Title: Suomen kansan eläinsatuja - Ensimmäinen sarja suomalaisia satuja lapsille
Author: Härkönen, Iivo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomen kansan eläinsatuja - Ensimmäinen sarja suomalaisia satuja lapsille" ***


SUOMEN KANSAN ELÄINSATUJA

Ensimäinen sarja suomalaisia satuja lapsille


Kertonut

IIVO HÄRKÖNEN



Helsingissä,
Kansanopettajain O.-Y. Valistus,
1912.



SISÄLLYS:

Johdatukseksi.

I OSA:

Ketun kalansaalis.
Karhun kalanpyyntö.
Kettukarhun selässä.
Mistä päin nyt tuulee?
Karhun koreilemishalu.
Karhun, suden ja ketun yhteinen maanviljelysyritys.
Elojen jauhatus ja keittäminen.
Karhu miehen kera maanviljelijänä.
Voipytyt ja kumminakäynnit.
Eläimet maailmanloppua paossa eli syömässä toisiaan.
Eläimet toisen kerran yhteisellä metsätiellä eli kuollut ukko.
Susi ja kettu kuopassa 1-2.
Ketun ja jäniksen kiista juoksusta eli jäniksen ajo.
Ketun kyyti.
Susi kantelijana.
Kettu suksipuuta katsomassa.
Korpin laulu.
Vuoroin vieraissa.
Yleinen rauha eläinten kesken.
Jäniksen mahti.
Jäniksen itsemurha-aie.
Jäniksen viisaus.
Hiirten apu.
Suden laulu.
Suuret syömäjuhlat.
"Saarnamies".
Sota ja sodan seuraukset.
Kissan ainoa taito ja ketun konstipussi.
Karhun halu saada lihaa.
Karhun mahtava kyyti.
Kumpi näkee ennemmin päivännousun eli Sian viisaus.
Susi etsimässä ateriaansa.
Suden vierailu sian, pässin, jäniksen ja kukon luona.
Vanhan miehen kertomus.
Kettu tuomarina.
Miesten syöjä ja karhujen sitoja.
Pojan konstit eli Eläimet lattian alla.

II OSA:

Karhu tiaisen pesällä.
Havukka ja kuovi.
Hiiri ja sammakko.
Hiiri kissalla räätälinä.
"Itseensäpäinhän tuo vetää!".
Orava ja metsämiehet.
Västäräkki ja koskikara koskenlaskussa.
Koppelon "maailmanloppu".
Kukko ja kana.
Kotka ja talitiainen.
Mistä kyntörastas, tiltaltti ja laulurastas kielensä saivat.
Loppusatu.



Johdatukseksi.


Huolimatta siitä, että suomalaisia kansansatuja on verrattain monessa
yhteydessä julaistu, on allekirjottanut, Kansanopettajain Osakeyhtiö
Valistuksen kera tehdyn sopimuksen perusteella, uskaltanut ryhtyä
toimittamaan sitä suomalaisten satujen sarjaa, josta ensimäinen osa
täten ilmestyy.

Häntä on kehottanut siihen silmämäärä antaa nykyaikaisempaan tapaan
laadittu järjestelmällinen satusarja Suomen lapsille.

Kokoelmiin otetaan kaikki tarkotukseen sopivat tähän asti muistiin
pannut arvokkaat pää-sadut, t.t.s. muodostetaan kunkin sopivan
satu-aiheen toisinnoista yksi niitä edustava satu. Kuitenkin tehdään
tästä säännöstä poikkeus, milloin aihe on jakautunut moneen osaan ja
kukin osa sisältää lukuisia hyviä toisintoja, -- silloin muodostetaan
aiheesta useampia satuja. (Niin on tässä ensi kokoelmassa käsitelty
aiheita: kuoppaan lankeaminen, toistensa syöminen, hevosen selässä ajo
ja kissan pelkääminen). Tämä on katsottu oikeutetuksi siitäkin syystä,
kun monta aihetta on täytynyt tarkotukseen sopimattoman sisällyksensä
tai vähäpätöisyytensä vuoksi jättää kokonaan käyttämättä. --
Järjestelmällisyyttä ilmenee kokoelmissa siten, että niissä esiintyvä
satujen luokitus ja niiden sisältö järjestykseenkin asettelu seuraa
tohtori Aarneen äsken julkaisemaa suurisuuntaista satuluetteloa.

Tämä ilmestyvä ensi osa sisältää edustuksen eläinsaduista, seuraavat
tulevat sisältämään muita satuja.

Toimitustyö on ollut sekä kiitollista että vaikeaa. Aiheisto on yleensä
mielenkiintoista, mutta samalla täytyy sanoa, että siihen syventyminen
on mitä hankalinta, joka aiheesta kun on toisintoja kymmen- jopa
satamäärin ja ne kaikki ovat vain paloja, epätäydellisiä ja hajanaisia.
Luonnollisesti kuitenkaan ei tämä työ, jolla ei ole tieteellistä
tarkotusta, ole voinut pakottaa tutustumaan joka toisintoon, ja sehän
on suuresti helpottanut työtä. Sitäpaitsi on toimittajalle ollut suurta
apua äskenmainitusta tri Aarneen teoksesta. Tästä välillisestä avustaan
sen tekijälle sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle siitä, että se
on antanut käyttää käsikirjotuskokoelmiaan, lausutaan täten sulimmat
kiitokset.

Helsingissä marraskuun 25 p:nä 1912.

_Iivo Härkönen_.



ENSI OSA



Ketun kalansaalis.


Näkipä kerran kettu kierrellessään Metsolan takamaita miehen ajavan
maantietä, suuri kalareki kuormanaan. Hänellä oli kova nälkä ja
sentähden hän ajatteli, että mitenkähän hän saisi tuosta ukon
kalakuormasta osan itselleen. Yht'äkkiä hän keksikin keinon: heittäytyi
kuolleen tavoin tiepuoleen loikomaan.

Ukko oli erinomaisen hyvällä päällä, laulaa rallatteli vain ja
heilutteli jalkojaan laulun tahdissa reen sivulla, eikä huomannut
mitään ympäriltään; mutta huomasipas kuolleennäköisenä loikovan ketun
tiepuolesta. Huomasi ja ajatellen, että kylläpäs häntä suosii tänään
erinomainen onni, meni ja nosti ketun rekensä perälle. Sitten lähti hän
rallatellen edelleen ajamaan.

Mutta kettu päästyään kuorman päälle oli vain hetken kuolleennäköisenä;
huomattuaan ukon painuneen rallatuksiinsa, kohoutui hän verkalleen
loikoma-asennostaan ja rupesi hiljaa viskelemään kaloja ukon kuormasta
maantielle. Saatuaan niitä viskellyksi tarpeellisen määrän hyppäsi hän
itsekin pois reestä ja koottuaan kalat tiepuoleen rupesi niitä siellä
tyytyväisin mielin syömään.

Ukko kun tuli kotiin, niin hän jo kaukaa huusi eukolleen, että tuleppas
nyt, eukko, katsomaan, mitä olen tänä päivänä saanut. Reen täyden
kaloja ja lisäksi komean ketun kuorman perälle.

Eukko tuli, mutta ei huomannut mitään kettua.

-- Missä se on, en minä näe, sanoi.

-- Siellä, siellä, korin vieressä, virkkoi ukko hoputellen hevostaan
liiteriin ja katsahtamatta taakseen.

-- Missä korin vieressä, en minä sitä näe, intti akka.

-- No sepä kummaa; kyllä se siellä on, väitti ukko ja kääntyi
katsomaan. Mutta eihän sitä hänkään huomannut. Tyhjän paikan vain ja
vielä loven kuormassa.

Silloin raapaisi hän korvallistaan ja kääntyen jälleen hevoseensa
arveli itsekseen:

-- No jopa se kettu-pakana teki aika kepposen.

Eikä hän senjälkeen puhunut mitään mainiosta kalamatkastaan.



Karhun kalanpyyntö.


Sattuipa siitä karhu osumaan ketun kala-aterialle ja hänkös
ihmettelemään, että mistä kuoma oli saanut niin paljon kaloja.

Kettu ei ollut ensin mikseenkään, söi vain salamyhkäisesti hymyillen,
mutta sitten pyyhkäisi viiksiään ja virkahti:

-- Mistäkö? Järvestä, niinkuin aina! Menin tuonne avannolle, pistin
häntäni veteen, ja kun olin pitänyt sitä siellä kotvasen, tarttui se
kaloja täyteen. Vedin ylös, ja tässä ovat kalat. Niin sitä kaloja
saadaan!

-- Mutta neuvopa, velikulta, minullekin se konsti, lausui karhu
naurusuin. Minä tahtoisin myöskin kaloja.

-- Mitäs neuvomista siinä tarvitaan, tee vain niinkuin minäkin tein,
siinä kaikki. Pistä häntä avantoon, anna olla siellä sinnes, kunnes
rupeaa sitä puristelemaan ja sitten vedä. Mutta mene yöllä ja vielä
kovin kylmänä yönä, silloin on parempi onni!

Karhu kiitti neuvosta ja lähti eräänä pakkasyönä järven jäälle ja pisti
häntänsä avantoon. Antoi sen olla siellä siihen asti, kunnes rupesi
sitä puristelemaan, ja sitten vetäsi. Mutta mitä, eihän se tullutkaan
sieltä. Mikä sille tuli, ihmetteli karhu ja tempasi rajummin. Silloin
se tuli, mutta katkenneena, sillä se oli niin kovin avantoon jäätynyt.
-- Siitä asti on karhu ollut töppöhäntänä.



Kettu karhun selässä.


Sen jälkeen oli kettu syönyt erään talon aitasta maitoa ja tuli karhua
vastaan kuono ja korvat kirnupiimässä. Karhu kantoi kovaa kaunaa kettua
kohtaan edellisen kolttosen johdosta ja aikoi ensin antaa aika
löylytyksen ketulle, mutta nähtyään hänet tässä asussa unohti aikeensa
ja kysyi ihmetellen:

-- Mikäs sinulle on tullut?

Kettu heittäytyi varsin surkuteltavan näköiseksi ja lausui, pää
painuksissa:

-- Voi, veikkonen, minulle sattui käymään niin hullusti, että kun menin
tässä erään talon eteiseen, noin ikään katsastamaan vain, niin tuli
tuvasta akka ja pieksi minut korennollaan pahanpäiväisesti. Niinkuin
näet: pään mäsälle.

Karhu unohti silloin kaiken kaunansa kettua kohtaan ja sanoi
säälitellen:

-- Voi sinua ukkoparkaa, kylläpä sinulle on todella huonosti käynyt.
Nousehan, veikkoseni, tuonne hartioilleni, niin kannan sinua,
kovaosaista, kotvasen.

No mitäs: kettu nousi karhun selkään ja antoi tämän kantaa itseään.
Mutta kun hän oli ollut siellä kotvasen, teki hänen mielensä ruveta
karhua, tuota tyhmeliiniä, pilkkaamaan. Hän alkoi hyräillä
pilkallisesti:

-- Voi sentään tätä maailman menoa, kun kaikki on täällä nurinpäin.
Tässäkin: sairas tervettä kantaa, vähämieli veitikkata!

Karhu ei ensin kiinnittänyt tähän mitään huomiota, mutta sitten jo
kohotti päätänsä ja kysäsi:

-- Mitä sinä oikein laulat?

-- E-en mitään, virkkoi kettu, -- sitä vain, että se on aivan oikein,
että terve sairasta kantaa, pieksämätön pieksettyä.

-- Et sinä niin laula, toisin laulat. Mutta sen minä sanon sinulle,
että ellet ole hiljaa, niin minä näytän sinulle laulelemisen.

-- En minä enää mitään laula, kuomaseni.

Mutta mitäs se kettu olisi voinut sanaansa pitää, se taas rupesikin
laulelemaan:

-- Voi sentään tätä maailman menoa, kun kaikki on täällä nurinpäin.
Tässäkin: sairas tervettä -- -- --

Mutta pitemmälle hän ei päässyt laulussaan, sillä karhu käänsi äkkiä
päänsä ja tarrautui hampain hänen koipeensa. Ja täytyi ketun panna
esille kaikki keinonsa ennenkuin pääsi pälkähästä.



Mistä päin nyt tuulee?


Sattuipa sitten karhu saamaan elävän teeren hampaisiinsa. Kettu tuli
vastaan ja tahtoi kaikin mokomin saada häneltä tuon makupalan. Hän
mietti keinoa hetken, ja sanoi:

-- Kuomaseni, mistä päin nyt tuuleekaan?

Karhu muisti hyvin ketun entiset kolttoset häntä kohtaan, eikä halunnut
tällä kertaa joutua nenästävedetyksi, ja sentähden hän ei virkkanut
ketun kysymykseen mitään, töllisti voin taivaalle ja pudisti päätänsä.

Mutta kettu ei halunnut mitenkään jättää teertä karhun suuhun ja
sentähden hän keksi kiverämmän juonen ja kysyi:

-- Kuomaseni, mistä päin silloin tuulee, kun puolenpäivän aikaan päivä
silmiin paistaa, mutta tuuli sattuu selkään?

Karhu mietti hetken asiaa ja vastasi:

-- Ka, pohjoisesta!

Silloin avautui hänen suuri suunsa ja teeri pääsi siitä maahan ja kohta
oli se ketun hampaissa, joka tämän saatuaan viiletti vikkelästi
metsään.



Karhun koreilemishalu.


Harvoin karhu kiinnitti huomiota muotoseikkoihin ja ulkonaiseen
koreuteen, mutta kerran sentään sattui hänen silmiinsä pistämään ketun
turkin suuri kauneus. Hän tähysteli kauvan kettua ja lausui vihdoin:

-- Kuoma, mistä sinä olet saanut noin korean puvun?

