Title: Salaperäinen ratsastaja
Author: Grey, Zane
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Salaperäinen ratsastaja" ***


SALAPERÄINEN RATSASTAJA

Kirj.

ZANE GREY

Englannin kielestä ("The Mysterious Rider") suomentanut

Väinö Nyman



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.



I.


Viilentyen, mutta menettämättä kirkkauttaan syyskuun aurinko alkoi
laskea yhä matalammalle Coloradon tummaa vuorijonoa kohti. Metsäiset
solat alkoivat peittyä purppuranväriseen sumuun. Harmaat vuorijonon
juurella olevat matalat kukkulat, pyöreät ja aaltoilevat, erosivat kuin
vyöryen korkeammasta maisemasta. Ne olivat sileitä ja loivia pitkine
sametin pehmeine rinteineen ja erillisine haapalehtoineen, jotka
loistivat syksyn kultaamina. Punaiset viiniköynnökset kirjailivat
siellä täällä salviaruohon pehmeän harmauden. Old White Slides, muudan
lumivyöryjen uurtama vuori, kohotti mustan kallioisen huippunsa laakson
takaa suojellen sitä pohjoistuulilta.

Eräs tyttö ratsasti rinteellä ihaillen jylhän vuorijonon värikkäitä
loivia rinteitä ja kukkuloita, kotiseutunsa ihanaa luontoa. Hän seurasi
muudatta vanhaa tietä jyrkälle mäelle, jolta voitiin katsella laakson
haarautumaa. Paikka oli ennen ollut hänelle hyvinkin tuttu, mutta siitä
oli jo kulunut pitkälti aikaa, kun hän viimeksi oli käynyt siellä.
Hänen elämänsä vakavimmat tapaukset yhtyivät jollakin tavoin siihen.
Seitsemän vuotta sitten, kun hän oli ainoastaan kaksitoistavuotias, hän
oli tehnyt täällä vaikean valinnan miellyttääkseen holhoojaansa, vanhaa
karjankasvattajaa, jota hän sanoi isäkseen ja joka todella olikin tuon
nimen arvoinen. Hän oli silloin suostunut lähtemään kouluun Denveriin.
Sitten hän oli saanut olla neljä vuotta erossa rakkaista harmaista
kukkuloistaan ja mustista vuoristaan. Vain kerran sen jälkeen hän oli
kiivennyt tälle mäelle ja siitäkin kerrasta oli jääneet hänen mieleensä
ikävät muistot. Tapahtumasta oli nyt kulunut kolme vuotta. Mutta tänään
tuntuivat nuo tyttöaikaiset surut ja murheet häipyvän olemattomiin,
sillä nyt hän oli yhdeksäntoistavuotias nainen, joka oli saanut
ratkaistavakseen elämänsä ensimmäisen vaikean pulman.

Tie johti mäen laelta muutamaan haapalehtoon, jonka valkoiset rungot ja
tuulessa lepattavat lehdet näyttivät ihanilta, ja sitten tasaisen
ruohoa ja kukkia kasvavan pengermän poikki kallioisen jyrkänteen
reunalle.

Tyttö laskeutui satulasta heittäen ohjakset kädestään. Hänen hyväilyyn
tottunut mustanginsa hieroi sileää mustaa turpaansa hänen hihaansa
toivoen nähtävästi samanlaista hellyydenosoitusta takaisinkin, mutta
kun ei sellaista kuulunut, se taivutti päänsä alkaen jyrsiä ruohoa.
Tyttö katseli tarkkaavaisesti pengermällä kasvavia heiluvia ja
solakoita valkoisia ja sinisiä kukkia. Ne hymyilivät hänelle heikosti
kuin kalpeat tähdet pitkästä kullalle vivahtavasta ruohosta.

"Columbineja!" hän mumisi miettiväisesti poimiessaan muutamia kukkia ja
katsellessaan niitä ihmetellen kuin löytääkseen niistä jonkunlaisen
selityksen syntyperälleen ja nimelleen. Sitten hän seisoi paikoillaan
ja tuijotti haaveillen kaukaiseen vuorijonoon.

"Columbine!... Sellaisen nimen antoivat minulle kaivosmiehet, jotka
löysivät minut -- metsään eksyneen lapsen -- nukkumasta columbinein
joukosta." Hän puhui ääneen kuin tahtoen todistaa asian oman äänensä
kaiulla.

Tuo mies, jota hän oli aina sanonut isäkseen, oli sinä päivänä
paljastanut hänelle sen verran salaisuudesta. Hän oli kyllä ennenkin
epämääräisesti tuntenut, että hänen lapsuuteensa liittyi jotakin
omituista, jotakin sellaista, jota ei hänelle milloinkaan oltu
selitetty.

"Ei mitään muuta nimeä kuin Columbine", hän kuiskasi surullisesti
ymmärtäen nyt sydämensä omituisen kaipuun.

Tuskin tuntiakaan sitten, kun hän oli juossut White Slidesin
karjakartanon päärakennuksen avaralle kuistille, hän oli tavannut
miehen, joka oli aina pitänyt hänestä huolta. Hän oli katsonut tyttöön
yhtä sydämellisesti ja isällisesti kuin ennenkin, mutta kuitenkin
hieman eri tavalla. Tyttö oli näkevinään nytkin edessään vanhan Bill
Bellloundsin, uranuurtajan ja karjankasvattajan, kookkaan miehen, jolla
oli leveät kasvot, kovat, arpiset ja harmaat, suurine sinistä tulta
leimuavine silmineen.

"Collie", vanhus oli sanonut, "nyt saat todellakin kuulla suuria
uutisia. Tässä on kirje Jackilta... Hän tulee kotiin."

Belllounds oli heiluttanut kirjettä. Hänen suuri kätensä oli vapissut,
kun hän oli ojentanut sen laskeakseen sen tytön olkapäälle. Hänen
olennossaan ilmenevä kovuus näytti omituisesti pehmenneen, sillä Jack
oli hänen poikansa. Paimenet olivat aina nimittäneet poikaa Buster
Jackiksi [Buster Jack = Möly-Jack], mutta oli olemassa muita
pahempiakin nimityksiä, joita hänen isänsä ei ollut milloinkaan
kuullut. Jack oli lähetetty pois noin kolme vuotta sitten, hieman ennen
Columbinen palaamista koulusta. Senvuoksi hän ei ollut nähnytkään
Jackia seitsemään vuoteen, mutta hän muisti Jackin kumminkin hyvin --
tuon suuren levottoman pojan, kauniin ja villin, joka oli muuttanut
hänen lapsuutensa melkein sietämättömäksi.

"Niin, poikani Jack tulee nyt kotiin", Belllounds sanoi värisevällä
äänellä. "Ja Collie, minun pitää ilmoittaa sinulle nyt jotakin."

"Mitä sitten, isä?" hän oli kysynyt raskaan käden puristaessa hänen
olkapäätään.

"Sen vain, tyttöseni, etten olekaan oikea isäsi. Olen kyllä koettanut
ja olen rakastanut sinua kuin olisit oma lapseni, mutta suonissasi ei
ole tippaakaan minun vertani. Nyt aion kertoa sinulle, miten asiat
ovat."

Tarina oli lyhyt. Seitsemäntoista vuotta sitten muutamat miehet, jotka
työskentelivät Bellloundsin omistamassa kaivoksessa Middle Parkin
kohdalla vuoristossa, olivat löytäneet lapsen tien vierestä columbinien
joukosta. Lyhyen matkan päässä pienokaisen olinpaikasta olivat
intiaanit, luultavasti vuorten yli uteseja ahdistamaan tulleet
arapahoet, vanginneet tahi tappaneet pienehkön siirtolaisjoukon. Muuta
johtolankaa ei ollut ollut olemassa. Miehet olivat vieneet lapsen
majaansa, ruokkineet ja hoitaneet sitä ja nimittäneet sen tapansa
mukaan Columbineksi. Vihdoin he olivat tuoneet lapsen Bellloundsille.

"Collie", vanhus sanoi, "minun ei olisi tarvinnut kertoa tätä sinulle
milloinkaan, enkä olisi sitä kertonutkaan, ellei eräs seikka olisi
pakoittanut minua siihen. Alan vanhentua, enkä halua milloinkaan jakaa
omaisuuttani sinun ja Jackin kesken. Tahdon senvuoksi, että menette
naimisiin. Olet aina voinut hillitä Jackia. Kun Jack saa sinut, hän voi
ehkä --"

"Isä", Columbine huudahti, "pitääkö minun mennä naimisiin Jackin
kanssa?... En muista enää, minkä näköinenkään hän on!"

Belllounds nauroi. "Koira vieköön, saat nähdä hänet tuossa tuokiossa!
Jack on Kremmlinissä ja saapuu sieltä tänne joko tänään tahi huomenna."

"Mutta enhän minä rakasta häntä ollenkaan!" Columbine änkytti.

Vanhus muuttui heti vakavaksi. Hänen voimakaspiirteiset kasvonsa saivat
takaisin kovan ilmeensä ja hänen suuret silmänsä rupesivat leimuamaan.
Tytön rukoileva vetoaminen oli loukannut häntä. Columbine muisti, miten
tunteellinen vanhus oli aina kaikessa, mikä koski hänen poikaansa.

"Niin, se on todellakin ikävää", hän vastasi töykeästi, "mutta ehkä
voit muuttaa mielesi. Tiedän, ettei ainoakaan tyttö voi auttaa ketään
miestä suurestikaan, ellei hän rakasta häntä. Sinun pitää kuitenkin
mennä naimisiin hänen kanssaan."

Hänen poistuttuaan Columbine oli ratsastanut mustangillaan kauas
laaksoon, jossa hän sai olla yksinään. Seisoessaan jyrkänteen reunalla
hän äkkiä huomasi aution lepopaikkansa yksinäisyyden ja rauhan tulleen
häirityksi. Karja ammui Old White Slidesin rinteillä hänen
alapuolellaan ja ylempänä olevilla ruohoisilla ylätasangoilla. Hän oli
unhottanut kokonaan, että karjaa juuri koottiin tasangolle
syystarkastukseen. Suuri punaisenkirjava lauma vaelsi alempana olevassa
metsikössä. Vasikat ja hiehot laukkailivat niin, että pöly vain tuprusi
vuoren rinteestä, villit vanhat sonnit tömistelivät salviapensaikossa
vastahakoisina lähtemään mukaan ja lehmät juoksentelivat ja ammuivat
hakiessaan vasikoitaan. Paimenien kutsuvat huudot kaikuivat sointuvasti
ja kovasti. Eläimet tunsivat niiden merkityksen ja vain villit sonnit
vastustelivat.

Columbinekin tunsi äänestä, mikä paimen milloinkin huusi. Miehet
lauloivat, huusivat ja kiroilivat, mutta tämä kaikki oli kuin soittoa
hänestä. Siellä täällä rinteellä, missä haapametsiköt loppuivat, hän
näki silloin tällöin hevosenkin vilahtavan sen laukatessa aukeaman
poikki; tomu lensi ja paimen kajahdutti iloisen huudon, jonka kaiku
vieri rinteitä pitkin jyrkänteeltä jyrkänteelle ja kajahteli vielä
ilmassa kauan senkin jälkeen kuin uskalias ratsastaja oli kadonnut
viidakkoon.

"Kukahan noista mahtaakaan olla Wils?" Columbine mumisi katsellessaan
ja kuunnellessaan, ollen samalla epämääräisesti tietoinen jostakin
pienestä erosta ja omituisesta muutoksesta tämän erityisen paimenen
jättämissä muistoissa. Hän tunsi sen, mutta ei ymmärtänyt sitä. Kaikki
rinteellä olevat ratsastajat olivat hänelle tuttuja, mutta Wilson Moore
ei ollut heidän joukossaan. Hänen täytyi siis olla jossakin tuolla
ylempänä, ja Columbine kääntyi katsomaan ruohoisen jyrkänteen yli
pitkälle keltaisella mäelle, missä kimaltelevat haavat peittivät
melkein kokonaan erään punertavan vuorennyppylän ojentaessaan oksiaan
taivasta kohti. Silloin kaukaa hänen vasemmalta puoleltaan rinteen
korkealta pensaikkoa kasvavalta harjalta kajahti huuto, joka vavahdutti
hänen tunteitaan: "Hei siellä, painukaahan vain eteenpäin!" Punaiset
juhdat kiiruhtivat sikin sokin rinnettä alas tupruuttaen tomua, polkien
pensaikkoa, vieritellen kiviä ja ammuen käheästi.

"Kas niin!" Tämä selvempi huuto kajahti kaikuvammin ja kovemmin.

Columbine näki valkoisen mustangin ilmestyvän äkkiä harjanteelle, jossa
se liehuvine harjoineen ja häntineen kuvastui selvästi sinistä taivasta
vasten. Sen kulku jyrkänteen reunalla ilmaisi, että sillä oli selässään
joku ajattelematon paimen, josta eivät minkäänlaiset kielekkeet eivätkä
kuilut tunnu peloittavilta. Columbine olisi tuntenut hänet
ratsastustavastakin, ellei tuo solakka suora olento olisi ollut hänelle
muutenkin tuttu. Paimenkin näki hänet heti. Hän pysähdytti äkkiä
mustanginsa, joka oli jo lähtemäisillään rinteelle, pyöräyttäen
korskahtelevan hevosen takaisin. Silloin Columbine heilutti kättään.
Paimen kannusti hevosensa laukkaan harjanteen laella, katosi hetkiseksi
muutaman haapametsikön taakse ja tuli sitten näkyviin oikealta hilliten
hevosensa kävelemään laskeutuessaan ruohoista rinnettä jyrkälle
laidalle.

Katsellessaan hänen tuloaan tyttö tunsi itsensä hieman epävarmaksi,
koska hän suhtautui nyt jostakin syystä häneen aivan eri tavalla kuin
silloin, jolloin paimen oli ollut hänen leikkitoverinsa ja ystävänsä,
niin melkeinpä hänen veljensä. Mies oli palvellut Bellloundsia
vuosikausia ja oli paimen, koska hän piti hevosista enemmän kuin
karjasta ja ulkoilmaelämästä enemmän kuin mistään muusta. Hän erosi
siinä muista paimenista, että hän oli käynyt koulua; hänellä oli
omaisia Denverissä, jotka vastustivat hänen hurjaa kulkurielämäänsä ja
vaativat usein häntä kotiin, mutta hän pysytteli vain poissa heidän
luotaan antamatta itseään häiritä.

Samalla kun monenlaiset ajatukset risteilivät hänen mielessään hän
katseli paimenen hidasta lähestymistä tuntien olonsa äkkiä yhä
tukalammaksi. Kuinka Wilson suhtautuisikaan näihin hänen elämänsä
uusiin, pakollisiin muutoksiin? Tämä ajatus juolahti äkkiä hänen
mieleensä järkyttäen häntä omituisesti. Mutta hehän ovatkin vain hyviä
ystäviä keskenään. Sitten hän muistikin äkkiä, etteivät he viime
aikoina olleet olleetkaan niin hyviä tovereita ja ystävyksiä kuin
ennen. Tämän kohtauksen aiheuttamassa lumoavassa epävarmuudessa hän
kuitenkin unhotti paimenen pidättyväisyyden ja kaikki nuo pienet
huomionosoitukset, joita hän oli kaivannut.

Nyt paimen oli jo saapunut tasaiselle tielle ja laskeutui satulasta
heikäläisille ominaisella laiskalla miellyttävällä tavallaan. Hän oli
pitkä, solakka ja pyöreäjäseninen mies, jolla oli ratsastajan kapeat
lantiot ja suorat, mutta ei liian leveät hartiat. Hän seisoi suorana
kuin intiaani, ja hänen silmänsä olivat pähkinänkarvaiset ja hänen
kasvonsa säännölliset ja päivettyneet. Kaikkien ulkosalla elävien
miesten kasvot ovat rauhalliset, laihat ja voimakkaat, mutta näiden
piirteiden lisäksi oli hänen kasvoissaan vielä jotakin vakavaa ja
pidättyvää, joka näytti melkein surumielisyydeltä.

"Päivää, Columbine!" hän sanoi. "Mitä sinulla on täällä tekemistä? Voit
helposti joutua eläinten jalkoihin."

"Päivää, Wils!" Columbine vastasi hitaasti. "Luullakseni voin helposti
pysytellä niistä loitolla."

"Laumassa on muutamia villejä sonneja. Jos joku niistä eksyisi tänne,
hevosesi antaisi sinun kävellä kotiin. Se vihaa karjaa ja kuten tiedät,
se on vain puoleksi kesytetty."

"Unhotin kokonaan sen, että ajatte karjaa tarkastukseen tänään",
Columbine vastasi katsoen poispäin. Seurasi lyhyt vaitiolo, joka
Columbinesta tuntui melko pitkältä.

"Miksi oikeastaan olet tullut tänne?" Wils kysyi uteliaana.

"Halusin koota columbinejä. Katsohan näitä." Tyttö näytti hänelle
kokoamiaan kukkia. "Ota muudan... Pidätkö niistä?"

"Kyllä, melkeinpä enemmän kuin muista", paimen vastasi ottaen yhden.
Hänen terävät pähkinänkarvaiset silmänsä pehmenivät ja tummenivat.
"Nämä ovatkin oikeita Coloradon kukkia."

"Nämäkö columbinet?... Minullahan on sama nimi."

"Niin onkin, mutta voisitko saadakaan parempaa? Se sopii sinulle
erinomaisesti."

"Miksi?" tyttö kysyi katsoen jälleen häneen.

"Olet niin solakka ja miellyttävä. Pidät pääsi ylpeästi pystyssä, ihosi
on vaalea ja silmäsi ovat siniset. Niiden väri muistuttaa columbinejä
eikä sinikelloja ja suuttuessasi tulevat ne punertaviksi."

"Kohteliaisuuksia! Wilson, et ole ennen milloinkaan puhunut näin."

"Olet niin erilainen tänään."

"Niin olenkin." Hän katseli laakson poikki laskevaan aurinkoon päin ja
heikko puna hävisi hänen poskiltaan. "Minulla ei ole minkäänlaista
oikeutta pitää päätäni pystyssä. Ei ainoakaan ihminen tiedä, kuka olen
ja mistä tulen."

"Niinkuin se sitten vaikuttaisi asiaan!" paimen huudahti.

"Belllounds ei ole isäni. Minulla ei olekaan isää. Olen löytölapsi. He
löysivät minut metsästä kukkien joukosta ollessani pieni. Minua on
sanottu aina Columbine Bellloundsiksi, mutta se ei olekaan oikea
nimeni. Kukaan ei tiedä oikeaa nimeäni."

"Olen tiennyt elämäsi tarinan jo vuosikausia, Columbine", paimen
vastasi vakavasti. "Sen tietävät muutkin ja vanhan Billin olisi pitänyt
kertoa se sinulle jo aikoja sitten. Mutta hän rakastaa sinua, kuten me
muutkin. Älä ole milläsikään koko jutusta... Olen pahoillani, ettet ole
milloinkaan tuntenut äitiäsi etkä sisariasi. Voisin kertoa sinulle
useista muista orvoista, joiden tarinat ovat aivan erilaisia."

"Et ymmärrä minua nyt ollenkaan. Olen ollut niin onnellinen, etten ole
ikävöinyt ketään, paitsi ehkä äitiäni. Tahdoin vain --"

"Mitä en ymmärrä?"

"En ole kertonut sinulle vielä kaikkea."

"Etkö? No, jatka sitten", paimen kehoitti hitaasti.

Äskeisen epäröimisen ja vastahakoisuuden merkitys selveni nyt äkkiä
Columbinelle. Nehän johtuivatkin arvelusta, mitä Wilson Moore
mahtaakaan ajatella hänen tulevasta avioliitostaan Jack Bellloundsin
kanssa. Hän ei kuitenkaan voinut vieläkään ymmärtää, miksi se teki
hänen nykyisen olonsa niin epävarmaksi ja miksi se synnytti pakon, jota
hän ei saanut ilmaista. Ja vielä enemmänkin, sillä hän huomasi
harmikseen, ettei hän voikaan vastata paimenen kysymykseen suoraan.

"Jack Belllounds tulee kotiin tänään tahi huomenna", hän sanoi.
Odottaessaan sitten toverinsa vastausta hän tuijotti Old White
Slidesin rinteillä kasvaviin harvoihin mäntyihin näkemättä mitään.
Mutta Moore ei näyttänyt haluavan vastatakaan. Hänen vaitiolonsa
pakotti Columbinen kääntymään häneen päin. Paimenen kasvot olivat äkkiä
muuttuneet. Ne olivat nyt tummemmat, sillä päivettyminenkään ei voinut
peittää hänen punastumistaan, ja hänen alahuulensa oli lerpallaan hänen
katsoessaan suopunkiaan, jota hän vyyhtesi. Hän käänsi kuitenkin
katseensa äkkiä Columbineen, joka säikähti hänen silmiensä tummaa
tulta.

"Olen odottanut tuota kirottua veijaria takaisin jo kuukausimääriä",
hän sanoi töykeästi.

"Niin, et ole milloinkaan pitänyt hänestä, luullakseni?" Columbine
kysyi hitaasti. Hän ei halunnut sanoa tätä lainkaan, mutta hän tuli
lausuneeksi ajatuksensa ääneen vasten tahtoaankin.

"Hymyllisin, jos joskus olisin sen tehnyt."

"Olet vihannut häntä siitä asti kuin muinoin tappelitte ja riitelitte
keskenänne."

Paimen heilautti kättään niin rajusti, että koottu suopunki lensi
suoraksi.

"Niin, siitä asti kuin annoin hänelle kunnollisesti selkään, älä unhota
sitä", Wilson huudahti. Puna oli nyt haihtunut hänen kasvoistaan.

"Aivan niin", Columbine mumisi. "Muistan sen nyt. Ja Jack'kin on
vihannut sinua siitä asti."

"Emme todellakaan ole tuhlanneet rakkautta toisillemme."

"Mutta, Wils, et ole milloinkaan puhunut näin -- näin vihamielisesti
Jackista", Columbine sanoi moittivasti.

"No niin, en tavallisesti puhukaan mitään ihmisten selän takana, mutta
en ole mielisteleväkään ja senvuoksi --"

Hän ei lopettanut lausettaan ja hänen tarkoituksensa jäikin senvuoksi
arvoitukselliseksi. Moore ei näyttänyt olevan ollenkaan tyytyväinen
itseensä ja se järkytti Columbinea, sillä hän oli aina luottanut
Mooreen. Tämä nykyinen tilanne oli mitä sotkuisin ja Columbine halusi
hyvin kiihkeästi kertoa hänelle kaiken, mutta oli samalla jollain
tavoin peloissaan, vaikka hän olikin omituisesti tyytyväinen
kuullessaan Wilsonin katkerat sanat Jackista. Hänen oli pakko tunnustaa
itselleen, että Wilsonin ystävyys oli hänestä arvokkaampi kuin hän oli
tiennytkään, ja huomata, että hän oli sen nyt jostakin kummallisesta
syystä menettämäisillään.

"Mehän olemme olleet aina niin hyviä ystäviä ja tovereita", Columbine
sanoi äkkiä poiketen kokonaan asiasta.

"Ketkä me?" Paimen tuijotti häneen.

"Me, sinä ja minä."

"Ah!" Paimenen ääni pehmeni, mutta hänen katseensa oli vieläkin
moittiva. "Mistä se nyt juolahti mieleesi?"

"Muutamat viimeiset tapahtumat ovat kiinnittäneet huomioni siihen, että
olen kaivannut sinua viime aikoina, siinä kaikki."

"Niinkö?" Hänen äänensä kuulosti ratkaisevalta ja katkeralta, mutta hän
ei halunnut sitoutua mihinkään. Columbine luuli ymmärtävänsä hänen
ylpeytensä, joka nähtävästi oli syynä hänen välinpitämättömyyteensä.

"Wilson, miksi olet ollut niin erilainen viime aikoina?" hän kysyi
surullisesti.

"Mitäpä sen kertomisesta enää olisi hyötyä.?" Wilson kysyi
vastaukseksi.

Tämä sai Columbinen ymmärtämään lopullisen menetyksensä. Hän oli elänyt
unien maailmassa ja Wilson todellisuudessa. Hän ei voinut nyt heti
herätä siitä, nähdä ja ymmärtää kaikkea, kuten Wilson näytti tekevän.
Hän oli kuin lapsi, joka tuntee nopeasti vanhenevansa. Tuo entinen
omituinen äidin ikävöiminen kuohahti hänen tunteittensa pinnalle kuin
voimakas virta. Kuinka suuresti hän olikaan tällä hetkellä jonkun
sellaisen tarpeessa, johon hän olisi voinut turvautua ja joka olisi
rakastanut ja auttanut häntä nyt, kun kohtalo koputti hänen nuoruutensa
ovelle!

"Ehkä se on minulle vahingoksi, että kerrot minulle, mutta kerro nyt
kuitenkin", Columbine sanoi vihdoin ikäänkuin joku tunnin kuluessa
paljon vanhentunut henkilö jonkin hänessä ilmestyneen naisellisuuden
pakottamana. Hän ei ymmärtänyt tätä mielijohdetta, mutta se kyti
sittenkin hänessä.

"En!" Moore vastasi punastuen kovasti. Hän heitti suopungin satulan
nuppiin ja solmi sen siihen kiinni kömpelösti katsomatta Columbineen.
Hänen äänensä kuulosti vihaiselta ja hämmästyneeltä.

"Isä sanoi, että minun pitää mennä naimisiin Jackin kanssa", Columbine
sanoi äkkiä entiseen vaatimattomaan tapaansa.

"Kuulin hänen puhuvan siitä jo kuukausia sitten", Moore tiuskaisi.

"Oikeinko totta? Senkövuoksi sinä --?"

"Niin", Moore vastasi kovaa.

"Mutta eihän sinun sentähden olisi tarvinnut karttaa minua", Columbine
sanoi rohkeammasti.

Wilson naurahti katkerasti.

"Wils, etkö ole pitänyt minusta enää ollenkaan tuon isän ilmoituksen
jälkeen?"

"Columbine, et saa olla tyhmä, sillä olethan jo yhdeksäntoistavuotias
ja piakkoin -- morsian", paimen vastasi.

"En minä olekaan tyhmä!" Columbine sanoi kiihkeästi.

"Kyselet kumminkin tyhmästi."

"Jos olisit pitänyt minusta, et olisi milloinkaan kohdellut minua näin
huonosti."

"Jos sanot minun kohdelleen sinua huonosti, niin -- et puhu totta",
Wilson vastasi melkein kiivaasti.

He eivät olleet koskaan ennen olleet näin lähellä riitautumista.
Columbine tunsi rinnassaan aivan uuden tunteen, jonkunlaisen pelon,
tulisuuden ja kivun sekoituksen tahi kaikki ne samalla kertaa. Wilson
kohteli häntä huonosti. Hänen verensä poltti hänen suonissaan ja hänen
ruumiinsa vapisi, kun hän vastasi:

"Luuletko minun valehtelevan?"

"Kyllä, ellet --"

Mutta ennenkuin Wilson ennätti lopettaa, Columbine löi häntä poskelle.
Wilsonin kasvot kalpenivat ja Columbine alkoi vapista.

"Ah, en tarkoittanut sitä! Suo minulle anteeksi", hän änkytti.

Wilson hieroi poskeaan. Lyönti oli ollut niin heikko, että sen
aiheuttama kipu oli aivan mitätön, mutta hänen silmänsä leimusivat
kumminkin tuskasta ja vihasta.

"Älä ole milläsikään", hän kuohahti. "Löit minua kerran ennenkin vuosia
sitten suudeltuani sinua. Pyydän anteeksi, että sanoin sinun
valehtelevan. Olet vain pyörällä päästäsi, kuten minäkin."

Tämä oli samaa kuin valaa öljyä laineille. Paimen näytti olevan kahden
vaiheella, pakenisiko nopeasti vai jäisikö paikoilleen.

"Ehkä asia onkin niin", Columbine vastasi naurahtaen. Hän oli
purskahtamaisillaan itkuun ja raivoissaan itselleen. "Sovitaan nyt pois
ja ollaan ystäviä jälleen."

Moore pyörähti häneen päin taistelunhaluisesti. Hän näytti rohkaisevan
luontonsa jotakin Columbinen ominaisuutta vastaan ja Columbinekin tunsi
sen. Mutta Wilsonin kasvot muuttuivat vanhemmiksi ja kovemmiksi kuin
miltä ne ennen milloinkaan olivat näyttäneet.

"Columbine, tiedätkö, missä Jack Belllounds on ollut nämä viimeiset
vuodet?" hän kysyi harkitusti kiinnittämättä ollenkaan huomiotaan
Columbinen sanoihin.

"En. Toiset sanovat hänen olleen Denverissä ja toiset Kansas Cityssä.
En ole milloinkaan kysynyt isältä, koska tiesin hänen lähettäneen
Jackin pois. Olen luullut hänen olevan työssä jossakin, jossa hänestä
voisi tulla mies."

"Toivon, taivaan nimessä, sinun vuoksesi, että luulosi toteutuisi",
Moore vastasi hyvin katkerasti.

"Tiedätkö sinä, missä hän on ollut?" Columbine kysyi. Joku omituinen
tunne ilmaisi hänelle, että tässä piili joku salaisuus. Wilsonin
mielenliikutus näytti kummalliselta ja syvältä.

"Tiedän kyllä." Paimen sanoi tämän hampaittensa välistä voimatta
vastustaa melkein yli-inhimillistä kiusausta.

Columbinen uteliaisuus haihtui. Hänessä oli tarpeeksi naista
ymmärtääkseen, että voi olla olemassa asioita, jotka vain pahentaisivat
hänen kohtaloaan.

"Wilson", hän aloitti kiireesti, "olen kiitollisuuden velassa isälleni
koko olemassaolostani. Hän on rakastanut minua ja lähettänyt minut
kouluun. Hän on ollut niin hyvä minulle ja senvuoksi olen pitänytkin
hänestä aina. Jos kieltäytyisin, palkitsisin hyvin huonosti hänen
rakkautensa ja suojeluksensa, ja --"

"Vanha Bill on oikea miesten mies", Moore keskeytti kuin kumotakseen
pienimmänkin epäilyksen hänen uskottomuudestaan isäntäänsä kohtaan.
"Kaikki Middle Parkissa ja sen ympäristössä asuvat ovat kiitollisuuden
velassa hänelle jostakin. Hän on varmasti hyvä. Hänessä ei ole
milloinkaan ollut nuuta moitittavaa kuin hänen auttamaton sokeutensa
poikaansa kohtaan. Möly-Jack, tuo paholainen, tuo --"

Columbine peitti kädellään Mooren suun.

"Muista, että minun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan", hän sanoi
juhlallisesti.

"Sinun pitää, mutta haluatko?"

"Tietysti! Mitä muutakaan voisin tehdä? En ole milloinkaan
ajatellutkaan kieltäytyä."

"Columbine!" Wilsonin huudahdus oli niin merkityksellinen, hänen
liikkeensä niin kiihkeät ja hänen tummien silmiensä katse niin tiukka,
että Columbine hämmästyi aivan sanattomaksi ja vapisi. "Kuinka voit
rakastaa Jack Bellloundsia? Olit kaksitoistavuotias nähdessäsi hänet
viimeksi, kuinka siis voit rakastaa häntä?"

"En minä häntä rakastakaan."

"No kuinka sitten voit mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Minun on pakko totella isää. Hän toivoo minun voivan vaikuttaa
Jackiin."

"Vaikuttaako Jackiin?" Moore huudahti kiihkeästi. "Sinäkö, tyttönen,
sinä kalpeakasvoinen kukkanen? Voisitko sinä viattomuudellasi ja
suloisuudellasi saada tuon kirotun pennun paremmaksi? Taivas
varjelkoon? Hän oli peluri ja juomari, ennenkuin --"

"Vaiti!" Columbine keskeytti.

"Hän pelasi usein väärin", paimen selitti niin ivallisesti, että siitä
voitiin kuulla, miten suuresti hän halveksi sellaisia miehiä.

"Mutta Jackhan oli silloin vain hurja poika", Columbine vastasi
koettaen urhoollisesti puolustaa sen miehen poikaa, jota hän rakasti
kuin isäänsä. "Hän on ollut poissa kotoaan työskentelemässä jossakin ja
tuo hurjuus on kai haihtunut hänestä siellä. Jackista on nyt sukeutunut
mies."

"Mitä vielä!" Moore huudahti käheästi.

Columbine tunsi rohkeutensa lannistuvan. Missä olivatkaan hänen
voimansa nyt? Voisiko hän, joka voi kävellä ja ratsastaa niin ja niin
monta penikulmaa, sairastua sisällisestä pelosta? Sehän oli vallan
lapsellista. Hän koetti kätkeä heikkoutensa Wilsonilta.

"Tällainen käyttäytyminen ei ole ollenkaan sinun tapaistasi", hän
sanoi. "Sinun pitäisi olla jalomielisempi. Voidaanko minua moittia?
Olenko itse valinnut elämäni?"

Moore katsoi äkkiä syrjään ja laskien kätensä hevosensa kaulalle hän ei
sanonut sanaakaan vähään aikaan. Kohauttamalla hartioitaan ilmaisi hän
kuitenkin ajatuksensa. Äkkiä hän heittäytyi satulaan. Mustangi korskui,
puri kuolaimiaan, heitteli päätään ja oli milloin tahansa valmis
lähtemään.

"Unhota pahantuulisuuteni", hän pyysi katsoen Columbineen. "Peruutan
sanani ja olen hyvin pahoillani. Älä ole milläsikään puheistani, sillä
olin vain mustasukkainen."

"Mustasukkainenko?" Columbine huudahti ihmeissään.

"Niin. Se muuttaa miehen silmissä kaiken punaiseksi ja viheriäksi.
Kirottu tunne! Eikö se ole milloinkaan ahdistanut sinua?"

"Mikä aiheutti mustasukkaisuutesi?" Columbine kysyi.

Paimen voi nyt hillitä mielensä ja hän katseli Columbinea julman
iloisesti.

"Niin, Columbine, se on kokonainen pieni juttu", hän vastasi. "Olen
perheeni hylkäämä salojen samoilija, mitätön ja mitättömillä
edellytyksillä varustettu... Mutta ystävämme Jack, hän on kaunis ja
rikas. Hänellä on lapsekas vanha isäukko, karjaa, hevosia ja
kartanoita. Hän voittaa tytön. Ymmärrätkö nyt?"

Kannustaen mustangiaan paimen ratsasti tiehensä. Päästyään rinteen
juurelle hän kääntyi satulassaan. "Minun on pakko lähteä ajamaan tätä
laumaa. On jo myöhäinen ja sinun pitää senvuoksi ratsastaa kotiin."
Sitten hän hävisi näkyvistä. Kivet vain kolisivat ja vyöryivät mäkeä
alas.

Columbine jäi entiselle paikalleen uskomatta oikein korviaan, mutta
punastunein poskin.

"Mustasukkainen!... Hän voittaa tytön", hän toisi itsekseen. "Mitähän
hän oikeastaan tarkoittikaan? Ei suinkaan sitä, että --"

Tämä Wilsonin sanojen vaatimaton loogillinen kertaaminen ilmaisi
hänelle sellaisen järkyttävän mahdollisuuden, ettei hän ollut osannut
sitä milloinkaan uneksiakaan, nimittäin sen, että Wilson ehkä oli
rakastunut häneen. Mutta jos hän kerran oli rakastunut, niin miksi hän
ei ollut sitä ilmaissut? Mustasukkainen ehkä, mutta ei rakastunut.
Seuraava ajatussikermä oli kuin koputus hänen sydämensä ovella, jota ei
vielä milloinkaan oltu avattu ja jonka sisäpuolella tuntui olevan
salaperäisiä tunteita, toiveita, toivottomuutta, kummallista ikävää ja
kiihkeitä ääniä. Hänessä syntynyt nainen sulki oven vaistomaisesti
suojellakseen itseään nähtyään vain vilahdukselta sen toiselle
puolelle. Mutta sittenkin hän tunsi nimettömän tuskan kouristavan
sydäntään.

Hevonen jyrsi ruohoa aivan hänen läheisyydessään. Hän otti sen kiinni
ja nousi satulaan. Äkkiä hän huomasi, että hänen kätensä olivat aivan
kohmetuksissa. Tuuli oli lakannut heiluttamasta haapojen oksia, mutta
niiden kellastuneet lehdet varisivat rapisten. Kaukaa rinteen juurelta
siintävät koti ja lännen maisemat.

Ihmeellinen Coloradon auringonlasku oli juuri saavuttanut suurimman
kauneutensa ja väriloisteensa. Alempana olevat salviapensaikkoa
kasvavat rinteet näyttivät ruusunpunaiselta sametilta, kauempana
olevien kullanväristen haapojen latvat olivat kuin tulessa, vuorten
juurilla olevat kummut näkyivät selvästi ja pehmeästi kirkkaasti
valaistuina, laajan mustahkon seudun takainen taivaanranta oli
peittynyt purppuranvärisiin pilviin ja alueen laidoilla olevat vuorten
huiput kylpivät auringonpaisteessa loistaen komeasti. Vuorten ja
pilvien välistä näkyvä sininen taivas oli kuin villamaisia purjeita ja
hopeatöyhtöjä täynnä oleva joki. Keskitaivaalla oli synkännäköinen
pilviröykkiö, täynnä lähestyvän yön varjoja.

"Ah miten kaunista!" tyttö huoahti niin luontoa kunnioittavasti kuin
suinkin. Tämä komeiden auringonlaskujen, autiuden ja kauneuden maailma
oli hänen. Tuolla kaukana tämän synkän seudun laidassa oli
vuorenhuippu, jonka juurelta hänet, metsään eksynyt lapsi, oli
löydetty. Hän kuului maisemaan, kuten maisemakin kuului häneen. Hän sai
voimaa katsellessaan vuorten valaistuja huippuja.

Hevonen heristi korviaan ja hiljensi vauhtiaan.

"Mikä sinua vaivaa, poikaseni?" Columbine huudahti. Seutu alkoi peittyä
pimeyteen. Varjot hiipivät jo rinteelle, kun hän ratsasti niitä
vastaan. Mustangilla oli terävät silmät ja vainu. Columbine pysähdytti
sen.

Kaikki oli hiljaista. Laakson etäisin pää alkoi pimetä ja punerrus ja
kullanväri rupesivat jo haihtumaan muualtakin. Alempana laakson
tasaisessa pohjassa sijaitsi vanha karjakartano katoksineen ja
aitauksineen, jotka ulottuivat hämärässä kosteilta ja harmailta
näyttäviin pehmeihin ruohokenttiin. Sieltä vilkkui yksinäinen tuli kuin
majakka.

Ilma oli kylmä ja siinä oli hieman pakkasen tuntua. Kaukaa harjanteen
toiselta puolelta kuului viimeisten tarkastuspaikalle ajattavien
karjalaumojen ammuntaa. Hevonen ei kai kuitenkaan ollut heristänyt
korviaan sen vuoksi. Kuin vastaukseksi kajahti silloin rinteeltä villi
kiljunta; joka säikähdytti sitä. Columbine oli kuullut sen ennenkin.

"Susi siellä vain ulvoo, poikaseni", hän tyynnytti sitä.

Ulvonta oli melko äänekästä ja kovaa alussa, mutta heikkeni sitten
jonkunlaiseksi villiksi, surulliseksi ja järkyttäväksi murinaksi.
Muudan arosusilauma alkoi haukkua vastaan yhteen ääneen kimeästi ja
pysähdellen, ja kimeimmät soinnut kaikuivat selvästi kylmässä
iltailmassa. Nämä metsän äänet ja kaiut olivat kuin soittoa
Columbinesta. Hän ratsasti eteenpäin lisääntyvässä pimeydessä, peläten
vähemmän yötä ja sen villejä asukkaita kuin sitä, joka odotti häntä
White Slidesin karjakartanossa.



II.


Pimeys kietoi laakson kuin mustaan vaippaan. Columbine melkein toivoi,
että Wilson olisi odottanut häntä ottaakseen haltuunsa hänen hevosensa,
kuten hänen tapansa oli, mutta hän pettyi toivossaan. Rakennuksesta,
jossa paimenet asuivat, ei näkynyt valon pilkahdustakaan. Wilson ei
siis vielä ollut palannutkaan tarkastuksesta. Columbine irroitti
satulan ja vei hevosensa laitumelle.

Pitkän ja matalan päärakennuksen ikkunat muodostivat kirkkaita neliöitä
pimeydessä, lähettäen iloisesti tuikkivia säteitä kauaksi. Columbine
arvaili vapisten, oliko Jack jo saapunut. Hänen oli pakko ponnistaa
voimiaan voidakseen lähestyä taloa. Mutta koska hänen täytyi kohdata
hänet, oli sitä parempi kuta pikemmin hän kokeestaan selviytyisi. Hän
hiipi valaistujen ikkunain alle, käveli pitkän kuistin päästä päähän,
kääntyen takaisin, epäröi ja koetti tukahduttaa vastahakoisuutensa ja
yritti rohkaista mieltään. Ovi oli suuri ja raskas ja aukeni jymähtäen.

Hän tuli suureen huoneeseen, jota pöydällä oleva lamppu ja suuressa
takassa räiskyvät halot valaisivat. Tämä oli talon arkihuone, melko
synkkä pimeine nurkkineen ja vajavaisine kalustoineen, mutta kodikas
täyttäen kohtuulliset vaatimukset. Hirret olivat vielä valkoiset,
samoin kuin niiden väliin tukittu savikin, josta voitiin nähdä, että
talo oli vasta rakennettu.

Kartanon omistaja, Belllounds, istui nojatuolissaan takan
ääressä lämmitellen luisevia käsiään tulen loisteessa. Hän oli
paitahihasillaan, tämä harmaatukkainen ylpeän näköinen vanhus, joka,
vaikka hän jo olikin seitsemännelläkymmenellä, oli kuitenkin vielä
voimakas ja karski.

Columbinen tullessa hän kohotti kumarruksissa olevaa päätään muuttaen
siten surulliselta näyttävää asentoaan.

"Kas, siinäpä sinä taasen oletkin, tyttöseni", hän tervehti. "Jake on
jo huudellutkin, että illallinen on valmis. Nyt voimme ruveta syömään."

"Isä, on-onko poikasi saapunut?"

"Ei, mutta auringonlaskun aikaan sain muutamia tietoja laakson toisessa
päässä asuvan Bakerin paimenelta. Hän oli tulossa Kremmlinistä ja
pysähtyi kertomaan, että Jack viettää siellä tuloaan juomalla hurjasti
punaista viinaa. Olen varma, ettei hän saavu tänään, tuskinpa vielä
huomennakaan."

Belllounds puhui tyynesti ja kylmästi minkäänlaisetta erikoisetta
tunteetta. Hän oli aina säälimättömän rehellinen eikä hän milloinkaan
salannut totuutta. Mutta Columbine, joka tunsi hänet hyvin, tiesi,
miten tämä uutinen oli järkyttänyt häntä. Tyttö tunsi suuttuvansa
tuolle oikulliselle pojalle, mutta ei halunnut lausua julki
ajatuksiaan.

"Onhan luonnollistakin, että Jack hieman iloitsee päästessään kotiin.
En ole hänelle vihoissani siitä. Nämä viimeiset kolme vuotta ovat
varmaan tuntuneet hänestä hyvin vaivalloisilta."

Columbine ojensi kätensä tulta kohti.

"Siellä on melko kylmä, isä", hän sanoi. "Pukeuduin niin ohuesti, että
olin melkein paleltua. Syksy on tullut ja ilmassa on pakkasen tuntua.
Ah, kukkulat kimaltelivat aivan kullalta ja punaiselta, ja haavan
lehdet varisevat. Rakastan syksyä, vaikka se ilmoittaakin talven olevan
tulossa."

"Niinhän se aika kuluu", vanhus huokaisi. "Missä olet ollut?"

"Harjun läntisellä rinteellä. Sinne on pitkä matka enkä ratsastakaan
sinne usein."

"Tapasitko jonkun pojista? Lähetin heidät ajamaan karjaa vuoristosta
laaksoon. Olen menettänyt paljon eläimiä viime aikoina. Ne syövät
jotakin kasvia, joka myrkyttää ne. Ensin ne ajettuvat ja sitten
kuolevat. Tämä vuosi on ollut vielä pahempi siinä suhteessa kuin muut."

"Mutta sehän on hyvin ikävää, isä. Eläinraukat! Puhdas myrkky olisi
melkein parempaa... Niin, tapasin siellä Wilson Mooren. Hän oli tulossa
vuorilta."

"Vai niin. No ruvetkaamme nyt syömään."

He istuutuivat pöytään, johon kokki Jake kantoi kaikenlaisia höyryäviä
ruokalajeja. Illallinen tuntui olevankin hyvin herkullinen tuon tänään
odotetun vieraan kunniaksi, joka ei ollut saapunutkaan. Columbine
tarjoili vanhukselle hänen mieliruokiaan katsoen samalla salavihkaa
hänen ryppyisiin ja huolestuneihin kasvoihinsa. Hän tunsi, että
vanhuksessa sitten iltapäivän oli tapahtunut jonkunlainen muutos,
jota ei kumminkaan voitu huomata vanhuksen ulkomuodosta eikä
käyttäytymisestä. Hänen ruokahalunsa oli yhtä hyvä kuin ennenkin.

"Vai tapasit sinä Wilsin. Mielisteleekö hän vielä sinua?" Belllounds
kysyi äkkiä.

"Ei. Mielestäni hän ei ole tehnyt sitä ennenkään, isä."

"Olet mieleltäsi vielä lapsi, mutta ruumiiltasi olet jo nainen. Hän
rakasti sinua jo silloin kun olit pieni tyttö. Senvuoksi hän on
palvellutkin minua niin uskollisesti."

"Isä, minun on melkein mahdoton uskoa sitä", Columbine sanoi punastuen.
"Olet aina kuvitellut sellaista Wilsonista ja kaikista muistakin
pojista."

"Niin olenkin. Olenko minä mikään vanha houkka naisiin nähden, vai
mitä? Olin ehkä sellainen vuosia sitten, mutta nyt minulla on asiat
selvillä... Etkö ole huomannut, miten Wilsonin silmät leimuavat silloin
kun joku toinen mielistelee sinua?"

"En muista ainoatakaan sellaista tapausta", Columbine vastasi.

Häntä nauratti, vaikka puheenaihe olikin kaikkea muuta kuin huvittava.

"Sinä olet ollutkin aina hyvin viaton. Jumalalle kiitos, ettet ole
milloinkaan turvautunut kauniiden tyttöjen temppuihin lumotaksesi
kaikki miehet. Noin kolme kuukautta sitten sanoin Wilsille, että hänen
on pysyteltävä sinusta erillään, sillä sinusta ei tule kenenkään köyhän
paimenen vaimoa."

"Et ole milloinkaan pitänyt hänestä. Miksi? Teitkö mielestäsi oikein,
kun otetaan huomioon, miten heikäläisiä pitää kohdella?"

"En tietystikään", Belllounds vastasi katsoen tyttöön, jolloin hänen
leveät kasvonsa punastuivat. "Wils on sellainen ratsastaja ja suopungin
käyttäjä, ettei minulla ole ollut hänen veroistaan vuosikausiin. Hän ei
ole mikään hulivili. Hän ei juo, hän on rehellinen ja nöyrä ja säästää
rahansa, ja mitä karjan käsittelyyn tulee, hän on siinäkin miesten
parhaita. Saamme nähdä vielä, että hänestä jonakin päivänä tulee rikas
karjanomistaja."

"Senpävuoksi tuntuukin minusta omituiselta, ettet ole milloinkaan
pitänyt hänestä", Columbine mumisi. Hän tunsi häpeävänsä niitä
miellyttäviä tunteita, joita Wilsonin kehuminen hänessä herätti.

"Siinä ei ole mitään omituista. Minulla on siihen omat syyni",
Belllounds vastasi ryhtyen jälleen syömään.

Columbine luuli ymmärtävänsä vanhan karjanomistajan kohtuuttoman
vastenmielisyyden tätä paimenta kohtaan. Se johtui ehkä siitä, että
Wilson oli aina ollut joka suhteessa Jack Bellloundsia etevämpi. Pojat
olivat olleet luonnollisia kilpailijoita kaikessa, mikä tulee
kysymykseen tällaisessa maalaiselämässä. Mitä Bill Belllounds enimmän
kunnioitti miehissä, oli synnynnäistä Wilsonissa ja keinotekoista hänen
omassa pojassaan.

"Aiotko ottaa nyt Jackin tilojesi hoitajaksi?" Columbine kysyi.

"En. Koetan, sopiiko hän tänne White Slidesiin työnjohtajaksi. Jos hän
onnistuu tehtävissään, niin sittenpähän nähdään."

"Isä, hän ei tule milloinkaan komentelemaan White Slidesin miehiä",
Columbine väitti.

"Niin, kovallehan se ottaa, myönnän sen, mutta luultavasti jäävät
kaikki muut pojat paikoilleen, paitsi ehkä Wils. Enkä ole ollenkaan
pahoillani, vaikka hän lähteekin."

"Teet tyhmästi, jos erotat palveluksestasi parhaan paimenesi. Olen
kuullut sinun viime aikoina valittavan miesten puutetta."

"Niin, olen kyllä kovasti niiden tarpeessa", Belllounds vastasi
vakavasti. "Karjani lisääntyy niin, etten voi sitä enää käsitellä.
Lähetin jo sanan Mekerillekin saadakseni häneltä muutamia paimenia.
Olisin nyt juuri sellaisen miehen tarpeessa, joka osaisi kasvattaa
koiria ja voisi tappaa kaikki sudet, puumat ja karhut, jotka raatelevat
karjaani."

"Isä, olet hankkinut niin paljon koiria, ettei niiden hoitamiseen yksi
mies riitä. Sinullahan on niitä suurenmoinen kokoelma, ainakin sata.
Muudan mies toi eilenkin suuren lauman kapisia pitkäkorvaisia petoja.
Miten hullunkurista! Sinullehan nauravat jo seudun kaikki asukkaat."

"Naurakoot vain, mutta sitten he ovat kiitollisia minulle, kun olen
hävittänyt kaikki pedot", Belllounds sanoi. "Vannon sinulle ostavani
kaikki koirat, joita minulle tuodaan, kunnes niitä on kylliksi kaikkien
susien ja muiden petojen tappamiseen. Saankin sen varmasti tehdyksi,
mutta siihen hommaan tarvitsen metsästäjän."

"Miksi et anna koiria Wilson Mooren haltuun? Hänhän on metsästäjä."

"Hyvä, tyttöseni, huomautuksesi ei ole niinkään tyhmä", vanhus vastasi
nyökäyttäen harmaata päätään. "Taidat ollakin sitä mieltä, etten saa
päästää Wilsonia pois, vai mitä?"

"Kyllä, isä."

"Miksi? Pidätkö hänestä niin kovasti?"

"Tietysti pidän hänestä. Hänhän on ollut minulle melkein kuin veli."

"No niin. Oletko aivan varma siitä, ettet pidä hänestä muulla tavoin,
kun otetaan huomioon sekin mitä on tulossa?"

"Olen!" Columbine vastasi polttavin poskin.

"Minua ilahduttaa se. Wilsonin poistuminen tahi jääminen on kuitenkin
melkein samantekevää. Jos hän vain haluaa, hän saa ruveta pitämään
huolta koirista."

Sinä iltana Columbine meni varhain kodikkaaseen, hänen itsensä
kalustamaan huopapeitteillä eristettyyn pieneen pesäseensä. Sitä
valaisi pieni seinään hakattu nelisnurkkainen ikkuna, josta öisin
tupruutteli lunta hänen vuoteelleen. Hän piti tästä pienestä
eristetystä pakopaikastaan. Tänä yönä se oli kylmä, ensimmäisen kerran
tämän syksyn kuluessa, eikä palava lamppu, vaikka se valaisikin
huoneen, lämmittänyt sitä juuri ollenkaan. Nurkassa oli kyllä kivinen
takka, mutta kun hän ei ollut muistanut tuoda puita, hän ei voinut
sytyttää valkeaa.

Hän riisuutui senvuoksi, puhalsi lampun sammuksiin ja meni
vuoteeseensa.

Hän lämpeni pian ja pienessä huoneessa vallitseva pimeys rauhoitti
hänen hermojaan, vaikka hän tunsikin, ettei hän saisi unta pitkiin
aikoihin. Hän halusi miettiä, hän ei voinut sille mitään, ja hän koetti
järjestää sinne tänne liitäviä ajatuksiaan, jotka pyörivät enimmäkseen
vain Wilson Mooressa huomattavalla ja kokonaan käsittämättömällä
tavalla. Hän yritti kohdistaa ne muualle, mutta turhaan. Wilson oli
vain lähestyvinään häntä harjannetta pitkin valkoisella mustangillaan
vihaisesti ja halveksivasti ja huutavinaan omituisesti ja
tarkoituksellisesti: "Columbine!" Tällaiset ajatukset ja muistot
Wilsonin katkerasta hymystä, hänen alistuvaisuudestaan ja ivallisesta
mustasukkaisuudestaan kiusasivat häntä. Wilson ei antanut kartoittaa
itseään, vaan hänen kuvansa syöpyi Columbinen mieleen lujemmin
vanhuksen suoran kehumisen perusteella.

"Ei, minä en saa ajatella häntä," hän kuiskasi, "sillä minähän menen
piakkoin naimisiin... Naimisiinko?"

Tämä sana kohdisti hänen ajatuksensa muualle, ja äskeisen miellyttävän
tunteen asemesta häntä värisytti. Hän rupesi miettimään asiaa.

"Niin, se on totta, että menen naimisiin, koska minun on pakko", hän
sanoi melkein ääneen, "ja koska en voi muuta. Minun pitäisi suostua
siihen mielelläni isän vuoksi, mutta en voi, en mitenkään!"

Hän halusi mieluimmin olla hyvä, tasapuolinen, rakastava, auttavainen
ja kiitollinen kodista ja siitä hellästä myötätunnosta, jota hänelle,
nimettömälle löytölapselle oli osoitettu. Bill Belllounds ei ollut
ollut ollenkaan velvollinen ottamaan luokseen ja hoitamaan vierasta
lasta, mutta hän oli tehnyt sen senvuoksi, että hän oli hyvä ja jalo.
Vanhusta saatiin kiittää monesta muustakin jalomielisestä teosta.
Columbinella ei ollut mikään kiittämätön luonne. Hän halusi maksaa
velkansa, vaikka maksun suuruus alkoikin nyt vasta selvitä hänelle. "Se
tulee muuttamaan koko elämäni", hän kuiskasi kauhuissaan. Mutta miten?
Columbine mietti. Hänen täytyi ruveta ajattelemaan tuon muutoksen
jokaista erikoiskohtaa. Hän ei ollut milloinkaan saanut nauttia äidin
opetuksista. Ne muutamat naiset, jotka olivat silloin tällöin
oleskelleet Bellloundsin kodissa, olivat olleet töykeitä ja poistuneet,
ennenkuin hän oli ennättänyt hyötyä heidän avustaan suurestikaan.
Kouluaikakaan Denverissä ei ollut muuttanut hänen lapsenmieltään, mitä
naisen vakavampaan kutsumukseen tulee.

"Jos minusta tulee hänen vaimonsa", hän jatkoi, "pitää minun olla hänen
luonaan, minun on luovuttava tästä pienestä huoneestani, en saa
milloinkaan enää olla yksikseni, en voi olla vapaa enkä
onnellinenkaan."

Saatuaan luetelluksi nämä erikoiskohdat hän lopetti. Todetessaan kaiken
häntä värisytti ja samalla heräsi hänessä tiedottoman vastustuksen
henkikin.

Arosudet ulvoivat villisti, kimakasti, mutta samalla suloisestikin.

Niiden äänet rauhoittivat hänen huolien rasittamaa särkevää päätään ja
tuudittivat hänet uneen muistuttaen häntä kullan ja purppuran värisestä
auringonlaskusta, salviarinteistä, yksinäisistä kukkuloista ja tuosta
milloinkaan muuttumattomasta kauneudesta. Hän ajatteli unisesti, että
hän huomenna pyytää Wilsonia säästämään muutamien arosusien hengen,
koska hän pitää niistä niin kovasti.

Bill Belllounds oli asettunut asumaan Middle Parkiin vuonna 1860. Seutu
oli silloin ollut koskematonta saloa, ute-intiaanien aluetta, joka
muodosti kuin luonnollisen paratiisin hirville, kauriille,
antiloopeille ja puhveleille. Lukemattomat karhut elivät vuoristossa,
tuolla tämän aaltoilevan laaksomaan rajoilla, jonka joku ennen muinoin
oli nimittänyt Middle Parkiksi.

Suurin osa tästä tasaisesta maasta oli aavikkoa jossa kasvoi runsaasti
villiä ruohoa ja kukkia. Belllounds oli karjankasvattaja ja hän ymmärsi
heti tämän seudun mahdollisuudet. Senvuoksi hän koettikin päästä utien
päällikön Piahin ystäväksi. Tämä jalo punanahka olikin hyvin
suosiollinen valkoisille uudisasukkaille ja hänen heimonsakin antoi
näiden heidän vuoristonsa anastajien olla rauhassa näiden vaikeiden
aikojen kuluessa.

Vuonna 1868 Belllounds koetti taivuttaa uteja luopumaan koko Middle
Parkista. Vuorten rinteillä kasvoi kaunista metsää, ja kultaa ja hopeaa
löydettiin monesta paikasta. Luonto oli juuri sellaista, joka vetää
kullankaivajia, karjanjalostajia ja metsätyömiehiä puoleensa. Kesät
olivat kuitenkin liian lyhyet viljan kasvattamiselle, jota kylmät
yötkin haittasivat, ja senvuoksi edistyikin Middle Parkin asuttaminen
hyvin hitaasti.

Niiden vuosien kuluessa, jolloin utit poistuivat sieltä, Bill
Belllounds perusti useita karjakartanolta ja osti muutamia. White
Slidesin tila oli noin parikymmenen peninkulman päässä Middle Parkista,
sijaiten muutaman päälaakson sivuhaarassa. Sen perustaminen oli
myöhempien vuosien työtä ja Belllounds asui siellä, koska seudut olivat
sielläpäin koskemattomampia. Kuta vanhemmaksi karjanomistaja tuli, sitä
enemmän hän näytti pitävän yksinäisyydestä, johon hän oli tottunut
nuoruutensa päivinä. Tähän aikaan, jolloin hänen poikansa piti palata
White Slidesiin, Bellloundsilla oli paljon karjaa ja maata, mutta hän
tunnusti suoraan, ettei hän ollut säästänyt rahaa ja tuskinpa
milloinkaan tulisi säästämäänkään. Hänen kätensä oli aina avoinna
kaikille ihmisille eikä hän milloinkaan muistellut antamaansa lainaa.
Hän luotti jokaiseen. Hänen olikin tapana kehua, ettei ainoakaan
valkoinen eikä punainen mies ollut milloinkaan pettänyt hänen
luottamustaan. Hänen paimenensa noudattivat hänen esimerkkiään,
naapurit käyttivät hyväkseen hänen herkkäuskoisuuttaan, mutta ei ollut
olemassa ainoatakaan, joka olisi jättänyt velkansa maksamatta.
Belllounds oli muudan noista rajaseutujen rohkeista tienraivaajista
niiltä päiviltä, jolloin länsi asutettiin. Hän oli parempi kuin monet
muut, koska hän oli voinut todistaa, että ellei intiaaneja kohdella
huonosti eikä heidän omaisuuttaan ryöstetä, he ovat herkkiä
ystävyydelle.

Häntä ei nähty tavallisissa töissään sinä päivänä, jolloin hän odotti
poikaansa. Hän kuljeskeli kedoilla ja karja-aitauksissa ja käveli
kuistissa edestakaisin tarkastellen alempaa näkyvää taivaanrantaa,
missä Kremmlinistä tuleva tie siinsi valkoisena pujahtaessaan laaksoon,
mutta suurimman osan ajastaan hän oli huoneessaan.

Sattuikin sitten niin, että hän tullessaan aikaisin iltapäivällä
kartanolle näki tomuisten ja vaahtoisten hevosten vetämien ajopelien
pysähtyvän pihalle. Silloin hän huomasi poikansa. Muutamat paimenet
tulivat juosten paikalle. He tervehtivät ajajaa, jonka he näyttivät
tuntevan mainiosti.

Jack Belllounds ei katsahtanutkaan heihin, vaan kaivoi käsiinsä
matkalaukkunsa kärryjen pohjalta ja laskeutui hitaasti maahan
mennäkseen kuistiin.

"Jack, poikaseni, olen todellakin iloinen saatuani sinut jälleen
kotiin", vanhus sanoi tullen lähemmäksi. Hänen äänensä oli syvä ja
täyteläinen ja tavattoman sointuva, mutta muuta liikutuksen merkkiä
hänessä ei näkynytkään.

"Päivää, isä", poika vastasi melko välinpitämättömästi ojentaen kätensä
isälleen.

Jack Belllounds oli pitkä ja hänen ruumiinrakenteestaan voitiin
huomata, että hänestä voi ehkä kehittyä samanlainen kuin isästäkin.
Mutta hän ei kävellyt suorana, vaan hieman kumarassa. Hänen kasvonsa
olivat kalpeat todistaen, ettei hän viime aikoina ollut ollut auringon
ja tuulen vaikutuksen alaisena. Jokainen vieras olisi huomannut hänen
miesmäisen poikamaisuutensa ja ihaillut hänen kaunista ulkomuotoaan,
mutta epäillyt hänen voimaansa. Jack Bellloundsin kasvojen alimmainen
osa ilmaisi heikkoutta.

Tämä tapaamisen aiheuttama jännitys voitiin selvemmin huomata pojassa.
Hän näytti häpeävän ja oli melkein pahantuulisen näköinen. Mutta jos
hän oli ollut humalassa Kremmlinissä edellisenä päivänä, kuten oli
kerrottu, hän oli nyt täydellisesti selvinnyt.

"Tulehan nyt sisälle", vanhus sanoi.

Heidän mentyään suureen arkihuoneeseen ja Bellloundsin suljettua ovet
poika laski matkalaukkunsa lattialle ja katsoi taistelunhaluisesti
isäänsä silmiin.

"Tietävätkö nuo kaikki, missä olen ollut?" hän kysyi katkerasti. Hänen
kasvonsa hehkuivat loukatusta ylpeydestä ja häpeästä.

"Eivät. Salaisuus on säilytetty hyvin", Belllounds vastasi.

Hämmästys ja helpotus muuttivat nuorukaisen kasvot kokonaan
toisenlaisiksi. "Sepä mainiota!" hän huudahti ja istuutui kätkien
kasvonsa vapiseviin käsiinsä.

"Jack, annetaan sen nyt olla", Belllounds sanoi vakavasti ja hänen
suuret silmänsä loistivat lämpimästi ja kauniisti. "Sopikaamme heti,
ettemme milloinkaan keskustele siitä, missä olet ollut nämä kolme
viimeistä vuotta."

Jack katsoi häneen ja hänen kasvoistaan olivat hävinneet kaikki
pahantuulisuuden merkit.

"Isä, erehdyit suuresti toimiessasi siten parhaakseni. Se on
vaikuttanut minuun huonosti. Mutta nyt, ellei kukaan sitä tiedä, koetan
unhottaa sen."

"Ehkä erehdyin", Belllounds vastasi surullisesti. "Jumala tietää
kumminkin minun tarkoittaneen hyvää. Olit niin --. Mutta siitä on
puhuttu tarpeeksi... Saat ruveta White Slidesin työnjohtajaksi ja jos
siinä onnistut, olen oikein iloinen voidessani luovuttaa sinulle koko
kartanon. Alan jo vanhentua, poikaseni, ja viimeinen vuosi on
köyhdyttänyt minua. Nämä laitumet ovat mainiot, mutta minulla on
vähemmän karjaa kuin viime vuonna. Sitä on varastettu ja sudet ja
myrkylliset kasvit ovat sitä myös hävittäneet... Mitä siihen sanot,
poikani?"

"Suostun ehdotukseesi", Jack vastasi heilauttaen kättään. "En ollut
osannut sitä toivoakaan, mutta se sopii minulle. Onko miesten joukossa
ketään minulle tuttua?"

"Ei suinkaan muita kuin Wilson."

"Onko tuo paimen täällä vielä? En kaipaa hänen seuraansa ollenkaan."

"Hän saakin ruveta metsästelemään petoja koirien avulla. Ja kuulehan
nyt, poikani, nuo miehet ovat pahoja. Ymmärrät kai sen. Et voi heille
mitään. Voit käsitellä heitä vain siten, että nouset aikaisin ja
palaat myöhään. Puhuminen on hopeaa, mutta vaitiolo kultaa. Tehdä
lujasti työtä."

Jack Belllounds ei ilmaissut merkilläkään, että hän olisi käsittänyt
isänsä vakavan huomautuksen.

"Kyllä minä näytän heille vielä", hän sanoi, "kuka täällä käskee.
Haluaisin heti vetää saappaat jalkoihini ja lähteä ratsastamaan ja
katselemaan."

Belllounds siveli harmaata partaansa ja katseli poikaansa ihaillen ja
epäillen. Hän ei mitenkään, ei ainakaan tällä hetkellä, voinut saada
mielestään sitä ihmeellistä tosiasiaa, että hänen poikansa oli nyt
kotona.

"Aivan niin, poikani. Mutta sinä olet ollut poissa laitumilta kolme
vuotta ja olet senvuoksi neuvojen tarpeessa. Kuuntelehan nyt. Ole
lempeä hevosille. Ennen vanhaan sinä kohtelit niitä huonosti. Muutamat
paimenet värkkäävät hevostensa kanssa niin, että ne purevat ja
potkivat, mutta se on aivan väärin. Hevonen on hyvin herkkätunteinen.
Minulla on muutamia hyviä eikä niitä saa kukaan turmella. Ole aina
tyyni ja rauhallinen ollessasi paimenten joukossa. Tähän vuoden aikaan
on hyvin vaikea saada miehiä eikä minulla nytkään ole niitä
tarpeeksi... Parasta on, poikani, että noudatat isäsi esimerkkiä
miesten ja hevosten kohtelussa."

"Isä, olen nähnyt sinun potkivan hevosia ja ampuvan miehiä", Jack
vastasi.

"Olet kyllä, mutta vain poikkeustapauksissa. En käytä sellaisia keinoja
tavallisesti... Poikani, tämä on minulle oikein sydämen asia, että
sinusta --"

Hänen täyteläinen äänensä rupesi vapisemaan ja katkesi. Jackin olisi
todellakin pitänyt olla kovin paatunut nuorukainen, ellei hän olisi
jotenkin vastannut vanhuksen syvään ja sanattomaan myötätuntoon. Hän
laskikin kätensä isän hartioille.

"Isä, saat olla ylpeä minusta vielä. Salli vain koettaa äläkä ole
minulle vihainen, ellen saakaan alussa ihmeitä aikaan."

"Poikani, tilaisuuksia ei sinulta totisesti tule puuttumaan. Ja nythän
minä muistankin. Muistatko Columbinen?"

"Muistan hyvinkin!" Jack vastasi innokkaasti. "Kuulin puhuttavan
hänestä Kremmlinissä. Missä hän on?"

"Jossakin täällä läheisyydessä. Jack, sinun pitää mennä naimisiin hänen
kanssaan."

"Minunko? Pitääkö minun mennä naimisiin hänen kanssaan?" hän toisti.

"Kyllä. Sinä olet poikani ja hän on ottotyttäreni. En halua jakaa
omaisuuttani ja tekisin väärin, jos jättäisin hänet ilman. Hän on
hieno, voimakas, tyyni ja kaunis tyttö, Jack, ja hänestä saat mainion
emännän. Tämä on minun hartain suunnitelmani."

"Mutta Columbinehan on aina vihannut minua."

"Hän oli siihen aikaan lapsi ja sinä kiusoittelit häntä aina. Nyt hän
on nainen ja haluaa tehdä mielikseni. Jack, et suinkaan aio ruveta
vastustamaan tätä aiettani?"

"Se riippuu kokonaan asianhaaroista", Jack vastasi. "Suostun ottamaan
vaimokseni melkein kenen tahansa, mutta jos Columbine inhoaa minua niin
suuresti kuin ennenkin, vastustan varmasti. Isä, oletko aivan varma
siitä, ettei hän tiedä eikä epäile mitään, mihin minut silloin
lähetit?"

"Vannon sen sinulle, poikani."

"Tarkoitatko, että meidän pitää mennä naimisiin niin pian kuin
suinkin?"

"Niin pian kuin Collie vain suostuu. Jack, hän on hyvin ujo, omituinen
ja tunteellinenkin. Jos joskus voitat hänen sydämensä, tulee sinusta
rikkaampi kuin jos omistaisit kaikki Kalliovuorten aarteet. Ole hyvin
varovainen, vaikka luullakseni se tukisi sinua ja pitäisi sinut
kotosalla, jos menisit naimisiin aivan heti."

"Aivanko heti?" Jack toisti nauraen. "Tämähän on kuin satua. Odotetaan
nyt kumminkin, kunnes näen hänet."

Juuri tällä hetkellä Columbine istui muutaman karja-aitauksen
ylimmäisellä aidaksella ja katseli hyvin tarkkaavaisesti edessään
olevaa näytelmää.

Aitauksessa oli pari paimenta satuloidun mustangin kera. Toisella
heistä oli kädessään hamppupussi, jossa oli hevosenkenkiä ja
työvälineitä. Kun se pudotessaan hänen kädestään kilahti, mustangi
korskui, nousi takajaloilleen ja pyöritteli silmiään niin, että
valkuaiset näkyivät. Se tunsi kilahduksen merkityksen.

"Neiti Collie, aiotteko todellakin istua siellä koko päivän?" kysyi
pitempi paimen, muudan laiha, notkea ja voimakas mies, jolla oli
karkeat kallionkovat päivettyneet kasvot ja vakavat kirkkaat silmät.

"Aionpa tietenkin, Jim", Columbine vastasi kylmäverisesti.

"Mutta meidän pitää köyttää tämä peto", paimen vastusti.

"Tiedän sen, mutta te kai aiotte kohdella sitä lempeästi."

Jim raapi hiekanväristä päätään ja katsahti toveriinsa, muutamaan
pieneen ja kyhmyiseen mieheen, joka oli kuin kuorittu puunjuuri. Hän
näytti olevan vain sääriä koko mies.

"Kuulitko nyt, sinä Wyomingin kaljaasi", hän sanoi Jimille. "Meidän
pitää kengittää se oikein hellävaroen."

Jim nauroi ja kääntyi puhuttelemaan mustangiaan. "Whang, laki on
kumottu ja me tahdomme nähdä, kuinka paljon sinulla on oikeata hevosen
järkeä."

Takkuinen mustangi ei näyttänyt ollenkaan pitävän tästä puheesta, koska
se katsahti hyvin epäilevästi puhujaan.

"Jim, koska tämä on melkein viimeinen kerta, jolloin neiti Collie meitä
komentelee, meidän on tehtävä se saamatta karvaakaan epäjärjestykseen",
toinen paimen sanoi venytellen.

"Lem, miksi tämä työ olisi viimeinen, jossa voin antaa ohjeita teille
pojille?" Columbine kysyi äkkiä.

Jim katsoi arvoituksellisesti häneen ja Lemin kasvoille ilmestyi
tuollainen viaton ilme, jonka Columbine tiesi paimenien omaksuvan
silloin kun he haluavat olla pirullisia.

"Tiedätte kai sen, neiti Collie, että White Slidesin uusi päällysmies
saapui tänne tänään."

"Tarkoitatteko sitä, että Jack Belllounds on tullut kotiin?" Columbine
sanoi. "Aion komennella teitä poikia eteenkinpäin siitä huolimatta."

"Mitään mieluisampaa emme voisi toivoakaan, mutta pelkään, ettei sitä
voida kirjoittaa White Slidesin kohtalokkaaseen historiaan", Jim
vastasi.

"Möly-Jack saa kyllä vanhuksen puolelleen ja menee naimisiin teidän
kanssanne", Lem lisäsi.

"Ah, niinkö luulette?" Columbine vasaasi keveästi. "Jos sellaista
joskus tapahtuu, niin siinä tapauksessa komentelen teitä enemmän kuin
milloinkaan ennen."

"Ette varmastikaan, neiti Collie, sillä me aiomme poistua White
Slidesistä", Jim vastasi vaatimattomasti.

Columbine oli aavistanut jotakin tällaista jo paljon ennen kuin
Möly-Jackin palaamisesta oli ollut puhettakaan. Hän tunsi paimenet.
Heidän mielipiteensä olivat yhtä lujat kun kukkuloiden kalliotkin.

"Pojat, silloin kun muutatte White Slidesistä, tulen hyvin
surulliseksi", Columbine sanoi huokaisten.

"Neiti Collie, emme ole poistuneet vielä", Lem sanoi omituisen
hellästi. "Jim on jo kauan aikaa hankkiutunut Wyomingiin ja senvuoksi
hän puhuu näin."

Sitten ryhtyivät paimenet käsillä olevaan työhönsä. Jim irroitti
satulan, mutta jätti suitset hevosen suuhun. Tätä ei Whang tietystikään
voinut käsittää. Se oli opetettu seisomaan, kun sen suitset heitettiin
maahan, ja ollen hevonen, joka olisi käyttänyt sopivaa tilaisuutta
hyväkseen karatakseen, se totteli nyt parhaimman ymmärryksensä mukaan
vapisten kovasti. Jim oli sitovinaan sen etujalat yhteen alhaalta,
mutta vetäisikin äkkiä köyden polvien yläpuolelle. Silloin Whang tiesi
tulleensa petetyksi. Se korskui tulisesti, kiljaisi ja nousten
takajaloilleen se pieksi ilmaa vihaisesti. Jim veti köydestä sen
huutaessa ja piestessä etujaloillaan ilmaa ja lopuksi Jim nykäisi
voimakkaasti kellistäen Whangin kyljelleen, jolloin Lem tarttui
suitsiin istuutuen hevosen päälle. Kun se oli saatu tehdyksi, Jim
irroitti toisen etujalan, vetäisi sen toisen takajalan yli ja sitoi ne
yhteen äkkiä kiinnittäen suopungillaan molemmat kaviot lujasti yhteen.
Mustangi käännettiin nyt toiselle kyljelleen ja toisiin jalkoihin
nähden meneteltiin samoin. Tämä vei hevoselta voimat ja kengitystä
voitiin jatkaa.

Columbinesta tuntui vastenmieliseltä katsella sitä, mutta hän oli aina
saapuvilla silloin kun hänellä vain oli siihen tilaisuutta, koska hän
tiesi, etteivät paimenet käyttäydy julmasti hänen läsnäollessaan.

"No, huomenna se taasen kävelee kuin puujaloilla", Lem sanoi
noustessaan Whangin päältä.

"Mitä vielä. Se on kuin muuli, joka suostuu rupeamaan ystäväkseni
kahdeksikymmeneksi vuodeksi saadakseen tilaisuuden potkaista minua",
Jim vastasi.

Columbinesta tuntui tämän toimituksen mielenkiintoisimmalta hetkeltä
se, jolloin mustangi nosti päätään ja katsoi jalkojaan saadakseen
selville, mitä niille oli tehty. Tuossa katseessa oli jotakin melkein
inhimillistä, koska se ilmaisi ymmärtämystä, pelkoa ja raivoa.

Paimenet irroittivat sen jalat ja antoivat sen nousta seisoalleen,
jolloin se tömisteli teräskenkäisiä kavioitaan.

"Miten halpamainen teko, Whang", Columbine sanoi. "Jos omistaisin
sinut, sinun ei milloinkaan tarvitseisi alistua siihen."

"Minun puolestani saatte sen kyllä", Jim sanoi kiinnittäessään satulaa.
"Sillä ei osaa ratsastaa muut kuin minä. Tahdotteko koettaa?"

"En tässä puvussa", Columbine vastasi nauraen.

"Niin, neiti Collie, olette todellakin pukeutunut hienosti tänään
jostakin syystä", Lem huomautti pudistaen päätään kootessaan työkaluja
maasta.

"Tosiaankin! Mutta tuoltahan tuo syy nyt tuleekin", Jim huudahti
käheästi kuiskaten.

Columbine kuuli kuiskauksen ja samalla kovia askeleita someroiselta
tieltä. Hän kääntyi niin nopeasti, että oli melkein pudota paikoiltaan,
ja tunsi Jack Bellloundsin. Poikanen, Möly-Jack, jonka hän muisti niin
hyvin, lähestyi nyt nuorukaisena, pitempänä, paksumpana ja vanhempana,
mutta kalpeampana ja rohkeampana. Columbine oli pelännyt tätä
tapaamista ja valmistautunut siihen. Mutta nyt kun se oli käsissä, hän
ei tuntenut muuta kuin suuttumusta senvuoksi, että Jack näki hänet
istumassa aidalla niin kokonaan arvottomassa asennossa. Alashyppääminen
ei kumminkaan juolahtanutkaan hänen mieleensä. Hän paremminkin vain
suoristautui, veti hameensa alemmaksi ja odotti.

Jim talutti mustangin aitauksesta ja Lem seurasi häntä. Näytti aivan
siltä kuin he olisivat halunneet karttaa nuorukaista, mutta hän esti
sen.

"Päivää, pojat, olen Jack Belllounds", hän sanoi melko ylpeästi.

Hänen käytöksensä oli ylimielistä eikä hän ojentanut pojille
kättäänkään.

Jim mumisi jotakin ja Lem murahti: "Päivää!"

"Siinäpä onkin sievä hevonen", Belllounds jatkoi ojentaen huolettomasti
kätensä tarttuakseen mustangin suitsiin. Whang hypähti syrjään niin
äkkiä, että Jim oli melkein kaatua.

"Mikään hevonen se ei ole, mutta muuta kaikkea se kyllä on", Jim sanoi
venytellen.

Molemmat paimenet näyttivät hitailta ja huolettomilta. He eivät olleet
välinpitämättömiä eivätkä vastaanottaviakaan. Columbine huomasi heidän
terävien ja vakavien silmiensä suuntautuvan Bellloundsiin. Hän
kiinnitti nyt huomionsa itsekin Jackiin hieman tarkemmin. Jackilla oli
korkeakantaiset teräväkärkiset kengät, tummat ahtaat housut, leveä
hopeasolkinen vyö ja valkoinen pehmeä paita, jonka avara kaulus oli
auki niskan puolelta. Hän oli sitäpaitsi avopäin.

"Minut on määrätty White Slidesin työnjohtajaksi", hän sanoi
paimenille. "Mikä teidän nimenne on?"

Columbinea nauratti, mutta hän hillitsi itsensä. Miten hullunkurista,
että joku uskalsi kysyä Jimiltä hänen nimeään! Columbine ei ainakaan
milloinkaan ollut saanut sitä selville.

"Minua sanotaan Lemuel Archibawld Billingsiksi", Lem vastasi heti.
Keskimmäinen nimi oli lisäys, jota ei kukaan milloinkaan ollut kuullut.

Nyt suuntasi Belllounds katseensa ja askeleensa tyttöä kohti. Paimenet
taivuttivat päänsä ja menivät tiehensä.

"Kartanossa ei ole luullakseni muita kuin yksi tyttö", sanoi Belllounds,
"joten sinun siis täytyy olla Columbine."

"Niin olenkin ja sinä olet varmaankin Jack", hän vastasi liukuen
aidalta maahan. "Olen iloinen saadessani toivottaa sinut tervetulleeksi
kotiin."

Hän ojensi Jackille kätensä ja Jack puristi sitä niin kauan, että
Columbinen oli pakko vapauttaa se. Jack näytti hämmästyvän tavattomasti
ja tulevan miellyttävästi yllätetyksi.

"No totisesti, en olisi milloinkaan tuntenut sinua", hän sanoi
katsellen Columbinea päästä jalkoihin asti. "Tämäpä nyt on naurettavaa!
Minulla oli mielessäni sinusta mitä tarkin kuva, mutta sinähän et ole
lainkaan kuvittelemani tytön näköinenkään. Muistamani Columbine oli
laiha, kalpea ja vain silmiä."

"Viimeisestä tapaamisestamme on kulunutkin jo pitkälti aikaa,
kokonaista seitsemän vuotta", Columbine vastasi. "Sinut minä kumminkin
tunsin. Vaikka oletkin vanhempi, pitempi ja ruumiikkaampi, olet
sittenkin sama Möly-Jack kuin ennenkin."

"Toivoakseni en", Jack sanoi tuomiten rehellisesti entisyytensä. "Isä
on apuni tarpeessa. Hän haluaa, että pitäisin silmällä töitä täällä ja
tulisin mieheksi. Olen tullut takaisin nyt ja tuntuukin niin suloiselta
olla taasen kotona. En ole milloinkaan ollut juuri minkään arvoinen ja
Jumala varjelkoon, etten aiheuttaisi hänelle taasen suuria
pettymyksiä."

"Samaa toivon minäkin", Columbine mumisi. Kun hän kuuli Jackin puhuvan
näin rehellisesti ja vakavasti, hävisi ensimmäinen vastenmielinen
vaikutus. Jack näytti olevan tosissaan. Hän katsoi maahan ja siirteli
pieniä kiviä kenkänsä kärjellä. Columbinellä oli nyt hyvä tilaisuus
tarkastella hänen kasvojaan tulematta itse huomatuksi. Jack oli hyvin
isänsä näköinen kauniine päineen ja sinisine silmineen, joiden karski
ilme johtui ehkä enemmän niiden ulkonevasta asennosta kuin mistään
suorasta katseesta tahi tulisuudesta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
huolien tahi tyytymättömyyden varjostamat. Näytti aivan siltä kuin hän
olisi jollakin tavoin koettanut hillitä luonnettaan. Hänen suunsa ja
leukansa näyttivät raaoilta. Columbine ei ollut löytävinään tämän
nuoren miehen kasvoista mitään halveksittavaa, vaikka niissä olikin
jotakin, joka piti hänet loitolla. Hän oli päättänyt täyttää osansa
sopimuksesta epäitsekkäästi, hakea Jackista parhaimman, rakastaa häntä
senvuoksi, tulla voimakkaaksi kestämään ja auttamaan. Hänellä ei
kuitenkaan ollut voimaa tukahduttaa epämääräisiä ja omituisia
aavistuksiaan. Miksi hän ei voinut nähdä Jackissa jotakin sellaista,
josta hän piti Jim Montanassa, Lemissä tahi Wilson Mooressa?

"Tämä oli toinen pitkäaikainen poissaoloni kotoa", Belllounds sanoi.
"Ensimmäinen tapahtui silloin kun matkustin kouluun Kansas Cityyn.
Pidin sielläolostani. Olin pahoillani, kun minut erotettiin ja
lähetettiin kotiin... Mutta nämä viimeiset kolme vuotta olin kuin
helvetissä."

Hänen kasvonsa nytkähtelivät ja punastuivat kovasti.

"Työskentelitkö?"

"Minäkö? Se oli totisesti vaikeampaa kuin työ... Niin, kyllä minä
työskentelin", hän vastasi.

Columbinen terävä katse kohdistui hänen käsiinsä, mutta ne näyttivät
niin pehmeiltä ja känsättömiltä kuin hänen omansakin. Mitähän työtä hän
olikaan tehnyt, jos nyt voitiin luottaa hänen sanoihinsa?

"Niin, jos teet kovasti työtä isän hyväksi, opit kohtelemaan paimenia
oikein etkä enää milloinkaan lankea noiden entisten pahojen tapojesi
orjaksi, niin --"

"Tarkoitat väkijuomia ja kortteja. Vannon, että olin unhottanut ne
kolmen vuoden kuluessa eilispäivään asti. Voin tulla toimeen aivan
hyvin niittäkin."

"Silloin teet isän ja minut hyvin onnelliseksi. Sinäkin saat varmasti
tuntea samaa."

Columbine hurmaantui nähdessään nämä hänen hyvätkin puolensa. Hänessä
oli sittenkin jotakin parempaa, huolimatta hänen poikavuosiensa
villeistä ja hurjista kujeista.

"Isä haluaa, että menisimme naimisiin", Jack sanoi äkkiä ujosti ja
hymyillen omituisesti ja iloisesti. "Eikö se tunnukin naurettavalta.
Sinä ja minä, joiden välit eivät ole olleet paremmat kuin kissan ja
koiran. Muistatko, kun kerran sysäsin sinut tuonne vanhaan
mutakuoppaan. Kerran sinä olit piilossa talon nurkan takana, voidaksesi
heittää minua mädäntyneellä kaalinpäällä."

"Muistan kyllä", Columbine vastasi haaveillen. "Mutta siitä on kulunut
jo pitkälti aikaa."

"Entä sen, kun söit piirakkani ja minä sitten kostaakseni revin pienen
pukusi niin, että sinun oli pakko juosta kotiin melkein vaatteitta?"

"Sen olen luullakseni unhottanut", Columbine sanoi punastuen. "Olin kai
silloin hyvin pieni."

"Olit todellinen pikku paholainen... Muistatko miten tappelimme Mooren
kanssa sinusta?"

Columbine ei vastannut, sillä hän ei pitänyt ilmeestä, joka äkkiä
vilahti Jackin kasvoilla. Hän muisti sen liiankin hyvin.

"Sen erän ratkaisen vielä Mooren kanssa", hän jatkoi. "Ja sitäpaitsi
hän saa poistua kartanosta."

"Isä on taitavien miesten tarpeessa", Columbine sanoi katsellen
harmaita salviarinteitä. Wilson Mooren nimen mainitseminen lisäsi hänen
vastenmielisyyttään Jackia kohtaan ja suututti häntä.

"Ennenkuin ryhdymme jatkamaan, haluaisin tietää erään asian. Onko Moore
milloinkaan sanonut rakastavansa sinua?"

Columbine tunsi tämän pistelevän lisäyksen polttelevan suoniaan. Miksi
hän olikaan nyt niin herkkä vieraille, äkkinäisille ja tuntemattomille
mielenliikutuksille? Miksi hän epäröi kuullessaan tämän Jackin
luonnollisen kysymyksen?

"Ei milloinkaan", hän vastasi hetken kuluttua.

"Mutta sehän on kirotun omituista! Sinähän pidit hänestä enemmän kuin
kenestäkään muusta ja vihasit melkein minua. Columbine, oletko
tukahduttanut tuon tunteesi?"

"Tietysti. Mutta tuskinpa sinua sentään vihasinkaan."

"Isä sanoi sinun suostuvan tulemaan vaimokseni. Onko asia niin?"

Columbine painoi päänsä alas. Jackin ystävällinen kysymys ei ollut
loukannut häntä, sillä hän oli odottanut sitä, mutta hänen todellinen
läsnäolonsa ja hänen sanojensa tarkoitus synnyttivät hänessä
kuvaamatonta vastustushalua. Hän oli kyllä jo mielessään suostunut
vanhuksen ehdotukseen, mutta hän huomasi nyt, ettei hän voi pakottaa
ruumistaan sellaiseen, jota se ei halunnut.

"On", hän vastasi urhoollisesti.

"Piankinko?" Jack lisäsi kiihkeästi aivan toisella äänenpainolla.

"Jos vain saan määrätä, se ei tapahdu niinkään äkkiä", Columbine
änkytti. Hänen maahan luodut silmänsä olivat nähneet askeleen, jonka
Jack otti tullakseen lähemmäksi, ja hän halusi lähteä juoksemaan.

"Miksi? Isä luulee sen olevan minulle hyväksi", Belllounds
jatkoi painokkaasti ajatellen vain omaa hyötyään. "Se lisäisi
vastuunalaisuuttani, jonka tarpeessa juuri olen. Miksi ei piakkoin?"

"Eiköhän sentään olisi parasta, että odottaisimme hieman?" Columbine
kysyi. "Emme tunne vielä toisiamme puhumattakaan rakkaudesta, ja --"

"Columbine, olen rakastunut sinuun", Jack sanoi tulisesti.

"Miten se voisi olla mahdollista?" Columbine huudahti epäillen.

"Mitenkö? Olin jo silmittömästi kiintynyt sinuun lapsuudessammekin ja
nyt kun näen sinusta kehittyneen tuollaisen kauniin, suloisen terveen
ja kukoistavan tytön, niin... Ja isän sanat, että sinusta tulee pian
vaimoni, vaikuttivat sen, että jouduin aivan pyörälle päästäni
nähdessäni sinut."

Katsoessaan Columbine muisti, miten Jack jo poikana ollessaan oli
kiihkeästi kiintynyt kaikkiin sellaisiin tavaroihin, jotka hän halusi
välttämättä saada omakseen. Ja hänen isänsä oli aina täyttänyt hänen
toivonsa. Sekin voi niin ollen olla mahdollista, että Jack oli äkkiä
rakastunut häneen.

"Ottaisitko minut sittenkin, vaikka en rakastaisikaan sinua?" Columbine
kysyi hyvin hiljaa. "En rakasta sinua vielä, mutta voin ehkä rakastaa
sinua jolloinkin, jos olet hyvä, teet isän onnelliseksi ja voitat pahat
taipumuksesi."

"Josko ottaisin sinut! Ottaisin sinut sittenkin, vaikka vihaisit
minua", Jack vastasi intohimoisesti.

"Kerron isälle tunteeni", Columbine sanoi heikosti, "ja suostun
menemään naimisiin kanssasi silloin kun isä tahtoo."

Jack suuteli häntä ja olisi puristanut hänet syliinsäkin, ellei hän
olisi työntänyt häntä kauemmaksi.

"Voi älä! Joku voi nähdä meidät."

"Columbine, olemme nyt kihloissa", Jack sanoi intohimoisesti nauraen.
"Sinun ei tarvitse olla niin peloissasi eikä kalveta, sillä enhän minä
syö sinua sentään. Haluaisin kumminkin... Ah, miten suloinen sinä
oletkaan! Minusta tuntui melkein vastenmieliseltä tulla kotiin, ja
katsohan nyt onneani?"

Sitten muuttuen äkkiä, mikä tuntui olevan ominaista hänen luonteelleen,
hänen tulisuutensa haihtui ja hän hillitsi puolivillin mahtailevan
käytöksensä paljastaen luonteensa miellyttävämmän puolen.

"Collie, en ole milloinkaan ollut mikään hyvä mies", hän sanoi, "mutta
haluan tulla paremmaksi. Todistan sen ja koetan käyttäytyä reilusti
joka suhteessa. Haluan mennä naimisiin kanssasi salaamatta sinulta
mitään. Voisit muussa tapauksessa saada sen selville jälkeenpäin ja
vihata minua... Aavistatko ollenkaan, missä olen oleskellut nämä
viimeiset kolme vuotta?"

"En."

"Kerron sen sinulle heti. Mutta sinun pitää luvata minulle, ettet
ilmoita sitä milloinkaan kenellekään etkä muistuta siitä minua."

Hän puhui käheästi ja kalpeni hirveästi. Columbine muisti äkkiä Wilson
Mooren. Hän oli tiennyt, missä Jack oli viettänyt nämä vuodet, ja
voittanut kiusauksensa kertoa sen Columbinelle. Tämä oli ollut yhtä
jalomielistä hänessä kuin Jackin oleskelupaikka oli ollut paha.

"Jack, tämä on aivan suurenmoista sinun puoleltasi", hän sanoi äkkiä,
"ja minä kunnioitankin sinua senvuoksi, mutta sinun ei tarvitse kertoa
minulle. Pyydän sitä. Tyydyn hyvään tahtoosi."

Belllounds säpsähti nähtävästi kovasti hämmästyksestä, helpotuksesta,
ihmettelystä ja kiitollisuudesta. Hän muuttui silmänräpäyksessä aivan
toisenlaiseksi.

"Collie, ellen olisi rakastunut sinuun jo, rakastuisin nyt. Tästä
tarinani kertomisesta olikin muodostua kovin työ, mitä ikinä olen
suorittanut, sillä aioin pitää sanani. Nyt minun ei tarvitse luulla,
että häpeät vuokseni, eikä tuntea, että olen valehdellut sinulle. Sanon
sinulle kuitenkin sen, että jos rakastat minua, voit tehdä minusta
miehen."



III.


Karjanomistaja luuli olevan parasta odottaa tarkastuksen loppua,
ennenkuin hän luovuttaa päällikkyyden pojalleen. Siinä hän menetteli
viisaasti, vaikka Jack ei sitä ymmärtänytkään. Hän näytti, että hänen
entinen kärsimätön luonteensa oli tullut vain pahemmaksi hänen
poissaollessaan. Belllounds väitteli kärsivällisesti hänen kanssaan
koettaessaan todistaa hänelle sen, jonka jokaisen Coloradossa kasvaneen
miehen olisi pitänyt ymmärtää. Syksyinen tarkastus oli vuoden tärkein
toimitus, jonka kuluessa työnjohtajan käskyjä oli ehdottomasti
toteltava. Jack suostui vihdoin hyvin vastenmielisesti.

Oli onnetonta, että hän meni suoraan isänsä puheilta karja-aitauksiin.
Muutamat paimenet, jotka olivat ratsastaneet koko edellisen päivän ja
viime yön vahtiessaan, olivat juuri tulleet kotiin. He olivat tomun
peittämiä, väsyneitä ja unisia.

"Nämä miehet eivät näe jälkiäni enää", muudan sanoi tyytymättömänä. "En
ole milloinkaan vastustanut, vaikka minun on täytynyt tehdä kahden
miehen työt. Mutta kun saa olla liikkeessä aamusta iltaan ja sitten
vielä yönkin perään, lopetan."

"Menkää vain sisälle, pojat, ja nukkukaa, kunnes vaunut tulevat
takaisin", Wilson Moore sanoi. "Suoriudumme kyllä tästä laumasta
tänään."

"Etkö ole ollenkaan väsynyt, Wils?" Bludsoe kysyi. Hän oli lyhyt, paksu
ja vääräsäärinen, melkein raajarikkoiselta tahi rammalta näyttävä
paimen.

"Minäkö? En!" Moore vastasi ivallisesti. "Blud, teet todellakin
naurettavia kysymyksiä. Kuulehan nyt, sinä mahongin värinen, lättäjalka
vääräsäärinen veitikka, minähän olen nukkunut kolme tuntia neljään
yöhön."

"Mitä noilla nimityksilläsi tarkoitat?" Bludsoe kysyi epäillen. Kukaan
ei kuitenkaan ruvennut selittämään niitä hänelle. "Wils, olet ainoa
sivistynyt paimen, josta milloinkaan olen pitänyt, mutta minut saadaan
hirttää, ellemme vielä jonakin päivänä hyökkää toistemme niskaan",
Bludsoe sanoi.

"Hän osaa todellakin sanoa sanottavansa", Lem Billings sanoi
venytellen.

"Hän osaa käyttää suopunkiakin ja se korvaa muut puutteet", Jim Montana
lisäsi.

Juuri silloin Jack Belllounds tuli paikalle, mutta paimenet eivät
olleet häntä huomaavinaankaan. Jim sitoi hevosensa säärtä, Bludsoe
kokosi väsyneesti tavaroitaan kokoon ja Lem taputteli väsynyttä
mustangiaan lohduttaakseen sitä. Moore odotti nähtävästi uutta ratsua.
Muudan meksikolainen poika tuli juuri laitumelta taluttaen hevosia,
joiden joukossa oli tuo laikullinen valkoinen mustangikin, jolla Moore
tavallisesti ratsasti.

Belllounds nojautui eteenpäin uteliaasti kuullessaan Mooren viheltävän
ja nähdessään mustangin ilon. Hevonen ei nähtävästi pitänyt
meksikolaisesta hetikään niin paljon kuin Mooresta.

"Spottie, saat vetää vain hiehoja perässäsi tänään", paimen sanoi
ottaessaan mustangin kiinni. Spottie heitteli päätään ja vikuroi,
kunnes Moore oli saanut suitset sen suuhun. Sittenkuin satula oli
heitetty sen selkään ja kiinnitetty paikoilleen, mustangi esiintyikin
vasta edukseen. Se oli kaunis, mutta ei ollenkaan liian hento, heikko,
hieno tai vireä työhevoseksi, minkä paimenet empimättä tunnustivatkin.

Jack Belllounds kierteli mustangia ihaillen ja tuli hieman liian
lähelle miellyttääkseen Spottieta.

"Moore, tämähän on hyvin mukiinmenevä hevonen", hän sanoi kuin hän
olisi ymmärtänyt jotakin hevosista. "Mikä sen nimi on?"

"Spottie", Moore vastasi lyhyesti valmistautuen hyppäämään sen selkään.

"Älähän nyt hätäile", Jack määräsi ratkaisevasti. "Pidän siitä ja
haluan katsella sitä hieman."

Kun hän sieppasi suitset paimenen kädestä, Spottie korskahti kuin sitä
olisi ammuttu. Belllounds tyynnytteli sitä ja meni lähemmäksi. Mutta
mustangi korskui ja hyppi koettaen päästä vapaaksi. Silloin Jack
Belllounds näytti pikaisen luonteensa, josta hän oli kuuluisa, ja hänen
kasvonsa punastuivat hirveästi.

"Etkö sinä peijakas pysy alallasi!" hän huusi raivoissaan mustangille
nykäisten samalla suitsista molemmin käsin niin voimakkaasti kuin
jaksoi. Spottie laskeutui heti kaikille neljälle vapisten. Sen korvat
olivat luimussa ja silmissä oli pelokas ja tuskallinen ilme, sillä
kuolaimet olivat repäisseet sen suupieliä niin, että niistä tippui
verta.

"Kyllä minä opetan sinut seisomaan!" Belllounds sanoi uhkaavasti.
"Moore, lainaa minulle kannuksiasi, sillä haluan koetella sitä."

"En lainaa kannuksiani enkä hevostanikaan", paimen vastasi tyynesti
astuen askeleen, joka vei hänet aivan Spottien viereen.

Toiset paimenet olivat keskeyttäneet työnsä ja olivat varuillaan
tarkkaavaisin katsein ja yhteenpurruin huulin. "Onko hevonen sinun?"
Jack kysyi kiivaasti. "On", Moore vastasi hitaasti. "Sillä ei ole
kukaan muu milloinkaan ratsastanut."

"Onko se isäni omaisuutta vai sinun?"

"Jos asia otetaan siltä kannalta, se kuuluu White Slidesin hevosiin",
paimen vastasi. "En ole sitä milloinkaan ostanut, olen vain kasvattanut
sen varsasta, opettanut sen ja ratsastanut sillä."

"Samaa ajattelin minäkin. Moore, otan sen omakseni ja aion ratsastaa
sillä nyt. Kuulkaahan, miehet, lainatkaa minulle kannukset."

Kukaan ei tehnyt liikettäkään suostuakseen. Miesten käyttäytymisessä
oli jonkunlaista epäluuloa, jota Belllounds ei huomannut.

"No, siinä tapauksessa aion ratsastaa sillä kannuksitta", hän sanoi ja
kääntyi noustakseen mustangin selkään.

