Title: Suomi Jäämerellä
Author: Voionmaa, Väinö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomi Jäämerellä" ***


SUOMI JÄÄMERELLÄ

Kirj.

VÄINÖ VOIONMAA



Helsingissä,
Edistysseurojen Kustannusosakeyhtiö,
1918.



SISÄLLYS:

    Alkulause.
 1. Jäämeri ja Jäämeren maat.
 2. Muinaisaikain talous- ja valtasuhteet Jäämerellä.
 3. Uusi aika. Jäämeren rannikkojen valtiolliset jaot.
 4. Suomen pyrkimys Itä-Varankiin.
 5. Suomalaiset siirtolaiset Jäämerellä.
 6. Maailmantalous ja Jäämeren kysymys.
 7. Muurmanin rata.
 8. Suomen satama Jäämerellä.
    Jäämeren kirjallisuutta.



ALKULAUSE.


Koko kansamme, erotuksetta kaikki sen kerrokset ovat täydellisesti
yksimielisiä siitä, että nyt on tullut hetki Suomen päästä Jäämerelle,
josta maamme nurjain kohtalojen kautta vastoin kaikkea oikeutta on
vuosisatoja ollut suljettuna pois. Jäämeren avaaminen Suomelle ei
merkitse ainoastaan vanhan vääryyden hyvittämistä ja pohjoisimman
Suomen paikallisen elinkysymyksen ratkaisemista, vaan myöskin
suurenarvoisen tuotantolähteen ja tärkeän siirtola-alueen avaamista
koko maallemme. Se on lisäksi oleva itsenäisen Suomen ensi askel ulos
suureen vapaaseen maailmaan. Ja se on oleva ensimäinen elonmerkki
"suurenevasta Suomesta".

Kun ei ole olemassa suorastaan mitään ajanmukaista kirjallisuutta, joka
yleistajuisessa muodossa esittäisi kansalaisille Jäämeren kysymystä
suomalaiselta kannalta, voinevat seuraavat lehdet täyttää jonkinlaisen
puutteen. Tämä kirjanen tahtoo ennen kaikkea asiallisesti valaista
Jäämeren kysymyksen eri puolia: uuden tarkastelun perusteella osoittaa
Suomen historialliset, maantieteelliset ja kansalliset oikeudet pääsyyn
Jäämerelle sekä uusimpain luotettavain lähteitten mukaan esittää
Jäämeren luonnosta, talouselämästä ja tulevaisuuden toiveista tietoja
ja näkökohtia jatkuvan keskustelun pohjaksi. Toisinaan on täten tullut
poiketuksi aineen ahtaimmista rajoista. Mutta Suomen Jäämeren
kysymyksen ymmärtäminen ja arvosteleminen vaatii vertailuja ja laajoja
näköaloja. Siltä on päähuomio aina luonnollisesti ollut keskitetty
siihen Jäämeren nurkkaan, joka kaikissa oloissa ja suhteissa on meille
tärkein ja johon meillä on riidaton oikeus, nim. Itä-Varankiin.

Helsingissä, keväällä 1918.

V. V.



1. JÄÄMERI JA JÄÄMEREN MAAT.


Pohjoisnapaa ympäröivä Pohjois-Jäämeren alue eli "arktinen alue" on
saanut muusta maailmasta eroavan luonteensa etupäässä maapalloisen
asemansa ja siitä johtuvain luonto-olojen vuoksi. Silmäys karttaan
sanoo, että arktiseen alueeseen kuuluu keskellä oleva laaja meri ja
sitä ympäröivät kapeat kaistaleet Europan, Aasian ja Amerikan
mantereista ynnä niitä reunustavat tiheämmät tai harvemmat saaristot.
Alueen etelärajana on matematismaantieteellisesti pidettävä napapiiriä
(66 1/2° pohj. leveyttä). Muissa suhteissa sitävastoin ei näin
säännöllistä rajaa voida vetää arktisen alueen ympärille. Jos pidämme
alueen ilmastollisena rajana sitä lämpökäyrää (isotermiä), joka
ilmaisee 0 asteen keskimääräistä vuotuista lämpötilaa, niin raja painuu
Itä-Siperiassa ja Labradorin seuduilla Pohjois-Amerikassa 50.
leveysasteelle saakka, mutta nousee Ruijan tienoilla paljon yli 70.
leveysasteen, s.o. melkoista pohjoisemmaksi napapiiriä. Samoin
metsäraja, jota kasvistollisesti pidetään arktisen ja viileän
kasvillisuusvyöhykkeen rajana ja joka yleensä seuraa sitä lämpökäyrää,
joka osoittaa keskimääräistä 10 asteen lämpötilaa vuoden lämpimimpänä
kuukautena, on Beringin salmen ja Labradorin seuduilla paljon
etelämpänä, mutta Keski-Siperiassa, Suomi-Skandinaviassa
(Fennoskandiassa) ja Länsi-Kanadassa melkoista pohjoisempana
napapiiriä. Arktisten merienkään rajaksi ei napapiiri hyvin sovellu,
sillä Jäämeren lahdista Vienanmeri ja Hudsoninlahti tunkeutuvat
napapiiriä paljon etelämmäksi. Jäämeren alueen rajat ovat siis
melkoisen horjuvia. Jonkinlaisena yleispiirteisenä rajana voidaan
kuitenkin aina pitää napapiiriä.

_Pohjois-Jäämeri_ eli arkipäiväisemmin vain _Jäämeri_ on oikeastaan
suuri Atlantin valtameren lahti, joka ulettuu Islannista Beringin
salmelle saakka. Jäämeren yhteyttä Atlantin kanssa välittävät
Grönlannin itäpuolella olevat leveät ja länsipuolella olevat kapeat
salmimeret. Merimaantieteellisesti voisi Jäämeren etelärajana pitää
Grönlannin kaakkoisnurkan, Islannin ja Färsaarten merkitsemää linjaa,
jolla kohdalla meren pohjassakin on korkeampi kynnys; jos merenpinta
alenisi viisisataa metriä, syntyisi tälle linjalle kuiva maasilta
Europasta Amerikkaan. Asemaltaan Jäämeri on sellainen kolmen mantereen
"välimeri" kuin etelässä oleva Europan Välimeri; suuruudeltaan se
viimeisten laskujen mukaan on 14.3 milj. km s.o. viisi kertaa suurempi
kuin Europan Välimeri; muodoltaan se on epäsäännöllinen ympyrä;
jokseenkin keskellä sitä on pohjoisnapa.

Tehkäämme kartalla nopea kiertoretki Jäämeren eri osiin.
Norjan-Islannin-Grönlannin-Huippuvuorten välillä on n. 4 milj. km2
laaja tuhansiin metreihin syvä _Europan Pohjoismeri_ eli _Norjanmeri_.
Se on luonteeltaan puolittain atlanttinen meri, ja toiset
maantieteilijät sen lukevatkin Atlantin meren osaksi. Sen läntinen osa,
_Grörlanninmeri_, on maajäisine rantoineen, uiskentelevine
jäävuorineen, ajojäineen ja kylmine merivirtoineen täysin Jäämeren
luontoinen. Ikuisen jään valtakunnan tultasyöksevinä portinvartijoina
ovat täällä suuri "satujen saari" _Islanti_ ja pieni meren keskellä
seisova _Jan Mayenin_ saari. Tämän meren itäinen, Norjaan rajoittuva,
varsinaiseksi _Norjanmereksi_ kutsuttu, Golf-virran sulana pitämä,
kalastukselle ja meriliikkeelle sopiva osa taas on kaikissa kohdin
Atlantin meren kaltainen, johon se taloudellisesti ja politisestikin
mitä lähimmin liittyy.

Huippuvuorten ja Grönlannin välisen n. 600 km:n leveän salmen kautta
tullaan Grönlannin merestä pohjoisnapaa ympäröivälle _Napamerelle_.
Mikäli sitä tunnetaan, se on 9.3 milj. km2 laaja, hyvin syvä, melkein
saareton, alituisen jääkannen peittämä ulappa, ikuisen jään rajaton
valtakunta, jossa ei ole mitään sanottavaa kasvi- tai eläinelämää.

Napameren kummallakin puolella on matalampia saarekkaita lahtimaisia
merenosia eli rantameriä. Amerikan puolella olevassa rantameressä on
lukuisain suurten mannersaarien muodostama Kanadan arkipelagi
vaarallisine jäävirtoineen. Aasian ja Europan puolella olevassa
rantamerialueessa on ensinnäkin huomattava luoteisimman Siperian edessä
oleva _Karan- eli Kaarianmeri_ (n. 0.3 milj. km2). Se on Napameren
avonainen lahti, jonka Novaja Semljan kaksoissaari erottaa
läntisemmistä merialueista. Vaikka Karanmeri tavattoman kylmyytensä
vuoksi onkin "Europan jääkellari", niin sen asema Europan lähellä, sen
osittainen soveltuvaisuus laivaliikkeelle ja sinne laskevat mahtavat Ob
ja Jenisei joet antavat sille jonkinlaisen taloudellisen merkityksen.
Karanmeren kaikki taloudelliset ja politiset suhteet ovat suuntautuneet
länteenpäin, minne tärkeimpinä pääsyväylinä ovat Novaja Semljan
eteläisen saaren ja Vaigatsh-saaren välinen _Karansalmi_ (Karan portti)
sekä Vaigatshin ja mantereen välillä oleva _Jugor-salmi_.

Novaja Semljan länsipuolella olevaa merialuetta voisi nimittää _Europan
Jäämereksi_; sen rajoina olevat saaret, Karhusaari, Huippuvuoret, Frans
Joosefin maa ja Novaja Semlja, kuuluvat kaikki Europpaan, ja se on itse
välittömässä avonaisessa yhteydessä Europan Pohjoismeren kanssa, jonka
lahtena tai rantamerenä sitä parhaiten onkin pidettävä. Muodoltaan
Europan Jäämeri on neliömäinen, alasivu kuitenkin eteläänpäin
taittunut, ja pinta-alaltaan n. 1 milj. km2.

Se on kieltämättä koko Jäämeren tärkein osa. Atlantin meren laivaliike
voi sinne esteettömästi jatkua, sen eläimistö tarjoo pyyntimiehille
runsaita ja arvokkaita saaliita, sinne laskevat Pohjois-Venäjän suuret,
kulkuteiksi enemmän tai vähemmän kelpoiset joet ja sen rannoilla asuvat
Europan sivistyskansain pohjoisimmat etuvartijat.

Niinkuin Europan Pohjoismeressä, niin Europan Jäämeressäkin on jyrkkä
vastakohta olemassa Europpaa lähempänä ja siitä ulompana olevan
merialueen välillä. Eteläpuoli, jota sen ääressä olevan Lapinmaan
mukaan on kutsuttu _Lapinmereksi_, on suuressa määrin Norjan
länsipuolella olevan meren kaltainen. Norjasta Kuollan niemen
puoliväliin saakka Lapinmeren rannat pysyvät vuoden ympäri sulina ja
paljon laajemmillakin aloilla vesi on vaarallisista jäävuorista vapaa
sekä pitemmän tai lyhemmän osan vuotta merenkululle auki. Runsaan
merieläimistönsä ja luontaisten elinkeinojensakin kautta se lähinnä
kuuluu varsinaisen Norjanmeren yhteyteen. Paljon pienempi taloudellinen
arvo on Lapinmeren pohjoispuolella olevalla _Barentsinmerellä_, joka
monessa suhteessa on verrattava Grönlannin mereen, sekä Lapinmerestä
lounaaseen pistävällä matalalla _Vienanmerellä_, joka viimemainittu
kuitenkin asuttujen, kehityskykyisten ympäristöjensä ja eteläisten
liikeyhteyksiensä vuoksi välillisesti on Jäämeren tärkein perukka.

Europan Jäämeren talouselämälle tarjoavat sen saaret sopivia
tukipisteitä. Seitsemän suuren ja monen pienen saaren muodostama, n.
65.000 km2:n laajuisen _Huippuvuorten_ saariston läntisiä, jopa
pohjoisiakin salmia ja vuonoja Golfvirran vielä lämmin vesi pitää
kesäisin sulana, jotavastoin saariston itäpuoliset vedet, missä kulkee
kylmä polarivirta, ovat aina täynnä ajojäitä. Huippuvuoria paljon
kylmempi ja vaikeapääsyisempi on vasta v. 1873 löydetty _Frans Joosefin
maa_, Jäämeren ahdistetun eläimistön etäinen pakopaikka, sekin n.
50.000 km2 laaja saaristo. _Novaja Semljan_ kaksoissaaret, alaltaan
91.791 km2 ovat kesäisin sulan Europan Jäämeren ja kylmän, harvoin
kesälläkään jäistä vapaan Karanmeren jyrkkänä rajana. Kaikki nämä
Jäämeren saaret ovat korkeita, jäitten ja aaltojen epätasaisiksi
syövyttämiä vuorimaita. Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maassa
on alkuvuoren päällä samanlaisia vaakasuoria hietakivi- ym.
vuorikerroksia, joita tavataan Grönlannissa, joten ne kaikki näyttävät
olevan jätekappaleita samasta muinaisesta laajasta mantereesta. Novaja
Semljan vuorirakenne muistuttaa lähinnä Uralin vuoristoa. Kaikkien
näiden jää- ja lumipeitteisten saarten vuorissa on säilynyt merkkejä
täällä aikain aikoina vallinneesta lämpimästä ilmastosta ja
etelämaisesta palmukasvillisuudesta. Silloin varmaan ovat syntyneet
Huippuvuorten kivihiilikerrokset ja Novaja Semljan petrolilähteet,
jotka samoinkuin Grönlannin ja Ruijan rannikkojen malmit ja muut
vuorenaarteet ovat pakottaneet Jäämerellä uudelleen arvioimaan melkein
kaikki entiset arvot.

Jäämeren alueelle ominaista on sen luonnonelämän suuri yhdenmukaisuus.
Jää on siellä yhdistänyt meren ja maan suureksi yhtenäiseksi luonnon
valtakunnaksi. Kaikkialla samanlaatuinen ilmasto, yli koko Jäämeren
liikkuvat jäävirrat ja koko alueen ympäri ulettuva melkein katkeamaton
maavyöhyke ovat siinä määrin helpottaneet kasvien ja eläinten yleistä
leviämistä, että ne joka paikassa Jäämeren piirissä ovat
pääpiirteittäin samanlaatuisia.

Kaiken elimellisen elämän alkuna näyttävät täällä olevan pienet
leväkasvit, joita on kaikkialla, merivedessä, jäissä, lumissa ja
mailla. Meri on täynnä pienen pieniä pii-leviä; niitä esiintyy usein
niin suurin määrin, että jäät niistä saavat keltaisen värin. Täällä
kirjaimellisesti toteutuu sana: "missä on vettä, siellä on elämää"; jos
sulattaa kivikovan jääpalan, niin keskeytynyt elämä siinä heti alkaa
uudelleen. Jäämeren pohjassa kasvaa suuria ruskoleviä, joita tuulet
ajavat rannoille korkeiksi röykkiöiksi. Meren kasvillisuudesta viime
kädessä saa ravintonsa Jäämeren suunnaton eläinmaailma, ensin pienimmät
vesieläimet, sitten kalaparvet, lukemattomat linnut, hylkeet ja vihdoin
jättiläismäiset valaat.

Maalla on omat pii-levänsä, jotka joskus värjäävät lumen punaiseksi.
Kukintakasveja on Jäämeren mailla tavattu n. 400 eri laatua, joten
sikäläinen kasvillisuus ei ole lainkaan niin köyhä kuin luulisi. "On
merkittävä seikka -- Jäämeren tutkija William S. Bruce kirjoittaa --
että kulkekoonpa retkeilijä kuinka kauas pohjoiseen hyvänsä, käyköön
kuinka autiossa seudussa tahansa, niin varmasti hän tapaa yhden tai
useamman lajin kukallisia kasveja. Ainakin hän löytää siellä unikon,
voikukan tai kivirikon, ja kaikista niistä Jäämeren unikko (_Papaver
radicatum_) on kestävin. Ei ole sitä paikkaa Huippuvuorilla, Frans
Joosefin maalla, Novaja Semljalla tai muualla niin karua, autiota ja
tuulenpieksämää, etten siellä olisi löytänyt Jäämeren unikkoa
kasvamassa, vaikkapa surkastuneenakin, niin kasvamassa ja kukkimassa
kuitenkin; ja missä olot ovat vähänkään suotuisammat, siellä se aivan
rehoittaa ja loistaa. Samaten Jäämeren unikko tavataan Grönlannin
rannikoilla ja Amerikan pohjoispuolella olevassa saaristossa, missä
vain mitään voi kasvaa. Unikon jälkeen punainen kivirikko (_Saxifraga
oppositifolia_) on luultavasti sitkein arktinen siemenkasvi, ja
suotuisissa paikoissa se on vielä rehevämpi kuin unikko..."

Arktiseen kasvillisuusvyöhykkeeseen luetaan metsärajan pohjoispuolella
olevat seudut. Tämän vyöhykkeen kasviyhdyskuntia on tapana yhteisellä
nimellä kutsua "tundraksi", jolla nimityksellä kuitenkin varsinaisesti
tarkoitetaan sammal- ja jäkäläkankaita ja soita, jotka peittävät
Jäämeren rannikoilla olevia tasankoalueita Pohjois-Venäjällä,
Siperiassa ja Kanadassa. "Arktisen alueen kasvillisuuden yleinen luonne
on erittäin yksitoikkoinen. Karua on koko luonto. Silmän kantamalta ei
näy ainoatakaan puuta, tuskin edes pensasta, ainoastaan pieniä maassa
matavia varpuja, kituvia ruohoja ja heiniä, joiden varret ja korret
ovat suureksi osaksi sammalten ja jäkäläin peitossa. Tundran yleinen
väri on ikävänlainen, ruskean vihertävä, mutta syyspuoleen on
väririkkaus runsaampaa. Silloin saavat kasvien lehdet koreat
syysvärinsä. Seutujen valtavärit vaihtelevat silloin ruskeasta
(vaivaiskoivu ym.) heleän tulipunaiseen (karhunmarja) ja
koreankeltaiseen (enimmät pajut). Missään muualla eivät kasvien koreat
syysvärit pistä niin selvästi silmään kuin autiolla tundralla...
Poikkeuksena tundraseutujen yksitoikkoisuudessa ovat viljavimmat
vuorten rinteet, kalliopengermät ym. sellaiset paikat, jonne on
keräytynyt rapautumissoraa riittävästi ja jotka ovat edes jonkun verran
suojattuina tuulilta. Etenkin ovat kalkkikalliot kasveille suotuisia.
Puita ja isoja pensaita ei tosin ole sielläkään, mutta sinne ovat
saapuneet pohjoisten seutujen kauneimmat kukkakasvit. Tunturivuokon
kukkiessa ovat rinteet lumivalkeita sen runsaista kukista; toiset
rinteet saattavat olla punasinerviä _Saxifraga oppositifolian_
kukkiessa (esim. Varankivuonossa). Varsinkin lintuvuorien penkereillä
on kasvillisuus keräytynyt todellisiksi luonnon kukkatarhoiksi. Mutta
nämä ovat vain vähäpätöisiä poikkeuksia, jotka ainoastaan hyvin vähässä
määrässä häiritsevät arktisten seutujen kasvillisuuden suurta
yksitoikkoisuutta." (A.K. Cajander.)

Eläimistökin on kaikkialla Jäämeren alueella pääasiallisesti
yhdenlaatuinen. Koko alueen tunnuksellisin eläin, jään valtakunnan
kuningas, on jääkentillä lakkaamatta kuljeskeleva, hylkeitä
pyydystelevä jääkarhu (_Ursus maritimus_). Varsinaisista maaeläimistä
ovat ihmiselle hyödyllisimmät myskihärkä (_Ovibos moschatus_) ja peura
(_Rangifer tarandus_). Enemmän lampaan kuin naudan sukuinen myskihärkä
elää nykyään ainoastaan Amerikan napamaissa, mutta on muinoin ollut
yleinen pohjoisessa Europassakin. Peura elää villinä kaikissa Jäämeren
maissa ja on levinnyt kauas napapiirin eteläpuolellekin; Suomessa se on
aikoinaan ollut yleinen Laatokan seuduillakin. Sen esiintymistä Frans
Joosefin maalla ja Huippuvuorilla on pidetty todisteena siitä, että
nämä saaret ovat ennen olleet mantereitten yhteydessä; edellisestä
saaristosta peura kuitenkin on jo hävinnyt ja jälkimäisessä saaristossa
on se häviämäisillään, kun europpalaiset urheilijat sitä kilvan
surmaavat ja norjalaiset metsästäjät ovat viime aikoina ruvenneet sitä
myrkylläkin tappamaan, "hävittäen ei ainoastaan villipeuroja, vaan
myöskin karhuja, naaleja, lintuja ja muita eläimiä ja muuttaen siten
luonnonrikkaat Huippuvuoret kolkoksi kalmistoksi". Lappalaiset ja
jotkut muut pohjoiset kansat ovat kesyttäneet peuran "poroksi" ja
saaneet siitä mitä monipuolisimman hyötyeläimen. Muista maaeläimistä
mainittakoon vielä sukunsa tuhkimus, typerän tunkelias Jäämeren kettu
eli naali (_Canis lagopus_), ja pari jyrsijöihin kuuluvaa sopulilajia
(_Myodes_), jotka usein suunnattomin joukoin kulkevat tundroilla, jänis
ja susi. Varsinaisista metsäeläimistäkin monet ovat levinneet
lähimmille napamaa-alueille.

Yleisin kaikista arktisista linnuista on pulmunen (_Plectrophanes
nivalis_), "joka esiintyy suunnattomin joukoin ja löytää itselleen
koti- ja pesäpaikan jokaisessa arktisessa maassa, olkoon se kuinka
kolkko hyvänsä". Frans Joosefin maalle se saapuu huhtikuun puolivälissä
ja muuttaa sieltä lokakuun loppupuolella. Tärkeimpiin Jäämeren maitten
lintuihin kuuluvat metsäkanan sukuiset kiirunalajit (_Lagopus_), joiden
liha on maukasta ravintoa. Arktisten lintujen oikea valtakunta on
kuitenkin itse Jäämeren avaroilla vesillä. Siellä tavataan
"lintuvuoria", korkeita ja jyrkkiä rantakallioita, joilla kiislat,
ruokit, lunnit, lokit, merimetsot ja muut vesilinnut pesivät
suunnattomin joukoin; aurinkoa pimentävinä pilvinä lentelee lintuja
sellaisten lintuvuorien ympärillä. Taloudellista hyötyä kaikki nämä
lintuparvet tuottavat ainoastaan höyhenillään ja munillaan.
Arvokkaimpia siinä suhteessa ovat haahkat (_Somateria mollissima_ ja
_spectabilis_). Islannissa, Huippuvuorilla ja muilla Jäämeren saarilla
pesivät haahkat sisustavat pesänsä mitä hienoimmilla untuvilla, joita
ne nyppivät omasta rinnastaan. Ihminen riistää pesästä untuvat ja
munat, ja haahkaemä kahdesti uudelleen sisustaa pesänsä, toisella
kerralla uroslinnultakin otetuilla untuvilla; 24 pesän lasketaan tällä
tavoin tuottavan kilon untuvia.

Jäämeren merieläimistön runsaudelle vetää koko maailmassa vertoja
ainoastaan Eteläisen Jäämeren eläimistö. Tämä Jäämeren eläinrikkaus ei
riipu niin paljon lajien lukuisuudesta kuin saman lajin yksilöjen
paljoudesta. Merieläimistä herättävät enintä huomiota valaat, joita on
sekä suuria hetulasuisia että pienempiä hammasvalaita. Valaitten
kuningas, 24 m:n pituuden ja 150.000 kg:n painavuuden saavuttava musta
Grönlannin valas (_Balcena mysticetus_), joka ennen tuhansittain
risteili Jäämeren selillä, on jo luultavasti sukupuuttoon hävinnyt; v.
1897 skotlantilaiset valaanpyytäjät vielä saivat saaliikseen 13 näitä
valaita, mutta v. 1907 eivät enään ainoatakaan. Sen sijaan porhaltelee
Jäämerellä vielä mahtava sinivalas eli jättiläisvalas (_Balanoptera
Sibbaldii_); se ei ole yhtä painava ja paksu kuin Grönlannin valas,
mutta on sitä pitempi, maailman pisin eläin, joskus 30 metrin
mittainen! Pienemmistä valaslajeista ovat muita merkittävämpiä
maitovalas (_Delphinopterus leucas_) ja sarvivalas (_Monodon
monoceros_). Ne ovat molemmat 4-6 m:n pituisia ja monessa muussakin
suhteessa toistensa kaltaisia, ja niitä pyydystetään ahkerasti sekä
rasvan että nahan ja ravinnoksi käytetyn lihansa vuoksi. Maitovalas
liikkuu kaikilla arktisilla rantavesillä ja se on helposti tunnettava
kermanvaaleasta väristään. Sen retket ovat niin säännöllisiä, että
kokeneet pyytäjät, jotka tarkoin tuntevat, mitä rantaa ja mitä tietä se
milloinkin kulkee, tavallisesti saavat ajetuksi maalle koko matkueen.
Sarvivalas on tunnettava uroksen 2-3 m:n pituiseksi, suoraan eteenpäin
ulkonevaksi kasvaneesta yläleuan etuhampaasta. Tällä kierteisellä
hammasluulla oli ennen vanhaan kaupassa hyvin suuri arvo, sitä kun
näette luultiin raamatun pyhän "yksisarvisen" sarveksi ja sen jauhetta
kun senvuoksi pidettiin ihmelääkkeenä. Jäämeren lämpimämmissä osissa
tavataan myöskin pyöriäinen eli merisika (_Phocaena communis_),
mustaselkäinen ja valkovatsainen, lihava ja iloinen, parin metrin
pituinen pikkuvalas.

Jäämeren lukuisista hyljelajeista on arvokkain mursu (_Trichechus
rosmarus_). Se on jykevä otus, painoltaan 1000-2500 kg ja koiras
varustettu 2/3 m:n pituisilla alaspäin kasvavilla torahampailla, joita
se käyttää simpukkain kaivamiseen ja taisteluaseekseen. Mursukin on
ennen ollut yleinen Jäämerellä, mutta hillittömän pyynnin vuoksi se jo
on hävinnyt laajoilta alueilta. Jäämeren tavallisia hylkeitä ovat
Grönlannin hylje (_Phoca groenlandica_), muita suurempi partahylje
(_Ph. barbata_), kuplahylje (_Cystophora cristata_) ja Suomenkin
vesillä tavattavat norppa eli kiehkuraishylje (_Phoca foetida_),
kirjava hylje (_Phoca vitulina_) ja halli eli harmaahylje (_Halichoerus
grypus_). Hylkeenpyynti on yhä vielä Jäämeren tärkeimpiä elinkeinoja ja
kymmeniä ellei satojatuhansia hylkeitä saadaan joka vuosi Europan
lähellä olevista Jäämeren osista.