-- Minäkö? Nousin erään heinäsuovan päälle ja annoin pistää tulen sen
alle; ja kun olin ollut kotvasen sen päällä, kun tuli oli sen alla, oli
kohta karvani näin kaunis!

-- Hehehe! Etkö minuakin toimittaisi jonkun suovan päälle? lausui karhu
naurusuin. Minäkin tahtoisin saada samanlaisen kauniin karvan!

-- Hyvin mielelläni! Tuossa onkin heinäsuova, ei muuta kuin mennään sen
luo ja sinä nouset sen päälle ja minä pistän tulen alle.

-- Mennään, mennään, veikkonen, sen luo, hypähteli karhu.

Mentiin sen ketun osottaman heinäsuovan luo ja karhu kömpi sen päälle
ja kettu pisti tulen sen alle. Suova alkoi kohisten palaa ja peitti
kohta savuunsa karhun.

-- Polttaa, polttaa! huusi karhu savun sisästä.

-- Elä veikkonen, luuletko sinä, että niin pian ja niin vähällä
vaivalla kauniiksi tullaan! Kestä, kestä vain vielä -- mitä polte
polttavampi, sitä karva kirjavampi!

Mutta karhu, jonka karva alkoi pahoin palaa, ei enää mitenkään jaksanut
olla suovan päällä, vaan korvat pystyssä, silmät harallaan, hyppäsi
sieltä kohti metsää, jossa syöksyi ensimäiseen ojaan turkkiaan
sammuttelemaan ja ihoaan jäähdyttelemään.

Karhun karva on siitä vieläkin kärventynyt.



Karhun, suden ja ketun yhteinen maanviljelysyritys.


Päättivätpä sitten karhu, susi ja kettu jättää entiset metsäiset
elinkeinonsa ja ruveta harjottamaan Metsolan rintamailla oikeita
ihmisellisiä elinkeinoja, aluksi maanviljelystä. Päättivät kaataa,
polttaa ja kyntää kasken, kylvää siihen siemenen ja laatia sen sadosta
sitten ihmisten tapaan syötävää.

Mutta jo heti, kaskea kaadettaessa, huomasivat he, karhu ja susi
nimittäin, kuinka kovaonniseen puuhaan he olivat ryhtyneet. Kettu näet
ensinnäkin kartteli kaikin mokomin kaskenkaatoa, viikelehti vain
lähimetsissä, toiseksi ei karhusta ollut muuksi kuin kivien ja kantojen
kera painiskelijaksi ja hukan oli vaikea pysyä siinä asennossa, mitä
kirveen käyttö vaati. Saatiin kuitenkin työ suoritetuksi ja ryhdyttiin
kasken polttoon. Tämänkin työn aikana pysytteli kettu kaukana
työpaikasta, häntä kun muka tuli ja savu pyörrytti; karhu taas putosi
tuontuostakin rovioihin ja tuhkaan, poltellen ja kärvennellen
karvojaan, ja susi paralta sokasi savu silmät ja saattoi ne vettä
vuotamaan.

Saatiin kuitenkin sekin työ suoritetuksi, kaski poltetuksi, mutta entäs
kyntö ja kylvö?

Kynnettäessä oli karhu köntistyä raskaan kuormansa alle, hän kun oli
vetäjänä, ja susi ei pysynyt mitenkään auran kuressa, kädet pääsivät
irti ja jalat kompastelivat; ja kaiken lisäksi istui repo aisalla, muka
johti työtä. Saatiin sentään sekin työ toimitetuksi.

Eloja leikattaessa ja korjattaessa valitsi kettu lyhteiden laittamisen
ja kuhilastamisen, siis kaikkein helpoimman työn, muu, raskaampi työ,
jäi muille. Siitä tämäkin työ muodostui hankalaksi ja hitaaksi, sillä
eihän tahtonut mitenkään tällainen kyyryasennossa käypä työ
kömpelöruumiiselta karhulta ja sudelta sujua. Koettaa kuitenkin täytyi,
ja saatiinhan se viimein sekin työ suoritetuksi.

Mutta tulipa elojen puinti. Siinä kettu, joka karttoi kaikkein enimmän
tätä työtä, valitsi sellaisen osan, että nousi riihen partisille ja
selittäen niiden olevan putoamaisillaan rupesi niitä muka pitelemään.
Se olisi kuitenkin ollut vielä siedettävää, mutta kaiken lisäksi rupesi
hän sieltä pudottelemaan partisia toisten päälle, näiden puida
juhkaroidessa permannolla. Siitä tämä työ kävi tekijöilleen kahta
vertaa vaikeammaksi. Tuontuostakin saivat he paukun päähänsä, ja kun he
toisaalta saivat pölyä ja ruumenta suut ja silmät täyteen, niin he
eivät muuta kuin valittelivat ja yskiä röhkyttelivät permannolla.

Kun sitten elojen jaossa karhu ja susi tekivät vielä sellaisen
tyhmyyden, että suostuivat sellaiseen jakoon, että isommalle tuli
isompi kasa, pienemmälle pienempi, jolloin he saivat toinen olet,
toinen ruumenet, sitävastoin kuin kettu sai jyvät, epäonnistui yritys
täydelleen, ja karhu ja susi päättivät etteivät he suinkaan toista
kertaa ryhdy tällaisia outoja elinkeinoja harjottamaan, vaan pysyvät
aina entisissä, tutuissa ja varmoissa.



Elojen jauhatus ja keittäminen.


Olivat kuitenkin elot jauhettavat ja keitettävät puuroksi. No, he
menivät yhdessä Hukkalan myllylle ja kaatoivat siellä viljansa kiven
silmään, ja rupesivat kuuntelemaan, kuinka kunkin viljat ääntäisivät
kivessä.

No, ketun viljat panivat kuten tulikin: "jyrin järin", mutta karhun ja
suden viljat panivat "tissis tassis, litsis lätsis".

-- Mikäs siihen on syynä? kysyivät karhu ja susi.

-- Se, että minä panin eloihin, ennen niiden kaatamista kiven silmään,
hiekkaa, vastasi repo.

No, karhu ja susi kaatoivat hiekkaa kiven silmään ja heidänkin
jauhettavansa panivat nyt "jyrin, järin". Mutta sitten tuli jauhojen
keittämisen vuoro. Tässä kiintyi karhun ja suden huomio siihen että
ketun puurosta tuli valkoista ja makeaa, mutta heidän keitoksistaan
kovin mustaa ja katkeraa.

-- Mikäs tähän on syynä? kysyivät he ihmetellen.

-- Ei mikään muu kuin se, että minä jauhoni ennen pataan panemista
pesin joessa, josta ne tulivat valkoisiksi ja puhtaiksi.

-- No niin teemme mekin seuraavalla kerralla, sanoivat karhu ja susi,
ja kaatoivat seuraavalla kerralla jauhonsa jokeen. Mutta sinne
jouduttuaan menivät ne virran mukana, eikä niistä tullut enää valkoista
eikä mustaa puuroa.



Karhu miehen kera maanviljelijänä.


Kaikesta edellisestä huolimatta ryhtyi karhu kuitenkin vielä
maanviljelystä harjottamaan. Mutta nyt ryhtyi hän tähän toimeen miehen
kera, ajatellen, että tämän oikean ammattilaisen kera yritys paremmin
onnistuu. Onnistuiko se?

Kun kaski oli yhteisesti kaadettu, poltettu ja kynnetty, joissa
kaikissa toimissa oli karhu nyt jo paremmin perillä kuin ensimäisellä
kerralla, tuli kysymykseen, mitä kaskeen kylvettäisiin. Mies siitä
nosti puheen, kehottaen valikoimaan rukiin ja nauriin välillä. Karhu
mietti hetkisen asiaa ja, saatuaan mieheltä tarkan selon näiden
viljalajien laadusta, valitsi rukiin.

-- Mutta mitkä sinä sitten sadosta haluat, tyvetkö vai latvat? kysyi
mies edelleen.

Karhu arveli, että tyvet ovat aina paremmat ja ilmotti ottavansa ne.

No, kylvettiin ruis halmeeseen ja ruvettiin vuottamaan viljan
valmistumista. Kun se valmistui, mentiin yhdessä halmeelle, jossa mies
sanoi, että nyt hän erisin ottaa oman osansa, korret ja latvat, sitten
karhu saisi ottaa omansa, tyvet. Karhu suostui siihen ja mies
leikkautti viljan, panetti lyhteisiin ja kuljetutti pois. Kun oli
jäänyt jälelle vain tyhjä sänki, sanoi hän karhulle:

-- No nyt on siinä jälellä sinun osasi, ota se pois!

Karhu rupesi nyhtämään juuria, mutta ennenpitkää huomasikin, että hän
oli tullut surkeasti petetyksi.

Mutta kun oli ollut puhe sellainen, niin ei voinut mitään, täytyi
tyytyä vaan. Mutta toisella kertaa hän onkin viisaampi, arveli hän.

Toisella kertaa ilmotti hän kylvettäväksi nauriin.

-- No mitkäs sinä sen sadosta tahdot osaksesi, tyvetkö vai latvat?

-- Latvat, vastasi karhu empimättä.

Kun sitten nauris valmistui, vei mies karhun halmeelle ja sanoi:

-- No, otahan nyt osuutesi, latvat, että minä saan sitten oman
osuuteni, tyvet!

Karhu nauroi sydämessään viisaudelleen, ja leikkasi riemuiten naatit
nauriista sekä jätti miehelle tyvet. Mutta kun hän näki, että mies
nosti tyvinä kauniita, valkoisia ja punaisia nauriita, jotka olivat
aivan toista kuin raa'at naatit, vetäytyi hänen naamansa pitkää
pitemmäksi, ja hän käsitti, ettei hänestä ole kenenkään kanssa noiden
vieraiden elinkeinojen harjottajaksi.



Voipytyt ja kumminakäynnit.


Olivatpa karhu, susi ja kettu kerran jossain metsätyössä ja karhulla ja
sudella oli kummallakin pytty voita eväinään, jotka he olivat jättäneet
vähän matkan päähän pensaikkoon. Ketun teki mieli näitä voipyttyjä ja
kun hänen ei suinkaan tehnyt mieli tehdä työtä, sanoi hän
kumppaneilleen:

-- Kuulkaahan, kuomat, kun minut on pyydetty kummiksi Sikalaan ja sinne
minun pitäisi heti mennä.

-- No mene häntä, kun kerran on pyydetty, kyllä me teemme tätä työtä
tämän ajan kahdenkin.

No, kettu lähti ja söi matkallaan toisen voipytyn lopuilleen. Hänen
tultuaan takaisin kysyivät kuomat:

-- No mikä sille Sikalan lapselle pantiin nimeksi?

Kettu esiintyi niinkuin olisi täyttänyt hyvin vastenmielisen ja ikävän
velvollisuuden ja lausui kohauttaen olkapäitään.

-- Hmh, mikä sille Sikalan lapselle! Sikama!

-- Hyväh, hyvä sekin! lausuivat toiset ja painuivat työhönsä.

Mutta ketun teki mieli toistakin voipyttyä ja hän ehdotti vähän ajan
perästä:

-- Kuulkaahan, kun se Siililänkin akka aamulla puhui, että heillä olisi
lapsi ristittävänä, enkö minä saisi mennä heillekin kummiksi?

-- No mene häntä, kun kerran puhui, kyllä me teemme tätä työtä
kahdenkin, lausuivat karhu ja susi, jotka olivat näissä suhtein kovin
pehmeäluontoisia.

No repo meni ja söi toisen voipytyn lopuilleen.

Kun hän tuli siltä matkalta kysyivät kumppanit:

-- No mikä sille Siililän akan lapselle pantiin nimeksi?

Repo oli taaskin kuin olisi täyttänyt ikävän velvollisuuden ja lausui
kohauttaen olkapäitään:

-- Ka mikä sille Siililän lapselle nimeksi! Siilimö.

-- No hyvä sekin, nimihän se on sekin, virkahtivat toiset ja painuivat
työhönsä.

Mutta vähän ajan perästä juohtui ketulle mieleen, että sinne kummankin
pytyn pohjaan oli jäänyt vielä vähän voita ja hän tahtoi mennä nekin
syömään. Lausui hän siis:

-- Vaan, veikkoset, kun se Pupulankin akka aamulla puputti, että
hänelläkin olisi lapsi kastettavana, niin että enkö tästä saisi vielä
sinnekin mennä?

Tämän kysymyksen kuultuaan toverit jo suuresti kummastelivat tätä
kumminakäyntien paljoutta ja katsoivat ihmetellen kettuun, mutta
antoivat kuitenkin hänen vielä mennä.

Kun kettu tuli tältä matkaltaan, jolla hän söi puhtaaksi molemmat
voipytyt, kysyivät toverit:

-- No mikäs sille Pupulan lapselle pantiin nimeksi?

Kettu vastasi maiskutellen suutaan:

-- No tälle sentään pantiin jo hiukan ihmisellisempi nimi -- ne
pupulaiset ovat sentään parempaa väkeä. Tämän lapselle pantiin nimeksi
Tyhjäpytty!

Silloin karhu ja susi eivät enää ymmärtäneet ketun lukuisia
kumminakäyntejä, vaan, arvaten asian, hyökkäsivät ketun päälle ja
antoivat hänelle sellaisen selkäsaunan, että hän sitä kauvan muisti.



Eläimet maailmanloppua paossa eli syömässä toinen toisiaan.


Putosipa kerran herne kanalle päähän ja hänelle oli silmänräpäyksessä
selvää, että nyt tuli maailmanloppu. Hän sanoi sen sialle. Sika, hänen
hyvä ja rauhallinen ystävänsä, röhkäsi aprikoimatta, että sehän oli
selvää. Mutta mitäs sitte? röhkäsi hän jatkoksi.

