Title: Kertoelmia
Author: Levetzow, Cornelia
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertoelmia" ***


KERTOELMIA

Kirj.

Cornelia Lewetzow

Suomensi Em. Tamminen



Porvoossa,
Werner Söderström,
1885.



SISÄLLYS:

Jouluvierailu.
Knut Nielsen.
Sokea sattuma.
Biina neitsyt.
Anna.
Serkku.
Elisabet.



Jouluvierailu.


"Oh, sillä lapsella ei ole hätää mitään", sanoi muudan ruumiikas herra
välinpitämättömällä äänellä, osoittaen pientä mustapukuista poikaa,
joka seisoi nojautuneena suurta peiliä vasten ravintolan suuressa
salissa ja näytti niin eriskummaisen pieneltä sekä hyljätyltä;
"siellähän on varoja."

"Varoja tosin vähän on, vaan kuitenkin -- ainoastaan viisivuotinen
ja ihan yksin maailmassa! niin, tiedättehän, että minä olen hänen
holhojansa."

Viimeinen puhuja oli varteva, tummanpuhuva mies, jolla oli
korkeapiirteinen muoto sekä viisaat, läpitunkevat silmät; hän ei
näyttänyt järin hellältä, mutta tuo voimakas ääni kuului kuitenkin
lauhkealta, kun hän, lapseen kääntyneenä, lausui:

"Juo tuo pöydällä oleva lasillinen maitoa, poikani, ja seuraa sitte
minua. Sinun tulee nyt pysyä minussa, Erkki, ja totella minua,
ymmärrätkö?"

Poika tyhjensi äänettömänä lasin, meni sitte ujostelematta holhojan
luo, katsoi häntä tuntehikkailla silmillään ja kurotti suunsa suuteloa
varten.

"Mitä nyt? -- ei, pikku räivä, se ei käy kontoon." -- -- Tuo ylöspäin
kääntynyt suu, jota äiti niin mielellään oli suudellut, sai kieltävän,
vaikka toki ystävällisen, lyönnin: "Anna minulle kätesi. Ethän sinä,
toivoakseni, ole niitä, jotka itkuvirsiä vetelevät?"

Mikä halveksimista ilmaiseva sointu oli tuossa sanassa: niitä!

"En!" pienoinen pakotti takaisin kyynelet, ne eivät saaneet tulla
esiin, "niitä" hän ei tahtonut olla. Suuri voimakas käsi piti kiinni
pienosista lapsensormista; Erkki seurasi sanaa sanomatta.

Kun he saapuivat holhojan huoneesen, suureen kulmarakennukseen vallin
vieressä, niin he pysähtyivät.

"Kas, tässä saat kodin, ainakin aluksi. Kiidäppä nyt portaita ylös,
pikku ressukka, ja soita kaikin voimisi. Etkö tohdi, pieni hupakko?
Minä saan kaiketi oikein kunnon lailla ravistella sinua, jotta molemmat
yhdessä viihtyisimme."

Salissa istui tukkukauppiaan nuori, kaunis rouva ja neuloi silkkiin.
Kun hänen miehensä ja Erkki sisälle tulivat, niin hän kysyi
innokkaasti, oikeimpa kiivaasti:

"Onko se todellakin totta? Sinä tiedät, Tuomo, kuinka äärettömästi
sinä mieltäni vastaan teet. Toimita hänet asumaan jonnekin muualle,
tietysti säädyllisten ihmisten luo, niin olethan sillä velvollisuutesi
täyttänyt."

"Hän pysyy täällä meillä, minä tahdon itse häntä silmällä pitää. Sinä
tiedät tahtoni, Elfrida, hänellä pitää olla samat oikeudet kuin meidän
omilla tapsillamme."

Se oli hallitsija, joka puhui ankarasti ja mahtavasti, hänen käskyänsä
täytyi totella, ainakin mitä ulkonaisiin oloihin, ruokaan, juomaan ja
hoitoon kuului.

Erkki ei käsittänyt, mitä sanottiin; hän tarkasteli kauan nuoren
rouvan ihania kasvoja, hiipi sitte lähemmä, nykäisi hiukkasen hänen
leninkiään, vetääkseen puoleensa, hänen huomionsa, kosketti käärmeen
päällä koristettua rannerengasta ja kurotti vihdoin suunsa suuteloon.
Tuo ei tapahtunut yhtä suurella luottamuksella kuin ensi kerralla, tuo
pienonen suu tuli esiin epätietoisena ja empivänä, ikäänkuin anoen.

"Sinä olet liian suuri suudeltavaksi" -- rouva työnsi hänet kylmästi
luotaan, -- "jätä minut rauhaan! -- kas, tuossa on minun suloinen,
suloinen Elsani, ja Herman tulee hänen perässään koulusta. Sopiihan
tuokin poika lähettää kouluun, Johnson, niin saa hänestä edes sen ajan
rauhassa olla. Hän ei muuten erinomaisen vilkkaalta näytä."

"Sitä sinä, Elfrida, et käsitä! hänestä tulee kyllä kelpo poika, jos
minä väkeni oikein tunnen."

Pikku Erkki tunsi voimakkaan käden päälaellaan, hän ymmärsi sen ystävän
kädeksi, ja vetäytyi sen suojaan. Mutta suuta ei hän milloinkaan enää
kurottanut suuteloon, ja lapsen sielussa oli jotakin, joka itki, halasi
ja lopuksi kuihtui.

Herman oli vaaleatukkainen, kerskaileva, seitsemänvuotinen poika, ja
Elsa pieni, näivettynyt, kelmeä, pyntätty, nelivuotinen tyttövunukka.
Erkki silmäili heitä ja he Erkkiä.

"Vai niin, tuletko sinä olemaan täällä?" sanoi Herman ja mittasi häntä
kiireestä kantapäähän asti, "minäpä kyllä voisin kääntää sinut kokonaan
ylösalaisin, jos vaan tahtoisin, usko se."

"Koetappa!" Erkin posket hehkuivat, "koeta!"

Tuo suuri poika juoksi, yrittäen nostaa hänet ylös, mutta Erkki seisoi
kuin naulattuna permantoon ja iski ympärilleen melkein hurjana vihasta.
Se oli hänen ensimmäinen tappelunsa.

"Oikein!" virkkoi isä, "nuiji kunnon lailla häntä, Erkki! -- Sinä
suuri könsikkä siellä, häpeäisimpä sinun sijassasi! -- antakaa sen nyt
riittää, ja pysykää täst'edes aisoissa, te molemmat pennut, sen minä
vaadin. Ei, Elfrida, sinä et saa hyväillä poikaasi, se oli hän, joka
alkoi."

"Oikein!" -- mikä merkitys tuli tuolla sanalla Erkin elämässä
olemaan, se ei kuulunut harvoin, ja se kiihotti häntä yhä eteenpäin,
lisäsi hänen voimiaan ja vahvisti hänen tahtoansa. Hän sai tuossa
perheessä vähitellen vakavan sijan, jota ei kukaan vastaan pannut.
Koulussa oli hän ahkera ja uljas, valmis puoltamaan itseään kielellä
ja kädellä, jos joku häntä liian lähelle tuli. Hänessä oli mahdoton
tuntea tuota entistä vienoa, ujoa poikasta. Mutta toisinaan hän toki
heräsi väkevästi ja hartaasti halajamaan kotoa sekä rakkautta. Tällöin
hän saattoi heittäytyä pitkäkseen johonkin yksinäiseen huoneesen ja
nyyhkyttää sydämmen pohjasta.

Sellaisia mielenilmauksia sattui ijäkkäämpänä yhä harvemmin, vaan ne
olivat sitte myöskin voimakkaampia ja katkerampia, kun ne tulivat.
Moisen puuskan jälkeen -- hän itse piti sitä puuskana -- astui Erkki
toista vertaa urheampana ja iloisempana seuraan, hän ei tahtonut olla
niitä, jotka itkuvirsiä vetelevät.

Tuo halaus, vienous, joka hänen sielunsa pohjalla uinaili, täytyi mihin
hintaan hyvänsä tulla kätketyksi, kernaimmin muserretuksi.

Se rukous, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut, oli jo aikoja
unohtunut, pienet aamu- ja ehtoovirret niinikään. Tuossa perheessä ei
milloinkaan mitään virsiä veisattu, vaan hän oppi monta muuta iloista
ja kaunista laulua. Rouva Johnson, joka asetti seurustelemisen taidon
yli kaiken muun, alkoi hänelle yhä enemmän arvoa antaa. Kateuden ja
ihmettelyn sekaisilla tunteilla hän näki tuon kauniin ja viisaan
pojan yhä päivä päivältä varttuvan ja kehittyvän. Herman oli ja pysyi
tomppelimaisena nulikkana; hän saattoi kyllä tavallaan sukkelakin olla,
vaan seuraelämässä komeilemaan hänestä ei ollut. Kumpaisenkin pojan tie
koulussa kävi pian eri suunnalle. Herman halusi kauppaan, Erkki tahtoi
opiskella, tulla joksikin suureksi, mainioksi.

Ja holhoja saarnasi omalla tavallaan hänelle siveysoppia; hän saarnasi
tahrattomasta elämästä; sellaista hän itse oli elänyt, ilman sitä ei
ollut kaikesta muusta mihinkään.

"Onneton se mies, jonka entisyys saattaa nousta aaveena häntä
uhkaamaan!" sanoi hän.

Eräs vanha sukulainen kävi joskus tervehtimässä; se oli nuoruudessaan
ollut opettajattarena ja eli nyt tukkukauppijaan hyväntahtoisuudesta.
Tämä kyllä antoi ani harvoin jotakin pois, vaan kun hän antoi niin hän
teki sen antelijaalla kädellä, minkäänlaista kiitollisuutta vaatimatta.
Mainitulla vanhalla neidolla oli yltäkylläisesti toimeentuloansa varten.

"Mutta, lapseni", rohkeni tuo neito eräänä päivänä sanoa, pyyhkiessään
silmälasiaan ja vähän väliä yskähdellen, "ettekö milloinkaan käy
kirkossa? -- mitenkähän pahoina päivinä on käyvä?"

Rouva Johnson katsoi häneen harmistuneena:

"Ethän sinä, toivon ma, meille pahoja päiviä soisi?"

Tukkukauppijas hymyili; hänen äänensä oli puolittain, pilkallinen,
puolittain etevämmyyttä ilmaiseva, kun hän vastasi:

"Kirkossa käymällä tuskin viisaammaksi tullaan, Greta täti, tuskimpa
paremmaksikaan, niin paljon kuin minä tiedän."

Tuo yksinkertainen olento raukka pudisti päätänsä; hän sai niin
paljon hyvää häneltä, kumpa hänkin puolestaan olisi saattanut antaa
palkinnoksi jotakin omasta hyvyydestään, jota tukkukauppiaalta puuttui!
Murheisin mielin hän hoippui kotiin, mutta tukkukauppijas nousi
seisomaan ja sanoi:

"Minä olen aina epäillyt, että hän on yksi noita pyhimyksiä. No, hän,
raukka, ei ollut muassa, kun ruuti keksittiin!"

Äiti oli vihainen, pitikö tuollaisen vallanalaisen olennon nuhde hyvänä
pidettämän? Hänen paha tuulensa toki kääntyi, kun Herman matki tuon
vanhuksen puhetta ja Elsa osoitteli hänen horjuvaa käyntiään.

Kaikki he osasivat muita naurunalaisiksi tehdä, isä kuivalla tavallaan,
äiti kylmästi ja terävästi, Elsa hupakkomaisesti ja Herman törkeästi.
Erkki tuli pian mestariksi taidossa, ja se antoi hänelle jonkunlaisen
paremmuuden. Hänen mielenlaatunsa ja koko ajatusjuoksunsa saivat,
ainakin pintapuolisesti, maailmanmielisen, käytännöllisen suunnan.
Tukkukauppijas Johnson oli ylpeä kasvatistaan.

"Oikein!" miten mahdikkaasti ja täysiäänisesti se kuului; holhojan käsi
oli suosion merkkinä tuon nuoren lakitieteen kandidaatin olkapäällä,
"oikein poikani, ja onneksi olkoon! -- mitä nyt tuumailet?"

"Ensiksikin levähtää ja katsahtaa ympärilleni, lyhyesti sanoen, elää."

"Olkoon niin, lyhyen ajan, vaan sitte?"

"Minulla on jo kaksi tarjousta kesäksi", Erkki nauroi iloisesti,
"asianajaja Storm, vanha johtajani sillä alalla, on kysynyt, enkö
haluaisi ottaa paikkaa hänen konttoorissaan, ja asioitsija Busch on
kutsunut minua ulkomaan matkalle -- Schweiziin ja Italiaan, luullakseni
-- yhdessä hänen ja hänen nuorten tyttäriensä kanssa."

"Vai niin, vai on hän tehnyt sen! -- sanonpa sinulle toki vaan yhden
seikan: sen miehen käy pian ohraisesti, ja muista, että helpompi
on tehdä solmu kuin purkaa se. Ensimmäinen tarjous näyttää minusta
paremmin hyväksyttävältä; Stormilla on jo hyvä maine, ja hänellä on
tehtäviä yllin kyllin. Tee kuinka tahdot, Erkki, vaan harkitse ensin."

"Ei kiirettä ollenkaan; uudenvuoden tällä puolen tahdon vain levähtää."

Erkki meni huoneesensa ja istui kirjoituspöydän ääreen. Hänen leponansa
oli oikeastaan toinen tutkiminen, eräs lempiaine, jota hänen oli ollut
pakko lakitieteen tähden jättää. Hän oli salaisesti kielentutkija,
ja hänen pöydällään oli hollantilaisia, espanjalaisia, italialaisia,
vieläpä venäläisiäkin kirjoja -- enimmästi raamattuja, sillä niitä oli
niin helppo saada sekä oivallinen toisiinsa verrata, kun kreikkalainen
teos ohjeena oli. Erkki katsahti kelloaan ja asettui mukavaan asentoon
ikäänkuin se, joka jotakin makupalaa odottaa. Mutta hän nousi äkkiä
ylös, tärkeä apulähde puuttui, hänen täytyi kiirehtiä, saadakseen sen,
ennenkuin sen omistaja matkusti kotiinsa joululuvalle.

"No, niin", hän ajatteli, "tuon ahkeran kumppanin kohtaan kyllä. Mutta
mistä se johtuu, ett'en milloinkaan tule sitä miestä lähemmäksi, vaikka
se niin ihmeellisesti minua puoleensa vetää?"

Erkki ei nyt ensi kertaa mietiskellyt sitä suhdetta, joka hänen ja tuon
nuoren koulumiehen, Sven Langen, välille oli muodostunut. Kaikissa
tieteitä koskevissa seikoissa heillä oli sama mielipide; Erkki --
joka niillä aloilla oli vähäpätöisin -- katsoi ylös kumppaninsa
perusteellisuuteen ja raittiisen, nerokkaasen käsitykseen, kun taas
Sven puolestaan rakastettavimmalla alttiudella häntä ohjasi; mutta
siihen se jäi. Mitään keskustelua muista seikoista ei heidän välillään
oikein syntynyt; kun Erkki katsoi noihin selkeihin, lapsellisiin
kasvoihin, niin hän ei voinut tavallista vapaata puhetapaansa pitää,
eikä myöskään Sven ottanut sanoakseen, mitä hänellä ehkä olisi
sanottavaa ollut. Keskustelu siis tykkänään keskeytyi tahi johtui taas
rakkaihin kirjoihin.

Mutta mitähän oli se nauru, niin raitis ja vastustamattomasti tarttuva,
että Erkin, joka seisoi oven takana ja kolkutti, täytyi vastoin
tahtoansa nauraa muassa? Oliko se todellakin hiljainen, salamielinen
Sven Lange, joka niin nauroi?

"Hyvää päivää! -- vai, tekö se olette!" Sven asettui oven eteen,
epäröiväisyyden ilmaus vilahti hänen hymyileville kasvoilleen, sitte
hän, vähän arveltuaan, antoi tilaa Erkille.

"Käykää sisään vain, Anker! -- Äitini, kandidaatti Anker, minun
ystäväni", esitteli Sven.

"Tervetuloa, te tulette juuri parhaiksi!" kuului ystävällisesti häntä
vastaan. Tuolla äänellä oli omituinen vilpitön sävel; pari selvää,
sinistä silmää, samalla kertaa lempeätä ja viisasta, kiintyi vähin
häntä tutkimaan.

"Sven tekee pilaa minun suurista laitoksistani", jatkoi Svenin äiti,
osoittaen pöydälle, jossa täyteläinen lautanen höyryäviä verimakkaroita
lumivalkoisella pöytäliinalla komeili, "hän kyysyy, pitääkö hänen
todellakin ne yksin syömän. Ei, sitä ei sinun tarvitse tehdä -- no,
kas, nyt hän nauraa taas -- meitä on kolme osakasta, ja kenties tulee
vielä useampia tänne. Istukaa, tämä makkara on aivan oivallista ja
hyvää."

Hän näytti niin hauskalta luontevassa, vähän, maaseutumaisessa
puvussaan; äidillinen mielyttäväisyys ilmausi koko hänen olennossaan.

Erkki vakuutti, ett'ei hän milloinkaan ollut niin hyvää makkaraa
syönyt. Rouva silmäili taas tutkien Erkkiä.

"Ystäväsi on meidän Akselin näköinen, -- eikö se milloinkaan ole sinun
mieleesi juolahtanut, Sven?"

"Kyllä, monta kertaa, mutta heidän kasvojensa eleet ovat niin
erilaiset!"

"Tosiaanko?"

Erkki ei ollut täydelleen tyytyväinen siihen pään pudistukseen, joka
vastauksen sijaan seurasi.

"Kuule, Sven", alotti äiti taas, "muistathan, mistä puhuimme..."

"Kyllä, äiti hyvä, mutta minä luulen, ett'ei siitä ole mitään hyötyä.
-- Saatanhan yhtä hyvin sanoakkin, mistä kysymys oli: äitini kysyi,
eikö minulla olisi halua ottaa" kumppania muassani kotiin jouluksi, ja
nyt hän luulee, että te kenties -- mutta minä, joka tunnen teidät, en
luule ollenkaan, että te tahdotte. Pappila talonpoikain joukossa, ja
"lisäksi jouluaikana, siinä kaikki, mitä saatamme tarjota."

"Mutta, Sven, oletko kokonaan unohtanut, mitä sanoit?"

"En, minä tiedän aivan hyvin, mitä sanoin... meidän vanha pappilamme on
herttaisin paikka koko maailmassa, vaan hänestä se ei niin ole."

"Mistä sen tiedätte?" sanoi Erkki, joka tunsi itsensä hiukan
närkästyneeksi.

Sven katsoi häntä suoraan silmiin.

"Minä tahtoisin mielelläni teidät kanssani, älkää luulko toisin. Mutta
minusta nähden on koko meidän olemistapamme niin perinpohjin erilainen
kuin teidän."

"Nythän en tiedä, olenko taikka enkö ole kutsuttu", sanoi Erkki äitiin
kääntyneenä.

"Kutsuttu luonnollisesti. -- Te matkustatte poikani seurassa; me
lähetämme, niinkuin tavallisesti, vanhat vaunut häntä noutamaan."

Se oli hupainen ateria; iloisa, hilpeä mieliala vaikutti Erkkiinkin.
Hän ei saattanut oikein selittää, mikä äidin puheen niin viehättäväksi
teki; syy kenties oli siinä, että kaikki hänen puheensa näytti tulevan
sisältäpäin ja olevan sanottu täydellä todella, mikä hänestä oli ani
harvinaista. Hänen lähimpään piiriinsä kuuluvat naisolennot puhuivat
tavallisesti ainoastaan sanoakseen jotakin, ainoastaan ollakseen
rakastettavia ja tullakseen huomatuiksi.

Kun Erkki sittemmin kertoi tukkukauppijas Johnsonille, kuinka hän aikoi
joulun viettää, niin tämä nauroi.

"Se tekee sinulle hyvää, poikani; minä ennustan, että sinä saat nauttia
hyväksesi sekä aamu- että iltasaarnoja. -- Se pappi oli kummallinen
veitikka nuoruudessaan. Hän oli varakas, vaan valitsi kuitenkin papin
viran, vaikka se oikeastaan oli isän tahtoa vastaan."

"No, anna minun koettaa sitäkin", pyysi Erkki keveämielisellä,
vallattomalla puhetavallaan. "Asioitsija on sitä paitsi kutsunut minua
tanssiaisiin joulupäivän illalla; jos pappilassa tulee liian ikävä,
niin onhan minulla hyvä tekosyy matkustamaan."

Tukkukauppijas rypisti otsaansa.

"Niin, tiedäppäs, jos pappi ja asioitsija rinnattain pannaan, niin
pidän toki papin parempana."

Rouva Johnson ja Elsa -- joka nyt oli täysikasvuinen kaunis neito,
aivan kuin viimeisestä muotilehdestä leikattu -- tekivät tuon matkan
naurunalaiseksi ja ivasivat Erkkiä; Erkki lopullisesti harmistui ja
kyllästyi siitä, jopa melkein halusi jättää koko retken siksensä.

Jos minulla vain olisi sopiva este! ajatteli hän vielä joulun aaton
aattona, Svenin asunnolle mennessään. Pappilan vaunut olivat kuitenkin
jo pihalla, ja Sven seisoi ovella, koreja ja paketteja ympärillään.

"Hyvä, että tulitte ajoissa! -- Isäni on lähettänyt teille turkkinsa.
Me saamme vinhaa tuulta ja kylmää aukialla, sanoo Olli. -- Kas niin,
nyt istumme mukavasti, eikö totta? -- Levitä kaikki purjeet, Olli,
meidän täytyy olla kotona ennen teenjuontiaikaa."

Kuinka sydämellisesti iloinen oli Sven, sitä oli hänen mahdoton
salata, vaikka hän hillitsi itseänsä Erkin tähden; se tapakin,
jolla hän katseli ympärilleen ja huurteista sumua syvään sisäänsä
hengitti, ilmaisi hänen mielentilansa. Sydämmellinen riemu oli hänen
äänensä soinnussa, niissä Ollille tehdyissä, pikaisissa kysymyksissä,
joiden alkuunpanijana oli lyönti Ollin harmaalle viitalle, niimpä
siinä tavassakin, millä hän äidin hauraita, herttaisia, joulukuuseen
pantavia tavaroita sisältävästä korista kiinni piti ja sen kannen alle
tirkisti. Hän tuskin saattoi järjellisen ihmisen lailla istua alallaan
istuinpaikallansa. Erkki tarkasteli häntä uteliaasti ihmetellen sekä
tuntien, ett'ei hän itse ollut milloinkaan iloisena ollut.

"Täällä on kaunista, eikö totta? Tällä matkalla kuljetaan monen metsän
ohitse ja läpitse. Te saatatte nähdä Furejärven tuolla kaukana, jos
nousette seisomaan; -- niin kototie on herttainen tie!"

Erkki ei nähnyt juuri muuta kuin sumua, joka peitti kaikki
yksitoikkoiseen vaippaansa. Hän istui toki lämpöisesti ja hyvästi papin
karvaisissa turkeissa, ja neljä tuntia kuljettua oltiin määrän päässä.

Koiran haukunta ja iloiset tervetulohuudot ottivat heidät vastaan;
valo salista loisti ystävällisesti pihalle, lämmin ilmavirta aaltoili
avonaisesta ovesta heitä vastaan.

"Isä!"

Sven juoksi suoraan isänsä syliin ja oli vähällä tuupata hänet kumoon,
sen jälkeen äidin syliin, ja siihen hän jäi.

Erkki seisoi aivan hiljaa; hänen sisässään liikkui jotakin tuon vanhan
ikävöimisen tapaista, jonka hän luuli juurineen pois nyhdänneensä.

"Tervetuloa!"

Pappi katsoi häntä silmiin selvällä ja tutkivalla katseella, joka
painui aina sydämmen syvyyteen.

"Sydämmellisesti tervetuloa ja olkaa kuin kotonanne meillä!" Äiti
tarttui hänen käteensä ja vei hänet sisään.

"Hyvää päivää, vanha Hanna! ja sinä, Maikki, vai on hänellä vielä
kiharat jäljellä, äiti! -- ja Elli, ei, pikku Elli kulta, älä nouse
ylös, ompa toki oikein hauskaa saada nähdä Elliä!"

"Niin, eikö se ole merkillinen muutos?"

Elli istui nojatuolissa ei kaukana kakluunista, kaksi pientä
kainalosauvaa vieressä. Täytyi todellakin olla hyvin perehtynyt
oloihin ja tietää, mikä pieni vaivainen olento hän ennen oli ollut,
saattaakseen ylistää hänen reipasta muotoansa; mutta tosiseikka oli,
että hän näytti iloiselta, oikeimpa säteili riemusta tuo kelmeä muoto.

"Kasvatussisareni", esitti Sven, "perheen aarre, meidän pieni
silmäterämme, vasta täyttänyt yksitoista vuotta; Hanna, vanhin
sisareni, kymmenen vuotinen; villikissa tässä -- no, Maikki, olehan
nyt kiltti -- viiden vanha. Muudan nuori herra, yhdentoista kuukauden
ikäinen, ei ole tässä saapuvilla. Meidän on aivan hirveästi nälkä,
äiti, ja odotamme oivallista kestitystä."

Kaikki lapset tahtoivat istua Svenin luona, mutta hän itse tahtoi istua
äidin luona, hän väitti, että hänellä oli oikeus siihen, ja Ellin hän
tahtoi olemaan hänen toisella sivullaan laittamassa hänelle voileipiä.

Puhe sujui keveästi ja vapaasti, vasta tulleilta kysyttiin monia
seikkoja, Erkki tuli taas hilpeäksi ja rattoisaksi.

Äiti itse vei Erkin ystävälliseen, hauskaan vierashuoneesen.

"Olkaa kuin olisitte kotonanne", sanoi hän taas.

Kotona! niin, tämä oli koto, mutta hänellä ei ollut milloinkaan mitään
kotoa ollut, hän ei milloinkaan ollut mitään kotoa tuntenut! ja kaipaus
heräsi hänen sielussaan; huomaamatta häneen hiipineen lempeän, iloisan
mielialan sijaan tuli synkkiä, katkeria tunteita.

Miten he rakastivat toisiaan! -- Hän ei rakastanut ketään, ei mikään
side sitonut häntä kehenkään eikä ketään häneen.

Oli valoisa päivä, kun Erkki heräsi. Mitähän säveleitä ne olivat?

"Halleluja, Halleluja!"

"No, nythän siitä on jotakin tulossa", hän nousi kyynäspäilleen ja
kuunteli ilkkuvin katsein, mutta ei tullut mitään enempää, viimeiset
soinnut vain haihtuivat hiljalleen. Samalla kertaa pettyneenä ja
keventyneenä nousi hän ja pukeutui.

"Iloista joulua, Anna, kiitoksia itsellesi!" kuului ulkoa, "iloista
joulua!"

Hän nosti akkunaverhoa ja silmäili ulos. Oli selkeä, päivänpaisteinen
pakkasilma, puistokäytävän ja puutarhan puut hohtivat lumivalkoisessa
puvussa; katon räystäässä riippui jääpuikko jääpuikon vieressä
sädehtiväisinä kuni timantit. Nuori naisihminen tuli kyökistä, suuri
ruisleipä kainalossa ja nyytti kädessä. Hänen pieni poikansa --
lystillinen, lyhyt pallero, yhtä paksu kuin pitkäkin, jolla olivat
pisamaiset kasvot, punoittavat posket ja koko muoto ilosta säihkyvä
-- juosta nytkytti ilomielin hänen sivullaan, pitäen kiinni hänen
hameistaan sekä kantaen hänkin pientä nyttyä, josta kuusenoksia ja
piparkakkuja pistäytyi esiin.

"Iloista joulua!" kuului taaskin, "ja kiitoksia, kiitoksia kaikille!"

"Kiitoksia itsellesi, Juho, iloista joulua! ja terveyttä ja kaikkea
hyvää!"

"Älä unohda tupakkia, äiti", huusi Sven, tullen juosten, "Kyöpenhaminan
tupakkia, ukko, ja iloista joulua!"

Sitte tuli eräs nainen, kantaen reunoja myöten maitoa täynnä olevaa
ruukkua, hänellä oli vehnäleipä kainalossa ja juusto kädessä. Kolme
pientä vaaleahiuksista lasta seurasi häntä; ne hyppivät tyytyväisinä
ympärillä ja näyttivät äidille saaliinsa, kukin heistä oli saanut
pienen lahjan. Äiti itse oli surupuvussa ja aivan itkeneen näköinen.

"Iloista joulua, Katri!" sanoi papin rouva lempeästi ja hellästi,
"tiedäthän kyllä, kuka pitää huolen leskestä ja orvoista; iloista
joulua!"

Mikä sydämmestä tuleva sointu hänen sanoillaan oli; vaan hänen
äänensähän oli sellainen.

Viimeiseksi saapui ijäkäs, kokoonkutistunut vaimo käydä horjuen,
vanha paksu päähine päässä ja sauva kädessä. Hän kantoi suurta leipää
toisessa, juustoa toisessa kainalossaan, maitopyttyä vasemmassa, sauvaa
ja kokoonsolmittua liinasta oikeassa kädessä. Käynti häneltä sujui vain
hiljalleen, hän tunnusteli hitaasti eteensä sauvallaan.

Pastori Lange tuli käyden toiselta puolelta, hän katsahti tuon
vanhuksen menoa, samassa putosi kaunis punainen omena nytystä ja vieri
pitkin permantoa. Vanhus kääntyi ympäri; helppo todellakaan ei ollut
vanhaa selkää taivuttaa, kuinka saisi hän omenan ylös?

Rovasti kiirehti sitä ylös ottamaan; hän otti hatun päästänsä ja
kurotti vanhukselle ensin omenan ja sitte kätensä.

Aurinko valaisi kumpaisenkin kasvoja, ja niistä kuvastui rakkaus,
molemminpuolinen rakkaus, siitä ei saattanut erehtyä. Erkki yritti
puhua pilaa, vaan se ei käynyt päinsä.

Iloista joulua! sanoivat he toisilleen, ääntä ei saattanut kuulua,
mutta se näkyi niistä kasvojen liikkeistä, joita he toisilleen tekivät.
Näytti aivan, kuin jos tuo selkein, tunnokkain katsein silmäilevä mies
ynnä vanha, yksinkertainen vaimo olisivat lahjoja vaihtaneet.

Ja kaipaus liikkui taas Erkin rinnassa, hänet valtasi tunto siitä,
että hän on hyljätty. Niin, hän oli tämän jouluilon ja tämän rakkauden
ulkopuolella, kokonaan ulkopuolella. Jos hän saattaisi edes hymyillä
heille, mutta hän ei saattanut sitäkään, hän ei tuntenut itseään.

Salissa istui pikku Elli, akkunan ääressä lekotellen.

"Viihdytkö täällä?" kysyi Erkki.

"Viihdyn!" Elli kurotti pienet, ohuet kätensä ylöspäin, täydellisesti
tyytyväisenä muodoltaan.

"Kuinka kauan olet ollut täällä?"

"Vuoden ja kaksi kuukautta. -- Ennen ei minulla ollut niin hyvää oloa."

Väristys kävi läpi lapsen ruumiin.

Hetken kuluttua tuli Hanna juosten läpi huoneen, esiliinan alla
jotakin, jota ei yhdenkään ihmisen pitänyt saada nähdä. Ihan punainen
oli tuo pieni sinisilmäinen veitikka, jolla olivat syvät kuopat
poskissa ja kiiltävät, ruskeat palmikot niskassa riippuvina; hän oli
vilkas ja iloinen, kevyt kuni höyhen ja joka paikassa läsnä. Maikki
seurasi häntä ja näytti alakuloiselta.

"Minä en saa olla missään Hannan salaisuuksilta", sanoi hän, "ja alkaa
käydä ikäväksi; -- on niin pitkä aika iltaan. Osaatko sinä leikata?"

Pieni, pyylevä käsi koski Erkin käsivarteen; lapsen kauniit silmät
katsoivat kysyvästi hänen silmiinsä.

"En todellakaan tiedä, osaanko", sanoi Erkki, hyväillen pehmeitä
kiharia ja nostaen hänet saamattomana polvelleen -- hänellä ei ollut
varsinaisesti ollut mitään tekemistä lasten kanssa; "mutta minä tahdon
koettaa. Mitä sinä haluat?"

"Kanan poikinensa."

"Sitä en varmaan milloinkaan voi saada toimeen."

Hän leikkasi innokkaasti Maikin tylpillä saksilla.

"Akseli osasi leikata niin hyvin, lehmiä, hirviä ja jäneksiä, vieläpä
kaniinejakin. Minulla on hänen leikkaamansa haikara; hän maalasi sen
sitte, sillä on oikein punaiset sääret. -- Tiedätkö", kuiskasi hän
tuttavasti, "missä Akseli jouluaan viettää?"

Tuo kysymys oli Erkistä kovin vastenmielinen, hän vastasi aivan
lyhyesti "en", leikaten yhä kanaa.

"Ylhäällä Herran luona!" -- Hän silmäili, minkä vaikutuksen se
lause teki, selitti Erkin katseen omalla tavallaan ja kysyi aivan
sääliväisesti: "Onko sinulla ketään tuolla ylhäällä?"

Äidin sisään tuleminen säästi Erkiltä vastauksen; hän sanoi vain:

"Pikku Maikki puhuu veljestään."

"Niin, Jumalan kiitos, että hän muistaa häntä", sanoi äiti, ja hänen
iloiset kasvonsa synkkenivät, sekä kädet menivät ehdottomasti ristiin;
"oi, se oli kauhea suru... viidentoista vuotinen poika, ja niin suuret
toiveet kun hänestä olivat!"

Ainoastaan silmänräpäyksen kuluttua valo tuli kasvoille takaisin.

"Surulla on tarkoituksensa", jatkoi hän lempeästi, "se vetää meitä
ylöspäin."

Erkki tunsi äidillisen käden olkapäällään: "Te olette hänen näköisensä."

Ei kasvoinpiirteiden suhteen, ajatteli Erkki heti; kuinka saattoikaan
hän siinä katsannossa olla tästä kodista olevan lapsen kaltainen?

Pimeän tultua vaihtui tuo iloinen kiire omituiseen, juhlalliseen
levollisuuteen; äiti yksin oli vielä ulkona lopettamassa toimiaan.

"Nyt tanssimme joulukuusen ympärillä!"

Erkki pysyi erillään, vaan hänet vedettiin piiriin. Elli hyppeli
myöskin pienten kainalosauvainsa nojalla; Sven ja Anna pitivät hänestä
kiinni. Äitiä pidettiin myöskin hameesta kiinni, sillä käsivarsillaan
hän kantoi kaunista poikaansa, joka suurin, kummeksivin silmin monia
kynttilöitä tirkisteli ja käsiään niitä kohden kurotti.

"Siit' on meill' iloinen aika."

Isä alkoi ja muut yhtyivät veisaamaan.

Erkillä oli kaunis ääni, ja hän lauloi mielellään, mutta tätä -- ei,
hän ei voinut tätä kestää. Uljaalla temmahduksella hän vapautti itsensä
ja pakeni etäisimpään huoneesen.

Hiljaisia askeleita kuului, ihan varmaan tahdottiin häntä viedä
takaisin, vaan hän ei ollut menevä!

Se oli rouva Lange, joka lähestyi; hän ei pyytänyt häntä sisälle
tulemaan, vaan kysyi aivan odottamatta:

"Saatatteko muistaa äitiänne?"

Erkille oli huojennukseksi, ett'ei hän puhunut joulusta,
virrenveisuusta tahi muusta semmoisesta.

"Minä muistan hänet vain hyvin hämärästi. Samana aamuna, jona hän
matkusti -- hän kuoli eräässä ulkomaisessa kylpylaitoksessa -- tuli hän
vuoteeni ääreen ja suuteli minua. Hän oli surupuvussa, ja minä tunsin
hänen kyyneleitään otsallani."

"Silloin antoi hän pienen lapsensa Jumalan käsiin."

"Te ette saa minulle tuolla tavalla puhua!" sanoi Erkki, hypähtäin
kiivaasti seisomaan, "minä en kestä sitä, minä en tunne itseäni, eikä
teillä ole aavistustakaan siitä, millainen minä oikeastaan olen."

"Ennen uskoin aina", hän jatkoi kiihkoisesti, "että kaikki tyyni oli
ilvettä ja teeskentelyä tahi, parhaassa tapauksessa, ulkokiiltoa ja
unelmaa, vaan nyt kohtaa minua elävä todellisuus. -- Minä en tarkoita,
että itse uskon, käsittäkää minut kaikin mokomin oikein, ei, sitä en
tarkoita! vaan minä en saata epäillä, ettette te ja teidän omaisenne
olisi totisia, totuutta rakastavaisia ihmisiä; minä uskon teidän
uskonne vilpittömäksi, kohtaahan se minua totuudessa ja rakkaudessa
ilmautuvana elämänä. Minä en saattanut veisata muassa, vaikka elämäni
olisi siitä riippunut! Tiedättekö, millaiselta minä omissa silmissäni
näytän? Sadun peikolta, jonka täytyy ristinmerkkiä paeta."

"Se oli ruma vertaus", sanoi rouva Lange, hänen käteensä tarttuen;
"minä en mieli teitä verrata pakenevaan peikkoon, vaan pikemmin
polvilleen lankeavaan Pyhään Pietariin, joka lausuu: 'Herra, mene pois
minun tyköäni, minä olen syntinen ihminen!'"

Taas laulettiin salissa; vienot lasten äänet taipuivat kauniisti isän
vasken lailla kumajavan äänen mukaan.

"Tulkaa tekin sisälle!"

"Ei, minä en voi, en todellakaan voi! -- mieleni tulee niin
omituiseksi; minun pitää päästä ulos!"

"No, hyvä sekin, menkää vain, mutta ulos tähtien alle."

Rouva aukaisi taas oven ja rukoili hiljaa, juurikuin peljäten, että hän
häiritsisi hänen ajatusjuoksuaan.

"Mutta ottakaa päällystakki yllenne, nyt on niin kylmä."

Tämä pieni huolenpito, koko tuo äidillinen käytöstapa saattoivat mitan
ylitsevuotavaksi. Kyynel murtihe esiin, jopa toinen ja kolmaskin.

"Olenko peräti lumottu!" Hän polki maata.

Ilta oli hiljainen, selkeä ja kylmä, miljoonia tähtiä säihkyi ja
vilkutti. Erkin ajatukset kuohuivat, ne ikäänkuin vapauttivat itsensä
ja muuttuivat ääniksi, jotka puhuivat huolimatta, tahtoiko hän niitä
kuulla taikka ei.

"Hän antoi pienen lapsensa Jumalan käsiin! -- niinkö? Sekö se oli,
jonka hänen äitinsä oli sinä aamuna tehnyt?"

"Onko sinulla ketään tuolla?" tuo lapsen kysymys tuli taas; "onko
sinulla ketään tuolla?"

"Jos!" -- eihän toki, hän ei kestänyt sitä, kuolleet olivat kuolleet,
poissa ainiaan.

Virrenveisuu kuului rauhallisin sävelin huoneesta, hänen kulkiessaan
edestakaisin pihalla kuni rauhaton henki.

Ja hän muisteli kulunutta elämäänsä, koko oloansa holhojan perheessä;
eikö sielu ollut saanut kiviä leivän sijaan, yhä vain kiviä?

Ennen ripille laskentaa oli hänellä ollut omantunnon epäilyksiä, jopa
oli hän kerran sanonutkin: "Mitä minun pitää tehdä? Minä en usko, mitä
pappi sanoo." Ja holhoja oli vastannut hänelle: "Se on ikävä seikka,
se; mitä vähemmän sitä ajattelee, sitä parempi; sinun on pakko vastata
samoinkuin muutkin, poikani."

Erkin tultua sisälle toivottivat kaikki toinen toiselleen: Hyvää yötä,
hyvää yötä! ja iloista joulua! Silmät säteilivät.

"Kiitoksia!" sanoi hän, "kiitoksia, kiitoksia!" mutta hänellä ei ollut
mitään toivotusta takaisin heille. Kuinka lukemattoman monta kertaa hän
olikaan ennen ajattelemattomasti ja kevytmielisesti sanonut: iloista
joulua!

Isä katsoi häneen; hän havaitsi herättävänsä huomiota ja lähestyi nyt.

"Hyvää yötä!" lausui isä, jonka syvä, totinen katse kävi suoraan hänen
sielunsa sisään, isällinen käsi laskeutui hänen päänsä päälle. "Jumala
antakoon teille iloisen joulun!"

Mutta mitä kaikki tuo olikaan? -- Erkki käveli edestakaisin permannolla
sisällisesti liikutettuna. Miksi tulivatkaan kaikki nuo raamatunlauseet
juuri nyt hänen mieleensä? Kuni enkelien sävelet ne hänen ympärillään
kajahtelivat.

"Olen vähällä kadottaa ymmärrykseni, luulen ma!" Hän heittäytyi
synkkämielisenä vuoteelleen.

Kun Erkki heräsi, niin virrenveisuu taas hänelle kuului papin huoneesta.

"Kas niin, nyt ne alkavat taas!" hän ajatteli, mutta siitä ei
tullutkaan enempää. Hetken perästä kolkutettiin ovelle.

"Sähkösanoma teille, ihan varmaan joulutervehdys."

Hän aukaisi sen. Siinä oli vain: "Älkää unohtako tanssiaisia!" ynnä
asioitsijan nimi.

Erkki hypähti kiireesti ylös, ikäänkuin olisi hän yht'äkkiä vapaaksi
päässyt. Siinähän oli keino päästä pois, pois kaikesta tuosta
näkymättömästä, joka riivasi mielen ja sitoi ajatukset. Kotona oli hän
paremmin onnistuva tulemaan selvyyteen itsensä kanssa.

Perhe istui juhlallisen teepöydän ympärillä aamulla, kun hän tuli
sisälle ja kertoi, mitä sähkösanoma sisälti.

"Lähdetkö?" kysyi Sven, terävästi katsahtain.

"Ajattelin lähteä, jos se päinsä käy."

"Minä luulen, että ainakin joku tänään kaupunkiin matkustaa." Äiti,
näin sanoessaan, katsoi lempeästi häntä. "Mylläri varmaan menee
vastanaitua tytärtänsä katsomaan ja on siellä yön. Ihan luonnollista
on, ett'ette tahdo tanssiaisista pois jäädä, onhan kyllin tiettyä,
miten viehättäviä tanssiaiset nuorisolle ovat. -- Mutta tulettehan
takaisin, toivon minä?"

Sven loi katseensa epäillen maahan, eikä lausunut sanaakaan
kehoitukseksi; hänen katsantonsa sanoi: "hän ei totisesti tule
milloinkaan takaisin."

"Minä kiitän suuresti siitä, että saan takaisin tulla, vaan en saata
sitä vielä varmaan määrätä."

"Tahdotteko lähteä meiltä?" sanoi Maikki, luoden murheisen silmäparin
häneen; "me leikimme tänä iltana, jää seuraamme, se on paljoa
hauskempaa kuin kaikki teidän tanssiaisenne."

Erkki nosti lapsen ylös ja suuteli sitä ihmeellisen hellämielisenä.
Niin, olipa jo kylläkin tärkeätä päästä täältä pois!

"Te saatatte tulla seurassamme kirkolle; mylläri asuu siinä lähellä;
sana lähetetään hänelle heti; olen varma, että se on hänelle suuri
hauskuus."

Kirkonkellot kajahtelivat niin selvästi selkeässä talvi-ilmassa;
rauhallinen, valkoinen talvimaisema oli heidän edessään häikäisevässä
auringonpaisteessa. Papin rouva istui kaunis kuusiseppele polvillaan;
Ellillä oli myöskin sija vaunuissa; muut olivat isän kanssa edellä
menneet.

"Istu rauhassa, pikku Elli; isäukko tahtoo mieluimmin itse sinut nostaa
ulos. -- Kas, tuollapa ovat jo myllärin vaunut, nyt saatte kernaasti
nousta." Rouva, näin Erkille sanoessaan, katsoi häntä uskollisesti
silmiin. "Hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon!"

Erkki oli juuri harmaahiuksisen myllärin vaunuihin istunut, kun
isä, Sven ja pienoset tulivat esille. Elli kietoi molemmat kätensä
kasvatusisänsä kaulan ympäri, ja isä nosti hänet maahan, asetti pienet
kainalosauvat hellästi ja varovasti paikoilleen ja aukaisi kirkkomaan
veräjän.

Mylläri sivalsi piiskalla. Eiköhän pappi tervehtäisikään tahi sanoisi
jotakin jäähyväisiksi? Kyllä; hän kääntyi ympäri keskellä kirkkomäkeä,
katsoi vakavalla ja luottavalla katseella Erkkiä sekä huusi:

"Me odotamme teitä!"

Ja Erkki tunsi, että totisia olennoita oli valmiina kurottamaan hänelle
kättä ja näyttämään hänelle tietä, jos hän vain itse tahtoi. Oli niin
ihmeellistä kokea moista rakkautta, jonka olemassa oloa hän ei ennen
ollut aavistanut, ansaitsematonta, käsittämätöntä rakkautta. Mistähän
tuo rakkaus oli kotoperää, kenties se oli korkeimman rakkaudesta
heijastus? Korkeimman! -- mistä tuollaiset ajatukset tulivatkaan?

"Nuo ovat oivallisia ihmisiä!" sanoi mylläri, osoittaen piiskallaan
papin rouvan viimeistä näkyvissä olevaa leninginkaistaletta kohden.
"Minä tunnen heidät, sillä minä olen tarvinnut heitä taudin ja surun
aikoina."

Alkoi hämärtää, kun Erkki vanhaan huoneesensa saapui; kuinka
ilottomalta, kylmältä ja pimeältä se näytti! Eiienkö tosiaankin täältä
lähdin, hän ajatteli, enkö ennemmin kuin eilen!

Kirjat olivat kirjoituspöydällä samoin kuin hän ne oli jättänyt.
Venäläinen raamattu, espanjalainen, kreikkalainen. Oliko kenties Henki,
jota hän ei etsinyt, vaan jonka hän ylenkatsoi vieläpä kielsikin,
hänen sieluunsa hiipinyt ja tien valmistanut? Olivatko kaikki hänen
vertailunsa ja tutkimisensa olleet välikappaleina Jumalan kädessä?

Hän ponnahti seisomaan: "Yhä pahempaa pahemmaksi käy tilani! olen aivan
kuin kahteen osaan jaettu."

Salit olivat yltäisesti valaistuina, häntä kohtasi monien vierasten
hälinä. Tukkukauppijas Johnson istui kabinetissa erään vanhan ystävänsä
kanssa sakkia pelaamassa.

"Hyvää iltaa, Erkki, ja tervetuloa! -- noh, oletko oppinut Isä meitäsi,
poikani?"

Ilveellistä vastausta, joka hänellä muulloin aina valmiina oli, ei
kuulunutkaan. Ei, tässä huonessa ei Isä meitää rukoiltu, se oli
varma tosi, mutta eipä täällä runsaasti riemua eikä rakkauttakaan
ollut. Rukoilikohan kenkään vieraista Isä meitää? Oliko hän itse
kenties kokonaan Isä meidän unohtanut? -- Erkki ei saattanut noista
eriskummaisista mietteistä vapautua.

"Aivan hyvä, että tulit", sanoi Elsa, vieden Erkin seuraan; "no, kerro
nyt ja ole hupainen."

"Kas niin, enkö minä sitä ajatellut, että sinun oli mahdoton siellä
viihtyä!" sanoi rouva Johnson ystävällisesti hymyillen. "Me oikein
todella halajamme sinun seikkailujasi kuulla; ne ovat tietysti
omituisia ihmisiä, eikö totta?"

"Ei suinkaan" -- hänen verensä kiehui --; "mutta kaikissa tapauksissa
en mielelläni tee pilaa niistä ihmisistä, joiden vieraanvaraisuutta
vasta olen nauttinut."

Holhoja, joka samassa kulki ohi, löi häntä keveästi olalle:

"Erkki on suora ja kunniallinen mies", sanoi hän. "Jättäkää hänet
rauhaan!"

"Hän on noin juro siitä syystä, kun matka ei ole onnistunut", nauroi
äiti; "mitäpä sulla siellä olikaan tekemistä?... Rouva Bruhn, aijotteko
lähteä?"

Viimeiset sanat hän sanoi eräälle vanhalle, surupukuiselle naiselle,
jolla olivat kelmeät, itkeneet kasvot ja turvonneet silmät.

"Suokaa anteeksi, mutta parasta on, että käyn kotiin!"

"Jääkää toki kaikin mokomin! Kukin kyllä näkee, että te tarvitsette
huvitusta; te ette saa noin surun valtaan jättäytyä."

"En voi muuta! -- joskus yritän hauskuuttaa itseäni ihmisten joukkoon
tulemalla, mutta tilani siitä vain pahenee, ja yksinäisyys, kotiin
tultuani, tuntuu kahta tukalammalta; se on niin hirveä! -- ei, hyväksi
ei tilani totisesti tule, ennenkuin makaan mustassa mullassa ainoan
lapseni luona."

Hän pyyhki silmiään pitsinenäliinalla, pani kalliin huivin hartioilleen
ja meni sitte ulos. Rouva Johnson veti taas henkeään.

"Raukka, hän väsyttää ihmisen hukkaan ainaisella ruikutuksellaan, ja
istuu kuitenkin joukossa, poistaen ilon. Oli oikein paha ollakseni
muiden vierasten tähden. Hauska laulu, lapseni! -- Laula sinä myös,
Erkki!"

"En todellakaan voi laulaa tällä hetkellä."

Hänen ajatuksensa olivat surullisen äidin luona etehisessä. Jos vain
ystävällinen ääni kuiskaisi hänelle: "Surulla on tarkoitus; se vetää
meitä ylöspäin." Hän lähti melkein tahtomattaan ulos.

Palvelija oli poissa, nainen seisoi, sovittaen päällysnuttua yllensä,
Erkki auttoi sen ylle.

"Minä kiitän teitä!" sanoi nainen, vetäen verhon silmilleen; mutta
Erkki näki kuitenkin kyynelen toisensa perästä tipahtavan.

"Saanko saattaa rouva Bruhnia kotiin?" eihän hän saattanut häntä tuolla
lailla laskea.

"Oi, ei tarvitse, te olette liian kohtelias, näin aikaisin illalla ei
ole tarvis."

"Minä aijon kaikissa tapauksissa ulos." Erkki tarjosi käsivartensa.

Tähdet loistivat suurina, kirkkaina, lukemattomina. Rouva Bruhn kulki
joutuisasti; rannerenkaan mustat helmet rahisivat joka kerta, jolloin
nenäliina silmiverhon alla kulki. Erkin sydäntä kirveli, hänen täytyi
lausua sana, ainoa lohdutuksen sana, vaan mitä sanoisi hän? Oi, hän oli
niin köyhä! He saapuivat yhä lähemmä rouvan kotia, nyt he seisoivat sen
ulkopuolella; rouva soitti.

"Tuo -- tuolla tähtien yläpuolella on Yksi; murhe tulee Häneltä,
niin uskon, ja vie meitä Hänen luoksensa!" -- Tuo ei ollut Erkin
tavallisella äänellä sanottu; tämä ääni tuli, ihmeellisesti
värähdellen, sielun syvimmästä sopukasta. Kummasteleva, puoleksi
epäilevä, puoleksi kiitollinen katse, pikainen kädenpuristus, ja Erkki
oli yksin.

Mitä olikaan hän tehnyt? Todistanut siitä Jumalasta, johon hän ei itse
uskonut; vai uskoiko hän?

Erkki ei ollut tanssiaistuulella, vaan hän meni kuitenkin tanssiaisiin,
mistä syystä, sitä hän ei itsekään tietänyt.

Liehuvia nauhoja ja säihkyviä hohtokiviä, kiitäviä kiharoita ja
muhoilevia muotoja, kukkain lemua ja soittoa; perällä yltäisesti
varustettu joulukuusi.

"Mitä joulukuusella täällä on tekemistä?" ajatteli hän. "Miksi nuo
häiriötilassa olevat, hajamieliset, teeskenteleväiset ihmiskurjat
toisilleen iloista joulua sanovat? Iloinen joulu! Heidän suussaan se
aivan varmaan merkitsee hauskuutta, hyviä päiviä, mutta sekään ei ole
todellisesti tarkoitettu, sillä he eivät suo hyviä päiviä toisilleen."

"No, milloinka lähdemme matkustamaan?" Asioitsija löi raskaalla,
valkoisella kädellään Erkkiä tutusti olalle, huhtikuunko lopussa vai
toukokuun alussa?

Pieni, kaunis, ruskeasilmäinen ja kuoppaposkinen Julia katsoi kysyvästi
Erkkiä:

"Huhtikuun lopussa, eikö niin?"

"Kiitoksia, herra asioitsija, vaan minulle on tullut selville, että
tarvitsen työtä enkä huvitusta."

"Kuinka? Te hylkäätte kutsumuksen!" Tuo ennen hyväntahtoisuutta
loistava muoto tuli kylmän, vastenmielisen näköiseksi. "Vai niin; no,
minä en, totta vie, tyrkyttämään rupea."

"Mutta Terese ja minä rupeamme", sanoi Julia, läheten. "Te ette
millään ehdolla saa pettää meitä. Me olemme varmana matkakumppaninamme
ajatelleet teitä, taiteentuntija, kielimies, historioitsija -- toivon,
että tunnette itseänne mielisteltävän -- erinomainen eteenlukija,
jollainen on aivan välttämätön sadeilmassa, hauska seurakumppani: me
emme saata olla teitä paitsi. Isällä on tietysti oma piirinsä: suuret
rakennukset, veistämö, pörssi, ateriat, ja kaikki tuo voipi kyllä olla
aivan hyvä, vaan me, me emme saata teitä paitsi olla."

"Te erehdytte minun suhteeni, neiti Busch; minusta todenteolla olisi
teille vain pettymystä pettymyksen päälle."

Erkki nyökkäsi kohtelijaasti, vaan kieltäen, ja meni viereiseen
huoneesen.

"Kuinka te olette isänne kaltainen, kandidaatti Anker!"

Erkki kääntyi ympäri; puhuja oli pieni vanha rouvasihminen, jonka
pienet, vaaleansiniset silmät katsoa tihruttivat niin ystävällisesti
harmaitten kulmakarvain alta.

"Todellako? Sitä en ole milloinkaan ennen kuullut. Ylimalkaan olen
aivan vähän isästäni kuullut. Tunsitteko häntä likemmin?"

"En, vaan tapasimme toisemme joskus. Milloinkaan en unohda erästä
päivää, jolloin soitin vanhempainne ovikelloa, ja isänne tuli itse
avaamaan. Tuo kunnon mies näytti niin häiriytyneeltä. 'Eihän täällä
vain lie tapahtunut mitään?' kysyin minä, sillä olin vähällä luulla
tulen irti huoneessa olevan. 'Ompa kyllä, paras everstin rouva,
täällä jotain tapahtunut; me olemme aivan äsken saaneet pienen
pojan, oivallisen, hyvin muodostuneen pojan, Herran olkoon kiitos ja
ylistys!' Ja sitte hän otti minut syliinsä, sillä hän oli aivan poissa
suunniltaan."

Herran olkoon kiitos ja ylistys! noilla sanoilla hän siis oli
vastaanotettu, ja äiti oli antanut pienen lapsensa Jumalan haltuun. Ei,
hän ei saattanut tanssihuoneesen jäädä.

Vallilla oli niin hiljaista ja juhlallista, viitaten vetivät tähdet
katsannon puoleensa. "Minun Isäni huoneessa on monta asuinsijaa."
Lapsen kysymys: "onko sinulla ketään tuolla?" kuului kolmannen kerran
hänen korvissansa. Oli ikäänkuin hän olisi isän ja äidin takaisin
saanut.

Ja hän levitti kätensä; kaikki tuo vuosikaudet sullottu ja tallattu
rakkauden tarvis heräsi nyt elohon ja kohoutui. Mutta hän tunsi
samassa, jumalattoman elämänsä yli lausutun, synnin raskaan tuomion ja
vapisi vanhurskaan vihan tähden. Taas saapui vapahduksen taivaallinen
sanoma ja hengitti rauhaa hänen sieluunsa. Kuinka ihmeellisesti hän oli
sitä omistamaan johdatettu, kutsuttu ja pitkältä matkalta tuotu! Hän ei
enää rukoillut: "poistu minusta!" ei, hän huusi: "tule tyköni, Herra!
vapahda minut! tue minua!" Ja tuntien itsensä halvoista halvimmaksi,
rohkeni hän uskoa Jumalan ansaitsemattomaan, käsittämättömään
rakkauteen.

Erkin kotiin tullessa oli lähes aamu, selkeä, herttainen, valoisa aamu
ulkona, ja samaten oli aamu hänen sielussaan, kun hän pari tuntia
kestäneestä virvoittavasta unesta heräsi. Hän pukeutui pikaisesti ja
lähti ulos.

Ani harvoja ihmisiä näkyi kadulla. Vanha kaljupää herra,
sauva kädessä, hapuili suurella vaivalla eteenpäin liukkaalla
katukäytävällä. Erkki tarjosi hänelle käsivartensa, hänen sydämmensä
sykki myötätunteisuudesta tuota vanhaa miestä kohtaan; mikä riemu,
sykkäilihän se samaten kaikkia ihmisiä kohtaan.

"Kiitos, tuhannen kiitosta! -- minä aikoisin kirkkoon, jos se ei teille
väärää tee."

"Sinne minäkin aijon."

Erkki seurasi puolittain arkana Herran huoneesen; hänen jalkansa eivät
olleet sitä tietä ripille laskemisen jälkeen astelleet.

Hänen tullessaan kirkosta löi joku häntä kädellään olalle; se oli nuori
asianajaja Storm.

"Hyvää päivää ja iloista joulua! -- minä en tosiaankaan aavistanut,
että sinä kuulut kirkonkävijäin joukkoon!"

Kirkonkävijäin! Tuo tuntui hänestä niin eriskummaiselta; tohteikohan
hänkin sanoa niiden joukkoon kuuluvansa?

"No, kuinka käy, oletko tarkemmin tuumaillut ehdotustani?"

Erkki vastasi vain kädenlyönnillä, ja niin se seikka oli päätetty;
sitte hän haki myllärin ja pyysi saada matkustaa hänen muassaan
takaisin.

"Mieluisesti, minä menen iltapuolella." Mylläri mittasi katseellaan
häntä päästä jalkoihin. "Mutta olettekohan te sama herra, jota
minä tänne kyyditsin, ettekö te ole sen veli? Minusta te näytätte
nuoremmalle, te olette sekä nuorempi että iloisempi."

Tukkukauppijas Johnson istui yksinänsä suuressa työhuoneessaan;
raskaat, tummat akkunaverhot riippuivat paksuissa poimuissa akkunain
edessä. Huone oli pohjaista päin, ruudut eivät vielä olleet aivan
sulaneet, vaikka tuli räiski ja liekit tuntuvasti valaisivat suurta
rahakaappia. Tukkukauppijas istui köyryseljin laskujansa toimittamassa
kuin arkipäivänä ainakin. Erkin astuttua sisälle, hän toki heti nosti
päänsä ja kysyi kiihkeästi:

"Pääsitkö erille eilen, vai sitouduitko tuohon kirottuun matkustukseen?"

"Minun matkustuksestani ei tule mitään. Minä olen sattunut puheihin
Stormin kanssa ja aijon aluksi hänen johdollaan työskennellä."

"Oikein, se on minun mieleeni." Hän kiintyi taas numeroihinsa.

Erkki jäi seisomaan, katsellen häntä, ja hän sääli häntä sydämmensä
pohjasta. Kuinka ilottomina kuluivat tuon miehen, tuon tahratonta
elämää viettäneen miehen, päivät, kuinka vähän antoi hänelle hänen
perheensä ilon aihetta; kuinka lyhyeltä ja tyhjältä täytyi hänestä
elämä näyttää, kuinka toivottomalta kuolema! Ja hän rukoili hiljaisessa
mielessään: "Herra, auta häntä, hän on ollut hyvä orvolle, niin hyvä
kuin hän on voinut olla; lähetä hänelle Sinun valkeutesi!" -- Kuinka
autuasta oli Erkistä, kun hänellä oli tiedossa paikka, johon hän
saattoi kääntyä rukoilemaan apua itselleen ja muille!

Tukkukauppijas katsahti häntä kummissaan, ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa: Oletko vielä täällä? Erkki astui likemmä.

"Kiitoksia kaikesta", hän lausui hellästi ja kietoi kätensä holhojan
kaulan ympäri, "en unohda sitä milloinkaan!"

"Mitä hupsutusta se on?" Ääni kuului tylyltä, ja käsi tuli survaistuksi
pois kaulalta, vaan Erkki ajatteli: minä en päästä sinua niin helposti.

Erkin mentyä ja suljettua oven, näkyi kostea kiilto tukkukauppijaan
silmässä, ja hän puhkesi ehdottomasti sanomaan: "Naurettava poika.
Jumala siunatkoon häntä!" Hän ei ajatellut, mitä hän sanoi, vaan
sanottu se oli.

"Missä sinä olet tuon ijankaikkisuuden pituisen aamupäivän ollutkaan?"

Näin sanoi Johnson Erkille, katsoen soimaavasti häneen.

"Ja kuinka käyttäydyit eilen!" sanoi Elsa sormellaan, uhaten.
"Matkustaa neljä peninkulmaa tanssiaisia varten eikä tanssi ainoatakaan
tanssia, ei edes talon tytärten kera!"

"En kuitenkaan kadu sitä matkaa, vaikka tosin tulee vähän kylmäksi tänä
iltana pappilaan takaisin mennä."

"Menetkö takaisin sinne?" He tuijottivat häneen.

"Minua on kutsuttu olemaan siellä koko lupa-ajan, ja minä tulen
todenmukaisesti kotiin yht'aikaa pojan kanssa." Lyhyt vaitiolo seurasi,
sitte rouva Johnson sanoi terävästi:

"Onko papin tytär niin kaunis?"

"Siellä on kaksi tytärtä ja yksi kasvatustytär, ne ovat kaikki
tavallaan kauniita. Niiden ikä on yksitoista, kymmenen ja viisi vuotta,
jos sitä tietää halunnette."

"Ahaa, veitikka, se on sitte kotiopettajatar?"

"En ole mitään kotiopettajatarta nähnyt; jos siellä sellainen lienee,
niin se kai on matkustanut lupa-ajaksi kotiinsa. Hyvästi, rouva
Johnson! -- Hyvästi, Elsa! Sinä et ole saanut mitään joululahjaa, vaan
minulla on hiukkasen uutta musiikkia sinulle antaa."

Tukkukauppijas piti paljon pienistä, yksinkertaisista lauluista; Erkki
toivoi voivansa toimittaa salaisesti perheesen jonkun valonsäteen,
mutta varovasti sen täytyi tapahtua.

Portailla hän kohtasi Hermanin; he väistivät useimmiten toisiaan;
mutta tänään täytyi Erkin sanoa hänelle sana: olihan hän toki monessa
suhteessa isänsä kaltainen.

"Kuuleppa, Herman! -- minä sanon sinulle vain yhden seikan: sinussa on
jotakin, josta minä pidän; nyt tiedät sen."

Herman säpsähti, mutta se teki hyvän vaikutuksen; hän nauroi:

"Todellako? Minä luulin sinun silmäilevän minua vain pöyhkeästi
ylhäältä kateeteristasi. No niin, Erkki, sinussakin on yhtä ja toista,
josta minä saatan pitää."

Mylläri oli valjastamassa, kun Erkki tuli.

"Suonettehan anteeksi sen, mitä hetki takaperin sanoin", virkkoi
mylläri; "kerrottuani tyttärelleni, että olin teitä toisena henkilönä
pitänyt, niin hän arveli sen tulevan siitä, että te sillä välin olitte
saanut jonkun hyvän sanoman, sillä hän näki teidät kumpaisellakin
kerralla akkunasta."

"Minä olen saanutkin hyvän sanoman, mylläri Hanson, tyttärenne arvasi
oikein."

Savu nousi suoraan monista pienistä savupiipuista kylissä. Erkki
katseli lempein silmin noita köyhiä asunnoita; leppeästi ja hellästi
hän katseli jokaista, jonka he kohtasivat.

Myllyltä hän astui jalkaisin tuon lyhyen tienpätkän pappilaan.

Kun koirat alkoivat haukkua, niin salissa vedettiin akkunaverhoa
syrjälle; heti sen jälkeen aukaistiin ovi:

"Tervetuloa!"

Äiti itse riisui häneltä raskaan päällystakin, otti hänen kätensä
molempain käsiensä väliin ja puristi sitä sydämmellisesti.

"Lämmin kuppi tekee teille hyvää", sanoi rouva, "me tosin istumme jo
teepöydän ääressä, vaan teidän paikkanne odottaa."

"Hyvää iltaa ja tervetuloa!" He kaikki ympäröivät häntä. Sven laski
veljellisesti kätensä hänen kaulailee. "Anna anteeksi!" hän kuiskaisi.

Erkki seisoi puhumatta, sanoja ei tahtonut syntyä. Ansaitsematon
anteeksi pyyntö! Hän painoi päänsä alaspäin.

"Minä istun hänen viereensä!" sanoi pikku Maikki, työntäen Sveniä
hyväillen sivulle. "Oliko tanssiaisissa hupaista?"

"En juuri voi sanoa, Maikki; luulen, että sinulla oli hupaisempi."

Teen juotuaan menivät kaikki tavallisuuden mukaan pianon ääreen, isä
yksin seisoi akkunan vieressä, iltataivasta katsellen: rauhallinen
ylhäisyys oli hänen olentonsa yli levinneenä.

Erkkiä halutti sinne: hänen täytyi avata isälle sydämensä, vaan kuinka?
-- hän seisoi hetken neuvotonna, sitte hän lähestyi:

"Iloista joulua!"

Pappi käänsihe ja otti hänet syliinsä.

"Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa!" sanoi hän vain.

Erkki seisoi hetken muiden joukossa; Maikin pieni, pehmoinen käsi hiipi
uskotusti hänen käteensä; äiti iski hänelle lempeästi silmää: laula
muassa! virsikirja oli auki valmiina. Hän ei saattanut heti laulaa,
ääni oli ikäänkuin poissa, vaan se tui takaisin; täysinäisellä ja
selkeällä äänellä hän lauloi viimeisen värsyn:

    "Kauttamme tie näkemään sua valmistetahan,
    Kauttamme riemullisin sana kuljetetahan.
    Kautta sa maan
    Jumalaks sanotaan,
    Polvet sull' taivutetahan."



Knut Nielsen.


Oli kirkas, lämmin heinäkuun ilta; niitty hajahti vasta niitetystä
heinästä; siellä oli saatto saaton vieressä, vuosikausiin ei oltu niin
runsasta tuloa saatu. Pyhälle soitti kyläkirkossa pieni, ystävällinen
kello. Väki kulki, kaksi tai useampi samassa ryhmässä, iloisesti ja
tyytyväisesti keskenänsä jutellen. Muudan harmaapäinen, keskikokoinen
mies kulki kuitenkin yksikseen; niin yksinään ja miettiväisenä hän
siinä muiden jäljessä asteli. Kyläraitin päässä hän poikkesi; hänen
pieni tupansa oli kappaleen matkaa siitä, mäkien alapuolella olevan
metsikön reunalla. -- Mutta ken oli se, joka tuvan ulkopuolella
kärsimättömin askelin edestakaisin käveli, ikäänkuin sellainen henkilö,
joka jotakin odottaa? Sehän oli "isä" itse, pitäjään nuori pappi.

"Hyvää iltaa, Knut Nielsen!" huusi hän vilkkaalla äänellä, "hyvää
iltaa! ompa ollut vaivaloinen, lämmin päivä, eikö totta? ettekä te enää
ole nuori."

"Jumala antakoon hyvää iltaa! -- Ei, nuori en tosin enää ole, vaan niin
kauan kuin on terveyttä, ei auta valittaa."

Mies silmäili hieman epäillen pappia, pannessaan viikatettaan pois;
mitä tahtoi hän?

Tuvan ulkopuolella oli seljapuun alla vanha penkki; pappi istuutui
penkille; hänen katsannostaan näytti ikäänkuin hänellä olisi ollut
jokin hyvä uutinen.

"Tässähän teillä on oikein suloinen paikka aivan auringonlaskua päin.
Kas niin, istukaa tähän viereeni. -- Minä olen saanut kirjeen tänään,
saatatteko arvata keneltä?"

Knutin kasvoille ilmausi hyvin yksinkertainen katsanto, ja hän sanoi:
"En", mutta piirteet suun ympärillä sanoivat: "Saatan."

Se koski teitä -- noh, saatanhan sen yhtä hyvin heti sanoa: Kirje oli
pojaltanne ja sisälti 100 riikintaalaria, kunakin vuosineljänneksenä
tulee yhtä suuri summa. Hän antaa minun järjestää kaikki niin, että
te saatte rauhalliset vanhuuden päivät. -- Minä en tosin häntä tunne,
mutta itsekseni olen monta kertaa ajatellut, että oli ihmeellistä,
kun hän ei mitään teidän hyväksenne tehnyt, ja siitä syystä tämä on
minua kahdenkertaisesti iloittanut. Hän itsekin aivan varmaan huomaa,
ett'ei hän ole velvollisuuttaan täyttänyt; hän kirjoittaa, nimittäin,
että hän vasta pienen poikansa tautivuoteen ääressä oli itselleen
saanut selville, mitä hän oli velvollinen isälleen. -- Hän uskoo,
ihmeellistä kyllä, että minä osaan nuo rahat käyttää paremmin kuin
te; mutta koska teillä on täysi sielunvoima ja olette kohtuullisin
mies pitäjäässä, niin minulla on toinen mielipide. -- Tässä on raha;
noin suurta seteliä teillä ennen tuskin on ollutkaan, vai kuinka?
-- Huomaan, että tunnette tästä itsenne hiukan liikutetuksi; Jumala
siunatkoon teitä, aivan luonnollistahan se on; nyt lähden minäkin;
ensi silmänräpäyksessä haluaa kukin niin hyvin ilon kuin surun kanssa
mieluimmin olla yksinään.

Hän nyökkäsi ystävällisesti ja poistui kevein askelin; maailma ei toki
ole niin häijy, arveli hän.

Ilon kanssa yksinään! -- iloko se oli, joka saattoi hänen puristamaan
tuon kalliin setelin myttyyn, ikäänkuin se olisi vain arvoton
paperilappu ollut? Ajatukset tulivat myrskyisinä, entisyys nousi ylös,
kaikki muistot, sekä valoisat että pimeät, yhtyivät.

"Tuolla tavoin, toisen kädessä, almun lailla -- ei, sitä en tahdo! --
pieni poika, Herra Jumala, hänellä on pieni poika! lieneeköhän se hänen
näköisensä, lieneeköhän se sellainen kaunis lapsi kuin hän oli?"

Ja ajatus kääntyi takaisin siihen päivään, joka teki hänet samalla
kertaa köyhäksi ja rikkaaksi, päivään, joka otti vaimon ja antoi
lapsen. Hän näki Anna Gretan makaavan vuoteellaan niin kalveana ja
hiljaa; hänestä hän oli pitänyt ja hänen hyväksensä vuosikausia
häärinyt, hänet hän vihdoin oli vaimonaan kotihin vienyt. Kuolleelta ja
tyhjältä näytti kaikki, mitäpä olikaan hänellä enää täällä tekemistä?
Silloin kuului äkkiä vieno, avuton valitus: lapsi! hän nosti sen
varovasti ylös, niin pieni ja herttainen se oli! Kaksi harvinaisen
kirkasta silmää kohtasi hänen silmiään. Olipa aivan kuin hänen
sydämensä olisi tahtonut haljeta surusta, ilosta sekä säälistä, ja
poissa oli tyhjyys, täytyihän hänen olla sekä isä että äiti tuolle
pienoselle.

Kylän väkeä tuli nyt hänen luokseen; muudan tarjoutui ottamaan lapsen,
kaikki tahtoivat antaa hyviä neuvoja ja sekaantua kaikkiin, jopa oli
heillä esiteltävänä uusi vaimokin hänen varakseen; Knut Nielsenin
täytyi oikein varjella vapauttaan. -- Papin rouva kantoi tuon piskuisen
pojan kasteelle, hänen tyttärensä oli kummina.

"Nyt meilläkin on osa hänessä", sanoivat he, ja Knutista se oli suuri
kunnia.

Kuinka iloiseksi hän tunsi itsensä, kun poika oli kasvanut niin, ett'ei
enää naisväen hoitoa tarvinnut, ja hän yksin sai hänet pitää! Pikku
Nils oli ikäiseksensä suuri ja väkevä, hänellä olivat kirkkaat, elävät,
siniset silmät ja koko pää täynnä kultakutrisia renkaita. Isä itse
opetti hänet kävelemään; piparikaakkurinkilällä hän houkutteli häntä
tuolin äärestä akkunan alla olevalle punaiseksi maalatulle rahille ja
rahilta ovelle. Hän opetti hänet puhumaankin. Kuinka somasti hän lausui
sanan: isä! Kunakin ilon tahi surun hetkenä hän huusi: isä, isä! --ja
hän opetti hänet myöhemmin panemaan kätensä ristiin ja rukoilemaan
sitä Isää, joka on taivaassa. Knut Nielsenistä tuntui tällöin niin
omituiselta: hän ei ollut yksinään lapsen kanssa, niin hänestä tuntui.

Nils seurasi sen kesän kaikkialla muassa, istui ojan reunalla, isän
työskennellessä, tahi juoksenteli ympäri, poimi kukkia ja kokosi kiviä.
Ihmiset pitivät tuosta kauniista, ystävällisestä pojasta ja olivat
hyviä häntä kohtaan.

Talvella Knut veisteli haravoita, puulusikoita ja muuta sellaista;
siitä ei tosin suuria tuloja ollut, vaan antoi se toki aina roposen
avuksi. Nilsille hän vuoli myllyjä, pieniä vaunuja, vieläpä
jonkunlaisen kahdella jalalla seisovaisenkin, joka näytti ihmiseltä.
Poika silmäili kummastellen ja ihastuneena häntä.

"Kuinka kauniita kapineita sinä osaatkaan tehdä, isä!"

"Noin kaunis poika!" sanoivat aina oudot ihmiset, ja Knut Nielsenistä
se oli kyllä mieluista kuulla. Hän koettikin parastaan sitä varten;
tuo pikkarainen pidettiin puhtaana ja siistinä, jopa hienonakin;
vanha ompelijaneitsyt Berta leikkasi äidin vaatteista hänelle, ja ne
neulottiin hienommin kuin itse koulumestarin pojille. Toiset torpparit
pudistelivat päätänsä sille; heillä olivat omat ajatuksensa --
sellainen turhamaisuus!

Onnelliset olivat ne talvi-illat, joina hän kultapojalleen kirjaimet
opetti! pienen rautauunin vaikutuksesta oli tuvassa niin lämmin, että
olisi saattanut kärpäsiä seinillä paistaa, vaan siitä he pitivät
molemmat; talikynttilän pätkä lakkisessa kynttiläjalassa teki, mitä
voi, tupaa valaistakseen; keskellä pöytää oli kaunis punainen omena,
jonka Nils oli saava, jos hän ahkera olisi.

Ja hän oli ahkera, mutta hänelläpä olikin sellainen pää! Käsittihän
hän kaikki, melkein ennen, kuin isä oli sanomaan ennättänyt ja hänellä
oli tuhansia seikkoja kysyttävänä; suuri jäi pienelle usein vastauksen
velkaa. Nils osasi lukea puhtaasti, kirjoittaa kirjaimet ja laskea
ennenkuin hän kouluun tuli.

"Se on reipas poika", sanoi koulun opettaja vähän senjälkeen, "minä
annan hänelle erityistä opetusta iltaisin yhdessä omain lasteni kanssa."

"Kun vain ei tule liian paljon oppia." Paljon pään vaivaa oli Knut
Nielsenille maksanut hänen oman pienen tietomääränsä hankkiminen.
"Sano itse, Nils, onko sulla halua?" Oliko hänellä halua! "Isä! isä!
nyt saat vain kuulla." Ja hän kertoi milloin sitä, milloin tätä, luki
kuuluvasti lukukirjasta ja näytti kartasta. Oli ikäänkuin maailma olisi
laajentunut Knut Nielsenille, lapsen tiedonhalu tarttui häneen, hänkin
alkoi saada omia ajatuksiaan kustakin erityisestä esineestä.

Ja vuodet vierivät, Nils venyi vilkkaasti varreltaan, joten hän
ikäisekseen oli voimakas ja varteva. Kauniit, vaaleat kiharat
ympäröivät tiheästi tuota punaposkista, raitista kasvonmuotoa; se oli
äidin muoto, ainoastaan vähää enemmän mielevä. Pappi luki nyt hänen
kanssansa, ja isä aikoi tuumailla, mitä kaikesta tuosta oli tuleva.

Silloin, eräänä sunnuntai-aamuna, tuli pappi hyvin ajattelevaisen ja
juhlallisen näköisenä tuohon pieneen tupaan; Nils lähetettiin ulos,
pappi tahtoi isän kanssa kahdenkesken puhua.

"Teidän pojallanne on hyvä pää", sanoi hän ilman mitään 'esipuheita',
"hänestä saattaa tulla mitä hyvänsä jos Herra muutoin tahtoo. Vähän
sopimatonta on ketäkään pois radaltaan viedä, mutta sellaisia lahjoja,
kuin teidän pojalla on, ei saa hukata. -- Minä olen kauan tuota asiata
sinne ja tänne ajatellut, ja tahdon tehdä, mitä voin; mutta teidänkin
täytyy itseänne ponnistaa, jotta asiasta jotakin tulisi. Teillähän on
kyllä hyvä toimeentulo, saatattehan te ottaa vaatettaaksenne hänet
sekä vähän auttaa kirjain hankkimisessa. -- Vapaapaikka koulussa ynnä
apuraha on mahdollista saada. -- No, mikä teidän ajatuksenne on?"

"Luvalla sanoen, mihinkä tuo rupeaisi viemään?"

Pappi veti suunsa hymyyn.

"Ensinnäkin saamme hänestä ylioppilaan, miten minun Antoninikin on, ja
sitte, jos toivomme mukaan käy, papin."

Knut Nielsen ei erittäin kuunnellut, mitä lisäksi puhuttiin. Pappi,
pappi, kaikui koko ajan hänen korvissaan; jos vain Anna Greta sen
olisi tietänyt, Nils, heidän poikansa, pappina! -- Niin, totta
tosiaan hän tuota asiaa edistää tahtoi; hän oli tekevä työtä enemmän,
nouseva ylös aikaisemmin, menevä myöhemmin levolle, jättävä aamu-
ja iltapäiväryyppynsä vieläpä iltapiippunsakin -- tuo tuntui vähän
vaikealta -- mutta vieläpä iltapiippunsakin. Hän oli kyllä rahaa
kokoon saava; hänellä oli sen lisäksi vähäinen säästetty summa, se oli
luonnollisesti tuottava lisää.

Kirkko näytti sinä sunnuntaiaamuna aivan toisenlaiselta kuin
tavallisesti, pappi näytti kokonaan toisenlaiselta auringon paisteessa,
joka lankesi vinoon hänen mustalle puvulleen, kun hän alttarilla
seisoi. Knut Nielsen pani kätensä ristiin: oliko hän milloinkaan sitä
näkevä! -- lasten äänten joukosta hän erotti selvästi Nils'in kauniin,
puhtaan äänen:

    "Ah, sielun', anna vallit' Herran..."

Poika joutui nyt kaupunkiin kouluun, ja päivät tulivat äkkiä pitkiksi
kuin ijankaikkisuus; kun Knut söi voileipäänsä ilman ryyppyä, niin
hän tavallisesti istui katsoa tirkistellen bornholmilaista kelloa ja
ihmetellen, että sen osoittimet kulkivat hitaasti kuin simpukka.

