Title: Hyvä naapuri
Author: Anonymous
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hyvä naapuri" ***


HYVÄ NAAPURI

Täti kertoo XIII

Suomennos



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1913.



Ensimäinen luku.


Syyskuu oli vasta alullaan, mutta ilma oli koloa, joten lämmitteleminen
takkavalkean ääressä ei suinkaan ollut tarpeetonta.

Kotka nimisen ravintolan emäntä ei kuitenkaan tahtonut ottaa
paperikukilla koristettua närettä vierashuoneen takasta, sillä vaikka
olikin kylmä, tiesi hän entisestään, ettei talvi vielä ollut tulossa;
ja näyttiväthän nuo matkustavaiset olevan alhaista säätyä ja ehkä
tyytyvät viettämään yönsä arkihuoneessa.

Muuttava perhe on aivan tavallinen näky Uudessa Englannissa, eivätkä
nämäkään, jotka nyt saapuivat ravintolaan, herättäneet paljoa huomiota.
Ei heillä ollut aasia, ei kamelia. Neljä lihavaa härkää veti heidän
isoja vankkurejaan, jotka olivat täpösen täynnä kestäviä,
siistinnäköisiä huonekaluja. Härät olivat hyvänsävyisen ja tyytyväisen
näköisiä, ikäänkuin olisivat olleet hyvässä sovussa koko maailman
kanssa. Ajajalla näkyi olevan veljenrakkaus heihin, ja vaikka hänellä
oli kädessään pitkä ruoska, oli se nähtävästi vain jonkunlaisena viran
merkkinä, eikä kidutusaseena. Perheen muut jäsenet istuivat isoilla
nelipyöräisillä rattailla, puhtaan palttinaisen suojakatoksen alla.
Rattaiden eteen oli valjastettu kaksi vankkaa hevosta, yhtä säyseitä
kuin härätkin.

Palttinasuojuksen alta tuli näkyviin niin monta henkilöä, että
ravintolan emäntä ihmeissään virkkoi: "Voi poloisia, joilla on
tuommoinen lapsilauma!" Hän ei ymmärtänyt että taivaallinen isämme
parhaiten tietää mikä virvoitus lapset ovat isän ja äidin sydämelle.
Kiitos Jumalalle pienokaisista, samoin kuin kukkasistakin, vaikka eivät
tee työtä eivätkä kehrää! Näin isä ja äiti ajattelivat tyytyväisinä
seisoessaan vaunujen vieressä, kunnes kaikki lapset olivat laskeutuneet
maahan.

Kun äiti huomasi, että emäntä oli vastahakoinen ottamaan närettä
vierashuoneen takasta, ehdotti hän ystävällisesti, että lapset
viettäisivät illan arkituvassa. Siihen emäntä heti suostui, mutta
samassa hän kuiskasi palvelijalle, etteivät nuo ihmiset taitaneet olla
suurtakaan sukua, koska olivat niin nöyriä.

Lapset asettuivat istumaan riviin pitkälle penkille lähelle loimuavata
roihua. Siinä he keskenään puhelivat ja naureskelivat, kunnes nuorin,
"Poju", hetkeksi häiritsi heidän iloansa.

Poju oli pieni poikanen, vasta toisella vuodellaan. Kun äiti lähti ulos
noutamaan jotakin vaunuista, tuijotti Poju ensin vähän aikaa oveen, ja
tultuaan siihen vakaumukseen, ettei äiti enää koskaan palajaisi,
kävivät hänen pienet kasvonsa aivan tulipunaisiksi ja hän alkoi huutaa
täyttä kurkkua. Sisaret koettivat lohdutella häntä, ja veljet vetivät
esiin linkkuveitsiään ja muita aarteita taskuistaan, mutta Poju vain
parkui yhä surkeammasti.

"Vait!" torui emäntä -- "olisitpa vain kolmeakaan minuuttia minun
poikani."

"Suu kiinni!" tokasi palvelijatar.

Samassa äiti tuli sisään. Poju kurkotti pienet kätensä häntä kohti ja
huusi: "Ota tyliin, ota tyliin!"

"Pieni selkäsauna olisi tarpeen tuolle nuorimmalle", ehdotti emäntä.
Mutta äiti, joka tiesi että ruoka ja lepo olivat tarpeellisemmat,
tilasi maitoa. Sulkien väsyneen lapsen syliinsä hän istui takan ääressä
odottaen, kunnes maito tuotiin, ja Pojuparka nukahti niellessään
viimeistä pisaraa.

Toinen lapsista, Nelly tyttönen, toi sitten vaunuista sisään Mirrinsä,
sievän mustankirjavan kissan, jolla oli punainen nauha kaulassa. Mirri
oli aikonut lähteä maailmalle oman onnensa nojaan, ja sentähden Nellyn
täytyi pitää sitä vankina. Mutta harvalla vangilla on niin hyvät päivät
kuin Mirrillä oli. Monesta talosta tienvarrella oli sille ostettu
maitoa, ja nyt se koristaan noustessaan näytti niin katuvaiselta, että
Nellyn täytyi moneen kertaan hyväillä sitä. Mutia Nellykin ja hänen
siskonsa olivat väsyneet, Toimellinen äiti valmisti heille iltasen, ja
sitten he kalkki seurasivat Pojua höyhensaariin. Kun lapset olivat
levolla, rupesivat isä ja äiti talonväen kanssa iltaselle.

"Te olette siis Connecticutista", sanoi isäntä. "Aiotteko muuttaa
asumaan näille tienoille?"

"Uuteen asuinpaikkaamme on tästä kolme peninkulmaa."

"No tekö olette ostaneet Julionahon?" kysyi emäntä.

Vieras nyökäytti päätään myöntävästi.

"Vai niin", virkkoi isäntä, "sitä paikkaa ei yksikään mies tältäpuolen
Connecticut-virtaa olisi ottanut ilmaiseksikaan."

"Miksei?" kysyi vieras.

"Ei minkään muun vuoksi, minun tietääkseni, kuin lähimmän naapurin
tähden", vastasi isäntä.

Vieras katsahti hymysuin vaimoonsa. Sen johdosta emäntä kysyi
tunsivatko he Wispin perhettä ja tiesivätkö mihinkä kyykäärmeen pesään
olivat menossa.

Vaimo sanoi kuulleensa heistä, mutta toivoi kuitenkin voivansa elää
sovinnossa heidän kanssaan.

"Jos sen voitte", sanoi isäntä, "en eläissäni enää rupea ennustamaan
mitään. Minä olin Wispin naapurina kuusi kuukautta ja viikon, ja se oli
seitsemän päivää kauemmin kuin kukaan muu tähän asti on siellä
kestänyt. Me riitelimme jok'ainoa päivä, yksin sunnuntaitkin. Samoin
tekivät Jaakko herran ja Rovenerin perheet ja Morelyn leski. He ovat
kaikki mitä rauhallisimpia ihmisiä, mutta vaikka olisivat jumalisiakin,
eivät sittenkään voisi menestyä siellä. Pastori Page osti paikan ja
päätti koettaa mitä kärsivällisyys vaikuttaisi."

"Se kai vaikutti hyvää", arveli vaimo.

"Mitä vielä!" vastasi isäntä. "Pastori vakuutti, ettei Jobinkaan
kärsivällisyys olisi kestänyt siellä kauempaa kuin kuusi kuukautta.
Siitä syystä minä sanoin, ettei kukaan tämän puolen mies ostaisi sitä
paikkaa, ja teinä minä möisin sen ensimäiselle Connecticutin miehelle,
jonka vain saisin käsiini. Te kyllä piankin muutatte pois sieltä. Ette
jaksa sitä kärsiä."

"Ette _voi_ sitä kärsiä", jatkoi emäntä, -- "he tappavat teidät
ennenkuin vuosi on kulunut umpeen."

Tähän vieras vastasi: "Entäpä jos me tapamme heidät ja pelastamme oman
henkemme."

Isäntä vilkasi hämmästyneenä ensin mieheen, sitten hänen vaimoonsa,
mutta kun ei kummankaan katse ilmaissut minkäänlaisia murhan aikeita,
piti hän vieraan sanoja leikkipuheena. Mutta palvelijatar käsitti ne
toisin ja kertoi heti rengille, että vieras oli uhannut heti perille
päästyänsä tappaa Wispin ja koko hänen perheensä. Ja tuskin viikon
kuluttua sai Wisp kuulla, että hänen uusi naapurinsa oli vannonut
tappavansa hänet.

"H.H. Liscome" oli merkitty matkustajain kapineihin, ja heidän levolle
mentyä lausui isäntä vaimolleen, että he luultavasti kuuluivat sen
nimiseen perhekuntaan, joka asui rauhassa intiaanien keskellä, vaikka
nämä hätyyttivät kaikkia muita asukkaita niillä seuduin.



Toinen luku.


Seuraavana aamuna lähtivät matkustajat taas levähtäneinä ja reippaina
liikkeelle matkansa päämäärää kohti. Iltapäivällä kävi metsä, jonka
läpi tie kulki, yhä harvemmaksi, ja puiden välistä pilkotti hauskasti
heidän uusi kotinsa mäen rinteellä. Mutta ennenkuin he sinne saapuivat,
täytyi heidän ajaa toisen talon sivu, joka oli aivan kiusallisen
lähellä heidän omaansa. Se oli aivan ränsistynyt ja kaikin puolin
hoidon puutteessa. Useat ikkunaruudut olivat rikki ja joko päreillä
paikatut tai rääsyillä tukitut. Koko piha oli roskien vallassa, ja sen
ulkoreunassa kasvavat puut painuivat väärinä ulospäin ikäänkuin
välttääkseen pahoinpitelyä. Laiha takkukarva koira tuli haukkuen
matkustavia vastaan ja alkoi näykkiä Rubenin "Jowleria", joka
rauhallisesti kulki vaunujen perässä. Ensin Jowler ei ollut siitä
millänsäkään, mutta kun koira ei jättänyt sitä rauhaan, pysähtyi se
viimein häätääksensä sen hävyttömyyttä. "Jowler, Jowler!" huusi Ruben,
"etkös halli häpeä; tuo koira on sinua pienempi." Jowler luppasi
korvansa, pahoillaan siitä, ettei niin selvästä asiasta pidetty sen
enempää väliä, sitten se käveli levollisena eteenpäin. Kaksi poikaa
kiipesi aidalle ja alkoi kivittää tulijoiden hevosia ja härkiä. Pieni
pörröpää tyttö, pitkä, resuinen hame yllään, kiikkui edestakaisin
veräjässä. Laiha kissa tuli näkyviin, ja tyttö litisti sen hännän
veräjän ja pielen väliin niin että se tuskissaan riuhtoili ja rääkyi.
Sen nähdessään Nelly painoi päänsä käsiinsä ja muut lapset vaunuissa
katsoivat toisaalle. Pihassa tallusteli Pojun kokoinen poika pistellen
kanoja pitkällä kepillä ja uhaten nykkiä niistä kaikki höyhenet. Lapset
katsoivat vanhempiinsa.

