Title: Intiaanipoika
Author: Eastman, Charles A.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Intiaanipoika" ***


INTIAANIPOIKA POHJOIS-AMERIKAN AARNIOMETSISSÄ

Kirj.

Ch. A. Eastman

Mailta ja meriltä 35.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.



SISÄLLYS:

Esipuhe.
Hakada -- "Surkuteltava Viimeinen".
Lapsuuteni puutteet ja vaivat.
Intiaanien sokerinkorjuu.
Leikki ja urheilu.
Metsiä samoilemassa.
Hakadan ensimäinen uhri.
Ensimäiset kulttuurivaikutelmat.
Viiteselitykset.



Esipuhe.


Pohjois-Amerikan intiaani on epäilemättä ollut korkeammalla
kehityskannalla kuin yksikään toinen pakanallinen ja sivistymätön
kansa. Sitä todistavat sekä hänen erinomaisen hyvin kehittynyt ja
vastustuskykyinen ruumiinsa että myöskin hänen melkoiset henkiset
lahjansa. Mutta valitettavasti ei sellaisia vapaita, luonnollisia
olentoja enää ole olemassa. Intiaanit, jotka asuvat hallituksen
muodostamissa piirikunnissa,[1] kuvastavat ainoastaan heikosti entisten
sukupolvien kuntoa.

Seuraavat kuvaukset esittävät lapsuudenajasta viidenteentoista
ikävuoteeni saamiani kokemuksia ja vaikutelmia. Olen kirjoittanut ne
etusijassa pikku poikaani varten antaakseni hänelle jonkinlaisen kuvan
raskasvaiheisesta ja seikkailurikkaasta nuoruudestani. Hän itse on
liian myöhäisen ajan lapsi voidakseen välittömästi ottaa vastaan villin
elämän vaikutelmia.

Hänelle, Ohijesa toiselle, omistan hartaalla halulla ja rakkaudella
tämän kirjani.

Toht. _Charles A. Eastman_ (Ohijesa).



Hakada -- "Surkuteltava Viimeinen".


Intiaanielämä! Minkä vapaudenmaailman tämä sana loihtiikaan jokaisen
pojan sieluun! Rinta riemua hehkuen seuraisi varmaankin jokainen nuori
sydämensä salaperäistä kaipuuta ja heittäytyisi hetkeksi villin elämän
iloihin ja kärsimyksiin, nimittäin sellaisiin, jollaisiksi _hän itse_
on ne uneksinut. Minä olen nauttinut nuoruudessani tätä elämää, joka
päivä on ollut todellista metsänkäyntiä ja todellista metsänriistaa!
Kaukana metsissä, maailman meitä näkemättä ja kuulematta suoritimme
usein uskonnollisen tanssin esittäen vanhempia sukulaisiamme, sellaisia
kuin "Urhoollinen Puhveli", "Seisova Vapiti", "Korkealentoinen Haukka",
"Satumainen Karhu"[2] y.m. Me maalasimme itsemme isiemme ja esi-isiemme
tapaan ja jäljittelimme heitä uskollisesti pienimpiin yksityiskohtiin
asti, olivathan mallit joka päivä silmiemme edessä.

Mutta näytteleminen ei ollut ainoa taitomme. Me tutkimme myöskin
innokkaasti luontoa, koetimme perehtyä eläinten oloihin ja tapoihin
yhtä suurella tarkkuudella kuin te konsanaan syventymällä kirjoihinne.
Kansamme sankarit olivat esikuviamme, joita me jäljittelimme
leikeissämme ja joiden kaltaisiksi me tahdoimme tulla.

Kukaan ei osaa käyttää viittä aistiaan paremmin kuin erämaan lapsi.
Haistimme, makumme ja tuntomme, kuulomme ja näkömme -- kaikki ne olivat
kehittyneet yhtä korkealle, ja muistimme me harjoitimme äärettömän
tarkaksi. Ajatellessani ensimäistä kasvatustani täyttää nytkin mieleni
lämmin kiitollisuudentunne.

Sioux-heimolla[3] on peritty tapa, jonka mukaan pojan -- maailmaan
tulevan soturin -- syntyessä tulokkaan sisarusten on tehtävä jokin
rohkea työ. Hänen veljiensä täytyi heittäytyä päistikkaa veteen tahi
talvisaikaan piehtaroida alasti lumessa. Jolleivät he olleet vielä
kyllin suuria, tehdäkseen itse jonkin tempun, valeltiin heidät vedellä.
Sisar pistettiin muitta mutkitta veteen umpisukkulaan. Minunkin veljeni
ovat usein nauraen kertoneet, miten he olivat juhlineet minun
ilmoilletuloani.

Olin nuorin raukka viidestä lapsesta, jotka kohta syntymiseni jälkeen
jäivät äidittömiksi. Siksipä minun täytyi pitää nimi "Hakada",[4] joka
merkitsee: "Surkuteltava Viimeinen", kunnes kykenin ansaitsemaan
itselleni arvokkaamman ja soveliaamman. Toiset lapset pitivät suureksi
surukseni minua enimmäkseen vain leikkikalunaan.

"Pyhän järven" ja "Lehtimajanasukkaiden" liitot pitivät äitiäni
kaunottarena. Kun hän minun syntyessäni makasi vaarallisesti sairaana,
sanoi eräs taikuri,[5] joka oli häntä hoitamassa: "Uusi taikuri on
syntynyt, mutta äidin täytyy kuolla, annettakoon pojalle nimeksi
'Tenhokas Taikakalu'!" Nopeasti kuitenkin eräs läsnäoleva keskeytti
hänet huomauttamalla, että lapsen sedällä oli jo se nimi. Ja niinpä
minua nimitettiin ainoastaan "Hakadaksi".

Kauniilla äidilläni -- häntä nimitettiin usein sioux-heimon
puolijumalattareksi -- oli, kuten jälkeenjääneet kertovat,
kaukaasialaisen rodun tuntomerkit, lukuunottamatta hänen tuuheaa
tukkaansa ja syvänmustia silmiään. Hän painoi minut kuollessaan
rinnalleen ja kuiskasi samalla anopilleen: "Annan lapseni sinun
kasvatettavaksesi. Äidilleni en voi uskoa häntä, hän löisi hänet laimin
ja jättäisi pian kuolemaan."

Nainen, jolle nämä sanat lausuttiin, oli hinteläkasvuinen, ikäisekseen
hyvin uuttera -- hän täytti näet silloin kuusikymmentä vuotta -- hyvä
ja älykäs. Äitini arvostelu omasta äidistään oli hyvinkin oikea, sillä
kohta hänen kuolemansa jälkeen tämä vanha nainen saapui selittäen
Hakadan olevan liian nuoren voidakseen elää ilman äitiä. Hän lupasi
odottaa, kunnes kuolisin, saadakseen sitten haudata minut äitini
hautaan. Toinen isoäitini oli luonnollisesti hyvin pahoillaan moisesta
tarjouksesta eikä suostunut antamaan minua hänen huostaansa.

Jokaista intiaanipoikaa pidettiin, kansan tapojen mukaan, kehdossa,
jonka voi helposti ottaa mukaansa. Neljännestä vailla metrin
pituiseen ja noin kolmanneksen levyiseen lautaan oli kiinnitetty
messinkinauloilla runsaasti koristeltu, ylhäältä avoin säkki, jonka voi
sulkea hirvennahkahihnoilla. Lapsosen hartioitten kohdalle oli
kiinnitetty suojuspuut, jottei pienokainen kehdon kaatuessa
loukkaantuisi. Näihin suojuspuihin oli joskus asetettu kaikenlaisia
ihmeellisiä leikkikaluja, kuten nauhasta riippuvia taiteellisesti
veisteltyjä luupalasia, hirvenkavioita y.m.s., jotka kalisivat
pienimmästäkin liikkeestä.

Sellaisessa oikeassa kehdossa minä elin, nukuin ja leikin ensimäiset
elinkuukauteni. Lautavuoteineni minut sidottiin teltan seipääseen tahi
ripustettiin puunoksaan siksi aikaa kun isoäitini hakkasi halkoja.
Sellaisessa hän kantoi minua selässään tahi ripusti varsin mukavasti
toisen samanlaisessa kehdossa olevan lapsen kanssa ponihevosen satulaan
siten, että molemmat kehdot tulivat tasapainoon.

Isoäitini oli kuin ihme heimomme nuorille tytöille. Hän näytti nyt
olevan yhtä onnellinen Hakadastaan kuin aikanaan esikoisestaan, hänen
isästään. Miten hän hoiti ja vaalikaan minua! Miten suurella taidolla
ja uhraantuvaisuudella hän piti huolen kaikista tarpeistani!
Yksinkertaiset vaatteeni ja sirot mokkasiinini[6] hän valmisti aina
itse.

Untshida (isoäiti kulta) oli hyvä laulajatar. Milloin Hakada
heräsi varhain aamulla, koetti hän nukuttaa häntä uudelleen
seuraavantapaisella kehtolaululla:

    Oi, sydänkäpy, nuku, nuku,
    etääll' on Chippewayn[7] suku,
    nyt nuku, nuku, lapsi oi!
    Ja ole mies sä päivän koissa,
    on yöllä vihollinen poissa,
    mut konsa aamu valkeaa,
    niin sotakutsu kajahtaa.
    Oi, nuku, hento, helmaan yön,
    uus päivä tuopi uuden työn,
    nyt nuku, nuku, lapsi oi!

Dakota-naiset olivat tottuneet hakkaamaan itse polttopuunsa metsässä ja
tuomaan ne kotiin, sitäpaitsi heidän täytyi tehdä suurin osa raskaita
maatöitä. Se oli naistentyötä. Miehet olivat kaiket päivät
metsästämässä, sillä heidän täytyi hankkia perheelle tarpeelliset
lihavarat. Isoäitini lähtiessään puita hakkaamaan otti hyvin usein
minut mukaansa ja ripusti työn ajaksi kehtoni villiin viiniköynnökseen
tahi puunoksaan, jotta hiljainen tuulenhenki saisi minua keinutella.

Myöhemmin minulle kerrottiin, että sellaisissa tilaisuuksissa usein
oravat ja linnut pitivät kaikenlaisia neuvotteluja vierailla kielillä.
Sattuipa kerran, että nukuin kehdossa sen keinuessa noin kahden metrin
korkeudella maasta. Untshida oli keräämässä koivunkuoria. Silloin orava
näki hyväksi kiivetä kehtoni suojuspuulle ja ruveta siinä nakertamaan
pähkinää pudotellen ateriansa jäännökset silmilleni, niin että minä
luonnollisesti heräsin. Huusin niin kauheasti, että se nopeasti pakeni
toiselle oksalle ja sieltä torui minua niin kiivaasti, että vastasin
siihen vielä kauheammalla huudolla. Vihdoin Untshida riensi apuun
karkoittaen tunkeilevan vieraan. -- Ja miten usein myöskin linnut
liihoittelivat kehtooni tekemään kanssani tuttavuutta!

Ravintoni tuotti hyvälle kasvatusäidilleni ensimäiset huolet. Hän
keitti jonkin verran villiä riisiä, jauhoi ja sekoitti sen
metsänriistaliemeen tahi survoi kuivattua metsänriistaa jonkinlaiseksi
jauhoksi, kaatoi siihen vettä ja sekoitti paahdettua, hienoksi
survottua maissia. Tämä villistä riisistä, hienoksi jauhetusta
metsänriistasta ja maissista valmistettu liemi oli minun pääravintoni.
Mutta sittenpä minulle puhkesikin hampaat paljoa varemmin kuin
valkoisille lapsille. Päästyäni näin pitkälle kelpo hoitajani hankki
minulle jonkin verran vaihtelevampaa ruokaa, ja minä pidin itse huolen
sen hienontamisesta.

Lähdettyäni ensi kerran kehdostani osasin melkein heti paikalla juosta,
kuten isoäitini myöhemmin minulle kertoi. Hän alkoi siitä lähtien
kääntää huomiotani luontoon. Milloin kuulin linnun laulavan, mainitsi
hän minulle sen nimen.

"Hakada, kuuntele sheshokaa, muuttorastasta! Se houkuttelee toveriaan,
jolle se on löytänyt jotakin hyvää syötävää." Tahi: "Kuunteleppa
upihanskaa, koirasrastasta, se laulaa kaikkein kauneinta lauluaan pikku
vaimolleen." Milloin virginialainen kehrääjä väsymättä lauloi metsässä,
kivenheiton päässä teltastamme, sanoi hän: "Hiljaa, siellä saattaisi
olla ojibway-heimon vakooja!" Herätessäni yöllä sanoi hän: "Älä huuda!
Hinakaga, pöllö, katselee sinua puusta." Peitin silloin pääni, uskoin
näet ehdottomasti isoäitiäni, joka juurrutti minuun kauhean käsityksen
tästä linnusta. "Kerran pieni poika seisoi teltan ulkopuolella ja huusi
armottomasti äitiään. Silloin hinakaga hyökkäsi hänen kimppuunsa,
tarttui häneen ja vei hänet mukanaan puuhun." Oli yleisesti tunnettu,
että intiaanien vakoilijat sotaretkellään matkivat pöllön huutoa.

