluonne;
vaihtelevaisuuden, toiminnan ja seikkailujen jano oli hänellä verissä.
Velvollisuus leskeksi joutunutta äitiä kohtaan, jolla oli suuri perhe
hoidettavanaan, oli pakottanut Helenin hyväksymään tämän rikkaan enon
tarjouksen. Hän oli opettanut koulussa ja ohjannut pieniä veljiään
ja sisariaan ja auttanut muutenkin voimainsa mukaan. Ja nyt, vaikka
vanhojen rakkaiden siteiden katkominen tuntuikin raskaalta, houkutteli
tämä tilaisuus kumminkin vastustamattomasti. Hänen unelmiensa
rukouksiin oli vastattu. Hyvän onnen tuominen omaisilleen, tuon pienen,
kauniin ja vallattoman sisaren hoitaminen, noiden keltaisten, likaisten
ja meluisten kylien vaihtaminen suureen, aaltoilevaan ja rajattomaan
tasankoon, eläminen tuollaisessa ihmeellisessä talossa, jonka hän
jonakin kauniina päivänä saa sitten kokonaan omakseen, hevosia, karjaa,
lampaita, erämaata ja vuoria, puita, puroja ja villejä kukkia kohtaan
tuntemansa syvän, vaistomaisen ja kehittymättömän rakkauden täyttyminen
olivat aina olleet hänen intohimoisen ikävänsä kaipauksia, jotka nyt
jollakin ihmeellisellä haltijatarmaisella tavalla näyttivät toteutuvan.

Huomio, että Harve Riggs oli myöskin junassa, oli kolaus näille
onnellisille aavistuksille ja täydellinen sairaaksi tekevä kylmä suihku
hänen lämpimille ja läheisille unelmilleen. Hänen läsnäolonsa voi
merkitä ainoastaan yhtä asiaa: että Riggs oli seurannut häntä. Riggs
oli ollut pahin monista vaikeista koettelemuksista St. Josephissa.
Hänellä oli jonkunlainen vaikutusvalta tahi oikeus äitiin, joka
hyväksyi hänen tarjouksensa mennä naimisiin Helenin kanssa. Hän
ei ollut ollenkaan puoleensavetävä, ei hyvä, ei toimelias eikä
mitään sellaista, joka kiinnitti Helenin mieltä, vaan pöyhkeilevä
ja tepasteleva seikkailija eikä mikään todellinen Lännen asukas,
vaikka hän käyttikin pitkää tukkaa ja ylpeili revolverillaan ja
huonomaineisuudellaan. Helen oli aina epäillyt noita monia taisteluita,
joissa Riggs sanoi olleensa mukana, ja sitäkin, ettei Riggs ollut
tarpeeksi rohkea ollakseen paha siinä merkityksessä kuin Lännen miehet
ovat pahoja. Mutta vilahdus hänestä junan seisoessa La Juntan asemalla,
kun Riggs selvästi vakoili häntä koettaen pysyä piilossa, varoitti
Heleniä ja antoi hänelle uuden tehtävän ratkaistavaksi.

Tämä huomio masensi hänen mielensä. Eläminen ei näyttänyt
muodostuvankaan paljaaksi ruusuilla kulkemiseksi tuolla uudessa
Lännen kodissa. Riggs tulee seuraamaan häntä, ellei hän voi tulla
hänen mukanaan, ja saavuttaakseen tarkoituksensa on hän valmis vaikka
mihin. Helen säpsähti todetessaan joutuneensa oman onnensa nojaan,
tunsi lamauttavaa rohkeuden puutetta, yksinäisyyttä ja avuttomuutta.
Mutta hänen ylpeä luonteensa karkoitti pian nämä tunteet. Tilaisuus
koputti hänen oveensa ja hän aikoi käyttää sitä hyödykseen. Hän ei
olisi ollutkaan Al Auchinclossin sisarentytär, jos hän olisi epäröinyt.
Ja kun ylpeys muuttui todelliseksi vihaksi, olisi hän voinut nauraa
ivallisesti Harve Riggsille ja tämän suunnitelmille, vaikka ne olisivat
olleet millaiset tahansa. Helen päätti kerta kaikkiaan olla pelkäämättä
häntä. Kun hän oli lähtenyt St. Josephista, oli hän suhtautunut Länteen
sykkivin sydämin ja varmoin päätöksin tulla tuon Lännen arvoiseksi.
Tuohon kaukaiseen maahan oli perustettava koteja, eno Al oli
kirjoittanut niin, ja kotien perustamisessa olivat naiset tarpeen. Hän
aikoi kehittyä yhdeksi noista naisista ja kasvattaa sisarestaan toisen
samanlaisen. Ja ajatellen, että hän tietää varmasti mitä hän sanoo
Riggsille, kun tämä ennemmin tahi myöhemmin lähestyy häntä, karkoitti
Helen hänet mielestään.

Kun juna oli liikkeessä, voi Helen katsella noita aina muuttuvia
maisemia, semminkin kun hänen ei silloin ollut pakko pitää huolta
Bosta, kuten asemilla. Hän tarkasteli haaveillen mäntymetsiä, punaisia
kallioisia uomia ja noita hämäriä jylhiä vuoria.

Hän näki auringon laskevan Uuden Meksikon hämärästi näkyvien
harjanteiden taakse. Se muodosti sellaisen ihanan kullanvärisen
loiston taivaalle, että se oli yhtä outo hänelle kuin hänen mielessään
liikkuvat oudot tunteetkin, nuo lumoavat ja jälleen haihtuvat. Bon
riemu ei ollut niin hiljaista, ja samalla kun aurinko laski ja
väriloisto himmeni, pyysi hän Heleniä yhtä innokkaasti avaamaan suuren
eväskorin, jonka he olivat ottaneet mukaansa.

He istuivat vastakkain vaunun päässä, ja naulakoilla, eväskori
ylimpänä, olivat heidän matkatavaransa, jotka sisälsivät tyttöjen koko
maallisen omaisuuden. Siinä oli nyt todellakin paljon enemmän kuin he
olivat milloinkaan omistaneet, sillä heidän äitinsä huolehtiessaan
heistä ja halutessaan, että he näyttäisivät sieviltä rikkaan enonkin
mielestä, oli tuhlannut rahaa ja aikaa valmistaessaan heille kauniita
ja käytännöllisiä pukuja.

Tytöt istuivat vierekkäin tuo suuri kori polvillaan ja söivät
katsellessaan noita jylhiä ja tummia vuoria. Juna jatkoi hitaasti
matkaansa ilmeisesti halki seudun, jossa rata alituisesti mutkitteli.
Jokainen tuossa täpötäynnä olevassa vaunussa oli syventynyt nauttimaan
illallistaan. Ellei Helenin huomio olisi niin kokonaan ollut kiintynyt
tuohon suurenmoiseen villiin vuoristoon, olisi hän tuntenut enemmän
mielenkiintoa matkatovereitaan kohtaan. Hän huomasi kyllä heidät ja
tarkasteli huvitettuna ja miettiväisesti vaunussa olevia miehiä,
naisia ja muutamia lapsia, noita keskiluokan ihmisiä, jotka, ollen
köyhiä ja toivorikkaita, matkustivat nyt Uuteen länteen perustamaan
koteja. Tuollainen oli suurenmoista ja kaunista, mutta se aiheutti
kumminkin lyhytaikaista ja selittämätöntä surua, sillä junan ikkunoista
katsottuna näytti tuo metsien ja kallioiden muodostama maailma niiden
välissä olevine laajoine ja hedelmättömine aukeamineen sanomattoman
yksinäiseltä, villiltä ja kuolleelta. Kuinka loppumattomilta nuo
etäisyydet tuntuivatkaan. Tuntikausiin, junan kiitäessä peninkulman
toisensa perään eteenpäin, ei näkynyt ainoatakaan taloa, ei telttaa
eikä intiaanien majaa. Tämän kauniin maan pituus ja laveus olivat
hämmästyttävät. Ja Helen, joka rakasti liriseviä puroja ja virtaavia
jokia, ei huomannut vettä ollenkaan.

Sitten kietoi pimeys tuon hitaasti ohitse kiitävän maiseman vaippaansa,
kylmä yötuuli rupesi puhaltamaan ikkunoista ja valkoiset tähdet
alkoivat tuikkia taivaalla. Sisarukset ristivät kätensä, painoivat
päänsä yhteen ja rupesivat nukkumaan raskaan vaipan alla.

Varhain seuraavana aamuna, kun tytöt jälleen kaivoivat nähtävästi
pohjattoman korinsa aarteita esille, pysähtyi juna Las Vegasissa.

"Voi, katsohan!" huudahti Bo hurmaantuneena. "Lehmänpaimenia! Ah, Nell,
katsohan nyt!"

Helen katsoi nauraen ensin sisareensa huomaten, miten suloinen tämä
todellakin oli. Bo oli pienikasvuinen, täynnä pursuavaa elämäniloa.
Hänellä oli kastanjanruskea tukka ja tummansiniset silmät, jotka
loistivat veitikkamaisesti ja vetivät puoleensa kuin magneetit.

Karkeasti kyhätyllä asemasillalla oli rautatieläisiä, meksikolaisia
ja ryhmä vetelehtiviä lehmänpaimenia. Nämä olivat pitkiä, laihoja
ja vääräsäärisiä miehiä, joilla oli nuoret rehelliset kasvot ja
tarkkaavaiset silmät. Erittäinkin muudan heistä oli puoleensavetävä
komeine ruumiineen, punaisenruskeine kasvoineen ja kirkkaanpunaisine
huivineen, heiluvine revolvereineen ja suurine, pitkine ja käyrine
kannuksineen. Hän kai huomasi Bon ihailevan katseen, koska hän
sanomatta sanaakaan tovereilleen maleksi ikkunaa kohti, jossa tytöt
istuivat. Hän käveli merkillisesti, melkeinpä niin omituisesti kuin ei
hän olisi tottunut sellaiseen. Pitkät kannukset kilisivät sointuvasti.
Hän nosti hattuaan ja seisahtui huolettomasti hymyillen, ollen tyyni ja
rauhallinen. Heleniä hän miellytti ensi näkemältä, ja kun hän kääntyi
katsomaan, millaisen vaikutuksen mies oli tehnyt Bohun, huomasi hän
tuon nuoren neidin tuijottavan mieheen jäykkänä pelosta.

"Hyvää huomenta", sanoi paimen venytellen ja hymyillen hyväntuulisesti.
"Mihin olette te matkalla?"

Hänen äänensä kaiku ja tuo suora ja lystillinen sydämellisyys
miellyttivät Heleniä uutuudellaan.

"Matkustamme aluksi Magdalenaan ja sieltä sitten postivaunuissa
Valkoisille vuorille", vastasi Helen.

Paimenen tarkkaavaisiin ja rauhallisiin silmiin ilmestyi hämmästynyt
ilme.

"Siellä on apacheja, neiti. Olen todellakin suruissani, sillä nuo
seudut eivät sovi ollenkaan teikäläisille. Ette suinkaan ole mormoneja?"

"Emme. Olemme Al Auchinclossin sisarentyttäriä", vastasi Helen.

"Vai niin. Olen käynyt Magdalenassa ja kuullut puhuttavan Alista.
Menette luultavasti kyläilemään hänen luokseen?"

"Hänen talostaan on tuleva vastainen kotimme."

"Suurenmoista, sillä täällä Lännessä tarvitaan tyttöjä. Niin, olen
kuullut Alista. Hän on muudan vanha arizonalainen karjankasvattaja,
joka on asettunut asumaan tuonne lammasmaahan. Sellainen on
taantumusta. Arvailen nyt, että jos sattuisin tulemaan sinnepäin ja
kysyisin häneltä työtä, niin mahtaisinko sellaista saada?"

Hänen tyyni hymynsä oli tarttuvaa ja hänen tarkoituksensa oli selvä
kuin kristallikirkas vesi. Katse, jonka hän oli kiinnittänyt Bohun,
miellytti jollakin tavoin Heleniä. Parin viimeisen vuoden kuluessa,
jolloin Bo oli vain kaunistumistaan kaunistunut, oli hän ollut
ihailevien katseiden magneetti. Tuon paimenenkin silmissä oli samassa
sekä kunnioittava että ihaileva ja huvitettu ilme. Se ei todellakaan
mennyt hukkaan, kun Bosta oli kysymys.

"Enoni mainitsi kerran kirjeessään, ettei hänellä milloinkaan ole
tarpeeksi miehiä kartanon hoitamiseen", vastasi Helen hymyillen.

"Tulen varmasti sinne. Vannon, että matkani olisikin nyt kaikissa
tapauksissa suuntautunut sinnepäin."

Hän tuntui niin lyhytsanaiselta, tyyneltä ja miellyttävältä, ettei
hänen puheeseensa voitu oikein suhtautua vakavasti, mutta kumminkin
Helenin terävä huomiokyky totesi hänessä olevan rohkeutta, jotakin
tuollaista, joka oli samalla kertaa sekä nopeaa että valpasta. Hänen
viimeiset sanansa olivat yhtä selvät kuin hänen Bohun suuntaamansa
hellä katsekin.

Helenin luonteessa oli vallaton piirre, joka, vaikka hän voikin
sen hillitä, joskus kumminkin sai vallan, ja Bo, joka nyt kerran
itsepäisessä elämässään oli joutunut sanattomaksi, tarjosi nyt sopivan
tilaisuuden.

"Ehkä pieni sisareni suostuu puhumaan puolestanne eno Alille", sanoi
Helen. Juuri silloin juna liikahti ja lähti hitaasti liikkeelle. Paimen
astui pari pitkää askelta sen rinnalla, jolloin hänen kuumenneet
poikamaiset kasvonsa olivat melkein ikkunan tasalla. Hänen silmänsä,
jotka nyt näyttivät ujoilta ja hieman toivovilta, mutta kumminkin
rohkeilta, olivat yhä kiintyneet Bohun.

"Hyvästi -- lemmittyni!" hän huudahti.

Sitten hän pysähtyi häviten näkyvistä.

"Kas niin!" huudahti Helen katuvaisesti puoleksi suruissaan, puoleksi
iloissaan. "Millainen nopeasti toimiva nuorimies hän olikaan."

Bo oli punastunut kauniisti.

"Nell, eikö hän ollutkin suurenmoinen?" huudahti hän loistavin silmin.

"En voi juuri sanoa häntä sellaiseksikaan, mutta miellyttävä hän
kumminkin oli", vastasi Helen hyvillään, ettei Bo ollutkaan suuttunut
häneen.

Oli aivan selvää, että Bo tukahdutti hillittömän halunsa nojautua ulos
ikkunasta ja heiluttaa kättään. Hän tirkisti kumminkin ulos suureksi
pettymyksekseen.

"Luuletko hänen saapuvan eno Alin luo?" kysyi Bo.

"Tyttöseni, hän laski vain leikkiä."

"Nell, lyön vaikka vetoa, että hän saapuu! Ah, miten ihanaa siitä
tuleekaan. Alan pitää noista paimenista. He eivät ole ollenkaan tuon
Harve Riggsin näköisiä, joka ahdisti sinua niin."

Helen huokaisi muistaessaan tuon vastenmielisen kosijansa ja
senkinvuoksi, että Bon tulevaisuus vaikutti jo salaperäisesti lapseen.
Helenin oli oltava samalla kertaa tuon tarkkaavaisen ja oikullisen
tytön sekä äiti että suojelija.

Kerran kiinnitti junailija tyttöjen huomion muutamaan viheriään
ja jyrkkään kalliohuippuun. Mies sanoi sitä Nälänhuipuksi ja
kertoi heille, että intiaanit olivat kerran maailmassa pakottaneet
espanjalaisia peräytymään sinne ja näännyttäneet heidät sitten nälkään.
Bo kuunteli hyvin tarkkaavaisesti ja katseli sen jälkeen seutua
tarkemmin kuin milloinkaan ennen kysyen aina jotakin ohitsekulkevalta
junailijalta. Meksikolaisten tiilirakennukset huvittivat häntä ja kun
juna saapui intiaanein alueelle, jossa kylät olivat lähellä rataa ja
jossa kirkasvärisiin pukuihin pukeutuneet intiaanit ratsastelivat
villeillä hevosillaan, oli hän aivan riemuissaan.

"Mutta nuo intiaanithan ovat rauhallisia!" huudahti hän kerran
pahoittelevasti.

"Olkaamme kiitollisia siitä Jumalalle, tyttöseni. Haluaisitko nähdä
vihamielisiä intiaaneja?" kysyi Helen.

"Haluaisin varmasti", kuului suora vastaus.

"Olen hyvin pahoillani, etten sittenkin jättänyt sinua äidin luo."

"Nell, älä ollenkaan uskottelekaan minulle sellaista."

He saapuivat Albuquerqueiin puolenpäivän tienoissa, ja tämä
merkityksellinen asema, jossa heidän oli vaihdettava junaa, oli
ollut matkan ensimmäinen pelätty paikka. Ja se näyttikin todella
suurenmoiselta liikekeskukselta, täynnä kun se oli lörpötteleviä
meksikolaisia, maleksivia, punakasvoisia, hurjannäköisiä paimenia ja
makailevia intiaaneja. Tuossa sekamelskassa olisi Helenin ollut melkein
mahdoton säilyttää tyyneytensä, koska hänen oli pidettävä huolta Bosta,
kannettava kaikki matkatarpeet ja etsittävä tuo toinen juna, ellei
tuo ystävällinen jarrumies, joka oli auttanut heitä ennenkin, olisi
auttanut heitä pääsemään entisestä junasta toiseen -- palvelus josta
Helen oli hänelle hyvin kiitollinen.

"Albuquerque on huono paikka", sanoi jarrumies. "Teidän on parasta
pysyä vaunussanne ja pidättäytyä katselemasta ikkunoista. Onnea vain
matkallenne!"

Vaunussa oli vain muutamia muita matkustajia, meksikolaisia, jotka
olivat sijoittuneet sen toiseen päähän. Tässä sivuradan junassa oli
vain yksi matkustaja- ja yksi matkatavaravaunu, jotka oli kiinnitetty
tavaravaunujen perään. Helen sanoi itselleen jotenkin julmasti, että
hän pian on saapa selville, ovatko hänen Harve Riggsiin kohdistamansa
epäluulot oikeutettuja. Jos tämä aikoi matkustaa Magdalenaan tänään,
oli hänen matkustettava tässä junassa. Pian Bo, joka ei välittänyt
kiellosta, pisti päänsä ikkunasta. Hänen silmänsä aukenivat suuriksi
hämmästyksestä samoin kuin suukin.

"Nell, tuolla on Riggs!" hän kuiskasi. "Hän on tulossa tähän junaan."

"Bo, näin hänet jo eilen", vastasi Helen vakavasti

"Hän siis seuraa sinua, tuo -- tuo --"

"Bo, älä kiihdytä mieltäsi. Emme ole nyt kotona, ja senvuoksi on meidän
suhtauduttava asioihin levollisesti. Viis siitä, vaikka Riggs onkin
seurannut minua. Pidän; hänet kyllä aisoissa."

"Ah! Etkö aio siis puhutella häntä etkä olla missään tekemisissä hänen
kanssaan?"

"En, ellei minun ole pakko."

Vaunuun tuli nyt enemmän matkustajia, tomuisia, omituisia ja rääsyisiä
miehiä, ja muutamia kovakasvoisia, köyhästi pukeutuneita, työn
uuvuttamia vaimoja ja muutamia muita meksikolaisia. Hätiköiden ja
puhuen äänekkäästi istuutuivat he paikoilleen.

Sitten näki Helen Harve Riggsin tulevan vaunuun suuri kantamus
mukanaan. Hän oli keskikokoinen, tumma ja silmiinpistävä mies, jolla
oli pitkät viikset ja hiukset. Hänen pukunsa oli vaikuttava, hänellä
kun oli yllään musta pitkätakki, mustat housut, joiden lahkeiden suut
oli pistetty pitkävartisiin teräväkärkisiin kenkiin, kirjailtu liivi,
liehuva kaulahuivi ja musta hattu. Hänen vyönsä ja revolverinsa olivat
silmiinpistävät. Oli kuvaavaa, että muut matkustajat nähtyään hänet
tekivät huomautuksiaan.

Kun hän oli asettanut matkatavaransa hyllyille, näytti hän
suoristautuvan, ja kääntyen nopeasti lähestyi hän tyttöjen valtaamaa
penkkiä. Saavuttuaan sen luo istuutui hän vastakkaisen penkin
käsipuulle ja katsoi harkitusti Heleniin. Hänellä oli vaaleat
tirkistelevät silmät, joiden ilme oli kova ja rauhaton. Suu oli raaka
ja julkea. Helen ei ollut milloinkaan tavannut häntä muualla kuin
kotonaan ja senvuoksi jäykistyttikin tämä eroavaisuus hänen sydäntään.

"Halloo, Nell!" hän sanoi. "Olette varmaankin hämmästynyt nähdessänne
minut?"

"En ollenkaan", vastasi Helen kylmästi.

"Lyön vaikka vetoa, että olette."

"Harve Riggs, sanoinhan teille jo lähtöni edellisenä päivänä kotona,
ettei minua ollenkaan liikuta tekonne eivätkä puheenne."

"Mielestäni ei asia ole niin, Nell. Jokaisella naisella, jota seuraan,
on kyllä syytä ajattelemiseen. Ja te tiedätte sen."

"Silloin olette te seurannut minua tänne?" kysyi Helen, ja huolimatta
hänen ponnistuksistaan vapisi hänen äänensä vihasta.

"Niin olenkin", vastasi Riggs, ja tehdessään sen oli hän ajatellut yhtä
paljon itseään kuin Heleniäkin.

"Mutta miksi, sillä se ei hyödytä teitä ollenkaan ja on vallan
toivotonta?"

"Vannoin anastavani teidät omakseni tahi toimivani ainakin niin, ettei
kukaan muukaan teitä saa", vastasi Riggs, ja hänen intohimoisessa
äänessään oli yhtä paljon itsekkäisyyttä kuin naisen rakkauden
janoakin. "Mutta olisin kumminkin tullut tänne Länteen kaikissa
tapauksissa ennemmin tahi myöhemmin."

"Ette siis aio tullakaan Pineen asti?" änkytti Helen heltyen hetkeksi.

"Nell, aion tästä alkaen seurata alituisesti teitä", selitti Riggs.

Silloin Bo suoristautui kalpein kasvoin ja vihasta säihkyvin silmin.

"Harve Riggs, teidän on annettava Nellille rauha", tiuskaisi hän
sointuvin ja urhoollisin nuorin äänin. "Sanon teille ja vannonkin sen,
että jos ahdistatte ja moititte häntä vielä, enoni Al tahi joku paimen
karkoittaa teidät ainaiseksi seudulta."

"Halloo, Pippuri!" vastasi Riggs kylmästi. "Huomaan, ettei käytöksesi
ole muuttunut, ja kuulen, että olet yhtä hullautunut paimeniin kuin
ennenkin."

"Ihmisten ei ole pakko olla kohteliaita --"

"Bo, ole vaiti!" keskeytti Helen nuhtelevasti. Oli vaikeata moittia
Bota juuri silloin, sillä tuo nuori neiti ei pelännyt ollenkaan
Riggsiä. Hän näytti todellakin aivan siltä kuin hän olisi voinut lyödä
miestä korvalle. Ja Helen totesi, että vaikka hän oli ymmärtänytkin,
mitä kodin vaihtaminen tähän villiin maahan merkitsi, ja vaikka hän
oli päättänytkin pysyä urhoollisena, jätti kumminkin itseluottamuksen
todellinen alkukoe hänen mielensä heikoksi. Mutta juuri nyt tuntui
hän saaneen pienestä tulisilmäisestä sisarestansa suojelijan. Helen
luuli Bon helposti mukautuvan Lännen tapoihin, Bo kun oli niin nuori,
levollinen ja vaikutteille altis.

Bo käänsi nyt selkänsä Riggsille ja katseli ikkunasta maisemaa. Mies
nauroi, nousi ja kumartui Heleniin päin.

"Nell, aion matkustaa sinne, minne tekin", sanoi hän vakavasti. "Voitte
suhtautua siihen ystävällisesti tahi vihamielisesti, miten vain
haluatte. Mutta jos teillä on vielä sen verran järkeä jäljellä, niin
älkää usuttako ketään kimppuuni. Voi nimittäin sattua, että kohtelen
tuota henkilöä huonosti. Mielestäni olisi parempi, että olisimme
ystäviä, sillä aion pitää teitä silmällä huolimatta siitä, annatteko
siihen suostumuksenne vai ettekö."

Tuo mies oli ennen vaivannut Heleniä ja sitten uhannut, mutta nyt oli
hänen pakko julistautua miehen vilpittömäksi viholliseksi. Kuinka
vastenmielinen tuo ajatus, että mies piti itseään hänen uuteen
elämäänsä kuuluvana olikin, oli se kumminkin tosi. Hän oli olemassa
ja hän voi seurata Helenin hommia. Helen ei voinut sille mitään. Hän
vihasi pakkoa kiinnittää niin suurta huomiota mieheen, ja äkkiä tunsi
hän vihaavansa Riggsiä kuumasti ja leppymättömästi.

"Ei teidän tarvitse pitää minusta huolta, sillä osaan sen taidon jo
itsekin", sanoi hän kääntäessään Riggsille selkänsä. Hän kuuli Riggsin
mumisevan jotakin partaansa ja poistuvan kauemmaksi vaunuun. Silloin
tarttui Bo hänen käteensä.

"Viis hänestä, Nell", kuiskasi hän. "Muistat kai, mitä vanha sheriffi
Haines sanoi Riggsistä? 'Tuollainenko pöyhkeilijä olisi revolverilla
ampuja! Jos hän joskus joutuu todelliseen Lännen kylään, karkoitetaan
hänet kyllä sieltä.' Toivon, että tuo punakka paimeneni olisi tullut
mukaamme tähän junaan."

Helen tunsi olevansa iloinen, että hän oli suostunut Bon kiihkeihin
pyyntöihin ottaa hänet mukaan Länteen. Luonne, joka oli tehnyt Bon
parantumattomaksi kotona, tekisi ehkä hänen elämänsä hyvin onnelliseksi
tässä vapaassa maassa. Kumminkin nauroi Helen sisarelleen hyvin
lämpimästi ja kiitollisesti.

"Sinun punakka paimenesiko? Bo-raukka, olithan aivan jäykkä pelosta, ja
kumminkin haluat nyt saada hänet."

"Voin varmasti rakastua tuohon mieheen", vastasi Bo haaveillen.

"Tyttöseni, olet luullut samaa itsestäsi moneen muuhunkin mieheen
nähden etkä kumminkaan ole katsahtanutkaan toistamiseen keneenkään
heistä."

"Hän onkin aivan erilainen kuin muut. Nell, lyön vaikka vetoa, että hän
tulee Pineen."

"Toivon hänen tulevan. Kunpa hän olisi tässä junassa! Pidin niin hänen
ulkonäöstään, Bo."

"No niin, Nell kultaseni, hän katsoi minuun ensimmäiseksi ja
viimeiseksi myös, joten voit luopua toivostasi... Ah, nyt lähtee juna!
Hyvästi, Albuker-- Mikä tämän kauhean paikan nimi nyt taas olikaan?
Nell, syökäämme päivällistä. Olen kuolemaisillani nälkään."

Silloin Helen unhotti huolensa ja epävarman tulevaisuuden, ja
kuunnellessaan Bon lörpöttelyä ja ottaessaan osaa suuren korin
loppumattomiin herkkuihin samalla kun hän katseli jalomuotoisia vuoria
tuli hän jälleen hyvälle tuulelle.

Rio Granden laakso rupesi näkymään näyttäen olevan aivan lähellä
muutamassa mustien paljaiden vuorien välisessä kapealta näyttävässä
suuressa harmaanviheriässä solassa, jossa tuo keltainen joki virtasi
kimallellen kuumassa auringonpaisteessa. Bo nauroi iloisesti
katsellessaan alastomia pieniä meksikolaisia lapsia, jotka juoksivat
säikähtyneinä tiilimajoihin junan huristaessa ohi, ja hän huudahti
riemusta nähdessään intiaaneja, mustangeja ja joskus paimeniakin,
jotka ratsastivat virkeillä hevosillaan johonkin kaupunkiin. Helen
näki kaikki Bon osoittamat seikat, mutta hänen katseensa viipyi
kumminkin kauemmin tuossa ihmeellisessä aaltoilevassa laaksossa ja
tuolla utuisessa purppuraisessa etäisyydessä, joka tuntui kätkevän
häneltä jotakin. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut tällaisia tunteita
eikä hän milloinkaan ollut saanut katsella niin kauaksi. Näköala
synnytti hänessä jotakin omituista. Aurinko paistoi kuumasti, minkä
hän voi tuntea pistämällä kätensä ikkunasta, ja voimakas tuuli
kiidätti kuivia tomupilviä junaa vasten. Hän totesi heti, millaisia
peloittavia tekijöitä aurinko, tuuli ja tomu olivat täällä Lounaassa.
Ja tämä toteaminen pakotti hänet niitä rakastamaan. Se oli tuolla
tuo aukea, villi, kaunis ja autio maa, ja hän tunsi suonissaan veren
järkkymättömän käskyn etsiä, taistella, löytää ja elää. Vain silmäys
tuonne keltaiseen laaksoon, joka näytti loppumattomalta rautaisten
jyrkänteittensä välissä, vaikutti, että hän ymmärsi enonsa luonteen.
Hänenkin oli muututtava luonteeltaan yhtä paljon hänen kaltaisekseen
kuin hänen sanottiin muistuttavan enoa muutenkin.

Lopulta väsyi Bo katselemaan maisemia, joissa ei ollut mitään
elämää, ja painaen vaalean päänsä kokoonkääritylle viitalle rupesi
hän nukkumaan. Mutta Helen katseli herkeämättä kauas näkevin silmin
tuota tasankojen ja kukkulain muodostamaa maailmaa, ja noiden pitkien
tuntien kuluessa, kun hän koetti tunkeutua katseellaan tomupilvien ja
lämpöaaltojen läpi, jokin voimakas, epäselvä ja rauhaton tunne tuntui
häilähtelevän hänessä ja sitten jäävän pysyväiseksi. Sen aiheutti hänen
ruumiillinen vastaanottavaisuutensa -- hänen silmiensä ja aistiensa
suhtautuminen Länteen samoin kuin hänen tunteensa jo olivat tehneet.

Naisen on rakastettava kotiaan, mihin ikinä kohtalo hänet vieneekään.
Niin uskoi Helenkin, ei kumminkaan niin paljon velvollisuudesta
kuin onnesta, romanttisuudesta ja elämänhalusta. Kuinka voi elämä
milloinkaan muuttua yksitoikkoiseksi ja väsyttäväksi täällä paljaan
maan ja sinisen taivaan muodostamassa värisyttävässä autiudessa, jossa
tehtävien täyttäminen pakotti ajatukset ja tuumailut suuntautumaan
ulospäin.

Hän oli todellakin suruissaan, kun Rio Granden laakso ja sen suuntaan
kulkevat vuoriharjanteet katosivat lopulta näkyvistä. Mutta peninkulmat
korvasivat ne toisilla laaksoilla, toisilla jylhillä ja mustilla
kalliovuorilla ja sitten jälleen paljailla laajoilla keltaisilla
tasangoilla ja harvaa setrimetsää kasvavilla kukkuloilla, valkoisilla
kuivuneilla rämeillä, jotka näyttivät kammottavilta auringonpaisteessa,
kimaltelevilla alkalikerroksilla ja sitten aukealla erämaalla, jossa
keltaiset ja siniset kukat kukkivat.

Hän huomasi senkin, että maan ja kallioiden valkoinen ja keltainen
väri alkoi muuttua punaiseksi, ja silloin hän tiesi heidän lähestyvän
Arizonaa, tuota villiä, autiota ja punaista erämaata ja viheröitä
ylätasankoja, sen kohisevia jokia ja tuntemattomia etäisyyksiä, sen
laitumia ja metsiä, sen villejä hevosia, sen paimenia, lainsuojattomia,
susia, panttereita ja intiaaneja. Helenkin tunsi, kuten joku poika,
tuon nimen liikuttavan ja lumoavan mieltään ja laulavan hänelle
nimettömistä, suloisista ja aavistamattomista asioista, jotka
olivat salaperäisiä ja kertoivat seikkailuista. Mutta hänen, ollen
kaksikymmenvuotias tyttö, joka oli vastuunalainen niin paljosta, oli
salattava sydämensä salaisimmat ajatukset ja tuon, jota hänen äitinsä
oli nurkunut, sanoen sitä hänen onnettomuudekseen, ettei hän ollut
syntynyt pojaksi.

Aika kului Helenin katsellessa, oppiessa ja haaveillessa. Juna pysähtyi
aina pitkän ajan kuluttua pienille asemille, joissa ei näyttänyt olevan
muuta kuin tiilimajoja, laiskoja meksikolaisia, tomua ja kuumuutta.
Bo heräsi alkaen lörpötellä ja syventyä korin antimiin. Hän kuuli
junailijalta, ettei Magdalenaan ollut enää kuin pari asemanväliä. Hän
oli sitten täynnä arveluja, kuka on ottamassa siellä heitä vastaan ja
mitä on tapahtuva. Helen palautettiin siten vakavaan todellisuuteen,
josta hän tunsi melkoista nautintoa. Hän sanoi varmasti olevansa aivan
tietämätön, mitä tulee tapahtumaan. Riggs käveli pari kertaa käytävän
päästä päähän niin että hänen tummat kasvonsa, vaaleat silmänsä ja
ivallinen hymynsä eivät jääneet Heleniltä huomaamatta. Helen taisteli
kumminkin kasvavaa pelkoaan vastaan halveksivalla ivalla. Tuo mies ei
ollut puoleksikaan mies. Hän ei voinut ymmärtää, voiko Riggs tehdä
muuta kuin vaivata häntä ennen hänen saapumistaan Pineen. Hänen enonsa
tulee varmaankin itse tahi lähettää ainakin jonkun noutamaan heitä
Snowdropista, jonka Helen tiesi sijaitsevan pitkän matkan päässä
Magdalenasta. Tämä postivaunuissa kulku oli Helenin mielestä tämän
pitkän matkan pahin ja peloittavin osa.

"Ah, Nell, olemme jo melkein perillä!" huudahti Bo iloissaan.
"Junailija sanoi matkan loppuvan seuraavalle asemalle."

"Ihmettelenpä, kulkevatko nuo postivaunut öisin", sanoi Helen
miettiväisesti.

"Varmasti!" vastasi vastustamaton Bo.

Juna, vaikka se kulkikin vain tavallista vauhtiaan, tuntui Helenistä
lentävän. Tuolla alkoi aurinko laskeutua Uuden Meksikon kukkulain
taakse, Magdalena, yö ja seikkailut olivat jo aivan lähellä. Helenin
sydän sykki nopeasti. Hän katseli keltaisia tasankoja, joilla karja
kävi laitumella. Niiden ilmestyminen näkyviin, kasteluojat ja
pumpulipuut ilmaisivat hänelle, että junamatka oli pian lopussa.
Kuullessaan Bon heikosti huudahtavan katsoi hän vaunun toisessa
seinässä olevasta ikkunasta ja näki joukon matalia ja litteitä punaisia
tiilirakennuksia. Juna alkoi hiljentää vauhtiaan. Helen näki lasten
juoksevan, valkoisten ja meksikolaisten yhdessä, sitten enemmän
rakennuksia ja muutamalla kukkulalla suuren tiilikirkon, joka oli
kömpelötekoinen ja kimalteleva, mutta kumminkin jollakin tavoin kaunis.

Helen käski Bon panna hatun päähänsä, ja tehdessään itse samoin häpesi
hän sormiensa vapisemista. Vaunussa olevat ihmiset hääräsivät ja
juttelivat.

Juna pysähtyi. Helen kurkisti ulos nähdäkseen vain suuren joukon
intiaaneja ja meksikolaisia, jotka olivat liikkumattomia ja niin
tyhmän näköisiä kuin ei juna eikä muukaan heihin ollenkaan kuuluisi.
Hän huomasi kumminkin lopulta erään valkoisenkin miehen ja tunsi
jonkunlaista helpotusta. Mies oli lähempänä kuin muut. Hän oli pitkä,
harteikas ja jotenkin huomiota herättävä, ja kun Helen katsoi häneen
toistamiseen, huomasi hän miehen harmailla suikaleilla koristettuun
pukinnahkapukuun pukeutuneeksi metsästäjäksi, jolla oli pyssy kädessään.



V.


Täällä ei ollut ketään ystävällistä jarrumiestä auttamassa sisaruksia
kantamaan matkatavaroita. Helen pyysi Bota ottamaan osansa, ja siten
kuormitettuina koettivat he työläästi ja vaivalloisesti laskeutua
junasta.

Laiturilla tarttui väkevä käsi Helenin raskaaseen laatikkoon, jonka
kanssa Helen ponnisteli eteenpäin, ja kova ääni kuului sanovan:

"Tytöt, nyt olemme varmasti saapuneet tänne villiin ja oikulliseen
Länteen!"

Puhuja oli Riggs, ja hän anasti osan Helenin kantamuksesta seilaisin
tavoin ja sanoin, että niiden tarkoitus oli enemmän vaikuttaa
uteliaaseen joukkoon kuin osoittaa todellista ystävällisyyttä. Tulon
aiheuttamassa jännityksessä oli Helen kokonaan unhottanut hänet. Tapa,
jolla tuo nopea muistuttaminen tehtiin, ja sen vilpillisyys suututtivat
Heleniä äärettömästi. Hän melkein kaatui kuormineen laskeutuessaan
portailta niin nopeasti kuin suinkin. Hän huomasi tuon pitkän
metsästäjän tulevan aivan hänen viereensä, kun hän ojensi kätensä
saadakseen Riggsin ottaman laatikon.

"Herra Riggs, haluan itse kantaa laatikkoani", sanoi hän.

"Sallikaa minun pitää tästä huolta. Auttakaa mieluummin Bota", vastasi
Riggs tuttavallisesti.

"Haluan sen kaikissa tapauksissa!" sanoi Helen tyynesti, mutta hyvin
päättäväisesti. Tarvittiin melkoisia ponnistuksia, ennenkuin laatikko
heltisi Riggsin kourista.

"Kuulkaahan, Helen, aiotteko vielä kauankin jatkaa tuota pilaanne?"
kysyi Riggs paheksuvasti ja yhä vieläkin kovalla äänellä.

"Tämä ei ole mitään pilaa minun puoleltani", vastasi Helen. "Sanoinhan
teille jo, etten välitä ollenkaan kohteliaisuuksistanne."

"Niin kyllä, mutta silloin olitte vihoissanne. Olen kotikaupungistanne
kotoisin oleva ystävänne enkä salli äskeisen riitamme estää minua
pitämästä teistä huolta, kunnes olette saapuneet turvallisesti enonne
luo."

Helen käänsi hänelle selkänsä. Tuo pitkä metsästäjä oli juuri auttanut
Bon vaunusta. Sitten Helen katsoi päivettyneihin ystävällisiin
kasvoihin ja tutkiviin harmaihin silmiin.

"Oletteko Helen Rayner?" kysyi mies.

"Olen."

"Nimeni on Dale. Olen tullut teitä vastaan."

"Ah! Enoni on siis lähettänyt teidät?" lisäsi Helen tuntien samalla
huojennusta.

"Eikä ole! En voi juuri sanoa, että Al on minut lähettänyt", aloitti
mies, "mutta otaksun --"

Tässä keskeytti hänet Riggs, joka tarttuen Heleniä käsivarteen peräytti
tätä askeleen.

"Kuulkaahan, herra, onko Auchincloss lähettänyt teidät näitä nuoria
ystäviäni vastaan?" kysyi hän ylpeästi.

Dale käänsi katseensa Helenistä Riggsiin. Helen ei voinut ymmärtää
noiden tyynien harmaiden silmien ilmettä, joka kumminkin lumosi hänet.

"Ei! Olen tullut tänne omasta aloitteestani", vastasi metsästäjä.

"Silloin kai ymmärrätte jättää nämä neidit minun haltuuni", lisäsi
Riggs.

Nyt noiden vakavien vaaleanharmaiden silmien katse kohdistui Heleniin,
ja ellei niissä tahi niiden pohjalla ollut hymyä, oli Helen kumminkin
vielä hämmästynyt.

"Helen, muistaakseni kuulin teidän sanovan, ettette välitä tuon miehen
kohteliaisuuksista?"

"Niin sanoinkin", vastasi Helen nopeasti. Silloin juuri Bo livahti
hänen viereensä puristaen hänen käsivarttaan hieman. Luultavasti Bo
ajatteli samoin kuin hänkin, että tuossa oli todellinen Lännen mies.
Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli sellainen ja sen nopea seuraaminen
oli rauhoittuneiden hermojen aiheuttama tunne.

Riggs tepasteli lähemmäksi Dalea.

"Kuulkaahan, Pukinnahka, olen kotoisin Texasista ja --"

"Tuhlaatte vain aikaanne ja meidän on kiiruhdettava", keskeytti Dale.
Hänen äänensä kuulosti ystävälliseltä. "Jos olette elänyt tarpeeksi
kauan Texasissa, ette varmaankaan halua kiusata naisia ja puhua, kuten
olette puhunut."

"Mitä!" huudahti Riggs tulisesti. Hän laski oikean kätensä
merkitsevästi lannettaan koti.

"Älkää vetäiskö revolverianne esille, sillä se voi laueta", sanoi Dale.

Dalen käsivarsi heilahti niin nopeasti, ettei Helenin silmät voineet
seurata sen liikkeitä. Mutta hän kuuli läjähdyksen, kun lyönti sattui.
Revolveri lensi kaaressa sillalle ja hajoitti muutaman meksikolais- ja
intiaanijoukon.

"Voitte vielä loukata itsenne", sanoi Dale.

Helen ei ollut milloinkaan kuullut niin hidasta ja kylmää ääntä kuin
tämän metsästäjän. Olematta kiihtynyt, liikutettu tahi kiivas tuntui
siihen sisältyvän paljon sellaista, mitä sanat eivät tarkoittaneet. Bo
huudahti omituisesti ja riemuitsevasti.

Riggsin käsivarsi oli pudonnut hervotonna alas ja epäilemättä se oli
ihan tunnotonkin. Hän katsoa tuijotti ja hänen kasvonsa ilmaisivat
melkoista hämmästystä. Kun vetelehtijäin joukko alkoi nauraa hihittää
ja kuiskailla, katsoi Riggs Daleen pahansuovasti ja sitten samoin
Heleniin, alkaen lopulta hiipiä revolveriinsa päin.

Dale ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. Koottuaan Helenin
matkatavarat hän sanoi: "No tulkaahan nyt!" ja aukaisi hartiavoimin
tien hölmistyneen joukon keskitse. Tytöt seurasivat aivan hänen
kintereillään.

"Nell, mitä minä sinulle jo sanoin!" kuiskasi Bo. "Voi sinähän aivan
vapiset."

Helen tiesi sen. Vihastuminen, pelko ja pelastuminen, jotka olivat
seuranneet toisiaan niin nopeasti, olivat heikontaneet häntä
melkoisesti. Kun he olivat päässeet tuon kirjavan laiskurijoukon läpi,
näki hän vanhat postivaunut ja niiden eteen valjastetut neljä laihaa
hevosta. Muudan harmaantunut ja päivettynyt mies istui ajajan paikalla
suitset ja piiska käsissään. Hänen vieressään oli nuorempi mies, jolla
oli pyssy polvilla. Toinen nuori, pitkä, laiha ja tumma mies piti
vaunujen ovea avoinna. Hän kohotti hattuaan tytöille. Hänen silmissään
oli tarkkaavainen ilme, kun hän puhutteli Dalea.

"Milt, koetettiinko sinua pidättää?"

"Ei, vaan muudan pitkätukkainen roikale koetti pidättää tyttöjä. Hän
aikoi ampua minua revolverillaan. Säikähdin hieman", vastasi Dale
asettaessaan matkatavaroita paikoilleen.

Bo nauroi ja hänen Daleen kohdistuneet silmänsä olivat kirkkaat
ja lämpimät. Oven vieressä seisova nuorukainen katsahti häneen
toistamiseen ja sitten hymy lievensi hänen kasvojensa tumman kovuuden.

Dale auttoi tyttöjä nousemaan korkeita portaita vaunuun ja sitten,
asetettuaan pienemmät tavarat heidän viereensä, hän sijoitti suuremmat
katolle.

"Joe, kiipeä paikoillesi!" hän sanoi.

"No, Milt", sanoi ajaja venytellen, "annanko jo mennä?"

Dale epäröi irroittamatta kättään ovesta. Hän katsoi joukkoon, joka oli
tunkeutunut jo hyvin likelle, ja sitten Heleniin.

"Minun on varmasti kerrottava teille", sanoi hän ja päättämättömyys
näytti kiusaavan häntä.

"Mitä sitten?" huudahti Helen.

"Huonoja uutisia. Mutta puhuminen vie aikaa eikä meillä ole varaa
tuhlata sitä ollenkaan."

"Onko meidän kiiruhdettava?" kysyi Helen suoristautuen nopeasti.

"On varmasti!"

"Ovatko nämä Snowdropiin menevät postivaunut?"

"Eivät. Ne lähtevät vasta huomenaamulla. Anastimme tämän vanhan
hökötyksen päästäksemme lähtemään tänään."

"Kuta pikemmin sitä parempi. Mutta en kumminkaan ymmärrä", sanoi Helen
hämmentyneenä.

"Teidän ei ole ollenkaan turvallista matkustaa huomisissa vaunuissa",
vastasi Dale.

"Eikö turvallista! Ah, mitä tarkoitatte?" huudahti Helen. Hän katsoi
pelokkaasti Daleen ja sitten Bohun.

"Selittäminen vie aikaa, ja tosiasiat voivat muuttaa mielenne. Mutta
jos voitte luottaa minuun, niin --"

"Luottaako teihin", keskeytti Helen empimättä. "Aiotteko viedä meidät
Snowdropiin?"

"Meidän on luullakseni parasta kiertää se eikä mennä sinne", vastasi
Dale lyhyesti.

"Onko tarkoituksenne sitten kuljettaa meidät Pineen enoni Al
Auchinclossin luo?"

"On. Aion ainakin koettaa parastani."

Helen huokaisi. Hän totesi, että joku vaara uhkasi häntä. Hän katsoi
vakavasti miehen kasvoihin keskittäen kaiken naisellisen terävyytensä
silmiinsä. Hetki muodosti erään tuollaisen kohtalokkaan tilanteen,
joita hän tiesi Lännen varanneen hänellekin. Hänen ja Bonkin
tulevaisuus oli nyt hänen päätöksensä vallassa. Hetki oli hyvin
jännittävä, ja vaikka hän vapisikin sisällisesti, lausui hän kumminkin
tämän ankaran ja välttämättömän askeleen tervetulleeksi. Tuo Dale oli
ainakin puvusta päättäen joko opas tai metsästäjä. Hänen kokonsa,
käyttäytymisensä ja hänen äänensä kaiku herättivät luottamusta. Mutta
Helenin oli päätettävä Dalen kasvojen ilmeen perusteella, voiko hän
luottaa Daleen vaiko ei. Ja nuo kasvot olivat heleästi kuparinväriset,
rypyttömät, varjostamattomat kuin tyyni naamio, puhtaat ja
voimakasleukaiset silmineen, jotka olivat ihmeellisesti läpikuultavan
harmaat.

"Tahdon luottaa teihin", sanoi hän sitten. "Nouskaa vaunuihin ja
kiiruhtakaamme. Sitten voitte selittää."

"Kaikki hyvin, Bill. Anna vain mennä!" huusi Dale.

Hänen oli kumarruttava päästäkseen vaunuihin, ja sijoituttuaan
paikoilleen näytti hän täyttävän koko sen puolen, missä hän istui.
Sitten heilautti ajaja piiskaansa, vaunut kallistuivat ja lähtivät
liikkeelle, ja kirjava katselijajoukko jäi jäljelle. Helen heräsi
todellisuuteen huomatessaan Bon tuijottavan suurin silmin metsästäjään
ja aavisti omituisimman seikkailun, jollaisesta hän ei milloinkaan
ollut osannut uneksiakaan, alkaneen näiden vanhojen postivaunujen
lähtiessä kolisten liikkeelle.

Dale otti hatun päästään ja kumartui eteenpäin pitäen pyssyään
polviensa välissä. Valo sattui nyt paremmin hänen kasvoihinsa, kun hän
oli avopäin. Helen ei ollun milloinkaan nähnyt tuollaisia kasvoja,
jotka ensi näkemältä näyttivät päivettyneiltä ja kovilta, mutta
sitten muuttuivat kirkkaiksi, kylmiksi, uneksiviksi, hiljaisiksi ja
tarkkaavaisiksi. Hän toivoi saavansa nähdä niiden hymyilevän. Ja
nyt kun arpa oli heitetty, ei hän olisi voinut sanoa, miksi hän oli
niihin luottanut. Noissa kasvoissa oli tavatonta voimaa, mutta hän ei
voinut sanoa, millaista tuo voima oli. Toisena hetkenä olivat ne hänen
mielestään ankarat, toisena taasen lempeät, mutta sitten ne eivät
taasen olleet kumpaakaan.

"Olen iloinen, että teillä on sisarenne mukananne", sanoi Dale hetken
kuluttua.

"Kuinka tiedätte, että hän on sisareni?"

"Hän on niin teidän näköisenne."

"Kukaan ei ole sanonut sitä ennen", vastasi Helen koettaen hymyillä.

Bon ei ollut ollenkaan vaikea hymyillä sanoessaan: "Toivoisin olevani
puoleksikaan niin kaunis kuin Nell."

"Nell. Eikö nimenne sitten olekaan Helen?" kysyi Dale.

"Kyllä, mutta omaiseni -- ja muutamat muutkin sanovat minua Nelliksi."

"Minustakin kuulostaa Nell sievemmältä kuin Helen. Entä teidän nimenne
sitten?" jatkoi Dale katsoen Bohun.

"Bo. Paljas Bo vain. Eikö se kuulostakin naurettavalta? Mutta minulta
ei ollenkaan silloin kysytty, kun tuo nimi minulle annettiin", vastasi
Bo.

"Bo. Se on sievä ja lyhyt. En ole kuullut sitä milloinkaan ennen, mutta
minä olenkin elänyt erillään muista ihmisistä vuosikausia."

"Voi, nyt olemme jo poistuneet kaupungista!" huudahti Bo. "Katsohan,
Nell, miten autiolta täällä näyttää! Aivan kuin erämaassa."

"Se onkin erämaata. Meidän on kuljettava neljäkymmentä peninkulmaa
sitä, ennenkuin saavumme ensimmäiselle kukkulalle ja näemme puita."

Helen katsoi ikkunasta. Tasainen tummanviheriä tasanko jatkui tiestä
kirkkaaseen ja tummaan taivaanrantaan asti, jonne aurinko juuri
laskeutui sateettomana kirkkaalta taivaalta. Ollen aivan suojaton,
autio ja eloton vaikutti maisema häneen jäähdyttävästi.

"Eikö enonne Al ole milloinkaan kirjoittanut teille Beasley-nimisestä
miehestä?" kysyi Dale.

"Kyllä!" vastasi Helen hämmästyneenä. "Beasley! Tuo nimi on tuttu
meille ja inhoittava. Tuo mies syytti enoani jostakin vuosikausia,
mutta sitten enoni suuttui ja syytti Beasleytä. Kokonaiseen vuoteen
emme kumminkaan ole kuulleet hänestä sanaakaan."

"No niin, kuunnelkaahan nyt", aloitti metsästäjä innokkaasti, "että
suoriudumme näistä huonoista uutisista niin pian kuin suinkin. Olen
pahoillani, että minun on pakko aiheuttaa teille surua, mutta teidän
on opittava suhtautumaan Länteen oikein. Täällä on sekä hyvää että
pahaa, mutta ehkä kumminkin enemmän pahaa senvuoksi että asutus täällä
on vielä niin nuori. Ilmoitan sentähden mutkittelematta teille, että
Beasley palkkasi joukon roistoja pidättämään postivaunut, joissa
aioitte huomenna matkustaa Snowdropiin, ja ryöstämään teidät mukaansa."

"Ryöstämäänkö minut mukaansa?" toisti Helen huumautuneena.

"Aivan niin, mikä, kun otetaan huomioon, millaisia nuo roistot ovat,
olisi ollut pahempaa kuin suora tappaminen!" selitti Dale julmasti
puristaen suuren kouransa nyrkkiin polvellaan.

Helen hämmästyi sanattomaksi.

"Kuinka hirveää!" hän huohotti. "Ryöstää minut! Mutta miksi Herran
nimessä?"

Bokin huudahti vihaisesti.

"Syistä, jotka teidän pitäisi arvata", vastasi Dale kumartuen jälleen
eteenpäin. Ei hänen äänensä eivätkä hänen kasvonsa muuttuneet
ollenkaan, mutta kumminkin oli hänessä jotakin, joka lumosi Helenin.
"Olen metsästäjä ja asun senvuoksi metsissä. Muutamia päiviä sitten
yllätti minut myrsky, ja saadakseni suojaa poikkesin muutamaan vanhaan
tukkisaunaan. Heti sinne päästyäni kuulin hevosten kavioiden kapsetta,
jolloin kiipesin vintille. Muutamia ratsastajia pysähtyi saunan
edustalle ja tuli sisään. Oli niin pimeä, etteivät he huomanneet
minua. Ja he keskustelivat. Sain pian selville, että vastatulleet
kuuluivat lammasvarkaan Snake Ansonin joukkoon. He odottivat Beasleytä
saapuvaksi sinne ja pian hän tulikin. Hän kertoen Ansonille, että
vanha Al, enonne, on kuolemaisillaan ja lisäsi, että Al on lähettänyt
noutamaan teitä antaakseen teille kuoltuaan omaisuutensa perinnöksi.
Beasley vannoi Alin olevan hänelle velkaa ja sopi Ansonin kanssa, että
teidät toimitetaan pois tieltä. Hän mainitsi päivän, jolloin teidän
luultiin saapuvan Magdalenaan. Alin kuoltua ja teidän ollessa pois
tieltä olisi Beasleyn ollut helppo anastaa omaisuus. Sitten ei hän
sanonut välittävänsä vaikka tulisittekin vaatimaan sitä häneltä, sillä
silloin olisi se jo myöhäistä. No niin, sovittuaan asiasta poistuivat
he samana iltana, ja seuraavana päivänä menin minä Pineen. Kaikki muut
Pinen asukkaat ovat ystäviäni, paitsi vanha Al. Heidän mielestään
olen kumminkin omituinen. En nimittäin luota moneenkaan ihmiseen.
Beasleyllä on suuri vaikutusvalta Pinessä ja senvuoksi luulenkin,
että Snake Ansonilla on siellä muitakin ystäviä kuin Beasley. Menin
senvuoksi puhuttelemaan enoanne. Hän ei ole milloinkaan halunnut minua
työhönsä, koska hän luulee minua laiskaksi kuin intiaanit. Vanha Al
vihaa laiskoja miehiä. Sitten riitaannuimme, tahi hän suuttui minuun
senvuoksi että hän luulee kesyn puumani tappaneen muutamia hänen
lampaitaan. Uskon nyt Tomin kylläkin voineen tehdä sen. Koetin kertoa
hänelle tästä Beasleyn suunnitelmasta, mutta hän ei halunnut kuunnella.
Hän on niin hirveän äreä. Kun sitten koetin ilmoittaa, miten kaikki
tulee tapahtumaan, suuttui hän aivan silmittömäksi ja ajoi minut
tieheni talosta. Nyt luullakseni alatte jo ymmärtää millaiseen pulaan
olin joutunut. Lopulta käännyin näiden neljän ystäväni puoleen, joihin
voin luottaa. He ovat mormoneja ja veljeksiä. Joe istuu tuolla katolla
ajajan vieressä. Kerroin heille Beasleyn aikomuksen ja pyysin heidän
apuaan. Suunnittelimme tehdä tyhjiksi Ansonin ja hänen miestensä
aikomukset Magdalenassa. Asia on kumminkin niin, että Beasleyllä on
yhtä suuri vaikutusvalta Magdalenassa kuin Pinessäkin. Meidän oli
senvuoksi toimittava varovaisesti. Mutta veljeksillä on täällä muutamia
ystäviä, mormoneja nekin, jotka suostuivat auttamaan meitä. He omistavat
nämä vanhat vaunut, ja nyt olette matkalla niissä." Dale levitti suuret
kätensä katsoen vakavasti Heleniin ja sitten Bohun.

"Olette todellakin suurenmoinen!" huudahti Bo kaikuvasti. Hän oli aivan
kalpea, hänen sormensa olivat puristautuneet nyrkkiin ja hänen silmänsä
loistivat.

Dalen vakavuus näytti haihtuvan, hän hämmästyi ensin ja tuli sitten
hyvilleen. Hymy muutti hänen kasvonsa melkein poikamaisiksi.

Helen tunsi ruumiinsa jäykistyvän, vaikka se hieman vapisikin. Hänen
kätensä olivat kylmät. Tämän paljastuksen aiheuttama pelko muutti
hänet sanattomaksi. Mutta sydämessään toisti hän Bon ihmettelyä ja
kunnioitusta ilmaisevan huudahduksen.

"Niin pitkällä siis olemme!" sanoi Dale huoahtaen syvään helpotuksesta.
"En ihmettele ollenkaan, että olette järkytettyjä. Puhuin niin
kaunistelematta. Nyt on meidän matkustettava kolmekymmentä peninkulmaa
tätä Snowdropin tietä, ennenkuin voimme poiketa syrjään. Johonkin
aikaan tänään lähtevät muut pojat, Roy, John ja Hal, Show Downista,
muutamasta Snowdropin tuolla puolella olevasta kylästä. Heidän
hallussaan ovat, paitsi heidän omiaan, myöskin minun hevoseni ja
matkatavarani. Kohtaamme heidät jossakin kohden tiellä joko tänä
yönä tahi aamulla. Toivon, ettei se tapahdu tänä yönä, koska silloin
varmasti Ansoninkin miehet ovat matkalla Magdalenaan."

Helen väänteli käsiään avuttomasti. "Voi, eikö minulla ole ollenkaan
rohkeutta?" hän kuiskasi.

"Nell, olen aivan yhtä peloissani kuin sinäkin", sanoi Bo lohduttavasti
syleillen sisartaan.

"Mielestäni tuo onkin aivan luonnollista", sanoi Dale, kuin pyytäen
anteeksi heidän puolestaan. "Mutta olkoon nyt asian laita miten
tahansa, on teidän rohkaistava luontonne. Olemme tukalassa asemassa,
mutta olen kumminkin tehnyt parhaani. Olette paremmassa turvassa
minun ja Beemanin poikain luona kuin Magdalenassa ja missä muuallakin
tahansa, paitsi tietysti enonne luona."

"Herra Dale", änkytti Helen kyyneleet silmissä, "älkää luulko minua
pelkuriksi ja kiittämättömäksi. En ole kumpaakaan. Olen vain niin
järkytetty. Kaiken sen jälkeen, jota toivoimme ja odotimme, tuntuu
tällainen peloittavalta."

"Viis siitä, Nell kultaseni. Suhtautukaamme vain tyynesti kaikkeen",
mumisi Bo.

"Tuo on oikeaa puhetta", sanoi Dale. "Katsokaa, luullakseni olemme jo
päässeet pahimmasta. Ehkä suoriudumme lopustakin helposti. Kun tapaamme
pojat, otamme hevoset ja poikkeamme syrjään. Osaatteko ratsastaa?"

"Bo on käsitellyt hevosia koko ikänsä ja minäkin ratsastan melko
hyvin", vastasi Helen. Tietäessään saavansa ratsastaa virkistyi hänen
mielensä.

"Hyvä! Saamme luultavasti ratsastaa melkoisen matkan, ennenkuin
pääsemme Pineen. Halloo, mitä tämä on?"

Kitisevien ja kallistelevien vaunujen aiheuttamasta kolinasta
huolimatta kuuli Helen nopeata kavioiden kapsetta. Muudan hevonen
vilahti ohi laukaten kovasti.

Dale aukaisi oven ja kurkisti ulos. Vaunut pysähtyivät hetken kuluttua.
Hän laskeutui maahan ja katsoi eteenpäin.

"Joe, kuka tuo ratsastaja oli?"

"En tiedä eikä Billkään häntä tuntenut. Huomasin hänet jo pitkän matkan
päästä. Hän ratsasti kovasti, mutta hiljensi vauhtiaan sivuuttaessaan
meidät. Nyt hän antaa taas mennä täyttä vauhtia."

Dale pudisti päätään kuin tapaus olisi ollut hänestä vastenmielinen.

"Milt, hänen on mahdoton sivuuttaa Royta tällä tiellä", sanoi Joe.

"Mutta ehkä hän sivuuttaa Royn ennenkuin Roy saapuukaan tielle."

"Se ei ole luultavaa."

Helen ei voinut tukahduttaa pelkoaan.

"Herra Dale, luuletteko tuota miestä sanansaattajaksi, joka ratsasti
viemään ilmoitusta Ansonin miehille?"

"Ehkä hän oli sellainen", vastasi Dale lyhyesti.

Sitten tuo Joe-niminen nuorukainen kumartui istuimeltaan ja huudahti:
"Neiti Helen, älkää olko millännekään. Tuolla miehellä on suurempi
mahdollisuus pysähdyttää luoti kuin kenelläkään muulla."

Hänen sanansa, joiden tarkoitus oli ystävällinen ja lohduttava,
olivat melkein yhtä kammottavat Helenille kuin uhkaus hänen omaa
elämäänsä kohtaan. Hän oli jo kauan aikaa tiennyt, miten halpa-arvoinen
ihmishenki on Lännessä, mutta hän oli tiennyt sen vain epämääräisesti
eikä ollut sallinut tuon seikan milloinkaan vaivata mieltään. Mutta
nyt puhui tuo iloinen nuorukainen tyynesti veren vuodattamisesta
hänen hyväkseen. Sen aiheuttamat ajatukset olivat surulliset,
sillä verenvuodatusta ei hän voinut sietää; ja ajatuksia seuraavat
tunteet olivat niin uusia, vieraita, rohkeita ja lumoavia, että ne
olivat syvästi järkyttäviä. Helen tuli tietoiseksi mittaamattomista
syvyyksistä ja vaistoista, jotka hämmästyttivät ja mykistyttivät häntä.

"Joe, ojenna minulle eväskori -- tuo pienempi, jonka rivassa killuu
kenttäpullo", sanoi Dale ojentaen pitkän kätensä. Sitten hän työnsi
tuon vaatteella päällystetyn korin vaunuun. "Tytöt, syökää nyt niin
paljon kuin jaksatte."

"Oma korimmekin on vielä puolillaan evästä", vastasi Helen.

"Se tulee kyllä tarvituksi, ennenkuin olemme Pinessä. Nousen nyt tuonne
katolle poikain luo syömään illallistani. Tulee pian aivan pimeä ja
meidän on pysähdyttävä usein kuuntelemaan. Älkää kumminkaan olko
peloissanne."

Sanottuaan sen tarttui hän pyssyynsä ja suljettuaan oven kiipesi hän
ajajan istuimelle. Sitten kallistuivat vaunut jälleen alkaen vyöryä
eteenpäin.

Tämän tapahtumista rikkaan illan kuluessa sattuneista seikoista ei
herättänyt vähimmän ihmettelyä tapa, jolla Bo tarttui eväskoriin. Helen
aivan yksinkertaisesti tuijotti häneen.

"Bo, et suinkaan voi syödä?" huudahti hän.

"Voinpa hyvinkin", vastasi tuo käytännöllinen nuori neiti. "Sinun on
syötävä myöskin, vaikka minun olisi pakko tukkia ruokaa suuhusi. Missä
sinun järkesi nyt on, Nell? Hänhän käski meidän syödä. Ymmärrän sen
siten, että voimamme tullaan pian panemaan melko suurille koetuksille
alttiiksi. Tämä on suurenmoista, aivan kuin jossakin sadussa. Tuo
odottamaton suojelijamme on kuin metsästäjäksi muuttunut prinssi, pitkä
ja tumma, ja sitten tämä postivaunuissa matkustaminen, pidättäminen,
taistelu, pako, hurja ratsastus hevosilla, metsät, leirit, asumattomat
seudut, takaa-ajo, kätkeytyminen metsiin, enemmän voimia kysyvä
ratsastus ja lopuksi turvallinen saapuminen maatilalle tuntuivat
hurmaavilta. Ja tietysti rakastuu tuo metsästäjä hurjasti minuun, ei
kuin sinuun, sillä haluan olla uskollinen Las Vegas rakastajalleni
ja --"

"Ole nyt jo vaiti! Sano minulle, Bo, oletko peloissasi?"

"Peloissaniko? Olen aivan jäykistynyt kauhusta. Mutta jos nyt Lännen
tytöt voivat sietää tällaista, niin voimme kai mekin. Ei kukaan Lännen
tyttö voi kilpailla kanssani."

Tämä pani Helenin toteamaan, millaisia nämä hurjat seudut ovat, joista
hän oli haaveillut. Hän häpesi silloin itseään ja oli hyvin ylpeä
pienestä sisarestaan.

"Bo, kiitän Jumalaa, että otin sinut mukaani!" hän huudahti lämpimästi.
"Aion syödä, vaikka tukehtuisinkin ruokaan."

Sen sanottuaan tunsikin hän olevansa todellakin nälissään, ja
syödessään katseli hän vaunujen ikkunoista, ensin toiselle ja sitten
toiselle puolelle. Ikkunoissa ei ollut ollenkaan ruutuja ja kylmä
yöilma tunkeutui senvuoksi esteettömästi vaunuihin. Aurinko oli
jo aikoja sitten laskenut. Kaukana lännessä, jossa suora ja musta
taivaanranta jatkui loppumattomiin, oli taivas kirkas ja kullanvärinen
muuttuen ylempänä keltaiseksi ja siniseksi. Tähdet alkoivat tuikkia
tummina ja himmeästi, mutta kirkastuivat kirkastumistaan. Maa näytti
paljaalta ja aaltoilevalta kuin tyyni meri. Tuulen mukana kantautui
Helenille aivan vieraita tuoksuja, katkeran suloisia ja puhtaita, ja se
oli muutenkin niin kylmää, että Helenin kädet olivat aivan kohmeessa.

"Kuulin jonkun eläimen haukkuvan", sanoi Bo nopeasti kuunnellessaan pää
pystyssä.

Mutta Helen ei kuullut muuta kuin kavioiden säännöllisen kapseen,
vetoketjujen kilinän, vanhojen vaunujen ratinan ja räminän ja joskus
katolla istuvien miesten matalat äänet.

Kun tytöt olivat tyydyttäneet nälkänsä ja janonsa, oli yö jo pimennyt.
He kietoutuivat paremmin viittoihinsa, ja painautuen hyvin lähelle
toisiansa he nojautuivat istuimen nurkkaukseen ja puhuivat kuiskaillen.
Helenillä ei ollut paljon sanottavaa, mutta Bo oli puhetuulella.

"Tämä voittaa kaikki odotukseni!" sanoi hän kerran lyhyen väliajan
jälkeen. "Missä me nyt olemme, Nell? Nuo miehet tuolla katolla ovat
mormoneja. Jos he ovatkin ryöstäneet meidät."

"Herra Dale ei ole mikään mormoni", vastasi Helen.

"Kuinka sen voit tietää?"

"Tiedän sen tavasta, jolla hän puhui ystävistään."

"No niin. Toivon vain, ettei nyt olisi niin pimeä. En pelkää miehiä
päivänvalossa. Nell, oletko milloinkaan nähnyt niin ihmeellisen
näköistä miestä? Miksi he häntä taasen sanovatkaan? Milt -- Milt
Daleksiko? Hän kertoi asuvansa metsissä. Ellen olisi rakastunut tuohon
paimeneen, joka tervehti minua, olisin nyt mennyttä kalua."

Hetken kestävän vaitiolon jälkeen kuiskasi Bo säpsähtäen:
"Ihmettelenpä, seuraako Harve Riggs meitä nyt."

"Tietysti", vastasi Helen toivottomasti.

"Hänen olisi parasta olla varuillaan. Kuulehan, Nell, hän ei
varmaankaan ymmärtänyt sitä. Riggs ei käsittänyt ollenkaan metsästäjää.
Mutta minäpä käsitin, siitä saat olla aivan varma."

"Käsittänyt? Mitä tarkoitat, Bo?"

"Tarkoitan, ettei tuo pitkätukkainen roikale lainkaan ymmärtänyt,
millainen vaara häntä uhkasi. Mutta minä tunsin sen. Jokin valkeni
minulle sisässäni. Dale ei viitsinyt käsitellä häntä vakavasti
ollenkaan."

"Riggs tulee eno Alin luo yhtä varmasti kuin olen syntynyt", sanoi
Helen.

"Anna hänen vain tulla", vastasi Bo halveksivasti. "Nell, sinun ei
tarvitse enää milloinkaan vaivata päätäsi hänen vuokseen. Lyön vaikka
vetoa, ettei täällä ole muita kuin miehiä. Enkä haluaisi olla Harve
Riggsin kengissä suurestakaan summasta."

Sitten alkoi Bo puhua enostaan ja tämän kohtalokkaasta sairaudesta
siirtyäkseen sen jälkeen kotiin jääneihin rakkaihin omaisiin, jotka nyt
tuntuivat olevan maailman toisessa laidassa. Sitten hän murtui, itkeä
tuhersi ja nukkui lopulta Helenin olkapäätä vasten.

Helen ei kumminkaan voinut nukkua, vaikka hän olisi halunnutkin.

Hän oli aina niin kauan kuin hän voi muistaa ikävöinyt liikkuvaa
ja toimeliasta elämää, ja paremman puutteessa oli hän haaveillut
mustalaisista. Ja nyt hämmästytti se häntä julmasti, että jos nämä
hänen Länteen tulonsa ensimmäiset tunnit ennustivat vain samanlaista
tulevaisuutta, oli hän saapa ikävänsä enemmänkin kuin tyydytetyksi.

Äkkiä alkoivat vaunut kulkea hitaammin ja hitaammin, kunnes ne
lopulta kokonaan pysähtyivät. Sitten kuului hevosten huountaa,
valjaat narisivat ja miehet kuiskailivat. Muuten oli kaikki
äärettömän rauhallista. Helen kurkisti ulos luullen, että siellä oli
säkkipimeä. Ja pimeä siellä olikin, mutta pimeys oli läpikuultavaa.
Hämmästyksekseen voi hän nähdä pitkän matkan päähän, Kiitävä tähti
virkisti hänen mieltään. Miehet kuuntelivat. Hänkin kuunteli, mutta hän
ei voinut kuulla muuta kuin vaunujen hiljaista narinaa. Äkkiä hoputti
ajaja hevosiaan ja niin lähdettiin uudestaan eteenpäin.

Hetkisen vyöryivät vaunut nopeasti eteenpäin selvästi jotakin alamäkeä,
heiluen puolelta toiselle ja ritisten kuin kappaleihin hajoamaisillaan.
Päästyään tasangolle hiljensivät hevoset jälleen vauhtiaan, vaunut
pysähtyivät taasen hetkiseksi, läksivät jälleen liikkeelle ja sitten
alkoi vaivalloinen kiipeäminen. Helen kuvitteli, että he olivat
kulkeneet jo peninkulmittain. Erämaa näytti muuttuvan aaltoilevaksi,
kallioisemmaksi ja tummia pyöreitä pensaita näkyi siellä täällä. Tie
muuttui kuoppaiseksi ja kallioiseksi, ja kun vaunut alkoivat vieriä
toista rinnettä alas, sen hurja heiluminen herätti Bon ja heitti hänet
melkein pois Helenin sylistä.

"Missä minä nyt olen?" kysyi Bo hämmentyneenä.

"Bo, sydämesi toiveet näyttävät toteutuvan. En kumminkaan voi
ilmoittaa sinulle, missä nyt olet."

Bo heräsi nyt kokonaan, mitä ei voida ihmetelläkään, kun otetaan
huomioon vanhojen vaunujen heiluminen.

"Pidä minusta kiinni, Nell. Hevoset ovat pillastuneet."

"Mielestäni olemme jo tulleet tuhannen peninkulmaa tällä tavoin",
vastasi Helen. "Minulla ei ole enää ehyttä luuta ruumiissani."

Bo kurkisti ikkunasta.

"Ah, miten siellä on pimeää ja autiota! Kaikki olisi kumminkin hyvin,
ellei olisi niin kylmä. Minua palelee."

"Muistaakseni pidät kylmästä ilmasta", pilkkasi Helen.

"Kuulehan, Nell, luullakseni rupeat jo puhumaan entiseen tapaasi",
vastasi Bo.

Oli vaikeata pysytellä istuimella lähellä toisiaan ja pidellä
vielä vaippoja tiukasti ympärillä, mutta he onnistuivat kumminkin,
lukuunottamatta kuoppaisimpia paikkoja, joissa he hypähtelivät sinne
tänne. Bo kolhaisi kovasti päänsä.

"Voi, voi!" hän vaikeroi. "Nell Rayner, en anna sinulle milloinkaan
anteeksi, että otit minut mukaasi tälle kauhealle matkalle."

"Ajattele vain kaunista las vegasilaista paimentasi", vastasi Helen.

Joko tämä huomautus vaimensi Bon tahi vihjaus riitti saamaan hänet
suhtautumaan myötämielisesti matkan aiheuttamiin vaivoihin.

Sillä aikaa kuin he puhuivat, vaikenivat ja koettivat nukkua, hoiti
vaunujen ajaja tointaan sellaisten Lännen miesten tapaan, jotka
tietävät, miten hevosista on saatava kaikki irti huonoilla teillä
matkan jatkamiseksi.

Silloin tällöin pysähtyivät vaunut ja olivat niin kauan aikaa
paikoillaan miesten kuiskaillessa, että Helen ja Bo rupesivat
pelkäämään.

Äkkiä kuului etempää tieltä pimeästä kimakka vihellys.

"Roy siellä on", sanoi Joe Beeman hiljaa.

"Varmasti! Ja hänen tulonsa luoksemme näin pian ennustaa pahaa", vastasi
Dale. "Aja vain, Bill!"

"Ehkä se tuntuu nopealta sinusta", mumisi ajaja, "mutta ellemme ole
jo tulleet kolmeakymmentä peninkulmaa ja ellei tuo kukkula tuolla ole
poikkeamispaikkamme, en tiedä mitään."

Vaunut vierivät vielä vähän matkaa Helenin ja Bon painautuessa likelle
toisiaan ja arvaillessa hengitystään pidättäen, mitä ensimmäiseksi
tulee tapahtumaan.

Sitten seisahtuivat vaunut jälleen kokonaan. Helen kuuli, miten miesten
kengät kolisivat heidän astuessaan ja miten hevoset korskahtelivat.

"Nell, näen hevosia", kuiskasi Bo kiihkeästi. "Katso! tuolla tien
vieressä, ja tuolta tulee muudan mies. Voi, ellei hän olekaan joku
noista saattajiemme odottamista miehistä!"

Helen kurkisti ulos ja huomasi pitkän tumman rauhallisesti liikkuvan
hahmon ja sen takana himmeästi näkyviä hevosia, ja sitten vaaleampia
esineitä, joita hän luuli tavaroiksi.

Nyt tuli Dalekin näkyviin ja kohtasi tulijan tiellä.

"Päivää, Milt. Sait varmaankin tytön heti mukaasi, sillä muuten et
olisi vielä täällä", sanoi tulija hillitysti.

"Roy, sain sieltä mukaani parikin tyttöä -- sisaruksia", vastasi Dale.

Roy vihelsi hiljaa. Sitten ilmestyi pimeästä toinenkin pitkä
metsästäjä, jota Dale tervehti.

"Nyt pojat, mitä tiedätte Ansonin miehistä?" kysyi Dale.

"He ovat nyt parhaillaan Snowdropissa. Juovat ja riitelevät.
Luullakseni lähtevät he sieltä auringon noustessa", vastasi Roy.

"Oletko jo odottanut meitä kauankin?"

"Ehkä pari tuntia."

"Sivuuttiko muudan ratsastaja teidät?"

"Ei."

"Roy, eräs vieras ratsastaja sivuutti meidät ennen pimeää. Hän ratsasti
kovasti ja on sivuuttanut tämän paikan ennen tuloamme."

"En pidä tuosta uutisesta", sanoi Roy jyrkästi. "Kiiruhtakaamme.
Saatuanne tytöt hevosen selkään tarvitsette niin pitkän etumatkan kuin
suinkin. Hei, John!"

"Snake Anson osaa kyllä seurata hevostenkin jälkiä", vastasi kolmas
mies.

"Milt, sano nyt sinäkin mielipiteesi", jatkoi Roy katsellen tähtiä.
"Aamu alkaa jo pian sarastaa. Tässä on tienhaara, täällä ovat myös
hevosesi ja varusteet. Voit olla jo metsässä auringon noustessa."

Seuraavan vaitiolon kestäessä voi Helen kuulla oman sydämensä sykinnän
ja pienen sisarensa huohottavan hengityksen. Molemmat katselivat ulos
pitäen toisiaan käsistä kiinni ja vahtivat ja kuuntelivat jännittyneinä
ja tarkkaavaisesti.

"On mahdollista, ettei tuo öinen ratsastaja ollutkaan mikään
sananviejä Ansonille", sanoi Dale. "Siinä tapauksessa ei Anson voi
saada vaunujemme pyörien eikä hevostemme jäljistä mitään selvää. Hän
menee suoraan oikeita postivaunuja vastaan. Bill, voitko saavuttaa nuo
tulevat vaunut ennen Ansonin tuloa?"

"Kyllä, luullakseni se ei ole ollenkaan vaikeatakaan", vastasi Bill.

"Hyvä sitten", jatkoi Dale heti. "John, sinä Joe ja Hal ratsastatte
takaisin noita oikeita postivaunuja vastaan. Kun tapaatte ne, seuraatte
niitä, kunnes Anson ne pysähdyttää."

"Se on minusta mieluista hommaa", sanoi John venytellen.

"Mielelläni sekautuisin siihen minäkin", sanoi Roy julmasti.

"Ei ollenkaan. Tarvitsen sinua, kunnes olen päässyt turvaan metsiin.
Bill, ojenna matkatavarat tänne. Roy, auta sinä minua niiden
kiinnisitomisessa. Saitko kaikkea, mitä halusin?"

"Varmasti. Elleivät nuo nuoret neidit ole hyvin vaateliaita, voit
elättää heitä vallan hyvin pari kuukautta."

Dale kääntyi ja tultuaan vaunujen luo avasi hän oven.

"Tytöt, koska olette hereillänne, niin tulkaa ulos!" huudahti hän.

Bo totteli häntä ensin.

"Nukuin, kunnes nämä ajopelit olivat vähällä kaatua", vastasi hän.

Roy Beemanin hiljainen nauru oli kuvaavaa. Hän otti hatun päästään
seisoen vaiti ollen. Vanha ajaja tukahdutti äänekkään naurunhohotuksen.

"Ajopelit! Onko nyt kuultu mokomaa? Kuulitko, Joe, nimityksen? Kaikki
sukkelat tytöt eivät ole syntyneet Lännessä."

Kun Helen seurasi viittoineen ja koreineen, auttoi Bo häntä, ja Helen
tunsi tämän tarkastelevan katseen kasvoillaan. Roy näytti sekä
ystävälliseltä että kunnioittavalta, ja Helen tunsi, miten huolestunut
Roy oli. Kun hän laskeutui vaunusta, kiinnitti hän huomionsa Royn
suureen, alhaalla riippuvaan revolveriin.

Dale ojentautui vaunuun ja kaivoi sieltä esille laatikoita ja koreja,
jotka hän asetti hiekalle.

"Käännä nyt, Bill, ja lähde takaisinpäin. John ja Hal tulevat pian
jäljessä", määräsi Dale.

"Niin, tytöt", sanoi Bill katsoen heihin, "olen hyvin iloinen saatuani
tutustua teihin. Häpeän maatani, jolla oli vain varastossa loukkauksia
ja konnankujeita noin miellyttäville tytöille. Nyt kumminkin
olette luullakseni turvassa. Ette voi milloinkaan päästä parempaan
seuraan ratsastaaksenne, metsästääksenne, mennäksenne naimisiin ja
muuttaaksenne uskontoanne, ja --"

"Vaikene jo, sinä vanha karhu!" keskeytti Dale tuimasti.

"No, no! Hyvästi nyt, tytöt, ja onnea matkalle!" lopetti Bill
ruvetessaan selvittelemään ohjaksia.

Bo lausui jäähyväiset hyvin selvästi, mutta Helen voi ainoastaan
mumista omansa. He näyttivät saaneen vanhasta ajajasta ystävän.

Sitten hevoset kääntyivät ja korskahtelivat, vaunut läksivät
risahdellen liikkeelle ja katosivat lopulta pimeään.

"Tehän aivan värisette vilusta", sanoi Dale katsahtaen Heleniin. Hän
tunsi Dalen suuren ja kovan käden puristavan omaansa. "Kylmä kuin jää."

"Minun onkin kylmä", vastasi Helen. "Luullakseni emme pukeutuneet
tarpeeksi lämpimästi."

"Nell, saatuamme paistua koko eilisen päivän palelee meitä nyt",
selitti Bo. "En tiennyt ollenkaan, että täällä on öisin talvi."

"Neiti, eikö teillä ole lämpimiä sormikkaita ja päällystakkia?" kysyi
Roy huolissaan. "Kylmät tunnit eivät ole vielä oikeastaan alkaneetkaan."

"Nell, meillä on paksuja sormikkaita, ratsastuspukuja ja kenkiä, kaikki
uusia ja hienoja, tässä mustassa laatikossa", sanoi Bo potkaisten
innoissaan erästä läheisyydessä olevaa laatikkoa.

"Niin meillä onkin, ja ne tulevatkin meille hyvään tarpeeseen tänä
yönä", vastasi Helen.

"Neiti, menettelette viisaasti, jos vaihdatte pukuanne nyt heti",
sanoi Roy innokkaasti. "Silloin ette tuhlaa aikaa sellaiseen pitkällä
matkallanne ja säästytte monilta vaivoilta ennen auringonnousua."

Helen tuijotti tuohon nuorukaiseen, jonka luonnollisuus hämmästytti
hänet kokonaan. Häntä pyydettiin vaihtamaan matkapuku ratsastuspukuun
jossakin täällä ulkona kylmässä ja tuulisessa erämaassa keskellä yötä
vieraiden nuorten miesten joukossa.

"Bo, mitä laatikkoa tarkoitatte?" kysyi Dale kuin sisareltaan. Kun Bo
näytti sen hänelle, tarttui hän siihen ja sanoi: "Tulkaa kauemmaksi
tiestä."

Bo seurasi häntä ja Helen tunsi koneellisesti seuraavansa heitä. Dale
ohjasi heidät muutamien askelten päähän tiestä matalien pensasten
taakse.

"Kiiruhtakaa ja vaihtakaa pukuanne täällä. Sidomme matkatavaranne
hevosten selkään unohtamatta jättää paikkaa tällekin."

Sitten hän poistui häviten näkyvistä otettuaan muutamia askelia.

Bo istuutui alkaen aukoa kenkäinsä nauhoja. Helen voi juuri nähdä hänen
kalpeat kauniit kasvonsa ja loistavat silmänsä tähtien valossa. Hänelle
selveni silloin, että Bo onnistui heti suhtautumaan paljon paremmin
Lännen hämään kuin hän.

"Nell, nuo miehet ovat hyvin kilttejä", sanoi Bo miettiväisesti. "Onko
sinun kylmä? Hänhän pyysi meitä kiiruhtamaan."

Helen ei voinut ollenkaan ymmärtää, miten hän milloinkaan tuli
aloittaneeksi riisuutumista tuolla aukeassa ja tuulisessa erämaassa,
mutta sitten kun hän ryhtyi työhön, huomasi hän siihen tarvittavan
enemmän päättäväisyyttä kuin rohkeutta. Kylmä tuuli puhalsi suoraan
hänen lävitseen. Hän voi melkein nauraa tavalle, millä Bo käsitteli
vaatekappaleitaan.

"U-hu-hu-huu!" kalisivat Bon hampaat. "Minun ei ole elämässäni ollut
näin kylmä. Nell Rayner, antakoon hyvä Jumala sinulle anteeksi."

Helenillä oli tarpeeksi työtä pukeutumisessaan voidakseen puhua. Hän
oli kyllä voimakas ja terve tyttö, nopea ja kätevä töissään, mutta
tämä ruumiillinen kidutus, jollaiseen hän ei milloinkaan ennen ollut
joutunut, melkein tainnutti hänet. Bo joutui valmiiksi ennen häntä,
auttoi häntä napittamisessa ja nauhoitti hänen toisen kenkänsä. Sitten
sulloi Helen matkapuvut laatikkoon kylmästä kihelmöivin käsin.

"Kas niin! Mutta millainen kauhea sekasotku tuolla laatikossa onkaan!"
huudahti Helen. "Ah, Bo, meidän kauniit matkapukumme."

"Silitämme ne huomenna jollakin pölkyllä", vastasi Bo kalisevin hampain.

He läksivät tielle päin. Omituista kyllä ei Bo kantanut osaansa
taakasta eikä kävellyt vakavastikaan.

Miehet odottivat hevosineen, joista muudan kantoi tavaroita.

"Jouduitte melko nopeasti", sanoi Dale ottaen laatikon Heleniltä. "Roy,
auta heidät satulaan sillä aikaa kuin sidon tämän laatikon kiinni."

Roy talutti joukosta pari hevosta.

"Nouskaa nyt satulaan", sanoi hän tarkoittaen Bota. "Tämän satulan
jalustimet ovat lyhyet."

Bo oli kyllä taitava tuohon hommaan, mutta tällä hetkellä liikkui hän
niin hitaasti ja omituisesti, ettei Helen tahtonut uskoa silmiään.

"Miltä jalustimet tuntuvat?" kysyi Roy. "Nouskaa niihin seisomaan.
Luullakseni pitäisi niiden sopia. Olkaa varovainen nyt, sillä hevonen
on hieman arka. Hillitkää sitä."

Bo ei ollut nyt ollenkaan sen maineen arvoinen, jollaiseksi Helen oli
häntä sanonut.

"Nyt, neiti, on teidän vuoronne", sanoi Roy Helenille. Seuraavassa
silmänräpäyksessä tunsi Helen istuvansa mustan virkun hevosen selässä.
Vaikka hän olikin aivan jäykkä vilusta, tunsi hän kumminkin veren
virtaavan nopeasti suonissa.

Roy laittoi jalustimet kuntoon nopeasti.

"Olette pitempi kuin luulinkaan", sanoi hän. "Nouskaa nyt, mutta
nostakaa jalkojanne. Kas niin. Olen iloinen, että teillä on tuollaiset
paksut pehmeät kengät. Ehkä ratsastammekin yhtä kyytiä Valkoisten
vuorten yli."

"Bo, kuulitko hänen sanansa?" huusi Helen.

Mutta Bo ei vastannut, vaan istui melko luonnottomasti satulassa. Helen
tuli levottomaksi. Juuri silloin palasi Dale heidän luokseen.

"Onko kaikki kunnossa, Roy?"

"On."

Dale tuli Helenin viereen. Kuinka pitkä hän olikaan! Hänen leveät
hartiansa näyttivät olevan satulannupin korkeudella. Hän taputteli
hellästi hevosta.

"Sen nimi on Ranger ja se on tämän seudun nopein ja paras hevonen."

"On varmasti, ellei raudikkoani oteta lukuun", vahvisti Roy.

"Roy, jos ratsastaisit Rangerilla, voittaisi se varmasti suosikkisi",
sanoi Dale. "Voimme lähteä nyt. Roy, sinun on ohjattava kuormahevosia."

Hän tarkasti vielä Helenin satulaa ja meni sitten katsomaan Bota.

"Oletteko kunnossa?" kysyi hän nopeasti.

Bo nojautui satulassaan.

"Olen melkein kuolemaisillani viluun", vastasi tämä heikosti. Hänen
kasvonsa näyttivät hyvin kalpeilta tähtien valossa. Helen huomasi, että
Bo oli enemmänkin kuin viluissaan.

"Ah, Bo!" huudahti hän levottomasti.

"Nell, älä ole milläsikään nyt!"

"Sallikaa minun kantaa teitä", ehdotti Dale.

"Ei. Aion ratsastaa tällä hevosella tahi kuolla", vastasi Bo kiihkeästi.

Miehet katsoivat hänen kalpeihin kasvoihinsa ja sitten toisiinsa.
Sitten meni Roy tiellä olevan tumman hevosjoukon luo ja Dale hyppäsi
likimmäisen hevosen selkään.

"Pysytelkää aivan minun kintereilläni!" sanoi hän.

Bo seurasi häntä ja Helen ratsasti jälkimmäisenä.

Helen kuvitteli olevansa juuri heräämäisillään jostakin unesta. Äkkiä
hän kai havahtuisi hätkähtäen nähdäkseen kodissaan olevan pienen
huoneensa vaaleat seinät ja kuullakseen kirsikkapuiden oksien kahinan
ikkunaa vasten ja vanhan kimeä-äänisen kukon ilmoituksen aamun jo
alkavasta sarastuksesta.



VI.


Hevoset ravasivat. Liikunto lämmitti pian Helenia niin, että hänen oli
muuten hyvin mukava olla, lukuun ottamatta sormia, joita vielä paleli.
Hänen mielensä muuttui kumminkin sitä synkemmäksi, kuta selvemmästi
hän alkoi käsittää tilanteen. Yö muuttui nyt niin pimeäksi että vaikka
hänen hevosensa pää oli Bon hevosen sivulla, voi hän tuskin erottaa
Bota. Helenin silloin tällöin levottomasti kysyessä Bon vointia vastasi
tämä olevansa täydellisesti kunnossa.

Helen ei ollut ratsastanut vuoteen, ja siitä oli jo monta vuotta kun
hän oli tehnyt sitä säännöllisesti. Lukuunottamatta innostustaan
noustessaan satulaan tunsi hän nyt kumminkin vain pettymystä. Hän
oli joka tapauksessa miellyttävästi hämmästynyt, sillä Ranger käveli
joustavasti ja Helen huomasi osaavansa vielä ratsastaa. Bo, joka
oli ratsastellut muutaman kotoa lähellä olevan maatilan hevosilla,
suoriutui varmaankin tehtävästä ihmeellisen hyvin. Helenin mieleen
juolahti, miten vaikeaa tämä kaikki olisikaan ollut, ellei heillä olisi
ollut näitä paksuja ja mukavia ratsastuspukuja.

Vaikka yö olikin pimeä, voi Helen kumminkin epäselvästi erottaa tien.
Se oli kivinen ja ilmeisesti hyvin vähän käytetty. Kun Dale poikkesi
tieltä matalaa salviaruohoa kasvavalle tasangolle, muuttui kulku
vaivalloisemmaksi ja vaikeammaksi, mutta ei hitaammaksi. Hevoset
seurasivat hidastelematta johtajaansa. Huomattuaan sen tarpeettomaksi
lopetti Helen Rangerin ohjaamisen. Kauempaa pimeästä häämöitti aina
tummia esineitä, jotka tekivät Helenin levottomaksi, kunnes hän
tultuaan lähemmäksi huomasi niiden olevan kallioita tahi matalia
surkastuneita puita. Kuta kauemmaksi tultiin, sitä suuremmiksi ne
muuttuivat, samalla kun niiden lukumääräkin lisääntyi. Usein Helen
kääntyi katsomaan taakseen pimeyteen. Tällainen oli tahdotonta hänen
pelkonsa aiheuttamaa toimintaa. Dalehan luuli, että heitä tultaisiin
ajamaan takaa, ja Helen tunsi pelon rinnalla jonkunlaista outoa
harmiakin, sillä olihan suunniteltu ryövätä häneltä paitsi perintö
myöskin vapaus. Sitten häntä värisytti muistellessaan Dalen sanoja,
että nuo palkatut roistot olisivat mahdollisesti voineet ryöstääkin
hänet mukaansa. Sellainen tuntui hirveältä ja mahdottomalta. Mutta
kumminkin näytti se Dalesta ja tämän tovereista tuntuvan hyvinkin
mahdolliselta. Länsi oli siis todellisuudessa raaka, kova ja
armahtamaton.

Hänen hevosensa pysähtyi äkkiä. Se oli päässyt aivan Bon hevosen
rinnalle. Dalekin oli pysähtynyt nähtävästi kuuntelemaan. Roy ja
kuormahevoset olivat vielä näkymättömissä pimeässä.

"Mitä siellä on?" kuiskasi Helen.

"Olin kuulevinani suden ulvovan", vastasi Dale.

"Oliko tuo suden ulvomista?" kysyi Bo. "Kuulin sen. Se kuulosti
hurjalta."

"Olemme juuri saapumaisillamme alemmille kukkuloille", sanoi Dale. "Kai
tunnette, miten paljon kylmempää ilma täällä nyt on?"

"Minun on lämmin nyt", vastasi Bo. "Luullakseni vaivasi minua äsken
vain se, että olin vähällä paleltua. Nell, kuinka sinä voit?"

"Minunkin on lämmin, mutta --" vastasi Helen.

"Jos voisit valita, niin kummanko ottaisit mieluummin, täälläolonko vai
kotona lämpimässä vuoteessasi nukkumisen?" kysyi Bo.

"Bo!" huudahti Helen hämmästyneenä.

"No niin, minä ainakin haluan olla täällä juuri tämän hevosen selässä",
sanoi Bo.

Dalekin kuuli kai hänen sanansa, koska hän kääntyi satulassaan. Sitten
hän hoputti hevostaan ja läksi jatkamaan matkaa.

Helen ratsasti nyt Bon rinnalla, ja kauan aikaa he jatkoivat siten
vaihtamatta sanaakaan. Helen huomasi, milloin sarastuksen edellä
oleva pimeä tunti oli kulunut loppuun ja hän tervehti iloiten melkein
huomaamatonta valojuovaa idässä. Sitten himmenivät tähdet. Asteittain
sulatti hämärä itseensä kaiken muun paitsi suurempia tähtiä. Suurin,
aamutähti, ihmeellisempi kuin Helen milloinkaan oli luullut sen olevan,
menetti kirkkautensa ja elämänsä ja näytti vetäytyvän takaisin tummaan
sineen.

Päivä valkeni vähitellen niin, että harmaa erämaa tuli asteittain
näkyviin. Pyöreitä paljaita kukkuloita, joita yön puoleksi kohotettu
vaippa vielä peitti, ilmestyi näkyviin kauempaa. Niiden takana oli
harmaa etäisyys, joka hitaasti sai muodon ja muuttui kiinteämmäksi.
Idässä kimalteli jo vaaleanpunainen ja hopeanvärinen juova leviten
yhä laajemmalle ja kirkastuen pitkin taivaanrantaa, joka näytti hyvin
rosoiselta.

"Meidän on luullakseni parasta yhtyä Royhin", sanoi Dale kannustaen
hevostaan.

Ei Ranger eikä Bonkaan hevonen kaivannut monta kehoitusta ja ne
alkoivat laukata. Kaukaa edeltä häämöittivät Royn ajamat kuormahevoset.
Tuuli puhalsi niin kylmästi Helenin kasvoihin, että kyyneleet valuivat
hänen silmistään ja jäähdyttivät poskia. Ja Rangerilla ratsastaminen
tällaista vauhtia tuntui aivan samalta kuin kiikkutuolissa istuminen.
Tätä elähdyttävää ja hurmaavaa menoa ei kestänyt kumminkaan kauan.

"Ah, Nell, en välitä ollenkaan enää, mihin joudun", huudahti Bo
hengästyneenä.

Hänen kasvonsa olivat valkoiset ja punaiset, raikkaat kuin ruusu,
hänen silmänsä loistivat tummansinisinä ja hänen tukkansa hulmusi
tuulessa säännöttöminä kiharoina. Helen tiesi myöskin tuntevansa
samanlaista ruumiillista virkeyttä kuin Bokin, ja se tuntui hänestäkin
vastustamattomalta, vaikka se ei voinutkaan karkoittaa kaikkia synkkiä
ajatuksia.

Oli jo kirkas päivä, kun Roy kiersi muutaman kukkulan, josta alkaen
surkastuneet puut -- setrit, kuten Dale niitä nimitti -- muodostivat
saarekkeita alempien vuorten rinteille.

"Ne kasvavat pohjoisilla rinteillä, joilla lumi pysyy sulamatta
kauimmin", sanoi Dale.

He laskeutuivat erääseen laaksoon, joka näytti matalalta, mutta olikin
syvä ja laaja, ja alkoivat sitten kiivetä toiselle kukkulalle. Kun he
pääsivät sen laelle, näki Helen nousevan auringon, ja hänen eteensä
avautuva näköala oli niin suurenmoinen, ettei hän voinut vastata Bon
hurjiin riemuhuutoihin.

Paljaita keltaisia setrejä kasvavia rinteitä, jotka näyttivät melkein
tasangoilta, sillä niin asteittainen oli nousu, jatkui synkkään metsään
asti, joka kohosi mustana selänne selänteeltä loppuakseen vihdoin erään
suurenmoisen kukkulan paljaaseen lakeen, joka auringonnousun kultaamana
näkyi sinistä taivasta vasten.

"Ah, miten kaunista!" huudahti Bo. "Mutta noita vuoriahan pitäisi sanoa
Mustiksi vuoriksi."

"Old Baldy tuolla on valkoinen toisen puolen vuodesta", vastasi Dale.

"Katsokaa takaisinkinpäin ja sanokaa sitten, mitä ajattelette",
kehoitti Roy.

Tytöt kääntyivät katsomaan vaiti ollen. Helen luuli katselevansa koko
suureen avaraan maailmaan. Kuinka suunnattomasti erilainen olikaan
erämaa! Se näytti ammottavan aivan hänen jalkainsa juurella ollen
punainen ja keltainen lähempänä, mutta muuttuen kauempana pehmeästi
purppuran väriseksi ja muodostaen aution tyhjyyden, rajattoman ja
äärettömän, jossa tummanviheriät kaistaleet, mustat juovat ja kohoavat
harjanteet toimivat ainoastaan etäisyyksien ja tilavuuden tehostajina.

"Näettekö tuota pientä viheriätä pilkkua?" kysyi Roy viitaten
sinnepäin. "Siellä on Snowdrop ja tuo toinen siitä hieman oikealla on
Show Down."

"Missä on Pine?" kysyi Helen kiihkeästi.

"Vielä kauempana tuolta metsän päästä alkavien kukkulain toisella
puolella."

"Silloinhan ratsastamme poispäin sieltä."

"Niin teemmekin. Jos olisimme ratsastaneet suoraa Pineen, olisivat nuo
roistot voineet meidät saavuttaa. Pineen on neljän päivän matka. Ja
poikkeamalla vuoristoon voi Dale peittää jälkensä. Sitten kun hän on
eksyttänyt Ansonin jäljiltä, on hänen aikomuksensa kiertää Pineen."

"Herra Dale, luuletteko voivanne viedä meidät sinne turvallisesti ja
pian?" kysyi Helen toivovasti.

"En voi luvata tehdä sitä nopeasti, vaan ainoastaan turvallisesti. Eikä
teidän tarvitse nimittää minua herraksi", vastasi hän.

"Emmekö aiokaan enää syödä?" kysyi Bo kainosti.

Kuultuaan tämän kysymyksen kääntyi Roy Beeman nauraen katsomaan Bohun.
Helen näki nyt hänen kasvonsa täydellisesti päivänvalossa. Ne olivat
laihat ja kovat, tummiksi päivettyneet silmineen, jotka olivat terävät
kuin haukalla, kulmikkaine leukoineen ja laihoine poskineen, joissa
kasvoi hieman vaaleata partaa.

"Aiomme varmasti!" vastasi hän. "Heti, kun saavumme metsään, eikä
siihen kulukaan enää pitkää aikaa."

"Voimme kiiruhtaa hieman ja levätä sitten kylliksemme", sanoi Dale
hoputtaen hevosensa tasaiseen hölkkään.

Tämän tunnin verran kestävän tasaista vauhtia jatkuvan ratsastuksen
kestäessä katseli Helen tarkkaavaisesti sekä läheltä että kauempaa
näkyviä esineitä -- surkastunutta salviaruohoa, joka pian muuttui
yhtä surkastuneeksi heinäksi, noita tummia pilkkuja, jotka sittemmin
osoittautuivat kääpiösetreiksi, kuiluja, jotka tuntuivat kuin
taikavoimalla aukeavan näköjään aivan tasaiseen maahan ja jatkuvan
leviten harmaitten kivimuurien välitse, ja kauempaa siintäviä
yksinäisiä mäntysaarekkeita, joissa oli vain pari kolme puuta, ja
sitten laajoja ja säännöttömiä keltaisia haapametsikköjä ja ylempää
mutkittelevan aina vain lähemmäksi tulevan metsärajan takaa näkyviä
mustia penkereitä, jotka vähitellen muodostivat seudun korkeimman
vuoren huipun.

Tämän pitkän metsää kohti suunnatun ratsastuksen kestäessä ei nähty
lintuja eikä muitakaan eläimiä, mikä Helenistä tuntui omituiselta. Ilma
menetti jotakin kylmyydestään muuttaen luontoaan auringon noustessa
korkeammalle. Siihen yhtyi jo suloista metsän tuoksuakin. Tuon tuoksun
ensimmäinen hieno tuntu oli aivan outo Helenille, vaikka se tuntuikin
epämääräisesti tutulta ja aiheutti yhtä omituisia tunteita. Tuntui kuin
hän olisi haistellut tuota pistävää voimakasta tuoksua kauan aikaa
sitten, ja hänen ruumiilliset tunteensa äkkäsivät sen ennen kuin hänen
muistinsa.

Tämä keltainen aavikko näyttikin olevan aivan tasainen. Roy suuntasi
kulkunsa muutamaan matalaan ahtaaseen solaan, jonka pohjalla lirisi
pieni puro. Hän seurasi sitä sitten vasemmalle saapuen lopulta erääseen
paikkaan, missä setrit ja kääpiömännyt muodostivat pienen metsikön.
Toisten saapuessa sinne istui hän ristissäjaloin satulassaan ja odotti.

"Luullakseni levähdämme nyt hieman", sanoi hän. "Olette varmaankin
hirveästi väsyksissä?"

"Olen nälissäni, mutta en ole vielä väsynyt", vastasi Bo.

Helen laskeutui satulasta huomatakseen, että käveleminen on jotakin
sellaista, jonka hän oli unhottanut. Bo nauroi hänelle, mutta hänkin
horjahteli kummallisesti päästyään maahan.

Sitten laskeutui Roy. Helen kummastui huomatessaan hänet raajarikoksi.
Roy näki hänen nopean katseensa.

"Muudan hevonen heitti minut kerran satulasta ja vyöryi sitten
ylitseni. Silloin katkesi minulta ainoastaan solisluu, viisi
kylkiluuta, toinen käsivarsi ja molemmat jalat parista kohti."

Huolimatta tuosta tosiseikasta, että hän oli raajarikko, näytti hän
erittäin voimakkaalta ja kelvolliselta mieheltä seisoessaan siinä
täydessä pituudessaan notkeana kotikutoisissa karheissa vaatteissaan.

"Kävelkää nyt hieman, tytöt, verryttääksenne jäseniänne", sanoi Dale.
"Ellette ole vielä kankeita, tulette kumminkin sellaisiksi pian. Älkää
kumminkaan menkö kauaksi. Huudan teidät sitten tänne, kun aamiainen on
valmis."

Hieman myöhemmin vihelsi Dale heidät takaisin, ja kun tytöt palasivat
kävelyretkeltään, odottivat leirinuotio ja aamiainen heitä. Roy istui
ristissäjaloin kuin intiaani tervavaatteen reunalla, johon oli katettu
vaatimaton mutta tukeva ateria. Helenin nopea katse huomasi kaikessa
vallitsevan sellaisen puhtauden ja täydellisyyden, ettei hän ollut
voinut odottaakaan sellaista metsissä elämään tottuneiden miesten
ruoanvalmistukselta. Ruokakin oli erittäin hyvää. Hän söi halukkaasti,
ja mitä Bon ruokahaluun tulee, hävetti se häntä melkein yhtä paljon
kuin huvittikin. Nuoret miehet vain katselivat palvellen uutterasti
tyttöjä, mutta puhuen harvoin. Heleniltä ei jäänyt huomaamatta, miten
usein Dalen harmaat silmät tarkastelivat aukeata seutua. Hän oli
huomaavinaan katseessa enemmän epäluuloa kuin mitään muuta.

"Sanon!" huudahti Bo syötyään kyllikseen, "ettei tämä ole totta. Näen
varmaankin unta. Nell, tuo musta hevonen, jolla ratsastit, on komein
näkemäni elukka."

Ranger söi ruohoa muiden hevosten joukossa puron rannalla. Kuormat
ja satulat oli irroitettu. Miehet söivät hitaasti. Ei mikään
ilmaissut nopeata pakoa, mutta kumminkaan ei Helen voinut vapautua
levottomuudestaan. Roy voi ehkä kylläkin näyttää tyyneltä ja
huolettomalta ollakseen säikähdyttämättä tyttöjä, mutta Dale ei
nähtävästi voinut teeskennellä mitään sellaista, jota hän ei varmasti
tarkoittanut.

"Levätkää tahi kävelkää", neuvoi hän tyttöjä. "Meidän on ratsastettava
neljäkymmentä peninkulmaa ennen pimeää."

Helenin mielestä oli parempi levätä, mutta Bo käveli sinne tänne,
taputteli hevosia ja kaiveli tavaramyttyjä. Hän oli utelias ja innokas.

Dale ja Roy keskustelivat hiljaa puhdistaessaan astioita ja sulloessaan
niitä suureen hamppukangaspussiin.

"Luuletko todellakin, että Anson löytää jälkeni tänä aamuna?" kysyi
Dale.

"Luulen", vastasi Roy.

"Mistä tiedät sen näin pian?"

"Mistä sinä sen tietäisit, jos olisit Snake Anson?" kysyi Roy
vastaukseksi.

"Se johtuu kokonaan tuosta Magdalenasta tulleesta ratsastajasta", sanoi
Dale vakavasti. "Luullakseni huomaisin kumminkin pyörien ja hevosten
jäljistä, missä käännyimme syrjään. Ehkä hänkin sen näkee."

"Milt, kuulehan nyt. Kerroin sinulle jo, että Snake Anson näki meidät,
pojat, toissapäivänä Show Downissa, ja hän näytti hyvin uteliaalta."

"Mutta hän ei nähnyt minua eikä kuullut minusta mitään", vastasi Dale.

"Ehkä ja ehkä ei. Mitä se sitten vaikuttaa asiaan, jos hän huomaa sen
vasta tänä iltana aamun asemesta?"

"Etkö siis luule tapahtuvan mitään taistelua, vaikka Anson
pysähdyttäisikin postivaunut?"

"Hänen on silloin ammuttava ensin, mikä ei ole luultavaa. John ja
Hal käsittelevät nyt hieman varovaisemmasti revolverejaan tuon
viimevuotisen kahakan jälkeen. Joe voi kumminkin suuttua. Mutta
taistelun lykkäytyminen on kumminkin mielestäni parasta meille.
Viisainta on kumminkin, ettemme ota sitä lukuun."

"Silloin on sinun jäätävä tänne vahtimaan Ansonin miehiä, sanokaamme
niin pitkäksi aikaa, kunnes he tulevat näkyviin, jos he nyt ovat
löytäneet jälkemme tänä aamuna. Sinun on saatava varmuus asiasta
tavalla tai toisella ja ratsastettava sitten suoraan Big Springille,
jossa aion viettää yön."

Roy nyökäytti hyväksyvästi tälle ehdotukselle. Tuhlaamatta sitten
enempi sanoja ottivat molemmat miehet suitset ja menivät ottamaan
hevosia kiinni. Helen katseli Dalea niin tarkkaavaisesti, että kun
Bo huudahti riemusta, kääntyi hän katsomaan ja näki muutaman pienen
keltaisen villin mustangin seisovan suorana takajaloillaan ja pieksävän
ilmaa etukavioillaan. Roy oli heittänyt suopungin sen kaulaan ja veti
sitä nyt leiriin.

"Nell, katsohan tuota villiä ponia!" huusi Bo.

Helen kiiruhti heti etemmäksi hurjistuneen mustangin tieltä. Roy
kiinnitti sen muutamaan lähellä olevaan puuhun.

"Tulehan nyt, Pukinnahka", sanoi Roy hyväilevästi lähestyessään
hitaasti vapisevaa eläintä. Hän meni vain lähemmäksi suopunkia pitkin
muutellen aina käsiään. Pukinnahka mulautti silmiään ja näytti
valkoisia hampaitaankin, mutta se seisoi kumminkin tyynesti, kun Roy
irroitti silmukan sen kaulasta, veti sen pään yli ja kiinnitti sen
mutkikkaalla solmulla sen turvan ympärille.

"Tätä sanotaan surmansilmukaksi", sanoi hän tarkoittaen solmua. "Sillä
ei ole milloinkaan ollut kuolaimia suussaan eikä se milloinkaan tule
sellaisia sietämäänkään."

"Uskallatteko ratsastaa sillä?" kysyi Helen.

"Joskus sattumalta", sanoi Roy hymyillen. "Haluaisitteko te, tytöt,
koettaa?"

"En ainakaan minä", vastasi Helen.

"Olkoon menneeksi!" huudahti Bo. "Se on kyllä aivan paholaisen
näköinen, matta uskallan kyllä nousta sen selkään, jos vain luulette
minun voivan."

Lännen hurjuus oli juurtunut nopeasti Bo Raynerin mieleen.

"Olen pahoillani, mutta en voi sallia teidän tehdä sitä vielä vähään
aikaan", vastasi Roy kuivasti. "Se hyppii joskus aivan vimmatusti."

"Hyppii! Tarkoitatte kai, että se potkii?"

"Niin."

Seuraavan puolen tunnin kuluessa näki ja oppi Helen enemmän kuin
milloinkaan ennen, miten hevosia käsitellään aukeilla laitumilla.
Lukuunottamatta Rangeria, Royn kimoa ja Bon valkoista ponia oli muut
hevoset kirjaimellisesti pyydystettävä suopungilla, vedettävä leiriin,
satuloitava ja kuormitettava. Se oli pelottomien ja voimakkaiden
miesten työtä, joka vaati yhtä paljon kärsivällisyyttä kuin rautaisia
kouriakin. Sen vuoksi Helenin noita miehiä kohtaan tuntema luottamus
muuttuikin kunnioitukseksi. Huomioitatekevälle naiselle tämä
puolituntinen kertoi paljon.

Kun kaikki oli kunnossa, nousi Dale satulaan ja sanoi
merkityksellisesti: "Roy, odotan sinua auringonlaskun aikana. Toivon,
ettet tule ennen."

"Olisikin ikävää, jos minun olisi kiiruhdettava heti tuomaan huonoja
uutisia. Toivokaamme parasta. Meitä on onnistanut tähän asti. Nyt on
sinun poikettava metsien neulasmatoille ja kätkettävä jälkemme."

Dale kääntyi mennäkseen. Tytöt sanoivat Roylle jäähyväiset ja
seurasivat. Pian Roy ja hänen poronvärinen mustanginsa olivat hävinneet
näkyvistä erään metsikön taakse.

Suitsettomat hevoset kulkivat edellä, kuormajuhdat seurasivat niitä
ja ratsastajat tulivat aivan niiden kintereillä. Kaikki hevoset
juoksivat tasaisesti. Tuo tahti pani tavaramytyt hyppimään ylös ja
alas ja puolelta toiselle. Aurinko paistoi kuumasti Helenin selkään,
ja tuuli menetti jäädyttävän kylmyytensä tuntuen melkein kostealta sen
mukana kantautuvan kuivan ja suloisen tuoksun vuoksi. Dale seurasi
tuota matalaa laaksoa, jonka laidoilla kasvoi metsää ja jonka muutamia
peninkulmia kauempana olevasta päästä siinti metsän tumma reuna. Sinne
ratsastaminen ei vienytkään enää pitkää aikaa.

Helen ihmetteli, miksi nuo suuret männyt kasvoivat niin kaukana täällä
ylängöllä eivätkä lähempänä tasankoa. Ehkä lumella oli jonkinlainen
vaikutus kasvullisuuteen, mutta kun maa oli tasaista, ei hän voinut
huomata, miksi metsän laidan juuri piti olla tässä. He ratsastivat
nyt sinne puiden varjoon. Helenistä tuntui tämä omituiselta ja
kriitilliseltä tulolta toisenlaiseen maailmaan, jota hän oli päättänyt
oppia tuntemaan ja rakastamaan. Männyt olivat suuria, ruskeakuorisia,
arpisia ja kyhmyisiä puita, joissa ei ollut muuta tyypillistä
yhdenmukaisuutta kuin mahtavuus ja kauneus. Ne kasvoivat kaukana
toisistaan. Pienempiä mäntyjä ja matalaa pensaikkoa kasvoi niiden
juurilla. Maanpinta tässä metsässä oli huomattava senvuoksi, että siinä
kasvoi paikoitellen korkeaa hopeanväristä ruohoa ja paikoitellen oli
se ruskeiden männyn neulasien peitossa. Nämä paikat olivat nähtävästi
noita Royn tarkoittamia neulasmattoja. Siellä täällä lepäsi joku
kaatunut metsänjättiläinen lahomassa. Helen kiinnitti pian huomionsa
metsän hiljaisuuteen ja siihen omituiseen seikkaan, etteivät hevoset
kulkiessaan aiheuttaneet juuri mitään melua muulloin kuin sattuessaan
astumaan jollekin risulle tahi kaatuneelle puunrungolle. Sitten hän
huomasi, että neulasmatot taipuivat kuin kautsukki tyyny hevosten
kavioiden alla ja sitten kuin ne olivat poistuneet kauemmaksi,
palasi se entiseen asentoonsa jälleen näyttämättä mitään jälkiä
pinnassaan. Helen ei voinut nähdä merkkiäkään tiestä, jota pitkin
he olivat kulkeneet. Tarvittiin todellakin teräviä silmiä Dalen
seuraamiseksi tässä metsässä. Tämä huomio soi ääretöntä lohdutusta
Helenille ja ensimmäisen kerran paon alusta tunsi hän mieltä ja
sydäntä painavan kuorman kevenevän. Se oli riistänyt häneltä joitakin
niistä vaikutteista, joita hän ehkä olisi saanut tämän ihmeellisen
ratsastusmatkan kestäessä onnellisemmissa olosuhteissa.