Ja kuinka hän iloitsi ensimmäisestä kirjeestä; niin, se oli nyt
vieläkin kistussa; hän ei ollut ainoatakaan kirjettä saanut hamasta
siitä ajasta, jolloin hän oli Kunink. Majesteetin ja kruunun
palveluksessa ja sai kirjeitä Anna Gretalta, joka oli sisäpiikana
herraskartanossa.

"Minä ikävöin niin kovin, isä", oli siinä, "mutta minä kestän kyllä
sinun tähtesi."

Pappi odotti poikiaan ja paria kumppania kotiin kesäluvaksi, Nils sai
luvan seurata vaunuissa, jotka heidät noutivat.

Ruista leikattiin, oli kuuma, paisteinen päivä; Knut Nielsen seisoi
juuri ja hengähti työstään, pyyhkien hikeä otsastaan sekä laskien,
milloinka he tulisivat, kun vaunut samassa kääntyivät kulmauksessa.

"Isä!" kuului korkealla ja selvällä äänellä, aivan entiseen tapaan, ja
hänen poikansa, hänen oma poikuensa juoksi reippaasti alas vaunuista,
yli ojan, suoraan hänen syliinsä: "Isä!"

Hän oli tullut vielä korkeammaksi ja kauniimmaksi, ja niin hienolta
hän näytti verkatakissaan ja valkoisessa, paidankauluksessa. -- Muu
leikkuuväki seisahtui työstään katsomaan.

"Oi, isä, minä olen niin iloinen, niin iloinen!" Siinä
silmänräpäyksessä täyttyi Knut Nielsenin sielu ylpeydestä, ei
kiitollisuudesta, vaan ylpeydestä. -- Tuo yksinäinen vanhus seljapuun
alla olevalla penkillä muisti sen nyt, katuen sitä.

Nils'illä oli koko joukko kerrottavaa isälle, ja hän tahtoi hänelle
paljon opettaa; jahka hän vain itse tahtoisi, niin se kyllä kävisi
päinsä, yksimpä latinakin, mutta siitä Knut kieltäytyi heti. Kun
poika oli pieni, niin hän saattoi silloin paremmin seurata muassa,
mutta nyt asiain tutkiminen kävi liian nopeasti, ja silloin tällöin
kuului kärsimättömästi: "Kovin ikävää, kun et sinä tahdo oikein
käsittääkkään"; mutta he iloitsivat kuitenkin suuresti siitä, että
saivat yhdessä olla.

"Pysy Jumalassa ja pyri eteenpäin", sanoi isä hyvästijättäessään, ja
Nils katsoi häntä suoraan silmiin sekä sanoi: "Sen teen; mutta jahka
oman pappilan saan, niin sinä olet asuva luonani, isä."

Monta kirjettä ei tullut, mutta postinkuljettaja pysähtyi toki silloin
tällöin torpan ulkopuolelle, katsoa pilkisti pahankurisesti yhdellä
silmällään ja sanoi, lyöden rasvaista, mustaa postilaukkua:

"Minulla ei ole yhtään kirjettä teille, ha, ha, ha!" -- ja silloin tuli
kirje esille.

Knut Nielsen saattoi postinkuljettajan askelista kuulla aikaa ennen,
kuin hän sitä näkikään, oliko kirjettä muassa taikka ei.

Ystäville ja naapureille hän oli vähitellen tullut ikäänkuin vieraaksi
ja eli omaa, hiljaista, levollista elämäänsä, iloisena toivossa ja
tulevaisuuden unelmissa pappilasta.

Poika kaikkialla -- aina papin takissa -- poika lukukamarissaan, poika
saarnastuolissa, poika yksinkertaisen haudan partaalla, puhuen pari
sydämmellistä sanaa, silmät märkinä. Knut Nielsen oli erinomaisen
onnellinen tähän kohtaan tultuaan; vanha hakakantinen raamattu otettiin
silloin mieluisesti käsille, ja hän luki luvun siitä.

Nils menestyi aivan erinomaisesti koulussa; hyvät todistukset, hyvä
käytös. "Meillä on iloa hänestä", sanoi pappi. Kun hän taas tuli
kotiin, niin hän oli kasvanut neljä tuumaa. Hän oli hilpeä, reipas ja
etevä, mutta toisinaan jotenkin äkkipikainen. Hän kävi taukoamatta
pappilassa eikä puhellut aivan entisellä tavalla isän kanssa; kerta
toisensa perästä hän alotti jotakin ainetta, vaan keskeytti sen
taas äkkiä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: tosiaankin sitä
hän ei käsitä. Mutta hyvä ja ystävällinen hän kuitenkin oli, ja he
rakentelivat tuulentupia yhdessä.

Kahtena seuraavana lupa-aikana hän ei tullut kotiin; eräs koulukumppani
otti hänet kanssaan kotiinsa, erääsen uljaasen herraskartanoon
Fyenissä. Knutista se oli julmasti tehty pojalta, mutta pappi sanoi,
että se ystävyys saattoi tulla hänelle hyödylliseksi tulevaisuudessa.

Kuinka muuttunut hän oli, kun hän lopullisesti tuli, ja kuinka
muuttuneiksi hän havaitsi kaikki; hän ei millään lailla saattanut sitä
peittää, se loisti hänen vilkkaista silmistään, vaikk'ei hän edes
mitään sanonutkaan: tuo pienonen tupa, ruoka, isä, niin, vielä itse
isäkin; ja isä huomasi sen. Ensimmäisenä sunnuntaina he menivät yhdessä
kirkolle, mutta seuraavana Nils pyysi saada jäädä kotiin kalastamaan:
"Minulla ei ole ollenkaan halua kirkossa käydä", sanoi hän, ja vanha
Knut Nielsen tunsi itsensä äkkiä vanhentuneeksi sekä meni yksinään
pitkin polkua metsikön läpi, mietiskellen pojan käytöstä.

"Kenties hän häpeää minua -- no niin, eihän se, Jumala nähköön,
ihmeellistä olekkaan!"

Vähän senjälkeen kutsuttiin Nils papin luokse; siellä oli joukko
nuorisoa kokoontuneena; hankittiin oikealle kävelyretkelle aina
Topstrupin särkälle. Knut Nielsen oli ulkona aidanpanossa, kun tuo
iloinen seura saapui kotiin; hän kuuli sen lystikkäät laulut ja
raikkaan naurun; hän näki siinä poikansa, joka kulki pystypäisenä,
uhkeana ja kauniina kuin prinssi. -- Nyt he tulivat, hänellä oli hyvä
halu mennä pois tieltä, mutta minne hän olisi kääntynyt?

Nils havaitsi isänsä ja tuli hehkuvan punaiseksi; hän meni askelen
isänsä ohitse, sitte seisahtui hän äkkiä, kääntyi ympäri ja sanoi
kuuluvasti sekä selkeästi: "Hyvää iltaa, isä!"

Knut jäi seisomaan aivan sanatonna; hän tunsi itsensä katkerasti
pilkatuksi. Pojalla ei ollut mitään syytä itseänsä soimata,
päinvastoin, hän oli täyttänyt velvollisuutensa, mutta juuri se
raskasta oli, että hänen sitä varten oli tarvinnut voittaa itsensä.
-- Isä! oi, sillä sanalla ei tosiaankaan ollut samallainen kaiku
kuin menneinä päivinä; -- oli ikäänkuin side heidän väliltänsä olisi
ruvennut höltymään.

Vuotta myöhemmin hän tuli ylioppilaaksi; se onnistui yli kaikkein
toiveiden; pappi lähetti sanan Knut Nielsenille ja kertoi hänelle
kaikki.

Kun Nils seuraavana suvena kotiin tuli, niin hän oli paisunut isäänsä
mahtavammaksi ja näytti herrasmieheltä. Knutin mielestä hän oli
herttaisempi kuin viime kerralla.

"Minä annoin kapineeni jäädä pappilaan, isä", sanoi hän kuitenkin;
"he esittelivät, että minä olisin siellä, ja sitenhän sinä pääset
rasituksesta vapaaksi."

"Sinä et siis tahdo täällä minun luonani olla, -- no niin, täällähän
onkin vain halpa talonpoikaistupa, ja sinä olet nyt tottunut parempaan."

"Ei siitä syystä -- sinä et saa luulla minua sellaiseksi, mutta tupa
on pieni kyllä sinulle yksinkin, liian pieni! -- Jumala suokoon, että
minäkin kerran saattaisin jotain tehdä sinun hyväksesi!"

Sen hän lausui lämpimästi, mutta Knut ei pitänyt lauseesta: "tehdä
jotain sinun hyväksesi." -- Jumala häntä siunatkoon, ajatteli hän toki
sittemmin, minä olen närkäs ja omituinen, mutta tarkoitan kuitenkin
hyvää.

Ensi päivinä Nils tuli joka ilta; hän oli aina ystävällinen, mutta
ei jutellut entiseen tapaansa omista toimistaan ja tehtävistään;
hän näytti hakemalla hakevan sellaisia aineita, jotka isälle olivat
tuttuja ja häntä miellyttivät ja sen lisäksi hän koki puhua niin
helppotajuisesti kuin mahdollista. Tuon havaitsi Knut melkein
vaistontapaisesti; se närkästytti häntä, ja hän muuttui juroksi ja
harvasanaiseksi. Kun Nils oli hetken istunut, niin hän tavallisesti
otti esiin kellonsa ja sai äkisti kovan kiireen. Kauan ei viipynytkään,
ennenkuin hän jäi tulematta yhtenä iltana, sittemmin useampana;
lopullisesti kului koko kahdeksan päivää, ja sitte hänen piti lähteä
matkalle.

"Minun täytyy puhua kanssasi eräästä asiasta, isä", sanoi hän
viimeisenä iltana ja istui pienelle porstuan penkille, "asiasta, jota
sinun on paha kuulla, senvuoksi olen sen päivästä päivään lykännyt.
Kuule nyt kärsiväisesti minua, äläkä kovin pahaksesi pane!"

Sen hän oli kyllä tekevä, eikö hän ollut aina niin tehnyt?

"Minä tiedän", alotti Nils taas, "että sinun rakkahin toivosi on
ollut saada minut papiksi, mutta minä en kelpaa siksi, minä en saata
yksinomaisesti ja rehellisesti vihkiä itseäni niin totiseen toimeen,
minulla ei ole ollenkaan halua siihen."

Knut Nielsen istui ihan mykkänä, ikäänkuin salama olisi hänen jalkainsa
eteen iskenyt. Poika pitkitti hellemmällä äänellä:

"Älä senvuoksi luule, että minä olen epäilijä, päinvastoin, minulla
on liian paljon uskoa, jotta en saata papin virkaa yksinomaisesti
leipävirkana pitää. -- Mutta älä nyt noin kammottavan näköiseksi tule,
tällähän ei ole mitään kadotettu, sinä saatat sittekin iloa pojastasi
saada, isä vanhus; onhan muitakin ratoja! Tiedätkö, mitä minun olisi
halu ruveta tutkimaan? Lakitiedettä. Asianajaminen, se on toimi, joka
minulle sopii, jospa vain kuulisit, kuinka osaan väitellä, niin, itse
papinkin kanssa; minä osaan kääntää ja vääntää hänen todistustensa syyt
ja perusteet, jotta hän ei lopuksi tiedä sanoa niin eikä näin."

"Mutta eikö sellainen taito ole paholaisesta alkuperäisin?"

"Hiljaa, hiljaa, kuinka niin ajattelet? Minä en tahdo puolustaa muuta,
kuin mikä oikeaa ja totta on. Oikeus maan perii, tiedäthän sen hyvin."

"Vai, niin vai sillä lailla se päättyykin, Jumala auttakoon meitä --
sikunasihteeri lähi jokin samanmoinen. -- Autuaan isäni oli tapana
aina sanoa -- ja hän oli viisas mies --, että yksi kultaraha saattaa
tukkia lain toisen silmän ja kaksi molemmat. Kultarahaa kenties saat
tarpeeksi, mutta..."

"Niin totta Jumala minua auttakoon, minä en tahdo äyriäkään, josta
minun täytyisi punastua! -- Uskotko minua?"

"No, kyllä, -- nyt nykyään onkin se seikka paremmin, mutta..."

"Ei 'mutta' ollenkaan! -- Pappi tietää sen, hän sanoo, että minun
tulee haluani noudattaa; hän ei ole kieltänyt minua päätöstäni
toimeenpanemasta, vaan päinvastoin kehoittanut. Minä tahtoisin
mielelläni myöskin sinun suostumuksesi saada."

"Minun suostumukseni -- no, sillähän ei sinusta suurta merkitystä ole."

Hänen äänessään oli katkeruutta, hän ei katsonut ylös.

"Sinä et saa luulla, että minä olen kiittämätön, isäni! Minä tiedän
aivan hyvin kaikki, mitä sinä olet minun tähteni taistellut. Oi, jos
koittaisi se päivä, jolloin minä saatan jotain sinun hyväksesi tehdä!"

Siinä se tuli taas! Knut Nielsen pudisti päätänsä.

"Hyvästi isä, älä ole vihainen!"

"Hyvästi, Nils, minä en ole vihainen."

Tämä oli ensi kerta, jolloin hän ei sanonut: pysy Jumalassa ja pyri
eteenpäin.

Se oli pisto sydämmeen; Knut ei kyennyt siitä voittoa saamaan. Siinä
nyt oli raunioina pappila, oli juuri kuin hänen omat ajatuksensa
olisivat kodittomiksi joutuneet. Hän ikävöi rauhallista, hiljaista
hautaa, vaikk'ei kenkään ollut kyynelsilmäisenä seisova puhumassa
sydämmellisesti Jumalan sanaa hänen haudallaan. Ja hän katsoi vanhaa
raamattuaan, se oli ennen ollut ikäänkuin yhdyssiteenä hänen ja pojan
välillä; kaikki, mitä Nils oppi, johdatti toki takaisin siihen ja
perustui siihen; ja mitä hän ei vielä saattanut käsittää, sen oli poika
kerran selittävä hänelle; sen valossa ei hänen yksinkertaisuutensa
eikä halpuutensa ollut minään välimuurina heidän välillään. Mutta
nyt -- kaikki, mitä poika oli oppinut, sekä oli oppiva, muodostui
välimuuriksi; kukin hänen itsensäkin antama pieni uhri oli yhtenä tuon
muurin kivenä.

Nils ei tullut kotiin moneen vuoteen, ja postinkuljettajan askelilla
oli vain harvoin tuo viivähtävä ääni, joka kirjeen tuloa tiesi.

Kun pappi jolloinkuin Knutin kohtasi, niin hän saattoi pysähtyä ja
sanoa:

"Meillä on kunniaa pojasta, hän edistyy hyvin."

Tuo oli ilahduttavaa kuulla, mutta hänestä tuntui kuitenkin, ikäänkuin
hän puoliksi olisi poikansa menettänyt.

Nils ei tahtonut enää mitään raha-apua vastaanottaa; hän sai apurahoja
ja ansaitsi hyvästi opetustunteja antamalla. Hän kirjoitti:

"Ei, minä en tahdo ottaa vastaan mitään, paha kyllä, ett'en vielä saata
antaa mitään."

Knut otti nyt taas iltapiipun esille ja poltti, mutta sillä-ei ollut
oikein samaa makua kuin ennen.

Pitkä aika kului, ennenkuin seuraava kirje saapui.

"Korkein arvolause, hurraa!" oli koko sen sisältö.

"Niin kauas tulimme siis", sanoi Knut itsekseen, melkein huoaten. "Herra
Jumala olkoon nyt hänen kanssaan liukkailla teillä! Kun voisin kerran
vastata pojastamme, sinulle, Anna Greta!"

Nils oli kotiin tullessaan taas toisellainen -- Knutista hän oli joka
kerralla toisellainen -- ja kuitenkin oli hänellä sama puhdas, vilpitön
kasvojenmuoto, samat rehelliset silmät ja samat kiharat, ainoastaan
hieman tummemmat. Otsa näytti rahtusta suuremmalta sekä kaarevammalta,
suun ympärillä asui viisas ja järkähtämätön mielen ilmaus; hän oli
varteva ja veti huomion puoleensa kaikkialla, minne hän tuli. Knut
Nielsen ajatteli surunsekaisella ylpeydellä, ett'ei hän milloinkaan
ollut hänen vertaistaan nähnyt.

"Noh, kuinka on sinun laitasi, isäni?" kysyi hän, lyöden häntä olalle.

"Kiitos kysymästä!"

Nils silmäili ympärilleen huoneessa; illallisen jätteet olivat siellä
vielä; hänen silmänsä keksivät tyhjän viinalasin.

"Saanko avata akkunan? Täällä ei ole hyvä haju"

Tuossa äänessä oli jotakin isälle vastenmielistä, heillä ei sinä
päivänä ollut paljon sanottavaa toisilleen.

Kun Nils seuraavan kerran tuli, niin illallinen oli taas pöydällä;
Knut Nielsenillä oli ollut ankara työpäivä, pullo ja lasi olivat hänen
edessään.

"Uh, tuota viinaa!" sanoi poika ja lykkäsi pullon puolemmaksi.

Knut alkoi närkästyä; siihen tarvittiin paljon, mutta kun hän kerran
närkästyi, niin hän närkästyi ankarasti. Tuo nuori mies puolestaan oli
aivan äskettäin kääntänyt teoksen Juoppoudesta ja Köyhyydestä, ja hän
oli siihen asiaan aivan kiintyneenä. Hän oli kaksi kertaa nähnyt isänsä
tuon vaarallisen juoman parissa; hänen mielestään siis tuo vanhus
näytti tarvitsevan vasituisen luennon.

Hän tuli yhä innokkaammaksi puheessaan, ja Knut Nielsenin otsasuonet
paisuivat yhä suuremmiksi. Sitäkö kokeakseen hän vuosikaudet oli tuon
pienen sydämmenvahvistajan itseltään kieltänyt?

"Usko minua, se vie häviöön", pitkitti Nils, "se johtaa askel askelelta
välttämättömään..." Hän ei päässyt pitemmälle, vanhuksen jykevä nyrkki
löi lujasti pöytään, jotta lasi ja pullo tärisivät:

"Suusi kiinni, nulikka! minä olen sinun isäsi!"

Nils otti askelen takaperin.

Oliko hänen liikkeessään jotakin, joka ilmaisi, että hän tahtoi sanoa:
"niin, valitettavasti." Knut Nielsenistä näytti siltä, mutta se ehkä
oli vain mielikuvitusta. Nilsin huulilta ei tullut sanaakaan, hän otti
hattunsa, nyökkäsi ja lähti.

Se oli liian paljon! -- ja poika kenties vielä päälle päätteeksi luuli
olevansa oikeassa; tuittupäisyys hänestä nähden oli kai väkeväin
juomain seuraus. -- Kylmä hiki pusertui Knut Nielsenin otsasta, kun hän
muistelikin tuota hetkeä.

Heidän välinsä ei milloinkaan sen erän perästä ollut eheäksi tullut;
poika tuli tosin hyvästi jättämään, mutta hän oli loukkaantunut
sekä odotti sovittavaa sanaa, ja isä oli loukkaantunut sekä odotti
sovittavaa sanaa. He katsoa tuijottivat mykkinä toinen toistansa.

"Ennenkuin matkustan", sanoi toki Nils vihdoin, ei ilman taistelua,
"tahdon vain ilmoittaa, että olen toivossa saada paikan, ja se on oleva
minulle todellinen mielihyvä, jos siinä tapauksessa saatan jotakin
sinun hyväksesi tehdä."

"Minä en milloinkaan juo sinun rahaasi, en milloinkaan! -- minä en
tarvitse sitä."

"Hyvästi!"

Hän ei sanonut "isä", tuo sana ei tahtonut tulla esille, mutta hän
ojensi hänelle kätensä, ja niin he erosivat.

Knut Nielsen tuli kerrassaan vanhaksi mieheksi; hiukset harmaantuivat
tuntuvasti, otsa tuli ryppyiseksi ja käynti raskaaksi. Mutta uuras ja
ahkera hän oli miten ennenkin, täytyihän hänen ajatella vanhuutta,
kellään ei pitänyt olla vastusta, vielä vähemmin häpeätä hänestä. Hän
eli ajatuksissaan enimmästi entisyydessä; hänestä oli poika, tuo pieni
lapsi, jota hän yli kaiken oli rakastanut, toinen olento, ja mies, tuo
kiittämätön poika, kokonaan toinen.

Vuodet vierivät, ja pappi sairastui sekä kuoli; siellä oli suuri
ruumissaatto ja monta outoa hautajaisvierasta. Knut seisoi etäällä
katsomassa; hänen katseensa eivät etsineet kauan; heti arkun perässä
ja yhdessä papin poikain kanssa kulki Nils totisena ja surullisena.
Hän näytti kauniilta ja muhkealta, sen isä, kaikesta huolimatta,
mielihyvällä pani merkitäkseen.

Tervehtäisikö hän häntä? -- Tunti tunnin perästä kului, lyhyt
talvipäivä oli loppumaisillaan, kun ovelle kolkutettiin.

"Hyvää iltaa, kuinka jaksat?"

"Hyvin vain... No, tämä tapaushan oli suuri murhe sinulle."

"Niinpä kyllä, suuri murhe, olihan hän juurikuin minun -- olihan hän
minun paras ystäväni ja hyväntekijäni."

Tuo katkaistu ajatus saattoi yhtä suuren mielikarvauden, kuin jos se
olisi lausutuksi tullut. Knut Nielsen äkkäsi sileän kultasormuksen
pojan sormessa, hänen sydämmensä vetäytyi kokoon -- siitäkin oli hän
tietämättömyydessä pidetty.

"Minun asiani käyvät eteenpäin, isäni", hän pani tuolle sanalle painon,
"minä tulen nyt oikein hyvin toimeen, älä kieltäydy ottamasta pientä
apua."

Käsi läheni taskua.

"Soh! -- Sinä tunnet minua varsin vähän. -- Minulla on, mitä tarvitsen."

Nils meni; hän hengitti aivan keveästi, ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa: "Minä olen tehtäväni tehnyt, muuta en saata tehdä", ja kiirehti
vakavin askelin pappilaan. Mutta tuossa varattomassa tuvassa istui isä
kokoonvaipuneena rahilla, ainoa kyynel, katkera ja polttava kuin tuli,
juoksi pitkin hänen poskeaan.

"Herra, kuinka kauan minun pitää täällä olla? Ole kärsiväinen minulle!"

Siitä illasta oli nyt neljä vuotta mennä kitkutellut. Kesä kului
toki jotakuinkin, voimia kysyvä työ vapaassa ilmassa teki hyvää;
mutta pahempi oli talvella istua yksinään suljettuna pienessä tuvassa
ajatusten kanssa.

Oliko kaikki lopussa? -- ei, ei, sielun syvyydessä piileili levoton
odotus, mutta se ei ollut kyllin väkevä eikä iloinen, jotta sitä olisi
saattanut toivoksi nimittää.

Päivä sarasti, jääkylmiä väreitä kävi läpi Knut Nielsenin ruumiin,
hän ikäänkuin heräsi, olihan koko elämän aika näinä hetkinä hänen
päänsä yli kulkenut. Hän nousi hitaasti, aukaisi kouransa ja silitteli
huolellisesti paperin, tuon kalliin setelin.

"Toipuikohan lapsi", ajatteli hän, "ainakin toivon sitä. -- Tahtoisin
mielelläni nähdä tuon lapsen vain yhden ainoan kerran. -- Jos veisin
itse rahan takaisin, -- minä en sanoisi itseäni hänen isäkseen -- tämä
on liian suuri raha postissa lähettää: -- kenties silloin saisin nähdä
lapsen. -- Jumalan nimeen siis!"

Knut Nielsen meni joutuin tupaan; siellä näytti niin pimeältä ja
tyhjältä, siellä ei hänen mielestään ollut muutamaan aikaan mitään
tehtävää. Hän pukeutui siis pyhävaatteihin, leikkasi kappaleen
syötäväkseen tiellä ja pani rahan kirjeesen. "Minä en tarvitse rahaa",
kirjoitti hän. Kello viideltä piti ajomiehen kulkea ohi, mutta liian
pitkä olisi ollut sitä odottaa, parasta oli lähteä heti, vaunut kyllä
saavuttaisivat hänet.

Helppo ei ollut adressikalenterista, alhaalla Köpenhaminan
ryytipuodissa, oikeata osoitetta löytää; puotipalvelija työkkäsi sen
hänelle suurellisesti ja antoi hänen auttaa itseään. Knutsen, Knutsen,
Knutsen, ei, tosiaankaan ei ollut ajattelemista löytää Nilsiä! --
vaan varroppa, tuossahan oli asianajaja ja N. ristinimenä, ainoastaan
tuo yksi kirjain, melkein kaikilla muilla oli useampia kirjaimia
ristimäniminä, ja koska siinä oli vain yksi, niin eiköhän se ollut
Nils. Hän alkoi nyt kysymällä etsiä; usea tosin hänelle nauroi, vaan
siitä ei lukua, -- ja hän löysi paikan, suuren, kauniin rakennuksen
vallin vieressä. Alimmaisen kerran akkunaruudut olivat erinomaisen
valkoiset, ikäänkuin liidutut; Knut Nielseniä väristytti: "Herra
Jumala, jos lapsi?"

Portinvartijan vaimo tuli samassa ulos.

"Tahdotteko ketä puhutella?" kysyi hän hyväntahtoisesti.

"Ollaanko Knutsenilla kotona?"

"Herrasväki asuu huvilassaan rannalla, vaan herralla on virkahuoneensa
kaupungissa, jos sinne aiotte."

Sinne hän ei aikonut. "Vai rannalla", -- hän viipyi silmänräpäyksen --
"elääkö lapsi?"

"Kyllä, Jumalan kiitos ja ylistys, se on täydellisesti toipunut."

Knut kulki nyt uljain askelin tuon suuren kaupungin läpitse. Viime
kerralla siellä ollessaan hän oli ollut nuori ja iloinen, sydän
täynnä rakkautta Anna Gretaan. Hän muisti vielä, kuinka hän pysähtyi
puotien ulkopuolelle ja toivoi kykenevänsä ostamaan kaikki tyyni
sydänkäpyselleen. Kellon hän hänelle osti, ja poika peri sen hänen
kuoltuaan, mutta pojalle se ei ollut kylliksi hyvä; poika, nimittäin,
oli pannut rahaa lisäksi ja vaihettanut sen hienompaa vastaan,
sellaista hentoa kelloa vastaan, joka ei kestänyt kunnollisesti
koskettaakkaan. -- Se oli ollut ensimmäisiä hänen surullisista
kokemuksistaan, -- no, kyllähän ne olivat toinen toisensa kanssa
yhteydessä. Ajatella Nilsin asuvan sellaisessa rakennuksessa, ajatella
hänen perhettään nimitettävän herrasväeksi!

Kuinka hienoina kaikki kävivät, näyttivätpä siltä, kuin jos aikoisivat
häihin tahi tanssiin, ja entä sitte rakennukset sekä vaunut: hän oikein
ihastui, kun eräät vanhat, hauskat, hänen nuoruutensa ajoilla yleisesti
käytetyt, vaunut vierivät ohitse.

Entä sitte tie polttavassa auringonpaahteessa! Pienissä vaunuissa ajava
teurastaja neuvoi häntä; tien oikealle puolelle, kappaleen matkaa
sisälle, hän ei saattanut erehtyä ollenkaan. -- Siinä sen siis täytyi
olla.

Ruohokentät olivat kuni samettia, kaikkialla kukkivia ruusupensaita,
pienen sievän huoneen melkein kätkivät ruusut, jotka verandan yli
tiheissä ryhmissä riippuivat.

Oven ulkopuolella oli puutarha-nojatuoleja, eräälle niistä oli
olkihattu heitettynä; olikohan se pojan hattu? -- Hänet valtasi
kummallinen ahdistuksen tunne; hän oli tähän asti toiminut
mieleenjuohtumisen mukaan, nyt se näytti juurikuin pettävän hänet; eikö
hänen olisi ollut parasta pysyä kotona?

"Mitä tahdotte täällä?" kysyi nuori tyttö, joka tuli ulos huoneesta,
hyvin puettuna ja valkoinen esiliina edessä. "Onko mies kotona?"

"Mies!" tyttö tarkasti hymyillen puhujaa, "herraako te tarkoitatte? --
ei, hän ei ole kotona."

"Kenties minä voisin..." -- se oli pehmeä, sydämmellinen ääni, joka
puhui; Knut Nielsen kääntyi ääntä kohden, ja, kas, huvihuoneessa,
suoraan hänen edessään, seisoi nuori ja kaunis vaimo, lapsi
käsivarrella. Hän oli valkeissa vaatteissa, yksi ainoa ruusu ruskeissa
palmikoissa. Lapsi oli niinikään valkoisessa puvussa, se kurotti
pieniä pyyleviä käsivarsiaan ja huusi ilosta; päivän säteitä lankesi
kiharaiseen tukkaan, jossa oli rengas renkaan vieressä puhdasta kultaa;
suuret, tummansiniset silmät katselivat niin vakavina vierasta.

"Mieheni ei ole kotona", kuului taas, "vaan kenties minä voisin -- onko
mitään, jota haluatte?"

Knut Nielsen tuijotti mykkänä puhujaan -- vai se oli pojan vaimo, pojan
lapsi!

"Kiitoksia", sanoi hän vihdoin, "saisinko -- minullakin oli kerran
tuollainen pienonen, siitä on nyt pitkä aika -- saisinko pitää häntä?"
ja hän kurotti käsivarsiaan. Kylläpä se oli kummallinen pyyntö, vaan
tuo nuori äiti piti hyvin luonnollisena, että kukin mielellään tahtoi p
pitää hänen aarrettansa. Hän tarkasti silmänräpäyksen Knutia ja antoi
sitte luottavaisesti hänelle lapsen.

"Hän ei ole arka vanhoille, vai oletko, Harald? -- ei, kas, hän oikein
kurottaa itseänsä teitä kohden, kentiesi luulet, että se on isoisä?"

Pikku Harald ei kurottanut itseänsä oikeastaan tuota vierasta miestä
kohden, vaan kohden vanhaa, leveälieristä olkihattua, joka heti
oli hänen huomionsa puoleensa vetänyt, vaan johon hän ei helposti
ylettynyt, ennenkuin hän sen ilohuudahduksella itselleen anasti. Knut
Nielsen oli aivan sanatonna. "Luuletko, että se on isoisä?" kuului
sekaisena kohinana hänen korvissaan. Hän likisti tuota piskuista
olentoa hellästi rintaansa vastaan. Herra Jumala, kuinka se oli hänen
näköisensä! -- ukon katsanto muuttui eriskummaiseksi, nuori äiti
havaitsi sen ja tarttui lapseensa.

"Kas niin, hellitä nyt kauniisti", sanoi hän, irroittaen varovasti
pehmoisen kätösen, joka niin lujasti piti järeästä peukalosta kiinni,
"anna äidin saada hattu, kas, se oli kiltisti. -- Mitä se nyt oli, jota
minun piti miehelleni sanoman?"

Knut Nielsen katseli häntä hajamielisenä.

"Oh, se oli totta, niin, se oli tämä kirje, tämä kirje. -- Ja, niin,
Jumala siunatkoon teitä kaikkia lapsen tähden."

Pitkä silmäys vielä, sitte hän kääntyi ja meni; mitä varten hän
katsoisi taaksensa? Mikä oli mennyttä, se oli mennyttä. Ajatella
Nilsillä olevan sellainen vaimo, lempeä kuni Jumalan enkeli, hieno ja
kaunis kuin ruhtinatar! -- ei, siellä hänen ei sopinut olla; mutta hän
tunsi mielensä iloiseksi siitä, että hän oli siunannut heitä, nyt hänen
oli mentävä kotiin.

Pienet, kauniit vaunut, neljä herraa sisässä, menivät ravakasti ohitse.
Tomu tuprusi pyöristä vanhan miehen silmiin; hän ei katsahtanut ylös,
eivätkä vaunuissa olijat alas; isä meni omaa tietänsä, poika samoin.

"Kuinka se pieni veijari jaksaa?" huusi Nils iloisesti, vaimoansa
syleillen, "nukkuuko hän jo? Aina se poika nukkuu silloin, kun minä
hänen kanssansa leikkisin! -- Sinun isäsi, Maria, ja kaksi muuta herraa
on täällä; riittäähän paisti, meillä on nälkä. Mutta sinä olet niin
vakavan näköinen, rakas ystävä."

"Täällä kävi omituinen mies, Nils!"

"Dyrehavsbacken'in tähden se on, kun ei saa rauhaa ollenkaan. Annoithan
kai hänelle jotain?"

"Hän pyysi saada pitää Haraldia, ja kun hän näytti ystävälliseltä ja
säädylliseltä, niin minä annoin hänelle lapsen, vaan kaduin sitä sitte;
hänen silmänsä olivat niin kummalliset, milloinkaan, niin kauan kun
elän, en sitä katsetta unohda."

"Se kenties oli mielipuoli; kuinka sinä uskalsitkaan hänelle pojan
antaa?"

"Tässä, Nils, on kirje häneltä, siinä ei ole mitään päällekirjoitusta,
vaan sinulle se on. Jumala siunatkoon teitä lapsen tähden", sanoi hän.

"Siunata, sitä ne kaikki osaavat! -- vai kirje, kerjuukirje tietysti.
-- Ole huoleti" lisäsi hän ystävällisesti, ikäänkuin vastaukseksi
soimaavaan katseesen, "hän on saava jotain; iloiset ihmiset eivät
mielellään kiellä, ja minä olen iloinen."

Nuoren puolison jutellessa isänsä ja vierasten kanssa, aukaisi Nils
kirjeen. Sehän vasta merkillinen kerjuukirje oli. "Minä en tarvitse
rahaa", luki hän.

"Mutta tulehan nyt toki, rakas Nils, me odotamme!" Aamiainen oli
huvihuoneessa katettuna; ruusut tirkistelivät sisälle heitä, rannalta
virtasi niin suloinen ja virkistävä lemu, pieni lehtokerttu viserteli
väsymättä etäällä lehmuksessa. Appivaari oli oikein hyvällä tuulella,
tuon Vanhan herran vilpittömät, ystävälliset kasvot säteilivät
tyytyväisyydestä. Ja pikku Haraldin malja juotiin: "hänellä on hyvä
isä, hyvä, oikeutta harrastava, rehellinen isä, tulkoon hänestäkin
hyvä poika!" Sanat "isä" ja "poika" risteilivät toisiaan, Nils kelmeni
kelmenemistään; eikö ateria lopukkaan milloinkaan!

Vihdoin viimeinkin se oli ohitse, herrat istuivat vihdoinkin vaunuihin
ja menivät kaupunkiin päin. He eivät olleet mitään havainneet, mutta
Maria luuli miehensä sairastuneen ja meni hänen perässään, kun hän meni
alas puutarhaan.

"Nils, sinä et ole terve?"

"Joutavia! minä olen aivan terve; mene sisälle, lapsi, minä tulen heti."

Miten muuttuneelta Nils näytti! Mitä oli tapahtunut? -- Vaimo empi
hieman, sitte hän rohkaisi mieltänsä, tarttui hänen käteensä sekä sanoi
hiljaa ja lempeästi:

"Olenhan sinun vaimosi, Nils!"

Nils likisti vaimoaan hellästi.

"Muistatko, mistä aamulla puhuimme? hyvästä omastatunnosta; minä
sanoin, että se on kaiken ilon perustus, ja luulin, että minun
omantuntoni kanssa olivat kaikki asiat hyvin, vaan nyt --: nyt on
ikäänkuin valkeus valistanut minulle, minä pelkään itseni puolesta!"

Vaimo kuunteli hengittämättä, levottomana; olihan heillä kaikki
yhteistä, omatunto myöskin, puoli kuormaa kuului hänelle.

"Minä en ole salannut alhaista sukuperääni", jatkoi mies, "olen myöskin
kertonut sinulle, että äitini kuoli syntyessäni; sitä vastaan en
milloinkaan ole isästäni puhunut; havaitsin kyllä, että sinä luulit
hänetkin kuolleeksi, vaan en ilmoittanut sinulle erehdystäsi."

"Voi, Nils, hänkö se oli?" Hän löi peljästyneenä kätensä yhteen.
"Herra Jesus, mitä teinkään! oliko se sinun isäsi? hän tuli vanhana ja
väsyneenä ovellemme, ja minä annoin hänen mennä!"

"Hiljaa, ystäväni, ethän sinä sitä tiennyt; -- kuuntele levollisesti
minua. Pitkään aikaan ei hänen ja minun välini ole ollut ollenkaan
hyvä. Kuitenkin olen useita kertoja hänelle tarjonnut apua, jonka hän
hylkäsi; tieto siitä teki mieleni rauhalliseksi, mutta kun pikku Harald
sairastui, muistathan, niin tunsin, ett'en ollut riittävästi tehnyt;
minä kirjoitin senvuoksi eräänä päivänä kotokyläni papille, pyysin
hänen pitämään vanhuksesta huolen ja lähetin välttämättömän avun. Olin
itsekseni tyytyväinen, oikein iloinen, sen tehtyäni; tuntui siltä, kuin
jos olisin uhrannut kiitosuhrin pikku Haraldin tähden. -- Tiedätkö,
mitä tämä kirje sisältään? Sen rahan, jonka hänelle lähetin. 'Minä en
tarvitse rahaa', kirjoittaa hän."

"Hän tarvitsee rakkautta; oi, Nils, miten hän likisti pientä poikaamme
sylissään! -- Kerro minulle kaikki tyyni, kaikella muotoa perin pohjin!
Mitä teidän välillenne tuli? Kuinka epäsopu alkoi?"

Hänen täytyi siis vetää esille ne muistot, jotka hän muulloin
tavallisesti peräytti heti, kun ne saapuivat.

"Se oli meidän molempain vikamme! -- oi, miten vaikeaa on tunnustaa
itse olevansa väärässä; mitä meidän, ihmiskurjain, on tekeminen, jotta
tuo väli tulisi niin eheäksi ja täydelliseksi, että siunaus voisi tulla
-- mutta minun olisi tarvinnut olla mukaantuvaisempi hänen suuren
rakkautensa tähden, sen tunnustan. Puheeni juoppoudesta ei myöskään
ollut paikallaan, en milloinkaan ole häntä humalassa nähnyt; ankaralta,
hirveän ankaralta varmaankin tuntuu isästä kuulla pojaltaan sellaista."

"Entä ennen sitä aikaa?"

Aina vain kysyi vaimo: entä sitä ennen? Nils tuli pakotetuksi yhä
kauemmaksi entisyyteen, hän ei moneen, moneen vuoteen ollut niitä
päiviä muistellut.

"Niin, sinä aikana -- ihmeellistä todellakin on sitä muistoon johdattaa
-- silloin hän oli minun kaikkeni; minä muistan, miten makasin ja itkin
sängyssä häntä ikävöiden, kun ensin olin kouluun mennyt, ja suurin
iloni oli tehdä piirustuksia siitä pappilasta, jossa tulisimme asumaan;
kauniimman huoneen määräsin hänelle. -- Minä olen unohtanut, tykkänään
unohtanut sen, muuten se olisi ollut mahdoton!"

"Minä häpeän itseäni", hän jatkoi, väkevästi mieleltään liikutettuna;
"aivan anteeksi antamatonta on, ett'en ole puhunut sinulle hänestä
tahi hänelle sinusta, enkä ilmoittanut hänelle, että hän on pojanpojan
itselleen saanut. -- Maria, mikä sinun ajatuksesi on?"

"Minä ajattelen, että Herra on meille hyvin armollinen, Nils, kun emme
seiso isäsi haudan partaalla."

"Ja mitä on minun nyt tekeminen? -- Mikä on sinun mielipiteesi?"

"Menkäämme sisään! Pikku Haraldin kehdon ääressä on kyllä selviävä
sinulle, mitä meidän on tekeminen."

Oli lämmin iltapuoli; leikkuuväki söi välipalaa ja lepäsi; he etseivät
pienissä joukoissa siimestä kykkäin vieressä tahi ojan reunalla
olevain, harvalukuisten pensasten alla. Knut Nielsen istui, miten
tavallisesti, itsekseen; tänään hänen päällänsä lepäsi ihmeellinen
rauha; elämä oli ikäänkuin päättyneenä hänen takanaan, hänen
ajatuksensa muodostuivat yhdeksi rukoukseksi:

"Herra, siunaa heitä ja suo meidän yhtyä tuolla ylhäällä. -- Jos
hänellä on syytä, niin pyyhi se pois, -- Herra, johda hänet tykösi!"

Alhaalla tiellä vierivät kauniit herrasvaunut; Knut seurasi silmillään
niitä puoliksi ajattelematta; nyt ne pysähtyivät, mitä se merkitsi?

Ovi avattiin nopeasti, ja eräs henkilö astui ulos; se ei ollut ilosta
hehkuva poika, joka hengästyneenä isänsä syliin juoksi, vaan vakava
mies, joka läheni paljastetuin päin.

"Isäni!" sanoi se, ja tuolla sanalla oli sellainen sointu, kuin jos
se olisi sydämmen syvimmästä sopesta tullut, "minä olen syntiä tehnyt
Jumalan edessä ja sinua vastaan, enkä ole mahdollinen sinun --"

Hän ei ennättänyt etäämmä, ennenkuin hän lepäsi vanhuksen käsivarsilla,
ja syötetty vasikka tapettiin, sormus pantiin hänen sormeensa, ja hän
puettiin parhaisin vaatteihin.

Leikkuuväki katseli uteliaana, mutta Knut Nielsen ei ajatellut sitä,
hänen sielunsa väikkyi nöyrin kiitoksin kohti korkeutta!

Vaunut olivat jo ajetut eteenpäin; nuori rouva seisoi matalassa ovessa
heitä vastaanottamassa.

"Anna meille anteeksi, isä!" hän sanoi, vieden karkean käden huulilleen.

Sisässä sängyllä -- siniruutuisella pummulipeitolla -- makasi pikku
Harald rauhallisessa unessa; kaikki tyyni olikin kuni uni vain!

"Ja nyt sinä lähdet mukaamme, isä!" pyysi Nils; vaan hän ei tahtonut,
hän ei voinut, se ei olisi häntä onnelliseksi tehnyt.

Vanhan Knutin tahto tapahtui, ja hän jäi pieneen tupaansa asumaan, vaan
se siistittiin sekä ulko- että sisäpuolelta, jotta sitä tuskin enää
saattoi tunteakkaan. Siistittiinpä hän itsekin! "Minä olen tuon tahi
tuon neulonut isälle, virkannut tuon liivin, kutonut tuon kaulaliinan",
kuului yhä -- niin mitä saattoi hän tehdä?

Ja ne teokset olivat aina niin järkevästi tuumitut ja sopeivat niin
hyvästi, ne olivat niin väljät ja maalaiskuosiin tehdyt, hänestä ei
tahdottu mitään kaupunkilaista keikkaria muodostaa.

Kauniit valokuvat hän sai kaikista heistä kolmesta; ne riippuivat
seinällä ja katselivat ystävällisen hellästi häntä, kun hän siellä
seisoi tahi käveli. Hyviä kirjoja hänelle myöskin lähetettiin
talvi-iltoja lyhentämään, vaikkeivät ne oikeastaan lyhentämistä
tarvinneet; hänellä oli aina tarpeeksi työtä haravain, vaunujen ja
myllyjen tekemisessä pojalle. Ajatukset parveutuivat tällöin hänen
ympärillensä; ne olivat nyt valoisia ja iloisia vieraita.

Mutta joka sunnuntaiaamuna oli postinkuljettajan askelilla tuo tuttu
viivähtävä ääni, ja aina katsoa tihrutti se silloin yhdellä silmällään
sekä sanoi vanhaan tapaansa:

"Minulla ei ole yhtään kirjettä teille, ei, ha, ha, ha!"



Sokea sattuma.


Oli hiljainen, selkeä ja kylmä helmikuun ilta. Kuuhut kuumotti
valkeille kentille ja aidoille ynnä suurelle, maantienviereiselle
pumpulle, jonka olkipeitteen lumi oli kirjavoinut, ja jonka torven
nenästä pitkä, kiiltävä jääpuikko riippui, kuvastuen siihen kirkkaasen
jääpeiliin, jonka pumpusta maahan juossut vesi oli maantielle
muodostanut; se tirkisteli pumpun vastapäätä olevaan pieneen, sievään
rakennukseen, jonka akkunoilla kauniita hyasintteja seisoi.

Siinä oli hauska, hiljainen ja miellyttävä huone: rattoisasti
räiskivät ja leimuilivat puut kakluunissa. Hiljaisuutta häiritsi vain
säännöllisellä hengityksellään vanha, harmaahapsinen herra, joka
sohvan nurkassa istuallaan nukkui, sekä kello hänen liivinsä taskussa
yksitoikkoisella naputuksellaan. Huoneessa oli häntä paitsi kaksi
nuorta tyttöä. Toinen istui jakkaralla puolinukuksissa; kuun valo
lankesi sen vaaleille nivuksille, punaiselle poskelle ja murheettomalle
muodolle. Toinen istui suuressa nojatuolissa tulen ääressä. Vaikka hän
oli liikkumatta kuin kuvapatsas, niin huomasi toki selvästi, että hän
oli hereillä ja syvissä mietteissä.

Suuri, keltainen, tanskalainen koira oli asettanut etukäpälänsä hänen
polvilleen ja silmäili häntä niin levottomasti ja totisesti, kuin jos
olisi arvannut, että hän oli murheellinen, sekä oli huolissaan, kun
ei voinut häntä lohduttaa. Ja tuli sekä kuu valaisivat kilvan tytön
hentoa, hienoa vartta, tummanruskeita, oivallisia kutreja ja ihanaa,
säännöllistä kasvonmuotoa. Tuossa nuoressa, melkein lapsellisessa
muodossa ilmausi erinomainen luonteenlujuus ja päättäväisyys, jota
toki lempeyttä ja maltillisuutta osoittava piirre heikonsi. Hänellä
oli tahto, luja tahto, sen saattoi nähdä: mutta hän ei tietänyt
oikuista eikä juonista. Äkkiä hiljaisuus häiriytyi; raskaita askeleita
kuulu pienessä porstuassa. Ovi aukeni hälinällä ja ryskeellä, ja
järeäjäseninen, suurikasvuinen poika, puukengät jalassa, pisti päänsä
sisälle.

"Hiljaa, Lassi, provessori nukkuu!"

"Nyt ei ole aika nukkua, neiti Julia, tuli on irti kaupungissa!" kuului
pikaisesti ja peljästyksellä lausuttu vastaus. "Tulkaa, neiti, ulos,
niin saatte nähdä, kuinka liekit kohoavat ilmaan; nyt aljetaan kläpätä,
kuulkaa vain!"

Kylmää ilmaa virtasi lämpöiseen huoneesen; toinen tyttö hypähti pystyyn
kiljahduksella, joka herätti provessorin. Tämä hieroi suuttuneena
silmiään ja murisi:

"Mitä nyt on tapahtunut? Koko yössä ei saa tuolta kirotulta luuvalolta
nukkua, ja jos sitte silmäräpäykseksi saa rauhaa, niin heti häiritään.
Eikö kellään teistä ole sanaa suussa? Puhu, Julia, ja pane sinä poika
siellä ovi kiinni, nyt ei ole aika lämmintä ulos laskea!"

"Tuli on irti kaupungissa, paras setä; katso kuinka punainen taivas on!
Ole levollinen, pikku Camilla, ei se ole täällä, se on kaupungissa."

Vanha herra kiirehti ulos, ja pian seisoivat kaikki tiellä katsomassa
peljättäviä liekkejä, jotka nousivat ja laskeusivat, muuttivat paikkaa
ja levisivät, kellonlyöntien kumeasti ja kammottavasti kumahdellessa.
Vaikka kaupunkiin oli yli neljänneksen peninkulmaa, niin näytti
kuitenkin, ikäänkuin tuli olisi ihan naapuritalossa ollut, ja punainen
valo väikkyi kaikkein peljästyneillä kasvoilla. Palvelustyttö, pieni
Tiina, oli muiden joukkoon yhtynyt; hän seisoi siinä suuri esiliina
pään yli ja värisi kuin haavan lehti. Mitä Lassiin tulee, niin hänen
kasvoissaan kuvastui melkein vastustamaton halu saada olla muassa, ja
hänen ilonsa oli siis suuri, kun hänen isäntänsä huudahti:

"Tätä en kestä! Moista saaliinhimoista hirviötä! Minun täytyy mennä
sitä vastaan taistelemaan. Vanha mies ja poika saattavat myöskin
ehkä jotain hyödyllistä tehdä. Kiirehdi, Lassi! Tahi kenties oletkin
arkalasta kotoisin?"

Sanat eivät saata olla niin paljon "sanovaiset" kuin se uhallinen,
vaaraa halveksiva liike, jolla Lassi heitti päätänsä taaksepäin.

"Mutta, setä hyvä, tie on niin liukas ja ilma niin kylmä; muista
luuvaloasi!"

"Ja me olemme puolikuolleiksi peljästynnet, jott'emme; uskalla olla
yksin täällä, isä!"

"Mutta tulla poltetuksi huoneessasi, sitä kai et peljästyisi? Kas niin,
ei mitään naisten loruja nyt! Tule muassa, poika!"

"Mutta sinä unohdat kalottisi, setä, ja tässä on sinun karvainen
lakkisi sekä sauvasi, ja nämät mustat tallukat täytyy sulla saapasten
päällä olla; senlaisten kanssa ei niin helposti luiskahda."

Julia -- sinä silmänräpäyksenä, jona hänen setänsä nosti jalkaa,
polkemalla vahvistaakseen, ett'ei nuo mustat tallukat milloinkaan
hänen jalkaansa tulisi -- veti ketterästi toisen niistä hänen
jalkaansa, jonka jälkeen setä hyvänsävyisesti antoi toisenkin jalkaansa
vetää.

Kun provessoria ja Lassia ei enää voinut nähdä, niin tytöt palasivat
sisälle. Julia sytytti lampun, Camillan taukoamatta tulta tarkastaessa.
Kauan ei viipynyt, ennenkuin pieni Tiina aukaisi oven. Hän oli vaalea
kuin ruumis ja itki sekä valitti.

"Kotoni palaa, minä olen varma siitä! Oi, Herra Jumala, äiti! ja pieni
sisko! ja se vähä, mikä meillä on, ei kortistakaan vakuutettuna! Ja
minun uusi huivini ja kattuunihameeni, joka heillä on minua varten
tallessa! Minun täytyy mennä sinne; äiti raukkani, peljästys voi hänet
tappaa. -- Rakkahimmat neiti kullat, antakaa minun toki mennä!"

"Ei, Tiina, me emme tohdi; se on jo kyllä pahasti, että muut ovat
menneet. Sinun täytyy välttämättä jäädä!"

"Olkaa armelijaat! Minä pelkään kadottavan! järkeni!" -- ja pieni Tiina
väänteli epätoivoisena käsiään.

"Katso häntä, Camilla!" kuiskasi Julia. "Voi, hän on todellakin
heikko turva. -- Älä itke, Tiina, vaan mene Jumalan nimeen, kosk'et
muuten voi mitään rauhaa saada. Tulen suunnasta päättäen ei palo ole
sielläpäin, missä sinun vanhempasi asuvat; vaan sinä tietysti et sitä
usko, ennenkuin omin silmin nähdä saat. Ota sauva kaapista ja paksu
huivi, Tiinaseni, ja ole hyvällä mielellä sekä kävele kaikin mokomin
varovasti!"

Tiinalle ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa, ja silmänräpäyksen kuluttua
hän kiirehti kaupunkia kohden.

"Mutta, Julia, älä nyt toki pois mene! Minne aiot? Minä en tohdi yksin
olla."

"Minuutiksi vain, Camilla. Minä lämmitän lasillisen portviiniä isällesi
ja tuon hänen yönuttunsa sekä tohvelinsa; sitten teen tulen Tiinan
kakluuniin ja paistan pari omenaa hänelle ynnä Lassille. Jos et tohdi
yksin olla, niin tule muassa!"

Julia toimitti tyynenä ja malttuneena pienet askareensa, ja pian
seisoivat taas molemmat serkukset akkunan ääressä.

Nyt alkoi tuulla kovemmin; uuninpiipussa vinkui ja humisi, kello
vongahteli taukoamatta, liekit heittivät punertavaa valoaan valkoiselle
lumelle ja tyttöjen kelmeille kasvoille; toinen heistä näytti niin
peljästyneeltä, toinen niin murheelliselta; he syleilivät ehdottomasti
toisiaan.

"Voi niitä onnettomia ihmisparkoja, Jumala olkoon heille armollinen!"

"Jos meillä vain olisi isä kotona! Jumala suokoon, että tämä ikävä,
kauhea ilta kuluisi! Minusta tuntuu, ikäänhuin jotakin hirveätä olisi
tulossa."

Yhä kiihtymistään kiihtyi tulipalo ja levitti kauhua kaikkialle, mihin
sen saattoi nähdä. Noin puolen peninkulmaa siitä rakennuksesta, jonka
asukasten kanssa olemme tutustuneet, oli saman maantien varrella vanha
ravintola, jossa suuri levottomuus ja sekasorto vallitsi, kun vanha
paloruisku piti vedettämän esiin säilöpaikastaan ja lähetettämän
taisteluun.

Ruumiikas isäntä seisoi kädet sivuilla; kaikki piiat, rengit ja pojat
olivat kokoontuneina pihalle, eikä kenkään pitänyt pienintäkään huolta
vieraasta, joka kylmässä huoneessa edestakaisin asteli. Huoneen akkunat
olivat jäässä, ja kurja, savuava talikynttilän kulu valaisi sitä vain
niukasti.

Tuo vieras oli vielä voimakas, vanha mies, jolla olivat harmaat hiukset
ja parta sekä pöyhkeä ryhti. Hänen pukunsa oli halvempi-arvoisesta
kankaasta sekä vanhanaikaista kuosia. Tuuheat kulmakarvat olivat
taajasti yhteenvedetyt, ja koko hänen katsannostansa kuvastui viha ja
suuttumus. Oikeassa kädessä hän piti kokoonpuristettua kirjettä, jonka
hän kuitenkin äkisti repi palasiksi ja tallasi niitä.

"Matkusta sinä, poika! Kauas saat matkustaa ja kauan, ennenkuin minä
myöten-annan -- en milloinkaan!"

Tuon vihanpurkauksen perästä hän taas jatkoi kiivasta käyntiään,
huomaamatta tulipaloa ja hälinää tahi ainakin huolimatta niistä.
Hyväntahtoinen ääni porstuassa veti toki puoleensa hänen huomionsa; se
oli arvattavasti emännän ääni.

"Rakas Anna Liisa", sanoi hän, "koeta nyt malttaa sen verran, että voit
mennä noutamaan olutpulloa, jota tuo tuolla sisällä pyysi!"

Vanha herra otti askelen takaperin, ja hänen huulensa vetäytyivät
ilkulliseen hymyyn.

"Tuo tuolla sisällä", hän toisti, "se tarkoittaa minua muka!
Niin, niin, ei ole haitaksi kulkea joskus maailmalla, lainaamatta
loistoansa uljasrotuisista hevosista, tupsuista ja palvelijaparvesta.
-- Tuo korkeasti ylistetty, kunnioitusta herättävä ulkoasu se on,
joka kaikkialla vaikutuksen tekee, ha-ha-ha! Korkeintaan luullaan
minua vanhaksi alaupseeriksi. Ja kuitenkin minä kyllä saisin teidät
juoksemaan, jos tahtoisin; mutta minä halveksin sellaista. Hän löi
rintaansa, jossa tuo salaperäinen mahti luultavasti makasi."

Kun hän hetkisen oli odottanut olutta, jonka tuomiseen Anna Liisa ei
varmaankaan ollut tarpeeksi mielenmalttia saanut, niin hän kadotti
kokonaan sen rahtusenkin kärsivällisyyttä, joka hänen osakseen oli
sallittu, ja jätti kovasti kiukuissaan huoneen, otti hevosensa tallista
ja ratsasti pois.

Tie oli liukas, ja hevonen pelkäsi punaisia liekkejä; mutta sen herra
ei säästänyt sitä, vaan kannusti sitä yhä rivakkaankaan juoksuun.
Vähän väliä puhkesi hänen sisässään riehuva kapina yhteen ja toiseen
huudahdukseen:

"Itsekkäisyys, itsekkäisyys, sinä se olet, joka hallitset, sinä, sinä
yksin! Kas, nyt juoksee kansa kaikkialta auttamaan ja pelastamaan,
miten sanotaan; mutta kuinka usein riennetään vain ryöstämään sitä,
jonka liekit ovat säästäneet. -- Uhkamielinen, ilkeä poika! Mutta
ole varuillasi, minä olen raudasta! Minä en usko missään olevan
hyvää; kaikkialla itsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä; mairittelua hyvän
työn edellä, kiittämättömyyttä jälkeenpäin. Mitään hyvää ei ole
minussakaan, ja miksikä sitä olisikaan? Kenkään ei ole mitään uhrauksia
minun tähteni tehnyt enkä minä kenenkään tähden; se lyö yhteen;
itsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä!"

Hän veti ohjista ja ajoi nelistä, synkkämielisenä, yhtä vääränä
itseänsä kuin muitakin kohtaan.

"Uskoisinko", hän jatkoi, ottamatta vaaria hevosen kompastumisesta,
"että korkeampi olento johtaa asiain menoa, huolii siitä, mitä me
matoset toimimme; en, en, en, sitte ei kävisi siten kuin käy; sokea
sattuma hallitsee, se ainoastaan! Eteenpäin, eläin, eteenpäin!"

Mutta hevonen ei tahtonut eteenpäin; se peräytyi siltä peilikirkkaalta
jäätiköltä, joka pumpulta antautui provessorin huonetta päin. Kuun
valo, tulipalo ja valo akkunasta, jonka ääressä tytöt seisoivat, teki
seudun kirkkaaksi kuni keskellä päivää.

"Sokea sattuma, se ainoastaan! Eteenpäin! Minä en anna myöten!"

Nämät sanat olivat tuskin ratsastajan huulilta tulleet, ennenkuin hän
makasi kivimuuria vastaan heitettynä, ja vapautunut hevonen, omasta
rohkeudestaan peljästyneenä, nelisti takaisin.

Julia ja Camilla kiirehtivät ulos ja onnistuivat yhdistetyin yrityksin
nostaa vieraan ylös. Hän tunsi tuimia tuskia käsivarressa ja päässä;
toiselle jalalleen hän ei voinut nojata, ja ainoastaan suurella
vaivalla hän, molempien tyttöjen johtamana, saattoi huoneesen
hoiperrella. Siellä hän nyt virui sohvalla eikä voinut, vaikka
hänellä olikin luja tahto ja suuri itsensä hillitsemisen voima,
tuskanhuudahdusta estää.

"Minä en voi sitä auttaa, nuoret neitini: minun on pakko tehdä teille
se haitta, että kuolen täällä."

"Voi, ei, Jumalan avulla, ei! Kun meillä vain ei olisi niin pitkää
matkaa tohtorin luokse."

"Jos Tiina olisi kotiin jäänyt, Julia, niin hän olisi nyt voinut
tohtorin noutaa."

"Sinä olet aivan oikeassa; se on minun vikani, ja sen vuoksi minä itse
tahdon tohtorin noutaa."

"Sinä? Mistään hinnasta maailmassa en tohdi olla yksinäni täällä."

Vieno puna levisi Julian kasvoille, ja hän sanoi päättävästi:

"Jompikumpi kahdesta, serkku: toisen täytyy jäädä, toisen lähteä; sinä
saatat valita!"

"Se ei tapahdu; minä en voi sallia kummankaan teistä lähtevän. Minusta
loppua tekemään ei mitään lääkäriä tarvita; minä kyllä sitä ilmankin
kuolen."

"Kosk'ei sitä saata välttää", sanoi Camilla, puoleksi itkien, "niin
mene sitte; mutta sitä saat katua sinä Julia, jos minä menehdyn
kaikkein näiden hirmujen tähden."

"Sinä et menehdy, oma pikku Camillani; suo anteeksi, jos olin ylen
innokas! Ole nyt niin levollinen kuin voit, ja te, herrani, luottakaa
siihen, että minä kiiruhdan."

"Ja te aiotte todellakin tohtia lähteä ulos ihmisistä tyhjälle,
liukkaalle tielle, kylmänä, pimeänä yösydännä, vanhan, oudon miehen
tähden?"

"Tämä lämmin päällysvaate suojelee minut kylmää ja sauva liukastumista
vastaan; kun Turvani on seurassani, niin en ole yksinäni, eikä ulkona
pimeä ole, ei, sen pahempi! vaan varsin valoisa, aivan liiaksi valoisa."

"Aiotko ottaa Turvan kanssasi? Hän oli minun ainoa lohdutukseni!"

"Suuri synti olisi siis se sinulta riistää. Hyvästi! Ei, odottakaa
hetkinen!"

Hän kiirehti sivuhuoneesen ja palasi sieltä, kainalossa muutamia
tyynyjä, joiden avulla hän laittoi joltisen mukavan vuoteen vanhalle
herralle. Tämä katsoi kummissaan, tutkivasti ja kysyvästi tuota hienoa,
sievää muotoa ja silmiä, jotka tirkistelivät mustan päähineen alta,
tarkastellen häntä ystävällisesti ja sääliväisesti. "Mutta, lapsi,
ettekö pelkää?"

"Pelkään, minä pelkään, ettette saa apua ajoissa; toinen levottomuus
karkoittaa toisen."

Julia otti käteensä jykevän pahkurasauvan -- jonkalaatuisia aseita
tässä talossa näytti olevan yltäkyllä -- veti päällysvaatteen tiukasti
ympärilleen, antoi Turvalle merkin, ettei se saanut seurata, nyökkäsi
ja lähti.

Kläppääminen kuului yhä; vieras vaikeroi. Turva seisoi pystyssä,
etujalat ovea vastaan ja ulvoi, kun ei saanut holhoojaansa seurata.
Camilla istui kokoonkurtistuneena akkunan ääressä, väristen jokaisesta
äänestä, melkein kivettyneenä kauhusta, ajatellessaan sitä, että
tuo kammottava vieras kentiesi kuolisi nyt, hänen kanssansa aivan
kahdenkesken ollessaan. Hänelle oli siis helpotukseksi, kun tuo vieras
rupesi puhelemaan.

"Miksi ei koira saanut seurata? Kuulkaa, kuinka se valittaa; eihän
siitä mitään lohdutusta voi teille olla. Nyt hän, lapsi raukka, kulkee
siellä yksinään!" Ja vähällä oli, ettei hän sanonut: "Jumala häntä
varjelkoon" -- vaan sitä hän ei kuitenkaan sanonut.

"Hän ei pelkää", sanoi Camilla; "hän ei ole sellainen kuin muut."

"Ei, sellainen hän ei todellakaan ole! -- Mutta missä minä oikeastaan
olen? Kenen luona?"

"Te olette isäni, provessori Bruusin, luona. Hän on ollut rehtorina,
vaan hän sai, tahi oikeammin, otti eron. Pojat suututtivat häntä
aina, ja hän rankaisi heitä joskus vähän liiaksi, luullakseni; mutta
jäljestäpäin hänellä oli ankarimpia omantunnon soimauksia. Nyt hän elää
pensionistaan ja kuluttaa aikansa kreikkalaisia teoksia kääntämällä."

"Entä se toinen nuori tyttö?"

"Hän on isäni veljentytär; hän on orpo ja on tässä perheessä aivan kuin
oma lapsi; niin, tietty se, hän maksaa puolestaan ja pitää itsensä
vaatteissa."

"Hänellä on siis omaisuutta?"

"Niin, hänellä onnellisella on kahdeksantuhatta riikintaaleria."

Pitkä vaitiolo seurasi tuota vastausta.

Camilla loi sillointällöin levottoman syrjäkatsahduksen kutsumattomaan
vieraasensa, joka ei enää valittanut, vaan makasi sohvalla kelmeänä
ja yhteenkiristetyin hampain. Kerran hän melkein luuli vieraansa
kuolleeksi; mutta kun hän peljästyksissään ryntäsi ylös, etsiäkseen
turvaa toisessa huoneessa -- hän ei millään ehdolla olisi tohtinut
yksinään kuolleen kanssa olla --, niin sairas käänsi päätään ja kysyi
raukeasti, oliko tohtori tullut.

"Oi, ei, valitettavasti! Te ette saata odottaa hartaammin kuin minä.
Ettekö tahdo vähän vettä juoda?"

Värisevällä kädellä hän kurotti lasin vettä, hyvin tyytyväisenä
itseensä, kun velvollisuuden tunto ja sääli voittivat hänen pelkonsa
lähestyä vierasta.

Vihdoinkin seisahtuivat vaunut portin eteen: Julia astui sisälle, ja
häntä seurasi turkkeihin hyvästi kääritty tohtori.

"Kas vain, minua iloittaa", huudahti sairas vilkkaasti, "että olette
loukkaantumatta ja eheillä jäsenillä; minä olen ollut kovin levottomana
teidän tähtenne, minun urhea nuori tyttöseni. -- Hyvää iltaa, herra
tohtori; suuria toiveita tässä tietysti ei ole, kun saatte kokonaan
laastaroita vanhan miehen, joka on runneltuna ja rikkimusertuneena;
onnistuminen tässä olisi todellakin mestariteos."

Lääkäri kuunteli kummastuneena näitä sanoja ja alkoi sitte vikoja
tutkia. Kauan ei viipynyt, ennenkuin hän selitti, että haava päässä oli
vähäpätöinen, että oikea käsivarsi ja kalvosin oli murtunut, että vasen
jalka oli pahasti nyrjähtynyt, ja että muuttaminen olisi suurimmassa
määrässä tuskia tuottava sekä epäilemättä tuottaisi vahingollisia
seurauksia.

"Eikö kävisi päinsä, että hän saisi jäädä tänne?" kysyi lääkäri.

Vieras silmäili tyttöjä, jotka taas silmäilivät toisiaan. "Se ei
luonnollisesti voi käydä päinsä", sanoi vieras. "Se voi ja sen pitää
käydä päinsä. -- Jos sinä, Camilla, vain tahdot antaa minulle sijan
sohvallasi, niin minun huoneeni on teidän käytettävänänne; minä vain
laitan sen vähän järjestykseen, niin te saatte muuttaa sinne viiden
minuutin kuluttua."

Lääkäri ja molemmat serkut kantoivat hetkisen perästä sairaan sievään,
pieneen huoneesen, jossa pehmoinen vuode tarjosi hänelle ainoan
ajateltavan virvoituksen. Unen ja voimattomuuden välinen tila valtasi
hänet nyt, ja vasta usean tunnin kuluttua hän heräsi tajuunsa sekä
kuuli meluavia ääniä viereisestä huoneesta.

"Kun kissa on poissa, niin rotat tanssivat pöydällä", huusi vihainen
ääni; "mutta ulos hänen pitää mennä, vaikka minun itse täytyisi hänet
maantielle heittää. Moista historiaa en ole milloinkaan kuullut! Niin,
mepä olemme rikasta väkeä, pohatoita, käyttäydymme kuin miljoonain
omistajat, ei edes oma perhelääkärimmekään ole kylliksi hyvä, kallein
kaupungissa pitää noutaa. Ukko on luonnollisesti köyhä kuin rotta,
ja minä saan maksaa kaikki; mutta sitä minä en tee, en killinkiäkään
maksa!"

"Nyt minä saan luvan puhua, setä hyvä", kuinka ihmeellisen lempeältä,
melkein veitikkamaiselta kuului tämä ääni tuon vihan kosken kuohumisen
perästä. "Minä kävin meidän lääkärimme luona; vaan kun en tavannut
häntä, niin otin toisen, sillä luonnollisesti tarvittiin apua heti.
Mahdollisesti jaksaa vanha herra itse maksaa; jos hän ei jaksa maksaa,
niin Jumala olkoon ylistetty ja kiitetty, kun Hän sallei hänen
kristillisten ihmisten käsiin joutua. -- Lääkkeet ja lääkärin maksan
minä."

"Sinä! Sitte et tälläkään erällä saa mitään kelloa, pieni hupsu."

Tuosta keskeytyksestä huolimatta jatkoi Julia:

"Kun sinä, setä kulta, olit poissa, niin minä luulin sen olevan
sinun tahtosi, että tekisimme sinun periaatteidesi mukaan, ja juuri
niin olemme nyt tehneet. Minä en milloinkaan olisi tohtinut sinun
rehellisiin silmiisi katsoa, jos olisimme toisin tehneet. Tule
katsomaan oven raosta, setä, kuinka kelmeänä hän siellä makaa; hän
nukkuu, raukka! -- Jumalan kiitos, että tuli on sammutettu, ja että
rakas setä on taas kotona; ja sinä pelastit yhden ihmishengen! Jumala
siunatkoon sinua; minä olen oikein ylpeä. Tässä ovat yönuttusi ja
tohvelisi sekä oiva lasi viiniä lämmittämään urosrintaasi; mutta
ensinnä sinun täytyy suudella minua ja sanoa, ettet ole vihoissasi."

Mies sängyssä kuuli joka sanan, ja tuntui juuri kuin jotakin kovaa
hänen sisässään olisi sulanut, ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä.
Provessorin kiivaus häntä tosin vähän alussa peloitti; mutta hän arvasi
pian, että se oli enemmän meluava kuin vaarallinen, enemmän jyrisevä
ukkonen kuin hävittävä salama. Mitä enemmän tyttö puhui, sitä enemmän
sedän viha lauhtui murinaan, joka heikkenemistään heikkeni ja vihdoin
loppui isälliseen syleilyyn.

Oli niin hiljaista tuossa pienessä asunnossa; kaikki nukkuivat
rauhassa urostöidensä jälkeen -- Lassi oli pelastanut erään vanhan
rouvan lempikissan liekkeihin kuolemasta -- niiden kauhujen ja
mielenliikutusten jälkeen, joita he olivat kokeneet; Julia yksinänsä
valvoi sairaan vuoteen ääressä. Sairas tarkasteli häntä kauan, ja
näytti juurikuin hän tuossa maatessaan tuumailisi jotakin kolttosta.

"Haluatteko mitään?" kysyi Julia.

"Minä halusta vähän puhuisin kanssanne. -- Katsokaa, rakas, nuori
neitini, minä pelkään, että kaikki nämät menekit nousevat yli minun..."

"Oi, sitä seikkaa te ette saa ajatella; te olette meidän vieraamme, ei
sanakaan siitä! -- Tässä minulla on paperia ja mustetta; jos haluatte
surkuteltavasta onnettomuudestanne kertoa niille, jotka teille ovat
rakkaat; niin minä kenties voisin kirjoittaa teidän sanelemisenne
mukaan."

"Minä olen matkalla, eikä minua varsin pian odoteta kotiin; kenkään ei
ole minun tähteni levoton. Niille, jotka ovat minulle rakkaat!" kertoi
hän jonkinlaisella katkeruudella; "minulla ei ole ketään, jotka ovat
minulle rakkaat."

Julia kohensi hellästi ja säälivästi kätösellään päänalaista; sitte hän
asetti varovasti kylmän kääreen sairaan käsivarren ympärille, antoi
hänelle rauhoittavaa rohtoa ja istui sitte hänen vuoteensa ääreen.

"Oletteko panneet minun kapineeni talteen?" kysyi sairas äkisti ja
kiivaasti; "te vastaatte siitä, ettei kenkään saa minun päällystakkiani
käsiinsä!"

"Minä aukaisen kaapin, -- nähkää, tuossa riippuu takki, ja siinä se on
riippuva, kunnes te paranette. Mutta saanenhan luvan tietää, miksi minä
nimitän teitä, herrani."

"Pölkyksi tahi Kiveksi, miten itse haluatte."

Tyttö silmäili levottomasti häntä; oliko kuume jo ilmestynyt? Hän luuli
niin ja tuli siitä vakuutetuksi, kun sairas aamupuolella yötä ryntäsi
ylös ja huudahti: "Minä en anna myöten! Ei, minä en anna myöten!"

Varsin väsyneenä ja tuimissa tuskissa heräsi sairas seuraavan päivän
aamupuolella. Kirkas talvi-aurinko tirkisti puoleksi sulaneiden
ruutujen läpitse; tuli räiski välkkyvässä kakluunissa; kanarialintu
sävelteli sievässä häkissä, ikäänkuin tahtoen hämmentää provessorin
pauhaavata ääntä, joka viereisestä huoneesta kuului.

"Lassi, oletko koskenut papereitani, könsikkä! Vai, et ole; no sitte se
on Tiina; kyllä minä opetan Tiinan papereitani koskemaan."

Viipyi hetkisen, ennenkuin sairas herra ehti kokoomaan ajatuksensa ja
muistamaan, missä hän oli; mutta heti oli hänellä kaikki selvillä, ja
tuo melu tuntui hänestä niin omaperäiseltä ja hauskalta.

Oliko tuolla nuorella tytöllä ollut minkäänlaista itsekästä syytä
lähtemään vaaralliselle tielle yösydännä hänen tähtensä, antamaan
pienen, hupaisan kamarinsa hänelle, valvomaan hänen vuoteensa
ääressä? Ei, tuhat kertaa ei; hänen tuli vain omaa onnettomuuttansa,
omaa saamattomuuttansa kiittää siitä, että hän tunsi itsensä aivan
lämpöiseksi sydämestä.

"Mikä onni", hän ajatteli, "jos olisi tuollainen tytär. Mutta minä olen
lapseton, sillä tuota uhkamielistä poikaa minä en tahdo ajatella; hän
luultavasti iloitsisi, jos hän tietäisi, mitä minä kärsin."

Ja herra parka kärsei todellakin kovin, niin kovin, että kuume
päiväkaudet riisti häneltä tajun. Vähitellen hän toki parani, ja
hän makasi tyynenä ja kärsiväisenä vuoteellaan, teki havainnoita
ympäristöön, tutkei perheen tapoja ja sen jäsenten luonteita.

Herra Steenillä -- sen nimen tuo vieras herra itselleen sanoi -- oli
sydämellinen huvi provessorin kiivaudesta, ja hän oli aivan halukas
piilottamaan pitkän Lassin sänkynsä alle ja siten vapauttamaan hänet
hyvin ansaitusta rangaistuksesta. Tuo piilopaikka tuli toki pian
keksityksi, ja rikollinen, piittaamatta siitä, minkä vaikutuksen se
sairaasen teki, vedettiin esille ja löylytettiin aika lailla eräällä
noista paksuista sauvoista. Poika, kun ei muuta voinut, antoi lyöntien
sataa selkään eikä muuttanut muotoansakaan, ja oikeastaan vaikutti
rankaistus enimmin itse isäntään, joka tuli aivan voimattomaksi ja
hengästyneeksi, kun hän löi ja opetti moraalia yht'aikaa.

Pikku Tiina sai myöskin paljo nuhteita, jotka tuottivat hänelle useita
kyyneleitä, kun hän, toisten lailla, ei milloinkaan käsittänyt,
ettei se oikeastaan ollut niin pahasti tarkoitettu. Sellaisten
kohtausten välttämiseksi hän koki peittää provessorin silmät, hiipi
kuni kissa, sanoi valheita, vältti julkisuutta, joka ilmi tultua
vihastutti provessoria kymmenkertaisesti enemmän. Camilla myöskin
poistui mieluisasti isän edestä, mutta Julia sen sijaan astui esiin
levollisesti ja rohkeasti sekä osasi aivan oivallisesti saada hänet
malttumaan ja rauhoittumaan.

Herra Steen ei milloinkaan väsynyt nuorta emäntäänsä tarkastamasta,
eikä hän mielellään ottanut rohtoja eikä hoitoa muiden kuin hänen
kädestään. Julian liikkeet olivatkin niin lempeät ja keveät;
jokainen hänen tekemänsä pieni palvelus tuli suoraan sydämestä;
hän tiesi aina niin hyvin, kuinka sairas sen tahtoisi tapahtumaan.
Jotakin rauhoittavaista oli hänen äänessään, yksimpä hänen paljaassa
läsnäolossaankin. Kun hän istui pienen ompelupöydän ääressä
yksinkertaisessa vaan aistikkaassa puvussaan ja työskenteli niin
ahkerasti, niin herra Steen tarkasteli häntä tarkoin ja luuli
havaitsevansa jotakin kärsimyksen ilmausta noissa sievissä kasvoissa;
mutta se haihtui heti kun hän havaitsi herra Steenin häntä silmäilevän,
ja hän vastasi noita silmäilyjä iloisella hymyilyllä.

Herra Steen ja Julia väittelivät vähän väliä mielipiteistä ja
suhteista. Herra Steenin terävä ihmistuntemus ja pureva sukkeluus
saattoi Julian tavallisesti täydelliseen häviöön, ja hehkuvin kasvoin
sekä kyynelsilmäisenä Julian täytyi vaijeta, innolla puolustettuansa
vakuutustaan.

"Nyt annatte minulle voiton, nuori neitini?"

"Sen teen; vaan minua ei ole täydelleen kumottu, minä toivoisin, että
joku paremmin ajaisi asiaa minun puolestani."

"Voitto on siis kuitenkin minun?"

"Niin, voitto minusta."

"Minä siis mielin tehdä tunnustuksen", sanoi herra Steen hymyillen.
"Minun kylmät, järkiperäiset muistutukseni eivät, vaikk'ette niitä
saata kumota, ollenkaan tunkeudu teidän sieluunne, vaan teidän
tunteidenne purkaukset -- jos niitä niin saan nimittää -- vähitellen
tunkeutuvat yksin kiveenkin. -- Usein pitkän elämäni ajalla olen ollut
oikein kyllästyneenä ja tuskastuneena niihin suhteihin, joihin aika,
tapa ja sattumus minut on saattanut ja olen toivonut saavani alottaa
elämäni uudelleen, oppia tuntemaan uusia ihmisiä, kokoomaan uusia
kokemuksia. Tämä toivo on nyt totisesti toteutunut; minä olen täällä
alkanut elämän uuden osan, niin ihmeellisen, että se minusta on melkein
kuin uni."

Herra Steenin puheen keskeytti onnettomuutta ennustava kalahdus
kyökissä ja sitä seuraava oven paiskaaminen, provessorin kimeä ääni ja
Tiinan hätäytynyt puolustus:

"Se oli Lassi enkä minä! Lassi enkä minä!"

"Mutta mitä Lassi ruokavadilla olisi tehnyt, sen nauta; kas niin, itkeä
tillitä nyt, siitä kai lähtee apua!"

Sellaiset pienet taloudelliset vauriot tuottivat vaihdoksia
rauhallisessa elämässä. Viikkoa ei kulunut ilman, ett'ei Lassin
täytynyt mennä kaupunkiin posliinipuotiin. Pikku Tiina ei itse
milloinkaan rikkonut mitään; mutta hän oli erinomaisen hidas
askareissaan ja olisi niihin pahanpäiväisesti takertunut, jos ei Lassi
olisi auttanut. Se oli poika, joka joutui. Veden tuonti, lakaiseminen,
kuuruu, veisten tahkominen, kaikki kävi kuin tanssi. Akkunain ja lasien
peseminen oli häneltä tosin kielletty; mutta Tiina ei milloinkaan
päässyt paikasta pois, ja niin Lassi uskalsi yrittää, vaan silloin
kuului pian roiskis, räiskis.

Alussa provessori Bruus oli sairaalle vieraalleen aivan ystävällinen;
mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin he syöksyivät yhteen. Herra Steen
ei antanut itseään koulupojan lailla kohdella, eikä provessori
saattanut mukautua siihen tyveneen, melkein etevämmyyttä osoittavaan
tapaan, jolla herra Steen hänen intoansa kohteli. Provessorista oli
muutoin herra Steenissä jotakin puoleensa vetävää, hänestä herra Steen
oli elävä arvoitus. Mikä ja kuka oli tuo mies, joka, tutustuneena
melkein kaikkeen, oli ollut melkein kaikkialla ja niin kursailematta
vastaanotti hoitoa ja huolenpitoa?

"Miksikä on niin kiire?" kysyi tuo vieras eräänä aamuna huhtikuun
lopulla, "ja miksikä Camilla neiti on niin hilpeä ja iloinen?"

"Kaupunkiin tulevat suuret tanssihuvit; ompa silloin syytä iloinen
olla", vastasi Camilla ja pyöri ympäri vastahakoisen Turvan kanssa.

