Title: Rakkauden temppeli - Runoja
Author: Kouta, Aarni
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rakkauden temppeli - Runoja" ***


RAKKAUDEN TEMPPELI

Runoja

Kirj.

AARNI KOUTA



Helsingissä,
Edistysseurojen Kustannus-Oy,
1920.



        "Luo mietiskelyllä hengessäsi
        temppeli, niin Jumala ottaa
        siihen asuntonsa."

                         Plotinos



SISÄLLYS:

Auringolle.

Itsenäinen Suomi:
   Itsenäinen Suomi.
   Ahvenanmaa Suursaari.
   Suojeluskuntalaisten laulu.
   Leirilaulu.
   Helsingin vapauttajajoukoille I.
   II kaatuneille.
   Toukokuun 16 päivä.
   Olympialaisten palatessa.
   Takatalvi.
   Vastaisuuden soihdut.

Rakkauden temppeli:
   Kauneus.
   Tulit, armahin, luokseni uudelleen.
   Sinut, kallehin, tahtoisin kaunistaa.
   Syys sentään on sieluumme hiipinyt.
   Yön tähdet yllemme korkeuteen.
   Sielun puistot.

Luonnon temppeli:
   Kevätukkonen.
   Juhannus.
   Elokuu.
   Työ I.
   II. Maa-emon antimet.
   Elonkorjuulaulu.
   Sydänkesän aurinko.
   Lasten iltalaulu.
   Sydäntalvella:
     I. Tähti-yö.
    II. Juhlakellot.
        Hekla.

Hengen temppeli:
   Hengen temppeli.
   Seitsemän unikekoa.
   Albert Gebhardille.
   Hengen myrsky.
   Kalevalan tietäjät.
   Pääsiäiskellot.
   Joulukellot.
   Helkatuli.



Auringolle


    Aurinko, ah iankaikkinen lietemme,
    tiedotta, tietemme,
    valveilla, nukkuissa, tehdessä työtä,
    päivää ja yötä
    kierrämme hehkuvan helmasi tulta.
    Ah, elonantimet yksin on sulta!
    Aavikon hiekka ja muokattu multa,
    musta ja muhkee,
    heelmien runsauteen joka puhkee.
    Mieroa kiertävän kallehin kulta,
    Valtiaan välkkyvä purppuravaate,
    rintamme kaipuu ja aivomme aate,
    elämän soihtu ja kuoleman ota,
    rakkauden ikirauha ja sota,
    valta, mi maass' idun pienimmän nostaa,
    voima, mi murtaa ja ruhjoo ja kostaa.

    Aurinko, ah elonliekkimme ainoa!
    Kestimme kylmää ja nälkää ja vainoa
    Vaipuen huoleemme,
    silmäsi siunaavat käännä taas puoleemme.

    Päivämme siunaa, mi säihkyen herää,
    laihomme kultaisen tehdä suo terää,
    käännä pois kato,
    suo hyvä, suotuisa sää sekä sato.
    Rakkauden syvä soinnuta kieli,
    anna lämmin ja laupias mieli,
    käännä katseemme koittavaan ruskoon,
    voittavaan uskoon
    kasvata uuteen, jonka vain tapaa
    mies, mi on suuri ja voimakas, vapaa.

            Ruotsinpyhtää, 4 p:nä lokak. 1919.



Itsenäinen Suomi



Itsenäinen Suomi

6.XII.1919.


    Löi länsi meidät kerran,
    puut pyhät, alttarimme kaatoi,
    toi meille oudon herran,
    poikamme ikeen alla raatoi,
    silvottiin Suomi, kahleisihin lyötiin,
    maa, muinoin vapaa, orjuutehen myötiin,
    vallassa vieraan vaipui miesten mieli,
    sai kaiun karun Kalevalan kieli.

    Ei kannel Väinämöisen
    vapaana, voimakkaana soinut,
    se synkän, sydänöisen
    sai soinnun, valtavana voinut
    kaiuttaa ei se hengen-mahtiamme,
    sous purret vieraat merten lahtiamme,
    ei tapparamme lyöneet enää tulta,
    himmentyi päivänkehrän kirkkain kulta.

    Min sentään länsi säästi,
    sen itä raastoi, surmaan syöksi,
    valloille väen päästi,
    mi päivän muutti Manan yöksi,
    se hallaa henki, huokui hyhmää, hyytä,
    valhetta haastoi, synkkää sydän-syytä,
    se kulki hävitystä, turmaa kylväin,
    sen eessä vaipui usko urhein, ylväin.

    Mut silloin Suomi nousi,
    se päältään vieraan ikeen puisti,
    sen jälteen kaartui jousi,
    se surmaan sortajansa suisti,
    kohotti jälleen Kalevalan kielen,
    nostatti maasta miesten menneen mielen,
    se ääntä kuuli oman hengen Herran,
    taas vapaa, voimakas se oli kerran.

    Taas alttarisi tulta
    suitsuta, kuule pyhää puutas!
    Sun, Suomi, maas on multa,
    ei tuki vieras enää suutas.
    Virität, suuri, jälleen jousen jänteen,
    luot katseen ylvään itään sekä länteen,
    ei orjuuta sua asees eikä aika,
    povessas palaa Väinämöisen taika!



Ahvenanmaa ja Suursaari


    Nousette aalloista kuin rautaryntäin
    hehkussa päivän, henkiessä hyyn,
    kun hyökkää hyrskyt kupeitanne kyntäin,
    ja vaipuu vaahdon valkeen helmeilyyn.
    Kohootte kuohuista kuin ylhät, ylväät
    kaikkeutta kannattavat valtapylväät,
    rakeita ette säiky, rajusäätä,
    mi tammet taittaa, kaataa karikot,
    yön valtaa uhmaten ja kuolon jäätä
    rantainne kasvaa karut kalliot.

    Kovinta ootte maanne paasipintaa,
    juroa, jäykkää, jos ei järkyttää
    merikään voi, mi raivokkaasti rintaa
    vuortenne ruoskii, jäytää aallot, jää
    vuostuhansia turhaan perustaanne.
    Te seisotte kuin seisoo vahdit maanne,
    jotk' kamppailleet on kautta vuosisatain,
    ja vainolaisen aina torjuneet.
    Milloinkaan tääll' ei käyty maassa matain,
    parhaimmat tääll' ei koskaan horjuneet.