Lintujen, valaitten ja hylkeitten ohella vilisee Jäämeressä lukematon
joukko alempia eläimiä kaloista yksisoluisiin alkueläimiin saakka. Nämä
eläjät saavat ravintonsa mittaamattomain kelluvain leväjoukkojen
muodostamilta meren niityiltä ja itse ne ovat meren korkeampain
asukkaitten loppumattomina laitumina. "Kahta katkalajia (_Anonys nugax_
ja _Onissimus Edwardsii_) vilisee Jäämeren vesissä niin suuria
joukkoja, että ne syövät suuren linnun ruhon kaikki pehmeät osat ja
jättävät käsistään putipuhtaan luurangon 24 tunnin kuluessa.
Luonnontutkijat ovat usein käyttäneet tätä apukeinoa työssänsä.
Huippuvuorten Jäävuonon suusta, 197 syllän syvyydestä Monacon ruhtinas
sai haaviinsa koko neljäkymmentä naulaa suuria punaisia äyriäisiä
(_Pandanus borealis_), yhteensä 1.775 kappaletta; nämä äyriäiset eivät
ainoastaan olleet eläintieteellisesti mielenkiintoisia, mutta ne
havaittiin myös erinomaisen maukkaaksi syötäväksi ja ne käytettiin
siihen tarkoitukseen laivalla. Vesi kihisee kotiloeläimiä, etenkin
_Clio borealis_ lajia, jolla Grönlannin valas elää, ja nuolimatoja
(_Sagitta_), joilla on läpinäkyvä kotilo. Barentsinmeressä olen koonnut
haaviini naulan toisia pieniä hankajalkaisia (_Calanus jinmarchicus_)
muutamassa minutissa. Nämä äärettömät joukot eläineliöitä ovat
perusravintona lintu-myriadeille, hylje- ja mursuparville ja lukuisille
valaille. Ja on muistettava sekin, että itse ihminenkin tarpeen
tullessa voi saada runsaan ruuan meren pienistä äyriäisistä, jos
hänellä vain on keinoja, millä koota niitä." (William S. Bruce.)

Surkein olento Jäämeren maailmassa lienee ihminen. Arktiset maat ovat
näihin saakka olleet maailman harvimpaan asuttuja, niiden väestö on
kuulunut kansain alimpaan köyhälistöön. Miljonain neliökilometrien
laajuisissa Jäämeren maissa asuva väkiluku nousee tuskin yli
800.000-900.000 hengen. Tähän väestöön on silloin luettu Jäämeren
rannikoilla ja saarilla asuvat arktiset alkukansat, vaikka niiden
asuma-alat osittain ulettuvat napapiiriä melkoista etelämmäksikin, sekä
mainituille seuduille muuttaneet sivistyskansoihin kuuluvat asukkaat.
Alkukansoista ovat lukuisimmat Europassa asuvat lappalaiset (n. 30.000
henkeä), Siperian jakutit (230.000) ja Amerikan eskimot (40.000
henkeä). Viimemainitut ovat melkein yksinomaisesti merikansaa, joka
kalastuksen ja hylkeenpyynnin alalla on saavuttanut melko korkean
kulttuurikannan; Europan ja Aasian arktiset kansat taas ovat parhaasta
päästä mannerkansoja, joiden pääelinkeinoja ovat metsästys,
sisävesikalastus ja poronhoito. Europpalainen kulttuuri on jo
kuitenkin tunkeutunut Jäämerellekin ja saanut johtavan aseman sen
talouselämässäkin, josta alkukansat vuosi vuodelta joutuvat yhä
syrjemmälle. Niin on käynyt erityisesti siinä Jäämeren alueen osassa,
joka tässä on tutkielmamme esineenä.

Pohjoisimman Europan rannikko on vuonojen ja lahtien uurtelema. Norjan
pohjoisrannikolla, _Ruijassa_, on vuono vuonon, niemi niemen, saari
saaren vieressä Suomen Enontekiön lähelle pistävästä komeasta
Jyykeänvuonosta (Lyngenfjord) Utsjokea lähellä olevaan avaraan
Varanginvuonoon saakka. Tämän vuonon itäpuolella on kapean kannaksen
mantereeseen yhdistämä Kalastajaniemi. Varangista itäänpäin kutsutaan
rannikkoa _Muurmanin-rannaksi_. Se on matalampi kuin Ruijan rannikko ja
Kuollanvuonoa lukuunottamatta lahdeton. Suuren Kuollan niemimaan alavan
itä- ja kaakkoisrannikon nimenä on _Turjan-ranta_.

Kapeahkon merensalmen kautta päästään Jäämerestä monihaaraiseen
Vienanmereen. Se päättyy luoteessa vuori- ja vuonorantaiseen, saariston
reunustamaan _Kannanlahteen_, jonka molemmin puolin olevia rantoja
kutsutaan _Karjalan-rannaksi_. Vienanmeren eteläisenä päänä on
satamaton, matala _Äänislahti_, jonka rannat pakoveden aikana ovat
kuivilla kilometrien leveydeltä. Lahden suussa ovat kuuluisat
Solovetsin luostarisaaret. Kolmas Vienanmeren perukka on suppilomainen
_Vienanlahti_, mihin suuri Vienanjoki laskee. Laivaliikkeestä
johtuneella nimityksellä kutsutaan Vienanlahden länsirantaa
_Kesärannaksi_ ja itärantaa _Talvirannaksi_. -- Itäpuolella Vienanmeren
suuta on _Meseninlahti_ ja sen takana pistää kauas mereen omituisen
muotoinen _Kanin-niemi_, jonka takana alkavat Petshoran seudut.

Taloudellisesti voidaan Europan Jäämeren maat sopivasti jakaa eri
vyöhykkeisiin. (1) "Merivyöhykkeessä", s.o. Jäämeren saarilla ja
lähimmillä rannikoilla ovat vanhastaan tärkeimpiä olleet
merieläimistöön perustuvat elinkeinot: meri- ja jokikalastus,
"lintuvuorilla" pesiväin vesilintujen untuvain ja munain keräys,
hylkeen- ja valaanpyynti. (2) Mantereella saa kasvillisuus etelään
mennessä yhä suuremman arvon, vaikka sillä täälläkin on eläimistön
rinnalla ainoastaan toisarvoinen merkitys. Pitkin Europan koko
pohjoisinta rannikkoa kulkee missä kapeampana missä leveämpänä korkea,
vesiköyhä "tunturivyöhyke", jota käytetään porojen syöttömaaksi ja
jolla on merkitystä myöskin villipeurain, syötäväin lintujen
(riekkojen, kiirunain) ja turkiseläinten pyydysmaana. Tämä vyöhyke
täyttää koko Ruijan, pohjoisimman ja koillisen osan Kuollanniemeä,
Vienanmeren suun seudut, koko Kaninniemen ja sen takaiset rannikot sekä
etelämpäinkin seutujen korkeimmat kohdat. (3) Tunturivyöhykkeen
eteläpuolella alkaa vähitellen varsinainen "metsä- ja järvivyöhyke",
monipuolisen metsästyksen ja sisävesikalastuksen vanha tuottoisa alue.

Tämä alkuperäinen elinkeinojärjestelmä on parin viime vuosisadan
kuluessa perinpohjin muuttunut. Etelästä käsin Jäämeren rannikoille
muuttaneet uutisasukkaat ovat sopiviin paikkoihin vuonojen pohjiin ja
jokivarsille raivanneet niittyjä sarvikarjanhoitoa varten ja pieniä
viljelysmaita perunan, ohran ja muidenkin viljelyskasvien kasvattamista
varten. Sen ohella ovat merenkulku ja kauppa kehittyneet. Viime
vuosikymmenet ja viime vuodet vihdoin ovat nähneet metsäliikkeen,
vuorityön, suurkaupan ja suurmeriliikkeen Jäämeren maissa nopeasti
nousevan ja alkavan siellä aivan uutta aikakautta.

Jos Europan Jäämeren maihin luemme, paitsi tähän mereen kuuluvia
saaria, kaikkien Europasta Jäämereen laskevain jokien alueet (Jäämeren
vesistöalueen), siitä karttuu n. 1,4 milj. km2:n laajuinen maa-alue,
jolla nykyään asuu päälle miljonan ihmistä. Meidän kannaltamme on
kuitenkin oikeampaa lukea Europan Jäämeren maihin ainoastaan ne seudut,
jotka luonto-olojensa puolesta ratkaisevasti kuuluvat Jäämeren piiriin
ja joiden talouselämä kokonaan tai hyvin huomattavaksi osaksi on
Jäämerestä riippuva. Täten kuuluvat Jäämeren maihin Finmarkin amtti
(Ruija) Norjasta, Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat Suomesta, koko
Arkangelin lääni (siihen luettuna Novaja Semlja) sekä kaukaiset
isännättömät ja asumattomat saaret Karhusaari, Huippuvuoret ja Frans
Joosefin maa. Koko tämän maa-alueen pinta-ala tekee miljonan km2 ja
väkiluku viimeisten tietojen mukaan tasaluvuin 1/2 miljonaa. Tarkemmin
laskelmat näkyvät seuraavasta:

      Jäämeren maita          km2        asukkaita

    Norjassa (Ruija)        40 815         38 065
    Suomessa                29 175          3 582
    Venäjällä              836 059        449 400
    Isännättömiä saaria    119 656           --
                yhteensä 1 025 705        491 047

Europan valtoihin kuuluvat Jäämeren maat jakaa Vienanmeri kahteen
luonnon- ja talousmaantieteellisesti erilaiseen osaan, joista
läntiseen, Lapin alueeseen, kuuluvat Norjan ja Suomen osat Jäämeren
rannikosta sekä Kuollan piirikunta Arkangelin lääniä ja itäiseen,
Vienan-Petshoran alueeseen, taas Arkangelin lääni ilman Kuollan
piirikuntaa seuraavalla tavalla:

      alueet                 km2        asukkaita

    Lapin alue             224 990        50 787
    Vienan-Petshoran alue  681 059       440 260
                  yhteensä 906 049       491 047

Vertailu näiden alueiden välillä osoittaa maa-alan ja väkiluvun etujen
olevan kokonaan Vienan-Petshoran alueen puolella. Eteläisemmän
asemansa, maaliikenteensä ja suunnattomain metsävarainsa kautta tällä
alueella on puolellaan kaikki taloudellisetkin tulevaisuuden edut.
Näissä kohdin tuo pienialaisempi ja pieniväkisempi Lapin alue ei voi
kilpailla sen kanssa. Välittömään kilpailuun samoilla urilla ne eivät
muutenkaan sovellu, koska Vienan-Petshoran alue on pääasiassa maa-alue,
Lapin alue taas pääasiallisesti merialue. Mutta suhteellista kilpailua
niiden välillä voi syntyä, ja silloin Lapin alueella suurempia
mahdollisuuksia tarjoavain meri- ja vuorityöetujensa vuoksi kenties
kuitenkin on voiton mahdollisuuksia.

Edellä esitettyjä laskelmia katsellessa näyttää Suomen osuus Jäämeren
maissa ja niiden talouselämässä tosiaan vain pisaralta meressä. Mitä
merkitsevät Suomelle kuuluvat 2.8 % Europan Jäämeren maitten
pinta-alasta ja viheliäinen 0.7 % sen kokonaisuudessaankin vähäisestä
väestöstä! Hiukan toivokkaammalta näyttää maamme osuus Jäämeren maitten
Lapin alueesta: 13 % pinta-alasta ja 7 % väestöstä. Mutta tältä
pieneltä saavutukselta riistää melkeinpä kaiken todellisen arvon se,
ettei Suomen alue uletu Jäämeren rantaan asti. Suomi on tässä
merimaassa usealla sopimuksella, viimeksi v. 1826 tehdyllä, jolloin
Suomen etujen valvominen on törkeästi laiminlyöty, työnnetty mereltä
pois, siltä mielivaltaisesti suljettu pääsy Jäämerelle. Siten on
epäsuotuisten valtiollisten olojen vuoksi Suomelle tullut
kokonaisuudessaan mitä luonnottomin pohjoisraja. "Suomenmaa on, näet,
-- lausuu K.F. Ignatius -- tällä rajalla kokonaan pois suljettu
kalarikkaasta, Lapinmaan väestölle välttämättömän tarpeellisesta
Pohjois-Jäämeren rannikosta, vieläpä monessa paikoin aivan soukalla
maakaistaleella siitä eroitettu. Niin on esm. matka Koltapahdasta
Jyykeän- (Lyngen-) tai Kaavuonolle (Kaafjord) 3.5 peninkulmaa,
Somasoaivista Naavuonolle (Quaanangerfjord) 2.5 peninkulmaa ja
Rajalasta Utsjoen pitäjässä Varankivuonolle niin-ikään ainoastaan 2.5
peninkulmaa."

Suomen Jäämeri-asema ei kuitenkaan ole niin huono kuin miltä se
näyttää. Jos Suomen Lapilta vastaiseksi puuttuukin merta, niin puuttuu
Ruijalta sisämaata; ja se on meidän aikanamme hyvin arveluttava puute
sekin. Se nyt tosin ei meille ole mikään apu. Mutta Suomella on
muutamia etujakin, joita toisilla ei ole. Suomen Lapin asema koko
Jäämeren Lapin alueen keskustassa, lähellä tärkeää Varanginvuonoa,
Jäämeren Lapin suurimman sisämaanvesistön ympäristöllä, on huomattavan
edullinen. Suomen Lapilla on paremmat metsänkasvuolot, mukavammat
sisämaiset luonnolliset kulkuväylät, edullisemmat asutusalueet,
suuremmat talous- ja kulttuurielämän mahdollisuudet kuin sen
naapurialueilla. Suomen Lappi on lyhyesti sanoen koko Jäämeren Lapin
alueen maantieteellinen sydän ja siitä syystä myös sen tuleva talous-
ja sivistyskeskus. Sen erottaminen Jäämereltä on väkivaltaa Jäämeren
omaa talous- ja sivistyselämää vastaan.

Kuten seuraavasta tulemme näkemään, on Suomella ilmeisiä ja
kumoamattomia historiallisia, kansallisia ja taloudellisia oikeuksia
päästä Jäämerelle. Ennen tai myöhemmin, tavalla tai toisella ovat ne
oikeudet toteutuvat. Suomen valtiollinen itsenäisyys on luonnollisena
seuraamuksenan vaativa meille kauan kaivattua itsenäisyyttä myöskin
Jäämerellä.



2. MUINAISAIKAIN TALOUS- JA VALTASUHTEET JÄÄMERELLÄ.


Jäämeri ja sen pitkät rannikot olivat vanhempina aikoina kauan aikaa
ihmeitten, noituuden ja kauhujen satuseutuja etelämmässä asuvain
kansain mielikuvituksessa. Jossakin sielläpäin oli skandinavialaisten
muinaistarujen sumuinen "Niflheim", toinen maailman kuohuvista
alkuääristä. Jäämeren skandinavialaisia toisintonimiä oli "Trollabotn"
(Noitapohja), ja karjalaisesta "Kannanlahden" nimestä skandinavialaiset
väänsivät Vienanmerelle nimen "Gandvik" (Taikalahti). Suomalaistenkin
aikaisimmat käsitykset Jäämeren seuduista ovat olleet aivan taru- ja
taikaperäisiä. Sinne esi-isämme sijoittivat "summan Sariolan", joka on
Niflheimin suomalainen vastine, sinne salaperäisen "Ruijan" ja
"Turjan". Suuren loitsumaineensa kaikkien naapuriensa keskuudessa
lappalaiset saivat kaiketi osaksi siitäkin, että asuivat tuon kammotun
taikameren puolella.

Näitä satuja ja käsityksiä vielä paransivat ja levittivät klassillisen
muinaisajan ja keskiajan kirjailijat, etunenässä kunnianarvoisa
kirkonmies Bremenin Aatami (kirjoitti v:n 1070 vaiheilla), joka
Jäämeren seutujen asukkaiden joukkoon pani myöskin yksisilmäiset
kyklopit, yksijalkaiset, koirankuonolaiset, ihmissyöjät ja
suomensukuisista vepsäläisistä (ves, wizzi) tekaisi "valkoisen kansan"
(weiss, vit -- valkoinen), jonka lapset muka syntyivät valkoisen karvan
peittäminä; siitä lorusta sitten sai "Valkoinen meri" pysyvän nimensä.

Mutta oli sellaisiakin miehiä, jotka ennakkoluulottomina uskalsivat
lähteä omin silmin tutkimaan tuon tuntemattoman maailman salaisuuksia.
Englannin kuninkaan Alfred Suuren (871-901) kirjoittamassa
maantieteessä on jälkimaailmalle säilynyt kertomus merkillisestä
matkasta, jonka kuninkaan palveluksessa oleva norjalainen Ottar oli
tehnyt Vienanmerelle. Suomennamme tähän kertomuksen mielenkiintoisimmat
kohdat:

"Ottar sanoi herrallensa kuningas Alfredille, että hän asui kaikista
norjalaisista pohjoisimpana. Hän kertoi asuvansa sen maan pohjoisessa
osassa Länsimeren rannalla. Kuitenkin sanoi hän tämän maan siitä
ulottuvan vielä kauas pohjoiseen; mutta maan siellä olevan asumattoman,
paitsi mitä muutamissa paikoin silloin tällöin oleskelee lappalaisia
(Finnas), jotka talvella metsästävät ja kesällä kalastavat heidän
meressänsä.

"Hän sanoi kerran halunneensa tulla tietämään, kuinka kauas tämä maa
ulottuisi pohjoiseen, taikka asuisiko ketään ihmisiä tämän autiomaan
pohjoispuolella. Hän läksi siis ja purjehti pitkin rannikkoa pohjoiseen
päin, pitäen koko ajan aution maan oikealla kädellänsä ja aukean meren
vasemmallansa. Kolmen päivän kuluttua tuli hän niin kauas pohjoiseen
kuin valaanpyytäjät tavallisesti kauimmaksi menevät. Sitten kulki vielä
pohjoista kohti, niin kauas kuin toisten kolmen päivän kuluessa voi
purjehtia. Sen jälkeen maa kääntyi itäänpäin, taikka meri antoi maahan
päin; kumminko oikein, ei hän tiennyt, sen hän vaan tiesi, että hän
siellä odotti länsituulta, tahi vähän pohjoisempaa, ja laski sitten
itää kohti, pitkin maata, niin paljon kuin neljässä päivässä voi
purjehtia. Tällöin piti hänen taas odottaa tuulta, täyttä pohjoista,
siitä syystä että maa siellä kääntyy etelään taikka meri antautuu
maahan päin, kumminko oikein, ei hän tiennyt. Sitten hän laski etelää
kohti pitkin maata, niin kauas kuin viidessä päivässä voi purjehtia.
Silloin tuli hänelle siellä lahdessa suuri joki vastaan. He kääntyivät
joella takaisin, sillä he eivät uskaltaneet jokea myöten purjehtia
ylemmäksi, peljäten vihollisuutta; koska maa joen toisella puolella oli
sangen asuttua. Ja hän ei ollut tavannut asuttua maata sitten kotoa
lähtönsä, vaan oli hänellä kaikkialla asumaton maa oikealla kädellänsä,
paitsi muutamia kalastajia ja linnustajia ja metsästäjiä, jotka olivat
lappalaisia. Ja vasemmalla kädellänsä oli hänellä aava meri.

"Permalaiset (Beormas) olivat varsin hyvin viljelleet maansa; mutta he
(Ottar ja hänen miehensä) eivät uskaltaneet nousta maalle. Vaan Turjan
lappalaisten maa (Terfenna land) oli kaikkialla autiota, paitsi missä
metsästäjiä oleskeli tahi kalastajia taikka linnustajia.

"... Hänestä tuntui, että lappalaiset ja permalaiset puhuivat
jokseenkin yhtäläistä kieltä. Hän matkusti sinne pääasiallisesti,
paitsi halusta tullakseen tuntemaan maan luonteen, mursujen tähden;
sillä näillä on sangen jaloa luuta hampaissansa; joita matkustajat
toivat mukanansa muutamia kuninkaalle. Ja niiden nahka sopii hyvästi
laivanköydeksi. Nämä valaat (mursut) ovat paljon pienempiä kuin muut
valaat; eivätkä ole seitsemää kyynärää pitempiä...

"Hän oli sangen varakas mies... Mutta heidän (norjalaisten)
varallisuutensa riippuu enimmästi siitä verosta, jonka lappalaiset
heille suorittavat. Tämä vero on enimmäkseen otusten nahkoja ja
linnunhöyheniä ja mursunluuta ja sellaista laivanköyttä, joka on tehty
mursun ja hylkeen nahkasta. Kukin maksaa varojensa mukaan. Rikkaimman
pitää suorittaa viisitoista näädännahkaa, viisi porontaljaa, yksi
karhuntalja, kymmenen vasua höyheniä, yksi karhun- tai saukonnahkainen
peski ja kaksi laivanköyttä, kumpikin kuuttakymmentä kyynärää pitkä,
toinen mursun ja toinen hylkeen nahkasta.

"Hän sanoi, että Norja on sangen pitkä ja sangen kapea... Asumaton
vuorenseljänne on itäisellä puolella, ulettuen yhtä pitkältä kuin
asuttu maa. Tällä seljänteellä oleskelee lappalaisia..."

Ottar nimenomaan mainitsee tehneensä retkensä tiedonhalusta, joskin
mursunluun hankkiminen oli sivutarkoituksena. Se oli sekä
tarkoituksiltaan että tuloksiltaan suurenmoinen löytöretki. Sen
kertomuksesta, niin harvasanainen kuin se onkin, selviää useita
tärkeitä seikkoja.

Jäämeren luonto monipuolisine riistarikkauksineen on siinä kuvattu.
Näemme siitä, että lappalaisia jo kauan ennen Ottarin retkeä oli asunut
Jäämeren rannikkoseuduilla osittain sisämaan tuntureilla poronhoitoa ja
villipeuran ja turkiseläinten metsästystä, osittain autiolla
merenrannalla kalastusta, linnustusta sekä hylkeen- ja mursunpyyntiä
harjoittaen. Kaikesta päättäen jo kauan ennen Ottarin aikoja
norjalaiset olivat joutuneet suhteisiin lappalaisten kanssa ja
ruvenneet tekemään heidän alueellaan maitse kauppa- ja verotusretkiä,
joilta saivat saaliikseen pohjan peräin ja Jäämeren arvokkaita
tuotteita.

Ottarin antaman kuvauksen vahvistavat ja täydentävät merkilliset
lappalaiset muinaislöydöt, joita on kaivettu esille Varanginvuonon
rantamilta, etenkin Kälmeijän (Kjelmön) saarelta Paatsjoen suun
lähellä. Löydöt ovat 7-11. vuosisadoilta ja sisältävät monenlaisia,
parhaasta päästä peuranluisia esineitä, kuten ongenkoukkuja,
nuolenkärkiä, hylkeenpyynnissä käytettyjen harpuunien kärkiä, ahraimia
jokilohien pyyntiä varten ym. Löydöissä on joukoittain kalain, lintujen
-- kuten meidän aikanamme jo sukupuuttoon hävinneiden siivettömäin
ruokkien (_Alea impennis_) --, peurain, kirjavain hylkeiden, Grönlannin
hylkeiden, harmaiden hylkeiden, merisikain eli pyöriäisten, majavain
ym. ravinnoksi käytettyjen eläinten luita; sitävastoin on vähemmin
jälkiä mursunpyynnistä. Saviastiain kappaleet ja pienet rautaesineet
osoittavat, ettei Jäämeren lappalaisten silloinen kulttuuri ollut
niinkään alhainen. "Tunkeutuessaan pitkin Pohjois-Norjan rannikkoa
pohjoiseen norjalaiset tapasivat lappalaisia erämiehiä eli
merilappalaisia. Tästä kosketuksesta korkeamman kulttuurin kanssa ovat
lappalaiset paljon oppineet, mutta toiselta puolen ovat norjalaisetkin
saaneet oppia lappalaisten pyynti- ja metsästyskulttuurista, joka hyvin
soveltui niihin seutuihin. Sen kautta syntyi meripyynnin korkeampi
kehitys." (Fridtjof Nansen.)

Luonnon edut, s.o. lauha talvi, ympäri vuoden sula meri ja meren sekä
lintuvuorien riistarikkaus, siten näille kaukaisille rannoille
houkuttelivat ja siellä ylläpitivät alallaan verraten korkealle
kehittynyttä lappalaisasutusta ja -kulttuuria jo silloin kuin paljon
etelämmässä olevat sisämaat vielä olivat asumattomia erämaita.

Ottarin retki avasi tien muille norjalaisille retkeilijöille, joiden
kautta koko Ruijan ranta ja myöhemmin "Muurmaninrannan" (s.o.
Normannien eli Norjalaisten rannan) nimellä tunnettu Kuollanniemen
pohjoisrannikko tulivat Norjan vaikutuksen ja vallan alaisiksi.
Norjalaisten ja islantilaisten satujen tietopiiri ulettui vielä paljon
kauemmaksikin itäänpäin, aina Petshoran tienoille saakka. V. 1194
norjalaiset valaanpyytäjät löysivät Jäämeren äärillä uuden,
"Svalbard'iksi" nimittämänsä kylmän maan, luultavasti Huippuvuoret, ja
v. 1307 Norjan hallitusmiehet perustivat Varanginvuonon suulle Varjakan
eli Vuoreijan linnan (Vardöhus). Meren herruus Jäämerellä joutui täten
pysyvästi Norjalle.

Muistettavalla matkallaan Ottar päätyi Vienanmeren rannalle, suuren
Vienanjoen suuhunko, kuten yleensä on luultu, vaiko Kuollan niemen
etelärannikolle laskevan vuolaan Varsugan suuhun, kuten Nansen olettaa,
jääköön tässä ratkaisematta. Hän tapasi siellä kukoistavan permalaisen
asutuksen ja viljelyksen. Hyvään alkuun päästyään norjalaiset tämän
tästäkin tekivät kauppa- ja ryöstöretkiä permalaisten maahan. Kuuluisin
niistä on Thore Hundin ja hänen miestensä v. 1026 tekemä Vienan retki,
jolloin norjalaiset permalaisten kauppapaikalle tultuaan ensinnä
ostelivat paljon oravan-, majavan- ja soopelinnahkoja ja sen jälkeen
kaupparauhan irtisanottuaan yöllä ryöstivät metsässä olevan aidatun
kalmiston ja Jumalan-kuvan saaden saaliikseen suuret määrät hopeaa ja
muita kalleuksia.

Norjalaisten kertomukset permalaisten oloista ovat kaikissa kohdissaan
uskottavia -- pitäähän A. Ahlqvist Jumalan-kuvan jutussa "ihan jokaista
sanaa totena" -- ja kaikki epäilykset haihtuvat, kun luemme vanhain
arabialaisten maantieteilijäin kertomuksia heille tunnetuista
pohjoisimmista maista. Eräs näistä arabialaisista kirjoittajista,
1100-luvulla elänyt Abu Hamid kertoo, kuinka kauppiaat matkustivat
Bulgarista Isu nimiseen uskottomain maahan, josta saatiin majavia;
siellä kauppiaat persialaisilla miekanterillä ostivat itselleen
majavannahkoja; Isun asukkaat taas veivät nämä miekat pimeyden
läheiseen maahan synkeän meren äärelle, missä möivät ne
soopelinnahkoihin; tuon äärimmäisen maan asukkaat vihdoin uhrasivat
miekat mereen, josta Allah antoi nousta vuorenkokoisia kaloja.
Permalaisten rikkauden lähde oli siis Mustan- ja Kaspianmeren
takaisessa arabialaisessa maailmassa, jonne Volgan kauppiaiden
välityksellä hankittiin Jäämeren maitten kallisarvoisia turkiksia.
Muutamalla mielikuvituksen värittämällä piirteellä Abu Hamid kuvaa koko
vaihtokaupan Persiasta Jäämeren valaanpyyntivesille ja Jäämereltä
Persiaan. Arabialaisten käyttämä Isu nimi lienee sama kuin muitten
keskiajan kirjailijain mainitsemat Ves ja Wizzi, jotka tarkoittavat
vepsäläistä heimoa, jonka alueen kautta luonnolliset kauppatiet muinoin
kulkivat Vienanmerelle ja Jäämerelle.