"Isä kulta", sanoi Nelly, "nuo lapset eivät ole kilttejä."

"Huomaatko nyt mitävarten Jumala lähetti sinut tänne?" kysyi isä. "Kun
lapset ovat oppineet olemaan hyviä ja ystävällisiä, tulee heidän
kehottaa muitakin olemaan samoin. Sillä tavalla ovat pienet pojat ja
tytöt hyödyksi maailmassa ja saavat siunauksen Jumalalta."



Kolmas luku.


Oli ensimäiuen ilta uudessa kodissa. Aurinko oli laskenut, ja kuu
valaisi heleästi kellahtavassa syyspuvussaan olevia puita. Isä ja
Niko-renki olivat vielä hevosia ja härkiä ruokkimassa. Äidillä oli
kyllä paljon tekemistä, mutta ensi työkseen hän kuitenkin antoi
pienokaisille heidän illallisensa ja laittoi heidät nukkumaan ennenkuin
nälkä ja väsymys olisivat saattaneet heidät levottomiksi. Jokainen
lapsi luki iltarukouksen ja äiti rukoili kaikkein puolesta yhteisesti.
Eipä ihmekään että he sitten nukkuivat niin rauhallisesti. Sillä
tiesiväthän he, että heidän rukoiltuaan: "Sun haltuus', rakas Isäni, mä
aina annan itseni", lähetti Jumala enkelinsä heitä vartioimaan ja
heidän kotiansa suojaamaan.

"En huoli väsyttää itseäni liiaksi tänä iltana, etten näyttäisi
rasittuneelta", ajatteli äiti. Hän istui tuolille avonaisen oven suuhun
ja alkoi vertailla nykyistä kotia siihen kotiin, mistä hän oli
lähtenyt. Täällä kartanolla kasvoi kaksi korkeata jalavaa, niinkuin
entisessäkin kodissa. Niistä hän oli kiitollinen. Muuta
yhdenkaltaisuutta hän ei löytänyt. Täällä oli kaikki kolkkoa. -- Yksin
puissakin näkyi rakkauden puute: ne kasvoivat vinossa ja väärinä,
ikäänkuin katsoisivat karsaasti toisiinsa. Köynnöskasvit potivat
pahempaa vikaa kuin aikaisen hallan tuhoa. Revittyinä ja taittuneina ne
itsekkäästi loikoivat toistensa tiellä katsoen jokainen vain omaa
hyötyänsä. Tämä ei ollut entisen kodin kaltaista. Rouva Liscome oli
kasvanut rakkaassa kodissa, missä kaikin tavoin tehtiin olo hauskaksi
ja mieluisaksi. Puhtaan sydämen rakkaus ei rajoitu yksin ihmisiin. Me
pidämme sitä jalona ihmisenä, joka rakastaa lähimäistään niinkuin
itseänsä, ja monen mielestä tämä on kylliksi. Mutta sydämen rakkauden
lähteestä virtaa monta hyvän tahdon puroa, jotka tarjoavat virvoitusta
kaikille -- eläimillekin tuhansilla laitumilla ja lukemattomille kedon
kukkasille. Siitä sydän rikastuu; se ikäänkuin uhkuaa lempeyttä, niin
että halvimmatkin luodut saavat siitä osansa. Rakkaus vaatii meitä
säälimään ja auttamaan köyhää, kärsivää lähimäistämme, mutta se ei
tyydy tähänkään. Pieni lintu, hieno hyönteinen, tallattu kukka ja
taittunut köynnös herättävät sääliämme ja vaativat rientämään apuun. --
Tällaisia neuvoja oli rouva Liscome saanut kodissaan, ja onnellinen on
koti, jossa näin opetetaan ja eletään.

Mutta nyt hän oli kaukana tästä kodista. Hän oli ikäänkuin lämpöisestä,
pehmeästä pesästään lähtenyt lintu. Hän hymyili kuitenkin näille
aatoksilleen ja sanoi itsekseen: "Ovathan puolisoni ja lapseni täällä
ja vielä suurempi ilo: Jumala on kanssamme. Rakkaus tekee tämänkin
pesämme suloiseksi ja lämpöiseksi." -- Sitten hän sytytti kirkkaan
roihun vanhaan isoon takkaan ja rupesi valmistamaan illallista.

Näissä toimissa ollessaan huomasi hän, että seiväs ulkoapäin
työnnettiin rikkinäisen ruudun läpi akkunalaudalla olevaan kauniiseen
kasviin. Hän meni ovelle ja näki pojan pujahtavan aidan aukosta Wispin
puolelle, josta sitten alkoi kuulua naurun kikerrystä.

Rouva Liscome muutti kasvin toiseen paikkaan, sulki oven ja pani ruuan
pöytään. Seipäästä ja kasvista hän ei puhunut sanaakaan, kun miehet
tulivat ruualle. Syötyään he tapansa mukaan pitivät iltarukouksen.
Siinä ei unhotettu Wispin perhettäkään, ja sekä rouva Liscome että Niko
liittivät hartaasti amenensa tähän esirukoukseen.

Päivien ja viikkojen kuluessa tehtiin uusille asukkaille usein
kaikellaista häiriötä, mutta siitä ei paljoa välitetty. Lasten ei
sallittu puhua niistä keskenänsä, ja kun vihdoin talvi tuli lumineen,
eivät Wispin lapset tarjenneet olla paljon ulkona vähissä vaatteissaan,
ja heidän kujeensa jäivät melkein unohduksiin.



Neljäs luku.


"Jos me aina jaksamme olla ystävälliset Wispin lapsille ja sallimme
heidän tehdä meille, mitä he ikänä tahtovat -- sekö on oikein, sekö on
hyvä vai kuinka isä?" Näin kysyi pieni Alice, Nellyn sisar.

Alice oli erilainen kuin hänen muut siskonsa. Jumala oli kyllä antanut
hänelle selvän järjen, ja hän tiesi paremmin kuin moni muu hänen
ikäisensä lapsi mikä oli oikein tai väärin. Mutta hän ei aina hillinnyt
luontoaan, vaan kiivastui pikemmin kuin Nelly, Lotty, tai Ruben, tai
Jowlerkin, Rubenin koira. Ei Alice silti ollut suurempi syntinen kuin
muutkaan lapset yleensä. Hän tahtoi olla hyvä ja olikin niille, jotka
eivät kiusanneet häntä eivätkä vastustaneet hänen aikeitaan.
Taivaallinen Isämme on laupias pahoillekin ja kiittämättömille, ja se,
joka tahtoo olla hyvä, olkoon hänen kaltaisensa. Alicen vanhemmat
olivat monesti muistuttaneet ja neuvoneet häntä, mutta hän ei vielä
ollut oppinut tekemään hyvää niille, jotka häntä vihasivat, ja
rukoilemaan niitten puolesta, jotka häntä vainosivat ja vahingoittivat.

Kevät tuli, lumi suli maasta, ja tyttöset tekivät itsellensä pieniä
kukkasarkoja kosteaan maahan. Pienimmät veljekset, Yrjö ja Antti,
joiden nimeä emme vielä ole maininneet, olivat lapioineen ja kuokkineen
innokkaasti auttamassa tyttöjä.

"Tähän sopii istuttaa lemmikkejä, ja tuolle puolelle kieloja", ehdotti
Nelly, -- "mutta mikähän sopisi tuonne Wispin aitaviereen?"

"Siihen sopii ruusut", kuiskasi Alice. "Ne kasvavat tiheäksi
pensaikoksi ja varjelevat muita kukkiamme Wispin lasten kujeilta."

"Mutta kuulkaapas, sanoi Antti, jos Wispin lapset oppivat pitämään
kukista, tulevat he varmaankin kilteiksi. Minusta olisi parempi
istuttaa heidän aitaviereensä semmoisia kukkia, jotka kasvavat
korkeiksi ja näkyvät heidän pihaansa". Siihen Lotty ja Nelly heti
suostuivat ja ryhtyivät innokkaasti työhön.

Wispin aidassa oli iso aukko. Iltasella sanoi Niko: "Parasta on ensi
työksemme korjata tuo aita." "Niin onkin", virkkoi herra Liscome,
"voivathan naapurit kulkea kaivolla yhtä hyvin oman porttinsa kuin
meidän kukkatarhamme kautta." Mutta rouva Liscome arveli tietä
kukkatarhan kautta hiukan lyhyemmäksi.

Niko veti suunsa nauruun ja sanoi että vaikka se olisi puolta lyhyempi,
olisi herra Liscomella oikeus korjata aita, eikä kukaan pystyisi
moittimaan häntä siitä. Mutta herra Liscome vastasi vain: "Eipä heidän
kulkemisestaan ole meille suurta haittaa."

"Ei ole", sanoi hänen vaimonsa, "ja ehkäpä siitä on heille hyötyä."

Aukko jäi tukkimatta, ja Wispin lapset kulkivat kaivolle kukkatarhan
kautta, väistämättä kukkasarkoja, joista jo alkoi nousta kauniita
taimia. Ihmeteltävän paljo vettä he tarvitsivatkin, vaikka sitä ei
koskaan käytetty likaisten kasvojen ja vaatteiden pesemiseen.