Bo kumminkin näytti olevan vielä liian nuori, liian hurjapäinen ja
liian jännitetty välittääkseen sen enempää olosuhteista. Hän eli vain
nykyisyydessä. Helen alkoi epäillä, että tytöstä olisi ehkä kaikki
seikkailut tervetulleita, ja Helen tiesi nyt varmasti, että Bo oli aito
Auchincloss. Hän oli kolme kokonaista päivää tuntenut jonkunlaista
painostusta, jollaista hän tätä ennen ei ollut kokenut, mutta
viimeisten tuntien aiheuttama pelko oli sen karkoittanut. Mutta sen
täytyy olla, päätteli hän, saman veren aiheuttamaa kiihkoa, joka pursui
hänen suonissaan päästäkseen vapaaksi ja polttaakseen.

Bo rakasti toimintaa. Hänellä oli kyllä kauneusaistia, mutta hän ei
ollut miettiväinen. Hän auttoi nyt Dalea ohjaamaan hevosia ja pitämään
niitä yhdessä joukossa, Hän ratsasti hyvin eikä hänessä vielä voitu
huomata väsymyksen eikä vaivautumisen aiheuttamia merkkejä. Helen alkoi
tuntea molempia, mutta ei vielä niin paljon kumminkaan, että hänen
tarkkaavaisuutensa olisi heikontunut.

Tämä ihmeellinen linnuton metsä ei tuntunut hänestä ollenkaan
luonnolliselta. Kaikista elävistä olennoista luonnossa Helen piti
enimmän linnuista. Hän tunsi niistä monta ja voi matkia muutamien
ääniäkin. Mutta täällä näiden mahtavien mäntyjen alla ei ollut
ollenkaan lintuja. Oravia kumminkin alkoi vilahdella siellä täällä
ja tunnin matkan jälkeen ei niistä ollut enää ollenkaan puutetta.
Ainoa, jonka hän tunsi, oli maaorava. Kaikki muut, kirkkaan mustista
juovaisiin rusakkoihin ja valkohäntäisiin harmaihin asti, olivat
hänelle aivan outoja. Ne olivat kesyjä ja uteliaita. Punaiset
haukkuivat ja toruivat etenevää matkuetta, mustat liukuivat jollekin
turvalliselle oksalle katsomaan, mutta harmaat eivät näyttäneet juuri
ollenkaan välittävän tästä niiden alueelle tapahtuneesta hyökkäyksestä.

Kerran pysähdytti Dale hevosensa ja viittasi pitkällä käsivarrellaan.
Helen suuntasi katseensa sinnepäin ja näki muutamia harmaita
antilooppeja seisomassa eräässä aukeamassa pitkät korvat pystyssä. Ne
olivat hurjan ja kauniin näköisiä. Äkkiä laukkasivat ne tiehensä hyvin
joustavin hypyin.

Metsä oli yleensä tasaista ja avonaista, mutta joskus ilmestyi
kumminkin heidän eteensä laaksoja ja jokiuomia, jotka särkivät sen
säännöllisyyttä. Puolen päivän tienoissa se kumminkin asteittain
muuttui, seikka, jonka Helen olisi luullut ennemminkin voineensa
huomata, jos hän vain olisi ollut tarkkaavaisempi. Se ilmeni siten,
että maa alkoi kohota ja puita alkoi ilmestyä enemmän.

Hän teki toisenkin huomion. Aina siitä alkaen, kun he olivat saapuneet
metsään, oli hän tuntenut jonkunlaista pakotusta päässään ja jotakin
tahmeaa sieraimissaan. Hän kuvitteli pahoillaan vilustuneensa. Mutta
äkkiä hänen päänsä selveni hieman ja hän totesi, että metsän voimakas
pihkantuoksu oli tukkinut hänen sieraimensa kuin pehmeällä piellä. Haju
oli voimakasta ja vastenmielinen vahvuutensa vuoksi. Hänen kurkkuaan ja
keuhkojaankin tuntui polttavan.

Kun hän alkoi menettää mielenkiintonsa metsään ja muuhun ympäristöön,
tapahtui se vain vaivautumisen ja tuskan vuoksi, joita hän ei enää
voinut vaimentaa. Sen jälkeen ei hän voinut olla niitä hetkeäkään
tuntematta ja ne vain pahenivat. Eräässä ruumiin kohdassa oli tuska
aivan sietämätön. Se sijaitsi hänen kyljessään juuri lanteitten
yläpuolella ja se uhkasi muuttua petolliseksi, sillä se ei ollut
yhtämittaista, vaan aina silloin tällöin tuntuvaa. Kun se alkoi
hirveästi polttaen, voi hän huojentaa sen siirtämällä ruumiinsa
hieman eri asentoon. Mutta se ei alkanut vähitellen. Kun hän luuli
erehtyneensä ja uskalsi jälleen hengittää, palasi se pistävän nopeasti
ja tunkeutui kuin veitsi hänen kylkeensä. Tällaista siis oli tuo
ratsastuksen aiheuttama tuska, jonka uhriksi jokainen aloittelija
joutuu pitkällä ratsastusmatkalla. Sitä oli melkein mahdoton kärsiä.
Metsän kauneus, pakoon juokseva riista, aika, etäisyydet ja kaikki
muukin haihtuivat olemattomiin tuon pistävän kivun tieltä. Suureksi
helpotuksekseen hän huomasi sen aiheutuvan hevosen juoksusta. Kun
Ranger juoksi, ei hänen tarvinnut siitä kärsiä. Senvuoksi antoikin hän
hevosensa kävellä aina niin kauan kuin hän vain uskalsi tahi kunnes Bo
ja Dale olivat melkein näkymättömissä. Sitten hän kiiruhti sen juoksuun
tavoittaakseen toiset.

Niin kuluivat tunnit, aurinko laskeutui matalalle lähettäen
kultaisia säteitään puitten väliin, jolloin metsä vähitellen muuttui
kirkkaammaksi, mutta kumminkin tummemmaksi väriltään. Se himmeni
hitaasti eikä auringonlasku ollut enää kaukana.

Hän kuuli hevosten kahlaavan vedessä ja pian hän saapuikin paikalle,
missä pienet kristallikirkkaat purot virtasivat nopeasti viheriöissä
sammaluomissa. Hän ratsasti monen sellaisen yli ja seurasi viimeistä
erääseen avonaisempaan paikkaan metsässä, jossa männyt olivat
tavattoman suuria ja kasvoivat kaukana toisistaan. Oikealta kohosi
muudan matala harmaa koivukumpu puiden kolmannenosan korkeudelle.
Jostakin kuului virtaavaa veden lorinaa.

"Tämä on Big Spring", ilmoitti Dale. "Leiriydymme tähän. Tytöt, olette
todellakin kunnostautuneet."

Tarkastettuaan lähemmin paikkaa huomasi Helen, että kaikki nuo pienet
purot alkoivat tuon harmaan kiviröykkiön alta.

"Olen kuolemaisillani janoon!" huudahti Bo tavalliseen liioittelevaan
tapaansa.

"Ette varmastikaan milloinkaan unhota ensimmäisiä tuosta lähteestä
ottamianne kulauksia", huomautti Dale.

Bo koetti laskeutua satulasta ja lopulta putosi siitä. Kun hän nousi
seisomaan, kieltäytyivät hänen jalkansa suorittamasta luonnollista
tehtäväänsä ja hän kaatui. Dale auttoi hänet jälleen seisoalleen.

"Mikä minua oikeastaan vaivaa?" kysyi hän suuresti hämmästyneenä.

"Olette vain kangistunut", vastasi Dale tukien häntä, kun hän astui
muutamia horjuvia askelia.

"Bo, onko ruumiisi kipeä mistään paikasta?" kysyi Helen, joka yhä istui
satulassa ollen haluton laskeutumaan siitä, vaikka hän ei mitään niin
hartaasti toivonutkaan kuin päästä alas.

Bo katsoi häneen kaunopuheisesti.

"Nell, onko kyljessäsi sellainen tunne kuin pitkä parsinneula
työnnettäisiin siihen silloin kun vähimmän osaat sellaista odottaa?"

"Se ei kyllä milloinkaan enää lakkaa!" huudahti Helen hiljaa. Sitten
ottaen huomioon Bon kokemukset hän laskeutui varovaisesti satulasta
ja onnistuikin pysymään seisoallaan. Hänen jalkansa tuntuivat aivan
puukapuloilta.

Hetken kuluttua menivät tytöt lähteelle.

"Juokaa varovaisesti!" huusi Dale heille.

Big Springillä oli juurensa jossakin syvällä tuon harmaan rapautuneen
kivikasan alla. Sieltä kuului veden kumeaa maanalaista kohinaa.
Alkulähde oli varmaankin hyvin voimakas, koska se oli voinut tunkeutua
tuon kylmän kiven läpi.

Helen ja Bo paneutuivat pitkäkseen sammalreunalle ja näkivät kasvonsa
lähteestä kumartuessaan. He imaisivat suunsa täyteen Dalen neuvon
mukaan, ja koska he olivat niin kuumissaan ja janoissaan, halusivat he
odottaa hetkisen sopivaa tilaisuutta.

Vesi oli niin kylmää, että se värisytti Heleniä ja särki hänen
hampaitaan. Merkillinen elähdyttävä vapistus värisytti hänen ruumistaan
ollen ihmeellinen kylmässä ruumiin kuivan kuumuuden huojentamisessaan
ja vastustamaton janoon vetoamisessaan. Helen kohotti päätään ja katsoi
tuohon veteen, joka oli yhtä väritöntä kuin mautontakin.

"Nell, juo!" huohotti Bo. "Muistele hedelmäpuutarhassamme olevaa vanhaa
lähdettämme, jonka laidoilla kasvaa niin kaunista sammalta."

Ja silloin Helen alkoi juoda ahneesti suljetuin silmin muistellen
kotiaan, jonka Bon sanat olivat palauttaneet hänen mieleensä.



VII.


Ensimmäiseksi työkseen irroitti Dale kuorman muutaman hevosen selästä,
aukaisi erään mytyn ja veti sieltä esille tervavaatteen ja muutamia
huopapeitteitä, jotka hän levitti erään männyn juurelle.

"Levätkää nyt, tytöt!" sanoi hän lyhyesti.

"Emmekö saa auttaa?" kysyi Helen, vaikka hän tuskin jaksoi seisoa.

"Saatte kyllä tehdä kaikkea sitten kuin olette tottuneet tällaiseen."

"Tottuneetko tällaiseen?" toisti Bo naurahtaen. "Minä olen nyt ainakin
aivan rikkihakattu."

"Bo, näyttää siltä, että herra Dale aikoo pitää meidät luonaan metsässä
alituisesti."

"Niin hän tekeekin", vastasi Bo istuutuessaan hitaasti peitteille,
ojentautuessaan pitkäkseen huokaisten tyytyväisyydestä ja nojatessaan
päänsä satulaan. "Nell, eikö hän kieltänyt nimittämästä itseään
herraksi?"

Dale irroitti juuri kuormia hevosilta.

Helen paneutui Bon viereen ja tunsi kerrankin elämässään, miten
suloista lepo on.

"No niin, sisko, miksi sitten aiot sanoa häntä?" kysyi Helen uteliaasti.

"Miltiksi tietysti!" vastasi Bo.

Helenin oli pakko nauraa huolimatta väsymyksestä ja kivuistaan.

"Otaksun niin ollen, että kun tuo las vegasilainen paimenesi saapuu,
rupeat nimittämään häntä samoin kuin hän sinua."

Bo punastui, mikä oli hyvin harvinaista häneen nähden.

"Niin teenkin, jos vain haluan", hän vastasi. "Nell, aina siitä asti
kuin voin muistaa olet ikävöinyt tänne Länteen. Nyt olet päässyt tänne,
vieläpä sen syvimpiin komeroihin. Herää siis!"

Tällainen oli Bon lyhyt ja luonteenomainen keino Helenin
pintapuolisuuden karkoittamiseksi. Sanat sattuivatkin eikä Helen voinut
vastata niihin mitään. Hänen kiihkeään haluunsa päästä tänne Länteen
ei kumminkaan ollut sisältynyt tällaisia hurjia, ennen kuulumattomia
retkiä. Mutta ehkäpä tämän Lännen -- tämän päivästä päivään elämisen
-- muodostivatkin vain seikkailut, yritykset, koetukset, vaivat ja
työt? Oliko kaiken tarkoitus valmistaa tämä kaikki sellaiseksi, että
muut voivat elää sitten täällä mukavasti jolloinkin? Tarkoittiko
Bokin sellaista huomautuksellaan? Helen oli kumminkin liian väsynyt
ajatellakseen sitä tarkemmin nyt. Hänestä oli mielenkiintoista ja
huvittavaa katsella Dalea.

Hän sitoi hevosten jalat ja päästi ne vapaiksi. Sitten lähestyi hän
kirveineen erästä lyhyttä kuivunutta puuta, joka seisoi muutamien
valkokuoristen haapain joukossa. Dale näytti valmistautuvan
hakkaamiseen. Riisuttuaan takkinsa ja paljastettuaan leveät hartiansa,
suoran selkänsä ja pitkät voimakkaat käsivartensa näytti hän nuorelta
jättiläiseltä. Hän oli jäntevä ja notkea, voimakas, mutta ei paksu.
Kirveen iskut sattuivat kovaan puuhun ja niiden aiheuttama ääni
kajahteli metsässä. Muutamat iskut riittivät kaatamaan puun. Sitten
hän halkoi sen. Helen oli utelias näkemään, miten hän sytyttää tulen.
Ensin hän vuoli lastuja puun sydämestä ja asetti ne suurempien halkojen
väliin maalle. Sitten otti hän satulanlaukusta, joka riippui lähellä
olevasta oksasta, piikiven kappaleen, tulusraudan ja nahkakappaleen,
jonka Helen arveli reväistyn porontaljasta ja johon oli ripistelty
ruutia. Kaikissa tapauksissa aiheuttivat ensimmäiset tulusraudan
lyönnit kipinöitä, sitten liekin ja lopulta syttyivät lastut tuleen.
Liekki leimahti pian jalan korkeudelle. Dale asetti tuleen suurempia
halkoja sijoittaen ne ristiin ja pian räiskyi iloinen nuotio.

Tehtyään sen hän suoristautui ja katsoen pohjoiseen päin hän kuunteli.
Helen muisti nyt, että Dale oli tehnyt samoin pari kertaa ennen heidän
saapumistaan Big Sprigsille. Hän kuunteli ja odotti varmaankin Royn
tuloa. Aurinko oli jo laskenut ja aukeaman toisella puolella kasvavien
mäntyjen latvat alkoivat himmetä.

Astiat, jotka metsästäjä tyhjensi muutamasta pussista, kilisivät raudan
ja tinan sattuessa yhteen. Sitten hän aukaisi erään suuremman käärön,
jonka sisässä näytti olevan lukemattomia erisuuruisia pusseja. Niissä
oli epäilemättä ruokatarpeita. Sankko näytti aivan siltä kuin hevonen
olisi vierinyt sen yli, ja samannäköinen oli koko myttykin. Dale täytti
sankon lähteestä. Palattuaan tulen luo kaasi hän vettä pesuvatiin ja
polvistuttuaan alkoi hän perusteellisesti pestä käsiään. Tuo näytti
kuuluvan hänen tapoihinsa, sillä Helen huomasi hänen sitä tehdessään
katselevan metsään ja kuuntelevan. Sitten hän kuivasi kätensä tulen
loimussa ja kääntyen esille ottamiensa pussien puoleen alkoi hän
valmistaa ruokaa.

Äkkiä rupesi Helen ajattelemaan tarkemmin tuota miestä ja kaikkia
hänen hommiaan. Magdalenassa, vaunuissa ja viime yönä oli hän
luottanut tuohon muukalaiseen, tuohon Valkoisten vuorten metsästäjään,
joka näytti haluavan ruveta hänen ystäväkseen. Hän oli tuntenutkin
rajatonta kiitollisuutta. Kumminkin oli hän suhtautunut mieheen
persoonattomasti. Mutta nyt alkoi hänelle selvitä, että sattuma oli
vienyt hänet huomattavien miesten joukkoon. Tämä huomio hämmästytti
häntä. Se ei johtunut ollenkaan siitä, että Dale oli urhoollinen ja
ystävällinen auttaessaan nuorta naista vaarassa, eikä siitäkään, että
Dale osoittautui olevan kätevä ja nopea leiripuuhissa. Useimmat Lännen
miehet ovat urhoollisia, oli hänen enonsa kertonut, useat ovat karhean
ystävällisiä ja kaikki osaavat he valmistaa ruokaa. Tämä metsästäjä
oli ruumiillisesti ihmeellinen miessuvun edustaja, jonka rakenteessa
oli jotakin leijonamaista. Mutta ei sekään ollut hänen tuntemansa
vaikutteen syy. Helen oli opettajatar, joka oli tottunut poikiin, ja
hän tunsi tuon metsästäjän luonteessa olevan jonkunlaista poikamaista
vilpittömyyttä, reippautta ja raikkautta. Hän luuli kumminkin, että
Dalen sielullinen ja hengellinen voima oli vetänyt hänen ajatuksensa
sille taholle.

"Nell, olen puhutellut sinua kolme kertaa", sanoi Bo äreästi. "Mitä
sinä oikeastaan ajattelet?"

"Olen hyvin väsynyt, Bo, ja ajatukseni harhailevat kaukana. Mitä
sanoitkaan?"

"Sanoin vain olevani hyvin nälissäni."

"Todellako? Mutta sinuun nähden ei se olekaan kummallista. Minä olen
kumminkin liian väsyksissä voidakseni syödä, enkä uskalla sulkea
silmiänikään, sillä sitten ne eivät enää aukenisi. Milloin me viimeksi
nukuimme, Bo?"

"Toissa yönä ennen kotoa lähtöämme."

"Siis emme neljään yöhön kunnollisesti. Olemme kumminkin torkkuneet
hieman."

"Varmasti otan vahinkoni takaisin tässä metsässä!" huudahti Bo
iloisesti. "Luuletko meidän nukkuvan hyvin tämän puun juurella ilman
mitään peittoa?"

"Näyttää ainakin siltä", vastasi Helen epäilevästi.

"Kuinka sanomattoman suloista! Voimme katsella tähtiä puiden oksien
välitse."

"Taivas näyttää menevän pilveen. Eikö sinustakin tuntuisi hirveältä,
jos myrsky alkaisi raivota?"

"En oikein tiedä", vastasi Bo miettiväisesti. "Lännen on annettava
raivota."

Jälleen tunsi Helen, että Bossa oli jotakin välttämättömyyden pakosta
johtuvaa. Se oli jotakin sellaista, joka oli ilmestynyt näkyviin
vain silloin tällöin kodin yksitoikkoisessa elämässä St. Josephissa.
Äkkiä juolahti Helenin mieleen ihmeellinen ajatus, jonkunlainen
huumaava tietoisuus siitä, että hän ja Bo olivat alkaneet jo tottua
tähän uuteen ja villiin ympäristöön. Kuinka omituista ja peloittavaa
oli kumminkin tuon kehityksen vahtiminen! Bo, joka oli nuorempi ja
vaikutuksille alttiimpi enemmän vaistomaisine kuin järjen aiheuttamine
tunteineen, sulautuisi varmaankin siihen paljon nopeammin. Helen
ihmetteli, voiko hän alistua itsessään tuntemalleen alkuperäisen elämän
viehättävyydelle. Mutta voiko kukaan ymmärtäväinen ja viisas ihminen
alistua siten? Ei suinkaan, vaan ainoastaan ajattelematon villi.

Helen huomasi Dalen suoristautuvan vielä kerran ja katsovan metsään.

"Royta ei kuulu vieläkään", sanoi hän ääneen. "Ja se onkin hyvä."
Sitten hän kääntyi tyttöihin päin ja lisäsi: "Ateria on valmis."

Tytöt vastasivat kutsuun vauhdikkaammasti kuin heistä olisi voitu
luullakaan. Ja he söivät kuin nälkiintyneet metsään eksyneet lapset.
Dale tarjoili heille miellyttävän hymyn kirkastaessa hänen tyyniä
kasvojaan.

"Huomenillalla saamme jo lihaa", hän sanoi.

"Millaista?" kysyi Bo..

"Villiä kalkkunaa tahi antilooppia. Ehkä molempia, jos vain haluatte.
On kumminkin hyvä totuttautua syömään metsänriistaa vain vähitellen. Ja
kalkkunan liha sulaa varmaankin suussanne."

"Uummm!" mumisi Bo ahneesti. "Olen kuullut puhuttavan villeistä
kalkkunoista."

Heidän lopetettuaan söi Dale illallisensa kuunnellen tyttöjen puhetta
ja vastaten silloin tällöin lyhyesti johonkin Bon kysymykseen. Oli jo
hämärä, kun hän alkoi pestä lautasia ja pannuja, ja melkein pimeä, kun
hän sai työnsä loppuun. Sitten hän viritti nuotion paremmin palamaan
ja istuutui muutamalle pölkylle katselemaan tuleen. Tytöt nojautuivat
mukavasti satuloita vasten.

"Nell, minä kellahdan varmasti minuutin kuluttua", sanoi Bo, "enkä
oikeastaan saisi heti nukkua niin vahvan illallisen jälkeen."

"En voi ymmärtää, miten voin nukkua, enkä sitäkään, miten voin valvoa",
vastasi Helen.

Dale kohotti päätään valppaasti.

"Kuunnelkaa!"

Tytöt jännittivät kuuloaan ja vaikenivat. Helen ei voinut erottaa
mitään ääntä, ellei hiljaista kavioiden kapsetta metsästä, joka näytti
vaipuneen uneen. Hän näki Bon silmistä, jotka loistivat avonaisina
nuotion valossa, ettei hänkään ollut ymmärtänyt Dalen tarkoitusta.

"Lauma arosusia lähestyy!" hän huudahti.

Hiljaisuuden rikkoi äkkiä vihainen, kimeä ja omituinen haukunta. Se
kuulosti villiltä, vaikka siinä olikin jonkunlainen ystävällinen tahi
kysyvä sävy. Aivan valopiirin rajalla voitiin pian huomatakin harmaita
elukoita. Hiipivien askelten aiheuttamaa pehmeää kahinaa kuului leirin
ympäriltä ja sitten alkoi kaikua kaikkialta haukuntaa ja ulvontaa.
Helenin mielestä käyttäytyi lauma rauhattomasti ja raukkamaisesti,
ja hän oli iloinen, kun melu lakkasi ja arosudet pötkivät tiehensä
haukahtaen vielä muutamia kertoja tarkoituksettomasti ja ilkeästi.

Hiljaisuus muuttui jälleen yhtä kiinteäksi kuin ennenkin. Ellei Helenin
mieli olisi ollut niin levoton, olisi tämä hiljaisuus tuntunut hänestä
suloiselta ja tavattoman kauniilta.

"Ah, kuunnelkaahan tuota veitikkaa!" huudahti Dale. Hänen äänensä
värisi.

Jälleen jännittivät tytöt korviaan. Sellainen ei kumminkaan ollut
tarpeellista, sillä äkkiä rikkoi hiljaisuuden surullinen ulvonta, kylmä
ja selvä, pitkäveteinen, omituinen, täyteläinen ja villi.

"Ah, Mitä tuo on?" kuiskasi Bo.

"Suuri harmaa metsäsusi siellä vain ulvoo", vastasi Dale. "Se on nyt
jossakin tuolla takaliston kivisellä harjanteella. Se vainuaa meidät
eikä se meistä pidä. No, nyt taasen. Kuunnelkaa! Se tuntuu olevan
nälissään."

Kun Helen kuunteli tuota äärettömän villiä huutoa, joka pani hänen
ruumiinsa vapisemaan pelosta ja herätti hänessä aivan uskomattomia
yksinäisyyden tunteita, katseli hän koko ajan Dalea.

"Pidättekö siitä?" mumisi hän tahdottomasti ymmärtämättä ollenkaan
kysymyksensä vaikutinta.

Dalelta ei varmastikaan oltu tuollaista ennen milloinkaan kysytty, ja
Helenistä näytti katsellessaan Dalen miettivää asentoa, ettei Dale
ollut kysynyt sitä ikinä itsekään itseltään.

"Luultavasti", vastasi hän sitten.

"Mutta sudethan tappavat antilooppeja, pieniä saksanhirven vasikoita ja
muita turvattomia eläimiä metsissä", huomautti Bo.

Metsästäjä nyökäytti päätään.

"Miten maailmassa sitten voitte pitää siitä?" kysyi Helen.

"Kun oikein ajattelen, tapahtuu se luullakseni monesta syystä", vastasi
Dale. "Se tappaa puhtaasti eikä syö raatoja. Se ei ole pelkuri, vaan
uskaltaa ryhtyä taisteluun ja kuolee rohkeasti. Sitten se rakastaa
yksinäisyyttä."

"Tappaa puhtaasti. Mitä sillä tarkoitatte?"

"Puuma esimerkiksi silpoo tappamansa antiloopin. Kun karhu tappaa
jonkun lehmän tahi vasikan, turmelee se sen kokonaan. Mutta susi tappaa
rehellisesti terävillä puraisuilla."

"Millaisia eläimiä puuma ja karhu ovat?"

"Puumaa sanotaan vuorileijonaksi ja pantteriksi. Karhu on tavallinen
harmaa karhu."

"Ovatko ne luonteeltaan niin julmia?" huudahti Helen väristen.

"Ovat varmasti. Olen usein ampunut susia niiden ahdistaessa
antilooppeja."

"Miten ne silloin menettelevät?"

"Joskus ryhtyy pari kolme sutta ahdistamaan antilooppia, ja kun
ensimmäinen ahdistaja väsyy, ryhtyy toinen ajoon ahdistaakseen eläimen
kolmannen luo, joka taasen vuorostaan ryhtyy toimeen. Siten väsyttävät
ne lopulta antiloopin. Sellainen on julmaa, mutta luonnollista eikä
sen pahempaa kuin lumen ja jäänkään vaikutus, jolloin antilooppi voi
kuolla nälkään. Kettu tappaa kalkkunan poikasia särkemällä munia ja
korpit puhkaisevat vastasyntyneiden karitsoiden silmät ja odottavat
sitten kunnes ne kuolevat. Muutoin ovat ihmiset vielä julmempia kuin
pedot ajaessaan takaa riistaa, sillä ihmiset tulevat luonnon avuksi ja
toimivat järjen eikä vaiston avulla."

Helenin väitteet loppuivat ja hän tunsi olevansa hyvin järkytetty.
Hän ei ollut ainoastaan oppinut tuntemaan uutta ja järkyttävää puolta
luonnonhistoriasta, vaan hänellä oli nyt myöskin täydellisesti
selvillä, miksi hän oli epämääräisesti kuvitellut tahi ollut
huomaavinaan tuossa miehessä jotakin erikoista. Metsästäjä on sellainen
ihminen, joka tappaa eläimiä niiden nahan, lihan tahi sarvien vuoksi
tahi jonkunlaisesta verenhimosta. Sellainen on ollut Helenin käsitys
metsästäjistä ja hän luuli useiden muidenkin kaupungin asukkaiden
olevan samaa mieltä, mutta nyt hän huomasi enemmistön olevan väärässä,
sillä metsästäjä tuntui voivan olla aivan erilainen ja jotakin aivan
muuta kuin riistan etsijä ja tappaja. Metsässä oleva vuoristomaailma
oli tuntematon melkein kaikille miehille. Ehkä Dale tunsi sen
salaisuuden, siellä vallitsevan elämän, sen kauhut, sen kauneuden, sen
surullisuuden ja sen ilon, ja jos niin oli, niin kuinka ihmeellinen
hänen luonteensa mahtoi ollakaan. Hän puhui ihmisistä melkein samoin
kuin susistakin. Voiko yksinäinen elämä metsissä opettaa ihmiselle
tuollaista. Ei katkeruudella, kateudella, mustasukkaisuudella,
pahuudella, ahneudella eikä vihalla ollut sijaa tuon metsästäjän
sydämessä. Ei Helenin terävyys, vaan naisen vaisto opetti hänet sen
huomaamaan.

Dale nousi seisoalleen ja kääntyen pohjoista kohti kuunteli hän vielä
kerran.

"Odotatteko Royta vieläkin?" kysyi Helen.

"En, sillä ei ole luultavaa, että hän saapuu enää tänä iltana",
vastasi Dale, mennen sitten tutkimaan mäntyä, jonka juurella tyttöjen
makuupaikka oli. Hänen käyttäytymisensä ja tapa, jolla hän tarkasteli
puunlatvaa ja läheisyydessä kasvavia muita puita, lisäsivät vain tuota
mielenkiintoa, jota Helen tunsi häneen.

"Se on varmasti seisonut tuossa paikoillaan jo viisisataa vuotta,
minkävuoksi se ei luultavasti kaadu vielä tänäkään yönä", mumisi Dale.

Tuo mänty olikin siinä paikassa kasvavan ryhmän suurin.

"Kuunnelkaa jälleen", sanoi Dale.

Bo nukkui, mutta kuunnellessaan erotti Helen matalaa kaukaista jyrinää.

"Tuuli siellä vain ulvoo. Saamme myrskyn niskaamme", selitti Dale.
"Saatte kuulla jotakin arvokasta. Mutta älkää olko peloissanne. Olemme
varmasti turvassa. Männyt kaatuvat kyllä usein tuulessa, mutta tuo
puu kestää millaisen tuulen painon tahansa. Teidän on parasta ryömiä
huopapeitteiden alle, jotta voin levittää tervavaatteen ylimmäiseksi."

Helen liukui paikoilleen aivan sellaisessa puvussa kuin hän oli
riisumatta yltään muuta kuin kengät, jotka Bokin oli irroittanut
jaloistaan. Hän kallisti päänsä aivan Bon pään viereen, ja Dale levitti
tervavaatteen heidän ylleen niin, että heidän päänsä vain näkyivät sen
alta.

"Kun rupeaa satamaan, heräätte, jolloin voitte vetäistä laidan päänne
yli", sanoi hän.

"Rupeaako satamaan?" kysyi Helen ajatellen kumminkin, että tämä hetki
oli hänen elämänsä omituisin. Nuotion valossa näki hän Dalen kasvot.
Ne olivat samanlaiset kuin ennenkin, tyynet, vakavat ja ilmeettömät.
Hän oli ystävällinen, mutta hän ei suhtautunut sisaruksiin kuin
tyttöihin, jotka olivat nyt hänen kanssaan täällä säkkipimeässä
metsässä avuttomina ja voimattomina puolustautumaan. Hän ei näyttänyt
ajattelevan ollenkaan. Helen ei ollut kumminkaan ollut milloinkaan
ennen elämässään näin herkkä vaikutteille.

"Olen tässä läheisyydessä ja pidän tulta vireillä koko yön", sanoi Dale.

Helen kuuli hänen poistuvan pimeyteen. Äkkiä alkoi metsästä kuulua
laahaamista ja kolinaa ja sitten rätinää kun uusi pölkky heitettiin
nuotioon. Säkeneet leijailivat ilmassa ja monet sammuivat sihisten
kostealla maalla. Savu alkoi kiemurrella ylöspäin pitkin suurta
rosoista puunrunkoa, ja liekit räiskyivät ja rätisivät.

Helen kuunteli jälleen tuulen huminaa. Tuntui kuin ilma olisi
hengittänyt sivellen hänen poskeaan ja pehmeästi heilutellen Bon
kiharoita. Se oli kumminkin voimakkaampaa nyt, mutta heikkeni sitten
alkaakseen taasen jälleen vielä voimakkaampana. Helen totesi silloin,
että tuon äänen aiheutti lähenevä myrsky. Hänen raskaat luomensa
kieltäytyivät melkein pysymästä auki, ja hän tiesi, että jos hän
sulkisi ne, nukkuisi hän silmänräpäyksessä. Hän halusi kumminkin
kuunnella myrskyn huminaa puissa.

Muutamia kylmiä sadetippoja putosi hänen kasvoilleen ilmoittaen
hänelle, ettei hänen ja luonnonvoimien välillä ollut minkäänlaista
kattoa. Sitten kantoi tuuli palaneen puun hajua hänen sieraimiinsa,
ja jollain tavoin hänen vilkas mielikuvituksensa vei hänet takaisin
lapsuusaikoihin, jolloin hän poltti oksia ja lehtiä pienten veljiensä
kanssa. Mutta nuo muistot haihtuivat kumminkin pian. Tuo humina, joka
äsken oli kuulostanut niin kaukaiselta, lähestyi nyt nopeasti tullen
kovemmaksi. Se syöksyi eteenpäin kuin tulviva vesi. Helen hämmästyi ja
säpsähti. Kuinka voimakas, nopea ja kova tuo myrskytuuli olikaan! Hän
vertasi sen tuloa armeijan marssiin. Sitten täytti tuo humina metsän,
vaikka se vielä kuuluikin kaukaa takaapäin. Ei männynneulanenkaan
liikahtanut nuotion valossa, vaikka ilma tuntuikin olevan voimakkaasti
ladattu. Humina koveni, kunnes se muuttui sellaiseksi hirmuiseksi
jyrinäksi kuin meren valtaavien tyrskyjen pauhu, kun ne murskautuvat
rantaa vasten. Bo heräsi tarrautuen peloissaan Heleniin. Kuuroksi
tekevä myrskytuuli oli heidän kimpussaan. Helen tunsi päänsä alla
olevien satulain liikahtelevan. Suuri puu vapisi juuriaan myöten.
Tuulen voimakkain raivo painoi vain puiden latvoja ja pitkäksi ajaksi
taivutti se metsän voimakkaan painonsa alle. Sitten muuttui tuo
kuuroksi tekevä jyrinä huminaksi, jota jatkui vähän aikaa, jolloin se
hiljenemistään hiljeni ja muuttui kumeammaksi, kunnes se lopulta kuoli
etäisyyteen.

Heti kun se oli lakannut kuulumasta, alkoi pohjoisesta kuulua jälleen
matalaa jyrinää, joka lakkasi alkaakseen taasen jälleen. Helen lepäsi
siinä kuiskaillen Bolle, ja kuuli jälleen tuulen voimakkaiden puuskain
tulevan, rytisevän ja lakkaavan. Sellaista oli tämän vuoriston metsän
myrskyn toiminta.

Tervavaatteelle putoilevien sadepisaroiden pehmeä rapina varoitti
Heleniä muistamaan Dalen ohjeet, ja vetäistyään tuon raskaan vaatteen
ylemmäksi laittoi hän siitä jonkunlaisen kojun satulain yläpuolelle.
Sitten vetäen lämmittävän Bon lähemmäksi itseään sulki hän silmänsä,
ja synkän metsän, tuulen ja sateen aiheuttamat tunteet haihtuivat.
Viimeinen kaikista vaikutelmista oli savun haju, jota tunkeutui
tervavaatteen alle.

Kun hän avasi silmänsä, muisti hän kaiken niin hyvin kuin ainoastaan
hetkinen olisi kulunut noista tapahtumista. Päivä oli kumminkin jo
valjennut, vaikkakin harmaana ja pilvisenä. Puista tippui vettä.
Nuotio palaa roihusi iloisesti, sininen savu kiemurteli ylöspäin ja
herkullinen kahvin tuoksu sekoittui ilmaan. Hevoset seisoivat aivan
lähellä purren ja potkien toisiaan. Bo nukkui vielä raskaasti. Dale
puuhasi ahkerasti nuotion ääressä. Kun Helen katseli metsästäjää, näki
hän tämän keskeyttävän työnsä, kääntävän päätään kuunnellakseen ja
sitten katsovan odottavasti. Silloin juuri kuuluikin huuto metsästä.
Helen tunsi Royn äänen. Sitten hän kuuli veden loiskuntaa ja lähenevää
kavioiden kapsetta. Hetken kuluttua ilmestyikin vaalea mustangi
näkyviin kantaen Royta selässään.

"Huono aamu ankoille, mutta hyvä meille!" huudahti tämä.

"Huomenta, Roy!" tervehti Dale ja hänen iloisuudestaan ei voitu
erehtyä. "Odotin juuri sinua."

Roy näytti laskeutuvan mustangin selästä ponnistuksetta, ja nopein
liikkein aukaisi hän remmit irroittaessaan satulan. Mustangi oli märkä
hiestä ja vaahtoon sekoittuneesta sadevedestä. Se huohotti ja höyrysi.

"Olet näemmä ratsastanut kovasti", huomautti Dale

"Niin olenkin", vastasi Roy. Sitten hän huomasi Helenin, joka oli
noussut istualleen sukien käsillään tukkaansa ja tuijottaen Royhin.
"Hyvää huomenta, neiti. Minulla on teille hyviä uutisia."

"Jumalalle kiitos", mumisi Helen pudistellen samalla Bota. Tuo nuori
neiti heräsikin, mutta oli kumminkin haluton nousemaan. "Bo, Bo, herää
nyt. Roy on saapunut."

Silloin nousi Bokin puku epäjärjestyksessä ja unisin silmin.

"Voi, miten minun ruumistani pakottaa!" vaikeroi hän. Huomattuaan
kumminkin, mitä tulen ääressä tehtiin lisäsi hän: "Onko aamiainen jo
valmis?"

"Melkein. Saatte nyt omenapiirakoita", vastasi Dale.

Tavassa, millä Bo nauhoitti kenkänsä, ilmeni jo todellisia
tervehtymisen merkkejä. Helen nouti heidän matkalaukkunsa ja avattuaan
sen pukeutuivat he lähteen vieressä muutamalla litteällä kivellä niin
lähellä miehiä että näiden puhe kuului sinne asti.

"Kuinka kauan aiot lorvailla täällä leirissä, ennenkuin kerrot
minulle?" kysyi Dale.

"Olen juuri aloittamaisillani. Milt", vastasi Roy. "Tuo ratsastaja,
joka sivuutti meidät, vei sanan Ansonille. Hän miehineen joutui
jäljillemme pian. Näin heidän tulevan jo kymmenen aikaan. Silloin
vetäydyin metsään ja pysyttelin siellä niin lähellä kumminkin, että
näkisin, mistä kohden he poikkeaisivat metsään. Hetken kuluttua
eksyivät he jo jäljiltäsi. Sitten he levittäytyivät ketjuun kulkien
etelää kohti ajatellen tietysti, että aiot kiertää Pinen Old Baldyn
eteläpuolelta. Snake Ansonin miehissä ei ole ainoatakaan hevosten
jälkien etsijää. Se on nyt aivan varmaa. Seurasin heitä sitten noin
tunnin, kunnes he olivat poikenneet muutamia peninkulmia syrjään
jäljiltämme. Sitten palasin siihen paikkaan, josta te poikkesitte
metsään. Olin siellä koko iltapäivän pimeään asti odottaen heitä
palaaviksi. Mutta heitä ei kuulunutkaan. Lähdin silloin ratsastamaan
suoraan tänne ja leiriydyin metsään viipyen siellä päivän sarastukseen
asti."

"Niin pitkälle on siis kaikki hyvin", huomautti Dale.

"Varmasti. Baldyn eteläpuolella olevat seudut ovat vaikeasti
kuljettavia, ja nuo muutkin pari kolme tietä, joita Anson miehineen voi
kulkea, ovat samanlaisia."

"Sellaista emme siis voi edellyttääkään", mumisi Dale jonkun asian
juolahtaessa hänen mieleensä.

"Mitä emme voi edellyttää?"

"Että he kiertävät Baldyn pohjoispuolelta."

"Emme ollenkaan!" vastasi Roy lyhyesti.

"Silloin aion kätkeä jälkemme vielä paremmin, kiiruhtaa asuntooni
ja oleskella siellä, kunnes tulet ilmoittamaan, että tytöt voidaan
turvallisesti viedä Pineen."

"Milt, puhut viisaasti kuin profeetat."

"En ole aivan varma, voimmeko kätkeä jälkemme täydellisesti. Jos
Ansonilla olisi ollut hiemankaan enemmän taitoa kuljeskella metsässä,
ei hän olisi eksynyt jäljiltämme niin pian."

"Ei kyllä, mutta hän luulee voivansa katkaista tiesi."

"Jos voisin päästä parikymmentä peninkulmaa kauemmaksi ja kätkeä
jälkemme varmasti, olisin aivan varma takaa-ajon epäonnistumisesta",
sanoi metsästäjä miettiväisesti.

"Sellainen on yhtä varmaa kuin helppoakin", vastasi Roy nopeasti.
"Kohtasin tullessani muutamia meksikolaisia lammaspaimenia, jotka
ajoivat edellään suurta lauhaa. Ne tulivat etelästä ja aikovat jäädä
oleskelemaan Turkey Senacan tienoille. Sitten he palaavat etelään
viedäkseen lauman Phenixiin. Maa on hyvin pehmeätä nyt. Nyt on sinun
lähdettävä nopeasti liikkeelle ja kiiruhdettava suoraan tuolle
lammaslauman polkemalle tielle ikäänkuin aikomuksesi olisi kulkea
etelään. Mutta sensijaan ratsastatkin sinä tuon lauman edelle. Se tulee
pysyttelemään näiden metsäniemekkeiden läpi kulkevilla avonaisilla
paikoilla ja teillä. Ja kulkiessaan teidän jäljissänne kätkee se
jälkenne."

"Mutta otaksukaamme nyt, että Anson pyörtää takaisin ja löytää tämän
leirin. Silloin hän voi seurata helposti jälkiämme tuonne lauman
polkemalle tielle. Mitä luulet silloin tapahtuvan?"

"Silloin toteutuvat juuri toivosi. Tuo lampaiden polkema tie on
viettävä ja mutkainen. Pian rupeaa satamaan kovasti. Jälkenne häviävät,
vaikka ette menisikään etelään. Ja Anson pysyttelee kyllä tuolla
tiellä, kunnes hän häipyy kokonaan jäljiltä. Jätä tuo minun huolekseni,
Milt. Olet metsästäjä, mutta minä olen hevostenetsijä."

"No olkoon menneeksi. Meidän on niin ollen kiiruhdettava."

Sitten hän kehoitti tyttöjä joutumaan.



VIII.


Päästyään kerran hevosen selkään jälleen voi Helen onnitella itseään,
ettei hän ollutkaan niin vaivautunut kuin oli kuvitellut. Mutta Bo
valitti sensijaan kuuluvammin.

Molemmilla tytöillä oli aivan uudet pitkät vedenpitävät nutut, joilla
he melkoisesti ylpeilivät, sillä uusien vaatteiden saanti ei ollut
kuulunut heidän elämänsä tavallisiin tapahtumiin.

"Minun on luullakseni pitennettävä niiden halkoa", sanoi Dale tarttuen
suureen puukkoonsa.

"Miksi?" vastusteli Bo heikosti.

"Ne eivät ole valmistetut ratsastusta varten. Kastutte sittenkin
aivan tarpeeksi, vaikka teenkin sen. Mutta ellen sitä tee, kastutte
likomäräksi."

"No tehkää sitten halunne mukaan", sanoi Helen lopulta vastahakoisesti.

Siis halkaisi Dale heidän uusien nuttujensa selän puoliväliin saakka.
Teon tarpeellisuus selvisi Helenille, kun hän huomasi, miten ne nyt
ulottuivat satulannahan yli heidän kenkiensä kärkiin asti.

Aamu oli harmaa ja kylmä. Sataa tihuutti ja puista tippui vettä
alituisesti. Helen hämmästyi saapuessaan aukealle tasangolle jälleen ja
luuli ymmärtävänsä, etteivät he nyt pitkään aikaan tulekaan poikkeamaan
metsiin. Oikealla puolella oleva seutu oli aukeata ja tasaista, mutta
vasemmalla oleva oli mäkistä liittyen tummaan niemiseen metsänreunaan.
Tuon rajoittavan metsän yläpuolella leijaili matalalla pilviä,
jotka kätkivät vuoret näkyvistä. Tuuli puhalsi takaapäin ja tuntui
kiihtyvän. Dale ja Roy ratsastivat edellä hyvää vauhtia ajaen samalla
kuormahevosia edellään. Helenillä ja Bolla oli täysi työ pysytellä
heidän kintereillään.

Ensimmäisen tunnin matka ei tuonut suurta muutosta ilmaan eikä
maisemaan, mutta se antoi kumminkin Helenille vihjauksen, mitä hänen
oli kestettävä, jos matka tulisi jatkumaan koko päivän tällaista
vauhtia. Hänestä alkoivat tuntua sellaiset paikat mieluisilta, joissa
hevoset kävelivät, ja tasangot taasen vastenmielisiltä. Myötämäkiä
vihasi hän erityisesti. Ranger ei halunnut kulkea hitaasti ja ruumiin
hyppiminen ylös ja alas oli vastenmielistä. Ja lisäksi tuo virkku
musta hevonen koetti aina hypätä kuoppien ja lätäkköjen yli. Se
liukui niiden yli kuin lintu. Helen ei voinut saavuttaa taitoa istua
satulassa taitavasti, minkävuoksi ei ainoastaan hänen ruumiinsa
saanut kolahduksia noissa tilaisuuksissa, vaan kulku loukkasi myöskin
hänen kauneudenaistiaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen tiennyt
olevansa turhamainen. Hän ei ollut ikinä kumminkaan iloinnut mistään
sopimattomuuksista ja joutuessaan nyt esittämään sellaista kärsi hän
hirveästi. Bo halusi aina ratsastaa edellä ja Helen oli iloinen, että
hän niin harvoin katsoi taakseen. Jonkun ajan kuluttua saapuivat he
leveälle kuraiselle tielle, jossa oli lukemattomia pienien sorkkien
jälkiä. Tämä oli siis tuo lammaslauman polkema tie, jota Roy oli
neuvonut seuraamaan. He seurasivat sitä kolme tahi neljä peninkulmaa
ja vihdoin, saavuttuaan erääseen harmaanviheriään laaksoon, näkivät
he siellä suuren lauman lampaita. Pian kajahteli ilma lammasten
määkinästä, kuului hiljaista lukemattomien sorkkien aiheuttamaa
kapsetta ja koko maailma tuntui tuoksuvan lampailta. Lauma pysyi hyvin
koossa, vaikka se syödessään peittikin maata monen aarin laajuudelta.
Sitä seurasi kolme ratsastavaa paimenta ja muutamia kuorma-aaseja.
Dale puhutteli erästä meksikolaista sanoen tälle jotakin ja viitaten
sitten pohjoiseen päin ja tiehen. Meksikolainen hymyili niin, että
suu leveni korvasta korvaan, ja Helen kuuli hänen nopeasti vastaavan:
"Kyllä herra! Kiitoksia, herra!" Tuo lammaslauma näytti suurenmoiselta
aaltoillessaan siinä tasangolla kuin tasainen harmaasta, ruskeasta ja
mustasta villasta kokoonpantu virta. Se kulki eteenpäin vain alavaa
maata pitkin. Dale poikkesi sinnepäin johtavalle tielle ja läksi
jatkamaan matkaa yhä nopeammin.

Äkkiä kiisivät pilvet korkeammalle ja hajautuivat paljastaen palasen
sinistä taivasta ja sallien auringon säteittenkin näyttäytyä. Sitä ei
kumminkaan kestänyt pitkää aikaa. Tuuli kiihtyi, ja suunnaton musta
pilvi vyöryi vuorilta ja toi mukanaan sellaisen sateen, että se näytti
valuvan kuin virta ylhäältä ja lähestyvän kuin nopeasti liikkuva seinä.
Pian olivat pakolaiset sen keskellä.

Kumarruksissa olevin päin ratsasti Helen eteenpäin tuossa kylmässä
harmaassa sateessa, joka tuli melkein suoraan sivulta tuntikausia kuten
hänestä tuntui. Lopulta tuo rankka vesitulva sivuutti heidät jättäen
jälkeensä hienoa sumua. Tummat pilvet kiisivät matalalla kätkien
vuoret kokonaan näkyvistä ja muuttaen tuon harmaan ja märän tasangon
hyvin alakuloisen näköiseksi. Helenin jalat ja polvet olivat niin
märät kuin olisi hän kahlannut vedessä. Niitä paleli myöskin. Hänen
sormikkaitaan ei oltu myöskään tarkoitettu sateessa käytettäviksi,
minkävuoksi nekin olivat läpimärät. Kylmä tarttui hänen sormiinsa niin,
että hänen oli lyötävä käsiään yhteen. Ranger käsitti tuon niin, että
sen oli parannettava vauhtiaan, mikä oli Helenistä vielä pahempaa kuin
paleleminen.

Hän näki toisen kiitävän pilvijoukon lähestyvän vuorilta sadetulvineen,
jossa oli jotakin valkoista seassa. Lunta! Tuuli oli nyt pistävän
kylmää. Helenin ruumis pysyi kyllä lämpimänä, mutta hänen jalkojaan,
käsiään ja korviaan alkoi palella hirveästi. Hän katsoi eteenpäin
vakavasti. Sieltä ei kumminkaan näyttänyt lähtevän mitään apua, joten
hänen oli vain pakko jatkaa. Dale ja Roy istuivat kumarassa satulassaan
luultavasti aivan läpimärkinä, sillä heillä ei ollut minkäänlaisia
sadenuttuja. Bo pysytteli aivan heidän kintereillään, ja oli aivan
ilmeistä, että häntäkin paleli.

Tämä toinen kuuro ei ollut niin hirveä kuin ensimmäinen, koska se toi
mukanaan vähemmän vettä. Kumminkin tunkeutui tuulen jäätävä kylmyys
luihin ja ytimiin asti. Sitä kesti tunnin, jonka kuluessa hevoset vain
jatkoivat tasaista juoksuaan. Harmaa kuuro kiisi vihdoin ohitse, sumu
haihtui, pilvet kohosivat korkeammalle ja hajautuivat sulkeutuakseen
jälleen uutta kuuroa varten. Nyt alkoi sataa lumisohjua. Kiitävät
hiutaleet pistelivät Heleniä niskaan ja poskiin, ja hetkisen putoili
niitä niin paljon ja nopeasti hänen selkäänsä, ettei hän luullut
voivansa kestää niiden aiheuttamaa painoa. Lumi kokoutui aukeihin
paikkoihin muodostaen niihin kimaltelevan jääpeitteen.

Siten sai Helen kestää kuuron kuuron jälkeen. Hänen jalkansa menivät
aivan tunnottomiksi ja niitä lakkasi palelemasta. Hänen sormiaan
kumminkin pisteli yhtä mittaa senvuoksi, että hän koetti alituisesti
lämmittää niitä. Tuuli puhalsi nyt aivan hänen lävitseen. Hän ihmetteli
kestävyyttään, ja sattui useammasti kuin kerran, että hän luuli
voimainsa loppuvan. Hän jatkoi kumminkin ratsastustaan. Kaikkien noiden
talvien kuluessa, jotka hän oli elänyt, ei ollut ollut ainoatakaan
tällaista päivää. Ankara ja kylmä, märkä ja tuulinen, yhä lisääntyvällä
ponnella -- sellainen juuri oli tämä päivä. Ilmassa ei ollut tarpeeksi
happea hänen verelleen.

Kumminkin kaikkien näiden äärettömän pitkien tuntien kuluessa
tarkasteli Helen seutuja, joiden läpi hän ratsasti, sillä hän halusi
tuntea tien, jos hän joskus maailmassa sattuisi sitä vielä kulkemaan.
Iltapäivä tuntui jo pitkälle kuluneen, kun Dale ja Roy poikkesivat
muutamaan äärettömän suureen syvennykseen, jossa punertava järvi oli
peittänyt maan alleen. He ratsastivat sen rantaa pitkin antaen hevosten
kahlata polviaan myöten vedessä. Kurjet ja haikarat läksivät raskaasti
lentoon ja suuria ankkaparvia liiteli nopeasti rannalta rannalle.
Tämän syvänteen toiselta puolelta kohosi maa melko äkkiä, kallioiset
penkereet kiersivät korkeamman maan laitaa ja jälleen ilmestyi tumma
metsä näkyviin.

"Kuinkahan monta peninkulmaa olemme mahtaneetkaan jo kulkea?" arvaili
Helen. Niitä tuntui jo kertyneen yhtä paljon kuin pitkiä tuntejakin.
Mutta vihdoin, kun uusi sade jälleen uhkasi, saavuttiin lopultakin
metsään. Siinä oli kuitenkin puita niin harvassa, etteivät ne voineet
suojella juuri ollenkaan sateelta.

Helen istui jo satulassaan melkein tajuttomana. Silloin kun Ranger
paransi vauhtiaan tahi hyppäsi jonkun kuopan yli, piti hän kiinni
satulannupista voidakseen olla putoamatta. Hänen mielensä ei kyennyt
käsittämään muuta kuin vaikeuksia ja hänen ajatuksissaan pyöri vain
yksi ainoa asia -- miksi hän milloinkaan läksi kotoa tänne Länteen?
Hänen huolensa Bon vuoksi olivat unhottuneet. Kuitenkin painui
hänen mieleensä tahi ehkä hänen muistinsa valokuvasi tämän matkan
kivuttavalla vilkkaudella jokaisen huomattavan muutoksen maan muodossa.
Metsä muuttui vähitellen tasaisemmaksi ja tiheämmäksi. Puiden juuret
olivat jo hämärän peittämät. Äkkiä Dale ja Roy katosivat näkyvistä
alkaessaan laskeutua jotakin mäkeä, ja samoin Bokin. Sitten kantautui
Helenin korviin nopeasti virtaavan veden kohinaa. Ranger rupesi
juoksemaan nopeammasti. Pian saapui Helen erään suuren laakson päähän,
mustan ja harmaan, jossa oli jo niin pimeä, ettei hän voinut nähdä sen
poikki eikä sen pohjaa. Mutta hän tiesi sen pohjalla virtaavan joen.
Sen aiheuttama kohina oli syvää, keskeytymätöntä, kovaa ja harvinaisen
sointuvaa. Tie laskeutui laaksoon jyrkästi, Helen ei ollut menettänyt
vielä kaikkea tuntoaan, kuten hän oli luullut ja toivonut. Hänen
ruhjoutunut ruumisraukkansa vastasi vielä kiusallisesti tärähdyksiin,
kolinaan, tempauksiin ja kaikkiin muihinkin hevosen juoksun
aiheuttamiin hirvittäviin liikkeihin.

Helen ei kohottanut pitkään aikaan katsettaan. Kun hän sen teki, lepäsi
hänen edessään viheriä, pajujen reunustama puuton aukeama, jonka poikki
ruskeanvalkoinen joki virtasi kohisten korviahuumaavasti.

Dale ja Roy ajoivat kuormahevoset joen poikki ja seurasivat sitten
niitä, jolloin heidän hevosensa upposivat kylkiään myöten veteen.
Bo ratsasti kuohuvaan veteen niin rohkeasti kuin hän ei olisi muuta
tehnytkään elämässään. Liukahdus ja putoaminen olisivat aiheuttaneet
sen, että Bo olisi hukkunut tuohon vuoristosta tulevaan virtaan.

Ranger käveli suoraan rannalle, mutta pysähtyi siihen totellen Helenin
vetäisyä suitsista. Joki oli viisikymmentä jalkaa leveä, matala siltä
rannalta, jolla Helen oli, mutta syvä toiselta, ja nopeasti virtaava
suurin lainein. Helen suorastaan pelkäsi niin, ettei hän uskaltanut
seurata.

"Antakaa sen vain tulla!" huusi Dale. "Lähde nyt vain, Ranger!"

Suuri musta hyppäsi sekaan niin että vesi pärskähti korkealle. Tuo
virta ei merkinnyt sille mitään, vaikka se tuntuikin ylipääsemättömältä
Helenistä. Hänellä ei ollut enää niin paljon voimaa jäljellä, että
hän olisi jaksanut nostaa jalustimiaan, ja senvuoksi virtasikin vesi
esteettömästi hänen jalkainsa yli. Hypättyään vielä pari kertaa kiipesi
Ranger toiselle rannalle ja laukkasi sitten niityn poikki paikalle,
missä muut hevoset seisoivat höyryten muutamien mäntyjen suojassa.
Silloin se pysähtyi raskaasti huoaten.

Roy tuli auttamaan häntä satulasta.

"Kolmekymmentä peninkulmaa, neiti Helen", sanoi hän tavalla, joka
sisälsi kohteliaisuuden.

Hänen oli nostettava Helen maahan ja autettava hänet puun luo, johon
Bo nojautui. Dale oli irroittanut muutaman satulan ja levitteli juuri
huopapeitteitä puun juurelle.

"Nell, sinähän vannoit rakastavasi minua!" tervehti Bo pahoillaan. Hän
oli kalpea, sinihuulinen eikä hän voinut seisoa.

"Bo, aikomukseni ei ole milloinkaan ollut tehdä sinusta niin kurjaa
vaivaista kuin minä olen!" huudahti Helen. "Voi, millainen kauhea
retki!"

Satoi, puista tippui vettä ja taivas näytti uhkaavalta. Maa oli
likomärkä ja siinä oli lammikoita ja rapakoita kaikkialla. Helen
ei voinut kuvitella muuta kuin että tämä sydämetön, väsyttävä ja
jäädyttävä olotila tulee jatkumaankin. Juuri silloin muistui koti hänen
mieleensä elävästi ja merkityksellisesti. Hän oli todellakin niin
surkuteltavassa kunnossa, että tuo suuri nautinto, minkä tilaisuus
istuutua, liikunnon loppuminen ja tuosta kirotusta alituisesti
juoksevasta hevosesta vapautuminen hänelle tuotti, tuntui hänestä vain
pilkalta. Ei voinut olla mahdollista, että lepohetki oli koittanut.

Metsästäjät tahi paimenet olivat nähtävästi oleskelleet tässä paikassa
ennenkin, koska siinä oli nuotioiden pohjia. Dale kohotti muutaman
kekäleen ja paiskasi sen niin lujasti jälleen maahan, että se halkeili
palasiksi. Hän teki siten monta kertaa. Oli hämmästyttävää katsella
hänen voimaansa ja sitä helppoutta, millä hän kokosi kourallisen
lastuja. Hän kokosi ne yhteen kasaan ja kumartui niiden yli. Roy
hakkasi kirveellä toista pölkkyä ja jokainen lyönti irroitti siitä
pitkän palasen. Sitten alkoi Dalen hartioitten yli kohota ohut
savupilvi, kun hän seisoi kumarruksissa avopäin suojellen lastuja
hatullaan. Ne leimahtivat palamaan. Roy toi sylillisen pölkyn
sydämestä hakkaamiaan kuivia ja valkoisia halkoja. Ne asetettiin
rivittäin ristiin tuleen, joka pian alkoi humista. Sitten halko
halolta rakensivat miehet nuotion, johon he lisäsivät suurempiakin
puita, oksia, pölkkyjä ja kekäleitä, kunnes siitä syntyi jonkunlainen
pyramiidi, josta liekit kohosivat taivaalle. Siihen ei mennyt heiltä
kahta minuuttiakaan. Helen tunsi jo tulen lämmittävän jäykistyneitä
kasvojaan. Hän ojensi sitä kohti paljaat kontistuneet kätensä.

Vaikka Dale ja Roy olivatkin aivan märkiä ihoa myöten, eivät he
kumminkaan viivytelleet nuotion ääressä. He riisuivat kuormat
hevosilta. Parin männyn väliin sidottiin suopunki ja sen yli heitettiin
tervavaate niin, että se muodosti A-muotoisen majan sitten kuin
sen kulmat oli kiinnitetty maahan. Tyttöjen matkatavarat, eväät ja
vuodehuovat sijoitettiin sitten tuohon katokseen.

Helen arveli siihen kuluneen viisi minuuttia. Tämän lyhyen ajan
kuluessa oli tuli kiihtynyt niin, että se nyt muodosti suuren ja kuuman
nuotion. Sade valui virtanaan kaikkialle muualle, mutta tuon humisevan
nuotion läheisyydessä ja yläpuolella ei ollenkaan satanut. Vesi
haihtui. Maa alkoi höyrytä ja kuivaa. Helen kärsi alussa, kun kuumuus
alkoi karkoittaa kylmyyttä, mutta nuo tuskat lakkasivat kumminkin pian.

"Nell, en ole milloinkaan ennen tiennyt, miten suloiselta tuntuu istua
nuotion lämmössä", huomautti Bo. Siinä oli jälleen Helenille hieman
miettimistä. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän kuiva ja kuumissaan.
Pimeys kietoi tuon surullisen näköisen märän metsän vaippaansa, mutta
tuo suuri nuotio muutti sen aivan erilaiseksi kuin Helen oli odottanut.
Tuli räiskyi ja humisi, paukahteli kuin pistooli, sihisi ja pihisi,
lennätti säkeniä kaikkialle ja lähetti yläilmoihin paksun, keltaisen ja
kiemurtelevan savupilven. Nuotioon alkoi ilmestyä kultainen sydän.

Dale tarttui pitkään keppiin ja veti siitä esille punaisia hiiliä,
joille asetetut kahvipannu ja uuni alkoivat pian höyrytä.

"Roy, lupasin tytöille kalkkunaa tänään illalliseksi", sanoi Dale.

"Ehkä huomenna, jos tuuli kääntyy. Näissä seuduissa on kalkkunoita."

"Roy, perunat kelpaavat kyllä minulle!" huudahti Bo. "En milloinkaan
enää halua kakkua enkä piirakoita. En ole milloinkaan osannut antaa
arvoa tuollaisille herkuille. Olen ollut sellainen pieni porsas aina.
En ole milloinkaan ennen kuin nyt tiennyt, miltä tuntuu olla oikein
nälissään."

Dale katsahti häneen nopeasti.

"Luullakseni kannattaa siihenkin asiaan tutustua", sanoi hän.

Helenin ajatukset olivat niin syvät, ettei hän voinut pukea niitä
sanoiksi. Niin lyhyessä ajassa oli kaikenlainen surkeus muuttunut
mukavuudeksi.

Sade ei lakannut, vaikka se tuntuikin vähenevän sitä mukaa kuin yökin
pimeni. Tuuli tyyntyi ja metsä muuttui hiljaiseksi, lukuunottamatta
virran tasaista kohinaa. Kaksinkerroin käännetty tervavaate sijoitettiin
nuotion ja männyn väliin niin valoisaan ja lämpimään paikkaan kuin
suinkin ja sille katettiin höyryäviä pannuja, lautasia ja kuppeja,
joista kohoava tuoksu oli herkullinen ja viekoitteleva.

"Ottakaa nyt huopapeitteenne ja istuutukaa selin tuleen", sanoi Roy.

Myöhemmin, kun tytöt jo lepäsivät mukavasti huopapeitteisiinsä
kääriytyneinä suojassa sateelta, valvoi Helen; vielä kauan Bon
vaivuttua uneen. Suuren nuotion loimu muutti tilapäisen teltan
valoisaksi kuin päivä. Hän voi nähdä savun, suuren taivasta kohti
kohoavan männynrungon ja palasen taivasta. Virta hyräili laulua,
joka silloin tällöin kuulosti sointuvalta, mutta muuttui sitten
särähteleväksi ja surulliseksi, milloin hiljaiseksi, milloin kovaksi,
mutta alituisesti vyöryväksi, lorisevaksi, sorisevaksi, aaltoilevaksi
ja hankautuvaksi nopeassa juoksussaan.

Pian palasi metsästäjä ystävineen hevosia laitumelle viemästä. He
istuutuivat tulen viereen keskustelemaan matalalla äänellä.

"Tämän päiväisiä jälkiämme on kenenkään mahdoton löytää", sanoi Roy
tyytyväisesti.

"Mitä eivät lampaat kätke, sen tekee sade. Meitä on onnistanut. En
olekaan enää ollenkaan huolissani", vastasi Dale.

"Huolissasiko? Olet luullakseni tuntenut sellaista ensimmäisen kerran
elämässäsi."

"Minulla ei ole milloinkaan ollutkaan tällaista tehtävää", vastusti
metsästäjä.

"Olet oikeassa."

"Kuulehan, Roy, kun vanha Al Auchincloss saa selville tämän, kun sinä
tahi veljesi palaatte Pineen, raivostuu hän suunniltaan."

"Luuletko ihmisten rupeavan hänen puolelleen Beasleytä vastaan?"

"Ainakin muutamat. Mutta Al, pidettäköönpä hänestä tahi ei, käskee
ihmisten mennä erääseen kuumaan paikkaan. Hän kokoo miehensä ja lähtee
vuoristoon etsimään sisarensatyttäriä."

"Sinulla ei ole muuta tehtävää kuin pitää tyttöjä piilossa, kunnes voin
opastaa hänet leiriisi. Ellei sellainen käy päinsä, niin ainakin niin
kauan, kunnes itse voit tuoda tytöt Pineen."

"Eivät ketkään muut, paitsi sinä ja veljesi, ole milloinkaan käyneet
asunnossani. Mutta se voidaan kumminkin helposti löytää."

"Anson koettaa ehkä sellaista. Mutta se ei ole kumminkaan luultavaa."

"Miksi ei?"

"Senvuoksi että minä aion seurata tuon lampaiden varkaan jälkiä
kuin susi haavoittunutta hirveä. Ja jos hän joskus tulee leirisi
läheisyyteen, riennän tänne ennen häntä."

"Hyvä", sanoi Dale. "Otaksuin kumminkin, että menet Pineen ennemmin
tahi myöhemmin."

"En, ellei Ansonkin tee samoin. Sanoin Johnille, että jollei
postivaunujen pidättämistilaisuudessa tapahdu mitään taistelua, hän
kiertäisi jotakin sivutietä takaisin Pineen. Käskin hänen kertoa Alille
kaiken ja tarjoutua tämän palvelukseen Joen ja Halin kanssa."

"Olkoonpa asian laita nyt miten tahansa, vuodatetaan tämän asian vuoksi
vielä verta."

"Varmasti, ja onpa siihen jo aikakin. Toivon vain, että saisin merkitä
tuon Beasley-roiston vanhalla neljälläkymmenelläneljälläni'."

"Siinä tapauksessa toivon sinun tähtäävän tarkemmin kuin muutamissa
näkemissäni tilaisuuksissa."

"Milt Dale, olen melkoinen ampuja", sanoi Roy ylpeästi.

"Et ainakaan liikkuvaan maaliin."

"Ehkä en. Mutta tavatessani Beasleyn ei minulla olekaan liikkuvaa
maalia edessäni. Olen hevosmies enkä mikään metsästäjä. Sinä olet
tottunut ampumaan kärpäsiä hirvien sarvista harjoituksen vuoksi."

"Roy, luuletko meidän voivan saapua leiriini huomenaamulla?" kysyi Dale
vakavammasti.

"Kyllä, jos kumpainenkin otamme tytön satulaamme. Mutta he tekevät sen
tahi kuolevat. Oletko milloinkaan nähnyt reippaampaa tyttöä kuin tuo
lapsukainen Bo on?"

"Missä minä nyt olisin nähnyt tyttöjä?" huudahti Dale.
"Muistan muutamia lapsuudestani, mutta olin silloin ainoastaan
neljätoistavuotias. Minulla ei ole ollut heistä milloinkaan juuri
minkäänlaista hyötyä."

"Haluaisin tuollaisen vaimon kuin tuo Bo on", sanoi Roy tulisesti.

Seurasi lyhyt vaitiolo.

"Roy, olet mormoni ja sinulla on jo vaimo", vastasi Dale.

"Kuulehan, Milt, oletko elänyt niin kauan metsässä, ettet ole
milloinkaan kuullut puhuttavan mormoneista, joilla on kaksikin vaimoa?"
vastasi Roy nauraen sitten sydämellisesti.

"En ole milloinkaan voinut sulattaa tuota, että miehellä on useampia
vaimoja."

"Ystäväni, sinun on aluksi otettava vain yksi. Sitten tulet ehkä
huomaamaan, että haluat toisenkin."

"Luullakseni on yhdessäkin enemmän kuin tarpeeksi Milt Dalelle."

"Milt, vanha veikko, anna minun sanoa sinulle, että olen aina
kadehtinut vapauttasi", sanoi Roy vakavasti "Mutta sellainen ei ole
elämää."

"Tarkoitatko, että naisen rakastaminen on vasta elämää?"

"En, mutta se on sen osa. Tarkoitan lapsia, sinun näköistäsi poikaa,
jonka tiedät jatkavan elämääsi kuolemasi jälkeen."

"Olen miettinyt sitä perin pohjin katsellessani lintujen ja muiden
eläinten elämää metsissä. Ellei minulla ole poikaa, loppuu elämäni
minuun."

"No niin", vastasi Roy epäröiden, "en halua mennä niin pitkälle.
Tarkoitan vain, että poikasi voi jatkaa sukuasi ja työtäsi."

"Aivan niin. Ja, Roy, kadehdin saavutuksiasi, koska sellaista ei voi
milloinkaan sattua Milt Dalen osalle."

Nämä surulliset ja syvämietteiset sanat lopettivat keskustelun. Jälleen
hallitsi tuo kohiseva ja virtaava joki metsää. Muudan huuhkaja rääkkyi
kamalasti. Eräs hevonen tuli hyppien lähemmäksi, ja siltä suunnalta
alkoi kuulua hampaiden narskumista, kun ne katkoivat ruohoa. Joku
ääni häiritsi Helenin syvää unta, ja kun hän heräsi, tunsi hän Bon
pudistelevan ja huutavan häntä nimeltä.

"Oletko kuollut?" kuuli hän iloisen äänen sanovan.

"Melkein. Selkäni on aivan poikki", vastasi Helen. Liikkumisen halu
tuntui olevan jollakin tavoin tukahdutettu, ja jos hän olisi sellaista
tuntenutkin, luuli hän ponnistusta mahdottomaksi.

"Roy huusi meitä", sanoi Bo. "Hän käski meidän kiiruhtaa. Luulin
kuolevani noustessani istualleni ja annan sinulle miljoonan dollaria,
jos suostut nauhoittamaan kenkäni. Odotahan, sisko, kunnes koetat vetää
jalkoihisi näitä kankeita kenkiä."

Ponnistaen tahtoaan nousi Helen rohkeasti istualleen huomatakseen, että
sitä tehdessä tuskat ja pistokset tuntuivat aivan sietämättömiltä.
Saatuaan kenkänsä käsiinsä huomasi hän ne kylmiksi ja koviksi.
Hän aukaisi toisen nauhat ja levittäen varren suun niin suureksi
kuin suinkin koetti hän pistää kipeän jalkansa siihen. Mutta jalka
olikin joko ajettunut tahi sitten oli kenkä kutistunut. Hän ei
saanut mahtumaan sitä puoleksikaan, vaikka hän ponnistikin kipeiden
käsivarsiensa kaikki jäljellä olevat voimat. Hänen oli pakko vaikeroida.

Bo nauroi kiusoittavasti. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä, silmät
loistivat ja posket punoittivat.

"Ole rohkea!" sanoi hän. "Nouse seisoallesi kuin todellinen Lännen
tyttö ja vedä kengät jalkoihisi."

Muuttiko Bon iva vai neuvo tehtävän helpommaksi, ei Helen tullut
ajatelleeksi, mutta niin kumminkin kävi, että hän sai kengät
jalkoihinsa. Lyhyt kävely ja liikkuminen tuntui pehmittävän kankeita
päällisiä ja huojentavan väsymyksen tunnetta. Joen vesi, jolla tytöt
pesivät kasvonsa, oli kylmempää kuin mikään Helenin ennen näkemä
jää. Se melkein kangisti hänen kätensä. Bo napisi ja puhalteli kuin
pyöriäinen. Heidän oli juostava tulen luo, ennenkuin he voivat kammata
tukkansa. Ilma oli ihmeellisesti kirkas. Auringonnousu oli pilvetön
ja selvä idästä näkyvine punaisine ruskoineen, josta auringon kirkas
kiekko alkoi näkyä.

"Aamiainen on valmis, tytöt!" huusi Roy. "Luullakseni voitte itse
palvella itseänne. Miltillä tuntuu olevan täysi työ hevosten
kiinniottamisessa. Riennän auttamaan häntä. Meillä on vaivalloinen
päivä edessämme. Eilinen ei ollut vielä mitään siihen verrattuna."

"Mutta aurinkohan näyttää rupeavan paistamaan", huomautti Bo.

"Kyllä varmasti", vastasi Roy poistuessaan.

Helen ja Bo saivat puolituntisen aamiaisen syömiseen ja hiustensa
kampaamiseen, sitten tulivat hevoset laukkaa leiriin Dalen ja Royn
ratsastaessa satulatta.

Kun kaikki oli saatu kuntoon lähtöä varten, oli aurinko jo noussut
sulattaen kuuraa ja jäätä niin, että loistavaa sumua, joka oli täynnä
sateenkaaria, ilmestyi puiden juurille.

Dale tarkasti Rangerin satulan ja koetteli Bon hevosen remmejä.

"Kummanko valitsette -- pitkän ratsastuksen kuormahevosten kintereillä
kanssani, vaiko lyhyen matkan vuorten yli Royn kanssa?" kysyi hän.

"Valitsen helpomman noista kahdesta", vastasi Helen hymyillen.

"Siinä teettekin mielestäni viisaimmasti, mutta tulette kumminkin
huomaamaan, millaista ratsastaminen voi olla", sanoi Dale
merkityksellisesti.

"Miksi sitten eilistä kulkuamme nimitetään?" kysyi Bo viekkaasti.

"Ainoastaan kolmekymmentä peninkulmaa, mutta märässä ja kylmässä
ilmassa. Tänään on mainio ratsastussää."

"Milt, otan huopapeitteen ja hieman evästä siltä varalta, ettet
tarvitse niitä tänä iltana", sanoi Roy. "Mielestäni meidän on erottava
vasta siellä, mistä minun on lähdettävä oikaisemaan."

Bo nousi satulaan avutta, mutta Helenin jalat olivat niin kankeat,
ettei hän voinut kiivetä korkean Rangerin selkään omin avuin.
Metsästäjä läksi ratsastamaan solaa ylöspäin valiten loivasti kohoavan
tien. Se mutkitteli ruskean mäntymetsän kautta, jossa oli siellä täällä
tummia läikkiä jotakin ikiviheriää kasvia, jota Roy sanoi salviaksi.
Kun he saapuivat rinteen huipulle, ei Helenin ruumis ollut enää niin
kipeä. Satula oli nyt hänestä mukavampi ja hevosen kulku tuntui jo
tutummalta. Hän muisti kumminkin, että hän oli aina suoriutunut hyvin
ylämäistä. Täällä kasvoivat ne kaunista, eripitkää ja villiä metsää. He
seurasivat harjannetta jonkun matkaa valkoisen virtaavan joen näkyessä
kaukaa kukkulan juurelta ja sen sointuvan kohinan kantautuessa selvästi
heidän korviinsa.

Dale pysähdytti hevosensa ja katseli neulasmattoa.

"Täällä on tuoreita antiloopin jälkiä kaikkialla", sanoi hän viitaten
niihin.

"Huomasin ne jo aikoja sitten", sanoi Roy.

Helenin tarkastelun tuloksena oli, että hänkin huomasi muutamia pieniä
kuoppia neulasmatossa, tummia väriltään ja selvästi näkyviä.

"Emme milloinkaan saa parempaa tilaisuutta", sanoi Dale. "Nämä eläimet
kulkevat samaan suuntaan kuin mekin. Irroita pyssysi."

Lähdettiin jälleen matkalle, mutta Roy ratsasti nyt kuormahevosten
edellä. Hän laskeutui äkkiä satulasta, heitti ohjakset hevosen
kaulalle ja katseli eteenpäin. Sitten hän kääntyi heiluttaen hattuaan.
Kuormahevoset pysähtyivät yhteen joukkoon. Dale viittasi tyttöjä
seuraamaan ja ratsasti Royn hevosen rinnalle. Helen huomasi tämän
paikan olevan muutaman poikkipäin kulkevan solan reunalla. Dalekin
laskeutui maahan irroittamatta pyssyään satulasta riippuvasta tupesta
ja lähestyi Royta.

"Hirvas ja pari vaadinta", sanoi tämä hiljaa. "Ne ovat vainunneet
meidät jo, mutta ne eivät ole vielä nähneet meitä. Tytöt, tulkaa vain
lähemmäksi."

Seuraten Dalen pitkän käsivarren viittausta katseli Helen rinteelle.
Se oli melko aukea siellä täällä kasvavine pitkine mäntyineen,
salviapensaikkoineen ja haapoineen, jotka näyttivät kullanvärisiltä
aamuauringon valossa. Äkkiä Bo huudahti: "Ah, katso, minä näen ne jo!"
Silloin Heleninkin tarkasteleva katse huomasi jotakin viheriästä,
kullanväristä ja ruskeasta eroavaa. Kiinnitettyään katseensa siihen
näki hän komean uroshirven jalosti kaareutuvine sarvineen seisovan kuin
patsaan pää pystyssä valppaana ja villissä asennossa. Se oli harmaa
väriltään. Sen vieressä oli pari hennompaa ja miellyttävämpää eläintä,
joilla ei ollut sarvia.

"Ne ovat alempana meitä", kuiskasi Dale. "Ja sinä ammut varmasti yli."

Silloin Helen huomasi Royn ojentaneen pyssynsä.

"Voi, älkää!" huudahti hän.

Dalen huomautus ärsytti nähtävästi Royta. Hän otti pyssyn poskeltaan.

"Milt, minähän tätä pyssyä suuntaan. Kuinka voit seisoa siinä ja sanoa
minun ampuvan yli? Minulla oli varma tähtäin siihen."

"Roy, et ole tottunut ampumaan myötämäkeen. Kiiruhda nyt, sillä se on
huomannut meidät jo."

Roy ojensi pyssynsä ja otettuaan samanlaisen jyvän kuin äskenkin hän
laukaisi. Hirvi seisoi kumminkin aivan liikkumatonna kuin kivestä
veistetty patsas. Naaraat sitävastoin hypähtivät pelosta ja katselivat
säikähtyneinä kaikille suunnille.

"Sanoinhan sen sinulle jo. Näin, että luotisi sattui mäntyyn puoli
jalkaa sen lautasten yläpuolelle. Koeta jälleen ja tähtää sen
jalkoihin."

Roy tähtäsi nyt nopeammasti ja vetäisi liipaisinta. Hirven jalan
oikealta puolelta nouseva pölähdys ilmaisi, mihin Royn luoti nyt
sattui. Yhdellä laukalla, joka näytti ihmeelliseltä, katosi hirvi
metsään puiden ja pensasten taakse. Vaatimet seurasivat sitä.

"Koira vieköön!" huudahti Roy muuttuen punaiseksi kasvoiltaan, kun hän
aukoi pyssynsä vipua. "En opi milloinkaan ampumaan myötämaahan, en
totisesti!"

Hänen pahoitteleva anteeksipyyntönsä tytöille onnistumattomuutensa
vuoksi pani Bon iloisesti nauramaan.

"En mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut, että olisitte
onnistunut tappamaan tuon kauniin elukan!" hän huudahti.

"Emme missään tapauksessa saa nyt enää paistia siitä, se nyt on aivan
varmaa", huomautti Dale kuivasti. "Ja ehkä emme milloinkaan mistään
hirvestä, jos Roy vain saa ampua."

He jatkoivat matkaansa poiketen oikealle ja kulkien pitkin solan
reunaa. Lopulta laskeutuivat he solan pohjalle, jossa pieni puro
kiemurteli pajupensaiden suojassa. He seurasivat sitä noin peninkulman,
kunnes se yhtyi muutamaan suurempaan virtaan. Siitä näytti alkavan eräs
ruohon peittämä epäselvästi näkyvä tie.

"Tässä me nyt eroamme", sanoi Dale. "Saavutte luultavasti ennen minua
perille leiriini, mutta minäkin tulen varmasti sinne jolloinkin pimeän
aikaan."

"Kuulehan, Milt, unhotin kokonaan tuon sinun kirotun kesyn puumasi ja
muunkin eläinkokoelmasi. Luuletko niiden voivan olla peloittamatta
tyttöjä, erittäinkin vanhan Tomin?"

"Ette näe Tomia ennen minun tuloani sinne", vastasi Dale.

"Eikö se sitten olekaan missään aitauksessa tahi nuorassa?"

"Ei. Se saa juoksennella vapaana siellä."

"Hyvä sitten. Hyvästi nyt ja koeta kiiruhtaa."

Dale nyökäytti päätään tytöille ja kääntäen hevosensa ajoi hän
kuormahevoset edellään metsää kasvavan rinteen ja joen väliseen aukkoon.

Roy pysähdytti hevosensa tuolla yksinkertaisella tavalla, joka näytti
niin merkilliseltä tempulta Helenistä.

"Luullakseni on parasta, että kiinnitän satulani remmejä", sanoi hän
heittäen toisen jalustimensa satulannupin yli. "Saatte nyt, tytöt,
kerrankin nähdä villiä luontoa?"

"Kuka vanha Tom on?" kysyi Bo uteliaasti.

"Se on Miltin kesy puuma."

"Puumako? Siis jonkunlainen pantteri eli vuorileijona, kuten hän sanoi?"

"Niin. Tom on kaunis eläin. Ja jos se suopuu teihin, rupeaa se
rakastamaan teitä, leikkii kanssanne ja jauhaa teidät melkein
kuoliaaksi."

Bo muuttui hetkeksi sanattomaksi hämmästyksestä.

"Onko Dalella muitakin kesyjä eläimiä?" kysyi hän kiihkeästi.

"En ole milloinkaan ollut hänen asunnossaan, mutta luullakseni on
siellä paljon lintuja, oravia ja kaikenlaisia muitakin eläimiä, jotka
ovat niin kesyjä kuin lehmät. Liiankin kesyjä, sanoo Milt. En voi
kumminkaan uskoi sitä. Ette varmaankaan milloinkaan halua poistua
tuolta hänen senacastaan, kun kerran vain sinne pääsette."

"Mikä tuollainen senaca on?" kysyi Helen siirtäessään jalkaansa niin
että Roy voi kiinnittää hänen satulansa remmejä.

"Luullakseni nimittävät meksikolaiset puistojaan siten. Tässä
vuoristossa on paljon tuollaisia paikkoja, enkä milloinkaan haluakaan
nähdä kauniimpia seutuja, ennenkuin tulen taivaaseen. Kas niin, Ranger,
vanha veikko, nyt ne kyllä pitävät."

Hän taputteli hevosta hellästi ja mentyään omansa luo hän hypähti ja
keikautti pitkän ruumiinsa satulaan.

"Kahlaamo ei ole syvä. Tulkaa vain jäljessä!" hän huudahti ja kannusti
kimoaan.

Joki oli tässä kohden leveä, mutta ei syvä, vaikka näytti sellaiselta.

"Nyt, tytöt, alkaa toinen oppitunti!" sanoi Roy iloisesti. "Ratsastakaa
peräkkäin, pysytelkää kintereilläni, tehkää kuten minäkin ja pysähtykää
silloin kun haluatte levähtää tahi jotakin menee hullusti."

Sanottuaan sen ratsasti hän tiheikköön. Bo seurasi häntä ja sitten
Helen. Pajut tarttuivat häneen niin kovasti, että hänen oli mahdotonta
katsella Royta, ja seuraus oli sellainen, että muudan puunoksa löi
häntä kovasti takaraivoon. Se koski kipeästi, säikähdytti ja suututti
häntä. Roy ratsasti tuollaista hölkkää, joka jouduttaa matkaa niin
hyvin, ja suuntasi kulkunsa vastamäkeen aukeaan mäntymetsään. Siellä
voivat he ratsastaa useita peninkulmia aivan suoraan tasaista ja
aukeata kangasta pitkin. Helen piti tänään metsästä. Se oli ruskea ja
viheriä kullanvärisine läikkineen siellä, mihin auringonsäteet pääsivät
tunkeutumaan. Hän näki nyt ensimmäiset linnutkin. Suuri sinertävä metso
pyrähti lentoon juuri hevosen edestä ja pieni kirjavanharmaa viiriäinen
liiteli omituisesti etemmäksi. Usein kohdisti Roy heidän huomionsa
hirviin, jotka kiisivät jonkun aukeaman poikki, mutta monesti sattui
niin, ettei Helen ennättänyt niitä ollenkaan huomatakaan.

Helen totesi, että tämä ratsastus korvasi tuon eilisen hirveän
matkan. Tähän asti oli hän vain ollut tietoinen kipeistä paikoista ja
pakottavista luista. Nyt hän voi kestää nuo tuskat hyvin. Hän rakasti
kaunista villiä luontoa, jonka mahtavuus yhä vain eneni sitä mukaa kuin
matka kului. Aurinko paistoi lämpimästi, ilma oli raitis ja tuoksuva,
taivas oli aivan kirkkaansininen ja niin läpinäkyvä, että hän kuvitteli
voivansa nähdä sen pohjaan asti.

Äkkiä pysähdytti Roy hevosensa niin tiukasti, että kimo nousi pystyyn.

"Katsokaa!" huudahti hän kovasti.

Bo karjaisi.

"Ei sinnepäin, vaan tuonne! Nyt se jo katosi."

"Nell, siellä oli karhu! Näin sen! Se ei ollut ollenkaan sirkuksessa
näytettävien karhujen näköinen!" huusi Bo riemuissaan.

Nell oli menettänyt tilaisuutensa.

"Luullakseni se oli harmaakarhu, ja olen melko iloinen, että se juoksi
tiehensä", sanoi Roy. Muuttaen suuntaansa hieman opasti hän tytöt erään
lahonneen puunrungon hio, jota karhu oli kaivanut. "Se hakee syötävää.
Katsokaa sen jälkiä. Se oli varmasti aika suuri veijari."

Ratsastaessaan eteenpäin saapuivat he muutamalle korkealle kunnaalle,
josta voitiin katsella solia ja metsiä, kuiluja ja harjanteita, jotka
jatkuivat viheriöinä ja mustina niin kauaksi kuin Helen voi nähdä.
Harjanteet olivat jylhiä ja pitkiä kohoten keskustaa kohti, jossa
muutamat terävät vuoret kohottivat huippujaan Old Baldyn paljasta lakea
vasten. Kaukana oikealla aivan silmänkantamattomissa näkyi aaltoileva
mäntymetsä, kaunis ja rauhallinen. Jossakin sen takana oli varmaankin
erämaa, vaikka sitä ei voitu nähdä.

"Tuolla on kalkkunoita", sanoi Roy peräyttäen hevostaan.
"Laskeutukaamme täältä kiertotietä, niin ehkä saan ampua jonkun niistä."

Laskeutuessaan muutaman kiviröykkiön taakse oli heidän kuljettava
tiheän viidakon läpi. Rinteellä oli monta penkerettä, joilla kasvoi
pensaikkoa, harvaa mäntymetsää ja tammia. Helen ihastui nähdessään tuon
tutun puun, vaikka nämä olivatkin erilaisia kuin Missourin tammet.
Ollen kyhmyisiä ja rosoisia, mutta ei pitkiä, levittivät nämä puut
leveälle oksansa, joissa olevat lehdet olivat kellertäviä. Roy suuntasi
kulkunsa muutamaan ruohoakasvavaan metsäaukioon ja laskeuduttuaan
satulasta, pyssy kourassa valmistautui hän ampumaan jotakin. Jälleen
Bo huudahti, mutta tällä kertaa ilosta. Silloin huomasi Helen
äärettömän suuren parven kalkkunoita, jotka olivat melkein sen
näköisiä kuin kesytkin kalkkunat, paitsi että nämä olivat ruskean- ja
valkoisenkirjavia ja näyttivät villeiltä. Niitä oli varmaankin tuossa
parvessa melkein sata, enimmäkseen naaraita. Muutamat etäisimmässä
laidassa olevat uroot aloittivat paon juosten nopeasti. Helen kuuli
selvästi niiden jalkojen kumahdukset. Roy ampui kerran, sitten taasen
ja vielä kerran. Sitten seurasi hirveätä hälinää ja tömähtelyä, ja
monien siipien aiheuttamaa äänekästä suhinaa. Tomu ja lehdet liehuivat
vain tuulessa siinä paikassa, josta kalkkunat olivat lähteneet lentoon.

"Sain kumminkin pari", sanoi Roy mennessään sinne päin hakemaan
saalistaan. Palattuaan sitoi hän kaksi kimaltelevaa lihavaa
kalkkunakukkoa satulaansa ja hyppäsi sitten itsekin hevosen selkään.
"Saamme kalkkunaa illalliseksi, jos vain Milt ehtii leiriin ajoissa."

Jatkettiin matkaa. Helen ei olisi milloinkaan väsynyt näiden
tammilehtojen läpi ratsastamiseen. Ne olivat jo ruskeita, lakastuneita
ja keltaisia ja pudottelivat lehtiään ja terhojaan.

"Karhut ovat jo käyneet saalistamassa täällä", sanoi Roy. "Näen
niiden jälkiä kaikkialla. Ne syövät mielellään tammenterhoja niiden
putoamisaikana. Ehkä vielä kohtaamme jonkun niistä."

Kauempana poikkesi hän villimpään ja tiheämpään metsään, jossa oksien
lyöntien varominen ei ollut mikään helppo asia. Ranger ei näyttänyt
välittävän, miten läheltä se sivuutti puun tahi oksan, kunhan se ei
vain raapaissut niihin itseään. Helen kumminkin sai osakseen muutamia
kovia iskuja. Puita sivuuttaessa oli vaikeinta saada polvensa ajoissa
suojaan.

Roy pysähtyi seuraavan kerran paikalle, joka näytti suurelta
kasvia täynnä olevalta lammikolta siellä täällä olevine suurine
vaahtokuplineen. Se poreili kumminkin ja siitä lähti pieni puronen,
joten se osoittautuikin olevan suuri lähde. Roy viittasi erääseen
mutaiseen kohtaan.

"Karhu on piehtaroinut tuossa. Se kuuli tulomme. Katsokaa näitä pieniä
jälkiä. Sillä on penikka mukanaan. Näette kai nuo naarmut tuossa puussa
hieman pääni yläpuolella. Vanha naaraskarhu seisoi sitä vasten ja iski
kyntensä siihen."

Istuen satulassaan ojentautui Roy ylettyäkseen koskemaan noihin
tuoreihin naarmuihin puussa.

"Metsät ovat täynnä suuria karhuja", sanoi hän hymyillen. "Minusta
käyttäytyi tämä vanha rouva erittäin ystävällisesti mennessään
penikkoineen tiehensä. Kun naaraskarhuilla on penikoita, ovat ne hyvin
vaarallisia."

Seuraavan kerran innostui Helen saapuessaan solan pohjalla olevaan
notkoon. Pyökit, vaahterat, haavat ja ilmavat männyt varjostivat puroa,
jonka ruskeissa nopeissa pyörteissä taimenet polskahtelivat, lehdet
seurasivat mukana ja eksyneet kultaiset auringonsäteet valaisivat
hämärää metsää. Täällä oli ratsastaminen vaikeaa, kun oli aina tämän
tästä kahlattava puron poikki, tunkeuduttava suurten sammalta kasvavien
kallioiden välitse ja läpäistävä niin tiheitä haavikoita, että Helen
tuskin sai polvensa pujotelluksi läpi.

Roy ratsasti vielä kerran pois tästä solasta muutaman harjanteen
yli toiseen, sitten metsäisiä rinteitä pitkin ja pensaikkojen ja
viidakkojen läpi. Aurinko paistoi koko ajan korkealta taivaalta.
Sitten hän pysähtyi hetkeksi lepäämään, irroitti satulat antaakseen
hevosten piehtaroida ja tarjosi tytöille jotakin kylmää haukattavaa,
jota hän oli ottanut mukaansa. Sitten hän läksi pyssyineen jonnekin
kauemmaksi ja palattuaan satuloi hevoset antaen merkin matkan uudelleen
aloittamiseksi.

Tämä oli viimeinen levähdys tytöille ja siihen loppui myöskin helppo
matka. Metsässä, johon Roy nyt poikkesi, oli kuin pesulaudassa uria,
jotka olivat niin syviä ja jyrkkiä, että ratsastaminen niiden poikki
oli hyvin vaarallista. Enimmäkseen pysytteli Roy jonkun sellaisen
pohjalla, missä kuivuneet rämeet tarjosivat jonkunlaisen tien. Mutta
noiden kuilujen poikki oli pakko kulkea silloin kun ne olivat liian
pitkiä kierrettäviksi ja tuollainen ylimeno oli vaikeata.

Näiden rinteiden viidakkojen luonteenomaisimmat kasvit olivat
jonkunlaiset piikkiset ja sotkuiset pensaat. Ne repivät, raatelivat ja
pistelivät sekä hevosia että ratsastajia. Ranger osoittautui olevan
viisain hevosista ja kärsi senvuoksi vähimmin. Bon valkoinen mustangi
vei Bon useamman kuin yhden risukon läpi. Toiselta puolen taasen olivat
nämä jyrkät rinteet melko vapaat tuollaisesta pensaikosta. Suuria
mäntyjä ja kuusia kasvot kaikilla suunnilla. Maa oli niin pehmeä, että
kaviot vajosivat siihen syvälle. Melkein rinteen juurella nojautui
Ranger etujalkoihinsa ja liukui alas istualleen. Tällainen helpotti
kulkua, mutta se peloitti Heleniä. Kiipeämisen seuraavalle rinteelle
täytyi sitten tapahtua jalan.

Kun puoli tusinaa rinteitä oli sivuutettu sillä tavoin, olivat
Helenin voimat lopussa eikä hän voinut enää juuri hengittääkään.
Häntä pyörrytti eikä hän voinut saada tarpeekseen ilmaa. Hänen
jalkansa tuntuivat lyijynraskailta ja ratsastuskaapu tuntui oikealta
kuormalta. Hänen oli pakko pysähtyä satoja kertoja lämmön, hiostumisen
ja hengästymisen vuoksi. Hän oli aina ennen ollut hyvä kävelijä ja
kiipeilijä, ja täällä vaihteeksi tähän pitkään ratsastusmatkaan oli hän
iloinen saadessaan kävellä. Mutta hän voi vain vetää jalkoja perässään.
Sitten kun hänen nenästään alkoi vuotaa verta, ymmärsi hän, että syynä
tähän kaikkeen oli vain tämän korkealla olevan seudun ohut ilma. Hänen
sydäntään ei kumminkaan pakottanut, vaikka hän tunsikin jonkunlaista
painoa rinnassaan.

Vihdoin Roy johti heidät niin syvään, laajaan ja tiheätä metsää
kasvavaan kuiluun, että sen poikki tuntui mahdottomalta kulkea.
Kumminkin läksi hän laskeutumaan sinne laskeutuen satulasta vähän
ajan kuluttua. Helen tunsi, että Rangerin taluttaminen sinne oli
vielä vaikeampaa kuin sillä ratsastaminen. Se käveli niin nopeasti,
että se oli polkea hänen kantapäänsä rikki. Helen ei ollut tarpeeksi
nopea päästäkseen ajoissa pois sen tieltä. Kahdesti astui se hänen
kantapäilleen ja silloin painoi sen leveä rinta Helenin aivan maahan
asti. Kun se alkoi liukua lähellä rinteen juurta oli Helenin pakko
juosta henkensä edestä.

"Ah, Nell, eikö tämä olekin suurenmoista?" huohotti Bo jostakin edeltä.

"Bo, olet tullut hulluksi", läähätti Helen vastaukseksi.

Roy koetti monta paikkaa päästäkseen kuilusta, mutta ei onnistunut.
Kuljettuaan kuilun pohjaa pitkin noin sata metriä tahi hieman enemmän
koetti hän uudestaan. Siinä kohden oli lumivyöry paljastanut maan
monesta paikasta. Kun hän oli päässyt laelle, pysähtyi hän ja huusi:

"Vaikea kohta! Pysytelkää hevosten sivulla!"

Se oli kumminkin helpommin sanottu kuin tehty. Helen ei voinut pitää
silmällä Bota, koska Ranger ei suostunut odottamaan. Se veti ohjaksista
ja korskui.

"Kuta nopeammin tulette, sitä parempi!" huusi Roy heille.

Helen ei voinut ymmärtää sen hyötyä, mutta hän koetti. Roy ja Bo olivat
muodostaneet syvän polvitellen kulkevan tien tuohon peloittavaan
jyrkänteeseen. Helen teki sen erehdyksen, että hän alkoi seurata heidän
jälkiään, ja kun hän huomasi Rangerin kiipeävän niin nopeasti, että se
melkein veti häntä, oli myöhäistä mennä sitä korkeammalle. Helen alkoi
ponnistella, mutta liukuikin suoraan Rangerin eteen. Tuo ymmärtäväinen
eläin hyppäsi korskahtaen syrjään voidakseen olla astumatta hänen
ruumiilleen. Samalla sivuutti se hänet.

"Olkaa varuillanne siellä!" huusi Roy varoittavasti. "Koettakaa päästä
sen yläpuolelle!"

Se ei ollut kumminkaan mahdollista. Maa alkoi vyöryä Rangerin alta
ja se esti Helenin kulun. Ranger pääsi häntä korkeammalle ja veti
suitsista.

"Päästäkää irti!" huusi Roy.

Helen irroitti suitset käsistään juuri kun suuri vyöry aikoi tempaista
Rangerin mukaansa. Se korskahti hurjasti ja nousten takajaloilleen
pääsi se lujalle maalle mahtavalla hypyllä. Helen hautautui polviaan
myöten, mutta vapautettuaan itsensä ryömi hän turvalliseen paikkaan ja
lepäsi, ennenkuin läksi jatkamaan kiipeämistä.

"Tuo on paha paikka", sanoi Roy, kun Helen lopulta yhtyi häneen ja
Bohun rinteen laella.

Roy näytti nyt olevan ymmällä, mihinpäin heidän oli lähdettävä.
Hän ratsasti muutamalle korkeammalle paikalle ja katseli sieltä
kaikille suunnille. Helenistä näytti toinen suunta yhtä villiltä ja
luoksepääsemättömältä kuin toinenkin. Länteen painuva aurinko muutti
seudut keltaisiksi, viheriöiksi ja mustiksi. Roy ratsasti lyhyen matkan
toiseen suuntaan ja kääntyi sitten toisaallepäin.

Äkkiä hän pysähtyi.

"Olen varmasti pyörtänyt ympäri", sanoi hän.

"Ette suinkaan ole eksynyt?" huudahti Bo.

"Olen varmasti ollut jo eksyksissä pari tuntia", vastasi Roy iloisesti.
"En ole milloinkaan ratsastanut suoraan tänne. Minulla on kyllä suunta
selvillä, mutta minut voidaan hirttää nyt, jos tiedän, mihin päin
meidän on mentävä."

Helen katsoi häneen hämmästyneenä.

"Eksyksissä!" hän huudahti.



IX.


Seurasi vaitiolo, joka täytti Helenin sydämen sanomattomalla pelolla,
kun hän katsoi Bon vaaleneviin kasvoihin. Hän luki sisarensa ajatukset.
Bo muisteli kertomuksia eksyneistä ihmisistä, joita ei milloinkaan oltu
löydetty.

"Minä ja Milt eksymme joka päivä", sanoi Roy. "Ette suinkaan luule
kenenkään miehen tuntevan perinpohjin tätä laajaa seutua? Tällainen
eksyminen ei merkitse mitään."

"Niin, minäkin eksyin kerran ollessani pieni", sanoi Bo.

"Olisi ollut parempi, etten olisi sanonut sitä teille niin suoraan",
sanoi Roy katuvasti. "Älkää olko pahoillanne nyt. Minun on vain saatava
Old Baldyn huippu näkyviin ja silloin olen taasen varma suunnasta. No
tulkaahan nyt."

Helenin luottamus palasi, kun Roy läksi johtamaan ratsastaen
nopeasti. Hän suuntasi kulkunsa laskeutuvaa aurinkoa kohti pysytellen
harjanteella, jolle he olivat juuri äsken kiivenneet, kunnes he kerran
vielä saapuivat eräälle kallioniemekkeelle. Siihen näkyi Old Baldykin
mustempana, korkeampana ja lähempänä kuin ennen. Sitä ympäröivässä
tummassa metsässä oli pyöreitä, keltaisia ja paljaita paikkoja kuin
puistoja.

"Emme ole poikenneet oikeasta suunnasta paljonkaan", sanoi Roy
kääntäessään hevosensa. "Ennätämme kyllä Miltin asuntoon illaksi."

Hän ratsasti harjanteelta muutamaan laaksoon ja sitten jälleen
korkeammalle seudulle, jossa metsän luonto muuttui. Puut olivat
täällä ohuita ja hyvin pitkiä honkia, joissa oli vain muutamia oksia
latvatupsun alapuolella. Niitä kasvoi niin tiheässä, että metsässä
oli aivan hämärä. Ratsastaminen muuttui vaivalloiseksi. Kaikkialla
oli tuulen kaatamia puita, jotka oli kierrettävä, eivätkä hevoset
voineet ottaa askeltakaan kohtaamatta sellaisia. Hitaasti kulkevat
hevoset vajosivat joskus polviaan myöten johonkin ruskeaan tomuun.
Puiden rungoissa kasvoi harmaata naavaa ja lahoavia runkoja peitti
ambranviheriä sammal paksuin kerroksin.

Helen mieltyi heti tähän aarniometsään. Se oli niin hiljainen, niin
pimeä, niin synkkä, niin täynnä varjoja ja haamuja, ummehtuneen
lahonneen puun hajua ja kuusten suloista tuoksua. Suuret murrot, joissa
oli tusinoittain kaatuneita puita, ilmaisivat myrskyjen voimaa. Mihin
joku yksinäinen suuri jättiläinen oli juurtunut, oli sen läheisyyteen
ilmestynyt kunnianhimoisia poikia, jotka olivat kateellisia toisilleen
taistellessaan paikasta. Puutkin sotivat toisiaan vastaan. Metsä oli
täynnä salaperäisyyttä, mutta jokainen ihminen voi huomata siellä
tapahtuvan taistelun. Salamat olivat halkaisseet puita juureen asti
tahi uurtaneet niihin syviä uria latvasta maahan asti.

Koitti kumminkin aika, jolloin metsän erinomainen villeys ja
kaatuneiden puiden paljous pakottivat Helenin kiinnittämään kaiken
huomionsa maahan ja läheisyydessä kasvaviin puihin. Siten kiellettiin
häneltä huvi katsella eteensä tuonne kauniiseen korpeen. Matkakin
muuttui nyt vaivalloiseksi ja tunnit äärettömän pitkiksi.

Roy johti ja Ranger seurasi varjojen tummetessa puiden juurilla. Helen
istui kumarruksissa satulassa melkein sokeana ja sairaana, kun Roy
huusi iloisesti, että oltiin jo melkein perillä.

Helen ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, sillä hän sai seurata Royta
vielä monta peninkulmaa pois tuosta suuripuisesta metsästä rinteille,
joilla kasvoi matalaa, ikiviheriää kuusikkoa ja jotka laskeutuivat
jyrkästi jollekin tasangolle, missä tummat, matalat joet virtasivat
hitaasti ja pyhään hiljaisuuteen sekoittui putoavan veden kohinaa.
Vihdoin loppui metsä ihmeelliseen puistoon, joka oli täynnä nopeasti
tapahtuvan auringonlaskun kullalta hohtavaa kirkasta valoa.

"Tunnetteko savun hajua?" sanoi Roy. "Koira vieköön, Milt on
luullakseni ehtinyt ennen meitä tänne!"

Hän jatkoi matkaansa. Helenin väsyneet silmät tarkastelivat tuota
pyöreätä puistoa, sitä ympäröiviä tummia rinteitä, jotka johtivat
kallioisille, nyt auringon viimeisten säteitten punaisiksi kultaamille
harjanteille. Silloin kaikki jäljellä oleva innostus hänessä puhkesi
ihmettelevään riemuun tämän erinomaisen, villin ja värikkään paikan
kiihoituksesta.

Hevoset kävivät laitumella pitkässä ruohokossa ja niiden joukossa oli
muudan antilooppikin. Roy ratsasti erään rajoittavan metsäniemekkeen
ympäri, ja hieman kauempana ilmavien puiden suojassa paloi iloinen
nuotio, Taustassa oli suuria harmaita kallioita ja sitten alkoi vuori
kohota penkereittäin kukkulan kyljessä olevaksi ahtaaksi solaksi, josta
suihkusi ohut pieni vesiputous. Kun Helen katsoi riemuissaan, muuttui
auringonlaskun kulta valkoiseksi ja kaikki amfiteatterin läntiset
rinteet tummenivat.

Dalen pitkä vartalo ilmestyi näkyviin.

"Olette melkoisesti myöhästyneet", sanoi hän tarkastellen heitä kaikkia
kolmea.

"Milt, satuin eksymään", vastasi Roy.

"Sellaista pelkäsinkin. Te, tytöt, olette sen näköisiä kuin olisitte
tehneet viisaammasti lähtemällä minun mukaani", jatkoi Dale
ojentaessaan kätensä auttaakseen Bon satulasta. Tämä tarttui siihen,
koetti irroittaa jalkojaan jalustimista, mutta liukuikin samalla
satulasta Dalen syliin. Dale laski hänet seisomaan maahan ja kannattaen
häntä sanoi innokkaasti: "Sadan peninkulman ratsastus kolmessa päivässä
on jotakin sellaista, jota ei enonne Al tule milloinkaan uskomaan.
Kävelkää nyt, vaikka luulisitte kuolevannekin."

Sitten hän talutti Bota melkein kuin pientä lasta kävelemään
opetettaessa. Ettei puheliaalla Bolla ollut mitään sanottavaa, oli
merkityksellistä Helenistä, joka seurasi Royn avustuksella.

Eräs noista suurista kallioista muistutti meriraakkua, jossa oli
syvennys, minkä yli tuo leveä reunake ulottui. Se jatkui melkein
suurten kuusien oksiin asti. Kirkas lähde pulppusi muutamasta
kallionhalkeamasta. Nuotio räiskyi erään kuusen juurella ja sininen
savupatsas kohosi juuri tuon suojelevan kallionkielekkeen edustalta.
Maassa oli paljon myttyjä, joista muutamat oli avattu. Mitkään merkit
eivät ilmaisseet, että metsästäjä asui täällä tavallisesti. Mutta
kauempana oli toisia suuria kallioita, nojollaan olevia, halkinaisia ja
onkaloisia, jollaisen Dale oli ehkä valinnut asunnokseen.

"Asuntoni on aivan tuolla takana", sanoi Dale kuin vastaukseksi Helenin
lausumattomaan kysymykseen. "Huomenna järjestämme olon teille täällä
niin mukavaksi kuin suinkin."

Helenille ja Bolle valmistettiin niin mukava leposija kuin
huopapeitteistä ja satuloista suinkin voitiin saada, ja sitten
palasivat miehet töihinsä.

"Nell, eikö tämä olekin kuin unta?" mumisi Bo.

"Ei, tyttöseni, vaan todellisuutta -- peloittavaa todellisuutta",
vastasi Helen. "Nyt kun olemme saapuneet tänne kestettyämme tuon
kauhean ratsastuksen, voimme ajatella."

"Täällä on niin kaunista", huudahti Bo. "Tuntuu oikein helpotukselta,
ettei eno Al löydä nyt meitä hyvinkään nopeasti."

"Bo, hän on sairas. Ajattele, mitä tällainen ikävyys hänelle merkitsee."

"Lyön vaikka vetoa, että jos hän vain tuntee Dalen hyvin, ei hän ole
hyvinkään huolissaan."

"Dalehan kertoi eno Alin vihaavan häntä."

"Joutavia! Ja mitä se sitten voi vaikuttaa asiaan? Voi, en tiedä, mikä
minun oikeastaan on, olenko nälissäni vaiko väsynyt!"

"En voi syödä mitään tänä iltana", sanoi Helen väsyneesti.

Kun hän ojentautui pitkäkseen, tunsi hän epämääräisesti ja
miellyttävästi, että tämä oli entisen Helen Raynerin loppu, ja
hän iloitsi siitä. Ylhäältä, noiden pitsimäisten ja sananjalkoja
muistuttavien kuusten lehvien välistä näkyi palanen sinistä taivasta
ja muudan kalpea tähti. Hämärä alkoi levitä nopeasti seudulle.
Hiljaisuus oli miellyttävää eikä sitä putouksen pehmeä, hieno ja
uneksiva kohinakaan tuntunut juuri häiritsevän. Helen ummisti silmänsä
valmistautuen nukkumaan hänen ruumiillisen levottomuutensa vähitellen
rauhoittuessa. Toisissa paikoissa tuntuivat luut tunkeutuneen lihasten
läpi, toisissa taasen jäyti tuska syvällä, hänen lihaksensa olivat
vastahakoiset höltymään ja lientymään viiltävän tuskan värisyttäessä
niitä vuorotellen. Lihasten ja luiden, lyhyesti sanoen, koko ruumiin
läpi kohisi polttava virta.

Bon pää painui Helenin olalle. Kaikki muuttui pian epämääräiseksi
Helenillekin. Putouksen hiljainen kohina lakkasi kuulumasta eikä hän
enää käsittänyt, mitä nuotionkaan luona oikein tehtiin. Hänen viimeinen
tietoinen ajatuksensa oli, että hän koetti aukaista silmänsä, mutta ei
voinut.

Kun hän heräsi oli kaikki valoisaa. Aurinko paistoi melkein suoraan
ylhäältä. Hän hämmästyi. Bo nukkui vielä sikeästi, hänen kasvonsa
olivat punaiset, otsassa oli hikipisaroita ja kastanjanruskea tukka oli
aivan kostea. Helen heitti huopapeitteet yltään ja sitten rohkaisten
mieltään, sillä hänestä tuntui kuin hänen selkänsä olisi ollut poikki,
koetti hän nousta istualleen, mutta ei onnistunut. Hänen henkensä olisi
kyllä ollut altis, mutta lihakset kieltäytyivät tottelemasta. Hänen oli
tehtävä toinen suonenvedontapainen voimakas yritys. Hän ryhtyi siihen
suljetuin silmin ja onnistuttuaan hän istui siinä vapisten. Hänen
tekemänsä liikkeet huopapeitteiden alla herättivät Bon, joka tuijotti
nyt hämmästynein sinisin silmin aurinkoon.

"Halloo, Nell, onko minunkin noustava?" kysyi hän unisesti.

"Voitko?" kysyi Helen.

"Voinko mitä?" Bo oli nyt kokonaan hereillä ja tuijotti sisareensa.

"Nousta tietysti!"

"Haluaisin tietää, miksi en voisi", sanoi Bo koettaen samalla. Hän
saikin toisen käsivartensa ja olkansa kohoamaan vaipuakseen sitten
takaisin kuin raajarikko. Hän vaikeroi samalla hyvin surkeasti. "Olen
kuollut! Tiedän, että olen!"

"Jos aiot todella kehittyä todelliseksi Lännen tytöksi, on sinun
rohkaistava luontosi ja noustava."

"Vai niin!" huudahti Bo. Sitten hän kääntyi vatsalleen vaikeroiden,
mutta päästyään kerran siihen asentoon nousi hän käsivarsiensa varaan
ja kääntyi istuvaan asentoon. "Missä kaikki muut ovat? Ah, Nell, miten
täällä onkaan kaunista! Kuin paratiisissa."

Helen katseli ympärilleen. Nuotio palaa loimusi, mutta ei ketään ollut
näkyvissä. Ihmeelliset kaukaiset värit sattuivat hänen silmiinsä, kun
hän koetti katsoa lähellä olevia esineitä. Kaunis pieni viheriä teltta
tahi katos oli rakennettu kuusen oksista. Sen katto aleni tasaisesti
muutamalta kallionkielekkeeltä maahan, puolet päädystä oli suljettu
samoin kuin sivutkin. Kaikki oksat oli nähtävästi asetettu samaan
suuntaan suoden majalle sellaisen sileän ja kiinteän muodon kuin se
olisi kasvanut siihen.

"Tuo turvapaikka ei ollut tuossa eilen", sanoi Bo.

"En minä ainakaan sitä nähnyt. Turvapaikka! Mistä olet saanut tuon
nimityksen?"

"Lännen kieltähän se on, kultaseni. Ne ovat varmaankin rakentaneet sen
meille."

"Varmasti, sillä näin matkatavarani siellä. Nouskaamme nyt, sillä on jo
varmaankin hyvin myöhäinen."

Tytöt nauroivat kuollakseen ja huudahtelivat tuskasta noustessaan ja
tukiessaan toisiaan, kunnes heidän jalkansa suostuivat kannattamaan
heitä lujasti. He olivat tyytyväisiä kuusenoksista rakennettuun
turvapaikkaansa. Sen pääty oli aukiolle päin ja se oli pystytetty juuri
tuon leveän kallionkielekkeen alle. Lähteestä alkava pieni puronen
lirisi juuri sen edustalla ja juoksutti kirkasta vettään erään kiven
yli pieneen lammikkoon. Tämän metsän asumuksen lattia oli myöskin
tehty kuusen oksista, joita oli levitetty samaan suuntaan sille noin
jalan paksuudelta. Se oli pehmeä ja joustava ja niin suloiselta
tuoksuva, että ilma tuntui aivan päihdyttävältä. Helen ja Bo avasivat
matkalaukkunsa ja laittoivat olonsa niin mukavaksi kuin suinkin
sietämättömistä tuskista huolimatta peseytymällä kylmässä vedessä,
kampaamalla tukkansa ja pukemalla puhtaat puserot ylleen. Sitten he
menivät tulen luo.

Helen kiinnitti huomionsa läheisyydessä liikkuviin olioihin. Samalla
kun Bo huudahti riemusta, näki Helen kauniin naaraspeuran lähestyvän
puiden varjossa. Dale käveli sen rinnalla.

"Olette totisesti nukkuneet melko kauan", tervehti metsästäjä heitä.
"Näytättekin nyt paljon virkeämmiltä."

"Hyvää huomenta, vai onko nyt jo iltapäivä? Olemme juuri siinä
kunnossa, että voimme liikkua", sanoi Helen.

