Title: Rajalahden torppa - Kertomus viimeisestä Suomen sodasta
Author: Åberg, J. O. (Johan Olof)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rajalahden torppa - Kertomus viimeisestä Suomen sodasta" ***


RAJALAHDEN TORPPA

Kertomus viimeisestä Suomen sodasta

Kirj.

J. O. ÅBERG

Mailta ja meriltä 28.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



1.


Eräänä kauniina, leppoisana kesäiltana 1808 kulki kolme miestä
varovasti hiipien pitkin Näsijärven läntistä rantaa. Meidän nyt ensi
kerran tehdessämme heidän tuttavuuttaan olivat he saapuneet punaiseksi
maalatun sotilastorpan lähistölle, jonka pieni hyvin hoidettu
puutarhapalanen ulottui vesirajaan asti.

Pieni torppa oli parisataa kyynärää Rajalahden kylän eteläpuolella, ja
tämä taas oli aivan lähellä Näsijärven pohjoisinta päätä.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Sen pitkät säteet kultasivat
Ruoveden kirkontornin, tanssivat hilpeästi Näsijärven väreilevällä
pinnalla, tunkeutuivat leikkien metsien kätköihin ja valaisivat
sammuvalla hohdollaan pienen sotilastorpan turvekattoa ja pienen
puutarhatilkun kukkia. Jätettyään viimeisen jäähyväissuudelman ne
katosivat, hetkisen kuluttua taas tervehtiäkseen samoja esineitä
hehkuvilla aamusuudelmillaan.

Kolme miestä, kaikki suomalaisia, pysähtyi vähän matkan päähän torpasta
osittain nuorta metsää kasvavalle, osittain autiolle maakielekkeelle,
joka pisti vain viidenkymmenen kyynärän päähän ulapalle päin. Tältä
ylen kapealta kaistaleelta oli näköala kuitenkin vapaa; pohjoiseen
näkyi edelleen Ruovettä, etelään Kurua sekä vielä sen eteläpuolella
olevia seutuja. Idässä taas siintivät avarat vedet monimuotoisine
vaihtelevine saarineen ja luotoineen, ja näiden takana oli
epäsäännöllinen itäinen ranta kylineen, yksityisine rakennuksineen,
vainioineen, niittyineen ja metsineen, joiden yläpuolelle siellä täällä
kirkontornin kapea huippu kohosi kohti taivasta kuin sanaton rukous
kaiken elämän alkuunpanijalle, tahi kevyt sininen sauhu liiteli ylös
milloin nopeissa, milloin hitaissa kiemuroissa.

Auringonsäteiden kadotessa itäisten metsien taakse näkyivät ääriviivat
vastakkaiselta rannalta vielä selvempinä.

Rotevin kolmesta miehestä oli mennyt maakielekkeen päähän asti. Pienet
laineet melkein koskettelivat hänen jalkojaan. Hänen takanaan seisoi
hänen hieman pienempi seuralaisensa ja kauempana niemekkeellä kolmas
henkilö, jäntevä ja luiseva, supisuomalaisen miehen perikuva.

"Katsokaa", sanoi kielekkeen päässä oleva mies ja viittasi järvelle,
"kauniimpaa seutua ei tässä maassa ole, ja pian kuitenkin vihollisen
saaliinhimoiset laumat ovat sitä tuhoamassa ja..."

"Mutta sitähän meidän on estettävä", sanoi toveri.

"Niinpä niin", lisäsi toinen ja tarttui asetoverinsa käteen, "minä
kyllä tiedän, että sinä, Spof, et väisty, milloin tosi on edessä.
Suuresti minua lohduttaa myöskin se, että kansa tukee meitä niin paljon
kuin mahdollista. Etkö sitä usko?"

"Sen tahdon uskoa", vastasi Spof, "muutoin meidän hankkeestamme ei
olisi juuri mihinkään."

Kielekkeen päässä seisova roteva mies oli vääpeli Roth Porin
rykmentistä ja Ruoveden komppaniasta, jota historioitsija on nimittänyt
"urhoollisten kehdoksi ja opinahjoksi tässä sodassa."

Lapuan tappelun jälkeen rupesi Roth harkitsemaan rohkeaa suunnitelmaa.
Partioretkiä tekemällä olisi viholliselle tuotettava mahdollisimman
paljon vahinkoa. Hänen samanmielinen toverinsa suostui ehdotukseen, ja
Adlercreutz, joka ymmärsi miten sovelias maa oli tällaiseen
sodankäyntiin, kannatti heti tätä rohkeaa suunnitelmaa.

Roth pyysi ja sai 40 rykmenttinsä sotamiestä, jotka hän itse valitsi.
Kun sanoma retkikunnasta tuli sotamiesten tietoon, koettivat he kaikki
kilvan päästä mukaan, sillä vaarat ja seikkailut, mutta samalla suuri
kunnia odotti näitä urhoollisia miehiä, onnistuisivatpa he
yrityksissään tahi eivät.

Huomattava on kuitenkin tässä asiassa, että vääpeli Roth ja hänen
reipas toverinsa Spof eivät saaneet pienintäkään kunnianosoitusta
siitä, että olivat saattaneet venäläisen kenraali Rajevskin sellaiseen
ahdinkoon, että se oli vähällä aiheuttaa koko venäläisen sotajoukon
hajaantumisen. Tiedot, joihin meidän historioitsijamme nojautuvat,
eivät myöskään, omituista kyllä, ole saadut ruotsalaisista eikä
suomalaisista, vaan venäläisistä lähteistä.

Tämän urhoollisen pikku joukon etunenässä läksivät Roth ja Spof
Lapualta, saatuaan vanhoista varastoista mukaansa aseita noin sadalle
miehelle.

Ylen vaivalloisen marssin ja monien seikkailujen jälkeen metsissä
onnistuivat he vihdoin pääsemään ohi venäläisten Alavudelle
sijoittuneen sotavoiman.

Hävitettyään muutamia venäläisten kuormastoja ja muutoin
tuotettuaan Rajevskille monia tuntuvia vahinkoja pääsi Roth vihdoin
vihollisten sotavoiman selkään. Hänen menestymisensä vaikutti senkin,
että rahvas tarjoutui hänen palvelukseensa, niin että reipas Roth oli
muutamassa päivässä asestanut toista sataa talonpoikaa ja renkiä.

Tultuaan vakuutetuksi, että he olivat saavuttaneet jonkinmoisen
aseidenkäyttämistaidon, ja harjoitettuaan heitä yksinkertaisimpiin
marsseihin läksi hän Näsijärven rannalle, johon odotettiin vesitse
saapuvan useita venäläisiä muonavarastoja. Halki metsien hän oli
lännestä saapunut Rajalahden lähistölle. Koska hänen joukkonsa oli
jonkun verran uupunut pitkistä marsseista, kätki hän sen varmaan
paikkaan, rytöisen metsän suojaan, ja hiipi itse Spofin ja Hiukka
nimisen talonpojan kanssa Rajalasta Rajalahtea kohti hankkiakseen
itselleen tarkempia tietoja vihollisen paikkakunnalla olevasta
sotavoimasta.

Tällä tutkimusretkeilyllä olemme tehneet hänen ja hänen toveriensa
tuttavuutta.

Kun Roth ja Spof olivat hetkisen neuvotelleet keskenään, miten
venäläisten hankkeita voitaisiin mahdollisimmassa määrässä keskeyttää,
viittasi edellinen Hiukan luokseen.

Hiukka, talonpoika Rajalasta, oli oikea suomalainen visakoivu. Paitsi
pitkällekantavaa pyssyään riippui hänen vyöllään pitkä puukko.

"Kuuleppas, Hiukka", virkkoi vääpeli ja viittasi pieneen torppaan, joka
niemekkeen kärjestä näytti niin houkuttelevalta, "tiedätkö, keitä
tuolla asuu?"

"Ka tiedänhän tuon", tuumi Hiukka. "Sehän se vanha Yrjö Kinnunen siellä
asuu poikansatyttären kanssa. Ilma se onkin koko Näsijärven seutujen
kaunein tyttö."

"Va-ai niin", huudahti vääpeli, ja leveä hymy levisi hänen
leukapieliinsä, "sinä sanot häntä kauniiksi, vaikka et ole edes enää
naimaiässä."

"Enpähän minä hänestä", vastasi Hiukka kuivasti. "Eukkoni kuoleman
jälkeen välitän enää viis kaikista tytönheilakoista, Ja sitäpaitsi on
meillä kyllä nyt muutakin tekemistä kuin niiden jäljessä juosta."

"Siinä olet oikeassa", vastasi Spof. "Mennäänpä nyt katsomaan Yrjö
Kinnusta. Kenties hän voi antaa meille tärkeämpiä tietoja kuin mitä
voimme aavistaakaan."

"Siinä olet oikeassa", toisti myöskin Roth, joka toverin näin lausuessa
näytti heräävän syvistä ajatuksistaan. "Hiukka on kyllä oikeassa. Nyt
ei ole aikaa nukkumiseen eikä rakkaudenhaaveisiin. Eteenpäin siis!"

Pian nämä kolme suomalaista olivat pienen puutarhatilkun veräjällä.

"Onko tuo vanha Yrjö?" kysyi Roth viitaten valkopartaiseen ukkoon, joka
oli istuutunut tuvan vieressä olevalle turvepenkille ja juuri korjaili
puujalkaansa.

"Niin, hän se juuri on. Edellisessä sodassa hän oli melkein kaikissa
taisteluissa, kunnes menetti jalkansa. Ja tyttö, joka juuri tulee ulos,
on Ilma. Reipas ja kelpo tyttö hän on, ja se, joka saa hänet
vaimokseen, ei varmaankaan ole naimistaan koskaan katuva."

Nähdessään kolme aseellista miestä peräytyi Ilma kauhistuneena muutamia
askeleita ja huudahti:

"Isoisä, me saamme vieraita! Keitä he mahtanevat olla?"

Vanha sotilas varjosti toisella kädellään silmiään nähdäkseen paremmin.
Lopuksi hän sanoi:

"Ensimäisenä kulkija on Hiukka Rajalasta. Kumpaakaan toista en tunne."



2.


Alavudella kenraali Rajevski käveli epäröivänä edestakaisin suurimmassa
asuinhuoneessaan. Näkyi selvästi, että hänessä kuohuivat mitä
ristiriitaisimmat tunteet.

Usein hän pysähtyi pöydän ääreen, jossa oli joukko erilaisia karttoja
siitä maasta, jonka valloittamisen hän oli saanut tehtäväkseen. Mutta
vielä useammin hän istuutui ikkunan ääreen, josta näköala Lapuan
tasangoille oli jokseenkin vapaa.

Hyvillä ja täydellisen voiton toiveilla oli Rajevski tullut Suomeen.
Tämä toive näyttikin, ainakin alussa, toteutuvan. Lakkaamattomien pikku
taistelujen perästä vetäytyi kelvoton Klingspor alinomaa pohjoiseen, ja
Luoja yksin tietää, olisiko hän uskaltanut pysähtyä ennenkuin
Tukholmassa tahi Jäämeren rannalla, jollei urhoollinen Adlercreutz
olisi tehnyt asiaan käännettä ja Siikajoella käynyt niin kiivaasti
Rajevskin kimppuun, että hän oli pakoitettu vetäytymään takaisin.

Hänen alipäällikkönsä Balytoffin tappio Revonlahdella ainoastaan
muutamia päiviä Siikajoen tappion jälkeen sai hänet peräytymään yhä
etemmäksi. Heinäkuun 14 päivä oli myöskin kovanonnen päivä Rajevskille.
Itsepäisen vastustuksen jälkeen hänen täytyi jättää jokseenkin vahva
asemansa Lapualla.

Katkerin mielin täytyi ylpeän Rajevskin kiiruhtaa pakoon etelään päin.
Hän pysähtyi, kuten edellä on mainittu, Alavudelle ja asetti
etuvartionsa hyvän joukon alemmaksi Visuvedelle ja Näsijärvelle päin.
Sitäpaitsi hän lähetti partiojoukkoja kaikille ilmansuunnille
helpoittamaan elintarpeitten tuontia.

Juuri nämä tuottivat Rajevskille enin epäröimisen aihetta hänen
levottomana kulkiessaan edestakaisin huoneessaan. Hänen korviinsa oli
tullut hämäriä huhuja heitä kohdanneista esteistä, ensin hämäriä, mutta
lopuksi varmempia.

"Ei ole mahdollista se, mitä eversti Stolypin kertoi aamulla", huudahti
Rajevski itsekseen ja rupesi samalla astumaan kiivaammin. "Aivan
mahdotonta täytyy olla, että kourallinen sotamiehiä ja talonpoikia
olisi voinut saada aikaan sellaista, mitä Stolypin kertoi. Kolme maitse
ja kaksi vesitse tulevaa kuormastoa anastettu, minä..."

Samassa astui sisään Rajevskin nuorempi ajutantti, kapteeni
Sergejevitsh. Nuori mies oli ylen liikutettu, ja kenraali vavahti hänen
ensimäisestä katseestaan.

"Olisivatko huhut mahdollisesti tosia? Senpähän nyt näemme. Mitä teillä
on sanottavaa, kapteeni?" kysyi hän väkinäisen levollisena.

"Huonoja tietoja, kenraali", vastasi kapteeni Sergejevitsh tuskin
kuuluvalla äänellä.

"Antakaa tulla vaan, olivatpa ne mitä tahansa", kehoitti Rajevski.
"Minun täytyy tietää kaikki."

"Eräs elintarvekuormasto on otettu Visuvedellä, ja pitkäsilta on
poltettu. Kaksikymmentä soturiamme olemme menettäneet."

Tämän ilmoituksen saatuaan Rajevski nosti toisen kätensä otsalle ja
nojasi toisella pöytään.

"Vai niin", sanoi hän vihdoin, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.
"Kuka on suomalaisten johtaja?"

"Roth niminen sissi."

"Hänen nimeänsä en ole koskaan kuullut."

"Hän lienee myöskin upseeri Porin rykmentissä. Sitäpaitsi olen myöskin
kuullut kerrottavan..."

"Vielä muutakin", keskeytti Rajevski ja alkoi samalla kulkea kiivaasti
edestakaisin huoneessa.

"Vesilläkin..."

"Vai niin, sielläkin", huudahti kenraali harmistuneella äänellä.
"Milloin tästä tulee loppu! Yhtäkaikki, kapteeni, esille
onnettomuusviestit!"

"Kurun tienoilla otettiin kaksi päivää sitten eräs meidän aluksiamme,
jossa oli viisisataa jauhokulia."

"Ja sitä en ole saanut tietää ennemmin!" huusi Rajevski ja polki
lattiaa.

"Juuri vasta sain sen tietää", vastasi kapteeni Sergejevitsh
levollisena.