"Belllounds, on parempi, ettet ratsasta sillä nyt", Moore sanoi
kylmästi.

"Mutta miksi? Haluaisin sen mielelläni tietää?" Belllounds tiuskaisi
vihaisesti paljastaen luonteensa, joka ei kärsinyt vastustamista.

"Se on ainoa hevonen, jolla voin nyt ratsastaa", paimen vastasi. "Me
merkitsemme tänään elukoita. Hudson loukkaantui eilen. Hän oli
päällysmiehemme, mutta hän pyysi minut sijaisekseen. Minun pitää lähteä
ottamaan kiinni hiehoja. Jos nyt nouset Spottien selkään, kiihoitat
sen. Se on hyvin herkkätunteinen ja hermostunut. Tekosi olisi pahaksi
sille, koska se vihaa repimistä ja ohjaksia."

Näiden syiden järkevyys ei vaikuttanut Bellloundsiin ollenkaan.

"Moore, ehkä sinusta on mielenkiintoista kuulla, että olen nyt White
Slidesin päällysmies", hän sanoi melko ylpeästi.

Hänen puheensa näytti kiihoittavan paimenta johonkin ratkaisuun.

"Hyvin mielenkiintoista todellakin, ainakin nyt", Moore vastasi tullen
mustangin viereen. Hän aukasi nopein liikkein vyöt ja vetäisi yhdellä
nykäisyllä satulan ja huopapeitteen maahan.

Hänen tekonsa hämmästytti Bellloundsia. Hän ei voinut muuta kuin katsoa
ja tuijottaa ja hänen ymmärtämättömyydessään oli jotakin poikamaista.
Sitten hän suuttui.

"Mitä tuolla tarkoitat?" hän kysyi uhkaavasti. "Aseta satula jälleen
paikoilleen."

"En aseta, sillä tämä on minun satulani. Maksoin siitä kuusikymmentä
dollaria Kremmlinissä viime vuonna. Se on vanha, tarkoitukseensa hyvin
sopiva satula, jolla sinä et ikinä tule ratsastamaan. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän", Belllounds vastasi kiivaasti. "Nyt pitää sinun kuunnella,
mitä minulla on sanottavaa. Erotan sinut toimestasi."

"Etkä erota, sillä tulet liian myöhään", Moore sanoi kylmän
ivallisesti. "Ymmärsin sen ja luovuin toimestani pari minuuttia sitten,
silloin kun näytit, miten huonosti voit kohdella hevosia."

"Sinäkö luovuit!... Keksitpä kirotun hyvän verukkeen. En halua sinua
mitenkään miesteni joukkoon."

"Et olisi voinut pidättääkään minua, Möly-Jack."

Nimitys tuntui loukkaavan Bellloundsia.

"Uskallapas vieläkin nimittää minua niin!" hän karjaisi raivokkaasti.

Moore oli hämmästyvinään. "Miksi ei? Niinhän sinua on yleisesti
nimitetty näillä laitumilla. Meillä on kaikilla nimemme, huolimatta
siitä, pidämmekö niistä vai emme. Tuossa on Montana, Blud, Lem ja
Kuolaimet. He sanovat minua professoriksi. Miksi olet vihoissasi
kuullessasi oman nimesi?"

"En siedä sitä enää. En keneltäkään ja varsinkaan en sinulta."

"Vai niin, mutta minä pelkään, ettei sitä voida muuttaa", Moore vastasi
ivallisesti. "Se sopii sinulle vallan mainiosti. Sinähän meluat
hirveästi aina silloin kun apinoit jotakin. Vanha isäsi olisi varmasti
iloissaan, jos hän näkisi sinun suoriutuvan tarkastuksesta tänään ja
miesten kohtelemisesta huomenna."

"Sinä hävytön lehmäin ajaja!" Belllounds huusi suuttuen silmittömästi.
"Ellet vaikene, saat sellaisen tällin, että muistat."

"Minäkö? Ole nyt jo vaiti, sillä se on mahdotonta. Olemme nyt vapaassa
maassa, Möly-Jack." Siinä ei ollut ketään ehkäisemässä Mooren kylmää ja
ivallista tuon nimityksen toistamista, joka oli niin loukannut
Bellloundsia.

"Olen aina vihannut sinua!" Jack tiuskasi käheästi. Hänen ensimmäinen
kova lyöntinsä meni syrjään, mutta toinen sattui jymähtäen paimenen
kasvoihin.

Moore horjui taaksepäin, mutta saatuaan tasapainonsa hän iski takaisin
vastaten lyöntiin. Belllounds tuuskahti aitaa vasten, joka esti hänen
kaatumisensa.

"Möly-Jack, olet aivan hullu!" paimen huusi leimuavin silmin. "Luuletko
voivasi antaa minulle selkään oltuasi kolme vuotta sellaisessa
paikassa?"

Belllounds hyökkäsi eteenpäin kuin raivostunut poikanen näyttäen tällä
kertaa kiihtyvällä hurjuudellaan ja villeydellään, miten kauheasti
suutuksissaan hän oli. Hän heilutteli käsivarsiaan aivan umpimähkään.
Moore väisti hänen iskunsa ja iski nyrkkinsä vastustajansa sähisevää
suuta vasten niin että läjähti. Belllounds kaatui kumahtaen. Hän nousi
jälleen kömpelön nopeasti seisoalleen, mutta ei hyökännyt enää. Hänen
suuret ulkonevat silmänsä olivat tummat ja hyvin ilkeät, ja hänen
alaleukansa tärisi hänen huohottaessaan ja puhuessaan samalla kertaa.

"Moore, minä tapan sinut!" hän kähisi katsellen ympärilleen löytääkseen
aseen. Tarkasteltuaan maata hän kohotti katseensa paimeniin. Ainoastaan
Bludsoella oli revolveri. Belllounds huomasi sen ja kumartui niin
nopeasti eteenpäin, että hän sai sen käsiinsä, ennenkuin Bludsoe
ennätti sen estää.

"Päästä irti! Anna minulle tuo revolverisi! Vannon näyttäväni hänelle!"
Belllounds huusi taistelleessaan Bludsoen kanssa.

Seurasi kova kamppailu. Bludsoe sai toisen kätensä irti ja vetäisten
revolverin tupesta hän koetti heittää sen maahan. Mutta Belllounds esti
hänen liikettään sen verran, että revolveri putosi heidän jalkoihinsa.

"Ottakaa se!" Bludsoe huudahti kovasti. "No nopeasti nyt! Tuo kirottu
hullu aikoo tappaa Wilsin."

Juosten lähemmäksi Lem potkaisi revolveria juuri silloin kun Jack
ojentautui ottamaan sen. Se vieri aidan viereen, josta Jim sieppasi sen
käteensä. Lemkin koetti nyt ruveta hillitsemään tempoilevaa
Bellloundsia.

"Kuulehan nyt, Jack Belllounds", hän sanoi, "etkö sinä nähnyt ettei
Wilsillä ole revolveria? Vai sitä lajia sinä oletkin!... Hillitse nyt
luontosi, tahi muuten me annamme sinulle isän kädestä."

"Isäntä tulee!" Jim huudahti varoittavasti.

Kartanonomistaja lähestyi. Hän käveli nopeasti voimakkain askelin.
Hänen harmaa tukkansa liehui tuulessa ja hänen katseensa oli terävä
kuin kotkan.

"Mitä helvettiä te täällä oikeastaan meluatte?" hän karjaisi.

Paimenet päästivät Jackin irti. Tämä lähti äkäpäissään ja mumisten
kävelemään taloon päin.

"Jack, pysy paikoillasi!" vanha Belllounds huusi.

Mutta poika ei ollut kuulevinaankaan. Kerran vain hän silmäsi taakseen
ja hänen kostonhimoinen katseensa ei nähnyt muita kuin Mooren.

"Isäntä, me väittelimme vain hieman", Jim selitti kätkien äkkiä
Bludsoen revolverin. "Sen vaarallisempaa se ei ollut."

"Jim, sinä valehtelet", vanhus sanoi.

"Minäkö?" Jim huudahti hämmästyneenä.

"Minkä sinä piilotit? Sinulla on jotakin siellä. Anna tänne se
revolveri."

Sanomatta sen enempää Jim ojensi sen hänelle.

"Se on minun, isäntä", Bludsoe sanoi.

"Niinkö? Mutta miksi Jim halusi piilottaa sen?" Belllounds kysyi.

"Ojensin sen vain hänelle silloin kun rupesin osalliseksi väittelyyn.
Painiskelimme hieman enkä halunnut pitää revolveria silloin vyölläni."

Miten luonteenomaista tämä olikaan paimenille, että he valehtelivat
koettaessaan suojella Jack Bellloundsia. Mutta oli aivan hyödytöntä,
että he yrittivätkään pettää vanhusta. Heillä oli nyt edessään
sellainen mies, joka oli neljäkymmentä vuotta ollut tekemisissä
kaikenlaisten miesten ja tapausten kanssa.

"Bludsoe, et voi pettää minua", vanha Bill sanoi tyynesti. Hän oli
karjunut heille ja hänen silmissään liekehti vieläkin kuin sinistä
tulta, vaikka hän muuten jo olikin tyyni ja hillitty. Antaessaan
revolverin sen omistajalle hän lisäsi: "Ette voi säästää tunteitani
valehtelemalla jostakin Jackin konnankujeesta. Rupesiko hän meluamaan?"

"Melkeinpä", Biudsoe vastasi kuivasti.

"Vai niin. Kertokaa nyt minulle kaikki suoraan."

Bellloundsin tutkiva katse kiintyi Wilsoniin. Paimenen kasvoissa olivat
vielä näkyvissä taistelun punaiset ja vihan valkoiset merkit.

"En aio valehdella, siitä saatte lyödä vaikka vetoakin", hän sanoi
kiihkeästi.

"Huh! Minun olisi pitänyt ymmärtääkin, ettette te sovi keskenänne",
Belllounds sanoi töykeästi. "Mitä tapahtui?"

"Hän teki pahaa hevoselleni. Ellei sitä olisi tapahtunut, ei olisi
syntynytkään mitään riitaa."

Vanhuksen silmät salamoivat. Hän rakasti hevosia. Paimenet olivat
saaneet kuulla monta kovaa sanaa ja sietää monta kovaa lyöntiä
julmuutensa vuoksi.

"Mitä hän sitten teki?"

"Katsokaa Spottien suuta."

Vanhuksen tapa lähestyä hevosta oli kokonaan erilainen kuin pojan
huolimatta siitä, että Spottie tunsi hänet eikä senkään vuoksi ollut
levoton. Tarkastuksessa ei mennyt pitkää aikaa.

"Kieli on pahasti loukkaantunut. Miten häpeällistä! Ota suitset pois.
Kas niin. Ellei tässä olisi kysymyksessä näin hyvä hevonen, niin...
Moore, miten tämä kaikki tapahtui?"

"Saavuimme äsken kotiin", Wilson vastasi nopeasti, "ja satuloin juuri
Spottieta, kun Jack tuli tänne. Hän mielistyi mustangiin ja halusi
ratsastaa sillä. Spottie korskahteli, se kun ei kärsi ollenkaan
vieraita, ja Jack vetäisi kovasti suitsista. Silloin kuolaimet
leikkasivat sen suun noin pahasti. Raivostuin, mutta voin vielä hillitä
itseni. Kielsin Jackia lähtemästä ratsastamaan Spottiella. Katsokaa,
Hudson loukkaantui eilen ja nimitti minut työnjohtajaksi tänään. En
voinut luovuttaa Spottieta kenellekään, mutta poikanne ei ymmärtänyt
sitä ja minä suutuin. Jack sanoi mustangia omakseen ja --"

"Omakseenko?" keskeytti Belllounds.

"Niin, hän sanoi ottavansa Spottien minulta. Koska se todellisuudessa
ei olekaan minun, suostuin. Irroitettuani satulan, joka on minun, Jack
rupesi rähisemään. Hän sanoi olevansa työnjohtaja ja erottavansa minut.
Mutta sanoin jo eronneeni. Molemmat kiihdyimme ja minä sanoin häntä
Möly-Jackiksi. Hän löi minua ensin ja sitten me tappelimme. Hän oli jo
saanut tarpeeksi selkäänsä, kun hän äkkiä sieppasi Bludsoen revolverin.
Siinä kaikki."

"Isäntä, niin totta kuin olen syntynyt paimeneksi", Bludsoe sanoi, "hän
olisi ampunut Wilsin, jos hän vain olisi saanut revolverini. Eikä siitä
enää paljon puuttunutkaan, koira vieköön?"

Vanhus siveli harvaa harmaata partaansa suurella vakavalla kädellään
kiinnittämättä ollenkaan huomiotaan viimeiseen puhujaan.

"Montana, mitä sinä sanot?" hän kysyi kuin hän olisi pannut suuren
arvon tämän tyynen paimenen lausunnolle.

"Niin isäntä", Jim vastasi vastahakoisesti, "Möly-Jackin luonne oli
kyllä ennenkin paha, mutta nyt se on jo alapuolella kaiken
arvostelun."!

Silloin kääntyi Belllounds Mooreen päin sellaisen miehen liikkein ja
katsein, jonka jostakin sisällisestä pakosta oli sanottava jotakin.

"Wils, oli onnetonta, että jouduit riitaan Jackin kanssa heti", hän
sanoi. "Mutta muutahan ei juuri voitu odottaakaan. Myönnän, että Jack
on ollut väärässä tässä asiassa. Tuo hevonen on sinun kaikkien niiden
lakien perusteella, joita paimenet tottelevat ja kunnioittavat. Ehkä se
maallisten lakien mukaan kuuluisi oikeastaan White Slidesiin, mutta nyt
se on sinun, sillä lahjoitan sen sinulle."

"Olen hyvin kiitollinen, Belllounds. Osaan kyllä antaa lahjallenne
arvoa", Moore vastasi lämpimästi. "Jokainen olisi voinut lyödä vetoa
siitä, ettei Bill Belllounds tahdo muuten menetelläkään."

"Vielä mitä! Tekisit minulle suuren palveluksen, jos jäisit vielä tänne
ja lopettaisit merkinnän."

"Hyvä on! Teen sen teille", Moore vastasi. "Lem, arvaan, ettet saa
nukkua vielä tulevana yönä. Joudu nyt vain mukaan."

"Hohoi!" Lem huokaisi ottaen suitset maasta.

Myöhään samana iltapäivänä Columbine istui kuistissa katsellen
auringonlaskua. Hän oli viettänyt hyvin rauhallisen päivän, koska hän
oli kuluttanut sen melkein kokonaan sisällä huoneissa. Vain kerran hän
oli nähnyt Jackin tämän ratsastaessa laitumelle ja heiluttaessa
suopunkia päänsä ympärillä. Jack osasi ratsastaa yhtä hyvin kuin joku
toinenkin, mutta suopungin käyttämisessä hänellä oli vielä
paljon oppimista. Sitten aamiaisen hän ei ollut nähnyt vanhaa
karjanomistajaakaan, vaikka hän oli kuullutkin hänen askeleensa, kun
hän käveli hitaasti edestakaisin huoneessaan.

Hän katseli laskevan auringon viimeisiä säteitä, jotka kultasivat
itäisen vuorijonon jyrkänteitä ja polttivat tulisen kruunun Old White
Slidesin huippuun. Karjan kaukainen ammunta ja kellojen kilinä olivat
lakanneet kuulumasta. Merkitseminen oli loppunut tälle syksylle. Kuinka
iloiseksi hän tunsikaan itsensä! Tuuli, joka muuttui yhä kylmemmäksi
auringon laskeutuessa, jäähdytti hänen kuumia kasvojaan. Huoneensa
yksinäisyydessä hän oli itkenyt tarpeeksi tänään viilentääkseen nyt
poskiaan.

Äkkiä hän huomasi kenttien välisessä kujanteessa muutaman ratsastavan
paimenen. Mies lähestyi hyvin hitaasti taluttaen toista hevosta.
Columbine tunsi Lemin sekuntia ennen kuin hän huomasi hänen taluttavan
Prontoa. Tämä tuntui hänestä omituiselta. Toinen katse ilmaisi hänelle,
että Pronto ontui. Se voi nähtävästi kulkea vain hyvin vaikeasti, siinä
kaikki. Columbine riensi toivottomana sinnepäin saapuen aitauksen
portille ennen Lemiä. Alussa hän ei nähnyt muuta kuin rakastetun
mustanginsa.

"Ah, Lem, onko Pronto loukkaantunut?" hän huudahti.

"Hymyilisin, ellei se olisi", Lem vastasi.

Mutta Lem ei hymyillyt ja kun hän käänsi vakavat kasvonsa Columbineen
päin, tiesi tämä, että jotakin vakavaa oli tapahtunut. Paimen oli
tomussa aivan alta ja yltä ja niin väsynyt, että hän horjui.

"Lem, sehän on aivan verinen?" Columbine huudahti rientäen Prontoa
kohti.

"Odottakaahan nyt hieman", Lem määräsi itsepäisesti. "Pronto on aivan
palasina ja teidän pitää mennä hakemaan hieman salvaa ja kääreitä."

Columbine riensi täyttämään hänen käskyään niin nopeasti ja
joutuisasti, että kun hän tuli takaisin aitaukseen, hän oli aivan
hengästynyt. Pronto hirnui, kun hän polvistui huohottaen Lemin viereen,
joka tutki mustangin lautasissa olevia syviä haavoja.

"Vannon, ettei tässä sentään ole suurtakaan vaaraa", Lem sanoi
huokaisten helpotuksesta. "Varmaa on kumminkin, ettei sitä ole
säästetty. Auttakaa nyt minua, kun rupean lääkitsemään sitä."

"Kyllä", Columbine huohotti. "Olen tehnyt tätä ennenkin, mutta en ole
milloinkaan ennen hoitanut Prontoa. Luulin sonnin seivästäneen sen
sarviinsa."

"Paljon ei siitä, koira vieköön, puuttunutkaan", Lem vastasi julmasti.
"Ja ellei sellainen ratsastaja olisi joutunut apuun, jota emme saa
nähdäkään joka päivä, olisitte saanut nähdä, miten oikea Texasin härkä
on pidellyt sitä."

"Kuka ratsasti? Tekö, Lem? Ah, en voi milloinkaan osoittaa teille
tarpeeksi kiitollisuuttani."

"Kiitän onneani, etten siinä minä ollut."

"Ettekö? No, kuka sitten?"

"Wils. Hän pakotti minut vannomaan, etten kertoisi teille mitään, ei
ainakaan hänestä."

"Wilskö? Pelastiko hän Pronton ja kielsikö hän teitä kertomasta siitä
minulle? Lem, jotakin on tapahtunut. Ette ole ollenkaan sellainen kuin
tavallisesti."

"Neiti Collie, olen suunnattomasti uupunut", Lem vastasi väsyneesti.
"Kun saan tämän sitomisen tehdyksi, putoan varmasti hevoseni selästä."

"Mutta, Lem, tehän olette jo maassa", Columbine sanoi nauraen
hermostuneesti. "Kertokaa nyt, mitä siellä tapahtui."

"Oletteko kuullut puhuttavan aamullisesta riidasta?"

"En. Mistä sitten?"

"Voitte kysellä vanhalta Billiltä siitä. Pronton
loukkaantuminen tapahtui seuraavalla tavalla: Möly-Jack ratsasti
merkitsemispaikallemme ja pakotti hevosensa hyppäämään aidan yli
kedolle. Hänellä oli suopunki kädessään ja hän alkoi ajaa muutamia
hevosia takaa, jotka olivat siellä laitumella. Niiden joukossa oli
Prontokin ja tuo roisto onnistui jotenkin heittämään suopunkinsa sen
kaulaan. Mutta hän ei jaksanut hillitä sitä tahi hän ei ehkä
tahtonutkaan, sillä Pronto riistäytyi irti ja hyppäsi aidan yli. Mutta
se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna, mitä sitten seurasi, sillä
muudan härkä lähti heti Pronton jälkeen. Juostessaan kompastui hevonen
köyteen ja kaatui. Suuri sonni oli silloin niin lähellä sitä, että se
oli melkein saada sen sarviinsa. Silloin Pronto löi muutamia
ennätyksiä, sillä se oli todellakin peloissaan. Se laukkasi vihdoin
hyvin epätasaiselle maalle tunkeutuen kuivaan pensaikkoon, jossa se
noin loukkaantui. Härkä seurasi sitä ammuen ja laukaten. Wils huusi
pyssyä, mutta kellään ei sattunut olemaan sellaista mukanaan. Ei edes
kuudestilaukeavaa... Tästä alkaen rupean jälleen kantamaan revolveria
mukanani. Wils ratsasti kuin paholainen ja saapuikin sinne ajoissa
pelastaakseen Pronton."

"Lem, siinä ei ole vielä kaikki", Columbine sanoi vakavasti, paimenen
lopetettua. Hänen kokemuksensa sanoivat hänelle, ettei Lem nyt ollut
kertonut mitään sellaista, joka olisi oikeuttanut hänen kylmän, julman
ja karttelevan käytöksensä, ja hänen naisellinen vaistonsa aavisti
jotakin onnettomuutta.

"Ei kylläkään... Wils joutui hevosensa alle."

Lem ilmaisi tämän viimeisen uutisen niin töykeästi kuin heikäläiset
vain voivat.

"Loukkautuiko hän?" Columbine huudahti.

"Kuulkaahan nyt, neiti Collie", Lem vastusteli, "mehän lääkitsemme nyt
hevostanne. Teidän ei pidä kaataa kaikkea eikä tarttua minuun noin.
Olette niin kalpeakin kuin lakana. Sellaistahan sattuu hyvin usein
paimenelle, että hän jää hevosensa alle."

"Lem Billings, suutun teille, ellette kerro minulle äkkiä kaikkea",
Columbine tiuskaisi kiihkeästi.

"Vai niin. No kuunnelkaahan nyt sitten, miten asiat oikeastaan ovat",
Lem vastasi viekkaasti. "Olen pahoillani, että minun pitää kertoa
teille Wilsin vakavasta loukkautumisesta. Siinä olisi kuitenkin voinut
käydä huonomminkin. Hevonen kaatui hänen jalalleen katkaisten sen.
Halkaistuani hänen saappaansa näin, että hänen jalkansa oli kokonaan
murskautunut. Emme huomanneet muita vikoja, vannon sen. He ovat nyt
kuljettamassa häntä Kremmliniin."

"Ah!" Columbinen hiljainen huudahdus kuulosti niin omituiselta hänen
omissa korvissaankin, kuin joku toinen olisi lausunut sen.

"Möly-Jack teki pari konnantyötä tänään", Lem lopetti miettiväisesti.
"Neiti Collie, en tiedä miten suhtaudutte tuohon roikaleeseen, mutta
sanon tämän teidän omaksi parhaaksenne. Hän on huono mies. Hänellä on
isänsä kiivas luonne, joka leimahtaa mitättömästäkin asiasta, mutta hän
ei osaa hillitä sitä ollenkaan. Hän on sitäpaitsi pilalle hemmoiteltu
ja käyttäytyy kuin varsa, joka on saanut myrkkyä. Onko nyt milloinkaan
kuultu hullumpaa! Hän rupeaa pyydystämään Prontoa suopungilla juuri
tarkastuspaikassamme! Voitaisiin aivan luulla, että hän on juuri
saapunut länteen. Vanha Bill ei ole mikään tyhmeliini, mutta
katsellessaan poikaansa hän käyttää mustia silmälaseja. Ennustan kovia
aikoja White Slidesin kartanolle."



IV.


Vain yhdestä Meekerin luona vierailevasta miehestä näytti se tuntuvan
mielenkiintoiselta, että karjanomistaja Bill Belllounds tarjosi työtä.
Vieras oli pieni mitättömän näköinen mies, ei nuori, vaan ei liian
vanhakaan. Hänen nimensä oli Bent Wade. Tullessaan Meekerin luo hänellä
oli pari kurjaa hevosta ja hieman tavaroita mukanaan.

"Mistä kaukaa olettekaan?" ravintoloitsija kysyi katsellessaan, miten
Wade ensin huolehti hevosistaan ja vasta sitten ajatteli itseään.
Isännän oli pakko toistaa kysymyksensä.

"Cripple Creekistä. Toimin siellä muutamien kullanetsijöiden kokkina ja
kaivoin itsekin kultaa väliajoilla", kuului vastaus.

"Vai niin. Sen työn luulisin kuitenkin olleen kannattavampaa kuin sen,
mitä täältä päin on saatavissa."

"Niin olikin; sain siellä suuren palkan", Wade sanoi huokaisten.

"Miksi sitten erositte toimestanne?"

"Riitauduimme kaivososuuksistamme niin, ettei sinne jäänyt enää muita
kuin minä. Mutta kuunnelkaahan, kun kerron koko jutun." Wade istuutui
muutamalle laatikolle, otti vanhan sombreronsa päästään ja rupesi
juttelemaan. Muudan maleksija laahusti lähemmäksi jonkun vetovoiman
vaikutuksesta ja sitten sattui eräs kaivostyömies tulemaan taloon ja
yhtyi joukkoon.

Seuraava oli kylän patriarkka, vanha Kemp, joka kuunteli hyvin
tarkkaavaisesti. Waden vetovoima näytti olevan yhtä kummallinen, kuin
hänen puheensa oli mielenkiintoista.

Hän oli pienikokoinen, mutta voimakas ja jäntevä mies, jonka vaatteet
olivat vanhat, likaiset ja kuluneet. Kun hän otti leveäreunaisen hatun
päästään, paljastuivat hänen mielenkiintoiset kasvonsa. Ne olivat
sileiksi ajellut, lukuunottamatta riippuvia viiksiä, ja kalpeat hien
kostuttamine leveine ja korkeine otsineen. Posket olivat laihtuneet ja
kuopalla, nenä oli hirveän suuri ja syvälle painuneet silmät katselivat
terävästi tuuheiden kulmakarvain alta. Nämä piirteet eivät kuitenkaan
erikoisuutensakaan vuoksi olleet mitenkään silmiinpistävät, elleivät
nuo pitkät ja syvät melkein näkymättömät tuskien uurtamat juovat,
syvällä olevien tummien silmien salaperäinen ja synkkä ilme ja
piirteiden ja ilmeen surullinen yhdenmukaisuus olisi antaneet kasvoille
sellaisen leiman, jota ei kukaan tarkkasilmäinen ihminen voinut olla
huomaamatta.

Hän kertoi hirmuisen tarinan kullasta, verestä ja kuolemasta. Se näytti
suovan hänelle huojennusta. Hänen kasvonsa muuttuivat ja niistä hävisi
tuo ilme, jota olisi voitu sanoa niiden surumieliseksi valaistukseksi
ja pakotetuksi jännitykseksi.

Hänen kuulijansa pudistivat päätään peloissaan. Hirveät kertomukset
ovat tavallisia Coloradossa, mutta tämä oli jotakin aivan erikoista.
Pari kuuntelijaa poistui sanomatta sanaakaan ja vanha Kemp katsoi
uuteen tulokkaaseen silmät raollaan ja kuin muistellen jotakin.

"Niin, niin!" ravintoloitsija huudahti. "Tuollaista kuunnellessa karvat
nousevat pystyyn!... Vieras, haluatteko viedä hevosenne talliin ja
jäädä tänne?"

"Olen työnhaussa", Wade vastasi.

Silloin tultiin maininneeksi, että Belllounds halusi miehiä.

"Vanha Bill Bellloundsko, joka asettui asumaan Middle Parkiin ja rupesi
utien ystäväksi?" Wade kysyi kuin saadakseen varmuuden.

"Aivan niin. Juuri sama Bill. Tunnetteko hänet?"

"Näin hänet kerran parikymmentä vuotta sitten."

"Ettekö ole milloinkaan ennen ollut Middle Parkissa? Bellloundsilla on
siellä karjakartanoita", ravintoloitsija sanoi.

"Hän ei asukaan enää Middle Parkissa", Kemp ilmoitti, "vaan White
Slidesissä, jossa hän on oleskellut nämä kahdeksan tahi kymmenen
viimeistä vuotta. Tämä kartano on jossakin tuolla Goren laitumilla
päin."

"Olen tutkinut kultaa etsiessäni koko sen seudun", Wade sanoi.

"Se on Coloradon kauneimpia osia, joka sopii hyvin
karjankasvattamiseen, mutta ei maanviljelykseen. Tarkoititteko
sanoillanne, että olette joskus käynyt tuolla laaksossa?"

"Kerran, kauan aikaa sitten", Wade vastasi tuijottaen suurilla syvälle
painuneilla silmillään etäisyyteen. Joku Middle Parkin aiheuttama
muisto järkytti häntä.

"Siinä tapauksessa en halua neuvoa teitä väärin", ravintoloitsija
sanoi. "Pidän niistä seuduista, mutta on olemassa sellaisiakin, jotka
vihaavat niitä. Jos osaatte keittää, hoitaa karjaa tahi tehdä jotakin
muuta hyödyllistä, saatte työtä vanhalta Billiltä. Sain sen käsityksen,
että hän on metsästäjän tarpeessa kaikista enimmän. Puumat ja sudet
tekevät siellä tuhojaan. Osaatteko metsästää?"

"Minäkö?" Wade kysyi hajamielisesti kääntäen päätään. "En kuule mitään
toisella korvallani."

"Oletteko taitava ampuja ja koirien kasvattaja?" kysyjä huusi.

"Mukiin menevä."

"Silloin saatte olla varma työstä."

"Lähdenkin tästä sinne. Olen teille hyvin kiitollinen."

"Joutavia! Teen vain Bellloundsille palveluksen. Aiotte kai sentään
olla täällä yötä?"

"Levähdän aina tarpeekseni. Haluan ostaa ruokaa ja rehua", Wade vastasi
kääntyen hevosiinsa päin.

Vanha Kemp läksi tallustelemaan kotiinsa päin pudistellen harmaata
päätään kuin muistellen jotakin, jota hän ei voinut saada päähänsä.
Tuntia myöhemmin, kun Bent Wade ratsasti kylästä Kempin sivu huutaen
hänelle jäähyväisensä, vanhus äkkiä löi polveensa ja huudahti:
"Tulimmainen sentään, tiesinhän tavanneeni hänet ennenkin."

Myöhemmin hän sanoi ystävälleen ravintoloitsijalle kiihkoissaan: "Tuo
mies oli Bent Wade!"

"Niin hän sanoi minullekin", toinen vastasi.

"No, mutta etkö ole milloinkaan kuullut puhuttavan hänestä, Bent
Wadesta?"

"Nyt kun sanoit sen minulle, nimi kuulostaa minusta tutulta. Mutta
vieköön sen hitto, en voi sitä nyt kuitenkaan muistaa. Aavistin hänet
sittenkin jonkinlaiseksi tekijäksi. Toivon, etten lähettänyt vanhan
Billin niskoille ketään tappelijaa ja lainsuojatonta. Kerro nyt, kuka
hän oikeastaan on?"

"Häntä sanotaan Hell-Bent Wadeksi [Hell-Bent Wade = Helvettiin viepä
Wade]. Tutustuin häneen Wyomingissa, jossa hän oli postivaunujen
ajajana, mutta en milloinkaan kuullut kerrottavan, kuka hän oikeastaan
on, ennenkuin vuosien kuluttua. Satuin kerran menemään Boulderiin ja
siellä sain sen kuulla. Wade oli siellä aivan kuoleman kielissä Sam
Colesin hoidossa. Sam on jo kuollut. Hän oli Waden ystävä ja oli
tuntenut hänet jo kauan. No niin, sain silloin tietää Waden koko
elämäkerran. Colesin puheiden mukaan tämä Wade on mitä omituisin ja
ihmeellisin mies. Hänen keinonsa ovat mitä kummallisimmat. Hän osaa
tehdä vaikka mitä auringon alla paremmin kuin kukaan muu. Hän on mainio
ampuja eikä hän milloinkaan ole pitkää aikaa samassa paikassa. Hän ei
kuunaan hae riitaa, vaan riita hakee hänet. Coles sanoi muistaakseni
Wadella olevan sellaisen kummallisen luulon, ettei hän voi karttaa
sitä. Vaikka hän meni minne, tapahtui siellä aina jotakin kauheata.
Senvuoksi on häntä ruvettukin sanomaan Hell-Bentiksi... Ja Coles
vannoi, ettei häntä valkoisempaa miestä ole olemassakaan. Sydän
paljasta kultaa, kuulemma. Hän suojelee aina jotakin, auttaa toisia,
uhraa rahansa ja aikansa ajattelematta milloinkaan itseään. Kun hän
alkoi kertoa tuota tarinaansa Cripple Creekistä, silloin muistot
rupesivat järkyttämään vanhaa päätäni, sillä olen kuullut Bent Waden
puhuvan ennenkin. Silloinkin hän kertoi samanlaisen jutun, joka oli
vieläkin kauhistuttavampi. Jumalani, mitä tuo mies on saanutkaan kokea!
Ja omituisin kaikista on tuo hänen luulonsa, että turmio seuraa hänen
kintereillään niin ehdottomasti, että mihin ikinä hän vain meneekin, se
liittyy häneen ja käyttää häntä aseenaan saattaakseen jonkun
perikatoon."

Auringon laskiessa Wade oli jo kaukana White-joen laaksossa Flat
Top-vuorien varjoisilla rinteillä.

Seutu oli hyvin kaunista. Ruohoisia kukkuloita, joiden rinteillä oli
värikkäitä haapametsikköjä, kohosi hänen vasemmalta puoleltaan ja
kuohuvan virran toisella puolen loi penikulman pituinen kuusia kasvava
mäki, jonka yläpuolelta siinsivät vuorten paljaat punaiset ja harmaat
harjanteet laskevan auringon kultaamina. Suojaisissa paikoissa oli jo
valkoisia lumiläikkiäkin. Waden katse viipyi kauimmin värillisissä
huipuissa.

Kapea laakso alkoi vähitellen levitä luonnolliseksi puistoksi, jonka
ylimmäisessä päässä oli pieni maja. Sen läheisyydessä oli muutamia
lehmiä ja hevosia laitumella. Tie vei tuvan sivu. Waden lähestyessä
muudan tuuheatukkainen mies tuli majasta pyssy kädessään. Hän oli
nähtävästi aikeissa lähteä metsälle, mutta hänen katseestaan Wade
huomasi, että hänellä oli edessään villiin seutuun asumaan asettunut
yksinäinen uudisasukas.

"Hyvää päivää, vieras!" hän sanoi.

"Hyvää iltaa", Wade vastasi. "Olette varmaankin Blair ja olen
luultavasti tämän joen lähteiden läheisyydessä?"

"Kyllä. Olette kolmen penikulman päässä Trapperin järvestä."

"Nimeni on Wade. Olen menossa töihin Bill Bellloundsille."

"Laskeutukaa satulasta ja tulkaa tupaan", Blair vastasi. "Muudan Billin
miehistä oli täällä muutamia päiviä sitten."

"Olen teille hyvin kiitollinen, mutta minun on jatkettava matkaani.
Sattuisiko teillä olemaan varastossanne hirvenpaistia? Tämä laakso
näyttää olevan hyvin köyhä riistasta."

"Tuolla ylempänä on paljon peuroja ja hirviä. Karkoitin laitumeltani
tänä aamuna lauman, jossa oli ainakin kolmekymmentä päätä."

Blair meni muutamaan läheisyydessä olevaan avonaiseen vajaan ja
palatessaan sieltä toi hän mukanaan hirvenpaistipuolikkaan, jonka hän
sitoi Waden satulaan.

"Tupakkani alkaa olla melkein lopussa. Voitteko luovuttaa minulle osan
omastanne?"

"Voin kyllä sekä poltto- että purutupakkaa, enemmän kuitenkin
viimeksimainittua. Käytän sitä itse melko vähän."

"No, antakaa sitten minulle molempia, mutta purutupakkaa enemmän",
Blair vastasi nähtävästi hyvin tyytyväisenä.

"Tunnetteko Bellloundsin?" Wade kysyi ojentaessaan hänelle tupakan.

"Kyllä, sillä jokainenhan tuntee hänet. Parempaa isäntää saatte turhaan
hakea näiltä ylängöiltä."

"Onko hänellä perhettä?"

"En voi sanoa sitä varmasti. Kuulin hänen menettäneen vaimonsa jo
vuosia sitten, mutta ehkä hän on mennyt uudestaan naimisiin. Hän
menestyy hyvin."

"No, hyvästi nyt sitten, Blair", Wade sanoi tarttuen suitsiinsa.

"Hyvästi ja onneksi olkoon. Poiketkaa oikeanpuoleiselle tielle. Saatte
ajaa jonkun matkaa melko kovasti, jos aiotte saada leirinne kuntoon
ennen yötä."

Wade sukelsi pian kuusikkoon ja sieltä matalan kuohuvan joen rannalle.
Hevoset joivat, veden kiehuessa ja kuohuessa niiden polvien ympärillä,
ja kahlasivat sitten loiskuttaen ja hyppien liukkailla kivillä toiselle
rannalle. Kun ne pääsivät jälleen tielle, metsoparvi pyrähti niiden
edestä lentoon istuutuen kuusten alimmille oksille. Ne olivat aivan
kesyjä.

"Tämä nyt sentään on jotakin", Wade sanoi. "Ensimmäiset näkemäni linnut
tämän syksyn kuluessa. Ehkäpä saan linnunpaistia joka päivä tästä
lähtein."

Hän pysähdytti hevosensa aikoen laskeutua maahan, mutta katsellessaan
metsoja hän epäröi. "Kesyjä kuin kanat ja niin sanomattoman kauniita!"

Hän ratsasti eteenpäin taluttaen kuormahevostaan. Tie ei ollut jyrkkä,
vaikka se muutamin paikoin olikin niin sateen turmelema, ettei nopea
kulku voinut tulla kysymykseenkään. Kuta kauemmaksi hän pääsi, sitä
tiheämmäksi ja pimeämmäksi muuttui metsäkin ja kuusten ja mäntyjen
tuoksu täytti ilman. Kallioiden yli syöksyvän veden uninen kohina
kantautui matkustajan korviin. Se uudistui ajoittain muuttuen yhä
kovemmaksi. Etempänä oleva metsän varjo kävi äkkiä valoisammaksi ja hän
ratsasti laajalle tasangolle, jossa viheriä sammal, kurjenmiekat ja
kukat ympäröivät ihanaa lähdettä. Puiden oksien välistä siilautuvat
auringonsäteet paistoivat sen laajaan pyöreään silmään. Se oli
laidoiltaan hyvin matala, ainoastaan sen keskessä oli syvä pyöreä
viheriä reikä, josta vesi pulppusi esille. Tammakot hyppelivät
hyttysten perässä leikkien pinnalla ja muutamat suuremmat tekivät
juovia veteen kiitäessään syvemmälle. Wade osasi ihailla tällaista
kauneutta ja hänen katseensa viipyikin kauimmin kukissa.

"Asumattomat metsät sopivat minulle kodiksi", hän sanoi kylmän tuulen
jäähdyttäessä hänen poskiaan ja ikiviheriäin tuoksun täyttäessä hänen
sieraimensa. "Mutta nämä autiot yksinäiset seudut herättävät minussa
ikäviä muistojakin."

Hän oli sen näköinenkin. Ehkä tämä hänen myönnytyksensä olikin osa
hänen salaisuudestaan.

Hänen tullessaan uudestaan aukealle alkoi jo hämärtää. Trapperin järvi
kimalteli hänen edessään, tuo kaunis ulappa, johon tummat rinteet,
viheriät kuusikot ja latteat vuorten huiput kuvastuivat. Kaikkialla sen
hämärän varjostamassa pinnassa näkyi pieniä ympyriäisiä pyörteitä,
renkaita ja loiskahduksia tuhansien tammakoiden noustessa siihen. Tie
kierteli sen ruohoisilla rannoilla, joiden muutamat männyt ojentelivat
oksiaan järveä kohti ja joiden tummat kuusikot muodostivat mustia
läikkiä kimaltelevan järven muodostamaa taustaa vasten. Wade kuuli
kumeaa kavioiden kapsetta kiviä vasten ja tiesi karkoittaneensa
hirvilauman juomispaikalta, ja sarvien kalina kuivassa pensaikossa
ilmaisi hänelle peurojen pakotien. Järven toiselta rannalta siinsi
tulta ja muudan tummempi esine, luultavasti jonkun metsästäjän maja
tahi intiaanien teltta.

Valittuaan leiripaikan itselleen hän irroitti satulan hevosensa
selästä, ja purettuaan toisen juhdan kuorman hän sitoi niiden etujalat
ja päästi ne laitumelle. Vuoteensa, jonka hän oli köyttänyt
tervavaatteeseen, levitti hän muutaman kuusen juurelle. Sitten hän
aukaisi härän vuodasta tehdyt laukkunsa ottaen niistä esille suuria ja
pieniä astioita. Kaikki hänen liikkeensä olivat tarkoituksellisia,
nopeita, täsmällisiä ja käytännöllisiä. Hän ei ajatellut ollenkaan
esillä olevaa tehtäväänsä. Hänellä meni hieman aikaa sellaisen sopivan
pölkyn etsimiseen, josta hän voi saada halkoja, ja kun hän oli saanut
valkean sytytetyksi, yö oli tullut ja kirkastuva tuli heitteli
kummallisia varjoja ympäristöön.

Pienen saksalaisen uunin kannet ja padat hän asetti erilleen toisistaan
räiskyvälle tulelle ja niiden kuumentuessa hän pesi kätensä, sekoitti
keksitaikinan, leikkasi viipaleita hirvenpaistista ja laittoi veden
tulelle. Hän käristi lihansa punaisilla tulisilla kekäleillä ja asetti
sen sitten puhtaille mäntylastuille odottaessaan keksien kypsymistä ja
kahvin kiehumista. Savun haju, padoista levenevä herkullinen höyry ja
kuusien tuoksu sekoittuivat toisiinsa teräväksi ja suloiseksi
ruokahalua kiihoittavaksi hajuksi. Sitten hän söi vaatimattoman
ateriansa nopeasti sellaisen miehen tyytyväisyydellä, joka on saanut
kokea pahempaakin.

Syötyään kylläkseen hän pesi astiansa ja tukki ne takaisin
laukkuihinsa. Hänen liikkeensä olivat nytkin yhtä kätevät ja nopeat.
Levon hetki oli käsillä. Hän katsoi kuitenkin ensin ympärilleen kuten
hänen laisensa paljon kokeneet miehet tavallisesti tekevät, ja huomasi
satulaan kiinnittämänsä aseet. Hänen luodikkonsa oli Henry-mallia,
kirkas ja sileä pitkäaikaisesta käyttämisestä ja huolenpidosta.
Revolveri oli tavallinen Colt 45. Se oli ollut hänellä piilossa
satulalaukussa. Wade hieroi pyssyään ensin kädellään ja sitten
rasvaisella rievulla, jonka hän otti laukusta. Tehtyään sen piti hän
sitä tulen loisteessa. Sadekuuro oli kastellut hänet tänään ja
kastellut hänen aseensa. Hänen liikkeissään tapahtui kuitenkin nopea ja
huomattava muutos, kun hän otti revolverin käteensä. Ne olivat hitaat
ja hänen katseensa oli vastahakoinen. Tuo pieni pyssyhän oli vain
teräskappale luotineen ja ruutineen. Hän kuivasi ja hieroi sen
huolellisesti, mutta ei lainkaan hellästi, ja pani sen sitten takaisin
laukkuun.

Levittäessään vuodettaan kuusen juurelle hän sijoitti tervavaatteen
toisen puolen pehmeille havuneulasille. Sitten seurasivat villaiset
lampaannahat, joilla hänen oli tapana nukkua, sitten huopapeitteet ja
lopuksi tervavaatteen toinen puoli.

Tämä oli hänen viimeinen työnsä sinä päivänä. Hän sytytti piippunsa
istuutuen nuotion ääreen tupakoidakseen ja levähtääkseen hieman ennen
nukkumaan menoaan. Erämaan rauha kietoi järven rantoineen vaippaansa.
Pian vallitsi seudulla hiljaisuus, jota häiritsivät vain silloin
tällöin muutamat läheiset ja kaukaiset äänet, heikot, villit ja
yksinäiset -- putoavan veden hiljainen kohina, pienten aaltojen
loiskuminen rantaa vasten, hyönteisten surina ja huuhkajan hirveä
huuhunta.

"Bill Belllounds, ja hän on metsästäjän tarpeessa", Bent Wade puheli
yksikseen synkin ja läpitunkevin katsein, jotka näkivät kauas tulisten
kekäleitten toiselle puolen. "Se sopii minulle mainiosti ja muuttaa
ehkä kohtalonikin. Olen tottunut elämään metsissä kaukana muista
ihmisistä -- niin, voisinko enää toivoakaan parempaa työtä. Mutta jos
tämä White Slides on tuon vanhan tien vieressä, en jää sinne."

Hän huokaisi ja tummempi varjo, joka ei aiheutunut leimuavasta tulesta,
levisi hänen kalmankalpeille kasvoilleen. Kahdeksantoista vuotta sitten
hän oli karkoittanut rakastamansa naisen luotaan pienen lapsensa
kanssa. Senjälkeen hän ei milloinkaan ollut levännyt nuotion vieressä
tuntematta tuota vanhaa tuskaa. Miten mustasukkainen houkkia hän oli
ollutkaan. Hän oli liian myöhään ymmärtänyt erehdyksensä ja aloittanut
heti hakemisensa Coloradossa, joka oli loppunut vähemmän kuin sadan
penikulman päähän tämän villin vuoriston toiselle puolelle siitä
paikasta, jossa hän nyt vietti näitä yksinäisiä tunteja. Etsiminen oli
loppunut uutisiin intiaanein toimittamasta verilöylystä muutaman
vaunumatkueen joukossa.

Sellainen oli Bent Waden salaisuus.

Mitkään maalliset kärsimykset eivät olisi olleet julmempia kuin hänen
tuskansa ja katumuksensa hänen vuosikausia kestävillä matkoillaan.
Kaikki hyväkin, jota hän koetti tehdä, tuntui muuttuvan pahaksi. Hänen
kärsimyksistään kehittynyt viisaus viritti satimia hänen kulkeville
jaloilleen. Miesten hurjuus ja naisten intohimot odottivat jollakin
tavoin uskomattoman kohtalokkaasti hetkeä, jolloin sattuma vei hänet
heidän pariinsa. Hän oli tehnyt työtä ja lahjoittanut pois ansionsa,
hän oli taistellut ja uhrannut, hän oli tappanut ja koettanut kärsiä
inhimillistä luonnetta, jota hän hurjan nuoruutensa aikoina oli
pettänyt. Eivätkä kumminkaan hänen loppumattomat ponnistuksensa saada
teko tekemättömäksi, hyvittää se jollakin tavoin, antaa elämänsä ja
löytää Jumala olleet vaikuttaneet muuta, niin hänestä ainakin tuntui
yksinäisyydessään, kuin riehuvan myrskyn.

Mutta vaikka hänen ajatuksensa ja liikutuksensa aaltoilivatkin
vaihdellen ja muuttuen, ei hänen mieleensä painunut suloisen ja kauniin
naisen kuva milloinkaan haihtunut, tuon naisen, jonka silmät olivat
taivaan siniset ja kasvot vaaleat kuin kukan terälehdet.

"Tyttäreni olisi nyt -- katsotaanhan nyt -- melkein
yhdeksäntoistavuotias, jos hän nyt eläisi", hän sanoi. "Suuri tyttö
varmaankin, aivan äitinsä näköinen. On hyvin omituista, että kuta
vanhemmaksi tulen, sitä paremmin muistan."

Sinä yönä tuuli humisi kuusissa, tummia pilviä kiiti taivaalla
pimittäen tuikkivat tähdet, ja järvestä lähtevän joen kohina vaikeni
hyvin hiljaiseksi. Nuotio liekehti ja paloi loppuun niin, ettei
pimeyteen lentänyt ainoatakaan kipinää, ja punaiset kekäleet hehkuivat,
tummenivat ja rätisivät. Wade nousi vihdoinkin ja valmistautui levolle.
Hän kohotti tervavaatetta ja peitteitä ja asetti pyssynsä viereensä,
jossa hän voi suojella sitä. Takkinsa hän kietoi pielukseksi pistäen
revolverinsa sen alle ja sitten riisuttuaan saappaansa heittäysi hän
vuoteelleen täysissä pukimissaan nukkuen heti, kuten ulkosalla elävät
ihmiset tavallisesti tekevät.

Wadesta, kuten lukemattomista muistakin miehistä, jotka vuosikausia
ovat samoilleet saloilla, oli tämä nukkuminen villin luonnon helmassa
nautintoa, vaikka se olikin uskallettua. Mutta sen aiheuttama lumous
oli jotakin epämääräistä ja vaaroille naurettiin.

Hänen nukkuessaan varjot vaihtelivat, kuusen oksat heiluivat, neulaset
putoilivat kahisten maahan ja tuuli humisi sitä kovemmin, kuta
pitemmälle yö kului. Vähitellen hevosetkin lakkasivat syömästä,
hyönteiset lopettivat surinansa ja ainoastaan veden yhtämittainen
kohina hallitsi yksinäisyyttä. Leirin sivu hiipivät villit eläimet
kiersivät sen kaukaa.

Wade lähti matkalle jo ennen auringonnousua. Hän kiipesi korkealle
järven yläpuolelle solaa kohti, jonka kautta päästiin vuorten toiselle
puolelle. Hän käveli taluttaen hevosiaan sinne tänne puikkelehtivalla
tiellä, jossa näkyi tuoreita jälkiä. Vaikka tämä seutu olikin harvaan
asuttua, oli kuitenkin aina olemassa miehiä, jotka ratsastivat kämpältä
kämpälle ja laaksosta laaksoon. Wade ei milloinkaan viipynyt pitkää
aikaa tasaiseksi poljetuilla teillä.

Kuta korkeammalle hän kiipesi, sitä lyhyemmiksi muuttuivat kuusetkin
voimatta enää muodostaa viheriää kujannetta hänelle. Vihdoin ne kävivät
aivan kääpiömäisiksi ja kuihtuneiksi, kunnes ne kokonaan katosivat.
Pian hän pääsi kasvivyöhykkeen yläpuolelle lattealle selänteelle, jonka
molemmilta puolilta maa alkoi laskeutua puuttomana ja pensaattomana,
ruohon ja kukkien koristamana. Harjanne oli yhdentoistatuhannen jalan
korkuinen. Kova tuuli puhalsi tuolla puuttomalla alueella. Idästä
nouseva aurinko oli vaalean kirkas alkaessaan hitaasti peittyä
harmaihin pilviin. Alkoi sataa lunta, ensin kiiltäviä pieniä hiukkasia,
mutta lisääntyen sitten niin, että ilma oli pian täynnä suuria
höyhenisiä hiutaleita. Wade ratsasti muutaman selänteen reunaa
katsellen komeaa lumisadetta, joka valkaisi alempana olevaa ruskeaa
kuilua. Kerran kun hän kiersi muutaman niemekkeen hän huomasi lauman
vuoristolampaita, jotka olivat hakeneet suojaa erään ulkonevan kallion
alta. Lumisade taukosi vihdoin vetäytyen pois kuin etääntyvä seinä
jättäen ruohon ja kukat kosteiksi. Mustien pilvien hajaannuttua
aurinkokin paistoi lämpimämmin siniseltä taivaalta. Harmaat huiput
valkoisine täplineen kohosivat tummien metsäisten rinteitten
yläpuolelle.

Wade saapui pian lattean harjanteen toiselle laidalle ja huomasi
rinteen, jota pitkin hänen piti laskeutua, ensin hyvin kallioiseksi ja
paljaaksi, mutta sitten vähitellen tasaisemmaksi sitä mukaa kuin maakin
alkoi tulla viheriämmäksi. Hän jätti nyt kylmät tuulet ja kuoppaiset
tiet taakseen. Tunnin kuluttua, hänen päästyään rinteen puoliväliin,
metsä muuttui lämpimäksi ja kuivaksi, tuoksuvaksi ja hiljaiseksi.
Vihdoin hän ratsasti viimeisen metsäisen rinteen laelle, josta tie
johti ruohoiseen laaksoon, missä kirkas kiemurteleva joki kimalteli
auringon paisteessa. Hevosten levähtäessä Wade katseli ympärilleen,
sillä luonto ei milloinkaan väsyttänyt häntä. Kaikki hänen rauhansa,
jos hän nyt sellaista voi tunteakaan, johtui näistä hiljaisista
paikoista ja juhlallisista kukkuloista, tämän villin ja aution maan
kukista ja eläimistä.

Muutamat kyhmyräiset männyt varjostivat tätä viimeistä matalaa laakson
vieressä olevaa kukkulaa. Aukinaisilla paikoilla kasvoi runsaasti
ruohoa, mutta ei puiden juurilla, jossa ruskea neulasmatto
mustasukkaisesti vastusti viheriää. Columbinet heiluttivat
miellyttäviä, suloisia, vaaleansinisiä kukkiaan niin, että Wade tunsi
ilostuvansa niitä katsellessaan. Hän rakasti kukkia -- ensi sijassa
Coloradon ylpeyttä columbinea, sitten monenvärisiä astereita ja niiden
jälkeen kaikkia noita nimettömiä ja lukemattomia villejä kasveja, jotka
peittivät vuoristoniityt, värjäsivät aavikoiden ruohikot ja reunustivat
lumikenttien laidat.

"Omituista, miten elämä tuntuukaan suloiselta katsellessani
columbineja, seuratessani majavan työskentelyä ja kuunnellessani hirven
ääntä", Bent Wade mumisi. Hän ihmetteli, miten hän, jonka elämä oli
melkein mennyttä, vieläkin saattoi ihailla kaikkia noita asioita.

Sitten hän lähti jälleen matkalle. Ruohoinen laakso kiemurtelevine
jokineen aleni ja leveni vähitellen jättäen kukkulat ja vuoret kauas
taakseen. Leveän tasangon toiselta laidalta kohosi toinen vuoristo
kuvastuen mustana ja uhkaavana sinistä taivasta vasten. Iltapäivällä
saapui Wade Elgeriaan, muutamaan pieneen kylään, joka oli tärkeä
senvuoksi, että se sijaitsi pääpostilinjalla ja oli samalla paikka,
josta kaivosmiehet ja paimenet ostivat elintarpeensa. Siinä oli vain
yksi ainoa katu, joka oli niin leveä, että se näytti torilta. Sen
molemmilla puolilla sijaitsivat kaikki kylän suuret talot korkeine
sileine julkipuolineen. Wade ratsasti ravintolaan, johon postivaunutkin
aina pysähtyivät. Hän aikoi lepuuttaa ja syöttää hevosiaan siellä ja
aterioida itsekin ennen matkalle lähtöään.

Omistaja oli lihava ystävällisen näköinen pikku nainen, puhelias ja
miellyttävä, joka iloitsi vieraiden tulosta heidän itsensä vuoksi eikä
edellytetyn ansion toivosta. Vaikka Wade ei milloinkaan ennen ollut
ollutkaan Elgeriassa, hän pian tiesi kaikki kylän asiat, vuoristossa
työskentelevien miesten elämän ja ainoat nykyiset merkilliset tapaukset
-- postivaunujen tulon ja lähdön.

"Edullinen paikka", hän huomautti. "Näin sen heti. Ja sen asutus on kai
lisääntymään päin?"

"Ei enää niin edullinen minulle kuin ennen", nainen vastasi. "Mieheni
eläessä ansaitsimme hyvin, ennenkuin kilpailijamme tuli tänne. Hänellä
on ravintola, jossa kaivosmiehet voivat juoda ja pelata. Minä en siedä
sellaista. Myönnän sentään, ettei minulla ole mitään valittamisen
syytä. Ansaitsen tässä tarpeeksi elämäni ylläpidoksi."

"Mikä on tuon toisen hotellin omistajan nimi?"

"Häntä sanotaan Smithiksi, mutta se ei ole luullakseni hänen oikea
nimensä. Täällä on käynyt ihmisiä, jotka --. Mutta sehän ei kuulu
tähän."

"Ihmiset muuttavat usein nimiään", Wade huomautti.

"Vieras, aiotteko jäädä näille seuduille, vai oletteko matkalla
muualle?"

"Olen menossa White Slidesin kartanoon ruvetakseni työhön
Bellloundsille. Tunnetteko hänet?"

"Bill Bellloundsinko? Minäkö? Hän oli paras ystävämme siihen aikaan,
kun olimme Kremmlinissä, sillä olen asunut sielläkin monta vuotta.
Miehelläni oli karjaa siellä. Ja puhuakseni totta, niin Bill auttoi
meidät alkuun. Muutimme sieltä tänne, ja olen asunut täällä siitä
saakka."

"Kaikki puhuvat hyvää Bellloundsista", Wade huomautti.

"Ette milloinkaan tule kuulemaankaan muuta", nainen vastasi lämpimästi.
"Billissä ei ole koskaan ollutkaan muuta kuin yksi ainoa vika ja
ihmiset ovat pitäneet hänestä silti."

"Millainen vika?"

"Hänellä on hurja poika, jota hän aivan jumaloi. Ihmiset nimittävät
häntä Möly-Jackiksi. Hän kävi täällä ennen useinkin, mutta Bill lähetti
hänet sitten jonnekin. Poika oli aivan pilalle hemmoiteltu. Näin hänen
äitinsä vuosia sitten, hän on ollut kuolleena jo pitkän aikaa, eikä hän
ollut Bill Bellloundsin oikea vaimo. Jack on hänen poikansa ja hän on
tullut äitiinsä. Bill Belllounds oli tuon naisen orja. Hänen kuolemansa
jälkeen kohdisti Bill suuren rakkautensa poikaansa ja siinä sitä sitten
ollaan. Jackista ei tule ikinä miestä."

Wade nyökäytti miettiväisesti päätään kuin hän olisi ymmärtänyt asian
ja ajatellut muita mahdollisuuksia.

"Oliko heillä muita lapsia?"

"Siellä on muudan tyttö, mutta hän ei ole sukuakaan Billille. Tyttö oli
aivan pieni, kun Bill otti hänet lapsekseen. Jackin äiti vihasi tuota
lasta -- luulimme hänen vihansa johtuvan kateudesta, koska tyttö
tultuaan aikaihmiseksi voi saada osan Billin rahoista."

"Miksi tyttöä sanotaan?"

"Columbineksi. Hän oli täällä viime kesänä Billin seurassa asuen minun
luonani. Silloin vaihtoi Bill kovia sanoja kadun toisella puolen asuvan
Smithin kanssa. Bill oli nimittäin hieman vihainen siitä, että Smith on
ruvennut kilpailemaan kanssani. No niin, tyttöä kauniimpaa ei ole
Coloradossa ja hän on yhtä hyväkin kuin hän on kaunis. Vanha Bill
vihjaisi minulle, että hän aikoo naittaa hänet pojalleen. Mutta silloin
sanoinkin hänelle, että jollei Jack ole muuttanut kokonaan elämäänsä
tultuaan kotiin, Columbinelia ei ole minkäänlaista syytä mennä hänen
kanssaan naimisiin. Vanha Bill suuttui hirveästi. Hän ei kärsi kuulla
moitteen sanaakaan tuosta Möly-Jackista."

"Columbine Belllounds", Wade mumisi. "Omituinen nimi."

"Ah, olen tuntenut kolme Columbine-nimistä tyttöä. Ettekö tunne sitä
kukkaa? Se on hyvin yleinen näissä seuduissa. Hyvin suloinen, kuin
saagulilja, mutta vaaleampi."

"Asuitteko silloin Kremmlinissä, kun Belllounds otti tytön omakseen?"

"Herra siunatkoon, en ollenkaan! Se tapahtui paljon ennen meidän
tuloamme Middle Parkiin. Kuulin kyllä jutun kokonaisuudessaan.
Kullankaivajat olivat löytäneet lapsen vuoristosta. Se kai oli eksynyt
siitä vaunumatkueesta, jonka intiaanit sitten tuhosivat, niin ainakin
miehet sanoivat. Vanha Bill otti kaikissa tapauksissa lapsen omakseen
ja kasvatti hänet."

"Kuinka vanha hän nyt on?" Wade kysyi muuttaen huomattavasti ääntään.

"Noin yhdeksäntoistavuotias."

Bent Wade taivutti päätään hieman kätkien kasvonsa vanhan, rypistyneen
leveälierisen hattunsa varjoon. Ystävällinen ravintoloitsijatar ei
huomannut vieraansa pelkoa, ei sitä seuraavaa lievää jäykkyyttä eikä
hänen kasvojensa harmaata kalpeutta. Hän jatkoi vain lörpöttelyään,
kunnes joku kutsui hänet muualle.

Wade meni ulos ja kulki kumarruksissa olevin päin katua alas kapean
joen poikki viheriälle laitumelle. Hän taisteli hämmästyttävää
mahdollisuutta vastaan. Columbine Belllounds voi olla hänen oma
tyttärensä. Hänen sydämensä sykki riemusta, joka kuitenkin haihtui
äkkiä. Sellaista ei voinut sattua mitenkään tässä maailmassa Bent
Wadelle. Tämä toteaminen synnytti kumminkin hänen sielussaan omituisen
profeetallisen tunteen siitä, että White Slidesin kartanossa tulee
tapahtumaan jotakin onnetonta. Wadella oli hieman ennustamistaitoa ja
joku omituinen kyky nähdä tulevaisuuteen. Hän ei voinut hallita tuota
voimaa, se toimi hänen tahtomattaan kuin joku onnettomuuden
sanansaattaja keskellä yötä. Ja vielä enemmän, hän ei ollut vielä
milloinkaan voinut vapautua tämän voiman aiheuttamasta lumouksesta. Se
houkutteli häntä alinomaan. Hänen päätöksensä oli aina ollut jatkaa
työtään kohdatakseen nuo ennakolta tietoonsa tulleet olosuhteet tahi
jäädäkseen odottamaan niitä sellaisin toivein, että hän voisi ottaa
jonkun toisen kuorman hartioilleen. Hän tunsi sen nyt tässä hetken
terävässä ja tärkeässä kaukonäköisyydessä, miten hämminkiä täynnä
olevaksi se elämä muodostuisi, johon hän oli astumaisillaan. Vanha Bill
Belllounds, suurenmoinen ja hieno ja roistomaiseen poikaan kohdistuvan
rakkauden sokaisema; Möly-Jack, tuhlaaja, riistäjä ja hävittäjä,
villien aikojen villi nuorukainen; Columbine, tuntemattomista
vanhemmista syntynyt, hyvä ja tasapuolinen ja sellaisiin olosuhteihin
määrätty, jotka varmasti tekevät hänet onnettomaksi. Waden omituinen
mieli keksi varmaankin sata ratkaisua näiden erilaisten luonteiden
aiheuttamalle ristiriidalle, mutta niiden joukossa ei ollut ainoatakaan
oikeata. Hän ei voinut saada sitä selville. Hän ei ollut milloinkaan
ennen tuntenut niin voimakasta halua tulevaisuuden selville saamiseksi
eikä tuntenut niin musertavaa uteliaisuutta. Toivo ja ikävä olivat
kuolleet hänessä, paitsi tuota ainoata, että hän voisi jollakin tavoin
hyvittää nuoruudessaan vaimolleen tekemänsä vääryyden. Senvuoksi hän ei
tuntenutkaan uudistuvan liikutuksen pistoja jatkuvaksi toivomiseksi
järjen todisteluista ja katkeruudestaan huolimatta. Wade kielsi kaiken
inhimillisen itsestään, mutta hurmaantui ajatuksesta saada tutustua
Columbine Bellloundsiin. Tässä kaikessa piili jotakin sellaista, jota
hän ei voinut ymmärtää.

"Se voi olla tottakin!" hän kuiskasi. "Tiedän sen heti nähtyäni hänet."

Sitten hän käveli takaisin ravintolaan. Sinne mennessään hän katsahti
Smithin hotellin tarjoiluhuoneeseen. Se oli vastenmielisen näköinen
paikka täynnä vetelehtiviä miehiä, joiden kasvot olivat kuin avoin
kirja Wadelle. Uteliaisuus ei ollut aivan kokonaan syynä siihen
mielijohteeseen, joka pakotti hänet odottamaan ovella, kunnes hän voi
nähdä Smithin. Wade oli vuosien kuluessa vaeltaessaan paikasta toiseen
tutustunut melkein kaikkiin Lännen veteraaneihin. Niin paljon hän oli
matkustellut. Mutta häntä pidättävä mielijohde sai palkintonsa, kun hän
näki Smithin, meluisan miehen, jolla oli ruma arpi oikeassa
silmäkulmassa. Hän tunsi Smithin ja samoin arvenkin, sillä arpi oli
hänen antamansa merkki tuolle miehelle, jonka oikea nimi ei ollut
Smith, joka oli ollut yhtä paha kuin miltä hän näyttikin ja jonka
kulkurielämä ei sopinut katumiselle eikä tapahtunut matkustamishalusta.

Wade jatkoi matkaansa tulematta huomatuksi. Tämä kohtaaminen merkitsi
nyt vähemmän hänelle kuin se olisi tehnyt kymmenen vuotta aikaisemmin,
koska hän ei ollut sellainen mies, joka hakee vanhat vihollisensa
esille kostaakseen heille, vaan päinvastoin koetti matkustaa niin
kauaksi kuin suinkin väistääkseen heitä. Mutta Coloradossa oli
kuitenkin paljon sellaisia miehiä, jotka olisivat ampuneet häntä ensin
näkemässä, ja useat olivat menettäneet henkensä koettaessaan tehdä sen.

Seuraavan yön vietti Wade Elgerian itäpuolella olevilla kukkuloilla ja
aikaisin seuraavana aamuna jo auringon noustessa hänen hevosensa
polkivat metsäisen seudun kuuraista ruohokkoa ja jäätyneitä
sanajalkoja. Päästyään onnellisesti niistä hän ratsasti muutamaan
laaksoon, jossa oli autio maja, ja seurasi sitten erästä vanhaa
kuoppaista tietä, joka mutkitteli erään puron rantaa. Siinä virtaava
vesi oli sen väristä, että se muutti kivet, hiekan ja sammaleen aivan
kullanväriseksi. Missään ei näkynyt jälkeäkään riistasta. Harmaa närhi
varoitti vain silloin tällöin metsän näkymättömiä asukkaita hänen
tulostaan. Virta pulppusi hänen vierellään sammaleisten kallioiden yli
oksaisten kuusten tummassa varjossa tullen yhä kapeammaksi, kuta
lähemmäksi hän pääsi sen lähteitä. Vihdoin se katosi kokonaan pitkään
viileään ruohikkoon, josta tie kääntyi korkeaan männikköön. Puolen
päivän aikaan hän pääsi vedenjakajan harjalle ja pysähtyen avonaiselle
ja kallioiselle ylängölle näki hän edessään tummanviheriän metsän, joka
vähitellen laskeutui suureen säännöttömään laaksoon, hänen senpäiväisen
matkansa määrään.

Wade oli tuoreen lihan tarpeessa ja senvuoksi hän kulkiessaan katseli
tarkasti ympärilleen nähdäkseen jonkun antiloopin, joiden jälkiä hän
huomasi tiellä. Hiipivien hevostensa edellä, jotka seurasivat melkein
liian lähellä, salliakseen hänen äänettömästi lähestyä riistaa, hän
väijyi koko matkan suureen avonaiseen puistoon asti saamatta ampua
ainoatakaan laukausta.

Tämä puisto oli penikulmien levyinen ja pituinen. Kaikkialla kasvava
pitkä ruoho heilui tuulessa ja laakson epäsäännöllisesti levenevät
haarat tunkeutuivat siellä täällä ympäröivään metsään. Maa aleni
vähitellen keskustaa kohti, missä muudan pyöreä ja viheriä ruohikko
ilmaisi lähteen paikan. Wade ratsasti sitä kohti poiketen hieman
oikealle, koska hän halusi pystyttää leirinsä metsän laitaan. Hetkisen
kuluttua hän sivuutti erään metsäniemekkeen ja huomasi laakson jatkuvan
yhä kauemmaksi siihen suuntaan. Hevoset kävivät siellä laitumella
hirvien joukossa ja hyvin kaukana solan suussa, joka puistosta johti
johonkin kapeampaan laaksoon, hän näki mustia, kumaraselkäisiä,
karvaisia puhveleita. Ne katosivat pian näkyvistä. Sitten hirvetkin
huomasivat hänet ja läksivät tiehensä sarvipäisten urosten laukatessa
naarasten edellä. Wade arvaili, olivatko hevosetkin villejä. Ne
näyttivät hyvin uteliailta, mutta eivät pelänneet. Niiden takana oli
männikköä kasvava pienoinen kumpu, joka näytti olevan erillään
vastakkaisen puolen metsästä. Ratsastettuaan vielä penikulman verran
eteenpäin hän totesi, että tämä metsäinen kukkula muistutti järvessä
olevaa saarta. Äkkiä hän huomasi savua puiden latvojen yläpuolella.

Puiston keskellä olevasta viheriästä ruohikosta lähtevä kapea puro
näytti sivuuttavan männikön hyvin läheltä. Wade näki selvästi, että
purosta oli huuhdottu kultaa, ja hieman kauempana hän huomasi aivan
tuoreita jälkiä mennessään sen yli.

Tämä eristetty kumpu näytti olevan monen hehtaarin suuruinen. Sillä
kasvava männikkö oli matalaa ja sen toisessa päässä oli pieni maja.
Wade huomasi hämmästyksekseen muutaman yksinäisen kullankaivajan
syömässä illallista sen edustalla. Hänen lähestyessään sitä hyökkäsi
sieltä koira häntä vastaan haukkuen rajusti. Muudan pukinnahkaisiin
vaatteihin pukeutunut mies seurasi sitä. Hän oli pitkä ja hänen pitkät
raudanharmaat hiuksensa valuivat hartioille. Hänen ruskeat ja
päivettyneet kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, joita ei harmaa
tukkakaan kyennyt täydellisesti peittämään, ja hänen kiiltävät
punertavat kasvonsa ilmaisivat rehellistä ja pelotonta mieltä.

"Päivää, vieras!" hän huusi Waden pysähtyessä melkoisen matkan päähän.
Hänen tervehdyksensä ei ollut sydämellinen, vaikka se olikin kohtelias.
Hänen perinpohjainen tarkastelunsa ilmaisi kuitenkin enemmän kuin hänen
sanansa.

"Iltaa, ystäväni", Wade vastasi. "Saanko yöpyä tänne?"

"Varmasti! Laskeutukaa vain satulasta", toinen sanoi. "Luullakseni en
ole nähnyt teitä ennen milloinkaan."

"Ette. Olen Bent Wade ja menossa työhön Bellloundsllle."

"Olen iloinen saatuani tutustua teihin. Olen itsekin vieras tällä
paikkakunnalla, mutta tunnen sentään Bellloundsin. Nimeni on Lewis.
Olin juuri illallisen valmistamispuuhissa ja ruoka menee pilalle, ellen
kiiruhda. Päästäkää hevosenne laitumelle ja tulkaa huoneeseen."

Wade ilmestyikin sinne nopeammin kuin hän olisi tehnyt, jos hän olisi
toiminut tavalliseen järjestelmälliseen tapaansa. Hän vainusi
puhvelinpaistia ja hän oli nälissään. Maja oli rakennettu vuosia sitten
ja oli nyt melkein luhistumaisillaan, mutta sen nurkassa olevan kivinen
takka näytti olevan hyvässä kunnossa. Liedessä räiskyi ja hehkui
punainen hiilos.

"Olin tuntevinani puhvelinpaistin hajua", Wade huomautti hyvin
tyytyväisenä. "Enpä totisesti ole syönytkään sitä pitkiin aikoihin."

"Kaikki onkin jo kunnossa. Ryhtykää vain syömään... Niin, täällä on
vielä muutamia puhveleita jäljellä. Ne saavat ollakin hyvin rauhassa
metsästäjiltä. Sitten täällä on hirviä ja suuria antilooppilaumoja.
Lumen tultua voitaisiin melkein luulla, että täällä on suuria
lammaskatraita. Karhujakin on olemassa."

Wade söi niin halukkaasti, ettei hän puhunut paljon mitään. Myöhemmin,
kun hän auttoi isäntää astioiden pesussa, hän käänsi jälleen puheen
riistaan.

"Jos täällä on niin paljon antilooppeja, niin silloin kai täällä on
susia ja puumiakin."

"On kyllä. Näen niiden jälkiä joka päivä. Muutamia päiviä sitten ammuin
erästä, mutta en osunut. Mutta petoja on varmasti paljon enemmän White
Slidesin takana olevassa työläässä seudussa."

"Työläässä! Nimitetäänkö seutua niin?" Wade kysyi omituisesti
hymyillen.

"Nimitetään ja työläs se onkin. Belllounds on ollut
metsästäjänpalkkaamispuuhissa jo kauan aikaa. Hän lupasi minulle suuren
palkan, jos rupean tappamaan susia ja puumia."

"Siihen työhön juuri aionkin ryhtyä."

"Hyvä!" Lewis huudahti. "Olen todellakin hyvin iloinen: Belllounds on
kunnon mies. Häpesin hieman, kunnes sain kerrotuksi hänelle, etten
todellisuudessa olekaan mikään metsästäjä. Katsokaa, haeskelen kultaa
täältä ja samalla hieman metsästelen."

"Miksi teeskentelette sellaista? Ette kuitenkaan voi pettää ketään
todellista kullankaivajaa. Näin jättämänne merkit selvästi."

"Teillä on terävät silmät, siinä kaikki. Wade, minulla on täällä
muutamia hyvin vastenmielisiä naapureita. Soisin hyvin mielelläni,
etteivät he näkisi minun kaivavan kultaa. Viime aikoina olen ruvennut
epäilemään, että he varastelevat karjaa. He ovat kaikissa tapauksissa
myyneet Kremmlinissä sellaisia eläimiä, jotka ovat Elgerian seuduilta."

"Siellä, missä karjaa on olemassa, siellä sitä myös varastetaan", Wade
huomautti.

"Älkää sanoko tästä mitään Bellloundsille, sillä ehkä olenkin väärässä.
Jos saan sen varmasti selville, tulen itse White Slidesiin kertomaan
siitä. Olen kiitollisuuden velassa Bellloundsille paljosta."

"Onko White Slides vielä kaukanakin?" Wade kysyi vedellen haikuja
piipustaan.

"Kyllähän sinne vielä matkaa on ja vaikeasti kuljettavaa onkin, mutta
päivässä sinne tästä sentään helposti menee. Seudut ovat hyvin
kauniita. Korkeiden huippujen ja selänteiden välissä on laaksoja ja
järviä. En ole milloinkaan nähnyt sellaista ruohoa."

"Oletteko joskus puhutellut Bellloundsin poikaa?"

"En! En ole tiennyt hänellä sellaista olevankaan. Mutta hänen tyttönsä
näin ollessani täällä ensimmäistä päivää. Hän oli hyvin ystävällinen
minulle. Menin sinne saadakseni lääkettä kädelleni, jonka hakkasin
vahingossa melkein poikki. Tyttö, häntä sanotaan Columbineksi, sitoi
sen. Olen todellakin hyvin suuressa kiitollisuuden velassa kartanon
asukkaille. Siellä on muudan paimen Wils, tahi jotakin sinnepäin, ja
hän toi minulle tänne jotakin sellaista lääkettä, jota ei heillä
silloin sattunut olemaan. Miellytte varmasti siihen poikaan. Huomasin
hänen pitävän tytöstä enkä voinut moittia häntä siitä."

Bent Wade otti piipun suustaan naurahtaen omituisesti kuin tuntien
julmaa tyytyväisyyttä.

"Mitä naurettavaa siinä on?" Lewis kysyi melko hämmästyneenä.

"Nauroin vain huvikseni. Tuo, mitä kerroitte paimenen rakastumisesta
tyttöön, juolahti jo mieleeni ennen puhumistanne. Niin, pojat ovat aina
poikia. Minäkin olen ollut nuori kerran ja tiedän sen."

Lewis murahti jotakin kumartuessaan ottamaan hehkuvaa hiiltä, jolla hän
sytytti piippunsa. Nostaessaan jälleen päätään hän katsahti Wadeen
myötämielisesti ja uteliaasti.

"No niin, toivon saavani puhutella teitä vielä joskus toistekin", hän
sanoi vieraan noustessa poistuakseen.

"Varmasti saattekin, koska tulen koirineni samoilemaan kaikkialla. Aion
pitää silmällä noita naapureitannekin, joiden luulette varastelevan
karjaa... Menen nukkumaan nyt. Hyvää yötä!"



V.


Bent Wade ratsasti metsästä katsellakseen White Slidesin seutuja juuri
siihen aikaan vuorokaudesta, jolloin ne olivat kauniimmillaan.

"En ole milloinkaan nähnyt ihanampaa!" hän huudahti pysähtyessään.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Kullanväriset säteet ja varjot
valaisivat kauempana olevat salviaa kasvavat kukkulat ruusunpunaisiksi
ja harmaiksi muuttaen ne omituisen pehmeän värisiksi. Haavikot
kasvoivat erillään toisistaan, täällä ne värjäsivät muutaman kukkulan
kimaltelevan keltaiseksi, tuolla ne reunustivat toisen laidan
loistavalla kullallaan ja alempana auringonvalo muutti ne kirkkaan
punaisiksi ja purppuranvärisiksi. Laakso oli verhoutunut omituiseen
sumuun kuin ohueen savuun. White Slidesin kartano ei ollut näkyvissä,
se kun sijaitsi aivan laakson pohjalla. Vuorten harmaat vanhat huiput
kohosivat ylpeästi korkealle kuvastuen selvästi auringon valaisemina
sinistä taivasta vasten. Laakson itäinen rinne oli täynnä
salviapensaikkoja, kulkkuloita, ruohoisia penkereitä ja haavikoita,
syksyn värien kirjailemia ja laskevan auringon viimeisten säteitten
koristamia. Laajat mustahkot metsäiset rinteet erosivat jyrkästi niistä
ulottuen vuorten punaseinäisiin jyrkänteihin.

Wade katseli maisemaa, kunnes valo hävisi, kunnes kullanväriset onkalot
vaalenivat ja haihtuivat näkyvistä ja kunnes salviapensaikkojen
ruusuinen hehku muuttui teräsharmaaksi. Sitten hän jatkoi matkaansa
alemmille kukkuloille. Tie mutkitteli ylös ja alas salviarinteillä ja
kuta alemmaksi hän saapui, sitä runsaammasti kasvoi siellä ruohoa.
Kerran hän säikäytti parven arokanoja, suuria harmaita lintuja,
kömpelöitä ja arkoja, jotka kohosivat äkkiä pensaikosta laskeutuakseen
siihen heti jälleen. Oli jo hämärä hänen saapuessaan viimeiselle
pitkälle rinteelle, jolta hän voi katsella laakson laitumia ja vielä
noin viiden penikulman päässä olevaa karjakartanoa, himmeästi näkyvää
lisääntyvässä pimeydessä.

Hän leiriytyi muutaman haavikon laitaan, jonka läheisyydessä lirisi
pieni puronen. Hän ei halunnut kiiruhtaa White Slidesin kartanossa
sattuvia tapahtumia vastaan, vaikka hän mielellään halusikin nähdä
Bellloundsin tyttären. Yö laskeutui äkkiä näiden rauhallisten
kukkuloiden ylle. Kuljeskeleva arosusilauma tuli vieraisille Waden luo,
ja eläimet istuutuivat puoliympyrään tulen loimun ulkopuolella olevaan
varjoon, ulvoen ja haukkuen. Uni painoi Waden väsyneet silmät umpeen
heti kun hän paneutui pitkäkseen ja sulki ne.

Seuraavana aamuna melko myöhään Wade ratsasti White Slidesin kartanoa
kohti. Se tuntui hänestä sellaisen rikkaan karjanomistajan
omaisuudelta, joka noudatti hänen laistensa miesten vanhoja ja
kunnioitettavia tapoja. Karja-aitaukset olivat uusia, mutta
vanhanaikaisia. Wade mietti, miten vaikeata ryövärien ja
hevosvarkaitten olikaan varastaa niistä. Pitkä kujanne, seuraten
aitauksien läpi virtaavaa puroa johti niiden vieritse säännöttömän
kodikkaalta näyttävän rakennuksen takaovelle. Muudan paimen talutti
hevosia päärakennuksen ja ulkohuoneiden ja vajojen välissä olevan
laajan pihan poikki. Hän huomasi vieraan ja odotti.

"Hyvää huomenta", Wade sanoi ratsastaessaan lähemmäksi.

"Huomenta", paimen vastasi.

Sitten nämä molemmat tarkastelivat toisiaan, ei uteliaasti eikä
epäilevästi, vaan lännen miesten tapaan vakavasti ja arvostelevasti.

"Nimeni on Wade", matkustaja sanoi. "Tulen Meekeriltä päin. Aion ruveta
työhön Bellloundsille."

"Minä olen Lem Billings", toinen vastasi. "Olen työskennellyt täällä
White Slidesissä vuosikausia. Isäntäni ilostuu varmaankin saadessaan
teistä apulaisen."

"Onko hän kotosalla?"

"On. Puhuttelin häntä äsken", Billings vastasi sitoessaan hevosensa
muutamaan paaluun. "Minun on luullakseni neuvottava teitä hieman."

"Jään teille siitä suureen kiitollisuudenvelkaan."

"No niin, olemme miesten puutteessa", paimen sanoi. "Syystarkastuksemme
on juuri loppunut. Hudson loukkaantui ja Wils Mooresta tuli melkein
raajarikko. Senvuoksi tehtiin isännän pojasta työnjohtaja. Silloin
erosi kolme paimenta, koska he eivät voineet sietää häntä. Tämä
Bellloundsin poika on suuri roisto. Minä ja toverini Montana ja Bludsoe
jäimme vielä toistaiseksi syistä, jotka johtuvat muustakin kuin
rakkaudestamme isäntäämme. Sillä vanha Bill on isännistä parhain.
Tahdoin vain sanoa teille, että jos jäätte tänne, saatte tehdä kolmen
miehen työn."

"Olen teille hyvin kiitollinen", Wade vastasi. "En pelkää sitä."

"No laskeutukaa sitten satulasta ja tulkaa sisään", Billings lisäsi
sydämellisesti.

Hän meni edellä pihan poikki ja sitten rakennuksen nurkan ympäri
pitkään kuistiin, jossa olevien tuolien ja huopapeitteiden asettelu
ilmaisi naisen läsnäoloa. Ensimmäinen ovi oli auki ja huoneesta kuului
ääniä, ensin kimeä-äänisen äreän pojan valituksia ja sitten jonkun
miehen syvä-ääninen, hidas ja vakava vastaus.

Lem Billings koputti ovenpieleen.

"No mikä siellä nyt on hätänä?" Belllounds huudahti.

"Isäntä, täällä on muudan mies, joka haluaa puhutella teitä", Lem
vastasi.

Raskaat askeleet lähestyivät oviaukkoa, jonka karjanomistajan suuri
vartalo täytti melkein kokonaan. Wade muisti Bellloundsin eikä
huomannut hänessä muuta kuin vuosien aiheuttaman muutoksen.

"Hyvää huomenta, Lem, ja hyvää huomenta teillekin, vieras", hän
tervehti, arvostellen samalla yhdellä ainoalla rehellisellä, suoralla
ja terävällä katsellaan ja perinpohjaisella kokemuksellaan ihmisistä,
millainen mies Wade oli.

Lem poistui hienotunteisesti kuistin toiseen päähän, kun toinen
henkilö, nimittäin poika, joka muistutti isäänsä, täytti oviaukon ja
katseli vierasta paljon vihamielisemmin.

"Nimeni on Wade. Tulin tänne Meekerin luota toivoen saavani työtä
teiltä", Wade sanoi.

"Olen iloinen tutustuttuani teihin", Belllounds vastasi ojentaen suuren
kouransa puristaakseen Waden kättä. "Olen apunne tarpeessa aivan
varmasti. Oletteko tottunut erikoisemmin johonkin työhön?"

"En, sillä osaan kaikkea."

"Istuutukaa, vieras", Belllounds sanoi ojentaen hänelle tuolin. Hän
istuutui itse lavitsalle nojautuen seinään. "Aina kun joku poikanen
tulee tänne ja sanoo osaavansa tehdä kaikkea, rupean laskemaan leikkiä
hänen kanssaan, mutta te olette mies, Wade, ja selvästi sellainen, joka
on kokenut monenlaista. Olen kovasti miesten tarpeessa. No, puhukaa nyt
puolestanne, sillä olette ainoa, joka voi sen tehdä. Tässä on
kysymyksessä kahden kauppa ja kolmannelle korvapuusti."

"Osaan tehdä kaikkea eläinten kasvattamiseen kuuluvaa, härkien
merkitsemisestä hevosten lääkitsemiseen saakka. Olen taitava puuseppä
ja muurari. Osaan kuormittaa juhdat oivallisesti. Olen taitava
maanviljelijä, osaan lypsää ja valmistaa voita. Olen toiminut suurten
miesjoukkojen kokkina. Osaan lukea ja kirjoittaa enkä ole huono
laskemaankaan. Osaan korjata satuloita ja valjaita ja --"

"No, lopettakaahan toki jo!" Belllounds huudahti sydämellisesti
nauraen. "En aio pettää ketään, vaikka olisin suurestikin avun
tarpeessa. Olette todellakin tuhattaituri. Toivoisin, että olisitte
metsästäjäkin."

"Sitä varten minä tulinkin tänne, mutta ette antanut minun lopettaa."

"Sanokaa nyt, osaatteko kasvattaa koiria?" Belllounds kysyi
innokkaasti.

"Kyllä, olen kotoisin sieltä, missä kaikilla on koiria, nimittäin
Kentuckystä. Olen kasvattanut koiria vuosikausia. Sanon teille --"

Belllounds keskeytti Waden sanatulvan.

"No, tätäpä voidaan sanoa onnenpotkaukseksi! Ja lopuksi, osaatteko
ampua? Meillä ei ole ollut hyvää ampujaa näillä laitumilla, Jumala
ties, kuinka pitkään aikaan. Ennen vanhaan osuin kyllä luumun sydämeen,
mutta näköni on jo heikentynyt. Poikani ei osaa heinäsuovaankaan.
Paimenet ovat melkein yhtä huonoja. Olemme joskus tuoreen lihan
puutteessakin täällä, jossa voidaan melkein iskeä hirveä päähän
nuijalla."

"Osaanhan minä käsitellä pyssyjäkin", Wade vastasi tyynesti hymyillen
ja kumartaen päänsä. "Ette varmastikaan kuullut nimeäni."

"En todellakaan", Belllounds vastasi hitaasti ja hänen keskeytyksensä ja
terävämpi silmäys, jonka hän loi Wadeen, ilmaisivat, miten Waden
kysymys oli hämmästyttänyt häntä.

"Wade -- Bent Wade", Wade sanoi tyynesti ja selvästi.

"Ei suinkaan Hell-Bent Wade?" Belllounds huudahti.

"Juuri sama... En ylpeile sillä nimityksellä, mutta en milloinkaan
purjehdi väärän lipun turvissa."

"No, minut saadaan hirttää, ellei --!" karjanomistaja jatkoi. "Wade,
olen kuullut teistä jo vuosia sitten puhuttavan milloin pahaa, milloin
hyvää, ja olen varmasti yhtä iloinen tutustuttuani teihin kuin keneen
tahansa muuhun."

"Annatte siis minulle tuon työn?"

"Tietysti!"

"Kiitän teitä. Tunnustan olleeni hieman peloissani. Minun on hyvin
vaikea saada työtä ja vielä vaikeampi minun on pysyä paikassani."

"Siinä ei olekaan mitään ihmeellistä, kun muistetaan ne onnettomuudet,
joiden sanotaan seuraavan teitä", Belllounds vastasi kuivasti. "Wade,
en voi sanoa, luotanko suurestikaan sellaisiin puheihin, mutta tunnen
lännen ja tunnen miehet. Puheet lentävät kämpästä kartanoon ja kylistä
kaupunkeihin, ja aina niihin joku lisää jotakin. Luotan arvosteluuni ja
luotan miehiin. Kukaan ei ole pettänyt minua vielä."

"Minäkin olen sellainen", Wade vastasi. "Vaikka se ei lyökään leville,
en kuitenkaan muuta mielipiteitäni. Belllounds, nimeni on yhtä hyvä
kuin huonokin koko läntisessä Coloradossa. Mutta sanon teille, kuten
mies miehelle, etten milloinkaan ole tehnyt huonoa tekoa. En
milloinkaan, paitsi kerran."

"Mitä silloin teitte?" Belllounds kysyi töykeästi.

"Tapoin viattoman miehen", Wade vastasi vapisevin huulin, "ja karkoitin
rakastamani naisen kuolemaan."

"Niin, erehdymme jokainen jolloinkin elämässämme", Belllounds sanoi
nopeasti. "Minun syntini ovat melkein yhtä suuret kuin teidänkin, joten
auttakoon minua Jumala!"

"Kerron teille --" Wade keskeytti.

"Teidän ei tarvitse kertoa minulle mitään", Belllounds keskeytti
vuorostaan. "Joskus kun on aikaa, voitte jutella minulle Gunnisonissa
asuvan Lascellen miehistä. Tunsin hänet. Muudan täällä Middle Parkissa
asuva toverini palasi Gunnisonista ja kertoi minulle mitä
kummallisimman jutun. Siitä on nyt kulunut viisi vuotta tänä kesänä.
Olin tietysti kuullut puhuttavan teistä ennenkin, mutta silloin painui
nimenne lähtemättömästi mieleeni. Saitte siiloin syyn niskoillenne.
Mutta mitä se minua nyt liikuttaa. Onko noissa puheissa minkäänlaista
perää, että missä vain liikutte, siellä on helvetti mukananne?"

"Belllounds, siinä ei ole minkäänlaista järkeä, ainoastaan melkoisesti
totuutta", Wade tunnusti synkästi.

"Vai niin! Kuulkaahan nyt, Hell-Bent Wade, aion antautua sen
mahdollisuuden varaan", kaikui Bellloundsin syvä ääni, rikassointuinen
hänen suuren sydämensä jaloista tarkoituksista. "Olen pelannut koko
elämäni, ja niistä miehistä, joita olen auttanut, olen saanut
parhaimmat ystäväni. Millaisen palkan haluatte?"

"Tyydyn siihen, mitä maksatte."

"Annan pojille neljäkymmentä kuussa, mutta se ei riitä teille."

"Kyllä."

"No silloin se on päätetty", Belllounds lopetti nousten. Samalla hän
huomasi ovella seisovan poikansa. "Kuulehan, Jack, tule tervehtimään
Wadea, metsästäjää ja tuhattaituria. Wade, tämä on poikani. Olen juuri
nimittänyt hänet miesten päällysmieheksi, ja kun nyt siitä kerran tuli
puhe, saatte määräyksenne minulta ettekä häneltä."

Wade katsoi Jack Bellloundsin kasvoihin ja puristi hänen lihavaa
kättään. Kosketus värisytti Wadea omituisesti. Nuoren Bellloundsin
kasvoissa oli ruhjevamma ja hän oli muutenkin hyvin pahantuulisen
näköinen.

"Billings saa viedä teidät uuteen rakennukseen, jonka olen juuri äsken
rakennuttanut!" Belllounds sanoi. "Saatte asua siellä. Ah, kyllä
tiedän. Teidän laisenne miehet haluavat nukkua ulkona. Mutta se on
mahdotonta täällä Old White Slidesissä talvella. Ruvetkaa nyt taloksi
ja minä tulen sinne hetkisen kuluttua, ja sitten lähdemme katsomaan
koiria. Nähtyänne lauman haluatte varmasti apua."

Wade kumarsi kiitokseksi ja pantuaan lakin päähänsä hän kääntyi
poistuakseen. Mutta tehdessään sen hän kuuli kuistin toisesta päästä
keveitä nopeita askelia.

"Halloo, te siellä!" kuuli hän jonkun tytön huutavan sellaisella
äänellä, että se värisytti kovasti hänen herkkiä korviaan.

"Hyvää huomenta, Columbine", Belllounds vastasi.

Bent Waden sydän nousi kurkkuun. Tämä tyttömäinen ääni pani hänen
muistojensa kielet väräjämään. Wadella ei ollut voimaa katsoa häneen
nyt. Se ei suinkaan johtunut siitä, ettei hän olisi uskaltanut, vaan
siitä, ettei hän olisi voinut kestää pettymystä, jonka hän luuli
aiheutuvan tämän Bellloundsin ottotyttären ensimmäisestä näkemisestä.
Tuntui niin suloiselta pettää itseään. Ah, vuodet alkoivat painaa yhä
kovemmin hänen hartioitaan! Nuo vanhat unelmat eivät ottaneet
haihtuakseen ja tuntuivat nyt surullisemmilta senvuoksi, että ne olivat
melkein toteutumaisillaan. Wade käveli hitaasti poikki pihan äskeiselle
paikalle, jossa paimen odotti häntä. Hänen silmänsä olivat himmeät ja
hänen sydäntään kouristi.

"Wade, en ole mikään vedonlyöjä, mutta uskaltaisin nyt panna vetoa
siitä, että vanha Bill otti teidät mielellään palvelukseensa", Billings
sanoi uteliaana.

"Olen iloinen voidessani myöntää sen teille", Wade vastasi. "Teidän
pitää viedä minut nyt uuteen rakennukseen, jossa saan ruveta asumaan."

"Tulkaa vain mukaani", Lem sanoi mennen edellä. "Rupesitteko
karjanhoitajaksi vai metsästäjäksi?"

"Metsästäjäksi."

"No, sitä saatte varmasti tehdä auringon noususta sen laskuun, ja
väliajoilla vielä jotakin muuta", Lem jatkoi. "Tutustuitteko isännän
poikaan?"

"Kyllä hänkin oli siellä. Belllounds sanoi selvästi, että minun pitää
totella hänen määräyksiään eikä pojan."

"Silloin muuttuu työnne monta kertaa helpommaksi", Lem sanoi kuin
korjatakseen edellisiä huonoja lausuntojaan. Hän käveli muutamien
asuinrakennusten, vajojen, joissa oli hyvin likaiset katot, ja
muutamien mataloiden tasakattoisten tallirakennusten ohi toiselle
purolle, jonka rannoilla olevat pajut alkoivat kellastua. Silloin vasta
uusi asuinrakennus ilmestyi näkyviin. Se oli hyvin pieni yksine ovineen
ja ikkunoineen ja julkipuolella olevine kuisteineen. Se sijaitsi
pienellä kummulla muutaman nopeasti virtaavan puron rannalla noin
neljännespenikulman päässä kartanosta. Sen toiselle puolelle puron
molemmille rannoille oli rakennettu korkea aitaus haapapölkyistä, jotka
oli isketty maahan hyvin lähelle toisiaan. Sieltä kuuluvat äänet
ilmaisivat sen koiratarhaksi.

Lem auttoi Wadea kuormien purkamisessa ja tavaroiden rakennukseen
kantamisessa. Siinä oli vain yksi huone, jonka muutamassa nurkassa oli
suuria mäntypölkkyjä ja -halkoja, jotka oli sinne jätetty rakentamisen
aikana polttopuiksi. Uunin suuri koko vihjaisi näiden seutujen talven
kovuuteen.

"Lattia on tehty oikeista sahatuista lankuista!" Lem huudahti
vaikuttaakseen uuteen tulokkaaseen. "Tämä on mielestäni oikein hyvä
asunto."

"Liiankin hyvä minulle", Wade vastasi.

"Menen nyt hoitamaan hevosianne", Lem sanoi. "Laittakaa nyt vuoteenne
kuntoon. Neuvon teitä pyytämään neiti Collielta joitakin huonekaluja.
Hän on vanhan Billin tytär ja hänen vuokseen me olemme tänne oikeastaan
jääneetkin. Esitän teille pojat sitten myöhemmin."

"Tupakoitteko?" Wade kysyi. "Ostin Leadvillestä vähän hienoa tupakkaa."

"Minäkö? Annan teille heti hevosen yhdestä ainoasta sikarista. En ole
muistaakseni polttanut kuin yhden tämän vuoden kuluessa."

"Tässä on laatikko, jota olen kuljettanut mukanani jo kauan aikaa",
Wade vastasi ojentaessaan sen Billingsille. "Ne ovat varmasti
espanjalaisia. Minulle ne eivät sovi, sillä ne ovat liian väkeviä."

Laatikollinen kultaa ei olisi saanut paimenen silmiä loistamaan
kirkkaammasti.

"Hei sentään!" hän huudahti. "Kuulkaahan, vieras, olette kuin hyvä
hengetär lasten saduissa. Nyt tulevat miehet hulluiksi ilosta. Ah,
minähän unhotin kokonaan, ettei täällä olekaan enää kuin Jim ja Blud.
Tasaamme nämä keskenämme. Wade, osasitte totisesti oikeaan, sillä olin
kuolemaisillani tupakanhimoon. Vannon, että kaikki mitä minulla on,
kuuluu teille."

Sitten hän poistui tuvasta vihellellen iloista paimenlaulua.

Wade jäi istumaan huoneen keskelle heittämälleen vuodetarvekäärylle.
Hän ei liikahtanutkaan pitkiin aikoihin, kun hän istui siinä pää
kumarassa ja känsäiset kädet toimettomina ristissä. Vihdoin ulkoa
kuuluvat raskaat askeleet herättivät hänet mietteistään.

"Hei, Wade!" Belllounds huusi iloisesti. Sitten hän ilmestyi ovelle.
"No, miltä tämä asunto teistä näyttää?"

"Liiankin hienolta tällaiselle vanhalle kulkurille", Wade vastasi.

"Vanhalle kulkurilleko? Mutta tehän olette nuori vielä. Katsokaahan
minua. Täytin kahdeksanseitsemättä viime syntymäpäivänäni. Niin,
jokaisella koirallakin on päivänsä. Mitä tarvitsette saadaksenne tämän
asuntonne oikein mukavaksi?"

"Siihen riittää hyvin vähän."

"Niin, teillähän näkyy olevankin makuukset ja astiat. Tuosta lähimmästä
rakennuksesta saatte pöydän, tuolin ja lavitsan. Pojat, jotka asuivat
siinä, ovat poistuneet. Sittenhän voitte ottaa sieltä jotakin muutakin
lisäksi, keinutuolin esimerkiksi, jos siellä sattuu olemaan sellainen.
Pajassa on työkaluja, laatikoita ja muita tarpeita, jos haluatte
valmistaa kaapin itsellenne."

"Voisitteko antaa minulle kuvastimen?" Wade kysyi. "Minulla oli kyllä
pieni palanen, mutta rikoin sen vahingossa."

"Ehkä voimme löytää sellaisenkin jostakin. Tyttäreni on ollut hyvin
kätevä auttamaan poikia kaikessa tällaisessa. Tällainenhan kuuluukin
oikeastaan naisten tehtäviin, kuten tiedätte. Hän tuo teille kyllä
omasta halustaankin muutamia koristuksia. Lähtekäämme nyt katsomaan
koiria."