"Minä voisin ratsastaakin", sanoi Bo ylpeästi. "Ah, Nell, katso tuota
peuraa. Se tulee luokseni."

Peura oli jättäytynyt hieman jäljemmäksi, kun Dale lähestyi nuotiota.
Se oli harmaa solakka eläin, sileä kuin silkki suurine mustine
korvineen. Se seisoi hetkisen paikoillaan suuret korvat pystyssä, mutta
lähestyi sitten miellyttävästi juosten Bota ja ojensi sileän turpansa
Bon ojennettuun käteen. Kaikki siinä näytti villiltä, lukuunottamatta
sen kauniita lempeitä silmiä, ja kumminkin se oli niin kesy kuin
kissanpoikanen. Sitten äkkiä, kun Bo silitteli sen pitkiä korvia, se
säpsähti ja pyörähtäen ympäri poistui se juosten näkymättömiin puiden
varjoon.

"Mitä se säikähti?" kysyi Bo.

Dale viittasi kallionkielekkeen alle. Siellä parinkymmenen jalan
korkeudella maasta makasi käppyrässä eräällä penkereellä muudan suuri
ruskeankeltainen eläin, jolla oli samanlainen pää kuin koiralla.

"Se pelkää Tomia", vastasi Dale. "Pitää sitä luultavasti perinnöllisenä
vihollisenaan. En voi saada niitä ystäviksi."

"Ah, vai tuollainen siis on tuo Tom, kesy leijonanne!" huudahti Bo.
"Huh! En enää ihmettelekään, että peura juoksi tiehensä."

"Kuinka kauan on se maannut tuolla?" kysyi Helen katsoen lumottuna
Dalen kuuluisaa lemmikkiä.

"En voi sanoa. Tom tulee ja menee", vastasi Dale "Lähetin sen kumminkin
sinne viime yönä."

"Niinmuodoin oli se siis tuolla aivan vapaana meidän yläpuolellamme
nukkuessamme!" huudahti Bo.

"Niin olikin. Mutta sitä turvallisemmasti saitte te vain nukkua."

"No kaikkea sitä saa kuullakin! Nell, eikö sinustakin se näytä
hirveältä? Mutta se ei ole ollenkaan leijonan, ei ainakaan
afrikkalaisen leijonan näköinen."

"Se on pantteri. Näin sellaisen kerran sirkuksessa."

"Se on puuma", sanoi Dale. "Pantteri on pitkä ja solakka. Tom ei ole
ainoastaan pitkä, vaan myöskin paksu ja pyöreä. Se on ollut luonani nyt
neljä vuotta. Saadessani sen oli se vain nyrkkini kokoinen penikka."

"Onko se aivan kesy ja vaaraton?" kysyi Helen levottomasti.

"En ole milloinkaan sanonut kenellekään Tomia vaarattomaksi, vaikka
se sellainen onkin", vastasi Dale. "Voitte ehdottomasti uskoa
sanani. Villi puumakaan ei ahdista milloinkaan muulloin ihmistä kuin
joutuessaan hätään tai ollessaan nälissään. Tom on aivan suuren kissan
kaltainen."

Peto kohotti suurta kissamaista päätään ja katsoi heihin ensin puoleksi
ummessa olevin silmin.

"Kutsunko sen tänne?" kysyi Dale.

Kerrankaan ei Bo saanut sanaa suustaan.

"Sallikaa meidän ensin tottua siihen näin kauempaa", vastasi Helen
naurahtaen.

"Jos se tulee luoksenne, niin silitelkää vain sen päätä nähdäksenne,
miten kesy se on", sanoi Dale. "Olette kai hirveästi nälissänne?"

"Emme suinkaan", vastasi Helen tuntien Dalen harmaiden läpitunkevien
silmien kohdistuvan itseensä.

"Minä ainakin olen", myönsi Bo.

"Saatte ruokaa heti kun kalkkunat ovat paistuneet. Asuntoni on noiden
kallioiden toisella puolella. Huudan teidät sitten sinne."

Vasta sitten kun Dale oli kääntänyt Helenille leveän selkänsä, huomasi
tämä metsästäjän näyttävän erilaiselta. Hän näki Dalen pukeutuneen
kevyempään ja puhtaampaan peurannahkaiseen pukuun, jossa ei ollut
takkia ollenkaan. Korkeakantaisten ratsastussaappaiden asemesta oli hän
vetänyt mokkasiinit ja säärystimet jalkoihinsa. Tämä puku muutti hänet
solakammaksi.

"Nell, en tiedä, mitä ajattelet, mutta minusta hän on kaunis", selitti
Bo.

Helenillä ei ollut aavistustakaan, mitä hän oikeastaan ajatteli.

"Koettakaamme kävellä hieman", hän ehdotti.

He ryhtyivät niin ollen tuohon tuskalliseen hommaan ja menivät
muutamien kymmenien metrien päässä leiristä kasvavien puiden luo. Tämä
paikka oli melkein puiston toisessa päässä, josta oli rajoittamaton
näköala.

"Herra varjelkoon, millainen paikka!" huudahti Bo suurin ja pyörein
silmin.

"Ah, miten kaunista!" huohotti Helen.

Hänen katseensa kiintyi aluksi odottamattomaan väriloistoon.
Kaukaisissa tummissa kuusikkometsissä oli haapalehtoja, loistavan
punaisia ja kullanvärisiä, ja metsänlaidassa kasvoi niitä sitten
puistoon asti, ollen kumminkin täällä väriltään himmeämpiä kuin
ylempänä, mutta kuitenkin punertavia, keltaisia ja valkoisia
auringonpaisteessa. Puiston reunoilla oli paljon hopeakuusia kuin
kuunvalossa kylpeviä puita. Niiden joukosta kohosi sieltä täältä
joku erillään oleva puu, terävä kuin keihäs, jonka alimmaiset
oksat viilsivät maata. Pitkää keltaisen viheriätä ruohoa, joka
muistutti puoleksi joutunutta vehnää, kasvoi kaikkialla puistossa
heiluen miellyttävästi tuulessa. Ylempänä mutkittelivat nuo
tummat haapalehtoiset rinteet jyrkkinä ja luoksepääsemättöminä,
kohoten mustiksi raudanvärisiksi kalliohuipuiksi. Idässä kiersivät
kalliopenkereitten muodostamat jonot harmaina, vanhoina ja
pykälöityneinä, halkaisten huipun, josta tuo pitsimäinen, uneksiva
putous kuin valkoinen savu syöksyi syvyyteen ja katosi ilmestyäkseen
jälleen leveämpänä pitsipäärmeenä ainoastaan pudotakseen ja kadotakseen
taasen viheriöihin syvyyksiin.

Tämä viheriöitsevä laakso sijaitsi syvällä vuorten välissä, ollen
villin, surullisen ja aution näköinen. Putous sopi hyvin sen
aiheuttamaan tunnelmaan uneksivine, unisine ja tyynine kohinoineen. Se
saattoi hymistä suloisesti tuulen henkäyksissä ja laulaa nukuttavasti
toisinaan. Joskus lakkasi sen kohina kokonaan kuulumasta palatakseen
jälleen miellyttävänä ja omituisena jyrinänä.

"Paratiisi!" kuiskasi Bo itsekseen.

Dalen huuto herätti haaveilijat. Käännyttyään nilkuttivat he innokkain,
mutta tuskallisin askelin suurta nuotiota kohti, joka oli sytytetty sen
suuren kiven oikealle puolelle, joka suojeli heidän majaansa. Siellä
ei ollut telttaa eikä minkäänlaista majaakaan, eikä sellaista siellä
tarvittukaan Siellä olevien kivien välisissä onkaloissa olisi ollut
kätköpaikkoja ja koteja sadoillekin metsästäjille. Lohkareet olivat
vuosituhansien kuluessa putoilleet ylempänä olevasta vuorenseinämästä.
Muutamia komeita kuusia kasvoi kallioiden juurella ja lorisevan
puron rantaa kaunistivat kauniit hopeakuusilehdot. Tämä paikka
oli vain muutamien askelien päässä tyttöjen majasta erään suuren
kallionlohkareen takana siten, ettei sitä tyttöjen majasta voitu nähdä.
Täällä todellakin oli metsästäjän kodin välineitä -- taljoja, nahkoja
ja sarvia, sievä pino pilkottuja halkoja, muutamalla pitkällä hyvin
suojassa olevalla kalliolla kuin ruokakaapin hyllyillä olevia kääröjä,
myttyjä, köysiä ja satuloita, työvälineitä ja aseita. Muutamalla
kuivista risuista valmistetulla paalujen varaan kiinnitetyllä lavalla
oli suuri varasto kaikenlaisia keittoastioita.

"Kuulehan, sinä veitikka!" huudahti Dale heittäen puupalikalla jotakin.
Muudan karhunpenikka livisti tiehensä nopeasti. Se oli pieni, ruskea
ja villainen elukka, joka murahteli juostessaan. Pian se kumminkin
pysähtyi.

"Tuo on Bud", sanoi Dale tytöille näiden saapuessa. "Luultavasti on se
ollut melkein kuolemaisillaan nälkään poissa ollessani. Ja nyt haluaa
se kaikkea, erittäinkin sokeria. Meillä ei nimittäin ole sokeria usein
täällä."

"Eikö se olekin herttainen! Minä pidän siitä!" huudahti Bo. "Tule
takaisin, Bud. Tule nyt, Bud-pienokainen."

Penikka pysytteli kumminkin kauempana katsellen Dalea kirkkailla
pienillä silmillään.

"Missä Roy on?" kysyi Helen.

"Roy on jo poistunut. Hän oli pahoillaan, ettei hän voinut sanoa
jäähyväisiä. Mutta hänen oli välttämättä lähdettävä etsimään Ansonin
jälkiä. Hän tulee seuraamaan noita roistoja ja siinä tapauksessa, että
he menevät lähelle Pineä, ratsastaa hän kylään katsomaan onko enonne
siellä."

"Mitä luulette?" kysyi Helen vakavasti.

"Melkein mitä tahansa", vastasi Dale. "Al tietää nyt varmasti kaiken.
Ehkä hän varustautuu lähtemään tänne vuoristoon juuri nyt. Jos hän
kohtaa Ansonin, on se hyvä, sillä ei Roykaan silloin ole kaukana. Jos
hän taasen kohtaa Royn, ovat he silloin pian täällä. En kumminkaan
kehoita teitä odottamaan enoanne hyvinkään pian. Olen pahoillani, mutta
olen koettanut tehdä parhaani. Tämä on totisesti hyvin ikävä asia."

"Älkää luulko minua kiittämättömäksi", vastasi Helen nopeasti. Kuinka
selvästi Dale olikaan ilmoittanut hänelle, että pakko hyväksyä Dalen
vieraanvaraisuus aiheutti Helenille vain kieltäytymyksiä ja vahinkoa.
"Olette niin äärettömän hyvä, että tulen olemaan teille ikuisesti
kiitollinen."

Dale suoristautui katsoessaan häneen. Hänen katseensa oli tarkkaavainen
ja terävä. Hän näytti suhtautuvan Helenin sanoihin kuin johonkin outoon
tahi tavattomaan enteeseen. Hänen ei tarvinnut ollenkaan ilmoittaa,
ettei hänelle oltu milloinkaan puhuttu siten.

"Teidän on ehkä oltava täällä luonani viikkokausia, -- ehkäpä
kuukausiakin, jos onnenne on niin huono, että lumi sulkee meidät
tänne", sanoi hän hitaasti kuin säpsähtäen tällaista olettamusta.
"Olette turvassa täällä. Ei ainoakaan lampaidenvaras voi milloinkaan
löytää tätä paikkaa. Haluan viedä teidät turvallisesti Alin luo ja
olen melkein varma aikeeni onnistumisesta. Muuten on tässä kauniissa
paikassa paljon ruokaa."

"Kauniissako? Tämähän on vallan suurenmoinen!" huudahti Bo. "Olen
nimittänyt tätä paratiisiksi."

"Paratiisiksiko?" toisti Dale punniten sanaa. "Olette antanut sille
oikean nimen samoin kuin purollekin. Paratiisin joki! Olen ollut täällä
kaksitoista vuotta löytämättä sopivaa nimeä kodilleni, ennenkuin te sen
sanoitte."

"Ah, miten se minua ilahduttaakaan!" vastasi Bo loistavin silmin.

"Syökää nyt", sanoi Dale. "Tulette varmasti pitämään tuosta
kalkkunasta."

Puhtaalle tervavaatteelle oli asetettu höyryäviä ja hyvältä tuoksuavia
astioita -- paistettua kalkkunaa, kuumia keksiä ja kastiketta,
perunamuhennosta, joka oli yhtä valkoista kuin kotona, muhennettuja
kuivattuja omenoita, voita ja kahvia. Tämä runsas ateria hämmästytti ja
ilahdutti tyttöjä. Maistettuaan paistettua villiä kalkkunaa puhkesivat
he sellaisiin ylistyksiin, että Milt Dale punastui.

"Toivottavasti ei eno Al tule tänne vielä kuukauteen", sanoi Bo
koettaessaan saada henkeään takaisin. Hänen nenässään ja kummassakin
poskessa hyvin lähellä suuta oli ruskeita pilkkuja.

Dale nauroi. Oli miellyttävää kuunnella sitä, sillä hänen naurunsa
kuulosti niin harvinaiselta ja syvältä kuin se olisi pulpunnut tyynistä
syvyyksistä.

"Ettekö halua syödä kanssamme?" kysyi Helen.

"Kyllä. Siten säästyy aikaa ja kuuma ruoka maistuu paremmalta."

Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka Dale äkkiä rikkoi.

"Tuolta tulee Tom."

Helen huomasi väristen, että puuma oli komea seisoessaan kaikilla
neljällä jalalla yhtaikaa. Se lähestyi hitaasti miellyttävästi
kaartaen. Sen turkki oli kastanjanruskea vaaleanharmaine pilkkuineen.
Sen jalat olivat väärät, pitkät, pyöreät ja karvaiset, ja suuressa
päässä oli suuret kastanjanruskeat silmät. Se näytti hirveän villiltä,
vaikka sitä oli sanottukin kesyksi. Se tuli suoraan kuin koira heidän
luo ja sattui niin, että se oli juuri Bon takana käden ulottuvilla, kun
Bo kääntyi.

"Herra Jumala!" huusi Bo nostaen molemmat kätensä korkealle ilmaan
huomaamatta, että toisessa oli suuri palanen paistettua kalkkunaa. Tom
sieppasi sen suuhunsa, ei pahantapaisesti, mutta kumminkin puraisten
siten, että Helen hypähti kauhusta. Palanen katosi kuin taikavoimasta,
ja Tom astui vielä askeleen lähemmäksi Bota. Hänen pelkonsa muuttui
hämmästykseksi.

"Se varasti minun paistini!"

"Tom, tule tänne", sanoi Dale tiukasti. Puuma pyörähti ympäri melko
alistuvaisesti. "Pane nyt siihen kiltisti makaamaan."

Se paneutui pitkäkseen nojaten päätään etukäpäliinsä ja katsoen
metsästäjään kauniilla kastanjanruskeilla silmillään tutkivasti.

"Älä sieppaa", sanoi Dale ojentaen sille palasen kalkkunaa. Tom totteli
ja otti palasen suuhunsa melko sievästi ahnehtimatta.

Sattui, että tuo pieni karhunpoikanen huomasi tämän kaiken, ja se
osoitti selvästi, mitä mieltä se oli tästä Tomin suosimisesta.

"Voi, sitä raukkaa!" huudahti Bo. "Sen mielestä emme menettele
tasapuolisesti. Bud, kuule, tule nyt tänne."

Mutta Bud ei halunnut lähestyä ryhmää, ennenkuin Dale kutsui sitä.
Sitten se laahusti heidän luokseen näyttäen olevan hyvin iloissaan.
Bo unohti melkein omat tarpeensa syöttäessään sitä ja tutustuessaan
siihen. Tom osoitti selvästi kateutensa Budia kohtaan, ja Bud näytti
pelkäävän tuota suurta petoa.

Helen ei tahtonut oikein uskoa silmiään, että hän oli metsässä tyynesti
ja nälkäisesti syömässä hyvältä maistuvaa villiltä tuoksuvaa lihaa
täysikasvuisen vuoristoleijonan maatessa hänen toisella puolellaan ja
ruskean karhunpenikan istuessa toisella. Hän oli ihmeissään, että tuo
vieras metsästäjä, tuo metsien mies, oleskellessaan täällä yksinäisessä
ja eristetyssä linnassaan, vetosi hänessä olevaan romanttisuuteen ja
kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin kukaan muu ennen.

Kun tämä ihmeellinen ateria vihdoinkin loppui, houkutteli Bo
karhunpenikan omaan majaansa ja tuli siellä sen kanssa hyvin hyväksi
ystäväksi. Huomatessaan Bon leikkivän kadehti Helen melkein häntä.
Sillä ei ollut mitään väliä, missä Bo milloinkin oleskeli, koska hän
aina löysi jotakin tehtävää. Hän mukautui kaikkeen niin helposti.
Hänestä, joka voi saada olonsa mukavaksi melkein vaikka missä ja kenen
kanssa tahansa, kuluisivat varmaankin tunnit suloisesti ja pian tässä
villien ihmeitten muodostamassa kauniissa puistossa.

Mutta pelkkä ulkonainen puuhailu, pelkät ruumiilliset liikkeet eivät
olleet milloinkaan tarpeeksi tyydyttäneet Heleniä. Hän voi juosta,
kiivetä, ratsastaa ja leikkiä sydämensä pohjasta, mutta sellainen ei
tyydyttänyt häntä ajan oloon, sillä hänen henkensäkin kaipasi ravintoa.
Helen oli ajattelija. Muudan syy, miksi hän oli halunnut muuttaa
kotinsa Länteen, oli se, että hänellä aloittaessaan siellä elämänsä
uudestaan toimintahaluisena oli silloin vähemmän aikaa ajattelemiseen,
haaveilemiseen ja mietiskelemiseen. Ja nyt hän oli täällä villissä
Lännessä kolmen mitä vaivalloisimman ja ankarimman päivän jälkeen,
jollaisia hän ei ennen milloinkaan ollut kokenut, ja kumminkin tuo sama
vanha halu kiusasi hänen mieltään kääntäen sen pois todellisuudesta ja
kaikesta, mitä hän näki.

"Mitä minä tekisin?" kysyi hän Bolta melkein avuttomasti.

"Mitäkö? Levähdä, veikkonen!" vastasi Bo. "Kävelet kuin vanha
raajarikkoinen nainen vain toisella jalallasi."

Helen toivoi, että vertaus oli ansaitsematon, mutta neuvo oli kumminkin
hyvä. Ruoholle levitetyt huopapeitteet näyttivät viekoittelevilta ja
ne tuntuivat mukavan lämpimiltä auringon paisteessa. Tuuli oli heikko,
herpaiseva ja tuoksuva. Sen mukana kantautui tuon kohisevan putouksen
hiljainen kohina hänen korviinsa kuin mehiläisten surina. Helen käänsi
toisen huovan pielukseksi ja paneutui pitkäkseen lepäämään. Viheriät
kuusen neulaset näkyivät selvästi sinistä taivasta vasten huolimatta
niiden muodostamasta ristiin rastiin kulkevasta verkkokudoksesta. Hän
etsi katseellaan turhaan lintuja. Sitten hän käänsi silmänsä ihmetellen
suuren amfiteatterin ilmavaan rosoiseen laitaan, ja sitä katsellessaan
alkoi hän ymmärtää sen suuruutta ja käsittää miten kaukana sen laidat
olivat tässä ohuessa kirkkaassa ilmassa. Musta liitelevä kotka näytti
hyvin pieneltä, ja kumminkin oli se paljon matalammalla ylempiä
kukkuloita. Kuinka tuolla ylhäällä mahtoikaan olla hauskaa! Uninen
mielikuva tuuditti hänet vihdoin uneen.

Helen nukkui koko iltapäivän ja herätessään melkein auringonlaskun
aikana huomasi hän Bon nukkuvan vieressään. Dale oli huomaavasti
peittänyt heidät huopapeitteellä ja sitten sytyttänyt nuotion palamaan.
Ilma alkoikin muuttua pistäväksi ja kylmäksi.

Myöhemmin, kun he olivat vetäneet nutut ylleen ja istuutuneet mukavasti
tulen viereen, tuli Dale nähtävästi vieraisille heidän luokseen.

"Ette voi luullakseni nukkuakaan koko aikaa", sanoi hän. "Ja koska
olette kaupunkilaistyttöjä, tulee teistä pian tuntumaan täällä
yksinäiseltä."

"Yksinäiseltäkö", toisti Helen. Ajatus, että täällä tulisi tuntumaan
yksinäiseltä, ei ollut juolahtanut hänen mieleensäkään.

"Olen ajatellut sitä perinpohjin", jatkoi Dale istuutuessaan intiaanein
tapaan tulen ääreen. "Ja luonnollista onkin, että teistä tulee aika
tuntumaan täällä pitkältä, tottuneet kun olette ihmisten seuraan,
rientoihin, työhön ja kaikkeen tuollaiseen, josta tytöt pitävät."

"Minulle ei tule milloinkaan ikävä täällä", vastasi Helen kiihkeällä
tavallaan.

Dale ei näyttänyt hämmästyvän, mutta hän oli sen näköinen kuin hänen
erehdystään olisi kumminkin kannattanut miettiä.

"Suokaa minulle anteeksi", sanoi hän katsoen harmailla silmillään
Heleniin. "Muistan vain omat kokemukseni. Sellaisena kuin tytöt
muistuvat mieleeni, eikä siitä tunnu niin pitkä aika olevankaan kuin
poistuin kotoa, niin useimmat heistä kuolisivat ikävään täällä." Sitten
hän sanoi Bolle: "Mitä mieltä te olette? Olen ollut nimittäin siinä
luulossa, että te tulette viihtymään täällä sisarenne ikävystyessä
näihin oloihin."

"Ei minulle tule ikävä ainakaan pitkään aikaan", vastasi Bo.

"Olen iloinen kuullessani sen. Olin hieman huolissani, koska en
milloinkaan ennen ole seurustellut tyttöjen kanssa. Ja päivän
tahi parin kuluttua, kun olette tarpeeksi levänneet, opetan teitä
kuluttamaan aikaa."

Bon silmät näyttivät hyvin uteliailta ja Helen kysyi Dalelta: "Miten
sitten?"

Kysymys oli hänen vilpittömän uteliaisuutensa ilmaus eikä mikään
sivistyneen naisen epäilevä tai ivallinen haaste metsien miehelle.
Mutta Dale suhtautui siihen kumminkin kuin haasteeseen.

"Mitenkö?" hän toisti ja omituinen hymy kirkasti hänen kasvojaan.
"Sallimalla teidän ratsastaa ja kiivetä kauniille paikoille. Ja sitten,
jos teitä sellainen miellyttää, näyttämällä teille, miten vähän nuo
niin sanotut sivistyneet ihmiset tietävät luonnosta."

Helen totesi silloin, että olipa Dale mikä tahansa, metsästäjä, kulkija
tahi erakko, ei hän ollut tietämätön, vaikka hän ei tuntunutkaan
lukeneelta.

"Olen iloinen saadessani oppia teiltä", sanoi hän.

"Niin minäkin!" yhtyi Bo häneen. "Ette voi kertoa liikaa kenellekään
Missourista kotoisin olevalle."

Dale hymyili ja se kiinnitti Helenin mieltä lämpimästi häneen, sillä
silloin ei Dale tuntunut niin muista ihmisistä eroavalta. Helen alkoi
nähdä tuossa metsästäjässä jotakin tuosta samasta luonnosta, josta hän
puhui, jotakin hiljaista, kaukaista ja rikkomatonta tyyneyttä, jotakin
tuollaista kylmää ja kirkasta kuin vuoristoilma, jotakin samanlaista
kuin hänen lemmikkiensä kesytetty viileys tahi suurten kuusten
voimakkuus.

"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että voin kertoa teille enemmän kuin
jaksatte muistaa", sanoi hän.

"Mitä panette vetomme pantiksi?" kysyi Bo.

"Enemmän paistettua kalkkunaa esimerkiksi jotakin kaunista vastaan
sitten kuin olette päässeet turvallisesti enonne luo ja hoidatte hänen
maatilaansa."

"No olkoon menneeksi. Nell, kuulitko?"

Helen nyökäytti päätään.

"Hyvä. Luovuttakaamme päätösvalta Nellille", aloitti Dale melkein
vakavasti. "Nyt ilmoitan teille, että saadaksemme aikamme kulumaan
harjoitamme aluksi hevosia ja ratsastamme niillä puistossa. Sitten
kalastamme puroista ja metsästämme. Täällä on muudan vanha harmaakarhu
jossakin ja saatte katsella, miten minä sen tapan. Joskus kiipeämme
vuorille katselemaan ihmeellisiä näköaloja. Se siitä. Nyt, jos
todellakin haluatte oppia jotakin tahi jos vain tahdotte minut saada
kertomaan, on se minulle aivan yhdentekevää. Haluan vain voittaa tuon
vedon. Saatte nähdä, miten tämä puisto sijaitsee muutaman sammuneen
tulivuoren aukossa, joka on ollut kerran aivan täynnä vettä, ja kuinka
lunta keräytyy talvisin sadan jalan paksuudelta toiselle puolelle
silloin kun toisella puolella ei ole mitään. Sitten kerron teille
puista, miten ne kasvavat, taistelevat toisiaan vastaan, miten ne
ovat riippuvaisia toinen toisistaan ja miten ne suojelevat metsiä
myrskyiltä. Saatte tietää, miten ne kokoavat vettä muodostaen niistä
suurten jokien lähteitä, miten niissä elävät eläimet ja kasvit
hyödyttävät niitä, niiden kumpienkaan tulematta toimeen toisittaan.
Sitten näytän teille lemmikkini, sekä kesyt että kesyttämättömät,
kerron teille, miksi ne ovat villejä, kuinka helppo niitä on kesyttää
ja kuinka pian ne oppivat rakastamaan hoitajaansa. Metsässä vallitseva
elämä ja siellä tapahtuvat taistelut ovat myöskin keskustelemisen
arvoiset. Saatte kuulla miten karhut, puumat, sudet ja hirvet
elävät. Ymmärrätte pian, kuinka julma luonto on, kuinka hurjasti ja
säälimättömästi susi tahi puuma hyökkää hirven kimppuun, kuinka susi
rakastaa höyryävää kuumaa verta ja kuinka puuma nylkee nahan tappamansa
hirven selästä, Ja te tulette pian käsittämään, että tämä luonnon
julmuus, tuo suden ja puuman suorittama työ, juuri muodostaakin hirven
niin kauniiksi, terveeksi, nopeaksi ja taiteelliseksi. Ellei hirvellä
olisi tuollaisia verivihollisia, huonontuisi se ja kuolisi pian
sukupuuttoon. Näette, miten tämä periaate soveltautuu kaikkiin metsän
eläimiin. Taistelu on kaiken luomisen ja vapautumisen tarkoitus. Jos
olette nopeat huomaamaan, opitte pian näkemään, että näiden erämaiden
luonto on aivan samanlainen kuin ihmisten, eivätkä ihmiset ole enää
mitään raakalaisia. Puut taistelevat saadakseen elää, samoin linnut,
eläimet ja ihmisetkin. Kaikki elävät he toistensa kustannuksella.
Ja tuo taistelu kehittää niitä yhä täydellisemmiksi. Lopullista
täydellisyyttä ei kumminkaan milloinkaan saavuteta."

"Entä uskonto sitten?" keskeytti Helen innokkaasti.

"Luonnolla on oma uskontonsa, nimittäin elää, kasvaa, ja lisätä kukin
omaa lajiaan."

"Mutta se ei ole jumalallista eikä sielun kuolemattomuutta", selitti
Helen.

"Se on kumminkin niin lähellä Jumalaa ja kuolemattomuutta kuin luonto
ikinä voi päästä."

"Ah, haluatteko riistää minulta uskontoni?"

"En, vaan puhun sen mukaan, millaiseksi olen elämän huomannut",
vastasi Dale miettiväisesti heittäessään puukalikan nuotion punaisille
kekäleille. "Ehkä minullakin on uskontoni. En kumminkaan tiedä. Se ei
ole ainakaan samanlainen kuin teidän, ei tuollainen raamatun mukainen,
joka ei voi estää Pinessä, Snowdropissa eikä muuallakaan asuvia miehiä
-- lampaiden- ja karjankasvattajia, maanviljelijöitä ja kulkureita,
ainakaan sellaisia kuin minä tunnen -- valehtelemasta, pettämästä,
varastamasta ja tappamasta. Vannon, ettei kukaan minun tavallani elävä
mies -- jollainen elämä kenties onkin uskontoni -- halua valehdella,
pettää, varastaa tai tappaa, ellei hän tapa puolustaakseen itseään
tahi kuten minä nyt tekisin, jos Snake Anson ratsastaisi tänne.
Uskontoni en ehkä rakkautta elämään -- villiin elämään, sellaista
kuin se oli aikojen alussa -- ja tuuleen, joka huokuu salaisuuksia
joka paikkaan, ja veteen, joka laulaa päivät ja yöt, ja tähtiin,
jotka tuikkivat alituisesti, ja puihin, jotka puhuvat jotenkin, ja
kallioihin, jotka ovat elottomia. En ole milloinkaan yksinäni täällä
enkä matkoillani. Kanssani on aina jotakin näkymätöntä. Ja sellainen
on juuri tuota tarkoittamaanne. Sanokaa sitä Jumalaksi, jos haluatte.
Mutta minua ihmetyttää, missä tuo henki oli silloin kun tämä maa oli
tulinen kaasupallo? Mihin tuo henki siiloin joutuu, kun kaikki elämä on
jäätynyt tahi palanut tältä pallolta ja se kulkee elottomana rataansa
kuin kuu? Tuo aika on vielä koittava. Luonnossa ei mitään huku. Ei
pieninkään atomi häviä olemattomiin, vaan muuttuu joksikin toiseksi
aineeksi, kuten näette noiden halkojen muuttuvan savuksi ja tunnette
jotakin, jota sanotaan kuumuudeksi. Mihin tuo kaikki menee? Se ei
katoa. Ei mikään katoa. Kaunein ja ymmärrettävin ajatus on, että ehkä
kaikki kalliot ja puut, vesi, veri ja liha hajautuvat vain alkuaineiksi
tullakseen jälleen jolloinkin elämään jonnekin."

"Sanomanne kuulostaa ihmeelliseltä, mutta se on kauhistuttavaa!"
huudahti Helen. Dale oli järkyttänyt häntä syvästi.

"Niin, kauhistuttavaa todellakin!" vastasi Dale surullisesti.

Nyt vaikenivat kaikki hetkeksi.

"Milt Dale, myönnän hävinneeni tuon vedon", selitti Bo leikillisesti,
mutta kumminkin vakavasti.

"Unhotin sen kokonaan. Puhuin varmasti paljon", sanoi Dale
anteeksipyytävästi. "Minulla on niin harvoin tilaisuutta puhua, paitsi
itsekseni ja Tomille. Vuosia sitten kun huomasin tottuvani täydelliseen
vaitioloon, rupesin ajattelemaan ääneen ja puhumaan olemattomille
ihmisille."

"Voisin kuunnella teitä koko yön", vastasi Bo haaveilevasta

"Luetteko -- onko teillä kirjoja?" kysyi Helen nopeasti.

"Kyllä. Luen melko hyvin, paljon paremmin kuin puhun tahi kirjoitan",
vastasi Dale. "Kävin koulua viidenteentoista ikävuoteeni asti. Olen
aina vihannut läksyjä, mutta, pitänyt lukemisesta. Vuosia sitten muudan
Pinessä asuvaa vanha ystäväni -- leski Cass -- lahjoitti minulle paljon
vanhoja kirjoja. Toin ne tänne. Luen tavallisesti talvisin."

Keskustelu taukosi nyt vähitellen lukuunottamatta hajanaisia
huomautuksia. Dale sanoi pian tytöille hyvää yötä ja poistui.

Helen katsoi hänen pitkän vartalonsa katoamista puiden varjoon, ja
vielä sittenkin kuin hän jo oli hävinnyt näkyvistä hän yhä tuijotti
sinnepäin.

"Nell!" huudahti Bo kimeästi. "Olen jo kolmasti maininnut nimeäsi.
Haluan mennä nukkumaan."

"Ah, olin niin ajatuksissani", vastasi Helen hämmästyneenä ja
ihmetellen itseään. "En kuullut sinun sanovan mitään."

"Minua naurattikin, kun et kuullut", vastasi Bo. "Toivon vain, että
olisit nähnyt omat silmäsi. Nell, haluatko, että sanon sinulle jotakin!"

"Miksi?" kysyi Helen melko heikosti. Hän ei voinut olla aivan tyyni,
kun Bo puhui tuolla tavoin.

"Olet rakastumaisillasi tuohon villiin metsästäjään", selitti Bo
tiukukirkkain äänin.

Helen ei ainoastaan hämmästynyt, vaan raivostuikin. Hän huokaili syvään
valmistautuen antamaan parantumattomalle sisarelleen vakavat nuhteet.
Mutta Bo jatkoi vain tyynesti:

"Tunnen sen luissani."

"Bo, olet pieni houkka -- hentomielinen, romanttinen ja hellätuntoinen
houkka!" vastasi Helen. "Sinulla ei nykyään näytä olevan mielessäsi
muuta kuin jotakin roskaa rakkaudesta. Kun kuulee sinun puhuvan, ei
voisi luulla maailmassa muuta olevankaan kuin rakkautta."

Bon silmät olivat kirkkaat, omituiset, hellät ja nauravat, kun hän
kiinnitti ne vakavasti Heleniin.

"Nell, arvasit oikein. Maailmassa ei olekaan muuta."



X.


Tuon yön uni oli niin lyhyt, että Helenin oli vaikea uskoa tuntien
kuluneen. Bokin oli vilkkaampi eikä puhunut enää niin paljon tuskistaan.

"Nell, olet saanut väriä poskiisi!" huudahti hän. "Ja silmäsi
loistavat. Eikö tämä aamu olekin äärettömän kaunis? Kukat tuoksuvat, ja
ah, minulla on niin hirveän nälkä."

"Bo, isäntämme on pian näytettävä metsästystaitoaan, jos vain
ruokahalusi pysyy muuttumattomana", sanoi Helen koettaen estää
tukkaansa valumasta silmilleen nauhoittaessaan kenkiään.

"Katsohan, tuolla on muudan suuri koira."

Helen katsoi Bon viittaamaan suuntaan ja huomasi erään tavattoman
suuren, mustan ja ruskean kirjavan, pitkä- ja riippuvakorvaisen koiran.
Se juoksi uteliaana heidän majansa ovelle ja katsoi sitten heihin. Sen
pää oli jalomuotoinen, silmät tummat ja surulliset, eikä se näyttänyt
ystävälliseltä paremmin kuin vihamieliseltäkään.

"Vieraan koira, se! Tule vain sisään, sillä emme aio tehdä sinulle
mitään pahaa!" houkutteli Bo innostuksetta.

Kuullessaan sen nauroi Helen. "Bo, olet yksinkertaisesti suloinen, kun
pelkäät tuota koiraa."

"Varmasti. Onkohan se Dalen? Niin, tietysti se on."

Koira juoksi kumminkin pian tiehensä. Kun tytöt ilmestyivät nuotion
ääreen, huomasivat he omituisen koiravieraansa makaavan sen
läheisyydessä. Sen korvat olivat niin pitkä, että puolet niistä oli
maassa.

"Lähetin Pedron herättämään teitä", sanoi Dale tervehdittyään heitä
ensin. "Säikähdyttikö se teitä?"

"Pedro. Vai sellainen sillä on nimi. Ei se minua oikeastaan
säikähdyttänytkään eikä Nelliäkään. Se liikkuu niin hirveän
varovaisesti", vastasi Bo.

"Miten komeannäköinen koira se onkaan!" sanoi Helen välittämättä
sisarensa pilasta. "Pidän koirista. Voiko siitä saada ystävän
itselleen?"

"Se on ujo ja villi. Kun poistun leiriltä, ei sekään mielellään jää
tänne. Se ja Tom ovat hyvin mustasukkaisia toisilleen. Minulla oli
täällä muitakin koiria, mutta minä menetin kaikki muut, paitsi Pedron,
Tomin vuoksi. Luullakseni suostuu se rupeamaan ystäväksenne. Koettakaa."

Helen ryhtyi nyt houkuttelemaan Pedroa eikä aivan turhaan. Koira oli
tottunut yksinäisyyteen eikä nähtävästi ollut ollenkaan tottunut
ihmisten seuraan. Sen syvät ja tummat silmät tuntuivat hakevan Helenin
sielua. Ne olivat rehelliset ja viisaat ja kummallisesti surulliset.

"Se näyttää hyvin viisaalta", huomautti Helen silitellessään sen pitkiä
tummia korvia.

"Sillä onkin melkein ihmisen järki", vastasi Dale. "Ruvetkaa nyt
syömään ja syödessänne kerron teille hieman Pedrosta."

Dale oli saanut koiran penikkana eräältä meksikolaiselta
lampaidenpaimenelta, joka oli vannonut siinä olevan kalifornialaisen
verikoiran verta. Kasvaessaan oli se kiintynyt kovasti Daleen. Nuorena
ollessaan ei se ollut sopinut oikein hyvin Dalen muiden lemmikkien
kanssa, minkävuoksi Dale oli antanut sen eräälle laaksossa asuvalle
maanviljelijälle. Mutta Pedro oli tullut takaisin Dalen asuntoon
seuraavana päivänä. Siitä päivästä alkaen oli Dale ruvennut pitämään
enemmän koirasta, mutta ei ollut kumminkaan halunnut pitää sitä luonaan
erikoisista syistä, joista pääasiallisin oli ollut se, että Pedro oli
liian hieno koira ollakseen yksinään puolet ajasta omissa hoteissaan.
Dalella oli silloin ollut asiaa etäisimpään kylään, Snowdropiin ja
hän oli jättänyt Pedron sinne muutamalle ystävälleen. Sitten oli Dale
ratsastanut Show Downiin ja Pineen ja lopulta Beemanien leiriin.
Saatuaan ystävänsä mukaansa olivat he ajaneet takaa erästä villiä
hevoslaumaa noin sadan peninkulman matkan Uuteen Meksikoon. "Sateli
lunta, kun palasin asuntooni vuoristoon", jatkoi Dale kertomustaan.
"Pedro oli siellä minua vastassa, nääntyneenä ja laihtuneena, mutta
äärettömästi iloissaan saadessaan toivottaa minut tervetulleeksi
kotiin. Roy Beeman tuli luokseni sitten lokakuussa ja kertoi minulle,
ettei Snowdropissa asuva ystäväni ollut voinut pitää Pedroa luonaan.
Se oli katkaissut ketjunsa ja hypännyt kymmenen jalkaa korkean aidan
yli päästäkseen pakoon. Se oli tullut jälkiäni pitkin Show Downiin,
missä muudan ystäväni tunnettuaan sen oli ottanut sen kiinni ja aikonut
pitää sitä luonaan, kunnes minä olisin tullut takaisin. Mutta Pedro
oli kieltäytynyt syömästä. Sattui, että eräs rahtimies läksi juuri
silloin Beemanien leiriin ja ystäväni sulki Pedron laatikkoon ja
sijoitti laatikon vaunuihin muiden tavaroiden joukkoon. Mutta Pedro oli
murtautunut ulos laatikosta, palannut Show Downiin, seurannut jälkiäni
Pineen ja sitten Beemanien luo. Muut Pedron liikkeet ovat minulle
tuntemattomat. Mutta Roy luuli, kuten minäkin, että Pedro oli seurannut
meitä tuolla villien hevosten takaa-ajomatkallammekin. Seuraavana
keväänä kuulin enemmän muutamalta lampaidenpaimenelta, jonka nuotion
ääressä kerran lepäsimme matkallamme Uuteen Meksikoon. Pedro oli tullut
sinne lähtömme jälkeen ja toinen meksikolainen paimen oli varastanut
koiran. Mutta Pedro oli paennut."

"Ja se oli täällä tullessani kotiin", sanoi Dale hymyillen. "En ole
sitten enää halunnut milloinkaan luopua siitä. Se osoittautuikin sitten
olevan paras koira mitä minulla milloinkaan on ollut. Se ymmärtää
sanani ja osaa melkein puhua. Ja vannon sen osaavan itkeä. Kun lähden
jonnekin ottamatta sitä mukaani, itkee se."

"Miten ihmeelliseltä tuo kuulostaakaan!" huudahti Bo. "Eivätkö eläimet
olekin suurenmoisia? Mutta minä pidän kumminkin hevosista enimmän."

Helenistä näytti, että Pedro ymmärsi heidän keskustelevan siitä, sillä
se tuntui häpeävän, nieleskeli kovasti ja katsoi maahan. Helen oli
kuullut jotakin koirien osoittamasta rakkaudesta isäntiään kohtaan.
Tämä Dalen kertoma juttu oli kumminkin omituisin, mitä hän milloinkaan
oli kuullut.

Nyt ilmestyi Tom näkyviin ja sen Pedroon kiinnittämissä
kastanjanruskeissa silmissä oli tuskin rakkautta. Mutta koira ei
ollut sitä kumminkaan näkevinäänkään. Tom kaarsi Bon luo, joka istui
tervavaatteen tuonnimmaisella laidalla, ja halusi nähtävästi päästä
osalliseksi Bon aamiaisesta.

"Katselen niin mielelläni sitä", sanoi Bo, "mutta kun se tulee noin
lähelle, kulkevat kylmät väreet selkääni pitkin."

"Eläimet ovat yhtä omituisia kuin ihmisetkin", huomautti Dale. "Ne joko
pitävät tahi eivät pidä jostakin. Luullakseni alkaa Tom kiintyä teihin
ja Pedro näyttää alkavan tuntea mielenkiintoa sisartanne kohtaan.
Voisin kertoa teille --"

"Missä Bud on?" keskeytti Bo.

"Se nukkuu tahi on maleksinut jonnekin. Kun saan työni tehdyksi, niin
mihin te, tytöt, haluaisitte sitten ryhtyä?"

"Haluan ratsastaa!" huudahti Bo innoissaan.

"Eikö ruumiinne ole vielä kipeä ja kankea?"

"On kyllä, mutta välipä nyt tällä. Sitäpaitsi, kun oleskelin enoni
maatilalla lähellä St. Joea, huomasin ratsastamisen aina parantavan
pakotuksen."

"Varmasti, jos vain voitte sen kestää. Entä sisarenne, mitä hän haluaa
tehdä?" vastasi Dale kääntyen Heleniin päin.

"Levähdellä, katsella teitä muita ja haaveilla", sanoi Helen.

"Mutta levähdettyänne on teidän ryhdyttävä johonkin", sanoi Dale
vakavasti. "Teidän on tehtävä jotakin, mitä vain, kunhan ette ole
joutilaana."

"Miksi?" kysyi Helen hämmästyneenä. "Miksi en saa laiskoitella
ollessani tässä kauniissa villissä paikassa? Haluaisin vain kuluttaa
tunnit ja päivät unelmoiden. Voisin tehdä sen."

"Mutta te ette saa. Kului vuosia, ennenkuin opin huomaamaan, miten
vaarallista se oli minulle. Enkä nytkään pitäisi vielä mistään niin
paljon kuin siitä. Haluaisin unhottaa työni, lemmikkini, hevoseni ja
kaiken muunkin saadakseni vain katsella ja unelmoida."

"Katsella ja unelmoida. Tarkoitan kai juuri sellaista. Mutta miksi en
saa antautua sellaiseen? Miksi en saa ihailla rajattomasti tämän seudun
kauneutta ja väriloistoa, noita villejä varjoisia rinteitä, harmaita
kallioita, humisevaa tuulta, veden tuudittavaa kohinaa, noita pilviä
ja tuota taivasta? Miksi tämä hiljaisuus, yksinäisyys ja kaiken tämän
suloisuus ovat minulle vaaralliset?"

"Senvuoksi, että se on taantumusta. Haluan antautua sellaiseen kaikista
mieluimmin, mutta pelkään sitä kumminkin enimmän. Sellainen muuttaa
juuri miehen yksinäiseksi metsästäjäksi. Ja tuo intohimo voi kasvaa
niin voimakkaaksi, että se sitoo ihmisen metsiin."

"Kuinka omituista", mumisi Helen. "Mutta se ei voi kuitenkaan
milloinkaan sitoa minua. Minunhan on elettävä ja täytettävä
velvollisuuteni ja työni sivistyneessä maailmassa."

Helenistä tuntui, että Dale melkein huomaamattomasti säpsähti
kuullessaan hänen vakavat sanansa.

"Luonnon tiet ovat omituiset", sanoi hän. "Suhtaudun siihen eri tavalla
kuin te. Luonto on yhtä voimakas muuttamaan teidät jälleen villiksi
kuin teillä muissa olosuhteissa on halu tulla sivistyneeksi. Ja jos
luonto voittaa, näkyvät sen merkit teissä sitä paremmin."

Tämä metsästäjän puhe järkytti Heleniä, mutta virkisti kumminkin
samalla hänen mieltään.

"Minutko villiksi? Ah ei!" hän huudahti. "Mutta jos sellainen nyt olisi
mahdollista, niin miten nuo luonnon merkit esiintyisivät?"

"Puhuitte elämäntehtävästänne", vastasi Dale. "Naisen tehtävä on
synnyttää lapsia. Jokaisen eläinlajin naarailla on ainoastaan yksi
tehtävä -- jatkaa sukuaan. Ja luonnolla on ainoastaan yksi tehtävä --
nimittäin enentää voimaa, miehuutta, käyttökelpoisuutta lopullista
täydellisyyttä kohti, jota ei voida saavuttaa."

"Entä sitten miehen ja naisen sielullinen ja henkinen kehitys, mitä ne
ovat?" kysyi Helen.

"Molemmat ovat suoranaisia esteitä luonnon tarkoitukselle. Luonto on
aineellinen. Se tahtoo luoda sellaista, minkä pysyväisyydellä ei ole
rajoja, mikä elää iankaikkisesti. Se on varmasti luonnon tutkimaton
tarkoitus."

"Entä sielu sitten?" kuiskasi Helen.

"Ah! Kun puhutte sielusta ja minä puhun elämästä, tarkoitamme kumpikin
samaa. Ollessanne täällä voimme keskustella asiasta vielä lähemmin.
Teidän on elvytettävä tietojani."

"Näyttää ainakin siltä kuin minun pitäisi", sanoi Helen hymähtäen.
Keskustelu oli muuttanut hänet vakavaksi ja miettiväiseksi. "Mutta
luullakseni uskallan kumminkin ruveta unelmoimaan puiden varjossa."

Bo oli katsellut heitä terävillä sinisillä silmillään.

"Nell, kuluu ainakin tuhat vuotta, ennenkuin sinusta tulee villi",
sanoi hän. "Mutta minulle riittää viikko."

"Bo, olit jo sellainen ennen lähtöäsi Saint Joesta. Muistat kai vielä
tuon opettajan, Barnesin, joka sanoi sinua villikissan ja intiaanin
sekasikiöksi? Hän löi sinua viivoittimella."

"Ei milloinkaan, sillä hypähdin syrjään", sanoi Bo punastunein poskin.
"Nell, haluan, ettet kerro minun lapsuuden aikojeni tyhmyyksistä."

"Eihän siitä ole vielä kulunut kuin pari vuotta", huomautti Helen
hämmästyneenä.

"Ehkä ei, mutta olin silloin kumminkin lapsi. Lyön vaikka vetoa --"
Bo keskeytti äkkiä ja nyökäyttäen päätään taputti hän Tomia selkään
ja juoksi sitten tiehensä kallion niemekkeen toiselle puolelle. Helen
seurasi häntä hitaasti.

"Kuulehan, Nell", sanoi Bo, kun Helen saapui heidän pieneen viheriään
majaansa, "tiedätkö, että tuo metsästäjä kumoo vielä jonkun noista
sinun teorioistasi?"

"Ehkä. Myönnän hänen hämmästyttävän, ehkäpä loukkaavankin minua",
vastasi Helen. "Mutta ihmettelen, että hän huolimatta selvästä
kouluutuksen puutteestaan ei ole raaka eikä karkea. Hän on hyvin
alkuperäinen."

"Sisko kulta, herää jo! Mies on aivan ihmeellinen. Voit oppia enemmän
häneltä kuin milloinkaan ennen elämässäsi. Minä ainakin tunnen sen.
Olen aina vihannutkin kirjoja."

Kun Dale hetkistä myöhemmin ilmestyi näkyviin kantaen muutamia suitsia,
juoksi Pedro hänen kintereillään.

"Teidän on mielestäni parasta ratsastaa tuolla entisellä hevosellanne",
sanoi hän Bolle.

"Kuten haluatte. Mutta toivoakseni sallitte minun ratsastaa niillä
kaikilla vuorotellen."

"Varmasti. Minulla on siellä eräs mustangi, josta varmasti tulette
pitämään. Mutta se potkii hieman", vastasi Dale poistuen puistoon päin.
Koira katsoi hänen jälkeensä ja sitten Heleniin.

"Kuule, Pedro, jää tänne minun luokseni", sanoi Helen.

Kuultuaan hänen sanansa käski Dale koiran palata takaisin. Pedro
tuli kuuliaisesti Helenin luo, mutta arasti ja niin varuillaan kuin
se ei olisi ollut vielä oikein varma Helenin tarkoituksista. Se oli
kumminkin ystävällisempi kuin äsken. Helen löysi pehmeän ja mukavan
paikan auringonpaisteesta juuri puistoa vastapäätä ja sijoittautui
siihen moneksi toimettomaksi tunniksi. Pedro kiertyi hänen viereensä.
Dalen pitkä vartalo etäytyi puistoon päin laitumella käyviä hevosia
kohti. Jälleen hän huomasi peuran niiden joukossa. Kuinka valppaana
ja liikkumattomana se seisoikaan katsellessaan Dalea! Äkkiä se
läksi laukkaamaan metsän laitaa kohti. Muutamat hevoset hirnuivat
ja juoksivat potkien korkealle ilmaan. Kimeät hirnumiset kaikuivat
selvästi hiljaisuudessa.

"Voi, katsohan toki niitä!" huudahti Bo iloisesti tullen Helenin
luo. Hän heittäytyi pitkäkseen tuoksuville havunneulasille
ojentautuen veltosti suoraksi kuin laiska kissa. Hänen joustavassa ja
miellyttävässä vartalossaan olikin jotakin kissamaista. Hän makasi
selällään ja katseli puiden oksien välitse.

"Eikö olisikin suurenmoista nyt", mumisi hän haaveillen itsekseen,
"jos tuo las vegasilainen paimeneni sattuisi jotenkin tulemaan tänne
ja maanjäristys sulkisi meidät tänne Paratiisiin niin, ettemme ikinä
pääsisi täältä pois?"

"Bo, mitähän äiti mahtaisikaan sanoa, jos hän vain voisi kuulla nuo
puheesi?" kysyi Helen hämmästyneenä.

"Mutta, Nell, eikö se olisikin suurenmoista?"

"Kauheatahan sellainen olisi."

"Sinussa ei ole milloinkaan ollut minkäänlaista romanttisuutta,
Nell Rayner", vastasi Bo. "Tuollaista on kuulemma joskus tapahtunut
tässä villien paikkojen muodostamassa ihmeellisessä maassa. Sinun ei
tarvitse väittää vastaan, sillä varmasti on sellaista tapahtunut.
Ensiksi luolaihmisille, sitten intiaaneille ja viimeiseksi valkoisille.
Jokainen näkemäni paikka sanoo minulle sen. Nell, saat ehkä katsella
kuussa asuvia ihmisiä kiikarilla, ennenkuin osaat sellaista
odottaakaan."

"Olen, Jumalalle kiitos, käytännöllinen ja järkevä."

"Mutta juuri todistelun vuoksi", vastusti Bo leimuavin silmin,
"otaksukaamme, että sellaista tapahtuisi. Tehdäksesi minulle vain
mieliksi voit kuvitella, että meidät teljetään tänne Dalen ja tuon
junasta näkemämme paimenen kanssa. Luovu kaikista toiveista milloinkaan
päästä täältä pois. Mitä silloin tekisit? Luopuisitko ponnisteluista
vain riutuaksesi ja kuollaksesi? Vai rupeaisitko taistelemaan elämän ja
siihen mahdollisesti sisältyvien ilojen vuoksi?"

"Itsensä puolustaminen on ensimmäinen vaisto", vastasi Helen hämmästyen
vieraita sydämensä sisimmässä liikkuvia tunteita. "Tietysti ryhtyisin
taistelemaan elämäni puolesta."

"Aivan niin. Mutta todellisuudessa, kun ajattelen asiaa tarkemmin,
en halua kumminkaan ollenkaan, että sellaista tapahtuisi. Mutta jos
kumminkin sellaista sattuisi tapahtumaan, kerskailisin siitä."

Heidän keskustellessaan palasi Dale hevosten kanssa.

"Osaatteko panna suitset hevosenne suuhun ja satulan sen selkään?"
kysyi hän Bolta.

"En. Taitamattomuuteni tunnustaminen hävettää minua."

"Silloin on teidän opittava tuo taito. Tulkaa tänne ja katsokaa, miten
minä satuloin omani."

Bo katsoi hyvin tarkkaavaisesti, miten Dale irroitti suitset
hevoseltaan ja sitten hitaasti ja selvästi asetti ne paikoilleen.
Sitten hän silitteli hevosensa selkää, levitti huopapeitteen ja
käännettyään sen kaksinkerroin sijoitti hän sen paikoilleen selittäen
samalla perusteellisesti, millainen sen oikea asento oli. Hän nosti
satulan maasta erikoisella tavalla pannessaan sen selkään, ja kiinnitti
vihdoin remmit.

"Koettakaa nyt tekin", sanoi hän.

Helenin arvostelusta päättäen olisi voitu luulla, että Bo oli asunut
Lännessä koko ikänsä. Mutta Dale pudisti päätään ja pani hänet tekemään
sen uudestaan.

"No, tuo onnistui jo paremmin. Satula on tietysti teille liian raskas
saadaksenne sen kunnollisesti paikoilleen. Voitte opetella temppua
kevyemmällä. Kiinnittäkää suitset nyt sen päähän uudestaan. Älkää
pelätkö käsiänne. Ei se pure. Pujottakaa kuolaimet sivultapäin. Kas
niin. Näyttäkää nyt, miten nousette satulaan."

Kun Bo oli päässyt satulaan, lisäsi Dale: "Nousitte nopeasti ja
kevyesti, mutta sittenkin aivan väärin. Katsokaa minua."

Bon oli uudistettava temppu monta kertaa, ennenkuin Dale oli
tyytyväinen. Sitten hän käski Bon ratsastaa vähän matkaa. Kun hän oli
poistunut niin kauaksi, ettei hän voinut kuulla heidän sanojaan, sanoi
Dale Helenille: "Hänestä tulee pian niin hyvä ratsastaja kuin ankka on
uija." Sitten noustuaan satulaan ratsasti hän Bon jälkeen.

Kun Helen katseli, miten he ratsastivat, milloin juoksua, milloin
laukkaa ajaessaan hevosia puiston ympäri, oli hän melko pahoillaan,
ettei ollut mennyt heidän mukaansa. Vihdoin Bo ratsasti takaisin
laskeutuakseen satulasta ja heittäytyäkseen pitkäkseen punaisin poskin
ja loistaen ilosta, epäjärjestykseen mennein hiuksin ja ohimoilta
kostein kiharoin. Kuinka reippaalta hän näyttikään! Helenin tunteet
kuohahtelivat nähdessään tämän hämmästyttävän sisarensa sulon,
notkeuden ja elämänhalun, ja hän tunsi todellista ruumiillista iloa
hänen läsnäolostaan. Bo lepäsi, mutta hän ei levännyt kauan. Hän nousi
pian pois leikkimään Budin kanssa. Sitten hän houkutteli kesyn poron
syömään kädestään. Hän vei Helenin kanssaan poimimaan villejä kukkia
välittämättä ollenkaan okaiden pistoksista. Sitten lopulta hän nukahti
niin nopeasti, että se muistutti Heleniä lapsuudesta, tuosta nyt
ainaiseksi menneestä.

Dale huusi heidät päivälliselle noin neljän korvissa, kun aurinko
punasi puiston läntistä reunaa. Helen ihmetteli, mihin päivä oli
mennyt. Tunnit olivat kuluneet nopeasti ja tyynesti tuoden tuskin hänen
mieleensä ajatustakaan enosta tahi pelkoa pakollisesta olostaan täällä
tahi otaksumista noiden roistojen mahdollisesta ilmestymisestä tänne,
joiden luultiin etsivän häntä. Kun hän oli todennut näiden tuntien
kulun, oli hänellä koskematon ja kuvaamaton tunne siitä, mitä Dale
oli tarkoittanut tuntien poisunelmoimisella. Tämän paratiisin luonto
oli vihamielinen hänen tavallisille ajatuksilleen. Hänestä tuntuivat
nämä uudet ajatukset valtaavilta, mutta kun hän koetti nimittää
niitä, tiesi hän ainoastaan tunteneensa. Syödessä oli hän tavattoman
hiljainen. Hän näki Dalen huomaavan sen ja koettavan huvittaa häntä ja
kiinnittää hänen tarkkaavaisuutensa johonkin. Hän onnistuikin, mutta
Helen ei halunnut näyttää sitä hänelle. Hän harhaili yksinään kuusten
juurella olevalle paikalleen. Bo meni kerran hänen ohitseen ja huudahti
kiusoittavasti:

"Mutta, Nell, sinähän olet muuttua romanttiseksi!"

Ei milloinkaan Helenin elämässä ollut iltatähden kauneus tuntunut niin
viehättävältä, hämärä niin liikkuvalta ja varjoisalta ja pimeys niin
yksinäisyydellä ladatulta. Siihen oli syynä tämä ympäristö -- villien
susien surullinen ulvonta, putouksen kohina, tämä metsien mies ja nämä
tavattoman alkuperäiset olot, joihin hän oli laatinut kotinsa.

Seuraavana aamuna, kun hänen tarmonsa oli jo palautunut, oli Helen
mukana, kun Bota opetettiin suitsittamaan ja satuloimaan hevosia ja
ratsastamaan. Bo ratsasti kumminkin niin nopeasti ja kovasti, ettei
Helen voinut pysyä hänen mukanaan. Ja Dale, ollen innostunut ja
huvitettu, mutta kumminkin levoton, kulutti suurimman osan ajastaan
Bon seurassa. Senvuoksi joutuikin Helen ratsastelemaan kaikkialla
laaksossa yksinään. Hän hämmästyi sen suuruutta, koska se melkein
miltä suunnalta tahansa katsottuna näytti hyvin pieneltä. Ilma petti
hänet. Kuinka selvästi hän voi nähdäkään! Ja hän alkoi arvostella
etäisyyksiä telttojen esineiden perusteella. Puiston toisessa päässä
laitumella oleva hevonen näytti todellakin hyvin pieneltä. Siellä ja
täällä kohtasi hän pieniä, tummia ja vuolaita puroja, joiden vesi
oli hyvin kirkasta ja merenpihkan väristä ja jotka olivat melkein
piilossa korkeassa ruohossa. Ne virtasivat kaikki samalle suunnalle
yhtyen lopulta suuremmaksi puroksi, joka nähtävästi katosi läntisessä
päässä olevien kallioiden alle ja pursusi sitten jälleen näkyviin
kapeissa solissa. Kun Dale ja Bo tulivat hänen luokseen kerran, sai hän
hämmästyksekseen kuulla Dalelta, että tuo puro katosi muutamaan kallion
reikään ja ilmestyi jälleen näkyviin vuorten toisella puolella. Dale
aikoi opastaa heidät joskus sen muodostamalle järvelle.

"Vuorienko yli?" kysyi Helen muistaen jälleen, että äänen oli pidettävä
itseään pakolaisena. "Onko turvallista poistua piilopaikastamme?
Unhotan niin usein miksi olemme täällä."

"Olisimme paremmin piilossa siellä kuin täällä", vastasi Dale.
"Tuonpuoleiseen laaksoon voidaan päästä ainoastaan tuon vuoren yli.
Älkää olko ollenkaan huolissanne, että teidät löydettäisiin. Kerroinhan
teille jo, että Roy Beeman pitää Ansonia ja tämän miehiä silmällä. Roy
pysyttelee kyllä heidän ja meidän välillämme."

Helen tyyntyi, vaikka hänen mielensä takimmaisessa sopukassa aina
olikin pelon tunne. Huolimatta siitä päätti hän kumminkin käyttää
tilaisuutta niin paljon hyväkseen kuin suinkin. Bon seura kannusti
-- Helen kuluttikin senvuoksi lopun päivästä ratsastamalla ja
seurailemalla sisartaan.

Seuraava päivä ei ollut enää niin kova Helenille. Toimeliaisuus, lepo,
syöminen ja nukkuminen muodostuivat hänelle ihmeellisiksi uusiksi
nautinnoiksi. Hän ei ollut todellakaan milloinkaan tiennyt niiden
voivan olla sellaisia ilonaiheita. Hän ratsasti ja käveli, hän kiipeili
hieman ja torkkui puunsa juurella, hän auttoi Dalea ruoan laitossa,
ja kun yö saapui, ei hän tuntenut enää itseään. Tämä tosiasia ahdisti
häntä epämääräisissä syvissä unissa. Herättyään unhotti hän kumminkin
päätöksensä tutkia itseään. Sekin päivä meni menojaan. Ja monta muuta
päivää meni yhtä nopeasti, ennenkuin hän mukaantui tilanteeseen,
jonka hän täydellä syyllä voi uskoa saattavan kestää viikkoja, ehkäpä
kuukausiakin.

Iltapäivä oli Helenille rakkain osa päivästä. Auringonnousu oli
kyllä virkistävä ja kaunis, aamu tuulinen ja tuoksuva, auringonlasku
oli rusottava ja viehättävä, hämärä surullinen ja muuttuvainen, ja
yö tuntui äärettömän miellyttävältä tähtineen, hiljaisuuksineen ja
unineen, mutta iltapäivä, jolloin ei mikään muuttunut, jolloin kaikki
oli tyyntä ja jolloin aika tuntui pysähtyneen paikoilleen, oli hänen
hetkensä ja hänen lohdutuksensa.

Erään sellaisen kuluessa oli hän leirissä yksinään. Bo oli
ratsastamassa. Dale oli kiivennyt vuorille katsomaan, näkyisikö mitään
epäilyttäviä jälkiä tahi nuotion savua. Budia ei näkynyt missään eikä
muitakaan Dalen lemmikeistä. Tom oli kiivennyt jollekin aurinkoiselle
penkereelle, jossa se voi paistattaa päivää samalla tavalla kuin sen
villitkin veljet tekevät. Pedroa ei oltu nähty vuorokauteen, seikka,
joka hyvin pahoitti Helenin mieltä. Hän oli kumminkin unhottanut sen
ja hämmästyikin senvuoksi kovin nähdessään sen nilkuttavan leiriin
kolmella jalalla.

"No, Pedro, oletko ollut tappelemassa? Tule heti tänne!" huusi Helen.

Koira ei näyttänyt kumminkaan syylliseltä. Se nilkutti Helenin luo ja
ojensi tälle oikean etujalkansa. Tarkoituksesta ei voitu erehtyä. Helen
tutki tuon loukkautuneen jäsenen ja löysikin pian varpaiden välistä
simpukan kuorta muistuttavan palasen, joka oli tunkeutunut syvälle
lihaan. Haava oli ajettunut, verinen ja selvästi hyvin tuskallinen.
Pedro vinkui. Helenin oli ponnistettava kaikki sormiensa voimat
saadakseen sen irroitetuksi. Silloin Pedro ulvoi, mutta näytti heti
kiitollisuuttaan nuolemalla hänen kättään. Helen hautoi sen jalkaa ja
sitoi sen.

Kun Dale palasi, kertoi Helen tapauksen hänelle ja näyttäessään hänelle
kuoren kappaletta hän kysyi: "Mistä tällainen on näille maille eksynyt?
Onko noissa vuorissa simpukankuoria?"

"Tämä seutu on kerran ollut veden alla", vastasi Dale. "Olen löytänyt
täältä sellaisia esineitä, että ihmettelisitte, jos saisitte nähdä ne."

"Vedenkö alla?" toisti Helen. Oli aivan toista lukea tuommoisesta
omituisesta tosiasiasta, toista todeta sellaisten olojen vallinneen
näiden ilmavien huippujen keskellä. Dale näytti hänelle aina jotakin
tahi puhui jostakin sellaisesta, joka hämmästytti häntä.

"Katsokaahan tuonne", sanoi hän muutamanakin päivänä. "Mitä tuo pieni
haapametsikkö teille kertoo?"

He olivat puiston tuonnimmaisessa päässä ja lepäsivät juuri erään
kuusen juurella. Metsä ulottui täällä puistoon asti mutkittelevine
kuusi- ja haapaniemekkeineen. Tuo pieni haaparyhmä ei eronnut ollenkaan
sadoista muista samanlaisista.

"Ei juuri mitään erikoista", vastasi Helen epäröiden, "Tuohan on vain
pieni metsikkö, jossa on muutamia pienempiä ja muutamia suurempia
puita, mutta ei ainoatakaan kookasta. Mutta se on kaunis tuulessa
lepattavine viheriöine ja kellertävine lehtineen."

"Eikö se tuo mieleenne millään tavalla taistelua?"

"Taisteluako? Ei ollenkaan!"

"Mutta kumminkin on se hyvä esimerkki, miten metsissäkin taistellaan,
riidellään ja ollaan itsekkäitä", sanoi Dale. "Tulkaa nyt mukaani, te
ja Bo, niin näytän teille mitä tarkoitan."

"Tule mukaamme, Nell!" huusi Bo innostuneena. "Hän aikoo avata silmäsi
hieman enemmän."

Helen ei ollut ollenkaan vastahakoinen seuraamaan heitä tuohon pieneen
haapametsikköön.

"Näitä on tässä suunnilleen sata kappaletta", sanoi Dale. "Kuuset
varjostavat niitä melko hyvin, mutta ne saavat kumminkin auringonvaloa
idästä ja etelästä. Kaikki nämä pienet puut ovat kasvaneet samasta
siemenestä ja ovat samanikäisiä. Niiden joukossa on neljä kymmenen
jalan korkuista ja käsivarteni paksuista puuta, Tässä on muudan vielä
suurempi. Katsokaa, miten se on täynnä lehtiä, miten se on muita paljon
korkeampi, lukuunottamatta noita neljää sen vieressä kasvavaa, joita
se on vain hieman pitempi. Ne kasvavat kaikki hyviä likekkäin, kuten
näette. Useimmat niistä eivät ole peukaloani paksumpia. Katsokaa,
miten vähän niissä on oksia, joista ei ainoakaan ole juuressa. Niissä
on hyvin vähän lehtiäkin. Näette kai, miten oksat ojentautuvat itää
ja etelää kohti ja miten lehdet tietysti ovat myöskin sinne päin?
Katsokaa miten toisen puun oksa työntää toisen puun oksan syrjään. Tuo
on taistelua auringonvalon saamiseksi. Tässä on pari kolme kuivunutta
puuta. Minä voin nykäistä ne maasta. Katsokaa nyt niiden juurille.
Täällä on viiden, neljän ja vain jalan korkuisiakin puita. Katsokaa,
miten kalpeita, hentoja, hauraita ja sairaita ne ovat. Ne saavat liian
vähän auringonvaloa osakseen. Ne syntyivät samalla kertaa kuin nuo
muutkin puut, mutta ne eivät lähteneet kasvamaan samaa vauhtia. Asema
noilla toisilla on ehkä edullisempi."

Dale kuljetti tyttöjä metsikön ympäri vilkastuttaen esitystään
kädenliikkeillä. Hän näytti hyvin vakavalta.

"Ymmärrätte kai nyt niiden taistelevan veden ja auringonvalon
saamiseksi, mutta pääasiallisesti kumminkin auringonvalon, sillä
silloin kun lehdet saavat tarpeekseen auringonvaloa, kasvavat puu ja
sen juuret tarpeeksi saadakseen tarvittavan kosteuden. Varjo merkitsee
kuolemaa -- hidasta kuolemaa useimmille puille. Nämä pienet haavat
taistelevat sijasta saadakseen aurinkoa, ja taistelevatkin säälittä. Ne
työntävät ja taivuttavat toisiensa oksia sivulle ja tukahduttavat ne.
Ehkä vain noin puolet noista haavoista jäävät elämään muodostaakseen
tuollaisen suuremman ryhmän kuin nuo täysikasvaneet puut tuolla.
Tämä vuosi suosii ehkä tätä suurta vesaa ja seuraava tätä. Muutamat
edulliset vuodet suovat jollekin vallan muiden yli. Mutta se ei ole
kumminkaan milloinkaan varma tuosta vallastaan. Ja elleivät tuulet,
myrskyt tahi joku voimakkaasti kasvava kilpailija tapa sitä, kuolee se
ennemmin tahi myöhemmin vanhuuttaan. Sillä tuo taistelu ei milloinkaan
lopu. Mikä on merkityksellistä näille haavoille, on merkityksellistä
metsän kaikille muillekin puille, sanalla sanoen metsän kaikelle
kasvillisuudelle. Kaikkein ihmeellisimmältä minusta tuntuu niiden
elämän sitkeys."

Seuraavana päivänä näytti Dale huomattavamman esimerkin tällaisesta
luonnon salaperäisyydestä. Hän opasti heitä ratsain muutamalle tiheää
metsää kasvavalle ikiviheriälle rinteelle kiinnittäen heidän huomionsa
aina tämän tästä erilaisiin kasveihin, kunnes he saapuivat kukkulan
laelle, jossa kasvoi vain surkastuneita ja kääpiömäisiä puita. Puurajan
laidassa näytti hän heille erästä kyhmyistä ja väärää kuusta, joka
näytti aikoinaan olleen kaunis puu, mutta joka oli nyt taipunut ja
myrskyjen pieksämä melkein paljaine samalle suunnalle ojentautuvine
oksineen. Puu toimitti siinä vahdin virkaa. Se kasvoi yksinään ja
siinä oli hyvin vähän viheriää. Sen vääntyneessä rungossa oli jotakin
surullista. Mutta se oli vielä elinvoimainen ja voimakas. Sillä ei
ollut kilpailijoita auringonpaisteesta eikä kosteudesta. Sen vihollisia
olivat vain lumi ja tuulet, kylmyys ja sen korkea asema.

Helenistä tuntui todettuaan tuon ja ymmärrettyään Dalen tarkoituksen
sellainen yhtä surulliselta kuin ihmeelliseltäkin, yhtä salaperäiseltä
kuin viehättävältäkin. Tällä hetkellä tunsi Helen sydämessään elämän
kovuutta ja suloisuutta, sen aiheuttamaa tuskaa ja iloa. Nämä
oudot tosiseikat tulisivat opettamaan häntä ja muuttamaan hänet
toisenlaiseksi. Ja vaikka ne järkyttivätkin häntä, lausui hän ne
kumminkin tervetulleiksi.



XI.


"Aion ratsastaa sinulla, vaikka katkaisisinkin siinä yrityksessä
selkäni!" huohotti Bo puiden sormikoitua nyrkkiään harmaalle ponille.

Dale seisoi siinä lähellä hymyillen hyväntahtoisesti. Helen oli
kuulomatkan päässä katsellen heitä puiston päästä, mutta hän oli
niin herpautunut ja peloissaan, ettei hän voinut käskeä Bota
lopettamaan. Tuo pieni hauska poni oli kaunis, siro ja nopea pitkine
mustine harjoineen ja häntineen ja valppaine päineen. Sen selkään
oli kiinnitetty huopapeite, mutta ei satulaa. Bo piteli kiinni
nuorasta, joka oli kiinnitetty ponin turvan ympärille solmittuun
surmansilmukkaan. Bolla ei ollut nuttua, hänen puserollaan oli
ruohonkorsia ja siemeniä, ja se oli auennut selästä, hänen tukkansa
hulmusi valloillaan, toisessa poskessa oli likaa ja ehkä hieman
vertakin ja toinen oli punavalkoinen, hänen silmänsä säkenöivät, hiki
helmeili hänen otsallaan ja posketkin näyttivät kosteilta. Hän alkoi
vetää nuorasta koettaessaan lähestyä tuota tulista ponia, jolloin hänen
solakka vartalonsa jännittyi notkeasti ja voimakkaasti.

Bo oli joutunut tappiolle hellimässään itsepäisessä kunnianhimossa
ratsastaa Dalen ponilla, ja hän oli raivoissaan. Poni ei näyttänyt
ollenkaan vikurilta eikä ilkeältä. Mutta se oli vireä, vallaton ja
kujeileva ja oli heittänyt Bon selästään maahan kuusi kertaa. Bon
tappiot tapahtuivat puiston päässä, missä paksu sammal ja ruoho
tarjosivat pehmeitä putoamispaikkoja. Se tarjosi samalla huonon
jalkojen sijan poniraukallekin, jolla sellaisesta oli selvästi
paljon haittaa. Dale ei ollut pannut suitsia sen suuhun, koska
sitä ei oltu sellaisiin opetettu, ja vaikka Bon olikin vaikeampi
ratsastaa sillä satulatta, oli vahingoittumisen vaara kumminkin
samalla pienempi. Bo oli aloittanut vakavasti ja innokkaasti hellien
ja taputellen mustangia, jonka hän oli ristinyt "Poniksi". Hän oli
selvästi odottanutkin jonkunlaista seikkailua, mutta hänen hymyilynsä
ja päättäväiset kasvonsa olivat kumminkin ilmaisseet luottamusta
kokeen onnistumiseen. Poni oli seisonut hiljaa Bon noustessa sen
selkään, mutta sitten se oli hyppinyt ja potkinut, kunnes Bo oli
lentänyt maahan. Jokaisen putoamisen jälkeen oli Bo hymyillyt
vähemmän luottavaisesti mutta uhmaavammasti, kunnes nyt Lännen
intohimo saada hevonen kesytetyksi sai hänet äkkiä valtoihinsa. Se ei
ollut enää leikkiä eikä hurjien sirkustemppujen näyttämistä Helenin
peloittamiseksi ja Dalen ihastuttamiseksi. Asia oli nyt muuttunut
kokonaan Bon ja Ponin väliseksi riitakysymykseksi.

Poni nousi pystyyn, heitteli päätään ja pieksi ilmaa etujaloillaan.

"Vetäkää se jaloilleen!" huusi Dale.

Bo ei ollut kyllä tarpeeksi raskas, mutta hänellä oli voimia ja
vedettyään aikansa tarmokkaasti saikin hän Ponin jaloilleen.

"Pitäkää nyt kovasti kiinni ja koettakaa lähestyä sitä muuttelemalla
käsiänne. Hyvä! Ette tunnu ollenkaan pelkäävän sitä. Se huomaa sen.
Pitäkää se nyt siinä paikassa, taputelkaa sitä ja sanokaa aikovanne
ratsastaa sillä. Sitten kuin se ei enää vapise, tarttukaa sen harjaan
ja hypätkää sen selkään kahareisin. Puristakaa sitten jalkanne niin
lujasti sen ympärille kuin suinkin ja antakaa mennä!"

Ellei Helen olisi niin pelännyt Bon vuoksi, olisivat hänen muut
tunteensa riemastuttaneet häntä. Kylmiä väreitä kulki hänen selässään,
kun Bo vikkelästi ja taitavasti keikautti itsensä Ponin selkään ja
suoristautui uhmaavasti huudahtaen. Poni taivutti päänsä, yhdisti
jalkansa yhdellä hyppäyksellä ja alkoi potkia. Bo ennätti mukautua sen
tahtiin tällä kertaa eikä pudonnut maahan.

"Te ratsastatte sillä!" huusi Dale. "Puristakaa nyt kovasti polvillanne
ja lyökää sitä turpaan nuorallanne. Kas niin. Jatkakaa siten, niin
saatte sen pian valtoihinne."

Mustangi laukkasi sinne tänne Dalen ja Helenin läheisyydessä heittäen
kavioillaan ruohoa ja sammalia ilmaan. Se lennätti Bon monta kertaa
korkealle ilmaan, mutta Bo putosi jälleen takaisin sen selkään ja
piteli niin lujasti kiinni jaloillaan, ettei se voinut heittää häntä
maahan. Äkkiä se nosti päänsä pystyyn ja läksi hurjasti laukkaamaan.
Dale vastasi Bon riemuhuutoon. Mutta Poni ei ennättänyt juosta
pitemmälti kuin noin viisikymmentä jalkaa, kun se kompastui ja kaatui
heittäen Bon päänsä yli kauaksi kentälle. Onneksi onnettomuudessa
-- Dale sanoi sitä jälkeenpäin oikein hyväksi onneksi -- lensi Bo
kumminkin muutamaan vetelään paikkaan sellaisella voimalla, että hän
liukui monta metriä suullaan tuossa märässä mutaisessa sammalikossa.

Helen huudahti ja juoksi eteenpäin. Bo oli juuri pääsemäisillään
polvilleen, kun Dale saapui paikalle. Hän auttoi Bon jaloilleen ja
puoleksi kantoi, puoleksi talutti hänet pois tuosta vetelästä paikasta
Tyttöä ei voitu ollenkaan tuntea, sillä tuo musta tippuva rapa oli
tahrinut hänet päästä jalkoihin asti.

"Ah, Bo, loukkaannuitko?" huudahti Helen.

Mutta Bon suu oli selvästi aivan täynnä rapaa.

"Hyi! Mitä? Minäkö?" syleksi hän. "Loukkautunutko? En! Ettekö
huomanneet, mihin putosin? Dale, tuo hurjimus ei onnistunut sittenkään
heittämään minua selästään. Se kompastui, jolloin lensin sen pään yli."

"Aivan niin. Ratsastitte sillä todellakin. Lopulta se kompastui ja
heitti teidät peninkulman päähän", vastasi Dale. "Onneksi putositte
tuohon lätäkköön."

"Onneksiko? Suuni ja silmänihän ovat täynnä rapaa. Voi, olen aivan
mudan peitossa. Sääli kaunista uutta ratsastuspukuani!"

Bon äänestä voitiin kuulla, että hän oli purskahtamaisillaan itkuun.
Kun Helen huomasi, ettei Bo ollut loukkautunut, alkoi häntä naurattaa,
sillä Bo oli niin hullunkurisen näköinen, ettei hän muistanut sellaista
milloinkaan nähneensä.

"Nell Rayner, nauratko sinä minulle?" kysyi Bo hyvin hämmästyneenä ja
vihaisesti.

"Kuinka minä nyt sinulle nauraisin, Bo. Voit kai nähdä, että olen aivan
totinen?"

"Nähdäkö? Houkka, silmänihän ovat täynnä mutaa!" tiuskaisi Bo.. "Mutta
minä kuulen ja kyllä minä sinulle vielä näytän."

Dale nauroi myöskin, mutta äänettömästi, eikä Bo, ollen sokea juuri
silloin, voinut sitä huomata. Keskustellessaan olivat he vähitellen
päässeet asuntoonsa saakka.

Helen heittäytyi pitkäkseen ja nauroi sydämellisemmin kuin milloinkaan
ennen, ja kun Helen unhotti arvokkaisuutensa niin kokonaan, että hän
kieriskeli maassa, oli asia todellakin nauramisen arvoinen. Dalenkin
suuri ruumis vapisi, kun hän haettuaan pyyheliinan ja kasteltuaan
sen lähteessä alkoi sillä pyyhkiä mutaa Bon kasvoista. Mutta se ei
riittänyt. Bo halusi päästä lähteen vierelle, johon hän polvistui,
pesten aluksi silmänsä ja sitten kasvonsa ja lopuksi sotkeutuneet
kiharansa.

"Tuo mustangi ei taittanut kumminkaan niskaani, vaikka se onnistuikin
tahrimaan kasvoni rapaan. Mutta kyllä minä vielä sille näytän", mumisi
hän noustessaan. "Olkaa hyvä ja antakaa tuo pyyheliina minulle nyt.
Kuulkaahan, Milt Dale, uskallatteko nauraa minulle?"

"Suokaa minulle anteeksi, Bo. Minähän vain --" Dale laahusti nyt
tiehensä pidellen kylkiään.

Bo katsoi hänen jälkeensä ja sitten Heleniin.

"Luullakseni nauraisitte, vaikka mustangi olisi potkinut minut
palasiksi ja tappanut", sanoi hän. Mutta sitten hän lauhtui. "Voi
minun kaunista ratsastuspukuani! Se on todellakin kamalassa kunnossa!
Olen totisesti hirveän näköinen. Nell, minä ratsastin kumminkin tuolla
villillä ponilla -- tuolla hurjimuksella. Ratsastin sillä, ja se
riittääkin minulle. Koeta sinäkin ja naura sitten niin paljon kuin
haluat. Hullunkurisen näköistä se mahtoi ollakin. Mutta jos haluat
päästä jälleen suosiooni, niin auta minua pukuni puhdistamisessa."

Samana iltana myöhään kuuli Helen Dalen kutsuvan ankarasti Pedroa. Hän
tuli hieman levottomaksi, mutta kun ei mitään kummempaa tapahtunut,
nukkui hän jälleen. Aamiaista syötäessä selitti Dale:

"Pedro ja Tom olivat levottomia viime yönä. Luultavasti liikuskelee
noilla harjanteilla muutamia panttereita. Kuulin niiden kiljuvankin."

"Kiljuvanko?" kysyi Bo uteliaasti.

"Niin, ja jos joskus kuulette pantterin kiljuvan, niin luulette
varmasti jonkun naisen huutavan kuolemantuskissa. Puuman vaikeroiminen,
kuten Roy sitä nimittää, on metsien äänistä villein. Susi ulvoo
silloin kun se on suruissaan ja nälissään, mutta puuma vaikeroi kuin
kuolemaisillaan oleva ihminen. Satuloikaamme hevoset ja ratsastakaamme
sinne katsomaan. Ehkä Pedro onnistuu ajamaan sen puuhun. Bo, jos se sen
tekee, niin uskallatteko ampua sen?"

"Varmasti", vastasi Bo suu täynnä ruokaa.

Siitä johtui, että he läksivät pitkälle, hitaalle ja jyrkälle
ratsastusretkelle tiheään kuusikkoon. Helen piti matkasta sitten kun
he saapuivat kukkuloille. He eivät tulleet kumminkaan milloinkaan
sellaiseen paikkaan, jossa hän olisi voinut lisätä nautintoaan
katselemalla kaukaa siintäviä seutuja. Dale opasti heitä ylös harjuille
ja niiltä alas, ja lopulta melkein yhtä mittaa alas, kunnes alkoi
näkyä harvempaa metsää kasvavia harjuja, niiden välisiä niittyjä ja
auringonpaisteessa kimaltelevia jokia.

Dalen oli pakko useammasti kuin kerran kutsua Pedro tiukasti takaisin.
Koira vainusi nimittäin riistaa.

"Tässä on muudan vanha tappopaikka!" sanoi Dale pysähtyen erääseen
kohtaan, jossa kuusten juurella oli vaalenneita luita. Vaaleanharmaita
karvatukkoja oli vielä siellä täällä.

"Minkähän elukan jäännöksiä nuo ovat?" kysyi Bo.

"Hirven tietysti. Pantteri on tappanut ja syönyt sen tuossa jolloinkin
viime syksynä. Katsokaa, miten kallokin on murskaantunut. En kumminkaan
voi sanoa, onko pantteri sen tehnyt."

Heleniä värisytti. Hän muisti DaIen omistaman kesyn peuran. Kuinka se
olikaan kaunis, miellyttävä ja hyväilyille altis!

He ratsastivat nyt metsästä muutamalle ruohoiselle niitylle, jota
kallionlohkareet ja jonkunlaiset viheriät pensaat reunustivat. Pedro
rupesi haukkumaan, jota ei Helen ollut ennen kuullut sen tekevän. Sen
niskakarvat nousivat pystyyn ja Dalen oli pakko komentaa sitä ankarasti
pysymään taempana. Sitten laskeutui Dale satulasta.

"Pedro, sinun on pysyttävä syrjässä!" määräsi hän. "Lasken sinut sitten
taasen pian menemään. Tytöt, saatte pian nähdä jotakin, mutta pysykää
satulassa."

Koiran seuratessa häntä jännitettynä ja muristen käveli Dale niityn
päässä sinne tänne. Äkkiä hän pysähtyi muutamalle pienelle kummulle ja
viittasi tyttöjä tulemaan sinne.

"Katsokaas, miten ruoho on painettu maahan sievästi tässä ympyrän
muotoisessa alassa", sanoi hän viitaten. "Se on pantterin työtä. Se on
maannut siinä kyyrysillään tänä aamuna vahtien poroa. Tulkaa nyt, niin
katsotaan, voimmeko seurata sen jälkiä."

Dale kumartui nyt tutkimaan ruohoa pitäen samalla Pedroa kiinni. Äkkiä
hän suoristautui leimuavin silmin.

"Tästä se on hypännyt."

Helen ei kumminkaan nähnyt mitään merkkiä, josta Dale sen oli voinut
päättää. Metsien mies astui pitkän askeleen ja sitten toisen.

"Tässä paikassa on pantteri iskenyt kyntensä poron selkään. Onpa se
ollut aika loikkaus. Katsokaa noita poron kavioiden syviä jälkiä!" Dale
taivutti ruohon syrjään näyttääkseen tytöille poron tekemiä tummia,
syviä ja tuoreita jälkiä, selvästi toivottoman ponnistuksen aiheuttamia.

"Seuratkaa nyt minua", sanoi Dale kävellen nopeasti. "Saatte varmasti
nähdä piakkoin jotakin. Poro on laukannut tästä kantaen pantteria
selässään."

"Mitä!" huudahti Bo uskomatta korviaan.

"Poro on juossut tuosta kantaen pantteria selässään. Todistan sen
teille. Tulkaa nyt vain. Pedro, sinun on pysyttävä luonani. Tytöt, nämä
jäljet ovat aivan tuoreita." Dale jatkoi matkaansa taluttaen hevostaan
ja viitaten silloin tällöin ruohokkoon. "Kas tuolla. Näettekö? Nämä
ovat karvoja." Helen huomasi muutamia harmaita karvatukkoja maassa ja
luuli myöskin näkevänsä pieniä ja tummia pilkkuja ruohikossa, jossa
joku eläin oli juuri äsken juossut. Dale pysähtyi nyt kokonaan. Kun
Helen saapui paikalle, oli Bo jo siellä ja he molemmat katselivat
poljettua ruohikkoa. Heleninkin tottumattomat silmät voivat nähdä siinä
tapahtuneen taistelun. Vaaleanharmaita karvatukkoja oli kaikkialla
maassa. Helenin ei tarvinnut nähdä enempää, mutta Dale viittasi
tyynesti muutamaan vesilammikkoon ja sanoi:

"Pantteri kaatoi poron tuohon ja tappoi sen siihen. Luultavasti
katkaisi se porolta niskan. Poro laukkasi sata metriä pantteri
selässään. Katsokaa, tuossa on jälki, jota pitkin pantteri on laahannut
poron pois."

Ruohokossa oli todellakin aivan selvä ura.

"Tytöt, saatte nähdä tuon poron hyvin pian", sanoi Dale mennen
eteenpäin. "Tuo teko on juuri tehty, ainoastaan muutamia minuutteja
sitten."

"Kuinka voitte sen tietää?" kysyi Bo.

"Näen sen ruohosta. Pantterin kuljettaessa poroa pois painui se maahan,
mutta nyt se alkaa nousta jälleen."

Dale kumartui seuraavan kerran niityn toisessa päässä muutaman kuusen
juurelle, jolla oli hyvin pitkät laajalle ulottuvat oksat. Kun Helen
katsoi Pedroa, rupesivat hänen suonensa sykkimään nopeammasti. Se
koetti hurjasti riistäytyä irti. Helen katsoi peläten sinnepäin,
jonne Dale viittasi, odottaen näkevänsä pantterin. Mutta sen sijaan
huomasikin hän maahan isketyn poron, jonka kieli oli ulkona suusta,
silmät elottomat ja nahka verinen.

"Tytöt, pantteri kuuli tulomme ja poistui. Se ei ole kumminkaan
kaukana", sanoi Dale kumartuen tarkastamaan poron päätä. "Tämä on
vielä aivan lämmin. Sen niska on poikki. Katsokaa pantterin hampaiden
ja kynsien jälkiä. Tämä on naaras. Älkää nyt arastelko, tytöt. Tämä
on hyvin tavallinen tapaus metsien elämässä. Katsokaa, miten sievästi
pantteri on nylkenyt sen nahan. Minäkään en olisi voinut tehdä sitä
paremmin. Se alkoi juuri syödä sitä silloin kun se kuuli tulomme."

"Millainen kauhistuttava teko! Raadon katseleminen tekee minut
sairaaksi!" huudahti Helen.

"Tämä on vain luontoa", sanoi Dale vaatimattomasti.

"Tappakaamme tuo pantteri", lisäsi Bo.

Vastauksen asemesta tarkasti Dale nopeasti hevosten satulavyöt ja huusi
sitten noustessaan selkään koiralle:

"Etsi se käsiimme, Pedro."

Koira kiisi metsään kuin nuoli.

"Ratsastakaa nyt aivan kintereilläni!" huudahti Dale kääntäen hevosensa.

"No, annetaan mennä sitten!" karjaisi Bo hurjana ilosta ja pani
hevosensa laukkaamaan.

Helen kiihoitti hevosensa heidän jälkeensä ja he kiisivät niityn
kulmauksen poikki metsään. Pedro juoksi suoraan kuono korkealla ilmassa
ja haukahteli silloin tällöin. Se poikkesi metsään Dalen seuratessa sen
kintereillä. Helenillä oli muudan Dalen parhaimmista hevosista, mutta
se vaikutti tuskin ollenkaan asiaan, koska toiset alkoivat enentää
vauhtiaan. Metsä oli niin aukeata, että siellä oli hyvä ratsastaa.
Bon hevonen juoksi siellä yhtä nopeasti kuin aukealla niitylläkin.
Sellainen peloitti Heleniä ja hän huusi Bolle, että tämä hillitsisi
hevostaan, mutta hänen huutonsa kaikuivat kuuroille korville. Bo
halusi näyttää rohkeuttaan huolimatta ollenkaan olla varovainen. Äkkiä
kuuluivat metsästä Dalen rohkaisevat huudot tyttöjen opastamiseksi
hänen jäljilleen. Heleninkin hevoseen tarttui takaa-ajon aiheuttama
kiihko. Se tavoitti hieman Bon hevosta ja hypähteli kaatuneitten
puunrunkojen yli -- parinkin yli samalla kertaa. Helenin mieli
kiihoittui omituisesti tavalla, jonka aiheuttama jännitys oli hänelle
aivan outo. Kumminkin hänen luonnollinen pelkonsa ja hänen järkensä
ilmoitus tämän ratsastuksen tarpeettomasta vaarasta sekoittuivat
näihin hänen riemunpuuskiinsa. Hän koetti muistaa Dalen neuvot, miten
oksia ja lehviä on väistettävä ja miten polvia on koukistettava,
etteivät ne kolahtelisi puihin. Hän onnistuikin siten väistämään
muutamia peloittavasti lähellä olevia oksia. Hän sai kumminkin lyönnin
ja sitten toisen kovemman, joka heitti hänet satulasta, mutta hän
jatkoi vain ratsastusta itsepäisesti ja jatkettuaan siten pitkälti
melko aukeassa metsässä löi muudan kauaksi ulottuva kuusenoksa häntä
kipeästi kasvoihin. Bo onnistui väistämään tuuman verran muudatta lujaa
haarukkaa, joka varmasti olisi katkaissut hänet kahtia. Sekä Pedro että
Dale olivat jo näkymättömissä. Sitten Helen, kun hän huomasi alkavansa
jäädä jäljelle Bostakin, tunsi, että hän mieluummin antautuu vieläkin
suurempaan vaaraan kuin jättäytyy jälkeen eksyäkseen metsään. Senvuoksi
hoputti hän hevostaan. Dalen huudot kuuluivat etäisyydestä. Hänestä
tuntui nyt viehättävämmältä seurata toisia äänen mukaan. Tuuli ja
vauhti ottivat kovasti vastaan. Ilma oli aivan täynnä pihkan tuoksua.
Helen kuuli koiran haukkuvan hurjasti ja villin innokkaasti ja otaksui
sen karkoittaneen pantterin jostakin piilosta. Se kiihoitti hänen
mieltään enemmän ja lisäsi varmasti hänen hevosensakin vauhtia.

Sitten oli hänen pakko hiljentää vauhtiaan, sillä suuri murto ehkäisi
hänen kulkuaan. Hän huomasi Dalen kaukana edellään kiipeämässä
muudatta mäkeä ylöspäin. Metsä tuntui olevan aivan täynnä hänen
kaikuvaa huutoaan. Helen ikävöi oudosti tasaisempaa maata ja entistä
nopeata vauhtia. Hetken kuluttua huomasi hän Bon laskeutuvan laaksoon
oikealta ja Dalenkin huudot kuuluivat nyt samalta suunnalta. Helen
seurasi heitä, pääsi pois metsästä ja voi jatkaa matkaansa nopeammasti
penkereittäin alenevalla rinteellä toiselle niitylle.

Kun hän saapui sinne, näki hän Bon jo olevan tuon kapean aukion
toisessa päässä. Täällä ei Helenin tarvinnut kiirehtiä ratsuaan. Se
korskahteli, hyppi ja läksi laukkaamaan niin nopeasti, että Helen
olisi huutanut pelonsekaisesta riemusta, ellei hän olisi ollut niin
hengästyksissään.

Hänen hevostaan onnisti kumminkin niin huonosti, että se joutui
pehmeälle maalle, johon se upposi polviaan myöten lennättäen Helenin
päänsä yli maahan. Pehmeät pajut ja märkä ruoho estivät hänen
loukkautumisensa.. Hän hämmästyi huomattuaan selvinneensä siitä
niin helposti. Hän hyppäsi jälleen seisoalleen ja tätä uutta Helen
Rayneriä ei olisi juuri kukaan voinut tuntea. Hänen hevosensa lähestyi
odottaen häntä kärsivällisesti, mutta sillä oli kumminkin kiire. Helen
hyppäsi satulaan niin nopeasti kuin suinkin ja tunsi olevansa jollakin
tavoin ylpeä siitä. Hän halusi kertoa Bolle sen, mutta juuri silloin
katosi Bo näkyvistä metsään. Helenkin seurasi urhoollisesti viheriään
pensaikkoon huolimatta oksista ja lehdistä ja onnistuikin tunkeutumaan
aukeaan metsään. Bo oli jonkun matkaa edellä ratsastaen muudatta
mäntyjen ja kuusten välistä harjannetta. Dalenkin sointuvat huudot
kuuluivat nyt melko läheltä. Saavuttuaan vieläkin aukeammalle paikalle,
jossa oli kallioitakin siellä täällä, huomasi hän Dalen seisovan
muutaman männyn juurella, Pedron nojaavan etujalkojaan puunrunkoon ja
korkealla oksalla kastanjanruskean, aivan Tomin näköisen pantterin.

Bon ratsu hidastutti kulkuaan ja näytti pelkäävän, mutta meni
kumminkin Dalen hevosen luo. Helenin hevonen kieltäytyi kumminkin
kokonaan menemästä lähemmäksi. Hänen oli hyvin vaikea hillitä sitä.
Laskeuduttuaan nopeasti satulasta ja kiedottuaan suitset muutaman
kannon nokkaan juoksi hän huohottaen ja peloissaan, mutta kumminkin
hyvin jännittyneenä, sisarensa ja Dalen luo.

"Nell, aloittelijaksi kunnostauduit erinomaisesti", tervehti Bo häntä.

"Metsästyksemme onnistui erinomaisesti", sanoi Dale. "Te molemmat
ratsastitte hyvin. Kunpa vain olisitte saanut nähdä pantterin
laukkaavan! Se teki äärettömän pitkiä hyppyjä häntä suorana ja ollen
melko hullunkurisen näköinen. Pedro sai sen melkein kiinni. Pelkäsin
silloin, sillä peto olisi helposti voinut tappaa koiran. Kun se
kiipesi puuhun, oli Pedro aivan sen kintereillä. Tuolla se nyt on, tuo
keltainen porontappaja. Se on täysikasvuinen uros."

Sanottuaan sen otti Dale pyssynsä satulan huotrasta ja katsoi
odottavasti Bohun. Mutta Bo tarkasteli juuri pantteria uteliaasti ja
ihmetellen.

"Eikö se olekin kaunis?" huudahti hän. "Katsokaa, miten se sylkee!
Aivan kuin koira! Dale, se näyttää pelkäävän putoamista."

"Niin se tekeekin. Pantterit eivät ole milloinkaan varmoja
tasapainostaan ollessaan puussa. En kumminkaan ole milloinkaan nähnyt
sellaisen putoavan. Se tietää olevansa väärässä paikassa."

Helenin mielestä istui kumminkin pantteri puussa kuin orrella. Se oli
pitkä ja pyöreä, solakka ja kastanjanruskea, sen kieli riippui suusta
ja lihavat kyljet nousivat ja laskivat näyttäen, miten kovasti sitä oli
ajettu takaa. Helenin huomio kiintyi enimmän sen naaman ilmeeseen, kun
se katsoi koiraan. Se pelkäsi ja totesi joutuneensa suureen vaaraan.
Helenistä tuntui mahdottomalta katsella sen tappamista, vaikka hän ei
voinutkaan pyytää Bota, ettei tämä ampuisi. Hän tunnusti olevansa hyvin
hentomielinen.

"Laskeutukaa satulasta, Bo, ja näyttäkää meille, miten hyvä olette
ampumaan", sanoi Dale.

Bo käänsi hitaasti jännittyneen katseensa pantterista ja katsoi
surkeasti hymyillen Daleen.

"Olenkin muuttanut mieltäni. Sanoin haluavani tappaa sen, mutta nyt en
voikaan. Se eroaa niin suuresti kuvittelemastani pedosta."

Vastaukseksi hymyili Dale niin ymmärtäväisesti ja hyväksyvästi, että
Helenin sydän lämpeni häntä katsellessa. Hän näytti myöskin iloiselta.
Pistettyään pyssyn huotraan nousi hän satulaan ja huusi Pedrolle:

"Tule pois, Pedro! Niin, tule nyt pois vain!" lisäsi hän tiukasti.
"Niin, tytöt, ajoimme sen kumminkin puuhun ja se oli hauskaa.
Ratsastakaamme nyt takaisin tuon sen tappaman poron luo ja ottakaamme
siitä palanen omiksi tarpeiksemme."

"Palaako pantteri vielä tappamansa otuksen luo?" kysyi Bo.

"Olen ajanut sellaisia pakoon näiden haaskoilta montakin kertaa
peräkkäin. Panttereita on vähän näillä seuduilla, eivätkä ne saa
liiaksi ruokaa. Tasapaino on kumminkin täydellinen."

Tämä viimeinen huomautus kiihoitti Helenin uteliaisuutta. Ja heidän
hitaasti ratsastaessaan takaisinpäin, kertoi Dale:

"Koska olette helläsydämisiä ettekä tunne metsien elämää, mikä
siellä on hyvää ja mikä pahaa, tuntui teistä hirveältä, että tuo
murhanhimoimen pantteri tappoi tuon peuraraukan. Mutta te olette
väärässä. Kuten jo olen sanonut teille, on pantteri aivan välttämätön
villien eläinten, tahi villien peurain, jos nyt niin haluamme sanoa,
terveydelle ja elämänhalulle. Kun peura luotiin tahi ilmestyi tähän
maailmaan, silloin luotiin varmasti pantterikin. Ne eivät voi elää
toisittaan. Susia ei voida erikoisesti sanoa peurojentappajiksi.
Ne tappavat hirviäkin ja kaikkia muitakin eläimiä, joita ne vain
voivat saada kiinni. Samoin tekevät kyllä pantteritkin usein.
Tarkoitan kumminkin, että pantterit seuraavat peuroja kesälaitumilta
talvilaitumille ja päinvastoin. Siellä, missä ei ole peuroja, ei
ole panttereitakaan. Jos nyt peurat saisivat elää aivan rauhassa,
lisäytyisivät ne hyvin nopeasti. Muutamien vuosien kuluttua olisi
niitä satoja sellaisissakin paikoissa, joissa nyt on vain muutamia. Ja
aikojen kuluessa, kun sukupolvet vaihtuvat, menettäisivät ne pelkonsa,
vapautensa, nopeutensa ja voimansa, lyhyesti sanoen, tuon ikuisen
valppautensa, joka on sama kuin elämänrakkaus -- ne menettäisivät sen
ja alkaisivat huonontua ja taudit tappaisivat ne pian sukupuuttoon.
Eräänä vuonna raivosi rutto niiden keskuudessa. Se tappoi niitä
joukoittain, ja luullakseni se on liiallisen lisääntymisen aiheuttama
tauti. Pantterit seuraavat aina peurojen kintereillä. Niille on se
synnynnäistä. Peura on jo vaistomaisesti varovainen. Varovaisuus tekee
sen valppaaksi, nopeaksi, vilkkaaksi ja säikkyväksi, ja siten se kasvaa
voimakkaaksi ja terveeksi muodostuakseen lopulta tuollaiseksi solakaksi
peuraksi, jota te, tytöt, niin mielellänne katselette. Mutta ellei
panttereita olisi olemassa, eivät peuratkaan menestyisi. Ainoastaan
väkevimmät ja nopeimmat jäävät eloon. Luonnon tarkoitus on sellainen
ja se pitää aina täydellisen tasapainon voimassa. Se voi kyllä olla
erilainen eri vuosina, mutta suuremmassa mittakaavassa kaikkien vuosien
kuluessa muuttuu se kumminkin tasaiseksi."

"Kuinka ihmeelliseksi sen kuvailettekaan!" huudahti Bo kiihkeästi. "Ah,
miten iloinen olenkaan, etten ampunut tuota pantteria!"

"Sananne järkyttävät minua jollakin tavoin!" sanoi Helen miettiväisesti
metsästäjälle. "Näen ja ymmärrän nyt, miten välttämätöntä sellainen on,
mutta tuollainen järkyttää kumminkin tunteitani. Haluaisin melkein olla
tietämätön tuollaisesta. Tuollainen luonnon voimassapitämä tasapaino on
järkyttävää ja surullista."

"Mutta miksi?" kysyi Dale. "Pidätte linnuista, vaikka linnut
tappavatkin kaikkein enimmän muita eläimiä."

"Älkää sanoko minulle niin älkääkä koettakokaan sitä todistaa", pyysi
Helen. "Minua eivät järkytä niin paljon peuran tahi muiden eläimien
elämänrakkaus eikä niiden kauhea kuolemanpelko, vaan niiden kärsiminen.
En voi katsella tuskia. Voin kärsiä sellaista itse, mutta en voi
katsella enkä ajatella sellaista."

"Hyvä", vastasi Dale miettiväisesti. "Masennatte minut kokonaan. Olen
oleskellut hyvin kauan täällä metsissä, ja kun ihminen on yksinään,
ajattelee hän paljon. En ole kumminkaan milloinkaan voinut ymmärtää
tuskan tarkoitusta enkä syytä. Kaikista elämässä esiintyvistä
hämmästyttävistä seikoista on sitä vaikein käsittää ja anteeksi antaa."

Sitten illalla, kun he istuivat mukavasti nuotion ääressä, kysyi Dale
vakavasti tytöiltä, mitä he ajattelivat päivällisestä takaa-ajosta.
Hänen kysymyksensä johtui paljosta miettimisestä. Molemmat tytöt
vaikenivat hetkeksi.

"Suurenmoistahan se oli!" kuului Bon lyhyt ja kaunopuheinen vastaus.

"Miksi?" kysyi Dale uteliaasti. "Olettehan tyttö. Olette tottunut
kotiin, ihmisiin, rakkauteen, mukavuuteen, turvallisuuteen ja
rauhallisuuteen."

"Ehkä se juuri senvuoksi tuntuikin niin suurenmoiselta", sanoi Bo
vakavasti. "En osaa oikein selittää sitä. Pidin hevosen liikkeistä,
tuulen lietsomisesta kasvoihini, pihkan hajusta, rinteistä,
metsäisistä aukioista, murroista, kallioista ja kuusten tummista
varjoista. Valtimoni sykkivät ja polttivat. Purin hampaani yhteen ja
hermoni jännittyivät. Vaarallisissa tilanteissa oli sydämeni melkein
tukehduttaa minut ja koko ajan se löi kovasti. Ihoani joskus paleli
ja joskus sitä poltti, mutta tuon takaa-ajon paras nautinto oli kai
minulle se, että ratsastin nopealla hevosella ohjaten ja hilliten sitä.
Se oli niin vireä ja sen juoksu tuntui minusta niin mukavalta."

"Saamanne vaikutelmat tuntuvat minusta luonnollisilta, sillä
kokemukseni ovat samanlaiset", sanoi Dale. "Ihmettelen teitä, sillä
olette kuin tulikipinä. Entä Helen, mitä te sanotte?"

"Bo on kertonut teille tunteistaan", vastasi Helen. "En voi tehdä
samoin ja olla rehellinen. Tuo, ettei Bo halunnut ampua pantteria,
sitten kun olimme ajaneet sen puuhun, vapauttaa hänet. Hänen
vastauksensa on kumminkin aivan fyysillinen. Muistatte kai, Dale, miten
olette puhunut kaikesta ruumiillisesta. Minä sanoisin, että sisareni
oli tuossa tilaisuudessa sukunsa nuori, hurja, herkkätunteinen ja
kuumaverinen edustaja. Hän riemuitsi tuosta ajosta kuin intiaani.
Hänen tunteensa olivat perittyjä eivätkä suinkaan kasvatuksen suomia.
Bo on aina vihannut lukemista. Ratsastus soi minullekin paljon uutta.
Tunteeni olivat usein samanlaiset kuin Bonkin, mutta eivät niin
voimakkaat. Mutta niitä vastaan taistelivat järkeni ja tietoisuuteni.
Luonteeni uusi puoli tuntui minusta omituiselta, hämmästyttävältä,
voimakkaalta ja vastustamattomalta. Tuntui kuin henkilöllisyyteni
toinen puoli olisi sanonut: 'Tässä nyt olen, saat ottaa minutkin
nyt lukuun!' Ja sillä hetkellä ei ollut mitään hyötyä tuon uuden
puolen vastustamisesta. Minä -- tuo ajatteleva Helen Rayner -- olin
voimaton. Niin juuri! Ajattelin sellaista silloinkin, kun oksat löivät
kasvoihini ja kun kuuntelin lumottuna koiran haukuntaa. Hevoseni
kompastui kerran ja heitti minut satulasta. Teidän ei tarvitse
näyttää ollenkaan levottomilta, sillä se kävi sievästi. Putosin
pehmeälle mättäälle loukkautumatta ollenkaan. Mutta kiitäessäni
ilmassa ajattelin säikähtyneenä: 'Nyt on loppuni tullut!' Kun putoo
tuolla tavoin kamalasti, tapahtuu se kuin unessa. Useimmat tuon
ajon kestäessä mielessäni pyörivät ajatukset johtuivat luultavasti
entisistä opinnoistani ja ajatuksistani. Sen todellisuus, vaikutus ja
nopeus olivat suurenmoiset. Mutta vaaran aiheuttama pelko, sääli tuota
ahdistettua pantteria kohtaan, tarkoitukseton vaaraan antautuminen
ja ottamani vakavan vastuunalaisuuden tyystin unhottaminen painoivat
mieltäni ja vähensivät tuon hurjan hetken muuten ehkä paljasta
ruumiillista iloa."

Dale kuunteli tarkkaavaisesti, ja Helenin lopetettua katseli hän tuleen
ja siirteli miettiväisesti kepillään hehkuvia kekäleitä. Hänen kasvonsa
olivat tyynet ja vakavat, huolettomat ja sileät, mutta Helenistä
näyttivät hänen silmänsä surullisilta ja ajattelevilta ilmaisten
tyydyttämätöntä ikävää ja ihmettelyä. Helen oli puhunut huolellisesti
ja vakavasti, koska hän oli hyvin utelias kuulemaan, mitä Dale vastaisi.

"Ymmärrän sananne", sanoi Dale sitten, "ja olen hyvin hämmästynyt
voidessani sanoa sen. Olen lukenut kirjani moneenkin kertaan, mutta
niistä ei ole ainoakaan puhunut minulle noin. Selitän puheenne
näin: Teillä on samaa verta suonissanne kuin Bollakin, ja veri on
voimakkaampi kuin järki. Muistakaa, että veri on elämää. Olisi hyväksi
teillekin, jos antaisitte sen virrata, sykkiä ja polttaa, kuten Bokin
tekee. Verenne on tehnyt sitä tuhat tahi kymmenentuhatta vuotta,
ennenkuin esivanhempanne alkoivat sivistyä. Vaisto ei voi kylläkään
olla voimakkaampi kuin järki, mutta se on kumminkin miljoonia vuosia
vanhempi. Älkää taistelko vaistoanne vastaan niin kovasti. Ellei se
olisi hyvä, ei Luoja olisi sitä teille milloinkaan antanutkaan. Tänään
olette koettanut hillitä itseänne, onnistumatta siinä kumminkaan
täydellisesti. Ette voinut unhottaa itseänne ettekä vain tuntea, kuten
Bo. Ette voinut olla uskollinen todelliselle luonteellenne."

"En voi myöntää väitteitänne oikeiksi", vastasi Helen nopeasti. "Minun
ei ole pakko olla intiaani ollakseni uskollinen itselleni."

"Mutta onpahan!" sanoi Dale.

"Minusta ei kumminkaan milloinkaan voisi tulla intiaania", selitti
Helen kiihkeästi. "En voisi edes tuntea niin, kuin sanotte Bon
tekevän. En voi palata takaisin kuoreeni kuten vihjaisitte. Olisiko
sivistykselläni, jota Jumala paratkoon ei minulla olekaan juuri paljon,
silloin mitään arvoa, ellen voisi hillitä minussa sattumalta syntyneitä
alkuperäisiä vaistojani?"

"Voitte vain hillitä niitä hieman tahi ette ollenkaan, kun oikea aika
koittaa", vastasi Dale. "Suojeltu elämänne ja sivistyksenne ovat
tukahduttaneet luonnolliset vaistonne. Mutta ne ovat kumminkin teissä
ja varmasti tulette sen täällä ollessanne vielä huomaamaankin."

"Ei! En, vaikka eläisin sata vuotta Lännessä!" vannoi Helen.

"Mutta, tyttöseni, tiedättekö, mistä oikeastaan puhutte?"

Tässä purskahti Bo iloiseen nauruun.

"Herra Dale!" huudahti Helen melkein loukkautuneena. Hän oli
liikutettu. "Luulen tuntevani itseni kumminkin."

"Erehdytte. Ette tiedä ollenkaan, millainen olette. Olette
sivistynyt, mutta ette tunne luontoa ettekä elämää vielä ollenkaan.
Ne ovat kaikissa tapauksissa todellisuuksia. Vastatkaa nyt minulle
rehellisesti. Tahdotteko?"

"Varmasti, jos vain voin. Muutamiin kysymyksiinne on hyvin vaikea
vastata."

"Oletteko milloinkaan ollut kuolemaisillanne nälkään?" kysyi Dale.

"En."

"Oletteko milloinkaan ollut eksyksissä?"

"En."

"Oletteko milloinkaan katsonut kuolemaa -- todellista alastonta
kuolemaa, silmästä silmään?"

"En todellakaan."

"Oletteko milloinkaan halunnut tappaa jonkun paljain käsin?"

"Ah, herra Dale, hämmästytätte minua. En!"

"Tiesin jo vastauksenne viimeiseen kysymykseeni, mutta tein sen
kumminkin. Oletteko milloinkaan rakastanut ketään miestä niin hurjasti,
ettette ole luullut voivanne elää ilman häntä?"

Bo heittäytyi pitkäkseen hurjasti nauraen. "Voi, miten hullunkurisia te
molemmat olette!"

"Jumalalle kiitos, en milloinkaan", vastasi Helen lyhyesti.

"Sitten ette tiedä mitään elämästä", selitti Dale lopullisesti.

Mutta Helen ei tyytynyt ainoastaan siihen, sillä Dalen kysymykset
epäilyttivät ja huolestuttivat häntä.

"Oletteko te sitten kokenut kaikkea tuollaista?" kysyi hän
taipumattomasti.

"Kaikkea muuta, mutta en tuota viimeistä. Rakkautta ei ole sattunut
tielleni milloinkaan. Ja kuinka se olisi voinut ollakaan mahdollista,
sillä elänhän yksinäni? Menen harvoin kyliin, joissa on tyttöjä. Kukaan
tyttö ei sitäpaitsi milloinkaan rakastuisikaan minuun. Minulla ei ole
hänelle mitään tarjottavaa. Ymmärrän kuitenkin rakkauttakin hieman
vertaamalla sitä muihin voimakkaihin kokemuksiini."

Helen katseli metsästäjää ihmetellen tämän vaatimattomuutta. Dalen
surullinen ja läpitunkeva katse oli kohdistunut tuleen kuin lukeakseen
sen valkoisesta sydämestä tuon hänelle tuntemattoman salaisuuden.
Hänhän oli sanonut, ettei ainoakaan tyttö milloinkaan rakastuisi
häneen. Helen kuvitteli, että Dalen tiedot tyttöjen luonteesta olivat
melkoisesti pienemmät kuin hänen tietonsa metsistä.

"Puhuakseni itsestäni", sanoi Helen tahtoen jatkaa keskustelua,
"sanoitte äsken, etten ole selvillä luonteestani, ja väititte, etten
voi hillitä tunteitani. Mutta luullakseni kumminkin voin."

"Tarkoitin vain elämän suuria tapauksia", sanoi Dale kärsivällisesti.

"Millaisia tapauksia?"

"Sanoin ne teille jo. Tiedustelemalla sellaista, mitä ei teille
milloinkaan ole tapahtunut, sain selville, mitä teille joskus tulee
tapahtumaan."