"Miksi?"

"Siksi että sanansaattajamme vain mitä suurimmilla ponnistuksilla
kykeni selviytymään vaaroista, joita kapinalliset talonpojat..."

Kuultuaan viimeiset sanat Rajevski hypähti paikoiltaan, katsoi
kapteenia tuikeasti silmiin ja huusi:

"Kapinalliset talonpojat! Mitä sillä tarkoitatte, kapteeni
Sergejevitsh?"

"Koko seutu on kapinassa. Kansa on kaikkialla kuohuksissa."

"Kuka on teille siitä kertonut?"

"Olen itse kokenut."

"Ah, selittäkää."

Kapteeni kertoi silloin seuraavaa:

"Aamulla läksin pikku retkeilylle Tuulijoelle, sata miestä mukanani.
Erääseen paikkaan olivat talonpojat kuitenkin kaataneet metsää
etumurrokseksi, ja koettaessani päästä sen ylitse ympäröi meidät
valtava talonpoikaislauma, jossa oli myöskin melko joukko sotilaita.
Tein voitavani, mutta vihdoin minun täytyi palata menetettyäni puolet
miehistäni. Maa oli karua, ja kun me emme tunteneet sitä niin paljon
kuin olisi tarvinnut päästäksemme ehein nahoin, menetin vielä lisää
miehistöäni. Palattuani puolen tunnin kuluttua oli jäljellä ainoastaan
kymmenen miestä ja..."

"Mikä on hänen nimensä, joka anasti vesitse tulevat kuormastot?" kysyi
Rajevski ankarasti.

"Olen kuullut häntä sanottavan Spofiksi!"

Rajevski ei vastannut mitään pitkään aikaan. Hän oli ruvennut
käyskentelemään nopeasti ympäri huonetta.

"Vai niin", ajatteli hän, "nyt tästä näyttää kaikesta päättäen
muodostuvan tosileikki. Tämä pieni sota on mitä vaarallisin
sotajoukolle, joka ei tarkoin tunne paikkoja. Sitäpaitsi ovat
suomalaiset taitavia tällaisessa sodankäymistavassa, jonka ohella maan
laatu heitä erinomaisesti tukee. Kuulkaapa, kapteeni", jatkoi hän
pysähtyen pöydän ääreen ja laski kätensä mahdollisimman
yksityiskohtaiselle Näsijärven ja sen ympäristön kartalle, "teidän
täytyy oppia tarkoin tuntemaan seutu, sillä..."

Rajevski ei ennättänyt puhua loppuun, ennenkuin ovi aukeni ja toinen
hänen ajutanteistaan astui sisään. Ajutantin takana näkyi punatukkainen
miesolento, joka vilkuili Rajevskiin kavalin katsein.

Kenraali itse peräytyi pari askelta huomatessaan vastenmielisen
olennon.

"Vanki, kenraali", sanoi ajutantti lyhyesti.

"Missä otitte hänet kiinni?"

"Kylän ulkopuolella hänen tarkkaavasti katsellessaan meidän
puolustuslaitoksiamme."

Rajevski viittasi vankia astumaan esille. Tämä totteli heti
osoittamatta minkäänlaista epäröimistä.

Tarkasteltuaan hetkisen punatukkaista aloitti Rajevski kuulustelun.
Sitä kesti sangen kauan.

Kuulustelun loputtua hän hieroi tyytyväisenä käsiään mutisten
itsekseen:

"Nyt en ollenkaan pelkää. Punatukkainen on kyllä pitävä sanansa, sillä
mustasukkaisuus ajaa häntä ottamaan tämän askeleen, ja kun ihminen saa
sen taudin, niin hän on aivan sokea eikä välitä muusta kuin kostosta."

Tunnin kuluttua läksi lähes kahdensadan miehen suuruinen retkikunta
Alavudelta ja samosi eri osastoina etelään päin.

Joukon johtajana oli Rajevskin ajutantti, rohkeudestaan ja tarmostaan
tunnettu kapteeni Sergejevitsh.

Kapteeni itse oli ensimäisessä joukossa ja punatukkainen oli hänellä --
oppaana. Heidän saavuttuaan Virroille hän mutisi itsekseen:

"Nyt, Ilma, saat nähdä, että punatukkainen Niilo, jolle aina olet
nauranut, saattaa kostaa ja tavalla, jota et ole edes uneksinut."



3.


Erittäin pitkän harkitsemisen jälkeen ja nautittuaan mitä pieni
sotilastorppa voi tarjota läksivät Roth ja hänen ystävänsä liikkeelle
vanhan Yrjön heille antamien ohjeiden mukaan.

Pienen sotilastorpan matalasta eteisestä näkyi pieni metsäinen saari
lähempänä itäistä kuin läntistä rantaa. Tätä saarta kansa nimitti
"Varassaareksi."

Nimensä saari oli saanut varasliitosta, joka siellä isännöitsi
vuosisadan ensimäisinä vuosina majaillen eräässä luonnon muodostamassa
rotkossa. Pitkän etsimisen jälkeen oli väestö vihdoinkin saanut vihiä
liiton olinpaikasta. Jotta rohkeat varkaat luulisivat olevansa
turvassa, ei pitkään aikaan oltu tehty mitään heidän vangitsemisekseen.

Mutta eräänä pimeänä syyskuun yönä, noin viikko sen jälkeen kun rohkea
murtovarkaus oli tehty Teiskon kirkkoon, kokoontui kolmen pitäjän väki,
ja heidän onnistui vaivalloisen soudun jälkeen päästä toisten
huomaamatta "Varassaareen".

Täällä he piirittivät luolan suun ja nostivat melun, jolloin rosvot
hyökkäsivät ulos hampaisiin asti asestettuina. Ankara taistelu syntyi.
Kuusi varasta ja yhtä monta talonpoikaa makasi maassa.

Mutta tarkoitus oli myöskin saavutettu. Eloon jääneet varkaat vietiin
lähimpään kaupunkiin, jossa heidät tuomittiin ja mestattiin.

Tähän saareen Yrjö Kinnunen nyt neuvoi Rothia menemään, koska se oli
erittäin sovelias tyyssija samoiluretkillä. Venäläiset eivät sitä
tunteneet, ja luolan suuta olisi tarpeen vaatiessa ollut erittäin
helppo puolustaa. Saaren matalaa itäistä rantaa eivät myöskään mitkään
suuret alukset voineet lähestyä.

Menettämättä kallista aikaansa Roth kiiruhti odottavan joukkonsa luokse
ja samoili sen kanssa muutamia tunteja Rajalahden rannoilta Kuruun
asti. Tarkoituksena oli polttaa niin monta venettä kuin mahdollista.

Retki onnistui paremmin kuin voi odottaakaan. Anastettiin 20-30
venettä, joista toiset olivat varsin isoja.

"Niin", sanoi Roth, kun kaikki oli selvänä, "nyt sinä Spof otat
päällikkyyden vesillä, sillä sinä olet siihen tottuneempi. Minä
pysyttäydyn kernaammin maan puolella."

Lyhyen soutamisen jälkeen rohkeat sissit nousivat "Varassaareen"
kohtaamatta ainoatakaan vihollista.

Pienessä sotilastorpassa herätti partioretkeläisten läsnäolo erilaisia
tunteita. Vanha Yrjö tunnusti suoraan, ettei hän pitkiin aikoihin ollut
tuntenut itseään niin iloiseksi kuin nyt. Kanuunain jyrinä ja kiväärien
soitto oli hänelle muistuttava aikoja, joina hän taistellen kolmannen
Kustaan puolesta oli kostuttanut verellään melkein jokaista
taistelukenttää. Näistä hän nyt innostuneena jutteli kuten ennenkin. Ja
lopetettuaan hän lisäsi:

"Olen iloinen, että Suomella on vielä miehiä, jotka uskaltavat uhrata
henkensä, omaisuutensa ja verensä maansa pelastukseksi vihollisen
orjuudesta."

Ilmassa oli sitävastoin vallalla toisenlaiset tunteet.
Luonnollisestikaan hän ei olisi kernaasti nähnyt sotanäyttämöä
muutettavan tälle paikalle. Isoisän tahtoa hän ei kuitenkaan uskaltanut
vastustaa, sillä hän tiesi, miten itsepäiseksi ukko tuli, kun joku
uskalsi olla toista mieltä.

Vihdoin ei Ilma voinut enää vaieta. Yrjö ukon mennessä levolle hän
laski kätensä vanhuksen olalle sanoen:

"Isoisä, nyt tulee kauhea aika."

"Joutavia", sanoi vanhus.

"Mutta ajattele, jos Onni nyt on..."

Nuori tyttö ei lausunut ajatustaan täydellisesti. Hehkuva puna levisi
sen sijaan hänen poskilleen.

"Onni", huudahti vanha Yrjö ja peräytyi pari askelta. "Ajatteletko
vielä tuota hourupäätä?"

"Hourupäätä", toisti Ilma heittäen samalla isoisään syvän, moittivan
katseen. "Ei hän ole mikään hourupää, ei."

"Niin", vastasi Yrjö Kinnunen, "mutta sen pojan saat kyllä jättää
mielestäsi. Sinun isäsi on mennyt manalle, ja nyt minä olen sinun
naittajasi. Sinä tiedät, että minä olen valinnut Pekkalan Eerikin
mieheksesi, ja..."

"Mutta isoisä, minä kammoan häntä enemmän kuin ketään toista",
keskeytti nuori tyttö.

"Sinä olet hullu", väitti vanha Yrjö. "Jokainen tyttö Näsijärven
ympäristöllä nuolisi huuliaan, jos saisi hänet miehekseen, ja sinä..."

"Minä en välitä hänen rikkauksistaan", keskeytti Ilma toisen kerran ja
nyt hyvin päättävästi.

Vanha Yrjö oikein vavahti. Sellaista itsepäisyyttäpä hän ei olisi
koskaan odottanut. Kesti kauan, ennenkuin hän voi saada mielensä
hillityksi. Vihdoin hän huudahti ankarasti:

"Onnia et koskaan saa mieheksesi! Ja muista se, että minä en sanojani
peruuta."

Ilman ihanat kasvot tulivat kalmankalpeiksi.

"Mutta isoisä", huudahti hän, ja hienot huulet värähtelivät
mielenliikutuksesta, "miten voit olla noin julma!"

"Lapseni", vastasi vanha soturi, ja hänen äskeinen jyrkkä äänensä tuli
lempeämmäksi, "minä huolehdin vain sinun tulevaisuudestasi. Eerikki on
rikas, kun Onni sitävastoin on köyhä kuin kirkonrotta eikä voi
koskaan..."

"Mutta hänessä on raitista voimaa ja hän on uuttera", keskeytti Ilma
nopeasti, "ja kun me rakastamme toisiamme, niin Jumala on kyllä
kanssamme."

Nuoren tytön näin lausuessa loisti niin lämmin lohdutus hänen kauniista
kasvoistaan, että Yrjö alkoi tuntea itsensä aivan noloksi. Hän yski ja
änkytti ja sai lopultakin sanotuksi:

"On kyllä kaunista, Ilma, että olet uskollinen sille, jolle olet
luvannut rakkautesi, mutta sinun tulee myöskin muistaa, että olen
edesvastuunalainen Herrallemme, jos teen sinut onnettomaksi. Sinun
velvollisuutesi on..."

"Olethan kuullut, isoisä, että en tule onnettomaksi, jos saan Onnin",
keskeytti nuori tyttö uudestaan. "Jos sitävastoin otan rikkaan Eerikin,
tulen heti onnettomaksi."

Samassa koputettiin ovelle.

Tuskin oli nuori tyttö ehtinyt sen puoliksi avata, kun hän äkkiä
peräytyi ja huudahti: "Niilo!"

Tässä huudahduksessa oli niin paljon kammoa ja pelkoa, että yksin vanha
Yrjökin tunsi sydäntään ahdistavan. Eikä hän kuitenkaan ensimäisenä
säikähtänyt.

"Vai niin", sanoi punatukkainen ja tuli kursailematta sisään. "Tulen
vielä kerran luoksenne vierailulle. Tuloni syyn kyllä ymmärrätte, jos
vähän tahdotte ajatella." Ja hänen huulensa levisivät ilkeään
irvistykseen.

Ilma vetäytyi isoisän taakse. Hän pelkäsi todellakin Niiloa tässä
silmänräpäyksessä.

"Asiasi kyllä tiedämme", vastasi vanha Yrjö, joka tuskin saattoi
hillitä vihaansa. "Ja vastaukseni olet myöskin kyllin usein kuullut."

"No kun olette niin sananne pitävä, vanha Yrjö, niin voitte kernaasti
maksaa minulle viime vuonna lainaamanne rahat. Kaksi kuukautta sitten
on jo velka joutunut maksettavaksi."

Vanhan Yrjön kasvot tulivat ensin punaisiksi ja sitten valkoisiksi
hänen vastatessaan:

"Ja kaksi kuukautta sitten sinä lupasit, että velka saisi olla, kunnes
sota loppuisi. Voithan ymmärtää, että tällaiseen aikaan rahan
hankkiminen on mahdotonta."

"Sen kyllä ymmärrän", vastasi Niilo ivaten. "Mutta silloin luulin, että
Ilma ja sinä olisitte myöntyväisemmät. Sitäpaitsi ei lupaus ollut
kirjallinen eikä se merkitse mitään oikeudessa."

Niilon puheen röyhkeä sävy saattoi Yrjö Kinnusen veren kiehumaan.
"Viheliäinen lurjus!" huusi hän ja tarttui halkoon, jolla teki uhkaavia
liikkeitä. "Sinä tiedät varsin hyvin, missä arvossa olet koko
paikkakunnalla. Ja mistä olet rahasi saanut? Etkö luule tiedettävän,
että isäsi varasti minkä jaksoi kruunulta. Ja että sinä et ole yhtään
parempi, sen tietää jok'ikinen kylän poika ja tyttö."

Nyt loisti Niilon kavalissa silmissä sellainen sanomaton viha, että
Ilma vetäytyi isoisänsä suojaan.

"Vai niin te puhutte", vastasi Niilo ivaten, jonkun verran
toinnuttuaan. "Vielä saatte nähdä, kenenkä kanssa olette tekemisissä."
Ja nyrkkiään puiden läksi hän ulos ja löi oven kiini, niin että koko
tupa tärisi.

Yrjö istui hetkisen päätään liikauttamatta ja saamatta suustaan
sanaakaan. Vihdoin hän nosti kätensä ristiin rinnoilleen ja sanoi:

"Hyvä Jumala, suojele meitä niissä koettelemuksissa, jotka aivan
varmaan meitä kohtaavat. Sinä yksin voit torjua vaaran."

Ja ankarassa mielenliikutuksessa lisäsi Ilma:

"Ah, jos Onni olisi täällä! Mikä lohdutus hän olisikaan minulle!"