    Nousette niinkuin muurit itään, länteen,
    teit' ei voi koskaan kenkään lannistaa.
    Virittää täällä kukin jousen jänteen
    vuoksenne, teit' ei vieras riistää saa.
    Seisotte niinkuin seisoo vuoret Suomen!
    Harteita toisen syleilevi huomen,
    huipuilla toisen hehkuu illan rusko,
    teit' ei saa saartaa toivottomuuden yö.
    Maan olkaa vuorenvankka, vakaa usko,
    min ympärille yhtyy toivo, työ.

    Muut meit' ei auta, itse auttakaamme
    vain itseämme, niinkuin kalliot
    seiskäämme, kerran vielä voiton jaamme!
    Rajamme ovat jäiset rannikot,
    joit' eivät vieraat meiltä koskaan riistä,
    me veriin, henkiin taistelemme niistä.
    Me iskemme kuin iskee ukkospilvet,
    jotk' kohtaa voiman vieraan radoillaan.
    Kalpoihin, kalliomme ovat kilvet,
    joit' ei voi pirstaks lyödä milloinkaan.



Suojeluskuntalaisten laulu


    On pyhä, korkee maalimme,
    suojaamme synnyinmaata,
    Me lippuamme vaalimme,
    sit' emme pettää saata,
    puhtaana niinkuin tuntomme
    se yllämme ain liehuu,
    sit' aina suojaa kuntomme,
    miss' sota suurin riehuu.

    Olemme valmiit sotimaan,
    se syöpyi vereen, vaistoon,
    puolesta kansan, kotimaan,
    jos tarvitaan vain taistoon
    uroita, jotk' ei horjua
    vakaumuksestaan saata.
    Tahdomme turman torjua,
    mi uhkaa kansaa, maata.

    Pelvotta kerran ryhdyimme
    vuoks vapautemme sotiin,
    sen vartioiksi ryhdyimme,
    sen toimme joka kotiin.
    Se kerran maahan tallattiin;
    ain urhojaan se kysyy.
    Mi verellämme vallattiin,
    se iäst' ikään pysyy.

    Jos tarvitsee se kalpaamme,
    me käymme teille taiston,
    me väkivallan salpaamme,
    työt harhaan vieneen vaiston.
    Me oikeutta käytämme,
    sen kimppuun ken jos karkaa.
    Me tehtävämme täytämme,
    ei joukossamme arkaa.



Leirilaulu

(Kenraali K. G. Mannerheimille omistettu)


         Yö uhkaa, myrsky käy,
    maa mahtajaansa, vartiaansa vailla.
         Ei merkkitulta näy,
    se sammui päivän pakenevan lailla.

         Pimenee yhä yö,
    vain synkät pilvet peittää maata, merta,
         Salamat siintäin lyö,
    ruskottaa idän ilmanääret verta.

         Hetkekskään taipua
    voi emme, taakkaan tottui hartiamme.
         Ken väistyy, vaipua
    iäksi voi ja pettää vartiamme.

         Vasamat välkähtää,
    nyt lyömme kuoleman ja elon arvan,
         ei aatosaikaa jää,
    nyt rynnättävä ees on joukon harvan.

         Uljaasti eteenpäin,
    käy myötä mahtajamme, vartiamme!
         Maan rakennamme näin,
    kohottaa korkeuteen sen hartiamme.

                      18.IX.1919.



Helsingin vapauttajajoukoille

12-13.IV.1918


I

    Kalpanne konsa kohos, katkes siteet,
    -- koi kevään kuulsi miekkain terissä.
    Maa voipunut, mi makas verissä,
    heräsi eloon, kirpos kahleet, niteet

    vainoojan, väkivallan. Kylmän kiteet
    pois päivä poltti, kävi merissä
    kohina kevään, pohjan perissä
    avartui mielet, muuttui mielipiteet.

    Sisäinen, ulkonainen vallattu
    ol' vapaus, maa lyöty, tallattu
    kohonnut oli orjan kohtalosta.

    Maailmaan muuhun meidät vapaus liittää.
    Teit', urhot, tästä aina saamme kiittää.
    Maan Päivän pelastitte pimennosta.


II

Kaatuneille

    Kaaduitte, mutta niinkuin syksy kaataa
    vain taimen, josta kasvaa kukkain sato
    tulevan kevään, jos ei uhkaa kato,
    jot' ei voi myrskyn käsi raastaa, raataa,
    Kaaduitte, mutta noustaksenne jälleen,
    kun päivään uuteen kohoo korkeet korret,
    kun suojaamme on saatu uudet orret,
    maa kiitostaan kun laulaa kylväjälleen.

    Maan kylvitte, on vapaus sen sato.
    Kylvitte urheutta, uskallusta
    ylt' ympäri, kun yö ol' synkkä, musta,
    kalleinta, korkeinta kun uhkas kato.
    Näytitte miehuutta ja miehen mieltä,
    kadonnut kaikkialta kun ol' kunto,
    poljettu kun ol' oikeus, omatunto,
    kun avoin, suora väistyi valheen tieltä.

    Kaaduitte, mutta totuus, oikeus nousi,
    voittonne oli ihmisyyden voitto,
    kuolonne vapauden aamunkoitto.
    Teill' oli Tellin, Winkelriedin jousi,
    min jänne vastaisuuteen sinkoo nuolen,
    jaoittaa maahan väkivallan pylväät,
    sen jäljess' astuu urhot suuret, ylväät,
    maan kohtalosta jotka kantaa huolen.

    Kaaduitte, muttei kaadu maa ja kansa,
    mi rakentaa voi työnne perustalle,
    ne eivät vaivu väkivallan alle,
    vaikk' aina väijyis niitä vilpin ansa.
    Ken kerran uhrannut on parhaimpansa,
    se panssariks sen ylleen iäks pukee,
    maa, jota muisto parhaimpien tukee,
    ain tieltään suistava on sortajansa.