"Luuletteko minun saavan kokea kaikkea tuollaista?" kysyi Helen
epäillen. "Ei milloinkaan!"

"Nell sisko, varmasti saat, ainakin mitä tuohon viimeksimainittuun --
hurjaan rakkauteen -- tulee", sanoi Bo vallattomasti, mutta kuitenkin
varmasti.

Ei Dale eikä Helenkään tuntuneet kuulleen keskeytystä.

"Sallikaa minun selittää se hieman yksinkertaisemmasti", aloitti Dale
koettaen selvästi keksiä jotakin vertausta. Hänen neuvottomuutensa
näytti tuntuvan hänestä tuskalliselta, koska hän ei voinut oikein
selittää suurta uskoaan eikä vakaumustaan. "Tässä näette minun,
yksinkertaisen metsissä elävän luonnollisen miehen, ja siinä olette
te, monipuolinen järkevä nainen. Muistakaa nyt. väitteeni vuoksi,
että olette täällä, ja otaksukaa, että olosuhteet pakottavat teidät
jäämäänkin tänne. Teidän on taisteltava luonnonvoimia vastaan kanssani
ja työskenneltävä kanssani elämänne ylläpidoksi. On luonnollista,
että jommassakummassa meistä tapahtuu silloin suuri muutos toisen
vaikutuksesta. Ettekö voi nyt huomata, että juuri te olette
muuttuva, ei sen vuoksi, että olisin teitä jollakin tavoin etevämpi,
koska todellisuudessa olen paljon mitättömämpi, vaan ympäristömme
vaikutuksesta? Te menetätte monipuolisuutenne ja muututte vuosien
kuluessa luonnolliseksi aineelliseksi naiseksi, koska teidän on
eläminen vain aineen varassa."

"Ah, eikö sitten sivistys voi ollakaan miksikään avuksi Lännen
naiselle?" kysyi Helen melkein toivottomasti.

"Voi kyllä", vastasi Dale heti. "Länsi tarvitsee naisia, jotka voivat
synnyttää ja kasvattaa lapsia. Mutta te ette ymmärrä minua ettekä
halua tutkia itseänne syvemmältä. En voi saada teitä ymmärtämään
johtopäätösteni oikeutta. Mutta voitte varmasti uskoa sanani, että
ennemmin tai myöhemmin heräätte unhottaaksenne itsenne. Muistakaa se."

"Nell, lyön vaikka vetoa, että teet sen vielä kerran", sanoi Bo
hyvin vakavasti. "Tuo voi kyllä tuntua sinusta omituiselta, mutta
minä ymmärrän Dalen tarkoituksen ja tunnen sen ruumiissani. Tuo on
jonkunlaista järkytystä. Nell, emme ole sellaisia, jollaisilta näytämme
ja jollaisia mielellämme kuvittelemme olevamme. Olemme eläneet liian
kauan ihmisten joukossa ja liian erillämme maasta. Tiedäthän raamatussa
olevan jotakin tällaistakin: 'Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää
sinun jälleen tuleman.' Mistä olemme oikeastaan kotoisin?"



XII.

Päivät kuluivat


Herätessään aamuisin kysyi Helen aina arvaillen itseltään, mitä alkava
päivä tuokaan mukanaan, erittäinkin eno Alilta mahdollisesti saapuviin
uutisiin nähden. Sillä niidenhän oli kumminkin joskus saavuttava ja hän
odotti niitä levottomasti. Jokin tässä yksinkertaisessa ja villissä
leirielämässä oli alkanut vaikuttaa häneen. Hän ei kiinnittänyt enää
päivittäisin niin suurta huomiota tänne Länteen tuomiinsa pukuihin.
Ne olivat kyllä sen tarpeessa, mutta hän huomasi, miten pintapuolisia
ne kumminkin olivat. Sitten alkoivat leiritehtävät toiselta puolen
häntä suuresti viehättää. Hän olikin oppinut suoriutumaan niistä
paljon paremmin kuin Bo. Ikävä ja pelko olivat aina väijyksissä hänen
ajatustensa pohjalla, ne olivat aina epämääräisesti läsnä, vaikkakin
harvoin kiusoittavat, ollen enemmän hämärien unien kaltaisia. Hän
halusi matkustaa enonsa maatilalle ja aloittaa uuden elämänsä
velvollisuudet, mutta hän ei ollut ollenkaan varma, voiko hän unhottaa
tämän vapaan elämän. Hänen oli erottava tästä voidakseen nähdä
selvästi, sillä hän alkoi epäillä itseään. Sillä välin jatkui tämä
vilkas ja rauhallinen ulkosalla eläminen jatkumistaan. Bo alkoi yhä
enemmän sulautua siihen. Hänen silmänsä loistivat ihmeellisesti kuin
sinertävistä salamoista, hänen kasvonsa olivat ruskettuneet ja kädet
olivat kuin intiaaneilla.

Hän voi hypätä harmaan mustangin selkään ja kiepauttaa itsensä kokonaan
sen ylikin. Hän oppi ampumaan tarpeeksi hyvin voittaakseen Dalen
hyväksymisen ja uhkasi lähettää vielä luodin johonkin harmaaseen
karhuun tai Snake Ansonin kalloon.

"Bo, jos kohtaisit tuon harmaankarhun, jonka Dale sanoo kierrelleen
leiriämme viime aikoina, kiipeisit varmaankin puuhun", sanoi Helen
eräänä aamuna, kun Bo ei lopettanut kerskailemistaan.

"Älä luulekaan sellaista", vastasi Bo.

"Mutta olen nähnyt sinun pakenevan hiirtä!"

"Nell, enkö voi silti pelätä hiirtä, vaikka en pelkääkään harhaa?"

"En ymmärrä, miten."

"No niin, karhuja, panttereita ja muita villejä petoja on vain täällä
Lännessä, jossa mieleni on muuttunut", sanoi Bo harkitusti nyökäyttäen
päätään.

He väittelivät, kuten usein ennenkin, Helen syiden, terveen järjen ja
pidättymisen puolesta ja Bo siitä periaatteesta, että jos nyt kerran
taistelu on kysymyksessä, on paras lyödä ensimmäiseksi.

Sinä aamuna, jolloin tämä väittely tapahtui, viipyi Dale kauemmin
kuin tavallisesti hevosten kiinniotossa. Kun hän palasi, pudisti hän
vakavasti päätään.

"Jotkut pedot ovat ahdistaneet hevosia", sanoi hän ottaessaan satulansa
esille. "Kuulitteko niiden korskahtelevan ja juoksevan viime yönä?"

Kumpikaan tytöistä ei ollut kumminkaan ollut hereillään.

"Kaipaan erästä varsaa", jatkoi Dale, "ja aion senvuoksi ratsastaa
hieman kauemmaksi."

Dale liikkui nopeasti ja vakavasti. Oli merkityksellistä, että hän
valitsi suurireikäisimmän pyssynsä ja hypättyään satulaan huusi hän
Pedron mukaansa ja ratsasti matkaansa sanomatta sen enempää tytöille.

Bo katsoi hänen jälkeensä muutamia sekunteja ja alkoi sitten satuloida
mustangiaan.

"Aiotko seurata häntä?" kysyi Helen nopeasti.

"Aion. Hän ei ainakaan kieltänyt sitä."

"Mutta hän ei varmastikaan halua meitä mukaansa nyt."

"Ehkä hän ei halua sinua, mutta hän ei missään tapauksessa olisi
kieltänyt minua, olipa sitten kysymyksessä mikä tahansa", sanoi Bo
lyhyesti.

"Ah, luuletko niin?" huudahti Helen loukkautuneena. Hän puri kieltään
voidakseen olla vastaamatta terävästi, sillä hän tunsi suuttuneensa
äärettömästi. Oliko hän sitten sellainen pelkuri? Luuliko Dale tuota
hänen hurjaa ja oikullista sisartaan voimakkaammaksi naiseksi kuin
häntä? Hetken kestävä hiljainen taistelu ilmaisi hänelle, että Dale
ajatteli epäilemättä niin ja olikin kieltämättä oikeassa. Sitten hän
suuttui itseensä niin, ettei hän ollenkaan ymmärtänyt itseään eikä
luottanut itseensä.

Vihan puuska aiheutti harkitsemattoman teon. Helen alkoi nimittäin
satuloida hevostaan. Hän oli saanut työnsä jo melkein tehdyksi, kun Bon
huuto pakotti hänet katsomaan sinnepäin.

"Kuuntele!"

Helen kuuli koiran haukkuvan hurjasti.

"Pedrohan se on", sanoi hän säpsähtäen!

"Varmasti. Se ajaa jotakin takaa. Emme ole kuulleet sen milloinkaan
haukkuvan noin kauheasti."

"Missä Dale on?"

"Hän poistui näkyvistäni tuolla", vastasi Bo viitaten. "Ja Pedro
laukkaa juuri meitä kohti tuota rinnettä pitkin. Se on varmasti
peninkulman ellei parinkin päässä Dalesta."

"Mutta Dale kai seuraa sitä."

"Varmasti. Mutta hänellä pitäisi olla siivet päästäkseen lähestymään
koiraa nyt. Pedro ei ole voinut laukata tuonne hänen mukanaan.
Kuuntelehan vain."

Koiran hurja haukunta kannusti Bon vastustamattomaan toimintaan. Ottaen
Dalen kevyemmän pyssyn tukki hän sen satulastaan riippuvaan huotraan
ja hypättyään selkään ohjasi hän mustangin pensaikkojen ja purojen yli
suoraan sinne, josta Pedron haukunta kuului. Helen hämmästyi hetkeksi
sanattomaksi. Kun Bo hyppäytti hevosensa muutaman suuren kannon yli
kuin esteratsastaja, vastasi Helen tuntemattomaan mielijohteeseen
kiinnittämällä satulansa niin nopeasti kuin suinkin. Ottamatta takkia
ylleen ja lakkia päähänsä hän nousi hevosensa selkään. Hermostunut
ratsu läksi laukkaamaan melkein ennenkuin hän ennätti satulaankaan.
Omituinen viiltävä vapistus värisytti kaikkia hänen suoniaan. Hän
halusi huutaa Bota odottamaan, mutta Bo oli jo näkymättömissä. Syvät
mutaiset kosteihin paikkoihin painuneet jäljet ja korkeaan ruohoon
murtautunut vako näyttivät kumminkin tien, jota oli helppo seurata.
Hänen hevosensa ei tarvinnutkaan todella mitään ohjausta. Se juoksi
puiston päässä olevien kuusten välitse ja kierrettyään muutaman
metsikön seisahtui se paikoillaan olevan harmaan mustangin viereen. Bo
katsoi rinteelle ja kuunteli.

"Tuolla se nyt on!" huusi Bo, kun koira haukkui kaikuvasti lähempänä
heitä nyt kuin ennen. Bo kiiruhti matkaansa.

Helenin hevonen seurasi kehoittamatta. Se oli kiihoittunut ja heristi
korviaan. Jotakin oli ilmassa. Helen ei ollut milloinkaan ennen
ratsastellut puiston tässä epätasaisessa päässä eikä Bota ollut helppo
seurata. Hän johti rämeiden, purojen, notkojen, kallioisten matalien
harjanteitten ja niin tiheitten kuusi- ja haapametsikköjen läpi, että
Helen voi tuskin tunkeutua niiden läpi. Sitten saapui Bo suuren puiston
aukioon, joka sijaitsi juuri rinteen juurella. Hän pysähtyi sinne
hevosen katsellessa ja kuunnellessa. Helen ratsasti hänen luokseen
kuvitellen kuulevansa koiran haukuntaa.

"Katso, voi katsohan!" Bon huuto säikähdytti mustangia niin, että se
nousi takajaloilleen.

Helen katsoi rinteelle ja huomasi suuren harmahtavan karhun
tallustelevan kömpelösti erään rinteellä olevan aukeaman poikki.

"Harmaakarhuhan se onkin? Se tappaa Pedron! Voi, missä Dale viipyy?"
huusi Bo hyvin kiihkeästi.

"Bo, tuo karhu tulee tännepäin! Meidän on siirryttävä syrjään sen
tieltä", huohotti Helen suunniltaan kauhusta.

"Dale ei ole ennättänyt saapua vielä läheisyyteen. Toivon hänen tulevan
pian, sillä en ymmärrä, mitä meidän on tehtävä."

"Peräydyttävä ja odotettava sitten häntä."

Juuri silloin haukahteli Pedro vihaisesti ja sitten kuului äänekästä
murinaa ja ritinää pensaikosta. Nämä äänet tuntuivat kuuluvan melkein
rinteen juurelta.

"Nell, kuuletko? Pedro tappelee karhun kanssa!" huudahti Bo. Hänen
kasvonsa kalpenivat ja hänen silmänsä loistivat kuin sininen teräs.
"Peto tappaa sen pian!"

"Sellainen olisi hirveätä!" vastasi Helen toivottomasti. "Mutta mitä
maailmassa me voimme tehdä?"

"Halloo, Dale!" huusi Bo niin kovasti kuin suinkin.

Vastausta ei kumminkaan kuulunut. Pensaitten kova ritinä, vyöryvien
kivien kolina ja rinteeltä kuuluva murina ilmaisivat Helenille, että
Pedro ahdisti karhua kovasti.

"Nell, aion lähteä sinne", sanoi Bo päättäväisesti.

"Ei mitenkään! Oletko hullu?" vastasi Helen.

"Karhu tappaa muuten Pedron."

"Mutta sehän voi tappaa sinutkin."

"Ratsasta sinä tuonnepäin ja huuda Dalea."

"Mitä sinä sitten aiot tehdä?"

"Aion ampua tuota petoa peloittaakseni sitä. Jos se lähtee jälkeeni, ei
se saa minua kiinni myötämäessä. Dale on sanonut niin."

"Olet aivan mieletön!" huusi Helen nähdessään Bon tarkastelevan
rinnettä ja etsivän aukeata paikkaa. Sitten veti Bo pyssyn huotrasta.

Mutta Bo ei kuullut tahi ei välittänyt. Hän kannusti vain mustangiaan,
joka hurjassa menossaan lennätti ruohoa ja multaa korkealle ilmaan.
Mitä Helen silloin olisi tehnyt, ei hän tiennyt, sillä hänen
hevosensa läksi laukkaamaan mustangin jälkeen. Bo näytti katoavan
silmänräpäyksessä metsäisen rinteen vehreyteen. Helenin ratsu
kiipesi ja juoksi korskahdellen ja huohottaen pensaikkojen, haapa-
ja kuusimetsikköjen läpi ja saapui lopulta muutamaan pitkittäin
mäenrinteessä olevaan kapeaan aukeamaan.

Kauempaa kuuluva äkkinäinen ja pitkäaikainen ritinä säikähdytti Heleniä
ja pysähdytti hevosen. Hän näki haapojen taipuvan, ja sitten hyökkäsi
metsästä suuri ruskea peto kuin kissa. Se oli äärettömän suuri karhu.
Helenin sydän pysähtyi ja hänen kielensä liimautui kitalakeen kiinni.
Karhu kääntyi. Sen punainen suu oli avoinna ja siitä valui kuolaa,
sen turkki oli pörröinen ja harmahtava, ja se murisi hirveästi.
Helenin jokainen jänne jäykistyi. Hänen hevosensa nousi pystyyn
hyppien sivullepäin ja pyörähti melkein ilmassa hirnuen pelosta. Hän
putosi kuin kivi satulasta eikä nähnyt hevosen pakoa metsään, vaikka
hän sen kuuli. Helenin silmät eivät kääntyneet pois karhusta hänen
pudotessaankaan ja hän liukui maahan istuvaan asentoon selkä muudatta
pensasta vasten, joka kannatti häntä. Karhu huojutti suurta päätään
sinne tänne. Sittenkuin koiran haukunta alkoi kuulua lähempää, se
kääntyi ja alkoi juosta vastamäkeen pois aukeamalta.

Karhun poistuessa näkyvistä loppuivat Heleninkin voimat. Pelon
jäykistyttämänä ei hän ollut voinut liikkua, ei tuntea eikä
ajatella. Mutta nyt vapisi koko hänen ruumiinsa hirveästi, hän oli
aivan märkänä hiestä ja sairas värisyttävästä, oksennuttavasta
sisäisestä kouristuksesta, vaikka hänen mielensä olikin vapautunut
halvaannuttavasta pelosta. Hetki oli yhtä kauhistuttava kuin sekin,
jolloin karhu oli karjaissut peloittavasta raivosta. Voimakas
jäykistyttävä ja synkkä mielenliikutus tuntui saaneen hänet
valtoihinsa. Hän ei voinut kohottaa kättäänkään, vaikka hänen koko
ruumiinsa tuntui vapisevan. Hänen kurkkuaan kuristi ja ahdisti. Hänen
sydäntään ympäröivä musertava paino keveni, ennenkuin hän voi liikuttaa
jäseniään. Sitten haihtui muukin peloittava kuin painajainen muuttuen
tietoisuudeksi. Millainen siunattu helpotus se olikaan! Helen katseli
hurjasti ympärilleen. Karhu ja koira eivät olleet enää näkyvissä
eikä hänen hevosensakaan. Hän nousi seisoalleen heikkona ja horjuen.
Muistaessaan Bon virkistyi hän hieman, ja erilainen elämä ja tunteet
alkoivat lämmittää hänen kylmiä jäseniään, kun hän kuunteli.

Hän kuuli rinteeltä kavioiden kapsetta ja sitten Dalen voimakkaan
ja kirkkaan äänen. Hän vastasi. Aika tuntui pitkältä, ennenkuin
Dale hyökkäsi metsästä ratsastaen hurjaa vauhtia ja taluttaen hänen
hevostaan. Silloin tointui Helen täydellisesti, ja kun Dale saapui
hänen luokseen pysähdyttäen tulisen Rangerin äkkiä, tarttui hän Dalen
hellittämiin ohjiin ja nousi nopeasti satulaan, joka kumminkin tuntui
erilaiselta kuin ennen. Dalen harmaiden silmien tutkiva katse herätti
hänessä omituisia tunteita.

"Olette kalpea. Oletteko loukkautunut?" kysyi Dale.

"En, olin vain niin hirveästi peloissani."

"Mutta hevosennehan heitti teidät selästään."

"Heitti kyllä ja oikein komeasti."

"Mitä tapahtui?"

"Kuulimme koiran haukuntaa ja seurasimme metsän rantaa. Silloin näimme
tuon hirviön, tuon harmaan karvaisen pedon ja --"

"Tiedän. Se on harmaakarhu, joka on tappanut tuon varsan, lemmikkinne.
Kiiruhtakaa nyt. Missä Bo on?"

"Pedro ahdisti karhua ja Bo luuli karhun tappavan sen. Hän ratsasti
suoraan tuonne ja hevoseni seurasi, sillä en voinut sitä hillitä. Mutta
me eksyimme Bosta. Karhu hyökkäsi tuolta tänne ja karjui. Hevoseni
heitti minut silloin satulasta ja pakeni. Pedron haukunta suojeli minua
-- pelasti henkeni, luullakseni. Ah, miten hirveätä se oli? Sitten
poistui karhu tuonne ja te tulitte."

"Bo seuraa koiraa!" huudahti Dale. Ja nostaen kätensä suulleen
päästi hän jylisevän huudon, joka vyöryi rinteelle, palasi takaisin
kallioista, heikkeni, katkesi ja lopulta vaikeni. Sitten hän odotti
kuunnellen. Kaukaa rinteeltä kantautui silloin heikko ja hurja huuto,
kimeä ja suloinen, synnytti omituisia kaikuja, liiteli kauemmaksi ja
kuoli lopulta kuiluihin.

"Hän on sen jäljillä!" selitti Dale julmasti.

"Bolla on teidän pyssynne", sanoi Helen. "Voi, meidän on kiiruhdettava."

"Te palaatte leiriin", määräsi Dale kääntäen hevosensa.

"Enkä palaa!" vastasi Helen tiukasti.

Dale kannusti Rangeria ja kääntyi aukealle rinteelle. Helen pysytteli
hänen kintereillään, kunnes päästiin metsään, josta alkoi jyrkkä polku
ylöspäin. Dale hyppäsi satulasta.

"Tässä on hevosen, karhun ja koiran jälkiä", sanoi hän kumartuessaan
tarkastamaan niitä. "Meidän on käveltävä tuonne laelle. Säästämme siten
hevosiamme ja ehkä aikaakin."

"Onko Bo sitten ratsastanut sinne?" kysyi Helen katsoen jyrkkää mäkeä.

"On varmasti." Sanottuaan sen läksi Dale matkalle taluttaen hevostaan.
Helen seurasi häntä. Kiipeäminen oli työlästä ja vaivalloista. Hän
oli kyllä ohuesti puettu, mutta hän lämpeni kumminkin pian, hengästyi
ja hänen sydäntään alkoi pakottaa. Kun Dale pysähtyi lepäämään, oli
Helen jo aivan lopussa. Koiran säännötön haukkuminen kannusti häntä
kumminkin. Mutta äkkiä lakkasi se kuulumasta. Dale sanoi koiran ja
karhun nyt päässeen harjanteen toiselle puolelle ja heti kun he
pääsisivät laelle, kuulisivat he äänen jälleen.

"Katsokaahan noita", sanoi hän piakkoin viitaten tuoreihin jälkiin,
jotka olivat suuremmat kuin Bon mustangin. "Nuo ovat hirven jälkiä.
Olemme peloittaneet suuren uroon ja se on suoraan edellämme. Katsokaa
tarkasti, niin näette ehkä sen."

Helen ei ollut milloinkaan kiivennyt niin nopeasti ennen, ja kun he
saapuivat laelle, oli hän aivan lopussa. Hän ei voinut tehdä muuta
kuin taluttaa hevostaan. Dale seurasi tämän metsäisen rinteen lakea
sen läntistä päätä kohti, joka oli melkoista korkeampi. Paikoitellen
oli viheriässä metsässä kallioisia aukeamia. Dale viittasi muutamalle
jyrkänteelle.

Helen näki komean hirven kuvastuvan taivasta vasten. Sen selkä ja
kyljet olivat vaaleanharmaat ja olkapäät ja hartiat mustat. Sen raskaat
leveällä ulottuvat sarvet lisäsivät sen jaloa asentoa, kun se seisoi
siinä katsellen laaksoon ja kuunnellen nähtävästi koiran haukuntaa. Kun
se kuuli Dalen hevosen korskahtelun, hyppäsi se kerran kantaen sarviaan
miellyttävästi ja ihmeellisesti, ja katosi puiden joukkoon.

Dale viittasi nyt jälleen muutamaan ruohottomaan paikkaan. Helen
huomasi maassa suuria pyöreitä jälkiä, joissa näkyvät kynsien jäljet
värisyttivät häntä. Hän tiesi ne karhun jäljiksi.

Nopea ratsastus ei voinut tulla kysymykseenkään tällä harjulla, minkä
vuoksi Helen sai tilaisuuden hengähtää. Vihdoin kun he saapuivat
aivan ylimmäiselle huipulle, kuuli Dale koiran haukunnan. Helenin
katse kiintyi aluksi kaukaa siintävään villiin maisemaan ja vasta
sitten jalkojensa juuressa lepäävälle läntiselle rinteelle. Se oli
metsätön vähitellen aleneva mäki, joka loppui harvaan metsää kasvavaan
pengermään ja lopulta tummanviheriään rotkoon.

"Ratsastakaa nopeasti nyt!" huudahti Dale. "Näen Bon ja haluan
tavoittaa hänet."

Dale kannusti hevosensa rinnettä alas. Helen ratsasti hänen
kintereillään ja vaikka hän lasketti sellaista vauhtia, että hän
tunsi hiuksensa nousevan pystyyn pelosta, huomasi hän kumminkin Dalen
jätättävän. Joskus liukui hänen hevosensa istuallaan muutamia metrejä,
ja näiden vaarallisten hetkien kuluessa irroitti Helen jalkansa
jalustimista päästäkseen ratsustaan helposti irti, jos se olisi
sattunut kaatumaan. Hän antoi hevosen itsensä valita tien sillä aikaa
kuin hän katsoi Daleen tahi vielä kauemmaksi nähdäkseen Bon. Vihdoin
huomasi hän hänet. Kaukana alhaalla, tuolla metsäisellä penkereellä
näki hän vilahdukselta harmaan mustangin ja kirkkaan välähdyksen Bon
tukasta. Hänen sydämensä riemuitsi. Dale tavoittaisi pian Bon ja
kiiruhtaisi tämän ja vaaran väliin. Ja silloin, vaikka Helen ei sitä
silloin huomannutkaan, muuttui hänen mielensä huomattavasti. Hän ei
enää pelännyt ja jokin kumma, kiihoittava ja käsittämätön tunne sai
hänet valtoihinsa.

Hän antoi hevosensa juosta, ja sittenkuin se oli laukannut
pehmeäpintaisen mäen juurelle, kiisi se sellaista vauhtia aukean
poikki, että tuuli punasi Helenin posket ja pani hänen korvansa
humisemaan. Dale katosi hänen näkyvistään, jolloin hän tunsi julmaa
omituista riemua. Hän koetti innokkaasti etsiä hänen hevosensa jälkiä
ja löysikin ne. Samoin löysi hän Bon mustangin, karhun ja koirankin
jäljet. Hänen hevosensa tuntien ehkä riistan olevan läheisyydessä ja
peläten jäävänsä yksinään, läksi joustavasti ja voimakkaasti juoksemaan
hypellen pensaiden ja kantojen yli. Aukea oli näyttänyt lyhyeltä, mutta
se olikin pitkä, ja Helen ratsasti tuon vähitellen laskeutuvan rinteen
poikki hirmuista vauhtia. Hän ei halunnut jäädä jälkeen eikä hän
välittänyt enää vaarastakaan. Jokin poltti tasaisesti hänen rinnassaan,
jokin ilon aiheuttama julma ja voimakas vimma. Kun hän näki kaukana
toisessa aukiossa Dalen sivuuttaneen Bon ja Bon kannustavan pientä
mustangiaan kovemmin kuin milloinkaan ennen, syntyi Helenissä kiihkeä
halu tavoittaa hänet, voittaa hänet tässä ihmeellisessä takaa-ajossa ja
näyttää hänelle ja Dalelle, mitä Helen Raynerissä pohjimmittain piili.

Hän huomasi kumminkin edessään olevasta maanlaadusta, että hänen
kunnianhimonsa tulisi olemaan lyhytikäinen, mutta tämä peninkulman
pituinen nopea ratsastus oli jotakin, jonka muisto kalvistutti aina
hänen poskensa ja kiihoitti hänen mieltään.

Aukio oli vain liian lyhyt. Kova vauhti vei Helenin hevosen pian
metsään. Täällä sai hän ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen sen
päätöntä vauhtia kaatuneiden puunrunkojen yli ja pienten mäntyjen
välitse. Bo katosi näkyvistä ja Helen tunsi tarvitsevansa kaiken
järkensä voidakseen olla eksymättä. Hänen oli seurattava jälkiä ja
muutamissa paikoissa oli niitä hyvin vaikea huomata satulasta.

Hänen hevosensa oli sitäpaitsi tulinen ja kaiken muun lisäksi
vielä kiihoittunut. Se vaati hölliä ohjaksia ja omat tiensä. Helen
koetti sitäkin eksyäkseen vain jäljiltä ja kolhiutuakseen oksia ja
puidenrunkoja vasten. Hän ei voinut enää kuulla koiran haukuntaa
eikä Dalen huutoja. Männyt olivat pieniä, tiheässä kasvavia ja hyvin
sitkeitä. Niitä oli vaikea taivuttaa. Helen haavoitti kätensä,
sai kasvoihinsa naarmuja ja loukkasi polvensa. Hevosella oli tapa
poiketa omalle taholleen Helenin haluaman asemesta, ja kun se syöksyi
tiheihin vesakkoihin, joiden läpi oli vaikea päästä, oli kulku hyvin
vaivalloista Helenille. Se oli kumminkin nyt jo aivan samantekevää
hänelle, sillä raivostuttuaan kerran sieti hän jo kaikkea. Hän ei
väitellyt mielessään, oliko tämä toivoton kiire ollenkaan tarpeellinen.
Muudan lyönti päähänkin, joka oli melkein sokaista hänet, ei
lannistanut häntä ollenkaan. Hevosta oli vaikea hillitä ja aukeilla
paikoilla oli sen ohjaaminen aivan mahdotonta.

Vihdoin saapui hän toiselle rinteelle. Kun hän tuli erään jyrkänteen
laidalle, kuuli hän Dalen selvät huudot kaukaa ja Bon kimeät ja
riemuitsevat vastaukset niihin. Hän kuuli myöskin karhun ja koiran
aiheuttaman rähäkän kuilun pohjalta.

Tässä eksyi hän jälleen Dalen ja Bon jäljiltä. Rinne näytti
läpipääsemättömältä. Hän ratsasti takaisin harjannetta pitkin ja sitten
vasta eteenpäin. Lopulta hän saapui paikalle, jossa kaviot olivat
kaivaneet syviä jälkiä kapeihin pengermiin. Hypellessään askelmalta
askelmalle kompastui Helenin hevonen. Kun hän ohjasi sitä niiden yli,
oli se mennä nokalleen. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi ratsastanut
suoraan mäkeä alas. Ajon hurja vauhti tuli sitä pistävämmän teräväksi
Helenille, kuta pahemmiksi vastukset muuttuivat. Sitten vielä kerran
koiran haukunta ja karhun murina hurjistuttivat hänen hevosensa. Se
korskui kimakasti ja uhmaavasti ja nosti etujalkansa korkealle ilmaan.
Sitten se liukui murtaen itselleen tien pehmeään rinteeseen tiheän
vesakon läpi pannen irtonaiset kivet ja maan vyörymään edellään.
Se kaatuikin muutamalle penkereelle, mutta eräs haavikko tuki sitä
niin, että se pääsi jälleen jaloilleen. Taistelun äänet lakkasivat
kuulumasta, mutta Dalen kovat huudot sekoittuivat pihkalta tuoksuvaan
ilmaan.

Ennenkuin Helen huomasikaan, oli hän rinteen juurella muutamassa
kapeassa kuilussa, joka oli täynnä kiviä ja puita. Sointuva veden
kohina kantautui hänen korviinsa. Jälkiä oli kaikkialla, ja kun
hän saapui ensimmäiseen aukeaan paikkaan, näki hän, mistä kohti
hiekkarannalta karhu oli hypännyt veteen. Siinä se oli ahdistanut
Pedroa. Tuon taistelun jäljet olivat selvästi näkyvissä. Helen näki
karhun jäljet vastakkaisellakin hiekkarannalla.

Virran suuntaan ratsastaessaan paransi Helen yhä hevosensa vauhtia.
Tasaisella maalla olikin ratsu mainio. Kerran se hyppäsi suoraan
puronkin yli. Jokaisen hyppäyksen ja käänteen jälkeen odotti Helen
saavansa nähdä Dalen ja Bon karhun kimpussa. Kuilu kapeni kapenemistaan
ja virran uoma syveni. Hänen oli pakko hidastuttaa vauhtiaan voidakseen
sivuuttaa puut ja kalliot. Aivan odottamatta ratsasti hän sitten
pahki Daleen, Bohun ja huohottavaan Pedroon. Hänen hevosensa pysähtyi
vastaten toisten hevosten kimeään hirnuntaan.

Dale katsoi hämmästyneenä ja ihaillen Heleniin.

"Kohtasitteko karhun jälleen?" hän kysyi heti.

"En. Ettekö ole ampunut sitä?" huohotti Helen taipuen hitaasti
satulassaan.

"Se pakeni tuonne louhikkoon, jonne meidän on sitä melkein mahdoton
seurata."

Helen liukui satulasta maahan huudahtaen helpotuksesta. Hän huomasi
olevansa verinen ja likainen, hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä
ja aivan likomärkänä hiestä, puhumattakaan siitä, että se oli aivan
riekaleina. Jokaista lihasta poltti ja pisteli, ja kaikki luut
tuntuivat olevan poikki. Mutta kaiken tuon kannatti kyllä kärsiä, kun
näki Dalen läpitunkevan katseen ja Bon suunnattoman hämmästyksen.

"Nell Rayner!" huohotti Bo.

"Jos hevoseni ei vain olisi ollut niin huono kulkemaan metsässä",
huohotti Helen, "en olisi menettänyt niin paljon aikaa laskeutuessani
tänne tuolta vuorelta. Tavoitin teidät kumminkin."

"Tulitteko ratsastaen tuon viimeisenkin rinteen?" kysyi Dale.

"Tulinpa hyvinkin", vastasi Helen hymyillen.

"Me kävelimme sen kokonaan ja olimme onnelliset päästessämme tänne
sitenkin", sanoi Dale vakavasti. "Tänne ei mielestäni voida ratsastaa
millään hevosella. Se kai liukui koko matkan?"

"Niin se tekikin, mutta minä pysyin kumminkin sen selässä."

Bon epäily muuttui ihmettelyksi ja sanattomaksi ihailuksi. Ja Dalen
harvinainen hymy haihdutti hänen vakavuutensa.

"Olen pahoillani. Menettelin ajattelemattomasti. Luulin teidän palaavan
kotiin. Mutta kun loppu on hyvä, on kaikki muukin hyvin. Helen,
heräsittekö tänään?"

Helen loi silmänsä maahan välittämättä häneen suunnatusta kysyvästä
katseesta.

"Ehkä hieman", vastasi hän peittäen kasvonsa käsillään. Muistaessaan
Dalen kysymykset ja tämän varmat sanat, ettei hän tunne elämän oikeata
tarkoitusta, ja oman itsepäisen vastustuksensa, tunsi hän hieman
häpeävänsä. Mutta se meni pian ohi.

"Ajo oli suurenmoinen", sanoi hän. "En tuntenut itseäni. Olitte
oikeassa."

"Kuinka monessa suhteessa huomasitte minun olevan oikeassa?" kysyi Dale.

"Kaikissa muissa paitsi yhdessä, luullakseni", vastasi Helen nauraen ja
väristen. "Olen melkein kuolemaisillani nälkään nyt. Olin niin vihainen
Bolle, että olisin voinut kuristaa hänet. Näin tuon kauhean pedon ja
tiedän nyt, millaista kuolemanpelko on. Olin eksyksissäkin pari kertaa
aivan kokonaan. Muuta en muista."

Nyt voi Bokin jo puhua. "Viimeinen oli muistaakseni, että rakastut
hurjasti."

"Jos Dale on oikeassa, on minun lisättävä sekin tämänpäiväisiin uusiin
kokemuksiini, ennenkuin tiedän, mitä oikea elämä on", vastasi Helen
kainosti.

Metsästäjä kääntyi. "Lähtekäämme", sanoi hän vakavasti.



XIII.


Ratsastettuaan useampia päiviä tuon ihmeellisen keltaisen ja
purppuraisen puiston ruohoisella kamaralla ja kuunneltuaan haaveillen
päivisin putouksen sointuvaa ja aina muuttuvaa kohinaa ja öisin
metsästelevien susien hurjaa ja valittavaa ulvontaa ja kiivettyään
huimaaviin korkeuksiin, joissa tuuli tuoksui suloisesti, menetti Helen
Rayner tiedon ajankulusta ja unhotti vaaran.

Roy Beemania ei kuulunut palaavaksi. Kun Dale silloin tällöin puhui
hänestä ja hänen etsinnästään, ei tytöillä ollut juuri muuta sanomista
kuin valittaa vanhan enonsa sairautta. Sitten he unhottivat asian
jälleen. Jokainen, joka tähän aikaan vuodesta oleskeli lyhyenkin
ajan tässä paratiisissa, kiintyi siihen niin, että se muistui hänen
mieleensä myöhemmin sekä nukkuessa että valvoessa.

Bo antautui kokonaan tuohon villiin elämään, hän rakasti hevosia ja
ratsasteli, helli Dalen monia kesyjä hevosia, mutta erittäinkin Tomia,
puumaa. Tuo suuri kissa seurasi häntä kaikkialle, leikki hänen kanssaan
kieritellen ja huitoen käpälillään kuin kissa, ja se laski suuren
päänsä hänen syliinsä kehräten tyytyväisesti. Bo ei pelännyt juuri
mitään ja täällä villissä luonnossa haihtui loputkin hänen arkuudestaan.

Dalella oli muudan toinenkin lemmikki, kasvava musta karhunpenikka,
jota sanottiin Mussiksi. Se oli sairaalloisesti mustasukkainen pikku
Budille ja vihasi äärettömästi Tomia. Muuten se oli hyvin kiltti karhu,
joka oli puolueettomalle Dalelle suureksi iloksi. Mutta silloin kun
Dale sattui olemaan selin, karkoitti Tom Mussin aina leiristä, ja
joskus Muss pysyikin poissa kauan aikaa kuljeskellen yksinään. Bon
tulon jälkeen, koska hän kulutti suurimman osan ajastaan eläinten
seurassa, oli nähtävästi leiri Mussinkin mielestä puoleensavetävämpi.
Senvuoksi ennustikin Dale Mussin ja Tomin pian rupeavan riitelemään.
Bosta ei ollut mikään niin ihanaa kuin painiskeleminen tuon mustan
karhun kanssa. Muss ei ollut vielä hyvinkään suuri eikä kovin
raskaskaan, ja painiessaan tuon voimakkaan ja jäntevän tytön kanssa
joutui se joskus tappiolle. Sen hyväksi on mainittava, että se oli
hyvin varovainen voidakseen olla loukkaamatta Bota. Se ei milloinkaan
purrut eikä raapinut, vaikka se joskus antoikin Bolle äänekkäitä
lyöntejä käpälillään, jolloin Bo puristi sormikoidut kätensä nyrkkiin
ja hyökkäsi sen kimppuun tosissaan. Muutamana iltana ennen heidän
tavallista varhaista illallistaan katselivat Dale ja Helen, miten Bo
leikki karhun kanssa. Hän oli mitä hilpeimmällä tuulella, täynnä elämää
ja taistelunhalua. Tom makasi pitkin pituuttaan ruohokossa ja katseli
heitä kapein kiiluvin silmin.

Kun Bo ja Muss tarttuivat toisiinsa syliksi ja alkoivat kieriskellä
ruohokossa, kiinnitti Dale Helenin huomion puumaan.

"Tom on mustasukkainen. On omituista, miten eläimet ovat ihmisten
kaltaisia. Minun on vietävä Muss pian aitaukseen, muuten rupeavat ne
tappelemaan."

Helen ei huomannut Tomissa muuta kuin sen, ettei se näyttänyt leikkiin
taipuvaiselta.

Heidän syödessään illallista katosivat sekä karhu että puuma, vaikka
he huomasivatkin sen vasta jälkeenpäin. Dale vihelsi ja kutsui, mutta
kilpailijat eivät palanneet. Seuraavana aamuna oli Tom leirissä nukkuen
mukavasti Bon jaloissa, ja kun Bo nousi, seurasi se häntä kuten
ennenkin. Mutta Mussia ei kuulunut eikä näkynyt.

Nämä seikat tekivät Dalen levottomaksi. Hän poistui leiristä ottaen
Tomin mukaansa. Palattuaan kertoi hän seuranneensa Mussin jälkiä niin
kauaksi kuin suinkin ja koettaneensa sitten usuttaa Tomin sen jäljille,
mutta puuma ei ollut halunnut tahi ei ollut voinut seurata niitä. Dale
kertoi, ettei Tom pitänyt karhun jäljistä, mikä onkin luonnollista,
koska puumat ja karhut ovat luonnollisia vihamiehiä keskenään. Siten
menetti Bo joko sattumalta tahi tarkoituksesta yhden lemmikeistään.

Metsästäjä etsi sitä seuraavana päivänä likimmäisiltä rinteiltä,
kiipesipä eräälle vuorellekin. Hän ei löytänyt kumminkaan jälkeäkään
Mussista, mutta kertoi nähneensä jotakin muuta.

"Haluatteko, tytöt, vieläkin kokea jotakin hyvin jännittävää?" kysyi
hän.

Helen hymyili myöntymyksensä ja Bo vastasi omaan innostuneeseen
tapaansa.

"Ettekö välitä, vaikka pelästyisittekin?" jatkoi Dale.

"Ette voi pelästyttää minua ollenkaan!" väitti Bo, mutta Helen näytti
epäilevältä.

"Eräällä niityllä osuin pahki muutamaan hevoseeni -- nilkuttavaan
kimoon, jota ette ole nähneet. Tuo vanha harmaakarhu, jota me silloin
ajoimme takaa oli tappanut sen. Hevonen ei ollut ollut vielä kuolleena
tuntiakaan. Siitä juoksi vielä verta eikä siihen muutenkaan oltu juuri
koskettukaan. Karhu kuuli tuloni tahi näki minut ja pakeni metsään.
Mutta se palaa kyllä illalla takaisin. Menen sinne sitä vahtimaan
ja ammun sen nyt. Mielestäni olisi teidän tultava mukaani, sillä en
haluaisi jättää teitä tänne yksiksenne yöksi."

"Otatteko Tominkin sinne?" kysyi Bo.

"En, sillä karhu voi vainuta sen. Eikä Tom sitäpaitsi ole mikään
luotettava karhujen ahdistaja. Jätän Pedronkin kotiin."

Kun he olivat syöneet nopeasti illallisen ja Dale oli hakenut hevoset
leiriin, oli aurinko laskenut ja laakso alkoi hämärtyä vuorten
huippujen loistaessa vielä kirkkaina.

Tie, jota Dale seurasi rinteen laelle, kiemurteli sinne tänne ja heiltä
meni melkein tunti sen kulkemiseen. Senvuoksi olikin heidän laelle
päästyään ja saavuttuaan metsään jo aivan hämärä. Aaltoilevaa puistoa
jatkui niin pitkälti kuin Helen voi nähdä. Sitä reunustavassa metsässä
oli siellä täällä pitkiä niemekkeitä, ja niityllä oli eristettyjä
metsikköjä kuin saaria.

Noin kymmenentuhannen jalan korkeudessa oli tämä kirkas ja kylmä
yö suurenmoinen ja ilmastollisessa suhteessa harvinainen. Seudut
näyttivät aivan sellaisilta kuin savustetun lasin läpi katsellessa.
Kaikki esineet olivat selvästi näkyvissä, kaukaisetkin, ja näyttivät
suurennetuilta. Lännessä, missä auringonlaskun kajastus ei ollut
vielä haihtunut tummalta, koloiselta ja kuusien latvojen katkomalta
taivaanrannalta, oli sellainen läpinäkyvä kultainen viiva, joka
sulautui taivaan tähtikirkkaaseen sineen, ettei Helen voinut muuta kuin
katsoa ihmetellen ja ihaillen.

Dale kannusti hevosensa juoksuun ja tyttöjen vireät ratsut seurasivat
sitä. Maa oli kuoppaista tiheässä kasvavien ruohomättäiden vuoksi,
mutta hevoset eivät kumminkaan kompastelleet. Niiden liikkeet ja
korskahtelut ilmaisivat niiden kiihtymystä. Dale opasti heitä monien
metsikköjen ympäri pitkään ruohoa kasvavaan notkoon ja sitten suoraan
länteen päin muutaman aukion poikki, metsää kohti, joka kuvastui
selvästi öistä taivasta vasten. Hevoset kulkivat nopeasti ja tuuli
puhalsi jääkylmästi. Helen voi juuri hengittää ja hän huohotti niin
kuin hän juuri olisi päässyt korkean kukkulan laelle. Tähdet alkoivat
tuikkia sinisellä taivaalla ja kajastus vaaleni hieman, mutta hämärää
kumminkin jatkui. Aukio näytti leveältä, mutta olikin todellisuudessa
kapea. Kun he saapuivat harvaan metsikköön, jota jatkui rinteelle,
kunnes vastassa oli tiheämpi ja eristetympi metsäsaareke, laskeutui
Dale satulasta ja sitoi hevosensa puuhun kiinni. Kun tytöt olivat
laskeutuneet, teki hän samoin heidänkin hevosilleen.

"Pysytelkää aivan kintereilläni ja kävelkää niin hiljaa kuin suinkin",
kuiskasi hän. Kuinka pitkältä ja tummalta hän näyttikään pimenevässä
valossa! Heleniä huumasi nytkin, kuten usein viimeaikoina, tuon miehen
omituinen käskevä voima. Kävellen pehmeästi ja aivan äänettömästi
pujahti Dale tuohon säännöttömään metsikköön, jossa näytti olevan
kapeita syrjäteitä ja niemekkeitä. Sitten saapui hän äkkiä tiheää
metsää kasvavalle rinteen laelle, jossa oli pimeä kuin säkissä.
Mutta seuratessaan häntä rupesi Helen erottamaan puita, ohuita
surkastuneita kuusia, joista muutamat olivat kuivuneita. Rinne oli
pehmeä ja joustava, ja sitä oli helppo kiivetä melutta. Dale kulki
niin varovaisesti, ettei Helen voinut kuulla hänen askeleitaan, ja
pimeys oli usein niin synkkä, ettei hän voinut Dalea nähdäkään. Silloin
kulki kylmiä väreitä hänen selkäänsä pitkin. Bo piti kiinni Helenista
vaikeuttaen siten hänen kulkuaan ja saattaen Bon rohkeuden näyttämään
vähemmän kehumista ansaitsevalta. Vihdoin päästiin tasaiselle maalle.
Helen näki edessään vaaleanharmaan taustan, jossa oli mustia viiruja.
Toinen silmäys ilmaisi hänelle kumminkin, että ne olivat aukeata
niittyä vasten näkyviä puunrunkoja.

Dale pysähtyi ja kosketti Heleniin, joka myöskin seisahtui
jännittyneenä. Dale kuunteli. Tuntui ihmeelliseltä katsella häntä,
kun hän seisoi siinä kumartunein päin hiljaa ja liikkumatonna kuin
puunrunko.

"Se ei ole vielä tullut", kuiskasi Dale hiipien eteenpäin hitaasti.
Helen ja Bo töksähtelivät pahki ohuihin kuivuneihin oksiin, joita ei
voitu huomata ja jotka risahtelivat. Sitten Dale polvistui näyttäen
painuvan maahan.

"Teidän on ryömittävä", kuiskasi hän.

Kuinka omituiselta ja lumoavalta se tuntuikaan Helenistä, vaikka se
olikin vaivalloista. Maassa oli risuja ja kuivuneita oksia, joiden yli
oli varovaisesti ryömittävä, ja koska oli heittäydyttävä vatsalleenkin
tarpeen vaatiessa, oli hänen pakko ponnistaa suunnattomasti voimiaan
päästäkseen eteenpäin tuuma tuumalta. Dale kiemurteli eteenpäin kuin
suuri käärme.

Metsä tuli vähitellen valoisammaksi. He lähestyivät nyt niityn päätä.
Helen näkikin jo palasen aukiosta, jonka takana oli tummaa kuusimetsää.
Iltarusko leimusi tahi tanssi kuin himmeät revontulet ja sammui sitten
kokonaan. Dale ryömi kauemmaksi pysähtyen vihdoin niityn päässä
kasvavan parin puun väliin.

"Tulkaa tänne viereeni", hän kuiskasi.

Helen jatkoi ryömimistään ja pian oli Bo hänen vieressään. Hän
huohotti, kasvot olivat aivan kalpeat ja silmät loistivat niin suurina,
että ne voitiin helposti nähdä haihtuvassa valossa.

"Kuu alkaa nousta. Saavuimme juuri parhaaseen aikaan. Vanha karhu ei
ole siellä vielä, mutta minä näen arosusia. Katsokaa." Dale viittasi
aukean niityn pään poikki muutamaan epäselvästi näkyvään kohtaan, joka
oli lyhyen matkan päässä metsänlaidasta.

"Tuolla on hevosenraato", kuiskasi hän. "Ja jos katsotte tarkemmin,
voitte huomata arosudetkin. Ne ovat harmaita ja ne liikkuvat. Ettekö
voi kuulla niiden läähätystä?"

Helenin jännittyneet korvat, jotka olivat täynnä kuviteltuja ääniä,
erottivat kumminkin pian hiljaisia napsahduksia ja murinaa. Bo puristi
hänen käsivarttaan.

"Kuulen ne. Ne tappelevat. Voi sentään!" huohotti hän huokaisten syvään
kuvaamattomasta jännityksestä.

"Olkaa hiljaa nyt, katselkaa ja kuunnelkaa!" sanoi Dale.

Tuo musta mutkainen metsänlaita näytti vähitellen tulevan yhä
mustemmaksi, niityn harmaa nurkkaus vaaleni hitaasti jonkun
näkymättömän voiman vaikutuksesta, hitaasti himmenivät tähdet ja taivas
kirkastui. Kuu oli nousemaisillaan jostakin päin. Tuo epäselvästi
näkyvä läikkäkin rupesi vähitellen paremmin näkymään.

Puitten latvojen välistä, jotka nyt tuntuivat olevan melko lähellä,
rupesi hopeanvärinen kuu heikosti näkymään. Se tummeni, katosi, loisti
jälleen kiiveten, kunnes sen kaunis sirppi kohosi puun latvoihin,
irtautui niistä salaperäisesti ja muuttui kirkkaaksi ja kylmäksi. Sitä
mukaa kuin niityn itäinen laita tummenemistaan tummeni, vaaleni niitty
ja vastakkaisen puolen laidasta voitiin jo erottaa yksityisiä puitakin.

"Voi katsokaa nyt!" huudahti Bo hiljaa ja pelokkaasti viitatessaan.

"Älkää puhuko niin kovasti", kuiskasi Dale.

"Mutta minä näen jotakin."

"Hss!" komensi Dale.

Katsoessaan sinnepäin, jonne Bo viittasi, ei Helen voinut nähdä muuta
kuin kuun valaiseman maankamaran, joka pyöristyi läheisyydessä pieneksi
kukkulaksi.

"Olkaa nyt hiljaa", kuiskasi Dale. "Ryömin tuonne voidakseni katsella
paikkaa toiseltakin suunnalta. Palaan heti."

Hän peräytyi äänettömästi ja katosi. Kun hän oli poistunut, tunsi Helen
sydämensä sykkivän nopeammasti ja ihonsa polttavan.

"No voi sinua! Nell, katsohan toki!" kuiskasi Bo peloissaan. "Näin
varmasti jotakin."

Tuon pyöreän kummun laella liikuskeli joku pyöreä esine hitaasti tullen
lähemmäksi valoon. Helen katsoi siihen pidättäen hengitystään. Se
kuvastui nyt selvästi taivasta vasten, ollen näköjään suuri, pyöreä
ja julma harmahtava eläin. Toisen kerran näytti se suurelta, toisen
kerran taas pieneltä, väliin tuntui se olevan aivan lähellä, väliin
taas kaukana. Se näytti vihdoin tulevan suoraan heitä kohti. Helen
totesi nopeasti, ettei peto ollut enää kahdenkaantoista metrin päässä.
Hänen kokemuksensa alkoivat juuri lisäytyä taasen uudella, hän tunsi
todellista kauhistuttavaa pelkoa, hänen verensä tuntui hyytyvän, hänen
sydämensä jyskytti kovasti pysähtyäkseen sitten kokonaan ja hän olisi
mielellään paennut, mutta oli kuin kiinnikasvanut paikoilleen, kun Dale
palasi hänen viereensä.

"Tuolla on muudan suuri siili", kuiskasi hän. "Se oli ryömimäisillään
teidän ylitsenne, jolloin olisitte tullut täyteen piikkejä."

Sanottuaan sen heitti hän puukalikalla eläintä. Se hyppäsi suoraan ylös
ja pyörähti hämmästyttävän ketterästi, jolloin kuului ratisevaa ääntä.
Sitten se ryömi näkymättömiin.

"Siili!" kuiskasi Bo huohottaen. "Yhtä hyvin olisitte voinut sanoa sitä
norsuksikin!"

Helen huokaisi hyvin syvään merkityksellisesti. Hän ei halunnut kertoa,
millaisia tunteita tuon vaarattoman siilin näkeminen oli hänessä
herättänyt.

"Kuunnelkaa!" varoitti Dale hiljaa. Hänen suuri kätensä tarttui Helenin
sormikoituun. "Tuo on totisesti jotakin erämaahan kuuluvaa."

Yön rauhallisuuden rikkoi suden ulvonta terävästi ja kylmästi, mutta
se kuului kaukaa, ihmeellisen kaukaa. Kuinka hurjalta, surulliselta
ja nälkäiseltä se kuulostikaan, ja kuinka ihmeteltävän selvältä! Sen
sointu värisytti Helenin koko ruumista herättäen hänessä hurjia,
kuvaamattomia ja syviä tunteita. Jälleen muudan tämän metsän ääni
vei hänen ajatuksensa kauas hämärään menneisyyteen, josta hänkin oli
peräisin.

Ulvonta ei uudistunut. Arosudetkin olivat hiljaa. Seurasi äänettömyys,
jota ei mikään häirinnyt.

Dale töykkäsi Heleniä ja ojentautui sitten taputtamaan Bota. Hän
katseli tarkkaavaisesti niitylle ja hänen jännityksensä voitiin tuntea.
Helen jännitti katsettaan niin paljon kuin suinkin ja näki harmaitten
arosusien luikkivan tiehensä kuunvalosta metsän pimentoon, jonne ne
katosivat. Ei ainoastaan Dalen tarkkaavaisuus, vaan hiljaisuuskin ja
hetken ja paikan aiheuttama kiihko tuntuivat olevan täynnä ihmeellistä
voimaa. Bo tunsi kai sen myöskin, koska hänen ruumiinsa vapisi. Hän
painautui aivan Heleniin kiinni ja hengitti nopeasti ja syvään.

"Kas niin!" murahti Dale hiljaa.

Helen ymmärsi Dalen huudahduksen ilmaiseman helpotuksen ja varmuuden
ja käsitti samalla jotakin siitä, millaiselta tilanne oli tuntunut
metsästäjästä.

Sitten hänen vaaniva ja valpas katseensa kiintyi erääseen metsästä
ilmestyvään himmeästi näkyvään harmaaseen varjoon. Se liikkui, mutta
ei suinkaan tuo suuri esine voinut olla mikään karhu. Nyt se tuli
varjosta kirkkaaseen kuunvaloon. Helenin sydän jyskytti, sillä tulija
oli sittenkin äärettömän suuri harmaakarhu, joka kävellä kyhnysteli
hevosenraatoa kohti. Helen tarttui vaistomaisesti Dalen käsivarteen,
joka tuntui raudankovalta sen värähtelevästä pinnasta huolimatta.
Kosketus huojensi hänen keuhkojensa painoa ja selvitti hänen kurkkuaan.
Hänen pelkonsa katosi kokonaan ja hän tunsi vain ääretöntä jännitystä.
Bon syvät henkäykset ja hänen ruumiinsa kova vapiseminen ilmaisivat,
että hänkin oli huomannut karhun.

Peto näytti kuunvalossa hirmuisen suurelta, ja tämä villi niitty
tummine metsäisine laitoineen muodosti sille sopivan kehyksen. Helenin
joustava mieli, joka oli niin herkkä mielenliikutuksille, kummasteli
vielä tämän tilanteen ihmeellisyyttä ja tarkoitusta. Hän toivoi karhun
kuolemaa, vaikka hän samalla säälikin sitä.

Karhun kulku oli huojuvaa, heiluvaa ja hidasta, ja kului kotvanen,
ennenkuin se saapui haaskan luo. Kun se vihdoin tuli sen viereen,
kiersi se sen nuuskien sitä äänekkäästi ja lopulta muristen. Se oli
nähtävästi huomannut, että haaskalla oli käynyt kuokkavieraita. Karhu
voitiin kyllä nähdä kokonaan, mutta ainoastaan sen ääriviivat ja väri.
Se oli noin parinsadan metrin päässä katsojista. Sitten näytti siltä
kuin se olisi alkanut vetää raatoa johonkin, ja todellakin kiskoi se
sitä poispäin hyvin hitaasti, mutta kumminkin varmasti.

"Katsokaahan sitä!" kuiskasi Dale. "Eikö se olekin voimakas? Mutta minä
pysähdytän sen varmasti."

Karhu pysähtyi kumminkin omasta halustaan juuri metsän varjon laitaan.
Siten se laskeutui kyyrysilleen saaliinsa viereen alkaen sitä jyrsiä ja
repiä.

"Jess oli mainio hevonen", mumisi Dale julmasti. "Liian hyvä tuollaisen
harmaakarhu-ryökäleen syötäväksi."

Sitten nousi metsästäjä tyynesti polviasentoon pyssy ojennettuna ja
katseli viereisen puun alempia oksia.

"Tytöt, on mahdotonta edeltäpäin sanoa, mitä tuollainen harmaakarhu voi
tehdä. Jos huudan, on teidän kiivettävä tuohon puuhun ja nopeasti."

Sanottuaan sen ojensi hän pyssynsä nojaten vasemman kyynärpäänsä
polveensa. Piipun pää, joka ei ollut varjossa, kiilsi kirkkaasti kuun
valossa. Mies ja ase vakautuivat liikkumattomiksi kuin kivi. Helen
pidätti hengitystään. Mutta Dale hellitti otteensa ja laski pyssyn
alas. "En voi nähdä jyvää selvästi", kuiskasi hän pudistaen päätään.
"Muistakaa nyt, että kiipeätte puuhun, jos huudan."

Jälleen hän tähtäsi ja jäykistyi hitaasti liikkumattomaksi. Helen
ei voinut kääntää lumottuja silmiään hänestä. Dale oli tuossa
polviasennossa avopäin, ja ollen varjossa voi Helen selvästi nähdä
hänen säännöllisen sivukuvansa, ankaran ja kylmän.

Tulen leimahdus ja kova pamahdus säikähdyttivät häntä. Sitten hän kuuli
luodin sattuvan. Muutettuaan katsettaan huomasi hän karhun kallistuvan
suonenvedontapaisesti kohottaen takajalkojaan. Kuului äänekkäitä
napsahduksia, kun se haukkoi ilmaa raivoissaan. Mutta muuta ääntä
ei kuulunut. Sitten paukahti Dalen suuri pyssy jälleen. Helen kuuli
taasen sattuvan luodin omituisen läjähdyksen. Karhu kaatui jymähtäen
kuin kuolettavan iskun vaikutuksesta. Mutta yhtä nopeasti oli se taas
jaloillaan ja alkoi pyöriä paikoillaan karjuen käheästi ja hurjasti
tuskasta ja raivosta. Sen liikkeet veivät sen nopeasti kuunvalosta
puiden varjoon, jonne se katosi. Siellä muuttui murina hampaiden
kiristelyksi. Pensaat ritisivät ja oksat katkeilivat, kun se pakeni
metsään.

"Se on varmasti hurjana raivosta", sanoi Dale nousten seisoalleen, "ja
vaikeasti haavoittunutkin. En halua kumminkaan seurata sitä tänä yönä."

Tytötkin nousivat, ja Helen huomasi jalkojensa vapisevan ja tunsi
olevansa viluissaan.

"Eikö se ollutkin ihmeellistä?" huudahti Bo.

"Oletteko peloissanne, koska hampaanne kalisevat?" kysyi Dale.

"Minulla on vilu."

"Nyt onkin melko kylmä. Nyt kun tuo loppui, tunnette sen. Nell,
luullakseni teitäkin vilustaa?"

Helen nyökäytti päätään. Häntä vilusti todellakin enemmän kuin
milloinkaan ennen, mutta se ei estänyt verta virtaamasta omituisen
lämpimästi hänen suonissaan eikä sydäntä sykkimästä nopeammasti, minkä
syytä hän ei ruvennut ottamaan selville.

"Kiiruhtakaamme", sanoi Dale poistuen edellä metsästä ja kiertäen sen
nokan rinteelle. Laskeuduttuaan tasangolle tunkeutuivat he harvan
metsän läpi sinne, johon he olivat jättäneet hevosensa.

Tuuli alkoi nyt puhaltaa kovemmasti, ei kumminkaan metsässä, vaan
aukeilla paikoilla. Se oli hirveän kylmää. Dale auttoi Bon satulaan ja
sitten Helenin.

"Olen aivan jäykistynyt", sanoi tämä. "Putoan varmasti."

"Ettekä putoa. Lämpiätte tuossa tuokiossa", vastasi Dale, "sillä aiomme
ratsastaa takaisin melkoista vauhtia. Antakaa Rangerin kulkea vapaasti
ja pysytelkää vain satulassa."

Rangerin ensimmäiset laukat panivat jo Helenin veren kiertämään.
Se kiisi kuin nuoli sen kaunismuotoisen tumman pään pysyessä Dalen
hevosen rinnalla. Kuu valaisi niityn selvästi ja kirkkaasti muuttaen
sen ruohon omituisesti hopeanväriseksi. Metsäsaarekkeet, jotka olivat
kuin teräviä mustia saaria kuun valaisemassa järvessä, näyttivät olevan
täynnä varjoja ja karhujen piilopaikkoja, joista nuo pedot olivat
valmiit hyökkäämään kimppuun. Kun Helen lähestyi tuollaista metsikköä,
sykkivät hänen valtimonsa ja sydän jyskytti. Puolen peninkulman
pituinen ratsastus kartoitti vilun. Kaikki näytti ihmeellisen
kauniilta, taivaalla kulkeva kuu, joka näytti aivan valkoiselta tuon
tumman sinen keskellä, kalpeat tyynet tähdet, jotka näyttivät niin
juhlallisilta suuressa etäisyydessään, nuo houkuttelevat samalla kertaa
sekä ystävälliset että salaperäiset metsäniemekkeet, nopeat hevoset,
jotka juoksivat pehmeästi ja tahdikkaasti ruohokossa hypellen ojien
ja kuoppien yli ja pannen kovan tuulen pistämään ja leikkaamaan.
Kun he olivat tullessaan ratsastaneet tämän niityn poikki, oli se
tuntunut pitkältä, mutta nyt takaisin tullessa oli se yhtä lyhyt kuin
lumoavakin. Helenille selvenivät kokemuksien vaikutukset hitaasti.
Mutta tämä nopea ratsastus, jolloin hevoset kulkivat vierekkäin, ja
kaikki tämä villi kauneus, täydensivät vuosien hitaan sisäisen työn.
Hurmion aiheuttamat kyyneleet jäätyivät hänen poskilleen ja hänen
sydämensä oli täynnä riemua. Kaikki tämän yön vaikutelmat menivät hänen
vereensä. Hänen ei tarvinnut nyt muuta kuin tuntea ja elää, mutta hän
voi ymmärtää nämä vaikutelmat ja muistaa ne ikuisesti jälkeenpäin.

Dalen hevonen ollen hieman edellä hyppäsi muutaman ojan yli. Ranger
teki kauniin hypyn, mutta putosi ruohoiseen mättäikköön ja kompastui.
Helen lensi sen pään yli maahan. Hän liukui suulleen käsivarret
ojennettuina saaden niin kovan kolahduksen, että hän pyörtyi.

Hän kuuli Bon huudon, tunsi märän ruohon sivelevän kasvojaan ja
voimakkaiden käsivarsien kosketuksen, kun ne nostivat häntä. Dale oli
kumartunut hänen ylitseen katsoen häntä kasvoihin. Bo syleili häntä
kiihkeästi. Helen voi ainoastaan huohottaa, sillä hänen rintansa tuntui
painuneen sisään. Ilman puute tuntui hyvin tuskalliselta.

"Nell, ette suinkaan ole vahingoittunut? Putositte keveästi kuin
höyhen. Tämä on ruohokkoa. Ette voi olla loukkaantunut", sanoi Dale
vakavasti.

Hänen levoton äänensä tunkeutui Helenin korviin tunnottomuudesta
huolimatta, ja hänen voimakkaat kätensä tunnustelivat nopeasti Helenin
käsivarsia ja hartioita etsien katkenneita luita.

"Olette vain menettänyt hengityskykynne hetkiseksi", sanoi Dale.
"Sellainen tuntuu hirveältä, mutta ei ole ollenkaan vaarallista."

Helen sai jo hieman ilmaa keuhkoihinsa, jolloin tuntui kuin niihin
olisi pistetty neuloilla, sitten voi hän jo hengittää syvempään ja
vihdoin täydellisesti.

"Luullakseni en ole ollenkaan vahingoittunut", huohotti hän.

"Lensitte todellakin komeasti. Kauniimpaa putoamista en ole milloinkaan
nähnyt. Rangerille sattuu tuollaista kumminkin harvoin. Ratsastimme
liian nopeasti. Mutta se oli hauskaa, eikö ollutkin?"

Mutta tähän vastasi Bo. "Oh, suurenmoista! Olin kumminkin hieman
peloissani."

Dale piti vieläkin Helenin kättä omassaan. Helen irroitti sen
katsoessaan häneen. Tämä hetki ilmaisi hänelle sen, mikä päiväkausia
oli ollut suloista epävarmuutta, houkuttelevan läheistä ja omituista,
mutta kumminkin hämmentävää. Tämä tapaus muodosti tämän hurjan ja
ihmeellisen ratsastuksen nopean lopun. Mutta sen vaikutus, sen vereen
tunkeutunut tieto ei milloinkaan muuttuisi. Ja siihen oli aivan
erottamattomasti yhtynyt tämä metsien mies.



XIV.


Seuraavana aamuna heräsi Helen huutoon, jonka hän luuli kuulleensa
unissaan. Hän nousi säpsähtäen istualleen. Auringonnousu kultasi ja
punasi juuri harjanteitten mutkaista kuusilaitaa. Bo oli polvillaan ja
palmikoitsi tukkaansa samalla kun hän koetti tirkistää ulos.

Ja kimakan huudon synnyttämä kaiku kiersi takaisin kallioista. Tytöt
tunsivat Dalen äänen.

"Nell, Nell, herää jo!" huusi Bo hurjasti. "Tänne on tullut vieraita,
hevosia ja miehiä!"

Helen nousi polvilleen ja tirkisti Bon olan yli. Dale, seisoen
suorana ja varuillaan nuotion vieressä, heilutti hattuaan. Puiston
tuonnimmaisesta metsättömästä päästä lähestyi lauma kuorma-aaseja,
joita ratsastavat miehet ajoivat. Ensimmäisten miesten joukosta tunsi
Helen Roy Beemanin.

"Tuo ensimmäinen on Roy!" hän huudahti. "En unhota milloinkaan hänen
ratsastustapaansa. Bo, tämä kai tarkoittaa eno Alin tuloa."

"Varmasti. Saamme kiittää onneamme. Täällä olemme saaneet olla turvassa
ja terveinä puhumattakaan ihanasta olostamme täällä. Katsohan noita
paimenia. Katsohan nyt toki! Kyllä tämä sentään on suurenmoista!"
lörpötteli Bo.

Dale kääntyi ja huomasi tyttöjen katsovan ulos. "Teidän on jo aika
nousta!" huudahti hän. "Enonne on saapunut."

Vetäydyttyään jälleen majaan istui Helen hetkisen aivan liikkumatonna,
sillä Dalen äänen omituinen sävy järkytti häntä. Hän kuvitteli
ymmärtävänsä, että Dale oli pahoillaan tuon ratsujoukon tulosta ja sen
aikomuksesta -- viedä hänet täältä Pinessä olevalle maatilalle. Helenin
sydän alkoi heti sykkiä nopeammin, mutta niin kumeasti kuin rinta olisi
koettanut hiljentää sen ääntä.

"Kiiruhtakaa nyt, tytöt!" huusi Dale.

Bo oli jo polvillaan pienen puron rannalla olevalla litteällä kivellä
pärskyttäen vettä ympärilleen kiireissään. Helenin kädet vapisivat
niin, että hän tuskin voi nauhoittaa kenkiään ja kammata tukkaansa, ja
hän viipyikin pukeutumisessaan paljon kauemmin kuin Bo. Kun hän tuli
näkyviin, puristi muudan lyhyt tanakka mies, jolla oli karkeat vaatteet
ja raskaat kengät, juuri Bon käsiä.

"Kas vain, olet aivan Raynerien näköinen", kuuli Helen hänen sanovan.
"Muistan isäsi, joka oli hyvin komea mies."

Heidän vieressään seisoivat Dale ja Roy, ja kauempana oli ryhmä hevosia
ja miehiä.

"Eno, tuolta tulee Nell", sanoi Bo hiljaa.

"Niinkö?" Vanha karjankasvattaja hengitti syvään kääntyessään.

Helen kiiruhti. Hän ei ollut luullut voivansa muistaa enoaan, mutta
silmäys vain noihin ruskeihin iloisiin kasvoihin ja noihin sinisiin,
loistaviin, mutta kumminkin surullisiin silmiin herätti hänen muistonsa
ja hän tunsi enonsa, samalla kun äitikin muistui omituisesti hänen
mieleensä.

Eno ojensi kätensä ottaakseen hänet vastaan.

"Nell Auchincloss kiireestä kantapäähän asti!" huudahti hän
suudellessaan Nelliä. "Olisin tuntenut sinut kaikissa tapauksissa."

"Eno Al", mumisi Helen, "muistan sinut, vaikka olinkin silloin vain
nelivuotias."

"Ah, muistatko! Muistan sinut istumassa hajasäärin polvellani, mutta
silloin oli tukkasi vaaleampi ja kiharampi. Kummatkin ominaisuudet ovat
nyt hävinneet... Kuusitoista vuotta! Olet siis kaksikymmenvuotias nyt.
Millainen hieno ja hartiakas tyttö sinusta on kasvanutkaan! Ja, Nell,
olet kaunein Auchincloss, mitä milloinkaan olen nähnyt!"

Helen tunsi punastuvansa ja irroitti kätensä, kun Roy lähestyi
tervehtiäkseen häntä. Hän seisoi avopäin, jäntevästi ja suorana, mutta
eivät hänen kirkkaat silmänsä, eivät hänen tyynet kasvonsa eikä hänen
ojennettu kätensä ilmaisseet mitään tuosta koetellusta uskollisuudesta
ja suoritetusta työstä, jonka Helen tunsi hänen tehneen.

"Kuinka voitte, neiti Helen? Entä te, Bo?" sanoi hän. "Olette molemmat
päivettyneet ja näytätte terveiltä. Olen todellakin viivytellyt
tuomasta enoanne tänne, mutta luulin teidän viihtyvän täällä Miltin
luona jonkun aikaa."

"Viihtyneet olemmekin", vastasi Bo viekkaasti.

"No istuutukaamme nyt!" sanoi Auchincloss hengittäen syvään.

Hän vei tytöt turvepenkille, jonka Dale oli valmistanut heille suuren
kuusen juurelle.

"Olet varmaankin väsynyt. Kuinka voit?" kysyi Helen levottomasti.

"Väsynytkö! Voin ehkä hieman ollakin juuri tällä hetkellä. Mutta kun
Joe Beeman ratsasti luokseni kertomaan teistä, unhotin heti, että olen
väsynyt vanha hevoskaakki. En ole ollut näin terve vuosikausiin. Ehkä
noin kauniit ja nuoret sisarentyttäret voivat tehdäkin minusta uuden
miehen."

"Eno Al, minusta sinä näytät voimakkaalta ja terveeltä", sanoi Bo. "Ja
niin nuoreltakin, että --"

"Niin, niin, kyllä tiedän", keskeytti Al. "Näen lävitsenne. Voitte
tehdä enonne hyväksi paljonkin. Niin, tytöt, tunnen voivani hyvin.
Mutta omituista tämä sittenkin on! Ehkä iloni saada nähdä teidät
turvassa silloin, kun tuo kirottu Beasley-roisto --"

Helenin katsoessa häneen vakavasti hänen kasvonsa muuttuivat nopeasti
-- ja kaikkien näiden tukalien työn, taistelun ja tappioiden vuosien
uurtamiin vakoihin yhtyi jotakin, joka ei ollut ikää eikä alistumista,
vaan molempien aiheuttamaa surua.

"Viis hänestä kumminkin nyt!" lisäsi Al hitaasti ja lämmin hohde palasi
jälleen hänen kasvoihinsa. "Dale, tulehan tänne."

Metsästäjä tuli lähemmäksi.

"Olen sinulle velkaa enemmän kuin milloinkaan voin maksaa", sanoi
Auchincloss puristaen sisarentyttäret syliinsä.

"Ei, Al, ette ole velkaa minulle mitään", vastasi Dale miettiväisesti,
katsoen muualle.

"Joutavia", murahti Al. "Siinä sen nyt kuulitte, tytöt. Kuuntelehan
kumminkin, sinä villi metsästäjä, kun sanon. Ja te tytöt myöskin.
Milt, en ole milloinkaan uskonut sinun osaavan tehdä mitään muuta
kuin metsästää, mutta minun on kai nieltävä väärä luuloni sinusta
nyt. Ja niin minä teenkin. Tulosi luokseni, kuten teit, vaikka sitten
karkoitinkin sinut talostani, suunnitelmassasi pysyminen ja tyttöjeni
suojeleminen tuolta yllätykseltä ovat suurimmat palvelukset, mitä
minulle kukaan mies milloinkaan on tehnyt. Minua hävettää väärä
tuomioni, ja tässä on käteni."

"Kiitoksia, Al", vastasi Dale hymähtäen ja tarttui ojennettuun käteen.
"Haluatteko leiriytyä nyt tänne?"

"Emme suinkaan. Lepäämme vain hieman, jolla aikaa saat kiinnittää
tyttöjen matkatavarat aasien selkään, ja sitten lähdemme. Lähdet kai
kanssamme?"

"Huudan sitten tytöt aamiaiselle", sanoi Dale poistuen vastaamatta
Auchinclossin kysymykseen.

Helen, ymmärsi, ettei Dale aikonut tulla heidän kanssaan Pineen, ja
tämä huomio hämmästytti häntä suuresti. Oliko hän toivonut Dalen
tulevan?

"Tule tänne, Jeff!" huusi Al eräälle miehelleen.

Muudan lyhyt vääräsäärinen mies, jolla oli pölyiset vaateet ja auringon
paahtamat kasvot, erosi joukosta. Hän ei ollut enää nuori, mutta hän
hymyili poikamaisesti ja hänellä oli pienet kirkkaat silmät. Tullessaan
otti hän omituisesti ränsistyneen hatun päästään.

"Jeff, tervehdi sisarentyttäriäni", sanoi Al. "Tämä on Helen ja
isäntäsi tästä päivästä alkaen. Ja tämä tässä on Bo, kuten hänen
nimensä nyt lyhennettynä kuuluu. Hänen nimensä on oikeastaan Nancy,
mutta kun hän lepäsi vielä kätkyessään, sanoin häntä Bo-Peepiksi, ja
se nimi hyväksyttiin. Tytöt, tässä näette työnjohtajani, Jeff Mulveyn,
joka on ollut luonani parikymmentä vuotta."

Esitteleminen hämmästytti kaikkia noita kolmea, erittäinkin Jeffiä.

"Jeff, irroita kuormat ja satulat, sillä meidän on levähdettävä
hieman", sanoi Al työnjohtajalleen.

"Nell, saat kyllä tekemistä ohjatessasi tuota joukkoa", nauroi Al.
"Heillä ei ole vielä kenelläkään vaimoa. Mutta he ovatkin sellaisia
veitikoita, ettei kukaan nainen heistä huolisikaan."

"Eno, toivoakseni ei minun milloinkaan tarvitse ruveta heidän
isännäkseen", vastasi Helen.

"Kuinka? Sinun on ryhdyttävä siihen toimeen nyt heti", selitti Al.
"Mitään roistoja eivät he kumminkaan ole. Olen sitäpaitsi saanut
oivallisen uuden miehen."

Sanottuaan sen kääntyi hän Bohun päin ja tarkasteltuaan tämän sieviä
kasvoja kysyi hän nähtävästi hyvin tosissaan: "Lähetitkö erään
Carmichael-nimisen paimenen kysymään minulta työtä?"

Bo näytti hyvin hämmästyneeltä.

"Carmichael! En ole milloinkaan kuullut tuota nimeä ennen", vastasi Bo
hämillään.

"No, sanoinhan sen jo, että tuo nuori veitikka valehteli", sanoi
Auchincloss. "Mutta pidin tuon pojan näöstä ja annoin hänen jäädä."

Sitten kääntyi tilanomistaja laiskoittelevien paimenien puoleen.

"Las Vegas, tulehan tänne!" huusi hän kovasti.

Helen hurmaantui katsoessaan erästä pitkää ja solakkaa paimenta, joka
vastahakoisesti erosi joukosta. Hänellä oli ruskeiksi ahavoittuneet
kasvot, nuoret kuin pojan. Helen tunsi hänet, muisti tuon liehuvan
punaisen kaulahuivin, heiluvan revolverin ja tuon hitaan, kannusten
kilinän säestämän käynnin. Mies ei ollut kukaan muu kuin Bon ihailija,
tuo las-vegasilainen paimen.

Sitten Helen katsahti Bohun ja nähtyään hänet oli hänen melkein
mahdoton pidättää nauruaan. Tämäkin nuori neiti tunsi tuon
vastahakoisesti ja luonteenomaisesti lähestyvän paimenen. Bo katsoi
maahan punastunein poskin, ja Helen totesi ensimmäisen kerran,
että Bokin voi joutua neuvottomaksi. Hän kalpeni ja muuttui sitten
punaiseksi kuin ruusu.

"Kuulehan, sisarentyttäreni ei sano milloinkaan kuulleensa
Carmichael-nimeä", sanoi Al vakavasti paimenen seisahtuessa hänen
eteensä. Helen tiesi enon kohtelevan miehiään ankarasti, mutta
nähdessään nyt hänen silmiensä ilmeen rauhoittui hän ja kuunteli
huvitettuna.

"En voi sille mitään, isäntä", sanoi paimen hitaasti. "Vanha ja hyvä
texasilainen nimi se kumminkin on."

Hän ei näyttänyt olevan ollenkaan hämillään, vaan oli yhtä tyyni,
vapaa, kirkassilmäinen ja hidas kuin tuonakin päivänä, jolloin
Helen oli mieltynyt hänen lämpimiin nuoriin kasvoihinsa ja terävään
katseeseensa.

"Texas! Te tuolta Pan Handlesta kotoisin olevat miehet kerskailette
aina tuolla Texasillanne. En ole nähnyt milloinkaan teidän
texasilaisten voittavan ketään, ei ainakaan missourilaisia", vastasi Al
äreästi.

Carmichael vaikeni kunnioittavasti ja karttoi huolellisesti katsomasta
tyttöihin.

"Tulemme kaikki nimittämään sinua Las Vegasiksi kumminkin", jatkoi Al.
"Etkö sanonut sisarentyttäreni lähettäneen sinut luokseni?"

Nyt haihtui Carmichaelin tyyneys.

"Kuulkaahan, isäntä, muistini on melko huono", vastasi hän. "Sanoin
vain --"

"Älä ollenkaan kieräile. Minun muistini ei ole huono", vastasi Al
matkien toisen pitkäveteistä puhetta. "Sanoit, että sisarentyttäreni on
luvannut sanoa hyvän sanan puolestasi."

Tässä katsoi Carmichael pelokkaasti Bohun ja tulos masensi hänet
nähtävästi kokonaan. Hän luuli varmaankin Bon ilmeen tarkoittavan
jotakin, jota se ei tarkoittanut, sillä Helen oli näkevinään siinä
vain hämmennystä ja pelkoa. Tytön silmät olivat suuret ja loistavat
ja kumpaankin poskeen alkoi ilmestyä punaa, kun hän koetti toipua
hämmennyksestään.

"Etkö sanonutkin niin?" kysyi Al tiukasti.

Katseesta, jonka vanhus siirsi paimenesta tyttöihin, huomasi Helen,
että hän aikoi huvitella Carmichaelin kustannuksella.

"Kyllä, isäntä", vastasi paimen nopeasti.

"No niin! Tuossa on nyt sisarentyttäreni. Toimi nyt niin, että hän
sanoo tuon sanan."

Carmichael katsoi Bohun ja Bo häneen. Heidän katseensa olivat
omituiset, ihmettelevät, ja muuttuivat vihdoin ujosteleviksi. Bo
tuijotti lopulta maahan ja paimen unhotti nähtävästi kokonaan saamansa
käskyn.

Helen laski kätensä enonsa käsivarrelle.

"Eno, tuosta kaikesta saatte syyttää minua", sanoi hän. "Kun juna
pysähtyi Las Vegasissa, näki tämä nuorukainen meidät avoimessa
ikkunassa ja arvasi varmaankin, että olemme orpoja ja ikävöiviä
tyttöjä, jotka olemme eksyneet tänne Länteen, koska hän puhutteli meitä
kauniisti ja ystävällisesti. Hän oli kuullut puhuttavan teistä ja
kysyi, kuten otaksuin, piloillaan, luulimmeko teidän antavan hänelle
työtä. Ja minä vastasin kiusoitellakseni Bota, että Bo varmaankin
suostuu suosittelemaan häntä."

"Vai niin se olikin!" vastasi Al katsoen Bohun iloisesti. "Otin tämän
Las Vegasin palvelukseeni hänen sanojensa perusteella. Sano nyt
suosituksesi, ellet halua nähdä hänen menettävän paikkaansa."

Bo ei käsittänyt enonsa leikkiä, koska hän katsoi vakavasti paimeneen.
Mutta hän oli kumminkin käsittänyt jotakin.

"Hän oli ensimmäinen, joka puhutteli meitä ystävällisesti täällä
Lännessä", sanoi hän katsoen enoaan silmiin.

"Tuo on kyllä melko hyvä suositus, mutta riittämätön", vastasi Al.

Kuuntelijat nauraa hihittivät ja Carmichael nojasi vuoroin kumpaankin
jalkaansa.

"Hän on, hän on mainion ratsastajan näköinen", jatkoi Bo epäröiden.

"Paras, mitä milloinkaan olen nähnyt", myönsi Al sydämellisesti.

"Varmaankin on hän hyvä ampujakin", sanoi Bo toivovasti.

"Bo, hänen revolverinsa riippuu yhtä matalalla kuin Jim Wilsonin ja
kaikkien noiden muidenkin texasilaisten ampujien. Tuo ei ollut mikään
suositus."

"Silloin menen minä takuuseen hänen puolestaan", sanoi Bo lopullisesti.

"Se riittääkin." Auchincloss kääntyi nyt paimeneen päin. "Las Vegas,
olet muukalainen parissamme, mutta olet tervetullut miesteni joukkoon,
ja toivon, ettet milloinkaan petä meitä."

Auchinclossin ääni muuttuessaan leikillisestä vakavaksi ilmaisi
Helenille, miten kipeästi vanha tilanomistaja tarvitsi uusia
luotettavia miehiä, ja vihjaisi samalla tulevista kovista päivistä.

Carmichael seisoi Bon edessä hattu kädessään pyörittäen sitä yhtämittaa
ympäri ja nähtävästi täynnä sanoja, joita hän ei saanut sanotuksi.
Tyttö puolestaan näytti hyvin sievältä punaisine poskineen ja
loistavine silmineen. Helen näki sillä hetkellä enemmän kuin hänen
mykän hämmennyksensä.

"Neiti Rayner, olen teille hyvin kiitollinen", änkytti paimen hetken
kuluttua.

"Olette hyvin tervetullut", vastasi Bo hiljaa.

"Lähdin heti seuraavassa junassa", lisäsi paimen.

Kun hän sanoi tämän, katsoi Bo suoraan häneen, mutta ei näyttänyt
kuulevan.

"Miksi teitä sanotaan?" kysyi Bo sitten nopeasti.

"Carmichaeliksi."

"Kuulin sen. Mutta eikö eno nimittänyt teitä Las Vegasiksi?"

"Nimitti kyllä, mutta minun vikani se ei ole. Nuo paimentoverini
rupesivat nimittämään minua niin heti. He eivät tiedä sen parempaa.
Onpa niin ja näin, vastaanko siihen nimeen. Mutta, neiti Bo, oikea
nimeni on Tom."

"En mitenkään voi sanoa teitä muuksi kuin Las Vegasiksi", vastasi Bo
melko suloisesti.

"Mutta suokaa nyt anteeksi, en pidä siitä ollenkaan",, vastusti
Carmichael.

"Ihmisiä nimitetään usein nimillä, joista he eivät pidä", vastasi Bo
hyvin merkityksellisesti.

Paimen punastui hiusmartoa myöten. Helen ymmärsi yhtä hyvin kuin
hänkin, että Bo vihjaisi tuohon viimeiseen rohkeaan nimitykseen,
jonka paimen oli ylpeästi singonnut suustaan silloin kun juna lähti
Las Vegasista. Helen aavisti myöskin hieman niitä vaikeuksia, joita
Carmichael vielä saisi kestää. Dale huusi nyt tyttöjä aamiaiselle, ja
niin säästyi tuo hämmästynyt nuorukainen enemmiltä pistelyiltä.

Tämä Helenin viimeinen ateria Paratiisissa aiheutti omituista ja
selittämätöntä pidättyväisyyttä. Hänellä ei ollut juuri mitään
sanomista. Bo oli vallattomimmalla tuulellaan, kiusoitteli
lemmikeitään, laski leikkiä enonsa ja Royn kanssa, härnäsipä vielä
Daleakin, joka näytti hieman vakavalta. Roy oli tavallinen kuiva ja
järkevä oma itsensä. Ja Auchincloss, joka istui läheisyydessä, oli
tarkkaavainen kuuntelija. Kun Tom ilmestyi näkyviin hiipien niin
kissamaisen miellyttävästi leiriin kuin se olisi tiennyt olevansa
kaikkien suosikki, voi tilanomistaja tuskin hillitä itseään.

"Dale, onko tuo se kirottu puuma?" hän huudahti.

"Kyllä. Sanomme sitä Tomiksi."

"Se olisi suljettava aitaukseen tahi kiinnitettävä ketjuun. En voi
sietää puumia", vastasi Al.

"Tom on niin kesy ja vaaraton kuin kissa."

"Joutavia! Voit kertoa tuollaista tytöille, jos haluat, mutta et
minulle. Olen vanha tekijä, kuten tiedät."

"Eno, Tom nukkuu käppyrässä vuoteeni jalkopäässä", sanoi Bo.

"Mitä?"

"Aivan varmasti. Eikö nukukin?"

Helen nyökäytti hymyillen myöntymykseksi. Sitten kutsui Bo Tomin
luokseen, houkutteli sen nojaamaan päänsä etukäpäliin ja kerjäämään
suupaloja.

"En olisi milloinkaan voinut uskoa tuollaista mahdolliseksi!" huudahti
Al pudistaen suurta päätään. "Nuo suuret kissat ovat seuranneet
jälkiäni metsissä sekä kuutamolla että pimeässä ja olen kuullut niiden
kauhean huudonkin. Maailmassa ei ole mitään niin villiä ääntä kuin
puuman. Vaikeroiko tämä Tom milloinkaan niin?"

"Joskus öisin", vastasi Dale.

"No hyvänen aika! Toivoakseni et kuljeta tuota keltaista veitikkaa
Pineen."

"En mitenkään!"

"Mihin aiot panna tämän suuren eläinkokoelmasi?"

Dale katsoi tarkkaavaisesti tilanomistajaan. "Aion pitää niistä huolta."

"Mutta kai sinä tulet mukaamme maatilalleni?"

"Miksi?"

Al raapi päätään ja katsoi hämmästyneenä metsästäjään. "Onhan
tavallista, että käydään tuttavia tervehtimässä."

"Kiitoksia, Al. Kun ensimmäisen kerran tulen Pineen, joskus keväällä
kenties, käyn ehkä katsomassa, miten voitte."

"Keväälläkö!" huudahti Auchincloss. Sitten hän pudisti päätään
surullisesti ja hänen silmiinsä ilmestyi ennustava ilme. "Kunpa et
tulisi silloin liian myöhään!"

"Al, tulette nyt terveeksi. Nämä tytöt parantavat teidät. En ole
milloinkaan nähnyt teitä reippaampana kuin nyt."

Auchincloss ei jatkanut keskustelua tästä asiasta tällä haavaa, mutta
aterian jälkeen, kun muut miehet tulivat katsomaan Dalen asuntoa ja
lemmikeitä, kuulivat Helenin terävät korvat keskustelun uudistuvan.

"Kysyn sinulta vielä kerran, tuletko?" sanoi Auchincloss hiljaa ja
kiihkeästi.

"En. En sovi sellaisiin oloihin", vastasi Dale.

"Milt, puhu nyt järkeä. Et voi koko ikääsi metsästellä karhuja ja
kesyttää puumia", vastusti vanhus.

"Miksi en?" kysyi metsästäjä miettiväisesti.

Auchincloss nousi ja pudisteli itseään kuin hillitäkseen äreää
luontoaan ja laski sitten kätensä Dalen käsivarrelle.

"Ensiksikin senvuoksi, että sinua tarvitaan Pinessä."

"Mitä? Kuka minua siellä tarvitsee?"

"Minä. Olen pian loppuun kulunut. Ja Beasley on vihamieheni. Nell
perii maatilani ja kaiken muunkin omaisuuteni. Maatilan hoitajan
täytyy kumminkin olla mies eikä kukaan muu kuin mies voi pitää sitä
hallussaankaan. Ymmärrätkö nyt? Työ on suurenmoinen. Haluan sinut
tilanhoitajakseni nyt heti."

"Ah, saatat minut aivan sanattomaksi", vastasi Dale. "Olen sinulle
hyvin kiitollinen. Mutta asia on nyt kumminkin niin, että vaikka
voisinkin hoitaa tuon toimen, en luullakseni haluaisi."

"Koeta sitten innostua asiaan. Siihen ei mene pitkää aikaa.
Mielenkiintosi herää kyllä. Nämä seudut kehittyvät vielä. Huomasin sen
jo vuosia sitten. Hallitus karkoittaa apachit pian täältä, jolloin
uudisasukkaat rientävät tänne. Tulevaisuus näyttää suurenmoiselta,
Dale. Sinun on ryhdyttävä toimeen nyt ja --"

Auchincloss epäröi hieman ja sanoi sitten hiljempaa: "-- ja koetettava
saada tyttö omaksesi. Olen sinun puolellasi."

Dalen suuri ruumis näytti hätkähtävän. "Ah, oletteko aivan pyörällä
päästänne!" hän huudahti.

"Minäkö pyörällä päästäni?" huudahti Auchincloss. Sitten hän kirosi.
"Sanon sinulle minuutissa, millainen olet."

"Mutta, Al, puhutte todellakin kuin vanha houkka."

"Miksi niin?"

"Senvuoksi, ettei tuo ihmeellinen tyttö halua milloinkaan katsoa minuun
päinkään", vastasi Dale vaatimattomasti.

"Huomaan hänen jo kiintyneen sinuun", sanoi Al töykeästi.

Dale pudisti päätään kuin väitteleminen vanhan tilanomistajan kanssa
olisi ollut toivotonta.

"No viis siitä", jatkoi Al. "Ehkä olen vanha houkka, erittäinkin siinä
suhteessa, että kiinnyn sinuun. Toistan kumminkin vieläkin -- haluatko
tulla Pineen luokseni työnjohtajakseni?"

"En."

"Milt, minulla ei ole poikaa ja minä pelkään Beasleytä", kuiskasi Al
liikutettuna.

"Al, pakotatte minut häpeämään", sanoi Dale käheästi. "En voi tulla. En
uskalla."

"Etkö uskalla?"

"Al, en oikein tiedä, mikä minua vaivaa. Mutta pelkään paljastavani
itseni, jos tulen sinne."

"Silloin olet sinäkin kiintynyt tuohon tyttöön."

"En tiedä, mutta pelkään kumminkin. Senvuoksi en haluakaan tulla."

"Kyllä sinä tulet ja --"

Helen nousi sykkivin sydämin ja kuumennein korvin ja poistui niin
kauaksi, ettei hän voinut kuulla. Hän oli kuunnellutkin liian kauan
sellaista, jota ei oltu tarkoitettu hänen korvilleen, mutta hän ei
ollut kumminkaan pahoillaan. Hän käveli muutamia kymmeniä metrejä puron
rantaa pitkin puiden alta niityn aukean päähän ja seisoessaan siellä
tunsi hän kauniin näköalan tyynnyttävän hänen mielenliikutuksensa.
Seuraavat hetket muodostuivat sitten onnellisimmiksi hänen Paratiisissa
viettämistään ja sisällysrikkaimmiksi hänen elämästään.

Hänen enonsa huusi hänet kumminkin pian luokseen.

"Nell, Dale haluaa lahjoittaa sinulle mustan hevosensa. Suostuin jo
siihen sinun puolestasi."

"Ranger on paremman hoidon tarpeessa kuin minä voin antaa sille", sanoi
Dale. "Se juoksentelee vapaana metsissä suurimman osan ajastaan. Olisin
hyvin kiitollinen, jos ottaisitte sen. Ja Pedron myöskin."

Bo siirsi kostean katseensa Dalesta sisareensa.

"Tietysti hän haluaa Rangerin. Koettakaapas tarjota sitä minulle."

Dale seisoi siinä odottaen huopapeite käsissään valmiina satuloimaan
hevosen. Carmichael kiersi Rangeria arvostellen sitä terävästi, kuten
paimen ainakin.

"Las Vegas, tiedättekö oikeastaan mitään hevosista?" kysyi Bo.

"Minäkö? Jos joskus ostatte tahi myytte hevosia, on teidän kutsuttava
minut siihen tilaisuuteen", vastasi Carmichael.

"Onko Ranger mielestänne hyvä?" jatkoi Bo.

"On! Ostaisin sen heti, jos vain voisin."

"Las Vegas, olette myöhästynyt", sanoi Helen lähestyessään ottaakseen
hevosen haltuunsa. "Ranger on minun."

Dale käänsi huopapeitteen kaksinkerroin ja heitti sen hevosen selkään.
Sitten hän heilautti voimakkaalla nykäisyllä satulan paikoilleen.

"Kiitoksia teille hyvin paljon lahjastanne", sanoi Helen hiljaa.

"Ei ansaitse. Olen vain iloinen saadessani antaa sen teille", vastasi
Dale ja lisäsi hetken kuluttua vetäistyään remmejä ja hihnoja vielä
muutamia kertoja. "Kas niin. Se on nyt valmis käytettäväksenne."

Sanottuaan sen nojautui hän satulaan ja katsoi Heleniä, kun tämä
taputteli ja hyväili Rangeria. Helen, ollen nyt voimakas ja tyyni
naisellisessa tietoisuudessaan omastaan ja Dalen salaisuudesta ja
voiden täydellisesti hillitä itsensä, katsoi suoraan ja vakavasti
Dalea silmiin. Dalekin näytti voivan hillitä itsensä, vaikka hänen
päivettyneet poskensa olivatkin hieman kalpeammat.

"En voi kumminkaan kiittää teitä tarpeeksi enkä milloinkaan korvata
teille sisarelleni ja minulle osoittamianne palveluksia", sanoi Helen.

"Ei teidän tarvitsekaan. Ja palvelukseni, kuten niitä nimitätte, ovat
tehneet minulle vain hyvää."

"Tuletteko Pineen kanssamme?"

"En."

"Mutta tulette kai kumminkin pian?"

"En luullakseni", vastasi Dale katsoen syrjään.

"Milloin vasta?"

"Ehkä sitten keväällä."

"Keväälläkö? Sinne on vielä niin pitkä aika. Ettekö halua tulla
katsomaan minua jo ennen?"

"Kyllä, jos vain voin päästä Pineen."

"Olette ensimmäinen Lännessä saamani ystävä", sanoi Helen vakavasti.

"Saatte kyllä useampia, ja luullakseni pian unhotatte hänet, jota
sanoitte metsien mieheksi."

"En unhota milloinkaan ketään ystävääni. Ja parempaa kuin te ei minulla
milloinkaan ole ollut."

"Olen ylpeä muistaessani sen."

"Mutta muistatteko te -- lupaatteko tulla Pineen?"

"Lupaan."

"Kiitos sitten. Kaikki on nyt hyvin. Hyvästi ystäväni."

"Hyvästi", sanoi Dale puristaen hänen kättään. Hänen katseensa oli
tyyni, lämmin ja kaunis, mutta kumminkin surullinen.

Auchinclossin sydämellinen ääni rikkoi lumouksen. Silloin Helen
huomasi, että muut olivat jo nousseet satulaan. Bo oli ratsastanut
aivan heidän viereensä. Hänen kasvonsa olivat vakavat, iloiset ja
surulliset, kaikkea samalla kertaa, kun hän sanoi jäähyväiset Dalelle.
Kuorma-aasit olivat jo matkalla viheriälle rinteelle päin. Helen nousi
viimeiseksi satulaan, mutta Roy erosi kumminkin Dalesta viimeiseksi.
Pedro seurasi mukana vastahakoisesti.

Matkue, joka kiipesi ruskeata ja tuoksuvaa tietä ylöspäin tummien
kuusien varjossa, oli iloinen ja laulut kajahtelivat. Helenkin
tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, vaikka eron aiheuttama tuska ei
haihtunutkaan hänen rinnastaan.

Hän muisti, että rinteen puolivälissä oli tiessä mutka, ennenkuin se
poikkesi aukealle mäelle. Matka sinne tuntui pitkältä, mutta vihdoin
kumminkin päästiin sinne. Hän pysähdytti Rangerin voidakseen viimeisen
kerran katsoa laaksoon.

Se näkyi alempaa tummanviheriänä ja kirkkaan keltaisena niittynä,
joka nukkui länteen painuvan auringon valossa kauniina, villinä ja
eristettynä. Sitten huomasi hän Dalen seisovan kuusien ja mäntyjen
välisessä aukossa ja heiluttavan hänelle kättään. Helen vastasi
tervehdykseen.

Roy tavoitti hänet silloin ja pysähdytti myöskin hevosensa. Hän
heilutti hattuaan Dalelle ja huudahti niin kimakasti, että se herätti
nukkuvan kaiun, joka kiersi omituisesti kalliosta kallioon.

"Milt ei ole ennen milloinkaan ymmärtänyt, mitä yksinään olo merkitsee,
mutta kyllä hän sen nyt käsittää", sanoi hän kuin ääneen ajatellen.

Ranger lähti kävelemään omasta halustaan ja poistuen pengermältä
painautui se kuusikkoon. Paratiisi häipyi Helenin näkyvistä.
Tuntikausia ratsasti hän sitten varjoista ja tuoksuvaa polkua eteenpäin
ihaillen värien ja luonnon kauneutta ja kuunnellen virtaavan veden
kohinaa ja lorinaa, mutta koko ajan muistellen kumminkin tuota suloista
ja kohtalokasta toteamista, joka oli lumonnut hänet, tuota, että
metsästäjä, tuo metsien omituinen mies, joka oli niin perillä luonnosta
ja niin vieras kaikille mielenliikutuksille, joka oli niin yksinäinen,
vaatimaton ja voimakas kuin luonnonvoimat, jotka olivat kasvattaneet
hänet, oli rakastunut häneen tietämättä sitä.



XV.


Dale seisoi käsivarsi kohotettuna ja katsoi, miten Helen ratsasti
pengermällä ja katosi metsään. Näytti kuin kuusikkomäki olisi niellyt
hänet. Hän oli mennyt. Dale laski hitaasti kätensä liikkein, jotka
ilmaisivat omituista lopullisuutta ja kaunopuheista toivottomuutta,
joista hän oli aivan tietämätön.

Hän meni niitylle ja sitten asuntoonsa syventyen metsästäjän moniin
tehtäviin. Mutta niitty ei tuntunut enää samalta kuin ennen, ei hänen
kotinsa eikä työkään.

"Tällainen on kai luonnollista", puheli hän itsekseen alistuvasti,
"mutta hyvin outoa minulle. Sellaista siitä seuraa, kun saa ystäviä.
Nell ja Bo ovat nyt tämän erotuksen syynä, jollaista en milloinkaan
ennen ole huomannut."

Hän totesi, että tuon erotuksen olivat muodostaneet vastuunalaisuuden
tunne, tyttöjen toveruuden aiheuttama viehätys ja vilkkaus, ja lopulta
ystävyys. Mutta hän luuli tuon tunteen haihtuvan pian nyt, kun sen
aiheuttajat olivat poistuneet.

Ennenkuin hän oli työskennellyt tuntiakaan leirissään, totesi hän
muutoksen tapahtuneen, mutta se ei ollut kumminkaan sellainen kuin
hän oli luullut. Hänen ajatuksensa olivat aina olleet työssä kiinni,
millaista se sitten lienee ollutkaan, mutta nyt hän työskenteli
ajatusten harhaillessa omituisesti muualla.

Pieni karhunpenikka vinkui hänen kintereillään, kesy peura tuntui
katselevan häntä miettiväisesti ja kysyvästi, ja suuri puuma harhaili
sinne tänne kuin etsien jotakin.

"Kaipaatte kaikki luullakseni heitä", sanoi Dale. "He ovat kumminkin
nyt poistuneet ja teidän on tyydyttävä minuun."

Jonkunlainen epämääräinen kyllästymisen tunne lemmikkeihinsä
hämmästytti häntä. Äkkiä hän tuskastui itseensä ja hämmästyi --
mielialoja, jotka olivat hänelle kokonaan tuntemattomia. Useita
kertoja, kun hän oli vaipunut mietteihinsä vanhaan tapaansa, huomasi
hän etsivänsä katseellaan Heleniä ja Bota. Ja jokainen kerta oli
järkytys voimakkaampi. He olivat menneet, mutta heidän jättämänsä
tunnelma ei haihtunut. Sitten kuin hän oli lopettanut askareensa, meni
hän hajoittamaan majaa, jossa tytöt olivat asuneet. Kuusenoksat olivat
kuivuneet ruskeiksi ja varisivat, tuuli oli kallistanut katon ja seinät
nojautuivat sisäänpäin. Koska tuota pientä asuntoa ei enää tarvittu,
oli kai parasta, että hän hajoitti sen. Dale ei tiennyt, että hänen
katseensa oli tiedottomasti usein suuntautunut sinnepäin. Senvuoksi hän
menikin sinne aikoen hävittää sen.

Ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Roy oli rakentanut tuon majan,
meni hän nyt sinne sisälle! Mikään ei ollut varmempaa kuin se, että
hän tunsi outoa mielenliikutusta, jota hän ei ollenkaan käsittänyt.
Huopapeitteet olivat levällään kuusen oksilla epäjärjestyksessä ja
kiiruhtavien käsien syrjään heittäminä, mutta kumminkin säilyttäen
vielä jotakin pyöreistä laskoksista, joissa nuo solakat vartalot
olivat levänneet. Mutta harso, jota Bo oli usein käyttänyt, paitsi
neulastyynyä, ja punainen nauha, jota Helen oli käyttänyt tukassaan,
riippui muutamasta oksasta. Nuo esineet olivat ainoat, jotka tytöt
olivat unhottaneet. Dale katseli niitä tarkkaavaisesti, sitten
huopapeitteitä ja lopuksi tuon pienen tuoksuvan majan muitakin
erikoiskohtia ja poistui sieltä sellainen kummallinen tunne mielessään,
ettei hän voi hävittää majaa, jossa Helen ja Bo olivat asuneet niin
kauan.

Sitten hän tarttui innokkaasti pyssyynsä ja läksi metsästämään.
Hänen lihavarastonsa talveksi oli vielä kokoamatta. Ponnistukset
sopivat hänen tunnelmaansa, hän kiipesi kauaksi ja sivuutti monta
varuillaan olematonta peuraa voidakseen olla murhaamatta ja kaatoi
lopulta muutaman, joka läksi hurjasti pakoon. Ammuttuaan sen ryhtyi
hän tuohon Herkulekselle sopivaan työhön: kantamaan koko tuota suurta
ruhoa kokonaisena kotiin. Ollen siten kuormitettu horjui hän puiden
alla hikoillen äärettömästi ja ollen usein aivan tukehtumaisillaan ja
nääntymäisillään ponnistuksiin, kunnes hän vihdoin saapui kotiinsa.
Siellä hän heitti peuran hartioiltaan maahan ja kumartui katsomaan sitä
rinnan noustessa ja laskeutuessa vielä kovasti. Mutta ei sen väijyminen
eikä mestarillinen laukaus, ei sellaisen painon kotiin kantaminen,
jossa olisi ollut työtä kahdellekin miehelle, eikä tuon kauniin saaliin
katseleminen tuottanut Dalelle sellaista iloa kuin ennen.

"Olen hieman hajamielinen", mumisi hän kuivatessaan hikeä kuumilta
kasvoiltaan. "Tahi ehkä hieman pyörällä päästäni, kuten sanoin Alinkin
olevan. Mutta kyllä se haihtuu."

Mutta mikä häntä sitten lieneekään vaivannut, se ei haihtunut. Kuten
ennenkin päivän kestäneen metsästyksen jälkeen istuutui hän nuotion
ääreen katselemaan, miten auringonlaskun kultainen hohde muuttui
jyrkänteillä. Vanhasta tottumuksesta silitteli hän kesyn puumansa
karvaista päätä ja tarkasteli, miten kulta muuttui punaiseksi ja sitten
tummeni, kunnes hämärä kietoi seudun vaippaansa kuin huopapeite. Hän
kuunteli, kuten ennenkin, putouksen unista ja nukuttavaa kohinaa ja
huomasi, että vanha tuttu kauneus, villeys, hiljaisuus ja yksinäisyys
olivat samat kuin ennenkin, mutta vanha tyytyväisyys tuntui omituisesti
haihtuneen.

Suruissaan totesi hän silloin, että hän kaipasi tyttöjen hauskaa
seuraa. Hitaissa muisteloissaan ei hän erottanut Heleniä Bosta. Kun
hän meni vuoteelleen, ei hän nukkunutkaan heti, vaikka aina ennen jo
muutamien hetkien kuluttua, kun hiljaisuus tuli syvemmäksi ja tuuli
humisi puissa, hän oli vaipunut uneen. Tämä yö oli kumminkin erilainen.
Vaikka hän oli väsynyt, ei hän kumminkaan saanut unta. Salot, vuoret,
niityt ja leiri tuntuivat menettäneen jotakin. Pimeyskin tuntui
autiolta. Ja kun hän vihdoin nukkui, kiusasivat levottomat unet häntä.

Hän nousi silloin, kun päivä rupesi kirkkaasti sarastamaan, ja ryhtyi
töihinsä notkeasti kuin ainakin hirvien metsästäjä.

Tämän vaivalloisen päivän illalla, joka oli ollut aivan täynnä vanhaa
jännitystä, työtä ja vaaroja ja uusia huomioita, oli hänen pakko
tunnustaa, ettei metsästys enää tyydyttänyt häntä.

Ollessaan vuorilla tänään, kun tuuli puhalsi tuimasti häntä kasvoihin
ja heilutteli alempana olevia autioita kuusikoita, oli hän monta
kertaa huomannut katselevansa jonnekin näkemättä mitään, pysähtyvänsä
tarpeettomasti ja haaveilevansa enemmän kuin milloinkaan ennen
elämässään.

Kerran, kun komea hirvi oli ilmestynyt muutamalle kallioiselle
harjulle, hirnunut uhmaavasti näkymättömille kilpailijoille ja
muodostanut pilkan, jonka olisi pitänyt panna jokaisen metsästäjän
suonet sykkimään, ei Dale ollut kohottanutkaan pyssyään. Hän oli
silloin juuri ollut kuulevinaan Helenin sanovan: "Milt Dale, ette ole
mikään intiaani. Antautumalla kokonaan villiin metsästäjän elämään
menettelette itsekkäästi. Sellainen ei ole oikein. Rakastatte tätä
yksinäistä elämää, mutta sellainen ei ole työtä. Työtä, jota ei tehdä
muiden hyväksi, ei voida sanoa oikean miehen työksi."

Siitä hetkestä alkaen rupesi hänen omatuntonsa soimaamaan häntä. Ei
sillä, mitä hän rakasti, vaan sillä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä,
oli jotakin merkitystä maailmassa hyvästi täytettyyn velvollisuuteen
nähden. Vanha Al Auchincloss oli ollut oikeassa. Dale kulutti vain
voimansa ja järkensä turhaan sen sijaan että hän olisi käyttänyt
niitä Lännen kehittämiseksi. Hän oli nyt saavuttanut kypsyytensä. Jos
hän tiedoillaan luonnonlaeista olikin oppinut ymmärtämään ihmisten
taistelun olemassaolostaan, paikoista ja omistusoikeudestaan, ja
senvuoksi ruvennut halveksimaan heitä, ei hänen silti tarvinnut
pysytellä erillään heistä ja työstä, joka oli tarpeen tässä
käsittämättömässä maailmassa.

Dale ei vihannut työtä, vaikka hän rakastikin vapautta. Oleskeleminen
yksinään luonnonhelmassa luonnonvoimien parissa, työskenteleminen,
haaveileminen, laiskoitteleminen, kiipeileminen ja nukkuminen,
velvollisuuksista, suruista, kahleista ja ihmisten mitättömistä
riemuista välittämättä, olivat aina olleet hänen ihanteitaan. Paimenet,
vartijat, lampaiden kaitsijat ja maanviljelijät kulkivat paikasta
paikkaan ja työstä työhön saamastaan pienestä palkasta. Tuollaisessa
elämässä ei ollut milloinkaan mitään kaunista ja merkityksellistä
heille. Hän oli poikasena tehnyt kaikenlaista työtä maatiloilla, ja
kaikessa tuossa turhanpäiväisessä voimien kulutuksessa oli hänestä
halkojen sahaaminen tuntunut mieluisimmalta. Kerran oli hän lopettanut
työnsä karjan merkitsemisessä senvuoksi, että palaneen nahan haju ja
muutaman säikähtyneen vasikan ammuminen olivat tehneet hänet sairaaksi.
Jos ihmiset olisivat rehellisiä, ei karjan merkitseminen olisi
ollenkaan tarpeellista. Hän ei ollut milloinkaan halunnut vähintäkään
omistaa maata eikä karjalaumoja eikä tehdä itselleen edullisia kauppoja
karjanostajien kanssa. Miksi olisi ihmisen pakko tehdä kauppoja,
myydä hevosia tahi tehdä hieman työtä toisen ihmisen tappioksi?
Itsesäilytysvaisto on elämän ensimmäinen laki. Mutta siten kuin
kasvit ja puut, linnut ja pedot tulkitsevat tuota lakia, armottomia
ja taipumattomia kun ne ovat, eivät ne kumminkaan ole ahneita eikä
epärehellisiä. Ne elävät sen mukaan, mikä on parasta suurimmalle
joukolle niistä.

Mutta Dalen elämänkatsomusta, joka oli yhtä kylmä, selvä ja taipumaton
kuin luontokin, alkoi Helen Raynerin sanoihin sisältyvä inhimillinen
vetoaminen järkyttää. Mitä hän oikeastaan tarkoittikaan? Ei suinkaan
sitä, että hän tukahduttaisi luonnonrakkautensa, vaan sitä, että hän
oppisi tuntemaan itsensä. Monissa tuon tytön sanoissa oli järkeä.
Dale oli nuori, voimakas ja järkevä, vapaa kaikesta saastasta ja
juoppoudesta. Hän voi tehdä jotakin muiden puolesta. Keiden sitten?
Esimerkiksi vanhan rouva Cassin, joka oli iäkäs ja työhön kykenemätön
nyt, tahi Al Auchinclossin, joka oli kuolemaisillaan, pelkäsi
vihollisiaan ja toivoi, että hänen sukulaisensa saisivat periä hänen
omaisuutensa ja muut hänen työnsä tulokset, tahi noiden molempien
tyttöjen, Helenin ja Bon, jotka olivat aivan outoja täällä Lännessä
ja joiden oli tutustuttava suuren maatilan hoitoon ja kilpaileviin
harrastuksiin. Dale ajatteli vielä muitakin tuon pienen Pinen
asukkaita, jotka eivät olleet onnistuneet, joiden elämä oli kovaa ja
joita ehkä ystävällisyys ja apu voisivat ilahduttaa.

Millainen sitten oli Milt Dalen velvollisuus itseään kohtaan? Koska
ihmiset ryöstivät toisiltaan ja ahdistivat heikompiaan, oliko hänen
käännettävä selkänsä tuolle niin sanotulle sivistykselle, vai oliko
hänen muututtava muiden ihmisten kaltaiseksi? Selvästi kuin kellon
kilinä kuului vastaus, ettei hänen velvollisuutensa ollut tehdä
kumpaakaan. Ja sitten hän näki, miten tuo pieni Pinen kylä samoin kuin
muukin maailma tarvitsi hänen laisiaan miehiä. Hän oli mennyt luontoon,
metsiin ja erämaahan kehittyäkseen, ja kaikki hänen tulevaisuutensa
arvostelut ja ponnistukset tulisivat olemaan tuon kehityksen tuloksia.

Siten Dale, maatessaan eristetyn puistonsa pimeydessä ja
hiljaisuudessa, tuli tällaiseen johtopäätökseen, jota hän piti vain
taistelun alkuna.

Kului kauan, ennenkuin hän pääsi selville tämän taistelun oikeasta
luonteesta, mutta vihdoin kehittyi se sellaiseksi näennäiseksi
mahdottomuudeksi, että Helen Rayner oli avannut hänen silmänsä
näkemään, millaiset hänen miehenvelvollisuutensa olivat. Hän tunsi
hyväksyvänsä ne, vaikka hän oli huomaavinaankin omituisen esteen tuossa
hämmentävässä, järkyttävässä ja suloisessa pelossa -- lähestyä häntä
joskus vielä.

Silloin kiintyivät hänen ajatuksensa nopeasti tyttöön, ja luopuen
kaikesta vastustuksestaan heittäytyi hän tuntemattomien, omituisten
mielikuvien valtaan.

Kun hän heräsi seuraavana päivänä, oli taistelu kovimmillaan. Hänen
järkensä oli toiminut nukkuessakin. Ensimmäiseksi muistuivat hänen
mieleensä Al Auchinclossin merkitykselliset sanat: "Koeta saada tyttö
puolellesi!" jotka olivat kauniit kuin auringonnousu.

Vanhus oli liioitellut. Hän oli puhunut aivan mahdottomista asioista.
Senvuoksi karkoittikin Dale tuollaiset mietteet mielestään heti.
Tähtiä ei voida temmata taivaalta, elämää ei voida mitata eikä luonnon
salaisuus ole olemassa ainoastaan täällä maailmassa -- näitä teorioja
ei ole sen mahdottomampi todistaa kuin sitäkään, että Helen Rayner on
luotu häntä varten.