-- Ka lähdetään pakoon metsään.

-- Lähdetään vaan. Mutta entäs toiset?

-- Ne otetaan mukaan, kaikki: lehmä, koira, kukko.

No otettiin ne kaikki mukaan ja lähdettiin maailmanloppua pakoon
metsään. Yhtyivät heihin vielä kettu, karhu ja susi metsässä ja niin
lähdettiin joukolla kauheaa tapausta pakoon synkkään saloon.

Mutta täällä tuli heille ennenpitkää kova nälkä, varsinkin karhulle ja
sudelle.

-- Mitäs täällä syödään? kysyivät he.

Kettu rupesi katselemaan kanaan.

-- Ka, tuohan se kana on tämän kaiken syy, eiköhän syötäisi sitä.

-- Ka, syödään.

No, syötiin kana, sen kaakotuksista huolimatta.

Mutta se ei mitenkään riittänyt, piti saada lisää.

-- Syödään nyt tuo sika. Se on muutenkin niin sikamainen, sanoi kettu.

-- No, syödään.

No, syötiin sika, sen vastalauseista huolimatta.

Mutta sekään ei riittänyt.

-- Mitäs nyt syödään?

-- Tuo koira-roikale, osotti kettu,

No syötiin koira, ja sitten lehmä, ja vihdoin viimeksi kiekahteleva
kukko.

Vaan eihän sitä niistäkään sellaisille vahvoille miehille kuin karhu ja
susi kauvaksi ollut, piti taas ajatella lisän saamista.

-- Nyt... nyt... nyt en tiedä, mitä nyt syödään, aprikoi kettu, joka
pelkäsi joutuvansa nyt itse uhriksi. Mutta -- minä ainakin syön itseni,
mitä te toiset sitten tehnettekin, jatkoi hän ja käänsi äkkiä päänsä
rintansa alle ja rupesi sitä kuin repimään.

-- Ka sehän tuuma, sanoivat karhu ja susi ilostuen ja rupesivat
rintojansa repimään.

Mutta silloin kettu hyppäsi loitos kuomiensa luota ja nauroi sieltä,
pakotieltään:

-- Hulluhan se on joka itseään syöpi ja vielä hullumpi, joka jättäytyy
kahden sellaisen tyhmeliinin syötäväksi kuin te olette.

Ja hän livahti metsään.



Eläimet toisen kerran yhteisellä metsätiellä eli kuollut ukko.


-- Ohhoh, onpa siinä käynyt hullusti, huudahti kettu tavatessaan
metsämies-ukon kontistuneena pyydystensä vierelle, niihin
sotkeutuneena.

Ja hän pani ukon kelkkaan ja lähti sitä Metsolaan päin vetämään.

Vetää, vetää, tulee hukka vastaan.

-- Uh, huh, minne menet, mitä vedät? kysyy tämä.

-- Vedän ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta
kontistuikin itse niihin.

-- Oh, voh, etkö minuakin ota sitä vetämään?

-- Tule veikkonen!

Lähtevät he siitä kaksin miehin vetämään kontistunutta ukkoa.

Tulee vähän ajan perästä karhu vastaan ja sanoo:

-- Höh, mitä vedätte?

-- Ka, ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta kupertuikin
itse niiden viereen kuoliaaksi.

-- Pöh, ottakaa minutkin vetämään.

-- Hyvin mielellämme!

Vedetään siitä sitten kolmisin ukkoa ja tullaan yhä syvemmä metsään.
Tulee siellä jänöjussi vastaan ja sanoo:

-- Pupupu, mitä vedätte?

-- Ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta kuolikin itse
niihin.

-- Lelele, ottakaa minutkin mukaan!

-- Tule vain!

Vedetään siitä sitten nelisin kontistunutta ukkoa ja kun kappale on
kuljettu, tulee orava vastaan.

-- Nak, nak, mitä vedätte?

-- Ukkoa, joka pani metsään loukut meitä varten, mutta tarttuikin itse
niihin.

-- Rak, rak, ottakaa minutkin mukaan!

Otetaan oravakin ja niin lähdetään viisin miehin kontistunutta ukkoa
kulettamaan. Kuletetaan se päiväkausi, tulee ilta eteen. Tuleepa
silloin nälkä miekkosille ja he rupeavat tuumimaan, mistä saataisiin
syötävää.

Ei näytä olevan mitään muuta keinoa kuin ruveta syömään toinen
toisiaan. Kettu siitä taas ehdotuksen tekee ja sanoo:

-- Pienin paras alkajaisiksi!

No mitäs muuta kuin syödään orava, ja sen perästä jänis. Mutta mitäs
sitten, -- sitten seuraisi kettu, ehdotuksen tekijä, johon karhu ja
susi jo kovin katselevatkin.

Silloin kettu hätäpäissään sanoo:

-- Nyt syödään ukko!

-- Ukko, ukko, ulvahtavat toiset, ja kohta ollaan käsin kelkassa
köllöttävässä ukossa. Mutta ukkopa ei ollutkaan kuollut, ainoastaan
kontistunut. Kun tätä ruvetaan kopeloimaan, herää hän ja huomatessaan,
mitä hänelle aiotaan tehdä, kavahtaa äkkiä pystyyn kelkassaan, tempaa
kirveensä vyön takaa ja alkaa voimainsa takaa huimia kopeloitsijoitaan.
Ken saa korville, ken lantioille, ken mihinkin. Silloin jäähtyy metsän
kuomaksilta syönti-into, ja he lähtevät, hännät suorina, pökäsemään
suorinta tietä pakoon.



Susi ja kettu kuopassa.


1.

Sattuipa se sellainenkin seikka, että susi ja kettu kerran
viiletellessään Metsolan takamaita putosivat suurensuureen kuoppaan,
samaan suurensuureen ja syvään maahautaan.

No, ollaan siellä yökausi, toinen, niin jopa heille käy olo siellä
tukalaksi, jo pitäisi päästä pois. Mutta mitenkä? -- se on aivan
mahdotonta. Ei löydy keinoa pariin, kolmeen päivään.

Vihdoin kolmannen päivän aamulla löytää kettu keinon itselleen ja sanoo
sudelle:

-- Kuulehan kuomaseni, päivä taitaa nousta ja sinä kun olet pitempi,
niin nousepas tuohon seinää vasten ja katsahda, joko se todella nousee.
Nousehan!

No susi nousee.

Mutta silloin kettu yht'äkkiä kapsahtaa suden selkään ja kiipeää sitä
myöten ylös kuopan reunalle ja sanoo sudelle pilkaten: tule sinäkin!
Mutta mitenkä se susi pääsee, hänen täytyy vain kuunnella pilkkaa.

Mutta juohtuupa siitä hänellekin sukkela temppu mieleen ja hän päättää
panna sen toimeen. Laskeutuu hän siitä kuopan pohjaan ja lausuu sieltä
nöyrästi ketulle:

-- Kuulehan, kuomaseni, kun sinä nyt siellä kuopan reunalla näet hyvin
päivän nousun niin istuudupas siihen kuopan reunalle ja ilmota minulle,
joko se todella nousee. Olisi niin hyvä saada se tieto tänne yksinäisen
olon iloksi.

Kettu, joka ei hoksaa mitään pahaa tästä pyynnöstä, täyttää sen.
Käännähtää kuopan reunalla, istuutuu siihen ja rupeaa päivään päin
katsomaan. Mutta silloin hänen häntänsä putoaa kuopan seinää vasten
riippumaan ja susi, joka on vuottanut tätä, kohoaa uudestaan kuopan
seinää vasten, tempaa hännän käpäliinsä ja vetäisee ketun tästä alas
kuoppaan. Siellä hän tälle sangen nolostuneelle kumppanilleen lausuu
ylen yksivakaisesta:

-- Ikävä täällä, veikkoseni, on yksin olla!


2.

Vaan ikävä siellä kuopassa on kaksinkin olla. Siitä taas hyviksi
ystäviksi ja neuvottelemaan, miten sieltä päästäisiin pois.

Sanoo vihdoin kettu:

-- Nyt, veikkoseni, teemme näin. Nyt olemme täällä kärsivällisesti
sinnes, kunnes tulee mies tätä hautaa katsomaan, -- tulee, sillä tämä
on, veliseni, hukanhauta. Silloin, kun kuulemme hänen askeleensa kuopan
ulkopuolelta, heittäydymme molemmat kuoliaiksi tänne kuopan pohjalle,
ja mies tulee kuopan reunalle. Tulee, kumartuu näkee: Täällä hukka ja
repo sorkat suorina, kuolleina. Sanoo: no tämä hyvä, siellä hukka ja
repo sorkat suorina. Pitää mennä pakanat nostamaan ylös. Sanoo, ja
tulee tänne kuopan pohjalle. Täällä puhelee vielä jotakin itsekseen ja
sitten viskaa minut kuopan reunalle. Nyt olen minä pelastunut ja minä
viiletän metsään. Mutta kun hän sitten kumartuu sinua nostamaan,
asettuu kyrmyyn näinikään, niin silloin sinä äkkiä kavahda ylös ja
kapsahda hänen selkäänsä ja potkastaudu siitä ylös kuopan reunalle.
Niin me molemmat täältä pelastumme!

No niin tehdäänkin. Mies tulee kuopan reunalle, huomaa kuopassa
kuoliaat, laskee kuoppaan, puhelee jotakin itsekseen ja viskaa ketun
pois ja sitten kumartuu nostamaan sutta. Mutta silloin susi kavahtaa
äkkiä miehen selkään ja pökäsee sitä myöten pois kuopasta. Niin
pelastuivat susi ja kettu pahasta hukanhaudasta, ja siitä on susi
ikikiitollinen ketulle, vaikka tämä tekeekin hänelle alituiseen pahoja
kolttosia.



Ketun ja jäniksen kiista juoksusta eli jäniksen ajo.


Kerran sattuivat kettu ja jänis yhteen ja heille syntyi kiista siitä,
kumpi heistä olisi etevämpi juoksussa. Jänis väitti kivenkovaan, että
hän on etevämpi, mutta kettu väitti toisin.

-- Lyödään vetoa, ehdotti jänis.

-- No lyödään!

Veto lyötiin ja lähdettiin kilpapaikalle. Mutta juuri juoksuun
ryhdyttäessä sanookin kettu:

-- En minä viitsikään, sillä minä tiedän erään eläimen, joka on meitä
kumpaakin vikkelämpi. Mitäpä silloin tämä toimi hyödyttää?

-- No minkälainenhan tuo eläin on, ja missä se on? kysyy jänis
ylenkatseellisesti.

-- Täällä se on, täällä aholla, sanoo kettu. Mutta sen minä sanon, että
sen eläimen perässä ei todellakaan meikäveli pysy, eikä pysy moni
muukaan!

-- No annahan olla, kunhan nähdään. Kunhan nähdään, niin eiköhän
sentään sen perässä pysyttäne!

-- Ei.

No tultiin siitä aholle, ja kettu osotti hevosta, nuorta kaunista
hevosta, joka makasi aholla.

-- Tuoko se on, tuoko? räjähti jänis pilkallisesti nauramaan.

-- Se.

-- Mutta jopa sinä toit laitoksen luo. Tuon kanssa nyt kilpailee kuka
tahansa. Sano minulle, tokko se pääsee edes nousemaan jaloilleen.

-- No -- voisithan koettaa. Hyppää sen selkään!

Jänis teki niin. Hyppäsi makaavan hevosen selkään ja lisäksi purasi
sitä lautasille.

Mutta silloin nuori hevonen kavahti yhtäkkiä ylös ja lähti hurjaan
laukkaan. Lähti niin hurjaan ja niin äkkiä, ettei jänis ehtinyt
lautasilta mihinkään, vaan jäi sinne selkään. Siinä kauhistuneena
riippuessaan kysäsi hän ketulta, että mihinkähän tämä mahtaa mennä,
mutta kettu lausui siihen vain, että kyllä se johonkin menee, ja nauroi
niin, että oli pakahtua.



Ketun kyyti.


Mutta kerran kävi ketulle samalla tapaa. Hän astuskeli uneliaana ja
laiskana ahon laitaa ja huomaamatta, että hevonen makasi suuren kiven
takana, laskeutui levolle hevosen hännän päälle, ja nukkui siihen.

Eikä herännyt ennen kun hevonen, joka tunsi omituista painoa häntänsä
päällä, yhtäkkiä hyppäsi pystyyn ja lähti hurjaan laukkaan. Silloin
kettu heräsi, mutta hätäytyneenä näki parhaaksi tarrautua hevosen
häntään ja siitä koettaa pyrkiä tämän lautasille.

Tämän kyydin sattui näkemään jänis, sama, jonka samallaisen kyydin
kettu oli joku aika sitten nähnyt. No, hänellekös kelpaa nauru, nauru
sydämen pohjainen, eikä hän malta mitenkään olla kysymättä
kohtalokumppaniltaan sieltä tiepuolesta:

-- No, minnekäs sitä repoveikkoa viedään?

Kettu huutaa huiman kyydin kynsissä:

    -- Jumala tiesi, jussikulta,
    yliukko, ystäväni,
    minne miestä vietänee,
    missä yötä lietänee,
    taian mennä taivahasen,
    tahi tuonelle pudota!



Susi kantelijana.


Mahtoipa susi kerran kannella ketusta jalopeuralle, eläinten
kuninkaalle. Menee hän jalopeuran luo ja sanoo:

-- Vou, vou, armollinen eläinten kuningas, se kettu on sellainen, että
sillä on aina petos mielessä, kuje sydämessä. Se aina yhteisestä työstä
pakenee, aina yksin raatamaan jättää. Tänäpäivänäkin se jätti minut
yksin yhteistä muurahaiskekoa ylitöiseen aittaamme kantamaan. Anon
tästä hänelle mitä suurinta rangaistusta.