Vienanmeren rannoilla asuvain turkis- ja hopearikkaiden permalaisten
kansallisuudesta tuskin voi olla eri mieliä. He olivat kaikissa
tapauksissa suomensukuisia ja kaikesta päättäen karjalaisia, tarkemmin
sanoen nykyisten Vienan karjalaisten esi-isiä, jotka jo varhain olivat
saapuneet Vienan vesille ja siellä kehittyneet eteviksi Jäämeren
pyytäjiksi ja turkiskauppiaiksi. Siihen saamme todisteita monelta
taholta. Vienanmeren ympäristöissä on permalais-aikaan palautuvia
karjalaisia paikannimiä (Kannanlahti -- Gandvik). Kun myöhemmin Vienan
permalaisten nimi historiasta katoo, karjalaiset esiintyvät heidän
yleisperillisinään sillä tavoin, ettei mikään todellinen kansanvaihdos
tunnu mahdolliselta. Kalevalakin näyttää käsitystämme tukevan.
Karjalaisille runoille on koko Jäämeren elämä tutunomainen ja kotoinen.
Niinkuin omista näkemistään ne puhuvat Jäämeren luonnosta, valaista,
mursuista ja mursunluisista hevossuista ja ruoskanvarsista. Sivumennen
sanoen ovat karjalaiset kuten lappalaisetkin nähtävästi oppineet
mursunpyynnin norjalaisilta, koskapa sana "mursu" lienee lainaus
norjalaisesta "rosmar" sanasta; muuten on meidän "norsummekin" alkuaan
sama kuin mursu ja norsunluu siis oikeastaan karjalaista mursunluuta.

V. 1137 mainitaan Vienanmeren rannalla suolan keittämistä -- sekin
varmaan vanha karjalainen merielinkeino. Myöhempäin historiallisten
tietojen mukaan ovat Vienan-karjalaiset olleet tunnettuja Jäämeren
valaanpyytäjiä, kalastajia ja laivanrakentajia. Koko tämä keskiaikainen
karjalainen Jäämeren-kulttuuri ei voi olla aivan lyhyessä ajassa
kehittynyt, vaan täytyy sillä olla juurensa Ottarin ja permalaisten
ajoissa.

Vienan karjalaisten ja norjalaisten kauppa- ja sotasuhteita jatkui
vuosisatain halki. Norjalaiset sadut kerskuvat senpuolisten monista
voitokkaista Vienan-retkistä. Ja vienalaiset kostivat parhaansa mukaan
tekemällä maitse ja meritse sotaretkiä Pohjois-Norjaan. Kilpailun ja
vihollisuuden pääsyynä olivat varmaan lappalaiset, joita Vienan
karjalaiset todennäköisesti jo ammoisista ajoista verottivat ja
riistivät samaan tapaan kuin norjalaiset.

Kesken näitä norjalais-lappalais-karjalaisia suhteita esiintyy Jäämeren
näyttämölle uusi tekijä: venäläiset. Kun jo v. 1096 etäisen Petshoran
asukkaita ja parin vuosikymmenen kuluttua Laatokan seutuja mainitaan
Novgorodin verollisina, lienee venäläisten valtiollinen ylivalta jo
siihen aikaan ollut pohjattuna Vienan-karjalaisillakin alueilla.
Kreikkalaisen kirkon ja edistyneempien elinkeinojen yhteisin voimin
novgorodilainen valta ja asutus varmoin askelin lähenivät Jäämeren
rantoja. Novgorodin ja Norjan hallitsijain kesken syntyi vähitellen
vallanjako Jäämerellä. V. 1251 mainitaan Novgorodin ruhtinaan
toimittaneen lähettiläitä Norjan kuninkaan luo, ja lienee silloin
syntynyt jonkinlainen sopimus riidanalaisten seutujen käyttämisestä.
Uusi pysyvämpi sopimus tehtiin v. 1326. Sen mukaan kumpikin valta sai
määrätyllä tavalla verottaa omia lappalaisiansa koko sillä alueella,
joka ulettui Malangin vuonolta pitkin Kuollan rantoja Kannanlahden
Vieljokeen saakka; muuten oli veronalaisuuteen nähden rotu ratkaiseva,
niin että karjalaiset jäivät Novgorodin alaisiksi ja että norjalaiset
saivat verottaa "puolikarjalaisia", joilla oli lappalainen (s.o. Norjan
alainen lappalainen) äiti; kummankin valtakunnan kauppiaat saivat
esteettömästi kulkea toisen valtakunnan alueella.

Vaikka Norja nimellisesti pysyi Muurmaninkin rannan valtiollisena
yliherrana, jolle vielä 1600-luvun alussa Kuollan kaupungin asukkaat
maksoivat lohiveroa, niin tosiasiallisesti kuitenkin Norjan valta
täällä jo keskiajalla taantui ja Venäjän kasvoi. Syynä Norjan
vaikutuksen heikkenemiseen oli pohjoismaiden unionista aiheutuva Norjan
valtiollinen taantuminen, Norjan kaupan syrjäytyminen Hansan
kauppavallan tieltä ja ehkäpä myöskin kalastuksen vilkastuminen Norjan
länsirannikolla, joka veti huomiota pois Jäämereltä. Sillä välin
venäläisen kirkon valta 1300-luvulla vakaantui Vienansuun pääpaikassa
Holmogorissa; v. 1429 perustettiin Vienanmeren saaristoon Solovetsin
luostari, koko Vienan-Petshoran alueen kuuluisa kulttuurikeskus.
Seuraavalla vuosisadalla kohosi jo venäläisiä luostarirakennuksia
Kuollan ja Petsamon vuonojen perukoille Muurmaninrannalla.

Jäämeren rannikkojen isäntäin joukkoon ilmestyivät viimeisiksi
vielä suomalaiset ja ruotsalaiset. Samalla tavoin kuin
Jäämeren kalastajalappalaiset olivat joutuneet norjalaisten ja
karjalais-venäläisten alaisiksi, Fennoskandian sisäosissa kiertelevät
lappalaiset joutuivat voimakkaampien ja edistyneempien naapurikansain,
suomalaisten (hämäläisten) ja ruotsalaisten riistettäviksi.
Lappalaisten alamaisuus oli järjestynyt yksinkertaisen rotu- ja
perheorjuuden tapaan, siten että suomalaisilla tai ruotsalaisilla
isännillä oli takamailla lappalaiset orjaperheensä, joiden tuli
suorittaa omistajilleen tietyt verot. Isännyys niinkuin orjuuskin
jatkuivat perintönä polvesta polveen. Lappalainen pysyi isäntänsä
veronalaisuudessa kaikkialla, missä kiertelikin; asiakirjallisten
tietojen mukaan hämäläiset isännät keskiajalla omistivat
verolappalaisia kaukana Perä-Pohjolassa ja Länsipohjassa.

Ottarin usein mainitussa kertomuksessa sanotaan, että pohjoisen Norjan
erotti Ruotsista ja Kainuunmaasta (Pohjanlahden suomalaisista
seuduista) niin leveä seljänne, että sen yli kulkemiseen tarvittiin
paikoin kaksi viikkoa, paikoin vain kuusi päivää ja että kainulaiset
(suomalaiset) kevyillä veneillään tunturijärviä pitkin soutaen ja
veneitään maata myöten kantaen toisinaan kävivät hävittämässä Norjan
seutuja ja norjalaiset samoin Kainuunmaata. Sodalliset suhteet
kuitenkin aikaa myöten muuttuivat rauhallisemmiksi. Lappalaisten
perääntyessä viimein Ruijan alueelle saakka heidän suomalaiset ja
ruotsalaiset isäntänsäkin joutuivat veroasioissaan kulkemaan Jäämeren
rannoilla. Tällaisia verotusretkiä pidettiin muinoin niin luonnollisina
ja oikeutettuina, etteivät norjalaiset niitä estäneet; he itsekin
nauttivat samanlaisia oikeuksia vieraalla alueella. Näin suomalaiset ja
ruotsalaiset saivat ensimäisen jalansijan Jäämerellä.

Suomalais-ruotsalaisten Lapinoikeuksien omistajina esiintyivät
myöhemmällä keskiajalla "pirkkalaiset". Todennäköisesti he olivat
Pohjanlahden perukoille asettuneita suomalaisia ja ruotsalaisia
ammattikauppiaita, jotka vähitellen olivat hankkineet itselleen
hämäläisten ja muitten vanhain Lapinkävijäin oikeuksia. Nähtävästi jo
1200-luvulla Pohjanlahden pirkkalaiset olivat järjestyneet
säännöllisiksi kauppiaskunniksi, jotka määrättyjen lappalaisten
keskuudessa tai määrätyissä lappalaiskylissä harjoittivat kauppaa ja
verotusta Ruijaan saakka. V. 1498 mainitaan pirkkalaisilla olleen
esi-isiltä perittyjä oikeuksia sellaiseen Lapinkäyntiin.

Unioniajalla, jolloin kaikki Skandinavian maat ja Suomi kuuluivat
samaan valtakuntaan ja Norja oli joutunut sisällisen heikkouden tilaan,
olivat olot Ruotsin valtakunnan turvissa toimiville pirkkalaisille
varsin suotuisat. Ruotsalaisen vaikutusvallan kasvaminen näkyy
siinäkin, että läntisten lappalaisten käännytys suureksi osaksi
tapahtui Upsalan arkkipiispan johdolla.

Keskiajan loppuun päättyy Jäämeren kysymyksen ensimäinen pitkä
aikakausi. Sen kuluessa aluksi kolmen kansan, lappalaisten,
norjalaisten ja karjalaisten pohjoisimmat etuvartijat asettuivat
pysyvästi Jäämeren äärille, lappalaiset varsinaisen Jäämeren
rannikoille, norjalaiset heidän länsipuolelleen Haalogalantiin ja
karjalaiset itäpuolelle, Vienaan. Yhteisesti ja toisiltaan oppia ottaen
nämä kansat harjoittivat tuottavia Jäämeren elinkeinoja ja kohottivat
nämä elinkeinot verraten korkealle kannalle. Lappalaiset kuitenkin jo
varhain menettivät elinkeinollisen itsenäisyytensä -- mikäli heillä
sitä oli ollutkaan -- ja joutuivat norjalaisten ja karjalaisten
riistettäviksi.

Ensimäinen tärkeä tapahtuma Jäämeren tunnetussa historiassa oli
norjalaisen meriurhon Ottarin Vienan retki, jonka kautta norjalaiset
joutuivat Vienan karjalaisten kanssa vuosisatoja kestäneisiin
kaupallisiin ja sodallisiin kosketuksiin ja joiden aikana norjalaiset
Jäämeren vesillä ja rannoilla saavuttivat pysyvän valtiollisen
ylivallan. Toinen suuri vaihe oli se, kun Novgorodin valta saatettuaan
Vienan karjalaiset alaisuuteensa ja perittyään karjalaisten vanhat
Lapin oikeudet alkoi merkillisen venäläisen vaikutuskauden Jäämerellä.
Vaikka Jäämeren rannikko nimellisesti jäi suureksi yhteisalueeksi,
jossa kumpikin valta sai verottaa omia lappalaisiansa, niin
tosiasiallisesti koko Kuollan puoli Jäämeren aluetta joutui pysyvästi
venäläisen vaikutuksen alaiseksi. Kolmas merkkitapaus Jäämeren
kysymyksen vanhassa historiassa vihdoin oli suomalais-ruotsalaisten
pirkkalaisten saapuminen lappalaisineen Jäämeren rannikoille ja siitä
johtuneet Ruotsi-Suomen oikeudet Jäämereen.

Suuressa maailmassa ei kaikesta tästä kehityksessä tiedetty mitään;
Europan sivistyskansain tietopiirissä Jäämeren seudut koko ajan
pysyivät merihirviöitten ja satujen Taikamerenä.



3. UUSI AIKA: JÄÄMEREN RANNIKON VALTIOLLISET JAOT.


Uusi sangen vaiherikas aikakausi alkoi Jäämeren äärillä, kun nämäkin
etäiset seudut joutuivat suurten löytöretkien tielle, Länsi-Europan
kauppakansain vaikutusalaksi ja yritteliäiden merkantilististen
hallitsijain koekentäksi.

Kun espanjalaiset ja portugalilaiset sulkivat muitten kansain
merenkulkijoilta eteläiset pääsytiet Intiaan ja Kiinaan, englantilaiset
ja hollantilaiset alkoivat etsiä luoteisia ja koillisia pääsyväyliä
idän rikkauksien lähteille. V. 1553 Hugh Willoughby ja Richard
Chancellor lähtivät kolmella laivalla Englannista purjehtimaan
"koillisväylän" kautta Kiinaan. Norjan rannikolla laivat myrskyssä
eksyivät toisistaan. Willoughby harhailtuaan siellä täällä Jäämerellä
kuoli miehistöineen viluun ja puutteeseen jossakin samojedien
rannoilla. Chancellor oli onnekkaampi. Hänen laivansa saapui Vienanjoen
suuhun, länsieuroppalaisille uuteen, tuntemattomaan maailmaan.
Englantilaiset heti ymmärsivät löytönsä merkityksen. He ryhtyivät
viipymättä kauppasuhteisiin moskovalaisten kanssa, jotka Novgorodin
valloitettuaan olivat tulleet Vienankin herroiksi. Englantilaisten
perustama kauppaseura, "Moskovan kauppakomppania", sai Venäjällä
tullivapauden ja muita erioikeuksia, joita se nautti lähes sata vuotta.
Vienan suulla olevan P. Mikaelin luostarin lähelle englantilaiset
perustivat pienen Archangelin (Arkkienkelin) linnoituksen ja
kauppasiirtolan, jonka viereen venäläiset puolestaan v. 1584 perustivat
samannimisen kaupungin. Ennen Pietarin kaupungin perustamista (1703)
Arkangeli oli lähes vuosisadan ajan Venäjän ainoa ja senvuoksi
korvaamaton merisatama.

Pian ilmestyivät hollantilaisetkin Jäämeren markkinoille.
Hollantilainen Willem Barents löysi v. 1594 Novaja Semljan ja kahden
vuoden kuluttua Karhusaaren sekä Huippuvuoret. Täyteen lastattuja
kauppalaivoja jo lähetettiin Karanmeren kautta pyrkimään Intiaan, mutta
takaisin niiden täytyi palata ja sankarillinen Barents kuoli kylmän
kouriin talvehtiessaan Novaja Semljalla. V. 1871, lähes kolmesataa
vuotta myöhemmin, löydettiin se huone, jossa Barents miehineen oli
talvea viettänyt; kaikki oli koskemattomassa kunnossa ja erinomaisen
hyvin säilynyt. Tästä etevästä, onnettomasta tutkijasta on
Barentsinmeri saanut nimensä.

Paremmalla menestyksellä hollantilaiset ryhtyivät Vienan kauppaan, jota
varten he v. 1608 perustivat suurehkon kauppaseuran. Mutta Venäjän
kauppaa monin verroin tuottavammaksi tuli 1600-luvun alkupuolella
vauhtiin päässyt valaanpyynti Jäämerellä. Englantilainen Moskovan
komppania sai v. 1613 Englannin kuninkaalta yksinoikeuden
valaanpyyntiin "pohjoisella valtamerellä". Englantilaiset eivät
kumminkaan voineet sulkea Jäämerta sinne pyrkiviltä Tanskan, Hampurin,
Bremenin, Hollannin, Ranskan ja Espanjan pyyntilaivoilta. Pulasta
koetettiin päästä jakamalla Jäämeren lahdet, satamat ja rannikot eri
kansain valaanpyytäjäin kesken, mutta jättiläisosan veivät
hollantilaiset, jotka nyt pitkiksi ajoiksi saivat isäntävallan
Jäämerellä. Valaan (Grönlannin valaan) pyyntiä he harjoittivat
pääasiallisesti Huippuvuorten ja Novaja Semljan vesillä. Pienelle
Huippuvuoriin kuuluvalle Amsterdamin saarelle syntyi "Smeerenbergin"
(Rasvalan) kauppala, johon oli ajopuista tai Hollannista tuoduista
palkeista rakennettu taloja, varastohuoneita ja kapakoita ja jossa
2.000 hengen suuruinen väestö kesäkuukausina ahkeroi valaanrasvan
keittämisessä ja valaanluun valmistamisessa. Niin suuressa
kukoistuksessa oli nyt valaanpyynti, että Hollannissa väiteltiin siitä,
kumpiko siirtolakaupunki oli kaupalle tärkeämpi, Javan Batavia vaiko
Huippuvuorten Smeerenberg. Tilaston mukaan kuului Hollannin Jäämeren
laivastoon v:n 1680 aikoina 200 alusta ja 14.000 merimiestä, ja
aikajaksona 1669-1778 hollantilaiset tappoivat Huippuvuorten vesillä
57.590 valasta, arvoltaan 93 milj. Suomen markkaa. Mutta jo 1600-luvun
lopulla Huippuvuorten pyynti alkoi vähentyä, Smereenberg autioitua ja
valaanpyynnin keskus siirtyä Grönlannin puolelle. Kuitenkin ehti
englantilainen valaanpyytäjä Scoresby v. 1822 päättyneen
merimiesaikansa kuluessa Huippuvuorten vesillä yhdellä ainoalla
laivalla pyydystää valaita 4 miljonan markan arvosta, ja pienempäin
valaitten ja hylkeitten pyynti kukoistaa siellä tänäkin päivänä.

Ajan henki saattoi Skandinaviankin valtakunnat uskonpuhdistusajalla
lujittamaan valtaansa äärimmäisessä pohjolassa ja pyrkimään mikäli
mahdollista osallisiksi Jäämeren uuteen talouselämään. Tarmokkaimmin
vaikkeivät onnekkaimmin näitä päämääriä tavoittelivat Ruotsin
Vaasa-kuninkaat. Heidän alotteestaan Jäämeren kysymyksessä tapahtui
tärkeitä valtiollisia ratkaisuja.

Kustaa Vaasa otti kruunun haltuun pirkkalaisten oikeudet ja laski siten
pohjan Ruotsin valtakunnalliselle politikalle Jäämeren puolella.
Veronkanto ja oikeudenkäyttö pirkkalaisten Lapin alueilla joutui
valtion voutien käsiin. Levittääkseen Ruotsin valtaa Jäämeren
rannikolla Kustaa Vaasa asetti sinne erityisiä kruununkalastajia. Hän
ei näytä kuitenkaan pyrkineen siellä mihinkään määrättyihin tai
kaukaisempiin päämääriin, vaan tavoitelleen kahmalokaupalla kaikkia
mahdollisia hetkellisiä etuja. Harkitumman merkantilistisen ohjelman
merkkejä näkyy Kaarle IX:n toimissa Jäämerellä. Hän m.m. kehitti
monipuolisemmin Lapin verotusta, edisti ruotsalaissuomalaista
uutisasutusta Jäämeren rannikolla ja antoi perustamalleen Gööteporin
kaupungille erioikeuden Jäämeren kauppaan.

Nämä pyrkimykset pakottivat selvittämään epäselviä valtiollisia
valtasuhteita ja valtakuntain rajoja Jäämeren Lapissa.

Siellä oli jo vanhastaan olemassa jonkinlaisia alueellisia ylioikeuksia
eli valtiollisia alueita. Norjalaiset olivat jo varhain ottaneet
valtiollisen ylivallan merellä ja sen likimmällä rannikkovyöhykkeellä,
maa Kölin tunturien itä- ja eteläpuolella oli riidatonta Ruotsin
valta-alaa ja Kuollan niemellä oli Venäjä vähitellen vallannut
itselleen alueellisen isännyyden. Mutta koko tämä alueellinen valta oli
sangen horjuvaa laatua. Sen näet ei katsottu rikkovan niitä
_henkilöllisiä verotusoikeuksia_, joita eri valtakunnilla vanhastaan
oli toistensakin nimellisillä alueilla. "Asukkaiden verotusta vieraan
valtakunnan alueella -- Isak Fellman näistä seikoista kirjoittaa --
oltiinkin sellaisen valtakunnan puolelta taipuvaisia hyväksymään,
milloin se perustui vanhaan tapaan. Sillä ainakin alkuansa vaadittiin
sellaisissa tapauksissa ainoastaan henkilöllistä veroa, eikä sen
kautta tahdottu omistaa mitään alueellista yliherruutta enempää kuin
sitä sen kautta katsottiin perustetuksikaan. Huolimatta siitä, mihin
valtakuntaan maan voitiin katsoa kuuluvan, tavattiinkin senvuoksi
Lapissa eri valtakuntain veronkantajia ottamassa veroja samoilla
seuduilla toistensa rinnalla ja yhdessä. Kun joku suurempi tai pienempi
joukko jonkun valtakunnan veronalaisia lappalaisia asettui toisen
valtakunnan alueelle, seurasivat siis heitä sinne myöskin heidän
entiset veronkantajansa, ottivat siellä esteettömästi heiltä veron,
saivatpa päälle päätteeksi vapaan kyydin ja kestityksen. Omain
voutiensa avulla siten Ruotsi kantoi Lapinveroa Norjan alueella, Norja
sekä Ruotsin että Venäjän ja Venäjä niin Ruotsin kuin Norjankin
alueella."

Lapin vanhimmissa oloissa tämä järjestelmä oli aivan luonnollinen.
Niinkauan kuin lappalaiset olivat näiden seutujen ainoita asukkaita ja
viettivät kiertelevää metsästäjän, kalastajan ja poronpaimentajan
elämää, jossa kaikki riippui pyydystäjän nuolesta ja suksesta, hänen
henkilöllisestä taidostaan ja kyvystään, ei muunlainen verotus kuin
henkilöllinen ollut mahdollinen.

Maata ei voitu verottaa, koska sen tuottavaisuus niinkuin sen asutuskin
olivat aivan epämääräisiä. Näin ollen ei maan omistamisella ja
hallitsemisella Lapissa voinut olla suurtakaan taloudellista tai
valtiollista arvoa. Lappalaisten henkilöllinen verotus sitävastoin oli
taloudellisten ja valtiollisten oikeuksien yleisesti tunnustettu
perustus; kaikki sen hyväksyivät, koska kaikki sitä tarvitsivat.
Ylipäiset aluerajat eivät voineet eivätkä saaneet estää laillista
verottajaa vapaasti verottamasta omia lappalaisia toisenkin valtakunnan
nimellisellä alueella.

Muinainen aluevalta Jäämeren mailla siis suuresti poikkesi itsenäisten
valtakuntain säännöllisestä aluevallasta. Koko Lappi oli ikäänkuin
kaikkien pohjoisten valtakuntain yhteinen suuri siirtomaa, _suuri
yhteisalue_, jonne ne kukin olivat karkoittaneet lappalaisensa siltä
vapauttamatta heitä vanhoista alamaisuussiteistä.

Ajan pitkään ei tällainen järjestelmä kumminkaan voinut kestää. Pohjan
perille kaikkialta mantereen puolelta tunkeutuvan uutisasutuksen kautta
lappalaisten alueet pienenemistään pienenivät. Heidän täytyi lakata
kovin laajoista kiertoretkistä ja supistaa elinkeinollinen toimintansa
rajoitetuille pienille maa-alueille. Kun lappalaisten olot jonkinverran
vakaantuivat tällaisiksi, voitiin ruveta verottamaan lappalaiskyliä tai
niiden metsästys- ja kalastusalueita, joilla nyt oli säännölliset
asukkaansa ja käyttäjänsä. Siten Lapissakin pääsi alkuun puhdas
maaverotus ja verottajan maavalta. Kun eri valtakuntain virkamiesten
toiminta tämän mukaisesti yhä enemmän keskittyi ja rajoittui
määrättyihin paikkoihin ja alueisiin, niin sekin oli omiaan tukemaan
käsityksiä tästä uudenlaisesta _maaverotukseen_ perustuvasta
valtakuntain _aluevallasta_.

Tämä valtakunnallinen maavalta ja aluevalta nyt vuorostaan tuli uusien
oikeuksien lähtökohdaksi ja perusteeksi. Lappalaisilta, jotka syystä
tai toisesta pitemmäksi tai lyhemmäksi ajaksi asettuivat vieraan
valtakunnan alueelle, ruvettiin siellä maan käyttämisen korvaukseksi
ottamaan veroa, kiinnittämättä huomiota siihen, oliko tulokkaan jo
ennestään maksettava veroa toiselle valtakunnalle. Näin syntyi tuo
Jäämeren seuduilla niin yleinen ja ominainen verotapa, että samat
lappalaiset saattoivat maksaa veroja kahdelle jopa kolmelle
valtakunnalle. Tällaisia kaksinais- ja kolminaisveroja saattoi syntyä
muillakin tavoin, esim. siten, että lappalainen turvaa tai muuta
sentapaista etua saadakseen oli ruvennut antamaan vieraalle
verottajalle lahjoja tai kestitystä, joista sitten tuli pysyvä vero,
mutta maavalta sittenkin lienee ollut pääsyitä mainitun omituisen
verotavan syntymiseen. Niinpä Kaarle IX koetti v. 1593 saada
selvitetyksi, keneltä niistä kolmesta kuninkaasta, joille Tornion ja
Kemin lappalaiset maksoivat veroa, he olivat "saaneet maan ja veden,
josta he voivat saada elatuksensa", ja Tornaeus kertoo lappalaisten
maksavan veroja kahdelle kolmelle hallitsijalle ei senvuoksi, että he
tunnustaisivat heidät kaikki herroikseen, vaan senvuoksi, "että heillä
on vapaus niiden herrain maalla kalastaa ja metsästää". Kun 19.
vuosisadan alussa tutkittiin, mistä syystä Kemin Lapista maksettiin
veroa Venäjälle, niin havaittiin, että se oli ennen muinoin suostuttu
maksu metsästys- ja kalastusoikeuksista Venäjän puolella, ja koska
majavain ja villipeurain pyynti Venäjän puolella oli lakannut, mainittu
verokin lakkautettiin v. 1814.

Lapin ja Jäämeren valtiollisia kysymyksiä eivät mainitunlaiset olot
olleet omiaan selvittämään. Päinvastoin; kilpailevat ja toisiaan
kadehtivat valtakunnat siitä saivat vain tervetulleen aiheen verotuksen
ohella nyt aluevallankin perusteella pyrkiä täydelliseen politiseen
ylivaltaan Jäämerellä. Kustaa Vaasan valtio-oppi oli siinä kohden hyvin
yksinkertainen: missä Ruotsilla oli verotusoikeus, siellä sillä oli
maa, ja missä sillä oli maa, siellä sillä oli verotusoikeus.
Sellaisilla perusteilla ruotsalaiset katsoivat valtapiirinsä ilman
muuta ulettuvan Jäämereen, ja Olaus Magnus merkitsi karttaansa Jäämeren
rannalle: "Hvcvsq' exteditr regnv svecie" (Tänne saakka ulettuu Ruotsin
kuningaskunta).

Vastakkaisten alue- ja verotusvaatimusten yhteensovituksesta syntyi
Jäämeren riitain kuluessa vielä sellainenkin käsitys ja vaatimus, että
seuduilla, joissa oli kahden valtakunnan lappalaisia, oli veroista
tuleva kummallekin osalliselle puolet, seuduilla taas, joissa oli kolme
valtaa, kullekin kolmannes. Tämän mukaan siis jakamattomat alueet
olivat yhteismaita, joiden alueeseen kullakin osakkaalla oli yhtä
suuret oikeudet -- selvä teoria kylläkin, mutta ilman historiallista
pohjaa.