Toukokuun 16 päivä


    Katkenneet kaikki kahleet vihdoin ovat,
    jotk' ennen suuruuttasi, Suomi esti.
    Vaikk' oli kamppailut karut, kovat,
    ne nurkumatta poikas sentään kesti.
    Vaikk' kenttiäsi veljesveri kasti,
    kamppailtiin sentään voitonhetkeen asti,
    sodittiin silmäin eessä kuolon uhka,
    takana kodin rauniot ja tuhka.

    Taisteltiin vapaudesta viime veriin,
    maksettiin kaikkein kallein voiton hinta,
    katsottiin pelkäämättä peitsen teriin,
    avartui alttiudesta joka rinta.
    Uhrattiin, mutta uhria jos maamme
    taas uutta vaatii, uhri uhratkaamme,
    ei riitä yksin pelkkä miekan-retki,
    on vapaus vallattava joka hetki.

    Uhrinsa vapaus joka hetki vaatii,
    se vaatii enemmän kuin sydänverta.
    Vapaus uudet hengen lait laatii,
    on sille uhrattava joka kerta,
    kun kansa askelenkin eespäin astuu.
    Meill' lisänä on Hengen edesvastuu,
    sen Hengen, joka heimoamme johtaa,
    korvessa tulenpatsaanamme hohtaa.



Olympialaisten palatessa

2.IX.1920


    Maa, min parmas paistoi jäässä,
    teidät kantoi.
    Karaistuitte myrskyjäässä,
    ponnen antoi
    povehenne työn ja tarmon
    täysi taisto.
    Taipunut ei alle armon
    miehen vaisto.

    Kohositte kesken hyytä,
    jäätä, yötä.
    Tutkimatta tuimaa syytä
    teitte työtä.
    Kamppailitte karun taiston
    taipumatta.
    Varjelitte heimon vaiston
    vaipumatta.

    Kansastanne kirkastetun
    kuvan loitte,
    kuvan maasta hyyn ja petun
    nähdä soitte
    mahtajien, jotka johtaa
    kansain teitä,
    kunnianne siellä kohtaa
    myöskin meitä.

    Vahti maamme kuulun maineen
    teitä kiittää,
    yhteen Hengen sekä aineen
    voimas liittää.
    Kasvaa niistä kaunis sato
    keskeen yömme.
    Uhkaa meit' ei perikato,
    teimme työmme!



Takatalvi


         Suvi saapunut ei,
         kevät toivehet vei,
    yhä kylmä jäi Pohjolan puoleen.
         Sula kirren ei jää,
         tyly, talvinen sää,
    vilu kenttämme kietovi huoleen.

         Ilo ilmass' ei soi,
         läpi yön pisaroi
    sade raskas ja räntäinen multaan.
         Säde siunaavako
         meni maillensa jo,
    viritäkkö ei taivahat tultaan?

         Yhä yö hämärtäy.
         sulokukkiinko käy
    polo tanner ei, hallako ehti?
         Kävi kuoloko näin,
         joko peittyvi jäin
    kotipuuhumme puhkeeva lehti?

         Joko kantelehet
         ovat viimeiset
    sävellohtunsa helkkyneet hukkaan?
         Taru kaunisko tuo,
         unen välkkyvän vuo
    tyrehtyikö, ei puhjennut kukkaan?

         Sävel särkynyt ei.
         Taru täyttyi ja vei
    monet lyödytkin taas elon uskoon,
         kova isku vain lie
         korotuksemme tie,
    säde uusien aamujen ruskoon.

         Tulet tehkäämme vaan
         yli vetten ja maan,
    tulet toivon, ei valkeita vainon.
         Täten kestämme yön.
         Avull' alkavan työn
    muserramme me pilvien painon.

         Iät kasva ei jää,
         pian lämmittää
    suvi taas takatalvemme lunta.
         Mitä kestä ei mies!
         Pala, toivomme lies,
    iäks sorru ei ihmiskunta!

           Rautalampi, juhannuksena 1915.



Vastaisuuden soihdut


    Vain korkeempina ajan aallot käy,
    kuin tuhotulva kasvaa valta vihan.
    Yö uhkaa, pelastust' ei missään näy,
    nyt hukkuako täytyy kaiken lihan?
    Inehmo pedon lailla toistaan raastaa,
    Salamoin taivaat päänsä päällä
    jumalten äänet sille puhuu turhaan,
    ken kasvanut on väkivaltaan, murhaan.

    Viel' ummessa ei haavat meilläkään,
    ei kedot kuki, joita hurme kasti.
    Povessa meill' on jäljet roudan, jään,
    silmämme säteile ei valoisasti.
    Mieltämme jäytää kirveltävä oka,
    ei unhon lumi kentillä, vaan loka,
    pimeys seutuamme yhä saartaa,
    saalista sielussamme kalma kaartaa.

    Muualla vaikk' ois kuinka tumma yö,
    sytytä, Suomi, tulet päivän uuden,
    ja ylles kaarra tähtikirkas vyö,
    väkevät soihdut valon, vastaisuuden.
    Ei sopu ole merkki miehen heikon,
    väkevä rinnallensa nostaa veikon,
    mi eksyi tieltä velvoituksen, vaiston,
    ml omaa kansaa vastaan alkoi taiston.

    On aika auroiks säilät takoa,
    kädestä hellitä sa miekan kahva.
    Laajoiksi vainiosi vakoa,
    rauhassa niinkuin taistoss' ole vahva!
    Luo uusi usko inehmojen kotiin,
    parhaamme sortuu surman teille, sotiin.
    Hulmutkoon päämme päällä rauhan viiri;
    näin kirkastetaan maailmoiden piiri!

                        Vuoden vaihteessa 1920.



Vapauden temppeli



Kauneus


    Lepo kaikkeuden kuvastuksessa lähteen,
    säde ylhäisin, siintävä tähdestä tähteen.

    Kajastus pyhin kentiltä korkean taivaan,
    kuva autuuden, annettu ihmisen vaivaan.

    Iki-auringon airut, yön valkehin valta,
    sädehdys pyhän, paistavan pilven alta.

    Kehä kirkkauden, avaruuksihin saartuva,
    sädeseppele, ihmisen kulmille kaartuva.

    Säen, singonnut ahjosta ikuisuuden,
    inehmon radan rastiva luo jumaluuden.