Jalopeura, joka sattui sinä päivänä olemaan vähän sairaana, suuttui
kovin tämän kuultuaan. Vai sellainen se on! sanoi hän ja antoi heti
kutsua ketun luoksensa. Kettu tuli ja asettui nöyränä eläinten
kuninkaan eteen. Jalopeura katsahti häneen vihaisesti ja sanoi:

-- Vai sellainen sinä olet, vai sellainen! Vai on sinulla aina petos
sydämessä, aina kuje mielessä -- vai jätit sinä taas tänäpäivänäkin
tämän susikuomasi yksin yhteistä muurahaiskekoa kantamaan! Sanoppas,
onko se totta?

Kettu ensin säikähti tästä, mutta sitten notkisti toisen etujalkansa
herra eläinten kuninkaan edessä ja lausui nöyrästi:

-- Kyllä, herra eläinten kuningas, kyllä se niin on, että jätin hänet
tänään yksin yhteistä muurahaiskekoa kantamaan. Mutta tämän tein siksi,
kun kuulin herra eläinten kuninkaan niin kovasti sairastuneen -- lähdin
hänen tautiinsa parannuskeinoa etsimään.

-- Mitä, niinkö? No löysitkö sen? Sano!

-- Olin juuri löytämäisilläni -- saamaisillani neuvon Ahonrannan
hämähäkiltä, mutta silloin tultiin minua kutsumaan tänne, tälle suden
asialle.

-- Mene, veikkonen, aivan heti takaisin ja viivy matkallasi miten
kauvan tahansa, miten kauvan vain asia vaatii, elä kuule kenenkään
kutsua. Mene, mene, ja ota tarkka selko siltä Ahorannan hämähäkiltä,
miten paranisin.

Kettu kiitti ja kumarsi, ja meni.

Ketun tultua takaisin kysyi jalopeura:

-- Mitä se sanoi?

-- Se sanoi, se Ahorannan hämähäkki, että jos tämä susi tapettaisiin ja
nahka nyljettäisiin ja pantaisiin se nahka sairaan paikan päälle, niin
silloin herra eläinten kuningas heti paranisi.

Sen kuultuaan ei susi, joka tähän asti oli kovin uskollisesti
pysytellyt jalopeuran vieressä, kauvoja tässä pysynyt, vaan lähti
viilettämään metsään minkä vain käpälistä sai. -- Eikä sen jälkeen
kannellut ketun päälle.



Kettu suksipuuta katsomassa.


Tuleepa kettu kerran puun juurelle, jossa on harakalla pesä ja
poikaset. Tulee ja käy kovin katselemaan puun puoleen, sinne, missä on
harakalla pesä ja missä tämä kovin mahtavana istuu alas katsellen.
Kyllästyy vihdoin harakka ketun katseluun ja kysyy:

-- Mitä sinä liuhuparta siellä katselet?

-- Katselenpahan, kun tässä olisi niin hyvä puu sukseksi. En ole
muualla missään näin hyvää suksipuuta tavannut. Arvelen tämän kaataa.

-- Elä veikkonen, elä mitenkään sitä tee, hätäytyy harakka, -- elä
mitenkään kaada tätä puuta, sillä minulla on tässä pesä ja poikaset.

-- Vai niin! No, jos annat yhden pojan syötäväkseni, niin en kaada, --
kun sinulla kerran on tässä pesä.

-- Olkoon menneeksi, ota se, elä vaan kaada!

Kettu saa poikasen, syö, ja lähtee pois.

Mutta toisena päivänä tulee hän uudestaan ja rupeaa samalla tapaa
katselemaan puuhun.

Harakka taas kysyy:

-- Mitä sinä häilyhäntä siellä taas katselet?

-- Katsonpahan vain, kun en todellakaan mistään löydä näin hyvää puuta
suksipuuksi. Kyllä se minun täytyy sittenkin kaataa, täytyy!

-- Elä veikkonen, elä mitenkään, sillä minullahan on tässä puussa pesä
ja poikaset.

-- No, jos annat yhden poikasen syötäväkseni, niin en kaada.

-- No olkoon menneeksi!

Kettu saa poikasen, syö ja menee pois.

Mutta kolmantenakin päivänä hän tulee uudestaan ja saa taas poikasen.

Tuleepa sitten sen kolmannen päivän iltana varis harakan luo vieraaksi
ja kun harakka kertoo hänelle seikkansa, niin sanoo varis hänelle:

-- No oletpas sinä aika pöhkö, kun annat poikasiasi mokomalle ja
mokomasta syystä. Olet tosiaankin, sanon, sillä millä se kettu tämän
tai muunkaan puun kaataisi, sillä kun ei ole kirvestä, ei kassaraa. Jos
se tulee vielä, niin sano vain niin, että milläs sinä pitkähäntä tämän
puun kaadat? Sano niin!

Harakka lupasi ja varis lähti.

Tuli sitten kettu neljäntenä päivänä taas puun juurelle ja sanoi:

-- Pakana, kun en mistään löydä näin sopivaa puuta suksipuukseni. Kyllä
se minun täytyy kaataa.

-- Mutta milläs sinä pitkähäntä sen kaadat? kysyi silloin harakka ja
kävi makeasti nauramaan.

-- Vai niin, vai olet jo viisastunut, vai on varis käynyt sinua
neuvomassa! No, eipä mitään, pannaan mieleen, ja näytetään, että vielä
se neuvojakin kaipaa neuvoa!

Ja hän lähti pois ja heittäytyi eräälle kauniille ahonrinteelle
kuolleen tavoin loikomaan kuten kerran kalaukkoa peijatessaan ja pisti
kielensä loitos ulos. Vähän ajan päästö lensi siihen se varis, joka oli
harakkaa neuvonut, ja rupesi kiihkeästi kiertämään kettua, jonka hän
katsoi kuolleeksi. Kierreltyään kotvasen kävi hän aivan lähelle tätä ja
nokata jyrskäytti tämän pitkällä olevaa, houkuttelevaa kieltä, jota hän
himoitsi. Mutta silloin kettu yhtäkkiä kaapsahti ylös ja koppasi
suuhunsa kieltähimoitsevan variksen ja vei pesälleen maukkaaksi
päivälliseksi.



Korpin laulu.


Olipa kettu kulkenut taas monta päivää saamatta mitään einettä ja hän
oli kovin nälkäinen ja alakuloinen. Sattuupa hän silloin tulemaan erään
ahon laitaan, jonka eräässä puussa istua kekottaa suuri korppi, iso
juustopala suussa. Ketulle valahtaa vesi kielelle ja hän rupeaa
tuumimaan, miten hän saisi tuon juustopalan.

Heittäytyy hän silloin polvilleen puunjuurelle aholle, ottaa
kasvoilleen mitä makeimman ilmeen ja käy mitä herkimmillä hännän
häilyttelyillä sanojaan säestäen puhumaan korpille:

-- Voi korppi-serkkuseni, kuinka sinä olet kaunis ja ihana, eipä sinun
puvullesi ja vaatteillesi, eikä koko olennollesi vedä vertoja mikään,
ei mikään. Mutta minkälainen sinun äänesi lienee, minkälainen sinun
laulusi, siitä ei minulla ole aavistusta, miten suloinen, miten ihana
se lienee. Sentähden, serkkukultaiseni, laulappas tässä lyhyt laulu,
anna armas heimolaiseni, armaan äänesi kaikua!

Korppi ei voi kyllin ihmetellä tätä puhetta. Mitä tuo pitkähäntä
tarkottaa, ajattelee hän. Narraako vai todella ylistelee? Mutta mitäpä
hän narraisikaan, mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt? Ei, ei se
narraa, vaan todella ylistelee, todella kiittelee minua -- tuo mainio,
vilpitön ystävä.

Ja hän täyttää ketun jalon toiveen ja makean pyynnön: avaa suuren
suunsa ja rupeaa laulaa ronkkumaan. Mutta silloin tuo suuri juustopala
putoaa suusta, ja samassa on harras ihailija poistunut puun juurelta --
nyt hänen suussaan suuri juustopala.



Vuoroin vieraissa.


Antoipa kurki kerran ketulle kutsun tulla hänen vieraakseen. Antoi
kutsun, ja keitti velliä.

Kun kettu tuli hänen vieraakseen, kaatoi hän vellinsä korkeaan,
ahdassuiseen kirnuun ja tarjosi sen siten vieraalleen. Mutta eihän
kettu siitä semmoisesta astiasta saanut mitään suuhunsa -- eihän hänen
päänsä mitenkään mahtunut sen suusta sisään. Hänen täytyi tyytyä vain
kielen maiskutteluun. Sensijaan kurki pitkällä kaulallaan koukki minkä
kerkisi velliä kirnusta suuhunsa ja oli tyytyväinen.

Kun ei kettu mitään syönyt, kysyi kurki:

-- Miks'ei vieras velliä syö, eikö se ole hyvää?

-- Hyvää on, hyvää on, mutta minä syön sitten huomenna, kun tulet
meille vastavierailulle. -- Tulethan vastavierailulle huomenna,
serkkuseni?

-- Tulen, tulen mielelläni.

No tuli huomenna kurki vastavierailulle, ja kettu kaatoi vellinsä
suurelle, lavealle lautaselle.

-- Käydään syömään, käydään syömään!

Käytiin syömään sitä ketun velliä, mutta nytpä ei vuorostaan kurki
saanut mitään suuhunsa, sensijaan kuin kettu latki sitä kuin kauhalla
ikään.

Kun kettu näki, ettei kurki syö mitään, kysyi hän tältä -- veitikka
sydämessä:

-- Miks'ei vieras velliä syö, vai eikö se ole hyvää?

-- Hyvää on, hyvää, mutta minä söin eilen tämän päivänkin tarpeeksi,
sanoi kurki, vaikka hänen mielensä teki niin syödä ketun keittoa ja
nälkä soitteli suolissaan.



Yleinen rauha eläinten kesken.


Kukko ja kana istuivat kettua paossa korkealla orrella, eivätkä
aavistaneetkaan, kun kettu yht'äkkiä ilmestyi heidän eteensä ja julisti
heille:

-- Hyvät ystävät, nyt on tullut yleinen rauha eläinten kesken ja minä
sanon teille: tulkaatte alas, teille ei tehdä mitään pahaa!

Sattuipa silloin tulemaan siihen eräs vanha ukonrahjus kylältä ja
sanoi, iskien silmää kukolle ja kanalle:

-- Kah, mitäs ne nuo kaksi suurta koiraa juosta viuhottavat tänne
tuolta kylältäpäin!

Silloin kettu rupeaa katselemaan, mistä päin oisi paras pakoon mennä,
ja sanoo:

-- Vai niin, vai viuhottavat. Pitäisi tästä jo edelleenkin lähteä.

-- No, no, mikäs kiire, mitäs pelkoa nyt, kun on yleinen rauha eläinten
kesken, lausuu ukko salamyhkäinen hymy huulilla.

-- Niin, niin, vaan minä luulen, etteivät koirat tiedä tästä rauhasta
vielä mitään, lausuu kettu ja pinkasee pakoon minkä ennättää.



Jäniksen mahti.


Kerran kettu tapasi taas jäniksen ja sanoi hänelle:

-- On siinäkin mies, jota ei kukaan pelkää.

-- Kukas sinua sitten pelkää? pöyhisteli jänis.

-- Voi veikkonen, kaikki, vastasi mahtavasti kettu. Minä kun vain tätä
häntääni näytän, niin kaikki lentävät ken minne kerkiää. Mutta sinua --
milläs sinä pelotat?

-- No lyödään vetoa, kummalla meistä on suurempi mahti, virkkoi jänis.

-- Lyödään vain.

Lyötiin vetoa ja lähdettiin astelemaan tietä pitkin. Tulipa siitä
lammaskatras eteen ja jänis, hoksaten, että tuossahan hänellä on hyvä
tilaisuus osottaa mahtiaan, yhtäkkiä hypätä kopsahti lammaskatraan
keskeen ja päästi pahan äänen. Arka lammaskarja siitä kovasti säikähti
ja lensi yksi sinne, toinen tänne.

Silloin jänis oli voittanut vedon ja tästä riemusta hän rähähti
sellaiseen nauruun, että suu halkeili ristiin, rastiin.



Jäniksen itsemurha-aie.


Mutta valtasipa sentään jänöpojan kerran kova alakuloisuus ja hän sanoi
itselleen:

-- Ei minua sentään kukaan pelkää! Kyllä minun mahtini on mitätöntä. Ja
sentähden: mitä maksaa elellä täällä, menenpä ja hukutan itseni tuonne
jokeen.

Mutta mentyään joen rannalle kuuli hän jonkun hyppäävän edestään
veteen.

-- Mikä se? Ken se siitä edestäni niin rutosti jokeen hyppäsi? Ka,
koppakuoriainen. -- No, enpä vielä hukuttaudukaan, kun tuo
koppakuoriainenkin minua niin pelkää, että hyppää edestäni sellaisella
kiireellä jokeen, en mitenkään! -- sanoi jänis itselleen.

Ja hän kääntyi pois joen rannalta ja elellä puputtelee vielä nytkin.



Jäniksen viisaus.


Kerran jänis osotti aito kettumaista viisautta ja vieläpä ollessa ketun
kera asiassa.

Tavatessaan toisensa asettivat he itselleen erään määräpaikan ja löivät
vetoa, kumpi heistä ennemmin hyppäisi sen toiselle puolelle. Se joka
ennemmin hyppää, se saa osuuden toisen valtakuntaan.

Kettu sanoi:

-- Jokos sitä koetellaan?

Jänis virkkoi:

-- Elähän vielä, annahan kun tässä ensin vähän ajattelen.

-- No ajattele, ajattele sitten, eläkä lorvaile!