Kaikilla Liscomen lapsilla, paitsi Alicella oli sama mieli kuin heidän
vanhemmillaan: he olivat päättäneet voittaa Wispin perheen hyvyydellä.
Alice yksin oli eri mieltä. Hänen oli kovin vaikea hillitä luontoaan
nähdessään kukkiansa tallattavan. Äiti oli neuvonut häntä olemaan
katsomatta Wispin lapsiin, mutta se oli hänelle mahdotonta. Hän ei
malttanut olla kurkistamatta oven raosta tahi ikkunasta, nähdäkseen
mitä he milloinkin tekivät, ja hän kävi yhä katkerammaksi tylyjä
naapureitansa kohtaan. Kun hän näki Wispin Maryn tahallaan tallaavan
hänen rakkaita taimiansa, olisi hän mielellään temmannut ryysyisen
nutun Maryn hartioilta ja työntänyt hänet päistikkaa ulos aukosta.

Eräänä aamuna, kun Alice oli kukkiansa kastelemassa, tuli Mary sinne ja
näkyi ihastuvan nähdessään Alicen olevan yksin. Mary oli kaikin tavoin
yrittänyt päästä riitaan naapurin lasten kanssa, mutta turhaan. Alice
oli ainoa, josta hänellä vielä oli toivoa. Alice ei tosin vielä ollut
sanonut mitään, mutta Mary oli hänen silmissään huomannut kiukkua, joka
tyrehdytti rakkauden lähdettä hänen sydämestään. Siitä syystä hän
ihastui nähdessään Alicen yksinään kukkatarhassa ja useat kerrat hän
poikkesi tieltään penkomaan jalallaan Alicen taimimaata.

Alice oli jo koko aamun tuskitellut vääryyttä, jota hänen muka täytyi
kärsiä, ja melkein toivonut, että hänen isänsä ja äitinsä hetkenkään
olisivat Wispien kaltaiset, jotta hän oikein kyllikseen saisi torua ja
kynsiä ja tukistaa. Tätä juuri miettiessään huomasi hän Maryn
hävyttömyyden ja vihaisesti käski hänen mennä tiehensä.

"Enpä menekään", tiuskasi Mary, "enkä piittaa sinusta vähääkään. Ei
isäkään pidä teitä kuivan pesimenkään arvoisina, vaikka sinun isäsi on
uhannut tappaa hänet."

Mary juoksi kaivolle. Palatessaan hän laski kiulunsa maahan ja rupesi
taas kiusantekoon. Alice joutui vihan vimmaan, tempasi kiulun käteensä
ja heitti siitä veden Maryn silmille. Mary raivostuneena karkasi hänen
kimppuunsa ja paiskasi hänet maahan, ja nyt he tapellen vierivät
mullassa. Herra Liscome, joka ladon ovelta oli nähnyt koko tapauksen,
riensi paikalle, nosti Alicen maasta ja käski hänen mennä noutamaan
uutta vettä kiuluun. Kun Alice näki isänsä, purskahti hän itkuun, ja
Mary pyrki säikähtyneenä pakoon; mutta herra Liscome tarttui hänen
käsivarteensa ja käski hänen odottaa, kunnes Alice toisi veden. Hän
pyyhki Maryn kasvot nenäliinallaan ja puheli hänelle ystävällisesti:
"Jos lapset eivät koskaan ole saaneet tietää, että riita ja toruminen
ovat syntiä, ei heitä sovi rangaistakaan siitä. Alice tietää, että on
väärin olla vihassa kenellekään, ja jos äitisi joskus lupaa sinun tulla
meille, saat sinäkin oppia sitä, ja sitten et sinäkään enää tahdo
riidellä etkä tapella."

Nyt Alice toi veden, mutta oli niin häpeissään, ettei voinut katsoa
isäänsä silmiin. Isä ei nuhdellut häntä, käski hänen vain mennä
ullakkokamariinsa ja olla siellä siksi kun hänet kutsuttaisiin alas.



Viides luku.


Puolipäivän aika läheni. Pieni Alice oli yksin -- aivan yksin. Hän
istui kamarinsa ainoan akkunan ääressä. Ruben oli pellolla isän ja
Nikon kanssa. Yrjö ja Antti työskentelivät puutarhassa, ja Poju oli
heitä muka auttamassa. Nelly ja Lotty auttoivat äitiä kotiaskareissa.
Alice ei tehnyt mitään. Eikö ihan mitään? Hän tosin itki, mutta se ei
ollut hyvää itkua. Kyyneleet ovat toisinaan virkistäviä. Kun me kadumme
ja suremme syntejämme, tuottavat ne sydämelle huojennuksen. Monesti on
hyvä itkeä muidenkin ihmisten suruja ja syntejä.

Mutta eivät kaikki kyyneleet ole virkistäviä. Ne ovat silloin
verrattavat tulivuoresta virtaavaan laavaan, joka kuumuudellaan
turmelee viheriät nurmikot. Ne ovat katkeria, syntisiä kyyneleitä.

Pieni Alice parka! Isä oli lähettänyt hänet yksinäisyyteen
_ajattelemaan_. Hän toivoi että Alicen mieleen johtuisi kuinka
itsepäinen, kiittämätön ja tyytymätön hän oli, ja miten kärsivällinen
hänen taivaallinen Isänsä aina oli ollut, kun Hän oli antanut hänelle
hyvän kodin ja rakkaat vanhemmat ja siskot.

Mutta mitä Alice ajatteli? Ensin hän mietti, että oli hirveän ikävä
istua näin yksinään. Sitten tuli hänen mieleensä että isä oli armoton
mies, ettei hän enää eläissään pitäisi häntä isäkultanaan, ja ettei
monellakaan tytöllä ollut niin kovia päiviä kuin hänellä, ja että
Lottya ja Nellyä pidettiin häntä parempina. Sitten hän katsoi ulos
ikkunasta kauniiseen kukkamaahansa, jonka Mary oli tallannut, ja kuumat
vihan kyyneleet nousivat uudelleen hänen silmiinsä.

Minä en voinut olla viskaamatta vettä Maryn päälle, ajatteli hän, --
eikä isän olisi tarvinnut teljetä minua tänne sen tähden, että tein
mitä minun täytyi tehdä.

Nyt hän näki isän tulevan päivälliselle, ja hän päätti itsekseen, ettei
hän koko aterian aikana vilkaisisikaan isäänsä eikä puhuisi hänelle
sanaakaan. Hän odotti hetken aikaa, mutta kun ei kukaan tullut
kutsumaan häntä syömään, rupesi hän pelkäämään jäävänsä ilman ruokaa.
Viimein kuuli hän liikettä rappusista. Nyt tulee kai Lotty tai Nelly,
ajatteli hän, asetti muotonsa nyrpeäksi eikä aikonut ensi kutsusta
lähteäkään. Mutta tulija olikin hänen isänsä. Silloin hän koetti äkkiä
muuttaa ilmeensä kärsiväksi ja loukatuksi. Mutta kun hän katsoi
isäänsä, kuiskasi omatunto, että juuri hän itse äsken oli loukannut
isäänsä ja tehnyt hänet murheelliseksi.

"Oletko istunut täällä koko aamupäivän?" kysyi isä.

"Olen", vastasi Alice vesissä silmin,

"No, mitä olet miettinyt?"

Tyttönen ei aikonut vastata, mutta isä istuutui hänen viereensä ja
sanoi: "Sinun täytyy kertoa minulle mitä tänä aamupäivänä olet
miettinyt ja mitä nyt arvelet äskeisestä käytöksestäsi."

Alice tiesi, että hänen täytyi totella, ja kaikkine virheineen oli hän
kuitenkin vilpitön lapsi. Hän ei enää kauempaa vitkastellut, vaan
sanoi: "Minä olen miettinyt, että isä on liian ankara, kun panee minut
tänne istumaan koko aamupäiväksi siitä syystä että viskasin vettä Maryn
päälle."

"Onko mielestäsi mitätön asia, että olet hautonut vihaa sydämessäsi,
kunnes se on purkautunut uhkaaviin sanoihin ja sopimattomaan tekoon?"

"Ei", vastasi Alice, "mutta Mary -- --" Isä keskeytti hänet: "Sinä
kyllä tiedät, ettei Maryn käytös tee sinun virhettäsi pienemmäksi, vaan
päinvastoin suuremmaksi. Minun tulee sinua sääli, kun olet turhaan
viettänyt koko pitkän aamupäivän, mutta toivon kuitenkin, että Jumala
armosta suo sinulle aikaa katumiseen. Rakas lapseni, käytä tämä
iltapäivä oikein." Näin sanoen lahti isä huoneesta, ja uudelleen
hyrähtäen itkuun heittäysi Alice vuoteellensa.

Nelly toi hänelle ruokaa, "En tahdo syödä", nyyhkytti Alice, "en
maistakaan!"

"Syö nyt sentään", pyysi Nelly; "nouse ylös pesemään silmäsi, ne ovat
aivan tulipunaiset. Vala ne kylmällä vedellä ja syö sitten. Isä päästää
sinut pois täältä heti kun vain tulet kiltiksi."

"Siinähän se on", sanoi Alice. "Isä tahtoo minua katumaan sitä, että
viskasin vettä Maryn päälle, mutta sitä en kadu vähääkään, enkä aio
sitä koskaan katuakaan. Minusta on hyvä, että viskaan vettä semmoisten
päälle, jotka ovat niin likaiset." Ja hän purskahti niin hillittömään
nauruun, että Nelly pelkäsi sen kuuluvan alas asti. Hän sanoi: "En
uskalla viipyä täällä enää. Minäkin voisin ruveta nauramaan sinun
kanssasi, ja sinä tiedät, että on väärin nauraa sille, mitä Jumala
vihaa."

Nellyn mentyä makasi Alice kauan vuoteellansa. Naurusta ei enää ollut
jälkeäkään, ja kyyneleetkin olivat kuivuneet. Hänen sydämensä tuntui
raskaalta kuin kivi; mutta silloin kuiskasi ääni, jota hän ei
mielellään kuunnellut. Se oli omantunnon ääni. Se oli odottanut siksi,
kunnes raivon myrsky tyveni. Nyt se alkoi puhua. Mutta Alice ei
tahtonut kuunnella sen nuhdetta, vaan alkoi kävellä edestakaisin
huoneessa. Silloin hän huomasi Mirrin, joka oli Nellyn mukana tullut
huoneeseen, makaamassa nukuksissaan lattialla. "Voi iloa!" huudahti
Alice, "nyt ei ole hätääkään." Hän otti pienen luupallon laatikosta ja
vieritteli sitä lattialla. Mirri nosti päätänsä ja oikoili jäseniään.
Alice vieritteli pallon sen käpälille, Mirri alkoi leikkiä ja siitäkös
syntyi aika melu. Äiti avasi oven, ja samassa Mirri juoksi ulos.