Tulit, armahin, luokseni uudelleen


    Tulit, armahin, luokseni uudelleen,
    tulit vuosien pitkien takaa.
    Tulit kuin säde syksyn synkeyteen,
    elonantimiaan joka jakaa,
    tulit luo epätoivoisen, eksyneen,
    valon airut äänetön, vakaa.

    Tulit luo, käden laskit sa käteeni,
    poven painoit sa povea vasten.
    Ylistetty! ah yöss' olit säteeni!
    sanansaattaja autuasten
    ikivaltojen, jotka taas yhdisti
    polut harhaan käyneiden lasten.

    Tulit luokseni, ainut, ah kalleimpain,
    kädestäin en kättäsi päästä.
    Ah viesti, min ikivalloilta sain,
    säde yön, jok' ei siintoaan säästä.
    Olit päivän koi, sen lasku ma vain.
    -- Vapahdit minut yöstä ja jäästä!



Sinut, kallehin, tahtoisin kaunistaa


    Sinut, kallehin, tahtoisin kaunistaa
    suven sorjimman seppeleillä,
    sirottaa kedon kukkien purppuraa
    polulles, kun käyt kesän teillä,
    pukea sinut tahtoisin pehmeitten
    yön pilvien riutuvaan ruskoon,
    sytyttää sinun sielusi rakkauden
    ylimaailmalliseen uskoon.

    Minä soisin sun aistisi avaavan
    elon päivälle paahtavalle,
    sinun talvesta soisin ma havaavan
    suven siintävän auringon alle,
    olemukseesi soisin sun heräävän
    kesän tuoksun, herkän ja hempeen,
    sinun soisin ma jälleen heräävän
    elon-aamumme ensi lempeen.



Syys sentään on sieluumme hiipinyt


    Syys sentään on sieluumme hiipinyt, --
    ei viileä, ei väsynyt.
    Se kukkasiamme ei riipinyt,
    ei painanut päätämme oo kumaraan.
    Se henkemme täyttäen hehkullaan
    kuten tähdet on säteillyt.

    Valanut verehen se on outoa tulta,
    niin korkeeta, kirkasta kuin on kulta
    pyhän, paistavan Luojan auringon.
    Se ohjannut on ylös tähtien teille,
    korut, kalleudet se on antanut meille
    avaruuksien, kaikkeuden, joka vapaa
    sitehistä on maan, sen äärtä ei tapaa
    tomun, aineen ken vankina alhaalla on.

    Ah syys, tules polttanut aineen on harhan,
    asukkaaksi tähtien ylhäisen tarhan
    olet nostanut henkemme, siunattu syys,
    syvä, ääretön kuin elon iäisyys!



Yön tähdet yllemme korkeuteen


    Yön tähdet yllemme korkeuteen
    pyhät, paistavat kirjansa piirtää,
    lähestyy sydänyö, näkymättömästi
    ajan kello vlisarins' siirtää.
    On kuin rajat maiset rauenneet ois,
    tomun, aineen kahleet kirpoaa pois,
    on niinkuin ois täyttynyt henkemme kaipuu,
    valon kaikkeuteen olemuksemme vaipuu.

    Salamoi sydänyön iki-auringot,
    erottaa ei meitä voi elon harhat,
    vaikk' ois välillämme kuolo ja yö,
    sadat tähtien siintävät, tuikkivat tarhat.
    Läpi aurinkokuntien liekehtiväin
    eross' ollenkin rinnan kuljemme näin,
    yli yön, läpi kuoleman tähtien kiteet
    välillemme solmivat säihkyvät siteet.



Sielun puistot


    Salass' sielumme on ikikukkivat puistot,
    Elämäin edellisten ne kätkevi muistot,
    ajan vastaisen vaiheiden vaihtuvat kuvat
    kuten heteiden helmaan heijastuvat,
    ikiläikkyväin lähteiden, joiden pinta
    kuvastaa nyky-aikaa ja kaukaisinta
    tulevaa sekä mennyttä vaihetta elon,
    kuten heijastaa hete tähtien helon.

    Salass' sielumme kukkivain, tuoksuvain tarhain
    olennoituu elomme puhtain ja parhain
    pyhin kaipuu, sen aatokset käyvät kukkaan,
    vivahdus vähinkään mene meiltä ei hukkaan.
    Kuva, minkä vain henkemme herkkänä piirtää,
    näkymättömät voimat sen heti siirtää
    salass' sielumme tarhoihin vihannoiviin,
    siell' yhtyen kuin sävelaaltoihin soiviin
    se säihkyy ja kasvaa ja suurentuu
    kuten virran kalvossa päilyvä puu.

    Kimaltaa sen virtojen välkkyvä parras,
    siell' aukeaa joka aatos harras
    kuin kukkanen umpussaan, joka aukee
    elon armauteen, sylinantihin raukee
    ikirakkauden, joka auringon lailla
    sädehtii sen kentillä autuailla.
    Sen aurinko rakkaus on: joka työmme,
    min rakkaudessa vain teemme, se yömme
    valonantajaks ainaiseksi muuttuu,
    ikitaimeksi henkemme tarhaan juuttuu.

    Joka siunaava aatos, mi syämestä nousi,
    kuin valkea joutsen sen virtoja sousi;
    joka myötätunnon ja säälin sana
    teoks puhjeten ain yhä loistavampana
    kohos siimeestä sen kuten aurinko aamun
    ylenee hävittäin yön hyytävän haamun;
    joka aatos ja työ, joka lemmestä lähti,
    sen taivaille syttyy kuin siintävä tähti.

    Salass' sielumme on pyhät paistavat tarhat,
    todemmat kuin on elon häipyvät harhat,
    siell' aatteemme, työmme ain puhkeevat kukkaan,
    vivahdus vähinkään mene meiltä ei hukkaan:
    vihan tunne vilpillinen kuten kyynä
    kähisee, sydänjuuria jäytää syynä,
    min rakkauden teko yksin voi poistaa,
    joka tähtenä tyynnä sen taivaalla loistaa.

                             28.IX.1920.