Belllounds meni edellä karkeasti kyhättyä koiratarhaa kohti ja tavasta,
jolla hän suoriutui purosta, voitiin päättää, että hän oli vielä
vikkelä ja jäntevä. Tarhan ovi oli tehty lankuista ja se riippui
rautaköydestä punottujen saranoiden varassa. Kun Belllounds avasi sen,
kuului pehmeiden käpälien aiheuttamaa kapsetta, haukkumista ja
vinkumista. Wade näki hämmästyksekseen noin neljä- tahi viisikymmentä
koiraa, kaikenkokoisia ja -näköisiä, ruskeita, mustia ja keltaisia,
kirjavia ja kapisia ja nälkäisempiä kuin mitä hän milloinkaan ennen oli
tavannut.

"Vannoin ostavani jokaisen minulle tarjotun koiran, kunnes kaikki pedot
on hävitetty White Slidesin läheisyydestä. Minua on varmasti petetty
sikamaisesti!" Belllounds huudahti.

"Joukossa on kyllä muutamia oivallisiakin", Wade vastasi. "Eikä tässä
mielestäni ole vielä liikaa. Harjoitan kaksi laumaa, joista toinen saa
aina silloin levähtää, kun toinen on metsällä."

"Sehän on mainiota!" Belllounds huudahti helpotuksesta. "Luulin teidän
suuttuvan, kun teidän pitää ruveta ruokkimaan näin suurta laumaa."

"Suoriudun siitä helposti tutustuttuani niihin. Onkohan niillä ennen
ollenkaan metsästetty?"

"Muutamat pojista ottivat kerran mukaansa muutamia. Mutta ne
hajaantuivat antilooppien, hirvien ja Jumala ties millaisten eri
eläimien jäljille. Ne eivät ole milloinkaan ajaneet puumia lainkaan.
Sitten Billings päästi muutamia arosusien jäljille ja minut saadaan
vaikka ampua, elleivät sudet antaneet niille selkään. Nyt kerron teille
jotakin vieläkin pahempaa. Poikani Jack sai päähänsä, että hän on
metsästäjä, ja eräänä aamuna hän löysi karja-aitauksien takaa verekset
puuman jäljet. Hän kiihtyi ja päästi koko koiralauman sen perään.
Laumaan kuului silloin paljon enemmän koiria kuin nyt. Oli kuitenkin
suurenmoista kuunnella sen aiheuttamaa melua. Jack menetti jokaisen
huonomman koiran niistä ja seuraavan yön ja päivän kuluessa niitä alkoi
tulla takaisin, mutta niistä jäi noin parikymmentä niille teilleen."

Wade nauroi. "Kyllä ne voivat palata vieläkin. Luulen kumminkin niiden
juosseen entisiin koteihinsa. Onko noista koirista suositeltu
ainoatakaan?"

"Jokaista kirottua rakkia", Belllounds sanoi.

"Miten naurettavaa, mutta luullakseni hyvin luonnollista. Tiedättekö
lainkaan, oletteko ostanut ainoatakaan hyvää koiraa?"

"Kyllä, sillä annoin viisikymmentä dollaria parista koirasta. Sain ne
muutamalta ystävältäni Middle Parkista, jossa ne olivat tappaneet
paljon puumia. Ne ovat hyviä ja ne on opetettu ajamaan puumia, susia ja
karhuja."

"Hakekaa ne esille", Wade sanoi.

Koirien haukkuessa, hyppiessä ja pureskellessa toisiaan hänen
ympärillään oli Bellloundsin hyvin vaikea erottaa nuo kaksi muista,
jotta niitä voitaisiin tarkastaa. Vihdoin hän onnistui ja Wade
karkoitti muut kauemmaksi.

"Tämän suuremman nimi on Sampson ja tuon toisen Jim", Belllounds
selitti.

Sampson oli suuri koira, harmaa ja keltainen, mustankirjava pitkine
korvineen ja suurine vakavine silmineen. Jim, joka oli myös solakka
koira, mutta pienempi verrattuna tuohon toiseen, oli muuten aivan
musta, mutta kuono ja silmäin ympärystät olivat valkoiset. Jimissä oli
paljon arpia. Se oli jo vanha, mutta jäntevä, rauhallinen, arvokas ja
viisas koira, joka ei ollut ollut ollenkaan kotonaan tuossa
sekarotuisessa laumassa.

"Jos nämä ovat niin hyviä kuin miltä ne näyttävät, saamme kiittää
onneamme", Wade sanoi sitoessaan köyden niiden kaulaan. "Onkohan siellä
joitakin muitakin kelvollisia?"

"Denver, se!" Belllounds huusi. Muudan valkoinen keltapilkkuinen koira
lähestyi heiluttaen häntäänsä. "Takaan Denverin. Ja tuollahan on vielä
muudan toinenkin, nimittäin Kane. Se on puoleksi verikoira, omituinen
ja vilkas. Kuten näette, pysyttelee se enimmäkseen erillään muista.
Kane, se, tulehan tänne!"

Belllounds lähti kiertämään aitausta ja löysikin lopulta koiran
muutamasta tomukuopasta. Joukossa ei ollut ainoatakaan niin kaunista
koiraa. Jos toinen puoli siitä olikin verikoiraa, polveutui toinen
varmasti paimenkoirasta, koska sen mustanruskea karva oli hieman
kiharaa ja sen päällä oli paimenkoiran pään hienot piirteet. Sen pitkät
ja riippuvat korvat ilmaisivat, että sitä voitiin käyttää
metsästykseenkin. Se ei näyttänyt ollenkaan ystävälliseltä. Sen
surulliset ja murheelliset tummat silmät näyttivät epäileviltä.

Wade sitoi Jimin, Kanen ja Sampsonin toisiinsa, jolloin ne melkein
olivat ruveta tappelemaan, ja talutti ne pois tarhasta. Ystävällinen ja
iloinen Denver seurasi Bellloundsin kintereillä.

"Pidän nämä luonani ja kasvatan näistä johtajia", Wade sanoi.
"Belllounds, tuo lauma on nälissään. Ne ovat melkein kuolemaisillaan."

"Niin, se onkin huolettanut minua enemmän kuin osaan sanoakaan",
Belllounds selitti ärtyisästi. "Nuo paimenet eivät ymmärrä niiden
hoitamisesta mitään. Ne olivat syödä Bludsoen melkein suuhunsa eikä hän
senjälkeen ole ruvennut niitä ruokkimaan. Ja Wils, jonka parissa ne
näyttivät viihtyvän erinomaisesti, vietiin sairaalaan tässä eräänä
päivänä pahasti loukkaantuneena. Lem on koettanut nyt hankkia niille
ruokaa. Annamme takaisin sellaiset koirat, jotka eivät kelpaa
mihinkään, vähentääksemme siten niiden lukumäärää."

"Emme todellakaan ole niiden kaikkien tarpeessa. Lupaan teille, ettei
teidän enää tarvitse olla huolissanne niiden vuoksi."

"Niin, sellainen on nyt työnne, Wade. Määräykseni on, että tapatte
kaikki pedot, puumat, sudet ja arosudet. Joku harmaakarhu on jokaisen
syksyn kuluessa tehnyt pahojaan samoin kuin tavallisetkin karhut.
Millaisia tarpeita ikinä vain haluattekaan, pitää teidän ilmoittaa
siitä minulle. Käymme säännöllisesti Kremmlinissä. Voitte metsästää
vielä pari kuukautta, ellei talvi tule tavattoman varhain tänä vuonna.
Pyydän, että jos poikani sotkeutuu asioihinne jotenkin, olkaa
kärsivällinen, ja olen teille kiitollinen. Hän on vielä niin nuori ja
vallaton."

Wade huomasi, että Bellloundsin oli hyvin vaikea pyytää tätä häneltä.
Tämä vanha karjanomistaja, hallitseva, voimakas ja itserakas, oli viime
aikoina saanut kokea sellaista vastusta, jolle hän ei ollut voinut
mitään. Jos hän vain olisi voinut ymmärtää sen, oli hänen Wadelta
pyytämänsä suosionosoitus jonkunlainen vetoaminen.

"Belllounds, tulen toimeen kaikkien kanssa", Wade lohdutti häntä. "Ja
ehkä voin auttaa poikaannekin. Kuulin jo ennen tuloani tänne hänen
hurjuudestaan ja niin ollen olen valmistautunut."

"Jos teette sen, en unhota sitä milloinkaan", Belllounds vastasi
hitaasti. "Jack on ollut poissa kotoaan kolme vuotta. Hän palasi noin
viikko sitten. Luulin hänen pehmenneen ja vakaantuneen siinä työssä,
jonka hänelle silloin valitsin, mutta en ole siitä ollenkaan varma. Hän
on kyllä muuttunut. Kun hän vain saa seurata omaa päätään, ei minulla
ole häntä vastaan mitään muistuttamista, mutta hänen valitsemansa
keinot eivät ole aina oikeita, ja senvuoksi on täällä ollutkin
hankaluuksia miesten kanssa. Mutta Jack on hieno nuorukainen. Kyllä hän
vielä oppii hillitsemään luonteensa ja hullut päähänpistonsa. Työ
opettaa hänelle sen."

"Pojat ovat aina poikia", Wade vastasi filosoofisesti. "En ole vielä
unhottanut omaa nuoruuttanikaan."

"En minäkään. Mutta nyt minun on pakko poistua, Wade. Columbine tulee
varmasti katsomaan teitä. Hän on ainoa nainen talossani, hän on kuin
sen emäntä. Hän on sitäpaitsi hyvin innostunut noihin koiriin."

Belllounds poistui vanha hieno pää pystyssä ja auringon säteitten
kimallellessa hänen harmaassa tukassaan.

Wade istuutui tupansa portaille miettimään karjanomistajan huomautuksia
pojastaan. Muistellessaan nuorukaisen kasvonpiirteitä Wadesta ne
alkoivat tuntua tutuilta. Hän oli nähnyt Jack Bellloundsin ennenkin.
Hän ei milloinkaan erehtynyt kasvojen suhteen, vaikka hänen usein
olikin vaikea palauttaa ne muistiinsa. Ja hän alkoi muistella kaikkia
viimeisiä tapahtumia, joissa hän oli ollut mukana Meekerin luona ja
Cripple Creekissä, jossa hän oli työskennellyt kuukausimääriä, ja niin
edespäin, kunnes hän pääsi niin kauas taaksepäin kuin viimeiseen
käyntiinsä Denverissä.

"Siellä se varmasti olikin", hän mumisi miettiväisesti koettaen
muistella siellä näkemiään kasvoja. Sellainen oli tietysti mahdotonta,
mutta hän muisti kuitenkin useita. Sitten hän rupesi ajattelemaan
kaikkia sellaisia paikkoja Denverissä, jotka jollakin tavoin olivat
kiinnittäneet hänen mieltään erikoisesti. Ja äkkiä hän jossakin
sellaisessa olikin näkevinään Jack Bellloundsin kalpeat, äreät ja
ylpeät kasvot.

"Nyt muistankin sen!" hän huudahti epäillen. "Mutta ellei tämä ole mitä
omituisinta, niin --. Voisinko erehtyä? En, sillä näin hänet siellä
varmasti. Belllounds on varmaankin tiennyt sen ja antanut hänen olla
siellä... Ehkä hän on vartavasten lähettänytkin hänet sinne. Hän on
juuri sellainen mies, joka voi mennä äärimmäisyyksiin poikansa
kasvattamisessa."

Vaikka tämä tapahtuma olikin niin omituinen, Wade ajatteli sitä vain
hetkisen. Hän karkoitti sen mielestään saadessaan varmuuden, että
tapahtumien kulussa sattunut toinen omituinen vaihe oli kääntänyt hänen
askeleensa White Slidesin kartanoon. Hänen mielensä tuli liikutetuksi
ajatellessaan ensimmäistä kohtaustaan Columbine Bellloundsin kanssa.
Hän odotti sitä kärsimättömästi, koska siitä varmasti muodostuisi
mielenkiintoinen, huvittava ja ennen kaikkea huojentava. Kuta pikemmin
tämä kohtaus tapahtuisi, sitä parempi. Hänen elämänsä oli ollut kuin
yhtämittainen järkytysten sarja, joten tulevaisuudessa ei näyttänyt
olevan mitään sellaista, joka olisi voinut lumota, hämmästyttää ja
kiduttaa häntä. Ja kumminkin hän tiesi selvästi, että hänen sydämensä
oli paljon vastaanottavaisempi kaikelle sellaiselle, jota se ennenkin
oli kokenut. Ehkä hän täällä White Slidesissä joutuukin sellaisiin
tilanteihin, jotka voittavat kaikki edelliset. Sellainen voi olla
hyvinkin mahdollista, sillä se kuuluu tapausten luonteeseen. Ja vaikka
hän epäsikin sellaisen mahdollisuuden, hän rohkaisi mielensä sellaista
järkyttävää huomiota vastaan, että hän vihdoinkin oli saapunut pitkän
tiensä päähän, jossa kaikenlaista voi tapahtua.

Kolme koirista paneutui pitkäkseen Waden jalkoihin. Kane, verikoira,
tarkasteli tätä uutta isäntäänsä sellaisen koiran tapaan, joka tuntee
ihmiset. Se nuuski Wadea ja muuttui hieman lempeämmäksi.

Wade seurasi katseillaan polkua, joka kiemurteli puron rannalla
hävitäkseen lopulta pajukkoon, jonka kellastuneiden lehvien yli
karjakartano näkyi. Kaunistukkainen tyttö ilmestyi kuistiin. Hänellä
näytti olevan jotakin sylissään ja pian hän katosikin näkyvistä pajukon
taakse. Wade huomasi hänet ja aavisti hänen olevan tulossa
rakennukseen. Hän ei odottanut enää muuta eikä ajatellutkaan mitään,
vaan luotti tapaamisen aiheuttamaan ratkaisuun.

Tyttö ilmestyi jälleen näkyviin ehkä noin sadan metrin päässä Wadesta.
Hän katsahti tulijaan kerran terävästi ja tutkivasti, mutta sitten veri
alkoikin polttaa hänen aivojaan ja suoniaan. Hän näki edessään
ratsastuspukuun pukeutuneen solakan tytön, jäntevän ja voimakkaan,
jonka joustava käynti ilmaisi hänen tottuneen ulkoilmaelämään. Hänen
olentonsa sulous ja tämä hänen käyntitapansa järkyttivätkin juuri
Wadea. "Hyvä Jumala, miten hän onkaan Lucyn näköinen!" hän kuiskasi
koettaen etäisyydestä huolimatta nähdä hänen kasvonsa, jotka loistivat
auringonpaisteessa. Tytön tukka liehui tuulessa hänen lähestyessään
hitaasti. Kaikki sellainen Wadessa, joka oli ruumiillista ja
liikutuksille altista, tuntui odottavan paljon kiihkeämmin kuin
milloinkaan ennen. Hetki oli vuosisatain pituinen eikä sen takana ollut
mitään. Tytön ollessa vielä jonkun matkan päässä hänen kasvonsa
alkoivat näkyä selvästi, jolloin Wade oli melkein menettää
tajuntansa... Sitten kuin unessa, kuin jännittyneen katsomisen
aiheuttamassa sumussa, hän näki morsiamensa kasvot, vaimonsa,
varhaisimman miehuutensa Lucyn. Se palautti koko menneisyyden hänen
muistoonsa. Tyttö tuli lähemmäksi ja Waden sydän sykki yhä kovemmin.
Oliko hän joutunut jonkun painajaisen kynsiin, vai oliko hän tullut
hulluksi? Tyttö kohotti päätään katsoen häneen ja nähden hänet. Pelko
oli melkein pimittää Waden järjen.

"Nuohan ovat Lucyn kasvot!" hän huohotti. "Auta minua, Jumala!... Tämän
vuoksiko minun pitikin tulla tänne? Hän on minun lihaani ja vertani --
hän on Lucyni lapsi -- ja minunkin!"

Pelko, aavistus, suunnaton hämmästys ja järkytetty tietoisuus hävisivät
salamankaltaisessa aavistuksessa, joka oli samalla tuntemistakin.
Värisyttävä kouristus jäykistytti hänet ja niin suunnaton
mielenliikutus sai hänet valtoihinsa, että se soi hänelle melkein
huojennusta.

Koirat hyppäsivät pystyyn haukkuen ja häntäänsä heiluttaen. Ne
lausuivat vieraan tervetulleeksi. Kane menetti vielä osan koiran
jäykkyydestään.

Waden rinta kohoili. Sininen taivas, harmaat kukkulat ja viheriät pajut
muuttuivat himmeiksi hänen silmissään lähestyvien kasvojen tullessa yhä
selvemmin näkyviin.

"Olen Columbine Belllounds", kuuli hän jonkun sanovan.

Se tyynnytti Wadessa riehuvan myrskyn. Oltiin todellisuudessa ja ääni
oli sama kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Taakka kohosi hänen
rinnaltaan ja hänen tarmonsa palasi, pannen sellaisen miehen
itsehillinnän toimimaan, jonka elämässä oli sattunut monta peloittavaa
tapausta.

"Hyvää huomenta neiti. Olen iloinen tavatessani teidät", hän vastasi
niin vapaasti, ettei siinä ollut mitään luonnotonta.

Sitten he tarkastelivat toisiaan, tyttö vaistomaisin katsein, joka on
ominainen kaikille naisille ounastavassa voimassaan, mutta yleinen
kaikille sellaisille ihmisille, jotka elävät yksinäisyydessä ja joista
jonkun vieraan tulo tuntuu tärkeältä tapahtumalta. Waden katse,
tarkkaavainen ja kaikkinäkevä, huomasi kasvojen todellakin muistuttavan
suuresti kuviteltua Lucya -- noiden kauniiden kasvojen, jotka olivat
enemmänkin kuin ihanat, mutta voimakkaat ja suloiset. Niiden
huomattavin piirre oli ihon vaalea hienous, jossa kuitenkin oli hieman
ruusun- ja kullanväristä hohdetta, ja harvinaisen kauniit siniset
silmät.

"Ah, voitteko pahoin?" tyttö kysyi. "Olette niin kalpea."

"En. Olen vain niin järkytetty", Wade vastasi pyyhkien hikeä otsaltaan.
"Tänne on hirmuisen pitkä matka."

"Olen talon emäntä", tyttö sanoi hymyillen. "Olen iloinen saadessani
toivottaa teidät tervetulleeksi White Slidesiin, jossa toivon teidän
viihtyvän hyvin."

"Niin, neiti Columbine, luulen toivonne toteutuvan", Wade vastasi myös
hymyillen. "Jos olisin nuorempi, viihtyisin vieläkin paremmin."

Columbine nauroi kuullessaan sen. "Miehet ovat aina samanlaisia,
olivatpa he sitten nuoria tahi vanhoja."

"Älkää aina ajatelko niin", Wade sanoi vakavasti.

"Miksi? Luulen teidän olevan oikeassa. Toin teille muutamia
välttämättömiä tavaroita asuntoanne varten. Saanko katsoa sisään?"

"Tulkaa vain tupaan", Wade kehoitti nousten. "Teidän pitää antaa
minulle käytökseni anteeksi. Minulla ei todellakaan ole pitkiin
aikoihin ollut naisvieraita."

Hän meni sisään ja Wade seisoessaan kynnyksellä näki hänen
tarkastelevan huonetta naisen kaikkinäkevin katsein.

"Sanoin isälle, että hän --"

"Neiti, isänne ilmoitti minulle jo, mistä ne voin saada, mutta en ole
noutanut niitä vielä. Teen sen kumminkin heti."

"Hyvä on. Jätän nämä tavarat tänne ja palaan hieman myöhemmin",
Columbine vastasi asettaen käärynsä lattialle. "Ette saa suuttua,
vaikka koetankin valmistaa olonne täällä hieman mukavammaksi. Tuntuu
oikein hirveältä, miten erämiehet elävät päästyään huoneihin."

"Vannon, etten kovinkaan pian näytä teille, miten kunnollinen
taloudenhoitaja olen", Wade sanoi. "Siinä tapauksessa saan ehkä nähdä
teidät useammin luonani."

"Te olette varmaankin ollut aikoinanne auttamaton imartelija, vai
mitä?" tyttö kysyi viekkaasti.

Hänen äänensä ja päänsä asento järkyttivät Wadea niin, ettei hän voinut
vastata. Piilottaakseen hetkellisen mielenliikutuksensa hän kääntyi
koiriin päin. Silloin tuli tyttökin portaille.

"Pidän koirista", hän sanoi taputtaen Denveriä, minkä vuoksi Jim ja
Sampson tulivat heti mustasukkaisiksi. "Näiden kanssa sovin melko
hyvin, mutta tuo Kane on vallan mahdoton. Eikö se olekin kaunis? Mutta
se pelkää -- ei, se ei pelkää minua, mutta ei se minusta pidäkään."

"Se epäilee. Sitä on kohdeltu huonosti. Jonkun ajan kuluttua se
unhottaa sen varmasti."

"Ettekö te lyö koiria?" Columbine kysyi kiihkeästi.

"En, neiti. Koirien ja hevosten kasvattamisessa on varottava sellaista
menetelmää."

Columbine näytti hyvin tyytyväiseltä.

"Kuinka iloinen olenkaan kuultuani sen! En viitsinyt enää tullakaan
tänne katsomaan ja ruokkimaan koiria, koska täällä oli aina joku
potkimassa ja ajamassa niitä."

Wade antoi köyden hänelle. "Pidelkää nyt niitä niin, etteivät ne hypi
minua vasten tuodessani niille lihaa." Hän meni tupaan, otti sieltä
hirvenpaistin jäännöksen ja palasi portaille ottaen veitsen tupestaan.
Koirat näkivät lihan ja rupesivat vinkumaan kiskoen köyttä.

"No, olkaahan vain siivosti!" Wade komensi istuutuen askelmalle ja
ruveten leikkelemään lihaa. "Jim, olet vanhin ja nälkäisin. Kas
tässä!... Nyt sinä, Sampson. Kas niin!"... Suuri koira sieppasi lihan
suuhunsa, jolloin Wade taputti sen selkää. "Oletko sinä susi vai
penikka, kun käyttäydyt noin? Tässä!" Sampson oli hitaampi nyt, mutta
tokaisi kumminkin, jolloin Wade läimäytti sitä kädellään ei vihaisesti
eikä kovasti, vaan siten, että Sampson ymmärsi lyönnin merkityksen.

Seuraavalla kerralla koira ei enää tokaissutkaan. Denveriä saatiin
läimäyttää monta kertaa, ennenkuin se rupesi tottelemaan uutta
isäntäänsä. Mutta verikoira Kane kieltäytyi kokonaan ottamasta lihaa
Waden kädestä. Se murisi, näytti hampaitaan ja nuuski nälkäisesti.

"Kanea on kohdeltava hyvin varovaisesti", Wade huomautti. "Se voi
purrakin hyvin äkkiä."

"Mutta se on niin kaunis", tyttö sanoi. "En luule sitä ollenkaan
vihaiseksi. Lupaattehan olla sille hyvä ja koettaa voittaa sen.
puolellenne?"

"Teen kaiken voitavani."

"Isä on hyvin iloinen saatuaan kerran todellisen metsästäjän White
Slidesiin. Minäkin olen iloinen, mutta surullinenkin samalla. Vihaan
sellaista ajatustakin, että puumat ja sudet syövät suuhunsa pieniä
vasikoita, ja tuntuu oikein hirveältä, että karhut tappavat
täysikasvuisia eläimiä, mutta minä pidän suden ulvonnasta ja arosusien
haukunnasta. En voi mitään toivolleni, ettette tappaisi niitä kaikkia."

"Sellainen voi tuskin olla mahdollistakaan, neiti. Koetan kaikkeni
hävittääkseni puumat ja ajaakseni karhut pakosalle, mutta susia en voi
mitenkään tappaa sukupuuttoon. Viekkaampaa eläintä kuin susi ei ole
olemassakaan. Kerron teille pienen tarinan. Muutamia vuosia sitten
matkustin kokiksi eräälle maatilalle, joka sijaitsee Denverin
pohjoispuolella aavikon reunassa. Siellä ruvettiin heti kertomaan
minulle kaikenlaisia juttuja muutamasta yksinäisestä sudesta, joka oli
asustanut paikkakunnalla jo kauan aikaa. Se tunnettiin ja kuta enemmän
sitä metsästettiin, sitä viisaammaksi se tuli. Sen erikoisruokana
olivat hiehot, ja kaikki kartanonomistajat varustautuivat sitä vastaan.
He palkkasivat kaikki seudun vanhat metsästäjät ja pyydystäjät
saadakseen sen tapetuksi. Mutta se ei hyödyttänyt mitään, sillä vanhus
jatkoi vain hiehojen tappamista. Jokainen yö tappoi se yhden tahi pari.
Ja se oli niin viekas ja nopea, että se työskenteli aina eri
maatiloilla eri öinä. Lopulta se tappoi isännältäni yksitoista hiehoa
yhden ainoan yön kuluessa. Yksitoista, ajatelkaahan sitä. Silloin
sanoin isännälleni: 'Olisi parasta, jos antaisitte minun tappaa tuon
vanhan harmaan teurastajan.' Mutta isäntäni nauroi vain minulle, sillä
hän oli koettanut jo kaikkia keinoja. Hän antoi minun kumminkin mennä.
Otin hieman lihaa, huopapeitteeni, pyssyni, parin lumikenkiä ja lähdin
vanhuksen jäljille... Ja, neiti Columbine, seurasin vanhusta niin kauan
lumessa, että se kuoli väsymykseen."

"Kuinka ihmeellistä!" tyttö huudahti huohottaen ja hehkuen
mielenkiinnosta. "Ah, tuntuu niin säälittävältä, että sellaisenkin
erinomaisen pedon piti kuolla! Villit eläimet ovat julmia. Toivoisin
asian olevan toisin."

"Elämä on julmaa, neiti, ja yhdyn toivoonne", Wade vastasi
surullisesti.

"Olette varmaankin saanut kokea yhtä ja toista. Isä sanoi minulle:
'Collie, nyt olemme lopultakin saaneet tänne miehen, joka voi kertoa
sinulle tarpeeksi juttuja.'... En kuitenkaan usko, että haluatte."

"Pidättekö kertomuksista?" Wade kysyi uteliaana.

"Minäkö? Pidän kaikenlaisista, mutta enimmän seikkailuista. Minusta
olisi pitänyt tullakin poika. Eikö olekin kummallista, etten voi tehdä
kenellekään pahaa enkä katsella hirvenkään teurastamista? Mutta te ette
suinkaan voikaan kertoa minulle liian verisiä tai julmia tapahtumia.
Vihaan intiaanijuttuja. Niiden paljas ajatteleminenkin värisyttää
minua... Jonakin päivänä kerron teille erään tarinan."

Wade ei voinut vastata mitään.

"Minun täytyy poistua nyt", tyttö sanoi siirtyen portaille. Sitten hän
epäröi ja kääntyi hymyillen miettiväisesti ja iloisesti. "Luulen, että
meistä tulee vielä hyvät ystävät", hän lisäsi.

"Neiti Columbine, varmasti, jos se vain hiemankaan riippuu minusta",
Wade vastasi.

Columbinen hymy kirkastui samalla kun hänen katseensa muuttui
läpitunkevaksi hänen tietämättään. Wade tunsi, miten vastustamattomasti
he vetivät toisiaan puoleensa, vaikka Columbine ei sitä aavistanutkaan.

"Kaupan päättämiseen tarvitaan aina kaksi", tyttö vastasi vakavasti.
"Pidän sanani. Hyvästi."

Wade katseli hänen poistumistaan ja sitä mukaa kuin Columbine eteni
haihtui pakkokin, jonka alaisena Wade oli ollut. Kun Columbine hävisi
näkyvistä, Waden tunteet katkoivat kaikki kahleensa. Vetäen koirat
huoneeseen hän sulki oven sisäpuolelta. Sitten nojautui hän seinään
horjuen ja kuiskasi käheästi: "Kiitän Jumalaa!"



VI.


Syyspäiväntasauksen lähestyessä syyskuun kullanvärinen punaiselle ja
purppuralle vivahtava luonto alkoi vaaleta. Sade riitti pakkasen
puremien lehtien kastelemiseen, jolloin vuorilta puhaltavat tuulet
panivat ne lentämään, liehumaan ja peittämään notkoja, täyttämään
purojen lammikoita ja värjäämään teitä. Kun ilma muuttui ja aurinko
paistoi kirkkaasti jälleen, useimmat haavikot olivat lehdettömät ja
paljaat pajukot näyttivät kankeilta verrattuina harmaihin
salviarinteihin, ja viiniköynnökset olivat menettäneet tulipunaisen
värinsä. Kukkuloita ja laaksoja oli kohdannut äkkinäinen muutos, joka
ei kuitenkaan ollut vaikuttanut niiden kauneuteen.

Penikulman tahi parin päässä White Slidesistä muutamassa suojaisessa
sopessa oli pari pientä erään Andrews-nimisen karjanomistajan omistamaa
tölliä. Hän oli ennen ollut työssä Bellloundsilla, mutta oli vähän
aikaa sitten eronnut ja ruvennut työskentelemään yksinään. Hänellä oli
hyvin nuori vaimo, muutamia lapsia ja veli, joka toimi hänellä
paimenena. Nämä ihmiset olivat Bellloundsin ainoat naapurit kymmenen
penikulman alalla Kremmliniin päin.

Columbine piti rouva Andrewsista ja ratsasti tahi käveli sinne usein
pienelle vierailulle jutellakseen ystävättärensä kanssa tahi
temmeltääkseen lapsukaisten kera.

Syyskuun lopussa Columbine tunsi kiihkeätä halua mennä Andrewsin
maatilalle saadakseen sieltä tietoja Wilson Mooresta. Vaikka joitakin
uutisia olisi saapunutkin White Slidesiin, ei niitä olisi kuitenkaan
kerrottu hänelle. Jack Belllounds oli ratsastanut Kremmliniin ja sieltä
takaisin yhtenä päivänä, mutta Columbine olisi sietänyt ennen vaikka
mitä, kuin olisi ruvennut kyselemään häneltä.

Hän kysyi kaikissa tapauksissa hevosmieheltä, joka toi elintarpeita
Bellloundsille, mutta hänen saamansa vastaus oli kummallisesti
kartteleva. Se ärsytti Columbinea ja synnytti hänessä epäluuloja, joita
hän koetti tukahduttaa. Lopulta hänestä näytti aivan ilmeiseltä, ettei
Wilson Mooren nimeä haluttu mainita hänen kuultensa.

Ensin hän oli lisääntyvässä kostonhimossaan aikonut mennä uuden
ystävänsä, metsästäjä Waden puheille uskoakseen hänelle ikävänsä ja
muutamia muitakin seikkoja, jotka alkoivat tuntua yhä tukalammilta sitä
mukaa kuin päivät kuluivat. Tunne, että Jack Belllounds oli jollakin
tavoin tullut hänen ja vanhuksen väliin, jota hän rakasti ja sanoi
isäkseen, tuntui hänestä hyvin omituiselta. Columbine ei ollut
huomannut sitä, ennenkuin viime aikoina. Hän sai sen selville siitä,
ettei hän enää turvautunut Bellloundsiin, kuten ennen, koska hän oli
huomannut Bellloundsin karttavan häntä. Mutta sitten Columbine luuli
erehtyneensä, sillä aina kun hän tapasi Bellloundsin ruokapöydässä tahi
jossakin muualla, Belllounds tuntui kohtelevan häntä yhtä hellästi kuin
ennenkin. Hän ei sittenkään ollut enää sama mies kuin ennen. Kartanon
muinoin niin iloiset ihmiset olivat nyt synkkiä ja pahantuulisia. Ja
tuntiessaan, ettei hän vielä ollut tarpeeksi hyvä ystävä Waden kanssa
voidakseen uskoa hänelle suurimpia salaisuuksiaan, hän tukahdutti
mielihalunsa ja päätti koettaa itse saada jollakin tavoin tietää
haluamansa asiat.

Kun hän lähti kävelemään Andrewsin kartanoon päin, hän
onnettomuudekseen tahi onnekseen tapasi Jack Bellloundsin.

"Mihin sinä nyt olet menossa?" Jack kysyi tutkivasti.

"Menen tervehtimään rouva Andrewsia."

"Etkä mene!" Jack sanoi äkkiä tiukasti.

Columbine tunsi sydänalassaan jotakin omituista, jotakin polttavaa,
joka tuntui vieraalta hänen ruumiilliselle olemukselleen ja joka halusi
purkaantua ulos. Jack Bellloundsin puheet ja työt olivat viime aikoina
tuntuneet hänestä hyvin vastenmielisiltä. Hän katsoi vakavasti Jackiin,
joka katsoi uteliaasti häneen. Columbine ei aavistanutkaan, mitä
Jackilla oli mielessä, sillä kauhistuen hän tunsi vain sen, että hän
vieraantui yhä enemmän tästä nuoresta miehestä, jonka kanssa hänen piti
mennä naimisiin. Hänen tuloansa seuranneet viikot olivat olleet
tukalimpia mitä hän muisti.

"Kyllä minä menen", hän vastasi hitaasti.

"Et mene!" Jack toisti kiivaasti. "En halua, että juoksentelet siellä
juoruamassa Andrewsin eukon kanssa."

"Vai et halua", Columbine sanoi hyvin tyynesti. Kuinka huonosti Jack
häntä ymmärsikään!

"Kuulithan sen."

"Et ole mieheni vielä, herra Jack Belllounds", Columbine tiuskaisi
vihaisesti. Jack voi ärsyttää häntä pahemmin kuin kukaan muu.

"Pian kuitenkin. Muutamien viikkojen tahi kuukausien kuluttua ainakin",
Jack jatkoi tyyntyen hieman.

"Olen antanut suostumukseni", Columbine sanoi tuntien kalpenevansa, "ja
pidän sanani... En tiedä kumminkaan, milloin. Jos puhut minulle näin,
voi kulua useita viikkoja, jopa kuukausiakin, ennenkuin määrään
päivän."

"Columbine!" Jack huudahti, kun tyttö kääntyi mennäkseen. Hänen äänensä
kuulosti todellakin toivottomalta. Columbine sai nyt jälleen varmuuden
muutamasta asiasta, joka oli vaivannut häntä kovasti. Oli aivan
samantekevää, miten hän suhtautui tähän uuteen sukulaiseensa, se
kumminkin näytti peloittavalta totuudelta, että Jack oli todellakin
rakastunut häneen. Mutta tällä kertaa hän ei pehmennyt.

"Kutsun isän tänne, jotta hän käskisi sinun jäädä kotiin", Jack
tiuskaisi jälleen suuttuen.

Columbine pyörähti kantapäällään.

"Jos teet sen, olet tyhmempi kuin olen luullutkaan."

Silloin ei Jack voinut enää hillitä itseään.

"Tiedän, minne olet menossa. Aiot mennä tervehtimään tuota pölkkyjalka
Moorea!... Varo, etten näe sinua hänen seurassaan."

Columbine käänsi selkänsä Bellloundsille ja kiiruhti pois jokaisen
suonen sykkiessä ja tehdessä kipeää. Hän kiiruhti tielle haluten
juosta, mutta ei menettää kuuloaan eikä näköään. Hän tahtoi paeta
jotakin, vaikka ei tiennyt, mitä.

"Ah, se on jotakin pahempaa kuin hänen luonteensa!" hän huudahti
kuumien kyynelien vieriessä hänen poskilleen. "Hän on ilkeä, niin
sanomattoman ilkeä! Miksi sen kieltäisin, vaikka rakastankin isää?
Elämäni menee kokonaan pilalle, ellei se jo olekin pilalla."

Hänen vihansa haihtui yhtä nopeasti kuin hänen kostonhimonsakin. Hän
moitti itseään niiden kiivaiden vastausten vuoksi, joilla hän oli
suututtanut Jackin. Hän vannoi, ettei hän milloinkaan enää unhottaisi
niin kokonaan itseään.

"Mutta miksi hän raivostuttaakin minut aina?" hän huudahti koettaessaan
puolustaa itseään. "Mitä hän sanoikaan? 'Tuo pölkkyjalka paimen
Moore'!... Ah, miten halpamaista. Hän on siis kuullut, että Wilson
raukan jalka on pilalla, ehkä hän on täydellinen raajarikko... Jos se
on totta, niin... Mutta miksi huusi hän tietävänsä sen, että haluan
puhutella Wilsonia?... Enkä halua, en ollenkaan!... Ah, mutta haluan
kuitenkin!"

Ja silloin Columbine sai oppia viivyttelemättä, että hän tulee
unhottamaan itsensä jälleen. Hän huomasi tehneensäkin sen jo, ymmärtäen
samalla muutaman surullisemman ja oudomman totuuden, joka oli
selviämäisillään hänelle. Hän oli tuntevinaan toisen Columbinen
itsessään, jonkunlaisen oikullisen, intohimoisen ja erilaisen olennon,
joka ei halunnut lannistua.

Melkein ennenkuin hän huomasikaan lähteneensä aikomalleen vierailulle,
Andrewsin talo oli jo hänen näkyvissään. Niin nopeasti hän oli
kävellyt. Mutta hänen piti tukahduttaa mielenliikutuksensa, joka oli
saanut hänet kokonaan valtoihinsa. Senvuoksi hän hiljensi vauhtiaan
koettaen ajatella muita asioita.

Lapset huomasivat hänet ensin ja hyökkäsivät häntä vastaan. Saapuessaan
tuvan ovelle hän jo hymyili ja posket punoittivat. Punakka ja voimakas
rouva Andrews sopikin hyvin uudisasukkaan vaimoksi, jonka pitää tarttua
kiinni raskaaseenkin työhön. Hänen kasvonsa kirkastuivat Columbinen
tullessa, mutta hän oli silti hieman hämmästyneen ja uteliaan näköinen.

"Herranen aika, miten iloinen olenkaan saadessani tavata sinut,
Columbine!" hän tervehti. "Et ole ollutkaan täällä pitkiin aikoihin."

"Olen aikonut tulla, mutta olen siirtänyt sen aina tuonnemmaksi",
Columbine vastasi.

Ja sitten he naisnaapurien tapaan alkoivat jutella syystarkastuksesta,
talven piakkoin tapahtuvasta tulosta ja sen aiheuttamasta
yksinäisyydestä, lapsista ja kaikenlaisesta muusta, josta lopulta
päästiin henkilökohtaisempiin ja mielenkiintoisempiin asioihin.

"Ja niinkö ne asiat sitten ovat, että sinun pitää mennä naimisiin Jack
Bellloundsin kanssa?" rouva Andrews kysyi hetkisen kuluttua.

"Niin, luullakseni", Columbine vastasi hymyillen.

"Hm! En ole mikään sukulaisesi enkä erittäin läheinen ystäväsikään,
mutta sanon kuitenkin, että --"

"Voi älä!" Columbine keskeytti.

"Hyvä on, tyttöseni. Ehkä onkin parempi, etten sano mitään. Säälin
sinua, ellet rakasta Möly-Jackia. Ennen vanhaan inhosit häntä,
muistaakseni."

"En rakasta Jackia vielä, vaikka minun pitäisi rakastaa tulevaa
miestäni. Mutta tahdon koettaa ja vaikka en milloinkaan onnistuisikaan,
velvollisuuteni pakottaa minut sittenkin menemään naimisiin hänen
kanssaan."

"Jonkun naisen pitäisi puhua asiasta Bill Bellloundsille", rouva
Andrews sanoi niin julmasti, ettei se ennustanut hyvää vanhalle
karjanomistajalle.

"Oletko kuullut, että olemme saaneet uuden miehenkin kartanoomme?"
Columbine kysyi muuttaen puheenaihetta.

"Tarkoitat varmaankin metsästäjäänne, Hell-Bent Wadea?"

"Kyllä, mutta vihaan tuota naurettavaa nimitystä", Columbine sanoi.

"Niin, se on omituinen, kuten useimmat muutkin näiden seutujen
nimitykset. Sitä ei voida muuttaa. Hän on ollut täällä pari kertaa,
kerran koirineen ja sitten toissa iltana. Pidän hänestä. Hän on kunnon
mies kummallisesta nimestään huolimatta. Mieheni ja hänen veljensä
kiintyivät häneen kuin sorsat veteen."

"Olen iloinen kuullessani sen. Minäkin suhtauduin häneen melkein niin",
Columbine vastasi. "Hänellä on surullisimmat kasvot mitä milloinkaan
olen nähnyt."

"Surullisetko? Aivan niin. Hän on nähnyt suurimman osan siitä, josta
hän on saanut nimensäkin. Nauroin nähdessäni hänet ensin. Tuollainen
pieni hontelo mies, vääräsäärinen ja risainen, noine kauhean
jokapäiväisine kasvojenilmeineen! Mutta hänen tullessaan seuraavan
kerran unhotin hänen ulkomuotonsa."

"Niin, siinäpä se juuri onkin! Hän ei ole juuri minkään näköinen, mutta
jokainen unhottaa hänen jokapäiväisyytensä heti", Columbine vastasi
lämpimästi. "Tuntuu aivan siltä kuin hänen karkean kuorensa alla
piilisi jotakin."

"Niin, sinä ja minä olemme naisia ja tunteemme ovat senvuoksi
erilaisia", rouva Andrews sanoi. "Mieheni on kovasti ihmeissään siitä,
mitä kaikkea Wade osaa tehdä. Wade korjasi Tomin pyssyn, jota ei ole
voitu käyttää yhteen vuoteen, hän laittoi kelloni käymään ja se käy nyt
paremmin kuin milloinkaan ennen. Sitten hän pelasti lehmämme myrkkypuun
vaikutuksesta, vaikka Tom luuli sen kuolevan."

"Pojat kertoivat Waden pelastaneen muutamia meidänkin lehmiämme. Isä
oli hyvin iloissaan. Tiedäthän hänen menettäneen paljon elukoita puun
aiheuttaman myrkytyksen vuoksi. Näin paljon kuolleita härkiä ollessani
viime kerran ratsain vuoristossa. On ikävää, ettei uusi miehemme tullut
tänne ennen pelastamaan niitä. Kysyin häneltä, miten hän menettelee, ja
hän sanoi minulle olevansa lääkäri."

"Siis eläinlääkäri", rouva Andrews sanoi nauraen. "Sitä en ole vielä
kuullutkaan. Tomin puheiden mukaan tämä Wade oli sanonut nähtyään
sairaan lehmämme, että lehmä on syönyt myrkyllisen puun lehtiä --
muistaakseni hän oli nimittänyt kasvia kukonkannukseksi -- jotka ovat
paisuneet sen vatsassa hirveästi sen juotua vettä. Wade pisti vain
veitsen sen kylkeen, niin että ilma pääsi ulos, jolloin se pelastui."

"Huh, miten julmaa! Mutta keino on hyvä, jos eläimet vain siten
pelastuvat."

"Ne voidaan kaikki pelastaa, jos vain joudutaan niiden luo ajoissa",
rouva Andrews vastasi.

"Näin lääkäreistä puhuessamme", Columbine jatkoi koettaen muodostaa
kysymyksensä ylimalkaiseksi, "tiedätkö, joutuiko Wilson Moore!
Kremmlinissä ollessaan lääkärin hoitoon loukkaantuneen jalkansa
vuoksi?"

"Ei, sillä siellä ei ollutkaan lääkäriä. Heidän olisi pitänyt lähettää
hänet Denveriin, mutta koska Wils ei olisi kestänyt sellaista matkaa
eikä voinut odottaa, rouva Plummer sitoi hänen jalkansa. Hän on
tehnytkin sen mielestäni mainiosti."

"Ah, olen hyvin iloinen!" Columbine mumisi. "Hänestä ei siinä
tapauksessa tulekaan raajarikkoa eikä pölkkyjalkaa?"

"Ei. Mutta saat itse katsoa, sillä Wils on täällä. Hän saapui tänne
toissa yönä ja asuu lankoni kanssa tuolla toisessa tuvassa."

Rouva Andrews lateli tämän kaiken nopeasti ja mielellään, mutta
kumminkin jonkunlaisella erikoisella tarkoituksella. Hänen katseensa
oli kohdistunut omituisen ystävällisesti nuorempaan naiseen.

"Täälläkö?" Columbine huudahti hämmästyneenä tullen hyvin liikutetuksi
ja iloiseksi. Hän vuoroin punastui ja kalpeni.

"Niin!" rouva vastasi katsoen nyt ovelle. "Hänen pitäisi olla näkyvissä
jossakin, sillä hän kuljeskelee kainalosauvan varassa."

"Kainalosauvanko?" Columbine huudahti järkytettynä.

"Niin juuri. Hän teki sen itse... Mutta en näekään häntä nyt missään.
Ehkä hän meni tupaan nähdessään sinun tulevan, sillä hän on hirmuisen
arka tuon sauvan vuoksi."

"No, jos hän on niin arka, niin minun on ehkä parasta lähteä",
Columbine sanoi taistellen hämminkiään ja pettymystään vastaan. Mitähän
tapahtuisikaan, jos hän sattuisi kohtaamaan hänet? Voisiko Wils ruveta
kuvittelemaan jotakin hänen tulonsa vuoksi? Hänen sydämensä rupesi
sykkimään kiivaasti.

"Koeta rauhoittua, tyttöseni", rouva vastasi. "Tiedän teidän
riidelleen, sillä hän kertoi sen minulle. Miten ikävää!... En voi sille
mitään, jos sinun nyt kerran pitää mennä. Tule nyt vielä kerran ennen
lumen tuloa. Hyvästi."

Columbine sanoi hänelle nopeat jäähyväiset ja poistui hyvin
toivottomana. Hän oli jo melkein päässyt viereisen tuvan nurkan taakse,
jonka sivuitse hänen oli mentävä, mutta ennenkuin hän ehti saada
mielenmalttinsa takaisin, hän näki Wilson Mooren kulkevan sauvaansa
nojaten niin, ettei siteissä oleva jalka koskettanut maahan. Wilson oli
huumannut hänet ja koetti kiiruhtaa aitauksen taakse, ennenkuin hän
näkisi hänet ja voisi puhutella häntä.

"Wilson!" Columbine huudahti tahtomattaan. Heti kun nimi livahti hänen
huuliltaan hän katui huudahdustaan, mutta se oli jo liian myöhäistä.
Paimen pysähtyi ja kääntyi hitaasti.

Silloin Columbine käveli nopeasti hänen luokseen tullen äkkiä yhtä
rohkeaksi kuin hän äsken oli ollut peloissaan. Nähtyään Wilsonin hän
muuttui heti.

"Wilson Moore, aioit karttaa minua", hän sanoi moittivasti.

"Päivää, Columbine", Wilson tervehti välittämättä hänen sanoistaan.

"Ah, olen ollut niin pahoillani loukkautumisesi vuoksi!" Columbine
sanoi. "Ja nyt olen taasen niin iloinen, että olet -- Wilson, olet niin
laihtunut ja kalpea, että olet varmaankin kärsinyt kovasti."

"Kai se on hieman heikontanut minua."

Columbine ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen kasvojaan muuta kuin
päivettyneinä, jäntevinä ja terveinä, mutta nyt niissä oli tuskien,
jännityksen ja kärsivällisen alistuvaisuuden uurtamia juovia. Hän
näytti vanhemmaltakin. Jokin noissa hienoissa, tummissa ja sumuisissa
silmissä liikutti häntä kovasti.

"Et kirjoittanut minulle sanaakaan", hän jatkoi moittivasti. "Ei kukaan
halunnut kertoa minulle mitään. Pojat eivät sanoneet tietävänsä.
Kysyessäni isältä hän suuttui. Jackilta en ole viitsinyt
tiedustellakaan. Ruokavarojen kuljettaja valehteli minulle. Silloin
lähdin tänne kuullakseni uutisia sinusta, mutta en osannut aavistaakaan
sinun oleskelevan täällä... Nyt olen iloinen, että tulin."

Miten kummallisen, tumman ja omituisen katseen Wilson loikaan häneen!

"Tämä on niin sinun tapaistasi, Columbine", hän sanoi. "Tiesin sinun
olevan pahoillasi onnettomuudestani, mutta en voinut lähettää sinulle
mitenkään sanaa."

"Pelastit Pronton minulle", Columbine vastasi kovasti värisevällä
äänellä. "En voi milloinkaan kiittää sinua tarpeeksi."

"Niin, se oli hieman kummallista. Pronto pillastui. Toivon sen nyt
voivan hyvin."

"Se on jo melkein terve. Tikkujen poisottaminen sen nahasta vei jonkun
aikaa. Kyllä se pian paranee eikä siis herra Jack Bellloundsin
taidonnäyte aiheuttanutkaan sen pahempaa."

Columbinen ääni kuulosti katkeralta hänen lopettaessaan. Moore käänsi
ajattelevan katseensa hänestä muualle.

"Toivon vanhan Billin voivan hyvin", hän kysyi välinpitämättömästi.

"Oletko kertonut omaisillesi sinua kohdanneesta tapaturmasta?"
Columbine kysyi välittämättä hänen huomautuksestaan.

"En."

"Ah, Wilson, sinun olisi pitänyt lähettää sana heille tahi ainakin
kirjoittaa."

"Minunko? Olisiko minun pitänyt ruveta mankumaan heiltä apua
onnettomuudessani? En voi suhtautua asiaan ollenkaan niin."

"Wilson, lähdet kai piakkoin kotiisi Denveriin, vai mitä?"

"En!" Wilson vastasi lyhyesti.

"Mutta mihin sitten aiot ryhtyä? Et varmastikaan voi ruveta työhön
vielä pitkiin aikoihin."

"Columbine, en voi milloinkaan enää ratsastaa siten kuin ennen", hän
sanoi surullisesti. "Tietysti jollakin tavoin, mutta en entiseen tapaan
koskaan."

"Ah!" Columbinen ääni ja se äärimmäinen pehmeys ja hellyys hänen
liikkeissään hänen koskettaessaan karkeasti kyhättyä kainalosauvaa
olisivat ilmaisseet asian laidan kaikille muille, paitsi näille
kahdelle toistensa kohtaloihin syventyneille. "En voi kestää, jos se
vain on totta."

"Pelkään sen olevan. Jalkani murskaantui pahasti. Säästyin juuri
tulemasta pölkkyjalkaiseksi."

"Sinun pitäisi saada hoitoa ja -- Wilson, aiotko todellakin jäädä
asumaan näiden Andrewsien luokse?"

"En luullakseni. Heillä on myös omat huolensa. Columbine, aion perustaa
sadanviidenkymmenen hehtaarin suuruisen uudistilan."

"Uudistilanko?" Columbine huudahti hämmästyneenä. "Mihin?"

"Tuonne Old White Slidesin rinteille. Se on ollut jo vuosikausia
mielessäni. Muistat kai erään sievän pienen punaisen jyrkänteen
juurella olevan laakson? Siellä on mainio lähdekin. Olet ollut siellä
minun mukanani kerran. Muistat kai tuon kullankaivajien rakentaman
vanhan kämpän?"

"Kyllä. Paikka on hyvin edullinen ja laakso on kaunis, mutta Wils, et
voi tulla toimeen siellä", Columbine huomautti vakavasti.

"Miksi en? Haluaisin sen mielelläni tietää."

"Pöksähän on niin pieni. Rakennuksessa ei ole muuta kuin yksi huone,
sen katto on melkein tipotiessään, raot ovat kaikki auki, uuni on
luhistumaisillaan... Wilson, et suinkaan rupea uskottelemaan minulle,
että aiot muuttaa sinne yksinäsi asumaan?"

"Varmasti. Mitä ajatteletkaan?" Wils vastasi ivallisesti. "Haluaisitko,
että menisin naimisiin jonkun tytön kanssa? Miksi ei, jos vain joku
huolii tällaisesta raajarikosta."

"Kuka sinua siellä hoitaisi?" Columbine kysyi punastuen kovasti.

"Minä itse! Hyvä Jumala, Columbine, enhän minä mikään invaliidi vielä
ole! Minulla on muutamia ystäviä, jotka tulevat auttamaan minua
rakennuksen korjaamisessa. Niin, nythän minä muistankin. Entisessä
asunnossani White Slidesissä on vielä paljon tavaroitani. Tulen
noutamaan niitä sieltä piakkoin."

"Wilson Moore, oletko todellakin tosissasi?" Columbine kysyi vakavasti
ihmetellen. "Aiotko todellakin perustaa uudisasunnon White Slidesin
kartanon läheisyyteen ja asettua asumaan sinne, vaikka -- vaikka --?"

Hän ei voinut lopettaa. Joku musertava onnettomuus, jota hän ei osannut
määritellä, näytti uhkaavan häntä.

"Hyvin kummallista", Columbine vastasi huumaantuneena kääntyen poispäin
lisäämättä enää mitään.

"Hyvästi, Columbine!" Wils huusi hänen jälkeensä äänellä, jossa
todellakin oli jäähyväisten tuntua.

Koko kotimatkan Columbine oli sellaisten tunteitten vallassa, että ne
pakottivat hänet tarkasti miettimään tilanteen lisääntyvää tukaluutta.
Ja asia muuttui vielä pahemmaksi, kun hän kotiin tullessaan kohtasi
Jack Bellloundsin, jonka kasvot olivat synkät kuin ukkospilvi.

"Isä haluaa puhutella sinua", hän sanoi äänellä, joka toi Columbinen
mieleen hänen muutamia tunteja sitten lausumansa uhkauksen.

"Niinkö?" Columbine sanoi arvokkaasti. "Kohteliaasta käytöksestäsi voin
melkein päättää, miten tärkeää se on."

Belllounds ei alentunut vastaamaan tähän. Hän istui kuistissa, jossa
hän nähtävästi oli odottanut Columbinen tuloa, eikä näyttänyt ollenkaan
onnelliselta.

"Missä isä on?" Columbine jatkoi.

Jack viittasi toiseen oveen päin, jonka takana hän istui. Siitä
päästiin huoneeseen, jota kartanon omistaja käytti jonkunlaisena
konttorina ja varastohuoneena. Kun Columbine meni Jackin sivu, Jack
tarttui hänen hameeseensa.

"Columbine, oletko vihainen minulle?" hän sanoi rukoilevasti.

"Olen!"

"Älä mene isän luo ollessasi sellaisella tuulella", Jack pyysi. "Hänkin
on vihainen ja se pahentaa vain asioita."

Pitkäaikaisen kokemuksen perusteella Columbine voi sanoa, milloin Jack
oli tehnyt jotakin omaksi hyödykseen ja ruvennut sitten ajattelemaan
tekonsa mahdollisia seurauksia. Hän vetäisi hameensa irti vastaamatta
mitään ja koputti konttorin oveen.

"Sisään!" Belllounds huusi.

Columbine meni huoneeseen. "Halloo, isä! Haluatko puhutella minua?"

Belllounds istui vanhan pöydän vieressä likaisen tilikirjan ääressä
kynän pätkä suuressa kädessään. Kun hän katsahti ylös, Columbine hieman
säpsähti.

"Missä olet ollut?" Belllounds kysyi töykeästi.

"Kävin vieraisilla rouva Andrewsin luona."

"Menitkö sinne vain siinä tarkoituksessa?"

"Kyllä!" Columbine vastasi hieman viivytellen.

"Et siis mennyt tapamaan Wilson Moorea?"

"En."

"Väität varmasti myöskin, ettet tiennyt hänen olevankaan siellä, vai
mitä?"

"En tiennytkään", Columbine tiuskaisi.

"Puhuttelitko häntä?"

"Puhuttelin kyllä, mutta se tapahtui vallan sattumalta."

"Vai niin! Nyt sinä valehtelet minulle."

Columbine punastui niin kovasti kuin häntä olisi lyöty.

"Isä!" hän huudahti suuresti hämmästyneenä.

Belllounds näytti niin synkältä ja luoksepääsemättömältä kuin jokin
olisi vaikuttanut hänessä jonkunlaisen karkaisun, ja hänen ajatuksensa
olivat aivan sekaisin. Hänen tavallinen tyyni, helppo, ylpeä ja
rehellinen suhtautumisensa kaikenlaisiin asioihin näytti jonkun
murtumisen tahi huumauksen särkemältä vähentäen hänen luottamustaan.

"Sano nyt suoraan, valehteletko?" hän toisti näkemättä tahi tietämättä
tytön toivottomuutta.

"En voisi valehdella sinulle milloinkaan, vaikka koettaisinkin",
Columbine änkytti.

Bellloundsin tiukka ja synkkä katse oli kohdistunut häneen, kuin hän
olisi muodostanut aivan uuden ja hämmästyttävän arvoituksen.

"Mutta sinä näit kumminkin Mooren?"

"Kyllä!" Columbine alkoi suuttua.

"Puhuit hänen kanssaan?"

"Tietysti."

"Tyttö, en pidä siitä. Puheesi ja käytöksesi eivät miellytä minua nyt
ollenkaan."

"Olen pahoillani, mutta en voi muuttaa kumpaakaan."

"Mitä tuo paimen sanoi sinulle?"

"Puhuimme enimmäkseen hänen loukkaantuneesta jalastaan."

"Entä mistä muusta?" Belllounds jatkoi kovemmasti.

"Hänen suunnitelmistaan."

"Vai niin! Tuostako hänen suunnitelmastaan uudistalosta Sage Creekin
laaksoon?"

"Niin."

"Haluaisitko sinä sitä?"

"Minäkö? En totisesti!"

"Columbine, sanoit minulle muutamia viikkoja sitten, ettei hän ole
rakastunut sinuun. Oletko vieläkin samaa mieltä, tahdotko vieläkin
väittää, ettei hän ole kiintynyt sinuun?"

"Hän ei ole sanonut sitä minulle enkä ole milloinkaan sitä uskonutkaan.
Olen aivan varma, ettei hän ole."

"Vai niin. Tyttö, silloin olit yhtä varma siitäkin, ettet sinäkään
rakasta häntä. Oletko vieläkin?"

"En", Columbine vastasi hiljaa. Vihjaus noihin tuntemattomiin voimiin
värisytti häntä. Hän ei halunnut karttaa ainoatakaan tuon miehen
tekemää kysymystä, jolta hän ei voinut vaatia mitään, mutta jolle hän
oli suuressa kiitollisuuden velassa elämästään ja kasvatuksestaan,
suojellakseen uutta ja kasvavaa ylpeyttään. Hänessä muodostui kuitenkin
jotakin jäähdyttävää.

Belllounds, ollen omituisesti itseensäsulkeutunut ja vakava, näytti
haluavan lakata kyselemästä joko pelosta kuulla tytöltä vieläkin
enemmän tahi entisten ystävällisten tunteitten heräämisestä. Mutta
Columbinen vastaus järkytti häntä ja heittäen kynän kädestään sellaisin
liikkein, kuin hänet olisi pakotettu päätökseen, hän nousi kumartuen
tyttöön päin.

"Olet ollut minulle kuin tytär ja olen tehnytkin kaiken voitavani
puolestasi. Olen toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan ja olen
rakastanut sinua", hän sanoi hellästi ja liikuttavasti. "Tunnet
toiveeni tulevaisuudestasi... Mutta meidän ei ole pakko tuhlata sanoja.
Tästä hetkestä alkaen olet vapaa tekemään, miten ikinä haluat. Haluatko
vai et luopua huolenpidostani? Sinun pitää nyt päättää, tahdotko mennä
Jackin kanssa naimisiin, vai etkö?"

"Lupasinhan sinulle silloin haluavani. Pidän sanani!" Columbine vastasi
vakavasti.

"Ollaan siis päästy niin pitkälle ja se onkin hyvä", Belllounds jatkoi.
"Kunnioitan sinua sanojesi vuoksi... Mutta milloin haluat ottaa hänet
mieheksesi?"

Pieni huone alkoi pyöriä Columbinen sumuisissa silmissä. Kaikki oli nyt
mennyttä. Hänen ankkurinsa ei pitänyt.

"Milloin vain tahdot. Kuta pikemmin, sitä parempi", hän kuiskasi.

"Hyvä, tyttöseni, kiitän sinua", Belllounds vastasi äänellä, joka
Columbinesta tuntui tulevan kaukaa. "Ja vannon, etten ole ollenkaan
varma, eikö olisi parempi, etten antaisikaan sinun ja Jackin mennä
milloinkaan naimisiin... Määrätkäämme kuitenkin päivä. Sanokaamme
lokakuun ensimmäinen. Sama päivä, jolloin sinut tuotiin luokseni
enemmän kuin seitsemäntoista vuotta sitten."

"No lokakuun ensimmäinen päivä sitten", Columbine sanoi katkonaisesti
suudellen isäänsä kuin merkiksi siitä, mitä hän tiesi olevansa velkaa
hänelle. Sitten hän poistui sulkien oven.

Nähtyään hänet Jack nousi äkkiä ja hänen kalpeat kasvonsa näyttivät
hyvin liikutetuilta.

"Columbine!" hän huudahti käheästi. "Minkä näköinen oletkaan!... Kerro
minulle, mitä siellä tapahtui. Älä sanokaan minulle, että --"

"Jack Belllounds", Columbine keskeytti kuin hämmästyen sitä, että hän
voi sen ilmoittaa, "lupasin mennä naimisiin kanssasi lokakuun
ensimmäisenä päivänä."

Jack huudahti poikamaisen riemukkaasti puristaen hänet äkkiä syliinsä.
Mutta hänen kohtelussaan ei ollut mitään poikamaista, sillä se ilmaisi
melkein hurjaa omistusoikeutta. "Collie, olen rakastunut aivan
mielettömästi sinuun", hän aloitti tulisesti. "Et ole milloinkaan
sallinut minun kertoa sinulle, ja senvuoksi se on tullutkin yhä
pahemmaksi. Tänään nähdessäni sinun menevän tuonne, jossa Wilson Moore
nyt oleskelee, tulin hirveästi mustasukkaiseksi. Olin aivan sairas ja
olisin mielelläni tappanut hänet. Silloin vasta huomasin, miten
suuresti rakastan sinua. Ah, en tiennyt sitä ennen, mutta tiedän sen
nyt!... Olen aivan mieletön!" Hän pusersi tytön rintaansa vasten
huolimatta hänen vastustuksestaan; hänen kasvonsa ja niskansa olivat
aivan punaiset ja hänen silmänsä leimusivat. Hän koetti suudellakin
Columbinea, mutta ei onnistunut, koska tyttö taisteli vastaan niin
kovasti kuin suinkin. Hän voi vain suudella Columbinen poskia, korvia
ja hiuksia.

"Voi, anna minun mennä!" Columbine huohotti. "Sinulla ei ole
minkäänlaista oikeutta. -- Ah, sinun olisi pitänyt odottaa!"
Riistäytyen irti hän pakeni huoneeseensa saaden ovensa jo melkein
kiinni, kun Jack pisti jalkansa väliin.

Belllounds melkein nauroi kiihkoissaan. Hän oli hieman raivoissaan
tytön pakenemisesta ja aivan pois suunniltaan.

"Älä tulekaan tänne!" Columbine sanoi niin vihaisesti, että Jack'kin
näytti huomaavan tässä olevan jotakin muutakin, mihin hänen piti
kiinnittää huomionsa, kuin hänen omat toivomuksensa.

"Voi!" Jack huokaisi raskaasti. "Hyvä on. En koetakaan tunkeutua sinne,
kunhan vain kuuntelet minua. Collie, älä ole vihainen minulle
senvuoksi, että näytin sinulle, miten äärettömästi sinua rakastan. Olin
todellakin aivan pyörällä päästäni. Voidaanko sitä ihmetelläkään,
kultaseni, koska olen pelännyt, ettet huolisikaan minusta? Collie,
minusta on tuntunut aivan siltä kuin olisit ainoa sellainen tyttö
maailmassa, jota ikävöin enimmän, mutta jota en ikinä voi saada. Mutta
nyt... Lokakuun ensimmäisenä päivänä siis! Kuuntelehan nyt. Lupaan
sinulle, etten milloinkaan enää juo, en pelaa enkä kiusaa isältä rahaa.
En pidä hänen tavastaan hoitaa maatilaa, mutta haluan totella häntä
niin kauan kuin hän elää. Koetan myös kärsiä tuon pölkkyjalkaisen
paimenen hävyttömyyttä ja suhtautua hänen nenäni alle perustamaan
uudistaloon tasapuolisesti. Haluan tehdä, mitä ikinä vain tahdot."

"Mene siinä tapauksessa tiehesi!" Columbine huudahti nyyhkyttäen.

Hänen poistuttuaan Columbine telkesi ovensa ja heittäytyi vuoteeseen
unhottaakseen ja antautuakseen järkytettyjen tunteittensa valtaan. Hän
itki kuin tyttö, jonka nuoruus on lopussa, ja sitten kuin puuska oli
mennyt ohi heikonnettuaan ja muutettuaan hänet omituisesti, hän koetti
muistella, mitä hänelle äsken oli tapahtunutkaan. Hän ajatteli
ajattelemasta päästyäänkin isän pyyntöä, velvollisuuttaan, tekemäänsä
päätöstä ja niitä inhon ja pelon tunteita, jotka olivat järkyttäneet
häntä Jack Bellloundsin toistaessa hänen lupauksensa. Sellaiset olivat
päivän tapahtumat ja ne olivat tehneet hänestä vapisevan ja onnettoman
ihmisen, joka kumminkin oli uskaltanut katsoa isää silmiin ja tunnustaa
hänelle sen, jota hän tuskin oli uskaltanut myöntää itselleenkään.
Mutta nyt hän vapisi ja kyyristyi aavistaessaan onnettomuutta, joka
sisälsi koko totuuden.

"Alan ymmärtää sen nyt", hän kuiskasi ajatuksen synnyttyä, haihduttua
ja palattua takaisin muuttuakseen jälleen. "Jos Wilson vain olisi
rakastanut minua, olisin minäkin rakastanut häntä. Pidän hänestä
sittenkin hieman, enkä voinut valehdella isälle. En ole vain varma,
kuinka paljon. En ole milloinkaan uneksinutkaan rakastavani häntä enkä
ketään muutakaan. Kaikki on niin omituista. Tunnen itseni äkkiä paljon
vanhemmaksi. En voi ymmärtää näitä tunteitani, jotka minua nyt
järkyttävät."

Siten hän mietiskeli vaikeuksia, joihin hän oli joutunut, katumatta
ollenkaan vanhukselle antamaansa lupausta, mutta oppien yhä selvemmin
huomaamaan luonteensa monipuolisuuden, joka ennemmin tahi myöhemmin
tulisi erottamaan velvollisuuksien määrittelemän elämän toiveiden
haaveilemasta. Hän näytti saavan olla aivan yksinään huolineen, ja
ollessaan näiden tunteitten vallassa metsästäjä Wade muistui aina hänen
mieleensä. Hän tukahdutti toistamiseen halunsa uskoutua hänelle. Wade
oli hellä kuin nainen, ja hänen kasvonsa olivat niiden koettelemusten
ja vaivojen uurtamat, joista hän oli selviytynyt paaduttamatta ja
katkeroittamatta mieltään. Mutta kuinka hän voisikaan kertoa huolensa
hänelle? Hänhän oli aivan vieras, erämaissa raaistunut mies, jonka
yleisesti tunnettu kamala nimi oli ennakolta tunnettu lännen sille
antamine kauheine merkityksineen, Wade veti häntä puoleensa ja hän
ajatteli miestä, kunnes muisto Jack Bellloundsin raa'asta syleilystä
lisäsi hänen tuntemaansa inhoa ja pelkoa. Oliko hänen pakko alistua
siihen? Oliko hän suostunut siihen? Ja silloin totuus selveni
Columbinelle.



VII.


Arosusien haukunta herätti Columbinen aamuhämärissä. Hän pelkäsi niiden
ennustamaa päivää eikä hän ollut milloinkaan ennen elämässään vihannut
auringonnousua. Hän työnsi päättäväisesti menneisyyden syrjään ja
katseli rohkeasti tulevaisuuteen uskoen, että hänen, tehtyään tämän
peruuttamattoman päätöksen, oli pidättäydyttävä ajattelemasta menneitä
asioita ja täytettävä vain velvollisuutensa.

Aamiaista syötäessä karjanomistaja oli paremmalla tuulella kuin
viikkokausiin. Hän ilmoitti, että Jack oli jo varhain aamulla lähtenyt
ratsain Kremmliniin lokakuun ensimmäisenä päivänä vietettävien häiden
valmistusten vuoksi.

"Jack on aivan pyörällä päästään", hän sanoi. "Niin, sellaistahan ei
tavallisesti tapahdukaan, vain kerran jokaisen miehen elämässä. Muistan
nuo ajat vielä itsekin... Jack ratsastaa Kremmliniin ja matkustaa
sieltä postivaunuissa Denveriin. Parasta on, että tarkastat
vaatevarastosi ja sullot matkalaukkuihin kaikki sellaiset puvut, joita
luulet tarvitsevasi. Naiset haluavat tietysti näyttää hienoilta
häämatkallaan."

"Isä!" Columbine huudahti toivottomana. "En ole kiinnittänyt
miiluinkaan pukuihini minkäänlaista huomiota enkä halua poistua White
Slidesistä."

"Mutta, tyttöseni, sinähän menet naimisiin!" Belllounds huomautti.

"Miksi ei Jack ottanut minua mukaansa Kremmliniin? En voi muuttaa
vanhoja pukujani uusiksi."

"Vannon, ettei meistä kumpikaan tullut sitä ajatelleeksi. Voithan ostaa
haluamasi puvut Denveristä."

Columbine alistui. Kun tarkemmin ajateltiin, niin mitä se häneen
kuului? Tyttöaikaiset epämääräiset ja lumoavat unelmat eivät kuitenkaan
milloinkaan toteudu. Mentyään vaatekomeroonsa hän kaivoi sieltä esille
kaikki vaatteensa. Järjestellessään niitä hän tuli aivan toivottomaksi,
sillä hänellä ei ollut ainoatakaan kunnollista puseroa, jonka hän voisi
pukea ylleen vihkimätilaisuuteen ja matkalle Denveriin. Siinä ei
näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin seurata isän viittausta. Columbine
istuutui korjailemaan vaatteitaan ommellen koko päivän.

Hän alkoi tyyntyä sitä enemmän, kuta pitemmälle tunnit kuluivat
työskennellessä, ja itsehillintä palasi. Viattomuudessaan hän alkoi
toivoa sitäkin, että olemalla hyvä, vakava ja uskollinen hän saisi
nauttia hieman onnestakin. Hänen tätä ajatellessaan joku musertava
epäilys järkytti hänen mieltään kuin nopeasti kiitävän mustan siiven
varjo, mutta hän karkoitti sellaiset ajatukset mielestään, kuten hän
oli karkoittanut pelon ja inhonkin, jotka usein ahdistivat hänen
sydäntään.

Columbinen hämmästykseksi ja kartanonomistajan suureksi pettymykseksi
lupaava sulhanen ei palannutkaan Kremmlinistä seuraavana päivänä. Illan
pimettyä Belllounds luopui vastahakoisesti odottamasta häntä.

Jackin viipyminen tuntui Columbinesta hauskalta ja hän olisi ollutkin
hyvin iloinen, jos hän vain olisi saanut olla rauhassa lokakuun
ensimmäiseen päivään asti, joka nyt näytti olevan uhkaavan lähellä.
Kolmannen päivän illalla Jackin poistumisen jälkeen Columbine ratsasti
jonnekin tärkeälle asialle. Koska ei Prontoa voitu vielä käyttää, hän
ratsasti toisella mustangilla, jonka ohjaamisessa hänellä oli täysi
työ. Palatessaan kotiin hän poikkesi syrjään tavalliselta tieltä, joka
vei taloon Waden ja paimenten asuntojen ohi. Columbine ei ollut
puhutellut ainoatakaan ystävistään tuon onnettoman Andrewsin taloon
tekemänsä vierailun jälkeen. Hän melkein pelkäsi kohtaavansa Waden,
jollainen tunne erosi suuresti hänen entisistä mielijohteistaan.

Ratsastaessaan pihalle talon nurkan takaa hän kohtasi Wilson Mooren,
joka istui keveissä vaunuissa. Columbinen mustangi nousi pystyyn ja oli
heittää hänet satulasta maahan. Mutta Columbine kuritti sitä kovasti
tämän odottamattoman kohtauksen hämmästyttämänä ja suututtamana.

"Päivää, Columbine!" Wilson tervehti sitten kuin Columbine oli saanut
mustangin tyyntymään. "Olet varmasti oppinut paljonkin hevosten
käsittelystä sittenkuin poistuin täältä. Ihmettelen, kuka sinua on
opettanut. Minä en voinut taivuttaa sinua milloinkaan lyömään
muuliakaan."

Paimen sanoi nämä ihailevat sanansa huvitettuna ja hieman ivallisesti.

"Olen suunniltani!" Columbine selitti. "Senvuoksi en tiedäkään; mitä
teen."

"Miksi olet suunniltasi?"

Columbine ei vastannut, vaan katsoi häntä suoraan silmiin. Moore oli
vieläkin kalpea ja sairaan näköinen, vaikka hän olikin tervehtynyt
heidän viimeisen kohtaamisensa jälkeen.

"Etkö aio minulle vastatakaan?" Moore jatkoi.

"Kuinka voit nyt, Wils?"

"Melko hyvin, ollakseni tällainen pölkkyjalka virkaheitto paimen."

"Toivon, ettet nimittelisi itseäsi noin", Columbine sanoi ärtyisesti.
"Et ole mikään pölkkyjalka. Vihaan sitä sanaakin."

"Niin teen minäkin. Puhuakseni totta, olen parempi. Jalkani on melko
hyvä. Ellen loukkaa sitä enää, ei minusta milloinkaan tulekaan
pölkkyjalkaa."

"Sinun pitää olla hyvin varovainen", Columbine sanoi vakavasti.

"Kyllä, mutta laiskoitteleminen tuntuu minusta niin vaikealta.
Ajattelehan vain sitä, että minun pitää maata päivät pitkät toimetonna
voimatta tehdä muuta kuin lukea. Sehän se juuri onkin minut
lamaannuttanut. En olisi välittänyt tuskista, jos olisin voinut siitä
muuten suoriutua... Columbine, olen muuttanut uuteen asuntooni."

"Mitä? Muuttanutko?" Columbine kysyi kalveten.

"Niin. Asun nyt omassa tuvassani vuoristossa. Se on suurenmoista! Tom
Andrews, Bert ja metsästäjänne Wade laittoivat sen kuntoon minulle. Tuo
Wade on varmasti kunnon mies. Ja kuinka taitava hän onkaan käsistään!
Hän on ollut niin ystävällinen minulle. Hän kiintyi minuun ja, näin
meidän kesken sanottuna, hän onnistui saamaan minut hieman
iloisemmaksikin."

"Iloisemmaksiko? Wils, olitko sitten onneton?" Columbine kysyi suoraan.

"Melkein. Voidaanko oikeastaan muuta odottaakaan paimenelta, josta on
tullut raajarikko ja joka on menettänyt tyttönsä?"

Columbine tunsi poskiansa polttavan ja hän käänsi katseensa Wilsonista
vaunuihin. Siinä oli satuloita, huopapeitteitä ja muita samanlaisia
paimenille tarpeellisia tavaroita, joita hakemaan hän nähtävästi oli
tullut.

"Se oli kaksinkertainen onnettomuus", tyttö vastasi tyynesti. "Oli
hyvin ikävää, että ne sattuivat samalla kertaa. Minusta tuntuu, että
jos olisin paimen ja tuntisin sellaista jotakin tyttöä kohtaan,
sanoisin sen hänelle."

"Tämä tarkoittamani tyttö tiesikin sen", Wilson sanoi nyökäyttäen
päätään.

"Eipähän tiennyt, ei ollenkaan!" Columbine huudahti.

"Kuinka voit sen tietää?" Wilson kysyi ollen muka hämmästyvinään. Hän
tahtoi hieman kiusata tyttöä.

"Tarkoitat minua. Olen tuo menettämäsi tyttö!"

"Niin oletkin, Jumala minua auttakoon?" Moore vastasi liikutettuna.

"Mutta et sanonut sitä minulle milloinkaan, muistat kai sen", Columbine
änkytti toivottomana.

"Mitä en ole sinulle kertonut? Sitäkö, että olet tyttöni?"

"Ei, ei, vaan sitä että pidät --"

"Columbine Belllounds, kerroin sen sinulle, muistat kai sen, niin
monella tavalla kuin ikinä vain osasin", Wilson tiuskaisi hänelle.

"Mitä minun pitää muistaa?" Columbine änkytti tuntien kuin maailman
loppu olisi tulossa.

"Sen, että rakastan sinua."

"Ah, Wilson!" Columbine kuiskasi hurjasti.

"Niin, rakastan sinua. Olitko niin viaton ja sokea, ettet sitä tiennyt?
En voi uskoa sitä."

"En osannut siitä milloinkaan uneksiakaan", hän lopetti häikäistynä ja
tuon surullisen loistavan totuuden musertamana.

"Collie, olisiko se sitten vaikuttanut asiaan?"

"Olisi, se olisi muuttanut kaiken!" tyttö vaikeroi.

"Miten sitten?" Wilson kysyi tulisesti.

Columbine katsoi nuoreen mieheen suurin silmin ja avuttomasti. Hän ei
ymmärtänyt, miten hän olisi voinut kertoa hänelle, millaisen erotuksen
se olisi tehnyt.

Äkkiä Wilson kääntyi hänestä poispäin ja kuunteli. Sitten erotti
Columbinekin tieltä nopeata kavioiden kapsetta.

"Möly-Jack sieltä varmaankin tulee", paimen sanoi. "Aivan onneni
tapaista. Tullessani tänne täällä ei ollut ketään. Minun ei olisi
pitänyt viivytellä. Näytät hirmuisesti säikähtyneeltä."

"Välittäisinkö siitä, miltä näytän!" Columbine huudahti hyvin
moittivasti, mikä johtui hänen äkkinäisen ja tuskallisen
mielenliikutuksensa keskeytyksestä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Jack Belllounds syöksyi pihaan vaahtoavan
hevosensa selässä ja pysähdytti ratsunsa äkkiä tiukkaan tapaansa, josta
hänet tunnettiin. Hän hyppäsi vihaisesti maahan ja heitti suitset
menemään.

"Vai niin! Olisin voinut lyödä vetoakin tästä", hän sanoi käheästi.

Columbinen rohkeus lannistui. Jack katsoa tuijotti häntä kasvoihin
näyttäen olevan aivan suunniltaan.

"Miksi olet itkenyt?" hän kysyi.

"En minä ole itkenyt", Columbine vastasi.

Jackin ylpeät ja leimuavat silmät, jotka salamoivat pidätetystä
vihasta, kääntyivät hitaasti tytöstä paimeneen. Silloin vasta Columbine
huomasi, että Jack oli juovuksissa. Hänen kuumentuneet punaiset
kasvonsa tummenivat ivallisesta halveksimisesta.

"Missä isä on?" hän kysyi kääntyen Columbineen päin.

"En tiedä. Täällä hän ei ainakaan ole", Columbine vastasi laskeutuen
satulasta. Hänen omat aavistuksensa ja Jackin punaiset kasvot
lannistivat hänen luontoaan yhä enemmän. Tilanne hermostutti häntä.

Wilson Moore oli tullut hieman kalpeammaksi. Hän kokosi suitset
kouraansa aikoen lähteä ajamaan.

"Belllounds, tulin hakemaan tavaroitani, jotka jäivät minulta tänne
poistuessani", hän sanoi kylmästi. "Tapasin silloin sattumalta
Columbinen ja jäin juttelemaan hänen kanssaan hieman."

"Niinhän sen sinä selität", Belllounds ivaili. "Tunnustit rakkautesi
Columbinelle. Näin sen hänen kasvoistaan. Tiedät sen, hän tietää sen ja
minäkin sen teidän. Valehtelet!"

"Belllounds, niin teinkin", Moore vastasi kalveten hirveästi. "Sanoin
Columbinelle sen, jonka hänen pitää saada tietää ja jota minun ei olisi
pitänyt salata häneltä milloinkaan."

"Vai niin! En halua kuulla sitä, mutta tuon vaunun aion tarkastaa."

"Mitä!" paimen huudahti pudottaen suitset kuin ne olisivat polttaneet
hänen käsiään.

"Pysy vain rauhassa niin kauan kuin olen katsonut, mitä olet niihin
koonnut", Belllounds jatkoi tullen vaunujen viereen ja kohottaen
muudatta satulaa.

"Tarkoitatko jotakin erikoista?... Nämä tavarat ovat minun, jokainen
siekalekin niistä. Vie kätesi syrjään."

Belllounds nojautui vaunuihin katsoen paimeneen loukkaavasti ja
uhkaavasti.

"Moore, en luota sinuun. Luulen sinun varastavan kaiken, mitä vain saat
käsiisi."

Columbine huudahti kiihkeästi häpeästä ja inhosta.

"Jack, kuinka sinä uskallatkaan?"

"Ole vaiti! Mene heti huoneeseen!" Jack määräsi.

"Loukkaat minua", Columbine vastasi nöyryytettynä.

"Aiotko totella?" Jack huusi.

"En!"

"No katsele sitten. Minun puolestani saat kyllä jäädäkin." Sitten hän
kääntyi paimeneen päin. "Moore, näytä minulle heti, mitä sinulla on
vaunuissasi, ellet halua minun heittävän tavaroita pihalle."

"Belllounds, ymmärrät kai pyyntösi mahdottomuuden?" Moore vastasi
kylmästi. "Annan sinulle vielä pienen vihjauksenkin. Sinun on paras
hillitä itsesi ja antaa minun poistua rauhassa... Ellei hänen vuokseen,
niin itsesi."

Jack tarttui suitsiin ja repäisi ne äkkiä paimenen kädestä.

"Sinä kirottu pölkkyjalka! Tavalliset keinosi eivät tepsikään minuun!"
hän huusi noustessaan pyörän rummulle. Oli kuitenkin aivan selvää, että
hänen toimittamansa tarkastus oli vain jonkunlainen tekosyy, sillä
penkoessaan tavaroita hänen pahansuopa katseensa oli kiintynyt
paimeneen tarkaten jokaista liikettä joka olisi voinut oikeuttaa
käsikähmän. Moore ymmärsi sen nähtävästi, sillä katsoen Columbineen hän
pudisti päätään kuin ilmoittaakseen hänelle, ettei tilannetta voitu
muuttaa.

"Columbine, ojennahan minulle nuo suitset", hän sanoi. "Olen
raajarikko, kuten tiedät. Sitten lähden."

Columbine astui eteenpäin täyttääkseen pyynnön, kun Belllounds hypäten
alas rattaalta työnsi hänet takaisin käskevästi. Hänen vastustamisensa
oli samaa kuin heiluttaa punaista vaatetta härän silmien edessä.
Columbine väisti hänen katsettaan samoin kuin hänen kosketustaan.

"Pysy vain erilläsi tästä tahi näytän sinulle, kuka täällä isäntä on!"
hän sanoi uhkaavasti.

"Menet nyt liian pitkälle?" Columbine tiuskaisi.

Wilson oli sillä aikaa laskeutunut vaivalloisesti vaunuista ja käyttäen
kainalosauvaansa hän kompuroi sinne, johon Belllounds oli heittänyt
suitset, kumartuen ottamaan ne käteensä. Belllounds työnsi Columbinen
kauemmaksi ja hyökkäsi sitten estämään paimenta.

"Nyt sinä olet käsissäni, Moore", hän sanoi hiljaa ja käheästi.
Luopuen kaikesta teeskentelystä hän paljasti hillittömän luonteensa
kokonaan. Hänen kasvonsa tulivat aivan mustiksi ja ohimosuonet
pullistuivat. Ojennettu käsi vapisi kuin oksa tuulessa. "Sinä
liukaskielinen valehtelija! Olen selvillä pelistäsi. Tiedän sinun
usuttaneen hänet minua vastaan. Tiedän sinun aikoneen voittaa hänet
vielä viikkoa ennen hänen hääpäiväänsä... Senvuoksi en aio antaa
sinulle selkään, vaan siksi, että vihaan sinua. Niin pitkälti kuin vain
voin muistaa taaksepäin isäni on aina viitannut sinuun kuin
esimerkkiin. Ja sinun vuoksesi hän sitten lähettikin minut pois
kotoani. Hyvä Jumala, sentähden sinua juuri vihaankin!"

Bellloundsin lausumiin sanoihin sisältyi omituisen rehellisesti kaikki
hänen alkuperäinen kiivautensa ja pahuutensa. Vain silloin kun hän oli
tyyni, hänen järkensä voi muodostaa salaisia suunnitelmia. Hänessä
asuva paholainen näytti nyt saaneen hänet kokonaan valtoihinsa.

"Belllounds, olet hyvin urhoollinen sanoessasi tämän kaiken
jalkapuolelle miehelle", paimen sanoi purevan ivallisesti.

"Jos sinulla olisi kaksi pölkkyjalkaa, olisin sitä iloisempi",
Belllounds huusi sivaltaen Moorea niin, että Moore oli melkein menettää
tasapainonsa. Vain loukkautunut jalka, jonka hän työnsi maahan kovasti,
pelasti hänet kaatumasta.

Kun Columbine huomasi sen ja näki miten Wilson horjui ja muuttui
kalmankalpeaksi, hän huudahti hiljaa ja näytti äkkiä juurtuvan
paikoilleen sen heikontamana ja pelästyttämänä, jonka hän nyt tiesi
välttämättä seuraavan. Hän tunsi itsensä aivan sairaaksi, vapisi ja oli
pyörtymäisillään.

"Saat todellakin kiittää onneasi, ettei minulla satu olemaan
revolveriä", Moore sanoi synkästi. "Mutta sinä tiesit sen, sillä muuten
sinä raukka et olisi uskaltanut lyödä minua."

"Pakotan sinut nielemään tuon!" Belllounds kähisi heiluttaen nyrkkiään
ja suunnaten kovan lyönnin Mooreen.

Silloin kohotti paimen ilmaan raskaan sauvansa. "Jos lyöt minua vielä,
vuodatan pienet aivosi pellolle. Jumala sen kyllä tietää, miten
mitättömät ne ovat... Belllounds, aion sanoa sinulle vasten silmiä
tämän tytön kuullen, jonka sokaistu isäukkosi aikoo sinulle antaa: Et
ole juovuksissa, vaan olet ilkeä ja häijy. Olet saanut nyt tilaisuuden
hyökätä kimppuuni, kun olen loukkaantunut, ja aiot käyttää sitä
hyväksesi niin paljon kuin suinkin. Sinä roisto, luulen voivani melkein
antaa sinulle selkään, vaikka minulla ei olekaan muuta kuin yksi jalka.
Mutta jos tulet vielä lähelleni, isken kallosi halki. Sinusta ei ole
milloinkaan ollut mihinkään eikä sinusta milloinkaan tulekaan mitään.
Olet vain Möly-Jack, puolihullu, itsekäs kuin helvetti, härkäpäinen ja
ilkeä!... Nämä ovat viimeiset sanat, jotka sinulle milloinkaan
tuhlaan."

"Tapan sinut!" Belllounds karjui mustana raivosta.

Moore ojensi sauvaansa uhkaavasti, mutta koska hän ei voinut seisoa
vakavasti jalallaan, hänen vastustajansa käytti sitä hyödykseen.
Belllounds riensi paimenen taakse hyökäten äkkiä hänen kimppuunsa.
Sauva laskeutui, aikaansaamatta juuri mitään. Bellloundsin raju
hyökkäys kaasi Mooren maahan ja ennenkuin Moore ennätti nousta,
Belllounds oli hänen kimpussaan.

Columbinen näki tämän kaiken hämärästi. Kun Wilson kaatui, hän sulki
silmänsä taistellen heikkoutta vastaan, joka oli melkein lamaannuttaa
hänet. Hän kuuli painiskelun aiheuttamia kumeita jymähdyksiä ja soran
rapinaa. Nämä äänet tuntuivat hänestä ensin tulevan kaukaa, mutta
sitten lähestyvän. Katsoessaan toistamiseen tarkemmin hän näki Mooren
hevosen laukkaavan pelästyneenä pois noiden hurjasti kamppailevien
miesten luota, jotka olivat melkein vierineet sen jalkoihin. Seuraavien
minuuttien aikana oli taistelu tasapäistä ainakin Columbinen mielestä.
Hän katseli sitä kauhuissaan seisoen kuin lumottuna paikallaan. Miehet
iskivät toisiaan, tarttuivat toisiinsa kiinni ja vierivät toistensa yli
vuorotellen. Seuraavalla kerralla Belllounds pääsi ylimmäiseksi, sillä
Moore alkoi väsyä. Se voitiin huomata joka kerta, kun Moore koetti
vääntäytyä alta pois. Belllounds heittäytyi koko painollaan Mooren
ruumiille päästämättä häntä altaan ja samalla potkien häntä koko
voimallaan. Hän koetti saada paimenen voimattomaksi potkimalla hänen
loukkaantunutta jalkaansa, ja hän onnistuikin vähitellen. Moore
huudahti kummallisesti ja taisteli toivottomasti, pääsemättä kuitenkaan
vapaaksi raskaan painon alta. Belllounds nousi nyt seisoalleen ja
katsoen taakseen hän iski harkitusti ja raivokkaasti Mooren sidottua
jalkaa, kerran, toisen ja yhä uudestaan, kunnes hänen allaan oleva
kiemurteleva ruumis jäi liikkumattomaksi. Pelon hitaasti jäykistyttämä
Columbine näki kaiken tämän. Hän ei voinut liikkua eikä huutaakaan. Hän
halusi hyökätä Jackin kimppuun, vetää hänet pois Wilsonin päältä, tehdä
hänelle pahaa ja tappaa hänet, mutta hänen lihaksensa olivat kuin
halvaantuneet. Tuskissaan hän ei voinut katsoa muuallekaan. Belllounds
istuutui kahareisin vastustajansa ruumiille alkaen lyödä häntä raa'asti
ja koettaen saada iskunsa niin nopeiksi ja voimakkaiksi kuin suinkin.
Hänen kasvonsa olivat silloin kauhean näköiset, sillä ne ilmaisivat
murhanhimoa.

Columbine kuuli lähestyviä ääniä ja nopeita askelia. Se vapautti hänen
haavoittuneen kielensä ja hän huusi hurjasti. Vanha Bill Belllounds
ilmestyi kuistiin ja metsästäjä Wade juoksi polkua pihaan.

"Isä, hän tappaa Wilsonin!" Columbine huusi.

"Kuulehan, sinä paholainen!" Belllounds karjaisi.

Jack Belllounds nousi. Huohottaen, puku ja hiukset epäjärjestyksessä ja
kasvot naarmuissa hän ei ollut mikään miellyttävä näkemys isällekään.
Moore oli tiedotonna kalpein verisin kasvoin ja hänen loukkautuneen
jalkansa kääreissä oli suuria punaisia läikkiä.

"Hyvä Jumala, poika!" vanha Bill huohotti. "Hyökkäsitkö tuon
raajarikkoisen miehen kimppuun?"

Sitä ei voitu mitenkään kieltää, sillä senhän todistivat selvästi
Mooren liikkumaton surkuteltavassa tilassa oleva ruumis ja huohottava
punastunut poika. Jack Belllounds ei vastannut. Hän oli vieläkin vihan
vallassa, jota hän äsken ei ollut voinut ollenkaan hillitä ja jota hän
ei vieläkään ollut saanut tyydytetyksi. Hänen kasvonsa ilmaisivat vain
pahansuopaa ja riemuitsevaa tyydytystä.

"Tämä tasoittaa hieman välejämme, Moore", hän huohotti poistuen
paikalta.

Nyt saapui Wadekin paimenen luo ja kumartui hänen puoleensa.
Columbinekin riensi lähemmäksi ja lankesi polvilleen. Vanha
karjanomistaja näytti hyvin järkytetyltä.

"Ah, miten hirmuista se olikaan!" Columbine huudahti. "Hän on niin
kalpea ja veri --"

"Kuulkaahan, tyttöseni, tämä ei ole mikään sopiva näky naiselle", Wade
sanoi ja hänen ystävällisessä äänessään, katseessaan ja läsnäolossaan
oli jotakin, joka tyynnytti Columbinen. "Minä pidän huolta Mooresta.
Noutakaa tänne hieman vettä ja pyyheliina."

Columbine nousi horjuen rakennukseen. Hän huomasi punaisen täplän
toisessa kädessään, jonka hän oli laskenut paimenen kasvoille, ja
joutuen omituisen, kuuman, kiivaan, voimakkaan ja lumoavan tunteen
valtaan hän suuteli sitä. Rientäessään takaisin Waden pyytämiä
tavaroita kantaessaan hän kuuli karjanomistajan sanovan: "Hän näyttää
olevan hyvin pahasti loukkaantunut."

"Kyllä varmasti!" Wade vastasi.

Columbinen nostettua Mooren pään syliinsä metsästäjä rupesi valelemaan
hänen verisiä kasvojaan. Ne olivat naarmuissa, ajettuneet ja
haavoittuneet, ja vaikka Wade valelikin niitä vedellä pestäkseen pois
veren, sitä kuitenkin tihkui esille muutamista paikoista.

Columbine katseli noita tyyniä kasvoja hänen sydämensä sykkiessä ja
paisuessa sellaisista tunteista, joita hän ei voinut hillitä eikä
ymmärtää. Kun Wilson vihdoin avasi silmänsä räpytellen niitä ensin ja
sitten kokonaan, tunsi hän sellaista riemua, että se vapisutti hänen
koko ruumiistaan. Wilson hymyili hänelle ja Wadelle heikosti, ja sitten
hänen katseensa kiintyi Bellloundsiin.

"Luullakseni hän antoi minulle selkään", hän sanoi hiljaa. "Hän potki
loukkaantunutta jalkaani, kunnes pyörryin. Selkään hän kuitenkin antoi
minulle kaikissa tapauksissa."

"Wils, ehkä hän teki niin", vanhus vastasi änkyttäen, "mutta hänellä
on kirotun vähän ylpeilemisen aihetta raajarikkoisen miehen
pieksämisestä."

"Isäntä, Jack oli juovuksissa", Moore sanoi heikosti. "Voimme ehkä
antaa hänelle anteeksikin, että hän joutui suunniltaan. Hän kuuli minun
hakkailevan Columbinea ja minä soimasin häntä niin pahasti kuin vain
osasin."

"Vai niin!" Vanhus ei näyttänyt löytävän sanoja ja äkkiä hän kääntyi
kohauttaen hartioitaan ja kävellä laahusti rakennukseen.

Waden kannattaessa toisesta ja Columbinen toisesta käsivarresta paimen
nousi seisoalleen ja kiipesi hyvin vaivalloisesti vaunuihin. Hän koetti
istuutua, mutta epäonnistui surullisesti.

"Vien hänet kotiin ja hoidan häntä", Wade sanoi. "Neiti Collie, olette
järkytetty, mikä ei olekaan ihme, mutta rohkaiskaa nyt luontonne, sillä
tässä olisi voinut käydä vielä pahemminkin. Menkää nyt huoneeseenne
tyyntymään."

Moore hymyili hänelle heikosti. "Olen pahoillani", hän sanoi.

"Miksi?" Columbine kysyi.

"Senvuoksi, että olin niin kirotun onneton sattuessani kohtaamaan sinut
ja saattaessani sinut tällaisiin vaikeuksiin. Tämä on minun syyni.
Kunpa vain olisin voinut pitää suuni kiinni!"

"Sinun ei tarvitse olla ollenkaan pahoillasi, että tapasit minut",
Columbine sanoi katsoen häntä suoraan silmiin. "Olen päinvastoin
iloinen. Mutta jos jalkasi loukkautui nyt pahemmin, en milloinkaan --"

"Älä sana sitä", Wilson keskeytti.

"Tyttöseni, näytätte olevan halukas tekemään jotakin", Wade sanoi
ystävälliseen tapaansa.

"Halukasko?" Columbine toisti jotakin syvää ja tunteellista äänessään.
"Niin, olen halukas -- halukas, kuten tekin -- puhumaan suuni
puhtaaksi."

Sitten hän juoksi rakennukseen, hyökkäsi kuistiin ja syöksyi
arkihuoneeseen huohottaen ja leimuavin silmin. Karjanomistaja torui
siellä juuri poikaansa. Edellinen ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen
ja jälkimmäinen säikähti.

"Jack Belllounds", tyttö huusi, "et ole mies etkä mikään... Olet vain
suuri raukka ja roisto?"

Hän seisoi paikoillaan hetkisen ivallisin ja kiihkein katsein, rientäen
sitten ulos yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.



VIII.


Columbine ei poistunut huoneestaan enää sinä päivänä. Siellä tuntemansa
kärsimykset hän halusi piilottaa muiden silmiltä. Hänellä oli vain
heikko aavistus siitä, mitä itsensä voittaminen hänelle tällä kertaa
maksoi. Hän suoriutui siitä kaikissa tapauksissa ja nukkuikin seuraavan
yön korvatakseen edellisen yön unettomuuden.

Hän ei omituista kyllä pelännyt ollenkaan lähestyä karjanomistajaa ja
hänen poikaansa. Viimeiset tapahtumat eivät olleet ainoastaan
muuttaneet häntä, vaan antaneet hänelle voimiakin. Kun hän tuli
aamiaiselle, Jackia ei näkynyt missään. Vanhus tervehti häntä
tavallista huolestuneemmin.

"Jack on sairas", hän huomautti äkkiä.

"Todellako?" Columbine vastasi.

"Niin. Hän sanoi sen johtuvan juopottelusta, johon hän nyt on
tottumaton. Hän on sellainen kuin sanoitkin hänen olevan. Hän ei
välittänyt moitteistani juuri ollenkaan, mikä oli vieläkin pahempaa.
Sanon sinulle, tyttöseni, että hän on rakastunut sinuun niin kovasti,
että minua oikein hirvittää."

"Minun on pakko huomauttaa, että hän paljastaa nuo tunteensa hyvin
omituisella tavalla", Columbine vastasi lyhyesti.

"Viinan syytä kai se oli", vanhus väitti liikuttavasti ja vakavasti
koettaen lieventää rikosta.

"Hän antoi minulle kunniasanansa, ettei hän juo milloinkaan enää."

Belllounds pudisti vanhaa harmaata päätään surullisesti.

"Vai niin. Kun Jack on kiihkoissaan, hän voi luvata mitä tahansa ja
tarkoittaakin sitä silloin, mutta jouduttuaan ensimmäiseen kiusaukseen
hän unhottaa sen. Tunnen hänet. Tähän rikkomukseen hänellä oli melkein
pätevät syytkin. Kaupungin pojat alkoivat juhlia lokakuun ensimmäistä
päivää ja on täydellinen ihme, ettei hän tullut sikahumalassa kotiin."

"Isä, olet kultaakin parempi", Columbine sanoi pehmeten. Kuinka hän
voisikaan olla vihainen hänelle?

"Collie, et siis aio peruuttaa minulle antamaasi lupausta?"

"En!"

"Pelkäsin sinun muuttaneen mielesi tuon avioliiton suhteen."