-- No, no, ajattelenhan tässä parast'aikaa!

Sitä ajattelua odotellessaan kääntyi kettu jotakin katsomaan.

Silloin jänis virkahti että "jo ajattelin!" ja hypätä kopsautti
määräviivan toiselle puolelle ja sai osuuden ketun valtakuntaan.



Hiirten apu.


Sattuipa kerran karhu tarttumaan metsämiehen ansaan. Hoikka oli lanka,
mutta vahvoissa puissa kiinni, niin että karhu jäi kuin jäikin ansaan
kiini. No hän, kun ei päässyt, nukahti siihen.

Tuli siihen hiiriä kopare ja ne alkoivat pitää kisaa karhun tienoilla.
Karhu tuosta heräsi ja koppasi puolenkymmentä kisaavaa pikkuelävää
kouraansa ja aikoi pistää ne kaikki kerralla suuhunsa.

-- Elä, veikkonen, elä meitä syö, me teemme sinulle vielä joskus hyvän
työn, valittivat ja rukoilivat hiiret.

-- Huih, teistäkö hyväntyön tekijöiksi, hymähti pilkallisesti karhu.
Vaan kun tosiaankin olette niin vähäpätöisen mitättömiä, niin enpä
teitä syö, vaan saatte mennä minne haluatte.

Ja samassa hän viskasi heidät loitos luotaan. Ja nukahti taas.

Mutta kun hän keräsi, huomasi hän olevansa vapaana. Lanka oli
keritetty.

-- No, kukas tämän teki! kysäsi hän tyhmän-ällistyneesti.

-- Me, vastasivat äsken vapautetut hiiret siitä lähitienoolta. Me
nakertelimme solmun auki, teimme sen lupaamamme hyvän työn.

-- Vai te, vai teitte te sen lupaamanne hyvän työn, lausui karhu
hämmästyneen-nolostuneella äänellä ja lähti lönkkimään pois.

Sen pituinen se.



Buden laulu.


Kerran susi tapasi koiran ja sanoi tälle:

-- Nyt veikkonen toimita kuinka tahansa minulle jotain syötävää,
minulla on semmoinen nälkä!

Koira sanoi:

-- Ka, talossa olisi häät ja helposti voisin viedä sinut väkijoukon
lomitse pitopöydän alle, jossa on kaikkea yllinkyllin, mutta sinun
pitäisi olla siellä niin hiljaa, niin hiljaa, jotta ei kuuluisi
hiiskaustakaan, muuten käy hullusti.

-- Ole, veikkonen, minäkö en olisi hiljaa! Kuinka sitä kysytkään!

-- No, tule sitten!

Koira lähti viemään sutta pitopöydän alle ja saikin sen sinne. Ja
siellä oli, niinkuin koira oli sanonut, kaikenlaista yllinkyllin, ja
susi alkoi ahmimalla syödä niitä. Mutta siellä oli myös eräässä kipossa
jotain väkevää juotavaa ja susi ryyppäsi siitä palan paineeksi.
Ryyppäsipä muutenkin. Mutta siitä tuli hän kovaan humalaan.

Ja hän tahtoi kaikinmokomin laulaa -- häiden kunniaksi. Mitäs, kun
muutkin laulavat!

Koira varotteli:

-- Elä, veikkonen, elä, veikkonen, siitä voi turmiot tulla! Elä
hiiskahdakaan!

-- Vielä mitä, -- mitkä turmiot siitä! Laulan kuin laulaakin!

-- Elä laula, minä sanon vakavasti!

Mutta mitäs se susi välitti sellaisessa hääinnossa, hän lauloi niin,
että tupa raikui.

Mutta voi sitä suden kohtaloa sen laulun johdosta. Hääväki, keskeyttäen
juhlimisensa, koppasi yht'äkkiä korennot käsiinsä ja rupesi antamaan
sutta selkään niin että luut ruski. Ja niin kovan selkäsaunan sai
susiparka laulustaan, että sen selkä on siitä tönkkönä vielä tänäkin
päivänä.



Suuret syömäjuhlat.


Tahtoivatpa karhu ja susi pitää kerran oikein suuret syömäjuhlat ja
vain kahden, ilman kettua, ilman ketään. Tappoivat he sitä varten pari
kolme lehmää ja määräsivät juhlapäivän.

Kettu kun sai kuulla tuosta, päätti tehdä kuomaksille pienen kepposen,
eikä aivan pientäkään: pilata kokonaan kuomaksien pito-ilot ja päästä
itse niiden pääosakkaaksi.

Hän otti sitä varten palvelukseensa kissan, kissan ylen marisevaisen ja
julmannäköisen, ja kun oli tehnyt sen, meni pitojen valmistajain luo ja
sanoi:

-- Minä tulisin myös pitoihin, mutta minulla on sellainen vieras, etten
sen kera uskalla tulla!

-- Mikä vieras se on, minkänäköinen se on? kysäsivät pitojen
valmistajat kohottaen korviaan.

-- No ompahan semmoinen mokoma, ei kovin suuri, eikä kovin pienikään,
sellainen pitkäviiksi, pitkähäntä marrittaja. En minä hänestä muuten
välittäisi, vaan sillä kun on se ääni sellainen, -- jotta kerrassaan
luonnon ottaa!

-- No tuohan hänet tänne juhlaamme, niin emmeköhän tuosta selvinne! On
sitä tässä sentään monenlaista pitkähäntää nähty, niin että eiköhän
häntä tuotakin kestettäne, mahtailivat juhlan valmistajat, ja kutsuivat
ketun vieraineen juhliinsa.

Tuli sitten pitojen alkamishetki ja karhu ja susi saapuivat
juhla-asuissa pitopaikalle. Arvelivat ensin käydä heti ateriaan
käsiksi, mutta sitten muistivat sopimuksensa ketun kanssa ja kävivät
vuottamaan vieraitaan. Asettuivat ylen mahtaviin asentoihin pitopöydän
taa ja kävivät silmäilemään kankaalle, mistä päin piti vieraiden tulla.

Eikä aikaakaan kun jo alkoi kankaalta kuulua risujen rapse ja jalan
kapse. Sieltä ne tulevat, sanoivat odottelijat toisilleen ja korjasivat
asentoa. Onpa lysti nähdä, mikä pöpö sieltä tulee, tuumivat he hetken
päästä pilkallisesti toisilleen.

Kettu ja kissa lähenivät. Kissaa ei vielä näkynyt, mutta ketun
kolmikulmainen pää ja pystyt korvat jo vilkkivät puiden lomista. No
eipä se ainakaan ole suuren suuri, kun ei vielä näy, vaikka kettu jo
näkyy, tuumivat toisilleen odottelijat ja taas naurahtivat
pilkallisesti.

Mutta samassa alkoi kuulua kankaalta omituinen, pitkäveteinen,
pahaääninen marina, hiukan sammakon kurinaa muistuttava, pitkäveteinen
ja omituisesti hiljenevä ja koveneva. Se jo hiukkasen hipasi karhun ja
suden sydäntä, jo hipasi ja säpsähytti, ja he jo tuumasivat toisilleen,
että mikähän otus se oikein lieneekään! No, eihän he sentään vielä
malttiaan menettäneet.

Mutta samassa kissa ilmestyy heidän näkyviinsä, -- tuo pitkäviiksinen,
pitkähäntäinen, pahasti mariseva olento. Lähestyy selkänsä korkeaan
köyryyn nostaen ja maristen mitä surkeimmalla äänellä ja samalla mitä
ilkeimmästi irvistäen ja väliin sylkeä sähistäen.

Silloin hipasee jo karhun ja suden sydäntä aivan arveluttavasti ja jopa
katoaa myös heidän juhlallinen asentonsa, ja he jo rupeavat kovin
omituisesti katselemaan toisiinsa. Lempo, tämä taitaa ollakin eri otus,
arvelevat he.

Ja kun kissa alkaa sitten, heihin tiukasti tuijotellen, yhä lähestyä
heitä, astua vakain askelin juhlapöytää kohti, ja kun kettu vielä
jättäytyy hiukan jälelle, niin jopa eivät juhlanpitäjät kestä
paikoillaan, vaan hyökkäävät kumpikin pakoon, toinen pitkään puuhun,
toinen suuren risukasaan, unohtaen juhlansa, pöytänsä. Eivätkä uskalla
piilopaikoissaan hiiskahtaa.

Kettua tämä naurattaa makeasti, mutta hän tahtoo saada nautintonsa
vielä täydellisemmäksi.

Sentähden hän osottaa kissalle hukan vilkkavaa korvaa risukasasta, ja
kissa kun näkee sen, töytää heti sitä kohti. Mutta sitä ei suden luonto
kestä, vaan hän nähdessään kissan lähestyvän, syöksähtää äkkiä pois
piilopaikastaan ja ryntää samaan puuhun, mihin karhu oli mennyt. Vaan
tämä taas säikähdyttää karhun niin, että hän ryntää sieltä puustaan
alas ja iskee sutta vastaan niin kovasti, että he putoavat molemmat
sieltä alas. Ja siitä pudottua molemmat hirmuisella voimalla pakoon
metsään, josta eivät suinkaan palaa takaisin.

Niin jäi ketulle ja kissalle koko suuri syömäpöytä ja ketun toivo
päästä näiden suurten juhlain pääosakkaaksi toteutui.

Semmoinen satu se!



"Saarnamies".


Toisen kerran tuli kissan avulla petetyksi paitsi karhua ja sutta itse
kettukin. Sen teki mies.

Hän istui joen rannalla ja pesi tuohia.

Tuli siihen karhu ja kysyi, että mitä sinä teet?

-- Pesen karhun suolia, vastasi mies.

-- Mitenkä sinä vanha mies olet karhun saanut?, kysyi karhu hämmästyen.

-- En minä olekkaan, vaan minun apulaiseni Saarnamies, se sen sai, minä
vain tässä pesen suolia.

-- Mikä se semmoinen Saarnamies on ja missä se on? kysyi karhu enemmän
hämmästyen.

-- Apulaiseni, niinkuin jo sanoin, ja on tuolla pirtissä, sanoi mies ja
jatkoi rauhallisesti tuohien pesentää.

Tästä täytyy mennä sanomaan toisille, arveli karhu ja jätti miehen.

Tuli siitä susikin miehen luo ja kysyi:

-- Mitä sinä teet?

-- Suden suolia pesen.

-- Mitenkä sinä vanha mies olet suden saanut?

-- En itse, vaan apulaiseni Saarnamies, se sen sai, minä vain tässä
pesen suolia.

-- Mikä se semmoinen Saarnamies on ja missä se on?

-- Apulaiseni, niinkuin jo sanoin, ja on tuolla pirtissä.

Tästä täytyy mennä toisille sanomaan, arveli susi ja meni metsään.

Sitten tuli vihdoin kettukin miehen luo ja joutui samanlaiseen
keskusteluun hänen kanssaan.

Kohtasivat he sitten toisensa metsässä ja kertoivat toisilleen, mitä
mies oli sanonut. Tulos tästä tapaamisesta oli, että he tahtoivat
kaikin mokomin nähdä Saarnamiehen.

Menivät he miehen luo ja ilmottivat halunsa -- kysyivät häneltä,
mitenkä se olisi mahdollista.

-- Siten, että laitatte suuren juhlapöydän pirttiin ja sitten menette
ken minnekin piilopaikkaansa sitä vuottamaan. Minä pidän Saarnamiestä
sen aikaa poissa pirtistä ja sitten päästän sisään. Mutta tietäkääkin,
että teidän täytyy olla piilopaikoissanne tuiki hiljaa, muuten käy
huonosti.

Karhu, susi ja kettu suostuivat tähän.

Ja he laittoivat suuren juhlapöydän miehen pirttiin ja asettuivat:
karhu uunille, susi lattian alle ja kettu päreortten päälle
Saarnamiestä vuottamaan.

Mies aukasi tuvan oven ja Saarnamies -- pitkäviiksi ja pitkähäntä kissa
-- hyppäsi sisään ja samalla pöydällekin. Siellä se rupesi kovin
maristen syömään pöydän herkkuja.

Karhu ja kettu näkivät tämän mahtavan miehen, mutta susi oli asettunut
selin pöytään eikä nähnytkään lattianraostaan häntä. Sentähden hän
käännähti piilopaikassaan ja samalla sattui hänen korvansa
vilkahtamaan lattianraossa. Sen huomasi kissa ja syöksähti pahoin
sähisten kiinni siihen. Sitä ei odottanut susi ja säikähti
pahanpäiväisesti siitä sekä hyppäsi pois lattian alta. Kissa kun näki,
että täällä oli tämmöinen elävä, säikähti hänkin ja syöksähti uunille.
Mutta täällä ei karhun luonto kestänyt tätä asiainkäännettä ja
ryöpsähti nurinniskoin lattialle. Kissa nähdessään, että täällä oli
vielä suurempi elävä, kauhistui siinä määrin ja potkasihe kohti ketun
olinpaikkaa, päreortta. Siellä oli kettu tähän asti ollut rauhallisena,
mutta nyt ei hänenkään luontonsa enää kestänyt, vaan lennähti hän
sieltä suden ja karhun selkään ovensuussa. Siitä nämä syöksähtivät ulos
ovesta ja samaa tietä meni kettukin, ja niin jäi suuri juhlapöytä
miehen ja kissan kahden nautittavaksi.



Sota ja sodan seuraukset.


Olivat susi ja koira ystävyksiä, mutta sitten kerran riitaantuivat.
Sanoi susi koiralle:

-- Ja koska nyt on tullut riita välillemme, niin kokoa sinä kaikki
piha-eläimet puolellesi, minä taas kokoan kaikki metsäeläimet
puolelleni ja pannaan käymään julma sota keskellämme.

-- Tehdään niin, sanoi koira tyynesti.