"Vai niin!" Herra Steen heitti silmäilyn Juliaan, jonka hyppyset
lensivät niin reippaasti edestakaisin vaaleansinisellä harsolla.
"Aikoneeko hänkin mennä?" ajatteli herra Steen, ja kun molemmat tytöt
hämärässä jättivät huoneen, niin hän huudahti, melkein nuhtelemalla:
"Vai niin, vai aikoo hän kuitenkin mennä."

Hän oli oikein suuttuneena ja tunsi itsensä pettyneeksi, vaan hän
malttui toki pian.

"Itsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä olen niin usein valittanut; mutta se on
täällä, se on minussa itsessäni. Sellainen vanha hylky minä olen! Hän
on monta viikkoa uhrautunut minun tähteni, enkä minä suo hänelle yhtä
iloista iltaa."

Niin pitkälle hän oli yksinpuheessaan tullut, kun ovi aukesi, ja Julia
astui sisään, jokapäiväiseen pukuunsa puettuna ja kahta kynttilää
kantaen sekä hänen perässään Camilla, joka näytti oikein sievälle
vaaleansinisessä leningissään, valkoisia kukkia hiuksissa.

"Mitä pidätte, herra Steen, eikö minulla ole kunniaa siitä, että olen
hänet pukenut? Hyvästi, ystäväiseni, huvittele itseäsi nyt kunnon
lailla ja ole varovainen; varo vetoa äläkä syö hyytelöä hiestyneenä
ollessasi. Hyvästi, hyvästi!"

"Minun pitäisi tosin", sanoi herra Steen, kun vaunut, joissa isä ja
tytär olivat, vierivät pois, "minun pitäisi tosin sanoa, että minun
tekee pahaa, kun te jäätte kotiin, mutta se olisi teeskentelyä."

"Minua ilahduttaa, että olen tullut vähin tarpeelliseksi teille.
-- Meillä on oleva oikein hupaista; minä valmistan teepöydän tänne
teidän luoksenne. Kukkia meiltä ei ole puuttuva; mitä pidätte näistä
kevät-esiköistä ja punaisista vuokoista? Ne ovat meidän omasta pienestä
puutarhasta; minä rakastan niitä kevään enteinä."

"Joka nyt saattaisi kerrankin pelata sakkia!" sanoi vanha herra
huoaten, kun tee vietiin pois. "Invaliidina ei ole niinkään hauska
olla."

"Kenties se kuitenkin käy päinsä; te käskette ja minä muutan meidän
kumpaisenkin puolesta."

Kolme kertaa hävisi Julia kummankin puolueen mielihyväksi. Herra Steen
kertoi sitte iloisia juttuja matkoiltaan; mutta äkkiä hän taukosi
niistä ja sanoi:

"Neiti Julia, te kuuntelette nähtävällä mieltymyksellä ja hymyilette,
mutta turhaan koetan minä houkutella teiltä sydämellistä hymyilyä.
Minä en ole koko tässä perheessä oloni ajalla teiltä kuullut helisevää
naurua, eikä vanhuksen korvaa iloita mikään niin paljon kuin raitis
nuorison hymyily; -- mutta minä pelkään, että olen tuskastuttanut
teitä."

"Ette ollenkaan; mutta aika on kulunut paljon, ja te tarvitsette lepoa.
Minä sytytän yölampun. Tohtori sanoo, että te nyt parhaiten tarvitsette
vahvistavaa unta."

Kello oli yhden maissa, kun herra Steen aukaisi silmänsä virkistävän
unen jälkeen; hän havaitsi heti Julian, joka istui pää käsiin
painuneena ja itki. Se oli hiljaista, syvää, toivotonta itkua. Herra
Steenin mieleen juolahti, että tyttö kenties suri sitä, ett'ei hän
ollut muassa tanssihuveissa, ja hän huudahti:

"Teidän olisi pitänyt mennä muassa! Teidän ei olisi pitänyt sellaista
uhrausta minun tähteni tehdä."

"Minä luulin teidän nukkuneen", vastasi Julia, pyyhkien nopeasti
kyynelet pois. "Kuka puhuu uhrauksesta? Tarkoitatteko tanssihuveja?
Pyhästi saatan vakuuttaa, ett'en niihin missään tapauksessa olisi
mennyt."

"Ja te olette tuskin yhdeksäntoista vanha, se on käsittämätöntä! --
Minä pelkään, että teillä on ollut suuria murheita."

"Minulla ei ole isää eikä äitiä", vastasi hän hiljaa.

"Se ei tule yksin siitä; tulkaa lähemmä, lapsi! Oi, ovatko ihmiset
olleet häijyjä ja viekkaita teitäkin kohtaan?"

"Ei, ei, he ovat olleet hyviä minulle."

"Mutta kohtalo on ollut kova?"

"Kohtalo! Minä nimitän sitä rakkaaksi Kaitselmukseksi, joka ei
milloinkaan ole eikä saata olla kova. Se murhe, joka minua painaa,
on minun parhaakseni, muuten olisin siitä kyllä säästetyksi tullut,
sen uskon varmasti; kerran olen sen täydellisesti käsittävä; jossakin
määrässä havaitsen sen jo nyt. Nyt, kun minulla itselläni on ristini,
tunnen enemmän sääliväisyyttä muita kohtaan, ja minusta tuntuu
ikäänkuin pitäisin heistä enemmän ja olisin paremmin tilaisuudessa
heitä lohduttamaan; oikein iloisena ollessa ei surua käsitä. -- Pienenä
lapsena leikitsin ja melusin kerran huoneessa, jonka viereisessä
huoneessa vanha emännöitsijämme sairaana makasi. Äiti varoitti minua
olemaan hiljaa, ja minulla oli parahin tahto, vaan unohdin kuitenkin
heti sairauden ja varoituksen; vihdoin koetin likistää sormeani
oven raossa, ja kun sitä koski, niin saatoin siitä päättää, mitä
emännöitsijä kärsei. Tämä kenties on lapsellinen juttu, vaan se on
tosi, ja minä tunnen tällä hetkellä jotakin samanlaatuista. Milloinkaan
ei saata olla onneton, kun vahvasti ja varmasti uskoo, että kaikki
johdattaa siihen, mikä paras on; enkö ole oikeassa siinä?"

"Se oli melkein ankarasti! Minun pitää siis uskoa sen olleen
parhaakseni, että löin itseni lähes kuolijaaksi?"

"Niin, luonnollisesti; siitä olen vakuutettukin."

"Ehkäpä saatan teitä tuossa uskossa vahvistaa, kun tunnustan, kuinka
kiivastuneena juuri loukkaantumiseni edellä kaikkia ihmisiä kohtaan
olin, kuinka innokkaasti kielsin, ett'ei mikään Kaitselmus ohjaa noita
sydämettömiä olennoita, joita ainoastaan oma hyöty ja itsekkäisyys
elähdyttää. Te luultavasti väitätte, että minun onnettomuuteni oli
oikeudenmukainen rangaistus noista ajatuksista."

"Miksi sitä rangaistukseksi nimitätte? Sellaisesta uskosta te tietysti
saitte kärsiä sisällisesti paljoa enemmän, kuin mitä sairasvuoteella
maatessanne saatoitte kärsiä, teitä kun siinä ympäröi ihmisiä, joiden
sydämellisestä sääliväisyydestä te ette saattanut epäillä. Minä
nimittäisin sitä armoksi enkä rangaistukseksi."

"Te arvelette, että minun tulee kiittää murtunutta käsivarttani ja
ruhjottua jalkaani?"

"Ei saa tehdä pilaa mistään niin totisesta asiasta, herra Steen. Minä
uskon, että meidän tulee olla kiitolliset kaikesta, ja olen varma,
että teidän tulee olla sydämmellisen iloinen, kun jalkanne on niin
parantunut, että saatatte ylihuomenna nousta ylös, ja kun käsivartenne
jonkun viikon perästä saattaa tehtäväänsä tehdä."

"Minä olenkin kiitollinen, pieni sielunhoitajattareni, ja minä
uskon Herraan, rukoilen Häntä siunaamaan teitä ja tekemään teidät
onnelliseksi. Voi sitä, joka nuo silmät kyynelillä täyttää! Ei, älkää
pudistako päätänne, minä sanon vielä kerran: voi häntä! -- Lapsi
raukka; te ette saa tuolla lailla hymyillä; tuossa hymyilyssä on
enemmän surua kuin teidän kyyneleissänne."

Seuraavan päivän aamupuolla, kun Camilla istui kertomassa herra
Steenille tanssihuveista sekä, erittäin mainitsematta pieniä riemujaan,
antoi hänen kuitenkin niitä aavistaa, niin Lassi tuli huoneesen, kirje
kädessä.

"Tämä on Julia neidille", hän sanoi, "missä hän on? Tällä on kiire.
Tuoja istuu kyökissä vastausta vartoomassa."

"Jumala suokoon, että se sisältäisi jotakin hyvää!" huudahti vanha
herra; "suokaa minun nähdä kirje, älkääkä ravistako päätänne niin
toivottomasti, Camilla neitinen!"

Hän tarttui siihen innokkaasti; vaan hän oli tuskin päällekirjoituksen
silmäillyt, ennenkuin hän hypähti ylös ja huudahti melkein kiljahtaen:

"Tämä ei ole hänelle! Tässä on nimi Vibe, neiti Julia Vibe, ja onhan
hänen nimensä Bruus, täytyyhän teidän isänne veljentyttären nimen olla
Bruus."

"Voi hyvä herra Steen, kuinka te puistelette kipeätä käsivarttanne;
niin te ette totisesti saa tehdä! -- Julian nimi on Vibe; hänen isänsä,
eversti Vibe, oli vain minun isäni velipuoli. Miten tuskaiselta te
näytätte! Niin, siten se käy, kun niin levoton olette; onhan tohtori
teiltä kaiken liikkumisen ankarasti kieltänyt. Haluatteko mitään?"

"En!"

Kylmä, karski vastaus suututti Camillaa; hän ei halunnut kauemmin
seurallaan tehdä onnelliseksi moista mörökölliä, vaan meni ulos
huoneesta, jättäen hänet omain ajatustensa seuraan.

Ja ne olivat myrskyisiä, taistelevia ajatuksia, jotka hänen aivoissansa
kuohuivat, hänen maatessaan niin levollisesti suljetuin silmin.

Oliko tuo mahdollista? Oliko hänen hellyytensä ja ihmettelynsä esine
sekä hänen vihansa esine yksi ja sama? Oliko Julia todellakin eversti
Viben tytär, sen miehen, joka oli häntä loukannut niin syvästi, ett'ei
kuolemakaan sitä haihduttaa voinut? Eikö tuo ole vain hirveä kuumeen
unelma? Ei, hän oli hereillä; tuossa oli kirje, se oli hänen poikansa
käsialaa; isän kiellon uhalla hän vielä kirjoitti rakastetulleen.

"Poika, minä en anna myöten! Ja kuitenkin, mitä oli se kuin minä yöllä
sanoin: voi sitä, joka noihin silmiin kyyneleitä tuottaa! Voi, niin,
voi minua; mutta minä en saata antaa myöten. Hiljaa tuolla on Julia;
nyt hän on lukeva kirjeen; oi, minä kärsin hirveästi!"

Herra Steen makasi pari silmänräpäystä aivan hiljaa, ikäänkuin hän
olisi nukkunut; sitte hän heitti syrjäisesti katsahduksen Juliaan,
jonka hän kummastuksekseen näki panevan tuon kirjeen aukaisemattomana
toisen kuoren sisälle.

"Mitä te teette?" kysyi hän äkisti. "Eikö se ole synti? Hennotteko
tehdä sille, joka sen on kirjoittanut, sellaisen tuskan, vai
luuletteko, ett'ei se hänelle tuskaa tuota?"

"Te olette julma, herra Steen", vastasi hän ja kirjoitti
päällekirjoituksen kiireisellä, vapisevalla kädellä. "Te olette
säälimätön! Mieluisesti pitäisin kaiken tuskan yksikseni. Minun täytyy
tehdä, miten teen; parasta kaikki toivo kerrassaan katkaista; ennemmin
yksi suuri tuska kuin monta pientä! Se on ohitse, sen täytyy olla
ohitse; Jumala häntä vahvistakoon ja lohduttakoon! Lassi, tässä on
vastaus. Onko eukko saanut kahvia? Vai on; anna hänen sitte saada tämä."

Julian oli vallannut levoton into, joka muuten oli hänelle kokonaan
vieras; näytti siltä kuin jos hän olisi peljännyt uljuutensa hänet
pettävän. Sairas makasi, vaikeata taistelua taistellen; toisella
puolella taistelivat kiitollisuus, velvollisuudentunto, isänrakkaus;
toisella puolella vanha vihankauna, taipumaton vallanhimo, pöyhkeys ja
loukattu mahtavuus.

"Te näytätte niin synkältä", sanoi tyttö pitkän vaitiolon perästä
lempeästi, melkein nöyrästi; "oletteko suutuksissa minulle? Minä olin
äsken todella tyly ja epäkohtelijas; mutta jos tietäisitte, mikä vaikea
silmänräpäys se oli, niin antaisitte minulle anteeksi."

Herra Steen yritti katsoa häneen, mutta se ei tahtonut oikein käydä
laatuun; eikä hän saattanut ystävällistä sanaakaan sanoa, näyttäymättä
omissa silmissään teeskentelijältä. Olihan hänen voimassaan tehdä Julia
onnelliseksi; mutta hän ei tahtonut; ei, hän ei tahtonut.

"Minä tarvitsen lepoa", sanoi hän ja sulki taas silmänsä, ja sillä
lailla hän jäi makaamaan, kunnes tuli pimeä, jolloin hän saattoi
Juliata salaa tarkastaa. Julia istui pienessä nojatuolissa kakluunin
edessä; jotakin käsittämättömän liikuttavaista oli koko hänen
olennossaan; hän ei enää vastaan ponnistellut, hän antautui murheensa
valtaan, hän itki.

Ja tuon eriskummaisen, vanhan miehen sydän pehmeni; kaikkea hän oli
vastaan-ottaa saanut; nyt tuli hänen vuoronsa antaa. Mitä hän antaisi?
Mutta hiljaa! Ken se? Mitkä askelet, mikä ääni!

"Minun pitää, minä tahdon häntä puhutella!" lausuttiin melkein hurjalla
päättäväisyydellä.

Sairashuoneen ovi avattiin ja varteva nuori mies astui kiireesti
sisään. Vaikea olisi sanoa, ken näistä kolmesta enimmän liikutettuna
oli, tahi kenen sydän raivokkaimmin löi.

"Sinä hennoit kirjeeni takaisin lähettää, sinä olisit saattanut antaa
minut hyvästijättämättä matkustaa! Vaan ei, nyt, kun näen sinut,
en saata sinua ollenkaan nuhdella; minulla ei ole sydäntä toistaa,
mitä melkein ajattelin: hän ei rakasta minua. Sillä sinä rakastat
minua; kuoleman synti olisi sitä epäillä; mutta kuitenkin sinä olet
kova, armottoman kova. Kahden ihmisen elämän onnen sinä tahdot erään
vanhan miehen oikkujen tähden uhrata. Sinä luulet tarvitsevasi
sokeasti kuulla sisällistä ääntä, joka meille sanoo, mikä on oikein
ja mikä väärin; mutta sekin ääni saattaa pettää. Sinussa se aina on
uhrautumisen ja itsekieltämyksen kieltä puhuva; sinä tahdot uhrautua,
sinä tahdot totella; mutta niin meidän tulee tehdä vain silloin, kun
se tarpeellista on, nyt sitä ei ole tarvis tehdä. -- Luuletko, Julia,
minun mielivän houkutella sinua siihen, mikä väärin on? Niin totta kuin
on yksi Jumala, sitä en tahdo, vaikka koko onneni siitä riippuisi.
Täysi-ikäisenä mies valitsee itse vaimon itselleen; ja koska isäni, sen
sijaan, että hänen tulisi olla valinnastani ylpeä, kieltää suostuvansa,
niin minä saatan sitä ilmankin olla. Tehköön hän minut perinnöttömäksi;
me saatamme varsin hyvästi äitini perinnöllä elää. Sinä pudistat
päätäsi; mutta olkoon sinun tahtosi kuinka taipumaton tahansa, niin
sinun toki täytyy luvata kerran omakseni tulla, silloin kun ei kenkään
enää meidän välillämme ole. Minä jaksan odottaa; mutta luopua sinusta
en jaksa; sitä en jaksa, Julia."

"Se on sinun sisällinen äänesi, Harald, joka sinut pettää; se puhuu
intohimojen kieltä; mitä sinä tahdot, sen pitää olla oikein. -- Jumala
siunatkoon sinua; vaan mene! Se on ohitse! Muistatko isäsi sanaa, että
hän kiroisi sinut? Ja minä saattaisin isän kirouksen sinun päällesi!"

"Oi, mahdotonta on, että sinä, jolla on niin luja usko, saatat
silmänräpäystäkään otaksua, että Kaikkihyvä vanhan syntisen kirousta
tottelee; se on tyhjä ääni, tahi jos se enempi on, jos se jonkun päälle
lankee, niin lankee se takaisin hänen itsensä päälle."

"Sinä rakastat isääsi, Harald, minä tiedän sen; sinä rakastat häntä
huolimatta kaikesta, enkä minä tahdo teidän -- hänen ja sinun --
välillenne asettua; oi, jos saattaisin teidät yhdistää! Jos sinä
tahtoisit täyttää viimeisen rukoukseni ja, rakkautemme tähden,
antaa myöten sekä palata hänen luoksensa -- kukaties hän sitte toki
lopullisesti taipuisi!"

"Ei, ei milloinkaan! Ennen kivi sulaa päivänpaisteessa, kuin hänen
mielensä taipuu. -- Ei, Julia, sinä et saa mahdotonta pyytää; minä en
saata mataa ristin luo. Hänen hylkäämänänsä sinun tähtesi ja sinun
hylkäämänäsi hänen tähtensä minä matkustan avaraan maailmaan ja toivon,
että Herra suo minulle aikaisen haudan."

"Juuri näinä viimeisinä aikoina olen minä paljon ajatellut isääsi, ja
minusta näyttää, kuin olisi hän kovin yksinäinen ja köyhä kaikesta
rikkaudestaan huolimatta. Hän on epäluuloinen, vastenmielinen,
taipumaton, sanot sinä, ja minä vastaan, että hän samassa on hyvä,
jalo, hyväätekevä; kuinka lämpimästi sinä häntä ylistit, ennenkuin
hän suostumuksensa kielsi! Onhan isäni sitä paitsi loukannut häntä,
eikä loukattua turhamielisyyttä niin helposti parata. Jos hän, teidän
vihamiehinä ollessanne, kuolisi, niin se heittäisi varjon koko sinun
elosi yli. Nyt hän varmaankin on tullut kotiin ulkomaan-matkaltaan;
mene hänen luoksensa, Harald; jos minua rakastat, niin tee se! --
Varmaankin olet kuullut kerrottavan siitä vanhasta herrasta, joka
itsensä niin pahasti meidän huoneemme edustalla loukkasi; hänellä ei
ollut ollenkaan sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään, joka olisi hänelle
rakas, sen hän sanoi itse. Jos tietäisit, kuinka se koski minua, kun
ajattelin sinun isääsi; hän on yhtä hyljätty; hän myöskin on vanha mies
valkein hiuksin; hänen valkeiden hiustensa tähden, Harald!"

"Älä tee minua mielipuoleksi, Julia; ole hiljaa!"

"Sinä saattaisit tehdä hänet niin onnelliseksi; itse vähitellen
tulisit levolliseksi, tulisit iloiseksi, ja kenties tulevaisuudessa
-- se viipyisi kauan, siitä olen vakuutettu -- yhtyisit
uuteen lemmenliittoon. Jos minä siihen saakka elän, niin olen
kahdenkertaisesti kiittävä Jumalaa tämänpäiväisestä voimastani. Mitä
minuun tulee, niin olen sinusta sydämellisesti pitänyt ja olen aina
pitävä sinusta, yksin sinusta. Nyt minun täytyy mennä. Jumala sinun
kaikki tiesi siunatkoon; jos isäsi luokse matkustat, niin poistat
suuren kuorman sielultani."

"En, en, minä vannon!"

Eriskummallinen ähkääminen sängystä keskeytti heidän keskustelunsa.
Tyttö vei Haraldin ulos, vaan lupasi toki lausua hänelle viimeisen
jäähyvästin ja lähestyi sitte sairasta.

"Teillä on tuskia, herra Steen; enkö minä mitenkään saata teidän
hyväksenne mitään tehdä? Suokaa anteeksi, jos häiritsimme teitä; minä
luulin teidän nukkuneen."

"Minä en ole nukkunut, minä olen kuullut joka sanan. Ettekö te vihaa
tuota armotonta vanhaa ukkoa, te ette todellakaan häntä vihaa?"

"Haraldin isää! Oi, en, minä pidän hänestä, ja hänen olonsa tekee minun
kovin pahaa. Varsin hirveätä lienee tuntea epäsopua ja vihaa; kuinka
onnelliseksi hän tulisi, jos hän tahtoisi sydämensä avata; kuinka
kiitolliseksi hänen poikansa tulisi, kuinka me molemmin rakastaisimme
ja kunnioittaisimme häntä! Hän alkaisi uudelleen elää ja nuorentuisi
meidän onnessamme; kun hän sitä vastaan nyt parhaassa tapauksessa
kohtaa pakotettua kuulijaisuutta ja laimeata kohteliaisuutta ainoalta
lapseltaan, jonka sydämen hän on musertanut tietensä, joka tieto on
joka päivä häntä tuskastuttava. -- Nyt minun täytyy mennä; minä tulen
heti takaisin."

"Silmänräpäys vain vielä! Neiti Julia, se on kovaa, ett'ei kuolemakaan
tuon vanhan hylkiön mahtia murra. Minä soisin hänen menettävän sekä
käsivartensa että jalkansa ja taittavan uppiniskaisen niskansa."

"Älkää puhuko niin jumalattomasti! -- Jos olisin suostunut rupeamaan
Haraldin puolisoksi isän kuoltua, niin hän kenties olisi isän kuolemata
toivonut. Sellaisesta peljättävästä sieluntaistelusta pitää häntä
säästää. -- Mutta nyt minun pitää välttämättä mennä!"

"Se ei hyödytä mitään, lapsi, hän ei tottele teitä; mutta jos todella
toivotte, että hän sopisi isän kanssa ja luopuisi teistä, niin
saattaisin kenties minä, vanha kokenut, sanoa sanan, jolla hän tulisi
ylipuhutuksi."

"Minä toivon sitä tosiaankin kaikesta sydämestäni, kuitenkin luulen
tuskin, kosk'en minä saa häntä taipumaan --"

"Antaa hänen tulla; kokea sitä ainakin ansaitsee; mutta te ette saa
olla sisässä; meidän täytyy kahdenkesken olla."

Nähtävästi vain vanhan miehen mieliksi tehdäkseen toi Julia Haraldin,
joka seurasi häntä vastenmielisesti ja puolittain vastahakoisesti. Kun
Julia oli oven sulkenut, niin Harald kysäisi lyhyesti ja pikaisesti:

"Herrani, mitä minusta tahdotte?"

"Harald! Ei, älä väisty takaisin; en minä mikään aave ole! Käy lähemmä,
tartu käteeni, ei, vasempaan; tunnetko, että siinä on lihaa, verta ja
voimaa sinun kättäsi likistämään? Poikani, rehellinen poikani, istu
tähän ja kuule: hän, sinun morsiamesi, on valvoen vaalinut minua, hän
on antanut minulle taas uskon Jumalaan ja ihmisiin. Vaikka kivikin
helpommin päivänpaisteessa sulaa, kuin minun yksipäisyyteni murtuu,
niin se on toki nyt murtunut; minä tahdon nuorentua ja elää uudelleen
teidän onnessanne. No niin, paatuneellekin saattaa väärin tehdä, tahi
oikeammin, Herra saattaa paatuneenkin masentaa. -- Tule syliini, poika!
Kas niin, nyt on kaikki niin kuin olla pitää!"

"Isä, saatatko todella milloinkaan antaa anteeksi, mitä sinusta sanoin?
Mutta Julia, hän ei sanonut mitään muuta kuin hyvää."

"No, Jumalan kiitos, että minullakin on jotakin anteeksi annettavaa;
se huojentaa. Yhden ehdon kuitenkin teen: ei sanaakaan enää tänä
iltana; minä en kestä enempää. Ole olevinasi, ikäänkuin minä olisin
sinut ylipuhunut; huomenna saatat takaisin tulla. -- Huomisesta alkain,
poikani, alotamme uuden elämän. -- Julia neiti, nyt saatte tulla!"

Riemuiten ja sointuisasti kuului herra Steenin ääni tytölle, joka heti
aukaisi oven.

"Hyvästi, Julia", sanoi Harald puoleksi tukehtuneella äänellä; "minä
menen isäni luo, koska sinä sitä haluat. Jumala sinua siunatkoon!
Hyvästi!"

Hänen mentyään, jäi Julia seisomaan liikkumatonna keskellä permantoa;
vieras lausui äänellä, jonka hyväntahtoisuus tässä tapauksessa oli
melkein sydämetön:

"Nyt te ette saa olla pahoillanne; saittehan te tahtonne tapahtumaan."

"Minä kiitän teitä sydämellisesti; se on kuitenkin minusta omituista,
melkein uskomatonta, että te, vento vieras, niin saatoitte häneen
vaikuttaa."

"Ehkäpä siinä oli hieman loitsimista apuna, -- kukaties?, -- Ei, minä
en kestä teitä tuollaisena nähdä; itkekää ennemmin, lapsi, itkekää ja
toivokaa sitte! Kenties huomispäivä saattaa jotakin hyvää tullessaan
tuoda; Jumala on oikeutta rakastava."

"Niin on."

"Mutta hän on myöskin armollinen."

"Äärettömän armollinen."

"Ja te saatatte sen niin luottavaisesti sanoa, siihen mitään
tulevaisuuden toivoa liittämättä? Kuinka saatatte sen sanoa tämän
murheen jälkeen?"

"Juuri nyt olen Jumalan armoa oikein kokenut; minä tiedän, että
huoneeni seisoo kalliolla, muuten se olisi kukistunut; sisässäni on
jotakin, jota ei mikään onnettomuus saata minulta riistää; sisässäni on
rauha, kiitollisuus Jumalata kohtaan siitä, ett'en antanut myöten."

"Kummallista, että myöten-antamattomuus toiselle on yhtä vaikea kuin
myöten-antavaisuus toiselle. -- Vaan sytytättehän te lampun, ikäänkuin
aikoisitte jäädä tänne minua hoitamaan! Se ei käy laatuun; tänään
teidän täytyy siitä päästä."

"Se päinvastoin tekee minun hyvää; minä en saa antautua murheen valtaan
ja uskoa, että minun ristini on raskain. Katsokaa, minun asemani on
monessa suhteessa liian onnellinen. Minä toivoisin, että olisi joku
vanha, yksinäinen, kivuloinen nainen, jonka lohdutuksena ja ilona
saattaisin olla; jos olisin jollekin välttämätön ja saisin vähäsen
itseäni ponnistella, niin luulen, että se huojentaisi ja tyynnyttäisi
sydäntäni."

"Vaan jos kysymyksessä oleva henkilö olisi kärtyinen ja omituinen?"

"Sitä en pelkää. Sen tulisi muuten mieluimmin olla varaton; rikkaat
saavat aina apua, ja minä olen tilaisuudessa vähäsen omasta puolestani
maksamaan."

"Olkaa huoletta; minä tunnen vanhan, ikävän, sietämättömän ihmisen,
joka on tekevä teidän elämänne yhtä kitkeräksi, kuin te teette hänen
elonsa suloiseksi; mutta siitä seikasta saatamme tarkemmin puhua
huomenna, tuona suurena päivänä, jona minä seitsemän viikon perästä
ensi kerran vuoteelta nousen."

Seuraavana aamuna säteili maaliskuun aurinko kirkkaasti huoneesen,
jossa herra Steen, Julian ompelemaan, oivalliseen ja lämpöiseen
yönuttuun sekä Camillan tehtaasta tulleesen tohvelipariin puettuna,
seisoi sänkyä vastaan nojaten ja hieman aprikoiden, ennenkuin hän
ensimmäisen askeleen otti.

Tyttöjen kehoittavan suosiohuudon sai tuo ensimmäinen askel, jota pian
usea yhä vakavampi seurasi.

Provessori, joka ei tuohon yleiseen innostukseen ottanut osaa, oli
mykkänä katsojana; kauan hän ei toki malttanut hiljaa olla, vaan vei
Julian viereiseen huoneesen ja alkoi purkaa tunteitaan.

"No, Jumalan kiitos, että hän on noussut ylös; mitä pikemmin hän meiltä
poistuu, sitä parempi! Kauan kyllä olen minä mukaantunut siihen, että
kaikki on pyörinyt vain tuon kiittämättömän tomppelin ympärillä, jolla
ei ole ollut ystävällistä sanaakaan kaikesta siitä vaivasta, jonka hän
on saattanut. Nyt minä taas kerrankin mielin olla päähenkilönä omassa
huoneessani, ja sinä saatat antaa hänen tietää, että mitä pikemmin hän
pistää pillit pussiin, sitä tervetulleempi se on."

"Ei, setä hyvä, sinä tietysti annat lopun vastata alkua ja jatkat
vieraanvaraisuuttasi. Jos hän ei ole kiitollinen sanoilla, niin on hän
toki sydämessään, se näkyy hänen tyytyväisyydestään kaikkeen."

"Hänen tyytyväisyydestään! Sen uskon kyllä! Hän tahtoisi tänne
ikuisiksi ajoiksi jäädä; sellaiseen kohteluun hän ei varmaankaan ole
tottunut."

"Hiljaa, setä, hiljaa!"

Mutta varoitus tuli liian myöhään; sydämellinen ja hillitsemätön nauru
kuului viereisestä huoneesta. Ovi aukesi, ja herra Steen näyttäytyi
siinä vilkkaan näköisenä ja niin oivallisella ryhdillä, että muhkeampaa
tahi arvokkaamman näköistä vanhaa herraa oli mahdoton nähdä.

"Minä pistän aivan pian pillit pussiin, paras provessori. Teidän
kärsivällisyytenne loppuminen ei minua kummastuta, mutta sen näin
pitkältä kestäminen minua todella kummastuttaa. -- Oi, maa on toki
aivan ihana! Kas ruispeltoa tuolla, niin tiheä ja vehreä; se oikein
iloittaa silmiäni. Avaa akkuna, Camilla; minä haluan niin mieluisasti
raitista ilmaa hengittää! Oi! oi! Hyvää huomenta, Lassi, vai niin,
sinun pitäisi vettä tuoda; kas, pumppu on jääturkistaan vapautunut!
Tuossa peräytyi hevonen; tuossa on se kivi, johon minä pääni löin, ja
se teki hyvän hyödyn; se ei ollut mikään sattuma, Julia, sen tiedän
nyt. Olinko se todella minä, joka sinä yönä ratsastaen tulin, niin
katkerana, niin onnettomana! Niin, paljon on muuttunut, ja kuitenkin
on ojassa vielä senpäiväistä lunta, joka ei ole sulanut, mutta jää
sisässäni, se on sulanut. Kuule leivoa, miten se korkealla selkeässä
ilmassa laulaa! Kas, orvonkukat pistäytyvät aidan raoista läpitse! Nyt,
Camilla neiti, tulee kevät!"

"Oi, niin, se on selittämättömän herttaista!"

Herra Steen tarttui Julian käteen: "Entä te, pikku kasvatusäitini, mitä
te sanotte, eikö maa ole ihana?"

Hän nyökkäsi ja katsoi ympärilleen; mutta hänen silmissään päilyivät
kyyneleet; eipä kahlehtinut häntä enää mikään side tuohon ihanaan
maahan; hän tunsi itsensä niin vieraaksi siellä!

"Nyt teidän, Julia neiti, pitää olla minun sihteerinäni", jatkoi herra
Steen, "ja kirjoittaa minun puolestani kirje. Minä kuulin eilen niin
paljon erään isän onnettomuutta tuottavasta vaikutuksesta poikansa
onneen, että arvelen ottaa kadonneen poikani armoihin takaisin ja hänet
hänen rakastettunsa kanssa yhdistää."

"Onko teilläkin poika? Oi, se iloittaa minua, ett'ette ole yksinänne,
ja että tahdotte hänelle anteeksi antaa sekä hänet onnelliseksi tehdä.
Jumalan kiitos, että meidän murheellinen historiamme tulee muille
siunaukseksi."

"Oletteko nyt valmiina alkamaan? Hyvä! -- Rakas poikani, sinua odottaa
ikävällä oma isäsi."

"Enemmän?"

"Enempää ei tarvita; se on tarpeeksi. Tahdotteko nyt päällekirjoituksen
kirjoittaa: Parooni Harald Kristian Gjedde -- mutta lapsi, mikä
teitä vaivaa? Sen uskaliaan tytön, joka yön yksinäisyydessä palavaan
kaupunkiin kulki, pitää jaksaa paljon kantaa. Sen henkilön tähden,
jolle hän antoi huoneen, vaatteet, ravinnon ja, mikä enemmän on, jonka
paremman, melkein nukkuneena olleen luonnon hän on ymmärtänyt herättää
-- sen henkilön tähden hänen on täytynyt suurta murhetta kantaa, nyt
hänen täytyy kantaa iloakin. -- Julia, lapseni, ällös käännä päätäsi
pois! Minun on tarvis sinua silmäillä!"

Julia tarttui hänen käteensä ja vei sen huulilleen; mutta hänen
katseensa oli vielä levoton ja häiriyntynyt; hän ei saattanut
kaikkea tätä uskoa. Provessori seisoi kuni kuvapatsas; Camilla otti
ehdottomasti askelen takaperin. Hän näki ajatuksissaan selvästi tuon
vieraan kaunistettuna valkoisella nauhalla ja kamariherran avaimella,
ja senvuoksi hän katui herra Steenille osoittamaansa ystävällistä vaan
kieltämättä etevämmyyttä osoittavaa suojelusta.

"Siitä syystä yksin Harald itsensä ylipuhua antoi", aloitti taas vanha
herra; "muuten hän ei milloinkaan sitä tehnyt olisi, ei milloinkaan,
eikä hän sitte olisi ansainnut ainoata ajatustakaan, vielä vähemmin
kyyneleitä. Jos hän olisi sinusta minun tähteni luopunut, niin minä
totisesti olisin hänet hyljännyt. -- No, provessori Bruus, annatteko
suostumuksenne?"

"Sitä ei kysy kenkään; näyttää juurikuin ei minua olemassakaan
olisi! Vai niin, sinä tulet toki luokseni, oma tyttöni, Jumala sinua
siunatkoon! Ei, nyt meillä on kyllin kyyneleitä ollut; nyt sinun pitää
olla iloinen. Onko noiden tapaisia tyttöjä nähty! Nyt ne itkevät
molemmat, jotta ihminen saattaa varsin vimmatusti raivostua; tosiaankin
te tarvitsisitte jotakin itkemisen syytä saada! -- Mitä teihin koskee,
herra parooni, niin te kieltämättä olette tehneet pilaa meistä kaikista
--"

"Mutta te olette varmaan kuulleet minusta, että minä olen vanha
originaali; vaikuttakoon se minulle anteeksiannon! Minä en voinut
vastustaa kiusausta olla kerran ihmisenä ilman kaikkia lisäkkeitä.
Kotonani luullaan minun, miten määrä oli, oleskelleen ulkomailla
koko tämän ajan, muuten minua luultavasti olisi perään-kuulutettu
päällekirjoituksella 'kadonnut'. -- Jos sinä, Juliani, olisit ollut
oikea Eevan tytär ja kurkistanut päällystakissani olevaan laukkuun,
niin paperini olisivat minut ilmaisseet ja estäneet kaiken tämän ennen
kehkeytymistään. Katso tyttöseni, tässä se vanha äkäpussi on, josta
minä eilen puhuin; saatatko nyt päättää alati hänen luonansa olla? Hän
ei tule sinutta toimeen."

"Entä me sitte", huudahti provessori, "ken on hallitseva ja vallitseva
meitä kaikkia, kun hän pois tulee, sillä sitä hän ymmärtää tehdä; te
tulette kyllä itsekin akkavallan alle, uskokaa minua!"

Mutta tuo nuori tyttö seisoi hiljaa akkunan ääressä, niin liikutettuna,
niin onnellisena. Niin, maa oli ihana! Vehreä ruispelto, kivimuuri,
yksinkertainen pieni puutarha, sininen taivas, lämmin aurinko, yksimpä
vanha pumppukin, -- kaikki olivat hänestä ihan kuni ihmetöitä. Turva
seisoi ovessa ja haukahteli; etäältä ratsastaja täyttä nelistä kiiti,
sieltä saapui se, jolta hän eilen ilopäiviksi jäähyvästin ottaneensa
luuli. Oi, jos hän saattaisi hyljätyille, murheellisille tuosta
rakkauden täysinäisyydestä jotakin levittää! Se oli oleva hänen
elämänsä tarkoituksena, ja Jumalan nimessä se oli menestyvä!



Biina neitsyt.


"Taas kirja kädessä, Iida! Et sinä tänne maalle ole lukemaan tullut",
sanoi Anna serkkuni, samassa kun hän katsannolla, joka ei mitään
vastaansanomista suvainnut; kurotti minulle hattuni ja hansikkaani.

"Me lähdemme", hän jatkoi, "oikein minun mieleni mukaiselle kävelylle,
ilman mitään varsinaista tarkoitusta. Älä pelkää koiraa, lapsi, ei se
sinulle mitään pahaa tee. Varo itseäsi, tässä on vähän märkää; mutta
täälläpä juuri on kauniimpia muistokukkia, ja kun vain hyppäämme
kiveltä kivelle, niin pääsemme kyllä. Kuulitko mitä työntikärryjä
lykkäävä ukko sanoi?"

"Eikö se ollut: onnea hauskalle huville?"

"Oli. Luuletko, että me, jos meidän täytyisi niin ankarasti työtä
tehdä, katsoisimme kahta tyhjäntoimittajaa niin ystävällisesti,
kuin hän katsoi meitä? Tule tänne, Iida, tuon pienen kalkitun tuvan
luo, jonka edustalla on perunamaa; mutta älä ryvetä itseäsi tuossa
vastatervatussa säleaidassa! Onko sinulla vielä entinen halusi
talonpoikain akkunoista sisään tirkistellä?"

"Oi, on; vaan käykö se laatuun?"

"Aivan hyvästi! Mitä näet?"

"Suuren, valkoiseksi maalatun pöydän laatikkoineen; savuttuneen
palkkikaton alla hyllyn, jolla on neljä punaista vatia; rahin ja
sen alla oltavan, jossa koira pentuineen makaa; palasen peililasia,
asetettu punaiseksi maalatun akkunankarmin kulmaan, ja sen vieressä
linkkuveitsen, muutamia nauloja ynnä kukkaruukun. Nurkassa istuu kissa
kalanluuta savilautaselta syömässä, ja sinisellä laatikkokirstulla on
joukko kuminan kukkia, jotka varmaankin käytetään teeksi. Toisella
akkunalla on vanha rotanpyydys, joka on lintuhäkin virkaan koroitettu;
sen sisällä hyppelee pieni hamppuvarpunen, joka tuskin on täydelleen
tyytyväinen vähäiseen asuntoonsa. Sen vieressä istuu nuori, kaunis
tyttö, jotakin ahkerasti neuloen."

"Hänet minä tunnen. Hän ei voi mennä raskaasen työhön, kun hän on
äskettäin sairaana ollut, ja hänen täytyy siis neulalla leipänsä
ansaita. Pieni Anna Kaisa raukka, kuinka pitkän katseen hän ulos
akkunasta luo! Tuon katseen ja linnun välillä on paljon yhtäläisyyttä;
he molemmat tuntevat itsensä sidotuiksi ja halajavat raitista ilmaa,
vapautta sekä seuraa. Lähtekäämme nyt; hän huomasi meidät!"

"Lieneekö tuo tytön veli, tuo pieni, punatukkainen poika, joka
porsasta savikkeella ruokkii? Kuinka tässä maailmassa hän saattaa
olla ystävällinen tuota rumaa ahvattua luontokappaletta kohtaan, joka
näyttää niin inhottavalta tuhmine silmineen ja rengas kärsässään?"

"Hänen rakkautensa on omituista lajia, serkkut; todelliseen
hyväntahtoisuuteen eläintä kohtaan on yhtyneenä ajatus sen silavasta ja
oivallisesta makkarasta, jota talvella saadaan. Haluatko käydä oikealle
taikka vasemmalle?"

"Mieluummin oikealle; siellä ovat niin kauniita nuo vanhat tammet
tuolla ruisvainion kunnahilla. Isäsi kyllä sanoo, että puut pitäisi
kaataa ja kunnaat tasoittaa; mutta minä toivon, ett'ei se tapahtuisi.
Kas, kuinka kauniilta kirkko täältä näyttää; valaistus on sitä paitsi
erinomaisen ihana, yksinpä pienet turveläjätkin näyttävät oikein
somilta."

"Mutta oletko katsahtanut tuota eukkoa, joka menee ja asettaa turpeen
läjään? Tuolla lailla hän kulkee polttavassa auringonpaisteessa edes ja
takaisin, edes ja takaisin, päivän toisensa perään. Mitään ihmeellistä
ei ole, vaikka hän silloin tällöin heittää ikävöivän katseen
rauhallista, varjoisaa kirkkomaata kohden. Mutta tuo pieni, kallistunut
tupa tuolla männyn takana on hänen kotinsa, ja muistellessaan lasta,
joka tuolla ulkona istuen kapulalla maata kaivaa, hän varmaankin saa
tuon kärsivällisen, uskaliaan muodon."

"Anna, minä en käsitä, kuinka sinä saatoit tuota pientä, rumaa,
likaista kakaraa suudella."

"Tuo pienonen raukka, joka on ainoa lapsi ja äidin lellityttö, on
itse vakuutettu olevansa tärkeä henkilö, ja hän osoitti minulle sen
erinomaisen suosion, että kurotti minulle suutaan, eikä minulla
ollut sydäntä häntä pois sysätä. Hän saa piankin tarpeeksi lyöntejä
ja sysäyksiä ulkoapäin, sen olet näkevä; minä en mieli alkua tehdä.
Pidäthän sinä kirkkomaasta -- menemmekö sinne?"

"Pysähdy hiukkasen, serkku, -- oikein muhkea riippusaarni, ja kas,
kuinka soma seppele tuolla ristillä riippuu!"

"Rovastin ainoa lapsi, pikku Hugo, on tähän haudattu; mutta hänen
kuolemastaan on monta vuotta, se oli ennen minun aikaani. Kun
rovastin rouvan lempeät silmät ystävällisesti ja äidillisesti minuun
katsahtavat, niin ehdottomasti muistan tuon pienen, valkoisen ristin,
ja ristin nähtyäni johtuu taas hän mieleeni. Vaan mitä sanot, jos
pikimmältään menisimme pappilaan vierailemaan?"

"Onko rovastin herrasväki kotiin tullut?"

"Ei, heitä odotetaan vasta myöhään illalla; käyntimme tarkoittaisi
Biina neitsyttä. Oi, Iida, sinä unohdat Biina neitsyen siitä syystä,
kun et tunne häntä."

"Hänethän olen nähnyt ainoastaan kirkossa, rakas Anna", sanoin
puolustuksekseni, "ja myöntänethän itsekin, että hän näyttää
omituiselta. En ole milloinkaan uskonut, että kukaan saattaisi olla
niin pitkä, laiha ja seipäänsuora, niin kapea- ja pisamakasvoinen,
niin vaaleasilmäinen, niin tyytyväinen muodoltaan, niin viljasen vissi
nyökkäämistavassaan, ja että kellään olisi niin läpitunkevaa laulun
ääntä?"

"Ulkonäöltään hän kieltämättä on vähän omituinen; mutta itsessään hän
on helmi, ja hänessä on jotakin niin runollista."

"Ei, armas Anna kultaseni, kaikkea muuta vaan ei runollista! Minusta
hän on ruumiillisentunut proosa. Sano, että hän on käytännöllinen,
tarkka, luotettava, niin minä uskon; mutta runollinen?"

Ja minä nauroin niin sydämellisesti, että hän oikein suuttui.

"Se paraiten nauraa, joka viimeiseksi nauraa", sanoi hän. "Tässä
on puutarha, menemmekö sen läpitse? Emme, se olisi synti; käytävät
ovat juuri vast'ikään haravoidut. Tirkistäppä sisälle, eikö se näytä
sievältä ja hauskalta, ja keksitkö missään ainoatakaan rikkaruohoa?
Kas, tuolla ovella seisoo hän itse. Hyvää päivää, Biina neitsyt! Älkää
peljätkö meitä; kyllä me kunnollisesti jalkamme pyyhimme."

"No, olipa hauska, että neidet halusivat tänne katsomaan tulla. Minä
juuri ajattelin, kuinka aika kulta kello yhdeksään saakka kuluisi nyt,
kun kaikki on järjestyksessä. Oh, jaloista ei mitään lukua ole"; näitä
sanoja seurasi kuitenkin levoton katse permantoon, joka oli valkoinen
kuin norsunluu. "Kuinka usein onkaan rovastin rouva sanonut, että hän
haluaisi nähdä pieniä, mustia jalan jälkiä permannolla, ja että kaikki
tämä nukkekaapin tapainen siisteys on surullinen korvaus pikku Hugosta.
Niin, niin, Herra Jumala, kullakin pitää ristinsä oleman!"

Hän huokasi, vaan katsoi sitte ympärilleen silminnähtävällä
tyytyväisyydellä, juuri kuin hän olisi tahtonut kehoittaa meitä
tarkastamaan, oliko mitään moittimisen aihetta; mutta se oli
mahdotonta. Kakluuni oli välkkyvä kuin korko-ompelusakset, ja runsaihin
laskoksiin pannut akkuna-verhot olivat valkoiset kuin lumi. Sohvan
edessä olevalla pöydällä oli vadissa kauniita kukkia, ja kaksi vaasia
liehuvin sanajalan lehdin ynnä metsäruusuin kaunistivat molempia
pähkinäpuisia, peilien alla olevia piironkeja. Me kuljimme kaikki
huoneet läpitse. Joka nurkka oli siisti ja hupaisa, jotta minusta Biina
neitsyt oli ainoa epäkaunis esine tuossa kauniissa kodissa.

Tummassa mekkohameessaan, jota leveä nahkavyö kiinnitti, kapeassa
kauluksessaan, pitkissä, kaidoissa hihoissaan, suuressa esiliinassaan,
joka todella hyötyä varten oli tehty, uskaliaasti korvain taakse
työnnetyin hivuksin, jotka niskassa olivat punottuna solmuun, jotta
ne ottivat mahdollisimman vähimmän tilan -- tuommoisena hän näytti
henkilöltä, joka ei ulkomuotoa vähintäkään kysynyt ja kaikkea
turhamaisuutta uhalla vastusti. Kuitenkin havaitsi heti, että hän
oli siisti ja säädyllinen; tuossa vanhassa leningissä ei ollut
tahran pilkkuakaan, ja paikat terävissä kyynäspäissä olivat oikeita
taideteoksia.

"Istukaa, nuori herrasväki", sanoi hän -- suoruus oli hänen luonteensa
pääominaisuus -- "ja suokaa minun tarjota kuppi kahvia. Ei, siitä ei
ole vähintäkään vaivaa, ainakaan tänään, sillä nyt on vaimojen päivä."

"Vaimojen päivä?" kysyin minä.

"Niin. Kaksi kertaa viikossa tulevat kylän köyhät vaimot, neljä aina
kerrassaan, omia kapineitaan pesemään. Siitä ei ole meille mitään
haittaa; pesutupa, kuivauspaikka ja kaikki siihen kuuluvat ovat
syrjäpuolella. Rovastin rouvan mielestä oli vaikeinta köyhille pitää
itseänsä puhtaina, siksi hän tämän käytäntöön pani. 'Sen olisi meidän
poika maksamaan tullut', sanoi hän, kun puhuttiin suovasta, puista
ja ruoasta. Merkillistä on, miten ihmiset aina kaikkiin asioihin
tarttuvat. 'Se ei milloinkaan käy päinsä', sanottiin, ja nyt se on
kuitenkin yli kymmenen vuoden käynyt. Jumala suokoon vanhan herrasväen
elää; kyllä heitä kerran tullaan kaipaamaan; sitte vasta hyvälle oikea
arvo annetaan, kun se ohitse on. Sellaista pappia ei kahdesti saada.
Hän saattaisi milloin hyvänsä suuremman seurakunnan saada; mutta
hän ei tahdo pitäjäläisiään jättää voiton tähden. Minä toivon, että
Köpenhaminamatka on heitä oikein virkistänyt ja elähdyttänyt. Oikein
ihmettelen, mitä kello lienee. Voi tokiinsa, vasta kuusi."

"Biina neitsyt, kuinka kauan olette tässä perheessä ollut?"

"Seitsemäntoista pois kuudestaviidettä, mitä se on?"

"Yhdeksänkolmatta."

"Niin kauan olen täällä ollut. Oi, kun sitä ajattelen! Enkä kuitenkaan
ole tullut paremmaksi kuin olen. Noh, paremmaksi kuin tullessani olin,
olen toki tullut; sillä minä olin kauhea tytönvesa. Köpenhaminassa
palvelin kahta vanhaa naista; heillä ei ollut ollenkaan piikaa,
ja minun piti muka olla emännöitsijänä, ja se on onnettominta,
mitä ihmiselle tapahtua saattaa. Minua ei pidetty liian hyvänä
minkäänlaiseen työhön; mutta minut pidettiin liian hyvänä vertaisteni
kanssa seurustelemaan ja heidän huvituksiinsa osaa ottamaan, enkä
saanut mitään sen sijaan. Jok'ikinen ilta olivat he poissa, ja minun
täytyi seurata heitä sekä noutaa heidät kotiin, ikäänkuin en minä,
helposti peljästyvä lapsi raukka, olisi tuhat kertaa enemmän suojelusta
tarvinnut kuin he. Minä sain nähdä nälkää, joka kenties tuli siitä,
että mamsellina olin liian hieno yksinkertaisen piian tavalla syömään.
Kerran olin sairaana; silloin makasin koko päivän yksinäni ja itkin.
Aamulla, puolipäivänä ja illalla he pistivät kupillisen kauralientä
minulle, ja minä kuulin toisen kuiskaavan: 'Kokemukseni on, että
mitä vähemmän niitä lellittelee, sitä pikemmin ne paranevat'. Niin,
minulla oli vaikeita päiviä siellä, ja pahinta oli se ett'ei minua
milloinkaan uskottu, ja se opetti minut valehtelemaan. Alemmassa
kerrassa asui leskirouva, oikein ystävällinen, säälivä ihminen; hänen
tuli minua surku, ja hän toimitti minulle tämän paikan. Niin selvästi
kuin eileisen päivän muistan erään iltapuolen, noin neljätoista päivää
tänne tulostani, kun rovastin rouva lähetti minut erään sairaan vaimon
luokse, hyvän matkan päähän täältä, vaatetta ja ruokaa viemään. Hän
pyysi minun tulemaan pian takaisin, koska oli vähän kiirettä kotona;
mutta hän lisäsi toki heti, ett'ei hänen tarkoituksensa ollut, että
minä liiallista kiirettä pitäisin. Sitä hänen ei olisi tarvinnut sanoa;
minä menin tasaista hölkkääni, ja ajatus, että kotiin päästyäni saisin
kiirettä, ei askeleitani jouduttanut, sillä minä olin hidas ja laiska;
mutta minä olinkin edellisessä paikassani saanut häärätä yli kohtuuden,
jos se jokin puolustus on. Kun kotimatkalla kävin myllyn ohitse, niin
minä näin kaikki ihmiset tulevan sieltä ulos juosten ja kirkuen erään
mehiläisparven perässä. Ne kalistivat kattilan kantta, siellä oli
juttua ja naurua; tuo oli suurimmassa määrässä houkuttelevaa, enkä
minä saattanut vastustaa, vaan unohdin velvollisuuteni ja antauduin
tuohon iloiseen parveen. Kun vihdoin kaikki oli järjestyksessä, niin
soitettiin illalliselle; minä tulin heti kuumaksi korvista; mutta kun
olin tottunut neuvoja keksimään, niin tiesin heti, mitä tekisin, ja
alotin kohta tehtäväni, joka oli se, että onnuin, ikäänkuin olisin
satuttanut tahi nyrjähdyttänyt jalkani."

"'Minä juuri pelkäsin jotakin sinulle tapahtuneen', sanoi rouva
ystävällisesti ja säästi minut kaikista selityksistä. 'No, hyvänen
aika, kuinka sinun laitasi on?' lisäsi rovasti, 'eikö tehdä mitään
jalalle?' Mieleni tuli aivan omituiseksi, vaan olin kuitenkin kylliksi
kehno näyttämään tyhjää ruukkua, juurikuin olisin muka ansainnut
kiitoksia siitä, että se oli eheä."

"Parempi, jos ruukku olisi rikki mennyt. Mutta istu nyt akkunan ääreen,
Biina neitsyt, minä kyllä laitan niin, että saamme teetä."

Siinä sitte istuin sekä annoin passata ja hoitaa itseäni, kunnes tulin
aivan apealle mielelle. Rovasti jätti saarnansa päättämisen seuraavaksi
päiväksi ja tuli sisälle niin lempeänä sekä selvänä kasvoiltaan. Rouva
käveli hyvin hiljaa toimissaan; teen jälkeen hän veisasi virren,
sitte he kysyivät, enkö minä tahtoisi levolle mennä, ja sitä minä
tahdoin kaikesta sydämestäni; minä oikein ikävöin yksinäisyyteen
päästäkseni. Raskaita olivat askelet, kun minun taas täytyi ontua;
ystävällinen: "tule pian terveeksi!" leikkasi minua sieluun asti, ja
päästyäni pieneen kamariini, jonka permannolle kuu niin rauhallisesti
ulkopuolella ole van pähkinäpuun oksain välitse kuumotti, heittäydyin
tuolille ja itkin katkerasti. Minä pidin itseäni aivan kurjana ja
halveksittavana olentona, jolle ei mitään armoa saattanut löytyä.
Resedan lemu virtasi puutarhasta avonaisen akkunan kautta luokseni;
satakieli löi selviä säveleitään; kaikkialla oli niin kaunista ja
siunattua; mutta minä tunsin, hyvän pahalla maksaneeni; minä tunsin
että sisässäni oli pimeää ja syntisyyttä.

Hetkisen kuluttua kuulin askeleita portailla, ja rouva tuli sisälle,
kynttilä toisessa ja pullo sekä kappale kangasta toisessa kädessä. Hän
näytti niin ystävälliseltä ja sääliväiseltä surupuvussaan, jota hän
vielä pienen lapsensa jälkeen kantoi.

"Ylhäälläkö vielä?" hän sanoi. "Kun ei vain olisi seikka pahempi kuin
luulimmekaan! Tässä on hiukan linimenttiä jalan hieromista varten.
Ei mitään vastustelua; sellaista pitää aikomaan tehdä, vastaan
ponnisteleminen ei auta mihinkään."

Vastaukseksi itkin niin rajusti ja kiihkeästi, että hän aivan
peljästyi, Minun täytyi sanoa hänelle kaikki, tahi kuolla häpeästä;
minun täytyi sanoa hänelle kaikki, vaikka hän olisi minua inhoomaankin
ruvennut. Lopetettuani tunnustukseni ei hän kääntynyt pois oikeutetussa
harmissa, vaan tuli luokseni, painoi itkeneet kasvoni rintaansa vastaan
ja sanoi:

"Lapsi raukka, lapsi raukka, sinä saat paljon taistella; mutta Herra
vahvistaa vilpittömän tahdon, ja me autamme ja tuemme sinua kaikin
voimin. Jos me kaikki saisimme voimaa yhtä rehellisesti velkamme
tunnustamaan, niin se varmaan tulee anteeksi annetuksi! Ainoastaan
se, joka ei täydellä todella ole virheitänsä vastaan taistellut eikä
sentähden voimattomuuttaan tunne, on armoton tuomari. Me tahdomme hyvin
hellästi teidän heikkouksianne tuomita, ja se tieto on saattava teidät
helpommin totuudessa pysymään. Kas niin, hiljaa nyt, älkää itkekö,
kaikki on hyväksi muuttuva; jokapäiväinen seurustelu papin kanssa
saattaa tehdä ihmeitä."

Ja hän istui viereeni ja kertoi minulle, kuinka hilpeä hän itse oli
tyttönä ollut. Hän oli hyvin tiennyt sulhonsa ankarat periaatteet, vaan
oli rauhoittanut itseään sillä, että sellaiset ylelliset aatteet aika
kyllä on haihduttava. Kun hän muutti pappilaan, niin hänen päänsä oli
täynnä suunnitelmia oikeasta herraskartanon elämästä; kaunis kaleissi
oli oleva hänen ensimmäinen pyyntönsä; mutta sitä ei tullut milloinkaan
lausutuksi. Hän esitteli sitte, kuinka suuresti hänen miehensä häntä
rakasti, ja kuinka vahvasti hän oli vakuutettu, että hänen vaimonsa oli
oikea ja todellinen papin vaimo: hiljainen, nöyrä, kristillinen vaimo.
Tuota uskoa hän ei saattanut mieheltään riistää; hänen miehensä puhe
kirkossa ja elämä kotona vaikutti lisäksi, jotta hän, vaimo, päätti
yhdessä miehensä kanssa palvella Jumalaa. Hänen uskonsa vahvistui,
kun pienonen lapsi hänen rinnoillaan makasi; se kasvoi yhdessä lapsen
kanssa ja oli tarpeeksi vahva häntä pystyssä pitämään, kun lapsi
häneltä otettiin, ynnä, siitä surusta huolimatta, säilyttämään hänessä
vakuutusta Jumalan rakkaudesta.

Kaiken tämän sanoi nuori rouvani, vaikka paljoa kauniimmin kuin minä
osaan sen kertoa, ja me itkimme molemmat kovin. Hän tahtoi nähdä minun
menevän sänkyyn, suuteli, hyvää yötä toivottain, otsaani ja meni sitte,
vieden kynttilän, pullon ja kankaan palasen muassaan.

Sitä lääkitystä minä en tarvinnut; hän oli antanut minulle toisellaista
lääkitystä, jonka tarpeessa olin kauan ollut.

Siitä päivin ahkeroin kaikin voimin, jonkinlaiseksi tullakseni;
mutta useinkin se ei kuitenkaan onnistunut; en toki milloinkaan enää
valehdellut. Helliä ja lemmellisiä he olivat alati, antoivat hyvän
siemenen hiljaisuudessa versoa eivätkä häirinneet sen itämistä puheella
eikä moitteella eikä edes kiitoksella. Omaa tilaansa ajatteleva ihminen
on kaino, ja kun hän tekee jotakin, joka on oikein, niin sitä ei
pidä mainita; ei saa olla sitä edes huomaavinaan. He eivät sanoneet
mitään; mutta he luottivat yhä enemmän minuun, ja minä rakastin heitä
yhä enemmän ja katsoin ylös heihin, miten tuleekin tehdä heikon
ihmislapsen, jollainen minä olin, olen ja oleva olen.

Sillä välin vieri vuosi vuoden perään; minä oikein oleennuin tänne
ja melkein unohdin -- niin, sitä ei saata käsittää pari niin nuoria
tyttöjä, kuin te olette --, että olin kihloissa Köpenhaminassa.
Kenties unohdin tuon siitä syystä, että luulin itseni unohdetuksi;
vaan siinäpä erehdyin. Vanha sulhoni kirjoitti vihdoinkin Jyllannista,
että hän oli vähin varoja ansainnut ja aikoi seuraavana vuonna asettua
kototienoolleen, Taarnby'hyn Amager'issa, lasimestariksi, jos minäkin
siihen suostuisin enkä olisi ajatuksiani hänen suhteensa muuttanut.

Kaikki vanhat tunteet heräsivät tuon kirjeen kautta. Minä vastasin
heti, ett'en ollut ketään muuta rakastanut, ja niin hän lähetti minulle
sormuksen ja minä samoin hänelle. Talvi kului kopioiden hankkimisessa
ja suunitelmain tekemisessä; kevätpuolella meidän piti yhtyä hänen
perheensä luona Taarnby'ssä, lähemmin häistä puhuaksemme.

Kymmeneen vuoteen emme olleet toisiamme nähneet. Hän oli asunnoksemme
ostanut pienosen huoneen, ja minulla oli säästöpankkikirja kahdelle
sadalle riikintaalerille ynnä villa- ja liinavaatteita. Kaikki oli,
miten olla piti; mutta se ei ollut, miten olla piti, että minä ikävöin
kotiin pappilaan, vanhan sulhoni luona hänen perheensä piirissä
istuissani. He olivat kunniallisia, työteliäitä ja uutteria ihmisiä;
mutta heidän tapansa ilmaista ajatuksensa tuntui useinkin minusta
hiukan raa'alta. Itsekin tosin olin sivistymätön nainen; mutta minä
olin kuullut järkevää puhetta ja hyvää lukemista sekä olin tottunut
siihen, että elämää katsottiin kokonaan toisella tavalla. Siksi oli
paljon siellä minusta kovin vähäpätöistä ja vähämielistä, enkä minä
saattanut heidän laillaan uskoa, että koko maailma pyöri Amager'in
Taarnby'n ympäri. Sen lisäksi oli Hannu Pietari kaunis, iloinen, nuori
mies, joka yökaudet pyöri tanssissa, kun taas minusta oli tullut
vakava, puolivanha tyttö. Yhdessä kävellessämme ei meillä ollut paljo
toisillemme sanottavaa; mitähän siitä oli ajan pitkään tuleva?

Tuo kaikki oli niin elävästi sielussani eräänä iltana, kun kävelimme
puutarhassa ja silmäilimme merelle. Hannu Pietarin sisarentytär, Anna,
juoksi hyräillen ympäri, kaalintaimia kastellen. Hän oli kaunis,
vilpas, hyvä tyttö, ja hänet nähtyäni rohkenin tehdä sen, mikä oli
meille kaikille parasta. Minä sanoin Hannu Pietarille, että rakastin
häntä, vaan ett'emme oikein sopineet toisillemme; hänellä piti olla
sellainen, joka oli nuori, iloinen ja kaunis.

Alussa hän ei tahtonut käsittää minua; mutta lopuksi hän toki myöntyi,
ei siitä syystä, että hän minusta erinomaisen paljon piti, vaan siitä,
että tuo kunnon poika piti meidän pitkäaikaista uskollisuuttamme
arvossa. "Sillä lailla on kenties paras", sanoi hän; "näyttää aivan
kuin sinä, Biina, olisit tullut toisellaiseksi ihmiseksi." Hyvästi
jättäessäni likistin hänen kättänsä oikein sydämestäni; hän oli minulle
rakas kuin nuorempi veli. Anna itki sitä, ett'emme saaneet tulla
sukulaisiksi, eikä varmaankaan uneksinut, että heidän häänsä olisivat
puolta vuotta myöhemmin.

Taas kotiin palattuani pappilaan, ei minulla ollut mitään sormusta
sormessa; mutta sydämeni oli keveä kuni linnulla. Syleilin sekä ihmisiä
että eläimiä, jopa elottomiakin kappaleita, kävin kaikkialla katsomassa
ja kerroin penkeille ja pöydille, padoille ja pannuille, että nyt oli
vanha Biina tänne ainaiseksi jäävä. Ja ne kirjat hyllyillä, jotka
tunsin, olivat minusta kuni vanhoja ystäviä, jotka tervehtivät minua
tervetulleeksi; kukin puhui äänellään, ennenkuin tiesin, mitä ne
sisältivätkään.

Sinä iltana rukoilin hartaasti Herraa, että saisin kuolla ennen
vanhuksia; minä en saattaisi heitä paitsi olla. Mutta se oli itsekäs
rukous, ja sitä olen monta kertaa katunut. Siitä ajasta tunsin itseni
täällä vielä tyytyväisemmäksi kuin ennen, kasvoin enemmän kiinni ja
nautein todellista onneani enemmän, kun en elänyt tulevaisuudessa
enkä uneksinut omaa kotia. Tämä on koko historiani, joka ei ole
vähintäkään romantinen, vaan täynnä iloa, osoitteena kaitselmuksen
ansaitsemattomasta armosta. -- Kas niin, nyt se lyö kahdeksan; parasta
on, että katan teepöydän; rovastin vanhukset tulevat kenties vähän
ennen yhdeksää.

Anna ja minä lähdimme äänettöminä sieltä; iltakello soi niin kauniisti,
satakieli sävelteli, ja luoksemme virtaeli ruusuin ja resedan lemu.
Minä heitin katseen pähkinäpuuhun, jonka läpitse kuu oli tirkistänyt
murheellista Biina neitsyttä, sekä niihin moniin, pieniin, kirjaviin
lasten vaatekappaleihin, jotka köyhäin kuivauspaikalla edestakaisin
heiluivat. Aurinko laskeutui, juuri kun kirkkomaan ohi menimme, sen
viimeiset säteet kultasivat pikku Hugon haudan ristiä; suon yllä
väikkyi keveä, vaalea usva; kelmeä uusikuu peilaili tyvenessä vedessä,
ja maantiellä näkyi tomupilvi ynnä kahden-istuttavat vaunut. Siellä
rovastin vanhukset tulivat kotiin Köpenhaminamatkaltaan.



Anna.


I.

Oli kylmä ja ankara marraskuun ilta; jää ja lumi olivat jo talven
tuloa ilmoittaneet; suuret, vaaleanharmaat pilvet käsittivät toisiaan
taivaalla, ja kuu sai vain poikkeustapauksissa luvan silmänräpäyksen
silmäillä valkeita kenttiä.

Tuuli vinkui ja vonkui poppelikäytävässä, joka johti everstin kaunaisen
maataloon; se pyöritti keltaisia lehtiä korkealla ilmassa, ja
vieniläisvaunujen eteen hevosia valjastavan miehen päästä se puhalsi
hatun. Valo työhuoneen akkunoista levisi ulos lumelle; tuo näytti niin
hauskalta, niin viehättävältä, ja sisällä myöskin oli hauskaa; siellä
oli rikasta ja aistillista, valoista ja lämpöistä, tyytyväisiä kasvoja
ja hyvä mieli.

Eversti käveli vakavin, tyvenin askelin edestakaisin lattialla. Hän
oli lähes kuudenkymmenen vuoden vanha mies, jotenkin laiha, varteva
ja hoikka, harmahtavin hapsin, jaloin, säännöllisin kasvoin ja
jokseenkin käskevin katsein. Se oli oikein hallitsijan katse; näki
heti, ett'ei hän kärsinyt vastarintaa, tahi oikeammin, ett'ei hän
tietänyt siitä ollenkaan. Samalla taipumattomalla tahdon voimalla hän
hallitsi itseään ja muita ja piti yhtä tunnollisesti sekä lupauksen
että uhkauksen. Päätöksissään hän ei milloinkaan järkähtänyt, kun hän
päätti vasta sitte, kun hän oli kysynyt itseltään, mikä oli oikeimmin,
eikä sitä, mikä mieluisinta oli. Hänen mieleensä ei johtunut, että
hänkin saattaisi erehtyä; hän uskoi täydellisesti ja lujasti omaan
ymmärrykseensä ja oikeudentuntoonsa. Muuten hän oli hellä ja hyvä
perheenisä, ja lempeästipä hän silmäili puolisoaan, joka kakluunin
edessä puoliksi matkapuvussa seisoi, sekä nuoria tyttäriään, joista
toinen lakkasi kirjettä ja toinen katsoi ulos akkunasta, pitäen pientä
nupinaa ilman tähden.

Everstinnalla oli oikein rakastettava, rehellinen kasvonmuoto,
johon hänen hellä, uskollinen, lemmekäs sielunsa uskollisesti
kuvastui. Vaikk'ei hän välittömästi vaikuttanut mieheensä, niin hänen
läsnäolollansa oli toki, kumpaisenkaan siitä tietämättä, pehmittävä
ja huojentava vaikutus. Hän oli juuri se vaimo, joka everstille oli
sopiva. Miten oivallisesti hän osasi pienet mielipahat poistaa, pienet
vastukset tasoittaa ja taloudelliset asiat järjestää ilman miehensä
huomaamatta ja omisti mielellään ja alttiisti kaikki miehensä tuumat
ja aatteet. Mutta entä mies, omistiko hän vaimonsa mielipiteet? Sitä
hän ei ajatellut; vaimon suun ympärillä asuva, vieno mielenmaltin
ilmaus jäi häneltä huomaamatta; vaimo eli omaa, yksinäistä, sisällistä
elämäänsä, murehti, toivoi, taisteli ja kasvoi kestäväisyydessä ja
uskossa.

Vanhempi nuorista tytöistä saattoi olla noin kahdeksantoista
vuotinen; hän oli varteva, solakka ja hyvin kaunis. Vaikk'ei hän
kasvonpiirteiltään rahtuakaan isänsä näköinen ollut, niin hänen
muodossaan ja olennossaan oli kuitenkin jotakin, joka muistutti isästä;
hänkin piti päänsä pystyssä, ja vieraat henkilöt sanoivat usein, että
hän oli ylpeä, oikeinapa uhkamielinenkin. Sellainen hän olikin, vaan
hän oli samassa lämminsydäminen, innokas, ylevämielinen tyttö. Nuorempi
oli hento, kultakiharainen olento sinisin silmin, jotka tuikkivat
kuni kaksi tähteä, kirkas, läpihohtava ruusu kummassakin poskessa,
ihana ruusu, jota perhelääkäri kuitenkin tarkasti totisena ja äiti
aavistavalla pelolla.

"Tuntuu niin omituiselta", sanoi everstinna, katsoen kelloaan,
"matkustaa yksin pois; tämä on ensi kerta, kun lapset jätän, ja minä
soisin, että rakkaan ystävättäreni hopeahäät olisivat ohitse, ja
minä taas olisin onnellisesti ja hyvin kotona. Olenpa todella oikein
raskaalla mielellä... niin, naura sinä, Anna, mutta se on tosi asia,
lapsi."

"Meidänkö tähtemme sinä pelkäät, äiti kulta? Mitähän pahaa meille
saattaisi tapahtua, kun isä kotona on?" Ja nuori tyttö loi tummat,
säihkyvät silmänsä isään, ääretöntä rakkautta ja kunnioitusta
ilmaisevalla katseella.

"Jumalan avulla ei mitään pahaa tapahdu", vastasi everstinna, keveästi
huoahtain. "Pikku Klaarani täytyy olla varsin varovaisena, karttaa
ilmanvetoa ja pukeutua hyvin, kun hän ulos menee. Anna minulle nyt
kirje! Tunnustele, Hugo, kuinka paksu se on; kuinka iloiseksi rakas,
rakas poika tulee, kun hän sen saa! Jos se vain ennättäisi jouluksi
perille! -- Nyt, nyt on valjastettu; sinä jäät sisälle, Klaara.
Hyvästi, hyvästi!"

Eversti varusti vaimoaan huolellisesti; pieni Klaara seisoi punaisten
akkunaverhoin takana ja nyökkäsi alas äidille; Anna suuteli häntä
hymyillen ja pyysi häntä kaikin mokomin hyvällä mielellä olemaan --
olihan se vain kolme päivää. Kolme päivää! Sitte vaunut vierivät pois,
jättäen syvät, mustat jäljet pehmeään lumeen. Isä ja tytär katsoivat
silmänräpäyksen niiden jälkeen, vaan sietämätön tuuli ajoi heidät pian
sisälle.

"Minulla on vähän kirjoittamista tänä iltana", sanoi eversti, pari
kertaa yli lattian käytyään, "enkä tahdo tulla häirityksi; pankaa
kupillinen kylmää teetä ja pari leivän viipaletta ruokasaliin minua
varten. Hyvää yötä, ystäväni, katsokaa nyt, ett'en minä missään
tapauksessa tule häirityksi."

Hän suuteli heitä hellästi otsalle, ja Anna toisti vakuuttaen: "ei
missään tapauksessa."

"Kas, Klaara, kuinka iloisesti kakluunissa palaa! Eikö täällä toki ole
hyvin hupaista? Kun lisäksi ulkona myrskyää ja vinkuu, niin katon alla
tuntuu mieli kahta vertaa paremmalle."

"Monta on kuitenkin ulkona ilman, ett'ei ole lämpöisiä vaatteita yllä
eikä ystävällistä kotia näköpiirissä, usko se, Anna."

"Luonnollisesti; mutta eihän toki ole mikään synti olla iloinen ja
tyytyväinen siitä, että oma olo on niin hyvä, kuin se on."

"Oi, ei; ei suinkaan! Älä vihastu, Anna; minä en voi mitään
tuollaisille mietteille, ne tulevat ihan itsestään. Lassi raukka,
tänään hän on saapunut kotiin äitinsä luokse Jyllantiin!"

"Se on jonkunlaista kivulloista sääliväisyyttä, jonka kanssa minä en
saata samaa mieltä olla", vastasi Anna kiivaanlaisesti; "on ikäänkuin
isä olisi tehnyt synnin, kun hän uskottoman palvelijan pois ajoi."

"Mutta hän katui käytöstään."

"Katui! Minä en suuresti luota siihen katumukseen joka syntyy vasta
rikoksen keksimisen jälkeen. Liiallinen anteeksi suominen vaikuttaa
sitä paitsi tapainturmelusta muissa palkollisissa. Isän kävi sääliksi
Lassia, sen havaitsin selvästi, mutta hänellä oli toki luonteenlujuutta
tarpeeksi tekemään oikein."

"Mutta onko sydämen kehoitusten vastustaminen oikein? Toisinaan tulen
oikein tuskalliseksi, ajatellessani, että joskus suututtaisin isän
ja näkisin hänen järkähtämättömästä poiskäskevän katseensa minuun
kiintyneenä. Jumalan kiitos, hänelle, meille kaikille ei Herra ole
niin kova. Nyt vihastut taas, Anna, eikä minun kenties pitäisi noin
puhuakkaan; mutta minä rakastan häntä niin suuresti ja sinuakin samoin,
ja se vaivaa minua, että sinä näet hyveitä hänen virheissään. Vaan se
oli totta, minulla on jotakin tunnollani."

"Mitä se olisi?"

"Sinä tiedät, että minä olin viimeinen, joka Kustaalle kirjoitin, ja
kun kaikki kirjeet koteloon panin, niin luin isän kirjeestä muutamia
rivejä, jotka minua suuresti kummastuttivat. Älä käsitä minua väärin',
oli siinä, ikäänkuin mielisin esteitä tiellesi asettaa; minä toivon
vain, että jättäisit rakkauden-ilmoituksesi siksi, kunnes takaisin
tulet; minä toivon sitä yhtä paljon hänen kuin sinun tähtesi! Aivan
siten oli siinä, minä luin sen kahdesti. Minun ei kenties olisi
tullut sitä lukea, vaan minä satuin äkkiarvaamatta sen tekemään, eikä
kirjeissä tavallisesti mitään salaisuuksia ole. Ken se lienee, jota
Kustaa rakastaa? Ajatteleppa, että hän on sen niin hiljaisuudessa
pitänyt, ett'emme me ole sitä vähintäkään aavistaneet! Kun vain
saattaisin käsittää, ken se lienee! Näyttää melkein siltä, kuin jos se
olisi alhaisempaa säätyä."

"Oh ei, ei suinkaan, miksikä niin?" keskeytti Anna, vastenmielisyydestä
punastuen; "Kustaa ei saata halpaan ja sivistymättömään mieltyä.
Sitä paitsi, Klaara, on väärin kertoa minulle sitä, joka selvällä
tarkoituksella on meiltä salassa pidetty. Kenties oli niillä sanoilla
joku toinen tarkoitus? Minä tahdon mielelläni uskoa, että Kustaa jo...
Se huolettaa ja surettaa minua, vaan kaikissa tapauksissa olen toki
vakuutettu, ett'ei hän kelvotonta valinnut ole."

"Kenkään ei voi siitä olla varmempi kuin minä, mutta hänen,
valitsemansa saattaa kuitenkin..."

"Säästä minua, Klaara kulta! Kaiken tuon osaan ulkoa. Saattaahan se
olla yksinkertainen ja köyhä, vaan kuitenkin oivallinen ihminen.
Epäilemättä, vaan siinä tapauksessa se ei kuitenkaan. Kustaalle
sovi. Vähäpätöisissä oloissa sielu helposti tulee turhamieliseksi,
sanottakoon mitä tahansa, ja se, joka alati puutetta tuntee, on altis
tulemaan kateelliseksi ja itsekkääksi; tiettyä on, että se on anteeksi
suotava, minä en sitä tosin tuomitse, vaan se tekee ihmiset vähemmän
rakastettaviksi."

"Sinulla on ihmeellinen kauhu köyhyyttä kohtaan, Anna."

"Ja sinulla merkillinen mieltymys siihen. Kun vain näet kurjuutta ja
ryysyjä, niin sydämesi heti kääntyy sinne, etkä ajattele, kuinka usein
kurjuus on omalla vaikutuksella syntynyt. Kun istut köyhäinhuoneelaisen
sairasvuoteen ääressä, niin silloin vasta oikealla tuulella olet. Autan
minäkin halusta, vaan mieluisemmin etäältä ja pyytämättä. Mutta sinä
näytät oikein murheelliselta, Klaara kulta; jos olen sanonut jotakin,
joka tekee mielesi karvaaksi, niin suo minulle anteeksi."

"Ainoastaan sinun tähtesi, Anna, on mieleni karvas, sangen karvas. En
osaa lausua, mitä tunnen, luulen kuitenkin, että se on kärsimätöntä
halua siihen, että sinä tulisit paremmaksi, että itse tulisin
paremmaksi. Joskus tuskin jaksan kärsiä sitä; mutta äiti sanoo, että
minun tulee vain olla levollinen, niin kaikki tulee hyväksi; vaan minä
soisin -- sinä tietysti et minua käsitä -- olevani täältä tykkänään
poissa, kunnes mullaksi muutun."

Anna kiirehti nopeasti sisaren luo, silitteli hyväillen hänen kutriaan,
suuteli hänen poskeansa ja tarkasteli häntä hellästi ja levottomasti.

"Oi, rakas, siunattu lapsi kulta, sinä et saa tuollaisia ajatuksia
pitää; sinun tulee olla iloinen elämälle ja antaa arvo sille, että
meillä on kaikki hyvin. Nyt minä soitan sinulle vähän ja laulan pienen,
hauskan laulun."

Klaara kuunteli tarkkaavaisena kaunista, soinnukasta ja tuntehikasta
ääntä ja, ihaillen sekä iloiten tarkastellessaan sisarta, punastui
häveten sitä, että hän oli niin rohkeasti ja soimaten puhunut hänelle,
jota hän kuitenkin itseään etevämpänä piti.

"Hiljaa, Anna, varmaankin tulivat vaunut."

"Ken se lienee näin myöhään? Mitä nyt?"

Viimeiset sanat tulivat lausutuiksi osaksi palvelijalle, osaksi
pienelle, turkkeihin kääritylle naiselle, joka heti palvelijan perästä
ovesta sisälle tuli. Se oli sangen liikkuva ja ketterä pieni olento,
punaverisin, mielinkielevin kasvonpiirtein ja terävin silmin, jotka
tutkien kiitivät yli huoneen ja henkilöjen. Hän oli aivan innokas
pääsemään puheihin ja esitteli itse itsensä:

"Rouva Klemme, ennen Kristiana Spag. Vahinko, ett'ei everstinna ole
kotona; te ette kenties milloinkaan ole Kristiana Spagista puhuttavan
kuulleet."

"Olemme kyllä", vastasi Klaara ystävällisesti, ojentaen pienelle
rouvalle kätensä ja pyytäen häntä istumaan; "tehän hoiditte
minun vanhempieni taloutta useita vuosia ja tulitte sitte erään
prokuraattorin kanssa naimisiin; minä tiedän kaikkityyni. Niin ikävää,
että äiti juuri matkusti pois."