"Antaessani suostumukseni tarkoitinkin sitä. En asettanut minkäänlaisia
ehtoja."

"Mutta, tyttöseni, lupauksethan voidaan rikkoa", vanhus sanoi
täyteläisellä äänellään.

"En ole milloinkaan rikkonut omiani."

"Mutta minäpä olen. En usein ehkä, mutta joskus kumminkin... Ja,
tyttöseni, sellainen on luonnollistakin. Voi ilmestyä seikkoja, joiden
vuoksi annetun lupauksen täyttäminen on vallan mahdotonta. Ja mitä
tyttöihin tulee, ymmärrän täydellisesti, miten helposti he voivat
muuttaa mielensä yönkin kuluessa. Sanon sinulle rehellisesti, ettei
minkäänlainen kiitollisuudenvelka sinun puoleltasi voi pakottaa sinua
nyt naimisiin Jackin kanssa."

"Isä, jos minä menemällä naimisiin Jackin kanssa voin auttaa häntä
tulemaan paremmaksi pojaksi sinulle ja kunnollisemmaksi mieheksi, olen
iloinen", Columbine vastasi.

"Tyttöseni, alan ymmärtää, kuinka jalo ja hieno olet", Belllounds
vastasi hyvin tunteellisesti. "Ja se pahoittaa niin mieleni. Naapurini
ovat aina syyttäneet minua siitä, etten näe maailmassa muuta kuin
poikani, vain Möly-Jackin. Häneen nähden olen ollut aivan kuuro ja
sokea. Mutta nyt en ole enää niin kirotun sokea kuin olen ollut. Verho
on nyt poistumaisillaan silmieni edestä... Minulla on vielä yksi toivo
jäljellä Jackiin nähden, nimittäin hänen avioliittonsa sinun kanssasi.
En aio luopua siitä."

"Minäkin aion pitää sanani, isä", Columbine vastasi. "Suostun rupeamaan
hänen vaimokseen lokakuun ensimmäisenä päivänä."

Hän lopetti uskaltamatta enää muuta ja poistui hetkisen kuluttua
aamiaispöydästä ryhtyäkseen jatkamaan työtään. Ja hän saikin sen
tehdyksi, vaikka hänen kätensä usein lepäsivätkin toimettomina hänen
tuijottaessaan ikkunastaan iäkkäiden vuorten harmaille rinteille.

Myöhemmin lähtiessään ratsastamaan hän näki Lemin työskentelevän
pajassa.

"Kas, neiti Collie, vieläkö todellakin oleskelette täällä?" hän sanoi
hymyillen iloisesti.

"Lem, häpeän melkein puhutella nyt hyviä ystäviäni, koska en ole
välittänyt heistä niin pitkään aikaan", Columbine vastasi.

"Mutta sitä varten kai ystävät juuri ovatkin olemassa, että heitä
puhutellaan... Olette hirmuisen kalpea. Melkein tuon kukan näköinen,
jota on niin paljon kukkuloilla."

"Lem, haluan ratsastaa Prontolla. Luuletteko sen olevan jo siinä
kunnossa?"

"Pieni liikunta ei ole sille varmastikaan haitaksi. Se syö itsensä
aivan kuoliaaksi."

Paimen lähti hänen kanssaan laitumen portille ja vihelsi Pronton
luokseen. Mustangi tuli laukaten nähtävästi aivan parantuneena
saamistaan vammoista ja innoissaan lähtemään vanhoille retkilleen
emäntänsä kanssa. Lem satuloitsi sen kiinnittäen enimmän huomiota
vyöhön.

"On parasta, ettemme vedä sitä tiukalle", hän sanoi. "Olkaa varovainen
ja muistakaa, että satula on löyhässä."

"Hyvä on, Lem", Columbine vastasi noustessaan satulaan. "Missä pojat
ovat tänään?"

"Blud ja Jim korjaavat aitaa puron rannalla."

"Entä Ben?"

"Benkö? Ah, tarkoitatte varmaankin Wadea! En ole nähnyt häntä
sittenkuin eilen. Hän nylki silloin erästä puumaa tuolla vuorella. Se
oli eilen aamulla. Hän ei ole luullakseni kaukanakaan, koska koiratkin
ovat tuolla."

"Siinä tapauksessa, Lem, ette ole kuullutkaan eilisestä Jackin ja
Mooren tappelusta."

Lem suoristautui äkkiä. "En todellakaan ole kuullut siitä sanaakaan."

"Niin, he tappelivat", Columbine sanoi nopeasti. "Näin sen. Muita ei
ollut läsnäkään. Wilson oli huonossa kunnossa, kun Ben ja isä ehtivät
apuun. Ben vei hänet kotiin."

"Mutta, neiti Collie, mistä se aiheutui? Näin Wilsin toissa päivänä.
Käväisin silloin hänen asunnossaan ja hän voi vain vaivalloisesti
liikkua kainalosauvansa varassa. Hän ei olisi voinut mitenkään
tapella."

"Niin, siinäpä se juuri olikin. Jack huomasi tilaisuuden sopivaksi
pakottaen Wilsonin tappeluun syytettyään häntä ensin varkaudesta. Wils
koetti kyllä karttaa riitaa, mutta Jack löi häntä. Wilson taisteli ja
piteli puoliaan, kunnes Jack alkoi potkia hänen loukkaantunutta
jalkaansa. Silloin Wilson pyörtyi ja Jack sai esteettömästi pieksää
häntä."

Lem painoi päänsä kumaraan piilottaakseen kasvonsa. "No vieköön piru
minut!" hän huudahti. "Sellainen roistontyö!"

Columbine poistui paimenen luota ratsastaen kujannetta pitkin Waden
tuvalle päin. Hän ei eritellyt harkittua toivoaan saada kertoa
rehellisesti tuosta taistelusta, mutta hän olisi halunnut huutaa sen
kaikille seudun asukkaille ja koko maailmalle. Päästyään talosta tunsi
hän olevansa vapaa ja keventynyt, ja puhuminen tuntui lievittävän hänen
tuskallisia ajatuksiaan.

Koirat tervehtivät Columbinen tuloa kovalla haukunnalla. Sampson ja Jim
olivat irti ja makasivat portailla. Toiset koirat olivat kiinnitetyt
erilleen toisistaan muutamaan läheiseen haavikkoon. Sampson pieksi
porraslautoja suurella hännällään, mutta oli liian laiska noustakseen
edellisen päivän puumanajon jälkeen, jossa sen jäsenet olivat
kangistuneet ja väsyneet. Jos Wade olisi ollut kotona, hän olisi
varmasti tullut katsomaan, mikä oli aiheuttanut hälinän. Ratsastaessaan
tuvan ohi Columbine näki toisenkin tuoreen puuman nahan naulattuna
seinään kuivamaan.

Hän seurasi puroa. Se oli jo kirkastunut sateiden jälkeen, kimallellen
ja loistaen virtavissa paikoissa ja kuultaen viheriänä tyynissä
suvannoissa. Hän sivuutti padon, jonka yksinäinen purossa asuva majava
oli rakentanut. Äsken katkaistut pajut ilmaisivat, kuinka se aikoi
varustautua pitkää talvea viettämään. Columbine muisti silloin, kuinka
iloiseksi Wade oli tullut kuultuaan tästä erakkomajavasta, ja
useammasti kuin kerran Wade oli aikonut pyydystää muutamia nuorempia
majavia ja tuoda ne tänne vanhuksen tovereiksi.

Kahlaamo oli leveä ja matala, jolloin Pronton kavioiden aiheuttama
loiskahtelu peloitti tammakot syvemmälle vedelle. Columbine pysytteli
sillä tiellä, koska hän tiesi sen vievän Sage-laaksoon, johon Wilson
oli perustanut uudistalonsa. Tuoreet hevosen jäljet ilmaisivat, että
Wade oli ratsastanut samaa tietä muutamia tunteja aikaisemmin. Pronto
pelkäsi arokanojen pyrähtäessä lentoon, ja pian Columbine huomasi
niiden säikähtelevän Kanea, joka oli riistäytynyt irti ja lähtenyt
hänen jälkeensä. Koira oli tehnyt niin ennenkin eikä se Columbinesta
ollut tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä.

"Kane, Kane, tule tänne!" hän huusi. Koira tuli mielellään, mutta
pysähtyikin jonkun matkan päähän koettaen heiluttaa häntäänsä, mikä ei
ottanut oikein onnistuakseen. Kun Columbine lähti jälleen eteenpäin,
koira seurasi häntä.

Old White Slides oli menettänyt kaiken, paitsi harmauden,
tummankeltaisuuden, vihreyden ja tietystikin nuo vaaleat sileät
rinteensä, joista se oli saanut nimensä. Sage-laakso oli muudan sen
juurella olevista niityistä. Se oli noin puolen penikulman levyinen
alue, jonka toisessa laidassa oli haavikkoa kasvava rinne. Pieni
puronen lirisi metsän laidassa, ja karja ja hevoset käyskentelivät
laitumella korkeata ruohoa kasvavilla penkereillä. Columbine hämmästyi
nähdessään niin paljon karjaa ja ihmetteli, kenelle se kuului. Kaikki
Bellloundsin karja oli ajettu alempana oleville laitumille talveksi.
Hevosten joukossa, jotka hirnuivat hänen lähestyessään, oli se
valkoinen mustangikin, jonka Belllounds oli lahjoittanut Moorelle.
Columbine oli mielissään nähdessään sen. Mutta sitten hän tunsi
joutuvansa pahoilleen ajatellessaan, ettei omistaja ehkä voisikaan
sillä enää milloinkaan ratsastaa. Hän tukahdutti sentään
mielenliikutuksensa.

Tupa oli korkealla tasaisella pengermällä haavikon laidassa.
Talvituulilta sitä suojeli muudan omituisen näköinen rosoinen kallio,
joka oli kokonaan viiniköynnösten ja värikkäiden pensaiden peitossa.
Wilson Moore ei olisi voinut valitakaan eristetympää ja kauniimpaa
laaksoa uudistalolleen. Harmahtava tupa, jonka kivipiipusta savu
kiemurteli taivasta kohti, oli menettänyt rappeutuneisuutensa ja
autiutensa, vaikka Columbine ei huomannutkaan siinä mitään uutta.
Viimeinen nousu ja noin sadan metrin levyinen tasanko tuntuivat
Columbinesta tavattoman pitkiltä. Laskeutuessaan satulasta ja
sitoessaan Pronton kiinni hänen sydämensä sykki kiivaasti ja hän
hengitti nopeasti.

Tuvan ovi oli auki. Kane sivuutti epäröivän Columbinen mennen sisään.

"No voi sinua ryökälettä!" Columbine kuuli Waden tutun äänen sanovan.
"Niin totta kuin olet syntynyt, annan sinulle selkään."

"Kuulin hevosenkin askelia", hän kuuli Wilsonin sanovan hiljempää.

"Koira vieköön, luulenpa tulevani kuurommaksi päivä päivältä", Wade
vastasi.

Hän ilmestyi samalla ovelle.

"Täällä ei ole muita kuin neiti Collie", hän ilmoitti siirtyessään
syrjään, jotta Columbine voisi tulla sisään.

"Hyvää huomenta!" Columbine sanoi äänellä, jossa oli muutakin kuin
iloa.

"Collie, tulitko todellakin katsomaan minua?" Hän kuuli tämän epäilevän
kysymyksen juuri vähää ennen kuin hän huomasi huoneen toisessa päässä
ikkunan alla makaavan Wilsonin. Tuvan sisusta tuntui hänestä
epämääräiseltä ja vieraalta.

"Tulin tietysti", hän vastasi mennen lähemmäksi. "Kuinka voit?"

"Ah, melko hyvin olosuhteihin nähden. Olen äärettömästi mielissäni
juuri nyt. Tuntuu vain vastenmieliseltä, että sinun on pakko katsella
tätä ajettunutta naamaani."

"Älä ole milläsikään", Columbine sanoi änkyttäen, voimatta alussa
nähdäkään Wilsonia selvästi. Kostea sumu himmensi hänen silmänsä ja
pala tuntui nousevan kurkkuun. Sitten tyyntyäkseen hän rupesi
katselemaan ympärilleen.

"Miten hauskalta tämä näyttääkään, Wils Moore!" hän huudahti
hämmästyneenä ja iloissaan. Hän oli todellakin suunniltaan. Joku
taikavoima oli muuttanut tämän vanhan luhistumaisillaan olevan
kullankaivajan asunnon aivan toisenlaiseksi. Puuseppä, muurari ja
koristemaalari olivat saaneet ihmeitä aikaan. Columbine katseli
katselemasta päästyäänkin; hän näki suuren ikkunan, jonka alla Wilson
makasi huopapeitteillä päällystetyllä vuoteella, avonaisen takan, jonka
vieressä Wade nauroi, valkoisen haapalaudoista kyhätyn katon ja
lattian, jolle oli levitetty antiloopin nahkoja. Hirsien väliset raot
oli täytetty punaisella savella, tomu ja lika olivat hävinneet
olemattomiin ja tupa tuoksui salvialta, savulta ja paistetulta lihalta.
Niin, takassa oli todellakin hehkuva hiilos, jolle oli asetettu
höyryäviä kattiloita ja savuava paistinpannu, ja siitä tavasta, jolla
savu ja höyry katosivat vanhaan harmaaseen piippuun, voitiin päättää,
että uunissa oli mainio veto. Jokaisessa nurkassa oli täytetty
hirvenpää sarvineen, joista riippui kaikenlaisia tarpeita, kuten
kannuksia, suopunkeja, vöitä, valjaita ja pyssyjä. Muutamalla seinällä
oli korkea astiakaappi uusine puhtaine sievästi veistettyine ovineen,
ja sen vieressä oli aivan yhtä uusi pöytä. Toisella seinällä oli
nauloja, joista riippui satuloita, suitsia, huopapeitteitä ja
vaatteita.

"Saan kiittää häntä tästä sisustuksesta", Moore sanoi ihastuen
Columbinen ilosta. "Hän suoriutui siitä nopeammin kuin olisi voitu
uskoakaan. Eikö se olekin ihmeellistä, Collie? En ole ollenkaan
suruissani, vaikka minun täytyy maatakin... Ja hän sanoo ihmisten
nimittävän häntä Hell-Bent Wadeksi. Minä sanon häntä Heaven-Sent
Wadeksi?" [Heaven-Sent Wade = Taivaan lähettämä Wade.]

Kun Columbine kääntyi metsästäjään iloissaan ja kiitollisena, Wade
pudotti kädestään puutikun, jota hän käytti haarukan asemesta, ja tyttö
näki hänen kätensä vapisevan hänen kumartuessaan ottamaan sitä
lattialta. Kuinka omituisesti se häneen koskikaan!

"Ben, voi olla hyvinkin mahdollista, että olette taivaan lähettämä",
hän huomautti leikillisesti, mutta kumminkin hieman vakavasti.

"Minäkö? Olisinko minä hyvä enkeli? Sellainen olisi todellakin jotakin
uutta Bent Wadellekin", hän vastasi omituisesti nauraen. "Koetan
kaikissa tapauksissa eläytyä siihen."

Wilsonin vuoteen jalkapään vieressä seinässä oli pieniä kullanvärisiä
haavan ja tulipunaisia tammen lehviä. Niiden alapuolelta olevasta
naulasta riippui pyssy. Ikkunanlaudalla oli lasiruukku, jossa oli
columbineja. Ne olivat aivan tuoreita, siis juuri äsken poimittuja. Ne
heiluivat hiljaa vedossa, nuo suloiset sinivalkoiset kukat, joilla oli
oma merkityksensä tytölle, Moore nauroi uhmaavasti.

"Wade toi minulle nuo kukat", hän selitti. "Ne ovat hänenkin
mielikukkiaan, kuten minunkin. Pakkanen turmelee ne piakkoin... ja minä
haluan olla onnellinen niin kauan kuin vain voin."

Jälleen Columbine tunsi samaa tunteittenkuohua, jota hän ei voinut
hillitä eikä ymmärtää, mutta joka tuntui lisääntyvän ja paisuvan niin
suuresti, että siihen oli piakkoin kiinnitettävä huomiota. Hän ei
uskaltanut katsoa Wilsonia silmiin. Luodessaan silmänsä alas hän
huomasi Wilsonin oikean käden olevan siteissä, ja hän kosketti siihen
tietämättään hyvin hellästi.

"Kätesi! Miksi se on kääreissä?"

Paimen nauroi julman leikillisesti.

"Oletko nähnyt Jackia tänään?"

"En."

"Jos olisit nähnyt, olisit varmaankin ymmärtänyt, mitä nyrkilleni on
tapahtunut."

"Loukkasitko sen häneen?" Columbine kysyi väristen, tuntematta
minkäänlaista vastenmielisyyttä.

"Collie, loukkasin käteni lyödessäni häntä kasvoihin."

"Ah, miten hirveätä se oli!" Columbine mumisi. "Wilson, hän aikoi
tappaa sinut."

"Varmasti. Ja minäkin olisin mielelläni tappanut hänet."

"Teidän ei pidä enää milloinkaan kohdata toisianne", Columbine jatkoi.

"Toivon taivaan nimessä, ettei se tapahtuisi!" Moore vastasi niin
vakavasti, että se merkitsi enemmän kuin hänen paljaat sanansa.

"Wilson, tahdotko karttaa häntä minun vuokseni?" Columbine pyysi
puristaen tietämättään sidottua kättä.

"Kyllä. Kuljen syrjäteitä ja hiivin kuin arosusi. Piiloudun ja olen
varuillani. Mutta, Columbine Belllounds, jos hän vielä kerran --"

"Kuulehan, jätä hänet Hell-Bent Waden huostaan", metsästäjä keskeytti
suoristautuen polvistuneessa asennossaan ja kohdistaen suuret ja syvät
silmänsä paimeneen. Columbine näki jotakin muutakin hänen kasvoissaan
kuin niiden synkkyyden. Hän huomasi niissä sellaista kiihkoa ja
henkevyyttä, että ne vetivät häntä puoleensa kuin magneetti. "Ja nyt,
neiti Collie", hän jatkoi, "luulen teidän haluavan tarjoilla sairaalle.
Jonkun pitää syöttää häntä."

"Kyllä varmasti", Columbine vastasi iloisesti istuutuen vuoteen
jalkapäähän. "Ben, tuokaa tuo laatikko tänne ja asettakaa hänen
ruokansa sille!"

Waden noudattaessa kehoitusta Columbine, ujostellen jouduttuaan niin
likelle paimenta, koetti pitää keskustelua vireissä.

"Etkö voi käyttää vasenta kättäsikään?" hän kysyi.

"Se on vieläkin huonommassa kunnossa", Wilson vastasi ottaen sen
peitteen alta, jossa se oli ollut piilossa.

"Ah!" Columbine huudahti toivottomana.

"Siitä on katkennut pari luuta", Wilson sanoi vilkkaasti. "Kuulehan,
Collie, ystävämme Wade on lääkärikin. En ole milloinkaan nähnyt hänen
vertaistaan."

"Ja kokkikin, koska tässä on päivällisesi. Sinun on noustava
istuallesi", Columbine määräsi.

"Kääri tuo huopa kokoon ja auta minut sen varaan", Moore vastasi.

Kuinka hämmentävältä ja omituiselta Columbinesta tuntuikaan kumartua
hänen puoleensa, kiertää kätensä hänen ympärilleen ja nostaa häntä! Se
muistutti häntä jo kauan aikaa sitten unhotetusta äidillisyydestä
niiltä ajoilta, jolloin hän leikki nukkein kanssa. Hänen kasvonsa
punastuivat kovasti.

"Etkö voi liikahtaakaan?" hän kysyi tuntien äkkiä, miten hirmuisen
raskas paimen oli.

"Enpä juuri", Wilson vastasi. Hänen haavoittuneelle otsalleen kihosi
hikipisaroita. Liikunto oli varmaankin tehnyt hänelle kipeää.

"Kerroit jalkasi olevan melko hyvässä kunnossa."

"Niin se onkin", Wilson vastasi. "Tiedän kirotun hyvin, että se on
vielä kiinni sääressäni."

"Ah!" Columbine huudahti epäillen, ryhtyen syöttämään häntä tekemättä
enää muita huomautuksia.

"Tuollaisen selkäsaunan ottaa mielelläänkin vastaan, kun saa tällaista
kohtelua osakseen", Wilson sanoi.

"Joutavia!" Columbine vastasi.

"Alistun siihen vieläkin mielelläni, jos vain tulet tänne syöttämään
minua... Mutta en häneltä."

"Wilson, en ole milloinkaan tiennyt, että osaat olla leikillinenkin.
Kas tässä."

Wilson ei nähtävästi huomannut hänen ojennettua kättään.

"Collie, olet muuttunut. Olet vanhentunut. Sinusta on tullut nyt nainen
ja hyvin kaunis sellainen."

"Aiotko syödä?" Columbine kysyi tiukasti.

"Mitä?" paimen huudahti. "Syödäkö? Kyllä, sillä olen hirveästi
nälissäni. Ja ehkä Heaven-Sent Wade osaa keittää."

Mutta syöttäminen tuntui kaikkea muuta kuin helpolta Columbinesta. Kun
otetaan huomioon Mooren avuttomuus ja halu katsella hänen kasvojaan
käsien asemesta ja Columbinen oma lisääntyvä suloinen luonnollinen ilo
ja tietoisuus siitä, miten lähellä hän oli Wilsonia, oli hänen hyvin
vaikea näyttää kätevyyttään hoitajattarena. Ja koko ajan hän oli
tietoinen siitä, että rauhallinen uhkaava Wade oli läheisyydessä. Eikö
hän voinut huomata, miten Columbinen kädet vapisivat, ja eikö hänestä
mahtanut tuntua tällainen heikkous kummalliselta? Sitten juolahti hänen
mieleensä äkkiä, ettei hän halunnut salatakaan tunteitaan Wadelta. Ehkä
Wade nytkin ymmärsi hänet paremmin kuin hän ymmärsi itsensä.

"Nyt en enää jaksa enempää", Moore selitti vihdoinkin.

"Olet syönytkin melko tukevasti ollaksesi sairas", Columbine huomautti.
Sitten muuttaen puheenaihetta hän kysyi: "Wilson, aiotko talvehtiakin
täällä, kuten isä sanoo?"

"Kyllä."

"Onko tuo laaksossa oleva karja sinun?"

"On. Minulla on melkein sata päätä. Säästin rahani ja ostin elukoita."

"Olet päässyt hyvään alkuun. Olen niin iloinen. Mutta kuka hoitaa sinua
ja karjaasi tämän väliajan, kunnes voit jälleen työskennellä?"

"Kukako? Ystäväni Heaven-Sent Wade", Moore vastasi tarkoittaen pöydän
vieressä ahertavaa pientä miestä, joka ei nähtävästi ollut kuullut
mitään.

"Voinko tuoda sinulle jotakin syötävää ja luettavaa?" Columbine kysyi.

"Tuo itsesi", Wilson vastasi hellästi.

"Mutta, poikaseni, miten voisinkaan tuoda sinulle jotakin, ellen itse
tulisi mukaan?"

"Niinpä kyllä. Tuo siis minulle huomenna hieman hilloa ja joku kirja.
Tahdotko?"

"Tahdon."

"Muista lupauksesi. Tunnen lupauksesi ennestään."

"Hyvästi sitten huomiseen. Minun on nyt pakko lähteä. Toivon sinun
paranevan."

"Pysyn vuoteessani niin kauan kuin vain täällä käyt."

Columbine poistui melko äkkiä ja kun hän tuli pihalle, tuntui hänestä,
etteivät kukkulat milloinkaan olleet olleet niin pehmeän ja uinailevan
harmaat, niiden autius niin suloinen eikä taivas kuunaan niin kirkkaan
sininen. Hänen päästäessään Prontoa irti metsästäjä tuli tuvasta Kane
kintereillään.

"Neiti Collie, ellei teillä ole minnekään kiirettä, haen hevoseni ja
ratsastan kotiin kanssanne", hän sanoi.

Columbine kiipesi satulaan ja antoi Pronton kävellä tielle, joka rupesi
hitaasti laskeutumaan laaksoon päin. Tupa oli ollutkin paljon
korkeammalla, kuin hän oli osannut ajatellakaan. Näköala oli
suurenmoinen. Kaikki harmaat pyöreät kukkulat, joiden väri tähän aikaan
päivästä oli sanomattoman kaunis, mustareunaiset toinen toistaan
korkeammalla olevat harjanteet ja kaukaiset auringon kultaamat huiput
näkyivät ihmeellisen selvästi tuoden villisti ja loistavasti esiin
Coloradon luonnon, jota hän rakasti.

Wade sai hänet kiinni kukkulan juurella.

"Tyttöseni, pyydän teitä salaamaan sen Bellloundsilta, että hoidan
Wilsiä", hän sanoi ystävälliseen taivuttavaan tapaansa.

"No olkoon. Mutta miksi en saisi kertoa sitä isälle? Hän ei olisi siitä
milläänkään. Hän on tehnyt sellaista usein itsekin."

"Ehkä, mutta tämä onkin jonkunlainen poikkeustapaus. Eikä Wils ole
sellaisessa tilassa kuin hän luulee. En heitä mitään sattuman varaan.
En tahdo menettää työpaikkaani enkä halua tulla estetyksi tuon pojan
hoitamisessa."

Waden lopettaessa puheensa he olivat jo päässeet ensimmäiseen
haavikkoon. Columbine pysähdytti hevosensa pakottaen toverinsa tekemään
samoin. Waden surullisten ja uurteisten kasvojen viisaus lisäsi hänen
entisiä huoliaan.

"Ben, kertokaa minulle", hän kuiskasi koskettaen kädellään Waden
käsivarteen.

"Neiti Collie, olen tavallani jonkunlainen lääkäri. Luin kerran
maailmassa hieman lääketiedettä ja kirurgiaa, ja senvuoksi tiedän. En
kertoisi teille, ellen olisi apunne tarpeessa."

"Suostun auttamaan mielellänikin, mutta kertokaa nyt", Columbine sanoi
koettaen rohkaista mieltään.

"Wilsin jalka on aivan murskana. Möly-Jack potki sen melkein
muodottomaksi. Se on sata kertaa pahemmassa kunnossa kuin ennen.
Pelkään verenmyrkytystä ja kylmänvihoja, joka mädättää lihan ja
kuolettaa sen. Sanoin pojalle suoraan, että hänen on paras antaa minun
katkaista jalka, mutta hän vannoi pitävänsä sen tahi kuolevansa. Jos
siihen tulee kylmänvihat, emme voi pelastaa sitä, tuskinpa hänen
henkeänsäkään."

"Ah, asiat eivät voi olla niin huonosti!" Columbine huudahti. "Tiesin
siinä olevan jotakin... Ben, tarkoitatteko, että hänestä
parhaimmassakin tapauksessa tulee --" Hän keskeytti voimatta lopettaa.

"Neiti Collie, Wils ei missään tapauksessa voi enää milloinkaan
ratsastaa kuin paimen."

Tämä tuntui Columbinesta kaikista pahimmalta ja viimeiseltä
oljenkorrelta, johon hän voi turvautua. Hänen kyyneleensä sokaisivat
hänet, hänen suoniaan poltti ja sydän oli nousta kurkkuun.

"Poika raukka, se voi tappaa hänet", hän huudahti. "Hän piti hevosista,
halusi ratsastaa ja olikin paras ratsastaja heistä kaikista. Ja nyt hän
on mennyttä kalua! Hänestä tulee raajarikko ja pölkkyjalka. Ja kaikki
tämä Jack Bellloundsin vuoksi. Minä vihaan, ah, miten minä vihaankaan
tuota roistomaista raukkaa!... Ja minun pitää mennä naimisiin hänen
kanssaan lokakuun ensimmäisenä päivänä! Jumala minua armahtakoon!"

Columbine vaipui hitaasti satulasta ruohikkoon, purskahtaen kiihkeään
itkuun. Nyyhkytykset tärisyttivät hänen jokaista jännettäänkin. Hänen
surunsa näytti toivottomalta ja peloittavalta. Kuiva ruoho sai ottaa
vastaan hänen kyyneleensä ja epäjohdonmukaiset sanansa.

Wadekin laskeutui satulastaan ja polvistuen hänen viereensä hän laski
hiljaa kätensä tytön kohoileville hartioille, mutta ei puhunut
sanaakaan. Vähitellen, sitten kuin tunteitten myrsky alkoi tyyntyä, hän
kohotti tytön päätä.

"Tyttöseni, ei mikään ole milloinkaan niin pahaa kuin miltä se
näyttää", hän sanoi ystävällisesti. "Nouskaa istuallenne ja antakaa
minun lohduttaa teitä."

"Ah, Ben, jotakin hirmuista on tapahtunut", Columbine huudahti.
"Minussa juuri. En tiedä, mitä se on, mutta se tappaa minut!"

"Mutta minä tiedän", Wade vastasi tytön pään vaipuessa hänen olkaansa
vasten. "Neiti Collie, olen jo vanha mies, jolle tässä maailmassa on
sattunut melkein vaikka mitä, mutta elän kuitenkin vielä ja koetan
auttaa muitakin. Ei kukaan kuole niin helposti. Olettehan hieno ja
voimakas tyttö, ja jokin ilmoittaa minulle, että olette luotu onnea
varten. Tiedän miten asiat voivat muuttua. Kuunnelkaahan --"

"Mutta, Ben, ettehän te tiedä mitään minusta", Columbine nyyhkytti.
"Olen sanonut teille vihaavani Jack Bellloundsia. Mutta minun pitää
mennä naimisiin hänen kanssaan. Hänen isänsä on kasvattanut minut
lapsesta alkaen. Olen hänelle velkaa koko elämäni. Minulla ei ole
ainoatakaan sukulaista, ei isää eikä äitiä! Kukaan ei rakasta minua
minun itseni vuoksi!"

"Eikö kukaan rakasta teitä?" Wade toisti hyvin moittivasti ja
vastustavasti. "Kummallista, miten ihmiset voivat pettää itseään.
Tyttöseni, luulette vaikeuksianne liian suuriksi ja olette sitäpaitsi
väärässäkin. Kaikkihan teitä rakastavat, Lem, Jim ja kaikki muutkin. Te
kirkastatte koko sen kovan maailman, jossa he elävät. Ja tuo tulinen
Jack raukkakin, hän rakastaa teitä niin suuresti kuin hän voi. Entä
sitten vanhus? Ketään tytärtä ei voida rakastaa hellemmin... Ja minäkin
rakastan teitä, tyttöseni, niin kovasti kuin olisitte oma lapseni. Minä
sovin teille ystäväksi ja veljeksi, jollaisen tarpeessa olette. Voin
olla teille melkein kuin äitikin jossakin suhteessa, jos vain
sallitte."

Jokin yliluonnollinen voima tahi lumous sai Columbinen valtioihinsa
lieventäen hänen peloittavaa avuttomuuden tunnettaan ja suruaan. Tuon
miehen käsissä ja äänessä oli sellaista hellyyttä, että siitä vuoti
häneen voimakasta ja kiihkeätä elämänhalua ja rohkeutta.

"Rakastatteko minua todellakin?" hän kuiskasi jollakin tavoin
lohdutettuna ja tuntien, että Wade tarjosi hänelle juuri sellaista,
jota hän oli kaivannut lapsuudessaan. "Haluatte siis olla kaikkea tuota
minulle?"

"Kyllä, tyttöseni, ja kehoitan teitä panemaan minut koetukselle."

"Ah, miten hyvä olettekaan! Tunsin sen heti ollessani ensimmäistä
kertaa seurassanne. Olen halunnut tulla luoksenne puhumaan
vaikeuksistani. Rakastan isää ja hän rakastaa minua, mutta hän ei
ymmärrä minua. Isä elää vain pojalleen eikä minulle. Minulla ei ole
milloinkaan ollut isää."

"Teillä on nyt ainakin jonkunlainen", Wade vastasi niin täyteläisellä
ja syvällä äänellä, että Columbine tyyntyi ja ihmetteli. "Ja koska olen
kokenut niin paljon, kerron teille, miten aion teitä auttaa. Tyttöseni,
elleivät naiset ole jaloja ja urhoollisia, niin miten meidän miesten
silloin käy? Naisissa on aina enemmän kuin miehissä. Elämä on kohdellut
teitä kovasti tuomalla teidät tänne vieraiden ihmisten joukkoon ja
saattamalla teidät kiitollisuuden velkaan miehelle, jonka ainoa
intohimo on rakkaus poikaansa. Teidän pitää nyt alistua siihen
turvautumalla avuihin, joita naisessa on enemmän kuin miehessä.
Rohkeutta! Otaksukaamme nyt, että vihaatte Möly-Jackia ja rakastatte
raajarikkoista Wilson raukkaa... Tyttöseni, älkää olko tuon näköinen!
Älkää kieltäkö ollenkaan, sillä te rakastatte tuota poikaa... Mikään ei
voi olla ikävämpää, mutta ette voi milloinkaan sanoa, mitä saattaa
tapahtua, jos vain olette rehellinen ja suora. Jos tunnette
velvollisuutenne olevan maksaa vanhukselle, jota sanotte isäksenne,
niin maksakaa se menemällä naimisiin hänen poikansa kanssa ja olemalla
oikea nainen. Nainen voi olla niin jalo, ettei maailmassa voida verrata
mitään häneen. Onni voi tulla jokaisen osaksi hyvin kummallisella ja
odottamattomalla tavalla. Elämässä on paljon sellaista, jota ihminen ei
osaa toivoakaan. Ette suhtaudu tähän vaikeuteen oikein. Jos olette
rehellinen itsellenne ja kohtaatte sen rohkeasti, se ei olekaan
sellainen kuin pelkäätte... Jonakin päivänä, jos vieläkin olette siinä
luulossa, että sydämenne on särkynyt, kerron teille oman tarinani, ja
silloin teistä ei kohtalonne varmaankaan tunnu enää niin kovalta. Minun
sydämeni on särkynyt ja elämäni on ollut mennyttä, mutta kuitenkin olen
elänyt ja kokenut työni ja taistelujen suomaa onnea, vaikka en
sellaisesta osannut silloin uneksiakaan. Huomasin, miten maailma
sentään on kaunis, miten suuresti voin rakastaa kukkia ja kukkuloita ja
koko villiä luontoa, ja totesin, että niidenkin vuoksi kannattaa
elää... Ja ajatelkaahan nyt, tyttöseni, miten ääretöntä onnea saan
tuntea saadessani näyttää tämä kaiken teille. Silloin saan todellakin
palkkani kaikesta. Ja ellei se ole liikaa minulle, ei maailmassa ole
mitään, jota en haluaisi tehdä tähtenne."

Columbine kohotti kyynelien kostuttamat innoituksen valaisemat
kasvonsa.

"Ah, Wilson oli sittenkin oikeassa!" hän mumisi. "Olette todellakin
taivaan lähettämä ja rakastan teitä."



IX.


Aivan uusi mieli tahi entisen vapautuminen rohkaisi Columbinea palaen
nyt hänen suonissaan niin, ettei sitä voitu sammuttaa eikä kuvata. Joku
jumalallinen säkene oli tunkeutunut hänen mielensä salaperäisiin
syvyyksiin sytyttäen ja valaisten ne niin, että kun hän selviytyi tästä
onnettomuuden tunnista, hän tunsi intohimojen kirkkaan salaman yhtyneen
sielunsa hellyyteen, suruihin ja uskollisuuteen.

"Ah, Ben, kykenenköhän tekemään tämän kaiken?" hän huudahti levittäen
käsivartensa kuin syleilläkseen taivaan tuulia.

"Minkä kaiken, tyttöseni?"

"Tämän, jota vaaditaan todellisilta naisilta!" hän vastasi kiihkeästi
painaen käsillään rintaansa.

"Herännyt nainen ei voi milloinkaan enää muuttua tytöksi", Wade sanoi
surullisesti.

"Halusin kuolla, mutta nyt haluan elää ja taistella!... Ben, olette
rohkaissut minua. Olin pieni, heikko ja surkuteltava ja nyt... Mutta
unissani tahi jossakin sellaisessa tilassa, jota en voi muistaa enkä
ymmärtää, olen odottanut näitä sanojanne. Olin valmis. Tuntuu aivan
siltä, kuin olisin tuntenut teidät jossakin toisessa maailmassa
ennenkuin synnyin tähän. Kun puhutte minulle niin ihmeellisesti kuin
ehkä äitini olisi puhunut, sydämeni kiiruhti tuntemaan teidät
vedotessanne naisellisuuteni!... Ah, miten tämä onkaan omituista ja
kaunista!"

"Neiti Collie", Wade vastasi kumartuessaan korjaamaan jalustimiaan,
"olette nuori ettekä senvuoksi ymmärrä elämän omituisia ja peloittavia
puolia. Sanoitte sen olevan kaunistakin... Kukapa sen tietää? Ehkä olen
jossakin edellisessä olotilassa ollutkin jotakin teille. Uskon sen,
mutta en voi sanoa, milloin ja missä. Ehkä olemme olleet kukkia tahi
lintuja. Tuollaiset mielipiteet kiinnittävät mieltäni."

"Lintujako? Minuakin miellyttää tuo ajatus", Columbine vastasi.

"Pidän enimmän linnuista. Mutta niiden joukossa on haukkoja, variksia
ja korppikotkia."

"On kyllä. Luonnossa pitää olla jonkunlainen tasapaino. Ellei siinä
olisi rumaa ja pahaakin, emme huomaisi sen kauneutta emmekä
hyvyyttäkään... Mutta lähtekäämme nyt kotiin. On jo myöhäinen."

"Ben, eikö minun pitäisi palata Wilsonin luo heti?" Columbine kysyi
epäröiden.

"Miksi?"

"Kertomaan hänelle jotakin ja ilmoittamaan, miksi en voi tulla hänen
luokseen huomenna enkä milloinkaan muulloinkaan enää", hän vastasi
hiljaa värisevällä äänellä.

Wade mietti hänen sanojaan. Columbinesta tuntui, että hänen terästynyt
järkensä synnytti Wadessa jotakin vihamielistä ja vastustavaa.

"Huomenna on varmasti parempi", Wade sanoi hetkisen kuluttua. "Wilson
kiihtyi jo tarpeeksi tänään."

"Siis menen sinne huomenna."

Lisääntyvässä kylmässä hämärässä he ratsastivat vierekkäin vaitiollen.

"Hyvää yötä, tyttöseni", Wade sanoi heidän saavuttuaan hänen tupansa
luo. "Ja muistakaa nyt, ettette ole enää yksinänne."

"Hyvää yötä, ystäväni", Columbine vastasi jatkaen matkaansa.

Hän tapasi Jim Montanan aitauksessa ja ilta oli vielä siksi valoisa,
että hän näki hänen vaahtoavan hevosensa. Jim näytti hyvin töykeältä,
melkeinpä pahantuuliselta. Mutta Columbine arvasi, että hän oli käynyt
Jackin määräyksestä Kremmlinissä ja tehnyt tuon matkan samana päivänä
edestakaisin.

"Neiti Collie, minä kyllä hoidan Pronton", hän tarjoutui. "Illallisenne
odottaa."

Arkihuoneen takassa paloi kirkas tuli ja karjanomistaja luki sen
valossa.

"Halloo, punaposki!" vanhus tervehti tavattoman ystävällisesti. "Olet
ratsastanut vastatuuleen, vai mitä? Ellet ole kaunis, ei minun
silmistäni ole mihinkään!"

"Siellä on melko kylmä, isä", Columbine vastasi, "ja tuuli puree. En
ratsastanut nopeasti enkä kauaskaan... Kävin katsomassa Wilson Moorea."

"Vai niin! No miten poika jaksaa?" Belllounds kysyi tylysti.

"Hän sanoi voivansa melko hyvin, mutta luullakseni asian laita ei
olekaan niin", Columbine vastasi.

"Ystävätkö häntä hoitavat?"

"Niin. Hänellä onkin sellaisia, Andrewsit esimerkiksi. Olen iloinen
voidessani sanoa, että hänen majansa on mukava. Hänestä pidetään kyllä
huolta."

"No, sepä hyvä! Lähetän Lemin tahi Waden sinne katsomaan, voimmeko
tehdä jotakin hänen hyväkseen."

"Isä, sellainen on niin sinun tapaistasi", Columbine vastasi laskien
kätensä hänen leveälle olalleen.

"Älähän nyt! Kuulehan Collie, tässä on kirjeitä melkein kaikilta
Kremmlinin asukkailta. He toivovat saavansa kutsun häihin lokakuun
ensimmäiseksi päiväksi. Pyydämmekö heidät tulemaan?"

"Kuta enempi heitä tulee, sen hauskempaa", Columbine vastasi.

"Vannon, etten kutsu ketään."

"Miksi et, isä?"

"Kukaan ei voi sanoa, mitä poikani päähän voi juolahtaa hääpäivänäkin."

"Mutta, isä, voit luottaa minuun."

"Kyllä varmasti!" vanhus vastasi kiertäen vahvan käsivartensa hänen
ympärilleen. "Toivoisin, että sinä olisit Jack ja Jack olisi sinä."

Nuorukainen laahusti silloin huoneeseen sidotuin päin istuutuen
illallispöytään.

"No niin, Collie, ryhdytään mekin syömään", vanhus sanoi iloisesti.
"Minulla on sentään kaikesta huolimatta hyvä ruokahalu."

"Minäkin olen nälkäinen kuin susi", Columbine vastasi istuutuen
paikalleen Jackia vastapäätä.

"Missä olet ollut?" Jack kysyi uteliaana.

"Kas, hyvää iltaa, Jack! Huomasitko minut vihdoinkin?... Olin
ratsastamassa Prontolla ensimmäisen kerran sen loukkaantumisen jälkeen.
Tein ihanan retken Sage-laaksoon."

Jack luimisteli häneen näkyvissä olevalla silmällään mumisten jotakin
ja alkaen sitten pistellä perunoita ja lihaa suuhunsa haarukallaan.

"Mikä sinua oikeastaan vaivaakaan, Jack? Etkö olekaan terve?" Columbine
kysyi niin levottomasti, että se oli liian osanottavaista ollakseen
totta.

"Minua ei vaivaa mikään!" Jack tiuskaisi.

"Mutta näytät aivan sairaalta, tarkoitan, että näkyvissä oleva osa
kasvoistasi on sen näköinen. Suupielesi ovat pahasti väärässä. Olet
hyvin kalpea, lukuunottamatta noita punaisia laikkuja. Ja toisen
silmäsi ilme on niin yliluonnollisen tuskallinen, kuin et enää
kuuluisikaan tähän maailmaan."

Tytön, joka aina oli ollut niin suloinen, rauhallinen ja
hienotunteinen, hämmästyttävää puhetta kuunteli Jack järkytettynä ja
isä nauraen.

"Pilkkaatko minua?" Jack kysyi tiukasti.

"Kuinka niin, Jack? Miten voit luullakaan minusta sellaista? Halusin
vain sanoa, miten omituiselta näytät... Aiotko mennä naimisiin
silmäpuolena?"

Jack hämmästyi sanattomaksi ja vanhus istuttuaan kauan aikaa suu auki
ihmettelystä huudahti: "Koira vieköön, tyttöseni! En olisi milloinkaan
uskonut tällaista sinusta... Jack, niele vain lääkkeesi empimättä...
Teidän molempien pitää unhottaa ja antaa anteeksi. Riitaisuuksia voi
ilmetä tarpeeksi sittenkin, vaikka ei menneisyyttä pengottaisikaan."

Jäätyään yksikseen Columbine joutui sellaiseen mielentilaan, joka erosi
suuresti hänen vanhuksen ja tämän pojan seurassa näyttämästään
iloisuudesta. Hän vaipui vakaviin omiin tunteihinsa kohdistuviin
ajatuksiin, jotka askartelivat tuossa kohotetussa henkisessä
edistymisessä ja yrityksessä nousta oman henkilöllisen hyvinvoinnin
yläpuolelle, johon Bent Wade oli ohjannut hänet omituisella tavalla.
Aivan heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan saakka hän oli vetänyt
Columbinea kummallisesti puoleensa ja Columbinesta tuntui nyt, että tuo
hänen lumousvoimansa johtui siitä jaloudesta ja viisaudesta, jotka
aiheutuivat hänen kärsimyksistään ja niistä kauheista vuosista, jotka
olivat piirtäneet merkkinsä hänen kasvoihinsa.

Senvuoksi koettikin Columbine sitoa sieluunsa ikuisiksi ajoiksi hänessä
syntyneen hengen, joka oli herännyt Waden vaatimattomista filosofisista
sanoista, omaksi ohjeekseen ja voimakseen.

Hän tunsi velvollisuutensa miestä kohtaan, joka oli ollut kuin isä
hänelle. Mitä ikinä hän vaatisikaan, hän olisi valmis tekemään.
Ja mitä taasen hänen poikaansa tuli, jonka kanssa hänen oli määrä
elää jäljellä oleva osa elämästään, hänen velvollisuutensa oli tulla
hänelle hyväksi vaimoksi, kärsiä hänen vikojaan ja koettaa aina auttaa
häntä ystävällisesti, kärsivällisesti, tasapuolisesti ja niin
myötämielisesti, kuin se hänelle suinkin olisi mahdollista. Viha oli
myös otettava lukuun, mutta hän tiesi, ettei vihalla ole minkäänlaista
sijaa hyvän naisen sydämessä. Hänen täytyy tukahduttaa se, jos se vain
on inhimillisesti mahdollista. Tämä kaikki oli hyvin kovaa ja muuttuisi
vielä kovemmaksi, mutta hän alistui siihen ja tiesi luontonsa.

Hänen sielunsa oli hänen omansa eivätkä minkäänlaiset vastoinkäymiset
voineet sitä muuttaa. Hän voi olla sen kanssa kahdenkesken milloin
tahansa, välittämättä noista vaivoista ja mitättömistä vaikeuksista,
joita vastaan ihmiset tavallisesti taistelevat. Waden sanat olivat
lumonneet hänet salaisuudellaan ja rajattomalla toivollaan jostakin
tuntemattomasta ajatuksien ja tunteitten maailmasta. Hän saa tuskin
milloinkaan nauttia onnesta sen tavallisessa merkityksessä. Haihtukoot
unelmat siitä ikuisiksi ajoiksi! Mutta hän oli nähnyt vilahdukselta
jotakin korkeampaa kuin huvituksia ja tyytyväisyyttä. Unelmat ovat aina
unelmia. Mutta hän voi vieläkin uneksia siitä, joka oli ollut, tahi
siitä, jollaiseksi se olisi voinut muodostua, elämän kauneudesta ja
salaperäisyydestä ja tuosta luonnossa olevasta jostakin, joka oli
vetänyt häntä puoleensa suloisesti ja vastustamattomasti. Kuka voi
ryöstää häneltä nuo pyöreät, harmaat ja sametinväriset kukkulat,
purppuran väriset huiput ja tummat selänteet, joilta hänet oli löydetty
lapsena, eksyksiin joutuneena pienokaisena, syntyneenä kuin kuusten
juurilla kasvavat columbinet?

Rakkaus, äkkiä selvinnyt ja selittämätön, oli hänen salaisuutensa,
vielä värisyttävän uusi ja vaarallinen suloisuudessaan. Hän pelkäsi
tunnustaa sitä itselleen ja suhtautua siihen rohkeasti, koska se oli
vielä tuntematon tekijä ja uhkaava kuin tuli. Hänen äkkinäinen tietonsa
siitä tuntui erottamattomasti yhtyneen tuohon kasvavaan, voimakkaaseen
ja vakavaan tunteitten virtaan.

"Menen hänen luokseen ja kerron sen hänelle", hän mumisi. "Hänellä on
oikeus saada se tietää!... Sitten minun pitää sanoa hänelle jäähyväiset
ikuisiksi ajoiksi!"

Wilsonille kertominen olisi suloista ja hänen luotaan poistuminen
katkeraa. Epämääräiset mahdollisuudet kiusasivat häntä. Millaisen
vaikutuksen hänen sanansa tekisivätkään? Kuinka katkeralta kaikki
tuntuikaan! Hän ei voinut sanoa, mitä noissa molemmissa piilee,
ennenkuin hän oli suoriutunut niistä. Tunnit venyivät pitkiksi, uni
pakeni hänen silmistään, talon rauhallisuus muuttui myrskyksi ja
arosusien surullinen ulina muistutti iloisesta tyttöajasta, joka oli
nyt mennyttä.

Kun seuraavana päivänä tuo kauan odotettu tunti koitti, Columbine
valitsi sellaisen hevosen, joka osasi juosta, ja hän ratsasti
mutkaiseen laaksoon kuin vihuri. Mutta sen haavikon läheisyydessä,
jossa Waden ystävällinen ääni oli antanut hänen salaisuudelleen elämän,
hän sai kokea vastavaikutusta, joka pakotti hänet pysähtymään ja
kiipeämään rinteelle hyvin hitaasti ja viivytellen.

Nähdessään tuvan viereen kiinni sidotun Waden hevosen Columbine
onnistui hieman hillitsemään myrskyisiä tunteitaan. Metsästäjä oli
varmaankin tuvassa ja niin ollen hänen ei olisikaan pakko heti ilmaista
salaisuuttaan. Tämä ajatus joudutti hänen hitaita askeliaan. Ennen
saapumista ovelle hän huusi tervehdykseksi.

"Collie, olet myöhästynyt", Wilson vastasi sekä iloisesti että
moittivasti hänen astuessaan tupaan. Paimen makasi vuoteellaan ollen
yksin koko huoneessa.

"Ah, missä Ben on?" Columbine huudahti.

"Hän oli kyllä täällä ja keitti ruokani. Odotimme, mutta sinua ei
kuulunut. Päivällinen jäähtyi. Olin jo melkein varma, että olet tullut
katumapäälle ja ettet tulisi ollenkaan, ja senvuoksi en voinut syödä...
Wade sanoi kyllä tietävänsä sinun tulevan. Hän meni koirineen
jonnekin... ja, ah, Collie, onko kaikki nyt hyvin?"

Columbine meni hänen vuoteensa viereen ja katsoi häneen sellaisin
tuntein, kuin joku jättiläiskäsi olisi puristellut hänen sydäntään.
Wilson oli terveemmän näköinen. Kasvot eivät olleet enää niin
ajettuneet eivätkä punaiset, eikä silmissäkään sillä hetkellä ollut
minkäänlaista tuskallista ilmettä, vaan ne olivat hellät, tummat ja
kaunopuheliaat. Jos Columbine olisi saapunut avomielisine päätöksineen
ja toivoineen keventää sydämensä, olisi hänen ollut hyvin vaikea
vastustaa hänen silmiensä puhuvaa katsetta. Oliko hän nähnyt sen niissä
ennenkin? Kuinka sokea hän oli ollutkaan?

"Olet luullakseni hieman parempi", hän sanoi onnellisena.

"Kyllä nyt, mutta minulla oli kova yö. En voinut nukkua, ennenkuin
päivänkoitteessa. Wade herätti minut... Collie, olit kiltti, kun tulit.
Olet niin ihmeellisen näköinen. En ole milloinkaan nähnyt kasvojesi
hehkuvan noin. Ja silmäsi sitten -- ah!"

"Olen siis mielestäsi kaunis?" Columbine kysyi haaveillen,
ajattelematta sitä ollenkaan.

Wilson naurahti ivallisesti.

"Tule lähemmäksi", hän sanoi vetäen hänet luokseen kömpelösti sidotulla
kädellään.

Columbine polvistui peittäen kasvonsa molemmilla käsillään.
Kumartuessaan eteenpäin hänen koko ruumiinsa vapisi ja hänen huuliltaan
pääsi tukahdutettu ääni.

"No mutta, Collie!" Moore huudahti hämmästyneenä. "Taivas varjelkoon,
älä itke! En tarkoittanut mitään. Tahdoin vain koskettaa käteesi."

"Kas tässä", Columbine vastasi haparoiden sokeasti, kunnes hän löysi
Wilsonin käden. Toisen kätensä piti hän vielä silmillään. Hän tahtoi
säilyttää salaisuutensa vielä hetkisen, peittää silmänsä ja riemuita
tämän tilanteen kuvaamattomassa ilossa ja surullisuudessa, jollaista
nainenkaan ei saa kokea kuin kerran elämässään.

"Mitä maailmassa tämä merkitseekään?" paimen huudahti huumautuneena.
Hän tarttui lujemmin ojennettuun käteen. "Collie, käyttäydyt niin
omituisesti... Et itkekään!... Näenkö unta, vai mitä tämä on?
Kultaseni, katso minuun!"

Columbine otti käden silmiltään luopuen kokonaan vastustuksesta.

"Wilson, olen häpeissäni, suruissani ja äärettömän onnellinen", hän
sanoi huohottaen.

"Miksi?"

"Muutaman asian vuoksi vain, jonka aion kertoa sinulle", hän kuiskasi.

"Mikä se on?"

Columbine kumartui häneen päin,

"Etkö voi arvata sitä?"

Wilson kalpeni ja hänen silmänsä leimusivat.

"En tahdo arvata enkä uskallakaan."

"Se on jotakin, joka on ollut totta vuosikausia -- aina, kuten minusta
nyt tuntuu -- jotakin, josta en milloinkaan ole uneksinutkaan,
ennenkuin viime yönä", Columbine jatkoi hellästi.

"Collie!" Wilson huudahti. "Älä kiusaa minua!"

"Muistatko ne ajat, jolloin riitelimme niin hirveästi, koska suutelit
minua?" Columbine kysyi.

"Luulitko minun voivan suudella sinua ja elää sitten unhottaakseni?"

"Rakastan sinua!" Columbine kuiskasi ujosti tuntien punastuvansa korvia
myöten.

Tämä kuiskaus muutti Wilson Mooren kokonaan. Hänen käsivartensa kiertyi
tytön kaulaan ja hän painoi tytön pään omaansa vasten. Pitäen häntä
siinä asennossa lujasti hän suuteli tytön huulia, poskia ja kosteita
silmiä ja sitten jälleen hänen huuliaan intohimoisesti ja hellästi.

Sitten hän painoi hänen päänsä rintaansa vasten.

"Hyvä Jumala, en voi uskoa sitä! Sano se uudestaan!" hän huudahti
käheästi.

Columbine painoi polttavat kasvonsa Wilsonin huopapeitteeseen ja hänen
kätensä tarttuivat siihen lujasti. Paimenen hurja ilo ja hänen
suudelmiensa omituinen voima ja sulo muuttivat hänet kokonaan. Hän
lepäsi hänen rinnallaan tahtomatta kohottaakaan kasvojaan. Kaikki
tuntui erilaisemmalta ja villimmältä, kun hän vastasi Wilsonin
pyyntöön:

"Niin, rakastan sinua! Ah, miten äärettömästi sinua rakastankaan!"

"Kultaseni!... Näytä minulle kasvosi... Se on siis sittenkin totta.
Tiedän sen nyt, sillä olet todistanut sen, mutta anna minun katsoa
kasvojasi."

Columbine suoristautui niin hyvin kuin hän vain taisi, mutta kyyneleet
olivat sokaista ja lausumattomat sanat tukahduttaa hänet. Ja siinä
tärisyttävän liikutuksen vallassa, joka samalla ennusti piakkoin
koittavaa eroa, hän oppi tuntemaan rakkauden yksinvaltaisen ja käskevän
suloisuuden.

"Suutele minua, Columbine!" Wilson käski.

Kyyneleiden himmentävin silmin Columbine näki hänen kalpeat ja
loukkaantuneet kasvonsa, ja hän kumartui niihin päin painaen hänen
huulilleen ensimmäisen ja viimeisen suutelonsa.

"Vielä, Collie, vielä!" Wilson rukoili.

"Ei enää", hän kuiskasi hyvin hiljaa, ja kietoen käsivartensa hänen
kaulaansa hän kätki kasvonsa ja puristi Moorea suonenvedontapaisesti
koettaen tukahduttaa nyyhkytyksensä, jotka vapisuttivat häntä.

Moorekin vaikeni puristaen tyttöä vapaalla kädellään, hengittäen syvään
ja hitaasti rauhoittuen. Columbine tiesi silloin Wilsonin arvaavan
siinä olevan jotakin hirveän väärää, josta aiheutuvaa pelkoaan hän ei
ehkä uskaltanut ilmaista. Wilson piteli häntä kaikissa tapauksissa
vaieten ja odottaen, ja tämä kärsivällinen odotus alkoi Columbinesta
tuntua sietämättömältä. Hän halusi kyllä pidentää tätä hetkeä, joka oli
ainoa, mihin hän milloinkaan voi alistua, mutta hän ei uskaltanut tehdä
sitä, sillä hän tiesi, että jos Wilson suutelisi häntä vielä, hänen
velvollisuutensa Bellloundsia kohtaan häviäisi kuin sumu
auringonpaisteessa.

Otteen irroittaminen hänestä tuntui Columbinesta kuin sydänjänteittensä
katkomiselta. Hän suoristautui, kuivasi kyyneleet silmistään nousi
seisoalleen koettaen koko ajan koota voimia voidakseen katsoa Wilsonia
silmiin jälleen.

Kova ulkoa kallioilta kuuluva ääni säpsähdytti Columbinea. Wade siellä
kutsui koiriaan. Hän oli palannut ja se liikutti häntä.

"Minun pitää mennä naimisiin Jack Bellloundsin kanssa lokakuun
ensimmäisenä päivänä", hän kuiskasi.

Paimen kohottautui niin ylös kuin hän suinkin voi. Columbinesta tuntui
tuskalliselta katsella hänen kasvojensa muuttumista ja kalpenemista.

"Ei, ei!" hän huohotti.

"Kyllä", Columbine vastasi toivottomasti.

"Ei!" Wilson huudahti käheästi.

"Mutta, Wilson, minähän tulin kertomaan sitä sinulle. Ah, tottahan se
on, siitä ei päästä minnekään!"

"Tyttöseni, sinähän sanoit rakastavasi minua", Wilson sanoi katsoen
häneen tummin syyttävin silmin.

"Se onkin vielä kauheampaa."

Wilson leppyi hieman ja hänen vihansa muuttui jonkunlaiseksi peloksi.

Wade astui juuri silloin majaan kuulumattomin askelin, epäröi hieman,
mutta tuli sitten Columbinen viereen. Columbine ei voinut irroittaa
silmiään Mooresta katsoakseen ystäväänsä, vaan ojensi hänelle vain
vapisevan kätensä. Wade puristi sen känsäiseen kouraansa.

Wilson koetti turhaan hillitä mieltään.

"Collie, jos rakastat minua, niin miten voit mennä naimisiin Jack
Bellloundsin kanssa?" hän kysyi tiukasti.

"Minun on pakko."

"Miksi?"

"Olen suuressa kiitollisuuden velassa hänen isälleen elämästäni ja
kasvatuksestani. Hän vaatii sitä minulta. Hän luottaa siihen
täydellisesti, että voin tehdä Jackista miehen. Isä rakastaa minua ja
minäkin rakastan häntä. Minun pitää auttaa häntä ja palkita hänelle
jollakin tavoin. Velvollisuuteni on sellainen."

"Sinulla on naisellisia velvollisuuksia itseäsikin kohtaan", Wilson
vastasi kiihkeästi. "Belllounds on sokea poikaansa nähden. Hän ei
ymmärrä ollenkaan, miten häpeällinen sellainen avioliitto on. Mutta
sinä ymmärrät."

"Häpeällinenkö?" Columbine änkytti.

"Niin juuri! On häpeällistä mennä naimisiin toisen miehen kanssa
silloin kun rakastaa toista. Et voi rakastaa kahta miestä... Aiot
lahjoittaa itsesi ja ruveta hänen vaimokseen. Ymmärrätkö, mitä se
merkitsee?"

"Kyllä luullakseni", Columbine vastasi heikosti. Mihin hänen
ihmeellinen rohkeutensa nyt oli haihtunutkaan? Tuo tulisilmäinen poika
oli musertamaisillaan hänen sydämensä moitteillaan.

"Mutta sinun pitää synnyttää hänelle lapsia", Wilson huusi. "Tulla
äidiksi heille, vaikka rakastatkin minua! Etkö ole ollenkaan ajatellut
sitä?"

"Ah, en milloinkaan!" Columbine vaikeroi.

"Silloin sinun pitää, ennenkuin se on liian myöhäistä!" Wilson rukoili
hurjasti. "Rakas Collie, ajattelehan nyt toki hieman! Et suinkaan halua
tehdä loppua itsestäsi? Ethän? Sano se minulle."

"Mutta --. Ah, Wilson, mitä sanoisinkaan! Minun pitää yksinkertaisesti
mennä naimisiin hänen kanssaan."

"Collie, tapan hänet, ennenkuin hän saa sinut!"

"Et saa puhua niin. Jos tappelette jälleen ja jos jotakin hirmuista
tapahtuu, kuolen."

"Parasta se olisikin!" Wilson sanoa tiuskaisi kalmankalpeana.

Columbine nojautui Wadeen saadakseen tukea. Hänen voimansa heikkenivät
nopeasti, vaikka hän ei menettänytkään rohkeuttaan. Hän tiesi mikä on
välttämätöntä, vaikka Wilsonin tuska raatelikin häntä..

"Kuuntelehan nyt", paimen aloitti jälleen. "Tässähän ovat kysymyksessä
elämäsi, onnesi ja sielusi. Belllounds on aivan hullu tuohon
hemmoiteltuun poikaansa nähden. Hän luulee, että aurinko nousee ja
laskee pojan kanssa... Mutta Jack Belllounds on liian ilkeä
tähän maailmaan!... Collie rakas, älä luule minun puhuvan
mustasukkaisuudesta. Olen kyllä hirveästi mustasukkainen, mutta minä
tunnen hänet. Hän ei ole sinun arvoisesi. Sellaista miestä ei olekaan,
mutta häntä ei voida ottaa ollenkaan huomioonkaan. Hän särkee sydämesi,
vetää sinut lokaan, turmelee terveytesi ja tappaa sinut vihdoin yhtä
varmasti kuin nyt olet siinä. Tahdon saada sinut uskomaan, että voisin
todistaa sinulle, millainen hän on, mutta älä vaadi minulta sitä. Luota
minuun muutenkin, Collie."

"Wilson, kyllä minä luotankin", Columbine huudahti, "mutta se ei
vaikuta ollenkaan asiaan. Se vain muuttaa velvollisuuteni
raskaammaksi."

"Hän tulee kohtelemaan sinua, kuten hän kohtelee hevosia ja koiria. Hän
pieksää sinua."

"Ei milloinkaan! Jos hän milloinkaan koskee minuun pikkusormellaankaan,
niin --"

"Ellei nyt juuri sitäkään, niin hän väsyy sinuun pian. Jack Belllounds
ei ole milloinkaan pitänyt mitään missään arvossa eikä tule ikinä
pitämäänkään. Hänen luonteensa on sellainen, että hän haluaa vain sitä,
jota hän ei voi saada, jos hän onnistuu sen saamaan, kyllästyy hän
siihen heti. Ah, tunnen hänet poikasesta asti!... Columbine, olet
kokonaan erehtynyt tuosta velvollisuudestasi. Ei kenenkään tytön ole
pakko uhrata itseään senvuoksi, että joku mies on löytänyt hänet
lapsena ja antanut hänelle kodin. Nainen on velkaa enemmän itselleen
kuin kenellekään muulle."

"Se on kyllä totta, Wilson, sillä olen usein ajatellut tuota kaikkea.
Mutta nyt et ole oikeudenmukainen, vaan kova. Kiellät kokonaan sen,
että kussakin ihmisessä on jotakin hyvää. Isä vannoo, että voin
parantaa Jackin. Ehkä voinkin. Rukoilen ainakin."

"Parantaa Jack Bellloundsin! Voitko säilyttää pahennutta munaa? Tuo
kirottu raukka! Eikö sekään todistanut sinulle, millainen hän on, kun
hän hyökkäsi kimppuuni ja potki kipeää jalkaani, kunnes pyörryin?
Millaisia todistuksia haluatkaan?"

"Älä sano enää mitään, ole niin kiltti!" Columbine huudahti. "Ah, olen
niin pahoillani! Minun ei olisi pitänyt ollenkaan tullakaan... Ben,
viekää minut kotiin."

"Mutta Collie, minähän rakastan sinua!" Wilson rukoili hurjasti.
"Hänkin voi kyllä rakastaa sinua, mutta hän on ollut, hän on --"

Tässä Moore näytti purevan kieltään voidakseen olla puhumatta ja
jaksaakseen taistella jotakin kauheata, toivotonta ja raukkamaista
vastaan itsessään.

Columbine kuuli vain hänen intohimoisen rakkaudentunnustuksensa, joka
pani hänet vapisemaan.

"Puhut, kuin tämä kaikki koskisi vain sinua", hän huudahti kuuman veren
polttaessa hänen suoniaan. "Et rakasta minua ollenkaan enemmän kuin
minäkään sinua, etkä niinkään paljon, sillä minähän olen nainen!...
Rakastan sinua kaikesta sielustani ja mielestäni!"

Moore vaipui vuoteelleen muserrettuna ja voitettuna.

"Wade, ystäväni, tehkää Jumalan nimessä nyt jotakin!" hän kuiskasi
vedoten metsästäjään kuin viimeiseen oljenkorteen. "Selittäkää
Collielle, mitä kaikkea siitä seuraa, jos hän menee naimisiin
Bellloundsin kanssa. Jollei se muuta hänen mieltään, kertokaa silloin
hänelle, mitä se minulle merkitsee. En milloinkaan lähde kotiini enkä
poistu ikinä hänen luotaan. Ellei hän olisi kertonut rakastavansa
minua, silloin olisin kestänyt kaiken, mutta nyt en voi. Se tappaisi
minut, Wade."

"Puhut tyhmyyksiä jälleen, poikaseni", Wade vastasi. "Tullessani tänne
tänään uneksit ja puhuit puuta heinää, koska olit aivan sekaisin... No
niin, kuunnelkaa nyt molemmat. Te olette molemmat oikeassa. En ole
milloinkaan ennen joutunut tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa kuin
te olette, mutta se ei estä minua suhtautumasta asiaan samoin kuin
johonkin tuntemaani seikkaan."

Hän keskeytti irtautuen hellästi Columbinesta. Sitten hän meni Mooren
luo, sitoi irtautuneen kääreen uudestaan ja oikoi epäjärjestykseen
menneet peitteet. Tehtyään sen hän istuutui vuoteen jalkapäähän ja
kumartuen hieman eteenpäin hän alkoi sivellä känsäisellä kourallaan
harvaa tukkaansa, joka alkoi jo harmaantua ohimoilta. Hetkisen kuluttua
hän kohotti katseensa ja noissa tuhkanharmaissa surujen uurtamissa
kasvoissa ja syvissä salaperäisissä silmissä oli ilme, joka, vaikka se
olikin surullinen ja viisas äärettömässä ymmärtäväisyydessään, oli
kuitenkin säälimätön ja sammumaton toivossaan.

"Wade, pelastakaa Columbine, Jumalan nimessä!" Wilson rukoili.

"Niin, kunpa vain voisitte!" Columbine huudahti voimatta vastustaa
kuulemaansa rukousta.

"Tyttöseni, teidän on pysyttävä päätöksessänne", hän sanoi käskevästi.
"Ja Moore, sinun pitää olla mies eikä tehdä sitä hänelle niin
vaikeaksi. Teistä ei voi kumpikaan tehdä mitään... Vanha Belllounds ei
muuta mieltään milloinkaan. Hän voi kyllä raivostua silloin tällöin,
mutta hän ei milloinkaan luovu hartaimmista toiveistaan poikaansa
nähden... Mutta Jack voi muuttua. Ajatellessani menneitä vuosia muistan
monta hänen laistaan ja miten he töittensä perusteella muuttuivat.
Minulla on omituiset mielipiteet henkilöistä, joiden huolet olen
ottanut omakseni. Se on jotakin sellaista, joka ei milloinkaan petä.
Kun heidän vaikeutensa alkavat näyttää musertavilta, tekee mieleni
kertoa heille Hell-Bent Waden tarina. Tästä onnettomuuksien
ennustamistaidosta olen saanut nimeni... Mutta se ei kuulu nyt tähän...
Ja nyt, nuoret ystäväni, uskokaa minua, että jotakin tulee tapahtumaan.
Mitä lokakuun ensimmäiseen ja muihinkin lähimmässä tulevaisuudessa
oleviin päiviin tulee, Collie ei mene naimisiin Jack Bellloundsin
kanssa."



X.


Eräänä päivänä Wade huomautti Bellloundsille: "Koirista ei ylimalkaan
voida sanoa mitään, ennenkuin ne opitaan tuntemaan. Ne muistuttavat
monessa suhteessa ihmistä. Muutamat niistä näyttävät hyviltä, mutta
ovatkin todellisuudessa pahoja. Ja se muuttaa asian. Jos villinä
syntyneestä koirasta tulee lampuri, pysyy se sellaisena koko ikänsä.
Olen tuntenut koiria, jotka ovat rakastaneet ihmisiä niin suuresti,
etteivät ihmisetkään voi rakastaa toisiaan sen kovemmin. Koira ei
välitä siitä, onko sen isäntä hyvä vai huono."

"Useimmilla noista koirista on ollut hyvin huonot isännät niiden
käyttäytymisestä päättäen", Belllounds vastasi.

"Harjoitan juuri ensiluokkaista paria", Wade sanoi. "Jimillä on vain se
vika, että se haukkuu liian hiljaa. Samilla taasen ei ole niin tarkka
vainu kuin Jimillä, mutta se seuraa Jimiä ja sillä on niin kova ääni,
että se kuuluu penikulmien päähän. Se korvaa siis Jimin ainoan vian.
Nuo koirat pysyvät yhdessä ja niiden avulla voin harjoittaa toisia.
Denver poikkeaa mielellään karhun ja puuman jäljille ajaessaan hirveä.
Se on jo liian vanha vieroitettavaksi siitä tavasta. Useat nuoremmat
koirat edistyvät mainiosti. Laumassa on kumminkin pari koiraa, joille
en voi mitään."

"Mitkä sitten?"

"Ensiksikin tuo verikoira Kane. Se on hyvin omituinen eläin. En voi
voittaa sitä puolelleni. Se ei voi unhottaa sitä, että kerran annoin
sille kovasti selkään, kun se puri minua... Olen sen mielestä aivan
arvoton. Se on kiintynyt neiti Columbineen ja luulenkin voivani
kasvattaa siitä neidille mainion vahtikoiran. Mistä olette saanut sen,
Belllounds?"

"Muistaakseni se on syntynyt jossakin vaunukaravaanissa aavikolla. Sen
emä oli kuulemma täysiverinen kotoisin Louisianasta."

"Siinä onkin sitten selitys eräälle Kanessa huomaamalleni vaistolle. Se
pitää ihmisten jälkien seuraamisesta. Olen saanut sen kiinni siitä.
Eikä se rupea ajamaan puumia eikä karhuja. Tässä muudanna päivänä, kun
koirat löysivät puuman jäljet alkaen haukkua riivatusti, Kane erosi
joukosta näyttäen tyytymättömältä ja lähti sitten yksinään jonnekin. Se
metsästelee yksinään. Luulin sitä alussa lampuriksi, mutta sellainen se
ei ole. Se osaa seurata ihmisten jälkiä eikä sillä juuri muuta ansiota
olekaan. Sen emä on varmaankin ollut orjakoira ja Kane on perinyt siltä
sen vaiston."

"Vai niin! No opettakaa se sitten siihen. Olen nähnyt aikoja, jolloin
sellainen koira olisi ollut tarpeen. Ja jos se kiintyy Collieen ja te
hyväksytte sen, antakaa se hänelle. Tyttö on kärttänytkin minulta
koiraa."

"Suunnitelmanne ei ole niinkään huono. Neiti Collie ratsastelee ja
kävelee pitkiä matkoja yksinään eikä hänellä ole milloinkaan pyssyä
mukanaan."

"Niin, siinä on todellakin jotakin kummallista. Collie on reipas tyttö
kaikissa suhteissa, mutta hän ei milloinkaan tapa mitään. Wade, pitääkö
hänen mielestänne lopettaa nuo yksinäiset retkensä?"

128

"El missään tapauksessa, niin kauan kuin hän ei ulota matkaansa liian
kauaksi."

"Niinkö! Otaksukaamme kumminkin, että hän ratsastaa tuonne mustien
vuorten takana olevaan laaksoon, niin miten sitten?"

"Siitä ei tule mitään, Belllounds", Wade vastasi vakavasti. "Mutta
neiti Collie ei menekään sinne, sillä olen varoittanut häntä.
Puhuakseni totta, olen nähnyt muutamia roiston näköisiä miehiä
liikuskelevan tämän ja Buffalo-laakson välillä. Ne eivät ole
metsästäjiä, ei kullankaivajia, ei paimenia eivätkä matkustajia."

"Mitä kuulenkaan! Wade, luuletteko noita muukalaisia voitavan syyttää
menetyksestä, jonka sain kärsiä viimeisessä karjantarkastuksessa?"

"En voi sanoa vielä sitäkään, mutta en pitänyt heidän ulkomuodostaan."

"Wade, teidän asianne on jakaa oikeutta. Meillä on piakkoin lokakuu
käsissä eikä lumentuloon ole enää pitkälti aikaa. Luuletteko noiden
miesten talvehtivan näissä metsissä?"

"En eikä Lewiskään. Muistatte kai hänet?"

"Kyllä. Tarkoitatte varmaankin tuota kaivosmiestä, joka asuu
Buffalo-laaksossa etsien sieltä kultaa. Hän on ollut täälläkin. Hyvä
mies, mutta aivan hullaantunut kultaan."

"Olen puhutellut häntä usein, milloin siellä, milloin täällä. Eksyin
koirieni jäljiltä toissa päivänä. Ne ajoivat puumaa ja Lewis kuuli
haukunnan jääden niiden luo, kunnes saavuin. Silloin hän kertoi minulle
muutamia mielenkiintoisia uutisia. Katsokaa, hän on huolissaan
Buffalo-laakson seuduilla kuljeskelevien miesten vuoksi ja koettaa
saada ne kiinni jostakin konnantyöstä. Joku oli ampunut häntä metsässä.
Hän ei voinut kyllä vannoa, kuuluuko ampuja noihin miehiin, mutta siitä
hän on aivan varma, ettei se ollut mikään vahingonlaukaus. Lewis sanoo
niiden asuvan Elgeriassa ja hän luulee niiden olevan yhteistoiminnassa
Smithin kanssa, jolla on kapakka siellä. Tunnette kai Smithin?"

"En enkä haluakaan", Belllounds sanoi lyhyesti. "Hän on aina
suhtautunut vihamielisesti minuun eikä hän ole ollut rehellinen
Elgeriassa asuvia ystäviänikään kohtaan. Kukaan ei kuitenkaan ole
voinut todistaa hänestä mitään huonoa, vaikka joku ehkä olisi
halunnutkin. Minä puolestani en ole milloinkaan vielä erehtynyt
mielipiteissäni ihmisistä. Miehillä ei ole turhan vuoksi sellaisia
arpia naamassaan."

"Isäntä, uskon nyt teille jotakin sellaista, jota teidän ei pidä kertoa
muille", Wade sanoi tyynesti. "Tunnen Smithin. Hän on niin ilkeä mies
kuin länsi vain voi ihmisestä tehdä. Tuo arpi on minun ansiotani... Kun
hän näkee minut, tarttuu hän heti pyssyynsä."

"No, minut saa vaikka hirttää! Mutta se ei kummastuta minua ollenkaan.
Maailmamme on niin pieni. Wade, lupaan, etten puhu tästä kenellekään.
Mutta millainen on suunnitelmanne?"

"Aion ottaa Lewisin avulla selville, ovatko nuo muukalaiset jossakin
yhteydessä Smithin kanssa ja voidaanko heitä syyttää karjan
katoamisesta."

"Ahaa! Wade, annan siihen suostumukseni empimättä. Karjaani on varmasti
ryöstetty. Ei kumminkaan niin paljon, että se mitään haittaisi, eikä
sellaista tule enää tapahtumaankaan Coloradossa, mutta jos saamme
heidät kiinni itse teosta, meidän on pakko laittaa heidät vankilaan."

"Isäntä, sanon teille --"

"Wade, ette suinkaan aio sanoa, että täällä White Slidesissä tulee
tapahtumaan jotakin hirveätä?" Belllounds keskeytti surullisesti.

"Vannon, ettei minulla ole sellaisesta vielä aavistustakaan", Wade
vastasi vakavasti. "Aioin vain sanoa, että jos Smith on mukana tuossa
karjanvarkaudessa, ei häntä oteta niinkään helposti kiinni, ja jos hän
joutuu pulaan, syntyy laukaustenvaihtoa. Hän on viekas ja hänellä on
suuri kokemus. Ei ole ollenkaan luultavaa, että hän toimii avoimesti,
kuten vuosia sitten. Jos hän varastelee karjaa tahi ostaa ja myy
sellaisia eläimiä, joita muut hankkivat hänelle pienissä erissä, tulee
hänen kiinniottamisensa muodostumaan hyvin vaikeaksi."

"Niin, hän voi olla suuri lurjus", Belllounds sanoi miettiväisesti.
"Mutta hänen laisensa miehet joutuvat tavallisesti aina lopulta
kiikkiin, olivatpa he sitten miten viekkaita ja viisaita tahansa.
Mikään ei ole luonnollisempaa... Oliko teillä jotakin riitaa Smithin
kanssa?"

"Annoin hänelle tuon merkin erään toisen puolesta melko mitättömästä
syystä. Mutta hän on vihoissaan minulle."

"No, siinä tapauksessa teidän ei pidä hakea riitaa. Koettakaa muodostaa
White Slidesistä sellainen paikka, joka voi todistaa nimenne vääräksi.
Mutta kaikissa tapauksissa, älkää ollenkaan empikö ryhtyä toimeen, jos
satutte näkemään jotakin epäilyttävää maatilani läheisyydessä."

Vanhus poistui miettiväisesti jättäen metsästäjänkin syviin ajatuksiin.

"Hänelle on vihjattu, että tulen kertomaan hänelle joistakin White
Slidesiä uhkaavista vaikeuksista", Wade mumisi itsekseen. "Ehkä asia
onkin niin, vaikka en vielä siitä tiedäkään. Omituista, miten ihminen
tulee juuri sanoneeksi sellaista, josta hänen ei pitäisi puhua mitään.
Aioin jutella hänelle tuosta hämmästyttävästä Fox-nimisestä koirasta,
ja näin se nyt kävikin."

Fox oli lauman viisain koira eikä siitä oltu välitetty ollenkaan, minkä
seikan Wade luki itselleen suureksi viaksi. Sitten hän sattumalta tuli
kiinnittäneeksi huomionsa siihen. Tarhan jossakin nurkassa oli reikä,
josta pienemmät koirat voivat paeta, mutta jota Wade ei ollut löytänyt.
Tarha oli kyllä täynnä pieniä kuoppia ja reikiä, joiden koko Waden
mielestä ei sopinut muille kuin oraville piilopaikaksi.

Eräänä päivänä, kun metsästäjä toivottomana haki tätä salaperäistä
pakopaikkaa, muudan hyvin pieni koira, jonka harmaanruskeat karvat
olivat kiharat ja jonka tuuheat kulmakarvat melkein peittivät suuret
kirkkaat silmät, tuli hänen luokseen heiluttaen häntäänsä.

"Tietäisitkö sinä jotakin siitä?" Wade kysyi. Hän oli tietysti
huomannut tämänkin koiran, käyttämättä sitä vielä mihinkään. Tässä
tilaisuudessa koira osoitti hänelle sellaista vilpitöntä ystävyyttä,
että hän rupesi tarkastelemaan sitä lähemmin. Eläin ei ollut enää
mikään nuori, ei sievä eikä puhdasverinenkään, mutta sen
ymmärtäväisissä silmissä oli jotakin, joka hämmästytti häntä suuresti.
"Olenkohan minä laiminlyönyt tässä jotakin? Mutta täällä on niin paljon
kaikenlaisia koiria, joiden joukossa sinä näytät melkein kaikista
mitättömimmältä. No, jos aikomuksesi on ilmoittaa minulle jotain, niin
hae minulle reikä."

Wade alkoi nyt tutkia tarhaa toistamiseen. Se oli melkein hehtaarin
suuruinen ja muutamissa paikoissa aidan paalut olivat hyvin likellä
kallioita. Useammasti kuin kerran Wade polvistui katsomaan, oliko hän
jo löytänyt reiän. Koira seurasi häntä katsoen häneen viisailla
silmillään ja, kuten metsästäjästä tuntui, nauraen hänelle. Silmät
näyttivät ainakin iloisilta ja niissä oli jonkunlainen anteeksipyytävä
ilme. Hetkisen kuluttua, kun Wade saapui erääseen louhikkoon, koira
pujahti erään liikkuvan kallion alle ja sitten puoleksi piilossa
olevasta reiästä aidan toiselle puolelle. Se palasi heti samasta
reiästä heiluttaen häntäänsä ja ollen sen näköinen, kuin se olisi
tahtonut ilmoittaa, ettei reiästä kulkeminen tuottanut minkäänlaisia
vaikeuksia.

"Sinä vanha kettu!" Wade sanoi mielissään taputtaen koiraa. "Hait sen
minulle, vai mitä? Hyvä koira! Nyt korjaamme reiän ja sitten saat tulla
tupaan kanssani. Ristin sinut Foxiksi."

Tällä tavoin Fox esitteli itsensä Wadelle saaden tilaisuuden näyttää
kuntoaan. Koska se ei ollut näyttänyt ollenkaan ajokoiralta, ei sitä
oltu vietykään metsälle eikä siihen oltu kiinnitetty muutenkaan
minkäänlaista huomiota. Lyhyen ajan kuluessa Fox osoittautui mitä
viisaimmaksi koiraksi. Metsästäjä oli elänyt paljon koirien parissa ja
oppinut näkemään, että kuta kauemmin niiden parissa oleskelee, sitä
enemmän niitä voidaan ihmetellä ja rakastaa.

Fox vaati itsepäisesti, että sekin oli otettava muiden koirien mukaan
metsälle. Uskaltamatta ihmetellä enää mitään Wade antoi sen tulla.
Päivä sattui muodostumaan tavallista kovemmaksi koirille vanhojen
jälkien, ristijälkien ja vaikean maaston vuoksi. Fox selvitteli
muutamat sotkuiset jäljet, joista Sampson luopui ja joista ei Jimkään
saanut tolkkua. Tämä ihastutti Wadea ja samana iltana hän koetti saada
selville Andrewsilta, joka oli myynyt koiran Bellloundsille, jotakin
Foxista. Tiedot supistuivat siihen, että Andrews luuli miehen, jolta
hän oli saanut Foxin, varastaneen sen. Belllounds ei ollut kiinnittänyt
siihen milloinkaan minkäänlaista huomiota. Wade piti Foxin
mahdollisuudet omina tietoinaan, ja kunakin päivänä näytti koira
jollakin tavoin, mihin se kykeni.

Ennen viikon loppua Wade kiintyi äärettömästi siihen, sillä hän ei ollut
mielestään milloinkaan nähnyt niin ihmeellistä koiraa. Fox piti
metsästämisestä välittämättä ollenkaan, mitä se metsästi. Se tahtoi
vain miellyttää isäntäänsä. Se haki sellaiset hevoset käsiinsä, jotka
olivat piiloutuneet ja seisoivat hiljaa säästyäkseen löytämiseltä. Se
seurasi karjan jälkiä, ajoi oravat puuhun ja haukkui metsälintuja
sovittaen aina käytöksensä sen mukaan, millainen riista sillä
kulloinkin oli edessään. Jos Wade vei sen hirven tahi antiloopin
jäljille, se seurasi niitä erehtymättä pysyen metsästäjän näkyvissä
haukkumatta ja vinkumatta ja erikoisemmatta innotta, kunnes se löysi
riistan tahi kunnes Wade kutsui sen pois. Mutta silloin kun karhun ja
ilveksen jäljet olivat kysymyksessä, sen villit vaistot heräsivät eikä
se voinut hillitä itseään. Se haukkui hurjasti laukatessaan ja kun
haukunta muuttui kimeäksi ja yhtämittaiseksi, Wade tiesi selvästi, että
riista oli näkyvissä. Se tappeli karhun kanssa kuin vanha ja viisas
koira ainakin tietäen selvästi, milloin sen oli hyökättävä ja milloin
peräännyttävä. Sitten kuin puumat ja ilvekset olivat kiivenneet puuhun,
se menetti paljon hurjuudestaan ja mielenkiinnostaan, koska ajo silloin
oli lopussa. Sen arvokkain ominaisuus oli sellainen, että se pysyi
kiinteästi niillä jäljillä, joille se oli usutettu. Wade uskoi
varmasti, että jos Fox viedään kaniinin jäljille, se seuraa niitä,
vaikka karhu tahi puuma kulkisikin kaniinin jälkien yli. Kummallisinta
kaikista oli, ettei Fox milloinkaan varastanut palastakaan lihaa, ja
vieläkin merkillisempää, ettei se sallinut muidenkaan koirien varastaa.

Metsästäjästä tuntui ajatellessaan White Slidesin tulevia tapahtumia,
että Fox ja Kane tulevat niissä näyttelemään tärkeintä osaa.

Muutamana erikoisena aamuna joitakin päiviä ennen lokakuun ensimmäistä,
joka oli syöpynyt peruuttamattomasti Waden mieleen, hän lähti Mooren
tuvalta taluttaen kuormahevosta. Hän oli jättänyt muut koirat kotiin,
paitsi Foxia, joka seurasi häntä.

"Wade, minun tekee mieleni hirvenpaistia", vanha Belllounds oli sanonut
edellisenä päivänä. "Mikään ei vedä sille vertoja ja lapsuudessani oli
se pääravintoni. Mainitsin teille siitä jo viikko sitten. Näillä
seuduilla on paljon hirviä. Kuulin uroshirven äänen auringon noustessa
tänään. Toivoin silloin olevani nuori jälleen... Menkää nyt
toimittamaan minulle hirvenpaistia."

"Viime aikoina en ole nähnyt niitä lainkaan", Wade oli vastannut
ilmaisematta kuitenkaan, että hän oli vasiten karttanut sellaista
tilaisuutta. Todellisuus oli sellainen, että Wade ihaili ja rakasti
hirviä enemmän kuin muuta sarvipäistä riistaa. Hänen mieltymyksensä
niihin oli niin omituinen, että hän oli ollut nälissään monta kertaa,
vaikka noita suuria elukoita oli ollutkin paljon hänen asuntonsa
läheisyydessä.

Hänen kiivetessään kellastunutta ruohoista rinnettä kiertääkseen
laakson hänen mielensä ei ollut ollenkaan kohdistunut käsillä olevaan
työhön, vaan Wilson Mooreen, joka oli kiintynyt tietämättään häneen
niin lujasti kuin poika, jonka luottamus isäänsä on horjumaton.
Raajarikkoinen paimen ei luopunut toivostaan, vaan pysyi siinä kiinni
iloisesti ja kiitollisesti, totteli ja kärsi niin kärsivällisesti, että
sitä oli oikein hauska katsella. Hänen loukkaantuneessa jalassaan ei
näkynyt paranemisen merkkiäkään. Se huolestutti Wadea paljon enemmän
kuin Moorea. Paimen ajatteli vain lokakuun ensimmäistä päivää ja
silloin mahdollisesti sattuvia hirveitä tapahtumia. Hän ei kyllä
puhunut siitä muulloin kuin kuumehoureissaan, mutta Wade tiesi
kumminkin selvästi, miten hän rukoili, toivoi ja odotti hiljaisuudessa.
Omituista, kuinka hän luotti Wadeen, että Wade voi estää Columbinen
avioliiton aiheuttaman onnettomuuden! Tällainen luottamus tuntui
Wadesta tutulta, kun hän muisteli menneitä tapahtumia. Ellei hän olisi
odottanut sellaista, hän ei olisi sitä vaatinutkaan.

Hän ei ollut pariinkymmeneen vuoteen saanut sellaista onnea osakseen,
kuin mistä hän nyt sai nauttia salaisesti, saadessaan elää Columbine
Bellloundsin läheisyydessä ja todeta joka ainoa päivä, kuinka
uskollinen tyttö oli omalle minälleen ja kuinka suuresti hän oli sen
naisen näköinen, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin rakkaudesta ja
jolle hän oli tehnyt vääryyttä. Columbine oli hänen tyttärensä ja Wade
näki hänessä itsensä. Ja Columbinekin, tuntien suurta vetovoimaa häneen
ja luottaen ja turvautuen häneen, oli ruvennut rakastamaan häntä. Tämä
oli kauniin ja peloittavin tapaus Waden elämässä, kaunis senvuoksi,
että se toi takaisin hänen menneisyytensä, hänen lapsuutensa ja nuo
synkät vuodet suoden hänelle tämän äkkinäisen muutoksen, jossa hän eli
omistusoikeutensa suoman ilon vallassa, ja peloittava senvuoksi, että
Columbine oli onneton, koska Columbine oli kunnian ja velvollisuuden
kahlehtima, koska tuho odotti Columbinea ja koska Wade alkoi
epämääräisesti aavistaa jotakin hirveää tapahtumaa. Tämä onnettomuus
näytti kyllä vielä olevan kaukana kuin taivaanrannalla oleva pilvi,
mutta se oli kuitenkin olemassa. Wade oli jo kauan aikaa sitten
huomannut, miten hyödytöntä hänen oli vastustaa sairaalloisia näkyjään.
Mutta hän turvautui toivoon, elämän uskoon, hyveen voittoon ja pahan
tappioon. Tuhannet todistukset olivat vahvistaneet tätä hänen
luottamustaan.

Columbine Bellloundsin kohtalo peloitti Wadea aiheuttaen hänelle
suunnattomia tuskia. Mutta siitäkin huolimatta hänellä oli omat
kummalliset aavistuksensa, että lopussa kaikki sittenkin kääntyy
Columbinelle hyväksi. Sellaiseen luottaminen nyt, kun vaikeudet
alkoivat uhata hänen omaa tytärtään, tuntui sittenkin tyhmältä ja
jonkunlaiselta leikittelemiseltä kohtalon kanssa.

"Minusta alkaa näyttää melkein siltä, etten voi antaa hänen mennä
naimisiin Möly-Jackin kanssa", Wade puhui itsekseen ratsastaessaan
ruohoista polkua. "Alussa, kun huomasin miten voimakas hänen
velvollisuudentuntonsa ja uskollisuutensa ovat, en ollut sitä kovinkaan
vastaan, mutta nyt alan jo olla toista mieltä. Ajatelkaamme nyt tytön
rakkautta raajarikkoista poikaa kohtaan ja pojan rakkautta häneen. Hyvä
Jumala, he ovat vielä niin nuoria, elämä on niin kuumaa ja rakkaus niin
suloista! En senkäänvuoksi voi sallia, että hän menee naimisiin Jackin
kanssa. Mutta sitten toiselta puolen minun pitää kiinnittää huomioni
vanhuksen luottamukseen, jota vanhus osoittaa pojalleen, ja uskoon,
johon Columbine turvaa ajatellessaan itseään ja elämää. Minäkin uskon
siihen. Vuosien kuluessa olen oppinut näkemään, että ilkeimmätkin
miehet voivat muuttua... En ole milloinkaan keskustellut tämän
Möly-Jackin kanssa. Olen tietysti ennakkoluuloinen ottaessani huomioon
sen, millaisessa paikassa hänet näin Denverissä ollessani... Ennenkuin
menen pitemmälle, minun on paras puhutella Bellloundsin poikaa
nähdäkseni, millainen hän on."

Wadelle oli luonteenomaista, että hänen yksinpuhelunsa tavallisesti
lopettivat hänen syvälliset mietelmänsä. Tämä johtui aina siitä
päätöksestä, jonka hän kulloinkin teki, ja käsillä olevasta työstä, nyt
tämän kiipeämisen tarkoituksesta.

Hän sivuutti penkereen penkereen jälkeen ja kuta korkeammalle hän
pääsi, sitä tiheämmiksi kävivät haavikot ja sitä rehevämmäksi ruoho.
Hetkisen kuluttua hän näki edessään tumman kuusikkorinteen, jonka reuna
näytti mustalta vallilta. Hän saapui tuoksuvaan metsään, jossa ei oksan
risahduskaan eikä mikään ääni häirinnyt hiljaisuutta. Hevosen kaviot
eivät tehneet minkäänlaisia jälkiä pehmeään neulasten peittämään maahan
ja niiden kapsekin oli melkein kuulumaton.

Wade kääntyi vasemmalle karttaen louhikkoisia rapautuneen kallion
muodostamia solia ja tuulen kaatamia puita ja koettaen päästä helpointa
tietä kauempaa näkyvän vuoren laelle. Tämä metsä oli hänelle aivan
outo. Sen muodostivat niin tiheässä kasvavat keskipituiset kuuset, että
hänen oli oltava hyvin varovainen voidakseen olla loukkaantumatta
kuiviin oksiin. Fox juoksi edellä pysähtyen silloin tällöin katsomaan
isäntäänsä kuin saadakseen määräyksiä.

Edessä olevan tummanviheriän hämärän kirkastuminen ilmoitti
metsästäjälle, että hän lähestyi jotakin laajaa metsäaukiota tahi
avonaista paikkaa, johon aurinko sopi esteettömästi paistamaan. Se
osoittautui suureksi suoperäiseksi laaksoksi, joka oli muutamien
hehtaarien suuruinen ja sijaitsi viimeisen metsäisen rinteen juurella.
Fox nosti kuononsa ilmaan ja pysähtyi.

"Mitä nyt vainuat, Fox vanhukseni?" Wade kysyi hiljaa katsoen
etäisyyteen. Tuuli oli hänelle siihen nähden epäedullinen, ettei hän
voinut lähestyä riistaa tulematta huomatuksi. Fox heilutti lyhyttä
häntäänsä katsoen häneen viisain silmin. Wade jatkoi matkaansa
varovaisesti. Laaksossa kasvoi pitkää märkää ruohoa ja sanajalkoja.
Siellä täällä oli joku sammaltunut melkein piilossa oleva lähde, joiden
läheisyydessä kasvoi muutamia surkastuneita tammia. Waden hevonen
vajosi polviaan myöten suohon, jonka toisessa vetisessä laidassa oli
tuoreita jälkiä.

"Hirviä ne sittenkin olivat", Wade sanoi laskeuduttuaan satulasta.
"Kuulivat meidän tulevan. Fox, lähdehän nyt seuraamaan näitä jälkiä,
mutta älä pidä kiirettä."

Ottaen pyssyn valmiiksi kouraansa Wade alkoi kiivetä kukkulalle
jalkaisin taluttaen hevostaan. Vanhalla hirvenpolulla oli tuoreitakin
jälkiä. Fox sovitti kulkunsa metsästäjän askeleiden mukaan. Polku oli
jyrkkä ja vei tiheän metsän läpi. Silloin tällöin, kun Wade pysähtyi
hengähtämään ja kuuntelemaan, hän kuuli kuivien oksien ritinää kaukaa
edestään. Vihdoin hän pääsi vuorenlaelle, laajalle ja avonaiselle,
jonka toisella puolella suoraan edessä oli synkkä metsä ja oikealla
paljas kulovalkean polttama aukeama. Fox murisi ja yritti hyökätä
eteenpäin. Silloin muutamassa metsäaukeamassa Wade huomasi suuren
uroshirven, joka oli pysähtynyt tarkastelemaan heitä. Se oli harmaa
vanha hirvas, jonka sarvet olivat katkenneet. Wade ei yrittänytkään
ampua ja hetkisen kuluttua poistui hirvi näkyvistä.

"Liian vanha ja sitkeä, Fox", metsästäjä selitti levottomalle koiralle.
Mutta ehkä Wade säästi sen hengen muistakin syistä.

Wade nousi jälleen satulaan ja kiinnitti huomionsa palaneeseen seutuun.
Se oli hirveän näköinen mustunut täplä viheriöiden vuorten välissä.
Alalaidasta alkoi leveä sola ja ylempänä oli toinen puuton rinne. Maa
oli täynnä hiiltyneitä runkoja, puita, jotka olivat ensin palaneet ja
sitten kaatuneet. Siellä ja täällä oli korkeita suoria runkoja, joita
tuuli ei ollut saanut vielä kumoon. Solassa oli melkoinen ala sellaista
metsää, jossa kaikki puut olivat kuivuneet, mutta eivät olleet vielä
kaatuneet, muodostaen surullisen näyn. Taempana ja kaukana vasemmalla
oli kuusikossa aukeita harjanteita, joilla kasvoi seetrejä, ja sitten
alkoi taasen tuo sama tumma keihäspäinen metsä viekoitellen katseen
vuorten muodostamaan loppumattomaan purppuranväriseen panoraamaan.

Metsästäjä näki sellaisia ruohikoitakin, joissa oli vielä selviä
makuupaikkoja.

"Vuorilampaita, koira vieköön!" hän huudahti. "Ja jäljet ovat vielä
aivan tuoreita! Mitenkähän olisi, jos ampusinkin lampaan ja sanoisin
Bellloundsille, etten löytänytkään hirviä?"

Metsästäjä ei saanut minkäänlaisia omantunnonvaivoja lampaiden
ampumisesta, mutta hän rakasti jumalallisia hirviä ja oli valmis
valehtelemaankin säästääkseen niitä. Ratsastaessaan eteenpäin hän
tarkasti terävin silmin kaikkea ympärillään nähdäkseen jotakin liikettä
tahi jotakin muuta edessään olevassa villissä seudussa. Mutta jos
näkyvissä olikin joku eläin, se ei liikahtanut. Wade ratsasti kuopan
poikki mutkitellen sinne tänne kuivuneiden puunrunkojen välitse ja
saapui lopulta tiheään vuoren harjannetta reunustavaan metsään.
Hetkisen kuluttua hän tuli aukealle laelle, josta katsoen harmaat ja
viheriät syvyydet näyttivät mahtavilta. Kaukaa siinsi Old White Slides
uhkaavana ja tavallista korkeampana. Se oli niin arvokkaan ja
majesteetillisen näköinen, ettei sitä laaksosta katsoen sellaiseksi
voinut kuvitellakaan.

Wade löysi tuoreita lampaan jälkiä kukkulan keltaisesta savesta, pieniä
kuin pienten antilooppien jäljet, joista voitiin nähdä, että siinä oli
ollut emiä karitsoineen. Ainoatakaan pässin jälkeä ei näkynyt.

"No, tämä ratkaisee asian", Wade sanoi katsoa tuijottaessaan
jyrkänteelle nähdäkseen lampaat. Ne olivat laukanneet jyrkän harjanteen
poikki kuin niillä olisi ollut siivet. "Voiko kukaan ymmärtää, miten ne
voivat kulkea luisumatta kuiluun? Ja kuinka ovelasti ne saattavat
kätkeytyä!"

Hän tiesi niiden olevan lähellä ja hän tuhlasi aikaa koettaessaan etsiä
niitä, voimatta sittenkään huomata niitä. Fox odotti kärsimättömästi
käskyä saadakseen näyttää, miten helposti se olisi ne löytänyt, mutta
tuota lupaa ei kuulunut.

