Title: Suomalaisia keskiajan tutkimuksia - Veroja, laitoksia, virkamiehiä
Author: Voionmaa, Väinö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaisia keskiajan tutkimuksia - Veroja, laitoksia, virkamiehiä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

TUTKIMUKSIA***


SUOMALAISIA KESKIAJAN TUTKIMUKSIA

Veroja, laitoksia, virkamiehiä

Kirj.

VÄINÖ VOIONMAA



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1912.



SISÄLLYS:

JOHDANTO.
      Silmäys aikaisempiin tutkimuksiin.
   I. KESKIAJAN HALLINTO- JA VEROTUSKAUDET.
      1. Suomen valloitus.
      2. Vanhin kruununtalous Suomessa.
      3. Linnakausi.
      4. Ylimääräiset verot.
      5. Uudistuksia 1400-luvulla.
  II. SUOMALAISIA VEROTUKSEN JA HALLINNON ALKUMUOTOJA.
      1. "Verot" ja "vakat".
      2. "Perevaara", "pitäjä", "pokosta".
 III. SUOMALAINEN TURKISKULTTUURI.
      1. Itämeren maitten muinaiset turkikset.
      2. Vanhimmat Lapinkävijät.
      3. Hämäläisten Lapinretket.
      4. Pirkkalaiset.
      5. Piispan "kiltti".
      6. Turkiskäräjät.
      7. Turkislahjat.
      8. "Jouset" ja jousiverot.
      9. "Veronahat" ja "oravanmaat".
     10. Suomalainen turkiskulttuuri. (Yleiskatsaus.).
  IV. AHVENANMAA KESKIAJALLA.
      1. Merikulttuuri
      2. Ahvenanmaan maakuntakäräjät ja maantuomari.
      3. Ahvenanmaan "tridungit" (kolmannekset).
      4. Ahvenanmaalainen pitäjä.
      5. Skandinavialainen "ledung" ja "ledungslama".
      6. Markkajärjestelmä ja sotalaitos Ahvenanmaalla.
      7. Täysiverot ja niiden tehtävät.
      8. Savu.
   V. SUOMEN RANNIKKOJEN ASUTUS- JA VEROTUSJÄRJESTELMIÄ.
      1. Ruotsalainen verotusalue.
      2. Ala- ja Ylä-Satakunta.
      3. Pohjanmaa.
      4. Suomen maakuntain verokyky ja asutusaste unioniajan alussa.
  VI. KESKIAJAN KANSALLISUUSKYSYMYS.
      1. Suomalainen ja ruotsalainen oikeus.
      2. Kansallinen oikeudenkäyttö -- kansallisia laamanneja.
      3. Muita kansallisuusmuistoja.
 VII. KESKIAJAN MAAKYSYMYKSIÄ.
      1. Bol.
      2. Koukku.
      3. Lounais-Suomen savu.
      4. Kylän tangoitus.
      5. Kylvöjärjestelmä ja lohkojako.
VIII. KESKIAJAN LIIKENNEOLOJA JA ITSEHALLINTOA.
      1. Tie- ja siltahallinto.
      2. "Matkaveneet".
      3. Kyytivelvollisuus ja "pitkätkyydit".
  IX. OIKEUSLAITOKSIA.
      1. Tuomarit.
      2. Pitäjänkäräjät.
      3. Maakunnan- ja kihlakunnantuomarit.
      4. Karjalaisten oikeuslaitoksia.
   X. KINKERIT.
      1. Kinkerejä muissa maissa.
      2. Kuninkaankinkeri Suomessa.
      3. Ruokaruotsi.
      4. Kinkeritapoja.
  XI. LAHJAVEROT.
      1. Pyhän Martin lahjajänikset.
      2. Pääsiäislammas -- Olavinlammas.
      3. "Kypsi-raha".
      4. Kyökkimestarin lahjat.
 XII. KESKIAJAN TYÖVEROJA JA TYÖTAPOJA.
      1. Työverot naapurimaissa.
      2. Lampuotien työverot.
      3. Linnain päivätyöt.
      4. Rakennusvelvollisuus.
      5. "Sotken savea, teen tiiliä".
      6. "Pitkiätyömiehiä".
      7. Ajoverot.
XIII. KESKIAJAN VIRKAMIEHIÄ.
      1. Lääninmiehet ja linnanvoudit.
      2. Maanvoudit.
      3. Vanhat "nimitysmiehet".
      4. Myöhemmät nimismiehet.
      5. Nimismiesvero.
Viiteselitykset.

KÄYTETTYJÄ LYHENNYKSIÄ JA MERKKEJÄ.

VA = Suomen valtioarkisto.  MU = Hausen, Reinh., Finlands
Medeltidsurkunder I.  Mustak. = Hausen, Registrum Ecclesiae Aboensis
eller Åbo  Domkyrkas Svart bok.

Markan merkkinä on käytetty mk, kirjakkeen ct vastineena th ja ø
kirjakkeen vastineena ö.

Viitteissä on asiakirjain kirjoitustapa säilytetty muuttamatta, koska
vanhan kirjoitustavan muuttaminen nykyaikaiseksi usein on vaikea ja voi
aiheuttaa erehdyksiä.



JOHDANTO.



SILMÄYS AIKAISEMPIIN TUTKIMUKSIIN.


Seuraavilla lehdillä on koetettu yksityiskohtaisemmin käsitellä ja
valaista muutamia Suomen keskiajan yhteiskuntahistorian kysymyksiä.

Keskiajan valtiollisen ja kirkkohistorian tutkimuksen rinnalla tämä
tutkimushaara näihin saakka on ollut verraten vähäantoinen. Se seikka
näyttää johtuneen ensi sijassa keskiaikaisten tietolähteitten
runsaudesta edellisellä ja niukkuudesta jälkimäisellä alalla.

Tärkeimmät keskiaikamme yhteiskunnalliset asiakirjat havaitsi varmalla
silmällä jo H. G. Porthan, ja hän niistä myöskin esitti tulkinnan, joka
suurimmaksi osaksi on pätevä tänäkin päivänä. Mutta asiakirjat olivat
harvalukuiset, ja ne koskivat vain hajanaisia yhteiskunnallisia
seikkoja. Porthan ei niiden pohjalla yrittänytkään luoda täydellisempää
kuvaa keskiajan yhteiskunnasta. Ja kun Porthanin jälkeinen keskiajan
tutkimus ei pitkiin aikoihin sanottavasti poikennut oppi-isän
aukaisemilta urilta, jäi tieto Suomen keskiajan yhteiskuntaelämästä
noiden harvain asiakirjain varaan, joista ei uudistettukaan tutkimus
voinut saada esiin enempää kuin ne sisälsivät.

Myöhempinä aikoina on kumminkin melkoinen joukko uusia Uusia keskiajan
yhteiskunnallisia asiakirjoja sekä Suomesta että Ruotsista tuotu päivän
valoon ja jatkuva tutkimus siten tehty mahdolliseksi. Tärkeän alustavan
työn on suorittanut Suomen valtionarkisto (R. Hausen) ryhtymällä
julkaisemaan karttuneita lähdevaroja järjestettyinä ja tarkastettuina
kokoelmina (merkilliset Johan Buren otteet Eerik Pommerilaisen
verokirjasta 1413, Hämeen ja Varsinais-Suomen tuomiokirjat keskiajan
lopulta, Birger Trollen linnantilit 1463-1464 ja Kallialan kirkon tilit
1469-1524, julaistut kokoelmassa Bidrag till Finlands historia I,
1881-1883; Åbo Domkyrkas Svartbok, julaistu 1890; Finlands
Medeltidsurkunder I, -- 1400, julaistu 1910).

Mutta keskiajan yhteiskunta ei ole jättänyt muistojansa ainoastaan
omiin asiakirjoihinsa. Myöskin seuraavain aikain asiakirjaperusta niitä
on löydettävissä. Ei ole vain ennakkopäätelmää, että Kustaa Vaasan ajan
yhteiskunnalliset asiakirjat, etupäässä suunnaton verotiliaineisto,
sisältävät paljon välillisiä todisteita keskiajankin oloista. A. G.
Fontell on menestyksellä käyttänyt mainittuja verotilejä erään
keskiajan hämärän yhteiskunnallisen kysymyksen, suomalaisen ja
ruotsalaisen oikeuden, valaisemiseksi (Om "svenska och finska rätten",
1883) ja J. W. Ruuth on Fontellin alkamaa uraa kulkien esittänyt
mielenkiintoisia piirteitä Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan
keskiaikaisesta asutushistoriasta (Satakunnan asutusoloista
keskiajalla, 1896, Hist. Ark. XV; Silmäys Hämäläisten muinaisiin
asutusoloihin Suupohjassa, 1897, Joukahainen XI). Mutta Kustaa Vaasan
ajan kulttuurikerrosta kannattaa keskiajan harrastajan vielä enemmän
kaivella. Kuten lukija on havaitseva, on seuraavissa tutkimuksissa
keskiajan olojen valaisemiseksi runsaassa määrin käytetty asiakirjoja
uuden ajan alulta ja niiden suomaa tilaisuutta yksityiskohtaisten
maakuntaisten ja vielä paikallisempain vertailujen tekemiseen.

Keskiajan yhteiskuntaolojen tutkimuksen suuntaan ovat paljon
vaikuttaneet vanhemmat käsitykset muinaissuomalaisen yhteiskunnan --
tarkemmin määräten pakanuuden ajan loppukauden ja ruotsalaisen
valloituskauden suomalaisen yhteisteiskunnan -- luonteesta.
Asiakirjattomasta suomalaisesta yhteiskunnasta vain harvat
yhteiskuntaelämään kohdistuvat kulttuurisanat ja Kalevalan runot,
sitten kuin ne olivat tulleet tunnetuiksi, näyttivät säilyttäneen
joitakuita enemmän tai vähemmän hämäriä piirteitä; niistä kuitenkin
luultiin voitavan varmuudella päätellä pakanallisen suomalaisen
yhteiskuntajärjestyksen kehittymättömyyttä, heikkoutta ja aikuisuutta.
Toiselta puolen Ruotsin maakuntalakien tarkemman tuntemisen ja
pohjoisgermanilaisen oikeushistorian jatkuvan tutkimuksen kautta
varmistuivat käsitykset muinaisruotsalaisen yhteiskunnan lujista
muodoista ja muista etevistä ominaisuuksista. Yleisessä käsityksessä
pakanallis-suomalainen ja kristillis-ruotsalainen yhteiskunta aivan
luonnollisesti joutuivat toistensa jyrkimmiksi vastakohdiksi. Juurtui
se mielipide, että ruotsalainen yhteiskuntalaitos ja järjestetty
yhteiskuntaelämä Suomessa yleensä merkitsivät samaa ja että
ruotsalaiset valloittajat toivat tänne puhtaasti ruotsalaisen
yhteiskuntajärjestyksen. Suomen kuuluisimman oikeushistorioitsijan
J. J. Nordströmin kirjoittamaa ruotsalaisen yhteiskuntalaitoksen
historiaa (Bidrag till den svenska samhällsförfattningens historia
I-II, 1839-1840), jonka esipuheessa lyhimmiten käsiteltiin alkuperäistä
suomalaista yhteiskuntaa, varmaan kaikki aikalaiset pitivät Suomen
yhteiskunnan lopullisena historiana.

Tätä käsitystä vastaan, joka Suomen tosihistoriallista yhteiskuntaa
tarkemmin tuntematta kuitenkin teki mitä laajakantoisimpia päätelmiä
sen laadusta ja vaiheista, Yrjö Koskinen esitti toisen, kotimaan oman
historian huolelliseen tarkkaamiseen perustuvan käsityksen (Suomenmaan
keskiaikaisesta aatelistosta, 1880, Hist. Ark. VIII; Tutkimus
maanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana, 1881). Pääasiallisesti
keskiajan hallinto-oloja koskevain havaintojen perusteella Yrjö
Koskinen osoitti, ettei Suomen Ruotsiin liittämisen seurauksena ollut
niin paljon Suomen vanhan yhteiskunnan kukistaminen ja uuden
perustaminen kuin kahden erilaisen yhteiskuntalaitoksen sekaantuminen
ja uusien yhteiskunnallisten muotojen syntyminen, joissa nykyaikaista
sanontaa käyttääksemme valtakunnallisten piirteitten ohella esiintyi
sangen huomattavia paikallisia piirteitä. Tätä peruskäsitystä tuki
myöskin Y. K. Yrjö-Koskisen vertailevaan sosiologiaan perustuva
tutkimus "Suomalaisten heimojen yhteiskunta-järjestyksestä pakanuuden
loppu-aikoina" (1890), jossa m.m. ruotsalaisen valloituksen vaikutusta
Suomen maanomistusoloihin valaistiin. Yrjö Koskisen edustaman kannan
omaksui myöskin Jaakko Forsman julaistussa luentojaksossaan
"Suomen lainsäädännön historia" (1896), ja suomalaisessa
historiankirjoituksessa se kanta on nykyään yleisesti vallitseva. Mutta
kun tämä keskiajan yhteiskuntahistoriamme keskuskysymys on useimmissa
kohdissaan vielä tarkemmin tutkimatta,[1] on vaillinaisiin tietoihin ja
vääriin otaksumiin perustuvain päätelmäin vaara tällä alalla
edelleenkin suuri. Niinpä, muihin kohtiin koskematta, ei ole täysin
oikein asettaa ruotsalaisen yhteiskuntajärjestyksen vastakohdaksi
ainoastaan yhdenlainen suomalainen yhteiskuntalaitos, koska Suomessa
valloituskaudella ja aikaisemmin oli kaksi toisistaan eroavaa
yhteiskuntamuotoa, joihin yhdistävä ruotsalainen valtiojärjestys
vaikutti eri tavalla.

Tässä teoksessa esitettäväin tutkimusten pohjana ja lähtökohtana ovat
keskiajan vero-olot. Työn on täytynyt mukaantua lähteitten mukaan,
jotka valtaavaksi osaksi -- niin keskiajan omat kuin erittäinkin
seuraavan aikakauden lähteet koskevat juuri vero-oloja. Mutta
todellisuudessa onkin verolaitos se keränpohja, jonka ympäri keskiajan
hallinto- ja muut yhteiskuntaolot ovat kiinteimmin kiertyneet.

Ensimäisen yleiskatsauksellisen esityksen Suomen vanhimmista
tunnetuista vero-oloista -- jos jätämme huomioonottamatta J. G. v.
Bonsdorffin suuren kameraliteoksen (Stor-Furstendömet Finlands
Kameral-Lagfarenhet I-III, 1833), joka ainoastaan vähäisessä määrässä
valaisee vanhimpia vero-oloja -- on laatinut J. W. Rosenborg (Bidrag
till jordbeskattningens historia i Finland, under medlet af sextonde
seklet, 1860). Tämä paljon käytetty pieni teos sisältää maakunnittain
järjestetyn luettelon Suomen veroista ja veroperusteista uuden ajan
alulla, mutta mitään tutkimusta niiden synnystä ja kehityksestä saati
keskiajan vero-oloista ei kirjassa ole tehty. Kokonaan toisensuuntainen
on Axel Liljenstrandin verohistoriallinen teos (Finlands jordnaturer
och äldre skatteväsende 1879, uusi painos 1894). Siinä tapaamme
mielenkiintoisia piirteitä Suomen vanhimmasta verolaitoksesta, mutta
nuo rohkeat ja lennokkaat kuvaukset eivät ole kaikissa paikoin olleet
värinsäpitäviä, joskin monet huomiot ovat hyvin sattuvia ja saavat
vahvistuksen uusista todistuskappaleista.

Yrjö Koskisen kirjoitus keskiaikaisesta "ruokaruotsi" verosta
(Muutamista keski-aikaisista veroitus-seikoista, 1873, Hist. Ark. IV)
oli onnistunut tutkielma eräästä keskiajan verolaitoksen
yksityiskohdasta, mutta toisia sellaisia ei ole ilmestynyt.

Käkisalmen Karjalan keskiaikaisten yhteiskuntaolojen tuntemiselle
sangen tärkeään asiakirjaan perustuu J. V. Ronimuksen tutkimus
"Novgorodin vatjalaisen viidenneksen verokirja v. 1500 ja Karjalan
silloinen asutus" (1906, Hist. Ark. XX). Useissa tutkimuksissa on
esitetty Kustaa Vaasan aikaisia vero-oloja määrätyillä alueilla.[2]
Monessa niissä on lausuttu arveluita myöskin keskiajan vero-oloista,
mutta täyttä hyötyä ei niistä keskiajan tutkimukselle ole voinut olla,
kun yhdistävää kokonaiskäsitystä ja välttämättömiä esitöitä on
puuttunut.

Ruotsin lukuisista historiantutkijoista on C. G. Styffe ainoa, joka
erityisemmin on kiinnittänyt huomiota Suomen keskiaikaisiin vero- ja
hallinto-oloihin, ja todellinen vahinko on, ettei hänen alottamaansa
alueellisia jakoja ja paikallisia laitoksia tarkkaavaa ja
varmapohjaista työtään (Skandinavien under unionstiden, 1867, kolmas
pain. 1911) ole Suomessa jatkettu. Styffen muissakin tutkimuksissa,
joista tässä on mainittava etupäässä kruunun omistuksia koskeva
(Framställning af de så kallade Grundregalernas uppkomst och
tillämpning i Sverige intill slutet af sextonde århundradet, 1860,
Vitterh., Hist. o. Ant. Akad. Handl. XXIV) on Suomen keskiaikaisia
yhteiskuntaoloja ansiokkaalla tavalla valaistu.

Siinä lähimain kaikki, mitä viimeisten sukupolvien aikana on
erityistutkimuksia tehty Suomen keskiaikaisten vero- ja hallinto-olojen
alalla. Tähänastiset osittain hyvin ansiokkaat tutkimukset vaativat jo
täydennyksekseen yhdistävää kokonaisesitystä samalla kuin näiden
kysymysten uusi käsittely alkulähteitten perusteella on käynyt kipeäksi
tarpeeksi.

Niinkuin keskiajan kirkollinen elämä kaikissa kristityissä maissa
muodostui samansuuntaiseksi, niin tavataan keskiajan Europan maitten
maallisessakin elämässä paljon yhteisiä, kansainvälisiä piirteitä.
Kieltämättömän kotimaisen luonteensa ohella Suomen keskiaikaiset
yhteiskuntaolot, eritoten verotus- ja hallinto-olot, osoittavat selvää
kehitysyhteyttä muitten maitten, varsinkin skandinavialaisten,
vastaavain olojen kanssa. Meidän maamme keskiaikaisten
yhteiskuntaolojen tutkimuksen täytyy alati pitää silmällä samalla
alalla tapahtuvaa tutkimusta muissa Europan maissa. Kirjan loppuun
liitetyssä kirjallisuusluettelossa on mainittu ne tutkimukset, jotka
tavalla tai toisella valaisevat tässä teoksessa käsiteltyjä kysymyksiä.
Erityisesti tässä muistettakoon Skandinavian maitten, etupäässä Ruotsin
ja Tanskan keskiaikaisten vero- ja hallintolaitosten läheistä suhdetta
Suomeen. Siltä kannalta katsoen ovat Ruotsin maakuntalait edelleenkin
tärkeitä lähteitä suomalaistenkin olojen ymmärtämiseen. P. E.
Bergfalkin yhä vieläkin erinomainen verohistoriallinen katkelma ja
uudemmat ja vanhemmat erikoistutkimukset kuten Skandinavian vanhempia
aluejakoja koskevat, joita C. G. Styffen lisäksi ovat kirjoittaneet
C. J. Schlyter, Rudolf Tengberg, Joh. C. H. R. Steenstrup ja äsköisin
S. Tunberg, tärkeää markkajärjestelmää koskevat Kr. Erslevin
tutkimukset, Gabr. Thulinin perinpohjainen selvitys manttaalin
kehityksestä, C. W. Ramstedtin Sveanmaan sotalaitoksesta, C. G.
Malmströmin vanhimmista virkamiehistä, sekä Emil Hildebrandin, H. D.
Rydinin ja Hans Hildebrandin yleisteokset ovat kaikki meikäläisellekin
tutkimukselle tärkeitä.

Suomalainen tutkimus tällä alalla ei voi sivuuttaa myöskään vastaavia
tutkimuksia Keski- ja Länsi-Europassa. Sikäläisissä maissa keskiajalla
vallinnut feodalinen yhteiskuntajärjestys vero- ja hallinto-oloineen on
kuitenkin pohjoismaisista ja vielä enemmän suomalaisista oloista niin
poikkeava, että hyöty vertailuista on enimmäkseen ainoastaan
välillinen; Englannin keskiaikaista yhteiskuntahistoriaa koskevat
uudemmat tutkimukset (Th. Rogersin, J. W. Ashleyn, W. Cunninghamin, Fr.
Pollockin, Fr. W. Maitlandin, N. Neilsonin, Fr. Seebohmin, P.
Vinogradoffin y.m.) ovat aiheensa vuoksi pohjoismaiselle tutkimukselle
mielenkiintoisimmat.

Suomen keskiajan yhteiskuntahistorialla on useita kosketuskohtia
myöskin itäisen naapurimaan ja eteläisen heimoalueen vanhan
yhteiskuntahistorian kanssa. Sikäläisiä keskiajan tietolähteitä (kuten
liivinmaalaisia ja venäläisiä aikakirjoja) ja erityisiä kokoelmia ja
tutkimuksia (A. W. Hupelin, Fr. G. v. Bungen, Fr. v. Keusslerin, A.
Transche-Roseneckin, P. Miljukowin) on seuraavissa tutkimuksissa voitu
hyväksi käyttää.



I. KESKIAJAN HALLINTO- JA VEROTUSKAUDET.



1. SUOMEN VALLOITUS.


Pysyvää, säännöllistä hallinto- ja verolaitosta voidaan ajatella
olevaksi ainoastaan järjestyneen valtiolaitoksen ja kehittyneen
yhteiskunnan yhteydessä. Mutta jo alkuisemmissakin yhteiskuntaoloissa
tavataan kaikkialla jonkinlaista hallintoa ja verotusta. Näillä
laitoksilla näyttää olevan kaksi yleistä alkulähdettä, sisäinen ja
ulkonainen, edellinen johtuva paikallisen uskonnollisen ja
elinkeinollisen elämän tarpeista, jälkimäinen valtiollisista
alistussuhteista.

Niin oli laita muinaissuomalaisessakin yhteiskunnassa. Seuraavassa
luvussa ("Suomalaisia verotuksen ja hallinnon alkumuotoja") koetetaan
osoittaa, että Suomessa asuvilla heimoilla jo pakanuuden aikana oli
uskonnollisen uhritoimen yhteydessä kehittynyt verotusmuotoja, joita
voitiin käyttää maallisiinkin tarkoituksiin. Myöskin maanvaltaukseen
tai omistukseen perustuva aluemuodostus (pitäjä, kihlakunta) ja
yksinkertainen kansankokous-hallinto (käräjät) näyttävät täällä olleen
jo historiantakaisten heimoaikain laitoksia.

Mutta jo niinä muinaisina aikoina liikkui myöskin valloittajia
suomalaisilla mailla. Skandinavialaisten ja venäläisten tietolähteitten
mukaan täytyi suomalaisten heimojen usein suorittaa pakkoveroja
voitokkaille vihollisille, jopa pitemminkin ajoin elää heidän
alaisuudessaan. Samat tietolähteet kertovat myöskin meikäläisten
heimojen laajoista sota- ja ryöstöretkistä, joiden seuraukset eivät
olleet vaikuttamatta kotoisiinkaan yhteiskuntaoloihin.

Esihistoriallisten aikain heimojen ja kansain kosketukset saattoivat
olla rauhallistakin laatua. Suomen merireitit samoinkuin
mantereittenkin kauppatiet välittivät tänne aineellista ja henkistä
kulttuuria, joka on suuresti vaikuttanut niihinkin oloihin, joita nämä
tutkimukset koskevat.

Kun ruotsalainen valloitus käänsi kansamme ulkonaiset olot kokonaan
uusille urille, on muistettava, että suomalaisella yhteiskunnalla oli
vanhoja perusteita, jotka eivät valloituksen kautta hävinneet, vaikka
tulivat uusien tarkoitusten palvelukseen.

Kuten tunnettu ei ensimäinen ristiretki (n. 1154), joka kohdistui
"Suomeen", s.o. maamme lounaisimpaan osaan, ollut kovin mullistavaa
laatua. Valloitusretki, jota ruotsalainen paikalliskuningas johti, oli
kaikesta päättäen samanlainen tilapäinen meriretkeily, kuin
ruotsalaisten aikaisemmat sotaretket itäisillä vesillä olivat olleet ja
vielä myöhemmätkin retket olivat. Venäläisissä aikakirjoissa
mainituista 1142 ja 1164 vuosien retkistä edellinen, jolla kuten Suomen
retkelläkin piispa oli mukana, tehtiin 60 ja jälkimäinen 55 haahdella.

"Suomen" valloitus jäi keskeneräiseksi enemmäksi kuin puoleksi
vuosisadaksi. Ruotsalaisten omassa maassa ei valtioyhteys ollut vielä
maakunnallista liittoutumista pitemmällä, verotuslaitos oli
kehittymätön ja kilpailevain kuninkaitten sukusodat lamasivat heidän
merentakaista toimintaansa. Tanskan vallanpitäjät, käyttäen hyväkseen
tilaisuutta, tekivät v. 1191 ja mahdollisesti v:n 1202 aikoina retkiä
Suomeen, mutta pysyvää ei heidänkään valtauksestaan tullut.[3]

Kun Suomen piispain kronikka mainitsee Rodulfia Henrikki-piispan
seuraajana ja kun Turun hiippakunnasta (episcopatus) puhutaan v.
1192,[4] näyttää ainoastaan katolinen kirkko ensimäistä ristiretkeä
seuranneina levottomina vuosikymmeninä saaneen Suomessa jalansijaa,
arvatenkin yhtä paljon rauhallisen käännytystoimensa kuin pakkokeinojen
avulla. Mutta senkään olemassaolo ei ollut taattu, kuten selviää vv.
1209 ja 1221 kirjoitetuista paavin kirjeistä, joissa Suomea mainitaan
"äskettäin" ja "uudelleen" kristinuskoon käännetyksi maaksi.[5]

Vasta tämän jälkeen alkoi todella Suomen maallinenkin valtaaminen.
Ruotsi oli viimeinkin saavuttanut valtiollisen ykseyden ja sen hallitus
järjestynyt, vaikkapa vielä sangen ahtaalla alalla. V. 1216 paavi
vahvisti Ruotsin kuninkaan vallan siinä maassa, jonka kuninkaan
edeltäjät olivat pakanain käsistä temmanneet ja johon kuningas vielä
voisi lisää valloittaa.[6] Paavin kirje ei voinut tarkoittaa muuta
maata kuin Suomea. Valloituksen suoritti loppuun voimakas ja
toimintahaluinen Folkunga-suku. V. 1249 vallattiin Häme ja v. 1293
aljettiin Karjalassa valloitustyö, joka v. 1323 päättyi Karjalan ja
karjalaisen heimon jakamiseen Ruotsin ja Novgorodin kesken.

Nämä valloitusretket näyttävät olleen omaa laatuaan. Ruotsin
riimikronikka kuvailee peräti loistaviksi soturijoukot, jotka
purjehtivat Hämettä ja Karjalaa valloittamaan. Valloittajain suurista
sotateoista samat kronikat kumminkin ovat aivan lyhytsanaisia, vaikka
ne muita samanaikaisia sotatapauksia laajasti kuvailevat. Kronikasta
saa sen käsityksen, etteivät hämäläiset ja karjalaiset taistelleet
viimeiseen mieheen saakka ruotsalaisia vastaan, vaan alistuivat
jokseenkin helpolla. Sellainen tulos olikin sopusoinnussa suomalaisten
heimojen ja ruotsalaisten edellisten suhteitten kanssa. Yhteistoiminta
ruotsalaisten kanssa ei ollut hämäläisille tuntematonta ennen Hämeen
Birger jaarlin retkeä; hämäläisten (jäämien) tiheät sotaretket Nevan ja
Laatokan seuduille eivät varmaankaan aina tapahtuneet ruotsalaisten
tietämättä, ja v:n 1240 kuuluisalla Nevan retkellä hämäläiset
esiintyvät suorastaan ruotsalaisten ja suomalaisten (sumien)
liittolaisina.[7] Hämeen valloittamisessa ei kaiketikaan hämäläisten
kukistaminen ollut niin tärkeä tehtävä kuin Novgorodin vallan
vastustaminen ja uhatun maan valtaaminen ja linnoittaminen, ennenkuin
Novgorod ehtisi sen tekemään. Sitä tarkoittaen riimikronikassa Hämeen
valloittamisen johdosta lausutaankin:

    jag tror at rytza konungen mistit[8]
    (luulenpa ryssän kuninkaan hävinneen)

Niinkuin kävi hämäläisten, niin vähää myöhemmin kävi osan karjalaisia.
Novgorodin liitto tai pakkovalta ei ajan mittaan ollut karjalaisille
mieliksi. Venäläiset aikakirjat kertovat v. 1269 aiotusta ja 1278
toimeenpannusta rankaisuretkestä Karjalaan.[9] Toiselta puolen
karjalaisten suhteet ruotsalaisiin näyttävät näihin aikoihin
muuttuneen, mikä seikka varmaan on yhteydessä kirkollisen lähetystyön
tai ruotsalaisen uutisasutuksen kanssa, joka kävi ruotsalaisen
valloituksen edellä. Länsi-Karjalan rannikkoseutujen asukkaat olivat
näet kristittyjä jo ennen Torkel Knuutinpojan retkeä, kuten käy
selville ruotsalaisen kronikan Viipurin linnan perustamista koskevista
sanoista:[10]

    Ok bygdo eth hwss a then ända,
    ther cristin land ather wända
    ok hedhin land taka widher

    (Ja rakensivat linnan sille äärelle,
    missä kristitty maa loppuu
    ja pakanamaa tulee vastaan)

Näihin Karjalan muuttuneihin oloihin nähden on luultavaa, etteivät
karjalaiset tehneet veristä vastarintaa Länsi-Karjalan ruotsalaisia
valloittajia vastaan eivätkä yleensä omavaltaisesti puuttuneet
taisteluihin, joiden ratkaisu jo aikaa sitten oli lakannut heistä
riippumasta.

Näinpä Suomen valloitus tapahtui ajan tavallisuudesta poikkeavasti, ja
saa selityksensä edeltävistä tapauksista ja oloista.

Ruotsalainen valloitus ja sen seuraukset herättävät
yhteiskuntahistoriallisessa suhteessa erityistä mielenkiintoa.
Saksalaisten vallattua itäisen Saksan laajat alueet hävisivät
sikäläiset slaavilaiset heimot lyhyessä ajassa miltei olemattomiin.
Samalla tavoin venäläiset valloittajat jo varhaisena keskiaikana
hävittivät lukuisia Itä-Europan suomalaisheimoja jäljettömiin.
Kummallakin näillä alueilla tuotti alkuperäisille asukkaille turmion
valloitukseen liittynyt vieras asutus, joka osittain karkoitti osittain
sisäänsä sulatti vanhan väestön. Itämeren maakuntain ja monen muun maan
historiasta nähdään, että vähälukuinen valloittajajoukko yksinäänkin on
saattanut kytkeä voitettuja väkirikkaita heimoja vuosisatoja kestävään
valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen orjuuteen.

Aivan toisin kävi Suomessa. Valloituskauden päätyttyä Suomi
muodollisestikin tuli Ruotsin valtakunnan täysioikeutetuksi osaksi
(1362), eikä maatamme aikaisemminkaan kohdeltu sanottavasti toisin kuin
Ruotsin omia nuorempia maakuntia. Turhaan myöskin etsii vanhimmista
asiakirjoista ilmauksia ruotsalaisten ja suomalaisten heimojen
keskinäisestä rotuvihasta. Jo ensi alustaan keskiajan valtiolliset ja
yhteiskunnalliset olot Suomessa joutuivat kehitysuralle, joka jyrkästi
poikkesi eteläisten ja itäisten heimomaitten tavasta.

Voidaan esittää useitakin seikkoja tämän omituisen ilmiön
selittämiseksi. Käy esim. ajatteleminen, että valloitetun maan olojen
sellainen järjestäminen olisi ollut korkeammalla kannalla olevan
valloittajan harkittua tointa. Sellaisia valloittajia kumminkaan tuskin
tuntee keskiajan todellinen historia, jossa sen sijaan paljon kerrotaan
ylivallan häikäilemättömästä käytöstä ja heikompivoimaisen sorrosta.
Paremmalla perusteella voidaan viitata valloittajain vähälukuisuuteen.
Jos jotain Ruotsista tullutta uutisasutusta olisikin valloituskautena
täällä tapahtunut, ei se levinnyt saaristoja ja kapeaa
rannikkovyöhykettä laajemmalle eikä missään tapauksessa riittänyt
aikaansaamaan mainittavampaa kansallisuusmuutosta valloitetuilla
alueilla. Hyvin tärkeäksi tekijäksi on vielä katsottava Suomen
maantieteellinen asema, joka ylimuistoisista ajoista nykyisiin saakka
on osoittautunut suotuisaksi täällä olevain kansallisuuksien
säilymiselle; erittäinkin oli niin laita muinaisina aikoina, jolloin
meret ja suunnattomat erämaat enemmän kuin myöhemmin pitivät Suomea
erillään naapurimaista.

Nämä yleiset seikat selvittävät sitä puolta valloituskysymyksestä, joka
koskee vanhain kansallisuusolojen säilymistä valloituksen jälkeen.

Mitä taas valloituskauden yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oloihin
tulee, niin on historianesittäjäin huomio yleensä keskittynyt
valloittajiin ja Ruotsin olojen vaikutukseen Suomessa. Mutta
ruotsalaisen valloituksen omituisuus ei ollut ainoastaan siinä, mitä se
täällä teki, vaan myöskin siinä, mitä se jätti tekemättä. Valloittajain
perustamain, monessa suhteessa varsin heikkojen, yhteiskuntalaitosten
ohella havaitaan täällä valloituksen vuosisatoina ja yleensä vanhempana
keskiaikana runsasta omaperäistä kehitystä. On kerran otettava
tutkittavaksi tuo viimemainittukin puoli valloituskysymystä ja sen
tekijät.

Näistä kotimaisista tekijöistä mainittakoon tässä ensinnäkin Suomen oma
ruotsalainen väestö.

Tarkastellessa keskiajan oloja tapaa lounaisen Suomen ruotsalaisella
asutusalueella jätteitä ja merkkejä paikallisista sotalaitoksista,
jotka ilmeisesti ovat skandinavialaista alkuperää ja ijältään varmaan
valloituskautta vanhempia.[11] Sellaisia muistoja tavataan, niinkuin
tuonnempana tarkemmin näytetään, alueellisissa jaoissa,
oikeudenkäytössä, eräissä liikennelaitoksissa y.m. Tämä tekee
luultavaksi, että puheenaolevat seudut jo varhain Ruotsin
muinaismaakuntain tapaan itse ovat hoitaneet paikallista hallintoaan ja
kyenneet siitä vastaamaan. Varhaisella keskiajalla, valtion
keskusvallan vielä heikkona ollessa, tällä maamme ruotsalaisseutujen
maakuntaisella itsehallinnolla on ollut mitä suurin valtiollinenkin
arvo, koska siitä ensi sijassa riippui ylimmänkin hallinnon etu ja
hyöty ja ylin hallinto sitä sen vuoksi suvaitsi. Näitä vanhoja
paikallisia muotoja tavataan varsinkin Ahvenanmaalla ja siihen
historiallisesti liittyvässä Varsinais-Suomen saaristossa, vieläpä
todennäköisesti läntisellä Uudellamaallakin. Maamme vanhat ruotsalaiset
alueet siten aivan rauhallisella tavalla välittivät skandinavialaisten
yhteiskuntamuotojen leviämistä Suomeen ja jo edeltäpäin tekivät
miekkavallan ja väkivallan piirissään tarpeettomiksi.

Suomen ruotsalaiset olivat myös kristinuskon esijoukkoja maassamme. On
hyvin uskottava Mikael Agricolan Uuden Testamentin suomennoksen
esipuheessa antama tieto, että lounaisen saariston ruotsalaiset --
luotolaiset kalandis -- olivat kristittyjä kauan ennen kuin muun Suomen
asukkaat.[12] Viipuriin saakka ulottuva kristitty seutu, jota
riimikronikka Torkel Knuutinpojan retken yhteydessä mainitsee,
tarkoittaa todennäköisesti itäisen Uudenmaan ja Länsi-Karjalan rannikon
ruotsalaista asutusta, joka kaiketi on tullut alkuun viimeistään Birger
jaarlin retken aikana. Nämä kristityt ruotsalaiset saaristo- ja
rantalaiset, jotka olivat ikivanhoissa yhteyksissä Ruotsin asukkaiden
kanssa, ovat -- Ahvenanmaan varhainen sotalaitos varsinkin sitä
ajatusta kannattaa -- kylläkin voineet ruotsalaisten liittolaisina
ottaa osaa Suomen muitten alueitten valloittamiseen.

Vaikka kansalliset eroavaisuudet Suomessa valloituksen aikoina olivat
paljon jyrkemmät ja merkitsevämmät kuin myöhemmin keskiajalla, olivat
lounaisen Suomen suomalaiset asukkaat jo kauan ennen valloitusta
eläneet läheisessä yhteydessä meripuolen ruotsalaisten kanssa, nousseet
samalle elinkeinolliselle tasolle kuin ruotsalaiset naapurinsa ja
omistaneet samanlaisia yhteiskunnallisia tapoja ja laitoksia kuin he.
Samoin tuo lounainen suomalainen heimo, jota kaiketi erityisesti
kutsuttiin "suomalaiseksi", vanhemmalla keskiajalla sekä
elinkeinollisesti että yhteiskunnallisesti huomattavassa määrässä erosi
sisämaan ikivanhoista heimoista, hämäläisistä ja karjalaisista. Ei
tähänkään lounaisen Suomen suomalaiseen yhteiskuntaan ruotsalainen
valloitus voinut hävittävästi vaikuttaa.

Sisä- ja takamaan suomalaiset heimot, hämäläiset ja karjalaiset,
olivat valloituksen aikoina vielä kaskitalouteen perustuvassa
heimokuntaisessa tilassa. Mahdotonta olisi ollut Hämeen ja varsinkin
Karjalan silloisia yhteiskunnallisia oloja välittömästi muuttaa
ruotsalais-länsisuomalaisten olojen mukaisiksi. Valloittaja noudatti
ainoaa mahdollista menettelyä: määräsi verot tai sopi niistä
asukkaitten kanssa, ja jätti heidät omiin oloihinsa. Sen vuoksi
laajalla karjalais-savolaisella asutusalueella vielä vuosisatoja
myöhempään tapaamme yhteiskunnan, joka valtiollisesti ja kirkollisesti
oli sulanut muuhun Suomeen, mutta perusteiltaan oli muinaissuomalainen.
Lännessä ruotsalaiset valloittajat joutuivat tutunomaisiin oloihin,
idässä ventovieraisiin -- kummassakaan tapauksessa ei uuden
yhteiskuntalaitoksen istuttamista tarvittu eikä perinpohjaista olojen
muutosta voinut tapahtua.



2. VANHIN KRUUNUNTALOUS SUOMESSA.


Ruotsalainen valtiojärjestys Suomessa alkoi ikäänkuin ulkopuolelta
vanhaa yhteiskuntaa, hyvin yksityisenä kruununtaloutena, joka
vähitellen laajeni yhä monipuolisemmaksi valtiolliseksi järjestykseksi
ja kaivautui yhä syvemmälle maakuntaiseen ja paikalliseen
yhteiskuntaelämään.

Suomen valloituskauden loppupuolella oli verotus niinkuin koko
kruununtalous Ruotsissa tosin alkeellisella, vaan ei kuitenkaan aivan
kehittymättömällä kannalla.

Vielä 11. ja 12. vuosisadoilla kaikki tärkeämmät valtion tehtävät
pohjoismaissa olivat järjestetyt maakuntaiselle pohjalle ja
suoritettiin luonnossa, paikallisina rasituksina (oikeustoimi, tiet ja
sillat, sotalaitos). Kuninkaalle lienee aluksi maksettu vain
vapaaehtoisia lahjoja suurina juhlina tai kuninkaan matkoilla ollessa.
Pakollinen veron maksaminen oli kansalle outoa ja vastenmielistä.
Tanskassa menetti Knut pyhä henkensä (1086), kun koetti saada kansaa
maksamaan henkiveroa (Nefgjald); vasta satasen vuotta myöhemmin,
Valdemarien aikana, muuttui siellä vanha mieskohtainen sotavelvollisuus
pysyväksi maaveroksi (Leding) ja kuninkaan tilapäinen matkakestitys
pysyväksi lunastukseksi (Stud). Norjassa mainitaan Harald Haarfagren
vaatineen "nefgjaldia" ja maaveroa, mutta myöhemmin onnistui kansan
päästä näistä veroista, ja vielä Magnus Lagaboterin laissa (1274)
kiellettiin kuningasta yleisiä veroja ottamasta.[13]

Ruotsin vanhat sadut puhuvat verolahjoista (skattgiafir) ja verojen
henkiverosta (nefgiäld). Viimemainittua mainitaan historiallisessa
asiakirjassakin v:lta 1285 Vestmanlannissa maksettuna säännöllisenä
verona, mutta todennäköisesti on sekin alkuaan kuulunut vapaaehtoisiin
tai puolipakollisiin verolahjoihin. Maakuntalakien edustamana aikana,
s.o. pääasiallisesti 1200-luvulla, maksettiin Ruotsissa jo yleisesti
pysyviäkin veroja, missä laivamuonaa (skipvist) tai sotavelvollisuuden
lunastusta eli sotalomaveroa (ledungslama), missä kinkeriä kuninkaan
matkakestityksen lunastamiseksi (gingärd) tai samanaikaisesti
useammanlaisia veroja. Tähän vanhimpaan verokerrokseen on luettava
vielä sukuvero (settargiäld), joka mahdollisesti oli tuon tarunomaisen
nefgiäldin jatkoa.[14]

Kuten E. Hildebrand on huomauttanut, eivät vanhimmat verot Ruotsissa
aina näytä syntyneen vapaan sopimuksen pohjalla; Sigtunan aikakirjoissa
kerrotaan Uplannin talonpoikain kapinan johdosta joutuneen maksamaan
veroja.[15]

Muuten oli kuninkaan hankittava omat tulonsa ja palvelijainsa --
ensimäisten kruunun virkamiesten -- hyvitykset osittain
yksityistaloudella, kuten muittenkin suurmiesten, osittain kuninkaalle
vähitellen myönnetyillä tai hänelle muuten karttuneilla julkisilla
eduilla: kruunun tiloista (Upsala öd; Tanskassa Konungslef), jotka jo
alkuansa lienevät olleet kuninkaan yksityisistä tiloista erotettuja
tiloja, salamurhasakoista ja sittemmin muunlaisistakin sakoista,
perijättömäin perinnöistä, sekä asumattomain maitten omistamisesta ja
asuttamisesta.

Ensimäisten Folkunga-sukuisten hallitsijain aikana Ruotsin
kruununtalous ja verolaitos nähtävästi ripeästi edistyi ja juurtui.
Niiltä ajoilta varsinaisesti alkaa Ruotsin verotushistoria.[16]

Suomen verolaitosta voi sanoa kirkon perustamaksi. Ensimäisen
ristiretken jälkeen oli kirkko lähes vuosisadan ainoa hallinnon hoitaja
ja verottaja Suomessa, sikäli kuin täällä hallintoa ja verotusta niinä
aikoina oli olemassa. Katolisella kirkolla oli jo Suomeen tullessaan
valmis hallintojärjestelmä, jota se saattoi sovelluttaa tänne, heti
kuin olot suinkin sen myönsivät. Tähän järjestelmään varmaan jo alusta
asti niinkuin myöhemmin kuului kirkon taloudellisten etujen valvominen.
Piispan kymmenysten ja muittenkin kirkollismaksujen suorittamisessa
tavataan Lounais-Suomessa muotoja, jotka ilmeisesti ovat peräisin
kristinuskon ensi ajoilta maassamme.

Kuinka kauan kirkko täällä yksinänsä harjoitti verotusvaltaa, siitä ei
ole tarkempia tietoja. Eräässä keskiaikaisessa aikakirjan katkelmassa
kerrotaan, että Bero piispa 1200-luvun puolivälissä olisi luovuttanut
suomalaisten veron kuninkaan käsiin.[17] Yleisesti myöskin uskotaan
saman aikakirjan katkelman ja Suomen piispain kronikan tiedonantoa,
että kirkko (papisto) piispa Ragvaldin aikana (k. 1266) rupesi
kantamaan n.s. ruokalisäveroa (matskott).[18]

Kirkon ja kruunun aikaisimpain verotulojen suhdetta eivät nämä
aikakirjain tiedonannot kumminkaan riittävästi valaise. Emme tiedä,
mikä se vero, "tributum", oli, jonka piispa kuninkaalle luovutti,
emmekä myöskään, oliko ruokalisävero korvaus kirkolle vähää ennen
menetetyistä verotuloista, kuten yleisesti otaksutaan. Kun näyttää
varmalta, että piispat Suomessa ovat ensimäisinä kehittäneet
paikallisverojen ulkopuolelle kuuluvaa pysyvää yleistä verolaitosta,
niinkuin yleensäkin maan keskushallintoa, ja kun 1300-luvulla huomaamme
kruunun veronkannossaan ja hallinnossaan noudattavan samoja tapoja,
vieläpä toimivan yksissä piispan hallinnon kanssa, näyttää
luultavimmalta, että mikäli kruunulle luovutettiin kirkollisia veroja
ne olivat piispan tuloja. Mutta siinä tapauksessa seurakuntain
papistolle maksettua ruokalisäveroa tuskin voi pitää kruunulle
luovutettujen tulolähteitten korvauksena.

Kirkosta aivan riippumattakin oli jo 1200-luvulla Suomessa alkanut
säännöllinen veronmaksu kruunulle. Ahvenanmaa on todistettavasti
muinoin suorittanut merisotavelvollisuutta (ledung), johon kuuluvan
sotalomaveron (ledungslama) järjestämisessä siellä tapaamme samoja
muotoja, joita Skandinavian maissa käytettiin 1100-luvun lopulla ja
1200-luvun alkupuolella. Samantapaisia muotoja tavataan myös
Varsinais-Suomen ruotsalaisilla seuduilla. Tämä vero on vanhin tunnettu
kruununvero Suomessa.

Keskiaikana maksettiin Suomessa yleisesti linnanvoudeille erinäisiä
lahjaveroja. Vaikkemme voi tarkemmin määrätä aikaa, jolloin nämä verot
ovat tulleet käytäntöön, voimme kuitenkin niiden laadusta ja niiden
suoritustavoista päättää, että ne ovat ikivanhoja ja kuuluvat
vanhimpaan veroryhmään maassamme.

Yltympäri keskiajan Suomea tavataan useanlaisia kruunulle suoritettuja
karja- ja ruokaveroja, jotka kaikki kuuluvat alkuperäisenä pidettävään
kuninkaankinkeriin. Tämän veron tapaamme kehittyneenä 1300-luvun
alussa, mutta hyvin luultavasti on sekin melkoista vanhempi.

Muita keskiajan kruununveroja -- paikalliset verot ja rasitukset tässä
sivuutamme -- emme yhtä suurella varmuudella voi väittää 1300-lukua
vanhemmiksi.

Myöhempiin keskiaikaisiin veroihin verrattuina vanhimmat kruununverot
olivat vähälukuiset ja varmaan myöskin vähemmin raskaat. Mainittavampaa
eroa niiden ja Ruotsissa käytettyjen verojen välillä ei voi havaita.

Varhaisen keskiajan kruununtalous Suomessakaan ei saattanut perustua
pysyviin veroihin. Kuninkaan tai hänen valtansa edustajain tuli
täälläkin hankkia suuri osa tulojansa muilla keinoin. Ruotsin vallan
alusta asti kantoi kruunu täällä sakkoja, ja kuten Yrjö Koskinen on
huomauttanut, oli kruunun sakotusvalta täällä yleensä suurempi kuin
Ruotsissa -- yksi niitä harvoja aloja, joissa Suomi esiintyy kuninkaan
voittomaana, Ruotsin vanhain maakuntain vastakohtana.[19]

Myöskin uutisasutuksista oli kruunulla jo vanhimpana aikana Suomesta
tuloja, sillä täällä, kuten yleensä muuallakin Europassa, jo varhain
katsottiin kruunun omiksi kaikki sellaiset metsät, saaret ja
asumattomat alat, joilla ei ollut määrättyä omistajaa.

Kruunun talouden varsinaisena pohjana keskiajan vanhimpana aikakautena
Suomessa olivat kruununkartanot,[20] joita todennäköisesti oli kaikissa
Suomen pääseuduissa. Emme tunne tarkemmin näiden kartanoiden
syntymisseikkoja, mutta voimme olettaa, että ne ainakin osittain ovat
saaneet alkunsa vanhemmilta omistajilta anastetuista maista, samalla
tavoin kuin katolinen kirkko otti haltuunsa pakanallisia uhrilehtoja.
Suomen vanhat kruununkartanot vastasivat oikeudellisesti täydellisesti
Ruotsin "Upsalan tiloja" ja pidettiin ne nähtävästi jo alusta alkaen
erillään kuninkaan yksityisistä kartanoista. Kruununkartanoiden
varsinainen kukoistusaika oli todennäköisesti 1200-luvun puolella,
sillä 1300-luvun alkupuolella, hallinnon keskityttyä suuriin
keskuslinnoihin, kruununkartanolaitos jo ilmeisesti oli rappiolla.

Tällainen kartanolaitos sopi täydellisesti 1200-luvun yleiseen
hallintojärjestelmään, joka perustui kiertotalouteen. Siihen aikaan
näet ei vielä ollut pysyviä hallituskeskuksia, vaan kuninkaat ja
valtaherrat kulkivat joukkoineen paikasta paikkaan, kartanosta toiseen
nauttimassa veronsa ja saatavansa ja suorittamassa virkatehtävänsä.
Kruununkartanoitten mukaan Suomi jakaantui lukuisiin pieniin
kartanolääneihin, joihin kuului pääkartano sekä pienempi
"lampuotilääni", jonka asukkaat pitivät kartanon viljelykset ja
rakennukset kunnossa. Muut talonpojat kaiketi määrätyiltä alueilta
kuljettivat veronsa näihin kartanoihin ja mahdollisesti suorittivat
niihin käräjänpito-, työ- ja kyytivelvollisuutensa.[21]

Kun kuningas harvoin lienee liikkunut Suomessa ja hänen arvatenkin oli
vaikea hoitaa kruununkartanoita omaan laskuunsa, käytettiin Suomen
kruununkartanoita varmaan yleisesti läänitykseksi kuninkaan miehille.
Nämä kruununkartanoitten läänimiehet olivat kuninkaanvallan edustajia
Suomessa ja siten maamme ensimäisiä kruunun virkamiehiä.



3. LINNAKAUSI.


Kolmannen- ja neljännentoista vuosisatain vaihteesta alkoi Suomen
hallinnon ja verojen historiassa uusi aikakausi. Näiden aikakausien
eroavaisuuden voimme lyhimmästi ilmaista nimityksellä "kartanokausi" ja
"linnakausi", koska edellisen aikakauden tunnuksellisten
kruununkartanoitten, paikallishallinnon ja paikallisverojen sijalle
jälkimäisellä aikakaudella tulivat suuret keskuslinnat, linnahallinto
ja linnaverot.

Tämä muutos oli yhteiskunnallisen ja valtiollisen kehityksen mukainen.
Ruotsi vähitellen joutui lähempään yhteyteen ritari- ja läänitysvaltaisen
Europan kanssa. Kallis ratsupalvelus syrjäytti pohjoismaissakin
kansanomaiset sotatavat ja joudutti sotilaallisen rälssisäädyn
muodostumista. Mahtavimmat ylimykset, kuningassuvun jäsenet etupäässä,
rakensivat suuria linnoja, pitivät kalliita hovia ja suuria
ratsumiesjoukkoja ja harjoittivat omin uhkinsa rohkeaa valtiollista
keinottelua. Kruunun linnat ja läänitykset joutuivat suureksi osaksi
korkeasukuisten, usein ulkomaalaistenkin ylimysten käsiin.

Kruununkin oli vastaavalla tavalla muutettava hallintoansa. Koti- ja
ulkomaiset valtasuhteet pakottivat sen keskittämään voimansa varmoihin
linnoihin ja hankkimaan palvelukseensa suurempia ratsujoukkoja; uudet
olot muutenkin suuresti laajensivat kruunun toimialoja ja
virkamiehistöä.

Tähän kaikkeen ja lisäksi kuninkaan suuresti laajenneeseen
hovitalouteen tarvittiin paljon varoja, sitäkin kipeämmin kun kruunu
läänitysten kautta menetti suuren osan entisiä tulojansa. Kruununtalous
muuttui monimutkaiseksi läänitystaloudeksi (tilitys-, sopimus-, pantti-
y.m. läänit), mutta yleinen, kansan suurta enemmistöä koskeva seuraus
ajan yhteiskuntakehityksestä oli verojen ja rasitusten suuri
kasvaminen.

Suomessa niinkuin Ruotsissakin oli linnatalous tämän uuden järjestelmän
varsinaisena keskuksena ja ylläpitäjänä. Tänne perustettiin suuria
linnoja, joista tuli laajain linnaläänien -- Suomen historiallisten
maakuntain -- sotilaallisia ja hallinnollisia pääpaikkoja. Viipurin
linnan perustamista voitaneen pitää uuden kauden alkumerkkinä, sillä
tämä linna riimikronikan mukaan alun pitäin rakennettiin kivestä ja
tuli heti laajemman valtiollisen toiminnan tukikohdaksi. Muut
suuret maakuntalinnat muodostettiin nähtävästi vanhemmista
kuninkaankartanoista ja kartanolinnoista. Ainakin jo v. 1308 oli
maassamme kolme suurta linna-aluetta -- Turun, Hämeen ja Viipurin --,
joita niiden linnain päälliköt hallitsivat.[22] V. 1326 mainitaan
Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Uusimaa, vieläpä Hämekin ja
"muita maita" Turun linnan alueeseen kuuluvina,[23] mistä
päättäen maassa puheenalaisena aikana oli vain kaksi päälinnaa.
Ahvenanmaalle, läntiselle Uudellemaalle ja Satakuntaan myöhemmin
1300-luvulla rakennetut maakuntalinnat, jotka täyttivät vanhempain
kruununkartanoitten sijan, olivat, kuten Pohjanmaankin maakuntalinna,
hallinnollisesti verraten itsenäisessä asemassa, mutta niiden
valtiollista ja sotilaallista merkitystä ei voi verrata Turun ja
Viipurin linnain merkitykseen.

"Hallintoon -- lausuu Styffe 1300-luvun Ruotsista -- kuului oikeittain
vain linnain ja niiden miehistöjen ylläpitäminen, missä linnoja oli,
sekä kruunun tulojen kokoaminen läänistä".[24] Paikalleen sanottu
Suomestakin. Linnahallinto ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista,
kuin tästä ehkä voisi luulla, vaan kehittyi se kylläkin monimutkaiseksi
vanhain ja uusien tapain kudokseksi.

Linnatalous nieli nyt kaikki vanhat verot, ja lisää veroja tarvittiin
välttämättä. Silloisella asteellaan kruunu vielä eli kädestä kärsään
kykenemättä omasta kohdastaan mitään aikaan saamaan; pienimpiinkin
uusiin menoihin tarvittiin ammentaa varoja alkulähteestä, talonpojan
voimasta tai aitasta ja kukkarosta.

Näinä linnainrakennusaikoina linnatyövelvollisuus monenmoisine
rakennusaineveroineen, ajoineen, "pitkine töineen" ja päivätöineen tuli
yleiseksi pysyväksi rasitukseksi. Tunnettua on, että Albrekt
Meklenburgilainen v. 1367 käski siirtää pois Kokemäellä olevan linnan,
koska se tuotti kansalle liikoja rasituksia, ja että Viipurin ja
Uudenmaan linnaläänin talonpojat samaan aikaan niskoittelivat
säännöllisten kruununverojen ja palvelusten (seruicia) suorittamisessa
Viipurin linnaan.[25] Margareta kuningattaren aikana päivätyöveroja
Ruotsissa erityisesti järjestettiin. Kaikesta päättäen tämä rasitus
Suomessa oli hyvin kiusallinen ja aiheutti työkapinoita ja lakkoja,
jollaiset myöhemminkin uuden ajan alussa olivat hyvin tavallisia.
Kaikissa päälinnoissa, varsinkin Viipurin linnassa, myöhemmin ajoittain
myöskin parissa sivulinnassa (Raaseporissa ja Kastelholmassa)
ylläpidettiin lukuisaa varustusväkeä, johon pääasiallisesti kuului
ratsumiehiä eli "huoveja". Linnaväkeä ja sen ratsuja elätettiin
kiertotapaan, kuljettamalla niitä pitäjissä ja verokunnissa
ruokaruotsilla.

Alkujaan kaiketi sellainen kestitys ja ylläpito kuului ainoastaan
kiertomatkoilla liikkuvalle kuninkaalle (kuninkaan-kinkeri); Ruotsin
maakuntalait eivät muunlaista matkaveroa tunne tai tunnusta. Myöhemmin
siitä siellä kehittyi pysyvä kruununhevosten syöttövero (årliga hästar,
kungshästar). Suomen ruokaruotsi oli toisenlainen, sillä täällä
kulkivat miehet ratsujensa mukana ja kiertoretki oli samalla verojen,
rästien ja sakkojen ulosottomatka. Se oli siten mitä tärkein osa
linnahallinnosta ja todennäköisesti sen mukana kehittynyt, joskin se
alkujuuriltaan saattoi olla vielä vanhempi.

Turun ja Viipurin linnain isännät olivat useimmiten sijaiskuninkaan
vallalla varustettuja valtakunnan virkamiehiä, ja muittenkin linnain
voudit hoitivat lääninsä hallintoa hyvin itsenäisesti. Tämä hallinto
tapahtui samaan ikivanhaan kiertotapaan, jota aikaisemmin lienee
noudatettu kartanokauden hallinnossa niihin kuuluvilla alueilla.
Linnanisännät siis tekivät säännöllisiä kiertomatkoja pitääkseen
käräjiä ja valvoakseen veronkirjoitusta ja -kantoa, omia erityisiä
saataviansa unohtamatta. Alemmillakin virkamiehillä, alavoudeilla,
kirjureilla, yksin kyökkimestareilla ja kellarirengeillä, piti näillä
jokatalvisilla ja -kesäisillä voudinmatkoilla olla lahjansa ja
saatavansa. Nämä vanhat voudinkestitykset ja käräjäkinkerit sulautuivat
pian erityiseksi nimismiesveroksi, joka kuitenkin vasta 1400-luvulla
esiintyi täysin muodostuneena säännöllisenä paikallisverona.

Tämän yhteydessä on huomautettava oikeuslaitoksen eristymistä
linnahallinnosta ja joutumista uudenlaisten laamannien ja
kihlakunnantuomarien hoidettavaksi, mikä muutos lienee tapahtunut
Maunu Eerikinpojan maanlain käytäntöön tullessa 1300-luvun
loppupuolella. Linnaläänien jakautuminen pienempiin kihlakuntiin ja
nimismiehenptäjiin näyttää olleen edellämainitusta kehityksestä
riippuva seuraus.

Selväpiirteisen kuvan linnakauden verojärjestelmästä antaa Maunu
Eerikinpojan v. 1340 laatima asiakirja, jolla hän neljäksi vuodeksi
luovuttaa Turun, Hämeen ja Viipurin linnat Dan Niilonpojalle.
Asiakirjan mainitsemat verot jakautuvat seuraaviin ryhmiin: (1)
kuninkaanvero, joka Suomesta (Turun läänistä) ja Ahvenanmaalta oli
kuninkaalle edelleenkin kokonaisuudessaan lähetettävä ja johon kuului
turkiksia, selvää rahaa, voita ja karjaa, sekä "kuninkaan karpio"; (2)
linnain rakennusverot ja (3) linnanvoudin- ja linnaväen-verot.[26] V.
1346 laatimassaan jälkisäädöksessä Maunu kuningas ja Blanka kuningatar
luettelevat Suomesta tulevina kuninkaan saatavina veron, selvän rahan,
ruiskarpion ja haukkaveron.[27] Tästäkin asiakirjasta näemme, mitä
veroja siihen aikaan oli kuninkaalle Ruotsiin lähetettävä.

Vaikka useat keskiajan verot olivat samat tai samanlaatuiset koko
maassa tai suuressa osassa maata, oli kuitenkin jokaisella
linnaläänillä oma yhdenmukainen, mutta muista lääneistä poikkeava
verolaitoksensa. Nämä osittain hyvin suuretkin eroavaisuudet johtuivat
eri heimojen alueitten ikivanhasta taloudellisesta kannasta ja
tavoista, mutta epäilemättä myöskin siitä, että kunkin linnanläänin
verolaitos oli järjestetty läänin muodostamisen yhteydessä, eri aikana
ja eri oloissa.

Mutta linnakauden veroissa oli samankin läänin alueella suuria
paikallisia eroavaisuuksia. Niin etenkin nimismiesverossa; Hämeessä ja
Varsinais-Suomessa sitä tuskin kahdessa pitäjässä maksettiin samalla
tavalla. Tämä omituinen kirjavuus on selitettävä linnakauden
valtiolaitoksen jo ennen mainitusta kehittymättömyydestä ja
heikkoudesta. Ei ollut vielä keinoja, joilla verotus olisi saatettu
järjestää yhdenmukaisesti ja pysyvästi koko valtakunnassa. Veroista oli
kruunun sovittava maakuntain, kihlakuntain ja pitäjäin kanssa -- niitä
vastaan oli hallituksella kyllin sanan- ja arvovaltaa.[28] Samaa
valtiolaitoksen heikkoutta todistaa verojen jakamis- ja
kantamistapakin, kruunu kun yleensä peri lääniltä, kihlakunnalta tai
pitäjältä määrätyn joukon veroesineitä tai määrätyn summan rahaa, mutta
ei puuttunut niiden jakamiseen yksityisten maksajain kesken, jotka
siinä kohden jäivät oman paikallishallintonsa varaan; miten verot
lopulta tasattiin, se toisinaan pysyi verokunnan talonpoikain
salaisuutena -- kunnes Kustaa Vaasa sitäkin seikkaa rupesi peräämään.



4. YLIMÄÄRÄISET VEROT.


Linnakauden verottajalle eivät riittäneet lisätytkään vakinaiset verot.
14. vuosisadan alusta alkaen otettiin kansalta ehtimiseen ylimääräisiä
veroja eli apuveroja milloin mitäkin tarkoitusta varten. Ensimäisiä
apuveron ottajia Suomessa lienee ollut Birger kuninkaan veli Valdemar
herttua, joka v. 1302 tuli Suomen herttuaksi ja lääniherraksi.[29]
Valdemar ja Eerik herttuat samoinkuin kuningaskin olivat tavattoman
ankarain veronkiskojain maineessa. Kuninkaan verotustoimet saivat
näihin aikoihin Gotlannin, Helsinglannin ja Smålannin talonpojat
nousemaan vaarallisiin kapinoihin. Herttuain tiedetään v:sta 1310
alkaen joka vuosi ottaneen n.s. "markka"-veroja (markgälder), joita
maksettiin talonpojan omaisuuden ja perusteella kolmekin kertaa samana
vuonna, markka (täysitilalta) kullakin kerralla. Markkaverojen ohella
tai lomassa Valdemar herttua kiristi myöskin ylimääräisiä kinkerejä.
Niinpä vaati hän kultakin talonväeltä (hjonelag) lehmän, 6 leiv.
silavaa ja 6 leiv. voita, ja kultakin talonisännältä pannin maltaita,
saman verran ohrajauhoja, kanan ja 1/2 hanhea, ennen määrätyn 15
ruispannin ja 1/6 härän lisäksi. Nämä verot epäilemättä joutuivat ensi
sijassa herttuan alaisen Suomen asukkaiden suoritettavaksi.[30] Myöskin
Suomen kirkkoa herttuain kiristykset näkyvät koskeneen, kuten ilmenee
paavin v. 1317 antamasta suojeluskirjasta, joka oli osoitettu m.m.
Turunkin piispalle.[31]

Tällaiset verotusolot saattoivat Ruotsin valtaneuvoston v. 1319
tekemään ylimääräisiä veroja vastaan tunnetun päätöksensä, jolla
laittomat verot kiellettiin. Maunu Eerikinpojan maanlain mukaan oli
kuninkaalla lupa ottaa apuveroa ainoastaan muutamissa määrätyissä
tapauksissa. Mutta hyvät päätökset ja säännökset eivät näy vähentäneen
näitä veroja. Uusi markkavero (pro solucione marce) määrättiin v:n 1326
aikoina Skarassa tehdyllä sopimuksella suoritettavaksi niinkuin näkyy
Matti Kettilmundinpojan jälkisäädöksestä, jossa myöskin mainitaan tätä
veroa olleen Suomesta (Varsinais-Suomesta) suoritettavana 200
hopeamarkkaa.[32] Skenningessä v. 1335 tehdystä päätöksestä selviää,
ettei valtakunnan rahvaan rasittaminen, varsinkaan laiton kestitys ja
kyyditys, ollut tauonnut, ja Lödösen herrainpäivillä 1346 tehtiin
jälleen turhia päätöksiä ylimääräisiä kinkerejä ja rakennusveroja
vastaan. Messeniuksen tiedon mukaan Suomen herttua Pentti Algotinpoika
1350-luvulla verotuksillaan rasitti Pohjanmaata.[33] Seuraavalla
vuosikymmenellä Albrekt Meklenburgilainen vaati Ruotsin valtakunnan
papistolta ja aatelilta tavattoman raskaan tilapäisen tuloveron.[34]

Vuosisadan loppupuolella ylimääräisten verojen maksaminen jo oli
juurtunut tapa Suomessa. Bo Joninpojan v. 1381 suomalaiselle
rälssimiehelle antamassa vapautuskirjassa niitä mainitaan vuotuisen
veron rinnalla niinkuin ainakin säännöllisiä maksettavia.[35] V. 1387
kuningas nimenomaan valtuutti läänitysmiehensä Jaakko Djeknin
vuosittain kantamaan lääniksi saamaltaan alueelta tarkoin määrätyn
avun,[36] joka yksityiskohdissaankin muistuttaa lounaisessa Suomessa
vielä uuden ajan alussa suoritettua ruoka- ja karjaveroa
(kuninkaankinkeriä).

Mielenkiintoista on puheena olevaa veroläänitystä koskevassa
asiakirjassa tavata "bedhas" sana, sillä sitä käytetään siinä samassa
merkityksessä kuin vanhan saksan "Bede" sana, joka merkitsi
ruokaveroa.[37] Esikuvat, joita Ruotsin valtakunnassa tähän aikaan
verotuksessa pidettiin, olivatkin enemmän keskieuroppalaisia kuin
kotimaisia.

Myöskin markkaverot olivat näihin aikoihin niin yleisiä, että sitä
tarkoittava verosana "markagield" (margeld) tuli pysyväksi rahaveron
nimeksi,[38] jollaisena se vielä uuden ajan alussa esiintyi suuressa
osassa Suomea.

Raskaimmillaan lienevät verot keskiaikaisessa Suomessa ja Ruotsissa
olleet varhaisempain unionikuninkaitten aikana. Margareta kuningatar ei
ollut heistä vähimmin vaativa. Ruotsin valtaistuimelle noustessaan
hänelle myönnettiin koko Ruotsin valtakunnasta "kuningattaren markaksi"
nimitetty apuvero, jota "jokaisen miehen" oli maksettava markka Ruotsin
rahaa tai vastaava arvo määrättyjä verotavaroita. Vähää myöhemmin,
luultavasti Eerik Pommerilaisen kuninkaaksi valitsemisen yhteydessä
(1396), tuli maksettavaksi n.s. "15 markan vero", jota suoritettiin
kuten näyttää täysiverottain. Tätä veroa maksettiin v:een 1403 saakka,
jolloin se lakkasi ja sen sijaan suostuttiin uuden markkaveron
suorittamisesta. Samaan aikaan Ruotsin valtakunnanneuvosto myönsi
linnain muonittamiseksi suuren kinkeriveron, johon joka miehen oli
maksettava lehmä, 2 lammasta, voita ja rukiita.[39]

Aivan sanan mukaan ei siis ollut uskottava kuningattaren vakuutuksia
eikä Thord Bonden sitoumusta v. 1403 pitää Viipurin läänin asukkaille
"Eerikin lakia ja oikeutta".[40]

Muuttuneet valtiolliset ja taloudelliset olot, mutta etenkin suuret
kansanliikkeet lienevät olleet päävaikuttajana siihen, että raskaammat
apuverot myöhemmin 1400-luvulla olivat verraten harvinaisia.
Riimikronikka kertoo Kristoffer Baijerilaisen vaatineen tavattomia
kestityksiä ja Kristian I:n ottaneen uuden laittoman veron.[41] Nämä
verot mainitaan otetuiksi Ruotsista, mutta arvatenkaan ei Suomeakaan
unohdettu.

Keskiajan lopulla olivat apuverot Suomessa jälleen hyvin tavallisia.
Vuosien 1504-1513 aikoina koottiin läntisen Suomen linnalääneistä
moneen kertaan apuveroja, jotka suoritettiin pääasiallisesti rahassa,
mutta myöskin verokappaleissa.[42] Kustaa Vaasa oli ahkera käyttämään
tätä perintötapaa, ja ne muodot, joissa apuveroja hänen aikanaan
otettiin, luultavasti olivat samoja, joita pitkin myöhempää keskiaikaa
käytettiin.

Keskiajan ylimääräiset verot jakautuvat kahteen päälaatuun: (1) rahassa
suoritettuihin (tai laskettuihin) markkaveroihin, joita maksettiin
monenlaisilla perusteilla -- omaisuus- ja tuloverotkin olivat
tunnettuja --, ja (2) kinkeriveroihin, joita suoritettiin
verokunnittain. Nämä verot ilmenivät Ruotsin valtakunnassa kasvavan
ylimysvallan mukana ja olivat raskaimpia muukalaisten häiritsijäin
aikana. Näiden raskaitten verojen suorittaminen Suomessa todistaa,
ettei maamme niiden aikana ollut aivan huonossa taloudellisessa
tilassa.



5. UUDISTUKSIA 1400-LUVULLA.


Eerik Pommerilaisen hallitusajasta voidaan jälleen lukea uuden verotus-
ja hallintokauden, keskiajan viimeisen, alku. Tällä aikakaudella astui
valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään pari uutta tekijää: Ruotsin
kotimainen puolue ja kapinoiva kansa. 1400-luvun verohistoria
Suomessakin on senvuoksi paljon vaiherikkaampi ja tärkeämpi kuin
edellisen vuosisadan. Pääasiassa kyllä vero-olot vieläkin pysyivät
entisellä linnatalouden pohjalla, mutta nyt niissä tapahtui
perinpohjaisia muutoksiakin ja järjestelyjä osittain valtion
rahataloudellisten tarpeitten osittain veroamaksavan luokan eduksi.
Ylipäänsä tulivat vero-olot 1400-luvulla maassamme entistä paljon
vakaammalle kannalle ja järjestyivät muotoihin, jotka sitten pysyivät
käytännössä kauas uudelle ajalle saakka.

Keskiajan vero-oloissa oli veroamaksavan kansan kannalta kolme arkaa
kohtaa, jotka pitivät parannusvaatimuksia vireillä: ensimäinen oli
suoranainen verojen kasvaminen, toinen veronalaisen maan joutuminen
rälssin alle, minkä kautta veroa maksavan maan kuorma tuli
raskaammaksi, ja kolmas vihdoin verojen epätasainen jako yksityisten
veronmaksajain kesken. Näistä kysymyksistä on ensimäistä jonkun verran
jo edellisessä käsitelty; nyt on kohdistettava huomio toisiin.

Kuten eräästä v:n 1334 asiakirjasta ilmenee, oli Suomessa jo siihen
aikaan -- ellei jo aikaa ennen -- syntynyt selvä ero veromaan ja
rälssimaan välille.[43] Siihen aikaan jo, kuten samasta asiakirjasta
voi päättää, rälssimiesten maanostojen ja -anastusten vuoksi veromaa ja
kruununtulot huolta herättävästi vähenivät. Nämä epäkohdat saivat Maunu
Liehakon yrittämään, vaikka ei jatkamaan, jonkunlaista rälssin
supistumista ja rälssin alle joutuneen veromaan peruutusta;
rälssioikeuksien parempaa valvomista varten hän m.m. rupesi
antamaan rälssikirjoja.[44] Riimikronikan mukaan myöskin Albrekt
Meklenburgilainen yritti peruuttaa kruunulle kolmatta osaa aatelin ja
kirkon anastamia tiloja. Mutta vasta Margareta kuningattaren aikana
huomattiin vaaralliseksi lykätä parannusta.

Eerik Pommerilaista kuninkaaksi valittaessa päätettiin Ruotsissa, että
kaikki verotilat, jotka Albrekt Meklenburgilaisen hallitsijaksi
tulemisesta ruveten (1363) olivat joutuneet rälssin alle, olivat
palautettavat entisille omistajilleen, anastetut tilat ilman korvausta,
ostetut tilat maksamalla kauppahinnan takaisin. Palauttaminen aiottiin
saada toimitetuksi puolessa vuodessa. Se vei Ruotsissa kolmetoista
vuotta, mutta olikin perinpohjainen, sillä tuhansia taloja lasketaan
sen kautta jälleen joutuneen veronalaiseksi; yksin Vesteråsin läänissä
oli palautettuja tiloja 500.[45]

Suomessa tapahtui peruutus pääasiallisesti keväällä 1405 pidetyissä
etsikkokäräjissä, joissa tuomarina ja syyttäjinä toimivat kuninkaan
valtuuttamat luottamusmiehet. Kutakin kolmea neljää veropitäjää varten
pidettiin etsikkokäräjät, tammi-, maalis- ja huhtikuussa 1405 Turun
läänissä, helmikuussa Hämeessä, maaliskuussa Raaseporin läänissä.
Kruunun saalis oli niissä paikoin, joista tietoja on, sangen runsas, ja
epäilemättä voidaan koko peruutuksen tulos arvioida sadoiksi
tiloiksi.[46]

Tämän peruutuksen kautta tuli rälssi- ja veromaan ero entistä
selvemmäksi, ja seuraavina aikoina sekä kruunu että talonpojat pitivät
tarkemmin silmällä, ettei veronalaista maata niin helposti kuin ennen
päässyt pujahtamaan rälssin alle. Sellainen vaara pyöri, milloin esim.
rälssitilalla oli allaan veromaata tai kun rälssimiehet vaihtoivat
toistensa kanssa eri pitäjässä olevia sekaluontoisia tilaryhmiänsä. Kun
esim. Ulvilassa olevan Koiviston ja Huittisten pitäjässä ja kylässä
olevain rälssitilain omistajat v. 1419 vaihtoivat näitä tilojansa, niin
järjestettiin asia siten, että Huittisten tilain puolesta tuli
pysyvästi suoritettavaksi kruunulle kahden savun verot, ja molemmat
pitäjät myönsivät, että kahden kuninkaansavun verot olivat
täydellisesti korvatut, niin etteivät kruunun tulot olleet
vähentyneet.[47] Samoin, kun Yläneen ja Danskilan (Pöytyän veropitäjää)
omistajat v. 1421 vaihtoivat näitä tiloja, pitäjä antoi samanlaisen
todistuksen.[48]

Myöskään kirkollisten tilain verovapaudet eivät näinä aikoina olleet
yhtä helpot kuin ennen. Kemiön pitäjäläiset vaativat v. 1432, että
eräästä sikäläisestä tuomiokirkon tilasta, jonka verorästit pitäjä oli
suorittanut, oli tuomiokirkon itsensä vastedes maksettava verot, ellei
talo voisi nauttia verovapautta.[49] Pöytyän ja Ruskon asukkaat ottivat
v. 1432 maksaakseen erään talon verot, jotta piispa saisi sen pitää
verovapaana.[50] Kolmantena tämäntapaisena esimerkkinä mainittakoon,
että kun v. 1449 piispa valitti Ahvenanmaan pappiloita vastoin Ruotsin
lakia verotetun, tuomittiin pappilat tosin veroista vapaiksi, mutta
lisättiin, että jos pappiloille oli jotain veroa laskettu, tuli
pitäjäläisten siitä vastata, ja että pappikin itsensä tuli suorittaa
verot siltä maalta, mitä niillä oli enemmän kuin laki määräsi.[51]
Tapaukset tällaiset osoittavat, että veroasioita nyt toisinaan
hoidettiin enemmän vanhain lakien henkeen kuin edellisellä
linnakaudella oli ollut tapana.

Merkillinen Eerik Pommerilaisen ajan verouudistus oli hänen kuuluisa
verojen rahamuutoksensa, joka pantiin toimeen useissa Ruotsin
maakunnissa ja Suomessa. Tämän muutoksen kautta kuningas, sanotaan
Henrik Königsmarkin neuvosta, koetti saada mikäli mahdollista kaikki
kuninkaalle tulevat verot arvioiduksi ja kannetuksi rahassa. Meillä
sellainen sopimus saatiin aikaan kuninkaan käydessä Suomessa
luultavasti 1407. Itse sopimuskirjaa tai sopimuskirjoja ei ole
säilynyt, mutta vv:n 1414 ja 1419 asiakirjoista näkyvät ainakin asian
pääkohdat. Veroa oli maksettava kultakin savulta 5, koukulta 2 ja
bolilta 10 markkaa "eikä enemmän". Vero oli laskettu Turun rahassa[52]
sellaisen kurssin mukaan, että Turun äyrityinen luettiin 6, Preussin
killinki 8 ja Tallinnan killinki 3 (Ruotsin) penningiksi. Kaikkia
veroja ei kuitenkaan vaadittu rahassa, vaan voitiin rahan arvo
suorittaa tavallisissa verokappaleissa eli n.s. "arvoäyreissä"
(värdören).

Paitsi säännöstä rahassa arvioidusta pääverosta sisälsi sopimus vielä
määräyksiä linnain työveroista, joita niinikään muutettiin rahaksi.
Kaikenlaiset kinkerit ja kestitykset sitävastoin olivat kielletyt --
niitä oli suoritettava ainoastaan kuninkaan tai kuningattaren maassa
käydessä tai erikseen niitä vaatiessa. Kieltoa ei kuitenkaan
noudatettu, kuten kuninkaan omista kirjeistä kyllä selviää.

Myöhemmin kuningas myönsi Turun läänin asukkaille vielä joitakin
lisähelpotuksia "arvoäyrien" hinnoitteluun, verojen kuljetukseen ja
maksuaikaan y.m.s. nähden.[53]

Verojärjestelynsä yhteydessä laitatti hallitus nyt, kuten näyttää ensi
kertaa, suuresta osasta Ruotsia ja Suomea tarkempia maa- tai
verokirjoja, joihin oli yksityiskohtaisesti merkitty kunkin seudun
veroyksiöt ja suoritettavat sekä muut vero-olot. Tästä tietolähteestä
on säilynyt vain muutama niukka v:n 1413 verokirjasta tehty ote, jotka
Hausen on julaissut.[54]

Suomesta tulevat verot ovat näissä lyhyissä otteissa merkityt rahassa;
tuotteissa maksetuksi tai maksettavaksi on merkitty ainoastaan osa
Ahvenanmaan ja Kemin veroja. Viipurin läänistä ei otteissa mainita
sanaakaan; arvatenkin se lääni on jäänyt Eerik kuninkaan
verojärjestelyn ulkopuolelle. Veroyksiöinä on otteissa lueteltu Turun
läänissä savut (1546), bolit (54) ja koukut (345 1/6), Satakunnassa
savut (837 1/2), bolit (17) ja koukut (664), Raaseporin läänissä
pitäjät (8), bolit (102) ja miesluku (1011), Korsholman läänissä savut
(Mustasaaressa 120, Kyrössä 160, Kemissä 20, "Rannassa" 40, Torniossa
30), Hämeenlinnan läänissä toisessa osassa nimismieskunnat (8) ja
koukut (400) ja toisessa osassa koukut (555 3/4 ja 2 1/2 kuudesosaa)
sekä Ahvenanmaalla talonpojat (526) ja nautakunnat (65 1/2).

Huomiota herättää, etteivät veroyksiöt kaikkialla olleet samat saman
läänin alueella. Niinpä Turun läänissä tavataan ikivanhain
ruotsalaisten bolien ja hämäläisten koukkujen ohella myöskin savuja.
Tällainen veroyksiöiden kirjavuus on muisto kartanokauden aikaisista
verotusoloista. Savut, jotka v. 1413 olivat yleisiä laajoilla aloilla,
näyttävät edustavan uudempaa verotusta.

Veroyksiöiden suoritettavat maksut ovat yleensä suuremmat kuin
alkuperäisessä sopimuksessa määrätyt, mikä johtunee osittain siitä,
että maksut on merkitty Turun rahassa, joka oli 1/4 halvempaa kuin
Ruotsin raha, osittain ehkä siitä, ettei rahaverosopimus ollut
kaikkialla samanlainen.

Eri alueitten loppusummat tekivät:

    Turun läänin                         9 832 mk
    Satakunnan                           5 882 mk
    Korsholman läänin                    2 300 mk
    Tornion                                150 mk
    Hämeenlinnan läänin                  4 222 mk 4 äyrit.
    Ahvenanmaan (ilman tuotteiden arvoa)   643 mk
                              koko alue 23 029 mk 4 äyrit.

Turunkin rahassa laskettuna ja huomioonottaen, etteivät kaikki verot ja
rasitukset sisältyneet tähän rahaveroon, olivat nämä loppusummat
korkeat ja verot maksajille raskaat. Sata vuotta myöhemmin nousivat
kruununverot, mukaan luettuina rahaksi muutetut verotavaratkin, samalta
alueelta tasaisin luvuin n. 15 000 silloiseen (arvoltaan alenneeseen)
markkaan.[55]

Tämä osoittaa, että Suomen taloudellinen tila viisisataa vuotta sitten
oli keskiajan loppukauteen verraten harvinaisen hyvä tai että -- se on
luultavampaa -- silloinen verotus oli harvinaisen ankara. Aikalaiset
eivät Eerik Pommerilaisen veronuudistuksiin olleet tyytyväisiä.
Riimikronikka sisältää pitkiä valituksia veroparsellimuutoksen
turmiollisuudesta ja silloisten verojen raskaudesta.[56] Toiselta
puolen ei kuninkaan valtiollisten vastustajain moitteita voi käsittää
puustavillisesti. Eerik Pommerilainen tuli Suomessa tunnetuksi myöskin
veronhuojennuksistaan; eivätkä ne olleet ainoat hänen parannuksensa
täällä. Toimeenpantu verojen järjestely oli jo itsessään edistysaskel.
Mutta tämä kaikki ei voi kumota sitä tosiasiaa, että verot hänen
aikaansa olivat hirvittävän raskaat.

Taloudelliseen tyytymättömyyteen yhtynyt valtiollinen ja kansallinen
tyytymättömyys, jota erityiset seikat kiihottivat, saivat Ruotsissa v.
1434 Engelbrektin kapinan puhkeamaan. Alkaneessa taistelussa veroseikat
olivat aivan etualalla. Ensi töikseen helpotti Engelbrekt rahvaan
veroja kolmanneksella. Myöskin kuningas suostui rauhansovitteluissa
melkoisiin veronalennuksiin -- talonpoikain jouset merkitsivät näinä
levottomina aikoina tavallista enemmän ja kaikki tekivät heille nyt
myönnytyksiä.

Suomenkin talonpojille tuli vuoronsa. Juhannuksena 1436 Ruotsin
valtaneuvosto, arkkipiispa Olavi, drotsi Kristiern Niilonpoika ja
marski ja valtakunnan päämies Kaarle Knuutinpoika etunenässä, antoi
merkilliset kaksi julistustansa, joista toisella uskollinen ja
kuuliainen Suomen rahvas, kun se oli luvannut olla kapinapäällikköä
itselleen nostamatta, otettiin Ruotsin hallituksen suojelukseen ja
luvattiin sille samat veronhuojennukset kuin valtakunnan muullekin
rahvaalle, ja toinen lähemmin määräsi verojen alennukset ja järjesti
koko verotuksen.

Todennäköisesti Suomen talonpojat saivat kaksinkertaisen
veronalennuksen: ensinnä kolmanneksen alennuksen, joka asiakirjan
ilmoituksen mukaan oli jo v. 1435 tullut toimeenpannuksi, ja toiseksi
sen erityisen alennuksen, joka järjestettiin v. 1436.[57]

Edellisen alennuksen perusteluissa mainitaan, että vero oli
kuudentoista vuoden ajat ollut kolmatta osaa korkeampi kuin muutoin sen
kautta, että Turun äyrityinen, joka ennen oli vastannut 6 penninkiä eli
1/4 äyriä, oli alentunut arvossa 4 penningin eli 1/6 äyrin arvoiseksi.
Tällainen veronnousu tuntuu kummalliselta ja mainitun laskelman
pätevyyttä on epäilty. Laskelma on kuitenkin ymmärrettävä. Suomen
veronmaksajille oli todella myönnetty sellainen etu, että he
veronmaksussaan saisivat lukea Turun äyrityisen 6 penningiksi, niinkuin
Eerik kuninkaan kirjelmässä v. 1414 nimenomaan selitetään.[58]
Myöhemmin (v. 1419) oli Turun rahan huonontuessa kuitenkin ruvettu
Turun äyrityistä laskemaan vain 4 penningiksi. Veronmaksajat eivät siis
saaneet nauttia ennen luvattua etuansa, vaan oli heidän maksaminen
kolmattaosaa suurempi vero. Mutta taloudellisestikin oli vero varmaan
ylentynyt. Hinnat Suomessa olivat suhteessa oman maan käypään rahaan
(Turun äyrityiseen) ja, kuten keskiajan hinnat yleensä, sangen hitaasti
seurasivat rahan hopea-arvon alentumista. On siis hyvin luultavaa,
etteivät hinnat Suomessa puheenaolevana aikana olleet nousseet samassa
suhteessa kuin rahan metalliarvo oli alentunut, ja että siis
veronmaksajat, joiden täytyi suorittaa veronsa käypää hintaa
kalliimmasti, joutuivat tuntuvaan vahinkoon. V:n 1436 veronalennus ei
siinä kohden ollut mikään oikea alennus, vaan ainoastaan palaus
entiselle kannalle.

Erityisen alennuksen järjestely sisälsi seuraavat päämääräykset: (1)
kaikki maa, mikä tähän saakka oli tullut rälssiksi ja saanut laillisen
vahvistuksen ja mitä ei ennen oltu poistettu veronalaisesta maasta, oli
nyt siitä poistettava, niin ettei mitään erimielisyyttä siitä voisi
syntyä rälssimiesten ja talonpoikain välillä; (2) sen jälkeen oli
(varmaan siten syntyneen veronmaksuvähennyksen korvaukseksi)
vähennettävä talonpojilta joka viides savu, ja miesluku ja markkaluku
(s.o. veroyksiöltä suoritettava veromäärä) jäävä siksi, minä se silloin
oli; (3) kaikki savut, koukut ja bolit oli tasoitettava pitäjäin kesken
arviomiesten tutkimuksen mukaan; (4) linnantyö- ja -rakennusverot,
jotka olivat muutetut rahaveroksi, oli poistettava rahaverosta
kohtuullisen arvion mukaan.[59]

V:n 1436 verojärjestelyllä on kaikesta päättäen ollut suuri vaikutus
maamme vero-oloihin keskiajan loppupuolella. Sellaisina, miksi
vero-olot v. 1436 ja sitä seuraavina vuosina muodostuivat, ne sitten
pysyivät. Turun läänin talonpojille osoitetulla julistuksella
Kristoffer kuningas v. 1441 Ruotsin neuvoston neuvolla vahvisti
edellisen veronalennuksen.[60] Samassa julistuksessa annettiin ohjeita
linnan muonittamiseksi suoritettavan veron määräämisestä. V. 1450
Kaarle kuningas antoi kirjeen Turun läänistä suoritettavan
voudinkinkerin järjestämisestä. Nämäkin edellisinä aikoina niin
epävakaat kinkeriverot siten 1400-luvun keskimaissa näyttävät
Länsi-Suomessa tulleen lailliselle, sopimusperäiselle kannalle.
Keskiajan verolaitos alkoi olla valmis. Pääasiallisesti sellaisena,
miksi se puheenaolevina aikoina muodostui, sen tapaamme vielä kauan
uudella ajalla.

V:n 1436 ja sitä seuraavain veroparannusten yhteydessä tapahtui
todennäköisesti myös perinpohjaisia uudistuksia maamme pitäjä- ja
verokuntajaossa. Keskiajan verojen rasittavaisuus riippui suureksi
osaksi veronsuorittajain ryhmityksestä. Vanhastaan verot suoritettiin
yleensä siten, että pitäjäin ja sen alaisten verokuntain -- bolien,
nautakuntain, neljänneskuntain, täysiverokuntain -- maksettavaksi tuli
tietty veromäärä, jonka suorittamisesta asianomainen pitäjä tai
verokunta oli vastuussa. Kun jostakin sellaisesta verokunnasta tiloja
joutui maallisen tai kirkollisen rälssin alaiseksi tai autioksi,
suureni siitä toisten maksajain vero ja samanlaisten verokuntainkin
kesken syntyi ikävää epätasaisuutta. Näiden epäkohtain poistaminen oli
tärkeää kruunulle ja vielä tärkeämpää talonpojille. Epäkohta oli
korjattavissa ainoastaan verontasoituksella, s.o. verokuntia oli
tarpeellisilla siirroilla ja uudestaanlaskemisilla pidettävä keskenään
niin tasaväkisinä kuin mahdollista. Sentapaista verontasausta tarkoitti
jo Uplannin lain määräys, että verojen suorittamista varten olivat koko
hundarin miesluvut verrattavat.[61] Tähän kuuluvia epäkohtia oli
Suomessakin aikain kuluessa syntynyt paljonkin, kunnes niitä vihdoin
Engelbrektin kansanliikkeen aikana oli ruvettava korjaamaan. V:n 1436
suuren veronuudistuksen yhteydessä määrättiin, kuten mainittu,
ensinnäkin laillinen rälssi kokonaan poistettavaksi veromaan joukosta,
minkä jälkeen vero (poiston korvaamiseksi) oli alennettava 1/5:lla ja
lopuksi kaikki savut, koukut ja bolit tasoitettavat pitäjäin kesken.

Tämmöinen tasoitus tulikin toimeenpannuksi. Sen voi päättää jo siitä,
että itse veronalennus ilman vastaavaa verontasoitusta olisi
menettänyt suuren osan hyötyään. Parhaana todistuksena tasoituksen
toimeenpanemisesta ovat 1400-luvun loppupuolen verokirjat, joissa
verokunnat esiintyvät useilla seuduilla täysin samankokoisina.[62]
Samoin ensimäiset maakirjat uudelta ajalta. Niissä esiintyvä pitäjä- ja
verokuntalaitos on näet aivan v:n 1436 säännösten mukainen: veropitäjät
tosin enään harvemmin ovat aivan toistensa kokoiset, vaikka
sellaisiakin tapauksia on useita, mutta laajoilla aloilla ovat nuo
tärkeät neljänneskunnat (tai kolmannekset) samassa pitäjässä, jopa
useankin pitäjän alalla niin tarkalleen toistensa kokoiset, sisältävät
murto-osia myöten niin samoja määriä veroyksiöitä (savuja, koukkuja),
että järjestävän käden vaikutus on ihan ilmeinen. Kun rälssit näissä
pitäjissä ja verokunnissa on jo jätetty kokonaan pois laskusta, ovat
pitäjät ja verokunnat niinmuodoin saaneet muotonsa sen jälkeen kuin
vanha rälssi oli muodostunut ja jätetty maalaskusta pois, siis jälkeen
v:n 1436. Mutta aivan lähelle uutta aikaa ei tämä pitäjäin ja
verokuntain muodostuminen ole voinut lykkäytyä, siksi paljon todisteita
keskiajan oloista puheenaolevat maakirjat kuitenkin sisältävät.
Pitäjäin ja verokuntain yhtäläisyydellä ei olisi uudella ajalla enään
ollut olemisen syytäkään, koska kruunu tällöin jo kaikin tavoin pyrki
yksilöverotukseen ja kollektivisen veronmaksun hylkäämiseen. Mistään
vuotta 1436 nuoremmasta yleisestä pitäjäjaon uudistamisesta eivät
asiakirjat tiedäkään kertoa. Sen sijaan esiintyy juuri 1400-luvun
keskivaiheilla veropitäjiä, jotka luultavasti ovat niihin aikoihin
perustettuja.

Loimaalaiset valituksissaan 1540-luvulta mainitsivat heidän pitäjänsä
vanhan veronpanon olleen Kaarle kuninkaan aikaisen; silloin oli heidän
pitäjässään ollut 4 neljänneskuntaa, kussakin 5 savua -- siis täälläkin
sangen tasainen määrä.[63]

Tällä tavoin sai keskiajan verolaitos ulkonaisestikin sisällystään
vastaavan muodon.



II. SUOMALAISIA VEROTUKSEN JA HALLINNON ALKUMUOTOJA.



1. "VEROT" JA "VAKAT".


Maamme vanhimman vero- ja hallintohistorian jälkiä etsiessä huomio ei
voi olla kiintymättä muutamiin suomalaisiin nimityksiin, jotka
näyttävät luovan jonkin verran valoa Suomen suomalaisten heimojen
yhteiskunnallisiin oloihin ennen historiallisesti tunnettua aikaa.

Eräs sellainen nimitys on vero. Porthan ja Fellman mainitsevat
tämän sanan lapinkielessä (varro) merkitsevän sekä uhria että veroa;
myös Luulajan lapin murteessa sama sana esiintyy sellaisessa
merkityksessä.[64] Fellmanin kuvauksesta päättäen lappalaisten "varro"
kohdistui eläin- eli veriuhriin: "varro muorra" (veropuu) oli puinen
jumalankuva, joka pystytettiin maahan peitetyn tuohisen uhriastian
kohdalle ja siveltiin uhrieläimen verellä. Vesisaaren (Vadsön)
kauppalan lappalaisen nimen "Vera" eli "Värra" Fellman asettaa
yhteyteen kauppalan entisellä paikalla olleen tärkeän lappalaisen
uhripaikan kanssa, jota norjalaiset vielä kertojan aikaan kutsuivat
nimellä "Finne kirke".[65]

Lapin kielen sanan perusteella Porthan arvelee "vero" sanan suomessakin
alkuaan merkinneen uhria, mutta kristinuskon vaikutuksesta sittemmin
saaneen maallisen veron merkityksen. Tämä käsitys tuntuu varsin
hyväksyttävältä: onhan matka luonnollinen ja johdonmukainen uhrista
uhrivarain keräämiseen, uskonnolliseen verotukseen ja vihdoin saman
tavan käyttämiseen muunkinlaisia tarkoituksia varten. Uskonnollisen
verotuksen laajeneminen maalliselle alalle on ollut hyvinkin
mahdollinen jo pakanallisella ajalla, jolloin uskonnollisten
ja maallisten asiain välillä ei voi otaksua olleen sellaista
selvää rajaviivaa, minkä kristinoppi niiden väliin teki. Näin on
puheenaoleva nimitys omansa tukemaan sitä yleistä katsomusta,
että yksi julkisoikeudellisen verotuksen juuria menee muinaiseen
uhriyhteiskuntaan.

Toinen suomenkielinen nimitys, joka samalla tavoin näyttää olevan
yhteydessä toiselta puolen uskonnollisten uhrien ja toiselta puolen
maallisen verotuksen kanssa, on vakka.

Tämä sana esiintyy yleisesti Suomen historiallisissa asiakirjoissa
uuden ajan alussa, ja se on täällä ollut tunnettu niin suomalaisilla
kuin ruotsalaisillakin alueilla. Ruotsissa sitä ei ole tavattu. Aivan
yleinen sitävastoin se on ollut Itämeren maakuntain sekä virolaisilla
että lättiläisillä alueilla.[66] Kun sana ei myöskään liene johtunut
mistään venäläisestä sanasta, niin sen tunnettu käyttö siten rajoittuu
Itämeren lähimpiin itäisiin alueisiin.

Nykyisessä suomenkielessä vakka yleisesti merkitsee määrätynlaista
juuri- tai tuohikoppaa tai puuastiaa, määrätyntapaista viljan
mitta-astiaa tai viljamittaa (määrää), joka on eri seuduilla eri
suuruinen, missä 4, missä 5 kappaa, j.n.e.[67] Vanhemmissa
asiakirjoissa vakka yleensä merkitsee määrätyn suuruista
viljamittaa.[68] Vanhoina aikoina sillä myöskin yleisesti tarkoitettiin
virkamiehelle maksettua viljapalkkaa, joko tiettyä palkkamäärää tai
epämääräisesti virkamiehen saatavia yleensä (lukkarin, papin,
nimismiehen, voudin, tuomarin "vakat").[69] Heinjoelta on tunnettu
nimitys "vakan talo", jolla on tarkoitettu 1/12 manttaalin tilaa.[70]

Tällaisessa veroa tarkoittavassa merkityksessä vakka sanaa on kauan
käytetty Itämeren maakuntain lättiläisellä alueella. Saksan kieleen
lainatulla paikallisella nimityksellä "Wacke" tarkoitettiin 1500-luvun
lopulla ja seuraavan sataluvun alussa ritaritilaan kuuluvain
talonpoikaistalojen muodostamaa yhtenäistä piiriä, jonka vastakohtana
olivat hajatilat; vielä v:n 1744 maakirjassa mainitaan Riian lähellä
"Wacke" nimellä kolmea 11, 19 ja 28 alustalaistalon muodostamaa piiriä.
Kun Wacke usein oli yksiönä verojen suorituksessa, kutsutaan Liivinmaan
tilain maakirjoja nimellä "Wackenbücher", rahavero on "Wackengeld" ja
maksuajastakin käytetään nimitystä "Wacke".[71] Erinomaisen valaisevan
ja elävän kuvauksen liivinmaalaisen vakka-piirin verovelvollisuuksista
antaa Rüssow tunnetussa kronikassaan 1500-luvun loppupuolelta.
Suomennettakoon tähän asiaankuuluva kohta:

"Mutta liivinmaalaisten vakkain laita on niin, että kaikkien herrain ja
aatelismiesten kylät on jaettu vakkoihin. Suuria ja varakkaita kyliä on
vakassa yksi tai kaksi, ja pienempiä ja köyhempiä on useita pantu
yhteen, niin että itsekullakin herralla ja aatelismiehellä kyläinsä
luvun mukaan on ollut muutamia vakkoja. Ja kunkin vakan täytyi joka
vuosi toimittaa herralle tai junkkerille uljaat pidot, joihin silloin
myöskin kaikkien siihen vakkaan kuuluvain talonpoikain ja
vapaatalollisten (Landfreien) oli tultava maksamaan herralle tai
junkkerille vuotuisia verojaan ja maksujaan. Silloin ovat ritarikunnan
herrat Mikonpäivänä alkaneet pitää vakkoja, joihin myöskin koko heidän
hoviväkensä ja kaikki ympärillä asuva aateli ja vapaatilalliset,
saksalaiset ja vierasheimoiset, ovat joukolla saapuneet. Ja kun vero
oli maksettu, on ruvettu juomaan ja hummaamaan kaikin voimin. -- --
Tätä vakkajuhlaa on kautta koko maan kestänyt Mikonpäivästä jouluun
kaikkien ritarikunnan herrain, haltijain ja aatelin mailla -- --".[72]

Liivinmaalla 1500-luvulla tunnetun perimystarinan mukaan siis vakoiksi
kutsuttiin määrättyjä verokuntia ja niiden toimeenpantavia veropitoja.

Huomattava on, että suomenkielessäkin "vakat" on tunnettu pitojen
merkityksessä.[73] Mutta vakkapitojen alkuperä näyttää olevan
liivinmaalaisia veropitoja vielä vanhemmissa ja aikuisemmissa
yhteiskuntaoloissa.

Suomalaisilla ja virolaisilla "vakka" sana on merkinnyt myös
uhriastiaa, uhrivakkaa. Suomalaisilla oli muinoin Ukonvakkansa, joka
Agricolan tunnetun säkeen mukaan haettiin esille Ukon juhlaan
kevätkylvön aikana. Virolaisilla oli Kreutzwaldin tietojen mukaan joka
talossa tuohesta tai päreistä tehty kannellinen Ukolle pyhitetty
uhrivakka, jota säilytettiin aitassa ja jolle Ukon juhlassa uhrattiin.
Samanlainen uhrivakka oli virolaisten "Tönne vak" ja "Vana Tönni
vak".[74]

Meille tunnetussa muodossaan uhrivakat ilmeisesti olivat
maanviljelysjumaluuden palvelukseen kuuluvia vilja-, leipä- (ja
olut)-uhria. Tässä kohden aitassa säilytetyn joululeivän esillekanto ja
jakaminen kylvöpäivänä (toukoleipä, kylvöleipä), mikä tapa on tunnettu
eri tahoilta Suomea, muistuttaa niin läheisesti Ukon vakkaa, että ne
tuskin ovat voineet olla toisilleen vieraita uhreja.[75]

Vakan merkitys leipäuhrina on myöskin säilynyt nimityksessä
"leipävakat", joiksi jo v. 1345 Karjalassa ja uuden ajan alussa
kutsuttiin papinmaksuja, varsinkin rukiissa suoritettua
papinmaksua.[76] Kun tämän veron aine (rukiit) ja peruste (mies- eli
taloluku) Savossa olivat samat kuin Hämeen ruokaverossa, vieläpä
määräkin Savossa oli sama kuin Hämeessä (1 pannin- tai 2 karpion
"kolmannesta"),[77] täytyy Savon ruisveroa pitää ruokaverona ja
"leipävakkaa" ruokalisän (matskott) kansanomaisena suomalaisena nimenä.
Kysymyksessä on kaikkein alkuperäisimmän laatuinen ruokalisävero, sillä
Ruotsissa oli Helsinglannin lain mukaan ruokalisän pääosana alttarille
viety leipäuhri[78] -- pakanallinen suomalainen vakka kristityssä
ruotsalaisessa muodossa. Näin saavat luonnollisen historiallisen
selityksensä vakkauhrit ja vakkanimen kiintyminen erityisesti
viljamittaan ja jauhovakkaan.

Uhrit ovat helposti voineet tulla suurempain yhdyskuntain yhteisiksi ja
yksityiset vakkajuhlat suuremmiksi vakkapidoiksi. Agrikolan mainitsema
kylvöjuhla, johon ukon vakka haettiin, oli yleinen juomajuhla, jota
arvatenkin vietettiin kokonaisin kylittäin, niinkuin Pohjois-Hämeessä
vielä viime vuosisadan puolivälissä "Ukon vakkoja" keväällä
pidettiin.[79] Kustaa Vaasan aikaisessa asiakirjassa Savon asukkaiden
juomingeista käytetty ruotsalainen nimitys "thordhns gildhe" myöskin
viittaa yhteiseen Ukon juomajuhlaan.[80] Kurkijoella on "Ukon vakoiksi"
kutsuttuja pitoja pidetty kesäkuussa kuivuuden aikana.[81] Inkerinmaan
Tarinaisin kylä on viettänyt yhteistä "Vakkove" nimistä olutjuhlaa --
ilmeisiä Ukon vakkoja -- Eliaanpäivänä.[82] Olemme täten löytäneet
suomalaisella alueella liivinmaalaisia vakkajuhlia yksinkertaisemman ja
vanhemman vakkajuhlan.

Tarinaisin Vakkove juhlan olutta varten hankki jokainen isäntä maltaita
olojensa ja varojensa mukaan. V. 1757 syytettiin muutamia Sortavalan
Rekolan asukkaita siitä, että he Yrjön päivänä -- Ukon vakkoja
vastaavana juhlana -- "olivat kokoontuneet Rekolaan ja koonneet varoja
yhteisiä pitoja varten".[83] Rautalammilla ja Kurkijoella kustansi
kukin talo Ukon vakat arvan määräämässä järjestyksessä.[84]

Tällaisesta varain kokoamisesta tai vuorojärjestyksestä määrätyn piirin
yhteisiä uhripitoja varten, joista niin runsaat vakkamuistot kertovat,
varmaan on verotuksen alku suomalaisten heimojen keskuudessa haettava.



2. "PEREVAARA", "PITÄJÄ", "POKOSTA".


"Perevaara"-kysymystä on viimeksi ja laajimmin käsitellyt J. V.
Ronimus. Vatjan viidenneksen verokirjan muutamissa Laatokan
rannikkopokostoissa esiintyviä "perevaara" nimisiä verokuntia hän kuten
O. A. Hainari pitää alkuperäisenä suomalaisena (karjalaisena)
yhteiskuntamuotona, mutta eräitten venäläisten asiakirjain perusteella,
joissa samannimisiä yhdyskuntia mainitaan Novgorodin alueella, Valdain
tienoilla, hän katsoo näitä tienoita perevaarain alkukodiksi: "Valdain
metsäisillä ylängöillä olivat luultavasti jo kaukaisessa muinaisuudessa
perevaarat syntyneet, täältä ne myöskin pohjoiseen siirtyvien
karjalaisten mukana olivat Suomeen muuttaneet".[85]

Tähänastiset perevaaran selitykset ovat rakentuneet sille kielelliselle
otaksumalle, että nimitys johtuisi sanoista "per(h)e" ja "vaara". Tästä
selityksestä lienee kumminkin luovuttava jo historialliseltakin
kannalta asiaa arvosteltaessa. Jokaista perevaaraa ei voi selittää
yhteenkuuluvaksi asutusalueeksi. Kun Niinisyrjän kylän taloja
Jänisjärven lähellä kuului kahteen Sortavalan perevaaraan, niin tuntuu
hyvin uskottavalta, että Niinisyrjän asukkaat olivat alkuaan kotoisin
noista kahdesta perevaarasta.[86] Mutta kun keskellä vanhaa asutusta
pienellä Laatokan saarella olevan Mäkisalon kylän talot, jotka kaiketi
muodostivat jokseenkin vanhan yhteenkuuluvan asutuksen, kuuluivat
_neljään_ eri perevaaraan,[87] niin on vaikea sen perusteella ilman
muuta väittää, että nuo talot olivat alkuaan tulleet perustetuiksi eri
perevaaroista käsin. Ei voi kieltää sitäkään mahdollisuutta; mutta joka
tapauksessa se aika oli verokirjan olojen vallitessa jo ollut ja mennyt
ja Mäkisalon kylä jo kauan ollut omana yhteenkuuluvana asutuksenaan.

Verokirjasta täysin selviää ainoastaan se, että perevaarat ovat olleet
määrättyjä veroalueita, joita yhdessä pokostassa on ollut useita. Mutta
kun Ronimus katsoo niitä alkuperäisiksi asutusalueiksi, joiden
olemassaoloa veronkantajat vain ovat käyttäneet hyväksensä, näyttää
uskottavammalta, että perevaarat ovat muodostetut veronkantoa
varten, vaan kerran muodostettuaan muuttuneet uudenlaisiksi,
verotaloudellisiksi asutusaloiksi. Oli näet luonnollista, että
perevaaraan sitä muodostettaessa luettiin kaikki perevaaran asukkaille
kuuluvat etäisetkin omistukset ja että kaikki perevaarasta kenenkään
omistamattomille takamaille siirtyneet uutisasukkaat joutuivat
maksamaan veronsa sen perevaaran mukana, josta olivat lähteneet. Sillä
tavoin saattoi Laatokan rannalla olevana Sorolan perevaaraan kuulua
kalapaikkoja ja asutuksia Pielisjoella j.n.e. Juuri sellainen tapa
vallitsi vielä uuden ajan alussa laajoilla aloilla sisä-Suomea. Tämä
verotaloudellinen asutustapa on omituista suomalaisten alueitten
keskiaikaisille oloille ja on vanhemman sukulaisuuden pohjalle
rakentuvan heimokunnallisen asutustavan historiallinen vastakohta.

Joka tapauksessa ovat Karjalan perevaara-verokunnat sangen vanhoja
laitoksia. 1500-luvun alussa niitä oli tavattavana enään vain Laatokan
pohjoispuolisella alueella. Verokirjassa mainitaan kuitenkin yksinäinen
perevaara Sakkulassa, josta päättäen perevaarajako oli ollut
käytännössä etelämpänäkin.[88]

Ronimuksen esittämäin venäläisten asiakirjain mukaan ovat Novgorodin
alueen perevaarat olleet ruokaveroja, erityisesti olut- ja
simakestitystä, suorittavia verokuntia (ven. perevar = oluenkeittovero,
olut). Siinä on epäilemättä Karjalankin perevaaran alkujuuri.
Keskiajalla yleisesti, myöskin Suomessa, kinkeriverojen suuruutta
ilmaistiin niiden tärkeimmän erän, oluttynnörien, luvulla. Aivan oikein
Ronimus tätä veroa vertaa muinaisruotsalaiseen kinkeriin.
Vertaamiskohtia löytyy muitakin. Walesin keltiläiset elivät
heimokaudellaan hajanaisissa asutuksissa, joista oli keinotekoisesti
muodostettu veropiirejä kinkeriverojen suorittamista varten.
Intiassakin keinotekoiset veropiirit ovat olleet yleisiä
alkuperäisimmissäkin oloissa.[89] Sentapainen, sangen vanha kinkeri-
eli olutkunta lienee ollut Karjalan perevaarakin. Laajemmilla alueilla
yhdenmukaisesti järjestettyinä veropiireinä Karjalan perevaarat
varmaankin ovat vieraan verottajan luomia keinotekoisia laitoksia.[90]
Perevaaran kehitys siis olisi pääpiirteissään samanlainen kuin
liivinmaalaisen "vakan" tai läntisemmän Suomen suomalaisten
verokuntain, joista tuonnempana tulee puhe.

Edellä esitettyjen muinaisten olojen perusteella voidaan ottaa
kysymykseen, eikö "pitäjä" nimityskin alkuperäisesti ole tarkoittanut
määrätynlaisten verojen suorittamista varten muodostunutta
alueellista yhdyskuntaa.[91] Varmaan pitäjä on katsottava itäisten
suomalaisalueitten vanhan "pokosta"-laitoksen läntiseksi vastineeksi.
Venäläiset aikakirjat kertovat suuriruhtinatar Olgan 900-luvun
puolivälissä säätäneen pokostia Novgorodin suomalaisilla alueilla. 12.
vuosisadalla pokostia mainitaan verohallinnollisina piireinä. Vatjan
viidenneksen verokirjassa v:lta 1500 pokosta-laitos esiintyy
juurtuneena yhteiskunnallisena laitoksena koko Käkisalmen Karjalassa.
Uusimpain venäläisten tutkijain mukaan pokostat alkuaan olivat
liikepaikkoja, joihin muinoin eläintenpyytäjät ja hunajankerääjät
kokoontuivat kaupantekoa, "gost'haa" varten; sellaisia paikkoja
ruvettiin kutsumaan "pokosteiksi" ja niistä kehittyi veropiiriä.[92]

Samantapaisia keskuspaikkoja ovat myöskin läntisten alueitten "pitäjät"
alkuaan voineet olla ja siitä kehittyä veropiireiksi. Mutta se aika on
hyvin kaukana, sillä vanhimmat pitäjät, joiden jälkiä paikallisella
tutkimuksella on voitu seurata, kuntia, ovat olleet jo kehittyneitä
maanomistus-yhdyskuntia.[93] On tietysti kulunut pitkiä aikoja,
ennenkuin maanomistusolot ovat ehtineet täysin mukaantua
hallinnollisten ja elinkeinollisten tarpeitten synnyttämäin
yhdyskuntain mukaisiksi. Että kehitys on siinä järjestyksessä
tapahtunut -- s.o. että verollinen ja hallinnollinen alkupitäjä on
vanhempi kuin maanomistuspitäjä -- selviää Karjalan pokostoista
(pitäjistä), jotka pysyvinä verohallinnollisina piireinä ovat
ikivanhoja, mutta vasta isonjaon kautta ovat kehittyneet
maanomistus-yhdyskunniksi.[94]

Edellisen nojalla saamme suomalaisten verotuksen ja hallinnon
alkumuotojen kehityksestä seuraavanlaisen yleiskuvan. (1) lähtökohtana
on ollut heimokautinen yhdyskunnallinen uhritoiminta, joka on antanut
aihetta paikalliseen uhriverotukseen ja varmaan muunlaiseenkin
yhteistoimintaan. (2) Ulkopuolelta tuleva pakkovalta on sittemmin
aiheuttanut uhriverojen kehittymisen pysyväksi veronalaisuudeksi sekä
uskonnollisten yhdyskuntain muuttumisen pysyviksi verotus- ja
hallintopiireiksi. (3) Näin syntyneet uudet olot ovat vuorostaan
tulleet myöhemmän maanomistuksen ja asutuksen perusteiksi.