"Niin, aivan ikävää! Minä olen ollut pari päivää lankoni luona, joka
Suotaloa hallitsee; tiedättekö, missä Suotalo on -- vai ette tiedä?
Tänä yönä matkustan kyytivaunuissa Köpenhaminaan, sillä minun pitää
huomenaamulla aikaisin rautatielle päästä. Lankoni oli niin hyvä ja
kyyditsi minut tänne omilla ajoneuvoillaan, kun hän kuuli, kuinka
hartaasti minä teitä kaikkia halusin tavata. Kustaahan on meriupseeri,
olen kuullut, ja te olette luonnollisesti Klaara. Kuinka äidinnäköinen
te olette! Viimeksi, kun teidät näin, kannettiin teitä käsivarrella --
niin, kuinka aika toki kuluu. Tuo on kai, luulen ma, Anna."

Keltaisenruskeat silmät kiintyivät kummallisella katseella tuohon
nuoreen tyttöön, kysyvällä, vakoilevalla katseella, joka Annaa
suututti ja haittasi. Anna jatkoi kuitenkin soittamistaan, antamatta
häiritä itseään, ja antoi sisaren puolestaan vastata. Rouva Klemme
alkoi nyt riisua turkkejaan, laski pois kissannahkaisen käsipuuhkan
ja samallaisen turkinkauluksen sekä näytti ikäänkuin odottavan, että
hänelle tarjottaisiin jotakin-virvoketta.

"Ei mitään vaivaa minun tähteni", hän sanoi samassa, "kaikella muotoa,
ei mitään vaivaa minun tähteni!"

"Ainoastaan pieni kuppi teetä", väitti hyvänsuopa Klaara, "se on
silmänräpäyksessä valmis; niin kauan saattavat kyllä vaunut odottaa."

Ja hän riensi keveästi huoneesta, katattaakseen teepöytää. Pieni Klaara
rukka!

Anna jatkoi soittamistaan; rouva Klemme nousi ja lähestyi häntä.

"Te soitatte erinomaisen hyvin", hän sanoi puoleksi tuttavallisella
äänellä; "harvoin niin suuria luonnonlahjoja saa kuulla."

"Pyydän anteeksi!" vastasi Anna, nousten kiireesti ja sulkien pianon.
Rouva Klemme käsitti heti tuossa anteeksipyynnössä olevan loukkauksen.
Nuori tyttö ei siis ollut soittanut häntä huvittaakseen, vaan
päinvastoin unohtanut hänen läsnäolonsa. Sama kummallinen katse tuli
taas noihin keltaisen ruskeihin silmiin. Anna kohtasi sitä alussa
pöyhkeällä ja kylmällä välinpitämättömyydellä, vaan kun se yhä jatkui,
ja rouva Klemme lisäsi sen merkitystä vienolla päänpudistuksella
ja hiljaisella: "hohhoh! jaa!" niin hän katsoi vihdoin sopivaksi
kärsimättömällä äänellä huomauttaa:

"Te katsotte minua niin kiinteästi!"

"Teinkö niin? Saattoi olla. Minua oikein ilahduttaa, että teillä on
niin hyvä olo, sillä hyvä olohan teillä on -- eikö totta?"

Hänen huulillaan, tätä sanoessaan, oli puoleksi ilkullinen, puoleksi
säälivä hymyily. Anna tunsi selittämättömän väristyksen ja omituisen
halun juosta tiehensä, vaan hän voitti sen heti. Mitä tarvitsi hänen
välittää tuollaisesta, jokapäiväisestä pikku rouvasta, sitä vähemmän
peljätä moista!

"Minulla on täydelleen hyvä olo", hän vastasi ja katsoi suoraan rouva
Klemmen puoleksi kartteleviin silmiin. "Mutta teillä varmaankin on
jotain sydämellänne; sanokaa se yhtä hyvin suoraan."

"En itse tähteni, Jumala varjelkoon, vaan elämässä on vastakohtia,
jotka tunnollista ihmistä tuskallisesti liikuttavat. Minä puolittain
toivoin, että te antaisitte minulle jotakin toimitettavaksi; teillä on
tietysti runsaasti säästörahoja, ja Jumala tietää, että pieni apu olisi
enemmän kuin hyvään tarpeesen; vaan se on seikka, joka luonnollisesti
ei minua koske."

"Puhukaa selvemmin, minä en käsitä ainoatakaan sanaa."

"Minun on aivan vastahakoista murehduttaa teitä, rakas tyttöni, vaan
toiselta puolen katson olevani velvollinen puhumaan. Toinen onnettomuus
on toisen perään seurannut; ensinnä hän taittoi jalkansa, ja kun se oli
jotakuinkin parantunut, jotta hän saattoi kainalosauvalla käydä, niin
kaatui tuo kurja rahjus ja taittoi käsivartensa, Kehnotkin tyynynsä
hänen on sairasvuoteestaan täytynyt myödä, ja lääkäri on luonnollisesti
maksamatta. Hän, poloinen, ei surmikseen menisi köyhäinhuoneesen; mutta
isäntä ei kauemmmin häntä maksutta pidä, joka on luonnollista, ja sinne
hän siis kuitenkin joutuu, jos ei tauti hänestä ennemmin loppua tee.
Ymmärtänettehän nyt, että minä sain monta ajatusta päähäni, kun näin
teidät noin hienona ja iloisena, tietäissäni että hän poloinen makaa
ilman hoivaa ja hoitoa hädässä ja kurjuudessa."

"Mutta, suuri, laupeas Jumala, kenestä te puhutte? Mitä koskee tuon
olennon tila enemmän minuun kuin muihin?"

Rouva Klemme tuijotti kauhistuneena noita kelmeitä, tuskaisia kasvoja;
hän katui nähtävästi, mitä oli sanonut, ja änkytti:

"Kukaties te ette tiedä siitä ollenkaan? Mitä olenkaan tehnyt! Minä
luulin teidän sen tienneen!"

"Minkä?" kysyi nuori tyttö kiivaasti. "Sanokaa, mikä se on, jota en
tiedä!"

"Ei mitään, olkaa levossa, se oli erehdys, minä vakuutan sen."

Mutta nuori tyttö oli jo kuullut liian palion; hän astui aivan lähelle
rouva Klemmeä ja käski hänen puhua.

"Jos olen everstin mieltä vastaan tehnyt, niin se ei ole ehdointahdoin
tapahtunut. Taivas on todistajani, ett'en luullut sitä salaisuudeksi,
tahi että ainakin kaikissa tapauksissa olitte saanut sen tietää ripille
päästessänne, ja tahdoin siis toimittaa vähän apua isä raukallenne,
joka..."

"Se ei ole totta", keskeytti hänet Anna, "te valehtelette, minä en usko
teitä! Tulkaa heti isän luokse, minun oman, rakastetun isäni luokse,
hän on sanova teille, että te valehtelette!"

Eversti nosti päänsä kummastuneena ja harmistuneena, kun ovi
aukaistiin; mutta harmi siitä, että hän häirityksi tuli, haihtui
silmänräpäyksessä, kun hän näki Annan astuvan sisälle kalmankalpeana,
pientä, vastahakoista rouva Klemmeä käsiranteesta kiinni pitäen ja
taluttaen isän luokse, juurikuin rikollista, joka on tuomittava.

"Hän väittää, ett'en minä ole sinua tyttäresi, vaan tiedänhän minä,
että se on valhe! Sano hänelle, että se on valhe!"

Eversti katsoi nuorta tyttöä hellästi ja säälivästi; sitte hän tarttui
hänen käteensä ja veti hänet luoksensa, ikäänkuin tahtoen suojella
häntä koko maailmaa vastaan.

"Sinulla on samanlainen sija sydämessäni kuin Kustaalla ja Klaaralla,
sen vannon Jumalan kautta!"

Sitte hän lausui vihaisella äänellä rouva Klemmeen päin kääntyneenä:

"Ken olette te, joka tulette tänne pahaa vaikuttamaan? Enköhän ole
noita kasvoja ennenkin nähnyt?"

"Monta kertaa, herra eversti; minä olen entinen Kristiana Spag ja
olen palvellut teitä teidän mielihyväksenne, sen tiedän. Milloinkaan
elämässäni en ole mitään pahaa vaikuttaa tahtonut, ja tulin aivan
viattomasti tämän tehneeksi; minä luulin..."

"Oi, isäni, mikset sano hänelle, että se on valhe?"

Anna katsoi rukoillen everstiä, tuskasta vavisten, epätietoisena, mitä
hänen tuli luulla. Tuo totinen mies oli syvästi liikutettuna ja puhui
lempeällä, rauhoittavalla äänellä:

"Oma, järkevä tyttöni, minun ylpeyteni ja iloni, pitäähän sinun
olla levollinen ja malttavainen, eikö totta? Kaikki on kuin ennen,
rakastammehan sinua aivan kuin omaa lastamme."

"Mutta en ole teidän oma lapsenne?"

"Et, vaan olet sen heti unohtava, samoin kuin me, sinun vanhempasi, sen
unohtaneet olemme."

Anna seisoi hetkisen kuni rampaantuneena, sitte hän veti kätensä
luoksensa ja astui pari askelta takaisin.

"Unohtava! En milloinkaan, milloinkaan! Kun veren siteillä olen
köyhään, sairaasen, hyljättyyn vanhaan mieheen kiinnitettynä, niin
paikkani on hänen luonansa. Kuinka saatatte puolustaa", hän lisäsi
melkein uhaten, "että olette kasvattaneet minut rikkaudessa ja
yltäkylläisyydessä, lihallisen isäni kärsiessä nälkää! Kuinka saatatte
puolustaa, että olette minulta hänen olemassa olonsakin salanneet ja
varastaneet sen rakkauden, joka oikeastaan hänelle tulee!"

Eversti rypisti harmissaan kulmakarvojaan, noita odottamattomia
soimauksia kuullessansa, mutta hän hillitsi kuitenkin mielensä, ja
hänen äänensä oli vielä yhä sääliväinen, kun hän sanoi:

"Sinä et tiedä, mitä sanot, Anna, enkä siis tahdo sinua siitä syyttää;
isku tuli niin äkisti, että se on sinun päättämiskykysi soaissut. Isäsi
piti sitä hyvänä tekona, että sinut otimme; suurimmalla alttiudella
hän luopui kaikesta oikeudestansa sinuun. Hän oli muurari ja asui
pienessä kylässä lähellä sitä kaupunkia, jossa me oleskelimme. Eräänä
päivänä syttyi tulipalo kylässä, ja hän menetti tupansa sekä huonot
huonekalunsa; minä olin juuri saapuvilla ja pelastin hänen vaimonsa,
joka nyt on kuollut, sekä kaksi pientä tyttöä tulesta. Toisen niistä
kahdesta pienestä tytöstä otin polvelleni ja annoin hänen kelloni
kanssa leikkiä; hän laski pienoset käsivartensa kaulani ympärille ja
itki, kun minä tahdoin mennä. Minä kysyin silloin, saisinko hänet
pitää, ja kun he kiittivät ja siunasivat minua tarjouksestani, niin
kannoin sinut viittani alla kotiin; sinä nukuit pian, pienonen pääsi
lepäsi turvaisesti rinnallani. -- Anna, kuuletko minua?"

"Minä en jaksa, minä ajattelen yhä kainalosauvalla kulkevaa vanhaa
miestä, joka kaatui ja mursi käsivartensa; minä näen hänet -- oi, niin
selvästi -- yksinäisellä sairasvuoteella, peljäten tulevansa kadulle
heitetyksi, rukoillen kuolemaa tulemaan häntä pelastamaan. Minun täytyy
sinne mennä! Seisovathan vaunut ulkona; ettekö te sanonut matkustavanne
heti? Minun täytyy tulla muassa; jos ehtisin liian myöhään, niin en
milloinkaan elämässäni antaisi anteeksi niille, jotka ovat minun
hänestä erossa pitäneet."

Eversti katsoi häntä hämmästyneenä; oliko mahdollista, että hän uskalsi
noin hänelle puhua?

"Onko anteeksi anto ainoa, mitä saatamme sinulta, Anna, odottaa?
Mieletön lapsi, ole varoillasi, älä lausu sanoja, jotka saattavat
ikuisen juovan välillemme saattaa. Aivan luonnollista muuten on",
hän jatkoi lauhkeammin, "että sinä tahdot mieluisesti häntä auttaa,
ja hän on tuleva autetuksi, anna se seikka levollisesti vain minun
haltuuni. Vaan itse et sinne saa matkustaa; minä tunnen ne olosuhteet
-- se ei saa tapahtua!"

"Sen täytyy tapahtua! Ei hän ainoastaan rahoja tarvitse, vaan minun
hoitoani ja rakkauttani, ja minun on tarvis hänelle sitä antaa. Mikä
minut siitä estäisi?"

"Minun järkähtämätön kieltoni!"

Silmänräpäyksen vaitiolo seurasi, silmänräpäyksen kuolonhiljaisuus. He
katsoivat toisiaan. Vielä olisi kaikki saattanut hyväksi tulla; mutta
äiti, jonka rukoileva katse kenties olisi voinut ankaran miehen vielä
taipuvaisemmaksi saattaa, ja jonka lempeä kädenpuristus olisi ehkä
saattanut sanat Annan huulilla hillitä, -- oli poissa.

"Se on tunnoton kielto, enkä minä huoli siitä; sinulla ei ole mitään
oikeutta minuun; minä matkustan kuitenkin!"

"Aivan totta puhut; minulla ei ole etäisintäkään oikeutta sinuun;
mutta jos matkustat, niin olet ikipäiviksi -- muista se, ikipäiviksi!
-- vieras minulle, kaikille tässä perheessä. Vielä on sinulla vapaus
valita, onneton lapsi; ajattele oikein!"

Eversti kurotti kätensä varoittaen häntä kohden, vaan hän ei pitänyt
siitä lukua.

"Etkö sinä tosiaankaan halveksisi minua, jos tässä arvelemaan
rupeaisin? Ja minä kun luulin sinut jaloksi, ylevämieliseksi mieheksi!"

Eversti kiinnitti häneen levollisen, ylpeän katseen, joka lausui, että
rajan ylitse oli menty ja side heidän väliltään katkennut. Annalla
oli vapaus, vaan kuitenkin hän viipyi; hänen rohkeutensa oli äkkiä
rauennut. Eikö eversti mitään enää sanoisi? Ei jäähyväisiä, ei edes
nuhdetta, ei sanaakaan?

"Anna, missä olet?" kuului samassa Klaaran ääni; "suuri Jumala, kuinka
sinä olet kalpea ja kylmä, ja isä... oi, isä! mitä on tapahtunut?"

Isä ei vastannut, vaan osoitti ainoastaan ovelle, ja niin suuri oli
totutetun kuuliaisuuden mahti, että Klaara ollenkaan vastaansanomatta
meni ulos, vieden muassaan melkein tahdottoman Annan.

"Te jäätte, rouva Klemme", sanoi eversti matalalla, luonnottomalla
äänellä; "minun täytyy teiltä pyytää erästä palvelusta."

Pieni rouva tuli esille kakluunin nurkasta, johon hän peljästyksissään
oli pakonsa ottanut, ja vakuutti innokkaasti, että jos hän olisi
aavistanut varomattomista sanoistaan jotakin sellaista seuraukseksi
tulevan, niin hän ennemmin olisi kielensä poikki purrut kuin niitä,
lausunut.

"Kylläksi siitä, hyvä rouvani; te ette tietysti pahassa aikomuksessa
niin menetellyt. Minä nyt vain pyydän teidän vastaanottamaan rahasumman
ja hyväntahtoisesti käyttämään sen tuon nuoren tytön hyväksi, jonka
minä nyt asetan teidän suojelukseenne. Meidän välimme on kokonaan
murtunut, ja rahan täytyy tulla teidän nimessänne, sillä minulta hän
ei varmaan mitään vastaanottaisi. Se kasvatus, jonka hän on saanut, ei
ole tehnyt häntä soveliaaksi heti itsestänsä huolta pitämään, ja se on
niinmuodoin vain yksinkertainen velvollisuus, jonka täten täytän."

"Te voitte luottaa minuun lumi kultaan, herra eversti. Kuusi
viidenkymmenen ja yksi sadan riikintaalerin seteli. Suuri kiitos hänen
puolestaan! Hyvästi!"

Molemmat tytöt olivat kahden työhuoneessa. Lyhyin, melkein sydämettömin
lausein oli Anna kertonut kaikki hänen vieressään olevalle, vapisevalle
pikku olennolle. Oikeastansa ei hän itsekään oikein käsittänyt, mitä
tapahtunut oli, eikä tällä hetkellä eron katkeruutta tuntenut; koko
hänen halunsa ja ikävöimisensä oli vain sairaan, hänen mielestään
niin julmasti väärin kohdellun isän luokse. Hän näki ajatuksissaan
isän kuihtuneena kurottavan käsiään häntä kohden, häneltä apua anoen,
ja tuo kuihtunut muoto oli, hänen sitä aprikoimatta, sekaannuttavasi
yhdennäköinen ennen niin korkeasti rakastetun kasvatus-isänsä muodon
kanssa.

"Niin, kuinka nyt on käyvä, neiti kulta?" kysyi rouva Klemme, lyhyellä,
nyyhkyttävällä äänellä, jonka piti merkitä sääliä. "Minä olen kyllä
teidät haltuuni ottava, Jumala tietää, että sen olen tekevä."

"Minun on mahdoton sitä uskoa!" huudahti toivottomana Klaara. "Katso
minua, Anna! Ei, älä katso tuolla kylmällä katseella, ikäänkuin et
näkisi minua, vaan vanhalla lemmekkäällä katseellasi! Sisareni, oma
sisareni sinä olet, vaikka koko maailma sanoisi, ett'et ole. Minä en
suinkaan tuomitse sinua siitä, että tuon vanhan, sairaan miehen luo
matkustat; mutta etkö sanonut mitään häijyä isälle? Minä en milloinkaan
ole hänen kasvojaan sellaisina nähnyt. En toki tahdo sinua peljättää;
Herra on kyllä kerran armossaan meihin katsova, sen uskon lujasti. Älä
milloinkaan herkeä toivomasta, ja jos viipyy kauan, ennenkun äiti ja
minä saatamme jotakin sinun hyväksesi tehdä, niin älä luule, että sinun
unohtaneet olemme, vaan ajattele, että ikävämme joka päivä kasvaa ja
vihdoin tulee niin väkeväksi, että se kaikki esteet voittaa. Hyvästi,
Anna, rakas, rakastettu Anna! Jos sinä, raukka, jaksaisit edes itkeä!"

"Ilmanveto koskee sinuun, sinä et kestä tässä tuulessa; (kuinka
kummallisen tunnottomalta Annan ääni kuului!) muista äitiäsi, jää
sisään ja ole järkevä!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän istui rouva Klemmen vieressä
pienissä, avonaisissa vaunuissa. Hän tuskin tiesi, miten se oli
tapahtunut, ja hän oli itse mielestään kuni unessa-kävijä.

"Saanko ajaa nyt?" kysyi kuski; sitte hän kehoittaen maiskutti
kielellään, mäjähytti piiskalla, ja niin sitä mentiin levollista,
tasaista juoksua pois kodista, onnellisesta lapsuuden kodista. Tien
käänteessä tuli suuren pilven takaa kuu näkyviin, ja hän näki vielä
kerran tuon kaunihin paikan; niin ystävällisesti loisti valo pienestä
lukukamarista; selvästi saattoi siellä tumman haamun erottaa. Anna
painoi lujasti kättä otsaansa vastaan; hän ei tahtonut ajatella, ei
katsoa taaksensa, -- ei, eteenpäin uutten surujen ja velvollisuuksien
luo!


II.

Miten hitaasti matka kului! Hän halusi astua vaunuista ja mennä
jalkaisin. Hänen mielestään oli koko ijankaikkisuus kulunut, ennenkun
he ennättivät Suotaloon, ja kello oli kuitenkin vain 11. Heillä oli
kyllä aikaa, sanoi rouva Klemme, ja kookas, raskas, lystikäs lanko,
joka tuli vaunujen luo, vakuutti, että jotakin virvoketta täytyi ottaa,
ennenkun he eteenpäin lähtisivät ajamaan.

"Mitä, täällä on yksi lisäksi!" huudahti hän kummastuneena, vaan
lisäsi heti hymyillen ja käsiänsä hykertäen: "No noh, ompa punssia ja
leivoksia tarpeeksi tuollaisen pienen neidin varalle myöskin, luulen
ma."

Anna pyysi kuitenki saada jäädä vaunuihin, ja tuon vierasvaraisen
miehen yritys häntä, siitä huolimatta, nostaa alas, evättiin
jäykkyydellä, joka saattoi hänet aivan hämmennyksiin.

Tämä oli nuoresta tytöstä kuin uni. Hän saattoi vaunuista nähdä
suoraan huoneesen, jossa iloiset lapset ja nuoriso katetun pöydän
ääressä istuivat ja söivät pähkinöitä ja omenia. Rouva Klemme seisoi
etupuolella, jutteli ja teki liikkeitä, ja Anna tajusi, että hänen
historiaansa kerrottiin ja tehtiin niin huvittavaksi kuin mahdollista.
Molemmat kahlekoirat haukkuivat herkeämättä ja näyttivät kiihottavan
toinen toistansa. Kuu tuli sillä välin näkyviin ja valaisi tuon matalan
huoneen ja oudot seudut. Mies levitti hevosen loimen hänen jaloillensa
ja käveli sitte edestakaisin hevosten vieressä sekä löi käsiänsä
yhteen, pitääkseen itseänsä lämpimänä.

Oi, jos se olisi uni! Olihan hän ennenkin nähnyt hirvittäviä
unia ja sitte herännyt aamulla rakkaassa makuukamarissa kotona,
päivänpaisteessa ja ilossa -- herännyt sanomattoman ilon ja
kiitollisuuden tunteilla! Vaan ei, tämä oli todellisuus; oi, jos
hän vain saisi matkaan lähteä, lohdutuksella ja avulla isän luokse
saapua! Kuinkahan jaksoi isä tällä hetkellä? hän kysyi itseltään;
tunkeutuikohan tämä tuima tuuli hänen kehnoon kamariinsa, olikohan
hänen kipeä käsivartensa kylmänkankea, ikävöikö hän hellää hoitoa
ja sääliväisyyttä, ajatteliko hän häntä? Ja isän kuva -- kuinka
perinpohjin todellisuudesta eroava, tuo kuva oli! -- seisoi
piinallisesti hänen sielunsa edessä.

Vihdoinkin avattiin ovi, vaan tulija ei ollut rouva Klemme -- hän istui
vahvassa rauhassa, syöden ja juoden paljon puheensa päälle --; se oli
tuo kunnon lanko, joka toi lasin punssia ja kukkurapään lautasellisen
leivoksia.

"Juokaa tämä, neiti kulta", hän sanoi sydämellisesti, "niin
herttaiseni, tehkää se; me emme saata vastata siitä, että annamme
teidät kuolijaaksi paleltua. Te tarvitsette tosiaankin vähän voimia,
luulen ma."

Niin, hän oli oikeassa; Anna lipaisi lämmintä juomaa ja koetti vähän
syödä.

"Mutta jos me ehdimme liian myöhään! Kyytivaunut ovat varmaan
lähteneet, ennenkuin kaupunkiin kerkiämme."

"Ei tosiaankaan, olkaa huoleti siitä; nyt Kristianakin hankkii
matkalle, näen mä. Sananen, ennenkun hän tulee. Te olette hyvä tyttö,
ja minun tulee teitä surku; mitä olette tuumaillut ottaa toimeksenne
häntä ja itseänne elättääksenne? Haluatteko lukea lasten kanssa?"

Hän ei ollut mitään tuumaillut, vaan vastasi, että hän halusi sitä
mielellään -- hän halusi tehdä mitä hyvänsä.

"Mutta heti alussa", jatkoi tuo rehellinen tilanomistaja, aivan hänen
korvansa likellä puhuen, "tulee kenties pieni pula rahasta; älkää
kääntykö Kristianan miehen puoleen, jos sitä saatatte välttää, sillä
hän on sellainen..." Hän ei lopettanut ajatusta, vaan tuolla sanalla
"sellainen" oli aivan sama merkitys, kuin jos hän olisi sanonut "oikea
koronkiskuri." "Tässä", hän jatkoi, "on seteli; ei mitään kiittämistä!
Minä voin vannoa, että saan sen takaisin, ja sehän luonnollisesti on
toivottavinta. Itse alotin vähemmällä, niin, sen tein, ja kuitenkin
olen tullut niin voipa mieheksi kuin olen. Olkoon tämä meidän kesken;
sisareni saa kyllä siitä tietämätönnä olla. Kas, tuossapa hän tulee,
joutukaa ja tallettakaa seteli, vaan tallettakaa se hyvin! Hyvästi,
Kristiana! Hyvästi, neitiseni! Onnea matkalle!"

"Me ehdimme myöhään, me ehdimme tiettävästi myöhään!"

Mutta he ehtivät liian aikaisin, ja heidän täytyi odottaa kolme
pitkää, kuolettavaa neljännestuntia kolkossa postitalon kamarissa.
Sumea marraskuun päivä alkoi juuri koittaa, kun kyytivaunut vierivät
Köpenhaminaan pitkin sitä katua, jonka varrella everstinna nyt oli.
Anna näki sen kauniin kulmatalon ja alaslasketun akkunaverhon siinä
vierashuoneessa, jossa äiti varmaan levollisesti nukkui tahi kenties
juuri heräsi, huulillaan rukous kotona olevain puolesta. Portin
ulkopuolella seisoi puutarhurin renki, jolla oli kaksi täyteläistä
koria ruukkukasveja; olihan määrä alkaa ilo ja hopeahäät.

Vihdoin viimeinkin he istuivat rautatievaunuissa, vaan ei nytkään hänen
mielestään nopeasti menty; kuinka monta ja pitkää pysähdystä oli!
Rouva Klemme yritti keskustelua alkuun panna, vaan kun se ei ottanut
onnistuakseen, niin hän yhtä tyytyväisenä vaipui omiin ajatuksiinsa,
hypistellen suuhunsa leivoksia, joilla hänen käsisalkkunsa oli
täytettynä.

"Nytpä tyttöni saavat kieliä ja musiikkia kunnollisesti oppia", hän
ajatteli, "ja me saamme talostamme hyyrätyksi portinviereisen, pienen,
joutilaan huoneuksen, joka juuri sopii hänelle. Ne huonekalut, jotka
Klemme otti köydenpunojalta, kun hän ei saattanut velkaansa suorittaa,
muutan minä sinne ja otan niiden hinnan luonnollisesti isän rahoista.
Tuo poloinen on lapsi sellaisissa seikoissa -- onni, että hän on näin
hyviin käsiin joutunut."

Ja hän laski kerran, laski toisen, minkä arvoiset köydenpunojan
huonekalut olivat, sekä mitä ne uusina olivat maksaneet, ja mitä
enemmän hän laski, sitä vähemmäksi hupeni Annalle jäävä osuus noista
neljästä sadasta riikintaalerista.

Sorö'ssä he astuivat ulos vaunuista ja ajoivat sitte edemmäksi pienillä
talonpoikaisvaunuilla, jotka olivat rouva Klemmeä vastaan lähetetyt.
Yksi, kaksi, kolme tuntia -- sitte vihdoinkin oli matka loppunut, ja
he pysähtyivät prokuraattorin talon ulkopuolelle. Nuori tyttö hyppäsi
reippaasti vaunuista; hän tahtoi mennä heti sinne, heti!

"Hyvänen aika, rakas lapsi, saattaisittehan hänet vaikka kuolettaa;
häntä täytyy luonnollisesti valmistaa. Sen teen minä; istukaa
siks'aikaa kakluunin ääreen. Ei mitään melua, lapsi! Teidän tulee olla
siivolla, kuuletteko!"

Rouva Klemmen kiirehtiessä katua alas, istui Anna ja tuijotti tuleen,
koettaen koota sekavat ajatuksensa. Hän ei kuullut lasten leikkiä ja
telmettä, ei havainnut, että he puhuttelivat häntä, vieläpä häntä
koskettelivatkin. Vasta, kun prokuraattorin vaimo aukaisi oven, hän
malttoi mielensä ja oli heti valmis täyttämään kuiskaamalla lausuttua:

"Nyt saatte tulla."

"Minkä vaikutuksen se häneen teki?" kysyi hän innokkaasti, kun he
olivat menemässä. Rouva Klemme oli tykkänään omissa hupaisissa
mietteissään, ja hänen täytyi koota ajatuksiansa, ennenkun hän vastasi:

"Se kävi paremmin kuin uskalsin toivoakkaan; ensin se raukka
luonnollisesti tuli vähän liikutetuksi, mutta sitte hän rauhoittui.
Tässä on talo, niin, hänen asuntonsa ei ole juuri hupaisa, synti olisi
niin sanoa; vaan me muutamme hänet jo tänä iltana toiseen asuntoon.
Mutta ettehän vain sairas liene?"

"Oh, en, ei siitä vaaraa ole. Kiitoksia saattamastanne! Parasta on,
että menette nyt, minä haluan mieluimmin olla yksinäni, teidän täytyy
vihdoinkin mennä."

Se oli katkera pettymys uteliaalle rouvalle. Miten mielellään hän
olisi todistanut ja selittänyt liikuttavan kohtauksen isän ja tyttären
välillä! Hän mukautui kuitenkin kohtaloonsa ja meni vastustelematta.

Pienessä, pimeässä etehisessä riippui vanha, rääsyinen röijy; suuri,
oljilla sisustettu puukenkäpari oli seinää vastaan asetettuna; näitä
nähdessään Anna tunsi vanhaa, syntistä kammoaan hädän ja köyhyyden
keskuuteen joutumisesta, mutta se kesti vain lyhyen silmänräpäyksen;
seuraavassa tuokiossa hän aukaisi oven ja polvistui isän sängyn ääreen.
Mielenliikutus tukehdutti hänen äänensä, ja hän oli melkein tajutonna.
Vanha mies sängyssä näytti paljoa enemmän ujolta kuin levottomalta
ja liikutetulta; oli ikäänkuin hän olisi tuntenut, että hänen tulisi
jotakin sanoa, että häneltä oikeudella saattoi vaatia jonkun hellän
sanan, vaan ettei sydän tahtonut hänelle sanoja mieleen johdattaa, ja
sentähden hän tyytyi hiljaiseen ähkämiseen ja valittamiseen, samassa
kun hän laski luisen kätensä nuoren tytön alaspäin taivutelle päälle.

"Kurja isä parkani! Sinulla on niin paljon tuskia. Jos olisin sen ennen
aavistanut, niin olisin ennemmin tullut, mutta nyt en jätäkkään sinua
milloinkaan."

Anna nosti päänsä ja katsoi ylös. Sairas makasi yhä hiljaa vaikeroiden,
suljetuin silmin. Tuo oli hipunut olento, jolla oli rohjomainen,
jokapäiväinen, karkeapiirteinen kasvonmuoto; mielen ilmaus osoitti
omituisen sekoituksen tylsämielisyyttä, hyväntahtoisuutta ja
kavaluutta. Anna hykähti takaisinpäin. Ei milloinkaan jättäisi! Mitä
hän oli tehnyt? Tuon miehen tähden hän siis oli uhrannut kaikki, nyt
vasta hän sen tunsi ja käsitti -- kaikki. Mutta se oli ainoastaan
velvollisuus, vastasi hän itselleen! Olihan tuo hänen isänsä, joka oli
aivan syytön niihin mielettömiin harhaluuloihin, joita hänellä isästään
oli ollut. Oi, jos vain hänen sydämensä tahtoisi hänen isänsä puolesta
puhua!

Mutta se oli uppiniskainen sydän. Mitä olisikaan hän tahtonut antaa,
jos hän olisi saanut Klaaran hellän sääliväisyyden, anteeksi suovan
sydämen, tosi kristillisen mielen!

Hän kurotti sairaalle haljenneen vesiruukun, joka oli akkunalla, ja
piti hänen päätänsä ylhäällä hänen juodessaan; mutta se tapahtui
vastahakoisesti, eikä hänen äänensä kuulunut samallaiselta kuin hänen
ensi kerran puhuessaan; se oli väkinäinen ja epävarma:

"Voitko kestää muuttamista, minun -- isä raukkani? Täällä sinulla on
niin viheliäinen olo; sinä voit pikemmin parantua toisessa paikassa."

"Sairashuoneessako?"

"Ei, vaan pienessä, hauskassa kodissa, jossa minä olen sinua hoitava."

"Jumala siunatkoon sinua", vastasi sairas samallaisella äänellä ja
samalla tunnon ilmauksella kuin kotona se köyhä vaimo, -- jota hän ei
milloinkaan ollut saattanut kärsiä -- joka kunakin lauantaina sai kuusi
killinkiä Klaaralta.

Vaitiolo seurasi. Vanha Jussi -- se oli sairaan nimi -- makasi
levollisena ja hengitti säännöllisesti ja kuuluvasti. Anna luuli hänen
nukkuvan, mikä oli Annalle todellinen huojennus. Niin ei kuitenkaan
ollut laita, vaan sairas katsoi mukavammaksi siten maata; valkeiden
silmäripsien alta hän katseli salaisesti ja tutkivasti nuorta tyttöä.
Tämä käännekohta hänen elämässään oli sattunut juuri silloin, kun
olo synkimmältä näytti. Hän tuskin saattoi uskoa, että joku tahtoi
eteenpäin hänestä huolta pitää; tässä oli syytä kyllä kummastukseen,
ujouteen sekä iloon.

"Hyväluontoinen lapsi raukka!" hän ajatteli; "minun omatuntoni on
toki puhdas, enhän minä ole häntä pyytänyt tulemaan. Kun hän ei vain
näyttäisi noin kauhean hienolta! Omituista ajatella, mikä pieni
matelijainen hän kerran oli; minä tunnen enää vain nuo mustat silmät."

Hänen näitä tuumaillessaan, seisoi Anna aivan hiljaa keskellä huonetta.
Hän ei rohjennut itkeä tahi muulla lailla tunteitaan ilmaista. Pitkänä
ja toivottomana näkyi tulevaisuus hänen edessään, ja vielä eilen
oli se ollut hymyilevä ja valoisa. Oli aivan kuin huima vedenpyörre
olisi tarttunut häneen ja heittänyt hänet autiolle rannalle, etäälle
kaikesta, jota hän kunnioitti ja rakasti. Hänen omat lohduttavaiset
sanansa edellisenä päivänä: "Mitähän meille saattaisi tapahtua, kun isä
on kotona?" kävivät kuin pistos hänen sydämensä läpitse. Kiihottuneessa
mielessään hän oli ollut vallan varma, että hän oli oikein tehnyt; nyt
sitä vastaan hän horjui. Eikö niiden äärettömän monien kiitollisuuden
syiden, joilla hän oli kotiin kiinnitetty olisi tullut hänet pidättää
siellä? Mutta isä oli ollut ylen kova. Ja kuitenkin, kuinka usein juuri
hän oli isän lujuutta kiittänyt! Ja hän näki isän, vihastuneenakin
niin jalon muodon edessään ja kuuli hänen varoittavan: "onneton lapsi,
ajattele oikein!"

Hän koetti karkoittaa noita ajatuksia ja kiinnittää tarkkaavaisuutensa
ympärillä oleviin esineihin. Pienten, likaisten, vuotisen tomun
ja hämähäkin verkkojen pimentämäin ruutujen läpitse oli näköala
lautapihaan päin rannalle; vesi näytti kylmältä ja sekoittuneelta;
pieni venhe ponnisteli päästäkseen maalle; hän tarkasteli sitä ja
muisti äkisti Kustaan. Mitä tuo rakas, uskollinen Kustaa on sanova,
kuullessaan, ettei hän ollut hänen sisarensa? Tai tiesiköhän hän sen?
Niin, hänen täytyi se tietää, olihan hän viisi vuotta häntä vanhempi.
Kuinka elävästi tuli samassa Kustaan hävästijättö hänen mieleensä,
kuinka Kustaa oli ottanut Klaaran syliinsä, sitte puolittain leikillä
kumartanut hänelle ja suudellut hänen molempia käsiään, sanoen: "sinä
olet suuri rouvasihminen, sinä, Anna!"

Hän muisti myöskin erään ihanan kevätaamun, jolloin hän, Anna, oli
kysynyt Kustaalta, heidän puutarhassa kävellessään, miks'ei Kustaa
ollut häntä kohtaan aivan samallainen kuin ennen, eikö hän häntä
enää rakastanut, ja Kustaa vastasi katseella, jolla hänen selkeät,
rehelliset silmänsä selvästi ilmaisivat, ettei kenkään ollut hänelle
rakkaampi: "jos vain saattaisit sydämeni tunteet lukea!" Samassa muisti
hän isän kirjeen Kustaalle, ja suloinen, hämille saattava ajatus ajoi
veren hänen sydämeensä; mutta hän poisti tuon mietteen koko sielunsa
voimalla ja rukoili intoisesti:

"Suuri Jumala, varjele minun järkeni!"

Alkoi hämärtää, eikä ketään vielä tullut heitä noutamaan. Muurari
nukkui nyt oikein rauhallisesti; nuori tyttö peitti hänen käsivartensa
saalillaan; ryysyinen, pieni peite ei ylettynyt tarpeeksi.

"Hohoi, vanha vekkuli!" kuului samassa ovelta, ja reipas, nuori sepän
sälli, tukka pystyssä, nokinen naama ja edessä nahkainen esiliina,
astui sisälle. Se näytti sairaalle pientä pulloa ja jatkoi, Annaa
näkemättä:

"Kuinka käsivarren ja kuumeen laita on? Tässä on pisarainen, joka
kelpaa teille. Noh, joko ukko on suostuva köyhäinhuoneesen lähtemään,
vai vieläkö pitää vähäsen vastaan ponnistella? Niin", hän lisäsi
sydämmellisemmin, "jos minä saattaisin jotakin siihen katsoen tehdä,
niin te ette milloinkaan sinne joutuisi, mutta te saatte kernaasti
taskuni ylösalaisin kääntää, isävanhus, ja katsoa mitä niissä on. Kuka
siellä? Oi, pyydän anteeksi."

Oliko tuo nuorukainen Annan veli? Anna tunsi tuskin jaksavansa sitä
kestää, ja kuitenkin, mikä oikeus hänellä oli ahkeraa työmiestä
halveksia?

"Teidän täytyy olla vähän hiljaa; minun... sairas nukkuu. Ken te
olette?"

Nuori seppä näytti siltä kuin hänellä olisi suurempi syy saman
kysymyksen tekemiseen. Hän vastasi kuitenkin, puoleksi empien, säveästi:

"Niin, näetteko, minä en oikeastaan kuulu perheesen, vaan hänen
tyttärensä Tiina on minun morsiameni. Minä en tunne teitä, neiti,
vaan arvelen, että olette tullut auttamaan, ja sitte sanon vain, että
täällä, jos missään, apua tarvitaan."

Anna katsoi häneen kääntymättä pois. Rehellisyys kuvastui noissa
likaisissa kasvoissa. Vähän hölmömäiseltä hän tosin näytti, vaan
samassa hyvän luontoiselta. Anna selitti muutamia sanoin aikeensa ynnä
ken hän oli. Poika parka seisoi kuin pilvistä pudonneena.

"No, mitähän Tiina on sanova! Mutta eikö ole oikein synti teidän itse
tähtenne, rakas ne -- neitsyt" (hän olisi mieluummin sanonut neiti,
vaan katsoi kuitenkin neitsyt-nimen asianhaarain mukaan sopivammaksi);
"ettekö olisi saattanut häntä muulla tavalla auttaa? Tämä on liikaa,
niin, todella liikaa."

Ja hänen muodostaan saattoi selvästi lukea: moinen mies ei ole sitä
ansainnut.

Hetkisen kuluttua tuli rouva Klemme. Hän oli ennen mainitussa pienessä
huoneuksessa kaikki järjestänyt ja oli innokas sekä hengästyksissään;
nyt ei tarvittu muuta kuin kannattaa sairas sinne. Kaksi miestä ja
tyynyillä varustetut paaret odottivat ulkopuolella. Sepän sälli herätti
vanhuksen, nosti hänet voimakkaalla otteella sängystä sekä kantoi
varovasti ulos paarille. Tuo ei kuitenkaan voinut tuskaa saattamatta
tapahtua, eikä muurari koettanutkaan hillitä oihkamisiaan.

"Te olette tehnyt minulle suuria palveluksia"; sanoi Anna tyvenesti ja
määräkkäästi rouva Klemmelle; "huomenna laskemme, mitä olen velkaa, ja
toivon voivani..."

"Älkää ollenkaan siitä puhuko; sen saatatte pian minulle korvata, jos
tahdotte vähän soittaa ja lukea minun lasteni ja muutamain muiden
lasten kanssa, jotka siinä tapauksessa voivat tulla minun luokseni ja,
luonnollisesti, maksaa minulle. Täällä sellaisesta ei suuresti makseta,
sen saattanette käsittää; mutta siitä me kyllä aina sovimme. Minä
tahdon teidät oikein säällisesti haltuuni ottaa, ja teidän täytyy usein
käydä minua katsomassa."

"Lapsia opetan mielelläni", kuului vakava vastaus, "mutta teitä
katsomassa käydä en voi. Ovathan meidän mielihalumme yhtä eroavaiset
kuin olosuhteemmekin."

"Ei vieläkään masentunut!" ajatteli pikku rouva. Sitte hän sivumennen
naputti erääsen akkunaan, jonka ääressä istui muudan hänen
ystävättärensä -- jolle jo oli kerrottu, mitä tapahtunut oli --,
nyökkäsi sinnepäin, siten huomauttaen, että siinä nyt kulki kertomuksen
sankaritar.

Uudessa huoneuksessa oli kolme pientä, matalaa huonetta ja ahdas
kyökki. Palkkikatto ja seinät olivat valkoiseksi maalatut; mutta tuo
paikka oli kaikissa tapauksissa kuin paratiisi muurarin entiseen
asuntoon verrattuna, ja nuoranpunoja raukan huonekalut kaunistivat sitä
todellisesti. Tohtori, joka illempana tuli, oli varsin kummastunut ja
tyytyväinen. Nyt, kun sairas saattoi saada alituista hoitoa, ja kääreet
käsivarrella saattoivat tulla säännöllisesti vaihdetuiksi, oli hän pian
paraneva, sanoi tohtori. Tänä iltana hän kuitenkin oli huononlainen,
mielenliikutuksesta luonnollisesti, sehän oli helposti käsitettävä.

Vanha muurari olikin todella iloinen ja ojentelihe tyytyväisenä
lämpöisessä, puhtaassa vuoteessa. Hänen tyttärensä tarjoama putinki
maistui erittäin hyvältä, ja niin keveästi sekä kätevästi laski tytär
kääreen hänen käsivarrelleen; se oli toista kuin omin avuin vasemmalla
kädellä itseänsä auttaa. Suloiset tulevaisuuden unelmat kangastivat
hänen sisällisen silmänsä edessä, ja kuitenkin oli eräs pieni seikka
esteenä -- mutta milloinka me ihmiset saatamme sanoa, ett'ei meillä
mitään esteitä ole?

Anna oli aivan väsynyt ja vaivautunut, vaan ei ollenkaan uninen. Hän
istui vanhanaikaiseen isoisän tuoliin, joka oli ihan pienen kakluunin
vieressä, ja istui siinä tunnin toisensa perään yhä vain ajatellen. Hän
kuuli kirkonkellon lyövän; kuitenkin ennätti pieni kello, joka mahtoi
olla jossakin läheisyydessä, aina hetkisen kirkonkellon edelle.

Mitähän kotona olijat nyt tekivät? Klaara itki häntä ja rukoili hänen
puolestaan, sen hän tiesi. Entä isä? Hänkin suri -- salaista, jäytävää,
parantamatonta surua. Hän pani toivottomana kätensä ristiin. Olikohan
äiti tuon tapauksen jo kuullut? Vai istuikohan hän nyt juhlapuvussa
iloisena hääpöydän ääressä, ajatellen seuraavata vuotta, jolloin hän
omaistensa piirissä samaa onnellista juhlaa viettäisi? Mutta Anna
tiesi, että äiti lisäsi siihen: jos Jumala sallii; hän lisäsi aina: jos
Jumala sallii. Ja nuori tyttö sai vihdoin lohdutuksen kyynelistä.


III.

Seuraavana aamuna nousi Anna aikaisin. Hän oli aivan apeamielisenä,
vaan täynnä hyviä aikeita. Hän oli rakastava isää. Eihän se ollut isän
vika, että hän oli yksinkertainen ja sivistymätön, enempää kuin se oli
Annan ansio, että hän oli tullut hyvin kasvatetuksi ja opetetuksi.

Reippaasti hän aukaisi jokapäiväishuoneen akkunat, otti parhaimmalla
tahdolla luudan tottumattomaan käteensä ja alkoi lakaista lattiaa. Sen
jälkeen hän tomutti, otti sitte tuhan kakluunista, mutta se tuprusi
ylös hänen silmiinsä, ja kun hän vihdoinkin oli sen järjestykseen
saanut, niin hänen täytyi taas lakaista ja tomuttaa. Muurari nukkui
vielä; Annan täytyi laittaa veden kiehumaan, ennenkun hän heräisi.
Mutta mistä hän oli vettä ja tulta saava? Aivan alakuloisena hän
katsoa tuijotti tyhjää ämpäriä ja hiiliä, jotka näyttivät niin
mustilta ja kuolleilta. Vaan kuitenkin -- hänen täytyi ruveta toimeen.
Hän otti ämpärin hienoon kätöseensä, kantoi sen pihalle ja pani
pumppuun riippumaan. Hän oli uljas tyttö ja valmis luopumaan kaikista
sivistyneistä tavoistaan. Raskas pumpunsalko kulki ylös ja alas, ylös
ja alas, kunnes hänen kätensä varsin väsyivät, ja kun vihdoinkin tuli
pirahdus vettä, niin tuona tärkeänä silmänräpäyksenä hänen juuri täytyi
pysähtyä ja levähtää. Kello, jonka hän edellisenä yönä oli kuullut, löi
samassa kahdeksan. Lyönnit kuuluivat niin leikillisinä ja seurasivat
toisiaan niin vilkkaasti, kuin jos ne olisivat kiirehtineet joutumaan
valmiiksi, ennenkun kirkonkellon lyönnit alkoivat ja ne ennättivätkin
ihan täsmälleen. Ääni kuului ihan taemmaisesta, pihaanpäin antauvasta
huoneesta. Anna katsahti sinne ja kohtasi akkunan läpitse erään
lihavan punaposkisen vaimon ystävällisen katseen. Tuo vaimo, jolla oli
häikäisevän valkoinen esiliina, seisoi oikeassa höyrypilvessä ja pesi.
Ystävällistä katsetta seurasi samallainen nyökkäys ynnä koko joukko
merkkejä, joita nuori tyttö ei kuitenkaan tajunnut. Vaimo aukaisi
viimein akkunan ja sanoi:

"Vartokaa, se on vähäpätöinen asia Pekalle. Hän tulee heti; minä en
saata ymmärtää sitä, ett'ei hän jo ole täällä."

Tuskin oli vaimo tuon sanonut, ennenkun mainittu Pekka lentävässä
vauhdissa oli siinä, luistaen pitkin jäätynyttä katuojaa ja välkkyvää
maitohinkkiä ilmassa heiluttaen. Kainalossa hän kantoi suurta leipää,
jonka hän kurotti äidille, samassa antaen hänelle iloisen läpsäyksen
sekä katsoen häntä puoleksi veitikkamaisella, puoleksi kunnioittavalla
katseella, joka köyhäin lapsilla on tavattavana. Sen jälkeen hän
hyökäsi pumpulle, nosti karvaista lakkiaan kohtelijaasti nuorelle
tytölle ja rupesi pumppuamaan.

Se oli tukeva, kolmentoista vuotinen poika, jolla oli vaalea, kihara
tukka, korkea, valkoinen otsa, sininen, selkeä silmäpari, pisamaiset,
punakkaat kasvot ja erinomaisen rohkeannäköinen muoto. Hänen lapsekas
vartalonsa muodosti koomillisen eli leikillisen vastakohdan hänen
sangen itsenäiselle katsannolleen, melkein perheen isän katsannolle,
ja perheen isä hän tavallaan olikin. Hän oli jo, ennenkun Anna
ehti ympärilleen katsahtaa, pesän edessä polvillaan ja oli pian
tulitikkujen, polttopuiden ja lastujen avulla sytyttänyt iloisen tulen.
Sitte hän kaasi vettä kattilaan, asetti sen tulelle ja kysyi, oliko
muuta tehtävää.

"Minulla on kymmenen minuuttia aikaa, ennenkun minun pitää apteekarin
luokse mennä", hän sanoi ikäänkuin mies, joka tietää, minkä arvoinen
aika on.

"Ei ole mitään muuta; tuhannen kiitosta! Onko teillä kukaan sairaana?
Te puhuitte apteekista."

"Oh, ei; vaan minä pidän vaaria apteekarin porsaasta ynnä toimittelen
yhtä ja toista muuta, ja saan siitä traania, oivallista, puhdasta
traania. Pieni Riikka rukka tarvitsee kaiken traanin, minkä hän voi
saada. Uskokaa, hän, meidän Riikka, oli oikea rämä, vaan nyt hän on
varsin paljon parempi. No niin, jos ei mitään muuta tehtävää ole, niin
minä menen äidin luokse välipalaa ottamaan."

Tuokiossa seisoi Pekka pihalla, pieni, saaliin kiedottu, nelivuotinen
tyttö käsivarrellaan ja oivallinen vehnäleipämöykky kädessään. Sen
syödyksi saaminen näytti todelliselta työltä, vaan poika toimitti sen
miten kaikki muutkin tehtävänsä erinomaisella reippaudella, ja nuo
kymmenen minuuttia olivat tuskin kuluneet, ennenkun hän taas luisti
pitkin katuojaa ja katosi kuin salama.

Heti sen jälkeen tuli äiti. Hän oli riisunut tuon suuren, karkean
esiliinan ja oli aivan sievä ja hieno.

"Saatanko teitä jollakin lailla palvella?" hän kysyi, ja hänen
katsannossaan ilmausi kainoutta ja kuitenkin äidillisyyttä. "Minulla
on par'aikaa ankara pyykinpesu, ja jos hänellä tuolla", hän osoitti,
selittääkseen, muuraria kohden, "on joitakin pestäviä vaatteita, niin
tuokaa ne tänne. Minä kuulin eilen kaikki prokuraattorin rengiltä, ja
Jumala tietää, että se saattaa kiveäkin liikuttaa; minä toden totta
olen itkenyt teidän tähtenne, nuori neiti, kun näin teidän tulevan
hänen kerallansa eilen, jos en olisi peljännyt olevani tiellä, niin
olisin tullut sisälle. No, tuokaa nyt vain tänne, mitä tekee joku
vaatekappale enemmän tahi vähemmän!"

"Te olette varsin hyvä, vaan sitä ei ole tarvis; sitä paitsi tulee
minun itse oppia itseäni auttamaan."

"Ei ole hyvästi, neitiseni, naapurien avuntarjoomusta hyljätä; vaan
saman tekevä, kenties toisella kerralla. Kun tytöt tulevat koulusta,
niin lähetän heidät tänne, jos jotakin toimittamista olisi."

Ja hän poistui, kehoittavasti nyökäten. Anna oli niin omituisella
mielellä, sekä liikutettuna että täynnä häveliäisyyttä. Kuinka usein
hän oli päivitellyt "halvemman" kansan itsekkäisyyttä, sitä, että he
odottivat maksua kaikesta, jopa ystävällisestä katsannostakin, ja nyt
tuli köyhä pesuvaimo pyytämättä häntä auttamaan. Niin, hän, hyljätty,
oli jo saanut paljon ystävällisyyttä kokea. Hän muisti tuon rehellisen
tilanomistajan ja hänen viidenkymmenen taalerin setelinsä, josta hän ei
ollut edes kiitosta saanut. Kuinka hän ennen olisikaan jättänyt hänet
huomaamatta, melkeinpä kammonut häntä hänen karkeiden vaatteidensa,
yksinkertaisen käytöksensä ja suorasukaisen olentonsa tähden! Kotona
hän aina oli ollut niin kummallisen välinpitämätön äidin puheille
niistä suurista hyveistä -- kaksinkertaisesti suuret, kosk'eivät ne
ole silmiinpistäviä --, joita köyhällä, vähäarvoisella kansalla on.
Saattoiko hänen heikokouskoisuutensa kenties vasta oman kokemuksen
kautta voitetuksi tulla? Olisiko ollut mahdotonta saada tuota ylpeyttä
masennetuksi, ennenkun hän tuli noiden halveksittuni olentojen hyvyyttä
ja sääliä tarvitsemaan? Oi, jos hän tohtisi uskoa, että Jumala
kasvatti häntä kuin isä lastansa, että tämä suuri koetus oli hänelle
rakkaudesta lähetetty -- kuinka se oli huojentava kuorman ja tien
valoiseksi sekä turvalliseksi tekevä! Mutta ei, vielä hän ei uskaltanut
nöyrästi ja lapsellisen hurskaasti niin ylenpaltisen rikkaalle armolle
ja siunaukselle sydäntänsä avata. Tähän asti hän oli ollut vieraassa
suhteessa Jumalaansa ja tuntenut Hänet vain äidin ja sisaren kautta.
Oli melkein kuin jos hän ei olisi Häntä tarvinnut, ja sitä paitsi
oli hänellä rasittava oman halpuuden tunto Hänen suuruutensa suhteen
-- tunto, joka useinkin pöyhkeillä ihmisillä on. Nyt hän kuitenkin
polvistui tuon pienen kyökin kivilattialle ja tunnusti velkansa,
tunnusti, että jos tämä oli rankaistus -- hän saattoi tätä oloa
paraiten rankaistukseksi ajatella --, niin se oli hyvin ansaittu.

Aurinko tuli juuri hänen noustessaan esiin ja pilkisti hymyillen
puolijäätyneiden ruutujen läpitse. Pieni, kaunis lintu nokki samassa
keltaisella nokallaan useita kertoja akkunaan. Anna kiiruhti pihalle,
vieden muutamia jyviä sille, ja lohdullisesti kuului hänen sielulleen:
ei varpunenkaan putoa maahan ilman teidän taivaallisen Isänne tahtoa,
vieläpä teidän päänne hivuksetkin ovat luetut.

"Onko täällä ketään?" kuului äkisti ääni, ja kun hän meni sisälle,
niin keskellä kyökkiä seisoi sievä, keskikokoinen tyttö, ehtapunainen,
puumulinen huivi päässä, suuri, tikattu saali, vaaleanpunainen
esiliina, kihtaavat tumpit ja käsivarrella suuri kori. Se oli oikein
herttainen tyttö, vaikka se suuresti oli vanhan muurarin näköinen sekä
näytti pikku viisaalta. Hän oli kovin tyhmistyneenä, vaan koki peittää
sitä uljaalla ruumiin nytkäyksellä, joka ei suinkaan häntä kaunistanut.

Anna käsitti heti, ken se oli. Suutelisinko häntä? hän ajatteli; mutta
se oli vähän vastahakoista. Sen sijaan hän otti kihtaavan tumpin
molempain käsiensä väliin ja puristi sitä ystävällisesti.

"Sehän oli konstikkain historia, minkä elämässäni olen kuullut," alotti
Tiina ja laski korin pois. "Kun vain et ajan pitkään rupea katumaan;
niin, minä sanon sinäksi, sillä kun olemme täydet sisaret, niin eihän
muulla lailla puhutteleminen käy päinsä."

"Ei, luonnollisesti; mutta mene tupaan, rakas Tiina, istumaan; kuppi
teetä kenties maistuu sinulle näin kylmänä aamuna."

"Ei pitkinä päivinä; rouvan kanssa ei ole hyvä leikkiä tehdä, sillä
ovat haukan silmät kaikista vaarinottamaan. -- No, isävanhus saattaa
todella sanoa, että hän on saanut oikein herrain päivät, jos vain sinä
et jo puolimatkalla häneen tuskastu. Nehän olivat ankaria, kohtuuttomia
ihmisiä, joiden luona sinä olit, luulen ma?"

Miten Annan korvia, leikkasi, miten koko hänen sieluaan liikutti kuulla
sellaista heistä lausuttavan!

"Oivallisia, jaloja, siunatuita ihmisiä!"

"Minä olen myöskin samaa kuullut", sanoi Tiina kummastuneena, ottaen
korin käsivarrelleen. "Kristoffersen oli siis kuullut hullusti; hän
tahtoi uskoa, että he olivat sinut pois ajaneet."

Pois ajaneet! Väristys kävi läpi Annan, ja epätoivoinen miehuuttomuuden
tunto esti hänet melkein puhumasta.

"He antoivat minun valita itsensä ja... Mutta älkäämme siitä puhuko.
Tahdotko käydä sisään isän luokse, Tiina?"

"Minulla ei ole aikaa," vastasi Tiina happamen imelän muotoisena. "Sinä
voit muuten olla levollinen, minä en aio sinun seikkoihisi sekaantua;
mutta sen verran toki tajuan, että ne, jotka ovat niin kernaat jonkun
luotansa laskemaan, ovat mieluummin sitä paitsi. Tervehdä isää! Minä
olen totisesti tehnyt hänen hyväkseen, mitä olen voinut, mutta se ei
luonnollisesti ole ollut paljon ja tietysti nyt unohtuu. Hyvästi! Niin,
sinä olet, ymmärrettävästi, ylen hieno tulemaan minua tervehtämään."

"En suinkaan, minä tulen mielelläni sinua tervehtimään. Missä sinä
asut?"

"Minä palvelen postimestarilla, suuressa, keltaisessa talossa
torin varrella. Sinä saatat tulla hämärässä ja mennä suoraan minun
yliskamariini; se on toinen ovi, muista se, ensimmäinen on renkikamarin
ovi. Hyvästi niin kauaksi!"

Ja Tiina meni pois vakavalla katsannolla, miten henkilö, joka ymmärtää
arvostansa vaarin ottaa.

Saattoiko hän elää tällaisissa suhteissa, tällaisessa seurassa? kysyi
Anna itseltään, Tiinan jälkeen katsoessaan. Eikö kuorma ollut liian
raskas, eikö hän uupuisi sen alle?

Vähäistä jälkeentumin heräsi vanha muurari. Hän oli aivan hyvällä
mielellä; käsivartta särki vain vähäpätöisesti, ja uni oli
virkistänyt sekä vahvistanut häntä. Sitä paitsi hän tunsi heräävän
ruokahalun merkkejä, joka seikka nykyisissä edullisissa suhteissa oli
kahdenkertaisesti miellyttävä. Kun Anna hänelle teetä tarjosi, niin hän
kiitti leveällä hymyilyllä ja lausui toivovansa, että Anna oli nukkunut
yhtä oivallisesti kuin hän itse. Aavistiko hän, mitä äärettömiä
uhrauksia hänen tähtensä oli tehnyt tuo nuori tyttö, joka seisoi hänen
vieressään, sievät kasvot niin totisen näköisinä? Ei, hän ei sitä
aavistanut, oikeammin, hän ei ajatellut sitä, hän ajatteli vain itseään.

"Kelpo lekko, se oli oikein; pane lisäksi kunnon lailla, tyttöni! Ah,
se tekee hyvää. Anna minulle nyt vielä kuppi teetä ja ranskanleipä. Ai,
sitä käsivartta! Hoh-hoo, minua vanhaa rämää, mitä minä kuitenkin olen
ijässäni kärsiä saanut!"

Anna järjesti hänen päänaluksensa, asetti käsivarren mukavimpaan
asentoon ja piti kiinni kupista, josta hän joi. Mutta se oli
velvollisuuden tunnon kylmää apua; Annan täytyi väkisin pakottaa
itseänsä tuota apua antamaan, eikä sitä seurannut ystävällisiä sanoja
eikä hellää katsetta. Äkkiä katsahti muurari ylös ja sanoi:

"Niin, älä luule muuta kuin että minä tiesin sinun jaksavan hyvin.
Minä tiedustelin silloin tällöin sinun vointiasi ja sain aina saman
vastauksen. Ihminen saattaa kärsiä paljon, tietäessään, että ne, joita
hän rakastaa, jaksavat hyvin; hoh-hoo, jaa-jaa."

"Kuinka paljon aikaa on siitä, kun äiti kuoli?" kysyi Anna hiljaa.
Hän tahtoi niin mielellään kuulla jotakin hyvää äidistä, jotta hän
saattaisi äitinsä muistoa rakkaana pitää.

"Oh, siitä on pitkä aika; minä en, häpeä sanoa, tiedä tarkoin, milloin
se oli."

"Onko hän ollut siinä asunnossa, josta sinä muutit?"

"Ei toki; silloin meillä oli parempi olo. Majuri kai on kertonut,
että hän antoi meille kaksisataa riikintaaleria, kun hän sinut sai?
Eikö? Niin, sen hän teki, vaan eihän sellaista saata rahalla maksaa,
luonnollisesti."

"Haluaisitko kertoa minulle jotakin äidistä?"

Vanha Jussi nousi vasten tahtoansa ylös, kummastellen moista pyyntöä.
Näytti melkein, kuin hän olisi luullut Annan tahtovan kuulla jotakin
pahaa äidistä, sillä hän vastasi:

"Amalia vainaalla olivat vikansa, miten meillä kaikilla; vaan minä en
tahdo olla se, joka vanhaa vihankaunaa muistelen. Antaa kuolleiden
levätä rauhassa."

Anna havaitsi, että useammat kysymykset olivat tarpeettomia, ja hän
vaikeni siis, vaan ajatteli toki koko päivän äitiänsä ja kiintyi
kummallisella kivulloisella itsepintaisuudella toivoon, että sisar
saattaisi hänelle joitakin lohduttavia tietoja antaa.

Oli aivan vastenmielistä uskaltaa yksin ulos hämärässä. Hän löysi
toki vaikeudetta postihuoneen, riensi reippaasti ylös pitkin
kapeita, jyrkkiä rappusia ja seisoi pian onnellisesti ja hyvin, vaan
sykkivällä sydämmellä matalassa piikakamarissa. Kun Tiina sillä
hetkellä oli poissa, niin hän istui kolmijalkaiselle tuolille, joka
seisoi punaiseksi maalatun kaapin nojalla eikä nähtävästi kelvannut
muutettavaksi paikaltaan. Hän ei ollut siinä istunut kahta minuuttia,
ennenkun sivuhuoneen ovi aukaistiin ja suljettiin ja piikakamarin ovi
tempaistiin auki. Kakluunista tulevassa valossa hän saattoi nähdä
puolikasvuisen koulupojan vartalon. Se heitti hänen luokseen parin
saappaita ja karjaisi käskevällä äänellä:

"Minä tahdon päästä vapaaksi tuollaisista saappaista toisella kertaa,
neitsyt Laiska-Maija!"

Ovi lyötiin kiinni, jotta pienet ruudut tärisivät. Nuori tyttö raukka
oli niin liikutettuna ja harmissaan, ja viipyi niin kauan, ennenkun
sisar tuli. Kun hän vihdoinkin tuli, niin Anna huomautti hänelle heti
saappaita.

"Hoh, se on Julius taas," vastasi Tiina, olematta milläänkään, samassa
kun hän tuppasi kakluunin puita täyteen. "Tuo uppiniskainen poika
joutaa kyllä odottaa."

"Parasta varmaankin on, että teet sen heti; kuului siltä kuin hän olisi
ollut suutuksissaan."

"Olkoon vain, minä en siitä suuresti välitä. No, olipa hyvä, että
tulit, minulla on isää varten jotakin, jonka saatat mukanasi kotiin
viedä. Nyt hän ei tosin sitä niin suuresti tarvitse, mutta minä en
tohdi sitä kauemmin täällä pitää."

Hän aukaisi kaapin ja otti esille pienen, topatun tyynyn, vaan pysähtyi
heti ja huudahti peljästyneenä:

"Rouva, rouva! Sinun täytyy mennä piiloon!"

Ja ennenkun Anna ehti asiaa harkita, seisoi hän, väristen kuin haavan
lehti, punaisessa kaapissa, puoleksi haudattuna villahameihin tyyny
sylissään. Hän kuuli kakluunin ovet avattavan ja tuiman äänen huutavan:

"Sinä et taukoa, ennenkun sytytät talon tuleen. Tänne sisälle ei saa
tulla enää ainoata puikkoakaan, muuten täällä varmaan joskus tulipalo
syttyy. Mieletön ihminen!"

Kamari oli aivan savua täynnä, kun Anna vankeudestaan tuli, ja Tiina
näytti kiukustuneelta.

"Katso vain, hän otti pois joka ikisen murun; niin, nyt näet, millaisen
väen luona olen."

"Mutta eikö rouvallasi ollut oikeus, Tiina? Puita oli kovin paljon
kakluunissa. Ja tämä tyyny! Suuri Jumala, kenenkä tämä oikeastaan on?"

"No, kas niin vain! Kiitän nöyrimmästi! Minä luulin hyvin tehneeni, ja
nyt sinäkin rupeat minua hätyyttämään. Herra Jumala, jos en milloinkaan
olisi syntynyt! Tuo onneton tyyny! Olihan minulla lupa oma esiliinani
ottaa, tiedän mä, eikä mokomaa rahtusta höyheniä milloinkaan patjasta
saateta kaivata. Minä tein sen isän tähden, ja jos sinä juoruat siitä
Kristoffersenille..."

Nyyhkytykset katkaisivat puheen.

"Minä en aio puhua siitä; mutta meidän täytyy täyttää patja taas, jo
tänä iltana, heti! Minä en lähde täältä, ennenkun se on tehty. Voi,
Tiina, etkö tiedä, että se on raskas synti?"

"Minä tiedän, että tahdot minut onnettomuuteen syöstä! Minä en tohdi
sytyttää kynttilää; jos joku tulisi, mitenkä sitte kävisi?"

Mitkään vastaanväitteet eivät kuitenkaan auttaneet; Tiinan täytyi
sytyttää kynttilä ja katsoa kuinka sisar kiirehtivin käsin ja hehkuvin
poskin kuumeentapaisessa innossa ratkoi auki ja ompeli kiinni taas.

"No, Jumalan kiitos! nyt se on tehty. Älä milloinkaan, milloinkaan enää
sellaista tee!"

Palvelustyttö raiska oli aivan alakuloisen näköinen; hän oli sekä
suutuksissaan että liikutettuna.

"Sinun ei senvuoksi suurennella tarvitse. Jos sinä olisit minun
tavallani saanut kärsiä ja olla kuin orjana, niin et kaiketi olisi
parempi. Lupaathan, ett'ei Kristoffersen saa tästä mitään tietää?"

"Luonnollisesti. Älä itke nyt; sinusta tulee kyllä vielä hyvä tyttö.
Istu viereeni tähän ja jutelkaamme vähäsen."

Tiina tunsi halun vastata, että hän _oli_ hyvä tyttö, vaan hillitsi
toki mielensä, otti vaijeten sinisen sukkansa ja istui sängyn laidalle.

"Saatatko muistaa äitiämme, Tiina?"

"Kyllä; minä olin suuri tyttö, kun hän kuoli. Hän ei toki minulle
mitään pahaa opettanut ole; luulitko kenties sitä?"

"Oi, en; mutta minä tahtoisin mielelläni hänestä vähäsen kuulla.
Piditkö hänestä paljon? -- enemmänkö kuin isästä?"

"Oh, kyllä; mieluisestihan kukin enemmän äidistään pitää. Hän oli
muuten äkäisenlainen; vaan kylläpä isä, tuo laiskajaakko, opettikin
hänen tietämään, että hän eli. Hän sai hinata kuin ajurin koni,
perheelle leipää laittaakseen."

"Luuletko, että hän milloinkaan muisteli minua?"

"Sen annan jäädä sanomatta; enhän minä tiennyt, että sinua oli
olemassakaan."

"Mutta etkö nyt, kun sen tiedät", jatkoi Anna rukoilevalla äänellä,
"saata muistaa jotakin lausetta tahi muuta, josta olisit havainnut,
ett'ei hän tykkänään ollut toista lastansa unohtanut? Olitko läsnä
äitimme kuolinvuoteella? Eikö hän sanonut silloin..."

"Kuinka sinulla on sydäntä sellaisiin surullisiin asioihin koskea!"
nyyhkytti Tiina, sinisellä sukankutimella silmiänsä pyyhkien. "Se on
synti ja häpeä, on todella niinkin. Kas se, nyt on rouva täällä taas;
milloinkaan ei pidä saada rauhan rahtuakaan."

Ovi avattiin, ja kaidat kasvot ynnä terävä nenä näkyivät siinä.

"Neljännestunnin kuluttua saat tulla alas ja tehdä tulen; vieraat
jäävät tänne illaksi. Kuka täällä on?"

"Minun sisareni, rouva."

Rouva katsoi terävästi Annaa ja meni sitte; vaan hetkisen perästä
kuului askeleita ja ääniä portailta, ja emäntä kuului kahdesti lausuvan
kuuluvalla äänellä: "Koska olette nähneet koko huonekerran, niin
täytyyhän teidän lapsikamari ja piikahuonekin nähdä."

Tiina hymyili.

"Kas, kuinka ovat olevinaan", sanoi hän; "sinua he nähdä haluavat, vaan
luonnollisesti emme saa siitä tietävinämmekään olla."

Ovi avattiin samassa, ja parvi herroja sekä naisia kurkisti
uteliaasti sisälle. Anna pysyi aivan levollisena istumassa eikä edes
katsahtanutkaan ylös. Jotakin jaloutta ja liikuttavaista oli hänen
ihanuudessaan, joka ehdottomasti vaati kunnioitusta, ja kaupungin
urkuri -- säädyllinen, vanha, naimaton mies -- työnsi melkein
väkivallalla muut takaisin sekä, ovea sulkiessaan, sievimmästi
kumartaen lausui:

"Nöyrin palvelijanne! Pyydän anteeksi!"

"Tahdotko saattaa minua kotiin, Tiina," pyysi Anna hetken kuluttua;
"minä en mielelläni mene yksinäni."

"Sinähän olet tottunut siihen, että palvelija aina on kantapäilläsi,
luulen ma. Pelkään, että tuskin saatat jaloillasi seistä. Sellaista
tarvitsisi vähän ennemmin ajatella."

Vanha muurari oli runsaasti unen lahjalla siunattu. Hän makasi
suloisimmassa unessaan, kun Anna tuli kotiin. Anna käveli edestakaisin
huoneissa, epätoivoisena, levottomana, intoisena. Minkä kauhean
kokemuksen hän oli näinä muutamina päivinä koonnut! Hänen päätänsä
pakotti, kun hän muisti isän sanat: "Minä tunnen ne olosuhteet; se ei
saa tapahtua!"

Niin hupaisa valo loisti pesijävaimon puolelta. Hän kenties oli hänen
äitinsä tuntenut ja säilyttänyt ystävällisessä mielessään joitakin
sovinnollisia muistoja hänestä. Anna tahtoi vielä viimeisen koetuksen
uskaltaa ja koputti hiljaa ovelle.

"Astukaa sisälle, astukaa sisälle! Kas, se on neiti! Istukaa tänne
nojatuoliin, olkaa niin hyvä. No, se oli oikein hyvästi tehty!"

Vastaanotto ei saattanut sydämellisempi olla, eikä huone voinut
olla puhtaampi ja viehättävämpi. He istuivat kaikki pyöreän pöydän
ympärillä. Äiti silotti hienoja pyykkivaatteita, ja Pekka pilkkoi
tikkuja; kaksi kahdeksanvuotista kaksoista, keltaiset hivuspalmikot
alaspäin pitkin selkää, harjoitti kirjoittamista niiden kirjainten
mukaan, joita äiti oli heille kirjoittanut; ja he jäljittelivät
kummastuttavalla tarkkuudella niiden aivan omituisia kiemuroita ja
muotoja. Pienellä, heikolla Riikalla oli myöskin tehtävänsä: hänen
täytyi panna lankaa neulain silmiin ja selvittää nauhoja. Väliin
katsahti yksi, väliin toinen kelloa, ikäänkuin nähdäkseen, kävikö työ
tarpeeksi joutuisasti.

"Kuinka täällä on hienoa! Eihän minusta vain haittaa liene?"

"Jumala siunatkoon teitä, ei suinkaan! Niin, eikö täällä ole hauskaa?
Me olemme tämän huoneen itse, Pekan kanssa kahden, paperoinneet. Ja
mitä minun kellostani sanotte, neitiseni, eikö sillä sovi oikein
komeilla? Me ostimme sen huutokaupasta, enkä milloinkaan ole sitä rahaa
katunut. Niin, meillä, Jumalan kiitos, on kaikin puolin hyvä olo, kun
me vain olisimme kiitolliset ja käyttäytyisimme sopivasti."

Viimeistä lausetta seurasi varoittava katse toisinaan vähän
rauhattomille kaksoisille.

"Tunsitteko minun äitini?" kysyi Anna ilman mitään johdantoa.

"Kyllä, rahtusen, varsin vähän."

"Tuntuu niin raskaalta, kun ei kenkään saata hänestä minulle mitään
kertoa."

Pesijätär näytti onnettomalta. Hän ei tietänyt mitään hyvää Amaliasta.
Se oli ollut vankka vaimo ja osannut käyttää kieltänsä yhtä vilkkaasti
kuin käsiään. Pesijätär oli kerran lainannut hänelle naulan suopaa,
talikynttilän ja ruukun -- hyvän, uuden ruukun --, vaan ei milloinkaan
ollut yhdestäkään niistä saanut edes vilahdusta nähtä. Tuo ei ollut
oikein säädyllistä, ja tuon kunnon ihmisen veri kiehui vieläkin, sitä
historiaa muistellessaan. Hänen oli mahdoton saada kiittävää sanaa
huuliltansa -- ei, eipä edes nuorta neiti parkaa lohduttaakseen.

"Kotona olijat saavat siis jakamatta rakkauteni pitää", ajatteli
Anna, pienen kyökkinsä akkunan ääressä istuissaan ja tirkistäissään
kohti kirkasta taivasta, jossa lukemattomat tähtöset tuikkivat ja
välkähteliyät; "eikä se ole vähenevä, vaikka en heitä enää milloinkaan
nähdä saisi."


IV.

"Tässä on jotakin teille, neiti!" huusi Pekka seuraavan päivän
aamupuolella, pistäen päänsä ovesta sisälle; "hienoin nahka-arkku,
minkä toivoa voi. Sen näin postimestarilla, jossa käyn apua tekemässä."
-- Pekka kävi melkein kaikkein ihmisten luona apua tekemässä --, "ja
minä lainasin heti käsikärryt, jotta olisitte sen saaneet mitä pikemmin
sitä parempi. Hei vain, miten raskas se on! Saanko sen sisälle kantaa?
Olkaa hyvä, täss'on pieni avainkimppu."

Kotoa! Hän tarkasteli ihastuksella suurta, keltaista arkkua,
kenties oli siinä joku sana, joku tervehdys! Hänen kätensä värisi
mielenliikutuksesta, kun hän sen aukaisi. Mieletöntä kuitenkin oli
toivon vakaan antautua; sanoihan jo osoite, että kaikki oli ohitse.
"Neitsyt Anna Mårtensen, osoite: muurari Johan Mårtensen", oli siinä --
hän luki sen kolmeen kertaan. Sitte hän aukaisi innokkaasti kapineet
ja haki joka poimusta paperin palaa, ainokaistakin riviä; vaan
kaikki etsiminen oli turhaa. Isä oli aivan varmaan kieltänyt heitä
kirjoittamasta -- voi, siitä hän oli vakuutettu. Arkku sisälti suuren
joukon liinavaatteita, kolme, neljä hänen talvista, jokapäiväistä
vaatekertaansa, paksun pinkan nuotteja ja muutamia valituita kirjoja.
Hän pudisteli kärsimätönnä toista toisensa jälkeen; mutta niistä ei
mitään pudonnut. Viimeiseen ehdittyänsä hän pysähtyi. Se oli varsin
vanha, hopeahakainen raamattu, suvussa kulkenut perintö. Hän oli
kasvatusäitinsä usein kuullut sanovan, että se oli rakkain hänen
omaisuudestaan ja ensimäinen, jota hän tulipalosta pelastaa koettaisi.
Anna suuteli kunnioituksella. Olisiko mikään kirjoitettu sana saattanut
sanoa puoliksikaan niin paljon kuin tuo vanha kirja? Sehän julisti
hänelle äidin täydellisen anteeksi-annon, puhui äidin rakkaudesta
sekä osoitti, mistä hänen tuli lohdutusta etsiä. Mutta mitähän tuolla
kulmassa kiilsi? Hän veti esille kolme pientä, välkkyvää avainta, joita
vehreä silkkipunos piti yhdessä koossa. Kuinka hyvin hän ne tunsi.
Ne olivat hänen piironkinsa, ompelu- ja kirjoituspöytänsä avaimet.
"Kenkään ei ole sinun kätköihisi käyvä, ennenkuin sinä itse tulet",
niin tuntui niiden hauska kilinä tahtovan sanoa. Oi, Jumala siunatkoon
äitiä ja sisarta heidän rakastavan sydämensä tähden, joka opetti heidät
kieltoa kiertämään ilman sitä rikkomatta!

Nuori tyttö itki runsaasti, kun hän kapineita laatikkoihinsa
huolellisesti järjesti; mutta lohduttomia epätoivon kyyneleitä ne eivät
enää olleet. Kuinka monta rakasta muistoa olikaan kaikkiin kiintyneenä!
Ompelurasiassa oli useita aljetuita teoksia, jotka olivat aiotut
joululahjoiksi. Oi, tuo niin rakas joulu oli tuleva hänelle varsin
surulliseksi tänä vuonna, eikä, valitettavasti, yksin hänelle, vaan
hänen tähtensä myöskin heille kaikille, ja enimmän kenties isälle.
Kuinka usein olikaan hän entisinä onnen päivinä toivonut saattavansa
jotakin isän hyväksi tehdä, toivonut saavansa tilaisuutta näyttämään,
kuinka äärettömästi hän isää rakasti, ja kuinka paljon hän tahtoi
kärsiä ja kestää isän tähden! Oi, jos hän toki olisi kuollut!

Hänen pieni rahakukkaronsa oli myöskin ompelurasiassa. Se oli niin
täynnä, että se tuskin kiinni meni, ja sisälti kaikki ne kauniit
kultarahat, jotka hänellä ja Klaaralla olivat säästölaatikossa olleet.

Juuri hänen lopetettuaan, koputettiin hiljaa ovelle. Olikohan se Tiina
tahi Kristoffersen taikka vielä pahemmin -- rouva Klemme. Nyt hän ei
tuntenut ollenkaan halua kenenkään kanssa puhua ja aukaisi hitaasti.
Tulija ei kuitenkaan ollut kenkään odotetuista, vaan kaljupää,
ryppykasvoinen, pienenläntä herra, koko olennossa jotakin levotonta
ja yllä kapea, vanhanaikainen takki. Annasta oli ikäänkuin hän olisi
joskus ennen tuon nähnyt -- missä, sitä hän ei saattanut muistaa.

"Onko neiti -- oletteko te kotona?" kysyi vieras aivan hämillään; "minä
tarkoitan, tahdotteko ottaa minua vastaan?"

"Saanko kysyä, ketä minun on huvi..."

"Huvi ei suuri ole; minä en totisesti huvin vuoksi tule... suokaa
anteeksi... minä olen muuten urkuri Fogelsang, mutta siitä ei
luonnollisesti huvia ole."

Anna muisti heti hänet siksi, joka edellisenä iltana oli hänet
tuskallisesta tilasta pelastanut, ja hän tervehti kiitollisella ja
tutulla katseella, käskien häntä nojatuoliin istumaan.

Tuo hyvänluontoinen, vanha mies tuli istumaan päästyään
levollisemmaksi. Kieli ei kuitenkaan tahtonut liikkeesen päästä,
vaikka hän pienen kamarinsa lattialla edestakaisin kävellessään sekä
pukiessaan oli tarkoin ajatellut kaikki, mitä hänen sanoman piti.