"Mehän olemme hirvenjahdilla, sinä koirien mestari", Wade sanoi
moittivasti sille.

He jatkoivat matkaansa harjanteen poikki ja saapuivat, kuljettuaan noin
pari penikulmaa, muutamaan metsään ja sitten aukeamiin ja soliin, jotka
laajenivat jatkuessaan alaspäin. Parempia laitumia eivät hirvet olisi
voineet löytää mistään. Wade poistui harjanteelta ratsastaakseen
alemmas laaksoon näitä hitaasti laskeutuvia harvametsäisiä rinteitä,
joilla kasvoi seetrejä ja mäntyjä ja joiden juurilla kapeat
ruohoreunaiset purot lorisivat. Hän näki suuren urosantiloopin jälkiä,
peloitti metsälinnut, jotka säikäyttivät hevosen, ja huomasi vihdoin
paikan, jossa karhu oli paloitellut lahonneen puunrungon. Fox ei
kiinnittänyt lainkaan huomiotaan näihin seikkoihin.

Wade laskeutui vähitellen näiden solien yhtymäkohtaan, jossa kolme
kapeata puroa yhtyi nopeaksi kirkasvetiseksi virraksi, joka oli noin
jalkaa syvä ja muutamien metrien levyinen.

"Vannon, että tässä ovat nyt Troublesomen lähteet", Wade sanoi. "Kuka
sitten lieneekään antanut tälle virralle nimen, hänellä ei ole ollut
ollenkaan järkeä, vaikka sen juoksu täällä lähteillä onkin hieman
vaivalloista [troublesome = vaivalloinen]. Mutta nuoruuden tapa on
sellainen."

Ruoho muuttui paksuksi ja reheväksi, ja sitä oli juuri äsken jyrsitty.
Hirvet olivat kulkeneet puron reunaa tänään. Siellä oli paljon aivan
lehmän jälkien näköisiä jälkiä, ainoastaan pienempiä, syvempiä ja
soikeampia, paikkoja, joissa hirvet olivat maanneet, ja mulloksia,
joita uroshirvet olivat kuopineet raskailla kavioillaan.

Fox seurasi lauman jälkiä korkeammalle maalle, jossa ne nähtävästi
olivat poikenneet metsään. Wade sitoi sinne hevosensa ja kuiskaten
koiralle hän alkoi hiipiä kuusikon läpi. Hän saapui aukean palkan
laitaan varoen kuitenkin näyttäytymästä ja huomasi edessään metsäisen
kuopan, ruohoisen ja vetisen. Kierrettyään paremmalle paikalle hän heti
näki, miksi Fox oli äkkiä pysähtynyt jännittyneenä ja harjakset
pystyssä. Hirvilauma oli kerääntynyt yhteen seuraavalle rinteelle
tuskin sadankaan metrin päähän. Eläimet olivat kuulleet ja vainunneet
hänet, mutta eivät näyttäneet pelästyneiltä, vaan katsoivat taakseen
pysähdyttyään. Metsästäjä näki heti, että siinä oli melkein pari
tusinaa, enimmäkseen naaraita. Muudan suurenmoinen uros, jolla oli
suuret leveät sarvet, musta pää ja hartiat ja harmaat kyljet, erosi
joukosta seisoen hetkisen pää pystyssä paikoillaan koskemattoman
luonnon loistavana tunnuskuvana. Sitten se katosi metsään siirtäen
sarvillaan äänettömästi syrjään viheriät oksat. Muutkin lähtivät
liikkeelle. Wade kohotti pyssynsä tähdäten urokseen, mutta antoikin sen
sitten mennä. Sitten hän huomasi toisen ja kolmannenkin. Hän tähtäsi
viimein vastahakoisesti ja pakosta ja veti liipaisinta. Suurireikäinen
Henry paukahti hiljaisuudessa ja Fox lähti laukkaamaan innokkaasti
haukkuen. Savun haihduttua Wade ei enää nähnyt vastakkaisella rinteellä
muuta kuin yhden ainoan kaatuneen hirven.

Hän palasi hevostensa luo ja toi ne sinne, missä Fox istui kaatuneella
riistalla.

"Niin, Fox, tuo uros ei hirnu enää milloinkaan auringon noustessa",
Wade sanoi. "Omituista, miksi meidät on luotu sellaisiksi, että meidän
pitää syödä lihaa. Muussa tapauksessa en siitä ollenkaan välittäisi."

Hän nylki ja paloitteli hirven ottaen niin paljon lihaa mukaansa kuin
hevonen vain jaksoi kantaa ja ripustaen loput niin korkealle puihin,
etteivät arosudet voineet ulottua niihin. Nousten jälleen satulaan hän
kiipesi harjanteelle ja sitten rinteelle, joka rupesi viettämään länttä
kohti. Alempana olevassa seudussa oli hän metsästellyt ennenkin
useasti. Hän tiesi tämän tien kotiin olevan pitemmän, mutta helpomman
miehelle ja hevoselle. Hänen kuormahevosensa kulku oli hyvin vaikeaa
joka tapauksessa ja Wade pysähtyikin silloin tällöin kokonaan
lepuuttaakseen sitä. Vihdoin hän pääsi tielle, jonka hän oli itse
raivannut, ja rupesi nyt seuraamaan sitä. Se vei pois kuopasta palaneen
ja kuoppaisen maan poikki metsäiselle rinteelle ja sitten ruohoiselle
ja haapaiselle ylängölle. Muudan haavikko, jossa hän oli levännyt
ennen, jatkui länttä kohti eikä jostakin kummallisesta syystä ollut
kärsinyt ollenkaan pakkasesta. Kaikki lehdet olivat vielä jäljellä,
muutamat olivat säilyttäneet viheriän värinsä, mutta useimmat näyttivät
kullankeltaisilta sinistä taivasta vasten. Haavikko oli suuri
vähitellen aleneva keltaisen ruohon reunustama saareke, jossa kasvoi
niin paljon purppuranvärisiä astereita, ettei Wade ollut nähnyt niitä
milloinkaan niin paljon kukkia rakastavan elämänsä aikana. Hän
laskeutui satulasta ja istuutui nojautuen muutamaan haapaan. Hevoset
eivät säälineet ollenkaan kauniita kukkia, vaan ahmivat niitä suuhunsa.

Luonto oli tuhlannut tässä antimiaan. Haapojen rungot olivat vaalean
viheriät ja ylempänä oli tuo lepattava ja värähtelevä keltaisen viheriä
vuodekatos ja maassa taasen astereita niin tiheässä kuin taivaalla
tähtiä, kukkia, jotta heiluivat, nyökkäsivät ja taipuivat heikossakin
syystuulessa muodostaen liljan, lavendelin, violetin ja
purppuranvärisiä läikkiä.

Wade viipyi paikoillaan nauttien joka huokosellaan. Tämä oli muudan
noista hetkistä, jotka kaunistivat hänen yksinäisiä matkojaan. Paljas
katseleminen riitti. Hän olisi mielellään siirtänyt syrjään kaikki
itsekkäät ajatukset omasta minästään, muista ja elämästä, jos se vain
olisi ollut mahdollista. Mutta täällä tyynnyttyään ensimmäisestä
humauksestaan, missä kukkien ja ruohon tuoksu täytti ilman ja missä
kullanvärinen katos suojeli purppuraa, hän alkoi ajatella, miten kaunis
maailma sentään on, miten luonto säästää harvinaisimmat lahjansa
niille, jotka rakastavat sitä enimmän, ja miten yksistään niidenkin
vuoksi kannattaa elää. Hänen mietteensä muuttuivat surullisiksi hänen
muistaessaan, miten tämä kauneus on lyhytaikaista, miten kaikki kulta
häviää pian ja miten asterit, nuo vaaleat, kauniit ja purppuraiset,
muuttuvat kohta ihanan unen kaltaisiksi, joka on ollutta ja mennyttä.

Lopuksi seurasi se siunauksellinen ajatus, että pakkasen ja talven on
jälleen alistuttava auringolle, ja kevät, kesä ja syksy palaavat kukin
kukkineen alituisesti vaihtelevassa järjestyksessä, joka on niin
suloinen ja lupaava. Haavan lehdet lepattavat taasen, ruoho huojuu
tuulessa ja asterit kukkivat kohottaen tähdenmuotoisia teriöitään
taivasta kohti tulevana syksynä ja joka vuosi niin kauan kuin aurinko
lämmittää maailmaa.

Vain ihminen jää joskus pois rakastamiltaan metsästysmailta.



XI.


Silloin kun Bent Wade toivoi tilaisuuksia, ne näyttivät tulevan häntä
vastaan.

Ratsastaessaan White Slidesin kartanolle hän huomasi Jack Bellloundsin
istuvan laiskana ja välinpitämättömänä kuistissa. Jokin hänen
masentuneessa ulkomuodossaan säälitti Wadea. Koska ei ketään muuta
ollut näkyvissä, metsästäjä käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Hei, Belllounds, voitteko auttaa minua tämän lihan kantamisessa?" hän
huudahti.

"Varmasti", Jack vastasi nousten heti.

Wade talutti kuormahevosen aitan eteen, joka sijaitsi keittiön takana
saman katon alla kuin sekin. Siellä hän Jackin avulla purki kuorman ja
ripusti lihat nauloihin. Kun se oli saatu tehdyksi, Wade tarttui
veitseensä ruveten viiltelemään lihoja.

"Luulen, että ne näyttävät paremmilta, jos niitä hieman siistitään",
hän huomautti.

"Wade, täällä ei ole ollut milloinkaan ketään muuta kuin isä, joka
olisi osannut teurastaa hirven tahi antiloopin", Jack sanoi. "Te olette
kuitenkin häntäkin etevämpi."

"Niin, olen melko taitava kaikenlaisissa askareissa."

"Taitavako?... Toivoisin voivani tehdä yhdenkään asian niin hyvin.
Osaan ratsastaa, mutta siinä onkin sitten kaikki. Kukaan ei ole
opettanut minulle milloinkaan mitään."

"Olette vielä nuori, joten teillä on vielä aikaa opetella, jos vain
haluatte. Olin vanhempi kuin te opetellessani näitä kaikkia."

Metsästäjän ääni, hänen ulkomuotonsa ja hänen läsnäolonsa aiheuttama
kummallinen lumous näyttivät nyt ensimmäisen kerran vetävän nuoren
Bellloundsin huomion puoleensa.

"Isä sanoo, ettei minulla ole kestävyyttä, ja kiroilee minulle",
Belllounds vastasi. "Mutta voin vaikka vannoa, että oppisin teiltä."

"Varmasti! Miksi ette voi kiintyä mihinkään?"

"En tiedä. Olen ollut yhtä innostunut työhön kuin ratsastamiseenkin.
Ratsastaminen on luonnon vaatimaa, mutta ellen onnistu jossakin työssä,
rupean vihaamaan sitä."

"Vai niin! Sellainen ei kelpaa. Teidän ei pidä vihata työtä. Kova työ
muodostaa juuri ihmisessä sen, josta te pidätte, mutta jota te ette
ymmärrä. Ajatellesssani mennyttä elämääni -- ja sallikaa minun sanoa,
nuorimies, että se on ollut tavallista vaikeampi -- muistan siitä
parhaiten ja mieluimmin sellaiset kovat työt, joita tehdessäni olen
kovasti hikoillut."

Wade lämpeni puhuessaan koettaessaan kylvää hyviä siemeniä Bellloundsin
mieleen, mutta huomasikin vaivansa turhiksi. Belllounds ei näyttänyt
ollenkaan tarkkaavaiselta. Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne,
ja nyt hän tarkasteli Waden pyssyä.

"Vanha Henry, neljäkymmentäneljä", hän sanoi. "Isällä on myös tällainen
vanha neulakivääri. Sanokaa, saanko tulla metsästämään kanssanne?"

"Olen iloinen saadessani teidät toverikseni. Osaatteko käyttää pyssyä?"

"Ammuin melko hyvin ennen menoani Denveriin", hän vastasi. "En ole
koettanutkaan nyt tultuani kotiin... Ehkä annatte minun ampua tuohon
paaluun." Seisoessaan siinä ovella hän viittasi muutamaan korkeaan
aitauksen portilla olevaan kiinnityspaaluun.

Aitauksessa oli hevosia ja sen takana olevalla laitumella karjaa, jotka
voivat ehkä joutua vaaraan sellaisesta laukauksesta. Wade huomasi
nuorukaisen olevan tosissaan ja näki hänen haluavan täyttää aikeensa.
Ehdotus ei näyttänyt herättävän hänessä minkäänlaisia arveluita.

"Ampukaa vain. Tähdätkää alas, hieman alemmas sitä paikkaa, johon
tahdotte osua", Wade sanoi.

Belllounds nosti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Kumea paukahdus
tärisytti koko rakennusta. Paalusta lensi lastuja ja tomua.

"Osuinpa siihen!" hän huudahti ihastuneena. "Olin melkein varma, ettei
luoti sattuisi, koska tähtäsin niin alas."

"Niin teitte. Laukaus oli mainio."

Silloin paukahti muudan ovi ja vanha Belllounds näyttäytyi hiukset
pystyssä ja muutenkin sen näköisenä kuin hän olisi ollut hirveästi
raivoissaan.

"Jack, mitä sinulla nyt on mielessä?" hän karjaisi tullen kynnykselle
ja huomaten poikansa käsittelevän pyssyä. "Taivas varjelkoon, etkö sinä
milloinkaan voi olla siivolla?"

"Isäntä, älkää nyt olko millännekään", Wade sanoi. "Jos olisin
aavistanut, että pyssy paukahtaa noin hirveästi, en olisi sallinut
Jackin ampua. Tämä avonainen katos siihen oli syynä. Haluan puhdistaa
pyssyn ennenkuin se jäähtyy."

"Vai niin! Pelästyin ensin luullen entisten aikain koittaneen ja
intiaanein hyökkäävän, mutta sitten suutuin, koska luulin Jackin olevan
jossakin pahanteossa... Saitteko lihaa?"

"Kyllä. Tahdon ottaa itsellenikin palasen", Wade vastasi.

"Olkaa niin hyvä. Voitteko tulla illalliselle luoksemme?"

"Kiitän, isäntä. Tulen varmasti."

Vanhus palasi nyt takaisin rakennukseen.

"Wade, käyttäydyitte kunnon miehen tavalla!" Jack huudahti
kiitollisena. "Näitte nyt, miten äkkiä isä voi suuttua minulle. Lyön
vaikka vetoa, että hän luuli minun joutuneen riitaan jonkun paimenen
kanssa."

"Hän on tullut vanhaksi ja äreäksi", Wade vastasi. "Teidän pitää
ilahduttaa häntä, sillä hän ei tule olemaan täällä enää pitkää aikaa."

Belllounds vastasi tähän vihjaukseen synkkenevin katsein näyttäen
tietävän sen. Hänen silmissään oli hellä ja katuvainen ilme. Tunteet
näyttivät kuohahtavan hänessä helposti, mutta haihtuvan taasen yhtä
nopeasti. Wade sai nyt sattumalta tarkastella häntä. Hän punnitsi pojan
mielialoja viivytellessään päätöksen tekemistä.

"Jack, onko kukaan kertonut teille, että Wils Moore on pahasti
loukkaantunut?" hän kysyi äkkiä.

"Onko hän?" Jack vastasi ja hänen kasvonsa ja äänensä muuttuivat äkkiä.
"Kuinka pahasti?"

"Hänestä tulee raajarikko koko loppuiäkseen", Wade vastasi vakavasti
lopettaen työnsä katsoakseen Bellloundsiin. Seuraavat hetket
muodostuivat kohtalokkaiksi nuorukaiselle.

"Hänestä tulee siis pölkkyjalka!... Nyt hän ei enää voi komennella
paimenia eikä ratsastaa tuolla valkoisella mustangilla!" Hänen
kasvojensa hellempi ja arempi ilme, joka teki ne melko kauniiksi,
muuttui sellaiseksi ilkeydeksi, ettei Wadekaan voinut sitä määritellä,
koska se ei ilmaissut ivaa eikä iloa, eikä kilpailijaansa kohdanneen
onnettomuuden aiheuttamaa tyytyväisyyttä. Se oli veren syöksymistä
poskiin ja silmiin, jonkunlaista polttavaa muutosta, joka jollakin
tavoin ilmaisi Wadelle miehen levottoman ja itsekkään luonteen. Oli
melkein varmaa, että Belllounds oli syyntakeeton. Nyt oli todistettava
vain se, ansaitsiko hän ollenkaan sääliä.

"Belllounds, teitte oikein konnantyön hyökätessänne Mooren kimppuun",
Wade sanoi harkitusti.

"Mitä hittoa te nyt sanoittekaan?" Belllounds tiuskaisi vihaisesti
punastuvin poskin, ivallisesti ja ollen vähältä raivostua. Hän
paukautti pyssynperän kovasti maahan.

"Niin, hittoa juuri", metsästäjä vastasi. "Minua sanotaankin
Hell-Bent Wadeksi."

"Oletteko Mooren ystävä?" Belllounds kysyi alkaen vapista.

"Olen kaikkien ystävä. Haluan tulla teidänkin ystäväksenne."

"En välitä. Ilmoitan tässä samalla erään asian: Te ette tule
oleskelemaan täällä White Slidesissä pitkää aikaa."

"Ette tekään!"

Belllounds muuttui kalmankalpeaksi, ei nähtävästi raivosta eikä
pelosta, vaan säikähdyksestä, joka aiheutui hänen mielensä syvistä,
salaperäisistä ja tunneherkistä komeroista. Hän oli äärettömästi
huumaantunut, kuin jonkun epämääräisen ja peloittavan tulevaisuuden
kuvan edessä. Waden nopeat sanat, jotka olivat kuin tiukujen kilinää,
eivät olleet uhkaavat, vaan profeetalliset.

"Nuori mies, teille on puhuttava ja jos teillä on ollenkaan järkeä
päässänne, sanani varmaankin tunkeutuvat aivoihinne", Wade jatkoi.
"Olen vieras täällä, mutta satun nyt olemaan sellainen mies, joka näen
asioiden läpi, ja huomaan, miten isänne kasvattaa teitä väärin. Ette
tiedä, kuka olen, ettekä siitä välitäkään, mutta jos haluatte
kuunnella, saatte oppia jotakin sellaista, joka voi auttaa teitä... Ei
kukaan ihminen voi noudattaa kaikkia hurjia mielitekojaan turmelematta
itseään. Sellainen ei ole luonnollista. On olemassa muitakin ihmisiä,
joilla on haluja ja toivomuksia kuten teilläkin. Teidän pitää asua
muiden ihmisten joukossa. Täällä on isänne, neiti Columbine, paimenet,
minä ja kaikki karjanomistajat tästä Kremmliniin ja muissakin
paikoissa. Näiden kaikkien ihmisten kanssa teidän on elettävä. Ette voi
jatkaa, kuten olette aloittanut, turmelematta itseänne ja tuottamatta
onnettomuutta isällenne ja tytölle... Tapojen parantaminen ei
milloinkaan ole myöhäistä. Tiedän sen. Mutta joskus on liian myöhäistä
suojella toisten onnea. Näen nyt, mihin olette menossa yhtä selvästi
kuin jos tulevaisuutenne olisi näytetty minulle kuvissa. Minulla on
sellaiset lahjat... Ja, Belllounds, te ette tule olemaan pitkäaikainen.
Ellette rupea hillitsemään mieltänne, ellette tukahduta hurjia
halujanne ja unhota itseänne, ellette tule hyväksi ja opi
kunnioittamaan rakkautta, ette menesty... Se johtuu asioiden luonteesta
ja ne seuraavat toisiaan, kuten tappelunne Mooren kanssa, Pronton
säikähdyttäminen, juopottelunne Kremmlinissä ja raivonne minua kohtaan
-- itse jatkuvasta elämästä. Teille käy lopulta huonosti. Teidän pitää
muuttua kokonaan, Belllounds. Ei puoleksi, kuten hemmoiteltu poika,
vaan kuten teoistaan tietoinen mies... Tarkoitan, että teidän pitää
huomata ilkeytenne ja parantaa tapanne. Ihmisten mielessä tapahtuu
useinkin sellaisia vallankumouksia. Minäkin olen ollut paha. Tein
suurempia konnantöitä kuin te milloinkaan tulette saamaan aikaan, koska
ette ole tarpeeksi järkevä ollaksenne todellakin paha, ja kumminkin
olen muuttunut saadakseni elää... Kas niin, nyt olen lopettanut ja
tarjoudun ystäväksenne auttaakseni teitä."

Belllounds seisoi levitetyin käsivarsin ovella hämmästyneenä ja
kalpeana, mutta sitten kuin tämä pitkä nuhdesaarna loppui, hän
tiuskaisi vihaisesti: "Kuka helvetissä te olettekaan oikeastaan?...
Ellen olisi niin hämmästynyt ja jos olisin voinut saada sanankaan
väliin, olisin tukkinut leipälaukkunne. Oletteko saarnaaja, vaikka
olette olevinanne metsästäjä? Sallikaa minun sanoa teille muudan asia:
en kärsi tuollaisia puheita, en keneltäkään ihmiseltä. Säästäkää
neuvonne ja ystävyytenne itsellenne."

"Ette siis välitä minusta?"

"En!" Belllounds tiuskaisi.

"Ette siis ole ollenkaan neuvojen ettekä ystävien tarpeessa?"

"En, te huuhkajasilmäinen pehmytääninen tyhmeliini!" Belllounds
huudahti.

Silloin Wade tunsi jotakin omituista ja tuttua, jonkunlaisia kylmiä
vihlovia väreitä, ruumiillisia ja sielullisia, joita hän ei ollut
kokenut White Slidesiin tulonsa jälkeen.

"Niin otaksuinkin", hän sanoi hiljaa ja synkästi, ja hän tiesi, ellei
Belllounds sitä tiennyt, ettei hän tyytynyt toisen sanomiin ilkeihin
nimityksiin, vaan ainoastaan totesi jonkun asian selvenemisen
itselleen.

Belllounds kohautti leveitä hartioitaan ja maleksi tiehensä.

Wade lopetti lihan paloittelemisen. Sitten hän ratsasti pois
viettääkseen tunnin Mooren luona. Palattuaan tupaansa hän vaihtoi
metsästäjän vaatetuksensa parhaimpaan pukuunsa. Oli jotain merkillistä
siinä, että hän teki sen, ennenkuin hän ryhtyi syöttämään koiria. Vasta
auringon laskiessa hän poistui tuvastaan. Montana Jim ja Lem huusivat
hänelle hänen mennessään heidän sivuitseen. Wade pysähtyi kuuntelemaan
heidän hyvänluontoista jaaritteluaan.

"Kuulkaahan, Bent, nyt ei ole mikään sunnuntai", Lem sanoi.

"Olette pukeutunut oikein hienosti. Miksi?" Montana lisäsi.

"Isäntä pyysi minua illalliselle luokseen."

"Olette todellakin onnellinen. Mutta miksi meitä ei ole käsketty?" Lem
vastasi. "Kuulin Möly-Jackin karjuvan teille ratsastaessani aitan ohi
tänne. 'Kuka helvetissä te sitten oikeastaan olettekaan?' kiinnitti
huomioni, ja minun oli pakko nauraa. Kuuntelin sitten koko hänen
puheensa. Vai tarjositte te hänelle ystävyyttänne ja neuvojanne."

"Kyllä."

"Voin vain sanoa, että tuhlasitte aikaanne turhaan. Olette kummallinen
mies, Wade."

"Kummallinenko? Ah, Lem, hän ei ole ollenkaan kummallinen", Montana
sanoi, "vaan valkoinen. Wade, tunnen samoin kuin tekin ja haluaisin
tehdä jotakin turmeltuneen Möly-Jackin hyväksi."

"Montana, sinä tässä turmeltunut olet", Lem vastasi. "Möly-Jack tietää
kyllä, mitä hän tekee. Hän osaa pelata pokeria paremmin kuin sinä."

"Ehkä. Wade, pelaatteko te pokeria?"

"Minusta tuntuu vastenmieliseltä ottaa teidän rahojanne", Wade vastasi.

"Teidän ei tarvitse olla niin omantunnontarkka senvuoksi. Tulkaa
luoksemme tänään ja ottakaa sitä hieman mukaanne. Möly-Jack tarjoutui
itse vieraaksemme. Hänen kätensä oikein syyhyvät, joten me myönnyimme.
Bluds tulee myös mukaan. Tulkaa tekin, niin meitä on sitten viisi."

"Sellainen ei varmaankaan miellyttäisi nuorta Bellloundsia."

"Mitä? Luuletteko, ettei Möly-Jack halua pelata kanssanne? Mitä vielä.
Hän on syntynyt pelaajaksi. Hän pelaisi vaikka isoäitinsä kanssa ja
varastaisi renkaat kuolleen neekerin korvista."

"Ovela korttimies, vai mitä?" Wade kysyi.

"Jack ei ole mikään ovela, vaikka hän koettaa tekeytyä sellaiseksi.
Aiomme pestä häntä hieman."

"Eiköhän vanha Bill suuttuisi tästä kortinlyönnistä?"

"Hän vallan kauhistuisi, mutta koira vieköön, me emme ole viekoitelleet
Jackia! Emmekä me aio pelatakaan hänen kanssaan, vaan aiomme huviksemme
katsella hieman kortteja."

"No minä tulen", Wade vastasi poistuen mietteissään.

Kun hän saapui asuinrakennukseen, Columbine vei hänet sisään. Tyttö oli
pukeutunut niin komeasti, ettei Wade ollut nähnytkään häntä ennen
milloinkaan sellaisena, ja Waden sydän alkoi sykkiä hieman nopeammassa
tahdissa. Tytön nauru ja ääni lisäsivät Columbinen kuvaamatonta suloa,
joka näytti johtuvan menneisyydestä. Hänen katseensa oli innokas ja
ikävöivä kuin Waden läsnäolo olisi ollut hänelle kuin jokin tervetullut
lahja.

Sitten karjanomistaja tuli huoneeseen. "Halloo, Wade, illallinen on
melkein valmis! Miksi riitauduitte Jackin kanssa? Hän ei sano
tulevansa syömään kanssanne."

"Tarjosin hänelle neuvojani."

"Hm! Hän kertoi minulle teidän saarnanneen hänelle, kunnes kasvonne
olivat aivan mustat, ja --"

"Jack on selostanut tilanteen väärin, sillä vain hänen kasvonsa
mustuivat", Wade keskeytti.

"Sanoitteko häntä hemmoitelluksi pojaksi ja ilkeäksi ihmiseksi, joka
lopulta menee päistikkaa helvettiin?"

"Sanoin paljon muutakin", Wade vastasi ystävällisesti.

"Vai niin! Mutta mistä se johtui?" Belllounds kysyi töykeästi. Hänen
kasvonsa jäykistyivät ja synkistyivät hieman.

Wade toisti Jackille tekemänsä huomautukset otaksuen muistaneensa ne
aivan tarkasti. Hän oli hyvin utelias näkemään, miten Belllounds
suhtaantuisi niihin ja erittäinkin tuohon nuorukaisen ivalliseen
vastaukseen hänen vakavasti tarjoamaansa ystävyyteen. Wade tiesi
puhuessaan Columbinen koko ajan katselevan häntä ja lopetettuaan
hänestä tuntui suloiselta kääntää silmänsä tyttöön.

"Wade, ettekö puhunut paljon itsestännekin?" Belllounds kysyi
pettyneenä.

"Kyllä, mutta en ole kiitollisuuden velassa kenellekään. Jos Jack olisi
tullut puolimatkassa minua vastaan, se olisi ollut parempi hänelle ja
minullekin, koska tulen paremmaksi saadessani auttaa toisia."

Kuultuaan hänen vastauksensa Belllounds vaikeni. Ei mitään puhuttu
illalliseen asti ja sittenkin Belllounds oli hyvin vaitelias. Columbine
tarjoili ja piti keskustelua vireillä. Wade tunsi olevansa tavattoman
tyyni. Joku kummallinen muutos tapahtui paraillaan hänessä muovaillen
häntä, mutta se hetki ei ollut vielä koittanut, jolloin hän olisi
voinut kysyä itseltään. Hän nautti sanomattomasti ruoasta. Ja silloin
kun hän uskalsi katsahtaa Columbineen nähdäkseen hänen voimakkaat ja
kauniit kätensä, hänen lämpimät siniset silmänsä, jotka näyttivät
iloitsevan hänen läsnäolostaan ja olivat suloisen ilmehikkäät heidän
yhteisestä salaisuudestaan ja tumman synkät jostakin uhkaavasta, jota
hän ei voinut arvata, hän tunsi mielessään sen totuuden aiheuttamaa
jännitystä, tuskaa ja iloa, jota hän ei milloinkaan voinut ilmaista.
Sillä hän ei voinut ikinä kertoa salaisuuttaan hänelle ilmaisematta
samalla kovuuttaan hänen äitiään kohtaan. Columbine rakasti sitäpaitsi
Bellloundsia kuin isäänsä ja sitten kuin nämä nykyiset huolet
haihtuisivat, hän kiintyisi yhä lujemmin vanhukseen tämän vanhetessa.
Wade mukaantui välttämättömään. Columbine ei saisi tietää sitä
milloinkaan. Jos Columbine alkaisi rakastaa häntä, Columbinen pitäisi
rakastaa häntä kuin heidän portilleen sattumalta tullutta vierasta.
Tunteen pitää kokonaan johtua tuosta heidän välisestään salaperäisestä
myötätuntoisuudesta ja palveluksista, joita Wade aikoi tehdä hänelle.

Wade poistui heti illallisen jälkeen huolimatta siitä, että Belllounds
muuttui jälleen sydämelliseksi. Oli jo pimeä, kun hän meni pihalle.
Columbine seurasi häntä jutellen iloisesti. Kun he olivat päässeet ulos
hän tarttui Waden käteen ja kysyi: "Kuinka Wilson voi?"

Metsästäjä nyökäytti päätään vastaukseksi ja pysähtyen portaille hän
puristi tytön kättä varmistaakseen sanansa. Hän sai heti palkintonsa.
Tyttö seisoi siinä kirkkaassa tähtien valossa kalpeana ja
kaunopuheisena katsoa tuijottaen häneen tummin suurin silmin.

Äkkiä hän kuiskasi: "Ah, ystäväni, lokakuun ensimmäiseen ei ole enää
kuin kolme päivää!"

"Tyttöseni, vaikka siihen olisi tuhat vuotta, teidän ei tarvitse olla
ollenkaan huolissanne", Wade vastasi matalalla täyteläisellä äänellään.
Silloin näytti, kun Columbine kohotti käsivartensa, että hän aikoi
syleillä Wadea, mutta liike olikin vain vetoomus tähtiin ja taivaaseen
jostakin syystä, jota hän ei ilmaissut.

Wade toivotti hänelle hyvää yötä ja poistui.

Paimenet ja Jack olivat juuri aloittamaisillaan pelin pokeria, kun Wade
astui hämärästi valaistuun tupakansavua täynnä olevaan huoneeseen.
Montana Jim asetteli talikynttilöitä karkeasti kyhätyn pöydän keskelle,
Lem penkoi vaatteittensa taskuja hakien nähtävästi rahaa, Bludsoe
sekoitteli likaisia kortteja ja Jack Belllounds täytti piippuaan
takassa palavan räiskyvän tulen valossa.

"Koira vieköön, minulla piti olla jossakin enemmän rahaa!" Lem valitti.
"Jim, kävit Kremmlinissä viimeksi. Otitko silloin rahani?"

"Nyt kun siitä mainitset muistelen ottaneeni", Jim vastasi
hämmästyneenä.

"No, missä ne nyt ovat?"

"Toveri, minulla ei ole aavistustakaan. Luultavasti ne ovat vielä
Kremmlinissä. Maksan ne sinulle takaisin."

"Tietysti. Mutta aloittakaamme nyt."

"Bent Wade, tulitteko tänne saadaksenne housuillenne?" Bludsoe kysyi.

"Pojat, pelasin pokeria melko hyvin Missourissa silloin kun te olitte
vielä sylilapsia", Wade vastasi kylmäverisesti.

"Kuulin hänen olleen todellinen korttihai", Jim sanoi. "Ottakaa nyt
jokainen joku tuoli tahi laatikko istuimeksenne ja alkakaamme.
Tulkaahan nyt, Jack. Ette näytäkään nyt niin innostuneelta kuin
tavallisesti."

"Haluan pelata neljään mieheen", hän sanoi.

Tämä huomautus keskeytti keskustelun hetkiseksi ja lopetti
ystävällisyyden. Paimenet katsoivat toisiinsa, ei hämmästyneinä, vaan
hieman poissa suunniltaan, kuin he olisivat unhottaneet jotakin, jonka
heidän olisi pitänyt muistaa.

"Vastustatte siis minun yhtymistäni peliin?" Wade kysyi tyynesti.

"Kyllä!" Belllounds vastasi.

"Saanko kysyä, miksi?"

"Senvuoksi, mitä Montana teistä äsken sanoi", Belllounds vastasi
hävyttömästi.

Tällainen huomautus, kun se sanotaan päin naamaa, katsotaan
loukkaukseksi lännessä. Paimenet jäykistyivät äkkiä katsoen Wadeen. Hän
ei kumminkaan muuttunut ollenkaan.

"Taidanpa siis todella ollakin koko korttihai", hän sanoi tyynesti.
"Pelatkaa te vain minutta. En välitä enää koko pokerista ja senvuoksi
mieluummin katselenkin."

Siten hän suoriutui tilanteesta, josta olisi voinut tulla hyvin
vaarallinen. Lem katsoa tuijotti häneen, Montana potkaisi muutaman
laatikon lähemmäksi mielenosoituksellisesti, Bludsoe heitti kortit
pöydälle katsoen halveksivasti Wadeen ja Belllounds veti tuolinsa
lähemmäksi pöytää.

"Millaisen rajan määräämme?" Jim kysyi.

"Kaksikymmentä senttiä", Lem vastasi nopeasti.

Silloin alkoi väittely. Belllounds ehdotti dollaria, mutta pojat
vastustivat.

"Mutta, Jack, jos isänne saa tietää meidän pelaavan niin suurista
panoksista, ajaa hän meidät matkoihimme", Bludsoe vastusti.

Tämä järkevä huomautus ei vaikuttanut ollenkaan vanhuksen poikaan. Hän
ei ottanut muistutuksia kuuleviin korviinsakaan, vaan alkoi ivailla
paimenten rohkeutta. Hymy häipyi heidän kasvoiltaan ja Lem oikein
punastui.

"No, jos aiomme pelata, niin se on aivan eri asia", hän sanoi kylmästi
ottaessaan laatikon ja istuutuessaan. "Wade, lainatkaa minulle hieman
rahaa."

Wade pisti kätensä taskuunsa ja veti sieltä esille kourallisen
kultarahoja ojentaen ne paimenelle. On hyvin luultavaa, että jos tämä
suuri summa olisi tullut päivänvaloon aikaisemmin, ennenkuin muutos
mielipiteissä oli tapahtunut, Lem olisi hämmästynyt ja pyytänyt armoa.
Mutta asian näin ollen hän hyväksyi lainan kuin hän olisi tottunut
lainaamaan niin paljon joka päivä. Belllounds oli tehnyt tyhjäksi
paimenien tyynen ja ystävällisen lähenemisyrityksen, koska hän ei ollut
suostunut pelaamaan pienillä panoksilla leikin vuoksi.

Peli alkoi Waden seisoessa vieressä katsomassa. Pojat eivät
aavistaneetkaan, millainen suunnaton pokerin pelaamisen taito piili
hänen tyynen katseensa takana. Jo poikasena hän oli oppinut pokerin
alkeet sellaisessa seudussa, josta peli on peräisin, ja miehenä hän oli
pelannut sitä suurista määristä keltaisia rahoja revolveri vieressään
pöydällä. Hänen innostuksensa saada katsella oli mitä poikiin
tuli paljasta teeskentelyä, mutta Bellloundsin suhteen se oli
perinpohjainen. Saavuttuaan White Slidesiin hän oli silloin tällöin
kuullut puhuttavan nuoren Bellloundsin pelihimosta, mutta hänestä se
oli tuntunut vain paimenten lavertelulta. Wade tiesi kumminkin, ettei
lännessä ole mitään niin hyvin suunniteltua viekoittelemaan ihmisiä ja
paljastamaan heidän luonteensa kuin peli pokeria.

Belllounds oli kuumeinen vastaaja, riemuitseva voittaja ja surkuteltava
silloin kun hän hävisi. Hänen tietonsa pelistä olivat alkeelliset. Wade
alkoi yhä selvemmin käsittää, ettei Jack halunnut laskea leikkiä eikä
koetella onneaan vastustajiensa kanssa eikä voittaa rahaa, sillä hänen
levottomuutensa kumosi sellaisen otaksuman, vaan hän halusi vain
päästää pelihimonsa valloilleen. Wade näki sen melkein heti. Belllounds
ei käyttäytynyt missään suhteessa reilusti. Hän oli itsekäs ja piti
kiinni pelin kaikista pienimmistäkin määräyksistä vedoten aina omiin
oikeuksiinsa, mutta epäillen toisten vaatimuksia. Hänen petoksensa
olivat kömpelöitä ja raakoja. Hän piti korttejaan piilossa kädessään ja
sekoitti leikin niin, että ässät jäivät alimmaisiksi. Ne hän halusi
aina itselleen ja oli niin tyhmä, ettei hän saanut pelitovereitaan
kiinni samanlaisista kömpelöistä petoksista. Wade hämmästyi ja tuli
pahoilleen. Hänen tuntemansa sääli Bellloundsia kohtaan kohdistui
isään, joka luotti poikaansa itsepäisesti ja järkkymättömästi.

"Eikö teillä ole mitään juotavaa?" Jack kysyi tovereiltaan.

"Ei! Mistä me sellaista olisimme saaneet?" Jim vastasi.

Belllounds unhotti sen nähtävästi, koska hän hetkisen kuluttua uudisti
kysymyksensä. Paimenet pudistivat päätään. Wade tiesi heidän
valehtelevan, sillä heillä oli viinaa takanaan. Silloin juolahti hänen
mieleensä tarjoutua hakemaan omasta tuvastaan sellaista vain
nähdäkseen, mitä nuori mies sanoisi. Mutta hän hillitsi kumminkin
halunsa.

Onni kääntyi Bellloundsille vastaiseksi. Hän ei ollut mikään karitsa
susien joukossa, ei millään muotoa, vaikka hänen tappioistaan olisi
voitu tullakin sellaiseen luuloon. Waden mielestä hän sai vain ansionsa
mukaan. Eivät mitkään paimenet, eivät näinkään hyvänahkaiset ja hienot
kuin kysymyksessä olevat, voineet ruveta Bellloundsin tyhmyyksien
uhreiksi. He voittivatkin kaikki, mitä hänellä oli.

"Minä lainaan", hän sanoi kuumeisen kärsimättömästi. Hänen kasvonsa
olivat kalpeat, kosteat ja kuumeiset, erittäinkin ajettuneiden kuhmujen
ympärillä, ja hänen silmänsä olivat pudota kuopistaan niiden pyöriessä
ja leimahdellessa synkästi. Mutta hänen suunsa ilmaisi selvemmin kuin
mikään muu heikon ja synnynnäisen pelaajan, itsekkään, hemmoitellun ja
kärsimättömän nuorukaisen. Se paljasti hänen ilkeytensä
kokonaisuudessaan.

"Minulta ainakaan ei lohkea senttiäkään", Lem vastasi laskien
voittojaan. "Wade, tässä on tuo lainaamanne summa. Olen teille hyvin
kiitollinen."

"Olen rahaton, enkä siis voi lainata teille mitään", Jim sanoi. Bludsoe
oli pitänyt hyvin puolensa tässä nopeassa pelissä, mutta hän ei ollut
niinä miehinäkään. Belllounds tuijotti kärsimättömästi heihin.

"Te veitte kaikki rahani. Vaadin hyvitystä!" hän tiuskaisi melkein
huutaen.

"Mehän voitimme ne luullakseni", Lem vastasi tyynesti ja kylmästi.
"Olemme valmiit antamaan teille millaisen hyvityksen tahansa heti tässä
paikassa."

Wade ojensi kourallisen rahaa Bellloundsille. "Kas tässä!" hän sanoi
hänen syvällä olevien silmiensä loistaessa hämärässä huoneessa. Wade
oli lyönyt vetoa itsensä kanssa, ettei Belllounds epäröisi ollenkaan
ottaa häneltä rahaa.

"Tulkaa nyt jälleen, te saidat lehmienpieksäjät!" hän huudahti siepaten
rahat Waden kädestä. Hänen kiivas ja nopea liikkeensä ei paljastanut
silloin muuta kuin hänen kasvonsa.

Paimenet näyttivät hämmästyneiltä ja joltakin muultakin. He aloittivat
pelin heti uudestaan kiihkeämmin ja tulisemmin kuin äsken tämän
Bellloundsin pojan leimahtavan luonteen kannustamina. Onni, väärään
johtava ja lumoava, suosi Jackia hetkisen muuttaen hänet kokonaan
kunnes hän oli iloinen, kerskaileva ja riemuitseva. Sitten onni muuttui
ja samoin hänen kasvonsakin. Ne synkkenivät kokonaan.

"Haluan jotakin ryypättävää", hän äkkiä vaati. "Tiedän kirotun hyvin,
että teillä on sellaista takananne, sillä tunsin sen hajun tullessani
sisään."

"Jack, joimme juuri silloin viime tipan", Jim vastasi, joka näytti
hieman suopeammalta kuin hänen toverinsa.

"Minulla on hieman vanhaa rommia", Wade sanoi katsoen Jimiin, mutta
tarkoittaen kaikkia. "Hienoa tavaraa, mutta hirveän väkevää ja tulista.
Se panee miehen veret varmasti liikkeelle."

"Hakekaa se tänne!" Belllounds sanoi käheästi kuin hänellä olisi ollut
jotakin suussaan.

Wade katsoi noihin punastuneihin kasvoihin ja leimuaviin silmiin, ja
intohimon, joka särki kaikki sulut tieltään, myrskyjen läpi hän näki
nuorukaisen voimakkaan ja alastoman sielun. Wade oli katsellut ennenkin
useaan sellaiseen kuiluun.

"Kuulkaahan, Wade", Jim sanoi tyynesti, mutta päättäväisesti, "älkää
viitsikö hakea tänne tuota tulista ainetta tänään. Joskus toiste ehkä,
kun Jack haluaa enemmän hyvitystä. Muistaakseni on meilläkin vielä
pieni tippa jäljellä."

"Hyvä on, pojat", Wade vastasi. "Silloin sanon luullakseni hyvää yötä."

Hän jätti heidät pelaamaan ja poistui pihalle mennäkseen omaan
tupaansa. Yö oli tyyni, kylmä, tähtikirkas ja mustavarjoinen.
Yksinäisen arosuden haukuntaan vastasi joku valpas koira. Wade pysähtyi
portailleen viipyen siinä hetkisen katsoa tuijottaen vanhaan harmaaseen
huippuun, paljaaseen ja tähtien ympäröimään.

"Minua säälittää tuo vanhus", hän mumisi, "mutta Jack Bellloundsin
lähetän mieluummin helvettiin kuin annan hänen mennä naimisiin
Columbinen kanssa."

Lokakuun ensimmäisenä päivänä olivat työt pysähdyksissä White Slidesin
kartanossa. Päivä sattui olemaan hyvin kaunis auringon valaessa
kultiaan ja meripihkojaan ruohoisille rinteille. Purppuran väriset
selänteet siinsivät kaukaa uhkaavasti.

Wade oli poistunut Wilson Mooren majasta ja hänen korvansa olivat
soineet raajarikkoisen pojan puheista suuresta vaarasta.

Fox loi isäntäänsä tavattoman viisaan katseen. Tänään ei siis
metsästetäkään puumia eikä hirviä. Jotakin oli tulossa. Ja Fox, koska
se oli etuoikeuksia nauttiva koira, näytti mielenkiintonsa ja
ihmettelynsä.

Ennen puoltapäivää pysähtyivät maatilan kartanolle vaahtoisten hevosten
vetämät vaunut. Paitsi ajajaa, oli niissä pari naista, joita Belllounds
tervehti sukulaisinaan, ja muudan tuntematon kalpea mies, jonka puvusta
voitiin päättää, että hän oli pappi.

"No, hyvät vieraat, tulkaahan nyt toki huoneihin", sanoi Belllounds
toivottaen heidät sydämellisesti tervetulleiksi.

Wade näytti ajajalle, mihin hän saa kiinnittää hevosensa. Omituista
kyllä ei ainoatakaan paimenta ollut näkyvissä, ja karjanomistaja oli
huomannut tämän velvollisuuden laiminlyönnin. Wade olisi voinut
ilmoittaa hänelle, missä ne olivat.

Suuren arkihuoneen ovi oli auki ja sieltä kuului puhetta ja naurua.
Wade, joka oli palannut paikoilleen kuistin päähän, kuunteli samalla
kun hän terävin katsein tarkasteli tuville vievää tietä. Kuinka syvissä
ajatuksissa hän lienee ollutkaan, kun hän ei kuullut Columbinen
askeleita takaansa.

"Hyvää huomenta, Ben", hän sanoi.

Wade pyörähti niin äkkiä kuin sisäinen kiivaus olisi määrännyt hänen
liikkeensä.

"Hyvää huomenta, tyttöseni", hän vastasi. "Olette todellakin yhtä
suloinen tänään kuin kukka, jonka mukaan olette saanut nimenne."

"Ystäväni, nythän on lokakuun ensimmäinen, hääpäiväni!" Columbine
mumisi.

Wade tunsi hänen jännityksensä ja oli tyytyväinen nähdessään hänen
kasvojensa urhoollisen ja suloisen alistuvaisuuden. Hänen toivonsa ja
luottamuksensa olivat lannistumattomat, vaikka hän olikin
valmistautunut unelmiensa ja rakkautensa murtumiseen.

"Olisin tullut luoksenne jo ennenkin, mutta minun oli vaikea taivuttaa
Wilsonia uskomaan, ettei meidän tarvitse onnitella teitä vielä pitkiin
aikoihin", Wade vastasi ystävälliseen tapaansa.

"Ah!" Columbine huudahti.

Wade näki hänen täyteläisen rintansa kohoavan ja kalpeiden poskien
punastuvan. Hän kumartui Wadeen päin nähdäkseen hänen silmänsä. Ja
Wadelle, kun Columbine katsoi häneen jännittynein sydämin ja sieluin
kokonaan muuttuneena, tämä hetki oli suloinen ja soi hänelle
täydellisen korvauksen vuosikausia kestäneistä tuskista.

"Teette minut hulluksi!" Columbine kuiskasi.

Bellloundsin raskas kävely kaikui kuistissa kuin kohtalon viimeiset
jatkuvat askeleet Waden surullisessa odotuksessa.

"Kas, tyttöseni, täällähän sinä oletkin", hän sanoi iloisesti. "Missä
poika on?"

"Isä, en ole nähnyt häntä sitten aamiaisen", Columbine vastasi
vapisten.

"Kylläpä hänen rakkautensa on laimeaa näin hääpäivänäkin", vanhus
vastasi. Hänen ilonsa ja anteeksiantavaisuutensa olivat yhtä suuret
kuin hänen sydämensäkin. "Wade, oletteko nähnyt Jackia?"

"En", metsästäjä vastasi hitaasti ja venytellen. "Mutta näen hänet
nyt."

Wade viittasi Jack Bellloundsiin, joka lähestyi tuvilta päin. Hän ei
kävellyt suorana.

Vanha Belllounds suoristi vanhaa päätään kuin iskevä kotka.

"Mitä helvettiä!" hän mumisi kuin huumautuneena poikansa omituisesta ja
horjahtelevasta kulusta. "Wade, mikä Jackia vaivaa?"

Wade ei vastannut. Tällä hetkellä oli surunsa hänelläkin samalla kun
hän ymmärsi ihmettelyn, jonka Columbinen pieni ja vapiseva käsi ilmaisi
hänelle.

Vanha Belllounds säpsähti äkkiä.

"Auttakoon minua Jumala, hänhän on juovuksissa!" hän huohotti
toivottomasti menettäen kaikki voimansa.

Pappi ja kutsutut sukulaiset tulivat nyt myös kuistiin iloisesti
puhellen ja nauraen, mutta vaieten äkkiä, kun vanha Belllounds huusi
änkyttäen: "Tyttöseni, mene huoneeseesi!"

Mutta Columbine ei liikahtanutkaan ja Wade tunsi hänen vapisevan
nojatessaan.

Sulhanen tuli yhä lähemmäksi. Hän oli todellakin juovuksissa, ei
hilpeästi kuin sellainen, joka juhlii hyvää onneaan, vaan
täydellisesti, surkuteltavasti ja hirveästi.

Vanha Belllounds hyökkäsi häntä vastaan. Hänen harmaa tukkansa liehui
tuulessa kuin leijonan harja. Yhdellä hyppäyksellä hän oli horjuvan
poikansa luona ja lyödä läimäytti häntä suurella nyrkillään päin
punaista tahmeaa naamaa. Jack kaatui hermottomana maahan.

"Makaa siinä, sinä kirottu tuhlaajapoika!" hän karjui näyttäen
hirveältä raivossaan. "Häpäiset minut ja tytön, joka on ollut kuin oma
tytär minulle!... Jos joskus maailmassa vielä vietät häitä, minä en
ainakaan määrää hääpäivääsi!"



XII.


Marraskuu oli jo pitkälle kulunut, ennenkuin nähtiin merkkejä talven
lopullisesta tulosta.

Eräänä aamuna Waden ratsastaessa Mooren tuvalle koko maailma näytti
peittyneen paksuun harmaaseen sumuun, jonka läpi hän ei voinut nähdä
syltää etemmäksi. Myöhemmin hänen poistuessaan sumu oli kohonnut jo
vuorten rinteille ja oli lopullisesti haihtumaisillaan päästääkseen
sinisen taivaan näkyviin. Toisena aamuna se oli vieläkin pahempaa,
paljon paksumpaa ja harmaampaa. Kiivetessään vuoristossa olevaa
syvännettä kohti, jossa hän näihin aikoihin enimmäkseen metsästeli, hän
toivoi sumun haihtuvan. Mutta hän pettyikin toiveissaan. Hän voi tuskin
erottaa hevosten kavioiden alta näkyvää tietä ja oli eksymäisillään
paksuun, harmaaseen ja äänettömään pimeyteen.

Äkkiä hän kumminkin pääsi sumusta kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja
pysähtyi hämmästyneenä, sillä tämä ilmiö oli hänelle aivan tuntematon.
Hän oli korkealla vuoren rinteellä, jonka huippu kuvastui jylhästi ja
selvästi sinistä taivasta vasten. Alempana olevat seudut olivat
uponneet kuin valkoiseen järveen. Äärettömän suuri pilviröykkiö oli
täyttänyt laaksot kuin kermanvärisellä vaahdolla tahi lumella,
pehmeällä paksulla ja liikkumattomalla, muodostaen selvän vastakohdan
ylempää näkyvälle siniselle taivaalle. Old White Slides työnsi harmaan,
vaalean ja kimaltelevan huippunsa siitä esille kuin jostakin vyöryvästä
villaläjästä. Kaukaa tämän omituisen tasaisen pilvilattian takaa
siinsivät vuorten tummat jonot. Wade katseli näytelmää jonkunlaisella
riemastuksella. Hän oli aivan yksinään näillä korkeuksilla. Ei
ääntäkään kuulunut ja tuulikin oli kokonaan tyyntynyt. Kaikkialla
tuntui vallitsevan joku mahtava henki, jonka läheisyydessä Wade tunsi
surujensa ja toivojensa mitättömyyden.

Toisena päivänä kiitivät tummanharmaat pilvet taivaalla, tuuli oli
puuskaista ja lehdettömät haavat natisivat. Ilma kävi kylmemmäksi ja
pimeämmäksi. Sade muuttui rännäksi ja räntä lumeksi. Yöllä tuli talvi.

Seuraavana aamuna Wade sai kahlata Mooren tuvalle parin jalan
paksuisten lumikinosten läpi. Kauniisti kimalteleva valkoinen vaippa
peitti laaksoja, rinteitä ja vuoria muuttaen koko maailman häikäisevän
kirkkaaksi niin kauaksi kuin silmä kantoi.

Kun Wade työnsi tuvan oven auki ja astui tupaan, paimen heräsi.

"Huomenta, Wils", hän sanoi pudistellen lunta vaatteistaan ja
saappaistaan. "Kesä on mennyt, talvi on tullut ja kukat nukkuvat
haudoissaan. Kuinka voit, poikaseni?"

Moore oli laihtunut ja kalvistunut pitkän sairautensa aikana. Hänen
kasvonsa näyttivät väsyneiltä ja silmissä oli tuskallinen ilme. Mutta
hänen hymynsä oli yhtä iloinen kuin ennenkin.

"Halloo, Bent, vanha veikko!" hän vastasi. "Mielestäni voin mainiosti.
Olin melkein paleltua viime yönä ja nukkumisesta ei tullut juuri
mitään."

"Olinkin huolissani senvuoksi", metsästäjä sanoi. "Meidän on
selvitettävä tilanne jotenkin."

"Kuuntelin lumimyrskyä. Kuinka hirveästi tuuli ulvoikaan! Lumi on
varmaankin tukkinut kaikki tiet?"

"Varmasti. Tasaisilla mailla sitä on jo parin jalan paksuudelta. Olipa
onni, että arvasin koota tänne niin paljon polttopuuta. Hakkaan ne nyt
haloiksi ja ladon pinoon tuvan seinustalle. Parasta olisi, että
muuttaisin asumaan tänne luoksesi, Wils."

"Eiköhän vanha Bill suuttuisi?"

"Antaa hänen vain suuttua. Mutta hänen ei tarvitse tietää siitä mitään.
Kylläpä täällä onkin kylmä, mutta pian minä tämän lämmitän. Tässä on
muutamia kirjeitä, jotka Lem toi Kremmlinistä toissapäivänä. Lue ne
sillä aikaa kuin valmistan sinulle hieman aamiaista."

Moore tarkasteli kuorissa olevia osoitteita ja huokaisi.

"Kotoa! Luulenpa melkein, etten luekaan niitä."

"Mikset?"

"Kirjottaissani heille viimeksi en puhunut mitään tapaturmasta. Olen
kuin valehtelija."

"Mutta sehän on yhdentekevää, Wils, koska vannoit pysyväsi täällä."

"Minäkö? Hymyilisin, ellei asia olisi niin... Bent, toivoin Collien
vastaavan kirjeeseeni, jonka veit hänelle."

"Ei vielä. Wils, sinun pitää antaa tytölle aikaa."

"Aikaako? Mutta siitähän on jo kolme viikkoa, ellei enemmänkin."

"Lue nyt vain kirjeesi, tahi muuten kumahdutan sinua päähän tällä
halolla", Wade sanoi hellästi.

Metsästäjä sai äkkiä huoneen lämpimäksi ja iloiseksi. Höyryävä
aamiainen kiehua porisi hehkuvalla hiiloksella. Hetkisen kuluttua, kun
hän oli ryhtymäisillään syöttämään Moorea, hän hämmästyi nähdessään
pojan itkevän.

"Wils, mikä nyt on hätänä?"

"Ah, ei mikään! Olen vain niin pahoillani, siinä kaikki", Moore
vastasi.

"Vai niin. No, sen voi sokeakin huomata. Kerro minulle kaikki."

"Toveri, isä on antanut minulle anteeksi."

"Katsohan sitä vanhaa veitikkaa! Hyvä! Mutta miksi? Et ole milloinkaan
kertonut minulle riidastanne."

"Tiedän sen, mutta minun syytäni se melkein oli. Olin
kuusitoistavuotias silloin, kun riitauduimme. Lähdin tänne paimeneksi,
mutta jonkun ajan kuluttua kirjoitin äidilleni ja sisarelleni. He ovat
senjälkeen koettaneet houkutella minua kotiin. Nämä kirjeet ovat
isältä. Hän kertoo vanhenevansa ja tahtovansa antaa minulle anteeksi,
jos tulen kotiin ja rupean hoitamaan hänen maatilaansa. Eikö se olekin
suurenmoista?... En voi vain lähteä, en mitenkään, sillä en milloinkaan
saisi enää ratsastaa, jos menisin sinne."

"Kuka sen on sanonut?" Wade kysyi. "En minä ainakaan. Sanoin vain,
ettei sinusta enää milloinkaan tule hevosten kesyttäjää. Otaksu nyt,
ettei sinusta tulekaan, mutta voit ratsastaa hieman, jos vain voin
parantaa jalkasi... Poikaseni, kirjeissäsi on hiton hyviä uutisia. Olen
todellakin iloinen. Tämä tekee Collienkin onnelliseksi."

Paimenen ruokahalu oli hieman parempi tänään ja se lievensi vähän Waden
huolia. Vaikeuksia oli kyllä muutenkin olemassa ja Wade oli valinnut
tämän päivän tehdäkseen tärkeitä päätöksiä Mooren loukkaantuneeseen
jalkaan nähden. Hän oli pelännyt purkaa viimeistä käärettä, koska jalka
silloin kun se laitettiin ei näyttänyt minkäänlaisia paranemisen
merkkejä. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa säästääkseen jalan
uhkaavilta kylmänvihoilta.

"Wils, aion katsoa jalkaasi ja sanoa sinulle, miten asiat ovat", Wade
sanoi voimatta enää siirtää tuonnemmaksi pelättyä hetkeä.

"Ryhtykää vain toimeen... Ja, toveri, jos aiotte sanoa, että jalkani on
katkaistava, niin antakaa minulle samalla revolverini."

Paimenen ääni oli iloinen ja hilpeä, mutta hänen silmissään oli
sellainen ilme, että se peloitti Wadea.

"Joutavia!... Tiedän kyllä, miltä sinusta tuntuu, mutta, poikaseni, jos
Collie Belllounds vain rakastaisi minua, eläisin mieluummin
jalkapuolena kuin kymmenjalkaisena jonkun muun tytön vuoksi."

Wilson Moore vaikeroi avuttomuudessaan.

"Vieköön teidät hitto, Bent! Sanotte aina jotakin sellaista, joka
tappaa minut!... Tietysti minäkin haluan."

"Ole nyt alallasi, että saan katsella tätä murskautunutta
jalkaparkaasi."

Waden kätevät sormet eivät työskennelleetkään nyt niin
järjestelmällisesti ja nopeasti kuin tavallisesti. Mutta vihdoin Mooren
loukkaantunut jäsen oli paljaana, niin vaalennut ja muodoton kuin se
olikin. Ensimmäisen silmäyksen jälkeen metsästäjän liikkeet kiihtyivät
hänen ryhtyessään tutkimaan jalkaa tarkemmin. Sitten hän huudahti
iloisesti.

"Poikaseni, se on parempi! Siinä ei ole jälkeäkään kylmänvihoista.
Jalkasi on pelastettu!"

"Toveri, en ole milloinkaan pelännytkään menettäväni sitä. Olin vain
levoton senvuoksi, että minusta tulee pölkkyjalka... Antakaahan
minunkin katsoa", paimen vastasi nousten kyynärpäänsä varaan. Wade
nosti jalan korkeammalle.

"Hyvä Jumalani, sehän on aivan väärä!" Moore huudahti kiihkeästi.
"Wade, se on parantunut. Se jää tuollaiseksi ainaiseksi! En voi
liikuttaa sitä!... Ah, miten tuo Möly-Jack turmelikaan minut!"

Metsästäjä painoi hänet takaisin vuoteelle ystävällisesti. "Wils, siinä
olisi voinut käydä vielä huonomminkin."

"Mutta en milloinkaan luopunut toivosta", Moore vastasi hyvin
surullisesti. "En voinut, mutta nyt!... Kuinka voin katsella tuota --
pölkkyjalkaa kiroilematta?"

"No, no, poikaseni, kiroilemisesta ei ole mitään hyötyä. Makaa nyt vain
rauhassa ja anna minun työskennellä. Olet saanut paljon hyviä uutisia
tänään, joten luullakseni voit kuunnella hieman huonojakin."

"Mitä? Huonojako?" Moore kysyi säpsähtäen.

"Niin, kuuntelehan nyt... Collie on maannut vuoteessa sairaana kolme
viikkoa eikä senvuoksi ole voinut vastata kirjeeseesi."

"Ah, ei suinkaan!" paimen huudahti hämmästyneenä ja pahoillaan.

"Niin ja minä olen hänen lääkärinsä", Wade sanoi ylpeänä. "Ensin sinne
haettiin rouva Andrews, mutta Collie halusi saada minut luokseen. Hän
oli aivan suunniltaan, kuten tiedät. Heti kun hän tuli minun hoitooni,
hän alkoi parantua."

"Taivas varjelkoon! Collie on ollut sairaana ettekä ole maininnut siitä
minulle sanaakaan!" Moore huudahti. "En voi uskoa sitä, sillä hän on
ollut niin terve ja voimakas. Mikä häntä vaivaa?"

"Rouva Andrews sanoi sitä hermojen kiihoittumiseksi, mutta vanha Bill
pelkäsi keuhkotautia. Jack Belllounds vannoi, että tyttö vain
teeskentelee."

Paimen kirosi hurjasti.

"Ellet lakkaa kiroilemasta ja tempoilemasta noin, en kerro sinulle enää
mitään", Wade varoitti.

"No, minä vaikenen", Moore lupasi pyytävästi.

"Tuo paksupäinen Jack on vielä pahempienkin nimien arvoinen kuin mitä
annoit hänelle, jos tahdot kuulla mielipiteeni... Nyt, Wils, on asia
sellainen, ettei kukaan muu tiedä, mikä Collieta vaivaa, paitsi minä.
Hän oli niin äärettömässä jännityksessä lokakuun ensimmäiseen päivään
saakka, josta sitten muodostui sellainen hääpäivä, että vanha Bill iski
Jackin tainnuksiin, jolloin ei avioliitosta tullut mitään ja hän
säikähti melkein kuoliaaksi. Hän näytti sen jälkeen väsyneeltä ja
kalpealta eikä ruoka maistunut hänelle ollenkaan. No niin, sitten kuin
Möly-Jack tointui tuosta vanhuksen antamasta lyönnistä, hän kävi
Collien kimppuun kiivaammin kuin milloinkaan ennen. Collie ei kertonut
minulle sitä, mutta minä huomasin sen. Hän ei voinut karttaakaan Jackia
muuten kuin pysyttelemällä huoneessaan, jossa hän oleskelikin
enimmäkseen. Silloin Jack näytti, että hän voi elää kunnollisestikin,
ja hän hämmästytti kaikki, Collienkin. Vanha Billkin ihastui, mutta
minun silmiäni hän ei saanut sokaistuksi. Hän oli kuin poikanen, joka
haluaa uutta leikkikalua, ja hän hullaantui aivan Collieen. Hän on
varmasti rakastunut kovasti tyttöön, ja päiväkausia hän käyttäytyi
niin, jotta hänen juopottelunsa unhotettaisiin. Tästä nähdään, että hän
voi käyttäytyä hyvinkin, jos hän vain haluaa, tarkoitan, että hän voi
kyllä hillitä luonteensa ja mielijohteensa. Kaikissa tapauksissa hän
teeskenteli olevansa niin hyvä, että vanha Bill muutti mielensä
unhottaen kokonaan sen, mitä hän vannoi tuona päivänä, ja määräsi uuden
hääpäivän. Silloin Collie sairastui. He viivyttelivät, ennenkuin he
lähettivät sanan minulle. Mutta sitten kuin menin hänen luokseen ja
tunsin miten hän tarttui minuun kuin hän olisi ollut hukkumaisillaan,
silloin ymmärsin, mikä häntä vaivaa. Hän on rakastunut."

"Rakastunutko?" Moore huudahti huohottaen.

"Niin juuri! Muutamaan kirotun onnelliseen Wils Moore-nimiseen
paimeneen... Hänen sydämensä oli särkymäisillään ja hän olisi kuollut
minutta. Älä kuvittelekaan, Wils, etteivät ihmiset voi kuolla
särkyneestä sydämestäkin. Kyllä ne vain voivat, tiedän sen! Collie ei
kaivannutkaan muuta kuin minua ja minä paransinkin hänet nopeasti, sain
hänet syömään ja nyt hän vahvistuu päivä päivältä."

"Wade, olen ruvennut luottamaan Jumalaan sen jälkeen kuin tulitte White
Slidesiin", Moore sanoi loistavin silmin. "Mutta kertokaa nyt minulle,
mitä sanoitte hänelle."

"Vaikuttavin lääkkeeni oli kuiskaukseni hänelle, ettei hänen tarvitse
mennä milloinkaan naimisiin Jack Bellloundsin kanssa. Ja sen jälkeen
rupesin vähitellen kertomaan sinusta."

"Toveri, rakastaako hän minua vielä?" Moore kuiskasi.

"Wilson, hänen rakkautensa on sellaista, että se muuttuu vain
voimakkaammaksi ajan oloon. Tiedän sen."

Moore tuli niin liikutetuksi, että hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri
hampaansa yhteen.

"Ah, Jumalani, miten kovaa tämä onkaan minulle", hän huudahti. "Olen
mies ja rakastan tyttöä enemmän kuin elämääni. Ja tietäessäni hänen
kärsivän rakkaudestaan minuun ja pelosta, että hänet pakotetaan tuohon
avioliittoon -- niin, tietäessäni sen ja maatessani tässä aivan
avuttomana olen usein tulemaisillani aivan hulluksi."

"Poikaseni, sinä paranet nyt. Toiveemme ovat mitä parhaimmat sinuun
häneen ja kaikkeen muuhunkin nähden."

"Wade, luullakseni rakastan teitäkin", paimen sanoi. "Toimitte niin,
etten tule hulluksi. Luotan jostakin syystä teihin ja teen mitä
tahdotte. Mutta kuinka voitte sanoa Collielle, ettei hänen tarvitse
milloinkaan mennä naimisiin Möly-Jackin kanssa?"

"Koska tiedän sen", Wade vastasi hymyillen.

"Tiedättekö sen?"

"Kyllä!"

"Miten maailmassa voitte estää sen? Belllounds ei luovu milloinkaan
tuumastaan naittaa Collie pojalleen. Nuo molemmat yhdessä väsyttävät
tytön pian. Ystäväni, kuinka voitte estää sen?"

"Wils, puhuakseni totta, en ole vielä suunnitellut, miten suojelen
Collieta. Mutta se ei vaikuta asiaan. Sekin riittää, kun tiedämme
päivän. Mutta teen sen, saat luottaa minuun, Wils. Sinun pitää pysyä
siinä toivossa ja uskossa parantuaksesi, sillä me emme saa unhottaa,
että olet suuremmassa vaarassa kuin Collie."

"Uskallan sen vuoksi vaikka elämäni ja sieluni!" Moore vastasi
kiihkeästi. "Taivaan nimessä, minun täytyy jälleen saada entinen
miehuuteni takaisin! Koetan unhottaa toivottomuuteni ja senkin, että
minusta tulee raajarikko."

"Ja, Wils, etkö tahdo unhottaa vihaasikin?" Wade kysyi hiljaa.

"Vihaaniko? Vihaani ketä vastaan?"

"Jack Bellloundsia."

Paimen tuijotti häneen ja hänen laihat ja kalpeat kasvonsa vetäytyivät
kokoon.

"Toveri, ette suinkaan -- vaadi minua antamaan anteeksi hänelle?"

"En, en mitenkään, mutta sinun ei tarvitse vihata häntä. En minäkään
ole suutuksissani hänelle, vaikka minulla on enemmän syitä siihen kuin
ehkä luuletkaan... Wilson, viha myrkyttää veren. Se on vahingollisempaa
hänelle, joka sitä tuntee, kuin vihan esineelle. Tiedän sen... Jos voit
karkoittaa Jackin mielestäsi ja unhottaa, mitä hän teki sinulle, ja
ymmärtää, ettei häntä voida moittia, silloin jaksat voittaa vihasikin.
Sillä vanhan Billin poika ansaitsee sääliä. Aivan totta. Hän oli jo
mennyttä miestä ennen maailmaantuloaan. Hänen ei olisi pitänyt
milloinkaan syntyä. Tahdon, että ymmärtäisit tämän voidaksesi olla
vihaamatta häntä. Tahdotko koettaa?"

"Wade, pelkäätte minun tappavan hänet?" Moore kuiskasi.

"Kyllä. Juuri sitä pelkään ja ajattelen samalla, miten hirveätä se
olisi Columbinelle. Hän ja Jack ovat kasvaneet yhdessä, melkein kuin
sisar ja veli. Sellainen olisi liian kovaa hänelle. Katsohan, Colliella
on omituinen ja voimakas velvollisuuden tunne vanhaa Billiä kohtaan.
Jos tapat Jackin, tapat samalla vanhuksenkin, eivätkä Collien
kärsimykset ikinä lopu. Et voisi saada häntä unhottamaan ja sinähän
tahdot tehdä hänet onnelliseksi."

"Niin tahdonkin, Wade, vannon, etten milloinkaan tapa Möly-Jackia. Ja
Collien vuoksi koetan olla vihaamattakin häntä."

"No, sehän on mainiota ja olen sanomattoman iloinen kuullessani sinun
lupaavan sen. Nyt menen hakkaamaan hieman halkoja. Emme saa antaa tulen
sammua enää."

"Toveri, haluan kirjoittaa toisen kirjeen Collielle. Antakaa minulle
tuo lehtiö tuolta ja kynä... älkääkä pitäkö kiirettä halkojen
hakkuussa."

Wade meni pihalle ottaen kaksiteräisen kirveen ja lapion käteensä.
Halkopino oli suuren lumikinoksen peitossa. Hän lapioi suuren alan
lumesta puhtaaksi ja aukaisi tien tuvan seinustalle. Lumessa
työskenteleminen ei tuntunut Hänestä ollenkaan vastenmieliseltä. Hän
piti vasta sataneen lumen tuoreudesta, valkoisuudesta ja ehdottomasta
puhtaudesta. Ilma oli raikas ja kylmä, lumi narisi hänen jalkainsa alla
eikä hänen piippunsa savu ollut sen paksumpaa kuin hänen huuruksi
muuttuva henkensäkään kirveen iskeytyessä kovaan puuhun. Wade
heilutteli sitä kuin synnynnäinen kirvesmies ainakin. Lastut lentelivät
ja kuivunut puu tuoksui makealta. Hän paloitteli pölkyt kolmen jalan
pituisiksi kappaleiksi halkoen ne sitten pienemmiksi. Väsyttyään
kirveen heiluttamiseen hän kantoi valmiit halot tuvan seinustalle
latoen ne pinoon oven viereen. Silloin tällöin hän pysähtyi hetkiseksi
työssään katsoakseen valkoisten rinteiden ja kumpuisten kukkulain yli.
Hänen ruumiilliset ja sielulliset voimansa sopivat hyvin yhteen ja
hänen sydäntään lämmitti jokin muukin kuin kova työ.

Työskenneltyään pari tuntia ja hakattuaan melkein tuvan korkuisen pinon
hän arveli sen riittävän jo siksi päiväksi. Hän meni sisään. Moore
kirjoitti niin ahkerasti ja innostuneesti, ettei hän kuullut Waden
tuloa. Hänen kasvonsa hehkuivat kaunopuheisesti.

"Kuulehan, Wils, kirjoitatko kirjaa?" Wade kysyi.

"Halloo, kylläpä melkein, mutta nyt alan jo olla lopussa... Ellei
Columbine vastaa tähän, niin..."

"Näin sivumennen sanoen, minulla on nyt kaksi kirjettä annettavana
hänelle, sillä en ole antanut vielä tuota ensimmäistäkään", Wade
keskeytti.

"Te riivattu!"

"Koeta nyt kiiruhtaa, poikaseni, sillä minun pitää jo lähteä. Tässä on
sinulle halkoja. Nostan ne tähän läheisyyteesi ja kun tuli alkaa
sammua, heitä silloin muutamia pölkkyjä uuniin. Tulen tänne illalla
ennen pimeää ja ellen silloin tuo sinulle kirjettä, tapahtuu se vain
senvuoksi, etten ole voinut taivuttaa Collieta kirjoittamaan."

"Toveri, jos tuotte minulle kirjeen, tottelen teitä ehdottomasti.
Makaan hiljaa, nukun ja teen, mitä vain ikinä haluatte."

"No, siinä tapauksessa pitää minun kai tuoda sinulle sellainen", Wade
sanoi ottaessaan pienen kirjeen ja pistäessään sen povitaskuunsa.
"Hyvästi nyt ja ajattele lumen mukana tulleita hyviä uutisia."

"Hyvästi, Heaven-Sent Hell-Bent Wade!" Moore huudahti. "Nimissänne ei
ole enää mitään joutavaa, sillä jokainen erikoiskohta on tosi."

Wade tallusteli eteenpäin syvässä lumessa astuen vanhoihin jälkiinsä,
ja vaivalloisesti kulkiessaan hänen ajatuksensa olivat syvät ja
lohduttavat. Hän mietti, että jos hänen pitäisi aloittaa elämänsä
uudestaan, hän alkaisi heti hakea onneaan toisten ihmisten onnesta.
Tultuaan kotiin hän alkoi luoda tietä auki koiratarhaan. Lumi oli
juossut suuriin kinoksiin eikä hänen työnsä ollut mikään helppo. Oli
suorastaan onni, että hän oli rakentanut suuren kopin koirille
talveksi. Tällainen paksu lumi lopetti metsästyksenkin pitkiksi
ajoiksi. Kartanossa oli suuret varastot antiloopin, hirven ja karhun
lihaa, joka tänä aamuna oli jäätynyt kivikovaksi ja säilyisi niin
muodoin tuoreena käytäntöön asti. Wade mietti, että hänen työnsä
kartanossa supistuisivat nyt koirien ruokkimiseen, halkojen
hakkaamiseen ja muihin samanlaisiin talvisiin hommiin. Koiralauma, joka
oli supistunut jo melko pieneksi, jäisi nyt varmaankin kokonaan hänen
hoitoonsa. Columbine oli saanut Kanen ikuiseksi omaisuudekseen ja se
elikin nyt asuinrakennuksessa, jossa sillä oli omat tiensä. Se tervehti
aina Wadea halveksivin ja epäilevin katsein, voimatta antaa hänelle
milloinkaan anteeksi sitä, että hän oli kerran antanut sille selkään.
Sampson, Jim ja Fox asuivat tietysti Waden tuvassa ja tervehtivät hänen
tuloaan äänekkäästi.

Wade meni varhain iltapäivällä asuinrakennukseen. Lunta ei ollutkaan
niin paksulti sinne vievällä tiellä, koska tuuli oli tuiskuttanut sitä
syrjään. Joku kuului takovan pajassa, hevoset tömistelivät aitauksissa
ja karja ammui heinäsuovien ympärillä tallipihassa.

Metsästäjä koputti Columbinen oveen.

"Tulkaa sisään!" tyttö huusi.

Waden tullessa huoneeseen tyttö oli yksinään. Hän istui vuoteessa
pielusten varassa yllään lämmin villainen takki eli aamupuku. Hänen
kalpeutensa oli silmiinpistävä ja silmien ympärillä olevat varjot
muuttivat ne suuremmiksi ja surullisemmiksi.

"Ben Wade, ette näytä välittävänkään minusta enää", hän huudahti
moittivasti.

"Mitä nyt, tyttöseni?"

"Viipyi niin kauan, ennenkuin tulitte", hän vastasi surullisesti.
"Luullakseni en tarvitsekaan teitä enää."

"Vai niin! Näinkö palkitsette ihmisiä, jotka huolehtivat ja
työskentelevät muiden vuoksi? Siinä tapauksessa poistun enkä annakaan
teille aikomaani esinettä."

Hän oli poistuvinaan pistäen kätensä taskuunsa kuin koetellakseen,
oliko siellä oleva esine enää tallessakaan. Columbine punastui ojentaen
kätensä. Hän katui sanojaan, mutta oli utelias tietämään, mitä Waden
puhe merkitsi.

"No mutta, Ben Wade, minähän laskin minuutteja, ennenkuin tulitte", hän
sanoi. "Mitä tuotte minulle?"

"Kuka täällä on ollut?" Wade kysyi tullen lähemmäksi. "Tuo valkea ei
kelpaa mihinkään. Minun pitää laittaa se kuntoon."

"Rouva Andrews poistui juuri. Hän sanoi keliä niin hyväksi, että hän
oli tullut tänne reellä. Ah, Ben, nyt on talvi! Herätessäni oli
vuoteellani lunta. Luullakseni olen parempi tänään. Jack ei ole ollut
vielä täällä."

Wade naurahti ja Columbinenkin suu vetääntyi hymyyn.

"Niin, olette hieman pahalla tuulella tänään, mikä minusta on oikein
hyvä merkki", Wade sanoi. "Minulla on muutamia uutisia, jotka varmasti
tekevät teistä melkein terveen."

"Ah, kertokaa ne äkkiä!" Columbine huudahti.

"Wils ei menetäkään jalkaansa, sillä se paranee. Hän sai kirjeen
isältään, jossa isä antaa hänelle anteeksi jotakin sellaista, josta hän
ei ole kertonut minulle milloinkaan."

"Ah, rukoukseni on kuultu!" Columbine vastasi sulkien silmänsä.

"Hänen isänsä haluaa saada hänet kotiin tilanhoitajaksi", Wade jatkoi.

"Ah!" Columbinen silmät aukenivat äkkinäisestä pelosta. "Mutta hän kai
ei voi eikä haluakaan mennä?"

"Ei varmastikaan. Hän ei menisi, vaikka hän voisikin. Mutta jonakin
päivänä hän tahtoo ja silloin vie hän teidät mukanaan."

Columbine kätki kasvonsa käsiinsä ja vaikeni hetkiseksi.

"Sellaisia ennustuksia! Ne eivät voi milloinkaan --" Hän ei voinut
lopettaa.

"Joutavia, kyllä minä tiedän! Tässä on omituisinta juuri se, että ne
toteutuvat. Toivon, että saisin aina kuljettaa iloisia uutisia noiden
synkkien ja surullisten asemesta, jotka tulevat kuin korpit... Niin,
olette paljon parempi tänään."

"Niin, niin, mutta mitä olette tuonut minulle?"

"Onpa teillä nyt hätä. Haluan puhella kanssanne ja jos näytän teille,
mitä minulla on mukanani, keskustelusta ei sitten tulekaan mitään.
Sanoitte, ettei Jack ole ollut täällä vielä tänään."

"Ei vielä, Jumalalle kiitos!"

"Kuinka vanha Bill voi?"

"Ben, miksi ette milloinkaan sano häntä isäkseni? Toivon sitä. Sananne
muistuttavat minua aina siitä, ettei hän todellisuudessa olekaan
isäni."

"No, no, älkäähän nyt!" Wade vastasi pää kumarassa. "Omituista, etten
sitä milloinkaan muista. Kuinka hän voi tänään?"

"Ihmeekseni hän ei muistanut surkutella minua lainkaan, vaan puhui
yhtämittaa Kremmliniin menostaan. Hän aikoo ottaa Jackin mukaansa.
Tiedättekö, Ben, ettei isä voi pettää minua? Hän ei uskalla jättää
Jackia tänne kahden minun kanssani. Isä puhui pitkälti, miten hän aikoo
myydä karjaa, ostaa elintarpeita, kuinka suuresti hän siellä on Jackin
avun tarpeessa ja niin edespäin. Olen hyvin iloinen, että hän aikoo
ottaa Jackin mukaansa. Mutta siunatkoon, eiköhän Jack loukkaannu?"

"Kyllä. On jo aikakin."

"Ja nyt, rakas Ben, mitä olette tuonut minulle? Tiedän sen olevan
Wilsonilta", hän houkutteli.

"Tyttöseni, mitä antaisitte, jos saisitte pienen kirjeen Wilsonilta?"
Wade kysyi kiusoitellen.

"Mitäkö? Viitsittekin kysyä, kun olen juuri toivonut ja rukoillut
sellaista."

"Koska lupaatte minulle niin paljon pienestä kirjeestä, kuinka paljon
annatte silloin kokonaisesta kirjasesta, jonka kirjoittamiseen
Wilsonilta meni pari tuntia?"

"Ben, voi antakaa se minulle!" Columbine huudahti onnellisena. "Lupaan
antaa teille suutelon."

"Puhutteko totta?" Wade kysyi heiluttaen kirjettä.

"Tottako? Tulkaa tänne, niin saatte nähdä."

Wade laski leikkiä, mutta oli samalla niin syvästi ja kauniisti
liikutettu, että hän vallan vapisi. Kumartuen Columbinen puoleen hän
pisti kirjeen tytön käteen. Hän ei nähnyt silloin selvästi, kun
Columbine painoi hänen päänsä alemmaksi ja suuteli häntä poskelle
hellästi ja suloisen kiitollisesti ja myötätuntoisesti.

Voimakkaita ja kaikkikorvaavia hetkiä ei Wadelta ollut viime aikoina
puuttunut, mutta tämä kruunasi kaiken. Kun hän istuutui takaisin
tuolille, hänen äänensä vapisi hieman hänen sanoessaan:

"Niin te siis suutelitte rumaa vanhaa Bent Wadea."

"Kyllä ja minä olen halunnut tehdä sen ennenkin", Columbine vastasi.
Hänen tummien silmiensä kirkkaus ja kalpeiden poskien puna kaunistivat
häntä äärettömästi.

"Tyttöseni, lukekaa nyt kirjeenne ja vastatkaa niihin. Sitten teidän
pitää repiä ne. Minä istun tässä ja olen lukevinani ääneen tästä
kirjasta, jottei kukaan voisi yllättää meitä."

"Ah, miten te osaatte ajatellakin kaikkea!"

Metsästäjä istuutui hänen viereensä ollen lukevinaan pöydältä
ottamaansa kirjaa, mutta katselikin salavihkaa tyttöä. Columbine oli
silloin todellakin äärettömän kaunis. Sairaus ja tuskat olivat
lisänneet hänen suloaan. Kuta pitemmälle hän pääsi, sitä selvempää oli,
että hän oli kokonaan unhottanut metsästäjän läsnäolon. Hänen poskensa
tulivat ensin vaaleanpunaisiksi, sitten ruusunvärisiksi ja vihdoin
tummanpunaisiksi ja loistaviksi. Ja sama lumous, joka valloitti hänet,
valloitti Wadenkin, ja hän rakasti tyttöä sitä enemmän, kuta
voimakkaammaksi tämänkin rakkaus näytti muuttuvan. Moore oli varmaankin
kirjoittanut aivan lumoavasti. Waden nälkäinen sydän tunsi hieman
mustasukkaisuutta, mutta karkoitti tuon tunteen heti. Hän näki tytön
tavasta lukea kirjettä enemmän kuin kukaan osasi aavistaakaan, enemmän
kuin tyttö itsekään. Hän sai varmuuden siitä, että tytön elämä
muuttuisi hyvin surulliseksi ja lyhyeksi, ellei tyttö saisi elää Wilson
Mooren hyväksi. Nämä hetket, jolloin hän sai tarkastaa häntä, olivat
sanomattoman kalliita Wadelle. Hän näki, miten joku jumalallinen ohjaus
oli suunnannut hänen askeleensa tähän taloon. Kuinka monta vuotta
häneltä oli mennytkään päästäkseen tänne. Columbine luki lukemasta
päästyäänkin kuin tyttö, joka on saanut ensimmäisen rakkauskirjeensä.
Ja Wadesta, joka tuntui näkevän ihmisten kaikki tunteet ja sielun,
näytti hänen riemunsa joltakin äärettömältä. Nyt, kun Columbine ei
osannut olla ollenkaan varuillaan, hän vasta ymmärsi, kuinka viaton
tyttö todellisuudessa oli, kuinka ääretön hänen tyttömäinen pelkonsa
oli ollut ja kuinka turhaan hän oli koettanut tukahduttaa rakkauttaan.
Wade oppi nyt tietämään paljon enemmän kuin ennen naisen sydämen
salaperäisyydestä ja tarkoituksista.



XIII.


'Rakas Wilson, lähettämäsi kirjeet salpasivat minulta melkein hengen.
Minä en voi enkä tahdokaan kertoa sinulle, millaisia tunteita ne
minussa herättivät.

Kertomasi hyvät uutiset täyttävät mieleni ilolla ja kun Ben kertoi
minulle, ettet menetäkään jalkaasi, vaan paranet, silmäni täyttyivät
kyynelistä ja sydämeni oli tukahduttaa minut ja kiitin Jumalaa, joka on
kuullut rukoukseni. Kaikkien sydäntuskien ja pelon jälkeen tuntuu niin
ihmeelliseltä, etteivät asiat olekaan niin huonosti kuin olen luullut.
Ah, miten kiitollinen olenkaan! Sinun pitää vain hoitaa itsesi hyvin,
maata kärsivällisesti ja odottaa ja totella Beniä, niin aika kuluu
nopeasti ja sitten olet terve jälleen. Ehkä jalastasi ei sittenkään
tule noin muodotonta. Ehkä voit ratsastaakin, ellet juuri niin
ihmeellisen sirosti kuin ennen, niin kuitenkin niin hyvin, että voit
ratsain tarkastaa isäsi karjaa. Sillä, Wilson rakkaani, sinun pitää
matkustaa kotiisi. Se on sinun velvollisuutesi. Isäsi on vannaankin jo
hyvin vanha ja kaipaa apuasi. Hän on antanut sinulle anteeksi, sinä
paha poika. Sinä olet kai nyt melko onnellinen. Ajatus, että poistut
White Slidesistä, tappaa melkein minut. Mutta sehän on vain
itsekkäisyyttä, ja minä koetankin oppia Ben Waden kaltaiseksi, sillä
hän ei ajattele milloinkaan itseään.

Saat olla aivan varma siitä, etten mene milloinkaan naimisiin Jack
Bellloundsin kanssa. Tuosta kauheasta lokakuun ensimmäisestä tuntuu jo
kuluneen vuosia. Annoin silloin sanani ja olisin sen pitänytkin, mutta
nyt olen muuttunut. Olen jo vanhempi ja näen asiat eri valossa.
Rakastan kuitenkin isää yhtä paljon ja säälin Jackia ja toivon voivani
auttaa häntä vieläkin. Uskon vieläkin velvollisuuteeni hänen isäänsä
kohtaan, mutta en voi mennä naimisiin hänen poikansa kanssa, sillä
silloin tekisin suuren synnin, koska minulla ei ole minkäänlaista
oikeutta mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota en rakasta. Kun
ajattelen, että hän mahdollisesti koskisi likaisilla käsillään minuun,
vihaan häntä. Velvollisuuteni isää kohtaan on asia, josta en voi
luopua, mutta se ei suo naiselle minkäänlaista oikeutta luovuttamaan
itseään. Velvollisuuteni itseäni kohtaan voittaa sen. Tämän kertominen
sinulle tuntuu niin vaikealta enkä sitä itsekään oikein ymmärrä, mutta
rakkauteni sinuun on avannut silmäni. En kuitenkaan ajattele sitä, että
se tekee minut itsekkääksi. Olen vain uskollinen jollekin itsessäni,
josta en ennen tiennyt mitään. Voisin mennä naimisiin Jackin kanssa,
vaikka rakastankin sinua, ja siten uhrautua, jos se olisi oikein. Mutta
se olisi väärin, enkä tiennyt sitä, ennenkuin suutelit minua. Sen
jälkeen kaikki sellaiset ajatukset, jotka lähestyvät persoonallisia
suhteita, ja pieninkin vihjaus läheisestä tuttavuudesta Jackin kanssa,
inhoittavat minua.

En siis ole kihloissa Jack Bellloundsin kanssa enkä milloinkaan
suostukaan sellaiseen. Täällä tulee ilmestymään vaikeuksia. Tunnen sen
ja näen niiden tulevan. Isä ahdistaa minua alituisesti. Hän vanhenee.
En luule hänen vielä kuolevan, mutta hän on menettänyt muistinsa
melkein kokonaan ja sitten hän on lapsellisen itsepäisesti kiintynyt
tähän avioliittoon, jota hän niin kauan on suunnitellut. Hänen
rakkautensa Jackiin näyttää vain tulevan yhä suuremmaksi, sitä mukaa
kuin hän vähitellen oppii näkemään, ettei Jackiin voida luottaa.
Wilson, olen antanut sinulle sanani. Pelkään, että jos isä jolloinkin
saa selville yhtä hyvin kuin sinä ja minä, millainen Jack
todellisuudessa on, silloin tulee tapahtumaan jotakin hirveätä.
Huolimatta kaikesta isä vieläkin luottaa häneen. Sellainen on samalla
niin kaunista ja peloittavaa. Siinä on muudan syy, miksi haluan auttaa
Jackia, mutta siitä ei nyt tule mitään, sillä joka päivä ja tunti
erkanee Jack Belllounds minusta yhä enemmän. Hän ja isä koettavat
taivuttaa minua suostumaan tuohon avioliittoon. He pakottavatkin minua
ehkä vielä, mutta siinä tapauksessa olen yhtä kova ja kylmä kuin Old
White Slides. Ei milloinkaan! Ja voinhan muutenkin täyttää
velvollisuuteni isää kohtaan. Jään hänen luokseen. En voi mennä
naimisiin kanssasi, vaikka rakastankin sinua niin äärettömästi, enemmän
joka minuutin kuluttua... Älä senvuoksi puhu siitä enää, että viet
minut kotiisi, äläkä pyydä minua. Armahda minua, Wilson, sillä pyyntösi
järkytti minua sydänjuuria myöten. Ah, kuinka suloista olisikaan ruveta
vaimoksesi!... Mutta jos isä hylkää minut, niin -- En luule hänen sitä
kuitenkaan tekevän. Hän on kyllä niin omituinen ja raudanluja, silloin
kun Jack on kysymyksessä. Jos hän hylkää minut joskus, ei minulla ole
minkäänlaista kotia. Kuten tiedät, olen löytölapsi. Silloin -- siiloin,
Wilson... On hirveätä joutua tällaiseen tilanteeseen. En tahdo sanoa
enempää, sillä ymmärrät kai jo tästäkin, rakkaani?

Rakkautesi herätti minut ja Ben Wade on suojellut minua. Wilson,
rakastan häntä melkein kuin isää, mutta omituisemmasti. Uskon, että hän
oli jollakin tavoin syyllinen Jackin juopotteluun lokakuun ensimmäisenä
päivänä. En tarkoita sitä, että Ben olisi houkutellut hänet juomaan,
vaan sitä, että hän viekkaasti hankki Jackille sellaisen tilaisuuden.
Juominen on Jackin heikkous ja pelaaminen hänen intohimonsa. Tiedän
aineen, jota Ben on antanut paimenillekin, olleen jotakin hienoa vanhaa
rommia, ja nyt voi jokainen selvästi huomata, miten Jack karttaa Beniä.
Hän oikein vihaa häntä. Hän pelkää häntä ja on mustasukkainen
senvuoksi, että Ben on niin paljon kanssani. Olen kuullut Jackin
raivoavan siitä isälle. Mutta isä on puolueeton muita kohtaan, mutta ei
omaa poikaansa.

Ja sitten haluan sanoa sinulle, että Bent Wade on parantanut minut.
Sairastuttuani olen oppinut tuntemaan hänet paremmin. Hän on kuin
nainen, hän ymmärtää eikä minun milloinkaan tarvitse kertoa hänelle
mitään. Sinä, Wilson, olit joskus tyhmä ja itsepäinen (suo minulle
anteeksi) pieniin asioihin nähden, joita tytöt tuntevat, mutta eivät
voi selittää, mutta Ben tietää. Kerron tämän sinulle senvuoksi, että
ymmärtäisit, miksi ja miten häntä rakastan. Luulen rakastavani häntä
enimmän senvuoksi, että hän on ollut niin hyvä sinulle. Rakas
poikaseni, ellen olisi rakastanut sinua jo ennen Ben Waden tuloa,
olisin rakastunut sinuun sitten kuunnellessani tällaista, minkä vuoksi
rupean jälleen puhumaan Benistä. Hän on ystävämme, Wilson, kun
ajattelemme tuota hänessä piilevää hellyyttä, suloa ja ystävällisyyttä,
hänen sydäntään, joka pakottaa häntä rakastamaan meitä, niin meidän on
pakko verrata häntä naiseen. En tiedä ollenkaan, millaiselta äidin
myötätunto tuntuu, tiedän vain sen, että olen ollut paljon onnellisempi
uskottuani hänelle huoleni. Lem kertoi minulle, että Ben oli tarjonnut
Jackillekin ystävyyttään, mutta Jack oli solvannut häntä. Minulla on
omituinen tunne siitä, että silloin kun Jack teki sen, hän käänsi
selkänsä paremmalle elämälle.

Toistan vieläkin, että Ben Wade on ystävämme ja minulle jotakin enemmän
kuin osaan selittääkään. Kuultuasi tämän voit ehkä ajatella enemmän
häntä ja totella mieluummin hänen neuvojaan. Toivon ainakin niin. Onko
kukaan poika ja tyttö milloinkaan ennen ollut niin ystävän tarpeessa?
Kaipaan juuri sitä, jota hän vuodattaa mieleeni. Jos menettäisin sen,
olisin surkuteltava. Ja, Wilson, olen sellainen raukka ja niin hirveän
heikko. Menetän niin äkkiä rohkeuteni ja voimani häilyessäni monien
mahdollisuuksien välillä. Mutta minähän olenkin vain nainen! En kuole
kuitenkaan taistelutta. Tätä Ben Wade vuodattaa minuun. Niin kauan kuin
on elämää, tämä omituinen pieni mies ei milloinkaan luovu toivosta. Hän
herättää minussa sellaisia tunteita, että hän tietää paljon enemmän
kuin hän puhuu. Hänen avullaan saan voimia pysyä päätöksessäni olla
uskollinen itselleni ja sinulle.

                                                  Sinun iäti.
                                                  Columbine.'


                                                    'Joulukuun 3 p.

Rakkahin Columbine!

Viimeinen kirjeesi oli vain pieni lipare, ja minä sanoinkin Wadelle,
että jollei hän tuo seuraavalla kerralla enempää, syntyy tässä tuvassa
kiukkuinen rähinä, sitten hän toi kun toikin minulle oikean kirjeen.

Tunnen olevani aivan ylitsekuohuva (luullakseni se on oikea sana)
tänään. Olen ensimmäisen kerran pystyssä. Collie, minä voin todellakin
nousta, eläköön! Kävelen kainalosauvoilla enkä uskalla laskea toista
jalkaani maahan: Ei senvuoksi, että siihen koskee, vaan lääkärini
oikusta. Olen iloinen, että olet lopettanut ystävämme ylistämisen. Voin
vielä tukahduttaa mustasukkaisuuteni ja olla puoleksi tasapuolinen. Hän
on valkoisin mies, mitä milloinkaan olen tuntenut.

Kuuntelehan nyt, Collie, viimeisiä suunnitelmiani. Olen alkanut syödä
ja vahvistua ja voin mielestäni mainiosti. Tuskat ovat menneet.
Ajattelehan nyt, vannoin Wadelle, että annan anteeksi Jack
Bellloundsille ja etten milloinkaan vihaa enkä tapa häntä!... Se oli
kuin kissan vapauttamista säkistä ja se on tehty nyt. Mutta mitä sen on
väliä. Totuus on kuitenkin sellainen, etten milloinkaan voinut lakata
vihaamasta Jackia niin kauan kuin tuskat kestivät. Nyt voisin puristaa
hänen kättään ja hymyillä hänelle.

Niin, kuten sanoin, minulla on uusia suunnitelmia. Ne ovat vallan
suurenmoisia. Tartu satulannuppiin nyt, ettet putoa, sillä aion iskeä!
Kun paranen niin paljon, että voin kävellä ja ratsastaa, jonka Wade
sanoo tapahtuvan keväällä, pyydän isääni tuleman White Slidesiin. Hän
tulee kyllä. Silloin aion kertoa hänelle kaiken, ja ellen Benin kanssa
voi saada häntä puolelleni, voit sinä. Isä ei milloinkaan voisi
vastustaa sinua. Sitten kuin hän on rakastunut sinuun, johon ei
menekään pitkää aikaa, menemme vanhan Bill Bellloundsin luo ja
selitämme hänellekin asian. Oletko vielä satulassa, Collie?

Jos olet, tartu lujemmin kiinni, sillä nyt aion laskettaa laukkaa, Ben
Wade on hyväksynyt suunnitelmani. Hän sanoo, että Belllounds voidaan
kyllä palauttaa järkiinsä. Wade sanoo voivansa näyttää hänelle, miten
hän turmelee meidän kaikkien elämän, jos hän pakottaa sinut naimisiin
Jackin kanssa. Omituista, Collie, että hän yhdisti itsensäkin tuohon
ennustettuun häviöön, joka on kohtaava sinua, minua, vanhusta ja
Jackia. Wade on niin syvä kuin joku kanjooni. Joskus kun hän vaipuu
ajatuksiinsa, kammoan häntä, ja joskus taasen, kun hän sanoo minulle
tyynesti ja vakavasti, että kaikki on hyvin ja että saamme toisemme,
joudun jonkinlaiseen julmaan mielentilaan. Luotan häneen ja olen
onnellinen, vaikka minusta tuntuukin siltä, ettei ystävämme ole
sellainen nyt kuin hän on ollut ennen. Ja se häiritsee ajatuksiani ja
jäähdyttää mieleni. En ymmärrä sitä. Ymmärrän kyllä, millaiseksi sinä
luulet häntä, mutta en ymmärrä omia tunteitani. Katsohan, olen mies ja
olen ollut paimen jo toistakymmentä vuotta. Olen ollut mukana
muutamissa ikävissäkin tilanteissa ja olen työskennellyt yhdessä usean
raa'an miehen kanssa, paimenien, intiaanien, meksikolaisten,
kaivostyömiesten, kullanetsijöiden, karjanomistajien ja metsästäjien,
joista muutamat olivat hyvin ilkeitä ihmisiä. Olen senvuoksi oppinut
suhtautumaan miehiin eri tavalla kuin sinä. Ja Bent Wade on ollut
kaikkea, mitä ihminen ikinä voi olla. Hän on kuin kaikkien miesten
ilmenemys yhdessä ainoassa. Ja huolimatta hänen ystävyydestään,
hyvyydestään ja toivorikkaudestaan, minulla on kuitenkin sellainen
tunne, että hänessä on jotakin kuolettavaa, peloittavaa ja
kohtalokasta.