"Voi äiti, nyt Mirri pääsi ulos, ja minä leikkisin niin mielelläni sen
kanssa", valitti Alice.

"Tekeekö sinun nyt mielesi leikkiä?" kysyi äiti.

Alice ymmärsi mitä äiti tarkoitti, mutta hän vastasi vain: "Minusta
tämä on liian kova rangaistus siitä, että viskasin vettä Maryn päälle."

Äidin ääni oli murheellinen hänen sanoessaan:

"Minä huomaan, että päivätyösi on vielä alkamatta, ja päivä on kohta
lopussa. Minun täytyy jättää sinut yksin, rakas lapseni!" Äiti meni
pois ja sulki oven.

"Minkähän tähden minun täytyy ajatella, vaikka en tahdo? Jota enemmän
ajattelen, sitä ikävämmäksi aika käy." Näin miettien laskeusi Alice
vuoteelleen ja nukahti. Hänen herätessään oli jo iltahämärä, ja hän
näki ikkunasta Antin ajavan lehmiä laitumelta kotiin. Alakuloisena hän
istuutui tuolille lähellä ikkunaa.

Jumala puhui Aatamille ja Eevalle "kun päivä viileäksi tuli".
Viattomuuden tilassa tämä oli heille autuas hetki, mutta
syntiinlankeemuksen jälkeen he piiloutuivat, sillä he pelkäsivät.
Jumalan Henki puhuttelee meitäkin, kun päivä viileäksi tulee. Me voimme
saattaa tämän pyhän Hengen murheelliseksi aamusella, me voimme olla
välinpitämättömiä hänen varoituksillensa päivällä. Mutta väsymättömässä
rakkaudessaan hän lähestyy meitä vielä, kun ilta tulee. Taivaallinen
Isämme puhuttelee meitä silloin, ja meidän on vaikea piiloutua hänen
silmistänsä.

Alice oli pitkin päivää valittanut yksinäisyyttään, mutta kun päivä
laski ja kalpea kuu paistoi hänen huoneeseensa, silloin hän vasta
todella tunsi olevansa yksin -- yksin Jumalan kanssa, ja hän rupesi
pelkäämään.

Sykkivin sydämin näki Alice isänsä sulkevan ladon ja sitten tulevan
kukkatarhaan.

"Isä", kuiskasi hän nojautuen ulos ikkunasta.

Isä vilkasi ylöspäin ja nyökäytti päätään. Kohta sen jälkeen kuuli
Alice hänen nousevan rappusia ja juoksi häntä vastaan. Isä otti
tyttärensä kädet omiinsa ja istui tuolille, ja Alice turvasi isäänsä,
ikäänkuin peläten taasen jäävänsä yksin.

"Minä en ole unhottanut sinua", sanoi isä, -- "minä olen muistanut
sinua usein tänä päivänä. Sano nyt mitä mieltä sinä olet minua
kohtaan."

"En minä nyt enää ole vihoissani", vastasi Alice, "mutta minä sanon
suoraan miten asia on: en ole paljoa ajatellut tänä päivänä, enkö ole
vielä huomannut tehneeni aamulla väärin. Mutta kun tuli pimeä, rupesin
pelkäämään."

Alice ei voinut nähdä isänsä kasvoja, mutta hän kuuli hänen huokaavan,
ja vähän epäröiden hän jatkoi: "En ymmärrä miten Maryn hävytön käytös
tekisi minun syntini suuremmaksi, niinkuin isä aamulla sanoi."

"Rakas lapseni, me saamme usein kuulla jalojen miesten ja naisten
kärsimyksistä, jotka eivät ole tahtoneet säästää omaa henkeänsäkään,
vaan lähteneet puhumaan Jumalasta pakanoille. Mitä sanoisimme, jos
meille kerrottaisiin että nämä lähetyssaarnaajat, suuttuneina siihen
ilkeään, oppimattomaan kansaan, jonka keskuudessa he asuvat, ovat
tarttuneet aseisiin ja ryhtyneet väkivallalla valvomaan oikeuksiaan?
Emme uskoisi sitä. Se olisi niin nurinkurista, sillä juuri sentähdenhän
sinne mennäänkin, kun he ovat niin pahat ja tietämättömät. Sentähden
hyvät ihmiset opettavat heille mikä on oikein ja hyvää. -- Tuleeko
meidän siis sääliä pahoja ja tietämättömiä?"

"Kyllä", -- vastasi Alice, "kyllä _pakanamaissa_."

"Rakas lapseni", sanoi isä, "synti on sama kaikkialla. Kun Jumala
lähetti isäsi ja äitisi semmoiseen paikkaan, missä ihmiset eivät pelkää
eivätkä rakasta häntä, uskoi hän meille samallaisen työn kuin
lähettiläillensä pakanamaissa. Saisiko heittää pientä lasta
maantienojaan kuolemaan sentähden, että se olisi sairas ja ikävä
hoitaa?"

"Ei, sitähän pitäisi hoitaa vielä hellemmästi, koska se on sairas."

"Aivan niin", sanoi isä. "Meidän syntivelkamme tulee suuremmaksi siitä,
että me suutumme ihmisiin heidän pahuutensa tähden, kun meidän
päinvastoin pitäisi auttaa ja sääliä heitä. Sinun isäsi ja äitisi ovat
päättäneet koettaa mitä rakkauden laki voisi vaikuttaa naapuriimme.
Mutta Alice on rikkonut tätä lakia vastaan ja siten tehnyt tehtävämme
vaikeammaksi."

"Kyllä se oli väärin, en minä enää tee niin", sanoi Alice. "Olen
pahoillani siitä, että teidän ja Wispien välit minun kauttani tulivat
tukalammaksi."

Isä odotti hetkisen ja kysyi sitten: "Meidänkö tähtemme sinä olet
pahoillasi, etkä mistään muusta syystä?"

"En mistään muusta syystä", vastasi Alice. "Jos ei minun tarvitsisi
huolia isästä ja äidistä, viskaisin ilolla vieläkin vettä Maryn
silmille."

Herra Liscome oli hetken ääneti. Sitten hän sanoi: "Alice, minun täytyy
jättää sinut yksin Jumalan kanssa."

"Ei, ei yksin", huusi Alice ja tarttui isänsä käsivarteen.

"Ei", sanoi isä, "ei _tänne_. Mutta ensin tahdon rukoilla, ettei Jumala
jättäisi sinua, vaikka sinä yrität piiloutua hänen silmäinsä edestä."

Alice polvistui isänsä viereen ja seurasi häntä sitten muiden luo,
vietettyänsä pitkän, ikävän ja hyödyttömän päivän.



Kuudes luku.


Seuraava päivä oli sateinen. Sadepäivä on toisille äärettömän ikävä,
mutta toisille tervetullut sentähden että kaikki perheen jäsenet
silloin tavallisesti kokoontuvat kotosalle yhteiseen toimeen ja
seurusteluun.

"Tänään aikoo sadetta", virkkoi aamusella Ruben, katsellen ulos
akkunasta.

"Siltä näyttää", sanoi isä, "mutta mietitään nyt mihin työhön tänään
ryhtyisimme. Niko on taitavin puuseppä. Hän saa tehdä lisää hyllyjä
äidin maitokamariin ja muutenkin laittaa sen hyvään kuntoon."

"Sehän sopii", sanoi siihen Niko.

Herra Liscome avasi oven käyttämättömään huoneeseen, johon oli koottu
vanhoja laatikoita ja kaikennäköistä muuta romua.

"Tämä näkyy aina olleen romuhuoneena", sanoi hän. "Ihme etteivät tämän
talon entiset omistajat ole huomanneet, että se on hauskin huone koko
talossa. Järjestetäänpä se nyt mukavaksi asuinhuoneeksi. Pojat saavat
kantaa pois kaiken roskan, tytöt tomuuttavat ja lakaisevat ja asettavat
verhoja ikkunoihin. Kyllä minä korjaan särkyneet ruudut." Äiti
ilmoitti, että hänellä on kaunista seinäpaperia, ja lupasi auttaa
tyttöjä sen seiniin panemisessa.

Kaikki ryhtyivät työhön. Niko veisti hyllyjä, isä korjasi
ikkunaruutuja, pojat kantoivat pois romut, tytöt tomuuttivat, pesivät
kaikki paikat kiiltävän puhtaiksi ja ompelivat ikkunaverhoja. Pikku
Poju oli mukana kaikkialla ja luuli olevansa hyväksikin avuksi. Kaiken
päivää satoi rankasti, ja mustat pilvet heittivät synkän varjonsa yli
seudun, mutta Liscomen perheessä ei ollut synkkämielisyyden
merkkiäkään. Tämän onnellisen perhekunnan jäsenet ovat ahkerassa
työssä, puhelevat iloisesti keskenään, ja vähän väliä kajahtaa hilpeä
nauru lapsijoukosta. Isä alottaa laulun, äiti yhtyy siihen, ja Nikon
sointuva bassoääni kaikuu mukaan työhuoneesta.

Tällä tavalla kuluu heiltä sateinen päivä. Mitenkä lienee laita
Wispeillä! Jättäkäämme hyvästit Liscomen perheelle ja kulkekaamme
varovasti vääräoksaisten omenapuiden alitse, joista sadevettä runsaasti
tippuu, ja käykäämme taloon. Vanhan oven puusalpa on särkynyt; puolessa
tunnissa se olisi korjattu, ja siten koko kolkko huoneusto tulisi
mukavammaksi. Mutta mukavuus on outo vieras tässä talossa.

Sade tippuilee lahoneen laipion kautta lattialle ja muodostaa siihen
likaisia lätäköitä. Vesipisaroita räiskähtelee kehtoonkin, jossa pieni,
riutuva lapsi makaa karkean peiton alla.