Kumminkin oli hänen omituinen sekautumisensa Dalen elämään aiheuttanut
sellaisen häviön, että hän nyt vasta alkoi käsittää sen laajuutta.

       *       *       *       *       *

Hän kuljeskeli metsissä kuukauden päivät. Oli lokakuu, tuo kultainen ja
päättävä vuodenaika, jolloin kaikkialla tuohon autioon tummanviheriään
seutuun tammien ja haapojen loistavat värit muodostivat kauniita
läikkiä. Dalella oli aina pyssy mukanaan, mutta hän ei käyttänyt sitä
milloinkaan. Hän voi kiivetä peninkulmittain toiselle tahi toiselle
suunnalle erikoisetta päämäärättä. Hänen silmänsä ja korvansa eivät
kumminkaan milloinkaan olleet olleet herkemmät käsittämään luonnon
salaisuuksia. Hän voi seisoa tuntikausia jollakin jyrkänteellä ja
katsella etäisyyteen, missä haapojen kullanväriset läikät loistivat
kirkkaasti tummanviheriöiltä vuortenrinteiltä. Hän heittäytyi
mielellään pitkäkseen jonkun niityn päässä olevaan haavikkoon ja
lepäsi tuossa loistossa kuin kullan-, purppuran- ja punaisenvärisellä
peitteellä valkoisten puunrunkojen varjojen keskellä. Haapojen
lehdet lepattivat aina niin herkeämättä ja ihmeellisesti kuin hänen
valtimonsakin sykkivät hänen tahdostaan välittämättä, olipa sitten
ilma tyyni tahi tuulinen. Usein hän nojautui jonkun vuoristovirran
reunalla olevaan sammaltuneeseen kallioon kuunnellakseen, katsellakseen
ja tunteakseen kaikkea siinä piilevää, samalla kun hän muisteli erästä
tummasilmäistä tyttöä. Hän istuskeli autioilla vuortenhuipuilla kuin
kotka katsellen Paratiisiaan, joka muuttui yhä kauniimmaksi, mutta ei
kumminkaan enää samaksi kuin ennen, ei tuoksi, joka oli täyttänyt hänet
tyytyväisyydellä ja ollut hänelle kaikki kaikessa.

Myöhään lokakuussa satoi ensimmäisen lumen. Se suli heti puiston
eteläosassa, mutta pohjoiset rinteet ja korkeammalla olevat harjut ja
kukkulat pysyivät valkoisina.

Dale oli työskennellyt nopeasti ja kovasti hankkiessaan ja suolatessaan
lihaa talveksi. Nyt hän kulutti päivänsä hakkaamalla ja pilkkomalla
puita poltettavaksi niiden kuukausien kuluessa, jolloin hän ei lumelta
pääse mihinkään. Hän odotti noita tummanharmaita, nopeasti kiitäviä
myrskypilviä ja iloitsi niiden tulosta. Sitten kuin teille sataa
kymmenen jalan paksuudelta lunta, on hän auttamattomasti suljettu
asuntoonsa kevääseen asti. Silloin on mahdoton päästä Pineen. Ja ehkä
pitkän talven kuluessa hänen omituisesti ja kuvaamattomasti järkytetyt
tunteensa muuttuvatkin entisenlaisiksi.

Marraskuussa alkoivat myrskyt raivota vuorilla. Lunta putoili puistoon
joka päivä, mutta aurinkoinen eteläpuoli, jossa Dalen asunto sijaitsi,
säilytti syksyisen värinsä ja lämpönsä. Vasta myöhään talvella oli lumi
peittävä tämänkin suojaisen kolkan.

Tuo aamu koitti vihdoinkin pistävän kylmänä ja kirkkaana, jolloin Dale
huomasi kukkuloiden muuttuneen ylipääsemättömiksi. Huomio pahoitti
suunnattomasti hänen mieltään. Hän ei ollut tiennytkään, miten kovasti
hän oli ikävöinyt Helen Rayneriä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.
Tämä avasi hänen silmänsä. Hän rupesi tekemään raivokkaasti työtä
väsyttäen itsensä ainoastaan ruumiillisesti voimatta auttaa itseään
henkisesti.

Auringon laskiessa katseli hän länteen päin kiinnittäen huomionsa
punertaviin lumipeitteisiin huippuihin ja tummankeltaiseen kuusikkoon,
ja silloin hän käsitti totuuden.

"Rakastan tuota tyttöä!" sanoi hän ääneen noille kaukaisille
valkoisille huipuille, tuulelle, vankilansa yksinäisyydelle ja
rauhallisuudelle, suurille puille, kohisevalle putoukselle ja
uskollisille lemmikeilleen. Sellainen oli hänen heikkoutensa,
hämmästyttävän totuuden, toivottoman tilanteen ja hänessä tapahtuneen
muutoksen säälittävän anteeksipyynnön aiheuttama surullinen tunnustus.

Dalen taistelu loppui, kun hän käsitti mielentilansa. Itsensä
ymmärtäminen merkitsee vapautumista jännityksestä, huolista,
loppumattomasta vaivaavasta epäilemisestä, ihmettelemisestä ja pelosta.
Mutta tuo levottomuuden ja epävarmuuden aiheuttama kuume ei ollut ollut
mitään verrattuna tähän rakkauden nopeasti alkavaan kidutukseen.

Surullisesti ja hajamielisesti toimitti hän kaikki tarvittavat työt,
sellaisetkin, jotka eivät olleet niin välttämättömiä -- sytytti nuotion
aamuisin ja valmisti ruokansa, hoiti lemmikeitään ja hevosiaan,
korjaili satuloita ja valjaita ja pehmitti peurannahkoja mokkasiineiksi
ja metsästyspuvuiksi. Hän ei siis laiskoitellut. Mutta kaikkia näitä
töitä teki hän tottumuksesta eikä hänen ollut pakko käyttää niihin
järkeään.

Dale oli nimittäin ajattelija, kuten monet muutkin metsien
yksinäisyydessä olevat miehet, jotka eivät ole palanneet alkuperäiseen
villeyden tilaan. Rakkaus teki hänestä nyt kärsijän.

Hänen tietämättömän antautumisensa aiheuttama hämmästys ja häpeä
ja sen varma toivottomuus, vuosikausia kestänyt seurustelu kaiken
sellaisen kanssa, joka on villiä, yksinäistä ja kaunista, ihmeellisesti
kehittynyt luonnon salaisuuksien tunteminen ja tuo nopeasti kirkastuva
huomio, ettei hän ollut mikään kaikkitietävä olento, joka on vapautettu
ihmisten rauhattomasta sääntöjen mukaisesta onnesta -- kaikki tuo
osoitti hänelle hänen miehuutensa ja intohimonsa voiman ja pani hänet
ymmärtämään, että hänen valitsemansa elintapa oli muiden elintapojen
joukossa ainoa, joka muuttaa rakkauden surulliseksi ja peloittavaksi.

Helen Raynerin muisto ahdisti häntä. Auringon paistaessa ei leirissä
eikä sen ympärillä ollut ainoatakaan paikkaa, joka ei olisi kuvannut
hänen notkeaa ja solakkaa ruumistaan, hänen tummia ja ajattelevia
silmiään, hänen kaunisilmeisiä ja päättäväisiä huuliaan ja tuota hänen
niin suloista ja voimakasta hymyään. Öisin oli hän läsnä kuin suloinen
henki, joka käveli hänen rinnallaan humisevien puiden juurilla.
Jokaisen nuotion sydämessä oli hänen sielunsa hehkuvaa valkoista
loistoa.

Luonto oli opettanut Dalen rakastamaan yksinäisyyttä ja hiljaisuutta,
mutta rakkaus opetti hänet nyt käsittämään niiden tarkoituksen.
Yksinäisyys oli luotu kalliollaan istuvalle kotkalle, tuulen
tuivertamalle vuoristomännylle, tuolle kummullaan kasvavalle
eristetylle ja kyhmyiselle, hirvelle ja sudelle, mutta sitä ei
oltu tarkoitettu ihmisille. Alituinen oleskeleminen tuollaisten
asumattomien seutujen hiljaisuudessa oli kuin itseensä sulkeutumista
-- ajattelemista ja haaveilemista onnellisissa olosuhteissa, jollainen
olotila, vaikka ihmiset sellaista tavoittelevatkin, ei kumminkaan
tyydyttänyt häntä. Ihmisen pitää haluta äärettömästi jotakin
saavuttamatonta.

Silloin on vain jonkun saavuttamattoman naisen muisto tarpeen, jotta
yksinäisyys muodostuisi ihmiselle halutuimmaksi, vaikka se onkin
melkein sietämätöntä. Dale oli nyt yksinään salaisuuksineen, ja
jokainen mänty ja kaikki tuossa laaksossa huomasivat, miten hän oli
järkytetty ja hämmentynyt.

Öiden pimeässä sysimustassa elottomuudessa, kun ei tuullut ja vuorilta
ulvova kylmä oli jäädyttänyt putouksen, tuntui hiljaisuus melkein
sietämättömältä. Silloin kun hänen olisi pitänyt nukkua, käveli hän
tuntikausia kylmien, valkoisten ja säälimättömien tähtien valossa
yksinäisten puiden juurella.

Dalen muisti petti häntä, ivasi hänen pidättyväisyyttään ja riisti
häneltä kaiken rauhan, ja hänen rakkauden teroittama kuvittelukykynsä
loi kuvia, haaveita ja tunteita, jotka olivat tehdä hänet hulluksi.

Kun hän muisti Helen Raynerin voimakkaat, kaunismuotoiset ja
päivettyneet kädet, muisti hän samalla niiden toimittamat lukemattomat
työtkin. Kuinka nopeat ja kätevät ne olivatkaan leiritöissä, kuinka
miellyttävästi ja sukkelasti ne liikkuivatkaan, kun hän palmikoksi
tummaa tukkaansa, kuinka hellästi ja taitavasti ne toimivatkaan
auttaessaan, kun joku hänen lemmikeistään oli loukkautunut, kuinka
kaunopuheliaat, kun hän painoi ne sydäntään vasten pelätessään
vaarallisilla huipuilla, ja kuinka ilmehikkäästi ne ilmaisivatkaan
lausumattomia ajatuksia, kun hän laski ne Dalen käsivarrelle!

Dale näki tuon kauniin käden hivuttautuvan hitaasti hänen olkapäälleen
ja liukuvan sitten hänen kaulaansa puristaakseen sitä. Hän ei jaksanut
tukahduttaa tuollaisia kuvitteluja. Ja hänen tunteensa silloin olivat
rajattomat ja kuvailemattomat. Ei ainoakaan nainen ollut ennen
milloinkaan puristanut hänen kättään eivätkä tuollaiset kuvittelut
olleet ennen ikinä vaivanneet hänen mieltään, vaikkakin syvällä
hänessä, kätkettynä johonkin, oli asustanut tämä odottava, suloinen
ja voimakas tarve. Kirkkaan päivän kuluessa tuntui hän saavan olla
rauhassa tuollaisilta mielikuvilta, mutta öisin oli hän aivan avuton.

Kun hänen intohimonsa tämä vaihe oli pahimmillaan, rupesi Dale, joka ei
ollut milloinkaan suudellut ketään naista, kuvittelemaan, miltä Helen
Raynerin antamat suukkoset maistuisivat. Hän oli tulla melkein hulluksi
riemusta ja toivottomuudesta rakastaessaan häntä yhtä paljon kuin
hän vihasi itseään. Tuntui kuin hän olisi kokenut näitä peloittavia
tunteita jossakin edellisessä elämässä ja unhottanut ne tässä. Hänellä
ei ollut oikeutta muistella Heleniä, mutta hän ei voinut vastustaa
haluaan. Hänen huuliensa suloisen kosketuksen kuvitteleminen oli kuin
pyhyyden loukkaamista, mutta sittenkin, huolimatta omasta tahdostaan,
kunniastaan ja häpeästään, ei hän voinut sille mitään.

Vihdoin joutui Dale tappiolle ja lopetti itsensä herjaamisen ja
kuvittelujensa tukahduttamisen. Hän muuttui uneksivaksi ja surulliseksi
nuotioontuijottajaksi, kuten moni muukin yksinäinen mies, joka on
eronnut tahallaan tahi erehdyksestä sellaisesta, mitä sydän on enimmän
kaivannut. Mutta tämä suuri kokemus, sittenkun koko sen merkitys oli
selvinnyt hänelle, kypsytti äärettömästi hänen järkeään ymmärtämään
luonnon periaatteita sovitettuina elämään.

Rakkaus tempasi hänet valtaansa voimakkaammasti kuin useamman
muun ihmisen hänen ankarien, voimakkaiden ja yksinäisten metsissä
viettämiensä vuosien vuoksi, jolloin järjen ja ruumiin terveys oli
vain vahvistunut ja säästynyt. Kuinka yksinkertaista, luonnollista
ja välttämätöntä sellainen olikaan! Hän olisi ehkä voinut rakastua
jokaiseen hienoluontoiseen ja terveeseen tyttöön. Kuten puu työntää
oksiaan, lehviään ja koko runkoaan auringonvaloa kohti, niin oli hänkin
kehittynyt naisen rakkautta vastaanottamaan. Mutta miksi? Senvuoksi,
että se, jota hän kunnioitti luonnossa, sen henki, yhtenäisyys
ja elämä, se on Jumala, oli antanut hänelle syntyessä tahi ennen
syntymistä perinnöksi seuraavat kolme luonnon peloittavaa vaistoa --
taistella hengen puolesta, ruokkia itseään ja lisätä sukuaan. Noihin
sisältyi elämän salaisuus. Mutta ah, miten tuon kolmannen vaiston
salaperäisyydet, kauneudet, sen aiheuttamat tuskat ja pelko, tuo naisen
rakkauden suloisuuden ja ihanuuden nälkä, huumasivatkaan.



XVI.


Helen Rayner laski ompeluksensa syliinsä ja katsoi miettiväisesti
ikkunasta enonsa paljaita keltaisia vainioita.

Talvipäivä oli kirkas, mutta kolkko, ja vuorten valkoisilta huipuilta
puhaltava tuuli oli jäistä ja läpitunkevaa. Suojaisissa paikoissa oli
hieman lunta, karja oli kokoutunut laumoihin kukkulain suojaan ja
pieniä tomupilviä kiisi tasankojen poikki.

Talon suuri arkihuone oli lämmin ja mukava punaisine tiiliseinineen,
suurine kivisine takkoineen, jossa setrihalot iloisesti räiskyivät, ja
monenvärisine huopapeitteineen. Bo Rayner istui tulen luona kyyryksissä
muutamassa tuolissa lukien jotakin kirjaa. Pedro makasi lattialla,
kaunis ja valpas pää tuleen päin ojennettuna.

"Kutsuiko eno?" kysyi Helen heräten säpsähtäen unelmistaan.

"En minä ainakaan kuullut", vastasi Bo.

Helen hiipi varpaillaan huoneen poikki ja raottaen hieman enon
makuuhuoneen oven verhoja katsoi hän sinne. Eno nukkui kumminkin.
Joskus hän huusi unissaan. Hän oli nyt jo maannut viikkokausia
vuoteessaan heikontuen vähitellen. Huokaisten palasi Helen tuolilleen
ikkunan viereen ja ryhtyi työhönsä.

"Bo, aurinko paistaa niin kirkkaasti", sanoi hän. "Päivät pitenevät.
Olen niin iloinen."

"Nell, toivot aina ajan rientävän. Minusta se kuluu liiankin nopeasti",
vastasi hänen sisarensa.

"Mutta minä rakastan kevättä, kesää ja syksyä, ja vihaan luullakseni
talvea", sanoi Helen miettiväisesti. Keltaiset vainiot jatkuivat
mustiin harjanteihin saakka ja ne vuorostaan kohosivat noiksi kylmiksi
valkoisiksi vuoriksi. Helenin katse näytti haluavan tunkeutua tuon
lumivallin taakse. Bon terävät silmät tutkivat sisaren surullisia ja
vakavia kasvoja.

"Nell, muistatko milloinkaan Dalea?" kysyi hän äkkiä.

Kysymys säpsähdytti Heleniä. Hänen niskansa ja poskensa punastuivat
hitaasti.

"Tietysti!" vastasi hän kuin hämmästyen sitä, että Bo saattoi kysyä
sellaista.

"Minun ei olisi pitänyt kysyäkään sellaista", sanoi Bo hiljaa kumartuen
jälleen kirjaansa.

Helen katsoi hellästi tuohon vaaleaan kumartuneeseen päähän. Tämän
nopeasti kuluvan tapauksista rikkaan ja työtä vaativan talven kuluessa,
jolloin maatilan hoito oli ollut kokonaan Helenin niskoilla, oli tuo
pieni sisar loitonnut hänestä. Bo oli halunnut noudattaa omaa vapaata
tahtoaan ja hän oli seurannutkin sitä suureksi huviksi enolleen,
huoleksi Helenille, toivottomuudeksi ja hämmennykseksi uskolliselle
meksikolaiselle taloudenhoitajattarelle ja turmioksi kaikille
maatilalla oleville nuorille miehille.

Helen oli aina toivonut ja odottanut suotuisaa hetkeä, jolloin
tuo oikullinen sisar olisi enemmän vastaanottavainen viisaalle ja
rakastavalle vaikutukselle. Mutta hänen epäröidessään kuului eteisestä
askelia, kannusten kilinää ja lopulta pelokasta koputusta. Bo lopetti
heti lukemisensa ja juoksi avaamaan ovea.

"Ah, tekö sieltä vain tulettekin!" sanoi hän hirveän halveksivasti
tulijalle.

Helen luuli arvaavansa, kuka tulija oli.

"Kuinka voitte?" kysyi joku venytellen.

"Niin, herra Carmichael, jos sellainen kiinnittää mieltänne, niin olen
hyvin kipeä", vastasi Bo kylmästi.

"Kipeäkö! Eikö mitä!"

"Totta se kumminkin on! Ellen kuole siihen paikkaan, haluan palata
takaisin Missouriin", sanoi Bo kiusoittavasti.

"Aiotteko käskeä minut sisään?" kysyi Carmichael lyhyesti. "Nyt on
kylmä ja minulla on jotakin sanottavaa --"

"Minulleko? Niin, teillä on todellakin vielä aikaa", vastasi Bo.

"Neiti Rayner, teistä mahtaa tuntua omituiselta, kun sanon, etten ole
tullut tapaamaan teitä."

"Todellako? Ei ollenkaan. Petyin vain luulossani, että tulette
pyytämään minulta anteeksi kuin herrasmies ainakin. Tulkaa sisään,
herra Carmichael. Sisareni on täällä."

Ovi sulkeutui ja Helen kääntyi. Carmichael seisoi juuri oven
suussa hattu kädessään, ja kun hän katsoi Bohun, näyttivät hänen
laihat kasvonsa kovilta. Näiden syksystä vierähtäneiden muutamien
kuukausien kuluessa oli hän muuttunut, vanhentunut, ja nuo ennen
niin nuoret, vilpittömät, valppaat ja huolettomat piirteet olivat
muuttuneet miesmäisemmiksi. Helen tiesi tarkasti, miten paljon miestä
hänessä todellisuudessa oli. Hän oli ollut Helenin paras tuki hänen
hartioilleen langenneitten monenlaisten töiden täytäntöönpanossa.

"Olette totisesti pettynyt, jos luulette minun ryömivän edessänne
samoin kuin nuo muut rakastajanne", sanoi hän kylmästi ja harkitsevasti.

Bo kalpeni ja hänen silmänsä leimusivat kirkkaasti. Helen luuli
kumminkin huomaavansa niissä niiden raivosta huolimatta hämmästystä ja
tuskaa.

"Monet rakastajaniko? Suurinta pettymystä tässä osoittaa luullakseni
tapa, jolla imartelette itseänne", sanoi Bo pisteliäästi.

"Imartelenko minä itseäni? Erehdytte. Ette ymmärrä minua. Olen
todellakin vihannut itseäni näinä päivinä."

"Ihmekö tuo! Minä ainakin vihaan teitä sydämestäni!"

Kuullessaan tuon vastauksen painoi paimen päänsä alas eikä huomannut,
miten nopeasti Bo kiiruhti pois huoneesta. Mutta hän kuuli oven
sulkeutumisen ja lähestyi sitten Heleniä.

"Rohkaiskaa mielenne, Las Vegas", sanoi Helen hymyillen. "Bo on vain
niin kiivasluontoinen."

"Neiti Nell, olen kuin koira: kuta huonommin hän minua kohtelee, sitä
enemmän rakastan häntä", vastasi paimen alakuloisesti.

Helenin ensimmäiseen mieltymykseen tätä paimenta kohtaan oli yhtynyt
ihmettelyä, kunnioitusta ja kasvavaa arvonantoa voimakkaalle,
uskolliselle ja kehittyvälle luonteelle. Carmichaelin kasvot ja kädet
olivat talvituulien punastuttamat ja sieroituttamat, kalvosimien, vyön
ja säärystimien nahka oli kulunut kiiltäväksi ja ohueksi, ja hänestä
erkani pieniä tomupilviä, kun hän hengitti raskaasti. Hän ei ollut
enää minkään komeilevan paimenen näköinen, joka on valmis tanssiin,
vallattomiin kepposiin tahi tappeluun.

"Miten maailmassa olette loukannut häntä niin?" kysyi Helen. "Bo
on vallan raivoissaan. En ole nähnyt hänen olevan milloinkaan noin
vihoissaan."

"Neiti Nell, kuulkaahan kun kerron", aloitti Carmichael. "Bo tietää
varmasti minun rakastavan häntä. Pyysin häntä vaimokseni, mutta hän
ei vastannut sitä eikä tätä. Ja vaikka se kuulostaakin ilkeältä, on
hänen kumminkin lopulta siihen suostuttava. Olemme riidelleet muutamia
kertoja, pari kertaa oikein kovastikin, mutta tämä viimeinen oli
kumminkin pahin kaikista."

"Bo kertoi minulle eräästä riidastanne", sanoi Helen. "Juopottelunne
oli aiheuttanut sen."

"Niin tekikin. Hän ei ollut välittävinään minusta ja minä join itseni
humalaan."

"Mutta silloinhan teitte väärin."

"En ole siitä niinkään varma. Olin usein juovuksissa, ennenkuin tulin
tänne. Täällä en ole ollut päissäni kuin kerran. Las Vegasissa olevat
toverini eivät sitä milloinkaan uskoisi. Lupasin heille, etten tee niin
enää, ja olen pitänytkin sanani."

"Siinä olette menetellytkin kunnon miehen tavoin. Mutta kertokaa
minulle, miksi hän nyt on vihainen?"

"Bo kokoo kaikki miehet ympärilleen", tunnusti Carmichael nolona.
"Vein hänet mukanani tanssiaisiin kaupungintalolle viime viikolla. Hän
tuli silloin ensimmäisen kerran kanssani minnekään. Olin hyvin ylpeä
mielestäni. Mutta nuo tanssiaiset muuttuivat minulle todelliseksi
helvetiksi. Bo käyttäytyi hirveästi ja minä --"

"Kertokaa minulle, mitä hän teki", käski Helen levottomasti. "Olen
vastuunalainen hänestä. Minun on valvottava, että hän käyttäytyy hyvin."

"En halua sanoa, että hän käyttäytyi hienolle naiselle sopimattomasti",
vastasi Carmichael. "Mutta hän, no niin, kaikki miehet ovat
hullaantuneet häneen, eikä Bo ollut uskollinen minulle."

"Mutta rakas poikaseni, onko Bo sitten kihloissa kanssanne?"

"Jumalani, kunpa hän vain olisikin!" huokaisi paimen.

"Kuinka sitten voitte sanoa, ettei hän ollut uskollinen teille? Olkaa
nyt järkevä."

"Sanon teille, neiti Nell, ettei ainoakaan rakastunut voi toimia
järkevästi", vastasi paimen. "En ymmärrä, miten sen selittäisin, mutta
minusta tuntuu todella kuin Bo leikkisi minun ja toisten miesten
kanssa."

"Tarkoitatte hänen kurttailevan?"

"Niin juuri."

"Las Vegas, pelkään teidän olevan oikeassa", sanoi Helen tullen yhä
levottomammaksi. "Jatkakaa. Kertokaa minulle, mitä tapahtui."

"No niin, tuo Turner-niminen paimen, joka on Beasleyn palveluksessa,
hakkaili Bota kovasti", vastasi Carmichael puhuen kuin joku muisto
olisi kiduttanut häntä. "En voi kilpailla Turnerin kanssa. Hän on
kaunis, voimakas ja suuri paimen ja suuri naisten suosikki. Hän
kerskailee sillä ja luullakseni hän onkin oikeassa. Hän oli aina Bon
kintereillä ja lopulta hän valtasi minulta muutaman tanssin. Minulle
oli luvattukin vain kolme, mutta hän väitti yhtä niistä omakseen. Bo
oli olevinaan hyvin viaton -- ah, hän on viekas kuin paholainen -- ja
sanoi: 'Niin, herra Turner, olen luvannut tämän todellakin teille.'
Ja hän näytti hyvin iloiselta sanoessaan minulle: 'Suokaa minulle
anteeksi, ystäväni Carmichael!' Istuin siinä kuin selkääni saanut aasi
ja annoin heidän mennä. En ollut kumminkaan siitä vielä millänikään,
sillä Turner on minua parempi tanssija, ja halusin Bon saavan pitää
hauskaa. Mutta sitten muuttuivat tanssiaiset minulle helvetiksi, kun
näin Turnerin kiertävän käsivartensa Bon ympärille ennen aikojaan eikä
Bo näyttänyt pitävän sitä minään rikoksena. Hän työnsi kyllä Turnerin
luotaan jonkun ajan kuluttua, kun olin jo melkein kuollut. Kotiin
tullessamme nuhtelin häntä. Tein sen todellakin. Ja hän vastasi minulle
niin, että haluan sen unhottaa. Mutta sitten, neiti Nell, tartuin
häneen, se tapahtui tuolla portilla kirkkaassa kuunvalossa, puristin
hänet syliini ja suutelin häntä tarpeekseni. Päästäessäni hänet irti
sanoin siekailematta, vaikka olinkin peloissani: 'Aiotteko nyt mennä
naimisiin kanssani?'"

Hän lopetti nielaisten ja katsoi Heleniin surullisin silmiin.

"Ah, mitä Bo silloin teki?" kysyi Helen pidättäen henkeään.

"Hän löi minua korvalle ja sanoi: 'Pidin teistä enemmän kuin muista,
mutta nyt vihaan teitä!' Ja hän löi oven kiinni nenäni edessä."

"Luullakseni erehdyitte suuresti", sanoi Helen vakavasti.

"Jos ajattelisin niin, pyytäisin häneltä anteeksi. Mutta olen aivan eri
mieltä asiasta, ja vielä enemmän, olen toivorikkaampi kuin milloinkaan
ennen. Olen ainoastaan paimen enkä ollut juuri mikään kehuttava mies,
ennenkuin tapasin hänet. Silloin reipastuin. Toiveessani rupesin
lukemaan, ja te tiedätte, miten olen syventynyt tähän tilanhoitoon.
Olen lakannut juomasta ja säästänyt rahani. Hän tietää tämän kaiken.
Kerran hän sanoi ylpeilevänsä minusta. Mutta tuollainen ei tunnu olevan
hänelle minkään arvoista. Ja ellei se ole hänelle suuren arvoista,
ei sen tarvitse olla ollenkaan. Kuta huonommin Bo minua kohtelee,
sitä suuremmat mahdollisuudet minulla on. Hän tietää minun rakastavan
häntä, hän uskoo minun voivan kuolla hänen puolestaan ja tietää minun
muuttuneen. Hän tietää myöskin, etten ennen milloinkaan ole uskaltanut
koskea hänen käteensäkään. Sitten hän ymmärtää kurttailleensa Turnerin
kanssa."

"Hän on vain lapsi", vastasi Helen. "Ja kaikki nämä muutokset -- Länsi,
erämaa ja kaikkien miesten kiintyminen häneen -- ovat panneet hänen
päänsä pyörälle. Mutta Bo selviytyy kyllä tuosta kaikesta kunnialla.
Hän on niin hyvä ja lempeä, ja hänen sydämensä on puhdasta kultaa."

"Tiedän sen ja senvuoksi ei uskoani järkytetäkään", vastasi Carmichael
vaatimattomasti. "Mutta hänen on kumminkin ymmärrettävä, että hän saa
täällä vielä pahoja aikaan. Länsi pysyy Läntenä. Tytöt ovat hyvin
harvinaisia täällä ja varsinkin sellaiset kuin Bo. Jumalani, me
paimenet emme ole milloinkaan nähneet hänen vertaistaan! Hän panee
miesten veren kiehumaan ja luultavasti sitä vielä hänen vuokseen
vuodatetaankin."

"Eno Al rohkaisee häntä", sanoi Helen pelokkaasti. "Hänen
turhamaisuuttaan kutittaa, kun hän kuulee, miten pojat ovat häneen
mieltyneet. Ah, Bo ei kerro hänelle, mutta hän kuulee. Ja minä, jonka
on oltava äidin sijassa hänelle, mitä minä voin tehdä?"

"Neiti Nell, oletteko minun puolellani?" kysyi paimen toivovasti. Hän
oli voimakas ja alkeellinen jonkun sisäisen tarmon vaikutuksesta.

Eilen olisi Helen ehkä epäröinyt ennen vastaamistaan tuohon
kysymykseen. Mutta tänään oli Carmichaelissa jotakin koeteltua
tasapuolisuutta ja jotakin omituista karskia vilpittömyyttä, ikäänkuin
Helen olisi oppinut näkemään hänen tulevan arvonsa.

"Olen", vastasi Helen vakavasti ojentaen paimenelle kätensä.

"Silloin on kaikki vielä loppuva onnellisesti", vastasi paimen
puristaen hänen kättään. Hänen hymynsä oli kiitollista, mutta siinä oli
kumminkin jo jotakin tuosta voitosta, johon hän oli viitannut. Hänen
poskensa olivat hieman kalvenneet. "Ja nyt haluan kertoa teille, miksi
tulen luoksenne."

Hän sanoi tuon hiljaa. "Nukkuuko Al?" kuiskasi hän.

"Kyllä. Hän nukkui ainakin äsken."

"Parasta on kumminkin sulkea tuo ovi."

Helen katsoi, miten paimen hiipi huoneen poikki ja sulki huolellisesti
oven. Sitten hän palasi paikoilleen tarkkaavaisin katsein. Helen luki
tapauksia hänen silmistään ja totesi nopeasti, että Carmichael kohteli
häntä kuin sisarta.

"Olen totisesti ainoa, joka aina tuon teille huonoja uutisia", sanoi
hän pahoillaan.

Helen huokaisi syvään. Oli todellakin tapahtunut paljon pieniä
onnettomuuksia, jotka olivat vaikeuttaneet tilanhoitoa. Hän oli
menettänyt karjaa, hevosia ja lampaita, paimenia oli karannut Beasleyn
palvelukseen, rahtikuormien kuljettajat eivät olleet saapuneet silloin
kun tavaroita kaikista enimmän olisi tarvittu, paimenet olivat
tapelleet ja kauan aikaa sitten suunnitellut kaupat olivat menneet
myttyyn.

"Enonne Al pitää tuota Jeff Mulveyta suuressa arvossa", sanoi
Carmichael.

"Pitää todellakin. Hän luottaa häneen ehdottomasti", vastasi Helen.

"Minusta tuntuu hyvin ikävältä ilmoittaa teille, neiti Nell", sanoi
paimen katkerasti, "ettei Mulvey ole sellainen, miltä hän näyttää."

"Ah, mitä tarkoitatte?"

"Kun enonne kuolee, menee Mulvey Beasleyn puolelle ja ottaa kaikki
sellaiset miehet mukaansa, jotka haluavat seurata häntä."

"Voisiko Jeff olla niin uskoton oltuaan niin monta vuotta enoni
työnjohtajana! Miten voitte sen tietää?"

"Arvasin sen jo aikoja sitten, mutta en ollut aivan varma. Neiti Nell,
viime aikoina on liikkunut ilmassa kaikenlaisia huhuja, ja vanha
Al-raukka heikontuu heikontumistaan. Mulvey on koettanut olla minulle
hyvin ystävällinen ja minä olen sallinut hänen jatkaa yrityksiään. En
kumminkaan ole huolinut hänen tarjoamistaan ryypyistä. Hänen miehensä
ovat tulleet ystävikseni ja sitä paremmiksi, kuta myötätuntoisemmalta
minä olen näyttänyt. He karttoivat näettekös minua alussa tultuani
tänne. Tänään tuli koko heidän suunnitelmansa minulle niin selväksi
kuin olisin nähnyt kavioiden jäljet pehmeässä maassa. Vuodetoverini
Bud Lewis koetti nimittäin houkutella minua Beasleyn puolelle heti
kun Auchincloss kuolee. Keskustelin Budin kanssa, sillä halusin saada
koko juonen selville. Mutta Bud ei ilmaissut muuta kuin että hän menee
Jeffin ja muiden miesten kanssa Beasleyn palvelukseen. Sanoin hänelle
miettiväni asiaa ja ilmoittavani sen sitten heille. Hän luulee minun
suostuvan."

"Miksi haluavat nuo miehet luopua minusta nyt juuri, kun --. Voi
eno-raukkaani! He haluavat hyötyä kuolemastasi. Mutta miksi -- sanokaa
minulle, miksi?"

"Beasley on houkutellut heidät viekkaasti puolelleen", vastasi
Carmichael säälimättä. "Alin kuoleman jälkeen peritte maatilan.
Beasley aikoo anastaa sen. Hän ja Al olivat kerran liiketovereita ja
hän on saanut ihmiset uskomaan, että hän erotessaan Alista sai kärsiä
vääryyttä. Hänellä on varmasti jonkunlaiset paperit ja hän vie useimmat
miehistänne. Hän karkoittaa teidät helposti täältä ja ottaa maatilan
haltuunsa. Minulla ei ole muuta kerrottavaa, neiti Nell, mutta voitte
luottaa siihen, että tämä kaikki on totta."

"Uskon sananne, mutta en voi uskoa tuollaista ryöväämistä
mahdolliseksi", huohotti Helen.

"Se on kumminkin yhtä selvää kuin että kaksi kertaa kaksi on yhtä kuin
neljä. Haltuunsa ottaminen on täällä ainoa laki. Jos Beasley kerran
pääsee tilalle asumaan, on asia selvä. Mitä voittekaan tehdä, kun ei
teillä ole miehiä omaisuutenne puolustamiseen?"

"Mutta jää kai minullekin vielä miehiä?"

"Jää kyllä, mutta ei tarpeeksi."

"Silloin voin palkata useampia. Beemanin pojat ja Dale tulevat
varmaankin auttamaan minua."

"Dale tulee kyllä ja hänen apunsa onkin jo suurenmoinen. Toivoisin
hänen jo olevan täällä", vastasi Carmichael vakavasti. "Mutta emme voi
saada häntä tänne nyt mitenkään, sillä lumi pidättää hänet vuoristossa
toukokuuhun asti."

"En voi kertoa tätä enolle", sanoi Helen liikutettuna. "Pelästys voisi
tappaa hänet. Jos sitten vielä puhuisin hänelle vanhojen palvelijain
uskottomuudesta, olisi se hyvin julmaa. En luule asioiden kumminkaan
olevan niin huonosti kuin sanotte."

"Ne eivät varmasti voisi olla pahemmastikaan. Ja, neiti Nell, sen
selvittämiseksi ei ole olemassa muuta kuin yksi keino, nimittäin täällä
Lännessä käytännössä oleva."

"Mikä sitten?" kysyi Helen innokkaasti.

Carmichael suoristautui ja katsoi häneen. Hänessä ei ollut enää
jälkeäkään tuosta vilpittömästä ja ystävällisestä paimenesta,
jollaisena Helen oli oppinut hänet ensin tuntemaan. Hänen silmiinsä oli
nimittäin ilmestynyt jotakin vierasta, kylmää ja varmaa.

"Näin Beasleyn menevän kapakkaan ratsastaessani sen sivu. Otaksukaamme,
että menen sinne, suututan hänet ja ammun hänet sitten."

Helen suoristautui tuolissaan hämmästyneenä.

"Carmichael, ette suinkaan tarkoita totta?" huudahti hän.

"Tarkoitan varmasti! Muuta keinoa ei ole, neiti Nell. Eikä varmastikaan
vanha Akaan muuta toivo. Ja näin meidän kesken sanoen, ei se ole sen
vaikeampaa kuin vasikan kiinniottaminen. Nämä Pinen miehet eivät osaa
käsitellä ampuma-aseita, mutta minä tulen maasta, jossa sellaista
ymmärretään. Ja kun sanon teille, että osaan ampua nopeasti ja
varmasti, en ollenkaan kerskaile. Minun puolestani ei teidän tarvitse
olla ollenkaan peloissanne, neiti Nell."

Helen ymmärsi, että Carmichael oli luullut hänen hämmästynyttä
tunteellisuuttaan jonkunlaiseksi peloksi hänen elämänsä puolesta.
Syynä siihen oli kumminkin ollut tuo suunnitelma vuodattaa verta hänen
hyväkseen.

"Haluatte siis tappaa Beasleyn senvuoksi, että olette kuullut
huhuttavan hänen aikeistaan?" huohotti Helen.

"Niin juuri. Se on kumminkin tehtävä ennemmin tahi myöhemmin", vastasi
paimen.

"Ei, ei! Minua kauhistuttaa jo sellainen ajatuskin. Sehän olisi raaka
murha. En voi ymmärtää, miten voitte puhua siitä noin kylmästi."

"En ole ollenkaan tyyni, vaan aivan suunniltani", sanoi Carmichael
hymyillen hermostuneesti.

"Jos olette todellakin tosissanne, niin kiellän sen jyrkästi. En usko,
että omaisuuteni minulta ryöstetään."

"Otaksukaamme kumminkin nyt, että Beasley karkoittaa teidät ja ottaa
tilan haltuunsa. Mitä silloin sanotte?" kysyi paimen tyynesti ja
harkitusti.

"Samaa kuin nytkin."

Carmichael taivutti päänsä miettiväisesti ja pyöritteli ahavoituneilla
käsillään hattuaan.

"Huomaan, ettette vielä ole tottunut Lännen tapoihin", mumisi hän kuin
pyytäen anteeksi Helenin puolesta. "Ja uuden maan tapojen oppiminen vie
aina jonkun verran aikaa."

"Vaikka olisin oleskellut vuosia täällä Lännessä, en halua, että
suunnitellaan riitoja ja miehiä ammutaan, vaikka ne uhkaisivatkin
minua", selitti Helen varmasti.

"Hyvä sitten, neiti Nell, noudatan varmasti tahtoanne", vastasi paimen.
"Mutta kuunnelkaahan kumminkin. Jos Beasley karkoittaa teidät ja Bon
kotoanne, menen tapaamaan häntä omasta puolestani."

Helen voi vain katsoa häneen, kun hän peräytyi ovea kohti. Häntä
huumasi ja vapisutti tuo, joka näytti uskollisuudelta häntä ja
rakkaudelta Bota kohtaan ja joka oli niin kumoamatonta paimenessa
itsessään.

"Säästäisitte varmasti meiltä paljon vaivaa, jos unhottaisitte
ennakkoluulonne ja antaisitte minun kohdella tuota meksikolaista
tahtoni mukaan."

"Meksikolaista? Tarkoitatteko Beasleytä?"

"Tarkoitan. Hän on sekarotuinen. Hän on syntynyt Magdalenassa, missä
kuulin ihmisten kertovan hänen vanhemmistaan, joista toinen oli
sekarotuinen."

"Se ei vaikuta asiaan. Ajattelen inhimillisyyttä, lakia ja järjestystä
ja sitä, mikä on oikein."

"No niin, neiti Nell, odotan, kunnes oikein hurjistutte tahi kunnes
Beasley --"

"Mutta, ystäväni, en hurjistu milloinkaan", keskeytti Helen. "Osaan
hillitä luontoni."

"Lyön vaikka vetoa, ettette voi! Luulette ehkä, ettette ole ollenkaan
samanlainen kuin Bo. Lyön kumminkin vaikka vetoa, että kerran
suututtuanne hurjistutte niin, että muututte vallan hirveäksi.
Miksi sitten olisitte saanut tuollaiset silmät, ellette olisi oikea
Auchincloss?"

Hän hymyili, vaikka hän tarkoittikin totta puheellaan. Helen tunsi
totuuden voimatta olla pelkäämättä sitä.

"Las Vegas, en suostu vetoon. Luvatkaa kumminkin tulla aina luokseni,
kun sattuu joitakin ikävyyksiä."

"Lupaan sen", sanoi Carmichael vakavasti ja poistui.

Helen tunsi vapisevansa, ja hänen rintaansa ahdisti. Carmichael
oli säikähdyttänyt häntä. Hän ei enää voinut epäillä tilanteen
vakavuutta. Hän oli nähnyt Beasleyn usein, joskus aivan läheltä, ja
kerran oli hänen ollut pakko antautua puheihinkin hänen kanssaan.
Silloin oli Beasley sanonut Helenille, että hän tunsi henkilökohtaista
mielenkiintoa Heleniä kohtaan. Ja sen tähden ja vielä senkinvuoksi,
ettei Riggsillä näyttänyt olevan muuta tekemistä kuin seurata häntä,
oli hän viivytellyt koulun perustamista kylään Pinen lapsille.
Riggsistä oli tullut seudulla jonkunlainen epäilyttävä kuuluisuus.
Hänen ilmeinen selvästi näkyvä pahuutensa ei ollut ollut vaikuttamatta.
Kerrottiin hänen vain pelaavan, juovan ja kerskailevan. Pinessä
tiedettiin jo aivan yleisesti, millaiset hänen suunnitelmansa Heleniin
nähden olivat. Hän oli pari kertaa tullut maatilallekin ja onnistunut
toisella kertaa pääsemään Helenin puheillekin. Huolimatta Helenin
halveksimisesta ja välinpitämättömyydestä vaikutti hän kumminkin
Helenin elämään täällä Pinessä. Ja nyt alkoi selvitä, että tuo toinen
mies, Beasley aikoi pian ryhtyä voimakkaampiin toimenpiteihin hänen
toimiensa vapautta vastaan.

Maatilan isännöiminen oli hänestä hyvin vaikeaa. Sitä ei voitu hoitaa,
ei ainakaan hän, sillä tavoin kuin Auchincloss tahtoi. Hän oli vanha,
ärtyisä, mahdoton ja kova. Melkein kaikki naapurit vihasivat häntä
eivätkä niin ollen voineet olla ystävällisiä Helenillekään.

Helen ei ollut huomannut pienintäkään petollisuutta enonsa päättämissä
kaupoissa, mutta hän oli ollut kova velkoja. Sitten hänen viisas ja
kauasnäkevä järkensä oli auttanut, että kaikki hänen yrityksensä olivat
onnistuneet, mikä ei suinkaan ollut lisännyt muiden ystävyyttä häntä
kohtaan.

Myöhemmin, kun Auchincloss oli tullut heikommaksi ja vähemmän
käskeväksi, oli Helen päättänyt monta asiaa ominpäin ja onnistunutkin
mainiosti. Mutta tuota ihmeellistä onnellisuutta, jonka hän oli luullut
saavuttavansa täällä Lännessä, ei vieläkään kuulunut. Paratiisissa
oleskelemisen muisto tuntui paljaalta unelta, sitä suloisemmalta
ja saavuttamattomammalta, kuta enemmän aikaa siitä kului, ja sitä
epämääräisemmästi surullisemmalta. Bo oli kyllä hänelle lohdutukseksi,
mutta aiheutti myöskin samalla melkoista huolta. Hän olisi voinut
olla suureksi avuksi Helenille, ellei hän olisi omaksunut Lännen
tapoja niin pian. Helen halusi päättää asiasta omalla tavallaan, joka
erosi kokonaan Lännen tavoista. Hän oli niin ollen saanut yhä enemmän
luottaa omiin voimiinsa. Carmichael oli ollut ainoa, joka oli suostunut
vapaaehtoisesti häntä auttamaan.

Tunnin ajan istui Helen yksinään huoneessa katsellen ikkunasta ja
suhtautuen ankaraan todellisuuteen tyynemmästi, vakavammasti ja
terävämmästi kuin milloinkaan ennen. Omaisuutensa hallussaan pitäminen
ja eläminen tässä yhteiskunnassa omien kunnian, oikeuden ja lain
käsitteiden mukaan voi kyllä olla mahdotonta hänen voimilleen. Tänään
oli hänelle selvinnyt, ettei hän voi suoriutua siitä taistelematta
niiden puolesta, ja voidakseen taistella tarvitsi hän ystäviä. Tämä
toteaminen kiinnitti häntä yhä enemmän Carmichaeliin, ja ajateltuaan,
mitä kaikkea tämä oli tehnyt hänen puolestaan, huomasi hän antaneensa
paimenelle vähemmän arvoa kuin tämä oli ansainnut. Hän päätti korvata
laiminlyöntinsä.

Hänen miestensä joukossa ei ollut ainoatakaan mormonia siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei Auchincloss halunnut sellaisia
palvelukseensa. Mutta ollessaan hyvällä tuulella, mitä enää vain
harvoin sattui, oli enokin myöntänyt, että mormonit ovat parhaita,
vakavimpia ja urhoollisimpia työmiehiä maatiloilla, ja oli
sanonut, että juuri tuon etevämmyyden vuoksi ei hän huolinut heitä
palvelukseensa. Helen päätti ottaa palvelukseensa nuo neljä Beemanin
veljestä ja niin monta heidän sukulaistaan ja ystäväänsä kuin vain
halusi tulla ja tehdä sen, jos suinkin mahdollista, enonsa tietämättä.
Hänen luonteensa samoin kuin hänen päättämiskykynsä olivat nyt vain
esteeksi käytännöllisyydelle. Tämä Beemaneja koskeva päätös palautti
Helenin mieleen Carmichaelin lämpimän toivon saada Dale tänne ja
muistutti häntä myös omasta kaipauksestaan.

Kevät oli jo tulossa ja sen mukana lukemattomat maanviljelystehtävät.
Dale oli luvannut tulla Pineen silloin ja Helen tiesi tuon lupauksen
tulevan täytetyksikin. Hänen sydämensä alkoi sykkiä hieman nopeammin
liikehuolista huolimatta. Dale oli tuolla mustarinteisten ja
lumihuippuisten vuorten takana eristettynä muusta maailmasta. Helen
melkein kadehti häntä. Hän ei ihmetellyt ollenkaan, että Dale
rakasti Paratiisinsa yksinäisyyttä, autiutta, suloa, koskematonta
rauhallisuutta ja kauneutta. Mutta Dale oli itsekäs ja Helen aikoi
näyttää sen hänelle. Hän oli Dalen avun tarpeessa. Kun hän muisteli
Dalen rohkeutta eläimiin nähden ja kuvitteli, millaista se mahtoi olla
ihmisiin nähden, hän todellakin hymyili ajatukselle, että Beasley
Dalenkin ollessa maatilalla voisi karkoittaa hänet sieltä. Beasley
aiheuttaisi vain ikävyyksiä itselleen. Sitten Helen säpsähti äkkiä.
Suhtautuisiko Dalekin tähän tilanteeseen samoin kuin Carmichael?
Hän tunsi helpotusta tietäessään asian olevan toisin. Paimen oli
verenhimoista sukua, mutta metsästäjä oli ajatteleva, ystävällinen ja
inhimillinen mies. Tämä tilanne oli sellainen, että Helen luuli Dalen
olevan vailla ihmisten tavallista pikkumaisuutta. Hän oli varma, että
Dale oli toisenlainen kuin eno ja paimen; se oli ilmennyt kaikissa
niissä elämän suhteissa, joissa Helen oli hänet nähnyt. Mutta muudan
epäilys ei ottanut haihtuakseen hänen mielestään. Hän muisteli Dalen
kylmän viittauksen Snake Ansoniin ja se uudisti hieman tuota paimenen
äsken aiheuttamaa pelkoa. Kun epäilyä seurasi olettaminen, ettei hän
voisi hallita Dalea, koetti hän olla sitä enää ajattelematta. Hän
hämmästyi ja tunsi mielensä järkytetyksi, kun hänen mieleensä juolahti
ajatus, että vaikka se olisikin kauheata, jos Carmichael tappaisi
Beasleyn, olisi se suuri onnettomuus Dalelle, jos hän sen tekisi. Helen
ei ruvennut lähemmin perustelemaan tätä omituista ajatusta. Hän pelkäsi
sitä yhtä paljon kuin verensä kovaa kuumenemista Dalea muistellessaan.

Bo tuli nyt huoneeseen hyvin kapinallisen näköisenä ja ylpeästi
keskeyttäen siten hänen mietelmänsä. Hänen käytöksensä muuttui
kumminkin nähtävästi senvuoksi, että Helen oli yksinään.

"Onko tuo paimen mennyt?" kysyi hän.

"On. Hän meni jo aikoja sitten", vastasi Helen.

"Ihmettelenpä, paniko hän silmäsi noin säteilemään ja poskesi
polttamaan. Nell, olet nyt hyvin kaunis."

"Ovatko poskeni punaiset?" kysyi Helen naurahtaen. "Niin näyttävät
olevan, mutta ei sinun silti tarvitse olla mustasukkainen. Las Vegasia
ei voida syyttää punastumisestani."

"Mustasukkainenko? Tuon villisilmäisen, lempeä-äänisen ja
kaksinaamaisen paimenenko vuoksi? Ei ollenkaan, Nell Rayner. Mitä hän
kertoi minusta?"

"Hän sanoi paljonkin", sanoi Helen ajattelevasti. "Kerron sinulle aivan
heti. Ensin haluan kumminkin kysyä sinulta, onko Carmichael milloinkaan
kertonut sinulle, miten paljon hän on minua auttanut?"

"Ei! Kun tapaan hänet, ja sellaista on sattunut hyvin harvoin viime
aikoina, me -- niin, me riitelemme. Nell, onko hän auttanut sinua?"

Nell hymyili huvitettuna. Hän aikoi olla vilpitön, mutta hän tahtoi
täyttää paimenelle antamansa lupauksen. Hänhän oli miettiessään
huomannut olevansa kiitollisuudenvelassa Carmichaelille.

"Bo, olet ollut niin hurjistunut ratsastamaan puolivilleillä
mustangeilla, kurttailemaan paimenien kanssa, lukemaan, ompelemaan ja
säilyttämään salaisuuksia, ettei sinulla ole ollut aikaa kiinnittää
huomiotasi sisaresi huoliin."

"Nell!" huudahti Bo hämmästyneenä ja tuskallisesti. Hän riensi Helenin
luo tarttuen tämän käsiin. "Mitä sanoitkaan?"

"Totta se kumminkin on", vastasi Helen lumottuna ja heltyen, Kun tämä
suloinen sisar vain kerran heräsi, oli häntä mahdoton vastustaa. Helen
kuvitteli voivansa säilyttää äänensä moittivana ja vakavana.

"Niin, totta se kyllä on", sanoi Bo tulisesti, "mutta mitä minun
tyhmyyksilläni on tekemisiä tuon kanssa, mitä viimeksi sanoit? Nell,
aiotko salata minulta asioita?"

"Kultaseni, et ole milloinkaan kehoittanut minua kertomaan sinulle
huoliani."

"Mutta olenhan hoitanut enoa ja istunut hänen luonaan yhtä paljon kuin
sinäkin", sanoi Bo värisevin huulin.

"Niin, olet ollut hyvin hyvä hänelle."

"Onko meillä sitten muitakin huolia, Nell?"

"Ei sinulla, vaan minulla", vastasi Helen moittivasti.

"Miksi et sitten minulle kertonut niistä?" huudahti Bo kiihkeästi.
"Millaisia ne ovat? Kerro ne minulle heti! Pidät minua varmaankin
itsekkäänä ja vihattavana kissana."

"Bo, minulla on ollut paljon huolia ja pahempia on vielä tulossa",
vastasi Helen. Sitten hän kertoi Bolle, miten monipuolista ja
hämmentävää tällaisen suuren maatilan hoito on, semminkin silloin
kun omistaja sairastaa muuttuen ärtyisäksi, muistamattomaksi ja
teräskovaksi -- kun hänellä on kasoittain kultaa ja seteleitä, mutta
ei halua muistaa sitoumuksiaan, vaikka naapureilla onkin oikeus
puolellaan -- kun paimenet ja lampaidenhoitajat ovat tyytymättömiä
ja riitelevät keskenään -- kun suuret nautakarja- ja lammaslaumat on
ruokittava talven yli -- kun elintarpeita on yhtämittaa rahdattava
mutaisen erämaan poikki -- ja lopuksi, kun muudan vihamielinen naapuri
houkuttelee vähitellen puolelleen kaikki parhaat miehet päämääränään
ottaa omistajan kuoltua koko tilakin haltuunsa. Helen sanoi hänelle
juuri äsken huomanneensa, miten suuriarvoiset Carmichaelin neuvot, työ
ja apu olivat olleet hänelle, miten hän todellisuudessa oli ollut kuin
veli hänelle, miten --

Mutta kuultuaan sen painoi Bo päänsä Helenin povelle ja alkoi itkeä
katkerasti.

"En halua kuulla enää mitään", nyyhkytti hän.

"Mutta sinun on kuunneltava", sanoi Helen heltymättömästi. "Tahdon,
että saat tietää, millaisessa pinteessä olen ollut."

"Mutta minä vihaan häntä."

"Bo, luulen sinun erehtyvän."

"Enkä erehdy!"

"Siinä tapauksessa toimit ja puhut hyvin omituisesti."

"Nell Rayner, oletko ruvennut tuon pa-- paholaisen liittolaiseksi?"

"Olen, ainakin niin paljon kuin vain voin", vastasi Helen vakavasti.
"En ole osannut antaa hänelle tarpeeksi arvoa ennen kuin nyt. Hän
on mies, Bo, jokainen tuuma hänessä on miestä. Olen nähnyt hänen
kehittyvän sellaiseksi kolmessa kuukaudessa. En olisi mitenkään tullut
toimeen hänettä. Mielestäni hän on hieno, miehekäs ja jalo. Minä --"

"Hän on kuulemma hakkaillut sinuakin", sanoi Bo surkeasti.

"Ole nyt järkevä", sanoi Helen tiukasti. "Hän on ollut minulle kuin
veli. Mutta, Bo Rayner, jos hän olisi kosiskellut minua, olisin pitänyt
sellaista suuremmassa arvossa kuin sinä."

Bo kohotti kasvonsa, punastui osittain ja kalpeni sitten. Hänen
poskensa olivat kyynelistä kosteat ja silmissä oli tuo puhuva välke.

"Olen ollut hurjasti rakastunut tuohon mieheen, mutta nyt vihaan
häntä", sanoi hän kiihkeästi. "Ja minä haluan vihata häntä edelleenkin.
Älä senvuoksi kerro minulle enää mitään."

Tästä huolimatta kertoi Helen hänelle kumminkin lyhyesti ja selvästi,
miten Carmichael oli tarjoutunut tappamaan Beasleyn, koska se hänen
mielestään oli ainoa keino suojella omaisuutta, ja miten, kun Helen oli
kieltänyt häntä, hän oli uhannut tehdä sen kumminkin.

Bo horjahti huohottaen ja tarrautui Heleniin kiinni.

"Ah, Nell, nyt rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan ennen!" huudahti
hän sekä raivokkaasti että toivottomasti.

Helen puristi hänet rintaansa vasten ja koetti lohduttaa häntä kuten
ennen, jolloin eivät huolet olleet niin vakavia kuin nykyään.

"Tietysti sinä rakastat häntä", jatkoi hän. "Arvasin sen jo aikoja
sitten. Ja olen niin iloinen senvuoksi. Mutta sinä olet ollut
itsepäinen ja tyhmä. Et halunnut tunnustaa sitä ja halusit hieman
huvitella toistenkin poikien kanssa. Olet -- Voi, -- Bo, pelkään sinun
kiemailleen kaikille."

"En ollut ollenkaan paha, ennenkuin hän ylpistyi. Hän käyttäytyi aivan
kuin olisin ollut hänen omaisuuttaan. Sellaiseen ei hänellä ollut
vähintäkään oikeutta. Ja näyttääkseni hänelle sen kiemailin todellakin
tuolle Turnerille. Silloin hän loukkasi minua. Ah, minä vihaan häntä!"

"Joutavia, Bo. Et voi vihata häntä silloin kun kerran häntä rakastat",
vastusti Helen.

"Luuletko käsittäväsi sen asian paremmin kuin minä", tiuskaisi Bo.
"Kuuntelehan nyt, kun sanon. Oletko milloinkaan nähnyt paimenen
pyydystävän suopungilla ja sitovan vikurin hevosen?"

"Olen."

"Käsitätkö ollenkaan, miten voimakas tuollainen paimen on, miten hänen
käsivartensa ja kätensä ovat kovat kuin rauta?"

"Luulen tietäväni sen myöskin."

"Tiedätkö, kuinka hurja hän on?"

"Kyllä."

"Ja miten hän ryhtyy siekailematta kaikkeen, mitä hän haluaa tehdä?"

"Minun on pakko myöntää, että paimenet ovat häikäilemättömiä", vastasi
Helen hymyillen.

"No niin, neiti Rayner, onko sinulle milloinkaan sattunut, että
seisoessasi tyynesti kuin hieno nainen ainakin, joku paimen on
hyökännyt luoksesi peloittavaa vauhtia, puristanut sinut niin lujasti
syliinsä, ettet ole voinut huutaa etkä hengittää, puhumattakaan
luustosi napsahtelemisesta, ja suudellut sinua niin tulisesti ja
kovasti, että olet halunnut tappaa hänet ja kuolla?"

Helen oli vähitellen peräytynyt etemmäksi tuosta tulisilmäisestä ja
kaunopuheisesta sisarestaan, ja kun tämä huomattava kysymys oli tehty,
ei hän voinut vastata siihen mitään.

"Kas niin! Huomaan, ettei sinulle ole sattunut sellaista milloinkaan",
jatkoi Bo tyytyväisesti. "Älä senvuoksi tulekaan puhumaan minulle
milloinkaan."

"Olen kuullut hänenkin kertovan tuon asian", sanoi Helen väkinäisesti.

Bo suoristautui hätkähtäen kuin voidakseen paremmin puolustaa itseään.

"Vai niin, vai olet sinä. Ja luullakseni rupeat puolustamaan tuotakin
hänen raakaa tekoaan."

"En, sillä mielestäni käyttäytyi hän silloin liian rohkeasti ja
häikäilemättömästi. Hänen tunnustuksestaan ymmärsin hänen luulevan,
että hän joko voittaa tahi menettää sinut tuolla kiihkeydellään. Tuntuu
siltä kuin eivät tytöt saisi kiemailla täällä Lännessä. Hän sanoi vielä
vuotavan verta sinun tähtesi. Alan ymmärtää, mitä hän tarkoittaa. Hän
ei ole ollenkaan pahoillaan teostaan. Ajattele, miten omituista se on,
koska hänellä kumminkin on kunnon miehen vaistot. Hän on ystävällinen,
lempeä ja ritarillinen. Hän on varmaankin koettanut jokaista keinoa
voittaakseen rakkautesi onnistumatta siinä näennäisesti kumminkaan.
Silloin hän turvautui tuohon viimeiseen keinoon. Luullakseni koetti hän
pakottaa sinua joko hylkäämään tahi hyväksymään hänen kosintansa, ja
siinä tapauksessa, että olisit hänet hylännyt, olisi hänellä kumminkin
ollut nuo ryöstetyt suukkoset, joilla hän olisi voinut paikata
itsekunnioitustaan silloin kun Turner tahi joku muu olisi uskaltanut
ruveta liian tuttavalliseksi sinua kohtaan. Bo, ymmärrän Carmichaelin
täydellisesti, vaikka en voikaan selittää hänen vaikutteitaan tarkasti
sinulle. Sinun on oltava rehellinen itseäsi kohtaan. Voittiko hän
tuolla teollaan sinut omakseen, vai menettikö hän sinut? Toisin sanoen,
rakastatko häntä vai et?"

Bo kätki kasvonsa käsiinsä.

"Voi. Nell, silloin huomasin, miten äärettömästi häntä rakastan, ja
huomattuani sen rupesin vihaamaan häntä. Mutta nyt on tuo viha kokonaan
haihtunut."



XVII.


Kun kevät vihdoinkin saapui ja pajut nojautuivat viheriöinä ja tuoreina
purojen yli ja laitumet kajahtelivat aasien kiljunnasta ja oriitten
hirnunnasta, oli vanha Al Auchincloss maannut jo kuukauden haudassaan.

Helenistä tuntui siitä kuluneen jo pitempi aika. Kuukauden kuluessa
oli työskennelty kovasti, se oli ollut täynnä tapauksia ja alkavia
toivorikkaampiakin velvollisuuksia, joten se oli ollut hyvin elämisen
arvoinen. Enoa ei oltu unhotettu, mutta nuo lukemattomat määräykset
maatilan kehittämiseksi ja vaurastuttamiseksi eivät olleet enää niin
hallitsevia. Beasley ei ollut näyttäytynyt eikä esittänyt minkäänlaisia
vaatimuksia Helenille, ja Helen, tullen luottavaisemmaksi päivä
päivältä, alkoi jo luulla, että noita huolia tuottavia huhuja oli
suurenneltu.

Hän oli jo alkanut rakastaa työtään ja kaikkea siihen kuuluvaa. Maatila
oli suuri. Hän ei ollut oikein selvillä, kuinka monta aaria hän omisti,
mutta kolmattatuhatta niitä kumminkin oli.

Tuo hieno, vanha, laaja ja säännötön asuinrakennus, joka sijaitsi
kuin linna alimmalla vuorenpenkereellä, nuo aitaukset ja kedot, vajat
ja niityt, tuo kauempana oleva aaltoileva laidun, nuo lukemattomat
lampaat, hevoset ja naudat kuuluivat nyt Helenille hänen suureksi
hämmästyksekseen ja alituisesti kiihtyväksi ilokseen. Hän pelkäsi
kumminkin antautua liiallisen onnellisuuden valtaan. Hänellä oli
aina sellainen pelko mielessään, että tapaukset olivat olleet liian
voimakkaita ja syviä tullakseen niin pian unhotetuiksi.

Tänä kirkkaana ja raittiina maaliskuun aamuna tuli Helen kuistiin
nauttiakseen hieman lämpimästä auringonpaisteesta ja raikkaasta
pihkalta tuoksuvasta tuulesta, joka puhalsi vuorilta päin. Ei mennyt
ainoatakaan aamua, ettei hän katsonut vuorille päin koettaakseen
nähdä, mikä hänen omasta mielestäänkin oli hulluutta, oliko lumi jo
huomattavammasti sulanut jylhiltä vuorten huipuilta. Hänen mielestään
ei se kumminkaan ollut sulanut tuumaakaan, eikä hän halunnut tunnustaa,
miksi hän huokaisi. Erämaa oli muuttunut viheriäksi ja kirkasväriseksi
jatkuen näkymättömiin tuonne hänen tilansa rajain ulkopuolelle ja
muuttuen etäisyydessä tummaksi ja purppuranväriseksi hämärästi näkyvine
kukkuloineen. Ilma oli täynnä ääniä, kottaraiset lauloivat ja lampaat
määkivät, aitauksista kuului ammumista ja pihalta hevosien kavioiden
töminää.

Bo ratsasti talleilta taloon päin. Helenistä oli mieluista katsella
häntä jonkun tuollaisen vireän pienen mustangin selässä, mutta näky
herätti hänessä aina pelkoakin. Tänä aamuna tuntui Bo päättäneenkin
oikein säikähdyttää Helenin. Carmichael ilmestyi kujalle heilutellen
käsivarsiaan, ja Helen yhdisti heti hänen ilmestymisensä Bon selvään
toivoon päästä niin kauas kuin suinkin tuosta paikasta. Tuon päivän
jälkeen, kuukausi sitten, jolloin Bo oli tunnustanut rakastavansa
Carmichaelia, ei Helen eikä hän olleet puhuneet siitä eivätkä
paimenesta. Bo ei ollut vielä kumminkaan sopinut paimenen kanssa.
Mutta se ei huolettanut Heleniä. Bo oli muuttunut paljon paremmaksi,
erittäinkin siinä, että hän nyt uhrautui Helenille ja tämän työlle.
Helen tiesi kaiken päättyvän lopulta onnellisesti ja oli sen vuoksi
ollut hyvin varovainen tukalassa asemassaan noiden nuorten tulisielujen
välissä.

Bo pysähdytti mustangin kuistin edustalle. Hänellä oli yllään
peurannahkainen ratsastuspuku, jonka hän oli neulonut itse, ja sen
vaaleanharmaa väri ja siihen ommellut punaiset helmet sopivat hänelle
mainiosti. Hän oli sitäpaitsi kasvanut melkoisesti talven kuluessa
ollen nyt liian viehättävä ja kaunis pojaksi, mutta kumminkin yhtä
terve, voimakas ja notkea. Hänen poskensa olivat punaiset ja silmissä
oli tuo vaarallinen välke.

"Nell, oletko luvannut minut tuolle paimenelle?" kysyi hän tiukasti.

"Luvannutko sinut hänelle?" huudahti Helen hämmästyneenä.

"Niin. Minähän kerroin sinulle kuukausi sitten, että olen häneen
hurjasti rakastunut. Oletko luvannut minut hänelle, sano se minulle
heti?"

Bo mahtoi olla aivan raivoissaan, koska hän ei ollut ollenkaan
hämilläänkään.

"Kuulehan, Bo, miten sinä voitkaan olla tuollainen? En, en
milloinkaan", vastasi Helen.

"Etkö ole vihjaissutkaan sellaisesta hänelle?"

"En milloinkaan. Annan sinulle kunniasanani pantiksi. Mitä nyt on
tapahtunut?"

"Hän tekee minut vallan sairaaksi."

Bo ei halunnut sanoa enempää, koska paimen oli jo aivan lähellä.

"Hyvää huomenta, neiti Nell", tervehti paimen. "Varoitin juuri tätä
neiti Boo-Peep Rayneria --"

"Älkää nimittäkö minua niin!" huudahti Bo äkäisesti.

"No niin. Varoitin vain häntä, ettei hän saa enää mennä noille pitkille
ratsastusretkille. Ne eivät, totta puhuen, neiti Nell, ole ollenkaan
turvallisia eivätkä --"

"Ette te ole minun käskijäni", sanoi Bo.

"Kuulehan, Bo, olen samaa mieltä kuin hänkin. Etkö halua totella
minuakaan?" kysyi Helen.

"Jonkun on kumminkin oltava käskijänne", sanoi Carmichael. "Minä
en todella tunkeudukaan siihen hommaan. Saatte minun puolestani
ratsastaa vaikka Comen kuningaskuntaan tahi apachien valtakuntaan
tahi minne tahansa", tässä hän nauroi kiusoittavasti, "minä en siitä
ainakaan välitä. Mutta minä olen neiti Nellin palveluksessa ja hänellä
on valta käsissä. Ja jos hän sanoo ettette saa tehdä tuollaisia
ratsastusmatkoja, ette tule niitä tekemäänkään. Ymmärrättekö sen,
neiti?"

Helenistä oli nautinto katsella, miten Bo katsoi paimeneen.

"Herra Carmichael, saanko kysyä, miten aiotte estää minua ratsastamasta
minne ikinä haluan?"

"Jos aiotte uhmata minua jatkamalla noita tyhmyyksiä, en päästä
teitä hevosen lähellekään. Sidon teidät kiinni, ellei muu auta. Niin
totisesti teenkin."

Hänen kuiva leikillisyytensä oli haihtunut ja hän tarkoitti nähtävästi
mitä sanoi.

"Jos te uskallatte koskea minuun vielä kerran", sanoi Bo hiljaa ja
melko suloisesti, mutta ilkeästi, "niin --"

Tässä hän punastui ja heilautti kiihkeästi kättään kuin vihasta ja
häpeästä.

"Me emme milloinkaan tule sopimaan", sanoi paimen arvokkaasti ja
lämpimästi. "Huomasin sen kuukausi sitten, jolloin käytöksenne minua
kohtaan muuttui nopeasti. Mutta sillä mitä sanon ei olekaan mitään
tekemistä itseni kanssa. Puhun sisarenne puolesta ja teidän itsennekin.
En ole milloinkaan sanonut hänelle enkä teille, että olen huomannut
Riggsin seuraavan teitä pari kertaa noille retkillenne erämaahan.
Ilmoitan sen nyt."

Ilmoitus ei vaikuttanut nähtävästi ollenkaan Bohun, mutta Helen
hämmästyi ja säikähtyi.

"Riggsinkö? Voi, Bo, olen nähnyt hänet itsekin ratsastelemassa täällä
ympäristössä. Hän ei tarkoita mitään hyvää. Sinun on oltava varovainen."

"Jos huomaan hänet vielä", jatkoi Carmichael huulet tiukasti yhdessä,
"lähden hänen jälkeensä."

Hän katsoi Bohun tyynesti, tarkkaavaisesti ja tutkivasti, painoi sitten
päänsä alas, kääntyi ja poistui aitauksia kohti.

"Kuukausi sitten muutuin muka nopeasti", mumisi Bo. "Mitä hän mahtoi
sillä tarkoittaa. Nell, muutuinko minä tuon keskustelumme jälkeen?"

"Muutuit todellakin, Bo. Mutta vain parempaan päin. Hän ei vain huomaa
sitä. Kuinka ylpeä ja hienotunteinen hän onkaan! Sinä et huomannut
sitä ollenkaan. Pidättyväisyytesi on haavoittanut häntä enemmän kuin
keimailemisesi. Hän luulee sinun kylmenneen."

"Ehkä se tekee hyvää hänelle", selitti Bo. "Toivooko hän minun
rientävän hänen kaulaansa? Hän on sitten vasta tyhmä! Hän se houkka on
enkä minä."

"Haluan kysyä sinulta, Bo, oletko huomannut, miten hän on muuttunut?"
kysyi Helen vakavasti. "Hän on vanhentunut ja hän on pahoillaan
jostakin. Hänen sydämensä on joko särkymäisillään sinun vuoksesi tahi
sitten hän pelkää muuten puolestamme. Luulen kummankin olevan siihen
syynä. Kuinka hän vahtiikaan sinua. Bo, hän tietää kaikki tekosi ja on
selvillä teistäsi. Tuo hänen puheensa Riggsistä huolettaa minua."

"Jos Riggs seuraa minua ja koettaa ahdistaa minua, saa hän
kyllä tekemistä", sanoi Bo julmasti. "En tarvitse siihen tuota
paimensuojelijaanikaan. Toivonkin, että Riggs ryhtyisi johonkin.
Silloin saisimme nähdä, mihin toimenpiteihin Las Vegas Tom Carmichael
ryhtyisi. Niin, silloin saisimme nähdä, välittääkö hän minusta."

Bo sanoi nuo viimeiset sanat intohimoisesti ja mustasukkaisesti. Sitten
hän tarttui vireän mustanginsa suitsiin.

"Nell, älä ole ollenkaan huolissasi puolestani", sanoi hän. "Osaan
kyllä suojella itseäni."

Helen katseli, kun hän ratsasti tiehensä, ollen enemmänkin kuin halukas
myöntämään, että Bon sanoissa oli ehkä sittenkin jotakin perää. Sitten
hän meni töihinsä, joiden joukossa oli sekä arkipäiväisiä hommia että
vakavaa pyrkimystä tutustua maalaiselämän uusiin ja mutkallisimpiin
puoliin. Jokainen uusi päivä toi mukanaan uusia tehtäviä. Hän kirjoitti
muistiin kaikki huomionsa ja kaikki, mitä hänelle kerrottiin, ja
huomasi muutamien viikkojen kuluttua sen olevan hänelle suureksi
hyödyksi. Hän ei halunnut aina olla palkattujen miesten tiedoista
riippuvainen, vaikka nuo miehet olisivat olleet miten uskollisia
tahansa.

Tämänaamuisella kierroksellaan oli hän odottanut saavansa nähdä
jonkunlaisia uudistuksia Roy Beemanin ja tämän veljien talossa olon
vuoksi. He olivat tulleet eilen. Mutta hän olikin saanut tietää,
että Jeff Mulvey sekä kuusi muuta paimenta ja Jeffin toveria olivat
luopuneet hänestä sanomatta jäähyväisiä ja tahtomatta palkkaansakaan.
Carmichael oli ennustanut sen, mutta Helen ei ollut oikein halunnut
uskoa. Tuntui helpolta vaikkakin järkyttävältä nyt, kun se oli
tapahtunut. Hän oli valmistautunut kestämään paljon suurempiakin
onnettomuuksia kuin oli tapahtunutkaan. Suurimman kuorituista paaluista
valmistetun aitauksen portilla kohtasi hän Roy Beemanin. Tällä
oli suopunki kädessään, ja hän oli vielä tuo sama pitkä, laiha ja
nilkuttava mies, jonka hän muisti niin hyvin. Nähdessään hänet tunsi
hän selittämätöntä huumausta ja muisti äkkiä tuon unhottumattoman
yöllisen ratsastuksen. Roy oli saanut tehtäväkseen pitää huolta
tilan hevosista, joita oli monta sataa lukuunottamatta laitumille ja
vuoristoon kadonneita ja merkitsemättömiä varsoja.

Roy otti hatun päästään ja tervehti häntä. Tämä mormoni oli niin
kohtelias naisille, että se oli hänelle hyväksi suositukseksi. Helen
toivoi, että hänellä olisi ollut useampia Royn laisia työmiehiä.

"Kävi juuri niin kuin Las Vegas ennustikin", sanoi hän pahoillaan.
"Mulvey poistui miehineen tänä aamuna. Olen hyvin pahoillani, neiti
Helen. Tämä tapahtui senvuoksi, että tulin palvelukseenne."

"Kuulin jo puhuttavan siitä. Teidän ei tarvitse olla millännekään, Roy,
sillä minulle se on yhdentekevää. Olen paremminkin iloinen, sillä siten
saan selville, keneen voin luottaa."

"Las Vegas sanoo, että tuo aika on nyt koittanut."

"Roy, mitä ajattelette kaikesta tästä?"

"Olen samaa mieltä kuin Las Vegaskin, vaikka hän nykyään onkin
niin äreällä tuulella, että hän suhtautuu kaikkiin asioihin liian
synkästi. Meille pojille kumminkin riittää, kun tiedämme milloin se
tapahtuu. Mutta, neiti Helen, jos Beasley ryhtyy panemaan aikomuksiaan
täytäntöön, muuttuu tilanne hyvin vakavaksi. Olen nähnyt sen
tapahtuvan. Noin neljä tahi viisi vuotta sitten karkoitti Beasley
muutamia meksikolaisia niiden maatiloilta kenenkään tietämättä, oliko
hänellä sellaiseen mitään oikeutta."

"Beasleyllä ei ole mitään oikeutta omaisuuteeni. Enoni vannoi sen
vakavasti kuolinvuoteellaan. En ole sitäpaitsi löytänyt mitään hänen
kirjoistaan enkä papereistaan noilta vuosilta, jolloin Beasley oli
hänen palveluksessaan. Beasley ei ole todellisuudessa milloinkaan
ollutkaan enoni yhtiötoveri. Totuus on päinvastoin sellainen, että
enoni oli ottanut Beasleyn luokseen tämän ollessa köyhä ja koditon
poika."

"Niin minun vanha isänikin sanoo", vastasi Roy. "Mutta tällaisissa
asioissa ei oikeus pääse aina voitolle."

"Roy, olette viisain täällä Lännessä tuntemani mies. Sanokaa nyt
minulle, mitä luulette tapahtuvan."

Beeman näytti olevan mielissään, mutta epäröi vastatessaan. Helen
oli jo aikoja sitten tottunut näiden luonnon parissa elävien miesten
vaiteliaisuuteen.

"Tarkoitatte luultavasti syitä ja niiden seurauksia, kuten Milt Dale
sanoisi?" vastasi Roy miettiväisesti.

"Aivan niin. Jos Beasley koettaa karkoittaa minut maatilaltani, niin
mitä luulette tapahtuvan?"

Roy suoristautui ja katsoi häntä silmiin. Helen muisti jo entuudestaan
tuon hänen kasvojensa harvinaisen rauhallisuuden ja terävyyden.

"Jos Dale ja John saapuvat tänne ajoissa, pidämme kyllä puoliamme
Beasleyn miehiä vastaan."

"Tarkoitatte siis, että ystäväni -- mieheni rupeavat vastustamaan
Beasleytä, kieltävät hänen valtauksensa ja tarpeen vaatiessa
karkoittavat hänet."

"Juuri niin."

"Mutta otaksukaamme, ettette satu silloin olemaankaan täällä. Beasley
on kyllä siksi viisas, että hän osaa käyttää sopivaa hetkeä hyväkseen.
Otaksukaamme, että hän onnistuu karkoittamaan minut ja ottamaan tilan
haltuunsa. Mitä silloin tapahtuu?"

"Silloin johtuu asian ratkaisu vain siitä, kuinka pian Dale, Carmichael
tahi minä pääsemme Beasleyn kimppuun."

"Roy, pelkäsin juuri sitä. Olen hyvin levoton senvuoksi. Carmichael
pyysi minulta jo, eikö hän saisi mennä haastamaan riitaa Beasleyn
kanssa. Hän kysyi minulta sitä aivan samoin kuin hän kyselee minulta
töistään. Säikähdin hirveästi. Ja nyt te sanotte, että Dale ja tekin --"

Helen oli niin järkytetty, että häntä rupesi ryittämään.

"Neiti Helen, voitteko muuta oikeastaan odottaakaan? Las Vegas rakastaa
Bota. Hän sanoi minulle niin. Ja Dale rakastaa teitä. Te voitte
estää heitä yhtä vähän kuin tuulta kaatamasta puuta, ennenkuin se
jo on tehty. Minun laitani ei ole aivan niin. Olen mormoni ja olen
jo naimisissa, mutta olen ollut Dalen ystävä jo vuosikausia. Olen
sitäpaitsi kiintynyt voimakkaasti teihin ja Bohun. Senvuoksi hyökkään
minäkin Beasleyn kimppuun ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa."

Helen koetti sanoa jotakin, mutta ei voinut. Royn vilpitön Dalen
rakkauden toteaminen enensi hänen mielenliikutustaan ja muutti kokonaan
sen laadun. Hän unhotti kaikki muut huolensa ja voi vain tuijottaa
Royhin.

"Neiti Helen, älkää olko huolissanne", sanoi Roy ystävällisesti. "Teitä
ei ainakaan voida syyttää. Tulonne tänne Länteen ei ole muuttanut
Beasleyn kohtaloa, vaan ainoastaan kiiruhtanut sitä ehkä hieman. Isäni
on vanha ja kun hän puhuu, on kuin lukisi historiaa. Hän muistelee
entisiä tapahtumia ja tuomitsee niiden mukaan. Luonnonlaki on nyt
sellainen, että Beasley kuolee ennen täydellistä miehuuttaan. Hänen
laisensa miehet eivät elä kauan täällä Lännessä. Sentähden ei teidän
tarvitse ollenkaan surra. Onhan teillä ystäviä."

Helen kiitteli häntä epäjohdonmukaisesti, ja unhottaen tavallisen
kierroksensa aitauksiin ja talleihin, kiiruhti hän takaisin
asuinrakennukseen syvästi järkytettynä, vapisten, kostein silmin
ja tuntein, joita hän ei voinut hillitä. Roy Beeman oli ilmaissut
hänelle muutaman tosiasian, joka järkytti hänen mielensä tasapainoa.
Se tuntui hyvin yksinkertaiselta ja luonnolliselta, mutta kumminkin
kohtalokkaalta ja hämmentävältä. Ilmoitus, että Dale rakasti häntä, ja
huomio, että Dalen paras ystävä siitä puhui vilpittömästi ja vakavasti,
oli omituista, suloista ja peloittavaa. Mutta oliko se totta? Hänen
oma tietoisuutensa myönsi sen. Se oli kumminkin aivan erilaista kuin
tuon miehen vilpitön toteaminen. Se ei ollut enää mikään suloinen
unelma eikä ainoastaan hänen omistamansa salaisuus. Kuinka hän olikaan
hellinyt tuota hänen rintaansa syvälle kätkettyä tunnetta!

Jokin kuivasi kosteuden hänen silmistään, kun hän katseli vuorille, ja
hänen katseensa muuttui kirkkaaksi ja kauasnäkeväksi voimakkuudessaan.
Vuoret näyttivät uhkaavilta ja suurenmoisilta. Niiden rinteissä oli
nyt mustia läikkiä ja tilkkuja niissä paikoin, joissa muutamia päiviä
sitten oli vielä ollut lunta. Lumi näytti sulavan nopeasti. Dale voi
ehkä piankin ratsastaa tänne Pineen. Sen tapahtumista rukoili Helen
sydämestään, vaikka hän samalla pelkäsikin sitä enemmän kuin mitään
muuta maailmassa.

Päivälliskellon kilinä herätti Helenin unelmista, jotka olivat
miellyttävästi tukahduttaneet hänen levottomuutensa. Kuinka tunnit
olivat lentäneetkään! Tänä aamuna oli hän todellakin laiskoitellut.

Bo ei ollut ruokasalissa, ei omassa huoneessaan eikä häntä voitu nähdä
mistään ikkunasta eikä ovestakaan. Tällaista poissaoloa oli sattunut
ennenkin, mutta Helen ei ollut silti ollut hyvinkään levoton. Mutta nyt
säikähti hän kumminkin hyvin kovasti. Hänen sydämensä aavisti jotakin
järkyttävää. Hänen tunteittensa herkkyys oli liiaksi jännitetty tahi
sitten oli ilma omituisesti painostavaa. Hän aterioi yksinään ajatellen
pelkoaan, jota ei vanhan Marian, tuon meksikolaisen naisen, joka
tarjoili hänelle, ilmehikäs levottomuus ollenkaan lieventänyt.

Aterian jälkeen lähetti hän sanan Roylle ja Carmichaelille, että he
ratsastaisivat etsimään Bota. Sitten syventyi Helen päättäväisesti
kirjoihinsa, kunnes pihalta kuuluva nopea kavioiden kapse lennätti
hänet tuolista ja joudutti kuistiin. Roy palasi juuri matkaltaan.

"Löysittekö hänet?" kysyi Helen nopeasti.

"Tuolta pohjoisesta en löytänyt hänestä jälkeäkään", vastasi Roy
laskeutuessaan satulasta ja hellittäessään suitset käsistään.
"Ratsastin senvuoksi takaisin lähteäkseni hänen jäljilleen aitauksesta
alkaen ja etsiäkseni siten hänet käsiini. Mutta silloin näin
Carmichaelin tulevan ja heiluttavan hattuaan. Hän on ollut tuolla
etelässä päin. Tuossa hän nyt on."

Carmichael ilmestyi juuri pihalle. Hän ratsasti Helenin suurella
Rangerilla niin, että tomu pölähteli.

"Hän on varmasti tavannut Bon", sanoi Roy huokaisten helpotuksesta, kun
Carmichael saapui heidän luo.

"Neiti Nell, Bo on tulossa", sanoi paimen pysähdyttäessään hevosensa ja
liukuessaan notkeasti satulasta. Sitten heitti hän nopeasti katseensa
kuistin lattialle luonteenomaisella tavallaan ja kohotti molemmat
käsivartensa. "Luulen sen nyt alkavan!" huudahti hän.

"Minkä sitten?" kysyi Helen.

"Las Vegas, puhu nyt järkeä", huomautti Roy. "Neiti Helen on hyvin
hermostunut tänään. Onko mitään tapahtunut?"

"On kyllä, mutta en vielä tiedä, mitä", vastasi Carmichael hengähtäen
syvään. "Minusta on varmaankin tullut jo aivan ikäloppu. Olin totisesti
omituisessa mielentilassa, ennenkuin huomasin Bon. Hän ratsasti juuri
laakson poikki ulottuvan harjanteen rinnettä alas. Hän ratsasti hyvin
nopeasti ja on täällä tuossa tuokiossa, ellei hän ole pysähtynyt
kylään."

"Kuulen hänen nyt tulevan", sanoi Roy. "Minunkin mielestäni ratsastaa
hän hyvin nopeasti."

Helen kuuli kavioiden nopeaa, kevyttä ja tahdikasta kapsetta ja huomasi
sitten Pineen vievän tien mutkassa Bon mustangin tulevan hirmuista
vauhtia valkoisena vaahdosta.

"Las Vegas, huomasitko kenties apachien jälkiä?" kysyi Roy
arvoituksellisesti.

Paimen ei vastannut, vaan meni suoraan mustangia vastaan. Bo veti
kovasti ohjaksista ja saikin mustangin hieman hiljentämään vauhtiaan,
mutta ei voinut pysähdyttää sitä. Kun se saapui talon luo, voitiin
helposti huomata, että Bo oli jännittänyt voimansa äärimmilleen, mutta
ei jaksanut hillitä sitä. Carmichael sieppasi suitsista kiinni ja
pysähdytti sen lopulta paikoilleen.

Nähtyään Bon lähempää huudahti Helen pelosta. Bo oli aivan kalpea,
hänen hattunsa oli mennyt menojaan, hiukset olivat epäjärjestyksessä,
hänen kasvonsa olivat veressä ja liassa, ja hänen ratsastuspukunsa
oli repeytynyt ja likainen. Hän oli nähtävästi pudonnut satulasta.
Roy katsoi häneen ihmetellen ja hämmästyneenä, mutta Carmichael ei
vilkaissutkaan häneen. Hän tutki nähtävästi vain hevosta. "No, auttakaa
nyt minut satulasta!" huudahti Bo ratkaisevasti. Hänen äänensä oli
heikko, mutta ei hänen mielensä.

Roy kiiruhti auttamaan häntä, ja kun Bo oli päässyt maahan, ei hän
voinutkaan kävellä.

"Voi Bo, olet varmaankin pudonnut satulasta!" huudahti Helen
levottomasti rientäessään Royn avuksi. He taluttivat hänet kuistiin ja
sitten ovelle. Siellä hän kääntyi Carmichaeliin päin, joka yhä vieläkin
tutki väsynyttä mustangia.

"Käskekää hänen tulla tänne sisälle", kuiskasi hän.

"Kuulehan, Las Vegas, kiiruhda nopeasti tänne!" huusi Roy.

Kun Bo oli päässyt arkihuoneeseen ja istuutunut tuoliin, tuli
Carmichael sisään: Hänen kasvojaan kannatti katsella, kun hän hitaasti
lähestyi Bota.

"Tyttöseni, oletteko loukkautunut?" kysyi hän käheästi.

"Teidän ansiotanne ei ollenkaan ole, etten ole nyt raajarikko, kuollut
tahi vieläkin pahempaa", vastasi Bo. "Sanoitte eteläistä laidunta niin
turvalliseksi, että siellä voi ratsastaa. Mutta siellä tämä kumminkin
tapahtui."

Hän huohotti hieman ja hänen rintansa kohoili. Toinen hänen
sormikkaistaan oli pudonnut ja paljas, naarmuinen ja verinen käsi
vapisi, kun hän ojensi sen nähtäväksi.

"Kultaseni, kerro nyt, oletko pahoinkin loukkautunut?" kysyi Helen
nopeasti ja lempeästi.

"Ei juuri ollenkaan. Putosin vain hevosen selästä", vastasi Bo. "Mutta
ah, olen aivan suunniltani raivosta."

Hän näytti aivan siltä kuin olisi hän liioitellut väheksiessään
saamiaan vammoja, mutta mielentilaansa ei hän ollenkaan liioitellut.
Helen ei ollut milloinkaan nähnyt noiden kirkkaiden silmien niin
hurjasti salamoivan kuin nyt. Ne aivan leimusivat. Bo oli nyt kauniimpi
kuin tavallisesti. Roy ihaili selvästi hänen kasvojaan, mutta
Carmichael näki syvemmälle. Hän kalpeni hitaasti.

"Katsastin tuonne eteläiselle laitumelle, kuten minua oli pyydettykin",
aloitti Bo hengittäen syvään ja koettaen hillitä tunteitaan.
"Ratsastin tuota tietä, jota sinäkin, Nell tavallisesti, mutta jos
olisit lähtenyt sinne tänään, et totisesti olisikaan täällä nyt. Noin
kolmen peninkulman päässä täältä poikkesin laitumelta tuolle setrejä
kasvavalle kukkulalle. Pysyttelin nimittäin aina korkeilla paikoilla.
Saavuttuani sinne huomasin parin ratsastajan ilmestyvän idässä päin
olevien kallioiden välistä. He ratsastivat kuin päästäkseen minun
ja kodin väliin. En pitänyt siitä ja kiersin senvuoksi etelään.
Peninkulmaa kauempana huomasin kolmannen ratsastajan suoraan edessäni,
ja hän tuli suoraan minua kohti. Siitä pidin vieläkin vähemmän. Tuo
voi kyllä olla sattumakin, mutta minusta näytti kumminkin, että noilla
ratsastajilla oli jonkunlainen tarkoitus. En voinut tehdä muuta kuin
kääntyä kaakkoa kohti ja ratsastaa sinnepäin. Lasketin niin nopeasti
kuin hevoseni suinkin pääsi, mutta sitten saavuin kallioiseen seutuun,
jossa en milloinkaan ennen ollut ollut. Kulkuni muuttui hyvin hitaaksi.
Lopulta saavuin kumminkin setrimetsään ja läksin oikaisemaan luullen
voivani kiertää noiden vierasten ratsastajien edelle ja tulla kotiin
Pinen kautta. Mutta minä erehdyin."

Tässä hän keskeytti ehkä huoahtaakseen, sillä hän oli puhunut nopeasti,
tahi muistellakseen tarkemmin tapahtumia. Hänen kertomuksensa vaikutus
kuulijoihin alkoi jo kumminkin näyttää merkitykselliseltä. Roy istui
ajatuksissaan aivan liikkumatta, teräskovin silmin ja suu auki.
Carmichael katsoi Bon pään yli ikkunasta vainioille ja näytti aivan
siltä kuin hän olisi jo tiennyt lopunkin. Helen taasen tiesi, että
hänen suuri tarkkaavaisuutensa kannusti tarpeeksi voimakkaasti Bo
Rayneria.

"Niin, minä erehdyin", toisti Bo. "Kuulin pian kavioiden kapsetta
takaani ja katsoessani sinnepäin huomasin suuren kimon tulevan suoraan
minua kohti. Ah, millaista vauhtia se tuli! Se ikäänkuin lävisti
setrit. Säikähdin hirmuisesti. Mutta minäkin kannustin ja löin
mustangiani. Siitä kehittyi kauhea kilpa-ajo kuoppaisen maan, tiheiden
metsikköjen, soiden ja hetteikköjen yli. Minun oli kiihoitettava
mustangini juoksua, pysyteltävä satulassa ja haettava tie. Mutta se oli
kumminkin suurenmoista! Ajaa kilpaa leikin vuoksi on aivan erilaista
kuin ratsastaa pakoon henkensä pelastamiseksi. Sydän nousi kurkkuun ja
oli melkein tukahduttaa minut. En olisi voinut huutaakaan. Olin aivan
jääkylmä, huumautunut joskus ja joskus aivan sokeakin, sitten oksensin
enkä voinut enää hengittää. Olin aivan hurjistunut. Kestin kumminkin
ja jatkoin samaan suuntaan aivan setrimetsän laitaan. Silloin alkoi
tuo suuri hevonen tavoittaa minua. Se tuli lähemmäksi ja lähemmäksi,
ehkä noin sadan metrin päähän minusta, sillä kuulin sen tulon hyvin
selvästi. Silloin lensin satulasta. Hevoseni kompastui ja lennätti
minut päänsä yli. Lensin kevyesti, mutta kauaksi, jolloin sain nämä
naarmut. Polveni on myöskin aivan nahaton. Kun pääsin jaloilleni,
saapui tuo suuri hevonen paikalle lennättäen soraa ylitseni, ja
ratsastaja laskeutui satulasta. Arvaatteko, kuka hän oli?"

Helen tiesi sen kyllä, mutta ei ilmaissut ajatustaan. Carmichaelkin
näytti tietävän, mutta vaikeni. Roy hymyili kuin ei hänen kuulemansa
kertomus olisi tuntunutkaan hänestä enää niin järkyttävältä.

"Koska nyt kerran olette päässyt tänne turvallisesti ja terveenä, ei
sen ole väliä, kuka tuo roikale oli", sanoi hän.

"Riggs, Harve Riggshän se oli!" huudahti Bo. "Tuntiessani hänet haihtui
heti pelkoni. Raivostuin niin, että luulin pakahtuvani. En tiedä, mitä
sanoin, mutta en valinnut kumminkaan lauseitani, siitä saatte olla
aivan varmat.

"'Osaatte totisesti ratsastaa', sanoi hän.

"Kysyin, miksi hän oli uskaltanut ajaa minua takaa, ja hän sanoi
haluavansa lähettää Nellille merkityksellisen viestin. Tällainen se
oli: 'Ilmoittakaa sisarellenne, että Beasley aikoo karkoittaa hänet ja
anastaa hänen maatilansa. Jos hän menee naimisiin kanssani, estän sen,
mutta ellei hän huoli minusta, menen Beasleyn puolelle.' Sitten hän
käski minun kiiruhtaa kotiin eikä hiiskua sanaakaan kenellekään muulle
kuin Nellille. Niin, tässä nyt olen, ja tulin siis rikkoneeksi tuon
hänen kieltonsa melko pian."

Hän katsoi Helenistä Royhin ja Roysta Las Vegasiin. Hän hymyili tälle
viimeksimainitulle, ja jokaiselle, jota ei hänen kertomuksensa ollut
järkyttänyt, olisi tuo hymy kertonut paljon.

"Olen sanaton hämmästyksestä!" huudahti Roy lämpimästi.

Helen nauroi.

"Tuon miehen haaveiden tukahduttaminen on minulle todellakin
mahdotonta. Minäkö menisin naimisiin hänen kanssaan suojellakseni
omaisuuttani! En menisi naimisiin hänen kanssaan henkenikään
pelastamiseksi."

Carmichael lopetti nyt äkkiä vaitiolonsa.

"Bo, tunsitko nuo toiset miehet?"

"Olin juuri kertomaisillani siitä", vastasi Bo. "Näin heidät
vilahdukselta setrien välistä. Heitä oli luullakseni kolme ja he olivat
piilossa muutamien puiden takana. Kotiin tullessani aloin sitten
miettiä. Raivostanikin huolimatta olin pitänyt silmäni auki. Riggs
hämmästyi selvästi tuntiessaan minut. Lyön vaikka vetoa, että hän
oli luullut minua joksikin toiseksi. Hän oli luullut minua Nelliksi!
Näytän suuremmalta tässä peurannahkaisessa puvussani. Hiukseni
olivat nutturalla, kunnes pudotin hattuni, mikä tapahtui lentäessäni
satulasta. Hän oli luullut minua varmasti Nelliksi. Muistan nyt senkin,
että haukkuessani häntä hän antoi muutamia merkkejä, joiden tarkoitus
luultavasti oli pysyttää nuo toiset miehet etäällä. Riggsin ja noiden
toisten miesten tarkoitus oli nähtävästi ryöstää Nell ja viedä hänet
mukanaan. Olen ihan varma siitä."

"Bo, olet aina valmis otaksumaan mahdottomia", vastasi Helen koettaen
uskoa omia sanojaan. Mutta sisällisesti hän vapisi.

"Neiti Helen, tuo ei ole ollenkaan mahdotonta", sanoi Roy vakavasti.
"Sisarenne on luullakseni melko oikeassa. Las Vegas, eikö sinustakin
tunnu siltä?"

Carmichael vastasi poistumalla huoneesta.

"Kutsukaa hänet takaisin!" huusi Helen peloissaan.

"Älä mene!" huusi Roy tiukasti.

Helen ennätti ovelle yhtä pian kuin Roykin. Paimen otti hattunsa, pisti
sen päähänsä, vetäisi vyötään niin vihaisesti, että revolverin tuppi
heilui, ja oli yhdellä voimakkaalla hypyllä Rangerin selässä.

"Carmichael, ette saa mennä!" huusi Helen.

Mutta paimen kannusti mustaa ja kivet lentelivät raudoitettujen
kavioiden tieltä.

"Bo, huuda hänet takaisin! Älä anna hänen mennä!" vaikeroi Helen
tuskissaan.

"Menköön vain!" sanoi Bo Rayner. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat nyt
ja hänen silmänsä paloivat kuin tulikekäleet. Tuollainen oli hänen
vastauksensa lempeälle hyväsydämiselle sisarelleen ja Lännen kutsulle.

"Ei kannata", sanoi Roy tyynesti. "On parasta, että lähden hänen
jälkeensä."

Hänkin poistui, hyppäsi satulaan ja ratsasti nopeasti tiehensä.

       *       *       *       *       *

Huomattiin, että Bo olikin enemmän naarmuissa, loukkaantunut ja
järkytetty kuin hän oli kuvitellutkaan. Toisessa polvessa oli melko
ilkeä haava, joka jo yksin estäisi hänen ratsastusretkensä pitkäksi
ajaksi. Helen, joka oli melko taitava haavuri, oli hyvin pahoillaan
noista Bon kauniiseen ihoon ilmestyneistä naarmuista, joiden
pesemiseen ja sitomiseen kului melkoisesti aikaa. Vielä pitkän aikaa
senkin jälkeen kun se oli tehty, aikaisen illallisen kuluessa ja
jälkeenkinpäin oli Bo yhtä kiihkoissaan. Hänen kasvonsa pysyivät yhtä
kalpeina ja silmät leimusivat yhtä pahaenteisesti. Helen käski ja pyysi
häntä menemään vuoteeseen, sillä Bo ei todella voinut ollakaan pystyssä
ja hänen kätensäkin vapisivat.

"Menisinkö nukkumaan? Älä luulekaan", hän sanoi. "Haluan ensin kuulla,
mitä hän on tehnyt Riggsille."

Tuo mahdollisuus ei antanut Helenillekään mitään rauhaa. Jos Carmichael
oli tappanut Riggsin, tuntui Helenistä kuin pohja olisi pudonnut
tästä Lännen elämän rakennuksesta, jota hän oli alkanut rakentaa niin
vakavasti ja pelokkaasti. Hän ei voinut uskoa, että Carmichael oli
menetellyt niin. Mutta epävarmuus kidutti häntä kumminkin.

"Rakas Bo", vetosi Helen sisareensa, "et suinkaan toivo, että
Carmichael tappaisi Riggsin?"

"En, mutta en välitä, vaikka hän sen tekeekin", vastasi Bo töykeästi.

"Luuletko hänen tahtovan?"

"Nell, jos tuo paimen rakastaa todellakin minua, luki hän ajatukseni
ennen poistumistaan", selitti Bo. "Ja hän tietää, mitä halusin."

"Mitä sitten?" änkytti Helen.

"Tahdoin, että hän kävisi Riggsin kimppuun tuolla kylässä jossakin
ihmisjoukossa. Halusin, että Riggs näyttäisi olevansa suuri raukka,
kerskuri ja sellainen roisto kuin hän todellisuudessa onkin.
Haukuttuaan, lyötyään ja potkittuaan häntä tarpeeksi ajaa Carmichael
hänet pois koko Pinestä."

Hänen kiihkeät sanansa kaikuivat vielä huoneessa, kun eteisestä kuului
askelia. Helen kiiruhti irroittamaan salpaa ja avasi oven juuri kun
siihen toiselta puolelta naputettiin. Royn kasvot loistivat valkoisilta
pimeästä, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen hymynsä teki
Helenin pelokkaan kysymyksen tarpeettomaksi.

"Kuinka voitte nyt tänä iltana?" sanoi hän tullessaan. Tuli paloi
iloisesti takassa ja lamppu paloi pöydällä. Levätessään suuressa
nojatuolissa näytti Bo tulen valossa kalpealta ja kiihkeältä.

"Mitä hän sitten teki?" kysyi hän niin kiihkeästi kuin suinkin.

"Ettekö aio sanoakaan minulle, miten voitte?"

"Roy, olen melkein palasina. Minun olisi mentävä nukkumaan, mutta
en saa unta, ennenkuin saan kuulla, mitä Las Vegas on tehnyt. Annan
hänelle anteeksi kaiken muun, paitsi juopottelua."

"Voitte olla aivan rauhallinen", vastasi Roy. "Hän ei juonut siellä
tippaakaan."

Roy oli ärsyttävän hidas aloittamaan kertomustansa, vaikka jokainen
lapsikin olisi voinut huomata, miten innokas hän oli saadakseen sen
tehdä. Kerrankin olivat hänen kasvojensa kova ja terävä rauhallisuus
ja työn tuskain ja kärsimysten aiheuttama kova ilme miellyttävän
liikutuksen pehmittämät. Hän kohenteli palavia halkoja kenkänsä
kärjellä. Helen huomasi hänen vaihtaneen kenkiään ja olevan nyt
kannuksitta. Silloin oli hän käynyt asunnossaan tulonsa jälkeen Pinestä.

"Missä hän nyt on?" kysyi Bo.

"Kuka? Riggskö? En tiedä. Mutta luullakseni on hän jossakin tuolla
metsässä hoitelemassa saamiaan vammoja."

"En tarkoita Riggsiä. Sanokaa minulle ensin, missä hän on."

"Tarkoitatte varmaankin Carmichaelia. Hän jäi juuri tuonne asuntoonsa
mennäkseen heti nukkumaan, vaikka nyt onkin vielä näin aikaista. Hän
oli hyvin väsynyt ja niin kalpea, ettette olisi tuntenut häntä. Mutta
hän oli silti iloinen ja viimeiset sanat, jotka hän mumisi enemmän
itsekseen kuin minulle, kuuluivat: 'Olen kyllä melko töykeä veitikka,
mutta ellei hän sano minua nyt Tomiksi, ei hän ole minkään arvoinen'."

Bo taputti käsiään, vaikka toinen niistä olikin kääreissä.

"Sanoa häntä Tomiksi! Nauraisin, jos vain voisin. Kiiruhtakaa nyt ja
kertokaa, miten --"

"On todellakin ihmeellistä, miten hän vihaa tuota Las Vegas-nimeä",
jatkoi Roy kylmäverisesti.

"Roy, kertokaa minulle nyt, mitä hän tekee, mitä Tom teki, tahi
huudan", komensi Bo tiukasti.

"Neiti Helen, oletteko milloinkaan nähnyt hänen laistaan tyttöä?"
vetosi Roy Heleniin.

"En, Roy, en milloinkaan", myönsi Helen. "Mutta kertokaa nyt jo toki
meille nuo tapahtumat."

Roy hymyili ja hykersi tyytyväisesti käsiään. Tämä syvä, hänelle niin
vieras mielenliikutus muutti hänet melkein kiihkeäksi. Mitä Riggsille
sitten lienee tapahtunutkaan, ei se olisi voinut järkyttää Roy Beemania
mitenkään noin. Helen muisti enonsa sanoneen, ettei todellinen Lännen
asukas vihaa mitään niin kovasti kuin kerskailevaa pelkuria ja
teeskentelevää tappelupukaria, joka purjehtii Lännen oikean, villin ja
jotakin merkitsevän lipun suojassa.

Roy nojasi notkean ja pitkän vartalonsa uunin reunustaan ja katsoi
tyttöihin.

"Kun ratsastin Carmichaelin jälkeen, näin hänen jo menevän kaukana
tiellä", aloitti Roy nopeasti. "Näin myös toisenkin miehen ratsastavan
Pineen toiselta suunnalta. Tulija oli kuulemma Riggs, vaikka en sitä
silloin tiennyt. Las Vegas ratsasti kauppaan, jossa oli muutamia
miehiä, ja puhui heille. Kun saavuin kylään, olivat he kaikki matkalla
Turnerin kapakkaan. Kaiteeseen oli kiinnitetty toistakymmentä hevosta.
Las Vegas ratsasti kumminkin sivu. Laskeuduin satulasta ja menin
sisälle joukon mukana. Mitä Las Vegas sitten lienee sanonutkaan noille
miehille, varmaa on kumminkin, etteivät he hänestä luopuneet. Pian
saapui sinne vielä enemmän miehiä kunnes niitä lopulta oli siellä
noin parikymmentä. Jeff Mulveykin oli siellä tovereineen. He olivat
jo melkoisesti juovuksissa, eikä tapa, jolla Mulvey minua katseli,
minua ollenkaan miellyttänyt. Menin senvuoksi kauppaan, mutta pidin
kumminkin silmällä Las Vegasia. Hän ei ollut näkyvissä. Näin kumminkin
Riggsin tulevan. Turnerin kapakka on juuri Riggsin oleskelu- ja
kerskailupaikka. Hän näytti hyvin masentuneelta ja miettiväiseltä,
laskeutui satulasta huomaamatta tuota tavatonta hevosten paljoutta ja
tallusteli sitten kapakkaan. Noin minuutin kuluttua ratsasti Las Vegas
viivana sinne ja oli yhtä nopeasti ovien sisäpuolella."

Roy keskeytti kuin kootakseen voimia tahi etsiäkseen sanoja. Hän näytti
nyt kohdistavan sanansa kokonaan Bolle, joka tuijotti häneen lumottuna.

"Ennenkuin ehdin Turnerin ovellekaan -- eikä sinne ollut kuin muutamia
askelia -- kuulin Las Vegasin jo huutavan. Oletteko milloinkaan kuullut
hänen kiljaisevan? Ettekö? No niin, hänellä on kovempi ääni kuin
kenelläkään vanhastaan tuntemallani paimenella. Avasin nopeasti oven ja
pujahdin sisään. Tuon suuren huoneen keskellä seisoivat Riggs ja Las
Vegas kahden, muiden nojautuessa seiniin ja paetessa tiskin taakse.
Riggs oli kalpeampi kuin kuollut. En kuullut enkä tiedä, mitä Las Vegas
oli hänelle huutanut, mutta Riggs tuntui sen tietävän ja samoin nuo
muutkin miehet. Kaikki huomasivat nähtävästi heti Las Vegasin olevan
juuri sellaisen kuin Riggs oli aina kehunut olevansa. Tuollainen hetki
koittaa jokaiselle Riggsin laiselle miehelle.

"'Miksi minua sanoittekaan?' kysyi hän ja hänen leukansa vapisi.

"'En ole sanonut sinua vielä miksikään', vastasi Las Vegas. 'Minä vain
huusin.'

"'Mitä haluatte?'

"'Olet peloittanut tyttöäni.'

"'Mitä helvettiä te nyt puhutte! Kuka hän on?' tiuskaisi Riggs ruveten
katselemaan nopeasti ympärilleen. Mutta hän ei uskaltanut liikuttaa
kättäänkään. Hänen asennossaan oli jotakin pingotettua. Las Vegasilla
oli molemmat käsivarret puoleksi ojennettuina kuin hyökkäykseen. Mutta
hän ei hyökännytkään. En ole milloinkaan nähnyt Las Vegasin tekevän
sitä, mutta kun näin hänet nyt, ymmärsin sen.

"'Kyllä sen tiedät. Uhkasit häntä ja hänen sisartaan. Tartu
revolveriisi!' huusi Las Vegas tiukasti.

"Nyt ymmärsivät miehetkin, mitä oli tulossa, eikä kukaan
liikahtanutkaan. Riggs muuttui aivan viheriäksi. Säälin melkein häntä.
Häntä alkoi vapisuttaa niin, että hän olisi pudottanut revolverinsa,
jos hän olisi koettanut vetäistä sitä esille.

"'Olette varmasti erehtynyt. En ole nähnyt ketään tyttöä enkä --'

"'Tuki suusi ja ammu!' huusi Las Vegas. Hänen äänensä kaivoi kuin
reikiä kattoon ja tavasta, jolla Riggs kaatui, olisi voitu luulla,
että häneen oli sattunut luoti. Jokainen mies huomasi sekunnissa,
ettei Riggs uskaltanut eikä voinutkaan ampua. Hän pelkäsi henkeään.
Hän ei ollutkaan sellainen kuin hän oli sanonut olevansa. En tiedä,
onko hänellä täällä ystäviä. Mutta täällä lännessä eivät hyvät eivätkä
huonot miehet tarvitse Riggsin laista toveria. Tuon syvän hiljaisuuden
rikkoivat silloin kaikkialta kuuluvat halveksumisen huudot. Oli
säälittävä katsella Riggsiä, mutta sitä mukavampi Las Vegasia.

"Kun hän laski käsivartensa alas, tiesin, ettei ampuminen enää tule
kysymykseenkään. Las Vegas punastui hiusmartoa myöten. Hän löi Riggsiä
ensin toisella ja sitten toisella kädellään. Sitten hän alkoi haukkua
häntä. En olisi milloinkaan uskonut, että tuo siisti Las Vegas
Carmichael voi käyttää sellaisia sanoja. Hän latoi tulemaan pahimmat
täällä tunnetut haukkumanimet ja sitten vielä joukon sellaisia, joita
en ikinä ole kuullutkaan. Silloin tällöin kuulin jotakin sellaista
kuin: roikale, roisto, käärme, pitkäkarvainen haisunäätä, mutta
enimmäkseen käytti hän sellaisia nimityksiä, ettei niitä voida mainita.
Ja hän syyti niitä suustaan; kunnes hän oli aivan musta kasvoiltaan,
hänen suunsa vaahtosi ja hänen äänensä oli käheämpi kuin ammuvan lehmän.

"Kun hän oli haukkunut tarpeekseen, potki hän Riggsiä kapakan ympäri,
ajoi hänet ulos, löi hänet kumoon ja potki häntä sitten niin kauan,
kunnes Riggs jälleen nousi, ja jatkoi sitten potkimistaan kadulla tuon
huutavan miesjoukon seuratessa jäljessä. Ja hän ajoi Riggsin pois koko
kylästä."



XVIII.


Bon oli pysyttävä vuoteessaan pari päivää. Hän kärsi melkoisia tuskia
ja hourailikin kuumeessaan. Tämä hourailu huvitti Heleniä yhtä paljon
kuin hän oli varma, että siinä lausutut sanat olisivat nostaneet
Carmichaelin seitsemänteen taivaaseen.

Kolmantena päivänä oli Bo kumminkin jo parempi, ja kieltäydyttyään
enää makaamasta laahautui hän arkihuoneeseen, jossa hän kulutti
aikansa katselemalla ikkunasta aitauksiin päin ja tekemällä Helenille
kysymyksiä kuin sattumalta. Mutta Helen näki hänen lävitseen ja
riemuitsi. Hän toivoi nyt vain, että Carmichael muuttuisi nopeasti
hieman kylmemmäksi Bota kohtaan. Tuo nuori neiti oli juuri sellaisen
kohtelun tarpeessa ja parempaa tilaisuutta sellaiseen ei milloinkaan
koittaisi. Helen oli melkein taipuvainen neuvomaan paimenta.

Carmichael ei tullut kumminkaan sinä eikä seuraavanakaan päivänä
vieraisille, vaikka Helen tapasikin hänet pari kertaa kierroksillaan.
Hän oli yhtä ahkera kuin ennenkin ja tervehti Heleniä kuin ei mitään
kummempaa olisi tapahtunut.

Roy pistäytyi heidän luonaan pari kertaa, kerran iltapäivällä ja
sitten taasen illalla. Opittuaan tuntemaan hänet paremmin pitivät
tytöt hänestä yhä enemmän. Tällä viimeisellä käynnillään sai hän
Bon aivan sanattomaksi kertomalla eräästä tytöstä, jonka Carmichael
aikoi viedä mukanaan tanssiaisiin. Bon kasvoista näkyi, ettei hänen
turhamaisuutensa uskonut sellaista, vaan hänen järkensä, joka myönsi
nuorten miesten voivan käyttäytyä niinkin. Roy oli nähtävästi yhtä
viisas kuin ystävällinenkin. Hän huomautti kuivasti kuin sattumalta,
ettei lumi milloinkaan sulanut vuorilta maaliskuun kuluessa, mutta
katse, joka seurasi tuota huomautusta, punastutti Helenin posket.

Sittenkuin Roy oli mennyt, sanoi Bo Helenille: "Hitto vieköön tuon
miehen! Hän näkee suoraan lävitseni."

"Kultaseni, sinä oletkin hyvin läpinäkyvä nykyään", mumisi Helen.

"Älä ollenkaan puhu, sillä saithan tuota sinäkin osasi", vastasi Bo.
"Hän näyttää tietävän, miksi niin kiihkeästi odotat lumen sulamista."

"Suurenmoista! Luullakseni ei laitani ole kumminkaan vielä niin
huonosti. Tietysti haluan, että lumi sulaisi, kevät tulisi ja kukat --"

"Voi sentään!" kiusoitteli Bo. "Nell Rayner, huomaatko silmissäni
jotakin viheriätä? Kevät tulee! Runoilijat sanovat, että keväällä
muuttuu nuoren miehen kiintymys johonkin tyttöön pian rakkaudeksi.
Mutta runoilijat tarkoittavat varmaankin nuoria naisia."

Helen katseli ikkunasta valkoisia tähtiä.

"Nell, oletko tavannut häntä sen jälkeen kuin loukkauduin?" jatkoi Bo
väkinäisesti.

"Ketä sitten?"

"Älä nyt ole olevinasi! Tarkoitan tietysti Tomia!" vastasi Bo sanoen
tuon viimeisen sanan kiukkuisesti.

"Tomiako? Kuka hän on? Ah, tarkoitat varmaankin Las Vegasia. Kyllä.
Olen puhutellut häntä."

"Kysyikö hän, kuinka voin?"

"Muistaakseni kysyi hän todellakin jotakin sellaista."

"Pyh, Nell, luulen sinun joskus valehtelevan." Sen jälkeen hän vaikeni,
lueskeli hetkisen ja haaveili sitten hetkisen, katseli tuleen, nilkutti
lopulta toivottamaan Helenille suudellen hyvää yötä ja poistui sitten
huoneesta.

Seuraavana päivänä hän oli melko hiljainen näyttäen olevan tuollaisen
alakuloisuuden puuskan vallassa, jollaisia hänelle sattui hyvin
harvoin. Varhain illalla, juuri kun lamput oli sytytetty ja hän oli
tullut Helenin luo arkihuoneeseen, kuului tuttuja askelia portailta.