Luonnon temppeli



Kevätukkonen


           Kevätsalama lyö!
    Välähtää lomi valkeiden koivunvarsien
           kultainen vyö.
           Sähisten sinikäärmeet
    kohoaa avaruuksihin, pilvien päärmeet
           tulenlieskoissa hohtaa.
           Jylisee, ukonvaaja
    välähtää, kipinöi, jalon hongan kohtaa,
    tyvehen alas kiireestä asti sen karsien.
           pilvien lauma
    leviää yli taivahan, tumma ja taaja
    kude kulkevi ilmojen ääristä ääriin.
           Tihenee, hajallaan
           pian jälleen on, sauma
    kutehen repeää tulivirtoja syytäin
           jylistään. Ajallaan
    taas yhtyen yksihin määriin
    kohisten avaruuksien kenttiä kiitää.
    jäless' siivin raudan-raskain liitää
    raekuuro, mi lyö kedot härmäksi hyytäin.
    Kohisee purot, virrat, jääkahlehet katkee,
    vedet kuohuen käy, side viimeinen ratkee,
           tylyn talven on murtunut valta.
    Ujo kukkanen turpeesta tirkistää,
    sade lauhkea lankee ja virkistää
    elohon joka silmun pälvien alta.

           Nyt päivän on valta!

    Tulisoihdut auringon pilvistä puhkee
           ylväs ja uhkee
    sädevaljakko Päivän Herran ajaa
    laell' laajan, selkeän, siintävän taivaan.
           Ilovirret kajaa,
           pimeään sekä vaivaan
    ei tuomittu maa ole, kirvoittaa
    tuli kahlehet, särkee ja virvoittaa,
           alas lohtua valaa.

    Avaruuksissa soihdut auringon palaa.



Juhannus


    Nyt tulvii tuoksut, kesä kukkein on,
    elämään joka solu, hermo herää,
    kiireesti kimalaiset mettä kerää
    aittaansa paahtehessa auringon.

    Nyt koittanut on hetki inehmon;
    hän touot teki, kylvi, kävi erää.
    Nyt Luojan päivä paistaa täyttä terää,
    -- löi hetki lyhyt levon, nautinnon.

    Kauniille kaikelle nyt aistit avaa,
    ei hehku kauan päivä päällä pääsi,
    samassa saapuu syys, kun suvi havaa.

    Hän palkan saa, ken työtä tekee, raataa,
    ikuinen viisaus niin kerran sääsi,
    -- ken kylvänyt on, hän myös korren kaataa.



Elokuu


    Kuun käyrä sirppi taivaan laell' loistaa
    kuin kultaa kipenöivä tulenkieli,
    hopeisin päärmein hohtaa pilven pieli.
    Veet tummat öisen tuikkeen tyynnä toistaa.

    Maa, metsä mykkä on. Yön hopeehuntu
    vahvuutta vyöttää, kiiluu tähtikuvat:
    Syys saapuu, heelmät, tähkät tuleentuvat.
    Helmassa yön kuin hallan ensi tuntu.

    Ylt' ympärillä tyyntä, täyteläistä,
    kuu hetkeks peittyy hopeepilven alle.
    Maan parmailta nyt nousee taivahalle
    kultainen uhrisauhu tähkäpäistä.



Työ


    I

    Alussa oli aate, joka työksi
    myöhemmin muuttui, muovas maailman
    mielensä mukaan. Päivän paahtavan
    toisille soi se, toisille taas yöksi

    sen muutti, syvyyksihin heidät syöksi.
    Se aarteet esiin toi, soi armahan
    elämän juoksun, huolen harmahan
    taas toiset sai. Se kietoi oksavyöksi

    jään, hallan helmet, jokamiestä käytti
    mieltänsä myöten, ruhjoi sekä nosti.
    Lakinsa oudot lahjomatta täytti.

    Se elämälle antoi määrän, muodon.
    Se vuoroin palkitsi ja vuoroin kosti,
    soi matkan tyynen, taikka venheen vuodon.



Maa-emon antimet


    II

    Valmistuu vilja, kypsyy hedelmät,
    lainehtii kentät kullan-kellervät.

    Maan parmaat paisuu, uhkuu utareet,
    jotk' ovat mettä, rieskaa vuotaneet.

    Ja aina vuotavat, ah loputon
    maa-emon luova ikivoima on.

    Kuin sädevirrat päivän parmaista
    niin valuu voima rinnoilt' armailta

    ehtoisan emon, kaikille hän suo,
    Jokainen hältä elon mahlan juo.

    Ei välill' lasten tee hän eroa,
    kallista kukin maksoi veroa

    elolle, ilmaiseks ei kenkään syö
    sen pöydästä, sen lunnaina on työ.

    Pidoista työtön pian häädetään,
    hän pettäjä on, petti äitiään.

    Työn tehnyt tyynnä vartoo satoaan
    mut pettäjä -- vain perikatoaan.



Elonkorjuulaulu


    Elonkorjuun on koittanut kuuma kuu,
    hio sirppisi, vilja tuleentuu!
    On kasvanut korkeeksi peltosi laiho,
    maan kaipuu on täyttynyt, maa-emon kaiho
    hedelmäin on puhjennut kellervään kultaan,
    ei säästänyt siunaustaan, ikitultaan
    pyhä aurinko oo, maan muhkeaan multaan
    putos siemen, mi kasvatti kaunista tähkää.
    Ihanat emon ehtoisan antimet nähkää!

    Elonkorjuun on koittanut kuuma kuu,
    hio sirppisi, vilja tuleentuu!
    Kuin valtias pellolle käyt, sen sarkain
    elonanteja ei väkivalloin, ei varkain
    sinult' ykskään vie, käsivartes ja kuokkas
    itämään oman peltosi kerran muokkas.
    Lyhyt sarkas jos lie, se on sittenkin laaja,
    sen tähkät on täydet, sen kasvu on taaja,
    sinä itse sen siunauksen olet saaja.
    Ei kurkihirttäsi ukkosen vaaja
    ole murtava, ah ilomielin sa kylväin
    orahalle saat peltosi, valtias ylväin!

    Elonkorjuun on koittanut kuuma kuu,
    hio sirppisi, vilja tuleentuu!
    Suvituulessa soutavat tähkäpäät,
    ovat alkaneet luonnon laupiaan häät.
    Ylin ylkä sen pyhä aurinko on.