Ruotsin ja Venäjän v. 1595 Täyssinässä tekemä rauha ei Jäämeren
kysymystä ratkaissut. Rauhansopimuksessa jälkimäinen valta myönsi
edelliselle oikeuden kantaa veroa lappalaisilta Pohjanmaalta Varankiin
saakka, toisin sanoen Venäjä luopui tältä alueelta kantamasta
Lapinveroa ja jätti oikeutensa Ruotsille. Ruotsin ja Venäjän välille
samassa rauhanteossa määrätty raja käytiin seuraavana vuonna etelästä
käsin Rajasuohon (Kuhmoniemellä) saakka pohjoisessa. Siitä eteenpäin
piti rajan kulkea suoraa linjaa Inarijärven poikki ja sieltä Varangin
ja Näytämön välitse Jäämereen. Tämä raja ei kuitenkaan ollut mikään
tavallinen valtakunnan raja, koska ei Venäjällä enempää kuin
Ruotsillakaan ollut mitään ehdottomia alueellisia yli-oikeuksia
Jäämeren rannoilla, jotka päinvastoin valtiollisesti ja alueellisesti
vanhastaan kuuluivat Tanska-Norjalle. Täyssinän rauhan raja siis oli
yksinomaan vain kahden valtakunnan veroalueellinen raja, eli
nykyaikaista sanontaa käyttääksemme "intressipiirien" raja, jonka
länsipuolella Venäjä luovutti veronkanto-oikeutensa Ruotsille. Sovitun
rajan perusteella ruotsalaiset eivät vaatineetkaan itselleen mitään
määrättyä aluetta tai yksinoikeutettua aluevaltaa Jäämeren rannalla,
vaan ainoastaan Venäjän ja Ruotsin osaa eli 2/3 Varangin länsipuolelta
tulevasta Lapinverosta ja sen mukaista oikeutta alueeseen. Kuinka
vähän Täyssinän rauhan kautta vanhat olot Ruotsin ja Venäjän
rajaseuduillakaan muuttuivat, näkyy siitä, että Maanselän, Kitkan ja
Kuolajärven lappalaiskyläin asukkaat, joiden piti muuttaa Venäjän
puolelle rajaa, mutta jotka sitä eivät tehneet, Täyssinän rauhan
jälkeenkin vanhaan tapaansa maksoivat veroa Venäjälle, vaikka asuivat
Ruotsin kiistämättömällä alueella. Samalla tavoin jäi Ruotsille
edelleen vero-oikeuksia itäpuolella Täyssinän rauhan rajan.

Tällaisesta epäselvästä tilasta Jäämeren rannoilla Kaarle IX tahtoi
irtautua. Hän asettui Jäämeren politikassaan lopuksi _täydellisen
valtakunnallisen aluevallan_ kannalle, jonka mukaan toisella
valtakunnalla ei tulisi olla minkäänlaisia oikeuksia toisen valtakunnan
alueella, ja pyrki saamaan sellaista järjestystä aikaan Jäämeren
rannikoilla. Lähtien siitä vaatimuksesta, että Ruotsille kuului 2/3
isäntävallasta n. 30 peninkulman pituisella alueella Jäämeren
rannikkoa, hän oli taipuvainen luopumaan tästä vaatimuksesta ainoastaan
sillä ehdolla, että Ruotsille lohkaistaisiin yksinomaisuudeksi
Alattion-Varangin välinen kappale mainitusta rannikosta.

Kaarle IX:n vaatimuksissa ilmestyy ensi kertaa täysin selvänä määrätty
maantieteellinen ajatus, joka ei milloinkaan sen jälkeen ole menettänyt
oikeutustaan, nimittäin se, että Jäämeren rannikko olisi jaettava
siihen ulettuvain valtakuntain kesken _poikittain_, niin että kukin
valtakunta saisi yhteisen meren ääreltä rannikkokappaleen täydelliseksi
omaisuudekseen.

"Varmasti voi otaksua -- lausuu tämän johdosta Santeri Ingman (Ivalo)
tutkimuksessaan 'Kaarlo IX:nen Jäämerenpolitiikka vuosilta 1603-1613'
-- ettei Kaarlo ajaessaan mainittua suunnitelmaansa paljokaan tullut
ajatelleeksi riidanalaisella paikkakunnalla elävän asujamiston etuja.
Hänen pääpyrintönään oli epäilemättä vain saada Ruotsi pohjoisessakin
ulottumaan meren partaalle ja se seikka, että hän jo selvästi oivalsi
tuon tärkeyden, osottaa sekin kuinka etäälle tähtäävä valtiollinen
silmä oli tällä Kustaa Vaasan nuorimmalla pojalla. Mutta meille on
aivan ilmeistä, että Kaarlon tarkottama politiikka ja Lapin kansan etu
sulivat yhteen. Sillä Kaarlon tavottelema Jäämeren maiden jako olisi
ollut luonnollisin, näiden seutujen oloja, niiden elinkeinoja, niiden
tarpeita vastaava jako. Lapissa kuuluvat näet rannikko ja sisämaan
tunturit niin läheisesti toisiinsa, ihmiset ja eläimet tarvitsevat
elääkseen niitä molempia niin tärkeästi yhteen aikaan, että niiden
erottaminen toisistaan pakostakin koituu turmioksi noille seuduille --
kuten se on koitunut."

Tanska-Norjalla näet oli Jäämeren kysymyksessä myöskin maantieteellinen
kanta, vanha aluevaltainen kantansa, josta se väsymättömällä
sitkeydellä piti kiini. Se kanta oli aivan päinvastainen kuin Kaarle
IX:n; sen mukaan rannikko oli jaettava _pitkinpäin_, niin että koko
rannikko pitkin pituuttaan oli kuuluva Norjaan, sisämaa taas jäävä
muille. Kölin tuntureja oli vanhaan tapaan pidettävä valtakuntain
rajana ja sen pohjoispuolella asuvain merilappalaisten verottamisoikeus
jätettävä Norjan yksinoikeudeksi. Tanskan kuninkaan Jäämeren ja Lapin
asiantuntijana käyttämä hollantilainen Simon van Salinghen, joka
matkusteli Ruijassa ja Kuollassa vv. 1597-1598, arveli, että siitä
lähtien, missä Kölin tunturit päättyivät, olisi niitä jatkavaa Jäämeren
ja Pohjanlahden vedenjakajaa pidettävä Norjan ja muitten valtain
rajana, joten koko Kuollan niemimaa olisi edelleenkin jäävä Norjalle.

Osoitteeksi siitä, kuinka suurta huomiota näihin aikoihin puolelta jos
toiseltakin pantiin Lapin kysymyksiin, mainittakoon, että Simon van
Salinghen laati riidanalaisista Jäämeren seuduista ensimäisen
seikkaperäisen kartan (julaissut E.G. Palmén Fenniassa 31, n:o 6) ja
että Kaarle IX:n toimesta ruotsalaiset retkikunnat tekivät Lapissa
tutkimuksia, joiden tuloksena m.m. oli Andreas Bureuksen v. 1611
julkaisema huomattava Ruotsin valtakunnan pohjoisinten osain kartta.

Ruotsin ja Tanskan-Norjan Jäämeririidat ratkaistiin Knäredin
rauhantekoon v. 1613 päättyneessä sodassa. Tässä rauhassa Ruotsin
täytyi luopua kaikista vaatimuksistaan Jäämeren rannikon herruuteen ja
tunnustaa Tanskan-Norjan ylivalta näillä seuduin aina Varankiin saakka
idässä.

Lapin alueellinen jako astui tässä rauhanteossa suuren askeleen
lopullista ratkaisuaan kohden. Jako tapahtui Tanskan-Norjan vaatimalla
tavalla; Ruotsi-Suomi teljettiin sisämaahan ja jäi yksinomaan
mannervallaksi, rannikko ja sen mukana merivalta joutui entistä
lujemmin Tanskan-Norjan käsiin. Jäämeren rannikoilla tuli nyt olemaan
kahdenlaisia selvästi erotettavia valtiollisia alueita, nim. erityisiä
ja yhteisiä. Norjan erityiseksi alueeksi jäi rannikkovyöhyke Varankiin
saakka idässä; sen eteläpuolella oleva sisämaa tuli Ruotsin erityiseksi
alueeksi; Venäjän erityiseksi alueeksi olivat Täyssinän rauhan ja
käytännön kautta tosiasiallisesti joutuneet Kuollan seudut.
Jakamattomaksi yhteisalueeksi jäi se Varanginvuonon eteläpuolella oleva
epämääräinen alue, jossa kaikkien kolmen valtakunnan erityiset alueet
lähenivät toisiaan. Tämä _yhteisalue_, norjalaisten Faellesdistrikt, ei
ollut muuta kuin viimeinen valtiollisesti jakamatta jäänyt kappale
muinaisesta koko Lapinmaan käsittävästä yhteismaasta, joka nyt oli
supistunut näin vähiin. Se pysyi edelleenkin kolmen valtakunnan
yhteisenä taloudellisena alueena, jossa lappalaiset vanhaan tapaansa
harjoittivat kierteleviä elinkeinojansa, maksaen veroa kahdelle tai
kaikille kolmelle isännälle.

Mutta yhteisalueenkin valtiollinen jako oli vain ajan kysymys.
Käytännössä näet Norjan valtiollinen valta oli yhteisalueen
rannikolla ainoa mahdollinen ja sisämaassa taas valtiollinen valta
tosiasiallisesti yhä enemmän keskittyi Ruotsille. Näiden olojen
mukaisesti Ruotsi ja Tanska-Norja Strömstadin rajasopimuksessa v. 1751
jakoivat niille kahden kuuluvan osan yhteismaasta siten, että raja
vedettiin Tenojoelta kaakkoiseen päin Kolmisoaivin rajapaikkaan;
rannikkopuoli jäi Norjalle, sisämaan puoli Ruotsille. Kun täten jaetun
alueen itäpuolella oleva rannikkoseutu Strömstadin sopimukseen mukaan
oli Norjan ja Venäjän yhteismaata, josta ainoastaan Norja ja Venäjä
olivat oikeutettuja kantamaan veroja, niin siis Ruotsi-Suomi jo
Strömstadin sopimuksen kautta tuli valtiollisesti _lopullisesti
suljetuksi Jäämereltä_. Tämän mukaisesti Venäjä ja Norja sitten v. 1826
keskenänsä jakoivat viimeisenkin jakamatta jääneen osan Jäämeren
rannikkoa. Niiden välinen raja -- Norjan Jäämeren rannikon nykyinen
itäraja -- tuli kulkemaan osittain hyvin mutkikkaalla tavalla: ensin
Mutkavaarasta Paatsjoelle, sitten Paatsjokea myöten Boris-Glebin
kreikkalaiskatoliselle kirkolle, joka ynnä sitä ympäröivä maa-alue
virstan laajuudelta joka taholle tuli Venäjän puolelle, vaikka kirkko
oli joen länsirannalla; sitten raja kulki kaakkoiseen päin pienen
Jaakopin joen lähteille ja vihdoin tätä jokea myöten Jäämereen.

Suomea, jonka alueeseen Haminan rauhassa v. 1809 oli yhdistetty Kemin
ja Tornion Lapit Muonion ja Tornion jokiin saakka lännessä ja joka siis
näissä Lapinmaan osissa oli perinyt Ruotsin kaikki oikeudet, ei Venäjän
ja Norjan välillä v. 1826 sovittu raja suoranaisesti koskenut.
Kuitenkin Suomea kohtaan silloin tapahtui huutava vääryys, kun Suomen
valtiolaitoksia kysymättä, Suomen saamatta edes omain edustajainsa
kautta ottaa osaa rajaneuvotteluihin, v:n 1826 sopimuksen tekijät
yksipuolisesti menivät määräämään myöskin Norjan ja Suomen välisen
rajan Kolmisoaivista Norjan, Suomen ja Venäjän rajain yhtymäkohtaan,
Mutkavaaraan.

Näin oli vuosisatain kuluessa Lapin valtiollinen ositus vihdoinkin
tullut loppuun suoritetuksi. Mutta vieläkään ei Lapin taloudellinen
jako ollut täydellinen. Strömstadin sopimuksessa v. 1751 nimenomaan
vahvistettiin Ruotsi-Suomen lappalaisten vanhat oikeudet harjoittaa
kalastusta, hylkeenpyyntiä ja porojen kesälaiduntamista Norjan
alueella, samoinkuin Norjan lappalaisten oikeudet syöttää
porolaumojansa talvisin Ruotsi-Suomen alueella. Mutta v:n 1826
sopimuksessa Norja ja Venäjä, taaskin asianosaista kysymättä,
mielivaltaisesti syrjäyttivät Suomen lappalaisten vanhat vahvistetut
taloudelliset oikeudet Jäämeren rannikolla. Mainitussa sopimuksessa
kiellettiin nimenomaan toisen sopimusvallan alamaisia syöttämästä
porojaan toisen alueella ja kalastusoikeudetkin määrättiin lyhyen ajan
kuluessa kokonaan lakkautettaviksi. Sillä perusteella norjalaiset
alkoivat estää Suomen asukkaiden elinkeinollista toimintaa Ruijan
puolella. Turhaan tehtiin Suomen puolelta yrityksiä saada asiat
palautetuksi Strömstadin sopimuksen pohjalle. Kun mitkään sovittelut
eivät auttaneet, niin keisari Nikolai määräsi, että Suomen raja oli
syksystä 1852 suljettava Norjan lappalaisten poroilta ja Suomen
alamaisten luovuttava syöttämästä poroja, kalastelemasta ja
metsästämästä Norjan puolella. Itämaisen sodan selkkaukset kuitenkin
keskeyttivät enemmät toimenpiteet tältä puolelta ja antoivat
Ruotsi-Norjalle tilaisuuden v. 1855 maksaa Venäjälle kukkuramitalla.
Marraskuussa 1855 Ruotsi ja Norja tekivät Englannin ja Ranskan kanssa
sopimuksen, jossa Ruotsi ja Norja sitoutuivat olemaan vaihtamatta
Venäjälle mitään osaa alueestaan tai sallimatta Venäjän miehittää
mitään osaa alueestaan tai nauttia siellä mitään laiduntamis-,
kalastus- tai muuta oikeutta; Englanti ja Ranska puolestaan sitoutuivat
asevoimin auttamaan Ruotsi-Norjaa torjumaan Venäjän sellaiset
yritykset. Selvää selvemmin oli tällä "marraskuun sopimuksella"
riistetty Suomelta viimeisimmätkin toiveet Länsi-Varangissa. Kaikki
taloudellinenkin yhteisyys Lapin valtiollisten eri osain välillä oli
näin lopullisesti lakannut.

Sillä tavoin, monisatavuotisen kehityksen uurtamina piirteinä, ovat
Jäämeren seutujen nykyiset valtiolliset rajat syntyneet. Uuden ajan
ensimäisinä vuosikymmeninä Jäämeri tuli äkisti vedetyksi silloisen
maailmantalouden toimintapiiriin. Pohjois-Europan taloudellisesti
kehittymättömät vallat eivät pystyneet siellä astumaan mahtavampain
englantilaisten ja hollantilaisten kilpailijain rinnalle. Mutta niiden
merkantilistinen etu vaati niitä kuitenkin tekemään voitavansa Venäjän
merikaupan palauttamiseksi Itämerelle ja itse pyrkimään niin suurelle
osalle Jäämeren rikkauksista kuin mahdollista. Varmaan sellaisissa
uudenlaisissa tarkoituksissa pohjoiset valtiot ryhtyivät valtiollisesti
ja taloudellisesti valtaamaan ja jakamaan Jäämeren rannikoita.
Kilpailussa Ruotsi-Suomi jäi vähimmälle osalle ja tuli kokonaan
tungetuksi pois mereltä. Vuosien 1613, 1751 ja 1826 rajasopimukset ja
vihdoin kahden suurvallan takaukset ovat täydellisesti musertaneet
Kaarle IX:n suuret suunnitelmat ja Suomen toiveet Ruijassa. Mutta
kasvuvoimaisen kansan ja maan luonnollisia oikeuksia eivät
keinotekoiset ja väkivaltaiset salvat ajan pitkään voi ehkäistä, ja
niinpä on Suomi löytänyt uusia teitä ja keinoja pohjoisten päämääräinsä
saavuttamiseksi.



4. SUOMEN PYRKIMYS ITÄVARANKIIN.


Jäämeren vuonoista on avara _Varanginvuono_ Suomea lähin ja Suomelle
tärkein. Joukko jokia -- _Näytämönjoki, Uutuanjoki_ ja suuri
_Paatsjoki_ --, joiden kautta Inarijärven ja Suomen Pohjois-Lapin
vesistöt laskevat Varanginvuonoon, muodostavat leveän luonnollisen
valtatien Suomesta Jäämerelle. Ikäänkuin tämän valtatien mahtavina
portinpielinä seisovat molemmin puolin Varanginvuonon 5-6 peninkulman
levyistä suuaukkoa suuret Jäämereen pistävät vuoristoniemet,
_Varjakanniemi_ (Varjaknjarg) lännen ja _Kalastajaniemi_ idän puolella.
Itse Varanginvuono on suuri kengänmuotoinen merenaukko, jonka kärki on
länteen ja kanta itään päin. Vuonon leveästä anturasta pistää vielä
eteläänpäin lukuisia pienempiä vuonoja, jotka osittain ulettuvat
aivan lähelle Suomen rajaa ja joista tärkeimmät ovat _Reisivuono_
(Buggöfjord) ja _Näytämönvuono_ (Neidenfjord), johon Näytämön ja Uutuan
joet laskevat. Kaksihaaraisen _Utsavuonon_ idempään haaraan laskee
Paatsjoki. Molempain haarain välisen niemen nenässä on Etelä-Varangin
kirkko ja sen vieressä _Akkulanniemen_ (Kirkenäs) tunnettu liikepaikka
satamineen. Länteenpäin Utsavuono mantereen ja Saalomansaaren (Skogerö)
välisen Ristivuonon (Korsfjord) salmen kautta on yhteydessä
Näytämönvuonon kanssa. Varanginvuonon kantapäästä pistää etelään pitkä
_Petsamonvuono_ (Peisenfjord) ja itäänpäin Kalastajaniemen sisään kaksi
vuonoa, _Maattivuono_ (Maddefjord) etelämpänä ja suustaan peninkulman
leveä, syvä _Pummanginvuono_ (Bumenifjord) pohjoisempana.

Varanginvuonon vedet ovat ikivanhoista ajoista saakka olleet tunnettuja
riistarikkaudestaan. Siellä on vanhastaan pyydetty useampia lajeja
turskaa, silliä, Ruijan-pallasta (suurta kampelaa), Ruijan-ahventa ja
muita arvokkaita syömäkaloja sekä rasvarikkaita haikaloja, hylkeitä
jopa valaitakin. Valaat ovat kuitenkin jo niin harventuneet, että
niiden pyytäminen Norjan merialueella on viime aikoina ollut kokonaan
kielletty, jotavastoin taas hylkeet ovat niin lisääntyneet, että
kalastajat ovat niistä pääsemättömissä.

Luonnonrikkautensa ja liikenteelle sopivan asemansa vuoksi
Varanginvuono jo varhain tuli laajan rannikkoalueen merielämän
keskukseksi. Sen rannoilla ovat muinaislappalaisen kulttuurin
huomattavimmat jäännökset (vrt. edellä), Varjakan niemen koillisimpaan
kärkeen norjalaiset keskiajalla rakensivat Varjakan eli _Vuoreijan
linnan_ (Vardöhus) ja 1500-luvun lopulla perustettiin Varjakan niemen
etelärannalle _Vesisaaren kaupunki_ (Vadsö).

On helppo käsittää, että Varangin kalastus ja kauppa vähitellen tulivat
suorastaan elämäntarpeeksi sisämaan lappalaisillekin. Mitä kipeimmin
senvuoksi koski Suomen Lapin asukkaisiin v. 1826 tapahtunut
yhteisalueen jako, jolla suurin ja paras osa Varanginvuonon rannikosta
erotettiin Norjan yksinomaiseksi alueeksi ja joka Suomen Lapin
väestöltä riisti sen vanhat oikeudet ja edut Varanginvuonolla.
Myöhempäin aikain kehitys on tehnyt tämän tappion kahta kipeämmäksi.
Suomen ollessa teljettynä sisämaahan ovat näet norjalainen asutus ja
kulttuuri Varangissa viime vuosisadan ja erittäinkin viime
vuosikymmenien kuluessa ihmeteltävästi edistyneet. Kymmeniätuhansia
ihmisiä asuu nyt tuon vuonon ympärillä. Vilkkain elämä on keskittynyt
Vesisaaren ja Vuoreijan kaupunkeihin, joista edellisessä v. 1910 oli
1.905 ja jälkimäisessä 3.014 asukasta, sekä Kirkenäsin tehdaskylään.
Tärkeimmät asutukset ovat yhdistetyt toisiinsa hyvillä maanteillä, ja
säännöllinen höyrylaivaliike pitää yllä läpi vuoden keskeytymätöntä
yhteyttä eteläisen Norjan kanssa. Elinkeinot ovat viime aikoina
Varangissa suuresti edistyneet, varallisuus kasvanut ja suuret
tulevaisuudentoiveet pitävät asukkaissa vireillä tarmoa ja
yritteliäisyyttä.

Varanginvuonon itäpuoliset seudut, s.o. Petsamonvuonon ja sinne
laskevan Petsamonjoen, Maattivuonon ja Pummanginvuonon rannat sekä koko
Kalastajaniemen läntinen osa, kuuluivat vanhastaan venäläisten
vaikutuspiiriin ja tulivat ne v:n 1826 jaossa lopullisesti
yhdistetyiksi Venäjän alueeseen. Pitkin Paatsjokea ja pientä
Jaakopinjokea kulkeva valtakunnan raja tuli rajaksi norjalaisen Ruijan
ja venäläisen Muurmanin rannikon välillä. Varanginvuonon itäisilläkin
seuduilla olivat olleet loistoaikansa. Venäläinen lähetyssaarnaaja
Trifon oli 16. vuosisadan keskivaiheilla Petsamonvuonon pohjukkaan
perustanut väekkään luostarin, joka suuren pyhyytensä, tsaarin antamain
erioikeuksien ja hollantilaisten kauppiaiden kanssa tehtyjen
kauppasopimusten kautta sai yhtä suuren kirkollisen kuin taloudellisen
merkityksen koko Muurmanin rannikolla. Mutta jouluna 1589 Pekka
Vesaisen johtama suomalainen partiojoukko hävitti mainion Petsamon niin
perinjuurin, ettei se siitä ole milloinkaan noussut, vaikkei
viroittamisyrityksiä ole puuttunut. Kukoistavaan norjalaiseen
Länsi-Varankiin verrattuna venäläinen Itä-Varanki on tähän päivään asti
pysynyt yksinäisenä hyljättynä takamaana. Se on sekä maan että meren
puolella ollut vailla väestöllisiä ja taloudellisia tukikohtia ja hyviä
kulkuneuvoja eikä senvuoksi ole vielä tullut mainittavasti asutuksi ja
taloudellisesti käytetyksi.

Vuoden 1826 onnettoman sopimuksen jälkeen Itä-Varangin seudut äkkiä
saivat Suomeen nähden uuden arvon. Ensimäinen, joka sen täydellisesti
oivalsi ja joka siihen johti Suomen viranomaisten huomion, lienee ollut
Utsjoen kirkkoherra, Lapin suuri tuntija ja kuvaaja Jaakko Fellman.
Tarmokkaasti hän kokonaisen sukupolven ajan ponnisteli pelastaakseen
Suomen oikeuksia Jäämerellä. Jo v. 1822, kysymyksen herättyä
yhteisalueen jakamisesta, Fellman valtiosihteeri R.H. Rehbinderille
toimittamassaan kertomuksessa esitti, ettei Varanginvuonon
eteläpuolisia seutuja luovutettaisi Norjalle, ja teki samalla
ehdotuksia kauppalan perustamiseksi Paatsjoen suuhun, valaanpyynnin
alkuunpanemiseksi ym. Mutta eivät hänen kirjalliset esityksensä eivätkä
hänen suulliset huomautuksensa v:n 1826 jakoa toimittavan komisionin
jäsenille saaneet torjutuksi Suomea vastaan tapahtuvaa kuulumatonta
väkivaltaa. Fellman alkoi silloin ajatella, että Suomen lappalaisille
ja siirtolaisille olisi hankittava korvaus Venäjän alueella
Itä-Varangissa. Jo v:n 1825 muistoonpanoissaan hän suunnittelee
Suomen Lapille ja erityisesti Lappiin perustettavalle Viaporin
rangaistusvankien siirtolalle "mukavaa kauppa- ja laivauspaikkaa",
joksi olisi sopiva "Jäämeren rannalla Paatsjoen ja Karelsgammenin eli
Bommensnäsin (= Kalastajaniemen luoteiskärjen) välinen autio Jäämeren
rannikko, jota nykyään käyttävät jotkut harvat Venäjän lappalaiset ja
nekin vain kesän aikana". Keväällä 1826 Fellman hyvästellessään
merenrannalle muuttavia lappalaisia kirjoittaa päiväkirjaansa:
"Yksinäisyydessäni usein ajattelin, että jos suuri Keisarimme tuntisi
asian oikean laidan, niin hän tälle kovaosaiselle kansalle lahjoittaisi
KaJastajaniemen eli Carlsgammenin kesäoleskelupaikaksi ja
kalastuspaikaksi, missä he oman pappinsa palvelemina omassa kirkossaan
voisivat rukoilla Jumalaa ja kiittää häntä meren yltäkylläisyydestä
saamastaan jokapäiväisestä leivästä; sillä tämä kalainen rannikko on
asumaton, autio ja tyhjä, ja meikäläiset lappalaiset mieluummin
maksaisivat tästä edusta kymmenyksiä eli veroa Venäjälle kuin, niinkuin
nyt tapahtuu, verottomina viruvat köyhässä seudussa ilman kiinnekohtaa
lähellä olevassa meressä."

Paria vuotta myöhemmin Fellman Oulun läänin ja Arkangelin kuvernementin
vv. 1828-1829 toimitetun rajajärjestelyn johdosta samasta asiasta
kirjoittaa: "Mitä hartaimmin toivottavaa sen vuoksi olisi, että Hänen
Keisarillinen Majesteettinsa Suomen ja Arkangelin kuvernementin
nykyään tapahtuvan rajajärjestelyn yhteydessä luovuttaisi meidän
lappalaisillemme yhden tai kaksi niistä Jäämeren rannalla olevista
niemistä, joita he ikimuistoisista ajoista ovat kesäisin porolaumojansa
varten käyttäneet, mutta joita Kuollan piirikunnan asukkaat yhä enemmän
ovat alkaneet pitää yksinomaisena omaisuutenaan, koska heillä niiden
rannoilla 50-100 vuoden aikana on ollut kalastuskotansa, kun taas
meikäläiset, paimentolaisia ollen, eivät ole älynneet hankkia itselleen
pysyvää jalansijaa maassa." Tällä kerralla Fellman kuitenkin näyttää
arvelleen, että Jäämeren kalastus olisi edelleenkin jäävä Kuollan
lappalaisille, poronhoito Jäämeren rannalla taas Suomen lappalaisille.

Mutta viranomaiset v. 1829 olivat yhtä välinpitämättömiä ja kuuroja
kuin v. 1826. Lapin oikeudet ja edut tulivat toistamiseen täydellisesti
syrjäytetyiksi. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin näkyy Suomen korkeimmissa
hallituspiireissä heränneen tunto siitä, että Suomelle v. 1826 tosiaan
oli tehty vääryyttä. Venäjän taholla suunniteltiin voimakeinoihin
ryhtymistä Varanginvuonon uudelleen avaamiseksi Suomen Lapin
asukkaille. Kun siinä tarkoituksessa kysymys Suomen rajan sulkemisesta
Norjaa vastaan oli tullut päiväjärjestykseen, Fellman v. 1851 vielä
kerran tarttui kynään Lapin purevassa kysymyksessä.