Intiaanilapset olivat kasvatettuja siten, että he yöllä tuskin
ollenkaan huusivat. Se oli välttämätöntä heidän elämässään, jota
uhkasivat niin monenlaiset vaarat. Pienenä lapsena menin tavallisesti
nukkumaan lintujen keralla ja heräsin taas niiden nousuaikana. Pian se
tuli elintavakseni. Erityisistä syistä minun tuli edelleen noudattaa
samaa tapaa, sillä intiaanin täytyy nousta varhain. Metsästäjänä hän
löytää saaliinsa parhaiten päivän koittaessa. Sotaretkillä olevat
heimot tekevät hyökkäyksensä enimmäkseen varhaisena aamuhetkenä, ja
sitäpaitsi suurille vaellusretkille lähdetään aina ennen
päivänsarastusta, jotta voitaisiin kulkea vilpoisessa aamuilmassa ja
vihollisen huomaamatta.

Jo pienimmätkin lapset totutettiin vaitioloon ja rauhallisuuteen. Tämä
oli erityinen piirre intiaanien luonteen muodostamisessa ja
kasvatuksessa. Niin he arvelivat laskevansa parhaan perustan
itsensähillitsemiselle ja kärsivällisyydelle, -- ominaisuuksille, jotka
olivat erittäin tärkeitä sekä soturille että metsästäjälle. On tosin
aikoja, jolloin kansamme heittäytyy hillittömiin iloihin ja
nautintoihin, mutta yleensä eletään vakavasti ja siivosti.

Miten hauska lapsuuteni olikin, miten se oli täynnä elähdyttäviä
vaikutelmia! Jo aikaisin minussa heräsi seikkailujen ja urotöitten
halu, ja soturia kaunistavan kotkansulan arvon minä aavistin jo varhain
lapsena. Kerran kaksivuotiaana, yksin ollessani, otin setäni
kotkansulkatöyhdön, revin siitä kaikki sulat ja koristin sillä sekä
itseni että koirani. Sangen nuorena oli ympärilläni sykkivä elämä
tehnyt minuun vaikutuksensa, ja mitä hartain haluni oli kehittyä
mieheksi, joka kykenee täyttämään kaikki sen vaatimukset.



Lapsuuteni puutteet ja vaivat.


Varhaisimmat, seikkailurikkaimmat lapsuusmuistoni liittyvät
ratsastusretkeen, jonka tein ponin selässä. Serkkuni, pikku tyttö, oli
pistetty pussiin ja solmittu satulaan riippumaan. Mutta tasapainon
saamiseksi ei nyt auttanut muu kuin pistää minut toiseen pussiin
pitämään lasta oikeassa asennossa. En pannut ollenkaan vastaan, koska
sain pitää hauskaa pikku tytön kanssa, kunnes jouduimme syvään
lumikinokseen, mihin elukka parka tarttui kiinni ja kaatui. Siihen
ilomme loppui.

Täten lapsien kuljetus talvisin tapahtui tarkoituksenmukaisesti ja
yksinkertaisesti. Olipa ilma miten kylmä hyvänsä, turkiksilla vuoratun
säkin asukas oli tavallisesti varsin hyvässä suojassa -- niin ainakin
minä ajattelin. Luulenpa saaneeni kokea kaikkia intiaanien vaarallisia
ajoneuvoja, ja jo poikasena nautin koira-purilasmatkasta siinä missä
muutkin. Purilaat oli kyhätty kahdesta pitkästä seipäästä, joiden
alemmat, paksummat päät sidottiin yhteen ja kiinnitettiin joko hevosen
tahi koiran selkään. Ylemmät, ohuemmat päät viilettivät maata, kahden
puolen eläintä. Aivan hevosen taakse molempien aisojen väliin oli
kiinnitetty tasainen, pitkulainen, puukehyksinen ja puusta punottu,
raakanahalla sisustettu kori. Siihen asetettiin raskaimmat tavarat,
teltanpeitto, lapset tai vanhat, jotka olivat niin heikkoja, etteivät
voineet kulkea jalkaisin eikä hevosen selässä vaeltavan karavaanin
mukana.

Sellaiselle retkelle saattoi lasten kanssa lähteä ainoastaan kesäisin,
koska koirat olivat usein hyvin epäluotettavia ja tavantakaa saattoivat
lapset vaaroihin. Kuuman ja pitkän marssin jälkeen saattoivat ne
nähdessään veden kokonaan unohtaa velvollisuutensa. Naisten kirkunasta
ja torumisesta huolimatta uivat muutamat aina kuormineen vilpoisaan
jokeen, ja minäkin sain siten monasti vasten tahtoani kylmän kylvyn.

Kauhean intiaanikapinan puhjetessa Minnesotassa Amerikan hallitusta
vastaan olin noin nelivuotias. Yleisessä sekamelskassa me pakenimme
Brittiläiseen Kolumbiaan. Matka on vielä koko perheemme tuoreessa
muistissa. Valkoiselta farmarilta otettiin härkäpari ja avoimet vaunut
meitä kuljettamaan.

Miten ihastunut olinkaan kuullessani, että saamme matkustaa niin
viisaan näköisten eläinten vetäminä komeiksi maalatuissa vaunuissa!
Nämä uudet nelijalkaiset ajopelit näyttivät minusta elävältä olennolta,
varsinkin kun ei ollut mitään akselinvoidetta, ja pyörät vikisivät kuin
siat.

Veljistäni oli oikein ruhtinaallista huvitusta hypätä maahan vaunujen
pyöriessä, ja vanhemmat saavuttivat siinä pian suuren taituruuden.
Viimein minäkin rohkaisin mieleni ottaakseni osaa tähän urheiluun. Se
että he hypätessään ottivat pyörästä kiinni näytti minusta aivan
luonnolliselta, ja niinpä minä aivan huolettomana laskin siihen
jalkani. Mutta voi kauheaa, ennenkuin ehdin tajuta mitä tapahtui, olin
jo pyörien alla. Jollei naapurini olisi ollut aivan takanamme, niin
seuraava valjakko olisi ehdottomasti ajanut ylitseni.

Sellainen oli kulttuuriajopeleistä saamani ensimäinen kokemus! Suutuin
sydämeni pohjasta valkoisen miehen valjakkoon ja päättelin, että
koirapurilaat olivat minulle paljoa paremmat. Minulle tuotti suurta
huojennusta se, että jouduimme yhä kauemmaksi niistä, jotka rakensivat
noin vaarallisia ajopeliä, sillä mieleenikään ei juolahtanut, että olin
yksin syypää onnettomuuteeni. Matkaa jatkettaessa minua ei enää saatu
menemään vaunuihin, ja olin iloinen niiden vihdoinkin pysähtyessä
Missourin rannalle.

Kesällä Minnesotan kapinan jälkeen kenraali Sibley ajoi joukkojamme
takaa joen toisenpuoleiselle rannalle. Missouri on koko maailman
petollisimpia jokia. Nykyaikainen hyvä aluskaan ei ole varma sen
epäluotettavissa pyörteissä. Meidän täytyi kulkea sen poikki
puhvelinnahkaveneissä, jotka olivat pyöreät kuin pytyt.

Uatshitshun'it[8] -- tämä oli valkoisten miesten nimitys -- hyökkäsivät
suuressa joukossa kivääreineen kimppuumme, ja soturiemme käydessä
taistelemaan heitä vastaan ohjasivat vanhukset ja naiset pajurunkoisia
aluksiamme, Niitä lykättiin uiden tahi kahlaten toiseen rantaan, työ
saatettiin suorittaa myöskin ponien avulla. Ei ollut mikään helppo
tehtävä suojella kaatumasta tällaista alusta, jonka lastina oli
tavaroita tahi avuttomia lapsia.

Pakoa jatkaessamme sidottiin meidät, pikku olennot, hihnoilla satulaan
tahi joku vanhempi henkilö otti meidät eteensä hevosen selkään. Me
kärsimme pitkillä yömarsseilla, jommoisia oli tehtävä, jottemme
joutuisi sotamiesten käsiin, tuntuvasti riittävän unen ja ravinnon
puutetta. Ateriat tuli nauttia ripeästi, osittain satulassa. Vettä ei
aina ollut saatavissa. Sitä säilytettiin sisälmyksistä tehdyissä
pusseissa tahi kuivatuissa eläimen rakoissa. Meidän täytyi kulkea
vihamielisen heimon maan läpi ja olimme tällä matkalla yöt päivät
suuressa jännityksessä. Ainoastaan noudattamalla äärimmäistä
varovaisuutta saatoimme olla turvassa.

Eräänä päivänä yllätti meidät lähellä Kanadan rajaa toinen vihollinen:
preeriavalkea.[9] Nyt olimme saarroksissa. Nopeasti sytytettiin
vastavalkea, ja henkemme oli pelastettu.

Mutta pahin tämän talven kokemus oli lumimyrsky, joka kohtasi meidät
retkellämme. Perhekunnat hautautuivat lumeen mikä minnekin. Päivän ja
yön olimme kokonaan lumen peitossa. Vahtia pitävä setäni pisti pitkän
sauvan meidän viereemme pysyäkseen yhteydessämme ja antaakseen merkin
myrskyn tauottua. Meillä oli joukko puhvelinnahkoja, ja lumi piti
meidät lämpiminä, vaikka se kaiketikin painoi jonkin verran. Hetkisen
kuluttua muodostui ympärillemme onteloita, ja me tunsimme elämämme niin
mukavaksi kuin sellaisissa oloissa saattaa tuntea.

Seuraavana päivänä myrsky lakkasi, ja me huomasimme suuren
puhvelilauman melkein edessämme. Nopeasti lapioimme itsellemme tien,
ammuimme muutamia puhveleja ja nautimme virkistykseksemme oivan
päivällisen.

Mutta joskin olin äiditön ja koditon, niin onnettomaksi en kuitenkaan
tuntenut itseäni. Vaeltamisemme paikasta paikkaan tuotti meille monia
riemuja, mutta saattoi myöskin meidät alttiiksi lukuisille vaivoille ja
onnettomuuksille. Sattui sekä yltäkylläisyyden että kaikkein suurimman
puutteen aikoja, monasti pelastuimme hädin tuskin kuolemasta. Villien
elämä on kaikkein vaikein esikeväällä. Nälänhädät sattuvat melkein aina
siksi vuodenajaksi.

Intiaanit ovat kärsivällistä ja lujasti yhteenliittynyttä kansaa.
Heidän rakkautensa toisiinsa on voimakkaampi kuin yhdenkään toisen
luonnonkansan. Jollei asianlaita olisi niin, luulen että he
nälänhädässä olisivat muuttuneet ihmissyöjiksi. Valkoihoiset ovat
joskus suuressa hädässä surmanneet ja syöneet toverejansa. Intiaaneille
tämä olisi aivan mahdotonta. Nälänhädässä täysikasvuiset usein
alistuvat äärimmäiseen kieltäytymiseen säilyttääkseen lapsille
elintarpeita mahdollisimman kauan. Intiaanit kestävät ravinnotta
melkoista kauemmin kuin muut kansat.

Kerran sain kokea tällaisen vaikean kevään. Usein meillä ei ollut
päiväkausiin mitään syömistä. Muistan varsin hyvin, miten kerran kuuden
pienen linnun piti riittää kuudelle perheelle aamiaiseksi, jota ei
seurannut päivällistä eikä illallista. Niin karvaalta kuin minusta
tuntuikin, sain tyytyä ainoastaan pieneen siipeen. Pian senjälkeen
yllätimme kuitenkin puhvelilauman, ja silloin ei enää muisteltu nälkää
eikä hätää.

Sellaista oli villien intiaanien elämä! Kun saatiin metsänriistaa ja
aurinko paistoi, joutui edellisen talven hätä ja tuska pian
unohduksiin. Tuskin kukaan huolehti tulevaisuudesta. Intiaani on
luonnonlapsi ja saa silloin tällöin ankaran rangaistuksen
huolimattomuudestaan. Siitä huolimatta hän jää ajattelemattomaksi ja
huolettomaksi. Miten paljon huolenpito ja harkitseminen voisikaan
lieventää hänen vaivojaan!

Kesän runsauden kestäessä ei kukaan ole häntä onnellisempi. Vapaa
ravinto -- vapaa asunto -- kaikki vapaata! Kaikki yhtä rikkaita
kesällä, kaikki yhtä köyhiä talvella! Hänellä oli yleensä hyvä terveys,
ja kärsimyksiä oli vähemmän kuin nykyisin. Miten suuresti nuoriso
nauttikaan vapaasta elämästään, jommoista melkein kaikki pojat
uneksivat ja jonka he valitsisivat, jos voisivat ja uskaltaisivat.

Usein toiset heimot hyökkäsivät kimppuumme, jonka vuoksi meidän täytyi
aina olla varoillamme. Muistan miten kerran leiriimme tehtiin yöllinen
hyökkäys. Kaikki ponimme pakenivat, ainoastaan muutamat saatiin
uudelleen kiinni, jonka vuoksi meidän täytyi vastedes käyttää
vaellusretkillämme koirapurilaita.

Toisena talvena Minnesotassa kärsimämme tappion jälkeen petti eräs
Winnipegissa olevaan Yhdysvaltain hallitusvirastoon kuuluva
sekarotuinen isäni, kaksi vanhempaa veljeäni ja useita muita
intiaaneja. Koska minä silloin olin setäni kanssa maan toisessa
ääressä, jouduin kymmeneksi vuodeksi isästäni erilleni. Koko tämän ajan
pidimme häntä kuolleena ja haudoimme mielessämme kostonajatuksia
valkoihoisia kohtaan.