III. SUOMALAINEN TURKISKULTTUURL



1. ITÄMEREN MAITTEN MUINAISET TURKIKSET.


Turkisrikkaus saattoi Pohjolan maat jo varhain etelämpäin maitten
kansain tieto- ja vaikutuspiiriin. Jordanes n. vv:n 551-552 aikoina
kirjoittamassaan gootilaisten historiassa kertoo svealaisten (Suehans)
kauppaavan lukemattomain muitten kansain kautta roomalaisten
käytettäväksi eräänlaisia nahkoja, jotka olivat kuuluisia tumman
värinsä vuoksi.[95] Toiselta puolen kertovat keskiajan arapialaiset
maantieteilijät turkiksista, joita Pohjolan maista kaupattiin itämaille
pääasiallisesti Volgan varrella asuvain kauppakansain välityksellä. Ibn
Chordâdhbeh 800-luvun keskivaiheilla laaditussa teoksessaan sanoo
slaavilaissukuisten Russien (ruotsalaisten) kuljettavan slaavien maan
kaukaisimmista osista saukon (majavan) ja mustien kettujen nahkoja sekä
miekkoja Roomanmerelle (Mustan- tai Välimeren maihin) ja retkeilevän
Kaspianmerellekin, jopa Bagdadiinkin saakka.[96] Eräs vähää myöhemmin
elänyt arapialainen kirjoittaja Ibn Ruste kertoo (v. 912), että
saarella asuvain ja slaavilaisia hätyytteleväin Russien ainoa elinkeino
oli soopelin-, oravan- ja muitten turkisten kauppa.[97]

Al-Masudi, joka eli ennen vuotta 950, kertoo, että mustanketun nahkoja,
jotka olivat kaikista turkiksista arvokkaimpia, saatiin pohjoisessa
olevasta Burtâsien maasta ja ettei näitä turkiksia ollutkaan muualla
kuin siellä ja lähiseuduilla. Valkoisen ja punaisen ketun nahkoja
saatiin samasta Burtâsien maasta, jonka turkiskauppa oli niin laaja,
että mainittuja turkiksia vietiin Frankkien maahan, Andalusiaan
(Espanjaan) ja Pohjois-Afrikkaan saakka.

Burtâseja pitävät monet tutkijat mordvalaisina.

Vielä muudan arapialainen Abû Hâmid (1080-1169 tai 1170) kertoo, kuinka
kauppiaat matkustivat Bulgârista Isû nimiseen uskottomain maahan, josta
saatiin majavia; siellä kauppiaat persialaisilla miekanterillä ostivat
itselleen majavannahkoja; Isûn asukkaat taas veivät nämä miekat
pimeyden läheiseen maahan synkeän meren äärelle, missä möivät ne
soopelinnahkoihin; tuon äärimmäisen maan asukkaat vihdoin uhrasivat
miekat mereen, josta Allah antoi nousta vuorenkokoisia kaloja.[98]
Siinä on muutamalla piirteellä kuvattu koko vaihtokaupan kulku
Persiasta Jäämerelle ja Jäämereltä Persiaan.

Muillakin arapialaisilla kirjoittajilla on tietoja Wisusta. Jaqutin
(k. 1229) tietojen mukaan oli Wisun maa kolmen kuukauden matkan päästä
Bulgarista. Majavan-, soopelin- ja oravannahkoja Itilin kauppiaat
hankkivat Wisusta. Kaikki arapialaiset kirjoittavat tämän maan olevan
kylmässä pohjoisessa.

Arapialaisten käyttämät Isû ja Wîsu nimet lienevät samat kuin Bremenin
Adamin (n. 1070) mainitsemat Wizzi ja venäläisen Nestorin kronikassa
(1100-luvun alulta) mainittu Ves'. Nestorin Ves' tarkoitti Valkeajärven
seuduilla asuvaa suomalaista (vepsäläistä) heimoa, mutta arapialaiset
Wisu nimellä mahdollisesti tarkoittivat yleensä pohjoisen Venäjän
suomalaisia kansoja.[99] Myöhemmätkin arapialaiset kirjoittajat
kertovat Wisun tavattomasta turkisrikkaudesta.[100]

Haluttua turkistavaraa ei Pohjolan mailta aina hankittu
kaupankäynnillä, vaan otettiin sitä myöskin maan asukkailta väkisin
tai pysyvänä verona. Svealaiset ja russit, jotka niin aikaisin
harjoittivat laajaa turkiskauppaa, näkyvät yhtä kauan tunteneen tuon
toisenkin hankintatavan. Nestorin kronikassa kerrotaan Varjagien
v. 859 tulleen meren takaa ja ottaneen veroa tshuudeilta ja
sloveeneilta, merjalaisilta, vesseiltä ja krivitsheiltä, muutamain
kronikkatoisintojen mukaan joka mieheltä valkoisen oravan tai joka
mieheltä oravan ja kärpän.[101] Kun Venäjän valta oli perustettu, sen
ruhtinaat kauan aikaa saivat epäilemättä tärkeimmät tulonsa
turkisveroista. Rurikin seuraaja Oleg (879-912) otti etelässä asuvilta
drevljaneilta veroa mustan näädännahan asutulta talolta eli
savulta.[102] Novgorodilaisten mainitaan v. 1018 Jaroslav ruhtinaan
auttamiseksi nostaneen veroa neljä "näädännahkaa" jokaiselta
mieheltä.[103]

Tällä tavoin joutuivat suomalaisetkin alueet usein maksamaan veroja
venäläisille valtioille ja todennäköisesti suoritettiin nämä verot
pääasiallisesti turkiksissa.[104]

Tämän ajan sotaretkien ja valloitusten tarkoituksena oli nähtävästi
useinkin ainoastaan verojen otto. Sattuvasti lausuu venäläisistä
Henrikki Lättiläinen, ettei heidän ruhtinaittensa tapa ollut saattaa
voitettuja kansoja kristinuskon alaisiksi, vaan pakottaa niitä veron ja
rahan (tributum et pecuniam) maksamiseen.[105] Useissa tapauksissa ei
pysyvämpikään venäläisten valta tai hallitus ulettunut yksinkertaista
verottamista pitemmälle. Veronottajat tekivät säännöllisempiä tai
satunnaisempia retkiä veronmaksajain alueille, ottivat otettavansa ja
heittivät maksajat jälleen omiin oloihinsa. Saattoipa parikin
ruhtinasta tai valtaa kantaa veroja samalta alueelta, ilman että siitä
syntyi sen kummempia valtio-oikeudellisia selkkauksia. Tällaista
alkuista laatua oli liiviläisten, virolaisten ja todennäköisesti
myöskin karjalaisten suhde venäläisiin vallottajiin.[106]
Turkiskaupalla on siis muinaisuudessa ollut mitä suurin valtiollinen
merkitys.

Turkistalouden muinaista suurta merkitystä Itämeren itäpuolella
olevilla alueilla todistaa turkisten yleinen käyttö rahana vanhoilla
Venäjän ja Liivinmaan alueilla. Tavallisimpina käypinä rahoina (venäl.
kuny) olivat oravannahat (venäl. belki, belitshnyj meha, bely), joita
laskettiin nelinkymmenin kappalein (vrt. suomal. "kiihtelys").
Arvokkaampia rahoja olivat kärpännahat, joita venäl. nimitys belj
näyttää erityisesti tarkoittaneen. Nahkarahoja arvioitiin Venäjällä
yleensä värinsä mukaan, aivan niinkuin keskiajan ruotsissa erotettiin
"gråverk" ja "hvitskinn". Samalla tavoin kuin Suomessa nahkaisen
"rahan" nimitys siirtyi metallisen rahan nimitykseksi, samoin Itämeren
itäpuolella turkikset antoivat nimensä näiden maitten vanhimmille
metallirahoille.

Nahkain käyttäminen rahana pysyi kauan tapana Pohjois-Venäjällä.
Aikakirjoissa kerrotaan, että "kunat" (rahanahkat) jätettiin pois ja
kovat rahat otettiin käytäntöön Pihkovassa v. 1409 ja Novgorodissa
1410,[107] Mutta vielä senkin jälkeen pysyivät turkikset tärkeänä
arvotavarana, jota käytettiin veroina ja lunnaina; v. 1425 ottivat
novgorodilaiset ustjugilaisilta sopiaisia 50 000 oravaa ja 240
(toisinnon mukaan 2 080) soopelia.[108]



2. VANHIMMAT LAPINKÄVIJÄT.


Norjalainen Ottar, joka 800-luvun lopussa kuningas Alfredille kertoi
merkillisestä matkastaan Vienanmerelle, kuvaa kertomuksessaan myöskin
Ruijan lappalaisten silloisia verotusoloja. Lappalaisvero oli
Haalogalannin ylimysten suurin tulolähde. Veroksi saatiin turkiksia,
untuvia, mursunhampaita ja mursun- ja hylkeennahasta tehtyjä
laivaköysiä. Kukin maksoi varainsa mukaan; rikkaimman piti suorittaa 5
näädännahkaa, 5 porontaljaa, karhuntalja, 10 vasua untuvia, karhun- tai
saukonnahkainen peski ja kaksi 60-kyynäräistä laivaköyttä, toinen
mursun-, toinen hylkeennahkainen.[109]

Norjalaisessa Egilin sadussa kerrotaan Ottarin aikalaisen ja maamiehen
Thorolf Kveldulfssonin tehneen laajoja verotusmatkoja Lapissa
(Finmarkissa). Pohjoisimpain Lapin seutujen verotus ja ehkä kauppakin
näinä varhaisina aikoina lienee kuulunut yksinoikeutena Norjan
kuninkaalle, joka määrätyillä ehdoilla luovutti oikeutensa
läänitysmiehille. Tällaisia lapinveroa kantavia kuninkaanmiehiä
näyttävät olleen m.m. edellä mainitut Ottar ja Thorolf. V:n 1100
aikoina oli lapinvero Sigurd Ranessonin hallussa, jonka kanssa Sigurd
Jorsalfarer kauan käräjöi tästä verosta; tulot Norjan lapinverosta
(ynnä lapinkaupasta) laskettiin siihen aikaan 120 hopeamarkaksi, mikä
oli melkoinen summa. 1300-luvun alussa oli tämä tulolähde kumminkin jo
melkein kokonaan kuivunut.[110]

Ottarin esimerkkiä seuraten myöhemmät norjalaiset lapinverottajat usein
jatkoivat matkaansa Vienan vesille saakka. Retkien päätarkoituksena oli
turkisten hankkiminen. Thore Hund ja hänen toverinsa Karle kuuluisalla
Vienanmatkallaan v. 1026 tekivät permalaisten kanssa edukkaita
turkiskauppoja; Thoren mainitaan saaneen sangen paljon oravan-,
majavan- ja soopelinnahkoja. Rauhallista kaupankäyntiä jatkettiin usein
ryöstöillä. V. 1222 tekemällään Vienanmatkalla norjalaiset ryöstivät
suuren saaliin oravannahkoja ja sulatettua hopeaa. Vienankaupan
turvaamiseksi he v. 1307 perustivat Varjakan (Vardöhusin) linnan.[111]

Norjalaiset eivät olleet ainoita Lapin verottajia. Ottarin
kertomuksessa kuningas Alfredille sanotaan kainulaisten (Cwênas) joskus
tekevän erämaan poikki ryöstöretkiä norjalaisten alueelle ja
norjalaisten joskus kainulaisten alueelle; erämaassa oli paljon järviä,
joihin kainulaiset taipaleitten yli kantoivat pieniä kevyitä veneitänsä
käydessään norjalaisia ryöstämässä. Kainulaiset olivat varmaan
Pohjanlahden itärannikoille ja perille asettuneita suomalaisia. He
ilmeisesti kilpailivat lappalaisten verottamisessa norjalaisten kanssa
ja siitä syystä joskus joutuivat kahakkaan heidän kanssansa.

Mutta Lapin raukoilla rajoilla kuljeskeli vielä kolmansiakin
verottajia. Egilin sadun mukaan Thorolf Kveldulfsson joutui
lapinveromatkallaan v. 874 kauaksi itään ja lähti pyynnöstä auttamaan
kainulaisten kuningasta Faravidia kainulaisten alueella ryösteleviä
kirjaleja (karjalaisia) vastaan. Palkaksi luvattiin Thorolfille
saaliista yhtä suuri osa kuin Faravid itse sai ja jokaiselle Thorolfin
miehelle kahden kainulaisen osa. "Mutta kainulaisilla oli sellainen
laki, että kuninkaan tuli saada kolmas osa saaliista ja lisäksi kaikki
majavannahat ja soopelinnahat ja näädännahat." Sopimus syntyi ja
karjalaisia vastaan tehtiin onnekas kostoretki.

Lapin rikkaudet, etupäässä tietysti turkikset, olivat siten jo sangen
varhaisina aikoina saattaneet norjalaiset, kainulaiset ja karjalaiset
-- joukkoon lienee lisättävä vielä ruotsalaiset -- käymään kauppa-,
verotus- ja ryöstöretkillä Lapin laajoilla aloilla ja milloin sopi
myöskin toisten verottajain alueilla. Näillä retkillä oli epäilemättä
tärkeä sijansa Pohjolan muinaiskansain taloudellisessa ja
valtiollisessa elämässä. Hoitaakseen kaukaisia tulolähteitänsä ja
puoltaakseen omaansa ahnaita kilpailijoita vastaan täytyi lapinkävijäin
perustaa joitakin alkuisia valtiolaitoksia. Sadun sanat kainulaisten
kuninkaasta ja saaliinjaosta ansaitsevat siinä kohden huomiota, koska
se on vanhin ja ainoa tunnettuihin oloihin perustuva tieto pakanuuden
ajalla suomalaisten keskuudessa tai Suomen alueella vallinneen
valtiojärjestyksen laadusta.

Jo hyvin aikaisin näkyy karjalaisten valta muita ennen ehtineen
nykyisen Suomen ja Vienan Karjalan pohjoisille seuduille, aina Jäämeren
rannoille saakka. Kun karjalaiset joutuivat novgorodilaisten
alaisuuteen, joutui myöskin lapinverotus Novgorodille. Norjan kuninkaan
ja Novgorodin ruhtinaan v. 1251 tekemästä sopimuksesta on eräs v:n 1330
aikoina tehty kirjaanpano säilyttänyt mielenkiintoisia tietoja. Aivan
niinkuin Itämeren maakuntien alueilla oli seutu, jota kaksi
valloittajaa verotti, niin täälläkin jätettiin yhteiseksi
verotusalueeksi Malangin vuonolta Turjanniemeen ja Vieljoelle
Kantalahden rannalle ulottuva alue. Edelleen selviää, että
veronalaisuuteen nähden oli rotu ratkaiseva: kaikki karjalaiset olivat
jäävät Novgorodin alaisiksi, mutta norjalaiset saivat verottaa paitsi
lappalaisia myös puolikarjalaisia, joilla oli lappalainen äiti.
Sovitulla alueella verottajat saivat ottaa ainoastaan viisi
oravannahkaa jouselta.[112] Kaikesta näkyy, että lappalaisten
suoritettava turkisvero oli varsinaisesti se valtio-asia, joka aiheutti
pohjoisimpain valtain sopimusten teot niinkuin sodatkin.

Ikivanhaa juurta oli karjalais-novgorodilainen valta myöskin
Pohjanlahden peräseuduilla. Kemiläisten kuuluisassa valituskirjassa
v:lta 1490 kerrotaan venäläisten (venäjänkarjalaisten) väittävän
Perä-Pohjolan maitten ja vesien kuuluvan Venäjälle Pyhäjokeen saakka
etelässä ja venäläisten sillä perusteella vaativan veroa suomalaisilta
"kolme valkonahkaa mieheltä" sekä puolet lohensaaliista.[113] Tässä
täysin uskottavassa perinnäismuistossa epäilemättä esiintyy
karjalaisten muinainen heimo- ja valtaraja muita suomalaisia heimoja
vastaan sekä ikivanha turkisvero, joka alkuaan oli näiden seutujen
lappalaisten karjalaisille isännilleen maksettava.



3. HÄMÄLÄISTEN LAPINRETKET.


Ennen historiassa mainittuja pirkkalaisia ja vielä heidän aikanansa
liikkuivat myöskin hämäläiset lapinretkillä kaukaisilla Pohjan perillä.
Se tuntuisi melkein uskomattomalta, elleivät selvät todistuskappaleet
sitä vahvistaisi.

Tornion käräjillä 1420 näet valittivat pirkkalaiset, että
irtolaismiehet (lösmän) Hämeestä, joilla oli vain hyvin pieniä osuuksia
lappalaisiin, kuljeksivat kaikkialla Lapissa vahingoittamassa
varsinaisia verottajia. Valituksen johdosta kiellettiin lapinkäynti
niiltä, joiden osuus oli kokonaista oravannahkaa pienempi s.o. joiden
vero kruunulle ei tehnyt kokonaista oravannahkaa. Niiden, joihin tämä
tuomio koski, tuli luovuttaa osansa lähimmille sukulaisilleen ja
osaveljilleen.

Toisesta asiakirjasta, joka on v:lta 1454, selviää, että Piitimen ja
Luulajan pirkkalaiset Länsipohjassa olivat saaneet haltuunsa muutamia
lappalaisia laillisella jaolla "jakoveljiltänsä Hämeessä".

Muistotarinoita hämäläisistä on Perä-Pohjolassa säilynyt vielä
myöhempiinkin aikoihin. Erään 1500-luvun Lapin voudin muistoonpanon
mukaan olivat pirkkalaiset tulleet Hämeestä, asettuneet Kemiin ja
Tornioon ja retkeilleet aina Kuolan niemimaalle saakka. Myös
paikannimet sellaiset kuin Hämeenjärvi ja Hämeenlammet Kiimingin ja
Haukiputaan rajamailla sekä Hämeenperän kallio Olhavan ja Kuivaniemen
välillä[114] saattavat olla muistoja hämäläisten retkistä täällä
saakka.

Perä-Pohjolassa retkeilleet hämäläiset ovat varmaan lähinnä olleet
Satakunnan asukkaita. Siihen viittaa sekin, että Bo Joninpoika
Perä-Pohjolaa koskevissa asioissa v. 1374 vetosi myös Kokemäen ja
Pirkkalan asukkaiden vanhimpain todistuksiin.[115]

Lappalaisten ja hämäläisten näissä asiakirjoissa ja muistoissa
esiintyvä suhde on sangen omituinen. Ei tunneta mitään hämäläistä
valtiota eikä mitään hämäläistä kuningasta tai ruhtinasta, jonka
alamaisia lappalaiset olisivat olleet. Ylipäänsä ei puheena oleva suhde
ole verrattava historiallisen ajan valtiollisiin alistussuhteisiin.
Sitä ei voi käsittää muuksi kuin alkuisimmaksi rodulliseksi
valtasuhteeksi, joka on verrattava klassillisen muinaisuuden orjuuteen.

Miten tämä hämäläisten ja lappalaisten suhde oli alkanut ja kehittynyt,
siitä ei ole mitään varmoja tietoja. Saatamme ainoastaan arvella, että
alkuperäinen rotuerilaisuus, hämäläisten korkeampi yhteiskunnallinen
kehityskanta ja kaiketi myöskin turkiskaupan aiheuttamat taloudelliset
edut ovat olleet muutamia syitä lappalaisten joutumiseen hämäläisten
naapuriensa valtaan.

Lappalaisten rodullinen alamaisuus nähtävästi järjestyi
yksinkertaisimpaan perhevaltaiseen tapaan. Määrätyillä hämäläisillä
suvuilla tai perheillä oli heimon takamailla lappalaiset orjaperheensä,
joiden tuli suorittaa omistajalleen tietyt verot. Isännyys niinkuin
orjuuskin jatkuivat perintönä polvesta polveen. Lappalainen pysyi
hämäläisen isäntänsä veronalaisuudessa kunne kulkikin, Länsipohjaan
saakka jouduttuaankin, niinkuin asiakirjat selvästi kertovat.

Hämäläisten kiinnyttyä maanviljelykseen lappalaisten verot
luonnollisesti muuttuivat maatiloihin kuuluviksi tuloiksi. Se näkyy v:n
1390 lahjakirjasta, jolla Maunu Kasi lahjoitti tuomiokirkolle Vanajassa
olevan Kantolan tilan "sen talon alle kuuluvine lappalaisineen".[116]
Vanha verotusoikeus muuttui näin maaomaisuuden tapaiseksi, tuli
jakojen, vaihdon ja kaupan alaiseksi, niinkuin asiakirjat kertovat.
Tästä syystä ja vielä enemmän kaiketi lappalaisten yhä kauemmaksi
siirtymisen vuoksi lapinkäynti etelämmillä hämäläisalueilla keskiajan
kuluessa vähitellen lakkasi tai muuttui lappalaisten hylkäämäin
erämaanpaikkain omistamiseksi. Ne hämäläiset taas, jotka eivät
lappalaisistaan luopuneet, saivat etsiä niitä Kemin ja Tornion
takamailta ja muuttaa pirkkalaisiksi Perä-Pohjolaan.



4. PIRKKALAISET.


Myöhemmin keskiajalla pirkkalaiset esiintyvät isäntinä ja verottajina
suuressa osassa Lapinmaata. Kun näiden lapinkävijäin olot suuressa
määrin valaisevat Perä-Pohjolan ja etelämmänkin Suomen alkuisia
yhteiskuntaoloja, on lyhyt katsaus niihin tässä paikallaan.[117]

Nimitys "pirkkalainen" lienee alkuaan merkinnyt yksinkertaisesti vain
kauppamiestä ja johtunee muinaisruotsalaisesta sanasta "birka",
kauppala, kauppapaikka. Perä-Pohjolan pirkkalaiset esiintyvät keskiajan
loppupuolella järjestettynä kauppakuntana, joka harjoitti Lapin
verotusta ja kauppaa yksinoikeutenaan kuninkaan suojeluksessa ja
suorittaen kruunulle määrättyä veroa.

Oikeuksia nauttivain Perä-Pohjolan pirkkalaisten luku oli verraten
vähäinen. 1500-luvun puolivälissä oli heitä Piitimessä 16, Luulajassa
15 ja Torniossa 19; keskiajalla oli lukumäärä arvatenkin vieläkin
pienempi. Kansallisuudeltaan pirkkalaiset nimistä päättäen olivat
suurimmaksi osaksi ruotsalaisia ja vain pieneksi osaksi suomalaisia,
nekin yksinomaan Kemissä ja Torniossa asuvia. Näillä pirkkalaisilla oli
kieltämättä hämäläisiä (satakuntalaisia) alkujuuria. Mutta aikain
kuluessa arvatenkin monen hämäläisen lapinosuudet olivat joutuneet
Perä-Pohjolassa vakituisesti asuvain kauppiaiden käsiin. Näitä
kauppiaita oli kaiketi alkuaan Ruotsin ja Suomen eri tahoilta
kerääntynyt Perä-Pohjolaan, missä he ja heidän jälkeläisensä asuivat
talonpoikais-porvareina harjoittaen maalaiselinkeinoja, mutta ensi
sijassa lapinkäyntiä.

Jo 1300-luvulla nämä pirkkalaiset muodostivat pysyviä kauppakuntia,
jotka olivat järjestetyt myöhempäin aikain kauppakomppaniain tapaan.
Oikeutensa pirkkalaiset saivat turvatuksi v. 1328 Helsinglannin
asukkaitten kanssa tekemällään sopimuksella, v. 1358 kuninkaan
vahvistamilla erioikeuksilla ja useilla myöhemmillä oikeuskirjoilla.

Pirkkalaisten kauppakuntia oli neljä, nim. Luulajassa, Piitimessä,
Torniossa ja Kemissä, joista paikoista niillä oli nimensäkin. Kullakin
kauppakunnalla oli oma kauppa- ja valta-alueensa, mitkä vastasivat
myöhempiä pitäjiä. Kauppakunnalla oli yksinoikeus harjoittaa
lapinkäyntiä alueellaan. Nähtävästi suorittivat saman alueen
pirkkalaiset retkiänsä osittain yhdessä. Muudan Lapinvouti kertoo v.
1602 pirkkalaisten jakavan kannetut verot arvalla keskenään
"perintölaskunsa" mukaan.

Pirkkalaisten isännyys Lapissa oli ikivanhaa perhevaltaista laatua.
Piitimessä v. 1424 tehdystä pirkkalaisten lapinkäyntiä koskevasta
sopimuksesta näkee, että lappalaiset olivat henkilöllisesti jaetut
pirkkalaisten kesken. Kun uuden ajan alussa mainitaan Tornion ja Kemin
pirkkalaisilla olleen kullakin omat lapinkylänsä, niin sillä ilmeisesti
tarkoitettiin kylässä asuvia määrättyjä sukuja tai perheitä eikä kylän
maita.

Mutta kehittyvät asutus- ja hallinto-olot aiheuttivat lappalaisten
vero-oloissa erikoisia muutoksia. Monet lappalaiset joutuivat maksamaan
veroa yhtaikaa kahdelle isännälle, torniolaiselle ja kemiläiselle. Tämä
seikka varmaankin johtui Perä-Pohjolan seutujen jakamisesta
määrättyihin pirkkalaisalueisiin (pitäjiin) ja lappalaisten
siirtymisestä toisesta tällaisesta alueesta toiseen. Sellainen kahden
isännän alainen lappalainen maksoi kuten ennenkin yhden veron, mutta
vero jaettiin tasan vanhan heimollisen ja uuden alueellisen isännän
kesken. Sillä tavoin kehittyneemmät valtiolliset ja hallinnolliset
seikat muuttivat alkuperäisiä lapinkäyntioloja.

Piitimen sopimuksessa v:lta 1424 mainitaan tärkeimmät kauppatavarat,
joita pirkkalaiset tapasivat lappalaisille myydä. Niitä olivat verkot,
kirveet, padat ja kattilat, porot ja ruokatavarat. Mutta lappalaiset
olivat tarkimmasti jaetut pirkkalaisten kesken, ja ainoastaan
suurimmassa hädässä, kun hengen pelastaminen oli kysymyksessä, sai
pirkkalainen auttaa toisen pirkkalaisen lappalaista ja sen jälkeen
pitää lappalaista määrävuodet kauppa-alaisuudessaan.

Pirkkalaiset kuten tietty eivät ainoastaan käyneet kauppaa lappalaisten
kanssa, vaan myöskin verottivat heitä. Näistä lappalaisten maksamista
veroista on tarkempia tietoja v:lta 1553. Tornion Lapissa maksoi siihen
aikaan kukin lappalainen vuotuista veroa ("Tornion veroa") 3
porontaljaa tai 3 näädännahkaa tai 6 leiv. haukia, kinkeriä (gingärd)
väen (lapinkävijäin) elatukseksi 1 leiv. haukia tai määrän poronlihaa,
ja lisäksi vielä lahjanahkoja, joita Tornion lappalaiset puheenaolevana
vuonna antoivat 5 suden, 1 mustan ketun, 1 ristiketun ja 1 siniketun
nahkan. Kaikki nämä verot maksettiin alkuaan pirkkalaisille, vaikka v.
1553 jo kuninkaan vouti kantoi lahjanahat. Tämä verotusjärjestelmä on
hyvin muinaisaikainen, mutta varsin täydellinen määrättyine
vuosiveroineen ja veronkantoretkineen ynnä niihin kuuluvine
kinkereineen ja lahjoineen. Pirkkalaistoiminta Lapissa antaa
yksityiskohtaisen, elävän kuvan maamme muinaisimmista kauppatavaroista
ja verokäytännöstä.

Verraten myöhään esiintyy kruunu Lapin verottajana. Helposti näkee,
että pirkkalaisten oikeudet Lapissa olivat vanhemmat, kruunun
nuoremmat. Pitkään aikaan ei kruunun verotus suoranaisesti koskenut
lappalaisia, vaan ainoastaan pirkkalaisten harjoittamaa lapinkauppaa.
V. 1528 tehdyn sopimuksen mukaan tuli Tornion pirkkalaisten maksaa
kruunulle vuodessa 16 kiihtelystä oravannahkoja ja 4 näädännahkaa, mikä
oli kahta vertaa suurempi vero kuin ennen.

Jo aikaisemmin oli kruunulla ollut Pohjois-Ruotsissa omiakin
lappalaisia, joita se verotti. Samoin piti kruunu jo 1400-luvulla
pirkkalaisten Lapissa erityistä lapinvoutia, joka ratkaisi lappalaisten
ja pirkkalaisten oikeusasioita. Kustaa Vaasan aikana pirkkalaiset
vihdoin kokonaan menettivät veronkanto-oikeutensa. Lappalaiset
muuttuivat silloin kruunun alamaisiksi ja pirkkalaiset jäivät vain
erioikeutetuiksi Lapin kauppiaiksi. Kemin lappalaisten kruununvero teki
1530-luvulla yhteensä 7 näädännahkaa.[118]

Tämän kruunun turkisveron suoraa jatkoa on kalastaja-, tunturi- ja
metsälappalaisten vielä meidänkin aikanamme valtiolle maksama vero
("Lapin vero").[119] Se on Suomen vanhin vero ja sen juuret johtavat
pakanuuden aikoihin saakka.



5. PIISPAN "KILTTI".


Piispalle kanonisen oikeuden mukaan maksettavaan veroon (piispan
kymmenyksiin) nähden 1300-luvun alkupuolella, jolta ajankohdalta tästä
verosta on tarkempia tietoja, havaitaan Suomessa toisistaan eroavia
alueita. "Suomalaisen oikeuden" piirissä s.o. Varsinais-Suomen ja
alisen Satakunnan vanhoilla suomalaisilla rintamailla ja muutamilla
muilla pienemmillä Lounais-Suomen seuduilla sai piispa kolmanneksen
ruiskymmenyksistä ja puolet kevätkylvökymmenyksistä. "Ruotsalaisen
oikeuden" piirissä s.o. Varsinais-Suomen ja alisen Satakunnan
ruotsalaisilla rintamailla, joillakuilla myöhemmin syntyneillä
suomenkielisilläkin uutisasutusseuduilla samoinkuin "Uudenmaan
oikeudessa" s.o. Uudellamaalla ja Länsi-Karjalan rannikkoalueella
sekä vielä suurimmassa osassa Pohjanmaan rannikkoja sai piispa
kymmenyksikseen "nokkaverovoita", jota maksettiin henkiluvun mukaan.
"Kyrön oikeuden", "Hämeen Turkisoikeuden" ja "Karjalan oikeuden"
aloilla s.o. ylisessä Satakunnassa, Hämeessä, Savossa ja suurimmassa
osassa Karjalaa vieläpä Pohjanmaalla Kemin alueella (Kemin, Iin,
Limingan ja Saloisten vanhoissa pitäjissä) ja osassa Isoakyröä,
lyhyesti Suomen sisäosissa maksettiin piispan vero turkiksissa.

Piispan turkisverosta on verraten aikaisia tietoja. Niiden mukaan
olivat hämäläiset maksaneet piispalle alkuaan neljä nahkaa, mutta Maunu
piispa (1291-1308) oli venäläisten hävitysten vuoksi helpottanut Hämeen
asukkaille neljännen nahkan, joka sitten jäi maksamatta, kunnes Upsalan
arkkipiispa tuomitsi hämäläisen jälleen maksamaan piispalle kaikki
neljä nahkaa.[120] Kun v. 1239 Savon asukkaat velvoitettiin maksamaan
samanlaisia kymmenyksiä kuin heidän naapurinsa Hämeessä,[121] koski
tämä määräys varmaan myöskin piispalle suoritettavia nahkoja, joita
myöhemminkin Savossa mainitaan. V. 1331 vahvisti Maunu kuningas piispan
ja Viipurin linnaläänin sopimuksen, jonka mukaan oli maksettava
kultakin "suitsulta" (savulta) Karjalan oikeudessa kaksi hyvää
valkonahkaa.[122] Ylä-Satakunnan turkisverosta piispalle ei ole näin
varhaisia tietoja, mutta kun niillä seuduilla muuten noudatettiin samaa
kirkollista verotusta kuin Hämeessä, ei ole syytä katsoa ylisen
Satakunnan jääneen turkisverotuksen ulkopuolelle. Pohjanmaalta
suoritettavista piispan turkiksista ei ole suoranaisia todisteita, vaan
muista seikoista päättelemme sen sielläkin olleen käytännössä.

Edellisestä havaitsemme, että turkisverojen maksaminen piispalle oli
sisä-Suomessa tapana jo ensimäisinä kristillisinä aikoina. Vastoin sitä
mielipidettä, jonka mukaan turkisvero olisi ollut muka aikaisemman
viljakymmenyksen lunastus,[123] on tätä turkisveroa pidettävä
alkuperäisenä piispankymmenyksenä. Viljaa saivat sisä-Suomen
asukkaat kaskistaan jo näihin aikoihin varmaan vielä enemmän kuin
rannikkoseutujen suomalaiset; Karjalan vanhimpain kymmenyssääntöjen
mukaan olivat kaikki papin ja kirkon maksut, yksin käsityöläisten ja
renkienkin, suoritettavat viljalla tai sillä lunastettavat. Mutta
suitsujen piispalle maksettavat kaksi valkonahkaa eivät olleet viljalla
lunastettavia.[124] Viljan säännöllinen kuljettaminen kaukaisista
maanääristä piispalle Turkuun olisi aikaisen keskiajan oloissa
käytännössä ollut sangen vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta. Jo siitä
syystä oli piispanveroksi valittava toinen verokappale, ja siksi oli
tietenkin sopivin sisämaitten arvokkain tuote, turkikset.

Tämäntapainen luontaisvero suoritettiin muinaisissa oloissa
järjellisimmin metsääkäyväin miesten tai isäntäin luvun mukaan. Siten
oli Perä-Pohjolassa vielä uuden ajan alussa _jousi_, yleensä kaikkien
turkisverojen maksuperuste. Etelämmässä Suomessa ei piispan
turkisveroja säädettäessä nähtävästi enään eletty yhtä alkuperäisissä
oloissa. Mutta ei siellä myöskään vielä oltu niin kehittyneissäkään
oloissa, että tarkempaan maanarvioimiseen (maalukuun) perustuva verotus
olisi saattanut tulla käytäntöön. Senvuoksi karjalaisilla ja
hämäläisillä alueilla piispan nahkavero suoritettiin alkuperäisen
taloluvun mukaan. Suitsu (rök), jonka perusteella tämä vero "suitsu",
v:n 1345 asiakirjassa mainitaan Karjalassa suoritetuksi,[125] näet
merkitsi siinä maakunnassa vielä myöhempäinkin aikain veroselitysten
mukaan isäntälukua tai talouslukua (alkuperäistä mieslukua), eikä
mitään maalukua. Hämeessä suoritettiin valkonahat mahdollisesti jo
alkuansakin koukun perusteella,[126] mutta Hämeen koukku ei
alkuperäisesti merkinnyt määrättyä maalukua, vaan täysitilaa, täyden
tilan isäntää. Voinemme siis pitää varmana, että piispan turkikset
sisä-Suomessa vanhimpina aikoina maksettiin talon eli isäntäluvun
perusteella.

Keskiajan piispoille maksetut turkikset olivat tavallisia oravannahkoja
arvokkaampia nahkoja, etupäässä näädän ja kärpän. V:n 1331 asiakirja
niistä käyttää latinankielistä nimitystä "bonas pelles", ruotsiksi
"huitskin" ja suomeksi "palke".[127]

Piispan turkisveron vaiheita keskiajalla voidaan osittain seurata
myöhempäin asiakirjain avulla.

Katolisen ajan lopussa olivat valkonahat jo tulleet niin harvinaisiksi,
että piispan saatava yleisesti maksettiin rahassa; Kustaa Vaasan
hallituksen alussa nämä rahat muitten piispain tulojen mukana joutuivat
kruunun haltuun.

Tällä rahamaksulla oli uuden ajan alussa nimenä _kiltisrahat_. Niitä
kannettiin tarkalleen turkisveron entiseltä alueelta, mutta niinkuin
yleensä kaikkia vanhempain aikain rahaveroja ei miesyksiön, vaan
maayksiön perusteella.

Ylä-Satakunnassa oli v. 1551 kiltisrahoja maksettava 3 äyriä kultakin
"kirkon koukulta".[128] Hämeessä maksettiin näitä rahoja Hollolan
kihlakunnassa samoin 3 äyriä koukulta, mutta muissa osissa maakuntaa
kultakin koukulta 4 äyriä ja rälssikoukulta 3 äyriä.[129] Karjalan
oikeuden alalla maksettiin kaikkialla kiltisrahoja 1 äyri (4 killinkiä)
"verolta", jota täällä käytettiin maalukuna.[130] Savossa oli
maksettava kiltisrahoja 12 penninkiä (1/2 äyriä) koko ja 6
penninkiä puolelta verolta; kokoverot täälläkin perustuivat maan
arvioimiseen.[131] Pohjanmaalla maksettiin piispan vero Kemissä
kiltisrahoissa,[132] ja suomalaisella Etelä-Pohjanmaalla suoritettiin
"nokkaverovoin sijasta" s.o. piispanveroksi kiltisrahoja maaluvun
mukaan, punnanmaalta 1 äyri.[133]

Siitä säännöllisyydestä, millä kiltisrahoja uuden ajan alussa koko
sisä-Suomessa maksettiin, voidaan päättää aikaisemman turkisveron
yleisyyttä samalla alueella.

Paitsi vanhaa piispan kilttiä esiintyy uuden ajan alussa toisia,
kruunulle suoritettuja kilttiveroja, jotka vaativat huomiotamme.

Kemin alueella kutsuttiin kilteiksi verojousia s.o. miehiä, joilta
pääveroa kannettiin; joskus kutsuttiin kiltiksi itse pääveroa.[134]
Täällä siis kiltti merkitsi sangen alkuista maallista veroa.

Karjalan oikeuden vanhalla alueella kutsuttiin kilteiksi eräitä
verotettuja metsäkappaleita.[135] Ajan veroselityksistä nähdään, että
nämä metsäkappaleet olivat yhteismaalla eli kruununmaalla ja että
niistä otettiin kruunulle erityistä veroa. Erittäin yleisiä olivat
tällaiset kiltit Lapveden seuduilla. Kilteiksi sanottuja "ulkomaita"
eli pikku metsiä, joissa oravia ja jäniksiä pyydettiin, mainitaan v.
1539 Lapvedellä 168 ja Taipaleessa 180.[136] V:n 1558 aikoina mainitaan
samain seutujen kilttien olevan kruununmaalla ja niitä käytettävän
kaskenviljelykseen.[137] Äyräpään puolella samaan aikaan ilmoitetaan
kilttien olevan "jäniksen metsästykseen tai kaskeamiseen", sittemmin
vain kaskenviljelykseen käytettyjä verotettuja "kruunun ulkomaita" tai
"kihlakunnan ulkomaita", mutta täällä ei niiden luku näy olleen niin
suuri kuin Lapveden seuduilla.[138]

Näistä tiedoista päättäen kruunun kiltti ilmeisesti on merkinnyt
verometsää tai metsäveroa.

Erittäin huomattava on Lapveden seutuja koskeva tieto, että
kiltti-metsiä vielä uuden ajan alussa käytettiin oravain ja jänisten
metsästykseen. Siitä päättäen on kilttivero tarkemmin määrättynä ollut
metsästysvero. Myöskin kiltin ja verojousen samuus varmaan johtui
metsästysverosta.

Metsästysvero edellyttää, että metsästysmaat ovat jollakin tavoin
jaetut veronmaksajain kesken. Lapveden kilttimetsissä niin olikin
laita, koskapa kilttien (joiden nimenomaan aina sanotaan metsiä
merkitsevän) lukumääräkin ilmoitetaan. Myöskin läntisemmillä, Hämeen ja
Satakunnan alueilla nautittiin erämaitten metsiä muinoin määrätyissä
kappaleissa, joita kutsuttiin miehenmetsiksi (mans skog) tai
miehenosiksi (mans del).[139] Tällainen jakaminen on epäilemättä
johtunut ensi sijassa metsästyksestä ja sen muinaisesta suuresta
taloudellisesta arvosta.

Oravain ammunta oli vielä myöhemmällä keskiajalla yleinen
kansanelinkeino Suomessa. V. 1374 mainitaan oravimetsää Lammilla, v.
1390 puhutaan Vanajan Kantolan ja v. 1437 Kokemäen Grootilan
oravimetsistä niinkuin talon tarvemetsistä ikään.[140] Läntisemmässäkin
Suomessa oravimetsät siis ovat muinoin olleet tärkeitä
erikoisomistuksen alaisia tiluksia.

On täysi syy pitää vanhaa kruunulle maksettua kilttiveroa
metsästysverona ja saattaa se yhteyteen muinaisen piispankiltin kanssa.
Kruunun ja piispan kiltit esiintyvät samoilla itä- ja pohjois-Suomen
alueilla. Molemmilla puheenaolevilla veroilla on sama nimi. Molemmissa
veroissa on ilmeisiä metsästysveron piirteitä. Huomautettakoon tässä
erityisesti Savon kirkollisten kiltisrahain ja "veron" yhteyttä.
"Kiltti on", eräässä Savon verokirjassa selitetään, "missä
talonpojalla on puoli veroa tai kolme".[141] Savon verot muodostuivat
"veronahoista", joilla uuden ajan alussa tarkoitettiin kaskiviljelystä,
mutta alkuperäisesti varmaan metsästysmaita.

Piispalle muinoin maksettu turkisvero tämän mukaan on ollut
metsästysvero, jota maksettiin määrätyiltä metsäkappaleilta.

"Jouset", "savut" ja "koukut", joiden perusteella 1300-luvulla piispan
turkisverot maksettiin, eivät sinänsä ilmaise tämän veron kaikkein
alkuperäisintä maksuperustetta, vaan on siihen kuulunut myöskin
määrätyn metsästysalueen omistaminen, siis kuhunkin "jouseen" myös
metsästysmaa. Piispan turkisveron jäljet johtavat sangen vanhoihin
aikoihin ja hyvin aikuisiin heimokunnallisiin oloihin, joihin verraten
maataloudelliseen koukkuun perustuva verotus jo tuntuu suurelta
edistykseltä. Alkuperäisellä perusteella kiltti-veroa kauimmin
maksettiin Perä-Pohjolassa, jossa taloudellinen elämä kauimmin pysyi
alkuperäisellä heimokunnallisella kannalla.

Piispan turkisveroa lienee pidettävä vanhimpana varsinaisesti
historiallisena verona Suomessa.

Kiltti-sanan kielellistä johtoa ei tähän saakka lukuisillakaan
yrityksillä ole onnistuttu tyydyttävästi selvittää.[142] Huomattava on
suomalaisten käyttämän "kiltis", "kiltti" sanan samanlaisuus ikivanhain
skandinavialaisten veroa merkitseväin sanain "gild", "gäld", "gille"
kanssa. Näillä nimityksillä pohjoismaissa pakanuuden ajoilta saakka
ilmaistiin etenkin maanvuokramaksua[143] ja Suomessakin
maanvuokramaksusta keskiaikana ja myöhemmin yleisesti käytettiin samaa
nimitystä.[144] Toiselta puolen "gjald" (gäld, gild) muinaisten
skandinavialaisten verokäsitteissä merkitsi pakollista veroa. Tällaista
muinaisaikaista veroa näyttää Suomen kiltti merkinneen. Se on kaiketi
aikoinaan ollut ainoa yleinen vero, joten siitä voitiin käyttää
yleisnimeä kiltti. Mahdollisesti pidettiin piispain vaatimaa veroa
alkuaan jonakin vuokramaksuna, jonka kirkko kantoi vastakäännetyiltä
suomalaisilta metsänkävijöiltä, heille vastavuoroon metsästysonnea
antaen.



6. TURKISKÄRÄJÄT.


Piispan itsen oli koottava nahkaveronsa. Tämä selviää Albrekt kuninkaan
kirjeestä v:lta 1364, jossa kuningas kertoo Hemminki piispan
valittaneen, että vaikka vanhoista ajoista saakka piispa itse tai hänen
erityiset lähettinsä olivat saaneet periä nahkaveronsa ilman mitään
vähennystä samassa tilaisuudessa, jossa kuninkaan vero kannettiin, niin
nyt olivat kuninkaan veronkantajat häirinneet piispan veronkantoa
lykäten sen myöhemmäksi ja siten tuottaen piispalle vahinkoa; sen
vuoksi kuningas nyt kohtuuden nimessä ja sakkojen uhalla määrää, että
sekä kruunun että piispan nahkaveron kantaminen on tapahtuva
yhdenaikaisesti ja täysin tasapuolisesti, missä nämä verot olivat
samanlaiset.[145] Muutamaa vuotta myöhemmin (1370) piispa määrää tämän
Albrekt kuninkaan säännön noudatettavaksi Savossa mainiten hämäläisten
ja satakuntalaisten sitä noudattavan ja uhaten 3 markan sakolla, ellei
nahkoja määräajassa suoriteta.[146]

Luonnolliselta näyttää, että piispa kantoi turkisveronsa tavallisilla
tarkastusmatkoillaan, jotka todennäköisesti suoritettiin talvisin. Ne
1300-luvun piispanmatkat, joiden päivämääristä on tietoja, tehtiin
vuoden parina ensi kuukautena.[147] Talvikinkeriä ilmeisesti tarkoitti
Juvan seurakuntalaisten sitoumus v:lta 1442;[148] tuskinpa olisi
piispan ollut mahdollistakaan muulloin kuin talvisin liikkua
hevosjoukkonsa kanssa Savon sydänmailla.

Piispan virkatoimiin kuului myöskin käräjäin (piispankäräjäin)
pitäminen, joilla piispa käytti hänelle kuuluvaa tuomio- ja
sakotusvaltaa. Luonnollisimmin nämä käräjätkin pidettiin piispan
tavanmukaisten virkamatkain yhteydessä. Uuden ajan alussa
piispankäräjiä pidettiin yleisesti kahdesti vuodessa, talvella ja
kesällä.[149]

Hämeessä kutsuttiin Kustaa Vaasan aikana piispan käräjiä
"kilttikäräjiksi", ilmeisesti siitä syystä, että kilttirahat olivat
siinä tilaisuudessa suoritettavat.[150] Aikaisemmin oli piispan
talvikäräjillä varmaan suoritettu turkisvero, jonka myöhempi vastine
kilttirahat olivat.

Joukko merkkejä siten osoittaa, että piispan säännölliset talvimatkat,
piispan käräjät ja piispan turkisveron kanto kuuluvat yhteen.

Mutta v:n 1364 säännöstä näemme, että piispalla tai hänen
asiamiehellään oli tapana periä turkisveronsa siinä tilaisuudessa,
jossa kruununkin veroja koottiin. Kruununveroilla puheenaolevassa
säännössä tarkoitettiin kruunun nahkaveroa. Se tilaisuus taas, jossa
kruunun nahkaverot koottiin, oli talvikäräjät. Se oli vanha laajalle
levinnyt tapa. Helsinglannin lain alueella Ruotsissa maksettiin vero
muinoin kahdessa osassa ja kahtena aikana, nim. turkisvero (jousivero)
talvella ja rahavero (maavero) kesällä.[151] Suomen Perä-Pohjolassa
noudatettiin samaa järjestystä vielä uuden ajan alussa.[152] Muuallakin
Suomen Pohjanmaalla jaettiin vero talvi- ja kesäveroon.[153] Niinikään
Satakunnassa.[154] Savossa uuden ajan alussa kannettiin nimenomaan
nahkaverot talvikäräjillä ja kalaverot kesäkäräjillä.[155] Savon tavan
kanssa ovat yhdenmukaiset Kaakkois-Hämeen säilyneet tuomiokirjat
1400-luvun jälkipuoliskolta, joiden mukaan sikäläisiä talvikäräjiä
kutsuttiin myös "verokäräjiksi" (skatting) ja kesäkäräjiä
"kalakäräjiksi" (fiskting).[156] Tällainen järjestys näyttää sangen
alkuperäiseltä ja verotuksen alkuajoilta saakka sisä-Suomeen
kotiutuneelta.[157]

Kun nyt piispan veroa kannettiin talvikäräjillä ja kruunun veroa
kannettiin talvikäräjillä, käypi hyvin ymmärrettäväksi, että
1300-luvulla piispan ja kruunun veronkantajat saattoivat joutua
toistensa tielle ja veronkanto vaatia tasapuolisuutta. Piispan
talvikäräjät, joihin piispa tai hänen edustajansa saapui, ja kruunun
talvikäräjät, jotka olivat vuoden maalliset pääkäräjät (myöh.
laamanninkäräjät), lienevät käytännössä olleet samoja tilaisuuksia.
Upsalan arkkipiispa ja hänen alaisensa piispat ehdottivat v. 1321 tai
1322 paaville erinäisiä toimenpiteitä, jotta piispantarkastuksilla
vältettäisiin tunkeilevain aatelismiesten aiheuttamat rasittavat
kestitykset;[158] tapa ei liene ollut tuntematon Suomessakaan.
Ainoastaan muistoksi maallisten ja kirkollisten herrain yhteisistä
käräjistä saatamme ymmärtää sen omituisen seikan, että vielä uuden ajan
alussa kaikissa Hämeen pitäjissä maaprovasti (piispan edustaja) sai
puolen puntaa kauroja kruunun käräjäin pitämistä varten kootusta
nimismiesverosta.[159] Toiselta puolen uuden ajan alussa tapahtui
usein, että maalliset voudit tai voudinsijaiset istuivat
provastinkäräjiä, koska niiden tulot nyt kuuluivat kruunulle.[160]
Maallista ja kirkollista toimintaa ei muinoin aina niin tarkoin pidetty
erillään.

On siis luultavaa, etteivät piispan talvikäräjät ja kruunun
talvikäräjät vasta 1300-luvun loppupuoliskon aikana joutuneet toistensa
yhteyteen, vaan että niillä on vielä vanhempi yhteinen alku, muinaiset
yhteiset talvikäräjät.

Kun otetaan huomioon, että kirkollinen keskusvalta Suomessa yleensä
järjestyi aikaisemmin kuin maallinen, on piispankäräjät otaksuttavasti
vanhempi laitos kuin kruunun käräjät ja vanhin maallinen hallinto niin
käräjäinpidossa kuin verojen kannossa ja muussakin hallinnossa
lainannut muodot maamme ensimäiseltä hallinnolta, piispan hallinnolta.



7. TURKISLAHJAT.


Savon linnanvoudin tehtäviin kuuluivat vielä uuden ajan alussa
säännölliset kiertoretket läänissä oikeus- ja verotusasiain vuoksi.
Sitävarten piti vouti määrätyissä paikoissa määräaikoina käräjiä. Maan
vanhan tavan mukaan antoivat talonpoikain omat veronkokoojat,
neljänneskuntamiehet, näillä käräjillä linnanvoudille minkä mitäkin
tuomisia, joita sanottiin "lahjoiksi", mutta jotka todellisuudessa
olivat tarkoin määrätty vero, jota kunkin neljäskuntamiehen
maksettavaksi karttui kaikkiaan:[161]

    10 oravannahkaa
     1 revonnahka,
     6 jänistä tai 12 jäniksen nahkaa,
     2 leiv. haukia,
     1 punta ohria.

Mutta lisäksi oli Savon neljäsmiesten hankittava viemisiä linnaankin:
karitsoja, kanoja ja munia, jäniksiä ja lintuja; sitten erityisenä
lahjana:

    10 oravannahkaa "herranlahjaa"
    10      "       "rouvanlahjaa"
     5      "       "lastenlahjaa"
    10      "       "tulkinlahjaa"
    12 jänistä      "joululahjaa"[162]

Nämä linnaan viedyt lahjat merkittiin linnan tileihin ja tulivat siten
kuninkaan hyväksi. Savon korkeimmalle herralle ne varmaan olivat
alkuaan aiotutkin, muukalaiselle valloittajalle, joka tarvitsi tulkkia.

Myös Viipurin läänissä oli uuden ajan alussa säilynyt omituinen
voudinvero, samantapainen kuin Savossakin. Äyräpään kihlakunnassa
maksettiin uuden ajan alussa Viipurin linnanvoudille talvikäräjillä
revonnahka kultakin neljäskunnalta.[163]

On mielenkiintoista, että tapaamme samantapaisen linnanvoudin veron
muuallakin Suomessa. Hämeen linnanvouti vaati itselleen Jämsästä
nahkaveron, yhden valitun oravannahkan tai sen sijasta yhden "fyrkin"
rahaa kultakin talonpojalta, ja karttui siitä nahkoja 4 1/2 kiihtelystä
(à 40 nahkaa).[164] Tätä veroa tarkoittaa myös Hämeenlinnan v:n 1533
tileissä mainittu "voudin vero -- -- 2 kiihtelystä".[165]

Näissä Savon ja Karjalan pääpiirteiltään niin yhtäläisissä veroissa
ansaitsevat muutamat seikat erityistä huomiota. Ensinnäkin suuri osa
noita "lahjaveroja" esiintyy uuden ajan alussa vakinaisena linnaan
suoritettavana kruununverona, jonka vapaaehtoisuudesta ei ole
jälkeäkään. Toiseksi maksetaan näitä lahjoja kaikkialla linnaläänissä
niin samalla tavoin, että niitä täytyy pitää maakunnalle
kokonaisuudessaan määrättynä verona, josta tuskin on tehty sopimuksia
eri seutujen kanssa. Vielä on huomattava, että näitä lahjoja, sekä
linnaan vietäviä että linnanvoudille käräjillä annettavia, maksetaan
verokunnittain (neljänneskunnittain, nautakunnittain).

Kaikki sangen vanhain verojen piirteitä. Epäilemättä meillä näissä
turkisveroissa on edessämme alkuisin virkamiesvero, piispan turkisveron
maallinen vastine.



8. "JOUSET" JA JOUSIVEROT.


Suomen, maan etelämpäinkin seutujen, turkisrikkaudesta keskiaikana on
jo karttunut useita todistuksia. Pari vielä mainittakoon. Pähkinäsaaren
rauhakirjassa mainitaan Vuoksen seuduilla pesiviä majavia.
Maksuvälineinä eli "arvoäyreinä" (värdören) olivat turkikset sitä
yleisempiä mitä niukemmin kovaa rahaa oli liikkeellä. Puoltatoista
kiihtelystä vastaan "jousinahkoja" v. 1338 pantattiin maata Koroisissa
Turun lähellä.[166] Keskiajan lopussakin maksettiin sakkoja joskus
turkiksissa.[167] Vielä uuden ajan alussa ei Savossa maksettu
mitään veroja rahassa, vaan kaikki suoritettiin luonnontuotteissa,
etupäässä nahoissa ja turkiksissa, jota varten verokirjoissa oli
laadittu erityisiä taksoja.[168] Hämeessäkin uuden ajan alussa
verovelvollisuuksia paikoin vielä lunastettiin nahoilla. Niinpä
kannettiin muutamilta pitäjiltä yhteensä 8-9 kiihtelystä
päivätyönahkoja.[169] Samoihin aikoihin kannettiin Hämeessä 13
kiihtelystä oravia teistä ja silloista.[170]

Muinaisesta turkisrikkaudesta ja turkistaloudesta Suomen hämäläisillä
ja karjalaisilla alueilla sekä Perä-Pohjolassa on kumminkin puhuvimpana
todistuksena jousen yleinen käyttäminen veropohjana näillä alueilla.

Jousen tapaamme ensinnäkin vanhoissa kirkon veroissa.

Kirkkojen ylläpitämiseksi suoritettujen kymmenyksien maksamisessa
keskiajan Suomessa havaitaan samanlainen alueellinen jako kuin piispan
kymmenysten suorittamisessa. Toisella alueella (n.s. suomalaisen ja
ruotsalaisen sekä Uudenmaan oikeuden alueella) sai kirkko osansa
ruiskymmenyksistä, toisella (s.o. hämäläisellä ja karjalaisella
alueella sekä Perä-Pohjolassa) kirkonkymmenys maksettiin turkiksissa,
niinkuin piispanverokin.

Kyrön-Hämeen keskiaikaisen kirkollisvero-oppaan mukaan oli kirkolle
maksettava kultakin jousimieheltä jousinahka tai 1/2 äyrityistä.[171]
Uuden ajan alussa käytettiin Ylä-Satakunnassa kirkolle menevän
jousirahan maksajista nimitystä "kirkon orava".[172] Karjalassa oli v:n
1345 kymmenysjärjestyksen mukaan kunkin jousimiehen maksettava kirkolle
"jousinahka tai kolmannes viljaa".[173] Samanaikaisen, Kemin ja
Salon pitäjäin kymmenysjärjestyksen mukaan olivat melkein kaikki
Perä-Pohjolan kirkolliset verot "jousinahoissa" maksettavia, m.m. oli
kunkin jousen maksettava 2 nahkaa kirkon ja papin tarpeeksi ja kirkon
saatava puolet turkiskymmenyksistä.[174]

Selvästi on tämä vero turkisverona alkuperäinen. Perä-Pohjolassa ei
keskiaikana tunnettu mitään viljaveroja, vaan melkein kaikki verot
maksettiin turkiksissa (tai rahassa) jousien mukaan. Tuskinpa on
"jousi" muuallakaan ollut mikään viljaveron peruste; milloin
karjalaisella alueella jousi esiintyy viljamaksun yhteydessä, ei ole
kysymyksessä viljan lunastaminen nahkoilla, vaan nahkain lunastaminen
viljalla, mikä muutenkin tuntuu luonnolliselta. Meidän on siis
tässäkin, kuten piispan kymmenyksissäkin, hyljättävä se mielipide, että
nahkavero olisi vanhemman viljaveron lunastus.

Uuden ajan alussa maksettiin kirkon jousinahat jo kaikkialla rahassa
("jousirahat", "kymmenysrahat", "kirkkorahat"). Agricola Turun
tuomiokirkon v:n 1542 tileihin liittämässään vero-opastuksessa kertoo,
että "ensimäisessä alussa, kun kristinusko tuli Suomeen, maksettiin
oravannahka kultakin jouselta, sitten jonkun aikaa myöhemmin muutettiin
se rahaksi, koska he eivät voineet saada nahkoja". Tämä selitys onkin
uskottava.[175]

Jousen tapaamme hämäläis-karjalais-peräpohjalaisella alueellamme
veroyksiönä myöskin papin maksuissa. Karjalassa se oli yleisenä
sääntönä. Virolahden, Vehkalahden ja Säkkijärven kirkollisissa tileissä
v:lta 1557 selitetään, että ne talonpojat, jotka asuivat rannikolla
Virolahdella ja Vehkalahdella, maksoivat papinmaksunsa kymmenyksen
mukaan, mutta ne, jotka asuivat Lapveden rajan puolella, maksoivat
papinmaksunsa jousiluvun mukaan.[176] Näin oli laita jo alkuaankin;
Karjalan oikeuden kymmenyssäännöksen mukaan v:lta 1345 oli
"jousimiesten" suoritettava suurin osa seurakuntain omain pappien
kymmenyksistä.[177]

Karjalan papin saataviin jousimieheltä kuului m.m. "valkonahka" tai 2
kolmannesta viljaa, emmekä erehtyne pitäessämme tässäkin nahkaa
alkuperäisenä. Samanlaisen järjestyksen tapaamme myöskin hämäläisellä
alueella, vaikka tietomme siitä ovat myöhemmiltä ajoilta. Akaan
kirkkopitäjää perustettaessa v. 1483 määrättiin seurakuntalaiset
maksamaan papilleen "koukkunahkansa" edestä 1 äyrin penninkejä kultakin
valkonahalta,[178] mikä on ymmärrettävä niin, että kultakin
(papin)koukulta oli ennen ollut maksettava valkonahkoja, jotka nyt
lunastettiin rahalla. Vanhassa Kyrön oikeuden selityksessä ilmoitetaan
koukulta maksettavan 2 valkonahkaa,[179] ja tämän mukaisesti maksettiin
vielä uuden ajan alussa Ylä-Satakunnassa ja suurimmassa osassa Hämettä
(Hollolan seutu oli poikkeuksena) kultakin koukulta 2 äyriä
"koukkurahoja".[180]

Alkuperäisessä muodossaan tämäkin vero esiintyy Perä-Pohjolassa, jossa
oli kunkin tilallisen (bolfast) talonpojan maksettava pappilan
ylläpitämiseksi 2 valkonahkaa ja kunkin jousimiehen kirkkoherralle
(ynnä kirkolle) 2 "jousinahkaa".[181]

Karjalan ja Hämeen pappien jousinahat olivat, niinkuin veron nimestä ja
nahkain hintailmoituksista (1 äyri) voi päättää, arvokkaampia turkiksia
(näädännahkoja), kuten piispallekin suoritettavat turkikset. Ehkäpä
papin ja piispan turkikset lähtivät alkuperin samasta verosta, joka
aikanansa tuli jaetuksi piispan ja papin kesken. Veron suorittaminen
turkiksissa näyttää jo varhain käyneen joillakin seuduin vaikeaksi,
koskapa Karjalassa jo 1345 se saatiin viljassa suorittaa ja v:n 1413
tiliotteissa "koukkunahan" arvoksi on ilmoitettu 2 (silloista)
äyrityistä.[182]

Jousen käyttämisestä veropohjana maallisessa verotuksessa on puheena
olevalta alueelta muutamia muistoja. Uuden ajan jousialussa oli
Hämeessä kultakin jouselta suoritettava linnaan 3 päivätyötä, jotka
voitiin lunastaa viljalla tai rahalla.[183] Samoin maksettiin
Ylä-Satakunnasta Kokemäen kartanoon kultakin jouselta 6 leiv.
"päivätyöhaukia".[184] Häme ja Ylä-Satakunta ovat tässäkin
suhteessa muodostaneet ilmeisesti yhteen kuuluvan alueen, jossa
päivätyövelvollisuus suoritettiin tuon muinaisen yleisperusteen mukaan.

Samalla alueella tavataan vielä toinenkin jousiverojäte. Hämeen
Sääksmäen ja Ylisen kihlakunnan useimmissa pitäjissä maksettiin uuden
ajan alussa kultakin jouselta "käräjäkaloja" 3 naulaa, mitkä muutamissa
vähäkalaisissa pitäjissä lunastettiin muilla esineillä.[185]
Kysymyksessä on varmaankin alkuperäinen jousittain suoritettu kaloissa
maksettava käräjävero. Epäilemättä on jousi suomalaisilla alueilla
maallisessakin verotuksessa muinoin ollut paljon yleisempi veroyksiö
kuin meille tunnettuina aikoina. Sitä mielipidettä tukevat sekä
Hämeessä ja Satakunnassa havaitsemamme jäljet että etenkin jousen
käyttö Perä-Pohjolassa yleisenä veroperusteena.

Mitä oli jousi?

Siitä tapaamme uuden ajan alussa monenlaisia määritelmiä, jotka
kuitenkin kaikki näyttävät palautuvan yhteiseen alkuun.

Hämeestä olemme merkinneet seuraavat määritelmät: "täysikasvanut mies,
jolla on voimaa virittää jousi"; "kaikki, jotka jaksavat mennä jousella
metsälle"; "kaikki, jotka jaksavat kantaa jousen metsään eläinten
ampumiseksi".[186] Kemistä: "jokainen, joka on talonpojan talossa, joka
voi eli jaksaa mennä jousella metsään".[187]

Näiden määritelmäin aikana ei siis veropohjana ollut -- jos koskaan oli
ollutkaan -- esineellinen jousi, jousen omistaminen, vaan
metsästyskykyinen mies. Eerik Pommerilaisen verokirjan otteessa v:lta
1413 tavattava määritelmä: "jousimiehet, jotka nahkoja etsivät ja
tekevät nahkaveroa",[188] ilmoittaa asianlaidan jo vanhastaan olleen
sellaisen.

Edellä on lausuttu se eräisiin tietoihin perustuva arvelu, että niille
jousimiehille, jotka muinoin suorittivat kilttiveroa piispalle ja
kruunulle, kuului myöskin määrättyjä metsästysalueita (miehenmetsiä,
miehenosia). Mutta jos näin alkuperäisessä jousiverotuksessa olikin
laita, ei siitä ole sen enempiä varmoja jälkiä.

Sen sijaan tapaamme myöhemmässä verojousessa muita tuon ylipäisen
metsästyskykyisyyden rajoituksia. Lähteissämme esiintyy hyvin yleisesti
yhteiskunnallinen rajoitus: jousiveroja maksoivat ainoastaan talollisen
perheeseen kuuluvat jouset, isäntä itse, hänen poikansa ja
vävynsä.[189] Veronalaisuus oli rajoitettu itsenäiseen (myöh.
maataomistavaan) talonpoikaisluokkaan. Hämäläisen alueen asiakirjoissa
nimenomaan sanotaan, etteivät rengit maksa jousiveroja.[190]
Vesterbottenissa luetellaan jousien joukossa myös talonpoikain
veljet.[191] Ainakin myöhemmän käytännön mukaan oli talon isäntä
vastuussa talonsa jousien veroista. Paikoin myönnettiin maksualennusta
taloille, joilla oli useampia jousia.[192]

Mielenkiintoinen on jouseen liittyvä ikämääräys. Sellaiseksi jouseksi,
jonka tuli suorittaa päivätyöhaukia, luettiin Ylä-Satakunnassa jokainen
vähintäin 15 vuotta täyttänyt talollinen, hänen poikansa ja
vävynsä.[193] Hämeessä niinikään laskettiin päivätyöjouseksi jokainen
15 vuotta täyttänyt ja muut määrätyt ehdot pitävä mies.[194] Tämä sama
jousi-ikä tavataan Kajaanin läänissä (Paltamossa) vielä 1600-luvun
lopulla.[195]

Tässä esiintyvä ikäraja ei ole kirkollisen kypsyyden, vaan ilmeisesti
työkykyisyyden. 15 vuotta täyttänyt nuorukainen Hämeessä katsottiin
työkykyyn nähden täydeksi mieheksi ja vaadittiin häneltä
linnapäivätöitä.

Tämä aikainen täysi-ikäisyyden määrä näyttää muinoin olleen laajalle
levinnyt tapa. Vanhemman Vestmanlannin lain mukaan alkoi
käräjäkelpoisuus 15 vuoden ijästä.[196] Huomattava on, että
puheenaoleva laki oikeittain oli Taalainmaan laki, joka maakunta
muinoin kuului Ruotsin jousi- ja turkisveroalueeseen. Niinikään on
merkittävä, että vanha laillinen ikä Walesin keltiläisillä oli 14
vuotta.[197] On mahdollista, että Suomen jousiverojen yhteydessä 15
vuoden ikäraja on ollut laillisen ijän määräaika suomalaisilla
heimoilla ja sen vuoksi tullut huomioonotetuksi heimokautisessa
jousiverotuksessakin. Ruotsin myöhemmässä, edistyneemmässä
yhteiskunnassa oli jo hyvin vanhoina aikoina 20 vuotta laillinen
ikä.[198] Tämä laillisen ijän raja lienee Suomenkin edistyneemmissä
osissa ollut keskiajalla vallitseva. Tavataanpa sitä jousiverojenkin
alueella. Lapvedellä, karjalaisen oikeuden piirissä, alkoi uuden ajan
alussa täysi-ikäisyys 20 vuodesta; jouseksi näet siellä luettiin kukin
mies, "joka on 20 vuoden vanha ja on vapaa ja työhönpystyvä ja aina
siksi kunnes hän tulee 50-vuotiaaksi ja sitten hän poistetaan
jousimiesten luettelosta".[199] Jousilla oli siis myöskin ylimmät
ikärajansa. Vanhat ja vialliset olivat Savossa jousiveroista
vapaat.[200] Paltamossa pääsivät 60-vuotiaat kruunun jousiluvusta
vapaiksi.[201]

Myöhempinä aikoina mainitaan jousen Pohjanmaalla merkinneen talon
suuruutta eli maalukua. Sellainen ilmaisutapa luonnollisesti kehittyi
sellaisena aikana, jolloin talossa olevasta jousiluvusta riippui sen
taloudellinen arvo.[202]

Uuden ajan alussa oli alkuperäinen jousi-käsite jo suureksi osaksi
menettänyt merkityksensä, kuten näyttää kirkonkin vaikutuksesta.
Kirkollisessa verotuksessa Ylä-Satakunnassa pidettiin nyt jousina
talonpoikain työkelpoisia poikia, jotka kävivät "jumalan
pöydässä".[203] Kemissä ja Salossa otettiin jo v:n 1345 kymmenyssäännön
mukaan jousiveroja myöskin rengeiltä ja tilattomilta, joita kirkko
katsoi seurakunnan jäseniksi.[204] Toiselta puolen kehittyi
jousiverotus Kemissä sellaiseksi, että jouseksi luettiin jokainen
talollisen poika olipa suuri tai pieni.[205] Samalla tavoin luettiin
1600-luvun lopulla Paltamossa "kirkon jousiksi" kaikki 12-13 vuotta
täyttäneet, Herran ehtoollisella käyvät,[206] ja Pohjois-Savossa jousi
1600-luvulla merkitsi talonomistaja-pariskuntaa.[207]

Näin merkitessään kirkollisia veroja suorittavia naisiakin oli
verojousen alkuperäinen merkitys jo kokonaan himmennyt.

Suomalaisia oloja vastaavia vero-oloja tavataan myöskin Suomen
jousialueen lähimmillä naapurialueilla.

Siinä sopimuksessa, jonka Novgorodin ja Norjan hallitsijat v. 1251
tekivät Ruijan lappalaisten ja karjalaisten verottamisesta, mainitaan
jousia turkisverojen perusteena.[208] Saamme siitä käsityksen tämän
veroyksiön ikivanhuudesta pohjoisilla alueilla.

Käkisalmen Karjalan verotusoloja koskee n.s. Vatjan viidenneksen
verokirja v:lta 1500. Koko pohjoisessa Karjalassa, Kurkijoen,
Sortavalan, Ilomantsin ja Salmin pokostoissa sekä pienemmässä osassa
kaupungin (Käkisalmen) pokostaa esiintyy tässä verokirjassa ainoana
veropohjana jousi (dukj). Kaikkiaan oli pohjoisessa Karjalassa 3 111
jousta etelämmän Karjalan 928 1/2 obsjaa (maayksiötä) vastaan.
Verokirjasta selviää myöskin, että "vanhan kirjoituksen aikaan", joka
oli tapahtunut ennen v:tta 1480, oli veroja ruhtinaalle ja
arkkipiispalle maksettu turkiksissa. Niinpä oli eräällä Kurkijoen
alueella 49 jousta maksanut 54 oravaa, 11 näätää ja jahtihaukan,
Sortavalassa 66 jousen verolääni Kiteellä suorittanut 880 oravaa,
Ilomantsin Megrijärven 66 jousta 910 oravaa ja eräillä muilla paikoilla
13 jousta antaneet 30 oravaa ja 2 näätää ja Salmissa 15 jousta
maksaneet 75 oravaa. Todennäköisesti oli oravavero ollut yleisempikin.

Mutta puheenaoleva verokirja näyttää, että uudet verotavat jo olivat
tulleet käytäntöön: jousen laskettiin vastaavan obsjaa ja verot
kannettiin tai laskettiin obsjain ja aurain perusteella rahana ja
osaviljana.[209]

Jos yhtäläisyys Suomen jousialueen ja Käkisalmen Karjalan välillä on
kouraantuntuva, on se myöskin ilmeinen Suomen ja Pohjois-Ruotsin
välillä. Vesterbottenissa ja Ångermanlannissa otettiin aivan samalla
tavoin kuin Kemissä keskiajalla talvisin jousien mukaan maksettava
turkisvero. Helsinglannin lain mukaan, joka on 1300-luvun alkupuolelta,
suoritettiin sotalomaveroa (ledungslame) Medelpadissa ja
Ångermanlannissa osittain turkiksissa, ja uloinna pohjoisessa,
Uumajassa ja Bygdessä, pääsivät asukkaat sotilasrasituksestaan vapaaksi
suorittamalla jokaiselta jouselta (båga) kaksi nahkaa (två blåskurna
skinn).[210] Täydellinen turkiskulttuuri vallitsi muinoin Taalaissakin,
jonka maakuntalaki mainitsee asukkaitten veroina "wighra manna skin"
(kelpoisen miehen nahkat), "leöungx skin" (sotaveronahkat) ja
"bælskin".[211] Erään tiedon mukaan v:lta 1413 olivat Taalain pitäjät
jaetut "belghar" nimisiin piireihin.[212] "Bælskin" ja "belghar"
vastannevat suomen "palke" nimitystä, joka keskiajalla merkitsi näädän
tai kärpän nahkoja.

Olemme siis sekä Suomessa että Novgorodin Karjalassa ja
Pohjois-Ruotsissa, vieläpä Jäämeren rannoilla tavanneet ominaisen
ikivanhan verotustavan, jonka perusteet koko alueella ovat niin
samanlaiset kuin olisivat ne samain muinaisten verottajain järjestämät.

Samoja verottajia ei tässä tapauksessa kumminkaan tarvitse edellyttää.
Pikemminkin on meidän tämä seikka selitettävä maantieteelliseksi
ilmiöksi, muinaiseksi kansainväliseksi tavaksi, jonka ovat synnyttäneet
samanlaiset luonnon, talouden ja yhteiskunnan olot koko tällä laajalla,
Laatokan ääriltä Taalainmaan järvilaaksoihin saakka ulottuvalla
riistametsävyöhykkeellä ja jota eri verottajat ovat hyväkseen
käyttäneet.



9. "VERONAHAT" JA "ORAVANMAAT".


Jo ennen mainitusta kuninkaan kirjeestä v:lta 1364, joka koskee kruunun
ja piispan turkisverojen kantoa, voi päättää, että vanhemmalla
keskiajalla on ollut turkisveroja muitakin kuin mihin jo olemme
tutustuneet. Muutamat veronimitykset ja tähteet, joita on säilynyt
Kustaa Vaasan ajan verokirjoissa, tätä otaksumaa vahvistavat.

Savossa oli uuden ajan alussa koko verojärjestelmän pohjana n.s.
veronahka (skattskin), jonka mukaan maksettiin maavero (päävero);
veronahoista kokoontuivat n.s. verot, jotka taasen olivat kymmenkuntain
ja neljänneskuntain sekä nimismies- ja muunlaisen verotuksen pohjana.

Veronahka tarkoitti mainittuna aikana määrätynsuuruista kylvöalaa,
jolta oli maksettava määrätty viljavero. Käytännössä tätä veroa vain
vähimmäksi osaksi suoritettiin viljassa, vaan enimmäkseen nahoissa ja
muissa arvoäyreissä.

Uskottavaa on, että veronahka on ollut alkuperäinen turkisvero, joka on
ollut metsästyskykyisten miesten suoritettava.[213] Varmaan on tätä
veroa myöskin maksettu tai laskettu oravissa. Orava, oravanmaa on näet
veronahan vanha savolainen nimitys. Mikkelissä vielä 1850-luvulla
"oravan talo" vastasi 1/2 manttaalia[214] ja toiselta puolen tiedetään
savolaisen manttaalin sisältäneen 4 veromarkkaa (veronahkaa).[215]
Kansan kesken oravanmaita on puheessa lystikkäästi ositeltu ja
yhdistelty: "oravanpää" oli 1/4 veromarkkaa eli 1/16 manttaalia,
"päätön orava" 3/16 mtl, "montako talossa on oravaa?" merkitsi samaa
kuin "mikä on talon manttaali?".[216]

Alkuperäinen turkisvero Savossa sittemmin muuttui maanviljelys- eli
maaveroksi. Oravanmaalta alkuaan maksettavan turkisveron vastineena
tavataan myöhemmin viljamitta _Oravainen eli orava_. Se oli pieni mitta
ja vastasi karpion kolmannesta, josta sen toisintonimi kolmannes. Uuden
ajan alussa tämä mitta oli käytännössä Savossa ja Lapveden
kihlakunnassa Karjalassa.[217]

Samanlaisen muutoksen kautta kaskiviljelyksen päästyä valta-asemaan
veronahka tuli merkitsemään määrätynsuuruista viljelysmaata, josta
laskettiin viljaveroa 1/2 pannia eli karpio viljaa ja joka sellaisena
tuli maaverotuksen pohjaksi.

Mainitut seikat tekevät ilmeiseksi, että Savon maaverotus on asteittain
kehittynyt aikaisemmasta metsästysverosta.

Savon veronahan kehityksellä metsästysverosta maaveroksi on ollut
yksityiskohtaiset vastineensa Käkisalmen Karjalassa. Täällä nähdään
keskiajan loppupuolella jousilta maksettavan oravaveron muuttuvan
määrätyltä kylvöalalta (obsjalta) maksettavaksi (raha)veroksi. Muutos
tapahtui yksinkertaisesti siten, että jousi on kirjoitettu obsjaksi.
Obsja oli -- peltoseuduilla -- alkuisin miehen ja hevosen viljeltävä
ala. Kaskiseuduilla sopi verotettavaksi yksiöksi paremmin kylvöala.
Obsjan vanhaksi kylvömääräksi taas ilmoitetaan 4 ruiskorobjaa, mikä
suunnilleen vastaa Savon puntaa.[218] Valtiollinen raja ei näy saaneen
aikaan erittäin jyrkkää eroavaisuutta karjalaisten alueitten vanhoissa
elinkeino- ja yhteiskuntaoloissa. Suomessa tavataan "veronahkoja" uuden
ajan alussa Savon ulkopuolella Jääskessä, missä v. 1539 mainitaan 4
veronahkaa ja annetaan se mielenkiintoinen selitys, että veronahat
olivat 4 talonpoikaa, jotka maksoivat rahaa "kruunun takamaista
eläimistä, joita he niillä takamailla ampuvat".[219] Paria vuotta
myöhemmin mainitaan näiden 4 talonpojan ennen maksaneen
nahkaverorahoja, mutta nyt suorittavan erityiseksi sopimusveroksi
haukia.[220] Tässä esimerkissä veronahka esiintyy metsästysverona,
mutta on jo muuttumassa maaveroksi: ensin alkuperäisten turkisten
sijasta maksettiin rahaa ja sitten haukia.

Lapveden, Taipaleen, Jääsken, Muolan, Hanttulan ja Uudenkirkon
pitäjissä s.o. Karjalan karjalaisen oikeuden alueella suoritettiin
Kustaa Vaasan aikana kruunulle _nahkarahoja_ 1 äyri täysiverolta eli 10
äyriä nautakunnalta.[221] Tätä aivan säännöllistä maaveroa on vaikea
ymmärtää muuksi kuin muinaisen yleisen savolais-karjalaisen
heimokunnallisen metsästysveron jätteeksi. Tämän karjalaisen veron
yleinen yhtäläisyys alkuperäisen savolaisen veronahan kanssa on
silmäänpistävä; myöskin veron määrä, äyri kokoverolta, muistuttaa
vanhaa valkonahan hintaa.

Mutta näillä samoilla Karjalan alueilla olemme nähneet (ss. 66-67)
uuden ajan alussa juuri mainittujen nahkarahain lisäksi otettavan
myöskin erityistä "kiltti" nimistä veroa kruunun takamailla olevilta
metsästys- ja kaskikappaleilta. Kuinka on tämä kaksinainen verotus
ymmärrettävä? Luultavasti niin että kun karjalaisten rintamailla kylät
jo olivat joutuneet kokoverolaskuun perustuvan pysyvän maaverotuksen
alaiseksi, johon vanha nahkavero nahkarahoina sulautui, jatkettiin yhä
edelleen vanhoja elintapoja, otettiin uusia metsänkäyntimaita ja
kaadettiin uusia kaskia. Mutta näiltä uusilta metsäkappaleilta, joita
vanhasta tavasta kutsuttiin "kilteiksi", vaadittiin niinikään vanhasta
tavasta erityistä veroa, kiltisrahoja.

Hämäläinen alue näyttää tässä alkuperäisessä metsästysverotuksessa
läheisesti liittyneen itäiseen naapurialueeseensa. Sekä Hämeessä että
Ylä-Satakunnassa kruunu uuden ajan alussa kantoi pienempiä määriä
veronahkoja tai _oravannahkarahoja_.[222] Hämeen vanhimmista
verokirjoista selviää, että oravannahkarahoja maksettiin Saarioisten
sekä Padasjoen, Sysmän ja Jämsän pitäjissä kultakin koukulta 1 1/2
(Sysmässä 2) äyriä.[223] Epäilemättä on tämäkin viimeinen jäännös
muinoin yleisestä metsästysverosta, jota vielä kannettiin varsinaisen
maaveron lisäksi ainoastaan niillä seuduilla, jotka harjoittivat
erämaankäyntiä.

Savon "veronahat", Käkisalmen Karjalan obsja-verotus, Jääsken
"nahkaverot", karjalaisen oikeuden "nahkarahat" ja "kilttirahat" sekä
Hämeen "oravannahkarahat" todistavat muinaisen heimokunnallisen
metsästysveron yleisyyttä ja antavat meidän aavistaa, millä tavoin tuo
tärkeä siirtyminen metsästysveroista maaveroihin, metsästysasteelta
maanviljelysasteelle on tapahtunut.



10. SUOMALAINEN TURKISKULTTUURI.

(YLEISKATSAUS.)


Edellä esitetyistä piirteistä saamme kuvan maamme vanhoista
suomalaisista heimoista metsästysasteella.

Tätä metsästysastetta ei ole ajateltava miksikään aivan aikuiseksi
maanviljelyksen ja karjanhoidon takaiseksi raakalaisasteeksi, yhtä
vähän kuin voimme väittää Suomen ruotsalaisten keskiajalla olleen
paimentolaisia sen vuoksi, että he maan muihin asukkaihin verraten
pitivät paljon karjaa. Se metsäläisaste, jota tässä on käsitelty, on
päinvastoin ollut alkuista maanviljelystä (kaskitaloutta) ja
karjanhoitoa korkeampi viljelyskanta. Sitä on muutamilla alueilla
kestänyt keskelle myöhäisiä historiallisia aikoja. Vielä uuden ajan
alussa se oli täydessä voimassa Perä-Pohjolassa. Kalastusta ja
metsästystä mainitaan vielä 1600-luvun lopulla Kajaanin seutujen
pääelinkeinoiksi.[224] Pohjois-Karjalan yhteiskunnallisiin epäkohtiin
karjalainen Johan Lagus v. 1756 luki myöskin "muutamissa pitäjissä
tavallisen oravanammunnan, joka väkirikkaista taloista pitää toimessa
pitkän aikaa 3-4 miestä ynnä pojan, taitavimmankaan voimatta jousineen
ampua enempää kuin 3, korkeintaan 4 kiihtelystä".[225]

Tällaista metsästysastetta muistuttavan kulttuurin olemme havainneet
vallinneen paljon laajemmilla aloilla Suomea, nim. Pohjanmaan lisäksi
koko karjalaisella ja hämäläisellä heimoalueella, johon kuului Karjala
ja Savo sekä Häme ja Ylä-Satakunta. Raja, joka tämän alueen erotti
lounaisista rannikkomaakunnista, oli tarkalleen sama, joka erotti
lounaiset oikeusalueet, ruotsalaisen ja suomalaisen oikeuden,
hämäläisestä ja karjalaisesta oikeudesta. Tuo vanhemman keskiajan
merkillinen raja erotti sisämaiden suomalaiset heimoalueet, niiden
ihmiset, elinkeinot, elintavat ja koko kulttuurin lounaisista
rannikkoseuduista.

Viimemainitut seudut olivat jättäneet metsästyskannan nähtävästi jo
ennen ruotsalaisen vallan tuloa, koskapa historia ei ole sikäläisestä
metsästysasteesta muistoa säilyttänyt. Se aika, jolloin metsästys oli
hallitsevana elinkeinona hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla, oli
keskiajan loppupuolella näitten alueitten rintamailla ilmeisesti jo
aikaa sitten mennyt: pesäseudut ja suurin osa erämaitakin olivat
silloin jo turkiksista niin tyhjentyneet, ettei niiden saantiin enää
voitu elämistä perustaa. Näin ollen on metsästyskannan varsinaisena
historiallisena valtakautena hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla
ollut aikaisempi ja aikaisin keskiaika eli valloituksen vuosisadat.

Tämä aikamäärä vastaa suunnilleen Volgan seutujen turkisaikakautta.
11. ja 12. vuosisadalla ne seudut olivat kuuluisia kallisarvoisten
turkisten runsaudesta, vielä 14. ja 15. vuosisadoilla oli sikäläinen
riistarikkaus taloudellisen elämän perustuksena, mutta metsän aitat
tyhjentyivät nopeasti ja 15. vuosisadan alussa oli Moskovan tienoilla
jänis ainoa metsästettävä.[226]

Suomen vanha turkiskulttuuri perustui kauppaan. Maailman turkiskauppa
veti näkymättömin käsin vihdoin suomalaisetkin alueet vaikutuspiiriinsä
saaden aikaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Kansan kotoisessa
taloudessa vanhaan tapaan kaiketi syötävän riistan pyytämisellä ja
kaskiviljelyksellä oli tärkein sija. Mutta turkistaloudesta tuli
johtava elinkeino. Turkikset olivat rahaa ja raha rikkautta ja valtaa.
Turkiskausi oli varmaan sekä edellisiä että jälkeisiä aikoja
pääomarikkaampi ja pääomavaltaisempi. Rauhallisen kehityksen lisäksi,
minkä uusi kauppa aiheutti, tuli nyt entistä enemmän myös sotia ja
verotusretkiä. Heikot lappalaiset joutuivat ahnaitten naapuriensa
vero-orjuuteen, suomalaiset heimot joutuivat uusiin kohtaloihin.

Taka-Karjalan ja Perä-Pohjolan myöhemmistä oloista voidaan osaksi
päätellä, minkälaisia turkiskauden olot etelämmässä Suomessa ovat
olleet. Aikaisemman turkiskauden olot ovat kuitenkin olleet monessa
suhteessa toisenlaiset. Silloinen yhteiskunta oli vielä puhtaammin
heimokuntainen. Kaiken yhteiskunnallisen niinkuin taloudellisenkin
elämän varsinaisena pylväänä alkuisin oli metsästyskykyinen heimomies,
"jousi". Tietolähteistämme saamme harvapiirteisen, mutta kuitenkin
paljon puhuvan kuvan turkiskauden yksinkertaisista verotus- ja
hallintolaitoksista, joiden rinnalla edellisessä pääluvussa kuvatut
verotukset ja hallinnon alkumuodot myöskin varmaan olivat käytännössä.

Olemme nähneet myöskin piirteitä, kuinka jousesta sitten tuli
"suitsuja" ja "koukkuja", turkisveroista vilja- ja rahaveroja, ja
kuinka ylipäänsä vanha turkiskulttuuri väistyi syrjään pysyvän
maanviljelyskulttuurin tieltä.



IV. AHVENANMAA KESKIAJALLA.



1. MERIKULTTUURI.


Kuinka toisenlaiseen maailmaan joudummekaan, kun karjalaisten
jousimiesten oravisaloista ja heidän kaskisavuisilta heimomailtaan
annamme ajatusten siirtyä Ahvenanmaan lauhkeaan saaristoon aavain
merten yhtymäkohdalla!

Tämä luonnoltaan Suomen mantereen luonnosta poikkeava saarimaa on
historiallisessa viljelyksessäkin muusta maastamme eriävä. Usein on
huomattu ja huomautettu saarimaitten erityistä taipumusta säilyttää
oloja, jotka niihin kerran ovat juurtuneet. Sellainen ominaisuus on
Ahvenanmaallakin. Siellä on ollut ja on vieläkin tapoja ja oloja, jotka
näyttävät vain paikallisilta poikkeuksilta, mutta lähemmin katsoessa
ovat vanhuuden jätteitä, jotka ovat täällä säilyneet, kun ne muualta jo
aikaa ovat hävinneet. Ahvenanmaalla on harjoitettu lammashoitoa
Itämeren saarten ikivanhaan tapaan aina meidän aikoihimme asti,
lampaanhoidon toisissa Suomen seuduissa seuratessa uusimman
villatalouden muutoksia. Ahvenanmaalla lienee hevosrotu säilynyt
aikuisempana kuin muualla, täällä ei kauranviljely vielä uuden ajan
alussa ollut levinnyt, vaikka se muualla Suomessa jo vuosisatoja oli
yleiseen maanviljelykseen kuulunut. Radloff Ahvenanmaan kertomuksessaan
kustavilaiselta ajalta esittää meille pitäjäin jaon "markkakuntiin",
joita sellaisinaan tapaamme Kustaa Vaasan verokirjoissa, jopa
vuosisatoja aikaisemmin; Böcker kokoelmissaan 19. vuosisadan
kolmannelta vuosikymmeneltä luettelee Ahvenanmaalla joukon ikivanhoja
"yhteismaita", jollaisia ei muualla tavata. Ahvenanmaan ominaiselle
kulttuurille on siten vanhanaikaisuus, historiallisuus aivan
tunnuksellista.

Tämä historialliselle elämälle niin suotuisa saarimaa joutui muita
Suomen osia aikaisemmin merentakaisten vaikutusten alaiseksi.
Ahvenanmaa on kieltämättä Suomen ja välillisesti myöskin suomalaisten
heimojen läntinen kulttuurikehto. Täällä ovat kaikesta päättäen
pystyssä vanhimmat keskiajan kirkkorakennukset, täältä on vielä
vanhempain aikain muistoja runsaimmin tavattu.

Suomalaisen keskiajan harrastaja ei voi jättää käymättä tällä
historiallisella muistosaarella.



2. AHVENANMAAN MAAKUNTAKÄRÄJÄT JA MAANTUOMARI.


Ahvenanmaa esiintyy jo aikaisin järjestyneenä oikeudellisena j&
valtiollisena kokonaisuutena. Jo v:lta 1322 on asiakirja
oikeustoimituksesta, joka on tehty Ahvenanmaan maakunnan yhteisillä
käräjillä ja vahvistettu Ahvenanmaan sinetillä.[227] Läpi keskiajan,
kauas uudelle ajalle saakka pysyivät Ahvenanmaan maakuntakäräjät
voimassa.

Maakunnankäräjäin kokoontumispaikka oli vv. 1322, 1414, 1422, 1431,
1438 ja 1538 Saltvik, v. 1330 Önningevik (luult. Jomalassa) ja 1564 ja
1565 Färjsundet.[228] Saltvikin kirkko ja sen läheisyydessä muinoin
ollut Saltvikin kruununkartano sekä Färjsundet ovat juuri sen
vesiväylän varrella, joka muinoin erotti toisistaan Ahvenanmaan pääosat
(tridungit). Maakunnan eri osain yhteiseksi käräjäpaikaksi oli tämä
seutu kylläkin luonnollinen. Jos, kuten luultavalta näyttää, muinainen
Saltvikin kruununkartano on ollut sama saarikartano kuin myöhempi
Germundsö,[229] niin näyttäisi siltä kuin juuri paikan asema olisi
aiheuttanut sen valitsemisen maakunnan käräjäpaikaksi ja
kruununkartanoksi. Vähän etelämpänä Saltvikistä on Färjsundet, vanha
tunnettu lauttasalmi ja 1600-luvulla maakunnan hirsipuu- ja
mestauspaikka;[230] täällä oli 1500-luvulla maakuntakäräjäin
kokouspaikka. Onko Färjsundetin eteläpuolella, Saltvikin vuonon suussa
oleva rajapaikka "Tingö" (Käräjäsaari) myöskin jossakin tekemisissä
maakuntakäräjäin kanssa, jääköön paikallisolojen tuntijain
ratkaistavaksi.

Ahvenanmaan maakuntakäräjillä käsiteltiin tärkeämpiä maanluovutuksia ja
maariitoja sekä rikoksia, joista seurasi kuolemantuomio, ja niillä
kuulutettiin tärkeitä julistuksia.[231]

Lautakunta Ahvenanmaan maakuntakäräjillä näyttää ainakin uuden ajan
alussa olleen kaksinkertainen, mikä viittaa siihen, että näihin
käräjiin otti osaa Ahvenanmaan eri osia.[232]

Maakuntakäräjille kokoontuivat muinoin kaikki Ahvenan suuret herrat:
provasti, kuninkaan vouti (linnanvouti), laamanni ja "maatuomari".
Näistä ovat vouti ja laamanni Ahvenanmaan alkuperäiselle
paikallishallinnolle vieraita henkilöitä, jotka vasta myöhemmällä
keskiajalla astuvat näyttämölle valtiovallan edustajina. Provastin
toimi on Ahvenanmaalla kylläkin vanha ja maakunnan kirkollisen
itsehallinnon varhaisuutta todistava, mutta maakuntakäräjiä ei voi
johtaa kirkollisesta alusta eikä provastilaitoksesta.

On jäljellä vielä maantuomari. Kun maakuntakäräjäin varsinaisena
tarkoituksena oli Ahvenanmaan omain paikallisten asiain hoito ja
maantuomarin (landsdomare) jo hänen nimensä ilmaisee paikalliseksi
viranomaiseksi, näyttävät maakuntakäräjät ja maatuomari ilman muuta
yhdistettäviltä.

Ensimäinen maatuomari mainitaan Ahvenanmaalla sillä nimellä vasta v.
1410.[233] Seuraavina aikoina Ahvenanmaalla esiintyy useita
maantuomareita, esim. 1428-1433 Knut Jönsson,[234] v. 1451 Nils
Eriksson,[235] vv. 1531 ja 1538 Henrik Jönsson.[236] Nämä
maakuntatuomarit eivät esiinny varsinaisina tuomitsijoina, joka toimi
keskiajan lopulla jo yleensä oli valtion tuomareilla, vaan olivat läsnä
käräjillä maanluovutusten välimiehinä ja asiakirjain todistajina.

Tämän mukaisesti on hyvin mahdollista, että v. 1330 maakuntakäräjillä
välimiehenä esiintyvä Johan Stryk on ollut tuomari, maantuomari.

Kaikki tunnetut maantuomarit Ahvenanmaalla ovat olleet maakunnan omia
miehiä, kaikesta päättäen maakunnan rälssimiehiä.[237] Juuri se seikka
tekee uskottavaksi, että maakunnankäräjät ovat olleet maakunnan
itsehallinnollisia paikallisia laitoksia, joita maakunnan omat
kansanvirkamiehet johtivat. Päättäen siitä, että v. 1330 maantuomari
yksinänsä, muiden herrain olematta läsnä, piti maakunnankäräjiä, oli
tämä laitos alkuperäisessä voimassaan vielä 1300-luvun alkupuolella.
Mutta valtion oikeusvallan kasvaessa maantuomarit vähitellen joutuivat
syrjään, jäivät vain joukon jatkoksi ja käräjäin koristuksiksi.



3. AHVENANMAAN "TRIDUNGlT" (KOLMANNEKSET).


Sangen tärkeänä osana Ahvenanmaan vanhimmissa oikeus- ja
itsehallintolaitoksissa oli tridung-laitos.

Ahvenanmaa eli oikeittain sen aikaisimmin asutettu pääseutu, Ahvenan
manner, oli muinoin jakautuneena tridungeiksi (kolmanneksiksi)
nimitettyihin osiin. Näiden tridungien rajat ja alueet ovat tiedossa
Kustaa Vaasan ajan asiakirjoista. Itäisen ja keskimäisen tridungin
rajana oli etelästä pohjoiseen käyvä vesireitti, joka kulki
Lumparsundin, Lumparin selän, Färjsundetin ja Saltvikin vuonon kautta
Raumanmereen. Tämän rajan itäpuolella olevaan tridungiin -- jolla
varmaan on ollut nimenä Saltvikin tridung -- kuului Sundin pitäjä ynnä
Lumparlandin marklag (markkakunta) sekä suurin osa Saltvikin pitäjää
("Saltwijk östen fierden").[238]

Muut kaksi tridungia olivat kerrotun vesirajan länsipuolella. Toinen
niistä oli nimeltään Finströmin tridung. Siihen kuului erään
tiedonannon mukaan v:lta 1544 Saltvikin pitäjästä Ödkarbyn ja Labyn
marklagit (= "Saltwijk westen fierden"), koko Finströmin pitäjä,
Bredbolstan marklag Hammarlandia ja Ekkerö.[239] Tämä tridung siis
käsitti koko luoteisen Ahvenanmaan pohjoisimpine ja läntisimpine
äärineen.

Kolmas tridung oli Jomalan tridung, johon kuului jäljellä oleva osa
Ahvenanmaata, s.o. eteläinen osa Hammarlandia, koko Jomala ja Lemland
eli eteläinen ja lounainen Ahvenanmaa.[240]

Kaikkien kolmen tridungin rajat yhtyivät Färjsundetin -- Ahvenanmaan
vanhan merkkipaikan -- tienoolla. Finströmin ja Jomalan tridungit
muutamissa suhteissa jo aikaisin kuuluivat lähemmin yhteen, niinkuin
tuonnempana osoitetaan.

Mikä on ollut tämän tridung-jaon tarkoitus?

(1) Uuden ajan alussa valittivat Ahvenanmaan talonpojat Kastelholman
voudin sakottaneen muutamia Hammarlandin eteläosan talonpoikia siitä,
että he olivat hakanneet palkkeja yhteismaalta, vaikka yhteismaa kuului
sille tridungille, jossa talonpojat asuivat.[241] Tässä siis nähdään
selvä jäte tridungin yhteisomistuksesta. Ahvenanmaalla mainitaan uuden
ajan alussa useita saaria ja yhteisiä kalastuspaikkoja, jotka olivat
kruunun hallussa ja joita verotettiin kruunun hyväksi.[242] Borgön
esimerkin nojalla on pidettävä luultavana, että nämä saaret ja
kalapaikat aikaisemmin ovat olleet tridungien. Päätämme tästä
tridung-laitoksen ikivanhaksi, koskapa maanomistus- ja maanvaltausolot
sen mukaisesti ovat järjestyneet.[243]

(2) Ahvenanmaan tridungien toisena vanhana tehtävänä oli maakunnan
siltain ja lauttain rakentaminen. Ahvenanmaan talonpoikain uuden ajan
alussa tekemissä valituksissa Kastelholman voutia vastaan oli
sellainenkin, että hän oli ottanut Färjsundetin lautan rakentamista
varten 3 äyriä kultakin talonpojalta vuonon itäpuolisesta Saltvikistä,
kolmesta Sundin marklagista ja Lumparlandista -- siis yhtä marklagia
vailla juuri Saltvikin tridungin alueelta.[244] Finströmissä olevan
Bjerströmin sillan rakentamiseen velvollisia oli uuden ajan alussa sekä
Hammarlandin että Jomalan pitäjissä, mistä päättäen silta oli Jomalan
tridungin ylläpidettävä; samoin näyttää Finströmin ja Jomalan
rajalla olevan Ämnäsin sillan ylläpitäminen olleen tridungien
velvollisuutena.[245] Mahdollisesti olivat molemmat nämä
"maansillat" kahden tridungin (Finströmin ja Jomalan) yhteisesti
ylläpidettäviä.[246]

(3) Kyyditysrasitus Ahvenanmaalla oli uuden ajan alussa niinikään
jaettu tridungien kannettavaksi. Nimenomaan mainitaan, että Ahvenanmaa
oli sitä varten jaettu kolmeen osaan. Ensimäisen (Saltvikin) tridungin
tuli pitää kuljetuslaivansa alati valmiina maansiltansa luona ja viedä
kyydittävät Suomen puolelle.[247] Toiset "kaksi Ahvenanmaan osaa"
suorittivat kyyditysvelvollisuutensa yhdessä Ekkerön kyytipaikassa,
josta kyydittävät vietiin Ruotsin puolelle. Tätä kyyditystä varten
olivat velvolliset ryhmittyneet kolmeen ryhmään ja suorittivat
tehtävänsä siten, että kukin marklag kävi kyydissä vuorovuotensa.[248]

Näistä tiedoista käy kieltämättä selville, että "maansiltain"
rakentaminen ja kyyditys alkuaan olivat tridungittain suoritettavia
rasituksia, vaikka erityisistä syistä Finströmin ja Jomalan tridungit
joutuivat yhdessä, suorittamaan tätä rasitusta.

(4) Ahvenanmaan verojen kuljetus Ruotsiin suoritettiin muinoin
tridungittain, siten että kukin tridung huolehti tästä
kuljetustehtävästä vuorovuotensa. Tästä alkuperäisestä laitoksesta on
tieto Ahvenanmaan tileissä v:lta 1544, joissa kerrotaan voudin tehneen
sellaisen sopimuksen Finströmin tridungin kanssa, jonka sinä vuonna
tuli vastata veronkuljetuksesta Tukholmaan, että jokainen tridungin
mies maksaisi voudille kyynärän sarkaa, jota vastaan vouti huolehtisi
veronkuljetuksesta.[249]

(5) Tärkeitten paikallisten tehtäväinsä kautta tridungit tulivat
oikeusyhdyskunniksi, joilla oli oma oikeudenkäyttönsä. Ahvenanmaan
tridungeilla on todella ollut omat käräjänsä. Kahdet sellaiset ovat
keskiajalta meille tunnetut. V. 1433 pitivät vouti, laamanni ja
maatuomari lakimääräiset tridungkäräjät Kastelholman ulkopuolella.[250]
Siellä käsiteltiin maariitaa, jossa esiintyvä 12-miehinen lautakunta
kotipaikkainsa nimistä päättäen oli Jomalan tridungista, joten käräjät
varmaan olivat Jomalan tridungin käräjät, vaikka ne pidettiin
Kastelholmassa, tridungin ulkopuolella. Toiset tunnetut tridungin
käräjät piti laamanni linnavoudin läsnäollessa v. 1438 Ödkarbyssä.
Näitä käräjiä nimitetään laamanninkäräjiksi, mutta koska riita koski
Saltvikin länsiosassa olevaa tilaa, 12-miehinen lautakunta oli
Saltvikin länsiosasta ja Finströmistä, ja kun käräjät nimenomaan
mainitaan pidetyksi Finströmin tridungissa, niin varmaan on tässä
kysymys Finströmin tridungkäräjistä.[251]

Luultavasti myöskin v. 1428 Finströmin Ämnäsissä pidetyt käräjät olivat
koko Finströmin tridungin käräjät, koska niiden lautakunnassa oli
jäseniä Finströmistä, Getasta ja pohjois-Hammarlandista.[252]
Mahdollisesti olivat myöskin Sundissa ja Kastelholmassa v. 1431 pidetyt
käräjät samanlaatuiset.[253]

On myöskin selviä todistuksia siitä, että tridungeilla on ollut omat
tuomarinsa. Niin on ollut laita vielä uuden ajan alussa. V:n 1537
kesäkäräjät Ahvenanmaalla piti säilyneitten sakkoluettelojen mukaan
Kastelholman vouti, Jeppe Olofson nimisen "kihlakunnantuomarin"
läsnäollessa. Seuraavat talvikäräjät (1538) piti Kastelholman
vouti ympäri Ahvenanmaata toisen "kihlakunnantuomarin", Henrik
Jönssonin läsnäollessa.[254] Tämä Henrik Jönsson on sama mies,
joka samana vuonna 1538 esiintyy maantuomarina ("landzdomare")
Ahvenanmaan maakuntakäräjillä ja jo v. 1531 esiintyy asiakirjoissa
"domar"-nimellä.[255]

Ahvenanmaan tuomariolot näyttävät olleen merkilliset: sama mies
esiintyy milloin missäkin tuomarinvirassa ja päälle päätteeksi on
tällaisia kaksoisolioita yhtäaikaa parittain.

Mitä olivat nämä tuomarit ja mikä heidän suhteensa? Puheenaolevat
sakkoluettelot antavat jälkimäiseen kysymykseen selvän vastauksen:
tuomarit vuorottelivat. Jeppe Olofsonista sanotaan v. 1537 nimenomaan,
että hän oli tuomarina "sinä vuonna, joka edellä on mainittu".[256]
Vaan aivan samaa sanotaan Henrik Jönssonista seuraavana vuonna.[257]
Tämä lauseparsi toistetaan niin usein, ettei mitenkään voi epäillä
sillä tahdotun ilmaista määrättyä asianlaitaa. Jeppe Olofson ja Henrik
Jönsson olivat siis kihlakunnantuomareina käräjämatkalla vuorovuotensa.

Edelleen on ilmeistä, että se virka, jossa nämä tuomarit vuorottelivat,
oli maantuomarin virka. Kumpikin "kihlakunnantuomari" kulki
vuorovuotenaan voudin kanssa käräjillä Ahvenanmaan kaikissa
käräjäpaikoissa. Henrik Jönssonia sanotaan v. 1538 nimenomaan
"maantuomariksi". Nimitys "kihlakunnantuomari" on tässä tapauksessa
annettu maantuomareille. Ahvenanmaalla elettiin vv. 1537 ja 1538
vanhanaikaisissa oloissa: linnanvouti piti käräjät, joilla
kihlakunnantuomarin sijasta vielä toimivat tuomareina vanhat
maantuomarit vuoronsa jälkeen. Nimi oli uusi, mutta asia vanha. Käänne
uusiin oloihin tapahtui juuri näinä vuosina, sillä v:sta 1544 alkaen
oli Ahvenanmaan säännöllisillä talvi- ja kesäkäräjillä tuomarina
kuninkaan nimittämä pysyvä tuomari Olaf Trotteson, entinen Kastelholman
vouti.

Vuorottelevaa tuomarijärjestelmää Ahvenanmaalla emme käsittäisi,
ellemme ota tridungeja avuksemme. Usein mainitut tuomarit ovat olleet
tridungien tuomareita, jotka ovat vuorotelleet maantuomarin toimessa.
Sen saattaa päättää muistakin asianhaaroista. Keskiajalta säilyneissä
ahvenalaisissa maatuomioissa esiintyy huomattava, osittain
säännölliseltä näyttävä vaihtelu tuomarien kesken. Tosin ei se yksin
mitään todista, että v. 1328 tuomarina Ahvenanmaalla esiintyy Sveno
Skuk ja v. 1330 Johannes Stryk;[258] saattaahan vaihdos olla
satunnainen. Mutta Ahvenanmaan maatuomioissa vv. 1428-1433 ilmenevä
tuomarien (välimiesten) vuorottelu tuskin on ollut vain satunnaista.
Saamme näistä tuomioista näet seuraavan katsauksen:[259]

        aika                           tuomari

                    lokak.  1428      Nils Djækn
    jouluk. 1429 -- tammik. 1431      Knut Jönsson
    tammik. 1431 -- syysk.  1431      Nils Djækn, Gisle Storbjörnson
    lokak.  1431 -- tammik. 1432      Knut Jönsson
    tammik. 1432 -- toukok. 1432      Nils Djækn, Finvid Lauridson,
                                      Olaf Storbjörnson
    tammik. 1433 -- jouluk. 1433      Knut Jönsson.

Tuomarien vuorottelu tämän katsauksen mukaan ei ole aivan säännöllinen.
On huomioon otettava, etteivät käräjäajat Ahvenanmaan vaikeakulkuisessa
saaristossa aina voineet olla aivan täsmällisimpiä; niinpä pidettiin
v:n 1538 talvikäräjät Kumlingessa ja Kökarissa vasta kesäkuussa.[260]
Sitten on otettava lukuun mahdolliset tilapäiset säännöttömyydet ja
ennen muita se mahdollisuus, ettei itse tridungtuomarilaitos enään
1400-luvulla ollut alkuperäisenään, vaan, kuten luettelosta näyttää
käyvän ilmi, jakautunut oikeudenkäytössäkin kolmen sijasta kahteen
ryhmään, niinkuin tiedetään niiden uuden ajan alussa kyydityksiinkin
nähden jakautuneen, siten että Finströmin ja Jomalan tridungit
muodostivat toisen ryhmän ja Saltvikin tridung yksinään toisen. Mutta
näinkin ollen käy edellä olevasta luettelosta ilmi tridung-jakoon
liittyvä tuomarin viran vuorottaisuus, jonka osoittaminen tässä on
pääasiana.[261]

Tässä esitetyn käsityksen vahvistaa kaikissa kohdin ratkaisevasti se
tosiseikka, että tridung-laitoksen siihen liittyneine vuorottaisine
maantuomarin virkoineen tapaamme Ahvenanmaan vanhassa merinaapurissa
Gotlannissa.

Tuon kuulun saaren oikeus- ja hallintolaitokset olivat keskiajalla
hyvin itsenäiset ja täydelliset. Saari oli oikeudellinen kokonaisuus,
jonka keskuksena olivat saarelaisten yhteiset maakäräjät (Gutnalthing).
Jo 1100-luvulla oli Gotlanti sekä maallisessa että kirkollisessa
suhteessa jaettuna kolmeen alueelliseen tridungiin (Thrithiungr),
joilla oli omat käräjänsä. Kun tridungin-tuomareja ei Gotlannin
asiakirjoissa mainita, mutta saarella 1400-luvulla samana aikana
esiintyy 3 maantuomaria, on ilmeisesti kullakin tridungilla ollut
maantuomari, joka vuorovuotenaan oli maakäräjäin tuomarina.

Gotlanti oli edelleen jaettu kuudenneksiin (siettungr), joita oli kaksi
kussakin tridungissa (koko saarella kuusi). Kuudennesten alaosina
olivat "hundarit" eli "thingit", jotka vielä jakautuivat pienempiin
alapiireihin, nim. neljänneksiin, kolmanneksiin tai puoliskoihin
riippuen pikku pitäjäin luvusta, jotka olivat näinä neljänneksinä ja
kolmanneksina. Kuudenneksilla ja hundareillakin oli omat tuomarinsa ja
käräjänsä, joista vedottiin tridungin käräjiin.[262]

Myös Helsinglanti jakautui maakuntalakinsa mukaan "tridungeihin",
vaikkei tiedetä, tarkoittiko tuo jako koko Norrlannin vaiko ahtaamman
Helsinglannin jakoa. Luultavasti oli tämä jako ainoastaan
hallinnollinen, kruununkartanoihin liittyvä.[263] Mutta on myös
oikeudellisesta tridungjaosta Helsinglannissa havaittu jälkiä, jotka
osoittavat tämän jaon vanhemmuutta laivakunta- ja pitäjäjakoon
nähden.[264]

Ahvenanmaan tridung-laitos ei nähdäksemme kuitenkaan ole kotoisin
Helsinglannista. Yhtäläisyys Helsinglannin tridungien kanssa on vain
ylimalkainen, Gotlannin tridungien kanssa sitävastoin yksityiskohtainen
myöskin tuomarilaitokseen nähden. Varmaan on jo hyvin varhaisina
aikoina liikeyhteyttä ollut näiden verraten lähekkäin olevain
saarimaiden välillä. Ahvenanmaan kirkkorakennuksissa lienee
havaittavissa gotlantilaisia vaikutteita. Ahvenanmaan paikannimistössä
arvellaan olevan eteläruotsalaisia asutusmuistoja.[265] Monet muutkin
historialliset yhtäläisyydet, joista edempänä kohdallansa huomautetaan,
osoittavat eteläistä vaikutusta Ahvenanmaalla. Näin ollen voidaan
hyvällä syyllä pitää Ahvenanmaan tridung-laitosta lähinnä Gotlannista
saatuna.



4. AHVENANMAALAINEN PITÄJÄ.


Kristinusko levisi Ahvenanmaalle aikaisemmin kuin muihin Suomen osiin.
Ahvenanmaan kirkkorakennuksetkin ovat vanhempia kuin Suomen muissa
seuduissa, arvellaanpa Hammarlandin kirkko rakennetuksi jo 1100-luvun
puolella.[266] Sikäläiset muut vanhat seurakunnat, Jomala, Finström,
Saltvik ja Sund, olivat olemassa jo 1300-luvun alkupuolella,
luultavasti jo aikaisemminkin. Ahvenanmaan provastia mainitaan v. 1322.

Mutta Ahvenanmaalla tavataan myöskin maallinen pitäjälaitos, mikä
alueellisesti täydellisesti sopeutui kirkolliseen pitäjäjakoon, joten
Ahvenanmaan pitäjät olivat sekä seurakuntia että maallisia yhdyskuntia.

Nämä Ahvenanmaan maalliset pitäjät ovat ilmeisesti olleet paikallisia
oikeusyhdyskuntia, joilla on ollut omat tuomarinsa. Vielä 1600-luvun
alkupuolella oli Ahvenanmaalla pitäjäntuomareja. Heitä oli silloin yksi
kussakin Ahvenanmaan kahdeksassa emäpitäjässä, he olivat
talonpoikaisia, kirjoitustaidottomia miehiä ja toimittivat
maanmittailua, verojen tasoittelua ja nähtävästi muitakin
tehtäviä.[267] Paikallishallinnon suureen merkitykseen nähden
keskiaikana on luultavaa, että pitäjäntuomareja on Ahvenanmaalla ollut
keskiajallakin, vaikkei heistä suoranaisia tietoja olekaan säilynyt.

Ne lukuisat käräjät, joita keskiajalla tiedetään pidetyiksi Ahvenanmaan
kirkoilla, olivat kaiketi yleensä pitäjänkäräjiä, vaikkei sitä
nimenomaan olisi sanottukaan; v. 1419 mainitaan erityisesti
Finströmissä pidettyjä pitäjänkäräjiä.[268]

Erityistä huomiota herättävät pitäjäin käräjäpaikat. "Sundin kirkon
luona" mainitaan keskiajalla käräjiä tiheään pidetyksi, ensi kerran v.
1381.[269] Samoin pidettiin käräjiä Saltvikin kirkolla, Jomalan
kirkolla ja nähtävästi myös Finströmin, Lemlannin ja Ekkerön
kirkoilla.[270]

Pakanuuden aikana ja vielä keskiajalla oli Suomessa tapa pitää käräjiä
taivasalla.[271] Kun Ahvenanmaan vanhimmilla kirkoilla ja pitäjillä
niin yleisesti on luonnonpaikkain eikä kyläin nimiä, on lähellä se
ajatus, että pitäjät ovat saaneet nimensä pitäjän yhteisestä
käräjäpaikasta. Se omituinen sattuma, että Jomalan pitäjän Jomalan tila
v. 1700 määrättiin tuomarin puustelliksi,[272] ei ehkä olekaan sattuma,
vaan muisto ikivanhasta käräjäpaikasta. Huvittava on Radloffin
tiedonanto, että useat Ahvenanmaan vanhimmat kirkot ovat kruunun
omistamalla maalla,[273] Jos tosiaan niin on asianlaita, niin
kruununmaa tässä varmaan edustaa aikaisempaa pitäjän yhteismaata, s.o.
todenmukaisesti käräjäpaikkaa. Tämän mukaan Ahvenanmaan vanhimmat
kirkot olisi rakennettu muinaisille käräjäpaikoille.