Ja koira kokosi lehmän, sian, lampaan ja kissan omalle puolelleen ja
susi karhun, ketun, ilveksen, jäniksen ja oravan omalle puolelleen, ja
pantiin toimeen suuri sota suden ja koiran keskelle.

Kun sotajoukot lähenivät toisiaan, niin kuiskasi koira kissalle,
viiksisuulle, että:

-- Lyykistäydyppäs nyt oikein matalaksi ja hiivi nopeaan ja kenenkään
huomaamatta karhun alle ja tartu yhtäkkiä hänen kurkkuunsa, ja pysy
siinä niinkauan kuin jaksat.

-- Hyvä, sanoi kissa ja hiipi matalana, kenenkään huomaamatta suden
sotajoukon puolelle, ja tarttui yht'äkkiä karhun kurkkuun ja jäi siihen
riippumaan. Karhu, joka ei aavistanut tällaista, säikähti tästä
pahanpäiväisesti ja karjasten: "kuka se minun kurkkuuni tarttuu!"
kellahti selälleen.

Silloin suden sotajoukon valtasi suuri kauhu ja hämminki, kaikki
lähtivät vilistämään pakoon, ken minnekin, ja sota oli voitettu. Orava
huomattuaan tämän kiipesi puuhun ja löi kahta kämmentänsä yhteen ja
huutaa huikahutti:

-- No nythän on tapahtunut kuulumaton kumma, kun koiran sotajoukon
pienin elävä kaatoi meidän sotajoukkomme suurimman elävän, -- nyt en
minä enää maassa liiku.

Ja siitä päivin onkin hän pysytellyt puussa.



Kissan ainoa taito ja ketun konstipussi.


Kerran matkustivat kissa ja kettu yhdessä. Kissa oli kovin peloissaan
ja sanoi:

-- Minä pahoin pelkään, että joudumme tästä vielä kovaan paikkaan!

Kettu sanoi:

-- Elä pelkää mitään, minulla on suuri konstipussi mukanani, ja sen kun
vain avaan, niin ei mikään vaara kohtaa.

-- Minulla taas ei ole muuta kuin yksi ainoa taito, sanoi kissa.

Tulipa siitä suuri koirajoukko vastaan ja hyökkäsi matkustavaisten
kimppuun. Kissa pääsi kiipeämään puuhun, mutta kettu jäi koirain
kynsiin. Ketun voivotellessa ja huutaessa apua huusi kissa puusta:

-- Minut pelasti se ainoa taitoni, mutta missä se on se sinun suuri
konstipussisi?

-- Voi, voi, se jäi kotiin, vaikeroitsi kettu ja töintuskin pääsi
koirain hampaista.



Karhun halu saada lihaa.


Tapasi karhu kerran ketun lihaa syömässä. Hänelle valahti vesi suuhun
ja hän kysyi:

-- Mistä sinä velikulta, lihaa sait?

-- Hmh, saat sitä sinäkin, kun vain menet tuonne aholle. Siellä seisoo
eräs vanha hevonen, ja sen alahuuli on putoamaisillaan. Kun vain
hetkisen odotat, putoaa se ja siitä saat lihaa aivan kylliksesi.

No, karhu lähti osotetulle paikalle odottelemaan vanhan hevosen huulen
putoamista. Odotti, odotti, mutta eihän se pudonnutkaan. Ei, vaikka
kuinka kauvan odotti. Nolona tuli hän ketun luo ja sanoi:

-- Eihän se pudonnutkaan!

-- Sekö alahuuli?

-- Se.

-- No mene uudestaan ja jos ei se nytkään rupea putoamaan, niin mene
hevosen takapuolelle ja nykäse sitä vähän hännästä. Silloin se putoaa
-- sen kun hevonen herää ja ravistaa päätänsä.

-- Hyvä, teen niin!

Karhu meni uudestaan hevosen luo ja kun se huuli ei ruvennut nytkään
putoamaan, meni hän hevosen takapuolelle ja nykäsi sitä vähäsen
hännästä. Silloin hevonen heräsi, ja antoi nykäisijälle sellaisen
potkun, että se lensi monen sylen päähän hevosesta, eikä tullut toista
kertaa sen huulen putoamista odottamaan.



Karhun mahtava kyyti.


Sattuipa kerran karhu olemaan makaamassa heinäladossa, ja sinne tuli
rovastilan renki hakemaan heiniä heinähäkillä. Kallistettuaan häkin
sopivasti ladon oven eteen, meni renki heinälatoon ja rupesi mättämään
heiniä hangolla häkkiin. Mutta hanko sattui jotenkin pistämään karhua
ja tämäkös siitä ryöpsähti kohti ladon ovea. Mutta kun sen edessä oli
heinähäkki, joutui hän siihen ja tämä taas hänen tähtensä kallistui
oikeaan asentoonsa ja tästä kaikesta taas säikähti hevonen ja lähti
hirveätä vauhtia kylään päin juoksemaan. Karhu tapautui häkin laitoihin
ja lähti siinä mahtavana pystyasennossa ajamaan kylään päin.

Kun hän näin ikään ajoi kylän läpi, niin kaikki vastaan tulevaiset,
pastori, lukkari ja vallesmanni, jäivät suuresti ihmettelemään, että
mistä se rovasti ajoi niin hirmuista vauhtia ja niin äkäisen näköisenä.
Ei edes tervehdystäkään kellekään tehnyt!

Mutta kun karhu saapui rovastilan pihaan, niin rovasti kammarissaan
säikähti pahanpäiväisesti, että mitenkä se piispa nyt näin
sopimattomalla ajalla saapui pappilaan, ja hän hyökkäsi kiireellä
korkeata vierasta vastaanottamaan. Mutta suuripa oli rovastiukon
hämmästys, kun näki pihaan ajaneen karhun, itsensä ilmeisen karhun.
Mutta tämä hämmästys ei kestänyt kauvan, vaan muuttui kohta iloiseksi
riemuksi, sillä karhu otettiin kiinni ja pidettiin sen saannin johdosta
suuret, mainiot peijaiset.



Kumpi näkee ennemmin päivännousun eli Sian viisaus.


Kettu se tahtoi olla kaikkia viisaampi kaikessa ja löi kerran vetoa
sian kanssa, kumpi ensiksi näkisi päivän nousun aamulla. Sika ei
virkkanut mitään, löi vaan vetoa ja liippasi silmäänsä.

Ruvettiin siitä yhdessä maata erään vuoren juurelle, laaksoon, jonka
toiselta puolelta nousi toinen vuori. Kettu rupesi maata tuohon toiseen
vuoreen päin, jonka takaa oli päivä nouseva, uskoen siten näkevänsä
ennemmin päivän nousun, mutta sika asettui maata siihen vuoreen päin,
jonka takaa päivä ei ollut nouseva, -- jolle asettumiselle kettu
makeasti nauroi.

No, aamulla kun päivä nousi, näki sika ensiksi sen, sillä sen säteet
sattuivat ensiksi sen vuoren harjaan, johonka hän katseli, eikä sen,
jonne päin kettu katseli. Nousi siis ylös ja röhkäsi:

-- Röh, röh, johan se päivä nousee!

-- Mitä, joko se nousee? Eikö mitä, lausui kettu.

Mutta kun hän käännähti katsomaan samaan suuntaan kuin sika, huomasi
hän päivän todella nousevan ja myönsi häpeällä sian hänet voittaneen.



Susi etsimässä ateriaansa.


Kerran käveli susi nälkäisenä metsässä ja tapasi sian porsaineen
aholla. Ahaa, tuostahan minä saankin aterian, sanoi itsekseen ja tuli
sikaperheen luo. Sanoi emäsialle:

-- Kuulehan, minä syön poikasi!

-- Elä veikkonen vielä syö, anna minun ne ensin kastaa. Ne ovat vielä
kastamattomia.

-- No kasta heidät sitten!

Sika kokosi porsaat ja vei ne joen rannalle, josta äkkiä syöksähti
veteen ja ui joen toiselle rannalle, ja pelasti siten poikansa sekä
itsensä.

Susi nolostui suuresti tuosta ja lähti alakuloisena uutta parempaa
tilaisuutta etsimään.

Tuli hän kahden pässin luo, jotka riitelivät kovasti keskenään. No nuo
riitapukarit minä syön, ajatteli susi ja sanoi pässeille:

-- Kuulkaapas, minä syön teidät.

-- Elä veikkonen vielä syö, anna meidän ensin sopia, sillä muutenhan me
vielä sinun vatsassasikin riitelisimme ja pilaisimme nautintosi. Anna
meidän ensin sopia.

-- No sopikaa sitten!

Silloin pässit lähtivät voimainsa takaa pinkasemaan taloon päin ja
pääsivät siten suojaan sudelta.

Susi tuli entistä alakuloisemmaksi ja lähti aivan epätoivoisena
jatkamaan matkaansa.

Eräällä kedolla kohtasi hän kuitenkin kaksi pukkia, ja hän lausui,
sydämessään iloiten, heille:

-- Syön teidät.

-- Elä veikkonen heti syö, vaan odota, kunnes laulamme tässä pienen
iltaveisuun.

-- No laulakaa sitten!

Vuohet nostivat silloin kovan huudon ja herättivät lähitalon huomion,
josta tuli väkeä ajamaan suden kauvas pukkien luota.

Jopa susi tuli surulliselle mielelle tästä kaikesta, ja hän sanoi
itselleen ylen onnettomana:

-- No olinpa minä aika hullu, kun annoin kaikkien pettää itseäni!
Olinko minä pappi, että minun piti ruveta vuottamaan porsaitten
kastamista, ja olinko minä mikään tuomari, että minun piti odotella,
kunnes pässit sopisivat? Ja olinko minä vihdoin mikä lukkari, että
minun piti ruveta vuottelemaan vuohien iltaveisuuta! Ei, ei, ei minusta
tule enää mitään ja parasta taitaa olla kuin päätän päiväni.



Suden vierailu sian, pässin, jäniksen ja kukon luona.


Pitivätpä sika, pässi, jänis ja kukko kerran asuntoa yhdessä, omassa
rakentamassaan pirtissä metsässä. Kerran he näkivät suden tulevan
heille vieraiksi. He tiesivät hänet pahaksi vieraaksi ja sentähden
varustautuivat häntä sen mukaa vastaanottamaan. Sika sanoo:

-- Oh, kyllä minä sille näytän, minä torahampaillani sitä noin ikään
reidestä sipasen!

Pässi päkättää:

-- Minä sitä noin ikään vasten otsaa pusken.

Jänis sanoo:

-- Minä sille näin ikään vasten naamaa irvistän.

Kukko kiekuu:

-- Minä sille näin ikään siipeä lyön ja huudan kohti kitaa "lähde
lietsuun, lähde lietsuun!"

Näin urmakasti he päättivät ottaa vastaan lähestyvän vieraansa.

No, tulee susi tupaan.

Samassa silmänräpäyksessä töytää sika minkä kerkiää pöydän alle, käyden
siellä hätäisesti hampaita louskuttamaan, pässi kavahtaa penkille
pöydän taa ja käy siellä kauhistuneena päkättämään, jänis keikahtaa
uunille ja alkaa siellä surkeasti lelettää ja kukko lentää ryöpsähtää
orrelle, jossa alkaa hirmuisen hätä-kiekunnan ja siivenlyömisen. Niin
urmakasti he ottivat vieraansa vastaan.

Mutta kummiinsapa joutui itse susikin tästä. Hän katseli hetken kaikkea
tätä, katsoi sikaa, katsoi pässiä, katsoi jänistä ja kukkoa, ja sitten
pudisti päätään ja lähti kiireisesti pois tuvasta. Ja tultuaan
pesälleen kertoi hän siellä pojilleen:

-- Olipa se vastaanotto ja talonväki! Kun minä menin tupaan, niin mikä
lie vanha akka töydännyt pöydän alle ja alkanut siellä hampaitaan
louskuttaa, räätäli päkkäotsa taas oli pöydän takaa minut saksillaan
pistää ja poika pihkakoipi kiipesi uunille ja alkoi siellä tehdä
taikoja ja vihdoin kukkokiekuu punasilmä lensi orrelle ja alkoi sieltä
koko maailmaa apuun huutaa! Ei siellä voinut mitenkään pitempään
viipyä!



Vanhan miehen kertomus.


Vanha mies kertoo:

Satuinpa minä kerran pyytämään yösijaa talosta, jossa kävi pahamies.
Minulle vastattiin:

-- Kyllä muuten mielellämme antaisimme, mutta tässä meillä käy öisin
vitsaahousu ja mitenkä sinä miekkonen voinet tässä saada rauhaa.

-- Kyllä minä saan, sanoin minä, olkaa huoleti minun puolestani!
Minulla on näettekö semmoista kansaa mukana, joka kyllä selviää yksistä
vitsahousuista!

-- No, ole häntä sitten!

Ja minä kävin viettämään yötäni talossa, jossa kävi öisin pahamies.
Asetin joukkoni omille paikoilleen tuvassa: kukon pöydälle, sian penkin
alle, kissan uuninedustalle, pässin oven suuhun ja pukin eteiseen sekä
kävin muiden kera nukkumaan.

No kun yö tuli, niin tuli vitsahousu tupaan ja alkoi kuukkia siellä.
Mutta kun se tuli pöydän luo, niin kukko sitä nokkasi keskelle kuonoa,
kun se meni penkin luo, niin sika sitä haukkasi reiteen ja kun se meni
uunin edustalle, niin kissa siltä repi siinä toisen silmän, ja kun se
meni oven luo, niin pässi sitä puski kylkeen ja kun se lähti tuvasta ja
tuli ulko-ovelle, niin pukki antoi sille sellaisen takapotkun, että se
lensi monen sylen päähän pihalle.