Tahdon kertoa jotakin tästä sedästä, isäni veljestä, joka oli monta
vuotta opettajani ja kasvattajani. Hän oli pitkä, hyvin roteva ja
hartiakas, ja Brittiläisen Amerikan sioux-heimo piti häntä parhaana
metsästäjänään ja urhoollisimpana soturinaan. Siellä hän elää vieläkin,
koska en ole tähän päivään asti voinut taivuttaa häntä palaamaan
Yhdysvaltoihin.

Hän on oikea intiaanityyppi, seuraa vierova, mutta luotettava ja
urhoollinen. Hänellä ei ole monia periaatteita, mutta vähiään hän
noudattaa ankarasti.

On ihmeellistä, että lapset yleensä saattavat kasvaa miehiksi
jokapäiväisissä vaivoissa ja kärsimyksissä. Heikko, sekä kesäksi että
talveksi huonosti pystytetty "tipi" -- teltta -- oli ainoa suojamme
kylmää ja myrskyä vastaan. Sellainen teltta oli katettu koivunkuorella
tahi nahalla ja myöhemmin myöskin kankaalla.

Muistan aikoja, jolloin jäimme kokonaan lumen peittoon ja ainoastaan
vaivoin saimme polttoaineita. Kerran olimme ankaran lumimyrskyn vuoksi
kolme päivää ilman tulta. Sellaisia tapahtumia pidettiin aivan
luonnollisina, ei niitä tuskiteltu eikä ihmetelty, tiedettiinhän, että
myrsky taukoo, kun on aikansa myllertänyt.

Ennen saatoin kestää kylmää ja nälkää siinä missä toinenkin, nyt
minusta jo yhden ainoan aterian puute tuntuu vastenmieliseltä. Suojelen
huolellisesti jalkojani kastumasta, ikäänkuin en olisi koskaan elänyt
villiä nuoruudenaikaani, jolloin kuitenkin saatoin olla tuntikausia
likomärkänä vilustumatta. Siihenkin aikaan kun ravintoa oli runsaasti,
täytyi meidän ajoittain paastota ja suorittaa raskaita, rasittavia
harjoituksia karaistaksemme ruumistamme tulevia ponnistuksia varten.
Setäni kantoi tuntikaudet otusta hartioillaan pitämättä sitä minään
erikoisena raskaana tehtävänä.

Olimme tottuneet syömään ainoastaan kahdesti päivässä, aamuisin ja
iltaisin. Tämä sääntö ei ollut poikkeukseton. Vieraan tullessa
tarjottiin tupakkaa ja ruokaa tahi molempia. Säännöllisesti kahdesti
päivässä söivät miehet, etenkin nuoret; naiset ja lapset eivät olleet
siinä asiassa yhtä tarkkoja. Siihen aikaan intiaanit tiesivät, että
oikea miehuus, ruumiinvoima ja kestävyys riippuu kohtuullisuudesta
syömisessä ja juomisessa sekä säännöllisistä harjoituksista. Nykyiset
intiaanit näyttävät unohtaneen kaikki nämä elintavat.



Intiaanien sokerinkorjuu.


Nuoruuteni aikana alkoi sokerinkorjuu maaliskuun ensimäisten sateisten
päivien saapuessa. Tätä työtä tekivät etupäässä vanhukset, naiset ja
lapset, miehet sitävastoin läksivät pyydystämään varhaiskevään
turkiseläimiä.

Tärkeimmät ja tarpeellisimmat astiat siinä työssä olivat valtavat
rauta- tahi messinkikattilat. Nämä täytyi ostaa tahi lainata, kaikki
muut kojeet valmistettiin omin neuvoin. Mahlan kokoamista varten
koverrettiin vaahterasta kanootin muotoinen säiliö. Lisäksi tehtiin
pieniä lehmus-astioita tai tuohisia.

Kun nämä alkuvalmistukset olivat suoritetut, mentiin vaahterametsän
keskellä olevaan kaarnamajaan. Se oli täynnä lunta ja syksyisiä lehtiä,
jonka vuoksi meidän täytyi ensin käyttämistä varten puhdistaa se. Aivan
sen lähelle oli pystytetty teltta asuinsijaksi. Koko maa oli vielä
vahvan lumen peitossa ja hanki niin kova, että se aivan hyvin kannatti.
Tavallisesti mentiin ennen mahlan laskemista kaarnamajaan tekemään
siellä valmistukset kaikessa rauhassa.

Isoäitini työskenteli näinä päivinä uutteraan kuin majava -- tahi
myskirotta, kuten intiaani sanoisi. Tämä pieni, uuttera eläin kokoaa
usein suuret määrät syötäviä juuria talven varalle, mutta surullista
kyllä, ryöstää tavallisesti joku intiaani sen putipuhtaaksi. -- Milloin
toivottiin hyvää satoa, tehtiin toinen, vieläpä kolmaskin kaukalo
mahlan säilyttämistä varten. Myöhemmin metsästäjät käyttivät näitä
kaukaloja kanootteina tahi soutuveneinä.

Viimeisen sokerinkorjuumme aikana Minnesotassa sattui ikävä yllätys.
Isoäitini koversi juuri kirves kädessä kaikella uutteruudella kaukaloa.
Hänen vieressään seisoi muuan nuorempi tätini. Kaikki me poikaset
teroitimme innokkaasti nuolia isossa kaarnamajassa karkoittaaksemme
oravat ja maarotat, joita aina ilmestyi suuret määrät sinne, missä oli
makeaa mahlaa. Siihen aikaan minä nuoruuteni vuoksi sain tyytyä
pelkkään katselijan tehtävään, mutta miten sydämeni pohjasta olinkaan
kaikessa mukana. Sattuipa silloin joku vuolaisemaan lastun liedessä
olevasta pitkästä halosta. Innostuksessaan ei kukaan kiinnittänyt
huomiotaan tähän asiaan, vaikkakin varsin hyvin tiesimme, ettei veitsi
kädessä saa tulla lähelle palavia halkoja.

Äkkiä kuului ulkoa kova parahdus, ja kaikki hyökkäsivät katsomaan. Oli
sattunut tosiaankin vakava tapaus. Isoäitini kirves oli luiskahtanut ja
osunut tätiini, joka seisoi hänen vieressään käsivarret ristissä
rinnallaan, niin onnettomasti, että katkaisi häneltä kolme sormea.
Hyökätessämme esille alkoi vanha vaimo, joka oli huomannut, miten
olimme vuolleet lastun palavasta halosta, kovaäänisesti moittia meitä,
uhkasipa antaa meille selkäänkin. Juttu tuntuu lukijoistani varmaankin
kummalliselta, mutta sen selvittää helposti intiaanien taikausko, he
kun uskoivat kohtalon näin rankaisseen tätiparkaa rikoksesta, jonka me
muka olimme tehneet.

Isoäiti ei valmistanut ainoastaan kaukaloita, vaan myös kokosi suuren
määrän polttoaineita pitääkseen tulen vireillä. Mahlan alkaessa juosta
ei siihen ole enää aikaa. Äkkiä ilma lauhtui, lumi rupesi sulamaan.
Minnesotan tuulet ja rankkasateet huuhtoivat sen pois. Nyt alkoi puiden
koetteleminen. Naiset kulkivat levollisina puulta puulle ja iskivät
jokaista puuta kirveellä nähdäkseen juokseeko niistä mahla. Puilla on,
kuten ihmisilläkin, oma luonteensa, toiset ovat valmiit antamaan
elämännesteensä, toiset säästävät sen. Jokaisen puun alle asetettiin
nyt tuohinen ja kirveellä iskettyyn haavaan kova lastu. Hiljaa mehu
tihkui haavasta pieneen säiliöön, ensin pisaroittain, sitten yhä
nopeammin.

Tavallisesti sokeria korjataan ainoastaan vaahterasta. Kuitenkin
intiaani käyttää myöskin toisien puiden mehuja. Koivusta ja saarnesta
saatiin tummavärisempää, jonkin verran katkeran makuista sokeria, jota
käytettiin lääkitsemiseen. Eräästä vaahteralajista saatiin
kauniinvalkoista sokeria, jolla oli ainoastaan yksi vika -- sitä ei
saatu koskaan kylliksi.

Kun naiset olivat koonneet tuohisiin mehun ja kaataneet sen
kaukaloihin, sytyttivät he sokerihuoneessa valtavan valkean ja
ripustivat sen ylle rivillisen kattiloita, jotka kaadettiin täyteen
mahlaa. Mikä riemu pojansydämelle, kun kiehuva sokeri kattilassa
porisi! -- Jokaisella pojalla oli vartioitavana oma kattilansa, hänen
oli pidettävä tuli vireillä ja katsottava, ettei sokeri kiehunut yli
reunojen, ja vihdoin, mehun muututtua siirapiksi, pistämällä sitä
lusikassa lumeen koeteltava sen kelpoisuutta. Me koettelimmekin usein
niin perinpohjaisesti, että ensimäisenä, vieläpä toisenakin päivänä
söimme kaiken minkä keitimme. Vasta sitten kun olemme syöneet tätä
herkkua kylliksemme, koveni isoäitini, sillä jonkin verran sokeria hän
tahtoi säästääkin. Hän pani sitä erilaisiin astioihin, enimmäkseen
tuohisiin, onttoihin putkiin, joskus myöskin hanhen tahi ankan
kurkkutorviin. Osa jauhettiin hienoksi ja kaadettiin raakanahkaiseen
säiliöön. Kuten viisas emäntä ainakin, antoi hän sitä meille seuraavan
kerran vasta kuukauden perästä, ja sitten vain erikoisissa
tilaisuuksissa. Täten sokeria riitti koko vuodeksi. Pienimmät kappaleet
säilytettiin herkkupaloiksi pikku lapsille. Sokeria nautittiin
juhlallisissa tilaisuuksissa villin riisin, kuivatun maissin tahi
survotun kuivan lihan kanssa. Kahvi, tee y.m.s. juomat olivat vielä
silloin meille kokonaan tuntemattomat.

Jokaisella joka innokkaasti ajaa jotakin asiaa, on omat koetteluuksensa
ja vaivansa. Isoäitini erityisenä koettelemuksena sokerinkorjuun aikana
olivat tuohisten raot. Oravat ja kaniinit käyttivät niitä hyväkseen, ja
meistä, pikku väestä, tuli äkkiä varsin hyödyllisiä apumiehiä, sillä me
ahdistimme nuolillamme pikku nakertajia mitä suurimmalla uutteruudella.
Koko sokerivarasto oli meidän pyydystysaluettamme. Vanhempi veljeni toi
säännöllisesti mukanaan kaniinin tahi pari, jotka me pistimme makoisiin
suihimme.

Sokerinkorjuu kesti suunnilleen huhtikuun puolivälin, niin että
palaavat muuttolinnut ehtivät saapua varastomme ympärille ihastuttamaan
meitä viehkeillä virsillään. Usein kuljeskelin vanhempien veljieni
keralla metsässä, vaikka olinkin silloin vain kolmi- tahi nelivuotias.
Eräällä tällaisella retkellä menimme niin etäälle, etten voinut enää
tulla pitemmälle mukaan, vaan sain kääntyä yksin takaisin. Seisoessani
jälleen majamme edessä näin oravan istuvan puunoksalla kutsumassa
puolisoaan. Mitenhän olisi, jos kaataisin sen pikku nuolellani!

Sanottu ja tehty. Hiljaa ja varovasti hiivin lähemmäksi, kiinnitin
silmäni sievään eläimeen, olin juuri singahuttamaisillani nuoleni
siihen, mutta samassa kuului sihisevä ääni jalkojeni juuresta.
Kauhistava käärme oli edessäni kiemurassa ja valmiina hyökkäämään!
Miten pian unohdinkaan silloin olevani soturi! Kirkaisin kovalla
äänellä ja kimposin taaksepäin, mutta maltoin kuitenkin pian mieleni ja
katselin häpeissäni eteeni, oliko ketään lähistössä. Mutta yhtäkaikki
-- tosi on tosi -- minä vetäydyin takaisin kaatunutta puunrunkoa kohti,
ja sen äärestä olisi voinut kuulla seuraavan itsepuhelun: "Jospa
tietäisin, voiko käärme kiivetä puuhun!"

Eräänä päivänä, viimeisen kerran korjatessamme sokeria Minnesotassa,
seisoin majamme edustalla katsellen lähenevää vierasta. Hän oli
köyryselkäinen, vanha, valkohapsinen mies ja kantoi selässään suurta
kinnikinik-kimppua (punaisia niittyniiniä, joita intiaanit käyttävät
tupakan asemesta). Heitettyään taakkansa ovemme eteen tervehti hän
meitä näillä sanoilla: "Teillä on erinomainen sokerinkorjuuilma!"