Vahvistusta näille mielipiteille saamme Gotlannista, jonka muinaisilla
hundareilla oli nimensä hundarissa olevasta käräjäpaikasta.[274] Samoin
Tanskan "Herred" (kihlakunta) nimiset yhteiskunnalliset alueet, jotka
todennäköisesti ovat sen maan vanhimpia aluelaitoksia, olivat
muodostuneet yhteisen käräjäpaikan perusteella, jolle paikalle
sittemmin pääkirkot (Herredskirker) rakennettiin.[275]

Myöskin pitäjä (socken) esiintyy Gotlannissa oikeudellisena
yhdyskuntana, mutta vain hundarin alapiirinä.[276] Ahvenanmaan suuret
emäpitäjät näyttävät kuitenkin pikemmin verrattavilta Gotlannin
hundareihin kuin pitäjiin. Näköjään Ahvenanmaan pitäjäjako ei ole
elimellisessä yhteydessä muinaisen tridung-jaon kanssa, koska Saltvikin
ja Hammarlannin pitäjät kumpikin olivat jaetut kahden tridungin kesken.
Vaikea kuitenkin olisi uskoa, että pitäjä kuuluisi johonkin toiseen
oikeusjärjestelmään kuin siihen, jonka ylempinä asteina esiintyivät
tridung ja koko maakunta. Pitäjä- ja tridungjaon eroavaisuuden on
mahdollisesti aiheuttanut kirkollinen aluemuodostus, joka muuten
kaikissa kohdin noudatti alkuperäistä pitäjäjakoa.

Uuden ajan alussa Ahvenanmaan 8 vanhaa pitäjää olivat jakaantuneina 17
nimismiespiiriin (länsmansdöme), joissa kussakin oli erityinen
virkamies, 10 piirissä varsinainen nimismies (länsman) ja muissa
"nimitysmies" (nempningeman). Nämä nimismiespiirit olivat
veronkantoalueita ja niissä pidettiin kruununkäräjiä. Ne olivat valtion
hallinnollis-oikeudellisia alueita, jotka muodostuivat linnahallinnon
mukana, eikä niillä sellaisina ole välitöntä yhteyttä alkuperäisten
paikallisten laitosten kanssa.



5. SKANDINAVIALAINEN "LEDUNG" JA "LEDUNGSLAMA".


Kaikissa Skandinavian maissa perustui merisotavelvollisuus (leding,
ledung), kun se tuli järjestetyksi, alueellisiin laivakuntiin, joiden
nimenä oli Tanskassa "skipæn", Norjassa "skipreitha", Ruotsissa
"skiplagh", "skip", "snäckiolag". Kunkin laivakunnan tuli rakentaa ja
varustaa sotalaiva. Laivan miehittämistä ja evästämistä varten olivat
laivakunnat jaetut pienempiin hamina-, hanka- tai airokuntiin
(Tanskassa "hafnæ", Ruotsissa "hamna", "har" eli "ar"), joiden kunkin
osalle tuli yhden miehen ja määrättyjen varustusten ja eväitten
hankkiminen. Tavallisesti laivan miehistöön kuului nelisenkymmentä
miestä. Todennäköisesti oli alkuaan jokaisen itsenäisen miehen
suoritettava laivastopalvelus mieskohtaisesti. Mutta myöhemmin,
maanviljelyksen ja yhteiskunnallisen luokkajaon kehittyessä
sotapalvelus kytkeytyi maanomistukseen, niin että täysitila tai sen
osat yhdessä oli velvollinen vastaamaan miehestä ja eväistä ja sitä
varten muodosti haminan.

Tanskassa toimitettiin Valdemarien hallitusaikana ledingin
uudelleenjärjestäminen maan arvioimisen perusteella, siten että
määrätty arvo maata laskettiin haminaksi, jonka tuli vastata määrätystä
laivastopalveluksesta tai sen lunastamisesta. Tällä uudistuksella oli
varmaan suuri merkitys: kuorma, joka ennen oli ollut ylipäänsä vain
maatilain vanhaan tapaan kannettavana, voitiin nyt sovittaa maan
todellisen arvon mukaan ja siten tasoittaa verovelvollisten kesken.

Maan arvioimisessa Tanskassa käytettiin kahta eri järjestelmää.
Vanhempi ja yksinkertaisempi, etupäässä Jyllannissa käytetty
järjestelmä perustui maan arvioituun pääoma-arvoon eli sen
myyntihintaan (Erslevin "Guldvurdering"). Maatilain hinnan määrääminen
oli jo hyvin aikaisin tavallinen ja tarpeellinen maan myyntien ja
sukulunastusten vuoksi. Varmuudella ei tiedetä, mihin maan hinnan
arvioiminen milloinkin perustui, mutta ainakin vuokramaahan nähden oli
sääntönä, että maan arvo katsottiin 24 kertaa suuremmaksi kuin
vuotuinen maanvuokra; maa, josta lampuoti maksoi veroa 1 markan, oli
siis 24 markan hintainen, maa, josta suoritettiin veroa äyrityinen
(1/24 markkaa), oli markan arvoinen j.n.e. Tämän saman suhteen mukaan
laskettiin nyt lampuotien leding-velvollisuuskin.

Toinen täydellisempi järjestelmä tuli käytäntöön hiukan myöhemmin,
vasta 13. vuosisadalla, ja etupäässä Sjellannissa. Tämän järjestelmän
pohjana oli maan kylvömäärä ja sen mukaan maksettava vero (Erslevin
"Skyldtaxation"). Pohjoismaiset viljamitat näyttävät alkuaan
rahajärjestelmään sovitetuilta: niinkuin hopeamarkassa oli 8 äyriä,
äyrissä 3 äyrityistä, äyrityisessä 10 penninkiä (Tanskassa), niin
viljaakin mitattiin markoittain, markassa eli lastissa 8 äyriä, äyrissä
3 äyrityistä ja äyrityisessä 10 kappaa ("Skæpper") normalihintaista
viljaa (halvempihintaista viljaa luettiin äyrityiseen useampia
kappoja). Viljamittain arvellaan tulleen rahajärjestelmää vastaaviksi
sellaisena aikana, jolloin yleisimmin käytetty viljamitta, Skæppe,
maksoi hopeapenningin, mikä oli ainoa liikkeessä oleva raha.
Maanvuokrauksessa noudatettiin jo varhain sellaista sääntöä, että maa,
johon voitiin kylvää markka viljaa, maksoi markan hopeaa veroa.
Tässä järjestelmässä siis perustui kylvö ja vero suhteeseen 1:1.
Leding-velvollisuus järjestettiin nyt samalle kannalle. Markan vero
vastasi täyden haminan velvollisuuksia; leding-velvollisuuden
lunastamiseksi tuli sellaisen haminan maksaa kuninkaalle veroksi
(Skyld) markka hopeaa.

Tämän järjestelmän etuja oli, että se perustui tarkempaan maan
arvioimiseen kuin pääoma-arvio on ja suorastaan, ilman mutkallisia
laskuja, ilmaisi kunkin tilan tai tilanosan ledingvelvollisuuden
suuruuden. Luultavaa on, että tämän järjestelmän käytäntöön tulemisen
yhteydessä tapahtui ledingvelvollisuuden lunastamisen järjestäminen
rahamaksuksi.[277]

Ruotsissa tuli koko itärannikko Ångermanlannin perille saakka, Itämeren
suuret saaret, vieläpä suuri osa Sveanmaan sisämaitakin jaetuksi
laivakuntiin; lounaisen Suomenkin rannikkoseudut olivat keskiajalla
jaetut sellaisiin alueisiin. Laivakunnat vastasivat missä kihlakuntia
missä kihlakuntain osia. Näiden kuntain jako pienempiin alueisiin oli
eri seuduissa erilainen. Ledung-laitos Ruotsissa oli täydessä voimassa
12. vuosisadan keskipalkoilla, jolloin se pantiin toimeen Gotlannissa.
13. vuosisadan loppupuolella tämä vanha laitos jo rappeutui, vaikka
laivakunnat poikkeuksittain vielä kauan varustivat laivoja, Ruotsissa
viimeisen kerran v. 1429, Suomessa 1450.

Vero, joka oli maksettava laivain muonittamiseksi tai kuninkaalle
ledung-velvollisuuden lunastamiseksi, suoritettiin pääasiallisesti
haminoittain. Sitä kutsuttiin nimellä "skipvist" (laivaeväät) tai
"ledungslama" (sotalomavero). Veroesineet olivat eri maakunnissa jopa
jo maakunnan osissa erilaiset; Uplannissa ja Vestmanlannissa viljaa ja
rahaa, Roslagenissa humaloita ja rahaa, Taalaissa, Helsinglannissa ja
pohjoisemmissa maakunnissa turkiksia. Meille erityisemmin huomattavia
ovat tähän kuuluvat silava- ja voiverot. Roslagenissa oli
edellämainitun humala- ja rahaveron lisäksi vielä jokaisen, joka söi
omaa leipäänsä, maksettava 8 naulaa voita, luultavasti sotalomaveroksi.
Nyköpingin läänissä Södermanlannissa maksoi 1360-luvulla jokainen
hamina skipvistiä punnan viljaa, 4 leiviskää silavaa ja 2 leiv. voita.
Smålannissa oli kunkin hamiminan maksettavasta verosta 2/3 silavaa ja
1/3 voita.[278]

Vaikka sotalomaveroa Ruotsissa ja maakuntalakien mukaan maksettiin eri
seuduilla varsin eri tavalla, havaitaan siinä kuitenkin kaikkialla --
Pohjois-Ruotsin turkisveroalueita lukuunottamatta -- se yhteinen
piirre, että sen suorittaminen oli yhteydessä maanomistuksen kanssa.
Niinikään on todennäköistä, että ledung-verot Ruotsissakin ovat
oikeittain olleet maaveroja ja perustuneet maan arvioimiseen
hopeamarkoissa ja markan osissa.

Samaan tapaan kuin Tanskan vanhemmassa maanarvioimisessa
(Guldvurderingen) oli tapahtunut, oli Sveanmaassa jo 12. vuosisadalla
maan hinta arvioitu markan-, äyrin- ja äyrityismaihin ja maavero
(lampuotivero) tullut määrätyksi pääoman ja veron suhteessa 24:1, niin
että 24 markan arvoinen maa maksoi veroa 1 markan ja markan arvoinen
maa 1/24 mk eli äyrityisen.[279] Maan pääoma-arvo oli siis
täälläkin 24 kertaa veron suuruus. Tämä oli Sveanmaan markanmaa
(markland)-järjestelmä.

Sekä maan arvo että vero oli laskettu hopeassa, sillä käyvällä rahalla
oli aluksi hopean arvo. Kun raha huonontui ja verot maksettiin
huonontuneella rahalla, täytyi syntyä ero alkuperäisesti lasketun ja
myöhemmin käytännössä esiintyvän järjestelmän välillä. Schlyterin
arvelun mukaan pysyi markkaverotus muuttuneiden olojen mukaisena siten,
että uusien viljelysten markkaluku määrättiin uudessa rahassa ja että
vanhoilta markanmailta vaadittiin lisäveroa viljassa.[280]
Mahdollisemmalta kuitenkin tuntuu Åströmin selitys, että veronlaskussa
edelleenkin pysyttiin puhtaan hopean kannalla, vaadittiin siis
hopeamarkan arvo käypää rahaa, minkä lisäksi paremmilta markanmailta
otettiin veroksi sekä viljaa että rahaa, huonommilta vain rahaa;
viimemainittua luokitusta oli jo hyvin varhain käytetty eikä sillä
ollut tekemistä rahan huonontumisen kanssa.[281]

Maan arvioimisen perusteita ei varmuudella tunneta; toisten arvelujen
mukaan olisi lähtökohtana ollut kylvömäärä, toisten mukaan määrätty
mittausopillinen pelto-ala.[282]

Jo tämä Ruotsin ja Tanskan maanarvioiden yleinen samanlaisuus tekee
luultavaksi, että molemmilla on ollut sama alku ja tarkoitus. Sitä
mielipidettä tukee lujasti se Ramstedtin huomauttama seikka, että
markanmaaverot noudattivat ledung-laitokselle ominaista hamina-jakoa ja
että laivaeväät ja sotalomaverot suoritettiin markanmaiden mukaan ja
olivat ainoat sillä perusteella suoritetut verot.[283] Huomattava on
myös, että markanmaajärjestelmä oli levinnyt samoilla seuduilla, missä
tiedetään muinaisen laivakuntajaon vallinneen.

Eräistä myöhemmistä veroseikoista voi havaita samaa. Niinpä Ölannissa
uuden ajan alussa maksettiin useimmat verot "gerde"-kunnittain ja
miesluvuttain, mutta ledungslamasta nimenomaan sanotaan, ettei sitä
suoriteta miesluvun mukaan, vaan sen mukaan kuinka "heidän tiluksensa
määräävät".[284] Smålannin Sunnerbossa oli samaan aikaan maa jo
vanhastaan arvioitu äyrinmaihin. Näiltä äyrinmailta suoritettiin 2\3
verosta voissa (kultakin äyrinmaalta 3 1/3 naulaa voita kesäveroksi) ja
1/3 verosta rahassa (kultakin äyrinmaalta 2 Ruotsin penninkiä
talviveroksi).[285] Tämä vero on ilmeinen ledungslama.

Voimme siten huoleti lausua, että Ruotsin rannikkomaakunnissa
kuten Tanskassakin vanhemmalla keskiajalla maa oli arvioitu
markkajärjestelmän mukaan ja että tämän arvion alkuna ja tarkoituksena
oli merisotavelvollisuuden, ledungin, järjestäminen.



6. MARKKAJÄRJESTELMÄ JA SOTALAITOS AHVENANMAALLA.


1300-luvulta lähtien markanvero (marka skatt, markskatt) esiintyy
yleisenä maatilain veroarvon ilmaisijana Ahvenanmaalla. Sitä mainitaan
Ahvenanmaan asiakirjoissa varsinaisesti ensi kerran v. 1376, sitten yhä
useammin, kunnes se 1400-luvun alkupuolella esiintyy tilain mittana
kaikkialla Ahvenanmaalla.

Aikaisimmat asiakirjakohdat, joissa Ahvenanmaan markanverot esiintyvät,
ovat seuraavat:

(i) V. 1333: "vnum fyaerdingxbol et vnum atansbol terre in villa, dicta
in Alandia -- -- in quantum se pro octoginta marchis denariorum
extendit" (Mustak. s. 45).

(2) V. 1376: "x marcha skat j Fastolsby ok iiij marcha skat jnnan
Halwardaby, met allom tiillaghom" (Mustak. s. 157).

(3) V. 1376: "mit goz j Ålande, som aer fyra marcha skat j Radhergsböle
ok twa marcha skat inan Svaertinxmarum, met enne öö, ther heter Husö,
met allom til laghom, som ær hws, åker, æng, skogh ok fiskewatn, innan
gardha ok wtan" (MU s. 361).

(4) V. 1377: "xviij mracha skat j Alandhe j Thiwdhö, met alla thera
tillaghom, som aer aengh, skogh, fiskiewatn, jnnan gaardh ok vtan"
(Mustak. s. 163).

(5) V. 1381: "adhirthon march skat jordh liggiande j Tiudhö j
Finneströms sokn, met allom tiillaghum, skogh, fiskiewatn -- -- engo
vndhan (taghno), ty ther tiil hörer" (Mustak. s. 176).

(6) V. 1397: "eth fierdungx bool jordh j Biornaby, met åker oc eng oc:
allom androm tillaghom, engo vndantagno, fore xl march redhe peningha
jnnan ij aar tiil oterlösande, swa met skæl, haffuom wi ey thet sama
bool jordh oterlöst -- -- tho skal han giffua os v march for
markskatten oc ey mere vtöffuer huwdh" (Mustak. s. 212).

(7) V. 1400: "j halff booli jordh och tree marker skathe j Syldhödeby j
Saltwik sokn, met åker och ængh ok met allom tillaghom" (Mustak. s.
218).

(8) V. 1400: "eth booli jordh och fem mark skatte aff myno fäderne j
Sildodhe by j Saltvik sokn, met åker och ængh, fææ markom ok
fiskiewatnom, och allom androm tillaghum" (Mustak. s. 219).

(9) V. 1410: "alt wort godz j Biornaby, som ær eth halfft bool iordh
och nyo markskatta, met åker och ængh oc allom tillaghum" (Mustak. s.
240).

Kuten jo näistä asiakirjan paikoista näkyy, ei markan vero niinkuin ei
bolkaan Ahvenanmaalla esiinny määrättynä pintamittana eikä
kylvömittana, vaan viljelyskokonaisuuden, tilan, mittana;
markanveroilla tarkoitetaan maatilan kaikkia tiluksia ja etuja,
peltoja, niittyjä, laitumia, kalavesiä, rakennuksia. Se säännöllisesti
ilmaisee tilan tai sellaisen osan hintaa, arvoa. Markanvero oli markan
arvoinen maa.

Markanvero nimestä ja yleisestä esiintymisestä Ahvenannmaan kaikissa
osissa näkyy, että tämä yksiö on syntynyt (hopea)markoissa lasketusta
ja verotustarkoituksessa toimitetusta yleisestä maanarvioimisesta. Yhtä
ilmeistä on, että tämä verotus läksi pääoma-arviosta. Markanvero
asiakirjoissamme ei milloinkaan merkitse maksettavan veron suuruutta,
vaan pääomaa, jolta vero maksetaan; verokirjoissa ilmoitetaan tilain
markanverot ja niiden mukaan lasketaan verot. Erehtymättä voimme jo
lausua, että Ahvenanmaan markanverolaitos on ollut samanlainen kuin
Tanskan "Guldvurdering"- ja Ruotsin "markland"-järjestelmä.

Tämä järjestelmä, kuten jo ennemmin on mainittu, perustui siihen
sääntöön, että 24 hopeamarkan arvoisesta maasta oli suoritettava veroa
1 markka ja siis 1 markan arvoisesta maasta 1/24 markkaa eli
äyrityinen.

Myöhemmiltä ajoilta on siitä lukuisia todisteita. Niinpä kantoi kruunu
1540-luvulla monin paikoin Ahvenanmaalla lampuodeiltaan ja
ulkomaankappaleilta maaveroa (affrads pening) 8 penninkiä (= 1
äyrityisen) markanmaalta.[286] Ivar Flemingin hallussa olevilta
(kruunun) lampuotitiloilta Önningebyssä, Dalkarbyssä, Gregsbyssä y.m.
kannettiin 1543 kruunulle kultakin markalta "ostomaata" 1 äyrityinen ja
muunlaiselta maalta ("pieniltä markanmailta", mahdollisesti
rälssimaalta) 4 penninkiä eli 1/2 äyrityistä.[287] Tämän tavanomaisen
taksan mukaan kannettiin kruunulle v. 1547 maaveroa myöskin 30 markalta
asumatonta "kirkon maata" 8 penninkiä kultakin markalta.[288] Mikä
kaikki osoittaa, että Ahvenanmaalla samoin kuin Ruotsissa ja Tanskassa
äyrityinen markalta kerran on ollut lampuotiveron peruste.

Uuden ajan alussa maksettiin Ahvenanmaalla erityistä veroa niiltä
markanmailta, jotka jäivät liikaa tai käyttämättä suurempia
veroyksiöitä muodostettaessa. Näitä markanmaita kutsuttiin jäännös- eli
epäparimarkoiksi (Öfwerlöps eller Vddemarker). Kultakin sellaiselta oli
maksettava veroa 8 penninkiä eli äyrityinen, josta veron nimi
jäännösäyrityinen (öfverlöpsörtig).[289] Tämä esimerkki vielä paremmin
kuin edellämainitut osoittaa järjestelmän muinaista yleisyyttä.

Vastikään mainituissa myöhäisissä veroissa on kuitenkin ainoastaan maan
arvon ja veron suhde enään alkuperäinen. Itse markanmaat sitävastoin
olivat jo muuttuneet. Puheenaolevia veroja ei näet maksettu
alkuperäisten markanverojen, vaan maan käyvän hinnan (käyvän
markkaluvun) mukaan. Ahvenanmaan verokirjoissa tehdään tarkka ero
näiden kahdenlaisten maa-arvioiden välillä. Alkuperäiset markanmaat
ovat edelleenkin markanveroja, uudet markanmaat sitävastoin ovat
markanostoja tai vain markanmaita (markaköp, markland).

Että markanostot eli markanmaat todella vastasivat maan käypää hintaa
käyvässä rahassa, siitä on 1400-luvun asiakirjoissa lukuisia
todisteita.[290]

Tämän erotuksen oli ilmeisesti aikaan saanut rahan arvon alentuminen.
Alkuperäinen markanvero oli sidottu maahan, joka kerran oli sen
mukaisesti arvioitu; se jäi vähitellen vain maaluvuksi, veroyksiöksi,
jonka käypä hinta rahan arvon alentuessa nousemistaan nousi. Uusi
markanmaa sen sijaan seurasi muuttuvaa rahaa, oli liikkuva suuruus,
joka merkitsi sitä maata, minkä kulloinkin käyvällä rahamarkalla
saattoi ostaa.

Vanhasta markanverosta siten tuli maksettavaksi yhä nousevia näennäisiä
hintoja ja markan veroa tuli vastaamaan yhä useampi uusi markanmaa.
Määräävänä oli käyvän markan suhde hopearnarkkaan; niin monta kertaa
kuin käypä markka oli halvempi hopeamarkkaa, niin monta kertaa suurempi
hinta oli maksettava markanverosta. Maanhinnat keskiaikana eivät
kumminkaan äkillisesti vaihdelleet eivätkä seuranneet kaikkia
rahanarvojen muutteluja, vaan yleensä pysyivät pitkiä aikoja alallaan.
Niinpä näyttää 1300-luvun lopulla ja seuraavan sataluvun alkupuolella
markanvero Ahvenanmaalla kauan aikaa pysyneen noin 5 rahamarkan
hinnassa, mikä suhde vastasi hopean ja käyvän rahan suhdetta 1300-luvun
alkupuolella, kun viimemainittu suhde 1300-luvun lopulla ja seuraavan
alulla oli suunnilleen 1:6-9. Niinpä myytiin v. 1397 Sundin Björnebyssä
9 markanveroa maata 52 rahamarkalla ja määrättiin (toisen) maan
hinnaksi samassa kylässä 5 markkaa markanverolta.[291] V. 1406
Finströmin Kullassa myytiin 9 markanveroa 45 markalla, ja v. 1431
myytiin samalla seudulla 1 markanvero maata 5 markalla.[292]

Edellä sanotusta seuraa, että jos vanhain markanverojen ja uusien
markanmaiden lukumäärä jollakin seudulla jonakin aikana on tunnettu,
pitää markanmaiden luvun olla markanverojen lukua niin monta kertaa
suurempi kuin silloisia käypiä markkoja sisältyi hopearnarkkaan.
Sellaisen vertailun voi toimittaa v:n 1547 veroselitysten nojalla,
joissa on ilmoitettu Ahvenanmaan pitäjäin "maaluku" käyvän hinnan
mukaan ja vanha markanveroluku. Tulos on seuraava:[293]

    pitäjä        "naaluku"            markan-   "maaluku" kutakin
                  markkoja             veroja    markanveroa kohden

    Saltvik         9 747               l 47l          6.6
    Sund           14 116 ja 2 äyriä    1 826          7.7
    Kumlinge        6 319                 507 1/2     12.5
    Föglö           9 212               1 040 1/2      8.8
    Lemland        10 936 ja 2 äyriä    1 094 1/2     10.0
    Jomala         13 609               1 793 1/2      7.6
    Hammarland      9 756               1 558 1/2      6.2
    Finström       11 228 ja 6 äyriä    1 672 1/2      6.7
   koko Ahvenanmaa 84 925 ja 2 äyriä   10 964 1/4      7.7

Markanmaiden luku kutakin markanveroa kohden tässä asetelmassa ei
kuitenkaan -- sen heti näkee -- lähimainkaan ilmaise käyvän ja
hopearahan suhdetta v. 1547, vaan edustaa 1400-luvun keskivaiheen ja
jälkipuoliskon oloja. Tämä taasen nähtävästi riippuu siitä, että
markanmaatkin tulivat verotusyksiöiksi eivätkä luonnollisesti silloin
enään voineet seurata kaikkia rahan arvon vaihteluita. Lähinnä
kuvastanee taulukkomme siten jotakuta tai joitakuita 1400-luvulla
tapahtuneita veronkirjoituksia.

Vertailu osoittaa myöskin markanverojen ja markanmaiden suhteissa
melkoisia paikallisia eroavaisuuksia, mitkä ovat saattaneet johtua
monenlaisistakin syistä. Kun markanverot vanhoissa emäpitäjissä ovat
suhteellisesti halvempia kuin saariston uloimmissa pitäjissä, on siihen
saattanut olla syynä se, että markanveroon on nuoremmissa pitäjissä
laskettu enemmän maata kuin vanhoissa pitäjissä, kuten luonnolliselta
tuntuukin. Muuten voivat markanverojen myöhemmät erilaisuudet johtua jo
alkuperäisten bolien erilaisuuksista, uutisasutustavasta y.m.s.
seikoista, joita emme tarkemmin tunne.

Ahvenanmaalla myöhemmällä keskiajalla esiintyvät markanmaat ovat siten
kieltämättä johdettavat alkuperäisestä markanveroista; ilman noita
vanhoja markanveroja eivät myöhemmät markanmaat äyrityisveroineen olisi
käsitettäviä. Yhtä epäilemätöntä on, että alkuperäiset markanverot
perustuivat rahan pysyvään arvoon (hopea-arvoon) ja sellaisina jäivät
pysyväksi maaluvuksi. Koko järjestelmä ei ole voinut aiheutua muusta
kuin verotuksesta. Markanveron nimikin jo ilmaisee, että sitä on
käytetty veroa varten, ja veron tarkoin määrätty suhde maan arvoon,
1:24, samoinkuin sen samanlaisuus koko Ahvenanmaan alueella osoittavat,
että kysymys on valtiovallan määräämästä tärkeästä rasituksesta tai
verosta. Mutta niin ollen tämä vero Ahvenanmaallakin on varmaan ollut
sama, joka Ruotsissa ja Tanskassa vanhemmalla keskiajalla oli
markkajärjestelmään yhdistetty: sotavelvollisuus ja sotalomavero.

Niin onkin ollut. Ahvenanmaan tileihin uuden ajan alussa on merkitty
markanveroilta maksetuksi erityinen "markanvero", kultakin
markanverolta 1 naula voita ja 3 penninkiä rahaa.[294] Tällä
rahaverolla oli nimenään "sotalomavero", ruots. ledungslama.[295]

Veron peruste, nimi ja maksuesineet olivat Ahvenanmaalla samat kuin
Ruotsissa laajalti käytetyt; markkajärjestelmän mukaan suoritettavan
veron jakautumisen rahaveroon ja markanveroon olemme tavanneet niin
kaukana kuin Sunnerbossa lounaisessa Smålannissa.

Vero esiintyi vielä uuden ajan alussa ikivanhassa muodossa; nuo
mitättömät 3 penninkiä, jotka nyt maksettiin ala-arvoisessa käyvässä
rahassa, olivat alkuaan olleet arvokkaampia penninkejä. Voimaksu oli
niinikään ikivanha. Verosta maksettiin selvästi puolet rahassa ja
puolet voissa, sillä voinaulan arvo Ruotsissa 1300-luvun alkupuolella,
jolta ajalta varhaisimmat tiedot ovat, oli 3 penninkiä eli sama määrä,
minkä Ahvenanmaan markanvero suoritti rahassa.[296] Markanverolta
Ahvenanmaalla siis maksettiin sotalomaveroa kaikkiaan vain 6 penninkiä
Ruotsin rahaa, jossa Ahvenanmaan tilit ovat tehdyt. Mutta nyt on
huomattava, että Ahvenanmaalla niinkuin Etelä-Ruotsissakin läpi koko
keskiajan ja vielä uuden ajan alussa laskettiin yleisesti n.s. Tanskan
markkoja, jotka olivat 1/4 pienempiä kuin Ruotsin markat.[297] Tämän
mukaan 6 ruotsalaista penninkiä vastasi 8 penninkiä eli täyttä
äyrityistä tanskalaisen markkalaskun mukaan. Ahvenanmaan sotaveron
suuruus on siten todennäköisesti alkuaan ollut 1 (Tanskan) äyrityinen
markanverolta.

Ahvenanmaan markkajärjestelmä ja sotavero tämän mukaan maan on ollut
eteläruotsalainen. Kuten mainittu on veroesineitten jakotapakin raha-
ja voiveroon lähinnä eteläruotsalainen. Onko mahdollisesti Ahvenanmaan
markka- ja sotalaitoksella ollut suoranaista yhteyttä tanskalaisen
sotalaitoksen kanssa, emme nykyisillä tietokeinoilla voi ratkaista.

Käännymme vielä tarkastamaan eräitä Ahvenanmaan markkajärjestelmän
ilmiöitä. Ahvenanmaan vanhin tunnettu tilamitta on bol. Aikaisemmalla
keskiajalla mainitaan sitä useampia kertoja Ahvenanmaan maatilain
suuruuden tai arvon ilmaisijana, ensi kerran v. 1328, viimeisen kerran
v. 1410. Se esiintyy Sundissa, Saltvikissä, Finströmissä ja Jomalassa,
ja on siitä päättäen ollut varsin yleinen Ahvenanmaalla. Bolin
perustana ei näy olleen mittausopillinen peltomitta eikä myöskään
kylvömäärä, vaan tarkoitti bol ainoastaan perittyä täyttä tilaa
rakennuksineen, peltoineen, niittyineen ja muine etuineen. Siihen
aikaan, jolloin asiakirjat boleista puhuvat, niitä jo jaettiin
tasaisiin osiin (1/2, 1/4. 18).

Bol on yleisskandinavialainen tilusyksiö, joka alkuaan merkitsi yleensä
talonpoikaisperheen asuntoa, taloa, tilaa ja myöhemmin oli yleisenä
verojen ja rasitusten suoritusyksiönä.

Tanskassa bol todennäköisesti oli ensi sijassa leding-velvollisuuden
perusteena. Se näyttää vastanneen "hafnia" ja suorittaneen
veroksi täyden markan. Bol-jako pysyi Tanskassa paikoin voimassa
1300-luvun loppupuolelle saakka. Aikain kuluessa se kuitenkin oli
menettänyt alkuperäisen merkityksensä ja jäänyt yksinomaan vain
maaverotusyksiöksi.[298]

Ruotsissakin bol jo aikaisin toisin paikoin esiintyi verotusyksiönä.
Kuten Tanskassa niin Ruotsissakin täyden bolin vero alkuaan oli täysi
markka, minkä vuoksi nimityksiä bol ja "markabol" käytettiinkin
samanmerkitsevinä; niin oli laita etenkin Ölannin saarella.[299]

Ahvenanmaan bolia koskevissa myöhemmissä asiakirjoissa mainitaan bolin
rinnakkaisena tilusmittana usein "markanmaita"; niitä käytetään milloin
vaihtoehtoisesti bolin sijasta, milloin pienten bolin osain
määräämiseksi. Tästä ilmenee, että markkajärjestelmä on ollut
tunnettuna Ahvenanmaan maanomistuksessa ja verotuksessa boljärjestelmän
myöhempänä jaksona sekä etteivät nämä järjestelmät silloin ole olleet
toisilleen vieraita.

Markkajärjestelmälle ominaista oli sen kiinteä suhde maan arvoon eli
hintaan. Ellei bolilla ennemmin ollut pysyvää raha-arvoa, joutui se
markkajärjestelmän kautta saamaan sellaisen. Tämä arvo varmaan oli
sellainen, joka soveltui markkajärjestelmään, minkä mukaan täysi
"markanvero" suoritti veroa 1/24 markkaa eli äyrityisen ja 24 markan
arvoinen maa 1 markan. Kun nyt bol sekä Tanskassa että Ruotsissa oli
sellainen 1 markan veroa suorittava yksiö, on hyvin luultavaa, että
Ahvenanmaankin bol on ollut samanlainen, siis tarkalleen Ruotsin
"markabolin" vastine.

Asiakirjoista siihen saadaan todistuksia. Eräs asiakirja v:lta 1397
ilmoittaa, että 1/4 bolia Sundin Björnebyssä luovutettiin 40 markasta
selvää rahaa, mutta sellaisella ehdolla, että luovutettu maa saatiin
lunastaa takaisin maksamalla 5 markkaa markanverosta. Koska nyt 5
markalla lunastettiin 1 markan vero, niin 40 markalla voitiin ostaa 8
markanveroa; mutta kun toiselta puolen asiakirjan mukaan 1/4 bolia
vastasi 8 markanveroa, niin koko bol vastasi 32 markanveroa. Mutta kun
Ahvenanmaalla vallitsi tanskalainen arvolasku, jonka markat olivat 1/4
pienemmät kuin ruotsalaiset markat, on ilmeistä, että 32 tanskalaista
markkaa vastasi 24 ruotsalaista markkaa.

Jos katsomme 24 markan arvoa bolin oikeaksi arvoksi, olisi tämän mukaan
Ahvenanmaan bol ollut ruotsalainen veroyksiö. Kun toiselta puolen
näyttää varmalta, että markanverolta alkuaan on maksettu veroa 1
äyrityinen tanskalaisen laskun mukaan, ei bolin ja markanveron välillä
täten syntynyttä ristiriitaa voitane selvittää muuten kuin olettamalla
että Ahvenanmaan verojärjestelmä ennen 1300-luvun loppua on ollut
ruotsalainen, vaikka tanskalaista laskutapaa edelleenkin käytettiin.
Saman seikan huomasimme ledungslaman maksussakin.

Viiden tunnetun hintailmoituksen mukaan w:lta 1333-1410 teki kokonaisen
bolin hinta 160-213 markkaa käypää rahaa; kun tämä hinta on 5-7 kertaa
suurempi kuin 24 markkaa ja hopea- ja rahamarkan suhteena
puheenaolevana aikana myöskin voidaan pitää 1:5-7, niin nämäkin
hintailmoitukset tukevat mielipidettä, että bolin hinta on ollut 24
markkaa.[300]

Markkajärjestelmän ja bolin läheisestä suhteesta saapi myöskin
selityksensä Ahvenanmaalla niinkuin Skandinaviassakin ilmenevä bolin
jakaminen säännöllisiin osiin 1/2, 1/4, 1/8. Tämä jako oli epäilemättä
syysuhteessa markan jakautumiseen 8 äyriin. Veron ja tilain jakaminen
tämän perusteen mukaan oli selvää ja käytännöllistä; se melkoisesti
rajoitti vapaata tilanjakamisoikeutta, mutta nähtävästi kuitenkin antoi
riittävän tilaisuuden silloin tärkeimpinä pidettyjen tilain
eroavaisuuksien varteenottamiseen. Kun säilyneissä asiakirjoissa ei
mainita 1/8 pienempää bol-lukua, lienee 1/8 markan eli 1 äyrin tila
ollut pienin siihen aikaan käytetty tilamitta.

Todennäköisesti on Suomenkin markanverojärjestelmän historiallinen
lähtökohta löydettävä vanhasta bol-laitoksesta. Bol on aikoinaan ollut
yksiö, joka suoritti markan veroa. Markanvero on syntynyt bolista
siten, että bol ja sen vero jaettiin 24 osaan; 1/24 bolia oli
markanvero, joka suoritti veroa äyrityisen. Se on aikoinaan ollut
tärkeä uudistus, sillä sen kautta bolit tulivat yhtä suuriksi,
pienetkin bolin osat (tytärtalot) joutuivat veronalaisiksi ja kruunun
tulot melkoisesti kasvoivat.

Mutta tämäkään järjestelmä ei ikuisesti tyydyttänyt valtio- ja
yhteiskuntaelämän kasvavia ja muuttuvia tarpeita. 1400-luvun alulla
bol-laitos Ahvenanmaallakin, niinkuin muuallakin Skandinaviassa jo
kuului menneiden muistojen joukkoon.

Hämärästä muinaisuudesta uusiin aikoihin saakka ovat _markkakunnat_
(marklag) olleet Ahvenanmaalle ominaisia pysyviä alueellisia
muodostumia. Radloff v. 1795 painetussa Ahvenanmaan kertomuksessaan
luettelee sikäläisissä emäpitäjissä suuren joukon markkakuntia, jotka
ovat nimiltään ja alueiltaan samat kuin Kustaa Vaasan aikaisissa
verokirjoissa mainitut.[301]

Ahvenanmaan markkakunta oli vielä uuden ajan alussa yhteenkuuluvana
piirinä melkein poikkeuksetta kaikkien rasitusten ja verojen
suorittamisessa, jota varten kullakin markkakunnalla oli oma
veronkantovirkamiehensä, "lukumies" (räkningsman). Toinen markkakunta
ei ollut tekemisissä toisen markkakunnan veronmaksujen kanssa, vaan
kantoi ja tasasi verokuormansa omassa keskuudessaan. Samassa
markkakunnassa markanverot ja niiden yhtymät (täysiverot ja savut)
olivat aina yhtä suuret ja samanarvoiset.[302]

Toistensa kanssa markkakunnat sitävastoin eivät olleet yhtä suuria
eivätkä veroyksiöihinsäkään nähden aivan samanlaatuisia. Epätietoista
on, tokko markkakuntain veroyksiöitten arvot alkuaankaan olivat aivan
tasalaatuiset. Erilaisuutta ovat suurentaneet varmaan aatelin ja kirkon
verovapaudet. Uskonpuhdistusajan verokirjoissa usein huomautetaan tästä
markkakuntain täysiverojen eriarvoisuudesta.[303] Saman pitäjänkin
markkakunnat olivat keskenään melkoisen erisuuruisia.

Markkakunta kuuluu alkuaan, kuten nimestäkin jo voi päättää,
markkajärjesteimään. Se on kaiketi ollut jokin sotavelvollisuuteen
kuuluva yksiö. V:n 1545 aikoina otettiin Ahvenanmaalta kruunun
merimiehiä Tukholmaan.[304] Jaakko Teitin valitusluettelossa tavataan
merimiehien ottoa koskeva merkillinen tieto. Siinä näet kerrotaan,
ettei kukaan tiedä Ahvenanmaan merimiesverosta muuta kuin että 26
talonpoikaa on ollut sellaisessa verokunnassa, mistä tulee 36 3/4
verokuntaa koko maalle.[305] Ei voi olla tässä kiinnittämättä huomiota
siihen, että Ahvenanmaan markkakuntain lukumäärä ajan alussa oli 37,
siis hyvin likeltä sama määrä kuin Teitin merimieskuntain. Tämä
pakottaa pitämään markkakuntia merimieskuntina: Ahvenanmaan markkakunta
olisi sama kuin skandinavialainen "hamna" eli "hafnæ" ja kaivattu
rengas saarimaamme muinaisessa sotalaitoksessa olisi löydetty.

Tämän mukaan Ahvenanmaa olisi muinaisuudessa miehittänyt ainoastaan
yhden laivan. Se on kylläkin uskottavaa siihen nähden, että koko
Gotlanti, jossa oli päälle 20 hundaria, ja päälle 90 pitäjää, varusti
vain 7 laivaa ja että Suomen lounaisrannikon kihlakunnat muinoin
myöskin varustivat laivansa kukin.

Tämä laivanmiehitysvelvollisuus oli nähtävästi eri asia kuin
ledungslama-vero, jota bolit suorittivat markanveroittain, äyrityisen
markanverolta. Ahvenanmaalainen ledungslama lieneekin siten käsitettävä
alkuperäiseksi laivaevääksi (skipvist), vaikka se muuttui
sotalomaveroksi sen kautta, että se enimmäkseen tuli rauhan aikana
maksetuksi.

Markkakuntain tehtävä sotalaitoksessa ei ole ristiriitainen sen kanssa,
että ne Ahvenanmaan vanhoissa mannerpitäjissä näyttävät olleen pitäjän
neljänneksiä tai kolmanneksia. Markkakuntia oli täällä 5 pitäjässä
yhteensä 20 (Saltvikissä 5, Sundissa, Jomalassa ja Finströmissä
kussakin 4, Hammarlandissa 3). Tässä tapauksessa Ahvenanmaan
markkakuntien olisi katsottava vastanneen Ruotsin hundarien
neljänneksiä, joilla oli oikeudellisia, veronkanto- y.m. tehtäviä,
niinkuin Ahvenanmaankin markkakunnilla tiedetään olleen.

Kun on edellytettävä, että markkakunnat lähinnä ovat olleet bolien
muodostamia verokuntia, olisi tärkeää tietää, miten monta bolia
markkakunta on sisältänyt. Siihen nähden voidaan tilastollisella
tavalla havaita uuden ajan alussa Ahvenanmaalla kaksi aluetta, joista
toiseen kuuluivat Ahvenan mantereen vanhat pitäjät, toiseen
syrjäisemmät ulkosaaripitäjät (Lemland, Föglö ja Kumlinge). Edellisellä
alueella tuli kutakin markkakuntaa kohden keskimäärin 17 1/3 kpl. 24
veromarkan arvoista yksiötä (bolia), jälkimäisellä ainoastaan 6 1/2
kpl. Muinaiset verokunnat tämän mukaan olivat Ahvenan mantereella pian
kolme kertaa voimakkaampia kuin ulkosaarilla.

Manner-Ahvenan markkakunnat tulevat laskumme mukaan hyvin lähelle 16
lukua, joka määrä täysiveroja kuului huomattavan useaan markkakuntaan.
Mutta 16 täysiveroa sisältää kaksi 8 täysiveron muodostamaa verokuntaa
(nautakuntaa), jotka olivat vielä yleisempiä kuin 16 täysiveron
verokunnat. Näyttää siltä, kuin markkakunnat jo alusta olisivat
muodostetut 8 ja 16 yksiön ryhmiä silmällä pitäen.[306]

Ahvenanmaan markkakunnilla siis näyttää olleen tekemistä kaiken
verotuksen ja hallinnon kanssa. Se osoittaa vain, että markkakunnat
ovat Ahvenanmaan maahan ja vanhimpaan oikeus- ja talouselämään
juurtuneita perustavia ja pitäjäin ohella luultavasti kaikkein
alkuperäisimpiä alueita.



7. TÄYSIVEROT JA NIIDEN TEHTÄVÄT.


V. 1322 asiakirjoissa mainitaan Ahvenanmaalta sellaista henkilöä, joka
virkanimestään (exactor) päättäen on kantanut kuninkaan- tai
kruununveroja Ahvenanmaalla.[307] V. 1340 mainitsee kuningas
käskykirjeessään Ahvenanmaalta hänelle tulevaa veroa.[308] Kun nämä
asiakirjat tuskin koskenevat sotaveroa, jonka taloudellinen merkitys
1300-luvun alussa jo oli vähentynyt ja jota sitäpaitsi täytyy katsoa
oikeammin paikalliseksi rasitukseksi kuin kuninkaan tulolähteeksi, niin
saanemme yllämainitusta päättää, että muitakin varsinaisia veroja kuin
ledungslama on kuninkaalle suoritettu Ahvenanmaalla jo 1300-luvun
alussa -- luultavasti aikaisemminkin.

Johan Buren otteissa Eerik Pommerilaisen verokirjasta v:lta 1413 on
jälkimaailmalle säilynyt erittäin valaiseva yleislasku Ahvenanmaan
veroista. Yleislasku on lyhyydessään seuraava:[309]


    Åland

    Bönder -- 526 gofue 643 mk       Stadgemän --  25 mk
              Rogh      175 1/2 te     nöt     --  65 1/2
              Malt      175 1/3 te     får     -- 131
              Korn      175 1/3 te     gäs     --  65 1/2
              lamb      263            smör    -- 526 pd
              flesk     263            pd fisk -- 526 pd
    förutan Gengärden, arbete, hö och vedh

Kaikkien veroerien suorittajana tässä luettelossa esiintyy uusi
veröyksiö, talonpojat (bönder). Kun v. 1384 Ahvenanmaalla maksettiin
rahaveroa 12 äyriä "joka mieheltä" (af huariom manne)[310] ja v. 1413
yhtä suuri rahavero meni joka talonpojalta, niin ilmeisesti asiakirjat
tarkoittavat samaa uutta veroyksiötä, joka siis on ollut käytännössä jo
ennen v. 1384.

Nämä "talonpojat" ja "joka miehet" olivat hyvin pitkäikäisiä, sillä
vielä 120-130 vuoden päästä, 1530-luvulla ja senkin jälkeen, heidät
tavataan maksamassa samanlaisia veroja, vaikka nyt täysiverojen (gerd,
fullgerd) nimisinä. Että yksiöt kumpanakin aikana ovat samat, näkee
niiden lukumäärästäkin: v. 1413 526 talonpoikaa, v. 1543 514 1/2 ja v.
1547 507 ja 2 1/2 neljännestä täysiveroa.[311]

Aivan uusi ja outo tämä veroyksiö ei kumminkaan ollut, sillä sen
pohjana on ollut vanha verotus, maan arvioiminen veromarkoin.

Täysiverolla ei ole verokirjoissa muuta tunnusta kuin sen hinta, hinta.
V:n 1556 veroselityksessä sanotaan, ettei täysiveroissa ole yhtä monta
markkaa kaikkialla, vaan että muutamilla on täysiverossa 200, toisilla
184, toisilla 140 markkaa, mistä on seurannut suuri sekaannus
talonpoikain kesken, kun eivät osaa laskea, kuinka paljon kunkin
maalukunsa mukaan on täysiveroon maksettava.[312] Tarkempia tietoja
täysiveron hinnasta saamme v:n 1547 vero-opastuksesta. Sen mukaan hinta
vaihteli eri pitäjissä 131-195 markkaa (markanostoa) ja teki koko
Ahvenanmaalla keskimäärin 167 1/2 mk.[313]

Mitään tarkoin määrättyä pysyvää hintaa täysiveroilla ei näy olleen
eikä näiden hintailmoitusten perusteella voi määrätä, mitä täysivero
oikeastaan oli. Se vain ilmenee, että täysivero vastasi melkoisen
suurta tilaa. On senvuoksi syytä tarkastaa täysiverojen suhdetta
vanhempaan samanlaatuiseen verotusyksiöön, 24 markanveroa sisältäviin
boleihin.

Täysiveron keskimääräisenä markanverolukuna eri pitäjissä on 11-29 1/2
ja koko Ahvenanmaalla 21 markanveroa. Huomataan siis, että täysiveron
keskimääräinen arvo tulee sangen lähelle markanbolin veroa. Jos
laskuista jätetään pois syrjäisemmät pitäjät Kumlinge, Föglö ja
Lemland, niin tulee Ahvenan mantereen vanhain emäpitäjäin täysiveron
keskimääräiseksi markan veroluvuksi 25, joten näillä seuduin on ollut
tuskin mitään eroa markanbolin ja täysiveron välillä. Tämän perusteella
voimme pitää Ahvenanmaan vanhimpain asutusseutujen täysiveroja yleensä
vanhoja boleja ja markanboleja vastaavina veropohjina.[314]

Vielä valaisevampaa on verrata täysiverojen lukua Ahvenanmaan eri
pitäjissä ja koko Ahvenanmaalla laskettuihin markanboleihin (à 24
markanveroa) samoilla alueilla. Saamme v:n 1547 veroselityksen nojalla
seuraavat numerot:

                    laskettuja               täysiveroja   täysiver. %
    pitäjä          markanboleja    täysi-   enemmän (+)   enemmän (+)
                    (à 24 mknver.)  veroja   vähemmän (-)  vähemmän (-)
                                             kuin mknbol.  kuin mknbol.

    Saltvik           61 7/24        49 3/8    -11 22/24     - 19
    Sund              76 2/42        84        +72 2/24      +  9
    Kumlinge          21 3/24        45        +23 21/24     +113
    Föglö             43 8/24        70 1/2    +27 4/24      + 63
    Lemland           45 14/24       59 1/2    +13 22/24     + 30
    Jomala            74 18/24       76 l/4    + 1 12/34     +  2
    Hammarland        64 22/24       62        - 2 22/24     -  4
    Finström          69 18/24       61        - 8 18/24     - 12
    koko Ahvenanmaa  456 20/24      507        +50 17/24     + 11
                                    + 2 1/2 nelj.

Koko Ahvenanmaalla oli 456 20/24 markan bolia ja 507 + 2 1/2
neljännestä täysiveroa. Ero ei ole niin suuri, että sen perustuksella
voisimme täysiveroja markanboleille vieraaksi laitokseksi sanoa.
Päinvastoin on yhteys ilmeinen. Markanbolit ovat olleet täysiä tiloja
ja täysiverot ovat olleet täysiä tiloja. Mutta täysiverojen luku on
jonkun verran suurempi kuin samanaikaisten markanbolien. Siitä
päätämme, että täysiverot ovat nuorempia, ovat myöhemmän ajan
veroyksiöitä kuin markanbolit. Kun ero ei kuitenkaan ole 50 17/24
yksiötä (11 %) suurempi, eivät ne ajat, joiden tiloja nämä veropohjat
edustavat, voi olla kovin kaukana toisistaan.

Noista numeroista voimme lukea Ahvenanmaan asutushistoriaa. Etelässä ja
lännessä Ahvenan mantereella, Jomalassa ja Hammarlannissa, talojen luku
markanbolien ja täysiverojen välisenä aikana on pysynyt alallaan,
pohjoisessa ja koillisessa se on suorastaan taantunut, mikä ehkä on
johtunut poismuutoista. Kuinka lieneekään, markanbolien säätämisen
jälkeen asutus mantereella oli jo saavuttanut korkeimman rajansa.
Asutusvirta liikkui nyt voimakkaammin kaakossa ja idässä leviävään
saarimaailmaan, Lemlantiin sekä Föglön ja etenkin Kumlingen
saaristoihin, jonne jo bol-aikakaudella heikkoja asutuksia oli
syntynyt. Kumlingessä bol-aikakautta seuranneena, nyt puheenaolevana
ajanjaksona täysitalojen luku kasvoi enemmän kuin kahta vertaa
suuremmaksi.

Ahvenanmaan maanomistus- ja viljelysolot olivat bol-ajan jälkeen siinä
määrin muuttuneet, että kun uusien verojen otto tuli, verottajan täytyi
sekä veronmaksajain että oman etunsa vuoksi käyttää tarjolla olevaa
uutta veroyksiötä. Olihan kohtuullista, että uudessa verotuksessa
edellisten sukupolvien aikana syntyneet uudet talot tulivat mukaan
verokuormaa kantamaan. Veroyksiönä nimittäin todennäköisesti silloin,
niinkuin aikaisemmin ja myöhemmin, käytettiin todellisia taloja.
Silloisten tilain veroarvo ei riippunut niinkään talon maan suuruudesta
verotus. kuin talon karjasta, talon pellosta ja kalavesistä, siis
etupäässä talonväen omasta työstä. Osatila saattoi siten helposti tulla
samanarvoiseksi tilaksi kuin koko tila, johon se ennen oli luettu.
Toisin sanoen, talot muinaisaikoina olivat useissa suhteissa
tasa-arvoisia paljon suuremmassa määrässä kuin meidän aikanamme ja
"täyden tilan" käsite silloin luonnollinen: bol-aikakautena saatettiin
kaikki täydet tilat arvostella 24 hopeamarkan arvoisiksi. Uusia veroja
määrättäessä otettiin ensi sijassa huomioon tilain kasvanut luku.
Jakaessaan verokuormaa keskenänsä veronalaiset saattoivat ottaa
huomioon tilainsa suhteellista arvoa ja suuruutta, mutta verottajan
kannalta sellainen tarkempi jaoitus oli vähemmän arvoinen.

Tämän käsityksen mukaan bolit olivat Ahvenanmaan vanhin sotaverojen
suorittamista varten määrätty tilaluku, ja täysiverot myöhempäin uusien
verojen mukana saatu tilaluku. Bol-aikakautta seuranneena aikana siis
"talonpojat", "joka miehet" ja "täysiverot" olivat toistensa
vastineita, niinkuin asiakirjat selvään ilmoittavatkin.

Aikaa myöten kulloinenkin veroyksiö vanheni ja uusi veroyksiö, uusi
taloluku, sysäsi sen syrjään. Niin oli käynyt bolin ja oli käyvä
täysiveronkin.

Palaamme nyt tarkastamaan v:n 1413 tiliotteen kuvaamia vero-oloja.
Huomiomme kiintyy aluksi siinä esiintyvään _karjaveroon_. Näemme että
526 talonpoikaa suoritti 65 1/2 nautaa, 131 lammasta ja 65 1/2 hanhea.
Havaitsemme vielä, että tämä vero suoritettiin ryhmittäin, siten että
8 talonpojan muodostama verokunta suoritti 2 naudan, 2 lammasta ja
1 hanhen. Tämä 8 talonpojan (täysiveron) muodostama verokunta oli
muinainen nautakunta (nöt[s]lag).

Vielä v. 1531 oli aivan sama vero merkitty Ahvenanmaan markkakuntain
(nautakuntain) maksettavaksi; mutta sen jälkeen maksettiin kultakin
täysiverolta:

    nautarahoja............ 6 äyriä
    lammasrahoja........... 1 äyri
    hanhirahoja............ 6 penninkiä.[315]

Kun naudan arvoksi samoissa verokirjoissa on laskettu 6 markkaa
(= 8 x 6 äyriä), lampaan 1/2 markkaa ja hanhen 2 äyriä, nähdään, että
8 täysiverolta tuli suoritettavaksi 1 nauta, 2 lammasta ja 1 hanhi eli
juuri sama määrä, joka oli 8 talonpojan suoritettava v. 1413.

Sama seikka selviää myöskin asiakirjain käyttämästä nimityksestä
"ottemansnöt", "ottemansfår" (kahdeksanmiehennauta,
kahdeksanmiehenlammas), jota asiakirjoissa käytetään karjaveron
nimenä.[316] V:n 1556 veroselityksessä nimenomaan kerrotaankin, että
"kun he ostavat naudan 6 markalla, silloin on 8 täysiveroa yhdessä
naudassa".[317] Tässäkin esiintyvät nautakunnan 8 täysiveroa.

Kahdeksan täysiveron muodostama nautakunta esiintyy Ahvenanmaalla uuden
ajan alussa myöskin alueellisena veropiirinä, jolla on samanlainen
asema kuin markkakunnalla. V:n 1531 verokirjassa nimitetään useita
Sundin, Jomalan ja Lemlannin 8 täysiveroa käsittäviä markkakuntia
"nautakunniksi".[318] V. 1413, jolloin naudat on merkitty luonnossa
suoritettaviksi, alueellinen nautakuntajako luultavasti on ollut
täydessä voimassa. Uuden ajan alussa se jo oli menettänyt
merkityksensä, niin että se oli vain jätteistään tunnettava.[319]

Ryhmittyminen suurempain karjaverojen suorittamista varten oli
tarpeellinen siitä syystä, ettei verokarjaa muulla tavoin voitu
suorittaa; ryhmän muodostettua voitiin karja hankkia yhteisesti tai
suorittaa se vuorottaisessa järjestyksessä, jota mukavaa tapaa
keskiajalla yleisesti käytettiin.

Nautakunnan tapaiset veroyksiöt ovat skandinavialaisilla alueilla
olleet yhtä yleiset kuin luonnollisetkin. Ahvenanmaan nautakunta vastaa
lähinnä ruotsalaista "gärd" ryhmää, joka oli tavallisesti kokoonpantu
6 talonpojasta ("setting").[320] Ahvenalainen 8 täysiveron yhdistelmä
on nähtävästi johtunut tanskalaisesta laskutavasta, jonka mukaan 8
tanskalaista yksiötä vastasi 6 ruotsalaista ja jota muussakin vanhassa
verotuksessa täällä niin paljon käytettiin.

Ahvenanmaalaista nautakuntaa sopii verrata myöskin hundarin
neljännekseen, jonka Uplannin lain mukaan tuli suorittaa kuninkaalle
veroksi nauta.[321] Kumpikin tehtävä, sekä "gärdin" että neljänneksen,
käypi yhteen ja uskottavaa on, että Ahvenanmaan nautakunta on ne
kummatkin täyttänyt. Kun nautakunta ei ole ristiriitainen
markkajaonkaan kanssa, on otaksuttavaa, että nautakunta-muodostus on
tapahtunut markkajaon pohjalla.

Toisena pääosana v:n 1413 veroissa oli _ruokavero_, jota Ahvenanmaan
526 talonpojalta karttui 175 1/3 tönniä[322] rukiita, sama määrä ohria
ja niinikään maltaita, 263 karitsaa, 263 leiv. silavaa, 526 leiv. voita
ja sama määrä kalaa.

Samantapainen vero oli täysiverojen suoritettavana vielä uuden ajan
alussa. Jos vertaamme tähän kuuluvia eriä vuosina 1413 ja esim. 1547
pitämällä silmällä "talonpojan" (täysiveron) ja nautakunnan
suoritettavia, saamme seuraavat luvut:

                  vuonna 1413                  vuonna 1547[323]
              kukin       nautakunta     kukin             nautakunta
              talonpoika                 täysvero

    rukiita    2 pannia    2 puntaa      1 panni (jauhoja)  1 punta
    maltaita   2   "       2   "         1   "              1   "
    ohria[324] 2   "       2   "         1   "              2   "
    voita      1 leiv.     8 leiv.      1/2 leiv.           4 leiv.
    kalaa      1   "       8   "        1/2  "    Hhaukia)  4   "
    silavaa   1/2  "       4   "        1/2  "              4   "
    karitsoja[325] 1/2 kpl 4 kpl         --                --

Molemmissa luetteloissa esiintyvät suurimmaksi osaksi samat
verokappaleet, v. 1547 kuitenkin puolta pienemmissä määrissä. Uuden
ajan alussa näistä verokappaleista joskus käytetyt nimitykset
"verojauhot" (skattemjöl), "veromaltaat" (skattemalt), "verovoi"
(skattesmör) osoittavat niiden kuuluneen vanhaan pääveroon.[326]
Lisäksi havaitsemme, että nämäkin verot hyvin ovat sopineet
nautakuntain suoritettaviksi, ja varmaan ne niin ovat suoritetutkin.

Tämä ruokavero kuuluu vanhaan kinkeriin. Kun tuonnempana tätä veroa
tulee erikseen tarkastettavaksi (pääluvussa "Kinkerit"), niin tässä nyt
ainoastaan merkitsemme muistoon kinkerin pitkäaikaisen esiintymisen
Ahvenanmaalla.

Vielä on tarkastettava v:n 1413 tilien ensimäisenä mainittua pääosaa,
_rahaveroa_, jota 526 talonpojalta karttui 643 markkaa. Se on varmaan
sama rahavero, jonka drotsi Bo Joninpoika v. 1384 luovutti Pietari
Ålänningin kannettavaksi Ahvenanmaalta ja joka silloin teki 12 äyriä
"mieheltä".[327] V:n 1413 rahavero teki tanskalaisen laskutavan mukaan
hiukan yli 12 äyriä talonpoikaa kohden. Toiselta puolen maksettiin
Ahvenanmaalla uuden ajan alussa rahaveroja kultakin täysiverolta
kaikkiaan 10 äyriä (12 äyriä tanskal. laskutavan mukaan). Tämäkin vero
siis näyttää hyvin pitkäaikaiselta.

Kustaa Vaasan ajan tilikirjoista ilmenee, että tämä rahavero on ollut
kokoonpantu useammasta mielenkiintoisesta osasta. Uuden ajan alussa
maksettiin rahavero alussa seuraavasti:[328]

                        täysiverolta   nautakunnalta

    markanmaksurahoja    2 äyriä         =  2 mk
    heinärahoja          2   "           =  2  "
    nautarahoja          6   "           =  6  "
    yhteensä            10 äyriä         = 10 mk

V:n 1413 rahaveron suuruus teki 643 markkaa. Kun Ahvenanmaan
markanmaksu, heinärahat ja nautarahat v. 1543 nousivat aivan samaan 643
markan yhteissummaan (2 äyriä vailla), niin sekin mitä selvimmin
osoittaa, että v:n 1413 rahavero on ollut kokoonpantu mainituista
osista.

Ensimäinen erä näistä on _markkavero eli markanmaksu_ (markgeld,
margäldspen:r). Sen nimi johtuu niistä "markagield" nimisistä
rahaveroista, joita pitkin 1300-lukua, erittäinkin loppupuolella,
otettiin Ruotsista ja Suomesta, usein markka veroyksiöltä. "Markagell"
nimisenä rahaverona tämä sama vero tavataan Raaseporin läänissä v.
1451, ja koko Uudellamaalla ja Ruotsin Karjalassa samaa veroa
maksettiin vielä kauan uskonpuhdistuksen aikakautena.

Heinärahat (höpenningar) ovat nimestään päättäen korvausta
alkuperäisestä heinäverosta. Muualla Suomessa tavataan luonnossa
suoritettavia heiniä jo vanhimmissa veroissa[329] ja uuden ajan alussa
"heinärahoja" pääveron osana.[330] Ahvenanmaallakin heinärahat
toisinaan nimenomaan luetaan pääveroon, kuten siitä käytetyt nimitykset
"hömarkgeld" tai "skatt pen:r" osoittavat.[331] Vaikkei muita
perusteita olisikaan, niin jo tämä seikka riittäisi osoittamaan, että
heinärahat ovat sisältyneet v:n 1413 rahaveroon.

Kolmantena eränä uuden ajan alussa Ahvenanmaalla suoritetussa
rahaverossa ovat _nautarahat_ (nötepen:r).

Tämän veroerän vaiheet ovat vanhimman keskiaikamme verohistorian
mielenkiintoisimpia kohtia.

Varsinais-Suomessa maksettiin uuden ajan alussa kultakin bolilta
(verokunnalta, neljänneskunnalta) karjaveroa lehmä ja 2 lammasta, mutta
luettiin nämä erät bolin suoritettavaan pääveroon sillä tavoin, että
kukin lehmä lyhensi rahaverosta 1 markan ja kukin lammas 2 äyriä eli
yhteensä lehmä ja 2 lammasta 12 äyriä, niinkuin veroselityksissä
nimenomaan selitetään.[332] Näistä lehmistä ja lampaista
käytetyt nimitykset "veronaudat" ja "verolampaat" ("skattanöt",
"skattafår")[333] myöskin osoittavat, että puhe on varsinaiseen veroon
kuuluvasta karjasuorituksesta.

Käytännössä tämä vero oli järjestetty siten, että verokuntaan kuuluvat
pienemmät veroyksiöt maksoivat määrätyt äyrit lukumiehelle, joka
toimitti lehmän linnaan. Mutta vero oli vielä mutkallisempi. Lapin
(Rauman) pitäjässä maksoi kukin täysivero 1 äyrin, ja siten
karttuneella rahalla ostivat neljännesmiehet lehmiä ja lampaita linnaan
ja käyttivät ylijääneet rahat muihin veromenoihin, linnaan tehtävän
työveron korvaukseen, verokalain suolaamiseen, verojen laivaamiseen
j.n.e.[334]

Tästä päättäen on Varsinais-Suomessa bolin (verokunnan) alkuaan ollut
suoritettava linnaan markka, mikä vero on lunastettu lehmällä. Kun tätä
markan lehmää varten paikoin on kultakin täysiverolta maksettu 1 äyri,
siis 8 täysiverolta markka, on siis 8 täysiveroa muodostanut
nautakunnan. Nähtävästi on lehmää alkuaan käytetty arvoäyrinä, niin
että rahan niukkuuden vuoksi on saatu markka lunastaa lehmällä, jonka
arvo laskettiin markaksi. Rahan arvon alennuttua oli verottajalle
edullista ottaa rahamarkan sijasta lehmä, jonka arvo jo oli paljon
suurempi kuin käypä markka; siinä luultavasti syy veron säilymiseen
uudelle ajalle saakka. Veron pysyessä entisellään talonpojatkin vanhaan
tapaan maksoivat osansa verokunnan lukumiehelle, joka toimitti lehmän
linnaan. Kun täysiverojen luku verokunnissa aikain kuluessa kasvoi,
karttui nautarahoja enemmän kuin yhden naudan hankkimiseen tarvittiin,
jonka vuoksi jäännös käytettiin verokunnan muihin veromenoihin.

Muuallakin Suomessa nautaveroja keskiajalla maksettiin, vaikkemme aina
tiedä minkälaatuista veroa tarkoitetaan, koska nautoja on voitu käyttää
maksuarvona useammanlaisissa veroissa. Niinpä Raaseporin läänissä v:n
1451 verokirjan mukaan oli suoritettava "kolmaskunnan nautaa varten"
(för tridiungs nöt) kultakin verokunnalta 20 äyrityistä (kultakin
täysiverolta taaskin 1 äyrityinen) sekä koko pitäjältä 18 äyriä 2
äyrityistä m.m. "veronautarahoja" (skatnötpeningar) varten.[335]
"Kolmaskunnan nauta" lienee ollut sama kuin uuden ajan alussa bolin
suoritettavana esiintyvä nauta.[336]

Viipurin suurella linna-alueella oli uuden ajan alussa nautakunnan
maksettava kinkeriveroa m.m. nauta ja 2 lammasta. Kun Viipurin
pitäjästä maksettiin vain 8 kinkerinautaa, vaikka nautakuntia pitäjässä
oli 12, on tämä vero siellä varmaan tullut määrätyksi siihen aikaan,
jolloin Viipurin pitäjässä oli vain 8 nautakuntaa.[337] Luultavasti
noita veronautoja tarkoitti v. 1347 annettu kuninkaan kirje, jossa
Viipurin pitäjän asukkaille myönnettiin sellainen oikeus, ettei heidän
(työ)verolunastukseksi tuomainsa nautain tarvinnut olla 12 äyrin hintaa
parempia.[338] Tässäkin siis nautaa käytetty veron lunastamiseen.

Edellä esitettyjen olojen valossa Ahvenanmaankin muinaiset
nautavero-olot käyvät ymmärrettäviksi. Kun v:n 1413 tiliotteessa
merkittyyn rahaveroon, 643 mk:aan, epäilemättä sisältyvät nautarahat,
mutta tiliotteeseen samalla on merkitty nautakuntain luonnossa
suoritettava karjavero -- 65 1/2 nautaa, 131 lammasta ja 65 1/2 hanhea
--, niin naudat tässäkin varmaan ovat käsitettävät rahaveron
vastineeksi tai päinvastoin, joten vero tileissämme ei ole tarkoitettu
maksettavaksi kaksinkertaisesti, vaan vaihtoehtoisesti rahassa tai
luonnossa.

Naudan, erittäinkin lehmän, käyttäminen rahayksiön vastineena, jopa
suorastaan sellaisena yksiönä, on yleismaailmallinen muinaistapa.[339]
Skandinaviassakin se tapa on ollut niin yleinen, että esim. Norjan
vanhimmassa laissa, Gulathingin laissa, sukusakot ja muita maksuja on
määrätty 2 1/2 äyrin hintaisissa lehmissä.[340] Suomessa on nautakarja
muinoin ollut suosittu maksuväline, ja veron, nimenomaan rahaveronkin,
suorittaminen naudoilla on edellä kerrotuista esimerkeistä päättäen
ollut muutamissa keskiajan Suomen seuduissa varsin yleistä. Emme
tarkemmin tunne nautaverotuksen ominaisuuksia ja kehittymistä.
Mahdollisesti voisi kuitenkin veronautain hintasuhteista tehdä
joitakuita yleisiä päätelmiä tästä verosta.

Ruotsin maakuntalakien mukaan teki lehmän hinta 3-4 äyriä hopeaa, mikä
vastaa 6-8 äyriä silloista käypää rahaa. 1300-luvun puolivälistä
lähtien oli lehmän tavallinen hinta Suomessa läpi keskiajan 12 äyriä
(1 1/2 mk).[341] Ahvenanmaan nautakuntain uuden ajan alussa maksamat
nautarahat -- 6 markkaa --, tuntuvat yhden naudan hinnaksi ilmeisesti
liian suurelta määrältä. Sitävastoin 6 äyriä eli se määrä, jolla kukin
täysivero otti osaa nautakunnan lehmän hankkimiseen, edustaisi hyvin
lehmän arvoa Ruotsin maakuntalakien aikana. Kun 6 ruotsal. äyriä
Ahvenanmaalla käytetyn laskutavan mukaan vastasi 8 tanskalaista äyriä
eli täyttä markkaa, näyttäisi mahdolliselta, että Ahvenanmaan nautavero
olisi tullut säädetyksi suunnilleen Ruotsin maakuntalakien aikana ja
että aluksi jokaisen bolin (täysiveron) tuli suorittaa markan arvoinen
nauta. Tämä vero oli luonnollinen eikä sisältänyt muuta kuin että bolit
saivat naudalla suorittaa sen markan, jonka ne markkajärjestelmän
mukaan olivat velvolliset (sota)veroksi suorittamaan. Myöhempinä
aikoina bolit (täysiverot) edelleen maksoivat markkansa verolehmää
varten, jonka hankkimiseen veron pysyessä entisellään ja rahan arvon
alentuessa nyt tarvittiin kokonainen nautakunta. Asutuksen
laajentumisen kautta kasvava nautakuntain luku osittain korvasi sen
verolehmäin luvun vähennyksen, minkä uusi järjestely sai aikaan. Täten
olisi myöskin nautakuntain synty Ahvenanmaalla määrättävä Ruotsin
maakuntalakien valta-ajan loppu- tai jälkiaikaan.

Tämä on sanottu ainoastaan mahdollisuutena. Lisävalaisu on tarpeen,
ennenkuin tästä perustavasta kysymyksestä voidaan täysin varmoja
päätöksiä tehdä.

Olemme v:n 1413 tilien johdolla päässeet tutustumaan Ahvenanmaan
verojärjestelmään unioniajan alussa ja osittain sitä vanhempina
aikoina. Karjavero ja ruokavero, jotka ovat pääosana v:n 1413
listassa, ovat alkujuuriltaan Ruotsin maakuntalaeissa esiintyvää
kuninkaankinkeriä, ehkäpä osalta ikivanhaa sotalomaveroakin. Alkuun
päästyään kinkeriverotus nopeasti kehittyi pitkin 1300-lukua. Sen
kehityksen varmaan aiheuttivat valtiovallan paisuminen, voutihallinnon
juurtuminen ja maakuntaisten itsehallintolaitosten taantuminen. Tämän
aikakauden uudet verot olivat yleensä ruoka- ja karjaveroja, koska
niillä oli vanhaa pohjaa ja koska veroja ensi sijassa tarvittiin
valtakunnan herrain sekä heidän hoviensa ratsujoukkojen ylläpitämiseen.

Sen mukaisesti kehittyivät Ahvenanmaankin vero-olot. Vero rasitti nyt
tiloja, joiden luku sitten ensimäisten ledungverojen oli huomattavasti
kasvanut. Kun tämä kasvaminen kuvastuu verokirjoissa, saatamme
yleisimmissä piirteissä seurata asutuksen levenemistä muinaisella
Ahvenanmaalla. "Talonpojat" eli "täysiverot" järjestyivät nyt
8-osaisiin nautakuntiin, joista kukin suoritti määrätyn karja- ja
ruokaveron, tasaten sen keskenään täysiveroluvun perusteella.
Nautakunnan tärkeimpänä verona oli lehmä, nauta, jota mahdollisesti jo
aikaisemminkin bolit olivat suorittaneet alkuperäisen markan veron
sijasta. Naudan suorittamiseen liittyi ryhmä muitakin veroja, minkä
kautta nautakunnan verotoiminta tuli huomattavaksi. Syystäpä voitaisiin
tätä aikakautta Ahvenanmaalla nimittää kinkeri- tai nautakunta-ajaksi.



8. SAVU.


Kuninkaan läsnäoloa saivat Ahvenanmaalaiset vanhimpana keskiaikana
tuntea harvemmin mieskohtaisesti, mutta pysyvästi kuninkaan tilusten ja
niitä hoitavain kuninkaan miesten kautta. Jo ennen 1300-luvun
puoliväliä oli Ruotsin kruunulla Ahvenanmaalla Saltvikin kartano, joka
luultavastikin oli sama kuin myöhemmin kuninkaankartanona esiintyvä
Germundö. Muitakin tiloja mainitaan kruunulla jo vanhemmalla
keskiajalla Ahvenanmaalla olleen.[342]

1300-luvun loppupuolella rakennettiin Ahvenanmaalle oikea kruunun
sotalinna, Kastelholma. Sen rakentaminen teki käänteen Ahvenanmaan
sisällisissä oloissa, jotka monella tavoin joutuivat linnan päällikön
ja hänen miestensä hallittaviksi sen sijaan, että maakunta aikaisemmin
oli elänyt omissa oloissaan. Lähinnä toi linnakausi saariston
asukkaille uusia veroja ja rasituksia, joista linnaan suoritettavat
ajot ja päivätyöt olivat raskaimmat.

"Työtä" ja "halkoja" mainitaan Ahvenanmaan veroissa jo v. 1413.
Lähempiä tietoja näistä rasituksista on kuitenkin vasta uuden ajan
alulta. Kunkin "savun" (rök) oli silloin toimitettava linnaan

     I hirsi
     1 lauta
     2 kuormaa halkoja
     2 tnriä sysiä
    12 päivätyötä

Neljä ensiksi lueteltua verotavaraa muodostivat oman veroryhmän, jota
yhteisellä nimellä kutsuttiin _linnanajot_ (husåkar, husåkan, hus oka,
husoker).[343] Tavarat olivat määrätynlaatuiset ja olivat ne
lunastettavat määrätystä hinnasta: hirsi (12-kyynäräinen) 2 äyristä,
lauta (12-kyynäräinen) 1 äyristä, tynnöri sysiä 1 äyristä, 2
puolikuormaa tai 1 kokokuorma halkoja 1 äyristä; yhteensä siis lunastus
5 äyriä.[344] Tapana lieneekin jo ollut suorittaa kuormat rahassa,
sillä verokirjoissa ovat nämä erät tavallisesti yhdistetyt 5 äyriksi
"linnanajorahoja" (husokerspenningar) tai "linnantyörahoja"
(husarbetispenningar).

Linnataloudessa oli myöskin maataloudella tärkeä sija. Oikeastaan oli
Kastelholman linna ainoastaan linnoitettu maakartano; sen viljelykseen
kuului uuden ajan alussa Kullan karjakartano, ja myöskin Germundössä
(Saltvikin kartanossa), joka uudelleen oli kruunun hallussa, harjoitti
kruunu omaa maataloutta.[345]

Siihen aikaan ja luultavasti aikaisemminkin suorittivat
päivätyövelvollisuutta luonnossa ainoastaan linnan lähellä olevat
Sundin 6 ja itäisen Saltvikin 3 markkakuntaa. Verokirjoissa on
nimenomaan mainittu, että päivätyöt olivat suoritettavat linnan
karjakartanoon tai viljelykseen, joten kysymys selvästi oli
maanviljelyspäivätöistä. Kunkin savun oli suoritettava 12 päivätyötä.
Kaikkialta muualta Ahvenanmaalta maksettiin päivätyörahoja 4 äyriä
savulta, äyrityinen päivätyötä kohden.[346]

Tämä rasitus oli kumminkin sangen epämääräinen ja antoi runsaasti
aihetta väärinkäyttöihin. Kastelholman ympärillä asuvat talonpojat
anoivat v:n 1530 aikoina, että heidän tarvitsisi tehdä ainoastaan niin
monta päivätyötä kuin oli oikeudenmukaista ja ainoastaan linnaan, kuten
tapa oli, eikä muualle.[347] Tuon tuostakin kutsuttiin arpakapulalla
koko Ahvenanmaan talonpoikia tekemään rakennuspäivätöitä linnan
muurauksiin, kaivantoihin y.m., mistä aiheutui paljon "kapinoita" ja
lakkoja työvelvollisten ja sakotuksia kruunun puolelta.[348] Näitä
ylimääräisiä päivätöitä tarkoittanee asiakirjoissa käytetty nimitys
_antipäivätyöt_ (giffwe dagswercke),[349] mikä käsitteellisesti vastaa
Keski- ja Länsi-Europan "prekarioita" ja "Bedeä". V. 1543 kannettiin
jokaiselta "mieheltä" Ahvenanmaalla l 1/2 äyriä linnan muurimestarien
ja kirvesmiesten palkkaamiseksi.[350] Vähän myöhemmin maksettiin
päivätöitten lunastamiseksi savulta 1 1/2 markkaa, s.o. kolme kertaa
suurempi määrä kuin ennen.[351] Tällä tavoin päivätyörasitus linnan
perustamisen jälkeen on kasvamistaan kasvanut.

Edelläkerrottujen verojen perustana esiintyvä savu näyttää
salaperäiseltä veroyksiöltä. Verokirjoissa sillä ei ole muuta tunnusta
kuin täysiverollakaan: molempain suuruutta ilmoitetaan markanostoissa.
Savun arvo on huomattavasti pienempi kuin täysiveron;[352] erotus on
suurempi kuin markanbolin ja täysiveron välillä. Mutta varmaa suhdetta
ei voi havaita savun ja täysiveron välillä. Ei myöskään huomaa
mitään yhteyttä savun ja vanhan markanverojaon välillä. Niillä
pääoma-arvoillakaan, mitä savuilla ilmoitetaan olevan, tuskin on ollut
käytännöllistä merkitystä. Minkäänlaista tasoittamista savujen kesken,
niin että suurempi savu olisi maksanut suuremman veron kuin pienempi,
turhaan hakee.

Mikä oli tämä veroyksiö?

Selvästi näkyy, että Ahvenanmaan savut kuuluvat yksinomaan linnan
rakennus- ja päivätyöveroihin, niin yksinomaan, että savuja joskus
kutsutaankin suorastansa "linnanajoiksi".[353] Todennäköisesti
savuverot ovat syntyneet linnanrakentamisvelvollisuuden yhteydessä,
tässä tapauksessa Kastelholman perustamisen aikana, 1300-luvun
loppupuolella. Täysiverot ja savut näin ollen ovat eri aikakausien
veroyksiöitä, edelliset vanhempia, kinkeriverojen aikaisia ja
silloisiin oloihin mukautuvia, jälkimäiset myöhempiä, linna-aikakauteen
kuuluvia ja sen oloihin sopivia.

Kumpanakin aikakautena pantiin vero niiden kannettavaksi, joiden tuli
kantaa kaikki verot: talonpoikaistilain. Aikaisemmin oli tiloja
harvempia ja niillä suuremmat maat; ne olivat boleja ja sitten
täysiveroja, joiden kesken markanverojärjestelmä salli veron
tasoittamista sitä myöten kuin täysiverotalot jakautuivat osiin.
Myöhemmän verotuksen aikana olivat nuo entiset talonosatkin kehittyneet
todellisiksi täysiksi taloiksi, vaikka niitä nyt oli useampia ja niillä
pienemmät maat. Kunkin sellaisen talon kannettavaksi pantiin uusi vero
ja erotukseksi vanhoista täysiveroista kutsuttiin näitä veroyksiöitä
savuiksi.

Täysiverot ja savut ovat siten vain eri aikakausien taloja. Kun menemme
vielä yhden askeleen ja aikakauden eteenpäin, tapaamme keskiajan
neljännen ja viimeisen veroyksiön: _miesluvun_ (mantal). Se on
samanlainen kuin kaikki nuo muutkin: määrätyn aikakauden verotila,
normalitalo, jonka kannettavaksi uusi aikakausi laski erityiset veronsa
ja rasituksensa (m.m. virkamiesverot).

Lopuksi esitettäköön seuraava v:n 1547 verokirjoihin perustuva
taulukko,[354] joka hauskasti valaisee tätä asutuksen ja verotuksen
kerroskehitystä eli sanoisimmeko Ahvenanmaan koko historiaa myöhemmällä
keskiajalla:

                                           savut verrat-   miesluku
                                           tuna täysi-     verratt.
        pitäjät    täysi-   savuja  mies-  veroihin        savuihin
                   veroja           luku   lis. (+)        lis. (+)
                                           väh. (-) %      väh. (-) %

        Saltvik    49 3/8   96 3/4   94      +95.4          - 2.9
        Sund       84      140 1/2  132      +73.2          - 6.4
        Kumlinge   45       63 1/4   94      +40.4          +32.8
        Föglö      70 1/2  110      161      +56.0          +31.7
        Lemland    59 1/2  108      100      +8l.4          - 8.0
        Jomala     76 1/4  136 3/4  157      +79.4          +12.9
        Hammarland 62      102 l/4  152      +64.8          +32.8
        Finström   61      11l 3/4  133      +63.1          +16.0
  koko Ahvenanmaa 507      869 1/4 1023      +71.3          +15.0
                 ja 2 1/2 nelj.

Kun varsinainen markkaverotus ruotsalaisilla alueilla ei kernaasti voi
olla aikaisempi Tanskan Valdemarien valtakautta, jolloin markoitus
Tanskassa tapahtui, emme voi katsoa Ahvenanmaankaan markkajärjestelmää
sitä vanhemmaksi. Täysiveroaste taasen nähdäksemme vastaa Ruotsin
maakuntalakien aikakautta, 1200-lukua. Tuo Ruotsin valtion
vakaantumisen ja Folkungein tarmokkaan hallituksen aika on niinkuin jo
ennen on osoitettu, vaikuttanut Ahvenanmaankin oloihin edistävästi; se
on ollut selvä uutisasutuksen aika Ahvenanmaan ulkosaaristossa.

Siirtymistä täysiverokaudesta savukauteen merkitsee taloluvun suuri
kasvaminen kaikkialla Ahvenanmaalla, mikä on selitettävä joko siten,
että ajat ennen 1300-luvun loppupuolta, jolloin savuverotus
luullaksemme tapahtui, ovat olleet erittäin suotuisia taloluvun
kasvamiselle tai että näiden verotusasteiden välillä on kulunut hyvin
pitkä aika. Silloin on tapahtunut Ahvenanmaan keskiajan suurin
väenlisäys; se ei kuitenkaan ilmene varsinaisessa ulkosaaristoon
suuntautuvassa uutisasutuksessa kuin vanhain emäpitäjäin tilaluvun
kasvamisessa, siis etupäässä kai tilain jakautumisessa ja
pienentymisessä, joka kehitys varmaan oli suoranainen seuraus
yhteiskunnallisista muutoksista (suurperheitten hajoamisesta).
Todennäköisesti siis Ahvenanmaan tilat jo ennen 1300-luvun loppua ovat
saaneet sen pikkutilaluonteen, joka niillä on uuden ajan alussa ja joka
on niin outoa varhaisimmalle keskiajalle.

Taloluvun suhteellinen kasvaminen 1300-luvun lopusta (savuverokaudesta)
keskiajan loppupuolelle (mieslukukauteen) on paljon vähäisempi,
niinkuin aikakin on paljon lyhempi. Uloimmissa saaripitäjissä
(Kumlingessa ja Föglössä) sekä äärimäisessä lännessä (Hammarlandissa)
on kasvaminen ripein. Mutta kahdessa vanhassa asutuskeskuksessa,
Saltvikissä ja Sundissa, sekä Lemlannissa osoittavat numerot
suoranaista taantumista, mikä ei ole odottamatonta näillä vanhoilla
asutusaloilla, joilta puuttui suurempia ulkosaaria ja tilaisuutta
uutisasutukseen ja myöskin tilain jakamiseen.

Ahvenanmaalla tapahtunut kehitys ei varmaankaan niin paljon poikennut
lounaisen Suomen saaristojen ja rannikkojen kehityksestä, ettei
ylläoleva kuvaus pääasiassa soveltuisi niihinkin.



V. RANNIKKOSEUTUJEN ALUE- JA VEROTUSJÄRJESTELMIÄ.



1. RUOTSALAINEN VEROTUSALUE.


Jo vanhemmalla keskiajalla, ja arvatenkin sitäkin ennen, oli lounaisen
ja eteläisen Suomen saaristo- ja rannikkoseuduilla ruotsalainen
asutusalue, joka käsitti pääasiallisesti samat seudut, mitkä tänäkin
päivänä ovat ruotsalaisten asumat. Tähän tunnettuun ruotsalaiseen
asutusalueeseen liittyi varhaisemmalla keskiajalla jatkoina
rannikkoalueita, joiden silloisia kansallisuusoloja emme varmuudella
tunne, mutta joiden laitoksissa ruotsalainen vaikutus on hyvin tuntuva.
Idässä tällainen vaikutusalue ulettui Karjalan perille, lännessä pitkin
Itämeren ja Raumanmeren rannikkoja Satakunnan äärille saakka, missä se
tapasi Pohjanmaan ruotsalaisen asutuksen. Koska koko tällä alueella tai
suuressa osassa sitä tavataan samantapaisia länsiperäisiä ja lähinnä
Ahvenanmaan oloihin verrattavia laitoksia, on näyttänyt olevan syytä
tässä käsitellä niitä yhdessä koossa.

Ennen linnakaudella tapahtunutta hallinnon keskitystä näyttää
Lounais-Suomen rannikkoseuduilla olleen useampia pienten maakuntain
tapaisia alueita, joita nimitettäessä käytettiin ruotsalaista
liitesanaa _land_ (suomalainen vastine parhaiten "Kaland". "maakunta").
Sellainen oli _Kaland_, joka alkuaan lienee tarkoittanut pohjoisen
Suomen ruotsalaista saaristo- ja rannikkoasutusta yleensä. Nimi
mainitaan asiakirjoissa ensi kerran v. 1332.[355] Jo 1347 Kaland
esiintyy hallintopiirinä,[356] joka ainakin myöhemmin tarkoitti Vehmaan
kihlakuntaa. Myöskin pienemmän alueen nimenä Kalandia käytettiin ja
tarkoitti se silloin Uudenkirkon pitäjää.[357]

V.-Suomen erityisinä osina luetellaan v. 1386 Pohjois-Suomi ja
Etelä-Suomi ja niiden saaristo ja "Nybigdh".[358] Näistä seuduista
ensinmainittu ei alkuaan tarkoittanut koko sitä aluetta, jota sillä
nimellä myöhemmin on kutsuttu. Kun v. 1407 mainitaan "kihlakunnan
tuomaria Pohjois-Suomessa",[359] niin tarkoitetun alueen
ulkopuolelle jäi Vehmaan kihlakunta, jolla samaan aikaan oli toinen
kihlakunnantuomari. P.-Suomi siis 1300-luvulla lienee tarkoittanut
ainoastaan Maskun kihlakuntaa, johon kuuluvat pitäjät jo varhain
muodostivat yhteenkuuluvan oikeus- ja omistusalueen.[360]

Mahdollista on, ettei Etelä-Suomikaan alkuaan ole käsittänyt koko sitä
aluetta, jota myöhemmin siksi sanottiin. E.-Suomen ruotsalaisen
saariston laitokset näet vanhemmalla keskiajalla huomattavasti erosivat
muun E.-Suomen oloista. Pappien ruokalisän maksamisessa saaristossa
muinoin noudatettiin toista tapaa kuin mantereella; vanhin tunnettu
verokuntalaitos oli eteläisen V.-Suomen ruotsalaisilla alueilla toinen
kuin suomalaisilla. On siis mahdollista, että nämä ruotsalaiset seudut
ovat muodostaneet suomalaisista alueista maakunnallisesti eroavan
alueen.

Pieni Varsinais-Suomen maakunta olisi siten alkuaan ollut vielä
melkoista pienempi ja käsittänyt ainoastaan myöhemmän maakunnan
suomalaiset seudut, jotka ruotsalaisten seutujen tapaan jakautuivat
vielä pariin pienempään osaan (kihlakuntaan).

Sellaisiin oloihin viittaa myöskin E.-Suomen ruotsalaisen saariston
muinainen läheinen yhteys läntisen Uudenmaan kanssa. Molemmat nämä
seudut kuuluivat papinmaksuissaan samaan Helsinglannin oikeuteen.
Ragvald piispan aikana (1309-1321) näitä maksuja koko oikeuden alalla
yhteisesti järjestettiin,[361] ja v. 1351 mainitaan Uudenmaan laamannia
oikeustoimituksen osallisena Kemiössä V.-Suomessa.[362]

Kun Uusimaa (Nyland) nimitys 1300-luvun alkupuoliskolla varsinaisesti
näkyy tarkoittaneen vain Turun linnanpäällikön alaista läntisen
Uudenmaan hallintoaluetta[363] ja vasta myöhemmin myöskin Porvoon
lääniä ja koko itäistä ruotsalaista ranta-asutusta Viipuriin saakka, ei
ole mahdotonta, että aikaisimpaan Nylandin piiriin on kuulunut
E.-Suomen ruotsalainen saaristokin.

Edellisen mukaan on siten lounaisimmassa Suomessa ennen linnakaudella
tapahtunutta hallinnon keskittymistä ollut kolme neljä pikkumaakuntaa:
Kaland, Suomi (Pohjois-Suomi, Etelä-Suomi) ja Uusimaa (läntinen alue).
Nämä maakunnat olivat jo varhain jakautuneet pitäjiin, jotka
Ahvenanmaan pitäjäin tapaan olivat samalla sekä kirkko- että
oikeuspitäjiä (ks. päälukua "Oikeuslaitoksia").

Lounais-Suomen rannikko- ja saaristoseuduilla esiintyy keskiajalla
_laivakuntia_ (snæckiolag). Niitä mainitaan kolmessa V.-Suomea
koskevassa asiakirjassa myöhemmältä keskiajalta. Ensimäinen asiakirja
koskee maariitaa, jota v. 1380 käsiteltiin etsikkokäräjillä Taivassalon
laivakunnassa.[364] Toinen asiakirja koskee maanluovutusta, joka samana
vuonna tapahtui "laivakunnan käräjillä" Santamalassa ja Nummenkylässä;
itse laivakunnan nimeä ei mainita.[365] Näistä tiedoista voidaan
päättää, että P.-Suomi 1300-luvun lopussa oli sota-alusten hankkimista
varten jaettu laivakuntiin, jotka myöskin olivat oikeuspiirejä;
Taivassalon laivakuntaa nimenomaan kutsutaankin "käräjäkunnaksi"
(thinglag). Mikäli voi havaita, ei laivakuntajako sovellu mihinkään
muuhun tunnettuun aluejakoon. Santamalan laivakuntakäräjillä
(Nousiaisissa) käsiteltävä asia koski Lemussa ja Mynämäellä olevia
kyliä ja todistajat olivat niiltä seuduilta ja Santamalasta.
Taivassalon laivakuntakäräjät käsittelivät Taivassalon asiaa, mutta
todistajia oli naapuripitäjistäkin, Rymättylästä saakka, joka ainakin
myöhemmin kuului toiseen kihlakuntaankin kuin Taivassalo. Laivakunta ei
siis olisi vastannut meidän tuntemiamme pitäjiä eikä kihlakuntia. On
jäljellä se mahdollisuus, että laivakunnat olisivat olleet erityistä
tarkoitustansa varten muodostettuja vero- ja oikeuspiirejä, joihin
olisi kuulunut eri pitäjäin boleja, tai että laivakunta olisi jonkin
suuremman piirin osa.

V.-Suomen laivakuntia mainitaan vielä myöhemminkin, Kaarle kuninkaan
aikana v. 1450, tällä kertaa alkuperäisessä tehtävässään, kukin
laivansa varustajana. Tällöin laivakuntia myöskin mainitaan sekä
P.- että E.-Suomessa. Laivakunnista käytetty toisintonimi "kihlakunta"
(härad) osoittaa, että itsenäinen laivakuntajako, jos sellaista on
ollut, nyt oli hävinnyt ja että laivakunnan tehtävät olivat siirtyneet
kihlakunnalle.[366]

Muudan lounaisilla seuduilla keskiajalla ilmenevä ruotsalaisalkuinen
laitos oli _kolmannes_ (tridung). Niitä oli täällä kahdenlaatuisia:
maakunnan kolmanneksia ja pitäjän kolmanneksia.

Edellisen laatuisista kolmanneksista on ainoastaan kaksi vähäsanaista
tietoa, joista toisesta käy ilmi, että V.-Suomessa,[367] ja
toisesta, että Satakunnassa on keskiajan lopulla ollut maakunnan
kolmanneksia.[368] Kun molemmat nämä tiedot koskevat veronkantoa,
lienee mainittuja kolmanneksia pidettävä veronkantopiireinä. Satakunnan
kolmanneksia koskevasta tiedosta päättäen olisi kolmanneksilla ollut
määrätyt veronmaksuaikansa; ehkäpä juuri verojen määräaikainen perille
vieminen oli kolmannesjaon pääkohtia; samanlainen tehtävä oli
Ahvenanmaankin tridungeilla.

Pitäjän kolmannekset olivat keskiajalla hyvin tunnettuja etenkin
Satakunnassa, missä uuden ajan alussa useat pitäjät (Eurajoki, Eura,
Närpöö, Tyrvää, Karkku, Vesilahti ja Lempäälä) olivat jaetut
kolmanneksiksi nimitettyihin verokuntiin. P.-Suomessa olivat Lapin,
Uudenkirkon molemmat ja Vehmaan molemmat veropitäjät jaetut
kolmanneksiin. Mitään muuta kuin alueellista eroa ei voi havaita
pitäjäin kolmannesten ja neljännesten välillä. Kaikilla suomalaisilla
alueilla ne olivat keskiajan tunnuksellisimpia verolaitoksia; niiden
toiminnasta saamme myöhemmin nähdä lukuisia esimerkkejä.

Mutta pitäjän kolmanneksia ja neljänneksiä tavataan myöskin eteläisen
Suomen ruotsalaisilla alueilla, vaikka ne siellä jo keskiaikana
olivat joutuneet vallitsevan bol-jaon peittoon. Korpossa mainitaan
1460-luvulla neljä ilmansuuntain nimistä bolia sekä lisäksi
"tridingsbol", johon näyttää kuuluneen kaksi pienempää bolia; sana
kolmannes esiintyy vielä 1539 verokirjassa.[369] Sauvossa uudenajan
alussa mainitaan 8 "puoiibolia", jotka myöskin esiintyvät 4
täysibolina.[370] Samanlaista suurempien bolien jakamista pienempiin
"puoliboleihin" havaitaan keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa
Nauvossa, jonka 5 kokobolia jakautuivat 10 puoliboliin.[371] Näille
ilmiöille ei voida löytää muuta selitystä kuin että V.-Suomen
ruotsalaiset saaristopitäjät muinoin ovat jakautuneet kolmeen tai
neljään (tai useampaan) pääosaan, jotka vuorostaan ovat jakautuneet
pienempiin verokuntiin (boleihin). Kolmannes- ja neljännesjaon
vanhemmuutta osoittaa se, että bolit aina, mikäli voi havaita,
mukautuvat noihin suurempiin verokuntiin. Näitä suurempia boleja on
syytä pitää likinnä Ahvenanmaan suurempain markkakuntain ja etäämmästi
Ruotsin hundarin neljännesten vastineina.

Myöskin Raaseporin läänin pitäjissä tavataan 1400-luvun puolivälissä
vallitsevan bol-jaon ohella kolmannesjako; jokaiselta veroyksiöltä
siellä näet kannettiin 1 äyrityinen (koko bolilta 20 äyrityistä)
"kolmanneksen nautaa varten".[372] Hundarin neljänneksen nauta
luultavasti tässäkin näköpiiriimme ilmestyy.

Porvoon lääni, kuten koko Viipurin linnan alue oli vielä uuden ajan
alussa jaettu pieniin 10 veroyksiön muodostamiin nautakuntiin. Mutta
Porvoon läänin ja Eänsi-Karjalan pitäjät olivat sen ohella jaetut
myöskin neljänneksiin; näillä neljänneksillä oli puheena olevana aikana
vielä pieni tehtävä liikenne- ja käräjälaitosten ylläpitämiseksi,
muuten ne jo kokonaan olivat menettäneet merkityksensä.[373]
Merkillinen tähän kuuluva muinaismuisto kuitenkin oli säilynyt Viipurin
pitäjässä. Tämä pitäjä oli jaettu neljään neljännekseen, joissa
kussakin oli kaksi _tectemen_ nimistä miestä, jotka maksoivat
kruunulle 4 1/2 markkaa kustakin neljänneksestä erityistä rahaveroa
(tecktepnr).[374] Nämä omituiset veronmaksajat ovat muinaisia vanhoja
veronkantajia. Kustaa Vaasan kirjelmässä v:lta 1558 Viipurin läänin
asukkaille luetellaan "Tächtemen" muitten rahvasta rasittavain
virkamiesten joukossa.[375] Voidaanpa vielä sanoa, minkälaisen
verokunnan veroja nämä veronkantajat ovat koonneet. Viipurin pitäjässä
oli uuden ajan alussa päälle 12 nautakuntaa, mutta paljon aikaisemmin
siellä oli ollut vain 8 nautakuntaa, jotka kukin suorittivat linnaan
lehmän. Pitäjän 8 veronkantajaa ovat varmaan olleet noiden 8
nautakunnan virkamiehiä. Sen tiedämme siitäkin, että Viipurista länteen
olevalla rannikolla jo v. 1347 oli "tsekth" nimisiä pieniä verokuntia
tai veroyksiöitä, joiden kunkin tuli suorittaa kuninkaalle leiviskä
voita.[376] Varhaisempaan keskiaikaan näyttää kuuluvan se verokunta,
josta "tectemen" nimiset veronkantajat olivat nimensä saaneet.
Ymmärtääksemme 1300-luvun "tsekth" on ollut nautakunta tai sen
edeltäjä.

Mutta tämä verokunta veronkantajineen on ruotsalaista juurta. Muutamain
Ahvenanmaan (Ekkerön, Lemlannin, Lumparlannin ja Föglön) markkakuntain
nimityksenä käytetään v. 1531 sanaa "techia" ja Uplannin laissa on
hundarin neljänneksissä toimivilla kuninkaan veronkantajilla nimi
"tækimæn".[377] Asiallisestikin Viipurin pitäjän kantopiirit ja
kantomiehet vastaavat ruotsalaisia oloja -- yksi todistus lisää
L.-Karjalan rannikon muinaisesta ruotsalaisuudesta.

Edellisestä on jo ilmennyt, että koko tässä käsiteltävällä alueella on
keskiajalla ollut käytännössä pitäjän neljännestä (kolmannesta)
pienempi veroalue, jolla eteläisessä V.-Suomessa ja L.-Uudellamaalla on
ollut nimi bol, ja idempänä nautakanta (nöt[s]lag).

Ruotsalaisessa V.-Suomessa bolit uuden ajan alussa yleensä olivat
pieniä ja erosivat jyrkästi suomalaisten alueitten suurista
verokunnista, joita myöskin sanottiin boleiksi. Ruotsalaiset bolit
olivat vanhoja, maahan juurtuneita alueita, joilla usein oli itsenäiset
nimet. V:n 1413 tiliotteissa esiintyy samassa maakunnassa 54 bolin
ryhmä, joka todennäköisesti tarkoittaa ruotsalaisia boleja.

Nauvon 10 bolista vv. 1463-1464 oli 9 sellaista, joihin kuului 8
veroyksiötä kuhunkin;[378] myös Kemiön 20 bolia uuden ajan alussa
olivat mitkä hiukan vaille mitkä hiukan päälle 8 veroyksiön kokoisia
(19 bolin keskimäärän 8 1/2 veroyksiötä).[379] Vanhimpain säilyneitten
tilien mukaan oli Kemiössä ja Paraisissa kunkin 8 täysiveron
suoritettava kinkerikuorma veroheiniä.[380] Sauvossa ja Kemiössä
näyttää 3 markanmaata tehneen täysiveron ja siis 8 täysiveroa
24-markkaisen kunnan (bolin).[381] On siis joitakin jälkiä siitä, että
V.-Suomen ruotsalaisen alueen bolit ovat sisältäneet 8 veroyksiötä,
niinkuin Ahvenanmaan nautakunnat.

Raaseporin läänin aluejärjestelmästä on 1413 v:n tiliotteissa seuraava
merkintä:[382]

               Rasborgz län
                 Nyland

    Sokner -- 8 -- Bol -- 102 -- |: mantal 1 011 man

L.-Uudenmaalla oli 1400-luvun alussa niinkuin myöhemmin lukuisia pieniä
boleja; v. 1413 niiden luku oli 102, v:sta 1451 uuden ajan alkuun
saakka tarkalleen 97 1/2. Kun 1 011 miehellä v. 1413 selvästi on
tahdottu merkitä silloisia veroyksiöitä, oli Raaseporin läänin
silloisten bolien keskimääräinen koko likimmiten 10 veroyksiötä.
Kymmenosainen verolasku oli muinoin käytännössä myöskin Porvoon
läänissä ja Karjalassa. Muissa suhteissa Raaseporin läänin bolit
muistuttavat läntisempäin ruotsalaisten alueitten boleja: sisälsivät
verraten pienen veroyksiöluvun ja myöhemmistä nimistään päättäen olivat
hyvin pysyviä alueellisia yhdyskuntia.

V:n 1451 tileissä Raaseporin bolien luku on muutamaa pienempi kuin
ennen, mutta bolit esiintyvät nyt tasan 20 veroyksiötä sisältävinä,
niin tasamääräisesti 20, ettei sitä voi selittää muuten kuin verottajan
järjestävän käden laatimaksi. Vuosien 1413 ja 1451 välillä on
Raaseporin läänissä varmaan tapahtunut uusi veronlasku, jossa
veroyksiömäärä on ylennetty kaksinkertaiseksi vanhempaan yksiömäärään
verraten -- rahan alenneeseen arvoon nähden se saattoi todellisuudessa
olla veronalennus -- ja 10-jako muutettu 20-jaoksi.[383]

20-jakoinen bol oli kumminkin ainoastaan laskettu bol; asiakirjoissa
määrätään bol-luku veroyksiöluvun perusteella, siten että 20 yksiötä
luetaan boliksi.[384] Tällä tavoin suoritettiin varsinainen bol-vero
(karjavero). Mutta bol-kestitys suoritettiin alueellisten (vanhain)
bolien mukaan, kuten ilmenee verokirjoista, joissa näistä boleista
nimenomaan huomautetaan, etteivät kaikki bolit ole yhtä suuria, vaan
että muutamissa boleissa oli 20, toisissa vain 12 tai 9 "bol-
miestä".[385]

Itäisempäin rannikkoalueiden 10-osaiset nautakunnat olivat nautakun-
yleensä laskettuja nautakuntia s.o. niillä oli ainoastaan verollinen,
vaan ei asutuksellista merkitystä. Yhdestä Karjalan kylästä saattoi
osia kuulua useampaan nautakuntaan. Suomalaisilla alueilla ruotsalainen
vaikutus vihdoin häviää.

Vielä on selvitettävä puheenaolevain meriseutujen perustavia
veroyksiöitä koskeva kysymys.

Vanhin tunnettu veroyksiö on koko vyöhykkeellä samanniminen ja
samanlaatuinen kuin Ahvenanmaalla: _veromarkka_.

Tätä veroyksiötä (markaskatt, skattmark) mainitaan Suomessa ja
Raaseporin läänissä jo vanhemmalla keskiajalla, vieläpä melkoista
laajemmalla alalla kuin meille tunnetussa ruotsalaisessa
asutuspiirissä.[386] Mitään erotusta tämän alueen ja Ahvenanmaan
vanhimpain veromarkkain välillä ei voi havaita. Myöskin ostomarkat
esiintyvät puheenaolevalla alueella (tapaukset 10, 11 ja 13) mutta
veromarkan ja ostomarkan välillä on ainakin Uudellamaalla erotus
suurempi kuin Ahvenanmaalla.

Vielä paljon myöhemmin tavataan maan markoituksen jälkiä tutkittavalla
alueella. Varsinais-Suomen vanhimmassa maakirjassa niitä vilisee.
Nauvon Lökholmin asukkailla ei ollut peltoja eikä niittyjä, vaan he
maksoivat veronsa markkaluvun (marktal) perusteella, kultakin
markkaluvulta 6 penninkiä.[387] Samoin maksettiin kahdelta Taivassalon
saarelta veroa kultakin markan arvolta 6 penninkiä.[388] 6 ruotsal.
penninkiä vastasi tanskalaisessa laskussa 8 penninkiä eli äyrityistä,
joten tässä tapauksessa vero alkuaan luultavasti oli markkajärjestelmän
tavallinen: äyrityinen markalta. Sekä pohjoisen että eteläisen
V.-Suomen rannikkoseuduilla kylämittauksen ulkopuolelle jääneitä
maakappaleita, kuten niittyjä, saaria ja moisioita, yleisesti
verotettiin arvonsa mukaan, siten että suurimmassa osassa aluetta
maksettiin äyri kultakin 10 markan arvolta,[389] mutta Kemiön-Perniön
alueella äyri kultakin 6 markan arvolta.[390] Näissä tapauksissa näkee
selvästi, ettei verotettava arvo ole johdettu verosta, vaan
päinvastoin; yhtä selvää on, että markat näissä tapauksissa ovat käypiä
hintoja, ostomarkkoja, ja että 10 ja 6 markkaa edustavat yhtä
alkuperäistä veromarkkaa.

Perniön takaisilla seuduilla (Muurlan läänissä) tavataan
markkajärjestelmän jatkuvaa kehitystä hyvin valaisevia esimerkkiä.
Veroa otettiin täälläkin äyri 6 markan arvolta, mutta ei maanarvolta
sinänsä, vaan tankojärjestelmään sovitetulta arvolta (kultakin 6 markan
tangolta 1 äyri, 12 markan tangolta 2 äyriä j.n.e.). Samaa tapaa
noudatettiin muutamissa Perniänkin kylissä.[391]

Kun tankojärjestelmäkin V.-Suomessa, niinkuin seuraavassa pääluvussa
osoitetaan, mukaantui maan markoittamiseen, siten että tanko alkuaan
vastasi veromarkkaa, on odotettavaakin, että myöskin tangon verona
varsin yleisesti täällä tavataan tanskalaista äyrityistä vastaavat 6
penninkiä[392] tai (vanha) äyrityinen[393] tai sen myöhempi vastine
äyri. Näitä tapauksia on maakirjassa niin lukuisasti, ettei niiden
luetteleminen tässä voi tulla kysymykseen.[394]

Huvittava on Rymättylän Ovensaaren kylän suorittama vero, jota
maksettiin äyrityinen tangolta ja kutsuttiin "sovittelupenneiksi";[395]
se näyttää tarkalleen vastaavan Ahvenanmaan omituisia epäparimarkkoja
ja jäännösäyrityisiä. Kuinka kotoinen tuo vanha markkaverosuhde 24:1 on
ollut V.-Suomessa keskiajalla, havaitaan siitäkin, että useissa
pohjoisen V.-Suomen pitäjissä uuden ajan alussa maksettiin työrahoja
kultakin pääveron markalta äyrityinen.[396]

Täten olemme havainneet markkajärjestelmästä selviä jälkiä V.-Suomessa
keskiajan varhaisemmalta kaudelta alkaen uudelle ajalle saakka. Näitä
jälkiä olemme tavanneet maakunnan ruotsalaisilla ja niiden läheisillä
suomalaisilla alueilla, varsinkin eteläisessä V.-Suomessa. Varmana on
pidettävä, että lounaisen Suomen markkajärjestelmä on samanlaatuinen ja
kehittynyt samanlaisissa oloissa ja samaan aikaan kuin Ahvenanmaan
markkajärjestelmä. Suomalaisille seuduille tämä järjestelmä on levinnyt
ruotsalaisista naapuriseuduista, sillä kuten seuraavassa pääluvussa
näytetään, suomalaisilla seuduilla on aikaisemmin ollut vallalla
"koukku"-järjestelmä.

Raaseporin läänissä käytettiin veromarkkoja ("skattmark", "markland")
veroyksiöinä vielä uuden ajan alussa. Niistä olivat bolit muodostetut.
Veromarkat täällä olivat alkuaan kaikissa suhteissa samanlaiset kuin
lännempänä, mutta ennen 1400-luvun puoliväliä nostettiin täällä
markkaluku kaksinkertaiseksi. Sellaisina, miksi Raaseporin veromarkat
tämän veronlaskun kautta muodostuivat, ne pysyivät vielä uuden ajan
alussa; ne siis eivät silloin olleet tavallisia rahakurssin vaihteluja
seuraavia ostomarkkoja, vaan edustivat vanhempaa kantaa.[397]

Porvoon läänissäkin näyttää markkajärjestelmä olleen perivanha. Kun v.
1327 Stensbölen tila Porvoossa myydään "täydestä hinnasta",[398] niin
sillä arvattavasti tarkoitetaan tilalla silloin ollutta pysyvää,
kiinteää arvoa -- markkalukua. Varsinaisia veromarkkoja ja samalla
ostomarkkoja -- mainitaan Porvoon läänissä vv. 1404 ja 1421.

Uuden ajan alussa Porvoon läänissä ilmenee omituisia veroyksiöitä.
Läänin vanhimmassa verokirjassa selitetään talonpoikain maksavan
rahaveroa ja muitakin veroja miesluvun eli "talonpojan rikkauden"
mukaan, johon laskettiin kaikki talonpojan "irtaimisto" (lösöre), ja
veroselityksessä lisätään, ettei Porvoon läänissä ollut koskaan
toimitettu mitään muuta veronlaskua, vaan on jokainen pitäjä tiennyt
tekemästään sopimuksesta, kuinka monta mieslukua siellä piti olla ja
kuinka paljot kunkin miesluvun tuli maksaa.[399]

Täällä siis ei veroa maksettukaan maaomaisuudesta, vaan arvioidusta
irtaimesta omaisuudesta. Minkälainen omaisuus tuli arvioitavaksi ja
millä perusteella arvioiminen tapahtui, siitä Satakunnan verokirjat
antavat tietoa. Satakunnassa näet ennen Kustaa Vaasan uutta veronpanoa
otettiin rahavero talonpoikain "irtaimistolta", johon luettiin "elävä
karja"; tämä irtaimisto arvioitiin "veromarkoiksi" siten, että yhdeksi
veromarkaksi luettiin:

    2 hevosta        8 hiehoa
    pari härkiä     32 lammasta
    4 lehmää

ja kultakin sellaiselta veromarkalta suoritettiin veroa 2 äyriä.[400]
Tämä karjamarkkavero oli maakunnan varsinainen päävero, ja tuotti
kruunulle 2-3 kertaa enemmän kuin maaluvun mukaan otettu rahavero.

Samantapainen karjamarkkaluku kuin Satakunnassa oli uuden ajan alussa
käytännössä myös Pohjanmaalla rahaveron maksamisessa. Verorahat, mm v:n
1540 verokirjassa selitetään, suoritetaan veromarkkaluvuttain ja
luetaan veromarkkaan kaikki, mitä talonpoika omistaa irtainta ja
kiinteää, tapahtuneen veronlaskun mukaan. Irtaimistoon luettiin täällä
härät, lehmät, hiehot, lampaat tai kutut, ohrat, rukiit, maltaat,
jauhot y.m., joista kukin seuraava ryhmä teki veromarkan:

    2 härkää      3 puntaa rukiita
    4 lehmää      4   " ohria tai maltaita
   20 hiehoa      3 tynn. suoloja
   20 lammasta tai kuttua

ja suoritettiin kultakin veromarkalta veroa 1 äyri.[401]

Karjanomistamista on muistontakaisista ajoista saakka käytetty
veropohjana. Ruotsissa jo Gotlannin laki määräsi, että verot maan
tarpeita varten oli maksettava maamarkkain ja irtaimiston (karjan)
mukaan. Länsi-Göötanmaan lain myöhemmän lisäyksen mukaan oli 3
karjamarkan omistaminen ja äyrityisen kylvö täyden verokykyisyyden
mitta.[402] Keski-Europassa karjanomistusverot olivat sangen
vanhoja,[403] ja Ruotsissa sellaista mainitaan Margareta-kuningattaren
aikana. Keskiajalla karja sitäkin paremmin sopi yleisen
omaisuusverotuksen esineeksi, kun sillä yleisenä maksuvälineenä oli
pysyvä kiinteä hinta, joka vain hitaasti muuttui. Tuskinpa "talonpojan
rikkautta" paremmin olisi voitu arvostellakaan kuin karjan mukaan.
Luultavaa kuitenkin on, ettei varsinaista karjaverotusta Suomessa
keskiajalla yleisemmin käytetty, koskapa sitä vain harvoin mainitaan.

Karjan arvio keskiajalla oli samalla myöskin verraten oikea maan arvio.
Keskiajalla kuului -- ja kyläomistuksen vuoksi täytyi kuulua --
määrätyn suuruiseen tilaan määrätyn suuruinen karja. Niinpä
lampuotitiloilla silloin tavallisesti pidettiin määrätynsuuruinen
karja. Senvuoksi siirtyminen karjamarkoista varsinaisiin maamarkkoihin
Porvoon läänissä 1540-luvun alussa ei ollut mikään mullistus.
Päinvastoin näyttävät maamarkat täällä niinkuin muuallakin olleen
alkuperäisiä ja karjamarkoitus vain ikäänkuin maamarkoituksen
täydennys.