"Huomaan, ettei ole hyvä liian paljon yksinänsä olla", hän aloitti
vihdoin; "siten tulee ihmisiä arastavaksi, ja surkeata on, että vieraat
kasvot voivat saattaa hämmennyksiin. Minä lähden harvoin kotoani, ja
oikea onnenkohtaus oli, että sain teidät eilen nähdä. Te, neitini, ette
sopinut siihen seuraan. Minulle on kerrottu teidän historianne, enkä
koko yössä ole teidän tähtenne saattanut silmiäni sulkea. Lapsenrakkaus
on teitä pakottanut, ja se herätti minun myötätuntoisuuteni; vaan
kuitenkin väitän, että olette tehnyt väärin, ja toivon, että teidän
itkeneet silmänne todistavat teidänkin sen havaitsevan."

Vähitellen, kun urkuri puhui itsensä lämpöiseksi, haihtui hänen
liikkeidensä epävarmuus, melkein naurettavaisuus, ja hänen silmänsä
katsoivat kiinteästi ja läpitunkevasti nuorta tyttöä, joka kuiskasi:

"Minä olen tehnyt väärin."

"No, minua iloittaa, että niin kerkeästi sen myönnätte. Te tahdotte
siis viipymättä pyytää anteeksi, tahi ettekö kenties saata itseänne
taivuttaa siihen? Teenkö minä sen teidän nimessänne?"

"Ah, ei, Jumalan tähden! Se on mahdotonta!"

"Kuinka! Mitä sitte teidän kyyneleenne merkitsevät? Se on huono ja
hyödytön katumus, joka ei tunnustukseen pakota!"

Vanhan miehen olennossa oli niin paljon totisuutta ja syvää hartautta,
ett'ei Anna voinut suuttua, vaikka mies puhui kiivastuneella, melkein
uhkaavalla äänellä.

"Teillä on useimmissa suhteissa aivan oikein", vastasi Anna säysästi,
"vaan te ette tunne..."

"Tietättekö, mitä minä tunnen", katkaisi mies innokkaasti; "tuhlatun
elämän, hyödyttömän katumuksen, sen tunnen, ja siitä tahdon, niin
paljon kuin kykenen, teitä ja joka ihmistä pelastaa. Hyödytön! Oletteko
milloinkaan tuon sanan merkitystä ajatellut? Ette milloinkaan;
vasta rakastetun olennon haudalla sen saatte tuntea. Tahdotteko
kuulla minun elämäkertani? -- Se ei ole pitkä. Muutamissa lyhyissä
silmänräpäyksissä laskin siemenen koko elämäni suunnalle. Äitini oli
leski. Hänellä oli aivan niukka eläke, ja hänen täytyi ahkeroita sekä
tehdä työtä ankarasti, saattaakseen minun antaa lukemisiani jatkaa.
Sisareni Maria auttoi häntä uskollisesti; hän oli velvollisuutensa
täyttävä, totinen tyttö. Minä taas olin vilkas ja iloinen, ja minua
äitini enimmin rakasti. Köpenhaminassa sain pian monta tuttavaa, ja
kun häpesin köyhyyttämme omistaa, niin otin kaikkiin heidän huveihinsa
osaa. Seuraukseksi täytyi minun tehdä velkaa, ensinnä pienempiä
summia, sitte suurempia. Äiti maksoi kaikki kärsivällisesti, kenties
liian kärsivällisesti. Eräänä päivänä tulin epätoivoisena kotiin.
Olin 50 riikintaaleria menettänyt pelissä, ja minun piti heti maksaa!
He istuivat molemmat akkunan ääressä ja ompelivat ahkerasti, kun
sisälle astuin. Äidilläni oli silmälasit silmillä, ja hän näytti
kelmeältä, vaan otti minut lempeästi ja ystävällisesti vastaan, miten
ainakin. Kun olin pyyntöni esittänyt, niin hän kuitenkin väänteli
käsiänsä: Paavo, Paavo, siihen menee koko hyyryrahamme! -- Sinulla
on siis rahaa! huudahdin minä! Jumalan kiitos! Isäntä saapi odottaa;
anna raha minulle, äiti, muuten olen hukassa! Hän nousi heti ylös,
aukaisi laatikon ja kurotti minulle setelin. Maria katsoi katkerana
minua. Sinä et meistä suuresti välitä, Paavo, sanoi hän. -- Ettekä te
minusta, te säälitte varsin vähän minua, sanoin minä. Äitini näytti
totiselta ja murheelliselta: Oi, Paavo, sinä olet varsin kiittämätön!
-- Minäkö ratani valinnut olen? kysyin tulisesti; sinä tahdoit,
että minun piti lukea, ja saat nyt maistaa seurauksia. Sana syttyi
sanasta; vihdoin johdatti sisareni äitini ulos ja viittasi minulle,
että minut piti mennä. Sen teinkin, vaan vanhan äitini suruinen,
lempeästi nuhteleva katse vainosi minua, ja minä käännyin takaisin;
tahdoin häneltä anteeksi pyytää. Maria otti minut porstuassa vastaan.
Mitä sinä taas tahdot? hän kysyi kärsimättömästi, ikäänkuin olisi
odottanut uutta solvausta. -- Unohdin sauvani, vastasin lyhyesti ja
jyrkästi; taipumattomuus ja ylpeys heräsi minussa heti hänet nähtyäni,
ja minä menin sovinnollista sanaa sanomatta. Kahdeksan päivän perästä
sain kirjeessä tiedon, että äitini oli vaarallisesti sairaana. Minä
lähdin samalla hetkellä, vaan tulin kuitenkin liian myöhään. Synkkänä
ja sanatonna, elävänä nuhteena, seisoi sisareni edessäni. Maria,
luuletko... kysyin, ja tuntui siltä kuin jos elämäni olisi hänen
vastauksestaan riippunut; hän havaitsi sen, vaan ei tuntenut mitään
sääliä. Minä luulen, että hänen sydämensä pakahtui surusta sinun
tähtesi; enempää en kuullut. Tulinen kuume saattoi minut tainnuksiin.
Jos en olisi tullut kipeäksi, niin olisin järkeni menettänyt.
Toinnuttuani oli sisareni polvillaan vuoteeni vieressä. Neljään
viikkoon ei hän ollut sairasvuoteeni äärestä poistunut. Oi, hän on
elävä! Jumalan kiitos, hän rupeaa elämään! Näen, että hän tuntee minut!
Kuule siis, Paavo, mitä minun olisi heti pitänyt sanoa: äitimme siunasi
sinua kuolinhetkellään; etkä sinä myöskään ole vaikuttanut hänen
kuolemaansa: hän oli varsin kauan heikko. Mutta minä luulin kuitenkin
niin, ja kalvava katumus viivytti parantumistani. Äidin siunaus oli
tosin suurena lohdutuksena; mutta niin ylenpaltisen rakkauden rinnalla
minä tunsin itseni vielä rikollisemmaksi. Lapsena ollessani hän oli
usein leikillä nimittänyt minua vanhuutensa tueksi; en aavistanut
silloin, että tuo hyväileminen oli pistäväksi orjantappuran piikiksi
sydämeeni tuleva. Te itkette minun tähteni; kiitos, kiitos, nuori
tyttö; Mutta huomatkaa, ett'en ole surullista historiaani kertonut
teille, herättääkseni sääliänne, vaan että ottaisitte oppia siitä.
Tahdotteko kuulla lopun? Sisareni joutui naimisiin erään papin kanssa
Norjassa. Minä lakkasin lukemasta ja sain pienen urkurinpaikan tässä
kaupungissa. Minun kotini oli äitini haudan vieressä, ja vastainen
elämäni oli kuni pitkä toivioretki, jollainen se on ollutkin. Teidän
kasvatusvanhempanne olen tuntenut; majurin rouva sääli minua, kutsui
usein minua luonansa käymään ja torui minua kun en kutsumatta tullut.
Olenpa teidätkin nähnyt. Se tapahtui eräänä aamuna vähän jälkeen palon,
kun majurin pieni poika, minun ohitse mennessäni, tuli juosten ulos ja
huudahti: 'Me olemme saaneet pienen tytön lisäksi, sinun pitää tulla
sisälle häntä katsomaan!' Te istuitte valkoisessa puvussa majurin
käsivarrella ja tarkastelitte minua suurilla, tummilla, kummastelevilla
silmillä; sitte käänsitte päänne pois ja kätkitte sen majurin
rinnalle. Kas vain, sanoi majurin rouva, nyt tulee pikku Klaarani
lapsipuoleksi, luulen ma; mutta hän lisäsi heti, pientä, tummakutrista
päätä taputtain: Jumala siunatkoon tuota rakasta piskuista ja antakoon
minulle äidinsydämen häntä kohtaan. Se hänellä on ollut -- eikö niin?
-- ja teidän tulee nyt näyttää olevanne hyvä tytär. Älkää lykätkö
tuonnemmaksi; ajatelkaa, että katumuksenne saattaisi tulla liian
myöhään, muistakaa kuolemaa! Taivuttakaa ylpeä mielenne; rukoilkaa
anteeksi! Jos teidät sysätään pois, niin tulkaa takaisin; pyytäkää
hartaasti ja nöyrästi!"

"Teidän täytyy nyt kuulla minua", sanoi Anna liikutettuna, laskien
kätensä vanhan miehen käsivarrelle ja häntä luottamuksella silmäillen.
"Minä toivon teidän minua ymmärtävän. Jos kirjoittaisin ja pyytäisin
anteeksi, niin heittäisin eripuraisuuden siemenen kotiini. Äiti ja
Klaara alkaisivat ahdistaa isää, hänen omat tunteensa ahdistaisivat
häntä, vaan kaikki turhaa. 'Ikipäiviksi vieras!' Oi, minä koettelin
kauan hänen kärsivällisyyttään, ennenkun hän lausui tuon, ja hän
lausui sen mietittyänsä. Hän ei milloinkaan riko sanaansa. Ja vaikka
mahdoton tulisikin mahdolliseksi, vaikka koti avautuisikin minulle,
niin hän ei kuitenkaan tulisi minua kohtaan samallaiseksi kuin ennen.
Jumala tietää, ett'ei se ole ylpeyttä, mutta saman katon alla isän
kanssa en saata vieraana elää, se musertaisi sydämeni. Säälikää minua,
ymmärtäkää minua, te, joka itse niin paljon kärsinyt olette! Vakuutettu
olen, että jos kirjoittaisin ja tunnustaisin vikani, niin hän pitäisi
velvollisuutenansa minulle apua lähettää ja meidän toimeentulostamme
huolta pitää; mutta sitä en voisi kestää. Minä en tahdo, että minut
ymmärretään väärin, en tahdo, että hän luulisi minun antavan myöten
ainoastaan siitä syystä, ett'en itse itseäni auttamaan kykenisi.
Ulkonaisia etuja saattaisin voittaa, sijani isän rakkaudessa olen sitä
vastaan menettänyt, -- Jumala minua auttakoon! Jos tunsitte hänet,
miten minä hänet tunnen, niin tietäisitte että se, mitä sanon, on
totta."

Vanha mies vaikeni ja pudisti päätänsä. "Minä tunnen hänet,
valitettavasti", hän sanoi.

"Sitä paitsi", lisäsi Anna vähän empien, "on syy, jonka tähden kodin
jätin, vielä käsillä. Puolustamaton teko minulta olisi jättää sairas,
vanha isäni yksikseen."

Monin kerroin kerrottu vaikeroiminen kuului samassa sivuhuoneesta;
muurari oli levottomalla jännityksellä keskustelun kulkua seurannut ja
katsoi nyt ajan sopivaksi vahvistaa Annaa päätöksessään kärsimisiänsä
muistuttamalla.

"Suokaa minun kuitenkin", sanoi urkuri lähtiessään, "toimittaa teille
oppilaita. Koska osaatte soitantoa ja kieliä, niin niiden saanti ei
tule vaikeaksi, etenkin jos tahdotte perheissä käydä."

Se ei tullut urkurillekaan vaikeaksi, ja pian oli Anna täydessä
toimessa. Hän ei tosin suurta palkintoa saanut, vaan kun hän oli
erinomaisen säästäväinen, niin hän tuli hyvin toimeen, vieläpä,
velkansa maksettua, sai vähän rahaa säästöönkin suurimpain tarpeiden
varalle. Tuo ponnistava ahkeruus oli hänelle pelastuksena, kun se jätti
hänelle varsin vähän aikaa hyödyttömiin mietiskelyihin.

Rouva Klemme oli suuresti suutuksissaan tuosta tapausten uudesta
käännöksestä. Hän oli luullut saavansa yksinään tulla neuvonantajaksi
ja kertoi nyt uskotuilleen, että hän oli häpeällisesti syrjälle
sysätyksi tullut, vaan ett'ei tämä maailman kiittämättömyyden uusi
todistus häntä hiukkaakaan kummastuttanut. Muurari oli aina ollut kehno
ihminen, eikä omena tietysti ollut kauas puusta pudonnut. Hän muka
toivoi nyt vain, ett'eivät he tuota puolihupsua urkuriakin peijaisi.

Useat perheet osoittivat muuten suurta ystävällisyyttä nuorta tyttöä
kohtaan; mutta hän oli erinomaisesti erillään pysyvä eikä sallinut
kenenkään kanssansa likempään yhteyteen tulla. Se loukkasi häntä, kun
ihmiset, joita sivistyneempi hän oli, tahtoivat häntä suojella, ja hän
antoi selvästi tuntea, ett'ei hän sallinut suruistansa puhuttavan, ja
ett'ei hän pyytänyt neuvoa eikä surkuttelemista. Tuo ei tosin ollut
kauniisti, vaan hänellä oli pöyhkeä luonne, eikä sellainen kerrassaan
taivu. Urkuri yksin tuli usein hänen luoksensa, ja tuo vanha, omituinen
mies elpyi uudelleen, tuntiessaan äkisti olevansa nuoren, hyljätyn
olennon lohdutuksena ja tukena, Se oli iloista tietää, ja urkuri kiitti
nöyrästi taivasta niin odottamattomasta siunauksesta.

Vanha Jussi toipui päivä päivältä ja saattoi pian maata peitteellä.
Hänen hyvä mielensä ei kuitenkaan kasvanut terveyden kanssa samassa
määrässä; päinvastoin, mitä enemmän hän tuohon murheettomaan,
joutilaasen elämään tottui, sitä vähemmän arvon hän sille antoi.
Päivä tuli hänelle pitkäksi, hänen vanhat ystävänsä eivät tulleet
hänen luoksensa, ja tyttärensä seurassa hän oli hämillään; hän ei
saattanut hänen kanssansa vapaasti puhua ja hän hengitti aivan
keveästi, kun tytär ulos meni. Anna oli hyvä tyttö ja piti huolen
ruoasta ja juomasta, tupakasta ja vaatteista; mutta onhan ihmisellä
muitakin tarpeita, arveli Jussi, ja silloin hän nykäytti olkapäitänsä
sekä huokasi sitä, ett'ei hän kyennyt menemään ulos; sillä hänen
mielikuvituksessaan väikkyi pienen, likaisen kapakan kuva, kapakan,
jossa hän kolmen muun lystin veitikan kanssa oli tavallisesti knakkia
pelannut. Hän oli ollut leikinlaskijana heidän joukossaan, ja sille hän
antoi arvoa. Annalla ei ollut ollenkaan halua hänen sukkeluuksiansa
kuulemaan; hän katseli häntä niin totisesti, kun hän jonkun ainoan
kerran niitä yritti esiin tuomaan. Ja muurari silmäili ikävällä
ulos avaruuteen, nuuskasi ynnä keinotteli saadaksensa kutsumuksen
kumppaneilleen. Jos he kainostelivat hänen hienon tyttärensä tähden,
niin saattoivathan he hänen poissa ollessaan tulla -- hän oli niin
paljon poissa.

"Tahdotko lähteä meidän kerallamme käymään?" kysyi Tiina eräänä
sunnuntaina, kun hän astui sisälle, sievistetyn, vaan ei suinkaan
kaunistetun Kristoffersenin käsivarresta pitäen. "Minä olen vapaana
kello kahdeksaan, ja nyt on kaunis ilma sekä kuuvalo. Eihän lukemisella
liene niin hirveän kiire", lisäsi hän, laskien raskaan kätensä avatulle
kirjalle.

Anna istui hetkisen hiljaa, arvellen tahi, oikeammin sanoen, taistellen
itsensä kanssa; vaan tuo säädyllinen sepän sälli auttoi häntä pulasta.

"Kieltäkää vain, pieni neitsyt; me emme ole sopiva seura hänelle, sen
mahdamme itse käsittää; niin, katso vain minua, Tiina; se, mikä on
totta, se on totta."

"Niin kyllä, menkäämme siis. Itse tähteni häntä en mukaan tahtonut;
minä luulin häntä huvittavan nähdä majurin istutusta."

"Majurin istutusta! Minkä majurin?"

"En tietä. Minulla ei, Jumalan kiitos, ole mitään tuommoisten isoisten
kanssa tekemistä."

"Hyi, Tiina, tuleeko sinulle taas paha pää. Ette saa luulla, neitsyt,
että hän on niin häijy kuin näyttää; ne ovat vain pieniä oikkuja, jotka
tulla tupsahtavat. Sanottua paikkaa nimitetään aivan oikein 'Majurin
istutukseksi' teidän kasvatusisänne mukaan, kun hän on sitä viljellä
alkanut. Kas niin, ota käsivarteni nyt, Tiina, herrasväen tavalla;
älkäämme lyhyttä vapaata aikaamme ikävystyttävästi kuluttako, vaan
huvitelkaamme."

Ystävällisellä ja kuitenkin käskevällä katseella, joka aavisti hyvää
tulevalle avioliitolle, otti Kristoffersen Tiinan vastahakoisen käden
käsivartensa alle ja poistui iloisesti nyökäten.

Istutus, jota hänen isänsä oli viljellyt! Se hänen piti välttämättä
nähdä, vaan mieluimmin yksinään tahi, mikä oli aivan samantekevä,
pieni Riikka seurassaan. Anna otti melkein aina hänet päiväisille
kävelyilleen mukaansa. Tuo pieni, heikko tyttö ei kuitenkaan jaksanut
kauas käydä, ja Annan oli tapana vetää häntä pienissä koppavaunuissa,
jotka Pekka oli tehnyt. Seuraavana aamuna oli selkeä talvisilma ja
säteilevä päivänpaiste. Anna toimitti reippaasti askareensa ja meni
sitte Riikkaa hakemaan. Ovessa hän kohtasi kaksoiset kouluun menemässä;
heillä oli pieni, punainen nenä, kumpaisellakin taulu kainalossa ja
laukku kädessä. Pesijätär seisoi tuvassa vaatteita silottaen. Pekka
piti oikeassa kädessään paperikääröä, jossa oli konepiirrustuksia, ja
teki vasemmalla kädellään innokkaasti liikkeitä, esitelmäänsä enemmän
valaisevaksi saattaaksensa.

"Mutta nyt, äiti, käsittänette asian?"

"En vähintäkään, rakas poikani. Äitisi on oikea pölkkypää, ja sinä
saanet hänet antaa olla sellaisena kuin hän on. Hyvää huomenta,
neitiseni; muistatteko taas Riikkaa? Niin, me emme saata teitä kyllin
kiittää siitä, että otatte hänet mukaanne. Minulla luonnollisesti on
varsin vähän aikaa ja tilaisuutta käymään mennä, ja hänen tarvitsisi
ulkoilmassa olla. Mitä te, neiti, meidän Pekasta sanotte? Hän oli
eilen tehtaassa ja näki kaikki pyörät ja koneet siellä, ja nyt hän
tahtoo selittää minulle, kuinka toinen toisen liikkeesen panee. Se on
nyt elävänä hänen mielessään, ja nyt hän luulee, että kaikkein täytyy
se osata käsittää; vaan niin ei ole laita. Herra on sinulle, Pekka,
antanut erinomaisen hyvän ymmärryksen, eikä ken tahansa saata muassa
seurata. Kas niin, nyt hän suuttuu, kun minä hänen ymmärryksestään
puhun; mutta se ei ole mitään kerskaamista, ethän sinä sitä itse
itsellesi antanut ole, poikani; kunnia on Herran. Katsokaa, kun kuulen
puhuttavan kaikista noista pyöristä ja laitoksista, kuinka pienin on
yhtä välttämätön kuin suurinkin, niin ajattelen yksinkertaisuudessani,
että meillä ihmisilläkin on kullakin tarkoituksensa: pieni tarttuu
suureen ja suuri pieneen, ja on niin lohdullista, kun ei kenkään ole
liikaa. No, kas tässä on Riikka; tuo pieni raukka näyttää oikein
ihmiseltä, niin peitettynä hän on."

Riikka, äidin suureen, puikoilla kudottuun saaliin käärittynä, näytti
toki pikemmin vehreältä mytyltä kuin ihmiseltä, ja ainoastaan tuosta
pienestä, valkoisesta nenänipukasta saattoi arvata, mitä sinne sisälle
kätketty oli. Hän oli niin iloinen ulos pääsemisestään, sanoi hän, ja
sitte oli Pekka luvannut antaa hänelle suuren omenan, eikä hän aikonut
koko matkalla ollenkaan nukkua. Kuitenkin kului tuosta vakuutuksesta
tuskin kymmentä minuuttia, ennenkun hän nukkui kuin pölkky.

Istutus oli jyrkällä vierulla, joka antautui rantaan päin. Härmää oli
laskeutunut paksulta, ja pienet, hennot puut säihkyivät häikäisevällä
valolla päivänpaisteessa. Tuuli puhalsi vähänväliä keveätä,
lumihiukkeista muodostunutta pilveä suoraan nuoren tytön silmille.
Hän meni pienellä kunnaalla olevaan, kauniisen huvihuoneesen -- oi,
sielläpä he varmaankin monena kesä-iltana olivat teetä juoneet! Ja
täällä alhaalla he tietysti myös olivat istuneet tuolla pienellä
penkillä, josta oli näköala vedelle päin! Kappaleen matkaa siitä
oli laituri; heillä oli luultavasti ollut vene, ja ajatus tulla
merimieheksi oli kaiketi jo täällä Kustaassa herännyt. Missä Kustaa nyt
oli, ja mitä hän ajatteli? Anna ei rohjennut noihin kysymyksiin vastata
eikä Kustaata muistelemassa viivähtää; hänen poskensa, jotka viime
aikoina olivat olleet niin kelmeät, saivat äkisti hilpeän punan.

Melkein joka toinen päivä kävi Anna täst'edes istutuksella -- pahalla
säällä yksinään, muulloin pikku Riikka seurassaan; joskus liittyi
heihin herra Fogelsang.

Aika kului niin hitaasti, niin hitaasti, vaan se kului kuitenkin;
vanha vuosi loppui ja uusi alkoi. Kun päivän työ oli tehty, muurari
sänkyynsä mennyt ja ympärillä kaikki niin hiljaa, niin Anna istui
mieluisesti hetkisen aivan jouten ja muisteli kotoa, näki heidät kaikki
ajatuksissaan sekä kuvitteli mielessään, mitä he nyt sanoivat tahi
tekivät; oli melkein kuin hän olisi heidän seassansa elänyt. Sitte hän
luki kappaleen äidin raamatusta, ja hänen sieluunsa tuli yhä enemmän
selvyyttä, jotta hän sai voimaa kärsivästi ja hiljaa odottamaan.

Odottamaan -- mitä? Sitä hän toisinaan itseltään kysyi. Eihän hänellä
ollut mitään toivoa, ja kuitenkin hän odotti ynnä tunsi, ett'ei hänen
ja heidän väliltään kaikki ohitse ollut -- se ei voinut ohitse olla!

Eräänä päivänä, kun hän tuli kotiin luennoiltaan, näki hän
kummastuksekseen vanhan Jussin tulevan ulos eräästä huoneesta. Jussi
oli hänen tietämättään ja vastoin lääkärin määräystä kotoa hiipinyt;
hän nojautui avutonna muuria vastaan ja etsi turhaan jalansijaa
liukkaalla tiellä; hän ei saattanut, tasapainoa kadottamatta,
paikaltaan hievahtaa, ja seisoi nojautuen kainolosauvaansa tahi
hapuillen sillä, samassa omituisella tavallaan nytkähytellen
olkapäitänsä sekä hiljaa voihkaten.

Annan kiirehtiessä hänen avukseen, vierivät kauniit, pienet vaunut
pitkin katua. Anna tunsi sen sorean nuoren miehen, joka ajoi; se oli
Kustaan ystävä; joka usein oli ollut Kustaata tervehtimässä ja aina
Annalle osoittanut suurta, erinomaisen suurta huomiota. Anna kuuli
nimeänsä iloisella, kummastusta osoittavalla äänellä huudahdettavan ja
näki sitte tuon nuoren miehen tekevän syvän kumarruksen.

Ensi tuokiossa hän tunsi halun antaa vaunujen mennä ohitse, ennenkuin
hän auttaisi isää, mutta heti sen jäljestä hän toki tarjosi vanhalle
miehelle käsivartensa ja vastasi sitte tervehdykseen tyvenesti ja
ylpeästi, entisellä ruhtinattarenkatseellaan, samalla kun hän vanhaa
muuraria varovasti eteenpäin johdatti. Tuo nuori tyttö oli erinomaisen
ihana, siinä kulkiessaan pystypäisenä, loistava katse silmissään. Jussi
näytti niin luppakorvaiselta kuin suorastaan pahasta työstä tavattu
ilkikurinen lapsi. Tuon tuostakin hän salavihkaa loi tuskaisen katseen
tyttäreensä: vaan Annalla oli liian paljon itsesoimaustensa kanssa
tekemistä, jott'ei hän saattanut muita nuhdella. Kuinka kurja, kuinka
pelkuri hän ennen oli ollut! Aivan likeltä piti, ett'ei hän juuri
vast'ikäänkin kieltänyt isäänsä -- Jumalan kiitos, ett'ei hän sitä
tehnyt!

"Hohhoo, jaajaa, mitä on tekeminen", aloitti muurari puolustelemaan.
"Vanhaan ruumiiseni tuli sellainen levottomuus, että... ja minä lähdin
pikkuisen ulos, mutta se ei käy päinsä, ei, se ei käy päinsä. Kas,
kuinka nuo seisovat tuolla akkunassa irvistelemässä meitä; niin, häpeä
ja vahinko seuraavat toisiaan, jaa-ah."

Anna nosti silmänsä ja näki todella joukon hymyileviä tyttöjen kasvoja
vastapäätä olevassa akkunassa. He pitivät nähtävästi naurunansa häntä
ja isää, joiden luokse ulos kuului heidän naurunsa -- ensimmäisen
nuoruuden miettimätön, arastelematon nauru, jolla ei ole pahaa
tarkoitusta, vaan kuitenkin saattaa syvästi loukata. Tuossa joukossa
oli muudan Annan oppilas, rovastin tytär, pieni, viidentoista vuotinen
tyttö, jolla olivat ruskeat silmät, pienet poskikuoppaset, mitä lempein
ääni ja lauhkein luonto. Anna oli hänestä paljon pitänyt, ja varsin
raskasta oli häntä nyt noin sydämettömänä nähdä.

Sydämetön hän ei toki ollut, ja hän tuli hämärässä anteeksi pyytämään.
Pieni raukka oli aivan hämillään ja jäi ovipieleen seisomaan eikä
onnistunut keksimään ainoatakaan sanaa. Anna katsoi häntä kylmästi; hän
aavisti kyllä hänen tarkoituksensa, vaan oli aivan syvästi loukattuna,
häntä alkuun auttaakseen.

"Jos tietäisitte, kuinka murheellinen minä olen", aloitti vihdoinkin
tyttö.

"Minun tähteni teidän ei tarvitse murheellisena olla."

"Mutta minä en saa ollenkaan rauhaa, ennenkun olen sanonut teille,
että minä nauroin ainoastaan sentähden, kun muut nauroivat, ja että
nauran aina muiden nauraessa enkä mitenkään saata lakata, kun kerran
naurutuulelle tulen. Minä pyytäisin siis teiltä anteeksi."

"Se on tarpeetonta, minä en pyydä teidän sitä tekemään."

"Mutta minä tunnen tarvitsevani sen tehdä. Oletteko vielä vihainen?"

"En suinkaan; vaan minua iloittaa, ett'en tuonnoin ottanut vastaan
teidän ystävyydentarjoustanne. Jos sen olisin tehnyt, niin teidän
käytöksenne olisi minua loukannut, vaan ei nyt."

"Ja minä kun juuri tulin tarjousta uudistamaan; minä olisin niin ylpeä
teidän ystävyydestänne! Oi, kuinka synkältä te näytätte; teillä on
varmaankin varsin leppymätön luonto. Kenties te ette täst'edes enää
tahdo minun kanssani soittaakkaan?"

"Kyllä, luonnollisesti, mielelläni."

Pieni tyttö viipyi vielä tuokion; sitte hän jätti hyvästi ja lähti,
lausuen:

"Jumala tietää, että tein kaikki mitä kykenin; mieleni on paha, että
käyntini on turha."

Anna oli vähällä huutaa häntä takaisin, vaan sitä hän ei sentään
tehnyt; sen sijaan hän heittäytyi polvilleen ja itki, juurikuin sydän
olisi pakahtua tahtonut. Oi, tuota jäykkää, uppiniskaista luontoa,
eikö se ole milloinkaan taipuva? Kuinka hän saattoi anteeksiantoa
odottaa, kun hän itsekin niin kova oli? Eiköhän Johanna tule takaisin?
Jos tulisi, niin hän rientäisi häntä vastaan, syleilisi ja kiittäisi
häntä. Mutta Johanna ei tullut takaisin. Johannan kärsivällisyys oli
tyhjennetty, ja seuraavaksi luentotunniksi oli hän ottanut arvokkaan
katsannon, joka oli huonosti sopusoinnussa lapsekkaiden kasvojen
kanssa, ja hänen katseestansa saattoi lukea: "Teidän ei ole tarvis
peljätä; minä en suinkaan tahdo kenenkään päälle pakkautua."


V.

Niin keväänlaisesti loisti maaliskuun aurinko pieneen tupaan. Anna oli
suurta valkovuokkokimppua veteen asettamassa. Muurari istui akkunan
ääressä, suussa piippunysä ja polvilla suuri, musta kissa, jota hän
muun toimen puutteessa taukoomatta taputti.

"No noh, kisu; kas sitä vintiötä, kuinka se kiemuroi, irti päästäkseen!"

"Antakaa sen mennä, isä; onhan se oikein synti!"

Jussi päästi sen nyreännäköisenä, mumisten, että hänkin tarvitsi jonkun
kanssa huvitella, vaan ett'ei kenkään ajatellut häntä.

"Katsokaa noita pieniä, valkeita kellokukkia", sanoi Anna pienen
vaitiolon perästä, kukkavaasia häntä kohden kurottaen; "eivätkö ne ole
oikein raittiita ja sieviä? Herra Fogelsang teki oikein kauniisti, kun
tuli niitä minulle tuomaan."

"Sehän oli vähin teko, minkä hän saattoi tehdä", väitti Jussi, jonka
oli mahdoton huonoa tuultaan salata.

"Tuleehan hän tänne joka päivä, jonka Jumala antaa, ja saa kahvinsa
sekä hyvän kestityksensä. Minua suututtaa hän, sen minä sanon,
hänellä ei ole monta sanaa vanhan isäsi varalle. Hohhoo, jaa, mitä on
tekeminen? Millaisessa maailmassa me elämme!"

Jussi nousi seisomaan, nilkutti pari kertaa edestakaisin tuvassa ja
sanoi sitte mielittelevästi, laskien kätensä Annan tuolin selkälaudalle:

"Minä menen pikkuisen ulos; onko sulla kenties jotakin, jota voin
sinulle toimittaa?"

"Ei, kiitoksia; tohditko yksinäsi mennä, isä?"

"Tohdin, tohdin. Mutta kauniisti kyllä on sinulta, että pidät minusta
huolta. Oi, niin, sinä olet hyvä tyttö; kuule, eihän meillä liene
muutamia killinkejä liikenemään, vai?"

Anna antoi hänelle heti kukkaronsa ja pyysi hänen ottamaan mitä
tarvitsi. Jussi olisi mielukkaimmin pitänyt kaikki tyyni, mutta katsoi
toki -- saattaakseen toistekin samaa keinoa käyttää -- neuvollisimmaksi
olla jotakuinkin kohtuullinen ja tyytyi siis yhteen riikintaaleriin.

"Jumala sinua siunatkoon! Minä tulen kyllä päivälliseksi takaisin.
Hohhoo, jaa-ah, minä heikko raukka!"

Muurarin mentyä, väristytti Annaa ehdottomasti. Hänen itsekkäisyytensä
ja arastelemattomuutensa hän jaksoi sietää; vaan kun hän näki hänen
kasvoillaan jonkinlaista alhaista, imelää liukastelemista, niin hän
kauhistui, sisimmäiseen sieluunsa asti ja oli vähällä kaatua. Miten
tukehduttava tuo pieni tupa oli! Hän aukaisi akkunan ja hengitti syvään
puhdasta, raitista ilmaa. Korkealla liritteli avaruudessa pieni leivo.
Hän seurasi sitä katseellansa; mutta kauan kuului sen iloinen liritys
vielä sitte, kun hän ei sitä nähnytkään.

Millaisella ilolla Anna ennen oli kevään tuloa tervehtänyt! Kolkko,
synkkä vuoden-aika nyt paraiten hänen mielialalleen soveltui, ja kukkia
nähdessään hän tunsi halun itkeä. Kuinka selvästi hän muisti pienen,
syrjäisen niitynkulman, josta hän kotona joka vuosi oli ensimmäiset
valkovuokot poiminut -- oi, niitä aivan onnellisia aikoja!

Niin ihmeellisen hiljaista ja tyyntä oli kaikkialla. Koko kadullakaan
ei yhtään ihmistä ollut. Nuori tyttö antoi polvilleen vaipua työn, ja
hänen mielikuvituksensa pääsi vapaasti liikkumaan. Kotiin se hänet vei,
miten tavallisesti; hän istui Klaaran vieressä ja kuuli isän tulevan.
Mutta hiljaa! Mitä se oli? Hän hypähti vapisten pystyyn ja kuunteli.
Pettivätkö häntä vielä mielikuvien unelmat? Pettivätkö hänen korvansa
hänet? Saattoiko hän pitää jonkun muun askeleita isän askeleina? Ei,
ei, hän, hänen isänsä se oli! Hänen sielunsa täytti valtava ilo, riemu,
joka tuskin hänen sieluunsa mahtui. Suuri Jumala, isä tuli hänen
luoksensa -- oi, hän tahtoi laskeutua polvilleen isän eteen ja häneltä
anteeksi pyytää.

Isän varjo laskeutui huoneesen, kun hän ohitse kulki. Silmänräpäystä
myöhemmin hän aukaisi oven ja astui sisälle.

Kuni kiinni kasvettuneena jäi Anna seisomaan. Hän ei saattanut häntä
vastaan rientää. Isän totisessa katseessa, juhlallisessa muodossa ja
kohtelijaassa kumarruksessa oli jotakin, joka sanoja selvemmin ilmaisi,
ett'ei hän tullut, tehdäkseen kaikki hyväksi taas.

"Te antanette anteeksi", hän aloitti, ja tuo vieras te laskeutui kuni
jää Annan sydämen ympärille, "että häiritsen teitä; vaan minulla on
pyyntö teille."

Anna ei vastannut, vaan odotti jännittävällä hiljaisuudella ja
alaspainunein päin.

"Tyttäreni", jatkoi isä, "on varsin vaarallisesti sairaana ja odottaa
kuumeentapaisella levottomuudella saadakseen nähdä teitä. Tahdotteko
matkustaa hänen luokseen? Ymmärrän aivan hyvin, että se on suuri
uhraus, jota pyydämme; vaan se tauti ei ole tarttuvaa, ja sitä paitsi
tuskin kestänee kauan, ennenkun kaikki on ohitse ja te saatte tänne
palata."

"Suuri Jumala! Eikö siis ole toivoa ollenkaan?..." Huone kävi ympäri
hänen silmissään, ja hän katseli tuota totista, kookasta olentoa
melkein kauhulla.

"Ei ole toivoa ollenkaan." Isä sanoi tuon matalalla, painuneella
äänellä. Miksikä hän olisikaan, Annaa säästääkseen, totuutta
lieventänyt? Sehän oli isän suru, Annalla ei ollut mitään oikeutta
siihen osaa ottamaan.

"Jos tahdotte pyyntömme täyttää ja päätätte lähteä, niin kuinka pian
saan teitä ottamaan tulla?"

"Heti, heti! Mitä pikemmin, sitä parempi!"

"Teillä on ihan varmaan jotakin järjestettävä ensinnä", sanoi isä, ja
hänen kasvoillansa näkyi kovuutta ilmaiseva muoto; hän kenties muisti
heidän viimeiset jäähyväisensä, jolloin Anna myöskin oli sanonut: heti,
heti!

"Oi, minä olen pian valmiina -- korkeintaan neljännestunnin kuluttua."

Isä kumarsi, kiitti ja jätti huoneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä
kävi Annan silmissä kaikki ympäri; mutta hän kokosi nopeasti koko
sielunsa voiman. Kotona olijat tarvitsivat häntä, he ikävöivät häntä,
ja välttämätöntä oli olla malttuneena ja levollisena. Hän antoi
pesijävaimolle lyhyen selityksen ja pyysi häntä niin kauan hoitamaan
isää ja antoi hänelle rahaa. Sitte hän pukeutui matkaa varten ja käveli
senjälkeen edestakaisin, kärsimätönnä vaunuja vartoen. Jos vain hänen
isänsä viipyisi poissa niin kauan, että he ennättäisivät lähteä! Hän
kuolisi häpeästä, jos hänen isänsä ja kasvatus-isä toisensa kohtaisivat.

Vihdoinkin tulivat kattovaunut. Eversti auttoi häntä ylös ja peitti
häntä tyvenesti sekä kohtelijaasti; hän itse istui ajajan viereen.
Kun he ajoivat yli torin, niin Anna näki vilahdukselta muurarin,
joka seisoi lörpötellen erään renttumaisesti puetun miehen kanssa ja
pitäen sen eräästä röijynnapista kiinni. He molemmat näyttivät aivan
elähtyneiltä, ja Annan korviin kuului heidän raaka naurunsa.

Kuinka kummalliselta tuntui tuossa aivan yksinään istua! Hän olisi
kuitenkin niin mielellään halunnut saada tarkempia tietoja Klaarasta,
rakkaasta, siunatusta Klaarasta. Ei tarttuvaa, oli isä sanonut,
ikäänkuin hän tarttumisesta välittäisi, ikäänkuin ei olisi ollut onni
saada kotona kuolla! Hän oli syvästi, sanomattomasti murheellinen, ja
kuitenkin oli hänessä keskellä surussaankin ehdoton turvallisuuden
tunne sen johdosta, että hän oli isän läheisyydessä ja hänen turvissaan.

"Tahdotteko muuttaa paikkaa kanssani", sanoi isä, heidän
rautatievaunuissa istuessaan, "akkunasta vetää."

Anna katsoi arasti häneen. Eikö hänellä ollut säälin kipinää, eikö hän
saattanut tajuta, että tuo muodollinen kohtelijaisuus kävi kuin miekka
hänen sydämensä läpitse? Hän ei tohtinut sanoa sanaakaan pelosta,
että tukahdutetut nyyhkytykset puhkeaisivat; sanatonna, kelmeänä ja
raskasmielisenä hän istui isän vieressä. Hän oli yhteen yhtymisen
ajatuksissaan tuhansin tavoin kuvitellut, vaan ei milloinkaan siten.
Oliko tuo kylmyys teeskenneltyä, vai eikö isällä todellakaan ollut
mitään hellää tunnetta häntä kohtaan? Oliko hän peräti unohtanut,
että hän ennen tavallisesti oli nimittänyt häntä kukakseen,
auringonsäteekseen, ilokseen?

Eversti vaipui tunnin kuluttua uneen, surusta, sielunponnistuksesta ja
yövalvonnasta uupuneena. Anna rohkaisi itseänsä ja levitti saalinsa
hänen ylitsensä sekä ripusti nenäliinansa akkunan raon eteen;
senjälkeen hän varkaammiten tarkasteli häntä. Kuinka jalo ja mielevä
se pää oli; mutta hän oli tuolla lyhyellä ajalla vanhentunut: hiukset
olivat enemmän harmaat ja otsa ryppyisempi. Anna tuskin rohkeni
hengittää, pelosta, että hän karkoittaisi sen ystävällisen unen, joka
isän kasvoja hymyilyllä valaisi.

"Isänne nukkuu levollisesti", sanoi pieni, vanhanaikainen,
vehreäharsoinen rouvasihminen, joka vastapäisessä nurkassa
nyykistyneenä istui ja turhaan unta odotti.

"Anna nyökkäsi vain"; hän ei saanut huuliltaan sanoja: "te erehdytte,
hän ei ole minun isäni."

Kun eversti heräsi, niin Annasta näytti, että hän silmäili häntä
entisellä sydämellisellä katseellaan, mutta sitä kesti vain lyhyen
sekunnin; niin pian, kun hän oli täydelleen unesta selvinnyt ja
ajatuksensa koonnut, niin tuo katse oli poissa.

"Ei, vilustuttehan minun tähteni, sitä en tosiaankaan salli", sanoi
hän, käärien Annan ympärille saalin ja kurottaen hänelle nenäliinaa.
Samassa kohtasivat everstin silmät Annan rukoilevan, kyyneleisen
katseen. Tuo ylpeä mies käänsi päänsä pikaisesti pois, ja hänen
muotonsa ilmaisi omituisen sekoituksen katkeraa surua, sääliä ja
järkähtämätöntä lujuutta.

Köpenhaminan aseman edustalla odottivat everstin omat vaunut. Ajaja
vastasi kysymykseen, että kotona kaikki oli entisellään, ja eversti
huokasi murheisena. Pieni Klaara-neiti oli perheen silmäterä.

Annan sydän kutistui kokoon yhä enemmän, mitä likemmä kotoa tultiin
ja mitä tutummiksi paikat tulivat. Hänestä oli kulunut niin paljon,
paljon aikaa siitä, jolloin hän täällä oli ollut, ja nyt hän tuli
kuolinvuoteen ääreen; kestäisikö hän tätä koetusta? Hartaasti ja
nöyrästi hän rukoili Jumalalta apua.

"Vielä yksi pyyntö minulla on", alkoi eversti, kun he olivat
aivan likellä määrän päätä, niin likellä, että Anna saattoi nähdä
korkeat, lehdettömät lehtikujan poppelit ja puutarhan pensaat, "se,
nimittäin, ett'ette sanoisi tytärtäni vastaan, vaan suostuisitte hänen
mielikuvituksiinsa, ikäänkuin ne olisivat todellisia. Miksikä hänen
viimeisiä silmänräpäyksiään tarpeettomasti katkeroittaisimme?"

Lääkäri seisoi ovella.

"Onko hän muassa?" hän kysyi kiihkeästi. "Ah, se ilahduttaa minua!
Tervetuloa, rakas, nuori neitini; niin, tämä on raskas hetki, vaan
useita vuosia olen tietänyt, että se oli tuleva. Tahdottehan koettaa
parastanne -- eikö niin --, ollaksenne levollinen ja malttunut?"

"Tahdon, Jumalan avulla; oi suokaa minun heti hänen luoksensa mennä!"

Anna kiiti läpi salin ja kapinetin sekä aukaisi hiljaa heidän entisen
yhteisen kamarinsa oven.

Oli niin hupaisaa tuossa ystävällisessä, valoisassa huoneessa; päivä
paisti hauskasti lattiamatolle; pieni Klaara istui sängyssä levitetyin
käsivarsin.

"Oi, Jumalan kiitos! Hän on vihdoinkin täällä!"

Anna tukehdutti nyyhkytyksensä ja yritti hymyillä. Sitte hän hellästi
ja hiljaa suuteli laihaa kätöstä, kauneita, vaaleita kutreja, puhdasta,
valkoista otsaa.

"Sisarueni, rakas sisarkultaseni, sinä kyllä tulet terveeksi taas!"

"Sitä en pyydä; nyt, kun sinut näen, olen iloinen. Mutta äiti, sinä et
ole äitiä nähnyt!"

Nuori tyttö katsahti ylös levottomana; miten oli äiti hänet vastaan
ottava?

Everstinna oli istunut puolittain väliseinän taakse kätkeytyneenä. Nyt
hän lähestyi ja tarttui ystävällisesti Annan käteen.

"Jumala siunatkoon sinua, lapsi! Minä tiesin kyllä sinun tulevan."

Mahdotonta oli Annan pitemmältä liikutustaan pidättää. Hän heittäytyi
äidin syliin ja antoi kyynelten vapaasti tulvehtia. Oi, miten suloista
se oli, ja kuinka hyvää se hänelle teki! Hän oli sitä kauan, kauan
ikävöinnyt.

"Hiljaa, rakas lapsi, hiljaa! Käy tänne sisälle, Klaara ei saa sitä
nähdä."

"Voi, äiti parka ja raukka, kun sinun pitää hänet kadottaa! Ja
kuitenkin sinä olet niin lempeä ja hurskas, ja sinulla on vielä
muitakin kohtaan rakkautta ja sääliä; miten voitkaan sitä? Oi, ennen en
ole sinua kyllin rakastanut, vaan nyt rakastan."

Koko päivän istui Anna sisaren vuoteen vieressä. Pieni Klaara tunsi
itsensä niin paljon paremmaksi ja hymyili niin hyvästi, että hän
melkein alkoi toivoa; mutta kun hän sitte silmäili tulikuumaa, punaista
pilkkua poskella ja kirkastunutta katsetta ja kuuli käheän, kuivan
yskän, niin toivo katosi.

"Isäkö ovessa kulki?" kysyi Klaara eräänä iltana. "Niin, nyt näen sen.
Älä soita, äiti, kynttilän tuomista varten; minä pidän niin paljon
valkian ja kuun valosta. Kas, kuinka ne molemmat yhtyvät lattialla!
Istu nojatuoliin, isä kulta, jotta saatan sinut nähdä, ja ota Anna
polvellesi samoinkuin entisinä hyvinä päivinä, se on ilahduttava
silmääni. Oi, Jumalan kiitos, että kaikki on hyvin taas!"

Eversti istui ja teki liikkeen Annaa kohden, ikäänkuin pyytäen häntä
tuon sairaan lapsiraukan oikkuihin mukaantumaan. Annan tultua kuului
hänen korvaansa hiljainen: "suokaa anteeksi!" ja niin keveästi sepäili
hänen vyötäisiään isän käsivarsi, ikäänkuin sekin olisi tahtonut
sanoa: "suokaa anteeksi!" Oi, tuo oli surullista, kamalaa, liikuttavaa
ilveilyä! Nytpä käsitti Anna, mitä isä oli tarkoittanut Klaaran
mielikuvituksiin mukaantumisesta puhuessaan. Tuo oli melkein enemmän
kuin hän jaksoi sietää.

Mutta hän sieti toki sitä päivän toisensa perään ja sai voimaa
unohtaa itsensä sekä ainoastaan sisartaan ajatella. Se oli hiljainen,
rauhallinen, melkeinpä onnellinen sairasvuode; Klaaralla ei ollut kovia
tuskia, ja hän oli niin iloinen sekä kiitollinen kaikesta hänelle
osoitetusta rakkaudesta.

"Anna", hän pyysi eräänä päivänä, "kerro minulle vähäsen isä parastasi!
Onko hän vielä sairaana, ja oliko hän kyllä murheellinen, kun sinä
hänet jätit?"

"Hän on nyt melkein terve, rakastettuni, ja saattoi hyvin minutta
toimeen tulla."

"Mutta hänen täytyy toki kaivata sinua joka päivän hetki. Oi, kuinka
suuresti hän sinua rakastanee!"

Äidin silmä tarkasti hellästi ja tutkivasti Annaa; mitä oli hän
vastaava?

"Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut", jatkoi Klaara. "Sitä, että hän
nyt, kun sinä tänne jäät, on tuleva asumaan siihen pieneen, keltaiseen,
kunnaalla olevaan huoneesen, jonka seinää pitkin viiniköynnös kasvaa,
ja jonka ulkopuolella on riippakoivuja. Sinä saatat sen akkunasta nähdä
ja neljännestunnissa sinne juosta; vai ajattelitko, kenties, että...
ett'ei isä antaisi hänelle lupaa täällä asua?"

"Oi, en, en!"

"Sinä näytät niin murheelliselta, Anna; minunko tähteni? Sinä et
saa murehtia; minä olen sellainen pieni heikko raukka, jonka on
vaikea surua ja vastoinkäymistä kantaa, ja minun tulee olla iloinen,
että Herra tahtoo minut vapauttaa. Eihän, sisareni, meidän, jotka
Vapahtajaan uskomme, peljätä tarvitse? Teidän täytyy minua ilolla
muistella ja tottua minusta kyynelittä puhumaan; ja jos äiti ei heti
sitä jaksaisi, niin sinun tulee häntä lohduttaa. Oi, minulla oli
niin kaunis uni viime yönä. Minä näin sinun ja Kustaan käsi kädessä
seisomassa erään pienen, kokonaan kukilla peitetyn haudan reunalla.
Sinä puhelit hänelle minusta ja sanoit minun tähteni tulleesi kotiin.
Jos vain hän olisi luonamme ollut, vastasi Kustaa; mutta minä ajattelin
onnellisuudessani, että jos tietäisitte, millainen olo minulla on, niin
sanoisittepa: Ah, jos me olisimme hänen luonansa!"

Hänen tuskin lopetettuaan tuli eversti sisälle ja näytti hyvin
murheiselta; oikein oli piinallista nähdä hänen kuitenkin hymyilevän
sänkyä kohden.

"Kas, Klaara, mitä minä olen pienelle tyttöselleni löytänyt."

Se oli koko kouran täysi orvokkeja. Klaara hengitti haluisesti niiden
lemua, suuteli kättä, joka niistä kiinni piti, nyökkäsi kiitollisesti
ja nukkui sitte hiljalleen.

Synkin, toivottomin katsein tarkasteli häntä isä; näin nukkuessa näki
paraiten, kuinka kelmeä ja laiha hän oli. Mutta tuo toinen nuori tyttö,
joka Klaaran vieressä polvistui, eikö hänkin ollut melkein yhtä kelmeä,
eikö hänen katseessaan ollut luonnoton loiste?

"Se ei käy laatuun pitemmälle", sanoi eversti, Annaa lähestyen, ja
ihmeellistä oli, kuinka paljon hyvyyttä ilmausi tuossa äänessä, ja
kuinka vieras se kuitenkin oli "Te ette saa omaa terveyttänne alttiiksi
panna; kun valvotte yöllä, niin teidän täytyy päivällä maata."

Anna kumarsi päätänsä, nousi ylös ja meni ulos. Hänet valtasi everstin
läsnäollessa omituinen puhumattomuuden henki, eikä hän rohjennut mitään
vastaanväitettä tehdä; mutta everstin mentyä hän hiipi hiljaa sisään
taas.

"Minä en voi mennä pois, äiti; täällä sisällä on minulla paraiten
rauha."

"No, istu sitte tänne jakkaralle ja laske pääsi polvilleni, kenties
uni sitte tulee. Lapsi raukka, miks'et milloinkaan äidillesi tilaasi
valita? Miksi olet yhä hiljaa, sanatonna?"

"Luuletko, äiti, kannattavan minun sanoa hänelle, että kadun
seniltaista käytöstäni? Kun näen hänet, niin kadotan koko rohkeuteni;
vaan kenties minun täytyy sentään sanoa se."

"Ei vielä; hän ei kuitenkaan taipuisi, ja se vain saattaisi hänelle
tunnonsoimauksia hänen povessansa vallitsevan surun ja taistelun
lisäksi. Hän on sinua, Anna, sanomattomasti surrut. Usein, kun
hän luuli minun nukkuvan, olen kuullut hänen nyyhkyttävän sydäntä
viiltäviä, tukahdutettuja, kyynelettömiä nyyhkytyksiä. Mutta Herra on
sen asian kyllä hyvään päätökseen saattava. Sinä olet lemmellisellä,
kärsiväisellä käytökselläsi ajattelemattomuutesi sovittanut, ja syvässä
surussani minä tunnustan hartaalla kiitollisuudella Jumalaa kohtaan,
että koetus on taivuttanut sinun luontosi, puhdistanut ja jalostanut
sinut. Katso, lapsi, silloin, kun sinä olit niin täynnä luottamusta
itseesi, niin ylpeä, niin onnellinen, niin äitisi oli usein kovin,
kovin suruinen sinun tähtesi; mutta kun kotiin tultuani kuulin, että
sinä olit mennyt ja koti oli suljettu sinulta, niin tulin tosin
tuskalliseksi ja levottomaksi, vaan ajattelin heti: Herra tahtoo häntä
luoksensa vetää -- ja niin se olikin. Jumala sinua, rakastettu lapseni,
siunatkoon! Nuku nyt, että saat uusia voimia ja heräät toivolla."

Anna raukesi todellakin uneen ja heräsi ihmeellisellä rauhan tunteella
sekä päänsä päällä äidin käsi.

Vähää myöhemmin aukasi Klaara silmänsä ja katseli levotonna ympärilleen.

"Missä minun kukkani ovat?" kysyi hän; "oi, rakastettu sisareni, nouda
isä tänne!"

Anna seisoi taas pienessä lukukamarissa kelmeänä ja väristen; eversti,
hänet nähtyään, nousi silmänräpäyksessä ja seurasi häntä.

"Suokaa minun oikein teitä katsoa", pyysi hiljaisella äänellä Klaara.
"Sinä et saa olla murheisena, Anna! Sinunhan tulee lohduttaa heitä
kaikkia, Kustaatakin. -- Mitä minä taas uneksuinkaan? Niin, nyt
muistan. Jumala on niin armollinen minulle; täällä on niin valoista,
äiti... niin valoista!"

Ja hän vaipui hiljaa takaisin -- se oli kuolema.

Seuraavana aamuna sai Anna everstiltä pienen piljetin, jossa hän kiitti
häntä siitä väsymättömästä rakkaudesta, jota hän hänen tyttärensä
sairauden aikana oli osoittanut. "Me olemme ikuisesti teille velassa",
hän kirjoitti. Anna jaksoi tuskin enempää lukea; eikö everstin
tytär hänen sisarensa ollut? Oi, kuinka saattoi everstillä tässä
silmänräpäyksessä olla sydäntä häntä kiitollisuudellansa loukkaamaan!
He eivät tahtoneet häntä kauemmin pidättää, luki hän eteenpäin, ja
vaunut olivat hänen käytettävinään, milloin hän halusi. Hänellä,
everstillä, ei ollut nyt voimaa ketään nähdä tahi kenenkään kanssa
puhua, ja siitä syystä hän kirjallisesti lähetti hänelle syvästi
tunnetun kiitoksensa sekä jäähyväisensä.

Vieraalle se olisi ollut kaunis kirje, vaan hänelle se oli katkera
ja kova. Vetikö eversti siis entisyyden yli täydelleen peitteen, ja
unohtiko hän, että Annallakin oli osa suruun ja tappioon?

Vähäistä jälkeemmin tuli äiti. Hän oli kauan tätä silmänräpäystä varten
valmistunut, ja hänen hurskasta nöyryyttänsä oli liikuttava nähdä.

"Isä parka!" sanoi hän, tuon kirjeen luettuaan; "hän tekee ristinsä
niin raskaaksi kuin voi. Minä en sinua, Anna, kiittää tahdo, vaan
itkekäämme yhdessä; rakastimmehan molemmat häntä niin suuresti,
niin suuresti. Olipa se ihana kuolema -- eikö niin? -- lohdullinen,
autuaallinen hyvästijättö. Oi Jumala, että sinutkin nyt minulta
otetaan! Mutta olkaamme, pieni tyttöraukkani, hyvin kärsivälliset, ja
pitäkäämme lujasti toivosta kiinni. Minun silmiini siintää jo muudan
keino; kaikki on Jumalan avulla selviävä. -- Oletko ajatellut Kustaata,
kuinka murheiseksi hän on tuleva? Sinä pidit kuitenkin, luullakseni,
hänestä enemmän kuin Klaarasta."

"Sitä en nyt saata tuntea, äiti. Klaara oli aina kuin enkeli, ja minä
olen ollut sellainen maailman lapsi. Minä tunsin itseni niin vahvaksi
ja luulin hänet heikoksi, ja hän oli kuitenkin paljoa, paljoa vahvempi.
-- Mutta miten on minun käyvä, kun takaisin palaan? Sydämeni on niin
köyhä rakkaudesta, ett'et saata sitä uskoa. Oi, opeta minua, äiti, mitä
tulee tehdä, kun tahtoo jotakin rakastaa eikä voi. Vaan minä en saa
sinua pidättää; isä varmaan tarvitsee sinua vielä paremmin kuin minä.
Suo minun suudella vielä kerran kättäsi, ja nyt hyvästi sekä kiitoksia
jokaisesta rakkaasta sanasta; minä lähden nyt heti, koska hän sitä
halajaa."

Oliko hän milloinkaan enää sinne tuleva, kysyi Anna itseltään, kun
vaunut pitkin lehtikujaa vilkkaasti vierivät. Niin luonnotonta, niin
kovaa oli heitä suruunsa jättää. Jos hän hyppäisi ulos vaunuista,
palaisi takaisin ja laskeuisi polvilleen isän eteen, niin ajaisikohan
hän hänet pois? Ajaisi, hän tiesi, että hän sen tekisi; olihan koko
hänen olentonsa kaikkena tuona aikana ollut kuin pois luotansa ajava.

Miten nopeasti nyt matka kului, vai oliko se kenties siitä syystä,
ett'ei hän kotiin ikävöinnyt? Vanhan muurarin ynnä ikävän jokapäiväisen
elämän kuva väikkyi kauhean peljättäväisenä hänen mielikuvituksessaan,
ja hän oli mieleltään samallainen kuin vuori-ilmaa hengittänyt
ihminen, jonka täytyy mennä alas pimeään, maanalaiseen kaivokseen.
Hän ei kuitenkaan tahtonut napista, vaan olla tyyni ja kärsiväinen.
Tulevaisuuteen hän ei kuitenkaan saattanut toivoa, ei ainakaan
vielä; ja hän itki raskaita, katkeria kyyneleitä isän, -- lempeitä,
lohdullisia pienen sisaren tähden.

Postihuoneella hän astui vaunuista ja meni kotiin jalkaisin.
Selkiseljällään oli tuon pienen asunnon ovi, ja jokapäiväishuoneen ovi
oli longallaan. Kissa istui kynnyksellä ja tirkisti kammottavasti häntä
kirkkailla, vehreillä silmillään; huonon tupakan ja punssin iljettävä
löyhkä virtasi huoneesta; hän voi kuulla siellä pelattavan korttia, ja
hän erotti isän äänen.

"Mitä sanot ristipampusta, poikaseni? -- Pistätkö sen, häh?"

Annan käsi, joka jo oli ojennettu kohden lukkoa, taipui alas; hän ei
saattanut nykyisessä mielentilassaan hänelle näyttäytyä. Mutta minne
hän menisi? Pikaisesti muisti hän tyytyväiset ystävänsä takapihalla ja
hän kiirehti sinne.

"Astukaa sisään! Astukaa sisään! Herra Jumala, neitikö?" kuului, kuten
tavallisesti iloisella, vieraanvaraisella äänellä. Tuo pieni huone oli
vielä tavallista sievempi ja hienompi; valkeita narsisseja ja aurikleja
oli lasissa piirongilla, eikä mitään jokapäiväistä työtä ollut
näkyvissä; pesijävaimo oli mustassa juhlapuvussaan, ja kaksoisilla
olivat uudet mekot yllä; siellä oli nähtävästi jotakin erinomaisempaa.

"Tervetuloa, rakas, nuori neiti! Ah, minä luulin teidän jääneen
sinne, kun niin paljon aikaa kului, ja minä oikein iloitsin teidän
puolestanne, vaikka meillä oli kyllä vaikea Riikkaa lohduttaa. Hän,
pieni tyllerö, on nyt Pekan kanssa ulkona; he menivät isän haudalle
seppelettä viemään, sillä tänään, tietäkää, neiti, on minun Pekkani
syntymäpäivä, ja silloin tietysti on hauta kaunistettava. Olipa oikein,
että tulitte tänne; minä näen, että tarvitsette lepoa! Herra Jumala,
kuinka kelmeä te olette! Istukaa nojatuoliin, siunattu lapseni, niin
minä asetan pienet jalkanne toiselle tuolille ja peitän teidät vähäsen.
Kas niin; tänne ei tule ainoatakaan elävää sielua muita kuin Pekka,
enkä minä ole teidän vierestänne poistuva."

Annan herätessä oli hämärä. Pieni Riikka astua tipsutti varovasti
varpaillaan, kaksoiset leikkivät ja nauroivat kyökissä; Pekka seisoi
seinään nojaantuneena ripilläkäyntipuvussaan eikä tietänyt oikein, mitä
hän tekisi.

"Tiedätkö mitä, äiti", sanoi hän, "on niin ikävä koko päivä työtönnä
olla; luuletko Herran todella siitä pitävän?"

"Herran tarkoitus tietysti on, että ajattelisimme Häntä ja
koettelisimme sydäntämme."

"Niin, mutta sitä saatan paljoa paremmin työssä ollessani tehdä. --
Kuule, äiti, herra Sivertsen tehtaalla lienee sanonut rovastille
tahtovansa pitää minusta huolta ja antaa minun jotakin oppia. Se on
paljon mahdollista, ja sitte tahdon kokea ja ahkeroita tullakseni
kelvolliseksi ja siistiksi mieheksi, jott'ei lasteni tarvitse minun
tähteni hävetä, miten tuo nuori neiti parka saa hävetä ryysymekkoisen
isänsä tähden."

"Hiljaa, Pekka, hiljaa!"

"Niin, sen sanon", jatkoi hän vakavasti, keskeytyksestä huolimatta,
"jos ei hän olisi ollut tuon neidin isä ja sellainen raajarikko raukka,
niin olisin häntä lyönyt päin silmiä, kun hän tuonnoin oli sinua
kohtaan hävytön."

"Hiljaa nyt, Pekka; hän liikuttaa itseään. -- Oi, kuinka kunniallisesti
se oli herra Sivertseniltä; kun siitä nyt vain tulisi tosi! -- Mitä
sinä tahdot, pikku Riikka?"

"Niin, äiti, eikö sinulla ole niistä ylitse jääneistä leivoksista
yhtään häntä varten, kun hän herää?"

"Onpa kyllä, pienoseni, minä olen itse ajatellut sitä. -- No, kuinka
jaksatte, neitiseni? Oletteko nukkunut hyvästi? Toivon, ett'ei, meidän
pakinamme ole teitä häirinnyt?"

"Ei, ei ollenkaan. Te olette niin sydämellisen hyvä ja ystävällinen
minua kohtaan; minä en tiedä, kuinka voin teitä kiittää. Onnea ja
Jumalan siunausta, Pekka hyvä! Ja kas tuossa on Riikka! Mutta onko
se todella pieni Riikka? Sinähän olet tullut niin punaposkiseksi ja
reippaaksi, että tuskin enää tunnen sinua."

"Niin, Jumalan kiitos! On aivan kuin toinen elo olisi lapseen tullut.
Juokaa nyt, neiti, Pekan malja; täällä on vähän simaa ja hiukkasen
omenahilloa; se on tosin jäännös sunnuntaisesta, mutta toivon toki
rohkenevani sitä tarjota. No, älkää vielä menkö; me lähetimme sanan
sisarellenne, ja hän on nyt tuolla vastapäätä siivoomassa. Minä en
voinut olla ukolle mieliksi ja pysyin sentähden erilläni. Hän on
itse puuhannut ja puhdistanut koko ajan; niin, kullakin on omat
huvituksensa."

Annan tullessa isän luokse istui isä, puolittain sävein, puolittain
harmillisin katsein, nojatuolissa. Tiina hääräsi tomuttamassa,
hiljalleen jupisten.

"Vai tulit sinä kumminkin taas", sanoi muurari; "hohhoo, jaa, jaa;
tiedä, että minä olen kaivannut sinua, tyttöni; eipä ole kaikilla
sydäntä tällaista vanhaa hylkyä kohtaan, ei maarin."

Annalla oli tässä silmänräpäyksessä sangen vähän sydäntä häntä kohtaan.
Oli jotakin hänen sisässään, joka nosti kapinan sitä vastaan, että hän
oli hänen isänsä.

"No", jatkoi muurari, raskaalla puukengällä tahtia polkien, "kuoliko
vaimo?"

"Ah ei, vaan nuori tytär,"

"Kas vain; niin, meidän pitää kaikkein sitä tietä kulkea, ennemmin tahi
myöhemmin."

"Kuinka sinä olet huononnäköinen", sanoi Tiina, jonkunmoisella
ystävyydellä kätensä sisaren olkapäälle laskien; "älä nyt vain sinäkin
laita itseäsi kipeäksi meidän tähtemme! Toinen seikka vielä! Sinä et
milloinkaan saa isälle rahaa antaa; hän vain hukkaa sitä ja saattaa
meille häpeätä kaupan päälle; niin Kristoffersenkin sanoo. Usko pois,
täällä oli siivoa, ennenkun minä sain vähän tuulettaa; minä kyllä
osaisin hoitaa häntä, kun hän lisäksi on sairas, jos hän minun luonani
olisi."

"Oi, kuinka kauhea ilta se oli! Anna kiitti Jumalaa, kun hän vihdoinkin
pääsi yksikseen ahtaasen makuukamariin, jossa olivat valkoiseksi
kalkitut seinät."

Seuraavana aamuna hän meni ulos aivan aikaisin; hän tunsi
vastustamattoman halun tavata pientä Johannaa ja kuulla kenties
sääliväisiä sanoja häneltä. Onneksi oli tuo nuori tyttö salissa
yksinään; hän istui akkunan ääressä ja leikitteli kanarialinnun kanssa
ja katsahti kummastuneena, kun kelmeä, mustapukuinen Anna astui sisälle.

"Pieni kasvatussisareni on kuollut", sanoi tukehtuneella äänellä Anna,
"ja minä olen niin murheinen; ah, jos tietäisitte, kuinka kadun, että
sysäsin luotani teidän ystävyytenne sen sijaan, kun minun olisi tullut
kiittää Jumalaa siitä; minä pidän niin sydämellisesti teistä, Johanna!"

Ennenkun hän vielä oli loppuun puhunut, lepäsi Johannan käsivarsi hänen
kaulansa ympärillä, ja hän tunsi poskillaan hänen kyynelensä. Tuo hyvä,
pieni olento oli yhtä valmis muiden kanssa itkemään kuin nauramaankin.

"Teidän täytyy tietää, mitä isä teistä sanoo", sanoi hän hyvästi
jättäessä; "hän sanoo, että te olette oikein kunnon tyttö, ja ett'ei
Herra ole teitä unohtava."


VI.

Jo samana päivänä ryhtyi Anna entisiin toimiinsa; hän tunsi, että hänen
tuli olla äärettömän ahkerana, jotta elämä kärsittävältä tuntuisi.
Olivatpa ne pitkiä, raskaita päiviä; mutta hän taisteli urheasti
epätoivoa vastaan, kantoi surunsa hiljaisuudessa ja koetti kaikin
keinoin tehdä kotia hauskaksi isälle. Helppo tehtävä tuo ei kuitenkaan
ollut. Kun hän luki kuuluvasti, niin isä uupui uneen, eikä heidän
keskustelustaan milloinkaan tullut mitään; mistäpä he olisivatkaan
saattaneet keskustella -- olihan heidän elämänkäsityksensä aivan
perinpohjin erilainen. Jos Anna vain olisi isässä keksinyt ainoankin
ominaisuuden, jota hän olisi saattanut kunnioittaa ja rakastaa, niin
olisi hän paljon anteeksi suonut --, vaan ei, hän etsei turhaan. Ainoa
yhdysside heidän välillänsä oli isän saamattomuus, mutta se side olikin
paljoa lujempi.

Ja viikot vieri ja kuukaudet kului, kunnes vihdoin syyskuun 28 päivä,
hopeahääpäivä, sarasti. Olivat juuri markkinat tuossa pienessä
kaupungissa, ja Annalla oli lupapäivä; oi, jos hän olisi kaikesta
tuosta hälystä ja melakasta saattanut pois rientää ja hiljaisessa
yksinäisyydessä, rukouksella ja mietinnällä sen päivän viettää!

"Minne menet, isä!"

"Menen ulos vähän katselemaan; hauskaa ei ole alituisesti sisällä
istua, ikäänkuin vankeudessa olisi, etkä sinäkään minua suuresti
kaivanne. Hohhoo, jaa, jaa, mitä on tekeminen!"

Anna ei todellakaaan häntä kaivannut; hän hengitti paljoa huokeammin,
kun muurari oli huoneesta mennyt.

Kuinkahan rakkaassa, siunatussa kodissa tänään jaksetttiin? Kävivätkö
he kahden, murheisin sydämin, haudalle, vai oliko Kustaa heidän
luonansa? Hän muisteli äidin lausetta: "minun silmiini siintää jo
muudan keino", ah, hän itse ei mitään keinoa havainnut. Jos Kustaa
rupeaisi hänen puolestansa isää vastaan -- sen hän oli tekevä, tunsihan
hän hänet -- eikö kotona siten syntyisi uusi taistelu ja levottomuus?
Oi, olkoon Kustaa senvuoksi ennemmin poissa! Hän tahtoi mieluummin
luopua kaikesta elämän onnesta kuin olla isän ja pojan välisen riidan
aineena.

Kun muurari hetken perästä kotiin tuli, niin Annaa kummastutti hänen
omituinen, levoton olonsa; tuo tavallinen levollisuus oli kuin
puhallettu pois, ja hän heitti epäluuloisia silmäyksiä ympäri huonetta;
sitte hän katsahti ulos kadulle ja vihdoin Annaa.

"Eihän täällä vain kenkään ole käynyt?"

"Ei ainoatakaan ihmistä."

Jussi näytti levollisemmalta ja jatkoi ystävällisemmin:

"Jos sinä, hyvä tyttöni, menisit ulos markkinain komeutta katsomaan;
minä olen, huomaan ma, jo liian vanha ja väsyn pian. Ah, Jumala tietää,
kuinka kauan saat minua pitää."

Anna ei tietänyt oikein, mitä hän tuohon vastaisi. Kuinka kummalliselta
tuo vanha mies näytti! Mikähän hänellä hätänä lienee?

"No, etkö mene nyt, Anna kulta?"

"Minä pysyn mieluummin kotona: sinä et varmaankaan ole terve."

"Turhaa, milloinkaan en ole terveempi ollut. Minä vain tarvitsen vähän
lepoa ja ojentaa pikkuisen itseäni nojatuolissa. Hohhoo, jaa, kun sinä
vain ulos menisit!"

Anna, kun hänen läsnäolonsa näytti Jussia häiritsevän, kiirehti pois,
turhaan vaivaten päätänsä hänen käytöksensä syytä miettimällä. Oliko
hän kenties, miten kerran ennen, tehnyt velkaa, ja pelkäsi Annalta sen
maksua vaadittavan? Vai oliko jotakin vielä pahempaa? Anna oli aivan
apealla mielellä ja hämmennyksissä.

"No, neiti", kuului äkisti Pekan ääni aivan hänen vierestään, "saiko
hän selvän teistä?"

"Kuka?"

"Oh, se oli sellainen hieno, vanha herra, joka kysyi, missä muurari
Mårtensen asui, ja sanoi tuntevansa hänet vanhastaan sekä mielellään
puhuvansa hänen kanssansa. Hän sanoi nähneensä vilahdukselta isänne
erään markkinakojun vieressä, vaan hänen siihen tultuaan isänne oli
mennyt pois."

"Oletko häntä milloinkaan ennen nähnyt?"

"En milloinkaan; vaan minä tohdin luvata lootun siitä, että se oli joku
koulumestari."

Olikohan tuolla miehellä mitään yhteyttä isän levottomuuden ja halun
kanssa häntä pois tieltä saada, kysyi hän itseltään, mennen kotiin
takaisin; se oli melkein uskottavaa. Jumalan kiitos, ett'ei se toki
mikään poliisimies ollut!

Korkeita ääniä kuului hänen korvaansa, kun hän akkunan ohitse meni, ja
kun hän oven aukaisi, niin hän kuuli isän sanovan: "No, Jumala minua
auttakoon, tuossa hän on!" Annan sisään päästyä muurari oli mennyt
pois, ja aivan vanha mies, jolla oli valkoinen varatukka, ystävälliset,
siniset silmät ja suuri, valkoinen kaulahuivi, oli ottanut hänen
paikkansa nojatuolissa. Se oli, miten Pekka oli sanonut, pulskea, vanha
mies, jolla oli viisaan, rauhallisen ja hyväntahtoisen näköinen muoto.
Hän nojasi molemmin käsin sauvaansa, ja leuka oli kätten päällä, ja hän
tuijotti miettiväisesti eteensä päin.

"Rakas, nuori tyttöni", hän aloitti hitaasti, ystävällisesti ja tutusti
Annaa katsoen, "minulla on teille jotakin ilmoitettavaa; teidän täytyy
valmistua odottamatonta tietoa saamaan. No noh, ei teidän peljätä
tarvitse, se ei ole mikään onnettomuus, lapseni, päinvastoin. -- Kas,
kuinka te olette hänen näköisensä!"

"Kenen näköinen minä olen? Oi, minua värisyttää, mieleni on niin
eriskummainen, mitä kaikki tämä merkitsee? Te ette saa suuttua minulle,
mutta kertokaa Jumalan tähden lyhyesti, minä en muuten voi kestää."

Kunnon koulumestari hukkasi kokonaan aivoinsa avaimet hänen kiivautensa
tähden.

"Minä en tosiaankaan saata niin oikopäätä asiaan tarttua, se on vastoin
luontoani. Minä en ole aavistanut, että te täällä olitte. Luulin
teidän olevan hyvässä säilyssä kasvatusvanhempainne luona; muutoin
olisin ennemmin tullut, luuvalosta ja pienistä kivuistani huolimatta.
Tänään, kun näin muurari Jussin torilla, viittasin kuitenkin hänelle,
ainoastaan ajatellen, että hän mahdollisesti on jo jotakin teistä
kuullut; mutta hän ei ollut minua tuntevinaan ja hiipi tiehensä, miten
luonnollista oli, kun hänellä ei ollut puhtaita jauhoja pussissaan. Hän
on kovin tunnottomasti teitä kohtaan tehnyt, kun hän ei heti teille
erehdystänsä ilmoittanut."

"Mitä erehdystä?" Huone kävi aivan ympäri hänen silmissään, ja hän näki
tuon vanhan miehen ikäänkuin sumun läpitse. "Mikä erehdys?"

"Se, ett'ei hän ole teidän isänne."

"Eikö hän sitte ole? Oi, minä olen vähällä menettää järkeni!"

"Kaikissa elämän vaiheissa tulee kokea levollisena olla", neuvoi
koulumestari. "Mutta teillä on äitinne luonto, huomaan ma; hän rakas
vainaja, oli myöskin aina niin innokas. Ei, muurari ei teidän isänne
ole. Kun teidän molemmat vanhempanne olivat kuolleet, niin hänen
Amaliansa tarjoutui otollisilla ehdoilla hoitamaan teitä oman pienen
tyttönsä keralla. No, minä tiesin hänet ripeäksi, ahkeraksi vaimoksi,
ja hän suostui ehdotukseen. Sittemmin kuulin, että kunnianarvoisa,
hyvinvoipa perhe oli teidät omaksi lapseksensa ottanut, ja minä luulin
siis, että kaikki oli hyvästi."

"Tohdinko uskoa sitä?" kysyi Anna melkein polvistuneena. "Ettehän vain
pilaa puhune?"

"Mikähän saattaisi haudan partaalla olevan ihmisen niin totisista
asioista pilaa puhumaan?" lausui vanhus samalla määräkkäällä,
muuttumattomalla äänellä. "Jussi Mårtensen ei, niin totta kuin Jumala
on olemassa, ole teidän isänne. Teitä on häijysti kohdeltu, ja teillä
on todellakin syytä kiivastuneena olla. Minä saatan kyllä käsittää,
että teistä nykyisessä silmänräpäyksessä tuntuu vaikealta hänelle
anteeksi antaa."

Anna seisoi aivan hiljaa ja kuunteli ihastuneena hänen selitystään.
Oliko tuo peljättävä, häntä maahan painanut kuorma todellakin
kerrassaan pois otettu; oliko häntä niin lujasti sitonut kahle pudonnut
pois?

"Te erehdytte", hän vastasi; "minä olen ylen onnellinen, aivan
sydämellisesti, sanomattomasti kiitollinen, saattaakseni kiivastunut
ja vihollinen olla. -- Onko hän tuolla sisällä, ja peljänneekö hän
tosiaankin minua."

Muurari seisoi nyykistyneenä eräässä nurkassa kuni surkea pelon ja
häpeän kuva. Kun ovi avattiin, niin hän loi hämmentyneen katseen
nuoreen tyttöön. Anna lähestyi ystävällisesti ja kurotti sääliväisin,
melkein sydämellisin katsein hänelle kätensä. Nyt hän saattoi hänelle
kaikki anteeksi antaa, kun ei hän hänen isänsä ollut.

Jussi sai tämän odottamattoman lempeyden vaikutuksesta rohkeutta
puolusteleimaan. Hän ei ollut Annalle sanaa lähettänyt, Anna oli
itsestään tullut, eivätkä kasvatusvanhemmat olisi häntä ottaneet
vastaan, jos hän olisi takaisin mennyt. Jos hän, muurari, olisi terve
ja työhön kykenevä ollut, niin hän ei suinkaan totuutta salannut olisi;
mutta kiusaus oli ollut ylen suuri tuollaiselle viheliäiselle, vanhalle
rämälle. No, nyt oli kyllä köyhäinhuone paljoa pahemmalta maistuva;
sillä sinnehän nyt täytyi joutua: eihän Anna luonnollisesti hänestä
enää huolta rupeaisi pitämään.

Tuossa muistutuksessa oli puolinainen kysymys, ja Anna vastasi
iloissaan, ett'ei hänen aikomuksensa ollut häntä heti onnensa nojaan
heittää.

"Itsehän olen teidät pilannut, Jussi (kuinka herttaista, ett'ei enää
tarvinnut isäksi sanoa!), täytyyhän minun koettaa mitä voin tehdä."

Koulumestari pyysi sitte Annan häntä hänen kotiinsa seuraamaan, niin
hän kertoisi hänelle tiellä hänen vanhemmistaan. Matka oli tuskin
peninkulma, jos he metsän läpi menisivät, ja Anna saattoi maata yön
kouluhuoneessa. Koulumestarin miniä ihastuisi, jos saisi hänet nähdä.

Oi, herttaista ja virkistävää oli ulos vapaasen ilmaan tulla. Hän
ei alakuloisessa mielentilassaan ollut iloinnut kesälle eikä oikein
havainnut luonnon suloutta, ja nyt tuntui hänestä kaikki niin uudelta
ja viehättävältä. Se olikin herttainen metsä. Auringon säteet
lankesivat vinoon korkeille, solakoille puiden rungoille ja saattoivat
kellastuneet lehdet, joita jo toisin paikoin näkyi, kiiltämään kuni
kulta. Oli aivan hiljaista, ei liikkunut lehtikään, ja ilma oli niin
sininen, niin selkeä ja läpikuultava. Kun vanha koulumestari oli kehno
kävelijä, niin matka kului aivan hitaasti; mutta eihän heillä, miten
hän sanoi, mitään kiirettä ollut.