Hän oli isoisänisäni "Pilvenlonka", kotoisin eräästä Calhoun- ja
Harriet-järvien lähistöllä olevasta kylästä, jonka sijalla
nykyisin ovat Minneapolin esiseudut. Hän, silloisten murrosaikain
luonteitten oikea perikuva, oli ensimäinen sioux-päällikkö, joka
lausui protestanttiset lähetyssaarnaajat heimonsa keskuuteen
tervetulleiksi.[10] Hän oli suunnannut matkansa luoksemme, koska tahtoi
meille ilmoittaa, että sinne tänne kiertelevä ojibway-heimo oli
hyökännyt rauhallisten sokerinkorjaajain kimppuun ja surmannut heidät.
Nämä tiedot eivät häirinneet vähääkään työtämme, täytyihän meidän joka
tapauksessa käsittää joutuvamme joskus ojibway-joukkojen uhriksi. Siitä
huolimatta valtasi meidät kuitenkin jonkinlainen epämieluisuuden tunne,
kunnes palasimme kyläämme tuoden mukanamme runsaan sokerisadon.



Leikki ja urheilu.


Intiaanipoika oli erämaan ruhtinas. Hänen pääasiallisena toimenaan oli
metsästys, ja lisäksi hänen tuli harjoittaa joka päivä muutamia
sotatemppuja. Muutoin hän sai käyttää aikansa aivan vapaasti.

Me suoritimme aina ripeästi sen, mikä välttämättä kuului päivän
tehtäviin, senjälkeen saimme mielin määrin metsästää ja leikkiä.
Kilpailimme keskenämme mitä suurimmalla innolla koettaen matkia
sota- ja metsästysleikeissämme isiämme -- jokainen tahtoi olla muita
etevämpi.

Villi elämämme oli kyllä vaarallista, ja usein siinä sattui kauheitakin
tapauksia, mutta se ei estänyt meitä antautumasta koko sielullamme
urheiluihimme. Lähtiessämme aamuisin teltoistamme emme olleet varmoja
siitä, heiluisiko päänahkamme illalla teltanseipään nenässä. Mutta
näimmehän myöskin, miten hirvenvasikat hilpeinä hyppivät ja leikkivät,
vaikkakin harmaat sudet jo vaanivat mäen takana hyökätäkseen niiden
kimppuun ja repiäkseen ne kappaleiksi. Miksipä meidänkään laitamme
olisi pitänyt olla toisin?

Leikkiessämme harjoittelimme erikoisesti sitä, mikä myöhemmällä iällä
muuttuu velvollisuudeksi, ja sitenpä leikkimmekin kuvastivat kansamme
elämää ja tapoja. Kilpailimme siitä, kuka olisi taitavin jousen ja
nuolen käyttäjä, ratsastimme kilpaa ponin selässä, juoksimme kilpaa,
painiskelimme, uimme, löimme kiekkoa, pelasimme kanadalaista
pallopeliä, kävimme savipallosotaa, teimme hyökkäyksiä mehiläispesiä
vastaan y.m.

Kokoontuessaan yhteen pojat jakaantuivat ryhmiin eri puolueiksi. Joku
lähetti umpimähkään lentoon nuolen, jota kohti kaikki osanottajat
samalla kertaa ampuivat nuolensa, ennenkuin ensiksi lähetetty ehtisi
pudota maahan. Kukin koetti saada nuolensa seuraamaan ensiksi lähetetyn
nuolen suuntaa ja lentoa, niin että se pudotessaan maahan tulisi
mahdollisimman lähelle sitä.

Kauan emme yleensä tähdänneet. Se olisi ollut tosielämässä
epäkäytännöllistä, sillä maali oli tavallisesti liikkuva, ja metsästäjä
ajoi täyttä laukkaa ponin selässä. Siksipä intiaanipoika ampui vapaalta
kädeltä.

Uimaan ruvetessamme otimme tavallisesti ponimme yhteen iloon. Pienet
pojat riippuivat sen hännässä eläimen leikitellen liukuessa eteenpäin.
Milloin taas ponit eivät olleet liki tienoilla, uimme me kilpaa tahi
rakensimme itsellemme lautan risteillen sillä järviä ja jokia.
Pelkurimaiset pojat pistimme tavallisesti umpisukkulaan tahi heitimme
heidät syvään veteen, josta saivat molskia maihin miten paraiten
pääsivät.

Intiaanien vanhoja leikkejä olivat kanadalainen pallo- ja hockey-peli,
jossa palloa lyödään käyrällä sauvalla. Nämä pelit ovat saavuttaneet
suosiota myöskin valkoihoisten keskuudessa.

Savipallosota oli rasittavaa ja vaarallista urheilua. Pehmeä savipallo
pistettiin notkean pajukepin nenään, josta se kaikin voimin
singahutettiin lentoon. Joskus, kun kummallakin puolella oli
viitisenkymmentä tahi satakin pelaajaa, syntyi varsin kiivas taistelu.
Mutta milloin tarvittiin rohkeutta ja urhoollisuutta, silloin
intiaanipoika ei koskaan häikäillyt.

Painiskeluja rakastimme suuresti. Kuuluu ehkä kummalta kun kerron, että
niihin otti osaa suuri määrä poikia, jotka olivat jakaantuneet kahteen
puolueeseen. Kilpailun alkaessa kukin valitsi itselleen vastustajan,
Säännöt sallivat, että ne pojat, jotka istuivat, saivat olla
katselijoina, mutta jokaisen, joka _seisoi_ kilpapaikalla, täytyi ottaa
itselleen vastustaja. Kukaan ei saanut lyödä kädellä, mutta säärin,
jaloin ja polvin sai tyrkkiä miten hyvänsä. Se oli rasittavaa ajankulua
-- melkolailla amerikkalaisen jalkapallopelin kaltaista. Todellista
iloa siitä saattoi olla ainoastaan nuorille atleeteille.

Suurimpia urheiluhuvituksiamme olivat hyökkäyksemme mehiläispesien
kimppuun. Olimme tekevinämme sotaretken ojibway- tahi jotakin muuta
vihamielistä heimoa vastaan. Täydessä sotamaalauksessa me hiivimme
varovasti pesää kohti. Kohotimme sitten äkkiä kauhean sotaulvonnan,
teimme hyökkäyksen ja koetimme särkeä pesän. Mutta kaikesta päättäen
mehiläiset olivat aina siksi varoillaan, ettemme koskaan voineet
täydellisesti yllättää niitä, ja niinpä ne tavallisesti saivat
saaliikseen yhtä monta päänahkaa kuin mekin. Milloin hyökkäys onnistui,
suoritettiin sen kunniaksi päänahkatanssi.

Ollessani ensi kerran tällaisessa mehiläissodassa oli tappelussa
mukana, paitsi minua, vielä kaksi muuta pientä alokasta. Etenkin toinen
heistä oli tosiaankin vielä liian nuori ja hento ottaakseen osaa
moiseen sankaritehtävään. Meidän sotureillamme oli tapana kovaa
huutamalla antaa tieto milloin vihollinen taistelukentällä kaatui tahi
haavoittui, ja luonnollisesti me leikkiessämme matkimme sitä tapaa.
Ystäväni, kutsun häntä nimellä Pikku Haava -- koska olen unohtanut
hänen oikean nimensä --, oli päässyt pesän ääreen vasta sitten kun se
oli täydellisesti tuhottu. Mehiläiset olivat vastanneet hyökkäykseemme
vastahyökkäyksellä ja hajoittaneet meidät kaikkiin suuntiin.
Pienokainen ei kuitenkaan halunnut palata ilman sotakunniaa, vaan
hyökkäsi urhoollisena pesän kimppuun huudahtaen:

"Minä, urhoollinen Pikku Haava, surmaan nyt ylpeän vihollisen!"

Tuskin hän oli kuitenkaan ehtinyt lausua nämä sanat, kun hän kirkaisi
ikäänkuin olisi päätä leikattu. Mutta vanhempi toveri huusi hänelle:

"Mene umpisukkulaan, mene umpisukkulaan!" Lähellä näet oli järvi. Hän
totteli.

Kun me jälleen olimme kokoontuneet ja alottaneet tanssin, ei pieni
poikanen uskaltanut tulla mukaan. Hänet katsottiin poissaolevaksi,
sillä olivathan vihollisemme, mehiläiset surmanneet hänet. Pikku
raukka! Hänen turvonneet kasvonsa olivat kovin murheelliset, hänen
istuessaan puunrungolla ja katsellessaan häpeissään tanssiamme.
Vaikkakin hän huoleti saattoi kuvitella olevana maansa puolesta
kaatunut jalo vainaja, täytyi hänen kuitenkin myöntää huutaneensa, ja
se hävetti häntä kovin.

Paitsi jo ennen mainittuja rauhallisia kisoja harjoitimme sotaisten
toimien lomassa myöskin keihäänheittoa. Keihäänämme oli ohut riuku,
jonka päähän oli kiinnitetty puhvelinsarvi-kärki. Tällaisia keihäitä
heitimme tasaisilla lumi- tahi jäälakeuksilla. Kaikkien leikkiin
osaaottavien tuli heittää samasta paikasta, ja se, jonka keihäs lensi
kauimmaksi, oli voittaja.

Talvisin laskettiin myöskin mäkeä. Tosin meillä ei ollut minkäänlaisia
kelkkoja, ainoastaan kuusi tahi seitsemän toisiinsa pitkittäin
kiinnitettyä puhvelin kylkiluuta, mutta ne tyydyttivätkin täydellisesti
tarpeemme. Monasti käytettiin myöskin ihmeteltävällä taitavuudella
neljännesmetrin pituista ja noin viidentoista senttimetrin levyistä
puunkaarnaa. Toisessa päässä seisoen ja toisesta pitäen kiinni, kuoren
sileä sisäpinta liukasta jäätikköä vasten, me laskimme suurella
nopeudella jyrkkiä mäenrinteitä.

Luonnollisesti me joskus myöskin leikimme "valkoista miestä". Tietomme
valkoihoisista olivat niukat, mutta sen me kuitenkin tiesimme, että he
tullessaan toivat kaikenlaista hyvää ja vaihtoivat tavaroitaan meidän
turkiksiimme. Tiesimme myöskin, että heidän kasvojensa väri oli vaalea,
että heillä oli päässä lyhyet, mutta kasvoissa pitkät karvat, että
heillä oli yllään takit, housut ja hatut ja etteivät he käyttäneet
päivällä mitään viittoja, kuten me intiaanit. Suunnilleen sellainen oli
kuva, jonka olimme saaneet valkoihoisista.

Pari kolme joukostamme me maalasimme vaalealla savella, panimme heidän
päähänsä tilaisuutta varten valmistamamme valkoiset tuohihatut,
rinnalle valkoista tuohta paidaksi ja muutimme muutoin heidän asunsa
parhaan taitomme mukaan. Ja he toivat mukanaan tavaraa: valkoinen hieta
oli olevinaan sokeria, villit pavut kahvia, kuivatut lehdet teetä,
hieno multa ruutia, piikivet pyssynluoteja ja puhdas vesi vaarallista
viinaa. Me annoimme näistä tavaroista pieniä linnuntöyhtöjä, oravan- ja
kaniininnahkoja.

Tahtoessamme leikkiä puhvelinmetsästystä lähetimme preerioille muutamia
hyviä juoksijoita, jotka saivat mukaansa pienet lihavarastot, pari yhtä
tottunutta poikaa tuli heidän perästään koettaen ottaa heidät kiinni ja
anastaa lihat.

Kerran harjoitimme tätä urheilua oikean metsästyksen aikana. Äkkiä,
kesken leikkiämme, jättiläispuhveli hyökkäsi parveemme. Meillä ei ollut
vähintäkään aavistusta siitä, että näin lähellä meitä metsästettiin, ja
leikkimme päättyi suureen kauhistukseen. Kaikeksi onneksi oli metsä
aivan lähellä, ja nuoren peltokanapoikueen tavoin me hävisimme mitä
pikimmin puiden peittoon; toiset hiipivät pensaihin, toiset kapusivat
suuriin puihin.

Villeihin eläimiin meillä oli erikoisrakkaus. Muutamat pojat olivat
kesyttäneet ketun, karhun ja suden poikasia, hirven- tahi
puhvelinvasikoita ja kaikenlaisia lintuja. Minun suosikkini
vaihtelivat. Kerran minulla oli karhunpoikanen, jonka kanssa tulin
varsin hyvin toimeen. Kuitenkaan en tiedä, hankinko minä sille vaiko se
minulle enemmän vihamiehiä. Se piteli pahoin jokaista poikaa, joka
suututti minua, jonka vuoksi se rupesi herättämään käytöksellään pelkoa
ja minua alettiin vihata sen satunnaisten pahojen töiden vuoksi.



Metsiä samoilemassa.


Hurmaava on intiaanimetsästäjän elämä. Se teroittaa ja ottaa valtaansa
kaikki hänen aistinsa, sen saattaa liioittelematta väittää. Siitä
hetkestä alkaen, jolloin hän jättää yksinkertaisen asuntonsa, sulautuu
hänen vastaanottavainen henkensä luonnon lukemattomiin kauneuksiin ja
ihmeihin. Mutta kiinnittäköönpä metsästys hänen huomionsa missä määrin
hyvänsä, niin ei hän kuitenkaan koskaan unohda omaa vaaraansa, jonka
hänelle saattaa tuottaa vaaniva vihollinen tahi villi eläin.

Intiaanipoika on syntynyt metsästäjäksi. Jokainen askel, jokainen liike
ilmaisee synnynnäistä arvokkuutta, mutta myöskin aina valpasta
varovaisuutta. Hänen mokkasiinin suojaama jalkansa astuu yhtä
kuulumattomia askelia kuin kissan samettikäpälä, hänen mustia, hehkuvia
silmiään ei väistä mikään esine, ei lintu eikä muu eläin, joka niiden
läheisyyteen joutuu.