Sydämeni lakkaa melkein sykkimästä tietäessäni hänen olevan puolellani,
koska tunnen hänessä olevan niin paljon henkistä ja ruumiillista
ihmistä -- ah, en osaa sanoa sitä, mutta tarkoitan jotakin suurta, jota
ei voida voittaa. Mitä hän sanoo, se toteutuu!... Olen alkanut jo
haaveilla ja ajatella sinua vaimonani. Jos joskus tulet -- ei,
sittenkuin tulet vaimokseni, olen kiitollinen sinusta Bent Wadelle.
Onko kukaan ihminen antanut milloinkaan toiselle niin kallista lahjaa?
Mutta, Collie, en voi tukahduttaa pientä epämääräistä pelkoa -- en osaa
sanoa, mitä se on, ellei se ole jonkunlaista aavistusta Hell-Bent Waden
mahdollisuuksista... Kultaseni, en tahdo pahoittaa mieltäsi enkä
peloittaa sinua, mutta en voi oikein selittää hämäriä mielikuviani. Älä
ole milläsikään jaarittelustani. Sinun pitää vain todeta, että Wade on
suurin tekijä toivoissamme tulevaisuudestamme! Luottamukseni häneen on
niin luja, että se on vallan tyhmää. Rakastan häntä melkein yhtä paljon
kuin sinua, vaikkakin eri tavalla. Hän tuntuu minusta rakkaammalta kuin
omat vanhempani. Hän on opettanut minut suhtautumaan elämään eri
tavalla kuin ennen, ja samoin hän on vaikuttanut sinuunkin. Mutta sinä,
Columbine kultaseni, olet vain tuntehikas hento tyttö, hauras ja
suloinen kuin columbinet kukkuloilla, ja oman etusi vuoksi et saa
ummistaa silmiäsi siltä, mihin Wade kykenee. Jos vain rakastat ja
ihailet häntä huomaamatta sitä, joka on tehnyt hänestä suuren, se on,
näkemättä hänen traagillista puoltaan, silloin jos hän tekee jotakin
kauheata täällä meidän hyväksemme, se järkyttäisi sinua hirveästi.
Jumala tietää, etten epäile häntä, mutta olen varma, että hän sinun
vuoksesi on valmis kaikkeen. Hän rakastaa sinua yhtä paljon kuin
minäkin, mutta eri tavalla. Millainen vaikutusvalta tuollaisella
kalpealla suloisella tytöllä onkaan meidän miesten elämään!

Hyvästi nyt taas tällä kertaa!

                                           Uskollinen Wilsonisi.'


                                                      'Tammikuun 10 p.

Rakas Wilson!

Jokaisessa kirjeessäni voin kertoa sinulle olevani parempi. Piakkoin ei
minulla ole mitään valittamista terveyteni suhteen. Olen ollut pystyssä
jo päiväkausia, mutta vasta viime aikoina olen ruvennut voimistumaan.
Jackin poistumisen jälkeen olen jo lihonutkin. Syön kovasti ja siinä on
muudan syy, luullakseni. Sitten olen liikkeessäkin enemmän.

Pyydät minua kertomaan kaikista töistäni. Hyvä Jumala, en voi enkä
tahdokaan. Olet tullut hirmuisen vaativaiseksi sen jälkeen kuin olet
ruvennut kompuroimaan sauvoinesi ympäriinsä, kuten sanot. Mutta sinä et
voi komennella minua. Olen kaikissa tapauksissa niin kiltti, että
kerron sinulle hieman. Ahkeruuttani en voi kehua. Olen auttanut isää
kirjanpidossa, jonka Jack on sotkenut niin, ettei siitä tahdo mitenkään
saada selvää. Lueskelen paljon ja kirjeesi ovat jo vallan siekaleina.
Kun sataa lunta, istun ikkunassani katselemassa sitä. Pidän
lumihiutaleiden putoilemisesta, noista villamaisista, valkoisista ja
pehmeistä kiteistä, muta en pidä lumisesta maailmasta myrskyn jälkeen.
Minua värisyttää ja kiiruhdan takan luo lämmittelemään. Suonissani on
varmaankin intiaaniverta. Kun kuutamoöinä katselen Old White Slidesiä,
tuota kylmää, jäistä ja mahtavaa vuorta ja valkoisia kukkuloita ja
harjanteita, niin vapisen. En tiedä, miksi. Kaikki on niin kaunista,
mutta ne muistuttavat minua jollakin tavoin kuolemasta... Istun
joutilaanakin päivät pitkät ajatellen sinua ja rakkauttani, miten
voimakkaaksi se onkaan kehittynyt ja... Mutta ei puhuta nyt enää tästä.

Kuten tiedät, poistui Jack jo ennen uuttavuotta. Hän sanoi menevänsä
Kremmliniin, mutta isä kuulikin hänen matkustaneen Elgeriaan. En ole
kertonutkaan sinulle, että isä ja Jack riitaantuivat rahoista. Jack
käyttäytyi kuin mies niin kauan, että luulin hänen jo muuttuneen
paremmaksi. Hän ahdisti minua, ei niin paljon tuolla avioliitolla, vaan
rakkaudellaan. Hän sai minut melkein hulluksi tunnustuksillaan. Vihdoin
suutuin ja sanoin hänelle suorat sanat. Ah, onnistuin todistamaan sen
hänelle ja silloin hän muuttui entiselleen. Vilahduksessa hän oli
entinen Möly-Jack taasen. 'Saat mennä helvettiin!' hän huusi minulle.
Ja miten hän sitten katsoikaan minuun!... No niin, hän poistui
huoneestani ja silloin hän riitaantui isän kanssa rahasta. En voinut
sille mitään, että kuulin osan heidän keskustelustaan. En tiedä,
antoiko isä hänelle rahaa, mutta luullakseni hän kieltäytyi. Jack
matkusti kaikissa tapauksissa.

Isä oli aivan entisellään muutamia päiviä, niin, hän oli melkein
kiltimpi ja ystävällisempi Jackin poistuttua, mutta sitten hän yhtäkkiä
tuli hyvin synkäksi. En voinut ilahduttaa häntä mitenkään. Kun Ben Wade
tuli illallisen jälkeen luoksemme, isä pani hänet aina kertomaan jonkun
noista hirveistä jutuistaan. Sinähän tiedät, millaisia kauheita juttuja
Ben osaa. No niin; isä halusi kuulla pahimmat niistä, ja minua,
raukkaa, minä en olisi halunnut kuunnella, mutta en voinut
vastustaakaan haluani. Ben osaa kertoa. Ja voi, millaisissa
kauheuksissa hän on ollutkaan mukana!

Mieleeni juolahti, ettei isä Jackin poissaolon vuoksi istunutkaan takan
ääressä tuijottaen tuleen, huokaillen ja näyttäen kokonaan Jumalan
hylkäämältä. Minun käy niin säälikseni isää, koska hän vain suree
suremasta päästyäänkin. Hän kiivastuu kyllä vielä jonakin päivänä,
mutta silloin en halua olla täällä. Meillä ei ole aavistustakaan,
milloin Jack tulee kotiin. Hän on voinut poistua ikuisiksi ajoiksikin.
Ben sanoo hänen tulevan. Hän luulee Jackin vihaavan työtä, mutta olevan
niin huonon pelaajan ja veijarin, ettei hän voi tulla toimeen työttä.
Arvaat kai, miten Ben Wade sen sanoi? Sanon sinulle, että hän aloittaa
vallan oikein, mutta erehtyykin sitten ennustamaan joistakin
onnettomuuksista ja vaikeuksista. Ja toiselta puolen, muistele, miten
hänen on tapana sanoa: 'Odottakaa! Älkää hellittäkö! Mikään ei ole niin
paha kuin miltä se näyttää. Olkaa uskolliset sille, minkä sydämenne
sanoo oikeaksi. Se ei ole milloinkaan myöhäistä. Rakkaus on elämän
ainoa hyve. Rakastakaa toisianne, odottakaa ja luottakaa, niin kaikki
muuttuu hyväksi jälleen!'... Ja, Wilson, olen valmis tunnustamaan, että
hänen aavistuksensa onnettomuuksista ja hänen toivonsa hyvästä
näyttävät varmoilta. Ben Wade on yliluonnollinen. Joskus, vain
hetkisen, uskallan luottaa hänen sanoihinsa, että unelmamme toteutuu ja
saan tulla omaksesi. Silloin, ah, sitä taivaallista iloa ja riemua!
Minä... Mutta mitä minä nyt kirjoitankaan? Wilson Moore, tämä riittää
vallan mainiosti tällä kertaa. Älä luulekaan, että minä nyt olen niin
äärettömästi rakastunut!

                                               Sinun Columbinesi.'


                                                      'Helmikuussa --.

Rakkahin Collie!

En tiedä päivämäärää, mutta kevät on tulossa. Tänään potkaisin Bent
Wadea kipeällä jalallani. Siihen ei koskenut ollenkaan, mutta Wade tuli
pahoilleen. Hän sanoo, ettei minua pidätä piakkoin mikään. Niin
minustakin, sillä aion syödä sinut suuhuni. Olen yhtä nälkäinen kuin
puuma, joka vaaniskelee tupani nurkissa öisin. Se on varmasti nälkään
kuolemaisillaan. Wade seurasi sen jälkiä muutamaan vuoren rinteessä
olevaan luolaan.

Collie, voin jo kävellä melko hyvin. En käytä enää kainalosauvaani.
Voin sytyttää tulen ja keittää ruokani. Wade ei näytä ajattelevan niin,
mutta minä ajattelen. Hän sanoo, että jos haluan säilyttää rakkautesi,
minun ei pidä antaa sinulle milloinkaan valmistamaani ruokaa
syötäväksi. Uskallan jo lähteä samoilemaankin. En ole ollut kaukana
vielä. Karjani on talvehtinut mainiosti, sillä tämä laakso on hyvin
suojaisessa paikassa, kuten tiedät. Lumi ei ole tehnyt ollenkaan
haittaa. Ostin heiniä Andrewsilta, mutta odotan kevättä nyt, kultaista
vanhaa auringonpaistetta, harmaita salviakukkuloita, ja kesää
columbineineen. Wade on muuttanut omaan tupaansa nukkumaan. Kaipaan
häntä, vaikka olenkin iloinen saadessani viettää yöni yksinäni jälleen.
Minun täytyy suunnitella tulevaisuutta! Lue tämä uudestaan, Collie.

Tänään, kun Wade toi kirjeesi, hän kysyi minulta hieman omituisesti:
'Kuulehan, Wils, tiedätkö, montako kirjettä olen tuonut sinulle
Collielta?' Vastasin: 'Hyvä Jumala, en, mutta kyllä kai niitä on koko
joukko.' Silloin hän sanoi tuoneensa kaikkiaan seitsemänviidettä
kirjettä. Seitsemänviidettä! En voinut uskoa häntä ja sanoinkin häntä
hulluksi. Minulla ei ole milloinkaan ollut sellaista onnea. No, hän
pani minut laskemaan ne, ja eikö hän, koira vieköön, ollutkin oikeassa.
Seitsemänviidettä ihmeellistä kirjettä maailman suloisimmalta tytöltä!
Mutta ajattelehan, että Wade muisti ne kaikki. Hämmästyin, sillä en voi
ymmärtää häntä.

Vai on Jack Belllounds vieläkin poissa White Slidesistä. Collie, olen
varmasti pahoillani hänen isänsä vuoksi. Miltähän tuntuisi, jos
omistaisin tuollaisen Möly-Jackin laisen pojan? Hyvä Jumala! Mutta
sinun vuoksesi vain huudan ja laulan kuin mielenvikainen intiaani.
Kevääseen ei ole enää pitkälti. Silloin, sinä kukkuloiden villi kukka,
sinä tyttönen suloisine suinesi ja surullisine silminesi, tulen sinua
noutamaan. Silloin eivät kenenkään kuninkaan hevoset eivätkä miehet voi
milloinkaan ryöstää sinua minulta jälleen!

                                           Uskollinen Wilsonisi.'


                                                     'Maaliskuun 19 p.

Rakas Wilson!

Olen lukenut viimeiset kirjeesi senkin seitsemän kertaa. Ne ovat olleet
kätkössä pielukseni alla ja ovat olleet sekä apuni että heikkouteni
näinä kohtalokkaina päivinä Jackin tulon jälkeen.

Syyksi vaitiolooni en voi sanoa sitäkään, etten olisi uskaltanut
kirjoittaa, vaikka taivas sen tietää, että jos tämä kirje sattuisi isän
käsiin, joutuisin suuriin vaikeuksiin, ja jos Jack saisi lukea tämän,
niin pelkään ajatellakin seurauksia. Minulla vain ei ole ollut sydäntä
kirjoittaa sinulle. Tiesin kyllä koko ajan, että minun pitäisi
kirjoittaa, mutta en sittenkään tahtonut. Mitä minun on sinulle
sanottava, kiusaa minua, mutta olen varma, että uskoutumalla sinulle
saan huojennusta. Sen vuoksi olen kertonutkin sinulle niin paljon,
vaikka viime aikoina minusta on tuntunutkin vaikeammalta kertoa sinulle
kaikkea, mitä tiedän Jack Bellloundsista. Olen omituisessa
mielentilassa, Wilson kultaseni. Ja varmaankin ihmettelet ja tulet
pahoillesi ilmoituksestani, etten ole nähnyt Beniä juuri ollenkaan
viime aikoina, puhumattakaan siitä, että olisin saanut puhutella häntä.
Minusta tuntuu, etten voi luottaa hänen uskoonsa minuun, hänen
toiveihinsa ja rakkauteensa, koska viimeiset tapahtumat ovat
herättäneet minussa kiduttavaa epäluuloa.

Mutta jottet ymmärtäisi minua väärin, aion kertoa sinulle luuloistani
ja sinun pitää lukea tämä kirjeeni kohta Benille. Hän on ollut
varmaankin pahoillaan omituisesta käytöksestäni häntä kohtaan.

Jack palasi kotiin maaliskuun toista päivää vasten yöllä. Muistat kai
tuon synkän, pimeän ja väsyttävän päivän? Satoi lunta, räntää ja vettä.
Muistan vieläkin, miten sade rapisi kattoon. Se lorisi niin kovasti,
ettemme kuulleet hevosen kavioiden kapsettakaan. Mutta kuulimme
raskaita askelia arkihuoneen kuistista ja sitten kovan kolahduksen, kun
joku heitti veitsensä lattialle. Huoneessa paloi kirkas tuli. Isä
katsahti ylös tullen aivan hurjaksi ilosta. Hän muuttui
silmänräpäyksessä. Hän aivan loisti, kun hän tunsi poikansa raskaat
askeleet. Ellen ennen milloinkaan olisi rakastanut ja säälinyt häntä,
olisin tehnyt sen silloin. Mieleeni juolahti tuhlaajapojan paluu...
Oveen koputettiin. Silloin isäkin tointui. Hän työnsi oven selälleen ja
kirkas valo sattui Jack Bellloundsiin, mutta aivan erilaiseen kuin
ennen. Hän tuli huoneeseen. Silloin näin ensimmäisen kerran, että
Jack'kin voi näyttää mieheltä. Hän oli kalpea, laihtunut, paljon
vanhempi, synkkä ja ylpeä. Tullessaan hän sanoi: 'Hyvää iltaa!' heitti
märän hattunsa lattialle ja meni takan ääreen. Hänen saappaansa olivat
aivan märät vedestä ja liasta ja hänen vaatteensa alkoivat höyrytä.

Katsoessani isään hämmästyin. Hän näytti tyyneltä ja vakavalta ja
tuntui rohkaisseen mielensä tavalliseen tapaansa odottaessaan jotakin
tavatonta.

'Vai niin, vai olet sinä tullut takaisin!' hän sanoi.

'Niin, olen nyt kotona', Jack vastasi.

'Kylläpä se kesti, ennenkuin jouduit.'

'Haluatko, että jään?'

Tämä Jackin kysymys näytti mykistyttävän isän. Hän katsoa tuijotti vain
poikaansa. Jack oli tullut niin äkkiä ja hänen käytöksensä ei ollut
ollenkaan samanlainen kuin tavallisesti isän seurassa. Hänellä oli
jotakin hihassaan, kuten paimenet sanovat. Hän näytti uhmaavalta ja
välinpitämättömältä.

'Kyllä', isä vastasi harkitusti. 'Mitä tarkoitat kysyessäsi minulta
sitä?'

'Olen ollut täysi-ikäinen, jo pitkät ajat. Et voi pakottaa minua
jäämään kotiin, ellen halua.'

'Vai niin. Luulet varmasti voivasi tehdä mitä tahansa, mutta et täällä
White Slidesissä. Jos luulet joskus saavasi tämän maatilan haltuusi,
pitää sinun tehdä niinkuin minä sanon.'

'Vieköön sen vaikka piru! En välitä tuon vertaa, saanko sen joskus vai
en.'

Isä kalpeni kalmankalpeaksi ja näytti olevan tukehtumaisillaan.
Hetkisen kuluttua hän käski minun mennä huoneeseeni. Olin jo
lähiömäisilläni, kun Jack sanoi: 'Antakaa hänen vain olla täällä. Hänen
on paras kuulla hänenkin, mitä minulla on sanottavaa, sillä se koskee
häntäkin.'

'Ohoo! Silloin sinulla on varmaankin paljonkin puhuttavaa', isä
huudahti omituisesti. 'No niin, sano sanottavasi ensin.'

Jack alkoi silloin puhua tyynesti ja yksitoikkoisella äänellä, niin
kokonaan erilaisella kuin tavallisesti, että vallan hämmästyin. Hän
kertoi, miten hän syystalvella ennen poistumistaan kotoaan oli ollut
rakastunut minuun rehellisesti. Se oli muuttanut hänet, pannut hänet
ymmärtämään, ettei hänestä milloinkaan olisi mihinkään, ellei hän
parantaisi tapojaan. Hän oli koettanut ja onnistunutkin. Kokonaista
kuusi viikkoa hän oli käyttäytynyt niinkuin nuorelta mieheltä voidaan
vaatiakin. Minun oli pakko todistaa, että asia olikin niin... No niin,
hän jatkoi pakinaansa selittäen meille, että hän oli taistellut itsensä
kanssa niin kauan kuin hän varmasti tiesi voivansa hillitä luontonsa.
Hänen rakkautensa minuun oli suonut hänelle rohkeutta ja voimaa. Se oli
ollutkin ainoa hänen tuntemansa kunnollinen tunne. Hän halusi saada
isän ja minut ymmärtämään ehdottomasti, epäilyksen hivenettäkään, että
hän oli keksinyt keinon, miten hän voi olla luopumatta noista hyvistä
tarkoituksistaan ja tunteistaan. Kaiken tämän hän oli tehnyt minun
vuokseni!... Vapisin kuullessani totuuden, sillä tottahan se oli. Hän
kertoi sitten pakottaneensa minut päätökseen vihjaisemattakaan minulle
näistä hänessä tapahtuneista muutoksista ja mahdollisuuksista. Olin
sanonut hänelle, etten voi rakastaa häntä milloinkaan. Silloin hän oli
käskenyt minun mennä helvettiin ja luopunut yrityksistään. Koska hän ei
ollut saanut rahoja, hän oli varastanut saamatta omantunnontuskia ja
tuntematta katumusta. Ensin hän oli mennyt Kremmliniin ja sitten
Elgeriaan.

'En välittänyt mistään', hän sanoi häpeämättä, 'vaan join ja pelasin.
Juovuksissa ollessani en muistanut Collieta, mutta selvänä ollessani en
voinut unhottaa häntä. Hänen muistonsa ahdistivat minua ja elämäni
muuttui yhä kurjemmaksi. Join suunnattomasti unhottaakseni hänet.
Rahani riittivät paljon pitemmäksi aikaa kuin olin luullutkaan,
senvuoksi että voitin aina yhtä paljon kuin menetinkin, kunnes onneni
lopulta kääntyi. Sitten lainasin melko suuria summia pelitovereiltani,
mutta enimmäkseen karjanomistajilta, jotka tiesivät isäni vastaavan
veloistani... Jouduin kaksintaisteluun muutaman Elbert-nimisen miehen
kanssa Smithin kapakassa Elgeriassa. Riitauduimme pelissä. Hän teki
vääryyttä ja kun sain hänet kiinni, hän ampui minua, mutta ei osunut.
Silloin ammuin minäkin... Hän eli vielä kolme päivää ennen kuolemaansa.
Se pehmitti minut ja kerran vielä juolahti mieleeni, millainen voisin
olla. Palasin Kremmliniin ja koetin tulla jälleen mieheksi. Tein työtä
jonkun aikaa Judsonille, jolta olin lainannut suurimmat summat.
Iltaisin menin kaupunkiin ja kapakkaan, jossa tapasin pelitoverini.
Menin sinne vasiten nähdäkseni juomista ja pelaamista, ja voin pysyä
poissa molemmista. En välittänyt niistä kummastakaan. Heti kun olin
varma itsestäni, lähdin kotiin ja tässä nyt olen.'

Tämä Jackin pitkä puhe vaikutti järkyttävästi minuun. Tunsin olevani
mykistetty ja sairas. Mutta jos se vaikutti niin minuun, niin miten se
vaikutti isään? Taivas sen tietää, mutta minä en voi kertoa teille. Hän
kallistui ja huokaisi, kuin hän olisi saanut poistetuksi nuoran, joka
ei ollut vielä kokonaan kuristanut häntä.

'Niinpä näyt olevan', hän vaikeroi. 'Millainen on nyt tarkoituksesi
tultuasi tänne?'

'Tarkoitukseni on, ettei se ole vieläkään liian myöhäistä', Jack
vastasi. 'Älkää käsittäkö minua väärin. En kadu pahuuttani, mutta olen
pehmennyt. Säikähdin ja näen turmioni selvästi. Rakastan sinua
vieläkin, isä, huolimatta julmasta kohtelustasi. Olen poikasi ja haluan
sovittaa sinulle kaikki pahat tekoni. Taivas minua auttakoon, voin sen
kyllä tehdä, jos vain Collie suostuu menemään naimisiin kanssani! Mutta
naimisiinmeno ei ainoastaan riitä, hänen pitää myös rakastaa minua.
Olen aivan hullu hänen rakkauteensa. Se on kauheata.'

'Sinä hemmoiteltu raukka!' isä jyrähti. 'Kuinka helvetissä minä voisin
uskoa sinuun?'

'Senvuoksi, että tiedän sen', Jack sanoi katsoen isäänsä suoraan
silmiin ja väistymättä ollenkaan.

Silloin isä raivostui niin, että jäykkenin pelosta enkä voinut
liikahtaakaan. Sydämeni löi nopeasti ja raskaasti. Isä kalpeni, hänen
tukkansa nousi pystyyn ja hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Hän
solvasi Jackia niin kuin ikinä olen kuullut kenenkään häntä
nimittelevän ja vieläkin pahemmin. Sitten hän kirosi hänet enkä ole
milloinkaan kuullut mitään hirveämpää. Kuinka kauhealta ja
peloittavalta isä näyttikään!

'Olet aivan oikeassa!' Jack huusi katkerasti ja kovasti kaikuvalla
äänellä. 'Aivan oikeassa, Jumalan nimessä, mutta voidaanko minua
moittia? Olenko minä itse tuonut itseni tähän maailmaan? Minussa on
jotakin sellaistakin väärää, joka ei ole kokonaan minun vikaani. Et voi
häväistä, peloittaa etkä pieksää minua. Voisin heittää vasten kasvojasi
nuo kolme kirottua helvetillistä vuotta, jotka annoit minun kärsiä.
Mutta hyödyttävätkö nuo sinun karjumisesi ja minun moitteeni mitään?
Olen hukassa, ellet anna minulle Collieta ja pakota häntä rakastamaan
minua. Silloin olen pelastettu. Tahdon sitä sinun ja hänen vuokseen,
mutta en itseni. Vaikka rakastankin häntä mielettömästi, en halua häntä
senvuoksi omakseni. Olen paha enkä ole kelvollinen koskemaankaan
häneen... Olen vain tullut sanomaan teille totuuden. Tunnen Collieta
kohtaan samaa ja haluan tehdä niin paljon hänen hyväkseen kuin sinäkin
teit äitini hyväksi. Etkö voi ymmärtää minua? Olenhan poikasi ja
minussa on jotakin sinusta, jonka luulen löytäneenikin. Ettekö te
molemmat voi luottaa sanaani?'

Jackissa oli jotakin vakuuttavaa ja vierasta, jota isä ei luullakseni
huomannut niin pian kuin minä. Hän ymmärsi kuitenkin vihdoin, että Jack
tiesi jostakin jumalallisesta tahi sisäisestä voimasta parantumisensa
mahdolliseksi, jos vain rakastaisin häntä. En ole milloinkaan ollut
niin toivottomassa ja peloittavassa tilanteessa kuin silloin jolloin se
selveni minulle. Tiesin totuuden että voin pelastaa Jack Bellloundsin.
Ei kukaan nainen voi erehtyä sellaisessa tärkeässä silmänräpäyksessä.
Ben Wadekin sanoi kerran että voisin pelastaa Jackin, jos vain voisin
rakastaa häntä. Nyt tuo totuus selveni minulle ja oli vähällä musertaa
minut.

Isäkin ymmärsi sen enkä voinut arvata, mitä se merkitsi hänelle. Hän
luuli varmaankin kaikkien entisten toiveittensa toteutuneen, ylpeytensä
säilyvän, häpeän unhottuvan ja rakkauden tulevan korvatuksi. Hän
näki varmaankin tämän kaiken kuin mies, jonka toinen jalka on
luisumaisillaan pohjattomaan kuiluun. Hän näytti muuttuneelta, mutta
tietoiselta hirmuisesta vaarasta. Hänen suuri sydämensä näytti haluavan
mukaantua tähän viimeiseen tilaisuuteen, antaa anteeksi ja olla
kiitollinen, mutta se taipui kuitenkin lopullisen ja peruuttamattoman
synkän ja vakavan päätöksen edessä.

Hän kohotti suuren nyrkkinsä yhä korkeammalle ja hänen ruumiinsa
jännittyi vapisten ja kohoten samalla kun hänen kasvonsa muuttuivat
oikeamielisen ja vihaisen Jumalan kasvoiksi.

'Poikani, uskon sanaasi!' hän sanoi niin kovasti, että hänen äänensä
kaikui koko talossa. 'Annan sinulle Collien!... Hän tulee kyllä
omaksesi!... Mutta sen rakkauden nimessä, jota tunsin äitiäsi kohtaan,
jos varastat vielä joskus, tapan sinut!' En voi kirjoittaa enempää --

                                                   Columbine.'



XIV.


Kevät tuli varhain sinä vuonna White Slidesin kartanoon. Lumi suli
laaksoista ja villit kukat pistivät teränsä esille viheriöitsevästä
ruohosta vuorten kukkulain pysyessä vielä valkoisina. Pitkät kiviset
rinteet kimaltelivat kosteudesta ja purot olivat reunojaan myöten
täynnä vettä, joka virtasi äänekkäästi, vaahdoten ja kohisten.

Vanhat harmaat salviarinteet näyttivät pehmeiltä ja raikkailta
päästyään vapaiksi talven kahleista. Haalistuneet ruohontupsut
heiluivat tuulessa paljastaen juurilleen ilmestyneet pienet viheriät
lehdet. Haavat ja tammet, aitoja ja kallioita pitkin kiemurtelevat
viiniköynnökset ja pyöreähköt purojen rantoja reunustavat
pajupensaatkin muuttivat värinsä keväiseksi.

Laitumella olevat mustangit ja varsat hirnuivat, laukkasivat, potkivat
ja korskahtelivat, vuorten rinteillä kuljeskelevat lehmät alkoivat
kiivetä korkeammalle hakeakseen sieltä mehuisempaa ruohoa ja kutsuivat
ammuen vastasyntyneitä vasikoitaan. Kotkat kirkuivat lumesta
vapautuneilla huipuilla ja hirvet törähdyttivät ilmaan kaikuvia
kutsujaan. Metsot levittivät komeasti väritetyn ruskeahkon pyrstönsä
keimaillessaan kaakottaville naarailleen, närhit kirkuivat metsissä ja
arokanat lentelivät harmailla rinteillä.

Mustat, ruskeat ja harmaat karhut heräsivät talviunestaan jättäen
suuria likaisia jälkiä teille, metsäsudet ulvoivat hämärissä nälkäisinä
elämälle, lihalle ja häviävälle villeydelle, arosudet haukkuivat
iltaisin iloisesti, kovasti ja hävyttömästi.

Talvi väistyi kaikissa tapauksissa hyvin vastahakoisesti vuorilta.
Mustat kiitävät pilvet ja räntä-, lumi- ja vesisateet, nuo vaalenevat,
sulavat ja häviävät, kylmät kirkkaat yöt paukkuvine pakkasineen, kaikki
vain vastustivat lämmittävää aurinkoa. Sellainen päivä koitti kuitenkin
vihdoin, jolloin viheriä pysyi viheriänä ja harmaa harmaana, ja sitä
voitiin otaksua luonnon antamaksi vakuutukseksi siitä, ettei kevättä
seuraavine kesineen enää voitu kieltää.

Bent Wade oli piiloutunut pajukkoon tien viereen muutaman puron
rannalle. Viime aikoina hän oli useana aamuna piileskellyt kuin
intiaani vakoillen jotakin. Tänään Columbine Bellloundsin tullessa
ratsain hän tuli tielle seisahtuen tytön eteen.

"Ah, Ben, miten säikähdinkään!" Columbine huudahti koettaen hillitä
pelästynyttä hevostaan.

"Hyvää huomenta, Collie!" Wade sanoi. "Olen pahoillani, että
säikähdytin teitä, mutta minun piti välttämättä saada puhutella teitä.
Muistaessani, miten kartoitte minua yhteen aikaan, minun oli pakko
vakoilla teitä melkein rosvon tapaan."

Wade katsoi tutkivasti häneen. Siitä oli kulunutkin jo melkoisesti
aikaa, kun hänellä oli ollut tilaisuus ja huvi katsella häntä niin
läheltä. Hän ei kaivannutkaan kuin silmäyksen pelkonsa vahvistamiseksi.
Nuo kalpeat, päättäväiset ja suloiset kasvot kertoivat hänelle paljon.

"No nyt kun olette pidättänyt minut, niin mitä tahdotte?" Columbine
kysyi harkitusti.

"Aion viedä teidät Wils Mooren luo", Wade vastasi katsoen häneen
tutkivasti.

"Ei!" Columbine huudahti punastuen.

"Collie, kuunnelkaahan nyt. Olenko milloinkaan vastustanut
toivomuksianne?"

"Ette vielä."

"Luuletko minun nytkään tahtovan sitä tehdä?"

Columbine ei vastannut. Hän katsoi maahan ja kiersi hermostuneesti
ohjakset kätensä ympärille.

"Epäilettekö hyviä tarkoituksiani ja rakkauttani teitä kohtaan?" Wade
kysyi hiljaa ja käheästi.

"Ah, Ben, en, en mitenkään! Pelkään vain rakkauttanne enkä voi kestää
kärsimyksiäni, jos keskustelen kanssanne ja kuuntelen puheitanne."

"Siinä tapauksessa olette heikontunut ettekä ole enää mikään ylpeä,
ylevä ja täysiverinen tyttö. Olette ruvennut pelkäämään."

"Ben Wade, kiellän sen", Columbine vastasi kiihkeästi kohottaen päänsä
pystyyn. "Mitään heikkoutta se ei ole, vaan päinvastoin voimaa."

"Vai niin! No ymmärrän sen kyllä. Collie, kuunnelkaahan nyt, Wils luki
viimeisen kirjeenne minulle."

"Toivoinkin sitä ja muistaakseni pyysinkin sitä häneltä. Halusin, että
saisitte tietää, mikä minua vaivaa."

"Tyttöseni, kirje oli hieno ja urhoollinen ja paljasti selvästi
kirjoittajansa sielun ja mielen jalouden. Mutta tuskissanne unhotitte,
millainen vaikutus sillä mahdollisesti on Wils Mooreen."

"Ben, olen valvonut senvuoksi monta yötä. Tuliko hän pahoilleen?"

"Collie, vannon, että jollette nyt lähde Wilsonin luo, hän tappaa joko
itsensä tahi Möly-Jackin!" Wade vastasi vakavasti.

"Kyllä minä tulen", Columbine änkytti. "Mutta, Wade, ette suinkaan
tarkoita, että Wils voisi käyttäytyä niin kehnosti ja raukkamaisesti?"

"Collie, olette vielä lapsi ettekä voi käsittää niitä kuiluja, joihin
ihminen voi vajota. Wils on kärsinyt kauheasti tämän talven kuluessa.
Hoitoni ja kirjeenne ovat pelastaneet hänen elämänsä. Hän on nyt
ruumiillisesti terve, mutta tuo pitkäaikainen jännitys jätti kumminkin
merkkinsä häneen. Hän on hyvin sairaalloinen."

"Miksi hän tahtoo puhutella minua?" Columbine kysyi vapisten. Hänen
silmänsä olivat kosteat kyynelistä. "Sehän vain synnyttää uusia tuskia
ja pahentaa asioita."

"En myönnä sitä. Wils toivoo kiihkeästi saavansa puhutella teitä ja hän
on teidän lohdutuksenne tarpeessa. Hän ymmärtää kyllä tilanteen ja olen
kuullut hänen itkevän kuin nainen sen ja avuttomuutemme vuoksi. Häntä
vaivaa vain rakkaudenkaipuu, tuo kauhea tunne, johon mies vaipuu
luullessaan menettäneensä morsiamensa rakkauden."

"Poika raukka! Vai kuvittelee hän sellaista, etten rakasta häntä enää.
Taivas varjelkoon, kuinka tyhmiä te miehet sentään olette! Tahdon
puhutella häntä, Ben. Viekää minut hänen luokseen."

Vastauksen asemesta Wade tarttui hänen hevosensa suitsiin, käänsi
ratsun ja lähti taluttamaan sitä muutaman kukkulan yli, joka oli heidän
ja kartanon välissä. Polku oli niin kapea ja oksien suojaama, että
hänen oli pakko kävellä hevosen edellä. Senvuoksi metsästäjä ei
puhunutkaan hänelle eikä katsonutkaan häneen vähään aikaan, vaan
tunkeutui eteenpäin katsellen koko ajan maahan. Hänen mieltään ahdisti
joku vanha tuttu houkutteleva asia, epämääräinen, salaperäinen ja
synkkä aavistus jostakin onnettomuudesta, vaikka se vielä olikin vain
jonkunlainen avautuva halkeama hänen mielessään. Hän ei voinut vielä
määritellä sitä. Hän tunsi mielensä vakavaksi ja onnettomaksi, mutta
hänen aistinsa olivat valppaat. Hän kuuli tulvivan puron hiljaisen
kohinan, lentoon lähtevien metsälintujen aiheuttaman jyminän,
antilooppien kavioiden kapseen kiviseltä rinteeltä ja kevätlintujen
laulun. Hän huomasi myös varjoisissa paikoissa kasvavat pienet villit
kukkaset. Hetkisen kuluttua hän talutti hevosen pajukosta aukeamalle ja
sitten vähitellen nousevalle, tuoksuvalle, salviaa kasvavalle
rinteelle. Hän tuli nyt takaisin Columbinen rinnalle ja laski kätensä
hänen satulansa nupille. Hetkisen kuluttua Columbine laski hellästi
kätensä hänen kädelleen ja puristi sitä. Lämmin ote hurmasi Waden.
Kuinka hyvin hän tunsikaan tytön sydämen! Silloin kun tyttö lakkaa
rakastamasta jotakin, jolle hän on lahjoittanut rakkautensa, silloin
lakkaa tytön sydänkin sykkimästä.

"Tyttöseni, tämä ei ole ensimmäinen aamu, jolloin olen odottanut
teitä", Wade sanoi hetkisen kuluttua. "Ja kun minun oli pakko palata
Wilsin luo voimatta tuoda teitä mukanani, tuntui se kovalta."

"Haluaako hän sitten niin kiihkeästi saada minut luokseen?"

"Ette ole luullakseni muistanut meitä ollenkaan viime aikoina", Wade
sanoi.

"En, sillä olen koettanut unhottaa teidät. Minulla on ollut niin paljon
ajattelemista, että unettomat yötkin ovat tuntuneet lyhyiltä."

"Aiotteko luottaa minuun vieläkin, kuten ennen?"

"Ben, minulla ei ole teille mitään uskottavaa. Olen juuri siinä
paikassa, johon lopetin Wilsonille kirjoittaessani. Kuta enemmän sitä
ajattelen, sitä sekavammaksi se muuttuu."

Wade vastasi tähän vastaukseen pitkällä vaitiololla. Hänelle riitti,
kun hän tunsi Columbinen käden kädellään ja voi nauttia vielä kerran
tytön läsnäolon aiheuttamasta iloisesta lohdutuksesta ja sulosta. Wade
näytti vanhentuneen viime aikoina. Salviarinteitten tuoksuva hengähdys
tuntui hänestä niin kalliilta, että hänen piti rakastaa sitä yhä
enemmän. Nuo harmaat pyöreät kukkulat aiheuttivat hänessä haihtuvia
ahdistavia tunteita. Old White Slides kohosi harmaana ja tummana
sinistä taivasta kohti muistuttaen julmasti ja ankarasti iästä ja
kiitävästä ajasta. Waden taivaanrannallekin rupesi kerääntymään pilviä.

"Wils odottaa tuolla", Wade sanoi viitaten muutamaan alempana kasvavaan
haavikkoon. "Lehto on kyllä liian lähellä taloa ja tie kulkee sen
vieritse, mutta Wils ei voi ratsastaa vielä kauas ja tämä tuntui meistä
senvuoksi parhaimmalta paikalta."

"Ben, en välitä siitä ollenkaan, vaikka isä ja Jack saisivat kuullakin
minun tavanneen Wilsonin", Columbine sanoi.

"Vai niin! Teidän sijassanne olisin kuitenkin hyvin varovainen", Wade
vastasi.

He ratsastivat rinteen juurella olevaan metsikköön. Paikka
oli avonainen ja kaunis viheriöine ruohoineen, kukkineen ja
vanhoine haalistuneine runkoineen, jotka olivat osaksi suojassa
auringonpaisteelta vasta puhjenneiden lepattavien haavan lehtien
varjossa. Wade näki Mooren istuvan satulassa ja hänestä tuntui
kummalliselta, että paimen oli satulassa, vaikka hän poistuessaan tunti
sitten oli nähnyt hänen istuvan tyytymättömänä eräällä kannolla. Moore
halusi nähtävästi, että Columbine näkisi hänet ensimmäisen kerran
näiden pelkoa ja kauhua sisältäneitten kuukausien jälkeen hevosen
selässä. Wade kuuli Columbinen iloisen huudahduksen, mutta ei kääntynyt
katsomaan häntä silloin. Mutta kun he saapuivat paikalle, jossa Moore
odotti, Wade ei voinut tukahduttaa haluaan saada katsella
rakastavaisten ensi kohtausta.

Columbine ollen nainen ja senvuoksi kykenevä piilottamaan
mielenliikutuksensa muissa tilaisuuksissa, paitsi suuressa
jännityksessä, suhtautui tähän järkyttävään tilanteeseen nähtävästi
paljon tyynemmin kuin paimen. Mooren pitkä terävä katse haihdutti
kuitenkin ruusut hänen poskiltaan.

"Ah, Wilson, olen niin iloinen nähdessäni sinut hevosesi selässä
jälleen!" hän huudahti. "Tämä on liian hauskaa ollakseen totta. Olen
rukoillut sitä enemmän kuin mitään muuta. Voitko hypätä satulaan
entiseen tapaasi? Kykenetkö ratsastamaan hyvin jälleen?... Näytä
minulle jalkaasi."

Moore näytti hänelle paksua jalkaansa. Siihen pistetty kenkä oli
viilletty auki.

"En voi vetää siihen saapasta", hän selitti.

"Ah, minä näen!" Columbine huudahti hitaasti iloisen hymyn haihtuessa
hänen huuliltaan. "Voitko pistää sen jalustimeen?"

"En."

"Mutta kai se pian paranee niin, että voit vetää siihen saappaan?"
Columbine sanoi rukoilevasti.

"Ei milloinkaan enää, Columbine", Wilson vastasi surullisesti.

Silloin Wade huomasi äkkiä Columbinen saavan entisen luontonsa
takaisin. Muuta hän ei halunnut nähdäkään.

"Kuulkaahan nyt", hän sanoi, "joukkoa, jossa on kaksi ihmistä, sanotaan
pariksi, mutta jos siinä on kolme, he muodostavat sakin. Poistun tuonne
jonkun matkan päähän vahtimaan."

"Ben, te pysytte täällä", Columbine sanoi äkkiä.

"No mutta, Collie, pelkäätkö tahi häpeätkö olla minun kanssani kahden?"
Moore kysyi katkerasti.

Columbinen silmät välähtivät. Ne menettivät harvoin suloisen
tyyneytensä, mutta nyt ne vallan leimusivat.

"En, Wilson. En pelkää enkä häpeä olla kanssasi kahden", hän sanoi,
"mutta voin olla yhtä luonnollinen ja oma itseni Benin ollessa täällä
kuin muutenkin. Miksi ei hän voisi olla täällä? Jos isä ja Jack saavat
kuulla tapaamisestamme, niin seikka, että olemme kohdanneet toisemme
Benin nähden, voi vaikuttaa paljonkin asiaan. Ja miksi kokoaisin
vaikeuksia hartioilleni?"

"Pyydän anteeksi, Collie", paimen sanoi. "Olen vain ollut niin
peloissani."

"Hevoseni on levoton", Columbine vastasi. "Laskeutukaamme maahan
puhumaan."

He tekivät niin. Waden sydän lämpeni, kun hän näki Columbinen
naisellisen katseen paimenen laskeutuessa satulasta ja kävellessä.
Ollakseen raajarikkoinen Moore suoriutui mainiosti, ja tällä hetkellä
oli suuri merkitys Wadelle. Nämä onnettomat rakastavaiset, urhoolliset
ja hienot kärsimyksissään, eivät huomanneet läheisyyden aiheuttamaa
vaaraa. Mutta Wade huomasi sen. Hän sääli heitä, hurmaantui heidän
kanssaan ja kärsi heidän mukanaan.

"Kerro minulle nyt kaikki", Columbine sanoi kiihkeästi.

Moore käveli laahustavin askelin muutaman maassa olevan haapapölkyn
luo, istuutui kannolle ja nojautui saadakseen tukea. Columbine laski
sormikkaansa pölkylle.

"Minulla ei ole mitään sellaista kerrottavaa, jota et jo tietäisi",
Moore vastasi. "Olen kirjoittanut sinulle kaikesta, paitsi --" tässä
hän taivutti päänsä, "siitä, että viimeiset viikot ovat muodostuneet
minulle todelliseksi helvetiksi."

"Eivät ne ole olleet juuri taivaallisia minullekaan", Columbine vastasi
naurahtaen niin, että Wade tunsi piston sydämessään.

Sitten alkoivat rakastuneet puhua kevääntulosta, hevosista, karjasta,
laitumista ja muista yleisistä maatilanhoitoa koskevista seikoista,
jotka eivät kiinnittäneet heidän mieltään ollenkaan, mutta jotka
muodostivat keskustelunaiheen ja näyttivät auttavan heitä piilottamaan
ajatuksensa. Wade kuunteli ja hänestä tuntui kuin hän olisi voinut
lukea heidän sydämensä ajatukset.

"Tyttöseni ja sinä Wils, te tuhlaatte vain aikaa pääsemättä sen
pitemmälle", hän sanoi. "Sallikaa minun nyt poistua, että saatte olla
kahden."

"Te ette mene minnekään", Moore määräsi.

"Ben, häpeän tunnustaa, että unhotin kokonaan teidän läsnäolonne",
Columbine sanoi.

"Siinä tapauksessa muistutan teille jostakin", metsästäjä vastasi.
"Kertokaa meille vanhasta Billistä ja Jackista."

"Mitä sitten?"

"Olen nähnyt muutoksia heissä kummassakin. Niin on Wilskin, vaikka hän
ei ole nähnytkään niin paljon kun hän on kuullut Lemiltä, Montanalta ja
Andrewsin pojilta."

"Ah!" Columbine yskähti huudahtaen ymmärtämyksestä. "Isä on saanut
uuden otteen elämästä, luullakseni. Hän on onnellinen kuin poika joskus
ja hyvä kuin kulta... Se johtuu kokonaan Jackin muuttumisesta ja on
niin merkillistä, etten joskus voi oikein uskoa omia silmiäni. Aina
tuosta illasta asti, jolloin Jack palasi kotiin ja selitti kaiken
isälle, hän on ollut kuin toinen ihminen. Hän on antanut minun olla
rauhassa. Hän kohtelee minua hyvin kunnioittavasti, mutta karttaa
kaikkea tuttavallisuutta. Hän on hyvin ystävällinen, kohtelias, mutta
ei lainkaan tunkeilevainen. Menneisyydestä ei puhuta milloinkaan
sanaakaan. Hän käyttäytyy kuin hän tahtoisi voittaa kunnioitukseni,
saada sen tahi ei mitään... Sitten hän työskentelee paljon ahkerammin
kuin milloinkaan ennen, joko tarkastellen isän kirjoja tahi
työskennellen pajassa tahi laitumilla. Hän näyttää ajattelevan yhä
asiaa koko ajan eikä puhu juuri mitään. Kaikki entinen ärtyisyys,
itsepäisyys, itsekkäisyys ja erittäinkin nuo hänen äkkinäiset ja
omituiset mielijohteensa ja härkäpäinen itsepintaisuutensa ovat ollutta
ja mennyttä. Hän on saanut kärsiä ruumiillista väsymystä, koska hän ei
ole tottunut kovaan työhön, ja vielä kauheammin hän on kärsinyt viinan
puutteesta. Olen kuullut hänen sanovan isälle: 'Tällainen kirottu
polttava juomisen himo on hirveä. En tiennytkään joutuneeni niin perin
pohjin sen orjaksi, mutta aion kestää sen, vaikka se minut tappaisi...
Eiköhän olisi helpompi minulle, jos ottaisin ryypyn silloin tällöin
näiden kovien aikojen kuluessa?'... Silloin isä vastasi: 'Ei, poikani,
rikot silloin vain lupauksesi. Sellaiset keinot eivät kelpaa silloin
kun halutaan lopettaa juominen. Tukahduta himosi ja sitten kuin olet
sen voittanut, olet sitä iloisempi ja minäkin sitä ylpeämpi'... En ole
unhottanut Jackin kaikkia entisiä vikoja, mutta olen unhottamaisillani
ne vähitellen. Isän vuoksi olen äärettömästi iloissani, ja hänen
itsensäkin vuoksi. Olen varma nyt, että hän on oppinut läksynsä,
kylvänyt villikauransa ja kehittynyt mieheksi."

Moore kuunteli tarkkaavaisesti, ja sitten kuin Columbine lopetti, hän
taivutti päänsä miettiväisesti alkaen veistellä pieniä lastuja pölkystä
puukollaan.

"Collie, olen kuullut puhuttavan paljonkin tuosta Jackissa
tapahtuneessa muutoksesta", hän sanoi vakavasti. "Olen todellakin
iloinen hänen isänsä, hänen itsensä ja sinun vuoksesi. Pojat luulevat
Jackin menettäneen järkensä, mutta hänen muuttumisensa ei tunnu minusta
ollenkaan omituiselta. Jos minäkin olisin paha, aivan samanlainen kuin
hän, minäkin voisin muuttua niin suuresti sinun vuoksesi."

Columbine käänsi äkkiä kasvonsa syrjään. Waden terävät silmät, jotka
olivat vanhan leveälierisen hatun suojassa, näkivät, miten kosteat
hänen silmänsä olivat ja miten hänen huulensa vapisivat.

"Wilson, luulet siis, että Jack voi pysyä horjumatta tällä uudella
tiellään?" hän kysyi äkkiä.

"Kyllä", Wilson vastasi nyökäyttäen päätään.

"Kuinka hyvä sinä oletkaan! On niin sinun laistasi olla jalo ja
rehellinen, vaikka minusta mikään ei olisi sen luonnollisempaa, kuin
että haluaisit epäillä ja ivailla häntä."

"Collie, olen rehellinen siinä suhteessa ja sinunkin pitää nyt olla
yhtä rehellinen. Luuletko sinäkin, että Jack voi pitää päätöksensä?
Luuletko, ettei hän milloinkaan enää juo, pelaa eikä hyppää pois
aisoistaan?"

"Luulen kyllä, jos hän vain -- jos hän vain --"

Hän ei voinut sanoa sitä.

Moore kääntyi metsästäjän puoleen.

"Toveri, mitä te ajattelette? Kertokaa se meille. Se auttaisi minua ja
Collietakin. Olen kysynyt teiltä ennenkin, mutta ette ole halunnut
vastata. Sanokaa meille nyt, luuletteko Möly-Jackin voivan pitää kiinni
näistä uusista ihanteistaan?"

Wade oli jo kauan aikaa kieltäytynyt vastaamasta tähän kysymykseen,
koska ei aika sen vastaamiseen ollut koittanut ennenkuin nyt.

"En", hän sanoi hiljaa.

Columbine huudahti heikosti.

"Miksette?" Moore kysyi synkistyen.

"Vannon siihen olevan sellaista syitä, joita te nuoret ette tule
ajatelleeksikaan ettekä tiedäkään."

"Wade, ei ole ollenkaan tapaistanne joutua toivottomaksi kenenkään
ihmisen suhteen", Moore sanoi.

"Sellaista voi kuitenkin sattua joskus", Wade vastasi pudistaen
vakavasti päätään. "Ystäväni, yhdyn kaikkeen, mitä olette puhuneet
Jackin parantumisesta, paitsi siihen, että se on jatkuvaa. Olen aivan
varma siitä, että hän on vakavissaan teeskentelemättä mitään, enkä
epäile ollenkaan, että jalo pyrkimys tulla sellaiseksi kuin hänen
todellisuudessa pitäisi olla on kahlehtinut hänen hurjat mielitekonsa.
Siinä ei ole minkäänlaista petosta, mutta Möly-Jack on sittenkin tehnyt
sen mahdottomaksi."

"Miksi nuo hänen vakavat aikomuksensa ovat niin haihtuvia?" Moore kysyi
kärsimättömästi huitaisten vihaisesti kädellään.

"Koska hänen muutoksensa ei johdu siveellisestä voimasta, vaan
intohimosta."

Paimen kalpeni. Columbine seisoi vaiti katsellen tarkkaavaisesti
metsästäjään. Kumpikaan heistä ei näyttänyt ymmärtäneen Wadea tarpeeksi
hyvin voidakseen vastata.

"Rakkaus voi saada ihmeitä aikaan jokaisessa ihmisessä", Wade jatkoi,
"mutta rakkauskaan ei voi muuttaa ihmisen sydämen aivoituksia, ihminen
on syntynyt sellaiseksi ja sellaiseksi. Hän rakastaa, vihaa ja tuntee
luonteensa mukaan. Jack Bellloundsin luonteen mukaista olisi siis
muuttua perin pohjin, jos hänen rakkautensa Colliehen olisi kestävää.
Mutta siinäpä se pykälä juuri onkin. Se ei voi kestää. Ei milloinkaan
hänen kaltaisessaan miehessä."

"Miksi ei?" Moore kysyi.

"Koska Jackin rakkauteen ei milloinkaan vastata eikä sitä milloinkaan
tyydytetä. Hänen pitäisi olla aivan erilainen, jos hän voisi rakastaa
naista, joka ei milloinkaan tule rakastamaan häntä. Jack on intohimonsa
vallassa nyt ja voi saada ihmeitä aikaan, mutta sellainen ei ole
sittenkään mahdollista. Tässä olisi tarpeen sellainen ihme, että hän
muuttaisi kokonaan moraalinen voimansa, verensä ja taipumuksensa, eikä
hänellä ole voimia sellaiseen."

Columbine ojensi rukoillen kätensä.

"Ben, voisinhan teeskennellä rakastavani häntä -- voisinhan pakottaa
itseni siihen, jos hän vain saisi siitä voimaa."

"Tyttöseni, älkää pettäkö nyt itseänne, sillä sellainen on mahdotonta",
Wade vastasi.

"Kuinka voitte tietää, mitä voin tehdä?" Columbine kysyi taistellen
avuttomuutta vastaan.

"Lapseni, tunnen heidät paremmin kuin te itse."

"Wilson, hän on oikeassa!" Columbine huudahti. "Senvuoksi tämä onkin
niin hirveätä minulle nyt. Hän tuntee koko sydämeni ja lukee sieluni
salaisuudet. En voi milloinkaan rakastaa Jack Bellloundsia enkä
teeskennelläkään rakkautta!"

"Collie, jos Ben tuntee sinut niin hyvin, sinun pitää kuunnella hänen
neuvojaan, kuten ennenkin", Moore sanoi koskettaen hänen kättään
äärettömän myötämielisesti.

Wade tarkasteli heitä. Hänen säälinsä ja rakkautensa eivät olleet hänen
säälimättömästi ilmaistujen mielipiteittensä ja tarkoitustensa suunnan
tiellä.

"Kuunnelkaahan nyt, molemmat", hän sanoi niin ystävällisesti kuin
suinkin. "Asiat ovat jo tarpeeksi pahasti teidän tarvitsematta niitä
enää pahentaa. Älkää pettäkö itseänne. Niin monen ihmisen vaikeudet
muodostavat helvetin eikä ole ollenkaan helppoa nähdä selvästi teidän
kärsiessä ja taistellessa. Mutta näen kuitenkin... Jos sanoisin vain
sanankaan, Jack Bellloundsista tulisi taasen heti entinen Möly-Jack."

"Ah, Ben, ei mitenkään!" Columbine huudahti niin toivottomasti, että
siitä voitiin selvästi huomata, miten Waden voima hallitsi häntä.

Mooren kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi.

Wade huomasi silloin, että Moorekin tiesi sen saman Jack Bellloundsista
kuin hänkin, jolloin hänen rakkauteensa Moorea kohtaan liittyi ääretön
kunnioitus.

"En tahdo, ellei Collie pakota minua siihen", hän sanoi tarkoittavasti.

Tämä oli kriitillinen hetki ja äkkiä Wade vastasi siihen epäröimättä.
Hän hyökkäsi seisoalleen säikähdyttäen Columbinen.

"Wils, sanot minua toveriksesi, mutta vannon, ettet tunne minua vielä
ollenkaan. Peli on pelattu jo melkein loppuun enkä ole näyttänyt
sinulle vielä korttejani!... Tahdon nähdä Jack Bellloundsin ennen
helvetissä, kuin annan hänen mennä naimisiin Columbinen kanssa. Ja jos
Collie toteuttaisi kummallisen ja jalon suunnitelmansa ja menisi
naimisiin hänen kanssaan tänä iltana täyttääkseen velvollisuutensa,
erottaisin heidät ennen yötä!"

Hän lopetti tämän puheensa sellaisella äänenpainolla, etteivät nuo
toiset olleet kuulleet hänen käyttävän sitä ennen milloinkaan. Ja hänen
ulkomuotonsa oli varmaankin yhdenmukainen sen kanssa, koska Columbine
ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen silmät auki ja hirveästi
säikähtyneenä. Mooren kalpeat kasvot näyttivät kauhistuneilta ja
pelästyneiltä ja samalla iloisiltakin. Wade kääntyi poispäin heistä
voidakseen paremmin hillitä valloille päässeet tunteensa. Se ei
tahtonut onnistuakaan yhdessä silmänräpäyksessä ja hänen oli pakko
kävellä edestakaisin pää kumarassa. Hetkisen kuluttua, kun hän katsoi
taakseen, hän näki sen, mitä hän oli odottanutkin näkevänsä.

Columbine lepäsi Mooren sylissä.

"Collie, et suinkaan ole luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin?"

"Ah, en, en! Koetin vain taivuttaa luontoani siihen. Wilson, et saa
katsoa minuun noin vihaisesti."

"Et siis aio suostua siihen enää etkä määrätä uutta hääpäivää?" Moore
kysyi kiihkeästi. Hän veti tytön luokseen niin, että hän voi nähdä
tytön kasvot, ja voi niin ollen hallita häntä voimallaan ja tahdollaan.
Wilsin ohimosuonet olivat pullistuneet, hänen poskensa olivat aivan
tummanpunaiset ja hänen leukansa vapisi. "Lupaathan, ettet milloinkaan
mene naimisiin Jack Bellloundsin kanssa? Ethän anna minkään nopean
mielijohteen, taivutuksen tahi voiman muuttaa mieltäsi? Lupaa se
minulle. Vanno, ettet mene milloinkaan naimisiin hänen kanssaan!"

"Ah, Wilson, lupaan ja vannon sen!" Columbine huudahti. "En
milloinkaan, sillä olen sinun ja se olisi suuri synti. Olen vain
pettänyt hirveästi itseäni."

"Sinä siis rakastat minua vieläkin?" Wils huusi muuttuen kokonaan.

"Tietysti!"

"Sano se sitten, ettei minun tarvitse enää milloinkaan epäillä eikä
kärsiä!"

"Rakastan sinua, Wilson! Rakastan sinua äärettömästi", hän kuiskasi.
"Rakastan sinua niin, että sydämeni särkyy. En voi elääkään ilman
sinua. Kuolen, ellen saa sinua, sillä lemmin sinua niin suuresti."

"Sinä kukkaseni, sinä enkelini!" Wils kuiskasi takaisin. "Sinä nainen,
sinä erinomainen ihminen, olen ollut aivan mieletön, kun en ole saanut
puhutella sinua."

Wade poistui kuulomatkan ulkopuolelle ja tällä kertaa hän viipyikin
poissa melko kauan. Hän eli toistamiseen hetkiä menneisyydestään,
tuosta unhottumattomasta ja surullisesta. Kun hän vihdoin jälleen
lähestyi nuorta paria, nämä istuivat erillään toisistaan tyynesti ja
keskustelivat vakavasti. Kun hän lähestyi, Columbine nousi tervehtimään
häntä ihmettelevin silmin, joiden ilme oli samalla sekä moittiva että
hellä.

"Ben katsokaa nyt, mitä olette saanut aikaan!" Hän huudahti.

"Tyttöseni, olen vain mitätön välikappale ja luulen Jumalan ohjaavan
minua oikein", metsästäjä vastasi.

"Minusta tuntuu, että rakastan teitä sitä enemmän, kuta kovemmin minua
kiusaatte", Columbine sanoi suudellessaan häntä vakavana suloisesti.
"Olen kuin lehti myrskyn kynsissä. Mutta nyt saa tulla mitä tahansa...
Viekää minut nyt kotiin."

He sanoivat jäähyväiset Wilsonille, joka istui pää käsien varassa.
Hänen äänensä vapisi hänen vastatessaan heille. Columbinen noustessa
satulaan Wade haki tien. Kun he laskeutuivat hitaasti vähitellen
loivenevaa rinnettä kiipeillen lukemattomien tien poikki kaatuneiden
runkojen yli, Wade huomasi vilahdukselta muutaman liikkuvan esineen
heidän kohdallaan olevan haavikon laidassa. Siellä oli joku puiden
takana piileskelevä mies, joka katosi äkkiä. Wade huomautti sivumennen
Columbinelle, että hän nyt saa kannustaa poniaan ja kiiruhtaa kotiin,
mutta Columbine kieltäytyi. Heidän saavuttuaan etemmäksi pois Mooren
näkyvistä ja hieman vasemmalle Wade huomasi miehen jälleen. Miehellä
oli pyssy ja Wade säikähti hieman.

"Collie, nyt teidän pitää rientää kotiin", hän sanoi tiukasti.

"Miksi? Olette ollut pahoillanne, kun ette ole saanut puhutella minua
ja nyt kun haluan olla kanssanne... Ben, näette jonkun!"

Columbinen terävä huomiokyky käsitti Wadessa tapahtuneen muutoksen ja
Waden levoton katse vahvisti hänen epäluulojaan.

"Ah, tuolla on muudan mies!... Ben, siellä ei ole kukaan muu kuin
Jack!" hän huudahti kiihkeästi.

"Vannon, että teidän olisi jo parasta sanoa: Möly-Jack", Wade vastasi
hymyillen surullisesti.

"Ah!" Columbine kuiskasi katsoen haavikkoon leimuavin silmin.

"Ratsastakaa nyt kotiin, Collie, ja jättäkää hänet minulle", Wade
sanoi.

"Ben, tarkoitatteko, että hän näki meidät tuolla haavikossa? Luuletteko
hänen nähneen minut Wilsonin sylissä ja että suutelin häntä?"

"Aivan yhtä varmasti kuin olette syntynyt, Collie. Hän vakoili meitä ja
näki koko hellän kohtauksen. Näen sen hänen käyttäytymisestään. Siinä
on Möly-Jack taasen. Tuota uutta ja jaloa Jackia ei ole enää
olemassakaan. Sanoinhan sen teille jo, Collie. Rientäkää nyt kotiin ja
jättäkää hänet minulle."

Wade huomasi sanoessaan viimeisiä sanoja Columbinen kääntyvän ja
katsovan häneen tarkasti, vaikka Waden katse olikin kiintynyt
uhkaavasti esiintyvään Bellloundsiin.

"Teillekö? Miksi, ystäväni?" Columbine kysyi.

"Möly-Jack on raivoissaan. Ettekö voi huomata sitä? Hän aikoo loukata
teitä eikä hän --"

"En lähde minnekään", Columbine keskeytti ja pysähdyttäen poninsa hän
laskeutui harkitusti satulasta.

Waden huomio kiintyi yhä enemmän nuoreen Bellloundsiin samalla kun hän
tuli hyvin surulliseksi aavistustensa toteutumisesta. Kun he
pysähtyivät tiellä, Bellloundsin nopea kulku kiihtyi, kunnes hän
melkein juoksi. Hän piti pyssyään kädessään hyvin uhkaavasti ja hänen
kasvonsa olivat synkät kuin ukkospilvi. Niissä vielä äsken ilmenneet
arvokkaisuus, tuska ja päättäväisyys olivat nyt hävinneet olemattomiin.

Belllounds saapui heidän luokseen suu vaahdossa. Hän veti pyssynsä
hanan vireisiin ojentaen aseen Wadea kohti, mutta suunnaten sen alas.

"Te viekas käärme! Jos avaatte suunne, ammun teidät!" hän huusi ollen
melkein suunniltaan.

Wade tiesi, milloin uhkaava vaara oli suurin. Hän katsoi Bellloundsin
leimuaviin silmiin.

"Jack, koska näette, ettei minulla ole pyssyä, olisi se aivan teidän
muiden tekojenne kaltaista, jos ampuisitte minut", hän sanoi.

Hänen hiljainen äänensä, tyynet kasvonsa ja ivansa estivät kuin
jättiläisen kädet Bellloundsin murhasta. Pyssy nousi pystyyn, hana
laskettiin alas ja perä kolahti maahan Bellloundsin yskiessä ja
sähistessä koettaessaan puhua.

"Aion olla rehellinen teitä kohtaan", hän sanoi käheästi. "Olen saanut
selville vehkeenne nyt. Suoriudun teistä myöhemminkin, mutta jos
sekaudutte tähän, teen sen nyt."

Hän kääntyi nyt Columbineen päin, kuin hän vasta olisi oppinut
tuntemaan hänet, muutos, joka säälittävästi ja suonenvedontapaisesti
esiintyi hänen kasvoissaan. Nojautuen häneen päin hän viittasi
vapisevalla ja syyttävällä kädellään.

"Näin sinut tuolla. Vakoilin sinua", hän huohotti.

Columbine katsoi häneen kalpeana sanomatta mitään.

"Sinä kai siellä olit, vai mitä?" Jack huusi.

"Minä tietysti."

Jack horjui kuin lyönnistä.

"Mitä tuo peli tarkoitti? Oliko se kaikki minun varaltani?"

"En ymmärrä sinua", Columbine vastasi.

"Häh, sinä valkonaamainen kissa!... Näin sinut! Näin sinut Mooren
sylissä! Näin hänen syleilevän ja suutelevan sinua!... Sitten näin
sinunkin kiertävän kätesi hänen kaulaansa ja suutelevan häntä
lukemattomia kertoja!... Näin tuon kaiken."

"Näit varmaankin, koska sanot sen", Columbine vastasi tyynesti.

"Mutta sano, teitkö niin?" hän melkein huusi veren syöksyessä hänen
kasvoihinsa ja ohimoihinsa niin kovasti, että se oli melkein halkaista
suonet.

"Kyllä", Columbine tiuskaisi. Hänessä oli nyt niin paljon alkuperäistä
naista ja rohkeutta, ettei kukaan mies olisi uskaltanut loukata häntä.

"Sinä rakastat siis häntä?" Jack kysyi hiljaa epäillen ja melkein
mielettömästi innoissaan saada kuulla kieltävän vastauksen.

Silloin Wade näki hänen suurenmoisuutensa -- näki hänen äitinsä jälleen
kasvojen ylpeässä tulisuudessa, kasvojen, jotka ensin punastuivat ja
kalpenivat -- näki vihan, intohimojen ja rakkauden kaikessa
alastomuudessaan.

"Rakastanko häntä? Rakastanko Wilson Moorea? Kyllä, sinä tyhmeliini!
Tietysti rakastan! Voisiko muu olla mahdollistakaan?"

Tuo ääni olisi särkenyt puisen epäjumalankuvankin sydämen. Wade ainakin
ajatteli niin hänen jännittyneiden hermojensa vapistessa ja
riemuitessa.

Belllounds huudahti heikosti kuullessaan sen ja kaikki hänen
vaistomainen tarmonsa näytti olevan luhistumaisillaan. Hän kalpeni,
perääntyi ja horjui, ja hänen aistinsa näyttivät hetkiseksi kokonaan
lamaantuneen.

Wade ymmärsi surunäytelmän ja ääretön sääli täytti hänen sydämensä.
Millainen sitten Jack Bellloundsin luonne lienee ollutkaan, hän oli
perinyt isänsä voiman rakastaa ja hän oli inhimillinen. Wade tunsi tuon
satutetun sielun tuhon eikä hän tämän jälkeen tuntenut säälin
hiventäkään Jack Bellloundsia kohtaan.

"Sinä, sinä --", Belllounds mumisi kohottaen käsivartensa, jolle liike
soi nopeutta ja voimaa. Voimakas isku oli sivuuttanut hänet kuin
myrskynpuuska lehdettömän puun. Nyt hänen luonteensa tuhannet
paholaiset ilmestyivät esille. "Sinä --." Hän ei saanut sanaa suustaan.
Hänen tarmonsa muuttui synkäksi ja kauhistuttavaksi. Se oli kuin kova
virta, joka aukaisi tiensä harhailevien ajatusten ja toimivien lihasten
läpi.

Hän löi Columbinea suulle niin julmasti, että Columbine olisi kaatunut
maahan, ellei Wadea olisi ollut, ja sitten hän poistui kumarassa ja
vapisten, mutta kuitenkin tulisin ja vaistomaisin liikkein, kuin hänen
tuntemansa raivo olisi pakottanut hänet juoksuun.



XV.


Wade huomasi, että Columbine tämän kohtalokkaan tapahtuman jälkeen
ratsasteli hyvin harvoin.

Hän onnistui vaihtamaan sanan tahi pari tytön kanssa käydessään
asuinrakennuksessa, mutta hänelle riittikin, kun hän vain näki tytön
vilahdukselta. Kaikki muu oli hyvin Columbineen nähden, paitsi hänen
huulensa. Hänen rohkeutensa ei näyttänyt lannistuvan, vaikka hän näytti
miettivän vain jotakin ratkaisematonta pulmaa. Hänhän oli sanonut:
"Odottakaamme nyt, mikä tästä seuraa!" ja hän odotti.

Wade metsästeli muutakin kuin puumia ja susia näiden päivien kuluessa.
Kuin joku intiaanivakooja, joka aavistaa vaaraa ja kuulee tuntemattomat
askeleet polultaan, Wade ratsasteli vuoristossa ja kulutti monta tuntia
piileskellessään autioilla rinteillä ja vahtiessaan vakavin, terävin
silmin. Ne olivatkin sellaiset silmät, että ne tiesivät aina
etsittävänsä. Ne olivat panneet merkille Bill Bellloundsin pojan
omituisen käyttäytymisen tuolla tiellä, jolla Moore oli tavannut
Columbinen, kun poika oli nuuskinut kävellen kumarassa ja lopulta
katsellen peloissaan ympärilleen polvistunut tielle verratakseen siinä
olevia hevosen jälkiä hevosenkenkiin, jotka hän otti taskustaan. Jo
sekin yksinään teki Bent Waden hyvin valppaaksi. Hän salasi näkemänsä
ja työskenteli nopeammin voidakseen paremmin jatkaa omaa erikoista
etsimistään. Hän vietti tunnin joka ilta paimenien parissa kuunnellen
heidän muistelmiaan päivän tapahtumista ja heidän suorasukaisia ja
kummallisia mielipiteitään. Hän kävi usein iltaisin asuinrakennuksessa
vahtien ja etsien tilaisuutta, joka voisi johtaa hänet uhkaavan
onnettomuuden perille. Usein hän oli aivan vieressä, kun Columbine meni
arkihuoneesta omaan kamariinsa. Hän oli kuullut tytön huokaavan ja
olisi melkein voinut koskea häneen.

Möly-Jack oli saanut entisen luonteensa takaisin ja päivät olivat hyvin
synkkiä Bellloundsin talossa. Vanhuksen otsalla oli synkkiä pilviä.

Kevättarkastus pantiin toimeen toukokuussa. Wadekin oli otettu
suopunkimieheksi ja vasikoiden merkitsijäksi Jack Bellloundsin, White
Slidesin työnjohtajan, komennuksen alaiseksi. Tarkastuksessa huomattiin
karjasta puuttuvan noin sata päätä, joiden joukossa oli muutamia
merkittyjä sonneja, hiehoja ja vasikoita sekaisin. Belllounds kuunteli
näitä hämmästyttäviä uutisia raivoten. Hän oli kyllä tiennyt
valmistuakin siihen. Paimenet ilmoittivat syyksi talven kuluessa
tapahtuneet kuolemantapaukset, puumien aiheuttaman häviön ja sen, että
muutamia eläimiä oli voitu varastaakin sitten viime tarkastuksen. Wade
kielsi tämän kaiken tiukasti. Puumat eivät olleet tappaneet kuin
muutamia elukoita eikä ainoatakaan ollut hautautunut kinoksiin eikä
paleltunut kuoliaaksi, ei ainakaan siitä päättäen, mitä hän oli saanut
selville. Mutta nuori työnjohtaja mykistytti heidät kaikki. "Ryövätty!"
hän sanoi synkästi, "Näillä kukkuloilla on liian paljon kulkijoita ja
uudisasukkaita." Hän poistui jättäen kuulijansa miettimään asiaa.

Jack Belllounds joi, mutta ei kukaan nähnyt häntä juovuksissa eikä
kukaan voinut ilmoittaa, mistä hän hankki viinaa. Hän ratsasti kovasti
ja nopeasti lähettäen paimenet toiselle suunnalle ja lähtien itse
toiselle; hän oli muuttunut oikulliseksi, viekkaaksi ja paljon
kärsimättömämmäksi kuin ennen. Joinakin iltoina hän ratsasti
Kremmliniin tahi ainakin sanoi niin, ja seuraavana aamuna paimenet
löysivät taasen laitumelta piloille ajetun hevosen. Toisina iltoina hän
houkutteli ja usutti heidät pelaamaan pokeria, jolloin he voittivat
enemmän hänen rahojaan kuin he halusivat laskea.

Columbine kuiskasi surullisesti Wadelle, ettei Jack kiinnitä häneen
enää minkäänlaista huomiota, ja lisäsi, että vanhus pani tämän Jackin
kylmenemisen ja perääntymisen hänen välinpitämättömyytensä syyksi koska
hän ei ruvennut määräämään hääpäivää, joka kuitenkin on määrättävä.
Tähän Wade kuiskasi vastaukseksi: "Älkää milloinkaan unhottako, mitä
sanoin Wilsille ja teille tuona päivänä."

Siten Wade rohkaisi Columbinea kaukonäköisellä valtiudellaan ja piti
häntä silmällä kaukaa. Hän ei ollut enää tervetullut suureen
arkihuoneeseen, sillä Belllounds taipui poikansa vaikutusvallan
alaiseksi.

Pari kertaa Wade yllätti Jack Bellloundsin pajasta aikaisin aamulla.
Nämä kohtaukset olivat kyllä satunnaisia, mutta Wade muisti kuitenkin
aina, miten samanaikaisuus houkutteli häntä sinne ja olosuhteet
suurensivat hänen omituisia päätelmiään. Ei ollut olemassa
minkäänlaista syytä, miksi Jack ei olisi saanut askarrella pajassa
varhain aamuisin, mutta Wade seurasi turmiokasta opasta. Hän oli aivan
samanlainen kuin hänen koiransa Fox, ettei milloinkaan poikennut
toisille jäljille. Saatuaan sopivan tilaisuuden hän meni pajaan
nuuskien sen perin pohjin niin terävin silmin, kuin hänellä olisi ollut
koiran vainu. Ja lattian tomussa hän oli nähnyt pieniä ympyröitä,
joiden keskellä oli piste ja jotka olivat kaikki samankokoisia. Niiden
näkeminen ei järkyttänyt häntä, ennenkuin hän selvästi muisti nähneensä
samanlaisia ympyröitä pisteineen Mooren tuvan savilattiassakin, johon
Mooren kainalosauva oli kaivanut niitä. Wade irvisti silloin kuin susi,
joka näyttää torahampaansa. Eivätkä sudenkaan vaistot olisi voineet
voimakkaammin tuntea hävittämishalua.

Tuo Waden taivaanrannalle ilmestynyt pilvi laajeni ja tummeni, muuttui
uhkaavan ja myrskyisen näköiseksi ennustaen salamoimista ja sisäistä
onnettomuutta. Tämä pilvi oli hänen mielessään, se oli kuin hänen
sielunsa vihjaus ja jonkunlainen profeetallinen tunne antaa samalla
mitalla. Minne ikinä hän menikään, sinne salama iski!

Merkityksellistä oli, että Belllounds palkkasi uusia miehiä. Bludsoe
erosi ja Montana Jim muuttui äreäksi näiden päivien kuluessa ripustaen
revolverin vyölleen. Lem Billingskin oli uhannut lähteä. Kun Jack
Belllounds sai uusia ja outoja miehiä komennettavakseen, jännitys
laukesi hieman ja asiat menivät taasen jonkun aikaa tasaista menoaan.

Joka kerta kuin vanha tilanomistaja näki Waden, hän mulkoili ja pudisti
päätään kuin taistellakseen taikauskoa vastaan järkevillä
oikeudenmukaisilla ajatuksilla. Wade tiesi, mikä Bellloundsia vaivasi,
ja se vahvisti hänen synkkää aavistustaan, joka tuntui juurtuvan yhä
lujempaan kuin myrkyllinen jäkälä.

Wade pistäytyi joka päivä ystävänsä Wilson Mooren luona ja heidän
keskustelunsa pyöri enimmäkseen tuon asian ympärillä, josta oli
kehittynyt heitä molempia hallitseva intohimo. Mutta vihdoin koitti
sellainenkin aika, jolloin Wade luopui ystävällisestä puheestaan ja
välinpitämättömyydestään.

"Bent, ette ole enää samanlainen kuin ennen", Moore sanoi kerran
hämmästyen huomiostaan. "Olette menettämäisillänne toivonne ja
luottamuksenne."

"En, vaan minulla on vain jotakin mielessä."

"Mitä sitten?"

"En voi ilmoittaa sitä sinulle vielä."

"Olette saanut helvetin mieleenne!" paimen tiuskaisi julmasti aavistaen
jotakin.

Wade ei ollut kuulevinaankaan viittausta, vaan käänsi puheen muihin
asioihin.

"Wils, ostelet luullakseni yhä karjaa?"

"Kyllä. Kuten tiedätte, olen säästänyt hieman rahaa ja mitäpä sen
kirstun pohjalla pitäminen hyödyttää. Ostan halvalla. Viiden vuoden
kuluttua on minulla viisisataa, ehkäpä tuhatkin päätä. Wade, vanha
isäni ihastuu nähdessään minun päässeen näin hyvään alkuun."

"Niin, alku on hyvä, sitä ei voida kieltää. Oletko ostanut
merkitsemättömiäkin eläimiä?"

"Olen kyllä. Kuulkaahan nyt, toveri, ette suinkaan ole millännekään
noista näillä seuduilla tapahtuneista mitättömistä rosvouksista?"

"Wils, ne eivät ole niinkään mitättömiä enää. Ne lisääntyvät
päinvastoin huolestuttavasti."

"Olen ollut niin huolellinen, että olen hankkinut kauppakirjat kaikille
kaupoilleni", Moore sanoi. "Joudun siten loukkaamaan muutamia myyjiä,
jotka eivät osaa kirjoittaa. He eivät ole tottuneet sellaiseen
menettelyyn. Aloitan kuitenkin tämän omalla tavallani."

"Oletko myynyt karjaa?"

"En vielä, mutta Andrewsin pojat ajavat juuri parhaillaan Kremmliniin
kolmeakymmentä nautaa myydäkseen ne siellä."

"Vai niin! Nyt minun pitää lähteä", Wade vastasi ja oli
merkityksellistä hänen ollessaan tällaisessa mielentilassa, että hän
poistui nuoren ystävänsä luota ilmaisematta tälle mitään. Hän huomasi
kyllä Mooren levottomuuden, mutta tapausten kehitys White Slidesissä
oli jo sivuuttanut sen kohdan, jolloin myötätuntoinen ja lisääntyvä
toivo olisi edistänyt Waden suunnitelmia. Ja sitäpaitsi, samoin kuin
nämäkin tapahtumat, samoin hänenkin mielensä muuttui asteittain kuin
verkon silmät, jotka vähitellen liittyivät toisiinsa saavuttaakseen
huippukohdan.

Sinä iltana Wade maleksi paimenien ja uusien miesten joukossa pienen
varastohuoneen edustalla, jossa Belllounds säilytti elintarpeita
kaikille. Hän oli ollut siellä ennenkin toivoen näkevänsä
tilanomistajan pojan. Tällä kertaa hänen toivonsa toteutuikin, sillä
Jack Belllounds kahnusteli paikalle asuinrakennuksesta. Hän kohtasi nyt
kohteliaisuutta ja tottelevaisuutta siellä, missä hänelle ennen oli
naurettu ja ynseilty. Niin kauan kuin hän itsekin työskenteli kovasti,
paimenet sietivät häntä. Tuo hänessä tapahtunut kummallinen muutos
näyttikin olevan vakavampaa laatua. Keskustelu liikkui nytkin
tavallisuuden mukaan karjassa paimenien nauraessa ja ilakoidessa. Wade
valitsi väliajan, jolloin keskustelu hetkeksi taukosi, ja silmin, jotka
leimusivat hänen leveälierisen hattunsa suojassa hän tarkasteli
Bellloundsin poikaa.

"Kuulkaahan, pojat, Wils Moore on alkanut myydä karjaa", hän huomautti
ylimalkaisesti. "Hän on palkannut Andrewsin pojat apulaisikseen."

"Niin, Wils näyttää todellakin levittävän siipensä tullakseen oikeaksi
karjanomistajaksi!" Lem Billings huudahti. "Olen hyvin iloinen
kuullessani sen. Hän rikastuu vielä varmasti."

Waden huomautus ei aiheuttanut enää muita mielenkiintoisia
huomautuksia, mutta hän halusikin vain tutkia Jack Bellloundsin
salaisia ajatuksia. Hän huomasi, etteivät ne ilmaisseet mielenkiintoa,
ei välinpitämättömyyttä eikä halveksimista, vaan kohdistuivat johonkin
uuteen, joka punasi hänen poskensa hetkiseksi ja vapisutti hänen
ruumistaan. Sitten hän taivutti päänsä, maleksi paikalla vielä hetkisen
ajatuksissaan ja poistui vähän ajan kuluttua.

Millainen sitten tuo Jack Bellloundsin aivoissa syntynyt ajatus lienee
ollutkaan, pani se kuitenkin Waden päättämään jotakin hyvin äkkiä. Hän
meni asuinrakennukseen ja koputti arkihuoneen oveen. Huoneessa oli
valkea, joka lähetti säteitään ikkunoista hämärään. Columbine aukaisi
oven laskien Waden sisään. Kirkas tuli räiskyi takassa. Wade katsahti
rauhoittavasti tyttöön.

"Iltaa, neiti Collie. Onko isänne tavattavissa?"

"Ah, tekö sieltä tulettekin, Ben!" Columbine vastasi säpsähtäen. "Kyllä
isä on täällä."

Vanhus kohotti katseensa paperista, jota hän parhaillaan luki. "Iltaa,
Wade! Mitä voin tehdä puolestanne?"

"Belllounds, olen tappanut puumat ja useimmat muutkin pedot
laitumiltanne. Viime aikoina olen saanut tehdä kaikenlaista niin
ahkerasti, etten ole joutanut huolehtimaan omista asioistani ollenkaan.
Haluan erota."

"Wade, olette varmaankin riitautunut taasen Jackin kanssa?" vanhus
huudahti nousten.

"Ei mitään sellaista. En ole vaihtanut sanaakaan Jackin kanssa pitkiin
aikoihin, mutta en tahdo kieltää sitäkään, ettemme voisi riitaantua ja
luultavasti kävisikin niin piakkoin. Poistumiseni syy ei ole
sellainen."

Tämä selitys muutti nähtävästi asian kokonaan. Belllounds näytti
äärettömästi huojentuneelta.

"Hyvä on. Maksan teille palkan kuukauden loppuun asti. Siihen ei ole
enää pitkää aikaa. Saatte poistua huomenna."

Wade kiitti häntä ja odotti muita huomautuksia. Columbine oli
kohdistanut suuret silmänsä kysyvästi Wadeen, jonka oli sitä hyvin
vaikea kestää. Hän koetti katsoa jälleen rauhoittavasti tyttöön, mutta
Columbinen silmien ihmettelevä ja vakava ilme ei muuttunut.

"Ben, ette suinkaan aio poistua White Slidesistä?" hän kysyi.

"Viivyn luullakseni seudulla vielä jonkun aikaa", Wade vastasi.

Belllounds pudisti päätään pahoittelevasti ja miettiväisestä.

"Muistan nekin ajat, jolloin ei kukaan mies halunnut poistua
palveluksestani. Mutta ajat muuttuvat. Olen vanha mies jo ja ehkä olen
muuttunut äreäksi. Ja sitten on tässä tuo poikakin."

Kohauttaen leveitä hartioitaan hän näytti karkoittavan nämä
pessimistiset ajatukset kauas luotaan.

"Wade, aiotte siis lähteä jälleen vaeltamaan. Olette aina menossa, vai
mitä?"

"Ei minulla ole minnekään kiirettä", Wade vastasi.

"Saanko siinä tapauksessa kysyä, miksi poistutte?"

"Kyllä. Aion ruveta kasvattamaan karjaa Mooren kanssa. Hän on
tavattoman viisas poika ja hänen isällään on suuria samanlaisia
harrastuksia. Olen säästänyt hieman rahaa enkä ole enää mikään tämän
kevään poikanen. Wils on alkanut ostaa ja myydä karjaa ja aikomukseni
on yhtyä häneen."

"Vai niin!" Belllounds naurahti ymmärrettyään asian. Hän synkkeni ja
hänen suuret silmänsä tuijottivat vakavina leimuavaan tuleen. Hän
arvasi tämän selityksen alla piilevän jotakin.

"Niin, tämä on vapaa maa", hän sanoi vihdoin, ja ilmeisesti hänen
persoonalliset harrastuksensa saivat väistyä hänen oikeudentuntonsa
tieltä. "Kun otan huomioon nämä maatilani kummalliset olot, olisin
toivonut Mooren ja teidän aloittavan jossakin muualla. Sellainen on
luonnollista. Suon kuitenkin onnea yrityksellenne samoin kuin toivon
teidänkin suovan minulle."

"Belllounds, kaikki ihmiset toivovat parastanne", Wade vastasi.
"Toivon, ettette pahastuisi poistumisestani. Katsokaa, olen Wils Mooren
puolella näissä kummallisissa oloissa, kuten suvaitsette niitä nimittää.
Hänellä ei ole ketään muuta. Vannon, että muistellessanne entisyyttänne
juolahtaa mieleenne, miten olette ruvennut jonkun onnettoman puolelle
hylkäämättä häntä sitten. Eikö ole totta?"

"Kyllä, enkä ajattele teistä sen pahempaa, vaikka puhuttekin noin."

"Hyvä on! Nyt koirista. Luovutan lauman teille takaisin nyt hyvässä
kunnossa. Haluaisin ostaa Foxin."

"Ette osta mitään! Annan mielelläni teille Foxin lahjaksi."

"Olen hyvin kiitollinen", metsästäjä vastasi kääntyen mennäkseen. "Fox
on oleva minulle suureksi avuksi. Belllounds, aion ottaa selvän niistä
rosvoista, jotka ryöstävät karjaanne. He alkavat tulla jo liian
rohkeiksi."

"Wade, aiotteko tehdä sen omin nokkinenne?" vanhus kysyi hämmästyneenä.

"Kyllä. Pidän ihmismetsästyksestä enemmän kuin mistään muusta ja sitten
minulla on siihen henkilökohtaisia syitäkin. Tiedätte, että tuo vihjaus
uudisasukkaihin koskee Wilson Mooreakin."

"Joutavia!" vanhus huudahti sydämellisesti. "Luuletteko, että ainoakaan
näillä kukkuloilla asuva karjanomistaja luulee Wils Moorea varkaaksi?"

"Sellaista kuiskitaan", Wade vastasi. "Ja muistatte kai kaikkien
karjanomistajien myöntävän, että he ovat varastaneet hieman alussa."

"Mitä vielä! Eri asiahan se on! Jokainen uusi karjanomistaja ottaa
muutamia merkitsemättömiä vasikoita ja pitää ne. Karjan varastaminen on
jotakin muuta. Voisin yhtä hyvin epäillä omaa poikaani rosvoksi, kuin
Wils Moorea."

Belllounds puolusti rehellisesti ja lämpimästi nuorukaista, joka kerran
oli ollut hänen palveluksessaan ja jonka hän tiesi rehelliseksi, mutta
käyttämänsä vertauksen tärkeyteen hän ei kuitenkaan kiinnittänyt sen
suurempaa huomiota. Hän oli onnellisen karjanomistajan perikuva,
mielipiteissään varmistunut mies, joka voi puhua ylpeästi ja
ajattelemattomasi omasta pojastaan ja olla oikeamielinen toistakin
kohtaan.

Wade kumarsi poistuen ovelle. "Odotinkin teidän sanovan niin,
Belllounds... Tulen luoksenne heti, jos vain löydän jonkunlaisia
merkkejä metsistä. Hyvää yötä!"

Columbine meni hänen mukanaan kuistin päähän kuin hänen tapanaan olisi
ollut kulkea niiden varjojen edellä, jotka synkistyttivät molempien
Bellloundsien elämää.

"Ben, teillä on jotakin mielessä", hän sanoi tarttuen häneen vapisevin
käsin.

"Kyllä, mutta älkää olko millännekään", Wade kuiskasi takaisin.

"Kuiskitaanko todellakin sellaista, että Wilson olisi rosvo?" Columbine
kysyi kiihkeästi.

"Kyllä joku, Collie."

"Kuinka halpamaista! Mutta kuka?" Columbine kysyi kalveten.

"Hiljaa, tyttöseni! Tehän aivan vapisette", Wade vastasi varovaisesti
puristaen hänen kättään.

"Ben, he kiusaavat minua kovasti, että määräisin toisen hääpäivän. Isä
on vihainen minulle nyt. Jack on alkanut jälleen vaatia. Pelkään häntä,
sillä hän ei kunnioita minua ollenkaan. Hän tapailee minua käsillään,
jotka ovat kuin käpälät, ja minun on pakko riistäytyä irti... Ah, Ben,
rakas ystäväni, mitä maailmassa minun pitää tehdä?"

"Älkää suostuko. Vastustakaa Jackia. Sanokaa vanhukselle haluavanne
ajatusaikaa. Käyttäkää tilaisuutta hyväksenne, kun Jack on poissa ja
ratsastakaa Buffalo-laaksoon puhuttelemaan minua."

Waden oli irroitettava kätensä hänen otteestaan ja työnnettävä hänet
hellästi takaisin. Kuinka kalpeilta ja surullisilta Columbinen kasvot
näyttivätkään!

Wade otti hevosensa, tavaransa ja koiransa Foxin muuttaen asumaan
Wilson Mooren luo. Paimen tervehti Waden tuloa iloisesti ja teki
hänelle loppumattomia kysymyksiä.

Siitä päivästä alkaen Wade oli White Slidesin takaisilla vuorilla
varhain ja myöhään, yksin ajatuksineen ja suunnitelmineen ja tuntien
yhä enemmän, että jotakin tulee tapahtumaan. Eräänä kesäkuun päivänä,
kun Jack oli ratsastanut Kremmliniin, Wade tapasi Columbinen
Buffalo-laaksoon vievällä tiellä. Tytön oli pakko puhutella häntä
saadakseen lohdutusta ja voimaa. Wade ylitti suuresti luulonsa
rohkaistessaan häntä. Columbine oli omituisessa mielentilassa, ei
horjumisesta kahden mahdollisuuden välillä, vaan paikallaan
pysymisestä, kuin hänen tahtoansa olisi jarrutettu ja odotettu jotakin
voimaa, joka olisi kumonnut esteen. Hän ei kysynyt Wilson Mooren
voinnista mitään eikä Wadekaan uskaltanut mainita hänestä sanaakaan,
mutta hän koetti taivuttaa metsästäjää tulemaan hänen luokseen joka
päivä tahi ei ollenkaan. Wade vastasi hänen pyyntöönsä ja
vaatimukseensa lupaamalla hänelle, että hän saapuu hänen luokseen
tapahtukoon sitten vaikka mitä. Columbinen piti niin ollen uskaltaa
useammin ratsastusretkille.

Toisen viikon kuluessa kesäkuun alusta Wade ratsasti tervehtimään
Lewistä, kullankaivajaa, ja sai kuulla häneltä jotakin sellaista, joka
vaikeutti rosvojen asiaa. Lewis oli epäillyt ja toiminut omalla
tahollaan. Hänen sanojensa ja luulojensa mukaan Gore Peakiin oli viime
aikoina tullut joukko raakoja miehiä, jotka olivat etsivinään sieltä
kultaa. Lewis ei sanonut tuntevansa ketään niistä. He olivat
ratsastaneet hänen majalleen, ostaneet ja lainanneet häneltä ja hänen
poissaollessaan varastaneet. Hän otaksui niiden olevan paossa täällä
tehtyään jotakin ilkeyttä jossakin toisessa seudussa. He eivät
uskaltaneet Kremmlinin eikä Elgerian lähimaillekaan. Ja sitten
toisekseen, Smithin miehet Elgeriasta ratsastivat edestakaisin sen ja
toisten paikkojen väliä kuin hevosiaan hakevat karjanomistajat. Tuossa
joukossa ei ollut kuin kolme miestä, Smith niihin luettuna. Lewis oli
nähnyt noiden miesten ajavan merkitsemätöntä karjaa. Lopuksi Lewis
sanoi kuin sivumennen, että hän oli nähnyt Jack Bellloundsin
ratsastelevan metsissä, mikä ilmoitus kiinnitti suuresti Waden mieltä.
Kullanetsijä ei kuitenkaan yhdistänyt laisinkaan Bellloundsin poikaa
noihin muihin seikkoihin, jotka olivat niin mielenkiintoisia Wadesta.
Paimenet ja metsästäjät käyttivät seuduilla olevia teitä ja vaikka he
eivät tehneetkään sitä säännöllisesti, ei siinä ollut mitään tavatonta.

Wade viipyi koko yön Lewisin vieraana ja ratsasti seuraavana aamuna
kuusi penikulmaa vedenjakajaa pitkin ja sitten erääseen laaksoon, josta
hän vihdoinkin löysi kullankaivajan kuvaileman tuvan. Se oli hyvin
piilossa metsän laidassa, jossa lähde pulppusi esiin matalan kallion
alta. Wade ei olisi löytänytkään sitä niin helposti, ellei hän olisi
huomannut tätä vesipaikkaa ja nähnyt hevosten jälkiä. Siepaten pyssyn
käteensä hän kiersi metsään jalkaisin, kuten juomassa olevia
antilooppeja vaaniva metsästäjä. Tuvan piipusta ei noussut savua,
sieltä ei kuulunut melua eikä sen läheisyydessä näkynyt ainoatakaan
hevosta, ja katseltuaan sitä hetkisen Wade meni lähemmäksi
tarkastaakseen sen. Tupa oli vanha luhistumaisillaan oleva metsästäjien
tahi kullanetsijöiden entinen asunto likaisine lattioineen,
hajoamaisillaan olevine uunineen ja piippuineen ja lankuista
valmistettuine vuodelavoineen. Ovi mukaan luettuna siinä oli kolme
aukkoa, joista pienimmät kaksi, ikkunat, olivat sen näköiset, kuin ne
olisi tarkoitettu ampumareijiksikin. Tuvan sisusta oli suuri ja
tavattoman valoisa ikkunoista ja hirsien raoista tulvivasta valosta.
Wade huomasi muutamassa nurkassa hajallaan olevan ja taivutetun
korttileikin kuin joku olisi vihaisesti heittänyt sen seinään.
Omituista, että Waden mieleen muistui heti elävästi Jack Belllounds
sellaisen vihanpuuskan vallassa. Toinen seikka, johon Wade kiinnitti
vielä huomionsa, oli pihalla olevat hevosenkenkien jäljet, joista
vasemman etukavion jälki tuntui hänestä tutulta. Hän tarkasti selvimmät
merkit hyvin huolellisesti. Elleivät ne olleet Wilson Mooren valkoisen
mustangin Spottien jäljet, silloin ne olivat jonkun toisen hevosen,
jonka kaviot ja kengät olivat kummallisesti samanlaiset. Spottien vasen
etukavio on muodoton jotensakin kolmion näköinen, minkä vuoksi siihen
kuuluva kenkä oli taivutettava niin, että ympyrä oli jyrkkä ja päät
lähempänä toisiaan kuin muissa kengissä.

Wade ratsasti White Slidesiin sinä päivänä ja illallista syötäessä hän
sivumennen kysyi Moorelta, oliko hän ratsastellut Spottielia viime
aikoina.

"Tietysti. Millä muulla hevosella minä sitten ratsastaisin? Luuletko
minun uskaltavan yrittää jollakin puolivillillä?" Moore kysyi
ivallisesti.

"Oletko joskus ollut tuolla Buffalo-laaksossa päin?"

Paimen heitti veitsensä pöydälle. "Kuulkaahan nyt, Wade, oletteko
tulemaisillanne hulluksi? Hyvä Jumala, jos olisin ratsastanut niin
kauaksi ja jos voisin sen tehdä, ettekö luulisi kuulevanne minun
huutavan ilosta?"

"Kyllä, nyt kun ajattelen sitä. Näin vain parin päivän vanhoja jälkiä,
jotka olivat kuin Spottien."

"Ne eivät olleet sen, siitä voitte lyödä vetoakin", paimen vastasi.

Wade kulutti neljä päivää piileskellen muutamassa haavikossa korkeimman
juurikukkulan huipulla White Slidesin kartanon kohdalla. Siellä hän
makaili joutilaana, kuten intiaani, tyynenä ja vakavana tarkastellen
alempana olevia teitä ja odottaen sitä, jonka hän tiesi tulevan.

Viidentenä aamuna hän oli vahtipaikallaan jo auringon noustessa.
Muutaman uuden paimenen ylimalkainen huomautus oli syynä tähän Waden
varhaiseen tiedusteluretkeen. Kaste oli raikasta ja kylmää ja salvian
suloinen tuoksu sekaantui ilmaan, närhit kirkuivat närkästyneestä tälle
niiden unen varhaiselle häiritsijälle, mustien harjanteiden takaa
näkyvä taivaanranta rusotti muuttuen äkkiä kullan väriseksi ja sitten
punaiseksi. Aurinko oli noussut. Koko vuoristomaailma tummine
harjanteineen, harmaine kukkuloineen, viheriöine laaksoineen ja
kimaltelevine jokineen oli muuttunut kuin taikavoimasta. Wade istuutui
nojautuen haapaan katselemaan kartanoa ja aitauksia. Sininen savu
kiemurteli hitaasti taivaalle haihtuen sinne. Aasit kiljuivat, vasikat
ammuivat, varsat hirnuivat ja muudan koira haukkui kovasti ja selvästi.

Näköala oli idyllinen ja kaunis. Wade näki sen selvästi ja
täydellisesti. Rauha ja yltäkylläisyys, onnellinen maalaiskoti,
auringonnousun aiheuttama ilo ja kesän tulo, työn korvaus -- kaikki tuo
esiintyi siinä selvästi. Mutta Wade mietti, miten rikas elämästä tuo
maisema oli -- luonto vaatimattomuudessaan, vapaudessaan ja kätketyssä
julmuudessaan ja ihmiset, sokeasti vihaten, rakastaen, uhraten,
useimmiten ponnistellen johonkin jaloon päämäärään, mutta käyttäytyen
kuitenkin halpamaisesti, valhe sekautuneena totuuteen ja paha hyvään.

Vähitellen ilmestyivät paimenetkin näkyviin ratsastaen vireillä
mustangeillaan, ja parittain tahi kolmisin he hävisivät eri suunnille.
Mutta ei ainoakaan tullut sille suunnalle, missä Wade odotti. Aurinko
kohosi korkeammalle ja ilma alkoi lämmetä. Mehiläiset alkoivat surista
Waden ympärillä ja liihoittelevat koiperhoset tekivät epävarmoja
hyppyjään hänen ylitseen.

Toisen tunnin lopulla Jack Belllounds tuli rakennuksesta, silmäili
ympärilleen ja meni sitten talliin, jossa hän säilytti hevosiaan.
Vähään aikaan ei näkynyt mitään, mutta sitten hän tuli jälleen näkyviin
valkoisen hevosen selässä ratsastaen laitumelle ja sen poikki
heinäkedoille ja lopulta niiden päitse kukkulan rinteelle. Päästyään
sinne hän katosi samaan pieneen haavikkoon, joka oli melko lähellä
Wilson Mooren tupaa ja muodosti luonnollisen rajan kartanonomistajan
maan ja sen alueen välillä, jonka Wilson Moore oli ostanut. Jack katosi
näkyvistä siellä, mutta ei ennenkuin Wade oli nähnyt hänen laskeutuvan
satulasta.

"Hän pysyttelee tuolla ruohoisella maalla syystä, joka on selvempi
minulle kuin mitkään jäljet", Wade sanoi itsekseen jännittäen silmiään.
Vihdoin Belllounds ilmestyi jälleen näkyviin haavikosta taluttaen
hevosensa sellaiselle paikalle, jossa Wade tiesi Mooren tuvalle vievän
tien olevan. Siinä hän nousi satulaan ja ratsasti länteen päin. Vastoin
tavallista tapaansa ajaa kovasti ja nopeasti hän hypitteli valkoista
hevostaan kuin paimen, joka on menossa tavallisiin töihinsä. Waden oli
muutettava asentoaan voidakseen katsella Bellloundsin hommia. Hänen
synkkä katseensa seurasi Jackia kukkulan toiselle puolelle rinnettä
alas puron rannalle ja sitten leveän laakson toiselle puolelle, josta
hän alkoi kiivetä Buffalo-laaksoon päin.