"Olen usein toivonut", aloitti koulumestari, "saavani, tavata teitä
ja puhua teille äidistänne. Uskoin todellakin, että teillä oli hyvä
olo, ja että elitte onnessa ja hyvinvoinnissa; vaan kuitenkin olen
sitä halunnut ja ajatellut, että minä, tarkasti katsoen, olin hänen
tähtensä velvollinen sen tekemään. Hän tuli kouluun kahdeksanvuotisena
lapsena ja kaitsi meidän hanhiamme. Tuolla pienellä raukalla ei ollut
isää eikä äitiä, ei veljeä eikä sisarta, ja hän kiintyi siis kokonaan
meihin. Hän oli ketterä tyttönen, ja kun hän oli kasvanut, niin
otimme hänet palvelustytöksi, ja vihdoin hän tuli melkein kuin meidän
tyttäreksemme; meillä itsellä oli vain poikia. Äiti, minun vaimoni,
sanoi aina, että Sissa oli siunaus perheellemme, ja silloin hymyili
tyttönen niin tyytyväisenä sekä vakuutti, ett'ei hän milloinkaan
pois halunnutkaan. Vaan meillä vanhoilla olivat meidän ajatuksemme;
sillä poikani Maunu -- jolla nyt koulunpito on -- piti hänestä, ja me
tiesimme sen. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Eräänä päivänä
Sissa -- hän oli silloin noin kahdenkymmenen -- ilmoitti äidille, että
muudan kalastaja kalastuspaikalla oli kysynyt häneltä, tahtoisiko hän
mennä hänelle, ja hän tahtoi sitä hartaasti. Äiti väitti sitä liian
halvaksi, pyysi ja torui, itki ja esitti Maunua, mutta mikään ei
auttanut ollenkaan. Noh, minä menin senvuoksi katsomaan tuota poikaa,
ja olipa se kaunis, pulska mies, mustin hivuksin ja ruskein silmin
ja sellainen käytös kuin prinssillä. Hänen isänsä oli ulkomaalainen,
ja toiset kalastajat nimittivät häntä espanjalaiseksi sekä väittivät
että hän oli katoolilainen, vaan sitä en usko. Hyvä kristitty hän
varmaankin oli sekä ahkera, vankka poika. Hän oli kulkenut merillä ja
saanut kunniarahan ihmishengen pelastamisesta; sen hän näytti minulle
ynnä mökkinsä ja vähälukuiset huonekalunsa, ja sitte hän lupasi tulla
oikein hyväksi mieheksi Sissalle. Häät pidettiin meillä, ja pulskasti
se kävi; äiti oli pannut oikein parhaansa. Vanha konsistorineuvos eli
silloin vielä; hän esitti morsiamen maljan ja sanoi monta kaunista
asiaa. -- Luonnollista oli, että kaipasimme häntä joka nurkassa; äiti
muuttui kärttyiseksi, eikä uudella piialla ollut aivan hauskoja päiviä,
ainakaan alussa. Minä kävin usein nuoren väen luona ja kysyttyäni
Sissalta, millainen olo hänellä oli, vastasi hän aina: Oi, minä olen
kuin taivaassa. Mutta harvoin on pitkäaikainen sellainen onni, ja
he eivät olleet täyttä vuotta naimisissa ennenkun meri vei miehen.
Päivää jälkeemmin te synnyitte, vaan Sissa kuoli. Se oli parasta,
mitä Herra minulle tehdä saattoi, sanoi hän hetkistä ennen viimeiseen
uneen nukkumistaan. Hän pitää kyllä pienokaisestakin huolen; minä en
ole ollenkaan levoton. -- Vanha vaimoni oli vähällä itkeä silmänsä
pilalle. Hän olisi mieluisesti ottanut heti lapsen, vaan minä pidin
viisaampana jättää sen sellaiselle vaimolle, jolla itsellään oli
pieni lapsi, kunnes se tulisi vuoden vanhaksi, ja sillä lailla te
jouduitte Amalialle. Äiti tuli sillä väliä sairaaksi ja kuoli, ja
kun Jussi Mårtensen palon jälkeen tuli luokseni ja kertoi minulle,
että lapsi on hyvissä käsissä, niin minä luulin kaikki tapahtuneen
parhain päin. Minun olisi kenties tullut vähän tarkemmin tiedustella,
mutta minun omasta voinnistani ei siihen aikaan juuri ollut tietoa,
iloisuus oli kokonaan poissa, eikä minulla ollut halua mihinkään.
-- Nyt saatte nähdä haudat kirkkomaalla ja maata siinä pienessä
kamarissa, joka oli Sissalla, kun hän meillä oli; miniäni käyttää sitä
juuri vierashuoneeksi. Äitinne todistuskirjan saatte myös nähdä, ja
kunniarahan, jota olen monta kertaa teille lähettää aikonut."

Annan sydän oli täynnä, kun hän kuunteli vanhan miehen kertomusta; hän
ei saattanut olla itkemättä ja oli kuitenkin niin sydämellisen iloinen
ja kiitollinen.

"Te olette aivan isänne näköinen", lopetti koulumestari; "mutta kun
oikein teitä katson, niin on teissä jotakin, joka Sissastammekin
muistuttaa. Kas tuossa kouluhuone on; miniäni on varmaankin
appivaarinsa tähden huolestuneena, kun näin ilta ennätti; hän seisoo
ovella, näen mä, pienosin käsivarrella, ja vakoilee minua."

Miniä rauhoittui silminnähtävästi, kun hän vanhuksen äkkäsi, ja
huiskutti nenäliinallaan tervetuloa. Se oli vilpitön, ystävällinen
ja kaunis pieni vaimo, ja hän otti Annan teeskentelemättömällä
vierasvaraisuudella vastaan. Saatuaan kuulla, ken tuo nuori tyttö oli,
hän löi kätensä yhteen ja huudahti:

"No, suuri Jumala, mikä merkillinen sallimus! Ja minä kun hetkinen
sitte sanoin Maunulle: Kun appivaarille ei vaan liene sattunut mitään
onnettomuutta; hänellä oli aamulla matkalle päästäkseen sellainen
levottomuus, joka ei aavistanut hyvää. Niin, sen verran me käsitämme,
me ihmiset!"

Kun ystävällinen ukko oli jonkun silmänräpäyksen levännyt, niin hän
seurasi Annaa kirkkomaalle.

"Tässä se on", hän sanoi ja meni sitte itse pois toiselle suunnalle;
Anna tietysti oli mieluimmin yksinään.

Anna polvistui pienen, yksinkertaisen puuristin eteen ja kiitti Jumalaa
vanhemmistaan. Hän oli ylpeä tuosta köyhästä palvelustytöstä ja
halvasta kalastajasta ja tahtoi säilyttää heidän muistonsa pyhänä ja
kalliina aarteena.

Tuntui niin omituiselta illalla istua siinä huoneessa, jossa äiti oli
oleskellut. Taivas oli aivan selkeä, etäällä näkyi valoisa juova; se
oli ranta, jossa hänen isänsä oli kuolemansa löytänyt. Ja hän ajatteli
sitä uskollista rakkautta, joka hänen vanhempansa oli yhdistänyt, ja
kuinka turvaisesti äiti oli pienen lapsensa Jumalan käsiin antanut.

Sen jälkeen hän rukoili palavasti rakastettuin kasvatusvanhempainsa
puolesta; jos hän oikean suhteen olisi tuntenut, niin hän olisi heidän
luoksensa jäänyt. Mutta olisiko se ollut hyvä? Ei, sen hän näki
selvästi. Tuo näennäisesti hukkaan kulunut vuosi oli kantanut hedelmän;
hän tunnusti sen nöyrällä kiitollisuudella Jumalaa kohtaan. Hän tiesi
nyt olevansa heikko, huono olento; vaan hän tiesi myöskin, mistä hän
etsisi voimaa; hän tiesi Herran tahtovan antaa hänelle kaikki, jos Hän
vain hänen vaivaisen syntisen sydämensä vastalahjaksi saisi.

Seuraavana päivänä hän jätti aikaisin hyvästi ja lähti pois keveällä
ja iloisella mielellä. Yksi suuri hänen ja hänen kasvatusvanhempaasi
yhdistymisen este oli pois raivattuna; eiköhän Herra ollut voimakas
toistakin estettä poistamaan, isän mieltä taivuttamaan? Hän kulki
kerkein askelin, vaan pysähtyi toki toisinaan avatakseen kunniarahan
ja todistuskirjan, siten varmistuakseen, ett'ei kaikki tyyni vain unta
ollut.

Kun hän kotiin ehti, niin Tiina ja Kristoffersen olivat siellä,
edellinen itkeneenä, jälkimmäinen ankaran vihaisena.

"Ettehän vain uskone, neitsyt, että me tiesimme tuosta konnan työstä?"

"En; olen varma, ett'ette tienneet; älkää niin kiivas olko, minä en ole
ollenkaan vihainen, ainoastaan iloinen."

"Iloinen! Niin, sen kyllä uskon! En tiedä, mitä tahtoisin antaa sille,
joka saattaisi sanoa, ett'ei tuo vanha veijari ole Tiinankaan isä."

"Oh, minä pidän kuitenkin tuosta katalasta", lausui Tiina; "mutta sinua
tahi teitä on todella häijysti kohdeltu, sitä en milloinkaan kiellä.
No, mitä nyt mielitte tehdä?"

"Toistaiseksi vartoon sopivaa aikaa; meistä ei millään muotoa saa
vihamiehiä tämän asian tähden tulla."

Ja hän kurotti heille kumpaisellekin kätensä ja jutteli vapaammin ja
ystävällisemmin heidän kanssansa kuin milloinkaan ennen.

Pesijätär tuli tavattoman iloiseksi, kun Anna hänelle asian laidan
ilmoitti, ja Pekka kysyi innokkaasti, mitä hän nyt aikoi tehdä.
"Varrota sopivaa aikaa", vastasi hän taas, ja saman vastauksen saivat
myöskin urkuri ja pieni Johanna kysymykselleen.

"Muuttakaa kaikissa tapauksissa meille", pyysi rovasti ystävällisesti;
"Johanna jakaa varsin mielellään huoneensa kanssanne, enkä minä saata
kärsiä sitä ajatusta, että te siihen paikkaan jäätte."

Hän kiitti vilkkaasti, vaan tahtoi toki mieluimmin varrota vähän ja
hiljaisuudessa koota ajatuksiaan.

Rovastilta palatessaan hän kulki rouva Klemmen asunnon ohitse. Tuo
pieni rouva ei vielä tiennyt, mitä tapahtunut oli, ja nyökkäsi yhtä
ujostelematta kuin ennenkin ulos hänelle, vieläpä aukaisi akkunankin,
saattaaksensa hänen kanssaan puhella.

"Kuinka jaksatte?" kysyi rouva. "Minä saavuin juuri äsken kotiin
sisareni luota ja voin siis sanoa terveisiä teille entisestä
kodistanne."

"He kai jaksoivat hyvin?"

"Oh, Jumala nähköön, sen seikan laita oli niin ja näin. Eversti on
vain itsensä varjo; palvelijan täytyy auttaa häntä ulos vaunuista, ja
hänen hiuksensa ovat tulleet aivan valkoisiksi; minä tuskin enää tunsin
häntä. Kauheata myöskin on, kuinka kovia kohtauksia muutamat ihmiset
saavat. Se reipas, voimakas poika!"

"Mitä hänestä? Onko hänelle mitään tapahtunut? Onko hän kuollut?"

Annan täytyi pitää kiinni akkunalaudasta, ett'ei vaipuisi maahan. Rouva
Klemme jatkoi levollisesti:

"Vai niin, vai te ette tiedä siitä? Näyttääpä oikein olevan kohtalon
tahto, että minun aina pitää teille onnettomia sanomia tuoda. Niin,
minä en tiedä niin varmasti sanoa, onko hän kuollut, mutta viimeksi kun
hänestä kuulivat, hän makasi sairaana vieraan ilman-alan vaikuttamassa
kuumeessa jonkun toisen maan-osan sairashuoneessa; minulla on niin
huono muisti, ett'en tiedä niin tarkalleen, missä. Laivan täytyi
purjehtia pois hänen luotaan, ja kapteeni on itse sanonut, ett'ei hänen
parantumisestaan ollut suuria toiveita. -- Herra Jumala, ettekö tahdo
tulla sisälle juomaan lasillista vettä? Te olette varmaankin kipeä!"

"En, kiitoksia, minä olen täydelleen terve."

Hän jätti pikaisesti hyvästi, riensi kotiin ja sulkeutui pieneen
makuukamariin.

Oliko Kustaa todellakin kuollut? Hän tuskin saattoi sitä uskoa; hänen
ajatuksissaan oli Kustaa niin voimakkaana, iloisena ja toivorikkaana.
Ja vanhat, rakkaat muistot -- joita hän viimeisinä aikoina oli koko
sielunsa voimalla takaisin pakottanut -- valtasivat nyt hänet. Oi,
kuinka sydämellisesti hän oli Kustaasta pitänyt ja ollut hänen
rehellisestä, jalomielisestä luonteestansa ylpeä! Ja kuinka Kustaa oli
myöskin hänestä pitänyt! vaan oli kuitenkin hänen vikansa havainnut.
Kerran, hän muisti sen niin hyvästi, oli Kustaa sanonut: Sinä saat
kernaasti olla isän kaltainen kaikessa muussa paitsi yhdessä suhteessa.

-- Oi; kaikissa ilman poikkeusta! oli hän vastannut. -- Ei, Anna, sinä
et saa luulla olevasi parempi muita ihmisiä. -- Hän on parempi, minä
ahkeroin myöskin sellaiseksi tulla. -- Puhu äidin kanssa, pyysi Kustaa
silloin, hän on parempi saarnaaja kuin minä, minulla kun itselläni
on niin monta vikaa, vaan minä tunnen toki, että ne vikoja ovat. Älä
suutu, Anna; juuri siitä syystä, että jalokiveni on niin puhdas, en
kärsisi siinä pienintäkään tahraa.

Nyt Anna tiesi, oi, niin hyvin, niin hyvin, ett'ei hän muita parempi
ollut, eikä hän, Jumalan avulla, ollut sitä milloinkaan unohtava; mutta
hänestä oli tullut hiljainen, vakaamielinen tyttö, ja mahtaisiko Kustaa
nyt saattaa rakastaa häntä, miten ennen? Kyllä, kyllä saattaisi tuo
rakas, uskollinen Kustaa; hän tunsi sen, hän olisi saattanut vaikka
vannoa sen johdosta. Oi, Jumala, oliko Kustaa todellakin kuollut, vai
makasiko hän -- mikä tietysti oli vielä paljoa pahempi -- kuoleman
kielissä kaukaisessa maassa, vierasten ihmisten ympäröimänä?

Annan valtava suru oli ensinnä itsekäs; hän ajatteli vain omaa
tappiotaan, mutta pian hän itki yksinäisessä kodissa olevia lapsettomia
vanhuksiakin. Kustaa oli ollut heidän toivonsa ja ylpeytensä; oi,
ihme ei ollut, että isän uljuus oli murtunut ja hiukset valkoisiksi
tulleet. Ja äiti -- oliko mahdollista, että hän saattoi kantaa tämänkin
hiljaisella, kärsiväisellä tavallaan, valittamatta tahi nurkumatta?

"Matkusta sinne!" kuului äkisti ääni Annan sisässä. "Mikä sinua täällä
kauemmin pidättää? Pyydä isältä anteeksi; jos hän sinut sysää pois,
niin palaa takaisin; älä pyydä hänen rakkauttaan, vaan ainoastansa
lupaa saada olla hänen lähellään. Hän tarvitsee sinua, äiti tarvitsee
sinua; ei ole mitään syytä viipyä tahi epäillä."

Hän hypähti nopeasti ylös; ajatus oli kerrassaan päätökseksi
muuttunut; omassa syvässä surussaan hän tunsi ihmeellisen voiman
heitä lohduttamaan. Isä ei kodittomalta oveaan sulkisi, vaan soisi
hänelle jonkun nurkan lietensä ääressä, ja tuo liesi tulisi samalla
vähemmän yksinäiseksi, vähemmän surulliseksi. Velvollisuus ja taipumus
pakoittivat häntä yhtä voimakkaasti sinne, ja hän tunsi olevansa rohkea
ja päättäväinen.

Kauan ei viipynyt, ennenkun keltainen arkku oli pakattuna. Hänen
perintönsä vanhemmilta oli ylimmäisenä. Kunnioittavalla varovaisuudella
hän aukaisi todistuskirjan. "Sissa Hannuntytär", niin siinä oli,
"on palvellut minua kolmetoista vuotta ja sen ajan ollut ahkera ja
kunnollinen, uskollinen kuin kulta ja kaikin puolin hyvästi itsensä
käyttänyt." Oi, olipa se oivallinen muistomerkki! Olihan vanha
koulumestari sanonutkin hänen olleen perheen siunauksena sekä melkein
kuin tytär. Oi, hän, Anna, tyytyisi myöskin olemaan melkein kuin tytär,
kun hän vain tulisi siunaukseksi kotona oleville.

"No, kiitos Jumalan, että olette päättänyt matkustaa!" sanoi pesijätär,
samalla kuitenkin kyyneleitä silmistänsä pyyhkien. "Totisesti olen
toivonut teitä pois täältä ensi silmänräpäyksestä teidät nähtyäni;
huono rakkaus, Riikka, on murehtia silloin, kun niille, joita
rakastamme, hyvin käy."

"Te olette alati ollut niin lemmekäs ja hyvä minua kohtaan", sanoi Anna
sydämellisesti, "ja minulle jää niin suloinen muisto teidän siunatusta,
pienestä kodistanne; minä olen, uskokaa minua, paljon täällä oppinut."

"Oh, nyt puhutte pilaa, neiti; mitähän te meistä saattaisitte oppia!"

"Paljon, muun muassa olemaan ahkera ja tyytyväinen, hyväntahtoinen
muita kohtaan, kiitollinen ja jumalaapelkääväinen."

Pesijätär otti nuoren tytön syliinsä ja suuteli häntä jäähyväisiksi.

"Jumala teitä, rakas, nuori neitini, kaikkina elonne päivinä
siunatkoon!" hän lausui.

Anna lähetti sitte sanan urkurille ja pyysi hänen häntä saattamaan.
Hän teki tuon pikemmin urkurin jäähyväisiä keventääksensä, kuin
siitä syystä, että hän olisi tuon vanhan, saamattoman miehen turvaa
tarvitsevansa tuntenut. Herra Fogelsangin elämälle oli matkalle lähtö
oikea käännekohta; enempään kuin kolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ollut
kotinurkkia ulompana käynyt; hän näyttikin aivan hilpeältä ja hääri
niin toimekkaasti, että oli hauskaa nähdä.

Heidän piti lähteä seuraavana aamuna aikaisin, jotta Annan täytyi jo
samana päivänä kaikki järjestykseen laittaa. Tiina sai kaikki hänen
rahansa -- suuri summa se ei ollut -- ja lupasi joka killingin muurarin
hyväksi käyttää. Muurari seisoi Tiinan vieressä, nyyhkytti ja ruikutti:

"Niin, nyt saan niitä kaloja, joita olen pyytänytkin, hohhoo! Niin,
aina ei saada aivan kuin Abrahamin sylissä olla."

Pieni Johanna joi Annan luona teetä ja viipyi siellä koko illan: mutta
hänellekkään ei Anna kertonut uudesta, suuresta surustaan, hänen
lähtönsä varsinaisesta vaikuttajasta; hänen oli mahdoton saada sitä
sanotuksi.

Oli pimeä ja kolea aamu; sankka ja kylmä sumu peitti seudun. Oikeaan
aikaan saapui vanha urkuri, hyvästi käärittynä vanhan-aikaiseen
viittaan, jota aimollinen hopeahaka kiinnitti. Kädessä hänellä oli
aikamoinen sauva ja sateenvarjo kainalossa.

Vaunujen vieriessä ohitse nyökkäsi Anna ystävällisesti Tiinalle, joka
kamarinsa akkunan ääressä silmät punaisina seisoi; sitte hän käänsi
päänsä ja viittasi viimeisen jäähyvästin pienelle, hyväntahtoiselle
Pekalle sekä Kristoffersenille, jotka olivat vaunuja saattaneet.


VII.

Urkuri pysähtyi läheiseen kaupunkiin; jalkaisin ja yksinään Anna
tahtoi kotihin palata. Kuinka hyvin hän tunsi oikotien yli niittyjen!
Klaara ja hän olivat niin usein iloisin sydämin ja kevein askelin sitä
käyneet. Hän tunsi joka puun, joka pensaan. Suuri kivi, jonka Kustaa
kerran oli vierittänyt ojaan, jotta he kuivin jaloin yli pääsisivät,
oli vielä paikallaan; lähimmässä aidassa oli ollut linnunpesä, jota he
joka aamu olivat katsomassa käyneet.

Mitä likemmä määrää hän pääsi, sitä hitaammin hän kulki, ja kun hän
seisoi portin ulkopuolella, niin hänen sydämensä oli raskas kuin
lyyjy ja hänen rohkeutensa melkein kokonaan poissa. Talo näytti
ystävälliseltä ja hauskalta kuten ainakin; villi viiniköynnös kiemuroi
purppuranpunaisissa köynnöksissä ylös pitkin seinää ja kattoa; salin
avonaisella akkunalla oli kukkiva ruusu. Hidastellen laski Anna kätensä
lukolle; tuntui niin omituiselta, hän ei kuullut ainoatakaan ääntä,
ei nähnyt yhtään ihmistä. Etehisessä hän kohtasi hänelle vieraan
palvelijan, joka ei ollut siellä hänen aikanaan ollut. Se pidätti häntä
ja sanoi, kohtelijaasti anteeksi pyytäen, ett'ei herrasväki ottanut
ketään vastaan.

"Minä teen siitä poikkeuksen." Hän sanoi tuon sellaisella varmuudella,
että palvelija heti astui sivulle ja aukaisi oven.

Eversti ja hänen rouvansa istuivat työkamarin pienessä nurkkasohvassa.
He hypähtivät molemmat ylös, kun hän sisään astui; mutta kun äiti tuli
häntä vastaan, niin eversti jäi samalle paikalle seisomaan.

Kuinka kylmännäköinen eversti oli! Sanat Annan huulilla kuolivat;
mutta hänen piti, hänen täytyi puhua, nyt taikka ei milloinkaan! Hän
astui everstin luo, äidin käsi kädessään, saaden toivoa ja rohkeutta
äidin vienosta puristamisesta, ja kertoi, ett'ei muurari ollut hänen
isänsä, ja että hän nyt oli aivan yksinään maailmassa. Sitte hän
kuvaili, kuinka hyljättynä hän oli, ja kuinka sanomattomasti hän heitä
ikävöi, vaan ei virkkanut sanaakaan heidän surustaan; hän pyysi vain
säälimistä, mutta ei itse sitä osoittanut; tunsihan hän everstin. Ja
hän puhui everstin pitkämielisyydestä tuona onnettomana iltana; silloin
hän oli tuskin kuullut everstin puhetta, vaan sittemmin oli joka sana
siitä hänen korvissaan kaikunut ja tehnyt hänen katumuksensa toista
vertaa kalvavaisemmaksi.

"Saanko jäädä tänne?" hän lopetti. "Minä en odota, että oloni tulisi
samallaiseksi kuin ennen; tyydyn, jos minua vain kärsitään."

Hän ei tohtinut katsoa everstiä. Eversti oli vaalea kuin marmori ja
hänen äänensä värisi, kuin hän sanoi:

"Teidän säälinne meitä kohtaan täytyy olla erinomaisen suuri; itse
tähtenne te ette milloinkaan olisi niin nöyristynyt."

"Sinulla on aivan oikein", virkkoi everstinna tavattomalla lujuudella;
"hänen sääliväisyytensä on aivan suuri ja samoin, hänen rakkautensa.
Lapsi raukka, sinä et ole ajatellut löytyvän ihmisiä, jotka eivät
siedä, että he tulevat jalomielisyydessä voitetuiksi. -- Saako hän
jäädä, Hugo?"

"Luonnollisesti, niin kauan kun hän haluaa."

Eversti jätti huoneen pystypäisenä ja tyvenellä ryhdillä. Anna oli
odottanut niin käyvän, vaan kuitenkin hän pillahti itkemään.

"Sinä et saa kadottaa rohkeuttasi, rakas tyttäreni. Kuinka suuri
lohdutus on, että sinä olet täällä taas! Ja hänkin tuntee sen, siitä
olen aivan varma. Sinun, Anna, tulee ryhtyä vanhoihin toimiisi,
ikäänkuin et milloinkaan olisi kotoa jättänyt: soittaa meille,
laittaa hänelle tee, lukea kuuluvasti sanomalehtiä ja asettaa kukkia
hänen kirjoituspöydälleen. Minä olen tahallani jättänyt kaiken tuon
tekemättä. -- Sinä olet kuullut Kustaan sairastumisesta ja siitä syystä
sinä tulit; minä tiesin sen heti, kun sinut näin. Minä puolestani en
usko, että hän on kuollut, minä en saata sitä uskoa; sieluni syvyydessä
on ihmeellinen toivo, joka pitää minut pystyssä ja lupaa, että hän on
takaisin tuleva. Tyttö raukkaseni, miten kelmeä ja totisen näköinen
sinä olet!"

"Jos minä vain en tulisi olemaan hänen silmätikkunaan, äiti; jos ei
hän, minua välttääkseen, vain riistäisi itseltään sinun seuraasi! Sitte
menen paljoa mieluummin täältä pois."

Eversti palasi toki, kun lamppu oli sytytetty ja teepöytä katettu, ja
Anna kaatoi kuppiin miten vanhoina hyvinä aikoina.

"Saanko laittaa tämän valmiiksi?" hän kysyi, everstille kuppia
kurottaissaan.

"Kiitos!" Annasta näytti, että eversti oli hieman kummastuneen vaan ei
toki tylyn näköinen.

"Mitä minä lukisin?" kysyi Anna vähän jälkeemmin.

Everstinna kurotti hänelle pikaisesti sanomalehdet.

"Tästä, rakas lapsi; mutta etkö sinä vain ole liiaksi väsyksissä?"

"Minä en ole ollenkaan väsyksissä." Ja hän pidätti kyyneleensä sekä
hillitsi äänen tärisemisen niin hyvästi kuin hän kykeni.

"Nyt saat todellakin lopettaa, tyttö kultani", keskeytti everstinna
hetken kuluttua. "Pieni sininen kulmakamari on järjestetty sinua
varten, ja sinä tarvitset matkan jälkeen levätä. -- Minä käväisen ensin
katsomassa, onko kaikki oikein järjestyksessä."

Tahallaanko hän heidät kahdenkesken jätti? Anna oli hirveässä tuskassa;
hän luuli kuulevansa sydämensä sykinnän. Eversti istui näennäisesti
levollisena ja jatkoi lukemista siitä, johon Anna oli lopettanut.

"Hyvää yötä!" Eversti näytti siltä, ikäänkuin hän ei olisi sitä
kuullut. "Hyvää yötä, herra eversti!"

"Oi, Anna!" Eversti hypähti seisomaan ja lähestyi Annaa. "Kuinka
saatoit niin sanoa!"

"Miten sitte saan sanoa?"

Tunteidensa valtaamana eversti vaikeni tuokion ajaksi; sitte hän kietoi
käsivartensa Annan vyötäisten ympärille ja veti hänet likelleen.

"Sano isä!"

"Saanko? Jumala olkoon ylistetty! Minä olenkin aina ajatuksissani sinua
isäksi nimittänyt. Oi, nyt minun on mahdoton levolle lähteä; minä saan
luvan istua sinua katsomaan, ei salaisin, pikaisin silmäyksin, vaan
oikein. Sinun pääsi on kipeä, isä, minä näen sen otsastasi; saanko
panna käteni otsallesi? -- Se on joskus tehnyt sinun hyvää, ja se on
niin kylmä."

"Tiedätkö, mitä en milloinkaan saata itselleni anteeksi antaa, Anna?
Sitä, että annoin sinun Klaaran kuoltua lähteä ilman sovittavaista
sanaa. Se oli julmasti tehty."

"Mutta minä olinkin sinua julmasti loukannut, isä."

Heti sen jäljestä tuli everstinna; hän nyökkäsi lempeästi, vaan ei
näyttänyt ollenkaan kummastuvan.

"Huomenna myöskin on päivä", hän sanoi vain, "ja lapsi tarvitsee
levätä. Meidän täytyy hyvin varoa häntä; hän, pieni raukka, näyttää
niin menehtyneeltä."

"Suuri Jumala, sairastuisiko hänkin!" Eversti tarkasteli Annaa
kauhistuneena. "Jos tunnet hiukkasenkin itsesi kipeäksi, Anna, niin
meidän täytyy heti, jo tänä iltana, lähettää sana tohtorille."

Anna vakuutti olevansa aivan terve ja seurasi sitte äitiä huoneesensa.
Pieni, sininen kamari oli niin sievä ja hauska, vaan hän olisi toki
mieluummin entisessä huoneessaan maannut; murheiset muistot tekivät sen
hänelle vielä rakkaammaksi.

"Siis vihdoinkin olet taas kotona sinä, oma aarteheni -- kotona
huoneissamme ja kotona sydämissämme! Ylistetty olkoon Herra, joka soi
sinulle rohkeutta tulemaan! Ah, uskonet, että isä on tänä yönä nukkuva
paremmin kuin hamasta siitä asti, jolloin sinä meidät jätit."

Anna makasi kauan hereillä ja ajatteli, olikohan Kustaa todellakin
kuollut; hän ei olisi milloinkaan tohtinut kotiin tulla, jos hän ei
olisi uskonut Kustaan elävän. Oi, Herra oli toki äärettömän armollinen
ollut! Hän ikävöi aamua, saadakseen heitä taas nähdä; olikohan isä
häntä kohtaan silloin yhtä lemmellinen?

Oli, isä oli yhtä, kenties enemmänkin lemmellinen; puolinaisuutta ei
hänen luonteessaan ollut, ja jos hän kerta antoi myöten, niin hän teki
sen tinkimättä.

"Kuinka saisimme nyt taas ruusut takaisin?" hän sanoi, Annan poskea
taputtaen.

"Sinun, Hugo, tarvitsee joka päivä käydä hänen kanssaan kävelyllä
ja ratsastamassa", sanoi everstinna, iloiten, että hän siten saisi
hänetkin ulos menemään; eversti oli viime aikoina melkein salvannut
itsensä sisälle. "Siten ruusut kyllä taas tulevat. -- Ah, tuossa on
posti."

Hän tuli liikutuksesta aivan kelmeäksi. Eversti aukaisi nopeasti laukun
ja otti esille kirjeet.

"Ei mitään tietoja!" hän sanoi, syvästi huoahtain. Sama kohtaus oli
uudistunut joka aamuna koko suven; kuinka oli mahdollista, että äiti
vielä toivoa saattoi!

Aamupäivällä saapui herra Fogelsang parhaimmassa puvussaan; hänen
kasvonsa olivat kiihottuneen näköiset. Hänen vakaana päätöksenänsä oli
oikein lukea lakia everstille, ja hän tuli aivan kummiinsa, kun eversti
kurotetuin käsin tuli häntä vastaan.

"Terve tuloa, vanha ystävä! Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa
teitä kohtaan. Kukin tyttärelleni tehty palvelus on minulle tehty.
Suokaa minun lähettää arkkuanne noutamaan; teidän täytyy toden totta
jäädä tänne ainakin muutamiksi päiviksi."

Everstinna yhtyi miehensä pyyntöön, ja Anna, muitta mutkitta, otti
hatun ja sauvan häneltä.

"Hän jää", sanoi hän varmasti.

"Te käännätte suhteen nurin, herra eversti", sanoi urkuri; "minä
päinvastoin olen velassa teidän tyttärellenne. Kutsumuksesta kiitän
muuten sydämellisesti, vaan huomenna minun täytyy mennä; minun täytyy
välttämättä: sunnuntaiksi kotiin päästä ja sitä paitsi ikävöin jo
pientä, pimeää nuorenmiehen huonettani; vasta kun siellä taas hyvästi
olen, saatan oikein matkasta iloita."

Annan järjestäissä kahvipöytää, esitteli herra Fogelsang elävästi
ja lämpimästi kaikki, mitä Anna oli kärsinyt ja taistellut: hänen
katumuksensa, hänen ikävöimisensä, kuinka kärsiväisesti hän oli
kestänyt oloa muurarin kanssa, kuinka uljaasti hän oli heidän
toimeentuloansa varten taistellut.

"Eikö rouva Klemme auttanut häntä?" kysyi eversti.

"Ei; hän lainasi tosin huonekaluja, mutta minä tiedän, että niistä
maksettiin kylläinen voura ja samaten asunnosta."

Eversti meni ulos ruokasaliin Annan luo ja otti hänet syliinsä.

"Oma tyttöni, silmäini riemu, ylpeyteni!"

Ja eversti kertoi Annalle rouva Klemmen haltuun uskomasta rahastaan
sekä kysyi häneltä, mitä hän nyt sillä tekisi; tuo pieni, vilpillinen
vaimo ei todellakaan saisi sitä pitää.

Anna määräsi tuon pienen summan Kristoffersenille ja hänen Tiinalleen,
ja eversti kirjoitti jo samana päivänä rouva Klemmelle, pyytäen häntä
jättämään nuo neljäsataa riikintaalaria nuorelle sepän sällille.

Äärettömästi suuttui prokuraattorin vaimo kirjeen saatuaan, puhui
laajalti ja lavealti mustasta kiittämättömyydestä ja tunsi voimakkaan
halun olla käskyä täyttämättä; hänellä ei toki ollut onneksi rohkeutta
siihen, ja Kristoffersen sai rahan. Hän oli sanomattoman iloinen;
olihan tuo jo koko pieni pääoma kodin laittamista varten!

"Mutta eikö tuo ole tulisten hiilten kokoomista päämme päälle?"
huomautti hän kuitenkin riemuitsevalle Tiinalle.

Miten onnelliseksi tunsi itsensä Anna, kun isä pyysi hänen
käsivarttansa nojatakseen; miten suotuiselta kuului hänen korvaansa
isän kysymys: "Minne menet, lapsi? Tule pian takaisin!"

Eversti oli niin levoton hänen terveydestään, niin pelokas siitä, eikö
hän olisi tyytyväinen.

"Sinä olet itkenyt", sanoi eversti eräänä aamuna, kun Anna tuli sisälle
puutarhasta; "miksikä olet itkenyt?"

Anna hymyili ja koki hiipiä hänen ohitsensa, mutta kun hän piti häntä
kädestä kiinni, niin hän taas hyrähti itkemään.

"Oi, minä en saata muuta! Poissa ollessani oli mieleni niin levoton;
minä olin niin onneton ja ikävöin niin hartaasti sinua ja äitiä; mutta
nyt, kun olen täällä taas ja minulla on niin hyvä ja siunattu olo,
niin herää suru pienestä Klaarasta. Muistanethan, isä, että meillä oli
kaikki yhteistä, eikä ole mitään paikkaa, joka ei hänestä muistuttaisi.
-- Synti teitä kohtaan on niin puhua, vaan kun kysyit minulta, niin
täytyihän minun vastata."

"Jumala sinua, rakastettu lapseni, jokaisesta kyyneleestä siunatkoon",
sanoi äiti, häntä hellästi otsalle suudellen. "Luuletko, että mikään
saattaisi sinua lujemmin sitein sydämeeni kiinnittää kuin surusi
Klaaran tähden? Mutta me emme saa unohtaa, että hän pyysi meidän häntä
ilolla muistelemaan."

Se syksy oli kaunis ja he tekivät melkein joka päivä pienen retken.
Anna halusi sitä heidän tähtensä, ja he seurasivat muassa hänen
tähtensä, ja täten kaikki elähtyivät ja voimistuivat. Ei saata sanoa,
että he olivat onnelliset -- siihen nähden oli suru Klaaran tähden
liian tuore ja epävarmuus Kustaan suhteen ylen piinallinen --; mutta,
iloiset he olivat toistensa tähden sekä kiitolliset Jumalaa kohtaan.
Joskus tuli eriskummainen, levoton olo everstille, ikäänkuin hän olisi
tuntenut, että hänen tuli äärettömän paljon heille molemmille sovittaa.

"Miten lemmekäs vaimo sinä olet ollut!" noin hän saattoi äkkiä puhjeta
sanomaan, "ja miten monia suruja minä olen sinulle ihan ajattelemattani
saattanut! Nyt näen oman elämäni sellaisella selkeydellä, joka melkein
kauhistaa minua. Herra olkoon kiitetty, että silmäni tulivat avatuiksi,
ennenkun oli liian myöhäistä!"

Ja hän, tuo pöyhkeä mies, pyysi Annan lukemaan vertausta
tuhlaajapojasta ja kadonneesta lampaasta, ja hän kumarsi päänsä
nöyrällä kiitollisuudella tuon jumalallisen lohdutuksen tähden.

Joka aamu, kun postilaukku tuli, oli silmänräpäyksen kestävä,
jännittävä hiljaisuus; sitte kuului tuo masentava: "ei mitään tietoja."

"Jos hän kuollut olisi, niin saisimme kyllä tietoja", sanoi äiti
toisinaan. Eversti pudisti päätänsä.

"Kuinka saatamme häntä lohduttaa?" kysyi eversti Annalta. "Hänen
tapansa ei ole niin itsepäisesti toivossa kiinni riippua. Minä pelkään,
että hän kieltäytyy uskomasta hänen kuolemaansa siitä syystä, ett'ei
hän kestä sitä. -- Onko sinulla, lapseni mitään toivoa?"

"Ei paljon."

Hän olisi kyllä saattanut sanoa: ei mitään; hän piti Kustaan kuolleena
ja ajatteli häntä ja Klaaraa uudelleen yhtyneinä.

Ja talvi kului hiljaista, säännöllistä kulkuaan. Hämärässä Anna
useimmiten soitti vanhemmilleen; joskus hän lauloikin, vaan se oli ani
harvoin; hän ei ollut sillä hauskalla mielellä, joka ennen ehdottomasti
oli pakottanut häntä laulamaan.

Miten iloiseksi tuli eversti, kun Anna tuli sisälle hänen luoksensa ja
luottamuksella, miten entisinä aikoina, laski hienon kätösensä hänen
käsivarrelleen sekä pyysi häneltä yhtä tahi toista. Eikä se sattunut
aivan harvoin; hän oli ottanut pitääkseen huolta Klaaran köyhistä ja
tarvitsi toisinaan paljo rahaa, etenkin kun tuli kylmä ja elämäntarpeet
olivat kalliit. Ennen hän usein oli nauranut äidin väsymätöntä
ahkeruutta kaikkein noiden pienten röijyin ja sukkien kanssa; nyt
hän oli niin onnellinen siitä, että sai ottaa osaa työhön, ja hänen
auttavaa kättänsä sekä lempeätä, säälivää olentoansa siunattiin monessa
sen seudun köyhässä kodissa.

Vähää enemmän kuin vuosi Klaaran kuolemasta istuivat he eräänä
aamuna ruokasalissa. Oli kylmä, rankka huhtikuun ilma; suuret rakeet
paukkuivat ruutuihin, taivas oli täynnä mustia pilviä ja ilma,
kylmästä huolimatta, niin painava, että mieli ehdottomasti tuntui
tuskalliselta ja raskaalta. Kun he olivat teen juoneet, niin tuli,
miten tavallisesti, postilaukku.

Äiti istui akkunan ääressä, ompeluksensa yli nojautuneena; isä huokasi
toivottomasti, laukkua avatessaan; Anna katsahti samassa häntä ja
havaitsi, että hän muutti väriä, ja että hänen kätensä alkoi äkkiä
väristä; eversti oli kuitenkin vaiti ja sysäsi nopeasti suuren,
vieraalla päällekirjoituksella varustetun kirjeen sanomalehtien sekaan.
"Eihän se vain mitään lie ollut?" kysyi everstinna, ylös katsahtain.
Eversti pudisti päätänsä, nousi ylös ja lähti ulos.

Se oli kauhistava silmänräpäys. Anna oli melkein varma, että
kirje sisälti kertomuksen Kustaan kuolemasta, ja hänen kävi niin
sanomattomasti sääliksi äiti, joka istui niin tyynenä ja turvallisena,
lempeän ja rauhallisen näköisenä. Kuinka saattaisi hän häntä, äiti
parkaa, lohduttaa! -- Isä tuli -- nyt oli isku kohtaava!

Kun eversti aukaisi oven, niin molemmat katsahtivat häntä ja
huudahtivat sitte samassa henkäyksessä:

"Kustaa elää!"

"Niin, Herra olkoon kiitetty, hän elää!"

Kirje oli sairashuoneen lääkäriltä. Enää ei ollut mitään vaaraa, mutta
sairasta ei vielä tohtinut laskea ulos; hän oli jättänyt kirjoittamatta
kotiin siksi, kunnes saattoi tarkemmin tulonsa määrätä.

Olipa se hurmaava, onnellinen hetki. He eivät pitäneet lukua pahasta
säästä ulkona, tahi oikeammin, he eivät havainneet sitä.

"Jos sinä, Anna, olisit pysynyt poissa", sanoi eversti, "niin mikä
kaipaus sitte olisi sydämessäni ollut! Nyt ilo on sekoittamaton."

Anna hymyili ja suuteli hänen kättänsä, vaan ajatteli samassa,
ett'ei hänen oma ilonsa kuitenkaan ollut sekoittamaton; hän oli niin
kummallisen levoton ja sanoi ensi kerran itselleen: kenties sinä
erehdyt, ehkäpä hän pitääkin jostakin toisesta.

"Äiti", hän kysyi hetken perästä, erinomaisen ahkerasti neuloessaan,
"tietääkö Kustaa, että minä jätin kodin?"

"Hän sai sen vähän ennen sairastumistansa tietää, ja nuori laivalääkäri
kertoi minulle, että hän taukoamatta houraili siitä. Paino on ylen
suuri, Anna uupuu, sanoi hän houreissaan; se vanha mies on niin
hirveän raskas; Klaara on kuollut, eikä kukaan, paitsi minua, tahdo
häntä auttaa, enkä minä kykene, minä olen taottu kahleihin, vaan minä
tahdon ne murtaa. Kärsi vain lyhyt hetkinen, rakastettu tyttöni, niin
minä tulen! Eivätkö nuo olleet merkillisiä sanoja, Anna? Ennen en ole
tahtonut tätä kertoa pelosta, että murehduttaisin sinua, mutta nyt, kun
hän elää ja tulee takaisin, niin arvelen, että sinua ilahduttaa tietää,
kuinka rakas sinä hänelle olet -- eikö niin?"

"Niin, äiti." Neula lensi niin nopeasti ylös ja alas, että eversti tuli
aivan kärsimättömäksi.

"Pane pois tuo ikävä työ", hän pyysi, "ja tule tänne luokseni; minun
kukkani on niin vaalea vielä, mistä se tulee?"

"Tänään täytyy sinun, lapsi, panna musta pukusi pois", kuiskasi
everstinna, "ja laittaa hiuksesi entiseen tapaasi; se on isään hyvän
vaikutuksen tekevä."

Ja niin se tekikin. Anna näytti aivan miellyttävältä vaaleassa
leningissä, ja vaikka hän ei ollut niin kukoistava kuin ennen, niin
hänessä oli jotakin suloista, lempeätä, puhdistettua, jota häneltä
ennen oli puuttunut.

Noin kahdeksan päivää jälemmin tuli lyhyt kirje Kustaalta itseltään.
Eversti luki sen ensin ja ojensi sen sitte, sydämellisesti nauraen,
vaimolleen. Hänkin hymyili.

"Sinä et saa sitä lukea", sanoi äiti Annalle. "Paha poika! Se ei ole
muuta kuin moitetta ja morkkausta alusta loppuun; ja kaikkea tuota
täytyy kärsiä sinun tähtesi, paha lapsi! Kovat, armottomat, tunnottomat
-- niin, hän ei meitä tosiaankaan säästä!"


VIII.

Ilo on parahin lääkäri, ja eversti sai pian melkein täydelleen entisen
näkönsä. Uudelleen elpyi everstinnakin; hänen monivuotinen rukouksensa
oli vihdoinkin täytetyksi tullut; hänen ja hänen puolisonsa välillä oli
täydellinen myötätunteisuus ja tuttavuus.

Kustaa saattoi tulla minä päivänä hyvänsä, ja nyt tuli suuri kiire
taloon; kaikki piti olla kesää varten valmiina ennen hänen tuloaan.

"Tänään pannaan akkunaverhot paikoilleen", sanoi everstinna
leikkisästi; "huomenna hän saapi tulla."

Silloin oli kaunis toukokuun päivä vähän ennen helluntaita. Yöllä oli
satanut, ja kaikkialla alkoi nuorta vihannuutta ilmestyä. Eversti antoi
parhaallansa ohjeita puutarhurille; hänen vaimonsa ja Anna olivat myös
siinä katsomassa.

"Puutarha ei voi tulla valmiiksi ennenkun huomenna", sanoi eversti
hymyillen; "ennemmin ei poika saa tulla."

Samassa kuului tietä päin olevassa käytävässä kahinaa. Anna tarttui
peljästyneenä äidin käteen, ääni tuli aivan samasta sopesta, josta
Kustaan, kun hän kadettina ollessaan lupa-ajaksi kotiin tuli, aina
oli tapana juosta pensas-aidan yli puutarhaan. Vahti, joka tähän asti
levollisena oli herraansa seurannut, hörkisti äkisti korviaan ja juoksi
tiehensä.

"Vanha, kiltti poikani, oiva Vahtini, vieläkö tunnet minut?"

He kuulivat tuon raittiin, selkeän äänen, ja silmänräpäystä myöhemmin
seisoi hän itse heidän luonansa ylevänä, hoikkana ja ruskeana, jotenkin
laihana sairauden jälkeen, vaan, miten ennenkin, armaana, mielevänä ja
ilosta hehkuvana.

"Olipa toki herttaista, että Anna on täällä", hän sanoi, "ja minä
pöllö hukkasin koko eileisen päivän häntä hakemalla. Se oli pieni,
sietämättömän ikävä kaupunki, ja väki, jota puhuttelin, oli niin
hidasta sekä ilman sanaa suussaan, ett'eivät he saattaneet vastata
kysymyksiini eivätkä antaa minulle mitään tietoja. Vihdoin tapasin
toki oivallisen, hilpeän, pienen ressukan, jolla oli merkillinen
selvyys seikoistaan, ja joka näytti tuntevan sinut, Anna, sekä ulko-
että sisäpuolisesti; hänen ei todellakaan tarvinnut etsiä sanoja sinun
ylistykseksesi, niitä tuli kuin vuolasta virtaa. -- Minä kävin siinä
pienessä, matalassa rakennuksessa, jossa sinä asuit; se oli minusta
kuni pyhä paikka; olithan sinä niiden seinien sisäpuolella taistellut
ja kärsinyt sekä ollut suuri palvelevassa rakkaudessasi. -- Tuo vanha,
inhottava rahjus oli siellä vielä, vaan hän näytti niin riutuneelta,
sekä valitti ja voihkasi niin, että vihani kokonaan sammui ja minäkin
olin melkein valmis surkuttelemaan häntä siitä, että hän oli sinut
menettänyt. -- Voitko antaa anteeksi, isä, ja sinä myös, minun oma
äitini, että minä viime aikoina olen tuntenut erinomaisen halun ryhtyä
teitä vastustamaan? Ja kirjeeni! Kun katsot minua noin rakkaasti, isä,
niin se tuntuu tuiki raskaalta tunnolleni."

Äiti otti nyt hänen toisen käsivartensa ja antoi merkin Annalle, että
hän ottaisi toisen. Eversti kulki perässä; hän ei tahtonut jättää
poikaa näkyvistään ainoata silmänräpäystäkään.

"Tahdotko, Anna lähteä kanssani vähän kävelemään?" kysyi Kustaa
iltapuolella. Anna nyökkäsi ja otti saalin hartioilleen.

"Jumala siunatkoon sinua, auringonsäteeni!" kuiskasi isä, kun he ohitse
kulkivat.

Miten sykkäili Annan sydän! Hän tiesi, mitä oli tuleva, vaan ei ollut
likimaillekkaan niin hämmennyksissä, kuin hän oli luuletellut; kaikki
tyyni oli niin hyvästi ja luonnollisesti; hän oli niin onnellinen, niin
kiitollinen Jumalaa kohtaan.

Kustaa ei käyttänyt monta sanaa, tunnustaaksensa rakkautensa ja
pyytääksensä häntä omakseen, eikä Anna käyttänyt ainoatakaan sanaa,
antoi vain hänelle kätensä, ja niin he menivät takaisin vanhempien luo.

Seuraavana päivänä kertoi Anna Kustaalle, kun he kulkivat yhdessä
kirkkomaalle, kaikki, mitä Kustaan poissa ollessa tapahtunut oli.

"Varsin merkillistä kuitenkin on, miten eri lailla sama asia saatetaan
käsittää", huomautti Kustaa. "Isän kertomuksen mukaan ei sinulla ollut
läheskään niin paljon, vaan hänellä paljoa enemmän syytä itseänsä
nuhdella. Tiedä, että minulla kotomatkallani oli monta kummallista
tuumaa: me menisimme heti naimisiin ja ottaisimme sinun isäsi
luoksemme. Minun vanhempaini luokse emme milloinkaan menisi; ainakin
tulisi heidän ensinnä anteeksi pyytää. Minä tunsin itseni niin kovaksi
isää kohtaan, ja ylpeys, minun perintöni häneltä, vaati minua ei
milloinkaan myöntymään. Sinä, lempeä, kärsiväinen Annani, näet, että
minä olen ollut kovin niskoitteleva enkä ansaitsisi sitä ääretöntä
onnea, jonka Jumala on minulle täällä kotona sallinut. Pieni Klaara
rukka", hän lisäsi. "Ah, jos hän nyt olisi luonamme ollut!"

He seisoivat nyt pienen haudan reunalla. Se näytti niin rauhaiselta
valkeine ristineen ja raittiine, ystävällisine kukkaseppeleineen.
Anna likisti vienosti Kustaan käsivartta ja ajatteli sisaren unta. Ja
kirkkaasti ja lämpöisesti paistoi haudalle päivä; linnut laulelivat
riemuiten keväästä, ilosta ja elämästä.



Serkku.


"Yrjö ei ole oikein muiden lasten kaltainen", sanoi äitini toisinaan
minusta, ja ne olivat kovia sanoja hänen suustaan, sillä muut lapset
olivat juuri sellaisia kuin lasten pitää olla.

Meidän sukumme oli hyvin laaja, ja ne monet, jotka vanhempieni luona
seurustelivat, olivat kaikki setiä, enoja, tätiä ja serkuksia.
Useimpien näiden sukulaisten muodossa oli omituinen yhteinen
hyvän-luontoisuuden, säveyden ja -- niin, minun täytyy se sanoa
-- yksinkertaisen jokapäiväisyyden merkki. Melkein kaikki naineet
miehet elivät, äitini sanain mukaan, "aivan hyvissä oloissa." Heidän
joukossaan ei ollut yhtään pohattaa, vaan ei yhtään köyhääkään; ehdot
vaihtelivat aivan hyvästi toimeentulevista jotakuinkin aikaantuleviin.
Nuorten poikain joukossa ei ollut yhtään erinomaisen lahjakasta,
vaan ei yhtään visapäätäkään, ahkerat he olivat kaikki, ja melkein
kaikki, he senvuoksi saavuttivat päämääränkin: hyvän arvolauseen
tutkinnossa. Nuorten tytärten muoto vaihteli hyvin kaunisten ja
aivan sieväin välillä. Koko suvulla oli tietty kunnollisuuden ja
arvollisuuden maine, joka ei ollut ansiotta, sillä mitä suurimmasti
kammosivat kaikki kehnoja tekoja, vaan, kummallista kyllä, melkein yhtä
suuresti pelkäsivät jaloja ja yleviä tekoja, milloin ne poikkesivat
tavallisuudesta, milloin ne vähänkin asettuivat maailman tuomiota
vastaan.

"Se saattaa olla aivan kaunista teoriassa", he arvelivat, "vaan
se ei sovi tässä syntisessä maailmassa. Herra varjelkoon meitä
liiallisuuksiin menemästä!"

Vaan ei mitään sääntöä poikkeuksetta, ja suvussamme oli Yrjö serkku
sellainen. Iso-äitini, hänen vanhempi sisarensa, kertoi minulle hänen
elämäkertansa.

Hän oli ollut ilomielinen ja hilpeä upsieri, kunnes hänen morsiamensa,
rakastettava ja kaunis tyttö, kuoli; silloin hän oli ollut vähällä
menehtyä toivottomuuteensa, olipa mielipuolisuuden rajalla. Turhaan
hänen läheisimmät omaisensa ja vainajan isä koettivat häntä
lohduttaa. Jäähyväisittä jätti hän äkisti vanhempainsa kodin ja
meni pitkille matkoille. Sill'aikaa kuoli hänen rakastettu isänsä
ja jätti jälkeensä hänelle koko omaisuutensa sekä kauniin talonsa
Fredriksbergin puistokadun varrella. Monta vuotta kului, ennenkun hän
tuli takaisin, ja häntä, kun hän tuli, saattoi tuskin tuntea. Ilman
varsinaista kanssakäymistä eli hän sittemmin hiljaisessa talossaan
ja jäi vanhaksi pojaksi, eväten puoleksi kohteliaalla, puoleksi
ilkullisella vastahakoisuudella kaikki omaisten ystävälliset yritykset
häntä lähestymään. Erästä seikkaa hän ei kuitenkaan saattanut estää:
lukemattomat lapset -- niiden muassa minä -- nimitettiin hänen
nimellään.

Hän oli keskikokoinen, laiha, suora, melkein jäykkäryhtinen mies, jolla
oli harmaat hiukset, ruskea iho sekä hymyily, joka saattoi olla sekä
ilkullinen että hellä, niinpä toisinaan yht'aikaa kummankinlainen.
Hänen terveytensä oli erinomaisen hyvä, jonka hän sanoi karaistun,
vähätarpeisen elämänlaatunsa vaikuttamaksi; ainoastaan hänen silmänsä
olivat ajoittaisin aivan heikot.

"Pikku Yrjö ei ole muiden lasten kaltainen", sanoi hänkin minusta,
mutta, kumma kyllä, hänen suustaan se kuului enemmän kiitokselta kuin
moitteelta, ja tällöin taputti hän minun päätäni sekä käski minun käydä
häntä katsomassa, jota ei tarvinnut minulle kahdesti sanoa.

Minä pidin hänestä hänen surullisten elämänvaiheidensa tähden, jotka
olivat syvälle minun lapselliseen sydämeeni vaikuttanet; hänen
ystävällisyytensä tähden minua kohtaan, kun hän näytti minulle monta
taulua ja ihmeellistä esinettä matkoiltaan; sentähden, ett'ei hän ollut
muiden kaltainen, jotka tunsin; sentähden, että mielikuvitukseni sai
ravintoa niistä historioista, joita hän kertoi, jopa senkin tähden,
että sain nähdä häntä ja olla hänen huoneessaan.

Melkein joka sunnuntai-iltapuolena kuljin alaspäin pitkin tuota
muhkeata vanhaa puistokatua hänen luoksensa, joko sitte lumi kirisi
jalkaini alla tahi sade kastoi minut läpitse, tai tomu peitti minut
pilveen, tai loka ylettyi aina saapasteni yli. Viimemainitussa
tapauksessa en kuitenkaan saanut mennä sisälle, ennenkun piika, pitkä
Annikki, oli raappinut ja pyyhkinyt jalkojani oikein äärettömästi.

Tuo pitkä juutalainen Annikki ei tosin kaunis ollut, -- minä silmäilin
häntä tarkoin, kun hän minua siivosi -- mutta puhdas hän oli kuin vasta
munittu muna. Vasemmassa poskessa oli käsnä, nenä oli hieman pystyssä,
pienillä vaaleansinisillä silmillä oli rohkea, melkein kuin vähän uhkaa
ilmaiseva katse, ja kuitenkin hän näytti niin sydämellisen hyvältä ja
iloiselta, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku salainen ajatus, joka
häntä ihastutti.

Sedän ja hänen piikansa välillä oli toisinaan kireä suhde. Sedän
mielestä Annikki kulutti liian paljon rahaa, ja hän nimitti Annikkia
tuhlariksi; Annikki vastasi, että setä oli saituri, nutustelija, ja
hän sanoi sen kuuluvasti ja selvästi, ovesta ulos mennessään; minä en
käsittänyt, kuinka hän tohti sitä tehdä, ja minä olin varsin vihainen
hänelle; Yrjö setä sitä vastaan ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta;
hän hieroi käsiänsä, ja hänen ruumiinsa hytkyi ikäänkuin pidätetystä
naurusta.

Kesällä puuhaili setä pienessä kauniissa puutarhassaan; minä autoin
häntä kaivamisessa ja kastamisessa, ja sain siitä porkkanan, päärynän
tahi kukan palkinnoksi aina sen mukaan, mikä vuodenaika oli. Puoli
huoneusta oli suljettuna; siellä sisällä oli kaikki samalla tavalla,
kuin hänen rakastettunsa eläissä oli ollut; hän ei hennonut siellä
mitään muuttaa, sitä vähemmän vuokrata sitä. Toisessa kerrassa asui
vanha rouva, joka aina istui akkunan ääressä ja katsoi minua, kun minä
tulin; hänen kissansa makasi akkunalla ompelukorin vieressä; sekin
silmäili minua; tuo oli oikein kammottavaa! Kammottava vaan kuitenkin
houkutteleva oli porstuassa oikeanpuolinen ovikin, joka johti noihin
salaperäisiin huoneihin, joita en milloinkaan ollut nähnyt; vaan
hupaisaa oli Annikin kyökissä, jossa kaikki kiilsi kuni norsunluu ja
kulta.

Kun Yrjö sedän silmät olivat heikkoina, niin minä menin sinne jokaisena
iltapuolena ja lu'in niin hyvästi kuin osasin -- parhaani todellakin
panin -- kuuluvasti hänelle. Hän istui silloin suorana ja jäykkänä
nojatuolissaan, leikaten tauluja minulle; vehreät verhot olivat
levitettyinä akkunain eteen, ja koko huoneella, hänen kasvoillaan,
sanomalehdillä ja minun käsilläni oli eriskummainen, vehreänvoipa
vivahdus.

Minun tuli häntä sydämestäni sääli, etenkin kun luulin hänen saaneen
heikot silmät surun ja itkun vaikutuksesta; tuota arveluani en
kuitenkaan muille ilmaissut.

Paremmaksi tultua poistettiin vehreät akkunaverhot, ja setä rupesi
silmäinvarjostinta käyttämään.

Ilolla havaitsin, että setä piti minun käynneistäni. Hän nimitti minua
pieneksi kelpo pojakseen, jutteli minulle kauniimpia kertomuksia,
vieläpä toisinaan käski minun illallisellekin jäädä. Illalliseksi oli
lasillinen maitoa ja kaksi killinkiä maksava ranskanleipä; mitään
muuta hän ei milloinkaan nauttinut, eikä Annikki saanut mitään muuta
minullekaan antaa, vaikka hän mielellänsä olisi tahtonut.

Kuitenkin tapahtui äkisti muutos sydämellisessä keskuudessamme. Oli
kaunis sunnuntai elokuussa; minä kuljin, miten tavallisesti, pitkin
päivänpaahteista läntistä siltaa ja iloitsin, saadakseni kävellä sedän
kanssa Fredriksbergissä, miten hän oli luvannut, kun muudan serkkuni,
pitkä kadettiroikkana, niinikään Yrjö nimeltään, äkkiä pysähtyi minua
puhuttelemaan:

"Mihinkä, nulikka? Ahaa, tuonne kai tuon vanhuksen luo! Sinäpä vasta
nokkela poika olet: keinottelet saadaksesi itsellesi koko perinnön."

Ennenkun toinnuin siitä hämmästyksestä, minkä nuo sanat vaikuttivat,
oli pitkä Yrjö kadonnut tungokseen. Hänen sanansa vaivasivat ja
loukkasivat minua; minä tunsin olevani karvaalla mielellä ja
onnettomana sekä käännyin heti takaisin.

Kotiin saavuttuani kysyi äitini ystävällisesti, miksi en ollut sedän
luokse jäänyt, ja pyysi minua, ett'en suinkaan olisi huolimaton setää
kohtaan.

Tuntui siltä kuin serkun muistutus olisi ollut avaimena äidin sanoja
käsittämään.

Minä hiivin makuukamariin ja itkin, itkin sydämen pohjasta; nyt
en tahtonut enää milloinkaan mennä sedän luo; olin melkein kuin
suutuksissani hänelle hänen rikkautensa tähden.

Viikkoa myöhemmin olin kahdella päällä: menisinkö sinne, vai enkö
menisi?

"Muista nyt, poikani, mennä setää tervehtämään", sanoi äitini, ja
minä vastasin heti, ett'en tahtonut mennä, enkä mennytkään seuraavina
sunnuntaina, vaan minä muistelin ja ikävöin häntä.

Lähelle puoli vuotta, oli sillä lailla kulunut, kun muudan täti kertoi,
että tuo rakas, omituinen Yrjö -- miten häntä omaisten kesken usein
nimitettiin -- oli silmistänsä pahempi kuin milloinkaan ennen, josta
syystä hänen täytyi sisällä pysyä.

Setä parka! Kuka nyt luki hänelle? Annikki kai, vaan se ei ollut
mitään hauskaa lukemista; Annikki ajatteli ainoastaan sanoja, vaan ei
ollenkaan ajatusta, sen saattoi helposti kuulla. Minä ikävöin oikein
hartaasti setää, minä näin hänet niin selvästi edessäni vehreältä
vivahtavassa hämärässä. Mikä taistelu oli sisässäni! Rakkaus ajoi minua
sinne, vaan ylpeys veti minua takaisin; oi, kun vaan ei olisi ollut
perintöä! Vaan äkkiä sain mukavan ajatuksen, otin lakkini ja riensin
pois.

Oli niin pitkä aika siitä, jolloin olin siellä ollut, että talo
näytti varsin vieraalta; vanha rouva ja kissa istuivat kuitenkin
muuttumattomina paikoillaan ja silmäilivät minua.

Minä naputin hiljaa ovelle ja astuin sisälle epäillen, täynnä häpeätä
pitkän poissa oloni tähden sekä levotonna aikeeni vuoksi, vaan vahvana
päätöksessäni panna se täytäntöön.

Akkunaverhot olivat levitettyinä ja silmäinvarjostin kuitenkin
virassaan. Setä kääntyi puoliksi ympäri ja kysyi:

"Kuka se on?"

"Minä olen."

"Oh!" Tuossa huokauksessa oli melkein mielipahaa. "Tulosi oli
odottamaton; sinä et pitkään aikaan ole täällä käynyt."

"En, ja teistä, setä, riippuu, jäänkö nytkään, tahi menenkö pois,
tulematta enää milloinkaan."

Se ponnistus, mikä minun täytyi liikutustani tukehduttaakseni tehdä,
vaikutti, että ääneni kuului tuimalta, melkein sisukkaalta. Vanha herra
otti varjostimen pois ja katsoi minua kummastuneena.

"Mikä poikaa vaivaa?"

"Lupaa minulle, setä, ett'en minä tule perimään ainoata killinkiäkään
jälkeesi, muuten minun on täytymys mennä pois. Lupaa se -- tahdotko
luvata sitä?"

"Lapsi on menettänyt järkensä."

"Hyvästi sitte, setä."

"Seis, sinä siellä! Mitä historiaa se kaikki on, selitä tarkemmin!"

"Ne sanoivat, että minä kävin täällä perinnön tähden; siitä syystä näin
kauan olen poissa ollut; siitä syystä en enää milloinkaan tahdo astua
jalallani tähän taloon, jos sinä et lupaa minua perinnöttömäksi tehdä."

"Sitä en saata luvata."

"No, hyvästi sitte, setä."

"Pysähdy! Tuhma poika, täytyneehän minun se sitte sinulle luvata.
Jos rahaa pitäisin onnena, niin en milloinkaan sellaista lupausta
antaisi; vaan sellaisena en rahaa pidä. Kukin ihminen näkee kyllä minun
elävän, ikäänkuin minulla ei mitään olisi. Sinä et saa periä ainoata
killinkiäkään, sinä häijy, joka niin kauan olet poissa ollut -- sitä
syytä minä vähimmin aavistin -- et äyriäkään ole saava! Kas niin,
oletko nyt tyytyväinen?"

Minä vastasin heittäytymällä hänen syliinsä.

"No, Yrjö, aiotko nyt tämän kertoa muille?"

"En."

"Vaan kun he sanovat, että sinä käyt täällä perinnön tähden -- häpeä
jokaiselle, joka moista viattomalle lapselle puhuu! -- kuinka sitte
käy?"

"Antaa niiden puhua, tiedänhän minä sen seikan paremmin."

"Tiesithän sinä sen ennenkin, narri; vaan nyt tiedän minäkin sen, ja
siinä se puntti lieneekin. Jumala sinun omaa voittoa pyytämätöntä,
pikku sydäntäsi siunatkoon! Jok'ikinen sunnuntai olen sinua odottanut
ja ollut oikein mielipahoissani, kun et milloinkaan tullut; vaan anna
sen nyt olla unohdettuna. Tuolla ovat sanomalehdet; uljas poika ei saa
itkeä, ja uljas poika sinä olet. Vahinko, ett'ei Annikki saanut sinua
nähdä äsken, kun sinä niin mahtavasti asiaasi ajoit."

Siitä päivin tunsin minä itseni melkein kuin hänen pojakseen, ja mitä
enemmän kasvoin, sitä hellemmäksi tuo suhde tuli, ja kuitenkin oli
yksi seikka, jossa en oikein saattanut hänen kanssaan sopia: hänen
itaruutensa. Niin, hän oli itara -- sen sanoivat kaikki hänestä, sen
näin itsekin! kuinka hän jok'ainoaa killinkiä käänteli ja väänteli --
sen sanoi Annikki hänelle vasten silmiä.

Surullista oli tietää hänet siinä suhteessa niin koventuneeksi. Se
vaivasi minua monta kertaa, ja minä rukoilin Jumalaa lapsensielun koko
hartaudella, että Hän kääntäisi vanhan setä parkani.

Hän puhui usein ylpeydestä; se oli hänestä ilkeä synti. Ollenkaan
katsomatta henkilöä, näki hän ylhäisessä ja alhaisessa ainoastaan
ihmisen, ja tuomitsi kunkin vain sisällisen arvon mukaan.
Tuhlaavaisuutta ja ylellisyyttä hän halveksui ja oli ylpeä
kohtuullisuudestaan, tyytyväisyydestään sekä siitä, ett'ei hän
välittänyt ulkonaisista mukavuuksista.

"Itaruus, setä", kysyin kerran, kooten kaiken rohkeuteni, "eikö sekin
ole synti?"

"Kyllä, luonnollisesti. Muuten on minusta melkein mielipuolisuutta
rakastaa kultaa sen itsensä tähden."

Kuinka mielelläni olisin kysynyt: "miksikä sitä sitte rakastat?" vaan
en rohjennut.

Toisinaan puheli setä kihlatustaan -- pienestä Henriettestä, miten hän
häntä nimitti.

"Ikävää, kun ei sinulla ole hänen valokuvaansa", sanoin minä.

"Se on minulla, poikani, valokuva semmoinen, ett'ei suurinkaan mestari
saattaisi senvertaista maalata, valokuva, jonka värit eivät menetä
loistoaan, ja joka seuraa minua kaikkialla. Minä näen sen avoimin
silmin, minä näen sen silmät ummessa; se ei kuvaa ainoastaan hänen
ulkonaista ihanuuttansa, vaan pääasiallisesti hänen puhdasta, hurskasta
sieluaan. Hiljaa, älkäämme enää siitä puhuko, tuossa on Annikki. -- No,
mitä hyvää sinulla on sanottavana?"

"Ei mitään hyvää, herra; minulla täytyy olla rahaa; taloutta ei voi
rahatta hoitaa."

"Rahaa ja aina rahaa! Häpeäisinpä sinun sijassasi, Annikki; jos tätä
kestää, niin me kaksi emme saata viihtyä yhdessä."

"Samantekevä minusta, vaan nälkään en tahdo nääntyä. -- Kokonainen
riikintaaleri! Niin, sehän nyt riittää pitkälle! Vanha saituri!"

Viimeiset sanat lausuttiin puolikuuluvasti salavihkaisen
syrjäkatsahduksen ohessa, ja samassa Annikki meni ulos ovesta.

"Hän on todellakin liian nenäkäs, setä."

"Älä huoli ollenkaan siitä, lapsi; hän on parahin sielu, mikä jonkun
ruumiissa voi olla."

Ja setä nauroi niin sydämellisesti, että hän näytti aivan
nuorenlaiselta.

Eräänä kevätpäivänä olin poiminut suuren kukkakimpun ja asettanut sen
sedän kirjoituspöydälle; vaan kun hän sai sen nähdä, niin hän pudisti
päätänsä.

"Sitä et milloinkaan saa tehdä, Yrjö, et milloinkaan! Ota pois se, vie
se kotiin äidillesi."

"Mutta pidäthän sinä niin paljon kukista. Minä en saata käsittää..."

"Minä rakastan kukkia ja tahdon mielelläni pitää niitä ulkona
luonnossa, vaan en huoneessa, en pöydällä, enkä akkunalla; sillä,
katsopa, niiden väri ja lemu loihtivat esiin kuvan, joka tekee
alakuloiseksi yksinäisen mielen -- perhe-elämän, kodin kuvan. Siksipä
minulla ei ole yhtään pientä lintustakaan, sillä se visertää esiin
saman kuvan, ja se myöskin on syynä, miks'en minä anna Annikin, miten
hän tahtoisi, tuoda teekeittiötä sisälle. Sinä tuskin käsittänet
minua, mutta kirkas teekeittiö, kun se oikein porisee ja kihisee,
puhuu melkein selvimmin naisellisesta kädestä, onnellisesta kodista.
Tuommoiset ovat haaveita, joita yksinään ollessa syntyy; sinä, Yrjö,
et ole jäävä yksinäiseksi, ja kuka tietää, ehkäpä vanha poika kerran
saapi sijan sinun lietesi ääressä, unohtaa haaveensa ja ystävällisessä
kodissasi iloitsee kukista, lintusten viserryksistä ja kihisevästä
teekeittiöstä."

Vuodet vierivät; maneittinen voima veti minua yhä rakkaasen vanhaan
taloon, voima, joka alati lisääntyi. Yrjö sedän puheet olivat sekä
opettavaisia että huvittavaisia; hän oli nähnyt äärettömän paljon ja
käsittänyt kaikki itsenäisellä tavallaan.

Järkähtämättömällä levollisuudella kärsein ne monet pistosanat, joihin
ystävällinen suhteemme antoi aihetta; sitä vastaan tulin joskus
kärsimättömäksi, kun äitini kehoitti minua olemaan hyvin huomaavaisena
setää kohtaan eikä olemaan omaa itseäni varjoamassa.

"Minä pidän sedästä hänen itsensä tähden, äiti."

"Luonnollisesti, ystäväni; vaan sinun tulee se hänellekin näyttää,
jotta hänkin sen havaitsisi."

Minä silmäilin äitini lempeitä, miellyttäviä kasvoja; hän tahtoi
minulle niin sydämestänsä hyvää; raskasta oli, ett'emme toisiamme
käsittäneet.

Kuinka selvästi on eräs kolea marraskuun päivä mielessäni! En ollut
tavannut setää kotosalla ja istuin akkunan ääressä selaillen kirjaa
sekä odotin häntä. Annikki teki monta asiata sisälle huoneesen, astua
teputti levotonna edestakaisin ja toisinaan loi minuun pari omituista
silmäystä.

"Onko teillä jotakin sanomista?"

"Kyllä, sen Jumala tietää, että minulla on, pikku Yrjö" (Annikki vielä
joskus nimitti minua pikku Yrjöksi, vaikka minä olin ylioppilas ja
kuusi jalkaa pitkä); "vaan minä en ole aivan varma, osaatteko olla
vaiti, enkä myöskään tiedä, lieneekö oikein juoruta isännästäni ja
paljastaa hänen heikkoja puoliaan."

"Se ei voi ikinä olla oikein, minä en tahdo mitään kuulla."

Hän tuli hyvin lystillisen näköiseksi.

"Noh, noh, ei niin kiivaasti sentään, ei niin paljon tulta ja
liekkejä! Minä luulin teidän mieluisesti tahtovan ukon oikein pohjia
myöten tuntea; luulin teidän laskevan hänelle hyväksi hänen pienen
heikkoutensa, jos hän tulisi suuresta synnistä puhdistetuksi."

"Puhukaa, Annikki."

"Niin, se on helpommin sanottu kuin tehty; minun täytyy silloin
itsenikin paljastaa, ja se on aina vastenmielistä. Nähkääs, minä olen
kaikki, mitä tiedän, onkinut, kuuntelemalla, ja nyt minä teen teidät,
pikku Yrjö, rikoskumppanikseni; vaan muu ei auta. -- Luuletteko isännän
saituriksi? Hän on aivan päinvastoin; kaikkea hyvää, mitä hän tekee,
ei saata luetella, vaan se tapahtuu salaa, ainoastaan salaa; kovalta
ja kitsaalta hän tahtoo näkyä, se hänen heikko puolensa on. Jos hän
aavistaisi, että minä olen hänet läpinähnyt, niin hän minut todenteolla
eroittaisi. Oi, tuskin saatan nauruani pidättää, ajatellessani kaikkia
hänen käyttämiänsä keinoja, kuinka hän rahakirjeitänsä lähettäissä
muuttaa käsialansa, ikäänkuin hän olisi varsinainen väärentäjä, ja
sitte hän käy niin uskollisesti kaikkialla, juttelee kaikenkarvaisen
väen kanssa, vakoillen, ken on hätääntyneenä, ja sitä, joka on ahkera
ja kelvollinen, hän auttaa, milloin halkokuormalla, milloin tukulla
rihkamaa, milloin rahakirjeellä. Katsokaa vain tuota vanhaa rouvaa
tuolla yliskerrassa, hän on hirveän vähissä varoissa, ja talon
omistaja on olevinaan hänen armottomana isäntänään, vaikka kuitenkin
juuri hän jokaisena vuosineljänneksenä lähettää eukolle viisikymmentä
riikintaalaria kirjeessä, jossa -- miten omin silmin olen nähnyt --
hirveimmillä vuohensorkilla on kirjoitettuna: Pieneksi vanhan velan
maksuksi. Käsitättekö nyt, Yrjö herra, miksikä niin usein häntä
saituriksi nimitän: enhän tiedä mitään, joka enemmän tuota kunnon ukkoa
miellyttäisi."

Hänen puheensa vieritti kiven sydämeltäni; minä tunsin itseni
sanomattoman iloiseksi, vaan kuitenkin minua hyvin hävetti. Oi, kuinka
väärässä luulossa olin hänestä ollut! Olisihan minun koko hänen
elämästään, kaikista hänen puheistaan ja hänen rakastavasta sydämestään
pitänyt saada se johtopäätös, että hänen oli mahdoton saituri olla;
sellaisia vastakkaisuuksia ei luonnossa ole. Se mies, joka nuoruuden
rakkautensa oli 40 vuotta yhtä voimakkaana ja lämpöisenä säilyttänyt,
ei voinut kylmää kultaa rakastaa.

"Kas, tuossapa on poika!" huudahti setä tyytyväisenä, sisääntullessaan.
"Mutta sinähän, poikani, näytät niin tyytyväiseltä, kuin jos suoraan
seitsemännestä taivaasta tulisit."

Setä näytti niin riemastuneelta ja kunnianarvoiselta; minä tunsin
tarpeen rukoilla anteeksi ja siunausta häneltä; vaan enhän minä
saanut Annikkia pettää. Annikki pistikin pian päänsä ovesta sisälle
uhallisimmin katsein ja pyysi rahaa. Vanha näytelmä uudistettiin,
ja nyt ensi kerran ei siinä ollut minulle mitään vaivaavata; se
päinvastoin huvitti minua suuresti. Yrjö setä oli niin sydämellisen
iloinen siitä, että hän narrasi Annikkia, ja se oli kuitenkin Annikki,
joka narrasi häntä.

Siihen aikaan tutustuin erään nuoren upsierin kanssa, jonka nimi oli
Otto Svärd. Hän pelasti kerran henkeni, kun me kuljimme yli jään, joka
murtui altani; siitä hetkestä tuli meistä ystävät, huolimatta suuresta
luonnonlaatumme erilaisuudesta. Hän oli ylevämielinen ja jalo, mutta
kevytmielinen, rakastettava seurassa, pintapuolinen, hauska ja kaikkiin
mieltyvä. Hän oli valmis tekemään suurempia ponnistuksia, suurempia
uhrauksia ystävän kuin omaksi parhaaksi, josta hän sangen huonosti
huolta piti.

Meidän välillämme oli vilpitön rakkaus, ja minä halusin tehdä häntä
tutuksi Yrjö sedän kanssa; se päättyi kuitenkin onnettomasti.

Otto näki tuon vanhan pojan, Annikin, talon, rouvan, kissan, vieläpä
nuo suljetut huoneetkin niiden naurettavalta puolelta ja teki pilaa
niistä. Sedästä ystäväni oli keikkari, joka hänen suussaan merkitsi
varsin katalaa olentoa; kuitenkin sain hänen vastaamaan vieraissa
käyntiä vaan kaduin sitä sittemmin.

Me löysimme Oton makaavana sohvalla kauniissa, melkein komeassa
vierashuoneessaan, mukavasti kalliisen turkkilaiseen yönuttuun
käärittynä ja harvinainen sikari suussa.

Se oli Yrjö sedästä liikaa; jo yönutun näkeminen oli hänelle
vastenmielistä, ja lisäksi tuo huoleton asema, kuinka miehuutta
puuttuva! -- hän itse istui aina, kuudestakymmenestä vuodestaan
huolimatta, suorana kuin ratsun seljässä -- ja päällisen päätteeksi
lemuava sikari! Hän vihasi tupakkia -- syntirahoja, jotka
puustavillisesti menivät savuna ilmaan. Vanha herra tarkasteli
teeskentelemättä halveksien itsetyytyväistä polttajaa; minulle hän
lähetti musertavan katseen, ikäänkuin tahtoen sanoa: "kuinka saatat
moisen ystävän kanssa seurustella?"

Tuon käynnin jälkeen olivat turhat kaikki kokeeni saada heitä toisiansa
lähenemään. Setä nimitti Ottoa voidepurkiksi, vetelehtijäksi,
huimapääksi, posliinijunkkariksi -- kohteliaisuuksia, joita Otto
palkitsi kysymyksillä vanhan myyrän terveydestä, eikö hän vilustuta
itseään öisillä rahan laskemisilla, miltä vuosisadalta hänen nuttunsa
polveutui, mitä hän söi, tahi oikeammin, raskitsiko hän syödä mitään.

Luonnollisesti en noita ystävällisiä lausuntoja määräpaikkaansa
toimittanut, vaan pidin ne itselläni.

Eräänä päivänä tapasin Oton kadulla; hän oli parhaimmalla tuulella.

"Minä olen tullut lailliseen ikään ja saanut omaisuuteni käsiini, Yrjö;
40,000 riikintaaleria, pitäisihän se kappaleen riittää eikö niin?
Nythän saavat nuo onnettomat karhutkin maksun, minua oikein ilahduttaa
heidän puolestaan. Illalla minulla on osuuspidot; jos sulla on halua,
niin tule pois."

Minua ei ollenkaan hänen osuuspitonsa miellyttäneet; siellä elettiin
hurjasti; tyhjennettiin yksi samppanjapullo toisen jälkeen, pelattiin
suurista summista, ja kohtelias isäntä maksoi kaikki mitä tapattiin.

Siitä ajasta hän eli alituisessa humussa; minä yritin pari kertaa,
vilpittömän ystävyyteni pakottamana, häntä varoittaa ja muistuttaa
hänelle, että 40,000 riikintaaleria saattavat loppua varsin pian,
vaan hän poisti minut aina lystikkäällä pilalla. Ikäistensä neuvojana
oleminen on yhtä ikävä kuin useimmiten hyödytönkin tehtävä; minä heitin
sen siitä syystä pian ja vetäysin aivan erilleen hänestä. Meidän
mielitekomme olivat nyt niin peräti erilaiset: minä työskentelin
ahkerasti lainopillista tutkintoani varten; hän koetti vain aikaa
tuhlata. Joskus toki tapasimme toisemme ja vaihdoimme silloin aina
jonkun sanan.

"Hyvää päivää, Yrjö; onnittele minua, vanha poika; minä olen
onnellisin kuolevaisten joukossa! Minä olen kihlannut erään enkelin,
tukkukauppijas Dahlin nuorimman tyttären, Roosa Dahlin, oikein
todellisen ruusun. Nyt vasta tiedän, mitä rakkaus on, niin, nyt saatan
sinun vanhaa myyrääsikin käsittää; jos armaani menettäisin, niin
saattaisipa minunkin päähäni pälkähtää kaivautua luolaani."