Tuskin olin kolmivuotias, kun eräänä aamuna seisoin
puhvelinnahkatelttamme edustalla katsellen lintuja jousi ja nuoli
kädessäni. Äkkiä minussa heräsi surmaamisen ja metsästämisen halu
kaikessa valtavuudessaan. Lintu lensi juuri pääni ylitse, sitten osui
silmiini toinen, joka keinui herkällä oksallaan. Kaikki muu ympärilläni
näytti unohtuneen, ensi kerran tunsin olevani metsästäjä.

Avoimilla preerioilla ja metsissä kasvaneiden intiaanilasten välinen
eroitus oli melkein yhtä suuri kuin valkoihoisten keskuudessa
kaupunkilasten ja maalaislasten. Preerioilla oli ainoastaan vähän
pyydystettäviksi kelpaavia eläimiä, jonka vuoksi preeriaintiaanit
tunsivat luonnon epätäydellisesti. He olivat enimmäkseen hyviä
ratsastajia. Ruumiillisesti he eivät kuitenkaan olleet kehittyneet
metsien punaisen miehen veroisiksi.

Tulen me teimme piikiven, taulan ja iskukiven avulla. Mutta se ei ollut
ainoa tulentekokeino. Joukko poikia asettui piiriin hangaten vastakkain
kahta kääpäistä puuta, kunnes ne alkoivat kipinöidä.

Tavallisesti me kävimme metsässä yhdessä, mutta joskus saatoin käydä
aivan yksinkin, jolloin sain selviytyä parhaani mukaan. -- Saaliinamme
oli enimmäkseen pikku lintuja, kaniineja, oravia ja metsoja. Milloin
kaloja oli saatavissa, pyydystimme niitäkin. Ongensiimat olivat
valmistetut villistä hampusta, hevosenjouhista tahi suonista. Me
pyydystimme kaloja siimoilla, asetimme niille mertoja tahi lävistimme
niitä keihäillä, ammuimmepa myöskin joskus jousella ja nuolella.
Monasti telkesimme puron ja ajoimme suuremmat kalat asianmukaisesti
valmistamaamme pajukoriin.

Metsissä tarkastimme kaikkia elollisten olentojen jättämiä jälkiä,
varsinkin milloin ne näyttivät meistä oudoilta. Jos lintu oli
raaputtanut lehtiä tai karhu kiskonut aamiaisekseen maasta juuria, niin
me pysähdyimme ja koetimme saada selville mihin aikaan se oli
tapahtunut. Nähdessämme ison, vanhan puun, jonka kuori oli naarmutettu,
teimme sen johtopäätöksen, että siellä asui tavallinen karhu tahi
pesukarhu pari. Silloin emme menneet tarpeettoman lähelle, vaan
ilmoitimme asian kotona. -- Tavallisesti me kohtasimme toisemme
iltapäivällä ja vertailimme otuksiamme, tutustuaksemme niiden
luonteenomaisimpiin tunnusmerkkeihin. Metsästys oli meille samalla
eläinten elämän tutkimista. Huomiomme kiintyi myöskin tarkasti
toistemme kykyihin, ja me tiesimme sen vuoksi aina, kuka joukostamme
oli paras metsästäjä. Mielipahalla täytyy minun tunnustaa, että me
olimme linnuille jokseenkin julmia. Otimme näet usein niiden munat ja
poikaset. Veljeni Tshatanna ja minä jouduimme kerran lintujahdissa
vähemmän hauskaan seikkailuun. Ajellessamme takaa hanhen ja sorsan
poikasia löysimme odottamatta kurjen pesän. Luonnollisesti olimme ylen
riemastuneet onnestamme. Näimme kaksi jo melko suurta kurjenpoikaa
seisovan jonkin matkan päässä pesästä. Molemmat vanhemmat seisoivat
lähellä mutaisessa matalikossa. Oli siipisadon aika, jonka vuoksi
luulimme, etteivät ne uskaltaisi nousta kuivalle maalle. Niinpä
rupesimme ahdistamaan nuoria lintuja, mutta koska ne jo juoksivat
jokseenkin hyvin, kesti jonkin aikaa, ennenkuin saimme ne kiinni.

Mutta samalla vanhemmat olivat kuulleet poikastensa huudon ja riensivät
niiden avuksi. Ne rupesivat vuorostaan ajamaan meitä takaa. Vasta
vaarallisen ja kiivaan ottelun jälkeen saimme voiton raivokkaista
eläimistä, mutta emmepä senjälkeen juuri hevin käyneet kurjenpesän
kimppuun. Melkein kaikki linnut tekevät vastarintaa, milloin niiden
munia tahi poikasia uhataan, mutta aiheettomasti ne harvoin käyvät
ihmisen kimppuun.

Joskus kapusimme korkeihin puihin pyydystääksemme kaikenlaisia lintuja,
mutta pöllön poikasiin emme koskaan koskeneet, vaikka ne olisivat
olleet maassa nenämme edessä. Pöllö on sellaisissa tiloissa erittäin
vaarallinen.

Kerran koetin ottaa pesästään viheriätikan, mutta samalla käsivarteni
tarttui puun koloon niin lujasti, etten voinut saada sitä pois
käyttämättä veistä. Olimme kaukana kotoa, ja ainoa seuralaiseni oli
pieni kuuromykkä toverini. Toista tuntia riipuin puussa ylen
epämukavassa asennossa noin viidentoista jalan korkeudessa, kunnes
toverini toi minulle veitsen, jolla saatoin vapauttaa itseni.

Parhaiten onnistuimme pyydystäessämme satimilla pikku eläimiä, joskin
pyydystystapamme oli raaka. Me etsimme esim. joukon suuria, teräviä
takiaisia ja siroittelimme niitä kaniinin vakomaisiin jälkiin. Aamulla
tullessamme olivat pienet eläinraukat poluillaan aivan liikahtamatta.
Ne eivät näet päässeet mihinkään, koska takiaiset olivat tarttuneet
niiden jalkoihin. Kaniineja ja teeriä me pyydystimme enimmäkseen
jouhiansoilla. Sidoimme sellaisen lujasti kiinni nuoren puun notkeaan
latvaan, taivutimme sen polun kohdalle, asetimme ansan silmukan
oikealle paikalle ja sidoimme koko laitteen vetosolmulla johonkin
esineeseen. Kun kaniini pisti päänsä ansaan, kiskaisi se samalla
vetosolmun auki, jolloin irralle päässyt puu singahutti sen ilmaan.

Preerialla me harjoitimme toisenlaista urheilua. Pyydystimme
preeriakoiria joko jouhiansoilla tahi jousella ja nuolella. Kerran
muuan pikku poika asetti ansan preeriakoiralle ja pitäen langanpätkää
kädessään asettui itse aukon suulle loikomaan. Pian hän tunsi jotakin
liikahtavan, kiskaisi langasta ja sai saaliikseen kalkkarokäärmeen.
Tähän päivään asti on hänellä sen johdosta ollut nimenä "Hän pyydysti
kalkkarokäärmeen". Sillä tavalla saimme usein uusia nimiä. Toisen
kerran me leikkiessämme metsässä löysimme hirvenvasikan jäljet.
Seurasimme niitä ja otimme kiinni nukkuvan eläimen. Koettaessamme
kuljettaa sitä pois potkaisi se takajaloillaan ja osasi muutamaan
poikaan, jota sen jälkeen nimitettiin "Hirvenpotkaisemaksi".

Metsästysmatkoilla täytyi meidän itsemme valmistaa ruokamme. On kyllä
totta, että intiaanit syövät raa'altaan suurten eläinten maksan ja
muita ruumiinosia, mutta kaloja ja lintuja ne eivät koskaan syöneet
keittämättä. Sammakkoa ja ankeriasta he yleensä eivät syö.
Jahtiretkillämme jouduimme usein varsin kauas teltoistamme. Silloin
teimme tulen ja keitimme osan saalistamme.

Tavallisesti me paistoimme itsellemme lihapalan hiilille pistetyssä
kepissä tahi myöskin ilmivalkealla. Kalat ja linnut paistetaan paraiten
suuren nuotion alle muodostuneessa tuhassa. Otimme järvestä tahi joesta
tuoreita kaloja, sytytimme hietikkoon kelpo valkean ja kaivoimme
eläimet syvälle hiekkaiseen tuhkaan. Samoin teimme myöskin linnuille,
mutta kostutimme kuitenkin ensiksi niiden höyhenet. Kun eläin oli
kypsä, niin se kokonaan suomustettiin tahi kynittiin ja nyljettiin.
Maukas liha säilytti siten kaiken voimansa ja mehunsa. Syödessämme me
revimme lihat irti ja jätimme luut koskematta.

Kansamme osasi keittää padatta ja kattilatta. Suuri sisälmyskalvon
palanen pestiin huolellisesti, sidottiin neljästä kohdasta kiinni
maahan pistettyihin keppeihin, jonka jälkeen siihen kaadettiin kylmää
vettä. Tällaisiin astioihin pantiin lihat, joiden päälle asetettiin
hehkuvia kiviä, niin että vesi pian rupesi kiehumaan.

Tshatanna oli hyvä metsästäjä. Hän osasi kutsua naarashirviä ja
vasikoita tuohensilvalla, joka pingoitettiin kahden litteän kepakon
väliin. Eräänä aamuna löysimme naarashirven ja sen vasikan jäljet,
joista saatoimme päättää, että eläimet olivat noin tunti sitten
juoksennelleet paikalla, sillä kaste oli varissut pois ruohikosta.

"Mitä nyt teemme?" kysyin. "Juoksemmeko takaisin kutsumaan setää
kivääreineen?"

"Emme, emme!" huusi Tshatanna. "Eikös metsänriistaa ja puhveleja ole
pyydystetty paljoa ennemmin kuin kiväärejä olikaan? Me houkuttelemme
sen luoksemme, ja kun se hölmistyneenä seisoo edessämme, heitän lassoni
sen kaulaan."

Hän oli tuskin ehtinyt aloittaakaan houkuttelemisensa, kun vasikka jo
uskalsi tulla viidakosta ja seisoi edessämme kuvaakin kauniimpana. Minä
rupesin kutsumaan, ja eläin höristi tupakanlehden muotoiset korvansa
minua kohti. Silloin Tshatanna heitti lasson. Eläin kirkaisi, hyppäsi
korkealle ilmaan ja kaasi pojan kumoon. Yhä uudelleen se heittelehti
epätoivoissaan, mutta vihdoin meidän kuitenkin onnistui viedä se
lähimmän puun luokse ja sitoa siihen.

"Mene", sanoi veljeni minulle, "noutamaan elättimme, jotta näkisimme
mitä ne tällaisesta tuumivat."

Siihen aikaan Tshatannalla oli elättinään jokseenkin suuri, musta,
puolikesy karhu ja minulla nuori, punainen kettu ynnä Ohitika,
uskollinen ja urhoollinen koirani. Irroitin Tshagun, karhun, ja
Uanahonin, ketun jolloin Ohitika kavahti pystyyn ja tervehti minua
iloisesti huiskutellen häntäänsä.

"Tulkaapa kaikki kolme", huusin minä, "täällä on vasta erinomaista
nähtävää!" Luulen niiden ymmärtäneen sanani. Tshagu repi kaksin käpälin
köyttänsä, ja Uanahon kaaputti puuta, mihin olin sen sitonut.

Kaukana edellä juoksi Ohitika ulvoen tyytyväisyydestä. Molemmat villit
seuralaiseni olivat vähällä kaataa minut kumoon tempoessaan minua
perässään viidakon läpi. Tshagu oli hyvin varovainen, käveli ikäänkuin
sillä olisi ollut tikkuja jalkapohjissa; Uanahon nuuski lakkaamatta
maata.

Sitten saavuimme metsänaukeamalle. Siinä pieni viaton vasikka seisoi
kolmen kulkurin katseltavana. Se vapisi ankarasti nähdessään kirjavan
ryhmän. Molemmat ihmiskulkurit näyttivät siitä varmaan yhtä
epäluotettavilta kuin eläimetkin. Tshagu katseli sitä uteliaisuuden ja
halveksumisen sekaisin ilmein, Uanahon sitävastoin seisoi kuin
kivettynyt ja mietti varmaankin, miten voisi paraiten tehdä
hyökkäyksen. Mutta Ohitika, ylevä Ohitika, haukahti vain kuin
piloillaan. Siitä ei tuntunut minkään makuiselta, että viaton eläin
jätettiin sen valtaan.

Äkkiä vasikka kimmahti ilmaan, ja löi senjälkeen sievän päänsä maahan.

"Ohijesa, hirvenvasikka on kuollut", huudahti Tshatanna, "ja miten
kernaasti olisinkaan tahtonut pitää sen!"

"Sepä vahinko!" lisäsin minä.

Me kaikki viisi syyllistä seisoimme pienen eläimen ympärillä ja olimme
hyvin surullisen näköisiä; itse Tshagunkin silmät ilmaisivat katumusta
ja masentumista. Ohitika huokasi kaksi kertaa raskaasti ja vetäytyi
sitten kunnioittavan välimatkan päähän. Tshatannan pitkillä mustilla
silmäripsillä riippui kaksi suurta kyynelkarpaloa, minä taas peitin
kasvoni, sillä en tahtonut, että hän katselisi minua.