Todellisuudessa olivat maahan perustuvat veromarkat Porvoon läänissäkin
muitten veroyksiöiden, etupäässä savujen, perusteena. Savujen suuruus
määrättiin veromarkoissa ja kun lukuisissa tapauksissa samassa kylässä
tavataan kolme 1\3, neljä 1/4, viisi 1/5, kuusi 1/6 vieläpä seitsemän,
kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista ja kaksitoista 1/7, 1/8, 1/9,
1/10, l/11 ja 1/12 veromarkan suuruista savua, niin on selvää, että
nämä osat ovat kuuluneet samaan kokonaisuuteen, muodostaneet täyden
veromarkan.[404] Erittäin huomattavia ovat myöskin Porvoon läänin
veromarkkain hintailmoitukset, joiden mukaan monessa kylässä veromarkan
hinta oli tuo muinaisaikoja muistuttava 24 markkaa, harvoin yli 40 ja
harvoin alle 9 markkaa, mutta yleensä samoilla seuduilla hyvin
tasainen.[405] Tällöin oli siis läänissä olemassa vielä vanhat
veromarkat ja ostomarkat. Mullistuksen Porvoon läänin vanhoissa oloissa
sai aikaan vasta se Kustaa Vaasan toimi, jonka kautta pitäjäin vanhat
maamarkkaluvut, 64-75 veromarkkaa pitäjässään, nostettiin pian
kolminkertaisiin määriin.[406] Sen kautta tämä veroyksiö menetti
viimeisetkin yhdykkeensä muinaiseen markkajärjestelmään.

Tutkittavan alueen myöhemmistä veroyksiöistä, joita uuden ajan alussa
mainitaan, ei tässä tarvitse pitkältä puhua.

Varsinais-Suomessa niitä olivat savu (rök) ja täysivero (fullgerd).
Näistä on edellinen muinaisen täysitilan (bolin, koukun) myöhempi
vastine ja lähinnä verrattava Ahvenanmaan vanhoihin täysiveroihin;
asian tärkeyden vuoksi otetaan "savun" muodostaminen tuonnempana
erikseen selvitettäväksi. Täysivero oli myöhäissyntyinen taloluku
(miesluku), jonka mukaan päivätöitä, linnanajoja ja hyvin yleisesti
myös nimismiesveroa suoritettiin. Muutamissa jo ennen mainituissa
tapauksissa V.-Suomen täysivero kumminkin selvästi esiintyi
ahvenanmaalaisen täysiveron tai V.-Suomen savun tehtävässä. Sauvossa ja
Kemiön ulkosaaristossa (Kyrkosundskärissä) on sangen merkillisiä jälkiä
siitä, että täysiveroon luettiin määrätty luku markanmaita;
jälkimäisessä seudussa 3 markanmaata teki täysiveron, joten 24
markanmaasta (bolista) tuli 8 täysiveroa;[407] on siis luultavaa, että
V.-Suomenkin, ainakin sen ruotsalaisissa osissa, täysiveroluku alkuaan
oli markkajärjestelmän mukainen, vaikka nimitys myöhemmin tarkoitti
todellista talolukua.

Raaseporin läänin boleissa suoritettiin suurin osa veroja veromarkkain
mukaan, mutta bol-kestityksessä oli _miesluku_ (mantal)
veroyksiönä.[408] Tämä uusi miesluku oli pian kahta vertaa suurempi
kuin v:n 1413 veromarkkaluku eli vanha miesluku (1011) ja suunnilleen
yhtä suuri kuin myöhempi veromarkkaluku, josta se kuitenkin Espoossa ja
Lohjalla melkoisesti poikkesi -- merkki uutisasutuksesta tai
suomalaisesta väestöstä. Tärkein erotus verokunnan molempain
veroyksiöiden välillä oli siinä, että 1400-luvun puolivälistä alkaen
veromarkat olivat ainoastaan laskettuja veroyksiöitä, mutta miesluku
varmaan oli -- tai oli verraten äsköisin ollut -- todellinen taloluku.

Porvoon läänissä uuden ajan alussa käytettiin kolmea veroyksiötä, jotka
edustivat verotuksen ja asutuksen kolmea eri astetta ja aikakautta. Ne
olivat vanha miesluku, josta jo on ollut puhetta, täysivero
(fullskatt) ja savu (rök).[409] Näistä ensinmainittu vastaa vanhinta
markkavero-lukua. Täysivero oli myöhempi veromarkka, jonka mukaan
ruoka-, karja- ja muitakin veroja suoritettiin, ja savu myöhäisin,
todellinen talollisluku, jonka perusteella maksettiin erinäisiä
päivätyöveroja ja osa nimismiesveroa.

Täysivero ei siis ollut mikään Kustaa Vaasan verouudistuksen tuoma
laitos. Täysiverot esiintyvät jo vanhimmassa tunnetussa maakirjassa
vanhan miesluvun rinnalla; ne olivat keskenään hyvin eri arvoisia,
miten varmaan ei olisi ollut asian laita, jos ne olisivat kokonaan
uutta maayksiötä edustaneet; vihdoin savut uuden verotuksen jälkeenkin
osittain luontevasti ryhmittyivät täysiksi veromarkoiksi, niinkuin jo
edellä on huomautettu, osittain sisälsivät yksinäisiä epätasaisia
täysiveron murto-osia. Sellainen ei näytä uudelta maanjaolta, mutta
kyllä hyvin vanhalta. Kustaa Vaasan verouudistus näyttää olleen siinä,
että pääveroakin ruvettiin ottamaan täysiverojen mukaan ja että kylän
keskinäisellä tangoituksella kunkin talon vero ja peltoala saatettiin
sopusointuun keskenänsä.

Porvoon läänin verotusjärjestelmä oli sama, joka oli käytännössä koko
Viipurin linnaläänin muinaisella alueella. On kuitenkin tärkeitä
eroavaisuuksiakin havaittavissa Porvoon läänin ja varsinaisen Viipurin
läänin välillä. Tarkastaessa Karjalan puolen vanhimpia verokirjoja
huomaa,[410] että verot eli täysiverot (skatt, fullskatt) täällä
edustavat sangen vanhoja veromarkkoja, luultavasti samanlaisia kuin
Porvoon läänin vanhat miesluvut, ja savut eli suitsut (rök) todellista
talo- tai isäntälukua.[411] Täällä siis vanhimmat ja uusimmat
veroyksiöt rinnan olivat käytännössä. Mutta "verot" Karjalassa olivat
ilmeisesti vieraita laitoksia. Ne eivät täällä, paitsi ehkä L.-Karjalan
rannikolla, perustuneet asutukseen ja maanomistukseen, niinkuin
ruotsalaisilla alueilla oli tapa, vaan verottaja muodosti täysiveroja
ja nautakuntia ainoastaan veron laskua silmällä pitäen; samaan veroon
saattoi kuulua taloja eri kylistä ja samasta kylästä saattoi osia
kuulua eri nautakuntiin.

Kaikilla karjalaisilla ja hämäläisillä alueilla se oli yleinen tapa,
joka ne selvästi erotti ruotsalaisista ja lounaissuomalaisistakin
alueista. Tämän ilmiön, niinkuin monen muunkin keskiajan
yhteiskunnallisen seikan syvimpänä syynä oli ruotsalaisen yhteiskunnan
perustuminen maanomistukseen ja peltoviljelykseen, karjalais-hämäläisen
taas heimokuntaisuuteen ja metsätalouteen. Ruotsalaisten alueitten
vanha verotus oli täydellinen maanomistus- ja asutusjärjestelmä,
karjalaisen alueen verotus oli vain laskuopillinen järjestelmä.
Varsinaisilla karjalaisilla seuduilla tämä verotustapa tosin ei
rikkonut vanhaa pitäjälaitosta, vaan mukautui siihen. Mutta Savossa,
joka kaiketi suurimmaksi osaksi tuli asutetuksi historiallisena aikana
ja missä verotuksella ei ollut tiellään vanhempia laitoksia, nuo
matematiset veroyksiöt ja -alueet esiintyivät aivan puhtaina: määrätty
luku jousia tai arvioitu määräsato kaskista laskettiin veroksi, 10
veroa kymmenkunnaksi (nautakunnaksi), 6 kymmenkuntaa neljänneskunnaksi,
neljä neljänneskuntaa pitäjäksi, 5 pitäjää kihlakunnaksi tai
lääniksi.[412] Savon vanhat veropitäjät olivat Pellosniemi, Visulahti,
Juva, Sääminki ja Rantasalmi.

Näin kohtasivat äärimmäisyydet toisensa: puhtain ruotsalainen
verotusjärjestelmä suomalaisimman yhteiskunnan.



2. ALA- JA YLÄ-SATAKUNTA.


Jo varhaisena keskiaikana on ollut melkoinen ero Ala-Satakunnan ja
Ylä-Satakunnan välillä.[413]

Jätämme sikseen kysymyksen, onko Ala-Satakunta koskaan ollut
hämäläisten heimoaluetta ja ovatko sen suomalaiset asukkaat hämäläistä
sukuperää. Joskin niin olisi laita, niin jo varhain keskiajalla
Ala-Satakunnan seudut varmaan muodostivat oman asutus- ja
viljelysalueen, joka selvästi erosi hämäläisistä alueista.

Ensimäisinä kristillisinä aikoina Ala-Satakunnan asutus näyttää
läheisesti liittyneen Varsinais-Suomen asutukseen. Vanhin kirkollinen
verotus oli molemmilla näillä alueilla aivan samanlaatuinen --
molemmissa oli vallalla "suomalainen" ja "ruotsalainen oikeus" --, mikä
edellyttää samanlaisia asutus- ja talousoloja.

Linnakauden alussa Ala-Satakunta ilmeisesti kuului Turun päälinnan
alueeseen. Siihen viittaa sekin, ettei Satakuntaa mainita lounaisen
Suomen läänejä ja hallintopiirejä lueteltaessa v. 1326, niinkuin
varmaan olisi tehty, jos Satakunnassa olisi erityinen lääni ollut. V.
1331 Satakunnan hallintoaluetta kuitenkin jo mainitaan, joten sen
syntyminen lienee niinä vuosina tapahtunut.

Varsinais-Suomen ja Ala-Satakunnan muinaista hallinnollista yhteyttä
todistavat vielä samanlaiset veroyksiöt (bolit, savut), jotka
1400-luvun alussa olivat käytännössä kummallakin alueella.

Ala-Satakunnalla ei muinoin ollut selvää rajaa Varsinais-Suomea
vastaan, vaan oli rajatienoiila alueita, jotka tavallaan kuuluivat
kumpaankin maakuntaan. Yläneen ja Orippään asutukset olivat uuden ajan
alussa Pöytyän kirkkopitäjää, mutta Pyhäjärven lähellä olevat Yläneen
kylät sekä Orippää kuuluivat oikeudellisesti ja hallinnollisesti
Ala-Satakuntaan, jonne luonnon- ja asutusolot niitä yhdistivät.
Koko Pöytyän kirkkopitäjä luettiin eräässä v. 1540 laaditussa
luettelossa, joka edustaa sangen vanhoja oloja, Ala-Satakunnan
provastikuntaan.[414] Honkilahti Pyhäjärven länsipuolella oli Euran
aluetta, mutta uuden ajan alussa maksoivat Mestilän ja Mannilan kylät
Honkilahdella veronsa Turun linnaan.[415] Hinnerjoen asutus taas kuului
kirkollisesti Laitilaan (V.-Suomeen), mutta verollisesti Lapin
pitäjään. Lapin veropitäjä itse keskiajalla luettiin milloin
Satakuntaan (1413), milloin V.-Suomeen (1463 ja myöhemmin), mutta
kirkollisesti suuri osa Lappia kuului Eurajokeen Ala-Satakunnassa.
Tällainen rajaolojen epävakaisuus osoittaa, ettei varmaa erotusta
V.-Suomen ja Ala-Satakunnan välillä keskiajalla ollut olemassa.

Toiselta puolen Ylä-Satakunta muinoin jotakuinkin jyrkästi erosi
Ala-Satakunnasta. On tunnettua, että Ylä-Satakunnan kieli melkoisesti
poikkeaa Ala-Satakunnan vanhain pesäseutujen kielestä. Kansantavoissa
on näiden maakunnan osain välillä ollut eroa, minkä voi päättää esim.
siitäkin, että uuden ajan alussa koko Ala-Satakunnassa käytettiin
kyntöjuhtana härkäparia, Ylä-Satakunnassa taas hevosta; v. 1539 oli
Ala-Satakunnassa ynnä Tyrväällä 2942 härkää, koko Ylä-Satakunnassa
(ilman Tyrväätä) sitävastoin vain 36.[416]

Yhtä selvästi Ylä-Satakunnan vero-olot vanhemmalla keskiajalla erosivat
Ala-Satakunnasta: Ylä-Satakunnassa käytettiin maanveroyksiönä "koukkua"
ja vanhimmat kirkolliset verot suoritettiin siellä "Kyrön (Hämeen)
oikeuden" mukaan, suureksi osaksi turkiksissa. Ylä-Satakunnan
erämaatkin olivat toisella taholla kuin Ala-Satakunnan.[417]

Ylä-Satakunnan ja Hämeen muinainen yhteenkuuluvaisuus on jo kauan ollut
tunnettu. Saattaa kuitenkin olla syytä hiukan lähemminkin osoittaa tuon
yhteyden laatua.

Useat seikat osoittavat Ylä-Satakunnan muinoin lähinnä Sääksmäen Hämeen
kanssa muodostaneen yhteenkuuluvan asutus- ja omistusalueen. Sääksmäen
Ritvalan ja Jutikkalan eräpalstoja oli muinoin Satakuntaan luetuilla
Keuruun vesillä ja Tyrvännön kyläin lähellä Hämeenlinnaa tiedetään
keskiajalla omistaneen eräpalstoja keskellä Kangasalaa.[418] Satakunnan
erämaitten joukossa keskiajan lopulla mainitaan myös Sääksmäen ja
Saarioisten 10 miehenalaa.[419] Vanhat olot saattavat olla syynä
siihen, että Sääksmäen Hämeen kirkkopitäjät uuden ajan alussa luettiin
samaan provastikuntaan kuin Ylä-Satakunnan pitäjät.[420] Myöskin Hämeen
ja Ylä-Satakunnan vähitellen syntynyt raja todistaa pikemmin näiden
seutujen muinaista yhteyttä kuin eroa. Muudan suur-Sääksmäen vanhoja
hallintopitäjiä oli Kangasala. Ylisen Satakunnan eristyessä Hämeestä
Kangasalan pitäjä otettiin Satakunnan puolelle. Koska Kangasalan
verokunnilla oli erämaankappaleita itäpuolella Längelmävettä ja sieltä
myöskin käytiin Kangasalan kirkkoa, joutuivat ne kappaleet, s.o.
nykyinen Kuhmalahti, Satakuntaan. Niinikään joutui Satakunnan maakunta
tekemään pitkän kielekkeen poikki Roineen ja Mallasveden aina Hauhon
rajaan saakka, koska siellä oleva Ruokolan neljänneskunta maksoi
veronsa Kangasalle, vaikka kirkollisesti kuului Pälkäneeseen, jonka
kirkon itäpuolella osa neljänneskuntaa oli. Toiselta puolen joutuivat
Kulsialan vanhat erämaankappaleet maksamaan veronsa Hämeeseen ja
luettiin siis Hämeen maakuntaan, vaikka kirkollisesti kuuluivat
Orihveteen (Kangasalaan). Tällä tavoin tulivat Häme ja Satakunta
keskiajalla tekemään toistensa alueille syviä leikkauksia, jotka
osittain vielä tänäkin päivänä näkyvät kartalla.

Merkilliseen välitysasemaan näkyvät keskiajalla Tyrvään ja Karkun
seudut jääneen. Nämä seudut muodostivat ikivanhan Saastamalaksi
kutsutun asutusalueen, jonka kalastuspaikkoja Pohjanlahden rannalla jo
v. 1303 mainitaan "Sastamall" nimellä (nyk. Merikarvia). Seurakuntana
Saastamalaa mainitaan ensi kerran v. 1328, ja yhtä vanha se lienee
maallisenakin pitäjänä. Myöhemmin tämä suurpitäjä esiintyy
kahtiajakautuneena tai kaksiosaisena: Yli-Saastamalana (Karkkuna) ja
Ala-Saastamalana (Kallialana, Tyrväänä), joita mainitaan v:n 1390
aikoina.[421] Saastamalan alue luettiin uuden ajan alussa
Ylä-Satakuntaan, ja sekä Tyrväällä että Karkussa oli maaveroyksiönä
koukku. Siitä päättäen olisi siis Saastamalan alue kuulunut hämäläiseen
alueeseen.

Muutamissa suhteissa kuten vetohärkien käyttämisessä oli puheenaoleva
seutu Ylä- ja Ala-Satakunnan välittäjä. Karkussa oli v. 1539 härkiä
vain 19, mutta Tyrväällä 138, siis paljon enemmän kuin Karkussa,
mutta kuitenkin suhteellisesti melkoista vähemmän kuin yleensä
Ala-Satakunnassa.

Toisissa kohdin sitävastoin Saastamala ilmeisesti kuului Ala-Satakunnan
viljelyspiiriin. Vanhin kirkollinen verotus oli sekä Tyrvään että
Karkun puolella samanlainen kuin Ala-Satakunnankin suomalaisilla
seuduilla. Saastamalaisten ikivanhoja takamaita oli, niinkuin alisenkin
Satakunnan muinaisten pitäjäin, meren puolella Kokemäen ja Huittisten
kalavesien ja takamaitten pohjoispuolella.[422]

Ylä-Satakunta erotettiin Hämeestä ja yhdistettiin samaksi lääniksi
Ala-Satakunnan kanssa todennäköisesti 1300-luvun alulla. Satakunnan
lääni mainitaan ensi kerran v. 1331.[423] Siitä alkaneet yhteiset
vaiheet keskiajan kuluessa ehtivät paljonkin muuttaa vanhoja oloja ja
sulattaa yhteen alkuaan erilaisia asutusaloja.



3. POHJANMAA.


Etelä-Pohjanmaan rikkaista esihistoriallisista muistoista huolimatta
sikäläinen historiallinen asutus näyttää uutismaalta, jos sitä
verrataan Lounais-Suomen ikivanhoihin viljelyksiin. E.-Pohjanmaan
kylänimistö uuden ajan alussa muistuttaa suurelta osaltaan etelämpäin
seutujen nuorempain asutusten nimistöä. Närpööstä etelään olevat
rannikkoseudut luettiin v. 1303 Hämeen -- todennäköisesti hämäläisen
Ylä-Satakunnan -- metsiin, joiden asuttamista Hämeen vouti johti.[424]
Yläsatakuntalaiset vielä uuden ajan alussa harjoittivat erämaan käyntiä
Suupohjan jokilatvoilla, ja satakuntalaiset ja hämäläiset retkeilivät
pohjan pitkille perille ohi E.-Pohjanmaan, jonka omat erämaan oikeudet
asutuksen nuoruuden vuoksi olivat verraten ahtaat. E.-Pohjanmaalla ei
havaita niin selviä aluerajoja eikä sellaista hallinnollista
itsenäisyyttä kuin vanhemmilla heimoalueilla. Ennen Korsholman linnan
perustamista, mikä tapahtui jonkun verran vuotta 1374 aikaisemmin,
Pohjanmaan rannikkokaupan valvonta ja nähtävästi Pohjanmaan koko
hallinto oli jätetty Satakunnan voutien huoleksi. E.-Pohjanmaan vanhin
asutus on tästä päättäen siirtolaisasutusta, vaikkemme tarkemmin tunne
sen syntymisaikaa ja alkukotia. Tuoksi alkukodiksi lienee parhailla
syillä ajateltu Ylä-Satakuntaa.

E.-Pohjanmaan asutus ei kuitenkaan ole aivan nuori, vaan on sillä ikää
ainakin Ruotsin vallan ensi ajoista saakka. Todistuksena siitä sekä
samalla tämän asutuksen hämäläisperäisyydestä on E.-Pohjanmaalla uuden
ajan alussa maksettavain piispankymmenysten suorittamistapa.
Lounais-Suomen ruotsalaisilla seuduilla maksettiin vanhimmista ajoista
saakka piispanveroksi nokkaverovoita henkiluvun mukaan ja samaa
maksutapaa noudatettiin yleensä kaikkialla E.-Pohjanmaalla Närpööstä
Pyhäjoelle saakka. Mutta maakunnan sydämessä, Kyrönjoen varrella
Ylistarosta alkaen Vähäänkyröön (Alastaroon) saakka, ja Ilmajoen,
Laihian ja Lapuan kirkkojen paikkeilla oli kolmisenkymmentä kyläkuntaa
käsittävä asutusseutu, jossa nokkaverovoin sijaan suoritettiin
"kilttirahoja" maayksiön perusteella. Tästä voidaan päättää, että tämä
seutu todennäköisesti oli hämäläis-yläsatakuntalaista, sillä ainoastaan
hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla tavataan "kiltti" ja
"kilttirahat" samanlaisessa merkityksessä.[425]

Suurten erämaiden muusta Suomesta erottamina, maansa omituisissa
luonnonoloissa eläen ja sen erityisiin elinehtoihin mukautuen Suupohjan
suomalaiset, niinkuin toisissa oloissa ja toisella taholla savolaiset,
jo varhain kehittyvät omaksi historialliseksi heimoksi vanhempain
esihistoriallisten heimojen rinnalle ja ovat sellaisena historiallisena
heimona asuttaneet suurimman osan maakuntaansa.

Etelä-Pohjanmaan asutushistoriasta ovat Pohjois-Pohjanmaan vanhimmat
asutusvaiheet kokonaan eroavia. Jo ensimäisinä historiallisesti
tunnettuina aikoina, 9. vuosisadalla, siellä liikkuvat lappalaiset ja
heidän verottajinaan salaperäiset kainulaiset ja kaukaa tulleet
karjalaiset. Myöskin norjalaiset olivat näillä seuduilla jo silloin
tunnettuja sotureita ja lapinverottajia, eivätkä liioin ruotsalaiset
(helsinkiläiset) liene unohtaneet heidän lähellään olevain lappalaisten
turkiksia. Varmana voimme pitää, etteivät hämäläisetkään laskeneet
Perä-Pohjolaan kulkevia lappalaisia käsistänsä. Joka taholta oli
lapinverotus houkutellut retkeilijöitä P.-Pohjanmaalle ja tehnyt tuosta
etäisestä maanperukasta pohjoismaiden yleisen kansa- ja heimomyllyn.

Vanhemmalla keskiajalla, kun Suomen merien kaakkoisille ja lounaisille
puolille oli syntynyt uusia valloitus- ja asutustyötä harjoittavia
valtioita, Perä-Pohjolankin oloissa alkoi tapahtua suuria muutoksia.
Karjalan heimo oli joutunut Novgorodin vaikutuksen ja lopuksi vallan
alle, ja keskiajan yleiseen tapaan katsoivat karjalaisten isännät
omikseen kaikki ne alueet, missä karjalaiset harjoittivat
erämaankäyntiä tai lapinverotusta. Siten Venäjän valta pian kouri
Ruijan rantoja. Samalla tavoin olivat venäläisten vaatimukset
P.-Pohjanmaallakin alkuaan heimokunnallis-valtiollista laatua.
Sikäläisten oikeuksien varsinaisina omistajina olivat vielä kauan
myöhemminkin Käkisalmen ja etenkin Vienan karjalaiset, joiden asian
heidän herransa ottivat omakseen. Sillä tavoin Pähkinäsaaren
rauhanteossa (1323) Perä-Pohjola joutui Novgorodin vaikutus- ja
valtapiiriin.[426]

Novgorodin ja Ruotsin alueitten rajaksi Pohjanlahden puolella tuli
Pyhäjoki, joka varmaan jo aikaisemmin oli ollut hämäläisen ja
karjalaisen heimoalueen rajana. Pyhäjoen nimi voi olla johtunut sen
muinaisesta rajatehtävästä. Tärkeille rajapaikoille oli keskiajan
hallituksilla tapana asettaa linnoja ja kartanoita; kun Turun piispalla
keskiajalla oli Pyhäjoella kalastusoikeus ja kartano, joka sittemmin
joutui kruunun omaksi, niin voinee sitäkin pitää rajapaikan vanhuuden
merkkinä.[427]

Mutta aikaa ennen Pähkinäsaaren rauhaa oli myöskin Ruotsin kruunun
vaikutus alkanut P.-Pohjanmaalla. Ammoisista ajoista olivat Ruotsin ja
Suomen kauppiaat tottuneet kesäisin tekemään kaupparetkiä Pohjanlahden
perille. Useat kauppamiehistä asettuivat "pirkkalaisina" pysyvästi
Kemiin ja Tornioon lapinkäyntiä harjoittamaan. Tämä kauppa ja asutus
tuskin olisivat pysyneet voimassa ilman Ruotsin kruunun suojelusta ja
tukea.

Muita uuraammin työskenteli katolinen kirkko kymmenen virran maan
liittämiseksi kristikuntaan ja Ruotsin valtaan. Tuskin oli
Pähkinäsaaren rauha tehty, kun Salon ja Kemin asukkaat määrättiin
maksamaan kymmenyksiä katoliselle kirkolle (1329) ja v:n 1345 aikoina
olivat mainitut seudut jo järjestyneitä kirkkokuntia papinmaksuineen.
Näistä puskuripitäjistä käsin harjoitettiin käännytystyötä pakanain ja
toisuskoisten keskuudessa; erään tiedon mukaan v:lta 1374 oli
aikaisemmin Torniossa kastettu parikymmentä henkeä lappalaisia sekä
Oulussa, Simossa ja Kemissä asuvia karjalaisia.[428] Näin tuli
Novgorodin alamaisista hyviä Ruotsin valtakunnan asukkaita ja heidän
maastaan jatkoa Ruotsin pohjoiseen valta-alueeseen.

Korsholman linnan perustettua tuli koko Pohjanmaa sen alaiseksi.
Kaakaman joki sovittiin Turun ja Upsalan hiippakuntain rajaksi. Näin
P.-Pohjanmaa järjestyi Ruotsin valtakunnan osaksi. Mutta Pyhäjoki jakoi
Pohjanmaan kahteen osaan, eteläiseen ja pohjoiseen provastikuntaan,
muistuttaen vielä kauan näiden osain muinaisten vaiheitten
erilaisuutta.

Uuden ajan alussa olivat Pohjanmaan aluejaot ja verotusolot hyvin
alkuiset. Koko Pohjanmaa jakaantui 5 suureen pitäjään, joista kukin
jälleen oli jaettu 4 neljännekseen. Pitäjät olivat Mustasaari, Kyrö,
Pietarsaari, Salo ja Kemi. Näiden pitäjäin neljänneskunnat kehittyivät
vähitellen omiksi vero- ja kirkkopitäjiksi. Kyrön pitäjän Vöyrin
neljänneskuntaa mainitaan v. 1531 myös Vöyrin pitäjäksi, Pietarsaaren
Kaarlebyn neljänneskuntaa myös Kaarlebyn pitäjäksi. Liminkaa kutsutaan
samaan aikaan pitäjäksi, mutta se sisälsi vain yhden neljänneskunnan,
niinkuin Iinkin pitäjä; kun Kalajoen ja Hailuodon neljännekset sekä
Liminka ja Ii kaikki maksoivat samansuuruisen veron, olivat ne jo
siitäkin päättäen saman kokonaisuuden (Salon emäpitäjän) osia.[429]

Pohjanmaan ja Satakunnan välitysalueeksi jäi Närpöö. Se luettiin uuden
ajan alussa kuten kauan ennenkin (1413) Satakuntaan. Toiselta puolen
Närpöön alue ulettui E.-Pohjanmaan sydänseuduille saakka -- Vargö
(Bergö) lähellä Merenkurkkua ja Pirttikylän seutu luettiin siihen --,
se ei ollut selvillä rajoilla erotettu Pohjanmaasta ja sen vanhin
tunnettu verotuskin oli samantapainen kuin Pohjanmaalla.[430] Närpöö
siis lienee luettava alkuperäiseen Pohjanmaahan, vaikka se muun
Pohjanmaan eristyessä omaksi hallintoalueeksi jäi Satakunnan voutien
hallittavaksi.

Pohjanmaan säännöllinen aluejako ilmaisee verottajan olleen sitä
järjestämässä ja vastaa pääpiirteissään Viipurin ja Savon linnaläänien
samanaikuista jakoa, jossa havaitaan kihlakuntia, niissä kussakin 5
suurta pitäjää ja jokaisessa pitäjässä 4 neljänneskuntaa.

Tämän säännöllisen aluejaon ijän määräämiseksi saadaan johtoa Eerik
Pommerilaisen v. 1413 laaditun verokirjan säilyneistä otteista. Niissä
esiintyy Pohjanmaan jako seuraavanlaisena:[431]

                  Korsholm

            Mustzari   120 röker |          än | 12 skipd siäl
            Kyru       160 röker | 2 300 mk    | Laxfisket i Kim
    1 so- | Kim         20 röker | hvar rök    | las 1/2 lest
    ken   | Strand      40 röker | 5 mk
                                   thet mynt som
                                   går i Åbo

Tästä luettelosta on selvästi poissa yksi 120 savua sisältävä pitäjä,
niinkuin helposti huomaa vertaamalla savulta maksettavaa 5 mk:n veroa
loppusummaan 2 300 mk. Poissa oleva pitäjä on varmaan Pietarsaari.
"Kim" ja "Strand" näin ollen yhteisesti edustavat koko Salon ja Kemin
aluetta, mikä alueen savuluvustakin päättäen on luultavaa, koskapa
Torniollakaan ei v. 1413 ollut suurempaa savulukua kuin 30, eikä
Pohjanmaan eteläisellä äärellä olevalla Närpööllä suurempaa savulukua
kuin 70.

Varteenottamalla nämä huomautukset käy samuus v:n 1413 aluejaon ja
uuden ajan alussa vallitsevan välillä ilmeiseksi. Kumpanakin aikana oli
Pohjanmaalla samat 5 pitäjää. Kumpanakin aikana oli näiden pitäjäin
verokyky samassa suhteessa toisiin samanaikaisiin pitäjiin, kuten näkyy
seuraavista luvuista:

                  savuja v. 1413    veron suuruus v. 1531 mk

    Mustasaari        120                     320
    Kyrö              160                     400
    Pietarsaari      (120)                    320
    Salo ("Strand")    40                     128
    Kemi               20                     128

Sekä v. 1413 että v. 1531 oli Kyrön verokykyisyys juuri 1/4 suurempi
kuin Mustasaaren ja Pietarsaaren, jotka kumpanakin aikana olivat
keskenään samanarvoiset. Kumpanakin aikana jäi Salon--Kemin alueen
verokyky kauas eteläisten pitäjäin taakse.

Molempina aikoina on Pohjanmaan aluejaon täytynyt olla aivan sama.
Siinä koossa, missä Pohjanmaan pitäjät ja neljäskunnat uudenajan alussa
esiintyvät, ne siis ovat olleet olemassa jo ennen v. 1413.

On mahdollista, että Pohjanmaan _savu_-verotus on peräisin Eerik
Pommerilaisen verojärjestelystä. Mutta mahdollista on myöskin, että se
on vähäistä aikaisempi, 1300-luvun loppupuolelta. Savu näet on, kuten
ennen on osoitettu, erityisesti 1300-luvun loppupuoliskolla kestäneellä
maakuntalinnain rakennuskaudella käytetty veroyksiö. Tietystikin tuli
Korsholman linnan rakentamisen yhteydessä Pohjanmaallakin lisätty
verotus tarpeelliseksi, ja silloin saattoi savulasku sielläkin tulla
käytäntöön ja samalla Pohjanmaan keskiaikainen aluejakokin saada
lopullisen muotonsa. Jos Albrekt Meklenburgilaista pidämme Korsholman
linnan rakennuttajana, on hänen hallitustansa pidettävä myöskin
savuverotuksen alkuna.

Uuden ajan alussa maksoivat Pohjanmaan pitäjät rahaveronsa määrättyinä
sopimussummina pitäjittäin. Perusteita, joiden mukaan vero oli
maksajain kesken jaettava, tilikirjoissa ei mainita. Luonnollisesti on
vero kuitenkin ollut talonpoikain keskenään tasattava tiettyjen
perusteiden mukaan. Emme erehtyne väittäessämme, että peruste on uuden
ajan alussa ollut samanlaatuinen kuin v. 1413, s.o. savu tai sen
myöhempi vastine. Että taasen savu täällä, niinkuin Ahvenanmaalla ja
lounaisessa Suomessa, on aikanansa merkinnyt todellista tai laskettua
täyttä tilaa, täysiarvoa, se käypi selville jo savujen suhteellisen
vähäisestä lukumäärästä ja niiden maksettavan suuruudesta v. 1413.

Savun suuruuden tai arvon tarkempi määrääminen oli tietysti jo
varhaisella asteella välttämätöntä. Uuden ajan alussa toimitettiin
Pohjanmaalla tilain arvioimista "veromarkoittain" siten, että
talonpojan viljelysmaalle, karjalle ja irtaimelle omaisuudelle
laskettiin vissi määrä veromarkkoja ja kultakin sellaiselta
veromarkalta suoritettiin veroa 1 äyri -- siis samanlainen menettely,
joka 1530-luvulla oli käytännössä Satakunnassa ja Porvoon läänissä.
Pohjanmaan tilikirjoissa v:lta 1540 mainitaan, että tämän
veronlaskutavan oli Jacob på Siöö tuonut Pohjanmaalle; myöhemmin
ilmoitetaan Pohjanmaalla olevan tapana, että kansa keskenään joka
kolmas vuosi arvioi kunkin varallisuuden, jopa "oluet ja ruuan" veron
jakamista varten.[432] Jacob på Siöö tätä kansantapaa tuskin on tuonut
Pohjanmaalle, sillä omaisuuden arvioiminen veroa varten on ikivanha
alkuinen tapa, joka hyvin on saattanut olla Pohjanmaallakin käytännössä
jo keskiaikana; arvioimista on uuden ajan alussa kumminkin voitu
toimittaa uusien yhdenmukaisten ja tarkempain perusteiden mukaan ja
sitä pitää kokonaan uutena veronpanona.

Alkuperäisyyttä tai itsenäisyyttä emme Pohjanmaan veroissa yleensä voi
huomata. Ne muistuttavat useissa kohdin Ahvenanmaan ja Lounais-Suomen
ruotsalaisperäisiä verojärjestelmiä, jotka ilmeisesti ovatkin niiden
esikuvana olleet. Poikkeuksen tekee ainoastaan Etelä-Pohjanmaan vanhin
kirkollinen verotus ja Perä-Pohjola, joissa suomalaisten heimojen
muinaiset kansaiset olot kuvastuvat eteemme.



4. SUOMEN MAAKUNTAIN VEROKYKY JA ASUTUSASTE UNIONIAJAN ALUSSA.


Eerik Pommerilaisen verokirjan ja uuden ajan vanhimpain verokirjain
nojalla voidaan määrätä Suomen eri maakuntain todennäköinen verokyky ja
asutusaste unioniajan alussa.

Ahvenanmaan täysiverojen luku v. 1413 oli 526. Asutusastetta 1300-luvun
lopussa kuvaisi paremmin Kustaa Vaasan aikainen savuluku, mutta
vallitsevina veroyksiöinä olivat vielä v. 1413 täysiverot.

Turun linnaläänin vero Eerik Pommerilaisen aikaan teki kaikkiaan 9 832
mk. Kun savun vero teki 5 mk ja kun varmaan niilläkin alueilla, missä
ei savulaskua vielä käytetty, veron suhteellinen suuruus oli
samanlainen, tulee koko läänin lasketuksi savuluvuksi 9 832:5 eli
1 966 savua.

Raaseporin läänissä oli v. 1413 veroyksiöitä, jotka ovat katsottavat
savun vastineeksi, 1 011.

Porvoon läänin vanha veromarkkaluku, mikä varmaan vastaa läntisten
alueitten savua, teki uuden ajan alussa, ja epäilemättä puoltatoista
sataa vuotta aikaisemmin, 350.

Viipurin läänissä oli veromarkkoja uuden ajan alussa 1102, mutta
unioniajan alussa varmaan jonkin verran vähemmän, koska täällä
muodostettiin uusia veromarkkoja sitä myöten kuin uutisasutus kruunun
takamailla edistyi; suuresti erehtymättä voidaan Viipurin linnaläänin
verokykyisyyttä unioniajan alussa osoittaa luvulla 1 000.

Savon alueella oli uuden ajan alussa 600 veromarkkaa, mutta koska
uutisasutus juuri sillä taholla oli ollut vilkkain, emme uskalla
unioniajan verolukua Savossa olettaa 300 suuremmaksi.

Satakunnasta (ilman kaupunkeja, mutta Närpöö mukaan laskettuna) sai
Eerik Pommerilainen veroa, laskettuna 4 mk:n mukaan savulta, kaikkiaan
5 812 mk, josta käyttäen samaa perustetta kuin V.-Suomessa saisimme
6 995 mk eli 1 395 savua. Pohjanmaan savuluku v. 1413 teki 460, mihin
lisäksi otamme Tornion 30 savua.

Hämeessä oli v. 1413 kaikkiaan hiukan yli 955 koukkua, jotka maksoivat
yhtä raskaan veron kuin lounaisen Suomen koukut ja siis ovat kyllä
niihin verrattavia.

Suomen kaikkien maakuntain yleislasku tulee siis seuraavaksi:

                              verokyky       suhdeluku %
                              yksiöissä      veroyksiöissä

    Ahvenanmaa                  526               6
    Turun lääni                1 966             24.5
    Raaseporin lääni           1 011             12.6
    Porvoon lääni                350              4.4
    Viipurin lääni             1 000             12.5
    Savo                         300              3.8
    Satakunta                  1 395             17.5
    Pohjanmaa ja Tornio          490              6.1
    Häme                         955             12.0
    koko Suomi                 7 993            100.0

Tästä laskelmasta näkyy selvästi lounaisten saaristo- ja
rannikkoseutujen suuri taloudellinen ylivalta; tulihan noista
mahdollisimman samanarvoisiksi lasketuista veroyksiöistä päälle 61 %
Ahvenanmaan, Turun läänin, Raaseporin läänin ja Satakunnan osalle.
Toisin sanoen: suunnilleen nykyisen Turun läänin ja läntisen Uudenmaan
alue vastasi unioniajan alussa lähes 2/3 koko Suomen taloudellisesta
voimasta. Ahvenanmaa yksin merkitsi verotaloudellisesti enemmän kuin
koko Pohjanmaa!

Tämäntapaiset laskelmat ovat kumminkin aina luonnollisesti hyvin
ylimalkaisia. Suuremmalla varmuudella laskelmamme osoittaa ainoastaan
lounaisten ja läntisten rannikkoseutujen keskinäistä suhteellista
taloudellista voimaa ja asutusastetta, joka näillä seuduin oli
veroyksiöiden mukainen. Suomalaistenkin sisämaitten verokyvystä antavat
numerot ylimalkaisen luvun, mutta näiden seutujen väkilukua ei voida
tällä perusteella arvostella. Suomalaisten alueitten ominaisuuksia
keskiajalla näet oli sekin, että niillä perustavaa veroyksiötä kohden
tuli suuri henkilöluku, niinkuin silmäys Viipurin alueen veroluvun ja
savuluvun suhteisiin selvästi osoittaa. Suomalainen väestö oli
ryhmittynyt suuriin perhe- ja heimokunnallisiin yhdyskuntiin, jotka
taloudellisesti olivat pääasiallisesti vain kulutuskuntia ja siis
heikkoja veronmaksajia. Merimaakunnissa sitävastoin, missä asutus ja
viljelys jo olivat ehtineet juurtua, veroyksiöt olivat vähemmin
väekkäitä omistus- ja tuotantokuntia, joiden taloudellinen kyky juuri
siitä syystä voitti umpisuomalaisen yhteiskunnan.



VI. KESKIAJAN KANSALLISUUSKYSYMYS,



1. SUOMALAINEN JA RUOTSALAINEN OIKEUS.


Muinaistieteelliset ja paikannimitutkimukset ovat näyttäneet, että
suomalaisten ja ruotsalaisten muinaiset leviämisalueet Suomen
eteläisillä ja lounaisilla rannikkoseuduilla ovat melkoisesti
poikenneet niiden seutujen nykyisistä kielialueista.

Vielä keskiajan ensimäisinä vuosisatoina puheenaolevain seutujen
kansallisuussuhteet huomattavasti poikkesivat nykyisistä.
Historiallinen tutkimus on lisäksi osoittanut, etteivät silloiset
kansalliset erilaisuudet olleet ainoastaan kielellisiä, vaan ulettuivat
myöskin yhteiskunnallisiin oloihin ja laitoksiin.

Nämä yhteiskunnalliset erilaisuudet esiintyivät lähinnä niissä
ilmeisesti heimokunnallisissa "oikeuksissa" (rätt), joiden perusteella
kirkollisia veroja keskiajalla suoritettiin. Suomalaisperäisiä
oikeuksia olivat suomalainen, Hämeen ja Karjalan oikeus,
ruotsalaisperäisiä ruotsalainen ja Uudenmaan helsinkiläinen oikeus,
jotka kuuluivat läheisesti yhteen. Eri oikeudet erosivat toisistaan
jyrkimmin ikivanhain piispankymmenysten suorittamisessa: ruotsal.
oikeudessa maksettiin piispalle voita, suomal. oikeudessa viljaa,
Hämeen ja Karjalan oikeudessa turkiksia. Samanlainen ero oli vanhassa,
papille kuuluvassa "ruokalisässä", sekin kun ruotsalaisperäisten
oikeuksien alueella maksettiin voissa, mutta suomalaisperäisissä
oikeuksissa viljassa. Nämä erilaiset maksujärjestelmät riippuivat,
niinkuin suomalaista turkiskulttuuria ja varsinkin piispan kilttiveroa
koskevilla sivuilla on selvitetty, eri seutujen erilaisista
yhteiskunnallis-taloudellisista oloista.

Enintä mielenkiintoa kansallisessa suhteessa herättävät lounaisen
Suomen suomalainen ja ruotsalainen oikeus, koska ne täällä esiintyvät
rinnakkain samoissa seurakunnissa ja muodostavat yhteisen
kokonaisuuden, mutta kuitenkin selvästi eroavat toisistaan, ja koska
täällä voidaan seurata näiden oikeuksien myöhempää kehitystä.

Suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuden alueeseen kuului Varsinais-Suomi
ja alinen Satakunta. Tämä alue käsitti epäilemättä ne osat maata, mitkä
aikaisimmin joutuivat kristinopin ja Ruotsin vallan vaikutuksen
alaisiksi (ensimäisen ristiretken alue). Nimitys suomalainen oikeus
kohdistuu niin erityisesti tämän alueen suomalaisiin asukkaisiin, että
sitä on katsottava asukkaiden heimonimeksi. Suomal. oikeuden alue siis
ilmaisee suomalaiseksi nimitetyn heimon leviämisalaa ensimäisen
kirkollisen verotuksen aikana.

Erilaisuus, mikä ilmenee suomal. ja ruotsal. oikeuden välillä niiden
vanhimmassa kirkollisessa verotuksessa, näyttää riippuneen ensi sijassa
erilaisista kansallisista taloustavoista. Ruotsalaisella alueella s.o.
V.-Suomen saaristossa (paitsi Paraisissa) ja rannikoilla oli
karjanhoitoon perustuva peltoviljelys ensimäisiä kymmenyksiä
määrättäessä jo vakaantunut; vero luonnollisimmin maksettiin väestön
tärkeimmästä omaisuudesta, karjasta. Suomal. oikeuden alueella
sitävastoin oli vielä alkuperäisen suomal. heimotavan perintönä
vallalla viljelysmuoto, joka ei perustunut karjaan ja kotipeltoihin,
vaan laaja-alaiseen kaskitalouteen; tällä alueella ei nähtävästikään
ollut paljon karjaa,[433] mutta runsaasti viljaa, ja senvuoksi se
maksoi ensimäiset kymmenyksensä viljassa, joka täällä meriteitten
läheisyydessä varmaan oli yhtä tärkeä ja kaupassa käypä kuin
ruotsalaisten seutujen voikin.

Paitsi piispan "nokkaveroa", maksettiin ruotsal. oikeudessa voissa
myöskin ruokalisä ja n.s. lehmävero (komålssmör). Myöskin maallisessa
verotuksessa 1300-luvun alkupuolella mainitaan voiveron kuuluvan
ruotsal. oikeuteen.[434] Voiverot tämän mukaan olivat erittäin tärkeä,
luultavasti aivan hallitseva osa ruotsal. oikeuden verojärjestelmässä.
On mahdotonta otaksua, että ratkaisevana tässä kohden olisi ollut
yksinomaan sellainen tilapäinen seikka, kuin että voi oli veronsaajalle
edullisempi, mutta hyvin asianmukaista on, että verotus noudatti
taloudellis-heimollisia tapoja ja että voita otettiin sieltä, mistä
voita saatiin, ja viljaa sieltä, mistä sitä erityisesti liikeni.

Suomal. ja ruotsal. oikeuden keskinäisissä suhteissa näyttää jo varhain
tapahtuneen muutoksia. Havaitaan näet, että ruotsal. oikeuden myöhempiä
veroja (ruokalisää y.m.) maksettiin huomattavan paljon laajemmilla
alueilla kuin saman oikeuden vanhimpia veroja (piispankymmenyksiä).
Toisin sanoen, ruotsal. oikeuden myöhemmät verotavat tulivat käytäntöön
eräillä suomal. oikeuden seuduilla. Näiden oikeuksien levenemisalueita
yksityiskohtaisesti tutkimalla Fontell on osoittanut, että ruotsal.
oikeuden ruokalisää tuli maksettavaksi kaikilla uutisasutuksilla,
kansallisuudesta riippumatta,[435] mikä sääntö on selvästi lausuttu
myös asiakirjoissa.[436] Jo 1300-luvun alussa tätä sääntöä
noudatettiin, mutta luultavasti sitä on käytetty jo 1200-luvulla.
Taloudelliselta kannalta tällainen kehitys on hyvin ymmärrettävä.
Lounaisen Suomen uutisasutusten metsäoikeudet tulivat varmaan jo
aikaisin rajoitetuiksi siihen tapaan kuin Ruotsissakin tytärkylistä
(afgärdaby) oli säädetty. Kun uutistaloilla ei ollut tilaisuutta
esi-isäin laaja-alaiseen kaskiviljelykseen, täytyi niiden perustaa
taloutensa kotipeltoihin ja karjaan ja maksaa veronsa voissa. Muutenkin
heimolliset tavat ja ominaisuudet kirkon, hallinnon ja yleensä uusien
historiallisten olojen vaikutuksesta vähitellen menettivät alkuperäisen
jyrkkyytensä ja tekivät tilaa uusille yhteisille ja yhdenmukaisille
oloille.

V.-Suomen asiakirjoissa säilyneistä useista muistoista päättäen suomal.
ja ruotsal. oikeuteen kuuluvat asukkaat muodostivat eri verokuntia.
Niinpä v. 1463 mainitaan Paimiossa maallisina verokuntina suomal.
oikeus ja ruotsal. oikeus.[437] Jako täällä tuskin perustui
kansallisuuteen, sillä kirkolliseen suomal. oikeuteen kuului myöhemmin
kapea asutusvyöhyke ison joen ja merenlahden varrella sekä Piikkiön
joen latvaseutu (vanha suomal. asutus), ruotsal. oikeuteen Sauvonjoen
latvaseutu ja itäinen takamaa (uutisasutus).

Rymättylässäkin v. 1463 ryhmitettiin verokunnat suomal. oikeuteen (4
verok.) ja ruotsal. oikeuteen (4 verok.).[438] Jälkimäiseen oikeuteen
kuului ainoastaan ulkorantoja ja ulkosaaria s.o. nuorempia asutuksia.

Nekin tilat, mitkä alkuaan kansallisuuden perusteella olivat joutuneet
suomal. tai ruotsal. oikeuteen, pysyivät siinä omistajain vaihdoksista
huolimatta ja siten saivat samanlaisen pysyvän veroluonteen kuin
uutisasutuksilla oli. Kun v. 1335 eräs henkilö vaihtoi Turun piispalle
Rymättylän suomal. oikeudessa olevan tilansa, niin tila varmaan jäi
suomal. oikeuteen uuden omistajan kansallisuudesta huolimatta.[439]
Tunnettu on myöskin, että v. 1446 Liedossa käytiin rajoja suomal.
ja ruotsal. oikeuden välillä, joten täälläkin alueet olivat
muuttumattomat.[440] Koko tämä alkuaan kansallinen järjestelmä siten
vähitellen kiintyi maahan, muuttui alue- ja maajärjestelmäksi, jolla ei
enään ollut mitään tekemistä kansallisuuksien kanssa.

Jo varhain näkyvät eri oikeuksiin kuuluvat verokunnat ryhmittyneen eri
veropitäjiksi. Maskun pitäjässä uuden ajan alussa oli 5 verokuntaa,
joista 3 (Ylimmäinen, Keskimmäinen ja Utamaan) oli suomal. ja 2
(Karvatun ja Koverin) ruotsal. oikeutta. Viimemainitut ruotsal.
oikeuden verokunnat olivat nyk. Merimaskun seudulla ja ne nähtävästi
muodostivat sen "Karvatun pitäjän", jota mainitaan v. 1405.[441]

Vehmaan suomal. oikeutta mainitaan hallinnollisena alueena v. 1418,
ruotsal. oikeutta samalla tavoin v. 1447.[442] Maalliseen verotukseen
nähden Vehmaa v. 1463 jakautui suomal. ja ruotsal. oikeuteen, joissa
kummassakin oli 2 verokuntaa.[443] Uuden ajan alussa olivat "Vehmaan
suomalainen" ja "Vehmaan ruotsalainen" pitäjä eli "lääni" vielä
olemassa, kummassakin 3 verokuntaa.

Aivan samanlainen jako oli keskiajalla Vehmaan naapuriseudussa,
Uudellakirkolla. Ruotsal. oikeuden alue esiintyy vv. 1463-1464 "Velluan
pitäjän" ja myöhemmin "Pettäisten läänin" nimisenä veropitäjänä, johon
alkuaan kuului 2, mutta myöhemmin 3 verokuntaa.[444] Suomal. oikeuteen
kuului 3 verokuntaa sisältävä "Hallun pitäjä", jota asiakirjoissa
mainitaan vv. 1413, 1437, 1463-1464 ja vielä uuden ajan alussa.[445]
Tämä sama jako oli vielä aikaisemmin käytännössä myöskin kirkollisella
alalla, sillä 1400-luvun alussa Uudenkirkon kirkkopitäjä oli jaettuna 4
yökuntaan, joista 2 vastaa suomal. ja 2 ruotsal. oikeuden alaa.[446]

Mutta sekä Velluassa että Hallun pitäjässä (Kodialassa) lienee muinoin
ollut omat kirkkonsakin; jälkimäisen rauniot vieläkin ovat näkyvissä.
Ilmeisesti nämä pienet kirkkokunnat ovat vanhemmat kuin todennäköisesti
1400-luvun alussa perustettu "uuden kirkon" suuri kirkkokunta, johon
vanhat pienet kirkkokunnat yhdistettiin. Uudenkirkon suomal. ja
ruotsal. oikeuden alueet siis ovat -- niinkuin Meinander ja Rinne
huomauttavat -- aikaisemmin olleet myös kirkkopitäjiä.[447]

Onko tämä kirkkokuntajako riippunut alkuperäisistä kansallisuusoloista
vai uutisasutuksesta? Uudenkirkon suomal. oikeuteen kuuluvat alueet
olivat Männäisten jokivarrella, ruotsal. oikeuteen pääasiallisesti
rannikolla ja Velluan jokilaaksossa. Ei voi väittää näiden pitäjäin
ehdottomasti olleen eri kielialueita. Mutta koska ruotsalaisenkin
oikeuden alalla V.-Suomessa tavataan ikivanhoja asutuksia ja koska
Maskun Karvatun, Vehmaan ruotsal. oikeuden ja Uudenkirkon Velluan
pitäjiin selvästi pääasiallisesti kuului rannikko- ja saaristokyliä,
joita voi pitää alkuaan ruotsalaisina, on se luulo oikeutettu, että
ruotsal. ja suomal. oikeudessa esiintyvän pitäjäjaonkin, niinkuin
alkuisin koko suomal. ja ruotsal. oikeuden pohjana ja perustuksena ovat
olleet ikivanhat kansallisuusolot, vaikka tämä peruste uutisasutuksen
jatkuessa lakkasi olemasta ratkaiseva.

Eerik Pommerilaisen maakirjassa v:lta 1413 mainitaan V.-Suomen
veroyksiöiden joukossa myöskin "koukkuja" (krok). Nähtävästi oli
koukkulasku tällöin käytännössä ainoastaan pienemmällä V.-Suomen
alueella, sillä verokirjoissa mainittujen 1 546 savun ja 54 bolin
rinnalla oli koukkujen luku ainoastaan 345 1/8.[448] Ne harvat
yksityistapaukset, joissa V.-Suomen koukkuja mainitaan, ovat 1300-luvun
loppupuolelta ja seuraavan sataluvun alkupuolelta ja kohdistuvat
Maariaan, Paattisiin, Ruskoon ja Vehmaaseen (?),[449] Kaarinaan,[450]
Santamalaan ja Lemuun[451] sekä Mynämäkeen.[452] Kaikki nämä koukut,
lukuunottamatta epävarmaa Vehmaan tapausta, ovat suomalaisen oikeuden
kylissä. Voidaan siten sanoa koukkulaskun puheenaolevana aikana olleen
Pohjois-Suomeksi kutsutun V.-Suomen osan suomalaisen asutuksen
kansallisena tunnuksena.



2. KANSALLINEN OIKEUDENKÄYTTÖ -- KANSALLISIA LAAMANNEJA.


Veronmaksu ja oikeudenkäyttö olivat keskiajalla niin yhteenkuuluvia
asioita, ettei lainkaan ole odottamatonta tavata suomalaisen ja
ruotsalaisen oikeuden veropitäjiä myös käräjäpiireinä. V. 1418 laamanni
Suni Suninpoika piti kihlakunnankäräjiä Vehmaan suomal. oikeuden
asukkaiden kanssa,[453] ja v. 1447 pidettiin samanlaisia käräjiä
Vehmaan ruotsal. oikeuden asukkaiden kanssa.[454] Vielä niin myöhään
kuin v. 1555 pidettiin kolmet käräjät erikseen Vehmaan suomal. ja
ruotsal. oikeuden asukkaiden kanssa, ja samalla tavalla meneteltiin
samana vuonna Uudellakirkolla.[455]

Uuden ajan alussa oli Vehmaa niinkuin Uusikirkkokin jo kauan ollut
yhtenä seurakuntana ja niiden väestö valtaavaksi osaksi ellei kokonaan
suomenkielinen. Laki, jota kummankinlaisilla käräjillä käytettiin, oli
sama. Fontellin mainitsemat käräjät pidettiin toistensa välittömässä
yhteydessä, suomal. oikeuden käräjät yhtenä, ruotsal. oikeuden käräjät
seuraavana päivänä, tai päinvastoin. Voimme lisätä, että Vehmaalla jo
v. 1418 luultavasti oli käräjäpaikkakin sama: suomal. oikeuden käräjät
pidettiin "kirkolla pitäjän tuvalla", joka tietenkin oli koko pitäjän
yhteinen kokouspaikka. Kaksien käräjäin pitäminen samassa pitäjässä
sellaisissa oloissa näyttää vain turhalta muodollisuudelta,
perinnäistavalta, jota ei ole tullut hävitetyksi.

Eräs Fontellin huomauttama seikka paljastaa meille kysymyksen ytimen.
Suomal. ja ruotsal. oikeuden käräjillä oli kummallakin eri
lautakuntansa.[456]

Oikeudenkäytön kiintyminen määrättyihin maa-alueisiin on verraten
myöhäinen historiallinen ilmiö. Vielä keskiajalla, osittain kauan
myöhemminkin, muodostivat Suomessakin määrätyt laitokset ja ihmisryhmät
eri oikeuspiirejä; viittaus kirkon oikeuteen, aateliston oikeuteen,
linnaoikeuteen, hansakauppiaitten oikeuteen riittää tätä suhdetta
valaisemaan. Keskiajan oikeus oli vielä kirjaimellisesti sääty- ja
luokkaoikeutta. Silloisen yhteiskunnan yleisimpiä periaatteita oli se,
että yksilö oli ainoastaan vertaistensa kautta syylliseksi
todistettava. Se oli aikuisemmilta yhteiskunta-asteilta peritty tapa ja
yhtä luonnollinen ja luja yhteiskunnan alemmissa kuin ylemmissäkin
kerroksissa. Tähän periaatteeseen perustui talonpoikain syylliseksi
todistaminen talonpoikaisten todistajain tai lautakunnan kautta. Läpi
keskiajan Viron talonpojat syvässä orjuuden tilassaankin säilyttivät
omat todistus- ja tuomiolaitoksensa, vaikka oikeuden johto ja
sakotusvalta kuuluikin kartanoherralle.[457] Siltä yleiseltä kannalta
ovat meidänkin maassamme keskiaikana kaikkialla esiintyvät ja niin
tärkeät lautakunnat ja todistajakunnat käsitettävät.

Tällaisen oikeudenkäytön juuret ovat heimokunnalliset.
Heimokunnallisuuden kulmakiviä on ollut juuri heimokunnallinen oikeus
ja oikeudenkäyttö. Kullakin germanilaisella heimolla, usein pienemmillä
heimon osillakin, oli muinoin omat oikeuslaitoksensa. Heimo-oikeus oli
heimomiesten oikeus, joka ei ollut mihinkään paikkaan sidottu, vaan
seurasi heimoa sen kaikissa vaiheissa. Kun saalalaiset frankit
valloittivat Gallian, jättivät he roomalaiselle väestölle sen entisen
roomalaisen oikeuden, mutta itse edelleenkin noudattivat omia
heimolakejansa, koska pitivät itseänsä ja oikeuttansa roomalaisia ja
heidän laitoksiansa parempina. Kun heimo hajosi, säilyttivät hajonneet
osat perittyjä oikeuslaitoksiansa niin kauan kuin mahdollista; missä
yksinäinen heimomies tai pieni ryhmä heimomiehiä joutui asumaan vieraan
kansallisuuden keskessä, niin sittenkin se piti luonnollisena
oikeutenaan pysyä omain heimomiestensä tuomiovallan ja oman
lainkäyttönsä alaisena.[458]

Suomen suomalaisten heimojen muinaisesta oikeudesta on jälkimaailmalle
säilynyt ainoastaan hämäriä ja epävarmoja muistoja. Mutta nähdäksemme
on riittävän selviä muistoja siitä, että lounaisen Suomen suomalaisilla
-- niinkuin toiselta puolen heidän ruotsalaisilla naapureillaan --
vielä 1300-luvun alkupuolella on ollut yleinen, kansalliselle pohjalle
järjestetty oikeudenkäyttö, mikä ilmeisesti oli aikaisemman
heimokunnallisen oikeuden perintöä.

Kuten tunnettua, jo ennen varsinaisen valtakunnallisen laamannivirau
asettamista Suomessa mainitaan useita yksinäisiä "laamannin" nimellisiä
viranomaisia, joista ensimäinen, Bero "legifer", esiintyy v. 1324.
Näiden virkamiesten asema on näyttänyt hyvin arvoitukselliselta. Yrjö
Koskisen arvelun mukaan nämä ensimäiset laamannit olivat kuninkaan
tuomiovaltaa käyttäväin linnanisäntäin apulaisia tai muuten heistä
riippuvia virkamiehiä. Väitteensä Yrjö Koskinen perustaa
pääasiallisesti siihen, että ensimäiset laamannit tuomitsivat vain
kuninkaan tuomioita. Asia ei kuitenkaan ole selvä.[459] Mitä taas
siihen tulee, että ensimäiset laamannit olivat linnanpäälliköistä
riippuvia, niin muutamista asiakirjoista päättäen se todella oli
laita.[460] Tämä riippuvaisuussuhde ei kuitenkaan ollut päällikön ja
hänen apulaisensa, vaan ylemmän ja alemman oikeusasteen keskinäinen,
niin että linnanpäällikkö kuninkaan nimessä vahvisti laamannien
tuomioita.

Ylipäänsä jää ensimäisten laamannien toiminta epäselväksi, jos sitä
tahdotaan verrata myöhempäin valtakunnallisten laamannien virkaan.
Toiseksi sitävastoin muuttuu asia, jos lähdemme siitä perusteesta,
minkä asiakirjat itse tarjoovat, nim. että nuo ensimäiset laamannit
ovat olleet paikallisia virkamiehiä siihen malliin kuin Ahvenanmaan
keskiaikaiset maantuomarit, joista edellä on ollut puhe.

Suomen ensimäisten laamannien kotimaisuus on silmäänpistävä. Se on
sitäkin huomattavampi kun silloiset linnanpäälliköt enimmäkseen olivat
ruotsinmaalaisia ylimyksiä, jotka eivät Suomeen kotiutuneet, vaan yhtä
pian täältä poistuivat kuin tulivatkin. Ennen vuotta 1362 mainitaan
Suomessa nimeltä 5 laamannia ja alalaamannia. Heistä esiintyy
Bero täällä kahtena vuosikymmenenä, joten hän lienee ollut
perinpohjin maahamme perehtynyt; hänen toimintansa uusmaalaisten
papinpalkka-asiassa saattaa ajattelemaan, että hän oli Uudenmaan ja
siinä tapauksessa ehkä Tenholan asukkaita.[461] V. 1326 mainittu
Uudenmaan laamanni Ingo Dyækn oli sukunimestään päättäen kotimainen
mies.[462] 1340-luvulla esiintyvä laamanni Jaakko Antinpoika oli
sinetistään päättäen Kokemäen asukkaita.[463] Neljäs laamanni, Mathias
Kogh eli Kogger, piti samaa sukunimeä kuin 1400-luvun alussa eräs suku
Ahvenanmaalla[464] ja viides vihdoin, Jacob Korka, arvatenkin kuului
myöhemmin kuuluisaan Kurki-sukuun.[465]

Näiden laamannien toimitapakin ilmaisee heidän paikallista luonnettaan.
He näet yleensä toimivat paikallistuomarien tapaan, etenkin välittäen
omaisuuden luovuttamisia, joiden laillisuus perustui henkilölliseen
tuntemukseen ja toimitukseen.

Mutta asiakirjoista ilmenee vielä se ensi näkemältä omituinen seikka,
että täällä 1300-luvun alkupuolella on toiminut samanaikaisia
laamanneja kaksittain. Bero laamannin aikana esiintyy kaksikin muuta
laamanniksi kutsuttua henkilöä oikeustoimissa, ja v. 1362 täällä
myöskin on kaksi laamannin nimen omistajaa.

Tähän seikkaan on luonnollinen selitys. Ne Beron virkatoimet, joista on
tietoa, kohdistuvat Uuteenmaahan ja eteläiseen V.-Suomeen, Raision
Luonnonmaahan, Maskun Sudinsaloon, Porvoon pitäjään ja Helsingin
oikeuden papinpalkkaukseen, lyhyesti seutuihin, jotka kuuluvat
historiallisen ruotsalaisen oikeuden alaan. Sillä määrätyllä alalla
Bero on ollut laamanni. Hänen v. 1345 käyttämänsä virkanimi "Uudenmaan
laamanni" (legifer Nylandiæ) on käsitettävä laajemmassa koko Helsingin
oikeuden alaa tarkoittavassa merkityksessä. Berosta muulloin käytetyt
nimet "laamanni" (legifer), "Suomen laamanni", "Suomen itäosain
laamanni" (legifer parcium orientalium Finlandiæ) ovat epämääräisiä
yleisnimiä, jollaisia keskiajalla usein kyllä käytettiin.[466]

Beron aikalainen toinen laamanni, Jaakko Antinpoika, asui Kokemäellä ja
oli v. 1344 oikeustoimissa Ulvilassa.[467] Häntä mainitaan ainoastaan
yhdessä muussa asiakirjassa, mutta siitä saamme sen tiedon, että hän
oli suomalaisen oikeuden laamanni.[468]

V:n 1344 aikoina siis Suomessa oli kaksi laamannia, toisen virkapiirinä
ruotsalaisen, toisen suomalaisen oikeuden alue. Tämä järjestys näyttää
vanhalta ja säännölliseltä. Ruotsalaisia laamanneja olivat Bero
(1324-1345), Ingo Dyækn (1326) ja Mathias Koog (1351-1356), joka
suoritti virkatoimia ruotsalaisen oikeuden alalla tai eteläisessä
V.-Suomessa (Kemiössä, Kaarinassa ja Sauvossa--Maariassa).[469]
Huomattava on kuitenkin, että Ingo Dyækn mainitaan Uudenmaan laamannina
Bero laamannin aikana;[470] virka on voinut vuorotella. Suomalainen
laamanni oli Jaakko Antinpoika (1344-1347) ja varmaan myös "Jacob
Korka", joka v. 1362 oli virkatoimissa Ulvilassa.

Vahvistus siihen mielipiteeseen, että lounaisen Suomen suomalaisella ja
ruotsalaisella alueella 1300-luvun alkupuolella on ollut kaksi
laamannia, on löydettävissä Ruotsin maakuntalaeista. Södermanlannin
lain toisessa vanhassa käsikirjoituksessa (kodeks B), joka Schlyterin
mukaan on laadittu "ei kauan vuoden 1335 jälkeen", on näet sellainen
tieto, että Turun hiippakunnassa "on kaksi laamannikuntaa".[471] Koska
Suomi vasta v. 1435 jaettiin kahteen alueelliseen laamannikuntaan,
katsoo Schlyter Södermanlannin tiedonantoa erehdykseksi ja samoin
Tengberg, joka sanoo huomanneensa kodeks B:ssä muitakin
uudenaikaisuuksia.[472] Uusin tutkimus on kuitenkin osoittanut, että
kodeks B, niinkuin tämän maakuntalain muutkin kodeksit, edustavat lain
ainoaa v. 1327 tapahtunutta ja kuninkaan vahvistamaa kirjaanpanoa.[473]
Tosiasiaksi siten jää, että Södermanlannin laissa 1300-luvun
alkupuolella mainitaan Suomessa olevan kaksi laamannia. Ja ettei tämä
tieto ole erehdys, sen Suomen omat samanaikaiset asiakirjat todistavat.

V. 1362 tapahtui Suomen laamannilaitoksessa muistettava käänne, kun
kuningas Haakon Maununpojan ja valtakunnan suurherrain julistuksella
Suomen laamannille annettiin oikeus olla osallisena Ruotsin kuninkaan
vaalissa. Julistuksessa nimenomaan sanotaan, että Suomi on yksi
laamannikunta ja että herra Niilo Tuurenpoika (Bjelke) sen laamannina
oli kutsuttu osalliseksi kuninkaan vaaliin.

On kuitenkin mahdollista, että Suomella jo jonkun verran aikaisemmin
oli ollut yhteinen ylilaamanni: v:n 1362 julistusta annettaessa Niilo
Tuurenpoika jo oli Suomen laamanni ja kymmentä vuotta aikaisemmin
(1352) annetaan Mathias Koogille kerran virkanimi "Itämaitten
alalaamanni", ikäänkuin joku ylilaamannikin olisi ollut olemassa. Joka
tapauksessa on 1300-luvun puolivälin aikoja pidettävä Suomen
oikeudenkäytön suurena murrosaikana. Silloin syntynyt Maunu
Eerikinpojan maanlaki Ruotsissa päätti maakuntalakien aikakauden ja
alkoi siellä uuden valtakunnallisen kehityskauden. Suomessakin sama
maanlaki merkitsi heimokunnallisen oikeudenkäytön päättymistä ja
valtakunnallisen alkamista.[474] Suomen laamannin virasta tuli
valtakunnan virka, jota Ruotsin mahtavimmat ylimykset tavoittelivat ja
joka saattoi vanhat paikalliset ja kansalliset laamanninvirat
täydelliseen varjoon.



3. MUITA KANSALLISUUSMUISTOJA.


Edellä kerrotut 1300-luvun alkupuolella toimineet laamannit sekä paljon
kauemmin pysyneet suomal. ja ruotsal. oikeus erillisine vero-, pitäjä-
ja käräjäjärjestelmineen luovat kuvan kahdesta muinaisesta
kansallisuudesta Lounais-Suomessa, joiden välillä ei ollut ainoastaan
kielellinen ero, vaan myöskin yhteiskunnallista ja taloudellista eroa.

Kun monellakin lounaisen Suomen seudulla muinoin oli lähekkäin joku
hyvin vanha Suomenkylä ja Ruotsinkylä, niin on luultavaa, että niiden
asukkaat kerran ovat kuuluneet eri kansallisuuksiin, jotka useissa
tärkeissä asioissa olivat toistensa vastakohtia. Juuri tuo jyrkkä raja
nähtävästi antoi aiheen kyläin nimittämiseen kansallisuuden mukaan.
Tenholassa Raaseporin läänissä v:n 1451 verokirjan mukaan olivat
"Ffynnebol" ja "Swenskabol" eri verokuntia, Paraisissa oleva Sysilahden
kylä jakautui vielä uuden ajan alussa kahteen osaan "Finsk Sysilax" ja
"Svensk Sysilax", jotka ilmeisesti kansallisuusolojen vuoksi kuuluivat
eri verokuntiin.[475] Mutta tämä sama esimerkki on kansallisuuksien
myöhempää historiaa suuresti valaiseva; Suomen Sysilahdesta uuden ajan
alussa oli jo suurin osa joutunut ulkokyläläisten haltuun ja m.m. oli
kahdella Ruotsin Sysilahden isännällä jo taloja Suomen Sysilahdessa.

Kylässä oli tapahtunut tai oli tapahtumassa kansallisuusmuutos. Sen oli
aikaansaanut heimokaudella tuntematon voima: valtiojärjestyksen
suojaama omistusoikeus, historiallisen elämän synnyttämä maan ostaminen
ja vaihtaminen ja koko uusi taloudellinen taso. "Suomenkylästä" saattoi
nyt tulla ruotsalaisten omistama kylä, "Ruotsinkylästä" supisuomalainen
asutus; kansallisuus ei enään sulkenut yhteiskunnallista ja
taloudellista elämää perinnöllisiin kieliryhmiin, vaan kieliryhmät
saivat nyt vapaasti levitä yhteiskunnallisen ja taloudellisen elämän
aloille. Se oli vanhemman keskiajan historiallisen kehityksen
päätuloksia maamme lounaisissa osissa.



VII. KESKIAJAN MAAKYSYMYKSIÄ.



1. BOL.


Vanhimpia ja yksinkertaisimpia maanomistus- ja maaverotusyksiöitä
läntisessä ja luoteisessa Europassa on ollut tila -- täysi ja jakamaton
tila.

Anglosaksilaisessa Englannissa sellaisen maa- ja verotusyksiön nimenä
oli "hide", "hid", millä alkuaan tarkoitettiin sellaista tilaa, joka
riitti perheen elatukseen. Myöhemmin tällaiseen täysitilaan laskettiin
120 acrea peltoa. Jo varhain täysitiloja jaettiin osiin; niinpä 1/4
hiden tila oli "virgate". Mutta asutus- ja verotusmuutosten kautta hide
menetti entisen merkityksensä, ja feudalismin aikana se esiintyi enään
vain eräänlaisten verojen yksiönä.[476]

Keski-Europan germanilaisilla aloilla oli vastaavan yksiön nimi "Hufe",
"huoba", "höba"; sen latinankielinen nimitys "mansus" merkitsi
kartanoa, asuinpaikkaa. Kuudennen vuosisadan lopulla näkyy Hufe
Länsi-Saksassa menettäneen alkuperäisen heimotilan luonteensa ja
muuttuneen määrätynlaatuiseksi veroyksiöksi. Frankkilaisella ajalla
mainitaan verotilan suuruudeksi usein 30 Morgenia, mutta eri seuduilla
olivat täysitilat hyvinkin erisuuruisia, mikä kyllä kävi päinsä, koska
tällaisten tilain ainoastaan samassa jakokunnassa tarvitsi olla
samansuuruisia.[477]

Skandinavian maissa oli vanhimmalla verotilalla nimenä "bol". Tanskassa
se vanhemmalla keskiajalla merkitsi yleensä taloa, tilaa, joka elätti
talonpoikaisperheen. Uutisraivauksen ja parannetun viljelyksen kautta
alkuperäisten bolien suhteet aikaa myöten muuttuivat. Jo 11. vuosisadan
lopulla Tanskassa mainitaan bolin puoliskoja ja pian sen jälkeen bolin
neljänneksiä ja muita murto-osia. Bol Tanskassa oli myöskin peltojaon
perusteena kylässä. Kussakin kylässä laskettiin olevan määrätty luku
boleja. Otaksutaan, että jossakin kylässä oli boleja esim. 8; muudan
kylän taloista oli koko bolin tila, se oli siis peltojaossa saava 1/8
kylän pellosta; toinen talo oli neljännesbolin tila ja sai siis
pellosta 1/32. Bolin suuruuden ja arvon määräsi siis sen suhde toisiin
saman kylän boleihin. Eri osissa maata bolit saattoivat olla ja
olivatkin erikokoisia. Kuinka "bol" Tanskassa tuli verojen ja
rasitusten, etupäässä leding-velvollisuuden, perusteeksi on jo ennen
esitetty. Aikain kuluessa bol täälläkin jäi yksinomaan vain
maanverotusyksiöksi.[478]

Bol oli aikaisemmalla keskiajalla yleisesti käytetty nimitys
Ruotsissakin, Skånesta Norlantiin saakka. Alkuaan, kun ei maalla ollut
muuta kuin asuntopaikan arvo, bol Ruotsissakin merkitsi asuntopaikkaa,
tilaa yleensä, viljelmää; niin useimmissa maakuntalaeissa. Siinä
merkityksessä se esiintyy vieläkin käytetyissä ruotsinkielisissä
nimityksissä "prestbol", "klockarebol" (pappila, lukkarila). Mutta
aikuiselle bolille kävi Ruotsissa, niinkuin sille kävi muuallakin: se
jäi alkuperäisen tila-alueen nimeksi, vaikka alueelle syntyi useita
tiloja, ja se tuli merkitsemään määrättyä maa-alaa määräämättömän
viljelmän sijasta. Ruvettiin puhumaan kokonaisista boleista ja bolin
osista, 1/2 ja 1/4 boleista, ja bol tuli täälläkin verotusyksiöksi
samalla lailla kuin Tanskassakin oli tapahtunut.[479]

Myöskin Suomessa esiintyy bol vanhemmalla keskiajalla. Edellä tehty
lyhyt katsaus jo viittaa siihen, mitä bol Suomessakin alkuaan on
ollut.[480]

Suomen vanhat bolit esiintyvät asiakirjain mukaan ainoastaan Suomen
lounaisilla ruotsalaisilla alueilla, tarkemmin sanoen Ahvenanmaalla ja
Kemiössä. Jo tämä seikka osoittaa, että meidän maassamme esiintyvä bol
on samaa juurta kuin skandinavialainen. Bolin esiintymisaika Suomessa
supistuu varhaisempaan keskiaikaan; ensi kerran bolia täällä mainitaan
v. 1328 ja viimeisen kerran 1410.

Kaikissa 11 asiakirjassa, joissa bolista puhutaan, sillä tarkoitetaan
tilaa, viljelmää rakennuksineen, peltoineen, niittyineen, metsineen,
kalavesineen ja muine etuuksineen. Alkuisin on bol varmaan täälläkin
merkinnyt normalista tilaa yleensä, sitä sen tarkemmin määräämättä.
Mutta siihen aikaan, jolloin asiakirjamme bolista puhuvat, tämä
kehityskausi jo oli sivuutettu ja bol tullut merkitsemään määrätyn
suuruista tilaa, kuten selviää siitä, että bolia ositettiin 1/2, 1/4 ja
1/8 boleihin ja että bolilla jo varhain oli määrätty arvo. Tällä tavoin
bol Suomessakin tuli veroyksiöksi, jollaisena se Ahvenanmaan
vanhimmassa verotuksessa esiintyy.

Siihen aikaan kuin eri seutujen bolit verotuksen kautta saivat saman
veroarvon, ne todellisuudessakin luultavasti olivat yleensä
samanarvoisia ja -suuruisia. Mutta kun eri seuduilla olevain tilain
kesken ei voitu toimittaa minkäänlaista tilusten tasoittamista, ne
aikaa myöten, asutuksen ja viljelyksen eri tienoilla eri tavoin
kehittyessä, varmaan tulivat melkoisenkin erilaisiksi. Tästä yleisestä
syystä kaikki vähänkään vanhemmat maaveroyksiöt Suomessa ovat eri
seuduilla eri suuruisia, vaikka ovat samannimisiä ja alkuaan varmaan
olleet samansuuruisiakin.

Mahdollisesti myöskin samassa kylässä olevat tai samaan asutukseen
lukeutuvat bolit alkuaan omistivat ja käyttivät omia erillisiä
peltojaan ja niittyjään, jotka eivät olleet yhteisen kyläjaon alaisia.
Lounaisen Suomen vanhin saaristo- ja rannikkoasutus on suuressa määrin
sellaisen yksinäisasutuksen luontoista ja lukemattomat maakirjoissa eri
kyliksi merkityt asutukset ovat ikivanhoja yksinäistiloja tai
sellaisesta jakautumalla syntyneitä pikkukyliä. "Lohkojaon" tapainen
erillinen omistustapa oli uuden ajan alussa yleinen Ahvenanmaalla ja
useilla seuduin lounaisen Suomen mantereella, ja syytä on katsoa tältä
asutus- ja omistusmuotoa ikivanhaksi.

Todennäköistä kuitenkin on, että tätä kyläjärjestelmää paljon yleisempi
jo muinoin oli toinen kyläjärjestelmä, sellainen, jossa alku-bolit
kylän peltojen ja niittyjen omistamisessa ja käyttämisessä olivat
toisistaan riippuvia, niinkuin ne metsän, laitumen ja kalavesien
omistamisessa ja käyttämisessä tiettävästi kaikkiallakin olivat.

Sellaisissa kylissä bol-järjestelmä varmaan on ollut jaonkin
perusteena. Kun verotuksen kautta boleille oli tullut lasketuksi sama
arvo ja sama vero, käy luultavaksi, että samassa kylässä olevat bolit
nyt saatettiin käytännöllisesti samanarvoisiksi ja -suuruisiksi,
elleivät ne jo aikaisemmin sitä olleet; oikeus ja kohtuus vero-oloissa
oli mahdollista ainoastaan siten, että yhtä suurta veroa maksavat tilat
samassa kylässä olivat samansuuruiset ja -arvoiset. Suomen bol-alueella
on siten luultavasti ollut samanlainen kyläjako, kuin Skandinaviassakin
tiedetään olleen. Tämän kautta bol alueellaan tuli kaiken myöhemmän
maaverotuksen pohjaksi ja perustukseksi, ja bolin nimi muuttui
verokunnan nimeksi.



2. KOUKKU.


Kyntöneuvon käyttäminen verotusyksiönä ja viljelyksen alaisen maan
suuruuden ilmaiseminen kyntöaseen nimellä kuuluu niihin tapoihin, jotka
määrätyissä oloissa ovat samanlaisia kaikkina aikoina ja kaikissa
maissa. "Ikeeksi" (jugum) Varron mukaan kutsuttiin roomalaisessa
Italiassa muinoin peltoalaa, jonka härkäpari päivässä saattoi
kyntää,[481] ja "auranaloin" Himalaijan rinteitten asukkaat meidän
aikoinamme arvioivat peltoaloja.[482] Se historiallinen, kyntöaseen
nimestä johtunut tilamitta, "koukku" eli "aatra", joka keskiaikana on
vallitsevana suuressa osassa Suomea, ei tosiaankaan ole yksinomaan
suomalainen eikä virolainen, eipä edes europpalainenkaan, vaan
yleismaailmallinen viljelysyksiö.

Suomen keskiaikaista koukkua ei kuitenkaan ilman muita mutkia sovi
verrata roomalaisten ja himalaijalaisten auranmaihin. Lähemmin
meikäläistä koukkua vastaavat ne laitokset, joita tavataan keskiajan
Europassa, niin läntisessä ja keskisessä kuin itäisessäkin.

Lännestä alkaaksemme havaitaan, että Englannissa jo ennen Englannin
normannilaista valtausta käytettiin auraa ja auranmaata (carucate,
carucage, jugum) tilain mittana ja veroyksiönä. Tätä tapaa näkyy
alkuaan käytetyn tanskalaisten ja norjalaisten hallitsemissa seuduissa.
"Carucate" kohdistui Englannissa käytettyyn raskaaseen, tavallisesti 8
härän vetämään auraan, minkä vuoksi auranmaa oli nimeltä "bovate".
Verotuksessa carucate merkitsi samaa kuin täysi tila (hide), jonka maat
siitä päättäen olivat alkuaan yhdellä auralla hoidettavat. "Carucagen"
nimellä taas ovat tunnetut ne auranaloilta maksetut verot, joita
normannilaiskuninkaat ottivat aikaisemman "Danegeldin" sijasta.[483]

Tanskassakin on "aura" (Plov, Plovs Land) ollut tilan suuruuden
ilmaisijana. Valdemarin maakirjassa 1200-luvun keskivaiheilta sitä on
käytetty sellaisessa merkityksessä kaikkialla Tanskassa. Erittäin
huomattava on täysitilan (bolin) ja auranmaan yhteys Tanskassakin.
Juutin lain mukaan auranmaa (Plovs Aerje) vastasi varsinaista
täydellistä maaomaisuutta, ja Erslev osoittaa, että bol ja auranmaa
muutenkin ovat olleet toistensa täydellisiä vastineita, niin että
erotus oli oikeastaan vain nimessä. Auranalalle saatettiin
1200-1300-luvuilla kylvää n. 40-48 tynnöriä viljaa; myöhemmin
auranalaksi kutsuttu peltoala pieneni, niin että 1600-luvulla se
vastasi vain 1/3 tai 1/4 entisestä suuruudestaan.[484]

Eri nimisenä auranala (saks. juch, Juchert, lat. terra boum, bovarium
y.m.) oli käytännössä useammalla taholla Saksaa 11-15. vuosisadoilla.
Niin paljon kuin auranalan todellinen suuruus Saksan eri
seuduissa vaihtelikin, niin kaikkialla sielläkin auranala alkuaan
tarkoitti täyttä tilaa, jonka katsottiin riittävän yhden perheen
elatukseksi.[485]

Mutta myöskin niissä seuduissa ja maissa, missä sana aura ei esiinny
omaisuuden ilmaisijana, oli asianlaita kuitenkin sama, täysitilat
(Huben ja mansi) kun myöskin alkuaan tavallisesti tulivat määrätyiksi
yhden perheen tarvetta vastaaviksi ja sen vuoksi olivat yhtä suuria
kuin muualla auranmaat. Verot ja rasitukset pantiin senvuoksi yhtäällä
mansuksen tai talon, toisaalla taas auran kannettavaksi, mikä oikeutta
myöten on ollut sama asia.[486]

Muissa Skandinavian maissa kuin Tanskassa ei auranmaan nimistä
tilamittaa keskiajalla tunnettu. Suomen vanhoilla ruotsalaisilla
alueilla, niinkuin Ruotsissakin, se oli tuntematon. Syynä siihen ei
voinut olla muu, kuin että näillä alueilla oli ennen kuvaamassamme
bol-laitoksessa länsi- ja keskieuroppalaista auranalaa vastaava
järjestelmä.

Suomalaisenkaan koukun lähtökohta ei ole länsi- ja keskieuroppalaisessa
auranmaassa, vaan Itämeren itäpuolisilla alueilla.

Vanhimmista ajoista nykyaikaan saakka on Itämeren maakunnissa
verotusyksiönä ollut atra eli koukku (saks. Hakenpflug, Haken, lat.
uncus, lätt. arklis, vir. ader). Tämä verotusyksikkö oli muinoin yhtä
kotoinen lättiläisillä kuin liiviläisillä ja virolaisilla alueilla.
Saksalaisen valtauksen ensi aikoina koukun nimellä tarkoitettiin sekä
kyntöasetta että sillä hoidettavaa sangen epämääräistä kyntöalaa. Koska
vanhemmissa asiakirjoissa ei koskaan puhuta koukun osista, näyttää
luultavalta, että vero aluksi kannettiin suorastaan vain kyntöaseitten
mukaan. Kartanotalouden edistyessä kuitenkin verotus pian siirtyi
kyntöaseesta maahan, eivätkä asiakirjat 14. vuosisadan lopulta lähtien
puhukaan muunlaisesta koukusta kuin maakoukusta. Sen suuruutta
ilmaistiin yleisimmin kylvömäärällä. Koukunmaa tuli täten entistä
paljon tarkemmin määrätyksi, mutta mitään yhteistä tai samaa mittaa
sillä ei enään ollut, vaan vaihtelivat koukunmaan määritelmät eri
alueilla ja eri aikoina tuntuvasti. V. 1431 Kuurinmaalla luetellaan
kuudenlaisia koukkuja.[487] 1500-luvun loppupuolella Itämeren
maakunnissa puhutaan suurmestarin, Plettenbergin, arkkipiispan,
suurista puolalaisista ja pienistä saksalaisista koukuista. Ilmoitukset
näiden erilaatuisten koukkujen mittausopillisesta suuruudesta olivat
vieläkin hyvin epämääräiset; asiakirjoista käy selville ainoastaan se,
että koukunmaita mitattiin niiniköydellä, jonka mukaan koukun osiakin
nimitettiin (saks. Baste). Koukunmaan varsinaisena määrääjänä lienee
yhä edelleenkin ollut kylvömäärä. Keskiajan parin viimeisen
vuosisadan kuluessa koukku Liivinmaalla ja Virossa vihdoin muuttui
säännöllisemmäksi veroyksiöksi. Mutta vieläkään se ei ollut kaikkialla
samansuuruinen eikä samanlaatuinen. Liivinmaalla laskettiin koukkuun
kuuluvan 80 taalerin arvosta luokitettuja eri laatuisia viljelys- ja
käyttömaita sekä 20 hengen työvoima, Saarenmaalla saatiin tilain
koukkumäärä tietää jakamalla 24:llä peltojen, niittyjen ja laitumien
arvo ja laskemalla koukkua kohden 4 työkykyistä miestä. Virossa taasen
tuli Ruotsin aikana koukkuluku määrätyksi henkiluvun perusteella siten,
että sisämaan koukun osalle laskettiin 5 ja rannikkokoukun osalle 10
työkykyistä miestä. Saarenmaan koukun suhde Liivinmaan koukkuun oli
kuin 3:10. Yleensä merkitsi koukku jo keskiajalta lähtien verraten
suurta tilaa, joka harvoin oli yhden talonpojan hallussa.[488]

Myöskin suomalaisten kaakkoisilla naapureilla, venäläisillä, oli sahra
eli atra (ven. coxa, plugj.) muinoin yleisenä verotusyksiönä.
Tavallisesti mainitaan tatarien Venäjällä ensimäisinä käyttäneen tätä
verotustapaa, ja mahdollisesti tuoneen sen mukanansa sisä-Aasiasta.
Kuitenkin vanhimpain venäläisten aikakirjain mukaan jo v. 981 Wladimir
ruhtinas verotti vjatitseja auralta (ot pluga), niinkuin hänen
isänsäkin oli tehnyt.[489] Tatarit tekivät aurasta yleisen veroyksiön,
jonka perusteella raskaimmat verot suoritettiin. Heidän valta-aikanaan
laskettiin auran pitävän työssä pari kolme työntekijää hevosineen ja
vaadittiin auralta veroa 5 kopekkaa (nykyisessä Venäjän rahassa
vähintäin 5 ruplaa). Myöhemmin käyttivät venäläiset ruhtinaat samaa
verotustapaa alueillaan yhä yleisemmin; 1430-luvulla Novgorodin
ruhtinas otti veroa Torshokin alueelta kultakin auralta, mutta
auralaskua sovitettiin myös kaikenlaiseen muuhun verotettavaan:
karvarinammeisiin, nuottiin, myyntipuoteihin, pyöräauroihin, pajoihin,
jalkatyömiehiin, lotjiin, suolankeittopannuihin. Itsenäisessä Moskovan
ruhtinaskunnassa käytettiin verotuksessa hyvin suuria auraveroyksiöitä.
V:n 1550 säännön mukaan sisälsi veroaura määrätyn alan peltoa,
tavallisesti 400 desjatinaa eli 800 tshetvertin (silloinen tshetvertti
puolet nykyistä) kylvöalan kolmijakoisen vainion kussakin kolmessa
osassa.[490]

Vatjal. viidenneksen verokirjassa ilmoitetaan auran sisältävän 3
obsjaa, jokaiseen obsjaan menevän 4 korobjan kylvön, joten laskemalla
korobjaan 2 tshetverttiä veroauran-alaan voitiin kylvää 24
tshetverttiä.[491]

Mainittu vanha verokirja ei mainitse auraa veropohjana Käkisalmen
Karjalassa. Myöhempinä aikoina kumminkin esiintyy aatra eli aatranmaa
(ader) veropohjana Käkisalmen Karjalan eteläisimmässä osassa. Tämä
verotusyksiö ei voine olla Ruotsin suuruuden ajan sinne tuoma, koska
siinä tapauksessa se tuskin olisi rajoittunut niin pienelle alueelle.
Ei myöskään ole aatralasku levinnyt itäänpäin Ruotsin Karjalasta käsin,
missä verotus jo keskiajalla perustui n.s. "täysiveroihin".
Täytymälläkin täytyy katsoa Käkisalmen aatraa ikivanhaksi paikalliseksi
laitokseksi, jonka alkujuuret ovat haettavat Novgorodista tai Virosta
päin.

Käkisalmelaisen aatranmaan suuruudeksi ilmoitetaan 1600-luvun
puolivälissä 6 tynnörin kylvömäärä. Toisen tiedon mukaan yhteen obsjaan
1680-luvulla meni 2 4/45 aatranmaata.

Aatranmaa-laskua käytetään vieläkin maalukuna Raudun, Sakkulan,
Pyhäjärven, Räisälän, Kaukolan ja Käkisalmen pitäjäin alueella, missä
se voimassa olevain säännösten mukaan vastaa koko manttaalia muualla
Itä-Karjalassa.[492]

Jo v. 1334 esiintyy aatra eli koukku (aratrum) Hämeessä sekä
kirkollisen että linnaverotuksen perusteena[493] ja Maunu kuninkaan
kirjeessä samalta vuodelta samaa yksiötä mainitaan tilusmittana maan
lounaisissa osissa.[494] Keskiajan alkupuolella on koukku ollut yleinen
verotusyksiö lounaisen Suomen suomenkielisillä alueilla; ruotsalaisilta
alueilta ei ole tunnettu ainoatakaan tapausta, missä koukkulukua olisi
käytetty. V.-Suomessakin koukun esiintyminen lakkasi jo aikaisin
1400-luvulla. Uuden ajan alussa koukkulaskun käytäntö supistui
Hämeeseen ja Ylä-Satakuntaan, mutta siellä se vielä kauan 1500-luvulla
oli maan arvioimisen ja verotuksen tärkeimpänä kulmakivenä.

Suomessa tuo yleismaailmallinen maayksiö siten esiintyy yksinomaisesti
suomalaisten heimojen, etupäässä v.-suomalaisten ja hämäläisten,
laitoksena. Hyvillä syillä on arveltu, että se on Suomessa ollut
käytännössä jo pakanuuden aikana.[495]

Verotusyksiönä ei koukku meikäläisissä asiakirjoissa koskaan merkitse
kyntöasetta, vaan aina veronalaista maata. Kun koukku halki pitkäin
aikain säilyi laajalla alueella tärkeänä verotusyksiönä, täytyi sen
vähitellen saada tarkempia suuruuden määräyksiä kuin minkä kyntöaseen
nimi sisälsi. Sellaisena tarkempana suuruusmittana käytettiin
keskiajalla kylvömäärää ja raha-arviota. Vanhin tieto koukun
kylvömäärästä on v:lta 1380, jolloin Lemun Lempoisten kylässä puolen
koukkua ilmoitetaan vastaavan 3 suomalaisen punnan kylvöä kummassakin
vainiossa sekä 8 kuormaa niittyä.[496] Tämä ilmoitus lienee käsitettävä
niin, että puoleen koukkuun silloin vallinneen kaksijakoviljelyksen
mukaan kuului 3 kylvettyä punnanalaa toisessa ja 3 kesantona olevaa
punnanalaa toisessa vainiossa, koko koukkuun siis 6 kylvettyä
punnanalaa toisessa ja yhtä suuri kylvämätön ala toisessa vainiossa.
Turun piispan v. 1442 Juvan asukkaiden kanssa tekemän sopimuksen mukaan
oli main. seurakuntaan perustettava "täysi pappila", johon oli kuuluva
6 punnanalaa kummassakin vainiossa ynnä niittyjä; kun Juvalla samalla
mainitaan veroyksiönä papinkoukkuja, näyttää siltä, että täydellä
pappilalla on tarkoitettu täyden koukun tilaa, johon oli kuuluva 6
punnanalaa kummassakin vainiossa.[497]

Hattulan ja Hollolan kihlakunnissa ilmoitettiin uuden ajan alussa koko
koukun maahan kylvettävän 3 puntaa viljaa.[498] Jos katsomme tähän 3
punnan kylvöön kuuluneen yhtä suuren kesannon, olisi siten koukun ala
Hämeessä uuden ajan alussa ollut puolta pienempi kuin V.-Suomessa
1380-luvun lopulla. Mutta mahdollista on, ettei Hämeen koukun suuruus
ole ensinkään verrattava Nousiaisten ikivanhan peltoseudun koukkuun,
vaan Savon "veronahkaan" eli "arviopunnanmaahan", johon aikaisemmin
näyttää kuuluneen kolmen viljapunnan -- yhden ruis-, yhden ohra- ja
yhden kaurapunnan -- kylvö[499] ja joka tarkoitti kaskikylvöä.
Peltoseutujen koukku on saattanut olla toista kuin kaskiseutujen
koukku.

Eräässä asiakirjassa, joka koskee Hollolan Lahden kylän tilusten
järjestelyä v. 1562, kerrotaan määrätyksi, että kylän uudestaan
verotuksessa oli pantava "kuhunkin verokoukkuun 2 puntaa ruismaata ja 2
puntaa ohramaata peltoa".[500] Vaikkapa koukun kylvömäärät siten eivät
kaikin paikoin ja ajoin olisi olleet yhtäpitävät, on kumminkin
tosiasia, että koukulla on tarkoitettu määrättyä kylvöalaa.

Koukun hinnat olivat Nousiaisten tienoilla v:n 1380 vaiheilla hyvin
vaihtelevat (40-165 mk),[501] mikä suureksi osaksi näyttää riippuneen
koukkuun kuuluvain niittyjen erilaisesta määrästä, mutta varmaan
myöskin pellon laajuudesta ja laadusta, jotka näillä ikivanhoilla
viljelysseuduilla saattoivat eri kyläin koukuissa olla hyvinkin
erilaiset. Saman kylän koukut sitävastoin näyttävät puheenaolevilla
seuduilla olleen samanarvoiset; niinpä v. 1380 Inkoisten kylässä
myytiin kaksi, eri omistajille kuuluvaa 1/2 koukun tilaa aivan samasta
hinnasta.[502]

1400-luvun puolivälissä Hämeessä myytiin koko koukun maita 90 ja 88
markalla.[503] Uuden ajan alussa ilmoitetaan koukun hinnan talonpoikain
kesken olleen Hämeessä 300 mk.[504] ja Ylä-Satakunnassa 200 mk.[505]
Kun jonkunlainen koukun normalihinta oli olemassa niin myöhään, on
sellainen luultavasti ollut jo aikaisemminkin.

Uuden ajan alussa ilmoitettiin koukun suuruus usein myöskin
"tangoissa". Hämeen koukku sisälsi 6 tankoa. Mutta tämä mittaamistapa,
kuten tuonnempana osoitetaan, ilmeni koukun yhteydessä vasta myöhään,
eikä ollut siihen alkuaan kuuluva. Tangoitus Hämeessä merkitsi vain
viljelysmaan tarkempaa jakamista ja verokuorman tasoitusta, mutta itse
veropohjaa se ei muuttanut.

Kun Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa koukkua käytettiin mitä
erilaisimpain, kuninkaalle, nimismiehelle, kirkolle, papille
ja piispalle suoritettavain verojen perusteena, tuli tämä puoli
koukusta tilikirjoissa usein etualalle; niissä puhutaan siten
"kuninkaankoukuista", "nimismiehenkoukuista", "kirkonkoukuista",
"papinkoukuista" ja "kilttikoukuista". Kaikki nämä nimitykset
tarkoittavat ilmeisesti samaa vanhaa veroyksiötä; laskutavat
sellaiset, että kuninkaan koukussa oli kolme papinkoukkua ja että
nimismiehenkoukku teki kaksi papinkoukkua, tahtovat vain ilmaista, että
koukulta maksettiin kuninkaalle 3 ja nimismiehelle 2 kertaa enemmän
kuin papille.

Koukun varsinaisia vanhoja tuntomerkkiä ovat edellisen mukaan siis
olleet pääasiallisesti kylvömäärä ja raha-arvo. Aikaisempana
kehityskautenaan koukku ei kuitenkaan merkinnyt ainoastaan pellon
kylvömäärää eikä raha-arvoa. Lemun Lempoisten kylässä v. 1380
laskettiin puoleen koukunmaahan pellon lisäksi niittyäkin. Toisessa
samanaikaisessa kaupassa myytiin "koukku ja kaikki mitä siihen
kuuluu".[506] Tästä näkyy, että koukku mainittuna aikana on ollut
tilamitta, sellainen täyden tilan edustaja, minä se esiintyy
germanilaisillakin aloilla. Suomen koukun myöhempi jakautuminen
helposti laskettaviin osiin (1/1, 1/4, l/3, 1/6), joilla tiettävästi ei
ollut erinäisiä nimiä, viittaa alkuperäiseen kokonaisuuteen, jonka nimi
pysyi osissakin. Siihen käsitykseen, että koukku Suomessa alkuaan on
merkinnyt täysitilaa, pakottaa sekin seikka, että koukun varhaisempana
esiintymisaikana bol lounaisen Suomen ruotsalaisilla alueilla oli
samanlainen täyden tilan ilmaisija, ja ettei muuntapaisia veroyksiöitä
siltä ajalta yleensä tunnetakaan.

Sellaiseen täysitilaan, jota koukku varhaisempana aikanaan merkitsi, ei
ole arvatenkaan kuulunut aivan suuria peltoaloja. Koukun tila ei ole
ollut suurviljelystila, vaan alkuistila. Tällaista alkuistilaa kohden
saattoi tulla hyvinkin suuri ala maata, mutta sen peltoala ei voinut
viljelyksen ensi asteilla olla suuri. Uudisraivauksia jatkettaessa,
koukuntiloja jaettaessa ja uusia tiloja vanhain koukuntilain maille
perustettaessa koukku vähitellen sai uuden merkityksen. Koukun maa-ala
pysyi entisellään, mutta kokonaiseen koukkuun kuuluvat peltoalat
suurenivat. Pientä peltoalaa merkinnyt koukku tuli vihdoin merkitsemään
suurta peltoalaa, suurtilaa, jollaista lopuksi tuskin kukaan omisti.

Yhtä luonnollista kuin on, että saman viljelyskauden täysitilat yleensä
olivat suunnilleen toistensa vertaisia, yhtä luonnollista on, etteivät
koukut kaikkialla olleet aivan yhtä suuret peltoalaansa y.m. etuihin
nähden. Koukkujen laita oli sama kuin bolien: molemmat olivat eri
kylissä erilaisia, mutta samassa kylässä samanlaisia. Koukku on
ymmärrettävä ainoastaan kylän kautta; vanhemmittain koukku aina
tarkoittaa määrätyssä kylässä olevaa koukkua; milloin siis koukkua
mainitaan, muistetaan aina kyläkin, minkä koukusta on kysymys.
Ainoastaan sillä tavoin koukku saattoi olla maan ja verojen
jakoperusteena kylässä, minä se ilmeisesti on ollut. Useissa
asiakirjoissa keskiajan lopulta koukkua nimenomaan mainitaan kylän
osuuden perusteeksi.[507]

Aikain kuluessa alkuperäiset koukuntilat osittuivat sukujakojen ja
arvatenkin myös kylän alueella tapahtuvan uutisasutuksen kautta.
Nousiaisten seudulla v. 1380 mainitaan 1/2 koukun tiloja ja toisten
tilain pienet kylvömäärät tietenkin edustavat vastaavia koukun
osia.[508] Keskiajan loppupuolella koukun ositus oli ehtinyt vielä
pitemmälle: 1/4 ja 1/6 jaettiin vielä kahtia, joten saatiin 1/8 ja
1/12.[509] Hämeen vanhimmassa maakirjassa v:lta 1539 on lukuisia
esimerkkiä koukunosatiloista, jotka kuitenkin luontaisesti ryhmittyivät
täysiksi tai puoliksi koukunmaiksi. Esimerkkinä olkoon Tuuloksen
Rukkoilan kylä, jossa oli 2 puolen ja 5 koko kuudenneksen sekä 2 puolen
ja 3 koko neljänneskoukun verotilaa (yhteensä siis 2 koukkua).[510]
Kuinka kääpiömäisiksi koukuntilat saattoivat osittua, näkyy Hollolan
Okeroisten ja Lahden kylistä, joissa v:n 1548 verokirjan mukaan asui
edellisessä 24 talollista 2 1/2 ja jälkimäisessä 29 talollista 2 5/6
koukun alalla; enimmällä näiden kyläin talollisilla oli hallussaan vain
1/2 kuudenneksia (= 1/12) koukunmaita.[511]

Koukun jakautumisen perusteella voinee tehdä asutushistoriallisesti
tärkeitä johtopäätöksiä. Jos kerran koukku alkuaan on ollut täysitila,
niin koukkuja pienemmät tilat ovat alkuoloissa olleet mahdottomat ja
siis kaikki erilliset asutukset ja kylät, joiden koukkuluku myöhempänä
aikana oli koukkua pienempi, niinmuodoin myöhäsyntyisiä, vanhemmista
kylistä erinneitä tai niiden alueille syntyneitä. Kun, ottaaksemme
esimerkin Hollolan seuduilta, Jalkarannan, Tiirismaan, Upilan ja
Siikaniemen kylillä kullakin uudenajan alussa oli maata vain murto-osa
koukusta, niin ilmeisesti nämä kylät ovat alkuperäisemmästä suuremmasta
koukkukokonaisuudesta (tai useammasta sellaisesta) erinneitä osia. Kun
kaikkien mainittujen kyläin ja lisäksi Lahden ja Mukkulan kyläin
yhteenlaskettu koukkumäärä teki tasan 3, niin on hyvin mahdollista,
että näiden lähekkäin olevain ja yhdenjaksoisen alueen muodostavain
kyläin piirissä on kerran ollut 3 alkutilaa, joista kaikki nuo kylät
vähitellen ovat syntyneet.

Koukun ositustapa oli samanlainen kuin bolin: l/2, l/4, 1/8 tai 1/3,
1/6, 1/12. Tämä ositustapa on ilmeisesti perivanha ja on luultavastikin
riippunut verotuksesta. Maanjako ja veronjako tahdottiin pitää
yksinkertaisessa, helposti havaittavassa ja laskettavassa suhteessa
toisiinsa. Mutta tällainen jako ei ajan kuluessa voinut pysyä
todellisten omistusolojen kehityksen rinnalla. Kaikkia maan kauppoja,
vaihtoja ja panttauksia ei koukkujaossa voitu ottaa huomioon.
Siitä syystä koukkulasku vähitellen kävi yhä hankalammaksi ja
epäkäytännöllisemmäksi. Se oli muinaisiin perintöoloihin nojautuva
laitos eikä sopeutunut vapaisiin maanluovutusoloihin eikä yksilölliseen
verotukseen. Niinpä koukkulasku jo 1400-luvun alkupuolella hävisi
V.-Suomesta ja hämäläisilläkin alueilla se kyläjakona jo keskiajan
loppupuolella alkoi taantua ja väistyä syrjään uusia omistusoloja
paremmin vastaavan ruotsalaisen tangoituksen tieltä, vaikka veroyksiönä
yhä edelleenkin säilyi.



3. LOUNAIS-SUOMEN SAVU.


Suomalaisen koukkulaskun katoamisen lounaisesta Suomesta aiheutti uuden
veroyksiön, _savun_ (rök), tuleminen yleiseen käytäntöön
puheenalaisessa osassa maatamme. Ensi kerran Lounais-Suomen savuja
mainitaan Albrekt kuninkaan ja Jeppe Djeknin v. 1387 tekemässä
sopimuksessa, jossa viimemainittu m.m. oikeutettiin Turun linnaläänistä
ottamaan apuveron kultakin savulta ja 20 savun muodostamalta
verokunnalta.[512] V. 1405 mainitaan savua tilamittana Sauvossa.[513]
Eerik Pommerilaisen verokirjan otteissa v:lta 1413 savu jo oli
hallitsevana veroyksiönä suurimmassa osassa V.-Suomea, Ala-Satakunnassa
ja Pohjanmaalla.[514] Sellaisena savu uuden ajan alussa oli käytännössä
koko V.-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjanmaalla. Savulasku on ilmeisesti
tullut käytäntöön Lounais-Suomessa 14. ja 15. vuosisadan vaihdeaikoina.

Lounais-Suomen savu ei ole mikään alkuperäinen asutus- tai
maanomistusilmiö, vaan ainoastaan uusi veroyksiö, jonka uudet
verotustarpeet ovat luoneet. Vanhat veroyksiöt (ruotsal. alueen bolit
ja suomal. alueen koukut) on hyljätty, koska ne eivät enään vastanneet
tilain todellista verokykyä, ja sijaan on muodostettu uusi parempi
veroyksiö, savu. Sekä ijältään että laadultaan lounaisen Suomen savu
vastaa Ahvenanmaan savua, vaikka edellinen muuten tuli paljon
tärkeämmäksi veroyksiöksi kuin jälkimäinen.

Savun tärkeimpänä tehtävänä Lounais-Suomessa oli rahaverojen
suorittaminen. Eerik Pommerilaisen aikana savu oli veroyksiö 5 markan
maksamista varten, v:n 1436 verouudistuksen jälkeen ja vielä Kustaa
Vaasan aikana se oli veroyksiö 4 markan maksamista varten. Savun
maksettava teki siis aikaisemmin 40, myöhemmin 32 äyriä; sen vuoksi
uuden ajan alussa sanottiin savun jakautuvan 32 äyriin. Samalla tavoin
jaettiin savu 4 (aikaisemmin 5) markkaan, joita V.-Suomen vanhimmassa
verokirjassa kutsutaan veromarkoiksi (skattmark).[515] Laajalla alalla
pohjoisessa V.-Suomessa maksettiin aivan ruotsalaiseen tapaan kultakin
sellaiselta veromarkalta ("pääveron markalta") 1 äyrityinen linnan
työrahoja.[516]

Savu olikin ilmeisesti ruotsalaiseen markkalaskuun perustuva veroyksiö.



4. KYLÄN TANGOITUS.


Edellisillä lehdillä on jo eri puolilta tutustuttu keskiajan valtion
tapaan pidellä veroamaksavaa yhteiskuntaa. On nähty, kuinka ensinnä
alkuisista tiloista ja sitten jälleen myöhempäin aikakausien tiloista
verottajan käsissä muodostui veroyksiöitä ja verokuntia, joista valtion
koko taloudellinen ja hallinnollinen rakenne oli kokoonpantu. Mutta
valtion laitelman ulkopuolella keskiajalla seisoi toinenkin yksiöistä
kokoonpantu laitos,se jossa veroamaksavat talonpojat itse elivät ja
ahersivat, josta heidän toimeentulonsa ja onnensa riippui ja joka
heille senvuoksi oli muita laitoksia läheisempi ja tärkeämpi: kylä.
Keskiajan valtion säännötön ja särmikäs rakenne oli kyhätty
monenmoisista rakennusaineista; siinä boleja, veromarkkoja,
täysiveroja, nautakuntia, neljäskuntia, koukkuja, savuja, yksiöitä jos
joitakin. Keskiajan kylälaitos maamme lounaisissa, silloin
edistyneimmissä osissa perustui yhteen pysyvään yksiöön: _tankoon_.

Kylän jakaminen tankoihin eli kylän tangoitus oli käytännöllinen
mittaustoimitus, jolla kylän viljelysmaat ja verot tulivat oikein ja
suhteellisesti jaetuksi kylän asukkaiden kesken. Sen tunnuksellisen
muodon mukaan, jonka kylän vainiot tangoituksen kautta saivat,
sitä kutsuttiin "sarkajaoksi" (tegskifte). Käytännöllisestä
toimitustavastaan se sai nimen "myötäpäivänjako" (solskifte) ja
alkuperästään vihdoin nimen "ruotsalainen jako".

Aikaisin tieto tangoituksen käyttämisestä Suomessa on v.lta 1332,
jolloin Paraisissa tilan suuruutta määritellään kyynäröin.[517] V. 1351
kyynärämitta esiintyy Kemiössä tilan (bolin) yhteydessä.[518] Sitten
tulee vuoro Paimiolle, jossa Moision kylän tankojakoa v. 1385
seikkaperäisesti mainitaan.[519] V. 1405 esiintyy tangoitus sangen
yleisenä Sauvossa ja Paimiossa.[520] Ahvenanmaalta on tiedossa tapaus
v:lta 1400,[521] Ala-Satakunnasta v:lta 1402,[522] Raaseporin läänistä
v:lta 1414.[523] Vasta 1400-luvulla tangoitus yleisemmin levisi
Lounais-Suomen suomalaisille alueille, myöhemmin Hämeeseen, missä se ei
vielä uuden alussa ollut lähimainkaan yleinen. Historiallisten tietojen
mukaan siis tangoitus on eteläisen V.-Suomen saaristosta ja rannikolta
käsin 1300-luvulla alkanut levitä muihin Länsi-Suomen seutuihin.

Mutta varsinaisella leviämisalueellaankaan ei tangoitusta käytetty eikä
voitu käyttää aivan kaikissa paikoissa. Sen ulkopuolelle jäivät
luonnollisesti kaikki yksinäistilat ja yksinäiset tiluskappaleet,
joissa mitään jakamista ei tarvittu. Edelleen jäi tangoittamatta joukko
V.-Suomen rälssitiloja nähtävästi siitä syystä, että nekin olivat
yksinäisiä, kylistä erilleen perustettuja tai kylistä eronneita
tiloja. Tangoituksen ulkopuolelle jäivät myös varhain Ruonan
kruununkartanolääni ja Kuusiston piispankartano todennäköisesti sen
vuoksi, että ne olivat joutuneet eri lääneiksi jo ennen tangoituksen
yleisempää leviämistä. Vihdoin pohjoisen V.-Suomen äärimmäinen alue
(Uudenkirkon, Laitilan ja Lapin pitäjät) muodostivat erityisen
verotuspiirin, jossa maaperä ja viljelystapa estivät tangoituksen
toimeenpanemista. Varmaan samasta syystä jäi suurin osa Ahvenanmaata
tangoittamatta.[524] Mutta muuten oli uuden ajan alussa koko V.-Suomi
jo omistanut uuden kyläjaon.

Tangoituksen yhteys muinaisen ruotsalaisperäisen bol- ja
markkajärjestelmän kanssa käy ilmi sen nimestä ("ruotsalainen jako")
sekä sen ensimäisen esiintymisen ajasta ja paikasta. Tangoituksen
omituinen 24-luku, kylän säännöllinen jakautuminen 24 tankoon, saapi
bol- ja markkajärjestelmästä luonnollisen selityksensä.

Markkajärjestelmän mukaan 24 markan arvoiset alkubolit suorittivat
veroa 1 markan siten, että jokainen markanvero suoritti 1/24 markkaa
eli 1 äyrityisen. Tangoitus ei alkuaan ollut muuta kuin tämä sääntö
käytännössä toimeenpantuna; missä bolilla oli useampia asujia, se
jaettiin 24 tankoon, joista kunkin suoritettavaksi tuli 1 äyrityinen.

Kun bolin verolliset elivät ja asuivat samoilla kotivainioilla, tämä
sisällinen jaoitus jäi pysyväksi vielä sittenkin, kun alkubol oli
menettänyt merkityksensä ja muuttunut kyläksi. Tulipa kylä suuremmaksi
tai jäi pienemmäksi, se oli kumminkin samanlainen kokonaisuus, kuin bol
ennen oli ollut, ja jakautui yhä edelleen samalla tavalla.

Siitä syystä varmaan lukuisissa V.-Suomen kylissä vielä uuden ajan
alussa maksettiin veroa tangolta 1 äyri (alkuaan äyrityinen). Tämä
tangon vanhin verotus oli myöskin määrätyssä suhteessa tangon
alkuperäiseen kylvömäärään, joka oli panni.[525] Juuri sellaisia olivat
nuo 1 äyrin maksavat tangot V.-Suomen kylissä.[526]

Mutta kyläin kehitys ei jäänyt sille alkuiselle kannalle. Toiset kylät
olivat jo alusta alkaen suurempia kuin toiset, viljelykset laajenivat
enemmän, maat olivat parempia toisissa kylissä kuin toisissa. Siitä oli
seurauksena, että myöskin tangot olivat suurempia ja arvokkaampia
toisissa kylissä kuin toisissa. Veroakaan niin ollen ei voitu määrätä
kaikille tangoille samanlaiseksi, vaan täytyi veron mukautua tangon
kylvömäärän tai hinnan mukaan.

Molempia tapoja käytettiin. Kylvömäärää seuratessa pidettiin
edelleenkin ohjeena 1 äyrin veroa 1 pannin kylvöltä, otettiin siis 2
äyriä sellaiselta tangolta, jolle kylvettiin 2 pannia, 3 äyriä 3 pannin
tangolta j.n.e.[527] Yleisempi näkyy kumminkin olleen tangon verotus
arvon mukaan. Minkälaista suhdetta tai taksaa siinä noudatettiin, ei
ole kaikin paikoin tarkemmin tunnettu, mutta verraten yleisenä sääntönä
uuden ajan alussa oli 1 äyrin vero 10 markalta tangon arvoa.