4.


Kun reipas Roth oli ollut yön "Varassaaressa", tuli hänen luokseen
seutuun täysin perehtynyt talonpoika, joka omasta aloitteestaan oli
ruvennut ottamaan selkoa vihollisten liikkeistä.

Hän kertoi, että eräs muonakuormasto oli matkalla Venäjältä Alavudelle.
Hän oli itse nähnyt sen pysähtyvän Kuorehveden kirkolle, vähän yli
kolmen peninkulman päähän suoraan itään "Varassaaresta".

"Milloin sen näit?" kysyi Roth miettiväisenä.

"Eilen puolenpäivän aikana", vastasi viestintuoja mitä rauhallisimpana.

"Perkele!" huudahti vääpeli ja peräytyi muutamia askeleita, "silloin he
ovat varmaankin jo päässeet livistämään kynsistämme."

"Eikös mitä", vastasi talonpoika mahdollisimman levollisena, "niin
nopeasti se ei kuitenkaan käy. Kaikki näyttivät ylen uupuneilta, ja
varma on, että he ottavat perinpohjaisen levon."

"Paljonko heitä suunnilleen oli?" kysyi Roth miettiväisenä.

"Koin pari- kolmekymmentä."

Reipas vääpeli harkitsi asiaa hyvän aikaa. Sitten hän keskusteli Spofin
kanssa, joka oli yhtä mieltä asiassa. Tunnin kuluessa olivat
tarpeelliset alukset kunnossa, ja puolenpäivän aikana olivat
partioretkelle valitut sotamiehet ja talonpojat myöskin valmiit.

"Varassaaresta" pitkälle puusillalle, joka yhdisti Visuveden ja
Vaskiveden väliset salmet toisiinsa ja jossa Tampereen ja Vaasan
välinen maantie kulkee, oli noin kaksi peninkulmaa.

Spofin kulkiessa vesitse, mukanaan puolet joukosta, samosi Roth toisten
kanssa pitkin rantoja, kuitenkin niin, että hän, mikäli mahdollista,
voi pitää silmällä vesitse kulkevia.

Pian huomasikin Spof kaksi alusta, jotka pakenivat minkä airoista
pääsi.

Jahti alkoi heti ja molemmat saatiin kiinni. Saaliiksi tuli paljon
aseita, parikymmentä kulia; aluksissa olevat sotamiehet vangittiin,
jonka jälkeen heitä vartioitiin tarkasti.

Iltapäivällä Roth ja Spof saapuivat Visuveden sillalle.

Saatuaan eräältä vanhalta akalta, ainoalta, joka oli uskaltanut jäädä
kotipaikoilleen, tietää, että venäläisten muonakuormasto ei ollut vielä
kulkenut sillan poikki, asetti Roth heikon vartioston sillan eteläiseen
päähän ja piiloutui itse, mukanaan vahvempi joukko, sen
pohjoispuolelle.

Sillan alla oli Spof kätkössä veneineen, niin että etelästä maanteitse
tuleva vihollinen ei voinut häntä huomata.

Roth aikoi antaa venäläisten kuormaston tulla sillan puoliväliin. Hän
hyökkäisi silloin heidän kimppuunsa edestäpäin, samalla kun Spof,
mukanaan riittävä joukko, kapuaisi rannalle ja hyökkäisi takaapäin
venäläisten kuormaston niskaan. Saadessaan viholliset kahden tulen
väliin piti Roth voiton varmana.

Jotta venäläiset vangit eivät voisi millään tavalla varoittaa
tovereitaan, oli Spof sidotuttanut heidän kätensä ja jalkansa, pannut
kapulat heidän suuhunsa ja asettanut heidät suurimman veneen pohjalle.

Hyvän aikaa odottelivat partioretkeläiset tässä asemassa, eikä mitään
kuulunut. Roth alkoi jo tulla kärsimättömäksi, ja usein hän hiipi
sillalle tähystelemään. Vihdoin hän alkoi epäillä saamiensa tietojen
todenperäisyyttä. Mutta hänen aikoessaan lähteä kuudennelle
tähystysretkelleen huudahti Hiukka viitaten kädellään:

"Mikäs hullu tuolla tulla viilettää?"

"Ah", huusi Roth, "sanantuoja!" Hän aikoi mennä tulijaa vastaan. Mutta
monta syltä hän ei ollut astunut, ennenkuin tulija viittasi häntä
peräytymään.

Heti vetäytyi vääpeli takaisin sillankorvalle.

"Nyt ne ovat täällä", huusi talonpoika heti kun arveli äänensä
kuuluvan. "Aikaa ei ole yhtään hukattavissa."

Tutkittuaan tarkemmin viestintuojaa järjesti vääpeli pienen joukkonsa
taisteluun. Sillankorvalla olevat valtavat kivilohkareet ja maanlaatu
olivat vaanijoille varmana suojana, niin että he saattoivat turvassa
odottaa hyökkäyksen hetkeä. Mutta heidän vilkkaat liikkeensä ja
säkenöivät silmänsä kertoivat selvästi, mikä leikki venäläisillä oli
edessään.

Vihdoin alkoikin venäläisten kuormasto näkyä viidakosta, järven
toiselta puolelta. Ensimäisenä ratsasti upseeri. Sen jälkeen tulivat
muonavaunut kasakkain ja jääkärien kulkiessa sivuilla. Viimeisenä
ratsasti neljä aivan hampaita myöten asestettua kasakkaa.

Niin kauan kuin venäläiset olivat metsässä, noudattivat he
mahdollisimman suurta varovaisuutta, mutta heidän päästyään sillalle
laukesivat heidän kielensä siteet.

Huolettomina he nauroivat ja lauloivat, ja majuri jo hieroskeli
tyytyväisenä käsiään. Pianhan oltaisiin Alavudella.

Vapisi vanha silta hevosten kavioiden kopsaessa ja vaunujen rätistessä.

Samassa huomasi eräs kasakoista aseita vilahtelevan kivien takaa.

Kohta hän aavisti niiden merkityksen ja ratsasti majurin eteen
huomauttaen häntä asiasta. Tämä komensi heti pysähtymään.

Mutta Rothkin huomasi, että hänet oli keksitty. Ja samassa hän antoi
hyökkäysmerkin.

Nopeasti hyökkäsivät talonpojat ja soturit sillalle. Venäläiset ottivat
heidät vastaan tuimalla tulella. Mutta ainoakaan luoti ei osunut
määräänsä. Rothilla sitävastoin oli parempi onni. Jo ensimäinen laukaus
osui majurin hevosen rintaan. Tuskasta hirnuen eläin nousi
takajaloilleen, niin että ratsastaja töintuskin ehti heittäytyä
syrjään.

"Takaisin", karjui hän, mutta tuskin oli viimeinen tavu päässyt hänen
huuliltaan, kun hän jo huomasi olevansa saarroksissa.

Spof oli joukkoineen noussut eteläiselle sillankorvalle ja lähestyi
pikamarssissa.

Venäläisten vastarinta ei kestänyt kauan. Ainoastaan kerran koetteli
majuri, jättämällä vaunut jälkeensä, pelastua jälleen viidakkoon, mutta
hän ei voinut murtaa Spofin rivejä. Silloin hän kutsui kaikki hornan
voimat avukseen. Hän rukoili ja uhkasi, mutta yhä enemmän likistyi hän
aseineen vaunujen väliin.

Nähtyään kaiken vastustuksen turhaksi hän käski polttaa muonavarat,
jotta suomalaisetkaan eivät niistä mitään hyötyisi. Mutta kasakan, joka
riensi käskyä toimeenpanemaan, singahutti Spofin riveistä tullut luoti
salmeen. Samoin kävi myös eräälle jääkärille. Hän sai tehdä toverilleen
seuraa.

Nyt aikoi majuri itse sytyttää kuormat, mutta samassa kuului hänen
takaansa karhea ääni:

"Antautukaa tahi olette kuoleman oma!"

Majuri tarttui äkkiä pistooliinsa, mutta ennenkuin hän pääsi sitä
käyttämään, tunsi hän olevansa puristuksessa kahden käden välissä kuin
ruuvipenkissä.

Majuri huusi ja potki kaikin voimin, mutta Roth piti lujasti kiinni
saaliistaan. Venäläisen avuksi lähestyi kuitenkin kaksi jääkäriä,
jolloin vääpelin asema näytti varsin uhkaavalta.

Mutta apu tuli oikeassa hetkessä. Hiukka oli huomannut Rothia uhkaavan
vaaran. Nopeasti hän kokosi niin monta miestä kuin taisi ja ehti
piikinpistolla kaataa kasakan, joka juuri oli nostanut miekkansa Rothin
päätä kohti. Lyhyen käsikähmän jälkeen vihollinen laski aseensa
nähdessään johtajansa vangittuna.

"Uh", puhisi Roth, selviydyttyään viimein sekasorrosta. "Enpä luule
Lapuallakaan olleeni pahemmassa pinteessä. Kiitos, kelpo Hiukka", sanoi
hän sitten ja ojensi talonpojalle kätensä. "Sinä olet pelastanut
henkeni. Ole varma, etten sitä koskaan unohda."

"Oh, joutavia", vastasi suomalainen jurosti, "Jollen minä olisi teitä
pelastanut, niin olisi joku toinen sen tehnyt."

Venäläiset olivat täydellisesti antautuneet. Hyvin varustettu kuormasto
oli nyt Rothin ja Spofin käsissä ja se vietiin heti takaisin sillan
eteläiseen päähän.

Tuskin oli reipas suomalainen joukko sinne ehtinyt, kun jo kavioiden
kapse kuului pohjoisesta. Yksinäinen ratsumies ajoi aivan täyttä
laukkaa.

Suomalaiset katselivat toisiaan hämmästyneinä. Kuka se mahtoi olla?
Venäläinen se ei ollut, niin paljon he ainakin saattoivat nähdä.

Mutta pian he saivat vastauksen kysymykseensä. Ratsumies oli nuori
talonpoika Virtain kirkonkylästä. Hänen täyteläät kasvonsa olivat aivan
purppuranpunaiset.

Hiki valui niistä virtanaan, ja epävarmaa oli, kumpi hikoili enemmän,
mies vai hevonen. Pian näkyi kuitenkin, että jälkimäinen oli
uupuneempi, sillä se kaatui kuoliaana maahan.

Mies taas sai vasta monien ponnistusten perästä suustaan sanat:

"Vihollinen... tuolla kaukana... tu... lee... pian... Suuri...
joukko... Kiiruhtakaa. Poltta... polttakaa..."

Ponnistus oli nuorelle miehelle ollut liian suuri, ja puhumisyritys oli
vaikuttanut häneen vahingollisesti. Hän ei voinut puhua lausettaan
loppuun, sillä hän menetti tajuntansa.

"Korjatkaa hänet ja hoivatkaa häntä hyvin", käski Roth ja laski toisen
kätensä pyörtyneen sydämelle. "Hän on vielä hengissä ja antaa varmaan
toinnuttuaan meille tärkeitä tietoja. Mutta mitä hän käski polttamaan?
Kenties muonavaroja?"

"Luuletko sitä?" kysyi Roth ja katsoi miettivästi maahan. "Mutta ei
kaiketikaan Rajevski ole vielä lähtenyt Alavudelta."

"Ei kaiketikaan. Mutta hän on kyllä saanut tiedon meidän
partioretkistämme ja on lähettänyt joukkonsa kostamaan. Minusta
tuntuu..."

"Vihollisia kaukana sillan pohjoispuolella", huusi samassa sillan
päässä oleva vartija.

Kaikkien katseet kääntyivät osoitettuun suuntaan. Parintuhannen sylen
päässä sillasta pohjoiseen on autio kukkula, jonka yli maantie kulkee.
Tällä kukkulalla, josta avautuu mitä laajin näköala yli salmen sekä
Visuveden ja Vaskiveden, näkyi neljä ratsumiestä. Näki selvästi, että
he olivat huomanneet suomalaiset, sillä eräs heistä läksi ajamaan
täyttä laukkaa alas.

"Nyt huomaan, että talonpojan renki on kertonut totta", huusi Roth.
"Sillalle kaikki miehet ja sytyttäkää se keskeltä. Sinä Spof saatat
tehdä samoin veneistä käsin, niin joudutaan pikemmin."

Sanottu ja tehty. Suomalaiset hyökkäsivät palavin pärein sillalle.
Helposti tarttui tuli kuivaan puuhun, ja kun Spof, joka
silmänräpäyksessä oli kiiruhtanut veneille, sytytti sillan altapäin,
yltyi tuli niin valtavaksi, ettei se enää ollut sammutettavissa.

Ensimäisen tulipatsaan noustessa keskeltä siltaa taivasta kohti oli
pieni kukkula täynnä vihollisia. Jyrisevällä äänellä käski silloin
Sergejevitsh joukkoansa pikamarssissa rientämään eteenpäin. Hän luuli
näet vielä voivansa ehtiä perille oikeaan aikaan voidakseen sammuttaa
tulen.

Tämä ei kuitenkaan olisi missään tapauksessa enää onnistunut, sillä
monipäiväinen pouta ja tuuli olivat tehneet sillan niin kuivaksi, että
se paloi kuin taula.

Sitä mahdottomammaksi kävi tulen sammuttaminen, kun suomalaiset
lähettivät lakkaamatta surmaavia luotejaan joka kerta kun venäläiset
koettivat lähestyä sillan pohjoista päätä.

Sergejevitsh oli itse äärimäisen rohkea. Valittuaan muutamia
uljaimpiaan hän kiiruhti sillanpäätä kohti.

Silloin Roth komensi uudelleen ampumaan. Sergejevitshin hevosen kaulaan
osui luoti. Tuska ajoi haavoitetun eläimen kohti leimuavia leikkejä.

Turhaan kapteeni koetti hillitä ratsua. Hän tunsi jo tulen kuumuuden.
Jollei hän saisi ratsua kääntymään, niin hän syöksyisi sen kanssa
rätiseviin liekkeihin. Ja jos hän olisi tässä huimaavassa vauhdissa
hypännyt alas, niin hänen henkensä olisi ollut vaarassa.

Pistooli oli jo ammuttu tyhjäksi. Silmänräpäys oli vakava. Kuumuus
lisääntyi lisääntymistään.

Mutta tällä hädän ja epätoivon hetkellä pisti kapteenin päähän hyvä
ajatus. Hän tempasi miekan huotrastaan ja pisti sen syvälle
pillastuneen hevosen kaulaan. Muutamia hyppyjä, ja hevonen syöksyi
maahan. Sergejevitsh sinkosi monen kyynärän päähän. Muutamiin
minuutteihin hän ei kyennyt nousemaan ylös, mutta lisääntyvä kuumuus ja
rätisevien liekkien läheneminen herättivät hänet tajuihinsa.