Toivoin, että kihlaus muuttaisi hänet järkevämmäksi, vaan päinvastoin;
hän ei tosin enää hyväin ystäväinsä seurassa niin huimasti elänyt,
vaan sen sijaan hän menetti suuria summia lahjoihin morsiamelleen,
huvimatkoihin ja äkillisiin ihastuttamisiin; heillä piti aina jotakin
olla. -- Minä aloin tulla todella levottomaksi ystäväni tähden.

Kuukausi toisen jälkeen kului; koko suuren sukumme iloksi suoritin
tutkintoni parhaimmalla arvolauseella. Äitini alkoi jo tuumailla
kihlaustani -- suvussamme oli nimittäin tapana kihlautua heti
suoritetun tutkinnon jälkeen --, vaan itse en ollenkaan sitä ajatellut,
iloitsin vain elämästä ja hain virkistystä ponnistavain luentojen
päätyttyä.

Eräänä iltana huhtikuussa istuin kotona, polvillani nuorin sisareni,
pieni sinisilmäinen pyryharakka, minun lemmikkini, ja pelasin
"liitusarkaa" nuorinta likimmäisen sisareni kanssa, joka oli lempeä
yhdentoista vanha tyttö, äitini elävä kuva. Huoneessa oli niin
herttaisen ystävällistä ja hauskaa; lamppu oli juuri sytytetty; isäni
luki sanomalehtiä, äitini ompeli, vanhin sisareni seisoi pianon ääressä
serkkunsa, sulhasensa kanssa kuiskutellen.

"Täällä on oikein hauskaa", sanoi veljeni Kristian -- apulaispappi,
josta oli suuret toiveet -- astuen sisälle, asettuen kakluunin eteen ja
hieroen käsiään mitä tyytyväisimmällä muodolla; "oikein hauskaa; nyt
tuulee vinhasti ja on pistävän kylmää ulkona. Kuuleppa, Yrjö, olipa
hyvä, että katkaisit yhteytesi Otto Svärdin kanssa ennen tuota katalaa
historiaa."

"Mitä historiaa?"

"Vai et sinä siitä tiedä? Niin, hän on solvaissut päällikköään ja
saa pitää itsensä onnellisena, jos hän selviää seikasta virkaerolla.
Hirveästi hän lienee velassa, ja nyt hyökkäävät luonnollisesti kaikki
velkojat hänen niskaansa, edes jotakin saadakseen. Tosiaankin, miten
vasta sanoin, on hyvä, että sinä olet katkaissut yhteytesi moisen
olennon kanssa."

Äkisti laskin pikku Fannyn permannolle ja syöksyin ulos.

Tuima tuuli pieksi minua kasvoille, pitkin katuja kiitäessäni. Otto
parka, niinkö pitkälle jo oli tultu! Ystävyyteni, joka niin kauan oli
uinaillut, heräsi nyt uusin voimin; minä unohdin hänen virheensä ja
heikkoutensa ja muistin vain hänen lämpöistä, rehellistä sydäntään.

Tultuani sen talon luo, jossa hän asui, kurkistin ylös; pimeä oli hänen
nuorenmiehen-kertansa; aivan lyhyt aika sitte olin mennyt siitä ohitse;
silloin loisti sieltä valo ja ylimielisiä ääniä ja hauskoja lauluja
kuului.

Hänen ovensa ei ollut lukossa; astuin sisälle; huone oli niin pimeä,
että suurimmalla vaikeudella saatoin erottaa olennon toisen akkunan
ääressä.

"Kuka siellä?" -- Hänen äänensä kuului onealta ja kolkolta.

"Minä -- ystäväsi Yrjö."

"Minulla ei ole ystäviä ollenkaan! Mitä tahdot?" kuului kova, kylmä
vastaus; oli oikein kammottavaa tuossa pimeässä huoneessa.

"Ottakaamme tulta, Otto, jotta voimme jutella." Hän raapaisi
tulitikulla seinään ja sytytti kynttilän. "Jos tahdot nähdä
epätoivoisen ihmisen, niin silmäile minua! Se, mitä edeltäpäin sanoit,
on paljoa hirveämmällä tavalla tapahtunut. Sinä olet varoittanut; sinä
olet tehnyt velvollisuutesi, sinulla on levollinen omatunto; mitä
tahdot muuta? Mene!"

Muistatko, Otto, kun kuljimme jäällä salmen yli, niin sinä varoitit
minua sivulle poikkeamasta, vaan minä en seurannut neuvoasi, ja jää
ratisi sekä murtui allani: minä upposin. Kuitenkaan en sanonut sinulle:
mene, sinähän varoitit minua! -- En, minä huusin sinua, kurotin käteni
sinua kohden, sallein sinun oman henkesi kaupalla minut pelastaa.

Hän painoi päänsä alas, hänen povensa kohoili ikäänkuin pidätetyistä
nyyhkytyksistä, minä otin hänet syliini ja pyysin; "Sinulla ei voi olla
sydäntä minua luotasi sysäämään."

"Kiitoksia, Yrjö! On siis olemassa todellinen ystävyys, sillä mikäpä
muu saattaisi sinut etsimään minua, kadotettua olentoa? -- Virkaeron
olen jo saanut, enkä kuitenkaan voi katua nuhdetta, minkä annoin
ylenvaltijaalle, kun hän solvaisi halpaa vaan kunniallista sotilasta.
-- Näeppä kaikkia noita lappuja, ne ovat laskuja, minulla ei ole
ollenkaan, millä niitä maksaisin. Ja kuitenkin -- mitä merkitsee se,
että ratani on katkaistu, että kaikki tiet ovat minulta suljetut,
sen tuskan rinnalla, jonka hän, kihlattuni, on minulle saattanut!
Ainoatakaan ystävällistä sanaa ei ollut hänen kirjeessään -- lyhyt,
kylmä kuni jää, ohitse ainaiseksi! Minun tulee kiittää sallimusta, että
sain oppia tuntemaan teidät, ennenkun liian myöhäistä oli, niin oli
kirjeessä, niin kirjoitti se vaimo, joka vielä joku päivä sitte painoi
huulensa poskelleni ja vannoi minulle ikuisen, vilpittömän rakkauden.
Jos minulla ei olisi mitään uskoa, niin ottaisin pistoolin ja tekisin
silmänräpäyksessä kurjasta elämästäni lopun, vaan minä onneton ihminen,
uskon toisella puolella hautaa olevan elämän, minun täytyy siis elää,
vaan kuinka jaksan elää? Minkä hyväksi eläisin?"

"Hyvittääksesi, mitä olet rikkonut, noustaksesi kuni mies, maksaaksesi
velkasi, uuden radan itsellesi raivataksesi ja onnelliseksi tullaksesi.
Sen täytyy voida tapahtua, sen pitää tapahtua; se Jumala, johon uskot,
ei ole sinua hylkäävä."

Hän pudisti päätänsä ja alkoi uudelleen intohimoisesti armaansa tähden
valittaa. Hänen toivoton asemansa, hänen synkkä tulevaisuutensa,
kaikki väistyi syrjään sen ajatuksen edestä, ett'ei Roosa rakastanut
häntä eikä milloinkaan ollut häntä rakastanut, ja että hänen kaunis
ulkomuotonsa oli vain kylmän ja itsekkään sielun verhona.

Rajun mielenliikutuksen väsyttämänä hän lopullisesti uupui sohvalle.
Minä otin kaikki laskut, lupasin puhua hänen velkojainsa kanssa,
saadakseni, jos mahdollista, heitä kärsiväisyyteen, sekä saapua
seuraavana päivänä kertomaan, mitä tulokseksi saisin.

Sydämeni oli täynnä sääliä ja surua, ja minun täytyi ponnistaa sieluni
voimia, saattaakseni hänet jättää. Mitä kykenin tekemään? En mitään.
Yhden kokeen tahdoin kuitenkin uskaltaa; riensin läntistä siltaa ja
Fredriksbergin puistokatua kohden.

Kun saavuin sedän talolle, niin soitin reippaasti, ja vasta kun kello
soi kuuluvasti ja selvästi syvässä hiljaisuudessa, tuli mieleeni, että
mahtoi olla varsin myöhäistä; kynttilät olivat sammutetut, he olivat
varmaankin levolle menneet.

Silmänräpäystä myöhemmin tuli Annikki näkyviin, liehuen palava kynttilä
kädessä; hänellä oli vain alushame yllä ja suuri saali hartioille
käärittynä, ja hän värisi vilusta ja peljästyksestä.

"Onko tulipalo talossa?"

"Eihän toki; minä se olen, Annikki!"

Hän näytti hämmästyvän melkein enemmän minun tähteni kuin tulipalon
tähden.

"Tekö, herra Yrjö? Mitä tähän aikaan päivää tahdotte? Mitä on
tapahtunut?"

Samassa saapui setä, täysissä vaatteissa, pinkka paperia kainalossa,
porstuaan ja kysyi kylmäverisesti: "Täälläkö se on, Annikki?"

Minä olin jotensakin pahoilla mielin; tilani oli tosiaankin vähän
lupaava, ja vaikk'ei intoni ollut laimentunut, oli minulla selittämätön
epäluulo aikeitteni onnistumisesta. Pyysin heti saada sedän kanssa
puhella, jonka hän myönsi kummastunein vaan ystävällisin, niinpä
tuskallisin katsein.

Kuljimme edestakaisin huoneessa, minun kertoessani onnettoman ystäväni
mielialaa; kynttilä liehui edestakaisin; minulla oli himmeä tieto
siitä, että Annikki seisoi oven takana kuuntelemassa.

Puhuessani muuttui Yrjö sedän katse ankaraksi ja kovaksi, ja
lopetettuani kysyi hän tuimasti:

"Mitä se kaikki minuun kuuluu?"

"Minä toivoin, että sinä tahtoisit auttaa häntä, pelastaa hänet
täydellisestä häviöstä."

"Luulitko tosiaankin minua moiseksi narriksi? Luulitko, että minä
maksaisin sen suklaan, liköörin ja viinin, jonka hän ja hänen
juomatoverinsa ovat sisäänsä särpäneet? Luulitko, että minä maksaisin
hänen turkkilaiset yönuttunsa, valkoiset hansikkaansa, hajuvetensä,
tanssikenkänsä ja sikarinsa? Hyi, häpeäisimpä itseäni, jos sen tekisin,
halveksisin itseäni hänen rikoskumppaninaan. Anna sen irstaan roikaleen
kärsiä töidensä palkka, minun ei ole häntä ollenkaan sääli. Kun ahkera
työmies joutuu sairasvuoteelle, kun vaimo ja viattomat lapset puuttuvat
leipää, silloin tunnen sääliä. Häpeä sille ihmiselle, joka ei ennen
auta rehellistä köyhää kurjuudesta, kuin saattaa pelaajan ja tuhlaajan
tilaisuuteen aloittamaan elämänsä uudelleen. -- Mitään enempää ei siitä
seikasta sanottavaa ole. Hyvää yötä, äläkä toista kertaa vanhan setäsi
yörauhaa häiritse."

Hän aukaisi sänkykamarin oven, vaan kääntyi äkisti ympäri.

"Niin totta, Yrjö, kuin olet kunniallinen mies, älä syöksy
onnettomuuteen takaamalla tahi muulla ajattelemattomuudella."

Annikki laski minut ulos, vaan ei katsonut kannattavan minulle hyvää
yötä vastata. Ensi erän erosin heistä epäsuosiossa.

Seuraavana päivänä tein varsin harmillisen kierroksen monien velkojien
luona, jotka kaikki olivat sangen kiihottuneet ja katkeroituneet
eivätkä tahtoneet kuulla odottamisesta tahi sovinnosta puhuttavankaan.

Ne olivat huonoja kuulumisia Otto rukalle; aivan alakuloisena kolkutin
hänen lukittua oveaan.

Sen aukaisi aivan nuori tyttö, joka oli kelmeä ja itkenyt sekä
katsoi minua suurilla, ihmeellisen tummilla silmillään sellaisella
tuskallisuudella, ett'en ikinä saata unohtaa.

"Mitä tahdotte?"

"Tahtoisin mielelläni puhua luutnantti Svärdin kanssa; nimeni on Lund."

Hän antoi minun astua sisälle, katsoi taas totisilla, leppeillä
silmillään minua ja teki sänkykamarin ovea kohden merkin,
osoittaakseen, että Otto oli siellä, ja että meidän täytyi hiljaa
puhua. Minä tarkastin häntä tarkoin; ken hän oli -- oliko hän Roosa
Dahl, joka siis kuitenkin oli uskollinen?

"Tiesin teidän tulevan", sanoi hän melkein kuiskuttamalla; "minä olen
suuresti odottanut, saadakseni kanssanne puhella ja kysyä neuvoa
teiltä; mutta kaikkein ensimmäiseksi minun täytyy koko sielustani
kiittää sitä ainoata ystävää, joka on veljelleni uskollisena hänen
hädässänsä pysynyt."

Hän tarttui käteeni, jolle polttava kyynel putosi.

"Ettekö ole lakimies?" hän kysyi, samassa pyytäen minua istumaan.

"Olen."

"Voiko holhojani kieltää minua veljeni velkaa maksamasta?"

"Kyllä, hän voi kieltää ja, vielä enemmän, hän onkin kieltävä."

"Mutta onhan se mahdotonta, luonnotonta! Minulla on kymmenentuhatta;
minä saattaisin häntä auttaa, vaan siipeni ovat leikatut. Kun he nyt
vain eivät häntä personalliseen vankeuteen panisi; jos hän vapautensa
pitää saisi, niin he saisivat jok'ikisen killinkinsä. -- Korkojahan
multa ei toki saatettane kieltää?"

"Ei, ei tosiaankaan."

"Nyt saatte kuulla minun tuumani. Tähän maahan veljeni ei saata
pysähtyä; kaikki täällä häntä entisyydestä piinallisesti muistuttaisi.
Sitä paitsi huonot ystävät -- surullista, että minun täytyy sellaista
jalosta, rakastetusta veljestäni sanoa -- kenties taas hänet minulta
riistäisivät seuraansa. Hän tarvitsee toisen olopaikan, toisia
tuttavia, toisen vaikutusalan; Nevyorkissa meillä on ystäviä; me
lähdemme sinne."

"Me? Tekö myös?"

"Oi niin"; -- hän puhui vieläkin hiljemmin -- "jos minä en seuraisi
muassa, niin hän olisi pian mennyt mies; hänellä täytyy olla joku,
josta hän pitää huolta, ja jonka hyväksi hän ahkeroitsee. Se on antava
hänelle halua ja voimaa uusiin ponnistuksiin, kun hän näkee olevansa
heikon olennon tukena. Ettekö tunne häntä kylliksi, myöntääksenne
olevani oikeassa?"

"Kyllä, te olette aivan oikeassa."

Minä silmäilin hänen hienoa, melkein lapsellista olentoaan, tuota
lempeätä, vaan kuitenkin niin varmaa katsantoa; saattoiko häntä
heikoksi olennoksi nimittää?

"Toivon", hän jatkoi, "että tuttavamme norjalainen perhe helposti
saattaa hankkia veljelleni työtä, joko tilintekolaskuja, kirjanpitoa
tahi muuta sellaista. Minä antaisin opetusta musiikissa ja Ranskan
kielessä; korkorahani olisivat hyvänä tukenamme. -- Oi, Jumalan
avulla on se onnistuva! -- Tämä pieni lipas ja tämä rasia sisältävät
koristuksia, jotka olen äidiltäni perinyt -- tahdotteko muuttaa ne
rahaksi? Toivon niiden riittävän matkakulunkeihin. Mutta velkojat,
antanevatko ne meidän lähteä? Enkö saata antaa heille vakuuskirjoitusta
omaisuudestani? Te, herra Lund, käsitätte sellaisia seikkoja; tehän
järjestätte seikat parhaiten, tehän autatte meitä; minä luotan
turvallisesti teihin."

Samassa aukeni ovi, ja Otto astui sisälle vaaleana vaan tyynenä.

"Sinä täällä, Yrjö! Sellaista ystävää ja sellaista sisarta en ole
ansainnut. Oletteko keskenänne jutelleet? Onko tuo narrimainen tyttö
ehkä jo uskonut sinulle tuumansa?"

Sisar silmäili rukoilevaisesti minua.

"Sisaresi, Otto, ei mikään narrimainen tyttö ole, ja hänen tuumansa
ovat minusta varsin järkeviä ja hyvin ajateltuja."

Otto kulki kiivaasti edestakaisin ja sanoi innokkaasti:

"Kenkään ei tiedä, mitä tunnen, kuinka häpeän, nähdessäni sinun
ystävyyttäsi ja Klaaran hellyyttä. Unohdinhan pitkäksi ajaksi sinut,
Yrjö, vääräin ystäväin tähden, jotka nyt minulle selkänsä kääntävät!
Melkeinpä unohdin tuon lapsen kauniin vaksinuken tähden, ja nyt tulee
hän, ilman soimauksen vivahdustakaan, ja lohduttaa minua, pitää minua
pystyssä, tahtoo hyljätä kaikki, uhrata kaikki minun, tähteni, vaan
minä en voi sallia sitä."

"Kuka uhrauksesta puhuu? Ketään maan päällä en rakasta niin suuresti
kuin sinua, Otto -- en ketään. Me molemmat orvot lapset olemme pysyvät
yhdessä, olemme uljaasti kamppailevat onnettomuutta vastaan, ja Jumala
on meitä siunaava. Tosin on isänmaani minulle rakas; mutta tuhannen
kertaa enemmin siellä kaukana sinun kanssasi kuin täällä ilman sinua.
Sinä et voi uskoa, veljeni, kuinka ikävöin, kun olit poissa, ja kuinka
pitkiä päivät sinun, lyhyiden, ja harvain käyntiesi välillä olivat.
Suuri, onni on aina saada luonasi olla, -- ei, älä pudista päätäsi
-- toden totta, en puhu niin, lohduttaakseni sinua, se on vilpitön
ajatukseni."

Hän kietoi kätensä veljensä kaulan ympäri ja kallisti päänsä hänen
rinnalleen. Minä säpsähdin heidän suuren yhtäläisyytensä ja omituisen
erilaisuutensa tähden. Otto seisoi siinä niin vartevana ja voimakkaana
mutta arkana, alakuloisena ja itsesoimausten lannistamana; hänen
sisarensa niin hienona ja hentona, vaan uljaana, täynnä toivoa,
voimakkaana puhtaassa tietoisuudessaan ja sydämellisessä rakkaudessaan.

He itkivät molemmat hiljaa; minä otin sisaren koristukset ja
nuo onnettomat velkalaskut sekä jätin heidät. Sisar oli sanonut
luottavaisimmin katsein: "minä luotan turvallisesti teihin"; hän
saattoikin luottaa, minä tahdoin tehdä kaikki hänen tähtensä.

Silmänräpäystäkään ajattelematta kiirehdin vanhan setäni luokse; tunsin
viehätystä, jonka täytyi kaikki vastukset voittaa, kaikki esteet pois
raivata. En välittänyt Annikin tuimasta tervehdyksestä enkä sedän
jurosta hyvääpäivästä; vetosin sedän tunteihin hänen rakastettunsa
nimessä; hän ei olisi kylmästi, auttamatta takaisin vetäytynyt.

Lämpöisesti esittelin nuoren tytön ylevän harrastuksen ja näytin
sitte sedälle hänen koristuksensa, lippaan ja rasian. Viimemainittu
sisälti esineitä, jotka olivat olleet alituisessa käytännössä, miten
selvästi saattoi nähdä: kellon, kaulaketjut, joitakuita sormuksia ja
rintaneulan; hän oli varmaan vast'ikään niistä luopunut.

"Oletko häntä ennemmin nähnyt?" kysyi setä lyhyesti.

"En milloinkaan; tiesin tuskin, että häntä oli olemassakaan."

Tuo vastaus näytti rauhoittavan häntä; hän nousi ylös, kuitenkin yhä
kurtistunein kulmakarvoin, otti hattunsa sanoi:

"Yrjö, minä en anna sulle milloinkaan anteeksi, jos olet vedonnut
Henrietten muistoon sellaisen eduksi, joka ei sitä ansaitse."

"Seuraa muassa ja päätä itse!" oli tyven vastaukseni.

Kaikeksi onneksi ei Otto ollut kotona. Yrjö setä loi terävän
ihmistuntijan-katseensa läpitunkevasti Klaaraan; hän näki heti, että
Klaara oli luonnollinen, teeskentelemätön. Kuivannäköisenä, ikäänkuin
vain jotakin asiaa toimittamassa, hän istui sohvalle ja antoi Klaaran
kehittää tuumansa, selvittää, kuinka paljon rahaa tarvitsisivat, kuinka
paljon hän toivoi saattavansa vuosittain maksaa, ja minkä vakuuden
hänen omaisuutensa antaisi, jos kuolemantapaus sattuisi.

Setä oli nähtävästi liikutettuna ja lupasi auttaa, vaan ei kuitenkaan
voinut pidättää päästämästä pari katkeraa sanaa nuoresta tuhlarista.

"Kiitän teitä hyvästä tahdostanne", sanoi Klaara pikaisesti, nousten
ylös, "vaan en saata vastaanottaa niin suurta hyväntekoa mieheltä, joka
rakastettua veljeäni halveksii."

Se ei ollenkaan Yrjö setää pahoittanut; hän veti Klaaran leppeästi alas
viereensä.

"No, noh, lapsi, ei niin kiivaasti; teidän tulee katsoa hieman läpi
sormien vanhaa juroa, joka kuitenkin tarkoittaa hyvää."

Tuon pienen kinan ja sovinnon jälkeen antoi Klaara hänelle luettelon
omaisuudestaan, jonka setä tarkasti luki läpitse ja huolellisesti pani
lompakkoonsa, ikäänkuin se olisi ollut aivan tärkeä, lainmukainen ja
täysikelpoinen asiapaperi.

He keskustelivat kauan keskenään; näytti ikäänkuin tuo vanha intoilija
ja nuori tyttö jo olisivat toisistaan pitäneet, ja kun me lähdimme,
niin Klaara, ennenkun setä saattoi estää, tarttui hänen ryhmyiseen
käteensä ja vei sen huulilleen.

Matkaa varten oli paljo puuhaa; setä maksoi, minä pidin asioista
huolta, ja Annikki oli väsymätön antamaan hyviä neuvoja taloudentoimiin
melkein tottumattomalle Klaaralle.

Me kävimme usein heidän luonaan; vielä useammin kävin minä yksinäni,
eikä viipynyt kauan, ennenkun minulle selvisi, että rakastin Klaaraa,
rakastin häntä niin hartaasti, kuin ainoastaan sellainen nainen saattaa
rakastetuksi tulla.

Oli heidän lähtönsä edellinen päivä; sisässäni kuohui ja elämöi; en
saattanut kestää, minun täytyi puhua hänen kanssansa.

Sinne tullessani oli hän yksin; hän seisoi akkunan ääressä ja itki,
vaan pyyhki heti kyyneleet ja hymyili minulle.

Sana kuoli huulilleni; noille nuorille hartioille laskettu taakka oli
kyllä raskas muutoinkin, minulla ei ollut sydäntä sitä lisäämään;
en tahtonut eripuraisuutta hänen sieluunsa kylvää; hänen piti saada
kokonaan pyhään kutsumiseensa antautua. Sopikohan sitä paitsi minun
käyttää hyväntekijän-asemaani, vaikuttaakseni hänen tunteihinsa? Oi,
ei! Itsessä rakkaudessani löysin voimaa, minä rakastin häntä kyllin
suuresti, saattaakseni vaijeta.

"Uskotteko", kysyi hän, "että me kerran tulemme takaisin?"

"Sen uskon ihan varmaan; minä tunnen sen itsessäni; Jumala on tuova
teidät takaisin ystäväinne luo."

"Jumala on ollut aivan armollinen meille, kun Hän on meille sellaisia
ystäviä antanut; te olette ollut meidän pelastaja-enkelimme, meidän
tulee teitä kaikesta kiittää."

Hän oli tuskin sen sanonut, kun Yrjö setä tuli sisälle; hän oli hikinen
ja hengästyksissä vastoin tapaansa, ikäänkuin hän olisi rientänyt,
ajoissa ennättääkseen. Tuskaisesti vakoilevalla katseella, joka toki
sittemmin rauhoittui, silmäili hän vuoroin Klaaraa ja minua.

Seuraavana päivänä saatoimme heitä laivalle. Milloinkaan en unohda
niitä monenlaisia, riitaisia tunteita, jotka tuolla matkallani
sielussani risteilivät.

Otto oli tyyni, vaan hyvin totinen; kun tukkukauppijas Dahlin talon
ohitse kuljimme, niin hän painoi päänsä alas, vaan ei katsonut sinne
päin. Klaara koki kaikin voiminsa näyttää malttuneelta, vaan minä näin
kuitenkin selvästi, että hän oli syvästi liikutettuna ja murheisena.
Hänen kätensä oli käsivarrellani, tuo kätönen vapisi; vielä saatoin
puhua, silmänräpäyksen perästä se oli liian myöhäistä.

Ja tuo silmänräpäys meni ohitse; Klaara syleili setää, ojensi minulle
kätensä ja meni sitte laivaan, veljen käsivarteen nojaten, ja he
purjehtivat pois pitkiksi, pitkiksi vuosiksi.

"Seuraa minua kotiin", sanoi setä; "Jumala siunatkoon sinua, Yrjö,
sinä olet taistellut kuin mies; tule meille ja puhu suusi puhtaaksi,
huojenna sydämesi perinpohjin."

"Sinä olet siis sen arvannut?"

Annikki, joka oli seurannut höyrylaivalle, otti nyyhkyttäin
tukehtuneella äänellä vastatakseen:

"Hyvänen aika, pikku Yrjö, sokeiksiko te meidät luulitte?"

Minä menin heidän seurassaan, ja tuo vanhapoika sekä vanha
palveluspiika tulivat rakkauteni ainoiksi todistajiksi.

Kuinka odotimme ensimmäistä kirjettä, kuinka pikaisesti se nielaistiin,
ja kuinka hitaasti se luettiin toinen kerta läpitse!

Matka oli käynyt onnellisesti; Otto oli heti saanut työtä tuon
norjalaisen rikkaan pankkiirin konttorissa; Klaara oli toivossa saada
pienen koulun käymään.

Kirje oli avosydämisesti, uskotusti, ystävällisesti kirjoitettu;
minun nimeni mainittiin siinä ystävällisimmästi useita kertoja. Se
teki minuun omituisen vaikutuksen; se ei oikein sointunut yhteen tuon
karttavan häveliäisyyden kanssa, jota hän, hartaasta seurustelustamme
huolimatta, aina oli minulle osoittanut. Oliko se hyvä vai huono merkki?

Seuraava kirje oli enemmän juurtajaksainen; hän teki selvän
heidän tyynestä, levollisesta elämästään; hän puhui paljon veljen
ahkeruudesta, kestäväisyydestä ja hellyydestä; hänestä oli niin
tärkeätä kohottaa veljeänsä sedän silmissä.

Kului vuosi, kaksi, kolme vuotta; omaiseni eivät käsittänet, miks'en
minä kihloihin mennyt; olihan minulla hyvä paikka -- se oli kummaa, se.

"Eikö hän kuitenkin liene rakastunut?" sanoi tosin eräs vanha täti,
vaan kaikki toiset kielsivät. "Eihän hän ole allapäin, hän toimittaa
tehtävänsä ja ottaa osaa kaikkeen", ja niin teinkin, vaan Klaara ei
toki milloinkaan poissa ajatuksistani ollut.

Minä kävin joka päivä Yrjö sedän luona. Hänen silmäinsä heikkoina
ollessa luin minä hänelle ja juttelin hänen kanssansa, vaan kuinka
hyvänsä keskustelun aloitimmekin, niin aina Klaaraan lopetimme.
Toisinaan hän otti esille Klaaran koristukset ja huvitteli kuni lapsi
niitä silmäillemällä.

Heidän kirjeensä henkäili aina tyytyväisyyttä; kuitenkin haamoitti
Klaaran kirjeiden jok'ainoalta riviltä kotoikävä, mikä seikka minusta
oli varsin rauhoittavaa. Maksu tapahtui paljoa nopeammin kuin Klaara
oli luvannut, eikä kauan viipynyt ennenkuin viimeinen summa saapui
kahdessa kauniissa kukkarossa, "toinen rakkaalle sedälle" -- Klaara
nimitti häntä aina sedäksi -- "ja toinen rakkaalle Yrjölle." Niin,
sillä lailla kirjeessä oli, me silmäilimme toisiamme -- mitä se
merkitsisi; Annikki tarkasteli somatekoista kukkaroa, johon oli
lemmikkejä virkattu; se, arveli hän, oli hyvä merkki.

"Minua ilahduttaa todella", sanoi setä, työntäen silmäinverhoa
takaisinpäin ja tarkasti laskien rahat, "että sain tämän takaisin. Se
olisi hukattavaksi ollut liian suuri summa; nyt on huimapää ne itse
maksanut; se on aivan kuin olla pitää."

"Raha! Aina te ajattelette rahaa; teidän tulisi enemmän Yrjö herran
tulevaisuutta ajatella."

"Ajattelenpa sitäkin, Annikki, ja seuraavassa kirjeessäni kysyn
Klaaralta, onko hänen sydämensä vielä vapaa."

Olipa raskas ja pitkä aika, ennenkun vastaus saapui. Se kuului näin:

"Siinä merkityksessä, missä te, setä, ajattelette, on -- ja on aivan
varmaan edelleenkin pysyvä -- sydämeni täydellisesti vapaana. Luulen,
että veljeni, te ja veljenpoikanne ovat siinä määrässä saaneet
rakkauteni, ett'ei ole mitään enää ylitse jäämisen varaa. Jahka vain
toivoni toteutuisi, jahka vain saisin taas teidät kerran nähdä, puhua
kanssanne, Tanskaani takaisin tulla! Nyt, kun Otto on voittanut
surunsa, nyt, kun hän on onnellinen, itsenäinen ja kunnioitettu,
ikävöin enemmän kuin ennen."

"Hän ei rakasta minua, setä!"

"Saattaa niin olla, poikani."

Ovella kahisi, ja Annikki, joka oli kuunnellut, ilmaisi itsensä
pistämällä päänsä sisälle ja sanomalla:

"Hän rakastaa teitä kuitenkin, Yrjö herra."

Sillä välin meni veljeni Kristian naimisiin, ei paljoa myöhemmin olivat
sisareni häät, ja kaksi nuorempaa venyivät nopeasti. Fanny oli pieni
narrinsilmä, hän nimitti minua "vanhaksi Yrjöksi" ja kysyi, aioinko
sedän tavoin vanhaksi pojaksi jäädä.

"Kenties; siitä ei varmaa tietoa ole; vaan sittehän saanen sinun
luonasi asua?"

"Kyllä, kyllä! Ja me, mieheni, minä ja kaikki lapsemme olemme oikein
hyvät sinua kohtaan."

Minun täytyi hymyillä hänen pitkänäköisyydelleen; äitini seisoi teetä
kuppeihin kaatamassa, hänkin hymyili. Oli niin miellyttävää, niin
kodikasta; minä katsoin kirkasta, porisevaa teekeittiötä, ja tuntui
ikäänkuin se olisi nuoresta, tummasilmäisestä tytöstäni laulanut.
Vasta nyt käsitin vanhaa setää: se laulu saattoi olla mielenrauhalle
vaarallista.

Eräänä kylmänä talviaamuna, juuri kun olin toimilleni menemässä, astui
Yrjö setä omassa korkeassa persoonassaan ensi kerran huoneeseni.

"Alkaa selvetä, ystäväni", hän sanoi, tyytyväisesti nyökäten;
"odotusaika on pitkä, vaan vihdoin se toki lopun saa. Minulla on hyviä
uutisia ystäviltämme. Kihlaus! Häät! No, noh ole levossa, kysymys ei
ole Klaarasta, vaan hänen veljestään. Hän nai isäntänsä tyttären ja
matkustaa sitte hänen kanssansa Norjaan, jossa Otto saa morsiamensa
isoäidille kuuluvassa isossa tehtaassa ylihoidon. Kevääksi he tulevat;
lapsi -- tarkoitan Klaaraa -- on ilosta aivan poissa suunniltaan. Tänne
he pysähtyvät kuukaudeksi hänen tähtensä; sitte he menevät kaikki kolme
Norjaan, jos ei, miten Jumalan avulla toivon, lujemmat siteet häntä
Tanskaan kiinnitä. -- Sinä näytät minusta niin arvelevalta, Yrjö."

"Ajatteleppa, setä, jos nyt saisin hänet nähdä ainoastaan kadottaakseni
hänet ainaiseksi!"

"Tiedä siinä tapauksessa kantaa kohtaloasi kuin mies. Mutta minulla on
kaikkein parhaimmat toiveet."

Huhtikuussa olin neljätoista päivää sisareni luona; kun tulin sieltä,
niin menin heti setää katsomaan. Kaikki akkunat olivat kummakseni auki.
Annikin luuta hankasi voimakkaasti noiden salaperäisten huoneiden
lattiata, huoneiden, joilla oli niin suurenmoinen osa lapsuuteni
unelmissa. Ehdottomasti käänsin pääni toisaalle, ikäänkuin sinne
sisälle katsominen olisi ollut pyhyyden häväistys.

"Tervetuloa, Yrjö! Silmäileppä ympärillesi huoneissa, täällä on tullut
maalatuksi ja seinät tapeteilla peitetyiksi; minä olen voittanut
kivuloiset haaveeni; ilo ja hauskuus tulevat taas saamaan sijan tässä
asunnossa..." Hän pysähtyi, ikäänkuin hän olisi tullut liian paljon
sanoneeksi, ja lisäsi kuivasti: "Tarkoitan, että tästä on tuleva
mieluisa asunto vieraillemme siksi kuukaudeksi, jonka he tässä maassa
viettävät."

Mitä enemmän heidän tulemisensa aika lähestyi, sitä useampia epäilyksiä
Yrjö setä keksei. Hän, luullakseni, piti velvollisuutenaan valmistaa
minua mitä pahinta varten, ja hänellä oli senkin seitsemän jos ja mutta
saatavissa. Menipä niin pitkälle, että hän kerran kysyi:

"Mutta oletko aivan varma, että sinä todella häntä rakastat?"

"Olen, setä."

"Kuusi vuotta on kulunut; hän on nyt kolmenkolmatta vuoden vanha, aivan
varmaan hän on muuttunut, kenties paljon muuttunut. Oletko sitä oikein
ajatellut ja siihen itseäsi valmistanut?"

En tosiaankaan ollut; aina olin ajatellut häntä suloisena, lapsellisena
tyttönä, jolla oli mielenilmeiset kasvot. Mutta setä oli oikeassa; hän
oli luonnollisesti muuttunut, ei kuitenkaan paljon, toivoakseni.

Oli toukokuun 27:s päivä; selkeämpää auringonpaisteista päivää ei ollut
milloinkaan ollut; me odotimme heitä iltapuolella junalla tulevaksi.

"Minua ilahduttaa, että olet niin tyyni", sanoi Yrjö setä, kun astuimme
ylös asemahuoneen portaita, ja samassa hän katsahti minua, ikäänkuin
hän ei kuitenkaan oikein olisi tyyneyteeni luottanut.

Se tulikin odottaissamme kovasti koetelluksi; vaan vihdoin toki tuli
juna; matkustajat tunkivat kiireisesti ulos.

"Yrjö, ystäväni!" Otto likisti minua lämpöisesti vasten rintaansa; hän
oli muuttunut tanakammaksi, näytti miehekkäältä ja hyvännäköiseltä.
Hänen vieressänsä seisoi kaunis valkeanverinen nainen, hänen nuori
vaimonsa.

Minä katselin Klaaraa nähdäkseni -- oliko se hän, joka Yrjö sedän
sylissä lepäsi? Oliko se todellakin hän? Tuo varteva tyttö rusottavin
poskin ja ilosta sädehtivin katsein -- oliko tuo nyt vaalea, murheinen
pieni Klaara?

"Te ette varmaankaan enää tunne minua?" sanoi se ja kurotti minulle
molemmat kädet.

Kyllä, minä tunsin hänet; mustat silmät olivat muuttumattomat.

Hän tarttui käsivarteeni; mieleni oli yht'aikaa tuskallinen ja autuas.
Kärsimättömyys, levottomuus, pelko ja ilo taistelivat ylivallasta
rinnassani.

"Sydämeni on niin täynnä", sanoi hän; "tuskin saatan kävellä kuin
tavallinen järkevä ihminen; tahtoisin suudella maata ja syleillä
kaikkia ihmisiä; saatatteko uskoa -- melkeen loukkaannun, nähdessäni
ohikäyvien niin välinpitämättömästi minua katsovan; olen kuni lapsi,
joka on kotiin omaistensa luo tullut. Oi, kuni musiikki korvilleni on
tuo kaikkialta kaikuva hyvä, vanha Tanskan kieli. -- Oletteko tekin nyt
iloinen, kun meidät takaisin saitte?"

"Sanomattoman iloinen?"

"Te olette melkein muuttumaton -- hieman tummempi, hiukkaa totisempi."

Hän katsoi niin ystävällisesti ja ujostelematta kasvoihini; hänen
kätensä lepäsi turvaisesti kädessäni, ja kuitenkin oli minusta,
juurikuin olisimme enemmän toisistamme erotettuina, kuin milloin meret
meitä toisistamme erottivat. Minä rakastin häntä, hän piti minusta --
mitähän sitte välillämme oli? Sillä jotakin oli siinä.

"Kuinka herttaista", hän alotti uudelleen, "kuinka vaaleanvehreää ja
hymyilevää täällä lehtikujassa on! Katsokaa noita herttaisia ihmisiä ja
monia lapsia sekä suunnattoman suurta ruokakoria; he menevät tietysti
vehreään luontoon huvitteleimaan. Noin herttaisen hyväntahtoisia
kasvoja ei miettiväin amerikkalaisten seassa näe. Kuinka uhkeita
narsisseja ja sireenejä! Poikkeammeko tästä? Onko tuo kaunis talo
sedän?"

Vanha rouva istui akkunan ääressä ja katsoi häntä; kissa katsoi häntä;
hän nyökkäsi ja heitti heille sormi suukkosia.

"Suokaa anteeksi", hän sanoi minulle; "tuo teko ei tosin ollut sopiva,
vaan en voinut muuten olla."

Hän oli hyvin kaunis, kun hän seisoi puutarhapaviljongissa,
matkapuvusta riisuttuna; hän oli hyvin ihana, kun hän vanhan, jäykän
herran kanssa pyöri ympäri, sanoen:

"Antakaa minulle hyvä neuvo, setä kulta! Tuleeko minun nauraa tai
itkeä? Minulla on hartain halu tehdä kumpaistakin."

Annikki tuli parhaimmissa juhlavaatteissaan ja julisti, että teepöytä
oli katettuna. Hän vilkutti silmiänsä Klaaralle, ikäänkuin tahtoen
sanoa: "tunnetteko vielä minua?" Ja hän tunsi! Onnellista Annikkia
tuli syleillyksi, kiitetyksi ja ylistetyksi niistä hyvistä ohjeista ja
neuvoista, joita hän taloutta koskevissa seikoissa oli antanut.

Paljon ei nautittu, vaan sitä enemmän puheltiin! He kertoivat kaikki
kolme yht'aikaa, ja Klaaralla sitä paitsi oli tuhansia seikkoja
kysyttävänä.

Oloni sisällä tuli tukehduttavaksi; minä menin ulos pieneen puutarhaan.

Nyt oli tapahtunut se, jota niin kauan olin ikävöinnyt; hän oli tullut
takaisin; miksikä siis katkera toivottomuuden tunne sekaantui ilooni?

Kuulin heidän nauravan ja juttelevan paviljongissa; vähän jälkeemmin
ovi avattiin, keveitä askelia kuului minua lähestyvän; Klaara tuli
luokseni, laski kätösensä olkapäälleni ja katsoi tutkien minua silmiin.

"Minun on sydämmestäni sääli, luulen, ett'ette ole onnellinen. Minä
toivoin tapaavani hänetkin täällä."

"Hänet? Kenet?"

"Serkkunne, morsiamenne. Älkää vihastuko; Otto on kauan sitte uskonut
minulle sen, ja nyt toivoin, ett'ei se enään mikään salaisuus ollut."

En vastannut hänelle sanaakaan, vaan riensin sisälle ja huusin Ottoa.

"Sinä olet luuletellut sisarellesi, että minä olen kihloissa!"

"Niin olen -- vaan kuulehan minua, ihminen, ennenkun minua tuomitset!
Klaaran ihastus sinuun paisui matkalla niin mahtavaksi, että se saattoi
minut melkein levottomaksi. Sinä olitkin tehnyt liian paljon meidän
hyväksemme, jott'en saattanut enkä tahtonutkaan sitä hillitä, vaan
vahingoittamattomaksi tahdoin sen mielelläni tehdä, ja sitä varten
keksein, että sinä olit salaisesti erään serkkusi kanssa kihloissa.
Suo anteeksi, Yrjö; sen tein, sisareni mielenrauhan pelastaakseni;
sitä paitsi pidin hyvin todenmukaisena, että sinä kerran nait jonkun
monilukuisista serkuistasi. -- Jos todellakin Klaaraa rakastat, niin
voihan sen epähuomion helposti selittää."

"Jumala sen sinulle anteeksi antakoon, Otto!" Klaara seisoi samalla
paikalla, johon olin hänet jättänyt. Palattuani sanoi hän häveliäästi:

"Älkää toki luulko, että minä tahdon teidän luottamustanne itselleni
pakottaa; minä pyydän anteeksi, jos olin tyhmänrohkea eli karttamaton;
olkoon harras ystävyyteni puolustuksenani."

"Mielelläni te luottamukseni saatte; olen tosiaankin onneton, sillä
minun ja sen naisen välille, jota rakastan, on asettunut haamu.
Rakastettuni luulee sydämeni kuuluvan jollekin toiselle."

"Noh, helpostihan se este on poistettu; rakastettunne on tuleva
vakuutetuksi asian totuudesta, hän on uskova teitä."

"Suokoon Jumala, että ennustuksenne olisi tosi! Oton kertoma serkku on
se haamu, joka on teidän ja minun välille asettunut."

Hän värisi, hän vaaleni; hänen katseensa muuttui tuskaiseksi; hän oli
aivan samannäköinen kuin hänet ensi kerran nähdessäni.

"Siinä näette, Klaara, teillä ei ole uskallusta estettä poistaa, te
annatte kieltävän vastauksen."

"En voi antaa myöntävää vastausta enkä kieltävätäkään. Suokaa minulle
anteeksi, olkaa kärsiväinen; se tuli niin äkisti, niin käsittämättä.
Ettekö siis milloinkaan...?"

"En milloinkaan ole rakastanut ketään muuta kuin teitä. Älkää menkö
vielä! Luvatkaa minulle ensin, ett'ei se velka, jossa luulette minua
kohtaan olevanne, ole päätökseenne vaikuttava."

"Sen lupaan!" Hän kumarsi päätänsä ja kiiruhti sisälle.

"Kuinka kävi?" kysyi Yrjö setä. Kun kerroin asianlaidan, niin hän tuli
vihan vimmaan.

"Enkö ollut oikeassa siinä, ett'ei sen miehen kanssa milloinkaan tule
mitään änttiin; nyt hän metkuineen pilaa meiltä koko ilomme! Äh! Minä
en siedä enää nähdä koko miestä. Sänkyyn minä menen -- sinä saat heitä
hoitaa."

Ja setä meni sänkyyn, ja minun täytyi epätoivoisin mielin nuorten
puolisojen kanssa jutella.

Yö tuli; kävelin edestakaisin puutarhassa; minulla ei ollut lepoa eikä
rauhaa; en saattanut tuota taloa jättää.

Oi, kuinka vihasin tuota haamuserkkua! Todelliset serkkuni olivat
minua tarpeeksi vaivanneet; he olivat, lapsena ollessani, ilveilleet
minulle ja turmelleet leikkikaluni; nuorena miehenä olin velvoitettu
heidän kanssansa tanssimaan, kun he tanssisalin seiniä kaunistamassa
istuivat, pidoista heitä kotiin saattamaan, vieläpä toisinaan kaupungin
ulkopuolella heidän asioitansa toimittamaan. Heistä ei minulla ollut
milloinkaan muuta kuin kiusaa, ja nyt päällisen päätteeksi piti tuo
luuloteltu serkku tulla koko elämäni onnea hävittämään.

Muistelin Klaaran käytöstä; nyt käsitin hänen vapaan, pakottoman
käytöksensä, hänen arastelemattoman ystävällisyytensä.

Ja tähdet loistivat ja tuikkivat, vaan minun sieluni ei voinut ottaa
vastaan sitä lohdutusta, josta ne puhuivat. Silmänräpäyksen tuska oli
liian suuri, saattaakseni kohottautua kohden loppumattomuutta.

Vihdoinkin koitti päivä; tuuli henkäili vilpoisesti; linnut alkoivat
visertää; aurinko oli noussut. Minä kuljin edestakaisin ja katsoin
asuntoa kohden; he tietysti nukkuivat siellä kaikki rauhassa. Vaan ei!
Puutarhan portti aukeni -- uskoisinko silmiäni? Klaara seisoi siinä.

"En jaksa kärsiä", hän sanoi kainosti, "että minun tähteni niin levoton
olette, siihen ei teillä ole mitään syytä. Jumala parhaiten tietää,
mikä sija teillä sydämessäni on, vaan teidän tulee muistaa, että minä
olen teitä toisen omana ajatellut. Nyt pyydän vain hiukkasen aikaa,
saattaakseni tutustua onneeni."

Hänen onneensa! Riensin häntä kohden, vaan hän oli jo hiipinyt pois.

"Jos Yrjön naimisasia viipyi kauan", sanottiin omaisten keskuudessa,
"niin se tapahtui taas aivan äkisti, kun se tapahtui, olihan
tyttövunukka vast'ikään Amerikasta tullut!"

Ja he pudistivat päätänsä; he eivät pitäneet siitä, että hän oli
Amerikassa ollut; se oli niin omituista, niin tavatonta. Kuitenkin,
kun hän tuli esitetyksi heille, niin hänen naisellinen, vaatimaton
olentonsa voitti kaikkein sydämet puolelleen. Kieltää ei voinut,
että hän oli aivan herttainen, ja sitte hänellä oli kymmenentuhatta
riikintaaleria myötäjäisiä; se oli niin kohtalaisesti, ei liian vähän
eikä liian paljon.

Oli kaunis heinäkuun aamu; ruusujen ja jasminien lemu tunkeutui
huoneesen; kirkas teekeittiö porisi ja kihisi; Yrjö setä istui
kukkapöydän ääressä ja antoi lintuselle tuoreita kasviksia; puutarhan
portilla seisoi kaunis nuori vaimoni, ja puolittain ilkamoinen,
puolittain surumielinen hymy oli hänen huulillaan.

"Mitä ajattelet, armaani?"

"Ajattelen, kuinka lyhytnäköisiä me ihmiset olemme: kuutena pitkänä
vuotena olen joka päivä rukoillut Jumalaa sinun ja sinun serkkusi
puolesta, sen naisen, jota sinä rakastit, ja lähetin ajatukseni
etäiseen maahan rukouksilla, että hän tekisi sinut onnelliseksi. Itseni
puolesta siis rukoilinkin, Yrjö. Jos vain sinnepäinkään saattaisin
täyttää ne suuret vaatimukset, jotka hänelle sälytin, sillä suuria
vaatimuksia minulla oli."

"Kuulkaappa, lapset", huudahti setä vilkkaasti, luoksemme saapuen;
"ei ole mitään, jota vihaan enemmän kuin unennäkyjä, unikuvia ja
kummituksia; jos siis tahdotte, että tuntisin itseni onnelliseksi
kodissanne, niin antakaa tämä olla viimeinen erä, milloin serkusta
puhutte."



Elisabet.


I.

Päivä paistoi suoraan Vandkunstenin [pieni toripaikka Kopenhaminassa]
varrella olevaan saliimme. Veljeni nojautui, sikari suussa, ulos
akkunasta, koettaen keksiä vilahduksen Voldenin [Köpenhaminan
kaupunginvalli, puilla istutettu kävelypaikka] vehkeistä puissa.

"Ilma on muutenkin tukehduttavaa, Kristian", sanoin minä; "sinun ei
tarvitse sitä inhottavalla sauhulla pahemmaksi tehdä."

"Mitä nyt? Ulkopuolellahan minä poltan."

"Mutta tuuli tuo sauhun takaisin. Odota huomiseksi, niin saat polttaa
vaikka koko päivän, jos haluat."

Minä sanoin tuon hieman harmistuneella ja kärsimättömällä äänellä,
pannessani hienoja korko-ompeleita hatturasiaan.

"Sinä puhut muulloin tavallisesti akkunaverhoista, Elisabet", jatkoi
Kristian hieman ivallisesti; "eiväthän ne siitä syystä vähemmän
turmeltune, että sinä pois lähdet?"

"Jos äiti sallii akkunaverhojansa pilattavan, niin se on hänen oma
asiansa. Oh, kuinka lämmin täällä on! Tuntuupa herttaiselta päästä
maalle."

"Äiti parka", jatkoi Kristian, sivellen kädellään muutamia hienoja
leninginliivejä, jotka pakattaviksi valmiina olivat, "varsin raskasta
työtä lienee tällaisessa kuumuudessa kaikki nuo vaatteet silottaa."

Hän sanoi tuon varsin tyvenellä, melkein surkumielisellä äänellä, mutta
se suututti minua, ja kun vereni kuohui, niin vastasin kiivaasti:

"Mitä siihen seikkaan tulee, niin muutamat tietyt henkilöt saattavat
varmaankin äidille aivan yhtä paljon vaivaa kuin minä; ainakaan ne
vaatteet, jotka tällä hetkellä silotinlaudalla ovat, eivät ole minun."

"Ah niin, valitettavasti. Jumala tietää, että se minua syvästi
säälittää; mutta ajattele, Elisabet, ett'en minä parhaalla tahdollani
saata siinä työssä äitiäni auttaa. Kun ajatus kaikesta siitä, mitä
hän saa häärätä, alkaa minua liiaksi painaa, niin kiirehdin kirjaini
ääreen; joskushan kuitenkin on ahkeruuteni hänelle hyväksi tuleva."

Hän heitti puoleksi poltetun sikarin kiivaasti pois, meni parilla
pitkällä askeleella toiseen huoneesen ja istui pian suuressa
nojatuolissa, aivan vaipuneena tutkimisiinsa.

Kristian oli varteva ja hoikka. Hänellä oli tyyni, voimakas muoto,
totiset silmät ja lyhyeksi leikattu, ruskea tukka. Hän ei ollut kaunis,
vaan oli erinomaisen luotettavan ja rehellisen näköinen. Hänen ja
minun väli oli useimmiten jotenkin kireä, ja meillä oli tapana sanoa
tuon tuostakin toisillemme totuus, joka ei ollut aina meidän väliselle
sovullemme eduksi. Minusta näytti, että hänellä oli perheessä ylen
suuri valta, ja että hän liian paljon käyttäytyi perheenisän tavalla.
Eritoten se minua suututti, että hän hoiti rahavaroja, ja ett'ei mitään
rahamenoa saanut ilman hänen suostumustaan tapahtua. Se oli useiden
toivomusten haaksirikko, minä en tiennyt mitään enemmän sietämätöntä
kuin hänen lauseensa: "Sitä ilman saatat varmaan mielelläsi olla,
Elisabet."

Hamasta isän kuolemasta -- Kristian oli silloin kuudentoista -- oli
hän ollut äidin neuvonantajana, tukena ja oikeana kätenä. Minä en
ajatellut, että hän kaikessa tässä osoitti suurta itsekieltämystä,
vaan sitä selvempänä oli minulla, kuinka usein hän minun aikeitani oli
ehkäissyt.

"Tässä on rahaa matkaasi varten, tyttö kultani", sanoi äiti vähää
myöhemmin, antaen minulle lompakon (hänellä oli ensinnä ollut salainen
neuvottelu Kristianin kanssa, sen tiesin aivan hyvin). "Tuossa
sisimmässä osastossa on 20 taalerin seteli, jos syystä tahi toisesta
pulaan joutuisit; mutta mieluimmin se tulisi antaa kajoomatta olla, se
on hätä-apuraha, ymmärräthän."

Hän lausui nuo viimeiset sanat vähän vastahakoisesti, puoleksi anteeksi
pyytäen, samassa minua ystävällisesti taputtaen. Me saimme useimmin
varoituksia sillä lailla; ankaraa tahi järkähtämätöntä puhetta äiti
harvoin, tuskimpa milloinkaan käytti.

Äiti oli keskikokoinen nainen, hienoin, lauhkein, melkein surumielisin
kasvoin. Hänen olennossaan ja puvussaan oli jotakin somuutta ja
hienoutta, kuinka vaatimattomat hyvänsä ne kumpikin muutoin olivat.

"Nyt olen pakannut sinun vaatteesi", jatkoi äiti; "minä toivon niiden
olevan hyvästi, Laura on auttanut minua."

"Oh, sitte ne tietysti tulevat rypistyneiksi; Laura on semmoinen
hutilomainen tyttö."

"Mutta äiti piti vaaria työstäni, Elisabet", selitti Laura sisko,
hiukkaakaan soimauksestani loukkaantumista tuntematta.

Laura oli pitkä, hoikka, viidentoista vuotinen tyttö. Hänellä
olivat kirkkaat, mustat silmät ja kuoppaset poskissa. Hän oli kovin
kaino ja punastui pienimmästäkin syystä aina ohimoihin asti. Hieman
ajattelematon ja huolimatonkin hän oli, vaan mitä paras, hellin
sydän hänellä oli. Minua -- isoa sisarta -- hän piti etevämpänä ja
tahtoi kernaasti olla minulle mieliksi; minä sitä vastaan pidin häntä
huonompana ja annoin hänen palvella itseäni. Hän oli vielä aivan
lapsimainen, ja minä luulen varmasti, että hän salavihkaa leikitteli
vanhan, nenättömän nuken kanssa. Iloinen ja ystävällinen oli pieni
Laura aamusta iltaan.

Teepöytä oli aivan kauniisti ja somasti ruokasalissa katettuna;
siinä oli kukkia, kirsimarjoja ja torttuja kuni juhlatilaisuudessa.
Juhana -- perheen nuorin -- saapui nyt juuri kotiin, tuoden suuren
pussillisen vieniläisleipää, vasta uunista tullutta, hän vakuutti. Hän
oli reipas yhdeksänvuotias poika, omenanpunaisin poskin, vilkkuvin
silmin ja vaalein, kähäräisin kutrin. Ainoana hänen elävyytensä
esteenä olivat läksyt, jotka saattoivat hänelle paljo pään vaivaa; jos
hän osasi ne, niin hän oli kuni persoonaksi muuttunut onnellisuus.
Hän oli äidin lellipoika, vaan minä en hänestä oikein pitänyt; hän
melusi liian paljon, paukutteli ovia tahi jätti ne auki ja päälle
päätteeksi vihelteli. Hänen suuri ruokahalunsakin suututti minua; koko
voileipäkasoja katosi nyt tuokiossa hänen lautaseltaan.

"Jumala tietää, milloin taas ensi kerran näin yhdessä istumme",
alotti äiti, kuppeja järjestäissään. "Sinä, lapseni, jäät tietysti
koko kesäksi isoisän luoksi; mutta Lauran ripillelaskentaan sinä
luonnollisesti tulet kotiin, jos Jumala suo."

"Sehän minun täytynee tehdä, äiti; eikä talvella olekkaan maalla
hauskaa."

Lyhyt vaitiolo seurasi, jona aikana makeiset kulkivat seuran ympäri.
Äiti katkaisi taas äänettömyyden.

"Menethän kai sinä, Kristian, sisartasi aamulla seitsemältä rautatielle
saattamaan?"

"Olen ajatellut sitä", vastasi Kristian tuolla tyvenellä
hitaisuudellaan, joka aina suututti minua ja nytkin oli vähällä saattaa
minut vakuuttamaan, ett'ei kellenkään tarvinnut olla minusta haittaa,
minä kyllä saattaisin yksinäni mennä. Muudan kellon kilistys esti
onneksi vastaukseni. "Regiina serkku", ilmoitti pieni Laura. Kristian
ennätti töin tuskin huudahtaa: "Kas niin vain!" enkä minä ollut vielä
valmis vastaamaan: "Oi, niin hauskaa!" ennenkuin mainittu Regiina
oli jo sisällä keveänä ja miellyttävänä, somassa, vaaleanpunaisessa
leningissään, mustassa hatussa ja mantiljassa sekä päivänvarjostin
kädessä.

"Istu, Regiina hyvä, ja juo kupillinen teetä seurassamme", pyysi äiti
ystävällisesti.

"Kuka tällaisessa kuumuudessa mitään nauttia saattaa? en ainakaan
minä. Vaikka kenties hiukkasen kylmää vettä, jos tahdotte olla niin
hyvä, täti. Muuten koskee käyntini sinua, Betti; lähdethän sinä
huomenna Lehmukselaan, kuulen ma. Tervehdä isoisää tuhatkertaisesti!
Kolmen, neljän viikon päästä tulen teidän luoksenne. Sulhoni käy
silloin tätinsä luona, ainoastaan kaksi peninkulmaa sieltä; se sopii
oivallisesti. -- Ah, siinä on vesi!"

Regiina kosketti lasia huulillaan ja kurotti sen sitte pikku Lauralle,
hiukan ja sievästi suuta murtaen, jolloin pienonen, punainen
kielenkärki tuli näkyviin. Hän näytti siten niin somalta.

"Aadolfin täti aikoo panna toimeen tanssihuvit meitä varten, Elisabet,
-- ajatteleppa, tanssihuvit vapaassa ilmassa! Oi, sinä pieni raukka,
jolla on niin ikävä kotona, miten iloinen minä sinun tähtesi olen!"

Tuo viimeinen kuiskaistiin, luonnollisesti. Regiina ja minä
keskustelimme tavallisesti, kun hän meillä kävi, matalalla äänellä,
jota ei muu perhe kuullut.

"Riisu mantiljasi, lapsi, ja istu; se on hauska Elisabetille."

"Tuhannen kiitosta, mutta minä en saata; kello on jo paljon; minä
melkein pelkään mennä yksinäni Fredriksbergin puistokäytävälle."

Hän heitti merkitsevän katseen Kristianiin, joka kuitenkin näkyi olevan
kokonaan kiintyneenä rapujen puhdistamiseen. Juhana sitä vastaan
vääntelihe levotonna tuolillaan, aavistaen kohtalonsa.

"Juhana, pikku ystävä kultaseni, tahdotko saattaa minua? Hyvästi
kaikkityyni, hyvästi, rakas Elisabettini!"

Hän niiasi veitikkamaisesti, suuteli minua ja kiiti sitte keveästi
pitkin portaita, seurassansa itkemään valmis Juhana, joka tuskin sai
aikaa kuiskaista: "Minä en ole vielä läheskään ravittu, äiti", samassa,
kun hän lautasensa pois pani.

"Ompa hauskaa, että sinä ja Regiina saatte toisianne tavata, Elisabet
kultani."

"Pidätkö sinä Regiinasta, äiti?" kysyi Kristian kuivasti.

"Hän ei minua oikeastaan miellytä, vaan ovathan he ystävät, eikä
Kristiina tädin seura saata mitenkään olla kahdeksantoista vuoriselle
tytölle kylliksi. Minä en tiedä vähintäkään pahaa Regiinasta; me emme
saa ylen ankaria olla."

"Maailma on olemassa yksin hänen tähtensä", jatkoi Kristian
levollisesti. "Poika parka, ei sanaakaan anteeksipyynnöksi siitä, että
hän ajoi hänet pois teepöydästä!"

Äiti vastasi vain lisäämällä puita tuleen teekyökin alle sekä
vehnäleivän palasen siihen melkoiseen läjään, joka jo ennen Juhanin
lautasella oli. Kului useita tunteja, ennenkuin hän tuli takaisin,
punaisena, hengästyneenä ja suuttuneena.

Ensinnä minun täytyi saattaa hänet kotiin ja sitte taas juosta
Köpenhaminaan noutamaan nuottipinkkaa, jonka hän oli unohtanut. Hänpä
on oivallinen serkku! Kolmessa, neljässä paikassa minun täytyi kysyä
turhaan, ennenkuin sain niitä, ja sitte takaisin Fredriksbergiin
mokomien nuottien kanssa; mutta milloinkaan en enää mitään sellaista
tee, en milloinkaan! Herttainen, pikku Juhana! kun hän tahtoi minut
mukaansa saada, ja tuskin kiitosta, kun takaisin tulin; niin, sepä
kyllä on herttaista --, ja kuinka minä nyt ehdin kieliopin huomiseksi
oppia!

Seuraavana päivänä itkivät sekä äiti että Laura, kun heille hyvästi
sanoin. Kristian sitä vastaan näytti levolliselta ja tyytyväiseltä;
hänestä ne varmaankin olivat kovin tarpeettomia kyyneleitä. Juhana
nukkui vielä korvallaan; kielioppi oli päänalaisen alle pantuna
toivossa, että unen hyvä henki läksyn pieniin aivoihin ajaisi.
Palvelustyttömme, mitä häneen tulee, kantoi nähtävästi kirkastuneella
muodolla kapineeni ajopeleihin; eipä ollut vähäinen hauskuus päästä
useaksi kuukaudeksi vapaaksi perheen oikullisimmasta ja vaateliaimmasta
asukkaasta.


II.

Vanhat, valtavat lehmukset, joiden mukaaan Lehmukselalla oli nimensä,
olivat täydessä kukassa; tuuli toi niiden lemun vastaani, kun vaunut
vierivät kohden punaista rakennusta, joka vihannuuden läpi niin
ystävällisesti tirkisteli. Isoisä itse seisoi oven ulkopuolisilla,
suurilla kiviportailla ja huiskutti nenäliinallaan. Hän oli varteva,
hartiakas vanha herra, vilpittömin, hilpein ja hyväsydämisin kasvoin.
Sanottiin, että hän oli Thorvaldsenin näköinen, joka miellytti
häntä suunnattomasti, niinpä pieninkin viittaus siihen suuntaan
voi hänet parhaimmalle tuulelle saattaa. Varmaankin saattaaksensa
tuota yhtäläisyyttä huomattavammaksi, oli isoisän alaspäin käännetty
paidankaulus jotenkin leveä ja hänen kaunis, valkoinen tukkansa
taiteellisesti järjestetty. Muuten oli koko hänen olennossaan
sotilaan ryhti ja käytös. Suorana ja solakkana hän seisoi, huolimatta
vanhuudesta ja siitä, että hän oli invaliiti: luoti vuodelta 1848 oli
vielä sääressä -- niin ainakin hän väitti -- ja teki sen kankeaksi sekä
käynnin varsin vaivaloiseksi.

Isoisä oli kuusi vuotta sitte ollut pari viikkoa Köpenhaminassa.
Hän kävi silloin joka päivä meitä katsomassa ja toi aina muassaan
äärettömiä tötteröitä namusia, joita äiti turhaan pyysi hänen kätkemään
ja pienissä osissa jakamaan. "Heidän pitää saada tarpeeksensa" -- sanoi
hän aina meidän suureksi riemuksemme; -- "onhan se hauskaa, että niin
pieni saattaa lapsia ilahduttaa!"

"No, siis vihdoinkin saamme sinut tänne, pienokainen!" Isoisä likisti
minua sydämellisesti leveätä rintaansa vastaan, piti sitte minua
käsivarren mitan itsestään erillään ja silmäili minua kauan.

"Eipä näytä pahalta, vai kuinka, Kristiina?" Viimeiset sanat olivat
tarkoitetut hänen tyttärelleen, jota minä en ennen havainnut. Kristiina
täti seisoi puoliksi oven takana. Hänen leninkinsä oli tummanharmaa,
vanhanaikaista tekoa. Kaulassa hänellä oli pieni lumivalkoinen huivi
ja aivan samallainen päässä, leuan alle solmittuna. Harmahtava tukka
oli sileästi alaspäin poskia kohden kammattuna. Hän oli melkoisen
pitkä, laiha ja jäykkä. Otsa oli ryppyinen, ja syvässä olevain,
harmaanruskeiden silmien ympärillä näkyi punahtava vivahdus, ikäänkuin
hän olisi äskettäin itkenyt. Koko hänen kasvoinsa muoto oli paljoa
vanhempi kuin isoisän; katsanto ei myöskään ollut ystävällinen kuin
hänen, pikemmin luotansa karkoittava, ja vaikka hän oli nähtävästi
liikutettuna minun näkemisestänsä, niin näytti kuitenkin, ikäänkuin hän
tahtoisi estää kaikkea tuttavallisuutta minun puoleltani.

"Minä toivon, että hän on hyvä tyttö", kuului hänen vähän oikaiseva
vastauksensa isoisän kysymykseen.

"Luonnollisesti hän hyvä tyttö on, se tulee itsestään." Isoisän ääni
oli kärsimätön.

"Tule luokseni taas, Elisabet; tosiaankin, sinä olet isäsi näköinen!"

Hän kietoi rakkaasti käsivartensa vyötäisteni ympäri ja vei minut
saliin.

"No, kuinka on veljesi jaksanut, tyttö kultani, sittekun hän viime
vuonna täällä oli? Se oli naurettava nalikka!"

"Aivan kunnioitettava nuori mies", väitti Kristiina täti. "Niin, sepä
juuri on onnettomuus, täti; Kristian on niin hirveän kunnioitettava."

"Kuuleppa vain häntä", sanoi isoisä, tyytyväisenä hymyillen; "oikea
kirjanmärehtijä on hän varmaan, vai kuinka?"

Aivan häijysti oli minulta, vaan minä en saattanut vastustaa halua
halventaa Kristiania hiukkasen ja tehdä häntä hieman naurettavaksi. Se
huvitti isoisää, ja hän ilmoitti äänekkäästi suostumuksensa. Tädin koko
olento, kiinni puristetuista huulista aina levottomaan käteen asti,
osoitti päinvastoin tyytymättömyyttä, joka kuitenkin vain kiihotti
minua jatkamaan.

"Minä en milloinkaan olisi puhunut pahaa veljestäni, sinun isästäsi",
hän sanoi lopullisesti, "ja hän yhtä vähän minusta. Muuten arvelen,
että se, joka soimaa sitä, joka oikeastaan on kiitoksen arvoinen,
alentaa ainoastaan itsensä." Tuon lausuminen saattoi varovalle,
harvasanaiselle Kristiina tädille nähtävästi suuren ponnistuksen.
Isoisä hymyili ilkkuvasti.

"Lirinlolua! Jos niin pääsi mukaan kävisi, Kristiina, niin kuoltaisiin
paljaasta kunnioitettavaisuudesta ja ikävyydestä. Tässä, Elisabet, on
puutarhapaviljonki ja uusi veranda, minun ylpeyteni. Saatatko nähdä
Dannebrogia [Tanskan lippu] kunnaalla alhaalla puutarhassa? Me olemme
nostaneet lipun pienen vieraamme kunniaksi. Ole nyt kuin kotona, lapsi,
minä tarkoitan kotona sanan täydessä merkityksessä ja tahdon tulla
ymmärretyksi. Teeskentelyä ja kömpelöä häveliäisyyttä en saata kärsiä."

"Siis tahdon heti poimia pari ruusua ja panna hattuuni, isoisä. Minä
rupesin haluamaan niitä jo vaunuista puutarhaan tähystäissäni."

"Siitä minä pidän! -- Miellyttävä lapsi, kunniani kautta!"

Viimeiset sanat kuiskaistiin tädille, minun kiitäissäni yli
ruohokentän, vaan minä kuulin ne toki selvästi.

Oikeastaan olivat ruusut minusta jotenkin arvottomia, ja minä poimin
niitä etupäässä isoisääni miellyttääkseni. Kun minulta siihen
aikaan kokonaan puuttui vakavaa luonnetta, niin tavallisesti koetin
miellyttää niitä, joista pidin, ja joiden seurassa olin. Harvat
ystäväni pitivät siitä syystä minusta paljon; minun olemistavassani
he saivat jonkunlaisen heijastuksen -- jos niin saan sanoa -- omista
mielipiteistään. Kotona sitä vastaan en koettanut milloinkaan
miellyttää, ja ainoastaan siellä tuli itsekäs luontoni esille.
Vilpillinen en toki oikeastaan ollut; minä seurasin muiden ajatusjohtoa
väärin käsitetystä kohteliaisuudesta, suuresta huikentelevaisuudesta ja
kaikkeen uuteen mieltymisestä.

"Olisi parempi, jos Elisabet poimisi puhjenneita kukkia; pensasten
kukoistaminen on tuolla lailla pian kokonaan ohitse."

Kauhistuksella oli täti nähnyt sen hävityksen, jonka olin tehnyt.

"Anna hänen ottaa nuput, Kristiina, onhan hän nuppu itsekin."

Isoisä silmäili tyytyväisenä ruusunnuppuista täyteläistä seppelettä,
joka oli hattuni ympärillä. Kumpikaan meistä ei ajatellut, että
huomennakin oli päivä, ja että ruusupensaat joskus voisivat kukattomina
olla.

"Sinulla on varmaan hyvästi nälkä", hän virkkoi; "jospa vain saisimme
sinun mieliherkkujasi päivälliseksi. Sanoppa minulle nyt vilpittömästi,
mitä mieluimmin haluaisit?"

"Oi, isoisä, näin maalla tekee mieli luonnollisesti hernesoppaa,
paistetuita kananpoikia uusien perunain kanssa sekä mansikoita."

Tuon sanoin taas häntä miellyttääkseni ja onnistuin.

"Oikein! Hän on, totta vie, oivallinen. No, Kristiina, mitä on sinulla?"

Kristiina täti näytti varsin närkästyneeltä, vaan vastasi toki varsin
tyvenesti:

"Me emme syö jokapäiväisruokana milloinkaan kananpoikia, --
vuonanpaistia."

"Sitte, lapseni, saat tyytyä ensimmäiseen ja viimeiseen ruokalajiin,
jotka arvasit oikein."

Isoisä lähestyi sitte, ikäänkuin tahtoen ottaa minun käsivarteni, vaan
ajatteli toki ja sanoi hyväntahtoisesti tyttärelleen, joka pysyi vähän
takapuolella:

"Mihinkä menet, Kristiina? Etkö tahdo auttaa ukkoa astua kömpimään,
miten tavallisesti? Pikku prinsessa voi lentää edellä."

"Onko tämä sinun muotokuvasi, isoisä?" Minä pysähdyin Thorvaldsenin
suuren muotokuvan eteen.

"Weijari! Tiedäthän kyllä, kenen muotokuva se on." Isoisä näytti
erinomaisen riemastuneelta ja tyytyväiseltä.

Päivällisen jälkeen riensin yksinäni alas puutarhaan ja sieltä tien yli
pitkin pienen, kaltaisen puron vartta, joka hedelmällisten peltojen
ja niittyjen välitse luikerteli. Oli oikea sydänkesän päivä; päivä
paahtoi polttavasti, vaan rannalta hengitti virvoittava leyhkä.
Korkealla purjehtivat kirkkaalla, sinisellä taivaalla vaaleat hattarat.
Viljapellot lainehtivat kuni vesi, muutamat jo kellertävinä, toiset
varsin vehreinä, joukko elokaunokkeja ja unikkoja seassa. Purolla oli
tavaton kiire joutua alas mereen; tuuli suhisi pajan viereisissä,
korkeissa poppeleissa, ja pieni, iloinen varsa tanssi niityllä; minä
olisin niin halusta sitä taputtanut, vaan kun lähestyin, niin emä
kutsui sitä pitkällä, tuskallisella hirnunnalla, ja silloin se lähti
emänsä luokse. Oi, kuinka selvästi muistan, miltä kaikki näytti tänä
iltapuolena, jolloin ensikerran nuo seudut näin! Rääsyinen poika istui
aidalla ja pujotti mansikoita korteen; poika oli paljain jaloin,
hänellä olivat mustat, pienoset sormet eikä suinkaan puhdas vaan
sydämellisen iloinen muoto.

"Kuka mansikat on saava?"

"Oh, en tiedä."

"Turhia puhut! Tiedäthän sen kyllä."

"Äiti, tiedän mä."

Läpitseni kävi ihmeellinen tunne, ja oman äitini kuva seisoi
silmänräpäyksen melkein soimaavana edessäni; vaan minä riensin
eteenpäin ja unohdin pian pienen pojan ynnä kotona olijat kaiken sen
ihanuuden tähden, jota ympärilläni näin. Polku oli johtanut minut
metsään. Molemmin puolin kohosi korkeita jyrkänteitä, ja niiden
välistä, suoraan edessäni, näkyi ranta, hohtaen kuni hopea, kuohuen
ja kohisten. Monta laivaa oli merellä, ja valkoiset purjeet paisuivat
vinhasta tuulesta.

Siellä oli ihmeellisen ihanaa, ja minä olin pian kulkeva täällä
Regiinan kanssa ja näyttävä hänelle kaikki nuo kauniit paikat; ja
tanssihuvit sitte herraskartanossa -- tanssihuvit!

Ehdottomasti aloin hyräillä tanssisäveltä ja pyörähdellä ympäri.
Samassa kuului ylhäältä jyrkänteeltä varoittava koiran haukunta, ja
suuri, ruskea koira tuli näkyviin, selvästi suurimmassa määrässä
minun käytöksestäni suuttuneena. Peljästyin pahanpäiväisesti; kuinka
lapsellista ja tyhmää tanssia yksinään! Mitähän, jos joku olisi nähnyt
sen! -- Olin kuulevinani heikon vihellyksen, sitte katosi koira, ja
kaikki oli hiljaa. Tuokion kuluttua kahisi taas pensaiden välissä, ja
kahden-, kolmentoista vuotinen tyttö tuli juosten rinnettä myöten,
suuri tyhjä ämpäri kädessä.

Nyt äkkäsin, että pieni, viheliäinen hökkeli oli siellä ylhäällä puiden
välissä. Lapsi juoksi puroon pistäytyvälle kivelle ja täytti ämpärin
purosta. Se oli pieni kirpulaposkinen olento, oljenkeltaisin hiuksin
ja valkein kulmakarvoin. Hänen pukunsa näytti kuitenkin kaikessa
köyhyydessään olevan oivan siisti.

"Oliko se sinun koirasi?" kysyin minä, koskettaen päivänvarjostimellani
hänen olkapäätänsä.

Hän kutistui kokoon, läikäytti puolen vedestä maahan ja loi minuun
peljästyneet, tuntehikkaat, siniset silmät; sitte hän pudisti useaan
kertaan päätänsä, ikäänkuin ei hän olisi minua käsittänyt, täytti
ämpärin uudelleen ja kulki varovasti ja näppärästi ylös pitkin jyrkkää,
melkein pystysuoraa polkua; puun juuret, jotka polun yli edestakaisin
kiertelivät olivat hänen astuiminaan; minä luulen, ett'ei hän pannut
maahan pisaraakaan.

Miten ihanaa! Vartevia, solakoita pyökkejä muhkeine latvoineen oli
hamaan jyrkänteen äärimmäiseen reunaan asti -- rantakin täytyi olla
komea nähdä meren puolelta; -- keltaiset kaprifoliot pilkistivät
tummain tammenlehtien seasta; pieniä, punaisia neilikoita loisteli
metsän rinteessä; kaikkialla ylvästeli vaaleanvehreitä sanajalkoja
komeimpien päivänvarjostimien näköisinä. Minä poimin jättiläiskimpun
ja kiirehdin sitte takaisin kotiin. Auringon säteet lankesivat vinoon
puiden runkoja pitkin; kello mahtoi olla paljon.

Kummastuksekseni näin tuon suuren, ruskean koiran aivan levollisena
puutarhapaviljongin ovella. Se oli sama, minä en saattanut erehtyä.
Kun lähestyin, alkoi se murista, vaan tällä erällä enemmän kysyen kuin
suutuksissaan.

"Hiljaa, Hektor! hiljaa poikani!"

Tuon käskyn jälkeen laskeutui se kuuliaisesti alas ja antoi minun
esteettä käydä ohitse.

Isoisä istui pelaamassa sakkia muutaman vieraan herran kanssa. Sisään
astuessani nousi tuo vieras ja tervehti kohteliaasti. Sillä olivat
miellyttävät, tunnokkaat kasvot, ja se näytti olevan kahden tahi
kolmenneljättä vanhan. Suun tienoissa leikki vieno, lähes havaitsematon
hymy, josta päätin, että hän oli nähnyt minut ennen ja tunsi minut.

"Istukaa, istukaa rakas pastori, se on vain lapsi! -- Te ette usko,
kuinka iloiseksi tulin, kun sain pienen pojantyttäreni tänne. Minä
rakastan nuorisoa, eloa ja hauskuutta, ja minä olen jo edeltäkäsin
antanut hänelle luvan kääntää ylösalaisin koko talon. Mutta hyödyllisiä
asioita hänen myös pitää oppia; ota tuoli ja istu tänne, pienonen! ja
koeta seurata peliä."

Minua hieman loukkasi ja suututti, että isoisä kohteli minua noin vain
kuni lasta, vieläpä vieraan, läsnäollessa. Niin mahtavalta suuren
rouvasihmisen arvokkaisuudella, kuin minulle mahdollista oli, otin
tuolin ja siirtäydyin pelaavien luo.

"Suokaa anteeksi, herra majori; neiti Hjort varmaan mielellänsä
järjestäisi kukkansa ensin."

Pastori osoitti suurta kukkakimppua, jonka olin eräälle pöydälle
heittänyt ja sitte unohtanut.

"Teeskentelijä!" sanoi isoisä, sydämellisesti naurahtain. "Hän itse,
Elisabet, ei jaksa nähdä, että kukat saavat kuihtua; no, saatatteko
sitä kieltää?"

"En peräti", vastasi hän, naurahtaen myöskin. "Kenties se on minun
omituisuuteni; mutta minua oikein vaivaa, kun näen kukkia noin
virumassa. Jos niitä on nyhdetty pois oikeasta kodistaan, niin tulee
ainakin huolehtia, etteivät ne surkastu."

"Mitä sanot, Betti, eikö hän puhu, ikäänkuin ne olisivat eläviä
olennoita? Niin, kukat ovat hyvän pastorimme keppihevosia. Jos hän
kulkee vieraassa puutarhassa, jossa rikkaruohoja on, niin hän muitta
mutkitta nyhtää ne pois, ja jos on hyötyvesoja, niin hän heti ottaa
pienen, terävän linkkuveitsen, joka erittäin sitä tarkoitusta varten
on taskussa, ja leikkaa pois. Vesikannun ja vesisäiliön hän osaa hakea
ja käyttää niitä, vaikkei hän milloinkaan ennen olisi talossa ollut.
Jumala armahtakoon sitä, joka hänen kasvejaan vahingoittaisi, sillä
muuten, vaikka hän on sävyisin ihminen maan päällä, en mene kenenkään
puolesta vastaamaan. Mitä pidätte luonteenne kuvauksesta, pastori Birk?
-- niin, minun tulee lisätä, että hänellä on sama halu puhdistaa,
leikata hyötyvesoja ja kastaa kanssaihmistensä sieluissa kuin heidän
puutarhoissaan."

Isoisä naurahti uudestaan; pastori näytti totiselta.

"Kun vain voisi täyttää toimensa oikein, herra majuri, erittäinkin
viimemainitussa suhteessa", hän sanoi.

Niin naurattavaa! Se oli jotakin, jota sopi Regiinalle puhua, ajattelin
minä. Mutta kuitenkin oli ikäänkuin kukat olisivat saaneet silmissäni
suuremman arvon, ja minä kokosin ne suurella huolella, ainoata
korttakaan unohtamatta. Sitte etsein Kristiina tädin, saadakseni niille
vaasia.

Hän seisoi varastohuoneessa ja pani vaatteita kauniisen,
vanhanaikaiseen liinavaatekaappiin, joka näytti kokonaiselta huoneelta.
Miten mallikelpoisesti järjestyksessä siellä kaikki oli, ja miten
toimekkaalta ja mahtavalta täti totisin kasvoinensa näytti!