Pöydän päässä istuva kalpea, mustapartainen mies on herra Wisp. Hän
lukee paraillaan puolueensa sanomalehteä, jonka kiukkuiset kirjoitukset
ovat sopusoinnussa hänen oman katkeran sydämensä kanssa. Huoneessa on
hänen vaimonsakin, likainen, pörröpää nainen. Alituiset mielipahat,
vastukset ja vaivat ovat tehneet hänet ennen aikojaan vanhaksi. --
Kaksi poikanulikkaa riitelee keskenään vastanyljetystä kissannahasta.
Mary seisoo ikkunassa katsellen mielihyvin eilen tallattua kukkamaata.
Pojat alkavat tukkanuottasille, herra Wisp karkaa heidän kimppuunsa ja
lyödä läimäyttää heitä ympäri korvia. Kapalolapsi herää ja alkaa
äännellä. Äiti käskee Maryn tuutimaan, mutta Mary ei tottele, vaan
juoksee ulos sateeseen välttääksensä kuritusta.

"Pahankurisempia lapsia ei ole ikinä nähty", vihoittelee äiti.

"Ilkeämpää äitiä ei ole ikinä kuultu", ärjäsee Wisp.

Vaimon silmät iskevät tulta, mutta hän ei väitä vastaan, sillä hän
tietää ennestään mikä siitä olisi seuraus.

Minkätähden tämä koti on niin kolkko, tämä perhe niin onneton?
Keskinäinen rakkaus puuttuu, se on heidän onnettomuutensa. --

Ilta on jo tulossa, ja me palaamme hauskaan naapuritaloon.

"Tulkaa pojat tänne", sanoo herra Liscome, "ja sulkekaa ovi, että äiti
ja tytöt saavat laittaa uuden huoneemme aivan valmiiksi."

Pojat istuivat kauniisti isän ja Nikon kanssa keittiössä. Aika kävi
heille hirveän pitkäksi. Viimein vihdoin aukeni ovi, ja kirkas valo
kajasti pimeään keittiöön.

"Nyt saatte tulla", sanoi äiti -- ja voi kuinka hauskalta näytti! Tuli
paloi rautauunissa, joka vielä aamulla oli ollut tomun ja ruosteen
peitossa, mutta nyt oli kirkkaana kuin seinällä riippuva peili. Isän ja
äidin kuvat katselivat kehyksistään hymyillen lapsia. Vanhat, entisestä
kodista tuodut nojatuolit olivat myös sieltä, ja siitä pojat
erityisesti ihastuivat. Akkunoissa oli valkoiset verhot. Iso raamattu,
isoisän perintö, oli pöydällä seinäpeilin alla. Lämmintä hehkuva uuni,
paperoidut seinät, valkoiset ikkunaverhot, vanhanaikaiset tuolit,
kotona kudottu kirjava matto, -- kaikki oli lapsista verratonta. Ja
keskellä huonetta oli pöytä, jolle illallinen oli katettu, tavallista
parempikin, kun lapsilla oli ollut kova työ ja päivä oli sateinen.

Illallisen jälkeen, kun kaikki istuivat lämmittelemässä rautauunin
ympärillä, sanoi isä: "Tämä on nyt lasten oma huone. Se on teidän
_lukuhuoneenne_, jossa saatte viettää hetken joka päivä. Me asumme
kaukana koulusta, mutta ilman opetusta emme kuitenkaan saa jäädä.
Meillä on omat kirjamme ja oma järkemme, ja me voimme täälläkin
viisastua."

"Kuka tulee opettajaksi?" kysyä Ruben.

"Äiti on koulun johtaja, Ruben ja Lotty opettajat", vastasi herra
Liscome.

Niko tarjoutui laulunopettajaksi ja saikin sen viran.

Isoisän perinnöstä luettiin sitten Johanneksen 14 luku, joka alkaa
nain: "Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan ja
uskokaa minuun! Isäni kodissa on monta asuntoa. Jos ei niin olisi,
olisin sanonut teille; minä menen valmistamaan teille sijaa, j.n.e."

Lapset kuuntelivat hartaasti, kun isä luki tämän kauniin luvun, ja
sitten Antti sanoi: "Kyllä kai ne asunnot, joista tuossa puhutaan, ovat
vielä paljoa kauniimmat kuin tämä huoneemme."

"Ovatpa tietysti", vastasi isä.

"Mutta", kysyi Yrjö, "kuinka voimme tietää, rakastammeko Jumalaa
kylliksi päästäksemme hänen ihaniin asuntoihinsa?"

"Sen kyllä tiedämme", sanoi isä. "Jos rakastamme Jumalaa, rakastamme
lähimäistämmekin. Kuinka voisimme rakastaa Jumalaa, jota emme näe, jos
vihaamme lähimäistämme, jonka näemme?"

Nelly oli tällä välin vetänyt ikkunaverhoa vähän syrjään ja katseli
tarkasti ulos puutarhaan. Sade oli tauonnut, ja täysikuu valaisi erästä
oudonnäköistä esinettä, joka osaksi oli Wispin aidan varjossa. Kun isä
huomasi, että Nelly oli rauhaton ja taukoamatta tuijotti ulos, sanoi
hän: "Nelly tyttöseni!"

"Isä, saanko mennä katsomaan mikä tuolla Wispin aitavieressä on?" pyysi
Nelly.

Isä antoi luvan, ja Nelly juoksi ulos, mutta palasi heti katkerasti
itkien.

"Mikä sinun on?" kysyivät kaikki yht'aikaa, mutta Nelly painoi vain
kasvot käsiinsä ja itki, itki.

"Nelly, tule tänne ja kerro mitä siellä ulkona näit", kehotti isä.

Nelly meni isänsä luo ja nyyhkyttäen ilmoitti, että Mirri oli nyletty.

"Mirri nyletty", huudahtivat kaikki lapset ja hypähtivät seisoalleen.
Äiti viittasi heille, ja he istuutuivat taas paikoilleen.

"Oliko se Mirri?" kysyi Niko. "Jospa se olikin Wispin kissa".

"Ei, ei", valitti Nelly, "se on minun Mirrini. Sitä ei ole näkynyt koko
päivänä, ja minä olen hakenut sitä. Jos Wispin kissasta nylettäisiin
nahka, ei siitä raukasta jäisi mitään jälelle. Se on minun Mirrini,
minun kaunis, lihava Mirrini!" Nelly hyrähti uuteen itkuun.

Herra Liscome meni ulos katsomaan kissaparkaa. Se oli Nellyn kissa.
Sisään palattuaan otti isä Nellyn syliinsä ja sanoi: "Minun tulee sinua
sääli, tyttöseni."

"Minä pidin niin paljon siitä", sanoi Nelly Nikolle, joka ei tietänyt
sen vaiheita. "Se oli orpokissa. Sen emä kuoli, kun se oli vielä hyvin
pieni, ja Maria täti antoi sen minulle. Minä nousin yölläkin
lämmittämään sille maitoa." Ja Nelly alkoi itkeä uudelleen. Niko uhkasi
ottaa pyssynsä ja ampua Wispin kissan, mutta Nelly kielsi.

"Rukoilemmeko heidän edestään?" kysyi isä. Siihen Nelly suostui, ja
hänen mielensä rauhoittui isän rukoillessa heidän edestään, jotka
olivat häntä vahingoittaneet.

Samana iltana lähti herra Wisp ulos tuvastaan. Ikävä päivä oli
lopullaan. Katkerat sanat ja tyly käytös olivat suurentaneet sitä
syntivelkaa, josta hänen ehkä piankin tuli vastata. Hänen kasvonsa
olivat kalpeat, ja salainen kuume kulutti hänen elinvoimiaan. Hän
nojautui särkyneeseen aitaan; kuun valosta tunki joku säde puiden
lehvien lomitse, ja tuulenpuuska leyhytteli hänen mustaa, takkuista
tukkaansa. Hän kuuli Nellyn avaavan oven ja näki tytön lähestyvän ja
silmät selällään tuijottavan nylettyyn kissaansa. Vihan riemu vilahti
hänen mieleensä; hän toivoi saavansa kuulla kiukkua ja parkumista.
Mutta hän erehtyi. Tytön punaiset posket kävivät vain kalpeiksi ja
surun kyyneleet nousivat hänen kirkkaisiin silmiinsä.

Wisp odotti vielä ja näki isän tulevan ulos.

"Kunpa hän nyt suuttuisi", ajatteli Wisp. Mutta vieläkin hän pettyi.
Herra Liscome oli tosin pahoillaan, sen näki selvästi. Mutta
suutuksissaan hän ei ollut; sen näki vielä selvemmästi. -- Wisp odotti
vieläkin. Hänellä oli raskas taakka hartioillaan. Hartaasti hän toivoi,
että ovi uudelleen avautuisi ja asujaimet toruen ja uhaten ryntäisivät
ulos. Mutta vaikka Wisp ison aikaa tarkasti kuunteli, ei hän
naapuritalosta kuullut mitään muuta kuin hiljaista, rukouksen kaltaista
puhetta.

Hän astui takaisin tupaansa. Mustassa takassa rätisi muutamia märkiä
kuusenhalkoja. Pienen lampun himmeässä valossa paikkaili rouva Wisp
vanhaa takkia ja heilautti jalallaan tuon tuostakin kehtoa, jossa
valitteli sairas lapsi.

"Korjaa pois rääsysi!" ärjäsi Wisp, "ja nukuta lapsi. Minä tarvitsen
lamppua, kun luen sanomalehteä." Hän yritti riitaa edes vaimonsa
kanssa; mutta hänen ihmeekseen otti rouva Wisp lapsen syliinsä ja meni
sanaakaan sanomatta toiseen huoneeseen.

Wisp tuijotti suljettuun oveen itsekseen mutisten: "Hyvä juttu! Ei tätä
elämää kestä!"

Hän siirsi lampun pöydän toiseen päähän ja nojasi kasvojaan käsiinsä.
Omantunnon hiljainen ääni alkoi puhua hänelle. Jättäkäämme hänet
hetkeksi yksikseen.