    Käy liittoon sa myös kera auringon.



Sydänkesän aurinko


    Aurinko suur, elonantaja ainut,
    öin joka nouset, ja hetkeksi painut
    vain hämyn kuulahan varjojen kultaan!
    Suot iki-antisi, uottavaan multaan
    voiman oot kätkenyt, jok' idun antaa
    varttua, versoa, puhjeta kukkaan,
    hehkua, heiliä, heelmänsä kantaa.
    Voimista ei vähinkään mene hukkaan,

    pakko on pinnalle kaikkien nousta,
    jännität koin puna-purppurajousta,
    yö-unestaan heti linnut ne havaa,
    kukkaset kaikk' terälehtensä avaa.
    Täytät sa, ah, elon lämpimin lainein
    puut, kukat, yrtit, kuin elpyvin ainein
    maass' ylennät joka kasvin ja korren.
    Nostatat kuin pyhän, kultaisen orren
    temppelin korkeuteen, joka alleen
    maailman sulkee; se hellitsijälleen,
    Aurinko-Luojalle, uhrinsa parhaan
    suitsuta suo ylös tähtien tarhaan.

    Suitsuttaa pyhint' uhrien tulta:
    Aurinko-Luoja, kaikk', kaikki on sulta,
    yö, joka valkeuteen valon haihtuu,
    ah, elontuska, mi riemuksi vaihtuu.
    Luot pedon, mut kesyks taltutat hurjan,
    murrat ja lyöt alas, mutta ain kurjan
    nousta sa suot. Ylin ihmisyys sulle.
    Eedenist' ain olet karkoitetulle
    lempeä, orjantappurat poistat
    tieltä, min päässä sa siunaten loistat.

                       Juhannuksena 1920.



Lasten iltalaulu


    Ehtoon helmaan uupuu maa,
    lankee hieno hämy,
    kaikkoo kaukometsän taa
    päivän räikee rämy.

    Ilta voimat virkistää,
    helle liika lähti,
    ikkunasta tirkistää
    tupaan tuttu tähti.

    Saapuu saatot satujen
    tietä tumman säteen,
    lumolinnan avaimen
    antaa pieneen käteen.

    Helkkyy oudot sävelet
    takaa taivon tarhain,
    tähtiteitä kävelet
    yllä maisten harhain.

    Askeleittes alla kuu
    hopeisena hohtaa,
    kaikki kasvaa, kirkastuu,
    korkeemmalle johtaa.

    Kaikki kasvaa, kohoaa
    talviteillä taivaan.
    Hämärihin häipyy maa, --
    astu tähtilaivaan!



Sydäntalvella



I

Tähti-yö


    Hiljainen, pyhä, äänetön on yö,
    korkeelta kaartuu taivaan tähtivyö.

    Maat, metsät, vaarat valkovaipoissaan
    on unta pitkää käyneet uinumaan.

    Tuhansin tähdin lumi leimuaa,
    kuin manan mailla varjot vaeltaa

    kinosten yli, käärinliinojen,
    jotk' kattaa luonnon kylmän, kuollehen.

    Kuun sirppi halki ilman loistavan
    käy viiltäen kuin rauta kuoleman.

    Puut mykkinä kuin aaveet kohoovat,
    ei hnokaa metsät, äännä avarat

    ei lakeudet, kuisketta ei käy,
    viel' elonmerkkiä ei missään näy.

    Mut on kuin täyttäis outo odotus
    maan kuitenkin, ah kumma kuiskaus

    kuin aavistuksen siivin leviää
    maan äärest' ääreen. Välkkyy, helkkyy jää

    kuin soinnut heljät hopeetiukujen.
    Värisee ilmat, kaiku kultaisten

    sävelten tulvan kantaa korkeuteen,
    yön taivaan tähtisaliin iäiseen.



II

Juhlakellot


    Sävelet paisuu, kellot suuret soi,
    idästä koittaa aamun kultain koi.

    Hopeiset, suuret kellot kumisee,
    maat, metsät, avaruudet humisee

    taivaista juhlavirttä, elohon
    kaikk' elpyy, siintäin säteet auringon

    valuvat maille niinkuin siunaus.
    Yön, talven kesken koitti vapahdus

    valloista kuoleman ja yön ja jään,
    taas päivään käymme, valoon, elämään.

    Syämistä viha sulaa, katkeruus,
    ylhäinen sielun täyttää sävel uus.

    Me työhön käymme valtain valkeitten,
    iäisen rauhan, riemun, rakkauden.

    Valjennut mieltemme on synkin yö,
    meit' uottaa kesän kylvöt, taisto, työ.

    Kamppailu vastaan valtaa kuoleman.
    Soi yössä kellot Vapauttajan.



Hekla


    Ei kesän nuori nurmi peitä pintaani,
    luo lämpöään ei tunteet herkät rintaani.

    Korista kukkakentät eivät juurtain,
    jäät vyöryvät vain paasiani uurtain.

    Ei tulvi tuoksut, käy ei tuuli lauha,
    ei lepää liepeilläni kevään rauha.

    Ikuiset hanget harteitani peittää,
    rautaiset rakeet pilvet päällein heittää.

    On olemuksein synkkä alku-yö,
    kuiluissain ainainen käy luova työ.

    Rintaani lämpöä ei hyvyys luo,
    siell' leimuaa vain tulivirtain vuo.

    Jään halki sinkoon sinisalamoita,
    ei niiden voimaa aurinkokaan voita.

    Pimeimpään yöhön sytytän ma soihtuni,
    kuin halki kuoleman ma laulan loihtuni.

    Mun voimallain ei äärtä eikä rajaa,
    maan syämen lieskat kuumentaa sen pajaa.

    Maan uumenet se ristiin rastiin vakoo.
    Sen syvyyksissä jumalvoimat takoo.

    Sen tulta ihminen ei koskaan ryöstä,
    kuin valkeus luomisen se puhkee yöstä.