"Keskustellessani kuvernööri Lagerborgin kanssa -- hän kertoo -- ja
puheen sattuessa Venäjän ja Norjan v. 1826 toimitettuun
rajanjärjestelyyn, tulin minä lausuneeksi, ettei Utsjoen ja Inarin
lappalaisia sen kautta muodostuneissa oloissa suurimmillakaan
uhrauksilla Suomen valtion puolelta voitaisi tehdä niin onnellisiksi,
kuin he tulisivat Norjaan yhdistymisen kautta. Heiltä on nyt, minä
lisäsin, riistetty ikivanha oikeutensa Jäämeren kalastukseen, joka
osalle heistä on mitä tärkein toimeentulon lähde; ja Norja olisi aivan
varmaan mielellänsä ottanut vastaan ne monet sadat miehet, jotka siten
olisi saanut avukseen ammentamaan runsasta turskaa ja pyydystämään
meren petoja Varanginvuonon tyhjentymättömästä kalasumpusta. Suomen
valtiolle taas, jolle nämä pitäjät tuottavat ainoastaan menoja, olisi
sellainen luovutus ollut puhtaaksi voitoksi, edellyttäen, että sopiva
korvaus olisi saatu sikäläisistä laajoista metsämaista."

Kuvernööri siihen vastasi vain, ettei kukaan uskaltaisi keisarille
esittääkään, että mitään osaa valtakunnan alueesta luovutettaisiin
pois.

"Niinpä niin; sellaista toimenpidettä en minäkään tosissani
tarkoittanut, varsinkin kun on käytettävänä toinenkin keino sikäläisen
väestön hyvinvointiin kohottamiseksi. Se voisi nimittäin tapahtua -- ja
siten tehtäisiin meidän lappalaisillemme ainoastaan kohtuullista
oikeutta -- luovuttamalla heille alue, ei kuitenkaan liian ahdas,
pohjoisen valtameren äärellä..."

"Mutta joskin kalastus Norjan alueella inarilaisilta kiellettäisiin --
hän jatkaa -- niin eihän puutu keinoja hankkia heille toiselta taholta
korvausta siitä, mitä he ovat menettäneet, Holmgårdsfjällin luona oleva
oivallinen Brashamnin satama, joka ympäristöineen olisi siksi hyvin
sopiva, on v:n 1826 rajanjärjestelyn kautta joutunut Norjalle. Se ei
voi siis enään tässä asiassa tulla kysymykseen. Mutta kaikki olisi
autettu, jos maamme menestystä harrastava Hallitsijamme tahtoisi Suomen
lappalaisten käytettäväksi luovuttaa joitakuita venäläisten
käyttämättömiä tunturiseutuja Jäämeren rannalla, itäpuolella
Jaakopinjokea. Mitäpä Venäjän lappalaiset, kun ei heillä ole edes
poroja, tekevät Petsamon tai Pummangin tuntureilla, jotka sitävastoin
lienevät meidän tarkoitukseemme sopivia, koska kummankin näiden
tunturin luona on, mikäli muistan, sellainen satama, johon suuremmatkin
alukset pääsevät. Mutta jos ei tahdota meikäläisille luovuttaa Petsamon
suuta, jossa on Venäjän lappalaisten kylä ja lähettyvillä myöskin
Trifonin muinaisen luostarin paikka, niin voitaisiin kaiketi haitatta
heille luovuttaa Karelsgammen eli Kalastajaniemi. Sillä siellä ei
luultavasti asu ainoatakaan venäläistä. Yksi ainoa Venäjän
lappalaisperhe siellä kalasteli lohta pienessä joessa siihen aikaan
kuin minä sillä seudulla kävin; ja ainoastaan ulkona olevalla
avomerellä harjoitti joukko Muurmaninkävijöitä turskankalastusta.
Siellä ei puutu poronlaidunta, ja siellä on hyviä kalastuspaikkoja,
joskaan ehkä ei yhtä edullisia kuin lännempänä. Läheisillä
Haaneiansaarilla (Henöarne) on myöskin hyvä tilaisuus kerätä munia,
untuvia ja lakkoja. Kalastajaniemen rannoille ajautuu joskus valaita,
joiden korjaaminen tuottaa hyviä tuloja. Olen itse nähnyt
Grönlanninvalaan joutuvan sillä tavoin korjatuksi sen itärannalla.

"Mutta luonnollista on, että meikäläisten lappalaisten sen korvaukseksi
pitäisi maksaa joku pienempi vuotuinen vero Venäjän kruunulle. Sen
pitäisi kuitenkin olla kiinteä ja senvuoksi kerta kaikkiaan määrätty,
kenties korkeintaan viisi hopearuplaa kultakin venekunnalta. Maksua
poronlaitumesta pitäisi tuskin ottaa kysymykseen. Arvatenkaan ei
ainakaan sikäläinen väestö pitäisi sitä tarpeenvaatimana. Sillä meidän
lappalaistemme porolaumat ovat aina olleet hyvänä ruoka-aittana sille
väestölle ja vielä parempana Kuollan alemmalle kansanluokalle.

"Viimemainittu järjestely olisi epäilemättä parempi kuin kaikki
sovittelut Norjan kanssa. Sillä niinkauan kuin Suomen lappalaisilla on
mitään 'faelles' (yhteistä) norjalaisten kanssa, eivät asianomaiset
hallitukset voi olla, kuten sanottu, silloin tällöin joutumatta
ikävyyksiin näiden lappalaisten keskinäisten riitaisuuksien
vuoksi, jotka ainoastaan olisivat omiaan häiritsemään valtakuntain
naapurirauhaa ja joiden ratkaiseminen vaatisi kalliita
sovinto-oikeuksia."

Fellmanin valaisevat ja asialliset esitykset ja neuvot eivät kuitenkaan
vaikuttaneet asiain kulkuun; Suomen lappalaisille ruvettiin hankkimaan
korvausta Norjan puolelta sillä seurauksella, että Länsi-Varanki v.
1855 tuli vielä entistäkin jyrkemmin ja lopullisesti suljetuksi
Suomelta.

Suomen Jäämeren kysymys oli enään mahdollinen ratkaista ainoastaan
Venäjän puolella. Kuusikymmentä vuotta on se kysymys sen jälkeen
odottanut ratkaisuaan, toisinaan pitempiä aikoja unohdettuna, mutta
aina avonaisena, aina kiristävänä. Koska asian vaiheitten
seikkaperäinen esitys, niin mielenkiintoinen kuin se muutamissa
suhteissa voisikin olla, tässä tulisi liian pitkäveteiseksi,
merkitsemme tähän vain lyhyesti tärkeimmät pääkohdat siitä painetusta
selostuksesta, jonka toht. Gunnar Sarva on kesällä 1917 Senaatin
Kulkulaitostoimituskunnan toimesta laatinut. [Suomen pääsy
Jäämerelle. Selonteko kysymyksen aikaisemmista vaiheista. Senaatin
Kulkulaitostoimituskunnan toimesta laatinut Gunnar Sarva. Helsinki
1917.]

Jotta Suomen Lapin asukkaat saisivat jotain korvausta niiden tulojen
menettämisestä, jotka aiheutuivat Norjan rajan sulkemisesta, keisari v.
1854 antoi Suomen lappalaisille oikeuden harjoittaa kalastusta ja
hylkeenpyyntiä sillä kohdalla Venäjän Jäämeren rannikkoa, joka oli
lähinnä Norjan rajaa, lukuunottamatta jokisuita, jotka rantaoikeuden
mukaan kuuluivat niiden varsilla asuville asukkaille, niitä
kalastusalueita, joita Venäjän lappalaiset jo aikaisemmin olivat
ruvenneet käyttämään, ja niitä lahdelmia, joihin jo oli järjestetty
maihinnousupaikkoja. Oulun läänin kuvernööriä kehoitettiin varustamaan
valtion laskuun kaksi tai kolme laivakuntaa, jotka harjoittaisivat
kalastusta kesän tai kaksi Jäämeren rannikolla, jotta saataisiin
selville, kannattiko tämä elinkeino kaukana asuville Suomen
lappalaisille.

Oulun läänin kuvernöörin toimesta pantiin v. 1858 toimeen koekalastus,
jolloin huomattiin, että kalastaminen Jaakopinjoen itäpuolella ei
tuottanut sen suurempia vaikeuksia kuin Norjankaan puolella, jota
paitsi kalansaaliskin oli yhtä runsas. Mutta Suomen alamaiset eivät
voineet matkan pituuden takia kuljettaa saalistaan kotiin, jonka takia
heidän oli pakko myydä kalansa itse paikalla usein polkuhintaan
jollekin venäläiselle kauppiaalle, jollei heille hankittu kalain
säilytyshuonetta ja heille myönnetty oikeutta harjoittaa kauppaa myös
ulkomaalaisten kanssa. Siitä syystä kuvernööri v. 1861 ehdotti, että
Suomen alamaisia varten perustettaisiin kaksi kalastusasemaa, että koko
se asumaton rannikkoalue, joka Jaakopinjoesta ulettuu toiselle puolelle
Falkvuonoa, sekä noin 30 virstan levyinen alue sisämaasta ynnä
Heinäsaaret ja jos mahdollista Kalastajasaarennon länsirannikko
liitettäisiin näihin kalastusasemiin niiden yksinomaan käytettäviksi
ilman veronmaksuvelvollisuutta sekä riippumatta Venäjän viranomaisista,
että kalastusasemilla käyvät suomalaiset matkoillaan saisivat laiduntaa
porojaan sekä käyttää metsää kotitarpeikseen ja tullitta myydä
kalastustuotteitaan ja samoin tullitta tuottaa tavaroita omiksi
tarpeikseen sekä että Suomen alamaisille määrättäisiin Boris Glebin
tienoilla Paatsjoen rannalla paikka, jonne he saisivat sijoittaa
aluksensa ja kalastustarpeensa siksi ajaksi, jolloin kalastusta ei
harjoiteta, sekä rakentaa varastohuoneita ja asumuksia.

Tämän kysymyksen käsittelyn aikana tuli päiväjärjestykseen toinen
siihen läheisesti liittyvä kysymys. Hallitsijan tiedustellessa senaatin
mieltä Rajajoen asetehtaan alueen luovuttamisesta Venäjälle senaatti v.
1863 ehdotti, että jos Rajajoen alue erotettaisiin Suomesta, olisi
Suomelle korvaukseksi luovutettava se Jäämeren rannikkoalue, jonka
järjestämisestä kalastusasemaksi aikaisemmin oli ollut puhe.

Tämä mielipide saavuttikin keisarin huomion ja 15 p. helmik. 1864
julaistiin asetuskokoelmassa keisarillinen julistus, joka määräsi
Rajajoen asetehtaan erotettavaksi Suomesta, mutta samassa ilmoitti,
"että vastineeksi kysymyksessä olevasta maasta vasta tulee annettavaksi
Suomelle joko se rantamaa Jäämeren luona itäpuolella Jaakopinjokea ja
lähellä Stolboan lahtea, jonka heittämisestä kalastuspaikaksi
suomalaisille lappalaisille kysymys tätä ennen on nostettu, taikka,
krateerauksen ja arvostelemisen jälkeen, rajalla Suomea kohtaan olevia
käytettäviä tiloja yllämainitusta (Arkangelin) kuvernementistä."

Venäjän ministerien rettelöimisien tähden ei lupausten lunastamisesta
kumminkaan tullut mitään. Keisari ei ratkaissut riitaisuuksia puoleen
eikä toiseen ja Pohjois-Suomen Jäämerenkävijäin asema jäi yhtä kurjaksi
kuin ennenkin.

Tämä Pohjois-Suomen asukkaiden hädänalainen tila saattoi kuitenkin
Oulun läänin kuvernöörin uudestaan tarttumaan asiaan käsiksi. Hän
hankki asiantuntijain lausunnon oloista Jäämeren rannikolla sekä siellä
kalastavain Suomen lappalaisten tilasta. Nämä lausunnot hän oman
kirjelmänsä ohella v. 1880 lähetti senaatille, ehdottaen, että
korvaukseksi v. 1864 luovutetusta Rajajoen asetehtaan alueesta sekä
myös niistä tappioista, joita Pohjois-Suomen asukkaat olivat kärsineet
Norjan rajan sulkemisen johdosta, Suomelle luovutettaisiin ikuiseksi
omaisuudeksi se osa Jäämeren rannikkoa, joka ulettuu Jaakopinjoen
suusta Petsamonvuonoon, sekä rannikon takana olevaa sisämaata 20:n tai
30:n virstan leveydeltä ynnä Heinäsaaret ja alueeseen kuuluva kalavesi.
Sitäpaitsi kuvernööri ehdotti, että Norjan rajan itäpuolelta Suomelle
luovutettaisiin kapea, useimmilta kohdilta vain kilometrin tai kahden
levyinen maakaistale, jolle voitaisiin rakentaa tarpeellinen kulkutie
ja pysähdyspaikkoja, jossa porolaumoja saatettaisiin laiduntaa matkalla
Jäämeren rannikolle ja sieltä palatessa ja josta voitaisiin koota
tarpeellisia rakennusaineita ja rehuvaroja. Viimemainitun alueen
sisäpuolelle jäisi myös Boris Glebin kreikkalaiskatolinen kirkko, joka
joutuisi samanlaiseen asemaan kuin Valamon ja Konevitsan luostarit
Laatokassa. Suomelle luovutetulla alueella olisi voimassa Suomen oikeus
ja sitä hallitsisivat suomalaiset viranomaiset, mutta kaikki asukkaat,
niin suomalaiset kuin venäläiset, säilyttäisivät omistus- ja
nautinto-oikeuden taloihinsa ja kalastuspaikkoihinsa.

Ennenkuin kuvernöörin ehdotus ehti tulla käsittelyn alaiseksi
senaatissa, oli samasta asiasta nostettu kysymys myös eduskunnassa.
Valtiopäivillä 1882 edustaja Rob. Castrén porvarissäädyssä ehdotti
anottavaksi, että v:n 1864 julistuksessa annettua lupausta
ryhdyttäisiin täyttämään. Asiasta antamassaan mietinnössä
talousvaliokunta huomautti, ettei v. 1854 suomalaisille myönnetty
oikeus kalastuksen ja hylkeenpyynnin harjoittamiseen Venäjälle
kuuluvalla Jäämeren rannikolla ollut osoittautunut suomalaisille
edulliseksi, vaan että suomalaiset pyrkivät yhä edelleen Norjan
rannikolle niin suurissa joukoin, että se muistutti todellista
siirtolaisliikettä. Tämä johtui monesta asianhaarasta. Norjan puolella
suomalaiset helpommin saivat asuinsijoja siellä ennestään runsaasti
asuvain suomalaisten luona; Norjassa oikeuslaitos muistutti enemmän
kotimaan oloja; uskonto oli siellä sama; kalansaalis oli helpommin
myytävissä ja tarvittava pääoma helpommin saatavissa, sillä kaikissa
kalastuspaikoissa oli suomalaisia ja suomea taitavia kauppiaita; siellä
oli sitäpaitsi lääkärejä ja sairaaloita, liikevälineitä ja muita
sivistyksen tarjoamia etuja. Näin ollen ei siirtyminen Norjaan ollut
ehkäistävissä muilla keinoin kuin siten, että Suomen alamaisille rajan
itäpuolella valmistettiin samoja etuja kuin heillä oli tarjolla sen
länsipuolella. Siitä syystä oli välttämätöntä, jos tahdottiin saada
suomalainen siirtokunta syntymään Jaakopinjoen itäpuolelle, että siellä
pantiin voimaan suomalainen hallinto- ja oikeusjärjestelmä. Tähän
tuntuikin olevan tilaisuus, koska v:n 1864 julistuksessa oli luvattu
korvaukseksi Rajajoen asetehtaan alueelta vaihtoehtoisesti maakappale
Jäämeren rannikolla. Ottaessaan harkittavaksi, kuinka laajaksi
viimemainittu maakappale oli mitattava, oli talousvaliokunta
erikoisesti pitänyt silmällä, että siinä ensiksikin tulisi olla hyvin
suojattu merisatama, jonka ääreen voitaisiin perustaa kaupunki tai
kauppala, että siihen toiseksi kuuluisi edes pieni metsäalue, josta
asukkaat saisivat välttämättömimmät rakennus- ja polttopuutarpeensa, ja
että se lopuksi käsittäisi ne alueet, joissa jo ennestään asui
suomalaisia. Rannikko Jaakopinjoesta itään on aluksi jyrkkärantaista,
joten siihen ei voida perustaa minkäänlaatuista kalastajapaikkaa. Vasta
Petsamonvuonon suulla on kauppalan perustamiseksi sopiva paikka
Nurmensätti (Normansset). Tämä paikka on suojattu Jäämeren myrskyiltä,
ja jos mieli mitään kauppalaa ollenkaan perustaa Suomelle
luovutettavalle alueelle, oli alue ulotettava ainakin puheena olevaan
satamaan. Yhtä tärkeätä oli myös, että alue sisältäisi sopivan
metsäpalstan, sillä Jäämeren rannikko on aivan puutonta. Metsäalue
alkaa vasta 10-12 peninkulmaa etelämpänä, missä metsää kasvaa sekä
Paatsjoen että Petsamonjoen rannalla. Edelliseltä joelta olisivat puut
kuljetettavat vaikeaa kiertotietä Jäämeren kautta. Senvuoksi oli
välttämätöntä, että luovutettava alue ulotettaisiin Petsamonjokeen
saakka. Talousvaliokunta ehdotti siis, että luovutettavan maa-alueen
raja kulkisi Konnustunturista kolme peninkulmaa suoraan itään sille
pienelle järvelle, josta Paatsjoen itäinen lähdehaara saa alkunsa,
sitten 4 peninkulmaa koillista kohti Petsamonjoen lähteille ja edelleen
mainittua jokea pitkin Petsamonvuonon pohjaan. Tämä maa on noin 40
neliöpeninkulman laajuinen ja se saattoi ensi silmäyksellä tuntua
kovinkin suurelta verrattuna Rajajoen asetehtaan 12 neliökilometrin
suuruiseen alaan. Mutta jos otti huomioon, että se käsitti ainoastaan
vuoria, vaaroja ja soita ja vain eteläosassa jonkun verran
kitukasvuista metsää, joten maanviljelys siellä oli aivan mahdoton ja
koko alue niin ollen oli katsottava joutomaaksi, ei sen arvoa suinkaan
sopinut pitää suurempana kuin Rajajoen asetehtaan alueen. Suomelle
sillä oli arvoa yksinomaan siltä kannalta, että Suomi jälleen pääsisi
nauttimaan sopimuksen mukaista kalastusta Jäämeressä. Jos vielä
otettiin huomioon kolmas näkökohta, nimittäin että alueeseen
liitettäisiin ne rannikkoseudut, joissa jo oli suomalainen asutus, tuli
sen käsittää vielä Kalastajaniemen _läntinen_ rannikko, jossa sijaitsi
useita suomalaisia asutusryhmiä, jotka olivat omiaan antamaan tukea
suomalaiselle uutisasutukselle. Siitä syystä raja olisi vedettävä
Petsamonvuonon pohjukasta Kalastajasaarennon kannakseen Muotkaan sekä
sieltä edelleen pohjoista kohti mereen itäpuolella Vaitokupaa. Koko
tällä alueella ei ollut mitään vakituista venäläistä asutusta, vaikka
muutamia venäläisiä kalastajia kesäiseen aikaan saapui Nurmensättiin
kalastusta harjoittamaan. Sitävastoin on Paatsjoen rannalla Boris
Glebin kreikkalaiskatolinen kirkko, johon saapuu venäläinen pappi pari
kertaa vuodessa pitämään jumalanpalvelusta. Tämän kirkon asema
voitaisiin helposti järjestää jotenkin samalla tavalla kuin Valamon ja
Konevitsan luostarien. Luonnollisesti venäläiset kalastajat saisivat
vapaasti käydä kalastusta harjoittamassa sillä alueella, joka
luovutettaisiin Suomelle, joten ystävälliset suhteet suomalaisten ja
venäläisten välillä edelleen pysyisivät rikkumatta.

Tämän anomusehdotuksen kaikki säädyt hyväksyivät, pappissäädyssä
lausuttiin kuitenkin epäilyksiä, että anottu maa-alue oli liian pieni
eikä siltä kannalta vastannut täysin tarkoitustaan.

Hallitsijalle antamassaan lausunnossa, joka myöskin koski Oulun läänin
kuvernöörin v. 1880 tekemää esitystä, senaatti lämpimästi puolsi
valtiopäiväin anomusta, huomauttaen, että se nojautui oikeudenmukaisiin
ja tunnustettuihin perusteihin, nimittäin osittain siihen, että
asujamisto maan pohjoisimmassa ja köyhimmässä osassa oli menettänyt
ikivanhan oikeutensa tärkeään tulolähteeseen sekä että edullisesti
sijaitseva maa-alue maan kaakkoisrajalla oli erotettu Suomesta ja
yhdistetty keisarikuntaan, osittain taas siihen, että keisari
Aleksanteri II jo v. 1864 nimenomaan oli luvannut korvaukseksi
luovuttaa Suomelle maa-alueen, jolloin hän ensi sijassa oli ajatellut
Jäämeren rannikkoa.

Edellä selostetuista esityksistä ja lausunnoista tulee kaikella
selvyydellä näkyviin, kuinka moninkertaisilla perusteilla Suomella on
ollut oikeus vaatia pääsyä Itä-Varankiin ja mistä syistä Suomi on ollut
pakotettu ja oikeutettu vaatimaan tämän alueen täydellistä liittämistä
Suomeen. Olisi nyt luullut, että tuo vuosikymmeniä avoinna ollut
kysymys nyt vihdoinkin v:n 1882 valtiopäiväin anomuksen johdosta olisi
saanut Suomelle suotuisan ratkaisun. Mutta paha onni ei vieläkään
luopunut Suomen Jäämeren kysymystä seuraamasta. Valtiopäiväin
anomukseen ei tullut mitään vastausta. Vanhentuneena ja unohtuneena
koko asia lienee 1890-luvulle tullut poistetuksi Senaatinkin
diarioista. Venäjällä jo silloin alkanut vihamielisyys Suomea vastaan
ja Venäjän vallan viimeiset vuosikymmenet Suomessa, maamme sortovuodet,
eivät luonnollisesti lisänneet asian onnellisen ratkaisemisen toiveita.
Mutta vaikka hetken toiveet raukesivatkin, niin itse kysymys ei kuollut
eikä Suomen hyvä oikeus Jäämereen voinut raueta. Se jäi odottamaan
tulevaisuutta, joka vihdoin onkin tullut, paljon suurempana ja
lupaavampana sekä Jäämerelle että Suomelle kuin menneen vuosisadan
kuusi- ja kahdeksankymmenluvuilla osattiin ajatella.



5. SUOMALAISET SIIRTOLAISET JÄÄMERELLÄ.


Ennen Suomen pääsyä Jäämerelle ovat suomalaiset ehtineet sinne.
Suomalainen siirtolaisuus Jäämeren rannalla taas on lähinnä ollut
seuraus kansallisesta ja valtiollisesta kehityksestä Lapissa.

Nykyinen Suomen Lappi ei muodosta erityistä luonnonmaantieteellistä
kokonaisuutta eikä sillä ole selviä luonnollisia rajoja; Lapin nykyiset
rajat ovat suureksi osaksi jokia, vaikka jokien väliset tunturit
olisivat rajoiksi paljon sopivammat. Sen vesistöt laskevat
Pohjanlahteen, Vienanmereen ja Jäämereen. Se on Ruotsin, Norjan ja
Venäjän Lappien yhteinen yhtymäkohta, ja kaikilla niillä on ollut
monenlaisia suhteita siihen. Sen lappalainen asutus ja kulttuuri on
ollut hyvin hajanainen. Jaakko Fellman lausuu, että Suomen Lapin eri
osain asukkailla on vain vähän tai ei mitään kosketuksia sen toisten
seutujen asukkaiden kanssa. "Viimemainittu seikka -- hän jatkaa --
riippuu kuitenkin, paitsi pitkistä matkoista ja vaivaloisista
kulkulaitoksista, myöskin maakunnan pinnanmuodostuksesta, joka sen
jakaa toisistaan erillisiin alueisiin. Likemmin kuin muihin Lapin osiin
liittyy näet tässä suhteessa Utsjoki Ruijaan, Inari Venäjän Lappiin,
Enontekiö Länsipohjaan ja Ruotsin ja Norjan Lappeihin, Kuolajärvi ja
osa Sodankylää osittain Venäjän Lappiin, osittain Pohjanmaahan ja
Venäjän Karjalaan, Kuusamo viimemainittuun maakuntaan ja etelässä
lähellä oleviin Oulun läänin osiin." Mahtavain Kemin ja Tornion jokien
ja niiden laajain vesitieverkkojen kautta Suomen Lapin suuri pääosa
kuitenkin on aina ollut luonnollisessa ja historiallisessa yhteydessä
suomalaisen Pohjanmaan ja sen kautta koko Suomen kanssa. Nämä Lapin
seudut, ns. Kemin ja Tornion Lapit, tosin pirkkalaisajan jälkeen
hallinnollisesti yhdistettiin Ruotsin Länsipohjaan, joten Suomelle ei
jäänyt mitään sanottavaa Lappia. Mutta rauhallisella viljelys- ja
kulttuurityöllä Suomi valloitti itselleen Lapin. Pohjanmaan ja Tornion
kauppiaat pitivät edelleenkin Kemin ja Tornion Lappien kauppaa
käsissään. Enemmän merkitsi, että Kemin Lappi ja Inari v. 1633 ja
Utsjoki v. 1747 tulivat yhdistetyiksi Suomen kirkon piiriin, vaikka
valtiollisesti vielä jäivätkin varsinaisen Ruotsin yhteyteen. Tuo
kirkollinen valloitus oli suomalaisten pappien työtä, jotka
lähetyssaarnaajain tavoin perustivat kirkkoja Lappiin ja siellä
suomenkielellä opettivat kansaa ja sille saarnasivat.

Lapin varsinaisia valloittajia kuitenkin ovat suomalaiset
uutisasukkaat. Ensin kalastajina, sitten kaskenpolttajina ja vihdoin
säännöllisinä maanviljelijöinä suomalaiset tulokkaat vähitellen ovat
asuttaneet Lapin ja työntäneet pois lappalaisen asutuksen Saariselkään
asti. Saariselän pohjoispuolellakin ovat lappalaiset jo Inarissa
vähemmistönä ja ainoastaan Utsjoella on heillä vielä vastaiseksi
suojattu turvapaikka. Asutustaistelu Lapissa on, useista
vastenmielisistä piirteistään huolimatta, ollut korkeamman talous- ja
kulttuurimuodon taistelua alhaisempaa vastaan. V. 1754 todistettiin
Kuusamosta, että "maa, jonka muinoin yksi ainoa lappalainen oli
omistanut, on nyt riittävä kahdellekymmenelle uutisasukkaalle".
Rotutaistelu, joka aikaisemmin tavallisesti päättyi lappalaisten
peräytymiseen ja pakenemiseen, on myöhempinä historiallisina aikoina
useimmiten saanut ratkaisunsa siten, että lappalaiset ovat
vapaaehtoisesti sulautuneet suomalaisiin ja omistaneet heidän
elintapansa ja elinkeinonsa.

Omalla työllään siis Suomi jo oli valloittanut Kemin ja Tornion Lapit,
kun ne Haminan rauhassa 1809 Muonion ja Tornion jokia myöten Suomen
Lappina valtiollisestikin yhdistettiin Suomeen.