Olemme edellisestä nähneet, että tangoituksen alkuperäisenä
päätarkoituksena oli verokuorman jakaminen verollisille heidän
todellisen maaomaisuutensa mukaan. Toisena puolena tästä tehtävästä oli
pitää yllä järjestystä ja selvyyttä kyläin yhä pirstoutuvissa ja
sekaantuvissa tiluksissa.

Historiallisen ajan alusta asti toimivat monet voimat Länsi-Suomen
varsinaisen kyläyhteiskunnan hajoittamiseksi. Aateli irroitti itselleen
osia vanhoista kylämaista, kirkko kokosi maaomaisuutta joka toisesta
kylästä, ja lopuksi oli maasta tullut yleinen vaihto- ja kauppatavara,
joka pilkkoi vanhat sukutalot ja saattoi joka kylässä taloja ja maita
"vieraskyläisten" (utbysmän) haltuun.

Tuloksena oli maaomaisuuden suuri pirstoutuminen kaikilla vanhoilla
asutusseuduilla. Samassa kylässä saattoi olla veromaata, rälssimaata,
kirkonmaata, ulkokylänmaata, vuokramaata, autiomaata. Talonpoikaistilat
olivat yleensä kääpiöityneet; maakirjoissa on esimerkkiä siitä, että
verraten pienissä kylissä oli 2 ja 3 kyynärän tiloja, joiden hallussa
oli 1/72 tai 1/48 kylän maista.[528] Alkuperäisestä tasa-arvoisuudesta
kylässä ei ollut enään paljon jäljellä; koko Paraisten pitäjässä uuden
ajan alussa tuskin oli kahta tilaa, joilla olisi ollut yhtä suuri
tankoluku ja kylvömäärä.[529]

Tähän maaomaisuuden hajoamiseen liittyi häiriöitä viljelyksessä. Kuta
useampaan osaan alkutilat jakaantuivat, kuta useampain omistajain
peltoliuskoja kylän vainiolla oli ja kuta erikokoisemmiksi nämä
peltoliuskat vielä tulivat, sitä vaikeampi oli pitää selvillä rajoja
eri omistajain maitten välillä ja määrätä kunkin omistuksen suuruus.
Kylvömäärä, joka suurissa omistuksissa vielä riitti maan mitaksi, oli
pienen pienten omistusten mitaksi liian ylimalkainen.

Vielä pahempia olivat kylän maaverojen maksamisessa vähitellen
syntyneet epäkohdat. Nykyaikana maaverotus kohdistuu yksityisiin
(maakirja)tiloihin, joilla kullakin on oma muuttumaton
manttaalimääränsä. Keskiajan maaverotus oli pohjaltaan toisenlainen.
Maaverot oli silloin laskettu verokuntain ja kyläin kannettavaksi,
mutta kylät itse jakoivat ja sovittelivat veron yksityisten talojen
kesken. Kullakin talolla oli vanha tietty osansa kylän veromäärästä;
kylä kokonaisuudessaan oli kumminkin vastuussa kylälle kerran määrätyn
veron suorittamisesta, niin että jonkun talon köyhtyessä tai joutuessa
autioksi toisten kuorma suureni. Keskiajan verotuksen henkilökohtainen
luonne ilmeni siten maaveroissakin, joissa oikeana maksajana ei ollut
maa eikä talo, vaan talonpoika, kylässä asuva ja sen veroista vastaava
talollinen.

Kun nyt kylän veronalaisesta maasta kappale toisensa jälkeen oston tai
perinnön tai muun saannin kautta joutui ulkokyläläisille, jotka eivät
asuneet kylässä, niin tuli kysymys, kuka oli maksava veron näiden
kappaleiden puolesta. On selvää, että kylä edelleenkin oli vastuussa
koko kylämaan verosta ja että kukin talollinen maksoi vanhan tietyn
veronsa, vaikkapa hänen talonsa maa oli vähentynytkin. Mutta ottiko
vieraskyläläinen osaa sen talon veroon, jonka maata oli joutunut
hänelle, siihen tapaan kuin palstatilat meidän aikanamme maksavat
vero-osansa päätilalle? Sikäli kuin tällaisesta seikasta voi tietoja
saada eivät "vieraskyläläiset" maksaneet mitään veroa. Paraisten
pitäjän merkilliseen maakirjaan Kustaa Vaasan ajalta on tarkoin
merkitty ulkokyläläisten kappaleet kussakin kylässä, useimmista
kappaleista on lisäksi mainittu, että ulkokyläläiset itse niitä
viljelivät, ja kerran on tehty merkintä, että tämä ulkokyläläisten
viljelys oli niille vahingoksi, jotka omistavat talot.[530] Tämä
maakirjan tiedonanto tuskin voi merkitä muuta kuin sitä, että hyöty
ulkokyläläisten viljelemistä kappaleista, joita Paraisissa oli
lukemattomia, oli mennyt vieraisiin kyliin oman kylän veronmaksajain
vahingoksi, joiden oli täytynyt maksaa verot kylän kaikista maista.

Olipa nyt ulkokyläläisten maakappaleiden saantitapa mikä hyvänsä, niin
maan verokuorman lakkaamaton kasvaminen itse veromaan lakkaamatta
vähentyessä aikaa myöten synnytti arveluttavia epäkohtia. Tästäkin
syystä tuli yhä kipeämmäksi tarve siirtää maavero kylän talollisten
hartioilta itse maanomistajain hartioille, muuttaa kylän vastattava
vero itse maan vastattavaksi veroksi, todelliseksi maaveroksi.

Tangoituksen kautta kävi mahdolliseksi järjestää kylän maaolot
näissäkin suhteissa oikeudenmukaiselle, selvälle, helposti
hallittavalle kannalle.

On nyt katsottava, kuinka tangoitus käytännössä toimitettiin. Hyvän
tilaisuuden siihen tarjoo Paraisten edellä mainittu maakirja, jossa on
yksityiskohtaisia tietoja kyläin tangoituksestakin.

Esimerkiksi otettakoon Paraisten Tarabyn kylä; kylän vanha maaverotus
näkyy perustuneen kylvömäärään. Koko kylvömäärä kylässä teki 12 puntaa
eli 72 pannia ja vero kaikkiaan 24 mk (vast. 6 savua). Kylässä oli 8
taloa ja 9 talollista (2 talollista oli vielä yhteisviljelyksessä).
Mutta näillä 8 talolla, jotka todennäköisesti olivat vastanneet kylän
kaikista veroista, oli kylvössä vain 9 punnan maata (54 panninmaata); 3
punnanmaata oli joutunut 7 ulkokyläläisen haltuun, jotka naapurikylissä
asuen itse viljelivät Tarabyssä olevia maitansa.

Omistussuhteet kylän 8 talon kesken olivat jo varsin epätasaiset, mikä
ilmenee jokaisen talon erisuuruisesta kylvömäärästä:

    talo A kylvi 11 1/2 pannia
      "  B   "    5       "    1/2 nelikkoa
      " C    "    6       "
      " D    "    4       "
                    j.n.e.

Nyt tuli toimitettavaksi tangoitus. Koko kylän katsottiin käsittävän 24
tankoa (à 6 kyynärää), joista mainitulla verotaloilla oli kylvömääränsä
mukaisesti katsottava olevan 3/4 eli 18 tankoa. Kunkin tangon
kylvömääräksi tuli siis (54:18 =) 3 pannia, niinkuin verokirjaan on
merkitty.

Kun näin tiedettiin tangon kylvömäärä, oli muutettava kunkin kylvömäärä
tankomääräksi. Koska talo A kylvi 11 1/2 pannia ja kukin 3 pannin kylvö
vastasi täyttä tankoa, niin A:lle tuli (11 1/2:3 =) 3 5/6 tankoa eli 3
tankoa 5 kyynärää. Juuri sillä tavoin onkin maakirjaan merkitty:

               kylvömäärä                tankoluku

    talo A    11 l/2 pannia            3 tankoa 5 kyyn.
      "  B     5       "    1/2 nel.   1 tanko  4  "   1 kortteli
      "  C     6       "               2 tankoa
      "  D     4 1/2   "               1 1/2 tankoa
                              j. n. e.

Tämän muutoksen toimitettua havaittiin, ettei kylän 8 talolle
tullutkaan aivan täyttä 18 tankoa, vaan 17 tankoa 5 kyyn. 1 kortt. ja
ulkokyläläisille 6 tankoa 3 korttelia.

Tangoitus oli nyt toimitettava luonnossa. Sen voi kuvitella tapahtuneen
esim. seuraavaan tapaan. Otettiin 6 kyyn. pitkä tanko ja merkittiin
siihen kyynärät ja korttelit, joten tanko tuli jaetuksi 24 osaan. Siinä
oli nyt pienoiskoossa koko kylä ja kunkin osuus äsken osoitetun laskun
mukaan; niin suuri osuus kuin kullakin oli kylässä, niin suuri tässä
tangossa, jossa kortteli vastasi tankoa pellolla. Luultavasti oli
kunkin osa merkitty tankoon kylänmukaisessa järjestyksessä.

Pellot olivat, erottamalla pahimmat kulmat ja pellonpäät pois,
sovitetut suunnikkaisiksi kappaleiksi (lohkoiksi eli leveiksi
"saroiksi"), niin että kunkin sellaisen voi jakaa yhdensuuntaisiin
liuskoihin eli kapeisiin sarkoihin. Oli joku peltokappale esim. 7
tangonmittaa leveä. Jokainen oli siis saava siinä tankoon merkityn
osansa 7 kertaisesti; kenellä oli osuutta kylässä 6 tankoa (tangossa 6
korttelia), sai 7 x 6 eli 42 korttelia eli 8 kyynärän levyisen saran,
j.n.e.[531]

Näin voitiin tehdä hiustarkkaa työtä. Jos ei pellonpäitä voitu jakaa
osallisille, jäivät ne kylän yhteisesti "sovitettaviksi", mikä
luultavasti kävi päinsä siten, että talot vuorotellen viljelivät niitä
maksaen niiden veron. Siten saatiin vero pienimmistä maan murusistakin.

Tangoituksesta oli monipuolinen hyöty. Maat voitiin sen kautta jakaa
viljelijöille paljon tarkemmin kuin kylvön mukaan. Hävinneet peltorajat
voitiin tangolla koska hyvänsä määrätä. Maavero voitiin mukavasti ja
tarkasti jakaa tankoluvun perusteella. Ja ennen kaikkea: se talonpoika,
joka luuli kärsivänsä vääryyttä ja maksavansa veroa suhteellisesti
enemmän kuin naapurinsa, voi tankojaon kautta saada tämän vääryyden
korjatuksi. Ulkokyläläistenkin tankoluvut voitiin nyt saada määrätyksi
ja ulkokyläläiset itse vastaamaan omistamainsa maitten veroista.
Epäilemättä juuri siinä tarkoituksessa on määrätty ne tankoluvut, jotka
lounaisen Suomen maakirjoissa uuden ajan alussa on merkitty
ulkokyläläistenkin palstoille. Talonpojan tukena tässä kohden olivat
Ruotsin maanlait, jotka antoivat yksityiselle oikeuden vaatia
tangoituksen toimittamista kylässä. Ne olivat tosiaan oikeita maan
lakeja, sillä vasta niiden kautta valtion vaikutus ulettui kyläelämään,
kävi mahdolliseksi todellinen maaverotus ja tuli kylän talonpojasta
myöskin valtion talonpoika.

Tangoitusta voitiin sovittaa mukavasti sellaisiinkin kyliin, missä
verotus perustui koukkujärjestelmään. Hyvin hitaasti kuitenkin levisi
tangoitustapa hämäläisille alueille. Vielä 1500-luvun puolivälin
jälkeen ja 1600-luvullakin toimitettiin Etelä-Hämeen kylissä
tangoituksia nähtävästi ensi kertaa.[532] Hämeessä ei tangoitus siten
keskiajalla voinut saada samanlaista merkitystä kuin V.-Suomessa ja
Ala-Satakunnassa. Viimemainituissa seuduissa tangoitus uuden ajan
alussa oli ilmeisesti verotuksen pohjana laajoilla alueilla,
verokunnissa, pitäjissä ja kihlakunnissa, joissa 1436 v:n uudistuksessa
määrätty savujen vertaus ja sovitteleminen nähtävästi oli tullut
toimitetuksi yleisen tangoituksen yhteydessä. Hämeessä sitävastoin,
missä tangoitus ei ollut yleinen, täytyi verotuksen edelleenkin
perustua koukkujärjestelmään, jossa maan ja verojen osittaminen
tapahtui vanhalla perityllä jakamistavalla, eikä tangoituksella. Kun
V.-Suomessa laskettiin maavero kutakin tankoa ja kyynärää kohden,
laskettiin se Hämeessä koukkua tai sen osia kohden: koukkulaitos
yksinkertaisine jakoineen ja kylvömittoineen nähtävästi vielä uuden
ajan alussakin pystyi tyydyttämään hämäläisen yhteiskunnan vaatimukset
maanjakamiseen ja verotukseen nähden.

Ainoastaan lounaisimmassa Hämeessä, V.-Suomen tankoalueen
läheisyydessä, tuli tangoitus nähtävästi jo keskiajalla yleisempään
käytäntöön. Mutta täälläkin tangoituksella ilmeisesti tahdottiin vain
jakaa kylän maita kunkin olevan koukkuluvun mukaan, eikä luoda uutta
veropohjaa koukun sijalle. Tammelan pitäjän hauskasta maakirjasta v:lta
1556, joka yksityiskohtaisuudessa on Paraisten maakirjan vertainen,
näkee runsaasti esimerkkiä, miten parilla tai useammalla talolla oli
samat kylvö- ja samat tankomäärät, joten ne selvästi olivat saman
kokonaisuuden (koukun) osia.[533] Paljon oli kuitenkin sellaisiakin
kyliä, joissa useammalla talolla oli samat kylvömäärät, mutta eri
tankomäärät, tai päinvastoin. Sellainen ristiriitaisuus oli voinut
syntyä siten, että kylän maat ostojen, perintöjen ja muitten
tapahtumain kautta olivat muuttuneet ilman että tangoitusta oli
uudistettu; sellainen olotila edustaisi siis taantunutta tangoitusta.



5. KYLVÖJÄRJESTELMÄ JA LOHKOJAKO.


Pellon laajuuden ja arvon arvioiminen kylvömäärän mukaan -- punnan,
pannin, karpion, kolmanneksen maissa -- oli keskiajan Suomessa aivan
yleistä. Kylvömäärä näkyy hyvin aikaisin ja hyvin yleisesti tulleen
myöskin verotuksen pohjaksi, niin että kylän kunkin talon kylvö oli
suhteessa talon veroon. Mutta keskiajan verotus tapahtui kylittäin.
Verotuksen lähtökohtana ei siis ollut yksityisten talojen kylvömäärä,
vaan koko kylän kylvömäärä, niinkuin jo ensi katsomalta huomaa
vanhimmista verokirjoista, joissa kyläin kylvömäärät on ilmoitettu
suurempina tasaisina määrinä, yksityisten talojen sitävastoin pieninä
murto-osina näistä suurista kylvömääristä. Kylän kylvömäärä niinmuodoin
tuli jaetuksi yksityisten talojen kesken. Mutta koska kaikilla taloilla
oli yhtä hyvä oikeus kylän maahan ja koska kylän maat olivat
eriarvoisia satoonsa nähden, tuli kunkin talon luonnollisesti saada
suhteellisia osia kylän hyvistä niinkuin huonoistakin kylvömaista.
Täten kylvöverotuskin johti tilusten hajautumiseen.

Kylvömäärällä saatettiin siten keskiajalla ilmaista talon suhdetta
saman kylän muihin taloihin sekä tilan suuruutta ja arvoa ylipäänsä.
Lukuisista esimerkeistä näkyy, että keskiajalla katsottiin määrättyyn
kylvöalaan kylässä kuuluvan vastaavat osuudet kylän niityistä ja muista
etuuksista, toisin sanoen, että kylvömäärä oli muuttunut täydelliseksi
tilusyksiöksi. Niinpä pohjoisimmassa V.-Suomessa (Uudenkirkon, Laitilan
ja Lapin pitäjissä) yleisesti laskettiin "panninmaaksi" 2 (talonpoikain
laskun mukaan 4) pannin kylvöala peltoa sekä 4 kuormaa niittyä.[534]

Tällaisena tilusmittana kylvömäärää uuden ajan alussa, ja varmaan
aikaisemmin, käytettiin veroyksiönä yllämainitussa pohjoisen V.-Suomen
osassa. Siellä näet maksettiin kultakin ja kerrotun laatuiselta
panninmaalta pääveroa 2 äyriä (karpionmaalta 1 äyri). 32 äyristä (4
markasta) tällaisia veroyksiöitä muodostui savu.[535] Myöskin Etelä- ja
Keski-Pohjanmaalla oli uuden ajan alussa kylvöjärjestelmä
käytännössä.[536]

Panninmaan verotuksessa otettiin huomioon myöskin maan kasvuisuus ja
muut edut, niinkuin nähdään panninmaitten verokirjoihin merkityistä
erilaisista maitten raha-arvoista (veroarvoista). Uudenkirkon --
Laitilan -- Lapin alueella oli panninmaan arvo uuden ajan alussa
kaikkialla 8 mk, mutta muualla se suuresti vaihteli ja arvatenkin sitä
mukaan vaikutti veron suuruuteen.

Ennen on jo mainittu, että jo varhain Hämeen koukunmaan mittana oli
kylvömäärä. Savossakin vanhat "veronahat" uuden ajan alussa olivat
muuttuneet kylvöverotukseksi, _arviopunniksi_. Tätä Savon
kylvöjärjestelmää ei ole täysin selvitetty.[537] Vanhimmissa
verokirjoissa selitetään "arviopunnan" ala 3 viljapunnan (rukiin, ohran
ja kauran) alaksi.[538] Todennäköisesti tässä esiintyy aivan ominainen
savolainen kaskiverotus, sellainen, että 3 viljapunnan ala tarkoitti
kaskea, johon ensi vuonna kylvettiin punta rukiita, toisena vuonna
ohraa ja kolmantena vuonna kauraa.[539] Se havaitaan siitäkin, ettei
kaskimaiden verottaminen (annoiminen) Savossa tapahtunut joka kerran
kuin kaski oli kylvössä, vaan ainoastaan kerran, silloin kuin kaski oli
hakattu.[540] Myöskin se seikka, että kylvönä mainitaan kolmenlaista
viljaa, osoittaa vuorottaisuutta, sillä ruista, kauraa ja ohraa ei
sopinut viljellä samassa kaskessa samana vuonna, vaan kyllä kolmena
perättäisenä vuonna.[541]

Myöhempäin tietojen mukaan olivat talonpojat ottaneet suorittaakseen
arviopunnan veron 1 viljapunnan alalta (s.o. 2 pannin alalta ruista,
ohraa ja kauraa).[542] Tämän voisi hyvin ymmärtää niin, että savolaiset
olivat ottaneet maksaakseen kaskiveroaan kaikilta vuosilta eikä vain
yhdeltä, mutta kun kaskien arvioimisessa pysyttiin vanhassa tavassa
s.o. arvioitiin kasket vain yhden eikä kolmea kertaa, täytyi
veronylennyksen verokirjassa saada sellainen muoto, että entinen vero
nyt maksettiin kolmannelta osalta entistä arviopuntaa.

Suomessa, niinkuin useimmissa muissakin Europan maissa, on keskiajalla
ollut käytännössä kaksi maanjakotapaa: tangoitus ja lohkojako.
Edellisessä kylän vainion eri kappaleet jaettiin kylän talojen
käytettäviksi yhdensuuntaisina ja yhtä pitkinä sarkoina, joiden leveys
oli suhteellinen talojen veromäärään. Jälkimäisen järjestelmän mukaan
kylän pellot oli jaettu taloille viljeltäväksi epäsäännöllisinä
kappaleina (lohkoina), joiden suuruutta voitiin mitata vain
kylvömäärällä.

Kylvöjärjestelmän maanjako oli siis lohkojako. Itä-Suomessa oli muinoin
rintamaillakin vallalla lohkojako, jonka mukaan kunkin talon tai veron
maat olivat erillään toisten viljelyksistä ja takamaan kappaleet siellä
täällä yhteisillä erämailla. Hyvin selvästi tämä sanotaan eräässä v:n
1556 asiakirjassa:

"Eikä ole Viipurin läänissä pelto eikä niitty sarkajaossa (tega
skiffte) tangolla ja kyynärällä, niinkuin Turun läänissä tai muualla
Ruotsissa, vaan kullakin talonpojalla tai lampuodilla on lohkokappale
(hopa stijcke) itsekullakin eikä hän tule aituukseen tai pihaan
(I gärd eller I gård) naapurinsa kanssa".[543]

Tällainen jakotapa on Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa, s.o.
muinaisella karjalaisella heimoalueella ollut vallitseva vielä
alkupuolella 1700-lukua.[544] Tämän jakotavan juuret ovat epäilemättä
haettavat heimokuntaisista yhteiskuntaoloista. Se on ilmeisesti
alkuisempi, vanhempi suomalainen jakotapa.

Mutta myöskin lounaisessa Suomessa on lohkojakoa käytetty Suomessa
useissa paikoin. Vielä uuden ajan alussa sen tapaamme kartanoitten
alueilla, missä se oli vanhuuttaan säilynyt,[545] sekä pohjoisimmassa
V.-Suomessa, ulkosaaristossa ja Ahvenanmaalla, missä maan luonto
näyttää sellaista jakotapaa vaatineen.

Vakka-Suomen ikivanhaa lohkojakoa kuvataan v:n 1556 verokirjassa
seuraavin sanoin:

"On tiettävä, että Uudellakirkolla, Laitilassa ja Rauman pitäjässä ei
ole tankolaskua pellossa eikä niityssä, niinkuin muualla Turun
linnaläänissä, vaan ovat maat näissä kauan olleet jaettuina panneihin.
Kun näissä pitäjissä löytyy niin vuorista ja kivistä maata, niin ei ole
sentähden niitä hyvä asettaa tankoihin. Yhden pannin ala maata on niin
paljon kuin 2 pannia peltoa ja 4 kuorman alaa niittua."

Merkillistä on, ettei "oikea ruotsalainen tangoitus" koko keskiaikana
näy saaneen yleisempää jalansijaa ruotsalaisella Ahvenanmaalla.
Yksinäisenä poikkeuksena siellä mainitaan tangoitusta jo v. 1397,
mutta vielä uuden ajan alussa eivät Ekkerön talonpojat tienneet
tankolukuaan,[545] ja niissä maankaupoissa, joita tiedetään
Ahvenanmaalla tehdyksi myöhemmällä keskiajalla, ei kaupanalaista maata
ilmaista tankoluvuin vaan erikseen nimitettyinä peltokappaleina: Herman
Skallan sarka Mörbyssä, Nissa Sigurdssonin sarka Berströmissä,
Sigbjörnin sarka Sibbabyssä, "minun sarkani" Tönitössä.[546] Huomattava
on, että näin nimitetyillä saroilla tarkoitetaan suurempia
maakappaleita, joista vain osia myytiin; niinikään on huomattava,
etteivät nämä nimet -- viimeiseksi mainittua tapausta lukuunottamatta
-- kohdistuneet sarkakappaleiden omistajiin, jotka puheenaolevia
maakauppoja tekivät, vaan olivat muiden henkilöiden nimiä, arvatenkin
sarkain raivaajain tai vanhempain muistettavain viljelijäin. Vaan juuri
samanlainen tapa on vallinnut -- vallitsee vielä tänäkin päivänä --
Itä-Suomen lohkojaossa. Tässä ahvenalaisten ja savolaisten yhteisessä
tavassa ei ole mitään ihmeellistä, sillä lohkojako on ikivanha yleinen
jakotapa, joka säilyi yhtä hyvin sille sopivissa eristetyissä seuduissa
kuin heimokuntaisissa oloissa.



VIII. KESKIAJAN LIIKENNEOLOJA JA ITSEHALLINTOA.



1. TIE- JA SILTAHALLINTO.


Liikennevälineisiin nähden ei keskiaika ollut niin neuvoton kuin moni
ehkä luulisi. Talvi- ja vesiliikenteessä meidän maassamme varmaan
aikaisin saavutettiin kaikki täydellisyys, mitä talvikulkuneuvoilla ja
venerakenteilla voitiin saavuttaa. Oivallisiksi maateiksi kesäiseen
aikaan tarjoutuvia harjuja ei varmaankaan jätetty käyttämättä.
Paikallisia teitä ja siltoja mainitaan keskiajan asiakirjoissa niin
usein, että täytyy otaksua sellaisia olleen maan asutummissa osissa
varsin tiheässä. Mutta keskiajan Suomessa oli "yleisiäkin" teitä,
sellaisia, joita pitkämatkainen liikenne käytti. Esteetön kauttakulku
kaikissa osissa maata oli silloisissa oloissa sitäkin tärkeämpi, kun
koko hallinto oli lakkaamatta liikkeellä, oli oikeata matkahallintoa.
Hyvin luultavaa on, että yhdenjaksoiset tiet, miten vaillinaisia ne
myöhempäin aikain malliteihin verrattuina olivatkin, yhdistivät
keskiajan päälinnat toisiinsa ja eteläisen Suomen pääseudut keskenään.

Näiden valtateitten korkeaa ikää, niinkuin sitä arvoakin, ja mikä
esteettömälle maantieliikkeelle keskiaikana pantiin, todistavat ne
monet suuret sillat, joita jo keskiaikana puheenalaisilla teillä
tavataan. Turun siltaa mainitaan 1414, Piikkiön siltaa 1385, Paimiossa
olevaa "Sillankorvan" taloa 1407;[547] arvatenkin nämä sillat olivat
Turusta lähtevillä valtateillä. Todennäköisesti useiden muidenkin
ikivanhoilla valtateillä olevain siltain ikä ulettuu keskiaikaan.
Sellaisia mainittakoon Siuntion "maansilta", sillat Kymen suuhaarain
yli, Viipurin linnansillat (Turun--Viipurin valtatiellä), Korvensuun
"maansilta" Vehmaan--Taivassalon välillä (Ruotsiin menevällä
valtatiellä) sekä Huittisten "kihlakunnansilta", Vammaskosken silta,
Tammerkosken silta, Hämeenlinnan silta ja Vuolenkosken silta
sisämaassa, kaikki mainitut 1500-luvulla tai seuraavan sataluvun
alkupuolella, Kymen sillat Jaakko Teitin 1500-luvun puolivälissä
kartalle piirtämätkin.[548]

Ruotsin maakuntalaeista näkyy kyllin hyvin, kuinka tärkeäksi teitten ja
siltain kunnossapitämistä katsottiin keskiajan Ruotsissa. Siitä oli
tullut tärkeimpiä paikallishallinnon haaroja. Uplannin laki, joka
sisältää erittäin täydellisiä määräyksiä teistä ja silloista, erottaa
pienet tilussillat jaetuista silloista, jotka olivat niin suuria, että
niiden ylläpitämiseen tarvittiin suurempien alueitten voimat.
Sääntönä oli, että tällaisten siltain rakentaminen oli tapahtuva
kollektivisesti, kylittäin, "attungittain", neljänneskunnittain ja
kihlakunnittain. Suurimpina siltoina mainitaan "folklandien" väliset
sillat, ja 5 lueteltua siltaa oli niin suurta, että useiden "hundarien"
tuli niiden rakentamiseen ottaa osaa.[549] Helsinglanninkin lain mukaan
oli maakunnan miesten yhteisesti pidettävä voimassa muutamia
nimitettyjä siltoja.[550]

Tie- ja siltalaitoksen tarpeellista valvomista varten täytyi olla
paikallishallinnollisia elimiä. Itägöötanmaan laista saamme tietää,
kuinka paikallinen hallinto siinä kohden toimi. Kihlakunnan teitten ja
siltain ylivalvojana oli kihlakunnantuomari. Hänen tuli määrätä teitten
ja siltain tarkastaminen, joka oli tapahtuva kesäiseen aikaan.
Tarkastamisen toimitti neljänneskunnittain neljänneskunnan valitsema
12-miehinen lautakunta.[551]

Lounaisen Suomen tie- ja siltalaitoksen hoito näkyy keskiajalla
järjestyneen samaan tapaan, kuin mainituissa Ruotsin maakuntalaeissa on
säädetty. Sillat olivat täälläkin jo keskiaikana lajittuneet pieniin
paikallissijoihin ja yleistä liikennettä välittäviin suuriin
"maansiltoihin", joita kokonaiset maakunnat tai maakunnan osat
ylläpitivät. Viimemainittua laatua oli 1414 mainittu Turun silta, jonka
ylläpitämisestä kaupungilla ja maalaisilla oli riitaa.[552] Ahvenkosken
siltaa Kymen suussa rakensi 1600-luvun alussa Sipookin, josta päättäen
se oli koko Porvoon läänin ylläpidettävä vanha "maansilta".[553] V.
1607 kerrotaan, että Korvensuun "maansillan" rakentamista vasten oli
Vehmaan kunkin talonpojan joka kymmenes vuosi maksettava 2 äyriä
eräille Taivassalon talonpojille, jotka siltaa heidän puolestaan
rakensivat; sekin siis laajemman alueen ylläpidettävä silta.[554]
Vuolenkosken siltaa Kymen niskassa rakensivat 1500-luvun lopulla sekä
Lapveden talonpojat että "hämäläiset".[555] Ahvenanmaalla olivat
suurimmat sillat kolmanneksien ylläpidettäviä.

Linnain suuret sillat pidettiin voimassa koko linnaläänin
kustannuksella. 1600-luvulla mainitaan Hämeen Ylisessä klk:ssa vanhaksi
tavaksi, että täysiverolliset joka kuudes vuosi maksoivat 10 kappaa
viljaa niille linnan lähellä asuville talonpojille, jotka sillan
korjuun suorittivat. Viipurin linnan siltain rakentamiseen otti alkuaan
osaa koko Ruotsin Karjala ja Savo. Vasta 1600-luvun puolivälissä pääsi
Savo siitä rasituksesta vapaaksi.[556]

Edellä kerrotut esimerkit ovat kyllä myöhäiseltä ajalta, mutta kun ne
koskevat kieltämättä jo keskiajalla rakennettuja siltoja ja kun
rakennuksen kustantaminen 6- ja 10-vuotisilla kiertomaksuilla
epäilemättä on hyvin keskiajan tapain mukaista, niin voinee mainittujen
esimerkkien nojalla katsoa, että siltain lajitusta on Suomessakin jo
keskiaikana käytetty.

Se tulee näkyviin myöskin Lounais-Hämeen tuomiokirjoissa 1500-luvun
alulta, joissa tuomitaan yksityisiä taloja ja kyliä, mutta myös
kokonaisia neljänneskuntia ja pitäjiä sakkoihin rikkonaisista
silloista.[557] Siitä päättäen on siltoja rakennettu taloittain,
neljänneskunnittain ja pitäjittäin. V. 1508 joutui kaksi Kalvohan
pitäjän neljänneskuntaa 10 markan sakkoihin "kihlakunnan sillan
rikkoutumisesta", mistä päättäen suurempienkin siltojen ylläpitäminen
käytännössä suoritettiin neljäskunnittain. Säännöllinen siltajako koko
pitäjän kesken pantiin toimeen Ulvilassa 1551.[558]

Sillanrakennussakot edellyttävät siltain tarkastamista. Uuden ajan
alussa sitä ainakin siellä täällä toimittivat erityiset tie- ja
siltalautakunnat. Niinpä 1552 tuomittiin Kirkkonummella 12 miestä
sakkoihin siitä, etteivät lähteneet siltaintarkastukseen, ja
Espoossa samoin 12 miestä sakkoihin vastahakoisuudestaan lähteä
tientarkastukseen.[559]

Pysyvästä paikallisesta tiehallinnosta on lounaisesta Suomesta aikaisia
muistoja.

Hämeen vanhimmissa verokirjoissa tavataan kaikkialla linnaläänissä
neljänneskuntain maksettavan vuotuisen veron joukossa pari
verokappaletta _teitä ja siltoja varten_. Tämän veron tavallisin määrä
oli 1 punta ohria ja 1 leiv. humaloita kustakin neljänneskunnasta.[560]

Myöskin Satakunnassa tapaamme tämän veron. Tässä maakunnassa 1540- ja
1550-luvuilla maksettuun "laamanninkinkeriin" sisältyi myöskin useita
neljänneskunnittain (kolmanneskunnittain) suoritettavia verokappaleita,
niiden joukossa 1 punta siltaohria, jotka Köyliön kappelissa
lunastettiin pellavilla ja hampuilla ja Luvian kolmanneskunnassa joka
miehen maksettavilla kuivilla säynäillä.[561] Vero oli siis yleensä
Satakunnassa nimeltään, perusteeltaan ja määrältään -- ja epäilemättä
myöskin alkuperäiseltä tarkoitukseltaan sama kuin Hämeessä.

Tuntuu ensimältä hiukan omituiselta, että kruunulle maksettiin
erityistä tie- ja siltaveroa, kun teitten ja siltain rakentaminen
ammoisista ajoista kuului paikallisiin, luonnossa suoritettaviin
rasituksiin. Se ajatus, että puheenaoleva vero olisi tarkoittanut
linnain suurten siltain rakentamista ja ylläpitämistä, ei kelpaa, sillä
ensinnäkin linnansiltainkin rakentaminen suoritettiin työllä eikä
vuotuisena kruununverona, toiseksi tuollaista ylipäistä nimitystä
"teitä ja siltoja varten" tuskin olisi käytetty niin erikoisesta
verosta kuin linnansillan rakentamisesta, ja vihdoin suoritettiin
Hämeessä 1500-luvulla erikseen vero "teistä ja silloista" ja erikseen
sen lisäksi ylläpidettiin linnansilta.

Hämeen ja Satakunnan tie- ja siltaveroa ei myöskään voi verrata niihin
_siltarahoihin_, joita v. 1538 muutamat Turun linnaläänin
saaristopitäjät maksoivat linnaan laivasiltansa rakentamiseksi, ja
tuskin myöskään niihin sillanrakennusturskiin, joita Kökarin asukkaat
maksoivat Kastelholmaan arvatenkin samanlaista tarkoitusta varten kuin
Turun saaristolaiset Turun linnaan.[562]

Luonnollisempi mielipide on se, että Hämeen ja Satakunnan tie- ja
siltaveroa alkuaan olisi maksettu paikallisia liikennelaitoksia varten.

Ne verokappaleet, jotka tässä verossa esiintyvät, eivät ole mitään
rakennusaineita, vaan selvästi aiotut veronsaajan palkaksi
(oravannahat) tai kestitykseksi (maltaat ja humalat). Vero on alkuaan
käytetty sen tai niiden henkilöiden palkkaamiseen, joiden huolena
teitten ja siltain valvominen oli. Lähinnä johtuu tässä ajattelemaan
tuonnoin mainittuja siltalautakuntia, mutta vielä suuremmalla syyllä
kihlakunnan tai oikeammin varmaan pitäjän tuomaria.

Tässä kohden on erityisesti huomattava, että Satakunnassa uuden ajan
alussa maksetut "siltaohrat" kuuluivat "laamannin kinkeriin" ja että
tästä verosta Ala-Satakunnassa kihlakunnantuomari nautti osan. Samoin
käy ymmärrettäväksi, että Hämeessä tämä vero välikäden kautta saattoi
joutua kruununverojen joukkoon. Tuomarinvirat näet vähitellen
muuttuivat kruunusta riippuviksi läänityksiksi, ja Kustaa Vaasan
hallituksen ensi vuosina virkamiesten palkkoja ruvettiin ottamaan
linnoihin ja virkamiehiä siirtämään kruunun palkalle. Tällä tavoin
joutui vanha tie- ja siltaverokin Hämeen linnan tilikirjoihin.

Edempänä tulemme näkemään muita todistuksia Suomen keskiajan tuomarien
toiminnasta paikallishallinnollisella alalla. Jos mitkä, niin
liikennelaitokset keskiajalla vaativat tuomarin silmälläpitoa ja
hallintoa.

Ansaitsee panna huomioon, ettei nimismiehillä keskiajalla ollut
tekemistä teitten ja siltain hallinnossa, vaikka koko kyydityslaitos
oli heidän hoteissaan. Asia on varmaan ollut sellainen, että tie- ja
siltahallinto on vanhempi kuin nimismieslaitos, joka todennäköisesti
järjestyi vasta unionin aikana. Lisäksi nimismies- ja kyytilaitos oli
vain osa kruunun linnahallintoa, jotavastoin tie- ja siltahallinto oli
ikivanha paikallishallinnon haara, jolla piti olla omat paikalliset
hoitajansa.

Kuten näkyy, on lounaisen Suomen keskiaikainen tie- ja siltahallintokin
ollut yksityiskohdissaan Uplannin ja Itägöötanmaan maakuntalakien
kuvaamaa vastaava.

Tuomarin seuraaja tie- ja siltahallinnossa ei meillä ollut nimismies,
vaan siltavouti. Näitä vouteja mainitaan Suomessa sangen useissa
paikoin 1600-luvun alkupuolella. Tuomarien muinaisen viran perijöinä
nämä kansanomaiset virkamiehet kuuluvat maamme vanhimpaan
virkamiehistöön.[563]



2. "MATKAVENEET".


Hämeen vanhimpain maakirjain mukaan ei Hollolan alueella maksettu
tie- ja siltaohria eikä -humaloita vaan _uisko-sopimusohria ja
uisko-sopimushumaloita_.[564] Vero-oppaiden mukaan "uisko" merkitsi
matkavenettä tai pitäjänvenettä.[565] Puheenaoleva vero siis Hollolan
alueella tarkoitti veneitten hankkimista tai veneliikenteen
ylläpitämistä -- hyvin luonnollinen tehtävä tässä vesistöseudussa,
josta tärkeitä veneteitä haaraantui Pohjois-Hämeeseen ja Savoon.
Seuraavina aikoina Hollolan alueella usein esiintyvät "pitäjänveneet",
joilla tehtiin virallisia kyytejä.[566]

Aikoinaan on tällaisten matkaveneitten ylläpitäminen ollut laillinen
velvollisuus muissakin Hämeen vesipitäjissä, koskapa v. 1507
Saarioisten ja seur. vuonna Kulsialan pitäjät saivat yhteissakkoja
"uiskonsa" vuoksi.[567]

Myöskin Hämeen itäpuolella, Saimaan vesistön piirissä tapaamme tähän
kuuluvan kruununveron. Lapveden ja Taipaleen pitäjissä maksettiin uuden
ajan alussa neljänneskunnittain erästä veroa siten, että pitäjän
viidestä neljänneksestä kolme maksoi 72 tynnöriä verotervaa, mutta
kaksi suoritti -- _veroveneen_.[568] Muolassa ja Hanttulassa asti
maksoivat neljänneskunnat tervaveroa, vaikka se siellä suoritettiin
rahassa.[569] Lapveden veneet kaiketi olivat samanlaisia kuin Hämeen
"uiskot", ja terva oli kai niitä veneitä varten.

Savossa jos missään oli pidettävä huolta kruunun veneliikkeestä ja
niinpä siellä uuden ajan alussa olikin sitä tarkoittava vero yleinen.
Järjestys oli täällä sellainen, että Liistonsaaren (Säämingin) pitäjän
neljänneskunnat vuosittain toimittivat linnaan kukin matkaveneen, mutta
muista neljästä pitäjästä maksettiin sen sijaan n.s. kavasohria siten,
että jokainen neljäskunta maksoi joka kolmas vuosi 2 puntaa, mikä
vastasi 4 pantiin maksua vuodessa.[570] Savon neljänneskuntain
linnaveroon kuului myöskin terva, 1 tynnöri tai sen vastineeksi 2
pannia ohria neljänneskunnalta.[571]

Mutta meren rannikollakin voimme seurata tämän veron jälkiä. Porvoon
läänin vuotuinen vero sisälsi uuden ajan alussa erityisen
neljänneskuntaveron, johon kuului 1/2 tnr. _tervaa_ sekä lisäksi eri
määriä kaloja tai niiden vastikkeita.[572] Tämä Porvoon läänin
neljänneskuntavero jäisi selvittämättömäksi arvoitukseksi, ellemme jo
tuntisi, mistä on kysymys. Kun asiakirjat kertovat voudin Porvoon
läänissä tehneen virkamatkoja veneellä,[573] niin arvelemme hänellä
alkuaan olleen virkavenekin.

Samaa alkuperää lienevät olleet Raaseporinkin läänin _tervarahat_,
jotka ovat merkityt v:n 1451 tileihin jokaiselta pitäjältä maksetuiksi.
Uuden ajan alussa tätä veroa maksettiin verokunnittain.[574]

On näin saatu selville, että sisä-Suomen järvialueilla on keskiajalla
ylläpidetty virallista liikennettä julkisilla "matkaveneillä", joiden
hankkiminen oli talonpoikain velvollisuus. Hämeessä tämä liikenne
ilmeisesti oli järjestetty siten, että pitäjät ylläpitivät tällaisia
veneitä määrätyissä paikoissa tai maksoivat sitä varten erityistä
veroa. Savossa sitävastoin toimitettiin veneet tai niiden korvaus
linnaan, joka oli maakunnan vesiteitten keskuksessa. Mielenkiintoinen
on tämän veron esiintyminen Porvoon ja Raaseporin lääneissä. Saamme
tästä jonkinlaisen käsityksen siitä, miten kruunu vanhimpina aikoina
veronmaksajain avulla järjesti virkamiestensä ja muun väkensä matkat
sielläkin, missä teitä ja siltoja ei ollut.



3. KYYTIVELVOLLISUUS JA "PITKÄTKYYDIT".


Ruotsissa oli jo maakuntalakien aikana kansalla velvollisuus toimittaa
kruunulle maksutonta väen ja tavarain kuljettamista eli kyyditystä.
Tätä kuninkaan kyytioikeutta mainitsevat Uplannin, Södermanlannin,
Vestmanlannin ja Helsinglannin lait. Siitä, ettei maanlaki tästä
rasituksesta mitään virka, Rydin päättelee, ettei se myöhemmällä
keskiajalla ollut tunnustettu.[575]

Suomessa kumminkin kyyditysrasitus oli myöhemmällä keskiajalla käytetty
ja oikeudellisesti järjestettykin. Saaristen ja Kulsialan pitäjässä
Hämeessä v. 1507 tuomittiin "kyydintasoitus" yli koko pitäjän ja
kahta vuotta myöhemmin samanlainen kyydintasoitus tuomittiin
toimeenpantavaksi Kalvoilassakin "kunkin koukkuluvun mukaan".[576]
Saamme siis tietää, minkä perusteenkin mukaan tämä velvollisuus
keskiajan lopulla Hämeessä oli jaettu.

Lounais-Hämeen tuomiokirjain mukaan keskiajan lopulla oli kolmenlaisia
kyydityksiä, joiden laiminlyömisestä seurasi sakkoja: (1) valtakunnan
herrain tai hallituksen kirjettä kuljettavan miehen kyyditys, jota
voisi nimittää kuninkaankyyditykseksi,[577] (2) käräjäkyyditys,
johon nähtävästi kuului kruunun koko käräjäväen kyydittäminen
nimismiestalosta toiseen,[578] ja (3) pitkäkyyditys, jonka
tarkoituksena oli kruunun väen tai tavaran kuljettaminen kaukaisempiin
määräpaikkoihin.[579]

Ensiksi mainittua lajia kyyditystä saatiin keskiajalla varmaan muita
seutuja raskaammin kokea Ahvenanmaalla, jonka kautta osittain maisin
osittain meritse jo aikaisella keskiajalla kulki valtatie Suomen ja
Ruotsin välillä. Varmaankin tästä kauttakulusta johtuvan suuren
kestitysrasituksen vuoksi Ahvenanmaan papeille jo v. 1335 myönnettiin
erityisiä palkkaetuja.[580] Kyyditysrasituksen jakaminen Ahvenanmaan
kolmanneksien kesken sillä tavoin kuin ennen on kerrottu oli siitä
päättäen varmaan pantu toimeen jo vanhemmalla keskiajalla.

Turun läänin rahvaan hyväksi antamassaan käskykirjassa Eerik
Pommerilainen v. 1419 m.m. määräsi, ettei talonpojilta saanut vaatia
kyydityksiä muulloin kuin kuninkaan tai kuningattaren itsensä maassa
ollessa tai kuninkaan erityisellä kirjeellä käskettäessä; erityisesti
kielletään kuninkaan voutia veronkannolla ratsastaessaan kansaa sillä
tavoin rasittamasta.[581] Kyyditysrasitus lounaisessa Suomessa oli
1400-luvun alussa varmaan tavattomammin lisääntynyt, koskapa siitä
Tanskassa saakka käytiin kuninkaalle valittamassa. Näyttää siltä, että
toiseksi mainitsemamme laji kyyditystä, linnanvoudin ja hänen väkensä
käräjäkyydit, oli Turun läänissä erityisen valituksen aiheena. Toiselta
puolen kuitenkin tällainen kyyditys 1400-luvulla Turun läänissä oli
pysyvä, tunnustettu rasitus; v. 1464 Räntamäen käräjillä sakotettiin
talonpoikaa niskoittelusta kyydinteossa, kuten näyttää linnan voudin
kyydissä.[582] Mahdollistahan on, että käräjä- ja muut paikalliset
virkakyydit vasta 1400-luvun kuluessa tulivat järjestyneeksi tavaksi,
aikaisemmin oltuaan mielivallan ja väkivallan alaisia.

Keskiajan lopulla olivat kuten näimme Hämeessä käytännössä myöskin
_pitkätkyydit_.

Niistä saadaan lähempiä tietoja Kustaa Vaasan hallitusajan
tilikirjoista. Hämeessä siihen aikaan oli pitkiinkyyteihin velvollinen
koko linnalääni. 1520-luvun lopulla tätä rasitusta luonnossa suoritti
ainoastaan lähellä linnaa oleva alue, Saaristen ja Kalvoilan pitäjät
Sääksmäen kihlakuntaa ja Hattulan kihlakunta, lukuunottamatta Hattulan
pitäjää, joka oli tästä rasituksesta vapautettu, koska linnan hevosia
kesäisin laidunnettiin sen takamailla ja niityillä.

Kultakin koukulta oli kerran vuodessa lähetettävä hevonen linnankyytiin
Turkuun tai minne hyvänsä muualle. Liikennetarpeet eivät kuitenkaan
aina olleet niin suuret, että mainitun ahtaammankaan alueen koko
hevosmäärää olisi tarvittu. V. 1539 suorittivat "kyytihevosia"
ainoastaan Turun tien varrella olevat Mäskälän ja Rengon pitäjät. Kun
seuraavana vuonna taasen Hauhon pitäjä oli pitkässäkyydissä, näyttää
tämäkin rasitus olleen jonkinlainen kiertovero. Kyytivelvollisuus
suoritettiin nähtävästi kollektivisesti neljänneskunnittain; v. 1507
sakotettiin Saarioisten Airanteen neljänneskunnan jokaista talonpoikaa
3 markkaa pitkänkyydin laiminlyömisestä. Ne, jotka eivät tehneet
pitkääkyytiä, maksoivat lunastusta 1 markan koukulta.[583]

Pitkiäkyytejä suoritettiin Savossakin, kultakin neljännekseltä 12
hevosta, joskus enemmänkin, miten kuljetettavaakin oli. Savon
pitkätkyydit tavallisesti tehtiin Viipuriin. Kun ei kaikkia hevosia
täälläkään tarvittu ajoon ja kun kaukana asuvain olisi ollut hankala
tulla kyytiin, otettiin sijaan _hevospalkkaa_ 2 1/2 puntaa viljaa
neljännekseltä.[584]

Eräästä Kustaa Fincken kirjeestä v:lta 1553 selviää, että kruunulle
suoritettavain pitkäinkyytien lisäksi oli niitä tehtävä vielä
yksityisille virkamiehillekin: linnanvoudille, maanvoudille,
linnankirjurille, maankirjurille, tuomarille ja nimismiehelle,
kullekin 2. Varmaan nämäkin sangen vanhoja tapoja.[585]

Merimaakunnillakin oli muinoin sisämaitten pitkiäkyytejä vastaava
kuljetuslaitos.

Ahvenanmaalla kuljetti kukin maankolmannes vuorovuotenaan maakunnan
verot Tukholmaan. 1530- ja 1540-luvuilla täällä maksetut
_laivaäyrityiset_, joita kukin talollinen suoritti 1 äyrityisen,
näyttävät olleen tämän kuljetusveron lunastusta.[586]

Varsinais-Suomen vanhimmissa tilikirjoissa kerrotaan, että Lapin
(Rauman) pitäjän neljännesmiehet verollisilta kootuilla varoilla
vuokrasivat aluksia, viedäkseen veroviljansa Turkuun.[587]

Raaseporin läänin rahvaan velvollisuutena oli kuljettaa kuninkaan
viljaa ja veroja Tukholmaan; milloin sitä ei tarvittu, maksoi kukin
talollinen 1/2 äyriä laivarahoja.[588]

Kyyditykset joutuivat jo varhain nimismiesten ja maanvoutien
valvottaviksi. Siitä niinkuin muustakin toimestaan maanvoudit keskiajan
yleiseen virkamiestapaan tekivät tulolähteen. Useissa Suomen seuduissa
maanvoudit uskonpuhdistusajan alussa kantoivat omaksi hyväkseen
kyyditysrahoja.

Ahvenanmaalla vouti kantoi kyytirahoja pitäjittäin, useimmista
pitäjistä 16 mk (Ekkeröstä 11, Hammarlannista 10, Föglostä 8 ja
Kökarista 8 mk). Vero näyttää vanhastaan olleen järjestetty siten, että
jokainen kyytivelvollisuudesta vapautettu yksiö maksoi nimismiehelle 1
mk ja nimismiehet sitten maksoivat voudille yllämainitut summat
"taksana".[589]

Kyyditysrahoja kantoi maanvouti myöskin pohjoisessa V.-Suomessa: "Ne,
jotka ovat olleet vapaita kyydityksestä, ovat antaneet voudille 2 tai 3
mk".[590]

Hämeessä -- ainakin Saarioisten, Kalvohan ja Portaan pitäjissä --
maanvouti 1550-luvulla tilapäisten saatavainsa joukossa kantoi
kyyditysrahoja, joista emme kumminkaan enempää tiedä.[591]

Emme epäile lukea tähän rasitusluokkaan myöskin muutamissa Karjalan
seuduissa, Lappeen ja Taipaleen pitäjissä sekä koko Äyräpään
kihlakunnassa uuden ajan alussa maksettuja kyytirahoja. Niitä
maksettiin 6 penninkiä (1 killinki) täysiverolta eli 2 1/2 äyriä
nautakunnalta.[592] Karjalan kyytirahat eivät olleet voudin sivutuloja,
vaan kannettiin kruunulle.



IX. OIKEUSLAITOKSIA.



1. TUOMARIT.


Alimman tuomarin ruotsinkielisenä virkanimenä Suomessa käytettiin
keskiajan lopussa ja uuden ajan alussa yleisesti nimitystä
häradshöfding. Omituista kyllä ei tällä nimityksellä näytä olevan
suomenkielessä vanhaa, vakaantunutta vastinetta. Herra Martin
1500-luvun puolivälissä laaditussa maanlain suomennoksessa käytettyjä
nimityksiä "kihlakunnan päämies" ja "kihlakunnan mies" (harvemmin) ei
voitane sellaisena pitää. Sen sijaan on suomalaisessa kansankielessä
ammoisista ajoista käytetty nimitystä tuomari. Tämän nimityksen
juurtumiseen suomenkieleen on varmaan vaikuttanut se, että
aikaisemmalla keskiajalla oli Suomessa yleisesti käytännössä
ruotsinkielinen nimitys domare, joka vasta keskiajan myöhemmällä
aikakaudella vähitellen väistyi "häradshöfding" nimityksen tieltä.

"Tuomari" nimityksen edustaman laitoksen juuria voimme Lounais-Suomessa
seurata 1300-luvun alkupuoliskolle saakka.

Eräässä Turun maakuntakäräjillä 1353 laaditussa asiakirjassa mainitaan
jo edellisinä aikoina annettuja tuomarin tuomioita; erästä henkilöä
syytettiin siitä, että hän oli petollisesti kantanut maksettavaksi
joutuneita uhkasakkoja, nimittäin yhden markan tuomarin tuomiosta ja
kolme markkaa toisesta tuomiosta. Nähtävästi on tässä kohdassa puhe
kaksiasteisesta tuomiosta, jossa ensin "tuomari" pani 1 mk:n uhkasakon
ja sitten, kun se rikottiin, toinen korkeampi tuomari 3 mk:n uhkasakon,
kuten myöhemmin kihlakunnantuomarit. Näyttää siis siltä kuin esillä
olevassa asiakirjassa olisi kysymys vielä alemmasta tuomarista kuin
kihlakunnantuomarista, jostakin aivan paikallisesta kansantuomarista,
jolla on ollut virkanimenään "tuomari". Asiakirja koskenee Mynämäen
seutuja.[593]

Tämä käsitys sopeutuu niihin muihin tietoihin, mitä on 1300-luvun
tuomareista. V. 1363 esiintyy Turun linnan voudin todistajana m.m.
eräs "Vilckin Domare", josta ei tiedetä muuta kuin nimi.[594]
Hiukan enemmän on tietoja kolmesta muusta pohjoisessa V.-Suomessa
toimineesta tuomarista. V. 1374 esiintyy "Otin domare" välimiehenä
maanluovutuksessa Taivassalossa.[595] Samana vuonna esiintyy
Taivassalossa vielä toinenkin välimies, Gudmar Gudmarsson, varmasti
sama mies, jota mainitaan kiinnemiehenä Otin tuomaria koskevassa
asiakirjassa ja nimellä "Gudhmar domare" todistajana eräässä saman
seudun asiakirjassa v:lta 1380.[596] V. 1375 tehdään Mynämäellä
maankauppa "Andris domaren" edessä.[597] Ja seur. vuonna esiintyy sama
mies samanlaisissa toimissa Maskussa.[598]

Eteläisessä V.-Suomessa mainitsevat asiakirjat 1300-luvun lopulta
useampia tällaisia tuomareja. Vv. 1377-1380 mainitaan "Holmuider
domare" kolmasti maanluovutusasiain välimiehenä ja todistajana Piikkiön
käräjillä.[599] Maankaupan välimiehenä esiintyy v. 1378 "Michiael Rasi,
domarin" Kemiössä[600] ja seur. vuonna tavataan "Åke Sack, dommare"
pitäjänkäräjäin pitäjänä ja maankaupan välimiehenä niinikään
Kemiössä.[601]

Kaikkien näiden kuuden tuomarin varsinaisena toimena niissä asioissa,
joita puheenaolevat asiakirjat koskevat, on maanluovutusten erotus- eli
välimiehen ("förskelaman") tehtävä; välimiehen latinankielinen nimitys
"prolocutor" kävi keskiajalla myöskin tuomarin virkanimestä. Tähän
nähden voi kysyä, eivätkö "prolocutoreina" ja välimiehinä vanhemmalla
keskiajalla mainitut henkilöt ole olleet samanlaisia "tuomareja" kuin
ne, joihin edellä olemme tutustuneet. Sellaisina mainitaan v. 1350
Vehmaalla Nikolai Kiimakallio(?)[602] ja v. 1402 Mynämäellä eräs Olaff
Biörnsson.[603] Inkoossa v. 1452 esiintyy maakiinnemiesten joukossa
ensimäisenä "Matis domare" ikäänkuin hän olisi ollut toimituksen
johtaja.[604]

Muinaisesta tuomarintoimesta lienee myöskin periytynyt "tuomari" sanan
käyttäminen sukunimenä. Halikossa mainitaan v. 1410 kiinnemiesten
joukossa "niclis domare", kaikesta päättäen tavallinen rahvaanmies eikä
mikään virkamies.[605] Tenholassa esiintyy w. 1395 ja 1399 kaksi
veljestä, joilla on sukunimenään "domare".[606]

"Tuomari" nimen tapaamme vielä vanhoissa paikannimissäkin. Uuden ajan
alussa, osittain jo aikaisemmin, tavataan asiakirjoissa seuraavat tähän
kuuluvat paikannimet:

    Vehmaa: Domarla, kylä suomal. oik.,
    Taivassalo: Domaris, kylä ruotsal. oik.,[607]
    Parainen: Domarby, kylä (6 taloa) Terffuebolissa,
    Marttila: Domarla, kylä,[608]
    Perniä: Domarby, kylä Hirvilahden bolissa,
    Inkoo: Domarby, kylä Bakombergsbolissa,
    Kirkkonummi: Domarkulla, kylä Gunnarskullabolissa,
    Helsinki: Domarby, kylä.[609]

Nämä paikannimet ovat ilmeisesti yleensä sangen vanhoja, varmaan
vanhempia kuin v. 1417, jolloin Helsingin Domarby nimeltä mainitaan.
Sen päätämme varsinkin siitä, että kaikki nämä paikannimet ovat kyläin
eivätkä yksityisten talojen nimiä; mahdollisesti on tuomarin talo ollut
koko kylän alkutila tai on tuomareita asunut kylässä hyvin kauan, niin
että tuomarin nimi vähitellen syrjäytti kylän alkuperäisen nimen.

Kaikki nämä 1300-luvun tuomarimuistot tavataan maamme eteläisillä ja
lounaisilla rannikkoseuduilla. Nämä seudut olivat vielä 1300-luvulla
valtaavaksi osaksi ruotsalaisia. Useimmilla niistä tuomareista, joista
on tietoja, on selvästi ruotsalaiset nimet ja heidän toimensa koskevat
ruotsalaisia pitäjiä; suurin osa tuomari-aiheisista paikannimistäkin on
ruotsalaisten pitäjäin piirissä. 1300-luvun tuomari-laitoksen
varsinaisena pesäseutuna lienee niinmuodoin ollut Lounais- ja
Etelä-Suomen ruotsalainen asutusvyöhyke, eli n.s. ruotsalaisen oikeuden
alue.

Näiltä ruotsalaisilta pesäseuduilta puheenaoleva laitos näyttää
levinneen läheisiin suomalaisiin seutuihin, joiden tuomarinimistöön
todennäköisesti kuuluvat "Nicolai Kumakallia" ja "Domarla" Vehmaalla,
"Andris domare" Mynämäellä ja Maskussa sekä "niclis domare" Halikossa.

Koko tuo vanha tuomarilaitos tekee hyvin kansanomaisen ja
paikkakunnallisen vaikutuksen.

Asiakirjat antavat sen käsityksen, etteivät nuo tuomarit ole kuuluneet
maan mahtavimpiin. Useimpien nimi on ilmoitettu vaatimattomasti vain
ristimä- ja virkanimellä. Kolmella heistä ("Otin tuomarilla", "Gudhmar
tuomarilla" ja Oiaff Björnssonilla) ei näytä olleen omaa sinettiä,
jolla olisivat sinetöineet asianomaisen asiakirjan, mistä päättäen he
ovat olleet talonpoikaisia miehiä. "Tuomari" sanasta johtuneet
talonpoikaiset sukunimet, tuomari-liitteiset paikannimet, jotka kaikki
ovat talonpoikaiskyläin, vaan eivät ylimyskartanoiden nimiä, puhuvat
alkuperäisen kansanomaisuuden ja talonpoikaisuuden puolesta.

Toiselta puolen kuitenkin ovat useimmat 1300-luvulla mainituista
tuomareista sinetöineet asiakirjansa ja nähtävästi kuuluneet
alhaisempaan aateliin.[610] Mutta ei näistäkään yksikään ole kuulunut
maamme tunnettuihin ylimyssukuihin; he olivat kaiketi vain oman
paikkakunnan johtohenkilöitä.

Mitä vihdoin näiden vanhain tuomarien virkapiiriin tulee, niin
lukuunottamatta Mynämäellä ja Maskussa toiminutta Antti tuomaria ei
kukaan heistä esiinny virassa silloista pitäjää laajemmalla alueella.
Varsinainen kihlakuntalaitos ei vielä 1300-luvun alkupuolella, jolloin
tuomareja jo esiintyy, ollut olemassa. Erittäin huomattava on, että Åke
Säck eli Sæk nimittää v:n 1379 asiakirjassa itse itseään "Kemiön
kirkkokunnan tuomariksi" ja toimii yksinään, ilman muitten
tuomiovaltaisten läsnäoloa, pitäjänkäräjäin tuomarina. Kun pitäjä
meidän maassamme kaikesta päättäen on alkuperäinen oikeus- ja
hallintopiiri, on erityisten tuomarien esiintyminen näissä piireissä
odotettavaakin. Yllämainitut tuomarit ovat olleet pitäjäntuomareja, sen
tapaisia, joita Ahvenanmaalla oli vielä 1600-luvun alkupuolella.[611]

Meidän aikamme talonpoikaisilla "herrastuomareilla" on ollut todelliset
alku-isänsä näissä 1300-luvun pitäjäntuomareissa, vaikkapa nimen olisi
antanutkin Maunu Eerikinpojan maanlain "häradsdomare".



2. PITÄJÄNKÄRÄJÄT.


Edellisessä lausuttu käsitys, että lounaisen Suomen vanhat paikalliset
tuomarit ovat olleet pitäjäntuomareja, saa vahvistuksen niistä
tiedoista, joiden mukaan samoilla alueilla samoina aikoina on ollut
olemassa pitäjänkäräjät.

Pitäjä on ollut Suomen perustava, historiallinen oikeuspiiri ja
pitäjänkäräjät kaikkien käräjäin yhteinen muoto. "Laamanninkäräjät" ja
"kihlakunnankäräjät" keskiajalla olivat säännöllisesti myöskin
pitäjänkäräjiä. Mutta keskiajan kuluessa pitäjänkäräjälaitoksessa
tapahtui kehitystä. Kun myöhemmällä keskiajalla pitäjänkäräjät jo
yleensä olivat laamannien ja kihlakunnantuomarien johtamia valtion
käräjiä, niin ne aikaisemmalla keskiajalla vielä olivat paikallisten
tuomarien johtamia paikalliskäräjiä; kun myöhemmän keskiajan käräjät
pidettiin valtion muodostamissa hallintopitäjissä, niin varhaisemmalla
keskiajalla käräjät pidettiin vanhoissa emäpitäjissä.

Käräjäpiirinä eli käräjäkuntana (tinglag) vanhempana keskiaikana
esiintyy kirkkokunta (Kemiö),[612] laivakunta (Taivassalo,
Santamala),[613] pitäjäyhdistelmä (Santamala, Masku ja Nousiainen;
Säkylä, Köyliö ja Yläne)[614] sekä pitäjä (Kaarina, Piikkiö).[615]
Mutta kaikki nämä käräjät olivat pitäjänkäräjiä. Useimpia niitä
kutsuttiinkin pitäjänkäräjiksi, niinkuin viitteistä näkyy. Niin
Kemiössä, Santamalassa, Säkylässä, Piikkiössä. Lisäesimerkkinä
mainittakoon, että Santamalassa v. 1380 pidettyjä talvikäräjiä
kutsuttiin milloin laivakuntakäräjiksi milloin pitäjänkäräjiksi.[616]
Todella kaikki nuo erinimiset käräjäpiirit vastaavatkin vanhoja pitäjiä
tai yhteenkuuluvia pitäjäalueita.[617] Pitäjä on siis 1300-luvulla
yleisesti käytetty käräjäkunta.

Mutta tämä oikeuspitäjä ei luultavastikaan ole ollut sama kuin myöhempi
hallintopitäjä, vaan kirkkopitäjä. 1300- ja 1400-luvuilla kirkkopitäjä
hyvin yleisesti esiintyy maallisena pitäjänä, oikeuspiirinä,
oikeuspitäjänä.

Huomautettakoon tässä vieläkin, että Kemiön tuomaria v. 1379 kutsuttiin
"Kemiön kirkkokunnan" tuomariksi.[618] Suomen mantereella oli niinkuin
Ahvenanmaallakin keskiaikana tapana pitää käräjiä ja suorittaa
oikeustoimituksia kirkoilla. Niinpä v. 1439 tapahtuivat
maanluovutusmenot "Räntamäen kirkkotarhassa"[619] ja v. 1442
suoritettiin maanluovutus "pitäjänkokouksessa Räntamäen kirkolla".[620]
"Pitäjäntuvat", joita jo varhain näyttää olleen usean kirkon lähellä ja
jotka varmaan olivat kirkollisen pitäjän ylläpidettäviä, olivat usein
maallisinakin käräjäpaikkoina: v. 1418 pidettiin Vehmaan suomalaisen
oikeuden kihlakunnankäräjät "kirkolla pitäjäntuvassa",[621] v. 1455
olivat käräjät Kokemäellä "pitäjäntuvassa"[622] ja v. 1505 pidettiin
Vesilahdella käräjiä "kirkontuvassa".[623] Parissa keskiajan
asiakirjassa kerrotaan maanluovutusten laillistuttamisesta itse
kirkonkokouksessa: v. 1419 "kirkonkokouksessa Ulvilassa"[624] ja v.
1436 "kirkonkokouksessa ja pitäjänkokouksessa" Halikossa.[625]
Toisinaan kutsutaan pitäjän oikeustilaisuutta eli pitäjänkäräjiä
"pitäjänkokoukseksi" (sockenstämma); niin Lohjalla v. 1382, jolloin
laamanni oli läsnä,[626] Kemiössä v. 1406,[627] Räntämäellä v.
1468.[628]

Näissä asiakirjoissa ei voi havaita mitään erotusta maallisen
oikeuspitäjän ja kirkollisen pitäjän välillä. Ei niissä myöskään näe
erotusta pitäjänkokouksen ja pitäjänkäräjäin välillä. Herra Martin
maanlain suomennoksessa mainitaan samanlaisten oikeusasiain
käsittelemistä "pitäiänn cokoudhes" ja "pitäiänn käräiäs".[629]

Kirkkopitäjän käyttöä oikeuspitäjänä keskiajalla täytyy pitää varmana.
Tähänkin laitokseen nähden olot Suomen lounaisosissa olivat Ahvenanmaan
olojen kaltaiset.

Kirkkopitäjäin pitäjänkäräjillä vanhemmalla keskiajalla esiintyvät
toimivina kaikki tuomitsijat, linnanvoudista ja laamannista alaspäin.
Näyttää siltä, ettei varhaisemmalla keskiajalla -- alkuperäisten
pitäjäalueitten menetettyä merkityksensä -- ollut muita paikallisia
oikeuspiirejä kuin kirkkopitäjät ja niiden kansalliset alueet.
Myöhemmällä keskiajalla valtion käräjillä jo oli kirkkopitäjistä
eroavat oikeusalueensa (hallintopitäjät), joissa vanhain
pitäjäinkäräjäin sijasta pidettiin "laamanninkäräjiä" ja
"kihlakunnankäräjiä". Mutta sen ohella, kuten lukuisat esimerkit
ovat osoittaneet, jatkettiin kirkkopitäjäin pitäjänkäräjiä
pitäjänkokouksina, joissa edelleenkin eräänlaisia paikallisia
oikeusasioita käsiteltiin.



3. MAAKUNNANTUOMARIT JA KIHLAKUNNANTUOMARIT.


Jo 14. vuosisadan alussa Suomessa oli pitäjää suurempia oikeusalueita.
Niitä olivat silloiset maakunnat, jotka pitivät yhteisiä maankäräjiä ja
käyttivät yhteisiä todistusvoimaisia maakunnan sinettejä.[630]

Olemme nähneet, että Ahvenanmaalla ja Lounais-Suomen suomalaisella ja
ruotsalaisella alueella sekä Uudellamaalla jo varhain oli omat
tuomarinsa (maantuomarit, laamannit). Tämä seikka herättää kysymyksen,
eikö muissakin maakunnissa ole ollut asia sellainen.

Asiakirjat tähän kysymykseen vastaavat myöntävästi. 1300-luvun
loppupuolella tavataan täällä tavallisesti tuomareiksi nimitettyjä
virkamiehiä, joiden virkapiirinä olivat kokonaiset maakunnat. Tällaisia
maakunnantuomareita mainitaan vuosisadan viimeisellä neljänneksellä
Hämeessä useita.[631] Satakunnan tuomaria mainitaan v. 1392[632] ja
läntisen Uudenmaan tuomaria v. 1395;[633] aikaisemmin oli Ala-Satakunta
kuulunut suomal. oikeuden laamannin ja läntinen Uusimaa ruotsal.
oikeuden laamannin alueeseen.[634]

Että nämä maakunnantuomant ovat vastanneet myöhempiä
kihlakunnantuomareja ja olleet heidän edelläkävijöitään, näkyy muun
lisäksi siitä, että Hämeen tuomarin sakotusmääräksi useammassa
asiakirjassa ilmoitetaan 3 mk.[635]

Ei tunneta lähemmin maakunnantuomarilaitoksen syntymisaikaa. Ilmeistä
on vain, että se kuuluu vanhempaan keskiaikaan. Nimistään päättäen
maakunnantuomarit ovat olleet kotimaisia paikkakunnallisia
rälssimiehiä, joita tavataan Ahvenanmaan maantuomareina ja suomal. ja
ruotsal. oikeuden laamanneina; varmaan nämä virat kaikki ovat
juureltaan olleet samanlaisia paikallisia laitoksia.

Maakunnantuomarit Suomen mantereella katosivat pian varsinaisten
kihlakunnantuomarien tieltä, joiden lopullisina virka-alueina
1400-luvun alkupuolella esiintyivät kihlakunnat. Vv. 1390, 1417, 1423
muudan "kihlak. tuomari" Suni Suninpoika toimi Taivassalossa ja
Vehmaalla, siis varmaankin Vehmaan kihlakunnassa.[636] V. 1407
mainitaan kihlak. tuomaria Pohjois-Suomessa,[637] ja lähivuosina Etelä-
Suomessa ja Itä-Uudellamaalla.

Kihlak. tuomarien toimissa ja oloissa keskiajan lopulla ja vielä uuden
ajan alussa havaitaan muutamia merkittäviä piirteitä, jotka kuuluvat
paljon aikaisempaan paikalliseen oikeus- ja itsehallintoelämään.

Kihlak. tuomari ei ollut ainoastaan oikeudellinen virkamies. On jo
ennen mainittu, että tuomarit ovat olleet teitten ja siltain valvojia
ja että oli olemassa erityinen tie- ja siltavero, jota tuomari käytti.

Kun 1550-luvulla Lapveden talonpojat syyttivät kihlak. tuomaria siitä,
että hän piti hallussaan pitäjän yhteisiä saaria, niin syytetty myönsi
omaavansa yhden yhteissaaren, koska kihlak. tuomarit kaikkialla
Suomessa käyttävät yhteisiä saaria.[638] Sama käsitys tuomarin
oikeudesta ilmenee eräästä toisestakin asiakirjasta, jossa kerrotaan
Porvoon tuomarin pyytäneen saada käytettäväkseen Haksalon saaren,
"koska hän oli kihlak. tuomari".[639] Näistä merkeistä voinemme
päättää, että kihlak. tuomareja Suomessa on muinoin pidetty kihlak.
ulkomaitten ja yhteisen omaisuuden hoitajina, ja että osittain vielä
uuden ajan alussa sillä perusteella ovat pitäneet ulkosaaria
hallussaan.

Vielä uuden ajan alussa määrättiin kihlak. tuomareja useissa
Suomen seuduissa laamannien mukana ottamaan osaa verotuksen
panoon.[640] Samoin v. 1504 vedottiin Satakunnan ja Hämeen kihlak.
tuomarien myötävaikutukseen silloisen apuveron kokoamisessa.[641]
Savossa v. 1541 veronpano toimitettiin kihlak. tuomarin
läsnäollessa.[642]

Kihlak. tuomarien tehtävät talvikäräjillä näyttävät myöskin olleen
hallinnollista laatua, sillä tuomarina talvikäräjillä ei ollut kihlak.
tuomari, vaan laamanni; mahdollisesti oli kihlak. tuomari
talvikäräjillä läsnä virkapiirinsä edustajana.

Kihlak. tuomarin palkkaus oli uuden ajan alussa vielä osittain hyvin
vanhalla kannalla.

Ruotsissa oli Kalmarin resessin mukaan v:lta 1483 maksettava
manttaalittain (miesluvuttain) erityinen kihlak. tuomarin palkka, jota
siellä uuden ajan alussa paikoin suoritettiin 1/2 markkaa kahden
syöttöhevosen edestä. Samanlainen vero tavataan Ahvenanmaalla, jossa
v:n 1556 aikoina kultakin talolta (mantal) maksettiin 1/2 mk kihlak.
tuomarin rahoja.[643] Samantapaista veroa maksettiin myös
V.-Suomessa.[644]

Vanhempina aikoina näyttää kuitenkin kihlak. tuomarin pääpalkkana
olleen osa käräjäkestitystä, etupäässä viljaa.

Ahvenanmaalla kantoi v. 1543 vouti maakunnan 17 nimismieheltä kultakin
pannin ohria, "jotka ennen tavallisesti olivat kihlak. tuomarin ohria
tai kutsuttiin tuomarin ohriksi".[645] Tämä on kaiketi ymmärrettävä
siten, että aikaisemmin kihlak. tuomari ja vielä aikaisemmin
tuomari (maantuomari) oli saanut osansa nimismiesverosta s.o.
käräjäkestityksestä, mutta että tämä vero v. 1543 meni linnanvoudille.

V.-Suomessa näyttää v:n 1537 aikoina klk:ntuomarille kuuluneen 2
yökunnan kestitys kunkin nimismiehen luona kolmilla käräjillä, s.o.
talvi,- kevät- ja kesäkäräjillä.[646] Lapin pitäjässä v. 1556
tuomarille maksettu kappa rukiita tai ohria (talolta) luultavasti
kuului tähän veroon.[647]

Raaseporin läänin tuomarinverosta ei meillä ole lähempiä tietoja, mutta
eräistä asiakirjain lauseista, joiden mukaan tuomari tässä läänissä
nautti muonitusta (fodring) ja talonpoikain oli maksettava 4
käräjäkinkeriä vuodessa, voipi päättää, että tuomarilla täälläkin oli
säännölliset vuositulonsa käräjäkestityksestä.[648]

Niistä "härkäkauroista", joita Satakunnan nimismiesten oli verostaan
suoritettava kruunulle, sai klk:n tuomari 1 punnan kustakin pitäjästä,
minkä lisäksi hänelle tuli joka kolmas käräjälampaanlapa ja -
siika.[649] Tämä oli ilmeisesti osa käräjäkestityksestä.

Hämeessä kihlak. tuomari nautti samanlaista palkkaa kuin
Satakunnassa.[650]

Karjalassa kihlak. tuomarit saivat nimismiesverosta kaikkia tämän veron
esineitä määrätyn osan, joka oli puolta pienempi kuin laamannin
osa.[651] Tämä vero oli suoritettava nähtävästi joka kerta kuin tuomari
kävi käräjillä nimismiestaloissa, mikä tapahtui neljästi vuodessa.
Tapana oli, että tuomarin miehet ja useimmiten myös itse tuomari
kävivät paikalla nauttimassa veronsa.[652]

Yhtä alkuperäistä palkkaustapaa käytettiin Savossa, jossa oli määrätty,
että tuomari sai olla kunkin nimismiehen luona 4 hevosella kolme
yökuntaa; ellei hän saapunut, sai hän sen sijaan nimismieheltä 1 punnan
ohria tai 2 puntaa kauroja.[653]

Hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla kihlak. tuomareilla uuden ajan
alussa oli tuloja myöskin neljänneskunnilta.

Hämeen ruokaruotsia koskevassa tunnetussa asiakirjassa v:lta 1530
kerrotaan, että linnanhuovit käyvät maanvoudin johdolla ympäri
kihlakunnassa kesäkäräjäin jälkeen perimässä sakkoja maaten 1 yön
kunkin nimismiehen luona, "ja tuomarin miehet käyvät kestityksellä
(gesta) saman ruokaruotsin mukana".[654] Tässä asiakirjassa ei mainita,
kävivätkö tuomarin miehet sillä ruokaruotsi-kestityksellä, joka
tapahtui talvi- ja syyskäräjäin jälkeen myöskin neljännysmiesten luona,
mutta luultavaa se on. V. 1530 peruutettiin kruunun omalle väelle se
Hämeen ruokaruotsi, "joka oli jonkun aikaa ollut tuomareilla".[655]

Karjalassa kihlak. tuomarit kävivät käräjillä ja kestityksillä myöskin
neljänneskunnissa. Näitä kestityksiä oli vuodessa neljät, nim. syys-,
kevät-, "margeld-" ja kesäkestitykset, ja sai tuomari silloin kultakin
nautakunnalta kestityksen, joka jotensakin tarkoin vastasi
yllämainittua nimismiestalossa nautittua kestitystä.[656] Näyttää
siltä, että tuomari kullakin käynnillään neljänneskunnassa nautti vain
yhden nautakunnan kestityksen, jonka nautakunnat suorittivat vuoronsa
jälkeen. Ehkäpä nautittiin palkka nimismiestaloissakin saman
käytännöllisen järjestelmän mukaan.

Savossa oli kihlak. tuomari saapa kultakin neljännysmieheltä 1 punnan
ohria ja toisen neljän hevosen kestitystä varten kolmena yökuntana, 2
leiv. haukia ja 1 revonnahkan. Kymmenysmiehen oli maksettava tuomarille
1 leiv. haukia.[657]

Luultavasti Karjalan ja Savon tuomarien neljänneskuntakestitykset ovat
ruokaruotsia. Ikivanha ruokaruotsivero ei kuitenkaan liene alkuaan
kuulunut oikeuslaitokseen; tuomarit näyttävät joutuneen sen
nauttimiseen vasta myöhemmällä keskiajalla, jolloin kihlak. tuomari oli
kruununvirkamies ja piti kruunun tarpeiksi miehiä, jotka kruunun omain
miesten kanssa kiersivät ruokaruotsilla.

Alkuperäiseltä paikalliselta verolta sitävastoin näyttää Satakunnan ja
Hämeen neljänneskuntain (kolmanneskuntain) uuden ajan alussa kihlak.
tuomareille maksama tie- ja siltavero.

Ala-Satakunnassa nautti kihlak. tuomari kolmanneskuntain suorittamasta
laamannin kinkeristä "siltaohria" yhden kolmanneskunnan osan.
Ylä-Satakunnassa vastaava verokunta maksoi kihlak. tuomarille punnan
ohria, minkä lisäksi tuomari sai Suomen haukia 17 puntaa nähtävästi
sellaisista seuduista, joista ei ohria maksettu. Kun täten sekä
Ala- että Ylä-Satakunnassa maksettiin punta ohria verokunnalta, niin
ilmeisesti nämä verot olivat samoja.

V:n 1531 ilmoituksen mukaan Hämeen tuomarit saivat maakunnasta
erityisen veron, johon kuului viljaa, humaloita, hamppuja ja
haukia.[658]

Tämän veron pääosana esiintyvät erät, ohrat ja humalat ovat tietenkin
niitä tie- ja siltaohria ja -humaloita, joita mainitaan Hämeen
vanhimmissa maakirjoissa ja joita paikoin lunastettiin hauilla. Tie- ja
siltaveron ja kihlak. tuomariveron samuus havaitaan toisistakin
seikoista. Tie- ja siltaveron ohraerä on perusteeseensa ja määräänsä
nähden sama sekä Hämeessä että Satakunnassa: kummassakin 1 punta
neljäskunnalta. Mutta tämä vero meni Ylä-Satakunnassa kokonaan ja
Ala-Satakunnassa osittain kihlak. tuomarille. Hämeessä kihlak. tuomari
näkyy saaneen tämän saman veron vielä täydellisempänä kuin
Satakunnassa.

Huomattakoon vielä muudan yhtäläisyys. Köyliössä Satakunnassa
maksettiin "siltaohrain" sijasta sopimusvero, johon kuului 1 leiv.
pellavia ja 2 leiv. hamppua. Hämeessä esiintyy v. 1532 tuomarinverossa,
joka alkuaan on ollut tie- ja siltavero, 1 leiv. hamppua.[659]

Tämä kaikki tekee hyvin todennäköiseksi, että Satakunnan ja Hämeen
tuomareilla on ollut tekemistä teitten ja siltain hallinnon kanssa ja
että sitä varten on maksettu erityistä tie- ja siltaveroa.

Pari omituista kihlak.tuomarinveroa tavataan Pohjanmaalla.
Mustasaarella maksettiin tuomarille _vasikannahka_ kultakin talolta
(mantal);[660] tällainen vero oli nähtävästi peräisin niiltä ajoilta,
jolloin tärkeimmät asiakirjat kirjoitettiin pergamentille, ja on
verrattava Vermlannin asukkaitten Skaran piispalle maksettavaan
vasikannahkaveroon.[661]

Iin Maksniemen, Simonniemen ja Simon kylät maksoivat tuomarille
yhteensä 10 leiv. _merisakkohaukia_.[662]



4. KARJALAISTEN OIKEUSLAITOKSET.


Suomen keskiaikaisia oikeuslaitoksia tarkastaessa tulee selvään
huomanneeksi, kuinka hitaasti ruotsalainen oikeusjärjestelmä on edennyt
ja juurtunut. Kun Ahvenanmaalla on jälkiä ikivanhasta gotlantilaisesta
oikeuslaitoksesta, kun Suomen lounaisilla rannikkoseuduilla asuvilla
heimoilla jo varhaisella keskiajalla oli pitäjänkäräjänsä,
pitäjäntuomarinsa ja kansalliset laamanninsa, ovat Hämeen ensimäisiä
ruotsintapaisia tuomareja vasta 1300-lopulla esiintyvät
maakunnantuomarit, ja karjalaisilla alueilla näyttää ruotsalainen
oikeuslaitos läpi koko keskiajan pysyneen tuntemattomana.[663]

Tämä ei kumminkaan voi merkitä sitä, että noilla kaukaisemmilla
suomalaisilla alueilla olisi läpi koko keskiajan eletty ilman
järjestettyä oikeutta. Lakia ja oikeutta on sielläkin epäilemättä
ollut, vaikka sitä on käytetty toisella tavoin kuin lännessä.

Laajoilla suomalaisilla aloilla näkyy suntio sana alkuaan merkinneen
suuremman piirin vanhinta eli tuomaria.[664] Myöskin kupias sana, joka
virolaisilla alueilla on merkinnyt verosta vapautettua talonpoikaista
päällysmiestä[665] eli työvoutia, tavataan Suomessa jo keskiajalta
lähtien suku- ja paikannimien aineksena, joten mahdollista on, että
täällä on ollut kupiaisiksikin kutsuttuja kansanvirkamiehiä.[666]

Hämeen ja Savon muinaisista kansantuomareista on pari
asiakirjallistakin tietoa. Eräässä Hämeen laamannin tuomiossa
keskiajalta (mahdoll. v. 1381) mainitaan Mäskälän ja Janakkalan
käräjillä läsnä ollutta "sikäläistä" tuomaria, mistä päättäen
Mäskälällä (Vanajalla) ja Janakkalalla olisi ollut pitäjäntuomari.[667]

V. 1422 taas mainitaan "Pietari Utriaista, Juvan kappelin tuomaria",
siis talonpoikaista pitäjäntuomaria Savossa.[668] Tämä tiedonanto
varmentaa kansanomaisen oikeuslaitoksen olemisen keskiajan Savossa,
mutta savolaisen oikeuslaitoksen laatua ei siitä voi päättää.

Sakkotulot ovat läpi keskiajan olleet kaikkialla niin tärkeitä
tulolähteitä kruunulle, että sakkojen tuomitsemisesta ja perimisestä
karjalaisillakin alueilla varmaan on huolta pidetty valloituksen ensi
ajoista saakka. Tätä puolta oikeudenhoidosta eivät alkuiset perhe- ja
heimokuntaiset laitokset varmaankaan voineet täyttää. Senvuoksi
oikeuslaitos Hämeessä ja varsinkin Karjalassa ja Savossa sai
keskusvaltaisemman luonteen kuin lounaisessa Suomessa. Lännessä
paikalliset oikeuslaitokset paikallisine virkamiehineen kykenivät ja
sopivat käyttämään kruununkin oikeutta. Idempänä paikallinen
oikeuselämä pysyi heimokuntaisissa kätköissään ja voudin täytyi
alavoutiensa avulla itse pitää huolta kaikesta valtion oikeustoimesta
ja hallinnosta. Karjalan ja Savon kihlak. tuomarit esiintyvät vasta
myöhään ja ovat muukalaisia vieraan rahvaan keskuudessa.

Myöhemmän keskiajan käräjälaitos oli ulkopiirteiltään samanlainen
kaikkialla maassamme. Sen päätunnnuksena olivat jokavuotiset talvi- eli
laamanninkäräjät sekä niitä täydentävät kesäkäräjät, jonka lisäksi
kihlak. tuomarien johdolla pidettiin paikallisia käräjiä parit
vuodessa. Mutta yksityiskohdissa oli melkoinen ero lounaisten ja
itäisten alueitten käräjäin välillä. Lounaassakin olivat linnanvoudin
ja laamannin johtamat talvi- (ja kesä)käräjät keskuskäräjiä, joihin
liittyi tärkeitä veronkantoja. Mutta vuoden muut käräjät olivat
paikallisen kihlak. tuomarin johtamat, niinkuin näyttää pääasiallisesti
oikeusasioita varten.

Toisin hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla. Siellä ei
käräjälaitoksella ollut perusteena vanhempia paikallisia
ruotsalaisperäisiä oikeustapoja, vaan koko käräjätoimi kehittyi
erottamattomassa yhteydessä verotoimen kanssa, niin että
kaikki veronkantotilaisuudet olivat käräjiä, kaikki käräjät
veronkantotilaisuuksia. Karjalan käräjiä pidettiin alusta alkaen
verottajan muodostamissa veropitäjissä ja niiden neljänneksissä, ja
luultavasti oli Hämeessäkin asianlaita ollut sama (neljänneskuntain
ruokaruotsi).[669]

Sillä tavoin saattoivat suomalaisten alueitten heimokuntaiset olot
oikeuselämän alalla edelleenkin jatkua Ruotsin lain ja oikeuden
vallitessakin.



X. KINKERIT.



1. KINKEREJÄ MUISSA MAISSA.


Maanviljelijäin ja muiden alkutuottajain veroksi suorittamilla
kulutustavaroilla, etupäässä ravintoon ja muonitukseen verojen
kuuluvilla, oli mitä tärkein tehtävä keskiajan luonnonperäisessä
talouselämässä, niin kuninkaan hovissa kuin yksityisen mahtimiehen
kartanossa. Tällaisia veroja, joita vanhalla kotimaisella yleisnimellä
kutsumme kinkereiksi, tavataan kaikissa keskiajan Europan maissa.

Samasta yleispätevästä syystä kinkerien historia kaikkialla on
samantapainen. Kansain heimokunnallisella asteella ne syntyivät
tilapäisinä ruoka- tai kestityslahjoina, mutta pian ne muuttuivat
määrättyinä juhlina tai merkkiaikoina uudistuviksi säännöllisiksi
"lahjaveroiksi" (lat. dona, Skandinaviassa giöf, skattgiafir). Hämärän
alkuperänsä vuoksi tämäntapaisia veroja myöhemmin yleisesti kutsuttiin
"vanhaksi tavaksi" (saks. Herkommen, engl. Customary Rents). Hiukan
kehittyneemmissä oloissa havaitaan jo kahteen pääryhmään lajittuneita
kinkereitä: toiset olivat matkaveroja eli "kestityksiä" (yökuntia),
joilla kulkevia kuninkaita, heidän väkeään ja muita viranomaisia
ravittiin ja ylläpidettiin, toiset olivat muonituksia, joita
veronalaiset toivat verottajain linnoihin ja kartanoihin siellä
käytettäviksi. Lukemattomat ovat tällaisten verojen muodot ja nimet,
mutta niiden päämuodot ovat kaikkialla yksinkertaiset, keskiajan
luonnontaloudellisia oloja vastaavat. Se oli suosittu muoto uusiakin
tai tilapäisiä veroja otettaessa. Vihdoin enemmän kehittyneellä
keskiajalla, valtio- ja talouselämän korkeammalle päästessä, koko
kinkerilaitos alkoi hajota, joko siten että ne maaolojen muuttuessa
hävisivät tai rahatalouden levitessä lunastettiin rahaverolla.

Tämäntapaisia veroja on muinoin käytetty frankkilaisessa
valtakunnassa, jossa myöskin laajassa mitassa esiintyi
roomalaisperäisiä lähettiläs- ja virkamieskestityksiä, vanhassa Saksan
valtakunnassa, anglosaksilaisessa Englannissa, Ranskassa ja
Italiassa.[670]

Mitä erikseen Englantiin tulee, niin näkyy anglosaksilaisilla
kuninkailla olleen oikeus jokavuotisiin kestityksiin maakunnissa,
mikä kestitys muuttui pysyväksi veroksi. Myöskin ylimyksillä ja
kuninkaan virkamiehillä oli varhaisena anglosaksilaisena aikana
kestitysoikeuksia. Yksityisoikeudellisellakin alalla oli tällainen
kinkerijärjestelmä tavallinen siitä päättäen että "Domesday Book'issa"
tavataan lukuisia yökunta-veroja. Muonitusverokin oli jo
anglosaksilaisena aikana käytännössä "farmin" nimellisenä; farm (feorm,
lat. firmæ) oli se elintarvemäärä, mikä tarvittiin veronsaajan talouden
ylläpitämiseksi määrättynä aikana, yhtenä yökuntana tai viikkona tai 14
yönä. Peräisin tämä verotapa Englannissa oli niiltä ajoin, jolloin
saksilainen tai keltiläinen päällikkö kokosi ja kulutti tulonsa
kiertäen paikasta toiseen nauttien kussakin paikassa määrätyn ajan
majoitusta ja ylläpitoa.[671]

Vielä myöhään keskiaikaan tämäntapaiset verot -- varsinkin farmin
luontoiset -- olivat yleisesti käytännössä Englannin kartano- ja
luostarialueilla, vieläpä kuninkaankin taloudessa. Niihin kuuluivat
esim. jouluksi maksettavat kanat, pääsiäislampaat, -karitsat ja -munat,
paaston ajan kalat, Martinpäivän vilja. Pohjoisessa Englannissa
tapaamme pohjoismaalaiselle tutunomaisia veroja, sellaisia kuin "seat
malt", "scate haver", "reek hens" ("savulta" maksettavat, kanat)
vieläpä suomalaiselle tutun "mitta" nimisen viljaveron[672] -- tässä
ollaankin keskiajan kansainvälisellä alalla.

Kiertokauden kuninkaankinkeristä Skandinavian maissa Lehmann antaa
seuraavan eloisan kuvauksen:

"Pikkukuninkuuden" ajoista asti pohjoisgermanilaisella kuninkaalla on
ollut oikeus kestitykseen matkoillansa. Aluksi tuskin kenestäkään
muusta suurtilallisesta poiketen, ilman pysyviä linnoja, ilman pysyvää
hovinpitoa, ilman kuninkaallisen virkamiehistön monihaaraista laitosta,
suorittaa hän hallitusoikeuksiansa personallisesti matkustamalla
maakunnissaan. Niin suuresti esiintyy tämä matkaaminen hänen
hallitusvelvollisuuksiensa pääosana rauhan aikana, että yfirferth ja
yfirsókn sanat ovat hallituksen nimityksinä. Matkustukset ovat
tervetulleita alamaisille. Matkoilla kuningas valvoo voutejansa,
ratkaisee, myöhemmin tuomitsee riitoja, neuvottelee talonpoikain kanssa
heidän käräjillään, suorittaa arvattavasti uhreja (blót veizla)
pakanuuden aikana, tekee alotteita uudistuksiin. Vastavuoroon häntä
kestitsevät talonpojat, joiden alueella hän seurueineen oleskelee.

Kestitysvelvollisuus on yleinen alamaisvelvollisuus, jota luultavasti
lajiteltiin maatilain suuruuden mukaan. --

Kestityksen laatu, aika ja määrä olivat sen ohessa vanhemman
kansanoikeuden mukaan tarkoin määrätyt. Kaikista kolmesta Skandinavian
valtakunnasta on meillä todistuksia, että kuningas kävi kestityksellä
joka kolmas vuosi. Norjasta tiedämme, kuinka suuri hänen
seurueensa sai olla. Kaikkialla oli kestitys alkuperäisesti puhdas
luontaissuoritus. --

Kestityksen edellytyksenä oli kaikkialla alkuperäisesti, että kuningas
saapui personallisesti. Juuri sen vuoksi, että se oli korvaus
hallitusvallan käyttämisestä, ei edusmiestä suvaittu.[673]

Lehmannin mukaan kuninkaankestitys kaikissa kolmessa Skandinavian
maassa on ollut samantapainen kuin kristillisen ajan piispain
kirkonvihkimyskestitykset.

Mitä erityisesti Ruotsiin tulee, on kuninkaalle suoritettava kinkeri
(gingerd, gengärd) siellä ikivanhaa juurta. Maakuntalakien aikaan
kinkereillä tarkoitettiin "elintarpeiden kokoamista kuninkaan
nimismiehelle ja hänen tämän kokoamisen yhteydessä pitämiä
kestejä".[674]

Tarkemmin katsoen Ruotsin kuninkaankinkerissä on havaittavissa vanhempi
ja myöhempi muoto. Alkuaan kinkeriä suoritettiin määrätyssä tapauksessa
kuninkaan läsnäollessa paikkakunnalla. Se oli siis kuninkaan
omakohtaisesti käytettävä kestitys (gästning). Uplannin laissa on
nimenomaan säädetty, että herrain, läänitysmiesten ja laamannien on
itse huolehdittava elannostaan, milloin pitävät käräjiä. Ainoastaan
Helsinglannin lain alueella oli kuninkaan sijasta kulkeva "konungsari"
oikeutettu saamaan kestitystä (gengiard, veizla). Lisäksi on
huomattava, että alkuperäinen Ruotsin kuninkaan kestitys sisälsi vain
elatuksen, vaan ei majoitusta, sillä kuningas seuroineen piti majaa
omissa kartanoissaan virkamiestensä luona, niinkuin jo Ynglinga-sadussa
kerrotaan.

Myöhemmässä muodossa kinkeri sitävastoin jo oli pysyvä vuotuinen vero.
Sellainen todennäköisesti on ollut Uplannin kinkeri, laissa mainittu
karja- ja ruokavero, jota häradin tuli suorittaa 4 nautaa, kunkin
kuuden talonpojan yhteisesti lammas sekä jokaisen talonpojan 4 parmasta
heiniä sekä kanan; samaan ryhmään kuului myös viljavero (spanne mali,
1 panni ohria ja 1 panni maltaita).[675]

Kehittyneessä muodossa kuninkaankinkeri esiintyy nuor. Länsigöötanmaan
laissa, minkä mukaan tämä vero oli määräaikana määrätylle virkamiehelle
maksettava. Lakiin kuuluvassa liitteessä, joka on kirjoitettu muistoon
vasta 1400-luvulla, mutta todennäköisesti sisältää itse lain aikaisia
säännöksiä, annetaan hyvinkin tarkkoja tietoja laillisesta kinkeristä
(laghagingærdh); m.m. oli sen kantamista varten asetettu erityinen
virkamies, nimismies (næmdarmathr), jonka piirinä oli "skire". Kun
vuotuinen lakimääräinen kinkeri täten näyttää Ruotsissa aikaisemmin
kehittyneen Länsigöötanmaalla, on todennäköistä, että se verotustapa on
saatu läheisiltä tanskalaisilta alueilta, missä se lienee kehittynyt
aikaisemmin kuin muissa Skandinavian maissa.[676]

Vähitellen Ruotsissa ruvettiin ottamaan kinkeriveroja muitakin tarpeita
varten. Etenkin näyttävät käräjäkestitykset jo vanhemmalla keskiajalla
olleen tavallisia. 14. vuosisadalla tuli ylimääräisten kinkeriverojen
(gärder, pålägg, impositiones) ottaminen tuiki tavalliseksi.

Kinkeriverot ja niiden tapaiset tilapäiset apuverot olivat vanhastaan
maksettavat talollisluvun mukaan, siten että jokainen, jolla oli maata
niin paljon, että häntä pidettiin talonpoikana, maksoi saman verran.
Tällaisesta verotustavasta ei muinoin ollut suurempaa haittaa, koska
silloisissa oloissa talojen tuotto yleensä oli yhtä suuri. Talojen
ryhmittäminen "täysi-" ja "puoliverollisiin" näkyy kumminkin olleen jo
varhain tavallista; siten saatettiin verokuormaa jonkin verran
tasoittaa verollisten kesken.

Kinkeriverot olivat yleensä sen laatuisia veroja, että niitä saattoi
suorittaa ainoastaan useampi talollinen yhdessä. Taloista senvuoksi
muodostettiin määrätyn suuruisia ryhmiä eli verokuntia, joiden tuli
suorittaa määrätty kinkeri. Veroa jakaessaan keskuudessaan saattoivat
kinkerikunnan talolliset ottaa huomioon talojen erilaista maksukykyä,
joka erilaisuus maanjakojen edistyessä tuli yhä suuremmaksi. Usein
kuitenkin lienee jokainen talollinen joutunut maksamaan yhtä paljon,
olipa hänen tilansa suuri tai pieni.

Säännöllisten, muuttumattomain verojen suorittamisessa kinkerikunnalla
oli taipumus pysyä muuttumattomana. Verotuksen vakaantuessa kävi yhä
vaikeammaksi muuttaa vanhoja verokuntia ja talolukuja. Jos alkuperäinen
talo jakaantui, luettiin osat kuitenkin yhdeksi kokonaiseksi taloksi.
Toisin sanoen, taloluvustakin tuli maaluku. Tällä tavoin Ruotsin
"setting", joka alkuaan oli kinkerikunnan kuudennes s.o. talo, joka
maksoi kuudenneksen kuuden talon yhteisesti suoritettavasta kinkeristä,
vähitellen muuttui kiinteäksi veroyksiöksi; useimmiten setting
melkoisesti poikkesi "taloluvusta", jonka mukaan uudempia kinkereitä
suoritettiin.[677]

Kinkerilaitos on ollut käytännössä keskiajalla ja vielä kauemminkin
myöskin itäisessä naapurimaassamme. Veroja vanhan Kiovan vallan
alueella kannettiin kahdella tavalla: joko toivat alamaiset veronsa
Kiovaan tai matkusti ruhtinas itse sitä keräämässä heimoilta.
Jälkimäisellä veronkantotavalla oli nimenä "poljudje" s.o.
"kansassa kulkeminen". On säilynyt Bysantin keisarin Konstantinos
Porfyrogennetoon 10. vuosisadan puolivälissä laatima kuvaus tällaisesta
venäläisen ruhtinaan poljudjesta. Ruhtinas läksi Kiovasta liikkeelle
marraskuun alussa "koko Rusin kanssa" s.o. saattojoukkoineen, kulki
veroa kantamassa severjanien, drevljanien, krivitshien ja muitten
Rusille veroa maksavain slaavilaisheimojen luona ja vietti tällä
matkallaan koko talven.[678]

Tässä näemme muinaisaikaisen verokiertueen alkuisessa muodossaan.
Varmaankaan ei veronkokoaminen ollut Kiovan ruhtinaan kiertomatkan
ainoa tarkoitus, vaan ruhtinas elätti väkensä ja suoritti
hallitustehtävänsä tällä yksinkertaisella tavalla.



2. KUNINKAANKINKERI SUOMESSA.


Jo varhaisemman keskiajan asiakirjoissa mainitaan Suomessa muutamia
veroja, jotka ilmeisesti ovat luettavat pysyvään vuotuiseen, linnaan
maksettavaan kuninkaankinkeriin.

Kirjeessään v:lta 1320 Maunu kuningas pyytää Suomen (Turun linnan)
päällikköä lähettämään Tukholmaan ruisveron.[679] Eräästä asiakirjasta
v:lta 1334 taas saadaan tietää, että Hämeessä siihen aikaan oli
kultakin koukulta maksettava ja vietävä linnaan heiniä.[680]
Välipuheessa, jolla Maunu kuningas v. 1340 luovutti Dan Niilonpojalle
4 vuodeksi Turun, Hämeen ja Viipurin linnat, luetellaan Suomesta ja
Ahvenanmaalta kuninkaalle tulevain verojen joukossa voi, karja ja
kuninkaan karpio.[681]

Verokappaleet, joita näissä asiakirjoissa mainitaan, ovat samanlaisia
ruoka- ja muonaveroja, jotka Ruotsissa kuuluivat vanhimpaan
kuninkaankinkeriin. Vv. 1320 ja 1340 mainittuja veroja sanotaan
nimenomaan kuninkaalle kuuluviksi ja kuninkaalle lähetettäviksi; Hämeen
heinätkin olivat linnaan vietävät. Tämä kaikki varmentaa sitä
mielipidettä, että puheenaolevat Suomen verot ovat kuuluneet
kuninkaankinkeriin, joka oli linnaan vietävä.

Tämä kinkeri näyttää alkuaan olleen samantapainen kaikkialla maassa ja
pysyneen muuttumattomana läpi keskiajan; vielä uuden ajan alussa
suoritettiin Hämeessä linnaan kultakin koukulta 1 kuorma "veroheiniä"
(skattehö)[682] ja samaan aikaan oli kunkin Vehkalahden talonpojan
vietävä Viipuriin linnaan 1 kuorma "veroheiniä".[683]

Kuninkaalle suoritettavan rahaveron kanssa, jota myöskin mainitaan v:n
1340 asiakirjassa, tämä kuninkaankinkeri muodosti pysyvän veron, jota
uudenajan alussa kutsuttiin pääveroksi. Mutta jo vanhemmalla
keskiajalla tapahtui pääveron veroesineissä muutoksia, niin että
toisinaan rahaveroakin maksettiin kinkerillä (naudalla), toisinaan
päinvastoin kinkeriä suoritettiin rahassa. Siitä varmaan osittain
johtui se ero, joka on havaittavissa eri maakuntain pääverossa
uuden ajan alussa, rannikkomaakunnissa kun maksettiin raskaita
rahaveroja, jotka sisämaassa olivat paljoa vähemmät, Savossa varsin
tuntemattomatkin.

1300-luvulla esiintyvät maassamme ylimääräiset kinkerit, joita
nähtävästi kannettiin tavallisen kuninkaankinkerin tapaan. Niinpä on
yleinen yhtäläisyys ilmeinen v. 1387 Jaakko Djeknille luovutetun
apukinkerin ja Eerik Pommerilaisen tiliotteissa v. 1413 mainitun
Ahvenanmaan vakinaisen ruoka- ja karjaveron välillä, kuten lähemmin
näkyy seuraavasta:[684]

    V:n 1387 apukinkeri     V:n 1413 vero Ahvenanmaalla
         "savulta":              "talonpojalta":

    I panni maltaita             2 pannia maltaita
    1   "   rukiita              2   "    rukiita
    1   "   kauroja              2   "    ohria

    1 kana                       1 leiv. voita
    I kuorma heiniä              1   "   kaloja
    1   "    halkoja            1/2  "   silavaa
   1/2 markkaa rahaa            1/2 karitsaa

   "20 savulta":                 8 talonpojalta (nautakunnalta)
   1 nauta                       1 nauta
   2 lammasta                    2 lammasta
   1 leiv. voita                 1 hanhi
   2 leiv. silavaa

Näissä veroluetteloissa ilmenevä erilaisuus johtuu osittain
paikallisista omituisuuksista. Ahvenanmaalla maksettiin kaurain sijaan
ohria, koska kauraa ei Ahvenanmaalla viljelty. Hanhien suorittaminen
veroksi oli uuden ajan alussa yksinomaan Ahvenanmaahan ja Suomen
lounaiseen ruotsalaiseen alueeseen rajoittuva tapa. Niiden ja kalain
puuttuminen 1387 v:n listasta osoittanee, että tämä lista on kuulunut
Suomen mantereen seutuihin, lähinnä kaiketi Turun linnalääniin.
Huomioon ottaen nämä paikalliset eroavaisuudet käypi luettelojen
yhtäläisyys ja vanhimpain kinkerien laatu yhä selvemmäksi.

Emme tiedä, tuliko v:n 1387 apukinkeri pysyväksi, vai jäikö se
tilapäiseksi apuveroksi. Kuinka lieneekään, ylimääräisten kinkerien
maksaminen näyttää jo 1300-luvun loppupuolella, ja vielä enemmän
seuraavan sataluvun alkupuolella olleen yleinen vaiva maassamme. Tähän
kuuluviin oloihin luo valoa Eerik Pommerilaisen v. 1419 Turun läänin
asukkaiden valitusten johdosta antama kirje, jossa lausutaan:[685]

"Samoin tahdomme, ettei heille (talonpojille) panna mitään kinkeriä,
kyyditystä tai kestitystä, paitsi kun niin on, että me eli rakas
puolisomme Filippa itse olemme siellä maassa, eli meidän erityiset
kirjeet siitä käyvät; mutta kun voutimme ratsastaa veroamme kokoamassa,
että hän silloin niin ratsastaa ja toimittaa, ettei siitä koidu
rahvaalle rasitusta ja vahinkoa."

Tässä kirjeessä ei ole puhe vanhasta kuninkaankinkeristä, joka
tietenkään ei enään ollut silloin tällöin maksettava, vaan pysyvä vero.
Kysymys on jostakin uudesta kinkeristä, jota oli ruvettu vaatimaan
entisen veron lisäksi. Kirjeen sanoista päättäen oli laki tai
perintötapa Suomessa sellainen, että tätä uutta kinkeriä oli maksettava
ainoastaan kuninkaalle, ja vain silloin kuin hän itse oli käymässä
maassa tai erityisesti sitä vaati. Muinaisen kuninkaankinkerin alkuperä
oli unohtunut ja uusi kuninkaankinkeri alkanut kehittyä.

Mutta voudit ja muut herrat rikkoivat jo tätäkin sääntöä. Hekin olivat
ruvenneet vaatimaan itselleen kinkerejä ja kyytejä, pääasiallisesti
kaiketi käräjätilaisuuksissa. Tätä kasvavaa käräjäkinkeriä
(nimismiesveroa) vastaan oli 1419 v:n kirje tähdätty, sitä vastaan se
koetti talonpoikia suojella.

Saamme kuitenkin nähdä, että tämä suojelu jäi tehottomaksi.

Tähän lyhyeen esitykseen kuninkaankinkerin yleisestä kehityksestä
Suomessa liitettäköön muutamia paikallisia piirteitä kinkeriveroista
uuden ajan alussa, jolloin vielä keskiajan tavat tässä kohden näyttävät
olleen vallalla.

Varsinais-Suomessa tavataan hyvin selviä jälkiä vanhasta
kuninkaankinkeristä. Bolien mukaan suoritettiin ja oli Turun linnaan
vietävä:

    1 lehmä
    2 lammasta
    2 karitsa
    2-6 kanaa

sekä Paraisissa ja Kemiössä lisäksi kultakin bolilta:

    i hanhi
    1 jänis

Muu osa V.-Suomen alkuperäistä kinkeriä tavataan uuden ajan alussa
savuluvun mukaan suoritettavassa pääverossa, johon kuului verorahain
lisäksi:

    1 panni rukiita
    1   " maltaita
    1 leiv. voita, sekä
    heiniä (eri määriä eri seuduilta).

Näitä veroja katsottiin pysyväksi kruununveroksi kuten niistä
käytetyt nimitykset "verolehmä", "veroruis" y.m. osoittavat. Vero
(skatte)-liitettä käytetään kaikista muista mainituista
verokappaleista, paitsi karitsoista ja jäniksistä; niitä kutsutaan
"lahjakaritsoiksi" ja "lahjajäniksiksi", ja ne kuuluvat jo siitäkin
päättäen toiseen veroryhmään (ks. päälukua "Lahjaverot").

Edellisestä näkyy, että V.-Suomen pääveroon uuden ajan alussa sisältyi
melkein muuttamatta 1387 v:n verolista. Onpa mahdollisesti tässä
myöhäisessä pääverossa sitäkin aikaisempain olojen muistoja. V:n 1387
säännön verot otettiin "savun" ja 20-savuisen verokunnan perusteella.
Mutta Hirviluodon saarella (Räntamäkeä), Piikkiössä, Rymättylässä
suoritettiin heinäveron korvaus, Paimiossa, Kemiössä ja Paraisissa itse
heinävero "kokoverojen" perusteella, viimemainitussa pitäjässä 8
kokoveron yhdistelmän perusteella, mikä saattaa ajattelemaan, että
kokovero- tai miesluku on laajemminkin ollut käytännössä heinäveron ja
varmaan muittenkin näiden verojen maksamisessa. Siihen viittaa sekin
seikka, että bolittain suoritettava karjavero pohjoisimmassa
V.-Suomessa koottiin täysiverojen mukaan.[686]

Tästä tulemme siihen loppupäätelmään, että puheenaolevan veron
maksuyksiönä on ennen v:n 1387 sääntöä käytetty kokoveroa tai että
mainitussa säännössä käytetty nimitys "savu" ei ole muuta kuin toinen
nimitys muinaiselle täysiverolle. V.-Suomen vanha kuninkaankinkeri
tulee näin yhä enemmän Ahvenanmaan ja Ruotsin alkuperäisen
kuninkaankinkerin kaltaiseksi.

Raaseporin läänissä maksettiin uuden ajan alussa neljänlaista
kinkeriveroa, nim. veroviljaa ja -voita, bol-veroa, bol-kestitystä ja
nimismiesveroa. Näistä kolme ensimäistä kuuluvat nyt käsiteltävään
asiaan.[687]

(1) Kultakin veromarkalta maksettiin tässä läänissä linnaan seuraava
ruokavero:

    11 vakkaa "verorukiita"
    11   "    "veromaltaita"
    11   "    "verokauroja"
     7 naul. verovoita
     6 äyriä 8 penn. rahaa

Verokappaleet ja niiden nimitykset ovat samat kuin V.-Suomessa ja ovat
pidettävät vanhan kuninkaankinkerin osana.

(2) Kinkerin toinen osa, joka pääasiallisesti sisälsi karjaveron,
suoritettiin kultakin 20 veromarkkaa käsittävältä bolilta seuraavasti:

     1 lehmä (ynnä "naudanparannusmaltaita")
     2 lammasta
     1 karitsa
     1 hanhi
     7 kanaa
    40 munaa
     1 leiv. 7 naul. kapakalaa
    14 naul. humaloita
     4 kuormaa heiniä
     (sekä joukko rakennus- ja tarveaineita)

Lehmästä ja lampaista käytetyt nimitykset "verolehmä" ja "verolampaat"
ovat vanhan kuninkaankinkerin tunnuksia. Yhtäläisyys V.-Suomen
karjaveron ja 1387 v:n säännön kanssa on muutenkin silmään pistävä.

(3) Paitsi yllämainittua kinkerikarjaa maksettiin boleittain vielä
toinenkin kinkeri, "bol-kestitys" (bolgestning). Se oli melkoista
huokeampi kuin karjavero ja verokappaleisiinsa sekä muihinkin
seikkoihin nähden karjaverosta poikkeava. Mutta kun se ilmeisesti oli
paikalliskinkeri, alkuaan paikalla nautittavaksi määrätty ruokavero,
jota muualla vastaa "ruokaruotsi", on sen lähempi esittäminen lykättävä
viimemainittua veroa koskevan esityksen yhteyteen.

Myöskin Porvoon läänissä tavataan sangen säännöllinen kinkerivero,
johon kuului:[686]

(1) aikaisemmin vanhan "miesluvun", sittemmin tarkemmin määrätyn
"veromarkan" eli "kokoveron" mukaan maksettavat "heinärahat";

(2) kokoveron mukaan maksettava kinkeri, nim.:

      16 vakkaa (myöh. 1 panni) rukiita
      16   "           "        maltaita
      16   "           "        kauroja
      16 naul. (myöh. 1 leiv.) voita
       5 1/2 killinkiä silavarahoja
      10 kpl munia
      (sekä lisäksi rakennusaineita)

(3) kymmenestä kokoverosta muodostetun nautakunnan suoritettava
karjavero:

       1 lehmä
       2 lammasta.

Siis tutut tavarat vanhoissa tunnetuissa määrissään.

Viipurin läänissäkään ei vanha kinkerivero suurin poikkea läntisillä
alueilla yleisestä muodosta.[689] Vero suoritettiin täälläkin osittain
kokoveron, osittain nautakunnan mukaan. Täysiverolta meni:

    1 panni rukiita
    1   "   maltaita
    1   "   kauroja
    2 kuormaa heiniä
    1 kana (tai 6 pennink. kanarahoja)
    voita niittyjen mukaan.

Poikkeuksia näiden eräin määrissä oli paljonkin, mutta runko oli
kaikkialla sama.