Helen meni ovelle Carmichaelia vastaan. Tämä oli ajellut partansa
ja pukeutunut tummaan pukuun, joka erosi hyvin huomattavasti hänen
tavallisista ratsastusvarusteistaan, semminkin siinä, että hänellä oli
nyt kukkakin napinreiässään. Huolimatta kaikesta tästä komeudesta oli
hän nyt kumminkin tyynempi, vapaampi ja huolettomampi kuin milloinkaan
ennen.

"Iltaa, neiti Helen", sanoi hän tullessaan huoneeseen. "Iltaa, neiti Bo
Kuinka voitte?"

Helen vastasi hänen tervehdykseensä miellyttävästi hymyillen.

"Hyvää iltaa -- Tom", sanoi Bo kainosti.

Tämä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun Bo sanoi häntä Tomiksi. Kun
hän puhui, näytti hän kiusoittavan kauniilta ja veitikkamaiselta. Mutta
jos hän oli luullut voivansa masentaa Carmichaelin sanomalla häntä
tuttavallisesti, puoleksi lupaavasti ja hyvin ivallisesti Tomiksi, oli
hän laskenut väärin. Paimen suhtautui nimitykseen niin kuin hän olisi
kuullut Bon käyttävän sitä tuhansia kertoja tahi sitten hän ei ollut
sitä kuulevinaankaan. Helen totesi, että jos Carmichael näytteli nyt
jotakin osaa, näytteli hän hyvin. Paimen hämmästytti häntä hieman,
mutta hän piti hänen näöstään, hänen vapaasta käytöksestään ja tuosta
jostakin hänessä, joka oli ehkä tietämätöntä ylpeyden tunnetta. Hän oli
mennyt tarpeeksi pitkälle, ehkä liiankin pitkälle, noudattaessaan Bon
oikkuja.

"Kuinka voitte?" kysyi hän.

"Olen jo parempi tänään", vastasi Bo katsoen maahan, "mutta nilkutan
vielä."

"Mustangi antoi teille todellakin aika kolauksen. Neiti Helen sanoi,
että tuo polveenne saamanne haava on melko vaarallinen. Jos miehen
polvi loukkautuu vain pahasti, on hänen hyvin vaikea ratsastaa."

"Kyllä se pian paranee. Kuinka Sam voi? Toivoakseni se ei
vahingoittunut."

"Sam on kuin ei tietäisi milloinkaan kaatuneensakaan."

"Tom, olen kiitollinen, että annoitte Riggsille hänen ansionsa mukaan."

Hän sanoi sen vakavasti ja miellyttävästi, eikä hänen äänensä
kuulostanut nyt ollenkaan veitikkamaiselta eikä nenäkkään
kiusoittavalta, kuten hänen tavallisesti puhuessaan tuolle
hurmaantuneelle nuorukaiselle.

"Vai niin, olette siis kuullut siitä puhuttavan", vastasi Carmichael
heilauttaen kättään kuin kuitatakseen sillä asian. "Siitä ei kannata
puhua. Se oli kumminkin tehtävä. Pelkäsin todellakin Royta, sillä jos
hän olisi sekautunut asiaan, olisi siitä tullut pahempaa. En antanut
muidenkaan poikain sekautua juttuun. Minun on pidettävä silmällä, mitä
he tekevät, sillä olenhan nyt neiti Helenin työnjohtaja."

Helen oli sanomattomasti huvitettu. Paimenen puheen vaikutus Bohun
oli hämmästyttävä. Carmichael oli riisunut Bolta aseet. Hän oli
valtiomiehen taitavuudella, hienotunteisuudella ja rakastettavuudella
vapauttanut itsensä sitoumuksestaan ja itsensä ylistämisestä.
Muuttaessaan suurenmoisen tekonsa jonkunlaiseksi satunnaiseksi
tapaukseksi hämmästytti ja nöyryytti hän samalla Bota. Hän istui
vaiti ollen muutamia sekunteja Helenin koettaessa yhtyä vapaasti
keskusteluun. Ei ollut ollenkaan luultavaa, että Bo jäisi pitkäksi
aikaa sanattomaksi, ja yhtä mahdollista oli, että hän ihmeellisen
kekseliään järkensä avulla voisi silmänräpäyksessä nolata paatuneen
rakastajansa. Kumminkin oli ilmeistä, että läksytys oli vaikuttanut.
Hän näytti hämmästyneeltä, loukkautuneelta, miettiväiseltä ja lopulta
suloisesti uhmaavalta.

"Mutta sanoittehan Riggsille minua tytöksenne!" Sitten paljasti Bo
patterinsa. Eikä Helen voinut kuvitellakaan, miten Carmichael voisi sen
kieltää ja vastustaa sanoja seuraavaa hellää ja veitikkamaista katsetta.

Helen ei kumminkaan tuntenut paimenta sen paremmin kuin Bokaan.

"Sanoin kyllä, sillä se oli välttämätöntä. Minun oli vahvistettava
oikeuteni puolustaa teitä. Olin kyllä hieman liian julkea ja pyydänkin
anteeksi käytöstäni."

Bo tuijotti häneen ja vaipui sitten huohottaen tuoliinsa.

"Tulin vain pikimmältään tervehtimään ja kysymään vointianne", jatkoi
Carmichael. "Olen menossa tanssiaisiin ja koska Flo asuu hyvän matkan
päässä kylästä, on minun totisesti kiiruhdettava. Hyvää yötä, neiti Bo.
Toivoakseni voitte pian ratsastaa Samilla jälleen. Hyvää yötä, neiti
Helen."

Bo sanoi hänelle ystävälliset ja lyhyet jäähyväiset teeskennellen
hirveästi. Carmichael poistui, ja sanottuaan hänelle hyvästit sulki
Helen oven.

Heti Carmichaelin poistumisen jälkeen muuttui kumminkin Bo surulliseksi.

"Flo! Hän tarkoitti tuota Flo Stubbsia, tuota kauheata, kierosilmäistä
ja ylpeää pientä akkaa!"

"Bo!" huomautti Helen. "Myönnän, ettei tuo nuori neiti ole mikään
kaunotar, vaan hän on kumminkin melko sievä ja miellyttävä. Pidän
hänestä."

"Nell Rayner, miehet ovat aivan mahdottomia ja paimenet kaikista
pahimpia!" selitti Bo julmasti.

"Miksi et huolinut silloin Tomista, kun olisit saanut hänet?"

Bo oli jo alkanut raivostua, mutta nyt tämä vihjaus valloitukseen,
jonka hän nopeasti ja hämmästyttävästi huomasi itselleen
välttämättömäksi, mursi hänen uhmansa. Tyttö, joka poistuessaan
huoneesta karttoi Helenin katsetta, oli senvuoksi hyvin kalpea, horjuva
ja surkea.

Seuraavana päivänä ei Bota voitu lähestyä miltään suunnalta.
Helen huomasi hänen olevan monenlaisella tuulella, milloin itkuun
purskahtamaisillaan, milloin raivoissaan, joskus synkissä mietteissä ja
joskus toivovana, ja lopulta ylpeänä, mikä auttoi häntä kestämään.

Myöhään iltapäivällä Helenin levähtäessä, kun hän ja Bo olivat
arkihuoneessa, kuului pihalta hevosten kavioiden kapsetta ja sitten
portailta askelia. Kuultuaan äänekkään koputuksen aukaisi hän oven ja
hämmästyi nähdessään Beasleyn. Pihalla oli muitakin ratsumiehiä. Helen
säikähti. Tätä vierailua oli totisesti ennustettu.

"Hyvää iltaa, neiti Rayner", sanoi Beasley pyöritellen hattuaan. "Tulin
tänne sopimaan muutamasta pienestä liikeasiasta. Haluatteko ottaa minut
vastaan?"

Helen vastasi hänen tervehdykseensä ajatellen nopeasti. Miksipä
hän ei voisi ottaa Beasleyä vastaankin ja siten suoriutua tästä
välttämättömästä keskustelusta.

"Tulkaa vain sisään", sanoi hän, ja Beasleyn tultua huoneeseen sulki
hän oven. "Sisareni ja herra Beasley:"

"Kuinka voitte, neiti?" kysyi karjanomistaja kovalla ja karkealla
äänellä.

Bo vastasi kysymykseen kylmästi kumartaen.

Näin läheltä katsoen näytti Beasley voimakkaalta ja melko kauniilta,
noin viisineljättävuotiaalta mieheltä. Hän oli kookas, tummaihoinen
ja mustasilmäinen, kuten meksikolaiset, joiden verta sanottiin
virtaavan hänen suonissaan. Hän näytti viekkaalta, luottavaiselta ja
itsetietoiselta. Vaikka Helen ei milloinkaan ennen tätä vierailua olisi
kuullut puhuttavankaan hänestä, olisi hän kumminkin epäillyt häntä.

"Olisin tullut jo aikaisemmin, mutta odotin vanhaa Josea, tuota
meksikolaista, joka oli palveluksessani silloin kun olin enonne
liiketoveri", sanoi Beasley ja istuutui laskien suuren sormikoidun
kätensä polvelleen.

"Niin?" vastasi Helen kysyvästi.

"Jose kiiruhti tänne Magdalenasta ja nyt voin esittää vaatimukseni.
Neiti Rayner, tämän maatilan pitäisi oikeastaan kuulua minulle ja onkin
minun. En ollut näin vaikutusvaltainen enkä varakas silloin kun Al
Auchincloss karkoitti minut luotaan. Myönnän sen mielelläni. Mutta nyt
on minulla paperit valmiina ja vanha Jose voi todistaa. Olen laskenut,
että teidän on maksettava minulle kahdeksankymmentätuhatta dollaria
tahi luovutettava tila minulle."

Beasley puhui niin luonnollisesti ja asiallisesti, että se kieltämättä
tuntui vakuuttavalta. Hän käyttäytyi töykeästi, mutta kumminkin hyvin
vapaasti.

"Herra Beasley, vaatimuksenne eivät ole minulle tuntemattomat",
vastasi Helen tyynesti. "Olen kuullut puhuttavan niistä. Kysyin niistä
enoltanikin, ja hän vannoi pyhästi, ettei hän ole velkaa teille
dollariakaan. Hänen sanojensa mukaan olette te päinvastoin hänelle
velassa. En ole sitäpaitsi löytänyt mitään hänen papereistaankaan,
joten minun on pakko hylätä vaatimuksenne. En otakaan sitä vakavalta
kannalta."

"Neiti Rayner, en voi moittia teitä, että uskotte Alin sanat minusta
tosiksi", sanoi Beasley. "Ja kantanne asiassa on luonnollinen. Mutta
olette muukalainen täällä, ettekä senvuoksi tiedäkään mitään näiden
seutujen karja-asioista. Ei ole kyllä kaunista puhua pahaa kuolleista,
mutta totuus on kumminkin sellainen, että Al Auchincloss pääsi alkuun
varastamalla lampaita ja merkitsemätöntä karjaa. Jokainen tuntemani
karjanomistaja on aloittanut siten. Niin olen minäkin, eikä kukaan
meistä ole milloinkaan pitänyt sellaista rosvoamisena."

Kuultuaan tämän toteamisen voi Helen ainoastaan näyttää epäilevältä ja
hämmästyneeltä.

"Puhuminen on joutavaa kumminkin ja erittäinkin täällä Lännessä ei se
merkitse juuri mitään", jatkoi Beasley. "En olekaan mikään puhuja.
Sanon vain, miten asiat ovat, ja koetan sopia kanssanne, jos vain
haluatte. Voin todistaa enemmän papereilla ja todistajilla kuin te.
Tiedän sen varmasti. Teen teille seuraavan tarjouksen -- menkäämme
naimisiin ja sopikaamme siten tämä ikävä asia."

Miehen häikäilemätön julkeus, johon Helenin käytös ei ollut millään
tavalla antanut ainetta, oli hämmästyttävää, tyhmää ja alhaista, mutta
Helen oli niin hyvin valmistautunut tähän kaikkeen, että hän hillitsi
vihansa.

"Kiitoksia, herra Beasley, mutta en voi hyväksyä tarjoustanne", vastasi
hän.

"Ettekö halua miettimisaikaa?" kysyi Beasley levittäen leveälle suuret
sormikoidut kätensä.

"En totisesti!"

Beasley nousi. Hän ei näyttänyt pettyneeltä eikä vihaiselta, mutta
tuo ylpeä tyytyväisyyden ilme hävisi hänen kasvoistaan, ja vaikka tuo
muutos olikin pieni, riisti se häneltä kumminkin kaiken siedettävyyden.

"Silloin on minun pakotettava teidät maksamaan nuo
kahdeksankymmentätuhatta dollaria tahi karkoitettava teidät tilalta",
sanoi hän.

"Herra Beasley, vaikka olisinkin velkaa teille niin paljon, miten
voisin saada kokoon niin äärettömän summan? Mutta minä en ole velkaa
teille dollariakaan, eikä omaisuuttani voida varmastikaan minulta
ryöstää. Ette voi minulle mitään."

"Miksi en voi?" kysyi Beasley katsahtaen synkästi häneen.

"Senvuoksi, ettei vaatimuksenne ole rehellinen. Voin sen helposti
todistaa", selitti Helen kiihkeästi.

"Kenelle aiotte todistaa, ettei vaatimukseni ole rehellinen?"

"Miehilleni ja teidän miehillenne, Pinen asukkaille ja kaikille
ihmisille. Kaikki uskovat varmasti sanani."

Beasley näytti uteliaalta, tyytymättömältä ja loukkaantuneelta, mutta
kumminkin Helenin sanojen tahi hänen olemuksensa lumoamalta, kun Helen
nerokkaasti puolusti mielipiteitään.

"Ja kuinka aiotte tuon kaiken todistaa?" murisi Beasley.

"Herra Beasley, muistatteko, miten viime syksynä sovitte Snake Ansonin
ja hänen miestensä kanssa metsässä, että he ryöstäisivät minut
mukaansa?" kysyi Helen nopeasti ja kovasti.

"Mitä?" huudahti Beasley käheästi.

"Huomaan teidän muistavan. Milt Dale oli piilossa tuon metsäsaunan
laipiolla, jossa kohtasitte Ansonin. Hän kuuli jokaisen sanan tuosta
sopimuksestanne."

Beasley heilautti kättään niin vihaisesti että sormikas lensi
lattialle. Kun hän kumartui ottamaan sitä, päästi hän sihisevän
kirouksen. Mentyään ovelle työnsi hän sen kiivaasti auki ja paiskasi
sen lujasti kiinni mennessään. Hänen kova ja vihasta käheä äänensä
kajahteli pihalla ennenkuin rupesi kuulumaan kavioiden kapsetta.

Heti illallisen jälkeen samana päivänä, Helenin alkaessa jo tyyntyä,
ilmestyi Carmichael avonaiselle ovelle. Bo ei ollut huoneessa.
Pimenevässä hämärässä huomasi Helen, että paimen oli kalpea, vakava ja
päättäväinen.

"Ah, mitä nyt on tapahtunut?" huudahti Helen.

"Royta on ammuttu. Se tapahtui Turnerin kapakassa. Mutta hän ei ole
kuollut. Veimme hänet Cassin lesken luo. Hän käski minun sanoa teille,
että hän kyllä vielä paranee."

"Ammuttu! Paranee!" toisti Helen hitaasti uskomatta korviaan. Hän tunsi
olevansa syvästi järkytetty ja vapisevansa kuin vilusta.

"Niin, ammuttu!" toisti Carmichael vihaisesti. "Ja sanokoonpa hän mitä
tahansa, olen kumminkin melkein varma, että hän kuolee."

"Voi taivas, miten hirveää!" huudahti Helen. "Hän oli niin hyvä
ja erinomainen mies. Kuinka surkeaa! Hän haavoittui varmaankin
puolustaessaan minua. Kertokaa minulle, miten se tapahtui. Kuka häntä
ampui?"

"En tiedä ja senvuoksi olenkin melkein suunniltani. En ollut siellä
silloin kun se tapahtui eikä hän rupea kertomaan minulle."

"Miksi ei?"

"En tiedä sitäkään. Luulin ensin hänen kieltäytyvän senvuoksi, että
hän haluaa kostaa itse, mutta ajateltuani tarkemmin kieltäytyy hän
kertomasta senvuoksi, että hän pelkää minunkin haavoittuvan, jos menen
sinne tekemään selvää. Olette nyt kaikkien ystävienne tarpeessa. En voi
muuten ymmärtää Royta."

Silloin Helen kertoi hänelle nopeasti Beasleyn iltapäivällä tekemästä
vierailusta ja kaikesta, mitä silloin oli tapahtunut.

"Vai kävi tuo sekarotuinen meksikolainen roisto täällä!" huudahti
Carmichael hirmuisesti hämmästyneenä. "Halusiko hän todellakin mennä
kanssanne naimisiin?"

"Halusipa hyvinkin. Mielestäni oli se melko odottamaton ehdotus."

Carmichael halusi nähtävästi sanoa paljonkin, mutta hänen oli ensin
hieman siliteltävä lauseitaan hammastensa takana. Lopulta hän kumminkin
tiuskaisi:

"Neiti Nell, tunnen luissani, että minun on sittenkin nitistettävä tuo
suuri härkä."

"Ah, hän varmaankin ampui Royta. Hän poistui täältä vihoissaan."

"Houkutelkaa Roy puhumaan. En saanut muuta selville kuin että Roy meni
kapakkaan yksinään. Beasley oli ollut siellä ja Riggs --"

"Riggskö?" keskeytti Helen.

"Niin, Riggs juuri. Hän on palannut tänne jälleen. Parasta on
kumminkin, että hän pysyy poissa minun ulottuviltani. Ja Jeff Mulvey
miehineen myöskin. Turner kertoi minulle kuulleensa väittelyä ja
sitten laukauksen. Miehet olivat hyökänneet silloin kadulle jättäen
Royn lattialle makaamaan. Tulin sinne hieman myöhemmin. Roy makasi
yhä paikoillaan. Kukaan ei ollut tehnyt mitään hänen hyväkseen eikä
aikonutkaan tehdä. Turner saa sen vielä tuntea nahoissaan. Hankin apua
ja vein Royn Cassin lesken luo. Roy näytti voivan hyvin. Mutta hän
oli kumminkin liian kalpea ja puhelias miellyttääkseen minua. Luoti
on varmasti lävistänyt hänen keuhkonsa ja hän menetti paljon verta,
ennenkuin saimme haavan sidotuksi. Tuo Turner-roisto olisi voinut
auttaa aikaisemmin. Ja jos Roy kuolee, ammun --"

"Tom, miksi vannotte aina tappavanne jonkun?" kysyi Helen vihaisesti.

"Senvuoksi, että jonkun on kuoltava täällä piakkoin"; tiuskaisi Tom
takaisin.

"Vaikka niinkin, mutta tahtoisitteko jättää Bon ja minut nyt kokonaan
ystävittä tänne?" kysyi Helen moittivasti.

Kuultuaan sen rupesi Carmichael epäröimään ja hänen raivostunut
mielensä hieman tyyntyi.

"Ah, neiti Nell, olen vain suunniltani. Olkaa kärsivällinen kanssani
ja koettakaa houkutella minua. En kumminkaan voi keksiä mitään
muutakaan keinoa."

"Toivokaamme ja rukoilkaamme", sanoi Helen vakavasti. "Käskitte minun
houkutella Royta sanomaan, kuka häntä ampui. Milloin voin mennä hänen
luokseen?"

"Huomenna varmasti. Tulen teitä noutamaan. Ottakaa Bo mukaanne. Meidän
on oltava tästä alkaen hyvin varuillamme. Sopiiko mielestänne, että
minä ja Hal tulemme aina öiksi tänne asuinrakennukseen?"

"Tuntisin todellakin silloin olevani turvallisempi. Täällä on kyllä
huoneita. Tulkaa vain."

"Hyvä sitten. Nyt menen puhuttelemaan Halia. Toivon vain, etten olisi
säikähdyttänyt teitä noin hirveästi."

       *       *       *       *       *

Noin kymmenen aikaan seuraavana aamuna vei Carmichael Helenin ja Bon
vaunuilla Pineen ja sitoi valjakon kiinni Cassin lesken majan edustalle.

Persikka- ja omenapuissa oli sekaisin vaaleanpunaisia ja valkoisia
kukkia, mehiläisten uninen surina täytti ilman, tummanviheriä paksu
apilaruohokko peitti tuon pienen hedelmäpuiston kentät, talon piipusta
kohosi hitaasti ilmaan sininen savupilvi ja linnut lauloivat suloisesti.

Helen voi tuskin uskoa, että kaiken tuon tyyneyden keskellä muudan mies
lepäsi ehkä hyvinkin huonona sairaana. Carmichael oli todellakin ollut
siksi vakava ja vaitelias, että suurinkin levottomuus oli oikeutettua.

Cassin leski ilmestyi pieneen kuistiin. Hän oli jo harmaantunut, kumara
ja riutunut, mutta kumminkin hyvin iloinen vanha nainen, josta Helen
oli saanut uskollisen ystävän itselleen.

"No, herranen aika! Olen, hyvin iloinen saadessani puhutella teitä,
neiti Helen", sanoi hän. "Olette näemmä ottanut mukaanne pienen
sisarennekin, johon en ole vielä tutustunutkaan."

"Hyvää huomenta, rouva Cass. Kuinka Roy nyt voi?" vastasi Helen
tarkastellen levottomasti noita ryppyisiä kasvoja.

"Royko? Älkää nyt olko niin peloissanne. Roy on melkein valmis hakemaan
hevosensa ja ratsastamaan kotiin, jos vain sallisin hänen tehdä niin.
Hän tiesi teidän tulevan ja minun oli pidettävä kuvastinta sen aikaa
kun hän ajoi partaansa. Hän ei ole millänsäkään, vaikka hänellä on
luodin reikä rinnassaan. Noita mormooneja ei voi mikään tappaa."

Hän opasti heidät pieneen vierashuoneeseensa, jonka ikkunan vieressä
olevalla sohvalla Roy Beeman makasi. Hän oli hereillään ja hymyili,
mutta oli hyvin kalpea. Ruumis oli osittain huopapeitteen alla. Hänen
harmaa paitansa oli auki niskasta niin, että siteet näkyivät.

"Huomenta, tytöt", tervehti hän. "Olette hyvin kilttejä, kun tulitte
minua katsomaan."

Helen seisoi hänen vieressään ja kumartui innoissaan hänen puoleensa
tervehtiessään häntä. Hän huomasi Royn silmien tuskallisen ilmeen ja
hänen liikkumattomuutensa järkytti häntä, mutta muuten ei hän näyttänyt
olevan niinkään huonossa kunnossa. Bo oli kalpea ja nähtävästi niin
järkytetty, ettei hän voinut puhua. Carmichael toi tuolit tytöille
vuoteen viereen.

"Mikä sinua vaivaa tänä aamuna?" kysyi Roy paimenelta.

"Huh! Toivoisitko minun sitten hymyilevän kuin naimisiin aikovan
miehen?" vastasi Carmichael.

"Et suinkaan ole sopinut Bon kanssa lopullisesti vielä", sanoi Roy.

Bo punastui aivan tulipunaiseksi ja paimenenkin tumma iho muuttui
hieman vaaleammaksi.

"Sinulla ei ole siinä mitään tekemistä, onko hän sopinut kanssani vai
ei", sanoi hän.

"Las Vegas, olet aivan ihmeellinen. Sinulla on hevonen allasi, suopunki
kädessäsi ja revolveri vyössäsi, mutta kun on kysymys tytöistä, olet
aivan mitätön."

"Minä en, hitto vieköön, olekaan mikään mormoni! Tulkaa, rouva Cass,
menkäämme tänne, että he voivat rauhassa puhella."

"Aioin juuri sanoa, että Roylla on kuumetta. Hän ei saa puhua paljon",
sanoi vanhus. Sitten hän meni Carmichaelin kanssa keittiöön ja sulki
oven.

Roy katsoi Heleniin terävästi. Hänen silmänsä näyttivät
ystävällisemmiltä kuin milloinkaan ennen.

"Veljeni John kävi täällä. Hän poistui juuri ennen tuloanne. Hän
ratsasti kotiin sanomaan omaisilleni, etten ole hyvinkään pahasti
haavoittunut. Sitten hän kiiruhtaa niin suoraan kuin suinkin
vuoristoon."

Helenin silmät kysyivät, mitä hänen huulensa kieltäytyivät lausumasta,

"Hän menee noutamaan Dalea minun käskystäni. Ajattelin nimittäin niin,
että me kaikki olemme nyt tuon kelpo metsästäjän avun tarpeessa."

Roy käänsi nyt katseensa äkisti Bohun.

"Ettekö ole aivan yhtä mieltä kassani, tyttöseni?"

"Olen varmasti", vastasi Bo lämpimästi.

Kun Helen kuuli Royn sanat, lamautui hän hetkeksi kokonaan, mutta
sitten alkoivat hänen sydämensä ja valtimonsa sykkiä nopeasti.

"Voiko John päästä Dalen luo, kun lunta on vielä niin paksulti?" kysyi
hän änkyttäen.

"Kyllä varmasti. Hän vie mukanaan pari hevosta lumirajalle. Sitten,
ellei hän muuten voi päästä etemmäksi, kulkee hän lumikengillä solien
kautta. Sanoin hänelle kumminkin Dalen lähtevän ratsastamalla. Lumi
on sulanut jo melkein kokonaan muualta, paitsi huippujen pohjoisilta
rinteiltä."

"Milloin voimme siis odottaa Dalea?"

"Luultavasi noin kolmen tahi neljän päivän kuluttua. Kunpa hän olisi
täällä nyt jo! Neiti Helen, meillä on vastassa huolestuttavat ajat."

"Tiedän sen, mutta olen valmis. Kertoiko Carmichael Beasleyn käynnistä
luonani?"

"Ei, mutta kertokaa te", vastasi Roy.

Helen alkoi lyhyesti jutella hänelle tuon vierailun kuluessa
sattuneista seikoista, mutta ennenkuin hän ennätti lopettaakaan, oli
hän varma, että Roy kiroili itsekseen.

"Hän pyysi siis teitä vaimokseen! Jerusalem! En olisi sitä milloinkaan
voinut uskoa. Voi tuota roistomaista meksikolaista, minkä teki!
Neiti Helen, kun kohtasin Beasleyn eilen illalla, oli hän jostakin
raivoissaan, ja nyt ymmärrän syyn. Valitsin hyvin sopimattoman ajan."

"Mihin? Mitä teitte, Roy?"

"Päätin joku aika sitten, että puhuttelen ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa Beasleytä. Eilen luulin saaneeni sellaisen. Olin
kaupassa, kun näin hänen menevän Turnerille. Seurasin häntä sinne. Oli
jo melkein pimeä. Beasley, Mulvey, Riggs ja muutamat muutkin joivat ja
melusivat siellä. Rupesin juttelemaan Beasleyn kanssa heti."

"Roy, sillä tavoinko te, pojat, kartatte vaaraa?"

"Mutta, neiti Helen, muuta keinoa ei ole. Pelko enentää vain vaaraa.
Beasley oli alussa tavattoman kohtelias. Erosimme muusta joukosta, joka
seurasi meitä, kunnes tulimme muutamaan salin nurkkaan. En muista, mitä
kaikkea sanoin hänelle, mutta puhuin varmasti melko paljon. Sanoin
hänelle, mitä isäni ajattelee asiasta. Ja Beasley tietää aivan yhtä
hyvin kuin minäkin, että isäni on tämän paikkakunnan vanhin asukas ja
viisain myöskin, joka ei milloinkaan valehtele. Sovitin kaikki hänen
sanansa väitteihini näyttääkseni Beasleylle, että ellei hän lopeta
vehkeilyään hyvin nopeasti, saattaa sattua, että hän kuolee yhtä
nopeasti. Mutta Beasley on tyhmä ja hirveästi itserakas. Hän on niin
turhamainenkin kuin riikinkukko. Hän ei voinut ymmärtää ja suuttui.
Sanoin hänelle, että hän on jo tarpeeksi rikas teidän maatilattannekin,
ja koetin muutenkin puhua kaikin tavoin puolestanne. Silloin olivat
hän ja hänen miehensä piirittäneet minut nurkkaan ja nähdessäni heidän
katseensa aloin aavistaa pahaa. Mutta kun olin kerran aloittanut,
oli minun koetettava hyötyäkin tilanteesta niin paljon kuin suinkin.
Sanottuani, että haluan vaikka taistella puolestanne, näytti se
tepsivän häneen, ja silloin alkoikin taistelu. Sanoin luultavasti
omasta puolestani toivovani, että tuo taistelu tapahtuisi pian. Silloin
tapahtuikin jotakin hyvin äkkiä."

"Roy, silloin hän varmasti ampui teitä!" huudahti Helen kiihkeästi.

"Neiti Helen, en sanonut teille, kuka sen teki", vastasi Roy hymyillen
kohteliaasti.

"No sanokaa se sitten."

"Jos lupaatte, ettette sano Las Vegasille, kerron sen teille. Paimen on
nyt jo melkein suunniltaan. Hän luulee tietävänsä, kuka minua ampui,
ja minä olen valehdellut hänelle julmasti. Katsokaa, jos hän saa
sen selville, menee hän suin päin sinne ampumaan. Neiti Helen, tuon
texasilaisen kanssa ei ole leikkimistä. Las Vegas voi haavoittua, kuten
minäkin, jolloin ei hänestäkään ole teille apua, kun onnettomuudet
alkavat."

"Roy, lupaan teille, etten puhu hänelle mitään", sanoi Helen vakavasti.

"No silloin -- Riggshän minua ampui!" Roy kalpeni yhä enemmän
tunnustaessaan sen ja hänen äänensä, joka ei ollut kuiskausta kovempi,
ilmaisi inhoa ja vihaa. "Tuo roisto sen teki. Hän ampui minua
Beasleyn takaa. Minun oli mahdoton estää sitä. En edes huomannut
hänen aikeitaan. Mutta kun kaaduin ja muut vetäytyivät takaisin, näin
savuavan revolverin hänen kädessään. Hän näytti hirmuisen mahtavalta.
Beasley alkoi läksyttää häntä ja läksytti häntä siihen asti kuin kaikki
riensivät kadulle."

"Voi tuota pelkuria, tuota kurjaa pelkuria!" huudahti Helen.

"En ihmettele ollenkaan, että Tom haluaa saada tuon tietää!" sanoi Bo
kiihkeästi. "Luulen hänen epäilevänkin Riggsiä."

"Niin hän tekeekin, mutta minä en aio myöntää hänen epäluulojaan
oikeiksi. Roy, tiedättehän, ettei Riggs voi oleskella täällä pitkääkään
aikaa."

"Toivon hänen viipyvän kumminkin niin kauan, kunnes pääsen jaloilleni
jälleen."

"Kas niin, olette kaikki samanlaisia! Teidän on välttämättä
vuodatettava verta!" mumisi Helen vapisten.

"Neiti Helen, älkää suhtautuko asiaan niin. Olen samanlainen kuin Dale
enkä haasta milloinkaan riitaa. Mutta täällä Lännessä on voimassa
jonkunlainen kirjoittamaton laki -- silmä silmästä ja hammas hampaasta.
Uskon kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja tappaminen on vastoin uskontoni
määräyksiä, mutta Riggs ampui minua aivan kuin hän olisi ampunut minua
takaapäin."

"Roy, olen ainoastaan nainen. Pelkään olevani liian helläsydäminen ja
sopimaton tänne Länteen."

"Odottakaa, kunnes saatte kokea jotakin. Otaksukaamme, että Beasley
tulee, tarttuu teihin suurilla kourillaan, puristelee teitä hetkisen ja
karkoittaa teidät sitten kotoanne. Tai otaksukaamme, että Riggs ajaa
teidät johonkin nurkkaan."

Helen tunsi säpsähtävänsä kovasti ja veri alkoi kiertää hurjasti
hänen suonissaan. Hän voi kumminkin päättää vain tuon haavoittuneen
miehen julmasta hymystä, kun tämä katseli häntä terävillä viisailla
silmillään, minkä näköinen hän nyt oli.

"Ystäväni, kaikkea voi tapahtua", sanoi Roy. "Mutta toivokaamme
kumminkin, että säästytte pahimmalta."

Hän näytti heikontuvan, ja Helen nousi silloin heti ja sanoi, että
heidän oli kai parasta lähteä ja tulla jälleen huomenna takaisin. Kun
hän kutsui, tuli Carmichael jälleen huoneeseen rouva Cassin kanssa, ja
muutamien huomautusten jälkeen loppui vierailu. Carmichael seisahtui
kumminkin ovelle.

"Koeta rohkaista luontosi, vanha mormoni!" sanoi hän.

"Koeta itse, sinä vanha parantumaton poikamies", vastasi Roy
tarpeettoman kovasti. "Eikö sinulla ole senkään vertaa luontoa, että
voit sopia Bon kanssa?"

Carmichael katosi ovelta kuin kannustettu. Hän oli aivan punainen
kasvoiltaan, kun hän irroitti valjakon, eikä hän puhunut sanaakaan
kotimatkalla. Kun he saapuivat perille, seurasi hän tyttöjä
arkihuoneeseen. Hän oli vieläkin hyvin vakava, mutta ei vihainen, ja
hän voi täydellisesti hillitä itsensä.

"Saitteko selville, kuka Royta ampui?" kysyi hän äkkiä Heleniltä.

"Kyllä, mutta lupasin Roylle, etten kerro sitä teille", vastasi Helen
hermostuneesti. Hän karttoi paimenen tarkastelevaa katsetta ja pelkäsi
vaistomaisesti hänen seuraavaa kysymystään.

"Riggskö sen teki?"

"Las Vegas, älkää kyselkö minulta. En aio rikkoa lupaustani."

Paimen meni ikkunaan ja katsoi ulos hetkisen. Mutta sitten kun hän
kääntyi Bohun päin, näytti hän voimakkaammalta, ylpeämmältä ja
käskevämmältä kuin äsken. Hän voi myös täydellisesti hillitä itsensä.

"Bo, haluatteko kuunnella minua, jos vannon kertovani totuuden
sellaisena kuin sen tiedän?"

"Kyllä varmasti", vastasi Bo lehahtaen punaiseksi.

"Roy ei tahdo sanoa minulle sitä senvuoksi, että hän haluaa kohdata
tuon miehen itse. Mutta minä tahdon tietää sen senvuoksi, että haluan
estää hänet, ennenkuin hän tekee enemmän pahaa meille ja ystävillemme.
Kuulitte nyt sekä Royn että minun syyni. Pyydän nyt teitä ilmaisemaan
nimen minulle."

"Mutta, Tom, minä en saa", vastasi Bo änkyttäen.

"Lupasitteko Roylle olla puhumatta?"

"En."

"Ettekö sisarellennekaan?"

"En kummallekaan."

"Silloin voitte kyllä sanoa sen minulle. Pyydän teitä luottamaan minuun
tässä asiassa. Ei kumminkaan senvuoksi, että rakastan teitä ja uskalsin
kerran haaveilla, että tekin pidätte ainakin hieman minusta, vaan --"

"Ah, Tom!" änkytti Bo.

"Kuunnelkaahan nyt. Teidän on luotettava minuun senvuoksi, että olen
ainoa, joka tunnen parhaimman menetelmän. En tahdo valehdella enkä
sanoisikaan niin, ellen olisi aivan varma asiasta. Vannon, että Dale
on samaa mieltä kuin minäkin. Mutta hän ei voi saapua tänne ennenkuin
muutamien päivien kuluttua. Nuo miehet on kumminkin nolattava.
Käsitätte kai sen? Olettehan oppinut ymmärtämään nopeasti muitakin
Lännen tapoja. En osaa sanoa teille suurempaa kohteliaisuutta, Bo
Rayner. Haluatteko nyt sanoa sen minulle?"

"Haluan totisesti!" huudahti Bo leimuavin silmin.

"Voi, Bo, älä suinkaan, älä missään nimessä! Odota ainakin hieman!"
pyysi Helen.

"Bo, tämä on meidän välinen asia", sanoi Carmichael.

"Tom, kerron sen teille", kuiskasi Bo. "Teko oli hyvin alhainen ja
raukkamainen. Roy ympäröitiin ja häntä ampui Beasleyn takaa tuo
Riggs-roisto."



XIX.


Naisen muisto oli hävittänyt Milt Dalen rauhan, hämmentänyt hänen
filosofiansa ja eristetyn onnellisuutensa metsien yksinäisyydessä, se
oli pakottanut hänet katsomaan sieluaan silmiin ja ajattelemaan elämän
kohtalokasta merkitystä.

Kun hän huomasi tappionsa, kun hän totesi, etteivät kappaleet
olleetkaan sellaisia kuin miltä ne näyttivät, kun hän tunsi, ettei
koittava kevät voinut ilahduttaa häntä, ja huomasi, että hän oli ollut
sokea vapaassa, tunnelmarikkaassa intiaanimaisessa suhtautumisessaan
elämään, muuttui hänen luonteensa selittämättömän omituiseksi,
toivottomaksi ja niin synkäksi kuin hänen kotinsa eristetty hiljaisuus
oli. Dale mietti, että kuta voimakkaampi joku eläin on, sitä terävämmät
ovat sen hermot, sitä suurempi sen ymmärrys ja sitä kauheammat sen
kärsimykset sitä kohdanneen vääryyden johdosta. Hän piti itseäänkin
eläimistä voimakkaimpana, jonka suurin ruumiillinen tarve oli
työskenteleminen, mutta nyt tuntui tuo työhalu kokonaan loppuneen. Hän
laiskistui niin, ettei hän halunnut liikkuakaan, ja toimitti vähenevät
tehtävänsä pakosta.

Hän odotti kevättä kuin vapautusta, ei kumminkaan senvuoksi, että
hän halusi poistua laaksosta. Hän vihasi kylmyyttä ja väsyi tuuliin
ja lumeen, hän kuvitteli, että lämmin aurinko, kerran vielä ruohosta
viheriä ja tuhatkaunokeista kaunis puisto ja lintujen, oravien ja
antilooppien palaaminen entisille laitumille haihduttaisivat tämän
hänen mieltään lamauttavan lumouksen. Silloin hän ehkä vähitellen voisi
saavuttaa entisen tyytyväisyytensä, vaikka siinä olisikin tapahtunut
suuri muutos.

Mutta kevät, joka saapui aikaisin Paratiisiin, kuumensikin Dalen
veren ja sytytti siihen kuvaamattoman ikävän tulen. Oli ehkä hyväksi,
että niin kävi, koska se pakotti hänet työskentelemään, kiipeilemään,
kuljeskelemaan ja liikkumaan yhtämittaa auringonnoususta pimeään
saakka. Työ karaisi hänen veltostuneita jänteitään ja esti häntä
vaipumasta tuntikausiksi tuollaiseen toimettomaan haaveiluun. Hänen
ei tarvinnut hävetäkään ikäväänsä tuon omistamiseksi, jota hän ei
kumminkaan milloinkaan luullut saavansa omistaa -- naisen suloa, valoa,
iloa ja toivoa täynnä olevaa kotia ja kauniita herttaisia lapsia. Nämä
kuvitelmat aiheuttivat kumminkin helvetillisiä tuskia.

Dale ei ollut kiinnittänyt huomiotaan juuri mihinkään monen viikon
kuluessa. Hän ei tiennyt, milloin lumi suli Paratiisin kolmelta
rinteeltä. Hän tiesi vain vanhentuneensa ja ymmärsi kevään saapuneen.
Valvoessaan vuoteellaan rauhatonna ja nukkuessaankin tuntui hänen
tietoisuutensa pohjalla olevan jonkunlainen varmistuva vakaumus, että
hänen kidutuksensa pian loppuu ja hän sitten muuttuneena miehenä tyytyy
kohtaloonsa ja luopuu tästä itsekkäästä ja laiskasta nautintorikkaasta
luonnonelämästä mennäkseen sinne, missä hänen voimakkaat käsivartensa
voivat olla joksikin hyödyksi ihmiskunnalle. Kumminkin hän halusi
viipyä täällä autiossa vuoristossa siksi, kunnes hänen taistelunsa
loppuu, kunnes hän voi kohdata hänet ja maailman ja voi sanoa itseään
miehekkäämmäksi kuin milloinkaan ennen.

Eräänä kirkkaana aamuna, kun hän askaroi nuotion ääressä, murisi kesy
puuma hiljaa ja varoittavasti. Dale hämmästyi. Tom ei käyttäytynyt noin
jonkun kuljeskelevan harmaan karhun tai harhailevan hirven vuoksi. Pian
huomasi Dale kumminkin ratsastajan, joka ilmestyi hitaasti näkyviin
tiheiden kuusten varjosta. Nähdessään hänet tunsi Dale sydämensä
sykkivän nopeammasti ja hän ajatteli pakostakin tulevaa suhtautumistaan
ihmisiin. Hän ei ollut milloinkaan iloinnut niin suuresti kenenkään
tulosta.

Tulija näytti olevan joku Beemaneista hänen ratsastamistavastaan
päättäen, ja pian Dale tunsikin hänet Johniksi.

Vieras kiiruhti nyt hevosensa juoksuun ja saapui nopeasti mäntyjen
varjoon ja leiriin.

"Hyvää päivää, sinä vanha karhuntappaja!" huusi John heiluttaen kättään.

Huomattuaan, minkä näköinen hän oli, ei Dale voinutkaan tervehtiä häntä
yhtä iloisesti. Hevonen oli nimittäin liassa kylkiään ja John polviaan
myöten. Hän oli muutenkin märkä, rapainen, väsynyt ja kalpea. Kasvojen
väri ilmaisi jotakin muutakin kuin uupumusta.

"Kuinka voit, John?" vastasi Dale.

He tervehtivät. John nosti väsyneesti jalkansa satulannupin yli, mutta
ei laskeutunut heti maahan. Hänen kirkkaat harmaat silmänsä olivat
ihmetellen kohdistuneet metsästäjään.

"Milt, mikä sinua oikeastaan vaivaa?"

"Miten niin?"

"Olet mielestäni muuttunut niin, etten tahdo sinua oikein tunteakaan.
Olet varmaankin sairastanut täällä yksinäisyydessä?"

"Näytänkö sitten sairaalta?"

"Nauraisin jos voisin. Olet laihtunut, kalpea ja muutenkin aivan
lamassa. Mikä sinun oikeastaan on?"

"Olen vain vanhentunut."

"Olet menettämäisilläsi järkesi, kuten Roy sanoo, täällä
yksinäisyydessä. Luulit voivasi mukautua siihen paremmin kuin olet
voinutkaan. Näytät muutenkin sairaalta."

"John, sairauteni on täällä", vastasi Dale synkästi laskien kätensä
sydämelleen.

"Ovatko keuhkosi kipeät?" huudahti John. "Tuollainen rinta ja tällainen
ilmasto! Mahdotonta!"

"Keuhkoni ovat aivan terveet!"

"Ymmärrän. Roy kertoikin minulle asiasta."

"Mitä sitten?"

"Odotahan nyt, veikkoseni! Enkö mielestäsi tule luoksesi tavattoman
varhain? Katsohan tätä hevosta." John liukui satulasta ja viitattuaan
väsyneeseen ratsuun alkoi hän irroittaa satulaa sen selästä. "Se
suoriutui kaikesta suurenmoisesti. Olimme hukkumaisillamme rämeihin
tullessamme tänne. Solasta selviydyin yöllä, kun lumi oli jäässä."

"Olet yhtä tervetullut kuin toukokuun kukat. John, mikä kuukausi nyt
on?"

"Siunatkoon, onko laitasi todellakin niin huonosti? Odotahan nyt. Nyt
on maaliskuun kolmaskolmatta päivä."

"Maaliskuunko? Olen aivan ymmällä. Olen unhottanut laskea päivät ja
ehkä paljon muutakin."

"Kas niin!" huudahti John taputellen hevostaan. "Voit oleskella nyt
täällä tulevaan käyntiini asti. Milt, millaisessa kunnossa sinun
hevosesi ovat?"

"Ne ovat läpäisseet talven komeasti."

"Hyvä sitten. Tarvitsemme pari voimakasta ja suurta hevosta hetimiten."

"Mihin?" kysyi Dale tiukasti. Hän heitti halon kädestään tuleen ja
suoristautui.

"Siihen, että sinun on heti lähdettävä kanssani Pineen."

Dale muisti silloin heti tuon Beemanin veljesten tyynen ja voimakkaan
aloitekyvyn vaikeuksien alkaessa.

Kun Dale kuuli tämän Johnin määräyksen, joka oli liian merkityksellinen
epäiltäväksi, synnyttivät hänen ajatuksensa Pinestä omituisen tunteen,
kuin olisi hän ollut kuollut ja alkaisi nyt virota jälleen elämään.

"Kerro nyt, mitä sinulla on kerrottavaa!" huudahti hän.

Ja mormoni vastasi yhtä nopeasti: "Royta on ammuttu, mutta ei hän silti
kuole. Hän lähetti hakemaan sinua. Vaikeat ajat ovat tulossa. Beasley
aikoo karkoittaa Helen Raynerin ja anastaa hänen maatilansa."

Dalen koko ruumis vapisi. Hänen menneisyytensä ja tuon epämääräisesti
kutsuvan tulevaisuuden välillä tuntui olevan toinenkin tuskallinen ja
järkyttävä yhteys. Hänen tunteensa olivat olleet mietteihin syventyviä
unelmia ja ikävöimistä. Mutta nämä hänen ystävänsä mainitsemat asiat
kuuluivat todelliseen elämään.

"Silloin on vanha Al varmaankin kuollut?"

"Jo kauan aikaa sitten, muistaakseni noin helmikuun puolivälissä. Helen
peri talon ja tavarat. Hän on suoriutunut kaikesta niin hyvin, että
monet ihmiset säälivä häntä, kun hän nyt menettää kaiken."

"Hän ei menetä mitään", selitti Dale. Kuinka oudolta hänen äänensä
tuntuikaan omistakin korvista! Se oli käheä ja epätodellinen kuin
harjoituksen puutteesta.

"Meillä on kaikilla omat luulomme siitä asiasta. Luullakseni hän
menettää sen. Isäni sanoo niin ja Carmichaelkin on samaa mieltä."

"Kuka hän on?"

"Muistat varmaankin tuon paimenen, joka tuli tänne Royn ja
Auchinclossin kanssa hakemaan tyttöjä viime syksynä?"

"Muistan kyllä. He sanoivat häntä Las -- Las Vegasiksi. Pidin hänen
näöstään."

"Opittuasi tuntemaan hänet pidät hänestä vielä enemmän. Hän on hoitanut
maatilaa neiti Helenin puolesta koko talven. Mutta nyt alkavat asiat
kehittyä lopullisesti. Beasleystä ja tuosta Riggsistä on tullut oikein
hyvät ystävät. Muistat kai hänet?"

"Kyllä."

"Hän on oleskellut Pinessä koko talven odottaen tilaisuutta, milloin
hän voisi ruveta ahdistamaan neiti Heleniä tahi Bota. Kaikki ovat sen
huomanneet. Muutamia päiviä sitten oli Bo ratsastamassa, jolloin Riggs
ajoi häntä takaa ja aiheutti sen, että Bo loukkautui melko pahasti.
Roy sanoo Riggsin olleen vahtimassa neiti Heleniä. Mutta luullakseni
on tuo roisto tyytyväinen, kun hän vain saa toisen tahi toisen
tytöistä haltuunsa. Asia ei kumminkaan siihen loppunut. Carmichael
antoi Riggsille selkään ja ajoi hänet pois koko kylästä. Mutta hän
tuli takaisin. Beasley tuli vieraisille neiti Helenin luo ja tarjoutui
menemään naimisiin hänen kanssaan, jottei hänen olisi pakko anastaa
maatilaa häneltä, kuten hän sanoi."

Dale hätkähti kauheasti kiroten.

"Kas niin!" huudahti John. "Sanoisin samaa, ellen olisi uskovainen.
Eivätkö tuon mulkosilmäisen meksikolaisen suunnitelmat voi
raivostuttaakin jokaista kunnon ihmistä? Roy oli ainakin aivan
suunniltaan, koska hän pitää äärettömästi neiti Helenistä ja Bosta.
Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa uhkasikin Roy sitten Beasleytä
ja puhui hänelle asiat melko suoraan. Silloin juuri ampui Riggs Royta,
ampui häntä Beasleyn takaa, Royn tietämättä. Ja tuo Riggs kehui
olevansa oikea tappelupukari. Luultavasti saa hän vielä katua tuota
laukausta."

"Varmasti!" vastasi Dale nielaisten kovasti. "Ilmoita nyt, mitä Roy
käski minulle sanomaan."

"En muista kaikkea, mitä hän sanoi", vastasi John miettiväisesti. "Hän
oli kumminkin hyvin kiihoittunut ja hyvin vakava, kun hän sanoi: 'Kerro
Miltille, mitä on tapahtunut. Kerro hänelle, että Helen Rayner on
suuremmassa vaarassa kuin viime syksynä. Sano hänelle, että olen nähnyt
hänen katselevan vuorten yli Paratiisiin päin sydän silmissään. Kerro
hänelle, että Helen on nyt kaikista enimmän hänen apunsa tarpeessa!"

Dale vapisi kuin tuskasta. Hänen rinnassaan riehuivat intohimoiset ja
peloittavan suloiset tunteet, mutta hän halusi kumminkin moittia Johnia
ja Royta noista yksinkertaisista päätelmistä.

"Roy on aivan hullu!" huudahti hän.

"Milt, käyttäydyt todellakin hyvin kummallisesti. Roy on viisain
tuntemani mies."

"John, jos hän saisi minut uskomaan puheitaan, jotka sitten
osoittautuisivat valheiksi, tappaisin hänet."

"Valheiksiko! Luuletko Roy Beemannin haluavan valehdella?"

"Mutta, John, ette ymmärrä luultavasti ollenkaan tilannetta. Nell
Raynerkö ikävöisi ja tarvitsisi minua? Mahdotonta!"

"Kuulehan nyt, rakastunut toverini, mikään ei voi olla niin totta!"
huudahti John lämpimästi. "Rakkaus muodostaa elämän tutkimattoman
helvetin, mutta tämä on sinulle vain iloksi. Voit uskoa Roy
Beemanin puheihin naisista yhtä hyvin kuin luotat hänen taitoonsa
etsiä kadonneita hevosia. Roy on ollut jo naimisissa kolmen tytön
kanssa eikä hän luullakseni siihen vielä lopeta. Hän on vasta
kahdeksankolmattavuotias ja hänellä on kaksi suurta tilaa. Kun hän
sanoo nähneensä Nell Raynerin sydämen tämän sinua ikävöivissä silmissä,
voit uskaltaa elämäsi, että se on totta. Hän ilmoitti sen juuri sen
vuoksi, että kiiruhtaisit taistelemaan tytön puolesta."

"Lähden mukaasi" kuiskasi Dale värisevin äänin istuutuessaan nuotion
vieressä olevalle pölkylle. Hän tuijotti hajamielisesti ruohokossa
oleviin kissankelloihin tunteitten myrskyjen myllertäessä hänen
rinnassaan. Ne olivat kovia, hänen tahtonsa aiheuttamia puuskia. Näiden
muutamien jatkuvan taistelun hetkien kuluessa vapautui Dalen mieli
kokonaan tuosta synkkyydestä, joka oli kiusannut häntä talven kuluessa
kuin painajainen ja kun hän nousi seisoalleen jälleen, tuntui maalla
olevan pakottava ja sähköistävä vaikutus hänen jalkoihinsa. Jokin
synkkä, katkera, surullinen ja kuolettava,tunne, joka oli ollut hänelle
aina vieras, haihtui ikuisiksi ajoiksi. Tämä suurenmoinen hetki oli
koittanut odottamatta hänelle. Hän ei uskonut Roy Beemanin vihjauksia
Helenistä, mutta hän oli saavuttanut kuin taikavoimasta vanhan
mielenrauhansa.

Ratsastaen Dalen voimakkaimmilla hevosilla saapuivat nuo pari miestä
solan lumirajalle puolenpäivän korvissa samana päivänä. Heillä oli vain
kevyet kuormat mukanaan, kirves ja aseet. Tom, tuo kesy puuma, juoksi
heidän jäljessään.

Hanki, jonka aurinko oli nyt jo puoleksi sulattanut, ei kannattanut
oikein hevosia, vaikka se kestikin miesten kulkea. He kävelivät
taluttaen ratsujaan. Kulku ei ollut vaikeaa, ennenkuin lunta alkoi
olla paksummalti, jolloin eteneminen muuttui hitaaksi. John ei
ollut teltassaan voinut seurata tien suuntaa, minkä vuoksi Dale ei
seurannutkaan hänen jälkiään. Puissa olevat vanhat merkit auttoivat
Dalea pysymään melko hyvin tiellä, ja lopulta saapuivat he solan
korkeimmalle kohdalle, jossa lumikerros oli paksuin. Täällä eivät
hevoset voineet kulkea muutoin kuin askel askeleelta eteenpäin. Kun ne
lopulta upposivat kylkiään myöten, oli niitä vedettävä, hoputettava
ja autettava asettamalla paksuja kuusenoksia niiden kavioiden alle.
He saivat työskennellä kovasti kolme tuntia päästäkseen tuon paksun,
muutamia satoja metriä pitkän lumikerroksen poikki. Puuman oli hyvin
helppo seurata, vaikka olikin ilmeistä, ettei se pitänyt sellaisesta
kulusta.

Kun he olivat jättäneet sen taakseen, lisäsivät hevoset vauhtiaan
saapuen pian jyrkälle rinteelle, jossa niiden oli jarrutettava
jaloillaan kaikin voimin ollakseen liukumatta ja kaatumatta. Rinteestä
suoriuduttiin kumminkin hyvin nopeasti, ja sen juurelta alkoi sitten
tiheä metsä, jossa paikoitellen oli paksulti lunta ja murtoja, joita
oli vaikea kiertää. Miehet tekivät siellä oikean Herkuleksen työn
päästen kumminkin vihdoin eräälle niitylle, josta lumi oli jo sulanut.
Maanpinta oli kuitenkin siellä muutamin paikoin niin pehmeä ja
liejuinen, että se oli vaikeammasti kuljettavaa kuin lumi, minkä vuoksi
heidän oli oikaistava sen pään poikki vastakkaiselle puolelle ja sitten
jatkettava matkaansa metsässä. Kun he saapuivat paljaalle ja kovalle
maalle juuri ennen pimeää sinä iltana, tapahtui se juuri kreivin
aikaan, sillä sekä hevoset että miehet olivat melkein kuolemaisillaan
väsymyksestä.

He leiriytyivät aukeaan metsään. Ilta pimeni ja miehet paneutuivat
pitkäkseen havuvuoteilleen jalat tuleen päin. Tom makasi läheisyydessä
ja hevoset seisoivat pää painuksissa siinä, missä satulat oli
irroitettu. Mutta kun miehet heräsivät aamulla, huomasivat he hevosten
syövän pitkää kuihtunutta heinää. John pudisti päätään katsoessaan
niitä.

"Sanoit meidän ennättävän Pineen vielä tänä iltana. Kuinka pitkälti
sinne on tätä valitsemaasi tietä?"

"Noin viisikymmentä peninkulmaa", vastasi Dale.

"Nuo hevoset eivät siihen ainakaan kykene."

"John, vaikka matka sinne olisi pitempikin, kulkisimme sen kumminkin
tänään."

He satuloivat ratsunsa ja lähtivät matkalle ennen auringonnousua
jättäen lumen ja sumun taakseen. Tasaiset niityt ja metsät muuttuivat
toinen toisensa jälkeen pitkiksi rinteiksi ja mäiksi tullen sitä
aurinkoisemmiksi ja viheriäisemmiksi, kuta enemmän korkeus väheni.
Oravia ja metsälintuja, kalkkunoita ja antilooppeja ja villimpääkin
riistaa oli sitä enemmän kuta pitemmälle matka jatkui. Riistan
paljouden vuoksi oli Dalen kumminkin hyvin vaikea hillitä Tomia. Hänen
oli pakko pitää puumaa silmällä ja huudella sitä usein, jotta se
pysyisi mukana.

"Tom ei pidä pitkistä matkoista", sanoi Dale. "Mutta otan sen sittenkin
mukaani, sillä siitä voi olla hyötyä tavalla tahi toisella."

"Usuta se Beasleyn miesten kimppuun", vastasi John. "Muutamat ihmiset
pelkäävät hirveästi puumia. En kumminkaan minä."

"Enkä minä, vaikka puumat ovatkin minua joskus hirmuisesti
säikähdyttäneet."

Miehet keskustelivat vain vähän. Dale ratsasti edellä ja Tom juoksi
äänettömästi hänen hevosensa rinnalla. John seurasi aivan kintereillä.
He ohjasivat hevosensa niittyjen poikki, ajoivat hölkkää metsissä,
nousivat hitaasti eteen sattuville harjanteille ja liukuivat sitten
pehmeitä, märkiä ja neulasten peittämiä rinteitä alas. Siten he
kulkivat kuudesta kahdeksaan peninkulmaan tunnissa. Hevoset kestivät
hyvin tällaista tasaista vauhtia levähtämättä keskipäivälläkään.

Dale tunsi mielensä hyvin kiihtyneeksi. Siitä huolimatta oli hänen
huomiokykynsä kumminkin yhtä herkkä kuin ennenkin, omituisesti
suloinen ja eloisa noiden kuolettavien kuukausien jälkeen, jolloin
eivät aurinko, tuulet, pilvet, pihkan tuoksu eivätkä muutkaan luonnon
omituisuudet voineet häntä liikuttaa. Hänen mielensä, sydämensä ja
sielunsa tuntuivat juopuvan odotuksen viinistä, silmäin, korvain ja
nenän ollessa herkemmät kuin milloinkaan ennen erottamaan metsien
erikoisuuksia. Hän huomasi kaukana edellään mustan pilkun, joka
muistutti palanutta kantoa, mutta hän tiesi sen karhuksi ennen sen
katoamista metsään. Hän näki harmaita antilooppeja, susia ja arosusia,
punaisia kettuja ja vanhain kalkkunakukkojen varuillaan olevia pieniä
päitä, jotka juuri näkyivät ruohosta. Hän huomasi hirvien syviä jälkiä
ja hitaasti taasen pystyyn nousevia kissankelloja siellä, missä joku
varovaisesti liikkuva peto juuri oli kulkenut. Hän kuuli lintujen
surullista viserrystä, metsojen sihinää, tuulen huminaa, männynkäpyjen
pehmeää putoilemista, oravien kaukaista ja läheistä tirskumista,
aivan läheisyydessä olevan kalkkunan kotkotusta ja kauempana olevan
kilpailijan kirkunaa, oksien katkeilemista tiheikössä, virtaavan veden
kohinaa, kotkan huutoja ja haukkojen kimeitä ääniä, ja alituisesti
hevosten kavioiden pehmeätä, kumeata ja tahdikasta kapsetta.

Tuoksutkin olivat noita kevään suloisia ja pistäviä, lämpimiä
ja miellyttäviä. Puhtaan sulavan maan haju sekoittui mäntyjen
voimakkaaseen ja läpitunkevaan, auringonpaisteessa mätänevien runkojen
ja lumiveden muodostaman puron rannalla kasvavan tuoreen ruohon ja
kukkien tuoksuihin.

"Tunnen savun hajua", sanoi Dale nopeasti pysähdyttäen hevosensa ja
kääntyen toverinsa puoleen saadakseen vahvistuksen luulolleen.

John haistoi lämmintä ilmaa.

"Olet enemmän intiaani kuin minä", vastasi hän pudistaen päätään.

He jatkoivat matkaansa ja saapuivat nopeasti rämeisen kukkulan laelle.
Pitkä viheriä rinne oli heidän edessään loppuen säännöttömään metsän ja
metsikköjen laitaan. Nämä viimeksimainitut yhtyivät lopulta setrikköön,
joka taasen vuorostaan jatkui erämaan tummanharmaihin täpliin, jotka
kimallellen ja paljaina tummine juovineen häipyivät lopulta himmeään
etäisyyteen.

Pinen pieni kylä näytti piiloutuneen erääseen tuon suuren metsän
mutkaan. Rakennukset olivat kuin pieniä valkoisia viheriän keskellä
olevia täpliä.

"Katsohan tuonne!" sanoi Dale viitaten.

Muutamia peninkulmia oikealle oli rinteessä harmaa jyrkänne muodostaen
penkereen, jolta kohosi ohut sininen savupatsas taivaalle hävitäkseen
näkyvistä heti, kun se pääsi viheriää taustaa korkeammalle.

"Tuollahan tuo sinun savusi nyt onkin", sanoi John miettiväisesti.
"Ihmettelenpä, ketkä sinne ovat leiriytyneet. Siellä ei ole vettä
lähellä eikä ruohoa, hevosille."

"John, tuolle paikalle sytytetään tavallisesti merkkituliakin."

"Ajattelin juuri samaa. Ratsastammeko sinne katsomaan?"

"Ei, mutta pidän tuon kumminkin mielessäni. Jos Beasley on aloittanut
konnantyönsä, on Snake Anson miehineen jossakin täällä läheisyydessä."

"Roy sanoi juuri samaa. Auringonlaskuun on vielä noin kolme tuntia
eivätkä hevoset näytä hyvinkään väsyneillä. Olen aivan ymmällä, sillä
saavumme kun saavummekin Pineen vielä tänä iltana. Tom on kumminkin jo
väsynyt ja laiskistunut."

Suuri puuma makasi läähättäen ja katseli puoleksi ummessa olevilla
silmillään Daleen.

"Tom on vain laiska ja lihava. Se voi kulkea tällaista vauhtia vaikka
viikon. Levätkäämme kumminkin puolituntia ja tarkastelkaamme tuota
savua, ennenkuin lähdemme liikkeelle. Ennätämme kumminkin Pineen ennen
auringonlaskua."

Lähdettyään jälleen liikkeelle huomasi Dale rinteen puolivälissä leveän
kengitettyjen hevosten polkeman uran, joka näytti jatkuvan loivaa mäkeä
pitkin jyrkänteelle. Hän laskeutui satulasta tutkimaan sitä, ja kun
John saapui paikalle, seurasi hän nopeasti Dalen esimerkkiä. Tehtyään
huomionsa seisahtui Dale synkkänä hevosensa viereen odottamaan Johnia.

"Millaisen johtopäätöksen olet tehnyt noista jäljistä?" kysyi
viimeksimainittu.

"Tästä on kulkenut eilen muutamia hevosia, niistä yksi poni. Tuo tuore
jälki on taasen jonkun tästä tänään kulkeneen hevosen."

"No niin, Milt, metsästäjäksi olet melko taitava jälkien selittäjä",
huomautti John. "Kuinka monta hevosta luulet kulkeneen tästä eilen?"

"En saanut sitä oikein selville. Niitä on ollut kumminkin useampia,
ehkä neljä tahi viisi."

"Kuusi hevosta ja varsa tahi pieni mustangi, kaikki kengittämättömiä,
jos sanotaan aivan tarkasti. Onkohan niillä jotakin tekemistä meidän
asioissamme?"

"En tiedä enkä ajattelisikaan mitään tavatonta, ellen olisi huomannut
tuota penkereeltä kohoavaa savua ja noita tuoreita tämänpäiväisiä
jälkiä. Ne tuntuvat minusta epäilyttäviltä."

"Toivoisin, että Roy olisi täällä", vastasi John raapien päätään.
"Milt, luulen, että jos hän olisi täällä, hän seuraisi noita jälkiä."

"Ehkä, mutta meillä ei ole aikaa. Voimme kumminkin seurata niitä
taaksepäin, jos ne ovat yhtä selvästi näkyvissä kuin täälläkin. Emme
menetä siiloin aikaakaan turhaan."

Tuo leveä ura jatkui suoraan Pineä kohti setrimetsän laitaan, jossa
muutamien kallioiden välissä oli selviä merkkejä, että miehiä
oli asustanut siellä päiväkausia. Leveä ura loppui siihen, mutta
pohjoisesta päin yhtyi siihen tuo tuore tänään tehty yksinäinen jälki,
ja idästä, suunnilleen Pinestä päin, tulivat parin hevosen jäljet,
jotka olivat vuorokauden vanhoja. Ne olivat sekä suurten että pienten
kavioiden tekemät. Nähtävästi kiinnittivät ne enemmän Johnin kuin Dalen
mieltä, koska Dalen oli pakko odottaa toveriaan.

"Milt, nuo pienet jäljet eivät olekaan minkään varsan", sanoi John.

"Miksi eivät, ja onko se nyt niin tärkeää, vaikka ne eivät olisikaan?"
kysyi Dale.

"Varsat aina peräytyvät ja juoksentelevat sinne tänne. Nämä pienet
jäljet sitävastoin pysyttelevät aivan näiden suurien kintereillä. Ja,
jukoliste, ne ovat talutettavan mustangin tekemiä."

Johnin harmaat silmät leimusivat niin, että hän muistutti suuresti
veljeään Royta. Vastaukseksi kannusti Dale hevostaan ja kutsui tiukasti
hidastelevaa puumaa. Kun he kääntyivät leveälle kukkien reunustamalle
tielle, joka oli ainoa Pinen läpi vievä katu, alkoi aurinko juuri
laskea punaisena ja kullanvärisenä vuorien taakse. Hevoset olivat jo
niin väsyneet, etteivät ne jaksaneet muuta kuin kävellä. Kun kylän
asukkaat näkivät Dalen ja Beemanin ja tuon heidän kintereillään
juoksevan suuren kissan, huusivat he kiihtyneinä toisilleen. Turnerin
kapakan edustalle oli kokoutunut suuri joukko miehiä, jotka katsoivat
tarkkaavaisesti kadulle ja näyttivät sitten hyvin kiihtyneiltä. Dale
ja hänen toverinsa laskeutuivat satulasta Cassin lesken asunnon
edustalla. Mennessään kapeaa polkua taloon huudahti Dale ja rouva Cass
tuli silloin portaille. Hän oli kalpea ja vapisi, mutta näytti muuten
tyyneltä. Kun John Beeman näki hänet, huoahti hän syvään.

"Mitä tänne --" aloitti hän, mutta keskeytti.

"Kuinka Roy jaksaa?" kysyi Dale.

"Jumala tietää, miten iloinen olen nähdessäni teidät, pojat! Milt, olet
laihtunut ja muuttunut kummallisen näköiseksi. Roy on hieman huonompi.
Hän säikähti tänään ja se huononsi hänen tilaansa. Hänellä on kuumetta
ja hän hourailee nyt. On hyödytöntä, että tuhlaatte aikaa menemällä
häntä katsomaan. Uskokaa sanojani, ettei hänen tilansa ole vaarallinen.
Mutta on olemassa muita, jotka -- Herra siunatkoon, Milt Dale, sinä
toit siis kumminkin tuon puuman mukanasi tänne! Älä anna sen tulla
lähelleni!"

"Tom ei tee teille mitään pahaa, täti", sanoi Dale, kun puuma
tallusteli taloon polkua pitkin. "Olitte juuri kertomaisillanne
joistakin muista. Onko neiti Helen turvassa? Kiiruhtakaa nyt!"

"Ratsastakaa heti hänen luokseen älkääkä tuhlatko enää aikaa hukkaan
täällä."

Dale oli nopeasti satulassa ja samoin Johnkin, mutta hevosia oli
kovasti kannustettava, ennenkuin ne viitsivät hölkätäkään. Kulku oli
nyt niin hidasta, ettei Tomkaan jäänyt jälkeen.

Matka Auchinclossin taloon tuntui Dalesta loppumattomalta. Kylän
asukkaat tulivat kadulle katselemaan hänen kulkuaan. Vaikka hän
osasikin hyvin hillitä tunteensa, ei hän kumminkaan voinut tukahduttaa
täydellisesti kiihtyvää iloaan ja aavistusta jostakin peloittavasta
onnettomuudesta. Mutta välipä sillä, millaiset asiat olivat häntä
odottamassa, millaiset kohtalokkaat tapaukset seuraisivatkaan näitä
kuvaamattomia olosuhteita, nykyisyyden ihmeellinen ja ihana tosiasia
oli kumminkin, että hän hetken kuluttua saisi nähdä Helen Raynerin.

Pihalla oli satuloituja hevosia, mutta ei ratsastajia. Muudan
meksikolainen poika istui kuistin penkillä juuri samalla paikalla,
missä Dale muisti puhutelleensa Al Auchinclossia. Suuren arkihuoneen
ovi oli avoinna. Dale tunsi epämääräisesti, miten kukat tuoksuivat,
mehiläiset surisivat ja hevosten kaviot kopisivat. Hänen silmänsä
sumenivat niin, että maa, kun hän laskeutui satulasta, näytti olevan
hyvin kaukana hänen allaan. Hän nousi portaita kuistiin, jolloin
hänen silmänsä nopeasti kirkastuivat, mutta kurkussa tuntuva kuristus
muutti hänen pojalle sanomansa sanat epäselviksi. Mutta poika näytti
ymmärtäneen ne kumminkin, koska hän juoksi nurkan taakse piiloon. Dale
koputti ovenpieleen kovasti ja astui kynnyksen yli.

John uskollisena tavoilleen jäi kumminkin pihalle ja rupesi näistä
jännittävistä hetkistä huolimatta hoitamaan väsyneitä hevosia. Kun hän
irroitti satuloita, sanoi hän: "Hevoset näyttävät pysyvän lihavina
ja voimissaan, kun ne saavat viettää talven tuolla ylätasangolla.
Painetaanpa se mieleen."

Sitten kuuli Dale ääniä toisesta huoneesta, askelia ja oven narinaa.
Se aukeni. Näkyviin ilmestyi muudan valkoisiin pukeutunut nainen. Hän
tunsi Helenin. Mutta tuon ruskettuneen ja tummasilmäisen kaunottaren
asemesta, joka oli niin lähtemättömästi painunut hänen muistiinsa, näki
hän edessään valkoiset ja kauniit, tuskan vääristämät ja raatelemat
kasvot ja silmät, joiden katse liikutti hänen sydäntään. Hän ei voinut
sanoa sanaakaan.

"Ah, ystäväni, olette siis saapunut!" kuiskasi Helen.

Dale ojensi hänelle vapisevan kätensä, mutta Helen ei näyttänyt
sitä huomaavankaan. Hän nosti kätensä. Dalen olkapäille kuin
tunnustellakseen, oliko hän todellakin siinä, ja kietoi ne sitten hänen
kaulaansa.

"Jumalalle kiitos! Tiesin teidän tulevan", sanoi hän painaen päänsä
Dalen rintaa vasten.

Dale ymmärsi sen tapahtuneen, jota hän oli epäillytkin. Helenin
sisar oli ryöstetty. Vaikka hänen terävä järkensä ymmärsikin Helenin
järkytetyn mielentilan, joka oli syynä tähän ihmeelliseen ja
ihanaan tervehdykseen, ei hän antanut syleilylle omasta puolestaan
minkäänlaista toista merkitystä. Hän seisoi vain siinä ihastuneena ja
vapisten kuin salaman iskemä puu koettaen painaa mieleensä kaikkien
terävien aistiensa avulla, että hän voisi muistaa sen ikuisesti, kuinka
Helen oli kietonut käsivartensa hänen kaulaansa ja nojannut päänsä
hänen riemusta sykkivää sydäntään vasten niin, että hän tunsi häneen
kiinni painautuneen ruumiin vapisemisen.

"Bostako on kysymys?" sanoi Dale värisevin äänin.

"Hän meni ratsastamaan eilen tulematta lainkaan takaisin!" vastasi
Helen änkyttäen.

"Olen nähnyt hänen jälkensä. Hänet on viety metsiin. Löydän hänet kyllä
ja tuon hänet takaisin", vastasi Dale nopeasti.

Helen näytti säpsähtäen käsittävän hänen tarkoituksensa. Hän kohotti
vapisten kasvonsa, nojautui taaksepäin hieman ja katsoi häntä silmiin.

"Luuletteko voivanne löytää hänet ja tuoda hänet takaisin?"

Dale oli huomaavinaan, että Helen sanoessaan tuon näki miten hän
seisoi. Hän tunsi Helenin vapisevan, kun hän laski käsivartensa
alas ja peräytyi, samalla kun hänen kasvojensa kalpea väri muuttui
ruusunpunaiseksi. Hän oli kumminkin urhoollinen hämmennyksestään
huolimatta. Hän ei luonut silmiään hetkeksikään maahan, vaikka ne
muuttuivatkin nopeasti, tummenivat häpeästä, hämmästyksestä ja
tunteista, joita ei Dale ymmärtänyt.

"Olen melkein pyörällä päästäni", änkytti hän.

"Ihmekö tuo! Huomasin sen. Mutta nyt on teidän ajateltava selvästi,
sillä en voi hukata hetkeäkään."

Hän talutti Helenin ovelle.

"John, Bo on ryöstetty!" huusi hän. "Eilen. Lähetä tuo poika hakemaan
minulle pussillinen lihaa ja leipää. Juokse sitten itse aitaukseen ja
tuo minulle sieltä levännyt hevonen. Ota Ranger, jos vain voit sen
löytää. Ja kiiruhda!"

Lausumatta sanaakaan hyppäsi John kahareisin toisen hevosen selkään,
josta hän juuri oli irroittanut satulan, ja kannusti sen laukkaan pihan
poikki.

Silloin huomasi suuri puuma Helenin portailta, jossa se makasi, ja tuli
hänen luokseen.

"Ah, Tomko siinä on!" huudahti Helen. Kun puuma painautui hänen
polviaan vasten, taputti Helen sitä vapisevin käsin. "Sinä kaunis suuri
lemmikkini! Ah, miten hyvin sinut muistankaan! Bo olisi tullut aivan --"

"Missä Carmichael on?" keskeytti Dale. "Onko hän mennyt hakemaan Bota?"

"On. Carmichael se ensin häntä kaipasikin. Hän ratsasti seudun ristiin
rastiin jo eilen. Kun hän sitten illalla palasi, oli hän aivan
raivoissaan. En ole nähnyt häntä tänään. Hän käski kaikkien muiden
miesten, paitsi Halin ja Joen, pysytellä kotosalla."

"Hyvä. Johnin on jäätävä tänne myöskin", selitti Dale. "On kumminkin
omituista, ettei Carmichael löytänyt tytön jälkiä, sillä Bo on
ratsastanut ponilla."

"Bo ratsasti Samilla. Hevonen on pieni, mutta nopea ja voimakas
mustangi."

"Kuljin Carmichaelin jälkien yli. Miten hän on voinut eksyä mustangin
jäljiltä?"

"Ei hän eksynytkään. Hän löysi ne ja seurasi niitä kauas pohjoiseen,
jonne hän oli kieltänyt Bota menemästä. Ymmärrätte kai, että he
rakastavat toisiaan? He ovat kumminkin riidelleet, eikä kumpikaan halua
tunnustaa olleensa väärässä. Bo ei totellut häntä. Carmichael sanoi
maan tuolla pohjoisessa olevan hyvin vaikeasti kuljettavaa. Hän ei
voinut seurata mustangin jälkiä kauemmaksi."

"Oliko hän huomannut siellä muita jälkiä?"

"Ei."

"Neiti Helen, löysin ne kaakkoon päin Pinestä vuoren rinteeltä. Kun
kuljimme niiden poikki, oli seitsemän muuta hevosta seurannut niitä.
Alempaa löysimme hylätyn leirin, jossa miehet olivat odottaneet. Ja Bon
poni, jota muudan suurella hevosella ratsastava mies on taluttanut, on
tullut tuohon leiriin idästä, ehkä hieman koillisesta päin. Silloin on
asia selvä."

"Riggs on saanut hänet kiinni ja vienyt hänet mukanaan!" huudahti Helen
kiihkeästi. "Voi tuota roistoa, minkä teki! Hänellä oli miehiä siellä
odottamassa. Tämä on Beasleyn työtä. He ovat olleet vahtimassa minua!"

"Ellei asia olekaan niinkuin luulette, olette kumminkin hyvin lähellä
oikeata ratkaisua. Bo on nyt pahemmassa kuin pulassa. Teidän on saatava
se itsellenne selväksi ja koetettava suhtautua siihen tyynesti pelosta
huolimatta."

"Ystäväni, lupaattehan suojella häntä?"

"Tuon hänet takaisin joko kuolleena tahi elävänä."

"Kuolleenako! Ah, Jumalani!" huudahti Helen sulkien silmänsä hetkeksi
ja avaten ne sitten leimuavina. "Mutta Bo ei ole kuollut. Tiedän ja
tunnen sen. Eikä hän kuolekaan niin helposti. Hän on kuin pieni villi
eikä hän pelkää. Hän taistelee kyllä kuin naarastiikeri elämänsä
puolesta. Muistatte kai, miten voimakas hän on? Elleivät he tapa häntä
muitta mutkitta, on hän elävä kauan vaikeissakin olosuhteissa. Pyydän
siis teitä, ystäväni, ettette menettäisi hetkeäkään ettekä milloinkaan
hellittäisi."

Dale vapisi Helenin puristaessa hänen käsiään. Irroitettuaan ne meni
hän portaille. Juuri silloin ilmestyi John näkyviin Rangerin selässä.
Hän lasketti tulemaan täyttä vauhtia.

"Nel, en tule milloinkaan takaisin hänettä", sanoi Dale. "Voitte
toivoa, mutta teidän on silti valmistauduttava pahempaankin. Sellainen
on kyllä kovaa, mutta muutakaan neuvoa en voi antaa. Tällaiset kirotut
työt ovat hyvin tavallisia täällä Lännessä."

"Otaksukaamme, että Beasley tulee tänne, niin miten silloin käy?" kysyi
Helen ojentaen jälleen kätensä Dalea kohti.

"Jos hän tulee, niin kieltäytykää lähtemästä", vastasi Dale. "Älkää
kumminkaan salliko hänen eikä hänen meksikolaistensa koskea teihin
likaisilla kourillaan. Jos he uhkaavat käyttää väkivaltaa, ottakaa
hieman vaatteita ja arvoesineenne mukaanne ja menkää Cassin lesken luo.
Odottakaa sitten siellä, kunnes palaan."

"Kunnes te palaatte!" änkytti Helen kalveten hitaasti jälleen. Hänen
tummat silmänsä suurenivat. "Milt, olette samanlainen kuin Las
Vegaskin. Aiotte tappaa Beasleyn."

Dale kuuli oman kylmän ja omituisen naurunsa kaikuvan korvissaan. Julma
ja kuolettava viha Beasleytä kohtaan kilpaili hänen tyttöä kohtaan
tuntemansa hellyyden ja säälin kanssa. Oli todellakin järkyttävää
katsella, miten Helen nojautui ovenpieleen, kun hänen pakosta täytyi
poistua hänen luotaan. Dale läksi nopeasti portailta. Tom seurasi
häntä. Musta hevonen hirnui tuntiessaan Dalen ja korskui nähdessään
puuman. Juuri silloin palasi meksikolainen poika tuoden pussin. Dale
sitoi senkin muiden vähien tavarain joukkoon satulan taakse.

"John, sinun on oltava täällä neiti Helenin luona", sanoi Dale. "Ja
jos Carmichael palaa, on sinun pidätettävä hänetkin tänne. Nähdessäsi
jonkun ratsastavan Pineen tänä iltana sieltäpäin, josta tulimme, on
sinun tehtävä velvollisuutesi."

"Kyllä, Milt", vastasi John.

Dale hyppäsi satulaan ja kääntyi sanoakseen jäähyväiset Helenille.
Mutta iloiset sanat jähmettyivät hänen huulilleen, kun hän näki Helenin
seisovan kalpeana ja murtuneena kädet rinnoilla. Dale ei voinut katsoa
häneen enää toista kertaa.

"Tule tänne, Tom", kutsui hän puumaa. "Seuraamalla näitä jälkiä voit
maksaa kaikki vaivani."

"Ah, ystäväni!" kuuli hän Helenin surullisen äänen kantautuvan
jyskyttäviin korviinsa. "Jumala auttakoon teitä suojelemaan häntä! Minä
--"

Silloin Ranger läksi eikä Dale kuullut enempää. Hän ei voinut katsoa
taakseenkaan, sillä hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja hänen
rintaansa poltti. Hän tukahdutti kumminkin mielenliikutuksensa
voimakkaalla ponnistuksella ja kohdisti olentonsa koko henkisen voiman
alkaviin julman työnsä velvollisuuksiin.

Hän ei ratsastanut kylän läpi, vaan oikaisi pohjoiseen ja kiersi sieltä
sitten etelään. Saavuttuaan entisille jäljilleen seurasi hän niitä
suoraan nyt illan hämärässä pimenevää rinnettä kohti. Suuri puuma
tuntui olevan halukkaampi seuraamaan näitä jälkiä takaisin kuin se oli
ollut äsken kylään tullessa. Ranger oli hyvissä voimissa ja halusi
rientää, mutta Dale pidätteli sitä.

Vuorilta puhaltava kylmä tuuli ennusti yön tuloa. Kirkastuvien
tähtien valossa näki Dale, mistä jyrkänne häämötti jylhänä. Se oli
vielä peninkulmain päässä. Se järkytti häntä vetäen häntä omituisesti
puoleensa. Yö ja ehkä vielä päiväkin erotti hänet tuosta joukosta,
joka piti Bo Rayneria vankinaan. Dalella ei ollut vielä minkäänlaisia
suunnitelmia. Häntä kannusti vain yhtä suuri vaikute kuin hänen Helen
Rayneria kohtaan tuntemansa rakkaus.

Beasleyn paha henki oli suunnitellut tämän ryöstön. Riggs oli
vain väline, jonkunlainen pelkuri heitukka, jonka oli toteltava
voimakkaampaa tahtoa. Snake Anson miehineen oli ollut odottamassa
tuolla setrikössä ja he olivat juuri polkeneet tuon vuorille johtavan
jäljen. Beasley oli ollut heidän mukanaan tänä päivänä. Tämä kaikki oli
Dalelle yhtä selvää kuin jos hän olisi nähnyt nuo miehet.

Mutta tytön nopea etsiminen kannusti hänen henkiset voimansa suurimpaan
toimeliaisuuteen. Ratsastaessaan eteenpäin ja tuijottaessaan tarkasti
yöhön samalla kun hän kuunteli jännitetyin korvin juolahti hänen
mieleensä montakin taistelusuunnitelmaa. Mutta hän ei hyväksynyt
niistä ainoatakaan. Ja jokaisen uuden ajatuksen syntyessä hänen
mieleensä katsoi hän voimakkaaseen puumaan, joka notkeasti juoksi
hevosen rinnalla. Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen oli lähdettävä
auttamaan Heleniä, oli hänen mielessään pyörinyt lemmikkinsä
mahdollinen hyöty siinä asiassa. Tom osasi ihmeellisen tarkasti
vainuta eläimiä, mutta ihmisten jäljille ei sitä vielä milloinkaan
oltu usutettu. Dale uskoi kumminkin voivansa saada sen ajamaan takaa
vaikka mitä, vaikka hän ei ollut sitä vielä koettanut. Dalelle oli
lisäksi aivan selvä eräs asia, että muutamat miehet, vieläpä hyvin
urhoollisetkin, pelkäävät suunnattomasti puumia.

Kaukana rinteellä muutamassa syvänteessä, jossa oli vettä ja hieman
ruohoa Rangerille, hyppäsi Dale satulasta, sitoi Rangerin kiinni ja
valmistautui viettämään siinä yönsä. Hän säästi eväitään antaen Tomille
enemmän kuin itselleen. Tom kiertyi niin lähelle Dalea kuin suinkin ja
rupesi nukkumaan.

Mutta Dale valvoi kauan.

Yö oli rauhallinen lukuunottamatta tuulta, joka humisi suojaisella
rinteellä kasvavissa puissa. Dale imi toivoa tähdistä. Hänestä tuntui
kuin hän ei olisi luvannut itselleen eikä Helenillekään, että hän
suojelisi Bota ja Helenin omaisuutta. Hän näytti päättäneen sen
tietämättään, kiinnittämättä siihen ollenkaan ajatuksiaan. Tuntui
omituiselta, ettei tuo varmuus ollut ollenkaan epämääräinen, vaikka se
ei sopinutkaan hänen suunnitelmiinsa. Sen pohjalla, jollakin tavoin
nimetönnä käsittämättömine voimineen, kohisivat hänen ihmeelliset
tietonsa metsistä, teistä, hajuista, öistä, sellaisten miesten
luonteesta, jotka uskaltavat nukkua pimeässä, eristetyistä metsistä ja
tuon suuren puuman luonteesta, jonka jokainen teko oli Dalen tahdosta
riippuvainen.

Häntä alkoi nukuttaa ja vähitellen tyyntyivät hänen aivonsa. Viimeinen
tietoinen merkitsevä ajatus oli, että hän herättyään on täydentävä
tämän toivottoman yrityksen.



XX.


Snake Ansonin miehistä oli nuorella Burtilla terävimmät silmät,
jonka vuoksi hän sai toimia tähystäjänä heidän oleskellessaan tuolla
korkealla pengermällä. Hänen oli käsketty vahtia tarkasti alempana
olevia aukeita rinteitä ja ilmoittaa heti, jos joku hevonen sattuisi
ilmestymään näkyviin.

Setrinuotiosta, johon oli heitetty viheriöitä tuoreita oksia, kohosi
korkea ja ohut savupatsas taivaalle. Tätä merkkitulta oli poltettu
auringonnoususta alkaen.

Viimeöinen leiri oli sijainnut setrikössä pengermän takalaidassa.
Mutta nähtävästi ei Anson halunnut jäädä sinne pitkäksi ajaksi, koska
hän aamiaisen jälkeen oli käskenyt satuloida ja kuormittaa hevoset.
Ne olivat kärsimättömät ja levottomat, pureskelivat kuolaimiaan ja
huiskivat kärpäsiä. Jo melko korkealle kohonnut aurinko paistoi
kuumasti eikä tuulen henkäyskään sopinut puhaltamaan tuohon suojaiseen
kolkkaan.

Shady Jones oli ratsastanut jo varhain täyttämään vesisäiliöitä eikä
ollut vielä palannut. Anson, joka oli nyt laihempi, liukkaampi ja
käärmemäisempi kuin milloinkaan ennen, sekoitteli juuri likaisia
ja rikkinäisiä kortteja. Hänen vastapelaajanaan oli tuo lihava
mustaihoinen Moze. Rahan puutteessa käyttivät pelaajat merkkeinä
setrinkäpyjä, joista jokainen vastasi piipullista tupakkaa. Jim Wilson
oli heittäytynyt muutaman setrin juurelle; hänen parroittuneet kasvonsa
olivat likaisenharmaat, vaaleat silmät hehkuivat pahaenteisesti ja
suu oli yrmeästi kiinni. Aina hetken kuluttua katsoi hän Riggsiin,
ja näytti siltä kuin tuollainen silmäys olisi ollut tarpeeksi.
Riggs käveli edestakaisin aukiossa avopäin ja takitta. Hänen mustat
samettihousunsa ja kirjailtu liivinsä olivat tomuiset ja repaleiset.
Suuri revolveri hyppeli omituisesti tupessaan, joka heilui hänen
kupeellaan. Riggs näytti levottomalta. Hänen kasvonsa olivat aivan
hikiset, vaikka ne eivät ollenkaan punoittaneet. Hän ei näyttänyt
välittävän auringosta eikä kärpäsistä. Hänen silmänsä tuijottivat
tummina ja hurjasti vilkuillen sinne tänne. Mutta useimmin kohdisti
hän kumminkin katseensa vangittuun tyttöön, joka istui setrin juurella
muutamien metrien päässä miehistä.

Bo Raynerin pienet jalat oli sidottu suopungilla, jonka toinen pää
jatkui maata pitkin jonnekin. Hänen kätensä olivat vapaat ja hänen
ratsastuspukunsa oli tomuinen ja epäjärjestyksessä. Pienet kasvot
olivat kalpeat ja silmät leimusivat uhmaavasti.

"Harve Riggs, en haluaisi nyt olla tomuisissa kengissänne
miljoonastakaan dollarista", sanoi hän ivallisesti.

Mutta Riggs ei ollut kuulevinaankaan.

"Revolveri on vyöllänne aivan nurinkurisesti. Mitä te sillä oikeastaan
teettekään?" jatkoi Bo ärsyttävästi.

Snake Anson nauroi käheästi ja Mozen mustat kasvot vääntyivät irviin.
Jim Wilson näytti nauttivan tytön sanoista. Hän taivutti luisevan
päänsä ärtyisästi ja vakavasti kuin kuunnellakseen.

"Parasta on, että lopetatte", sanoi Riggs synkästi.

"Enkä lopeta!" selitti Bo.

"Mutta jos minä annan teille selkään", uhkasi Riggs.

"Minulleko selkään? Koetapas, sinä likainen, raukkamainen ja
kerskaileva roikale!" huudahti Bo tulisesti. "Haluaisinpa nähdä sinun
koettavan. Repisin silloin tuon pitkän mustan tukkasi juurineen
päästäsi."

Riggs lähestyi Bota kädet nyrkissä kuin kuristaakseen hänet vihoissaan.
Mutta tyttö kumartui eteenpäin punastunein kasvoin ja leimuavin silmin.

"Sinä kirottu pieni kissa!" mumisi Riggs käheästi. "Annan sinulle
selkään, ellet tuki suutasi."

"Tule vain tänne. Luuletko uskaltavasi minuun koskea? Harve Riggs,
en pelkää sinua ollenkaan. Etkö ymmärrä sitä? Olet valehtelija,
kerskailija ja inhoittava kuin käärme! Et kelpaa edes sitomaan näiden
lainsuojattomien kengännauhojakaan."

Riggs astui pari pitkää askelta ja kumartui Bon yli purren hampaitaan.
Hän löi Bota kovasti poskelle.

Lyönnin vaikutuksesta heilahti Bon pää taaksepäin, mutta hän ei
huudahtanutkaan.

"Aiotko pitää suusi kiinni?" tiuskaisi Riggs peräytyessään veren
värjätessä hänen kasvonsa tummanpunaisiksi.

"Nauran sinulle ja uhkauksillesi", vastasi Bo tyynesti ja harkitusti
vihoissaan. "Olet sitonut minut ja lyönyt minua. Hae nyt nuija -- pysy
siellä kauempana minusta -- ja lyö minua vieläkin. Voi, jos tietäisin
sinulle sopivia nimityksiä, saisit ne nyt kuulla!"

Snake Anson oli lopettanut pelinsä ja katseli nyt kuunnellen puoleksi
tyytymätön, puoleksi huvitettu ilme käärmemäisissä kasvoissaan. Jim
Wilson nousi hitaasti seisoalleen. Jos joku olisi kiinnittänyt nyt
huomionsa häneen, olisi hän nähnyt, että tuo kohtaus oli omituisesti
lumonnut Wilsonin, vaikka tämä vielä olikin omissa ajatuksissaan. Hän
aukaisi kumminkin nopeasti puseronsa niskanauhan.

Riggs heristi nyrkkiään vielä vihaisemmasti tytölle. Mutta tämä yltyi
vain.

"Sinä koira!" sähisi Bo. "Ah, kunpa minulla vain olisi revolveri!"

Vaikka hänen kasvonsa olivatkin aivan kalpeat ja vaikka hänen silmänsä
leimusivatkin vihaisesti, muuttuivat ne nyt kumminkin niin surullisen
kauniiksi, että Anson sotkeutui asiaan.

"Kuulehan, Riggs, et saa lyödä tyttöä", varoitti hän. "Sellainen
pahentaa vain asiaa. Anna hänen olla rauhassa."

"Mutta hänen on tukittava suunsa", vastasi Riggs.

"Miten maailmassa voit saada sen aikaan? Ehkä hän rauhoittuu, kun
poistut hänen näkyvistään. Kuinka tyttö muuten voi?"

Anson siveli riippuvia viiksiään katsellessaan Bota.

"Voitteko sanoa, olenko ärsyttänyt teitä ja miehiänne vielä?" kysyi Bo.

"Ette luullakseni", vastasi Anson.

"Ette ole kuuleva minun sitä tekevänkään, ellette kohtele minua
huonosti", sanoi Bo. "En ymmärrä, mitä teillä on tuon Riggsin kanssa
tekemistä. Hän sai minut kiinni, sitoi minut ja haalasi minut
leiriinne. Luullakseni odotatte nyt Beasleytä."

"Tyttö, olet oikeassa", sanoi Anson.

"Tiedättekö ollenkaan, että olette saaneet aivan väärän tytön käsiinne?"

"Miten niin? Olette varmasti Nell Rayner, joka on perinyt vanhan
Auchinclossin koko omaisuuden."

"Enkä ole. Olen Bo Rayner. Nell on sisareni. Hän omistaa maatilan.
Beasley haluaa hänet."

Anson kirosi karkeasti. Tuuheiden ja sotkuisten kulmakarvojen alta
tuijottivat hänen silmänsä uhkaavasti Riggsiin.

"Kuulehan, onko tuon tytön puheessa perää?"

"On. Hän on Nell Raynerin sisar", vastasi Riggs äreästi.

"Saamari! Miksi hiidessä kuljetit hänet leiriini ja sitten tänne, josta
olemme antaneet merkkejä Beasleylle? Hän ei halua tätä tyttöä, vaan
hänet, joka omistaa maatilan. Luulitko tätä häneksi, kuten silloinkin,
kun olimme kanssasi viimeksi?"

"Taisin luulla", vastasi Riggs synkästi.

"Mutta kai sinä huomasit erehdyksesi ennen tuloasi leiriin?"

Riggs pudisti päätään. Hän oli kalpeampi nyt ja hikoili kovasti. Kostea
tukka oli liimautunut hänen otsaansa kiinni. Hän käyttäytyi nyt kuin
mies, joka huomasi nopeasti joutuneensa tukalaan asemaan.

"Hän valehtelee!" huudahti Bo halveksivasti. "Hän on kotoisin sieltä
mistä minäkin ja on tuntenut minut ja Nellin vuosikausia."

Snake Anson kääntyi katsomaan Wilsoniin.

"Jim, kuulitko, millaiseen omituiseen pulaan tuo mies on meidät
saattanut? Tyttö tuntuikin minusta liian nuorelta. Muistat kai Beasleyn
sanat, että Nell Rayner on kaunis nainen?"

"Kuulehan, veikkoseni, ellei tuo tyttö ole kaunis, eivät silmäni kelpaa
enää mihinkään", sanoi Wilson.

"Joutavia! Te texasilaiset olette aina niin ritarillisia naisille, että
minua naurattaa", sanoi Anson hieman ivallisesti. "Mutta se ei ilmaise
minulle ajatuksiasi."

"En aio sanoa sinulle vielä, mitä ajattelen. Tiedän kumminkin, ettei
tuo tyttö ole Nell Rayner. Olen nimittäin nähnyt hänet."

Anson tarkasteli apulaistaan hetkisen ja istuutui sitten muutamalle
kivelle, kaivoi tupakkamassin taskustaan ja alkoi hitaasti pyörittää
savuketta. Hän pisti sen sitten ohuitten huuliensa väliin ja unhotti
selvästi sytyttää sen. Hän katseli hetkisen keltaista maata ja muutamia
kuihtuneita salviapensaita. Riggs alkoi jälleen kävellä edestakaisin,
Wilson nojautui setriin kuten ennenkin ja Bo tointui vähitellen
vihanpuuskastaan.

"Kuulkaahan, tyttöseni", sanoi Anson Bolle, "jos Riggs todellakin
tiesi, ettette ole Nell, mutta otti kumminkin teidät mukaansa, niin
miksi hän teki niin?"

"Hän ajoi minua takaa ja sai minut kiinni. Sitten hän huomasi jonkun
kintereillämme ja kiiruhti leiriinne. Hän pelkäsi, tuo raukka."

Riggs kuuli hänen vastauksensa ja katsoi häneen vihaisesti.

"Anson, toin hänet tänne senvuoksi, että tiedän Nell Raynerin antavan
vaikka kuinka paljon saadakseen hänet takaisin", sanoi hän kovasti.

Anson näytti punnitsevan tätä näennäisesti vilpitöntä selitystä.

"Uskotteko hänen puheitaan?" kysyi Bo töykeästi. "Hän valehtelee aina
ja pettää vielä Beasleyn ja teidät muutkin."

Riggs heristi hänelle vapisevaa nyrkkiään. "Tuki suusi tahi muuten
muuttuu olosi huonommaksi!"

"Riggs, tuki itse suusi!" sanoi Anson nousten laiskasti seisoalleen.
"Ehkä ei ole juolahtanut mieleesikään, että hänen puheensa voivat ehkä
huvittaa minua. Olen tämän joukon päällikkö. Nyt, tyttöseni, voitte
puhua mitä haluatte."

"Sanoin hänen pettävän teitä kaikkia", vastasi Bo heti. "Minua
ihmetyttää, että huolitte hänet seuraanne. Enoni Al, sulhaseni
Carmichael ja ystäväni Dale ovat kaikki kertoneet minulle, millaisia
Lännen miehet ovat lukuunotettuina sellaisetkin lainsuojattomat rosvot
ja murhaajat kuin tekin olette. Minäkin tunnen jo Länttä sen verran,
että tiedän pelkureiden olevan liikaa täällä. Sellaiset eivät voi
täällä menestyä. Tuo tuolla käväisi Dodge Cityssä kerran ja kun hän
palasi sieltä, kerskaili hän olevansa paha mies. Hänestä oli tullut
horjuva, kerskaileva ja juopotteleva revolverisankari. Hän kertoi
ampumistaan miehistä ja voittamistaan taisteluista. Hän pukeutui
kuin peluri, joka ei voi olla ampumatta, ja sitten hän rakastui
sisareeni. Mutta Nell vihaa häntä. Hän seurasi meitä tänne Länteen
ja on vakoillut toimiamme kuin hiipivä intiaani. Emme voineet mennä
kylän kauppaankaan tapaamatta häntä. Hän ratsasti jälkeeni kukkuloille
ja ajoi minua takaa. Senvuoksi hyökkäsi Carmichael hänen kimppuunsa
Turnerin kapakassa, säikäytti hänet kokonaan ja nimitteli häntä
kaikilla mahdollisilla nimityksillä. Sitten hän livahdutti häntä
korvalle, potki häntä ja karkoitti hänet Pinestä. Mitä hän nyt lienee
sanonutkaan Beasleylle ja teille, on kumminkin aivan varmaa, että hän
pelaa omaa peliään. Luulen hänen haluavan Nelliä omakseen, mutta ellei
hän saa Nelliä, tyytyy hän minuunkin. Olen aivan hengästynyt enkä tiedä
hänelle sopivia nimityksiä. Vaikka puhuisin alituisesti, en kumminkaan
voisi läksyttää häntä tarpeeksi. Mutta lainatkaa minulle revolverinne
minuutiksikaan."

Tyynesti istuva Jim Wilson hätkähti. Hymyillen ihastuneena otti Anson
revolverinsa tupesta, astui pari askelta eteenpäin ja oli ojentavinaan
sen perä edellä Bolle. Bo ojentautui innoissaan ottamaan sitä, mutta
Anson vetäisi sen silloin takaisin.

"Älkää hiidessä!" huusi Riggs peloissaan.

"Vieköön minut piru, Jim, ellei tyttö ole tosissaan!" huudahti Anson.

"Kuulkaahan nyt, neiti. Ampuisitteko hänet, jos teillä olisi
revolveri?" kysyi Wilson uteliaasti. Hänen kysymyksessään oli enemmän
kunnioitusta kuin ihmettelyä.

"En. En halua liata käsiäni tuon pelkurin verellä", vastasi Bo. "Mutta
minä tanssittaisin ja juoksuttaisin häntä."

"Osaatte siis käsitellä revolveria?"

Bo nyökäytti vastaukseksi silmien leimutessa vihasta ja huulten
vapistessa.

Silloin Wilson teki kummallisesti nopean liikkeen ja hänen revolverinsa
lensi perä edellä jalan päähän Bon kädestä. Bo sieppasi sen, jännitti
hanan ja tähtäsi, ennenkuin Anson ennätti liikahtaakaan. Hän huusi
kumminkin:

"Heittäkää revolveri kädestänne, te pieni paholainen!"

Riggs kalpeni, kun tuo suuri sininen revolveri suuntautui häneen.
Hänkin huusi, mutta aivan eri tavalla kuin Anson.

"Juokse tahi tanssi!" huusi Bo.

Suuri revolveri paukahti ja oli melkein lentää pois hänen kädestään.
Hän tarttui siihen molemmin käsin ja huusi ivallisesti laukaistessaan.
Tämä toinen luoti sattui Riggsin jalkojen viereen lennättäen tomua ja
kivensirpaleita hänen ylleen. Hän hyppeli sinne tänne ja pakeni sitten
kallioiden suojaan. Suuri revolveri paukahti kolmannen kerran ja luoti
raapaisi kai Riggsiä, sillä hän huudahti käheästi ja kiiruhti niin pian
kuin suinkin piiloon kallioiden taakse.

"Merkitkää hänet! Ampukaa hänen jalkansa poikki!" huudahti Snake Anson
nauraen ja polkien jalkaansa, kun Riggs hävisi näkymättömiin.

Jim Wilson katseli koko tapausta yhtä tyynesti kuin hän muutenkin
suhtautui tyttöön. Sitten kun Riggs hävisi näkyvistä, tuli hän
lähemmäksi ja otti revolverin tytön vapisevasta kädestä. Bo oli vielä
kalpeampi kuin ennen, mutta päättäväinen ja uhmaava. Wilson katsoi
sinnepäin, jonne Riggs oli paennut, ja alkoi sitten ladata pyssyään.
Snake Ansonin naurunpuuskat loppuivat melko äkkiä.

"Kuulehan, Jim, tyttöhän olisi voinut pitää meidät kaikki kurissa
revolverillaan!" sanoi hän moittivasti.

"Hän ei ole vihoissaan meille", vastasi Wilson.

"Joutavia! Luulet ymmärtäväsi naisia nyt muka hyvin, etkö luulekin? Tuo
teki kumminkin sydämelleni hyvää. Jim, mitä maailmassa olisit tehnyt,
jos olisit sattunut olemaan Riggsin asemassa?"

Kysymys tuntui merkitykselliseltä ja hämmästyttävältä. Wilson mietti.

"Olisin varmasti seisonut paikoillani räpäyttämättä silmäänikään."

"Ja antanut hänen ampua!" huudahti Anson nyökäyttäen pitkulaista
päätään. "Niin olisin minäkin tehnyt."

Siten nämä raa'at lainsuojattomat, tottuneina kunniattoman ammattinsa
väkivaltaisuuksiin ja halpamaisuuksiin, rohkaisivat luonteensa
äärimmilleen tuon tytön uhman vuoksi. Bolla oli lujat hennot, joita he
vain kunnioittivat.

Juuri silloin säpsähdytti jyrkänteeltä kuuluva huuto Ansonia. Mumisten
itsekseen läksi hän noita rosoisia kallioita kohti, joiden suojassa
vahti oli. Lihava Moze tallusteli hitaasti hänen jälkeensä..

"Neiti, kohtelitte todellakin suurenmoisesti tuota herra
revolverinheiluttaja Riggsiä", huomautti Jim Wilson katsellen
tarkkaavaisesti tyttöä.

"Olen hyvin kiitollinen teille, että lainasitte minulle revolverinne",
vastasi Bo. "Toivoakseni sai hän pienen naarmun."

"Ellette pistänyt häntä, ei Jim Wilson ymmärrä ampumisesta mitään."

"Jim Wilson, oletteko tuo sama mies, jonka eno Alkin on tuntenut?"

"Olen, neiti. Tunsin Alin melko hyvin. Mitä hän sanoi minusta?"

"Muistan hänen kerran puhuneen Snake Ansonin joukosta. Silloin hän
muisti teidätkin ja sanoi teitä hyväksi ampujaksi. Hän oli pahoillaan,
että teistä oli tullut lainsuojaton."

"Vai puhui vanha Al niin kauniisti minusta. Pidänpä tuon muistissani.
Ja nyt, neiti, voinko tehdä jotakin puolestanne?"

Bo kääntyi häneen päin nopeasti kuin salama.

"Mitä tarkoitatte?"

"En tarkoita juuri mitään erikoista, on minun pakko mielipahakseni
ilmoittaa. En mitään sellaista, että teidän tarvitsee näyttää
tuollaiselta. Minun on jäätävä lainsuojattomaksi yhtä varmasti kuin te
olette syntynyt. Mutta ehkä lainsuojattomissakin on monenlaisia."

Bo ymmärsi hänet ja kunnioitti häntä senvuoksi, ettei hän ollut tukenut
Bon äkkiä syntynyttä toivoa, että hän olisi valmis pettämään johtajansa.

"Olkaa niin hyvä ja irroittakaa tuo suopunki jaloistani. Sallikaa minun
kävellä hieman yksinäni. Tuo houkka vahtii kaikkia liikkeitäni. Lupaan,
etten pakene. Ja voi, olen niin hirveästi janoissanikin."

"Olette totisesti järkevä tyttö." Wilson irroitti siteet ja auttoi
hänet seisoalleen. "Saamme raitista vettä heti, kun hieman odotatte."

Sitten hän kääntyi Bohun selin ja meni katsomaan, kun Riggs sitoi
sääreensä saamaa haavaa.

"Kuulehan, Riggs, olen laskenut omalla vastuullani tytön hieman
jaloittelemaan. Hän ei voi paeta. Eikä ilkeydestä sitäpaitsi ole mitään
hyötyä."

Riggs ei vastannut mitään, vaan laski housunlahkeen alas, taivutti
sen suun kaksinkerroin ja veti saappaan jalkaansa. Sitten hän läksi
jyrkänteelle, mutta kohtasikin jo puolivälissä takaisin palaavan
Ansonin.

"Beasley on tulossa toiselta suunnalta ja Shady toiselta. Pääsemme
lähtemään tältä kuumalta kallionkielekkeeltä puolenpäivän tienoissa",
sanoi lainsuojattomien johtaja.

Riggs meni jyrkänteelle katsomaan itse.

"Missä tyttö on?" huudahti Anson hämmästyneenä tultuaan leiriin.

"Hän on kävelemässä jossakin tämän paikan ja Pinen välillä", vastasi
Wilson.

"Jim, laskit hänet siis irti?"

"Niin tein. Hän on ollut köysissä koko ajan. Hän lupasi sitäpaitsi,
ettei hän pakene. Luotan tytön lampaidenvarkaallekin antamaan sanaan."

"Samoin olisin minäkin tehnyt. Mutta, Jim, sinussa on kumminkin
tapahtunut jonkunlainen muutos. Ehkä muistelet nuoruutesi aikoja,
jolloin tunsit yhtä kauniita tyttöjä kuin tämäkin on?"

"Jos nyt asian laita sattuukin olemaan niin, saa sen joku varmasti
tuntea vielä nahoissaan."

Anson katsoi häneen hämmästyneenä ja muutti heti ivallista puhetapaansa.

"Vai sellaiselta se sinusta tuntuu", sanoi hän heittäytyen pitkäkseen
varjoon.

Nuori Burt tuli nyt leiriin pyyhkien tuhkanharmaita kasvojaan. Hänen
syvälle painuneet nälkäiset silmänsä joihin hänen toverinsa niin
luottivat, tarkastelivat leiriä.

"Missä tyttö on?" kysyi hän.

"Jim antoi hänen mennä kävelemään hieman", vastasi Anson.

"Huomasinkin, miten Jim heltyi katsellessaan häntä. Hyi hitto!"

Snake Anson ei kumminkaan hymyillytkään. Ilma ei tuntunut oikein
sopivalta leikinlaskulle, seikka, jonka Burtkin melko pian huomasi.
Riggs ja Moze palasivat jyrkänteeltä ja Moze ilmoitti, että Shady
Jones oli jo tulossa melko lähellä. Bokin tuli hitaasti näkyviin ja
istuutui tultuaan leiriin noin kymmenen metrin päähän miehistä. He
vartoivat sitten vaiti ollen, kunnes tuo odotettu ratsastaja tuli
vesileilien heiluessa satulan kummallakin puolella. Hänen saapumistaan
tervehdittiin ilolla, sillä kaikki olivat janoissaan. Wilson vei vettä
tytölle, ennenkuin hän itse joi.

"Olipa se melko hankala vedenhakemismatka", sanoi Shady, joka jollakin
tavoin oli nimensä arvoinen sekä väriltään että käytökseltään. [Shady
= varjoisa.] "Ja jos teille, johtaja, on yhdentekevää, en tee tuota
matkaa enää toistamiseen."

"Älä ole milläsikään, Shady. Lähdemme nopeasti vuoristoon ennen
auringon laskemista", sanoi Anson.

"Enpä ole, hitto vieköön, kuullut näin iloisia uutisia moneen päivään.
Hei, Moze!"

Tummaihoinen Moze nyökäytti karvaista päätään.

"Olen kyllästynyt koko tähän hommaan", sanoi Burt vanhempien
toveriensa esimerkin rohkaisemana. "Aina viime syksystä alkaen olemme
laiskoitelleet, kunnes olimme jäätyä asuntoomme. Meillä ei ole ollut
rahaa, ei juomaa eikä sanottavasti ruokaakaan. Kaikki on vain lupausten
varassa!"

Oli mahdollista, että tämä joukon nuorin ja rauhattomin jäsen oli
koskettanut nyt arkaan kohtaan. Wilson näytti kumminkin olevan vapain
heidän keskuudessaan vallitsevista tunteista. Hänen aivonsa näyttivät
työskentelevän ankarasti jonkun asian selville saamiseksi.

"Burt, sanoitko minun luvanneen sinulle jotakin?" kysyi Anson
pahaenteisesti.

"En johtaja. Olette vain sanonut, että voimme rikastua. Mutta nuo
lupaukset on annettu teille. Nyt kun olemme saaneet tytön haltuumme, on
tuon meksikolaisen täytettävä ne."

"Mutta nyt onkin asia niin, että olemme vanginneet väärän tytön. Meidän
pitkätukkainen toverimme tuossa -- herra Riggs suurine revolvereineen
-- tuo tänne mukanaan tuon vallattoman tytön haluamamme naisen
asemesta."

Burt sähähti pettymyksestä ja Shady Jones kirosi perinpohjin
heitellessään kiviä savuavaan nuotioon. Sitten vaikenivat kaikki
synkästi. Heidän kiihtyvän vihansa esine, Riggs, istui hieman erillään
eikä katsonut keneenkään heistä, mutta kohensi kumminkin ryhtinsä niin
vaikuttavaksi kuin suinkin vain voi.

Äkkiä teroitti muudan hevonen korviaan. Tuo oli ensimmäinen hajun tahi
äänen aiheuttama merkki miehille. Huomattuaan sen rupesivat muut paitsi
Wilson jännittyneesti odottamaan. Hiljaisuuden rikkoikin pian kivikosta
kuuluva rautakenkäisten kavioiden kapse. Riggs nousi hermostuneesti
seisoalleen. Muut seurasivat vähitellen hänen esimerkkiään. Wilson
istui kumminkin tyynesti paikoillaan. Hetken kuluttua ilmestyikin
setrien varjosta suuri kimo lähestyen leiriä. Kun se saapui perille,
laskeutui sen ratsastaja melko ketterästi satulasta, vaikka hän olikin
suuri mies.

"Päivää, Beasley", tervehti Anson.

"Halloo, Snake veikkoseni!" vastasi Beasley katsellen ylpeästi
tummin silmin miehiä. Hän oli tomuinen, kuumissaan ja hikinen, mutta
nähtävästi kumminkin niin kiihoittunut, ettei hän sitä huomannutkaan.
"Huomattuani savumerkkinne hyppäsin heti hevoseni selkään. Ratsastin
kumminkin Pinestä ensin pohjoiseen päin, ennenkuin käännyin tänne.
Riggskö vai te vangitsitte tytön? Näytätte niin kummallisilta! Mikä
täällä on hullusti? Ette suinkaan ole houkutelleet minua tänne tyhjän
vuoksi?"

Snake Anson viittasi Bohun.

"Tulkaa esille sieltä varjosta, että Beasley voi teitä katsella!"

Bo tuli esille setrien varjosta, joka oli kätkenyt hänet näkyvistä.

Beasley tuijotti häneen hämmästyneenä ja hänen suunsa aukeni.

"Tuo on haluamani naisen pieni sisar!" huudahti hän.

"Niin on meillekin juuri kerrottu."

Beasley oli vieläkin hämmästynyt.

"Kerrottu!" toisti hän ja hänen suuri ruumiinsa alkoi nopeasti vapista.
"Kuka hänet vangitsi ja toi tänne?"

"Kukapa muu kuin herra revolverinheiluttaja Riggs tuossa", vastasi
Anson hyvin ivallisesti.

"Riggs, olet tuonut tänne väärän tytön", huudahti Beasley. "Erehdyit jo
kerran ennenkin. Mitä oikeastaan tarkoitat?"

"Ajoin häntä takaa ja saatuani hänet kiinni ja huomattuani, ettei hän
ollutkaan Nell Rayner, otin hänet mukaani kumminkin", vastasi Riggs.
"Pyydän saada puhutella teitä kahden kesken."

"Mies, olet hullu sotkiessasi asiani tuolla tavoin", raivosi Beasley.
"Kuulit suunnitelmani, Riggs, tätä naisenryöstöä ei voida uudistaa.
Olitko juovuksissa vai muuten pyörällä päästäsi?"

"Beasley, hän aikoo pettää teitä", pisti Bo Rayner väliin.

Karjanomistaja katsoi sanatonna häneen, sitten Ansoniin,
sitten Wilsoniin ja lopulta Riggsiin hänen ruskeiden poskiensa
muuttuessa tummanpunaisiksi. Hän paiskasi Riggsin kumoon yhdellä
ainoalla lyönnillä, kumartuen sitten hänen ylitseen ja puristaen
suonenvedontapaisesti revolveriaan.

"Sinä raukkamainen korttipukari! Mieleni tekee ampua sinut. Minulle
sanottiinkin, että pelaat vain omaa peliäsi, ja nyt sen uskon."

"Niin pelaankin", vastasi Riggs nousten varovaisesti. Hän oli aivan
kalpea. "Aikomukseni ei ollut kumminkaan pettää teitä. Suunnitelmanne
mukaan oli teidän vain saatava tyttö pois kotoaan, että olisitte voinut
anastaa hänen omaisuutensa. Mutta minä halusin saada hänet vaimokseni."