Näin oli Suomi saavuttanut ensimäisen pysyvän jalansijan matkallansa
Jäämerelle. Asutun Suomen luonnollisena pohjoisena jatkona Suomen Lappi
oli tullut suomalaiseksi. Se pistää nyt korkeampaa taloutta,
kansallisuutta ja kulttuuria edustavana niemenä Ruotsin, Norjan ja
Venäjän lappalaisalueitten keskelle. Historiallisen kehityksen kautta
Suomen Lappi on lakannut olemasta sitä ympäröiväin lappalaisalueitten
yhteisenä takamaana ja on muuttunut niiden kaikkien keskukseksi. Siitä
on tullut uusi, omanlaatuinen kokonaisuus, joka pyrkii saavuttamaan
luonnollisia rajoja tullakseen maantieteelliseksi kokonaisuudeksi.
Hyvän asemansa, Suomeen johtavain yhä paranevain yhteyksiensä,
pintasuhteittensa ja maataloudelliselle toiminnalle soveltuvain
luonnonetujensa kautta sillä on mahdollisuuksia edelleenkin pysyä
hallitsevassa keskusasemassaan. Tällä mantereisella pohjallaan ja
etelästä voimia imevillä juurillaan Suomen Lappi ja Suomi ovat Jäämeren
rannikollakin saavuttavat tärkeissä suhteissa turvatumman ja
edullisemman aseman kuin niiden yksinomaan meren varassa elävät
naapurialueet.

Suomen tie Jäämerelle on täten tullut viitoitetuksi. Yhtä
suoraviivainen ja luonnollinen kuin sen kulku Saariselälle on ollut,
yhtä selväsuuntainen on sen ura Jäämerelle. Helposti ja luontevasti
kulki Suomen kirkko ja valtio vedenjakajan yli Inarin laajalle
vesistölle ja Tenojoen latvoille. Maantieteellinen pääväylä
Saariselältä Jäämerelle kulkee Inarinjärven ja sen suuren laskujoen
Paatsjoen mukana läheiselle ja leveälle Varanginvuonolle. Tätä päätietä
ja useita sivuteitä pitkin ovat suomalaiset etujoukot jo kauan sitten
saapuneet Jäämerelle.

Vanhimpana ja suurimpana ryhmänä heistä ovat _Ruijan suomalaiset_,
joita norjalaiset kutsuvat kainulaisiksi (kvaener). Lapin kuuluisa
tuntija Jaakko Fellman esittää heidät v. 1821 seuraavin sanoin: "He
ovat merkillisiä siitä, että he ovat maapallon pohjoisimpia
maanviljelijöitä ja ensimäisiä, jotka ovat alkaneet tähän osaan maata
vakavasti asuttua. Koskei maanviljelys ilmaston ankaruuden vuoksi ole
kannattavaa, ovat he asuinpaikoikseen valinneet sellaisia paikkoja,
missä he edullisesti voivat harjoittaa karjanhoitoa. He eivät eroa
lappalaisista niin paljon vaatetukseltaan kuin tavoiltaan. Kainulaiset
ovat Ruijan kunnollisimpia asukkaita, norjalaisiakaan luvusta
poisjättämättä, erittäinkin mitä uutteruuteen, huolellisuuteen,
rauhalliseen ja hiljaiseen olemukseen ja varsinkin mitä
uutisviljelysten ja kotiteollisuuden harrastukseen tulee.
Merimieselämän turmiollinen vaikutus, suuremman voiton levoton
tavoittelu, ilman että sitä osataan hoitaa ja säästää siitä pahan
päivän varalle, ei ole koskaan ilmennyt kainulaisissa siinä määrin kuin
näiden seutujen lappalaisissa ja norjalaisissa. Kainulaisten muuttoa
ylös Ruijaan tapahtui jo vanhempina aikoina, mutta pääasiallisesti
kuningas Kaarle XII:n hallitusaikana, jolloin he tässä etäisessä
maanääressä etsivät turvapaikkaa sodan levottomuuksilta. Sen jälkeen on
heidän lukunsa vähitellen lisääntynyt ja kasvaa yhä sillä tavoin, että
monet Lapin rajoilla tai Lapissa asuvat uutisasukkaat katovuosina
muuttavat tänne, sekä joskus sitenkin, että kun yksi ja toinen
rikollinen onnistuu karkaamaan vankeudestaan, hän rangaistusta
välttääkseen etsii itselleen asuinpaikan täällä Ruijan rannoilla jonkun
syrjäisen kallion lovessa. Nykyään on näiden kainulaisten lukumäärä
niin suuresti kasvamassa, että itse lappalaiset pelkäävät joutuvansa
heidän tungettavakseen pois omalta maaltaan. Heidän asuntonsa ovat
enimmäkseen Sisä-Suomessa yleisten pirttien tapaisia, ja nämä
suomalaiset ovat päälle päätteeksi näillä tienoilla ainoita, jotka
vielä käyttävät saunoja. -- Ruijan huomattavin suomalainen siirtola on
Alattiossa (Alten), sekä vuonon että joen varrella. Siellä asuu toista
tuhatta henkeä. Vain harvat heistä osaavat norjankieltä."

Viime vuosikymmeniin saakka on Ruijan suomalainen asutus ollut
kasvamaan päin. Taloudellisena syynä tähän siirtolaisuuden
lisääntymiseen lienee ollut vilkastunut Jäämeren kalastus. Suomalaisia
tavataan Ruijassa nykyään sekä talollisina että kalastajina ja
kaupunkilaisina. V:n 1900 väenlaskun mukaan oli Tromssan ja Ruijan
amteissa 7176 suomalaista asukasta. Muutamin paikoin suomalaisten
suhteellinen lukumäärä oli sangen huomattava: Vesisaaren kaupungin
(Vadsö) asukkaista oli suomalaisia yli 44 %, Etelä- ja Pohjois-Varangin
pitäjissä 43-46 %, parissa muussa pitäjässä 34 %. Viimeisten tietojen
mukaan olisi Pohjois-Norjassa suomalaisia noin 12.200. Suomeapuhuvain
lukumäärän on arveltu nousevan ainakin noin 30.000:een, sillä suuri
joukko Ruijan lappalaisista ja norjalaisista on suomentaitoisia.
Suomalaisten kansallinen tulevaisuus Ruijassa näyttää kuitenkin
synkältä sen jälkeen kuin Norja on ruvennut kaikin keinoin suomalaista
väestöä norjalaistuttamaan. Perikato on kaiketi ensimäiseksi perivä
Länsi-Ruijan (Tromssan amtin) suomalaisen kansallisuuden. "Että se
vielä on siksikin voimakas... niin että se yksityisissä tapauksissa
saattaa voittaakin maata norjalaiselta kielialueelta ja paljon
suuremmassa määrässä lapinkieleltä, se johtuu suomalaisten tunnetusta
kielikonservatismista, Suomen rajan ja suomeapuhuvan Pohjois-Ruotsin
läheisyydestä, tämän asutun ja yhtenäisen suomalaisen kielialueen
välisistä kauppasuhteista, lukuisain suomalaisten osallisuudesta
merikalastukseen ja tunturilappalaisten suomenkielen taidosta"
(J.E. Rosberg 1915).

Itä-Ruijan, semminkin Varangin seutujen suomalaisten kansallisuusoloja
1880-luvun alussa on A.V. Ervasti laajasti kuvaillut klassillisessa
matkakertomuksessaan "Suomalaiset Jäämeren rannalla". Joka taholla hän
siellä näki suomalaisten ja norjalaisten välillä kansallisuusvihan
leimuavan. Ervastin parannusehdotukset tätä pahaa vastaan eivät näinä
maailmansodan aikoina ole huvittavaisuutta vailla. "Ei sovi kieltää --
hän kirjoittaa --, että suomalaisilla on syytä valituksiin. Niinkuin
norjalaiset itse myöntävät, on suomalainen ainaki yhtä kelvollinen
työhön kuin norjalainen ja molemmille olisi siis sama arvo annettava;
sen sijaan suomalaista koetaan alentaa lappalaistaki alemmaksi.
Suomalaisia vihataan siksi, että he eivät tahdo äitinkielestään luopua,
vaan onko rakkaus äitinkieleen mikään rikos? Ja missä on sanottu, että
paitsi lapin kieltä ainoastaan norja saa Ruijan rannalle kuulua? Ja
tyytymättömyys yleensä itä-Ruijan suomalaisissa onki todella niin
suuri, että meikäläinen hämmästyy. Kun olin Tenon varrelle tullut, olin
täydellisesti vakuutettu siitä, että jos suomalainen armeija voisi
ilmestyä Varangin tienoille, jokainoa suomalainen itäpuolella Tenoa
yhtyisi siihen ja nousisi kapinaan Norjaa vasten."

"Liian etäälle -- Ervasti lopettaa -- sentään sorruttaisiin
aineestamme, jos tässä ruvettaisiin miettimään kaikkia mahollisia
keinoja, joilla voitaisiin puheenalaisen tarkotuksen perille päästä;
meillä nyt vain on kysymyksenä, mihin suuntaan Varangin tulevaisuuden
pitäisi muodostua. Se vain olkoon sivumennen sanottu, että kun Norjan
paras tuki sen alueen loukkaamattomuuden suhteen on länsivaltain
suojelus, näille voitaisiin Suomen toimesta antaa tarkempi ja oikeampi
käsitys asiain oikeasta laadusta itä-Ruijassa ja siten ehkä saada
heidän suostumuksensa esim. yleiseen _kansan-äänestykseen_
etelä-Varangissa, jonka kautta riitaseikat siellä rauhallisella tavalla
tulisivat ratkaistuksi."

Kuluneet kolmekymmentäviisi vuotta ovat osoittaneet, etteivät olot
Varanginvuonolla ehkä kuitenkaan ole juuri niin hullusti, kuin
innokas fennomani luuli, eivätkä myöskään parannettavissa hänen
suosittelemallaan lievemmälläkään keinolla.

Venäjälle kuuluvalla _läntisellä Muurmanin rannikolla_, s.o. Norjan
rajan ja Kuollanvuonon välisellä rannikkoalueella, asui 1880-luvun
alussa päälle 700 suomalaista. Kuinka suuri heidän lukumääränsä
nykyänsä on, emme voi arvioltakaan sanoa; moninkerroin suurempi
mainittua lukua se ei kumminkaan voi olla. Pääosa suomalaisia asunee
nyt niinkuin ennenkin Petsamon ja Kalastajaniemen länsirannikon
seuduilla, s.o. Itä-Varangissa. Itäisellä Muurmanin rannikolla on
suomalaisten lukumäärä ollut hyvin vähäinen. Ervastin retken aikana ei
suomalaisten tila Länsi-Muurmanin eli "Ryssän rannalla" ollut
ilahduttava. Siirtolaisten valitukset koskivat hänen mukaansa
pääasiallisesti hengellisen hoidon puutetta, maanomistuksen
turvattomuutta ja oikeudenhoidon kehnoutta. Ervasti puolestaan lisäsi
niihin vielä yhden valituksen: väkijuomain ylenmääräisen nauttimisen
tuottaman turmion. Huonojen olojen vuoksi Ryssän rannan suomalaiset
olivat ruvenneet joukoittain siirtymään Amerikkaan; yhtenä ainoana
keväänä 1882 läksi sieltä uudelle siirtoretkelle Atlantin yli 60-70
henkeä eli noin 1/12 rannikon koko suomalaisväestöä. Suomalaisten tilan
parantamiseksi ajateltiin papin ja opettajan lähettämistä heidän
luoksensa, mikä ohjelma sitten on osittain tullutkin toteutetuksi.
"Vaan paras neuvo -- Ervasti arveli -- ja ainoa tehollinen olisi
epäilemättä, jos se kävisi laatuun, koko ryssän rannan yhistäminen
Suomen suuriruhtinaskuntaan ja siis laskeminen Suomen lakien alaiseksi.
Ne epäkohdat, joista siirtolaiset nykyään, ja syystä, valittavat ja
jotka etupäässä pakottavat heitä miettimään Amerikaan muuttamista,
katoaisivat silloin yhellä haavaa tykkänään.

"Suomen lakeja -- sitähän kaikki ne siirtolaiset kaipaavatki, joissa ei
muutto Amerikaan vielä ole vakaantunut järkähtämättömäksi päätökseksi;
vaan yhistymistä Suomeen he eivät olleet tulleet ajatelleeksi. Suuri
oli sentähen kaikkein ilo, kun meiltä kuulivat, että tämmöinen tuuma
paraikaa oli hankkeessa. Uuran puolelaisissa tämä ilo kohta kyllä
paljon masentui, kun meidän täytyi selittää, että kysymyksessä vain oli
läntinen osa ryssän rantaa. Vaan kovin hyvästi käsittäin, kuinka
täydellisesti siirtokuntain tila muuttuisi parempaan päin, jos ne
voisivat Suomen alle tulla, eivät hekään kuitenkaan voineet kaikista
toivoista luopua ja viimeinen sana, minkä muuan uuralainen lausui, kun
hänen kanssa tästä puhelin, oli: 'Laittakaa te raja Tuulomajokea
myöten, että meki pääsemme Suomen alle'."

Vuosisatoja kestäneen, voimakkaan ja voitokkaan pohjoiseen
suuntautuneen suomalaisen kansanpaineen äärimmäisenä kärkenä unohdetut
kansalaisemme ovat saapuneet Jäämeren rannoille. Karkoittaen heikompia
lappalaisia tieltään suomalaiset uutisasukkaat kaskitulineen ja
sahroineen kävivät Lapin rajain yli. Sulattaen lappalaiset joukkoonsa,
temmaten heidät mukaansa toiset polvet uutisasukkaita sitten
katkaisivat Saariselän taipaleet. Koko Suomen Lappi on ollut heidän
mukanaan kulkemassa pohjoista kohti. Kuta pohjoisemmaksi Suomen Lapin
eteläraja takautui, sitä kauemmaksi pohjoiseen siirtyi sen pohjoinen
kärkikin. Haluttu päämäärä on jo vähäksi osaksi saavutettu: suomalainen
kansallisuus on jo kauan elänyt hiljaista elämäänsä _Jäämeren_
rannoilla. Viimeinen ja pahin sulku, valtiollinen rajaeste, on
kuitenkin vielä lopullisesti puhkaisematta. Vasta sen murruttua voi
myöskin pohjoisimmalle suomalaiselle taloudelle ja suomalaiselle
kulttuurille alkaa uusi odotettu vaikutusaika ja Jäämeren seuduille se
edistyksen ja vaurastumisen aika, jonka luonnon ja historian olot
näyttävät määränneen siellä alkamaan suomalaisessa muodossa.



6. MAAILMANTALOUS JA JÄÄMEREN KYSYMYS.


Viimeisten vuosikymmenien kuluessa on Europan Jäämeren ja sen maiden
taloudellisessa käytössä tapahtunut perinpohjainen muutos. Sorrettu
lappalainen pyyntimies ei siellä enään maksa turkiksia ja
mursunnahkaköysiä norjalaisille verottajilleen, norjalaiset kalamiehet
eivät siellä enään yksinään kalastele eivätkä etuoikeutetut
englantilaiset ja hollantilaiset kipparit ole ainoita Vienankävijöitä.
Kaikki Pohjois-Atlantin merenkulkijat ottavat nyt osaa Jäämeren
meriliikkeeseen. Kaikilta tahoilta kiiruhtaa sinne pyyntiaikoina
kalastajia ja Jäämeren eränkävijöitä. Suuret kansainväliset yhtiöt
harjoittavat siellä nykyaikaista puutavaraliikettä ja vuorityötä.
Kahdessa kohdassa tulevat jo suuret rautatiet sisämaasta Jäämeren
rannalle. Rotuvaltaiset, luonnontaloudelliset alkuajat samoinkuin
ahtaan merkantilisminkin vuosisadat ovat Jäämerellä olleet ja menneet
ja uusi, maailmantaloudellinen aikakausi on siellä alkanut.

_Kalastus_ on yhä edelleenkin Jäämeren tärkein elinkeino. Lapinmerestä
saadaan pääasiallisesti turskia, silliä, kilohailia, lohia ym.
maailmanmarkkinoilla haluttuja kaloja. Korkeimmalla kannalla on Ruijan
kalastus, jota tuhannet norjalaiset ja suomalaiset kalastajat siellä
harjoittavat koko kevät- ja kesäkauden ja jonka vuotuinen tuotantoarvo
paikalla on viime aikoina tehnyt 12-14 milj. kruunua (nykyisin
moninkertaisesti enemmän).

Norjan kalastuselinkeinossa viime vuosikymmeninä tapahtuneet suuret
edistykset ovat perinpohjin muuttaneet Ruijankin kalastuksen luonteen.
Työläs ja hengenvaarallinen kalastus avonaisista veneistä on suuresti
helpottunut ja tullut turvalliseksi moottorialusten tultua yleiseen
käytäntöön. V. 1901 oli Norjan kalastajilla vasta yksi ainoa
moottorialus; v. 1914 niitä oli 7.352, joista 4.882 katettua.
Tällaisten tukevain katettujen moottorialusten varassa on ulkomerellä
vuoden kylmimpänä ja pimeimpänä aikana tapahtuva suursillinpyynti ja
Islannin kalastus tullut mahdolliseksi. Toisen suuren edistyksen ovat
saaneet aikaan uudet keinokkaat säilytystavat: ilmanpitävä (hermetinen)
rasioiminen ja keinotekoinen jäähdytys. Näillä keinoin ei ainoastaan
ole paljon edullisempi ja paljon laajempi kalainvienti tullut
mahdolliseksi, vaan itse kalastuskin on suuresti hyötynyt, kun
syöttikala voidaan jäähdyttää ja sitä siten entistä mukavammin hankkia
ja säilyttää. Kun vielä lisäämme, että Norjassa on viime aikoina otettu
käytäntöön kokonaan uusia kalastusalueita (matalikkoja) ja että ennen
halveksituistakin kalalajeista sopivalla valmistamisella on ruvettu
saamaan hyviä hintoja, niin eipä ihmettä, että Norjan ja Ruijan
kalastajista, joita vielä vuosikymmen pari sitten pidettiin
säälittävinä "kalastajaparkoina", nyt on tullut omavaraista,
itsetietoista ja yhä korkeammalle sivistystasolle pyrkivää väkeä.

Siinä on esimerkki valmiina ja ura osoitettu tulevalle suomalaiselle
kalastukselle Itä-Varangissa!

Hartaasti kalastelevat venäläisetkin Muurmanin rannallaan. Ennen sotaa
siellä tavallisesti oli kesäisin kalassa nelisentuhatta kalastajaa
tuhannella vanhanaikaisella aluksella. Miljoniin rupliin on kuitenkin
senkin kalastuksen vuotuinen tuotantoarvo laskettava.

Tärkeitä merielinkeinoja Jäämerellä ovat _valaan- ja hylkeenpyynti_,
vaikka ne ovatkin entisestään taantuneet. Vielä 1880-luvulla saivat
ruijalaiset vuosittain satoja suuria valaita. Nykyään pyydetään
Länsi-Siperian ja Novaja Semljan vesillä ahkerasti viiden metrin
pituista valkovalasta eli "bjelugaa" (_Delphinopterus leucas_), jota
väestö sielläpäin käyttää ravinnokseenkin. Vahingollisuutensa ja
öljyisen maksansa vuoksi on jää-hai vihaisen ajon esineenä kaikkialla,
missä se vain esiintyy. Hylkeitä pyydetään yleisesti eikä mursunkaan
pyynti ole vielä loppunut. Kansainvälisten sopimusten mukaan pitäisi
ranta-asukkaiden erioikeutetun hylkeenpyynnin Jäämerelläkin ulettua
ainoastaan kolmen meripeninkulman (à 1,852 km) päähän rannasta.
Valkoisellamerellä ei Venäjä kuitenkaan ole myöntänyt vieraille
hylkeenpyytäjille oikeutta harjoittaa pyyntiä 12 meripeninkulmaa
lähempänä maata.

Vienanmerelle ja Petshoran alueelle keskittyneen _metsäliikkeen_ uusin
kehitys on ollut suurenmoinen, mutta kun lukija oman maamme vastaavasta
kehityksestä voi itselleen luoda kuvan Jäämerenkin metsäliikkeestä,
sivuutamme sen tässä kokonaan kiinnittääksemme huomiomme
mielenkiintoisempaan seikkaan -- Jäämeren _vuorityöhön_.

Kuten tunnettu on Ruotsin Lapissa yksi Europan tärkeimpiä
rautavuorialueita (Gellivaara, Kiirunavaara, Svappavaara ym.), jonka
malmeja Ofotenin vuonon perällä olevan Narvikin sataman kautta
laivataan suureen maailmaan. Kun vuoripohja koko Fennoskandian
pohjoisosassa on samaa laatua, luulisi raudanpitoisia vuorilajeja
löytyvän muittenkin maitten Lapeissa eikä vain Ruotsin. Todella onkin
viime vuosikymmeninä Ruijassa löydetty uusia suuria rautamalmialueita.
Niiden malmi ei tosin ole parhaanlaatuista. Mutta sen louhiminen on
kuitenkin osoittautunut kannattavaksi, sillä malmilöydökset ovat
maanpinnalla tai lähellä sitä, joten niitä ei tarvitse kaivaa suurista
syvyyksistä, ja rouhentamalla malmi sekä magnettisella tavalla
erottamalla siitä arvokkaampi rauta-aine (ruotsalaisen Gröndalin
menettelytapa) saadaan jopa 68 % puhdasta rautaa sisältävää
malmijauhetta, jolla on suuri kauppa-arvo. Vv. 1908-1909 rupesi mahtava
norjalais-saksalainen yhtiö tämän ohjelman mukaan käyttämään Paatsjoen
suun länsipuolella olevia Kontionveden (Björnvandet) malmivuoria.
Malmin kuljetusta varten rakennettiin sieltä 8 km:n pituinen rata
Etelä-Varangin kirkolle eli Kirkeneesin (Akkulanniemen) satamapaikalle,
jonne sijoitettiin suurenmoiset rouhennus- ja eristyslaitokset.
Tuotanto on lyhyessä ajassa noussut huomattavan suureksi, mihin
tietysti sota-ajan huippuhinnatkin ovat yllyttävästi vaikuttaneet. Vv:n
1913-1915 on siellä valmistettu keskimäärin yli 1/2 milj. tonnia
malmijauhetta eli "konsentraattia", josta melkoinen osa on vielä
puristettu kokoon sopiviksi "briketeiksi". Työvoiman luku
Etelä-Varangin rautakaivoksilla on viime aikoina noussut
puoleentoistatuhanteen mieheen, joille v. 1915 maksettiin työpalkkoja
3 milj. kruunua. Mainittakoon vielä, että tätä suuremmoista liikettä
harjoittavan yhtiön (Aktieselskabet Sydvaranger) osakepääoma nykyisin
tekee 23 milj. kruunua, josta ruotsalaiset äskettäin ovat saaneet
haltuunsa 3 milj.

Ja kaikki tämä tapahtuu Inarinjärvestä laskevan Paatsjoen suussa, vain
kappaleen matkaa Suomen rajasta! Kun lännessä Ruotsi ja pohjoisessa
Norja ovat Lapeissaan saaneet käyntiin näin suurenmoisia laitoksia,
olisi ihmeellistä, ellei Suomenkin Lapissa ja Suomelle tulevalla
Itä-Varangin alueella olisi samansuuntaisia mahdollisuuksia;
anteeksiantamatonta on, ellei Suomen puolelta tehdä yrityksiä näiden
mahdollisuuksien tutkimiseen ja toteuttamiseen.

Samaan aikaan kuin Jäämeren yhdellä äärellä näin on pantu alkuun
rautakaivostyö, on sen toisella äärellä, Huippuvuorilla ruvettu
kaivamaan kivihiiliä, joilla jo nyt on ja vielä enemmän vastaisuudessa
tulee olemaan suuri, ellei aivan ratkaiseva merkitys Ruijan ja
Muurmanin rannikkojen talouselämässä.

Jo vanhat hylkeen- ja valaanpyytäjät palellessaan Huippuvuorilla
kaivoivat maasta pienempiä määriä "merihiiliä" polttoaineekseen. Meidän
aikamme tutkijat ovat todenneet melkein kaikkialla Huippuvuorilla
olevan kivihiillä ja viime vuosikymmenen uudistetut tutkimukset ovat
saaneet selville, että Huippuvuorten kivihiilikerrokset ovat
suunnattomat, kuuluvat maailman rikkaimpiin hiilikerroksiin.
Hiilikerrokset ovat siellä lähellä maanpintaa ja helpot kaivaa ja
Huippuvuorten pitkät vuonot helpottavat hiilen laivaamista. Kun
Huippuvuoret ovat herratonta maata, on siellä kaivosalueitten
valtaaminen ollut vapaa, kunhan siitä vain on tehty ilmoitus siellä
olevaan yhteiseen konttoriin; tapalaki kuitenkin säätää, että ken ei
kahteen vuoteen valtaamaansa maata asuta tai muuten käytä, menettää
oikeutensa. Nyt on siellä jo toistakymmentä vuotta ollut työn alaisena
suurempia säännöllisiä kivihiilikaivoksia. Amerikkalaisten perustama
yhtiö "The Arctic Coal Cy" alkoi v. 1905 kaivaa Advent Bay'n vuonon
eteläpuolella olevia hiilikerroksia. Saatiin mainiota hiiltä, joka
ilmarataa myöten voitiin lastata kaivoksesta suoraan laivoihin ja sitä
tietä edelleen kuljettaa Norjaan. Vuotuinen tuotanto on tehnyt muutamia
kymmeniätuhansia tonneja. Kaivospaikan viereen on kasvanut pieni
Longyear'in kaupunki, jossa asuu väkeä ympäri vuoden. Yhtiön
työntekijäin lukumäärä on ollut kesäisin 300 ja talvisin 100 miestä.

V. 1916 tämä yhtiö joutui suuren "Det store Norske Spitsbergen
Kulkompani" nimisen yhtiön haltuun. Sen osakepääoma on 9 1/2 milj.
kruunua ja sen aikomus kuuluu olevan kohottaa vuotuinen
hiilentuotantonsa 200-300.000 tonniksi. V. 1917 saatiin kaivetuksi
vain 30.000 tonnia, mutta niistä saatiin Longyear Cityn rannassa 4 1/2
milj. kruunua! Osataan sitä siis "gulashata" nykyään Huippuvuorillakin.

Hiilikaivoksilla ovat Huippuvuorilla kokeilleet useat muutkin yhtiöt,
jotka kumminkaan eivät ole jatkaneet työtään alkua pitemmälle. Jo v.
1913 oli Huippuvuorten huijaushalu niin suuri, että sinne tehtiin koko
17 tutkimusretkeä. Tarmokkaimmin on toiminut äskettäin perustettu
Bergenissä sijaitseva norjalainen miljonayhtiö "AS. De norske
Kulfelter", jolla on kaivoksensa englantilaisten perustaman ja
huligaanien v. 1909 hävittämän hiilikaivossiirtolan Advent Cityn
lähellä. Yhtiö arvioi alueensa hiilivarat 500 miljonaksi tonniksi ja
laskee voivansa ensi vuosinaan lähettää vuosittain 70.000-150.000
tonnia hiiliä Arkangeliin, Kuollaan, Ruijaan ja Islantiin.

Varmalta näyttää, että hiilensaanti Suomen tulevalla Jäämeren alueella
on oleva varsin mukava. Se on Jäämeren tulevalle laivaliikkeelle ja
teollisuudelle suurenarvoinen etu, joka tulisi vieläkin suuremmaksi,
jos olisi meikäläisissä tarmoa perustaa hiiliyhtiö itse Huippuvuorille.