Säännöllisempi oli koko linnaläänissä nautakunnittain maksettu
karjavero, johon kuului:

    1 lehmä (lisäksi "naudanparannuslampaita")
    2 lammasta
    2 sivua silavaa
    1 leiv. voita ("nautavoita")

Näitä nautoja ja lampaita täälläkin kutsuttiin "veronaudoiksi" ja
"verolampaiksi". Tärkeä on Karjalassa esiintyvä verojen jako talvi- ja
kesäveroon. Talviveroon kuului etupäässä raskaita tavaroita:
edellämainituista verokappaleista vilja, heinät, silava. Kesäveroon
kuuluivat rahamaksut ja karja; siitä päättäen lienee kinkerikarja
elävänä kuljetettu linnaan.[690]

Hämeessä maksettiin uuden ajan alussa kruunulle näköjään sangen sekavaa
neljänneskuntaveroa, jossa esiintyy päälle 30 erinimistä veroerää. Tämä
moninaisuus johtuu suureksi osaksi siitä, että verokappaleita on
käytetty vaihtoehtoisesti s.o. vero maksettu jollakin toisella
verokappaleella kuin alkuansa; tämäntapaisia vaihtoveroja ovat jo
nimistään päättäen erät sellaiset kuin "ohria tynnörikalain edestä",
"ohria neljännesmiehenkalain edestä", "humaloita kirvesmiesten ja
savityön edestä", "haukia tiilihalkojen edestä", j.n.e. Toinen syy
Hämeen neljänneskuntaveron kirjavuuteen on se, että siihen on
yhdistetty useita rakennus- ja tarveaineita sekä lahjaveroja, jotka
eivät kuulu tutkittavana olevaan kinkeriveroon. Se, mikä täten jää
jäljelle, on kinkerivero, joka on kokoonpantu meille jo tunnetuista
osista.

Niinpä tapaamme tässä verossa ryhmän, jossa esiintyy muutanna
"vero"-liitteisiä eriä. Niistä ensi sijassa mainittakoon _veroheinät_,
joita maksettiin koukulta 1 kuorma. Nämä heinät oli vietävä linnaan,
niitä siitä syystä joskus kutsutaankin "linnanheiniksi".[691] Tämä vero
on ilmeisesti sama; jota jo v. 1334 Hämeessä maksettiin.

Toisia kinkerikappaleita olivat seuraavat neljänneskunnittain
maksettavat erät:

      3 kupoa "vero-olkia"
      2 (Lounais-Hämeessä 8) leiv. "verohumaloita"
      1 tynn. "vero-tynnörikaloja"
      6 kpl "verokanoja"
    100 kpl "veromunia"

Kuten näkyy on tähän ryhmään koottu vain sellaisia verokappaleita,
joiden nimityksissä verokirjoissa on tuo vanhaa, pysyvää kuninkaan
veroa merkitsevä "vero"-liite. Tällä perusteella voidaan
nämä hämäläiset kinkerikappaleet rinnastaa muitten seutujen
kuninkaankinkerin kanssa.

Kun muutamia näistä veroeristä, kuten "vero-oljet" Ylisessä ja
Sääksmäen kihlakunnassa ja vero-tynnörikalat Hattulan kihlakunnassa,
maksettiin koukun perusteella, on otaksuttavaa, että näitä veroja
yleisemminkin on maksettu tuon vanhan veroyksiön perusteella.

Kokonaiseksi kuninkaankinkeriksi yllämainitut verokappaleet kumminkin
ovat liian vähäpätöiset, ja luultavaa onkin, että pääosa
kuninkaankinkeristä on vielä poissa, on etsittävä siitä
neljännesmiehenverosta (bolmansränta), joka varsinaisena runkona
sisältyi Hämeen neljänneskuntaveroon uuden ajan alussa. Tähän
neljännesmiehenveroon kuului:

    neljännesmiehen heiniä (i kuorma koukulta)
    3 kupoa olkia (suurimmassa osassa lääniä koukulta)
    1 punta "neljännesmiehen rukiita"
    2 puntaa        "        ohria
    2   "           "        kauroja
    1 leiv.         "        voita
    2-4 leiv.       "        humaloita
    1 reki ("släde")"        kaloja
    1 leiv.         "        talia (vaihtoeht. 200 kynttilää)
    2 kpl           "        lehmää
    6  "            "        lampaita

Kun tämä selväpiirteinen vero esiintyy melkein poikkeuksettomana yli
koko Hämeen läänin, niin on se omiaan antamaan meille sen käsityksen,
että kyseessä on koko maakunnan kanssa yhdenaikaisesti sovittu ja siitä
päättäen sangen vanha kinkerivero.

Kuitenkin on Hämeen verokirjain esittämässä "neljännesmiehenverossa"
ilmeisesti pantu yhteen kaksi eri kinkeriä tai kahden kinkeriveron
osia. "Neljännesmiehenveronkin" kappaleista nähdään joskus käytettävän
"vero"-liitettä ("verorukiita", "vero-ohria", "verovoita").[692] Useat
neljänneskuntaveron erät esiintyvät kahdesti tai kaksin kerroin. Siten
on laita heinäin, joita sekä "veroheinäin" että "neljännesmiehen
heinäin" nimellä maksettiin linnaan. Nimestä päättäen ne ovat eri
veroja ja niin huomaamme asianlaidan alkuansa olleen. Jälkimäiset
heinät kuuluivat "ruokaruotsiin" s.o. paikalliseen kinkeriin. Niinikään
tiedetään kauroja ja lihaa ennen maksetuksi neljännesmiehelle
kestitystä varten.[693] Lampaitten lukuun lienee laskettu myöskin
"naudanparannuslampaat", jotka maksettiin verolehmän arvon
lisäämiseksi. Tästä syystä neljännesmiehen karjavero Hämeessä onkin
kahta (lampaisiin nähden kolme) vertaa suurempi kuin kuninkaankinkeri
muualla. Edellisen perusteella voimme katsoa todennäköiseksi, että
Hämeen neljännesmiehenveroon on sulanut yhteen osia vanhasta linnaan
vietävästä kuninkaankinkeristä ja paikallisesta "ruokaruotsista".

Satakunnan kinkeriverossa tavataan erillisenä verokappaleena
_veroheinät_, joita oli maksettava 1 "kinkerikuorma" kultakin koukulta
tai savulta. Ala-Satakunnassa maksettiin tämä vero, jolla oli nimenä
kinkeriheinät (gingersds höö), Kokemäen kartanoon. Myöskin
Ylä-Satakunnassa oli nimitys "kinkeriheinät" käytännössä, mutta täällä
vero tavallisesti lunastettiin rahalla.[694] Perusteeltaan, määrältään
ja tarkoitukseltaan tämä vero täydellisesti vastaa Hämeen "veroheiniä"
ja lieneekin alkuperin niiden kanssa sama vero.

1540- ja 1550-luvuilla Satakunnassa sen lisäksi esiintyy erityinen
kinkeri (gingärd) niminen vero, joka suoritettiin osittain koukun
(Ala-Satakunnassa savun), osittain kolmanneskuntain (neljänneskuntain)
mukaan.[695] Koukun tai savun mukaan maksettiin kaikkialta
Satakunnasta:

    1/6 pannia kinkerirukiita
    1/3   "       "   ohria
    1/3   "       "   kauroja
     2  naulaa    "   voita
     2    "       "   silavaa
     4    "       "   lihaa
     4    "       "   haukia
     8 kpl        "   kynttilöitä

Kolmanneksen (neljänneksen) mukaan taas oli suoritettava:

        1/2 pannia kinkeripapuja
         1  leiv.     "   suoloja
         2  kpl       "   jäniksiä,

    minkä lisäksi Ala-Satakunnassa tuli:

       1-3 leiv. kinkerilohta
       1-3   "      "   siikaa

    sekä myöhemmin kaikkialta Satakunnassa:

         2 kpl oluttynnöriä (ekeölträ)
         3  "  kansitynnöriä (spilträ)

Nimestään ja eristään päättäen sekä kun vero esiintyi samanlaatuisena
yli koko maakunnan, ei ole epäilystä, etteikö tässäkin ole edessämme
ikivanha kinkeri. Sillä näyttää kuitenkin tässä maakunnassa olleen
muitten maakuntain oloista poikkeavat vaiheet.

V:n 1531 aikoina Satakunnan kinkeri esiintyy "laamanninkinkerin"
nimellä.[696] Se ei kuitenkaan voi olla alkuperäinen laamanninkinkeri,
koska erityinen laamanninpalkkaus Suomessa on kehittynyt vasta
myöhemmällä keskiajalla. Ei se myöskään voi olla käräjäkestitys
(nimismiehenvero), koska Satakunnassa nimismiehenvero esiintyy erikseen
tämän veron rinnalla. Jääpi niin ollen jäljelle vain se selitys, että
puheena oleva kinkeri v:n 1531 aikana on ollut laamannille luovutettu
eli läänitetty kuninkaankinkeri tai ruokaruotsi.

Oli kuinka oli, niin esiintyy Satakunnan kinkeri uuden ajan alussa
vaillinaisemmassa muodossa kuin niissä Suomen osissa, joita edellä
olemme käsitelleet. Kinkeri on huomattavan pieni, ja siitä puuttuvat
lehmä ja lampaat, joita jo olemme tottuneet pitämään tämän veron
säännöllisimpinä tuntimina. Tämä oudostuttava seikka näyttää voivan
saada selityksensä siitä, että Satakunnassa uuden ajan alussa (ennen v.
1545) suurin osa pysyviä kruunulle meneviä veroja suoritettiin
rahaverona, jolloin kuninkaankinkerikin, joka oli pysyvän veron
tärkeimpiä osia, joutui muutoksen alaiseksi. Sellainen muutos oli
mahdollinen ja kruunun haluama varmaan siitä syystä, ettei Satakunnassa
ollut sellaista suurelle miehistölle varustettua varsinaista linnaa,
joka vaati suurien ruoka- ja muonavarain keräämistä; Kokemäenkartanon
tarpeet näkyvät jo keskiajalla tulleen tyydytetyiksi lähiseutujen
veronalaisten luonnossa suorittamilla töillä ja kinkeritavaroilla.
Ainoastaan paikallinen ruokaruotsikestitys pysyi luonnossa
suoritettavana sentähden ettei se ollut kruunun varsinaisiin tuloihin
kuuluva, vaan kruununväen kiertomatkoilla nautittava vero. On senvuoksi
hyvin mahdollista, että Satakunnan laamanninkinkeri on ollut
laamannille läänitetty ruokaruotsi.

Savolaisetkin suorittivat linnaansa kinkeriä.[697] Siihen kuuluivat
ennen kaikkea veroheinät, joita oli maksettava linnaan kultakin koko
verolta 1 parmas (= 1/4 kuormaa). Tämä Hämeen veroheinäin kaltainen
vero on varmaan kuulunut vanhaan kuninkaankinkeriin.

Alkuperäiseen kuninkaankinkeriin saattavat kuulua ne verokappaleet,
joita neljänneskuntamiehet maksoivat Savonlinnaan. Lista, vaikka siitä
lyhennämmekin kinkeriin kuulumattomia eriä, on kylläkin sisällysrikas:

    2 pannia rukiita
    1 punta ohria
    2 puntaa kauroja 1 punta voita
    1/2-1 1/2 leiv. humaloita
    1 leiv. suoloja
    2  "    lihaa
    2 kpl karitsoja
    1 leiv. haukia
    1 1/4-2 tynn. suolakalaa
    12 kpl kanoja
    12  "  jäniksiä
    25  "  lintuja
    100-120 kpl munia
    90-100   "  kynttilöitä

Näillä verokappaleilla on verokirjoissa nimensä toisilla
neljänneskuntamiehestä, toisilla kinkeristä.[698] Yhteisenä nimenä koko
tällä veroryhmällä oli myös _ruokaruotsi_.[699] Kun myöskin
veroheinillä oli ruokaruotsin toisintonimi, niin luulisi sen olevan
jonkun linnaan vaaditun paikallisen ruokaruotsikestityksen. Sellaisesta
ei kuitenkaan saata olla puhe, sillä linnaan maksettavan
neljänneskuntamiehen veron lisäksi olivat myöskin paikalliset
ruokaruotsit Savossa suuressa voimassa. Asia näyttää olleen sellainen,
että Savossa kutsuttiin sekä linnaan vietävää että paikallista kinkeriä
ruokaruotsiksi.

Tässä maakunnassa olikin käytännössä hyvin alkuinen kinkerijärjestelmä,
josta kaikki kinkerit olivat lähtöisin. Kinkerien yhteisenä juurena
Savossa näet oli neljänneskuntamiesten veropiireistään nostama vero,
johon kuuluivat seuraavat kappaleet:

    1 1/2-2 pannia ohria
    1 panni kauroja
    1-2 leiv. voita
    1    "    humaloita
    1/2  "    tuoretta kalaa
    1/2 kpl jäniksiä
    1 teeri
    6 kpl munia
    1/2 parmasta heiniä

Tästä verosta neljännysmies suoritti -- näkyy siitä riittäneenkin
tavaraa -- osan linnaan ja osan nimismiehelle ja osan kulutti omain
monien kestitystensä kustannuksiin. Linnaan suoritettavaa osaa
sanottiin myös neljännysmiehen sopimukseksi (stadga), jolla vanhalla
veronimityksellä ilmaistiin myöskin nimismiesverosta kruunulle tulevaa
osaa ja yleensä sellaisia veroja, joissa saaja vain peri sovitun osansa
rahassa tai määrätyissä verokappaleissa, mutta ei ollut tekemisissä
veron perusteiden ja kantamisen kanssa. Sangen mahdollista on, että
tätä alkuista menettelytapaa on noudatettu myöskin Viipurin läänissä ja
Hämeessä. Eri kinkerien yhteen sulautuminen Hämeessä ja koko
neljännesmieslaitos tulisi täten entistä enemmän valaistuksi.

Savon neljänneskuntamiehen verossa ei esiinny elävää karjaa. Ehkäpä oli
karjasta puute tässä kaskiviljelyksen maassa tai oli järvien vuoksi
vaikea kuljettaa karjaa linnaan. Puute korvattiin osittain lihalla,
osittain kaloilla.

Yli koko Suomen on keskiaikana maksettu kuninkaankinkeriä eli
linnakinkeriä. Se esiintyy niin aikaisin, se on niin Ruotsin
kuninkaankinkerin tapainen, niin yleinen ja yhdenmukainen, että sitä on
pidettävä ensimäisinä valloittajan täällä ottamina varsinaisina
kuninkaan- tai kruununveroina.

Kinkerin alkuperäisenä tarkoituksena oli kuninkaan ja hänen väkensä
ylläpitäminen. Sitä varten vero oli toimitettava kuninkaan linnoihin ja
kartanoihin, mutta koska kuningas oli Ruotsissa, niin tähän veroon
kuuluvia ruokatavaroita 1300-luvun alkupuolella ja varmaan
aikaisemminkin lähetettiin kuninkaalle Ruotsiin. Keskiajan
loppupuolella ja vielä myöhemmin on kinkeritavarain toimittaminen
Ruotsiin tärkeimpiä kuninkaan ja Suomen voutien välisiä asioita.
Melkoinen osa kinkeriveroja kumminkin kului kuninkaan linnain väen,
ratsujen ja karjan ylläpitämiseen.

Linnakinkeriin kuului kaksi ryhmää verokappaleita, nim. varsinaiset
ruoka- ja rehutavarat ja elävä karja. Karja suoritettiin yhteisesti
määrätyiltä verokunnilta ja samalla tavoin muutkin kinkeriverot
maksettiin. Veroperusteena käytettiin kaikkialla aikuiseen tapaan
vanhaa talo- eli mieslukua tai sitä vastaavaa koukku-yksiötä. Veron
kanto ja toimittaminen linnaan oli kokonaan jätetty verokuntain itsensä
ja niiden veronkantomiesten ("lukumiesten", neljänneskuntamiesten)
huoleksi. Sisämaan suomalaisilla alueilla on jälkiä hyvin
alkuperäisestä verokuntain kinkeritoiminnasta.

Keskiajan kuluessa kinkerioloissa tapahtui suuria muutoksia. Uuden ajan
alussa olivat tuotto-olot jo niin muuttuneet ja talouselämä siksi
edistynyt, että alkuperäisiä kinkeritavaroita yleisesti vaihdettiin
toisiin ja lunastettiin rahalla. Verottajalle ei enään ollut tärkeä
saada määrätty tavara, vaan määrätty arvo. Myöskään ei kinkerejä enään
käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa, vaan niitä läänitettiin,
käytettiin virkamiesten palkkoihin ja jos johonkin.



3. RUOKARUOTSI.


Keskiajan kinkeriverot voidaan historiallisesti jakaa kahteen suureen
ryhmään siten että toiseen luetaan ne verot, jotka olivat vietävät ja
suoritettavat linnoihin, kuninkaan ja kruunun tarpeiksi (varsinaiset
kinkerit), toiseen taas ne verot, joita hallitusherrat miehineen
kiertoretkillään itse saapuivat ottamaan ja tavallisesti myöskin
paikalla nauttimaan (kestitykset).

Edelliseen, keskittyneeseen kinkerijärjestelmään kuului kuninkaan- eli
linnakinkeri, jälkimäiseen eli paikallisiin kinkereihin taas
"nimismiesvero" ja "ruokaruotsi".

Ruokaruotsilla tarkoitettiin keskiaikana pääasiallisesti linnaväen ja
sen hevosten ylläpitämistä niiden kiertoretkillä. Nimismiesveron
erityisenä tarkoituksena oli käräjälaitoksen ylläpitäminen. Nämä
paikalliset kinkerit olivat toisistaan niin suuresti eroavia, että on
syytä niitä käsitellä erikseen.

Käymme nyt etupäässä uuden ajan alulta säilyneitten verokirjain
perusteella tarkastamaan ruokaruotsin esiintymistä Suomen eri
maakunnissa.[700]

Varsinais-Suomen ruokaruotsista ei ole suoranaisia tietoja. V:n 1538
tileissä mainittu erä "rahaa syyssyötön edestä" on kumminkin varma
merkki siitä, että ruokaruotsilla on sielläkin päin muinoin
kuljettu.[701] Luultavasti on ruokaruotsi tässä maakunnassa sulautunut
nimismiesveroon.

Raaseporin läänissä suoritettiin uuden ajan alussa erityistä
_verokuntakestitystä_ (bolgestning). Kun tämän kestityksen ohella
läntisellä Uudellamaalla samaan aikaan maksettiin "verokuntaveroksi"
(bolskatt) kutsuttua, ilmeisesti linnakinkeriä edustavaa kinkeriä sekä
nimismiesveroa, on syytä pitää bolkestitystä vanhana ruokaruotsina,
jota alkuaan on suoritettu linnaväen kiertomatkoilla.

Verokuntakestitystä maksettiin kustakin verokunnasta seuraavat erät:

     1 panni rukiita
     2 pannia maltaita
     3 " kauroja
    1/2 leiv. voita
    1/2   "   silavaa
    1/2   "   kuivaa lihaa
     1 lammas
     1 talvikuorma heiniä

Kokoonpano on tavallisen kinkerin ja osoittaa tämän veron tarkoituksena
olleen sekä miesten että hevosten ylläpidon.

Tämä vero oli alkuaan yökunnittain nautittava. V. 1537 oli laamanni
Eerik Flemingille läänitetty Raaseporin läänin bol-kestitys, 1 yökunta
kussakin bolissa.[702] Mitä siihen tulee, että tähän kestitykseen
näyttää kuuluneen vain yhden yön majoitus kussakin bolissa, niin on
huomattava, että läänin verraten vähäisellä alueella oli 97 1/2
kestitysvelvollista bolia, joten niiden yhteenlaskettu kestitysaika
tämän mukaan teki jo päälle 3 kuukautta (lisäksi tuli vielä läänin
nimismieskestitys 48 yötä eli päälle 1 1/2 kuukautta). Kunkin
verokunnan suoritettavan kestityksen vähäisyys osoittanee sitä, että
kestityksen nauttijoita on ollut vähän tai että kestitystä on käyty
nauttimassa vähin joukoin.

Uuden ajan alussa Raaseporin verokuntakestitys jo oli muutettu linnaan
maksettavaksi veroksi.

Satakunnan ruokaruotsista ovat tiedot niukat. On kyllä suoranaisia
tietoja siitä, että Satakunnassa on neljännesmiehillä ollut
kestityksiä, vaan ei siitä, kelle nämä kestitykset kuuluivat ja miten
ne olivat järjestetyt.[703]

Kuten jo on mainittu, näyttää luultavalta, että Satakunnan "kinkeri"
eli "laamanninkinkeri" on vanha ruokaruotsi, joka tilapäisesti on ollut
läänitetty laamannille. Läänittäminen laamannille on huomattava, sillä
juuri ruokaruotsia vastaava kestitys oli Raaseporinkin läänissä
1530-luvulla läänitetty laamannille ja samoin oli v:n 1530 aikoina
Hämeessä ruokaruotsi tai osa siitä luovutettuna tuomareille, joilta
se palautettiin kruunulle.[704] On siis todennäköistä, että
Satakunnassakin ruokaruotsin tapaista verotusta on käytetty, vaikka
tietomme siinä kohden rajoittuvatkin muutamain yleisten yhtäläisyyksien
havaitsemiseen Satakunnan ja muitten linnaläänien välillä. Kentiesi ei
ruokaruotsi tässä läänissä ole mainittavasti päässyt kasvamaan samasta
syystä, jonka vuoksi linnakinkerikin näyttää pysyneen pienenä, nim.
koska itse linnatalous Satakunnassa pysyi vähäisenä.

Hämeen ruokaruotsista sitävastoin on riittävän selvät tiedot. Siitä
puhuu seikkaperäisesti tunnettu v:n 1530 asiakirja, jossa kerrotaan
linnanvoudin ja tuomarin kestityksestä nimismiestaloissa kolmilla
käräjillä vuodessa, ja sen jälkeen jatketaan seuraavasti:[705]

"Kun nyt nämä käräjät ovat pidetyt ja vouti tulee jälleen kotia
linnaan, silloin lähtee ruokaruotsi (rokarosan) liikkeelle ja se
tapahtuu tällä tavoin, ensin jaetaan kaikki huovit (Svenne) kolmeen
joukkoon ja niistä ottaa kukin maanvouti yhden joukon kanssaan
kihlakuntaansa, ja silloin he makaavat ensin 1 yön kunkin nimismiehen
luona kesäkäräjäin jälkeen ja perivät sakot, ja tuomarin miehet käyvät
kestityksellä (gesta) saman ruokaruotsin mukana, mutta syyskäräjäin ja
talvikäräjäin jälkeen makaavat he yhden yön nimismiesten luona ja 2
yötä kunkin neljäsmiehen luona, ja silloin ottavat syöttöä (fodring)
kunkin nimismiehen luona 1/2 puntaa kauroja 1 yönä ja 1 punnan kauroja
kunkin neljäsmiehen luona 2 yönä."

Tämän itse elämästä otetun asiakirjan mukaan ruokaruotsi oli sangen
runsas; todennäköisesti olivat kaikki linnan hevoset kiertueissa mukana
samoin kuin kaikki huovitkin. Emme varmaankaan erehdy, jos katsomme,
että kiertomatkan yhtenä tarkoituksena, ehkäpä tärkeimpinä, oli juuri
linnan miesten ja hevosten ylläpitäminen. Perinpohjaiset kiertomatkat
tapahtuivat syys- ja talvikäräjäin jälkeen, jolloin vierailtiin
jokaisen neljännysmiehen luona kaksi yötä ja nimismiehen luona yksi yö;
sellainen matka kesti kussakin kihlakunnassa kerrallaan 1 1/2-2
kuukautta, joten linnaväki näillä kahdella kestitysretkellään oleskeli
mailla suuren osan talvikautta, vuosittain kolme neljä kuukautta. Kun
muistetaan, että koko linnaväki vielä kulki voudin kanssa varsinaisilla
käräjillä, johon meni aikaa toiset kolme neljä kuukautta, niin
havaitaan, että linnaväki kulutti kiertomatkoihinsa suurimman osan
vuotta.

Kesäkäräjäin jälkeen tapahtuvalla kiertueella linnan hevoset
luultavasti eivät olleet mukana, koskapa linnan hevosia kesällä
Hämeessä kuten muuallakin lienee pidetty laitumella linnan hallussa
olevilla, osittain kaukaisillakin saarilla; siitä syystä varmaan
kesämatkue jätti käymättä neljännysmiesten luona, kuten asiakirjastamme
käy ilmi.

Voimme siten pitää varmana, että Hämeen ruokaruotsin tarkoituksena on
ollut sakkojen perittämisen ohella ylläpitää linnan miehiä ja hevosia
talvikuukausina, käräjäin välisenä aikana.

V:n 1530 asiakirja ei ole ainoa tietolähde Hämeen ruokaruotsista.
Muissakin asiakirjoissa mainitaan maanvoudin kulkevan sakkoja
kantamassa[706] ja kutsutaan nimismiesten sitä varten pitämiä
kestityksiä sakkokestityksiksi.[707]

Kestitykset olivat Hämeessä etupäässä neljänneskuntamiesten pidettävät.
Luonnollisesti oli neljänneskunnan talonpoikain suoritettava
ruokaruotsin ruoka- ja rehuvarat. Sääksmäen kihlakunnan talonpoikain
valituksissa 1530-luvun lopulta mainitaan neljänneskuntamiesten
ottaneen (neljänneskunnalta) 10 rekeä kestitysheiniä.[708] Toisessa
nähtävästi samaan asiaan kohdistuvassa, Hämeen rahvaan valituksia
koskevassa asiakirjassa samoilta ajoilta mainitaan ruokaruotsiheiniä,
"jotka muinoin kulutettiin neljänneskuntamiesten luona",
tehdyn 5 kuormaa "talvikestitykseen" ja toiset 5 kuormaa
"syksykestitykseen".[709] Tämänkin mukaan oli ruokaruotsiin kaksi
pääkestitystä, talvinen ja syksyinen. Saamme myös tietää, että
ruokaruotsiin kuului v. 1530 mainittujen kaurain lisäksi heiniäkin.

Vaan eivätpä miehetkään jääneet osattansa. Kuten jo ennen on
huomautettu, on osa uuden ajan alussa linnaan suoritettavaa n.s.
neljännesmiehenveroa monine muonatavaroineen todennäköisesti ollut
aikaisempaa neljänneskunnissa nautittua ruokaruotsia. Hämeen
verokirjassa v. 1539 mainitaankin selvään Tuuloksen neljännesmiehen
rukiit (1 punta), voi (1 leiv.), lehmät (2 kpl) ja lampaat (6 kpl)
suoritetuiksi "voudin kestityksen edestä",[710] millä tietenkin
tarkoitetaan puheenaolevaa maanvoudin johtamaa ruokaruotsikestitystä
neljänneskunnissa. Hämeen rahvaan v:n 1537-1545 vaiheilla laaditussa
valituskirjassa ilmoitetaan, että neljänneskunnan 2 lehmän ja 6 lampaan
sijasta ennen suoritettiin neljänneskunnasta neljännesmiehelle 10 leiv.
"lihaa ja silavaa yhteensä".[711]

Näistä kaikista eristä alkaakin jo kokoontua seuraavantapainen
vuosittain maksettava ruokaruotsi:

     neljänneskunnalta:           (koukulta:)

     1 punta rukiita              (1/2 pannia rukiita)
    10 leiv. lihaa ja silavaa     (1 leiv. lihaa ja silavaa)
     1   " voita                  (2 naul. voita)
     2 puntaa kauroja             (1 panni kauroja)
    10 kuormaa heiniä             (1 kuorma heiniä)

Siinä ruokaruotsin alkuperäinen kokoonpano Hämeessä. Vero on, kuten
näkyy, todennäköisesti suoritettu koukkujen mukaan. Kaikissa suhteissa
se on säännöllinen kinkeri. Juuri näissä määrissään ruokaruotsierät
tavataan neljänneskuntamiehen verossa yli koko Hämeen, sillä
erotuksella, että lihan ja silavan tilalla uuden ajan alussa on 2
lehmää ja 6 lammasta -- kuten luonnollistakin, koska vero nyt oli
vietävä linnaan ja liha sinne mukavimmin kulki itse.

Hämeen ruokaruotsin loppuvaiheista vielä sana pari. Ensinnäkin v. 1530
peruutettiin kruunun omalle väelle ja hevosille se ruokaruotsi, "joka
oli jonkun aikaa ollut tuomareilla".[712] Kun Hämeen vanhimmissa
säilyneissä tilikirjoissa, jotka ovat 1530-luvulta, koko
neljännesmiehen vero ja sen mukana myöskin vanha ruokaruotsi
esiintyy kruunulle kannettuna verona, voimme siitä päättää, että
ruokaruotsimatkat niihin aikoihin lakkasivat ja vero otettiin linnaan.
Linnan hevoset elätettiin vastaiseksi talven yli osittain siten, että
niitä jaettiin nimismiestaloihin. Niinpä v. 1545 oli yhdellä Ylisen
kihlakunnan nimismiehellä 4, kahdella Sääksmäen kihlak. nimismiehellä 8
ja kolmella Hattulan kihlak. nimismiehellä 12 kuninkaan hevosta talven
yli.[713]

Varmaan oli linnan hevosia kaikkiaan enempi kuin nämä 24. V. 1540
mainitaan niitä olleen 50.[714] Hämeen talonpoikain valitusten mukaan
1530-luvun loppuvuosilta ei Hämeenlinnan sääntönäinen hevosmäärä ollut
40 suurempi,[715] vaikka vouti oli ruvennut kulkemaan maakunnassa
puolentoista sadan hevosen kanssa. Ruokaruotsi-kestityksen suuruudesta
päättäen ei Hämeenlinnan hevosten luku keskiaikana ollut 40-60
suurempi.

Hämeen ruokaruotsista keskiajan lopulla on täten saatu tietää
pääasiallisesti seuraavaa: Vuosittain syys- ja talvikäräjäin jälkeen
läksi linnan miehistö maanvoutien johdolla pienempinä joukkoina läänin
verokuntiin kiertomatkalle, jonka tarkoituksena oli sakkojen
kokoamisen ohella hankkia ylläpito miehille ja hevosille muutamina
talvikuukausina. Tätä varten suorittivat veronalaiset kulloinkin
neljännesmiehelle, jonka luona kestitys tapahtui, tavallisen kinkerin
tapaan kokoonpannun kestitysveron. Tämä tapa hävisi uuden ajan
alussa, jolloin kruunu järjesti väkensä ja hevostensa ylläpidon
osittain uudelle kannalle. Sen johdosta tuli vanha ruokaruotsi
"neljänneskuntamiehen verona" maksettavaksi linnaan yhdessä vanhan
linnakinkerin kanssa.

Porvoon läänin ruokaruotsista ei ole tietoja, mutta Karjalaan
tullessamme joudumme ruokaruotsin luvatulle maalle.

Viipurin läänissä suoritettiin uuden ajan alussa vuosittain useampia
ruokaruotseja. Hyväksi aluksi mainitaan pari samanlaatuista kestitystä,
"kaksi suurta voudinkestitystä", nim. kevätkestitys ja syyskestitys,
joita toisinaan kutsutaan myös syötöiksi (fodringar) tai kevät- ja
syyskinkereiksi.[716] Olivatkin ne syöttöjä mokomia, sillä niitä kävi
ottamassa 80 miestä "hevosineen ja tallirenkeineen", kuten Äyräpään
kihlakunnan veroselityksessä v:lta 1551 mainitaan.[717] Kun Viipurin
linnaväen lukumäärä oli noin kahta kertaa suurempi, näkyy näitä
kestityksiä varten linnaväki tulleen jaetuksi kahteen joukkoon, joista
toinen kulki Äyräpään toinen Lapveden kihlakunnassa.

Kestitys ja syöttö tapahtui neljäskuntamiesten ja nimismiesten
taloissa, joissa kussakin oli tuota joukkoa ylläpidettävä 4, Lappeen
kihlakunnan alueella kumminkin vain 3 yötä; myöhemmin ilmoitetaan
Äyräpäänkin kihlakunnassa kummankin kestityksen pituudeksi 3
yötä paikassaan. Viimemainitusta kihlakunnasta on nimenomainen
tieto, että nämä kestitykset maksettiin kevät- ja syyskäräjäin
pitämistä varten,[718] josta päättäen näitä käräjiä pidettiin
neljänneskunnittain, mikä muutenkin on tunnettua.[719] Lapveden
kihlakunnassa kävivät kestitykset neljännesmiesten ja nimismiesten
taloissa, mutta käräjiä näkyy pidetyn vain viimemainituissa;
Säkjärvellä, Virolahdella ja Vehkalahdella eivät kestityksetkään näy
käyneen muualla kuin nimismiestaloissa.[720]

Puheena olevat kestitykset ovat varsinaisia neljänneskuntakestityksiä.
Niitä joskus kutsutaankin "neljänneskuntamiehen veroksi".[721]
Nimismiesten esiintyminen kestittäjänä tuskin muuttaa asiaa, sillä
ainakin Äyräpään kihlakunnassa nimismiehet olivat myöskin yhden
neljänneskunnan neljännysmiehiä,[722] ja toimittivat kestityksen tämän
neljänneskunnan puolesta.

Kestityksen vastaanottajana olivat "vouti" ja linnaväki. Voudilla tässä
alkuaan on tarkoitettu linnanvoutia; asiakirjoissa mainitaan näiden
kestitysten vastaanottajiksi "voutia" tai "voutia ja kirjuria", mutta
toisten kestitysten vastaanottajaksi nimenomaan "ratsuvoutia".[723]
Luultavasti kuitenkin linnanvouti saatuaan apulaisikseen ratsuvouteja
on lakannut käymästä näillä neljänneskuntaretkillä samoinkuin hän
vähitellen jätti neljänneskuntain käräjäin pitämisen toisten käsiin.

Myöskin tuomarit näkyvät Karjalassa kulkeneen syys- ja kevätkäräjillä
ja nauttineen osaa kestityksestä. Ei ole kuitenkaan sanottu, että
käräjät ja syötöt tapahtuivat yhdenaikaisesti. Eräistä tileistä
päättäen tapa oli 1550-luvulla sellainen, että ensin kulkivat
käräjäherrat ja vasta heidän lähdettyään saapui huovijoukko loppuja
kestitysvaroja kuluttamaan.

Eräässä talonpoikain valituksessa kerrotaan, että Jääsken pitäjässä
suoritti jokainen neljännyskunta kumpaakin kestitystä varten:[724]

      6 tnr. olutta
      4 pannia rukiita leiväksi
      3 leiv. lihaa
      3   "   voita
      3   "   haukia
      3   "   suoloja
    180 kpl kynttilöitä
     30 pannia kauroja
      6 kuormaa heiniä

ja lisäksi tuoretta kalaa niin paljon kuin Jumala antaa, sekä vielä
syyskinkeriksi:

     3 lammasta
    15 kanaa
     3 jänistä
    1 1/2 leiv. 6 naul. humaloita,

mutta että tätä veroa oli Niilo Grabben tultua Viipurin linnan
isännäksi (Grabbe oli siinä virassa 1534-45) lisätty seuraavat määrät:

     6 tnr. olutta
   120 kpl kynttilöitä
     2 puntaa rukiita
   1 1/2 leiv. lihaa
   1 1/2   "   haukia
    10 puntaa kauroja
     6 kuormaa heiniä
  1 1/2 tnr. suolakalaa

sekä kevätkinkeriksi:

     3 lammasta
     1 leiv. 4 naul. humaloita.

Myöhemmissä verokirjoissa ilmoitetaan nämä kestitykset suoritetuiksi
nautakunnittain, mikä epäilemättä oli alkuperäinen tapa. Kukin
nautakunta suoritti kumpaakin kestitystä varten samanlaisen veron,
jonka verokappaleet ja määrät olivat jokseenkin samat kaikkialla
maakunnassa, kuten tarkemmin näkyy seuraavasta vertailusta:

    Nautakuntain maksettava syys- ja kevätkestitys Karjalassa v. 1551.

                 Säkjärvi,        Lapvesi,       Äyräpään
               Virol., Vehkal.    Taipale        kihlak.

    rukiita      2 kylm.          3 pannia       2 pannia
    maltaita     2 pannia         1 punta        1 punta
    humaloita    5 naulaa         1 leiv.        1 leiv.
    voita       1/2 leiv.          1  "          1   "
    puntalihaa  1/2   "            1  "          2   "
    puntakalaa  1/2   "            1  "          2   "
    suoloja     1/2   "            1 nelikko     1   "
    lampaita     1 kpl             2 kpl         2 kpl
    jäniksiä*    1  "              2  "          2  "
    kanoja       5  "             10  "         10  "
    kauroja     10 kylm.          10 pannia      2 punt. 2 karp.***
    heiniä       3 parm.          15 parm.      20 parm.
    olkia       20 kupoa          60 kupoa      20 kupoa
    kynttilöitä 30 kpl            60 kpl       100 kpl
    lintuja       --               5  "          --
    suolakalaa    --               1 nelik.**  1/2 tnr.

    * maksettiin ainoastaan syksyllä.
   ** lisäksi 100 lyhdettä "varsikauraa" syksyllä (1555).
  *** keväällä; syksyllä 2 punt. 1 karp.

Äyräpään kihlakunnan kestitys tässä vastaa jokseenkin tarkoin sitä
määrää, johon Niilo Grabbe jääskeläisten kestityksen korotti, mistä
päättäen korotus lienee koskenut koko kihlakuntaa, ehkäpä koko lääniä.

Olemme siis Viipurin läänissä uuden ajan alussa tavanneet Hämeen
ruokaruotsin kaltaisen linnaväelle ja linnanvoudille kuuluvan
kestityksen, joka suoritettiin nautakunnittain ja nautittiin
neljänneskunnissa, siten että linnaväki jakautui kahteen joukkoon,
joista kumpikin teki kiertomatkan kihlakunnassaan. Kestitys oli
määrätty, kummallakin kerralla samansuuruinen, ja kesti yhtä kauan,
3-4 yötä, kussakin neljännysmiestalossa, niihin luettuina
nimismiestalotkin. Vielä uuden ajan alussa linnanvouti lisäili tätä
kestitystä.

Paitsi näitä kahta kestitystä, talvikäräjiä varten suoritettavaa
tavallista nimismiesveroa ja kesäkäräjiä varten neljänneskunnittain
suoritettua, mutta vain nimismiestaloissa kulutettua kesäkestitystä,
suoritettiin Viipurin läänissä uuden ajan alussa yleisesti vielä
erityinen kestitys ratsuvoudille hänen kulkiessaan kesällä kokoamassa
sakkoja ja rahaveroja. Viimemainitun mukaan kutsuttiin tätä kestitystä
_margeld-syötöksi_; myöskin nimitystä "kesäkestitys" nähdään tästäkin
syötöstä käytettävän.

Äyräpään kihlakunnasta on tieto, että margeldsyöttö tapahtui
kesäkäräjäin jälkeen, ja toinen tieto, että tätä syöttöä nautti 50
miestä ja 16 hevosta kussakin neljännesmiehen talossa 3 yönä, "kun
veroraha kannettiin Laurin päivän aikana".[725] Lapveden kihlakunnassa
tapahtui margeldsyöttö myöskin veronkannon yhteydessä, mutta täällä
mainitaan myöskin _humalasyöttöä_,[726] jota maksettiin, kun sakot
kannettiin. Nähtävästi on humalasyöttö ollut sama kuin margeldsyöttö --
niiden kokoonpanossa on tuskin mitään eroa --, vaikka kestitys jostakin
syystä jakaantui kahteen käyntiin.[727]

Kaikki nämä kestitykset eivät ole keskiaikaisia. Jääsken pitäjäläisten
valituksissa 1530-luvulta kerrotaan, kuinka näitä syöttöjä syntyi.
Ratsuvoudilla, sanovat jääskeläiset, oli ollut erityinen palkka
veronkantovaivoistaan. Mutta, kuuluu jatko, "muutamia vuosia sitten
panivat voudit päällemme kestityksen, jota he kutsuvat ratsuvoudin
kestitykseksi,[728] jota ei koskaan ennen ollut". Samaan aikaan myöskin
Vehkalahden talonpojat valittivat, että "viidennen kinkerin syksyllä
ovat tuomari ja vouti panneet päällemme nyt äskettäin samaten kuin
Lapvedellä ja Jääskessä".[729] Nämä tiedot varmaan tarkoittavat
syyskesällä tapahtunutta ratsuvoudin kestitystä; linnanväen vanhaa
suurta syyskestitystä, johon oli yhdistynyt syyskäräjäin pitäminen,
nämä ratsuvoutien keinottelut eivät varmaankaan koskeneet.

Savon kestitykset uuden ajan alussa jakautuivat kahteen ryhmään.
Linnanvoudin kestityksiä eli käräjäkestityksiä pidettiin neljästi
vuodessa nimismiesten ja kahdesti vuodessa neljänneskuntamiesten luona.
Toisen kestitysryhmän muodostivat maanvoudiu kestitykset. Niitä
suoritettiin neljänneskunnittain maanvoudeille neljät vuodessa, "ensin
kun hän lähtee ottamaan rästejä, toisen kerran kun hän käy sakkoja
perimässä, kolmannen kerran kun hän antaa merkkiä vero-ohrista ja
heinistä[730] ja neljännen kerran kun hän kulkee sakkoja ja verokarjaa
perimässä, kullakin kerralla 2 yötä".[731] Myöskin nimismiestaloissa
kävi maanvouti kestityksellä neljästi vuodessa "kantamassa sakkoja ja
vuotuista veroa" ja viipyi kullakin kerralla 1 yön. Näistä
kestityksistä ilmoitetaan vielä, että ne tapahtuivat kaikki
linnanvoudin pitämäin käräjäin jälkeen ja että maanvoudilla oli
mukanaan talvella 17 ja syksyllä 18 hevosta. Luultavasti maanvoudin
neljä sakko- ja veronkantokäyntiä neljänneskuntamiesten luona ja hänen
neljä käyntiään samanlaisissa asioissa nimismiesten luona tapahtuivat
samoilla kiertoretkillä ja olivat siis järjestetyt linnanvoudin kevät-
ja syyskiertueitten yhteyteen.

Maanvoudin syksyinen kiertoretki syyskäräjäin jälkeen 18 hevosen kanssa
oli todennäköisesti Savon ruokaruotsi.

Maanvoudilla oli mukanaan talvella 17 ja syksyllä 18 hevosta. Ne
tekevät yhteensä 35 eli juuri koko linnueen hevosmäärän, joka liikkui
voudin kanssa. Linnan hevoset jaettiin kahteen joukkoon, koska Savossa
oli kaksi maanvoudin lääniä, ja nämä joukot kulkivat maanvoutien mukana
kestityksellä, vieläpä niin että sama joukko kulki ensin yhdessä ja
sitten toisessa maanvoudin läänissä. Kuten huomaamme oli Savon
ruokaruotsi siis täysin samanlainen kuin Hämeen; varmaan on
Karjalassakin ruokaruotsi alkuaan ollut tällä samalla tavalla
järjestetty.

Eräässä asiakirjassa mainitaan nimenomaan Savon ruokaruotsin olevan
syyskestityksen.[732] Toisessa asiakirjassa selitetääu, että
linnanhevoset oikeittain olisivat kulkevat syötöllä neljäsmiesten luona
ainoastaan kahdesti vuodessa, nimittäin kevätkäräjillä ja
ruokaruotsikestityksellä syksyllä.[733]

Näitten alkuperäisten syöttöjen luku näkyy Savossa karttuneen samaan
tapaan kuin Karjalassa.

Valituskirjassaan uuden ajan alulta Savon talonpojat ja neljännysmiehet
valittavat pitävänsä neljännyskunnissaan vuosittain 4 kestitystä
"hevosten kanssa", nimittäin "kevätkäräjät, 2 syyskestitystä ja
syyskäräjäkestityksen".[734] Syyskestityksiä olisi siis ollut
kokonaista kolme. Yksi niistä oli syyskäräjäkestitys, toinen vanha
ruokaruotsi, kolmas nähtävästi se syksyinen kestitys, joka Savossa
erään tiedon mukaan tapahtui verohumaloita kannettaessa syksyllä ja
jota varten maksettiin aikaisemmin 9 tynnöriä olutta, myöhemmin
enemmän.[735] Tämä kestitys oli ilmeisesti Lapveden kihlakunnan
"humalakestityksen" vastine. Asiakirjoista ei käy selville, mikä
ylempänä mainituista maanvoudin neljästä kestityksestä oli
"humalakestitys", mutta tuntuu luonnolliselta, että humalakestitys oli
sama kuin kesäkäräjiä seurannut maanvoudin kestitys.

Kaikkiin näihin maanvoudin kestityksiin ja vielä linnanvoudin syys- ja
kevätkestityksiin neljänneskuntamiehen piti hankkia varat. Sekä nämä
kestitykset että maksunsa linnaan ja muut veronsa neljänneskuntamies
sai verokunnan asukkaitten suorittamista veroista, joista edellä on jo
ollut puhe.

Linnanvoudin syys- ja kevätkestitykset olivat neljänneskunnan
kestityksistä suurimmat. Savolaiset valittivat, että heidän piti
näihin kestityksiin maksaa viljaa ja nahkoja kyökkimestarille,
tallimestarille, kokille, kellarimiehelle ja "hollarille".[736]
Niinikään saamme valituksista tietää, että Savossa -- niinkuin
Jääskessä -- oli talonpoikain kumpaakin näitä kestityksiä varten
aikoinaan ollut maksettava 6 tynnöriä olutta, mitä määrää sitten oli
ylennetty.[737] Erityisesti vielä tiedetään, että Savossa kunkin
kymmenmiehen tuli toimittaa neljäskuntamiehelle 3 leiv. tuoretta kalaa
kevät- ja yhtä paljon syyskestitystä varten.[738]

Savon neljänneskuntakestityksistä eli ruokaruotsijärjestelmästä saamme
seuraavan yleiskuvan.

(1) Talvikäräjäin pidettyä pitäjässä saapui neljänneskuntiin maanvouti
puolen linnahevosjoukon (17-18 hevosen) kanssa 2 yönä kunkin
neljäskuntamiehen luona syöttääkseen hevosia ja selvittääkseen sakko-
ja veroasioita.

(2) Sen jälkeen tuli neljänneskuntaan itse linnanvouti pitämään
kevätkäräjiä. Kestitystä kesti kolme yötä. Mukanaan linnanvoudilla
olivat kaikki linnan 35 hevosta.

(3) Kevätkäräjäin jälkeen saapui jälleen maanvouti sakko- ja
veroasioilleen, tällä kertaa ilman suurempaa hevosjoukkoa.

(4) Kesäkäräjäin pidettyä pitäjässä alkoivat neljännesmiesten
syyskestitykset, joilla maanvouti kävi vaatimassa sakot ja humalaveron
ja muut kesäverot tai verojen rästit.

(5) Syksymmällä linnanvouti piti neljäsmiestaloissa taasen käräjät
(syyskäräjät) samalla tavoin kuin keväällä.

(6) Syyskäräjiä seurasi vihdoin ruokaruotsi, s.o. maanvouti mukanaan
toinen puoli linnan hevosia (17-18 hevosta) piti kestitystä ja hoiti
veroasioita 2 yökuntaa kussakin neljännysmiestalossa.

Näihin kestityksiin tai joihinkin niistä oli neljänneskuntain
kymmenyskuntain alkuaan suoritettava 1 tynnöri olutta ja muuta särvintä
sen mukaan; mutta myöhemmin järjestyi kestitysvarain hankkiminen niin,
että neljäskuntamies kantoi piirinsä veroilta määrätyt verotavarat ja
erät ja niistä toimitti kestitykset ja muut maksut.

Kokonainen sarja vanhoja paikallisia kestityksiä uuden ajan alulta tai
keskiajan lopulta on edellisillä sivuilla liitänyt ohitsemme. Ne olivat
erilaisia eri osissa maata, hävinneet tai häviämässä läntisissä osissa
maata, mutta vielä suuressa kukoistuksessa Karjalassa ja Savossa. Joku
osa näitä myöhäisen ajan kestityksiä oli vasta äskettäin syntynyt
virkamiesten keinotteluiksi, mutta toiset niistä epäilemättä olivat
paljon vanhempia ja itse tapa oli ikivanha, valtioelämän alkuisimpiin
asteisiin kuuluva.

Näitten kestitysten joukossa on ruokaruotsiksi kutsutulla ollut
erikoisempi luonne. Ruokaruotsilla tarkoitettiin linnaväen säännöllisiä
kestityskiertueita linnaläänin verokuntiin linnan ja hevosten
ruokkimista sekä sakkojen perimistä varten. Uuden ajan alussa tämä
laitos esiintyy vielä tunnettuna Hämeessä, ja täydessä vallassa
Karjalassa ja Savossa.

Suomalaisessa kansankielessä tällä kiertueella on jo vanhoina aikoina
ollut nimenä ruokaruotsi. Länsi-Suomessakin, jonka historiallisista
asiakirjoista ei tätä nimeä tavata, on se tunnettu vanhassa
sananparressa:

    täällä on ruotsi ruualla
    musta kansa murkinalla.

Länsi-Suomen kansan käsitystä muinaisesta ruokaruotsista ilmaisevat
piispa Henrikin surmavirren tunnetut säkeet:

    Jo kävi tässä ihmisiä,
    täss' on syöty, tässä juotu,
    tässä purtua pietty:
    ruoka-ruotsi, syömä-saksa
    kiertolaiset kelvottomat,
    joivat oluen kellarista,
    vettä viskasit sijahan,
    kakun söivät kammarista,
    kiven vierrytit sijahan,
    veivät heiniä laosta,
    heitit hieta'a sijahan,
    kauroja hevosen syöä
    saivat santa'a sijahan.

Historiallisen asiakirjan mukaan oli tämän laittoman ja väkivaltaisen
ruokaruotsin ohella vielä uuden ajan alussa suuressa osassa Suomea
käytännössä säännöllinen ja suostuttu ruokaruotsi. Sen syntymiseen ja
kehittymiseen vaikutti kaksi tekijää, nim. linnalaitos ja ratsuväki.

Linnat tietysti tarvitsivat linnamiehistöä, varsinkin sellaiset linnat,
jotka olivat suorastaan vihollisen suussa, kuten Viipurin linna ja
myöhemmin Savonlinna. Tärkeää oli linnain miehitys kotoisissakin
oloissa, sillä linnan isännyys merkitsi maakunnan isännyyttä, vieläpä
usein itsenäistä valtiollista asemaa. Sen jälkeen kuin yleinen
kansanaseistus oli lakannut ja kuningas- sekä ylimysvalta juurtunut,
oli kaikilla suurherroilla, etupäässä kuninkaan ja valtakunnan
tärkeimmillä virkamiehillä, aseellinen ratsujoukkonsa, joista koko
valtakunnan asevoima pääasiallisesti riippui.

Varsin suureksi emme näitä ratsujoukkoja kumminkaan voi kuvitella,
sillä sotahevosen ja ajanmukaisesti varustetun ratsumiehen
ylläpitäminen oli keskiajalla kallis asia. Jonkunlaisen käsityksen
tähän kuuluvista oloista keskiajan puolimaissa saa Maunu kuninkaan v.
1344 antamista säännöistä, joiden mukaan eri arvohenkilöt olivat
oikeutetut ratsastamaan valtio-asioissa seuraavalla määrällä hevosia:
piispa 30 hevosella, kuninkaan "virkamies" kuninkaan poissa ollessa 45,
valtaneuvostoon kuuluva ritari tai "svenni" enintäin 12, valtaneuv.
kuulumaton ritari 8, sam. svenni 6, "pienempi mies" 3 hevosella.[739]
Nämä luvut varmaankin ilmaisevat siihen aikaan normalisia määriä.
Kuninkaan "virkamiehellä" varmaan tarkoitettiin valtakunnan ylimpiä
maallisia herroja, m.m. arvatenkin kuninkaan linnain vouteja. Vielä
uuden ajan alussa näyttää joissakuissa Suomen linnoissa tavanmukainen
linnaläänissä kiertävä huovimäärä olleen suunnilleen Maunu kuninkaan
taksan mukainen. Savonlinnassa se oli 35. Viipurin linnan vakinainen
hevosluku sitävastoin oli uuden ajan alussa harvinaisen suuri,
nim. 150.

Linnueitten ja niiden hevosten ylläpitäminen oli keskiajan valtion
tehtävistä tärkeimpiä. Eipä ihmettä, että Suomessakin siinä kohden
ryhdyttiin erityisiin toimiin. Mitä ensinnäkin hevosiin tulee, niin oli
niiden hoito kesällä kylläkin helppo: kruunun hevoset vietiin
laitumelle, etupäässä saarille, joita linnoilla nähtävästi tätä
tarkoitusta varten oli hallussaan, usein rajaseuduilla. Talvella
sitävastoin tuotti asia vaikeuksia. Oli kaiketi hankala koota
rehuvaroja linnaan riittävästi ja oli vaikea vedättää niitä linnaan
linnaläänin kaikilta etäisiltä perukoilta. Mukavampaa oli panna
talliruokinnan aikana, varsinkin sopivilla talvikeleillä, hevoset
kiertämään maakuntaa, verokunnasta verokuntaan, jolla tavoin hevoset
tulivat ylläpidetyiksi ja veronmaksajat pääsivät vähemmällä vaivalla.
Se oli keskiajan yksinkertainen mutta käytännöllinen tapa ratkaista tuo
tärkeä kysymys.

Hevosten mukana kulki linnaväki; järjestelmä oli näet yhtä edukas
myöskin ihmisten ylläpitämiseksi. Esivallalle linnanmiesten
kiertomatkat tuottivat muitakin merkittäviä etuja. Kiertomatkain
ohjelmaan kuului myöskin verojen ja sakkojen kokoaminen, jota
tarkoitusta linnamiehistön läsnäolo varmaan suuresti edesauttoi. V.
1506 lähetti Turun linnan vouti huovejansa kokoamaan kruunun veroja ja
sakkoja Raaseporin läänistä; v:lta 1508 on Turun läänistä tieto, että
kestitystä käytettiin ulosottokeinona niskoittelevia veronmaksajia
kohtaan.[740] Järjestelmä kaikesta päättäen oli tunnettu ja koetettu
koko maassa. Myöskin käräjäin pitämisen näemme keskiaikana olleen
yhdistettynä linnaväen kiertomatkoihin, mikä katsoen ajan levottomiin
oloihin ja itse käräjätoimen luonteeseen varmaan oli harkittu
parhaaksi. Vielä oli keskiajan virkamiesten itse koottava suuri osa
palkkaansa kansalta ja tämäkin tärkeä toimitus liittyi linnaväen
kiertomatkoihin. Niinpä tällä yhdellä ja samalla yleiskeinolla
keskiaika ratkaisi sekä sotilas- että hallintokysymyksensä.



4. KINKERITAPOJA.


Kinkerilaitoksella oli erittäin tärkeä sija keskiajan yksityisessäkin
talouselämässä, kuten ilmenee kinkeriverojen yleisyydestä
lampuotiveroissa. Keskiajan asiakirjoissa usein mainitaan lampuotien
isännilleen suoritettavia kinkereitä; niitä maksoivat jotkut piispan
lampuodit, monet kirkkotalot, luostaritilat, aatelin lampuodit.[741]
Myöskin monien vanhain kruununkartanoiden alustalais-lampuodit olivat
vielä uuden ajan alussa velvolliset suorittamaan vuotuista
kinkeriä.[742]

Tarkastaessa tähän kuuluvia asiakirjoja pistää silmään ensinnäkin
lampuotikinkerin yleisyys. Olipa maanvuokraaja sopimusveron maksaja
(stadgalandbo, pensionarius) tai osaveron maksaja (skifteslandbo,
parciarius) tai missä muussa asemassa hyvänsä, näissä kaikissa
tapauksissa hän saattoi joutua kinkeriä maksamaan. Tämä verotustapa
oli sangen laajalle levinnyt. Sitä tavataan V.-Suomessa, Ala- ja
Ylä-Satakunnassa, Uudellamaalla, Karjalassa. Vaikka aikaisin kinkeriä
koskeva asiakirja on vasta v:lta 1414, on kumminkin syytä uskoa, että
lampuotikinkeri on paljon vanhempi vero.

Sen tarkoitus näyttää alkuaan olleen isännän omakohtainen ylläpito,
silloin kun hän tuli käymään lampuodin luona. Niinpä oli v:n 1422
tapauksessa[743] Pirkkalan kolmen piispanlampuodin maksettava suurempi
kinkeri piispan itsensä tullessa heidän luoksensa, mutta pienempi
milloin piispan edustaja oli saapuva. Selvästi tässä edellytettiin,
että kinkeri nautittiin matkalla ollessa lampuodin luona. Matka oli
nähtävästi säännöllisesti uudistuva, koskapa kinkeri oli varattava
sijaisille, jos varsinainen isäntä jäi tulematta. Kinkerimatka tapahtui
arvatenkin kerran vuodessa, varmaan veronkanto- ja tarkastusmatkan
yhteydessä.

Myöskin ruokaruotsin tapaisia retkikuntia lampuotien luoksi mainitaan
uuden ajan alussa,[744] ja sellaiset ovat varmaan olleet käytännössä
paljon aikaisemminkin.

Luonnollisesti isäntä joutui usein yöpymään kinkerivelvollisen
jampuotinsa luoksi. Keskiajan lopulla mainitaan muutamain Katarinan
alttarin lampuotien velvollisuuksien joukossa myöskin yhden tai kahden
yökunnan ylläpito.[745] Tämä velvollisuus oli ilmeisesti samanlainen
yökuntavelvollisuus, joka tavataan vanhimmassa kirkollisessa
verotuksessa (yökunnat).

Lampuotikinkerin verokappaleet olivat tavallisia ruokatavaroita; usein
kumminkin oli kinkeri keskiajan lopulla jo muuttunut määrätyksi
rahamaksuksi, mikä tietenkin osoittaa kinkerimatkain lakkaamista.
Milloin taas ruokavaroja suoritettiin, jätettiin veron suuruus usein
tarkemmin määräämättä. Vaan sellaisessakaan tapauksessa ei vero
ollut mielivaltainen. Vanha tapa oli keskiajalla laki; se mikä
ennen oli maksettu, se edelleenkin maksettiin.[746] Kinkerin
suuruuden määräämiseksi keskiajalla sen ohella oli erikoinen keino:
oluttynnöri-lasku.

Keskiajan lampuotikinkeriin, niinkauan kuin sitä nautittiin paikalla,
kuului säännöllisesti olutta. Tynnöri olutta oli se määrämitta, jonka
mukaan kinkeriveron suuruus mitattiin, siten että koko tynnöriin olutta
kuului tietyt määrät muita nautittavia, puoleen tynnöriin olutta puolen
määrää j.n.e. Siten koko kinkerin suuruus tavallisesti ilmaistiin vain
oluttynnöreissä tai sellaisen osissa. "Tynnöri olutta ja siihen kuuluva
ruoka" oli tavallinen sanantapa.[747] Tällainen sananparren tapainen
lauselma tärkeissä verosopimuksissa ei voi johtua muusta kuin
juurtuneesta ja yleisesti tunnetusta tavasta.

Muunkinlaisia kestityksiä kuin puheenaolevia kinkerejä arvioitiin
keskiajalla oluttynnöreissä. Niinpä Viipurin pappi Torsten v. 1366
lahjoitti Turun koululle m.m. tynnörin olutta ja köyhille m.m.
"tynnörin olutta ja niin paljon ruokaa kuin siihen kuuluu".[748]
Katarinan alttarin lähellä Turkua olevat kolme lampuotia saivat
niittotyöstään vuotuiseksi korvaukseksi "tynnörin olutta ja siihen
kuuluvan muonan".[749]

Arvatenkin ovat edellä mainitut yökuntaverot olleet tällä tavoin
suuruudeltaan määrätyt. Ilman laajempaa todistelua lienee myöskin
selvää, että asiakirjoissa mainittu "täysi kinkeri"[750] tarkoittaa
täyden tynnörin kinkeriä.

"Kinkeriolueen" laskettiin uuden ajan alussa ja epäilemättä
aikaisemminkin menevän panni maltaita.[751] Tynnörissä kinkeriolutta
katsottiin olevan nautittavaa miehelle kuukaudeksi. Keskiajalla oli,
kuten näkyy, asioissaan helposti muistettavat laskut. Puuttuisi vain
vielä, että oluttynnörin hinta olisi ollut 1 mk.[752]

Mutta kaikkivaltias tapa näkyy keskiajalla määränneen senkin, kuinka
suurelta tilalta oluttynnöri oli kinkeriksi maksettava. Skaran
maankäräjäin hyväksymässä säännössä v:lta 1416 on määräys sellainen,
että lampuodin on kultakin markanbolilta maksettava isännälleen tynnöri
olutta.[753] Muinaisaikaisen täyden tilan kinkeri tämän mukaan oli
täysi tynnöri olutta. Tämän säännön mukaan lienee Suomessakin eletty;
ainakin olivat ne tilat, jotka maksoivat kinkeriolutta täyden tynnörin,
melkoisen suuria tiloja, luultavasti vanhoja täysitiloja.

Siten lampuotien kinkeritavoissakin näemme keskiajan yhteiskunnan
yleisiä tunnuksellisia piirteitä.



XI. LAHJAVEROT.



I. PYHÄN MARTIN LAHJAJÄNIKSET.


Uuden ajan alussa Suomen kaikissa linnalääneissä tavataan useampia tai
harvempia lahjoiksi kutsuttuja veroeriä, jotka verot selvästi ovat
keskiajalla yleisesti vallinneen verotavan jälkiä. Vanhimpiin
tällaisiin lahjaveroihin varmaan kuuluvat turkislahjat, joista jo
alumpana kirjaa on mainittu.

Eteläisen Suomen maanviljelysseuduilla keskiajan lahjaveroja maksettiin
toiseen tapaan kuin metsästysseuduilla. Näissä maanviljelijäinkin
lahjaveroissa havaitaan muutamia mielenkiintoisia historiallisia
piirteitä, joista tässä lyhyesti esitämme ne, jotka ovat kuuluneet
kruunulle tai linnaväelle maksettaviin, ja siten varmaan vanhimpiin
tavanomaisiin veroihin.

Uuden ajan alussa maksettiin kaikista Viipurin läänin nautakunnista
kruunulle lahjavero, johon kuuluivat, tai olivat kuuluneet seuraavat
kappaleet: lahjat.

      1 lahjakaritsa
      4 lahjajänistä
      4 lahjalintua
      5 lahjakanaa
    200 lahjamunaa

ynnä toisin paikoin lisäksi vehnää ja papuja.[754]

Maakunnan vanhimmassa vero-oppaassa olevan tiedonannon mukaan oli näitä
nautakunnan lahjoja maksettava neljästi vuodessa: jouluna, laskiaisena,
pääsiäisenä ja Martinpäivänä.[755] Tarkempain tietojen mukaan näistä
lahjajänikset ja lahjalinnut kuuluivat talviveroon, joka yleensä
maksettiin talvikäräjillä, lahjakaritsa ja lahjamunat kesäveroon, joka
oli kesäkäräjäin aikaan suoritettava.[756]

Hyvin vanhassa muodossa tämä lahjavero esiintyy Uudenkirkon Kaukjärven
lampuotialueella, mistä maksettiin voudille (linnanvoudille) erityistä
"kinkeriä", johon kuului (koko alueen puolesta):[757]

    kinkeriä: lahjarahoja       7 1/2 äyriä
              rukiita           1 punta
              ohria             7 pannia
              kauroja           7 pannia
    pääsiäislahjaa:           200 kpl pääsiäislahjamunia
                               10  "  lintuja
    Pyhän Martin lahjajäniksiä  8 kpl

Lahjajänikset tästä päättäen olisivat Karjalassa alkuaan olleet
suoritettavat parhaana jänisaikana, syksyllä Martinpäivän (6 p.
marrask.) aikana, joka päivä samalla oli suuri kirkollinen
merkkipyhä.[758] Pääsiäislahjaan ilmeisesti kuuluivat lahjamunat ja
mahdollisesti myös lahjakaritsa. Kanat ja linnut kaiketi kuuluivat
joulu- ja laskiaislahjoihin.



2. PÄÄSIÄISLAMMAS -- OLAVINLAMMAS.


Varsinais-Suomen vanhimpiin verokirjoihin on merkitty jokaisen
verokunnan linnaan suoritettavan karjaveron joukkoon _lahjakaritsa_
(gaffuelamb, giwilamb) niminen erä; vero oli verokuntamiesten
suoritettava ja kuten muutkin karjaverot linnaan vietävä. Sitä
maksettiin yli koko linnaläänin samalla tavoin: 1 karitsa
verokunnalta.[759] Nimestään huolimatta lahjakaritsa oli
vakinainen kruununvero, ja siitä käytettiinkin joskus nimitystä
"verokaritsa".[760]

Tämän veron vanhuudesta on pari viittausta. Birger Trollen
linnatileissä 1463-64 se esiintyy bolien suoritusten joukossa,[761] ja
samoin se tavataan Ruonan kartanoläänin alustalaisten vuotuisten
verojen joukossa, jotka verot uuden ajan alussa yleensä edustivat
vanhempaa verotuskantaa. Karitsaveron maksutavasta antavat Ruonan tilit
hauskan tiedon: kustakin bolista maksettiin lahjakaritsa siten, että
kukin talonpoika (täysivero) antoi sen vuorotellen vuotensa.[762] Sekin
oli siis keskiajalle ominainen kiertovero.

Johan Buren otteissa Eerik Pommerilaisen verokirjasta v:lta 1413 on
lause: "Pääsiäislammas suoritetaan kesällä Olavin päivän aikana".[763]
Lause on verokirjan otteisiin kuuluvassa sanastossa eli hakemistossa,
joissa selitetään veroja ja veronimityksiä. Mihin paikkakuntaan tieto
kohdistuu, ei käy selville, mutta luultavasti siinä kuvastuvat
Suomenkin silloiset olot. Olavin lammas on näet Suomessa, varsinkin
savolaisilla alueilla, muinoin ollut hyvin yleinen uhripito.[764]
Merkillistä oli vielä, että uhriksi käytettiin keväällä ensimäiseksi
syntynyt karitsa, "villavuona". Suomen vanhoissa linnoissakin
tunnettiin Olavinlammas. Varmaan linnan suojeluspyhimyksen uhrina
elätettiin muinoin Olavinlinnassa mustaa pässiä, ja sitä tapaa
pidettiin siellä 1700-luvun alkupuolellakin, venäläistenkin
isännöidessä, aina vuoteen 1728 saakka, jolloin viimeinen pässi
tapaturmaisesti hukkui.[765] Keskiajan lopussa ja uuden ajan alussa oli
Olavinpäivä Satakunnassa ja Karjalassa tärkeä veronmaksuaika.[766] On
siis syytä rinnastaa Suomessa keskiaikana yleisesti suoritettu
kesäveroon kuuluva "lahjakaritsa" Olavin lampaan kanssa. Lahjaverot
keskiaikana, kuten Karjalan esimerkki selvästi osoittaa, suoritettiin
katolisen kirkon suurina juhla-aikoina. Siltä kannalta katsoen
muinaiset verottajat hyvinkin ovat voineet tulla osallisiksi Olavin
lampaista. Se v:n 1413 verokirjan otteiden tiedonanto, että
pääsiäislammas maksettiin Olavin päivänä, voi siis hyvin sopia
muinaisen villavuonan ja Olavin lampaan kirkolliseen ja
verotaloudelliseen vastineeseen.

Lounaisessa Suomessa lahjakaritsa kenties on ollut ensi sijassa
pääsiäislammas. Joka tapauksessa on pääsiäislahjoja muinoin maksettu
Turun linnaan. Kaikkialla läänissä oli jokaisen miehen (täysiveron)
uuden ajan alussa maksettava 5 munaa pääsiäislahjaksi.[767]

Nämä "lahjamunat" eli "pääsiäislahjamunat" esiintyvät samanlaisena
verona V.-Suomessa, kuin kaukana Karjalassakin. Kummallakin alueella
tavataan myös lahjakaritsa. Kun munaverot ja karitsa- tai lammasverot
muuallakin Suomessa ovat keskiaikana olleet yleisiä kinkeri- ja
kestitysverokappaleita ja lähintä sukua alkuisille lahjaveroille,
voidaan V.-Suomen ja Karjalan pääsiäislahjaa syyllä pitää näiden
verokappaleiden ensimäisenä alkuna.



3. "KYPSI-RAHA".


Lahjaveroksi on myöskin tulkittava Hämeen merkillinen _kipsis_-vero.
Uuden ajan alussa sitä suoritettiin kaikkialla Hämeessä 1 1/2 äyriä
savulta eli täysiverolta. Padasjoella ja Jämsässä tätä veroa kuitenkin
maksettiin luonnossa, metsälinnuissa, ja verokirjoissa nimenomaan
selitetään, että kipsisrahat ovat rahoja lintujen ja jänisten
edestä.[768] Jaakko Teitin valituskirjassa kerrotaan, että Hollolan
seuduilla oli kypsi-raha (kypseraha) maksettu joko jäniksissä tai
teerissä tai 1/2 äyrillä.[769]

Teitin käyttämässä nimityksessä "kypsi" mahdollisesti piilee "kipsis"
sanan alkumerkitys.[770]

Satakunnan vanhassa kinkeriverossa (laamanninkinkerissä) maksettiin
kustakin verokunnasta m.m. 2 _kinkerijänistä_.[771] Tässä on kypsi-vero
osana paikalliskinkeriä, jonka laamannit nauttivat.

Mutta alkuaan oli kruunullakin Satakunnassa kypsi-veronsa.
Ala-Satakunnan pitäjistä maksettiin uuden ajan alussa kruunulle
nimismiesverosta menevän "taksan" mukana myöskin _lahjarahoja_ 1-6 l/2
mk pitäjältä.[772] Eräässä kuitissa v:lta 1540 sanotaan selvään, että
nämä rahat olivat "lahjarahoja jänisten ja lintujen edestä".[773] Mutta
kuinka nämä rahat olivat joutuneet nimismiesveron yhteyteen? Siitä
saamme selvän eräästä v:n 1542 verokirjasta, jossa selitetään, että
mainittuja lahjarahoja, samoinkuin nimismiestaksaan kuuluvia
"härkärahoja", "lammasrahoja", "kyökkimestarinrahoja" ei kanneta
savuluvun eikä miesluvun mukaan, "vaan talonpojat sen keskenään
yhteisesti suorittavat niin, että he täyttävät vanhan summan, jonka
ennestään ovat tottuneet suorittamaan, ja verokuntamiehet vievät ne
esille kukin kolmanneksestaan ja neljänneksestään".[774] Tästä käy
ilmi, että alkuaan oli verokuntamiesten tuotava käräjille lahjoiksi
linnanvoudille ja hänen väelleen jäniksiä ja lintuja, mutta että
sitten, kaiketi riistan puutteessa, sen sijaan tuli maksettavaksi pieni
rahavero, joka vanhaan tapaan suoritettiin käräjätilaisuudessa.
Hämeessä suoritettiin kypsirahat linnaan, Ala-Satakunnassa käräjillä --
siinä koko ero.

Itse Varsinais-Suomessakin tapaamme kipsisveron. Kemiössä ja Paraisissa
oli kunkin bolin maksettava linnaan jänis;[775] se on varmaan ollut
lahjajänis, ja varmaan muuallakin vaadittu vero. Kaikkialta muualta
maakunnasta paitsi Kemiöstä, Paraisista ja parista muusta pitäjästä
maksettiin näet samaan aikaan nimismiesveron taksan joukossa linnaan
_lahjarahoja_[776] ja Uudenkirkon Pettäisten läänissä mainitaan nämä
lahjarahat maksetuksi lahjajänisten ja lintujen edestä.[777]
Epäilemättä on tässä kysymyksessä aivan samanlainen lahjavero, jonka
olemme tavanneet Ala-Satakunnassa.

Kun myöhemmin nimismiesvero V.-Suomessa peruutettiin kruunulle,
esiintyy sen miesluvun (kokoveron) mukaan maksettavain eräin joukossa
suuressa osassa maakuntaa myöskin "lahjarahoja" 2 penningistä 1 äyriin
täysiverolta.[778] Tämä vero on ilmeisesti muinainen jänis- ja
lintuvero ja ilmaisee se myös, millä perusteella tätä veroa oli
aikoinaan maksettu.

Ahvenanmaan markkakuntain säännöllisten kruununverojen joukkoon kuului
m.m. kultakin savulta 2 lintua tai niiden arvo ja kultakin
(täysiverolta) 9 penninkiä jänisrahoja.[779] "Lahja" nimitystä ei tästä
verosta käytetä; sitävastoin tavataan Ahvenanmaalla nimitys
verolinnut,[780] joka mahdollisesti kohdistuu lahjaveroon.

Jo edellä on mainittu, että Viipurin läänin nautakuntain oli kruunulle
maksettava 4 lahjajänistä (Martinpäivä-jänistä) ja 4 lahjalintua, jotka
suoritettiin talvella.

Jokainen Savon 20 verokuntamiehestä maksoi uuden ajan alussa linnaan
12 jänistä ja 25 lintua, minkä lisäksi yhdeksän verokuntamiestä
suoritti linnaan joululahjaksi 12 jänistä.[781] Ilmeisesti kuuluvat
nämä verokappaleet aikuiseen lahjaveroon. Erikseen vielä maksettiin
Savossa talvikäräjillä linnanvoudille "lahjaksi" m.m. 6 jänistä tai 12
jäniksen nahkaa.[782] Kun verokuntamiesten suorituksessa nimismiehelle
esiintyy myöskin lintuja, on luultavaa, että nämä linnut kuuluivat
tuohon käräjälahjaveroon. Kun sekä linnaan viedyt että käräjillä
nautitut lahjat kummatkin tulivat samalle saajalle, niin ne alkuaan kai
olivat yksi ja sama vero.

Suomen muinaishistoriallisiin vero- ja hallinto-oloihin tämä vanha
jänis- ja lintuvero luo erikoista valoa. Tämä vero tavataan melkein
koko maassa ja edustaa se niin ollen varmaan yleistä kypsiverokantaa.
Jäniksistä ja linnuista on valmistettu ne herkut, joita veroherralle on
tarjottu. "Kypsäksi" on tätä antia kutsuttu. Veron saajana on ollut
linnanvouti, maksajana verokunta lukumiehensä kautta. Siihen aikaan,
jolloin tämä vero tuli käytäntöön, linnanvoudin ja verokuntamiesten
suhde Lounais-Suomessakin oli vielä välitön, niinkuin se tavallaan
vielä uuden ajan alussa oli Savossa; alavouteja, nimismiehiä tai muita
virkamiehiä ei vielä ollut. Vero suoritettiin ja nautittiin
talvikäräjillä, joilla verokuntamiehet ja linnanvouti tapasivat
toisensa.

Näin kypsi-vero keskiajan historian katselijalle kuvaa alkuisinta,
valloituksen aikuista, kartanokauden tai alkavan linnakauden olotilaa
yksinkertaisine käräjäkestityksineen ja hallintotapoineen.

Mutta kypsi-veron historia kertoo myös olojen muutoksesta. Nimismies
vähitellen tulee veron välittäjäksi, riistan puutteen vuoksi kypsi
tulee yhä yleisemmin maksettavaksi rahassa, rahavero ja koko kypsi
joutuvat muun varsinaisen linnaveron joukkoon ja -- uusia käräjäveroja
ruvetaan ottamaan.



4. KYÖKKIMESTARIN LAHJAT.


Keskiajan linnoissa olivat kyökkimestarit jo varhain sangen tärkeitä
viranomaisia. Verokirjoissa uuden ajan alulta tapaa muutamia keskiajan
verojätteitä, joista voi päätellä niitä oloja, joissa tämä valtion elin
toimi.

Turun linnan tileissä 1530-luvulla esiintyy kruunun tulojen joukossa
pieni määrä kyökkimestarinrahoja, joita maksettiin sekä eteläisestä
että pohjoisesta V.-Suomesta.[783] Läänin vanhimmista veroselityksistä
näkyy, että näitä rahoja suoritettiin sen taksan mukana, joka
nimismiesverosta maksettiin kruunulle ja jota sanottiin "kinkeriksi",
ja että kyökkimestarinrahain määrä teki 12 äyriä kultakin täydeltä
pitäjältä.[784]

Kun vertaa tätä omituista kruununveroa samalla tavoin kruunulle
maksettuihin "lahjarahoihin", joista edellä on ollut puhetta, ei voi
torjua sitä päätelmää, että tässäkin on kysymyksessä samanlainen vanha
verosiirto: alkuaan on linnan kokille käräjillä maksettu pieniä
lahjoja, jotka sitten ovat muutetut rahaksi ja, kun ei kyökkimestaria
syystä tai toisesta enään ollut niitä saamassa, otettiin linnaan
muitten kruununverojen mukana.

Tämänkin verojätteen tapaamme muissa maakunnissa. Satakunnassa
maksettiin vanhan nimismiesveron aikana kaikissa pitäjissä
nimismiestaksassa kyökkimestarinrahoja, jotka säännöllisesti tekivät 6
äyriä pitäjästä, paitsi Köyliössä, Eurassa ja Eurajoella, joissa se
teki vain 2 ja Luvialla, missä se oli 4 äyriä.[785] Vero siis oli
kaikin puolin V.-Suomen kyökkimestarinveron vastine. Mutta Satakunnasta
saamme varmennuksen, että vero alkuaan oli maksettava verokunnittain,
sillä se kuului täällä niihin rahamaksuihin, joita verokuntamiehet
käräjillä maksoivat kruunulle.

Hämeen linnantileissä 1533 esiintyy pieni, 11 mkn suuruinen erä
"kyökkimestarinrahain" nimellä.[786] Linnan varsinaisissa tuloissa
sitävastoin ei näitä rahoja tavata, eikä niistä myöhemminkään näy
jälkiä maakunnan tileissä. Varmaan oli tämä vero Hämeessäkin alkuisin
käräjälahja, joka koko nimismiesveron joutuessa linnaan hävisi tai
sulautui johonkin muuhun veroerään. -- Tiedot tästä muinaisesta verosta
ovatkin säilyneet ainoastaan sattumalta, sen kautta että ne muuttuivat
rahaksi ja sellaisena tarkasti tilitettiin.

Porvoon läänissä maksettiin 1540-luvun alussa nimismiesveron mukana
neljäskunnittain 4 l/2 äyriä "kyökkimestarinrahoja".[787]

Läntisessä osassa Viipurin lääniä oli samoihin aikoihin jokaisen
täysiveron maksettava nimismiesveroon m.m. 4-6 penninkiä
"kyökkimestarinrahoja".[788] Äyräpään kihlakunnassa maksettiin
näitä rahoja kultakin neljänneskunnalta 1 1/2 markkaa, mitkä
rahat tilitettiin linnaan. Se oli siis vanha, alkuperäinen
kyökkimestarinvero. Mutta sen lisäksi maksoivat neljänneskuntamiehet
"sille, joka oli kyökkimestarina", erityisen viljaveron.[789] Se oli
ilmeisesti uusi kyökkimestarinvero, joka tuli maksettavaksi entisen
jouduttua linnaan.

Näitä myöhempiä kyökkimestarinveroja tavataan uuden ajan alussa
muissakin Suomen maakunnissa. Mutta tässä on otettu huomioon ainoastaan
alkuperäinen, rahaksi muuttunut kyökkimestarinvero, joka ei ollut
kenenkään kyökkimestarin nautittava, vaan oli sulautunut kruununveroon
ja nimessään säilytti muiston valtiohallinnon alkuajoilta, jolloin
tämänkin veron vastaanottajina oli eläviä kyökkimestareita.



XII. KESKIAJAN TYOVEROJA JA TYÖTAPOJA.



1. TYÖVEROT NAAPURIMAISSA.


Keskiajan työverojen tärkeään ryhmään kuuluivat kruunun tilain
viljelemisestä ja linnain rakentamisesta johtuneet rasitukset ja verot.
Niihin on luettava myöskin vaadittujen rakennusaineiden ja erittäin
kulutusaineiden (halkojen y.m.s.) hankinta, koska näiden veroesineiden
arvo keskiajalla ei ollut niiden aineessa, vaan niihin sisältyneessä
työssä.

Näiden verojen kehittymiseen Suomessa ovat muitten maiden vastaavat
olot ilmeisesti hyvinkin määräävästi vaikuttaneet.

Ruotsin asukkaiden lienee jo vanhimpina aikoina ollut suoritettava
tilapäisesti työtä linnan varustamiseksi, uhritemppelien, sitten
"Upsalan tilain" rakentamiseksi, ehkäpä muihinkin tarkoituksiin.
Arvatenkin myöskin oli tilapäinen kirkollinen rakennusvelvollisuus,
kuten kirkkojen ja pappilain rakentaminen ja korjaaminen, jo
kristinuskon ensi ajoista tullut käytäntöön. Säännöllisten
veropäivätöiden suorittamista sitävastoin on Ruotsissa verraten myöhään
vaadittu. Vanhempana keskiaikana eivät yksityisten ylimysten eivätkä
kuninkaan tilat vielä yleensä olleet niin suuria, että niiden
viljelemiseen olisi omain palvelijain lisäksi pysyvästi tarvittu
vierasta väkeä. Ylimysten ja kuninkaan tilat olivat enimmäkseen
hajallaan olevia talonpoikaistiloja, joita omistajat eivät itse
viljelleet, vaan jättivät lampuotien haltuun, saaden niistä
kaikenlaisia maksuveroja. Maakuntalaeissa päivätöitä ei ylipäänsä
mainittu; Itä-Göötanmaassa vain oli säädetty, että lampuodin oli
isännälleen tehtävä 2 päivätyötä, toinen talvella toinen kesällä. Vielä
13. vuosisadan lopulla oli päivätyölaitos tuntematon Ruotsin
itsenäisille talonpojille, niinkuin varmaan enimmille lampuodeillekin.

Seuraavalla vuosisadalla nämä olot muuttuivat, kun lakkaamattomat
linnanrakennukset ja suurempi kartanotalous tulivat tavaksi. Pitkin
vuosisataa kansa valitti rasituksista, joita linnain rakentaminen
tuotti. Albrekt Meklenburgilaisen hallitusaikana näkyvät rasitukset
olleen pahimmillaan. Maunu Eerikinpojan maanlaissa oli jo säädettynä,
että kuninkaan oli saatava apua linnainsa ja kartanoittensa
rakentamiseen. Margareta kuningattaren v. 1403 antamassa julistuksessa
määrättiin, että lampuotien on suoritettava isännilleen 8 päivätyötä
vuodessa. Myöhemmin samana vuonna katsoi valtaneuvosto mahdolliseksi
esittää, että jokaisen talonpojan tulisi suorittaa 12 päivätyötä
vuodessa sellaisissa lääneissä, missä ei ollut linnaa, mutta muissa
24 päivätyötä. Tästä lähin sekä maataloudellisista että
rakennuspäivätöistä tuli pysyvä yhteiskunnallinen laitos
Ruotsissa.[790]

Toisessa naapurimaassamme Virossa ja Liivinmaalla tämäntapaiset verot
tulivat käytäntöön, kuten voi odottaakin, jo saksalaisen valloituksen
alkuaikoina. Kirkkojen ja linnain rakentamisvelvollisuutta mainitaan
yleisenä verotapana siellä jo 1280-luvulla. Maatalous, jota saksalaiset
herrat rupesivat harjoittamaan valloituksen alusta asti, perustui jo
silloin osittain alkuasukkaitten päivätöihin, joita mainitaan jo 1211.
Päivätyörasituksen määrä näinä varhaisina aikoina oli kuitenkin vielä
verraten vähäinen; niinpä kuurilaisten oli tehtävä vain kaksi
päivätyötä mieheen kesällä ja kaksi talvella. Seuraavalla vuosisadalla
päivätyörasitus alkoi nopeasti kasvaa, kun maatalouden edistyessä
suurviljelys levisi ja päivätöitten arvo sen kautta kasvoi. Paikoin
aateliset tilanomistajat helpottivat talonpoikainsa maksuveroja
voidakseen sitä enemmän lisätä heidän päivätöitänsä. Aatelisilla
isännillä oli jo sillä vuosisadalla täysi valta määrätä alustalaistensa
päivätyörasituksen suuruus; ei tarvinne epäillä, etteikö tämä rasitus
pian tullut monta kertaa suuremmaksi kuin alkuaikoina, vaikkakin
toiselta puolen tämä niinkuin muutkin verot ei usein vaihdellut, vaan
pysyi pitempiä aikoja sillä kannalla, johon se maataloudellisista
syistä kerran oli joutunut.[791]

Näemme siis, että verottaja, olipa se kruunu tai vapaasukuinen
tilanomistaja, läntisessä ja eteläisessä naapurimaassamme jo
1300-luvulla, osittain aikaisemminkin, oli saanut lasketuksi
talonpoikain hartioille säännöllisen päivätyöverotuksen.



2. LAMPUOTIEN TYÖVEROT.


Pysyvän päivätyölaitoksen maanviljelystä varten tapaamme maassamme
aikaisimmin 1300-luvun suurtiloilla. Sellaisia tiloja, joissa
harjoitettiin suurviljelystä ja joissa siis laajemmalta alueelta
suoritettavat päivätyöt saattoivat kysymykseen tulla, on Suomessa ollut
1300-luvun alkupuolelta asti, ellei jo ennenkin. Tällaisia tiloja oli
ainoastaan kuninkaalla (kruunulla), piispalla ja mahtavimmilla
ylimyksillä.

Kruununkartanoista[792] vanhimpia oli Pyhäjoki Perniössä, johon kuului
suuri yhteinen lampuotialue (uuden ajan alussa 17 kylää ja niissä 42
lampuotia). Maunu kuninkaan v. 1347 Pyhäjoen lampuotien (coloni)
valitusten johdosta antamasta päätöksestä selviää, että lampuodit
siihen aikaan tekivät, ja jo aikaisemminkin olivat tehneet,
säännöllisiä maatalouspäivätöitä kartanon ruuassa.[793] Kartanon
jouduttua seuraavalla vuosisadalla Naantalin luostarin haltuun jatkui
päivätöiden tekemistä edelleenkin, kuten näkyy eräästä v:n 1447
tuomiosta, jolla Pyhäjoen lampuodit määrättiin vanhaan tapaan "tekemään
lyhentämättä täyden veronsa ja kaikki päivätyöt ja rakennustyöt ja
pitämään kunnossa lailliset huoneensa ja rakentamaan myllyjä".[794]
Pyhäjoen päivätöitten luku ei liene keskiajalla ollut sen suurempi kuin
uuden ajan alussakaan, jolloin niitä tehtiin kultakin "mieheltä"
ainoastaan 5.[795]

Pyhäjoen päivätöitä koskevain tietojen lisäksi on eräs v:lta 1446 oleva
tieto, joka koskee muutamasta talosta Maskun ikivanhaan
kruununkartanoon Stenbergiin (Teinperiin) suoritettavaa 1 markan
suuruista päivätyölunastusta,[796] ainoa suoranainen todiste, mitä
meillä on keskiajan kruununkartanoitten päivätöistä.

Mutta koska Suomessa jo 1300-luvun alkupuolella on ollut useita
muitakin suurilla yhtenäisillä lampuotialueilla varustettuja
kruununkartanoita ja niissä uuden ajan alussa aivan yleisesti esiintyy
vakaantunut päivätyölaitos, vaikka kartanot siihen aikaan jo olivat
menettäneet alkuperäisen taloudellisen merkityksensä, täytyy otaksua,
että nämä päivätyöt ovat peräisin kartanoitten varsinaiselta
kukoistuskaudelta. Niinpä 1300-luvulla usein mainittuun Ruonan
kartanoon Sauvossa maksoi uuden ajan alussa 56 täysiverollista tilaa
käsittävä kartanolääni _työrahoja_ kaikkiaan 28 markkaa eli kultakin
täysiverolta 1/2 markkaa s.o. 12 äyrityistä, mikä oli 12 päivätyön
hinta, koskapa päivätyö keskiajan lopulla yleisesti maksoi vanhan
äyrityisen.[797]

Porvoon kuninkaankartanon 60 lampuotia uuden ajan alussa olivat
joistakuista veroista vähemmällä voidakseen tehdä sitä enemmän
päivätöitä, sillä "mitä hyvänsä kartanonvouti heitä käskee
tekemään, silloin tulee heidän olla valmiita sekä kylvämään että
korjaamaan". Lampuotien velvollisuuksina mainitaan vielä puiminen,
myllynrakentaminen j.n.e Erikseen on mainittu, että Ohkolan kylän (nyk.
Mäntsälä) tuli omin ruokinsa pitää kunnossa kuninkaankartanon pellon
ojat ja aidat. Kartanon kalustoluetteloihin merkittyjen työaseiden
vähälukuisuudesta voi tehdä sen päätelmän, että lampuotien oli omine
työaseineenkin suoritettava melkein kaikki kartanon ulkotyöt.[798]

Samoin kuin Porvoon samoin oli Kymenkartanonkin lukuisain lampuotien
uuden ajan alussa oltava aina valmiina tarvittaessa tekemään työtä
kartanoon.[799] Nämä molemmat kartanot ovat harvinaisia poikkeuksia
Suomen keskiajan kartanoitten joukossa siinä suhteessa, että niihin
suoritettavat päivätyöt ainakin asiakirjain sanoista päättäen olivat
epämääräiset kartanonvoutien määräysvallasta riippuvia. Sekin lienee
yksi piirre niistä monista, joita keskiaikana Uudellamaalla ja
Karjalassa on havaittavana Itämeren maakuntain olojen vaikutuksesta
Suomeen.

Itäisin keskiajan suurista kruununkartanoista, joissa päivätyölaitos
oli kotiutunut, oli Saviniemi Jääskessä. Tähän kartanoon kuului uuden
ajan alussa laaja lampuotien (uutistalollisten) alue, jonka 63 talon
eli suitsun tuli tehdä kunkin 12 päivätyötä kartanoon. Kartanon
maatalous näyttää olleen kokonaan näiden päivätöiden varassa, kuten
kartanon kalustoluetteloiden niukkuudesta ja palvelusväen
harvalukuisuudesta voidaan päättää.[800]

Päivätöitä tehtiin 1300-luvulla myös piispankartanoissa.

Turun piispalla oli Kokemäellä melkoinen lampuotialue, jonka talonpojat
tietojen mukaan vuosilta 1365-1372 olivat velvolliset tekemään
päivätöitä ja palveluksia Köyliön kartanoon piispan kartanonvoudin
vaatiessa.[801]

Vielä vanhempi piispan suurkartano oli Kuusisto, jonka lampuotialueena
oli koko Kuusiston saari. Tämän kartanon alustalaisten päivätöistä
keskiajalla ei ole tietoja, mutta kun uuden ajan alussa "talonpojat"
tekivät heinää kartanon niityillä ja kartanoa koskevissa tileissä
erikseen tilitettiin niitto- ja puimamiehille suoritetuista
ruokaveroista, niin siitä voimme päättää, että Kuusiston alustalaiset
jo varhaisempinakin aikoina eivät ainoastaan tehneet päivätöitä
kartanon niityillä ja riihissä, vaan tekivät nämä päivätyönsä "talon
ruuassa".[802] Kuusiston kartanoa mainitaan jo v. 1295 eikä se varmaan
kauankaan ole ollut ilman lampuotialuetta ja sen päivätöitä.

Myöhemmällä keskiajalla näyttävät päivätyöt olleen käytännössä
joillakuilla muillakin kirkollisilla tiluksilla. Uuden ajan alussa
suorittivat tuomioprovastille kuuluvat Raisiossa ja Ruskossa olevat
Upalingon, Kauppilan, Luolalan ja Taimon tilat päivätyörahoja 6 äyristä
-- 1 2/2 markkaan, joista rahoista kolmen viimemainitun tilan olivat
Skarpakullaan tehtäväin päivätöitten lunastusta.[803] Luultavaa on
myöskin, että ne päivätyöt, joita useat Turun tuomiokirkon tilat Kustaa
Vaasan hallitusaikana olivat velvolliset suorittamaan, olivat
keskiaikaista alkuperää.[804]

Lähteistämme ei ilmene, oliko seurakuntalaisten jo keskiaikana
suoritettava pappiloihin maanviljelyspäivätöitä. Erään tiedon mukaan
keskiajan lopulta oli lukkarin suoritettava papille 7 päivätyötä
vuodessa.[805]

Päivätöistä keskiajan aatelin yksityistiloilla ei ole suoranaisia
tietoja. Koska kuitenkin uskonpuhdistusajan alkupuolella päivätöitä
mainitaan monella aatelistilalla ja kun päivätöitä todistettavasti
varsin laajassa mitassa käytettiin suurimmissa kruununkartanoissa kuten
piispankartanoissakin jo 1300-luvulla, on samanlainen järjestelmä
keskiajan loppupuolella varmaan ollut käytännössä suuremmilla
aatelistiloillakin. Mitä muuten näitten tilain päivätöihin tulee, niin
näyttävät tavat uuden ajan alussa kaikkialla olleen samat. Aatelisten
sekä kuninkaan perintö- ja omain tilain lampuotien päivätyömäärät
olivat 8-12 päivään vuodessa; Suitian kartanon lampuotien 12
päivätyöstä vähän myöhemmällä ajalla oli 6 varsinaista "vuotuista
päivätyötä" ja 6 "apupäivätyötä", jotka viimemainitut tehtiin kartanon
ruuassa.[806]



3. LINNAN PÄIVÄTYÖT.


Suurimmat päivätöitten käyttäjät keskiajalla olivat kuitenkin kruunun
päälinnat. Keskiajan loppupuolella ne olivat maamme tärkeimmät
maatalouskeskukset ja niillä oli maanviljelystään varten käytettävänään
kokonaisten linnaläänien päivätyöt.

Näistä linnain maataloudellisista päivätöistä, jotka ovat erotettavat
linnain rakennusvelvollisuudesta, eivät keskiajan omat asiakirjat
paljoa puhu. V. 1347 mainitaan Viipurin pitäjästä maksetuksi linnaan
nauta työn lunastukseksi.[807] Ahvenanmaalla esiintyy kruunulle
suoritettava työvero jo v:n 1413 tileissä. Lounais-Suomessa tämä
työvelvollisuus järjestettiin Eerik Pommerilaisen Suomessa käydessä
(1407) kuninkaan ja Turun läänin rahvaan sopimuksella, joka v. 1419
määrättiin edelleenkin noudatettavaksi.[808] Kuningas Kaarle
Knuutinpojan kirjeellä v. 1450 järjestettiin Turun läänin päivätyöt
siten, että kuudesta linnan lähipitäjästä oli kunkin talonpojan tehtävä
8 juhtapäivätyötä karjakartanoon ja lisäksi 4 kuormaa halkoja linnaan,
mutta muiden pitäjäin oli toimitettava linnaan kultakin 40 savulta yksi
vuosityömies, eikä rahaa ollut enään otettava työn sijasta.[809]

Näistä asiakirjoista selvästi nähdään, että päivätöitä keskiajan
linnoihin tehtiin myöskin maanviljelyksen vuoksi. Vaikkeivät asiakirjat
näiden päivätöiden syntymä-aikaa ja -tapaa tarkemmin valaisekaan, niin
jo se seikka, että keskuslinnat todennäköisesti ovat perustetut
vanhempain kartanoiden yhteyteen ja että yleensä sellaisissa
kartanoissa päivätyöt olivat käytännössä jo 1300-luvulla, tekee
luultavaksi, että päälinnainkin maanviljelyspäivätyöt ovat peräisin
1300-luvulta.

Päivätyövelvollisuuden alaisia olivat keskiajan päättyessä kaikki
linnaläänit. Velvollisuuden perusteet olivat eri maakunnissa erilaiset.
Ahvenanmaalla suoritti jokainen savu 12 päivätyötä. V.-Suomessa
suoritettiin päivätyöt täysiveroittain ja savuittain, Turun lähellä
olevissa pitäjissä 5 päivätyötä täysiverolta. Myöskin Raaseporin
läänissä, Porvoon läänissä ja Savossa päivätyöt suoritettiin
täysiveroittain, ensinmainitussa läänissä kultakin täysiverolta 2
"laillista päivätyötä", vaan 1540-luvulla 3, Porvoon läänissä
nähtävästi sama verta ja Savossa 12 "laillista päivätyötä". Viipurin
läänissä suoritti kukin savu eli mies 6 (Uudellakirkolla 5) päivätyötä.
Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa, jotka alkuaan olivat samaa veroaluetta,
oli päivätyövelvollisuus suoritettava jousittain; jousen määrä oli 3
päivätyötä. Ala-Satakunnassa ja Pohjanmaalla taas oli päivätöiden
alkuperäisenä perusteena miesluku, Satakunnassa 3 päivätyötä kultakin
talolliselta.[810] Työvelvollisuus siis yleensä perustui mies- eli
talolukuun.

Suoritettavain päivätöiden lukumäärä vaihteli eri maakunnissa osittain
siitä syystä, että velvollisuuden perusteet olivat erilaisia, osittain
siitä syystä, että toisilla maakunnilla oli raskaampi taakka
kannettavanaan. Yleensä ei päivätyörasitus kuitenkaan ollut suuri,
sillä vielä 1530-luvulla oli tämänlaatuinen päivätyö yleensä
lunastettavissa 1 vanhalla äyrityisellä.

Keskiajan linnat eivät voineet käyttää kaikkia laillisia päivätöitänsä
eikä laajain linnaläänien perukoilta olisi ollut mahdollistakaan niitä
luonnossa suorittaa. Missä päivätöitä luonnossa tehtiin, teki niitä
tavallisesti vain linnan lähin ympäristö. Ahvenanmaalla kävi työssä
vain Sundin pitäjä ja osa Saltvikin pitäjää. Turun linnaan tekivät
päivätöitä v:n 1450 määräyksen mukaan ainoastaan Räntamäen, Raision,
Ruskon, Kaarinan, Liedon ja Piikkiön pitäjät; 1530-luvulla mainitaan
Piikkiön sijasta Rymättylä, mutta 1500-luvun lopulla jälleen Piikkiö ja
Paimiokin päivätyön tekijöinä. Raaseporin tarpeeseen riittivät Karjan
pitäjän päivätyöt, Kokemäenkartano tuli toimeen Kokemäen, Euran,
Köyliön sekä 1 Eurajoen ja 3 Ulvilan neljänneskunnan päivätöillä.
Hämeessä teki päivätöitä ainoastaan Hattulan kihlakunta. Viipurin
linnan päivätöitä suorittivat luultavasti ainoastaan Viipurin,
Säkkijärven, Lappeen ja Taipaleen pitäjät. Savonlinnan "laillisia
päivätöitä" suoritti ainoastaan Sääminki täyden määrän (12 pt
täysiverolta) sekä Rantasalmen 2 ja Juvan 2 neljänneskuntaa puolet
määrää (6 pt täysiverolta).

Muualta linnalääneistä lunastettiin päivätyöt raha- ja tavaramaksuilla.
Rahalunastus oli v:n 1451 tilien mukaan yleinen Raaseporin läänissä;
sitä maksettiin v. 1540 12 killinkiä 3 päivätyöltä, siis äyrityinen
päivätyöltä (äyrityinen = 4 killinkiä). Porvoon läänissä maksettiin
uuden ajan alussa työrahoja täysiverolta 9 killinkiä. Hämeessä
laskettiin kolmen päivätyön lunastukseksi 5 äyrityistä,
Varsinais-Suomessa v. 1540 täysiveron päivätyömaksuksi 1 1/2 äyriä,
mikä summa muutamaa vuotta myöhemmin nostettiin 5 äyriksi. Vallitsevana
päivätyön hintana keskiajan lopulla oli kuten sanottu 1 äyrityinen.

Veroesineet taas, joilla päivätöitä keskiajan lopulla lunastettiin,
olivat jos jonkinlaisia: Turun läänissä "työruis", "työmaltaat",
"työvoi", "työkalat", "työturskat" (meripitäjissä), Ala-Satakunnassa
voi (72 leiv. kultakin talolliselta), Ylä-Satakunnassa "päivätyöhauit"
(jokaiselta jouselta 6 naulaa); Hämeessä maksettiin jouselta 2 karpiota
ohria, Viipurin läänissä Äyräpään kihlakunnassa 1 kyyn. palttinaa
päivätyöltä,[811] Savossa täysiverolta syli halkoja tai leiviskä
"viikkokaloja". Keskiajan kirjavat verotavat näkyivät tässäkin.

Kuten muutkin verot keskiajalla niin päivätyötkin ja niiden
verovastikkeet yleensä suoritettiin verokunnittain. Turun läänissä
kruunu vielä keskiajan lopulla vaati boleilta määrätyn tasaisen summan
rahaa, mistä 1 1/2, mistä 2, mistä 5 markkaa, tai 1 1/2, 2, 3, 4 puntaa
rukiita tai ohria verokunnalta.

Joskus oli sopimus veron suorittamisesta tehty koko pitäjän kanssa. Kun
Laitilassa kukin verokanta maksoi 14 äyriä, mutta koko pitäjä 7 mk, ja
Lapissa kukin verokunta 2 1/2 mk 4 äyrityistä, mutta koko pitäjä
yhteensä 8 mk, niin ilmeisesti oli vero ensin laskettu koko pitäjälle
ja vasta sitten tasattu verokuntain kesken. Muuallakin pitäjät olivat
tällä alalla verokokonaisuuksia, sillä yleensä suorittivat saman
pitäjän verokunnat samansuuruiset päivätyölunastukset. Yksinäisenä
poikkeuksena säännöstä oli Sauvon pitäjä, jonka verokunnat suorittivat
erisuuruisia työveroja. Satakunnan vanhimpain tilikirjain mukaan
suoritettiin Ylä-Satakunnan päivätyöhauit pitäjittäin, 48 leiv.
pitäjältä.[812] V:n 1451 tilien mukaan suorittivat verokunnat yli
koko Raaseporin läänin samansuuruisen päivätyölunastuksen
(erfuodespeningar): 20 äyriä 4 äyrityistä.[813]

Verokunnan keskuudessa velvollisuus jaettiin veronalaisille tavallisten
veroperusteiden mukaan. Mutta harvinaisempiakin tapoja käytettiin.
Nousiaisissa, Lemussa, Mynämäellä, Vehmaalla ja Laitilassa perittiin
työrahat siten, että kultakin pääveron markalta maksettiin lisäksi 1
äyrityinen (Laitilassa 9 penninkiä). Lapin pitäjässä saatiin työrahat
kokoon siten, että verokuntamiehet ottivat kultakin täysiverolta 1
äyrin ja siten saaduista varoista maksoivat linnaan vietävän karjan,
päivätyömaksun ja erinäisiä verokulunkeja. Oli oikea mullistus tällä
alalla, kun nämä mutkalliset maksutavat v:n 1540 verouudistuksessa
hävisivät ja muutettiin yhdenmukaiseksi rahalunastukseksi, kultakin
täysiverolta 1 1/2, myöhemmin 5 äyriä.[814]

Mutta seuratkaamme jo niitäkin, joiden tuli suorittaa päivätyönsä
linnan niityillä ja vainioilla. Eräs asiakirja, vaikka onkin sangen
myöhäinen (v:lta 1598), antaa hauskoja viittauksia siitä, miten
päivätöitä Turun linnaan suoritettiin luultavasti varhaisesta
keskiajasta saakka.[815] Siinä näet kerrotaan, että Maarian, Raision,
Ruskon ja Liedon talonpojat suorittivat päivätöitään Turun linnan
"suureen karjakartanoon" siten, että kukin täysiverollinen viljeli 1
tynnörinalan peltoa. Samoin oli Piikkiön, Kaarinan ja Paimion
talonpoikain viljeltävä linnaan kuuluvan Heikkilän kartanon vainiota,
kunkin täysiveron 1 tynnörinala. Asiakirjassa ilmoitetaan, että suuret
osat mainittuja kartanoiden vainioita olivat joutuneet autioiksi ja
viljelemättömiksi siitä syystä, että kruunu oli läänitysten ja
verotalojen autioitumisen kautta menettänyt päivätöitä; niinpä oli
suuren karjakartanon vainiossa 53 miehen osaa eli 53 tynnörinmaata ja
Heikkilän vainiossa 77 1/2 miehen osaa eli 77 1/2 tynnörinalaa autiona.

Jos päivätöitä olisi vain ylipäisesti tehty linnaan ja niitä käytetty
sen mukaan, kuinka linnan haltija kulloinkin määräsi tai katsoi
tarvittavan, ei tietystikään noin säännöllistä autioalaa linnan
vainiossa olisi ilmestynyt. Nähtävästi oli siis kullakin veronalaisella
linnan vainiossa määrätyssä paikassa oma pysyvä tarkoin määrätty
osansa, joka jäi autioksi, ellei viljelijä saapunut velvollisuuttansa
täyttämään. Luultavasti vielä saman pitäjän tai verokunnan viljelysosat
olivat linnan vainioilla sopivasti yhdistetyt ja ryhmitetyt, koskapa
asiakirjassa puhutaan Heikkilän vainiossa olevasta Kakskerran
saarelaisten osasta ikäänkuin jostakin kokonaisuudesta. Tällainen
viljelystapa vaati juhtapäivätöitä, jollaisia v:n 1450 määräysten
mukaan Turun linnaan suoritettiinkin. Sitävastoin ei päivätöitten luvun
tarvinnut olla suuri. Työ varmaankin suoritettiin kollektivisesti,
mutta talonpojat jättivät kyntämättä ja korjaamatta sellaisen osan,
jonka puolesta ei yhteiseen työhön otettu osaa. Tällä tavoin talonpojat
linnan vainiolla suorittivat viljelysvelvollisuutensa samanlaiseen
tapaan, joka oli vallalla talonpoikain kotikylissäkin.

Raaseporin linnaan suorittivat Karjan pitäjän miehet päivätyönsä
luonnossa. Linnan vanhoissa tileissä on siitä säilynyt
yksityispiirteitä, joista nähdään, että työmaana olivat pääasiallisesti
linnan kaksi vainiota ja että työ suoritettiin verokunnittain, niin
että saman bolin puolesta oltiin samanaikaisesti työssä ja
samanlaatuisessa työssä. Tavallisesti tekivät veronalaiset yhden
hevospäivätyön, joka luettiin kahdeksi päivätyöksi, ja yhden
jalkapäivätyön.[816]

Hämeenlinnassa hoidettiin veropäivätöillä linnan lähellä olevat
Saaristen ja Ojoisten karjakartanoiden kaksijakoiset vainiot sekä
linnan niityt. V:n 1547 tileissä on säilynyt hauska kaavake, jonka
mukaan kesätyöt täällä suoritettiin kollektivisesti pitäjittäin
määrätyssä järjestyksessä. Ensin saapui Janakkala tekemään kevätkynnön,
sitten Renko kertasi ja kylvi herneet ja pavut, Lehijärvi saapui
niittämään linnan niityt ja Mäskälä leikkasi rukiin, minkä jälkeen
Hattula toimitti syyskynnön ja -kylvön. Näihin töihin kului n. 2 000
päivätyötä; jäljellä olevat n. 1 000 päivätyötä käytettiin lannanajoon
ja -levittämiseen y.m.s.[817]

Puiminen oli Hämeenlinnassa järjestetty siten, että eri pitäjistä,
luultavasti kiertojärjestyksessä, tuli pitemmäksi ajaksi puimatyöhön
joukko miehiä, jotka saivat palkan kotonaolevilta jousilta. V. 1547 oli
sillä tavoin Asikkalan puolesta 20 miestä 36 päivää linnan puimatyössä,
ja vielä 1583 tuomittiin Lopella kaikille niille, jotka olivat puineet
riihiä ja tehneet alinomaistyötä (alinåmaisarbete) linnan
karjakartanossa, palkkansa muilta verollisilta.[818]

Viipurin linnaan suoritettavain päivätöittensä sijasta Viipurin piirin
pitäjän verolliset vetivät linnaan halkoja, kantoivat ne ylös ja
pitivät kunnossa linnan ankeriaisarkut.[819]

Paitsi edelläkerrottuja säännöllisiä päivätöitä, joita usein
nimitettiin laillisiksi päivätöiksi, oli talonpoikain uuden ajan alussa
toisissa lääneissä tehtävä vielä eri tarkoituksiin lisäpäivätöitä tai
erikseen ne lunastettava. Ala-Satakunnassa tuli neljänneskunnittain
Kokemäen, Huittisten, Loimaan ja Euran pitäjäin, Köyliön kappelin ja 3
Ulvilan pitäjän neljänneskunnan "vetää nuottaa kartanon tarpeeksi omine
nuottineen niin usein kuin heille sanotaan", mutta koko muusta
Satakunnasta suoritettiin sen sijasta nuotanvetohaukia, koko
Ylä-Satakunnassa 5 leiv. neljänneskunnalta, Ala-Satakunnassa
epätasaisempia määriä. Savonlinnan läänissä vaadittiin kultakin
täysiverolta 4 ja puoliverolta 2 apupäivätyötä.[820]

Erään veroselityksen mukaan oli Säämingin kolmen neljänneksen
velvollisuutena omine halkoineen ja kustannuksineen puida linnan
molempain karjakartanoiden vilja ja Säämingin neljännen neljänneksen
hoitaa Venäjän rajalla oleva Peltosalon niitty. Myöskin linnan
kaskenpoltto, jota varten Pellosniemen neljänneskuntain oli
toimitettava linnaan 2 "kahdeksan viikon kaskitalonpoikaa", on
parhaiten luettava tähän päivätyöryhmään.[821]



4. RAKENNUSVELVOLLISUUS.


Rakennusvelvollisuus, sekä seurakuntalaisten että lampuotien ja kruunun
verollisten, on jo varhaisella keskiajalla juurtunut rasitus.

Pappilan rakentaminen oli V.-Suomen Uudellakirkolla jo v. 1411 jaettu
neljänneskuntain kesken siten, että kullakin neljänneskunnalla oli
rakennettavanaan määrätyt huoneet.[822] Meillä ei ole keskiajalta
samanlaisia todisteita muilta seuduilta, mutta kun uudempina aikoina
sellainen alkuinen rakennusvelvollisuus oli vallitsevana lukuisissa
vanhoissa seurakunnissa, on hyvin luultavaa, että niissä on
keskiajan tapa jatkunut. Samaa on myöskin sanottava kirkkojen
rakentamisvelvollisuudesta.[823]

Lampuotien rakennusvelvollisuutta mainitaan Pyhäjoen kruununkartanon
alustalaisten veroja koskevassa v. 1447 tuomiossa. Kun useassa vanhassa
kruununkartanossa oli torneja ja muita varustuksia, on luultavaa, ettei
niitä rakennettu eikä ylläpidetty ilman lampuotien työtä, vaikkei siitä
olekaan suoranaisempia todistuksia kuin ne rauniot, jotka vielä niiden
paikkoja merkkivät.

Suurten päälinnain rakentaminen on jo ensi ajoista saakka
asiakirjainkin todistuksen mukaan ollut verollisten suoritettava. Sitä
mainitaan yleisenä verovelvollisuutena Turun, Hämeen ja Viipurin
linnoja koskevassa luovutuskirjassa v:lta 1340.[824]

Kustaa Vaasan hallitusajan tilikirjoissa on viittauksia siitä, miten
tämä rakennusvelvollisuus oli keskiajalla järjestetty. Hämeessä oli
kunkin kihlakunnan rakennettavana määrätty osa linnaa sekä Ojoisten ja
Saaristen karjakartanoiden rakennuksia. Viimemainitut rakennukset
olivat kussakin kihlakunnassa taas jaetut eri pitäjäin kesken, ja siitä
päättäen, että v. 1547 kaikkia Ylisen kihlakunnan neljänneskuntia
sakotettiin linnan kattojen korjauksen laiminlyömisestä, olivat varmaan
pitäjät ja neljänneskunnat vastuunalaiset kukin määrätystä osastaan
linnan rakennuksiakin.[825]

Samanlaista järjestystä noudatettiin myös Viipurin linnan
rakentamisessa. Kun v. 1548 Viipurin linnassa rakennettiin kalahuoneen
ja nostosillan välistä hirsisiltaa, "havaittiin kaupungin
muistikirjasta (stadzens tänckebok), että Muolan ja Hanttulan piti
rakentaa".[826]

Turun linnan rakennuksia varten pitäjät maksoivat linnanrakennusrahoja
sen mukaan kuin linnanvouti vaati; v. 1538 maksoivat useimmat pitäjät
8, jotkut 10, jotkut pienet pitäjät 2-7 mk. Paraisten, Kemiön
ja Nauvon pitäjät maksoivat sen lisäksi eri maksun laivasillan
rakentamisesta.[827] Nähtävästi tämän järjestelmän takana oli vanhempi
pitäjäin ja verokuntain kesken jaettu rakennusvelvollisuus.



5. "SOTKEN SAVEA, TEEN TIILIÄ."


Linnanrakennusvelvollisuus tuotti talonpojille raskaan ja ikävän
lisätyön: savityön. Vielä uskonpuhdistusajan alussa tiilisavi
valmistettiin sotkemalla, ja tiilityöhön tarvittiin uskomattoman paljon
päivätöitä. Muuraustyössä taas tarvittiin kokeneitten muurimestarien
apua ja sekin niinkuin kaikki linnatyö tuli tietysti talonpoikain
kustannettavaksi.

Hämeessä oli vanhimpain verokirjain mukaan kunkin koukun vastattava
6 savityöpäivästä; veroperuste oli siis toinen savi- kuin
maanviljelyspäivätöissä. Suurin osa Hämettä suoritti tämän veronsa
neljänneskunnittain kannetulla ohra-, hauki-, voi-, humala- tai
ruokakalamaksulla kirvesmiesten ja savityön edestä ja erityisellä
muurimestarimaksulla, jota meni 1 1/2 äyriä koukulta tai määrätty erä
ohria tai humaloita neljänneskunnalta. Luonnossa suorittivat savityön
ainoastaan Hattulan kihlakunnan pitäjät, paitsi Hattulaa, jonka sijasta
Kalvoila sai käydä sotkemassa savea linnan "tiilisalissa"; muitakin
pitäjiä tavataan toisinaan tässä työssä, joka siten osittain vuorotteli
eri pitäjäin kesken. Työ suoritettiin neljäskunnittain, siten että
esim. 11-koukkuinen neljäskunta piti miestä savityössä 66 päivää eli 11
viikkoa.[828]

Raaseporin läänissä suoritettiin ennen kerrottujen "laillisten
päivätöitten" lisäksi päivätyö pari muurimestarin työtä varten.[829]
Koska nämä jälkimäiset päivätyöt suoritettiin saman perusteen
(täysiveron) mukaan kuin ensiksi mainitutkin, ei niitä linnan
myöhemmissä tileissä aina erotettu.