Hakadan ensimäinen uhri.


"Hakada -- kuva -- tule!" kuului eräästä intiaanileirin keskellä
olevasta suuresta teltasta. Kohta sen jälkeen tuli läheisestä metsästä
poika, jolla oli mukanaan upea musta koira. Ulkomuodoltaan pikku mies
ei juuri eronnut muista sioux-heimon pojista. Hän riensi telttaan,
josta huuto kuului, kädessä hänellä oli kirjavaksi maalattu nuoli ja
jousi, hänen vyötäisillään riippui pieniä lintuja ja oravia.

Teltassa istui kaksi naista, toinen valkean oikealla, toinen vasemmalla
puolella: Untshida, pojan isoäiti, joka oli kasvattanut turvattoman
pojan, ja Uatshivin, joka oli vierailulla. Hänet oli kutsuttu olemaan
läsnä ensimäisessä henkilökohtaisessa uhrauksessa, jonka Hakada teki
Suurelle Salaisuudelle.[11] Uhri oli muutamiksi päiviksi vallannut
kokonaan Untshidan mielen. Hän oli antanut kaikkien lasten
kahdeksanvuotiaina suorittaa samanlaisen uhrin. Kaikista oli tullut
heimonsa kuuluisia sotureja ja metsästäjiä, ja hän itse oli aina
omistanut itselleen osan heidän hankkimastaan kunniasta, olihan hän jo
varhain saattanut heidät Suuren Salaisuuden yhteyteen.

Hän uskoi siitä johtuneen, että hänen pojistaan oli kehittynyt
lujaluontoisia, miehekkäitä ja jalomielisiä miehiä.

Telttakylässä kuiskittiin, että Untshida oli pannut toimeen juhlan
pojanpoikansa ensimäisen uhrin kunniaksi. Tämä oli kuitenkin ainoastaan
arvelua, sillä luonnollisesti vanha muori tahtoi pitää toimiensa tämän
puolen kokonaan salassa, Suurta Salaisuutta näet uskallettiin lähestyä
ainoastaan äänettömällä hartaudella.

Poika astui nopeasti telttaan. Ohitika, joka seurasi hänen
kintereillään, huiskutti hilpeästi häntäänsä, joka merkitsi samaa kuin:
"katsokaapa millaisia metsästäjiä minä ja herrani olemme".

Hakada kertoi melkein henkeään pidättäen, miten hän oli pyydystänyt
minkin linnun ja oravan, kiskaisi ne sitten vyötäisiltään ja heitti
isoäitinsä jalkojen juureen. "Tämä tylppä nuoli", sanoi hän, "oli
aamulla varhain aivan kuin sillä olisi ollut silmät. Ennenkuin orava
ehti pujahtaa puun toiselle puolelle, osui tämä sen päähän, ja tuskin
se oli pudonnut, ennenkuin Ohitika hyökkäsi sen kimppuun."

Näin puhuessaan hän nojautui toiseen polveensa, ja hänen mustat
silmänsä loistivat kuin iltatähdet.

"Istu", sanoi Untshida, "minulla on sinulle jotakin sanomista. Sinä
tiedät tulevasi pian mieheksi. Katsoppa saalista, jonka olet minulle
tuonut! Kauan ei kestä, ennenkuin jätät minut; sotilaan täytyy
kunnostaa itseään ja tulla kansansa ylpeydeksi! Sinun pitää ponnistella
tullaksesi isäsi ja isoisäsi kaltaiseksi. He olivat sotureita. Ja
juhlia he panivat toimeen! Köyhä metsästäjä ei kykene panemaan toimeen
mitään juhlaa. Muistatko kertomusta rikkaasta miehestä, joka piti
neljäkymmentä juhlaa kahdessatoista kuukaudessa? Ja oletko unohtanut
kertomuksen sotilaasta, joka tutkisteli Suuren Salaisuuden tahtoa? --
Tänään sinun tulee uhrata ensi kerran Suurelle Salaisuudelle."

Hänen lausuessaan loppusanoja suurenivat nuoren metsästäjän silmät,
sillä hän tunsi, että hänen vähäpätöistä olemustaan odotti suuri
tapahtuma. Untshida lopetti puheensa:

"Sinun täytyy uhrata jotakin, joka on omaasi, -- jotakin joka on
sinulle kaikkein rakkainta --, sillä sen täytyy olla oikea uhri."

Silloin poika joutui hieman hämilleen, ei sen vuoksi että olisi ollut
itsekäs, ei, vaan hän oli epävarma siitä, mitä uskaltaisi tarjota. Hän
luuli isoäitinsä tarkoittavan hänen koristeitaan ja leikkikalujaan.
Niinpä hän vastasi vitkastelematta:

"Voin antaa parhaan jouseni, parhaat nuoleni ja kaikki värit, joita
minulla on, ja -- karhunkyntisen kaulakoristeeni, isoäiti."

"Ovatko ne rakkaimpia mitä sinulla on?" kysy: hän.

"Eivät jousi ja nuolet, mutta värejä on hyvin vaikea saada, koska
mitään valkoisia miehiä ei ole lähitienoilla. Kaulakoristetta -- niin,
sellaista en saa helposti toista. Annan vielä lisäksi saukonnahkaisen
päähineeni, jolleivät toiset mielestäsi riitä."

"Lapseni, et ole vielä ollenkaan maininnut parasta lahjaa Suurelle
Salaisuudelle."

Poika katsoi hämmästyneenä isoäitiinsä. "Minulla ei kuitenkaan ole
mitään muuta kuin mitä mainitsin, isoäiti, kirjavaa poniani
lukuunottamatta. Mutta enhän luule, että Suuri Salaisuus vaatisi niin
suurta lahjaa pieneltä pojalta. Setäni hankki sen kolmella
saukonnahalla ja viidellä kotkansulalla, ja minä olen luvannut pitää
sen, jolleivät mustajalat[12] varasta sitä."

Untshida ei ollut tarjouksiin oikein tyytyväinen. Kenties poika ei
ollut oikein selvillä siitä, mitä isoäiti häneltä oikeastaan tahtoi,
mutta vanhus tiesi varsin hyvin, mikä hänelle oli rakkain: hänen
uskollinen koiransa, hänen suosikkinsa ja seuralaisensa! Hakada ja
hänen rakas Ohitikansa olivat eroittamattomat.

Isoäiti tiesi, että hän tuskin voisi saada pojan suostumusta tähän
uhriin. Kuitenkin hän teki viimeisen koetuksen.

"Sinun tulee ajatella", sanoi hän, "että rukoilet tällä uhrilla
olentoa, joka ilmestyy kaikessa luonnossa. Hän kuiskaa sinulle tuulen
huminassa ja huutaa sinulle sotahuutonsa ukkosen jylinässä. Päivin
hänen silmänsä, aurinko, kohtaa sinut, öisin hän kuun kumottavana
hohtona sinua katselee, Ja hän, kaikkien salaisuuksien salaisuus,
kaiken tietävä ja kaiken tunteva, on se, jolle sinä ensimäisen uhrisi
kannat. Ja silloin hän rukoillessasi antaa sinulle sen, mitä hän on
ainoastaan harvoille ihmisille antanut. Tiedän, että sinä kernaasti
tulisit suureksi metsästäjäksi ja soturiksi. Toivon, etten näe
Hakadaani koskaan pelkurina."

Tämän puheen kestäessä heräsi pojassa miehisen arvonsa tunto, ja hän
oli valmis uhraamaan kaiken -- vieläpä poninkin! Mutta rakkainta
seuralaistaan, Ohitikaa ei hän kuitenkaan ajatellut! Tuskin oli
Untshida ehtinyt lopettaa puheensa, kun poika jo haltioissaan huudahti:

"Isoäiti, kaiken mitä minulla on, tahdon Suurelle Salaisuudelle uhrata!
Saat itse valita sen mikä hänelle on mieluisin!"

Tämän keskustelun kuuli kaksi vaikenevaa todistajaa, Uatshivin ja
Ohitika. Naapurinvaimoa oli pyydetty jäämään, koira oli tapansa mukaan
asettunut teltassa herransa viereen. Silmiä lukuunottamatta ei sen
ainoakaan jäsen värähtänyt, ja terävällä tarkkuudella se kiinnitti
huomionsa siihen mitä tapahtui.

Olisipa nyt koira edes liikahtanut kääntääkseen itseensä pienen
herransa huomion! Kenties se olisi estänyt häntä innoissaan
huudahtamasta: "Isoäiti, kaiken mitä minulla on, tahdon uhrata Suurelle
Salaisuudelle!"

Untshidan oli vaikea ilmoittaa pikku miehelle, että hänen täytyi erota
koirastaan, mutta hän katsoi asiaa puolueettoman kannalta.

Niinpä hän jatkoi varovaisesti: "Hakada, sinä olet urhoollinen pikku
soturi! Sinä olet nuori, mutta sydämesi on vahva ja rohkeutesi on
suuri. Sinä iloitset vielä siitä, että voit antaa ensimäiseksi uhriksi
kaikkein rakkaimpasi, sinun on uhrattava Ohitika! Se on rohkea kuten
sinäkin, se ei pelkää kuolemaa, ja sinä kestät urhoollisesti eron.
Tule, tässä on neljä väripassia ja täytetty piippu -- menkäämme yhdessä
paikalle."

Viimeisiä sanoja Hakada ei enää näyttänyt kuulevan. Hän ei saanut
suustaan sanaakaan. Europpalaisesta hän olisi varmaankin sillä hetkellä
näyttänyt pieneltä pronssikuvalta. Mutta yht'äkkiä hänen kirkkaista,
mustista silmistään valahti hillitön kyynelvirta. Samassa hän kohtasi
isoäitinsä katseen ja muistaessaan hänen usein toistamansa sananlaskun:
"Naisille itku, sotahuuto miehille, sydäntä kun särkee!" tukahdutti hän
pari kolme syvää nyyhkytystä ja oli jälleen tunteittensa valtias.

"Isoäiti, uljaani täytyy nyt kuolla! Tahtoisin sitoa sen kaulaan kaksi
kaunista oravan häntää, niistä oravista, jotka aamulla pyydystimme,
osoittaakseni Suurelle Salaisuudelle, millainen metsästäjä se oli.
Salli minun itseni maalata se."

Sellaista pyyntöä Untshida ei voinut kieltää. Hän jätti meidät
hetkiseksi kahdenkesken ja meni Uakutan luo pyytämään häntä
toimittamaan Ohitikan uhraamisen.

Jokainen intiaanipoika tietää, että kuolemaan käyvän soturin täytyy
laulaa hautalaulu. Hakada piti Ohitikaa olentona, jonka täytyi mennä
pelottomana kuolemaan, hän kietoi kätensä lujasti sen ympärille ja
aloitti sen puolesta kuolinlaulun. Hän kuiskasi sen korvaan, kuten
ihmisolennolle: "Ole urhoollinen, Ohitika! Minä ajattelen sinua
lähtiessäni ensimäistä kertaa sotaan Ojibway-maahan."

Vihdoin hän kuuli Untshidan puhelevan erään miehen kanssa teltan
edustalla. Ohitika oli sysimusta, hopealle hohtava täplä hännän päässä
ja kuonossa, lisäksi sillä oli valkoinen käpälä ja valkoinen pilkku
korvien välissä. Hakada tiesi, että kuoloon menevä ihminen maalattiin
tavallisesti punaiseksi ja mustaksi. Luonto oli tässä tapauksessa
pitänyt huolen Ohitikasta, tarvittiin ainoastaan punaista, ja sitä
Hakada antoikin mitä runsaimmalla mitalla.

Sitten hän otti punaisen tilkun ja sitoi sen koiran kaulaan, kiinnitti
siihen vielä kaksi oravan häntää ja kuhankeittäjän siiven yhteisestä
aamusaaliista.

Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että soturit surevat kadotettua
ystäväänsä, jolloin he käyttävät surunsa merkkinä mustaa väriä. Hän
hajoitti mustan, palmikoidun tukkansa, murskasi hiiltyneen kekäleen,
sekoitti siihen karhunrasvaa ja hieroi sillä kasvonsa.

Sillävälin teltan jokainen rako oli tullut katselijoita täyteen.
Untshidakin tähysteli eräästä aukeamasta ja hänen mielensä heltyi.
Jollei hän olisi pelännyt Suuren Salaisuuden vihaa, niin hän olisi
ilolla huudahtanut: "Pidä, lapseni, rakas koirasi!"

Silloin Hakada astui teltasta. Hänen kasvonsa olivat kuin kuunpimennys
ja kädessään hän talutti kaunista koiraa, joka nyt, kun valkoiset
pilkut olivat maalatut punaisiksi, oli entistäänkin somemman näköinen.

Poika tunsi ikäänkuin kohonneensa korkeammalle ihailusta, jota hänen
urhoollisuudelleen osoitettiin, ja unohti kyyneleensä. Untshida tuli
tämän nähdessään jälleen vähitellen entiselleen, vaikkakin hänen
sydäntään kirvelti, ja hän lausui heti kun sai sanaa suustaan:

"Ei niin, pikku sankarini! Sinun ei tarvitse surra ensimäistä uhriasi;
pese kasvosi, sitten lähdemme yhdessä." Poika totteli.