Hengen temppeli



Hengen temppeli

(Pekka Ervastille 26.XII.1919 hänen täyttäessään 44 vuotta)


    Sen herkin hengessämme luo,
    pystyttää sielun pyhin kaipuu,
    ylhäisin usko pohjan suo,
    maan uumeniin mi alas vaipuu,
    vahvuuteen nousee välkkyvään
    sen kimmeltävä kurkihirsi,
    öin, päivin pyhään hämärään
    kohoaa hengen korkein virsi.

    Ylhäällä säteet auringon
    kutovat liekehtivän katon,
    sen seinät tähtitulta on,
    sen loisto syvä, sammumaton,
    sen alttarilla kuultava
    ylhäinen ikiliekki palaa,
    kajastus valon taivaista,
    mi alas hengen hehkun valaa.

    Keskellä aineen säteilee
    se niinkuin öinen linnunrata,
    siell' laulut hengen
    kuin tiima kiitää vuosisata,
    nykyinen, mennyt, tuleva
    siell' liittyy yhteen joka hetki,
    siell' yht' on suuri, korkea
    niin kuoleman kuin elon retki.

    Ei aika sitä hajota,
    ei koske siihen kalma, kato,
    ken hengessänsä vajota
    voi siihen, hälle kypsyy sato,
    mi kautta aikakausien
    vain korkeampaa heelmää kantaa,
    mi kautta luomismyrskyjen
    ikuista etsii elon rantaa.

    Loi henkesi tään temppelin,
    sen tulta pyhää vartioit sa,
    yö missä oli synkehin,
    säkenen sinne aina toit sa
    sen sytyttäen valtavaan
    puhtaaseen, pyhään hengen paloon,
    näin valaisten sa ihmismaan
    taivaiseen nostit ikivaloon.

    Tietäjä hangen temppelin,
    palakoon aina sielus soihtu,
    säkenin suurin, siintävin
    kohotkoon niinkuin luote, loihtu,
    levitköön yli päivein, yön
    laill' loistavaisten tähtitarhain,
    teit, suuri tietäjämme, työn,
    mi seisoo kautta maisten harhain!



Seitsemän unikekoa

(Isälleni omistettu 21.VII.1920, hänen täyttäessään 63 vuotta)


    Taru tietää: aikahan muinaiseen
    pyhän uskon urhoa seitsemän
    sylihin syvän luolan suljettiin.
    Mut luolan aukko kun ummessa, niin
    valo voimakas syttyi pimeyteen,
    nous nurmi nuori, ja välkehtivän
    puron kirkkahan siimeessä puistikon
    näkivät pyhät miehet nuo. Varjon loi
    ihanan ikipuut, sävel lintujen soi,
    valo lempee kuin Luojan auringon
    pimeässä paistoi päivin ja öin.
    Jumalaa urohot siell' aattein ja töin
    monet vuossadat hartaina palvoivat;
    rukouksissa milloin he valvoivat,
    lepäs toisinaan lehvien alla he taas.
    Hedelmät pyhän tarhan soi ravinnon
    nälän tullessa heille, mut kerran paas
    jylisten ovi-aukolta vieritettiin.
    Sätehet Jumalan iki-auringon
    levis luolahan, pois katos kukkaset, puut,
    puro kuivi, ja vaikeni lintujen suut.
    Urohot ulos luolasta astuivat niin,
    ylös katseensa nostaen taivaisiin
    he Luojan ihmettä ilmoittivat:

    "Syvät hengen ihmehet on ihanat.
    Vaikk' alhaalla vangiks' sen sulkea voi,
    iät sentään sen vapausvirret soi,
    vaikk' yöhön se syöstään ja kahleisiin,
    kohoaa avaruuksiin se siintäviin.
    purot raikkahat puhkeevat hetteistä sen,
    sen laulu on voimakas, voitollinen.
    Se vaikka ainehen vankina on,
    yhä yhtyy se tähtien karkelohon,
    pyhät, valkeat puistot maan päälle se luo,
    Elävän Jumalan tulimaljasta juo.
    Olemusta se auringon heijastaa,
    pyhän liiton kaarena seijastaa,
    välisiltana kulkee se taivaan ja maan,
    kohottaa tomun: ihmisen ain Jumalaan.
    Sadat vuodet se toivioretkeään käy,
    mut sittenkään ei tomun jälkeä näy
    sädevaatteissa sen. Salass' suurta se luo,
    ja luomansa Luojan jalkoihin tuo
    tuhatvuosien kätköstä aurinkohon,
    sitehet kun vankilan särjetyt on."



Albert Gebhardille

20.IV.1919 hänen täyttäessään 50 vuotta


    Liiankin usein elon orvoiks jäämme,
    sen tiedät hyvin, -- ken ei tietäis meistä.
    Vioitti salavihan kivi veistä
    useimman. Vilpitöntä ystäväämme

    tapaamme harvoin, aniharvoin näämme
    paistetta päivän, yössä saamme seistä.
    Useimmat elon eksyttävän teistä
    vieraaseen tupaan vie. On halla jäämme.

    Sen tiedät Sinä, joka syämen uskon
    sait suuren, hyvän, kauko-aamun ruskon
    näit yössä, kärsit kera kärsiväin.

    Orvompi ois Sua vailla polku elon.
    Koit paljon -- paljosta sait myöskin selon,
    ei tultas tukahuta talvi jäin.



Hengen myrsky

(Eino Leinon 30-vuotis-runoilijajuhlan johdosta)


    Se kansakunnan keskehen lyö,
    kun tiet ovat ummessa, uhkaa yö,

    kun tuiki tähdet ei taivahan,
    kun ihmiset vaipuvat vaivahan.

    Yli maan urat uudet auki se luo,
    sumu väistyy, ja välkkyy virtojen vuo.

    Suhinassa sen siipien säihkyy koi,
    sävel leivosien sini-ilmoissa soi.

    Kukat puhkee, ah täyttyvi luomisen työ,
    kevätkeijut lehdoissa leikkiä lyö,

    sinikellot ne seppeleiks sitelee,
    kisaten simapillejään pitelee.

    Yhä myrsky vain käy, kylät, maat vavahtaa,
    kunis ihmisetkin unestaan havahtaa.

    Havahtaa näkyhyn kevät-luomisen työn,
    niin oudosti, kuumasti sykkivi syön

    säveliin kevätvirsien yhtyen,
    kisahan kera keijujen ryhtyen.