Niin lähti vitsahousu pois tuvasta, ja kun se piestynä ja revityin
silmin tuli kotiin, niin olipa sillä kertomista käynnistään:

-- Se oli vasta kerta! sanoi hän. Kun menin pöydän ääreen, niin eikös
siinä istu räätäli ja nappase saksillaan kappaletta nenästäni ja kun
menin penkin luo, niin siellä seisoo nikkari työssään ja sipasee
höylällään minulta palan reidestäni ja kun menin lieden luo, niin
siellä kaivaa emäntä kalavartaalla toisen silmän päästäni, ja kun
rupean lähtemään ovesta, niin siellä lyö suutari minua lestillään
kylkeeni ja kun yritin ulko-ovesta ulos, niin siellä antaa isäntä
minulle sellaisen potkun, että lensin monen sylen päähän pihalle. Se
oli kerta, se oli kerta! päätti pahamies kertomuksensa.

Semmoinen oli vanhan miehen kertomus yön vietosta talossa, jossa kävi
pahamies.



Kettu tuomarina.


Rupesipa karhu käymään miehen kaurahuuhdassa. Käy, käy, joka päivä käy
tallaamassa ja repimässä kaunista, valmistuvaa viljaa. Silloin mies
vihdoin päättää panna loukun karhua varten lähelle huuhtaa. Paneekin
sen, ja toisena päivänä tarttuu karhu siihen.

Karhu siinä rimpuilemaan ja kauheasti mörisemään. Rimpuiltuaan ja
möristyään puolisen päivää, saa hän vihdoin jalkansa irti loukusta ja
lähtee etsimään miestä, voidakseen hänet syödä. Löytääkin hänet ja
ilmottaa hänelle aikeensa. Mies sanoo siihen:

-- Elä veikkonen tutkimatta syö, lähdetään ensin etsimään tuomari ja
annetaan hänen asia ratkaista.

-- No mennään!

Ja lähdetään etsimään tuomaria. Tulee kettu vastaan. Kysytään häneltä,
eikö hän rupeisi heille tuomariksi. No mikä on asia? kysyy kettu.
Sellainen ja sellainen -- hänelle asia juurta jaksain selvitetään.
Kettu kuultuaan tämän suostuu toimeen. Mutta sanoo:

-- Ensin on käytävä paikan päällä asiaa aprikoimassa, sitten vasta
käydään lopullista harkintaa pitämään!

No, mennään paikan päälle, kaurahuuhdan laitaan, jossa loukku on,
siihen seisahdutaan. Kettu kysyy, osottaen kaurahuuhtaa, karhulta:

-- No tässäkö sinä olet käynyt viljaa tallaamassa?

-- Siinä.

Sitten osottaa kettu loukkua ja kysyy mieheltä:

-- Entä, tässäkö on se laitos, johon karhu tarttui?

-- Siinä.

-- No laitapa sitten, virkkaa hän edelleen miehelle, loukkusi siihen
kuntoon missä se oli ennen laukeamista!

Mies laittaa.

-- No käyppäs sinä karhu tuohon loukkuun ja näytä tarkoin, mitenkä sinä
siihen tartuit, sanoo sitte kettu karhulle.

Karhu näyttää. Mutta silloin loukku laukeaa ja karhu jää eturuumiistaan
kiinni siihen. Miehen hämmästellessä ketun toimia sanoo kettu hänelle:

-- Lyö päälle, lyö päälle, siinä oikeus, siinä tuomio!



Miesten syöjä ja karhujen sitoja.


Kerran mies kynti kaskihalmetta ja kun hevonen potki ja vinkui, niin
sanoi hän sitä karhun syötäväksi.

-- No, kun kerran lienee minun syötäväni, niin anna tänne! ilmestyi
karhu halmeen laitaan ja lausahti miehelle.

Mies säikähti suuresti tästä, eikä tietysti tahtonut mitenkään antaa
hevostaan karhulle, vaikka se olikin potkija ja vinkuja. Lausui hän
karhulle rukoilevasti:

-- Elä veikkonen vielä heti vaadi, vaan tule ottamaan vasta huomenna!

-- No, olkoon menneeksi! Mutta silloin sinun on oltava varmasti tässä
hevosinesi, tässä samassa paikassa!

-- Olen, olen.

Karhu meni metsään, mies lähti alakuloisena hevosineen kotiin.

Tuli häntä vastaan kettu ja kysyi, että miksi mies oli niin
alakuloisella mielellä, Niin ja niin, kertoi mies hänelle asiansa.

-- Voi veikkonen, kuinka vähään sinä hätäydyt, lausui kettu asian
kuultuaan ja tarjoutui miehelle apulaiseksi huomenna, jolloin karhu
tulisi hevosta hakemaan.

-- Hyvin mielelläni otan sinut apuun, lausui mies ja kiitti
kiittämistään kettua.

He määräsivät ajan ja yhdyntäpaikan ja lähtivät omille teilleen.

Huomenna he kohtasivat toisensa määräaikana määräpaikassa. Siinä opetti
kettu miestä:

-- Kun nyt menet määräpaikkaasi, niin elä hätäile eläkä hämmästele,
vaan ole niinkuin ei olisi tapahtunut mitään! Kun sitten karhu rupeaa
pyytämään hevosta, elä anna heti vastausta, vaan kuuntele kunnes minä
alan rämistellä ja kolistella kovasti metsän laidasta. Silloin karhu
kysyy sinulta: "mikä se on?" Sinä vastaat: "Se on miesten sitoja ja
karhujen tappaja ja taitaa se sinutkin tappaa." "Voi, voi, sanoo
silloin karhu, minne minä nyt? sehän syö minut tuohon paikkaan!"
Silloin sinä sanot: "käy tuohon kantturaksi reen viereen!" Tämän kun se
on tehnyt, menee loppu itsestään, ei muuta kuin teet vaan, miten sieltä
metsän laidasta käsken. Muistatko nyt?

-- Muistan, muistan, vakuutti mies sanomattoman iloisena.

No, meni mies hevosineen karhunkohtaamismääräpaikkaan ja kettu meni
metsään.

Tuli sitten karhu määräpaikalle ja pyysi heti hevosta. Mies ei antanut
heti vastausta, vaan kuulosteli, kunnes rupesi metsän laidasta
kuulumaan pahaa räminää ja kolinaa. Karhu säikähti tuota ja kysyi:

-- Mikä se?

-- Se on miesten sitoja ja karhujen tappaja ja taitaa se sinutkin
tappaa.

-- Voi veikkonen, mihinkäs minä? Sehän syö minut tuohon paikkaan.

-- Käy tuohon kantturaksi reen vierelle!

Karhu ihastui tästä mainiosta ehdotuksesta ja kävi heti kantturamaiseen
asentoon reen vierelle.

Nyt tuli kettu lähemmä halmetta ja kysyi kolealla äänellä mieheltä:

-- Mikäs siinä sinulla reen vieressä on?

-- Ka kanttura, niinkuin näet, vastasi mies.

-- Vai kanttura! Mutta miksi et kantturaa kumoon kaada? Ennen mies aina
moisen hyvän kantturan kumoon kaatoi. Kaada pois!

-- Elä veikkonen pahasti kaada; kuiskasi silloin karhu pyytävästi
miehelle.

-- Ka, voipihan tuon kaataa, tuumi mies ketulle ja kaatoi karhun
kyljelleen.

-- No, etkö kaadettua kantturaa rekeen nosta? jatkoi repo halmeen
laidasta. Ennen mies aina kaadetun kantturan rekeen nosti. Nosta pois!

-- Elä veikkonen rutosti nosta, kuiskasi karhu miehelle pyytävästi.

-- Ka, voipihan tuon nostaa, sanoi mies ketulle ja nosti karhun kankien
avulla rekeen.

-- No, nyt kai sen nuorinnetkin, sanoi repo metsän laidasta. Ennen mies
aina suuren kantturan rekeensä nuoritsi. Nuoritse pois, nuoritse pois!

-- Elä veikkonen lujasti nuoritse, kuiskasi karhu miehelle nöyrästi, --
nuoritse varovasti!

-- Voipihan tuon nuoritakin, lausui mies ketulle ja nuoritsi karhun
rekeen.

-- No, nyt kai kantoinesi kotiinkin ajanet, virkkoi kettu metsän
laidasta ja mies, huomaten juonen, lähti kiireellä ajamaan kotiaan
kohden ja piti siellä vielä samana iltana suuret karhun peijaiset.



Pojan konstit eli Eläimet lattian alla.


Oli kerran pieni poika, oli mäkeä laskemassa. Laski, laski, tuli siihen
jänis ja sanoi:

-- Ota minuakin liukumaan?

-- Otan, otan, tule, sanoi poika ja asetti jänön kelkkaansa. Sitten vei
sen kotiinsa ja pani lattian alle.

Toisena päivänä laski hän taas mäkeä ja tuli kettu pyytämään päästä
hänen kanssaan mäkeä laskemaan.

-- Tule, tule, otan, sanoi poika ja kun kettu oli tullut hänen
kelkkaansa, vei hän sen samoin kuin jäniksen kotiinsa lattian alle.

Kolmantena päivänä tuli susi ja neljäntenä päivänä karhu, ja kaikki
joutuivat hänen vangikseen lattian alle.

Rupesi sitten poika veistä hiomaan -- jätti mäenlaskemisen.

Kysyi sieltä lattian alta silloin karhu:

-- Mitä sinä siitä veitsestäsi hiot?

-- Ka, hion sinun pääsi varalta, sen poikki leikatakseni.

-- Elä veikkonen, poikakulta, minun päätäni poikki leikkaa, minä
sinulle, kun minun pääni säästät ja minut täältä pois päästät, tuon
suuren lauman hevosia talliin.

-- Ka tuonet, niin en leikkaa ja poiskin päästän!

Karhu toimitti pojalle suuren lauman hevosia ja poika päästi hänet pois
vankeudestaan.

Mutta toisena päivänä hioi poika taas veistään.

-- Mitä sinä nyt siitä veitsestäsi hiot? kysyi susi lattian alta.

-- Ka, sinun pääsi varalta.

-- Elä veikkonen minun päätäni leikkaa, minä toimitan sinulle, kun
minut vielä täältä poiskin päästät, suuren karjan lehmiä.

-- Ka toimittanet, niin en tapa, päästänpä poiskin!

Susi toimitti pojalle suuren karjan lehmiä ja poika säästi hänet sekä
päästi.

Kolmantena päivänä hioi poika uudestaan veistä,

-- Miksi sinä nyt hiot sitä veistäsi? kysyi kettu lattian alta.

-- Ka sinun pääsi varalta.

-- Elä veikkonen minunkaan päätäni leikkaa, ja kun päästät minut vielä
täältä poiskin, niin toimitan sinulle suuren katraan lampaita.

-- No toimittanet, niin säästän sekä päästän.

Toimitti kettu pojalle suuren katraan lampaita ja poika säästi sekä
päästi ketun.

Hioi poika sitten taas neljäntenäkin päivänä veistä tuvassa.

-- No kelles sinä nyt hiot sitä veistäsi? kysyi lattian alta jänöjussi.

-- Ka sinulle, sinun pääsi varalta, lausui poika.

-- Elä veiklonen, poikakulta, minuakaan tapa.

-- No mitäs sinä toimittaisit minulle, mitä, kun minulta ei enää mitään
puutu? lausui poika.

-- Minä toimitan sinulle nuoren, kauniin emännän, lausui jänis
lattianalainen helkähtävällä äänellä.

Silloin poika päästi jäniksen tulisella kiireellä lattian alta ja --
sai palkaksi nuoren, kauniin emännän.



TOINEN OSA



Karhu tiaisen pesällä.


Kävipä kerran karhu tiaisen pesällä, sillä aikaa kun tiainen ei ollut
kotona. Tuli tiainen illalla kotiin ja pojat kertoivat hänelle:

-- Kävipä täällä, isä, päivällä otus, joka oli niin suuri, että sinä
siihen verrattuna et ole muuta kuin muurahaisen kokoinen!

-- No vaikka olenkin näin pieni, niin jospa olisin ollut kotona, niin
kyllä olisin sille näyttänyt, kenenkä luona hän kävi, lausui tämän
johdosta mahtavasti tiainen. Antaahan, kun toisen kerran tulee!

No, karhu tulikin toisen kerran tiaisen pesälle, silloin kun tiainen
oli kotona. Isä, isä, nyt se tulee taas se suuri vieras, huusivat
lapset ikkunasta isälleen. Antaa tulla vaan! virkkoi mahtavasti tiainen
ja varustautui tulijaa rohkeasti vastaanottamaan. Sanoi:

-- Minä kun sille noinikään korvaan lentää tuiskahdan, niin lähtee se
siinä hengenvedossa pois tuvasta, eikä tule toiste.

No, tuli karhu tupaan. Mutta tiainen, nähtyään hänet, ei kyennyt
mihinkään, vaan lentää tuiskahti suinpäin tuvan lakeisaukkoon, jossa
pysyi koko sen ajan, minkä karhu vieraili hänen tuvassaan.



Havukka ja kuovi.


Kerran havukka, joka istui aina puussa, näki suokuovin ja huomaten
hänen pitkän nokkansa sanoi:

-- No onpa sinulla nokkaa!

Kuovi häpesi tuosta kovin, eikä osannut sanoa muuta kuin:

-- Onhan tuota, vaan mitäs siitä, kun se on niin heikkoa!

Silloin havukka arveli, että mitäpäs, kun sillä on niin heikko nokka,
niin töytäänpä sen päälle ja syön sen suuhuni.

Ja hän tekikin niin -- töytäsi päälle.

Mutta silloin kuovi, huomaten tässä olevankin toisenlaisen leikinlaskun
kysymyksessä, unohti häpeänsä ja kävi pitkällä nokallaan nokkimaan
julkeata hätyyttäjäänsä niin, että tämä töintuskin hänen kynsistään
pääsi.