"Miksi sitten vangitsit hänen sisarensa?" kysyi Beasley tiukasti purren
hampaitaan.

"Koska suunnitelmani --"

"Helvettiin suunnitelmasi! Olet tehnyt tyhjäksi aikomukseni enkä halua
olla kanssasi enää missään tekemisissä." Beasley hengitti nopeasti,
hänen uhkaava katseensa ei ennustanut mitään hyvää tuolle hänen
suunnitelmiensa rikkojalle ja hänen kätensä olivat vielä puristautuneet
uhkaavasti nyrkkiin.

"Beasley, käskekää niiden tuoda hevoseni. Haluan lähteä kotiin", sanoi
Bo Rayner.

Beasley kääntyi hitaasti. Bon sanat aiheuttivat vaitiolon. Miehet eivät
olleet nyt ollenkaan selvillä, mitä he hänelle tekisivät.

"Minulla ei ole ollut mitään osaa teidän tuomisessanne tänne. En halua
myöskään sekautua siihen, mitä teille nyt tehdään, lähetetäänkö teidät
takaisin vai ei", selitti Beasley.

Silloin kalpenivat tytön posket jälleen ja hänen silmänsä alkoivat
leimuta.

"Olette yhtä suuri valehtelija kuin Riggskin", huudahti hän kiihkeästi.
"Olette varaskin ja kerskuri ryöstäessänne avuttomia tyttöjä. Tiedämme
kyllä suunnitelmanne. Milt Dale kuuli tämän Ansonin kanssa tekemänne
sopimuksen sisareni ryöstämisestä. Teidät pitäisi hirttää, te
sekarotuinen meksikolainen!"

"Leikkaan kielenne poikki!" sähisi Beasley.

"Jos olisimme kahden kesken, tekisitte kai sen kyllä, mutta nämä
lainsuojattomat, nämä lampaiden varkaat, nämä palkkaamanne välineet
ovat teitä paremmat. Mitä luulette Carmichaelin nyt tekevän teille?
Niin, Carmichaelin juuri! Tuo paimen on sulhaseni. Tiedätte, miten hän
kohteli Riggsiä. Onko teillä tarpeeksi järkeä käsittääksenne, mitä hän
tekee teille?"

"Mitäpä hän minulle voi", jyrisi Beasley. Hänen kasvonsa kalpenivat
kumminkin hieman. "Tuo paimenenne --"

"Olkaa vaiti!" keskeytti Bo napsauttaen sormiaan hänen nenänsä edessä.
"Hän on kotoisin Texasista. Niin juuri!"

"Olkoonpa hän vaikka mistä", sanoi Beasley vihaisesti, "niin mitä väliä
sillä on? Texasilaisia on kaikkialla. Tuossa on esimerkiksi Jim Wilson,
Snake Ansonin varapäällikkö. Hän on texasilainen eikä se seikka peloita
ketään."

Beasley viittasi Wilsoniin, joka siirteli levottomasti jalkojaan. Tytön
leimuavat silmät seurasivat hänen viittaustaan.

"Oletteko todellakin Texasista?" kysyi Bo.

"Olen, neiti, mutta en ole sen arvoinen", vastasi Wilson. Oli ilmeistä,
että epämääräinen häpeäntunne lisäsi hänen hämmennystään.

"Ah, olen ollut siinä luulossa, että texasilaiset roistotkin suojelevat
avuttomia tyttöjä!" vastasi Bo hyvin ivallisesti ja pettyneenä.

Jim Wilson painoi päänsä kumaraan. Ellei kukaan muu olisikaan huomannut
Wilsonin suhtautumisen tähän asiaan muuttuneen vakavaksi, huomasi Snake
Anson sen kumminkin.

"Beasley, leikit kuoleman kanssa!" huudahti hän.

"Varmasti!" lisäsi Bo niin kiihkeästi, että kuuntelijat vapisivat.
"Olette jättänyt minut nyt näiden lainsuojattomien armoille. Saatte
karkoittaa sisarenikin pois hänen kotoaan, mutta hetkenne on vielä
koittava. Tom Carmichael tappaa teidät!"

Beasley nousi satulaan. Synkkänä, kalmankalpeana ja raivoissaan istui
hän vapisten satulassaan tuijottaen lainsuojattomien johtajaan.

"Snake, minua ei voida syyttää asian epäonnistumisesta. Olisin
rehellisesti täyttänyt lupaukseni, jos suunnitelmani olisi onnistunut.
Mutta se ei ole tapahtunut. En maksa teille, hitto soikoon, mitään, ja
asia on sillä kuitti minun puoleltani!"

"Beasley, tunnustan, etten voi vaatia teiltä mitään", vastasi Anson
hitaasti. "Ette kumminkaan ole nyt yhtä rehellinen kuin ennen. Olemme
tuhlanneet aikaa ja koettaneet parhaamme. Mieheni ovat hyvin uupuneet.
Olemme sitäpaitsi rahattomia muista varusteista puhumattakaan. Emme
ole milloinkaan ennen riidelleet. Mutta luullakseni voi sekin nyt olla
mahdollista."

"Olenko velkaa teille rahaa tästä?" kysyi Beasley tiukasti.

"Ette", vastasi Anson yhtä vihaisesti.

"Silloin on asia selvä. Pesen käteni. Pakottakaa Riggs maksamaan.
Hänellä on rahaa ja suunnitelmia. Yhtykää häneen."

Sanottuaan sen kannusti Beasley hevostaan, kääntyi ja ratsasti
tiehensä. Lainsuojattomat katsoivat hänen jälkeensä, kunnes hän katosi
puiden varjoon.

"Luuletteko keneltäkään meksikolaiselta voitavan odottaakaan enempää?"
kysyi Shady Jones.

"Anson, enkö jo sitä sanonut?" lisäsi Burt.

Tummaihoinen Moze pyöritteli silmiään kuin hurjistunut sonni, ja Jim
Wilson katsoi tarkkaavaisesti kädessään olevaan tikkuun. Riggs näytti
äärettömästi huojentuneelta.

"Anson, anna minulle hieman eväistäsi, niin poistun tytön kanssa",
sanoi hän kiihkeästi.

"Mihin sinä nyt lähtisit?" kysyi Anson uteliaasti.

Riggs ei voinut vastata heti. Hänen järkensä ei ollut sen enempää tämän
tilanteen tasalla kuin hänen hermonsakaan.

"Et ole mikään metsien mies. Ja ellet ole aivan järjiltäsi, ei sinun
milloinkaan pidä enää mennä Pineen eikä Show Downiin. Jäljilläsi ollaan
jo varmasti."

Kuunteleva tyttö vetosi nopeasti Wilsoniin.

"Älkää suinkaan salliko hänen viedä minua mukanaan metsiin!" änkytti
hän. Tämä oli hänen heikkoutensa ensimmäinen merkki.

"En ole tämän joukon johtaja", vastasi Jim Wilson kumminkin töykeästi.

"Mutta olettehan kumminkin mies!" kiusasi Bo häntä.

"Riggs, sinä otat mukaasi nykyisen rauhasi häiritsijän ja tulet
mukaamme", sanoi Anson tiukasti. "Olen hyvin utelias näkemään, miten
hän sinua kohtelee."

"Snake, antakaamme tytön palata Pineen", sanoi Jim Wilson.

Anson kirosi hämmästyneenä.

"Viisainta se kumminkin olisi", jatkoi Wilson. "Meillä on jo tarpeeksi
tekemistä omista huolistammekin ja hänen pidättäminen luonamme lisää
vain niitä. Aavistan jotakin. En ole usein vastustanut päätöksiäsi,
mutta tämä ei ollenkaan miellytä minua. Tyttö olisi välttämättä
lähetettävä kotiinsa."

"Mutta ehkä kumminkin hyödymme hänestä jollakin tavoin. Hänen sisarensa
maksaa kyllä lunnaat."

"Toivon sinun kumminkin punnitsevan ehdotustani tarkasti", lopetti
Wilson.

"Jim, jos haluamme päästä hänestä heti, niin antakaamme Riggsin viedä
hänet mukaansa", ehdotti Anson. Hän oli levoton eikä voinut päättää
mitään. Wilson huolestutti häntä.

Pitkä texasilainen pyörähti heti katsomaan. Hänessä oli tapahtunut
ihmeellinen muutos.

"Emme hitto vieköön annakaan!" sanoi hän.

Anson vapisi, mutta luultavasti ei Wilsonin äänen sävy sitä
vaikuttanut. Hän voi kyllä olla joukon johtaja, mutta hän ei ollut
silti sen suurin mies. Hänen kasvonsa synkistyivät.

"No, purkakaa sitten leiri", määräsi hän.

Riggs ei ollut luultavasti kuullut Ansonin eikä Wilsonin viimeisiä
sanoja, sillä hän oli mennyt hakemaan hevostaan muutamien satojen
metrien päästä.

He läksivät jo liikkeelle muutamien minuuttien kuluttua. Burt, Jones ja
Moze ratsastivat edellä ajaen kuormahevosia, sitten seurasi Anson Bo
kintereillään, sitten Riggs ja viimeisenä tuli Wilson.

Lähtö tapahtui hieman jälkeen puolenpäivän. He kulkivat kierrellen
rinnettä ylöspäin, kunnes saapuivat muutaman syvän uoman laidalle,
jota he sitten seurasivat tasaiseen metsään saakka. Kulku muuttui nyt
nopeaksi, sillä kuormahevosetkin voitiin kiiruhtaa juoksuun. Kerran,
kun antilooppilauma hyökkäsi korvat pystyssä aukealle, pysähdytti
nuori Burt matkueen. Hänen hyvin tähdätty luotinsa kaatoi niistä
yhden. Sitten jatkoivat muut matkaansa jättäen hänet nylkemään ja
paloittelemaan eläintä. Seuraavan kerran pysähdyttiin muutaman kirkkaan
ja nopean puron rannalle, ja ennenkuin he menivät sen yli, joivat sekä
ihmiset että hevoset siitä mielellään. Burtkin tavoitti siinä toverinsa.

Nyt jatkui matka aukioiden ja niittyjen poikki ja sinne tänne
mutkitellen tihenevän metsän halki vähitellen yhä korkeammalle,
penkereeltä penkereelle auringon painuessa länteen ja muuttuessa
punaisemmaksi. Sitten se laskeutui ja hämärä kirkastui vähitellen
ruskoksi. Ansonkin rikkoi koko iltapäivän kestäneen vaitiolonsa ja
määräsi matkueen pysähtymään.

Paikka oli villi, synkkä ja matala, tummien kuusikkojen välissä oleva
notko. Ruohoa, polttopuita ja vettä oli siellä yllinkyllin. Kaikki
miehet olivat jo laskeutuneet maahan irroittaen satuloita ja myttyjä,
ennenkuin väsynyt tyttö ponnisteli tehdäkseen samoin. Kun Riggs
huomasi sen, tuli hän ystävällisesti auttamaan, mutta Bo sivalsi häntä
äänekkäästi sormikoidulla kädellään.

"Pidä kyntesi erillään minusta!" sanoi hän. Hänen mielensä ei näyttänyt
ollenkaan lannistuneelta.

Wilson huomasi tämän sivutapauksen, mutta Anson ei.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi tämä.

"Kunnioitettava revolverinheiluttaja Riggs sai juuri sormilleen
neidiltä, kun hän tahtoi olla kohtelias", vastasi Moze, joka sattui
olemaan lähinnä.

"Jim näitkö sen?" kysyi Anson. Hänen mielenkiintonsa oli kestänyt koko
iltapäivän.

"Hän koetti auttaa neitiä maahan, mutta neiti sivalsi häntä korvalle",
vastasi Wilson.

"Tuo Riggs on joko tyhmä tahi sitten aivan hullu", sanoi Anson
salavihkaa Mozelle.

"Tarkoitatte kai, että hän on kirottu! Muistakaa sanani, että hän
saattaa meidät vielä turmioon. Tim ennusti oikein."

"Turmioonko?" sanoi Anson kiroten partaansa.

Monien käsien työskennellessä joutui kaikki pian valmiiksi. Muutamissa
hetkissä saatiin nuotio kirkkaasti palamaan, vesi kiehui, padat
höyrysivät ja paistetun riistan haju sekautui kylmään ilmaan. Tyttönen
oli lopultakin laskeutunut satulasta maahan, johon hän istuutui Riggsin
viedessä hevosen pois. Hän istui siinä allapäin nähtävästi aivan
unhotettuna.

Wilson oli tarttunut kirveeseen ja heilutteli sitä nyt reippaasti
kuusikossa. Puita kaatui monta nopeasti peräkkäin pehmeästi humahtaen.
Sitten ilmaisivat kirveen pitkät liukuvat lyönnit, miten hän katkoi
niiden oksia. Hän ilmestyi äkkiä hämärästä vetäen puoleksi karsittuja
kuusia perässään. Hän teki monta tuollaista matkaa ja viimeisellä oli
hän melkein kaatua suuren oksataakan alle. Ne hän levitti erään suuren
haavan etäälle ulottuvan oksan alle. Sitten hän asetti nuo puoleksi
karsitut kuuset vinosti tuota oksaa vasten molemmin puolin, muodostaen
sitten nopeasti kotamuotoisen majan, jonka toiseen päähän hän jätti
kapean aukon oveksi. Otettuaan sitten muutamasta kääröstä huopapeitteen
levitti hän sen majan lattialle, kosketti tyttöä olkapäähän ja kuiskasi:

"Kun olette valmis, livahtakaa tuonne. Älkääkä valvoko pelosta, sillä
aion paneutua nukkumaan juuri tähän edustalle."

Samalla hän näytti kädellään, miten hän aikoi asettua juuri tuon kapean
oviaukon viereen.

"Voi, kiitoksia! Ehkä te sittenkin olette texasilainen", kuiskasi Bo
takaisin.

"Ehkäpä", vastasi Wilson synkästi.



XXI.


Tyttö kieltäytyi syömästä Riggsin tuomaa ruokaa, mutta hän söi ja joi
hieman Wilsonin tarjoamaa. Sitten hän katsoi kuusiseen majaansa.

Olivatko Snake Ansonin miehet ennen olleet puheliaita ja toverillisia
keskenään, emme tiedä, mutta nyt ei sellaisesta näkynyt juuri
jälkeäkään. Jokainen mies näytti miettivän jonkun pahan enteen
toteutumista, josta hän ei itse eivätkä toveritkaan olleet vielä
selvillä. Kaikki tupakoivat. Sitten alkoivat Moze ja Shady pelata
korttia nuotion valossa, mutta peli ei näyttänyt heitä huvittavan,
koska he vain harvoin puhuivat. Riggs haki makuuhuopansa ensimmäiseksi
esiin, ja oli hyvin merkityksellistä, että hän paneutui nukkumaan
muutamien metrien päähän Bo Raynerin majasta. Nuori Burtkin heittäytyi
muristen pitkäkseen ja pian seurasivat peluritkin hänen esimerkkiään.

Snake Anson ja Jim Wilson jäivät vaiti ollen miettimään sammuvan
nuotion viereen.

Yö oli pimeä ja vain muutamia tähtiä oli näkyvissä. Puuskainen tuuli
humisi kolkosti kuusikossa ja pimeästä metsästä kuului silloin tällöin
joku kavion kapsahdus. Ei suden, ei arosuden eikä muunkaan pedon
ulvonta suonut todellisuutta salomaan viileydelle.

Huopapeitteihinsä kääriytyneet miehet alkoivat vuorotellen hengittää
syvään ja hitaasti raskaassa unessaan.

"Jim, tuo Riggs on mielestäni rikkonut kaikki suunnitelmamme", sanoi
Snake Anson hiljaa.

"Niin minustakin", vastasi Wilson.

"Pelkään hänen sitäpaitsi tehneen oleskelumme näillä Valkoisilla
vuorilla aivan mahdottomaksi."

"En halua sentään syyttää häntä niin paljosta. Mitä tarkoitat, Snake?"

"En todellakaan oikein ymmärrä", vastasi Anson synkästi. "Tiedän vain,
että olot alkavat näyttää yhä pahemmilta. Viime syksy ja talvi olivat
sellaisia emmekä vieläkään ole voineet hankkia tarpeeksi varusteita
pitkälle metsissäoloajalle... Jim, kuinka mahtavaksi luulet tuon
Beasleyn asemaa tuolla kylissä?"

"En hetikään niin mahtavaksi kuin hän kehuu."

"En minäkään. Huomasin sen eilen. Hän pelkäsi tyttöä, kun tämä suuttui
ja uhkasi tapattaa hänet tuolla paimenrakastajallaan. Mies ampuukin
hänet varmasti, Jim. Näin tuon Carmichaelin Magdalenassa muutamia
vuosia sitten. Silloin oli hän vielä nuorukainen. Mutta huh! Ehkä hän
ei olekaan paha, ennenkuin pienessä humalassa."

"Ei, sillä tytön sanojen mukaan hän on texasilainen."

"Jim, huomasin sinun pahastuvan tuosta puheesta Texasista ja muistakin
tytön sanoista."

Wilson ei vastannut mitään tähän huomautukseen.

"Jumala tietää, etten sitä ihmettelekään. Et ole ollut ahdistettu
lainsuojaton koko elämääsi enkä minäkään... Wilson, minusta on aina
ollut vastenmielistä sekautua koko tähän tyttöjuttuun, eikö olekin?"

"Jos kieltäisin, tekisin väärin", vastasi Wilson.

"Se on nyt kumminkin tehty. Beasley saa sen maksaa hengellään ennemmin
tahi myöhemmin, mutta se ei auta meitä hituistakaan. Lammaspaimenien
karkoittaminen maasta ja lampaiden varastaminen eivät ole samaa kuin
tyttöjen ryöstäminen. Beasley syyttää tästä meitä ja on tarpeeksi
meksikolainen lähettääkseen muutamia miehiään ajamaan meitä takaa.
Pinessä ja Shaw Downissa ei siedetä tällaista, sillä siellä asuu paljon
mormoneja. Kun he heräävät, raivostuvat he suunniltaan. Otaksuhan nyt,
että tuo Carmichael on taivuttanut tuon metsästäjän, Dalen, ja nuo
teräväsilmäiset Beemannit jälkeemme."

"Sen me kyllä maksamme takaisin nopeasti", vastasi Anson julmasti.

"Miksi et antanut minun viedä tyttöä takaisin kotiin?"

"Kun kerran tuli puhe siitä, Jim, niin tunnustan olevani vihoissani
ja tarvitsevani rahaa. Tiesin, ettet ottaisi dollariakaan hänen
sisareltaan, mutta minä olen päättänyt kiskoa hänestä jotakin."

"Snake, et ole mikään tyhmyri. Kuinka voit suoriutua tuosta ja
suoriutua nopeasti?"

"En ole vielä saanut suunnitelmaani valmiiksi."

"Pahennat vain asian, siinä kaikki", vastasi Wilson synkästi.

"Jim, aavistatko jotakin?"

"Annan sinun ottaa asiasta selvän."

"Kaikkia miehiäni riivaa piru", sanoi Anson vihaisesti. "Muut ovat
vihoissaan siitä, ettei ole tarpeeksi ruokaa, ei whiskyä, ei rahaa
peliin eikä tupakkaa, mutta et sinä, Jim Wilson, enkä minäkään."

"Mikä meitä sitten vaivaa?" kysyi Wilson.

"Minusta tuntuu kuin oleskeluni näillä seuduilla olisi loppunut. En
voi selittää sitä, mutta minusta tuntuu kumminkin siltä. Jotakin on
tulossa. En pidä noista kuusen juurilla olevista tummista varjoista.
Ymmärrätkö? Sinä, Jim, olet aina ollut puoleksi rehellinen, ja nyt
tuntuu joukkoni sinusta vastenmieliseltä."

"Snake, olenko milloinkaan jättänyt sinua pulaan?"

"Et ikinä! Olet paras tuntemani toveri. Toveruusvuosiemme kuluessa
emme riidelleet kertaakaan, ennenkuin annoin Beasleyn täyttää korvani
lupauksillaan. Syy on minun, mutta, Jim, katuminen on jo liian
myöhäistä."

"Ehkä olisit eilen vielä ennättänyt korjata asian."

"Ehkäpä, mutta en nyt enää. Aion pitää tytön hallussani ja vaihtaa
hänet kullaksi", selitti roisto julmasti.

"Snake, olen nähnyt voimakkaampienkin joukkojen kuin sinun syntyvän
ja häviävän. Noissa kotipaikoillani oleskelevissa ryövärijoukoissa
olevat miehet olivat melkein kaikki pahoja. Täällä ei ole tuollaisia
joukkoja ollenkaan. Elleivät tilanomistajat tahi paimenet niitä hävitä,
hävittävät ne luonnon pakosta itse itsensä. Sellainen on laki noihin
joukkoihin nähden. Mitä tähän sinun joukkoosi taasen tulee, Anson, ei
se pysty vastustamaan yhtä ainoatakaan todellista revolverilla-ampujaa."

"Vielä mitä! Jos me satumme vastakkain tuon Carmichaelin tahi jonkun
muun sellaisen miehen kanssa, aiotko siis ruveta imemään sormeasi kuin
mikäkin lapsi?"

"En puhunut nyt itsestäni, puhuin vain yleisesti."

"Mitä hittoa sinä siis tarkoitat?" kysyi Anson harmissaan.

"Jim, tiedän aivan yhtä hyvin kuin sinäkin, että joukkomme on
pahemmassa kuin pulassa. Jälkemme etsitään ja sitten meitä ruvetaan
ajamaan takaa. Meidän on piilouduttava, oltava alituisesti liikkeellä,
kuljettava sinne tänne ja kätkeydyttävä synkimpiin metsiin, kunnes
saamme tilaisuuden päästä etelään."

"Aivan niin. Mutta, Snake, sinä et ota huomioon miesten, et minun
etkä omaa mieltäsi... Lyön vetoa hevosestani, että tämä joukko hajoaa
päivässä tahi parissa."

"Pelkään sinun nyt ilmaisseen minunkin aavistukseni", vastasi Anson
kohottaen sitten kätensä omituiseen alistuvaan asentoon. Hän oli kyllä
rohkea, mutta kaikki salojen asukkaat tietävät heitä vahvemman voiman
olevan olemassa. Istuessaan siinä muistutti hän kiemuraan käpertynyttä
käärmettä, joka tuijottaa liikkumattomilla silmillään tuleen. Lopulta
hän nousi ja puhumatta enää sanaakaan toverilleen poistui väsyneesti
sinne, mistä nukkujain tummat ja liikkumattomat hahmot siintivät.

Jim Wilson jäi paikoilleen lepattavan nuotion viereen. Hän luki noista
punaisista kekäleistä jotakin, luultavasti menneisyyttään. Hänen
kasvoilleen ilmestyi varjoja, jotka kaikki eivät olleet lepattavien
liekkien eivätkä pitkien kuusten aiheuttamia. Silloin tällöin kohotti
hän päätään kuunnellakseen, ei nähtävästi senvuoksi, että hän odotti
jotakin tavatonta ääntä, vaan tahtomattaan. Kuten Anson oli sanonut,
oli ilmassa jotakin kuvaamatonta. Musta metsä humisi kovasti puuskaisen
tuulen kynsissä. Sillä oli silläkin salaisuutensa. Wilsonin kaikille
suunnille suuntautuvat katseet ilmaisivat, ettei ainakaan ahdistettu
mies pidä pimeästä yöstä, vaikka se hänet kätkeekin. Istuessaan siinä
tummien kuusien muodostaman ympyrän keskellä tuntui paikan aiheuttama
tuntu lumonneen Wilsonin. Hän mietiskeli ehkä tuota omituista
jälkivaikutusta, jonka tytön saapuminen joukkoon oli sen jokaiseen
jäseneen aiheuttanut. Mikään ei ollut kumminkaan selvää; metsä
säilytti salaisuutensa yhtä hyvin kuin surullinen tuulikin ja roistot
nukkuivat kuin väsyneet pedot synkkine sydämensä sisimmässä olevine
salaisuuksineen.

Jonkun ajan kuluttua heitti Wilson muutamia tikkuja punaiseen
hiilokseen ja työnsi sitten pölkynpään tuleen. Liekki leimahti
korkeammalle valaisten tuon pimeän ympyrän ja paljastaen nukkuvain
taivasta kohti kääntyneet vakavat ja varjoisat kasvot. Wilson katseli
heitä jokaista erikseen hymyillen ivallisesti, ja sitten viimeiseksi
toisista erillään nukkuvaa Riggsiä. Muuttiko liekkien ja varjojen
oikullinen valo Wilsonin kasvot peloittavan vihaisiksi vai totuus,
joka pulppusi esille Etelässä syntyneen miehen sydämen syvyyksistä
tänä yksinäisenä ja vahdittomana hetkenä, miehen, joka perinnöllisistä
syistä kunnioitti kaikkea naisellista ja jonka omituinen, villi ja
suojaton tappelijan verinen elämä pakotti hänet kuolettavasti vihaamaan
tuollaisia Riggsin laisia, jotka matkivat ja ivasivat hänen tapojaan?

Wilson katsoi Riggsiin kauan. Tuo katse oli yhtä omituinen ja
salaperäinen kuin suurissa lehdoissa humiseva metsätuuli, ja kun hän
lopulta käänsi sen muualle, läksi hän samalla itsekin valmistamaan
vuodettaan sellaisin askelin, jotka ilmaisivat, että hänessä oli henki
vapauttanut voiman.

Hän asetti satulansa tuon huvimajan eteen, johon tyttö oli mennyt
nukkumaan, samoin tervavaatteen ja huopapeitteensä, ja ojensi sitten
väsyneesti pitkän ruumiinsa niille levätäkseen.

Nuotio syttyi nyt kirkkaammin palamaan paljastaen kuusten oksien
kauniin viheriän ja ruskean kirjavan neulasrakenteen, joka on niin
säännöllinen ja täydellinen, mutta samalla niin säännötönkin. Sitten se
paloi loppuun ja sammui jättäen kaiken tummanharmaaseen tähtivaloon.
Ympäristöstä ei kuulunut hevosten liikehtimistä, yötuulen humina
muuttui hiljaisemmaksi, hyönteisten surinaa ei kuulunut enää juuri
ollenkaan ja puronkin lorina tuntui hiljenneen. Tätä kehittymistä
täydelliseen hiljaisuuteen jatkui, vaikka sitä ei milloinkaan
saavutettukaan. Elämä odotti metsässä, vaikka se olikin muuttanut
muotoaan pimeitten tuntien kuluessa.

Ansonin miehet eivät liikahtaneetkaan auringon noustessa, kuten
tavallisesti kaikki metsämiehet, sekä metsästäjät että lainsuojattomat,
joille aamun sarastaminen on niin tervetullut. Nämä toverukset,
Anson ja Riggskin heihin laskettuina, vihasivatkin ehkä tuota
hetkeä. Se merkitsi heille vain uutta laihaa ateriaa, sitten
vaivalloista kuormittamista ja pitkää ratsastusta jonnekin, minne
vain, taasen toista laihaa ateriaa, sanalla sanoen työskentelyä
riittämättömien tarpeitten hankkimiseksi tyydyttävään elämään
varmasti tuollaisetta elähdyttävättä toivotta, joka muuttaa heidän
elämänsä merkitykselliseksi, ja kieltämättä lähestyvän onnettomuuden
aiheuttamien aavistusten järkyttäminä.

Roistojen johtaja oli noustuaan pahalla tuulella ja hermostunut. Hän
potkaisi Burtia saadakseen tämän hakemaan hevosia. Riggs seurasi
poikaa. Shady Jones ei osannut muuta kuin murista. Yhteisestä
sopimuksesta valmisti Wilson aina joka aamu hapanleipätaikinan, mutta
tänään kävi se häneltä hyvin hitaasti. Anson ja Moze suorittivat lopun
työstä suuremmatta innotta. Tyttöä ei näkynyt.

"Onko hän kuollut?" murahti Anson.

"Ei", vastasi Wilson katsahtaen häneen. "Hän nukkuu vielä. Anna hänen
nukkua. Jos hän olisikin kuollut, olisi hänellä nyt varmasti parempi
olla."

"Kuten meillä muillakin tässä joukossa", vastasi Anson.

"Snake, vannon meidän pian pääsevän täältä", sanoi Wilson
tuttavallisella ja kiusoittelevalla äänellään, joka ei ilmaissut juuri
muuta kuin mitä sanat sisälsivät.

Anson ei sanonut joukkonsa texasilaiselle jäsenelle enää mitään.

Burt ratsasti satulatta leiriin ajaen puolia hevosista edellään.
Riggs seurasi hetken kuluttua tuoden vielä muutamia. Kadoksissa oli
vielä kumminkin kolme, niiden joukossa Ansonin lemmikki. Hän ei olisi
halunnut liikahtaa paikoiltaan tuotta hevosetta. Aamiaista syötäessä
kiroili hän laiskoja miehiään ja aterian jälkeen kehoitti hän heitä
lähtemään uudestaan. Riggs meni vastahakoisesti, mutta Burt kieltäytyi
kokonaan.

"En. Etsin kaikki nuo kukkulat, jotka minun oli määräkin", sanoi hän.
"Ja tästä alkaen pidän vain huolta omasta hevosestani."

Johtaja hyväksyi tämän vastalauseen. Ehkä hänen oikeudentuntonsa
suuntasi hänen toimintaansa vielä kerran, koska hän käski Mozea ja
Shadya suorittamaan osansa.

"Jim, olet joukkomme paras etsijä. Ehkä sinä menet", sanoi Anson. "Olit
aina ennen ensimmäinen lähtemään."

"Ajat ovat nyt muuttuneet, Snake", kuului kylmäverinen vastaus.

"Etkö aio lähteä?" kysyi johtaja kärsimättömästi.

"En totisesti!"

Wilson ei ollut sen näköinen eikä hän ilmaissut millään tavalla, ettei
hän halunnut jättää tyttöä leiriin kenenkään Ansonin miehen kanssa
erikoisesti eikä heidän kaikkienkaan kanssa, mutta asia oli kumminkin
yhtä selvä kuin jos hän olisi sen sanonut. Hidasjärkinen Moze katsoi
Wilsoniin ilkeästi.

"Johtaja, eikö olekin kummallista, miten tuollainen kaunis tyttö --?"
aloitti Shady Jones ivallisesti.

"Tuki suusi, hullu!" keskeytti Anson. "Tulkaa kanssani hakemaan noita
hevosia."

Heidän poistuttuaan tarttui Burt pyssyynsä ja painui metsään. Sitten
ilmestyi tyttökin näkyviin. Hänen tukkansa riippui hartioilla ja kasvot
olivat hyvin kalpeat tummine varjoineen. Hän pyysi vettä pestäkseen
kasvonsa, jolloin Wilson viittasi puroon. Kun Bo käveli hitaasti sitä
kohti, otti Wilson laukustaan kamman ja puhtaan pyyheliinan ja vei ne
hänelle.

Palattuaan nuotiolle näytti Bo aivan erilaiselta kammattuine tukkineen
ja punaisine poskineen.

"Neiti, oletteko nälissänne?" kysyi Wilson.

"Olen."

Wilson tarjosi hänelle palasen leipää, lihaa ja kastiketta ja
kupillisen kahvia.

Bo piti nähtävästi lihasta, mutta söi vastenmielisesti muun.

"Missä muut ovat?" kysyi hän.

"Hevosia hakemassa."

Ehkä Bo huomasi, ettei Wilson halunnut jutella, koska hänen pikainen
Wilsoniin luoma silmäyksensä ilmaisi hänen ajattelevan, että joko
Wilsonin ääni tahi käytös oli muuttunut. Pian hän poistuikin haavan
juurelle pois auringonvalosta istuutuen mättäälle, johon kantautui
silloin tällöin nuotion savua. Siinä hän sitten pysyi liikkumatonna,
ollen hyvin onnettoman näköinen päättäväisistä huulistaan ja uhmaavista
silmistään huolimatta.

Texasilainen käveli edestakaisin nuotion luona pää kumarassa ja kädet
selän takana. Ellei hänen vyöltään olisi riippunut revolveria, olisi
hän muistuttanut velttoa maanviljelijää. Hän oli avopäin ja takitta,
ruskeat liivit olivat auki ja housujen lahkeet oli työnnetty pitkiin
saapasvarsiin.

He eivät kumpikaan, ei tyttö eikä hän, muuttaneet asentoaan pitkään
aikaan. Vihdoin kumminkin katseltuaan metsään ja kuunneltuaan sanoi
Wilson tytölle palaavansa pian, ja poistui kuusien suojaan.

Heti hänen lähdettyään -- todellisuudessa niin pian, että se merkitsi
suunnitelmaa eikä sattumaa -- tuli Riggs juosten aukion vastakkaiselta
puolelta. Hän riensi suoraan tytön luo, joka hyppäsi seisoalleen.

"Piilotin pari hevosta", huohotti hän käheästi ja kiihkeästi. "Otan nyt
pari satulaa sillä aikaa kuin sinä hankit jotakin evääksi. Koetamme
päästä pakoon."

"Ei!" huusi Bo peräytyen.

"Mutta emme ole turvassa täällä", sanoi Riggs vilkaisten ympärilleen.
"Vien sinut kotiisi. Vannon sen. Sanon sinulle vieläkin, ettemme ole
turvassa täällä, koska nuo miehet vihaavat minua. Kiiruhda nyt!"

Hän sieppasi pari satulaa, yhden kumpaankin käteensä. Hetki oli
punastuttanut hänen kasvonsa, kirkastanut hänen silmänsä ja voimistanut
hänen liikkeensä.

"Olen paremmassa turvassa täällä näiden lainsuojattomien luona",
vastasi Bo.

"Et siis halua tulla!" Hänen kasvonsa alkoivat vaaleta ja vääntyä, ja
hän pudotti satulat käsistään.

"Harve Riggs, mieluummin rupean noiden roistojen leluksi ja
palvelijattareksi kuin suostun viettämään tuntiakaan kahden kesken
kanssasi", tiuskaisi Bo hänelle sammumattomassa vihassaan.

"Vien sinut väkisin!"

Riggs tarttui häneen, mutta ei voinut pitää häntä kiinni. Bo riistäytyi
irti ja huusi:

"Auttakaa!"

Kuultuaan tuon kalpeni Riggs hirveästi ja raivostui. Hypäten eteenpäin
löi hän Bota vasten suuta. Bo horjui, kompastui muutamaan satulaan
ja kaatui. Riggs tarttui nyt hänen kurkkuunsa aikoen kuristaa hänet.
Mutta Bo makasi hiljaa sanomatta mitään. Silloin Riggs nosti hänet
seisoalleen.

"Kiiruhda nyt, ota tuo laukku ja seuraa minua!" Riggs tarttui jälleen
noihin pariin satulaan. Toivoton kiihko, tuhoisa ja kerskaileva, punasi
hänen kasvonsa. Hän oli ainoan suuren seikkailunsa kynnyksellä.

Tytön silmät laajenivat katsoessaan Riggsin ohi ja hänen huulensa
avautuivat.

"Jos huudat vielä kerran, tapan sinut!" huusi Riggs käheästi ja
nopeasti. Paljas Bon huulien avautuminen oli jo peloittanut häntä.

"Yksikin huuto riitti varmasti", sanoi muudan ääni hitaasti, mutta
venyttelemättä sanoja, tyynesti ja kylmästi, mutta sisältäen kumminkin
jotakin peloittavaa.

Riggs pyörähti huudahtaen kummallisesti. Wilson seisoi muutamien
askelten päässä puoleksi kohotettu revolveri kädessään. Hänen kasvonsa
olivat kuten ennenkin, ainoastaan hänen silmiensä ilme muistutti
kiehuvaa sulaa hopeaa.

"Tyttö, miksi valuu suustanne verta?"

"Riggs löi minua", kuiskasi Bo. Sitten jokin, jota hän pelkäsi tahi
näki tahi aavisti, pakotti hänet peräytymään, polvistumaan ja ryömimään
kuusisuojukseen.

"Kuulehan, Riggs, kehoitan sinua vetämään revolverisi esille, jos
luulet sen hyödyttävän jotakin", sanoi Wilson harkitsevasti, vaikkakin
hieman nopeasti.

Mutta Riggs ei voinut vetää, ei liikahtaa eikä puhuakaan sanaakaan. Hän
näytti muuttuneen kiveksi lukuunottamatta leukaa, joka hitaasti painui
alemmaksi.

"Harve Riggs, ampuja tuolta Missourista päin", jatkoi ääni
kuvaamattoman tarkoittavasti, "olet luultavasti katsonut monenkin
revolverin suuhun aikoinasi. Katsopas nyt tännekin!"

Wilson kohotti harkitsevasti revolverin suun juuri Riggsin
säikähtyneiden silmien tasalle.

"Olit kuulemma kehunut Turnerin kapakassa, että voit nähdä luodin
tulevan ja väistää sen. Sinun on kumminkin toimittava nopeasti! Koeta
nyt väistää tätäkin!"

Revolveri sylki tulta ja paukahti. Toinen Riggsin säikähtynyt silmä,
oikea, sammui kuin lamppu. Toinen pyöri hetkisen hirveästi, kunnes se
muuttui liikkumattomaksi kuin kuolleella. Riggs horjui hitaasti, kunnes
menetetty tasapaino kaatoi hänet raskaasti liikkumattomaksi kasaksi.
Wilson kumartui katsomaan tuota maassa makaavaa ruumista. Hän oli nyt
tuon äskeisen kylmän ja ivallisen miehen täydellinen omituisesti kiivas
vastakohta. Sähisten ja sylkien kuin raivon myrkyttämä purki hän nyt
tuota vihaansa, jota hänen luontoisensa mies ei ollut voinut kohdistaa
elävään vastustajaansa. Hän oli nyt kuin halvattu ja syyti suustaan
kiihkeitä epäjohdonmukaisia sanoja, jotka ilmaisivat ensi sijassa
luokkavihaa, sitten todellisen miehuuden aiheuttamaa inhoa raukkaa
kohtaan ja lopuksi vastenmielisyyttä murhaajaa vastaan. Maailmassa on
vähän niin oikeudenmukaisia miehiä kuin nämä Lännen revolverisankarit
ovat.

Wilsonin peloittava vihan aiheuttama kouristuskohtaus meni vihdoin
ohitse. Suoristuttuaan pisti hän aseen tuppeen ja alkoi hitaasti
kävellä tulen luona. Jonkun hetken kuluttua nosti hän päänsä pystyyn
ja kuunteli. Hevosten kavioiden pehmoista kapsetta kuului metsästä.
Pian ilmestyi Anson näkyviin miehineen ja heillä oli mukanaan muudan
noista kadonneista hevosista. Sattui samalla, että nuori Burt lähestyi
aukion toiselta puolelta. Hän käveli nopeasti, kuten sellainen, jolla
on kerrottavana tärkeitä uutisia.

Laskeutuessaan satulasta huomasi Anson tuon kuolleen miehen.

"Jim, olin kuulevinani laukauksen."

Toiset huudahtivat ja laskeutuivat satuloista tarkastellakseen tuota
maassa makaavaa ruumista sellaisella uteliaisuudella ja omituisella
pelolla, joka on ominainen kaikille nopean kuoleman kanssa tekemisiin
joutuneille miehille.

Mutta tuota kaikkea ei kestänyt kuin hetkinen.

"Olet ampunut hänen silmänsä puhki!" huudahti Moze.

"Ihmettelenpä, mitä revolverinheiluttaja Riggs piti tuosta
lyijypuikosta!" sanoi Shady Jones nauraen julmasti.

"Hänen takaraivonsa on aivan tipotiessään!" huohotti nuori Burt. Oli
mahdollista, ettei hän ollut vielä nähnyt montakaan luodin merkitsemää
miestä.

"Jim, tuo pitkätukkainen houkka ei ole koettanutkaan ampua vastaan!"
huudahti Snake Anson hämmästyneenä.

Wilson ei puhunut kumminkaan sanaakaan eikä lopettanut kävelyään.

"Mikä sen aiheutti?" kysyi Anson uteliaasti.

"Hän löi tyttöä", vastasi Wilson.

Nyt kuului pitkäveteisiä huudahduksia kaikilta suunnilta samalla kun
miehet katsoivat toisiinsa.

"Jim, säästit minulta vaivan", lisäsi joukon johtaja. "Olen sinulle
hyvin kiitollinen. Pojat, tarkastakaa Riggs, niin jaamme saaliin. Eikö
niin, Jim?"

"Kyllä, mutta saatte pitää minun osani."

Miehen taskuissa oli paljon seteleitä ja vyötäisillä olevassa vyössä
melkoinen määrä kultaa. Shady Jones anasti Riggsin saappaat ja Moze
hänen revolverinsa. Sitten he jättivät ruumiin paikoilleen.

"Jim, sinun on mentävä etsimään noita kadonneita hevosia. Pari on
vieläkin kateissa ja toinen niistä on minun!" huusi Anson, kun Wilson
pääsi kääntymispaikalleen.

Bo kuuli Ansonin sanat, pisti päänsä esille kuusisuojuksesta ja
huudahti: "Riggs kertoi piilottaneensa pari hevosta. Ne ovat varmasti
jossakin lähistössä. Hän tuli tuolta päin."

"Huomenta, tyttöseni! Onpa sinulla hyviä uutisia", vastasi Anson, jonka
rohkeus alkoi kasvaa.

"Hän halusi varmaankin saada sinut mukaansa."

"Kyllä, mutta en halunnut lähteä."

"Silloinko hän löi sinua?"

"Niin."

"Muistellessani eilistä puhettasi en voi ymmärtää, oliko herra
Riggsillä suuremmat mahdollisuudet täällä kuin Texasissakaan. Meissäkin
on nimittäin jotakin tuosta suuresta maasta."

Tyttö veti kalpeat kasvonsa piiloon.

"Nyt on meidän lähdettävä matkalle, pojat", määräsi johtaja. "Menköön
pari teistä hakemaan noita hevosia. Ne ovat piilossa jossakin tiheässä
kuusikossa. Me muut rupeamme tekemään kuormia."

Pian olivatkin he jo matkalla ja suuntasivat kulkunsa ylätasankoa
kohti, poiketen suunnastaan ainoastaan silloin kun heidän
piilottaakseen jälkensä oli etsittävä pehmeää ja ruohoista maata, jossa
eivät sellaiset näkyneet.

Iltapäivän kuluessa ratsastivat he vain noin kaksitoista peninkulmaa,
mutta se olikin vain jatkuvaa kiipeämistä penkereeltä penkereelle,
kunnes he saapuivat metsäiselle ylätasangolle, joka mustana rinteenä
jatkui huipuille saakka. Metsä oli jylhää aarniometsää, jossa kasvoi
ainoastaan honkia ja mäntyjä kuusien hävittyä olemattomiin. Viimeinen
tunti varsinkin oli vaivalloinen ja rasittava heidän etsiessään
Ansonin mieleistä leiripaikkaa kulkemalla sinne tänne, kiipeilemällä,
tunkeutumalla tiheikköihin ja poikkeamalla suunnasta. Hän tuntui
olevan aivan ymmällä valitessaan sopivaa leiripaikkaa. Vihdoin
kumminkin valitsi hän jostakin syystä, jota ei kukaan kokenut metsämies
olisi käsittänyt, synkän tiheimmän metsän keskellä olevan syvänteen
sellaiseksi. Aukio, jos sitä nyt sellaiseksi voitiin sanoakaan, ei
ollut mikään niitty eikä lehtokaan. Toiselta puolelta kohosi musta
kallio omituisine reikineen melkein puiden latvojen tasalle. Sen
juurella pulppusi puro, joka virtasi sellaisten kalliomuodostumien yli,
että sen lorina eri paikoista läheisyydessä kuulosti monenlaiselta,
milloin sointuvalta ja laulavalta, milloin taasen omituisen kumealta ja
synkältä, ei kumminkaan kovalta, mutta kummallisen läpitunkevalta.

"Miten synkkä paikka!" huomautti Shady tunteellisesti.

Tuo vähäinen mielenrohkaisu, jonka Riggsin ruumiin ryöstäminen oli
aiheuttanut, ei kestänyt tähän leiriin saakka. Miehet juttelivat vain
keskenään kaikkein välttämättömimmästä, ja senkin hyvin hiljaa. Paikan
vaatimus tuntui olevan sellainen.

Wilson palveli tyttöä melkein samoin kuin edellisenä iltanakin. Hän
käski Bon syödä itsensä kylläiseksi, jotteivät voimat heikontuisi.
Tyttö totteli kehoitusta melkoisin ponnistuksin.

Koska päivä oli ollut hyvin voimiakysyvä, sillä kaikkien muiden,
paitsi Bon, oli ollut pakko kiipeillä peninkulmittain jalkaisin,
eivät he illallisen jälkeen valvoneet niinkään kauan, että olisivat
huomanneet, millaisen omituisen, villin ja pikimustan paikan heidän
johtajansa oli valinnut leiripaikaksi. Paksurunkoisten mäntyjen
välissä olevilla pienillä aukioilla ei ollut mitään vastaavaa kauas
ulottuvassa lehvistössä. Ei ainoankaan tähden tuike voinut näkyä tähän
synkkään koloon. Kauempana olevien äkkiä kohoavien harjanteitten yli
puhaltava tuuli humisi mäntyjen oksissa kuin nämä olisivat olleet
jännitettyjä kieliä. Surullisia ääniä kuului silloin tällöin. Ne eivät
olleet kyllä muita kuin oksien tahi toisiaan vasten hankautuvien
runkojen aiheuttamia, mutta tarvittiin kumminkin päivänvalon selvä
ilmoitus, jotta ihminen voi todeta ne muiksi kuin aaveellisiksi.
Sitten kumminkin, huolimatta tuulen huminasta ja puron lorinan
muuttuvaisuudesta, tuntui yhtä läpitunkematon hiljaisuus kuin pimeyskin
oli kietovan heidät vaippaansa.

Lainsuojattomat, joista oli tullut pakolaisia nyt, nukkuivat kumminkin
väsyneen unta kuulematta mitään. He heräsivät auringon noustessa, kun
metsä näytti savuiselta kultaisessa aamuruskossa ja kun valo, linnut ja
oravat ilmoittivat päivän alkaneeksi.

Hevoset eivät olleet poistuneet kuopasta yön kuluessa, seikka, jonka
Anson huomasi heti.

"Tämä ei kylläkään ole mikään iloinen paikka, mutta en milloinkaan ole
nähnyt turvallisempaa", huomautti hän Wilsonille.

"Niin, jos nyt mikään paikka enää on turvallinen", vastasi Wilson
epäilevästi.

"Voimme ainakin pitää silmällä jälkiämme. Tänne ei ymmärtääkseni ole
mitään muuta tietä."

"Snake, olimme melko taitavia lampaidenvarkaita, mutta olemme huonoja
metsämiehiä."

Anson murisi tyytymättömästi tälle toverilleen, joka kerran oli ollut
hänen tukensa. Sitten hän lähetti Burtin metsälle hankkimaan tuoretta
lihaa ja rupesi pelaamaan muiden kanssa korttia. Koska heillä nyt oli
varoja sellaiseen, syventyivät he siihen heti kokonaan. Wilson tupakoi
ja katseli miettiväisesti milloin pelaajia, milloin suruissaan istuvaa
tyttöä. Aamuilma oli kylmää, ja Bo, nähtävästi tahtomatta oleskella
vangitsijainsa läheisyydessä tulen luona, oli senvuoksi valinnut tämän
synkän kuopan ainoan aurinkoisen paikan lepopaikakseen. Kului pari
tuntia, aurinko kohosi korkeammalle ja ilma lämpeni. Kerran kohotti
Anson päätään katsellakseen leiripaikkaa ympäröiviä synkkää metsää
kasvavia rinteitä.

"Jim, hevoset ovat menossa jonnekin kauemmaksi", huomautti hän.

Wilson nousi laiskasti ja läksi kävelemään kapeiden aukioiden poikki
hevosia kohti. Ne olivat syödessään ruohoa oikealla kulkeneet puron
vartta alas. Siellä oli niitä vastassa syvä, viheriä ja tiheää
pensaikkoa kasvava kuilu. Pari hevosta oli mennyt sinne. Wilson kuuli
kai selvästi, missä ne olivat, vaikka ne eivät olleetkaan näkyvissä,
koska hän läksi kiertämään päästäkseen niiden edelle ja ajaakseen ne
takaisin. Näkymätön puro virtasi sinne kallioiden yli loristen ja
kohisten. Hän pysähtyi vaistomaisesti ja kuunteli. Pihkalta tuoksuva
tuuli kantoi mukanaan hiljaisia ja tyynnyttäviä metsänääniä. Ainoastaan
hyvin terävät korvat olisivat voineet erottaa hiljaisia ja nopeita
askelia. Wilson eteni varovaisesti ja kääntyi muutamalle pienelle,
sammalta kasvavalle ruskealle ja tuoksuvalle aukiolle, joka oli
täynnä sananjalkoja ja sinikelloja. Sen keskeltä löysi hän syvälle
sammaleeseen painuneen puuman jäljen. Hän kumartui katsomaan sitä,
jäykistyi nopeasti ja suoristautui sitten varovaisesti. Silloin kuuli
hän takaansa kumeita askelia. Nostaen käsivartensa korkealle seisoi
hän hiljaa paikoillaan ja kääntyi sitten hitaasti. Muudan harmaaseen
peurannahkapukuun pukeutunut, harmaasilmäinen ja tukevaleukainen
metsästäjä tähtäsi häneen vireissä olevalla pyssyllä. Ja tuon
metsästäjän vieressä oli sähisevä ja sylkevä hirveän näköinen puuma.



XXII.


"Päivää, Dale!" sanoi Wilson. "Olette totisesti yllättänyt minut."

"Sssh! Ei niin kovasti", sanoi metsästäjä hiljaa. "Oletteko Jim Wilson?"

"Olen. Dale, ilmestyitte kintereillemme tavattoman pian, vai satuitteko
ehkä sattumalta löytämään meidät?"

"Olen seurannut jälkiänne. Wilson, tulen hakemaan tyttöä."

"Tiesin sen heti, nähdessäni teidät."

Puumaan näytti vaikuttavan sen isännän uhkaava asento, koska se avasi
suunsa näyttäen julmat keltaiset torahampaansa ja sylkien Wilsoniin
päin. Tämä ei näyttänyt pelkäävän ollenkaan Dalea eikä tämän pyssyä,
vaan tuota suurta sähisevää petoa.

"Wilson, olen kuullut sanottavan teitä melko rehelliseksi roistoksi",
sanoi Dale.

"Ehkä sellainen olenkin. Mutta minä voin tulla hulluksi pelosta
minuutin kuluttua. Dale, tuo peto hyppää pian niskaani."

"Puuma ei hyppää, ellen sitä kehoita. Wilson, jos annan teidän mennä,
tuotteko tytön luokseni?"

"Tuumikaamme asiaa. Mitä silloin tapahtuu, jos kieltäydyn?" kysyi
Wilson ovelasti.

"Silloin olette mennyttä miestä tavalla tahi toisella."

"Minulla ei todellakaan ole paljon valitsemisen varaa. Suostun
ehtoonne. Mutta, Dale, uskotteko sanaani ja sallitte minun palata
Ansonin luo?"

"Uskon. Ette ole mikään hullu ja luullakseni olette rehellinen. Minulla
on Anson ja hänen miehensä hallussani. Ette voi paeta minua, ette
ainakaan näissä metsissä. Voin karkoittaa hevosenne, tappaa teidät
vuorotellen tahi usuttaa puuman kimppuunne jonakin yönä."

"Varmasti. Teillä on nyt valta käsissänne. Anson on itse kokonaan
syypää tähän. Näin meidän kesken puhuen, Dale, en ole milloinkaan ollut
halukas tällaiseen."

"Kuka Riggsin ampui? Löysin hänen ruumiinsa."

"Olitte varmaankin silloin jo läheisyydessä, kun se tapahtui", sanoi
Wilson väristen hieman tahtomattaan. Jokin ajatus tympäisi häntä.

"Entä tyttö? Onko hän turvassa ja terveenä?" kysyi Dale nopeasti.

"Hän on yhtä hyvässä turvassa ja terveenä kuin kotonaankin. Dale, hän
on rohkein tyttö, mikä milloinkaan on hengittänyt. Kukaan ei olisi
voinut saada minua milloinkaan uskomaan, että hänen laisellaan tytöllä
on sellaiset hermot. Riggs löi häntä kerran vasten suuta, muuta ei ole
tapahtunut. Tapoin Riggsin sen vuoksi. Ja auttakoon minua Jumala, mutta
luullakseni olen koko ajan miettinyt, miten voisin häntä auttaa. Nyt ei
sellainen ole enää niin vaikeaa."

"Mutta miten?" kysyi Dale.

"Saamme sitten nähdä. Minun on saatava hänet jotenkin pois leiristä ja
tuotava luoksenne. Siinä kaikki."

"Sen täytyy tapahtua pian."

"Mutta kuunnelkaahan nyt, Dale", huomautti Wilson vakavasti. "Liian
nopea toiminta on yhtä vahingollista kuin liian hidaskin. Snake on
ollut hyvin ärtyisä näinä päivinä ja näyttää tulevan yhä ärtyisemmäksi.
Ellen toimi hyvin varovaisesti, voi hän huomata jotakin ja tappaa tytön
tahi tehdä hänelle jotakin muuta. Tunnen nuo miehet. He ovat kaikki
valmiit uhraamaan henkensä. Minun on toimittava hyvin varovaisesti ja
jos minulla vain olisi jokin suunnitelma, olisi asian menestyminen
sitäkin varmempi."

Wilsonin viekkaat vaaleat silmät loistivat jostakin mietteestä. Hän oli
koskemaisillaan toisen kohotetuista käsistään viitatakseen puumaan, kun
hän näytti keksivän jotakin parempaa.

"Anson pelkää puumia. Ehkä voimme säikähdyttää hänet ja muut miehet
niin, että tytön poisvieminen muuttuu hyvin helpoksi. Voitteko saada
tuon suuren pedon tekemään kepposia? Hyökätkää leiriimme yöllä ja
karkoittakaa hevosemme."

"Takaan, että voin peloittaa Ansonin melkein kuoliaaksi", vastasi Dale.

"Silloin onnistumme varmasti!" huudahti Wilson melkein iloisesti.
"Vahdin tyttöä ja vihjaisen hänelle, miten hänen on näyteltävä
osansa. Tulette sinne illalla juuri ennen pimeää. Aion tehdä miehet
levottomiksi. Ja silloin voitte usuttaa puuman heidän kimppuunsa tahi
tehdä, mitä haluatte. Kun miehet sitten ovat aivan suunniltaan, otan
tytön mukaani ja tuon hänet tänne tahi jonnekin muualle ja vihellän
teille... Mutta ehkä tämä suunnitelma sittenkin on kelvoton. Jos tuo
puuma hyökätessään leiriimme hyppääkin minun niskaani jonkun muun
asemesta tahi sitten pimeässä, kun etsin teitä, nitistää minut. Tämä ei
tunnu minusta ollenkaan houkuttelevalta."

"Wilson, tämä puuma on kesy", vastasi Dale. "Luulette sitä
vaaralliseksi, mutta se on niin vaaraton kuin kissanpoikanen. Se
näyttää vain vihaiselta. Ihmiset eivät ole sitä milloinkaan ahdistaneet
eikä se ole taistellut milloinkaan muiden kuin karhujen ja antilooppien
kanssa. Saan sen seuraamaan kaikenlaisia jälkiä, mutta totuus on
kumminkin sellainen, etten voi saada sitä tekemään pahaa kenellekään
ihmiselle. Se voi kumminkin peloittaa kuoliaaksi kaikki sellaiset,
jotka eivät sitä tunne."

"Tuo riittää jo minulle. Miten hauskaa minulla tulee olemaankaan, kun
toverini ovat suunniltaan pelosta. Dale, voitte luottaa minuun ja
olen teille kiitollinen senvuoksi, että sallitte minun hieman korjata
itsekunnioitustani. Siis illalla, mutta ellei sellainen osoittaudu
mahdolliseksi, huomenillalla sitten."

Dale laski pyssyn perän maahan ja suuri puuma sähähti jälleen. Wilson
laski kätensä ja astuen eteenpäin tunkeutui hän ympäröivään viheriään
kuusikkoon. Sitten hän kiiruhti kuilusta ylös aukiota kohti. Kun hän
saapui toveriensa luo, hänen käytöksensä ja ilmeensä muuttuivat.

"Ovatko kaikki hevoset siellä?" kysyi Anson selaillen korttejaan.

"Ovat, mutta ne käyttäytyvät hyvin kummallisesti. Ne näyttävät
pelkäävän jotakin."

"Ehkä siellä on joku harmaakarhu", mumisi Anson. "Jim, sinun on
pidettävä niitä silmällä. Olemme hukassa, jos joku peto säikähdyttää ne
suunniltaan."

"Minut siis valitaan tekemään kaikki työt nyt, kun te korttipukarit
nylette toisianne. Minun on paimennettava hevosia, kannettava vettä
ja hakattava halkoja, keitettävä ja virutettava astiat. No samapa tuo
lienee."

"Kukaan ei milloinkaan suoriudu leiritöistä paremmin kuin Jim Wilson",
huomautti Anson.

"Jim, olet nyt naisen ritari ja sinulla on tarpeeksi työtä hänen
ruokkimisessaan ja huvittamisessaan", sanoi Shady Jones, hymyillen
niin, että sanat menettivät ivansa.

Miehet nauraa hohottivat.

"Mene tiehesi, Jim, sotket vain pelimme", sanoi Moze hieman
vakavammasti.

"Tyttö kuolisikin varmasti nälkään, ellei minua olisi", vastasi Wilson
hyväntuulisesti kävellessään tyttöä kohti ja alkaessaan puhua tälle
melko kovasti tultuaan lähemmäksi: "Neiti, minut on valittu kokiksi ja
haluaisin nyt tietää, mitä haluatte päivälliseksi."

Miehet kuulivat hänen sanansa ja nauraa hohottivat jälleen. "Hei, miten
tuo Jim voikaan olla hullunkurinen!" huudahti Anson.

Bo katseli häneen hämmästyneenä. Wilson iski silmää hänelle ja tultuaan
lähemmäksi alkoi hän puhua hänelle hiljaa ja nopeasti.

"Tapasin äsken tuolla metsässä Dalen kesyine puumineen. Hän on tullut
noutamaan teitä. Olen suostunut auttamaan häntä, että saamme teidät
täältä turvallisesti pois. Nyt on teidänkin näyteltävä osanne. Teidän
on tekeydyttävä hulluksi. Ymmärrättekö? Keksikää jotakin omasta
päästänne. En välitä, mitä teette tahi sanotte, kunhan vain olette
olevinanne hullu. Älkääkä pelätkö. Aiomme säikähdyttää nuo miehet
niin, että saan tilaisuuden viedä teidät pois. Sitten illalla tahi
viimeistään huomenna."

Ennenkuin Wilson alkoi puhua, oli Bo surullinen, kalpea ja valmis
milloin tahansa purskahtamaan itkuun. Hän muuttui kumminkin nopeasti
kuunnellessaan näitä sanoja ja kun Wilson lopetti, ei hän enää
näyttänyt samalta tytöltäkään. Hän katseli Wilsoniin ymmärtäväisesti ja
nyökäytti nopeasti päätään.

"Kyllä ymmärrän. Teen voitavani!" kuiskasi hän.

Wilson poistui hyvin hajamielisenä, viekkaan suunnitelmansa
hämmentämänä, eikä hän tullut entiselleen, ennenkuin melkein toveriensa
luona. Silloin alkoi hän hyräillä jotakin vanhaa surullista laulua,
liikkui nopeammasti, korjasi tulta ja alkoi valmistaa päivällistä. Hän
piti kumminkin tarkasti silmällä, mitä ympärillä tapahtui. Hän huomasi
tytön menevän kuusisuojukseen ja tulevan sieltä jälleen ulos hiukset
hajallaan. Wilson katsoi tovereihinsa virnistellen, pudisti sitten
päätään kuin ajatellen, että tilanne alkoi kehittyä.

Pelaavat miehet eivät kumminkaan heti huomanneet, miten tyttö keimaili
ja silitteli pitkää tukkaansa hämmästyttävällä tavalla.

"Hävinnyt!" huudahti Anson kiroten ja heittäen korttinsa menemään.
"Ellei minua ole noiduttu, en osaa ollenkaan pelata!"

"Olet varmasti noiduttu", sanoi Shady Jones ivallisesti. "Vastako se
nyt alkaa sinulle selvitä?"

"Pelaat kuin ojaan uponnut lehmä todellakin", huomautti Moze lyhyesti.

"Pojat, eikö tämä olekin hullua?" sanoi Anson surullisen vakavasti.
"Alan juuri tulla järkiini. Jokin on hullusti. Viime syksystä alkaen
ei meille ole mikään onnistunut, vaan kaikki on mennyt päin mäntyyn.
En syytä ketään, sillä minähän tässä johtaja olen. Onnettomuus seuraa
minua."

"Snake, onnettomuutemme johtuvat kokonaan tuosta tekemästäsi
sopimuksesta siepata tytöt", sanoi Wilson, joka oli kuunnellut. "Sanoin
sen sinulle jo silloin. Ikävyytemme ovat vasta alkaneet ja huomaan
niiden nyt lisäytyvän. Katsokaa."

Wilson viittasi sinnepäin, missä tyttö seisoi hiukset hulmuten hurjasti
pään ja hartioiden ympärillä. Bo kumarteli hyvin kauniisti muutamalle
vanhalle kannolle lakaisten maata nöyryydessään suortuvillaan.

Anson säpsähti ja näytti hämmästyvän äärettömästi, vallan
naurettavasti. Ja nuo toiset miehet tuijottivat, ollen yhtä ymmällä
kuin heidän johtajansakin.

"Mikä kumma häntä nyt vaivaa?" kysyi Anson epäilevästi. "Hänen
tukkansahan on aivan hajallaan. Mutta hän ei näytä tekevän tuota
iloissaankaan."

Wilson naputti otsaansa merkityksellisesti kädellään. "Säikähdin häntä
oikein tänä aamuna", kuiskasi hän.

"Miten niin?" huudahti Anson uskomatta korviaan.

"Ellei hän ole hullu, en eläessäni ole nähnyt ketään hullua naista",
sanoi Shady Jones. Hänen tavastaan pudistaa päätään olisi voitu luulla,
että hän alituisesti oli ollut tekemisissä naisten kanssa.

Moze oli niin säikähtynyt, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.

"Näin sen tulevan", selitti Wilson melko kiihkeästi. "Pelkäsin
kumminkin ilmaista sitä. Kiusasitte minua hänellä. Nyt sentään toivon,
että olisin puhunut."

Anson nyökäytti vakavasti päätään. Hän ei uskonut oikein näkemäänsä,
mutta todistukset tuntuivat kumoamattomilta. Hän lähestyi tyttöä askel
askeleelta, ikäänkuin tämä olisi ollut joku vaarallinen ja selittämätön
kapine. Wilson seurasi häntä ja toisia näytti vastustamattomasti
haluttavan lähteä mukaan.

"Kuulehan, tyttöseni!" huudahti Anson käheästi.

Tyttö suoristi ylpeästi hennon vartalonsa. Levällään olevien hiusten
välistä loistivat hänen silmänsä luonnottomasti Ansonia vastaan, mutta
hän ei suvainnut vastata sanaakaan.

"Kuulehan, Raynerin tyttö", lisäsi Anson hitaasti, "mikä sinua
oikeastaan vaivaa?"

"Herra, puhutteko minulle?" kysyi Bo arvokkaasti.

Shady Jones tointui hämmennyksestään ja huomasi kai tilanteessa jotakin
naurettavaa, koska hänen tummat kasvonsa alkoivat liikahdella.

"Kyllä!" huohotti Anson raskaasti.

"Ophelia odottaa käskyjänne, herra. Olen ollut kokoamassa kukkia",
sanoi Bo suloisesti näyttäen tyhjiä käsiään, kuin niissä olisi ollut
kukkavihko.

Shady Jones purskahti hillittömään nauruun. Siihen ei kumminkaan kukaan
muu yhtynyt ja nopeasti aiheutti se hänelle ikävyyksiä, sillä tyttö
hyökkäsi nyt hänen kimppuunsa.

"Mitä sinä, sammakko, kurnutat? Roisto, sinut olisi pieksettävä ja
kytkettävä rautoihin!" huusi hän kiihkeästi.

Shadyssä tapahtui huomattava muutos ja hän oli kaatua peräytyessään.
Sitten näpsäytti Bo sormiaan Mozen nenän alla.

"Sinä musta paholainen! Mene matkoihisi! Kuuletko!"

Anson kokosi sen verran rohkeutta, että hän koski Bohun.

"Kuulehan nyt, Ophelia --"

Ehkä hän koetti rauhoittaa Bota, mutta tämä huusi ja hyppäsi
takaisinpäin kuin palohaavan saanut. Hän huusi kimeästi ja hurjasti:

"Sinä! Sinä!" Hän viittasi sormellaan Ansoniin. "Sinä naistenrääkkääjä!
Miksi hylkäsit vaimosi?"

Anson muuttui ensin tummanpunaiseksi, mutta kalpeni sitten hitaasti.
Tyttö oli nähtävästi osunut umpimähkään hyvin arkaan paikkaan.

"Ja nyt on piru muuttanut sinut käärmeeksi, pitkäksi suomuiseksi
käärmeeksi, jolla on viheriät silmät! Huh! Kun paimeneni löytää sinut,
ryömit kyllä pian vatsallasi. Ja hän polkee sinut tomuun."

Bo liukui nyt heidän luotaan alkaen pyöriä somasti käsivarret leveällä
ja hiukset hulmuten. Sitten hän nähtävästi unhottaen tuijottavat
miehet alkoi laulaa hiljaa jotakin suloista laulua. Tanssittuaan
vielä muutaman männyn ympärillä livahti hän lopulta pieneen viheriään
majaansa, josta pian alkoi kuulua hyvin surullista vaikeroimista.

"Voi, millainen häpeä!" huudahti Anson. "Tuo hieno terve ja rohkea
tyttönen on nyt mennyttä kalua. Hän on nyt aivan rutihullu!"

"Niin, sanopas muuta", huomautti Wilson. "Ja muille se tuottaa yhä
enemmän ikävyyksiä. Tilanne oli jo kehno ennenkin, mutta nyt se muuttuu
aivan sietämättömäksi. Enkö sitä jo sinulle sanonut, Anson? Varoitin
sinua. Kysy Shadylta ja Mozelta, he kyllä ymmärtävät asian."

"Onnemme on ainiaaksi mennyttä", ennusti Shady surullisesti.

"Tämä musertaa minut kokonaan, Anson", mumisi Moze.

"Hullu nainen hallussani! Ellei tämä nyt jo ole liikaa niin ei
mikään!" huudahti Anson surullisesti poistuessaan. Ollen tietämätön,
taikauskoinen ja todennäköisten asioiden järkyttämä, kuvitteli hän
lopultakin olevansa pahojenhenkien riivaama. Kun hän heittäytyi
istumaan muutamalle käärylle, vapisivat hänen punakarvaiset kätensä.
Shady ja Moze muistuttivat myöskin paria viimeisillään olevaa miestä.

Wilsonin jännittyneet kasvot liikahtelivat, kun hän käänsi ne pois
nähtävästi tukahduttaakseen jonkunlaisen tunnepuuskan. Juuri silloin
pääsi Ansonilta jyrisevä kirous.

"Hullu tahi ei, kultaa minä kumminkin hänellä ansaitsen!" raivosi hän.

"Mutta mies, ole nyt toki järkevä. Aiotko sinäkin tulla hulluksi?
Sanoinhan sinulle jo, että joukkomme on tuomittu perikatoon. Et voi
saada mitään hänestä", sanoi Wilson harkitusti.

"Miksi en?"

"Koska meitä ajetaan takaa. Emme voi piiloutua mihinkään. Päivän tahi
parin kuluttua saamme lyijyä nahkaamme."

"Ajetaan takaa! Mistä olet tullut sellaiseen luuloon? Näinkö pian?"
kysyi Anson nostaen päätään kuin iskevä käärme. Toisetkin miehet
osoittivat nopeata mielenkiintoa.

"Ei se mikään luulo ole, sillä en ole nähnyt ketään. Tunnen sen
kumminkin luissani. Kuulen jonkun tulevan jäljessämme koko ajan,
erittäinkin öisin. Joku järkkymätön mies on varmasti kintereillämme."

"Jos näen tahi kuulen jotakin, isken tyttöä päähän ja sitten lähdemme
matkoihimme täältä", vastasi Anson synkästi.

Wilson syöksähti nopeasti eteenpäin, vihaisesti ja niin kiihkeästi,
ettei sellainen ollut ollenkaan hänen tapaistaan. Miehet tuijottivatkin
häneen hämmästyneinä.

"Silloin on sinun jumalauta muserrettava Jim Wilsonin pää ensin!" sanoi
hän yhtä omituisella äänellä, kuin hänen käyttäytymisensäkin oli.

"Jim, rupeaisitko vastustamaan minua?" huudahti Anson kohotetuin
käsivarsin arvokkaasti ja lämpimästi.

"Minäkin alan tulla niin pyörälle päästäni, että mieluummin saat
murskata sen, ennenkuin annan sinun murhata tuon pienen tyttö-raukan,
jonka olet tehnyt hulluksi."

"Jim, en punninnut sanojani", vastasi Anson. "Ja palataksemme
asiaan, alan minäkin olla aivan sekaisin. Olemme kaikki monen hyvän
whiskyryypyn tarpeessa."

Hän koetti karkoittaa mielestään kaiken synkkyyden ja pelon, mutta ei
onnistunut. Toverit eivät auttaneet hänen yritystään ollenkaan. Wilson
poistui nyökäytellen päätään.

"Anson, anna Jimin olla rauhassa", kuiskasi Shady. "Olet mieletön
vastustaessasi häntä, kun hän on noin kiihoittunut. Jim on kyllä
uskollinen, mutta sinun on oltava varovainen."

Moze ilmaisi kantansa nyökäyttäen synkästi.

Kun pelaaminen aloitettiin jälleen, ei Anson siihen enää yhtynytkään.
Toisetkaan, Moze ja Shady, eivät näyttäneet olevan siihen niin
innostuneita kuin tavallisesti. Anson paneutui lopulta pitkäkseen
nojaten päänsä satulaan. Hän tuijotti koko ajan tuohon pieneen
suojukseen, jossa vangittu tyttö pysytteli piilossa. Sieltä kuului
silloin tällöin hiljaista laulua tahi luonnotonta naurua, joka
kantautui aukion poikki. Wilson oli niin syventynyt ruoanlaittoon,
ettei hän nähtävästi kuullut mitään. Äkkiä hän kutsui miehet aterialle,
mitä pyyntöä nämä niin vastahakoisesti ja vaiti ollen noudattivat kuin
he sillä olisivat osoittaneet jonkunlaista suosiota kokille.

"Snake, eiköhän minun pitäisi viedä hieman ruokaa tytöllekin?" kysyi
Wilson.

"Tarvitseeko sinun kysyä sitä minulta?" tiuskaisi Anson. "Hänen on
pakko syödä, vaikka sitten ruoka olisi tukittava hänen kurkkuunsa."

"En ole siihen hyvinkään halukas", vastasi Wilson, "mutta voinhan
tuon sentään tehdä, koska te muut tunnutte olevan siihen hyvin
vastahakoisia."

Otettuaan lautasen ja kupin lähestyi hän vastahakoisesti tuota pientä
suojusta ja pisti päänsä ovesta sisään. Valpas ja huomiokykyinen tyttö
oli nähtävästi huomannut hänen tulonsa. Kaikissa tapauksissa tervehti
hän Wilsonia varovaisesti hymyillen.

"Jim, olinko mielestänne hyvä?" kuiskasi hän.

"Neiti, niin taitavaa näyttelijätärtä en luullakseni ole milloinkaan
nähnyt", vastasi Wilson hiljaa. "Olitte kumminkin pilata kaikki
liioittelemisella. Ilmoitan nyt Ansonille, että olette sairas --
myrkytetty tahi jotakin muuta hirveää. Odottakaamme sitten iltaa. Dale
varmaankin saapuu silloin avuksemme."

"Voi, olen hirveästi jännittynyt saadakseni lähteä", huudahti Bo. "Jim
Wilson, en unhota teitä milloinkaan elämässäni."

Wilson näytti suuresti hämmästyvän.

"Neiti, olen koettanut tehdä vain parhaani, mutta tuloksista en mene
takuuseen. Olkaa kärsivällinen, rohkea, älkääkä säikähtykö. Toivoakseni
voin Dalen kanssa pelastaa teidät tästä."

Vedettyään päänsä pois hän nousi ja palasi nuotiolle, missä Anson
odotti uteliaana.

"Jätin ruoan sinne, mutta hän ei siihen koskenutkaan. Hän näyttää
olevan jotenkin sairas, lieneekö saanut myrkytyksen."

"Jim, olin kuulevinani sinun puhuvan", sanoi Anson.

"Niin puhuinkin. Koetin häntä taivuttaa. Hän ei ole mielestäni niin
järjetön kuin äsken, mutta hän makaa siellä melkein kaksinkerroin ja on
hyvin sairas."

"Yhä pahempaa siis", murahti Anson hampaittensa välistä. "Ja missä
Burtkin viipyy? Nyt on jo keskipäivä ja hän lähti varhain. Hänestä ei
tule milloinkaan metsämiestä. Nytkin on hän luultavasti eksynyt."

"Joko niin, tahi sitten on häntä kohdannut jokin muu", vastasi Wilson
miettiväisesti.

Anson heristi suurta nyrkkiään ja kirosi julmasti partaansa sellaisen
miehen tapaan, jonka rikostoverit ja välineet, onni ja itseluottamus
olivat pettäneet. Hän heittäytyi muutaman puun juurelle ja jonkun ajan
kuluttua, kun hänen vihansa oli haihtunut, näytti hän vaipuvan uneen.
Moze ja Shady jatkoivat peliään. Wilson käveli edestakaisin, istui
hetkisen ja läksi sitten katsomaan hevosia jälleen, kiersi notkon ja
palasi taasen leiriin. Iltapäivän tunnit kuluivat hitaasti, koska ne
olivat jonkunlaisia odotustunteja. Kun katsoi miehiin, voi helposti
huomata heidän kasvoillaan saman odottavan ilmeen.

Auringonlaskun aikaan muuttui notkon kullanväri epämääräiseksi synkäksi
hämäräksi. Anson kääntyi, haukotteli ja istuutui. Kun hän katsoi
ympärilleen hakien selvästi Burtia, hänen kasvonsa synkistyivät.

"Eikö Burtia ole vieläkään näkynyt?" kysyi hän.

Wilson näytti hieman hämmästyvän. "Snake, et suinkaan odota Burtia
enää?"

"Tietysti odotan! Miksi en odottaisi?" tiuskaisi Anson. "Milloin
muulloin tahansa olisimme lähteneet häntä etsimään, emmekö olisikin?"

"Milloin muulloin tahansa ei ole sama kuin nyt, Burt ei tule enää
milloinkaan takaisin", sanoi Wilson varmasti ja lopullisesti.

"Joutavia! Täyttävätkö mielesi jälleen nuo samat omituiset aavistukset
kuin äskenkin, tuollaiset yliluonnolliset, joita et voi selittää?"

Ansonin kysymykset olivat katkerat ja ivalliset.

"Kyllä. Ja, Snake, kysyn sinulta nyt samaa: Eikö sinunkin mielessäsi
liiku jotakin samantapaista?"

"Ei!" karjaisi johtaja hurjasti, mutta tämä kiihkeä purkaus osoitti
vain, että hän valehteli. Tästä purkauksesta, joka oli tulinen muisto
hänen luonteensa vanhoista ja urhoollisista vaistoista, laskeutuisi
hän nopeasti aivan mielettömyyteen asti, ellei joku nopea muutos
vaihtaisi hänen onneaan paremmaksi. Ja sellaisille raaoille ja
hillittömille luonteille kuin hänen merkitsi tuollainen mielettömyys
toivotonta tilannetta, toivotonta tapausten kehittymistä ja toivotonta
intohimojen kokoamista, joiden tarkoitus on vain jakaa ja ottaa vastaan
onnettomuuksia, verta ja kuolemaa.

Wilson lisäsi hieman puita nuotioon ja syödä nutusteli sitten muutamia
laivakorppuja. Kukaan ei pyytänyt häntä keittämään eivätkä muutkaan
yrittäneetkään. Vuorotellen menivät miehet hakemaan eväsvarastosta
hieman leipää ja lihaa.

Sitten he odottivat, kuten miehet, jotka eivät tiedä, mitä he
odottavat, mutta kumminkin vihaavat ja pelkäävät tuota odottamaansa.

Notkossa vallitseva hämärä oli luonnollisesti omituista ilman
tihenemistä. Se oli pimeän ja valon sekoitusta, joka muodosti harmaita
pitkiä varjoja.

Hevosten korskuminen ja hyppiminen säikähdytti äkkiä miehiä.

"Hevoset pelkäävät jotakin", sanoi Anson nousten. "Tulkaa, niin mennään
katsomaan."

Moze seurasi häntä ja he katosivat hämärään. Pian kuului kovempaa
kavioiden kapsetta, sitten viidakon rasahtelua ja miesten kovia
huutoja. Vihdoin palasivat miehet taluttaen kolmea hevosta, jotka he
sitoivat kiinni notkon reunalla kasvaviin puihin.

Nuotion valossa näyttivät Ansonin kasvot synkiltä ja vakavilta.

"Jim, hevoset ovat arempia kuin antiloopit", sanoi hän. "Otin
omani kiinni ja Moze pari muuta. Loput laukkasivat tiehensä meidän
lähestyessämme niitä. Joku peto on säikähdyttänyt ne pahasti. Meidän on
kaikkien kiiruhdettava sinne pian."

Wilson nousi pudistaen päätään miettiväisesti. Samalla rikkoi
hiljaisuuden säikähtyneen hevosen kimakka ja pelästynyt hirnunta.
Se piteni huudoksi, katkesi ja loppui. Sitten seurasi pelokasta
korskuntaa, hyppimistä, rasahtelua, kavioiden kapsetta ja pensasten
kahinaa, sitten kovempaa hyppimistä ja kolinaa sekä katkonaista kovaa
hirnumista.

"Ne ovat pillastuneet!" huusi Anson kiiruhtaen oman hevosensa luo,
jonka hän oli sitonut notkon laitaan. Se oli muutenkin suuri ja
villinnäköinen, saati sitten nyt, kun se korskui ja koetti päästä
irti. Anson ehti sen luo juuri ajoissa, ja kaikki hänen voimansa
olivat tarpeen sen rauhoittamiseksi. Vasta sitten kun tuo rasahteleva,
korskahteleva ja hyppivä temmellys oli hiljennyt ja lakannut kuulumasta
harjulta, uskalsi hän poistua säikähtyneen lemmikkinsä luota.

"Paenneet, hevosemme ovat paenneet! Kuulitteko sitä elämää?" huudahti
hän kalpeana.

"No johan nyt toki. Lauma on nyt hajonnut kaikkiin ilman suuntiin",
vastasi Wilson.

"Emme saa niitä milloinkaan takaisin, vaikka eläisimme vielä sata
vuotta", selitti Moze.

"Se tekee meistä lopun, Snake Anson", lisäsi Shady Jones
miettiväisesti. "Hevoset ovat nyt karanneet. Voit lähettää
lentosuukkosen niiden jälkeen. Niiden jalat eivät olleet sidotut ja
ne pelästyivät hirveästi jotakin. Ne hajautuivat tuossa sekasorrossa
pääsemättä enää milloinkaan yhteen. Huomaatko nyt, millaiseen pulaan
olet meidät saattanut?"

Tämän kolmannen syytöksen voimasta istuutui joukon johtaja järkytettynä
ja vaiti ollen. Toisetkin vaikenivat ja vähitellen vallitsi notkossa
täydellinen hiljaisuus. Yö koitti mustana, synkkänä, kolkkona ja
tähdettömänä. Tuuli humisi heikosti ja puro lauloi omituista lauluaan,
milloin sointuvasti, milloin kumeasti. Se ei ollut milloinkaan
samanlaista -- joskus se jyrisi kuin kaukainen ukkonen, joskus taasen
kohisi kuin vesi olisi syöksynyt syvään kuiluun ja joskus kolisi kuin
nopeassa virrassa olevat kivet. Mustaa kallioseinää ei voitu nähdä,
mutta kumminkin oli sieltä häämöttävinään omituisia kasvoja; suuret
männyt näyttivät aivan kohtisuorilta ja varjot olivat tummia, liikkuvia
ja muuttuvia. Nuotion lepattava valo kierteli suuria runkoja ja valaisi
haaveellisesti mietteihinsä vaipuneita miehiä. Se ei muutenkaan palanut
eikä räiskynyt iloisesti, sillä ei ollut minkäänlaista hehkua, ei
säkeniä, ei valkoista sydäntä eikä punaisia tummenevia kekäleitä.
Miehet koettivat vuoroittain kuin yhteisestä sopimuksesta saada tulen
kirkkaammasti palamaan. Mutta, koottu vähäinen puumäärä oli lahoa, joka
leimahti vain hetkeksi sammuakseen taasen melkein heti.

Jonkun ajan kuluttua ei ainoakaan mies puhunut, ei liikkunut, eipä edes
tupakoinut, vaan tuijotti vain synkästi tuleen. Jokainen oli vaipunut
omiin ajatuksiinsa ja jokaisen yksinäinen mieli oli tiedottomasti
täynnä tulevaisuuden epäilyksiä. Tämä ajattelemiselle omistettu tunti
erotti nämä toverukset toisistaan.

Öisin ei mikään ole samannäköistä kuin päivisin. Onnen ja runsauden
päivinä, menneissä tuimissa taisteluissa ja monissa tulevissa erosivat
nämät miehet niin suuresti nykyisestä tilastaan kuin tämä pimeä yö
erosi heidän odottamastaan kirkkaasta päivästä. Vaikka Wilson pettikin
suuresti tovereitaan tuon avuttoman tyttö-raukan vuoksi eivätkä häntä
niin ollen järkyttäneet minkäänlaiset ahdistavat eivätkä taikauskoiset
luulot, oli hän kumminkin ehkä enemmän tietoinen uhkaavasta
onnettomuudesta kuin toiset.

Heidän tekemänsä paha puhui heille luonnosta ja pimeydestä, ja jokainen
heistä selitti sen oman pelkonsa tahi toivonsa mukaan. Vallitsevin
tunne oli kumminkin pelko. He olivat vuosikausia eläneet aina
jonkunlaisen pelon vallassa, peläten milloin rehellisiä miehiä tahi
kostoa, milloin takaa-ajoa tahi nälkää, milloin juoman tahi kullan
puutetta, milloin verta tahi kuolemaa, milloin onnea tahi tilaisuuksia
tahi jotakin salaperäistä nimetöntä voimaa. Vaikka Wilson olikin
oikea pelottoman miehen perikuva, kalvoi hänen mieltään kumminkin
kuluttavin ja selittämättömin pelko, mitä ajatella voidaan, nimittäin
sellainen, että hänen oli ehkä piakkoin pakko tehdä hänen miehuudelleen
ala-arvoisia tekoja.

Siten he istuivat kumarassa nuotion ääressä miettien, koska toivo
tuntui jo melkein sammuneelta, kuunnellen, koska tuo kummallinen ja
synkkä pimeys tuulenhuminoineen ja kumeine puronkohinoineen pakotti
heitä kuuntelemaan, odottaen unta ja toivoen tuntien nopeata kulumista,
jotta he näkisivät, mitä oli tulossa.

Ja näytti olevan määrätty, että Anson ensimmäiseksi sai aavistaa
lähestyvän uhkaavan turmion ankaruutta.



XXIII.


"Kuunnelkaa!"

Anson kuiskasi tuon kiihkeästi. Hän istui aivan liikkumatta, mutta
katse harhaili sinne tänne, vapisevan korkealle kohotetun etusormen
vaatiessa hiljaisuutta.

Kolmas vielä omituisempi ääni säesti tuulen kummallista huminaa ja
puron kumeaa ivallista kohinaa. Sitä voitiin tuskin erottaa, sillä niin
erinomaisen heikkoa valitusta tahi ulvontaa se oli. Se täytti noiden
toisten äänien väliajat.

"Jos tuo on joku peto, ei se ole kaukana", kuiskasi Anson.

"No ei se nyt lähelläkään ole", sanoi Wilson.

Shady Jones ja Moze olivat samalla tavoin eri mieltä.

Kun valitus loppui, hengittivät kaikki jälleen vapaammin ja vaipuivat
entisiin asentoihinsa nuotion viereen. Läpitunkematon musta seinä
ympäröi nuotion valaisemaa pientä tilkkua, ja tuossa ympyrässä olivat
nuo ajatuksiinsa vaipuneet miehet keskellä, sammuvan nuotion ympärillä,
nuo muutamat pystysuorat männyt ja puihin kiinnitetyt hevoset toisessa
päässä. Hevoset tuskin liikkuivat paikoiltaan, ja niiden pystyssä
olevat valppaat päät todistivat niidenkin hyvin huomaavan yön
omituisuudet.

Silloin tavattoman pitkän hiljaisuuden jälkeen kohosi tuo omituinen
ääni vähitellen surkeaksi vaikeroimiseksi.

"Tuo hullu tyttököhän siellä itkee", arveli Anson.

Nähtävästi hänen toverinsa hyväksyivät tämän selityksen tuntien yhtä
suurta helpotusta kuin äänen vaiettuakin.

"Luultavasti", myönsi Jim Wilson vakavasti.

"Jos tuo tyttö marisee koko yön, emme saa unen hiventäkään silmiimme",
murisi Shady Jones.

"Oikein selkääni karmii", sanoi Moze.

Wilson nousi aloittaakseen jälleen miettiväisen kävelynsä pää kumarassa
ja kädet selän takana. Hän oli kuin hämmingin ruumiillistunut kuva.

"Jim, istuudu. Sinä hermostutat vain minua", sanoi Anson ärtyisästi.

Wilson nauroi todellakin, mutta hiljaa, kuin hillitäkseen omituista
huviaan.

"Snake, uskallan hevoseni ja revolverini laivakorppua vastaan, että
voin noin kuuden sekunnin kuluttua temmeltää samoin kuin nuo hevoset."

Ansonin laiha leuka laskeutui jo molemmat toiset katsoivat häneen
suurin silmin. He tiesivät varmasti, ettei Wilson ollut juovuksissa,
minkä vuoksi he eivät ollenkaan käsittäneet häntä.

"Jim Wilson, alatko hermostua?" kysyi Anson käheästi.

"Ehkä. Jumala sen vain tietää. Mutta kuulehan, Snake, olet kai nähnyt
ja kuullut ihmisten korisevan?"

"Tarkoitatko kuollessaan?"

"Tarkoitan."

"Kyllä, ainakin pari kertaa", vastasi Anson julmasti.

"Mutta et ole milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan pelosta tahi
kauheasta säikähdyksestä?"

"En muistaakseni ikinä."

"Mutta minäpä olen. Ja samaa aavistaa Jim Wilson nytkin", sanoi hän ja
jatkoi itsepäistä kävelyään.

Anson ja hänen molemmat toverinsa katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.

"Joutavia! Sanopas, mitä tuo asia meihin kuuluu?" kysyi Anson hetken
kuluttua.

"Tyttö on kuolemaisillaan", vastasi Wilson äänellä, joka läjähti kuin
ruoskanlyönti.

Nuo kolme miestä jäykistyivät istuimillaan uskomatta kuulemaansa
todeksi, mutta olivat vastustamattomasti kumminkin tämän pimeän,
kammottavan ja pahaenteisen hetken aiheuttamien tunteiden järkyttämiä.

Wilson käveli valopiirin laitaan mumisten itsekseen ja palasi jälleen
takaisin, sitten hän meni hieman etemmäksi, melkein näkymättömiin,
mutta tuli vielä nytkin takaisin. Kolmannella kerralla hän kumminkin
katosi kokonaan yön läpitunkemattomaan pimeyteen. Nuo kolme miestä
liikuttivat tuskin lihastakaan katsoessaan paikkaan, jonne hän oli
hävinnyt. Wilson tuli kumminkin muutamien hetkien kuluttua horjuen
takaisin.

"Hän on jo melkein lopussa", sanoi hän synkästi. "Hermoihini koski, kun
tunnustelin hänen kasvojaan. Tuo hirveä vaikeroiminen syntyy, kun hän
hengittää. Se on kuin kuolevan korinaa, ainoastaan pitkäveteistä lyhyen
asemesta."

"Jos hän on jo alkanut korista, loppuu hän kyllä pian", sanoi Anson.
"En ole nukkunut kolmeen yöhön. Miten whisky nyt minulle maistuisikaan."

"Snake, tuota sinä nyt alituisesti jankutat", huomautti Shady Jones
äreästi.

Notkossa oli hyvin vaikea määritellä äänen suuntaa, mutta jokainen
aivan tyynesti ajatteleva mies olisi voinut sanoa, että tuon
omituisen vaikeroimisen kovuus johtui eri etäisyyksistä ja asemista.
Äänekkäimmillään ollessaan oli se kuin valitusta. Mutta nämä miehet
kuuntelivat hermoillaan.

Lopulta se lakkasi äkkiä.

Wilson poistui jälleen joukosta ja katosi yöhön. Hänen poissaoloaan
kesti kauemmin kuin äsken, mutta vihdoin tuli hän nopeasti takaisin.

"Hän on kuollut!" huudahti hän vakavasti. "Tuo viaton lapsi, joka ei
ole milloinkaan tehnyt kenellekään mitään pahaa ja jonka katseleminen
teki jokaisen miehen paremmaksi, on nyt siis kuollut. Anson, sinulla on
varmasti paljon maksettavaa, kun aikasi koittaa."

"Mitä sinä lörpöttelet?" kysyi johtaja vihaisesti. "Hänen verensä ei
ole tahrannut käsiäni."

"Onpahan!" huusi Wilson pudistaen nyrkkiään Ansonille. "Ja pian sen
olet näkeväkin! Tunnen koston tulevan ja tunnen jotakin muutakin."

"Joutavia! Hän on kai vain nukahtanut", selitti Anson vapisten
noustessaan. "Antakaa minulle palava kekäle."

"Älä ole niin hullu, että menet juuri kuolleen hullun tytön luo",
vastusti Shady Jones.

"Miksi en menisi? Kuka tämän joukon päällikkö on, haluaisin sen
mielelläni tietää?" Anson tarttui muutamaan kekäleeseen, jonka toisessa
päässä oli tuli. Se kädessään lähestyi hän tuota suojusta, jossa
kuolleen tytön luultiin olevan. Hänen tulisoihdun valaisema laiha
vartalonsa sopi hyvin mustaan ympäristöön. Kuta lähemmäksi hän pääsi
suojusta, sitä hitaammin hän käveli, kunnes hän kokonaan pysähtyi ja
kumartui katsomaan sisään.

"Hän on mennyt!" huusi hän käheästi värisevällä äänellä.

Sitten soihtu sammui ja kekäleen pää hehkui enää vain punaisena. Hän
heilutteli sitä, mutta se ei syttynyt palamaan. Hänen tarkasti katsovat
toverinsa kadottivat hänen pitkän vartalonsa näkyvistään ja samoin myös
tuon hehkuvan kekäleen. Pikimusta pimeys nieli hänet. Muutamiin hetkiin
ei kuulunut mitään. Jälleen tuulen humina ja tuo omituinen, ivallinen,
kumea kohina valtasivat paikan. Sitten kuului jonkun rasahtelua, ehkä
tuulen aiheuttamaa, ikäänkuin sivulle työnnettyjen kuusen oksien
pehmeätä kahinaa. Sitä seurasi hypähtelevän miehen askelten kumeata
kapsetta. Anson tuli juosten takaisin. Hän oli aivan hurjannäköinen
kalpeine kasvoineen ja pelokkaine kuopistaan pullistuneine silmineen.
Oikeassa kädessä oli revolveri.

"Kuulitteko vai näittekö jotakin?" huohotti hän katsoen taakseen ja
sitten ympärilleen, ja lopuksi tovereihinsa.

"Emme. Minä ainakin koetin sekä katsella, että kuunnella", vastasi
Wilson.

"Anson, ei siellä mitään ollut", selitti Moze.

"En ole siitä niinkään varma", sanoi Shady Jones epäilevin ja
tuijottavin silmin. "Luulin kuulevani jotakin kahinaa."

"Hän ei ollut siellä!" huudahti Anson peläten ja ihmetellen. "Tyttö on
kadonnut! Soihtuni sammui enkä voinut nähdä. Ja juuri silloin tunsin
jotakin tapahtuvan. Pyörähdin nopeasti katsomaan ja ellen sittenkin
huomannut suurta harmaata otusta, olen hullumpi kuin tuo tyttö. En
kumminkaan voi vannoa tunteneeni muuta kuin tuulen puuskan, joka vinkui
korvissani."

"Hävinnytkö?" huudahti Wilson hyvin järkytettynä. "Miehet, jos asia on
niin, niin ehkä hän ei ollutkaan kuollut, vaan lähti vaeltamaan pois.
Mutta hän oli kuollut, vannon sen, sillä hänen sydämensä oli lakannut
sykkimästä."

"Luullakseni lähden tieheni täältä", sanoi Shady Jones synkästi
noustessaan. Kun Moze huomasi hänen tekonsa, ilmestyi hänen tummille
kasvoilleen paljon puhuva ilme.

"Jim, jos hän nyt kerran on kuollut ja lähtenyt vaeltamaan, niin mitä
hittoa luulet tästä kaikesta seuraavan?" kysyi Anson käheästi. "Mutta
se näyttää vain sellaiselta. Olemme kaikki hermostuneita. Koettakaamme
tyyntyä ja keskustella järkevästi."

"Anson, maailmassa on paljon sellaista, mitä et sinä enkä minäkään
tiedä", vastasi Wilson. "Maailmanloppu tulee kumminkin joskus ja ehkä
se nyt voi olla jo hyvinkin lähellä. En ole ollenkaan hämmästynyt --"

"Kas tuolla taasen!" huudahti Anson kääntyen ja tähdäten revolverillaan.

Miesten ja puiden takana vilahti jotakin harmaata ja suurta, ja sitä
seurasi huomattava tuulen puuska.

"Kuulehan, Snake, ei siellä ollut mitään", sanoi Wilson hetken kuluttua.

"Mutta minäkin kuulin", kuiskasi Shady Jones.

"Tuulenpuuskahan tuo vain levitteli savua nuotiosta", sanoi Moze.

"Panen vaikka sieluni pantiksi, että takanani oli jotakin", selitti
Anson tuijottaen pimeään.

"Kuunnelkaamme, päästäksemme asiasta varmuuteen", ehdotti Wilson.

Miesten rikollisista ja levottomista kasvoista voi lepattavan nuotion
valossa selvästi nähdä, miten jokainen heistä pelkäsi suunnattomasti.
He seisoivat kuin kuvapatsaat katsellen ja kuunnellen.

Muutamat äänet rikkoivat vain tuon omituisen hiljaisuuden. Hevoset
huokaisivat silloin tällöin raskaasti, mutta eivät liikahtaneetkaan
paikoiltaan, ja mäntyjen oksia heiluttelevan tuulen synkkä ja
surullinen humina sekoittui puron kumeaan kohinaan. Ja ainoastaan nämä
tavalliset äänet kiinnittivät huomion hiljaisuuden laatuun. Autiuden
hengittävä ja yksinäinen tuntu vallitsi tuossa pimeässä notkossa
ja synkkä yö tuntui kätkevän helmaansa tuntemattomia salaisuuksia.
Ainoastaan kuuntelevasta pahasta omastatunnosta voivat nuo luonnon
mitä rauhallisimmat, kauneimmat ja surullisimmat äänet tuntua kutsuvan
helvetin säveliltä.

Äkkiä muudan lyhyt ja kimeä kiljunta rikkoi tuon painostavan ja ladatun
hiljaisuuden.

Ansonin suuri hevonen nousi pystyyn pieksäen ilmaa etujaloillaan ja
tuli sitten taasen jymähtäen maahan. Toiset hevoset vapisivat pelosta.

"Eikö tuo ollut puumin ääni?" kysyi Anson käheästi.

"Minusta se kuulosti naisen huudolta", vastasi Wilson näyttäen
vapisevan kuin lehdet tuulessa.

"Silloin olin oikeassa. Tyttö on hengissä ja kuljeskelee tuolla
metsässä huudellen noin kamalasti", sanoi Anson.

"Kuljeskelee kyllä, mutta hän on kuollut."

"Jumala varjelkoon, eihän sellainen voi olla mahdollista."

"No ellei hän kuljeskele siellä kuolleena, on hän kumminkin melkein
kuollut", vastasi Wilson alkaen kuiskailla itsekseen.

"Jos vain olisin aavistanut, mitä tämä sopimus meille aiheuttaa,
olisin ampunut Beasleyn sen sijaan että rupesin kuuntelemaan hänen
houkutuksiaan. Minun olisi myös pitänyt iskeä tuon tytön pää mäsäksi
ollakseni varma hänen vaitiolostaan. Jos hän kulkee tuolla metsässä
huutaen tuolla tavoin, niin --"

Hänen äänensä sammui, kun metsästä kuului ohut, rikkova ja kimeä
huuto, joka hieman muistutti ensimmäistä, mutta ei ollut niin villi.
Se kuului selvästi kalliolta. Ja tuon pikimustan notkon toiselta
puolelta kantautui miesten korviin tuskissaan olevan naisen järkyttävää
vaikerrusta, joka oli villiä, ahdistavaa ja surullista.

Ansonin hevonen katkaisi marhamintansa ja hypähti niin nopeasti
taaksepäin, että se oli kaatua muutamaan kallioisessa maassa olevaan
matalaan syvänteeseen. Anson sai sen kiinni ja veti sen lähemmäksi
tulta. Toisetkin hevoset vapisivat ja tempoilivat. Moze juoksi niiden
väliin hillitsemään niitä. Shady Jones heitti uusia oksia tuleen. Siitä
kohosi rätisten ja säkenöiden kirkas liekki, joka paljasti Wilsonin
seisomassa traagillisessa asennossa. Hänellä oli käsivarret levällään
ja silmät tuijottivat kiinteästi tummiin varjoihin.

Tuo omituinen eloisa ääni ei uudistunut, mutta tuo toinen, joka
muistutti kuolemantuskissa vaikeroivan naisen valitusta, rikkoi
hiljaisuuden jälleen. Se jätti jälkeensä värisevän kaiun, joka hiljaa
häipyi kuulumattomiin. Sitten muuttui kaikki jälleen hiljaiseksi ja
pimeys tuntui vain synkkenevän. Miehet odottivat ja kun he alkoivat
hieman rauhoittua, toistui huuto uhkaavan lähellä, juuri puiden
takana. Se oli inhimillinen -- tuskan ja pelon ruumiillistunut ääni,
joka ilmaisi kovaa taistelua tämän elämän puolesta kuolemaa vastaan.
Tuo huuto oli niin selvä, erikoinen ja ihmeellinen, että kuuntelijat
vääntelivät itseään, ikäänkuin he olisivat nähneet tuon viattoman,
hellän ja kauniin tytön revittävän kappaleiksi heidän nähtensä. Se
oli täynnä epäilyä ja vapisi kuoleman kauhusta, sen ihmeellinen voima
oli sen villissä, tuossa itsepuolustuksen kauniissa ja aavemaisessa
säveleessä.

Joukon johtaja laukaisi revolverinsa toivottomuudessaan pimeään
metsään, josta huuto kuului. Sitten oli hänen pakko hillitä hevostaan
estääkseen sen laukkaamasta tiehensä. Laukauksen jälkeen seurasi
lyhytaikainen hiljaisuus, hevoset tyyntyivät ja miehet kokoutuivat
tulen ääreen pitäen kumminkin marhaminnoista lujasti kiinni.

"Jos se oli puuma, karkoitti tämä sen tiehensä", sanoi Anson.

"Varmasti, mutta se ei ollut puuma", vastasi Wilson. "Odottakaa, niin
näette."

He odottivat kaikki kuunnellen kukin omalta suunnaltaan, seuraten
silmillään kaikkea ja peläten jo omaa varjoaankin. Kerran vielä tuulen
humina, puron ivallinen syvä kohina, nauru ja lorina vallitsivat notkon
hiljaisuutta.

"Anson, lähdetään pois tästä aaveellisesta paikasta", kuiskasi Moze.

Ehdotus kiinnitti Ansonin huomiota ja hän punnitsi sitä pudistaen
hitaasti päätään.

"Meillä on ainoastaan kolme hevosta eikä tällä minun hevosellani voida
ratsastaa noiden karjuntain jälkeen", sanoi hän. "Meillä on sitäpaitsi
tavaroitakin. Ja miten hitossa voisimmekaan päästä täältä tällaisessa
pimeydessä?"

"Jos vain lähdemme, ei se tee mitään. Minä kävelen edellä ja opastan",
sanoi Moze innokkaasti. "Minulla on terävät silmät. Te saatte ratsastaa
ja kuljettaa samalla osan tavaroista. Päästyämme täältä palaamme sitten
päivällä noutamaan loppuja."

"Anson, minustakin tuntuu se viisaimmalta", selitti Shady Jones.

"Jim, mitä sinä tästä ajattelet?" kysyi Anson. "Lähdemmekö matkoihimme
tästä synkästä paikasta?"

"Mielestäni se on mainio suunnitelma", myönsi Wilson.

"Puuma se sittenkin oli", sanoi Anson rohkeammasti, koska hiljaisuus
pysyi rikkomattomana. "Mutta kumminkin tuntui minusta kuin joku nainen
olisi huutanut puukko kurkussa."

"Snake, muistat kai nähneesi täällä vielä aivan äskettäin naisen?"
kysyi Wilson harkitusti.

"Kyllä tuon tyttösen", vastasi Anson epäillen.

"Näit hänen tulevan hulluksi, etkö nähnytkin?"

"Näin."

"Eikä hän ollut enää majassaan mentyäsi häntä katsomaan."

"Ei ollutkaan."

"Jos asia kerran on niin, on sinun turha puhua puumista."

Wilsonin todiste tuntui kumoamattomalta. Shady ja Moze nyökkäsivät
synkästi ja vaihtoivat levottomasti jalkaa. Anson painoi päänsä alas.

"Mitä sen on väliä, ellemme sitä enää kuule --", aloitti hän, mutta
vaikeni äkkiä.

Sillä aivan heidän yläpuoleltaan jostakin paikasta juuri valopiirin
ulkopuolelta kajahti huuto, joka sen läheisyyden vuoksi oli paljon
kimakampi ja tuskallisempi kuin mikään edellinen ja kirjaimellisesti
halvautti ryhmän siihen saakka, kunnes se taukosi. Ansonin suuri
hevonen pillastui ja korskahtaen pelosta teki kauhean hypyn suoraan
ulospäin. Kuului kumea jymähdys, kun se potkaisi Ansonia, joka lensi
kallioiden yli nuotion takana olevaan kuoppaan, minne hevonenkin häntä
seurasi. Wilson ennätti tehdä hurjan hypyn ja onnistui väistämään
potkun. Kääntyessään näki hän Ansonin kaatuvan. Kuului kumahduksia ja
vaikeroimista ja sitten kavioiden lyöntejä ja kopinaa, kun hevonen
koetti nousta jaloilleen. Se oli ilmeisesti vyörynyt isäntänsä yli.

"Auttakaa, miehet!" huusi Wilson rientäen niin nopeasti kuin suinkin
matalan töyryn yli ja tarttuen heikossa valossa marhamintaan. He
vetivät kolmisin hevosen pois kuopasta ja sitoivat sen lujasti
muutamaan puuhun kiinni. Tehtyään sen tuijottivat he syvennykseen,
josta Ansonin ruumis epäselvästi näkyi. Hän makasi selällään ja
vaikeroi.

"Pelkään hänen loukkaantuneen", sanoi Wilson.

"Hevonen kaatui suoraan hänen päälleen ja tuo hevonen on raskas",
selitti Moze.

He menivät kuoppaan ja polvistuivat johtajansa viereen. Hämärässä
näyttivät tämän kasvot tummanharmailta ja hän hengitti hyvin vaikeasti.

"Snake, vanha veikko, et suinkaan ole vahingoittunut?" kysyi Wilson
värisevällä äänellä. Koska hän ei saanut mitään vastausta, sanoi hän
tovereilleen: "Nostakaamme hänet sellaiseen paikkaan, jossa voimme
nähdä."

Nuo kolme miestä kantoivat Ansonin varovaisesti kummulle nuotion ääreen
valoon. Hän oli tajuissaan, mutta kalmankalpea ja hänen suustaan vuoti
verta.

Wilson polvistui hänen viereensä. Toiset seisoivat ja
katsahtaen synkästi toisiinsa selvittivät he toisilleen Ansonin
elämänmahdollisuudet. Samalla kuului jälleen tuo peloittava
ja järkyttävä huuto, joka kuulosti tuskissaan olevan naisen
vaikeroimiselta. Shady Jones kuiskasi jotakin Mozelle. Sitten he
suoristautuivat katsoen kaatuneeseen johtajaansa.

"Sano minulle, miten olet loukkautunut?" kysyi Wilson.

"Hevonen musersi rintani", sanoi Anson änkyttävästi kuiskaten.

Wilson avasi näppärästi hänen paitansa ja tunnusteli hänen rintaansa.

"Ei. Rintalastasi ei ainakaan ole murskautunut", vastasi Wilson
toivovasti. Sitten hän tunnusteli kädellään Ansonin kumpaakin kylkeä.
Äkkiä hän pysähtyi, käänsi katseensa muualle ja siveli kädellään
hitaasti toista kylkeä. Hevosen paino oli katkonut ja musertanut
Ansonin kylkiluut. Hänen suustaan vuoti verta ja hänen hitaat
tuskalliset henkäyksensä synnyttivät veristä vaahtoa, josta voitiin
huomata, että katkenneet luut olivat tunkeutuneet keuhkoihin. Siis
tapaturma, jonka seuraukset ennemmin tahi myöhemmin näyttäytyisivät
kohtalokkaiksi.

"Toveri, sinulta on katkennut pari kylkiluuta", sanoi Wilson.

"Voi, Jim, kyllä sen täytyy olla jotakin pahempaa", kuiskasi Anson.
"Minulla on kauheat tuskat. En voi ollenkaan hengittää."

"Ehkä kumminkin vielä paranet", sanoi Wilson teeskennellen toivoa.

Moze kumartui Ansonin yli ja katsahti tutkivasti noita kalpeita
kasvoja, verisiä huulia ja laihoja hapuilevia käsiä. Sitten hän
suoristautui.

"Shady, hän kuolee pian. Lähtekäämme täältä", sanoi hän.

"Seuraan sinua, kuten ennenkin", vastasi Jones.

Molemmat poistuivat. He irroittivat nuo molemmat hevoset ja taluttivat
ne satuloiden luo. Huopapeitteet sijoitettiin nopeasti paikoilleen,
satulat heitettiin yhtä nopeasti selkään ja nopeasti kiristyivät
remmit. Anson katsoi Wilsoniin tarkastaen tämän liikkeitä. Mutta
Wilson seisoi omituisen julmana ja tyynenä, jollakin tavoin vailla
tuota hänessä näiden viimeisten tuntien kuluessa näkyvissä ollutta
hermostuneisuutta.

"Shady, ota hieman leipää, niin minä varustan vähän lihaa mukaamme",
sanoi Moze. Molemmat miehet tulivat nuotion luo valoon, noin kymmenen
jalan päähän Ansonista.

"Toverit, aiotteko poistua?" kysyi tämä käheästi hämmästyneenä.

"Emme ole enää samoja kuin ennen. Emme voi sinua auttaa, eikä tämä
notko ole meille terveellinen", vastasi Moze.

Shady Jones hyppäsi hevosensa selkään notkeasti ja kaikki hermot
jännityksessä.

"Mutta, Moze, et suinkaan voi jättää Jimiä tänne yksikseen?" kysyi
Anson.

"Jim saa olla täällä, kunnes hän mätänee!" vastasi Moze. "Olen saanut
jo tarpeekseni tästä kolosta."

"Moze, menettelet väärin", huohotti Anson. "Jim ei halua poistua
luotani. Pysykäämme uskollisesti yhdessä. Korvaan sen sinulle vielä,
kuten muunkin entisen."

"Snake, sinun on pian kuoltava", vastasi Moze ivallisesti.

Ansonin ojentautunut ruumis vapisi hirveästi ja hänen kalpeat
kasvonsa punastuivat. Nyt koitti tuo suuri ja peloittava hetki, joka
jo pitkän aikaa oli ollut tulossa. Wilson oli tiennyt julmasti sen
tulevan tavalla tahi toisella. Anson oli itsepäisesti ja uskollisesti
taistellut kohtalokkaiden virtausten nousuvettä vastaan. Moze ja Shady
Jones eivät itsekkäissä pyyteissään aavistaneet rikollisen elämänsä
välttämätöntä loppua.

Vaikka Anson makasikin maassa voimatonna, vetäisi hän kumminkin
nopeasti revolverinsa esille ja ampui Mozen, joka kaatui ääneti
liikauttamatta kättäänkään. Sitten Shadyn hevosen hypähdys aiheutti
Ansonin toisen luodin ohimenon. Kolmas nopea laukaus ei aiheuttanut
mitään nähtävää vaikutusta sekään, Shady vain kiroili omaa asettaan,
joka ei nähtävästi tahtonut laueta. Hän koetti ampua hyppivän hevosensa
selästä ja luodit heittelivät tomua ja soraa Ansonin ruumiille. Silloin
ojentautui Wilsonin pitkä käsivarsi ja hänen suuri revolverinsa
paukahti. Shady lyyhistyi satulaansa, pelästynyt hevonen heitti hänet
maahan ja laukkasi tiehensä valopiiristä. Kavioiden kapse ja pensaiden
risahtelu lakkasivat pian kuulumasta.

"Jim, osuitko häneen?" kuiskasi Anson.

"Varmasti, Snake", vastasi Wilson änkyttäen. Häntä nähtävästi värisytti
vastatessaan. Pistettyään aseensa tuppeen kääri hän huopapeitteen
kokoon ja työnsi sen Ansonin pään alle.

"Jim, jalkojanikin palelee niin hirveästi", kuiskasi Anson.

"Nyt alkaakin olla jo melko kylmä", vastasi Wilson, otti toisen
huopapeitteen ja kääri sen Ansonin jalkojen ympärille. "Snake, pelkään
Shadyn osuneen sinuun kerran."

"Kyllä, mutta en välittäisi siitä hituistakaan, ellen olisi muuten
loukkautunut."

"Lepää nyt hiljaa paikoillasi. Luullakseni Shadyn hevonen pysähtyi
tuonne jonkun matkan päähän. Minäpäs menen katsomaan."

"Jim, en ole kuullut tuota huutoa vähään aikaan."

"Se on jo lakannut. Luultavasti se oli puuma."

"Tiesin sen."

Wilson hävisi pimeyteen. Tuo musta seinä ei tuntunut niin
läpitunkemattomalta eikä synkältä sittenkuin hän pääsi pois
valopiiristä. Hän eteni varovaisesti voidakseen olla erehtymättä
suunnasta. Jatkaen matkaansa kumarassa puulta puulle läheni hän
kalliota ja saapui lopulta hänen päänsä korkuisen litteän paaden
viereen. Täällä oli pimeys synkin, mutta kumminkin hän erotti jotakin
vaaleata kivellä.

"Neiti, oletteko siellä hyvissä voimissa?" kysyi hän hiljaa.

"Olen, mutta pelkään niin hirveästi", kuiskasi Bo vastaukseksi.

"Kaikki kävikin niin nopeasti. Tulkaahan nyt. Vastoinkäymisenne ovat
nyt varmasti loppuneet."

Wilson auttoi hänet kiveltä maahan ja huomattuaan Bon horjuvan kannatti
hän tätä toisella käsivarrellaan ja piti toista ojennettuna tunteakseen
vastukset. Askel askeleelta poistuivat he kallion varjosta seuraten
tuota pientä puroa. Se kohisi ja lorisi ja melkein esti Wilsonin
hiljaisen vihellyksen kuulumasta. Tyttö nojasi nyt raskaasti hänen
käsivarteensa heikontuen nähtävästi heikontumistaan. Vihdoin saapuivat
he kuilun päässä olevaan pieneen aukioon. Wilson pysähtyi jälleen ja
vihelsi. Vastaus kuului jostakin hänen takaansa ja oikealta. Hän odotti
tukien tyttöä.

"Dale on täällä", sanoi hän. "Älkääkä nyt pyörtykö kestettyänne kaiken
muun."

Kuului oksien kahinaa ja pehmeitä hiljaisia askelia. Sitten ilmestyi
näkyviin kumartunut tumma olento ja toinen pitkä, harmaa ja hiipien
kulkeva, joka säpsähdytti Wilsonia.

"Wilsonko?" kysyi Dale hiljaa.

"Niin. Olen tuonut hänet tänne, Dale, turvallisesti ja terveenä",
vastasi Wilson mennen lähemmäksi Dalea ja ojentaen kaatuvan tytön tälle.

"Bo, Bo, oletko terve?" Dalen syvä ääni värisi.

Bo tarttui häneen syliksi ja huudahteli iloissaan.

"Voi, Dale! Jumalalle kiitos! Olen melkein kaatumaisillani nyt. Eikö
tämä ole ollutkin kummallinen yö täynnä seikkailuja? Voin mainiosti.
Dale, olemme tästä kiitollisuuden velassa Jim Wilsonille."

"Bo, minä -- me kaikki olemme hänelle kiitollisia niin kauan kuin
elämme", vastasi Dale. "Wilson, olet mies! Jos haluat poistua tuosta
joukosta --"

"Dale, tuosta joukosta ei ole enää monta jäljellä, ellet päästänyt
nuorta Burtia menemään", vastasi Wilson.