Vaimo on nukuttanut lapsen. Hän istuu ikkunan ääressä ja itkee
katkerasti. Mikä häntä vaivaa? Sitä hän ei itsekään tiedä. Vuosia on
kulunut siitä kun hän on viimeksi itkenyt. Mutta hänessä on näinä
päivinä syntynyt outo mieli. Se on tapahtunut vähin erin ja on
jonkunlaisessa yhteydessä naapuriperheen kanssa.

Noutaessaan vettä kaivosta hän oli kuullut heidän keskusteluaan ja
älynnyt, että rakkauden laki johtaa heidän puhettaan. Hän oli
vilkaissut auki olevasta ovesta sisään ja ihmeekseen nähnyt, että rouva
Liscome aina on puhdas ja siisti, vaikka hänellä onkin hoidettavanaan
suurempi perhe kuin hänellä itsellään. Hän oudoksuu sitäkin, että
naapurin lapset aina ovat eheissä vaatteissa, että koko talo on niin
hauskan näköinen, ja varsinkin sitä, että emäntä itse on kotinsa kirkas
päiväpaiste. Hän ei käsitä mistä salaisesta lähteestä rouva Liscome
ammentaa niin paljon iloa ja tyytyväisyyttä.

"Hänellä on hyvä mies", ajattelee vaimoparka.



Seitsemäs luku.


"Kumma kun eivät korjaa tuota aukkoa aidassa", sanoi herra Wisp
itsekseen. "Se on aina ennen ollut riidan alkuna. Saisihan sitten puhua
suunsa puhtaaksi."

Monena päivänä vaivasi Wispiä ajatus: mikseivät korjaa aitaa? Viimein
hän puhui siitä vaimollensakin ja lisäsi: "Kuulimmehan jo ennen herra
Liscomen tuloa, että hän oli vannonut tappavansa minut."

"Ei kai hän koskaan vanno", vastasi rouva Wisp, "ja jos hän on sanonut
jotakin semmoista, niin mitä lieneekään tarkoittanut."

"Vähät minä hänen tarkoituksistaan! Se minua vain pistelee, että hän on
niin tuiki toisellainen kuin kaikki entiset naapurimme. Ei hän toru
eikä vihoittele. Taluttaa hevoseni pois pellostansa niin varovasti kuin
se olisi kultaa koko hevonen. Pojatkin häätävät lampaani heidän
laitumeltaan ja kanani hernemaastaan heittämättä ainoatakaan kiveä. Hän
ei tee muuta kuin --" Wisp ei jatkanut puhettaan.

Hän toivoi hartaasti, että hänen naapurinsa olisi enemmän torunut ja
vähemmän rukoillut.

Naapuruksilla oli yhteinen metsäpalsta, jonka poikki kulki kapea noro.
Syys- ja kevätsateilla oli tämä notko melkein pohjattomana rämeenä ja
siis pahana esteenä halkojen y.m. ajossa. Aivan helposti olisi siihen
voitu saada mukava kapulasilta, mutta se olisi ollut kumpaisenkin talon
yhteinen tehtävä, ja kun herra Wisp jyrkästi kieltäytyi rupeamasta sen
rakentamiseen, olivat Julionahon entiset omistajat mieluummin särkeneet
rekensä ja kiusanneet vetojuhtiansa kuin yksin ryhtyneet työhön. Wisp
näkyi miltei tahallansa tartuttavan kuormansa rämeikköön, jossa hän
sitten tuntikaudet pieksi läähättäviä härkiänsä, näyttääksensä
naapureilleen, minkä he kyllä vähemmälläkin tiesivät, että hän ei ollut
kenenkään käskyläinen.

Eräänä päivänä pitkien sateiden jälkeen tarttui Nikon kuorma rämeeseen.
Hän huomasi heti, että se oli lujassa kiinni, eikä tahtonut rääkätä
juhtia ruoskalla. Kun hän näki, että Wispin härät seisoivat jouten
karjapihassa, pani hän Rubenin pyytämään niitä avuksi. Ruben sanoi
asiansa nöyrästi ja kohteliaasti, mutta Wisp vastasi:

"Sano isäsi rengille, että minun härilläni on tarpeeksi työtä
kotonakin."

Kun Niko purkamalla kuormansa suurella vaivalla oli saanut sen ylös
suosta, päästi hän väsyneet härät ikeestä ja käski Rubenin ajaa ne
kotiin syömään.

Ei Niko eikä Ruben puhuneet kotona mitään asiasta, sillä he tiesivät,
ettei kanteita tahdottu kuunnella.

Seuraavana päivänä olivat herra Liscome ja Niko peltoa kyntämässä.
Lepuutellessaan he kuulivat hirveätä melua noromaan kohdalta.

"Taitaapa herra Wisp vuorostaan olla kiinni liejussa", tuumi Niko.
"Minä olin eilen pulassa, ennenkuin sain kuormani siitä irti."

"Vai olit", virkkoi herra Liscome. "Otahan nyt härät ja mene apuun; Ei
se meitä paljoa viivytä."

Herra Wisp näki Nikon härkineen tulevan mäkeä alas ja ärtyi siitä vielä
enemmän. Hän huusi ja kiljuen ruoski härkiään hikipäissään, saadakseen
kuormansa irti ennenkuin Niko ennättäisi paikalle; mutta turhaan.

"Uskaltakoonpa vain; kyllä minä sille opetan, etten ole hänen apunsa
tarpeessa", tiuski Wisp itsekseen.

Mutta Niko ei kysynyt oliko Wisp avun tarpeessa vai ei. Hän asetti omat
härkänsä entisten avuksi ja sanaakaan hiiskumatta ajoi kuorman kovalle
tielle. Wisp meni noloksi. Hän otti lakin päästään ja pyyhkäsi isot
hikiherneet kalpeilta kasvoiltaan. Viimein hän melkein kuiskaten sai
sanotuksi: "Suur' kiitos."

"Ei kestä", sanoi Niko eikä ollut huomaavinaankaan kuinka lujassa
kiitos oli. "Tuo on paha paikka, mutta kyllä me sen pian korjaamme." Ja
sitten hän lähti takaisin omaan työhönsä.

Wisp seisoi hetkisen ääneti; sitten hän huusi Nikolle: "Milloinka te
alatte?"

"Ensi viikolla maanantaina, jos eletään", vastasi Niko.



Kahdeksas luku.


Maanantaiaamuna ryhtyivät herra Liscome ja Niko kapulasillan tekoon.
Ruben, Yrjö ja Antti saivat olla mukana apulaisina. Kun he päivällisen
aikana tulivat kotiin, sanoi rouva Liscome. "Näyttääpä teillä olleen
hyvinkin hauska työ siellä rapakossa; te olette kaikki niin hyvällä
tuulella."

Pojat iskivät silmää toisilleen, ja isä vastasi, että eipä tuo
mutahauta mitään erityistä iloa tuottanut.

Päivälliseltä päästyään hän sanoi vaimollensa: "Maria, käypä hiukan
tänne." Ja eteisessä hän kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

"Oikeinko totta?" huudahti rouva Liscome iloisesti. "No hyvänen aika!"

"Niin on", sanoi herra Liscome. "Hän oli siellä aamulla samaan aikaan
kuin mekin ja on ollut työssä koko aamupäivän."

"Mistä tämä nyt johtuu?"

"Ei minun tietääkseni muusta kuin että Jumala kuulee rukouksen ja
siunaa lähettiläittensä pyrinnöt."

Rouva Liscome hymyili kyynelsilmin ja kysyi sydämessään Jumalalta mitä
hän vielä voisi tehdä naapuriensa hyväksi. Hänen ei kauaa tarvinnutkaan
odottaa vastausta.

Rouva Wisp kuuli suureksi ihmeekseen aamusella pojiltansa, että heidän
isänsä oli kapulasillan teossa naapuriväen kanssa. Hän ei uskonut sitä
todeksi, sillä hän oli moneen kertaan kuullut miehensä vannovan, ettei
hän ikipäivinä pikkusormellaankaan kajoaisi siihen työhön. Saadakseen
selkoa asiasta hiipi rouva Wisp mäen rinteelle ja näki poikain puhuneen
totta. Se oli vaimoparalle iloinen näky. Jo pitkän aikaa sammuksissa
ollut lemmen ja toivon kipinä alkoi uudelleen kyteä hänen sydämessään.
Hän ajatteli: "Jos mieheni alkaa viihtyä naapuriemme seurassa, voin
minäkin ehkä muuttua paremmaksi, niin että hän vielä voi rakastaa minua
ja lapsiamme." Jo tämä ajatuskin ilahdutti häntä.

Kun herra Wisp tuli kotiin päivälliselle, ei hänen vaimonsa kysynyt
missä hän oli ollut. Wisp ei itsekään maininnut siitä mitään, mutta hän
oli vähemmän tyly, sillä hän oli tehnyt sen havainnon, että kodissa oli
tavallista enemmän koetettu asettaa kaikki hänelle mieliksi.

Emme voi sanoa mikä oli muuttanut Wispin mielen. Me usein oudoksumme
asioita, jotka Jumalan silmissä ovat aivan selvät.

Herra Wisp oli aamusella lähtenyt yksin työhön. Hänen poikansa olisivat
olleet hyväksi avuksi, mutta häntä hävetti ottaa heidät mukaansa, kun
hän kuitenkin teki sitä mitä ei ollut uhannut tehdä.

Hän teki koko aamupäivän työtä notkon toisessa päässä eikä vaihtanut
sanaakaan naapuriensa kanssa.

"Entä jos minä tämän iltapäivän olisin Wispin apulaisena?" kysyi Antti
isältään. "Meitä on niin monta, ja hän on ihan yksin."

"Menkää vaikka kumpikin, jos herra Wisp huolii teistä", vastasi isä.

Pojat juoksivat Wispin työmaalle ja tarjosivat apuaan.

"Eipä tuollaisten poikaviikarien työstä ole paljoakaan hyötyä", tuumi
Wisp. "Onhan minulla Pekka ja Matti kotona, jos semmoista apua haluan."

Pojat eivät olleet töykeästä vastauksesta millänsäkään, vaan ryhtyivät
tarmokkaasti työhön, laskivat leikkiä keskenään ja sanoivat aina väliin
iloisen sanan Wispillekin. Aivankuin epähuomiossa rupesi hänkin
puhumaan ja hämmästyi itse kuullessaan omaa nauruansa.