He kävivät polkua pitkin Assiniboinen rantaa kohti, kulkivat sitten
halki ihanan tammimetsän ja joutuivat vihdoin korkealle vuorelle. Veden
kohina kuului alhaalta heidän korviinsa. Vastapäätä, pystysuoraan jokea
vastaan, katkesi valkoinen kallio, jonka selkäpuoli vähitellen
muodostui ylätasangoksi. Upeina, majesteetillisinä kohosivat vaarojen
vuoritammet. Seutu oli villi ja tenhoa täynnä.

Uatshivin oli jäänyt sanatonna seisomaan kalliolle. Untshida oli
sopinut hänen kanssaan, että hän odottaisi siinä Uakutaa ottaakseen
häneltä vastaan uhrin.

Poika ja isoäiti laskeutuivat hengenvaarallista polkua rantaa kohti ja
saapuivat valtavan luolan suulle, joka oli kallion alla noin
kuusitoista metriä joen yläpuolella. Pieni, kirkas puro solisi
onkalossa olevasta lähteestä. Puron pientä uomaa saattoivat kävijät
käyttää jonkinlaisina luonnollisina portaina. Vilpoisa, virkistävä ilma
henki sen aukosta. Se oli todellakin luonnon pyhittämä paikka; ei ihme,
että intiaanit sitä sellaisena pitivät.

Pojan valtasi hartauden ja kunnioituksen tunne. "Tämä on Suuren
Salaisuuden asunto!" ajatteli hän, ja ympäristön valtava vaikutus
saattoi hänet unohtamaan surunsa.

Pian senjälkeen Uatshivin nousi portaita. Hän asetti kuolleen Ohitikan
maahan mahdollisimman luonnolliseen asentoon ja jätti isoäidin ja
pojanpojan jälleen kahdenkesken.

Tuskin hän oli lähtenyt, kun Untshida juhlallisena ja hartaana irroitti
nahkakaistaleen, jolla neljä värikimppua ja pieni tupakkatukku olivat
sidotut toisiinsa. Täytetty piippu pantiin kuolleen Ohitikan viereen.

Hän siroitteli värejä ja tupakkaa kaikkialle ympärilleen, sitten
isoäiti ja pojanpoika seisoivat hetkisen sanaakaan sanomatta. Untshida
huokasi syvään ja rukoili sitten Suurta Salaisuutta:

"Oi, Suuri Salaisuus, me kuulemme sinun äänesi veden kohinassa allamme!
Me kuulemme sinun kuiskauksesi korkeissa tammissa päämme yläpuolella.
Sinun henkäyksesi elvyttää meidän henkemme täällä vuoren onkalossa. Oi,
kuule meidän rukouksemme! Suojele tätä pientä poikaa ja siunaa häntä!
Sinä olet tehnyt hänen isästänsä ja isoisästänsä suuria sotureja, tee
hänet heidän vertaisekseen."

Tähän rukoukseen päättyi nuoren sotilaan ensimäinen uhri.



Ensimäiset kulttuurivaikutelmat.


Tuskin olin vielä siinä iässä, että kykenin saamaan mitään selvää
käsitystä Mila-hanskasta, pitkäveitsistä, kun puhkesi kauhea
Minnesotankapina, joka hajoitti meidän perheemme ja ajoi meidät itsemme
maanpakoon. Olen jo edellä kertonut miten minut otettiin setäni, isäni
nuoremman veljen perheeseen, ja miten isäni annettiin ilmi ja
vangittiin. Me kaikki uskoimme hänen joutuneen saman kohtalon alaiseksi
kuin Mankatossa, Minnesotan valtiossa mestatut intiaanit.

Intiaanien filosoofit pitivät tappelutantereella suoritettua kostoa
suurena hyveenä ja sukulaisen tahi rakkaan ystävän kostamista
sankarityönä. Setäni ei sen vuoksi säästänytkään minkäänlaisia vaivoja
pitääkseen minussa vireillä kostonajatuksia valkoihoisia vastaan ja
tehdäkseen pyhäksi velvollisuudekseni isäni ja vanhemman veljeni
kostamisen. Miten paloinkaan koston halusta, miten kaipasinkaan päivää,
jona voisin toteuttaa hänen oppinsa. Itse hän sillävälin harjoitti
lakkaamatta sota-ammattia ja palasi joka kesä kotiin tuoden päänahkoja
mukanaan. Minun tunteeni pitkäveitsiä kohtaan saattaa siitä arvata.

Olin myöskin kuullut tästä kansasta ihmeellisiä asioita. Joskin me
toiselta puolen halveksimme sitä, niin se toiselta puolen näytti meistä
myöskin salaperäiseltä rodulta, jonka mahti lähestyi yliluonnollista.
Kerrottiin valkoihoisten tehneen tulilaivan eikä voitu ymmärtää, miten
heille onnistui yhdistää kaksi toisilleen aivan vastakkaista ainesta.

Minä arvelin, että vesi sammuttaisi tulen ja tuli päästyään vähänkin
voimaan, polttaisi laivan. Nämä tuntuivat minusta aivan järjettömiltä
asioilta, mutta kertomus, että pitkäveitset olivat rakentaneet
tulilaivan, joka juoksee vuorien yli (junaveturin), oli jo minulle
liikaa. Sellaista en voinut enää uskoa.

Se joka oli nähnyt hirviön, kertoi sen lentäneen vuorelta vuorelle. He
uskoivat, että sen sisällä oli ukkosenlintu, olivathan he kuulleet
miten se raivoten eteenpäin rientäessään usein kohotti sotahuutonsa, --
niin selitti opettajani.

Useat soturit olivat näet etäältä katselleet pohjoisen Pasifik-radan
ensimäisiä junia ja olivat siten saaneet liian korkean käsityksen
valkoihoisten ihmeistä. He olivat nähneet junan tulevan syvän kuilun
yli rakennettua siltaa myöten, ja heistä näytti, kuin se olisi
juossut rannalta toiselle. Minun täytyy tunnustaa tämän kertomuksen
vaikuttaneen melkoisen masentavasti taisteluhaluuni ja
urhoollisuuteeni.

Pari kolme nuorta miestä puhui samalla tavalla tästä peloittavasta
keksinnöstä.

"Oli miten oli", sanoi eräs, "minä käsitän, että tämä tulilaiva, joka
juoksee yli vuorien, voi päästä eteenpäin ainoastaan sitä varten
rakennettua omaa tietänsä myöten."

Vaikkakaan poika ei saanut sekaantua täysikasvuisten puheluun, uskalsin
kuitenkin näin tärkeässä tapauksessa tehdä kysymyksen: "Silloin se
varmaankaan ei voi päästä tiettömään maahan?"

"Ei, sellaiseen se ei kykene", oli vastaus ja se kevensi suuresti
mieltäni.

Olin nähnyt kiväärejä ja monenlaisia muita esineitä, joita Ranskan
kanadalaiset olivat meille tuoneet, ja siksipä minulla oli jo hieman
käsitystä valkoihoisten yliluonnollisista lahjoista. Mutta se mitä
tuona aamuna kuulin, nousi yli kaiken sen ymmärryksen ja tuntemuksen,
mikä minulla ennen oli ollut ennen tästä ihmeellisestä kansasta.
Kerrottiin heidän tehneen sillan Missourin ja Mississipin yli ja
rakentaneen päällekkäin ladotuista kivistä ja tiilistä valtavia,
vuorenkorkuisia rakennuksia. Miten suuresti kaikki nämä tiedot
masentivatkaan mieltäni! Vihdoin laskin käden sydämelleni ja kysyin
sedältäni, miksi Suuri Salaisuus on antanut sellaisen vallan
uatshitshuneille, hengille -- tätä nimitystä käytimme usein
valkoihoisista --, eikä meille, dakota-kansalle.

"Miksi hän antoi Dutalle ('Punaiselle') kyvyn valmistaa kauniita jousia
ja nuolia, mutta ei antanut Uatshi-sni'lle ('Tanssimattomalle')
kätevyyden lahjaa? Suuri Salaisuus tietää, miksi hänen täytyy menetellä
siten eikä millään muulla tavalla", vastasi hän.

"Miksi pitkäveitset lisääntyvät paljoa enemmän kuin dakotat?" kysyin
edelleen.

"Sanotaan, ja minä uskon sen olevan totta, että heillä on suuremmat
perheet kuin meillä. Kerran kävin jashitshan,[13] saksalaisen,
perheessä, ja näin siellä kokonaista yhdeksän lasta, joista vanhin
saattoi olla korkeintaan viisitoistavuotias. Kun isoisäni ensi kerran
kävi Mississipin suulla valkoisten luona, oli heitä suhteellisesti
vähän, myöhemmin isäni kävi Washingtonissa heidän suuren isänsä,
presidentin luona, ja silloin he jo olivat levinneet yli koko maan.

"Nämä valkoihoiset ovat varmaankin sydämetöntä väkeä, sillä he ovat
tehneet osan lähimmäisiään palvelijoikseen, vieläpä orjikseenkin, Ennen
emme saattaneet uskoa, että olisi olemassa todellisia orjakauppiaita,
nämä pitkäveitset näyttävät kuitenkin olevan sellaisia. He ovat, kuten
luulen, joskus, aikoja sitten, maalanneet palvelijansa mustiksi,
voidakseen hyvin eroittaa heidät, ja nyt nämä orjat aina synnyttävät
samanvärisiä lapsia.

"Heidän elämänsä suurin halu näyttää olevan tulla rikkaiksi ja hankkia
paljon omaisuutta. He omistaisivat kernaimmin koko maailman! Noin
kolmekymmentä vuotta sitten he koettivat ostaa meidän maamme. Nyt se on
kapinan vuoksi joutunut kokonaan heille ja he ovat ajaneet meidät
kaikilta kauniilta asuinsijoiltamme.

"He ovat ihmeellistä väkeä. Päivän he ovat jakaneet tunteihin, kuten
muutoin jaetaan vuoden kuukaudet. Kaiken he mittaavat ja arvioivat.
Yksikään heistä ei antaisi tilkkuakaan maastaan vaatimatta siitä täyttä
arvoa. Ymmärrän myöskin varsin hyvin, että rikkaat ihmiset panevat
toimeen juhlia ja kutsuvat niihin paljon ihmisiä, mutta juhlan loputtua
täytyy vieraiden ennen talosta-lähtöään maksaa kaikesta mitä ovat
syöneet ja juoneet. Minä itse näin Valkoisella Kalliolla, St. Paulissa,
Minnesotassa miehen, joka kutsui ihmisiä pöytään messinkirummulla ja
kellonsoitolla, mutta saatuaan heidät onnellisesti kokoon, vaati hän
kaikilta maksun siitä mitä he olivat nauttineet.

"Minulle on myöskin, kerrottu", jatkoi setäni puhettaan, "vaikkakaan
sitä tuskin saatan uskoa, että heidän suurin päällikkönsä, presidentti,
pakoittaa jokaista antamaan itselleen joka vuosi rahaa asumastaan
maasta, kaikesta yksityisestä omaisuudestaan, vieläpä elatuksestaan.
(Tällaiset olivat hänen käsityksensä veroista.) Sellaisissa oloissa me,
intiaanit, emme voisi elää.

"Suuren kapinan puhjetessa me uskoimme aikamme tulleeksi, tiesimmehän
että pitkäveitset sotivat orjiensa vuoksi.[14] Sanotaan heidän suuren
päällikkönsä sallineen eräässä maansa osassa pitää orjia, mutta
toisessa taas kieltäneen. Niinpä toiset tulivat kateellisiksi, ja sota
alkoi. Näiden tietojen täydellistä todenmukaisuutta me emme kaiketikaan
silloin tunteneet.

"Joku aika Minnesotan kapinan puhkeamisen jälkeen ilmestyi rukoilevia
miehiä keskuuteemme. He pitivät joka seitsemättä päivää pyhänä,
jolloin kokoontuivat laulamaan, rukoilemaan ja puhumaan Suuresta
Salaisuudestaan tarkoitusta varten rakennettuun omaan taloonsa. En
ollut koskaan sellaisessa kokouksessa, mutta kuulin heillä olleen
erikoisen, suuren kirjan, josta he lukivat. Joka tapauksessa nämä
ihmiset erosivat varsin suuresti kaikista muista valkoihoisista
miehistä, joita olimme tähän asti oppineet tuntemaan, sillä
viimeksimainitut eivät pitäneet mitään päivää pyhänä, emme nähneet
heidän koskaan rukoilevan, eivätkä he kertoneet meille Suuresta
Salaisuudestaan.

"Sodassa heillä on eriarvoisia johtajia ja päällikköjä. Tavalliset
sotamiehet ajetaan vihollisia vastaan kuin antilooppilaumat. Sellaisen
pakollisen taistelutavan, samoinkuin kaiken yksilöllisen urhoollisuuden
puutteen vuoksi he eivät ole ollenkaan kekseliäitä. Yksi ainoa
meikäläinen sotilas saattaa vaikeasti kuljettavassa maassa tehdä paljon
koko heidän suurelle sotajoukolleen vahinkoa."

Tämä setäni tarina antoi minulle ensimäisen selvän käsityksen
valkoihoisesta miehestä.