Muutamat apuun kiiruhtaneet soturit nostivat hänet jälleen jalkeille.
Hän oli, kumma kyllä, melkein vahingoittumaton. Muutamia mustelmia vain
siellä täällä.

Koko silta oli syttynyt tuleen. Siitä lähtevä kuumuus vaikutti sen,
että Sergejevitshin joukkoineen täytyi vetäytyä kauemmaksi
rannalle. Koska veneitä ei ollut missään saatavissa, sai se vain
tyhjäntoimittajana harmissaan katsella, miten Roth maitse ja Spof
vesitse vetäytyivät takaisin mukanaan runsas muonavarasto ja kaikki
taistelussa saadut vangit.

"Miten uljas renki jaksaa?" kysyi Roth parituntisen marssin jälkeen.
"Ilman häntä olisimme joko joutuneet vangeiksi tahi kärsineet pahan
häviön, sillä venäläisten partiojoukko oli kaksi kertaa näin suuri kuin
meidän."

"Hyvin", vastasi Hiukka, jolle kysymys oli tehty, "hän virkistyy
kyllä."



5.


Yllämainittu Tampereen ja Vaasan välinen maantie koskettelee ainoastaan
Vaskiveden molempia päitä. Tämän itäinen ranta tekee näet käänteen
länteen päin.

Eteläinen pää on Rothin äsken polttama pitkä silta, pohjoinen ei ole
kaukana Virtain kirkolta, jossa venäläisillä on suuria muona-aittoja.
Vähän Visuveden tapahtuman jälkeen näkivät he hyväksi polttaa Virroilla
olevat varastot, koska pelkäsivät rohkeain partioretkeläisten pian
tulevan niitä tervehtimään.

Suunnilleen Visuveden salmen ja Virtain kirkon keskivälillä on
Johduspohjan kylä maantien vierellä. Sanotusta kylästä Vaskiveden
itäiselle rannalle on tuskin neljännes peninkulmaa. Tämä seutu on
milloin vuorista, milloin metsäistä ja soveltuu sen vuoksi erittäin
hyvin sekä hyökkäys- että pakolaisten piiloutumispaikaksi.

Samaan aikaan kun Sergejevitsh samosi täältä eteenpäin, hiipi kaksi
henkilöä vuorenhalkeamien välitse. Heidän kuluneet soturipukunsa
ilmaisivat heti, että he kuuluivat urhoolliseen Porin rykmenttiin.

"Tule tänne, Jussi", sanoi vihdoin pitempi, noin kahdenkymmenenneljän
vuotias nuorukainen. "Täältä minä olen löytänyt hyvän piilopaikan, jota
vihollisen on mahdoton keksiä."

Tiheän viidakon läpi, joka näytti siltä, kuin ihmisjalka ei olisi
siihen koskaan astunut, tulivat molemmat pakolaiset pieneen onkaloon,
joka oli niin matala, että he eivät voineet siinä seisoa suorina, vaan
saivat olla joko kumarassa tahi kokonaan pitkällään.

"Uh", sanoi Onni ja heittäytyi melkein rentonaan epätasaiselle
lattialle, "pahempaa retkeä en ole koskaan tehnyt."

"Enpä minäkään", vastasi Jussi, Onnin paras toveri ja osanottaja
kaikkiin hänen uhkarohkeihin yrityksiinsä sekä mailla että vesillä.

Lukija on jo varmaankin arvannut, että Onni oli sama, jolta Kinnus-ukko
oli kieltänyt kauniin tyttärensä.

Kun nuori karhunampuja, koko pitäjän reippain poika, joka asui
Rajalahden kylän pohjoispäässä, tuli vanhan Yrjön luokse pyytämään
Ilmaa omakseen, oli vanha soturi kohdellut häntä tavalla, joka loukkasi
hänen arkatuntoista mieltään.

Yrjö oli näet syyttänyt häntä siitä, että hän ei ollut ryhtynyt
mihinkään hyödylliseen työhön, vaan sen sijaan vetelehtänyt metsissä
painiskellen villien petojen kanssa, eikä hän ottanut ollenkaan
huomioon, että hän hävittämällä vahinkoeläimiä teki ympäristölleen
varsin suuria palveluksia. Ja harmissaan siitä, että köyhä metsämies
uskalsi kiinnittää katseensa tyttöön, joka kuitenkin hänen kuoltuaan
saisi periä ei ainoastaan pientä torppaa, vaan hieman rahojakin, unohti
Yrjö, että Onni oli kerran pelastanut hänenkin kolme lammastaan susien
kynsistä. Mutta pääasia oli, että Onni oli köyhä eikä sen vuoksi voinut
saada Ilmaa puolisokseen.

Tähän asti oli nuori mies ollut jotenkin levollinen, mutta kun Yrjö
Kinnunen rupesi puhumaan hänen köyhyydestään, seikasta, jolle hän itse
ei mitään mahtanut, kuohahti hänen mielensä. Ainoastaan tytön läsnäolo
sai hänet estetyksi lausumasta kovia moitteita Yrjölle. Lähtiessään
sanoi hän ainoastaan:

"No niin, ylpeilkää vaan, vanha Yrjö, mutta saattaapa tapahtua, että
tulen kerran kotiin rikkaampana kuin aavistattekaan."

Nyt joutui ukko hämilleen ja huudahti juuri Onnin lähtiessä ovesta:
"Niin, silloinhan saattaisi tapahtua, että voisit saada Ilman, mutta en
minä silti lupaa."

Onni riensi Ruoveden kirkonkylään, missä Jussi asui, ja ehdotti, että
he yhdessä menisivät sotajoukkoon.

Sanottu ja tehty. Jo samana iltana he menivät hyvät pyssyt olalla Porin
rykmentin kokoontumispaikalle, jossa heidät heti otettiin rekryyteiksi.
Verrattain lyhyessä ajassa he kävivät rekryyttikoulun, jonka jälkeen
heidät otettiin sotureiksi siihen rykmenttiin, joka koko sodan ajan
erikoisesti kunnosti itseään.

He ottivat osaa Siikajoen ja Revonlahden tappeluihin, mutta Lapualla he
erityisesti osoittivat rohkeuttansa. He hyökkäsivät näet ensimäisinä
pajunetit käsissä Lapuan kirkonkylään. Vähän matkan päähän oli neljä
venäläistä soturia asettunut puolustusasentoon pieneen mökkiin, jonka
luukuista lakkaamatta ampuivat pikamarssissa hyökkääviä suomalaisia.

Onni ja Jussi loivat lyhyen katseen toisiinsa, tarttuivat yhdessä oveen
ja valtasivat sen nopeasti. Sen jälkeen he hyökkäsivät rinnakkain
mökkiin, surmasivat kaksi venäläistä, vangitsivat kolmannen ja ajoivat
neljännen päistikkaa ikkunanluukusta, niin että hän syöksyi suoraa
päätä hyökkäävien suomalaisten syliin.

Döbeln oli katsellut molempien suomalaisten sankarillista taistelua.
Kahakan loputtua heidät kutsuttiin rykmentin eteen, jolloin Adlercreutz
antoi heille omakätisesti kunniamerkit urhoollisuudesta.

Miten kuohahtelikaan Onnin povi riemusta ja toivosta hänen
katsellessaan "rahaa" rinnallaan! Vieläkin kasvoi hänen toivonsa, kun
Jussi huudahti: "Nyt ei varmaankaan vanha ruudinhaistelija kieltäydy
antamasta tytärtään vertaiselleen."

Muutamia päiviä tämän jälkeen olivat molemmat ystävykset siinä
joukossa, jonka urhoollisen Eekin johdolla tuli tehdä tutkimusretki
Alavudelle. Heti Kuortaneen kirkon eteläpuolella kohtasi Eek äkkiä
ylivoimaisen venäläisen joukon.

Peräytymistä ei uljas upseeri ajatellutkaan. Hän hyökkäsi tavallisella
reippaudellaan heidän kimppuunsa ja oli vähällä murtaa heidän rivinsä,
mutta silloin he saivat äkkiä lisäväkeä.

Silloin täytyi Eekin väistyä ylivoiman tieltä. Mutta hän piti joukkonsa
ihmeellisessä järjestyksessä ja peräytyi ainoastaan askel askeleelta
monasti torjuen kasakkain hyökkäykset.

Keskellä taistelun temmellystä oli Eek käskenyt pientä joukkoa tekemään
erään upseerin johdolla uhkaavan liikkeen venäläisten vasenta sivustaa
vastaan.

Liikkeellä oli toivottu vaikutus. Kuullessaan hurraahuudon metsästä
luulivat venäläiset suuremman joukon lähestyvän ja rupesivat sen vuoksi
peräytymään.

Aliupseeri alkoi rohkeana ajaa heitä takaa. Hän uskalsi kuitenkin liian
pitkälle, ja vihollisen saatua apuväkeä huomasi pienoinen rohkea joukko
äkkiä olevansa saarroksissa.

Vastustuksen tekeminen olisi nyt tuottanut suorastaan turmion.
Päätettiin sen vuoksi, että joukko nopeasti hajaantuisi ja että kaikki
kaksittain, venäläisille tuntemattomia teitä, koettaisivat päästä
Lapuan joukkoon tahi johonkin muuhun suomalaiseen osastoon.

Onni ja Jussi pysyivät nytkin eroittamattomina toveruksina.

He syöksyivät salaman nopeudella metsään ja kääntyivät pohjoiseen päin.
Mutta pitkälle he eivät olleet ehtineet, ennenkuin suuri venäläisten
joukko oli heidän edessään.

Kaikeksi onneksi oli venäläisillä siksi paljon tekemistä
tähystellessään Eekin joukkoa, joka oli tuottanut heille varsin
tuntuvan tappion, että he eivät kiinnittäneet huomiotaan pakeneviin
ystävyksiimme. Nämä pääsivät sen vuoksi livahtamaan pakoon ja käänsivät
kulkunsa etelään päin.

Heidän tarkoituksensa oli nyt koettaa saavuttaa Rothin ja Spofin
joukot. Sen vuoksi he kääntyivät länteen päin päästäkseen
mahdollisimman kauaksi Alavudelta.

Monien seikkailujen jälkeen he vihdoin saapuivat Virtain kirkolle.
Saatuaan täällä tietää, että kapteeni Sergejevitsh ainoastaan pari
tuntia ennen oli lähtenyt etelään päin vievää tietä, kiiruhtivat he
läpi Vaskiveden itäpuolella olevien metsien Näsijärveä kohti.

Tällä retkellä, jota saattoi tehdä ainoastaan öisin, koska venäläisiä
oli läheisyydessä, olemme tehneet pienessä epämukavassa onkalossa
olevien ystäviemme tuttavuutta.

Kun he olivat aterioineet hyvällä halulla syöden puolet leivästä ja
lihasta, jota eräs vanha eukko oli heille hankkinut, sanoi Onni:

"Jospa olisi kotona, niin..."

Nopeat askeleet keskeyttivät hänen sanansa. Molemmat ystävykset
hiipivät rotkoon niin syvälle kuin pääsivät ja olivat valmiina
laukaisemaan ladatut kiväärinsä, heti kun tarvittaisiin.

Heidän hämmästyksensä kasvoi yhä suuremmaksi, kun he huomasivat, että
ohi kulkevat olivat venäläisiä. Vaikea oli kuvata heidän tunteitaan,
kun he tunsivat vihollisten oppaan -- Niiloksi.

He pidättivät henkeään hetkisen, joka tuntui aivan ikuisuudelta.
Muutamien minuuttien kuluttua sanoi Jussi:

"Erityinen Luojan onni, ettei petturi tunne tätä onkaloa."

"Ohoo, kyllä hän sen tuntee", oli Onnin vastaus. "Mutta hän ei voi
aavistaa ihmisten, kaikkein vähimmän meidän olevan täällä piilossa.
Siinä tapauksessa olisimmekin hukassa."

"Niin, sinä olet oikeassa. Niilohan on myöskin kosinut Ilmaa, ja te
olette siis kilpakosijat."

Onni nyökäytti päätään mitään virkkamatta. Hetkisen kuluttua hän
vastasi:

"Eivät Ilma eikä hänen isoisänsä tahdo hänestä mitään tietää. Oh",
jatkoi hän ja kavahti ylös kiivaasti: "Minä aavistan, että hän on
antautunut venäläisten palvelukseen kostaakseen Yrjö Kinnuselle."

"Niinkö luulet?" sanoi Jussi.

"En ainoastaan luule, vaan tiedän", vastasi Onni. "Siksi meidän täytyy
mahdollisimman nopeasti aloittaa jälleen vaelluksemme. Kävi miten kävi,
mutta tänä yönä tahi viimeistään huomisaamuna varhain täytyy meidän
olla Rajalahdessa, sillä minä aavistan, että siellä tapahtuu jotakin
kauheaa."

"Seuraan sinua", vastasi Jussi ojentaen toverille kätensä.

Hämärän muututtua melkein puolipimeäksi läksivät molemmat pakolaiset
onkalosta kulkien hiljaa etelää kohti.

Äkkiä Jussi pysähtyi erään puuryhmän ääreen. Kuunneltuaan tarkkaavasti
kuiskasi hän Onnin korvaan:

"Ihmisiä on lähistössä."

Onnikin kuunteli hetkisen ja sanoi:

"Nukkujia on kaksi."

"Mitäs on tehtävä?"

"Täytyy kai lähteä katsomaan", sanoi Onni vihdoin.

Puukot hampaissa ja pajunetit pyssyihin ruuvattuina kulkivat molemmat
miehet varovaisesti eteenpäin. Vihdoin he olivat ainoastaan
parin kyynärän päässä nukkujista. Samassa hajaantuivat pilvet sen
verran, että he saattoivat eroittaa edessään kaksi venäläistä
sotamiestä. He kuuluivat varmaankin siihen joukkoon, joka äsken oli
kulkenut ohi pienen onkalon, missä Onni ja Jussi olivat olleet
kätkössä.

Mutta miksi he siinä nukkuivat? Tähän kysymykseen saivat Onni ja Jussi
pian vastauksen. Toisen sotilaan vierellä oli tyhjä viina- ja toisen
olutpullo.

"Näistä kai on päästävä, muutoin he saattavat hälyttää toisia", sanoi
Onni.

"Mutta on ikävä surmata turvattomia", sanoi Jussi. "Jos herättäisimme
heidät."

Onni ei ehtinyt vastata, vielä vähemmin pidättää toveria. Yhdellä
hyppäyksellä oli tämä toisen venäläisen kimpussa ja iski häntä
pyssynperällä päähän. Iskun saanut nousi nuolen nopeudella ylös ja
hapuili aseita, mutta kaatui jälleen maahan ja menetti tajuntansa.