Huippuvuorilla on muitakin arvokkaita mineraaleja kuin hiiliä. Jo v.
1872 muudan ruotsalainen yhtiö siellä yritti fosfattien kaivattamista.
Äskettäin on siellä englantilainen yhtiö louhinut marmoria.

Valaanpyynti-, hiili- ja matkailijalaivat tekevät kesäelämän
Huippuvuorilla sangen vilkkaaksi. Laivaliikettä kestää vain kolme
kuukautta, mutta jäänmurtajain avulla voisi purjehduskautta helposti
pidentää. Langattomalla lennätinlaitoksella Huippuvuorten asukkaat
voivat laivaliikkeen estettynä ollessa seurata maailmantapauksia, joten
elämä talvisinkaan ei siellä enään ole niin yksinäistä ja
yksitoikkoista kuin luulisi.

Sitä myöten kuin Jäämeren seutujen elinkeinoelämä ja asutus on
edistynyt, on yleinen meriliikekin siellä vilkastunut. Ruijan
rannikolla on jo kauemman aikaa ylläpidetty säännöllistä nopeaa
höyrylaivaliikettä, mikä onkin koko Ruijan elinehto. Arkangelin vanha
historiallinen meriliike on Vienanmeren puuliikkeen ja Arkangelin
rautatien valmistuttua saanut uuden merkityksen ja vihdoin on
maailmansota synnyttänyt Muurmaninkin rannoilla suuren meriliikenteen,
josta sodan alkaessa ei kenelläkään ollut vähintäkään aavistusta.

Mutta maailmansodan päätyttyä on poikkeuksellinen meriliike Jäämerellä
lakkaava ja ovat Jäämeren maitten omat vakinaiset talouskysymykset
jälleen astuvat etualalle. Vanha kysymys "koillisväylästä" on silloin
tuleva uudelleen esille ei kuitenkaan enään Kiinan uneksittuna
porttina, vaan Siperian suurten Ob- ja Jenisseijokien suuhun johtavana
meritienä. Länsi-Siperia on meidän aikanamme jättiläisaskelin edistynyt
ja sen voin ja vehnän tuotanto sekä muukin maataloudellinen tuotanto on
jo tullut tärkeäksi tekijäksi Pohjois- ja Länsi-Europan taloudellisessa
elämässä. Siperian voin vienti, joka alkaessaan v. 1894 teki vain 6.500
kg, nousi v. 1911 jo 70 miljonaan kg:aan; voita on kannattanut lähettää
sieltä Englantiin saakka, vaikka kuljetusmatka on ollut äärettömän
pitkä ja hankala. Siperian vehnän tuotanto taas on viime aikoina tehnyt
vuosittain n. 100 milj. puutaa (à 16.38 kg). Tätä suurtuotantoa
ei Siperian rata kykene palvelemaan ja tulisi viljan pitkä
rautatiekuljetus muutenkin aivan liian kalliiksi. Siitä hinnasta, mikä
Englannissa on saatu Siperian vehnästä, on suurempi puoli mennyt
kuljetusmaksuihin, vaikka onkin käytetty kaikkein halvinta tietä,
nimittäin Arkangelin kautta. Näin ollen on ruvettu harkitsemaan, eikö
Siperian tärkeitä tuotteita tai osaa niistä voitaisi edullisemmin
kuljettaa Europpaan pitkin Ob- ja Jenissei-jokia Karanmerelle ja sieltä
laivoilla edelleen. Jokikuljetusta Siperiassa on jo kauan voitu
harjoittaa niiden suulle saakka. Enemmän on epäillyttänyt Karanmeren
laivaliikekysymys. Jo 1500-luvun lopulla englantilaiset löysivät
Karanmeren ja seuraavan vuosisadan alkupuolella he ja hollantilaiset
harjoittivat uutteraa turkiskauppaa Obin ja Jenissein suuseutujen
alkuasukkaiden kanssa. Sittemmin Karanmeren kulku jäi täydelliseen
unheeseen, kunnes P. v. Krusenstern ja A.E. Nordenskiöld 1860- ja
1870-luvuilla tekivät sinne retkiä ja ihmeekseen havaitsivat sikäläisen
meren sulaksi. Aivan niin mukavaksi tämä meritie ei kuitenkaan ole
osoittautunut; niistä 140 laivasta, jotka v:n 1887 jälkeen näihin
saakka ovat Siperiaan pyrkineet, on ainoastaan 92 päässyt perille; muut
ovat joutuneet haaksirikkoon tai jäät ovat ne pakottaneet palaamaan
takaisin. Toisin vuoroin on laivaliike ollut kokonaan mahdoton. Kun
lisäksi purjehdusaikakin Karanmerellä on ainoastaan kahden kuukauden
pituinen ja jokien suut hiekkasärkkäin vuoksi kovin matalat ja hankalat
liikkua, näyttää tämän meritien käytännöllinen arvo olevan sangen
kyseenalainen.

Muutama vuosi sitten teki itse Fridtjof Nansen venäläisten vieraana
Karanmeren kautta matkan Siperiaan selvittääkseen sikäläisiä
merenkulkumahdollisuuksia, mutta vaikka hän antoi Karanmerestä varsin
edullisen arvostelun, ovat toiset asiantuntijat tuominneet
"koillisväylän" aivan kelvottomaksi. Sen sijaan he puolestaan
suosittelevat uuden pohjoisen tien avaamista Siperiaan sillä tavoin,
että Obin varrella olevasta Obdorskista, minne jokikulku on hyvä,
rakennettaisiin 425 km:n pituinen, verraten halvoilla kustannuksilla
aikaansaatava rautatie Karanmeren ja Europan Jäämeren välillä olevalle
Jugorin salmelle, mistä meriliike länteenpäin on suuren osan vuotta
esteetön; vielä parempi olisi, jos rata rakennettaisiin Petshoran
suulle. Monet katsovat, että "koillisväylän" kysymys tällä tavoin
tulisi parhaiten ratkaistuksi ja että siten saataisiin avatuksi uusi
tärkeä liikeväylä maailmankaupalle. Kysymys ei ole Suomenkaan
Jäämeren-politikalle aivan vähäarvoinen.

Jäämeren politikka ei meille ole maailmanpolitikkaa, vaan omaa
kotimaista politikkaamme. Me emme pyri Jäämerelle maailmankaupan
keinottelijoina hyötyäksemme muitten tarpeilla ja muitten
kustannuksella, vaan me pyrimme sinne niin sanoaksemme napapiiriläisinä
ja kotiseutulaisina avataksemme omalle syrjäiselle maallemme uusia
tarpeellisia toimeentulolähteitä, oman kansamme yritteliäisyydelle ja
tarmolle uusia tarpeellisia koetuskenttiä "jään ja tulen pohjolassa".
Tämäkin taloudellisten tarkoitustemme vilpittömyys ja luonnollisuus
antaa Jäämeren pyrkimyksillemme erityisen siveellisen oikeutuksen.

Suomelle kuuluu asema keskellä Jäämeren kalastusalueita,
vuorikaivoksia, meriteitä. Mutta voidakseen käyttää hyväkseen tätä
asemaa, järjestääkseen siellä kalastuksen ja kalantuonnin etelään,
löytääkseen ja avatakseen Lapin vuorenaarteet, päästäkseen välittömään
liikeyhteyteen Siperian tuotantolähteitten kanssa täytyy Suomen päästä
Jäämeren kanssa mukavaan ja katkeamattomaan maayhteyteen, jonka
ainoastaan rautatien rakentaminen voi tarjota. Se johtaa huomiomme
Jäämeren mielenkiintoisiin rautatiekysymyksiin.



7. MUURMANIN RATA.


Enemmän kuin edelläkerrotut länsimaiset yritykset Jäämerellä ovat
Suomen Jäämeren kysymykseen vaikuttaneet ne suuret muutokset, joita
viime aikoina on tapahtunut Venäjän suhteissa Jäämereen. Tarkoitamme
tietysti Venäjän Jäämerelle rakentamia rautateitä, etupäässä Suomen
itärajan takana kulkevaa suurta Muurmanin rataa.

Venäjän Jäämeren-radat on osittain suunniteltu ja rakennettukin jo
ennen maailmansotaa. Vanhin näistä radoista on _Arkangelin-Vologdan
rautatie_. Kun Venäjä 1700-luvun alussa oli päässyt Itämerelle ja
silloin perustetusta pääkaupungistaan saanut uuden tärkeän merisataman,
Vienanmeren kauppa rupesi suuresti taantumaan. Yhdeksännentoista
vuosisadan kuluessa se kuitenkin jälleen alkoi vilkastua, etupäässä
Vienan seutujen puutavarain kasvavan kysynnän ja viennin johdosta, joka
erityisemmin v:n 1894 jälkeen voimakkaasti nousi. Arkangelista tuli
uudelleen laajain alueitten taloudellisen elämän reippaasti edistyvä
keskus. Menneen vuosisadan lopussa Arkangelissa ja sen esikaupungissa
Solombalassa oli jo 20.000 asukasta. V. 1900 klareerattiin sieltä 528
lähtevää laivaa, joiden kantavuus nousi 281.454 rek. tonniin.
Tärkeimpänä vientitavarana olivat puutavarat, mutta sen ohella
lähetettiin ulkomaille myöskin joltisia määriä pellavia, pellavan
siemeniä, kauroja ja rukiita.

Tämä huomattava liike oli antanut aiheen yksinkertaisen kapearaiteisen
radan rakentamiseen Arkangelista Vologdaan, joka rata valmistui v.
1898. Vologdan kautta kulkee Pietarin-Siperian pohjoinen rata, ja
Arkangeli ja Vienanmeren seudut pääsivät täten kauan kaivattuun joskin
puutteelliseen rautatieyhteyteen Venäjän pääpaikkain ja koko suuren
maailman kanssa.

Maailmansodan syttyessä ja Itämeren meriteitten täydellisesti katkettua
Arkangelista äkkiä tuli koko Europan-Venäjän tärkein tuontisatama. V.
1914 sen liike muutamassa kuukaudessa kasvoi kymmenkertaiseksi
edelliseen vuoteen verrattuna. Sellaiseen tehtävään Arkangeli ei ollut
valmistunut, ja kuumeellisella kiireellä ryhdyttiin sen kaikkia
liikennelaitoksia parantamaan. Satamaa korjattiin ja tarpeellisia
varastosuojia rakennettiin. Vienanjokea myöten järjestettiin tavarain
laivaus Kotlasiin ja sieltä Suhonaa myöten Vologdaan ja Pietariin.
Arkangelin ja Pietarin välille järjestettiin suora automobilikulku.
Arkangelin-Vologdan rata levennettiin normaalilevyiseksi ja
varustettiin kaksiraiteiseksi. Pitkin Vienanjoen vartta rakennettiin
sitten aivan uusi 500 km:n pituinen _rata Arkangelista Kotlasiin_, joka
viimemainittu paikka jo ennestään oli yhteydessä Pietarin-Siperian
radan kanssa. Vienanmeri oli näin päässyt entistä paljon parempaan
yhteyteen Pietarin ja entistä paljon suorempaan yhteyteen Siperian
kanssa.

Mutta kaikilla näillä ponnistuksilla vaikeudet vain osaksi saatiin
voitetuksi. Arkangeliin johtavaa laivareittiä vaivasivat Vienanjoen
suussa olevat hiekkasärkät ja itse Arkangelin satamakin oli liian
matala. Suuri haitta oli siitäkin, että Arkangelin radan päätekohta oli
joen etelärannalla, mutta satama pohjoisrannalla. Pahinta kumminkin oli
se, että voittamattomat jääesteet keskeyttivät Arkangelin meriliikkeen
seitsemän kahdeksan kuukauden aikana vuodessa.

Tehtiin suunnitelmia Arkangelin radan jatkamiseksi Mesenin lahden
suussa olevaan Lapomushaan, jonka satama on jäässä ainoastaan kaksi
kuukautta vuodessa. Mutta kun ei siitäkään näyttänyt tulevan sitä apua,
jota valtakunnan äärimmilleen kiristynyt tarve ehdottomasti vaati,
kääntyivät katseet kokonaan uudelle taholle -- Muurmanin rannikolle.

Kuollan niemimaan pohjoisrannikon suuret luonnolliset ja taloudelliset
edut olivat jo vanhastaan tunnetut. Muurmanin rannikko itäpuolella
Kalastajanientä on yksijonoista kasvutonta vuorirantaa, jonka
saarettomia rantajyrkänteitä vastaan Jäämeren aallot rajusti
ryntäilevät. Satamia on harvassa, sillä suojaisia lahtia on vähän ja
jokien suut ovat hiekkasärkkien tukkeamat. Mutta verrattoman edun tälle
kolealle rannikolle tuottaa Golfvirta, joka täällä saakka jaksaa pitää
meren ympäri vuoden sulana. Talvi on täällä lauhempi kuin Pietarissa ja
Moskovassa, kesä sen sijaan on viileämpi. Katariinan satamassa tehtyjen
havaintojen mukaan on ilman keskilämpötila keväällä (maaliskuun lopulta
kesäkuun puoliväliin) lähes +3°, kesällä (kesäkuun puolivälistä elokuun
alkuun) yli +11°, syksyllä (elokuun alusta lokakuun puoliväliin) yli
+3° ja talvella (lokakuun puolivälistä maaliskuun loppuun) -7 1/2° C.
Kevät on sateitten ja sumujen aika. Silloin muuttolinnut saapuvat ja
kalastus alkaa. Maaliskuun puolivälissä saapuvat vieraat kalastajat
Muurmanille ja huhtikuun alussa alkaa säännöllisesti kalastuskausi.
Elokuun puolivälissä lähenee syksy, sumut leviävät taas merelle,
vaivaiskoivuista varisee lehti, muuttolinnut ja vieraat kalastajat
lähtevät, ja syyskuun lopussa on rannikko autiona ja tyhjänä. Talvi on
tavallisesti hyvin luminen, mutta kylmä on harvoin -10 tai 15°:tta
suurempi.

Jonkun matkaa Kalastajaniemen itäpuolella pistää suoraan etelään
mantereeseen 60 km:n pituinen, syvä Kuollanvuono. Sen pohjukassa, jonne
lounaasta päin laskee Suomen puolelta alkunsa saava suuri Tuulomanjoki
ja kaakosta päin Kuollanjoki, on jokien välisellä niemekkeellä Kuollan
kaupunki. Tämä nykyisin mitätön kaupunkipahanen on aikoinaan ollut koko
Kuollan hallinnollinen ja taloudellinen keskus. Kuudennellatoista
vuosisadalla siellä oli venäläinen luostari ja v. 1582 paikka
linnoitettiin suureksi harmiksi norjalaisille, jotka siten menettivät
viimeisenkin valtansa Muurmanin rannikolla. Jäämeren kalastuksen sekä
hollantilaisten ja englantilaisten ylläpitämän kaupan varassa Kuollan
kaupunki pysyi voimissa läpi vuosisatain. Sata vuotta sitten laskettiin
siellä olevan 1.100 asukasta. Jaakko Fellman ja M.A. Castrén, joista
edellinen vieraili Kuollan kaupungissa kesällä 1829 ja jälkimäinen
talvella 1841, antavat sen oloista myötätuntoisia kuvauksia;
kaupungissa on niihin aikoihin varallisuutta ja alkuperäisten tapain
keskellä hiukan suuren maailmankin kulttuuria. V. 1854 pitivät
englantilaiset kaupunkia pommittamisen arvoisena. Sen jälkeen Kuollan
kaupunki näyttää melkoisesti taantuneen, niin että siellä 1860-luvulla
oli ainoastaan 500 asukasta. Hiljoilleen mutta varmasti on sieltä
kuitenkin venäläinen asutus ja kulttuuri levinnyt Jäämeren rannoille.

Yhdeksänkymmenluvun alussa Muurmanin kysymys rupesi Venäjällä tulemaan
yleisemmän huomion esineeksi. Silloisina hätäaikoina muistuivat
mieleen Jäämeren loppumattomat ja niin helposti saatavissa olevat
kalarikkaudet. Arkangelin kuvernöörin Engelhardtin ja ministeri Witten
alotteesta hallitus ryhtyi tarmokkaisiin toimiin Muurmanin kalastuksen
ja venäläisen asutuksen edistämiseksi. Ensimäisenä työnä oli sopivan
sataman hankkiminen Muurmanin rannalla. Siksi olisi kyllä kelvannut
Kuollan kaupunkikin, sillä Kuollanvuonon pohjukka on talvisin vain niin
heikossa jäässä, että nykyaikaiset höyrylaivat siinä helposti tulevat
toimeen eikä Tuulomanjoen luomia hiekkasärkkiäkään ole vaikea ruopata.
Mutta koska lähempänä merta vuono tarjosi paljon avarampia ja
mukavampia satamapaikkoja, niin valittiin uuden sataman paikaksi
Kuollan kaupungista nelisen peninkulmaa pohjoisempana oleva mainioksi
tunnettu Katariinan satama. Sen viereen, alastomille kallioille vuonon
länsirannalle ryhdyttiin v. 1895 rakentamaan _Aleksandrovskin_
kaupunkia ja satamalaitoksia, jotka v. 1898 juhlallisesti vihittiin
tarkoitukseensa. Katariinan satama on niin syvä, että suuret
valtamerilaivat voivat laskea suoraan rantalaitureihin, mutta pääsy
satamaan on siksi kapea, ettei kaksi laivaa voi siinä sivuuttaa
toisiaan; asia näytti kuitenkin olevan helposti autettavissa. Amiraali
Makarovin alotteesta ruvettiin puuhaamaan erityisen sotalaivaston
perustamista Jäämerelle ja sen sijoittamista Kuollanvuonolle.

Engelhardt ja Witte olivat suunnitelleet rautatienkin rakentamista
Kuollaan. Myöhemmin ruvettiin sitäkin yritystä alulle panemaan,
kuuleman mukaan Makarovin vaatimuksesta. Rata Pietarista Petroskoihin
(Petrosavodskiin) Äänisen länsirannalla oli jo melkein valmiiksi
rakennettu ja linja Petroskoista Muurmanille saakka viitoitettu, kun
syttyi maailmansota, joka näytti pitkiksi ajoiksi keskeyttävän kaikki
ajatuksetkin Muurmanin radan rakentamisesta.

Mutta se ei ole ollut ainoa asia, joka tässä sodassa on käynyt toisin
päin kuin on laskettu. Kuta ilmeisemmäksi Arkangelin sataman ja ratain
riittämättömyys suunnattoman valtakunnan palvelemiseen kävi, sitä
suuremmaksi havaittiin ympäri vuoden sulan Kuollanvuonon ja sen monen
peninkulman pituisen yhtämittaisen satama-alueen arvo. Matka sinne oli
yhtäkaikki kovin pitkä ja rautatie vasta viitoitettu. Ajateltiin
senvuoksi ensiksi johtaa rata Kuollanvuonolta Suomen Rovaniemeen. Mutta
kun Rovaniemestä Pietariin oli vielä 1.207 km:n matka ja kun nähtävästi
ei tahdottu tuottaa Suomelle Kuollan liikenteen etua, Venäjä v. 1915
päätti muitta mutkitta jatkaa Pietarin-Petroskoin rataa suorinta tietä
Kuollaan. Ja se rata on rakennettu.

_Muurmanin rata_ alkaa Laatokan eteläpuolella Svankan asemalta
Pietarin-Vologdan radalla ja kulkee ensin koillista ja sitten pohjoista
suuntaa Petroskoihin, jatkuu sieltä Sorokkaan Vienanmeren rannalla,
kulkee edelleen pitkin rannikkoa yhä pohjoisessa suunnassa
Kannanlahteen ja menee sieltä suoraan Kuollan niemimaan poikki suuren
Imandran järven ohi Kuollanvuonolle. Rata on kokonaisuudessaan 1.456
km:n pituinen s.o. kilometriä pitempi kuin rautatiematka Joensuusta
Rovaniemelle ja suunnilleen yhtä pitkä kuin matka Berlinistä Napoliin.
Radan rakennuskustannukset laskettiin 150-180 milj. markaksi, mutta ne
ovat luultavasti olleet paljon suuremmat. Syksyllä 1915 valmistui
rataosa Petroskoista Sorokkaan saakka ja Kannanlahden-Kuollanvuonon
rataosa avattiin suurilla juhlallisuuksilla lokakuussa 1916;
Sorokan-Kannanlahden rataosa jäi muita myöhäisemmäksi, mutta sekin
valmistui keväällä 1917, jolloin siis koko Muurmanin rata oli
liikenteelle avattuna.

Merkillisintä tässä jättiläisyrityksessä on ollut sen nopea
suorittaminen. Sanomalehdissä ja aikakauslehdissä siitä on ollut
päätähuimaavia kertomuksia. Työhön ryhdyttiin eteväin amerikkalaisten
ja venäläisten insinöörien johdolla. Amerikkalaisilla insinööreillä oli
hämmästyttävä kyky viedä rataa eteenpäin monta kilometriä päivässä
vaikka minkälaisten esteitten läpi. Soihin ajettiin kiviä ja puita
loppumattomiin, kunnes rata vihdoin kesti; on laskettu, että
kymmenesosa koko radan pituudesta on rakennettu puisille
porrastuksille. Sääskistä oli radan rakentajille hirvittävä vitsaus.
Sääskipilviä leijaili soitten päällä, eivätkä työmiehet voineet millään
puolustautua niitä vastaan. Amerikkalaiset, jotka Panaman kanavan
rakennuksella olivat tapelleet moskitoja vastaan, vaativat petrolia
ruiskuttaakseen sitä suot täyteen, mutta he vaativat petrolia niin
mahdottoman paljon, etteivät saaneet mitään. Amerikkalaiset eivät
saaneet rataa valmiiksi syksyksi 1915 ja talven pakkasten ja lumien
tullessa he pettyneinä matkustivat pois. Mutta venäläiset jatkoivat
työtä 40-50 asteen pakkasessa ja riehuvassa lumimyrskyssäkin ja lopuksi
rata tuli kuin tulikin valmiiksi. Mustimpana ja surullisimpana
piirteenä radan kuuluisassa rakennushistoriassa on työhön käytettyjen
itävaltalaisten ja saksalaisten sotavankien kohtalo. Siitä julmasta
maailmansodasta, jota Muurmanin rataa rakennettaessa käytiin Karjalan
korvissa ja Kuollan tunturilaaksoissa antavat Gustav Schröerin
koruttoman totuuden kielellä kirjoitetut yksinkertaiset kuvaukset mitä
järkyttävimmän kuvan.

Muurmanin radan päätekohdaksi Kuollanvuonolla ei valittu
Aleksandrovskia. Witten kukistumisen jälkeen jätettiin tämä
satamapaikka rappeutumaan, vaikka siihen valtio oli uhrannut jo 1 1/2
milj. ruplaa. Keinottelijat olivat Aleksandrovskista hyötyneet kylliksi
ja tarvitsivat uusia ansioaloja. Aleksandrovskia vastaan tehtiin se
muistutus, että siellä saattoi jonkun päivää vuodessa olla jääesteitä,
jotavastoin vuonon itäpuoli oli ehdottomasti koko vuoden sula. Siitä
saatiin syy etsiä radalle uusi päätesatama vuonon itärannalla.
Kulkulaitosministeri Trepov valitsi siksi Kuollan kaupungista 10 km
pohjoisempana olevan Semenovin pienen kylän. Paikalle annettiin nimeksi
_Romanov_ -- senhän piti tehdä Venäjän keisarisuvun nimi vielä yhdellä
tavalla kuuluisaksi koko maailmassa ja alkaa uusi loistava Venäjän
valtakausi pohjoisilla valtamerillä.

Venäjän sota on nyt loppunut ja aika tulee arvostella Muurmanin radan
merkitystä rauhan aikana. Epäilemättä on radalla oleva taloudellista
arvoa; sen eteläosa tulee varmaan olemaan tärkeä karjantuotteiden
kuljetustie Pietariin, sen keskinen osa on vilkastuttava metsäliikettä
ja metsäteollisuutta Vienan Karjalassa ja sen pohjoispää on tuleva
suureksi vientitieksi Muurmanin rannikon kalastustuotteille. Radan
suuret nähtävyydet -- Karjalan komeat kosket ja sinisalot, Imandran
suuri tunturijärvi ja vihdoin itse Jäämeri -- tulevat vetämään sinne
matkailija- ja urheilijaliikettä. Mutta yleensä eivät asiantuntijat
sittenkään ennusta radalle suurempaa tulevaisuutta, sillä siltä
puuttuvat tarpeelliset talousmaantieteelliset edellytykset: tuottoisa
maa ja luomiskykyinen kansa. Ruotsalainen Kjellén pitää Muurmanin rataa
vain Venäjän "syrjäkatuna". Ei ole luultavaa, että Muurmanin radan
yhdistäminen Arkangeliin Sorokasta lähtevällä yhdysradalla on
suuremmassa määrässä lisäävä Kuollan radan merkitystä.

Mutta vaikkapa Muurmanin radan merkitys suurelle Venäjälle ei
tulisikaan niin mullistavaksi kuin sen intoilijat ovat luulotelleet,
niin pienelle Suomelle tällä radalla on tavattoman suuri ja muutamissa
suhteissa suorastaan ratkaiseva merkitys. Meidän maamme itäisten ja
pohjoisten osain talouselämälle ei tuollainen pitkin koko itärajaamme
paikoin hyvinkin lähellä kulkeva suuri kantarautatie voi olla
yhdentekevä. Tapahtuisi varmaan suuri virhe, jos Suomi jättäisi
yhdistämättä rautatieverkkonsa Muurmanin rataan ja siten hylkäisi sen
meille tarjoamat ilmeiset edut. Mutta ei yksinomaan etuja tarjoa
Suomelle itärajamme takainen Jäämeren rata. Se on venäläinen rata, joka
kaikkialle varsillensa levittää ja juurruttaa venäläistä kansallisuutta
ja venäläistä talouselämää. Samalla kuin se rautaisena rajana kerta
kaikkiaan katkaisee suomalaisen ja karjalaisen kansallisuuden ja
sivistyksen pääsyn Vienanmerelle se muodostaa pitkän ja tukevan
kantalinjan koko Vienan Karjalan lopullista venäläistyttämistä varten.

Mutta Suomen Jäämeren kysymyksen kannalta on arveluttavinta se, että
suurvenäläinen Jäämeren rata varmaan on yhä enemmän levittävä ja
vahvistava Jäämerellä Venäjän taloudellista ja valtiollista vaikutusta,
jonka kanssa suomalainen vaikutus ei pysty kilpailemaan edes Itä-Ruijan
jo suomalaistuneilla seuduillakaan, ellei Suomi kiireesti seuraa
Venäjän esimerkkiä hankkimalla itselleen oman Jäämeren sataman ja
Jäämeren rautatien.



8. SUOMEN SATAMA JÄÄMERELLÄ.


Sama maailmansota, joka loihti rajamme taakse Muurmanin radan, saattoi
Suomenkin Jäämeren kysymyksen päiväjärjestykseen.