Seuraavana aamuna hän otti Pekan ja Matin mukaansa työhön. Kauan
arveltuaan päätti rouva Wisp käydä naapuriemännän luona vieraissa. Hän
käski Maryn pestä silmänsä ja panna paremman hameen päällensä. Itse hän
teki samoin. Sitten hän otti nuorimman lapsensa käsivarrelleen, astui
aidan aukosta naapurin pihaan ja seisahtui Maryn kanssa ovelle. Rouva
Liscome tuli heitä vastaan tervehtien heitä ystävällisesti. Hän otti
pienokaisen hellästi syliinsä ja kertoi rouva Wispille, että häneltä
oli Connecticutissa kuollut samanikäinen lapsi. Hänen tätä kertoessaan
nousivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän painoi pienokaista vasten
rintaansa, ja rouva Wisp unhotti kaikki kauniit sanat, joita hän oli
aikonut sanoa, ja rupesi vain huolestuneena puhumaan lapsen taudista,
Alice ja Nelly veivät Maryn kouluhuoneeseen, joten rouva Wisp sai
vapaasti keskustella ystävällisen naapurinsa kanssa. Lempeä kohtelu ja
vilpitön myötätuntoisuus olivat ikäänkuin lämmin päiväpaiste vaimoparan
rasittuneelle mielelle. Hänelle muistui mieleen entiset ajat, olo
armaassa kodissa, äitivainajan ja siskojen rakkaus, ystävien iloiset
seurat. Monivuotinen, väsyttävä mielenmasennus alkoi hellittyä, ja pian
hän oli rouva Liscomelle kertonut kaikki elämänsä vaiheet. Hänen
vanhempansa olivat olleet jumalisia ihmisiä, ja hänkin oli aikonut
seurata heidän esimerkkiänsä, mutta sitten hän oli joutunut naimisiin.
He olivat kärsineet köyhyyttä, ja hänen miehensä oli käynyt niin
kummalliseksi -- alkanut vihata koko maailmaa. Eipä sillä että hän
itsekään olisi tehnyt voitavaansa, ei ollut enää toivoa asiain
paranemisesta. Hän tiesi jo vuosia olleensa kunnoton ihminen eikä
jaksanut paremmaksi pyrkiäkään.

Näin hän kertoi. Nyt tuli rouva Liscomen vuoro puhua. Suurimmalla
lempeydellä hän kehotti vaimoa uskomaan, ettei vielä ollut liian
myöhäistä parantumiseen.

Kotiin tultua kertoi Mary äidilleen, että siellä oli kovasti hauskaa ja
että tytöt olivat kutsuneet häntä heidän pyhäkouluunsa.

Seuraavana päivänä Lotty ja Nelly kävivät Wispillä ja uudelleen
kehottivat Marya tulemaan kouluun. Rouva Wisp puolestaan olisi
mielellään antanut hänelle luvan siihen, mutta ei uskaltanut puhua
siitä miehellensä. Itse hän oli päättänyt ruveta toisellaiseksi ja
koettaa olla lapsillensa rakas, hellä äiti.

Pekka, joka oli taipuvainen poika, oli jo päässyt ystävyyteen Yrjön ja
Antin kanssa ja näki ihmeeksensä kuinka he rakastivat äitiänsä. --
"Kyllä minäkin pitäisin äidistäni, jos saisin. Mutta eihän äiti voi
pitää minusta, kun aina olen ollut hänelle vastuksena." Näin Pekka
kerran mietti astuessaan kotikynnyksen yli. Äiti oli väsyneen näköinen,
mutta koetti kuitenkin huolellisesti siivota tupaa. Pikkulapsi itki,
eikä Mary viitsinyt ruveta sitä hoitamaan. Pekka meni kehdolle ja aikoi
ottaa lapsen syliinsä, mutta Mary sysäsi hänet syrjään, ja äiti, joka
ei arvannut hänen aikomustaan, käski hänet ulos muiden tieltä.

"Ei rouva Liscome sano niin pojillensa, kuu ne tahtovat auttaa häntä",
sanoi Pekka.

"Tahdoitko sinä auttaa?" kysyi äiti.

Pekka vastasi: "Antti ja Yrjö auttavat aina äitiänsä, vaikka hänellä on
kolme tyttöä, jotka tekevät paljoa enemmän kotiaskareita kuin Mary
meillä. Minäkin auttaisin, jos saisin."

Tämä oli suloista rouva Wispin kuulla. Kyyneleet nousivat hänelle
silmiin; hän laski kätensä pojan hiuksille ja lupasi hänen auttaa
milloin vain halutti. Luja ystävyys oli täten solmittu äidin ja pojan
välille.



Yhdeksäs luku.


Herra Wispillä oli tapana joka ilta mennä ravintolaan, joka oli neljän
tien haarassa noin kilometrin päässä hänen asunnostaan. Siellä hän ei
puhunut sanaakaan, ei maistanut väkijuomia eikä tilannut muitakaan
virvokkeita. Oven suussa oli vanha korkea penkki; siinä Wisp istui
iltakaudet, kalpeana, väsyneenä, kuunnellen muiden puhetta.

Näin hän jo kauan oli tehnyt, miesparka, kuluttaakseen ikävää aikaansa.
Vuosikausiin hän ei ollut yrittänytkään viettää hauskaa iltaa kotonaan.
Ravintolassa kului aika jotensakin hupaisesti, siellä kun kaikellaiset
valtiolliset ja yhteiskunnalliset asiat otettiin puheeksi ja päivän
tapahtumista kiisteltiin. Kun sitten hänen vaimonsa oli muuttunut
toisellaiseksi, hän vielä vähemmin viihtyi kodissa, siltä hänen katkera
mielensä kaipasi entistä alituista toraa ja riitaa, joita nyt oli
vaikea saada aikaan.

Naapuriemännän hyvän esimerkin ja ystävällisen ohjauksen vaikutuksesta
rouva Wisp päivä päivältä edistyi pyrkimyksissään hyvään päin. Pekka ja
Matti, luonnostaan iloiset ja hyväntahtoiset pojat, kävivät ahkeriksi
ja kuuliaisiksi. Maryssakin heräsi halu tulla naapurin tyttöjen
kaltaiseksi, vaikka hänen pahat tapansa kyllä olivat syvään juurtuneet.
Alice otti Maryn erityisesti huostaansa, opetti häntä ompelemaan ja
osti omalla rahallaan hänelle Uuden Testamentin. Heistä tuli ajan
pitkään hyvät ystävykset.

Oli kylmä syysilta, Wispin sairas lapsi oli riutumistaan riutunut, --
oli jo loppu lähellä. Rouva Liscome valvoi kehdon ääressä itkevän äidin
kanssa. Isä oli ravintolassa, lapset olivat nousseet vuoteiltansa
katsomaan pikku veljen kuolemaa. Äkkiä aukenivat tuskasta kiinni
pusertuneet pienet nyrkit, ja kärsimyksistä vääntyneet kasvot
muuttuivat rauhallisiksi ja suloisiksi.

"Nyt veli hymyilee", sanoi Pekka.

Rouva Liscome painoi vainajan auki jääneet silmät umpeen ja kuiskasi
äidille: "Nyt on lapsesi taivaassa", Pekka kietoi käsivartensa äidin
kaulaan ja sanoi: "Taivas on hyvä paikka, eikös ole, rouva Liscome?
Siellä rakastetaan pieniä lapsia ja niitä hoidetaan siellä hyvästi,
eikös hoideta?"

"Hoidetaan kyllä", vastasi rouva Liscome; "ei pikku veli siellä enää
sairasta eikä opi mitään pahaa."

"Kuule äiti, eihän nyt ole hätääkään, kun veli on niin hyvässä
talleissa", lohdutteli Pekka.

Herra Wisp oli usein toivonut pääsevänsä kituvasta lapsesta, mutta kun
hän iltasella palasi kotiin varsin tyytymättömänä itseensä ja koko
maailmaan, hätkähti hän nähdessään lapsensa ruumiina. Ei hän kauaa sitä
katsellut, vaan meni toiseen huoneeseen.

Rouva Liscome laittoi lapset levolle ja istui sitten loppuyön
murheellisen äidin luona lohduttaen häntä ja neuvoen häntä rauhan
tielle. Hän kuunteli nöyrästi ja halullisesti, ja aamun koittaessa oli
rouva Liscomella suloinen toivo, että hänenkin sielunsa synkkä yö oli
valkenemassa.

Tehdessään lähtöä kotiin hän Wispin makuuhuoneen raollaan olevasta
ovesta näki, ettei Wisp maannutkaan, vaan istui ikkunan ääressä kasvot
käsien nojassa. Muistaen äskeisen keskustelunsa rouva Wispin kanssa,
hän säpsähti ensin vähäsen, mutta rauhottui ja heitti kaiken huolen
Herralle, tietäen että Jumala voi hillitä miehen vihan.

Iltapäivällä pantiin ruumis pieneen arkkuunsa. Koko naapuriperhe
kokoontui Wispille, ja äidin pyynnöstä puhui herra Liscome isän
suostumuksella muutamia sanoja lapsille. Hän kertoi heille ihanasta
maasta, johon pienokainen oli muuttanut, ja Herrasta Jeesuksesta, joka
kerran oli täällä maan päällä ja rakasti lapsia ja kutsui heitä
tykönsä. Tämä sama Jeesus on ylösnousemus ja elämä, ja jos hänen
Henkensä pääsee asumaan meissä täällä, saamme mekin tulla asumaan
siihen kirkkaaseen kotiin, jossa pikku veli nyt on. Sitten hän rukoili
kaikkein heidän puolestaan. Äiti ja lapset itkivät katkerasti. Isä
kääntyi toisaalle ja rukouksen päätyttyä hän painoi hattunsa syvään
silmillensä. Hän oli kalman kalpea ja hänen kätensä vapisivat, kun hän
nosti pienen arkun syliinsä, kantaakseen sen mäelle, pienen haudan
partaalle. Oli auringonlaskun hetki, kun arkku laskettiin hautaan. Koko
kyläkunta tiesi, että Wispiltä oli lapsi kuollut, mutta ei kukaan
tullut saattamaan sitä hautaan. Wispit tiesivät sen kyllä ansainneensa,
mutta samalla heidän kiitollisina täytyi tunnustaa, että Liscomen perhe
oli heille uskollinen naapuri. Sydämemme ei ole luotu kovaksi, mutta me
voimme itse tehdä sen kylmäksi ja kovaksi kuin jää. Mutta siihenkin
Jumala tiesi apukeinon: rakkauden päivänpaiste voi sulattaa kovimmankin
sydämen.