"En tappanut häntä enkä tehnyt hänelle muutakaan pahaa, mutta peloitin
hänet niin, että hän juoksee luultavasti vieläkin. Wilson, taisteluko
tuon ampumisen aiheutti?"

"Niin."

"Voi, Dale, se oli hirveää! Näin sen kokonaisuudessaan. Minä --"

"Neiti, voitte kertoa sen hänelle minun poistuttuani. Toivotan teille
onnellista matkaa."

Hän sanoi tuon kylmästi ja tyynesti, vaikka ääni hieman värähtelikin.

Tytön kasvot näyttivät hyvin kalpeilta hämärässä. Hän painautui
Wilsonia vastaan ja puristi tämän käsiä.

"Taivas teitä auttakoon, Jim Wilson! Olette todellakin Texasista!
Muistan teidät aina ja rukoilen puolestanne lakkaamatta!"

Wilson poistui tummien mäntyjen välistä näkyvää himmeätä tulen
kajastusta kohti.



XXIV.


Kun Helen Rayner katseli, miten Dale ratsasti tiehensä toimittamaan
vaarallista tehtäväänsä, joka merkitsi melkein elämää tahi kuolemaa
Helenille itselleen, oli hyvin omituista, ettei hän voinut ajatella
muuta kuin tuota hurmaavaa ja järkyttävää hetkeä, jolloin hän oli
kietonut kätensä Dalen kaulaan.

Se ei vaikuttanut ollenkaan asiaan, että Dale -- oivallinen mies kun
hän oli -- oli vapauttanut tuon hetken häpeästä suhtautumalla Helenin
tekoon omalla tavallaan. Tosiasia, että Helen oli menetellyt niin,
riitti. Kun hänen tunteensa kerran olivat päässeet riehumaan, oli hänen
aivan mahdotonta tietää ja ymmärtää niitä edeltäpäin. Hän totesi vain
hämmentyneenä, että kun Dale palaa Bon kanssa, menettelee hän jälleen
samoin.

"Jos sen teen, teen sen vilpittömästi", sanoi hän itsekseen ja punastui
korviaan myöten.

Hän katseli Dalea, kunnes tämä hävisi näkyvistä. Kun Dale oli
poistunut, tukahduttivat ikävä ja pelko tuon hämmentävän tunteen. Hän
rupesi valmistautumaan tuleviin tapahtumiin. Ennen illallista kokosi
hän sekä omat että Bon arvoesineet, kirjat, paperit ja vaatteet ja
laittoi ne sellaiseen kuntoon, että hän siinä tapauksessa, että hänet
karkoitettaisiin maatilalta, voi ottaa henkilökohtaisen omaisuutensa
mukaansa.

Mormonit ja muutamat muut uskolliset miehet nukkuivat sen yön
päärakennuksen kuistissa tervavaatevuoteillaan, jottei Heleniä ainakaan
voitaisi yllättää. Sitten koitti päivä monine toimineen, joita ei
mikään häirinnyt. Mutta kuunnellessaan ja vahtiessaan tuntui se
Helenistä kumminkin äärettömän pitkältä.

Carmichael ei palannut eikä hänestä kuulunutkaan mitään. Viimeiset
tiedot hänestä olivat edellisen päivän iltapäivältä, jolloin muudan
paimen oli nähnyt hänet kaukana pohjoisessa matkalla kukkuloille
päin. Beemanit ilmoittivat, että Roy oli paranemaan päin, ja sanoivat
huomanneensa, että kyläläisten keskuudessa vallitsi jonkunlainen
hillitty epäluulo.

Tämä toinen yksinäinen yö tuntui Helenistä melkein sietämättömältä.
Kun hän nukkui, näki hän hänestä unia, ja kun hän valvoi, hyppäsi
hänen sydämensä aina kurkkuun ikkunan luona kasvavien puiden lehtien
kahinastakin, ja sitäpaitsi kiduttivat häntä kaikenlaiset kuvittelut
Bon tilasta. Hän sanoi monta kertaa itselleen, että Beasley olisi
saanut viedä maatilan mielisuosiolla, kun vain Bo olisi saanut olla
rauhassa, sillä hän syytti vihollistaan empimättä Bon katoamisesta. Hän
luuli Riggsin toimineen vain välikappaleena.

Päivällä ei häntä niin peloittanut, sillä kaikenlaiset työt
kiinnittivät hänen huomionsa puoleensa. Mutta seuraavana aamuna
juuri ennen puoltapäivää palauttivat aitauksista kuuluvat huudot ja
jostakin läheisyydestä kuuluva kavioiden kapse hänet järkyttävään
todellisuuteen. Katsoessaan ikkunasta näki hän suuria savupilviä.

"Tulipalo! Luultavasti on joku katoksista, ehkä tuo vanhin kauimpana
oleva, syttynyt tuleen", sanoi hän katsoessaan ikkunasta. "Joku
huolimaton meksikolainen iankaikkisine savukkeineen on kai sen
sytyttänyt."

Helen vastusti haluaan lähteä katsomaan, mitä oli tapahtunut, sillä
hän oli päättänyt pysytellä kotona. Senvuoksi avasikin hän oven
epäröimättä, kun hän kuuli askelia kuistista ja koputusta ovelta.
Siellä oli neljä meksikolaista. Muudan heistä tarttui Heleniin nopeasti
kuin salama ja vetäisi hänet yhdellä nykäyksellä kynnyksen toiselle
puolelle.

"En halua tehdä teille pahaa, señora", sanoi hän viitaten samalla, että
Helenin oli poistuttava.

Kenenkään ei tarvinnut Helenille ilmoittaa, mitä tämä vierailu
tarkoitti. Vaikka hän oli pelännytkin melkein vaikka mitä, ei
hän ollut kumminkaan uskonut, että Beasley ryhtyisi tällaisiin
väkivaltaisuuksiin. Hänen verensä kiehui.

"Kuinka te uskallatte?" sanoi hän vapisten koettaessaan hillitä
itseään. Mutta luokkarajat, valta ja ääni eivät vaikuttaneet mitään
näihin meksikolaisiin, jotka vain nauroivat. Toinenkin tarttui Heleniin
likaisella ja ruskealla kädellään, jolloin Helen säpsähti inhosta.

"Laskekaa minut irti!" huudahti hän raivokkaasti ruveten vaistomaisesti
taistelemaan vapauttaakseen itsensä. Silloin tarttuivat muutkin häneen.
Helenin arvokkuus hävisi nyt kuin sitä ei milloinkaan olisi ollutkaan.
Polttava ja tukahduttava veren virtaaminen suonissa tutustutti hänet
ensimmäisen kerran siihen kauhistuttavaan vihaan, jonka hän oli perinyt
Auchinclosseilta. Hän, joka oli luullut voivansa olla milloinkaan
suuttumatta, taisteli nyt kuin naarastiikeri. Meksikolaisilla, jotka
sopertelivat kiihkoissaan, oli täysi työ, ennenkuin he saivat hänet
nostetuksi maasta. He käsittelivät häntä kuin tyhjää maissisäkkiä.
Tarttuen hänen käsiinsä ja jalkoihinsa kantoivat he hänet kujalle ja
kujalta tielle puku epäjärjestyksessä ja puoleksi revittynä. Siellä he
suoristautuivat ja karkoittivat hänet pois.

Puoleksi sokaistuna näki Helen heidän asettuvan ovelle valmiina
estämään hänen sinne tulonsa. Hän horjui tietä pitkin kylään. Hänestä
tuntui kuin hän olisi kävellyt punaisessa sumussa, kuin hän olisi
saanut verentungoksen aivoihin ja kuin matka Cassin lesken huvilaan ei
milloinkaan loppuisi. Mutta hän pääsi sinne kumminkin lopulta, horjui
polkua pitkin taloon ja kuuli tuon vanhan vaimo huudon. Silmät sameina,
pyörtymäisillään, sairaana ja kaiken näyttäessä mustalta tunsi Helen,
miten rouva talutti hänet vierashuoneeseen ja asetti hänet tuoliin
istumaan.

Hän tointui kumminkin pian sen verran, että muisti kaiken. Hän näki
Royn, joka oli aivan kalmankalpea, kyselevän häneltä säikähtynein
silmin. Vanha vaimo oli kumartunut hänen ylitseen mumisten koettaessaan
lohduttaa häntä ja järjestäessään hänen pukuaan.

"Neljä meksikolaista kantoi minut ulos ja karkoitti minut kodistani
tielle", huohotti Helen.

Hän näytti kertovan tämän itselleenkin ja toteavan samalla sen
suunnattoman vihan, joka vapisutti hänen ruumistaan.

"Jos olisin aavistanut sen, olisin tappanut ne!"

Hän huudahti tämän kovasti ja epäröimättä katsellen ystäviään kuivin
ja kuumin silmin. Roy ojentautui ja tarttui hänen käteensä puhuen
käheästi. Pelästynyt vanhus polvistui ja koperoi vapisevin sormin
Helenin puvun repeämiä. Sitten koitti hetki, jolloin Helenin ruumiin
vapiseminen alkoi tauota, jolloin hänen verensä rauhoittui sallien
järjen jälleen toimia ja jolloin hän alkoi taistella vihaansa vastaan
ja hitaasti ja peläten huomata tuon kuluttavan vaaran, joka oli
väijynyt hänen mielessään kuin nukkuva tiikeri.

"Ah, neiti Helen, olitte niin hirveän näköinen, että luulin niiden
pidelleen teitä pahoin", sanoi vanhus.

Helen katsoi hämmästyneenä ajettuneita ranteitaan, toista sukkaansa,
jonka varsi oli valunut aivan nilkkaan, ja halkeamaa, joka oli
paljastanut hänen olkapäänsä meksikolaisten julkeille katseille.

"Ruumiini ei ole vahingoittunut", kuiskasi hän.

Ei Roykaan ollut enää niin kalpea ja hänen silmiensä äskeinen vihainen
ilme oli muuttunut nyt ystävälliseksi.

"Oli onni, neiti Nell, ettei tapahtunut mitään vahinkoa... Kai nyt
ymmärrätte koko tämän konnanjuonen? Älkää kumminkaan antako sen
tukahduttaa lempeätä tapaanne suhtautua asioihin. Huomaatte siitä vain,
miten raaka tämä Länsi on. Rakkauskin on täällä aivan samanlaista."

Helen käsitti vain osaksi hänen sanansa, mutta se riitti kumminkin
selvittämään hänen suhteensa tulevaisuuteen. Länsi on kaunis, mutta
kova. Näiden ystävien kasvoissa hän alkoi huomata niissä olevien syvien
ja terävien ryppyjen, tuskan varjojen ja peittelemättömän alastoman
totuuden merkityksen, joka oli hakattu niihin kuin marmoriin.

"Taivaan nimessä, kertokaa nyt meille kaikki", kehoitti rouva Cass.

Sulkien silmänsä totteli Helen käskyä ja kertoi lyhyesti, miten
karkoittaminen oli tapahtunut.

"Sitä juuri olemme odottaneetkin", sanoi Roy. "On hyvä, että pääsitte
sieltä ehein nahoin. Beasleyllä on nyt valta, ja mieluummin näemmekin,
että olette nyt poissa maatilaltanne."

"Mutta, Roy, en halua luovuttaa sitä Beasleylle!" huudahti Helen

"Neiti Nell, ennenkuin tämä Pine kasvaa tarpeeksi suureksi lain
vaikutuksille, olette harmaapäinen vanhus. Ette voi karkoittaa
Beasleytä kunniallisella ettekä oikeutetuilla vaatimuksillanne. Al
Auchincloss oli kova isäntä. Hän hankki itselleen vihollisia tappamatta
niitä kaikkia. Ihmisten pahoja töitä ei voida unhottaa. Ja teidän on
kärsittävä Alin syntien vuoksi, vaikka Al olikin yhtä hyvä kuin joku
toinenkin täällä menestynyt tilanomistaja."

"Voi, mitä minun nyt on tehtävä? En aio suostua. Omaisuuteni on
minulta ryöstetty. Eivätkö ihmiset voi minua auttaa? Onko minun pakko
ristissäkäsin istua ja katsella miten tuo sekarotuinen rosvo --? Ah,
tämä on aivan uskomatonta!"

"Teidän on vain oltava kärsivällinen muutamia päiviä", sanoi Roy
tyynesti. "Kyllä tämä kaikki loppuu vielä hyvin."

"Roy, teillä on ollut tämä kepponen, kuten sitä nimitätte, selvillä jo
kauan aikaa!" huudahti Helen.

"Niin onkin, enkä ole laskuissani erehtynytkään."

"Mitä sitten tapahtuu muutamien päivien kuluttua?"

"Nell Rayner, aiotteko reipastua nyt, vai oletteko vielä niin
hermostunut, että menetätte kotonaan malttinne?"

"Koetan olla rohkea, mutta minua on valmistettava", vastasi Helen
värisevällä äänellä.

"No niin, Beasley saa nyt Dalen, Las Vegasin ja minut kimppuunsa. Ja,
neiti Nell, hänen toivonsa saada elää kauan ovat yhtä mitättömät kuin
hänen taivaaseenpääsemisensä mahdollisuudet."

"Mutta, Roy, en usko tuollaisia harkittuja murhia mahdollisiksi",
vastasi Helen vapisten. "Sellainen on vasten uskontoani. En suostu
sellaiseen. Voittehan kaikki sitäpaitsi joutua vaaraan."

"Tyttö, miten luulette sitten voivanne tästä suoriutua? Jos rakastatte
Dalea ja vannotte rupeavanne hänen puolisokseen, voitte ehkä estää
hänet. Minäkin kunnioitan niin paljon uskontoanne, etten ryhdy
sellaiseen, jos luulette saavanne kärsiä minun vuokseni, mutta ei Dale,
ette te, ei Bo, ei rakkaus, ei taivas eikä helvetti voi milloinkaan
estää tuota paimenta, Las Vegasia."

"Ah, jos Dale tuo Bon minulle takaisin, en välitä maatilastani
hituistakaan". mumisi Helen.

"Kun se tapahtuu, silloin siitä vasta välitättekin. Meidän on pantava
suuri metsästäjänne vain työhön", vastasi Roy hymyillen ymmärtäväisesti.

Ennen puoltapäivää samana päivänä tuotiin Helenin kokoamat tavarat
Cassin lesken portaille, ja niin tulivat hänen välttämättömimmät
tarpeensa tyydytetyiksi. Hän sai sijoittautua niin mukavasti kuin
suinkin vanhuksen ainoaan vapaana olevaan huoneeseen, jossa hän rupesi
kokoamaan mielenlujuutta ja kestävyyttä.

Hänen ihmeekseen tulivat monet rouva Cassin naapurit vaatimattomasti
tuon pienen rakennuksen takaovelle osoittamaan myötämielisyyttään. He
muodostivat alistuneen ja pelokkaan joukon ja kuiskailivat toisilleen
poistuessaan. Helen sai heidän vierailustaan sellaisen vakaumuksen,
etteivät Beasleyn vallan alla olevien miesten vaimot luulleet tuosta
maatilan väkivaltaisesta anastamisesta koituvan mitään hyvää. Hän
totesi jo saman päivän iltana, että hänen onnettomuutensa oli
synnyttänyt jonkunlaisen vastavoiman.

Seuraavana päivänä ilmoitti Roy hänelle, että Royn veli, John, oli
saapunut edellisenä iltana ja ilmoittanut Beasleyn ottaneen jo maatilan
haltuunsa. Ei laukaustakaan oltu ammuttu ja muutaman heiniä täynnä
olevan ladon palaminen oli ollut ainoa vahinko. Se oli sytytetty
tuleen Helenin miesten huomion kiinnittämiseksi yhteen paikkaan, ja
sitten oli Beasley tullut mukanaan kolme kertaa niin monta miestä kuin
heitä oli ollut. Hän oli ylpeästi käskenyt heidän mennä tiehensä,
elleivät he halunneet hyväksyä häntä isännäkseen ja jäädä sinne hänen
palvelukseensa. Nuo kolme Beemania olivat jääneet luullen siten
parhaiten edistävänsä Helenin etua. Beasley oli sitten ratsastanut
Pineen, kuten muinakin päivinä. Roy kertoi sitten sinä aamuna saamiaan
uutisia, miten Beasleyn miehet olivat juhlineet myöhään edellisenä
iltana.

Loppumattomilta tuntuvat toinen, kolmas ja neljäs päivä menivät
menojaan, ja Helen luuli tulleensa vanhaksi niiden kuluessa. Yöt hän
valvoi melkein kokonaan ajatellen ja rukoillen, ainoastaan iltapäivisin
voi hän hieman nukkua. Hän ei voinut ajatella mitään eikä puhua muusta
kuin sisarestaan ja Dalen mahdollisuuksista pelastaa tämä.

"Ette pidä Dalea juuri minkään arvoisena", sanoi Roy vihdoin
vastustaen. "Sanon teille, että Milt Dale voi tehdä noissa metsissä
mitä ikinä hän vain haluaa. Voitte uskoa sanani... Mutta kun hän palaa,
saavat asiat varmasti toisen käänteen."

Tämä merkityksellinen puhe tehosi Heleniin toivorikkaudellaan ja
hyydytti hänen verensä ennustuksellaan metsästäjää odottavista
vaaroista.

Viidennen päivän iltapäivällä heräsi Helen äkkiä unestaan. Aurinko
oli jo melkein laskeutunut. Hän kuuli ääniä -- rouva Cassin kimeän
ja lörpöttelevän, joka kuulosti nyt hyvin kiihtyneeltä, syvän, joka
värisytti Heleniä päästä jalkoihin asti, ja sitten tytön naurun,
katkonaisen mutta onnellisen. Kuului askelia ja kavioiden kapsetta.
Dale oli tuonut Bon takaisin. Helen tiesi sen. Hän tunsi olevansa hyvin
heikko ja hänen oli ponnistettava pysyäkseen pystyssä. Korvat alkoivat
jyskyttää ja suloinen, täydellinen ilo täytti äkkiä hänen mielensä. Hän
kiitti Jumalaa, että hänen rukouksensa oli kuultu. Tuntien sitten äkkiä
hurjaa ruumiillista riemua hän syöksyi ulos.

Hän ennätti juuri ajoissa näkemään, miten Roy Beeman tuli talosta kuin
häntä ei milloinkaan olisi ammuttu ja miten Roy huutaen tervehti erästä
harmaapukuista ja -kasvoista miestä, Dalea.

"Päivää, Roy! Olen iloinen nähdessäni sinut jälleen pystyssä", sanoi
Dale. Kuinka tuo tyyni ääni vahvistikaan Heleniä! Hän huomasi Bon,
joka näytti aivan entisenlaiselta, ehkä sentään hieman kalpeammalta ja
ränsistyneemmältä. Sitten Bo näki hänet ja riensi hänen syliinsä.

"Nell, olen tullut terveenä takaisin! En ole milloinkaan elämässäni
ollut näin onnellinen... Entä sitten kaikki suurenmoiset seikkailuni!
Nell, sinä vanha äitiseni, olen saanut nyt niistä tarpeekseni elämäni
ajaksi!"

Bo oli aivan hulluna ilosta nauraen ja huutaen vuorotellen. Mutta Helen
ei voinut ilmaista tunteitaan. Hänen silmiänsä hämärsi niin, että hän
pitäessään Bota sylissään tuskin voi nähdä heidän puoleensa kääntynyttä
Dalea, joka kumminkin löysi hänen ojennetun vapisevan kätensä.

"Nell, olette luullakseni kärsinyt enemmän kuin me." Dalen ääni
kuulosti vakavalta ja Nell tunsi hänen tutkistelevan katseensa
kasvoillaan. "Rouva Cass sanoi teidän olevan täällä ja minä tiedän
miksi."

Roy vei heidät kaikki sisälle huoneihin.

"Milt, joku naapurin poika pitää kyllä huolta hevosesta", sanoi hän,
kun Dale kääntyi tomuiseen ja väsyneeseen Rangeriin päin. "Mihin jätit
puuman?"

"Lähetin sen kotiin", vastasi Dale.

"Jumalalle kiitos, Milt, miten tämä tuntuukaan hauskalta!" lörpötteli
rouva Cass. "Olemme olleet täällä hyvin huolissamme, ja neiti Helen on
ollut melkein kuolla odottaessaan sinua."

"Täti, Bo ja minä olemme enemmän nälissämme kuin voitte uskoakaan",
vastasi Dale nauraen.

"Taivas varjelkoon, laitan päivällisen valmiiksi tuossa tuokiossa!"

"Nell, miksi olet tullut tänne?" kysyi Bo epäilevästi.

Vastauksen asemesta vei Nell sisarensa huoneeseensa ja sulki oven. Bo
huomasi matkatavarat ja hänen ilmeensä muuttui. Vanha loisto palasi
hänen silmiinsä.

"Hän on siis tehnyt sen!" huudahti hän kiihkeästi.

"Kultaseni, kiittäkäämme Jumalaa, että olen saanut sinut takaisin!"
mumisi Helen voiden vihdoinkin puhua. "Muusta ei ole väliä. Olen
rukoillut ainoastaan tätä."

"Hyvä, vanha Nell!" kuiskasi Bo suudellen ja syleillen Heleniä. "Tiedän
sinun tarkoittavan sanoillasi täyttä totta. Mutta minä en välitä sinun
vilpittömyydestäsi! Olen tullut hengissä takaisin ja hurjempana kuin
ennen. Missä -- missä Tom on?"

"Bo, emme ole kuulleet hänestä viiteen päivään sanaakaan. Hän on
tietysti sinua etsimässä."

"Ja sinutko on karkoitettu maatilalta?"

"Niin melkein", vastasi Helen kertoen tapauksen muutamin värisevin
sanoin.

Bo sanoi hurjan sanan, jolla oli enemmän voimaa kuin kauneutta, mutta
se ilmaisi hyvin hänen kiihkeän suuttumuksensa sisarta kohdanneen
väkivallan johdosta.

"Ah, tietääkö Tom Carmichael tämän?" lisäsi hän huohottaen.

"Miten hän voisi?"

"Kun hän kuulee sen, niin -- on helvetti valmis. Olen iloinen, että
saavuin tänne ennen häntä... Nell, en ole riisunut kenkiäni koko
siunattuna aikana. Auta minua. Hanki sitten hieman saippuaa, kuumaa
vettä ja puhtaat vaatteet. Nell, tyttöseni, minua ei ole oikein
kasvatettu kestämään näitä Lännen vaikeuksia. Ne ovat liian musertavia."

Sitten sai Helen kuulla nopeassa järjestyksessä laukkaavista hevosista,
Riggsistä, lainsuojattomista, rohkeasti uhmatusta Beasleystä, pitkistä
ratsastusmatkoista ja urhoollisesta roistosta, taistelusta Riggsin
kanssa, verestä ja kuolemasta, toisesta pitkästä ratsastuksesta,
synkässä metsässä olevasta leiristä, yksinäisistä öistä, aavemaisista
äänistä, päivistä, petoksesta, suuresta maailmasta riistetystä
näyttelijättärestä Opheliasta, Snake Ansonista, säikähtyneistä
lainsuojattomista, surullisista vaikeroimisista ja peloittavista
huudoista, puumasta, hevosten pelastumisesta, taistelusta ja
ampumisesta, Wilsonista, tuosta toisesta Tom Carmichaelista, johon hän
olisi voinut rakastua, ellei -- pimeästä yöstä, Dalesta, hevosista,
ratsastuksesta ja nälästä. "Ah, Nell, hän oli Texasista!" sanoi Bo
lopuksi.

Helen kuunteli noita ihmeellisiä ja peloittavia tapauksia, jotka
olivat uhanneet tuon rakastetun pienen sisaren vaaleata päätä, mutta
Bon vaivattoman ja huomattavan kertomuksen aiheuttama hämminki jätti
ainoastaan tuon viimeisen lauseen selväksi.

Pian sai Helen kumminkin tilaisuuden ilmoittaa, että rouva Cass oli
pyytänyt heitä jo pari kertaa syömään, ja tämä tervetullut uutinen
keskeytti Bon virtaavan sanatulvan paremmin kuin mikään muu.

Helen huomasi heti, että Roy ja Dale olivat keskustelleet asioista.
Roy kunnioitti tätä kokoutumista istumalla ensimmäisen kerran pöydässä
haavoittumisensa jälkeen, ja ellei oteta huomioon Helenin onnettomuutta
ja ilmassa väreilevää odotuksen jännitystä, oli päivällinen iloinen.
Vanha rouva Cass oli nyt kunniansa kukkuloilla. Hän tunsi ilmassa
olevan rakkautta, ja ollen uskollinen sukupuolelleen hän iloitsi siitä.

Ilta ei ollut vielä pimennyt, kun Roy nousi ja meni kuistiin. Hänen
terävät korvansa olivat kuulleet jotakin. Helenkin luuli erottaneensa
nopeata kavioiden kapsetta.

"Dale, tulehan tänne!" huusi Roy sitten kovasti.

Metsästäjä meni nopein äänettömin liikkein, ja Helen ja Bo seurasivat
pysähtyen ovelle.

"Las Vegas sieltä varmaankin tulee", kuiskasi Dale.

Helenistä tuntui, että paljas paimenen nimikin jo muutti koko ilmaston.

Portilta kuului ääniä, joista toinen, nopea ja käheä, kuulosti
Carmichaelin puheelta. Vireä hevonen hypähteli ja lennätteli soraa
kavioillaan. Sitten ilmestyi polulle pieni mies, joka lähestyi taloa.
Carmichaelhan se oli, mutta ei Helenin tuntema Carmichael. Hän kuuli
Bon hiljaisen omituisen huudahduksen, joka vahvisti hänen saamaansa
vaikutusta.

Tavasta, millä Roy meni ulos, ei olisi mitenkään voitu luulla, että
häntä oli ammuttu, ja Dale oli melkein yhtä nopea. Carmichael saapui
heidän luokseen ja puristi heidän käsiään nopeasti kauhealla kourallaan.

"Pojat, saavuin juuri. Nuo tuolla sanoivat, että olette löytänyt hänet."

"Varmasti, Las Vegas. Dale toi hänet kotiin terveenä ja reippaana.
Tuolla hän on."

Paimen tyrkkäsi nuo molemmat miehet syrjään ja astui pitkällä
askeleella portaille katsellen tutkivasti ovelle. Helen voi huomata
hänestä vain sen, että hän näytti peloittavalta. Bo meni ulos Helenin
eteen. Ehkä hän olisi rientänyt suoraan Carmichaelin syliin, ellei joku
vaistomainen tunne olisi häntä pidättänyt. Helen luuli sitä peloksi,
koska hänen omakin sydämensä sykki tuskallisesti.

"Bo!" huusi Carmichael kuin villi, vaikka hän ei ollenkaan sellaista
muistuttanut.

"Ah, Tom!" vastasi Bo änkyttäen ja ojensi puoleksi käsivartensa.

"Kas niin, tyttö!" Tämä huudahdus tuntui yhtä tuikealta kuin hänen
silmäinsä tutkiva katse. Pari pitkää askelta toi hänet aivan Bon
viereen ja hänen ulkomuotonsa karkoitti veren Bon poskista. Sitten
oli kaunista katsella, miten hänen kasvonsa ihmeellisesti muuttuivat,
kunnes hän oli jälleen tuo hyvin tunnettu Las Vegas, suurenmoinen
kaikessa vanhassa voimassaan.

"No niin!" huudahti hän värisevällä äänellä. "Olen todellakin
tyytyväinen!"

Kun hän kääntyi jälleen miehiin päin, katosi tuo kaunis ilme hänen
kasvoiltaan. Hän puristi Dalen kättä kauan ja kovasti, ja hänen
katseensa hämmästytti Royta.

"Missä Riggs on?" kysyi hän, ja hänen ruumiinsa liikahduksessa, kun
hän tiuskaisi nuo sanat, hävisivät hänen ystävällisten tunteittensa
omituiset vilahtelevat merkit kokonaan.

"Wilson ampui hänet", vastasi Dale.

"Jim Wilsonko, tuoko entinen texasilainen paimen? Hänpä auttoi sinua
suurenmoisesti."

"Ystäväni, hän suojeli Bota", vastasi Dale liikutettuna. "Olin vanhoine
puumineni siinä läheisyydessä."

"Taivutit siis Wilsonin avuksesi?" kysyi tuo tuikea ääni.

"Kyllä. Mutta hän tappoi Riggsin ennen saapumistani sinne. Vaikk'en
olisi heitä milloinkaan löytänytkään, olisi hän kumminkin suojellut
Bota."

"Missä tuo joukko nyt on?"

"Muut, paitsi Wilson, ovat luultavasti kuolleet."

"Joku kertoi minulle, että Beasley on karkoittanut neiti Helenin
maatilalta. Onko asia niin?"

"On. Neljä hänen palveluksessaan olevaa meksikolaista oli kantanut
hänet talosta ja repinyt melkein kaikki vaatteet hänen yltään. Roy
kertoi minulle sen."

"Neljä meksikolaista! Tämä on varmasti kaikki Beasleyn suunnitelmaa."

"Niin onkin. Riggs toimi vain välikappaleena, koska hänellä, kuten
tiedät, oli paha maine. Mutta Beasley valmisti suunnitelmat. He
olisivat halunneet Nellin Bon asemesta."

Carmichael läksi äkkiä kävelemään pimenevää polkua hopeisten
kantalevyjen ja kannusten kilistessä.

"Älä mene, Carmichael!" huusi Dale astuen askeleen.

"Voi Tom!" huusi Bo.

"Huutonne eivät tehoa sen enempää kuin mikään muukaan luullakseni",
sanoi Roy. "Las Vegas on juonut punaista likööriä."

"Ah. hän on siis juonut! Silloin ymmärrän! Nell, hän ei koskenutkaan
minuun!"

Kerrankin oli Helen voimaton lohduttamaan Bota. Voimakas sydämen
sykähdys oli lähettänyt hänet rientävin ja horjuvin askelin Dalea
kohti, joka oli jo astunut muutamia askelia polkua pitkin.

"Dale, oh, pysähtykäähän nyt toki!" huusi hän hiljaa.

Dale pysähtyi niin nopeasti kuin hän olisi juossut jotakin polun
poikki olevaa estettä vastaan. Kun hän kääntyi, oli Helen jo lähellä.
Persikkapuiden juurella oli jo melko pimeä, mutta Helen voi kumminkin
nähdä hänen kasvonsa ja hänen kiihtyneet, leimuavat silmänsä.

"En ole kiittänyt teitä vielä Bon tuomisesta kotiin", kuiskasi hän.

"Nell, viis siitä!" vastasi Dale hämmästyneenä. "Mutta jos luulette
sitä velvollisuudeksenne, niin odottakaa. Minun on saatava tuo paimen
kiinni."

"Ei, sallikaa minun kiittää teitä nyt", kuiskasi hän ja tullen
lähemmäksi kohotti hän käsivartensa kietoakseen ne Dalen kaulaan.
Tämä oli hänen itsensä määräämä rangaistus tuosta kerrasta, jolloin
hän sen oli tehnyt, mutta samalla riitti se ehkä kiitokseksi Dalelle.
Mutta omituista kyllä, eivät ne kohonneetkaan korkeammalle kuin Dalen
rinnalle tarttuen tämän peurannahkaisen takin rinnuksiin. Helen tunsi,
miten Dale hengitti syvään.

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni", sanoi hän hellästi. "Olen nyt
teille velkaa omasta ja hänen puolestaan enemmän kuin milloinkaan voin
maksaa."

"Nell, olen ystävänne", vastasi Dale nopeasti. "Älkää puhuko mistään
maksusta. Sallikaa nyt minun mennä Las Vegasin jälkeen."

"Miksi?" kysyi Helen nopeasti.

"Haluan seisoa hänen rinnallaan ryyppylässä tahi siellä, mihin hän
menee", vastasi Dale.

"Älkää valehdelko minulle, sillä tiedän. Aiotte mennä suoraan Beasleyn
luo."

"Nell, jos pidätätte minua vielä, on minun totisesti juostava, sillä
muuten on minun mahdoton ennättää Beasleyn luo ennen tuota paimenta."

Helen katseli Dalen takin rinnuksista kiinni pitäviä sormiaan, nojautui
enemmän häneen ja tunsi veren virtaavan kuumasti suonissaan.

"En salli teidän mennä", sanoi hän.

Dale nauroi ja puristi Helenin pienet kädet suuriin omiinsa.

"Mitä sanoittekaan? Ette voi pidättää minua."

"Voinpahan! Dale, en halua, että panette elämänne vaaralle alttiiksi."

Dale tuijotti häneen ja teki liikkeen kuin irroittaakseen Helenin kädet.

"Kuunnelkaa nyt minua, voi kuunnelkaa!" pyysi Helen. "Jos menette
harkitusti tappamaan Beasleytä, ja teette sen, on se murha. Sellainen
on uskontoani vastaan. En voisi olla enää milloinkaan onnellinen."

"Mutta, lapseni, menetätte omaisuutenne ainiaaksi, ellei Beasleytä
kohdella, kuten sellaisia miehiä on aina totuttu kohtelemaan täällä
Lännessä", huomautti Dale ja vapautti itsensä nopealla liikkeellä
Helenin otteesta.

Mutta Helen oli yhtä nopea ja kiersi lujasti käsivartensa Dalen kaulaan.

"Milt, rupean ymmärtämään tunteitani", sanoi hän. "Kun viimeksi
tein näin, luulit sen johtuvan kiihtymyksestä ja hait lieventäviä
asianhaaroja. Aion olla rehellinen nyt."

Helen aikoi estää hänet tappamasta Beasleytä, vaikka hänen
onnistuakseen pitäisikin uhrata viimeinen ylpeytensä hiven. Hän painoi
Dalen kasvojen ilmeen nyt ikuisesti mieleensä. Lumous ja suonien
sykintä pakottivat hänet melkein unhottamaan aikeensa.

"Nell, nyt kun olette aivan suunniltanne, ei teidän pidä sanoa minulle
sanaakaan --" Dale keskeytti käheästi.

"Ensimmäinen ystäväni, ensimmäinen --. Ah, Dale, tiedän sinun
rakastavan minua!" kuiskasi hän painaen päänsä Dalen rinnalle, jossa
sydän sykki voimakkaasti. "Vai etkö rakastakaan?" huudahti hän
matalalla ja tukehtuneella äänellä, kun Dalen vaitiolo pakotti häntä
jatkamaan tätä mieletöntä, mutta kumminkin ihanaa suunnitelmaa.

"Jos haluatte sen tietää, niin ilmoitan rakastavani teitä. Nell
Rayner", vastasi Dale.

Helenistä tuntui kuin Dale olisi puhunut hyvin kaukaa. Hän kohotti
kasvonsa sydän huulillaan.

"Jos tapat Beasleyn, en mene kanssasi milloinkaan naimisiin", sanoi hän.

"Kuka teiltä on sellaista odottanutkaan?" kysyi Dale naurahtaen
käheästi. "Luuletteko, että teidän on mentävä kanssani naimisiin
kiitollisuudesta? Tämä on ainoa kerta, kun olette loukannut minua, Nell
Rayner. Minua hävettää, että voitte sellaista ajatellakaan."

"Ah, olet yhtä taipumaton kuin metsä, jossa elät!" huudahti Helen.
Sitten hän sulki silmänsä jälleen, sillä oli mieluisempi muistella
Dalen kirkastuneita kasvoja ja pettää itseään.

"Ihminen, minä rakastan sinua!" Täyteläisinä ja syvinä, mutta kumminkin
väristen tunkeutuivat sanat hänen sydämestään, jota ne olivat painaneet
niin pitkän ajan.

Silloin tuntui Helenistä tunteiden myrskyssä, että Dale nosti hänet
maasta ja puristi syliinsä kohdellen häntä peloittavan hellästi. Hän
puristeli ja suuteli Heleniä omituisesti ja kiihkeästi kuin karhu,
teki hänet sokeaksi, huumautuneeksi, riemuitsevaksi, pelästyneeksi ja
kokonaan erilaiseksi kuin hänen entinen ajatteleva ja tyyni olemuksensa
oli.

Sitten hän laski Helenin maahan ja hellitti otteensa.

"Mikään ei olisi voinut tehdä minua niin onnelliseksi kuin nuo sanasi."
Dale lopetti huokaisten syvään kuvaamattomasta ja ihmettelevästä ilosta.

"Silloin et suinkaan lähde --"

Helenin onnellinen kysymys jäätyi hänen huulilleen.

"Minun on mentävä!" vastasi Dale vanhaan tyyneen tapaansa. "Kiiruhda
Bon luo, äläkä ole huolissasi. Koeta ajatella asioita niinkuin opetin
sinulle metsässä."

Helen kuuli hänen pehmeät ja nopeat etääntyvät askeleensa. Hänet oli
jätetty siihen yksikseen pimenevään hämärään, hän oli järkytetty ja
häntä vilusti seisoessaan siinä kuin kiveksi muuttunut.

Siten hän seisoi pitkän aikaa, kunnes selvenevä totuus kannusti hänet
toimintaan. Hän läksi heti Dalen jälkeen. Totuus oli sellainen,
että huolimatta Dalen lapsuusvuosista Idässä ja noista pitkistä
erakkovuosista, jotka olivat kehittäneet hänen ajatuksensa ja
tunteensa ihmeellisiksi, oli hän kumminkin tämän raa'an, rohkean ja
häikäilemättömän Lännen luonteenomainen asukas.

Oli jo aivan pimeä ja Helenin oli juostava melkoinen matka, ennenkuin
hän huomasi Dalen pitkän ja tumman vartalon kuvastuvan Turnerin kapakan
keltaisia valoja vasten.

Jollakin tavoin tämän merkityksellisen hetken kuluessa, jolloin
hänen rientävät askeleensa olivat yhtä nopeat kuin hänen sydämensä
sykähdykset, tunsi Helen itsessään jonkunlaisen voiman, joka vastusti
tätä Lännen raakaa ja alkuperäistä oikeudenkäyttöä. Hän oli elänyt
koko ikänsä siellä, missä sivistys, laki ja järjestys vallitsevat.
Tässä totuuden välähdyksessä hän näki Lännen sellaisena kuin se
on tulevaisuudessa, jolloin naisten ja lasten avulla nämä hurjat
rajamaan kauhut muuttuisivat vain muistoiksi. Hän ymmärsi kumminkin
samalla sellaisten miesten kuin Roy Beemanin, Dalen ja tuon tulisen
Carmichaelin välttämättömyyden nykyisissä oloissa. Beasley ja muut
hänen laisensa oli tapettava. Mutta Helen ei tahtonut, että hänen
rakastettunsa, hänen tuleva miehensä ja hänen lapsiensa mahdollinen isä
tekisi tuon teon, joka hänen mielestään oli murha.

Kapakan ovella sai hän Dalen kiinni.

"Milt, voi, odota!" huohotti hän.

Hän kuuli Dalen kääntyessään kiroavan hiljaa. He olivat kahden
lamppujen keltaisessa valossa. Hevoset pureskelivat kuolaimiaan ja
seisoivat pää riipuksissa aidan luona.

"Sinun on mentävä takaisin", määräsi Dale ankarasti kalpein kasvoin ja
leimuavin silmin.

"En, ennenkuin viet minut täältä joko kantaen tahi muuten!" vastasi
Helen päättävästi ja niin luottavaisesti kuin hän naisena vain voi.

Silloin tarttui Dale häneen kovasti. Dalen kiihkeys, erittäinkin
hänen kasvojensa ilme, peloitti Heleniä ja vei häneltä voimat. Mutta
ei mikään olisi voinut muuttaa hänen päätöstään, sillä hän tunsi
voittavansa. Hänen sukupuolensa, hänen rakkautensa ja läsnäolonsa
olisivat liian paljon Dalelle.

Kun hän heitti Helenin syrjään, kiihtyi kapakasta kuuluva heikko melu
koviksi ja käheiksi huudoiksi, joita säestivät kiireiset askeleet ja
pöytien ja tuolien nopea siirteleminen. Dale päästi Helenin irti ja
hyökkäsi ovelle. Mutta sisällä äkkiä syntynyt hiljaisuus, joka oli
tuota äskeistä melua nopeampi ja omituisempi, pysähdytti hänet. Helenin
sydäntä kouristi, ja sitten se tuntui lakkaavan sykkimästä. Mistään ei
kuulunut minkäänlaista ääntä. Hevosetkin näyttivät kivettyneen kuten
Dalekin.

Silloin rikkoi hiljaisuuden kaksi jymähtävää laukausta. Sitten kuului
heikompi paukahdus ja särkyneen lasin kilinää. Dale riensi kapakkaan.
Hevoset alkoivat korskahdella ja hypähdellä. Hiljainen hillitty mumina
peloitti Helenia yhtä paljon kuin se veti häntä puoleensa. Nojautuen
oveen työnsi hän sen sisäänpäin ja meni huoneeseen.

Kapakka oli täynnä sinistä sumua ja haisi savulta. Dale seisoi juuri
kynnyksen vieressä. Lattialla makasi kaksi miestä. Tuolit ja pöydät
olivat kumossa. Liikkumaton, synkkä, paitahihaisista, saappaita
ja vöitä käyttävistä miehistä kokoonpantu joukko näytti paenneen
vastakkaisen seinän viereen, josta he kalpein ja synkin kasvoin
tuijottivat tiskiin päin. Omistaja Turner seisoi sen toisessa päässä
kalpeana, kädet ylhäällä ja vapisten. Carmichael nojautui tiskin
keskustaan. Hänellä oli vielä kädessään ojennettu savuava revolveri.

Huohottaen käänsi Helen kasvonsa jälleen Daleen. Tämä oli huomannut
hänet ja ojensi nyt käsivartensa hänelle tueksi. Silloin hän näki
ruumiit melkein jaloissaan. Jeff Mulvey -- hänen enonsa entinen
työnjohtaja. Hänen kasvojaan oli kauhea katsella. Savuava revolveri
oli hänen liikkumattoman kätensä vieressä. Toinen mies oli kaatunut
suulleen. Puvusta päättäen oli hän meksikolainen. Hän ei ollut vielä
kuollut. Sitten Helen, tuntiessaan Dalen käsivarren ympärillään, katsoi
kauemmaksi, koska hän ei voinut sitä estää, katsoi tuota omituista
tiskiin nojautuvaa olentoa, tuota poikaa, joka oli ollut sellainen
ystävä hänelle hädän hetkinä, tuota sisarensa suoraluontoista ja
naiivia rakastettua.

Mutta hän näki siellä nyt miehen, jonka kasvojen ilme oli peloittavan
tyyni ja tuhoa ennustava. Hän nojautui toisella kyynärpäällään tiskiin
ja kädessä oli hänellä lasillinen punaista likööriä. Toisessa kädessä
oleva suuri revolveri oli niin liikkumaton kuin se olisi kasvanut
siihen kiinni.

"Juon sekarotuisen Beasleyn ja hänen roistojensa maljan!"

Carmichael joi katsellen samalla leimuavin silmin joukkoa. Sitten
heitti hän kauheassa vihassaan nopeasti lasinsa lattialla makaavaa,
vielä hengissä olevaa meksikolaista kohti.

Helen tunsi kaatuvansa ja kaikki musteni hänen silmissään. Hän ei
nähnyt Dalea, vaikka hän tiesikin tämän häntä kannattavan. Sitten hän
pyörtyi.



XXV.


Las Vegas Carmichael oli aikansa kehittämä.

Pan Handle Texasissa, vanha Chisholmin tie, jota pitkin nuo suuret
karjalaumat kulkevat pohjoista kohti, ja Fort Dodge, jossa paimenet
taistelevat väärinpelaajien kanssa, kaikki nämä kovat paikat olivat
lyöneet leimansa Carmichaeliin. Olla kotoisin Texasista oli samaa kuin
tulla sieltä, missä taistellaan. Ja paimenen elämä on vaivalloinen,
hurja, villi ja yleensä lyhyt. Edut olivat niiden puolella, joilla oli
onnea ja olivat nopeammat revolverinkäytössä. Nämä miehet vaelsivat
etelästä pohjoiseen ja länteen ollen levottomia, ritarillisia ja
äkäisiä heille ominaiseen tapaansa.

Rajamaan uudisasukkaat ja karjanomistajat eivät olisi milloinkaan
voineet muodostaa Länttä asuttavaksi, ellei noita hurjia paimenia
olisi ollut olemassa, noita erämaan suuria juomareita, ratsastajia ja
kovaan elämään tottuneita, noita tyyniä, kylmäverisiä, lyhytsanaisia ja
vaatimattomia nuoriamiehiä, joiden veren tuli oli lämmittänyt ja jotka
suhtautuivat suurenmoisesti ja peloittavan uhmaavasti vaaroihin ja
kuolemaan.

Las Vegas ratsasti hevosellaan Cassin lesken huvilasta Turnerin
kapakkaan niin, että kannustetun hevosen kaviot paukahtivat kapakan
oveen. Hänen tulonsa huoneeseen tapahtui silmänräpäyksessä. Sitten hän
seisoi paikoillaan oven raossa hevosen korskahdellessa ja peräytyessä
takaisinpäin. Kaikki kapakassa olevat miehet, jotka näkivät Las Vegasin
tulon, ymmärsivät sen merkityksen. Ei salaman iskukaan olisi niin
nopeasti jäykistyttänyt tuota juopottelevaa, pelaavaa ja keskustelevaa
joukkoa. He totesivat samankaltaisin tuntein tulijan ja hänen tulonsa
luonteen. Tuossa savuisessa huoneessa oli hetkisen aivan hiljaista,
sitten kaikki hengittivät, liikahtelivat ja nousivat aiheuttaen
nopeasti tuolien ja pöytien liukumisen paikoiltaan.

Paimenen leimuavat silmät tarkastelivat joukkoa ja kiintyivät sitten
Mulveyhin ja tämän meksikolaiseen toveriin. Tämä katse erotti nuo kaksi
muista ja hermostuneiden miesten nopea peräytyminen todisti sen. Mulvey
ja lammaspaimen jäivät huoneen keskelle.

"Päivää, Jeff, missä isäntäsi on?" kysyi Las Vegas. Hänen äänensä
oli tyyni ja ystävällinen, ja hänen käytöksensä oli vaivatonta ja
luonnollista, mutta hänen kasvojensa ilme kalvistutti sekä Mulveyn että
meksikolaisen.

"Hän on varmasti kotona", vastasi Mulvey.

"Kotonako? Mitä hän sanoo nykyään kodikseen?"

"Hän on muuttanut asumaan Auchinclossin kartanoon", vastasi Mulvey.
Hänen äänensä ei ollut kova, mutta hänen katseensa oli peloton ja
tarkasteleva.

Las Vegasia vapisutti kuin häntä olisi pistetty. Kapakan
vaaleanpunainen valo muutti hänen kasvonsa saman värisiksi.

"Jeff, olit kauan aikaa vanhan Alin palveluksessa ja olen kuullut
puhuttavan riidoistasi", sanoi Las Vegas. "Siinä ei ole minulla mitään
tekemistä, vaan siinä, että petit neiti Helenin."

Mulvey ei koettanutkaan kieltää sitä. Hän nieleskeli hitaasti, hänen
kätensä alkoivat vapista ja hän tuli yhä kalpeammaksi. Jälleen
merkitsivät Las Vegasin sanat vähemmän kuin hänen katseensa, joka nyt
kohdistui meksikolaiseenkin.

"Pedro, olet Beasleyn vanhimpia miehiä", sanoi Las Vegas syyttävästi.
"Olit yksi noista neljästä meksikolaisesta, jotka --"

Tässä paimen keskeytti ja puri hampaitaan kuin hänen suussaan olisi
ollut myrkkyä. Meksikolainen näytti syyllisyytensä ja pelkonsa. Hän
alkoi lörpötellä.

"Tuki suusi!" karjaisi Las Vegas heilauttaen uhkaavasti ja hurjasti
kättään kuin hän olisi aikonut lyödä. Joukko käsitti sen merkityksen
kumminkin heti, sillä se hajautui sikin sokin kummallekin taholle
jättäen avoimen paikan noiden kolmen taakse.

Las Vegas odotti, mutta Mulvey näytti vastahakoiselta. Huolimatta
pelostaan näytti meksikolainen vaaralliselta. Hänen sormensa
käpristyivät aina tämän tästä kuin hänen käsivarsissaan olevista
jänteistä olisi vedetty.

Hetkinen epäluuloa, mutta kumminkin enemmän kuin tarpeeksi Mulveyn
pelon todistamiseksi, ja Las Vegas käänsi selkänsä nauraen ivallisesti
parille ja meni tiskin luo. Hänen pyyntönsä saada pullo juotavaa
säpsähdytti kovasti Turneria, joka ojensi sen paimenelle vapisevin
käsin. Las Vegas kaasi ryypyn, mutta katsoi kumminkin samalla tarkasti
tiskin takana olevaan vanhaan himmentyneeseen kuvastimeen.

Tämä selinolo miehiin, joita hän oli juuri uhmannut, osoitti,
millaisessa koulussa Las Vegas oli harjoitellut. Jos nuo miehet
olisivat olleet hänen arvoisiaan vastustajia, ei hän olisi milloinkaan
heitä ivannut. Kun Mulvey ja meksikolainen liikahtivat tarttuakseen
revolveriinsa, pyörähti Las Vegas nopeasti ja ampui kaksi laukausta.
Mulveyn kaatuessa lensi tämän revolveri lattialle ja meksikolainen
vyörähti kaksinkerroin lattialle. Sitten ojensi Las Vegas vasemman
kätensä ottamaan vasta kaatamaansa ryyppyä.

Silloin juuri hyökkäsi Dale kapakkaan, hillitsi nopeasti
kärsimättömyytensä, pyörsi sivulle ja pysähtyi tiskin viereen. Ovi ei
ollut vielä lakannut heilumasta, kun se jälleen työntyi sisäänpäin ja
Helen Rayner tuli huoneeseen kalpeana ja silmät suurina pelosta.

Seuraavassa hetkessä joi Las Vegas maljansa Beasleyn miesten kuolemaksi
ja heitti hurjasti lasinsa lattialla kiemurtelevaa meksikolaista kohti.
Dale ojentautui horjuvaa Heleniä kohti ja tarttui Heleniin tämän
pyörtyessä.

Las Vegas alkoi kiroilla ja mennen Dalea kohti työnsi hän tämän pois
kapakasta.

"Mitä sinulla on täällä tekemistä?" huusi hän kiukkuisesti. "Eikö sinun
pidä pitää huolta tytöistä? No tee se sitten, sinä suuri intiaani!
Miten voit sallia hänen juosta tänne jäljessäsi ja panna henkensä siten
alttiiksi? Sinun on pidettävä huolta hänestä ja Bosta ja jätettävä tämä
minulle."

Vaikka paimen olikin raivoissaan Dalelle, näki hän kumminkin tarkasti
kaikki läheisyydessä olevat hevoset ja himmeästi valaistussa huoneessa
olevat miehet. Dale nosti tytön syliinsä ja sanomatta sanaakaan poistui
pimeään. Las Vegas palasi huoneeseen revolveri kädessään. Jos joukossa
oli tapahtunut joku muutos, oli se kumminkin vähäinen. Jännitys oli
lauennut. Turnerkin oli laskenut käsivartensa alas.

"Aloittakaa jälleen entiset huvituksenne", sanoi paimen huitaisten
revolverillaan. "Mutta jokainen, joka aikoo poistua, saa vastata itse
seurauksista."

Sanottuaan sen peräytyi hän tiskin viereen mustan pullonsa luo.
Turner meni nostamaan tuoleja ja pöytiä pystyyn, ja pian oli joukko
syventynyt peliinsä ja juomiseensa, ehkä kumminkin varovaisemmin ja
epäluuloisemmin kuin äsken. Oli merkityksellistä, että heidän ja oven
välissä oli leveä aukko. Silloin tällöin tarjosi Turner likööriä sitä
haluaville.

Las Vegas nojasi selkänsä tiskiin. Jonkun ajan kuluttua pisti hän
revolverin tuppeen ja ojentautui ottamaan pulloa. Hän joi katsoen
tuimin silmin oveen. Ketään ei kumminkaan tullut eikä kukaan mennyt
ulos, vaikka peli ja juominen eivät näyttäneet huvittavan ketään.
Ja tuo savuinen, pitkä ja pahalta haiseva huone olikin ikävä paikka
himmeine keltaisine valoineen ja synkkine pahansuovine kasvoineen
Turnerin hiiviskellessä edestakaisin, kuolleen Mulveyn tuijottaessa
kamalasti kattoon, meksikolaisen väristessä yhä enemmän, kunnes hän
vapisi kovasti ja makasi sitten hiljaa paikoillaan, ja synkän odottavan
paimenen juodessa ja kuunnellessa jokaisen nauttimansa ryypyn yhä
enemmän tulistuttamana ja kiihoittamana askelia, joita ei kuulunut
tuleviksi.

Aika kului ja sen aiheuttama pieni muutos tapahtui vain paimenessa.
Juoma vaikutti häneen, mutta hän ei päihtynyt. Näytti siltä kuin hänen
juomansa likööri olisi sisältänyt kiihtyvää tulta ja jonkunlaista
polttoainetta hänen toimintaansa hallitsevalle vihalle. Hän muuttui
vihaisemmaksi, synkemmäksi, miettiväisemmäksi, kumarammaksi ja
rauhattomammaksi, samalla kun hänen silmänsä alkoivat veristää ja
posket punoittaa. Vihdoin, kun oli jo niin myöhäinen, ettei Beasleyn
tulo sinne näyttänyt enää ollenkaan mahdolliselta, poistui Las Vegas
kapakasta.

Kaikki kylän valot oli jo sammutettu. Väsyneet hevoset seisoivat
riippuvin päin pimeässä. Löydettyään omansa talutti Las Vegas sen
tielle ja sitten muudatta kujaa kedolle, mistä eräs lato siinti
himmeästi tähtien valossa. Aamu ei ollut enää kaukana. Hän irroitti
satulan ja päästettyään hevosen irti meni hän latoon. Siellä näytti
kaikki olevan hänelle tuttua, koska hän löysi heti tikapuut, kiipesi
vintille ja heittäytyi heinille pitkäkseen.

Hän lepäsi, mutta ei nukkunut. Aamun alkaessa sarastaa poistui hän
ladosta ja haki hevosensa sinne. Auringon noustessa käveli hän
edestakaisin pienessä ladossa ja katseli silloin tällöin ulos lautojen
välissä olevista leveistä raoista. Seuraavien tuntien kuluessa katseli
hän kylään meneviä ratsastajia, paimenia ja ajopelejä.

Noin aamiaisen aikaan satuloi hän hevosensa ja ratsasti takaisin samaa
tietä, jota hän edellisenä yönä oli tullut. Saavuttuaan Turnerin
kapakkaan pyysi hän jotakin syödäkseen ja whiskyä juodakseen. Sen
jälkeen muuttui hän kuuntelevaksi ja vahtivaksi koneeksi. Hän
juopotteli kohtuuttomasti tunnin, mutta sitten hän lakkasi. Hän näytti
olevan juovuksissa, mutta ei samalla tapaa kuin juopuneet tavallisesti.
Hän muuttui villiksi, hurjaksi ja synkäksi, sanalla sanoen mieheksi,
jota oli parasta karttaa. Turner palveli häntä hyvin peloissaan.

Lopulta muuttui Las Vegasin tila sellaiseksi, että hänen oli
tahtomattaankin toimittava. Hän ei voinut seisoa paikoillaan eikä
istuutuakaan. Mentyään ulos sivuutti hän kaupan, mihin miehet
peräytyivät karttaakseen häntä, ja kun hän läksi kävelemään tietä, oli
hän niin varuillaan kuin hän olisi odottanut jonkun piilossa olevan
vihollisen pyssyn laukausta. Palatessaan kylän valtakadulle ei hän
nähnyt enää ainoatakaan ihmistä. Hän meni jälleen Turnerin kapakkaan.
Hermostunut ja kalpea omistaja oli siellä toimessaan, mutta Las Vegas
ei halunnut enää mitään juotavaa.

"Turner, ammun luullakseni sinut palattuani tänne jälleen", sanoi hän
poistuessaan.

Hänellä oli nyt kaupat, tie, jopa koko kyläkin hallussaan, ja hän
käveli siellä kuin vahti, joka odottaa intiaanien hyökkäystä.

Noin puolenpäivän tienoissa uskalsi muudan mies lähestyä paimenta ja
puhutella häntä.

"Las Vegas, oletko kuullut, että kaikki meksikolaiset poistuvat
seudulta?"

"Päivää, Abe", vastasi Las Vegas. "Mitä hittoa sinä nyt puhut?"

Mies toisti ilmoituksensa ja Las Vegas rupesi hirveästi kiroilemaan.

"Abe, tiedätkö, mitä Beasleyllä on mielessä?"

"Kyllä. Hän on miehineen talossaan, mutta luullakseni ei hän voi
viivyttää tänne tuloaan enää pitkääkään aikaa."

Niin puhui Länsi. Beasley pakotettaisiin kohtaamaan vihollinen, joka
oli tullut yksinään häntä vastaan. Jo paljon ennen tätä tuntia olisi
jokainen urhoollinen mies tullut tapaamaan Las Vegasia. Beasley
ei voinut palkata ainoatakaan miestä estämään tämän tilanteen
väkivaltaisuutta. Tämä oli ratkaiseva koe, jonka mukaan hänen omatkin
miehensä tulisivat häntä tuomitsemaan. Siitä voidaan vain sanoa,
että vaikka Lännen viileys olikin tehnyt hänen häikäilemättömyytensä
mahdolliseksi, pani se kumminkin nyt hänet vastaamaan siitä.

"Abe, ellei tuo meksikolainen tule tänne minua tapaamaan, menen minä
sinne."

"Mene vain, mutta älä kiiruhda", vastasi Abe.

"Tanssin hitaan soiton tahdissa... Pyöräytäpäs savuke."

Hieman vapisevin sormin pyöräytti Abe savukkeen, sytytti sen omastaan
ja ojensi sen sitten paimenelle.

"Las Vegas, kuulen varmasti hevosten kavioiden kapsetta", huomautti hän
sitten nopeasti.

"Niin minäkin", vastasi Las Vegas pää pystyssä kuin kuuntelevalla
antiloopilla. Hän unhotti nähtävästi savukkeensa ja ystävänsä. Abe
kiiruhti takaisin kauppaan, jonne hän hävisi.

Las Vegas alkoi kävellä jälleen edestakaisin ja hänen liikkeensä
olivat nyt paljon liioitellumpia kuin milloinkaan ennen. Johonkin
Idän yhteiskuntaan kuuluva tavallinen järkevä kuolevainen olisi
luullut tuota punaposkista paimenta päihtyneeksi tahi hulluksi,
ja ehkä Las Vegas muistuttikin kumpaakin. Mutta siitä huolimatta
oli hän ihmeellisen terävä, jännittynyt ja vaikuttava kapine tämän
merkityksellisen riidan ratkaisemiseksi. Kuinka monta tuhatta kertaa
olikaan teillä ja Lännen pienten kaupunkien leveillä kaduilla nähty
tällaista paimenten kävelyä! Vaikka se olikin hurjaa, veristä
ja traagillista, oli sillä kumminkin samanlainen merkitys noina
uranuurtajapäivinä kuin hevosella ja auralla.

Vihdoin oli Pinestä nähtävästi tullut aivan hylätty kylä
lukuunottamatta Las Vegasia, joka vartioitsi pitkää alaansa monin
tavoin -- hän nojautui johonkin välitiessään, hän käveli kuin vuorilla
kiipeilijä, hän hiipi eteenpäin intiaanin tapaan puulta puulle ja
nurkasta nurkkaan, hän katosi kapakkaan ilmestyäkseen jälleen näkyviin
sen takaovesta, hän kiersi talleja päästäkseen jostakin toisesta
paikasta valtakadulle ja silloin tällöin lähestyi hän hevostaan kuin
noustakseen sen selkään.

Kun hän meni viimeisen kerran Turnerin kapakkaan, ei hän nähnyt
siellä ketään. Hän takoi hurjasti tiskiin revolverillaan, mutta ei
saanut mitään vastausta. Siiloin pääsi hänen kauan hillitty raivonsa
valloilleen. Huutaen hurjasti tarttui hän toiseen revolveriin ja ampui
rikki kuvastimen ja lamput. Hän ampui kaulan muutamasta pullosta ja
joi, kunnes hän oli tukehtua. Hänen niskansa vetäytyi ryppyihin ja tuli
punaiseksi. Ainoa hidas ja harkittu teko oli revolverin lataaminen
uudestaan. Sitten hän hyökkäsi ovesta, hyppäsi hurjasti kiljahtaen
rentonaan satulaan, vetäisi ohjaksista hevosen pystyyn ja kannusti sen
laukkaan.

Kaupan ikkunoihin ja ovelle juosseet miehet näkivät vain valtatiellä
kiitävän tomupilven. Sitten he tulivat ulos nähdäkseen sen katoavan.
Epävarmuuden hetki oli nyt ohitse. Las Vegas oli lähtenyt sovittamaan
Lännen lakia, hän oli vaatinut miestä esiintymään ja odottanut kauemmin
kuin hänen olisi ollut pakkokaan todistaakseen, että tuo mies oli
pelkuri raukka. Kaikesta huolimatta oli Beasley nyt merkitty mies. Tämä
hetki näytti, millaista voimaa hän oli uhmannut. Hän voi miehineen
kyllä tappaa paimenen, joka oli ratsastanut yksinään häntä vastaan,
mutta se ei korjaisi ollenkaan häpeää.

Edellisenä iltana, kun Beasley oli juuri lopettanut myöhäisen
illallisensa vasta anastamallaan maatilalla, tuli Buck Weaver, muudan
hänen miehistään, tuomaan hänelle tietoa Mulveyn ja Pedron kuolemasta.

"Keitä tuossa joukossa on? Onko heitä montakin?" kysyi hän nopeasti.

"Ainoastaan yksi mies, isäntä", vastasi Weaver.

Beasley näytti hämmästyvän. Hän oli miehineen valmistautunut kohtaamaan
tuon tytön ystäviä, jonka omaisuuden hän oli anastanut, ja luottaen
oman voimansa suuruuteen ei hän ollut luullut siitä tulevan veristä
eikä pitkää ottelua. Mutta tämä hämmästyttävä seikka muutti tilanteen
paljon vaikeammaksi.

"Yksikö mies?" huudahti hän.

"Niin. Tuo Las Vegas-niminen paimen. Ja, isäntä, hän näyttää olevan
taitava revolverilla-ampuja Texasista. Satuin olemaan silloin Turnerin
kapakassa. Olin juuri mennyt toiseen huoneeseen, kun Las Vegas saapui
ratsastaen ja hyökkäsi kapakkaan. Hän huusi heti Jeffille ja Pedrolle,
jotka molemmat kalpenivat. Ja sitten, hitto vieköön, käänsi tuo paimen
heille selkänsä ja meni hakemaan itselleen ryyppyä tiskiltä. Mutta hän
katseli kumminkin kuvastimeen, ja kun Jeff ja Pedro yrittivät temmata
revolverinsa esille, pyörähti hän nopeasti kuin salama ja ampui heidät
molemmat. Livahdin ulos ja --"

"Miksi et ampunut häntä?" karjaisi Beasley.

Buck Weaver katsoi vakavasti isäntäänsä, ennenkuin hän vastasi:

"Tapani ei ole ampua ketään ovien takaa. Ja mitä taisteluun Las Vegasin
kanssa tulee, niin suokaa minulle anteeksi, isäntä, pidän edelleenkin
paljon auringonpaisteesta ja punaisesta likööristä. Ja sitäpaitsi
minulla ei ole mitään Las Vegasia vastaan. Jos hän olisi tullut tänne
jonkun joukon johtajana ja vaatinut meitä taisteluun, olisimme kyllä
siihen ryhtyneet. Mutta emme laskeneet oikein. Nyt on asia muuttunut
kokonaan teidän ja Las Vegasin väliseksi. Teidän olisi pitänyt olla
katsomassa, miten hän ajoi tuon metsästäjän, Dalen, pois kapakasta."

"Dalenko? Tuliko hänkin sinne?" kysyi Beasley.

"Hän saapui sinne heti sen jälkeen kun paimen oli ampunut Jeffin. Ja
tuo suurisilmäinen tyttö, hänkin tuli sinne juosten, mutta pyörtyi
Dalen syliin. Las Vegas ajoi Dalen ulos ja kiroili häntä niin kovasti,
että me kuulimme sen kaikki. Niin, Beasley, taistelusta ei siis
tulekaan mitään, vaikka olimme luulleet."

Beasley kuuli näin ollen Lännen puhuvan erään oman miehensä suulla.
Ja Buck Weaverin sanat olivat todellakin julmia, ivallisia ja
melkeinpä pilkallisia. Tämä paimen oli kerran ollut Al Auchinclossin
palveluksessa, mutta oli karannut Beasleyn puolelle Mulveyn johdolla.
Mutta Mulvey oli nyt kuollut ja tilanne oli suuresti muuttunut.

Beasley katsahti Weaveriin vihaisesti ja synkästi ja viittasi häntä
poistumaan. Päästyään ovelle katsahti Weaver häneen epäilevästi
ja arvostelevasti ja lähti sitten ulos. Beasley ei olisi sietänyt
tuollaista katsetta ennen.

Se tarkoitti samaa, mitä Weaverin juomaveikot, Beasleyn pitkäaikaiset
ja uskolliset vartijat, seudun asukkaat ja Lännen henki tarkoittivat,
että Beasleyn toivottiin ratsastavan kylään kohtaamaan yksinäistä
vihollistaan.

Mutta Beasley ei lähtenyt. Sen sijaan käveli hän edestakaisin Nell
Raynerin pitkässä arkihuoneessa hermostuneesti, voimatta ollenkaan
levätä. Monta kertaa hän epäröi ja monta kertaa hän lähestyi nopeasti
ovea ainoastaan pysähtyäkseen. Puoliyö oli jo aikoja ohi, kun hän
heittäytyi vuoteelleen, mutta ei voinut nukkua. Hän heittelehti ja
pyörähteli koko yön ja nousi vihaisena ja ärtyneenä päivän sarastaessa.

Hän kirosi meksikolaista palvelijatarta, joka oli tyytymätön hänen
isännöimiseensä. Ja hänen suureksi hämmästyksekseen ja raivokseen
ei ainoakaan hänen miehistään tullut rakennukseen, vaikka hän olisi
odottanut miten pitkään tahansa. Silloin hän lähti aitauksiin ja
talleihin ottaen pyssyn mukaansa. Miehet olivat siellä yhdessä
joukossa, joka hieman hajautui hänen lähestyessään. Mutta ei
ainoatakaan meksikolaista ollut näkyvissä.

Beasley käski miesten satuloida hevoset ja lähteä hänen kanssaan
kylään. Mutta määräystä ei toteltu. Beasley kiroili ja raivosi. Hänen
miehensä istuivat tahi nojautuivat johonkin ja katselivat maahan.
Ilmassa oli pidätetyn vihollisuuden tuntua. Miehet, jotka olivat
olleet kauemmin hänen palveluksessaan, eivät käyttäytyneet aivan niin
kummallisesti, mutta eivät kumminkaan totelleet. Vihdoin huusi Beasley
meksikolaisiaan.

"Isäntä, meidän on pakko ilmoittaa, että kaikki meksikolaiset ovat
karanneet näiden tuntien kuluessa tuonne Magdaleenaan päin", sanoi Buck
Weaver.

Kaikista näistä nopeasti esiintyvistä hämmästyttävistä seikoista oli
tämä hämmästyttävin. Beasley kirosi kysyvästi ihmetellen.

"Isäntä, ne pelkäsivät varmaankin tuota Texasista kotoisin olevaa
revolverisankaria", vastasi Weaver kylmäverisesti.

Beasleyn tummat mustahkot kasvot muuttivat väriään. Millainen peitetty
tarkoitus pillikään Weaverin harvaan lausutuissa sanoissa! Muudan mies
tuli aitauksesta taluttaen Beasleyn satuloitua ja suitsitettua hevosta.
Hän irroitti ohjakset käsistään ja istuutui toveriensa joukkoon
sanomatta sanaakaan. Ei kukaan muukaan puhunut mitään. Hevosen läsnäolo
oli merkityksellinen. Päästäen sähisevän kirouksen partaansa tarttui
Beasley jälleen pyssyynsä ja palasi asuinrakennukseen.

Hän ei huomannut raivoissaan eikä kiihkoissaan sitä, minkä hänen
miehensä olivat jo tienneet tuntikausia, että jos hänellä oli ollut
jonkunlainenkaan mahdollisuus saavuttaa heidän kunnioituksensa nyt
tulevaksi ajaksi, oli tuo mahdollisuus jo aikoja sitten haihtunut
olemattomiin.

Beasley karttoi rakennukseen johtavaa aukeata käytävää, ja kun hän
saapui sinne, kaatoi hän hermostuneesti itselleen ryypyn. Tulisessa
juomassa oli kumminkin selvästi jotakin, joka peloitti häntä, koska hän
siirsi pullon syrjään. Tuntui kuin se olisi sisältänyt väärää rohkeutta.

Hän rupesi jälleen kävelemään edestakaisin pitkässä huoneessa
hermostuen sitä enemmän, kuta paremmin hän pääsi selville tilanteesta.
Kalpea palvelijatar kutsui häntä pari kertaa päivälliselle.

Ruokasali oli valoisa ja hauska, ja herkullinen höyryävä ateria odotti
häntä, mutta palvelijatar oli kadonnut. Beasley istuutui ja laski
suuret kätensä pöydälle.

Silloin hän säpsähti kuullessaan hiljaista kolinaa ja kannusten
kilinää. Hän käänsi päätään.

"Päivää, Beasley", sanoi Las Vegas, joka oli ilmestynyt salaperäisesti
huoneeseen.

Beasleyn ruumis näytti paisuvan kuin hänen suoniinsa olisi ilmestynyt
puolta enemmän verta. Hänen kalpeat kasvonsa olivat aivan hikiset.

"Mitä haluatte?" kysyi hän käheästi

"Isäntäni, neiti Helen sanoi, koska olen työnjohtaja täällä, että teen
kauniisti ja rehellisesti, jos tulen tänne syömään kanssanne viimeisen
kerran", vastasi paimen. Hän puhui hitaasti ja tyynesti ystävällisellä
ja iloisella äänellä. Mutta muuten oli hän kuin haukka, joka on valmis
iskemään nokkansa syvälle saaliiseensa.

Beasleyn vastaus oli äänekäs, katkonainen ja käheä.

Las Vegas istuutui Beasleytä vastapäätä.

"Syökää tahi olkaa syömättä, se on aivan sama minulle", sanoi Las Vegas
alkaen täyttää lautastaan vasemmalla kädellään. Hänen oikea kätensä
nojautui kevyesti vain vapisevien sormien nokilla pöydän laitaan eikä
hän sekunnin murto-osaksikaan kääntänyt katsettaan Beasleysta.

"No niin, te sekarotuinen meksikolainen vieraani, vereni kiehuu
todellakin nähdessäni teidät istumassa siinä ja tietäessäni, että
olette karkoittanut isäntäni, neiti Helenin, talostaan", aloitti Las
Vegas hiljaa varustaen eteensä tyynesti ruokaa ja juomaa. "Eläessäni
olen kyllä kohdannut paljonkin lainsuojattomia, varkaita, rosvoja ja
muita sellaisia, mutta kaikista likaisista kunnottomista roistoista
olette te kumminkin paras. Aion ampua teidät minuutin tai parin
kuluttua tahi aivan heti kuin liikautatte likaisia kourianne. Mutta
toivoakseni olette siksi kohtelias, että sallitte minun sanoa muutamia
sanoja. Kaikista näkemistäni keltaisista meksikolaiskoirista olette
te pahin. Ajattelin viime yönä teissä ehkä olevan sen verran miestä,
että tulette kohtaamaan minua kuin mies, jotta olisin voinut pestä
käteni jälkeenpäin saamatta vatsaani kipeäksi. Mutta ette suvainnut
tulla. Beasley, minua hävettää niin hirveästi, koska minun oli pakko
tulla tänne ampumaan teidät, etten ole tuonaikaisen itseni, jolloin
ratsastin Chisholmin puolesta, pikkuserkkukaan. Ette varmaankaan
välitä ollenkaan, vaikka sanonkin teitä valehtelijaksi, ryöväriksi,
mustajalaksi, nuuskivaksi arosudeksi ja raukaksi, joka palkkaa muita
tekemään likaisia töitään! Jumalauta! --"

"Carmichael, sallikaa minun sanoa muutama sana", keskeytti Beasley
käheästi. "Olette oikeassa, ettei nimitteleminen minuun pysty. Mutta
keskustelkaamme. Maksan teille -- kymmenentuhatta dollaria."

"Hyi, hyi, hyi!" karjui Las Vegas. Hän oli niin jännittynyt kuin
pingoitettu kieli ja hänen kasvonsa loistivat kalpeina. Oikea käsi
alkoi vapista yhä enemmän.

"Lisään siihen puolet", huohotti Beasley. "Luovutan puolet tilasta,
kaiken karjan ja --"

"Tuki suusi!" huusi Las Vegas peloittavan kiihkeästi.

"Kuunnelkaa minua, peräytän tarjoukseni ja luovun koko Auchinclossin
talosta!" Beasley oli nyt vapiseva, kuiskaava, toivoton ja kalmankalpea
mies, jonka silmät pyörivät hurjasti.

Las Vegas löi nyrkkinsä kovasti pöytään.

"Meksikolainen, puolustaudu!" hän huudahti.

Silloin Beasley koetti tarttua revolveriinsa toivottomasti ja
hurjistuneesti.



XXVI.


Helen Rayneristä tuntui tuo lyhyt ja synkkä karkoitusaika
menneisyydessä sattuneelta tapahtumalta, jonka hän oli jo melkein
unhottanut.

Pari kuukautta oli kulunut rakkauden ja työn siivillä ja ilossa
tuntea olevansa kuin kotonaan tuolla Lännessä. Kaikki hänen entiset
miehensä olivat olleet enemmänkin kuin iloiset saadessaan palata hänen
palvelukseensa, ja Dalen ja Roy Beemanin johtaessa oli maatilalla
vallitseva elämä muuttunut erilaiseksi ja onnelliseksi.

Helen oli tehnyt muutoksia rakennuksessa muuttaen huoneiden järjestystä
ja lisäten kokonaan uuden osaston. Ainoastaan kerran oli hän uskaltanut
mennä vanhaan ruokasaliin, jossa Las Vegas Carmichael oli istuutunut
syömään tuon kohtalokkaan aterian Beasleyn kanssa. Hän määräsi sen
varastohuoneeksi, johon hän ei aikonut milloinkaan enää elämässään
pistää jalkaansa.

Helen oli onnellinen, mielestään liiankin onnellinen, ja kiinnitti
senvuoksi liiaksi huomiota hänen suloiseen elämän maljaansa pudonneihin
katkeriin pisaroihin. Carmichael oli ratsastanut Pinestä nähtävästi
niiden meksikolaisten jälkeen, jotka olivat totelleet Beasleytä.
Hänet oli viimeksi nähty Show Downissa, johon hän oli ilmestynyt
punasilmäisenä ja vaarallisena kuin jäljille päässyt koira. Sitten oli
vierähtänyt pari kuukautta kenenkään kuulematta hänestä sanaakaan.

Dale pudisti päätään epäilevästi, kun häneltä kysyttiin, mitä hän
ajattelee paimenen poissaolosta. Olisi ollut hyvin Las Vegasin
tapaista, ettei hänestä olisi kuultu enää sanaakaan. Sekin olisi
enemmän hänen laistaan, että hän pysyisi poissa niin kauan kuin kaikki
tuon juopuneen hurjan lumouksen jäljet olisivat haihtuneet hänestä
ja hänen ystävänsä olisivat myöskin unhottaneet ne. Bo ei pannut
hänen häviämistään nähtävästi niin pahakseen kuin Helen, vaan muuttui
vain rauhattomammaksi, hurjemmaksi ja oikullisemmaksi kuin ennen.
Helen luuli tietävänsä Bon salaisuuden ja kerran hän uskalsi vihjata
Carmichaelin palaamiseen.

"Ellei Tom palaa piakkoin, menen naimisiin Milt Dalen kanssa", vastasi
Bo kiusoittavasti.

Tämä punastutti Helenin posket.

"Mutta, tyttöseni", sanoi hän miettivästi ja vakavasti, "Milthän on
kihloissa minun kanssani."

"On kyllä, mutta sinä olet niin hidas. Kuten tiedät, voidaan
tuollaisissa asioissa erehtyä."

"Bo, Tom tulee varmasti takaisin", vastasi Helen vakavasti. "Tunnen
sen. Tuossa paimenessa oli jotakin hienoa. Hän ymmärsi minua paremmin
kuin sinä ja Milt. Ja hän oli aivan hurjasti rakastunut sinuun."

"Ah, oliko hän?"

"Enemmän kuin sinä ansaitsetkaan, Bo Rayner."

Silloin tapahtui jälleen tuollainen Bon suloinen, hämmentävä
ja odottamaton muuttuminen. Hänen uhmansa, ärtyisyytensä ja
kapinallisuutensa katosivat ja kasvojen ilme muuttui lempeäksi.

"Ah, Nell, tiedän sen. Pidä minua silmällä, jos kerran vielä saan häntä
tavata. Ehkä hän ei silloin enää rupea milloinkaan juomaan."

"Bo, tule onnelliseksi ja hyväksi. Älä ratsasta enää tiehesi äläkä
kiusaa miehiä. Lopulta muuttuu kaikki kyllä hyväksi."

Bo tyyntyi tavattoman pian.

"Pyh! Kyllähän sinä voit olla iloinen. Olet saanut sulhasen, joka ei
voi elää, ellet sinä ole näkyvissä. Hän on kuin kala kuivalla maalla.
Ja sinä -- kerranhan olit tuollainen vanha pessimisti."

Bota ei voitu lohduttaa eikä muuttaa. Helen voi ainoastaan huokaista ja
rukoilla, että hänen päätelmänsä toteutuisivat.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä juuri auringon noustessa oli ankara
ukonilma. Se jyrisi, salamoi ja etäytyi jättäen taivaalle kultaisen
pilviloiston ja maahan tuoreen, hyvältä tuoksuvan ja kimaltelevan
viheriän maton, joka ilahdutti Helenin silmiä.

Linnut visertelivät puissa ja mehiläiset surisivat kukissa. Puron
rannalla olevalta niityltä kuului peipposen ja leivosen laulua.
Kimeä-ääninen aasi pani ilman väräjämään käheällä ja kodikkaalla
kiljunnallaan. Lampaat määkivät ja pienten karitsoiden hiljainen
määkinä kantautui suloisesti Helenin korviin. Hän läksi tavalliselle
kierrokselleen innostuneemmasti ja halukkaammasti kuin ennen.
Kaikkialla oli väriä, toimintaa ja elämää. Pihkalta tuoksuva tuuli
puhalsi lämpimästi kukkuloilta, jotka nyt näyttivät mustilta ja
uhkaavilta, ja laajat viheriät rinteet tuntuivat kutsuvan häntä.

Silloin tapasi hän äkkiä Dalen, joka seisoi paitahihasillaan, tomuisena
ja kuumissaan, liikkumattomana katsellen vuorille. Helenin tervehdys
säpsähdytti häntä.

"Katselin juuri tuonne", sanoi hän hymyillen. Helen ihastui hänen
silmiensä kirkkaaseen ja ihmeelliseen ilmeeseen.

"Niin tein minäkin vähän aikaa sitten", vastasi Helen miettivästi.
"Kaipaatko metsiäsi paljonkin?"

"Nell, en kaipaa mitään, mutta haluaisin ratsastaa kanssasi puiden
siimeksessä vielä kerran."

"Me lähdemmekin sinne", huudahti Helen.

"Milloin?" kysyi Dale kiihkeästi.

"Ah pian!" Ja sitten hän jatkoi matkaansa punastunein poskin ja
alasluoduin silmin. Helen oli jo kauan aikaa säilyttänyt rinnassaan
toivoa, että hänet vihittäisiin Paratiisissa, jossa hän oli rakastunut
Daleen ja oppinut tuntemaan itsensä. Mutta hän oli salannut tuon
toivonsa. Dalen innostuneet sanat ja välähtelevät silmät olivat
kumminkin ilmaisseet hänelle, että salaisuus voitiin lukea hänen
kasvoistaan.

Kun hän tuli rakennukseen vievälle käytävälle, kohtasi hän erään uuden
tallipojan ajamassa kuormamuulia.

"Jim, kenen tavaroita nuo ovat?" kysyi hän.

"Neiti, en tiedä, mutta kuulin hänen sanovan Roylle, että hänen nimensä
on loka", vastasi poika hymyillen.

Helenin sydän rupesi sykkimään nopeammasti. Tuo kuulosti niin Las
Vegasin tapaiselta. Hän kiiruhti eteenpäin ja saapuessaan pihalle
huomasi hän Roy Beemanin pitelevän kiinni kauniin ja hurjalta näyttävän
mustangin marhaminnasta. Siellä oli myös toinen hevonen ja toinenkin
mies, joka juuri laskeutui satulasta rakennuksen puolelle. Kun Helen
pääsi lähemmäksi, tunsi hän Las Vegasin, ja tämä huomasi Helenin
samalla.

Helen ei katsonut ylös. ennenkuin aivan kuistin lähellä. Hän oli
pelännyt tätä tapaamista, mutta kumminkin hän oli niin iloinen, että
hän olisi voinut huutaa riemusta.

"Neiti Helen, olen todellakin iloinen tavatessani teidät", sanoi paimen
seisoen avopäin hänen edessään. Hän oli tuo sama nuori ja avokatseinen
mies, jonka Helen oli nähnyt junasta ensimmäisen kerran.

"Tom!" hän huudahti ojentaen kätensä.

Tämä puristi niitä kovasti katsoessaan häneen. Helenin nopea vastaava
naiskatse tuntui karkoittavan jotakin synkkää ja epäilyttävää Helenin
omasta sydämestä. Tämä oli todellakin tuo sama poika, jonka hän oli
tuntenut, josta hän oli niin paljon pitänyt ja joka oli voittanut hänen
sisarensa rakkauden. Helen kuvitteli katsoessaan häneen heräävänsä
jostakin epäilyksen aiheuttamasta pahasta painajaisesta. Carmichaelin
kasvot olivat puhtaat, terveet ja nuoret raikkaine väreineen. Niillä
väreili tuo vanha iloinen hymy, tyyni, kylmä ja luonnollinen; hänen
silmänsä olivat kuin Dalen, läpitunkevat ja kristallikirkkaat, joissa
ei ollut varjoakaan. Mitä oli pahuudella, väkijuomilla ja verellä
tekemistä tämän Lännen rohkeuden suurenmoisen edustajan luontaisessa
jaloudessa? Missä hän lienee ollutkaan ja mitä hän lienee tehnytkään
tämän pitkän poissaolonsa kestäessä, oli hän kumminkin palannut
kokonaan vapautuneena tuosta villistä ja hurjasta luonteesta, jota
Helen ei voinut unhottaa. Ehkä se ei enää milloinkaan olisikaan
tarpeeseen.

"Kuinka tyttöni voi?" kysyi hän yhtä luonnollisesti, kuin hän olisi
ollut vain muutamia päiviä poissa isäntänsä asioilla.

"Boko? Ah, hän voi vallan mainiosti. Luullakseni ihastuu hän
suunnattomasti tavatessaan teidät", vastasi Helen lämpimästi.

"Entä sitten tuo suuri intiaani, Dale?"

"Varmasti hyvin."

"Tulin tänne luullakseni ajoissa nähdäkseni teidät kaikki naimisissa."

"En ainakaan minä eikä kukaan muukaan ole vielä mennyt naimisiin",
vastasi Helen punastuen.

"Miten hienoa! Olin todellakin hieman huolissani", sanoi Carmichael
laiskasti. "Olen ollut ajamassa villejä hevosia Meksikossa ja toin
sieltä tullessani tämän täysiverisen kimon. Sain ajaa sitä kovasti,
ennenkuin sen sain. Toin sen Bolle."

Helen katsoi Royn kiinni pitämää mustangia ja ihastui heti. Se oli
väriltään melkein sininen, ei suuri eikä raskas, mutta voimakkaasti
muodostunut, kaunis jäseninen ja vireä hevonen, jolla oli pitkä
pikimusta harja ja häntä ja niin kaunis pää, että Helen mieltyi siihen
heti.

"Olen oikein mustasukkainen", sanoi Helen veitikkamaisesti. "En ole
milloinkaan nähnyt tuollaista ponia."

"Luulin, ettette halua ratsastaa milloinkaan muulla hevosella kuin
Rangerilla", sanoi Las Vegas.

"En haluakaan, mutta voinhan silti olla mustasukkainen, enkö voikin?"

"Voitte kyllä. Ja jos sanotte minun tuoneen sen teille, saamme nauraa
Bolle", sanoi Las Vegas.

"Niin varmasti saisimmekin", vastasi Helen. Hän oli niin iloinen, että
hän matki Carmichaelin puhetapaa ja halusi syleillä häntä. Tämä oli
melkein liian onnellista ollakseen totta, tämä paimenen palaaminen.
Carmichael oli ymmärtänyt hänet. Hän oli tullut takaisin sellaisena,
ettei hänessä olut mitään tympäisevää. Hän oli nähtävästi unhottanut
tuon kauhistuttavan tehtävän, jonka hän oli valinnut ja tuomion,
jonka hän oli pannut toimeen Helenin vihollisiin nähden. Tämä hetki
oli ihmeellinen Helenille, koska se paljasti hänelle Lännen omituisen
merkityksen ruumiillistuneena tuossa paimenessa. Carmichael oli suuri,
mutta hän ei aavistanutkaan sitä itse.

Nyt aukeni arkihuoneen ovi ja suloinen kimakka ääni huusi:

"Roy! Ah, millainen mustangi! Kenen se on?"

"Bo, jos olen ymmärtänyt oikein, on se teidän", vastasi Roy hymyillen
leveästi.

Bo ilmestyi ovelle ja tuli kuistiin. Hän huomasi paimenen. Hänen
kauniitten kasvojensa kiihkeä ilme hävisi, kun hän kalpeni.

"Bo, olen todellakin iloinen saadessani tavata sinut", sanoi Las Vegas
astellessaan lähemmäksi hattu kädessään. Helen ei voinut huomata
hänessä hämmennyksen merkkiäkään, ainoastaan iloa vain. Sitten hän
odotti, että Bo rientäisi suoraan paimenen syliin. Mutta siihen nähden
pettyi hän.

"Tom, niin olen minäkin."

He tervehtivät, kuten ainakin vanhat ystävät.

"Olet terveen ja reippaan näköinen", sanoi paimen.

"Ah, voin mainiosti. Mutta miten olet sinä jaksanut nämä kuusi
kuukautta?"

"Mielestäni on tämä aika tuntunut pitemmältä. Niin, olen melko hyvissä
voimissa nyt parannuttuani sydäntaudistani."

"Sydäntaudistasi!" toisti Bo epäillen.

"Niin. Elin liian ylellisesti tuolla Uudessa Meksikossa."

"Tiedän kyllä, missä sydämesi sijaitsee", nauroi Bo. Sitten hän juoksi
pihalle katselemaan sinistä mustangia. Hän kiersi sitä kiertämistään
väännellen käsiään paljaasta ilosta.

"Bo, se on erinomainen", sanoi Roy. "En ole milloinkaan nähnyt
kauniimpaa hevosta. Se juoksee varmasti mainiosti ja sillä on
hyvät silmät. Siitä tulee hyvin kesy jonakin päivänä, vaikka se ei
milloinkaan unhotakaan reippauttaan."

Bo uskalsi jo tulla lähemmäksi ja laski lopulta kätensä sen kaulalle,
ensin toisen ja sitten toisen. Hän silitteli sen värisevää kaulaa ja
puhui sille lempeästi, kunnes hevonen alistui hänen hyväilyynsä.

"Mikä sen nimi on?" kysyi hän.

"Sininen tahi jotakin sellaista", vastasi Roy.

"Tom, onko uudella mustangillani mitään nimeä?" kysyi Bo kääntyen
paimeneen päin.

"On."

"Mikä sitten?"

"Nimitin sen Blue-Boksi" [Blue-Bo = sininen Bo], vastasi Las Vegas
hymyillen.

"Blue-Boyksiko?" [Blue-Boy = sininen Boy.]

"Ei ollenkaan! Sillä on sama nimi kuin sinulla. Ja ajoin sitä takaa,
otin sen kiinni ja kesytin sen aivan yksinäni."

"Hyvä. Olkoon sen nimi sitten Blue-Bo. Miten ihmeellisen suloinen se
onkaan! Ah, Nell, katselehan sitä. Tom, en voi kiittää sinua tarpeeksi."

"En kaipaakaan kiitoksia", sanoi paimen. "Mutta. Bo, sinun on
muistettava entiset sopimuksemme, ennenkuin saat sillä ratsastaa."

Heleniä huvitti katsella nyt Las Vegasia. Tällä ei ollut milloinkaan
ennen ollut parempia onnistumisen mahdollisuuksia, ja tyyneltä,
huolettomalta ja varmalta hän näyttikin. Hän näytti hallitsevan
tilannetta, jossa hänen ehtonsa oli hyväksyttävä. Hänellä voi kumminkin
olla jonkunlainen paimenvaikutinkin Helenin huomaaman voiman rinnalla.

"Bo Rayner", sanoi Las Vegas venytellen, "tuo sininen mustangi on
sinun ja saat sillä ratsastaa sitten kun sinusta on tullut _rouva Tom
Carmichael_!"

Hän ei ollut milloinkaan puhunut lempeämmin eikä katsellut Bohun
hellemmin. Roy näytti aivan puusta pudonneelta. Helen ponnisteli
urhoollisesti voidakseen hillitä riemuitsevaa iloaan. Bon suuret silmät
tuijottivat paimeneen, tummenivat ja laajentuivat. Hän poistui äkkiä
mustangin luota ja lähestyi kuistin kaidepuuhun nojaavaa paimenta.

"Tarkoitatko sitä todellakin?" huudahti hän.

"Tarkoitan."

"Pyh! Tuo on vain kömpelöä pilaa", vastasi Bo. "Lasket vain leikkiä ja
koetat korjata tappiotasi."

"No mutta, Bo", aloitti Las Vegas moittivasti. "Tiedäthän varmasti,
etten muuta milloinkaan mieltäni. En ole milloinkaan elämässäni
leikitellyt tunteillani. Ja nyt varsinkin on tarkoitukseni vakavampi
kuin ikinä ennen."

Siitä huolimatta värähtelivät hänen ilmehikkäät kasvonsa niinkuin hänen
olisi ollut melkein mahdoton pidättää nauruaan.

Helen totesi silloin, että Bo ymmärsi paimenen tarkoituksen ja piti
tämän uhkavaatimusta vain jonkunlaisena keinona.

"Pilaa se on, mutta minä otan sen todeksi!" selitti Bo uhmaavasti.

Nyt ymmärsi Las Vegas nopeasti, millaiset seuraukset hänen
vaatimuksellaan tulisivat olemaan. Hän koetti puhua, mutta Bo näytti
niin ihmeelliseltä silloin, niin kalpealta ja kirkassilmäiseltä, että
hän aivan mykistyi.

"Haluan ratsastaa Blue-Bolla iltapäivällä", sanoi tyttö harkitusti.

Las Vegasilla oli tarpeeksi järkeä käsittämään hänen tarkoituksensa ja
hän olikin vähällä katua.

"Niin, voit tehdä minusta rouva Tom Carmichaelin tänään -- nyt
aamupäivällä ennen päivällistä. Hae pappi vihkimään meidät ja pukeudu
enemmän sulhasen näköiseksi, ellei tämä ole vain pilaa!"

Bon ylimielisyys muuttui, kun hänen sanojensa värisyttävä
merkitys näytti muuttavan Las Vegasin kuvapatsaaksi. Tullen aivan
ruusunpunaiseksi kasvoiltaan kumartui hän nopeasti paimenen puoleen,
suuteli tätä ja riensi sitten huoneeseen. Sieltä kuului hänen naurunsa,
joka lumosi Helenin, sillä tuon oikullisen sisaren nauruksi oli se
kummallisesti syvää, villiä, onnellista ja iloista.

Silloin tointui Roy Beemankin lamaannuksestaan ja purskahti sellaiseen
nauruun, että hevoset pelästyivät. Helen sekä itki että nauroi, mutta
nauroi kumminkin enemmän, sillä Las Vegas oli tarpeeksi hullunkurisen
näköinen jumalienkin katseltavaksi. Bon suutelo vapautti hänet
jäykkyydestä. Nopea, uskomaton, musertava ja ihmeellinen totuus teki
hänet melkein hulluksi.

"Hän sanoi minun laskevan leikkiä ja aikoi ratsastaa Blue-Bolla
iltapäivällä!" raivosi hän tarttuen hurjasti Heleniin. "Rouva Tom
Carmichael ennen aamiaista -- pappi -- enemmän sulhasen näköinen!
Olen juovuksissa jälleen, ja minä kun vannoin luopuvani väkijuomista
ikuisiksi ajoiksi!"

"Ei, Tom, olet vain onnellinen", sanoi Helen.

Hän ja Roy onnistuivat vihdoin saamaan paimenen ymmärtämään tilanteen
ja käsittämään ihmeellisen mahdollisuutensa.

"Mutta nyt, neiti Helen, mitä tarkoitti Bo käskiessään minun laittautua
enemmän sulhasen näköiseksi? Jumalani, olen aivan pyörällä päästäni."

"Hän tarkoitti tietysti, että sinun on pukeuduttava parhaimpiin
vaatteihisi", vastasi Helen.

"Mutta mistä maailmassa löydän nyt papin? Show Downiin on neljäkymmentä
peninkulmaa. En voi joutua sinne ajoissa. Roy, minun on haettava pappi
vaikka kiven raosta, sillä nyt on elämä tahi kuolema kysymyksessä."

"Kuulehan, hyvä ystävä, jos tyynnyt, niin vihin teidät", sanoi Roy
hymyillen iloisesti.

"Sinäkö?" huohotti Las Vegas ihanan toivon alkaessa kirkastaa hänen
mieltään.

"Tom, olen pappi", vastasi Roy nyt vakavasti. "Et ole tiennyt sitä,
mutta minä olen. Ja minä voin vihkiä sinut ja Bon yhtä hyvin kuin joku
muukin ja lujemmasti kuin useimmat."

Las Vegas tarttui ystäväänsä niin lujasti kuin hukkuva mies tarttuu
lujaan kallioon.

"Roy, voitteko todellakin vihkiä heidät raamattuni avulla ja uskontoni
määräysten mukaan?" kysyi Helen onnellisen toivon kirkastaessa hänen
kasvojaan.

"Voin varmasti. Olen vihkinyt monta paria, jotka eivät ole olleet
mormoneja."

"Ennen päivällistä!" huudahti Las Vegas kuin änkyttävä mielipuoli.

"Niin. Lähde nyt kanssani pukeutumaan", sanoi Roy. "Neiti Helen,
ilmoittakaa Bolle kaiken olevan järjestyksessä."

Hän tarttui sinisen mustangin marhamintaan ja poistui aitauksille päin.
Las Vegas heitti hevosensa suitset käsivarrelleen ja näytti seuraavan
Royta huumautuneena ja riemuitsevin ja loistavin kasvoin.

"Tuokaa Dale mukananne!" huudahti Helen hiljaa heidän jälkeensä.

Tapahtui siis yhtä luonnollisesti kuin se oli ihmeellistäkin, että
ennenkuin iltapäivä oli kulunut loppuun, Bo ratsasti sinisellä
mustangillaan.

Las Vegas ei totellut ensimmäistä rouva Tom Carmichaelilta saamaansa
käskyä, vaan ratsasti hänen jälkeensä viheriöille kukkuloille.
Helenistä tuntui kuin hänen olisi pakko seurata heitä. Hänen ei
tarvinnut kysyä Dalelta toista kertaa. He ratsastivat nopeasti, mutta
eivät saavuttaneet Bota eivätkä Las Vegasia, joiden ratsastaminen oli
samanlaista kuin heidän onnellisuutensakin.

Dale luki Helenin ajatukset tahi sitten mukautuivat hänen ajatuksensa
ihmeellisesti Helenin ajatuksiin, koska hän aina puhui sitä, mitä
Helenkin mietti. Ja kun he ratsastivat kotiin päin, kysyi Dale tyynellä
tavallaan, eivätkö he voisi ottaa muutamia päiviä lomaa ja lähteä
vierailemaan hänen vanhaan kotiinsa.

"Bon ja Tomin kanssako? Mikään ei todellakaan olisi minusta
hauskempaa", vastasi Helen.

"Niin ja Royn myöskin", lisäsi Dale merkityksellisesti.

"Tietysti", sanoi Helen sivumennen kuin hän ei olisi ymmärtänytkään
Dalen tarkoitusta. Mutta hän käänsi silmänsä muualle sydämen sykkiessä
kovasti ja koko hänen ruumiinsa hehkuessa. "Lähtevätköhän Bo ja Tom?"

"Tom juuri pyysi minua kysymään sinulta", vastasi Dale. "John ja Hal
voivat pitää miehiä silmällä meidän poissa ollessamme."

"Vai Tomin aloitteestako sinä puhutkin? Luullakseni -- ehkä en halua
lähteäkään."

"Se on aina mielessäni, Nell", sanoi Dale hitaasti ja vakavasti. "Aion
työskennellä hyväksesi koko ikäni, mutta haluan ja minun on pakko
käydä metsissä usein. Ja jos joskus aiot mennä naimisiin kanssani ja
tehdä minusta rikkaan miehen, on sinun tehtävä se siellä, missä sinuun
rakastuin."

"Ah! Sanoiko Las Vegas Tom Carmichael tuonkin?" kysyi Helen hiljaa.

"Nell, haluatko tietää, mitä Las Vegas sanoi?"

"Kyllä, mielelläni."

"Hän sanoi näin noin tunti sitten: 'Milt, vanha veikko, salli minun
neuvoa sinua hieman. Olen aviomies nyt, vaikka olenkin aikoinani
ollut melkoinen piru naisten seurassa. Näen niiden lävitse. Älä
mene naimisiin Nell Raynerin kanssa siinä talossa äläkä sen
läheisyydessäkään, jossa tapoin Beasleyn. Hän muistaa sen, mutta älä
salli hänen muistella tuota päivää. Mene metsiin, omaan Paratiisiisi.
Bo ja minä lähdemme mukaanne.'"

Helen ojensi hänelle kätensä heidän antaessaan hevosten kävellä kotiin
päin auringonlaskun aiheuttamassa varjossa. Tämän onnellisen tunnin
täysinäisyydessä oli hänellä aikaa kiitollisesti ihmetellä Carmichaelin
terävää huomiokykyä. Dale oli pelastanut hänen henkensä, mutta Las
Vegas oli pelastanut hänen onnensa.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun iltapäivän varjot alkoivat pimetä,
ratsasti Helen jyrkänteellä, jossa himmeästi näkyvä polku kiemurteli
Paratiisia kohti.

Roy lauloi ajaessaan kuorma-aaseja rinnettä alas. Bo ja Las Vegas
koettivat ratsastaa tiellä rinnakkain, niin että he voivat pitää
toisiaan kädestä kiinni. Dale oli laskeutunut satulasta ja seisoi
Helenin hevosen vieressä, kun Helen katseli varjoisten rinteitten yli
kaunista puistoa, sen harmaita niittyjä ja kirkkaita luikertelevia
puroja.

Oli heinäkuu, eikä mistään päin näkynyt kullanpunaisia värikkäitä
täpliä, jollaiset olivat syöpyneet Helenin mieleen. Mustat
kuusikkorinteet, viheriät männyt, vaaleat haapalehdot, vaahtoavat
vesiputoukset ja tummat kalliojyrkänteet tervehtivät häntä kumminkin
entiseen tapaan värikkyydellään ja muodoillaan. Salomaiden villeys,
kauneus ja autius olivat samanlaiset kuin ennenkin, lahjomattomat kuin
noiden kukkuloiden henki.

Helen olisi halunnut viipyä siinä kauemminkin, mutta muut kutsuivat ja
Ranger korskahteli kärsimättömästi vainutessaan alempana olevaa ruohoa
ja vettä. Ja Helen tiesi, että kun hän seuraavan kerran kiipeisi tälle
paikalle, olisi hän toinen nainen.

"No, Nell, tulehan nyt", sanoi Dale ratsastaen edelle. "On parasta olla
varovainen."

Aurinko oli juuri laskenut epätasaisen vuoriharjanteen taakse, kun nuo
kolme tasangolta kotoisin olevaa voimakasta ja kätevää miestä saivat
leirin valmiiksi ja herkullisen illallisen nautittavaksi.

Sitten otti Roy esille kuluneen pienen raamatun, jonka Helen oli
antanut hänelle käytettäväksi Bon vihkiäisissä, ja kun hän aukaisi sen,
kirkastuivat hänen tummat kasvonsa.

"Helen ja Dale, tulkaahan nyt tänne", sanoi hän.

He nousivat seisoakseen hänen edessään. Ja hän vihki heidät noiden
suurten ja komeiden mäntyjen juurella, tuoksuvan sinisen savun
noustessa taivaalle, tuulen humistessa puiden oksissa, vesiputouksen
kohistessa hiljaa, lempeästi ja uneksuvasti ja suden yksinäisen
ulvahduksen kuuluessa synkältä rinteeltä elämänhaluisesti ja toveria
kaivaten.

"Rukoilkaamme", sanoi Roy sulkien raamatun ja polvistuen heidän
viereensä.

"Ei ole olemassa muita jumalia kuin sinä. Herra. Vetoan sinuun
nöyryydessäni tämän miehen ja tämän naisen puolesta, jotka olen juuri
liittänyt yhteen pyhällä siteellä. Siunaa, suojele ja tue heitä
kaikkien tulevien vuosien kuluessa. Siunaa tämän voimakkaan metsien
miehen poikia ja tee heistä hänen kaltaisiaan, jotta he ymmärtäisivät
ja rakastaisivat kaiken alkua, josta elämä syntyy. Siunaa tämän naisen
tyttäriä ja suo heille enemmän tämän naisen rakkautta ja mieltä, jotka
ovat tämän kovan Lännen lieventäjiä ja vapauttajia. Oo Jumala, valaise
heidän hämärää ja pimeää polkuaan elämän tuntemattomassa metsässä.
Oo Herra, taluta heitä tulevaisuuden autiudessa, jota ei kukaan
kuolevainen tunne! Rukoilemme sitä sinun nimessäsi! Amen."

Kun pappi suoristautui jälleen ja nosti parin polvistuneesta asennosta,
näytti kuin hänestä olisi kadonnut kaikki vakavuus ja pyhyys. Tämä
nuori mies oli jälleen tuo tummakasvoinen ja kirkassilmäinen Roy, tuo
kuivanleikillinen veitikka, jonka hymy oli niin tarttuvaa.

"Rouva Dale", sanoi hän tarttuen Helenin käteen, "toivotan teille
iloa elämässä... Ja nyt tämän onneksenne toimittamani kunniakkaan
palveluksen tehtyäni vaadin myöskin korvauksen."

Sitten hän suuteli Heleniä. Bo seurasi sitten lämpimine ja helline
onnentoivotuksineen, ja paimenkin lähestyi Heleniä luonteenomaisella
tavallaan.

"Nell, tämä on varmaankin ainoa tilaisuus, jolloin voin suudella
sinua", sanoi hän. "Kun tämä suuri intiaani kerran vain saa selville,
miltä suutelot maistuvat, niin --"

Sitten todisti Las Vegas, kuinka nopeasti ja sydämellisesti hän voi
käyttää tilaisuuksia hyväkseen. Nell tunsi punastuvansa ja joutuvansa
hämilleen, mutta oli samalla kuvaamattoman onnellinen. Hän antoi arvoa
Dalen hillitsemiskyvylle. Tämän silmät ilmaisivat hänen ymmärtävän,
millaisen kalliin aarteen hän nyt oli saanut omakseen, vaikka
omistusoikeuden toteaminen ei ollutkaan vielä muuttunut vallitsevaksi.

Sitten ryhtyivät kaikki viisi syömään illallista iloisesti puhellen,
nauraen ja tyynesti. Kun he olivat lopettaneet aterioimisensa, ilmoitti
Roy aikovansa lähteä pois. He kaikki vastustivat ja houkuttelivat,
mutta turhaan. Hän vain nauroi ja meni satuloimaan hevostaan.

"Roy, jääkää nyt tänne", taivutteli Helen. "Nythän on jo melkein ilta
ja olette sitäpaitsi väsynyt."

"Ei. En halua milloinkaan ruveta kolmanneksi pyöräksi vaunujen alle
silloin kun siellä on jo kaksi."

"Mutta meitähän on neljä."

"Enkö juuri liittänyt teitä ja Dalea yhdeksi? Ja, rouva Dale,
unhotatte, että olen ollut naimisissa useammasti kuin kerran."

Helen tunsi nyt saavansa tutustua asian toiseenkin puoleen. Las Vegas
kieriskeli riemuissaan maassa ja Dale oli omituisen näköinen.

"Roy, sen vuoksi olettekin kai niin kiltti", sanoi Bo veitikkamaisesti
värähtelevin huulin.

"Tiedättekö ollenkaan päätöksestäni, että ellei Tom olisi tullut
takaisin, olisin mennyt naimisiin kanssanne? Aivan varmasti! Monesko
vaimo minusta olisi tullut?"

Bo onnistui aina saattamaan toiset ymmälle. Roy näytti hämmästyvän
äärettömästi kuunnellessaan toisten naurua. Hän ei katsonutkaan heihin,
ennenkuin oli päässyt satulaan.

"Las Vegas, olen tehnyt kaikkeni puolestasi, olen liittänyt sinut
tuohon sinisilmäiseen tyttöön, jonka vertaista en tunne toista", sanoi
hän. "Mutta en mene takuuseen mistään. Parasta on, että suljet hänet
aitaukseen."

"Roy, et todellakaan näytä ymmärtävän, miten näitä villejä kesytetään",
vastasi Las Vegas. "Viikon kuluttua syö jo Bo kädestäni."

Bon siniset silmät ilmaisivat kaunopuheliaasti, että hän suuresti
epäili tuollaista kummallista mahdollisuutta.

"Hyvästi, ystäväni", sanoi Roy ja läksi ratsastamaan hävitäkseen
kuusten varjoon.

Bo ja Las Vegas unhottivat pian Royn, Dalen ja Helenin, kaikki
leiritehtävät ja kaiken muun, paitsi itseään. Helenin ensimmäinen
emännäntoimi oli, että hän itsepäisesti tahtoi auttaa miestään
ylellisen illallisen tähteitten korjaamisessa ja astioiden pesussa
sanoen sitä velvollisuudekseen. Mutta ennenkuin he ennättivät lopettaa,
säikähdytti heitä muudan ääni. Roy siellä huusi, nähtävästi korkealla
pimenevällä rinteellä. Pitkä pehmeästi kaikuva halloo pani kylmän
ilman väräjämään, rikkoi nukuttavan hiljaisuuden ja vyöryi rinteeltä
rinteelle ja kalliolta kalliolle menettääkseen lopulta voimansa ja
vaietakseen kaameasti kaukaisissa onkaloissa.

Dale pudisti päätään kuin hän ei olisi halunnut koettaakaan vastata
tuohon kauniiseen huutoon. Hiljaisuus kietoi vielä kerran laakson
vaippaansa ja ilmassa tuntui kehittyvän hämärää, joka laskeutui
alaspäin.

"Nell, kaipaatko jotakin?" kysyi Dale.

"En, en mitään maailmassa", mumisi Nell. "Olen onnellisempi kuin
milloinkaan olen uskaltanut rukoillakaan."

"En tarkoita ihmisiä enkä esineitä, vaan kesyjä eläimiäni."

"Ah, olin ne aivan unhottanut. Milt, missä ne ovat?"

"Ne ovat palanneet metsiin takaisin. Niiden oli pakko elää poissa
ollessani, ja tällä kertaa viivyin liian kauan."

Juuri silloin rikkoi enenevän hiljaisuuden, jossa ei kuulunut muuta
kuin virtaavan veden heikkoa lorinaa ja vienoa tuulen huminaa puissa,
kimeä kiljunta, kova ja valittava kuin suurissa tuskissa olevan naisen
vaikeroiminen.

"Tuo oli Tom!" huudahti Dale.

"Ah, säikähdin niin hirveästi!" kuiskasi Helen.

Bo tuli juosten Las Vegas kintereillään.

"Milt, tuo oli sinun kesyn puumasi ääni", huusi Bo kiihkeästi. "Ah, en
unhota sitä milloinkaan! Kuulen tuon äänen unissanikin!"

"Niin, Tom siellä kiljuu", sanoi Dale miettiväisesti. "En ole
kumminkaan kuullut sen milloinkaan huutavan juuri noin."

"Ah. kutsu se tänne!"

Dale vihelsi ja huusi, mutta Tom ei tullut. Sitten hävisi hän pimeään
kutsuakseen sitä rinteen eri paikoilta. Jonkun ajan kuluttua palasi
hän kumminkin puumatta. Ja silloin kantautui heidän korviinsa kaukana
ylhäällä olevasta vuoren halkeamasta sama villi kiljunta ainoastaan
etäisyyden heikontamana, mutta tarkoituksessaan yhtä kummallisena ja
traagillisena.

"Se vainusi ja muistaa meidät, mutta se ei milloinkaan tule takaisin",
sanoi Dale.

Helen tunsi tulevansa liikutetuksi jälleen Dalen syvistä tiedoista
luonnosta ja elämästä. Ja hänen kuvitteluillaan tuntui olevan siivet.
Kuinka täydellinen ja kokonainen olikaan hänen luottamuksensa ja
onnensa hänen todetessaan, että hänen rakkautensa ja tulevaisuutensa,
hänen lapsensa ja ehkä lastenlapsensa joutuvat sellaisen miehen
johdettaviksi! Helen oli jo hieman alkanut käsittää hyvän ja pahan
salaisuuksia ja niiden suhdetta luonnonlakiin. Vuosituhansia
aikaisemmin olivat ihmiset eläneet maailmassa ainoastaan tällaisissa
salomaissa. Silloin olivat kallionkolot, puut, sade, pakkanen, kuumuus,
kaste, auringonpaiste ja yö, myrsky ja tyven, villikukan hunaja ja
mehiläisen vaisto -- kaikki nuo tuhannet elämän muodot salaperäisine
merkityksineen -- olleet samat kuin nytkin. Tietää jotakin niistä ja
rakastaa niitä oli samaa kuin olla lähellä maan, niin ehkäpä taivaan
suurempaa kuninkuutta. Kaikki hengittävät ja liikkuvat olennot ovat
tuon luomakunnan jäseniä. Kyyhkysen kuherrus, sammaltuneen kiven
jäkälä, riistaa ajavan suden ulvonta, vesiputousten kohina, kuusten
oksien ikiviheriät ja kasvavat latvat ja korkealta taivaalta kuuluva
ukkonen -- näitä kaikkia erikseen ja yhteisesti johtaa tuo suuri henki,
tuo avaruuden kuvaamaton voima, joka on luonut ihmisen ja sielun.

Ja siellä tähtien valossa, leveäoksaisten, vienosti tuulessa humisevien
mäntyjen juurella istui Helen Dalen kanssa tuolla vanhalla kivellä,
jonka lumivyöry tuhansia vuosia aikaisemmin oli syössyt jyrkänteeltä
siellä sattumalta olevien rakastavien pöydäksi ja istuimeksi. Kuusten
suloinen tuoksu sekoittui halkojen savuun, jota tuuli puhalsi heidän
kasvoilleen. Kuinka valkoisilta, tyyniltä ja uskollisilta tähdet
näyttivätkään! Kuinka ne tuikkivatkaan vaatimattomasti! Muudan
arosusi haukahteli eteläisellä rinteellä, jossa oli nyt jo yhtä pimeä
kuin keskiyöllä. Joku rapautunut kallionpalanen vyöryi ja hyppeli
penkereeltä penkereelle. Tuuli humisi. Helen oli tietoinen tämän aution
erämaan surullisuudesta, salaperäisyydestä ja jaloudesta, ja syvällä
hänen sydämessään oli tuo ylevä tunne, että jonakin päivänä muuttuu
kaikki hyväksi koko levottomassa maalimassa.

"Nell, aion vallata tämän puiston", sanoi Dale. "Silloin se on meidän
kokonaan."

"Vallata! Mitä se on?" mumisi Helen haaveillen. Sana kuulosti
suloiselta.

"Hallitus luovuttaa maata kaikille, jotka asettuvat asumaan paikoilleen
ja rakentavat asunnon", vastasi Dale. "Rakennamme tänne hirsimajan."

"Ja tulemme tänne usein... tänne Paratiisiin", kuiskasi Helen.

Silloin painoi Dale ensimmäiset suudelmat hänen huulilleen. Ne olivat
kovia, kylmiä ja niin puhtaita kuin hänen elämänsäkin oli ollut,
mutta kumminkin tavattoman ylentäviä Helenille. Ne täydensivät hetken
aiheuttaman omituisen ja kuvaamattoman ilon ja mykistyttivät hänet.

Bon sointuva nauru ja hänen äänensä entisine kiusoittavine sävyineen
kantautui heidän korviinsa tuulen mukana. Ja paimenen venytellen
lausuma ja ikävöivä moite: "No Bo!" oli enemmänkin kuin tyyni ja
odottava hiljaisuus kaipasi.

Paratiisi oli näkevä jälleen yhden romaaneistaan. Rakkaus ei ollut
mikään vieras tälle autiolle erämaalle. Helen kuuli mäntyjen oksissa
humisevan tuulen kuiskauksissa tuon vanhan maallisen tarinan, tuon
kauniin ja aina uuden, mutta kumminkin iankaikkisen. Se lumosi hänet
kokonaan. Kuusten keihäsmäiset latvat kuvastuivat mustina ja selvästi
kirkkaita tähtiä vasten. Koko tämä autio yksinäisyys hengitti ja odotti
ollen täynnä salaperäisyyttään, jonka se oli valmis ilmaisemaan hänen
vapisevalle sielulleen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Metsien mies" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.