Toverin huudosta heräsi toinenkin venäläinen. Hän tarttui heti
kivääriinsä ja aikoi juuri nousta ylös, mutta samassa Onni, joka
huomasi, että aikaa ei ollut yhtään hukattavissa, iski pitkän
pajunettinsa hänen rintaansa.

Venäläinen kaatui ääntäkään päästämättä.

Melkein kädenkäänteessä oli Jussi pukenut päälleen vihollisensa puvun,
samalla kun hän kietoi omansa venäläisen pitkään takkiin.

Onni seurasi silmänräpäyksessä esimerkkiä, ja pian olivat molemmat
porilaiset muuttuneet venäläisiksi sotamiehiksi. Se joka oli kaatunut
Jussin pyssyniskusta, alkoi nyt osoittaa elonmerkkejä.

"Pian täältä!" huusi rohkea suomalainen. "Ennenkuin hän tulee
tajuihinsa ja ehtii toveriensa luokse, on meidän oltava kaukana
täältä!"

Tehtyään venäläisten aseet kelvottomiksi ja otettuaan mukaansa
ainoastaan heidän pajunettinsa kiiruhtivat molemmat suomalaiset
eteenpäin minkä jaksoivat. Tulipalosta ja taistelusta Visuveden
sillalla ei heillä ollut vähintäkään aavistusta.



6.


Onnistumattoman tulipalonsammutus-yrityksen jälkeen oli kapteeni
Sergejevitsh sijoittanut miehistönsä sillan pohjoiseen päähän.

Surkean näköinen oli leveä salmi. Ainoastaan vähäinen osa siltaa,
nimittäin molemmat päät, olivat jääneet vahingoittumatta. Siellä täällä
riippui hiiltyneitä palkkeja päällekkäin kauheassa sekamelskassa. Monet
olivat myöskin vedessä, ja ainoastaan se seikka, että ne olivat vielä
osittain kiinni toisissa pölkyissä, esti virran viemästä niitä
mukanaan.

Mutta veneitä ei löytynyt mistään. Ainoastaan uimalla olisi siis voinut
päästä yli syvän salmen. Mutta useimmat venäläiset soturit eivät
olleet uimataitoisia. Tämä keino ei siis voinut tulla kysymykseen.

Kiertämiseen Vaskiveden tahi Visuveden ympäri olisi taas mennyt liian
pitkä aika.

Mitä siis oli tehtävä?

Sergejevitshin tätä mietiskellessä läheni häntä Niilo inhoittavasti
irvistäen ja sanoi:

"Tahtoisin ilmoittaa teille tärkeän asian. Sitäpaitsi toivoisin toki
saavani jotakin palkkaa siitä, että olen teille tänne tien näyttänyt."

"Palkaksi saat pitää henkesi", vastasi kapteeni kärtyisästi. Mutta
huomattuaan, ettei Niilo ollut tyytyväinen tähän vastaukseen, vaan
aikoi kääntyä ympäri, jatkoi hän: "Mikä tärkeä asia sinulla on sitten
ilmoitettavana?"

"Minä harkitsen miten voisimme päästä yli salmen." Ja samalla hän
viittasi rannalle.

"Sinä", huudahti kapteeni halveksivalla äänellä. "Ei, kyllä sinä saat
mennä!"

"Ja kuitenkin se on maailman yksinkertaisin asia", vastasi
punatukkainen levollisesti.

Tässä silmänräpäyksessä tarttui kapteeni miehen hartioihin ja ravisteli
häntä valtavasti.

"Ilmaise tietosi", karjui hän, "muutoin hakkautan sinut tuhansiksi
kappaleiksi!"

"Menkäämme lähemmä rantaa", sanoi Niilo. "Siellä tahdon ilmoittaa
ehtoni."

Heidän saavuttuaan aivan veden partaalle sanoi punatukkainen viitaten
salmelle:

"Kun olen auttanut teidät salmen toiselle puolelle, niin lainaatte
minulle kaksikymmentä miestä muutamiksi tunneiksi."

"Mitä sinä niillä teet?" kysyi kapteeni epäluuloisesti katsellen
Niiloa.

"Tahtoisin vain käväistä kyläilemässä eräässä pienessä sotilastorpassa
Rajalahden eteläpuolella. Kaunis tyttö odottaa minua siellä, mutta
ukonkäppärä on aivan mahdoton. Lopun ymmärrätte."

"Kyllä ymmärrän", sanoi kapteeni ja katseli tutkivasti punatukkaista.

"No, saanko?"

"Olkoon menneeksi, kun vain ilmaiset ehdotuksesi."

"No hyvä, kapteeni, katsokaa noita hiiltyneitä pölkkyjä. Hakkaamalla ne
erikseen ja sitten liittämällä lujalla köydellä toisiinsa saatte
lautan, joka kuljettaa enemmän kuin puolet joukostanne, ja virta on
kyllä teille silloin avullinen. Toisella puolella on varmaankin
veneitä."

Kapteeni Sergejevitsh löi kiivaasti otsaansa. Kirous oli vähällä päästä
hänen huuliltaan. Miksi hän ei itse ollut tällaista keksinyt! "Niin,
suomalainen on oikeassa", ajatteli hän itsekseen.

"No, kapteeni", kysyi punatukkainen, odotettuaan kotvasen aikaa
vastausta, "miltäs ehdotukseni tuntuu?"

Kapteeni Sergejevitsh ei vastannut mitään. Hän mutisi vain itsekseen ja
poistui kiiruusti.

Puolen tunnin kuluttua venäläiset olivat irroittamassa sillan
pohjoispuolella olevia palkkeja toisistaan. Tähän tarvittiin melkoisia
ponnistuksia. Monet putosivat veteen ja ainoastaan suurella vaivalla
voitiin heidät onkia ylös. Kolme vei virta mukanaan.

Vihdoin oli lautta kuitenkin puolittain valmis.

Hämärän tulo keskeytti lopuksi kaiken työn. Ja väki pääsi hyvin
tarpeelliseen lepoon, jatkaakseen lautan rakentamista päivän
koittaessa.

       *       *       *       *       *

Keskiyö oli tullut. Hieno sumuharso teki pimeän sankemmaksi.

Pitkin rantapensaikkoa hiipi kaksi miestä palaneelle sillalle. Tultuaan
parin kyynärän päähän sillan paikasta he pysähtyivät.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Onni ja tuijotti läpi hämärän eteensä.
"Missä on silta?"

Jussi kohotti molemmat kädet silmilleen, mutta yhtä turhaa oli
tähystäminen.

"Olemmeko kulkeneet harhaan?"

"Mahdotonta, sillä minä tunnen tämän yhtä hyvin kuin Rajalahden
seudut."

"Mutta silta on poissa."

"Poissa. No niin, sodassahan ei saa mitään ihmetellä", vastasi Onni.
"Sen ovat hävittäneet joko ryssät tahi meidän partioretkeläisemme."

Harkittuaan vähän aikaa mitä olisi tehtävä, rupesivat ystävykset
etsimään venettä. Mutta mistään ei löytynyt. Vihdoin he päättivät uida
salmen yli.

Nopeasti he heittivät päältään venäläiset sotilaspuvut, mutta samalla
Onni viittasi sillalle:

"Mikäs musta esine tuolla on?"

"Mennään katsomaan", sanoi Jussi.

Ilosta huudahtivat molemmat huomattuaan sen lautaksi.

Mutta samassa kuului pyssynhanan napsaus. Ja heti sen jälkeen seurasi
laukaus, ja luoti lensi vinkuen heidän välitseen. Tulen välähtäessä
huomasivat Jussin terävät silmät punatukka Niilon.

"Taivaan tähden", huudahti hän, "nyt olemme joutuneet vihollisten
sekaan. Niilo ampui."

Yhdellä iskulla hän samalla katkaisi puukollaan köyden, tarttui
seipääseen, joka onneksi oli lähellä, ja pian he liukuivat lautalla
jokseenkin vuolaassa virrassa kohti toista rantaa.

Laukaus herätti jok'ikisen venäläisen. Muutamien minuuttien kuluttua he
olivat kaikki jalkeilla, ja kun laukaus kuului rannasta, hyökkäsivät he
kaikki sinne.

Siellä juoksi punatukkainen Niilo aivan kuin hullu edestakaisin ja
huusi:

"Ampukaa keskelle salmea. Ne lurjukset ovat ryöstäneet lautan."

Kuultuaan tämän kehoituksen heittäytyivät Jussi ja Onni pitkäkseen
lautalle.

Eikä tämä suinkaan ollut tarpeetonta varovaisuutta, sillä pian
vinkuivat venäläisten luodit aivan heidän päänsä ylitse.

Kapteeni Sergejevitshin raivolla oli tuskin mitään rajoja. Hän juoksi
rannalla kuin ärsytetty peto, ja kaikki sotamiehet vetäytyivät sen
vuoksi hiljaa ja varovasti takaisin, niin että kapteeni huomasi vihdoin
olevansa aivan yksin.

Niilo oli kätkeytynyt rantapensaikkoon, josta hän vihdoin hiipi esille
huomattuaan kapteenin alkavan rauhoittua.

"Vai näin, siinä sinä pahanilman lintu", karjui tämä. "Paras että
sidottaisin sinut käsistä ja jaloista ja lähettäisin virran mukana
varastetun lautan perästä."

"Kukas silloin veisi teidät Rothin ja Spofin lymypaikkoihin?" vastasi
punatukkainen levollisesti. "Enpä luule, että tällä paikkakunnalla
toinen suomalainen tahtoisi sitä tehdä."

Kapteeni Sergejevitsh huomasi punatukkaisen sanojen totuuden ja sanoi
sen vuoksi levollisempana:

"Luulen, että voimme aamulla alkaa hakata uutta lauttaa."

"Siitä asiasta ei tarvitse ollenkaan huolehtia", sanoi Niilo.
"Metsässähän on riittävästi puita, ja niistä saadaankin paljoa parempi
ja kantavampi lautta."

Käyskenneltyään hetkisen kiivaasti edestakaisin rannalla sanoi
kapteeni:

"Aamulla heti aletaan tehdä uutta lauttaa, sillä huomenna minun täytyy
olla toisella rannalla."

"Sepä hyvä", ajatteli Niilo itsekseen käsiään hieroen. "Ah, Onni,
pääsitpä kyllä edelle, mutta suoraan oletkin loukkuun joutunut! Sinä
riennät luonnollisesti sotilastorpalle, mutta sielläpä otankin sinut
kiinni. Siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Kaikki käy oivallisesti."

Päivän koitossa alettiin tehdä uutta lauttaa, ja ennen iltaa liukui jo
kapteeni Sergejevitsh joukkoineen samaa tietä, jota edellinen lauttakin
oli kulkenut.



7.


Rothin ja Spofin partioretket maitse ja vesitse ilmaisivat selvästi,
mitä kunnollisesti johdettu rahvas voi aikaansaada.

Kului tuskin päivääkään, jona molemmat partioretkeläiset eivät olisi
tehneet jotakin urotyötä.

Niinpä he olivat tehneet yöllisen hyökkäyksen Tamperetta vastaan ja
olivat vähällä saada tämän kaupungin valtaansa. Ainoastaan suurilla
ponnistuksilla sai siellä oleva päällikkö ylivoimallaan pakoitetuksi
rohkeat partioretkeläiset peräytymään.

Tämä vaikutti kuitenkin niin paljon, että kenraali Rajevskin silmät
aukenivat vaaralle, jonka tämä kourallinen sankareita uhkasi hänelle
tuottaa.

Mutta mitä tekikään ruotsalais-suomalaisen joukon ylipäällikkö,
Klingspor? Ei suorastaan mitään. Sen sijaan että olisi vahvistanut
Rothin ja Spofin osastoja antamalla heille uusia voimia ja aseita, ei
hän edes kuunnellut niitä ääniä, jotka sitä varten kohotettiin. Ei
Adlercreutzin taivuttamiskykykään voinut temmata unteluudestaan tätä
miestä, jolla oli "kaksi leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas."

Vaikea on vapautua siitä synkästä ajatuksesta, että tähän liittyi
petturuuttakin.

Pari päivää partioretkeläisten onnistumattoman hyökkäyksen jälkeen
Tamperetta vastaan olivat Roth ja Spof kahdeksalla veneellä noin puolen
peninkulman päässä "Varassaaresta."

Tuuli oli elpynyt, ja veneet purjehtivat kysymyksenalaista saarta
kohti. Ennen sinne saapumistaan oli heidän kuljettava useiden lähempänä
maata olevien pikku saarien ohi.

Näiden saarien välinen kulkuväylä on ahdas ja purjehtimiselle
vaarallinen, etenkin myrskyssä.

Äkkiä huusi tähystäjä siinä veneessä, missä Roth ja Spof olivat: "Purje
saarien sisäpuolella!"

Tähystäjä viittasi heti näkemäänsä esineeseen. Se oli jokseenkin suuri
purjealus, ja täysin purjein se koetti päästä pohjoista kohti. Vesi
kuohui vaahtona keulan ympärillä, ja sen kallellaan olevasta asennosta
saattoi päättää, että päällikkö teki kaiken mahdollisen joutuakseen
sekä että se ei ollut lastissa.

Viimeksimainitun seikan johdosta ehdotti Spof, että sitä ei
seurattaisi.

"Sen ahdistamisesta ei ole kuitenkaan mitään hyötyä", sanoi hän.
"Saalis tulee kuitenkin niin pieni."

"Kukaan ei voi tietää, mitä sillä on kätkössä laiteittensa sisällä",
vastasi Roth. "Sitäpaitsi on kai aluskin jonkin arvoinen."

Neuvottelun tulokseksi tuli, että takaa-ajo päätettiin aloittaa.

Suomalaiset alukset ohjasivat heti kulkunsa saarien väliseen kapeaan
salmeen ja olivat pian niiden sisäpuolella.

Kolme aluksista (ensimäisessä olivat molemmat johtajat) kiiruhti
ampumaan suurta purjealusta edestä päin. Toiset viisi ajoivat suoraan
takaa.

Mitä lähemmäksi suomalaiset veneet tulivat, sitä suuremmaksi tuli
sekamelska aluksella. Veneiden miehistö saattoi selvästi nähdä, miten
väki aluksella juoksenteli peljästyneen lammaslauman lailla.

"Onko pikkukanuuna kunnossa?" kysyi Roth.

"On, vääpeli. Valmis käytettäväksi minä hetkenä hyvänsä."

"Hyvä, annammepa sitten heille lämpöisen tervehdyksen näyttääksemme,
että täysi tosi..."

Vääpeli ei ehtinyt saada lausettaan loppuun, ennenkuin tuli välähti
purjealuksesta ja luoti sinkosi veteen ainoastaan parin kyynärän päähän
suomalaisten veneestä.