Edellä on jo kerrottu vireillä olleista aikeista johtaa Muurmanin rata
Suomen Rovaniemeen. Vaikka rata tuli rakennetuksi toiselle taholle,
katsoi Venäjän sotahallitus kuitenkin tarpeelliseksi, arvatenkin Norjan
rajan valvomiseksi ja mahdollisten sota- ja muonitusliikkeiden
helpottamiseksi Lapin alueilla, rakennuttaa maantien Inarin Kyrön
kylästä (mihin Rovaniemeltä tuleva maantie päättyi) pitkin Inarijärven
etelärantaa ja Paatsjoen vartta Petsamonvuonolle. Hanketta kannatti
parhaansa mukaan hra Borovitinovin johtama Suomen suuriruhtinaanmaan
senaatti, joka nöyräselkäisesti tarjoutui rakennuttamaan tuon 217
kilometriä pitkän, suurimmaksi osaksi Venäjän puolella kulkevan tien --
Suomen valtionvaroilla. Tierakennus olikin Suomen tie- ja
vesirakennusten ylihallituksen johdolla jo täydessä käynnissä, kun
viime vuoden maaliskuun vallankumous saattoi koko kysymyksen uuteen
asemaan.

Tien rakentamiskustannukset oli alkuperäisesi laskettu 2 1/2 milj.
markaksi. Selvisi kuitenkin, että rakennustyön loppuunsaattaminen
suuresti vaikeutuneissa elintarve-, työ- y.m. oloissa olisi nostanut
kustannukset kokonaiseen 10 milj. markkaan. Samalla heräsi aivan
luonnollisesti se ajatus, että Suomen valtio voisi omaan laskuunsa
rakennuttaa koko tien ja jättää sen sodan ajaksi venäläisten
sotilasviranomaisten käytettäväksi sillä ehdolla, että tie ynnä siihen
liittyvä, Suomelle v. 1864 luvattu Jäämeren alue sodan loputtua
yhdistettäisiin Suomeen; ellei tähän ehtoon suostuttaisi, olisi Venäjän
itsensä kustannettava Venäjän puolella oleva osa tiestä. Uusi
suomalainen senaatti ei kuitenkaan katsonut hetkeä sopivaksi Suomen
Jäämeren kysymyksen esilleottamiseen ja kun tien edelleen
rakennuttaminen kaikesta päättäen olisi jäänyt Suomen yksinänsä
kustannettavaksi, senaattimme viime syksynä kokonaan keskeytti tien
rakentamisen.

Harrastus Suomen pääsyyn Jäämerelle on kuitenkin kansassamme
lakkaamatta pysynyt vireillä. Suomen itsenäisen tasavallan syntyminen
ja Venäjän täydellinen murskautuminen ovat avanneet aivan uusia
mahdollisuuksia kysymyksen onnelliseen ratkaisemiseen. Koko maamme ja
kansamme on täysin yksimielinen siitä, että nyt jos koskaan on ratkaisu
tapahtuva ja isänmaallemme tehty vuosisatain vääryys hyvitettävä.

Kuten tunnettu ehti "punainen hallitus" tehdä Venäjän
bolshevikkihallituksen kanssa sopimuksen Suomen pääsystä Jäämerelle.
Kohtuullinen alue Jäämeren rannikolla luovutettiin Suomelle, mutta
asiaankuulumattomilla ehdoilla, jota paitsi alue luovutettiin Suomen
sosialistiselle tasavallalle eikä Suomen tasavallalle. Tunnustettu
oikeusvaatimuksemme on senvuoksi uudelleen tunnustettava ja tällä
kertaa ilman mitään korvausehtoja; korvaus on jo ennakolta maksettu.
Kun Suomen kansa vihdoinkin on ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, on se
myöskin ratkaiseva Jäämeren kysymyksensä järkkymättömän oikeutensa
perustuksella.

Ei mikään kansa voi menestyä, ellei sillä ole elämäänsä ja toimintaansa
varten riittävää ja sopivaa alaa. Tarpeellisen tilan hankkiminen ja sen
oikein käyttäminen on senvuoksi aina ollut kansain ensimäisiä ja
tärkeimpiä pyrkimyksiä, niiden keskinäisen kilpailun ja kiistan arimpia
esineitä.

Kun siis kohtalo tai historia on kaikilta puolin ahdistetulle Suomen
kansalle säilyttänyt Jäämeren rannalla sopivan alueen ja siihen
liittyvät arvaamattomat kehitysmahdollisuudet, niin kansamme
varmaankaan ei ymmärtäisi omaa historiaansa, omaa elämäntehtäväänsä,
ellei se rientäisi tarjona olevaa tilaisuutta hyväksensä käyttämään.

Jäämeri ei ole enään lappalainen meri eikä Jäämeren kysymys enään koske
vain muutaman lappalaisen kalakeittoa ja jäkälämaata. Ei ole mitään
järkeä eikä oikeutta pidättää jonkun sadan taantuneen ja jälkeenjääneen
eläjän hyväksi, olkoonpa heidän kielensä ja kulttuurinsa muuten kuinka
mielenkiintoinen ja säilymisen arvoinen tahansa, suuria taloudellisia
etuja, joita sadattuhannet ihmiset ja kokonaiset valtiot voivat
hyödyksensä käyttää. Lappalaiskysymykset täytyy voida ja ne epäilemättä
voidaankin ratkaista tyydyttävällä tavalla uhraamatta niiden vuoksi
koko maallemme tärkeitä etuja.

Jäämeri on aina ollut suomalaisille läheinen meri. Puolentuhatta vuotta
ovat suomalaiset hellittämättä sinne pyrkineet. Turhaa työtä kumminkin
tekivät siellä pirkkalaiset ja Pekka Vesaisen partiojoukot. Riistämällä
ja väkivallalla ei Jäämeren rannikkoa ole saatu Suomelle vallatuksi.
Vasta rauhallisina uutisasukkaina ja kalastajina ovat meikäläiset
saaneet Ruijassa ja Muurmanin rannalla jalansijaa, vaikka sen
pysyväisyys uusissa oloissa onkin tullut kyseenalaiseksi.

Mutta Jäämeren kysymys ei ole muutaman tuhannen tai kymmentuhannen
suomalaisen siirtolaisenkaan kysymys. Se on koko Suomen yhteinen
elinkysymys. Itsenäisen Suomen valtiolliselle asemalle on Jäämeren asia
mitä tärkein. Kaikilla muilla pohjoismailla ja Itämeren mailla, niin
monta kuin niitä onkin, kaikilla muilla paitsi Suomella, on tie vapaa
muillekin merille kuin Itämerelle; kaikilla Skandinavian mailla on
esteetön ja turvattu pääsy Pohjanmerelle ja Atlantin valtamerelle.
Suomi yksin on aidattu Itämeren piiriin, sen meriliike ja kauppa muun
maailman kanssa on kokonaan riippuva Itämerestä ja sen valtasuhteista.
Saksalaisten suurten voittojen kautta on Itämeren vapaus mennyttä ja
tämä meri uudelleen, niinkuin ennen keskiajalla, tullut suljetuksi
saksalaiseksi mereksi. Epäitsenäisellä pohjalla on itsenäisen Suomen
meripolitikka, jos sen täytyy rajoittua yksinomaan Itämerelle. Suomen
heikko meriasema kaipaa kipeästi vahvistamista. On suorastaan
onnellinen sattuma, että meillä tällaisessa tukalassa asemassa on
käsissämme avain uudelle ovelle, pääsy vapaalle, suurelle, sulalle
Jäämerelle. Olkoon, että Itä-Varankiin on pitkä matka, että paljon on
tehtävä ennenkuin siellä saadaan suomalainen meriliike ja merielämä
edes alkuunkaan. Suomen tasavallan tulevaisuudelle on kuitenkin
suurenarvoinen jo se paljas tietoisuuskin, että maallamme kuitenkin on
mahdollisuus päästä maailman merille elintarpeita noutamaan ja etujamme
valvomaan, jos vastoin luuloa Itämeren meritiet meillä vielä kerta
katkaistaisiin.

Edellisillä sivuilla on useammastikin huomautettu, mikä suuri
taloudellinen merkitys itse Jäämerelläkin on koko maallemme yleensä ja
Pohjois-Suomelle erikseen. Varanginvuono on yhä edelleenkin Jäämeren
"tyhjentymätön kalasumppu" ja sen edessä avautuvat vapaat kalastus- ja
pyyntialueet, jotka voivat tuottaa hyvän toimeentulon suomalaiselle
kalastajalle siinä kuin norjalaisellekin sekä hankkia meille
suomalaista silliä ja livekalaa siinä kuin norjalaistakin. Itä-Varangin
päästyä liikenneyhteyteen Suomen kanssa on Pohjois-Suomen tuonti ja sen
metsäntuotteiden vienti varmaan melkoiseksi osaksi kulkeva Jäämeren
kautta.

Eivät ainoastaan saavutettavat isänmaalliset edut vedä Suomea
Jäämerelle, vaan sillä taholla uhkaavat kansalliset ja taloudelliset
vaarat käskevät meitä kiiruhtamaan askeleitamme. Ennen Suomea ovat
Suomen naapurit ehtineet Jäämerelle ja lujittaneet siellä asemansa.
Norjalaiset ovat jo ammoin sitte tulleet sinne laivoillansa, venäläiset
ovat nyt uudella voimalla saapuneet sinne koko valtakuntansa
ponnistuksella ja englantilaisilla pääomilla rakennetulla rautatiellä.
Jäämerestä kannattaa nyt mahtavainkin valtioiden kilpailla.
Tosiasiallisesti on parhaillaan kaikessa äänettömyydessä käymässä
Jäämeren uusi taloudellinen ja kansallinen jako, jossa Suomi taaskin
jää paljaille puille, ellei se nyt valvo etujansa paremmin kuin oli
mahdollista valvoa v. 1826, 1864 ja 1882.

Mutta tällä kertaa me tahdomme ja voimme valvoa etujamme. Suomi on
tosin myöhästynyt Jäämereltä. Se ei ole sinne rientänyt höyrylaivoilla
ja vetureilla, vaan on sinne tullut pitkällisellä, hitaasti etenevällä
uutisasutuksella. Tässä seikassa sekä Suomen Lapin ja Itä-Varangin
erinomaisessa asemassa kaikkien Lappien ja koko Jäämeren rannikon
keskuksessa on meillä etukin, joka oikein käytettynä on korjaava
entiset erehdykset ja laiminlyönnit. Suomen kasvot ja kädet ovat
Jäämerta lähempänä kuin muitten ja sen on velvollisuus nyt siellä
käyttää silmiään ja käsiään.

Suomen kaikkien tähänastisten vaivaloisten saavutusten säilyttäminen ja
Suomen tulevaisuuden perustaminen Jäämerellä edellyttää kahta ehdotonta
asiaa: _satamaa_ ja sinne johtavaa _rautatietä_.

Itä-Varangin suurin merkitys Suomelle on siinä, että siellä on tarjona
sopivia ympäri vuoden sulia luonnonsatamia. Ensi sijassa siinä kohden
tullevat kysymykseen lännestä Kalastajaniemeen pistävät Maattivuono ja
suustaan peninkulman levyinen Pummanginvuono. Tarkempia tietoja
Itä-Varangin satamaoloista ei tosin ole käytettävissämme. Mutta A.V.
Ervasti, joka kesällä 1883 kävi katsomassa Suomelle pyydettyä aluetta
Jäämeren rannalla, kirjoittaa näistä seuduista:

"Tarkotusperällemme sovelias ja meille siis arvokas on vasta rannikko
itäpuolella Petsamonvuonoa eli Karabellan niemimaan (Kalastajaniemen)
länsisyrjä. Täällä löytyy Pummankin, Kervanan ja Vaitokupan
kylänpaikoilla tasaista maata vähän enemmän, niin että ensimainittuun
paikkaan voisi rakentaa pienen kauppalan ja Kervana-Vaitokupan väliin
varsinaisen kaupunginki. Kalastuksesta puhumatta nämät paikat olisivat
laivaliikkeelleki sopivat asemansa kautta ulkona meressä; Pummanki
tosin on sisempänä vuonon syrjällä, vaan vuono on sekä leveä että syvä
(kylänki kohalla sanottiin syvyyden pohjoisrannalla vielä olevan 40-50
syltää)."

Satamaa meidän tuskin tarvitsee Jäämerellä etsiä; me voimme nähtävästi
sen vain valita.

Suomelle on Jäämerellä riittävä yksi ainoa nykyaikainen satama. Ne,
jotka tätä vähäksyvät, muistakoot historian opetuksia, että yksi hyvä
satama on parempi kuin kymmenen tai sata huonompaa. Yhdestä ainoasta
satamasta Venetsia ja Genova muinoin hallitsivat Välimeren jopa
Mustanmerenkin maailmoita; syrjäisestä Traven nurkastaan Lyypekki
keskiajalla piti käsissään koko Itämeren kauppavaltaa. Omana aikanamme
on Itävallalla yksi ainoa huomattavampi satama (Triest) ja kuitenkin se
on merivalta, ja Unkarin meriliike edistyy edistymistään ainoastaan
Fiumen sataman nojalla. Mitä haittaa, jos meilläkin on Jäämerellä
yksi ainoa satama, kunhan sieltä on tie auki avaraan maailmaan!
Ja maailmalle meidän täytyy päästä. "Eihän nykyaikana ole
ajateltavissakaan sellaista kulttuurikansaa, jonka tieteellinen ja
taloudellinen toiminta ei käsittäisi koko maailmaa" (Fr. Ratzel). Me
emme pyri satamastamme maailmanmeriä hallitsemaan; meille riittää, kun
kesäisin näemme Jäämeren suomalaisen kalastajalaivaston satain
moottorien ja kalastushöyryjen viilettävän Suomen satamasta Jäämeren
riista-aitoille tai kun Jäämeren leudossa talviyössä kirkkaassa
sähkövalossa Pummangin möljillä katselemme tavarain kiireellistä
siirtämistä suomalaisiin juniin mahtavista suomalaisista
höyrylaivoista, jotka välittävät Suomen ja Amerikan liikennettä
lyhempää ja joutuisampaa tietä kuin Hangon laivat...

Jos vielä rohkenisimme tulevaisuutta kuvitella, niin näkisimme
suomalaisten tieteellisten retkikuntain omasta satamastamme suuntaavan
hyvin varustettuja laivojaan mainehikkaille tutkimusmatkoille
napaseutujen maailmoihin, joissa monet koko maailmalle tärkeät ja
mielenkiintoiset tutkimustehtävät odottavat ratkaisuansa; onhan -- vain
yhden sellaisen mainitaksemme -- äskettäin aljettu aavistaa Jäämeren
ilmaston ja Intian monsuunien ja Itä-Europan ilmain keskinäisiä
riippuvaisuussuhteita, joista samalla riippuu satain miljonain ihmisten
toimeentulo. Ja näkisimme edessämme uudet virkistys-, matkailu- ja
urheilualueet, bakterittoman ilmansa, ylhän luontonsa, hurmaavain valo-
ja väri-ilmiöittensä, ihmeellisen eläinmaailmansa kautta verrattomasti
paljon viehättävämmät kuin mitkään muut...

Mutta palatkaamme nykyisyyteen.

Suomen Jäämeren sataman elinehtona on rautatie, joka yhdistää
isänmaamme uuden etäisen osan sen vanhaan suureen runkoon, luo liikettä
maantieteellisesti tärkeällä Itämeren-Jäämeren kannaksella ja ylläpitää
Suomen molempain meririntamain taloudellista yhteyttä. Rata
Rovaniemestä Itä-Varankiin tulisi olemaan 50-55 penikulmaa pitkä. Sen
rakentaminen meidän oloissamme olisi kansallinen suurtyö, mutta suurtyö
kansallisesti suuria tarkoituksia varten. Vaikka keskustelu radan
tarkemmasta suunnasta ja sen merkityksestä vielä on liian aikaista ja
valmistamatonta, lainattakoon tähän kohtia hra Ali Tornbergin
"Perä-Pohjalaisessa" v. 1917 julkaisemasta kirjoituksesta, josta näkyy,
mitä Lapin rajoilla ajatellaan tästä rautatiestä.

Rata lähtisi Rovaniemen radan päästä pohjoista kohden pitkin Ounasjoen
länsirantaa noin 60 kilometriä sekä siitä mainitun joen poikki edelleen
Kittilän-Sodankylän rajaseutuja Vesman ja Porkosen sekä Sattasen
ranta-alueiden kautta Inarin kultamaille sekä edelleen Inarin Törmäsen
ja Kyrön kylien kautta Paatsjoen suuhun ja pitkin Paatsjokea rajan yli
Venäjän puolelle Salmijärveen sekä sieltä sulaan talvisatamaan
Pohjois-Jäämeren rannalla.

Kiistämättä olisi tällä radalla maailman kauppaan nähden suurempi
kantavaisuus kuin millään nykyisin rakennettavaksi esitetyistä
radoista.

Vaikeasti rakennettava ei mainittu rata myöskään olisi, ja
tarvittaisiin siinä tuskin ainoaakaan isompaa siltaa. Paikoin
tulisi rata kulkemaan kilometrejä tasaisia kangasmaita, ja
kulun tunturienkin yli voisi ehkä suuremmitta vaikeuksitta
järjestää loivia tunturirinteitä ja kuruja pitkin. Lisäksi olisi
Sodankylän-Inarin-Petsamon maantiestä suuri apu rakennusaineiden ja
ruokavarojen kuljettamiseen rakennusaikana ja varmastikin voitaisiin
rata kuljettaa isoimman osaa pitkin mainittua maantietä ja vähillä
kustannuksilla.

Pakkolunastuskustannukset tästä radasta, verrattuina Tornion-Lyngenin
rataan, olisivat aivan mitättömän pienet, se kun tulisi kulkemaan
miltei yksinomaan Suomen valtion omistamia metsämaita paitsi pienen
matkan Ounasjoen varrella, jonka asukkaat luultavasti olisivat
halukkaat tätä tarkoitusta varten luovuttamaan ilmaiseksi tarvittavan
rata-alueen.

Empimättä olisi tällä matkalla monia arvokkaita vesiputouksia --
mainitakseni vain Paatsjoen voimakkaat kosket ja putoukset -- jotka
helposti radan valmistuttua saataisiin teollisuuden palvelukseen.

Vaieten ei myöskään voi sivuuttaa sitä raaka-aineitten runsautta, mitä
olisi tämän radan varrella ja mikä voitaisiin edullisesti käyttää
teollisuuden hyväksi, jos rata kerran saataisiin rakennetuksi. Tällä
alueellahan ovat Suomen valtion suurimmat metsäalueet ja lisäksi osa
sellaisissa paikoissa, joista ei edes arvottomamman puun hakkuu ja
uitto kannata.

Ikävä seikka on myöskin se, että me kotimaassa tiedämme vähemmän ja
toivomme yhäkin vähemmän tämän tien varrella olevista malmi- ja
kultakaivoksista, joihin kumminkin useat siellä vuosikausia toimineet
ulkomaalaiset kiinnittävät huomionsa ja toiveensa ja joista radan
valmistuttua voitaisiin varmastikin saada koko joukon rikkauksia.

Sanotaan ehkä, että maassa on nyt muuta tehtävää kuin Jäämeren satamain
ja rautateitten suunnittelemista. Siihen vastaamme, että nyt juuri, kun
seisomme valtiollisen itsenäisyytemme alkupäässä, kun juuri olemme
päässeet suuresta sisällisestä onnettomuudesta, kun kansan kaikki
voimat ovat äärimmilleen jännittyneet, kun sadan ja satain vuosien
säästetty ja hillitty tarmo vihdoinkin pääsee purkautumaan, nyt juuri
on aika suurtekoihin, nyt on sellainen hetki, jolloin muitten suurten
tehtäväin joukossa Jäämeren kysymyskin on ratkaistava sillä ainoalla
tavalla, jolla se todella voi tulla ratkaistuksi -- ajanmukaisen
sataman perustamisella Itä-Varankiin ja suuren rautatien rakentamisella
Rovaniemeltä sinne.

Nyt tai ei koskaan.



JÄÄMEREN KIRJALLISUUTTA.


Seuraavassa ei luetella lähimainkaan kaikkea Suomen Jäämeren kysymystä
koskevaa kirjallisuutta, vaan ainoastaan se tärkein kirjallisuus, jota
tätä teosta varten on voitu hyödyksi käyttää.

_Suomenkielistä kirjallisuutta_.

Ahlqvist, Aug., Kalevalan karjalaisuus. 1887.
Ailio, Julius, Kesäkausi Jäämeren ja Vienanmeren rannoilla. 1899.
Brehm, A.E., Pohjoisnavalta päiväntasaajalle (ss. 1-24 Lintuvuoret
   Pohjolassa, 25-44 Tundra ja sen eläinmaailma). 1891.
Cajander, A.K., Suomen kartasto 1910 (Karttalehti n:o 20 Lapin
   kasvillisuusvyöhykkeet). 1911.
Ervasti, A.V., Suomalaiset Jäämeren rannalla. 1884.
Grotenfelt, Kustavi, Suomen historia uskonpuhdistuksen aikakaudella
   1521-1617 (ss. 265, 290, 385-386 Ruotsin ja Venäjän Jäämerta
   koskevia sopimuksia). 1902.
Ingman (Ivalo), Santeri, Kaarlo IX:nen Jäämerenpolitiikka I
   (väitöskirja). 1894.
Ingman (Ivalo), Santeri, Kaarlo IX:nen Jäämerenpolitiikka vuosilta
   1603-1613 (Hist. Arkisto XIV). 1895.
Inha, I.K., Maantiede ja löytöretket I (ss. 214-220 Pohjan miesten
   retket Vienaan, 229-245 Amerikan ensimäiset löytäjät), II
   (ss. 438-457 Koillisväylä. 457-462 Luoteisväylä). 1912-1914.
Ivalo, Santeri, Juho Vesainen. Romaani. 1909.
Koskinen, Yrjö, Suomalaisten uutis-asutuksesta Jäämeren rannikolla
   (Kirjall. Kuukauslehti 1868, ss. 63-69).
Nansen, Fridtjof, Pohjan pimeillä perillä. Norjalainen Napaseuturetki
   1893-1896. I-II. 1897.
Nansen, Suksilla poikki Grönlannin. 1896.
Nybergh, Hugo, Jäämerenrata (Uusi Päivä 1918: 10).
Rosberg, J.E., Lappi. 1911.
(Samzelius, Hugo,) Arkkienkelin kaupunki (U. Suometar 1901,
   14 p. maalisk.).
Sarva, Gunnar, Suomen pääsy Jäämerelle. Selonteko kysymyksen
   aikaisemmista vaiheista. Senaatin Kulkulaitostoimituskunnan
   toimesta laadittu. 1917.
Ståhlberg, Ossian, Jäämeri-satama (Uusi Päivä 1918: 16).
Thauvon, J.F., Matkamuistelmia Venäjän Lapista. 1868. Tietosanakirja,
   art. Kuollan niemimaa, Lappi, Napamaat.
Tornberg, Ali, Rautatie Pohjois-Jäämerelle (Perä-Pohjolainen 1917: 71).
Viitanen, F.O., Pohjois-Ruotsin suomalaiset. 1917.

_Muunkielistä kirjallisuutta_.

Aktieselskabet Sydvaranger (Farmand 1916, ss. 59, 76).
AS, Sydvaranger (Affärsvärlden 1916, ss. 1221-1227).
Andersson, Gunnar, Spetsbergens koltillgångar och Sveriges kolbehov
   (Svensk Export 1917, ss. 673-683, 703-712). -- Valaiseva esitys.
Andree, Karl, Geographie des Welthandels. Mit geschichtlichen
   Erläuterungen. I (ss. 412-429 jäämeristä, 493-512 valaan- ja
   hylkeenpyynnistä). 1867.
Balen, C.L. van, De handelsweg over zee naar Siberië (Tijdschrift
   voor Economische Geographie 1915, ss. 299 seur.).
Blink, H., De russische gewesten en zeehavens aan de noordelijk
   ijszee en de spoorweg naar de Moermanskust (Tijdschrift voor
   Econ. Geogr. 1917, ss. 273-280).
Bruce, William S., Polar exploration (Home University Library). 1911.
Castrén, M.A., Nordiska resor och forskningar I (ss. 143-151 kuvaus
   Kuollan kaupungista). 1852.
Fellman, Isak, Handlingar och uppsatser angående Finska Lappmarken
   och lapparne. 1915.
Fellman, Jacob, Anteckningar under min vistelse i Lappmarken I-IV
   (I ss. 564-577 kuvaus Kuollan kaupungista, I ss. 224, 382-383,
   388, III ss. 290-291, IV ss. 206-219, 246- 247, 258-259 lausuntoja
   lappalaisten pääsemisestä Jäämerelle). 1906.
Friis, J.A. En Sommer i Finmarken, Russisk Lapland og Nordkarelen.
   1871.
Friis, J.A., Klosteret i Petschenga. Skildringer fra Russisk Lapland.
   1884. -- Viehättäviä historiallisia ja romantisia kuvauksia
   Petsamon vanhasta luostarista.
De Geer, Gerard, The Coal Region of Central Spitzbergen (Ymer 1912,
   ss. 335-380).
Holten-Bechtolsheim, H., Norsk-russiske greensestridigheder indtil
   freden i Teusina 1595 (Nordisk Tidskrift 1915, ss. 256-270).
Ignatius, K.E.F., Några anteckningar rörande nordliga Finlands
   östra gräns (Hist. Ark. V. ss. 10-21). 1875.
Kihlman (Kairamo), A. Osw., Pflanzenbiologische Studien aus Russisch
   Lappland (Acta Soc. Pro fauna et flora fennica T. VI, Nr 3). 1890.
   -- Perustava teos alallaan.
(Koroleff, Herman,) Finlands rätt till område vid Ishafskusten I-II
   (Hufvudstadsbladet 1918: 13, 15),
Krassnow, Andreas v., Russland (Länderkunde von Europa von Alfred
   Kirchhoff, III). 1907.
Nansen, Fridtjof, Gjennem Sibirien. 1914.
Nansen, Fridtjof, Nebelheim. Entdeckung und Erforschung der
   nördlichen Länder und Meere I (ss. 181-206 Ottarin ja Adam
   Bremeniläisen ajat, 229-249 lappalaisten muinaisuus), II
   (ss. 78-127 Vienanmeren vanha taloushistoria). 1911.
Nordenskiöld, A.E., Vegas färd kring Asien och Europa I (ss. 35-65
   koillisimman Europan löytöhistoria). 1880.
Nordenskiöld, Otto, I Vegas fotspår, Ymer 1915: ss. 16-26
   (Siperian laivaliikkeen kehityksestä).
Palmén, E.G., Simon van Salinghens karta öfver Norden 1601
   (Fennia 31, n:o 6). 1912.
Pohle, Richard, Wald- und Baumgrenze in Nord-Russland (Zeitschrift
   der Gesellschaft für Erdkunde zu Berlin 1917, ss. 205-229).
Relation om förhållandet med gränsen emellan Norrige och Finland,
   afgifven af Landshöfdingen i Uleåborg (Suomi 1843, ss. 291 seur.)
Rosberg, J.E., Finnarna i Tromsö amt (Terra 1915).
Rydberg, O.S., Sverges traktater med främmande magter. I
   (ss. 504-513: Freds- och gränstraktat mellan Norge och Novgorod
   1326, juni 3). 1877.
Schott, Gerh., Geographie des Atlantischen Ozeans. 1912.
Schröer, Gustav, Flykten från Murmanbanan. 1917.
Sibiriens udenrigshandel gjennem Obs og Jenissejs mundinger
   (Meddelelser fra Norges oplysningskontor for naeringsvejene
   1916, s. 144).
Staël von Holstein, Lage, Ett svenskt-norskt Spetsbergen
   (Statsvetenskaplig Tidskrift 1917, ss. 217-237).
Sund, Oscar, Udviklingen af Norges fiskerier. (Farmand 1916,
   ss. 78-80).
Welle-Strand, Edvard, Det russiske hinterland (Nordisk Tidskrift 1917,
   ss. 18-26).





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomi Jäämerellä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.