Vähäinen saattojoukko kiersi haudan ympäri, ja jokainen katsoi vielä
kerran lapsukaisen viimeiseen asuntoon. Niko täytti haudan, peitti sen
turpeilla ja asetti muutamia sileitä kiviä turpeiden päälle. Kivissä ei
ollut nimeä, mutta siitä ei lukua. Enkelit vartioivat lasten hautoja,
eikä yksikään lapsista joudu hukkaan.



Kymmenes luku.


Kuolemantapaus ja varsinkin isän puhe olivat syvästi vaikuttaneet
Alicen mieleen. Alice rakasti isäänsä ja äitiänsä, ja riitansa jälkeen
Maryn kanssa oli hän lujasti päättänyt, ettei hän koskaan enää tekisi
heitä käytöksellään murheellisiksi. Samoinkuin muutkin perheen jäsenet
alkoi hänkin noudattaa rakkauden lakia. Hän oli ystävällinen Wispin
lapsille ja vältti joutumasta riitaan heidän kansaansa ja toivoi siten
noudattavansa vanhempiensa mieltä. Ja hän teki siinä oikein, mutta
kuitenkin oli hänen omatuntonsa rauhaton. Hän huomasi kyllä joka hetki,
ettei Jumalan tahdon tekeminen ollut hänen päämääränänsä. Monesti hän
pitkät ajat ajatuksiinsa vaipuneena mietti miten hän puolestaan
kohtelisi tuollaista kelvotonta joukkoa, jos hän saisi tehdä oman
mielensä mukaan. Mary Wisp oli tosin hyvin ystävällinen Alicelle siitä
asti kun hän sai häneltä lahjaksi Uuden Testamentin, mutta Mary oli
Alicesta niin siivoton, tyhmä tyttö, ettei hänen ystävyytensä ollut
minkään arvoinen. Kuitenkin Alice kehotti häntä tulemaan heille ja
opetti hänelle kärsivällisesti kaikellaisia hyviä tietoja.

Tästä itsensäkieltämisestä oli Alice kauan mielihyvillään. Mutta
hautauspäivänä, kun hänen isänsä puhui Jeesuksen Hengestä, joka on
asuva meissä, jos tahdomme elää hänen kanssansa, levisi uusi valo hänen
mieleensä. Tässä valossa hän vasta näki kuinka petollinen ja
turmeltunut hänen sydämensä oli. Siitä hän kävi sangen murheelliseksi,
mutta ei moneen päivään ilmaissut kenellekään murhettansa.

Pieni hautakumpu oli nyt Alicen lempipaikka. Eräänä iltana hänen siinä
istuessaan ja itkiessään tuli herra Wisp hautausmaalle. Hän oli aivan
lähellä Alicea, kun he huomasivat toisensa. Alice säikähti kovasti.
Wisp oli valju ja väsyneen näköinen. Hän kysyi ystävällisesti miksi
Alice itki. Tyttö ei ensin uskaltanut avata suutansa, mutta hetken
epäröityään hän sanoi: "Mietin tässä, että teidän lapsenne kerran saa
herätä ijankaikkiseen elämään, mutta minulla ei ole Jeesuksen Henkeä.
Minussa on niin paha sydän."

"Kuinka niin", kysyi Wisp. "Minä uskon, että te kaikki olette hyviä".

"Niin ne ovatkin kaikki muut. Mutta minä olen vihannut teitä ja koko
perhettänne siitä asti kun me tänne tulimme. Meillä on ollut teistä
niin paljon vastusta."

"Olihan sinulla syytä vihaasi."

"Eipä ollut", vastasi Alice. "Eipä kukaan muu meillä vihannut teitä.
Heissä on Jeesuksen Henki, ja raamatusta olen lukenut, että ne, joilla
ei sitä ole, nousevat haudoistansa ikuiseen häpeään."

"Sinähän olet Alice?" kysyi Wisp.

"Niin olen."

"Sanoohan Mary, että sinä olet hyvä hänelle. Annoithan hänelle
Testamentin!"

"Annoin, ja olen opettanut hänelle paljon hyvää; mutta minä tein sen
ollakseni isälle ja äidille mieliksi. En ole koskaan rukoillut teidän
puolestanne enkä tahdo jaksaa kuunnella, kun isä sitä tekee. Tästä
huomaatte että sydämeni on paha."

Nyt herra Wisp sanoi: "Minä olen jo kauan hautonut vihan tunteita
sydämessäni, monin kerroin katkerampia kuin sinä. Minä olen vihannut
kaikkia ihmisiä, ja itseäni enemmän kuin ketään muuta. Mutta pian
täältä pääsen."

"Voi herra Wisp", virkkoi Alice, "haudan toisella puolen alkaa toinen
elämä. Jumalan kirja sanoo niin. Teidän pikku poikanne nousee ylös
haudastaan, ja jos te rupeatte hyväksi, saatte tekin elää hänen
kanssansa taivaassa."

"Myöhäistä minun on enää ruveta miksikään", mumisi Wisp.

"Ei, ei ole myöhäistä; vielä on teilläkin aikaa", vakuutti Alice.

Muutamia päiviä tämän jälkeen sairastui Wisp kovaan tautiin. Yleisesti
uskottiin, että se oli hänen kuolintautinsa. Siitä ei kukaan muu
välittänyt mitään, paitsi hänen oma perheensä ja Liscomet. Omia
ajatuksiaan hän ei ilmaissut kenellekään, ja vaikka hän näytti olevan
täydessä tajussaan, ei hän välistä useaan päivään puhunut sanaakaan.

Näin kului monta viikkoa. Hänen vaimonsa hoiti häntä hellästi. Lapset
koettivat olla hiljaa ja auttoivat äitiä minkä voivat. Herra Liscome ja
Niko valvoivat vuorotellen sairaan luona, ja rouva Liscome tyttärineen
auttoivat päivän aikana. Eräänä aamuna, kun rouva Wisp tuli sairaan
huoneeseen, sanoi Niko hiljaa: "Hän on ollut tavallista rauhallisempi
tänä yönä." Rouva Wisp kuiskasi: "Voi kuinka iloinen olisin, jos hän
vielä paranisi. Tapahtukoon Herran tahto; mutta joka hengenvetoni on
rukous hänen paranemisestaan."

Sairas näytti nukkuvan, mutta kuuli kuitenkin joka sanan.

Samana päivänä, kun Alice istui hänen vuoteensa vieressä, avasi hän
silmänsä ja sanoi heikolla äänellä: "Joko Alice voi rukoilla minun
puolestani?"

"Jo", vastasi tyttönen iloiten, "ja minä rakastankin teitä. Siitä minä
huomaan että Jumala on antanut _minulle_ uuden sydämen."

Sairas makasi vähän aikaa silmät ummessa, sitten hän kysyi: "Mistähän
minä tietäisin onko Jumala antanut minulla uuden sydämen?"

"Siitä te sen tietäisitte", vastasi Alice, "jos te voisitte antaa
niille anteeksi, jotka ovat tehneet teille pahaa, ja olisitte
ystävällinen kaikille ja rukoilisitte kaikkien puolesta."

"Lujalle ottaa ennenkuin voin sitä tehdä", kuiskasi Wisp.

"Jos te rukoilette Jumalaa, antaa hän teille uuden sydämen", sanoi
Alice siihen. --

Tästä päivästä alkaen rupesi herra Wisp vähitellen paranemaan. Ennen
pitkää hän jo jaksoi istua nojatuolissa hetken kerrallaan. Hänen
omaisiensa vilpitön ilo liikutti hänen sydäntänsä enemmän kuin hän
itsekään olisi suonut. Lapset olivat alituisesti hänen luonaan ja
koettivat täyttää kaikki hänen toivomuksensa. Hänen vaimonsa istui
hänen vieressään, silmässä kiitollisuuden kyynel. Hyvät naapurit
ilmaisivat iloansa hänen parantumisestaan enemmän töillä kuin sanoilla.
Vihdoin hänen sydämensä heltyi, katkeruus katosi. Kyynelten kuivunut
lähde aukesi jälleen, ja hän tunnusti itkien, että hän oli mahdoton
kaikkeen hänelle osoitettuun rakkauteen. Nöyrästi hän lupasi Jumalan
avulla alottaa aivan uutta elämää. --

Tästä hetkestä on useita vuosia kulunut. Tuntisitkohan enää sitä mustaa
rakennusta, joka ennen näkyi vääräoksaisten omenapuiden välistä! Siihen
on rakennettu toinen kerros lisää, ja siistinä, valkoiseksi maalattuna
se nyt kohoaa naapuritalon vieressä.

Keitä ovat nuo reippaat nuorukaiset, jotka astuvat maahan juuri
saapuneilta rattailta? He ovat Yrjö ja Antti, Matti ja Pekka, jotka
palaavat kotiin maanviljelysopistosta. Entä nuo sievät neitoset, jotka
niin iloisesti tervehtivät tulijoita? Ne ovat Mary Wisp, Lotty, Nelly
ja Alice Liscome, kaikki suloisia tyttöjä, kotinsa ilona ja apuna.

Tervehtimisen ensimäinen ilo on asettunut, nuoret ovat jo vilkkaassa
toiminnassa; emännät istuvat sisällä puhellen ystävällisesti keskenään.

Kolme voimakasta keski-ikäistä miestä seisoo keskustellen pellon
pientareella.

"Niinkö sinä Niko arvelet?" virkkaa yksi heistä. "Minä taas uskon
niinkuin ystävä Liscome tässä, että ystävyys on paras keino saada
vihollisensa pois hengiltä. Se keino minutkin tappoi ja jälleen
eläväksi teki."

Puhuja on herra Wisp.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hyvä naapuri" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.