"Vai niin, te tahdotte aloittaa leikin", huudahti Roth, "Mutta minä
luulen, että tämä kanuuna lennättää hieman kauemmaksi." Ja hän komensi
ampumaan.

Samassa laukaistiin. Ruudinsavu hälveni heti, mutta vielä olivat
purjeet jäykkinä ja jännityksessä. Lisääntyvästä liikkeestä aluksen
kannella saattoi kuitenkin selvästi huomata, että luoti oli osunut,
mutta näytti siltä, kuin jotakin olisi laahustettu pois.

Toisistakin aluksista ammuttiin kiivaasti, mutta vähemmällä
menestyksellä.

Vihdoin Roth käski jälleen ladata pikkukanuunan. Kun tämä oli tehty,
tähtäsi vääpeli itse ja laukaisi myöskin.

Samalla kuului purjealuksesta rytisevä ääni suomalaisten veneisiin.
Aluksen suurmasto oli pitkänään kannella. Raikas hurraahuuto kajahti
suomalaisten veneistä. Ilo häiriytyi kuitenkin heti, kun uljaat
partioretkeläiset huomasivat, miten vesille laskettiin vene, joka oli
täynnä soutajia ja miten se sitten ohjasi kulkunsa suoraan rantaa
kohti.

"Nopeasti perästä", huusi Roth, "maihin viedään varmaan nyt joku
merkkihenkilö, koska he soutavat henkensä edestä."

Sekä airoin että purjein kiitivät suomalaisten veneet purjealusta
kohti, joka nyt oli kääntänyt kokkansa maata kohti ja koetti päästä
turviin kahdella jäljelle jääneellä pienellä etupurjeella.

Se ei kuitenkaan onnistunut, jonka vuoksi päällikkö rupesi luovaamaan
käydäkseen vihamiehiään vastaan. Hän antoi myöskin kerran laukaista
ainoan pikku kanuunansa, joka hänellä oli, mutta luoti lensi yli
veneiden eikä sen vuoksi tehnyt mitään vahinkoa.

Jätettyään seitsemän venettä vartioimaan purjealusta kiiruhti Roth
kahdeksannella ajamaan takaa pientä venettä, joka tosin oli melko
lailla edellä, mutta jonka hän yhtäkaikki oli vähällä saavuttaa. Onni
venäläisille oli myöskin, että ranta ei ollut kaukana ja että se oli
niin matala, että syvempikulkuinen suomalaisten vene ei uskaltanut
tulla sen perästä.

Mutta siitä huolimatta ei pakeneva vene ollut vielä välttänyt vaaraa.
Sen ollessa ainoastaan muutamain sylien päässä rannasta mursi hyvin
osunut pikkukanuunan luoti sen takaosan ja singahutti perämiehen ja
kaksi muuta sotilasta veteen.

Suomalaisten vene läheni kauhistavalla nopeudella. Kuolema ja vankeus
uhkasi miehistöä. Onnettomuuden lisäksi vajosi venäläisten vene niin
nopeasti, että miehistö ainoastaan töin tuskin ehti pelastua joutumasta
pyörteeseen.

Kaikeksi onneksi ulottui vesi haaksirikkoontuneille ainoastaan
kainaloihin asti; ja pian he pääsivätkin maihin ja katosivat heti
läheiseen viidakkoon.

Miehistön joukossa oli mies, jolle kaikki osoittivat mitä syvintä
kunnioitusta. Hän oli kookas ja ryhdikäs, ja hänellä oli ankarat
soturin piirteet.

Kun hänen mukanaan olevat upseerit toivottivat hänelle onnea vaarasta
pelastumisen johdosta, vastasi hän:

"Niin, hyvät herrat, myönnän kernaasti, etten koko edellisenä
soturiaikanani ole koskaan ollut pahemmassa pinteessä kuin tänään.
Olisi kyllä saattanut tapahtua, että venäläisen armeijan päällikkö
kenraali Rajevskin jälkeen ei olisi koskaan saanut ryhtyä tehtäväänsä."

Kun Roth ja Spof palasivat purjealukselle, olivat toiset veneet sen jo
anastaneet.

Täällä saivat rohkeat partioretkeläiset tietää, millainen saalis oli
ollut vähällä joutua heidän käsiinsä. Sanotaan, että molemmat siitä
päivästä lähtien tulivat sulkeutuneemmiksi ja harvapuheisemmiksi.

Aavistivatkohan he kenties muutosta siinä voittoradassa, jota he niin
onnellisesti olivat kulkeneet.

Tultuaan "Varassaarelle" huomasivat he jonkun matkan päässä rannasta
vajoavan veneen ja siinä kaksi miestä, jotka kiihkeästi viittoillen
pyysivät apua.

Roth käski heti rientämään heille avuksi. Jonkun sylen päässä
katosi vene aaltoihin. Kumpaakaan miestä ei näkynyt muutamaan
silmänräpäykseen, mutta vihdoin he ilmestyivät jälleen vedenpinnalle ja
uivat nopein vedoin venettä kohti, jolloin heidät heti vedettiin ylös.

Luotuaan heihin silmäyksen huudahti Roth ylen hämmästyneenä:

"Mitä näen, Onni ja Jussi, oman komppaniani miehiä!"

       *       *       *       *       *

Niilon edelläkerrotun käynnin jälkeen vanhan Yrjön luona oli tämä
tullut yhä kärtyisemmäksi poikansa tyttärelle. Siitä, että Ilma tästä
kärsi, ei vanha soturi paljoa välittänyt. Hän pysyi vain lujasti
päähänpistossaan, että tytön piti välttämättä tulla Pekkalan Eerikin
vaimoksi.

Eräänä aamuna hän sanoi tytölle:

"Pane pöytään nopeasti mitä sinulla on. Puolenpäivän aikaan minä tulen
kotiin vieraita mukanani."

"Keitä sitten, isä?" uskalsi nuori tyttö kysyä.

"Sittenpähän saadaan nähdä", vastasi Yrjö Kinnunen ja nilkutti pois
puujalallaan niin hyvin kuin taisi.

"Hyvä Jumala, nyt hän menee Pekkalan Eerikin luo", huudahti Ilma
itsekseen katsellessaan ikkunasta isoisän kookasta vartaloa. "Ah, jospa
Onni nyt olisi täällä! Mutta hän on kaukana vaaroissa, ja Luoja tietää,
onko hän edes hengissä." Näin sanoen hän peitti kasvonsa käsiinsä ja
nyyhkytti puoliääneen.

Jokapäiväiset tehtävät eivät olleet koskaan ennen hänestä tuntuneet
niin raskailta kuin nyt.

Hänen kattaessaan yksinkertaista päivällispöytää, joka isän käskystä
oli tehtävä jokapäiväistä hienommaksi, aukeni ovi ja pieni ryppyinen
eukko astui sisään.

"Ah, Vappu muori", huudahti Ilma ja juoksi vanhusta vastaan, "minä olen
niin onneton, niin onneton!"

"Sinä, tyttöseni, joka olet niin kaunis ja kaikkien suosima! Mutta sinä
et välitä muista kuin yhdestä, minä tiedän, Onnista, joka juuri on
taistelemassa karkoittaakseen venäläisen maahansa: no etkö voi häntä
saada?"

"En, isoisä ei sitä salli", sanoi Ilma vielä surullisempana.

"Mitäs joutavia! Pian Onni ja Jussi tulevat kotiin kunniamitalit
rinnassaan."

"Se ei ole totta, Vappu!" huudahti Ilma, ja hänen kauniit silmänsä
loistivat ihastuksesta. "Sanokaa, Vappu muori, puhutteko totta vai
ettekö?" huudahti hän ja tarttui vanhuksen käsiin.

"Puhun, Ilma, puhun täyttä totta. Ruoveden kirkonkylän Antti, joka
haavoittui pahoin Lapualla ja lähetettiin kotiin, näki omin silmin,
miten kenraali omakätisesti ripusti Onnin ja Jussin rintaan mitalit,
kirkkaat kuin hopearahat. Mutta miksi noin innostut?"

Ilman ilo hävisi kuitenkin pian eukon kosketellessa toista aihetta.

"Isäkö? Niin hän on ulkona ja sanoi tulevansa vieraan kanssa
päivälliselle."

"Kenen?" kysyi Vappu ja näytti kovin hämmästyneeltä.

"En tiedä", vastasi nuori tyttö ja käänsi äkkiä pois päänsä,

Mutta juuri tämä nopea liike herätti vanhassa eukossa epäluuloja.
"Kevennä minulle sydämesi", sanoi hän. "Kenties voin auttaa sinua."

"Sitä ette voi, Vappu muori, mutta kerronhan kuitenkin. Isoisä tuo
mukanaan erään kosijani."

"Kuka se mahtaa olla?"

"Pekkalan Eerikki", vastasi Ilma ja peitti kasvonsa käsiinsä.

"Pekkalan Eerikki", toisti vanhus, ja hänen hyvänsävyiset kasvonsa
synkkenivät. "Vai niin, se kitupiikki. Mutta muista minun sanojani,
tyttö: jos tulet hänen vaimokseen, niin et saa välttämättömintäkään
mitä tarvitset, kun olette olleet kuukauden tahi pari naimisissa. Mutta
tuollahan Yrjö ja Eerikki tulevat. Pidä siis vaan puoliasi, tyttö, ja
koeta mitä Onnin mitalikin saattaa vaa'assa painaa."

Näin sanoen Vappu läksi.



8.


Yksinkertainen ateria viinoineen oli nautittu, jonka jälkeen Ilma toi
esille piiput ja vaahtoavan oluen ja läheni ovea mennäkseen ulos.

"Mihin, lapseni?" kysyi vanha Yrjö ja loi poikansa tyttäreen vakavan
katseen.

"Menen kastelemaan kukkapenkkejäni", sanoi nuori tyttö, ja hieno puna
nousi hänen poskilleen.

"Niillähän ei ole mitään kiirettä. Istuppa nyt tarinoimaan hetkeksi.
Älä siihen", jatkoi ukko ja viittasi Eerikin vieressä olevaan tuoliin.

"En", vastasi Ilma niin päättävästi, että ukko oli vähällä tulla
hämilleen. Ja muitta mutkitta hän istuutui puusohvaan mahdollisimman
kauaksi vihatusta kosijasta.

Yskiskeltyään hetkisen voimatta heti aluksi koota ajatuksiaan sanoi
hän:

"Ilma, sinä tiedät, miten pyhässä sanassa sanotaan, että miehen ei ole
hyvä yksinänsä olla. Sen vuoksi on Pekkalan Eerikki nyt..."

"Mitäs se minuun kuuluu?" keskeytti Ilma hilpeästi, sillä nyt hän
huomasi koko aseman hullunkuriseksi.

"Hän tahtoo sinut vaimokseen."

"Minut!"

"Niin, juuri sinut!"

"Ha ha haa!" nauroi nuori tyttö, ja hänen häikäisevän valkoiset
hampaansa loistivat. "On sekin mies, joka ei osaa itse kosia. Mutta
minä tiedän, hän pelkää rukkasia, ja kyllä hän ne ainakin minulta saa."

Silloin kimposi vanha Yrjö tuoliltaan kuin nuoli ja alkoi pikamarssin
ympäri tupaa. Hänen otsasuonensa paisuivat, ja puujalka paukkui
lattiaan kuin pistoolinlaukaukset. Vihdoin hän pysähtyi Ilman eteen.
Tässä oli linnoitus, joka hänen nyt oli valloitettava.

"Oletko suunniltasi, tyttö?" karjaisi hän kaikkein karheimmalla
äänellään. "Katso tuota miestä", ja näin lausuen hän viittasi Pekkalan
Eerikkiin, "eikö hän todellakaan ole sen arvoinen, että voi astua
vihkituolin eteen."

"Enhän ole sitä kieltänytkään", vastasi nuori tyttö levollisesti.
"Mutta ei minun kanssani."

Nyt kimposi Pekkalan Eerikkikin paikoiltaan.

"Mi... mitä sanot? Enkö ole kylliksi hyvä sinulle? Tahi mikä minussa on
vikana?"

"On montakin vikaa", vastasi Ilma vakavasti, "mutta ennen kaikkea olet
ahne ja ilkeä alustalaisillesi. Joku sanoi minulle, että pian kidutat
minut nälällä kuoliaaksi, jos saat minut vaimoksesi."

Polttava puna lensi Pekkalan Eerikin kasvoille. Hän yski hetkisen eikä
tiennyt mitä sanoa.

Saatuaan nähdä, miten kosija joutui tappiolle, saapui Yrjö-ukko avuksi
apujoukkoineen.

"Ne ovat vain pahoja puheita", sanoi hän.

"Sitä ne eivät ole", vastasi nuori tyttö. "Koko pitäjä siitä puhuu ja
tietää sen."

"Mutta olkoon miten hyvänsä", vastasi Yrjö Kinnunen. "Pekkalan Eerikki
sinun on otettava mieheksesi."

"Sinä olet siis myynyt minut kuin kauppatavaran. Mutta tiedä, että
siitä ei tule mitään."

"Mutta Onnille, tuollaiselle kirkonrotalle, sinä olet myynyt itsesi",
sanoi nyt kosija vuorostaan kiivaasti.

"Niin, minä olen myynyt itseni hänelle ja hän minulle", vastasi nuori
tyttö, "Ja jos hän olisi täällä, niin olisipa hän yhtä komea kuin
isoisäkin, sillä hänelläkin on mitali!"

Tytön viimeisiä sanoja lausuessa ponnahti Yrjö Kinnunen muutamia
askeleita taaksepäin.

"Mitali! Onnilla mitali! Hah -- haa, nyt on minun vuoroni nauraa."

Ja Pekkalan Eerikkikin nauroi.

"Se on totta", vastasi Ilma. "Jussikin sai mitalin samalla kertaa."

Sen jälkeen Ilma kertoi mitä Vappu oli puhunut. Hänen lopetettuaan
lausui Yrjö Kinnunen miettiväisenä:

"Niin, niin, Lapualla oli kauhea taistelu, ja porilaiset
kunnostautuivat kaikkein enin. Niin, niin, voi olla mahdollista. Hm!"

Nähtyään ukon mielialan muutoksen sanoi Pekkalan Eerikki:

"Sitten kai minulla ei ole enää syytä avata teidän oveanne, isä Yrjö."

Yrjö oli pahemmassa kuin pulassa. Vihdoin hän keksi hyvän ajatuksen.

"Kuule nyt", sanoi hän rikkaalle kosijalle, "ensiksikään ei ole aivan
varma, että Antti on oikeassa, ja toiseksikaan", nyt hän kuiskasi
kosijan korvaan, "ei ole varma, että Onni enää tulee kotiin sodasta."

"Voitte olla oikeassa, Yrjö-vaari", sanoi kosija, ja hänessä heräsi
uusi toivo.