6. "PITKIÄTYÖMIEHIÄ".


Muutamissa keskiajan linnoissa oli linnan palveluksessa n.s.
_pitkiätyömiehiä_ (långarbetskarlar). Ne olivat talonpoikain koko
vuodeksi tai määrätyksi työkaudeksi linnan palvelukseen palkkaamia
kirvesmiehiä tai muita työntekijöitä. Tällä alkuisella tavalla
hankittiin keskiajalla linnoihin tarpeellinen palvelus- ja työväki.

Tätä mielenkiintoista työlaitosta selvästi tarkoittaa Turun linnan
työveroja koskeva v:n 1450 asiakirja määrätessään, että niistä
pitäjistä, jotka eivät muita päivätöitä luonnossa suorittaneet, oli
jokaisen 40 savun toimitettava mies linnan työhön vuodessa.[830]
Myöhemmin ei näitä vuosityömiehiä Turun linnassa kumminkaan tavata.

Raaseporin läänissä tuli uuden ajan alussa jokaisen pitäjän muitten
työverojensa lisäksi pitää kirvesmiestä linnan palveluksessa Valpurista
(toisinnon mukaan Filippon ja Jaakobin päivästä) Martinpäivään saakka,
siis kesä-puolen vuotta. Ellei sellaista miestä linnassa tarvittu,
maksettiin kruunulle 2 killinkiä (= l/2 äyriä) joka mieheltä
"kirvesmiesrahoja".[831]

Viipurin läänissä oli jokaisen neljänneskunnan (= 30 täysiveron)
pidettävä miestä linnan työssä ympäri vuoden. Miehen palkkaamiseksi
maksoi jokainen täysivero pannin rukiita toisen maltaita, millä
viljalla neljänneskunnan pitkätyömies piti itsensä ruuassa ja
vaatteessa. Säkjärvi, Virolahti ja Vehkalahti eivät näy tätä veroa
maksaneen. V. 1546 lakkasi tämä vanha järjestelmä Viipurin linnassa;
sinne otettiin silloin omia renkejä ja entisten pitkäintyömiesten
palkkapannit vietiin kruunulle.[832]

Savonlinnassakin oli pitkiätyömiehiä. Savossakin oli jokaisen
neljamieskunnan pidettävä linnan palveluksessa miehensä Ristinpäivästä
keväällä Ristinpäivään syksyllä s.o. noin 18 viikkoa; kun Savossa
neljänneskuntia oli 20, oli siis pitkiätyömiehiäkin 20.[833] Myöhemmän
tiedon mukaan oli jokaisen neljänneskunnan Savossa pidettävä linnan
työssä 2 (Säämingissä 1) "kahdenkymmenen viikon talonpoikaa", 2
(Pellosniemessä 3) "kuuden viikon talonpoikaa", minkä lisäksi
Pellosniemen ja Visulahden oli suoritettava hiilenpolttoa linnalle
erityisen säännön mukaan ja päällepäätteeksi Rantasalmen ja Juvan 8
neljänneskunnan vuosittain poltettava linnan kalkkiuunissa 2 uunia
kalkkia.[834]

Savon päivätyöjärjestelmä oli erinomaisen laaja. Tässä etäisessä
rajamaakunnassa kruunu nähtävästi tarvitsi paljon työvoimia eivätkä
verolliset näytä olleen halukkaita vaihtamaan päivätöitä rahamaksuun
tai muihin veroesineisiin. Se suunnaton päivätyömäärä, mikä
Savonlinnassa kulutettiin 1500-luvun puolivälissä, oli nähtävästi vain
perintöä linnan rakennusajalta ja vieläkin varhaisemmista oloista.

Kuten olemme nähneet, oli näitä päivätöitä usean laatuisia: (1)
lailliset päivätyöt, joita kukin täysivero suoritti 12, olivat vanhoja
maataloudellisia päivätöitä; (2) apupäivätyöt, kultakin täysiverolta 4,
joihin olemme lukeneet riihipäivätyöt; (3) pitkättyömiehet, joiden
työhön luemme myöskin hiilenpolton ja kalkinpolton. Tähän tulee vielä
lisäksi (4) jauhatustalonpojat (Male böndher eller Stampeböndher),
joita kunkin kymmenysmiehen tuli lähettää nimismiestaloon 6-36
päivätyötä varten, sekä (5) nimismiespäivätyöt, joita kunkin täysiveron
tuli suorittaa nimismiehelle 2 ja kunkin puoliveron yksi niinikään
nimismiehelle. Molempia viimeksimainittuja päivätöitä, joiden tarkoitus
kaiketi oli käräjäkestitysten varustaminen ja nimismiehen talon
viljeleminen, mainitaan 1500-luvun keskivaiheilla jo vanhoiksi
veroiksi.[835]



7. AJOVEROT.


Emme vieläkään ole päässeet keskiajan työlistan päähän. Jäljellä ovat
ajoverot s.o. rakennustarpeiden, kuten hirsien, lautain, tuohien,
kivien, kalkin hankinta ja kuljetus verottajalle. Myöskin sellaisten
tarveaineiden kuin halkojen, sysien ja olkienkin hankinta kuuluu
oikeittain tähän veroryhmään. Kuljetusvaivan vuoksi niitä jo
keskiajalla kutsuttiin ajoiksi tai ajoveroiksi (akse, okar), jota
nimitystä jo Helsinglannin laissa käytetään kirkon rakennusaineitten
hankinnasta.

1500-luvun oloista päättäen kuului muutamain vanhain suurkartanoitten
lampuotien velvollisuuksiin ajoveroja. Kuusiston lampuodit maksoivat
piispankartanoon m.m. hiiliä ja halkoja.[836] Ruonan kartanon
lampuotien tuli kunkin toimittaa kartanoon 2 verohirttä, kuorma
aidaksia ja 1/2 katiskaa.[837]

Kruunun linnoihin suoritettiin keskiajalla varmaan paljon ja
monenlaisia ajoveroja. Raaseporin läänissä suoritettiin v:n 1451 tilien
mukaan melkoinen rahavero ajojen lunastukseksi. Keskiajan ajoverojen
laadusta saadaan tarkempia tietoja Kustaa Vaasan hallitusajan
tilikirjoista. Niiden mukaan ajoverot olivat suurimmassa osassa Suomea
pääasiallisesti samaan tapaan järjestetyt, vaikka eri linnain olojen ja
tarpeen mukaan lukuisia pieniä poikkeuksia tehtiin. Ajojen laadut ja
määrät näkyvät seuraavasta asetelmasta:

           Ahv.maa Turun l.   Hämeen l. Raasep.l. PL    VL   Savonl.l.
 Verokpl    (savu) (er. per.) (nelj.k.) (verok.) (tv.) (tv.) (nelj.k.)

 hirsiä kpl    1     maks.       5         1       1     1      12
 lautoja "     1       "        10         2      --    --      40
 tuohta, levyä --      "       9-10      400      30    --    1500
                              kantam.
 kiviä, syltä  --     --        --        --     maks.  --    maks.
 kalkkia, tnr  --     --         1        --      --    --       1
 halk., syltä 2 kuor. maks.      2         2      --   3 1/2  maks.
 hiiliä, tnr    2     --        --        --      --    --      --
 niiniä, naul  --     --        --        14       7   4-10      1
 hamppua, naul --     --        --         7       7    --      20
 köysiä, kpl   --     --        --        --      --    --      12
 tervaa, tnr   --     --        --        --     maks. maks.     1

Ahvenanmaan ajoveroista on jo ennen tehty selvää.

Turun läänissä oli uuden ajan alussa jäljellä vain muutamia ajoja.
Yleisesti suoritettiin läänissä vain halkoja, joita maksettiin missä
savun, missä täysiveron eli miesluvun mukaan. Hirsiä ja lautoja saatiin
enään vain Pöytyältä, tuohta ainoastaan Teijon verokunnasta Perniöstä
-- varmaan viimeisinä jätteinä muinoin yleisemmästä verosta.

Hämeen läänin monimutkaiset työ- ja ajoverot uuden ajan alussa ovat
kauan olleet kameralistien kauhistuksena. Pohjaltaan ei asia Hämeessä
ollut sen kummempi kuin muuallakaan. Työverot olivat yleensä samat kuin
muualla, mutta kun ainoastaan linnan lähimmät ympäristöt niitä
suorittivat työllä ja ajoilla ja muut seudut niitä lunastivat rahalla
tai erilaisilla verotavaroilla, seurasi siitä näennäisesti selviämätön
vyyhti. Mitä erikseen ajoveroihin tulee, niin hirsiä ja lautoja
suoritti luonnossa ainoastaan 3 Hattulan kihlakunnan pitäjää; muilta
seuduilta maksettiin lunastukseksi rahaa (koukulta 1 äyri) tai ohria,
haukia, ruokakalaa, voita tai humaloita. Tuohia maksoi luonnossa neljä
Sääksmäen ja neljä Hattulan klk:n pitäjää; muualta tuli rahaa (1/2
äyriä koukulta) tai ohria tai voita. Kalkkia maksoi 8 Hämeenlinnan
lähipitäjää. Tiilihalkoja vedättivät 4 Sääksmäen ja 4 Hattulan klk:n
pitäjää; muualta maksettiin rahaa (18 penninkiä koukulta), haukia tai
lahnoja. Hattulan pitäjä oli vapautettu hirsien, lautain, tuohien
ja tiilipuiden vedätyksestä sekä muurimestarin palkkauksesta
ja "rekirahoistakin", koska sen tuli vedättää hieta linnan
muuraukseen.[837]

Raaseporin läänissä maksoi v. 1451 jokainen verokunta _ajorahoja_
(aksepeningar) 2 mk 8 killinkiä. Uuden ajan alussa suoritettiin ajot
luonnossa samalla säännöllisellä tavalla kaikissa verokunnissa.

Porvoon läänissä lunastettiin kivien vedätys 2 (Pyhtäällä 4) killingin
maksulla täysiverolta. Tervaa maksoi jokainen neljänneskunta 1/2
tnr.[839]

Viipurin läänissä suorittivat hirsiä ainoastaan Viipurin, Säkjärven,
Lappeen ja Taipaleen pitäjät. Samoista pitäjistä suoritettiin
verohalkoja 1 syli täysiverolta, Lappeen ja Taipaleen pitäjistä tehtiin
täysiverolta 1/2 syltä tiilihalkoja ja samoista pitäjistä ynnä Viipurin
pitäjästä 2 kuormaa hiilipuita. Sitäpaitsi suoritettiin koko läänistä
nimismiesverossa kultakin savulta kuorma halkoja, mikä velvollisuus
tavallisesti oli järjestetty niin, että muutamat neljänneskunnat sen
maksoivat rahassa (3 killinkiä savulta), mutta yksi neljänneskunta
suoritti halot (ja oljet) nimismiestaloon käräjäin ja kestitysten
pitämistä varten. Niiniä maksoivat luonnossa ainoastaan Virolahden ja
Vehkalahden pitäjät: muualla läänissä tämä vero lunastettiin 1
killingin maksulla täysiverolta. Tervaa maksoivat Virolahti ja
Vehkalahti 6 naulaa täysiverolta; Lapveden, Taipaleen, Muolan ja
Hanttulan pitäjät suorittivat neljänneskunnilta 1/2 tnr.

Savossa suoritti kuusitoista neljänneskuntaa kukin 12 hirttä ja 40
lautaa ja neljä neljänneskuntaa kukin puolet näistä määristä. Halkoja
suorittivat muut pitäjät paitsi Sääminki täysiverolta 1 sylen.
Kivisyliä, jotka olivat mitaltaan halkosylen kokoisia, suorittivat
Pellosniemen ja Visulahden pitäjät sylen kultakin 4 täysiverolta.



XIII. KESKIAJAN VIRKAMIEHIÄ.



1. LÄÄNINMIEHET JA LINNANVOUDIT.


Keskiajan johtavia kruununvirkamiehiä Suomessa ovat olleet
linnanvoudit. Mutta kun linnanvoutien viran on katsottava varsinaisesti
syntyneen vasta päälinnain perustamisen yhteydessä, tulee vastattavaksi
kysymys, miten virkamieslaitos täällä on ollut järjestetty
varhaisimmalla keskiajalla, ennen linnahallinnon muodostumista.

Ennenkuin lähdemme tähän kysymykseen vastaamaan, mainittakoon pari
sanaa eräästä Ruotsissa ja Tanskassa varhaisimpana keskiaikana
ilmenevästä hallintoseikasta.

Ruotsin tärkein paikallinen viranomainen mainittuna aikana oli
nimismies, tunnettu m.m. ruotsalaisella nimellä "länsman", "soknare" ja
latinankielisellä nimellä "exactor, exactor regius".[840] Mutta on
tarkoin huomattava, ettei se nimismies, jota Ruotsissa tällä nimellä
kutsuttiin, ollut samanlainen virkamies kuin nimismies myöhemmällä
keskiajalla ja uuden ajan alussa. Maakuntalakien aikana nimismies
Göötanmaissa "lænsman", "konungsbryti", "konungsbryti i Upsala bo" ja
"konungs soknare" Vestmanlannissa "husabyman" nimisenä kuninkaan
palvelusmiehenä hoiti hänelle uskottua kuninkaan kartanoa ja toimi
kuninkaan yleisvirkamiehenä piirissään. Vaikkei lähteistä näy, oliko
Sveanmaan "lænsman" alkuaan kuninkaankartanon hoitaja, niin näkyy
kumminkin se, että hän täälläkin oli aikaisin tunnettu varsinainen
virkamies, jolla oli mitä monipuolisimmat tehtävät.[841]

Erinomaisen selvänä esiintyy vastaava laitos muinaisessa Tanskassa.
"Brytiæ" yksityisoikeudessa merkitsi osa-asukasta tai yhtiömiestä, joka
yhdessä toisen kanssa harjoitti maanviljelystä tai otti hoitaakseen
toisen maata ja karjaa. Kuninkaatkin käyttivät edukseen samaa
järjestelmää, ja Tanskan vanhoissa asiakirjoissa usein mainitaan
"Konungs brytiæ". Nämä kuninkaan maan viljelijät olivat samalla
kuninkaan virkamiehiä. Tanskan vanhimmissa laeissa mainitaan useasti
kuninkaan "Umbudsman" eli "exactor" nimellä kutsutun virkamiehen
asunnoksi suorastaan kuninkaan kartano.[842] Siis ilmeisesti sama
laitos, jota Göötanmaan "konungsbryti" tarkoittaa.

Suomessakin esiintyy parissa 1300-luvun asiakirjassa _exactor_ ja
_exactor regius_ niminen viranomainen.[843] Tämän nimityksen
ruotsinkieliseksi vastineeksi on katsottu nimitystä "länsman".[844]
Itse asiakirjat eivät kumminkaan oikeuta meitä pitämään exactor nimellä
kutsuttua viranomaista tavallisena, keskiajan lopulta ja uuden ajan
alulta tunnettuna nimismiehenä. Kumpikin täällä mainittu exactor
näyttää olleen kokonaisen pikkumaakunnan virkamies. Kumpikin olivat
sinettimiehiä. arvattavasti siis rälssimiehiä, toinen lisäksi tuomarina
esiintyvä. Missään tapauksessa he eivät ole verrattavia myöhemmän
keskiajan talonpoikaisiin nimismiehiin.

Yhtäläisyys Ruotsin ja Tanskan alkuperäisten "länsmanien", kuninkaan
kartanoissa toimivain "brytien" kanssa sitävastoin on sattuva.
Suomessakin kutsutaan exactoria nimenomaan "kuninkaan" virkamieheksi,
joten hän varmaankin on ollut välittömässä suhteessa kuninkaaseen.
Suomessakin on varhaisella keskiajalla useita melkoisia kuninkaan tai
kruunun kartanoita, joita kuninkaan oli vaikea omakohtaisesti hoitaa;
niissä jos missä olivat eri hoitajat tarpeelliset. Vanhemmalla
keskiajalla oli täällä käytännössä aluejako pikku maakuntiin ja
erityisesti pieniin kartanolääneihin, jotka alueet ovat voineet olla
näiden vanhain viranomaisten virkapiireinä.

Tätä käsitystä puoltaa lisäksi länsman nimityksen vanhin käyttö
Suomessa. Tämä nimitys esiintyy ensimäisen kerran v. 1348 päivätyssä,
Satakuntaa koskevassa asiakirjassa[845] ja sen jälkeen vasta 1400-luvun
alulla. Mutta nuo aikaisemmat lääninmiehet eivät ole myöhempäin
kaltaisia. V:n 1348 lääninmies oli kuninkaan oma virkamies, hänen
luottamusmiehiään. joka voudin kanssa sai tehtäväkseen Ulvilan
kaupungin oikeuksien valvomisen kaupungista muuttaneita kohtaan;
myöhemmän keskiajan nimismiehet olivat alhaisia kansanvirkamiehiä,
joille kuninkaat tuskin erityisiä luottamustoimia antoivat. Sattuu nyt
vielä niin, että tiedetään Ulvilan kaupungin viimeistään 1300-luvun
ensimäisinä vuosikymmeninä tulleen siirretyksi Ulvilassa olevan
kruununkartanon (Isonkartanon, Storgården) maalle ja kartanonkin väen
kuuluneen kaupunkilaisiin.[846] Todennäköisesti on Satakunnassa v. 1348
ollut kuninkaan "vouti" Kokemäenkartanossa ja muudan kuninkaan
"länsman" Ulvilan Isonkartanon ja sen alaisen kaupungin erityinen
lääninmies.

Samantapainen virkamiesten ryhmitys näyttää Satakunnassa olleen
käytännössä vielä v. 1365, jolloin kuninkaan kirjeessä mainitaan
"meidän voutejamme ja virkamiehiämme Satakunnassa".[847] Voudin ohella
tässäkin mainitaan vielä toisia kuninkaan välittömästi käskettäviä
virkamiehiä, joita tuskin voi pitää muina kuin kruununkartanoitten
lääninmiehinä.

Vanhojen kruununkartanoitten alueita kutsuttiin myöhemmin yleisesti
lääneiksi ("Ruonankartanon lääni" Sauvossa, "Kuninkaankartanon lääni"
Perniössä, j.n.e.). Länsmanit Suomessa ovat luultavasti alkuaan olleet
näiden läänien "läänin"- eli "läänitysmiehiä".

Myöskin tuota v. 1353 tuomittua salaperäistä Bendict Agghæson nimistä
henkilöä pitäisimme tämäntapaisena virkamiehenä.[848] Virkamieheksi
hänet ilmaisee hänen toimensa sakkojen perijänä; toiselta puolen hän
oli välittömässä suhteessa kuninkaaseen, koskapa hänen rikoksiansa oli
sekin, että hän oli pidättänyt kuninkaalle lähetettäviä muonavaroja.
Tämäkin viranomainen oli läheisissä asioissa kuninkaankartanon
kanssa.[849] Omasta ja vaimonsa (Aelisif) nimestä päättäen hän kuului
ruotsalaiseen kansallisuuteen ja oli varmaan alhaissyntyinen, koskapa
ei käyttänyt sinettiä. Arvatenkin on lääninmiehiä niinkuin läänejä
ollut eriarvoisia.

Kruununkartanoita ja niiden läänejä hoitavat, kuningasta välittömästi
palvelevat viranomaiset, joilla oli latinankielinen virkanimi "exactor"
ja ruotsalainen "länsman", tämän mukaan maamme vanhimpia varsinaisia
kruununvirkamiehiä.

Heidän virkatoimistaan emme paljoa tiedä. Kruununkartanon hoitamisen
lisäksi niihin kaiketi kuului pääasiallisesti vain verojen kokoaminen
tai vastaanottaminen niiltä pieniltä maakunta-alueilta, joissa
kruununkartanot olivat. V. 1326 oli piispalla yksi ainoa nimismies koko
Uuttamaata (luult. läntistä Uuttamaata) varten;[850] kruunu on voinut
siinäkin noudattaa kirkon esimerkkiä. Kun varhaisimmalla keskiajalla
maakunnilla ja pitäjillä oli kansanomaiset tuomarinsa, ei kruunun
läänimiesten vaikutus arvatenkaan ulettunut varsin syvälle paikalliseen
hallintoon.

Tämän aikuisen hallintolaitoksen sysäsi syrjään linnahallinto
_linnanvouteineen_. Tämän hallinnon synty on yhteydessä päälinnain
perustamisen kanssa. Koska päälinnat v. 1308 jo olivat olemassa, oli
maamme hallinnon suuri muutos jo silloin tapahtunut.[851]

Vanhimmilla linnanpäälliköillä oli erilaisia virkanimiä, kuten lat.
"aduocatus", "praefectus", "capitaneus". Viimemainittu nimitys lienee
erityisesti sotilaspäällikön nimi, mutta kun samaa henkilöä joskus
kutsutaan sekä "aduocatus" että "capitaneus" nimellä, eivät ne
käytännössä näytä merkinneen jyrkästi erotettuja virkoja.[852] Suomen
linnanvoutien asema oli kuitenkin kautta koko keskiajan hyvin
eriarvoinen. Turun ja Viipurin linnain isännyydet olivat enimmäkseen
Ruotsin valtakunnan mahtavimpain miesten hallussa, joiden asema oli
valtiollisesti sangen itsenäinen. Usein näillä mahtavilla
läänitysmiehillä oli hallussaan päälääninsä lisäksi pienempiä
linnaläänejä, kuten Turun linnan päälliköllä Raaseporin lääni,
Satakunta ja Ahvenanmaa.[853] Porvoon lääni näyttää pysyvämmin
kuuluneen Viipurin linnan alueeseen. Toiselta puolen taas nähdään, että
kaikki läänit saattoivat olla välittömästi kuninkaan alaisia, jolloin
niiden linnanvoudit olivat kuninkaan suoranaisia palvelijoita ja
suorittivat lääninsä veroja suoraan kuninkaalle Ruotsiin, jossa myöskin
tekivät tilinsä. Epäilemättä on tämä järjestys alkuperäinen. Suomen
linnat olivat kaikki alkuaan kuninkaan linnoja, niihin maksetut verot,
yksin lahjaverotkin, olivat kuninkaan (kruunun) veroja. Linnanvouti oli
veronmaksajan kannalta katsoen aina kuninkaan vouti, silloinkin kun hän
oli kuninkaasta aivan riippumaton. Maamme keskiaikaisen linnahallinnon
varsinaisena perusteena eivät siten olleet nuo vaihtelevat ja
eriarvoiset linnanvoudit, vaan itse linnaläänit linnoineen, jotka
kaikissa oloissa muodostivat pysyvän verotus- ja hallintopiirin, vaikka
linnan isännyys kulkikin kädestä käteen.

Jo 1300-luvun alkupuolella asiakirjoissa useamman kerran mainitaan
päälinnan voutien alaisia virkamiehiä.[854] Vaikkei näiden virkamiesten
laadusta sen enempää puhuta, on luultavaa, ettei näillä nimityksillä
tarkoiteta ainoastaan päävoutien sijaisia ja päälinnoissa olevia
virkamiehiä, vaan myöskin päävoudeista riippuvia alueellisia
virkamiehiä, alavouteja. Niitäkin näet jo nimenomaan mainitaan.
Sellaisena esiintyy v. 1346 eräs Maskussa asuva Henrikki, "Danielin
virkamies".[855] Tämä Daniel oli nähtävästi tunnettu Dan Niklinpoika,
näihin aikoihin Turun linnan vouti. Hänen alaisensa Maskussa oleva
virkamies ei varmaankaan ollut aivan halpa mies, koskapa käytti
sinettiä. Seuraavana vuonna mainitaan eräs Esgerus Dan Niklinpojan
"voutina" Kalandissa.[856] Tässä siis toinen, paikallinen, nimenomaan
voudiksi kutsuttu virkamies, jonka virkapiirinä on muinainen Kaloinen
eli myöhempi Vehmaan kihlakunta. Todennäköisesti siis jo 1300-luvun
puolivälissä pohjoisen V.-Suomen kummassakin vanhassa piirissä,
Kalandin ja Maskun-Mynämäen pitäjistöissä eli kihlakunnissa on
toiminut erityisiä alavouteja, jotka olivat linnanvoudin alaisia
veronkanto-virkamiehiä aivan samaan tapaan kuin myöhemmin kihlakunnissa
toimivat maanvoudit.[857]

Vaikea on sanoa, kuinka näissä uusissa oloissa kruununkartanoitten
voutilaitoksen kävi. Mahdollista on, että toisin paikoin vanhoista
"lääninmiehistä" tuli linnanvouteja. Kun Ahvenanmaalla v. 1322
mainitaan "exactor", v. 1328 "aduocatus" ja v. 1381 ja sitten myöhemmin
tavallinen linnanvouti,[858] niin näyttäisi luultavalta, että tässä
sama vanha virka esiintyy vaihtelevilla nimillä ja että Ahvenanmaan
kruununkartanon alkuperäisestä lääninmiehestä on tullut Kastelholman
linnanvouti. Mahdollista myös on, että toisin paikoin lääninmiehen
virka muodostui alavoudin viraksi.[859] Mutta useimmissa tapauksissa
kaiketi vanha virka hävisi pois, ja kruununkartanot jäivät vain
sellaisiksi ylimysten läänityksiksi tai kruunun sivuomistuksiksi,
jollaisina ne myöhemmällä keskiajalla ja vielä uuden ajan alussa
enimmäkseen esiintyvät.



2. MAANVOUDIT.


Keskiajan lopulla alavoudit eli "maanvoudit" maamme pesäseuduilla jo
esiintyivät vakiintuneina, määrätyillä alueilla toimivina
virkamiehinä.[860] Lähempiä tietoja tästä virasta voidaan kumminkin
saada ainoastaan myöhemmistä lähteistä, joihin senvuoksi tässäkin on
käännyttävä.

Kustaa Vaasan aikana ratsuvoutien virka-alueena oli kihlakunta, joskus
pari kihlakuntaa, ja heidän tehtävänään pääasiallisesti kihlakunnan
verotus- ja veronkantoasiain hallinto. Heitä nimitettiin usein myöskin
"ratsuvoudeiksi" nähtävästi sen johdosta, että heidän vanhimpia ja
varsinaisimpia tehtäviään oli kuljettaa linnan ratsujoukkoa
ruokaruotsilla kihlakunnissa ja että he arvatenkin ratsain kulkivat
asioillaan. Useat ratsuvoudit tähän aikaan olivat halpasäätyisiä
miehiä, kyvykkäämpiä huoveja tai entisiä kirjureita, mutta monet olivat
myös kotimaisia rälssimiehiä.

Ratsuvoutien tulot olivat uuden ajan alussa hyvin kirjavat, mutta
ryhmittyivät kahteen yleisempään luokkaan, nim. vakinaisiin,
veronalaisten suorittamiin palkkatuloihin ja tilapäisiin, kruunun tai
linnanvoudin luovuttamiin tuloihin, jotka olivat luonteeltaan
elinkeinoveroja tai vapautusmaksuja. Otamme aluksi tarkastaaksemme
edellisen ryhmän.

(1) Maanvoudit saivat uuden ajan alussa toisinaan suoranaista
kruununpalkkaa linnasta. Pohjoisesta V.-Suomesta kannettiin v. 1538
Turun linnaan kultakin nimismieheltä 1 punta kauroja, joita käytettiin
m.m. kahden maanvoudin hevosten ruokkimiseen.[861] Viipurin linnan
"kirjurintuvasta" mainitaan ratsuvoudin myöskin saaneen rahaa
hevosiansa varten.[862] Myöhemmin 1500-luvulla ratsuvoudit tulivat
melkein kokonaan kruunun palkoille.

Kun ratsuvoudit uuden ajan alussa useimmiten näyttävät asuneen linnassa
ja nauttineen siellä pysyvää palkkaa, on mahdollista, että aikaisimmat
ratsuvoudit ovat suorastaan kuuluneet linnaväkeen ja saaneet palkkansa
kruunulta samalla tavoin kuin muutkin huovit.

(2) Ratsuvoudin päätulona uuden ajan alussa oli kumminkin se palkka,
jonka hän sai hoitamansa alueen (kihlakunnan) talonpojilta. On helposti
havaittavissa, että tällä palkalla oli kaksi alkulähdettä, nim.
verokuntain (neljänneskuntain, nautakuntain) kestitys ja nimismiesvero.

Verokuntapalkka oli käytännössä Hämeessä, Karjalassa ja Savossa. Hämeen
Sääksmäen kihlak:n neljänneskunnista maksettiin ratsuvoudille 1/2
(Portaan pitäjässä 1) puntaa ohria ja 1 leiv. humaloita (Portaan
pitäjässä sen lisäksi koko pitäjältä 3 1/2 mk "rekirahoja").[863]
Luultavasti myöskin Hollolan seudun nimismiesten voudille maksettava
lahjavero, 3 puntaa ohria ja saman verran humaloita, maksettiin
neljänneskunnittain, vaikka nimismiehet olivat joutuneet sen
välittäjiksi.[864]

Karjalassa tämäntapainen ratsuvoudin palkkaus oli uuden ajan alussa
suuressa kukoistuksessa. Kävisi tässä liian pitkäksi luetella kaikkia
näitä kestitystavaroita ("kalapanneja", "lahjalampaita" y.m.), joita
ratsuvoudit säännöllisten viljapanniensa lisäksi nostivat Karjalan
nautakunnilta neljillä vuotuisilla kestityksillään.[865]

Savon ratsuvoutien palkkaus oli tässä kohden samantapainen kuin
Karjalassa. Kaikkialla Savossa maksoivat neljänneskunnat ohria 1 punnan
-- pohjoisessa voutikunnassa sillä olikin nimenä "Rokarotzi" -- kauroja
1 punnan, haukia 1 leiv. ja jäniksiä 6 kpl. eli jäniksennahkoja 12 kpl,
mihin tuli lisäksi "lahjaa" ohria 1 punta ja pohjoisessa voutikunnassa
vielä haukia 6 leiv. Hyvin valaisevan tiedon vanhimmasta ratsuvoudin
palkkauksesta sisältää se pohjoista voutikuntaa koskeva ilmoitus, että
3 kymmenyskuntaa metsäseudussa maksoivat "oravan nahan kultakin
verolta, kun ruokaruotsiheiniä kannettiin". Savossakin näitä kaikkia
voudin veroesineitä kutsuttiin "lahjoiksi", ja annettiin ne
asianomaiselle käräjäaikoina.[866]

Kun otetaan huomioon, että ratsuvoutien alkuperäisiin tehtäviin on
kuulunut linnaväen johtaminen kihlakunnan verokunnissa veronotto-,
sakko- y.m. kestityksillä, on todennäköistä, että ratsuvoudin
Karjalan ja Savon verokunnista saamat tulot olivat osa linnaväen
verokestityksestä eli ruokaruotsista. Tuloeräin nimittäminen
"lahjoiksi" näyttää johtuneen niistä erityisistä turkis- y.m.
lahjoista, joita ratsuvoudille ruokaruotsin lisäksi tuli maksettavaksi.

Mahdollisesti ovat myöskin Varsinais-Suomessa uuden ajan alussa
suoritetut voudinkapat luettavat tässä puheenaolevaan luokkaan
ratsuvoutien tuloja. Pohjoisessa V.-Suomessa näitä kappoja maksoi kukin
talollinen 1 kapan rukiita tai maltaita.[867] Maarian, Pöytyän ja
Kaarinan alueella maksoi kukin verokunta voudinvakkarukiita tai -ohria
1 punnan.[868]

(3) Ratsuvoudeilla oli myöskin hyvin yleisesti osaa nimismiesverosta,
jonka varsinainen tarkoitus oli käräjälaitoksen ylläpitäminen. Tämä
palkkaustapa olikin kehittynyt läntisessä Suomessa, missä käräjät jo
keskiajalla pidettiin pitäjittäin nimismiesveron varoilla.

Turun läänissä ilmoitetaan Pohjois-Suomen maanvoudin kantaneen kultakin
nimismieheltä 1 leiv. lihaa ja 12 kynttilää sekä leipää,[868] joten
koko "taksa" teki kultakin nimismieheltä, kun otetaan huomioon
nimismiesten linnaan maksamat kauratkin, joista edellä jo oli puhetta:

    lihaa         1 leiv.
    leipiä       --
    kynttilöitä  12 kpl
    kauroja       1 punta

Tämä taksa näkyy vähitellen joutuneen pois käytännöstä muunlaisten
tulojen vakaantuessa.

Hämeen ratsuvoudit saivat nimismiesverosta kynttilöitä kaikista
kihlakunnista ja kauroja Hattulan kihlakunnassa. Kuuluivatko Hattulan
ratsuvoudin ohrasaatavat ja Hollolan voudin haukileiviskät tähän vai
neljänneskuntaveroon, on ratkaisematta.[870]

Limingan, Iin ja Kemin pitäjissä Pohjanmaalla suoritettiin v. 1556
voudille monikappaleinen vero -- voita, lihaa, leipää, ohria, rahaa,
siikaa, kalaa, lampaita (Kemissä) ja kynttilöitä (Iissä ja Kemissä)
--, joka mahdollisesti oli osa nimismiesverosta.[871]

(4) Maanvoudeilla oli muinoin joitakuita pienempiä tuloja, jotka olivat
vakinaisen veron luontoisia ja oikeastaan siis kuuluvat ruokaruotsin ja
nimismiesveron ryhmään, mutta kuitenkin nähtävästi ovat olleet aivan
erityisiä palkkaveroja.

Sellainen ja lisäksi varsin omituinen oli 22 pannin suuruinen
_tulkinpanni_, joka 1540-luvulla maksettiin Äyräpään kihlakunnassa
maanvoudille koko kihlakunnan puolesta. -- Tämä vero maksettiin
nähtävästi neljäskunnilta, sillä puheenaolevana aikana oli Äyräpään
kihlak:ssa (Jääsken, Muolan, Hanttulan ja Uudenkirkon pitäjissä) juuri
22 neljäskuntaa. Mieltäkiinnittävä on tästä verosta annettu tieto, että
se maksettiin talvella "kihlakunnankäräjillä"; varmaan laamanneja ja
muita ruotsalaisia herroja varten nämä tulkinpannit alkuaan maksettiin.

(5) Äyräpään klk:ssa Karjalassa mainitaan ratsuvoudin saaneen käräjillä
lautakunnalta lahjaksi 2-3 puntaa viljaa pitäjää kohden.[873]

(6) Tähän ryhmään maanvoudin tuloja ovat myös luettavat _pitkätkyydit_,
joita Savossa mainitaan maanvoudille kuuluneen 2 kultakin
neljänneskunnalta.[874]

(7) Kaikki edellä mainitut maanvoudin tulot olivat veronalaisten
maksettavia säännöllisiä veroja. Niiden lisäksi nauttivat maanvoudit
monenlaisia epävarmoja tai ylimääräisiä tuloja, jotka ovat parhaiten
verrattavia elinkeinoveroihin. Niihin kuuluivat ensinnäkin
_kapakkarahat_. Erään luettelon mukaan, joka on laadittu 1540-luvun
lopulla nähtävästi verotustarkoituksessa,[875] lasketaan Suomessa ilman
Pohjanmaata olleen 235 (239) maalaiskapakoitsijaa, eikä tämä lukumäärä
suinkaan ollut korkein.[876] Tällaisia kapakoita (krögare, taverner),
joissa tarjottiin olutta ja joita oli kaikkialla eteläisessä Suomessa
teitten varsilla, arvatenkin kaikkialla verotettiin jo keskiajalta
saakka. Kapakkavero näkyy alkuaan menneen linnaan (linnanvoudille).
Eräässä Porvoon läänin asiakirjassa v:lta 1543 seikkaperäisesti
kerrotaan, miten kapakanpitäjistä "kukin maksaa 2 leiv. humaloita
linnaan oluenmyynnistä ja kutsutaan heitä kapakoitsijoiksi, ja pidetään
kapakkaa sen mukaan kuin vuodentuloa maassa saadaan, sen mukaan he
alkavat oluenmyyntiä ja luopuvat siitä, kun itse tahtovat eivätkä
jaksa".[877] Samasta asiakirjasta nähdään, kuinka vero toisaalta oli
joutunut maanvoudeille. Siinä näet luetellaan kolmisenkymmentä Pyhtään,
Pernajan ja Porvoon miestä ja sanotaan heidän maksaneen "herralle"
(s.o. linnaan) 4 1/2 äyriä ja voudille 13 1/2 äyriä oluenmyynnistä ja
"ovat ne nyt suodut ratsuvoudille vuosipalkaksi, koska ei hän
linnasta mitään rahaa eikä verkaa saa, ja pitää hän sen edestä 2
ratsuvarustusta". Luultavasti muuallakin Suomessa alkuaan linnaan
humaloissa suoritettu vero samalla tavoin muuttui maanvoudille
suoritettavaksi rahaveroksi. Kapakkaveroa tiedetään maksetuksi paitsi
Porvoon läänissä myöskin Varsinais-Suomessa,[878] Viipurin läänissä,
missä veron määrä vaihteli 1-6 mk:aan kapakoitsijalta,[879] sekä
Hämeessä, missä maavoutien kapakkarahoja useissa seuduin mainitaan,
vaikkei veromäärästä ole tietoa.[880]

(8) Sukua edellisen veron kanssa olivat _laivarahat_. Ahvenanmaalla
otti vouti 12 äyriä -- 2 mk kultakin talonpojalta, joka purjehti
Riikaan tai Rääveliin.[881] Nämä rahat olivat samoja kuin
kauppiasrahat, joita Ahvenanmaan voudin mainitaan kantaneen
kauppiailta.[882] V.-Suomessa kantoi maanvouti "kauppiasrahoja"
laivoilta; v. 1555 Pohjois-Suomessa kuulon mukaan 90 laivalta.[883]
Hämeenlinnan alueella kauppiasrahoja havaitaan maksetuksi Vihdissä ja
Elimäellä;[884] siellä ne tietenkään eivät olleet laivarahoja. Viipurin
läänistä on ainoastaan Viipurin pitäjästä ja Koivistolta tietoja
laivarahain maksamisesta ratsuvoudille.[885]

Tämäkin vero ilmeisesti oli ollut linnanvoudin tuloja, ennenkuin joutui
ratsuvoutien tuloksi.

(9) Viipurin pitäjässä ja arvatenkin muuallakin rajaseuduilla
verotettiin voudin hyväksi erikseen hevoskauppiaita, joista kukin
maksoi 4 äyriä.[886]

(10) Elinkeinoveroihin kuuluivat vielä _markkinarahat eli
puotipaikkarahat_, joita maanvouti kantoi markkina-aikoina
Pohjois-Suomessa "Mynämäen, Vehmaan ja Lemun kirkoilla kultakin
puodilta 1 äyrin".[887]

Samantapainen vero oli puodinvuokrarahat, joita uuden ajan alussa, ja
luultavasti jo kauan aikaisemmin, otettiin Pohjanmaan satamain
"haminapuodeista", v. 1542 Kemin haminasta 10, Iin 12 ja Oulun
haminasta 39 haminapuodilta, kultakin l/2 mk.[888] Nämä maksut
mainitaan Pohjanmaan pysyväin kruununverojen joukossa. Myöskin
V.-Suomen "puotipaikkarahat" ovat todennäköisesti kuuluneet linnan
tuloihin ennen maanvoudille joutumistaan.

(11) Maanvoudin tuloihin kuuluivat pohjoisessa V.-Suomessa _passirahat_
"passeista (passbort), joita on annettu, toisilta 1 mk toisilta
vähemmän".[889] Ulkomaille purjehtivat laivuritko vai ketkä näitä
passeja lunastivat, ei käy lähteistämme selville.

(12) Hämeen Sääksmäen kihlak:n ja Hollolan kihlak:n maanvoutien tulojen
joukossa mainitaan erärahoja,[890] joita nähtävästi maksettiin
erämaassa nautituista kalastusoikeuksista.

(13) Viimeksi luetelluista elinkeinoveroista poikkeava oli laajalti
maassa tavattava talottomain vero. Ahvenanmaalla otettiin
itsellisrahoja (Husemandz peninger) kultakin itselliseltä 1 mk tai 12
äyriä. V:n 1555 aikoina talonpojat valittivat, että vouti oli kantanut
näitä rahoja 6 vuotta, mutta siitä huolimatta vaatinut maksajilta
riihityötä.[891] Itsellisrahoja (husmanne peninga) mainitaan
1530-luvulla maanvoudin tuloina useissa Hämeen seuduissa.[892] Maksu
oli paikoin 1 mk itsellisparilta.[893] Karjalassakin verotettiin
itsellisiä ainakin paikoin (Lapveden ja Viipurin pitäjissä) 1 markalla
vuodessa.[894] Samoin tiedetään Savossa itsellisiltä vaaditun veroksi 6
päivätyötä, jotka aluksi lienee tehty linnaan. Luultavasti muuallakin
oli itsellisten alkuperäisesti verokseen suoritettava päivätöitä
linnaan, vaikka vero myöhemmin muutettiin rahaksi ja luovutettiin
maanvoudille.

(14) Maanvoutien vanhoja tulolähteitä olivat vielä kyyditysrahat,
joista ennen on puhuttu (ss. 228-229).

On tietysti mahdotonta kaikissa yksityiskohdissa tarkoin uudentaa
keskiajan maanvoutihallintoa myöhemmän ajan tietojen perusteella. Mutta
keskiajan maanhallinnon yleinen laatu ilmenee näistäkin tiedoista.
Kapakoita, laivoja, markkinapuoteja, itsellisiä varmaan on verotettu jo
keskiajalla. Nämä verot ja yleensä maanvoutien tehtävät ovat kaikesta
päättäen alkuaan kuuluneet linnanvoutien tehtäviin. Missä, kuten
Ahvenanmaalla, ei ollut erityisiä maanvouteja, siellä linnanvouti
toimitti ne tehtävät, joita maanvoudit muualla suorittivat, ja nautti
samanlaisia tuloja kuin maanvoudit; Kastelholman vouti kantoi
voudinveroa (fogderänta) nimismiehiltä[895] sekä laivarahoja,
kauppiasrahoja, kyyditysrahoja.

Vähitellen linnanvouti, varsinkin suuremmissa linnoissa, jätti yhä
useampia hallintotehtäviä erityisille linnaväkeen kuuluville miehille.
Sillä tavoin syntyi ratsuvoudin virka. Kun vihdoin ratsuvoudit saivat
hoitaakseen voudin tehtäviä kukin määrätyssä kihlakunnassaan, oli uusi
virka täysin valmis.

Voutihallinto ja voutitavat olivat kaikkialla pääasiallisesti
samanlaiset. Maanvoudilla oli mitä monenlaisimpia tehtäviä, joita hän
suoritti lakkaamattomilla kestitysretkillään verokunnissa ja pitäjissä.
Voudinpalkkauksessa näkyy räikeimmässä valossa keskiajan koko
palkkausjärjestelmä; jokainen virkamies oli kansan erikseen
palkattava, jokaisen virkamiehen oli erikseen koottava palkkansa
veronmaksajilta. Virkamies oli matkoillaan kansan ruokittava; jokainen
yksityinen virantoimitus oli erikseen korvattava. Kaikki ne olivat
aito-keskiaikaisia tapoja ja laitoksia, yhtä tuntemattomia keskiajan
alussa kuin yleisiä keskiajan lopussa.



3. VANHAT "NIMITYSMIEHET".


Tämän pääluvun ensimäisessä kappaleessa on osoitettu, ettei vanhimmalla
keskiajalla esiintyviä kruununkartanoita hoitavia "lääninmiehiä"
(länsman) ilman muuta voi rinnastaa keskiajan lopulla esiintyväin
pitäjäin nimismiesten (länsman) kanssa tai ensinmainittuja pitää
viimemainittujen suoranaisina edeltäjinä, vaikka virkanimien
yhtäläisyys sellaiseen yhdistämiseen näyttäisikin houkuttelevan.

Mutta ennen myöhempiä pitäjäin nimismiehiä (länsman) mainitaan
asiakirjoissa eräitä toisennimisiä virkamiehiä, joita täydellä syyllä
voidaan pitää myöhempäin nimismiesten edeltäjinä. Tarkoitamme
1300-luvun lopussa ja seuraavina aikoina esiintyviä "nimitysmiehiä"
(nemdeman, næmdeman).[896]

Voimme todeta, että näitä virkamiehiä on ollut Suomen eteläisellä
rannikolla ja Satakunnassa. He ovat selvästi pitäjän virkamiehiä. He
ovat halpasäätyisiä, nähtävästikin talonpoikia ja virkaansa määräajaksi
valittuja; mainitaanhan nimenomaan muudanta, joka nyt on (tapaus 2) ja
toista, joka _siihen aikaan oli_ (tapaus 5) sellaisena virkamiehenä.
Ilmeisesti oli pitäjässä vain yksi tällainen viranomainen, sillä heitä
mainitaan vain yksi paikassaan.

Tämä kaikki osoittaa, ettei kysymys ole mistään lautamiehistä, joita
myöhemmin on kutsuttu ruotsalaisella nimellä "nämdeman", vaan pitäjäin
nimismiehistä. Herra Martin maanlain suomennoksessa tavataan vanha
suomalainen virkanimi nimitysmies, kuten myöhempi "nimismies", on suora
käännös tästä keskiajan "nemdemanista".

Suomen keskiajan nimismiehillä oli sekä asiallinen että kielellinen
vastineensa Ruotsissa. Maakuntalakien aikana mainitaan Länsi-
Göötanmaalla "næmdarmather" nimistä kihlakunnan alapiireissä ("skiri")
toimivaa, ja Södermanlannissa "næmningaman" nimistä tuomiovaltaista
viranomaista.[897]

Ruotsissa, niinkuin ruotsalaisen vaikutuksen alaisessa Suomessakin,
muinainen nimitysmies todennäköisesti oli paikallisen itsehallinnon
mies, jonka toimi jyrkästi erosi kuninkaan läänimiesten ja myöhemmin
kuninkaan voutien toiminnasta. Suoranaisena viittauksena siihen on
Ruotsin næmdarmanin esiintyminen tuomarina.[898] Suomenkin
nimitysmiesten toiminta maanluovutusasioissa antaa syytä samaan
käsitykseen (tapaukset 1, 2, 7). Nimitysmies Suomessa on lähinnä
verrattava pitäjän tuomariin, eikä ole liian rohkeaa ajatella sitä
mahdollisuutta, ettei nimitysmies alkujuurin olekaan muuta kuin
pitäjäntuomari toisella nimellä.

Mutta tämän alkuperäisen asemansa nimitysmiehet keskiajan kuluessa
menettivät. Nimi ja virka tosin jatkuivat kautta koko keskiajan,
vieläpä hyvän matkaa uudellakin ajalla, mutta ei enään oikeudellisena,
vaan halpana paikallishallinnollisena laitoksena.

Ahvenanmaa oli vielä 1530- ja 1540-luvuilla jaettu 17 (16)
nimismiespiiriin ("länsmansdöme"), joissa toisissa oli viranomaisena
"länsman", toisissa "nempningeman". Vaikka asiakirjoissa näillä
nimityksillä tehdään eroa, käytetään niitä kuitenkin selvästi toistensa
vastineina, niin että mainittavaa eroa länsmanin ja nempningemanin
tehtävien välillä ei voi havaita. Kumpainkin tuli huolehtia
kyydityksistä ja pitää taloissaan käräjäkestityksiä; kumpaisetkin
nauttivat samanlaisia vapautuksia ja etuja.[899]

Raaseporin läänissä oli 1540-luvulla ja myöhemminkin viisi länsmania ja
kaksi "nempningemania" eli "kyytinimismiestä" (skiutznepnare); näiden
jälkimäisten päätehtäviä oli kestitysten ja kyyditysten
toimittaminen.[900]

Säännöllinen kyytinimismieslaitos oli kehittynyt Savossa. Savon
kaikissa 20 neljänneskunnassa mainitaan v. 1539 sellainen
"kyytinimismies" (skjutsnemnare), joka korvaukseksi vaivoistaan nautti
verovapautuksia.[901] Säämingin, Juvan ja Pellosniemen pitäjissä
mainitaan 1540-luvulla neljän kyytinimismiehen lisäksi viides
kuninkaanmies (konungsman), joka nautti osittaista verovapautta
"yösijan edestä, jonka hän pitää linnanvoudille ja hänen miehilleen
siihen aikaan, kuin hän kulkee ympäri lääniä käräjillä".[902]
Nähtävästi siis kyytinimismiehiä ja kuninkaanmiehiä asetettiin pitkille
taipaleille kruunun väen majanpitäjiksi.

Sellaista tarkoitusta varten oli Hämeessäkin uuden ajan alulla kruunun
yösijan pitäjä Tuuloksen Jutilassa.[903] Portaan pitäjän pitkille
taipaleille oli asetettu pari "neljännesmiestä", joiden tehtävänä oli
kruunun väen matkakestitys, jotavastoin varsinainen käräjäkestitys ei
näy heille kuuluneen.[904]

Uuden ajan alussa siten nimitysmies merkitsi vain kyytirättäriä, joka
toimitti kyytejä ja matkakestityksiä kruunun väelle. Siihen tapaan
myöskin Ruotsissa Strengnäsin valtiopäiväpäätöksessä 1529 määritellään
"nemningsmanin" tehtäviä.[905] Mutta on ilmeistä, että ainakin Suomessa
tämä halpa virka todella on vanhemman pitäjän-nimitysmiehen viran
jatko. Sen osoittaa varsinkin suomenkielisen "nimitysmies" tai
"nimismies" sanan käyttäminen pitäjän nimismiehen virkanimenä,
Ahvenanmaan nimitysmiesten toiminta myöskin käräjäinpitäjinä, ja
vihdoin se seikka, että juureltaan sekä vanhain nimitysmiesten että
myöhempäin kyytinimismiesten tehtävät ovat paikallishallinnollisia
tehtäviä.

Voidaan myöskin käsittää, miksi vanhain nimitysmiesten virassa
tapahtui perinpohjainen muutos. Syy ei voinut olla muu kuin keskiajan
kuluessa tapahtunut paikallisen oikeustoimen johdon siirtyminen
korkeampisäätyisten maantuomarien ja kihlakunnantuomarien haltuun sekä
kuninkaan paikallishallinnon keskittyminen linnanvoutien ja heidän
alavoutiensa käsiin. Sitä myöten kuin nämä laitokset vahvistuivat,
heikkoni ja hävisi vanha nimitysmieslaitos jäädäkseen lopuksi elämään
ainoastaan kyytinimismiehen toimessa ja nimessä.



4. MYÖHEMMÄT NIMISMIEHET.


Myöhemmälläkin keskiajalla oli Suomen pitäjillä pitäjännimismiehensä.
Mutta näiden uusien nimismiesten virkanimenä ei ole enään
"nemningeman", vaan "länsman". Ero ei ole ainoastaan nimessä, vaan
asiassakin; uudet nimismiehet ovat ensi sijassa kruununhallinnon
paikallisia virkamiehiä, joilla ei ole syvempää yhteyttä vanhan
paikallisen itsehallinnon kanssa.

Eerik Pommerilaisen kirjeessä v:lta 1414 mainitaan _nimismiesveroa_
(lændzmandz gieldh), ikäänkuin Suomessa yleisesti tunnettua
laitosta,[906] ja Johan Buren otteissa Eerik Pommerilaisen verokirjasta
1413 mainitaan Hämeessä 8 nimismieskuntaa (Länsmänsdö: 8), ilmeisesti
vain toisessa puolen Hämettä.[907] Tästä päättäen olivat maamme
lounaiset osat Eerik Pommerilaisen aikana varsin yleisesti jaetut
nimismieskuntiin, joita "länsman" nimiset viranomaiset hoitivat.

On hyvin luultavaa, että uusien nimitysten käytäntöön tuleminen
merkitsee uutta kehitysastetta laitoksissakin. Vielä 1300-luvun lopulla
näyttävät vanhat suurpitäjät olleen maanomistus- niinkuin
kirkollisenkin elämän alueellisena perustuksena lounaisessa Suomessa,
vaikka todennäköisesti jo esihistoriallisina aikoina niiden
sisäpuolelle oli muodostunut kansallisuuden mukaisia vero- ja
oikeuspiirejä. Kruununhallinto 1400-luvun alussa jo kokonaan perustui
näihin vero- ja oikeuspiireihin, jotka nyt esiintyvät nimismiespitäjinä
(nimismiespiireinä). Myöhemmällä 1400-luvulla näitä piirejä
mahdollisuuden mukaan muodosteltiin ja tasoiteltiin, mutta vanhoja
aluejakoja ne siltä eivät hävittäneet. Hämäläisillä alueilla vastaava
uudennus oli tullut alulle jo 1300-luvun[908] lopulla. Savossa
mainitaan nimismiehiä ensi kerran v. 1442.[909]

Koko tämä uusi nimismiespiirilaitos oli nähtävästi yhteydessä
kruununhallinnossa samaan aikaan tapahtuneitten muutosten kanssa.
Sveanmaissa Maunu Eerikinpojan maanlain vaikutusmuodostumisen aikoina
korkeasäätyinen kihlakunnantuomari (häradshöfding) lopullisesti
syrjäytti kansaiset tuomarit, kruunun voutihallinto työnsi syrjään
kruununkartanohallinnon ja vihdoin kuninkaan länsman varjosti vanhemman
nemdarmanlaitoksen.[910] Samanlaisen yleisen muutoksen voi todeta
Suomessakin. Varmaan on maanlaki edistänyt uuden "länsman" käsitteen ja
laitoksen leviämistä Suomeen. "Domare" ja "nemdeman" häviävät
täältäkin, ja niiden sijaan tulevat "häradshöfding" ja "länsman".
1400-luvun alussa näyttää muutos jo olleen pääasiallisesti suoritettu.

Nimismiehen päätehtävänä oli toimittaa vuotuisten käräjäin pito
talossansa ja järjestää kruununväen kyyditystä ja kestitystä.
Monenmoisia muitakin toimia voidaan osoittaa nimismiehelle
kuuluneen.[911] Ylipäänsä nimismies oli hallituksen palvelusmies,
lähinnä verrattava järjestysmieheen.

Sitävastoin on syytä tähdentää, ettei nimismiehellä missään Suomessa
ollut varsinaisen säännöllisen veronkannon kanssa tekemistä.
Veronkantajana oli verokuntamies (bolman), joka kaikkialla Suomessa
teki kruunun varsinaisista veroista tilin linnanvoutien ja ratsuvoutien
kanssa. Asia ei muuttunut siitä, että osa veroja aikoinaan maksettiin
käräjillä nimismiestaloissa, sillä veroviranomaisia olivat sielläkin
neljännesmiehet ja voudit. Ainoastaan se vero, joka maksettiin itse
käräjäin ylläpitämiseksi, suoritettiin nimismiehelle (nimismiesvero),
mutta vanha ja vielä uuden ajan alussa monesti käytetty tapa oli se,
että tämäkin vero suoritettiin neljäskunnittain neljäsmiesten
kautta.[912]

Mutta vaikka nimismies siten oli kokonaan kruunun ja voutien alainen
virkamies, niin ei hallitus alkuaan näy miehiä virkaan ottaneen.
Hallitus vaati, että nimismiehiä piti sen käytettävänä olla,
mutta sopivan nimismiehen hankkiminen jäi pitäjän asiaksi.
Kaikkialla Suomessa lienevät nimismiehet alkuaan käräjillä määrätyt
virkaansa.[913] Virka ei aina ollut haluttu, koskapa keskiajan lopulta
on esimerkkejä siitä, että miehiä oli sakotettava, kun eivät ruvenneet
veronkantajiksi.[914]

Samasta syystä kaiketi virkaan ruvettiin vain määrävuovuosiksi, vuoron
perään.[915]

Milloin kruunu itse halusi asettaa nimismiehiä, ei siihen estettä liene
ollut.[916] Karjalassa ja Savossakin uuden ajan alussa jotkut
nimismiehet asuivat kruununkartanoissa; tiedetään, että näitä
kartanoita alkuaan oli perustettukin kruunun käräjäpaikoiksi
ja nimismiestaloiksi.[917] Ikivanha skandinavialainen
kuninkaankartano-järjestelmä lääninmiehineen siten uudistui Karjalan
alkuisissa oloissa vielä keskiajan lopulla.

Nimismiesvirkain täyttämistä varten oli keskiajalla olemassa valmis
henkilökunta. On näet hyvin todennäköistä, että nimismieheksi
tavallisesti joutui joku pitäjän verokuntamiehiä, tai että joku pitäjän
verokuntamiehiä samalla oli nimismiehenä. Niin oli laita uuden ajan
alussa paikoin Karjalassa, niin Savossa, ja niin keskiajan lopulla itse
V.-Suomessa, koskapa sielläkin nimismiehiä tavataan verokuntamiesten
tehtävissä.[918]

Vaikka nimismiehen ja verokuntamiehen tehtävät olivat aivan erilaiset,
ja vaikkei nimismiestä ole pidettävä verokuntamiehen esimiehenä, on
näiden virkain välillä kuitenkin historiallista yhteyttä.

Keskiajalla oli oma tapansa suorittaa korvausta paikallisille
viranomaisille: he saivat tilansa osittain tai täydellisesti verosta
vapaaksi. Sellainen on ollut varmaan nimismiestenkin vanhin palkkaus.
Kyytinimismiehet uuden ajan alussa nauttivat kaikkialla sellaista
korvausta, ja luultava on, että pääasiallisesti sellainen oli heidän
edeltäjäinsä palkka ollut.

Verokuntamiehiin nähden oli sama tapa yleisesti käytännössä
V.-Suomessa uuden ajan alussa; verotileissä mainitaan säännöllisesti
verokuntamiesten "pidättäneen itselleen" pienempiä rahaveroeriä.[919]
Juuri samalla tavoin samoissa verotileissä lyhennetään vakinaisesta
kruunun rahaverosta nimismiestenkin hyväksi määrättyjä rahaeriä.
Ilmeistä on edelleen, että tämä lyhennys oli asianom. tilan
verovapautta, sillä tileissä nimenomaan mainitaan nimismiesten ja
verokuntamiesten pitäneen rahoja "savuluvun mukaan". Saadaanpa vielä
tietää sekin, että nimismiehellä oli vapaana koko savun tila.[920]
Tästä voisi päättää, että tämä vapautus on myönnetty sellaiseen aikaan,
jolloin nimismiehellä säännöllisesti oli koko savun tila. Että
todellakin tässä on kysymys jostakin hyvin vanhasta vapautuksesta,
näkyy siitä, että ainoastaan kolmen pitäjän, Maarian, Kaarinan ja
Liedon, nimismiehillä oli tämä etu. Tämä palkkaustapa on
historiallisesti ymmärrettävä. Vanhimpina aikoina, jolloin ei
pakollista käräjäkestitystä ollut, täytyi varmaan käräjätalon isännän
omastaankin kestitä käräjäherroja ja yhtä luonnollisesti saada siitä
korvaus, jota ei voitu antaa muussa muodossa kuin verovapautena.
Myöhemmin käräjäkestityksen tullessa yleiseksi tavaksi ja veroksi, voi
nimismies saada korvauksen käräjäverosta. Tämän mukaisesti näemme
V.-Suomessakin ainoastaan parin kolmen ikivanhalla seudulla olevan
nimismiehen nauttivan verovapautta, mutta muiden nimismiesten saavan
korvausta käräjäkestityksestä.

Myöskin Hämeessä oli uuden ajan alussa nimismiehen tila säännöllisesti
laskettu täydeksi koukuksi ja vapautettu muutamista veroista.[921]
Ahvenanmaankin nimismiehillä saman aikuisen palkkaustavan mukaan oli
talonsa verovapaa.[922]



5. NIMISMIESVERO.


Vielä on tässä pääluvussa tutustuttava siihen veroon, joka oli
myöhemmän keskiajan koko virkamieskunnan yhteinen suuri varastoaitta:
nimismiesveroon (länsmansränta).

Tätä monessa suhteessa merkillistä veroa mainitaan harvoin keskiajan ja
vielä uudenkaan ajan vanhimmissa verokirjoissa, syystä ettei kruunulla
ollut suoranaista tekemistä sen kanssa. Tämä vero oli näet syntynyt ja
kehittynyt kokonaan ulkopuolella kruunun vakinaisen verolaitoksen. Se
oli alkuaan paikallinen kinkerivero käräjäin ylläpitämiseksi ja
käräjillä käyväin virkamiesten palkkaamiseksi; se suoritettiin,
kannettiin ja suureksi osaksi nautittiinkin pitäjäin käräjäpaikoissa,
nimismiestaloissa. Se jäi siten pitäjäin ja virkamiesten keskinäiseksi
asiaksi.

Vasta uuden ajan alussa tämä vero kokonaisuudessaan joutui kruunun
haltuun, jolloin kruunun luonnollisesti myöskin tuli vastattavaksi
virkamiestensä palkasta; mutta senkin jälkeen jäi osa nimismiesverosta
käytettäväksi vanhaan paikalliseen tarkoitukseensa.

Ainoa keino nimismiesveron tuntemiseen on sen jälkien seuraaminen
kruunun tileistä uuden ajan alussa.

Selvässä ja yksinkertaisessa muodossa esiintyy nimismiesvero uuden ajan
alussa Raaseporin läänissä. Nimismiehet nostivat pitäjissään erityistä
nimismiesveroa seuraavalla tavalla:[923]

    kultakin veromarkalta

    3 1/2 vakkaa rukiita
    3 1/2   "    ohria
    3 1/2   "    kauroja, sekä

    kultakin 10 veromarkalta
    1 talvikuorma heiniä.

Veroa maksettiin kaikissa läänin pitäjissä samalla tavalla. Näin
kertyneestä verosta otettiin kaurat linnaan, mutta muut erät olivat
jätetyt nimismiesten käytettäväksi käräjäkestityksissä. Käräjöin
pitäminen oli nimismiesten tärkein velvollisuus, ja ilmeistä on, että
nimismiesveron varsinainen tarkoitus on ollut juuri käräjille
kokoontuneiden hallitusherrain ja kruununväen ruokkiminen ja
majoittaminen.

Raaseporin läänin nimismiesvero kokonaisuudessaan ilmestyi v. 1540
kruununtileihin ja niihin jäi. Sen kautta tuli koko vero uudelle
kannalle, muuttui luonteeltaan kruununveroksi, vaikka todellisuudessa
vero vielä jäi käräjäin yhteydessä käytettäväksi, siten että määrätyt
virkamiehet siitä saivat määrätyt osansa. Myöhemmin tapaamme osia
läänin nimismiesverosta virkamiesten palkkaetuina.[924]

Ahvenanmaalla nimismiesvero maksettiin taloluvun (mantal) mukaan.
Vaikka verokirjoissa sanotaan, että vero suoritettiin eri pitäjissä eri
tavalla, sen mukaan miten ovat yleisen tien varrella, olivat maksut
kuitenkin hyvin samanlaatuiset kaikkialla maakunnassa, kuten
seuraavasta 1540-luvun verokirjain mukaan tehdystä taulukosta
näkyy:[925]

               Saltvik Sund Kuml. Föglö Leml. Jomala Hammarl. Finström

 ohria, pannia    1     1    1      1     1      1      1        1
 rukiita         1/4   1/4  1/4    1/4   1/4    1/4    1/4      1/4
 lihaa, leiv.    1/2   1/2  1/4    1/4   1/2    1/2    2/2      1/2
 voita, naul.     2     2    2      1     2      2      2        2
 humaloita, naul. 2     2    2      1     2      2      2        2
 leipiä, kpl      4     4   --     --    --      4      4        4
 kynttilöitä, kpl 3    4(3)  3      2     4      4      3        3
 olkia, kupoa     3     3    1      4     3     4(3)    3        3
 heiniä, syltä    2     2    2      2     2      2      2        2

Ahvenanmaan nimismiesvero uuden ajan alussa oli, sen jälkeen kuin
kruunu sen oli haltuunsa ottanut, suureksi osaksi luovutettu eri
virkamiesten palkoiksi. Niinpä sai vouti "vanhastaan" kustakin 17
nimismieskunnasta:[926]

     4 pannia ohria
     1 leiv. lihaa
     1   "   voita
    20 kynttilää ("lensmans spiseljus").

Linnankirjuri sai 6 kynttilää nimismieskunnasta. Tuomarille tuli panni
ohria nimismieskunnasta, mutta tämä erä joutui voudille. Nimismiehet
(erään tiedon mukaan 10 nimismiestä) saivat pidättää itselleen 2-6
puntaa ohria kestityksiä varten.[927]

Ahvenanmaalta siirrymme Hämeeseen.

Hämeessä maksoivat veronalaiset nimismiesveroa Kustaa Vaasan
hallituksen loppupuolella yleensä seuraavaan tapaan:

    koukulta:  rukiita       1/2-3     pannia
               maltaita      1/2-4 1/2   "
               kauroja       1/2-4 1/2   "
               humaloita     3-18      naulaa
               lihaa         1 leiv.
               heiniä        1 talvikuorma
               kynttilöitä  30-40 kpl
    jouselta:  käräjäkaloja  3 naulaa
    savulta:   olkia         1 kupo

Tämän veron suorittamisessa esiintyy maakunnassa paljon samanlaisuutta
ja paljon erilaisuutta. Samanlaisella tavalla maksettiin kaikissa
varsinaisissa pitäjissä lihaa (1 leiv.) ja heiniä (1 talvikuorma).[928]
Käräjäkalain määrä oli 3 naulaa kaikkialla, missä niitä maksettiin,
mutta niitä ei maksettu sellaisissa pitäjissä, missä kalastus oli
vähemmän arvoinen.[929] Olkien määrä oli 1 kupo savulta, mutta niitä
maksettiin vain Sääksmäen kihlakunnassa sekä Lammilla, Asikkalassa ja
Villähteellä Ylistä ja Lopella Hattulan kihlakuntaa.

Lähekkäin olevissa pitäjissä oli nimismiesvero useissa tapauksissa
hyvin samantapainen; niin Hollolassa ja Villähteellä ja kaikissa
Sääksmäen kihlakunnan pitäjissä, paitsi Portaassa. Tarkalle ottaen oli
kumminkin ainoastaan Sääksmäen ja Pälkäneen pitäjissä täysin
samanlainen nimismiesvero. Kaikkialla muualla oli pitäjäin kesken
paikallisia eroavaisuuksia, etupäässä viljan ja humalain maksussa.
Huomioon sattuu, että jokaisessa pitäjässä maksettiin kauroja aina sama
määrä kuin ohria.

Viidessä Ylisen kihlakunnan pitäjässä (Asikkalassa, Villähteellä,
Elimäellä, Sysmässä ja Jämsässä) otettiin nimismiesveroon lisäksi lehmä
pari ja muutama lammas kultakin pitäjältä, yhteensä viidestä pitäjästä
7 lehmää ja 20 lammasta. Nämä elukat suoritettiin "pitäjän sopimuksena"
käräjain pitämistä varten. Jämsässä maksettiin myöskin lihaa, silavaa
ja voita erityisen sopimuksen mukaisesti. Puheenaolevat pitäjät olivat
kihlakunnan nuorempia ja syrjäisempiä seutuja.[930] Nimismiesveroon
kuului paikoittain vielä muitakin pikku eriä, joiden luetteleminen
kumminkaan ei ole tässä tarpeellinen.

Hämeessä oli pitäjittäin sovittu, koukuittain maksettava vero. Se oli
nimismiehelle suoritettu kestitysvero; sen useimmat erät olivat
kestitystavaroita ja joskus siitä suoraan käytetäänkin nimeä
"kinkeri".[931] Verokappaleista käytetyt nimitykset sellaiset kuin
"käräjälahjat", "käräjälehmä", "käräjälampaat", osoittavat sitä, mikä
monesta muustakin seikasta selviää, että nimittäin tämä vero oikeastaan
oli pitäjän käräjain ylläpitämistä varten suoritettu paikallinen vero.

Lisävalaistusta tässä kohden saamme eräästä Hämettä koskevasta
veroselityksestä v:lta 1531, jossa nimismiehen verosta nimenomaan
sanotaan, ettei siitä "ole mitään tullut tähän saakka linnaan", vaan
että "tällä mainitulla verolla on vouti kaikkien miesten kanssa
kulkenut kestityksellä kolme kertaa vuodessa kolmilla käräjillä,
kesäkäräjillä, syyskäräjillä ja talvikäräjillä".[932] Vouti, jota tässä
tarkoitetaan, oli linnanvouti, ja pitäjän käräjät pidettiin
nimismiestaloissa, joissa siis nimismiesvero alkuaan kulutettiin.

Mutta käräjiä ei voitu näin säännöllisesti pitää, ja se seikka aiheutti
muutoksia nimismiesveron käyttämisessä. Juuri mainittu v:n 1531
asiakirja kertoo vielä:

"Kolmasti vuodessa pidetään käräjiä yli koko läänin, kesällä, syksyllä
ja talvella. Käräjät pidetään nimismiesten luona ja silloin vouti ja
tuomari makaavat kaksi yötä kunkin nimismiehen luona; koska läänissä on
24 nimismiestä, niin jokainen kestitys kestää 7 viikkoa. Jos
kesäkäräjät myöhästyvät, niin eivät ehdi olemaan muuta kuin yhden yön;
toisen sijaan otetaan linnaan karjaa. Talvella hevoset apetetaan; mutta
kun ei kesällä tarvitse apettaa, niin sen sijaan otetaan käräjäkauroja
linnaan".

Aivan tämäntapaisesti käytettiin Hämeen nimismiesveroa vielä 1540-luvun
alussa. Linnaan näet silloin kannettiin kultakin pitäjältä 4
yösijalehmää eli "lehmiä kesäkäräjäkestityksen edestä" ynnä 8 samaan
veroon kuuluvaa lammasta (muutamissa vaillinaisissa pitäjissä teki tämä
erä 1-2 lehmää ja 4-6 lammasta). V:n 1530 tilien mukaan tuli sillä
tavoin linnaan 42 yösijalehmää ja 87 yösijalammasta.[933]

Niinikään perittiin 1540-luvun alussa linnaan "kinkerikauroja" eli
"nimismiehen kauroja" -- "voudin kestityksen ja yösijan edestä",
lisätään Kulsialan tileissä -- 1 punta kultakin neljänneskunnalta eli
3-4 puntaa pitäjältä riippuen neljänneskuntain luvusta. V:n 1530
tileissä tämä erä linnan tileissä mainitaan käräjäkaurain nimellä.[934]

Näiden eräin lisäksi perittiin linnaan puheenaolevana aikana
nimismiehiltä vielä rahaverokin, jota v. 1539 maksettiin jokaisesta
Hämeen pitäjästä 12 ja seur. vuonna 10 markkaa (muutamista pitäjistä
vielä vähemmän). Näitä yösijarahoja eli kestitysrahoja maksettiin
linnanvoudin käräjäkestityksen edestä. Nämä rahat eivät näy olleen
sidotut määrättyihin käräjiin, vaan maksettiin niitä milloin
talvikäräjäin, milloin kesäkäräjäin, milloin yleensä vain vuotuisten
käräjäin edestä. Tämä vero tavataan v:n 1530 linnatileissä
"kestitysrahain" nimisenä eränä.[935]

Osaa nimismiesverosta oli siten lakattu kuluttamasta käräjillä ja
ruvettu sitä osaa ottamaan linnaan. Tähän linnan osaan nimismiesverosta
kuului:

                             pitäjältä     neljänneskunnalta

    lehmä (yösijalehmiä)      (2-)4    eli (1/2-)1
    lampaita yösijalampaita)  (4-)8     "  (1-)2
    kauroja (käräjäkauroja)   4 puntaa  "  1 punta
    rahaa (yösijarahaa)       10-12 mk  "  2 1/2-3 mk

Tämä vero, se on tarkoin huomattava, ei ollut mikään lisäys
talonpoikain veroihin, vaan otettiin se nimismieheltä, hänelle
kertyneistä nimismiesveron varoista, niinkuin vanhimmissa
linnantileissä nimenomaan sanotaan.[936] Tätä osuutta nimitetään
tileissä nimismiehen sopimukseksi eli taksaksi. Se ei ollut, vaikka
niin on arveltu, mikään urakkasumma, jonka nimismies maksoi kruunulle
saadakseen omaksi hyväkseen pitää pitäjän nimismiesveron, vaan,
kuten on nähty, linnanvoudille ja linnaväelle kuuluva osuus
nimismieskestityksestä, joka oli suoritettava linnaan, kun sitä ei
voitu paikalla käydä nauttimassa.[937]

Hämeen nimismiesverosta tulivat määrätyt osat määrätyille
virkamiehille.

Tuomarien velvollisuuteen kuului käydä kaikilla kolmilla käräjillä, ja
heille oli tuleva määrätty osa nimismiesverosta. V. 1545 nauttivat
Hämeen tuomarit nimismiesverosta seuraavat osat:

                             Ylinen   Sääksmäen       Hattulan
                             kildak.   kihlak.        kihlak.

    kauroja, puntaa......     9 1/2    6                 7
    "ruokakalaa", kippunt.    2        1 kipp. 2 leiv.  --
    kynttilöitä, kpl        700      580               560
    heiniä, talvikuorm       26 1/5   18                21

Erään tiedon mukaan tuli tuomarin saada 1 punta kauroja ja 3 koukun
heinät kultakin pitäjältä; yllämainitut määrät vastaavatkin jokseenkin
tarkoin tätä sääntöä.[938]

Myöskin maanvouti sai osansa nimismiesverosta. Paitsi
varsinaista käräjäkestitystä tuli Hämeen nimismiesten pitää
vuodessa kolmet kestitykset maanvoudeille, jotka jokaisten käräjäin
jälkeen kulkivat sakkoja kantamassa alueellaan majaillen kunkin
nimismiehen luona. Syys- ja talvikäräjäin jälkeen oli maanvoudin mukana
linnanhevosia, joiden syöttämiseksi silloin kussakin nimismiestalossa
oli suoritettava 1 punta kauroja.[939] Näitä kestityksiä varten
jaettiin linnan hevoset kolmeen osaan, joista kukin maanvouti otti
kihlakuntaansa yhden. Kun maanvouti myöhemmin sai nimismiesverosta
kauroja ja kynttilöitä, näyttää tuo osuus johtuneen juuri mainitusta
sakkokestityksestä.

Kuinka Hämeen nimismiesvero alkuaan lieneekään järjestetty, uuden ajan
alussa se suureksi osaksi tuli käytetyksi niin, että kukin
käräjäkestitykseen oikeutettu sai siitä osansa. Tietysti täytyi jotain
jäädä nimismiehelle itselleenkin, jonka senkin jälkeen kuin herrat
saivat määräosansa tärkeimmistä verotavaroista edelleenkin arvatenkin
tuli pitää varsinaista käräjäkestitystä ja sakkokestitystä sekä sen
lisäksi kestittää kaikenlaista kruunun kulkevaa väkeä. Tätä varten
nimismies kaiketi sai käyttää sen osan nimismiesveroa, mikä jäi, kun
virkamiesten määräosat siitä oli otettu pois.

Mutta tämä järjestely muuttui, kun v. 1540 nimismiesvero ruvettiin
merkitsemään linnan tilikirjoihin ja koko tätä veroa katsomaan kruunun
pysyväksi tuloksi. Nyt määrättiin nimismiehellekin tarkoin laskettu
osansa. V:n 1541 tilien mukaan nauttivat nimismiehet jokseenkin
säännöllisesti 10 koukun (= 1 neljäskunnan) veron. Milloin
nimismiehille tuli säännöllisten rasitusten lisäksi lisärasituksia,
kuten kruunun hevosten talvisyöttöä, määrättiin heille siitä erityinen
korvaus.[940] Käräjäkestitysten tähteetkin kuuluivat nyt kruunulle ja
myytiin kruunun hyväksi tai vietiin linnaan.[941]

Savon nimismiesverossa tapaamme useita samanlaisia piirteitä kuin
Hämeessä, mutta myöskin huomattavia lisäpiirteitä.

Savossa olivat nimismiesveron perusteet uuden ajan alussa kruunulle
niin tuntemattomat, että niistä täytyi erityisellä tiedustelulla selvää
ottaa.[942] Eikä ihmekään, sillä vero oli todellakin varsin
monimutkainen. Nimismiehet saivat veronsa kolmesta eri lähteestä
seuraavaan tapaan:

(1) Kultakin neljänneskuntamieheltä sai nimismies erityisen veron,
johon kuului lähes pariakymmentä erilaista kinkeritavaraa. Näistä
eristä maksoivat neljänneskuntamiehet osan talvi- ja osan kesäkäräjiä
varten. Se oli epäilemättä alkuisimpia tapoja hankkia tarpeellisia
kestitysvaroja.[943]

(2) Kultakin kymmenysmieheltä nimismies sai kuhunkin kestitykseensä
määräämättömän joukon lintuja, kanoja, jäniksiä, munia, tuoretta kalaa
"ja yhtä ja toista muuta, mitä hänellä on, vaikkei hänellä siitä mitään
määräsopimusta ole", sekä 2 lammasta, joista toinen sanottiin olevan
sotamiesten linnaleiriä varten ja toinen "vanhaa nimismiesveroa".
Kymmenyskunnittain kävi nimismiestaloissa jauhatustyössä mies (Male
böndher, Stampebönder), joka siellä työskenteli tavallisesti 8
päivää.[944]

Tämäkin vero käsinkiviä vääntävine talonpoikineen ja epämääräisine
käräjätuomisineen tekee mitä alkuisimman vaikutuksen.

(3) Varsinaiseksi nimismiesveroksi jokainen täysivero Savossa maksoi
määrätyt erät viljaa (m.m. "kenkärahaohria"), voita, humaloita, heiniä,
olkia, halkoja ja päivätöitä.[945]

Tämä vero maksettiin hyvin samanlaatuisena kaikkialla Savossa. Pääosana
siinä olivat sellaiset verotavarat, joita keskiaikana käytettiin
virkamiesten palkkauksiin ja hevosten syöttöön. Todella menikin suuri
osa nyt puheenaolevasta verosta sellaisiin tarkoituksiin. Tästä verosta
näet nimismies suoritti linnaan melkoisen "kinkerin" ja "taksan".

Kinkeri esiintyy Savon vanhemmissa verokirjoissa erityisenä linnaan
maksettavana verona, jota suoritettiin kaikkialla maakunnassa samalla
tavalla, nimittäin kultakin täysiverolta:[946]

    1 panni "kinkerikauroja"
    1 parmas "kinkeriheiniä"

Nämä kaurat ja heinät olivat samat, jotka tavataan nimismiesverossa
(kohta 3). Niiden suorittaminen oli järjestetty sillä tavalla, että
pitäjästä kaksi neljänneskuntaa maksoi kinkerikaurat ja kinkeriheinät
linnaan ja kaksi nimismiehelle. Ettei tässä ole kysymys alkuperäisestä
linnakinkeristä, vaan nimismiesverosta, selviää siitä, että eräissä
veroselityksissä nimenomaan mainitaan nimismiehen maksaneen nämä erät
linnaan, ja että "kinkeriheinäin" lisäksi linnaan maksettiin erityisiä
"veroheiniä".

Nimismiehen muista verotavaroista perittiin linnaan jokaiselta
pitäjältä suuri taksa, johon kuului:[947]

    rukiita        5 puntaa
    ohria         10   "
    voita          5 leiv.
    humaloita      5   "
    härkä          1
    lampaita       8

Näitä eriä kutsutaan myös "nimismiehentaksarukiiksi",
"nimismiehentaksaohriksi" j.n.e. Myöskin nimityksiä "kinkerirukiita",
"kinkeriohria" käytetään. Tällaiset nimitykset osoittavat niiden
kuuluvaisuutta samaan ryhmään "kinkerikaurain" ja "kinkeriheinäin"
kanssa.

Kun nimismiehen "taksa" eli "kinkeri" täten otettiin määrätyllä tavalla
hankitusta osasta nimismiesveroa, näyttää uskottavalta, että tämän koko
pitäjältä kokoverojen mukaan kannetun nimismiesveron osan alkuperäinen
tarkoitus on ollut juuri tämän taksan hankkiminen, ja että siis
varsinainen käräjäkestitys on alkuaan ylläpidetty vain niillä
varoilla, joita neljäs- ja kymmenysmiehet edelläkerrotulla tavalla
nimismiestaloon hankkivat. Mistään urakoimisesta nimismiesverolla ei
siis täälläkään voi olla puhetta. Se on ollut suurherrain harjoittamaa
suoranaista kiskomista, joka alkoi linnassa ja jatkui alinomaisilla
käräjillä.

Kun Savon nimismiehen velvollisuuksista on jo ennen mainittu, emme
tässä sen pitemmältä puutu niihin. Koko nimismiesvero joutui Savossakin
v:n 1540 vaiheilla kruunun haltuun. Nimismiehelle jätettiin
korvaukseksi nimismiesverosta määrätty osa, joka näkyy tehneen 1/5
nimismiestaksasta eli yhden pitäjän taksaa vastaavan määrän, sekä
entiset määrät kinkerikauroja ja kinkeriheiniä ynnä joitakuita muita
eriä.[948]

Viipurin linnaläänin s.o. Karjalan ja Porvoon läänin nimismiesvero oli
uuden ajan alussa yleensä samantapainen kuin Hämeessä ja Savossa. Vasta
sen jälkeen kuin kruunu v. 1541 otti Viipurin läänin nimismiesveron
välittömään hoitoonsa, tuli verokirjoihin merkityksi, mitä talonpoikain
oli täksi veroksi maksaminen. Vero kannettiin täälläkin useampain eri
perusteiden mukaan ja oli eri pitäjissä erilainen.

(1) Pitäjän oli nimismiesveroon suoritettava:[949]

    2-3 lehmää
    4-8 lammasta

Nämä lehmät ja lampaat näyttävät vastaavan Viipurin lääniä lähimmässä
Hämeen osassa niinikään pitäjittäin suoritettuja "käräjänautoja" ja
"käräjälampaita". Todennäköistä on, että tämä vero oikeastaan oli
neljänneskunnittain suoritettava. Sillä tavoin suoritettiin vero
Jääskessä, jossa kunkin neljänneskunnan tuli suorittaa 1
"teurastusnauta ja 4 lammasta".

Myös Porvoon läänin pitäjät suorittivat naudat ja lampaat
neljänneskunnittain, siten että kolme neljännestä suoritti kukin 1
naudan ja neljäs neljänneskunta 6 lammasta.[950] Kuten muistamme, tuli
Savonkin neljännysmiesten suorittaa nimismiesveroon nauta ja lampaita.

Käräjäkarjan hankkiminen nimismiehelle on siten varmaan koko itäisessä
Suomessa tapahtunut alkuaan neljänneskunnittain. Se oli käytännöllisin
maksutapa, sillä olisi mutkalliselle keskiajallekin varmaan ollut liian
mutkallista järjestää koko pitäjää yhden ja kahden lehmän osakkaaksi.
Porvoon läänin tavasta voimme päättää, että neljänneskuntain tuli
kiertovuorossa hankkia lehmä ja lampaat. Ehkäpä ulettui kiertovuoro
pitemmällekin siten että "nautakunnat", joista Viipurin läänin
neljänneskunnat olivat kokoonpannut, vuoronsa jälkeen hankkivat
neljänneskunnan suoritettavan karjan.

Karjalan puolella lääniä oli nimismiesveroon pitäjittäin maksettava
suolakalaa 2 1/2-3 tnr, mikä mahdollisesti myöskin toimitettiin
neljänneskunnittain.

(2) Nautakunnittain maksettiin Karjalan puolella nimismiesveroon 1-2
jänistä ja lisäksi paikoin 3 kanaa, paikoin "nautakuntasilavaa".
Porvoon läänissä ei nautakunnittain ole merkitty maksetuksi mitään,
mutta edustavat neljänneskuntain kanarahat nähtävästi vanhempia
nautakuntain kanoja. Tällä nautakuntaverolla on vastineensa Savon
kymmenysmiesten nimismiehelle maksettavissa jäniksissä, kanoissa y.m.
pienissä epämääräisissä antimissa.

(3) Yli koko Viipurin läänin maksettiin nimismiehelle kultakin savulta
(s.o. talolta tai talonmieheltä)

    1 kuorma halkoja
    1 kupo olkia.

Tämä halko- ja olkivero tavataan suurimmassa osassa Suomea ja
yleisimmin savun tai manttaalin mukaan maksettavana. Se on luettava
alkuisimpiin käräjävarustuksiin.

(4) Varsinaiseksi nimismiesveroksi Viipurin läänissäkin jääpi
täysiverojen suoritettava, monia kestitystavaraeriä sisältävä vero,
jonka määrät melkoisesti vaihtelivat eri pitäjissä.[951]

Kaikella toivottavalla selvyydellä ilmoitetaan Viipurin läänin
verokirjoissa nimismiesveron tarkoitus: se maksettiin kuhunkin
nimismiestaloon talvi- eli laamannikäräjäin pitämiseksi. Eräässä
opastuksessa nimenomaan mainitaan, että nimismiesvero maksettiin
talvikäräjäin aikana kussakin nimismiestalossa. Toisessa sanotaan:
"Talvikäräjät pidetään neljässä käräjäpaikassa nimismiesten luona
kolmena yönä 150 miehelle renkineen ja hevosineen, niitä kutsutaan
laamanninkäräjiksi, ja tämä kestitys tapahtuu nimismiesverolla, ja mitä
jää, sen saavat nimismiehet pitääkseen kestityksiä ympäri vuoden".[952]

Paitsi tätä suurta talvikäräjäin pitoa oli Viipurin läänin nimismiesten
suoritettava suuri joukko muita kestityksiä.

Viipurin läänin nimismiehillä ei uuden ajan alussa ollut suurtakaan
käyttövaltaa nimismiesveroon nähden. Jo ennen nimismiesveron lopullista
joutumista kruunun haltuun kantoi kruunu täällä kinkerin eli taksan
nimellä suurimman osan nimismiesveroa itselleen, myöntäen sitten tästä
taksasta "lyhennyksiä" asianomaisille virkamiehille. Tämä taksa
kannettiin pitäjittäin verokappaleissa, jotka yleensä olivat samat,
joita talonpojat maksoivat nimismiesveroksi, ja määrissä, jotka eivät
olleet sanottavasti pienempiä kuin ne määrät, jotka talonpoikain
maksuista keräytyivät. V:n 1539 verokirjassa sanotaan, että "ei vouti
eikä kirjuri tiedä mieslukua siitä, kuinka se kinkeri suoritetaan eli
mitä kunkin tulee vuosittain suorittaa, vaan ovat vuosittain merkinneet
taksaksi ja sopimukseksi, mitä kukin pitäjä suorittaa".[953] Myöhemmin
tässä tapahtui vain se muutos, että kruunu hankki tiedon, minkä
perusteiden mukaan talonpojat nimismiesveron maksoivat, ja merkitsi ne
tileihinsä saaden siten veron kruunun eduksi nousemaan jonkun verran
suuremmaksi.

Koska kuitenkin nimismiesveron perusteet vielä uuden ajan alussa olivat
kruunulle tuntemattomat, on ilmeistä, ettei tämä vero aikaisemmin ole
ollut mikään kruunulle menevä kinkeri, vaan erityinen, varsinaisista
linnaveroista poikkeava, paikallinen vero. Viipurin läänin olot
viittaavat ratkaisevasti siihen, että tämän erikoisveron tarkoituksena
on ollut yksinomaan talvikäräjäin ylläpitäminen eikä mikään muu.

Virkamiesten osallisuus nimismiesveroon oli Viipurin läänissä
samantapainen kuin muualla.

Lopuksi katsahdamme Varsinais-Suomenkin oloja.

V.-Suomessa maksoivat talonpojat uuden ajan alussa nimismiesveroa
yleensä samanlaisissa verokappaleissa kuin Hämeessä, vieläpä
suunnilleen yhtä suurissa määrissäkin. Lähempää selvää veron
perusteista ja määristä ei tässä tarvitse tehdä, koska siitä jo on
olemassa esitys.[954]

Nimismiesveroa käytettiin V.-Suomessakin käräjäin pitämiseen. Läänin
nimismiesten tuli uuden ajan alussa "pitää kestitystä niin usein kuin
käräjiä pidetään".[955] Tiedon mukaan v:lta 1537 oli Etelä-Suomen
nimismiesten kestitettävä tuomaria kolmilla käräjillä vuodessa 2 yötä
kerrallaan.[956]

Jo 1530-luvun alussa nimismiehiltä kannettiin linnaan melkoinen osa
tätä veroa. V:n 1539 verokirjan mukaan maksoivat nimismiehet
suurimmassa osassa maakuntaa linnaan melkoisen kinkerin "sopimuksen
mukaan, ja se oli taksa nimismiesveron edestä". Taksaa karttui eri
pitäjistä hyvinkin erilaisia määriä.[957]

Vehmaan ruots. ja Uudenkirkon Hallun lääni muodostivat piirin, josta
maksettiin linnaan aivan sama kinkeri kuin Taivassalossa ja Lapissa.
Täydellisesti samanlainen oli kinkeri ainoastaan tällä alueella, sillä
kaikkialla muualla oli pitäjäin maksuissa erotusta, ellei muussa, niin
pienissä lisämaksuissa. Kunkin pitäjän tai nimismiehen kanssa erikseen
tehdyt sopimukset siten lienevät olleet tämän kinkerin maksamisen
perusteena.

Muutamat nimismieskinkerin kappaleet muistuttavat niin suuresti Hämeen
oloja, ettei voi olla epäilystä niiden alkusyyn samanlaisuudesta.
Ensinnäkin maksettiin 17 V.-Suomen pitäjästä linnaan härkä,
kinkerihärkä, joka epäilemättä vastaa Hämeen kinkerilehmiä. V:n 1531
verokirjassa mainitaan näitä kinkerihärkiä tulleen linnaan 15-20 kpl.
Kinkerihärkä maksettiin Laitilasta vielä senkin jälkeen kuin vero
muualla oli lakannut, ja v:n 1556 verokirjassa on hauska esitys siitä,
miten Laitilan härkä hankittiin: nimismies kantoi vuosittain 6 mk
(vanhempain vero-opastusten mukaan 3 penninkiä kultakin talolta) avuksi
kelpaavan kinkerihärän hankkimiseksi, jonka hänen tuli suorittaa
linnaan, "ja on tiedettävä, että joka kolmas vuosi perii Kustavi Fincke
Hallun bolista kinkerihärän, koska kukin boli sen hankkii joka kolmas
vuosi".[958] Se oli siis vieläkin kerran keskiajalla niin suosittu
vuorovero.

Seitsemästä V.-Suomen pitäjästä ja lisäksi Iniön saari-verokunnasta
maksettiin nimismiestaksassa v. 1539 myöskin kinkerirahoja, 2-19 mk
pitäjältä. Kun näistä pitäjistä (Paimiota lukuunottamatta) ei maksettu
kinkerihärkiä, on se oletus lähellä, että kinkerirahoja on maksettu
härkäin korvaukseksi.

Kauroja maksoivat nimismiehet linnaan 2-5 puntaa pitäjältä, kauroja
maksettiin sellaisistakin pitäjistä, joiden muita tähän kuuluvia
ruokaparselleja ei lähteissämme mainita, mistä päättäen kauroja
erityisesti haluttiin saada linnaan. Tämä kauravero tavataan v:n 1531
linnantileissä kinkerikaurain nimellisenä -- sama nimitys ja varmaan
asiakin, jonka olemme tavanneet Hämeessäkin. Näitä kinkerikauroja
käytettiin maanvoudin y.m. virkamiesten hevosten syöttämiseen
talviviikkoina, mikä viitannee tämän veron alkuperään.[959]

Ylemmillä ja alemmilla virkamiehillä oli V.-Suomessakin tavalliset
osuutensa nimismiesverosta. Kruunun haltuun koko tämä vero joutui v.
1540.[960]

Edellisestä on selvinnyt, että nimismiesvero kaikkialla Suomessa on
alkuaan ollut käräjiä varten suoritettu kinkeri. Tämä kinkeri on
tavallaan keskiajan vanhimpia ja nuorimpia veroja. Alkuperäisimpään
käräjäkestitykseen kuuluivat sisämaassa talonpoikain epämääräinen
nuotanveto, josta lukuisissa asiakirjoissa puhutaan, jousien
suorittamat varsinaiset käräjäverot ja kipsis- y.m. lahjat. Vasta
vähitellen ja ikäänkuin ulkopuolella lakia näkyy vero kasvaneen siksi
suureksi kinkeriksi, josta riitti jakaa ylhäisille ja alhaisille
virkamiehille. Vielä V. 1414 Eerik Pommerilainen yrittää ehkäistä
nimismiesveron kasvamista Suomessa määräten, että nimismiesveroksi
(lændzmandz gieldh) maksetun 1 1/2 viljapannin ja heinäin sijasta oli 1
äyri rahaa savulta riittävä.[961] V:lta 1419 on toinen Eerik kuninkaan
käskykirje, jossa vielä koetetaan kestityksiä rajoittaa. Tapa näyttää
jo olleen juurtunut, ja aljetulla uralla kehitys sitten kävi nopeasti.
Kaarle kuninkaan kirjeestä v:lta 1450 Turun läänin asukkaille nähdään,
että voudinkinkeri jo oli pysyvä vero Turun läänissä; kysymys oli enään
vain siitä, kuinka suuren kinkerin kukin pitäjä oli maksava Turun
linnanvoudille, koska toiset pitäjät olivat suuria, toiset pieniä.[962]

Emme kumminkaan erehtyne katsoessamme laamannilaitoksen kehittymistä
yhdeksi käräjäkestityksen pääaiheuttajaksi. Mutta piirteet sellaiset
kuin Hämeen ja V.-Suomen "yösijalehmät" ja yleensä "kinkerin" ja
"taksan" ottaminen linnaan näyttävät varsin vanhoilta, vaikkemme
tarkemmin osaa sanoa, kuinka vanhoja ne ovat.

Tämän keskiajan tunnuksellisen veron joutuminen kokonaan kruunun
haltuun merkitsee samalla koko keskiaikaisen virkamiesjärjestelmän
muuttumista, virkamies- ja paikallishallinnon lopullista joutumista
valtion valvonnan ja määräysvallan alaiseksi.



VIITESELITYKSET:


[1] "Miten Ruotsin oikeus vähitellen voitti alaa meidän maassa ja miten
se tunki Suomalaisten alkuperäiset oikeustavat syrjälle, mutta itse
puolestaan, epäilemättä monessa kohden täytymyksestä, käytännössä
mukaantui näiden oikeustapain mukaan -- on vielä kirjoittamaton
historia" (Jaakko Forsman, Suomen lainsäädännön historia 6).

[2] Niistä mainittakoon tässä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran "Suomi"
ja "Pitäjänkertomuksia" sarjoissa ilmestyneiden pitäjänkertomusten
lisäksi seuraavat:

Garibaldi Nyström, Tietoja Saarion pitäjän asemasta ja veroista v.
1539-1572 (1884, Hist. Ark. VIII);

Hannes Gebhard, Savonlinnan läänin oloista vuoteen 1571 (1889);

Kaarlo Ignatius, Tietoja Kangasalan pitäjästä ja vero-oloista
Ylä-Satakunnassa v. 1540-1577 (1890, Länsisuomalaisen osakunnan
julkaisu Länsi-Suomi IV);

K. J. Jalkanen, Pohjois-Hämeen erämaat, asutus ja olot vuoteen 1620
(1892);

Anders Allardt, Borgå läns sociala och ekonomiska förhållanden åren
539-1571 (1898).

[3] Ruuth, Tanskan keskiaik. kronikkojen mainitsemista tanskalaisten
retkistä Suomeen vuosina 1191 ja 1202 (Suomal. Tiedeakat. Esit. 1910 I,
1-16) sekä Lisiä esitelmään tanskalaisten retkistä Suomeen v:ina 1191
ja 1202 (Suomal. Tiedeakat. Esit. 1910 II 57-63).

[4] MU s. 16.

[5] MU ss. 19, 24.

[6] MU s. 21.

[7] MU s. 30.

[8] MU s. 40.

[9] MU ss. 33, 60.

[10] MU s. 77.

[11] Vrt. Liljenstrandin huomautuksia, Finlands jordnaturer (1874)
44-46.

[12] Vrt. Gummerus, Suomalaisten käännytys kristinuskoon,
Oma Maa I 251.

[13] Vrt. Nielsenin, Tarangerin ja Hertzbergin väittelyä Norjan
vanhimmista verotusoloista, Hist. Tidskrift (Norjan), 4. sarjan 4. side
(1907), 39 seur., 98 seur., 161 seur.

[14] Hildebrand, Medeltid I 264, 265.

[15] Hildebrand, Svenska statsförfattn. hist. utveckling 81.

[16] Kuinka monenlaisia veroja jo 1200-luvun lopulla Ruotsissa
tunnettiin ja kuinka tarkoin niiden laatuja erotettiin, näkyy hyvin
Maunu Latolukon v. 1281 annetusta kirjeestä, jossa on puhe papiston
vapautuksista "ab omni iure regio et causis regalibus, solucionibus
quoque wlgariter dictis skiphwister, spannemaale, ettergiaeld,
ledunxlame ac talliis, muneribus, exaccionibus seu quibuscunque
tributis, rebus uel personis impositis uel imponendis, quibuscunque
nominibus censeantur acsi nominatim et specialiter essent expressa."
(Dipl. Sv. I. 586.)

[17] "Bero Vestgotus est; alienauit tributum Finonum ad manus regis,
cuius erat consanguineus et cancellarius", MU s. 48. Vrt. Porthan,
Chronicon 141.

[18] "Raguald, Ostgotus; hic primo maskot instituit", MU s. 52. Vrt.
Porthan, Chronicon 142-144.

[19] Yrjö Koskinen, Suomenmaan keskiaikaisesta aatelistosta, Hist. Ark.
VIII 9 seur.

[20] Niistä tarkemmin ks. kirjoitustani Keskiajan kruununkartanot
Suomessa, Hist. Ark. XXII, II 1-27.

[21] Useat kruununkartanot olivat varustetut linnoilla, mutta toisin
kuin myöhemmän ajan suurlinnat nämä vanhat kartanolinnat olivat
yksinäisiä tornia, joiden varustusväeksi riitti kourallinen sotureja.
Tätä linnamallia ovat olleet m.m. Koroisten linna Rantamäellä, Stenberg
Maskussa ja (myöhemmät) Kokemäen ja Korsholman linnat. Satakunnan
linnaväeksi v. 1367 määrättiin 8 miestä ja Korsholmassa oli keskiajan
lopulla koko 6 miestä, päällikkö mukaan laskettuna (Mustak. s. 134;
Aspelin, Korsholman linna ja lääni 44).

[22] "castra omnia Finlandiae et partium orientalium, videlicet Aaboo
et Tauestahus et Wiborgh cum terris adiacentibus eisdem; et -- --
mandabimus praefectis nostris ibidem" (MU s. 100).

[23] "terras Finlandie, Alandie, Nylandie, Thawistie ceterasque alias
terras advocacie Aboensis subiacentes" (MU s. 132).

[24] Bidr. IV s. XCL.

[25] Mustak. s. 129, 134.

[26] "tributum nostrum -- carpo regio -- residuum vero in aliis juribus
-- pro dictorum castrorum edificiis ac suis et castrensium mibi
expensis et sumptibus", (MU ss. 178-179).

[27] "all var ingiæld i Finlande -- -- skatten, rethupennynge,
rughkarper, falcalæghit" (MU s. 196).

[28] Eräässä asiakirjassa Albrekt Meklenburgilainen mainitsee
vahvistaneensa sopimuksia ja päätöksiä, joita linnanvoudit olivat
tehneet Suomen maakuntain, kihlakuntain ja pitäjäin kanssa
(Mustak. s. 129).

[29] Valdemar oli Suomen herttuana kuolemaansa saakka (1318) sillä
poikkeuksella, että vv. 1308-10 hän ja Eerik herttua yhdessä
hallitsivat alueitaan ja että v. 1310 Viipurin linnalääni joutui
kuninkaan alaiseksi.

[30] Carlsson, Grundskatterna 163.

[31] MU s. 109-111.

[32] MU s. 130.

[33] Vrt. Porthan, Chronicon 256, 257.

[34] MU s. 319.

[35] "af allom arlikom scatwm, alæghnom oc markagieldom oc af allom
thunga lidhugt" (MU s. 383). -- Sana "alæghnom" näkyy tässä erityisesti
tarkoittavan ylimääräisiä veronmaksuja; siinä merkityksessä sitä
käytetään myöskin Albrekt kuninkaan ja Jaakko Djeknin Suomen veroja
koskevassa sopimuksessa v. 1387 "alt Abo föghati, Satagunna oc Borgha
föghati mædh allom ærlikom ingiældom, alæghnom oc sakörom oc allom
konungelikom ræt" (MU s. 410).

[36] "item vnnom wi at Jæppe ma bedhas ok upbæra hwart aar ena hielp at
enast aff thæm landom oc stadhom han jnne hafuir, swasom aff hwariom
rök en span malt, en span rugh, en span hafra, eet höns, eet las hö,
eet las widh ok ena halff mark penningae, ok aff hwariom thiughu rökiom
eet nöt, tw faar, eet pund smör och tw pund flæsk" (MU 411).

[37] v. Below, "Grundsteuer in älterer Zeit", Handwörterb. d.
Staatswissensch.

[38] MU ss. 383, 392. -- Omituinen erehdyttävä selitys Hildebrandilla,
Medeltid I 282.

[39] MU ss. 421-422. -- Riimikronikassa puhutaan vielä Gotlannin
lunastamiseksi suoritetusta 12 äyrin verosta joka "tuvalta" ja Ericus
Olai mainitsee Margaretan aikaista "savuveroa" sekä erästä vihattua
karjaveroa ("Rumpeskatt"), mutta näillä nimityksillä arvattavasti
tarkoitettiin joitakin niitä veroja, joita ylempänä mainitaan
(Lagerbring, Svea Rikes hist. III 745-747, IV 238; Erslev, Dronning
Margrethe 307-308, 314-316, 492).

[40] Grönblad, Nya källor 29.

[41] Nya Rimkr., ed. Klemming s. 246 (Kristoffer Baijerilaisesta):

    ä hwar han gönom rikit redh,
    han hade jo sa manga hesta
    arma böndher han forgästa
    han fodrade V lester korn mest huaria nath -- --

Sture-Krön. 24 (Kristian I) ja 143-144 (pitkä luettelo v:n 1496
kinkeriverosta, jonka jokaisen 6 miehen tuli suorittaa).

[42] Grönblad, Nya källor 216, 219, 236, 317, 382, 609.

[43] (1334) "bona, que tributorum et exhibicionum ad nos spectancium
grauaminibus subjacentes bonorum suorum libertate congaudentibus ex
nunc jn posterum vendiderint, omnibus nichilominus pristinis
exhibicionum oneribus subjaceant in futurum" (Mustak. s. 47).

[44] Styffe, Bidrag II s. LX seur.

[45] Erslev, Dronning Margrethe 296-298.

[46] Arv. Handl. II 18, 19-20, 20-21, 21-22; Grönblad, Nya källor ss.
31-34; Mustak. ss. 225-231; Styffe, Bidrag II s. LXV.

[47] "oc sta badhe soknene til -- -- at fult ær geen fullo twa konunx
rökia frælst j schat swa at hwargen kronona jngeld minschas" (Arv.
Handl. II 48-49).

[48] Arv. Handl. II 52-53.

[49] Mustak. s. 335.

[50] Mustak. s. 338.

[51] Mustak. s. 437.

[52] Se näkyy m.m. 1413 v:n katkelmasta, jossa Korsholman tileihin on
merkitty kunkin savun maksettavaksi 5 mk "sitä rahaa, joka käy Turussa"
(Hausen, Bidr. I 305).

[53] Asiakirjat vv:lta 1414 ja 1419 (Mustak. ss. 260-261, 288-289),

[54] Hausen, Bidr. I 301-319. Vrt. Erslev, Erik af Pommern 299.

[55] Grotenfelt, Suomen hist. uskonp. aik. 82-83.

[56] Nya eller Karls-krönikan (ed. Klemming) 19, 23:

     -- -- -- -- --
     Och monde han sverige meer förderffwa
     alle then skat ther riket kunne werffua,
     bönder sculle thz j reedho penunga vtgöra
     them loth han alla til danmark föra
     vtan som neppest fogadana gaatha
     bespijsa slotten j nokra matha
     före ärffwode togh han peninge samalund,
     thy rothnado slotten nider j grundh
     thy är riket förarmat swa
     Reeda peninga är ther vndt at fa
     -- -- -- -- --
     The fatige bönder j sverige ära
     höglica the her mote kära
     konungin en pänningh stadga stichtade
     herra henning koningxmark thz dichtade
     Sidan then penning stadga war sath
     tha wordo mang gozen ödhalagt
     Riket plagadis mz stora dödha
     ther mz lagdis gozen ödha
     the fatiga bönder som ater liffwa
     jämstor stadga sculle the giffwa
     -- -- -- -- --

[57] Näin käsittävät asian Paavali Juusten Suomen piispan kronikassaan
ja Porthan (Chronicon 373, 448). Sama asia ilmenee julistusten
otsikosta.

[58] Vrt. Porthan, Chronicon 446.

[59] Mustak. s. 352-354.

[60] Mustak. s. 399. Vielä Kustaa Vaasan aikana Satakunnan talonpojat
muistelivat arkkipiispa Olavin -- v:n 1436 julistusten allekirjoittajan
-- veronalennusta (Arv. Handl. VI 180-181).

[61] UL, KB X 6 2.

[62] Raaseporin läänin verokirja v:lta 1451, Hausenin kok. VA. -- Vrt.
Birger Trollen tilejä Turun linnaläänistä 1463-64, Hausen, Bidr. I
323-356.

[63] Arv. Handl. VI 317.

[64] Porthan, Chronicon 52-53; Fellman, Ur lappsk mytologi, Anteckn. II
40-41; Wiklund, Lule-lappisches Wörterbuch: "väru". Vrt. suomessa
ruokavero = ateria.

[65] Fellman, Ur lappsk mytologi, Anteckn. Il 47-48, 186. Vrt. Krohn,
Suomen suvun pak. jumalanpalv. 76 ja 168-169.

[66] Ahlqvist, Kulturwörter 199; Melander, Muistoonp. Suomen niittäjä
painosuhteista, Hist. Ark. XI 31-36, missä myös huomautetaan
hunajavakan esiintymistä eräässä kohdassa Norjan keskiaikaisia lakeja
(vrt. Ruotsissakin v. 1413 "3 aske hånigh", Hausen, Bidr. I 313).

[67] Paitsi ed. viitteessä main. lähteitä ks. Renvallin ja Lönnrotin
sanakirjoja (vakka); Niemi, Kalevalan selityksiä (1910) 85
(jauhovakka).

[68] Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Raaseporin läänissä oli uuden
ajan alussa vakka sama kuin kappa, joita 20 meni "Suomen panniin"
(Melander, main. teos 24-27). Viimemainitussa läänissä maksettiin suuri
osa linnan- ja muita veroja sellaisissa vakoissa (VA 2918 us.; Jaakko
Teitti 193, 278). Mitta-astiaa tarkoittavat asiakirjain käyttämät
nimitykset "karp wacka" (Arv. Handl. IX 27) ja markvakka (Melander,
main. teos 25).

[69] Melander, main. teos 32-35. -- Vrt. "skrifftewacke" Espoossa
(Teitti 193), "fougdewackarog" Varsinais-Suomessa (VA 697: 100),
tuomarin "vakka" Vesilahdella (Teitti 299) ja "domar vackar" Kokemäellä
(VA 216 a: 119), kaikki 1500-luvun keskivaiheilta.

[70] Reinholmin kok. 17; 101.

[71] v. Transehe-Roseneck, Gutsherr und Bauer 13-14.

[72] Rüssow-Pabst, Chronik (1845) 75.

[73] Lönnrot, Sanak. (vakka): "en kulu minä kutsuissa, enkä vanhene
vakoissa".

[74] Krohn, Suomen suvun pak. jumalanpalv. 51, 57-58; Varonen,
Vainajain palvelus 205, 229.

[75] Varonen, Vainajainpalvelus 194-195, 280, 290; lisäksi Suometar
1854: 9 (Kyntöleipä Mikkelissä). Kyntöleipä yksityiskohdissaan
muistuttaa ruotsalaisten Ukon karjua (Tors galt), joka jouluksi
leivottiin ja keväällä nautittiin.

[76] Mustak. s. 69 ("före sen brodwakka j tridiung rog"); Arv. Handl.
III 329 ("Brödhwackar").

[77] VA 6: 214-232.

[78] Hildebrand, Medeltid I 294.

[79] Krohn, Suomen suvun pak. jumalanpalv. 184-185.

[80] Arv. Handl. VI 309.

[81] Krohn, "Ukon vakat", Kotiseutu 1910: 63,-64.

[82] Suomi II, 6: 321-322.

[83] Smedbergin kertomus matkalta v. 1864. -- Ilomantsin kylissä ennen
kukin talous vuoroonsa piti Olavin pidot, joissa "villavuonna"
uhrattiin, (U. Suometar 1878: 21).

[84] Krohn, "Ukon vakat", Kotiseutu 1910: 63-64.

[85] Ronimus, Vatj. viid. verokirja 71-80 (lainattu kohta 78);
Forsström (Hainari), Suomen keskiajan historia 515.

[86] Kamer. Asiak. VI 172, 176.

[87] Kamer. Asiak. VI 184, 189, 191.

[88] Kamer. Asiak. VI 40.

[89] Hildebrand, Recht und Sitte 184.

[90] Venäläisten asiakirjain mukaan suuriruhtinatar Olga v. 947 läksi
Novgorodiin ja sääti pitkin Mstan varsia pitäjiä (pokostia) ja veroja
ja pitkin Laukaan varsia veroja (Akiander 16).

[91] Ahlqvist, Kulturwörter 224-225, johtaa "pitäjän" "pitää"
teonsanasta antamatta sen tarkempaa selitystä sanan vaiheista. -- Voisi
myöskin ajatella "pitäjä" sanan johtuvan "pito" (pidot) juuresta.

[92] Kljutshevskij, Venäjän hist. pääpiirteet 28, 54. Vanhempia
selityksiä ks. Ronimus, Vatj. viid. verokirja 70 (Nevolinin selitys).

[93] Sitä on tarkemmin selvitetty kirjoituksessa Suomen vanhin
maakunta- ja pitäjälaitos, Suomal. Tiedeakat. Esit. 1911, 1: 44-56.

[94] Suomal. Tiedeakat. Esit. 1911, 1: 52. -- Vasta pysyvä maallinen
verotus olisi siis aiheuttanut pitäjän maanomistuksen eristymisen
muista pitäjistä, samoinkuin verotalous vaikutti kokoavasti pienempäin
veropiirien (neljänneskuntain) omistussuhteisiin.

[95] "Sappherinas pelles", mahdollisesti "sinisiä" eli siniketun
nahkoja. Nansen, Nebelheim I 140-141; Snellman, Itämeren suomal. I 59.

[96] Nansen II 144-145; Snellman I 67.

[97] Nansen II 145-146.

[98] Nansen II 90-91.

[99] Snellman I 55; Nansen II 87-88.

[100] Nansen II 88-90.

[101] Akiander 12-13.

[102] Snellman I 81.

[103] Snellman I 102.

[104] Vrt. Aspelin, Korsholman linna ja lääni 7.

[105] v. Keussler, Der Ausgang der ersten russ. Herrschaft in
Ostseeprov. 9.

[106] Österbladh, Viron-, Liivin- ja Kuurinmaan alkuasukasten
rasitukset saksal. vall. aikana, Hist. Ark. XIX 36, 47-49. -- Vrt.
novgorodilaisten ja susdalilaisten retket vv. 1169 l. 1171 Vienan
seuduille, (Akiander 34).

[107] Akiander 135.

[108] Akiander 143.

[109] Nansen I 188-189.

[110] Hansen, Oldtidens Nordmænd 77, 79, 80, 99.

[111] Nansen II 80, 83, 85.

[112] Rydberg, Sv. Traktater I 506-508; Aspelin, Korsholman linna ja
lääni 9.

[113] Hadorph, Then Andra Delen til Rijm-Crönikorne (1676) 345.

[114] Snellman, Oulun kihlak. 141.

[115] MU s.350.

[116] Mustak. s. 197.

[117] Esitys perustuu suureksi osaksi J. Nordlanderin kirjoituksessa
"Om birkarlarne", Historisk Tidskrift (Ruotsin) 1906 ja 1907, oleviin
tietoihin.

[118] Kamer. Asiak. I 135; VA 1:109. -- Savon lappalaisten
kruununverosta uuden ajan alussa ks. VA 6134: 6 ja 8:113.

[119] v. Bonsdorff, Kamerallagf. II 580; Ekon. och Politie lag II
§ 300.

[120] Mustak. ss. 32-33, 40-41, 43, 50-51.

[121] Mustak. s. 33.

[122] "de quolibet fumo in iure Karelico duas bonas pelles siue palke";
"ij huithskin aff huario röök" (Mustak. ss. 42, 69).

[123] Fontell, 33-37.

[124] Mustak. s. 69.

[125] Mustak. s. 69.

[126] "jtem biscops ræth aff hwar konungx krok iiij hwithskin eller iij
ore denariorum" (vuosiluvuton selitys Mustak. s. 586).

[127] "Palke" sana lienee samaa alkua kuin keskiajan ruotsin "bälskin"
(Schlyter, Gloss.: bälskin, skinn ovisst af hvad slag, hvilket erlades
såsom utskyld). Sanan venäjänkielinen vastine oli belj, joka merkitsi
erityisesti kärpän nahkaa (ks. ed.).