    Ylennyt kevätmyrskyssä päivän on koi,
    yli maan sävel vapausvirsien soi.



Kalevalan tietäjät


    Mahtajamme muinaisaikain,
    taitajamme tietoin, taikain!
    Teidän oli loitsut, luotteet,
    virren valta, laulun tuotteet.
    Hallitsitte hengen alat,
    taidon tarhat, sielun salat,
    jumaltiedon julki toitte,
    maailmoiden synnyn soitte
    nähdä kansan kuolevaisen.
    Jumaljuhlat, elon maisen
    autuaaksi lauluin loitte.
    Vierititte virttä luovaa,
    joka määriin, muotoon muovaa
    muodottoman alku-aineen,
    elon, lämmön laajan laineen.
    Vahvistitte runon vallan,
    kamppailitte harmaan hallan
    hyistä henkäilyä vastaan.
    Osoititte, kuinka lastaan
    luonto vaalii, nostaa laihon,
    kasvattavi mannun kaihon,
    joka heelmää hyvää kantaa,
    siemenestä sadon antaa.

    Korkeamman vielä laihon
    kohotitte, hengen kaihon
    kasvatitte kunkin poveen.
    Lankesitte laulain loveen,
    tajuun Yli-Taaton yhtyi
    tajuntanne, kasvoi, ryhtyi
    käymään tietä kuun ja päivän
    ohi Maan maiden häivän.
    Vastaan Pohjan pimeen taikaa
    valmistitte valon aikaa.
    Valtikaksi valon säteen
    ojensitte ihmiskäteen.
    Tuvilt' ilman tulen toitte,
    soiton suuren soimaan loitte,
    rakensitte vasken, raudan,
    haahden hyvän, satalaudan.
    Seppo suurin Sammon takoi,
    Hengen käärmepellon vakoi,
    suitsin Tuomen sudet suitsi,
    Manan mahtivirret muisti.
    Luottain valon vahvaan väkeen
    ryntäs Pohjan paasimäkeen,
    josta Päivän pyhän nosti,
    Pimentolan kohlut kosti.



Pääsiäiskellot


    Avaruuksissa soi sävel pääsiäiskelloin,
    heläjöi pyhin, valtavin malmirinnoin,
    purot kahleensa luo, vedet ouruvat velloin
    kohisee kiloss' auringon kimmelpinnoin,
    yöt, päivät laulaen lakkaamattaan
    kevätlaulua talven tappavan takaa,
    ylemmäs yhä noustessa päivän rattaan,
    elonviestin, mi auliina antejaan jakaa.

    Valon kellot soi, avaruuksihin kiitää
    sävelet maan parmailta kiurujen tavoin.
    kevähän pyhä henki kentillä liitää,
    ota kuoleman katkesi, hauta on avoin,
    elon Herraa ei sido käärinliina,
    mi hankien laill' lunastuksemme peitti.
    Ah loppunut on pimeys sekä piina,
    pois valtias orjanvaatteensa heitti!

    Puvun paistavan päällensä jälleen hän pukee,
    kevyen kuin kukkien, yrttien tuoksu,
    kimallus jota kasteen ja auringon tukee,
    jota vyöttävi virtojen välkkyväin juoksu,
    puvun kimmeltävän, keveän kuin huntu,
    mi yllä on karkelevain kevätkeijuin,
    puvun aineettoman kuin on arin tuntu,
    min aavistaen kevätyössä näät leijuin.

    Pyhät kellot soi ylösnousemuksen,
    kohoaa avaruuksihin henki kevään
    ylös kentille korkean kirkastuksen,
    sylihin elon auringon säteilevään.
    Sido ei sitä kahlehet maan eikä aineen,
    povehensa ei kätke se kuoleman kirttä,
    se ilmoissa lailla laulavan laineen
    heläjöi elon voittavan pääsiäisvirttä.



Joulukellot


    Soi kellot suuret, ihanat,
    sanomakellot soi,
    synnyssä sielun kertovat,
    mi maahan rauhan toi.

    Soi maahan rauhan, rakkauden
    suloisen sanoman,
    muinaisten sukupolvien
    jo ammoin anoman.

    Inehmon suvun mennehen,
    mi kulki helmast' yön
    tiet' erheiden, tiet' taistojen
    sairaana sielu, syön.

    Tuhannet murheen murtamat
    katseensa valoon loi,
    ah yössä suuret, ihanat
    nyt synnyinkellot soi.

    Ne kunkin sydämessä soi
    Rakkauden syntymää,
    vain siellä seimen saada voi
    Jumalan Poika tää.

    Hän asunnokseen kokonaan
    nyt vaatii ihmisen,
    Hän käy ei yöhön, kuolemaan,
    vaan täyttää sydämen

    lämmöllä, ikivoimallaan,
    tien näyttää elämään.
    Hän sydämihin syntyy vaan
    sulattain kuolon jään.



Helkatuli


    Ikiliekki ihmisen henki on,
    se on syttynyt säteistä auringon,
    ja päivän puoleen se halaa.
    Vaikk' kuiluiss' se kulkee, ja helmassa yön,
    tuvat sille on tuttuja tähtien vyön,
    ja tähtiin se takaisin palaa.

    Koti henkemme aurinko ainainen on,
    vain hetkeksi vaivumme varjohon,
    ja kahleihin maan sekä aineen.
    Lyhyt täällä on toivioretkemme vain,
    tääll' liekkiä henkemme kirkastain
    me kestämme kahleiden paineen.

    Rajat ainehen meitä vaikk' kammitsoi,
    ne hekekskään meitä ei kytkeä voi,
    tulen lailla on sielumme vapaa.
    Maan uumeniin vaikka se vangitaan,
    pian kahleet se pirstoo ja pinnalta maan
    kohoten pihat pilvien tapaa.

    Pyhä liekki henkemme iäinen on,
    se Poika ainut on auringon,
    vaikk' kahleissa maisten harhoin.
    Mut harhoin kun tuskat sen kirkastaa,
    kotihin ylös jälleen se kohoaa
    yli tähtien siintäväin tarhain.

                       Helluntaina 1920.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rakkauden temppeli - Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.