"Siksi arvelen, että kernaasti voimme lykätä naimasuunnitelmat sodan
loppuun. Vai miten?"

"Mi-miten tahdotte, Yrjö-vaari", vastasi Pekkalan Eerikki taipuvaisena.
"Minä suostun siihen."

Hän otti sen jälkeen hattunsa ja rupesi lähtemään, mutta peräytyi
ovelta takaisin kalmankalpeana ja huudahti:

"Herra Jumala! Herra Jumala! Venäläisiä, venäläisiä!"

       *       *       *       *       *

Partioretkeläisten saavuttua "Varassaareen" puettiin Onni ja Jussi
jälleen sotilaspukuihin. Mitalinsa he olivat kumpikin paetessaan
kiinnittäneet nauhaan ja ripustaneet kaulaan lähimmäksi ruumistaan.
Nämä olivat heille kauniita ja kalliita muistoja, joita he eivät
mitenkään tahtoneet kadottaa.

Levättyään parisen tuntia ja virkistyttyään hieman ponnistuksistaan
läksivät he kiertelemään saarta. Tosin olisi Onni suoraapäätä halunnut
rientää hänelle niin rakkaaseen sotilastorppaan, jonka turvekaton
saattoi eroittaa läntisen rannan puitten välistä, mutta hänen täytyi
vielä malttaa mieltään jonkun verran. Roth aikoi tehdä retkeilyn
ympäristöön, ja hänen oli kai tehtävä seuraa.

Jussin puhellessa muutamain kotikylän tuttujen kanssa käveli Onni yksin
saaren läntistä rantaa katsellen alakuloisena kohti pientä
sotilastorppaa, jonka piipusta vaaleansininen sauhu kieri taivasta
kohti. Mutta yhtäkkiä hänen mietteensä keskeytti miehevä ääni:

"Mitäs siinä niin surkean näköisenä kuljet. Mikä sinulle on tullut?"

Onnin kohottaessa päätään seisoi vääpeli Roth hänen edessään.

"En... en... ajattele juuri mitään", änkytti nuori sotilas ja
punastui korviaan myöten.

"Etpä vaan! Totta totisesti punastuit kuin nuori tyttö", keskeytti Roth
hilpeästi. "No, no, sellaista kai ajattelitkin?"

Onnin koettaessa puolustautua keskeytti vääpeli hänet lausuen:

"No no, jättäkäämme se asia. Tuleppa nyt kertomaan minulle
seikkailuistanne."

Onnin lopetettua kertomuksensa hykersi vääpeli käsiään pelkästä
tyytyväisyydestä ja huudahti:

"Voisinpa minä antaa mitaleja, niin olis teillä kummallakin vielä
toinen rinnassanne. Mutta kuka on se punatukkainen, josta puhuit?"

"Muuan Rajalahden talonpoika."

"Tiedätkö, miksi hän on antautunut viholliselle?"

"Luulen tietäväni sen", vastasi Onni viivytellen. Ja sitten hän kertoi
koko jutun Niilon onnistumattomasta kosimisesta.

"Onko hän myöskin kierosilmä?" kysyi vääpeli.

"On."

"Siinäpä se. Heti tultuani tänne näin tuollaisen otuksen piilevän
rantapensaissa. Annoin hänen olla alallaan, koska luulin, että hän
pelkäsi minun pistävän kiväärin hänen käteensä ja pakoittavan tulemaan
mukaani. Tuo konna on vakoillut olinpaikkaani ja ilmiantanut sen
vihollisille. No no, toivonpa saavani hänet vielä kerran käsiini. Mutta
kuuleppa, Onni, asiasta toiseen. Olen kuullut kerrottavan, että Yrjö
Kinnusen pojantytär rakastaa sinua. Onko asia niin?"

"Kyllähän se niin on", vastasi Onni.

"Rakastatko sinäkin häntä?"

"Kyllähän minä."

Samassa kavahti vääpeli Roth pystyyn ja ojensi Onnille kätensä
huudahtaen:

"No hitto vieköön, ota hänet silloin myöskin vaimoksesi. Sinähän olet
oiva poika niin kauniille tytölle!"

"Mutta... mutta..." änkytti Onni nolona, "vanha Yrjö ei siihen
suostu!"

"Miksi ei?"

"Siksi että minä olen köyhä."

"Se vanha kettu. Mutta kyllä minä opetan hänet suostumaan."

Ja näin sanoen läksi reipas vääpeli onkaloon päin.

Toisena päivänä juuri ennen lähtöä meni Onni jälleen läntiselle
rannalle luoden kaipaavia katseita hauskaa pikku torppaa kohti.
Seisoessaan siinä syvissä ajatuksissaan huomasi hän äkkiä pienen
aluksen lähenevän saarta. Se liiti nopeasti juuri kohti sitä paikkaa,
missä Onni seisoi.

Suuri oli Onnin hämmästys, kun hän veneen tultua lähemmäksi huomasi
soutajan naiseksi. Voimakkain vedoin hän souti kohti rantaa. Vihdoin
hän tunsi siinä istujan Vappu-muoriksi.

"Jotakin on varmaan tapahtunut, koska eukko noin rientää", ajatteli
Onni itsekseen. "Mutta mitä?"

Pian kolahti veneen kokka rantaan, ja yhdellä hyppäyksellä oli
Vappu-muori maalla.

"Mitä näen, Onni", huudahti hän iloisena. "No, olipa hyvä, että sinut
tapasin. Minulla on sinulle oikein tärkeää ilmoitettavaa. Mutta
katsoppa miten mitali sinua kaunistaa. On varmaa, että Yrjönkin suu on
hyvällä paikalla, jahka saa sinut nähdä."

"Luuletteko niin, Vappu-muori?" kysyi Onni, ja hänen entinen
hilpeytensä alkoi palata.

"Luulen kylläkin, mutta nyt minulla on pieni uutinen sinulle
kerrottavana."

Samassa tuli eukon ilme niin vakavaksi, että Onni peljästyen huudahti:

"Mitä sitten on tapahtunut, Vappu, koska olette niin ylen juhlallisen
näköinen?"

"Niin, Yrjö tahtoo heti naittaa Ilman Pekkalan Eerikille."

"Pekkalan Eerikille", huudahti Yrjö hämmästyneenä, "milloin on ollut
puhetta siitä?"

"Heti lähdettyäsi sotaan." Ja Vappu kuvasi tarkoin käyntinsä Rajalahden
torpassa vakuuttaen, että Ilmaan ei pysty Yrjö Kinnusen enemmän kuin
Pekkalan Eerikinkään rukoukset. "Siksi ei sinun tarvitse ollenkaan
peljätä", sanoi hän lopuksi, "että tuo kitupiikki veisi hänet sinulta."

Eukon viimeisissä sanoissa oli sellainen äänenpaino, että se sai Onnin
levottomaksi. Hän kysyi sen vuoksi:

"Miksi puhutte niin, Vappu-muori? Onko mitään muuta tapahtunut?"

"No, poikaseni, älähän peljästy, ei kai se ole niin vaarallista. No
niin, kuulehan sitten. Poikettuani sotilastorpasta metsäpolulle näin
väkijoukon, joka piiloutui pensaihin. Huomasin selvästi, että se oli
sotaväkeä, mutta en voinut ensiksi huomata, olivatko ne venäläisiä
vaiko suomalaisia. Pian kuitenkin tunsin heidät vihollisiksi.
Kätkeydyin niin hyvin kuin voin ja huomasin nyt punatukka Niilon noin
kahdenkymmenen sotilaan etunenässä kulkevan Yrjö Kinnusen kotia kohti.
Minä..."

"Niilon", keskeytti Onni jyrisevällä äänellä. "Niin, tuo konna on
tullut salmen poikki ja viholliset hänen mukanaan!"

"Niin, Onni, se on totinen tosi. Nähtyäni tuon heittiön vihollisten
joukossa aavistin hänellä olevan konnanjuonia. Päätin sen vuoksi
ilmoittaa vääpelille vaarasta ja nyt olenkin kohdannut sinut. Oli onni,
sillä..."

"Kiitos, kiitos, Vappu-muori!" huudahti Onni ja tarttui eukon molempiin
käsiin. "Jos onnistun pääsemään kaikista koetuksista, jotka ovat
edessäni, on teillä oleva leipää ja lepoa kuolinpäiväänne asti."

"En tee sitä oman voittoni vuoksi", vastasi kelpo eukko, "vaan siksi
että pidän sinusta ja Ilmasta ja vihaan pahuutta. Mutta nyt kiiruhda
sinne mahdollisimman nopeasti!"

Näin sanoen Vappu-eukko riensi jälleen veneeseen, viittasi
ystävällisesti jäähyväisiksi ja sousi kaikin voimin mantereelle.

Onni taasen kiiruhti mahdollisimman nopeasti vääpeli Rothin luo ja
selvitti muutamin sanoin mitä eukko oli kertonut ja lausui pelkäävänsä,
että punatukka Niilo pääsisi ennen heitä.

"Ole rauhassa, poikani", vastasi vääpeli levollisena, "ennen meitä hän
ei pääse."

Hetkisen kuluttua oli suurin osa Rothin joukosta matkalla mantereelle.



9.


Pekkalan Eerikin huuto: "Herra Jumala, venäläisiä, venäläisiä", oli
kovin kauhistuttanut Yrjö Kinnusta ja Ilmaa, mutta ainoastaan
hetkiseksi.

"Ah, se ei varmaankaan ole niin vaarallista", vastasi vanha soturi
hieman toinnuttuaan, "missä niitä on?"

"Tuolla, tuolla", huusi Pekkalan Eerikki ja viittasi pieneen
puutarhatilkkuun. "Kas vaan, tuolla ne tulevat."

Yrjö Kinnunen oli sillä välin mennyt ikkunan ääreen.

"Niin, tuolla niitä lurjuksia on. Sulkekaa hyvin ovet. Hyväpä että saan
vielä kerran temmeltää heidän kanssaan!"

"Mitä!" huudahti Pekkalan Eerikki, ja hänen katseensa ilmaisi sillä
hetkellä mitä syvintä epätoivoa. "Aiotte tapella niin monen kanssa? Te
yksin."

"_Minä yksin_", huudahti Yrjö vanhus korostaen viimeistä sanaa.
"Etkös sinäkin ole mukana, emmekö voisi pidättää heitä, kunnes Roth ja
Spof kuulevat laukaustenvaihdon ja rientävät avuksemme! Kiiruhda, Ilma,
ja ota kiväärit. Ne ovat latingissa. Luoteja ja ruutia voit ottaa
isosta arkustani."

Pahemmassa pulassa ei Pekkalan Eerikki ollut koskaan ollut. Sydämessään
hän kirosi sitä hetkeä, jona astui Kinnusen Yrjön kotiin.

"Kas tässä", sanoi Yrjö ja ojensi Eerikille pyssyn.

Pekkalan Eerikki vetäytyi taaksepäin ottamatta vastaan kivääriä. Nyt
hän ei välittänyt halveksivista silmäyksistä, joita Yrjö loi häneen.

"Mikä hitto sinua vaivaa?" huusi vanha soturi suuttuneena. "Miksi sinä
et tahdo..."

"Rikas Pekkalan Eerikki on raukkamainen pelkuri", sanoi Ilma
ivallisesti.

"Minä en tahdo tapella, sillä minä olen rauhan mies", vastasi rikas
talonpoika ja vetäytyi yhä kauemmaksi nurkkaan.

"Niin, niin", vastasi nuori tyttö halveksivaisesti. "Kun on kysymys
torppareista ja niistä raukoista, jotka ovat sinulle velkaa, niin
karjut villipetoakin pahemmin ja olet kiveäkin kovempi. Isoisä, nyt
näet, minkä raukan tahdoit antaa minulle mieheksi."

"Eikä hän siksi pääsekkään", huudahti Yrjö Kinnunen vihaisesti, "mutta
tapella hänen täytyy."

Pekkalan Eerikki oli vetäytynyt nurkkaan niin pitkälle kuin taisi.

"Kas niin, ota pyssy nyt!" huusi Yrjö ja kävi kauhistuneen miehen
kimppuun.

Mutta tämä torjui molemmin käsin huutaen: "Minä en osaa ampua! Minä en
ole koskaan opetellut ampumaan!"

"Se ei ole ollenkaan vaikeata. Minä näytän. Opit muutamissa
minuuteissa."

"En, en, en, en!" huusi rikas talonpoika kauhusta käheällä äänellä ja
teki käsillään torjuvia liikkeitä.

"No, seiso sitten siinä, raukkamainen pelkuri", karjui Yrjö Kinnunen,
"mutta muista minun sanani, että joka raukkamaisena ensiksi karttaa
vaaraa, sitä se myös ensiksi kohtaa."

Venäläiset olivat sillä välin hiipineet lähemmäksi sotilastorppaa.
Sotamiesten takana kulki punatukka Niilo.

Nähtyään aamupäivällä joukon veneitä risteilevän Näsijärvellä arveli
hän Rothin ja Spofin olevan partioretkillä, jonka jälkeen hän päätti
tehdä uskaliaan retkensä pientä sotilastorppaa vastaan.

Pahimmillakin rikollisilla on hetkiä, joina heidän parempi "minänsä"
pääsee voitolle, ainakin vähäksi aikaa. Niin oli Niilonkin laita. Hän
oli rikollinen pahinta laatua, sillä hän oli isänmaanpettäjä. Kauan hän
oli koettanut nukuttaa omantunnonnuhteita, ja aluksi se oli hänelle
onnistunutkin.

Mutta nyt tullessaan tuottamaan tuhoa pienelle sotilastorpalle rupesi
hän hetkiseksi epäröimään. Hän oli jo kutsumaisillaan pois
hiiviskelevät sotilaat, mutta silloin Onnin kuva äkkiä ilmeni hänen
eteensä. Hän oli näkevinään hänen kuiskivan helliä sanoja Ilman
korvaan, ja äkkiä hänen kostonhimonsa heräsi uuteen eloon.

Ja hän käski sotilaita hyökkäämään torppaa vastaan. Itse hän tuli
viimeisenä, sillä hän tunsi vanhan Yrjön päättäväisyyden ja pelkäsi
hänen tarkasti ampuvan kiväärinsä luotia.

Venäläiset lähestyivät jokseenkin huolettomina suljettua ovea aivan
kuin olisi ollut kysymys rauhallisesta vierailusta.

He naputtivat, mutta kukaan ei avannut. He jyskyttivät, mutta tulos oli
sama. Sen jälkeen he koettivat kiskoa ovea auki, mutta se oli niin
lujasti kiinni, että kaikki yritykset olivat turhat.

Kiväärinperät saivat sitten tehdä palvelustaan, mutta sekään ei
auttanut.