[128] VA 1945: 2, 16. "Kirkon koukku" oli sama kuin tavallinen
verokoukku, mutta edellisiin luettiin rälssikoukutkin.

[129] VA 3698: 8; 3755: 8; Fontell 50.

[130] VA 5050: 1; 5092: 2; 5123: 96; 5160: 13; Gebhard, Hist. Ark.
XI 429.

[131] Gebhard, Savonl. lääni 70; Arv. Handl. III 329; VA 6217 a: 1.

[132] Fontell 32.

[133] Fontell 32; VA 4559: 11.

[134] VA 1: 108; Hist. Ark. XI 428, 429; XII 370.

[135] Niistä puhutaan kaikessa yleisyydessä eräässä Kustaa Vaasan
kirjeessä Viipurin läänin asukkaille v:!ta 1558. "Like som mongestedis
finnes skog hosz edher Dannemenn vdi Viborgs Län, synnerligen som
kallis kijlter" (Arv. Handl. IX 308).

[136] VA 1: 11, 13.

[137] "skatt för Cronones urmark och kalles kilthr the Böndne plägo
bruka theris Swedelandh och Same kan Såå 2 sp och Same 3 spn wdi kilte
Jordh" (VA 5162: 3).

[138] VA 5042: 2; Hist. Ark. XI 428.

[139] Mustak. ss. 586-588 julaistussa Satakunnan metsäin laajassa
luettelossa, joka siinä esiintyvistä nimistä päättäen on laadittu
1400-luvun alkupuolella, ilmoitetaan metsäin suuruus 1 1/2-14
"miehenmetsissä". Hämeen erämaitten "miehenosista" ks. VA 131 ja
3750 a us.

[140] MU s. 353, Mustak. ss. 197, 357.

[141] VA 6217 a: 1.

[142] Porthan, Chronicon 636; Rosenborg, Jordbeskattn. 85, 86; Nyström,
Hist. Ark. VIII 61, 62; Melander, Hist. Ark. X 433-435; Gebhard, Hist.
Ark. XI 427-430, Melander, Hist. Ark. XII 368-371, 396-397.

[143] Taranger, Hist. Tidskr. (Norjan) 4 sarja 4: 112, 113.

[144] 1422: "aarligit landh geldh -- aarligit affgildh" (Mustak. s.
295); 1422: "landga;ld" (Mustak. s. 299); 1542: "landgilles pgr" (VA 5:
370); 1579: "landkillis Smör" (VA 1354: 26 seur.).

[145] Mustak. ss. 121-122.

[146] Mustak. ss. 140-141.

[147] Mustak. ss. 140, 145-146.

[148] Mustak. s. 400.

[149] VA 3755: 20 seur.; 3002: us.

[150] VA 3755: us.

[151] Hildebrand, Medeltid I 280.

[152] VA 1: 108-109.

[153] Kamer. Asiak. I 127 seur.

[154] Kamer. Asiak. I 10.

[155] VA 1: 42.

[156] Hausen, Bidr. I 4, 20, 21, 23, 29, 30, 32, 41, 57, 58, 68, 69,
76, 85, 86, 88, 90, 94, 96, 115, 120.

[157] Koska kruununverot Karjalassakin uuden ajan alussa jaettiin
"talviveroon" ja "kesäveroon" (VA 5013: 18-19, 55-56) ja kun
Heikinpäivän aika talvella oli vanha veronmaksuaika V.-Suomessakin
(Grönblad, Nya Källor 407), näyttää talvisydän eli talvikäräjäin aika
kaikkialla Suomessa olleen vanha veronmaksuaika.

[158] MU ss. 117-118.

[159] VA 3672: 65 seur.

[160] Esim. VA 2033: 4 seur.; 3002: 139 seur.

[161] VA 6134; 20-21. Tätä veroa sanottiin linnanvoudin veroksi ja
kuului siihen myöhemmin myös 12 kyntteliä (Arv. Handl. VIII 42).
Linnanvouti peri ohrat talvikäräjillä ja hauit kesäkäräjillä (Teitti
19). Myöskin kymmenmiesten oli annettava voudille lahjaksi haukia (Arv.
Handl. III 249).

[162] VA 6134: 20-11.

[163] VA 5043: 112; Teitti 33.

[164] Teitti 69-70.

[165] Kamer. Asiak. I 21.

[166] Mustak. s. 57.

[167] Grönblad, Nya Källor 236.

[168] Esim. seuraava v:lta 1539 (VA 1: 42)

     nahkat         arvoluku

    hirven                   5-7
    ahman                    4
    ketun                    3
    saukon                   3
    näädän                   2
    tuhkurin                 1
    hillerin                 1/2
    kärpän                   1/2
    oravan                   1/7
    sekalaisten ("samfong")  1/9-1/8

[169] "Daxuärkskin" (Kamer. Aisak. I 10).

[170] "Gråwerk xiij tijmber för wäger och broor" (Kamer. Asiak. I 21).

[171] Mustak. s. 586.

[172] VA 1945: 18 (kijrkon oraua).

[173] Mustak. s. 69.

[174] Mustak. ss. 71, 585.

[175] Porthan, Chronicon 636. Kirkolle maksettava nahka oli oravan
nahka. Sen ilmaisee yläsatakuntalainen nimitys "kirkon orava" ja
Agricolan käyttämä nimitys "eth groskin", joka merkitsee oravannahkaa
(Hildebrand, Medeltid 1207). Kun jousirahaa uuden ajan alussa
maksettiin läntisessä Suomessa yleensä äyrityinen jouselta (VA 6: us.),
lienee oravannahan arvo siellä siihen aikaan ollut äyrityinen (käypää
rahaa). Savossa ja Karjalassa oli jousimaksu yleensä vain "fyrkki" eli
6 penninkiä (Arv. III 329; VA 5123: 26).

[176] VA 5123: 11.

[177] Mustak. s. 69.

[178] Mustak. s. 546.

[179] Mustak. s. 586. Asiakirjassa mainitut 2 valkonahkaa pitänee olla
2 äyriä tai 2 valkonahkaa.

[180] VA 6 us. (krokpeningar).

[181] Mustak. ss. 70, 585.

[182] Hausen, Bidr. I 319.

[183] VA 1: 142; 3672: 2.

[184] Ignatius, Kangasala 69, 70.

[185] VA 3670: 49, 69, 70. Ylä-Satakunnassa suoritti kukin jousi
"käräjäverona" (tingskott) kolmille käräjille vuodessa 1 lampaanlavan
(Ignatius, Kangasala 72). Kustaa Vaasan kirjeessä v:lta 1554 Satakunnan
voudille mainitaan yläsatakuntalaisten lähettiläiden käyneen
valittamassa kuninkaalle "joistakin lampaanlavoista, joita heidän tulee
suorittaa käräjätaloon 4 kertaa vuodessa, vaikkei se koskaan ennen
ollut tapana ollut ennenkuin Maunu Niilonpoika sen pani maksettavaksi"
(VA 1998: 52). Kukatiesi liioittelivat talonpojat, sillä puheenaoleva
vero tuntuu perivanhalta. Ehkäpä oli Maunu Niilonpoika ruvennut
ottamaan lampaanlapoja vuodessa neljästi, vaikka niitä ennen oli
maksettu vain kolmasti, ja se antanut aiheen valitukseen.

[186] Fontell 50; VA 1: 142; 1: 115.

[187] VA 4529: 1; Hist. Ark. XI 428.

[188] Hausen, Bidr. I 317.

[189] VA 3672: 2; Ignatius, Kangasala 69; VA 6217 a: 1 (Savon jousi:
talonpoika ja hänen poikansa).

[190] VA 3672: 2; Ignatius, Kangasala 70.

[191] Thulin, Mantalet 91.

[192] "v skilling for huar boga, och then som 2 boga haffr giör wt ix
sk och thn som 3 bogar ägar gor ut xii sk" (VA 6: 229; Iitin
karjalainen oikeus 1543).

[193] Ignatius, Kangasala 70.

[194] VA 3672: 2.

[195] "Cronobågar, hvilket namn deraf är tagit, at hwar mans-person när
han fyller 15 år, at han kan opspänna och föra en stålbåga, blifver han
kallad Joutzi, båga" (Åbo Tidn. 1777, s. 133).

[196] "hwar sum fæmton ara gammal ær han ær inggildir"
(ÄWmL, ThB pr).

[197] Seebohm, Tribal Custom in Anglo-Saxon Law 22-23.

[198] Thulin, Mantalet 6.

[199] Fontell 50; VA 5162.

[200] Arv. Handl. III 329.
[201] Åbo Tidn. 1777 s. 143.

[202] "_Joutsi_ Botn. porcio certa prædii rustici [Sv. mantal]. -- --
magnitudo enim prædiorum temporibus antiquioribus, ex numero virorum
arcipotentium cujusque familiae censeri, tributumque capitale in
pellibus max. sciurorum, arcu l. jaculando captorum pendi solebat, unde
_montako jousta talossa?_ -- -- vel cujus magnitudinis est prædium?
onko poika joutsella? num puer est arcipotens l. tributarius?"
(Renvall, Suomal. Sanakirja).

[203] VA 2033: 1.

[204] Mustak. s. 69.

[205] Rosenborg, Jordbeskattn. 95-96.

[206] Åbo Tidn. 1777, s. 134.

[207] S. Rissanen, Iisalmen kirkollisia vaiheita (käsikirjoitus).

[208] Aspelin, Korsholman linna ja lääni 9. Vrt. ed. s. 57.

[209] Ronimus, Vatj. viid. verokirja 87, 93, 107; Kamer. Asiak. VI 145,
171, 199, 208, 209, 210, 213.

[210] Hildebrand, Medeltid I 280; Hjärne, Helsingelif under Helsingelag
27.

[211] ÄWmL, ThB 7 § 2.

[212] Hausen, Bidr. I 316.

[213] Rosenborg, Jordbeskattn. 87-88; Gebhard, Savonlinnan lääni 62.

[214] Reinholmin kok. 19: 110.

[215] v. Knorring, Gamla Finland 116.

[216] Lönnrot, Suomal.-Ruotsal. Sanakirja: "Orava"; (Lisävihko:)
"Oravanmaa", "Oravanpää".

[217] Melander Suomen mitta- ja painosuht., Hist. Ark. XI 36-38.

[218] Ronimus, Vatj. viid. verokirja 58, 60-62. -- 1 korobja = n. 2 hl,
4 korobjaa = n. 8 hl; 1 punta = 6 pannia eli n. 6 hl.

[219] VA 1: 15.

[220] VA 4994: 11; 5043: 3.

[221] VA 1: 10-18; 4994; 6-14.

[222] Kamer. Asiak. I 8, 10, 11 ("skattaskin", "gråskins peninga").

[223] VA 3670.

[224] Åbo Tidn. 1777: 134.

[225] Kraftman-Lagus, Tanckar om hushållningens uphjelpande
i Carelen 25.

[226] Milukow, Skizzen russischer Kulturgeschichte I 53-55.

[227] "in communi placito" (Mustak. ss. 19-20).

[228] 1330: "in generali placito -- -- in Øningiawiik habito" (Mustak.
s. 37); 1414: "een tiidh ther soknamennena aff Salthwiik och andre
godhe mæn aff allo landena wore saman kompne widh Saltwika kirkio"
(Mustak. s. 259); 1538: "eth almening ting på Oland j saltwik" (Arv.
Handl. IX 15-17); 1564: "till landztingett till Färgesundett" (Hausen,
Bidr. II 178); 1565: "landsting vid fergesundet" (VA 215 1: 59). Vrt.
Hausen, Sv. Litt. Sällsk. Förh. och uppsatser 8: 195-196. Vielä v:n
1565 maakunnankäräjillä käytettiin Ahvenanmaan maakuntasinettiä.

[229] Hist. Ark. XXII, II 2.

[230] Hausen, Något om Ålands forna afrättsplatser, Sv. Litt. Sällsk.
Förh. och uppsatser 8: 195-202.

[231] Viimemainitussa suhteessa on valaiseva eräs v:n 1564 tuomio,
jolla 3 Kumlingen miestä langetettiin sakkoihin siitä, että he
halveksumistaan osoittaakseen olivat jättäneet menemättä Färjsundetissa
pidettyihin maakuntakäräjiin kuulemaan siellä "koko pitäjän puolesta"
kuninkaan kirjettä, "joka koski koko maata" (Hausen, Bidr. II 178. Vrt.
Bomansson, Om Ålands fornminnen 13).

[232] V. 1538 luetellaan lautakunnassa 20 nimeä, v. 1565 mainitaan
siinä "tvenne tolfter".

[233] "Larens Olaffson, lansdomare" (Mustak. ss. 240, 242).

[234] Arv. Handl. II 68, 69, 73-76; IV 4; vrt. myös II 79, 81, 83-85.
8789, 98.

[235] Arv. Handl. VII 23.

[236] VA 2598: 49. Arv. Handl. IV 16.

[237] Henrik Jönsson, joka 1530-luvulla mainitaan Ahvenanmaan
maantuomarina (myös "kihlakunnantuomarina", "häradshöfding") oli
aikaisemmin Turun linnan vouti. Ahvenanmaan maantuomarina hän
ilmeisesti oli paikallisista syistä, sillä hänellä oli siellä
perintötilana ylinen Haga, jolle hän sai ikuisen rälssioikeuden
(Arv. Handl. II 214-215; V 282).

[238] Arv. Handl. IX 266; Hausen, Bidr. II 375.

[239] "ij Saltuick sockn i ödekara mklag oc i Laby mklag 45 men oc huar
ma(n) i finström sockn 140 me(n) oc i hamar Landz sock(en) bredebolste
mklag nordan skirkyon 46 me(n) oc i äccröö mklag 58 me(n) löp sama
T(r)idiugr mantalz i en summo 289 me(n)." -- "Item giorde huar ma(n) i
finneströms T(r)iding i alin vadmall huar ma(n), oc är mantalz 289
me(n)" (VA 2603: 29, 55; vrt. Arv. Handl. II 115, IX 266-267).

[240] Hausen, Bidr. II 375; Arv. Handl. IX 266-267.

[241] "för thet the hade hugget til theris behoff 10 tillier opå en
almenningx öö benembd Borgöö, som log vnder Jomale tridung, ändog the
lågo i samme tridung" (Hausen, Bidr. II 375).

[242] VA 5: 93, 94; 2603: 3, 44; Hausen, Bidr. II 214. --

[243] Borgön saari on Hammarlandia ja Ekkerötä erottavan Marsundin
salmen suussa. Saarella lienee pakanuuden aikana ollut linnavarustus,
joka ehkä sekin on ollut tridungin yhteinen. 1600-luvulla kuului saari
Grelsbyn kuninkaankartanon alle (Appelgren, Suomen muinaislinnat 1-2).
Vielä 1830-luvulla oli Ahvenanmaalla useita yhteissaaria
("allmänningsholmar") kruunun hallussa (VA, Böckerin kokoelmat,
kertomuksia Ahvenanmaalta).

[244] Hausen, Bidr. II 375.

[245] Hausen, Bidr. II 20, 21, 23.

[246] Vrt. Arv. Handl. IX 268.

[247] "I förste triungen är Sundh Socknn och Saltwijk östen fierden,
the holle theris ferie städes rede förr theris landzbroo. Alle the
förer som komme westen, them före the öffwer Delen och til Kumbling
Sockn, Kumbling Sockn förer them anthen till Inio i Töffuesall, eller
och til Korpo Sockn" (Arv. Handl. IX 266).

[248] Arv. Handl. IX 266-267.

[249] VA 2603: 29, 55; vrt. Arv. Handl. IX 261, 264.

[250] "et laghcallat trydiunxting vtan for castalholm" (Arv. Handl. II
98-99).

[251] Arv. Handl. II 115-116. -- Näistä kahdesta käräjästä on
huomauttanut jo Styffe, joka niiden perusteella mainitsee Ahvenanmaan
jakautuneen 3 "käräjäkuntaan (tingslag) eli tridungiin" (Skandinavien
407).

[252] Arv. Handl. II 67-68.

[253] Arv. Handl. II 75-76, 79-80.

[254] Hausen, Bidr. II 1-5, 6-11, 12-17.

[255] Arv. Handl. IX 16; VA 2598: 49.

[256] Hausen, Bidr. II, 3, 4. 5.

[257] "nervarendes erlig mandh Hinrik Jönsson ppa Hagha,
herreshöffdinge wnder samma oor som fför skriffuad stoor" (Hausen,
Bidr. II 6, 7, 8, 9, 10, n, 13, 14, 15, 16).

[258] Mustak. ss. 29, 37, 38.

[259] Arv. Handl. I 67-69.

[260] Hausen, Bidr. II 17.

[261] Uuden ajan alussa mainituista kihlakunnantuomareista toinen asui
Finströmissä (Getassa) ja oli varmaan Finströmin tridungin tuomari,
toinen Saltvikin Hagassa, joka tosin on Finströmin tridungiin
kuuluneessa osassa Saltvikiä, mutta kuitenkin Saltvikin keskusseudussa,
joten tätä toista voinemme pitää Saltvikin tridungin tuomarina.
Ahvenanmaan vanhain maantuomarien virka mahdollisesti kulki perintönä
samoissa suvuissa.

[262] Lindström, Om de gotländska Domarena, Anteckn. om Gotlands
Medeltid I 480-487. Vrt. Schlyter, Jurid. Afhandl. II 64-65; Styffe,
Skandinavien 428.

[263] Bergfalk, Sv. jordens beskattn. 51-52.

[264] Tunberg, Skandin. äldsta polit. indeln. 136. Myöskin Nerikessä,
Taalainmaassa ja Norjassa on tridung-jako Tunbergin mukaan kotoinen.
Helsinglannin haaksikuntain (skeppslag) kolmanneksiin ei Ahvenanmaan
tridungeja voitane verrata.

[265] Saxén, Den svenska befolkningens ålder i Finland, belyst af
ortnamnen, SMMY:n Aikakausk. XXI, 3: 33.

[266] Oma Maa I 316.

[267] Melanderin tiedonanto Hist. Ark. X 431-433.

[268] "sokna thingh" (Arv. Handl. II 49).

[269] Mustak. ss. 176, 240; Arv. Handl. II 78-79.

[270] Arv. Handl. II 74, 78, 83, 87, 95, 97.

[271] "tå jag för rätta satt på wallen vthan för Raseborg" (VA,
Hausenin kok. 30.7.1513); "oppo tingx backan i Saltvik" (Hausen, Bidr.
II 31); v. 1601 pidettiin kesäkäräjät "vid Casterholms hus" (VA 222,
Sundin käräjät 17.6.1601). "Tingön" saaresta ed. s. 91.

[272] Weckström, Geogr. stat. lex. 35.

[273] Radloff, Åland 56, 70, 82, 99, 111, 125, 134, 147.

[274] Nordisk Familjebok, Gottland; Styffe, Skandinavien 428.

[275] Steenstrup, Danmarks ældste Inddelning, D. Vidensk. Selsk.
Oversigt 1896, 396-402.

[276] Bergfalk, Sv. jordens beskatta. 15.

[277] Esitys perustuu pääasialliseti Erslevin teokseen Valdemarernes
Storhedstid. Vrt. Vinogradoff, English Society in the Eleventh Century
37; Steenstrup, Danm. Riges Hist. I 790-791.

[278] Rydin 37; Styffe, Bidr I: XCV seur. Vrt. Hildebrand, Medeltid I
266.

[279] Styffe, Bidr. III: CXII.

[280] Schlyter, UL, Gloss.: Markland.

[281] Åström, Om svensk jordäganderätt 23-24.

[282] Ramstedt, Om krigs- och skatteväsendet 31; Hildebrand, Medeltid I
243-245.

[283] Ramstedt, Om krigs- och skatteväsendet 28.

[284] Berg, Bidr. till den inre statsförvaltn. hist. 293.

[285] Berg, sama teos 286-287.

[286] Saltvik 1547: "Item en affradz peninge opburett vtoff 60 mk wtth
iord ssom ær liggiandes J lagmandzby 8 pening effter huar mk" (Arv.
Handl. IX 53).

Jomala 1547: "Item är opburet affradz pening wtoff 40 mk wtt iord ssom
är liggiandes ij möcleby (Jomala) 8 pening effter huar mk -- --. Item
æn är affradz pening opburit wtoff 15 mk wtt iord ssom är liggiandes i
Dalkarby 8 pening effter huar mk" (Arv. Handl. IX 75).

Finström 1547: "Item är affradz pening opburit aff bransböle fför 13 mk
iord ssom är liggiandes görs 8 d:r effter huar mk" (Arv. Handl. IX 84).

Toisinaan on lampuodin vero ilmoitettu yhteenlaskettuna summana, mutta
silloinkin näkyy, että vero tekee suunnilleen äyrityisen markalta (Arv.
Handl. IX 53, 58).

[287] VA 2603: 3.

[288] Arv. Handl. IX 71.

[289] Selitys tästä verosta Arv. Handl. IX 53. Toinen täydellisempi,
luultavasti Jaakko Teitin laatima selitys Arv. Handl. IX 260.

[290] Finström 1431: "VIII markaköp jord. liggiandis j Berström for
VIII mark peninger" (Arv. Handl. II 73). Muita samanlaisia tapauksia
vv. 14311432 eri seuduilta Ahvenanmaata ks. Arv. Handl. II 77, 78, 79,
84-85, 86, 89, 91, 115. -- V:lta 1438 on tiedossa tapaus, jolloin 10
markanostolta maata maksettiin 10 mk ja kuorma (heiniä) (Arv. Handl. II
114).

Luonnollisesti myöskin jonkun seudun markanostoja vaihdettiin samaan
määrään markanostoja toisella seudulla. Esim. Hammarland 1428: "jöns
bagge gaff IX markaköp j mörby liggiandis j hamarlandz sokn j herman
skallas tegh for IX markaköp jord liggiandis j ödha j wigars bole"
(Arv. Handl. 1167); -- Muita samanlaisia tapauksia eri pitäjäinkin
kesken ks. Arv. II 76, 82, 88, 90, 91, 94, 97. -- Poikkeuksena olen
merkinnyt tapauksen, jolloin 8 markanostoa vaihdettiin 9 markanostoon
(Arv. Handl. IV 4).

[291] Mustak. s. 212.

[292] Arv. Handl. II 25, 74.

[293] Arv. Handl. IX 51, 55, 60, 64, 69, 73. 77-

[294] Arv. Handl. IX 53, 57, 62, 65-66, 71, 75, 79, 84, 258-259.

[295] "Ledingx lamb", "Lendings lambz penninge", "leydinx lambs
penninger", VA 2598: 1 seur.; Arv. Handl. IX 87, 258-259.

[296] Skenningen sääntö 1335, § 5 (Nordström, Penningeväsendet
362-363); Ruuth, Om varupris 14-15.

[297] Forssell, Anteckn. om mynt 40, 42. -- Koska tällä seikalla on
merkitystä Ahvenanmaan muinaisessa taloudessa, otettakoon tähän
Forssellin sanat:

"Kuten jo Hallenberg laajasti on osoittanut, on tästä todellisesta
Tanskan markasta äärimmäisen tarkoin erotettava ne _tanskalaiset
markat_ (mark danska), jotka keskiajalla ja vielä kauan Kustaan
hallitusajalla esiintyvät Ruotsin Göötanmaakuntain asiakirjoissa ja
tileissä. Nämä tanskalaiset markat olivat kokonaan _laskutapa_, joka
rahan todellisesta laadusta aivan riippumatta oli pysyvässä suhteessa
Ruotsin _äyrityismarkkaan_ (mark örtugar), eli niinkuin 3:4, niin että
tanskalainen markka Itä-Göötanmaalla, Länsi-Göötanmaalla ja Smålannissa
16 killinkineen (kukin à 3 valkoista) laskettiin = _kuudeksi_ äyriksi
äyrityisiä, jota vastoin äyrityismarkka oli = _kahdeksan_ äyriä
äyrityisiä."

[298] Erslev, Valdemarerne 48-50, 143; Steenstrup, Danm. Riges Hist.
I 789.

[299] Hildebrand, Medeltid I 247-248; Thulin, Mantalet 26-27;
Söderwall, Ordbok: mark (märka bol); Bergfalk, Sv. jordens beskattn.
66.

[300] Bolin hinnat Ahvenanmaalla olivat seuraavat (Mustak. ss. 37-38 ja
ed. s. 108):

              myyty        saatu     koko bolin   suhdeluku 24 markan
              boleja      hinta mk   hinta mk     arvoiseen boliin

  1) V. 1330   1/8          60          480            20 (?)
  2) "  1333   1/4 ja 1/8   80          213             6.6
  3) "  1397   1/4          40          160             5
  4) "  1400   1/2          85          170             7
  5) "  1400   1           175          175             5-5
  6) "  1410   1/2         106 /1/2     213             6.6

Kahdessa viimemainitussa tapauksessa kuului kauppaan lisäksi joitakuita
"markanveroja", joiden hinta, siihen aikaan 5 mk markanverolta, on
kauppahinnasta vähennetty. Tapauksissa 1 ja 4 tarkoittaa hinta Ruotsin
rahaa, tapauksessa 1 on hinta epäiltävän suuri.

[301] Radloff, Åland 35-56, 68-69, 81-82, 108-109.

[302] Että veroyksiöt olivat samassa markkakunnassa saman suuruiset,
näkyy seuraavasta v:n 1556 veroselityksestä, joka koskee Ekkerön
markkakuntaa (Arv. Handl. IX 262):

Effter thette sätte vtgiörs Skatten på Äkerööen, och Recknes i huar
Rock, och fulgärd, som her effter folier hele Marcklaget vtöffwer.

               | Röck           85 mk
    I huar ful | Gerdh         148 mk 7 öre 13 d:r
               | Marckskatther 616 mk

Samasta asiakirjasta nähdään, että nuo merkilliset epäparimarkat
(uddemarker) tasattiin markkakunnan kesken: "Huilkit Bönderne i så
måtthe betyge, att then ena byen, hielper medt sin öfuerlöps marker til
then andre, heele Marcklaget igenom, Och när the haffwe fyltt alle
fulgärdz skatter, tå göre the öffuerlöps marker, wtaff thet
öffwerbliffwer" (Arv. Handl. IX 260).

[303] V:n 1556 veroselityksestä (Arv. Handl. IX 259):

         Fulgärdz skatt.

Fölier aff samme iordh, fullgärdz skatt, och haffuer icke huartt
Marcklagh, like månge marker vnder fulgerden. Ty en partt haffuer 200
mk:r wnder fulgerden. En partt 184 mk:r, En part 140 mk & c Huilkit är
och en stoor wille ibland almogen.

[304] Hausen, Bidr. II 46.

[305] "Båtzmandzgerden", Teitti 311.

[306] V:n 1531 verokirjan markkakuntaluettelon (VA 2598) ja v. 1547
pitäjittäin ilmoitettujen veromarkkamäärien (Arv. Handl. IX 51 seur.)
laskelma on seuraava:

                  markka-   verp-       veromarkk.    24 mk bojeja
                  kuntia   markkoja     markkakunt.   markkakunt.
                                        kohden        kohden

    Saltvik          5      1 471          296           12 1/3
    Sund             4      1 826          456           19
    Jomala           4      1 793 1/2      448           18 1/2
    Hammarland       3      1 588 1/2      319           13 7/24
    Finström         4      1 672 1/2 1/4  418           13 1/3
    manner-Ahvena   20      8 321 1/2 1/4  416           17 1/3
    Lemland          6      1 094 1/2      182            5 7/24
    Föglö            7      1 040 /1/2     146            6 1/12
    Kumlinge         4        507 1/2      127            7 7/12
    ulkosaaristo    17      2 642 1/2      156            6 1/2
    koko Ahvenanmaa 37     10 964 1/4      291           12 1/6

[307] Mustak. s. 19.

[308] "Tributum nostrum de Alandia" (MU s. 179).

[309] Hausen, Bidr. I 306.

[310] MU 8. 392.
[311] VA 2601: 1; Arv. Handl. IX 87.

[312] Arv. Handl. IX 259.

[313] V:n 1547 veroselitysten perusteella (Arv. Handl. IX 51, 55-56,
60, 64, 69, 73, 77, 82, 86-87) saamme seuraavat keskimääräiset
täysiveron hinnat:

    pitäjät          täysiveroja      markanostoja     täysiveron
                                                     keskim. hinta mk

    Saltvik            49 3/8            9 747             195
    Sund               84               14 116 ja 2 äyriä  166
    Kumlinge           45                6 319             140
    Föglö              70 1/2            9 212             131
    Lemland            59 2/2           10 936 ja 2 ä.     182
    Jomala             76 1/4           13 609             179
    Hammarland         62                9 756             157
    Finström           61               11 228 ja 6 ä.     184
    koko Ahvenanmaa   507 + 2 1/2 nelj. 84 925 ja 2 ä.     167 1/2

[314] Täysiverojen keskimääräiset markanveroluvut olivat v:n 1547
veroselitysten mukaan seuraavat (Arv. Handl. IX 51, 55-56, 60, 64, 69,
73, 77, 82, 86-87):

                                                        markanver.
    pitäjä          täysi-         markan täysiver.     kut. täysiver.
                    veroluku       veroluku             kohden

    Saltvik            49 3/8             1 4?1             29 1/2
    Sund               84                 1 826             22
    Kumlinge           45                   507 1/2         11
    Föglö              70 1/2             1 040 1/2         15
    Lemland            59 1/2             l 094 1/2         18
    Jomala             76 1/4             1 793 1/2         23
    Hammarland         62                 1 558 1/2         25
    Finström           61                 1 672 1/2 1/4     27
    koko Ahvenanmaa   507 + 2 1/2 nelj.  10 964 21

[315] VA 1: 152-153; 2598: 1 seur., 107 seur.; 2601: 1.

[316] VA 2624: 4, 10, 16.

[317] Arv. Handl. IX 259.

[318] VA 2598: us.

[319]  Lähemmin tästä "Veropiiri-järjestelmästä Suomessa uuden ajan
alussa" Hist. Ark. XXI, II, 5: 1-2.

[320] Vrt. Hildebrand, Medeltid I 263.

[321] UL, KB X § 3.

[322] Asiakirjassa käytetty merkki te vastaa tarkoin Itägöötanmaan
"thon" eli "tynna" mittaa, joka sisälsi 6 pannia. Jokaisen
ahvenanmaalaisen talonpojan suoritettava oli siten 1/3 tynnaa eli 2
pannia.

Sveanmaassa oli käytännössä punta, joka sisälsi 8 pannia samaa kokoa
kuin Itägöötanmaassa (Forssell, Om mynt 116-117).

[323] Arv. Handl. IX 52.

[324] V. 1413 suoritetut ohrat vastannevat uuden ajan alussa
erikseen tilitettyjä "hevosohria" eli "hevoskulkuohria" (hestekorn,
hestelöpskorn), joita suoritettiin miesluvuittain (täysitiloittain).
(VA 2598: 1 seur.).

[325] Tämän verokappaleen vastine saattaa olla uuden ajan alussa
täysiverojen suoritettava jänisvero ("harapenningar 9 d:r").

[326] VA 2602: 2 seur.

[327] MU s. 392.

[328] VA 2601: 1.

[329] Esim. Hämeessä 1334 (Mustak. s. 47).

[330] Allardt, Borgå län 21, 30-31 (Rosenborgin antama selitys
kuitenkin väärä).

[331] VA 2598: 1 seur.; Arv. Handl. IX 259.

[332] VA i: 63-78. "Ja ken on lukumies (boleman) pitäjässä, hän
lyhentää vuorostaan markan joka lehmältä, jonka hän suorittaa linnaan
vuosittain" (VA 484: 1).

[333] Kamer. Asiak. I 9.

[334] VA 484: 6.

[335] VA, Hausenin kok.

[336] VA 2918: 1.

[337] Se näkyy siitäkin, että Viipurin 12 nautakuntaa suorittivat kukin
hyvin epätasaisen summan "nautarahoja" (1 mk 2 äyriä 2 äyrityistä),
jotavastoin koko pitäjän oli maksettava 16 mk 8 lehmästä à 2 mk
(VA 1; 31).

[338] "nöthet -- -- fore thera ærifuidz lösn" (MU s. 203).

[339] Schrader, Linguistisch-historische Forschungen zur
Handelsgeschichte und Warenkunde I (1886) 113-117.

[340] Seebohm, Tribal Custom in Anglosaxon Law 246 seur.

[341] Nordström, Penningeväsendet 358, 362-363, 364; Ruuth,
Om varupris II.

[342] Hist. Ark. XXII, II 1:2.

[343] Nimitys "husåker", joka tavataan joskus asiakirjoissa, on antanut
aihetta väärinkäsityksiin (Rosenborg, Jordbeskattn. 38,
"husåkerskatten").

[344] Arv. IX 258. Ekkerön markkakunta oli ajoveroihin nähden
poikkeusasemassa (Arv. Handl. IX 78).

[345] VA 2598: 27, 30.

[346] VA 2598: us.

[347] VA 215 1:1.

[348] Hausen, Bidr. II 47, 52-56, 72, 74, 75, 77, 78.

[349] Hausen, Bidr. II 45.

[350] VA 2602: 3.

[351] Arv. Handl. IX 61, 65, 70, 74, 78.

[352] Savun arvoksi ilmoitetaan v. 1556 100 "markkaa maata", muutamin
paikoin enemmän, toisin paikoin vähemmän. Ekkerössä sen arvo samana
vuonna oli 85 mk (Arv. Handl. IX 258).

[353] VA 2598: 55.

[354] Arv. Handl. IX 51 seur.

[355] MU s. 155. -- Yhdysnimi "Kalenningiatekt" esiintyy jo v. 1316
(Mustak. s. 15).

[356] "Esgerus, aduocatus ex parte Danielis Niclisson super Kalandiam"
(Neovius 163).

[357] Meinander ja Rinne, Finlands kyrkor I. Nykyrko och Nystad 1-2,

[358] MU s. 404.

[359] Mustak. s. 235, 280, 304; MU s. 428.

[360] Suomal. Tiedeakat. Esit. 1911, 1: 54.

[361] Mustak. s. 67.

[362] Mustak. s. 88.

[363] MU ss. 132, 180, 240, 231; Mustak. s. 27.

[364] MU 37 ss. 376-377.

[365] Mustak. s. 173.

[366] Mustak. s. 441.

[367] "Thzta hawer jach op boret syden aff lænet aff annen tridingen"
(Birger Trollen tilit Turun läänistä 1463, Hausen, Bidr. I 323).

[368] "iak har opboreth skatten aff lenith, bode the tridungene, som vt
bör ga om sancti Olaffs tiidh och Michelss messe, som är vij c (700)
marcher" (Satakunnan voudin kirje v. 1513, Grönblad, Nya Källor 607).

[369] Hausen, Bidr. I 332, 346-347; VA 1:61.

[370] VA 1:77; 485:00.

[371] Hausen, Bidr. I 326-327; VA 1: 78; 485.

[372] "för tridungs nöt" (VA, Hausenin kok., Raaseporin l:n tilit v:lta
1451).

[373] Suomalaisen Karjalan ja Savon suurten pitäjäin jako
neljänneksiin, jotka olivat tärkeitä veronkanto- ja oikeuspiirejä, ei
kuulu tähän.

[374] VA 4994: 17; 5000: 113; 5008: 17.

[375] "med the swåre gestninger, som till thänne dagh sketh ähr, både
aff Lendzmen, Fiärdingzmen, Bolemänn, Tächtemen" (Arv. Handl. IX 309).

[376] MU s. 203.

[377] ZA 2898: 9' 12' 15' 20; UL' KB X §§ 2' 4; Gloss. "Tadriuman".

[378] Hausen, Bidr. I 326-327.

[379] VA 485: 209-229.

[380] Oksanen, V.-Suomi 9.

[381] VA 484: 39.

[382] Hausen, Bidr. I 305.

[383] V:n 1451 tilien mukaan oli bolin maksettava useampia veromääriä,
jotka hyvin sopivat 20-jakoisen verokunnan suoritettavaksi: "työrahoja"
20 äyriä 4 äyrit., "kolmanneksen nauta" 20 äyrit., ja "ajorahoja" 20
äyriä 10 kill. Pienet ylijäämät keskiajalla tavallisesti suoritettiin
yhteisesti (vuoronsa perään kukin yksiö).

[384] VA 2918: 1-18.

[385] VA 2918: us. (Bolegestning).

[386] Aikaisimmat asiakirjain mainitsemat tapaukset ovat seuraavat:

(1) 1326: "v oras terre in Lundenum" (Mu s. 130);

(2) 1345: "predia mea sedecim talentorum in agris -- -- jn villa, que
dicitur Keris" (Kaarinassa) (Mustak. s. 68);

(3) n. 1361: "II skattmarker jord, liggiande i Gudhlogsböle" (Inkoossa)
(Neovius 193);

(4) 1376: "en tolftinx marcha skat och tre marcha skat jnnan Wartiasara
j Vemo sokn" (Mustak. s. 157);

(5) 1383: "ij marcha skat jnnan Warthiasara i Vemo sokn" (Mustak. s.
179);

(6) 1392: "allan thenna ægholot j Sandanes, liggiande j Karisa sokn,
swa som ær ij skatmarc enom fierthung minna" (MU s. 437);

(7) 1400: "1/2 skatmark jordh, liggiande i Offwanæng" (Inkoossa)
(Neovius 254);

(8) 1402: "alt vart godsz som wj i löpö liggiande attom som ær fæm skat
mark -- -- oc een trydiung aff fæm skat markom -- -- oc ena siættungx
skat mark" (Taivassalossa) (Arv. Handl. II 16);

(9) 1404: -- "godz i Borgo, somær halfannan skattmarck jordh,
liggiandes i Åkerby" (Neovius 253);

(10) 1411: "siæxtighi marka kööp iordh j Hiruonpä, liggiande j Pemara
sokn" (Mustak. s. 244);

(11) 1421: "alt thera gothz aa Kwsakosche liggiande -- -- som ær III
scat-mark jordh, for II mark ok sivtighi mark reflist tall"
(Pernajassa) (Arv. Handl. II 54).

(12) 1437: "ena skatmark jordh liggiande j Mayalaby" (Inkoossa)
(Mustak. s. 361);

(13) 1438: "ena skatmark jordh liggiande j Mayalaby -- -- war laglica
köpt före xxxviij mark Abo peningha" (Mustak. s. 362).

[387] VA 485: 251.

[388] VA 485: 94-

[389] VA 485: 29 (Nousiainen), 35, 36 (Pöytyä), 42, 43 (Maaria), 50
(Raisio), 87, 99 (Vehmaa), 162, 164 (Paimio), 172, 175, 176 (Halikko),
181 (Salo).

[390] VA 485: 182 (Salo), 198, 204 (Perniö), 215 (Kemiö).

[391] VA 485: 190-197 (Muurla), 197, 199 (Perniö).

[392] VA 485: 198 (Perniö), 247, 248 (Sauvon Ruonan kuninkaankart.
ikivanha lääni, useita tapauksia).

[393] VA 485: 176, 182 (Halikko), 206 (Perniön kuninkaankart. lääni),
222 (Kemiö), 248 (Ruonan kart. lääni).

[394] Muutamissa tapauksissa maksettiin tangolta kokonainen markka (6
äyriä = tanskal. markka); 1 kyynärältä 1 vanha äyrityinen eli tangolta 6
äyriä (= tanskal. markka); niin Nousiaisten Santamalassa (VA 485: 29),
Halikon Rompsilan kruununkylässä (VA 485: 185), Kemiön Engelsbyn
rälssiltä (VA 485: 229). Nämä tapaukset näyttävät edustavan vanhinta
ajateltavaa verokantaa, mihin mainittujen paikkain korkea ikä ja
erikoinen veroluonnekin näyttää viittaavan.

[395] "skattar fförskriffna by i ort Rök af huar stong kallas jencka
dr" (VA 485: 52). -- Toisessa Rymättylän kylässä samanlaista veroa
kutsuttiin nimellä "stong penigr" (sam.).

[396] VA 484: 2, 4.

[397] VA 2918 us. -- Koko Raaseporin läänin markkaluku nousi uuden ajan
alussa (VA 2975: 1 seur.) n. 1 878 uuteen eli 939 vanhaan markkaan,
mikä oli hiukan pienempi kuin 1413 v:n veroyksiöluku eikä varsin kahta
vertaa niin suuri kuin Ahvenanmaan silloinen veroyksiöluku. Tämän
perusteella voidaan katsoa Raaseporin läänin 1400-luvun alussa
viljelyksensä ja väkilukunsa puolesta olleen kaksi Ahvenanmaan vertaa.

[398] "pro pleno precio" (Mustak. s. 27).

[399] Allardt, Borgå län 20 seur.

[400] VA 1: 87 seur.; Arv. Handl. VI 181. Satakunnan karjamarkkain
hävittyä kutsuttiin "savuja" usein "veromarkoiksi" (VA 330: 38).

[401] VA 2: 103; Rosenborg, Jordbeskattn. 97.

[402] Schmoller, Staats- und socialwissensch. Forschungen IV, 5: 6.;
Schanz, Finanzarchiv I 398.

[403] Bergfalk, Sv. jordens beskattn. 47, 48.

[404] Allardt, Borgä län, TaululIiiteet II a-c.

[405] Allardt BOrgå län, TauluIiite III c.

[406] Allardt BOrgå län 21 ja Taululiite I.

[407] VA 484: 39.

[408] V:n 1555 verokirjassa (VA 3033: 12-23) on Raaseporin läänin
pitäjille merkitty seuraavat veroyksiöt:

    pitäjä      veromarkkoja       mieslukua

    Tenhola         312              292
    Pohja           238 1/2          355
    Karja           267 7/18         288
    Lohja           216 3/4          350
    Inkoo           289 2/4          280
    Siuntio         213 1/2          180
    Kirkkonummi     210              190
    Espoo           167 13/16         21
    koko lääni    1 916 43/48      2 256

[409] Näiden veroyksiöiden keskinäiset suhteet näkyvät seuraavasta
(VA 1 ja 4994):

                vanha miesluku     täysiveroja     savuja
    pitäjä        (v. 1539)         (v. 1539)     (v. 1541)

    Helsinki         75               200           352
    Sipoo            75               160           358
    Porvoo           72               190           467
    Pernaja          64               180           388
    Pyhtää           64               110           367
    koko lääni      350               840         1 932

[410] Viipurin läänin täysiverojen ja savujen suhteet uuden ajan alussa
olivat seuraavat (VA 1 ja 4994):

               täysiveroja    savuja             täysiveroja   savuja
  pitäjä        (v. 1539)    (v. 1541)   pitäjä   (v. 1539)   (v. 1541)

  Vehkalahti       84 1/2      459       Jääski     168 1/2     1 016
  Virolahti        75          276       Muola      130           289
  Säkjärvi         60          246       Hanttula   104           270
  Lapvesi         123          668       Uusikirkko  96           216
  Taipale         141          721       Viipuri    120           460

[411] Savujen laatua kuvaa erinomaisesti v:n 1541 verokirjan ilmoitus,
että savuja oli edell. vuonna ollut Muolassa 310, joista 21 oli
karannut Venäjälle, ja Uudellakirkolla 359, joista 1430 (!) karannut
Venäjälle (VA 4994: 13, 15).

[412] Viiden pitäjän muodostamat kokonaisuudet (kihlakunnat) näyttävät
kuuluneen järjestelmään niillä alueilla, jotka myöhemmin joutuivat
Ruotsin alle. Sellaisia viisikuntia olivat vielä uuden ajan alussa
Porvoon lääni, Lapveden kihlakunta, Äyräpään kihlakunta, Savon
linnalääni ja Pohjanmaa.

[413] Satakunnan vanhimmista asutusseikoista ks. Ruuth, Satakunnan
asutusoloista keskiajalla (Hist. Ark. XV 1-28). Muutamia näkökohtia
myös kirjoituksessa "Suomen vanhin maakunta- ja pitäjälaitos" (Suomal.
Tiedeak. Esit. 1911, I 44-56).

[414] VA 9.

[415] VA 216 b: 89.

[416] VA 1: 87-100.

[417] Tiedetään tapaus, että Ylä-Satakunnassa olevan Vesilahden Palhon
kylän mies on omistanut erämaata nyk. Laukaassa (VA 131).

[418] VA, Hausenin kok. 24.8.1427; 29.11.1470.

[419] Mustak. s. 583.

[420] VA 9.

[421] MU ss. 97, 144, 430.

[422] Ruuth, Satak. asutusol. 12-16.

[423] Ala-Satakuntaa mainitaan eräässä v:n 1335 asiakirjassa (MU s.
165), jonka alkuperäisyyttä on epäilty (Neovius 145). Ala-Satakunnan
asiallista olemassaoloa v. 1335 ei ole syytä epäillä.

[424] MU s. 97.

[425] Piispanmaksut Pohjanmaalla eivät niinmuodoin olleet samanlaiset
kuin lounaisessa Suomessa, missä vanhimmat suomalaiset asutukset
maksoivat piispalle viljaa. Pohjanmaalla ei "ruotsalaisen oikeuden"
(voi-järjestelmän) vastakohtana ollut "Suomen oikeus", vaan "Hämeen
(Kyrön) oikeus". (Vrt. Ruuth, Joukahainen XI 136). "Kilttirahat" olivat
aikaisemman turkisveron lunastusta. Lisätodisteena siihen, että
Etelä-Pohjanmaalla muinoin on käytetty turkisverotusta, mainittakoon,
että vielä 1550-luvulla Ilmajoelta suoritettaviin kymmenyksiin kuului
2 kiihtelystä oravannahkoja (lukkarintaksa) (VA 4555: 1).

Jussi Lauroselan kainulais- ja pirkkalaiskysymystä valaisevassa
kirjoituksessa "Kveen-Kainulais-kysymys" (Hist. Ark. XXII, II, 4)
esitetty mielipide, että Pohjanmaan suomalainen väestö polveutuisi
pääasiallisesti itsenäisestä esihistoriallisesta heimosta,
kainulaisista, ei ole riittävästi perusteltu. Vaikka, kuten main.
kirjoituksessa syylläkin huomautetaan, useimmat n.s. asutustarinat ovat
epäluotettavia ja harhaanjohtavia, eivät kysymystä myöskään ratkaise
enimmäkseen kielteiset tai epävarmat asutusnimien vertailut. Suupohjan
keskiaikaiseen suomalaiseen asutukseen nähden, josta tässä on puhe, ei
ole aihetta luopua Ruuthin kirjoituksessa "Silmäys Hämäläisten
muinaisiin asutusoloihin Suupohjassa" (Joukahainen XI) kehitetystä
mielipiteestä etelä-pohjalaisten hämäläis(satakuntalais)peräisyydestä.

[426] Vrt. Aspelin, Korsholman linna ja lääni 9, 15, 18.

[427] Mustak. s. 564; VA 4560: 1; Hist. Ark. X 278; Ruuth, Joukahainen
XI 138-139; Aspelin, Korsholman linna ja lääni 18.

[428] Mustak. ss. 33, 70, 154.

[429] Kamer. Asiak. I 126-129; Rosenborg, Jordbeskattn. 96.

[430] VA 4779; Aspelin, Kert. Maalahden pit:stä (Suomi II 6) 116, 117.

[431] Hausen, Bidr. I 305.

[432] Rosenborg, Jordbeskattn. 97; VA, 2: 103; 4554: 00; 2555: 00.

[433] Myöhemminkin kaskenpolttoseuduilla yleensä oli vähän karjaa. Vrt.
esim. VA 6: 226 (Hollola).

[434] Mustak. s. 55.

[435] Fontell 67 seur.

[436] Mustak s. 55.

[437] Hausen, Bidr. I 330.

[438] Hansen, Bidr. I 337.

[439] Mustak. s. 49- 50.

[440] Fontell 80-82.

[441] "Karuatho sokn" (Arv. Handl. II 22-23).

[442] Arv. Handl. II 44; Fontell 78-70.

[443] Hausen, Bidr. I 331, 351.

[444] "Wællo sokn" (Hausen, Bidr. I 334, 356).

[445] VA, Iivar Flemingin maakirja (1413); Arv. Handl. II 105 (1437);
Hausen, Bidr. I 334-335. 353-354.

[446] Meinander-Rinne, Nykyrko och Nystad (Finlands kyrkor I) 8-9.

[447] Nykyrko och Nystad (Finlands kyrkor I) 3-6.

[448] Hausen, Bidr. I 305.

[449] 1417: "twa röke i Brusaby, -- -- eeth godz i Virmismæky, -- --
eth torp i Patis, -- -- eth torp j Rusko oc eth torp j Pankioki, -- --
eth godz i Biorneby oc -- -- eth godz i Bastöö -- -- ok swa mikit göra
fyre röke ok tre kroka j Finlandh" (Mustak. s. 276). Koska Brusabyn
kaksi tilaa lienevät Kemiössä ja Björneby ja Bastö Ahvenanmaalla,
kaikki siis ruotsalaisella alueella, vastannevat ne asiakirjan 4 savua,
mihin näiden tilain lukumääräkin viittaa; Virmusmäen (Maariassa),
Paattisten, Ruskon ja Pankijoen (Vehmaalla?) tilat vastaavat siis
asiakirjan kolmea koukkua.

[450] n. 1350: "itt Konungh Kristierns stadfestilse breff vppå fordom
Konung Eriks breff lydhandis ath stadhenom vnt war af köpa -- -- itt
heelt krookland jord -- -- j for:da Rettis godz och Pissuby" (Arv.
Handl. V 267; vrt. Neovius 179). -- 1378: "en halffuer kroker,
lighiande j Pysw j sancta Katherine soken" (Mustak. s. 163).

[451] 1380: "innan Ingolsby j Santamalum oc Lemmo -- -- en halffwan
kroch jord j Ingosby" (Mustak. s. 174).

[452] 1380: "j Lempoys by oc j Runoys by jnnan Virmo soken -- -- en
helan kroch j akronom oc XV lass æng j bodhom byomen" (Mustak. s. 173).

[453] Arv. Handl. II 44. -- Myös vv:n 1446 ja 1474 oikeustapaukset
näkyvät edellyttävän Liedon pitäjän jakautumista suomal. ruotsal.
oikeuden käräjäpiireihin (Porthan, Chronicon 270).

[454] Arv. Handl. III 95.

[455] Fontell 78-79.

[456] Fontell 78.

[457] v. Engelhardt, Entstehung der Gutsherrschaft in Livland 62, 102.

[458] Vrt. Brunner, Rechtsgeschichte I 333, 377, 382, 383, 386.

[459] V:lta 1362 edeltävältä ajalta tunnetaan vain kaksi laamannin
sakkotuomiota. Toisessa, v:lta 1352 (Mustak. s. 98), "alalaamanni"
panee 40 markan sakko-uhan, mutta kysymys oli Aurajoen salpaamisesta,
jollainen asia kaiketi koski kuninkaan oikeutta. Toisessa tapauksessa,
joka on v:lta 1353, mainitaan laamannin tuomitsemaa 40 markan sakkoa,
mutta tässäkin oli rikoksen laatu erikoinen, nim. moninkertainen
tuomionrikkominen (MU ss. 261-262). Kuninkaansakko siis kummassakin
tapauksessa näyttää johtuneen asian laadusta pikemmin kuin tuomarin
virka-asemasta.

[460] V. 1324 eräässä maajutussa oli läsnä Bero laamanni, mutta tuomion
lausui linnanpäällikkö (Mustak. ss. 23-24). V. 1333 Suomen vouti antoi
uudelleen Beron edell. vuonna antaman tuomion (Mustak. ss. 44, 46). V.
1337 Turun linnanvouti "herran kuninkaan puolesta" tarkastaa ja
vahvistaa laamannin ja muiden asianomaisten tuomion (Mustak. s. 56).

[461] Mustak. s. 67.

[462] MU s. 133.

[463] "S. Iacobi Andriss de Kvmv" (MU s. 187).

[464] Mustak. ss. 88, 240, 284.

[465] Mustak. s. 116.

[466] Huomautettakoon, ettei viimeksi mainittu nimitys voi tarkoittaa
ItäSuomea, vaan tarkoittaa "itämaita" eli Suomea; Beron enempää kuin v.
1347 "itäisten osain laamannina" esiintyvän Jaakko Antinpojan
vaikutuksesta Itä-Suomessa ei ole mitään tietoa.

[467] MU s. 186-187.

[468] "legifer parcium orientalium iuris finnonici" (MU s. 200).

[469] Mathias Koogin virkanimet olivat "legifer", "legifer Nylandie" ja
"undilaghman i Österlandum" (Mustak. ss. 88, 98, 105-106).

[470] Kahdessa asiakirjassa (vv:lta 1351 ja 1356) mainitaan erään jo
kuolleen Holmger laamannin Rantamäen Koroisissa omistamia ja kruunulle
joutuneita tiluksia (Mustak. ss. 96, 106). Mahdollisesti on siinäkin
yksi maamme vanhoja laamanneja.

[471] Schlyter, Södermannalagen: pr. V-VI, s. 184 (Addit.).

[472] Tengberg, Om den äldsta territor. indeln. 64-66.

[473] Bååth, Till frågan om en eller tvenne redaktioner af SmL, Hist.
Tidskrift (Ruots.) 1903: 172-183.

[474] Maanlain myöhemmissä käsikirjoituksissa mainitaan Turun
hiippakunta yhtenä laamannikuntana (Neovius 162).

[475] VA 632: 63-65.

[476] Cunningham, Growth of Engl. Industry I 125, 164.
[477] Brunner, Rechtsgeschichte I 88, 89, 285; Lamprecht, Deutsche
Geschichte I 117, 140-142.

[478] Erslev, Valdemarerne 48-50, 143; Steenstrup, Danm. Riges Hist.
I 789.

[479] Hildebrand, Medeltid I 247-248; Thulin, Mantalet 26-27; Bergfalk,
Sv. jordens beskattn. 66.

[480] Asiakirjakohdat, joissa Suomen bol vanhemmalla keskiajalla
esiintyy, ovat seuraavat:

(1) 1328: "vnum dimidium bool in Sibboby cum omnibus suis attinenciis,
mobilibus et immobilibus" (Mustak. s. 29).

(2) 1322-1338 (?): "bona mea in Alandia, villa dicta Getu -- --
videlicet vnum bool, similiter cum domibus, agris, pratis, siluis,
piscariis, pascuis et aliis quibuscunque adiacenciis" (Mustak. s. 19).

(3) 1330: "bona nostra in Öninggeby, videlicet vnum bool et vnum
attungxbool cum omnibus edificiis domorum in eisdem bonis existentibus,
necnon pratis, agris, piscariis, ceterisque aliis eisdem bonis
attinenciis" (Mustak. s. 36).

(4) 1330: "bona nostra, videlicet vnum attungxbool in Sybbaby, cum
omnibus edificiis domorum in eisdem bonis existentibus, cum agris,
pratis, siluis, piscariis, ceterisque aliis dictiis bonis adiacenciis"
(Mustak. s. 37).

(5) 1333: "vnum fyærduaxbol et vnum atansbol terre in villa, dicta
Jumalaby" (Mustak. s. 45).

(6) 1351: "bona mea jn Brvsaby -- -- parrochia Kimitto, videlicet
quartam vnius baal, vlna et duabus terciis vnius vlne minus" (Mustak.
s. 88).

(7) 1353: "vnum fiærdunx bool terre in villa Biorneby, parrochia Sunda
in Alandia sita, cum omnibus suis pertinenciis, agris, pratis, pascuis,
siluis, piscarijs et exitibus aliis quibuscunque" (Mustak. s. 99).

(8) 1397: "eth fiærdungx bool jordh j Biornaby, met åker oc eng oc
allom androm tillaghom, engs vndantagno" (Mustak. s. 212).

(9) 1400: "j halff booll jordh och tree marker skatthe j Syldhödeby j
Saltwik sokn, met åker och ængh ok met allom tillaghom" (Mustak. s.
218).

(10) 1400: "eth booll jordh och fem mark skattas aff myno faderne j
Sildodhe by j Saltwik sokn, met åker och ængh, fææ markorn ok
fiskiewatnom, ok allom androm tillaghum" (Mustak. s. 219).

(11) 1410: "alt wort godz j Biornaby, som ær eth halfft bool iordh och
nyo markskatta, met åker och ængh oc allom tillaghum" (Mustak. s. 240).

[481] v. Maurer, Einleitung zur Gesch. d. Mark-, Hof-, Dorf- und
Stadtverf. 134.

[482] Roscher, Syst. d. Finanzwiss. 453.

[483] Cunningham, Growth of Engl. Industry I 126, 151; Vinogradoff,
English Society in the Eleventh Century 147.

[484] Erslev, Valdemarerne 50, 124-125, 127-128.

[485] v. Maurer, Einleitung zur Gesch. d. Mark-, Hof-, Dorf- und
Stadtverf. 129-134-

[486] v. Maurer 134.

[487] "inter uncos antiquos et noovs et inter uncos feodalium et
neophitorum rurales et censuales" (v. Engelhardt, Gutsherrschaft 121).

[488] Hupel, Topogr. Nachrichten I 189; II 202; v. Hagemeister,
Materialien 1-4; v. Bunge, Privatrecht 130, 132-134, 137-141. v.
Engelhardt, Gutsherrschaft (116-128).

[489] Akiander 17.

[490] Milukow, Skizzen russ. Kulturgesch. I 129-130; Simkhovitsch,
Feldgemeinschaft in Russland 43-44.

[491] Ronimus, Vatj. viid. verokirja 94-97.

[492] Forsström, Kuvaus Inkerinmaan oloista 107; v. Knorring, Gamla
Finland 116.

[493] Mustak. s. 47.

[494] "de iugis boum, dictis vobiscum kroka" (Mustak. s. 46).

[495] Yrjö-Koskinen, Suomal. heim. yhteisk.järj. 140.

[496] Mustak. s. 173.

[497] Mustek, ss. 399-400.

[498] VA 3863: 1, 6, 88.

[499] VA 1:42.

[500] VA 3959: 31.

[501] Mustak. 173-175.

[502] Mustak. s. 174.

[503] VA, Hausenin kok., Tavastin talouskirja.

[504] VA 3863: 88.

[505] VA 1938: 1.

[506] Mustak. s. 174.

[507] 1400-luvun puolivälissä Sääksmäen Huittulassa: "en siettings
krogh lijghendis öffuer allen hijvttalaby" (Arv. Handl. IX 2;
Yrjö-Koskinen, Suomal. heim. yhteisk.-järj. 144); v. 1506 Kulsialassa:
"Dömdes en reth swensk skifft wtöffuer all vhinemiby effter theris krok
tal och andel" (Hausen, Bidr. I 235); v. 1507 Loimossa: "at skiffte och
jäncke them millan theris wtmark som kallas reggon ma epter theris
andel och krock tal" (Hausen, Bidr. I 142); v. 1508 Pälkäneellä: "en
reth swenske skiffte wtöffner all packalaby at jäncke och skiffte
effter theris krock tal" (Hausen. Bidr. I 264).

[508] Mustak. s. 175 (4 punnanmaata = 2/3 koukkua; 1 1/2 punnanmaata =
1/6 koukkua).

[509] "1/2 qt" = 1/2 qvarter = 1/8; "1/2 S" = 1/2 setting = 1/12.

[510] VA 3668: 7.

[511] VA 3707: 11-12.

[512] MU s. 411.

[513] Grönblad, Nya källor 34.

[514] Hausen, Bidr. I 305.

[515] VA 484: 28.

[516] VA 484: 2. 4.

[517] "octo vlnis minus quam dimidiam villani dictam Hasnikuby"
(MU s. 156)

[518] "jn Brvsaby -- -- quartam vnius baal, vlna et duabus terciis
unius vlne minus" (Mustak. s. 88).

[519] "Katerina gaard j Moysis j Pemare -- -- three stænger j hwariom
tegom wm allan aker -- -- thwa stænger oc halff anner alin j hwariom
tegenom -- -- ena stangh j hwariom tegenom" (Mustak. s. 186).

[520] Grönblad, Nya källor 23, 34.

[521] Mustak. s. 217.

[522] Mustak. s. 220 (Noormarkku).

[523] Mustak. s. 237.

[524] Vakka-Suomi ja Ahvenanmaa ovat molemmat rapakivialueita, jotka
ovat tunnettavia lukemattomista pienistä kallioistaan ja kivikoistaan.

[525] 24 tangon (koko bolin) kylvömäärä tämän mukaan teki 3 puntaa, jos
ruotsalaiseen tapaan laskettiin 8 pannia puntaan. 3 puntaa oli
koukunkin muinainen kylvömäärä. Jos taas suomalaiseen tapaan puntaan
laskettiin 6 pannia, tuli 24 tangon kylvömääräksi 4 puntaa.

[526] Sellaisia kyliä oli esim. Lemussa, Mynämäellä, Pöytyällä,
Maariassa, Raisiossa, Vehmaalla, Muurlassa ja Perniässä (VA 485: 8, 12,
21, 25, 34, 40, 43, 45. 48, 71. 73, 193, 194. 206).

[527] Esimerkkejä useimmista V.-Suomen pitäjistä (VA 485: 8-9, 12-14,
16, 23, 27, 30-37, 40, 41, 43-45. 47-52. 55, 74, 77, 192-196, 198,
206-207). Huomattakoon tässä erityisesti kylvöverotuksen yleisyydestä
Maskun kihlak:ssa, jossa jo 1300-luvulla tilain arvio punnanmaista oli
käytännössä.

[528] VA 485: 195, 196.

[529] VA 632.

[530] VA 632: 1 c.

[531] Muunlaisiakin tangoitustapoja voi ajatella ja on varmaan
käytettykin. P. J. Raamin tangoitusoppaassa (Then Swenske Åkermätningen
eller Ortuga Deelo Book, Strängnäs 1670) neuvotaan jakamaan tanko yhtä
moneen osaan kuin kylässä on äyrilukua. Tangon normalipituus oli 9
kyyn., mutta tangoituksen toimittaminen ei riippunut tangon pituudesta,
joka sai olla mielivaltainen.

Englannissa uuden ajan alussa mitattiin maata puisella 16-18 jalan
pituisella tangolla ("perch", "pole") (Sir R. Benese, Measuring book,
London 1540). Acren neljännes ("rood") oli 1 "rod" (5 1/2 yardia) leveä
(Cunningham, Growth of Engl. Industry I 119-120). Keskiajan Englannin
"virgate" johtuu tangon latinankielisestä nimestä "virga", jota
Suomessakin käytettiin (Mustak. ss. 500-501).

Saksassa oli tangon nimi "Rute" (Ruthe); tangoitus oli
saksalaisillakin  alueilla ikivanha tapa (v. Inama-Sternegg,
Deutsche Wirtschaftsgeschichte I).

Tangoituksella on Europassa ollut vanha ja laaja käytäntö, jonka
historian esittäminen pääpiirteittäinkään ei voi tässä tulla
kysymykseen.

[532] Esim. Ruotsin VA, Hattula härads Db 31.7.1609 Hattula (Hurttala).

[533] VA 3806. Sen on julaissut laskelmilla ja selityksillä valaistuna
Malin, Hämeen koukku- ja tankomitoista Kustaa Vaasan aikana, Hist. Ark.
X 214-223. -- Otettakoon tähän pari esimerkkiä kylvömäärän ja
tangoituksen suhteista:

                        kunkin   kunkin ta-
                        talon    lon kylvö-  kunkin talon
      kylä      taloja  koukku-    määrä     tankomäärä
                        luku       pannia

    Torro          2     1/12      1 1/2      1 1/1 t.
    Perttula       4     1/6       4          3     t. 2 kyyn.
    Vieremä        4     1/24      2          3     t

[534] VA 617 us.

[535] VA 485: 106 seur.

[536] Pietarsaaressa ja Kokkolassa jaettiin veromaa penninmaihin,
karpionmaihin ja punnanmaihin, joilta maksettiin erilainen vero
maan laadun mukaan; maa oli lisäksi jyvitetty kolmeen luokkaan
(VA 4562: 48).

[537] Rosenborg, Jordbeskattn. 87-89, Gebhard, Savonlinnan lääni 62-65.

[538] "efter skattskinnetal, thz är ept arffpundelandh, och kallis itt
arffpundelandh ett skattskinn thz är try Sädis pundelandh ssom är,
Rogh, kornn och haffra" (VA 1: 42).

[539] Tästä on Santeri Rissanen ensimäisenä huomauttanut
kirjoituksessaan "Iisalmen seurakunnan vaiheita" (käsikirj.).

[540] "Ock när som sodane swidier äro optagne blifna. skijckas thr
synmän till, som thm verdera och skatta skålla wiidh theres eedh huru
monge skatteskynn iordh sodane swidiar kumme gelles och giöre skell
för" (VA 6134: 1).

[541] Santeri Rissasen ilmoituksen mukaan oli Savossa muinoin tapana
viljellä samassa kaskessa yhtenä vuonna ruista, toisena ohraa ja
kolmantena kauraa.

[542] Arv. Handl. III 281-282.

[543] VA 49 b: 1.

[544] Piponius, Oma Maa II 470-471.

[545] Kuusiston kartanon lampuodeista on nimenomaan mainittu, ettei
heillä ollut tangoitettuja maita, vaan lohkokappaleita (hop stycke) (VA
485: 240). Kun Ruonan kartanon alue ei ollut laskettu savuihin, vaan
ainoastaan täysiveroihin, ei sielläkään liene tangoitus ollut tunnettu.

[545] Arv. Handl. IX 263.

[546] Arv. Handl. II 67, 74-75, 89, 91.

[547] Mustak. ss. 260, 262, 233.

[548] Mustak. s. 280; Teitti 15, 224-225; VA 220, Vehmaan käräjät
24.10.1601; Boisman, Rättskontrollerna 214; Wallin, Suomen maantiet,
Fennia VIII, 2: 5-7, 50, 59-60, 65.

[549] UL, WithB. XXIII alk., §§ 2, 5.

[550] HL, WithB. XVIII § 32.

[551] ÖGL, RæfstaB. IV alk.

Suomen herttua Pentti ja Linköpingin piispa julkaisivat v. 1288 käskyn,
ettei kirkon tiloja ja henkilöitä saanut vaivata millään rasituksilla
valtion hyväksi, paitsi milloin oli kysymys kihlakunnan silloista ja
haaksista (Neovius 97).

Englannissa oli keskiajalla teitten ja siltain ylläpitäminen
järjestetty useissa yksityiskohdissakin samaan tapaan kuin
Skandinaviassa (Neilson, Customary Rents 137-141, "Pontage"; Cannan,
History of Local Rates in England 6-9).

[552] Mustak. s. 260.

[553] Ruotsin VA, Porvoon läänin tuomiok. 2.3.1607. Sipoo.

[554] VA 220, Vehmaan käräjät 24.10.1601; vrt. VA 616: 2 (Uudenkirkon
pitäjän sillanrakennusvelv.).

[555] Wallin, Suomen maantiet, Fennia VIII 2: 60.

[556] VA, Hollolan kihlak. tuomiok. 30.10.1643, Hauhon, Tuuloksen ja
Lammin ja 13.11.1643 Asikkalan käräjät; Wallin, Suomen maantiet, Fennia
VIII, 2: 5-8. Kruunun omistamina keskussiltoina linnain sillat
oikeittain eivät kuulukaan paikallisten siltain ryhmään.

[557] Hausen, Bidr. I 131, 149, 272.

[558] VA 216b: 109.

[559] VA 3002: 127, 129. -- Esimerkkiä Ahvenanmaalta, Hausen, Bidr.
II 88.

[560] Humalain sijasta maksettiin kalarikkaissa seuduissa "haukia"
(Padasjoki, Sysmä, Jämsä) tai "ruokakalaa" (Pälkäne). Ohrainkin sijasta
maksettiin Jämsässä ruokakalaa. Vihdissä maksettiin ainoastaan ohria (4
puntaa neljänneskunnalta), Lopella rukiita, humaloita ja kauroja,
Elimäellä rukiita, ohria ja "kuivia ankeriaita" (VA 3670 us.). V. 1533
maksettiin Hämeessä 13 kiihtelystä oravannahkoja "teitä ja siltoja
varten" (Kamer. Asiak. I 21), mikä nähtävästi edustaa vanhempaa
verokantaa tässä kohden tai sellaisen paikallista jäännöstä.

[561] VA 1931: 31-43.

[562] VA 484: 13-14; Arv. Handl. IX 69, 89.

[563] Luullaksemme kunink. kirje 7.8.1801 oli aivan oikeassa
määrätessään silta- ja jahtivoudin kapat näiden virkain lakatessa
otettavaksi kruunulle, koska nämä kapat olivat osa varsinaisesta
maaverosta ja olivat otetut huomioon talojen verotuksessa (Bergh, Vår
styrelse och våra landtdagar I 647; vrt. v. Bonsdorff, Debiterings- och
Beskattn.-verket i Åbo län I 244).

[564] "Semie korn for vskon" -- "Semie humbla for vskon" -- "viskon"
(VA 1: 122, 124, 129). Tuo omituinen sana viskon on kaiketi
suomalaisessa asussaan ollut "uisko", "uiska", joka mahd. on
johdannainen jostakin "ui" juurisanasta.

[565] VA 1: 122, 5: 237.

[566] V. 1568 sakotettiin Padasjoella erään kylän miehiä siitä,
etteivät tahtoneet soutaa "venettä, jonka pitäjä omistaa"
(VA 4045: 43).

V:n 1639 käräjillä tuomittiin koko Asikkalan pitäjä "hankkimaan
pitäjänveneen Pulkkilan rantaan", jolla kruunun väkeä voitiin kuljettaa
Päijänteen ja Vesijärven yli (VA, Hollolan kihlak. Tuomiok. 5.2.1639
Asikkala).

[567] Hausen, Bidr. I 187, 248. Uuden ajan alussa oli Jokioisten
neljänneskunnan velvollisuus yllä pitää haapioita kyytejä varten
(VA 3830: 52).

[568] VA 4494: 7, 9.

[569] VA 1: 16, 17.

[570] VA 6134: 14; Arv. Handl. III 283, 289, 294, 299, 305, 310;
Gebhard, Savonlinnan lääni 68, jossa myös huomautetaan, että "kavassi"
voisi johtua  venäl. sanasta "karbas" = vene.

[571] VA 6134: 14.

[572] VA 1: 22-24. Allardt, Borgå län 32. Helsingin pitäjässä tapaamme
tämän veron maksukappaleena "kuivat säynäät" -- aivan niinkuin Luvialla
Satakunnassa.

[573] Allardt, Borgå Iän 94.

[574] VA, Hausenin kok., Raasep. l:n verokirja 1451; VA 2118: 4, 11,
14; 2974: 5.

[575] Rydin 33.

[576] Hausen, Bidr. I 187, 242, 278.

[577] Hausen, Bidr. I 157, 287.

[578] Hausen, Bidr. I 141, 261.

[579] "longh skiwdz fierd", Hausen, Bidr. I 187.

[580] "ad mensas presbiterorum parrochialium ecclesiarum earundem, in
immensi grauaminis intuitu, quod racione hospitalitatis sustinere
noscuntur" (Mustak. s. 52).

[581] Mustak. s. 288.

[582] Hausen, Bidr. I 128.

[583] Hist. Handl. XI 15; VA 1: 147, 148; Hausen, Bidr. I 187.

Uuden ajan alussa Padasjoella, Sysmässä, Jämsässä lunastettiin
pitkätkyydit hauinmahoilla ("geddemagor") tai ruokakalalla tai
kummallakin.

Suurimmassa osassa Hämettä, nim. Sääksmäen ja Hattulan klk:issa (paitsi
Hattulan p:ssä) sekä Hauholla ja Tuuloksessa maksettiin linnaan
kultakin koukulta 5 penninkiä rekirahoja ("slädepeningar") tai
rekimaltaita (Hist. Handl. XI 14-15; VA 3670 us). Tämä vero, jota ei
ole sekoitettava samoista paikoista samaan aikaan maksettuihin
neljännesmiehen rekikaloihin ja niiden lunastuksiin, on arvatenkin joku
liikennelaitosvero. Kun rekiveroa ja uisko-veroa ei maksettu toistensa
alueilla, on mahdollista, että toisten Hämeen seutujen muinoin tuli
ylläpitää pitäjän veneitä, toisten pitäjänrekiä.

[584] "hestelega" (VA 1: 43).

[585] Arv. Handl. III 197, 249.

[586] "skepsortugar" (VA 2598: 1; 2602: 2).

[587] VA 484: 6. -- Samanlaatuisen veron lunastusta ehkä olivat Ulvilan
förslepgr (Hist. Haudl. XI: 12).

[588] "skipspeningar" (VA 5: 115; Rosenborg, Jordbeskattn. 75-76).

[589] Arv. Handl. IX 261; Hausen Bidr. II 370-371; Teitti 304-305.
Yllämainittujen kyytirahain lisäksi vouti kantoi kultakin Ahvenanmaan
pitäjältä (nimismieheltä) 6 mk Röije peninger eli rijepenninger (Arv.
Handl. IX 261; Hausen, Bidr. II 371-372). Kenties on tämä se vanha
Redhegiäld, joka Eerik Pommerilaisen tiliotteissa v:lta 1413 mainitaan
maksetuksi "Olandista." (Hausen, Bidr. I 315).

[590] VA 585: 61.

[591] "Skiutz Resse pngr" (VA 3801: 19; 3801: 1).

[592] "skiutz pnr" (VA 1: 10-18).

[593] MU s. 262. Vrt. selostusta Hist. Ark. XXII, II 1: 10-11.

[594] Mustak. s. 118.

[595] MU s. 355.
[596] MU ss. 351, 355, 376.

[597] "for beskedlighen man Andris domare" (Mustak. s. 156).

[598] Mustak. s. 157.

[599] MU ss. 363, 370, 379.

[600] MU s. 371.

[601] MU s. 375.

[602] "cum prolocutore Nicolao in Kummikællæ -- Kumakallia" (Mustak. s.
86).

[603] Mustak. s. 221.

[604] VA, Hausenin kok. 5.7.1452.

[605] Arv. Handl. IV 1.

[606] MU ss. 445, 485.

[607] "domare by" 1462 (Arv. Handl. IV 79).

[608] "Domaraby" (Mustak. s. 574).

[609] "Domarby" 1417 (Mustak. s. 275).

[610] Niinpä Vehmaan Kiimakalliota, josta eräs 1300-luvun välimies oli
kotoisin, mainitaan uuden ajan alussa "flöte"-tilana s.o. entisenä
rälssinä.

[611] Lounais-Suomen tuomarilaitoksen alkujuuria voisi löytää myös
Sveanmaan maakuntalakien hundarin tuomarilaitoksesta. Sillä tavoin
selvenisi, kuinka Taivassalossa 1370-luvulla samanaikaisesti saattoi
toimia kaksi tuomaria; Sveanmaankin hundarissa oli tuomareja kaksi.

[612] 1379: "dommare i Kimmetoo kyrkiolaagh -- tå iagh hulth
sochnatingh -- thà stodo ther för alle tingz lagino" (MU s. 375).

[613] 1380: "ræfstæ thing met Theuesala snækkiolagh -- -- fore
ræfstenne oc alle thinglaghino withnadho" (MU s. 376); 1380: "aa
snæckielagx tingeno j Santamalum" (Mustak. s. 173).

[614] 1380: "vpa sokna tingheno -- -- met them j Santamalom, Masko ok
Nowsis" (Mustak. s. 174). -- 1392: "tha jak sokna tingh [hioit] j
Sakilæ by met Sækilæ sokn, Kiulæ ok Ylælæ -- -- tha stodo thær fore
allo tinglageno" (Mustak. s. 205).

[615] 1352: "in placito parochiali apud parochiam Nummis" (MU s. 257);
1380: "a sokna thingeno j Pike sokn" (MU s. 379).

[616] Mustak. ss. 173, 174.

[617] Lähemmin "Suomen vanhin maakunta- ja pitäjälaitos", Suomal.
Tiedeakat. Esit. 1911, 1: 44-56.

[618] MU s. 375.

[619] "vpa Rænthamækj kirkiagord" (Mustak. s. 380).

[620] "vpa sokne stæmpnone wiidh Ræntemækj kirkio" (Mustak. s. 405).

[621] Arv. Handl. II 44.

[622] Mustak. s. 455.

[623] "i kirkestufvun" (VA, Hausenin kok. 17 ja 24.7.1505).

[624] Arv. Handl. II 47.

[625] Arv. Handl. II 101; Mustak. s. 352.

[626] MU s. 386.

[627] Mustak. s. 233.

[628] Arv. Handl. V 54.

[629] Suomen kielen muistomerkkejä II, 1: 86, 95.

[630] Maakunnan sinetillä vahvistettu maanluovutus Hämeessä v. 1319
(Mustak. ss. 17-18). Ahvenanmaan sinetillä varustettu maanluovutus v.
1322 (Mustak. s. 19). Maakunnan käräjät ja sinetti V.-Suomessa 1322
(Mustak. s. 21).

[631] "domare jnnan Tavistelande", Lammi 1374 (MU s. 353). -- "Clafvs,
domare ther sama stadh [j Tavistalanda]", Hämeenlinna 1383 (MU s. 390)
-- "iak Clawus Dyækn, domare j Tauestalande", Tennilä 1390 (MU s. 420).
"Claus Diægn, domare j Thawaste landhe", Saarioinen 1390 (Mustak. s.
197).

[632] "domore j Sathagunnom" Säkylä 1392 (Mnstak. s. 205).

[633] "domare j westra Nyland", Tenhola 1395 (MU s. 444).

[634] Oliko suomal. ja ruotsal. oikeuden alueilla pitäjäntuomarien ja
laamannien välillä vielä joitakin tuomareja, on epätietoista. V. 1353
kumminkin mainitaan V.-Suomessa sellaista tuomaria, joka tuomitsi 3
markan sakkoon (MU s. 262).

[635] MU ss. 390. 392, 429.

[636] MU s. 428; Mustak. ss. 280, 304.

[637] Mustak. s. 235.

[638] "almening öer" (VA 215 1: 22).

[639] Teitti 64, 240. Vrt. "kihlakunnan ulkomaita" Karjalassa.

[640] Arv. Handl. VI 189-195.

[641] Grönblad, Nya källor 216.

[642] VA 6133: 1, 24, 48, 77, 108.

[643] Arv. Handl. IX 261.

[644] VA 1106: 55.

[645] "häredzhöfdingekorn", "domarkorn" (VA 2602: 14).

[646] Kamer. Asiak. II 3, 9.

[647] Teitti 296, 297.

[648] Kamcr. Asiak. II 6; Teitti 192.

[649] VA 1994; 2026.

[650] Hämeessä kihlak. tuomarin lyhennys nimismiehen verosta v. 1545
teki (VA 8: 145, 147, 148):

                                Ylisessä       Sääksmäen      Hattulan
                                klk:ssa        klk:ssa        klk:ssa

    kauroja                      9 1/2 puntaa  6 puntaa       7 puntaa
    ruokakaloja (käräjäkaloja)   2 kipp.       1 kipp. 2 leiv.   --
    kynttilöitä                700 kpl       580 kpl        560 kpl
    heiniä                      26 2/5 kuorm. 18 kuorm.      21 kuorm.

Tätä palkkausta sanotaan v. 1547 Sääksmäen kihlakunnassa "vanhaksi
tavaksi" (VA 3696: 52, 53). V. 1541 mainitaan Hauholla tuomarin saaneen
palkakseen kultakin pitäjältä 1 punnan kauroja ja kolmen koukun heinät
(VA 3672: 65 seur.). Se sopii täydellisesti taulukossa oleviin määriin.

[651] VA 5123: 11.

[652] VA 5121: 36.

[653] Arv. Handl. III 245, 246, 248, 249. -- Mainittu punta ohria oli
ilmeisesti tuomarin osa nimismiesverosta. V. 1560 mainitaan tuomarin
tulona Juvan pitäjästä 1 punta "nimismiehenverorukiita"; kun tällä
nähtävästi tarkoitettiin tuomarin koko vuotuista korvausta,
tarkoittavat edellämainitut 1 ohrapunta tai 2 kaurapuntaa luultavasti
myöskin tuomarin koko vuoden korvausta (VA 6309: 12).

[654] Hist. Handl. XI 16-17.

[655] Arv. Handl. V 260.

[656] VA 5123: 6.

[657] Arv. Handl. III 245, 246, 248, 249.

[658] Hist. Handl. XI 17. -- Veroa karttui koko läänistä:

    viljaa      10 lästiä 7 puntaa
    humaloita    6 kipp.
    hamppua      1 leiv.
    haukia       1 1/2 leiv.

Toisen tiedon mukaan v:lta 1537 (Kamer. Asiak. II 5) Sääksmäen
kihlakunnasta tätä veroa karttui:

    ohria         2 lästiä 3 puntaa
    humaloita     1/2 kipp.
    Suomen haukia 5 puntaa

[659] VA 1929: 31.

[660] VA 201: 21 seur.; 4563: 12, 26.

[661] Hildebrand, Medeltid I 293.

[662] "merisacko" (VA 4744: 2).

[663] Vrt. sattuvaa lausuntoa Yrjö-Koskinen, Suomal. heimojen
yhteiskuntajärj. 180.

[664] Ahlqvist, Kulturwörter 228-229; Yrjö-Koskinen, Suomal. heimojen
yhteiskuntajärj. 168-169.

[665] Hupel, Topogr. Nachrichten I 61.

[666] "Jon Cupiasson" Lammilla 1374 (MU s. 353); "Cubias" lautamiehen
nimenä Säkjärvellä 1654 (VA 8613: 324); "Kupiala" ja "Kupiainen" kylän
ja suvun nimi Säämingissä 1654 (VA 8613: 1292).

[667] MU s. 494.

[668] "Pæder Udraaynen domare i Jokas Capelle" (Mustak. s. 399).

[669] Ruotsal. käräjälaitoksesta ks. Nordström II 516, 526, 527;
Uppström, Öfversigt af den svenska processens hist. 10. -- Suomen
käräjälaitoksesta ks. Ståhlberg, Suomen käräjälaitoksesta 1500-luvun
keskipalkoilla, Valvoja 1890: 349-362.

[670] Lehmann, Gastung 74-96.

[671] Lehmann, Gastung 76-77; Vinogradoff, Villeinage 301.

[672] Neilson, Customary Rents 29, 30, 38.

[673] Lehmann 70-74. -- Vastaväitteitä Amiran arvostelussa Götting,
Gelehrte Anzeigen 1889: 249 seur.

[674] Schlyter, UL, Gloss.: Gingærth. -- Tanskalaisilla alueilla
tällaisia kiertokauden kinkerejä olivat "stud" ja "nathold" (servitium
noctium).

[675] UL, KgB X §§2, 3, 8. Kuninkaankinkeriksi näitä veroja katsovat
Strinnholm (Svenska folkets hist. IV 661), Hildebrand (Medeltid I 268)
ja Ramstedt (Om krigs- och skatteväsendet 34-36). Lehmann on toista
mieltä (Gastung 57), vaan ei perustele mielipidettään.

Karjaveron kuulumisen kuninkaankinkeriin näkee siitäkin, että
Helsinglannin laissa, kuten Ramstedt (36) on huomauttanut, ei mainita
karjaveroa, vaan sen sijaan kestitysvero (väsla, gingärd).

[676] Lehmann, Gastung 46-55, 57-70.

[677] Thulin, Mantalet 7, 14, 15, 20-24. -- Vastaavista Ahvenanmaan
oloista ks. kappaletta "Täysiverot ja niiden tehtävät".

[678] Kljutshevskij, Venäjän historian pääpiirteet 41-42. Vrt. Milukow,
Skizzen russ. Kulturgesch. I 124-125.

[679] "rogamus ut de siligine tributaria, dicta wlgariter rughskat,
quantum plus dimittere potestis, nobis destinare velitis" (MU s. 115).

[680] "tantum feni de tribus aratris, quantum de vno aratro ad castrum
dari et deferri solet" (Mustak. s. 47).

[681] "tributum nostrum de Finlandia et Alandia -- in -- bytiro et
pecoribus ac carpo regio proueniens" (MU s. 179).

[682] VA 1: us.

[683] VA 1; 7 seur.

[684] MU s. 411; Hansen, Bidr. I 306.

[685] Mustak. ss. 288-289.

[686] Oksanen, V.-Suomi 9. Vrt. ed. s. 146.

[687] VA 2918: us.

[688] Allardt, Borgå län 20-21, 30, 32.

[689] VA 1: 7 seur.

[690] VA 5013: 18, 19, 53, 56.

[691] Arv. Handl. IX 23.

[692] Kamer. Asiak. I 10.

[693] Arv. Handl. VI 313.

[694] VA 1923: 1; 1925: 147; Ignatius, Kangasala 71, 74.

[695] VA 1931:31 seur.; 1994: 7 seur.

[696] Kamer. Asiak. I 11.

[697] VA 1: 47.

[698] "bolmansråg", "bolmanskorn", "bolmanshafra", "bolmanslamb",
"gingerdssmör", "gingerdskött", "gingerdshumla", "gingerdssalt" (VA
6133: 146).

[699] "boolmas rokarotzi" (VA 1: 47).

[700] Vrt. Yrjö Koskisen valaisevaa kirjoitusta "Ruokaruotsi" (Hist.
Ark. IV 107-113).

[701] Kamer. Asiak. I 35.

[702] Kamer. Asiak. II 2-3.

[703] VA 370: 26, 30.

[704] Arv. Handl. V 260.

[705] Hist. Handl. XI 16-17.

[706] VA 3696: 54.

[707] VA 3030: 15.

[708] Arv. Handl. IX 23.

[709] Arv. Handl. VI 313.

[710] "för fougdens gestning" (VA 1: 157).

[711] Arv. Handl. VI 313.

[712] Arv. Handl. V 260.

[713] VA 8: 148.

[714] VA 3670: 48.

[715] "män inthe foores vppå slotthet öffuer XL hästa" (Arv. Handl. IX
29).

[716] VA 5014: 1 seur.; Arv. Handl. VI 301-303.

[717] VA 5042: 16.

[718] VA 5097: 48.

[719] VA 5137:32.

[720] VA 5041: 102-103, 111-112, 118-120.

[721] VA 5014: 1 seur.

[722] "lensmans fjerding" (VA 5000: 73, 89. 95).

[723] VA 5014: 4 seur.; 5097: 52.

[724] Arv. Handl. VI 301-302.

[725] VA 5042: 16.

[726] "humble foringen" (VA 5094: 48).

[727] VA 5094:47, 48; 2151: 27.

[728] "Ridfougthens ein (?) gestning" (Arv. Handl. VI 302-303).

[729] Arv. Handl. VI 302-303, 306.

[730] "gifver ut märckie påå skattkornet och höt".

[731] VA 6134: 22.

[732] "Rokarotzj gesthningh om hösthen" (Arv. Handl. VI 308).

[733] Arv. Handl. VI 308.

[734] Arv. Handl. VI 308

[735] Arv. Handl. VI 311.

[736] Arv. Handl. VI 308.

[737] Arv. VI 311. Oluttynnörien 6-luku on huomiota kiinnittävä. Kun
näet Perevaara kussakin neljänneskunnassa oli 6 kymmenkuntaa, tuli
kunkin kymmenkunnan suoritettavaksi tynnöri olutta -- siis suomalainen
olutkunta samantapainen kuin venäläisten aikakirjain perevaarat.

[738] Arv. Handl. III 246.

[739] Dipl. Sv. V n:o 3864.

[740] Grönblad, Nya källor 269, 358.

[741] Arv. Handl. II 37; V 51-52; Mustak. ss. 295, 299, 428, 569, 578,
579-580; VA, Hausenin kok. 26.4.1490.

[742] VA 8: 22; 485 A: 259, 317; 5043: 4.

[743] Mustak. s. 295.

[744] "Och när Jöns Knutssons tienere komme till Säkile, att gäste hans
landboor" (Teitti 29).

[745] "Yros jn Masko. Dabit -- et victum pro vna nocte" -- "Poktis in
parrochia Wemo -- J te colonus procurabit expensas pro vna nocte" --
"In Lemo -- prima Moukula -- dabit pro duabus noctibus" (Mustak. s.
581).

[746] Monen seudun verokirjoissa uuden ajan alussa lausutaan, ettei
kukaan tiedä, minkä perusteiden mukaan veroja oli maksettava, vaan että
niitä maksettiin niinkuin esi-isät olivat maksaneet.

[747] Esimerkkejä: Pirkkala v. 1422: "och till gingerdh hwar thera 1/2
tunna ööl och kosten, som ther till hörer -- ena tunna ööll alla til
saman -- met swa mykyn kost som til ena tunna hörer" (Mustak. s. 295);
Sund v. 1422:

"1/2 tunna ööl met allom kost ther tiil hörir, for aarliga gingerd"
(Mustak. siv. s. 299); Mynämäki v. 1439: "ena tunno ööll met kost ok
fodher som ther tiil böör fore gengerdh" (Mustak. s. 372); Ahvenanmaa
v. 1448: "1/2 tunna ööl met kost ther till hörer" (Mustak. s. 428);
Perniä v. 1464: "eena twnno ööl met kosth oc gingerden" (Mustak. s.
479).

[748] Mustak. s. 131.

[749] Mustak. s. 580.

[750] Mustak. s. 579.

[751] Ahvenanmaan apuverossa v. 1543 laskettiin tynnöriin "huoviolutta"
(svenneöl) menevän 1 ja tynnöriin "herraolutta" 1 l/2 pannia (VA 2602:
17). Kokemäenkartanon lampuotien "kinkeriolueen" v. 1561 laskettiin
menevän panni maltaita ja 4 1/6 naulaa humaloita tynnöriin. (VA 2120).
Kustaa Vaasa, aina kitsailija, määräsi voutisäännössään v:lta 1556,
että 3/4 pannista (= 1/2 tynnöristä) maltaita piti tulla tynnöri
"voutiolutta" (Arv. Handl. IV 104).

[752] Oluttynnöriin menevän mallaspannin hinta lienee kerran ollut
1 äyri ja uuden ajan alussa se Suomessa todellakin oli 1 markan
vaiheilla.

[753] Styffe, Bidr. IV s. XCVII.

[754] VA 1: 7-19; 4994 us.; 5000 us.; 5043 us. Lapvedellä ja
Taipaleella maksettiin yleisten lahjakappaleitten lisäksi vehnää ja
papuja, kumpiakin panni nautakunnalta, Äyräpään kihlak:n alueella
(paitsi Viipurissa) vehnää panni nautakunnalta.

Vehnälahja lienee maksettu vehnäleipänä. Eräässä muistoonpanossa
Lapveden veroista sanotaan: "on heidän vanhemmillaan (foreldre) ollut
vanhastaan tapana lahjoittaa linnaan jonkun verran (någet) vehnäleipää
ja munia."

Uuden ajan alussa näitä veroja melkoiselta osalta suoritettiin rahassa
("karitsarahoja", "munarahoja", "jänisrahoja"). Lapveden ja Äyräpään
kihlakunnissa maksettiin "kanarahoja"; nähtävästi ei sielläpäin
kananhoito ollut yleinen.

[755] VA 1: 7, 8.

[756] VA 5013: 18-19.

[757] VA 5149: 59.

[758] Itämeren maakunnissa on Martinpäivä muinoin ollut tärkeä kansan
merkkipäivä. Suomen Karjalan vanhat olot näyttävät tässäkin kohden
samanlaisia yhteyksiä Itämeren maakuntiin päin, joita muillakin aloilla
havaitaan. Vrt. Setälän lausumaa mielipidettä, että suomen "Marraskuu"
olisi samoin kuin viron "Mardikuu" Martinpäivästä nimensä saanut
(Virittäjä 1897: 44, 45).

[759] Oksanen 8: VA 484: 49. Vehmaalla maksoi kaksi bolia kumpikin 2
karitsaa.

[760] VA 8: 1 seur.

[761] Hausen, Bidr. I 345, 346, 350, 351, 353.

[762] VA 485 A: 317.

[763] "Påskelamb gofues ut om Sommeren Olai tijdh" (Hausen, Bidr. I
316).

[764] Krohn, Suomen suvun pakanall. jumalanpalv. 183-184.

[765] Ote Säämingin pitäjän kirkonkirjasta, Suometar 1853: 50. Saman
tietolähteen mukaan linnan pässin hyvät päivät olivat koko maakunnassa
tunnetut, kuten todistaa Savossa usein kuultu sananlasku "elää kuin
linnan pässi".

[766] Grönblad, Nya källor 607; Arv. Handl. VI 289.

[767] VA 5: 14.

[768] VA 3670: 5, 13, 15.

[769] Teitti 271.

[770] Vert. "Kypsis, szom är hara och fogla" (Kamer. Asiak. II 4). Joka
tapauksessa on "kypsi" parempi kuin Rosenborgin "kipsahtaa", jota hän
pitää mahdollisena juurisanana (Jordbeskattn. 65). "Kypsi" tässä
tapauksessa merkitsisi valmista ateriaa.

[771] VA 1929: 31 seur.; 1931: 32-43.

[772] VA 1: 95-103.

[773] "gaffua pgr för harar och foglar" (VA 4: 32).

[774] VA 1922: 3.

[775] Oksanen, V.-Suomi 10.

[776] VA 5:49.

[777] "för gavehara och fogla" (VA 484: 5).

[778] Oksanen, V.-Suomi 14-15.

[779] VA 5: 91; Arv. Handl. IX 48.

[780] "Skatt ffoglar" (Arv. Handl. IX 90).

[781] VA 6134: 19, 20. Vrt. summia VA 8: 115. Aikaisemmin näyttävät
määrät olleen pienemmät (VA 1:46).

[782] VA 6134: 20, 21.

[783] "Kögemester penninger", "Kökömesteres penningen" (Kamer. Asiak.
I 17)

[784] VA 1: 57 seur.; 4: 39.

[785] VA 1919: 2; 1920: 162; 1922: 3.

[786] Kamer. Asiak. 1 20.

[787] Allardt, Borgå län 35.

[788] VA 5000: 118-120.

[789] Arv. Handl. VIII 41.

[790] Rydin 8-10; Bergfalk, Om utomordentliga penningehjälper 8, 9;
Hildebrand, Medeltid I 185, 271-272; Styffe, Bidr. I: XCI seur. V:
XVIII.

[791] Österbladh 55-58; v. Engelhardt, Entstehung der Gutsherrschaft
3435, 49, 65-70.

[792] Esitys kruununkartanoitten päivätöistä perustuu tekijän
kirjoitukseen "Keskiajan kruununkartanot Suomessa" (Hist. Aik. XXII, II
1-27) sekä muutamiin uusiin tietoihin.

[793] "nec ad labores et operas ad vsus curie nostre Hælghuaa predicte
impendendas quomodolibet tenebuntur, nisi sicud consueuerunt ex
antiquo. Ymmo cum ad curiam et quociens ex debito laborabunt, ex ipsius
curie prouisore, quamdiu laborauerint, recipiunt alimenta" (MU s. 204).

[794] "ok theris fulla affurath göra vthan affslagh och all dagxwerke
ok ærffuode ok theris lagahws wppe halla ok qwærnana byggia -- -- som
the aff aller förra haffua varith vane ath göra" (Arv. Handl.
III 103-104).

[795] VA 485 A: 253.

[796] Arv. Handl. VI 143.

[797] VA 485 A: 313.

[798] Allardt, Borgå län 80-81.

[799] VA 5437: 10.

[800] VA 5043: 4; 5138: 29.

[801] "laboricia et obsequia" (Mustak. ss. 307-308, 326, 345-346).

[802] VA 484: 42, 45. 47, 51, 54, 55.

[803] VA 9: 22.

[804] VA 10: 1 seur; 49 b: 1, 6, 9.

[805] VA, Hausenin kok., asiakirja 1480-luvulta.

[806] VA, Ivar Flemingin maakirja 8 (Sundholma); 1354: 26-36 (Yläne);
212 a: 54 (Suitia); 15: 34 (kunink. perintötilat).

[807] "fore thera ærffuidz lösn" (MU s. 203). Keskiajalla usein
käytetty sana "ærffuid", "ærwede", "arffwode" merkitsee työtä, maatyötä
(Söderwall, Ordbok). Englannissa keskiajalla oli "erw" kynnöksen nimi
(Cunningham, Growth of English Industry I 41).

[808] Mustak. s. 258.

[809] "viij dagxwerkas met sin ök" -- "hwarie lx rokæ en man til
slotsins arffwode om aaret" (Mustak. s. 441).

[810] Rosenborg, Jordbeskattn. 38, 48-49, 54. 66, 75. 78, 84, 90, 98.

[811] Arv. Handl. VI 132; VA 1 ja 484 us.

[812] VA 1: 88.

[813] VA, Hausenin kok., Raaseporin l:n verokirja v:lta 1451.

[814] Oksanen, V.-Suomi 10, 12, 17.

[815] VA 348: 128.

[816] VA 2919: 82-83.

[817] VA 3672: 59; 3696: 97.

[818] Hist. Handl. XI 15; VA 3696: 97; 217, Lopen käräjät 18.3.1583.

[819] 5008: 17; 5016: 50.

[820] VA 1: 88; 1919: 1; 8: 157.

[821] Arv. Handl. III 279.

[822] Meinander--Rinne, Nykyrko och Nystad (Finlands kyrkor I) 8-II.

[823] Uuden ajan alussa oli Ahvenanmaalla Föglön ja Lemlannin pappilain
rakennuksia jaettu määrättyjen talojen rakennettavaksi (Hausen, Bidr.
Il 103, 104), -- V.-Suomessa oli vielä 19. vuosisadan alkupuolella
Paraisten pappilan rakentaminen vanhan sopimuksen mukaan jaettu kyläin
kesken ja Raision pappilan kaikki rakennukset jaetut yökuntain
rakennettaviksi (Tengström, Afhandl. om presterl. tjenstgörn. i Åbo
erkestift II 162, 209). -- Satakunnassa oli 1600-luvulla pappilain
rakentaminen neljänneskuntain velvollisuutena; Alastaron
neljänneskunnan rakennettavana oli v. 1645 Loimaan pappilan riihi ja
Vampulan neljänneskunnan piti samana vuonna rakentaa Huittisten
pappilan pirtti (Boisman, Om rättskontrollerna 194). -- Uuden ajan
alulta on Uudeltamaalta ja Hämeestä tietoja siitä, että määrätyillä
taloilla oli määrätyt rakennusvelvollisuudet pappilassa (Karjalohja,
VA 3002: 142; Tammela, VA 3755: 24; Hattula, VA 3755: 40).
Hauholla ja Tuuloksessa oli tämä velvollisuus niihin aikoihin
jaettu neljänneskuntain kesken (Heikel, Kertomus Hauhon klk:n
muinaisjäännöksistä 115). Sääksmäellä oli v:n 1703 aikoina pappilan
tupa Saarioisten yökunnan, talli Ritvalan yökunnan, kaksi riihtä ja
luhti Salon ja Ritvalan yökuntain, kaksi navettaa Ritvalan ja
Metsäkansan, ulkohuoneet Voipaalan yökunnan rakennettavat (Gunnar
Suolahden tiedonanto). Samalla tavoin kuin pappilaa rakennettiin
myöskin kirkkoa uuden ajan alussa yökunnittain (Vanaja ja Renko VA
3755: 39). Boismanin mukaan (Om rättskontrollerna 194) oli
kirkonrakennuksessa koko pitäjä yhtenä piirinä.

[824] "residuum vero in aliis juribus et causis nostris jbidem
emergentibus proueniens annis singulis pro dictorum castrorum
edificiis" (MU s. 179).

[825] VA 3668: 149-150, painettuna Bomansson, Om Ålands fornminnen
47-49; VA 3696, sakkoluettelot.

[826] VA 5016: 49.

[827] VA 484: 13-14.

[828] VA 1: 115 senr.; 3672: 3; 3696: 1 seur.; Hist. Handl. XI 15.

[829] Kamer. Asiak. I 13.

[830] "och i andhra soknar göra hwarie lx rökas en man til slotsins
arffwode om aaret" (Mustak. s. 441).

[831] Rosenborg, Jordbeskattn. 75; VA 2118: 43; 2119: 2.

[832] VA 5008: 12, 14; 5043: 1; 215 1: 27.

[833] VA 1: 49.

[834] VA 1: 48.

[835] Arv. Handl. III 197.

[836] VA 5: 38.

[837] VA 485 A: 313.

[838] VA 3696: us., eritt. 34.

[839] VA 1: 22-24.

[840] Malmström, Centralisation 266; Forssell, Sveriges inre hist. 5;
Hildebrand, Medeltid II 101.

[841] Malmström, Centralisation 272-273. Samanlaista käsitystä
edustavat Forssell (Bidrag till hist. om Sveriges förvaltn. 6, 91 ja
Sveriges inre hist. 4) ja Hildebrand (Medeltid II 101, 103, 104). Vrt.
Schlyter, Gloss.: Læn; Lænsmather, lænsman. -- Hildebrand katsoo, ettei
yhdessä häradissa ollut yhtä useampaa nimismiestä ja että hän oli
kuninkaan virkaan ottama.

[842] Velschow, Om Bryderne, (Tanskan) Hist. Tidskr. I (1840) 112-147,
eritt. 127-120.

[843] Ahvenanmaa 1322: "cum Jacobo, tunc exactore in Alandia" (Mustak.
s. 19). -- Uusimaa 1373: "Simonis Jonsson, prout exactoris regii in
Nylandia" (Mustak. s. 146).

[844] MU ja Mustak. hakemistot: "Exactor", "Länsman".

[845] "varom foghatom oc länsmannom i Satagunnom" (MU s. 211).

[846] Hist. Ark. XXII, II, 1: 17.

[847] "Biudom ok wi allom warom foghatom ok embijdzmannom i Satagundom"
(MU s. 303).

[848] MU ss. 261-262.

[849] Hist Ark XXII, II, 1: 10-11.

[850] "Lindwidus, exactor domini Aboensis super Nyland" (MU s. 139).

[851] Jo v. 1297 mainitaan "entistä Hämeen voutia" -- "quondam aduocati
Tavestie" (MU s. 83; Neovius 109).

[852] Vrt. Radloff Das landesfürstliche Beamtentum Meklenburgs im
Mittelalter 40-41.

[853] MU s. 132.

[854] 1334: "Aeringislo Anderson uel substituti eius" (Mustak. s. 46).
1347: "ne quis aduocatorum nostrorum seu eorum officialium" (Mustak. s.
79). 1348: "aduocatorum nostrorum eorundemque officialium" (MU s. 213).

[855] "curatus in Masku, Hinrichinus ibidem, officialis Danielis"
(Mustak. ss. 73, 74).

[856] "Esgerus, aduocatus ex parte Danielis Niclisson super Kalandiam"
(Neovius 163).

[857] Läänitysvaltaisissa oloissa luonnollisesti saattoi syntyä
monenlaisia poikkeuksellisia suhteita voutihallinnossa. Kun v. 1326
Turun läänin alaisina maina mainitaan Suomi, Ahvenanmaa, Uusimaa ja
Häme ja näissä maakunnissa samaan aikaan mainitaan nimeltä erityisiä
vouteja, kuten v. 1327 Hämeessä ja Uudellamaalla (Mustak. s. 27) ja v.
1328 Ahvenanmaalla (Mustak. s. 28), niin näyttäisivät mainitut
syrjämaakuntain voudit olevan Turun linnanvoudin alavouteja. Niin
tuskin kumminkaan on ollut, vaan on Turun linnan päällikkö hallinnut
syrjämaakuntia kuninkaan sijaisena (läänitysmiehenä) ja näiden
maakuntain voudit edelleenkin olleet linnanvouteja eivätkä alavouteja.

[858] Mustak. ss. 19, 28, 99, 176; MU s. 362.

[859] Mustak. s. 473; Neovius, Anteckningar rör. Borgå stads och
sockens hist. 14.

[860] Maanvoutien toiminnasta ja tavoista uuden ajan alussa antavat
eloisan kuvauksen Jaakko Teitin keräämät valitukset, jotka ovat
julaistut Todistuskappaleissa Suomen historiaan V, ja Ahvenanmaan
talonpoikain valituskirja Kastelholman voutia vastaan, julaistu
Hausenin Bidrag'eissa II 370-377.

[861] VA 484: 34, 38.

[862] Arv. Handl. VIII 41.

[863] Arv. Handl. VIII 44.

[864] Teitti 270-271.

[865] Arv. Handl. VIII 37, 42; VA 5121: 75; 5123: 9, 15, 24; Teitti 42.
Äyräpään pitäjän voudinveroon kuului m.m. 10 kyyn. palttinaa
nautakunnalta.

[866] VA 6134: 20-21.

[867] VA 585: 61; Teitti 297. Vero paikoin ylennetty (VA 215 1: 4; Arv.
Handl. VIII 45).

[868] VA 697: 4. Eteläisessä V.-Suomessa maksettiin "voudin veroksi"
rukiita tai ohria 1-3 puntaa pitäjältä, Halikosta ja Salosta 2 puntaa
rukiita, 2 pannia ohria ja 4 pannia kauroja (VA 1106: 55; Arv. Handl.
VIII 45).

[869] VA 585: 61.

[870] VA 8: 145, 147, 148; Arv. Handl. VIII 45.

[871] VA 4565: 49.

[872] Arv. Handl. VIII 39.

[873] Arv. Handl. VIII 41.

[874] Arv. Handl. III 197; VA 215 1: 139.

[875] Arv. Handl. VIII 33-36.

[876] Arv. Handl. VIII 38, 40.

[877] VA 5000: 132.

[878] VA 585: 61.

[879] VA 5121: 75; 5123: 15.

[880] Kamer. Asiak. II 11, 13, 14; Arv. Handl. V 321; VA 215 1: 42.

[881] Hausen, Bidr. II 371.

[882] Arv, Handl. IX 81.

[883] VA 585: 61.

[884] Kamer. Asiak. II 13, 14.

[885] VA 5123: 24; Arv. Handl. VIII 39.

[886] VA 5123: 24.

[887] VA 585: 61.

[888] VA 5: 365, 366.

[889] VA 585:61.

[890] "äri raha", "Ari peninger" (Arv. Handl. VIII 43, 45).

[891] Arv. Handl. IX 261; Hausen, Bidr. II 571.

[892] Arv. Handl. V 321; Kamer. Asiak. II 11, 13, 14.

[893] VA 2151:41, 42.

[894] Arv. Handl. VIII 37; VA 5123: 24.

[895] VA 2602: 14; Hausen, Bidr. II 373.

[896] Aikaisimmat maininnat ovat seuraavat:

(1) V. 1392 mainitaan Karjan pitäjässä maanluovutusta toimittavassa
lautakunnassa "Jon nempdaman" (MU s. 437).

(2) V. 1396 myy Viipurin linnan isäntä Vehkalahdella olevia
kruununtiluksia Erkki Laurinpojalle, "såm nu är nempdemann i Wekelax"
(MU s. 465).

(3) V. 1411 mainitaan Maarian pitäjässä maanluovutus-lautakunnassa
"Niles næmpdeman" (Mustak. s. 244).

(4) 1419 esiintyy Huittisten käräjillä "jonis jaopson nemdeman" (Arv.
Handl. II 46).

(5) V. 1419 mainitaan "Olaff Korala, som pa then tiid nempdman war j
sancta Katerina sokn" (Mustak. s. 285).

(6) V. 1420 esiintyy todistajana Köyliössä ja Säkylässä "Marthin
nemphdema" (Mustak. s. 300).

(7) V. 1442 esiintyy omistussopimuksen todistajain joukossa "Anders
Jonisson næmdeman (j) Pyttis" (Mustak. s. 402).

[897] Schlyter, Gloss. "Næmdarmather", "Næmningaman"; Malmström,
Centralisation 261; Kjellén, Stat och samhälle i det gamla
Vestergötland (Vestergötalands Fornminn. Tidskr. 10) 14.

[898] Schlyter, Gloss: "Næmningaman".

[899] VA 2: 75; 2602: 33; Arv. Handl. VI 244-253; IX 55, 59, 63, 72,
76, 85: Teitti 307.

[900] VA 8: 70; 2974: 56; 2981: 43.

[901] VA 1: 49.

[902] VA 6134: 3, 7, 11

[903] VA 3696: 3.

[904] VA 3783: 5, 20, 3784: 13.

[905] Paasikivi, Kyydinpito ja kestikievarilaitos 18.

[906] Mustak. s. 260.

[907] Hausen, Bidr. I 306.

[908] Hämeessä mainitaan Saarioisten ja Tennilän nimismiespitäjät v.
1390, Kulsiala 1405. Viimemain. vuonna mainitaan Satakunnassa Ylä- ja
Ala-Saastamala.

[909] Mustak. s. 399.

[910] Malmström, Centralisation 275-280.

[911] Savon nimismiehen velvollisuudet uuden ajan alussa olivat sangen
raskaat. Hänen oli pidettävä vuosittain linnanvoudille neljät
käräjäkestitykset ja ratsuvoudille niitä seuraavat neljät sakko- ja
verokestitykset. Kutakin kestitystä kesti säännöllisesti 3 yökuntaa.
Talvi- ja syyskäräjillä kulki linnanvouti kaikkien 35 hevosen kanssa.
Ratsuvouti kiersi talvikäräjiä seuraavalla kestityksellään 17 ja
syyskäräjäin jälkeen 18 hevosella.

[912] Rosenborg, Jordbeskattn. s. 80; Allardt, Borgå län 33; Arv.
Handl. IX 28. -- Vrt. muuten seuraavaa kappaletta "Nimismiesvero".

[913] Vrt. VA 217: Hatt. ja Lehij. kär. 21.1.1583; Allardt,
Borgå län 98.

[914] Hausen, Bidr. I 236.

[915] Esim. Ahvenanmaalta V. 1547: "som thet åår lendzman war" (Teitti
177). Karjalassa vielä 1600-luvun alussa tässä virassa kovin ahkeraan
vuoroteltiin. Mikä oli 4 mikä 5 vuotta; Jääskessä kerran ensimäisenä
vuonna A, toisena ja kolmantena B, neljäntenä C, viidentenä D,
kuudentena B j.n.e. (VA 483 G 1: 38, 63; 483 r: 85, 89).

[916] Vrt. Jalkanen, Rautalammin pit. hist. 105.

[917] Hist. Ark. XXII, II 1: 22-23. Vrt. Salenius, Tietoja Tavisalmen
eli Kuopion pit. 14.

[918] V. 1463 "lænsman boleman" Nauvossa ja nimismies lukumiehen
tehtävissä Nousiaisissa (Hausen, Bidr. I 326, 349).

[919] "haffua inne mz sig" (VA 484: 1-12).

[920] VA 484: 2, 10, n, 28.

[921] VA 3755: 14.

[922] Arv. Handl. IX 261.

[923] VA S: 70; 2119: 74.

[924] VA 2981: 43.

[925] Arv. Handl. VI 244 seur.; IX 54 seur., IX 260-261. Taulukkoon ei
ole merkitty Kökarin eikä Ekkerön nimismiesveroa, joka näillä
syrjäseuduilla poikkesi säännöllisestä.

[926] VA 2602: 14, 26, 32, 33.

[927] Arv. Handl. IX 261: VA 2602: 15.

[928] Ainoastaan parissa nuoressa Päijänteen pitäjässä oli lihan määrä
1/2 leiv. ja heinäin 1/2 kuormaa..

Kynttilöitäkin maksettiin yleensä 30 kpl koukulta; poikkeuksen teki 9
pitäjää.

[929] Hattulan kihlakunnassa, Portaan ja Kalvoilan pitäjissä Sääksmäen
kihlakuntaa sekä Lammin, Hollolan, Tennilän, Villähteen ja Elimäen
pitäjissä Ylistä kihlakuntaa; Lammilla ja Hollolassa maksettiin
korvausta viljassa.

[930] VA 8: 137-138; 3696: 43.

[931] Hausen, Bidr. I 150; Arv. Handl. VI 313.

[932] Hist. Handl. XI 16-17.

[933] Hist. Handl. XI 14-15; vrt. VA 3670: 73, 74.

[934] VA 1: 114 seur.; Hist. Handl. XI 14-15.

[935] VA 1: 114 seur.; Kamer. Asiak. I 10.

[936] VA 1: 114 seur., 3671: 4, 16.

[937] Ainoastaan Vihdissä oli nimismiesvero järjestetty
urakkasopimuksen tavoin; siellä nimismies sai pitää koko
nimismiesveron, josta hänen tuli suorittaa kestitykset sekä taksaa
linnaan 35 mk (VA 3670; 50).

[938] VA 8: 145, 147, 148; 3672: 65 seur.

[939] VA 3696: 54; vrt. ed. ss. 269 seur.

[940] VA 8: 148.

[941] VA 3670: 48; 3671: 76.

[942] Arv. Hanell. III 243.

[943] VA 6134: 15, 19-23; Arv. Handl. III 244.

[944] Arv. Handl. VIII 197, 284.

[945] VA 6134: 15 seur.; Arv. Handl. III 283-317.

[946] VA 6134: 3 seur.

[947] VA 1: 46; 8: 115.

[948] VA 8: 119-122.

[949] VA 5000: 118 seur.

[950] Allardt, Borgå län 45.

[951] VA 5000: 118 seur.

[952] VA 5041: 17.

[953] VA 1: 28.

[954] Oksanen, V.-Suomi 14-15.

[955] VA 8: 14, 17, 20.

[956] Kamer. Asiak. Il 3

[957] VA I 55.

[958] VA 617: 9.

[959] VA 484: 38.

[960] Arv. Handl. VI 190.

[961] Mustak. s. 260.

[962] Mustak. s. 441.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaisia keskiajan tutkimuksia - Veroja, laitoksia, virkamiehiä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.