Hiiri ja sammakko.


Kerran sammakko huomasi hiiren juoksentelevan puron laidalla ja kun
hänen mielensä rupesi kovin tekemään tuota samettiturkkista pikku
veikkoa, sanoi hän makeasti tälle:

-- Tuleppas tänne lammikkoon, täällä on toista kuin siellä kuivalla
maalla!

Hiiri arveli, että niinpä taitaa ollakin, ja lupasi tulla.

Mutta sammakko pelkäsi petosta -- arveli, että se tulee, mutta sitten
uipikin rantaan -- ja sentähden hän sanoi:

-- Mutta käypäs ensin hakemassa lankaa, jotta sitten kun tulet tänne,
voin sitoa jalkasi kiini minun jalkaani, jolloin sinun on turvallisempi
liikkua täällä.

Hiiri katsoi sen hyväksi ja lähti hakemaan lankaa.

Tultuaan takasin lammikolle laskeutui hän levollisesti veteen ja
sammakko sitoi langan toisen pään omaan jalkaansa ja toisen hiiren
jalkaan ja sukelsi sitten veteen ja rupesi vetämään hiirtä mukaansa.

Mutta silloin sattui huomaamaan hiiren haukka ilmassa ja samassa
silmänräpäyksessä lentää tuijasi tämä alas ja koppasi hänet kynsiinsä
sekä nosti ilmaan.

Mutta samalla kohosi yläilmoihin sammakkokin, ja joutui saman kohtalon
alaiseksi kuin pikku hiirikin -- haukan suuhun.



Hiiri kissalla räätälinä.


Rupesipa hiiri kerran kissalle räätäliksi. Kissa käski tehdä takin.
Hiiri lupasi.

Meni kissa takkiaan hakemaan. Sanoi hiiri:

-- Ei tästä takkia tullut.

-- No, mikäs siitä tulisi?

-- Housut.

-- No, tee no!

Meni kissa housujaan hakemaan, sanoo hiiri:

-- Ei tästä housuja tullut.

-- No mikäs siitä tulisi?

-- Tulisi liivit.

-- No, tee ne!

Meni kissa liivejään hakemaan, sanoo hiiri:

-- Ei tästä liivejä tullut.

-- Mikäs siitä sitten tulisi!

-- Tulisi lakki.

-- No, tee se!

Meni kissa lakkiaan hakemaan, sanoo hiiri:

-- Ei tästä lakkia tullut.

-- No, mitäs siitä sitten tulisi?

-- Tulisi kintaat.

-- No, tee ne!

Meni kissa kintaitaan hakemaan, taas sanoi hiiri:

-- Ei tästä kintaita tullut.

-- No mikäs siitä sitten tulisi?

-- Tulisi tuluskukkaro.

-- No, tee se!

Meni kissa tuluskukkaroaan hakemaan. Mutta kun ei siitäkään ollut
tullut mitään, töytäsi kissa hiiren niskaan ja söi sen. Siitä päivin
kissa aina syö hiiren, milloin saa sen. Sen pituinen se.



"Itseensä päinhän tuo vetää!"


Kerran metsämies käveli jousineen metsässä ja korppi ja teeri istuivat
läheisessä puussa. Nähtyään miehen sanoi korppi kumppanilleen:

-- Voi, veikkonen, nyt ei ole hyvä tässä olla, lennetään pois! Katso,
metsämies jännittää joustansa!

Teeri katsoa töllisteli metsämiestä ja lausui tyhmästi:

-- Vielä mitä, mitä hätää tässä! Katso: itseensäpäinhän tuo sitä vetää!

Korppi tiesi kuitenkin sen itseenpäinvetämisen tarkoituksen ja lähti
lentämään kiireisesti pois puusta, sensijaan kun teeri jäi puuhun.
Mutta kohtapa hän kellahtikin pois siitä ja sai hengellään maksaa
suuren tyhmyytensä.



Orava ja metsämiehet.


Ennen oli oravalla yhdeksän poikaa. Hän makaa metsässä pesässä. Lähtee
mies oravia etsimään, tulee siihen oravan pesälle, kolkkaa kirveellä,
arvelee: taitaa olla pesä!

Orava käskee poikiaan katsomaan, että minkälainen on ampuja.

-- Voi, emokulta, ylen on hyvin puettu, mitä parhaimmissa vaatteissa!

-- No sitten ei mitään hätää, maatkaa rauhassa!

Tulee toisenkerran toinen oravanampuja samalle oravan pesälle, käskee
orava taas poikiaan katsomaan: katsokaa, millainen on ampuja!

-- Voi emokulta, ylen on komea mies, mitä parhaissa vaatteissa, ja
koirakin sillä on sellainen sileäkarva, silaloimi!

-- No oi tälläkään kertaa mitään hätää, maatkaa vain rauhassa!

Tuleepa sitten kolmannen kerran oikein karuissa vaatteissa oleva mies
oravan pesälle ja käskee tämä poikiaan katsomaan.

Pojat katsovat, näkevät miehen, kiirehtivät sanomaan:

-- Voi, emokulta, siellä on oikein karuissa vaatteissa oleva mies
ampujana, ja koirakin sillä on kuin mikähän nälkäkurki.

-- Nyt armaat poikaseni, olisi parasta katsoa, mistä suorin tie pakoon
mennä, sillä tuo mies voi tehdä ihmeitä!



Västäräkki ja koskikara koskenlaskussa.


Löivätpä kerran västäräkki ja koskikara vetoa, kumpi heistä paremmin
laskisi pölkyllä kosken alas. Koskikara oli kaikkien tietäen parempi
laskija kuin västäräkki ja sentähden hän puhuikin kovin ylvästellen
itsestään sekä oli varma voitostaan. Västäräkki vain nöyrästi hyppeli
rantakivillä kilpalaskua odotellessa.

Tuli sitten kilpalaskun hetki. Koskikara asettui ylpeästi pölkyn
nenälle, västäräkki sijottui nöyrästi sen takapäähän.

Lähdettiin laskemaan.

Koskikara keikaili mahtavasti pölkyn nenällä, löi siipeä ja hypästeli.
Västäräkki ei virkkanut mitään -- kunnes tuli kosken kiivain kohta.
Siinä hän yht'äkkiä kohotti vartaloaan, iski siipiään ja huudahti:

-- Nyt sitä mennään!

-- Vai jo mennään! naurahti koskikara pölkyn nenällä ja käännähti
katsomaan västäräkin menoa koskeen. Mutta västäräkkipä pysyikin
tukevasti pölkyllä, sensijaan kuin koskikara kääntyessään kosken
kiivaimmassa kohdassa ympärinsä putosi pois pölkyltä ja sai kauvan
räpistellä vedessä ennenkun pääsi pois sieltä.



Koppelon "maailmanloppu".


Kerran koppelo kysyi kukolta:

-- Miksi kukko puulla nukkuu?

-- Siksi, jotta paremmin tietäisin, konsa tulee maailmanloppu ja se
suuri tulipalo ja vedenpaisumus.

-- Voi jos minäkin saisin sen tiedon, sanoi koppelo.

-- Saat sinäkin kun käyt puulle minun tapaani nukkumaan. Istu vaan ja
purista kynsiä kovasti puun ympäri, niin kohta saat tietää, milloin on
maailman loppu.

No käy koppelo kukon tavoin puulle nukkumaan, puristaa kynsiään kovasti
puun ympäri ja ummistaa silmänsä.

Mutta kun hän on siinä hetkisen istua kököttänyt, rupeaa kynsiä kovin
kuumottamaan ja hän pyörähtää puun ympäri ja putoaa maahan, sekä pää
kiveen kolahtaa.

-- Nytkö se jo tuli maailmanloppu?

-- Nyt!

Silloin lähtee koppelo hurjaa vauhtia juoksemaan metsään ja huutaa
mennessään: maailmanloppu, maailmanloppu! Eikä hän ole sen jälkeen
pihailmoille tullut eikä käynyt puuhun nukkumaan.



Kukko ja kana.


Kerran kukko ja kana menivät saunaan. Siellä ei ollut vettä. Käski
kukko kanan hakemaan vettä ja itse löi löylyä ja nousi lavoille.

Kana meni kaivolle, sanoi:

-- Hyvä kaivo, armas kaivo, anna minulle vettä!

-- Annan, jos tuot minulle kipon!

Kana meni emännän luo ja sanoi, tietäen tällä olevan kipon:

-- Hyvä emäntä, armas emäntä, anna minulle kippo!

-- Annan, jos tuot kengät!

Kana meni suutarin luo ja sanoi:

Hyvä suutari, kaunis suutari, anna minulle kengät!

-- Annan, jos tuot minulle naskalin.

Kana meni sepän luo ja sanoi:

-- Hyvä seppä, kaunis seppä, anna minulle naskali!

-- Annan, jos tuot rautaa.

Kana meni suon luo ja sanoi:

-- Hyvä suo, kaunis suo, anna minulle rautaa.

Antoi suo rautaa, vei kana raudan sepälle; antoi seppä naskalin, vei
kana naskalin suutarille; antoi suutari kengät, vei kana kengät
emännälle. Emäntä antoi kipon ja kana vei kipon kaivolle; kaivo antoi
vettä ja kana vei veden kukolle. Mutta kukko oli sillä välin saunassa
kuollut.



Kotka ja talitiainen.


Muinoin, kun linnut valitsivat itselleen kuningasta, niin tekivät
sellaisen määrän, että se, joka korkeimmalle lentää, se on oleva heidän
kuninkaansa. No, kotka tietysti lensi korkeimmalle. Lennettyään niin
korkealle, ettei muita enää näkynyt, lepäsi hän ja arveli: Nyt olen
kaikkien kuningas!

Mutta talitiainen olikin istuutunut kotkan niskaan ja kun kotka
katsahti ympärilleen, näki hän hänet itseään ylempänä. Siitä suuttui
kotka ja karkotettuaan tiaisen niskaltaan lähti yhä ylemmäs lentämään.
Mutta hän oli jo väsynyt, sensijaan kun talitiainen oli parhaissa
voimissaan ja jaksoi lentää paljon korkeammalle häntä. Siitä päivin on
kotka kyllä muiden lintujen kuningas, mutta talitiainen ei tunnusta
häntä siksi.



Mistä kyntörastas, tiltaltti ja laulurastas kielensä saivat.


Lähtivät kyntörastas, tiltaltti ja laulurastas kieliä hakemaan. Tulivat
ensin metsähalmeelle kyntäjän luo. Tämä täällä edestakaisin ajoi ja
vaon päässä aina käänsi ja tuontuostakin sanoi: "ptruu!" Siihen mieltyi
kovin kyntörastas, ja rupesi samalla tapaa halmeella edestakaisin
lentämään, pää alaspäin, siivet tönkällään sivuilla, halmeen reunassa
aina kääntäen ja tuontuostakin sanoen: "ptruu". Siitä kyntörastas
kielensä ja tapansa sai.

Tultiin sitten miehen luo, joka laski tynnöristä kaljaa. Aukasi tapin,
antoi kaljan juosta tiltattaa astiaan ja sitten kääntää narahutti tapin
kiini. Tähän mieltyi kovin tiltaltti ja rupesi samalla tapaa laulaa
tiltattamaan ja narisuttamaan: "tilt-talt, nart, nart!"

Sattui vihdoin siihen kaksi saksalaista, jotka kulkivat maantietä ja
puhuivat kiireisesti saksaa keskenään. Näihin mieltyi laulurastas ja
lähti heitä seuraamaan sekä rupesi heidän tapaansa laulelemaan saksaa
Suomen metsistöissä.



Loppusatu.


Kun kaikki tarinat eläimistä oli kerrottu, kysyi niiden kertoja
kuulijoiltaan:

-- No lapset, mikä eläin teitä näistä saduissa esiintyneistä eläimistä
on kaikista enimmän miellyttänyt?

Lapset miettivät hetken ja kohta lausui heistä Timo terhakasti:

-- Minua miellytti kaikkein enimmän karhu, se oli niin mukava ja
lystikäs, sellainen köllerö.

-- Minua miellytti kaikista enimmän susi, se oli niin yksivakainen ja
uskollinen, lausui Lauri.

-- Minusta oli kettu paras, -- se pääsi aina niin hyvin kaikista
pälkähistä ja osasi keksiä niin sukkelia juonia. Kettu, kettu -- se oli
paras.

Ja toisista oli pupu, toisista orava, toisista kissa ja koira paras
eläin. Eikä tullut yhteistä päätöstä.

Silloin sanoi kertoja:

-- Ei, lapset, nämä kaikki olivat yhtä hauskoja ja miellyttäviä. Kaikki
nämä olivat samoja sadun eläimiä, ja kaikissa oli joku puoli kaunis ja
miellyttävä. Kaikissa oli jonkun verran sukkeluutta ja lystikkyyttä.
Mutta kettukin, joka oli niin sukkela ja taitava, joutui joskus pulaan.
Ja jos te vielä tarkemmin tutustutte niihin, huomaatte, kuinka ne
kaikki olivat niin kovin oman itsensä mukaisia, kuinka kaikki
noudattivat omia luonteenominaisuuksiaan ja taipumuksiaan. He olivat
niinkuin me ihmiset: oman itsensä laatuiset. Sentähden emme voi pitää
heistä toista emmekä toista parempana, vaan olivat he kaikki
samanarvoisia. Ja kun me näin ymmärrämme heidät, saamme heistä
parhaimman opin. Ja näin ymmärrettyämme nämä sadun eläimet, voimme
käydä rauhallisesti toisia satuja odottamaan.

Ja sadunkertoja päätti tarinansa eläimistä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomen kansan eläinsatuja - Ensimmäinen sarja suomalaisia satuja lapsille" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.