Ollessani melkein viisitoistavuotias setäni lahjoitti minulle
piilukkokiväärin. Saatuani tämän salaperäisen raudan ja räjähtävää
pölyä eli jauhettua hiiltä, joksi ruutia nimitettiin, uudet ajatukset
valtasivat minut, ja kaikki varhaisimmassa nuoruudessani kuulemani
sotalaulut elpyivät jälleen mielessäni. Minusta koko olemukseni näytti
muuttuneelta, pojasta oli vihdoinkin tullut mies.

"Nyt olen vihdoinkin kyllin vanha menemään sotaan! Pyydän hartaasti
setääni, että hän ottaisi minut ensi kerralla mukaan!" puhuin
itselleni. "Pian minulle onnistuu päästä valkoihoisten kimppuun, ja
silloin minä kostan isäni ja veljieni veren."

Jonkin aikaa olin säännöllisesti rukoillut Suuren Salaisuuden siunausta
kaikille töilleni ja toimilleni. Tuskin kului päivääkään, jona en olisi
uhrannut hänelle osaa metsästyssaaliistani, jottei hän suuttuisi
minuun. Usein omaiseni tuskin näkivät minua vilahdukseltakaan
päiväkausiin. Ainoastaan yksinäisyydessä löysin ja sain sen lujuuden ja
voiman, jota tunsin tarvitsevani. Harhailin sinne tänne erämaata ja
päätin olla miehisen asemani arvoinen. Poikamainen olemukseni katosi,
ja sijalle tuli jonkinmoinen arvokkuus ja luja ryhti.

Rakkauden ajatus ei häirinnyt ollenkaan kunnianhimoani. Ajattelin
rohkeudellani ansaitsevani kunnian ja arven ja voittavani kotkansulat,
sitten astuisin kauniin tytön eteen ja pyytäisin hänet omakseni.

Eräänä päivänä ollessani poissa kotoa jokapäiväisellä
metsästysretkelläni tuli kaksi miestä Yhdysvalloista leiriimme. He
olivat rohkeasti uskaltaneet Kanadan rajan yli, ja heillä oli,
vaikkakin olivat intiaaneja, valkoisen miehen puku. Olipa oikein hyvä,
etten sattunut olemaan kivääreineni saapuvilla.

Tulijat olivat isäni ja häntä opastava intiaani. He olivat vihdoinkin
koko päivän etsittyään löytäneet meidät.

Hänet oli otettu kiinni intiaanien keralla, jotka aikoinaan olivat
ottaneet osaa kapinaan ja sitä seuraaviin taisteluihin, ja viety
Davenportiin Iowaan. Vankeudessa lähetyssaarnaajat Williamson ja Riggs
olivat antaneet hänelle opetusta ja käännyttäneet hänet kristinuskoon.
Hänet oli tuomittu kuolemaan, mutta kun häntä vastaan oikeastaan ei
ilmennyt mitään erikoista, armahti vihdoin presidentti Lincoln hänet
ynnä muut intiaanit.

Päästyään vapaaksi ja palattuaan hallituksen Missourin varrelle äsken
perustamiin intiaanipiirikuntiin huomasi hän pian, että elämä siellä
vei henkiseen ja ruumiilliseen riutumiseen. Silloin päättivät hän ja
muutamat muut intiaanit koettaa valkoisten elintapaa ja ansaita itse
elatuksensa. He läksivät piirikunnasta vastoin hallituksen edustajan
neuvoa, luopuivat kaikesta hallituksen tarjoamasta avustuksesta ja
hankkivat Yhdysvaltain kotipaikkaoikeusasetuksen[15] nojalla itselleen
maata Suuren Sioux-joen[16] varrella. Asetuttuaan sinne asumaan tahtoi
isäni lähteä hakemaan kadotettua poikaansa, joskin siihen aikaan oli
vaarallista kulkea Kanadan rajan poikki. Mutta hänen velvollisuutensa
kristittynä pakoitti hänet menettelemään siten; hän hankki itselleen
hyvän oppaan ja pääsi vihdoin pitkän ajan jälkeen jälleen samoamaan
erämaata.

Kotiin palatessani en odottanut mitään erinomaista. Lähestyessäni
leiriä kaadettu otus olallani en vähintäkään aavistanut, että minut
niin äkkiä temmattaisiin villistä elämästäni ja siirrettäisiin toiseen,
tuntemattomaan maailmaan.

Tullessani näkyviin, isäni, joka kärsivällisesti oli kuunnellut setäni
kertomuksia minun elämästäni ja kasvatuksestani, innostui ja tuli hyvin
levottomaksi. Hän halusi saada syleillä poikaansa, joka, kuten hän jo
oli kuullut, hehkui halusta saada kostaa isänsä kuolema. Hellä isä ei
saattanut odottaa pojan telttaan tuloa, hän nousi ja riensi häntä
vastaan. Setäni läksi varmuuden vuoksi hänen mukaansa.

Harvinainen näky: mies pitkäveitsien puvussa, sai kiihtymyksen hehkun
sävähtämään kasvoihini.

"Mitä tämä merkitsee, setä?" huudahdin.

"Poikani, isäsi on saapunut, hän jota olemme kuolleeksi surreet, tulee
sinun luoksesi."

Isäni lisäsi tähän: "Miten iloinen olenkaan nähdessäni poikani
voimakkaana ja urhoollisena. Veljesi ovat omaksuneet valkoisten
elintavat, nyt tulen sinun luoksesi! Opetan sinullekin näitä tapoja ja
toivon sinusta tulevan kunnon miehen."

Hän oli tuonut mukanaan minulle valkoisten vaatteita, mutta minä otin
ne vastahakoisesti vastaan!

Nehän olivat valmistetut kansan keskuudessa, jota vihasin niin
katkerasti. Ajatus, etteivät valkoihoiset olleetkaan surmanneet isääni
eikä veljeäni, sai minut kuitenkin jonkin verran sovinnollisemmaksi ja
niin puin ne ylleni.

Muutamien päivien kuluttua me matkustimme Yhdysvaltoihin. Minusta
tuntui, kuin olisin vainaja, joka matkustaa henkien maailmassa.
Täytyihän kaikkien vanhojen ajatusteni tästedes väistyä uusien tieltä!
Miten toisenlaiseksi elämäni nyt onkaan muodostuva!

Yhtäkaikki olin kuitenkin utelias näkemään ja oppimaan jotakin
valkoihoisten ihmeellisistä keksinnöistä. Saapuessamme Totcen'in
linnoituksen luo katselin suurella mielenkiinnolla ympärilleni.

Isäni ei ollut muistanut ilmoittaa minulle, että vuorien yli kiitävän
tulilaivan kiskot olivat Jamestownin kohdalla ja että itse tulilaiva
saattaa tulla missä silmänräpäyksessä hyvänsä. Juottaessani poneja
kuului kukkulan takaa korviini omituinen vihlaiseva vihellys. Eläimet
kohottivat kaulaansa, höristivät korviaan ja hurjasti korskuen läksivät
vinhaa vauhtia nelistämään halki aavan aron. Samalla minullekin oli
tullut hätä käteen, hyppäsin muutaman ponin selkään ja ajoin täyttä
neliä. Oli suloinen, kirkas päivä, enkä voinut ymmärtää, mikä synnytti
tuollaisen yliluonnollisen mahtavan jyryn, mutta siltä minusta
kuitenkin näytti, kuin koko maa olisi halkeamaisillaan!

Juuri päästyäni eräälle töyräälle saapui juna. "Ahaa, sehän on
tulilaiva, joka juoksee vuorien yli! Siitä olen tiennyt jo aikoja
sitten!" puhelin itsekseni ja käännytin sitten levollisena ponit
takaisin.

Isälläni oli tapana joka aamu laulaa laulu ja lukea raamattua. Monta
kertaa olin jo aamunkoitteessa mennyt metsälle kivääri olalla ja
palannut takaisin, ennenkuin isäni eräänä päivänä tuli luokseni, pyysi
minua vielä hetkisen odottamaan ja kuuntelemaan itseään.

Kuuntelin hyvin hämmästyneenä. Laulussa oli sana Jeesus, jonka
merkitystä en ymmärtänyt. Isäni kertoi minulle, että Jeesus on Jumalan
poika, joka oli tullut maailmaan pelastamaan ja tekemään autuaiksi
syntiset; hänen tähtensä hän oli etsinyt ja noutanut minut. Tämä
keskustelu teki minuun erittäin syvän vaikutuksen.

Myöhäissyksyllä me saavuimme Etelä-Dakotassa olevaan Flandreaun
siirtolaan, jossa isäni asui muutamien muiden intiaanien ja
valkoihoisten kanssa. Näin oli villi elämäni loppunut, ja kouluajan
surut ja ilot alkoivat.



Viiteselitykset:


[1] Yhdysvaltain hallitus on määrännyt intiaanien asuinsijoiksi
piirikuntia, joita valkoihoiset toistaiseksi eivät saa viljellä.
Piirikuntien hallintoa hoitaa paikkakunnalla oleva hallituksen
edustaja, jolla on apunaan intiaaneista kokoonpantu, enimmäkseen varsin
luotettava poliisijoukko.

[2] "Satumainen karhu" on Dakotan satujen mukaan karhu, jolla on
yliluonnollisia ominaisuuksia.

[3] Sioux (lue: sjuu) nimitystä käytetään Amerikassa tavallisesti
dakota nimityksen asemesta. Dakota oli suuri, seitsemään eri heimoon
hajaantunut soturi- ja metsästäjäkansa, joka asui muinoin nykyisen
Minnesotan suurilla metsäalueilla ja suureksi osaksi nykyisen Dakotan
ja Montanan preerioilla eli ruohoaavikoilla.

[4] Dakota-kansan keskuudessa oli lapsilla heidän pieninä ollessaan
määrätyt nimet. Vanhimman pojan nimi esim. oli aina Tshaske, vanhimman
tyttären Winona (lue: uinona), kolmannen pojan Hakada eli Hake.

[5] Taikurit tahi shamaanit kykenivät lääkitsemään, samalla kun olivat
yhteisen kansan ja korkeampien voimien välittäjiä, joihin he koettivat
vaikuttaa rukouksilla, manauksilla ja uhreilla. He vastasivat
korkeampien kansojen pappeja ja lääkärejä.

[6] Mokkasiini on intiaanien käyttämä tohvelin kaltainen, villin
eläimen nahasta valmistettu kenkä, jonka muoto eri heimojen keskuudessa
on usein hyvin erilainen. Melkein kaikki heimot koristavat
mokkasiininsa kirjailemalla niitä värillisillä piikkisianharjaksilla
tahi helmillä.

[7] Chippeway- (lue: tshipivei-) eli ojibway-heimo, joka oli
dakota-heimon perivihollinen, kuuluu algonkinien suureen
kansaperheeseen ja asui Yläjärven ympärillä olevilla avaroilla
metsäalueilla. Sillä oli kaarevat, puunkuorilla tahi turpeella peitetyt
vigvamit eli vigi-vamit, kun taas dakota- eli sioux-heimon keilan
muotoiset majat olivat katetut nahalla tahi palttinakankaalla.

[8] Sanalla uatshitshun, s.o. henget, dakotat nimittävät kaikkia
valkoihoisia, koska he joutuessaan ensi kerran (1680) heidän
yhteyteensä pitivät heitä yliluonnollisina olentoina.

[9] Kulovalkea heinäaroilla. Paras keino suuria preeria- ja
metsävalkeita vastaan oli n.s. vastavalkea, s.o. asunnon tahi
leiripaikan ympärillä oleva kuiva ruohikko ja metsikkö sytytettiin
palamaan, niin ettei suuri, enimmäkseen myrskyssä hurjaa vauhtia
eteenpäin kiitävä valkea saanut enää niillä paikoilla ravintoa.

[10] Dakota-heimon keskuudessa alkoi ensimäinen lähetystyö 19:nnen
vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä.

[11] "Suuri Salaisuus" on oikea käännös dakotain "Wakan tanka"
nimityksestä. Tämä käsite on intiaaneja koskevassa kansanomaisessa
kirjallisuudessa käännetty epätarkasti nimityksellä "Suuri Henki",
Intiaanit tarkoittivat sillä salaperäistä voimaa, jolla näyttää olevan
suuri vaikutus luontoon ja ihmisiin, mutta josta ei tiedetä mitään
tarkempaa.

[12] Mustajalat eli sisikat kuuluvat luoteisille preerioille
hajaantuneeseen algonkinintiaanien heimoon, joista muutoin melkein
kaikki asuvat Suurten järvien metsäseuduilta alkaen Atlantin rannoille
saakka idässä.

[13] Jashitshat, saksalaiset, sananmukaisesti: "epätäydellisesti
puhuvaiset". Tällä nimityksellä dakotat kutsuivat saksalaisia
siirtolaisia, jotka puhuivat epätäydellisesti englantia.

[14] Tarkoitetaan kansalaissotaa vv. 1861-65.

[15] Tämän lain mukaan annettiin uutisasukkaalle 160 acren suuruinen
maakappale viljelemätöntä hallituksenmaata, edellyttäen että hän tekee
sen viljelyskelpoiseksi ja asettuu siihen asumaan.

[16] Suuri Sioux-joki eli Big Sioux River yhtyy Sioux Cityn kohdalla
Iowa valtion luoteisrajalla Missouriin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Intiaanipoika" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.