Sitten kuin Belllounds oli hävinnyt näkyvistä ja kun vielä tunti senkin
jälkeen oli kulunut Wade meni kukkulan toiselle puolelle, löysi
hevosensa muutamasta viidakosta, johon hän oli jättänyt sen, ja nousten
satulaan hän ratsasti oikotietä tielle, jota Belllounds oli kulkenut.
Tuoreet hevosen jäljet näkyivät selvästi pehmeässä mullassa. Ja
vasemman etujalan jälki oli sellaisen kengän muodostama, joka oli
kömpelön kolmion muotoinen ja aivan samanlainen kuin Wilson Mooren
hevosen kenkä.

"Vai niin!" Wade mumisi nähtyään sen, jota hän oli odottanutkin. "No
niin, Möly-Jack, jäljet ovat selvät nyt, kiitos viekkaan sielusi!"

Metsästäjä poikkesi tielle ja seurasi jälkiä metsään. Siellä hän
epäröi. Ihmiset, jotka jättävät tuollaisia jälkiä, asettuvat useinkin
väijyksiin eikä Jack Belllounds ollut tehnyt mitään jälkiensä
peittämiseksi. Hän oli päinvastoin valinnut pehmeän avoimen maan
poikettuaan tieltä ruohoisille ja metsäisille pengermille. Täälläkin
oli karjaa, mutta ei niin paljon kuin laakson toisella puolen olevissa
avonaisemmissa haavikoissa. Mietittyään hetkisen Wade päätti uskaltaa
sen, että hänet nähdään seuraavan Bellloundsin jälkiä. Mutta hän alkoi
menetellä varovaisesti luottaen silmiinsä ja korviinsa saadakseen
selville White Slidesin kartanon työnjohtajan omituisen menettelyn.

Tehdäkseen sen hän laskeutui satulasta ja poikkesi jäljille.
Seurattuaan niitä hetkisen hän sai varmuuden siitä, että Belllounds
etsi viidakoista karjaa, eikä hän ennättänyt kiivetä vielä toistakaan
penikulmaa haavikoissa ja kuusikoissa, ennenkuin hän huomasi, että
Belllounds ajoi karjaa edellään. Sen jälkeen hän eteni varovaisemmin.
Jollei pitkä ruoho olisi ollut märkää, hänen olisi ollut hyvin vaikea
seurata Bellloundsia. Oli selvää nyt, että Jack koetti piilottaa
eläinten jäljet ajamalla niitä ruohoisia tasankoja ja rinteitä pitkin,
joissa ei näkyisi merkkiäkään auringon kuivattua ne. Oli paikkoja,
jossa teräväsilmäisen metsästäjänkin oli pantava kaikki taitonsa
liikkeelle voidakseen seurata Bellloundsia. Mutta siellä ja täällä
toisissa paikoissa oli hevosen ja karjan jättämiä heikkoja jälkiä.

Aamu kului loppuun Waden hitaasti kiivetessä tumman metsäisen
harjanteen laelle. Silloin muutamassa painanteessa, jossa oli loriseva
lähde, hän huomasi muutamien nautain jälkiä, jotka olivat pysähtyneet
juomaan, ja niiden vieressä sellaisen hevosen jäljet, jonka vasemmassa
etujalassa oli käyrä kenkä. Tämän hevosen ratsastaja oli siinä
laskeutunut satulasta. Pehmeässä mullassa oli paimenen saappaan jälkiä
ja sen vieressä pieniä ympyröitä, joiden keskessä oli piste.

"No, minut saadaan vaikka hirttää!" Wade huudahti. "Kylläpä hän osaa
olla viekas. Tässä ovat niin selvät todisteet siitä, että Wils Moore on
varastanut vanhan Bellloundsin karjaa, ettei kirjoittamallakaan voida
saada sen selvempiä... Möly-Jack, et sinä niin tyhmä olekaan, kuin olen
luullut... Hän on valmistanut kepin, jonka pää on aivan Wilsin
kainalosauvan pään näköinen. Ja tietäen sen, että Wils käyttää sitä
joka kerta laskeutuessaan satulasta, tuo likainen penikka on ottanut
välineen mukaansa ja tehnyt nämä jäljet."

Wade poistui nyt tieltä ja taluttaen hevosensa muutamaan tiheään
kuusikkoon hän istuutui ajattelemaan ja levähtelemään. Oliko mitään
syytä seurata Bellloundsia pitemmälle? Hänestä ei tuntunut ollenkaan
tarpeelliselta antautua sellaiseen vaaraan, että hänet huomattaisiin.
Korkeammalla oleva metsä oli hyvin harvaa. Epäilemättä Belllounds ajoi
karjan jonnekin luovuttaakseen sen kanssarikollisilleen.

"Nyt on Möly-Jack mölynnyt tarpeeksi", Wade puheli itsekseen. "Hän
aikoo pettää varastoverinsakin samoin kuin Mooren, sillä hän tulee
syyttämään tästä karjanvarkaudesta Wilsonia. Ja voidakseen tehdä sen
jättää hän sellaiset jäljet, joita hän tahi kuka hyvänsä taitava opas
voi seurata. En välitä enää niin suuresti, ketkä hänen toverinsa tässä
likaisessa jutussa ovat, vaikka luulenkin, että Smith miehineen on
mukana."

Äkkiä selveni Wadelle, että Jack Belllounds varasti karjaa isältään.
"Kas sitä!" hän vihelsi hiljaa. "Kylläpä tämä on kovaa vanhukselle.
Kuka kertoo hänelle sitten kuin tämä kaikki selvenee? En tekisi sitä
mielelläni enkä tahdokaan. On olemassa muutamia sellaisiakin asioita,
joihin en voi suostua."

Tämän seikan omituisuus selveni Wadelle heti ja ahdisti hänen sieluaan.
Hän tunsi muuttuvansa sisällisesti, kuin joku harmaa, synkkä ja
likainen käsi, niin saavuttamaton kuin painajainen, olisi erottanut
hänet ruumiillisesti hänestä itsestään ja johdattaisi häntä nyt
synkkään erämaahan, ikävään, yksinäiseen ja pimeään yksinäisyyteen,
jossa kaikki oli kylmää ja vaalistunutta, ja sitten eteenpäin paljaiden
liuskakivikerrosten yli, jotka rajoittivat traagillisuuden maailmaa.
Siellä hänen oli pakko sanoa sanottavansa ja kun hän laahusti eteenpäin
hänen armoton johtajansa pakotti hänen sanomaan sanottavansa uudestaan.

Wade totesi sen synkäksi mielekseen. Se oli mielen sairaalloista
valtaa. Hän taisteli sitä vastaan niinkuin hän olisi taistellut pirua
vastaan ja hän voittikin sen vihdoin. Mutta hänen otsansa oli hikinen
ja hänen sydämensä tuntui lyijynraskaalta saatuaan karkoitetuksi synkän
ja salaperäisen pakon mielestään.

"Voinhan seurata näitä jälkiä huomennakin nähdäkseni, minne ne vievät",
hän sanoi ja kuin synkkien ajatusten vaivaama ihminen hän kääntyi
takaisin pitkälle rinteelle, penkereiden poikki ruohoisille kukkuloille
ja haavikkoihin ja sitten salviaa kasvaville kummuille.

Hänen saapuessaan tuvalle oli jo hämärä ja Moorella oli illallinen
melkein valmis.

"No, vanha veikko, olettepa te väsyneen näköinen", paimen huudahti
iloisesti. "Riisukaa kenkänne, peskää kätenne ja tulkaa syömään!"

"Toveri Wils, en ole enää niin ketterä kuin haluaisin. Olin ollut jo
hengissä monta vuotta ennen tuloani tänne ja sen jälkeen olen elänyt
kokonaisen elämän."

"Wade, olette ollut niin omituisen näköinen viime aikoina", Moore
huomautti pudistaen vakavasti päätään. "Olen nähnyt kuolevien ihmisten
suun näyttävän juuri samanlaiselta kuin teidänkin nyt, puhumattakaan
silmistä."

"Ehkäpä pitkä tieni päättyykin tänne White Slidesin laaksoon", Wade
vastasi surullisesti ja haaveillen kuin itsekseen.

"Jos Collie kuulisi teidän puhuvan noin, niin --", Moore huudahti
myötätuntoisesti ja levottomana.

"Collie ja sinä kuulette minun sanovan paljon muutakin piakkoin. Mutta
kun sen tarkoitus on tehdä sinut onnelliseksi, niin on kaikki hyvin.
Olen väsynyt ja nälissäni."

Wade ei halunnut istuskella tulen loimussa sinä iltana, koska hän
pelkäsi levottoman ystävänsä kysymyksiä ja omaa tiedonhaluista,
sairaalloista minäänsä.

Seuraavana aamuna, vaikka hän tunsikin olevansa levännyt, vaikka taivas
olikin sininen ja täynnä villamaisia pilviä ja vaikka lintujen laulu
ilahduttikin hänen korviaan ja kesäkuun ilma tuntui olevan täynnä
sellaista sykkivää henkeä, jota hän rakasti, hän tunsi tuon
painostuksen, tuon kuvaamattoman jonkun, joka ennusti onnettomuutta.

Senvuoksi, kun hän katsoessaan ovelle huomasi Columbinen ratsastavan
nopeasti tiellä tukka liehuen tuulessa ja loistaen auringonpaisteessa,
hän vain huudahti: "Kas niin!"

"No, mitä nyt?" Moore kysyi käyttäen tilaisuutta hyväkseen saadakseen
puhua.

"Katso pihalle", Wade vastasi alkaen täyttää piippuaan.

"Taivas, Colliehan sieltä tulee! Katsokaa hänen ratsastustaan! Ja tänne
on vastamäki."

Wade seurasi häntä pihalle. Hetkisen kuluttua Columbine saapuikin jo
perille, heitti suitset menemään ja hyppäsi samalla satulasta niin,
että jymähti. Sitten hän katsoi häntä silmiin kalpeana, päättäväisenä
ja ankarana. Kaikki hänen suloisuutensa oli muuttunut katkeraksi
voimaksi, joten heidän edessään nyt oli toinen vieras Columbine.

"En ole nukkunut hetkistäkään!" hän sanoi. "Tulin tänne niin pian kuin
vain voin päästä."

Moorella ei ollut mitään sanomista, hän ei edes tervehtinyt. Tytön
ulkomuoto oli mykistyttänyt hänet eikä sillä voinut olla muuta kuin
yksi tarkoitus.

"Hyvää huomenta, tyttöseni", metsästäjä sanoi tarttuen hänen käteensä.
"En voi silti sanoa, että olet unisen näköinen, vaikka sanotkin
valvoneesi. Menkäämme tupaan."

Hän talutti Columbinen sisään ja Moore seurasi. Tyttö oli nähtävästi
hyvin liikutettu, mutta hän ei vapissut eikä näyttänyt pelästyneeltä
eikä surulliselta. Hän näytti voivan hillitäkin mielensä hyvin eikä
hänessä näkynyt epäröimisen merkkiäkään. Wade luki totuuden, jota
Columbine kuvitteli tuomiokseen, hänen kalpeista kasvoistaan, viime
yönä kypsyneistä naisellisuuden piirteistä ja hänen katseensa
kiihkeydestä.

"Ben ja Wilson, nyt on leikki kaukana!" hän ilmoitti.

Moore ei voinut sanoa mitään. Wade oli puristanut Columbinen käden
omiinsa.

"Leikkikö kaukana? Collie, nuo sanat kuulostavat hirveiltä. Olen
kuullut ne usein ja elämässäni on leikki ollut aina kaukana.
Eivätkä asiat ole vielä kehittyneet sille asteelle. Olet vain
kaksikymmenvuotias ja puhut sellaista. Kerro minulle huolesi nyt, että
voin sanoa sinulle, missä olet väärässä."

"Jack on varas -- karjanvaras!" Columbine huudahti kovasti ja selvästi.

"Vai niin! No jatkahan", Wade kehoitti.

"Jack on myynyt isältään varastamaansa karjaa rosvoille saaden siitä
rahaa."

Wade käsitti hänen vihansa voimatta olla siihen yhtymättä.

"Vannon, etteivät nämä ole mitään uutisia minulle", hän vastasi.

Silloin Columbinea vapisutti tuon asian voimakas ja kiihkeä
vapautuminen, joka oli muuttanut hänet.

"Aion mennä naimisiin Jack Bellloundsin kanssa!"

Wilson Moore hyökkäsi häntä kohti huudahtaen, mutta Wade pysähdytti
hänet kädellään.

"No, Collie", hän sanoi rauhoittavasti, "kerrohan meille enemmän
tästä."

Columbine, jota kiihkeät tunteet vielä kannustivat, kertoi nyt, miten
hän oli eilen iltapäivällä ratsastanut tännepäin saadakseen puhutella
Wadea. Hän oli suunnannut matkansa salviakukkuloiden yli haapoja
kasvavien pengermien vieritse joka paikkaan, jossa hän oli luullut
tapaavansa metsästäjän, mutta koska hän ei ollut saanut häntä
näkyviinsä ja koska hän välttämättä halusi puhutella häntä, hän oli
kääntynyt metsiin seuraten Buffalo-laaksoon vievän tien suuntaa
poikkeamatta kuitenkaan sille. Hän oli ratsastanut hyvin hitaasti ja
varovaisesti seuraten Waden neuvoja. Siten hän oli sivuuttanut
haapapenkereet, kuusien reunustamat harjanteet ja ensimmäisen
metsäsarakkeen. Vihdoin hän oli joutunut kauemmaksi kuin milloinkaan
ennen ja etäämmälle kuin oli viisastakaan mennä.

Kun hän oli ollut aikeissa palata takaisin, hän oli kuullut kavioiden
kapsetta kauempaa edeltään. Pronto oli teroittanut korviaan ja
Columbine oli nopeasti katsonut ympärilleen, sillä hän ei ollut
halunnut tulla huomatuksi. Sitten hänen mieleensä oli juolahtanut
sekin, että lähestyvä ratsastaja voi ehkä ollakin Wade. Oli ollut onni,
että hän oli valinnut ratsukseen Pronton, joka voi seisoa hiljaa
paikoillaan hirnumatta. Columbine oli ratsastanut muutamaan tiheään
kuusikkoon, jonka pitkät vapisevat oksat ulottuivat maahan asti,
piiloutuen sinne ja taputellen Prontoa, että se pysyisi liikkumatonna.

Äkkiä oli kavioiden kapse ilmoittanut, että sieltä oli tulossa monta
hevosta, jolloin Columbinen levottomuus oli lisääntynyt. Tirkistäen
piilostaan hän oli nähnyt tiellä kolme ratsastajaa, niiden joukossa
Jack Bellloundsin. Miehet olivat nähtävästi joutuneet kiihkeään
väittelyyn heidän käsivarsiensa liikkeistä ja korostavista
huomautuksistaan päättäen. Sattumalta he olivat pysäyttäneet hevosensa
noin viidenkymmenen metrin päähän Columbinen piilopaikasta.
Bellloundsin seurassa olleet miehet olivat olleet hyvin raa'an
näköisiä, ja toisella, joka nähtävästi oli johtaja, oli ollut
kasvoissaan hirveä rumentava arpi.

He eivät tietystikään olleet puhuneet kovasti, joten Columbinen oli
ollut pakko jännittää korviaan kuullakseen jotakin. Mutta silloin
tällöin hänen korviinsa kantautunut sana ja miesten liikkeet olivat
ilmaisseet hänelle heidän väittelynsä tarkoituksen ja syyn heidän
läsnäoloonsa siellä. Suuri mies oli kieltäytynyt ratsastamasta
kauemmaksi ja sanonut tulleensa näin etäälle aivan huomaamattaan. Hän
oli vaatinut lisää karjaa kieltäytyen ivallisesti uskaltamasta mitään
niin mitättömän lauman vuoksi. Hän oli ollut vihoissa Bellloundsille
siitä, että tämä oli poikennut tieltä. Bellloundsilla oli ollut vähän
sanomista ja senkin hän oli puhunut niin hiljaa, ettei Columbine ollut
voinut kuulla hänen sanojaan. Hän oli näyttänyt välinpitämättömältä ja
levottomaltakin, mutta oli vaatinut rahaa. Arpiposkisen miehen nimi oli
ollut Smith. Sitten Columbine oli saanut selville hänen vihaisista ja
kiivaista liikkeistään ja hänen sanoistaan "ei rahaa" ja "suurempi
lauma", ettei hän ollut halukas maksamaan suostuttua hintaa, ellei
Belllounds toisi hänelle suurempaa laumaa. Silloin oli Belllounds
ruvennut raa'asti kiroilemaan rosvoa ja väittänyt sen olevan melkein
mahdotonta. Smith oli tehnyt laajan liikkeen kädellään viitaten etelään
ja tarkoittaen jotakin kauempana olevaa paikkaa. Columbine oli kuullut
hänen usein mainitsevan Gore Peakin nimeä. Smithin toveri, muudan pieni
mies, oli yhtynyt väittelyyn, laskeutunut satulasta ja piirrellyt
sormellaan jotakin tien pehmeään multaan. Hän oli tehnyt siihen
jonkinlaisen karttaluonnoksen, josta oli voitu nähdä suunta ja seudut.
Vihdoin kun Belllounds oli nyökäyttänyt päätään suostumuksensa tahi
ymmärtämisensä merkiksi, tämä seurueen kolmas henkilö oli jälleen
noussut satulaan sanottuaan nähtävästi sanottavansa. Belllounds oli
miettinyt asiaa synkän näköisenä. Hän oli taittanut oksan vieressään
olevasta puusta ja naputtanut sillä kenkiään ja kannuksiaan niin, että
hänen hevosensa oli hermostunut. Smith oli vilkaissut häneen salavihkaa
ja puhunut ivallisesti, josta Columbine oli kuullut seuraavat sanat:
"Helvettiin kanssa!"; "Mustasukkaisuudesta"; "Ei milloinkaan!"; "Bill
Bellloundsin poika" ja "Varastaa karjaa", ja vetänyt samalla taskustaan
suuren pukinnahkaisen kukkaron. Joko sitten iva tahi kulta tahi
molemmat yhdessä olivat vihdoin voittaneet Jack Bellloundsin heikon ja
horjuvan mielen, sillä hän oli kohottanut päätään paljastaen kalpeat ja
pahansuovat kasvonsa ja häpeämättä ja tuntematta omantunnontuskia
siepannut kukkaron, huudahtaen käheästi: "Hyvä on, te paholaiset!" ja
pyöräytettyään valkoisen mustanginsa toiselle suunnalle kannustanut sen
menemään ja äkkiä hävinnyt näkyvistä.

Rosvot olivat pidättäneet hevosiaan katsellen tielle. Smith oli
pudistanut tummaa päätään epäilevästi ja sanonut lopulta hyvin
selvästi: "En voi luottaa tuohon Bellloundsin penikkaan", johon hänen
toverinsa oli vastannut: "Isäntä, emmehän me varasta karjaa, niin että
mitä hittoa se meihin kuuluu!" Sitten he olivat kääntäneet hevosensa ja
ratsastaneet pois näkyvistä kuulomatkan ulkopuolelle häviten lopulta
metsäiselle rinteelle.

Columbine oli niin hämmästynyt, pelästynyt ja kauhistunut, että hän oli
pysynyt piilopaikassaan vielä kauan aikaa, ennenkuin oli uskaltanut
lähteä jatkamaan matkaansa. Sitten hän käännyttyään kotiin päin oli
poikennut tieltä pysytellen metsän laidassa ja tehnyt laajan kierroksen
kukkuloiden yli saapuen kartanoon vasta auringon laskiessa. Jack ei
ollut tullut syömään illallistakaan. Vanhus oli näyttänyt hyvin
alakuloiselta eikä nähtävästi ollut huomannutkaan Columbinen
poissaoloa. Columbine oli valvonut koko yön ajatellen ja rukoillen.

Hän lopetti kertomuksensa siihen ja huohottaen liikutuksesta ja
kiireestä hän katsoi kumartuneeseen Mooreen ja sitten Wadeen.

"Minun oli pakko kertoa teille tämä häpeällinen salaisuus", hän aloitti
jälleen. "Ellette auta minua ja ellei jotakin tehdä, on kaiken loppu
oleva hirveä!"

"Kyllä me autamme sinua, mutta miten?" Moore kysyi kohottaen kalpeita
kasvojaan.

"En tiedä vielä. Tunnen vain, mitä tapahtuu, ellen estä sitä... Wilson,
sinun pitää matkustaa kotiisi, ainakin lyhyeksi aikaa."

"Wils menettelisi kokonaan väärin, jos hän poistuisi White Slidesistä
nyt", Wade sanoi varmasti.

"Mutta miksi? Minä pelkään, että --"

"Viis siitä nyt, tyttöseni! Syy on pätevä eikä teidän pidä
pelätä mitään. Yhdyn tuumaanne, että meidän on estettävä tämä
tapahtumaisillaan oleva asia."

"Ah, Ben, rakas ystäväni, meidän täytyy estää se tahi teidän on pakko!"

"Tietysti!... Samaa ajattelinkin!"

"Ben, teidän on mentävä Jackin luo ja sanottava hänelle --
säikäytettävä häntä hirveästi -- ettei hän jälleen uudistaisi tätä
häpeällistä tekoaan."

"Tyttöseni, vannon, että voisin peloittaa Jackin suunniltaan, mutta
ketäpä se hyödyttäisi?"

"Se tekisi ainakin lopun tästä mielettömyydestä... Sitten menen
naimisiin hänen kanssaan estääkseni häntä toistamasta sitä."

"Collie, luuletteko voivanne estää Möly-Jackia tekemästä tyhmyyksiä
menemällä naimisiin hänen kanssaan?"

"Kyllä, tiedän sen. Näin, että hän oli jo voittanut pahuutensa. Tunsin
sen. Hän voitti pahan luoteensa rakkaudesta minuun. Sitten kuin hän
kuuli omasta suustani, että rakastan Wilsiä, hän lankesi. Hän ei
välittänyt enää mistään, hän joi, antoi kaiken mennä menojaan ja vajosi
näin syvälle. Nyt hän tahtoo tuhota meidät kaikki. Ah, se näyttää aivan
siltä kuin hänellä olisi sellainen mielessä, mutta voin muuttaa hänet
menemällä naimisiin hänen kanssaan. Tahdon rakastaa häntä tahi ainakin
teeskennellä sellaista. Kyllä minä pian saan hänet sellaiseen luuloon."

Wilson Moore, joka oli muuttunut kalmankalpeaksi, katsoi häneen
leimuavin silmin.

"Collie, mitä nyt? Selitä nyt meille, Jumalan nimessä, miksi haluat
häpäistä naisellisuutesi ja tuhota minut tuon raukan ja varkaan
vuoksi?"

Columbine erosi Wadesta kiiruhtaen Wilsonia kohti kuin syleilläkseen
häntä, mutta jokin pysähdytti hänet ja hän seisahtui Wilsonin eteen.

"Senvuoksi, että isä tappaa hänet!" hän huudahti.

"Hyvä Jumala, mitä sinä nyt puhutkaan?" Moore sanoi epäillen. "Vanha
Bill varmaankin raivostuisi ja karjuisi, mutta ei koskisikaan
poikaansa."

"Wils, vannon Columbinen olevan oikeassa. Et ymmärrä vielä vanhaa
Billiä, mutta minä tunnen hänet", Wade sanoi heiluttaen voimakkaasti
kättään.

"Wilson, kuuntelehan nyt minua äläkä ole minulle vihainen, sillä minun
pitää tehdä tämä", Columbine rukoili. "Kuulin isän vannovan, että hän
tappaa Jackin. Ah, en voi milloinkaan unhottaa sitä, sillä hän oli
silloin niin hirveä. Hän sanoi, että jos hän joskus saa selville sen,
että Jack varastaa häneltä karjaa kuin tavallinen rosvo myydäkseen
eläimet kullasta, jotta voisi tyydyttää peli- ja juomahimonsa, hän
tappaa hänet!... Tämä on niin totta kuin kohtalo... Ajattele, kuinka
hirveätä se olisi minulle senvuoksi, että olen tässä asiassa syyllisin.
Rakastuin sinuun, Wilson Moore. Muussa tapauksessa olisin voinut
pelastaa Jackin jo.

"En ajattele tässä kuitenkaan itseäni. Isä on rakastanut minua ja ollut
minulle kuin oikea isä, vaikka hän ei todellisuudessa olekaan, jonka
sinäkin tiedät. Ah, kunpa minulla olisikin oikea isä!... En aio tehdä
sitä velvollisuudesta enkä senvuoksi, että rakastan häntä, vaan hänen
sielunsa vuoksi. Tämä erinomainen, jalo vanhus, joka on ollut niin hyvä
kaikille ja jolla on ollut vain yksi vika, nimittäin tuo hänen
rakkautensa poikaansa -- pitääkö meidän antaa hänen joutua sokeaan ja
hillittömään raivoon senvuoksi, että hänen elämänsä on mennyt hukkaan
turmioon joutuneen pojan tähden, ja voimmeko sallia tapahtuvan, että
hän tappaa henkilön, joka on hänen omaa lihaansa ja vertansa?...
Sellainenhan olisi suora murha, joka tuomitsisi isän sielun
iankaikkiseen kadotukseen. Ei, en voi sallia sitä mitenkään!"

"Collie, oletko ajatellut omaa sieluasikin?" Moore kuiskasi
suoristautuen kuin tukahduttaakseen värisevän huokauksen.

"Sen ei ole väliä!"

"Collie, Collie!" Moore änkytti voimatta jatkaa.

Silloin Wadesta tuntui, että he molemmat sivuuttivat hänen osansa tähän
onnettomuuteen, vaikka he turvautuivatkin häneen, kuten ennenkin,
saadakseen voimaa ja ohjausta. Se palautti lämpimän veren takaisin
Waden kylmään sydämeen suoden hänelle täydellisen korvauksen. Kuinka
kiihkeästi ja leppymättömästi hänen mielensä käsittikään tämän pulman!

"Collie, en jätä teitä milloinkaan pulaan", hän sanoi ystävällisesti
täyteläisellä ja syvällä äänellään. "Jos Jackia voidaan peloittaa niin,
että hän luopuu tästä hurjasta ratsastuksestaan helvettiä kohti,
silloin teen sen, mutta en mene takuuseen hänen puolestaan senkään
vertaa. Vannon teille kuitenkin, ettei vanhan Bellloundsin tarvitse
milloinkaan tahrata käsiään poikansa verellä!"

"Ah, Ben, Ben!" Columbine huudahti kiihkeästi kiitollisena. "Lupaan
rakastaa teitä ja siunata teitä koko ikäni."

"Olkaa nyt vaiti, tyttöseni, sillä en ole ollenkaan siunauksen
arvoinen... Ja nyt pitää teidän noudattaa ehdottomasti neuvojani.
Menkää kotiin ja luvatkaa mennä naimisiin Jackin kanssa elokuussa.
Määrätkää hääpäiväksenne elokuun kolmastoista."

"Mutta siihenhän on vielä niin pitkälti aikaa. Miksi siirtäisimme sen
niin kauaksi? Eikö olisi parempi ja turvallisempi, että se
päätettäisiin nyt heti ikuisiksi ajoiksi?"

"Sitä ei voida sanoa, mutta mielipiteeni on ainakin sellainen."

"Miksi sitten elokuun kolmastoista?" Columbine kysyi tullen omituisesti
uteliaaksi. "Niin onneton päivänmäärä!"

"Se sattui vain juolahtamaan mieleeni", Wade vastasi hiljaa kuin
muistellen jotakin. "Menin naimisiin elokuun kolmantenatoista päivänä
yksikolmatta vuotta sitten... ja, Collie, vaimoni oli hieman teidän
näköisenne. Eikö se tunnukin ihmeelliseltä nyt? Maailma on niin pieni
ja hän on ollut kuolleena jo kahdeksantoista vuotta."

"Ben, en ole milloinkaan osannut uneksiakaan, että tekin olette ollut
naimisissa", Columbine sanoi hellästi laskien kätensä hänen
olkapäilleen. "Teidän pitää kertoa hänestä minulle joskus... Mutta nyt,
jos haluatte aikaa ja luulette sen olevan parasta, en mene Jackin
kanssa naimisiin ennen elokuun kolmattatoista."

"Sellainen järjestely suo minulle aikaa", Wade vastasi. "Jackin on
mielestäni parannettava tapansa, ennenkuin menette vihille. Jos kaikki
puheenne ovat tosia, niin miksi emme voisi muuttaa häntä. Lupauksenne
vaikuttaa enimmän... Se on siis päätetty?"

"Kyllä, rakkaat ystäväni", tyttö änkytti ääni väristen, ollen melkein
vaipumaisillaan kokoon nyt kun tämä koetus oli ohi.

Wilson Moore katsoa tuijotti ovesta kauas harmaille rinteille.

"Tuntuu omituiselta, miten asiat voivat kääntyä", hän sanoi haaveillen.
"Elokuun kolmastoista!... Se on melkein niihin aikoihin, jolloin
columbinet alkavat kukkia vuorilla ja se aika on aina ollut mielessäni,
kun --"

Tässä hän äkkiä keskeytti puheensa ja hänen haaveileva muminansa
muuttui kiihkeäksi puheeksi hänen sanoessaan: "Mutta tarkoitan sitä
vieläkin! Kuolen, ennenkuin luovun toivostani."



XVI.


Katsellessaan Columbinen ratsastusta rinnettä pitkin kotiin Wade
ajatteli niin kiinteästi, ettei hänen useinkaan ennen ollut tarvinnut
vaivata aivojaan niin kovasti. Hänestä ei tuntunut ollenkaan
tarpeelliselta ilmoittaa Wilsonille kaikkia niitä syvempiä ja
erikoisempia vaikutteita, joiden mukaan hän oli alkanut työskennellä.
Hän ei tahtonut millään muotoa järkyttää sen enempää paimenta, joka
muutenkin oli epäluuloinen. Columbine oli taasen turvassa jonkun aikaa.
Wade oli turvannut hänet kohtalokkuutta vastaan eikä Wade kaivannut nyt
muuta kuin aikaa. Sellainen mahdollisuus, että Columbine todellakin
menisi naimisiin Jack Bellloundsin kanssa, ei juolahtanutkaan hänen
mieleensä. Mooreen nähden tuntui tämä nykyinen tilanne kuitenkin hyvin
kriitilliseltä. Mitä hän kertoisi hänelle ja mitä jättäisi kertomatta?

"Poikaseni, tulehan tänne", hän huusi paimenelle.

"Toveri, tämä näyttää pahalta", Moore sanoi änkyttäen.

Wade katsoi hänen surullisiin kasvoihinsa ja kirosi partaansa.

"Rohkaise mielesi, sillä asiat eivät ole milloinkaan niin huonosti kuin
miltä ne näyttävät. Tiedämme kaikissa tapauksissa nyt, mitä meidän
pitää odottaa ja siinä onkin tarpeeksi."

Moore pudisti päätään. "Ettekö voinut huomata, miten teräskova
Columbine oli?... Mutta ajattelen kuin tekin, Wade. Otaksuitte
saadessanne Collien lykkäämään avioliiton tuonnemmaksi voittavanne
aikaa. Pelaatte aikaa vastaan ja vannotte, että Möly-Jack tekee vielä
jonkun tyhmyyden, joka tuhoo hänet. Ette aio luopua taistelustanne."

"Möly-Jack on jo kiinnittänyt nuoran oksaan ja on jo pistämäisillään
päänsä silmukkaan", Wade vastasi.

"Joutavia!... Teette minut hulluksi", Moore huudahti kiihkeästi.
"Kuinka voittekaan? Missä on nyt kaikki tuo rakkautenne, jota näytitte
tuntevan minua kohtaan? Hoiditte minua, pelastitte jalkani ja elämäni,
mutta nyt puhutte tuosta pölkkypäästä, tuosta vanhuksen hemmoitellusta
lemmikistä, tuosta kirotusta roistosta kuin luulisitte hänen tuhoavan
itsensä. Sellainen onni ja sellaiset toiveet ovat mahdottomat. Asiat
muuttuvat päivä päivältä yhä pahemmiksi, mutta kuta pahemmiksi ne
muuttuvat, sitä kummallisemmin käyttäydytte. Siinä ei ole mitään järkeä
ja ne ovat paljaita haaveita. Wade, en haluaisi sanoa sitä, mutta
minusta tuntuu joskus, kuin ette olisi aivan täysijärkinen."

"Wils, eikö se tunnu sinustakin kummalliselta, että minun on pakko
myöntää se", Wade vastasi.

"Häh!" Moorea värisytti kovasti, kun hän laski kätensä hellästi ja
anteeksipyytävästi ystävänsä olalle. "Suokaa minulle anteeksi, toveri!
-- Minähän tässä hullu olen... Mutta sydämeni on särkynyt."

"Sinä vain luulet niin", Wade vastasi urhoollisesti. "Ihmisen sydän ei
voi särkyä yhdessä päivässä. Tiedän sen... Eikä missään ole niin paljon
perää kuin siinä, että Möly-Jack vielä hirttää itsensä."

Moore kohotti päänsä äkkiä perääntyen kauemmaksi ystävästään kuin oli
tarpeen katsoakseen häntä silmiin. Wade tunsi hänen silmiensä pistävän
voiman.

"Wade, mitä tarkoitattekaan?"

"Collie kertoi meille muutamia mielenkiintoisia uutisia Jackista. Mutta
hän ei tiennyt niin paljon kuin minä. Jack Belllounds on virittänyt
viekkaan ja pirullisen ansan voidakseen todistaa sinut syylliseksi
isänsä karjan varkauteen."

"Miten mieletöntä!" Moore huudahti kalpein huulin.

"En olisi milloinkaan uskonut hänen päässään olevan niin paljon järkeä,
että hän voi tehdä sellaisen suunnitelman", Wade jatkoi. "Kuuntelehan
nyt. Muutamia viikkoja sitten Möly-Jack huomautti kaikkien miesten ja
isänsä kuullen, että uudisasukkaat varastavat karjaa. Hän huomautti
noin vain ylimalkaisesti, kenenkään voimatta aavistaa hänen kirottua
viekkauttaan. Erosin samana iltana Bellloundsin työstä voidakseni
tehokkaammin vakoilla poikaa. Olen tehnyt sitä useinkin pitkän elämäni
kuluessa, mutta en ole milloinkaan yhyttänyt viekkaampaa heittiötä,
kuin Möly-Jackin. Kertoakseni lyhyesti, hän hankki itselleen valkoisen
mustangin, joka on aivan Spottien näköinen. Hän mittasi hevosesi
vasemman etujalan jäljet, tuon vikaantuneen kavion, jonka tiedät, ja
takoi sitten samanlaisen kengän kuin Spottiellakin on. Sitten hän on
laittanut jonkunlaisen vehkeen, jonka pää muistuttaa suuresti
kainalosauvasi päätä. Niitä hän kuljettaa mukanaan. Näin hänen
ratsastavan laitumen poikki hävittääkseen jälkensä, kiipeävän
salviakukkuloille samasta syystä ja lopuksi piiloutuvan tuohon
haavikkoon, joka on käyttämäsi tien vieressä. Siellä, voit lyödä siitä
vaikka vetoakin, hän vaihtoi hevosensa vasemman jalan kengän. Sitten
hän poikkesi tielle saadakseen jäljet näkymään lyhyellä matkalla, mutta
koetti piilottaa ne jälleen päästyään kauemmaksi. Hän varasti isänsä
karjaa ja ajoi eläimet noille ruohoisille pengermille, joilta sinä tahi
minä emme olisi voineet löytää hänen jälkiänsä vielä seuraavanakaan
päivänä. Mutta päästyään huipulle ja huomattuaan sen sopivammaksi hän
jätti muutamia jälkiä ja erään lähteen reunalla hän laskeutui satulasta
astuen vain toiselle jalalle ja tehden samanlaisia pieniä merkkejä
maahan kuin sinäkin kainalosauvallasi. Kauempana metsässä on tupa,
jossa hän aina kohtaa toverinsa. Sen edustalle hän muodosti samanlaisia
hevosen ja kainalosauvan jälkiä... Yksinkertaista kuin a, b, c, Wils,
kun sen vain ymmärrät. Mutta sanon sinulle suoraan, että ellen olisi
ruvennut epäilemään Möly-Jackia, tämä hänen kepposensa olisi todistanut
sinut rosvoksi."

"Vieköön hänet piru!" paimen sähisi hämmästyen suunnattomasti ja
raivostuen.

"Veit sanat suustani."

"Vannoin Collielle, etten milloinkaan tapa häntä."

"Niin teit, poikani, ja sinun on pidettäväkin valasi. Pakotan sinut
siihen. Sinä et saa olla luottamatta Collieen etkä luultavasti
tahdokaan tahrata käsiäsi Jackin verellä."

"En, en mitenkään!" Moore vastasi kiihkeästi. "Sellainen on tietysti
mahdotonta enkä sitäpaitsi tahdokaan. Mutta, hyvä Jumala, miten
suloista olisikaan kiskoa valehteleva kieli hänen suustaan ja --"

"Niin olisikin, mutta älkäämme pukuko nyt siitä", Wade keskeytti
vakavasti. "Ymmärrät kai nyt, miten hän on hirttämäisillään itsensä?"

"En, toveri. Emme voi kertoa sitä kenellekään sen paremmin kuin
Colliekaan omia tietojaan."

"Poikaseni, olet vielä kokematon jouduttuasi tekemisiin ovelien miesten
kanssa. Et ymmärrä heidän päävaikutteitaan. Möly-Jack ei ainoastaan
varasta isältään ja valmista kirottua ansaa sinulle, vaan hän pettää
rosvojakin, joille hän myy karjan. Hän panee heidänkin päänsä vaaraan.
Hän on löytävinään jälkesi todistaakseen, että olet ollut tekemisissä
heidän kanssaan. Hän ei varmastikaan jätä heitä pois pelistä ja hän
suunnittelee, että he voivat paeta poistumalla koko seudulta tahi
tappamalla toisensa tahi jotenkin muuten. Jackissa on suurenmoista
juuri se, että hän tulee syyttämään sinua varkaudesta ja usuttaa isänsä
sinun jäljillesi. No niin, samalla hän panee noiden muidenkin
varkaitten hengen vaaraan. Tunnen nimittäin sattumalta tuon arpiposki
Smithin. Olemme tavanneet ennenkin toisemme. Nyt ymmärrämme seuraavan
helposti Collien kuulemista Smithin sanoista, ettei hän luota
Möly-Jackiin. Siis tämän Jack Bellloundsin suunnitelman rinnalla toimii
hänelle tuntemattomia voimia, joiden toimintaa hän ei voi seurata ja
jotka varmasti tuhoavat hänet vihdoin."

"Ymmärrän sen nyt! Taivas varjelkoon, Wade, muu ei näytä olevan
mahdollistakaan!... Mutta jos otaksumme hänen onnistuvan, niin miten
silloin? Miten silloin Collien käy?"

"Poikaseni, en ole päässyt vielä niin pitkälle mietelmissäni", Wade
vastasi.

"Mutta minun vuokseni -- ajatelkaahan nyt. Jos Möly-Jack onnistuu
suunnitelmissaan, ellei hän tuhoakaan itseään tyhmyyksissään,
vihoissaan tahi juomingeissa, niin miten Collien silloin käy?"

Wade ei voinut vastata hänen luonnolliseen ja välttämättömään
kysymykseensä senvuoksi, ettei hän ollut voinut sellaista ajatellakaan.

"Sen aiheuttama paha nähdään sitten kuin sekin päivä koittaa", hän vain
sanoi.

"Wade, olette sanonut samaa ennenkin ja silloin se auttoi minua, mutta
nyt eivät minulle riitäkään muutamat sanat raamatusta. Luottamukseni
horjuu. Minä... Ah, koetin rukoillakin, koska Collie kertoi minulle
rukoilleensa, mutta auttavatko rukoukset? Olemme nyt tekemisissä
itsepäisen ja rautatahtoisen vanhuksen kanssa, joka ihailee poikaansa,
ja mielettömän pojan kanssa, itsekkään, roistomaisen ja pahan, joka ei
välitä mistään. Ja lopuksi, olemme joutuneet tekemisiin sellaisen jalon
ja suurisieluisen tytön kanssa, joka tahtoo uhrata itsensä ja koko
elämänsä maksaakseen velkansa. Jos hän olisi todellakin Bill
Bellloundsin tytär, hän ei milloinkaan menisi naimisiin Jack
Bellloundsin kanssa, jos tietysti otaksumme, ettei Jack ole Bill
Bellloundsin poika... Tiedättekö, että hän kuolee, jos hän menee
naimisiin Jackin kanssa?"

"Tiedän", Wade vastasi taivuttaen päänsä kumaraan. Moore vain lisäsi
hänen synkkiä aavistuksiaan. Hän ei halunnut näyttää tätä tunnetta eikä
paimenen rukoilemisen häneen tekemää vaikutusta.

"Vai myönnätte tekin sen! Sanokaa, miten luulette Collien käyvän?"

"Jos hän menee naimisiin hänen kanssaan, hän kuolee, luullakseni", Wade
vastasi.

Silloin Wilson hyökkäsi ystävänsä kimppuun vääntäen hänet vihaisesti
suoraksi.

"Piru teidät vieköön, Wade! Ette ole rehellinen minua kohtaan, vaan
salaatte minulta jotakin!" hän huudahti käheästi.

"Wils, olet kiihoittunut. Vannon, että olen kertonut sinulle kaikki."

"Mutta ette suinkaan voi kestää sellaista ajatustakaan, että Collie
kuolisi tuon roiston vuoksi, ette mitenkään! Ah, tiedän sen! Minäkin
tunnen sisimmässäni jotakin, jota on mahdoton kertoa. Senvuoksi te
olette joko pyörällä päästänne tahi sitten teillä on jotakin
hihassanne. Minun on hyvin vaikeata sanoa, miten liikutatte minua.
Toisin ajoin olen valmis kuristamaan teidät kirotun omituisuutenne
vuoksi, mitä se sitten lieneekään, mutta toisin ajoin taasen tunnen,
että minun pitää luottaa teihin... Wade, ette voi olla aina
erehtymätönkään."

"Minäkin olen vain ihminen, Wils, ja ystäväsi. Olen luultavasti
mielestäsi omituinen, mutta mitä sen on väliä? Tarkastelkaamme nyt tätä
asiaa kumpikin omalta näkökannaltamme ja toimikaamme sitten sen mukaan.
Sinä teet, mitä omatuntosi käskee ajatellen aina Collieta etkä itseäsi.
Minä lupaan taasen seurata omia suunnitelmiani. Voimmeko tehdä
enempää?"

"Emme, Wade, emme todellakaan", Moore vastasi vakavasti.

"No sitten, tässä on käteni. Olen puhunut liikaa aivan varmasti, vaikka
ne ajat, jolloin puhuminen olisi auttanut, ovat olleet ja menneet."

Moore tarttui vaitiollen hänelle ojennettuun käteen koettaen lukea
Waden ajatuksia ja nähtävästi vielä kerran voimistuen ja tullen
rohkeammaksi sen voiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut ymmärtää.

Waden seuraavan viikon kuluessa tekemät huomiot osoittivat, ettei Jack
Belllounds aikonut antaa ruohon kasvaa jalkojensa alle. Hän koetti
täyttää sopimuksensa Smithille ajaen suurta karjalaumaa edellään
kuutamossa. Nämä eläimet kuuluivat siihen laumaan, jonka karjanomistaja
oli myynyt Kremmlinin kauppiaille saatuaan sen ensin kokoon ja
säilytettyään sitä aidatussa haassa Andrewsin laakson viereisessä
laaksossa. Vaillinkia ei huomattaisi, ennenkuin karja laskettaisiin
Kremmlinissä. Silloin voitaisiin sanoa elukoiden karanneen. Sellainen
oli hyvin tavallista silloin kun tuollaista suurta villiä sonnilaumaa
oli ajamassa vain muutamia paimenia.

Wadelle oli kuitenkin asia selvillä seuraavana päivänä tämän keskiyön
aikaan tapahtuneen varkauden jälkeen. Hänen oli pakko tunnustaa, ettei
kukaan olisi voinut luulla mahdolliseksi sitä, että Jack Belllounds
kykenee suoriutumaan työstä, joka parhaimmasta paimenestakin olisi
tuntunut vaikealta. Mutta Jack teki sen ja palasi takaisin ennen aamun
koittoa. Hänen oli pakko myöntää sekin, että nuo näennäiset todistukset
Wilson Moorea vastaan, jotka Jack Belllounds tietenkin piakkoin löisi
pöytään, olivat tuomitsevat ja kumoamattomat.

Odottaessaan asioiden kehitystä Wade vahti tarkasti kartanoa samalla
kun hän piti silmällä etäisiäkin teitä. Hän ei halunnut missään
tapauksessa olla poissa paikalta silloin kun Jack Belllounds rupeaa
syyttämään Wilson Moorea karjan varkaudesta.

Sattui sitten eräänä sunnuntai-iltapäivänä Waden jutellessa paimenten
kanssa, että Jack kolmen vieraan miehen seurassa, kaikki tomuisten ja
väsyneiden hevosten selässä, ratsasti portille ja laskeutui satulasta.

Lem Billings näytti tavattoman kiihtyneeltä.

"Tuo mies on varmasti hänen näköisensä... ja hän siellä näkyy
olevankin. Mikähän nyt on kysymyksessä?"

Paimenet katsoivat uteliaina toisiinsa kääntyen sitten Waden puoleen.

"Bent, mitä tästä ajattelette?" Lem kysyi viitaten kädellään hevosiin
päin. "Möly-Jack ratsastaa tänne sheriffi Burleyn kanssa."

Kartanonomistaja Belllounds, joka sattui olemaan kuistissa, tervehti
vieraita, jotka menivät hänen mukanaan huoneeseen.

"Pojat, tätä olen juuri odottanutkin", Wade vastasi.

"Aivan niin, meilläkin on omat mielipiteemme. Ja jos mielipiteeni ovat
oikeat, kuulemme piakkoin, koira vieköön kummia", Lem sanoi.

He vaikenivat kaikki hetkiseksi miettien tätä kummallista tapahtumaa ja
tarkastellen taloa. Vähän ajan kuluttua vanha Bill Belllounds tuli
kuistiin ja kävellen kartanolle hän katseli ympärilleen kuin etsien
jotakin. Sitten hän huomasi paimenien pienen joukon.

"Hei siellä!" hän huusi. "Jonkun teistä on ratsastettava hakemaan Wils
Moore tänne!"

"Hyvä on isäntä!" Lem huusi vastaukseksi nousten ja vetäisten vyötään.

Belllounds poistui pää painuksissa kuin hän olisi ollut huolissaan
jostakin.

"Wade, tahdot varmaankin mennä hakemaan Wilsiä?" Lem kysyi.

"Se on aivan yhdentekevää minulle, mutta mieluummin olisin menemättä",
Wade vastasi.

"Hitto vieköön, en moiti sinua ollenkaan. Pojat, nyt on piru irti,
sillä Burley haluaa tavata Wilsiä."

"No, vaikka olisikin", Montana sanoi, "voit lyödä vetoakin siitä, ettei
Wils pakene. Tahtoisin mielelläni nähdä, miten hän suhtautuu noihin
miehiin. Burley on hyvin rehellinen eikä hän ole mikään houkkiokaan."

"No se on niin selvää kuin nenäsikin, Montana, ja se on kieltämättä
tarpeeksi suuri", Lem vastasi ja hänen silmänsä leimahtivat tuimasti.
"Möly-Jack on mölynnyt tarpeeksi ja hän on sotkenut Wilsinkin johonkin
asiaan, johon sheriffinkin on pakko sekaantua. Minä käyn hakemassa
Wilsin tänne." Ja mumisten itsekseen paimen meni hakemaan hevostaan.

Wade nousi harkitusti ja miettiväisesti aikoen poistua.

"Kuulkaahan, Bent, ette suinkaan aio poistua näkemättä tätä?" Montana
kysyi hämmästyneenä.

"Kyliä minä aion olla läsnä", Wade vastasi kävellen pois saadakseen
olla hetkisen yksinään. Hän tahtoi ajatella tätä Jack Bellloundsin
hämmästyttävää tekoa. Wade oli aivan ymmällä. Hän oli odottanut, että
Jack syyttäisi Moorea ja esittäisi kokoamansa todisteet, mutta hän ei
ollut milloinkaan osannut kuvitellakaan, että Jack olisi niin rohkea,
että hän veisi asiat näin pitkälle. Sheriffi Burley oli hyvin kokenut
mies, terävä, käytännöllinen ja ovela. Hän kuului myös noiden
lukemattomien miesten joukkoon, joiden kanssa Wade oli tullut
tekemisiin ennen vanhaan. Wade oli luullut Jackin tyytyvän siihen, että
hän voi syyttää Moorea isänsä kuullen ja siten piilottaa jälkensä. Mitä
vanha Belllounds sitten olisi ajatellutkaan muutamien nautojen
menetyksestä, hän ei milloinkaan olisi ahdistanut ja antanut vangita
paimenta, joka oli palvellut häntä niin uskollisesti kauan aikaa.
Burley sattui kuitenkin olemaan sheriffi, ja vieläpä hyvin
omantunnontarkka sellainen. Hän kuului olevan hyvin vihainen
erittäinkin rosvoille.

Tämä vaikeutti tilannetta. Mitähän Jack Belllounds vaatisikaan? Kuinka
Columbine suhtautuisi tähän salajuoneen Wilson Mooren kunniaa ja
vapautta vastaan? Mitähän Moore tekee kuultuaan sen? Wade tunnusti
olevansa voimaton ratkaisemaan näitä kysymyksiä, joihin tuntui yhtyvän
sekin vaativa ja uhkaava, miten hänen itsensä piti suhtautua tähän.
Siihenkään ei voitu vastata, koska muudan tuleva tapaus, jota hän ei
voinut valvoa ja joka päättäisi asiat, salasi sen. Wade tuli
pahoilleen, mutta hän tunsi vielä vaistomaisesti taistelevansa sisäistä
uhkaavaa synkkyyttä vastaan, joka oli hänen varjonsa kaltainen.

Hän odotti tien vieressä saadakseen puhutella Billingsiä ja Moorea
heidän tullessaan taloon, ja hänen hämmästyksekseen he ilmestyivätkin
näkyviin nopeammin kuin oli syytä odottaa heitä. Wade tuli pajukosta
kohottaen kätensä. Hän ei huomannut mitään tavatonta Mooren kasvoissa.

"Wils, menettelemme viisaasti, jos keskustelemme hieman tästä", Wade
sanoi.

"Mistä sitten?" paimen kysyi tiukasti.

"Vanhan Billin viestistä ja siitä, että sheriffi Burley on täällä."

"Emme puhu mitään, ennenkuin näemme, mikä heillä on mielessä. Toveri,
muistatte kai tuon muutamia päiviä sitten tekemämme välipuheen?"

"Varmasti, mutta olen hieman huolissani ja ehkä --"

"Teidän ei tarvitse olla ollenkaan huolissanne minun vuokseni. Tulkaa
vain mukaan", Moore keskeytti. "Haluaisin teidät sinne ja, Lem, tuo
sinä pojat mukanasi."

"Kyllä, ja jos olet avun tarpeessa, annamme sitä kernaasti."

Kun he saapuivat pihalle, Lem kääntyi aitauksille päin ja Wade käveli
Mooren hevosen vieressä rakennusta kohti.

Belllounds tuli ovelle kuultuaan kavioiden kapseen.

"Halloo, Moore, laskeudu satulasta ja tule huoneeseeni", hän sanoi
töykeästi.

"Belllounds, jos se on yhdentekevää teille, kuuntelen mieluummin täällä
pihalla, mitä teillä on minulle sanomista", paimen sanoi tyynesti.

Karjanomistaja näytti huolestuneelta. Hän ei ollut niin tyyni ja
voimakas kuin ennen tällaisina hetkinä.

"Tulkaa tänne ulos, miehet!" hän huusi ovelta.

Äänet, raskaat askeleet ja kannusten kilinä ilmoitti kolmen vieraan
tulon. Jack Belllounds seurasi heitä. Ensimmäinen oli pitkä mustiin
pukeutunut mies, vaaleatukkainen ja pisamainen, kirkkaine harmaine
silmineen ja riippuvine viiksineen, jotka eivät voineet peittää ankaran
näköisiä huulia ja karskia leukaa. Hänellä oli hopeinen tähti
liivissään, pistoolin pää pisti esiin rasvaisesta kaukana alhaalla
oikealla kupeella riippuvasta kotelosta ja vasemmassa kainalossaan hän
kantoi paperikääröä.

Wade katsoi silloin parhaaksi astua askeleen lähemmäksi, ja jos hän oli
odottanut sheriffin ankaroiden kasvojen muuttuvan hämmästyneiksi ja
iloisiksi, hän ei varmastikaan pettynyt.

"No mitä nyt, hitto soikoon!" Burley huudahti kumartuen äkkiä
voidakseen tarkemmin katsella Wadea.

"Päivää, Jim! Mitä kuuluu?" Wade sanoi ojentaen kätensä ja hymy, jota
niin harvoin nähtiin, kirkasti hänen surullisia kasvojaan.

"Hell-Bent Wade, niin totta kuin olen syntinen ihminen!" sheriffi
huudahti tarttuen Waden ojennettuun käteen ja puristaen sitä kovasti.
Hänen kasvonsa värähtelivät. "Hyvä Jumala, miten iloinen olenkaan
saadessani puhutella sinua, vanha veikko! Et ole muuttunut
ollenkaan!... Kymmenen vuotta! Kuinka nopeasti aika rientääkään! Sinäkö
siinä todellakin olet?"

"Sama mies, Jim, ja hirmuisen iloinen sinun tapaamisestasi", Wade
vastasi.

"Tervehdi Bridgesiä ja Lindsayta", Burley sanoi tarkoittaen
tovereitaan. "Karjanomistajia suuren järven rannoilta... Pojat, olette
kuulleet minun puhuvan hänestä. Wade ja minä olimme molemmat tuossa
taistelussa ennen muinoin Blairin maatilalla Gunnisonissa. Ja minulla
on pätevät syyt olla unhottamatta häntä. Wade, millaisissa asioissa
sinä nyt täällä liikut?"

"Tulin tänne viime syksynä, Jim, ja olen sen jälkeen metsästellyt
petoja Bellloundsllle. Olen puhdistanut kartanon maat niistä melkein
kokonaan. Poistuttuani Bellloundsin palveluksesta olen asunut tämän
nuoren ystäväni, Wils Mooren, luona ja pitänyt silmällä laitumilla
liikkuvaa karjaa."

Burley oli selin Bellloundsiin ja hänen poikaansa, joten heidän oli
mahdoton huomata sitä omituista pientä välähdystä hänen silmissään
hänen katsoessaan tiukasti Wadeen ja sitten Mooreen.

"Wils Moore, mitä kuuluu? Muistan teidät, vaikka en ole täällä viime
vuosien kuluessa usein käynytkään."

Paimen vastasi tervehdykseen kohteliaasti, mutta lyhyesti.

Belllounds kakisti kurkkuaan tullen lähemmäksi. Hänen käytöksestään
voitiin huomata, että hänellä oli ikävä asia toimitettavana.

"Moore, lähetin hakemaan sinua muutaman vakavan asian vuoksi, Olen
pahoillani, että minun on pakko sanoa se."

"No, tässä minä nyt olen. Mitä se koskee?" paimen vastasi katsoen
vanhusta suoraan silmiin kirkkain pähkinänkarvaisin tulisin silmin.

"Jack on White Slidesin työnjohtaja ja nyt hän syyttää sinua."

"Tulkoon hän esille lausumaan syytöksensä minulle", Moore tiuskaisi.

Jack Belllounds tuli lähemmäksi kädet taskuissa, hillittynä ja hieman
huojuen, ja hänen kalpeista kasvoistaan ja röyhkeästä katseestaan
voitiin nähdä, miten vakava tilanne oli ja kuinka kokonaan hän luuli
olevansa sen herra.

Wade katseli tätä kilpailijoiden ja vihamiesten kohtausta
tarkkaavaisuudella, jota voimakkaasti kiihoitti Burleyn heihin
kiinnittämä läpitunkeva tarkka tutkimus. Jack viivytteli katsoen
tiukasti Mooren jännittyneihin kasvoihin. Wade huomasi Jackin vapisevan
ja silmien leimuavan niin, että Jack vain vaivoin voi hillitä riemunsa
ja kostonhimonsa. Hän ei näyttänyt olevan vielä laisinkaan peloissaan.

"No, Möly-Jack, millainen on syytöksesi?" Moore kysyi kärsimättömästi.

Tämä vanha nimitys, jonka paimen heitti hänelle vasten naamaa
kainostelematta, näytti sattuvan kipeästi ja kannustavan häntä. Mutta
hän hillitsi itsensä, samalla kun hän salavihkaa tarkasti, oliko
Moorella ase mukanaan. Paimen oli aseeton.

"Syytän sinua isäni karjan varastamisesta", Jack sanoi hiljaa käheästi.
Sanottuaan sen hän nieleskeli tyhjää pitkän aikaa.

Moore kalpeni hirveästi. Hänen silmänsä leimahtivat hurjasti äkkiä,
mutta tämä ilme katosi niistä hetkisen kuluttua.

Muutamat paikalle tulleet paimenet liikahtelivat hermostuneesti. Lem
Billings painoi päänsä kumaraan mumisten itsekseen ja Montana Jim
näytti jäätyvän paikoilleen.

Mooren tummat silmät, ivalliset ja läpitunkevat, eivät siirtyneet
hetkeksikään Jackin kasvoista. Tuntui siltä kuin ei paimen voisi puhua
enää milloinkaan.

"Sinä sanot minua varkaaksi, sinä!" hän huudahti vihdoin.

"Kyllä!" Belllounds vastasi kovasti.

"Syytät siis minua tämän sheriffin ja isäsi kuullen, että olen
varastanut karjaa?"

"Niin!"

"Syytät siis minua tämänkin miehen kuullen, joka pelasti henkeni ja
joka tuntee minut, tämän Hell-Bent Wadenkin läsnäollessa?" Moore kysyi
viitaten metsästäjään.

Waden nimen mainitseminen noin kiihkeällä ja ihmettelevällä äänellä ei
ollut vaikuttamatta Jack Bellloundsiin.

"Mitä helvettiä minä tuosta Wadesta välitän?" hän karjaisi entiseen
kärsimättömään tapaansa. "Niin, syytän sinua! Olet varas ja rosvo!...
Ja mitä tuohon sinun erinomaiseen Hell-Bent Wadeesi tulee, niin --"

Burleyn äkkinäinen ja ratkaiseva väliintulo keskeytti hänet.

"Kuulkaahan, nuorimies, sallin teidän luonnolliset tunteenne", hän
sanoi kuivasti, "mutta neuvon teitä hillitsemään kielenne. En tunne
herra Moorea tarkemmin, mutta tunnen Waden sitä paremmin.
Ymmärrättekö?... Jos teillä siis on sanottavana vielä jotakin muutakin
Moorelle, niin tehkää se äkkiä."

"Olen sanonut sanottavani", Belllounds vastasi pahantuulisesti.

"Millaisilla perusteilla syytät minua?" Moore kysyi.

"Seurasin jälkiäsi ja minulla on todisteet hallussani."

Burley meni kuistiin ja laski varovaisesti kainalossaan olevan kääryn
lattialle.

"Moore, laskeutukaa satulasta", hän sanoi. Sitten kuin paimen oli
tehnyt sen ja nilkuttanut syrjemmäksi, sheriffi jatkoi: "Tälläkö
hevosella enimmäkseen ratsastatte?"

"Minulla ei olekaan muuta."

Burley istuutui portaille ja avattuaan huolellisesti käärön hän otti
siitä esille muutamia kovia keltaisia multakokkareita. Pienemmissä
oleva ympyrä pisteineen näkyi hyvin selvästi. Suuremmissa oli
vaillinainen, mutta kuitenkin selvästi huomattava omituisen muotoisen
hevosenkengän melkein kolmion muotoinen jälki. Sheriffi laski nämä
palaset maahan. Sitten hän otti Mooren kainalosauvan, jota Moore
säilytti satulasta riippuvassa tupessa kuin pyssyä, ja vedettyään sen
tupesta hän huolellisesti tutki sen pyöreää päätä, koettaen sitä
lopulta noihin kuivuneissa multakokkareissa oleviin ympyröihin. Ne
sopivat täydellisesti toisiinsa. Paimenet kumartuivat lähemmäksi
nähdäkseen tarkemmin ja Billings pudisti päätään. Vanha Bellloundskin
seurasi toimitusta tarkkaavaisesti. Tehtyään sen Burley tarttui Mooren
hevosen vasempaan etujalkaan nostaen sen kavion näkyviin. Valkoinen
mustangi ei nähtävästi pitänyt tästä, mutta mukaantui siihen sittenkin.
Kavioon kiinnitetty kenkä oli melkein kolmion muotoinen. Kun Burley
sovitti suuremman multakokkareen jalkineen kavioon, täytyi jokaisen
empimättä uskoa, että tuo kokkareessa näkyvä jälki oli kolmionmuotoisen
teräskengän tekemä.

Burley laski kavion irti heittäen kokkareen kädestään. Toisetkin miehet
suoristautuivat hitaasti ja muutamat heistä hengittivät kovasti.

"Moore, luuletteko noita jälkiä omiksenne?" sheriffi kysyi.

"Kyllä ne ovat sen näköisiä", paimen vastasi.

"Ne ovat varmasti teidän!"

"En voi sitä kieltääkään."

"Otin nuo kokkareet Gore Peakin juurella olevan lähteen reunalta.
Seurasimme Bellloundsilta varastetun karjan jälkiä harjun yli Elgeriaan
vievälle tielle saakka. Bridges ja Lindsay ovat ostelleet karjaa viime
aikoina muutamilta oudoilta miehiltä, jotka eivät olleet ilmoittaneet,
missä heidän maatilansa sijaitsevat. Miehet olivat vain väittäneet
ostavansa ja myyvänsä karjaa. Vannon, että muut Gore Peakillä näkemämme
hevosten jäljet ovat niiden miesten hevosten tekemiä, jotka olivat
ajaneet Bellloundsin karjan sinne... Onko teillä vielä jotakin muuta
sanottavaa?"

"Ei. Ei täällä", Moore vastasi tyynesti.

"Silloin vangitsen teidät viedäkseni teidät Kremmliniin kuulustelua
varten."

"Hyvä on. Minä tulen."

Vanha Belllounds näytti olevan hyvin järkytetty. Hänen poskensa olivat
punaiset ja hänen silmänsä leimusivat.

"Wils, olet kohdellut minua sikamaisesti!" hän sanoi vihaisesti. "Olen
aina luullut sinua rehelliseksi mieheksi... Tunnusta nyt suoraan koko
kirottu juttu, jos haluat suopeata kohtelua minulta. Olit varmaankin
mieletön tahi juovuksissa silloin kun teit tämän konnantyön. Sano nyt
se meille suoraan."

"Minulla ei ole mitään sanottavaa", Moore vastasi.

"Käyttäydyt omituisesti ollaksesi paimen, joka ennen on ollut valmis
tappelemaan pienimmästäkin syystä. Tunnusta nyt vain koko asia, niin
annan sinulle anteeksi... En ole unhottanut sitä, että sinua on
kohdeltu huonosti täällä White Slidesissä. Minäkin olen kerran ollut
nuori ja kuumaverinen."

Karjanomistajan vihainen ja liikuttava puhe kiihoitti paimenta ja oli
melkein tehdä lopun hänen luonnottomasta ja tavallaan röyhkeästä
käytöksestään. Näytti jo melkein siltä, kuin hän ei enää voisi hillitä
itseään, ja hänen vapisevat huulensa näyttivät kätkevän taakseen surua,
pelkoa ja vihaa. Hänen Bellloundsiin luoma katseensa oli todellakin
omituinen ollakseen sellaisen paimenen, jonka luultiin varastaneen
entisen isäntänsä karjaa. Mitä hän sitten olisi vastannutkaan, jäi se
tekemättä Columbinen ilmestyessä äkkiä paikalle.

"Isä, kuulin sanasi!" hän huudahti tullessaan heidän luokseen
peloissaan ja suurin silmin. "Mitä on Wilson Moore tehnyt sellaista,
jonka tahdot antaa hänelle anteeksi?"

"Collie, mene takaisin huoneeseesi", Belllounds määräsi.

"En mene, sillä tässä on jotakin nurinkurista", hän sanoi pelästyen yhä
enemmän katsoessaan miehestä mieheen. "Ah, sheriffi Burley, oletteko
tekin täällä?" hän huohotti.

"Olen, neiti, ja jos nuori Moore on ystävänne, olen pahoillani
tulostani", Burley vastasi.

Tytön ilmestyminen paikalle vaikutti Wadeenkin omituisesti ja
lumoavasti. Herkkä, teräväpäinen, jännitetty ja kalpeneva tyttö alkoi
vähitellen vaistomaisesti käsittää, mistä tässä oli kysymys, jolloin
hänen tummenevat silmänsä alkoivat leimuta.

"Ystävänikö? Hän oli vielä enemmänkin muutamia päiviä sitten... Mitä
hän on tehnyt? Miksi olette täällä?"

"Neiti, olen tullut vangitsemaan hänet."

"Ah!... Mutta miksi?"

"Koska hän on varastanut isänne karjaa."

Columbine aivan mykistyi hetkiseksi, mutta sitten hän tiukkaisi: "Tässä
on varmaankin tapahtunut joku hirmuinen erehdys!"

"Neiti Columbine, toivon sydämestäni samaa", Burley vastasi hyvin
hämmästyneenä ja pahoillaan. Kuten useimmat hänen laisensa miehet, ei
hänkään voinut olla paha naiselle. "Mutta asia näyttää hyvin tukalalta
Moorelle... Katsokaahan näitä hänen hevosensa jälkiä -- vasemman
etujalan, jonka kenkä on tuollainen kolmion muotoinen. Se on hänen
hevosensa ja hän tunnustaa sen. Ja katsokaahan näitäkin pieniä
ympyröitä pisteineen... Löysin nämä merkit Gore Peakilta varastetun
karjan jälkien joukosta. Muita jälkiä en huomannut, neiti Columbine."

"Kuka vei teidät noille jäljille?" hän kysyi tiukasti.

"Jack. Hän löysi ne ensin ja ratsasti sitten Kremmliniin luokseni
tuodakseen minut tänne."

"Jack! Jack Bellloundsko?" Columbine huudahti purskahtaen villiin ja
hurjaan nauruun. Kuin naarastiikeri hän hyökkäsi Jackia kohti kuin
repiäkseen tämän kappaleiksi. "Sinä siis veit sheriffin noille
jäljille! Syytät siis Wilson Moorea isän karjan varkaudesta!"

"Kyllä ja olen sen jo todistanutkin", Jack vastasi käheästi.

"Sinä! Sinä todistit sen! Vai tällainen kostosi olikin!... Mutta sinä
olet unhottanut minut kokonaan, Jack Belllounds! Sinä roisto, sinä
paholainen, sinä --" Äkkiä hän vetääntyi taaksepäin omituisesti
vapisten. Hän huohotti ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi.
"Ah, hyvä Jumala!... Miten sanomattoman hirmuista tämä onkaan!"... Hän
kätki kasvonsa käsiinsä ja jokainen jänne hänessä näytti vetääntyvän
kokoon, kunnes hän oli aivan jäykkä. Sitten hän ojensi kätensä Wilson
Moorea kohti.

"Wilson Moore, mitä sinulla on sanomista tälle sheriffille, Jack
Bellloundsille ja minulle?"

Moore katsoi häneen niin, että se varmaankin koski kovasti hänen
sieluunsa, sillä katse oli niin rakastava, tarkoittava ja
kaunopuheinen.

"Collie, heillä on todistukset. Minun on pakko kestää rangaistukseni...
Isäsi on hyvä. Hän ei vaadi minulle suurtakaan edesvastuuta."

"Sinä valehtelet", Columbine kuiskasi. "Ja minä sanon heille, miksi sen
teet."

Moore ei ollut ollenkaan häpeävän ja rikollisen näköinen, niinkuin
olisi ollut luonnollista hänen tunnustukseensa nähden. Mutta hän näytti
tuntevan toivottomuuden aiheuttamaa tuskaa. Hänen kätensä tapaili Wadea
ja nykäisi häntä.

Tällainen mykkä pyyntö oli aivan tarpeeton, sillä Wade ymmärsi
muutenkin, että Columbine seuraavassa silmänräpäyksessä olisi viskannut
häpeällisen totuuden päin naamaa Jack Bellloundsille. Tyttö aikoi tehdä
sen. Hän oli peloittava ja kaunis innostuksessaan.

"Collie", Wade sanoi sellaisella äänellä, jonka hän tiesi vaikuttavan
omituisesti tyttöön, tarttuen samalla hänen ojennettuun käteensä, "ei
enempää! Tämä on miesten asia, johon naisten ei sovi sekaantua, ei
ainakaan tässä. Tämä on Wilsin ja samalla minunkin asiani. Olen hänen
ystävänsä. Olipa hänen huolensa ja rikoksensa millainen tahansa, otan
ne hartioilleni. Silloin ne muuttuvat sellaisiksi, kuin ei niitä
olisikaan."

Vaikeroiden ja väännellen käsiään Columbine horjui sisällisen taistelun
voimasta.

"Olen aivan, aivan hullu tahi sitten näen unta. Ah, Ben!" hän huudahti.

"Koettakaa rohkaista mielenne, Collie. Tämä on kyllä kovaa. Vaikea on
uskoa sitä Wilsistä, joka on ollut ystävänne ja leikkitoverinne niin
monta vuotta. Kyllä me kaikki ymmärrämme sen, Collie. Menkää nyt
huoneeseenne älkääkä kuunnelko ja katselko enää."

Hän talutti tytön kuistiin ja sitten ovelle, jota avatessaan hän
kuiskasi: "Pelastan teidät, Wilsin ja tuon vanhuksen, jota sanotte
isäksenne."

Sanottuaan sen hän palasi pihalle kokoontuneeseen vaitiolevaan
joukkoon.

"Jim, jos sanon vastaavani siitä, että Wils Moore tulee Kremmliniin
määrättynä päivänä, annatko hänen silloin jäädä luokseni?"

"Kyllä mielelläni", Burley vastasi sydämellisesti.

"Vastustan sitä", Jack Belllounds huudahti taistelunhaluisesti. "Hän on
tunnustanut ja teidän pitää viedä hänet vankilaan."

"Kuulkaahan nyt, kuumaverinen nuorimies, vankilaa ei ole lähempänä kuin
Denverissä. Tiedätte kai sen?" Burley vastasi kuivan leikillisesti.
"Moore on nyt kotiarestissa. Hän voi olla täällä aivan yhtä hyvin kuin
luonani Kremmlinissä, jossa hänen aikansa tulisi paljon pitemmäksi."

Paimen oli noussut satulaan ja Wade käveli hänen rinnallaan heidän
lähtiessään kotiin päin. He eivät olleet ennättäneet vielä pitkälle kun
Waden terävät korvat erottivat seuraavat sanat: "Kuulkaahan,
Belllounds, minusta tuntuu kuin ette poikinenne oikein käsittäisi tätä
Wadea."

"Olette oikeassa", vanhus vastasi.

Mutta hänen poikansa purskahti katkeraan, ivalliseen ja tyytymättömään
nauruun.



XVII.


Gore Peak oli sen vuorijonon korkein paikka, joka jatkui penikulmittain
Buffalo-laaksosta länteen päin. Se oli aivan pyöreä metsäinen kukkula,
jota sitä ympäröivässä seudussa asuvat ihmiset käyttivät maamerkkinään.
Tämän vuorijonon itäisillä rinteillä kasvava kuusi- ja mäntymetsä
oli melkein koskematonta seutuun asti, joka kapeni vähitellen
Buffalo-laaksoksi. Seudulla risteili muutamia suuriliikenteisiä teitä,
joista eräs seurasi Red Brookia Kremmliniin, muudan vei laaksosta White
Slidesiin ja eräs harjanteen yli Elgeriaan. Ainoa tunnettu Gore
Peakille vievä tie poikkesi laakson sivuhaaraan kiertäen etelään
helpommin noustavalle rinteelle.

Koko tuo ääretön Buffalo-laakson länsipuolella oleva metsäisiä
harjanteita, penkereitä, kuiluja ja metsiköitä käsittävä rinne oli
hyvin villiä ja luoksepääsemätöntä seutua. Sinne pakenivat puhvelit
turvaan metsästäjiltä eivätkä joutuneet vaaraan ennenkuin ne taasen
palasivat laaksoon. Hirvet, antiloopit ja karhut elivät siellä kuin
kotonaan.

Bent Wade, metsästäen nyt jalompaa riistaa kuin seudun villejä petoja,
jätti hevosensa Lewisin tuvalle ja tunkeutui tiheään metsään yksinään
kuin antiloopin väijyjä tahi intiaani. Lewis oli toiminut Waden
vakoojana ja oli ratsastanut hurjasti Sage-laaksoon tuomaan uutisia
rosvoista. Wade oli seurannut häntä Buffalo-laaksoon samana iltana
ratsastaen pimeässä. Heillä oli pätevät syyt kiirehtiä. Jack Belllounds
oli ratsastanut Kremmliniin, eikä metsästäjä luullut hänen palaavan
samaa tietä, jota hän oli käyttänyt mennessään.

Fox, Waden lempikoira, oli suureksi harmikseen saanut jäädä Lewisin
luo, Kanen, verikoiran seuratessa Wadea. Kanea oli kohdeltu pahoin ja
Jack Belllounds oli lopulta antanut sille selkään, jolloin se oli
poistunut White Slidesistä ja muuttanut Mooren luo asumaan. Ja vihdoin
se näytti sopineen riitansa metsästäjänkin kanssa ruveten luottamaan
häneen, mutta rakkaudetta. Kane ei milloinkaan antanut anteeksi, mutta
se tunsi ystävänsä ja herransa. Wadella oli pyssy kädessään ja
selässään pukinnahkainen laukku, jossa oli lihaa ja leipää. Hänen
vyössään, joka oli täynnä patruunia, oli nyt kaksi revolveria selvästi
näkyvissä, toinen niistä oikealla puolella hyvin alhaalla. Waden luonne
näytti muuttuneen huomattavasti, vaikka hänen nykyinen hommansa ei
ollutkaan mitään uutta hänelle.

Hän suuntasi kulkunsa tämän korkealla sijaitsevan laakson päässä
olevaan piilotettuun tupaan Gore Peakin tumman huipun juurella. Oli
muutaman heinäkuun päivän aikainen aamu, kesäisen raikas ja puhdas.
Linnut ja oravat kisailivat laakson laidoilla. Ruoho oli tuoretta,
valkoisen kuuran kimalluttamaa. Valkoisissa aukioissa oli paljon
riistan jälkiä ja Wade pysähtyi kuuntelemaan hirven toitotusta. Ah,
hänen mielestään metsän soinnuista kaunein kantautui hänen korviinsa.
Se kajahti kirkkaasti, kaikuvasti ja läpitunkevasti villine siihen
sekaantuvine sävyineen niin, että se lumosi Waden kokonaan. Koirakin
kuunteli, mutta näytti välinpitämättömältä. Se pysytteli aivan
metsästäjän kintereillä astellen varovaisesti ja katsellen ympärilleen
vielä varovaisemmin vainuamatta metsän nelijalkaisia asukkaita. Se
odotti, että isäntä veisi sen jonkun ihmisen jäljille.

Matka laaksosta Gore Peakille oli niin lyhyt, että variskin olisi
jaksanut sen lentää. Mutta Wade lähestyi sitä hitaasti pysytellen
sakeimmassa metsässä ja karttaen aukeamia, kuiluja, kujanteita,
korkeita harjanteita ja kallioista maaperää. Kun hän saapui Elgeriaan
johtavalle tielle, hän ei tullut ollenkaan tyytymättömäksi nähdessään,
että se oli sileä eikä minkään äskeisen kulun tallaama. Puolen
penikulman päässä metsän toisella puolella hän kuitenkin huomasi kolmen
hevosen eiliset jäljet ja hieman kauempana karjan ja hevosten jälkiä,
jotka alkoivat jo olla vanhoja ja huonosti näkyviä. Nämä Elgeriaan
johtavat jäljet olivat kuin painettuja sanoja Wadelle.

Noin puolen päivän tienoissa hän kiipesi muutamalle kallioiselle
ulkonemalle, joka pisti esille eräästä vähitellen alenevasta rinteestä.
Tältä edulliselta paikalta hän tarkasteli vuoren rinteen aaltoilevaa
mustaa ja vihriää peitettä. Muudan melkein piilossa oleva kapea laakso
kimalteli keltaisena auringonpaisteessa. Laakson päästä nousi ohut
savupatsas kiemurrellen ilmaan.

"Kas niin!" metsästäjä mumisi katsoessaan. Koira vikisi ja pisti kylmän
kuononsa Waden kouraan.

Wade aloitti jälleen äänettömän ja varovaisen kulkunsa metsän läpi. Hän
rupesi laskeutumaan vuorelta suunnaten kulkunsa hieman oikealle
paikasta, josta oli noussut savua. Rosvojen läsnäolo tuvassa oli kyllä
tärkeä tapahtuma, mutta ei niin tärkeä kuin muudan toinen mahdollisuus.
Hän toivoi Jack Bellloundsin olevan niiden joukossa tahi tulevan sinne
heitä tapaamaan, ja siitä hän nyt halusi saada varmuuden. Saavuttuaan
pieneen laaksoon hän poikkesi vasemmalle mennäkseen tien yli, joka
johti sinne päälaaksosta muutamia penikulmia kauempaa. Hän löysi sen
eikä ollenkaan hämmästynyt nähdessään mullassa tämän aamullisia hevosen
jälkiä. Hän tunsi nuo jäljet. Jack Belllounds oli nähtävästi tullut
hakemaan rosvoilta maksua.

Silloin Wadessa tapahtunut muutos ja ihmisten vakoojan omituisuudet
tulivat selvemmin näkyviin. Hänen järkensä toiminta ja ruumiinsa
liikkeet muuttuivat samanlaisiksi kuin ennenkin, jolloin hän oli ollut
sellaisessa toimessa. Hän liikkui hitaasti kuin haamu, oli hiljaa kuin
hiiri ja hänen katseensa, joka kierteli edessäpäin ja kaikkialla
ympärillä, näki varmaankin jokaisen elävän olennon ja kaikkien lehtien
ja sanajalkojen liikkeet. Koira, jonka selkäkarvat olivat nousseet
pystyyn, seurasi hänen kintereillään katsellen, kuunnellen ja kulkien
yhtä varovaisesti kuin hänkin. Wade luuli varmaankin, että rosvot
olivat panneet jonkun joukostaan vahdiksi. Senvuoksi hän pysytteli
rinteellä tuvan kohdalla tunkeutuen varovaisesti tiheikön läpi, jossa
kasvoi paljon pieniä mäntyjä ja kuusia. Vihdoin hän sai tuvan ja sen
takana olevan kapean laakson näkyviinsä. Suureksi huojennuksekseen hän
huomasi, ettei laitumella olevia hevosia oltu satuloitu. Ei ainoatakaan
ihmistä ollut näkyvissä. Mutta heilläkinhän voi olla koira.
Lähestyessään hitaasti metsästäjä oli niin valpas kuin suinkin ja
vihdoin hän päätti, että jos rosvoilla olisi ollut koira mukanaan, he
olisivat sitoneet sen ulos vahdiksi.

Wade oli nyt saapunut haluamalleen paikalle. Hän oli noin
kahdeksankymmenen askeleen päässä tuvasta muutaman avonaisen kujanteen
vieressä, josta hän voi katsella oven edustalla olevaa avonaista
paikkaa. Hänen vasemmalla puolellaan oli tiheitä pieniä kuusia
matalalle haarautuvine oksineen. Niitä kasvoi koko matkan tupaan asti
piilottaenkin siitä pari seinää. Wade tiesi hyvin, mitä hänen nyt oli
tehtävä, eikä hän epäröinytkään pitkää aikaa. Laskettuaan pyssynsä
maahan hän sitoi koiran kiinni pieneen kuuseen taputtaen sitä ja
kuiskaten sille, että se seisoisi siinä hiljaa.

Sitten hän tarkasti ammusvyönsä kuin mies, joka haluaa saada ne äkkiä
käsiinsä ja jonka mieltä tällainen välttämättömyys ei näyttänyt
pahoittavan eikä peloittavan. Kumartuen alemmaksi hän pujahti
kuusikkoon. Pehmeä neulasten peittämä maa, jossa ei ollut kuivaa
oksaakaan, ei antanut minkäänlaista ääntä eivätkä hänen ruumistaan
vastaan painuvat oksatkaan kahisseet. Joskus hänen oli pakko taivuttaa
ne syrjään. Siten nopeasti ja hiljaa intiaanin liukuvin askelin hän
lähestyi tupaa, kunnes ruskeakuoriset hirret salpasivat häneltä tien
pimittäen kirkkaamman valon.

Hän haisti sekä halkojen että tupakan savua, kuuli matalia syviä ääniä,
korttien sekoittamista ja lyömistä ja kullan soitannollista kilinää.
Leväten polvillaan hetkisen metsästäjä mietti. Kaikki oli aivan niin
kuin hän oli odottanutkin. Hänellä oli todellakin ollut onni
puolellaan. Noita miehiä ei voitu helposti häiritä heidän pelissään.
Tuvan ovi oli juuri nurkan toisella puolella ja hän voi liukua
äänettömästi tahi hypätä sille yhdellä loikkauksella. Kumpainenkin tapa
voi kelvata. Mutta kumpaan hän turvautuisi johtui kokonaan sisällä
olevien miesten ja heidän revolveriensa asemasta.

Nousten äänettömästi Wade hiipi seinän viereen ja kurkisti tupaan
muutamasta hirsien välissä olevasta raosta. Auringonvalo virtasi
huoneeseen sekä ovista että ikkunoista. Jack Belllounds istui lattialla
auringonvalossa nojaten seinään. Hän oli paitahihasillaan. Pelaajan
kuume ja häviölle joutuneen kiukku loistivat hänen kalpeista
kasvoistaan. Smith istui selin Wadeen Bellloundsia vastapäätä. Toiset
miehet täydensivät neliön. Kaikki olivat kumminkin niin lähellä
toisiaan, että he helposti voivat ottaa korttinsa ja voittamansa
kullan. Wade näki tämän yhdellä silmäyksellä ja sitten hän rupesi
tarkastelemaan tilanteen yksityiskohtia. Bellloundsilla ei ollut
minkäänlaista asetta. Smithin vyö ja revolveri olivat auringon
paisteessa kovalla savilattialla niin kaukana, ettei niitä voitaisi
saada käsiin äkkinäisettä ponnistuksetta. Wade tarkasteli perin pohjin
Smithin toverien kasvoja tuntien nähtävästi suurta tyytyväisyyttä
näkemänsä johdosta.

Hän epäröi hetkisen, mutta kumartui sitten ja siirsi hiljaa syrjään
tiellä olevat kuusten oksat ja liukui tiheiköstä aukeamalle ottaen pari
äänetöntä hyppyä. Vielä yhden ja hän oli tuvassa.

"Päivää, rosvot! Älkää liikahtako!" hän huudahti.

Hänen ilmestymisensä tahi hänen äänensä tahi molemmat yhteensä
mykistyttivät rosvot. Belllounds pudotti korttinsa ja hänen suunsa
aukeni samalla kertaa. Nämä olivat ainoat huomattavat liikkeet.

"Olen puheliaalla tuulella, ja kuta kauemmin kuuntelette, sitä kauemmin
saatte elää", Wade sanoi. "Mutta älkää liikahtako!"

"Emme me liikahdakaan!" Smith tiuskaisi. "Kuka olette ja mitä
tahdotte?"

Oli ilmeistä, ettei rosvopäällikkö ollut nähnytkään Wadea, jonka
liikkeet olivat olleet nopeat ja joka nyt seisoi aivan hänen takanaan.
Sitäkään ei voida kummastella, että Smith istui paikoillaan melko
kankein niskoin ja suorana. Voi olla mahdollista, että hän oli ollut
samanlaisessa tilanteessa ennenkin.

"Kuka olette?" hän huudahti käheästi.

"Teidän pitäisi oikeastaan tuntea minut." Ääni oli Waden, hiljainen ja
kylmä, mutta syvä ja kaikuva.

"Olen kuullut äänenne jossakin, voin lyödä siitä vaikka vetoakin."

"Kyllä. Teidän pitäisi tuntea se, Cap", Wade vastasi.

Rosvo säpsähti kovasti, mutta rauhoittui heti jälleen.

"Cap! Miksi nimitätte minua niin?"

"Miten sitten? Olemmehan vanhoja ystäviä, Cap Folsom!"

Sanoja seuranneen vaitiolon kestäessä voitiin selvästi erottaa rosvon
raskas hengitys; hänen niskansa punastui ja ainoastaan hänen toveriensa
silmät liikkuivat. Belllounds alkoi tointua hieman hämmästyksestään.
Pelko oli mykistyttänyt hänetkin, ei kuitenkaan minkäänlainen
henkilökohtaisen harmin ja vaaran aiheuttama. Hänen järkensä ei
käsittänyt vielä sitä.

"Olette saanut minut kiinni! Mutta kuka olettekaan?" Folsom kysyi
käheästi.

Wade vaikeni.

"Kuka hiidessä tuo mies on?" rosvo huudahti. Kysymys ei ollut sen
enemmän kohdistettu hänen tovereilleen kuin neljälle seinällekään, vaan
se oli ahdistavan ja syyttävän mielen raivostunut tiedustelu ja kiihkeä
ja pelokas muisteleminen.

"Hänen nimensä on Wade", Belllounds sanoi töykeästi. "Hän on Wils
Mooren ystävä ja sama metsästäjä, jonka kerroin teille olleen isäni
työssä viime talvena."

"Wadeko? Wade? Et sanonut minulle hänen nimeään. Hän ei suinkaan voi
olla --"

"Kyllä, Cap", Wade keskeytti. "Sama vanha veikko, joka turmeli kauniit
kasvosi muutamia vuosia sitten."

"Hell-Bent Wade!" Folsom huohotti kauhistuneena. Hänen koko ruumiinsa
vapisi ja hänen kasvonsa tulivat harmaiksi kuin tuhka. Hänen oikea
kätensä liikahti vaistomaisesti revolveria kohti, mutta pysähtyi
alkuunsa, kuten hänen ensimmäinen liikkeensäkin.

"Ole varovainen, Cap", Wade varoitti. "Olisi suuri vahinko, ellen saisi
puhua hieman... Käänny tännepäin nyt ja tervehdi vanhaa toveriasi
Gunnisonin päiviltä."

Folson kääntyi kuin joku armoton järkkymätön voima olisi vääntänyt
hänen päätään.

"Hyvä Jumala, Wade!" hän huudahti. Hänen äänensä ja hänen silmiensä
ilme näyttivät toteavan jonkun peloittavan ja kumoamattoman tosiseikan,
luultavasti uhkaavan kuoleman. Mutta hän ei ollut mikään raukka.
Huolimatta metsästäjästä, joka seisoi hänen takanaan hän kääntyi
takaisin ja heitti vihaisesti kortit Bellloundsille päin naamaa. Hän
kiroili kauheasti... "Sinä rikkaan karjanomistajan hemmoiteltu penikka.
Miksi hiidessä et kertonut minulle, että petojen metsästäjää sanotaan
Wadeksi?"

"Kyllä minä sen kerroin sinulle", Belllounds huusi punastunein poskin.

"Valehtelet! Et milloinkaan ole sanonut Wade -- W-a-d-e oikein
selvästi, niin että olisin kuullut sen. En kuullut sinun
mainitsevankaan mitään Hell-Bent Wadestä."

"Väsyin tuohon nimeen suunnattomasti", Belllounds vastasi
halveksivasti.

"Ai-jai-jai!" rosvo kähisi. "Vai väsyit sinä siihen! Miten tyhmä sinä
oletkaan! Jos tietäisit, kuinka monta miestä tuo nimi on väsyttänyt ja
väsyttänytkin iäksi, et luullakseni ajattelisi niin tavattoman
tyhmästi."

"Sanokaa nyt, mitä annatte minulle? Sheriffi Burley koetti kertoa
isälle ja minulle kaikenlaista roskaa tuosta Wadesta. Hänhän on vain
pikkuinen, vääräsäärinen ja suurinenäinen hätikkö -- mies, jolla on
äänikin kuin naisella -- hiiviskelevä kokki, kämppälääkäri ja lypsäjä
ja Jumala ainoastaan tietää, mitä vielä."

"Poika, olet oikeassa, sillä Jumala ainoastaan tietää, mitä vielä.
Mutta sen tulet nyt näkemään ja voin lyödä vaikka vetoakin, ettet
hevillä unhota sitä opetusta... Wade, oletteko vanhentunut tahi
muuttunut, kun sallitte tuollaisen penikan jutella tällaisia?"

"Cap, hän on hyvin huvittava juuri nyt ja toivon teidän kaikkien saavan
hauskaa hänen kustannuksellaan. Ellette pakota kättäni toimimaan, aion
kertoa teille muutamia mielenkiintoisia piirteitä tämän Möly-Jackin
elämästä... Tahdotko olla hiljaa ja kuunnella ja uskallatko vastata
tovereistasi, Cap?"

"Wade, en vastaa kenestäkään, mutta toverini eivät nähdäkseni aiokaan
ruveta elämöimään", Folsom vastasi ivallisesti tarkoittaen tovereitaan.

Toinen punapartainen suuri ja laihakasvoinen mies, roistomaisen ja
hurjan näköinen, tiuskaisi nyt: "Kuulehan nyt, Smith, mitä helvettiä
tämä tällainen käytöksesi oikeastaan tarkoittaa tällaisessa
tilanteessa?"

"Sitä, että jos onnistut kääntämään valtin, olet kirotun onnellinen",
Folsom murahti.

Kolmas rosvo ei puhunut sanaakaan. Hän oli pieni mustaihoinen mies
oratuomen värisine tummine silmineen ja mustine tukkineen, nähtävästi
sellainen valkoinen mies, jolla oli meksikolaista verta suonissaan.
Istuessaan siinä liikkumattomana hän näytti tarkkaavaiselta,
voimakkaalta ja viekkaalta odottaessaan sopivaa tilaisuutta.

"Möly-Jack, nämä uudet ystäväsi ovat kurjia rosvoja, ja muudan heistä
on vielä pahempikin, jonka voin todistaa, mutta sinuun verrattuna he
ovat kaikki kunnon miehiä", Wade sanoi.

Belllounds vilkaisi heihin salavihkaa. Hän oli menettämäisillään
urhoollisuutensa ja hänen tyhmä järkensäkin alkoi käsittää jotakin.

"Luuletteko minun välittävän lörpöttelystänne?" hän tiuskaisi
vihaisesti.

"Kylläpähän välität, kun kerron näille rosvoille, miten olet pettänyt
heidät."

Belllounds hyppäsi kuin ansaan joutunut susi, mutta päästyään puoleksi
koholle hän tuuskahti jälleen maahan. Hänen oikealla puolellaan oleva
rosvo potkaisi häntä niin, että hän lyyhistyi jälleen seinää vasten.

"Möly, katsohan tänne!" Wade huudahti ojentaen revolverin, joka heilui
hetkisen kuin kompassin neula ja sylki sitten piipustaan tulta ja
savua. Kuula sattui muutamaan hirteen katkaistuaan kumminkin lehden
Bellloundsin korvasta, niin että siitä rupesi vuotamaan verta. Hänen
kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi ja sekunnin kuluessa sai pelko
hänet niin valtoihinsa, että hän vapisi kuolemankauhusta kuin
haavanlehti.

Folsom nauroi ivallisesti ja raa'an iloisesti. "Kuulehan, Möly-Jack, et
suinkaan aavistanutkaan, että vanha toverini Wade tähtäsi päähäsi, vai
mitä? Et suinkaan!"

Toiset rosvot ymmärsivät silloin paremmin ehkä kuin Belllounds, että
tilanne oli nyt hyvin epätavallisen miehen käsissä.

"Cap, tiedätkö, että Möly-Jack on syyttänyt ystävääni Moorea sen karjan
varkaudesta, jonka olette myyneet?" Wade kysyi harkitusti.

"Mitä karjaa tarkoitattekaan?" rosvo kysyi kuin hän ei olisi
kuullutkaan oikein.

"Sitä, jonka Jack varasti isältään myyden sen teille."

"Näen, ettei Bent Wade ole unhottanut entisiä tapojaan. Minun olisi
pitänyt ymmärtää se heti nähdessäni sinut... En ole tiennytkään, että
Belllounds on syyttänyt siitä jotakin toista."

"Hän teki sen."

"Vai niin. Kuka tuo Wils Moore onkaan?"

"Hän on paimen ja niin hieno nuorukainen, ettei parempaa ole ikinä
ollutkaan hevosen selässä. Möly-Jack vihaa häntä. Hän antoi Jackille
selkään pari kertaa ja voitti sen tytön rakkauden, jota Jack haluaa
omakseen."

"Miten romanttista!... Kuulehan, Möly-Jack, sinustahan rupeaa kuulumaan
oikein kummia."

Belllounds makasi seinää vasten kyyristyneenä huohottaen ja hikoillen.
Kasvojen röyhkeä ilme ei muuttunut, koska se oli synnynnäistä, mutta
silmien rohkea ilme oli hävinnyt ja hänen suunsa ja leukansa todistivat
raukkamaisesta arkuudesta. Hän tuijotti peläten ja epäillen Wadeen.

"Kuunnelkaa nyt liikahtamatta paikoiltanne", Wade jatkoi nopeasti.
"Jack varasti karjan isältään. Hän on sydämestään varas, mutta hänellä
oli silloin muutakin mielessä. Kulkiessaan koetti hän tahallaan saada
jälkensä niin hyvin näkyviin kuin suinkin. Hän valmisti samanlaisen
kolmionmuotoisen hevosenkengän kuin Wils Mooren hevosellakin on
naulaten sen kiinni hevosensa vasempaan etujalkaan. Samalla laittoi hän
toisenkin vehkeen -- pienen rautaisen renkaan keskessä olevine
nauloineen -- ja kulkiessaan jätti hän jälkeensä noita kolmionmuotoisia
hevosenkengän jälkiä ja noita pienen ympyrän jälkiä --"

"Nuo kummalliset jäljet olen, koira vieköön, nähnytkin!" Folsom
huudahti. "Huomasin ne tuolla lähteen reunalla ja sitten tämän tuvan
edustalla. Näin Jackin muodostavan ne jollakin tavoin, mutta en tullut
ajatelleeksi asiaa sen enempää. Hänen valkoisella hevosellaan on juuri
tuollainen kenkä vasemmassa etujalassaan."

"Niin onkin, kun Jack irroittaa tavallisen kengän ja naulaa sijalle
koukistetun... Seurasin noita jälkiä ja ne toivat minut tänne
tuvallenne. Bellloundsilla oli niitä tehdessään eräs tarkoitus... Hän
meni Kremmliniin sheriffi Burleyn puheille todistaen hänelle, että
varastettu karja on kuljetettu Elgeriaan. Tehtyään sen hän toi
sheriffin White Slidesiin syyttämään Moorea. Jack seurasi omia jälkiään
tänne, näytti Burleylle kolmionmuotoisen kengän ja pienen ympyrän
jättämät jäljet vihjaisten viimeksi mainituista, että ne ovat
luultavasti Mooren kainalosauvan tekemiä. Hän toi Burleyn suoraan tänne
tuvalle ja tielle, jota pitkin olitte ajaneet karjan Kremmliniin
vedenjakajan yli... Hän vaati Burleytä ottamaan mukaansa muutamia
multakokkareita, joissa nuo jäljet selvimmin näkyvät, White Slidesiin.
Möly-Jack syytti siellä Moorea varkaudesta, jolloin Burley vangitsi
Mooren. Juttu tulee esille Kremmlinissä tulevalla viikolla."

"Hitto soikoon!" Folsom huudahti ihmetellen. "Ihminen ei ole
milloinkaan liian vanha oppiakseen. Tiesin tuon penikan varastavan
isältään, mutta luulin häntä synnynnäiseksi rehelliseksi rosvoksi, joka
on rahojen tarpeessa pelatakseen ja juodakseen."

"Hän on pettänyt sinut, Cap. Ellen olisi seurannut teitä ja saanut
teitä kiinni, riippuisitte piakkoin hirressä."

"Vai niin! Wade, olisin mieluummin mukaantunut sellaiseen
mahdollisuuteen, kuin sinun liian ystävälliseen sekaantumiseesi
asioihini. Heikkoutesi on sellainen, ettet sinä milloinkaan voi pysyä
erilläsi niistä. Mutta annahan minulle revolveri, niin saat nähdä!"

"En, Cap."

"Etkö uskalla?" rosvo karjaisi. "Istun tässä paikoillani ja ammun
silmät tuon valehtelevan Bellloundsin penikan päästä!... Wade, pistä
käteeni revolveri, jossa on vain pari patruunaa tahi vain yksi. Voit
ojentaa oman revolverisi päätäni kohti... Salli nyt, että tapan tuon
haisunäädän."

Belllounds huomasi nyt selvästi, ettei kuolema ollut kaukana. Hänen
entisestä röyhkeästä ulkomuodostaan ei ollut enää mitään jäljellä,
sillä hänen kasvonsa muodostivat hirmuisen näön kaikille, joiden oli
pakko katsella näytelmää. Vaahto tippui hänen lerpallaan olevasta
alahuulestaan.

"Cap, en voi antaa sinulle revolveria, en ainakaan nyt", Wade sanoi.

Folsom rupesi silloin kiroilemaan ja yllyttämään tovereitaan.

"Tappakaa hänet! Vetäiskää revolverinne ja ampukaa hänen muljottavat
silmänsä puhki!... Sanon teille, että meidän on pakko taistella
kaikissa tapauksissa. Kuolemme joka sorkka tänne, mutta ampukaa hänet
ensin!"

Ei kumpikaan Folsomin tovereista totellut raivostuneen päällikkönsä
kehoitusta sen paremmin kuin omaa haluaankaan. He olivat Waden
vallassa. Nyt seurasi vaitiolo, joka oli täynnä epäilyä ja jännitystä,
joka yhä vain tiukkeni. Tasapaino alkoi horjua.

"Wade, olen ollut peluri koko ikäni, ja melko taitava sellainen, vaikka
sen itsekin sanon", rosvojen johtaja sanoi äänellä, jonka sävy ei
ollenkaan sopinut hänen sanoihinsa. "Lyön nyt viimeisen vedon."