Eräs sotamiehistä meni ikkunan ääreen. Mutta kun häntä samalla kohtasi
kaksi uhkaavaa pyssynsuuta, vetäytyi hän nopeasti syrjään ja riensi
Niilolle kertomaan näkemiänsä.

"Ampukaa pari laukausta ilmaan, niin varmaankin he taipuvat", sanoi
punatukkainen. Mutta kun tämäkään kehoitus ei tuottanut tarkoitettua
tulosta, huusi hän suuttuneena:

"No lähettäkää heille tervehdys ikkunasta, niin saamme nähdä, mitä se
vaikuttaa."

Pekkalan Eerikki parka oli, kuten edellä mainittiin, tulisessa
tuskassa. Venäläisten ensi laukausten pamahtaessa hän päästi hätähuudon
ja olisi kellähtänyt selälleen, jollei seinä olisi ottanut vastaan.
Vielä pahemmin kävi, kun uudelleen ammuttiin. Eräs venäläisten
luodeista lensi seinään ainoastaan pari tuumaa hänen päänsä
yläpuolelle. Sydäntäsärkevä huuto, ja Yrjö ja Ilma kuulivat raskaan
ruumiin kaatuvan lattiaan.

Rikas Pekkalan Eerikki oli mennyt paljaasta kauhusta tainnoksiin.

"Olkoon siinä", sanoi Yrjö Kinnunen, kun Ilma aikoi rientää taintunutta
auttamaan.

"Mutta jos hän kuolee, isä", huudahti nuori tyttö säälien.

"Mitä joutavia. -- Sen sijaan että olisi ollut hyödyksi, tuo möhkäle
nyt lepää tuossa ja..."

"Nyt näet, isä, ettei hän kelpaa minun miehekseni... Toistapa olisi jos
Onni olisi täällä..."

Samassa lensi luoti ikkunan yläosasta ja tunkeutui vastakkaiseen
seinään.

"Kah, nyt alkaa tulla täysi tosi", huudahti Yrjö. "Käy rinnalleni,
Ilma, ja rupea lataamaan. Näytänpä miten suomalainen ennen vanhaan
ampui ja ampuu vieläkin, vaikka on jo vanha ja harmaa."

Ja Yrjö Kinnunen, soturivanhus kolmannen Kustaan loistavilta päiviltä,
näytti, että hänen jänteissään vieläkin oli voimaa ja katseessaan
tarkkuutta.

Ennen pitkää hän oli kaatanut maahan kolme venäläistä soturia, mutta
itse hän ei ollut saanut naarmuakaan.

Kun kaatuneiden toverit huomasivat tämän, alkoivat he nurista. Niilo
käski keskeyttämään ampumisen.

Kun punatukkainen oli ottanut mielenvahvistusta viinapullosta, meni hän
yksin ikkunan ääreen, josta näkyivät Yrjön harmaat hapset.

"Tule tänne, Ilma, niin saat nähdä, ketä meidän on kiittäminen tästä
pienestä seikkailusta."

"Niilo", huudahti nuori tyttö, "voiko se olla mahdollista."

"Onpa kylläkin", vastasi Yrjö. "Olen nähnyt, miten tuo lurjus on koko
ajan puutarhan takaa piilosta jaellut käskyjään. Juuri hän on tuonut
venäläiset tänne, mutta kyllä minä..."

Yrjö ei puhunut loppuun, vaan nosti kiväärin silmälleen.

Ilma syöksähti kuitenkin väliin ja huudahti:

"Isoisä", sanoi hän moittivalla äänellä, "ei ole sotilastavan mukaista
aseettoman miehen surmaaminen."

"Hän piiloittaa kyllä vaatteissaan aseita", väitti ukko. "Mutta
tahdonpa kuulla, mitä hänellä on sanomista."

Tultuaan niin likelle, että Yrjö saattoi kuulla hänen äänensä, sanoi
Niilo:

"Etkö ammu, jos tulen keskustelemaan kanssasi."

"En, sinä et ansaitse laukausta kunniallisen miehen kivääristä",
vastasi vanha Yrjö.

Punatukkainen ei ollut kuulevinaan näitä ivallisia sanoja, Tultuaan
lähemmäksi hän sanoi:

"Tiedät kenties, mitä varten olen tänne tullut?"

"En tiedä enkä myöskään siitä välitä", vastasi Yrjö Kinnunen jyrkästi.

Hieman nolostuneena vastasi punatukkainen:

"Minulla on sama asia kuin viimekin kerralla."

"Silloin saat myös saman vastauksen."

"Mutta ajattele tarkoin, Yrjö-vaari. Jos pysyt edelleen kiellossasi,
niin ei tuvastasi ole illalla puupalaakaan jäljellä."

"Jumala ohjaa meidän kohtaloitamme. Ilman hänen tahtoaan ei
varpunenkaan putoa maahan. Me olemme hänen turvissaan."

Olisi luullut tällaisen hurskaan luottamuksen vaikuttavan Niiloon,
mutta turhaan.

"Nyt puhut tyhmyyksiä, ukko", vastasi punatukkainen, ja jääkylmä
hymyily väreili hänen suupielissään. "Sinä olet tullut lapseksi
uudelleen, eikä muutoin voi ollakaan, koska olet jo haudan partaalla."

"Juuri sen vuoksi en sinua pelkää, petturi!" karjui Yrjö Kinnunen ja
ojensi pyssynsä punatukkaista kohti. "Kuule minun sanani: niin kauan
kuin on vanhurskas Jumala, joka meidät tuomitsee tekojemme mukaan, niin
totta hän myöskin sinut tuomitsee, viheliäinen konna!"

"Vai niin, sinä et siis tahdo suostua ehdotukseeni!" sanoi Niilo
kylmästi, vastaamatta Yrjön sanoihin.

"En, vaikka sinulla olisi kaiken maailman rikkaudet, sillä sinä olet
isänmaankavaltaja."

"Onko tämä viimeinen sanasi?"

"On."

"No, hyvä. Silloin saat syyttää itseäsi, härkäpää!"

Näin sanoen Niilo vetäytyi takaisin, ja muutamien minuuttien kuluttua
alettiin sotilastorppaa jälleen ampua, mutta entistä ankarammin.



10.


Heti noustuaan maihin pyysi Onni vääpeliltä, että saisi kiiruhtaa
edeltäpäin venäläisten uhkaamalle paikalle.

"Niin, mutta ota mukaasi vähintään viisitoista miestä sille varalle,
että eukko olisi nähnyt väärin", vastasi Roth.

Onni arveli vääpelin olevan oikeassa. Valittuaan sen vuoksi reippaimmat
talonpojista ja sotilaista hän kiiruhti sotilastorpalle.

Ainoa, joka pysyi hänen tasallaan, oli Jussi. Vihdoin hänkin pysähtyi
ja huudahti:

"Mutta tuhat tulimaista, jos tällä tavalla kiiruhdat, niin väsymme pian
emmekä voi taistella niin reippaasti kuin tarvitaan."

"Olet oikeassa", lausui Onni ja rupesi kulkemaan hiljempaa. Heidän
odotettuaan jäljessä tulevaa joukkoa kävi marssi tavallisessa tahdissa.

Sateen liottama maa hidastutti marssia, mutta vihdoin alkoi kuitenkin
sotilastorpan turvekatto häämöittää kaukaa puiden välistä.

"Nyt olemme vihdoinkin perillä", puhisi Jussi ja katseli pyssyään.

Hän oli tuskin ehtinyt lausua viimeisiä sanoja, kun kuului laukaus
torpasta päin.

"Mitäs sanoin", huudahti Onni säpsähtäen. "Vappu-muori ei ole nähnyt
peikkoja selvällä päivällä. Tuo viheliäinen on jo ehtinyt sinne! Nyt ei
enää ole vitkastelemista."

Ja yli kivien ja kantojen hyökkäsi pieni suomalainen joukko
pikamarssissa.

Uudistunut laukausten vaihto oli herättänyt Pekkalan Eerikin
tajuihinsa. Samalla häntä rupesi myöskin hävettämään ja hän hypähti
pystyyn ja huudahti:

"Minä olen viheliäinen raukka, kun en voi edes auttaa teitä
puolustautuessanne..."

Enempää hän ei ehtinyt. Venäläisten luoti lävisti samassa hänen
sydämensä ja sammutti silmänräpäyksessä hänen elämänsä, Nyt vuosi
tuvassa ensi kerran veri tässä taistelussa.

"Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen", kuiskasi nuori tyttö,
kumartui nuorta miestä kohti ja levitti liinan hänen kasvoilleen.

Tämä hänen osanottavaisuutensa sai myöskin palkintonsa, sillä juuri
hänen kumartuessaan Pekkalan Eerikin yli suhahti toisen luoti aivan
hänen ylitsensä, niin että hänestä olisi aivan varmaan tullut toinen
uhri, jos hän olisi seisonut suorana.

Samassa huudahti Yrjö Kinnunen väsyneellä äänellä:

"Minä olen haavoittunut."

Ilma kirkaisi ja hyökkäsi esiin, niin että juuri paraiksi ehti ottamaan
ukon käsivarsilleen.

Melkein samassa silmänräpäyksessä näkyivät Niilon vastenmieliset kasvot
ikkunassa.

"Ah, nyt hän on minun", huusi hän riemuiten itsekseen ja hyppäsi
ketterästi tupaan, kiskaisi Ilman luokseen, niin että Yrjö-vanhus, joka
menetti tukensa, kaatui valittaen lattialle.

Turhaan nuori tyttö pyysi ja rukoili. Punatukkainen oli taipumaton.
Silmänräpäyksessä oli ovi avattu.

"Auttakaa minua kantamaan hänet metsään", sanoi punatukkainen
sotamiehille. "Sitten pääsette ryöstämään mielin määrin."

Mutta tuskin olivat venäläiset ehtineet puutarhatilkun puoliväliin, kun
näytelmä yhtäkkiä muuttui.

Joka taholta hyökkäsi talonpoikia ja porilaisia sotilaita vihollisten
kimppuun, ja etunenässä olivat Onni ja Jussi.

Punatukkainen oli heti tajunnut tilansa vakavuuden. Hän näki Onnin
hyökkäävän vastaansa, ja hänen huulensa vääntyivät julmaan hymyyn.

Ilma lepäsi pyörtyneenä hänen käsivarsillaan. Ajatuksen nopeudella hän
veti esiin puukkonsa. Hän nosti sen turvatonta tyttöä kohti, ja koko
hänen rajaton mustasukkaisuutensa keskittyi tähän huudahdukseen:

"Koska en voi häntä saada omakseni, niin ei häntä tuokaan saa!"

Onni päästi sydäntäsärkevän huudon, hänen pajunettinsa teki umpimähkään
puoliympyrän; hän kuuli miten jokin sitä vastaan kilahti, ja
katsoessaan eteensä näki hän Niilon puukon maassa Ilman vieressä.
Sattuman oikku auttoi häntä viimeisessä hetkessä torjumaan Ilmalle
tarkoitetun kuoliniskun.

Samassa silmänräpäyksessä kun hänelle onnistui iskun torjuminen, oli
Jussi takaapäin heittäytynyt punatukkaisen kimppuun. Molemmat
taistelijat piehtaroivat maassa, mutta vihdoin voitti vahvempi Jussi ja
pani polvensa punatukkaisen rinnalle kuristaen häntä kurkusta.

Niilon kasvot olivat melkein mustanpunaiset Onnin tullessa esille.

"Päästä hänet", sanoi Onni. "Heti vääpelin saavuttua saa hän kyllä sen
palkan, jonka jokainen isänmaanpetturi on ansainnut."

Vastarintaa tekevät venäläiset sotamiehet surmattiin, toiset
vangittiin.

Kun vääpeli Roth puolen tunnin kuluttua ehti paikalle, osoitti Onni
sidottua, raivoissaan sihisevää punatukkaista.

"Kas tuossa lepää isänmaanpetturi", sanoi hän. "Hänet tavattiin aivan
teossa."

"Tiedät kyllä minkä palkan hän saa", sanoi Roth ja meni Niilon eteen.
"Valmistaudu kuolemaan. Saat puoli tuntia armonaikaa."

Punatukkainen vastasi ainoastaan kauheasti kiroten, menipä hänen
rohkeutensa niinkin pitkälle, että hän sylki vääpeliä kasvoihin.

Tämä ei kuitenkaan siitä välittänyt, vaan poistui täysin rauhallisena.

Ilma oli kannettu tupaan, jonne Yrjö-vanhus, joka oli saanut luodin
vasempaan olkapäähänsä, myöskin pian saapui.

"Miten ihmeessä ovat asiat?" kysyi vanhus.

Hiukka seisoi hänen vierellään ja kertoi taistelun lopusta.

"Onni on siis meidät kaikki pelastanut", sanoi Yrjö Kinnunen hiljaa,
nähtävällä ponnistuksella.

"On."

Vanhan soturin kasvoille nousi polttava puna.

"Missä hän sitten on?" kysyi hän muutamia minuutteja epäröityään.

"Hän saapuu, kun vain punatukka Niilo on saanut ansaitun
rangaistuksensa."

Tämän tiedon saatuaan Yrjö hengähti helpommin.

Kun Rothin määräämä aika oli tullut, ripustettiin Niilo vannomisistaan
ja vastalauseistaan huolimatta lähimpään puuhun. Hänen kuolemansa
varoitti kaikkia käymästä hänen jälkiään.

Tämän jälkeen Onni kiiruhti tupaan. Rinnallaan hän kantoi kunniamerkkiä
Lapuan taistelusta. Saatuaan sen nähdä käänsi Yrjö pois päänsä
hetkiseksi.

Mutta katkeruus, joka vieläkin asui hänen sielussaan, hävisi pian ja
nähdessään Ilman toipuvan pyörryksistä ja rientävän Onnin rinnalle,
liitti ukko heidän kätensä siunaten yhteen.

Onni otti sittemmin osaa kaikkiin taisteluihin, ja rauhanteon jälkeen
hän tuli kotiin korpraalina, kaksi kunniamerkkiä rinnassaan.

Nuorten häät vietettiin kaikella sillä upeudella, minkä Yrjö Kinnunen
voi hankkia, eikä hänen koskaan tarvinnut katua sitä, että oli antanut
tyttärensä miehelle, jota ennen niin halveksivasti oli nimittänyt
kirkonrotaksi.

Kun Kamenski sittemmin lähetti eversti Sabanejeffin Näsijärvelle,
täytyi urhoollisen Rothin ja hänen toverinsa Spofin väistää ylivoimaa.

Jos heitä olisi ajoissa autettu, ei Rajevskin taitavalle
jälkeläisellekään olisi onnistunut jo niin suureen ahdinkoon joutuneen
venäläisen sotavoiman pelastaminen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rajalahden torppa - Kertomus viimeisestä Suomen sodasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.