"Anna vain kuulua, Cap. Mistä aiot lyödä vetoa?" Wade kysyi tyynesti ja
hiljaa, mutta erilaisella äänenpainolla.

"Lyön vetoa koko tuosta kultamäärästä, ettei Hell-Bent Wade ammu ketään
selkään!"

"Sinä voitit!"

Rosvo nousi hitaasti ja kankeasti seisoalleen. Suoristuttuaan täyteen
pituuteensa hän potkaisi tahallaan Bellloundsia naamaan.

"Siitä sait! Minua haluttaisi tehdä tilini selväksi kanssasi,
Möly-Jack! En ole määräävä täällä, mutta jokin sanoo minulle kuitenkin,
vaikka housuni tutisevatkin, että mieluummin olen omissani kuin sinun."

Sanottuaan sen ja hengähtäen syvään hän kääntyi katsomaan metsästäjää
silmiin.

"Wade, en ymmärrä oikein tarkoitustasi, mutta sen toimeenpano on
hitaampaa kuin ennen."

"Miten niin, Cap? Olin vain sellaisella puhetuulella", Wade vastasi.

"Joutavia! Sinulla on piru mielessä. Mitä tarkoitit ilmoittaessasi
minulle tuon penikan petoksesta, kun et kerran salli minun tappaa
häntä?"

"Halusin vain, että hän saisi kuulla, mitä oikeat miehet ajattelevat
hänestä."

"Hm! Ja mitä nyt seuraa ilmaistuani sen hänelle?"

"Te lähdette kaikki kanssani Kremmliniin, jossa luovutan teidät
sheriffi Burleylle."

Tällainen oli Waden heittämä sormikas. Sitä oli osattu odottaa ja sen
hyväksyminen tuntui huojennukselta. Elämän armottomien muutosten
toivoton hehku pani Folsomin silmät leimuamaan. Hän voi kyllä olla
murhaaja, mutta hän oli urhoollinen ja hän ymmärsi Waden sanojen
merkityksen.

"Toverit, tämä on onnenkauppaa!" hän huudahti käheästi kumartuen äkkiä
kuin pantteri revolveriaan kohti.

Hetki oli jännittävä ja liiaksi panostettu, kun nuo neljä miestä kuin
jonkun sähköisen nopeuden virran vapauttamina rupesivat toimimaan.
Revolverit paukkuivat yksiäänisesti. Tulen välähdykset, savupilvet,
kaikuvat pamahdukset ja käheät huudot täyttivät majan. Wade oli ampunut
hypätessään syrjään. Luodit sattuivat napsahdellen seiniin. Metsästäjä
heittäytyi vatsalleen vuoteena toimineen oksista valmistetun ristikon
taakse. Se oli tehty paksuista ja kestävistä kuusenhavuista. Hän ei
ollut erehtynytkään luulossaan, että se kelpaisi rintavarustukseksi.
Vetäen toisen revolverinsa esille hän tirkisti suojastaan.

Savu alkoi kohota kattoon ja haihtui ikkunoista ja ovista. Ilma
kirkastui jälleen. Belllounds painautui seinään kiinni kalpeana ja
hänen silmänsä olivat pullistumaisillaan pois päästä näytelmän
aiheuttamasta pelosta. Mustaihoinen pieni mies makasi lattialla
väännellen itseään tuskissaan. Äkkiä koko hänen ruumistaan pudistuttava
väristys lopetti hänen potkimisensa. Hänen ruumiinsa oikeni suoraksi,
ja kuin taikavoimasta hänen kätensä irtaantui savuavasta revolverista.
Folsom oli polvillaan kumarruksissa, ja horjuen heiluttaen revolveriaan
kuin juopunut hän haki jotakin esinettä, jolle hän olisi voinut purkaa
raivonsa. Hänen toisessa ohimossaan oli hirmuinen reikä -- verinen ja
hirvittävä näky.

"Toverit, minä osuin häneen!" hän kuiskasi omituisesti ja änkyttäen.
"Hän sai kerrankin tarpeekseen -- Hell-Bent Wade! Kunnia hänelle.
Tapaan hänet siellä!"

Horjuessaan sinne tänne hän äkkiä huomasi Bellloundsin edessään,
jolloin hän säpsähti niin kovasti, että veripisarat lentelivät hänen
haavoittuneesta ohimostaan.

"Kas vain, kortit näyttävät lopultakin tulevan tännepäin! Belllounds,
tässä on valehteleville silmillesi!"

Revolveri heilui, vapisi ja teki ympyröitä hänen tehdessään viimeisen
hirmuisen ponnistuksen voidakseen tähdätä suoraan. Hän laukaisi. Luoti
vei mennessään tupsun Bellloundsin tukasta, mutta ei osunut. Rosvo
tähtäsi toistamiseen ja revolveri heilui ja vapisi, ennenkuin hän
painoi liipasinta, Mutta hana napsahtikin vain tyhjään patruunaan.
Folsom päästi korahtavan raivostuneen huudahduksen, pudotti revolverin
kädestään ja kaatui suulleen ojentautuen hitaasti suoraksi.

Punapartainen rosvo oli paennut kivisen takan taakse, voimatta
kuitenkaan tukkeutua sinne kokonaan. Siinä asennossa hänen oli melkein
mahdoton ampua, koska hänen oikea kätensä oli nurkan puolella ja hänen
oli pakko painautua rakoon tiukasti saadakseen ruumiinsa rosoisten
kivien taakse. Wadella oli nyt etu puolellaan. Hän makasi suullaan ja
hänen oikea kätensä oli näkyvissä ristikon nurkan takaa. Oksien päät
suojelivat hänen päätään hänen tirkistäessään sieltä. Odottaessaan
ampumistilaisuutta hän latasi siliä aikaa toisen revolverinsa
vasemmalla kädellään. Rosvo ponnisteli, väänsi ruumistaan, taivutti
niskaansa ja pistäen äkkiä esille päänsä ja kätensä hän ampui. Hänen
luotinsa osui Waden pään yläpuolella oleviin oksiin. Ja Waden sekuntia
liian myöhään lähettämä luoti raapaisi kivistä nurkkaa siitä kohti,
jossa rosvon pää oli vilahtanut. Luoti kääntyi ja lensi viheltäen
ikkunasta ulos. Laukaus oli mainiosti ammuttu. Rosvo päästi sihisevän
käheän huudon huomattuaan joutuneensa satimeen. Koettaessaan tukkeutua
kauemmaksi hän paljasti vasemman kyynärpäänsä työntäen sen nurkan sivu.
Waden nopea laukaus runteli sen.

Siinä ei rukoiltu eikä annettu armoa. Tämä oli todellista lännen
taistelua -- pahan ja hyvän kamppailua -- samassa ankarassa koulussa
opittua. Rosvo kiersi ruumiinsa niin, että se kääntyi melkein ympäri,
ojentaen oikean kätensä vasemman olkapäänsä yli. Hän tukki revolverinsa
suun kahden kiven väliin koettaen vääntää rakoa suuremmaksi. Kuiva savi
mureni ja rako laajenikin. Tähdäten piippua pitkin hän suuntasi sen
ristikon yläpuolelta hiukan esiin pistävää Waden olkapäätä kohti.
Sitten hän ampui ja osui. Wade painautui alemmaksi ja likemmäksi seinää
saadakseen paremman tilaisuuden. Rosvo teki suurimman tyhmyytensä nyt,
sillä sen sijaan että hän olisi hyökännyt piilostaan ja tappanut
vastustajansa, hän ampui jälleen ja sitten vielä kolmannenkin kerran.
Hänen revolverinsa suuret luodit repivät ja katkoivat oksia vaarallisen
läheltä metsästäjän päätä. Rosvo joutui vihdoin hyvin tukalaan
melkeinpä toivottomaan asemaan puolustaessaan itseään ja ladatessaan
samalla revolveriaan. Hän teki sen kuitenkin ja hänen huohotuksensa
ilmaisi, millaista vaivaa ja tuskia se hänelle aiheutti. Niin paljon
kaikissa tapauksissa, että hän pisti polvensa esille. Wade ampui sen
mäsäksi. Rosvo lyyhistyi kokoon ja hänen lanteensa näyttäytyi tarjoten
mainion maalin armahtamattomalle Wadelle. Tuomittu ei kuitenkaan
vieläkään huutanut, vaikka hän ei enää voinutkaan estää ruumistaan
joutumasta Waden näkyviin. Silloin toivottoman rohkeasti, joka olisi
ollut paremmankin asian arvoinen, ja mielin, joka oli suurenmoinen
uhmassaan, rosvo hyökkäsi piilostaan revolveri suunnattuna Wadea kohti.
Hänen punainen partansa ja laihat kasvonsa, kalpeat ja surkeat, ja
hänen hoiperteleva hyökkäyksensä, joka todellisuudessa olikin
kaatumista, muodostivat peloittavan näyn. Hän nousi vielä ja hänen
revolverinsa alkoi paukkua, mutta se toisti vain Waden revolverin
jymähdykset. Rosvo kaatui päistikkaa ristikolle vyörähtäen raskaasti
sen yli seinän puolelle.

Sitten seurasi pitkäaikainen vaitiolo. Wade liikahti kuin katsoakseen
ympärilleen. Belllounds liikahti myös ja nieleskeli, kuin vetääkseen
henkeään. Nuo kolme ammuttua rosvoa makasivat liikkumattomina omituisen
traagillisissa ja kummallisissa asennoissa. Savu alkoi jälleen kohota
haihtuakseen ovesta ja ikkunoista. Hetkisen kuluttua ei suuressa
huoneessa ollut enää huurua juuri ollenkaan.

Wade nousi ponnistellen voimiaan ja hänellä oli revolveri kummassakin
kädessään, jotka olivat aivan veriset. Hänen kasvonsakin olivat veren
tahraamat ja hänen vasen olkapäänsä oli punainen. Hän lähestyi
Bellloundsia.

Hän oli peloittava silloin hirmuisessa armottomuudessaan, joka ei ollut
teeskenneltyä. Bellloundsista hän varmaankin edusti kuolemaa, veristä
kuolemaa, johon hän ei ollut valmistautunut.

"Toinnu huumauksestasi, sinä penikkarosvo!" Wade huudahti.

"Jumalan nimessä, älkää tappako minua!" Belllounds rukoili suunniltaan
pelosta.

"Miksi en? Katso ympärillesi! Paras työpäiväni, Möly!... Tuo Cap Folsom
oli sitä jo odottanutkin kymmenen vuotta... Aion ampua sinua vatsaan ja
varokin silloin, ettei se tule kipeäksi!"

Belllounds rukoili kuiskaten henkensä puolesta kasvoin ja käsin kauhun
nöyryyttämänä.

"Mitä?" metsästäjä karjaisi. "Etkö tiedä minun tulleen tappamaan
sinua?"

"Kyllä, kyllä, olen sen nähnyt. Mikään ei voi olla hirveämpää. En ole
milloinkaan tehnyt teille mitään... Älkää tappako minua. Antakaa minun
elää, Wade! Vannon Jumalan nimessä, etten tee tätä enää milloinkaan!...
Säästäkää isän ja Collien vuoksi henkeni."

"Olen Hell-Bent Wade!... Et halunnut kuunnella heitä, kun he tahtoivat
ilmoittaa sinulle, kuka olen."

Waden jokainen sana pani pojan ymmärtämään äkkinäisen kuoleman
alkuperäisen merkityksen. Ne herättivät hänessä suunnatonta pelkoa.
Hänen otsansa oli aivan märkänä hiestä, hiukset nousivat pystyyn ja
hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Hänen terästynyt huomiokykynsä imi
vaistomaisesti uutta toivoa Waden ilmeisestä epäröimisestä ja
Columbinen nimen mainitsemisesta. Sisäinen ounastus, jonkunlainen
kuvaamaton tunne, kehoitti häntä rukoillessaan turvautumaan siihen
nimeen.

"Vanno luopuvasi Colliesta?" Wade komensi heiluttaen revolverejaan
verisillä käsillään.

"Kyllä, kyllä! Hyvä Jumala, lupaan vaikka mitä!" Belllounds vaikeroi.

"Vanno ilmoittavasi isällesi muuttaneesi mielesi. Sinun on luovuttava
Colliesta ja annettava hänet Moorelle!"

"Vannon sen!... Mutta jos kerrotte isälle, että olen varastanut hänen
karjaansa, hän tappaa minut."

"Emme rupea kirkumaan siitä. Pelastan sinut, jos vain luovut tytöstä.
Koeta nyt kerran vielä, Möly-Jack, parantaa tapasi ja pitää sanasi."

Belllounds oli menettänyt äänensä, mutta hänen mykät ja vapisevat
huulensa olivat sen valan eittämättömiä merkkejä, jota hän ei voinut
lausua ääneen. Poikamaisuus ja surkastunut moraalinen voima korvasivat
silloin hänen miehuutensa. Hän oli vain tekijä toisten elämässä ja
raukka, jota isän suuri rakkaus oli suojellut tältäkin kostolta.

"Nouse ja irroita vyöni", Wade sanoi. "Sido sitten nämä luotien ihooni
tekemät reiät."



XVIII.


Waden saamat haavat eivät olleet ollenkaan vaaralliset ja Bellloundsin
avulla hän pääsikin Lewisin tupaan, jonne hänen oli pakko jäädä
senvuoksi, että hän oli menettänyt niin paljon verta. Belllounds meni
kotiinsa.

Seuraavana päivänä Wade lähetti Lewisin rosvojen tuvalle
kuormahevosineen hautaamaan kuolleet ja ottamaan heidän tavaransa
säilyyn. Lewis palasi samana iltana sheriffi Burleyn ja tämän kahden
edustajan kanssa, jotka olivat toimineet omin nokkinsa. He olivat
seuranneet hevosten jälkiä Gore Peakin juurella olevalta lähteeltä
taistelupaikalle ja tavanneet Lewisin siellä. Burley oli ottanut
haltuunsa tuon melkoisen määrän kultaa näyttääkseen rahat miehille,
jotka olivat ostaneet karjan.

Burley käytti hyväkseen sopivaa tilaisuutta puhutellakseen Wadea
toisten ollessa kuulumattomissa.

"Tuolla tuvassa oli vielä neljäskin mies silloin kun taistelu alkoi",
hän sanoi. "Hän on seurannut sinua tänne."

"Jim, älä puhu tyhmyyksiä", Wade vastasi.

Sheriffi nauroi ja hänen viekkaissa silmissään oli ystävällinen utelias
ilme.

"Saatat minut pian sellaiseen luuloon, että olet kuumeessa ja pyörällä
päästäsi."

"Jim, en olekaan niin selväpäinen kuin voisin olla."

"Tee tahtosi, kerro tahi ole kertomatta. Näin hänen jälkensä ja
seurasin niitä. Ja, Wade, vanha veikko, huomasin jo aikoja sitten, että
tässä piili jotakin."

"Kyllä ja sinä tunnet minut. Olen sinulle hyvin kiitollinen, jos
siirrät Mooren jutun hieman tuonnemmaksi, sillä en kykene nyt
ratsastamaan Kremmliniin. Ehkä silloin voin kertoa sinulle erään
tarinan."

Burley kohotti kätensä ymmärtäen hänet täydellisesti. "Et luullakseni!
Et tule kertomaan minulle mitään juttua... Haluan kuitenkin odottaa
sinua ja lausun sinut jo ennakolta tervetulleeksi. Olen sinulle
suuressa kiitollisuuden velassa näiden rosvojen rankaisemisesta. Wade,
taistelu oli varmaankin oikeata miesten ottelua sinunkin näkökannaltasi
katsottuna. Poimin lattialta kuusikolmatta tyhjää patruunaa. Eräällä
pienellä puoliverisellä oli revolverissään yksi tyhjä patruuna ja kuusi
täysinäistä. Teit hänestä lopun varmasti hyvin äkkiä."

"Jim, huomaan, että olet paljon uteliaampi kuin ennen, vaikka et
milloinkaan ole ollutkaan arka kyselemään", Wade sanoi. "En muista enää
ollenkaan, mitä tapahtui."

"No, no, seuraa vain omia tapojasi", Burley vastasi hyvänluontoisesti.
"Aion viipyä täällä tämän yön ja huomenna ratsastan White Slidesin
kautta Kremmliniin. Mitä haluat minun sanovan Bellloundsille?"

Metsästäjä mietti hetkisen.

"Kyllä kai sinun on sanottava jotakin... Ilmoita hänelle, että rosvot
ovat saaneet palkkansa, ja lisää samalla, että hän tulee saamaan
takaisin karjansa. Tekisit minulle hyvän työn, jos sanoisit hänelle,
että rosvot olivat paljon syyllisempiä kuin Moore. Mutta muistakin,
ettet puhu sen enempää Wilsistä. Älä puhu epäluulostasi mitään, että
tuvassa oli vielä neljäskin mies taistelun aikana... Sano pojille, että
tulen sinne muutamien päivien kuluttua. Jos satut saamaan sopivan
tilaisuuden, niin ilmoita neiti Collielle, etten ole pahasti
haavoittunut, ja lisää, että kaikki muuttuu vielä hyväksi."

"Vai niin!" Burley murahti totuttuun tapaansa. Hän ei puhunut enää
mitään, vaan katsoi ainoastaan kalpeaan metsästäjään, kuin tämä olisi
ollut joku omituinen henkilö, jota tuli suuresti kunnioittaa, mutta
jota ei kukaan ymmärtänyt.

Waden haavat paranivat nopeasti, mutta kului kuitenkin muutamia päiviä,
ennenkuin hän sai tarpeeksi voimia lähteäkseen matkalle. Hänen oli
pakko palata White Slidesiin, mutta hän ei olisi tehnyt sitä
mielellään. Jack Bellloundsin muisto veti häntä sinne, ja kun hän
kartoitti sen mielestään, se alituisesti palasi. Tämä tunne oli melkein
samanlainen kuin hänen synkät aavistuksensakin, jotka aina vaanivat
hänen tietoisuutensa rajamailla. Eräänä aamuna varhain hän kuitenkin
lähti taipaleelle ja levähdettyään monta kertaa tiellä hän saapui
Sage-laaksoon auringon laskiessa. Moore huomasi hänen tulonsa, huusi
ilosta ja riemusta, ja melkein nosti hänet hevosen selästä. Wade oli
liian väsynyt jaksaakseen puhua, mutta hän salli itseään ruokittavan,
kannettavan vuoteeseen ja hoidettavan.

"No, nyt riisutaan saapas toisestakin jalasta, toveri", Moore sanoi
iloissaan saadessaan auttaa. "Olette kuulemma ammuttu seulaksi ja saan
nyt hoitaa teitä."

"Wils, jään tänne vielä huomiseksi", Wade vastasi. "Oletko kuullut
mitään uutisia tuolta alempaa?"

"Kyllä. Olen puhutellut Lemiä joka ilta."

Sitten hän toisti Burleyn kertomuksen Waden taistelusta rosvojen
kanssa. Sheriffin kertomana selostus oli ollut suurenmoinen. Vanha Bill
Belllounds oli suhtautunut uutisiin omituisesti. Hän ei ollut ylistänyt
voittajaa ja vastoin totuttua tapaansa kiittää jokaista työn ja
kestävyyden osoitusta hän oli näyttänyt tulevan melkein pahoilleen
tappelusta. Jack Belllounds oli palannut Kremmlinistä ja hän oli ollut
läsnä Burleyn kertoessa taistelusta. Mitä hän oli ajatellut, ei kukaan
paimenista ollut voinut sanoa, mutta hän oli ollut juovuksissa
seuraavana päivänä ja menettänyt kahmaloisen kultaa heille. Pojat eivät
olleet nähneet Columbinea juuri ollenkaan, mutta sekin vähä oli
riittänyt pahoittamaan heidän mielensä.

Wade ei sanonut paljon mitään kuultuaan nämä uutiset. Seuraavana
päivänä hän oli pystyssä hoitaen haavojaan samalla kun hän kertoi
Moorelle taistelusta ja kuinka hän oli säikähdyttänyt Bellloundsin ja
vaatinut häneltä lupaukset.

"Möly-Jack ei pidä milloinkaan noita lupauksiaan tässä Jumalan luomassa
maailmassa!" Moore huudahti vakaumuksella, jota ei mikään kyennyt
horjuttamaan. "Tunnen hänet, Ben. Hän tarkoitti kyllä sitä antaessaan
ne. Hän vannoo sielunsakin kadotukseen, mutta seuraavana päivänä hän on
jo unhottanut lupauksensa, valehtelee ja pettää."

"En usko sitä, ennenkuin näen", metsästäjä sanoi synkästi. "Pelkään
sitä kuitenkin. Olen nähnyt pahojenkin miesten muuttuvan. Kaikissa
ihmisissä on siemen johonkin hyvään, jokin jumalallinen pisara, joka
ilmestyy näkyviin silloin tällöin. Ihmiset nousevat omilta
kuolemanportailtaan usein korkeammalle tasolle. Tämä Bellloundsille
suotu lykkäys näyttää, onko hänessä mitään hyvää. Ellei hänessä
sellaista ole, hän tekee, kuten sanoit, mutta jos hänessä on, tuo
säikähdys muodostaa käännekohdan hänen elämässään. Toivon, mutta
pelkään."

"Ben, odottakaa ja katsokaa", Moore sanoi vakavasti. "Taivas tietää,
etten hevillä menetä valoisia toiveitani lähimmäisistäni ja noista
korkeimmista asioista, joista olette minulle kertonut, mutta
ihmisluonne pysyy nyt ihmisluonteena. Jack ei voi luopua Colliesta sen
helpommin kuin minäkään. Sellainen on samalla itsesäilytysvaistoa ja
rakkautta."

Sekin päivä vihdoin koitti, jolloin Wade käveli White Slidesiin. Hänen
veressään tuntui olevan kuumetta, jonka hän kuvitteli johtuvan
haavoista eikä hänen mielentilastaan. Oli aurinkoinen ja kirkas
sunnuntai, taivas oli sininen ja korkealle kiisi suuria purppuraisia
pilviä. Kukkuloiden salviaruoho kimalteli ja ilma tuoksui suloiselta.

Paimenet tervehtivät Wadea iloisesti, mutta vanha karjanomistaja meni
huoneeseen huomattuaan hänet kuistista. Ei kukaan muu kuin Wade nähnyt
tätä kohteliaisuuden laiminlyömistä. Columbine ilmestyi näkyviin
melkein heti heiluttaen kättään ja juosten tervehtimään häntä.

"Isä huomasi teidät. Hän käski minun tulla pyytämään teiltä anteeksi
hänen puolestaan... Ah, Ben, olen niin iloinen saadessani puhutella
teitä! Ette näytä ollenkaan sairaalta. Millaisessa taistelussa
olittekaan!... Sairastuin melkein, mutta unhottakaamme se... Kuinka
voitte ja miten Wils jaksaa?"

Niin hän lörpötteli, kunnes hän aivan hengästyi.

"Collie, enpä tiedä, mitä sanoisinkaan tapaamisestamme", Wade sanoi
tuntien tytön läsnäolon entisen lumoavan vaikutuksen. "Olen vähitellen
tointumaisillani entiselleni. En ollutkaan pahasti haavoitettu, mutta
minusta vuoti paljon verta. Olen vanhempi nyt kuin silloin, jolloin
ampumahaavojen paikkaaminen oli vain leikin asia. Jokainen vuosi
tuntuu. Muutamat ihmiset tietävät sen vasta jälkeenpäin... Miten itse
voit, Collie?"

Tytön siniset silmät tummenivat ja väristys muutti hänen suloisten
huuliensa ilmeen.

"Olen hyvin onneton, Ben, mutta voidaanko odottaakaan muuta. Voisihan
se olla vieläkin pahempaa. Tekihän esimerkiksi olisitte voinut kuolla.
Saan olla paljosta kiitollinen."

"Kyllä, kuten me muutkin. Toin teille uutisia Wilsiltä, mutta en
oikeastaan tiedä, kerronko niitä ollenkaan."

"Voi, kertokaa nyt toki!" Collie pyysi houkutellen.

"Wils käski minun sanoa teille, että hän rakastaa teitä yhä
kiihkeämmin. Hänen rakkautensa pitää kuulemma yllä hänen rohkeuttaan ja
luottamustaan Jumalaan. Jos joskus menette naimisiin Jack Bellloundsin
kanssa, saatte mennä katsomaan hänen columbinein sekaan kaivettua
hautaansa kukkuloille."

Omituista, miten Wade tunsi saavansa lohtua kiusatessaan tyttöä näin.
Columbine punastui hänen puheensa alussa, mutta oli aivan kalpea hänen
lopetettuaan. "Ah, tottahan se on!" hän kuiskasi. "Se tappaisi hänet,
kuten minutkin."

"Rohkaiskaa mielenne, Columbine", Wade sanoi. "Elokuun kolmanteentoista
on vielä pitkälti aikaa... Kertokaa nyt minulle, miksi vanha Bill lähti
pakoon nähtyään minut?"

"Ben, epäilen isän luulevan, että aiotte kertoa hänelle jonkun hyvin
verisen jutun noista rosvoista."

"Vai niin! No, en vielä... Kuinka Jack Belllounds on käyttäytynyt
näiden päivien kuluessa?"

Wade tunsi kysymyksensä tärkeyden, mutta näytti aivan siltä, kuin tytön
kasvot olisivat ilmaisseet tarpeeksi kaipaamatta sanojen vahvistusta.

"Ystäväni, kertominen tuntuu minusta jostakin syystä hyvin
vastenmieliseltä. Olette aina niin toivorikas ja valmis ajattelemaan
hyvää pahan asemesta. Mutta Jack on ollut epäkohtelias minulle, niin,
melkeinpä raaka. Hän oli juovuksissa tässä kerran. Joka päivä hän juo,
milloin enemmän, milloin vähemmän, jolloin hän muuttuu. Isäkin suree
sitä. Hän ei puhu mitään, mutta tunnen, että hän pelkää, mitä
seuraavalla kerralla tapahtuu. Jack on kiusannut minua, että menisin
naimisiin hänen kanssaan viivyttelemättä. Hän tahtoi sitä heti
palattuaan Kremmlinistä. Hän on halukas poistumaan White Slidesistä.
Isäkin tietää sen ja on pahoillaan. Mutta tietysti minä kieltäydyin."

Columbinen läsnäolo, niin eloisa, suloinen ja liikuttava, ja kaikki
hänen ympärillään, auringonpaiste, salviakukkuloiden kullanvärinen
hehku ja Waden sydän, järki ja mieli muuttuivat äkkiä kummallisesti.
Tuntui kuin kaikki valon kaunistama olisi äkkiä pimennyt. Sitten Wade
kuvitteli olevansa yksinään autiossa huoneessa, joka oli hänen oma
sydämensä, ja hän oli kuuntelevinaan sellaisen traagillisen sanantuojan
tuloa, jonka askeleet kaikuivat äänekkäästi portailla, jonka käsi
tarttui hitaasti lukon kahvaan ja jonka harmaa olento avasi oven ja
astui kynnyksen yli.

"Eikö Möly-Jack ole lopettanutkaan välejään kanssanne, Collie?"
metsästäjä kysyi.

"Välejäänkö kansani?... Ei totisesti! Miksi teitte sellaisen
kysymyksen?"

"Eikö hän ole tarjoutunut luovuttamaan teitä Wils Moorelle?"

"Ben, oletteko tullut hulluksi?"

"Collie, kuunnelkaahan, niin kerron teille." Vanha pakko pani Waden
puhumaan. "Möly-Jack oli tuvassa pelaamassa rosvojen kanssa saadessani
heidät kiinni. Muistatte kai, että lupasin peloittaa hänet suunniltaan.
Käytin tilaisuutta hyväkseni. Ärsytin rosvot aivan raivoon ja sanoin
sitten Jackille ilmaisevani hänen salaisuutensa. Hän yritti nousta ja
lähteä pakoon, mutta ei uskaltanutkaan. Ammuin palasen hänen korvastaan
aloittaakseni leikin. Tehtyäni sen kerroin rosvoille, miten Jack oli
pettänyt heidät. Folsom, heidän päällikkönsä, raivosi kuin hullu sonni.
Hän olisi mielellään tappanut Jackin ja rukoili minulta revolveria
voidakseen ampua Jackin silmät puhki. Toisetkin rosvot olisivat
tahtoneet ampua hänet. He olivat pahoja miehiä. Minun on pakko
tunnustaa, ettei siellä tapahtunut taistelu ollut lyhyt eikä suloinen.
Ammuimme kuin vietävät ja tuollaisessa pienessä huoneessa
paukutteleminen nostaa melkein katon pois paikoiltaan. Ennen
kuolemaansa Folsom oli polvillaan pahasti haavoittuneena, heilutellen
revolveriaan ja kuiskaillen pahansuovalla ilolla ampuneensa minut.
Huomattuaan Jackin ja muistaessaan kaiken häntä vapisutti niin kovasti,
että hänen haavastaan vuotava veri lensi kaikille suunnille. Hän
tähtäsi kauan Jackiin koettaen saada kätensä vakavaksi, mutta hän ei
voinut ja ampui sivu, minkä jälkeen hän kaatui kuolleena lattialle pää
Jackin jalkoihin. Nyt ei ollut jäljellä muita kuin eräs punapartainen
rosvo, joka oli piiloutunut uunin taakse. Jack katseli taistelun
loppua, joka olisi koetellut kokeneemmankin hermoja. Murskasin ensin
rosvon kyynärpään ja sitten hänen polvensa ja sain ampua häntä vielä
kolmasti lanteille, ennenkuin hän horjui piilostaan loppuaan kohti. Hän
sai minutkin raivostumaan ja kun kiristin Jackia, olin varmaankin
hirveän näköinen. Uskottelin Jackille aikovani tappaa hänet. Hän
kerjäsi ja huusi ja alkoi rukoilla henkensä puolesta vedoten teihin. Se
oli inhoittavaa, mutta sitä olin toivonutkin. Pakotin hänet silloin
vannomaan, että hän luopuu teistä ja antaa teidät Moorelle."

"Ah, Ben, miten hirveää!" Columbine kuiskasi vapisten. "Kuinka voitte
kertoa minulle tällaisen kauhean jutun?"

"Halusin vain ilmaista teille, miten Jack tuli tehneeksi lupauksensa,
jotka nyt olette kuullut."

"Lupaukset! Luuletteko Jackin välittävän lupauksista ja valoista?"
Columbine huudahti kiihkeästi ja halveksivasti. "Tuhlasitte vain
aikaanne turhaan, sillä hän on vain raukka ja valehtelija!"

"Hm!" Wade katseli suoraan eteensä kuin hän olisi nähnyt jonkun
odotetun ja vastenmielisen esineen jossakin etäisyydessä. Sitten hän
vastustamattomin askelin, ei liian nopeasti eikä hitaasti, mutta
voimakkaasti käveli kuistiin ja nousi portaille.

"Ben, minne olette menossa?" Columbine huudahti hämmästyneenä seuraten
häntä.

Wade ei vastannut, vaan lähestyi yhä lähemmäksi arkihuoneen suljettua
ovea.

"Ben!" Columbine huudahti järkytettynä.

Mutta Wadella ei ollut minkäänlaista vastausta eikä ajatustakaan hänen
varalleen. Koputtamatta hän aukaisi oven äkkiä voimakkaasti ja mentyään
huoneeseen hän sulki sen jälleen.

Bill Belllounds seisoi selin suureen uuniin kädet ristissä rinnoillaan,
tylsän ja julman näköisenä nähtävästi rohkaistuaan mielensä odottamansa
tunkeilevaisuuden varalta.

"Mitä haluatte?" hän kysyi töykeästi? Nähtyään metsästäjän hän oli heti
aavistanut jonkun onnettomuuden olevan tulossa.

"Belllounds, tahdon paljonkin", Wade vastasi. "Voitteko toimia niin,
ettei meitä häiritä?"

"Pönkitkää ovi."

Wade pani pönkän paikoilleen ja ottaen sitten hatun päästään hän
kuivasi hikisen otsansa.

"Luuletteko näkevänne minussa vihollisen?" hän kysyi uteliaasti
Bellloundsiita.

"Puhuakseni suoraan, Wade, en tiedä olevan mitään syytä, miksi olisitte
vihamieheni, mutta tunnen jotakin. Se ei johdu siitä, että olen poikani
puolella, vaan se on jotakin muuta, voimakkaampaa. Kummallinen tunne,
joka on minulle aivan uusi. Tunsin jotakin samanlaista silloin kun
kerroitte tuosta Gunnisonin taistelusta."

"Belllounds, emme voi paeta kohtaloamme. Ja se oli päätetty jo aikoja
sitten, että minun pitää kertoa teille muudan vieläkin pahempi ja
hirmuisempi tarina."

"Ehkä haluan kuunnella ja ehkä en. En lupaa mitään näiden päivien
kuluessa."

"Aiotteko pakottaa neiti Collien naimisiin Jackin kanssa?" metsästäjä
kysyi tiukasti.

"Tyttö on hyvin myöntyväinen."

"Tiedätte sen olevan valetta. Collie on valmis uhraamaan rakkautensa,
kunniansa ja elämänsäkin maksaakseen velkansa teille."

Vanha kartanonomistaja punastui tulipunaiseksi ja hänen silmänsä
leimusivat menneiden vuosien tulesta.

"Wade, voitte mennä liian pitkälle", hän varoitti. "Pidän arvossa
hyväsydämisyyttänne ja se ikäänkuin vetää minua puoleensa, mutta tämä
on minun asiani. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua tähän.
Olette tehnyt sitä jo liiaksikin. Vannon, että Collie olisi jo
naimisissa Jackin kanssa, ellei teitä olisi."

"Aivan niin! Senvuoksi kiitänkin Jumalaa, että satuin tulemaan tänne
White Slidesiin. Belllounds, erehdytte suuresti luullessanne, että
poikanne on tarpeeksi hyvä tälle tytölle, ja erehdytte minustakin. Olen
sekaantunut tähän juttuun ja saatte uskoa sanaani, että minulla on
ollut siihen oikeus."

"Omituista puhetta, Wade, mutta suon teille anteeksi."

"Teidän ei tarvitse, sillä seison sanojeni takana. Kysyn teiltä
kuitenkin aluksi, vaikka loukkaisinkin siten teitä, miksi ette rakasta
hieman Collietakin, vaan ainoastaan roistomaista poikaanne,
Möly-Jackia?"

Belllounds puristi suuret kouransa nyrkkiin katsoa tuijottaen Wadeen.
Hän alkoi suuttua. Hän näki Wadessa poikaansa kohtaan tuntemansa toivon
ja oman itsepäisen kalliin ylpeytensä katkeran vastustajan.

"Taivas varjelkoon! Wade --"

"Belllounds, voin pakottaa teitä nielemään tuollaiset sanat", Wade
keskeytti. "Tässä on nyt mies miestä vastaan ja olen teidän veroisenne
milloin tahansa. Ymmärrättekö? Luuletteko minua niin sanattoman
tyhmäksi, että olisin tullut tänne uhkaamaan teitä tietämättä sitä?
Puhukaa minulle, kuin puhuisitte jonkun toisen miehen pojasta."

"Sellainen ei ole mahdollista", vanhus sanoi taistelunhaluisesti.

"Kuunnelkaa sitten minua ensin... Poikanne Jack, sanoakseni totuuden
vihdoinkin, tuhoo Collien. Ymmärrättekö sen?"

"Hyvä Jumala, pelkään sitä", Belllounds vaikeroi ollen suurenmoinen
nöyryytyksessäänkin. "Mutta se on viimeinen keinoni enkä voi olla
käyttämättä sitä."

"Tiedättekö, että jos Jack menee naimisiin Collien kanssa, Collie
kuolee?"

"Mitä!... Pelkonne vie teidät harhaan, Wade. Naiset eivät kuole niin
helposti."

"Muutamat heistä kuolevat ja Collie kuuluu heihin, jos hän joskus menee
naimisiin Jackin kanssa."

"Jos!... Hänen on pakko!"

"Emme pääse yksimielisyyteen", Wade vastasi lyhyesti.

"Oletteko te perheeni päämies?"

"En, mutta tässä on suuremman perheen edut kysymyksessä kuin teidän.
Myönnätte sen kyllä heti... Belllounds, teette minut hulluksi! Ette
suhtaudu minuun kuin mies mieheen, sillä ette ole enää sama mies kuin
ennen. Tässä Coloradon osassa olette kaikkien mielestä ollut aina
valkoisista valkoisin ja nimeänne verrataan kaikkeen, mikä on
rehellistä, suurta ja jaloa, mutta olette niin sokeasti ihastunut
hurjaan poikaanne, että olette aivan eri mies kaikessa, mikä koskee
häntä. En halua penkoa hänen roistontöitään, sillä olen tytön puolella.
Hän ei rakasta Jackia, sillä sellainen on mahdotonta. Hän tahraa
itsensä vain lokaan ja hänen sydämensä särkyy niin, että hän kuolee...
Pyydän teitä nyt, ennenkuin se on liian myöhäistä, luopumaan tuosta
avioliitosta."

"Wade, olen ampunut miehiä vähemmästäkin kuin tuollaisista puheista",
vanhus jyrähti ollen suunniltaan häpeästä ja raivosta.

"Olette luullakseni, mutta ette minun laisiani... Sanon teille suoraan
päin naamaa, että olette tekemäisillänne oikean konnantyön, kirotun
itsekkään ja likaisen, pakoittaessanne viattoman ja suloisen tytön
sellaiseen. Niin varmasti kuin seison tässä, turmelette silloin neljä
elämää, jos teette sen!"

"Neljäkö?" Belllounds huudahti, vaikka jokin muukin sana olisi
ilmaissut hänen nöyryytyksensä.

"Minun olisi pitänyt sanoa kolme jättämällä Jack pois. Tarkoitan
Collien, teidän ja Wils Mooren."

"Aavistan, että Moore onkin jo melkein mennyttä miestä."

"Voitte saada kuulla vielä sellaistakin, josta ette ole ikinä osanneet
uneksiakaan, niin vanha kuin olettekin, Belllounds. Kerron teille erään
sellaisen jutun piakkoin... Mutta nyt poikkeamme asiasta. Ettekö voi
keskustella tyynesti?"

"Tyynestikö, silloin kun puhutte tällaisia helvetillisiä asioita? Voi,
voi!... Wade, olette aivan pyörällä päästänne. Olette aina tuntunutkin
minusta kummalliselta... Ja jos suotte minulle anteeksi, alan väsyä
koko tähän keskusteluun. Olemme niin kaukana toisistamme kuin maapallon
navat. Ja voidaksemme uskoa hyvää toisistamme, meidän pitää nyt
lopettaa."

"Ette siis rakasta Collieta ollenkaan?" Wade kysyi järkähtämättömästi.

"Kyllä. Miten naurettavia mielipiteitä teillä onkaan. Ne lopettavat
kärsivällisyyteni."

"Belllounds, ette ole hänen todellinen isänsä."

Vanhus hätkähti ja hän katsoa tuijotti, kuten hän oli tuijottanut
ennenkin, jäykästi ja hämmästyneenä Wadeen.

"En olekaan."

"Jos Collie olisi todellinen tyttärenne, omaa lihaanne ja vertanne, ja
Jack Belllounds olisi minun poikani, antaisitteko silloinkin Collien
hänelle vaimoksi?"

"En, Wade, en missään tapauksessa."

"Miten siinä tapauksessa voitte luulla minun suostuvan hänen
avioliittoonsa poikanne kanssa?"

"Mitä?" Belllounds kumartui Wadeen päin musertavan vapistuksen
värisyttäessä häntä.

"Collie on tyttäreni."

Belllounds huokaisi raskaasti ja äänekkäästi. Hän kumartui yhä
lähemmäksi katsoen tutkivasti noihin kasvoihin ja silmiin, jotka tällä
hetkellä omituisesti muistuttivat Columbinesta.

"Jumala minua auttakoon, sellainenko siis olikin salaisuutenne?...
Hell-Bent Wade! Te olette siis seurannut jälkiäni."

Hän horjui suureen tuoliinsa vajoten siihen. Hänen kasvoissaan ei
näkynyt epäilyksen jälkeäkään. Tämä paljastus oli tehonnut jo
suuruudellaan.

Wade istuutui vastakkaiseen tuoliin. Hänen yhdennäköisyytensä
Columbinen kanssa oli haihtunut jo. Se oli ollut rakkautta,
henkevyyttä, loistoa ja kunniaa, mutta se oli kadonnut nyt. Nyt
muodostivat hänen kasvonsa kuin surun tunnuskuvan.

"Kuunnelkaa nyt, Belllounds, niin kerron teille... Jumalan tiet ovat
ihmeelliset. Olen koettanut parikymmentä vuotta sovittaa Collien
äidille tekemääni vääryyttä. Olen koettanut ottaa selville toisten
huolet ja sälyttänyt ne hartioilleni. Ja jos voin turvata Collien onnen
ja sielun, saan varmasti tavata hänen äitinsä toisessa maailmassa.
Tunsin Collien heti ensi näkemässä. Hän on aivan äitinsä näköinen, yhtä
tunteellinen, tulinen ja ylpeä, ja hänen äänensäkin on kuin äidin.
Tuollainen matala ja suloinen aito, kuten sitä nimitetään... Olisin
tuntenut Collien omaksi tytökseni, vaikka olisin ollut sokea ja
kuurokin... Siitä on kulunut kahdeksantoista vuotta, kun riitauduin
hänen äitinsä kanssa. En ollut mikään poika, mutta olin hirmuisesti
rakastunut Lucyyn. Ja hän rakasti minuakin niin kiihkeästi, etten
saanut tietää sitä, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Tulimme tänne
länteen Missourista. Hän oli syntynyt Texasissa. Olin hyvin levoton
enkä ollut pitkää aikaa samassa työssä. Hain uudistalon paikkaa.
Vaimollani oli hieman varoja ja toiveeni olivat valoisat. Vietimme
naimisiin mentyämme ensimmäisen vuoden Kansasissa matkustellen sinne
tänne. Viivyin Dodgessa jonkun aikaa. Muistatte kai, että se siihen
aikaan oli aavikoiden hurjimpia paikkoja. Vaimoni veljellä oli siellä
ravintola. Hän oli suuri konna, vaikka vaimoni luulikin häntä
rehelliseksi mieheksi. Omituista, miten sukulaiset eivät voi huomata
toistensa vikoja. Hänen veljensä, Spencer, ei voinut kuitenkaan käyttää
minua mihinkään, koska voin paljastaa hänen ovelat korttitemppunsa ja
voittaa hänet hänen omalla alallaan. Spencerillä oli muudan pelitoveri,
eräs Texasista sinne eksynyt Cap Fol-niminen paimen. Mutta
sivuuttakaamme hänen nimensä. Muutamana yönä he olivat saaneet erään
muukalaisen käsiinsä puhdistaakseen tämän, jolloin sekaannuin leikkiin
ja voitin kaikki heidän rahansa. Peli loppui veriseen tappeluun, mutta
ei kukaan kuollut. Tästä suuttuivat Spencer ja hänen toverinsa Cap
minulle. Vieras oli muudan tilanomistaja Louisianasta. Hän oli ollut
upseeri kapinallisten joukoissa, oli komea ja solakka etelän mies, joka
rakasti viiniä, kortteja ja naisia. Hän rupesi hakkailemaan vaimoani
kiinteästi ollessani matkoilla, jotka olivat yhtämittaisia. Vaimoni ei
kertonut sitä minulle milloinkaan, sillä olin äärettömästi
mustasukkainen siihen aikaan.

"Pieni tyttäreni, jota sanotte Columbineksi, syntyi ollessani pitkällä
matkalla. Tultuani kotiin Lucy ja lapsi olivat menneet ja samoin tuo
etelän mieskin... Spencer, hänen toverinsa Cap, ja muutamat muut heidän
liittolaisensa todistivat minulle, ettei lapsi ollutkaan minun. Silloin
lähdin ajamaan vaimoani ja hänen rakastajaansa takaa. Löysin heidät ja
ammuin miehen vaimoni silmien edessä. Mutta molemmat olivatkin
viattomat, kuten sitten sain selville, vaikkakin liian myöhään. Mies
oli todellisuudessa ollutkin hänen ystävänsä. Vaimoni halveksi minua
kertoen minulle, että hänen veljensä ja muut olivat syyttäneet minua
jostakin häpeällisestä, jolloin vaimoni oli päättänyt erota minusta.

"Palasin Dodgeen saadakseni hieman keskustella noiden miesten kanssa,
jotka olivat tuhonneet elämäni. Mutta he olivatkin menneet ja heidän
jälkensä johtivat tänne Coloradoon. Melkein vuotta myöhemmin sain
heidät kaikki kiinni muutamasta suuresta vaunukaravaanista Denverin
pohjoispuolelta. Vaimoni toinen veli ja hänen isänsä olivat myös
tulleet länteen ja sattumalta me kaikki kohtasimme toisemme.
Riitauduimme. Vaimoni ei halunnut antaa minulle anteeksi, hän ei
tahtonut puhuakaan kanssani ja hänen sukulaisensa yllyttivät häntä
minua vastaan. Erehdyin silloin suuresti luullessani hänen isästään ja
muista veljistään samaa kuin Spenceristä ja tein silloin heille ja
vaimolleni suurta vääryyttä.

"Mitä heille tein, Belllounds, on tarina, jota en aio kertoa
kenellekään kuolevalle ihmiselle, joka voisi toistaa sen, mutta se teki
vaimostani melkein mielipuolen ja minusta Hell-Bent Waden. Hän karkasi
luotani ja minä seurasin hänen jälkiään Coloradon ympäri. Hakemiseni
päättyi noin sadan penikulman päähän tästä paikasta. Viimeinen merkki
oli muudan aavikolla palava siirtolaisvaunu, jonka arapahoet olivat
sytyttäneet palatessaan utien luo tekemältään ryöstöretkeltä. Tyttönen
oli ehkä kävellä lyllertänyt syrjään tieltä, mutta luullakseni hänen
äitinsä tahi joku toinen pakolainen piilotti hänet tahi pudotti hänet
tielle. Miehenne löysivät hänet columbinien joukosta."

Belllounds veti syvään henkeään.

"Sellainenkin, mitä ihminen ei osaa odottaakaan, toteutuu vihdoin.
Wade, tyttö on teidän. Näen sen katseestanne ja tunnenkin sen... Olen
kohdellut häntä kuin omaani toimien parhaan ymmärrykseni mukaan. Olen
rakastanut häntä, vaikka ihmiset luulevat, ettei minulla ole silmiä
muille kuin Jackille... Aiotteko riistää hänet minulta?"

"En milloinkaan!" Wade vastasi surullisesti.

"Mitä! Miksi ette?"

"Koska hän rakastaa teitä. En voisi ilmaista itseäni milloinkaan
hänelle. En halua voittaa hänen rakkauttaan valehtelemalla hänelle, ja
minun olisi pakko valehdella ja olla niin petollinen kuin suinkin.
Minun olisi pakko kertoa Collielle totuus -- hänen äitiään kohtaan
tekemäni vääryys ja äidin omaisille valmistamani helvetti... Hän
pelkäisi silloin minua."

"Hm!... Ja minä vannon, ettette milloinkaan muutu!" Belllounds
huudahti.

"En. Muutuin kerran kahdeksantoistavuotta sitten enkä voi palata enää
takaisin. En voi saada enää tehtyä tekemättömäksi, vaikka
tahtoisinkin."

"Luulette siis, että Collie rupeisi pelkäämään teitä?"

"Hän ei tulisi rakastamaan minua milloinkaan, kuten hän rakastaa teitä
ja minuakin nyt. Se on ainoa turvani."

"Hän vihaisi teitä, Wade."

"Luultavasti, ja senvuoksi hän ei saa milloinkaan tietääkään sitä."

"Elämä on todellinen helvetti muutamille! Wade, jos voisitte elää
elämänne uudestaan, tehdä, minkä tiedätte oikeaksi, ja rakastaa ja
kärsiä samoin kuin nytkin, suostuisitteko siihen?"

"Kyllä. Rakastan elämää ja sen vaiheita. En tahtoisi nauttia ilosta
tuntematta tuskia. Olen kuitenkin varma, että vain meidän ikäisemme
miehet suostuisivat sellaiseen."

"Olen samaa mieltä kanssanne, Sadetta ja auringonpaistetta!... Mutta
kaikista puheistanne ja turmiollisista ennustuksistanne huolimatta
en aio muuttaa suunnitelmaani Jackiin ja Collieen nähden. En
hitustakaan!... Jos hän jää kasvattityttärekseni, hänen on pakko mennä
naimisiin poikani kanssa... Wade, olen tässä yhtä järkkymätön kuin
pohjantähti."

"Belllounds, ettekö haluaisi ajatella sitä vielä päivän?" Wade pyysi.

"Kyllä, mutta mieleni ei silti muutu."

"Eikö sittenkään, vaikka tietäisitte, että tämän avioliiton
toimeenpanemisella menetätte kaikki?"

"Kaikkiko? Eikö siinä ole sentään hieman liikaa?"

"Ei. Tarkoitan, että vaikka menettäisitte kaikki, poikanne,
kasvattityttärenne, mahdollisuuden, että poikanne parantaa tapansa, ja
Collien onnellisuudentoiveet, ettekö sittenkään? Teillä ei kai ole enää
muutakaan, jonka vuoksi eläisitte."

"Ei olekaan, mutta en voi ymmärtää syitänne. En käsitä teitä, Wade.
Salaatte jotakin, kuten aina noita juttuja kertoessanne."

Vaikeasti kuin koko maailman synnit olisivat olleet hänen hartioillaan
metsästäjä nousi katsoen Bellloundsia silmiin.

"Kun minun on pakko, silloin tulen... Mutta, vanhus, sanon teille
kerran vielä, olkaa jalo älkääkä itsekäs. Valitkaa verisiteen ja jalon
tasapuolisuuden välillä tehdäksenne hyväntyön... Tahdotteko luopua
tästä suunnittelemastanne avioliitosta, jotta Collie voisi saada
rakastamansa miehen omakseen?"

"Tarkoitatte varmaankin tuota toverianne ja kaksinkertaista rosvoa,
Wils Moorea?"

"Juuri häntä! Ystävääni ja miestä, jollainen emme kumpikaan milloinkaan
ole ollut."

"Emme todellakaan!" vanhus jyrähdytti punastuen.

Pää kumarassa ja laahustavin askelin Wade poistui huoneesta.

Hitaasti ja vaipuen joskus syviin ajatuksiin metsästäjä palaili Mooren
tuvalle. Hänen tullessaan paimen hypähti seisoalleen huudahtaen
hämmästyksestä.

"Ah, Wade, onko Collie kuollut?" hän huudahti.

Sellaisen äärettömän onnettomuuden hän luuli lukevansa Waden
surullisista kasvoista.

"Ei. Collie voi mainiosti."

"No mutta, ihminen, mitä maailmassa sitten onkaan tapahtunut?"

"Ei mitään vielä, mutta jotakin tapahtuu parhaillaan mielessäni. Moore,
olisin sinulle hyvin kiitollinen, jos antaisit minun olla rauhassa."

Auringon laskiessa Wade käveli kukkulalla olevassa haavikossa. Puiden
juurilla oli sekä valoa että varjoa, salviarinteet punoittivat
kullanvärisinä ja tummien harjanteiden ja laskevan auringon välissä oli
kuin purppuran ja violetin värinen verho.

Rupesi hämärtämään. Taivaalle ilmestyi kirkkaita valkoisia tähtiä. Yö
muodosti laaksoon synkkiä varjoja ja kukkulat muuttuivat tummemmiksi.
Taivaalla oleva sininen verho laajeni ja mustui. Metsästäjä käveli
tietään edestakaisin ja tunnit kuluivat hänen mielestään kuin hetket.
Hän kuuli hyönteisten hiljaista surinaa, virtaavan veden kohinaa ja
tuulen huminaa. Muudan arosusi rikkoi hiljaisuuden haukkuen kovasti ja
pysähdellen. Huuhkajat huuhuivat toisilleen inhoittavasti ja
kummallisesti. Susikin ulvoi. Mutta nämä äänet todistivat vain tämän
hiljaisen yön yksinäisyydestä ja viileydestä.

Wade kuunteli niitä ja hiljaisuuttakin. Hän tunsi paikan viileyden ja
autiuden, luonnon hengityksen, kun hän katseli salaperäisen taivaan
sametinpehmeää sineä ja tuikkivia tähtiä. Kaikki, mikä oli auttanut
häntä kohtalokkaiden päivien kuluessa, näytti nyt hävinneen
olemattomiin. Kun hän kohotti katseensa korkeaan tummaan huippuun, joka
kuvastui niin jylhänä ja selvästi taivasta vasten, hän ei tehnyt sitä
saadakseen uusia voimia. Luonto julmuudessaan pilkkasi häntä. Hänen
taistelunsa oli kohdistunut sen täydellisintä edustajaa, ihmistä
vastaan.

Hän kamppaili nyt kiihkeästi tuota valloittavaa mieltä vastaan, joka
pilkkasi hänen ihanteellisuuttaan. Usein hän oli ennenkin
rangaistusaikana omituisen pitkän marttyyriuden aikana ollut
tällaisessa pulassa joutuakseen vain tappiolle alkeisvaistojen edessä.
Hänen sielunsa oli vaipunut synkkyyteen, mutta hänen järkensä ei ollut
vielä joutunut intohimojen orjaksi. Columbinen luonteen kauneus ja
Mooren jalous eivät olleet minkäänlaisia harhakuvia Wadelle. Ne olivat
aivan todellisia. Nuo molemmat olivat ihmisluonteen hienoimpia
säikeitä. He rakastivat ja olivat nuoruuden ja toivon edustajia siinä
vuosisatojen virrassa, joka kuljettaa ihmiskuntaa täydellisyyttä kohti.
Wade uskoi hyvän olemassaoloon ja ihmiskunnan tulevaisuuteen. Mutta
kaikki tuo, mikä Columbinessa ja Mooressa oli suurta ja jaloa, menisi
nyt hukkaan aikaansaamatta mitään muutaman vanhuksen itsekkään ylpeyden
ja hänen poikansa pahuuden vuoksi. Sellainen ristiriita on niin vanha
kuin elämäkin. Mitä hyödyttivätkään nyt Columbinen jalot ajatukset
velvollisuudesta, Mooren hieno miehekkäisyys ja nuo monet voitot,
jotka he olivat saaneet rakkauden äkillisistä ja vaativista
toiveista? Yhtä turhanpäiväisiä olivat Wadenkin jalot tarjoukset, hänen
henkevä opetuksensa ja hänen lannistumattomat toiveensa, että
olosuhteet muuttavat vielä kaikki hyväksi. Nämä hyveen kauniit
luonteenominaisuudet eivät olleet niin voimakkaat kuin vanhan
Bellloundsin muuttumaton intohimo ja hänen poikansa roistomainen
kehnous. Wade ei voinut kuvitella itselleen sellaista Jumalaa, joka ei
rankaisisi syntiä kuolemalla. Hän oli kuitenkin usein elämänsä kuluessa
ollut tunteettoman kohtalon käsissä ja saanut kokea sen peloittavia
seurauksia. Tähän hän oli sekaantunut tietämättään. Tämä oli nyt vuosia
kestäneiden juonien kasattu loppu, joka oli sotkeutunut ja kudottu
hänen tuskiensa, muistojensa ja ihanteittensa verkkoon. Mutta toivo oli
nyt raukeamaisillaan. Tämä oli hänen kilpaileva toteamisensa hänen
mielensä sairaalloista selvänäköisyyttä vastaan. Hän ei voinut auttaa
Jack Bellloundsia muuttumaan paremmaksi mieheksi. Hän ei kyennyt
vaikuttamaan sitäkään, että vanhus olisi unhottanut itsekkäät ja sokeat
tuumansa. Hän ei voinut todistaa Moorelle sen korvauksen totuutta,
jonka järkkymätön toivo ja epäämätön hyve ansaitsevat. Hän ei kyennyt
pelastamaan Columbinea ihanteillaan.

Yö kului kulumistaan eikä Wade vain lakannut kävelemästä haapain
juurella. Hyönteiset lakkasivat surisemasta, huuhkajat huuhuilemasta ja
sudet ulvomasta. Pitkien kuusien varjot sulautuivat vähitellen yön
pimeyteen. Taivaalla äärettömän korkealla tuikkivat kalpeat tähdet
kirkkaasti ja kylmästi, muista erillään ja epäjohdonmukaisesti,
muodostaen muiden salaperäisten maailmojen silmiä.

Näiden yötuntien kuluessa jotakin kuoli Wadessa, mutta hänen
ihanteellisuutensa, sammumaton ja selittämätön, tuo ihmisen todellinen
sielu, tiesi saavansa oikeutta ja tulevansa täydelliseksi kaukaisessa
tulevaisuudessa.

Aamuruskon harmaus kuulsi jo itäisen harjanteen takaa ja sen
opaalinvärisen hehkun edessä yön pimeys pakeni, kunnes laaksot, rinteet
ja metsiköt loistivat spektraalimaisessa valaistuksessa, jossa kaikki
näyttää epätodelliselta.

Ja sen mukana Waden mielen synkkä uhkaava jättiläinen, tuo
sairaalloinen ja arveluttava lumous, sai lopullisen suuruutensa. Hän
oli jälleen löytänyt ihmisen, jolle hänen oli kerrottava tarinansa.
Traagillinen ja kumoamaton sääntö. Hänen oma elämänsä pakotti häntä,
hänen rikoksensa, hänen muistonsa, hänen tuskansa ja hänen
loppumattomat taistelunsa. Kuinka uskolliset hänen askeleensa olivat
olleetkaan. Ne olivat vieneet hänet petollisia ja vaikeita teitä pitkin
hänen tyttärensä kotiin.

Wade heittäytyi haapojen juurelle kuin tämä taakka olisi
ruumiillisestikin painanut hänet maahan äärettömällä painollaan. Hänen
hartiansa taipuivat sen alle, hänen rintansa painui sisään ja sitä
ahdisti, kaikki hänen lihaksensa olivat uupuneet, hänen verensä virtasi
hitaasti ja hänen sydämensä löi harvaan, jyskyttäen kumeasti hänen
korvissaan. Veri alkoi kylmetä hänen suonissaan, hänen ytimensä
alkoivat jäätyä ja kuolema ahdisti hänen sieluaan. Jättiläinen, joka
oli ollut pukeutunut harmaihin, heitti pois viittansa esiintyäkseen
verhotta uhkaavasti ja peloittavasti, puhuen Wadelle hirmuisella
äänellä, joka oli kuin pauketta. Bent Wade, onnettomuuksien mies, joka
ei voinut saada rauhaa missään maailman paikassa, jonka läsnäolo
turmeli ihmisten rauhallisen elämän, myrkytti heidän verensä ja
merkitsi heidät tuomion varalle. Minne ikinä hän menikään, seuraukset
olivat sellaiset. Oli aina ollut niin. Hän oli todellinen
onnettomuuksien tuoja. Hän, joka saarnasi viisautta ja luuli kukkia
opettajikseen, joka rakasti elämää ja vihasi vääryyttä, joka eli vain
vertaistensa joukossa hakien aina vain sellaisia, jotka olivat hänen
apunsa tarpeessa, hänestä täytyi tulla niiden kaikkien tuho, perikato
ja kirous, joita hän halusi vain suojella. Miten sietämätön ja
säälittävä kohtalo. Menneiden aikojen viholliset pilkkasivat häntä kuin
hullut aaveet, äänettömät ja hämärät. Kaikkien tappamiensa ihmisten
kasvot kerääntyivät hänen ympärilleen hämärässä, nuo kalpeat, leijuvat,
vääristyneet naamat, syyttääkseen häntä ja vaatiakseen häneltä
korvausta. Kumminkin nämä kasvojen välähdykset olivat hänen muistinsa
spektrumeja muodostaen ikuisen, surullisen ja hiljaisen kulkueen, joka
jatkoi vain matkaansa alinomaa hänen mielensä komeroissa. Kaikki olivat
yhtyneet, kaikki yllyttivät ja pakottivat häntä onnettomuuksien tielle.
Ne ennustivat tulevaisuutta ja ilmaisivat tapahtumia ja lumosivat hänet
loppumattomilla mielikuvilla. Hän oli joutunut suunnattoman pyörteen
keskelle, ei vesi- eikä tuulipyörteen, vaan elämän. Hän oli todellakin
näkevinään sen kauhean voiman ja keskuksen, jonka ympärillä paha vaani,
kiersi ja taisteli. Wade, joka äänteli pahaenteisesti kuin korppi,
Wade, joka suuntasi pakolliset askeleensa helvettiin.

Kesäaamun kirkkaassa valaistuksessa Wade suuntasi väsymättömät
askeleensa White Slidesiin. Heiluri heilui ja hetket olivat kalliit.
Tapaukset, jotka jo loivat varjonsa hänen tielleen, odottivat häntä.
Hän huomasi Jackin lähtevän nopealle ja hurjalle ratsastusretkelleen,
jollaisia hän nykyjään teki joka aamu.

Columbine tuli häntä vastaan. Tuskien ja surujen hänen kasvoihinsa
muodostamat varjot olivat aivan samanlaiset kuin Wade oli kuvitellutkin
yöllisen synkän valvomisensa kestäessä.

"Ystäväni, olin tulossa luoksenne... Ah. En jaksa enempää!"

Hänen hiuksensa olivat hajallaan, hänen pukunsa epäjärjestyksessä ja
hänen käsissään, jotka hän rukoillen ojensi Wadelle, oli lyönnin
jälkiä. Wade talutti hänet pajukkoon tien viereen.

"Voi, Ben, hän raateli minua kuin peto!" hän huohotti.

"Collie, teidän ei tarvitse kertoa minulle enempää", Wade sanoi hiljaa.
"Menkää Wilsin luo ja kertokaa hänelle."

"Mutta minun on pakko, sillä en voi kestää enää... Hän löi minua ja
teki minulle pahaa, ja kun isä kuultuaan sen tuli luoksemme, Jack
valehteli... Ah, sitä koiraa!... Ben, hänen isänsä uskoi, kun Jack
vannoi olevansa vain suunniltaan, koettavansa vain saada minua
luopumaan välinpitämättömyydestäni ja ivallisuudetani... Mutta, Hyvä
Jumala, Jack yritti --"

"Collie, menkää nyt Wilsin luo", Wade keskeytti.

"Sinne minä toki menenkin. Minä olen hänen apunsa tarpeessa ja minun on
pakko. Mutta minä pelkään... Se tulee pahentamaan vain asioita."

"Menkää nyt!"

Columbine kääntyi jonkun voimakkaamman kuin oman tahtonsa pakottamana.

"Collie!" kajahti huuto omituisesti ja kaikuvasti hänen jälkeensä.
Hämmästyneenä ja huudon hurjuuden huumaamana Columbine kääntyi, mutta
Wade oli jo mennyt. Pajujen kahina ilmaisi, miten nopeasti hän poistui.

Vanha Belllounds painoi leveät hartiansa seinään kuin mies, jonka on
pakko ryhtyä viimeiseen vastarintaan.

"Vai niin!" hän huudahti kovasti. "Vai olette te täällä jälleen.
Sanokaa nyt sanottavanne, Hell-Bent Wade, ja tehkäämme kerrankin loppu
tästä raakkumisestanne."

Belllounds oli rohkaissut mielensä, ei vakaumuksella eikä mielikuvilla,
vaan sellaisen miehen viimeisellä toivottomalla urhoollisuudella, joka
on uskollinen itselleen.

"Sanon teille, että --"

Vanhus kohotti kätensä raivoisan ivallisesti, mutta kuitenkin
säpsähtäen.

"Juuri äsken, kun Möly-Jack kävi Collien kimppuun, hänellä oli piru
mielessä!"

"Ah, ei; hän käyttäytyi vain raa'asti koettaessaan taivuttaa häntä.
Tyttö onkin kuin villi varsa. Jackin täytyykin kesyttää hänet."

Wade ojensi laihan ja vapisevan kätensä, joka näytti ennustetun ja
traagillisen totuuden tunnuskuvalta.

"Kuunnelkaahan nyt, Belllounds, niin kerron teille, sillä mädänneen
munan hautomisesta ei ole mitään hyötyä. Pojassanne ei ole mitään
hyvää. Hän luuli hyviä tarkoituksiaan hyveiksi uskoen muuttuneensa
kokonaan. Mutta tuulenpuuska teki hänestä jälleen entisen Möly-Jackin.
Collie tahtoisi uhrata elämänsäkin velvollisuudestaan teitä kohtaan,
koska hän rakastaa teitä kuin isäänsä, ja Wils Moore menettäisi
mieluummin kunniansa kuin sanoisi teille totuuden, mutta minua sanotaan
Hell-Bent Wadeksi enkä minä siekaile."

Belllounds taivutti suuren ruumiinsa matalammaksi, kuin ottaakseen
vauhtia hyökkäykseen. Hän oli ojentanut molemmat kätensä eteenpäin,
kuin torjuakseen jonkun näkymättömän ja pelätyn vihollisen hyökkäyksen.
Suuret silmät pyörivät kuopissaan. Mutta hänen suuren pelkonsa,
varmuutensa ja traagillisuutensa alla näytti kuohuvan valloille
päästetyn ja peloittavan raivon armottomat ja nousevat laineet.

"Niin, lupasin kertoa teille", armoton ääni jatkoi. "Vahdin teidän
Möly-Jackianne. Näin hänen pelaavan ja juovan. Seurasin hänen jälkiään
ja löysin ne pienet ympyrät ja kolmion muotoiset hevosenkengän jäljet,
joiden tarkoitus oli kääntää epäluulot Wilsoniin... Sellainen kirotun
viekas ansa!... Burleykin epäilee tässä piilevän jotakin. Wils Moore
tietää totuuden. Hän valehteli vain Collien ja teidän vuoksenne. Hän
olisi tyytynyt tuomioonsa ja mennyt vankilaan pelastaakseen Collien,
joka pelkäsi jotakin hirmuista tapahtuvan... Belllounds, poikanne oli
tuvassa silloin pelaamassa rosvojen kanssa, kun yllätin heidät. Lupasin
olla ilmaisematta Jackin salaisuutta, jos hän vain luopuu Colliesta.
Hän vannoi sen polvillaan rukoillen hänen nimessään. Nyt hän ahdistaa
tyttöä koettaen tehdä hänelle väkivaltaa... Möly-Jack!... Hän on piikki
sydämessänne, Belllounds. Hän varasti osan karjastanne eikä kukaan
muu!... Lemmikkipoikanne on hiipivä varas!"



XIX.


Jack Belllounds ratsasti laaksoon vievää tietä. Hänen hevosestaan aivan
tippui vaahtoa. Hänen pitkissä kannuksissaan oli sekä karvoja että
verta, kuten aina ennenkin tämän kuuluisan uranuurtajan pojan ollessa
ratsastamassa huvikseen. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt hevosista.

Muutamassa paikassa, jossa tie poikkesi aivan puron reunalle, oli
tiheitä pajukoita, joiden välissä oli ruohoa kasvavia aukeamia. Kun
Belllounds saapui siihen paikkaan, eräs mies tunkeutui pajukosta
tarttuen hänen suitsiinsa. Hevonen pelästyi koettaen nousta
takajaloilleen, mutta rautainen käsi esti sen.

"Laskeudu satulasta, Möly!" mies määräsi.

Belllounds oli säpsähtänyt yhtä kovasti kuin hevonenkin. Hän oli selvä,
vaikka hänen kuumenneet punaiset kasvonsa ilmaisivatkin, että hän
hetkinen sitten oli suudellut pulloa. Tuo väri haihtui kuitenkin äkkiä.
Viimeisten kuukausien tapahtumat olivat muuttaneet Jack Bellloundsin
kovan ja ilkeän luonnon vieläkin ilkeämmäksi.

"Mitä?... Päästäkää suitset heti irti!" hän huudahti.

Wade ei hellittänyt otettaan, vaan katsoi noihin ulkoneviin silmiin,
joista loistava pelko taisteli kärsimättömyyden, ylpeyden ja nopeasti
kehittyvän epäluulon kanssa.

"Minulla ja sinulla on jotakin puhuttavaa keskenämme", metsästäjä
sanoi.

Belllounds hätkähti kuulleessaan tuon hiljaisen, kylmän ja tyynen
äänen, joka nähtävästi toi hänen mieleensä viime tapahtumat, joiden
kestäessä hän oli kuullut sen.

"Eikä ole", hän sanoi äkkiä. Hänen rohkeutensa näytti kasvavan
lausuttujen sanojen johdosta ja tietoinen pelko haihtui. "Wade,
käytitte silloin tilaisuutta hyväksenne pakottaessanne minut vannomaan
asioita, mutta nyt olen muuttanut mieleni. Ja mitä noihin rosvoihin
tulee, minulla on oma selostukseni, joka on aivan niin hyvä kuin
teidänkin. Olen odottanut teitä, jotta olisitte voinut kertoa sen
isälleni. Mutta teillä kai on ollut joku syy, miksi ette ole tullut.
Luulen Collien olevan syynä siihen. Olen voitolla ja olen saanut
rohkeuteni takaisin. Voitte lyödä vaikka vetoa siitä, että --"

Hän oli jo kiihoittunut, kun Wade keskeytti hänet:

"Tahdotko laskeutua satulasta?"

"En!" Belllounds vastasi äkäisesti.

Wade nykäisi silloin nopeasti ja voimakkaasti Bellloundsin alas hevosen
selästä niin, että Belllounds lensi selälleen ruohikkoon. Vapautunut
hevonen säikähti jälleen ja laukkasi tiehensä. Möly-Jack kohosi
kyynärpäänsä varaan kalpeana raivosta ja pelosta. Wade potkaisi häntä,
vaikkakin hiljaa.

"Nouse!" hän määräsi.

Saatuaan potkun Belllounds ei voinut enää hillitä raivoaan, sillä hän
hämmästyi suunniltaan.

"Potkitteko minua?" hän huusi.

"Möly, ojensin sinulle vain kimpun kukkia, muutamia columbineja, joista
pidät", Wade vastasi halveksivasti.

"No kyllä minä --" Jack vastasi hurjasti voimatta löytää sanoja. Hänen
kätensä tapaili jo revolveria.

"Juuri niin, Möly. Vetäise vain revolverisi esille ampuaksesi minut.
Siinä tapauksessa ei minun olisi pakko puhua niin paljon."

Silloin vasta Jack Bellloundsin kasvot muuttuivat kalpeiksi. Hän alkoi
ymmärtää.

"Koetatteko viekoitella minua taistelemaan kansanne?" hän kysyi
käheästi.

"Varmasti!"

Ei mikään herjaus, loukkaus eikä lyönti olisi vaikuttanut Möly-Jackiin
niin kovasti kuin tämä ainoa sana.

"Mutta tehän olette aivan hullu! Rupeaisinko minä taistelemaan
sellaisen revolverisankarin kanssa kuin te olette", hän änkytti. "En
mitenkään! Sellainen ei olisi rehellistä peliä eikä tasapuolistakaan.
Minulla ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia maailmassa."

"Saat ampua ensin", Wade sanoi omituisella yksitoikkoisella äänellään.

"Valehtelette", Belllounds vastasi koettaen hymähtää. "Haluatte vain,
että tarttuisin revolveriini, jolloin ampuisitte minut ja sanoisitte
sitten taistelua tasapäiseksi."

"Ei. Tarkoitan mitä sanoin. Näit minun kohtelevan rehellisesti
rosvotovereitasikin. Muudan heistä oli elämän pituinen viholliseni ja
samanlainen ampuja kuin minäkin. Vetäise revolverisi ja laukaise.
Antaudun sen mahdollisuuden varaan."

Möly-Jackin silmät laajenivat. Hän huohotti raskaasti ja vetäisi
revolverinsa esille, mutta hänellä ei ollut voimia eikä rohkeutta
nostaa sitä. Hänen käsivartensa vapisi niin, että revolveri kolisi vyön
solkia vasten.

"Huonotpa sinulla onkin hermot. Eihän sinussa ole miestä nimeksikään.
Möly-Jack, miksi et tee loppua minusta? Sovita nyt kaikki pahat tekosi
ja koeta lopultakin tulla isäsi arvoiseksi. Hän oli todellinen mies
aikoinaan. Suo hänelle se lohdutus, että rohkenit vastustaa Hell-Bent
Wadea, ja kuole kuin mies."

"En voi taistella kanssanne!" Belllounds huohotti. "Tiedän sen nyt.
Näin teidän ampuvan eikä se olisi rehellistäkään."

"Luuletko, etten saa sinua tappelemaan?" Wade vastasi kylmästi. "Aioin
antaa sinulle tilaisuuden näyttää hieman miehuuttasi kehoittamalla
sinua tasapäiseen tappeluun kuin mies miestä vastaan. Tarjoan sinulle
vielä muutaman edunkin, joka tasoittaa erilaisuutemme. Kysyn sinulta
kerran vielä, haluatko taistella?"

"Wade, en aio taistella, vaan poistua", Belllounds vastasi liikahtaen
kuin mennäkseen.

"Pysähdy!" Wade hyökkäsi kalpeata Bellloundsia kohti. "Jos lähdet
juoksuun, ammun sääresi poikki. Sitten murskaan kurjat aivosi mäsäksi.
Eikö sinulla ole lainkaan järkeä? Etkö huomaa, mikä tässä on
tulossa?... Aion tappaa sinut, Möly-Jack!"

"Hyvä Jumala!" toinen kuiskasi ymmärtäen vihdoinkin asian
täydellisesti.

"Täällä saat nyt maksaa konnantyösi. Sellainen aika koittaa jokaiselle
ihmiselle. Saat valita, mutta et elääksesi, sillä et milloinkaan voi
paeta Hell-Bent Wadea, vaan kohotaksesi omaa mitätöntä minääsi
korkeammalle vihdoinkin."

"Mutta miksi? Miksi haluatte tappaa minut? En ole tehnyt teille
milloinkaan minkäänlaista vääryyttä."

"Columbine on tyttäreni", metsästäjä vastasi.

"Ah!" Belllounds huohotti.

"Hän rakastaa Wils Moorea, joka on yhtä valkoinen kuin sinä olet
musta."

Bellloundsin kalpeat ja suonenvedontapaisesti nytkähtelevät kasvot
punastuivat hieman.

"Ahaa, Möly-Jack, taisinpa osata vihdoinkin oikeaan!" Wade ivaili
kovemmalla äänellä. "Silmiesi ilme muuttui niin hiton ilkeäksi. Vihaan
noita sinun valehtelevia ja pullistuneita silmiäsi. Ja sitten kuin
rupeamme taistelemaan aion ampua ne molemmat puhki."

"Taivaan nimessä, Wade, teidän on todellakin ammuttava minut, jos
toivotte pölkkyjalka Mooren joskus saavan Collien omakseen!"

"Kyllä Moore hänet saa", Wade vastasi riemuiten. "Collie on parhaillaan
hänen luonaan, sillä lähetin hänet sinne. Kehoitin häntä kertomaan
Wilsille, miten olit koettanut pakottaa --"

Bellloundsin koko ruumis alkoi vapista. Mutasukkaisen vihan ja
kuolettavan pelon aiheuttamat tuskat värisyttivät häntä.

"Möly, oletko milloinkaan haaveillut hänen suukkosistaan, joita Wils
nyt noukkii? Jumalani, millaisia kuvitelmia muutamilla ihmisillä
onkaan! Sinä sokean vanhuksen raukkamainen, heikko ja pelkuri lemmikki,
sinä itserakas aasi, sinä itsekäs ja hemmoiteltu poikanen, Collie ei
ole milloinkaan välittänyt sinusta hitustakaan. Ja nyt hän vihaa
sinua."

"Te olette yllyttänyt hänet siihen!" Belllounds huusi vaahdon tippuessa
hänen suustaan.

"Varmasti", Wade vastasi harkitusti ja ivallisesti. "Muutamia
minuutteja sitten hän sanoi sinua koiraksi... Luullakseni hän tarkoitti
aivan toisenlaista koiraa kuin noita kartanossa olevia, sillä jos
vertaisimme niitä sinuun, loukkaisimme niitä... Hän vihaa sinua
kiihkeästi ja uskallan lyödä vaikka vetoa, että hän nyt on kietonut
kätensä Wilsonin kaulaan."

Belllounds kirosi.

"Sinullahan on revolveri kädessäsi", kiusoitteleva ääni jatkoi. "Tee
sillä mitä ikinä vain haluat. Lämmitän sinua nyt ja tekisi mieleni
kertoa sinulle..."

"Tukkikaa suunne!" toinen huusi raivokkaasti. Hänen verensä alkoi jo
lämmitä kuumeiseksi, mutta hän pelkäsi vieläkin. Hän ei voinut kohottaa
revolveriaan tuskissaan.

"Isäsi tietää, että olet varas", Wade sanoi harkitusti ja armottomasti.
"Kerroin hänelle, miten olen vahtinut sinua, seurannut jälkiäsi ja
saanut selville suunnittelemasi juonen Wilsonia vastaan. Möly-Jack teki
silloin viimeisen tyhmyytensä, kun hän rupesi varastamaan isänsä
karjaa. Olen nähnyt paljonkin raivostuneita miehiä aikoinani, mutta
vanha Bill voitti heidät kaikki. Olet pettänyt hänet, katkeroittanut
hänen elämänsä ja särkenyt hänen sydämensä. Hänellä on nyt samat
tarkoitukset sinuun nähden kuin minullakin."

"Hän ei ikinä tee minulle mitään!" Jack huohotti vapisten.

"Hän tappaa sinut, sinä valkomaksainen penikka!" Wade huudahti
peloittavalla voimalla. "Hän tappaa sinut heti estääkseen sinut
jatkuvista konnantöistä... Aion toimia niin, ettei hänen ole pakko
liata käsiään sinun verelläsi."

"Tapan teidät!" Belllounds tiuskaisi huudahtaen. Mutta tämä ei ollut
samaa kiukkua, joka aina ennen oli pannut hänet päättömästi toimimaan,
vaan vihaa. Hän ei voinut ojentaa revolveriaan. Hänen ymmärryksensä
hallitsi vielä hänen tahtoaan, vaikka raivoa jo oli sekaantunutkin
hänen pelkoonsa.

"Teet silloin minulle suuren palveluksen, Möly... Mutta miten hidas
oletkaan alkamaan! Minun kai on lyötävä viimeinen valttini pöytään
saadakseni sinut tappelemaan. Ah, hyvä Jumala, voin kertoa sinulle!...
Belllounds, tuolla kutsuu minua muudan kuollut mies. Älä salli minun
tehdä harkittua murhaa. Ammuin kerran erään miehen, joka ei halunnut
taistella senvuoksi, että hän oli viaton. Tapoin hänet paljain käsin,
ja jos kerron sinulle tarinani ja miten tapoin hänet, niin, niin --.
Aion tehdä sinulle samoin. Säästät kai minut siitä, Möly? Ei ainoakaan
mies, jolla vain on revolveri kädessään, voi kestää sitä, minkä hän
tiesi... Mutta säästä minua, älä käske minua kertomaan!"

"Kyllä, kyllä! En halua kuunnella!"

"Ehkä minun on kuitenkin pakko", Wade vastasi surullisesti. Hän
keskeytti hengittäen syvään ja hänen maltillinen tyyneytensä haihtui.

Belllounds laski puoleksi kohotetun revolverinsa vastaten
silmänräpäyksessä Waden jännittyneessä olennossa tapahtuneeseen
omituiseen muutokseen.

"Älkää kertoko minulle enää mitään. En halua kuunnella enkä taistella!
Wade, olette hullu. Päästäkää minut menemään ja minä vannon --"

"Möly, kerron Collielle, että olet ollut kolme vuotta vankilassa!" Wade
keskeytti äkkiä.

Jos Jack Belllounds olisi saanut kuolettavan lyönninkin, hän ei olisi
niin hämmästynyt eikä tuntenut sellaisia tuskia. Sellainen oli hänen
isänsä hänelle määräämän rangaistuksen salaisuus, sellainen oli tuo
hirveä asia, joka ei ollut parantanut, vaan pahentanut häntä! Kaikki
helvetin liekit kiemurtelivat hänen leimuavissa silmissään.

"Kas niin, tiesinhän sen!" Wade huudahti traagillisesti. "Möly-Jack,
sinulle juuri minun pitää kertoakin tarinani... Sanon sinulle..."

Columbine ja Wilson istuivat Sage-laakson vieressä olevassa haavikossa
muutamalla kaatuneella puulla. Millainen heidän keskustelunsa sitten
lienee ollutkaan, se oli pakottanut Mooren nojaamaan päänsä käsiinsä ja
Columbinen katsoa tuijottamaan surullisin silmin jonnekin etäisyyteen
näkemättä mitään ja ajattelematta mitään. Äkkiä hän säpsähti.

"Wils!" hän huudahti. "Kuulitko jotakin?"

"En", hän vastasi kohottaen väsyneesti päätään.

"Luulin kuulleeni laukauksen", Columbine sanoi. "Säikähdin, sillä olen
luullakseni hyvin hermostunut."

Tuskin hän oli lopettanut puheensa, kun kaksi äänekästä paukausta
seurasi nopeasti toisiaan. Ne olivat revolverin laukauksia.

"Nyt taasen!... Ah, Wils, kuulitko nyt?"

"Josko kuulin!" Moore kuiskasi tullen omituisen kalpeaksi. "Kyllä,
Collie, ja --"

"Wils", Columbine keskeytti hurjasti, alkaen vapista, "vähän aikaa
sitten näin Jackin ratsastavan tuota tietä."

"Collie, nuo kaksi viimeistä laukausta lähtivät Waden revolverista.
Tuntisin sen paukahduksen tuhansien joukosta!... Oletko varma, että
kuulit laukauksen ennenkin?"

"Ah, jotakin hirmuista on tapahtunut! Kyllä! Aivan varma. Kuulin hieman
heikomman paukahduksen."

"Hyvä Jumala!" Moore huudahti tuijottaen hämmästyneenä Columbineen.
"Ehkä Wade tarkoittikin juuri tätä. En ymmärtänyt häntä milloinkaan
täydellisesti."

"Kerro minulle, sillä en ymmärrä tätä ollenkaan!" Columbine vaikeroi
väännellen käsiään.

Moore ei kuitenkaan selittänyt tarkoitustaan. Ollakseen raajarikko hän
sai hyvin äkkiä hevosensa satuloiduksi ja itsensä sen selkään.

"Collie, ratsastan sinne, sillä pelkään jotakin tapahtuneen... En
milloinkaan ymmärtänyt häntä ja unhotin kokonaan, että hän on Hell-Bent
Wade. Jos siellä on tapahtunut taistelu tahi muu riita, ratsastan
takaisin ilmoittamaan sinulle."

Sitten hän hävisi tielle.

Columbine oli tullut hevosetta ja hän lähti kotiin jalkaisin, mutta hän
voi kävellä vain laahustavin askelin, koska hän tiesi jotakin hirveätä
tapahtuneen. Hänen sydämensä löi hitaasti ja tuskallisesti, hänen
henkeään ahdisti ja hänen aivoissaan pyöri kaikenlaisia ristiriitaisia
ajatuksia. Hän muisti Waden kasvot. Kuinka sokea hän oli ollutkaan! Hän
aivan hengästyi kävellessään, vaikka hän kulkikin hitaasti. Hänen
mielestään tuntui ilmakin kylmenevän ja pimenevän, tutut rinteet ja
metsiköt näyttivät vierailta ja White Slidesin laaksossa oli omituisia
varjoja.

Moore ei palannut kohtaamaan häntä. Hänen valkoinen hevosensa söi
ruohoa ensimmäisen pajukon kohdalla, jossa Sage-laakso alkoi laajentua
suuremmaksi. Sitten hän huomasi muitakin hevosia, muiden mukana Lem
Billingsin punaisenruskean mustangin. Columbine horjui eteenpäin ja
tunsi äkkiä senkin hevosen, jolla Jack oli ratsastanut, rasittuneen ja
vaahdon peittämän, satuloidun ja suitsilla varustetun, mutta
miehettömän, jolloin joku hirveä herätti hänessä ääretöntä pelkoa.
Miesten käheät äänet kantautuivat hänen jyskyttäviin korviinsa. Joku
juoksi. Kuului jalkojen töminää, mutta se lakkasi pian. Sitten hän
huomasi Lem Billingsin tulevan pajukosta, katsovan häneen päin ja
kiiruhtavan hänen luokseen. Hänen omituinen paimenenkävelynsä tuntui
liian hitaalta hänen intoonsa verrattuna. Columbine tunsi hänen
tutkivan katseensa silloin kun hänen omansa himmeni.

"Neiti Collie, siellä on ollut hirmuinen taistelu!" hän huohotti.

"Ah, Lem, tiedän! Ben ja Jack varmaankin?" hän huudahti.

"Niin. Arvasitte oikein. Eikä pahempaa olisi voinut ikinä
tapahtuakaan."

Columbine koetti katsoa hänen kasvoihinsa nähdäkseen niiden ilmeen,
joka oli varmasti samanlainen kuin hänen käheä äänensäkin, mutta hän
oli kai tullut sokeaksi.

"En-entä sitten?" hän kuiskasi ojentaen kätensä Lemille.

"Kuulkaahan nyt, neiti Collie", Lem sanoi hellästi tukiessaan häntä,
"teidän on paras odottaa. Antakaa minun viedä teidät kotiin."

"Kyllä, mutta kertokaa minulle ensin", Columbine huudahti hurjasti. Hän
ei voinut kestää tätä epävarmuutta ja tunsi olevansa pyörtymäisillään.

"Hyvä Jumala, kuka olisi voinut aavistaakaan, että tuollaista hirmuista
tulee tapahtumaan täällä White Slidesissä!" Lem huudahti syvästi
liikutettuna. "Neiti Collie, olen hirveästi pahoillani teidän
vuoksenne. Mutta ehkä onkin parasta näin. He ovat molemmat kuolleet.
Wade heitti juuri henkensä pää Wilsonin sylissä, mutta Jack ei ole
lainkaan tiennyt, mikä häneen on sattunut. Hän on kuollut
silmänräpäyksessä, sillä hänen molemmat silmänsä oli ammuttu puhki.
Wade oli saanut luodin vatsaansa. Olin samaa mieltä Montanan kanssa,
että Jack oli vetäissyt revolverinsa ensin ja Wade ampui hänet
haavoituttuaan kuolettavasti."

Myöhään samana iltana, Columbinen maatessa vuoteellaan raskaat askeleet
rikkoivat talon omituisen hiljaisuuden. Ne kuuluivat ensin
arkihuoneesta, tulivat sitten kuistiin ja pysähtyivät vihdoin hänen
ovensa edustalle. Oveen koputettiin.

"Isä!" Columbine huudahti nousten äkkiä.

Belllounds tuli huoneeseen jättäen oven raolleen. Auringonvalo tulvi
sisään.

"No, Collie, näen sinun jo hieman tointuneen", hän sanoi.

"Kyllä, isä, olen jo melkein ennallani", Columbine vastasi koettaen
innoissaan lohduttaa häntä.

Vanha karjanomistaja ei näyttänyt olevan enää sama mies kuin viime
kuukausien kuluessa. Kovan säikähdyksen aiheuttama kalpeus, jännitetyn
intohimon taistelu ja peloittavien tuntien aiheuttama tuska olivat
painaneet leimansa hänen kasvoihinsa. Mutta vanha Bill Belllounds oli
taasen entisellään, hän oli jälleen tuo sama tyyni ja raudanluja
uranuurtaja, joka oli kokenut kaikkea ja jota eivät vuosien myrskyt
olleet murtaneet, jonka suuri henki oli suhtautunut tähän viimeiseen
äärettömään onnettomuuteen kuin kaikkiin muihinkin ja joka näki nyt
oman elämänsä selvästi saatuaan katkerimman opetuksensa.

"Oletko tarpeeksi voimakas kuulemaan toisenkin järkyttävän uutisen
tyttöseni, ja suhtautumaan siihen niin, että voimme aloittaa huomenna
elämämme uudestaan?" hän kysyi sellaisella äänellä, jota Columbine ei
ollut kuullut pitkiin aikoihin. Se ilmaisi kysymyksen tärkeyden
hänelle.

"Kyllä, isä", hän vastasi mennen hänen luokseen.

"No, tule sitten kanssani, sillä haluan, että näkisit Waden."

Hän vei tytön kuistiin, sitten arkihuoneeseen ja lopuksi siihen
kamariin, jossa nuo molemmat kuolleet lepäsivät, toinen toisella,
toinen toisella puolen huonetta. Jäykät ja liikkumattomat ruumiit oli
peitetty huopapeitteillä.

Columbine oli aikonutkin pyytää, että hän saisi nähdä Waden, ennenkuin
hänet vietäisiin pois ikuisiksi ajoiksi. Hän pelkäsi sitä hetkeä,
vaikka hän omituisesti sitä ikävöikin. Ja nyt hän tultuaan tänne voikin
hillitä mielensä ja valmistautua kuulemaan jotakin kauhua herättävää ja
kohottavaa, jonka hän heti oli tiennyt olevan tulossa huomattuaan
Bellloundsissa tapahtuneen muutoksen.

Belllounds veti huopapeitteen syrjään paljastaen Waden kasvot.
Columbine tunsi itsensä järkytetyksi sydänjuuriaan myöten. Kuolema oli
siinä, kalpea, kylmä ja armoton, mutta silloin kun se oli vapauttanut
kärsineen sielun, se oli painanut noihin kuihtuneihin ja laihtuneihin
kasvoihin kauniin leiman, joka ei ilmaissut rauhaa, ei iloa eikä surua,
vaan toivoa. Hell-Bent Waden viimeinen tunne oli ollut sellainen.

"Collie, kuuntele", vanhus sanoi syvällä ja vapisevalla äänellään. "Kun
ihminen kuolee, ymmärrämme heti, millainen hän on ollut eläessään. Niin
kunnollista miestä kuin Wade oli, en ole milloinkaan tuntenut. Hänellä
oli omituinen luulo, jonkunlainen pakkoajatus, että hänen askeleensa
vievät helvettiin. Hän kuvitteli, että minne ikinä hän menikään, sinne
hän toi mukanaan helvetin. Mutta hän oli väärässä. Hänen omat huolensa
panivat hänet ymmärtämään muiden vaikeuksia. Hän tunsi elämän ja hänen
toivonsa hyvästä olivat yhtä suuret kuin hänen suhtautumisensa pahaan.
En ole milloinkaan nähnyt hänen vertaistaan... Hän rakasti sinuakin,
Collie, enemmän kuin ikinä voit ymmärtääkään, enemmän kuin Jack, Wils
ja minä. Tiedät mitä raamattu sanoo sellaisesta, joka uhraa elämänsä
muiden hyväksi. Wade oli minun ja Jackinkin ystävä, vaikka emme voineet
sitä ymmärtää. Hän oli Wilsinkin ystävä. Sinulle hän mahtoi olla
enemmän kitin voimme sanoakaan. Tiedämme kaikki, miten helposti Wade
olisi voinut tappaa Jackin joutumatta itse ollenkaan vaaraan. Mutta hän
ei tahtonut tehdä sitä, ja niin hän pelasti minut ja Jackin ja
itsensäkin. Jollakin kummallisella tavalla hän pakotti Jackin
taistelemaan kuin mies. Jumala ainoastaan tietää, miten hän siinä
menetteli, mutta se pelasti minut helvetistä ja sinut ja Wilsin
onnettomuudesta. Wade olisi voinut ottaa sinut minulta ja Jackilta.
Hänen olisi tarvinnut kertoa sinulle vain salaisuutensa, mutta hän ei
tahtonut. Hän näki, miten sinä rakastit minua, kuin olisit ollut oma
tyttäreni,... mutta, Collie, tyttöseni, hän oli oikea isäsi."

Purskahtaen itkuun Collie polvistui kylmän ruumiin viereen.

Belllounds poistui hiljaa huoneesta sulkien oven.



XX.


Lokakuu oikein tuhlaili värejään sen syksyn kuluessa. Pakkaset tulivat
niin myöhään, etteivät lehdet muuttaneetkaan väriään asteittain.
Muudanna päivänä oli vehreyden joukossa jo kultaakin ja muudanna
taas punaa ja purppuraa. Silloin kukkulain huiput loistivat
haavikkokruunuillaan, salviarinteet näyttivät pehmeänharmailta
auringonvalossa, kivikoita kiertelevät viiniköynnökset kiemurtelivat
pronssin värisinä, kallioiden juurilla olevat sanajalat kuihtuivat
äkkiä ja laajat kiviset rinteet ja tummat metsät muuttuivat synkän
näköisiksi.

Columbinet kukkivat kaikkialla kuusten välisissä laaksoissa muodostaen
kauniita varsia raskaine terineen, jotka ovat suloisimmat ja vaaleimmat
kaikista vaaleansinisistä. Liikkumattomina ne kohottivat umpunsa valoa
kohti. Haavikoissa, joissa ruoho alkoi jo kellastua, columbinet
heiluivat hiljaa tuulessa nyökyttäen ja kumarrellen. Kauneimmat ja
hienoimmat piiloutuivat varjoisiin niemekkeihin ollen suloisia kuin
tähdet metsän rauhaisassa hämärässä.

Waden viimeiset sanat Moorelle oli tulkittu siten, että hän haluaa
saada hautansa columbinien joukossa Sage-laakson vieressä olevassa
haavikossa. Sinne hänet sitten peitettiinkin.

Eräänä päivänä Belllounds lähetti Columbinen hakemaan Mooren White
Slidesiin. Oli lämmin iltapäivä jälkikesällä ja vanhus istui kuistissa
paitahihasillaan. Hänen tukkansa oli aivan harmaa nyt, mutta muuta
muutosta ei hänessä voitu huomata. Hän tervehti vilpittömästi paimenta.

"Wils, olisin iloinen, jos rupeaisit jälleen työnjohtajaksi tänne White
Slidesiin", hän sanoi.

"Tarkoitatteko totta?"

"Kyllä."

"Minä tulen", paimen vastasi.

"Mitähän isäsi siihen sanoo?"

"En tiedä ja olen senvuoksi hieman huolissani. Hän tulee vierailemaan
luokseni. Sain häneltä tietoja aivan äskettäin ja hän aikoo lähteä
piakkoin postivaunuissa Kremmliniin."

"Miten hyviä uutisia! Olen iloinen saadessani tutustua häneen. Wils,
sinusta tulee rikas karjanomistaja, ennenkuin tiedätkään. Hei, Collie!"

"Kun sinä vain sanot niin, isä, tapahtuu se", Columbine vastasi laskien
kätensä isänsä olkapäälle.

"Wils, komentelet täällä White Slidesissä piakkoin miten vain, ellei
Collie komentele sinua. Niin, niin!"

Collie ei voinut vastata tähän järkyttävään uutiseen ja Wilson joutui
aivan suunniltaan hämmästyksestä.

"Mielestäni teidän nuorten olisi paras ratsastaa Kremmliniin vihille."

Tämä ystävällinen asiallinen huomautus mykistytti paimenen kokonaan
eikä Columbinekaan voinut tehdä muuta kuin katsoa isäänsä.

"Toivoakseni en ole erehtynyt toiveissani nuoresta parista, joka on
kuolemaisillaan rakkaudesta", Belllounds jatkoi kuivaan tapaansa
naurahtaen sydämellisesti.

"Isä!" Columbine huudahti kietoen silloin vasta kätensä hänen kaulaansa
ja painaen päänsä hänen olkapäätään vasten.

"No, no, tässä on minulle vastausta tarpeeksi", Belllounds sanoi
puristaen hänet rintaansa vasten. "Moore, hän on sinun siunauksineni ja
kaikkine omaisuuksineni. Teidän pitää ymmärtää, että olen iloinen, kun
asiat ovat lopultakin kääntyneet hyväksenne ja Columbinen onneksi.
Elämäni ei ole vielä lopussa, mutta sen myrskyt ovat nyt olleet ja
menneet, Jumalalle kiitos. Eläessämme opimme. Minusta on arvotonta,
ellei ihminen katso eteensä ja toivo. Kaipaan tyyntä ja rauhallista
elämää nyt saadakseni helliä lastenlapsiani vanhoilla päivilläni.
Ratsastakaa senvuoksi Kremmliniin ja kiiruhtakaa sitten kotiin."

Saman päivän iltana, jolloin Columbine palasi White Slidesiin Mooren
vaimona, hän livahti tiehensä hänen kunniakseen toimeenpannusta
vaatimattomasta juhlasta ja kiipesi kukkulalla olevaan haavikkoon
kuluttaakseen hetkisen isänsä haudalla.

Laskeneen auringon läntiselle taivaalle jättämä rusotus hehkui kullan
ja ruusun värisenä muuttaen metsäisten harjanteitten yllä leijaavan
purppuraisen sumun loistavasti. Alemmat laaksot olivat jo kietoutuneet
harmaaseen hämärään. Huuhkajat huuhuivat, arosudet haukkuivat ja
jostakin kauempaa kuului suden ulvontaa.

Haapojen juurella oli rauhallista, yksinäistä ja surullista. Lehdet
lepattivat aiheuttamatta minkäänlaista kahinaa. Columbinen sydän oli
täynnä onnea, jonka hän halusi ilmaista jotenkin tämän yksinäisen
haudan vieressä. Hän oli velkaa sen tälle omituiselle täällä
varjoisassa paikassa lepäävälle miehelle. Murheet odottivat häntä eikä
hän milloinkaan voisi vapautuakaan murheestaan eikä pahoittelustaan. Ja
kuitenkin hän oli rakastanut Wadea ja ollut hänen omansa aivan
tietämättään. Waden elämä oli ollut kauhea ja samalla niin
suurenmoinen. Kuta enemmän Columbine oli saanut aikaa ajatella, sitä
enemmän hän oli alkanut käsittää Waden tarkoituksia. Hänen tehtävänään
oli ollut tuoda valoa pimeyteen ja kohdella ankarasti kaikkea pahaa,
jota hän oli koettanut kitkeä pois juurineen.

Hänen isänsä! Kaikissa tapauksissa, miten lujasti hän sentään olikaan
kiinnitetty menneisyyteen! Kuinka perinpohjaisesti häntä olikaan
suojeltu suurimman toivottomuudenkin kestäessä! Siten Columbine käsitti
hänet. Rakkaus on elämän ruokaa ja toivo sen henkevyyttä, ja kauneus on
sen palkinto näkevälle silmälle. Wade oli omistanut kaikki nämä suuret
hyveet, vaikka hän niiden johdosta oli saanutkin traagillisen nimen.

"Minäkin koetan saavuttaa ne. Minullakin täytyy olla uskoa, toivoa ja
rakkautta, sillä olenhan hänen tyttärensä", hän sanoi. Heikko viileä
tuuli humisi haavikossa kahisuttaen lehtiä kuiskaavasti, ja hennot
columbinet kohottivat suloisia teriään kimallellen vaaleina hämärässä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Salaperäinen ratsastaja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.