"Viistoista, kuustoista, kuustoista, kuustoista;" hän etsi korista
salveteille jatkoa, ja minun pyyntöni tuli selvästi aivan ajattomalla
ajalla. Äkeätä vastausta, jota hänen kasvonsa ilmoittivat, ei
kuitenkaan tullut. Kristiina täti ei juuri milloinkaan antanut
huonolle tuulellensa valtaa; mutta sen näki toki varsin hyvin, ja se
pakollinen muoto, minkä hänen kasvonsa siten saivat, teki varsin ikävän
vaikutuksen.

"Jos tahdot Elisabet, seurata minua kyökkikamariin", hän sanoi, "niin
saat katsoa, onko meillä, mitä tarvitset, vaan tuskin uskon sitä."

Miten somasti heidän lasinsa ja posliininsa olivat asetettuina!
Ei missään pienintäkään tomun hiukkaa. Lopullisesti löysin kaksi
vanhanaikaista vaasia, jotka olivat runsaasti kullatut vaan raskaat ja
muodottomat.

"Ole varova niiden kanssa, Elisabet! Minä tuskin tiedän, jos--"

Mutta minä olin jo tiessäni.

"Isoisä, nämät saan lainata, jos olen hyvin varova niiden kanssa.
Eivätkö ne ole hyvin kauniit?"

"Ne ovat inhottavat! Saat minulta jo edeltäpäin anteeksi, tyttöseni,
jos niille vahinko sattuu."

Täti oli seurannut minua; hän seisoi ovella ja oli murheisen näköinen.

"Niihin vaaseihin liittyy muistoja", hän sanoi hiljaa.

Isoisä nousi kiivaasti ylös.

"No, Jumala suokoon, että kaikki muistot saattaisi yhtä helposti
hävittää kuin nuo vaivaiset vaasit!"

Kristiina täti tuli varsin vaaleaksi ja vastasi syvästi loukatulla
äänellä:

"Se oli sinun lahjasi äidille hänen viimeisenä syntymäpäivänään."

"No, sitte ne eivät aivan edullisesti todista minun
kauneudentunnostani."

Isoisä katui kiivastumistaan ja käveli levotonna edestakaisin.

"Niin, muisto saattaa itsessään mitättömänkin pyhittää", sanoi pastori
sydämellisesti. "Jättäkäämme vaasit sen hellään käteen, joka niin
uskollisesti vanhoja muistoja suojelee. Minulla on monta kukka-asetinta
kotona, paljoa enemmän kuin tarvitsen, ja minä saanen luvan huomenna
ottaa mukaan pienen vaasin ja korin neiti Elisabetille. Saattavathan
kukat siihen asti tyytyä vatiin."

Myöhempään illalla, kun seisoin verandalla ja ihmettelin
auringonlaskua, tuli pastori Birk luokseni.

"Teidän kotinne tuntunee kovin tyhjältä tänään?" hän sanoi
ystävällisesti.

En käsittänyt häntä heti, ja silmäilin ylöspäin kummastuneena.

"Vanhimpana tyttärenä olette varmaankin kodin sielu ja melkein
välttämätön rouva äidillenne sekä kaikille."

Kävi ikäänkuin huokaus läpi sieluni, kun hän sanoi tuon, hänen
selkeä, luottava katseensa minuun kiintyneenä. Havaitsin, että hänen
olettamisellansa oli kokonaan väärä suunta, ja että hän sen mukaan
arvosteli minua. Kenties minun olisi tullut häntä oikaista, vaan
minulla ei ollut rohkeutta eikä halua.

"Teidän pienet velvollisuutenne tulevat tietysti myöskin joka päivän
hetki mieleenne; oi, sen saatan niin hyvin käsittää. Mutta saattepa
velvollisuuksia täälläkin, neiti Hjort; eräs tehtävä odottaa teitä."

Hän hiljensi ääntänsä:

"Olen varronnut teidän tänne tuloanne ja sitä, että saisin tuon seikan
teille esittää. Saahan perheen vanha ystävä puhua suoraan?"

"Oi, saa luonnollisesti; se on ilahuttava minua."

Mitähän se olisi? Olin kuin pilvistä pudonneena. Tulisiko minun siis
tehdä täällä mitään muuta kuin huvitella itseäni?

"Olette jo tietysti havainnut", virkkoi hän, "ett'ei isoisänne ja
tätinne suhde ole aivan sellainen kuin toivottava olisi?"

"Minä pidän tuhat kertaa enemmän isoisästä", keskeytin innokkaasti.

"Hän onkin paljoa miellyttävämpi iloisella luonnollaan ja
viehättävällä, rakastettavalla olennollaan; mutta teidän täti parkanne
on niin onneton! Tietänette että hänellä nuoruudessaan oli suuri suru?
Hamasta siitä ajasta on hänen mielensä ollut katkera ja epäluuloinen."

"Hänen sulhasensa rikkoi kihlauksen, olen kuullut", vastasin säälivällä
äänellä, vaan itsekseni ajattelin, että hänen sulhasensa oli tehnyt
oikein. Kukapa Kristiina tädin kanssa elää saattaisi?

"Niin, ja ilman pienintäkään syytä, sanotaan. Melkein samaan aikaan
kuoli hänen äitinsä, eikä ollut ketään, jonka luona hän olisi sääliä ja
lohdutusta löytänyt. Majuri väsyi tuohon hyödyttömän surun alituiseen
mietiskelemiseen. 'Se mies ei, sieluni kautta, ole sen arvoinen; kiitä
Jumalaa, että pääsit hänestä', sanoi tavallisesti majuri. Isoisänne on
hyväsydäminen, jalo mies, ja jos hänen voimassaan on, niin hän tahtoo
pyyhkiä kyyneleet ja haihduttaa huolen. Sitä vastaan hän ei voi sitä
hiljaisuudessa kärsiä ja kestää; jos hänen on sitä mahdoton poistaa,
niin hän välttää sitä."

Millä lämmöllä ja innolla hän puhui! Miksi häntä Kristiina tädin suru
oikeastaan koski? Olihan hän hänet vasta paljoa, paljoa myöhemmin
tuntemaan tullut, kuinka oli mahdollista, että se saattoi niin hänen
mielessään maata?

"Tätinne on nyt kaiken hartautensa isään kääntänyt, pitää huolta hänen
mukavuuksistaan, hoitaa hänen taloaan, sanalla sanoen, elää vain
häntä varten. Majuri ei kuitenkaan ole sanottavan kiitollinen siitä;
eloisuutta ja iloa hän ennen kaikkia vaatii, mutta kuinka täti raukka
saattaa antaa sitä, jota hänellä ei ole? Se tapa, jolla isoisänne
teitä tarkkaa ja ylistää, leikkaa tätiä tietysti sieluun asti; hän,
teidän täti parkanne, on kovin mustasukkainen. Ja nyt, neiti Hjort,
tämän sanottuani minun tuskin tarvinnee mainita, mikä teidän tehtävänne
olisi: isä ja tytär täytyy saattaa lähemmä toisiaan ja hän, tätinne,
vetää takaisin elämään, josta hän on melkein kokonaan pois vetäytynyt."

"Mutta Kristiina täti varmaankin paheksii minua; hän ei ole ollenkaan
ystävällinen."

"Hän pelkää tulevansa takaisin sysätyksi; teidän tulee ensi askel
ottaa, niin hän on pian sydämensä avaava. Hänen sieluunsa on hiipinyt
ihmeellinen epäluuloisuus; hän on äärettömän arka pilanteosta, ja hän
oikein kammoo nuorten naurua. Kas niin, nyt olen pannut asian hyviin
käsiin ja tunnen itseni levolliseksi."

En tiennyt, mitä olisin vastannut ja taputin neuvottomana Hektorin
kaunista, ruskeata päätä. Hän siis oletti varsin varmaksi, että minä
innolla ryhtyisin esitettyyn tehtävään enkä mitenkään saattaisi sanoa:
"Minä en vähintäkään välitä Kristiina tädistä; minä en ole milloinkaan
toden perästä ajatellut ilahuttaa muita kuin itseäni."

Heti senjälkeen jätti pastori iloisesti isoisälle hyvästi, asetti
tuolin tätiä varten, joka seisoi ovella, ja sanoi hymyillen minulle:

"Haluatteko pitää Hektorin, neiti Hjort? Se ei näytä osoittavan mitään
halua minua seuraamaan."

"Kuinka hyvä ja jalo ihminen hän on!" huudahti Kristiina täti palavasti
seuraten häntä katseellaan.

"Hän, tiedätkö, on tätisi ritari. Jos täti vain olisi kolmekymmentä
vuotta nuorempi, niin..."

"Niin hän tuskin minun ritarini olisi", jatkoi täti nöyrällä,
surullisella äänellä. "Minä tiedän aivan hyvin, että minä saan
viehättäväisyyteni puutetta hänen huomaavaisuudestaan kiittää."

"Niin, hän on kunnon mies" -- isoisä ei vastustanut tädin muistutusta
-- "siitä tulemme helposti yksimielisiksi, ja ilahduttava on
tavata hyvettä, jolla on valoisa, tyytyväinen muoto eikä synkästi,
paheksivasti ja ylpeästi lähimmäistänsä katso. -- Mutta mikä lasta
vaivaa? seisoohan hän tuolla ajatuksiin vaipuneena. Tule sisään,
pienonen, kaste lankee."

Taivas oli vielä leimuavan punainen auringonlaskun jälkeen. Niin
synkältä ja salaperäiseltä näytti lehmusten keskessä. Pienestä,
kaukaisesta, maantienviereisestä pajasta loisti tuli niin kirkkahasti;
vartevat poppelit sen vieressä olivat kuni mustat, vahdissa seisovat
urohot.

Viehättäväisyyden puutteen tähden jotakin lähestyä -- kuinka
kummallista! Oliko se todellakin mahdollista ajatella? Mitenkään en
sitä pois mielestäni saanut. Mitä sanoisi Regiina siitä? Kuinka hän,
rakas, hupainen Regiina, nauraisi! Jos vain hän olisi täällä!


III.

Hiljaisia, onnellisia päiviä seurasi. Sielussani vallitsi harvinainen
rauha, hyvää tekevä lepo. Kaipaus, mielihalut ja oikut olivat kotiin
jääneet. Kenenkä kanssa olisin saattanut täällä riitaan tulla? Isoisä
pilasi minut, ja Kristiina täti meni pois tieltäni. Elämä Lehmukselassa
olisi kuitenkin tuntunut minusta hieman yksitoikkoiselta, kenties
ikävältäkin, jos ei Regiinan tulo olisi näkyalan perältä loistavana
tähtenä tuikkinut; hänen saavuttuaan oli ilo vasta oikein alkava.

Pastorin kehoituksen mukaan lähestyin minä Kristiina tätiä; mutta
hän vetäytyi yhä vielä takaisin. Kenties hän tunsi ilmassa, ett'ei
minun ystävyyteni tullut oikein sydämestä, ja ett'en minä oikeastaan
välittänyt hänestä. Isoisä sitä vastaan ylisti minua siitä, että minä
olin huomaavainen tätiä kohtaan. "Sinä olet helmi", hän sanoi ja antoi
sitte valjastaa vieniläisvaunujen eteen sekä soi minulle palkinnoksi
lystäilyn vaunuissa. Täti seurasi harvoin muassa; hänen oli mahdoton
uskoa milloin sitä, milloin tätä talouden alalle kuuluvaa palvelusväen
haltuun.

"No, siis menemme ilman sinua. -- Kristiina luulee olevansa aivan
välttämätön", sanoi isoisä sitte. "Luulen toki, että talo ilman
häntäkin paikallaan seisoisi."

Levollisena ja täsmällisenä kuin kellolaitos täytti täti kaikki
velvollisuutensa; mutta turhantarkkuudellaan hän vaivasikin piikoja
jotenkin paljon ja vaikk'ei hän oikeastaan milloinkaan torunut eikä
itselleen juuri mitään passausta vaatinut, niin hänestä ei kuitenkaan
ollenkaan pidetty. Isoisää sitä vastaan kunnioitti koko palvelusväki,
huolimatta hänen valtijasäänestään ja toisinaan jotenkin kiivaasta
luonnostaan. Heistä hän oli niin kaunis ja uhkea herra -- miten he
sanoivat -- ja hänen anteliaisuutensa ja se hyväntahtoisuus, jolla hän
heille huvituksia soi, voitti kaikkein sydämet hänelle.

"Ihminen on vain kerran elämässään nuori", vastasi hän eräänä
markkinapäivänä tädin esitykseen, kun täti välttämättä tahtoi jonkun
olemaan kotona talouden toimia auttamassa. "Voithan palkata yhden tahi
pari akkaa; heidän nuoruutensa on jo ohitse; minä en henno kenenkään
omasta väestämme käskeä kotona pysymään."

Ja hän lainasi heille heinävaunut ja huusi: "onnea hauskalle huville!"
ja vaunut vierivät pois.

Naapurimme, pastori Birk, tuli joka päivä, ja ne käynnit olivat meille
kullekin suureksi iloksi. Jos joskus kului vähänkin hänen tavallisen
tuloaikansa ohitse, niin minä useimmiten juoksin kunnaalle lipputangon
viereen, häntä silmäilläkseni. Hänen kasvoistaan loisti aina rauha ja
tyytyväisyys, kun hän kulki pitkin polkua läpi viljapeltojen; toisinaan
hän pysähtyi ja katseli ympärilleen, ikäänkuin oikein nauttien kaunista
luontoa.

Minua miellytti ja ilahdutti aina, kun pastori minua puhutteli, ja sitä
hän teki yhä useammin. Minä koetin silloin puhua jotakin, joka häntä
oikein miellyttäisi, ja hän puolestaan luuli minun valitsevan noita
totisia aineita siitä syystä, että ne minua miellyttivät ja olivat
sydämeni asioita.

"Neiti Elisabet", hän sanoi eräänä iltapuolena, "minulla on tärkeä
pyyntö teille, vaan jos teillä ei ole halua sitä täyttää, niin luvatkaa
minulle, että kiellätte suoraan."

"Kyllä minulla on halu."

"Kuulkaa ensin, mikä se on. Tunnettehan te pienen Mette Marian
Klintillä?"

"Klintilläkö, josta on niin kaunis näköala? Kyllä, minä olen nähnyt
siellä erään pienen tytön useita kertoja, mutta se on niin omituinen."

"Niin on todella. Hän on huonokuuloinen sairauden; jälkeen eikä saata
nyt muiden lasten kanssa koulussa käydä. Minä olen itse ajatellut lukea
tuon pienen raukan kanssa, vaan minulla ei juuri ole aikaa. Hän on
opinhaluinen, ja hänellä on hyvä käsityskyky, ja hän ymmärtää varsin
hyvästi, jos istuu hänen lähellään ja puhuu jotensakin kuuluvasti.
Olisiko teillä, neiti Elisabet, halua häntä hiukkasen ohjata? -- Ei, te
ette halua, minä näen sen."

Minä olin varsin haluton siihen. Hänen pieni, vaalennut, pummulinen
kaulahuivinsa rääsyisine hetuleineen oli pelottavana ajatuksissani,
ja minun täytyisi istua ihan hänen vieressään, kenties huutaa hänen
korvaansa!

"Jos vain olisin siihen toimeen sovelias", sanoin vähän epäillen,
toivossa, että hän selittäisi epäilykseni tarkkatuntoisuudeksi; ja niin
hän tekikin heti.

"Oh, jos ei mitään muuta esteenä ole, niin se kyllä käy päinsä. Minä en
milloinkaan pelkää sen puolesta, joka alottaa toimensa hyvällä tahdolla
ja itseluottamuksen puutteessa. Jumalan avulla tulette saamaan iloa
jokaisesta tunnista, jonka hänen tähtensä uhraatte! Minä kiitän teitä
kaikesta sydämestäni, hyvä, nuori neitini!"

Hän puristi sydämellisesti kättäni; oli ikäänkuin se olisi hänen omaa
asiaansa koskenut.

"Saanko siis sanoa, että hän saa tulla tänne jo huomenna, sillä
miksikä toistaiseksi jättäisimme? Tuo lapsi on muuten tuttu täällä
Lehmukselassa; minä olen usein nähnyt hänen tulevan täältä, pieni
saviruukku täynnä maitoa tahi keitosta hänen isoäidilleen. Tätinne
tekee paljon hyvää tässä seudussa."

"Isoisä tietysti toivoo, että hän tekee niin."

"Sen kyllä uskon; mutta isoisä ei kajoo niihin seikkoihin; se on tädin
huolena. Siis huomenna; onko kello 8 liian varhainen?"

"Ei suinkaan; maallahan tulee ajoissa ylhäällä olla."

Kuinka minua harmitti hänen lähdettyään, että osoitin moista
vilpillisyyttä ja lujuuden puutetta! Minusta näytti ikäänkuin olisin
vastoin tahtoani tullut ajetuksi harhatielle, jota eteenkinpäin olisin
pakotettu kulkemaan.

Seuraavana päivänä, kahdeksan lyödessä, saapui pieni Mette Maria.
Ruudullista kaulahuivia piti kiinni rinnan yli suuri äimäneula, jolla
oli muodoton pää lakasta. Leninki ja esiliina eivät kuitenkaan olisi
voineet olla puhtaammat, ja pienoset sormet olivat kurtistuneet ja
punaiset paljaasta vedessä kulaamisesta. Hiukset olivat korvan taakse
sivelletyt; ne olivat vedellä kammatut ja hyvin siirallaan. Omituinen
meriveden ja hauran haju seurasi koko tuota pientä olentoa. Kivitaulua
kainalosta ja villaista pussia, jossa koulukirjat olivat ei puuttunut.

Isoisä kohtasi meidät etehisessä, ja minun täytyi antaa hänelle selitys.

"Vai niin, sydänkäpyseni, aiotko koulumestariksi tulla? Minä muuten
en juuri haaveksi mitään sentapaista; mutta tässä on kieltämättä
järkevä aihe. Minä muistan niin hyvin, kun tuolla pienellä raukalla oli
tulirokkoa. Isoäiti suri jo sitäkin, mistä hän saisi arkun, ja minun
täytyi luvata maksaa; no, toisin kävi. Kuinka kiltit silmät sillä pikku
vunukalla ovat!"

Isoisä laski suuren, kaunismuotoisen kätensä ystävällisesti tytön
päälaelle ja nyökkäsi hänelle.

Sitte, kun me istuimme ja koettelimme toistemme kärsivällisyyttä --
sillä pitemmälle emme ensimmäisenä luentotuntina päässeet -- niin
isoisä heitti kourallisen kirsikoita akkunasta hänen helmaansa.

"Poloinen tarvitsee ruokarauhaa, Elisabet; anna hänen levähtää, kun hän
syö."

Regiinan tulo jäi toistaiseksi. Se oli pettynyt toivo, vaan minä kestin
sen toki jotenkin hyvin. Ylimalkaan oli Lehmukselassa herttaisen
hupaista, jos kohta vähän hiljaista, ja kerranhan toki oli lyövä se
onnellinen hetki, jolloin Regiina oli tuleva.

Luennoita jatkettiin yhä säännöllisesti. Vähitellen, kun tyttö tuli
vähemmän araksi ja ujoksi, edistyi hän todella, ja kun sen havaitsin,
niin minäkin sain vähän mieltymystä toimeeni.

Kuinka hyvästi muistan muutaman aamupäivän heinäkuun lopulla, kun
Kristiina täti ja minä tulimme isoäidin haudalta kirkkomaalta! Taivas
oli aivan pilvien peitossa, ja jo putosi yksi ja toinen raskas
sadepisara.

"Ah, täti, meidän on mahdoton ehtiä kotiin, ennenkuin sadekuuro on
ohitse mennyt. Levähtäkäämme kaikin mokomin hiukkasen pappilassa!
Saatammehan seistä portissa ja odottaa satamatonta aikaa."

Minä en odottanut tädin vastausta, vaan riensin porttikatokseen.
Mitään kahlekoiraa siellä ei ollut, vaan vanha musta villakoira tuli
kartanolta muristen vastaamme. Nyt tuli sadekuuro. Täti pudisti
hamettaan, pyyhkäisi ja veti hattunauhaa sekä yksinkertaista saaliaan;
minä tirkistin uteliaana kohden ystävällistä huoneusta, jossa olivat
peilikirkkaat ruudut.

Olimme siinä vain silmänräpäyksen seisoneet, kun pieni, hupaisa
eukko, sitsihameesen, suureen, valkoiseen esiliinaan ja vast'ikään
silotettuun aamumyssyyn puettuna, pisti punakkaat, ystävälliset
kasvonsa ulos ovesta. Sade ajoi hänet kuitenkin taas sisälle, vaan hän
tuli heti toisesta ovesta takaisin ja astua paukutteli meitä kohden
puutohveleissa ja sateenvarjon suojassa.

"Voi, mitä te, hyvä herrasväki, ajattelette, kun täällä seisotte!
Tulkaa kaikella muotoa sisälle. Neiti Hjort, joka kuitenkin on tuttu
täällä, ja te nuori -- niin minä olen teidätkin nähnyt kirkossa. Mitä
sanoisi pastori, jos hän tietäisi, että te seisoitte portissa! Niin,
hän ei ole nyt kotona; se mies ei pelkää ilmaa eikä tuulta, ei tulta
eikä vettä, olin vähällä sanoa. Oh, olkaa hyvät ja tulkaa kaikin
mokomin sisälle!"

Kristiina tätiä ei haluttanut; aina hän pelkäsi niin kauheasti
rasituksena olevansa; mutta minua sitä vastaan halutti, ja hänen täytyi
antaa myöten.

Valoisan, ystävällisen kyökin ovi oli auki, ja siellä loisti kaikki
niin hienolta. Täti, tuon nähtyänsä, unohti tavallisen varovan
käytöksensä kokonaan ja huudahti melkein hurmaantuneena:

"Kas, kuinka kiilloitettua ja hienoa teillä on, matami Olsen."

"No niin! Minä teen itse muassa niin hyvästi kuin kykenen; se on
aina iloni ollut. Minun ei, Jumalan kiitos, tosin muiden luona olla
tarvitsisi; Olsen vainaa jätti vähän jälkeensä, ja itse olen myös
hiukkasen koonnut. Mutta pastorin äiti, jonka luona nuorena palvelin,
pyysi minun säälimään ja toimaamaan pastorille, kunnes hän asettuu
toisin elämään, ja Jumala tietää, että minulla on täällä hyvä olo.
Pastorilla kyllä on omituisuuksiakin", lisäsi hän pienen vaitiolon
perästä, "mutta sellaisia meillä on vähän kullakin."

"Onko hänellä tosiaankin omituisuuksia?" -- En saattanut
uteliaisuuttani hillitä.

"No, no, Elisabet!" varoitti Kristiina täti; mutta matami Olsen oli
aukaissut sanaisen arkun eikä antanut kahdesti kysyä.

"Havaitsitteko, neiti, suloista hajua kyökissä?" hän kysyi minuun
kääntyneenä.

"Huomasin kyllä; siellä tuntui kanasopan haju."

"Olisiko hän hyväin ruokain rakastaja? herkkusuu!" ajattelin;
"mahdotonta!"

"Aivan oikein, herkullisinta kanasoppaa. Ja luuletteko, että pastori
tahi minä maistamme pisaratakaan siitä? Eikö mitä; se pitää kaikki
tyyni lähettää eräälle vanhalle rouvalle. Ja jos se edes olisi
kristitty ihminen, niin voisi tuo kyllä mennä mukiin; vaan nyt tuo teko
on varsin hullusti, etenkin papilta. Ja noiden vaivaisten vattujen
tuolla pensaissa, joita ilokseni luulin saavani hilloksi tehdä, niiden
pitää kaikkein samaa tietä mennä; ja paljon muuta samaa lajia."

"Eikö kristitty ihminen?" kysyi täti kauhistuneena.

"Ei, neiti, sen tietää elävä Jumala. Se on vanha juutalaisakka,
oikein vanha paatunut, ja sinne pitää kantaa sekä märkää että kuivaa"
(hän pyyhkäisi lämpöisiä kasvojaan), "ja ruusuja hän itse panee
toisinaan päällimmäiseksi koriin; se on totta niin varmaan kuin tässä
seison, emmekä me muut tohdi ainoaankaan kukkaan koskea; sellainen
luonnollisesti tekee mielen pahaksi. -- Täällä sisässä ei ole oikein
hienoa, neiti Hjort, huone näyttää niin tyhjältä; teidän täytyy mennä
pastorin omaan huoneesen, se on nurkkahuone, josta on kaunis näköala."

"Jääkäämme ennemmin tänne, hän ei kenties pidä siitä, että..."

Mutta matami Olsen oli avannut oven, ja minä seisoin jo sisällä.

Juuri silloin tuli aurinko näkyviin. Taivas oli vielä hyvin harmaa,
mutta se oli kirkasta, väikkyvää harmaata, ihmeellistä, hurmaavata
valaistusta. Aivan akkunan alla oli valkoliljoja ja muhkeita, vartevia
ruusuja; tuonnempana puutarhassa oli nuori kuusimetsä; puut olivat
vaaleanvehreät ja latvasta juureen asti täyteläiset; niiden välissä oli
vehreä, leveä tie, jolla lammas ja muutamia lumivalkeita karitsoita
oli syömässä; sen tien päässä näkyi ranta; vesikaaren alimmainen osa
kohousi parhaillaan sen yli, ikäänkuin muhkea, aaltojen varassa oleva
patsas.

"Oi, miten ihmeellistä täällä on, täti! En milloinkaan ole mitään niin
herttaista nähnyt. Tässä akkunan ääressä saattaisin istua ja katsella
ulos koko elämäni ajan, milloinkaan kyllästymättä."

"Älkää luvatko enempää kuin voitte pitää, neiti Elisabet!"

Pastori Birk seisoi akkunan alla iloisin kasvoin ja loistavin silmin.
Hän oli tullut sisälle puutarhaportista meidän havaitsemattamme. Hektor
oli muassa; se haukkui, tanssi, hyppeli iloisesti seinää kohden ja
antoi kaikilla mahdollisilla keinoilla ihastuksensa ilmi.

"Ah, paras herra pastori, me pyydämme tuhannesti anteeksi; meiltä oli
kovin uskaliaasti tehty", aloitti täti, pastorin sisälle tultua.

"Milloinkaan elämässäni ei minulle ole mieluisempaa kohtausta
sattunut..." Pastori katkaisi äkisti lauseensa. "Vai miellyttää teitä
näköala, neiti Elisabet?"

"Minusta täytyy täällä välttämättä olo onnelliselta tuntua."

"Tästä akkunasta", jatkoi pastori, "saatatte nähdä niityt ja myllyn."

"Ja pajan poppelineen", jatkoin minä; "täältä se on vasemmalla. Tekin
tietysti katselette sitä, kun pimeä tulee; niin minä aina teen."

"Todellako? -- Ei, neiti Kristiina, te ette tosiaankaan vielä lähteä
saa. Enkö saa tarjota teille, hyvät neidit, jotakin virvoketta --
hiukkasen vattuja?"

"Onhan vatuilla toinen tarkoitus", sanoi ajattelemattomasti.

"Vai niin, vanha, oivallinen matami Olsen on jo panetellut minua",
sanoi pastori hymyillen, "niin, sydämen kyllyydestä suu puhuu. Luulen
todella, että koko seurakunta loukkaantuu käytöksestäni. Tunsittehan
te, neiti Kristiina, vanhan Mooses Mejerin, joka kulki ympäri pitsejä
myömässä. Hänen leskensä asuu nyt viimeisessä huoneuksessa kylän
päässä. Koko hänen sukunsa on kuollut, ja hän on aivan yksinään
maailmassa. Hän on hiljainen, rauhallinen, vanha vaimo, joka palvelee
Jumalaa ankaran lakinsa sääntöjen mukaan, tekee joka miehelle oikein
ja istuu yksinäisessä, köyhässä asunnossaan Messiasta odottamassa. Ja
minä uskon", hän lausui lämpimästi ja innostuksella, "että armollinen
Herrani ja Vapahtajani, jota hän ikävoipi ja toivoo, tahtoo armahtaa
häntä yhtä hyvin kuin niitä monia, jotka Hänen nimellänsä nimitetään,
vaan eivät tunne eivätkä tottele Häntä. Nykyään hän on kipeä", hän
jatkoi tyvenemmin, "ja minä käyn häntä silloin tällöin katsomassa sekä
koetan tuota hyljättyä raukkaa keskustella tahi muulla ystävyydellä
ilahuttaa. Luuletteko, että siinä teen väärin?"

"Oi en, en suinkaan; te olette niin sydämellisen hyvä. Mutta te
uhraudutte aivan liiaksi paljon seurakunnan puolesta; en tarkoita vain
tuota yksityistä seikkaa, vaan yleisesti."

Pastori katsoi aivan kummastuneena minua, kun hän vastasi:

"Minä en uhraa vähintäkään. Minä rakastan, Jumalan kiitos, kutsumustani
sekä näitä ihmisiä, ja kun vain rakastaa, niin saa mieltymyksen
toimeensa, senhän itse kyllä tiedätte. Jumala suokoon, että voisin olla
heille hyödyllisempi kuin olen."

Kun täti ja minä paluumatkalla kuljimme kylän äärimmäisen huoneuksen
ohitse, niin minä pysähdyin silmänräpäyksen. Se oli aivan pieni
kalkittu rakennus. Ulkopuolella oli suuri, vanha päärynäpuu; sen
vieressä oli kolmikulmainen ryytimaa, jossa oli rappeutunut, vehreältä
kihtaava kaivo sekä kasvamassa muutamia sipulia ja perunoita. Ovi oli
suljettuna, ja akkunoita peittivät akkunaverhot; vaan niiden takana
näin selvästi lasin aivan täynnä kauniimpia ruusuja.

Oi, jos voisi olla hyvä, jos voisi olla lemmekäs, jos voisi heittää
pois kaiken turhuuden, itserakkauden, kurjuuden!

Ensi kerran elämässäni tunsin elävästi tyytymättömyyttä itseeni,
harrasta halua muuttua toisellaiseksi. Mutta se oli haihtuva, ohimenevä
liikutus, ja minä saavuin Lehmukselaan itsetyytyväisenä miten ennenkin.

Sinä päivänä ei pastori Birk tullut meille, kaksi, kolme, neljä päivää
kului; mikä mahtoi syynä olla? Mette Maria -- jonka kaksoisveli, hänen
elävä kuvansa, palveli pappilassa -- vakuutti toki, että pastori oli
ihan terve.

Me kaikki kaipasimme häntä. Isoisä murisi, minä vaivuin arveluihin,
ja Kristiina täti oli vielä hiljaisempi ja umpimielisempi kuin
tavallisesti. Vihdoinkin, viidentenä päivänä, juuri tullessani kotiin
kävelyltä metsästä, näin hänen tulevan Lehmukselasta.

"Menettekö pois juuri nyt, kun minä tulen, vaikk'ette ole ollut täällä
koko niin pitkään aikaan? -- Te olette siis toki terve?"

Hän näytti kalpealta ja hajamieliseltä.

"Aivan terve; minä otan itselleni vapauden tulla taas illalla."

Ja nopeasti kumartaen, ikäänkuin tahtoen kaikkea enempää selitystä
välttää, hän riensi pois. Minä kiirehdin sisälle.

"Mitä täällä on tapahtunut? Pastori Birk oli niin kummallisen näköinen!"

Isoisä käveli edestakaisin lattialla; hän oli myöskin kummallisen
näköinen, puolittain lystillinen, puolittain juhlallinen.

"Kuinka vanha sinä, Betti, olet?"

"Lokakuussa yhdeksäntoista, mutta..."

"Oh, todellako? Niin, vasta kasvavasta suvusta havaitsee, kuinka
vanhaksi itse tulee, ja tämä on toinen polvi! -- Isoäitisi oli
nuorempi, kun minä hänen kanssansa naimisiin menin."

"Sen tiedän, mutta miksikä..."

"Miksikä? niin, sinulla on syytä kysyä, ja minä tahdon suoraan käydä
asiaan; esivalmistukset ja mutkittelemiset eivät ole minun tapanani.
Pastori Birk oli vast'ikään täällä ja pyysi pientä sydänkäpystäni
kainaloiseksi kanakseen."

"Oh, isoisä, se on mahdotonta; sinä narraat minua!"

"Empähän; tosi asia on. Eikä tuo niin ihmeellistäkään ole, minä vain
olen ollut sokea ja sinä myös, miten näytät. Hän on erinomaisen
oivallinen mies, jonkun verran sinua vanhempi, tietysti, vaan se ei
ollenkaan haittaa; minäkin olin jonkun verran isoäitiäsi vanhempi. Sinä
saat luonnollisesti itse päättää, Elisabet; hän pyytämällä pyysi minua
olemaan vaikuttamatta sinuun hänen edukseen."

"Se on tärkeä, tärkeä askel", sanoi Kristiina täti, pyyhkien pari
kyyneltä poskelta. "Jos hän toki vain tuntisi sinut; mutta se lienee
vain mielikuvituksen itseluoma ihanne, jota hän rakastaa, etkä sinä.
Ja kun hän kerran heräjää, kuinka sitte on teidän molempain käyvä?
Punnitse kaikki ja tuumaile tarkoin, sinun tähtesi, hänen tähtensä."

"Moista hulluinhuoneelaisen puhetta en ole milloinkaan kuullut",
tokaisi isoisä kiivastuen. "Kun tyvenmielinen, järkevä mies kosii
tyttöä, niin rakastaa häh häntä luonnollisesti, ken sitä epäillä
saattaa? Ainoastaan itse tähtesi, lapsi, sinun tulee ajatella."

Minä olin aivan liikutuksen valtaamana ja hämmästyksissä. Oliko
se mahdollista? Kuinka ihmeellistä! Minä olin sekä peljästynyt
että ihastunut. Kristiina tädin mielipiteessä oli kuitenkin jotain
kiihottavaa, joka saattoi minut huudahtamaan:

"Oi, isoisä, ajatusaikaa ei tässä tarvita, kuinka saattaisin muuta
tehdä kuin suostua!"

"No, Jumala siis sinua siunatkoon! Totinen rakkaus ei milloinkaan
ajattelekkaan. Tule syliini; minä toivotan sinulle onnea ja hyviä
päiviä koko elämäsi läpi, ruusunuppuseni."

Hän syleili minua sydämellisesti. Kristiina täti oli syvästi
liikutettuna.

"Oppios tuntemaan, mikä suuri armolahja hyvän miehen rakkaus on; oppios
antamaan ja säilyttämään se!" hän sanoi nyyhkyttäin.

Mitähän kotona sanoisivat? Ja Kristian, joka niin ylhäisesti minua
katseli, eikö hän nyt saisi silmiään auki? Sellainen mies, hyvä,
järkevä, rakastettava, oi, kuinka paljon Kristian oli hänestä jäljellä!
Ja Regiina, mikä odottamaton tapaus hänestä! Minä olin neljä vuotta
häntä nuorempi ja jo... Kuinka hauskaksi oli tuleva asua täällä niin
lähellä Lehmukselaa; tuo kaunis asunto ruusuineen ja herttaisine
näköaloineen, kaikki tuo oli nyt minun omakseni tuleva. Ja kuinka
kunnioitettu ja arvossa pidetty hän, tuleva mieheni, oli! Jos satuimme
yhteen missä perheessä tahansa seudulla, ulkopitäjässäkin, niin näin
häntä kaikkialla arvossa ja kunniassa pidettävän; ei ainoakaan ääni
kohonnut häntä vastaan. Nimittäisinkö häntä hänen ristimänimellään,
Ove? Tuo oli todellakin kaunis nimi: Ove. Sellaisia ajatuksia ja monia
muita, yhtä hupsumaisia, pyöri päässäni.

"Kas niin, lemmikkini, tuossa tulee sulhasesi", julisti isoisä
yht'äkkiä.

"Tosiaanko? Joko?"

Peljästyneenä asetuin aivan lähelle isoisää.

"Tervetuloa, rakas ystäväni ja tuleva sukulaiseni! Elisabet ei tahtonut
ollenkaan ajatusaikaa. Tässä hänet saatte, Jumalan nimessä!"

Isoisä työnsi minut lempeästi luotansa ja jätti meidät kahdenkesken.

Siinä nyt seisoimme. Käteni oli hänen kädessään, vaan hän ei puhunut
sanaakaan. Hänen katseensa oli nostettu kohden taivasta. Jotakin
kirkastettua, melkein koroitettua oli hänen muodossaan; en saattanut
epäillä, että hän rukoili ja kiitti. Ja siinä nyt havaitsin nöyrällä
kummastuksella ja katumuksella, kuinka syvä ja luja hänen rakkautensa
oli, ja kuinka pintapuolinen sekä mitätön minun vastarakkauteni, jonka
saatoin tarjota. Ja tuosta heikosta, kurjasta sydämestä hän kiitti
Jumalaa niin sydämellisesti! Silmänräpäyksen tunsin halun ilmoittaa
hänelle ajatukseni ja asettaa koko sieluni selkeänä ja avattuna hänen
katseensa eteen, -- oi, jos olisin sen tehnyt! -- mutta se oli vain
pikainen silmänräpäys, ja seuraavassa tuokiossa sai vanha itserakas
minuuteni taas ylikäden.

"Jumalan armollisella avulla", niin hän vihdoin aloitti, "et ole katuva
suurta luottamustasi, Elisabettini. Me tahdomme uskalluksella kulkea
tietämme Jumalan silmissä emmekä koskaan päämääräämme unohtaa. Eikö
niin, kallis tyttöni?"

Hän vei käteni huulilleen; minä kumarsin päätäni, hyväksyen.

Myöhemmin kävelimme puutarhassa, ja minä nimitin häntä useita kertoja
nimellä Ove -- tuo nimi sointui niin hyvältä, niin luonnolliselta
minun suussani, hän sanoi -- ja me puhelimme tulevaisuudesta sekä
entisyydestä, minun kodistani ja hänen perheestään; kaikki tyyni oli
kuin uni. Mutta hänen lähdettyään, pyysin isoisältä oikein hyvää kynää
ja oikein kaunista paperia; minä tahdoin jo sinä iltana kertoa siitä
omaisilleni kotona.

"Siitä minä pidän, lemmikkini; sinä et unohda vanhoja oloja uutten
tähden; vähemmän rakastava tytär olisi seuraavaksi päiväksi odottanut.
Kas, tässä on arkki, jossa on Rosenborgin linna verenpisarakasvien
köynnöksessä, sen luulisin olevan kauniin."

Ja sille suurelle, hieman kellahtavalle arkille -- se oli isoisän
kirjoituslaatikossa varmaankin monia vuosia ollut -- kirjoitin minä
kauniisen kaavakirjoitustapaan pitkän kirjeen äidille. Minä esittelin
kaikki Ove'n etuudet ja koristin kurjaa turhamaisuuttani, niin hyvin
kuin saatoin, hänen jaloilla miehisillä hyveillään.


IV.

Omituista oli seuraavana aamuna herätä kaikkea tuota muistelemaan.
Tulevaisuus oli edessäni raivattuna ja viitoitettuna, ja vielä eilen
oli se ruusunpunaisiin ja kultaisiin utupilviin peittyneenä, ja minä
luulin varmasti niiden takana ihmeellisiä, seikkailurikkaita vaiheita
piileilevän. Tämä nyt oli niin tasaista, niin kokonaan tavallista;
täällä, tällä ahtaalla alalla, minä olin elävä ja kuoleva. Mutta
olihan se vapaa valintani, ja tuleva puolisoni oli niin hyvä! Eikö hän
vain ollut liian hyvä minulle? oli kyllä, vaan minä olin ahkeroiva...
Nopeasti puin ylleni ja kiirehdin ruokasaliin, jossa täti teepöydän
ääressä seisoi.

"Hyvää huomenta, Kristiina täti! Saanko täst'edes sinua talouden
toimissa vähän auttaa? Minä tahtoisin halusta tulla kelvolliseksi."

Sitä kauhua, joka tädin kasvoissa tuon pyynnön johdosta kuvautui,
ei saata selittää. Hänen täytyi suurimmassa määrässä malttaa
mieltänsä, saattaaksensa pyyntööni suostua, ja hän teki sen paljaasta
velvollisuudentunnosta.

"Saammehan koettaa huomenna; tänään se ei juuri käy päinsä" -- hän
näytti levottomalta --; "äitisi ei suinkaan sinua kotona ollenkaan
käyttänyt!"

"Ei varsin paljon; hän tekee mieluimmin kaikki itse, miten sinä; oi,
Kristiina täti, miten totiselta sinä näytät! Sinä luulet tietysti, että
minä olen kelvoton raukka, sen havaitsin eilenkin."

"Sinä et vielä ole mikään, Elisabet; tulevaisuus on osoittava, miksi
tulet. Suokoon Jumala, että olen väärässä, mutta minusta nähden sinun
halusi on vain koreuteen ja turhuuteen."

Kuinka ikävä ja sietämätön hän kuitenkin on alituisella
saarnaamisellaan! -- ajattelin -- ja minä kun tulin sisälle niin
hyvillä aikomuksilla!

Muutaman tuokion perästä tuli Ove ja pyysi minua pienelle
aamukävelylle. Hän ei puhunut sanaakaan rakkaudestansa, vaan se loisti
hänen katseestaan ja koko hänen olennostaan.

Se oli virkistävä, hauska kävely. Kaste päilyili niityillä ja aidoilla;
heinäru'oista -- joita vielä alhaisilla niittymailla oli -- virtaili
raitis lemu vastaamme; ranta näytti tyveneltä ja peilikirkkaalta; ei
ainoatakaan tuulenhengähdystä tuntunut.

"Käykäämme ylös Klint'ille", hän esitti; "luola näyttää niin kauniilta
ylhäältäpäin. Vähän jyrkkää tässä on, suo minun auttaa sinua; vai niin,
sinä olet jo ylhäällä! Tule tänne kukkivan metsä-omenapuun luo; tästä
näin sinut, Elisabet, ensi kerran; sinä seisoit tuolla alhaalla ja
pyörähtelit ympäri. Minun tarvitsee vain ummistaa silmäni, niin näen
sen taas niin selvästi, niin selvästi! Mutta hiljaa, mitä laulua se on?
Ah, se on pieni Mette Maria, hän harjoittaa virttänsä, Jumala häntä
siunatkoon!"

Me lähestyimme Klint'illä olevaa mökkiä; ovi oli selkiseljällään;
Mette Maria oli puettuna pieneen, vanhaan, vehreään hameesen ja
kuurasi lattiata; koulupuku oli säännöllisesti kokoonpantuna
punaisella tuolilla. Päivä paistoi ystävällisesti sisälle pienistä
akkunaruuduista; vanha isoäiti makasi vielä komerossa. Pienonen oli
ponnistuksesta aivan punainen ja lämmennyt; hän kuurasi reippaasti ja
lauloi yhtä innokkaasti. Se oli viimeistä edellinen värsy:

    Vapahtajamme ystävä on paras lapsien,
    Luo Isän heitä kantaa käsissänsä;
    Eläissään täällä asetti Hän meren myrskyisen,
    Vaan lasten levätä soi sylissänsä.

"Emmehän häiritse häntä, vai kuinka? Kääntykäämme takaisin. Eikö se ole
pieni, suloinen tyttö, aina iloinen, työteliäs ja kärsiväinen? Harvoin
häntä suoraan kiitän, vaan itsekseni ajattelen usein, kun näen, kuinka
kiltti hän on vanhaa, kärttyistä isoäitiä kohtaan, joka toruu aina, kun
tuo lapsi parka ei heti häntä käsitä, -- että olisi hyvä käydä koulua
tuon pienen, nöyrän, kärsiväisen olennon luona. Onhan hänen kuulonsa
muutoin nyt vähän parempi, vai kuinka?"

"On, vähän parempi."

Käydä koulua Mette Marian luona, kuinka naurettavaa! Hän, pappi,
oppinut mies!

Seuraavana päivänä alkoivat minun taloudentoimeni. Isoisä ihmetteli
minua kovin, kun minä syöksyin sisälle hänen luoksensa, suuri,
valkoinen esiliina edessä ja vispilä kädessä. Ei kuitenkaan käynyt
aivan niin kuin piti; pannukaakkutaikina tuli kokkareiseksi, auttamatta
kokkareiseksi, eikä munanvalkuainen tahtonut kangistua. Kristiina
täti astuskeli levotonna edestakaisin; hänellä oli oma virheetön
menettelytapansa, ja hänen oli melkein sietämätöntä nähdä toisen koko
ajan menettelevän edestakaisesti ja kuitenkin tarkastavan teostansa
suurimmalla ihastuksella. Vähittäin tuli kuitenkin paremmaksi, ja
viikon kuluttua saatoin laittaa munaomeletin isoisän aamiaiseksi,
joka, hänen lausuntonsa mukaan, oli oivallisempi kaikkia, mitä hän
milloinkaan oli maistanut. Kaikki panokset olivat tädin punnitsemat ja
järjestämät, vaan sitä en katsonut olevani velvollinen mainitsemaan.

Ove tuli luonnellisesti joka päivä, ja pitkiä matkoja kävelimme
yhdessä. Keskustelu sujui niin keveästi ja hyvästi. Minä antauduin nyt
oikein todenteolla hänen mielipiteihinsä ja koko elämänkatsantoonsa
sekä uskottelin itselleni, että se oli minun omani. Käsitinhän sen;
eiköhän siis ollut samantekevä, tuliko se sisältäpäin tahi opinko sen
muilta?

Kun noilla kävelyillämme kohtasimme ihmisiä, niin he tervehtivät aina
niin ystävällisesti ja hyväntahtoisesti, samassa kuitenkin minua vähin
tarkastellen. Tahtoivathan he nähdä, olinko minä tarpeeksi hyvä heidän
rakkaalle pastorilleen, ajattelin, ja tällöin tunsin itseni aivan
ylpeäksi siitä että hän oli minut valinnut.

"Kuinka oivallinen saarna se oli", sanoin eräänä sunnuntaina Kristiina
tädille, kulkeissamme niityn yli käyvää, pientä polkua pitkin kotiin;
"siitä voipi kansalla paljo hyvää olla."

"Kansalla! Tiedätkö, Elisabet, kuka kansaa on? Sinä ja minä sitä
olemme", hän sanoi ankarasti.

Kunakin iltapuolena luki Ove tunnin minun kanssani Uutta Testamenttia.
Me istuimme silloin pienessä, puutarhanpuoleisessa kapinetissa; akkunat
olivat silloin auki, reseda lemusi niin suloisesti, ja viiniköynnös
tirkisteli sisälle meitä. Toisinaan hyppäsi pieni uskalias lintu
akkunalaudalle, katseli uteliaana ympärilleen selkeillä, valoisilla
silmillään ja lensi sitte taas pois. Kirjoituspöydällä oli pieni,
kaunis vaasi, jonka Ove aina varusti harvinaisilla kukilla, milloin
niittyjä metsäkukilla, milloin hänen oman puutarhansa upeimmilla
kukilla. Oli niin hiljaista ympärillämme, kun hän siinä istui, luki
kuuluvasti ja yksinkertaisella, sydämellisellä tavallaan selitti.
Minä olin varsin tarkkaavainen, ja minua ilahdutti, että saatoin
näyttää hänelle, kuinka selvästi ja nopeasti kaikki käsitin. Mutta se
oli minusta vain kuin kaikki muukin oppi, enkä minä käsittänyt häntä
oikein, kun hän sanoi: "Toista on tietää, toista elää sen mukaan;
Jumala meille siihen armonsa antakoon!"

Vihdoinkin saapui kirje, joka meille Regiinan tulopäivän ja hetken
julisti. Iloni oli suuri, vaikka viime aikoina olin vain hyvin
vähän häntä muistellut. Isoisää myös hyvin elähdytti ajatus pienen
piirimme lisääntymisestä. Mitä Kristiina tätiin tulee, niin hän odotti
Regiinan tuloa todellisella kauhulla, joka ei toki estänyt häntä mitä
mukavimmasti ja suotuisimmasti vierashuonetta järjestämästä.

Siinä tulivat vaunut! Kaksi komeata herraa uljailla hevosilla ratsasti,
toinen toisella, toinen toisella puolella vaunuja. Toisella oli
luutnantin virkapuku, se oli Regiinan sulhanen; toinen oli tämän veli,
nuori maanviljelijä, joka nykyään koetteli tietojaan tädin tiluksilla.

Regiina juoksi suoraan isoisän syliin, senjälkeen hän suuteli minua,
tervehti pikimmiten Kristiina tätiä ja kiiti sitte portaita ylös,
käsivarsi vyötäisilläni.

"Hyvänen aika, minkä näköinen hän on! Tätiä minä tarkoitan. Mitään
inhottavampaa kuin nuo molemmat huivit kaulassa ja päässä ei saata
ajatella! Minua oikein hävettää nuorten herrain tähden, mitä he
ajatellevat? Sisäpiikamme kotona on paremmin vaatetettuna."

Hän heitti mantiljansa ja sievän, pienen hattunsa sängylle, kääntyi
sitte ympäri ja suuteli minua uudelleen.

"Ah, Elisabet, mitä minä sinusta saan kuulla! kuinka saatoit sinä,
pieni hupsu, mennä mitään sellaista tekemään? Jos minä olisin täällä
ollut, niin se ei luonnollisesti olisi milloinkaan tapahtunut; minä
uskallan henkeni siitä, että sinä olet sen sulan ikävyyden tähden
tehnyt!"

Vaikea, odottamaton isku oli kuulla hänen noin puhuvan; tuon seikan
saattoi siis silläkin lailla käsittää.

"Sinun, Regiina, täytyy nähdä hänet, ennenkuin tuomitset."

"Oh, minä osaan hänet ulkoa, -- talonpoikaiskappalainen!"

"Hän on mainio, valistunut mies, siitä ovat kaikki yksimielisiä; hän on
oikein jumaloitu ympäristössä."

"Ja sinäkin kai tulet jumaloiduksi, pikku uhrikaritsa rukka! Minä
saatan tuon kaikki tyyni käsittää. Jos toki olisit ollut viidenkolmatta
vanha, vaan kahdeksantoista!..."

"Ja minä kun aina olen uneksinut, että sinä tulisit tämän tiluksen
rouvaksi, naisit komean, rakastettavan, nuoren miehen, joka osaisi
hoitaa isoisän asioita, ja saisit Lehmukselan hänen jälkeensä. Annas
kun oikein katson sinua, sinä näytät jo todella hieman muuttuneelta;
ryhti ei ole niin keveä ja vapaa kuin ennen, ja kädet... mitä näen,
hierontarakko! Ja sinulla kun olivat mitä kauniimmat pienet kätöset,
oikein aristokraattiset kätöset, joista kunkin täytyi sinua kadehtia...
Oi, Elisabet! ne ovat surullisia enteitä!"

"Kuinka kummallinen tyttö sinä kuitenkin olet! En tiedä, pitääkö mun
nauraa tai itkeä."

"Naura, rakkahimpani, naura taivaan tähden; aikanasi kyllä itkeä saat,
usko minua."

Mieliala päivällispöydässä oli aivan iloinen ja hauska. Isoisän koko
olento säteili sydämellisimmästä vierasvaraisuudesta. Hän istui pöydän
päässä vartevana, ja voimakkaana, kauneine, valkeine hiuksineen ja
ritariristi rinnallaan. Tyytyväinen hymyily leikki hänen suunsa
ympärillä, herrojen jotenkin kuuluvasti kuiskuttaissa:

"Verrattomasti Thorvaldsenin näköinen!"

"Erinomaisesti!"

Regiina iski silmää; hän oli tietysti opastanut heidät. Minä istuin
jotenkin hajamielisenä päivällisajan. Mitä Regiina pitäisi Ove'sta?
ajattelin lähes koko ajan; oli ikäänkuin se seikka olisi minun elämääni
koskenut.

Kun istuimme puutarhapaviljongissa ja joimme kahvia, niin Ove tuli. Hän
asetti, miten tavallisesti, tuolin Kristiina tädille, joka kahvipöydän
erään nurkan ääressä seisoi, ja tervehti sitte koristelematta, vapaasti
ja ystävällisesti koko seuraa. Sen jäljestä hän lähestyi minua ja sanoi
hiljaa:

"Tänään kai on meidän luopuminen lukutunnistamme, valitettavasti!"

"Niin, parasta se tietysti on."

Minä katselin tarkasti häntä, kun hän molempain nuorten herrain välissä
seisoi, ja minusta oli hänen olentonsa liian suorasukainen, vähän
liiaksi silittämätön, vaalea arkipäiväinen takki oli myöskin niin
silmiinpistävä heidän hienojen vaatteidensa rinnalla. Kuinka utelias
olin saamaan kuulla Regiinan ajatusta!

Regiina lähestyikin häntä juuri nyt, ystävällisesti hymyillen, ja
he keskustelivat kauan verandalla. Tuo hyvä, rakas Regiina! kuinka
kiitollinen häntä kohtaan olin!

Serkkuni, sisään tultuaan, pysähtyi tuokioksi sulhasensa eteen, peitti
suunsa kätösellään, haukotusta salatakseen, ja huokasi hiljaa. Ah,
minun ei kysyä tarvinnut, tuossa pienessä liikkeessä oli vastausta
kyllin.

"Regiina ei oikein pidä sinun sulhasestasi", sanoi isoisä illalla, kun
vieraat olivat ratsastaneet pois ja Regiina hyvää yötä sanonut. "Se on
kuitenkin suurempi häpeä Regiinalle kuin hänelle, luulen minä."

"Regiina on yksi niitä", vastasi Kristiina täti, "jotka eivät
milloinkaan anna anteeksi pienintäkään puutetta ihmisen ulkoasussa;
todellisia vikoja hän paljoa paremmin sietää."

"Mitä puutetta hänen ulkoasussaan on?" (isoisä itse piti ulkoasun hyvin
tärkeänä) "sitä minun olisi hauska kuulla. Minä pidän hänen ulkonäkönsä
ja olentonsa paljoa etevämpänä kuin noiden nuorten, rasvattuin
vispilähäntäin, tanssimestarinaamoineen ja tyhjine suukopuineen. Ennen
kaikkia vaadin mieheltä, että hänen tulee olla mies. Regiina on muutoin
suloinen tyttö, vaan tuo on lapsellista. Suutele minua, Elisabet; sinä
olet paljoa järkevämpi serkkuasi."

Isoisän sanat lohduttivat minua jotenkin ja kohottivat taas Ove'n
ajatuksissani. Oi, mua hupsua, kuinka horjuva ruoko olin!

Seuraavana aamuna, kun Mette Maria ja minä olimme parhaassa lukemisen
puuhassa, tuli Regiina sisälle luoksemme valkoisessa, kohisevassa
aamupuvussa. Hän oli hyvin kaunis vapaalla, komealla ryhdillään,
paksuin, tummin kutrineen, sädehtivin silmineen ja välkkyvinvalkeine
hampaineen. Pienonen katseli häntä kuin yliluonnollista olentoa.

"Mitä Herran nimessä sinulla on toimena? -- Ah, sinä varmaan harjoitat
itseäsi tulevaisiin toimituksiisi. Mutta miksikä kiljut niin kovin,
rakkaani; minun hermoni ovat kovin herkät; ääni kuului aina minun
huoneeseni."

"Tämä pieni tyttö on vähäkuuloinen."

"Elisabet parka! Tämä minusta on todeltakin aivan hullusti. Eikä hän
näytä edes järjelliseltä; annappa minun kuulla, mitä hän osaa."

Regiina otti erään kirjoista, selaili sitä vähäsen ja teki lapselle
muutamia kysymyksiä. Pieni Mette Maria raukka ei niitä luonnollisesti
käsittänyt, ja kun Regiinan täytyi sanojaan kertoa, niin hänen äänensä
tuli yhtä äkäiseksi kuin katseensakin. Lapsi punastui, värisi ja
vastasi aivan päin seiniä sulasta peljästyksestä.

"Pieni epatto kaupan päälle! Oi, anna hänen kaikin mokomin mennä, minä
puhelisin mielelläni kanssasi."

Mette Maria, joka tuskin saattoi kyyneliään pidättää, kiirehti pois;
Regiina otti käsivarrestani kiinni ja vei minut alas puutarhaan.

"Minä tahdon sinulle, armas Elisabet kulta, antaa pari hyvää neuvoa,
joista sinulle voi koko elämän läpi hyötyä olla; minä luulen
tosiaankin, että minä täällä ainoa järkevä olen. -- Mutta kaikkein
ensimmäiseksi minun täytyy kysyä, mitä sinä teit aamulla, kun näin
sinut kyökissä paljain käsivarsin ja esiliina aina leukaan asti?"

"Minä leivoin vehnäleipäpullan; sinä saat sitä aamiaiseksi maistaa."

"Hyvin ajattelemattomasti sinulta on moista opetella. Jos et sitä
osaa, niin luonnollisesti ei milloinkaan tule kysymykseen, että sinun
tulisi sitä tehdä; mutta nythän on aivan kuin itse soisit, että saisit
kyökissä mähkiä. Sinulla täytyy kaikissa tapauksissa olla emännöitsijä,
aseta olosi niin, rakkaimpani, ja koe ylimalkaan laittaa asemasi niin
suotuisaksi kuin mahdollista. Älä tee heti kaikkea, mitä hän tahtoo,
miten esimerkiksi tuon lapsen kanssa; kuinka lemmetöntä sälyttää
hartioillesi moinen jokapäiväinen vaiva! Ei, sen saan sanoa, Santerin
rakkaus on aivan toista lajia: hän elää vain minua huvittaaksensa ja
pitää tuhat vertaa enemmän minusta kuin minä hänestä, ja niin tulee
miehen aina tehdä. Kenkään ei saata teistä nähdä, että te olette
vasta kihlatut; hänen levollisuutensa on tosiaankin liikuttava. --
Hiljaa, hiljaa, tuossa hän on! Kas, kuinka hän kävelee nyppien ja
leikaten kukkia; mitä se hyödyttää? Hyvää huomenta, rakas pastori Birk!
Tahdotteko ottaa Elisabetin minulta? Hyi, hyi, hyi!"

Regiina uhkasi veitikkamaisesti sormellaan, kumarsi ja meni.

"Pidätkö sinä todellisesti serkustasi?" kysyi Ove, kun emme häntä enää
saattaneet nähdä.

"Me olemme tunteneet toisemme pienestä lapsesta, ja senvuoksi on niin
paljon, joka kiinnittää", vastasin melkein puolustaen.

Nyt, kun Ove'n kanssa käsi kädessä kävelin ja olin hänen vaikutuksensa
alaisena, näin selvästi kaikki Regiinan viat enkä tohtinut oikein
omistaa sitä ystävyyttä ja ihmettelyä, jonka hän kuitenkin minussa
vaikutti. Oi, minä olin kauhean arka!

"Niin, lapsuuden vuosien muistot kiinnittävät uskomattomasti, sen
tiedän kokemuksesta. Sen, jota ei myöhemmin milloinkaan olisi ystäväksi
valinnut, saattaa entisyys lujasti kiinni sitoa. Serkkusi, minun
ajatukseni mukaan, edustaa maailmallista, pintapuolista suuntaa, joka
valitettavasti ei ole mitään tavatonta nykyaikana. Nuori tyttö parka!
Jumala suokoon, että rakastettu Elisabet kultaseni saattaisi häneen
oikein vaikuttaa!"

Kuinka hiukan hän minut tunsi!

Se oli hilpeä aika; meillä oli alati jotakin puuhaa. Luutnantti
Gyldenpiil ja hänen veljensä tulivat joka päivä ratsastain Regiinaa
tervehtämään ja häneltä määräyksiä saamaan. Me olimme kävelyllä,
ratsastamassa, ajelemassa tahi purjehtimassa silloin heidän kanssansa
ja iltaisin heitimme palloa tahi rengasta puutarhassa. Mitä hauskempaa
oli, sitä iloisempi oli isoisä. Mette Maria ei enää tullut; kun hän
useita tunteja oli minua kolme päivää perätysten huoneessani odottanut,
enkä minä tullut, niin hän jäi kokonaan. "Neiti kenties ilmoittaa, kun
hän saa enemmän aikaa", hän sanoi kamarineitsyelle.

Kuinka murheellista elämää Kristiina tädillä oli! Meidän nuorien
ylenkatsomana, syrjälle sysäämänä ja salaa pilkkaamana hän vetäytyi yhä
enemmän yksinäisyyteen. Isoisä ei enää pannut sitä merkitäkseen; hän
unohti hänet melkein, luulen minä. Regiina nyt hänelle käsivartensakin
tarjosi, kun hänen piti kulkea; ensi kerralla sen vastaanottaessaan
hän tosin katsoi vähän anteeksi pyytäen tytärtään, vaan sitte se tuli
tavaksi.

"Tuleehan Kristiina tädin suhde pahemmaksi eikä paremmaksi", sanoi Ove
eräänä iltana, "ja minulla kun oli niin hyvä toivo!"

"Se on todellakin hänen oma syynsä, hän on niin kummallinen; sinä et
voi uskoa, kuinka vastenmielinen hän saattaa olla; siihen vihdoin
tuskastuu."

"Meidän tulee hyvää tehdä eikä väsyä. Kristiina täti parka! hän on
mielestäni oikein vanhentunut näinä päivinä."

"Saitko toruja?" kysyi Regiina hymyillen, kun tämän keskustelun jälkeen
puutarhasta sisälle tulin. "Bernhard, joka näki teidät akkunasta,
sanoi, että koulumestari torui pientä tyttöä. Ei, sinä et saa suuttua;
Bernhard parka oli oikein kiivastuneena sinun puolestasi ja väitti,
että sinä olit tuhat kertaa liian hyvä mois..."

"Ole hiljaa, Regiina! minä en tahdo tuollaista kuulla, säästä minua!"

Mutta hänen sanansa tekivät minussa kuitenkin jonkunlaisen vaikutuksen.

Sielustani oli tasapaino poistettu; toisinaan olin hilpeä ja
ylimielinen, toisinaan murheellinen ja katuvainen. Yhdessä tuokiossa
luulin, että Regiinalla oli oikeus, että minä todellakin olin liian
hyvä haudattaa tänne talonpoikain sekaan; seuraavassa tuokiossa
oivalsin, kuinka paljon Ove oli minua korkeammalla, ja tunsin,
ett'en likimaillenkaan ollut tarpeeksi hyvä hänelle. Muiden seurassa
melkein häpesin hänen hyveitään, hänen suurta itsekieltämystään
ja lämpöistä ihmisrakkauttaan, jota he ivasivat ja nimittivät
ylelliseksi kiihkoisuudeksi; ja kun sitte taas hänen luonansa olin,
niin häpesin heidän turhamaista puhettaan ja käytöstään. Kun hän tuli
kysymään minulta, lukisimmeko hiukan yhdessä, niin nousin hitaasti,
puolittain häveten muiden tähden, ja siten koko suhteemme sai
pakollisen tottelevaisuuden muodon minun puoleltani. Oi, jos olisin
vapaaehtoisella ilolla häneen suostunut ja rohkeasti sekä empimättä
häntä puoltanut, kuinka paljoa suloisempi, luonnollisempi ja keveämpi
asemani sitte olisi ollut!

Kuinka hyvästi muistan erään iltapuolen, kun istuimme kapinetissa ja
Ove sanoi:

"Oikein hyvää tekee minulle, kun saan viettää levollisen hetken
täällä yhdessä sinun kanssasi; toiset tahtovat aivan liiaksi pienen
Elisabettini vallata. Mitä näistä kukista sanot? Minä tahdon todellakin
kiitoksen niistä."

Hän oli niin herttaisen hyvän ja lemmekkään näköinen, näyttäissään
minulle vihon suuria, sinisiä lemmenkukkia puhkeamattomain
kanervankukkain ja sanajalkain keskessä. Oi, nyt tahdoin koettaa vain
häntä ajatella!

Mutta ulkona puutarhassa lyötiin palloa, ja heidän iloiset
huudahduksensa ja naurunsa kuuluivat niin houkuttelevalta ja
kehoittavalta minulle avonaisen akkunan kautta. Saatoin selvästi
tähdätä sanat: "koulumestari ja pieni, vangittu lintunen." Äkisti
putosi hyvin osoitettu pallo alas syliini.

Ove pani kirjan kiinni ja nousi ylös.

"Mene vain ulos, Elisabet", hän sanoi surkumielisesti, "sinun
ajatuksesi ovat kuitenkin siellä."

Empien tottelin hänen kehoitustaan, mutta riemu, jolla minut otettiin
vastaan ja hilpastuttava pallonlyönti veti minut pian mukaansa. Isoisä
istui verandalla ja katseli meitä mielihyvissään.

"Samallaiset lapset leikkivät toki paraiten", hän sanoi, "eikö
Elisabetkin ole serkun tultua muuttunut toiseksi ihmiseksi?"

Ove ei vastannut, mutta synkkä pilvi laskeutui hänen otsalleen, ja
siitä päivin hän oleskeli enimmiten isoisän ja tädin parissa sekä
tarkasteli minua etäältä.


V.

Pieni pitäjäänkirkon kello soi toisen kerran. Kristiina täti seisoi
täysin puettuna puutarhan veräjällä ja joudutti minua. Hän oli aina
ajoissa valmis, monista toimistaan huolimatta; minä sitä vastaan, jolla
ei mitään toimitettavaa ollut, annoin usein odottaa itseäni.

"Rakas Elisabet, älä mene kirkkoon tänään", pyysi Regiina
hartaasti. "Meidän täytyy välttämättä käydä vierailemassa vanhan
rouva Gyldenpiilin luona; tanssihuvit tulevat tällä viikolla, ja
yksinkertaisin kohteliaisuus vaatii sitä. Kaikki on järjestyksessä;
isoisä on luvannut minulle vaunut, ja Santeri on sanonut rouvalle,
että me tulemme. Sinä olit viime sunnuntaina kirkossa, eikä sinun
siis tarvinne nyt taas sinne mennä. Ole nyt kiltti serkkunen, pukeudu
kaikkein kauneimpaan pukuusi ja lähde mukaani. -- Kristiina täti!" hän
huusi sitte, "Elisabet ei lähde kirkkoon."

"Sen tahdon toki mieluummin hänen omasta suustansa kuulla."

Täti katsoi kysyvästi minua.

"Regiina on epäilemättä oikeassa; pelkään, että kohteliaisuus vaatii..."

"Sinä siis et tahdo?"

"En, kiitoksia, täti, en tänään."

Täti pudisti päätänsä totisella, tyytymättömällä katsannolla ja poistui
tyvenillä, vakavilla askeleilla.

"Kuinka hirvittävän näköinen hän on!" Regiina tarkasteli tätiä
lornetilla arvostelevin katsein. "Jos hän ei olisi minun sukulaiseni,
niin huvittelisin itseäni yhä hänen kustannuksellaan; nyt häpeän
samassa hänen tähtensä."

Kieltämättä naurettavalta näyttikin Kristiina täti
sunnuntaikomeudessaan, vanhanaikaisessa hatussa, kapeassa, lyhyessä
silkkihameessa, paksupohjaisissa, pikisaumaisissa kengissä, isoäidin
pyhäpäiväishuivi käsivarrella, laskoksiin pantu nenäliina sekä
hakavarainen virsikirja kädessä. "Miksikä tekisin itseni hienoksi?" hän
sanoi toisinaan; "kenkään ei välitä, minkänäköinen olen; vastenmielinen
ja ruma minä olen ja sellaisena pysyn; ne rahat olisivat kuin veteen
viskatuita; hyvä, jos kaikki siihen tyytyisivät."

Isoisää harmitti kuitenkin monta kertaa hänen siistimätön muotonsa.
Isoisän kauneuden aisti oli hyvin kehittynyt, ja hän piti hilpeistä
väreistä sekä kauneista, komeista puvuista. Sinäkin aamupäivänä hän
oli aivan ihastuneena Regiinaan ja minuun, kun uljaimmassa puvussamme
hänelle hyvästi sanoimme.

"Sieluni kautta, kaksi mitä suloisinta tyttöstä, joista isoisän lienee
syytä hieman ylpeillä! Hyvästi vain, ja tervehtikää täti rouvaa; hän
ja minä olemme kultaisessa nuoruudessamme monta komeata minuettia ja
hauskaa hypykettä yhdessä tanssineet."

Niin rauhallisesti ja juhlallisesti kuului virrenveisuu, kun kirkon
ohi ajoimme. Minä tunsin silmänräpäyksellisen katumuksen, vaan Regiina
huudahti:

"Jumalan kiitos, että sinä, pikku hupsu, kuulit järkevää puhetta ja
seurasit muassa!"

Noin puoli, peninkulmaa Digevoldista tulivat molemmat nuoret herrat
meitä vastaan. Luutnantti ratsasti heti Regiinan luo ja kuiskaisi
tunteistaan; maanviljelijä ratsasti minun vieressäni ja pakisi kanssani
mitä innokkaimmin. Se oli hento, nuorekas, pieni olento, vaalein
hyvästi kammatuin hiuksin, vaalein viiksin, vedensinisin silmin,
hienoin kasvonpiirtein ja kelmein ihovärin. Hän ihanteli suuresti
veljeään, jonka käytöstä ja puhetta hän taukoamatta koki matkia; isoisä
ja minä nimitimmekin salavihkaa häntä Kaiuksi.

Rouva Gyldenpiil otti meidät suurimmalla sydämellisyydellä vastaan.
Hän oli tavattoman ruumiikas rouvasihminen silkkisarsisessa
leningissä, pitsimyssy päässä ja loistava timanttinen rintaneula,
jonka kuitenkin aimollinen kelaleuka tavallisesti peitti. Hän käveli
sangen vaivaloisesti, huohotti ja voihkasi joka askeleella, jotta
oli varsin vaikeata ajatella häntä hauskassa hypykkeessä pyörivänä.
Isoisän tervehdys ja vanhat muistot häntä toki huvittivat, hän näytti
ylimalkaan olevan parhaimmassa mielialassaan ja kohteli meitä keveällä,
viehättävällä, seuraelämään perehtyneen naisen tavalla. Havaitsin,
selvästi, että hän kuiskasi jotakin minusta parille muulle vieraalle,
ja että hän samassa hyväntahtoisesti surkutellen päätänsä pudisti.

"No, tosiaanko?" vastasi vanha, paljaspää herra, ulkonevat silmänsä
terävästi minuun kääntäen; "hän, joka vielä lapsenkengillä kävelee."

Ah! Regiina oli varmaan esitellyt asian pahimmassa muodossaan. Mitä se
hyödytti? Tehtyhän oli kuitenkin tehty.

Kaikki oli varsin komeata ja uljasta Digevoldissa. Siellä oli kaunis
kasvihuone ja uhkea suihkukaivo. "Kuinka paratiisillista elämää täällä
kelpasi elää!" ajattelin pois mennessämme, "ja kuinka keveältä ja
rakastettavalta heistä tuntuu elämä, ei tuota ikuista totisuutta,
tuota ankaraa, velvollista totisuutta." Ja Ove'n kuva seisoi synkkänä,
ahdasmielisenä ja miettivänä edessäni. Hän olikin kovin totinen viime
aikoina; mutta kenessä oli syy siihen? sitä en ajatellut, ja minä
unohdin kokonaan, kuinka hilpeä ja ilomielinen hän tavallisesti oli.

Päivällispöydässä olimme kaikki aivan iloisina, paitsi Kristiina täti,
joka oli sen näköinen kuin persoonaksi muuttunut tyytymättömyys.

"Bernhard osaa puhua aivan kuin täti", sanoi luutnantti vähää
myöhemmin, kun me nuoret olimme verandalla; "se on tosiaankin
oivallista. Haluavatko neitoset kuulla jotakin pientä koetta?"

"Aivan mieluisesti", vastasi Regiina; "ala heti."

Nuori herra pyysi lainaksi meidän valkeita nenäliinojamme, ja kun
hän oli sitonut toisen päähänsä, toisen kaulaansa, niin hän vaatetti
itsensä plaidilla ja alkoi näytöksensä.

"Oh, se on erinomaista!" Regiina taputti käsiään; "täti ilmielävänä,
kasvotkin ovat samallaiset; kuinka hyvästi sinä osaat osoitella
tuota piintynyttä -- inhottava vaan merkitsevä sana -- joka on niin
luonteenomaista koko hänen olennolleen. Sinulla on todellakin suuri
osoittelutaito, rakas Bernhardini!"

"Bravoo, bravissimo!" huusi luutnantti; "kas käyntiä! kunniani kautta
se on mainiota?"

"Ja käsien liikkeet", lisäsin minä, "yhtä täsmälliset, äkilliset ja
jäykät kuin..."

Minä vaikenin äkkiä; Ove seisoi edessämme ja tarkasteli kohtausta.

"Sinäkin, Elisabet!" hän sanoi surullisesti, käydessään ohitsemme
huoneesen.

Minä kiirehdin hänen perässään.

"Se on vain pilaa, Ove; he eivät sillä mitään pahaa tarkoita;
ainoastaan pientä pilaa!"

"Ei mitään viatonta pilaa, sydämetöntä se on! Ja hän on tietysti sen
kuullut; hänen huoneensa akkuna suljettiin juuri kun minä tulin."

"Toivon, ett'ei hän kuullut. Oletko vihainen?"

"Murheellinen, Elisabet; -- sydämestäni murheellinen."

Pariksi minuutiksi jäin seisomaan, vaan kun hän ei mitään
muuta puhunut, niin palasin takaisin. Toiset pakisivat hiljaa
kiihkeästi; minä tähtäsin sanat "ilonhäiritsijä" ja "eiköhän hänen
korkea-arvoisuutensa aikone pian lähteä?"

Kun sitte menimme sisälle, niin isoisä ja Ove istuivat sakkipelin
ääressä. Luutnantti Gyldenpiil lähestyi kumartain ja lausui hymyillen:

"Pastori jätti meidät niin äkisti, ett'en saanut aikaa pyytää teitä
läsnäolollanne kunnioittamaan tätiäni pienissä tanssihuveissa
keskiviikkona; hän tietää, ett'ette tanssi, vaan toivoo toki..."

"Minä kiitän suuresti ja tulisin mielelläni muussa tapauksessa, vaan
sisareni on sairaana", hänen äänensä värisi, "vaarallisesti sairaana,
kirjoittaa hänen miehensä, ja rouva Gyldenpiil suonee siitä syystä
minulle anteeksi."

"Toorako?" kysyi isoisä sydämellisesti, "suloinen, sievä Toora, joka on
naimisissa Jyllannissa; se säälittää minua sydämeni pohjasta. Vai niin,
siksipä peli niin hullusti meni, tornit juoksivat ja hevoset hyppivät
suoraan; en ollenkaan käsittänyt teitä, rakas, nuori ystäväni. Oh, hän
paranee kyllä, uskokaa minua, hyvä luonto ja nuoruus. Ei, lopettakaamme
peli; Jumala varjelkoon minua rasittamasta teitä."

"Sinä tulet luonnollisesti kaikissa tapauksissa?" kuiskaisi Regiina.

Kävisikö se laatuun? Oi, kovalta tuntui, jos ei saisi olla muassa
noissa tanssihuveissa, joista olin koko kesän iloinnut! Enhän
ollenkaan tuota sisarta tuntenut; niin suututtavaa, että tuon juuri
nyt piti sairaaksi tulla! Oikeinta kai oli suoraan kysyä Ove'lta hänen
ajatustaan. Hänen muotonsa oli kyllä peloittavan vastenmielinen, kun
hän seisoi tuolla puun nojassa ja katsoi suoraan alas eteeni; mutta
minä tahdoin kaikissa tapauksissa uskaltaa yrittää.

"Ove", sanoin kainosti, "sitte en kenties minäkään saa sinne mennä?"

"Saa!" ensi erän näin hänen harmista punastuvan. "Jos sulla on halua,
niin luonnollisesti saat."

Mitä oli minun tekeminen? Minä käännyin isoisän puoleen ja pyysin hyvää
neuvoa.

Armas vanha mies, hänelle se oli omantunnon kysymys. Koko sielustaan
hän soi minulle tuon huvin, mutta hänen lemmekkäässä sydämessään oli
jotakin, joka sitä vastusti.

"Jos, enkelini, jäät kotiin, niin et ole milloinkaan sitä katuva",
hän sanoi lopullisesti, "jos taas menet, niin ehkäpä joskus, etenkin
jos sisar kuolee, sinua on vaivaava se, että jätit hänet, kun hän oli
murheinen. Mutta minä toivon sisaren tulevan paremmaksi keskiviikoksi."

Se tuli kuitenkin huonommaksi, miten kuulin muilta; itse en siitä
rohjennut kysyä.

"Kuinka teet, Elisabet?" kysyi isoisä, minua ystävällisesti silmiin
katsoen.

"Minä jään kotiin. Oi, minä olin niin paljon iloinnut näistä
tanssihuveista!" Ja minä hyrähdin itkemään.

"Pieni raukka; käy istumaan polvelleni, isoisän sydänkäpynen! Kas
niin, kas niin, nyt on hyvin taas, kiltti, uhraava tyttöni! -- Kenties
mekin toimitamme kerran tanssihuvit täällä, jahka kaikki hyvästi on --
kukaties!"

Kristiina täti seisoi silmänsä tuijottaen isoisään, kun hän taputteli
ja hyväili minua. Oi, kuinka ainoakin noista hellistä sanoista olisi
häntä pitkiksi ajoiksi lohduttanut ja vahvistanut!

Kun Regiina lähti tanssihuveihin, niin minä tunsin itseni todelliseksi
sankarittareksi. Isoisä ihmetteli minun lujuuttani, itse tätikin
silmäili hyväksyen minua; mitä sitte Ove oli sanova?

"Katsokaa", sanoi isoisä, pitäen minua riemuiten Ove'n edessä, "mitä
tästä pienestä marttyyristä sanotte? Ettekö luullut hänen kaikissa
tapauksissa lähteneen?"

"En, minä toivoin, että hän jäisi kotiin; minä toivoin sitä hänen itse
tähtensä, koska se oli oikeimmin."

Isoisä katsahti kummastuneena; hän ei ollut ennen muutosta suhteessamme
havainnut. "Sisareni tila ei ole hyvä", sanoi Ove äkisti, ikäänkuin
sillä tahtoen kummallisen lauselmansa selittää. Minä puolestani
riensin, ylös omaan huoneeseni ja itkin katkerasti.

Se siis oli koko kiitos ja palkinto uhrauksesta! Oi, miten kovasti ja
sydämettömästi se oli! Ja nyt kai jo kajahtelivat musiikin säveleet,
ja muut tanssivat tulisoihtujen valossa vehreässä puistossa, kun minä
viruin täällä ja itkin.


VI.

"Kas kuinka pilvet hajoavat, ja tuossa on aurinko, me saamme
herttaisimman ilman. Sade on tomun tukehduttanut, kaikki on
virkistynyt. Oi, kuinka hauskaa tulee!"

Regiina seisoi ovessa ja tähysteli, milloin taivasta, tuliko hyvä ilma,
milloin tietä, saapuisivatko vaunut, joiden piti meidät noutaa.

"Tuleeko sulhosi mukaan?" kysyi Kristiina täti, kurottaen minulle
korillisen parhaita kirsikoita.

"Ei, tiedäthän, ett'ei hän juuri jouda lauantaina. -- Kas, Regiina,
eivätkö nämä marjat ole viehättäviä?"

"Vastustamattomia!" Hän alkoi syödä.

"Vaan eikö sitte huviretkeä olisi saattanut toistaiseksi lykätä?"
jatkoi täti.

"Sinä unohdat tykkänään", intoili Regiina, "että tämä huvimatka, pieni
kalastusretki, on rouva Gyldenpiilin toimesta, ja hän on itse muassa.
Se on niin kaunis ja ystävällinen teko tuolta vanhalta rouvalta, emmekä
me tosiaankaan saa tehdä mitään estelyksiä päivään katsoen."

Minä vaikenin, vaan arvelin itsekseni, että lauantai oli valittu juuri
sitä varten, että päästäisiin Ove'sta.

"Mutta taivaan nimessä", huudahti Regiina äkisti, "kuka tuolla alhaalla
tiellä tulee? Eikö se ole tuo punatukkainen palvelija... ompa
niinkin... hän tuo tietysti ikävän sanoman."

Tuo punatukkainen palvelija ei ollut kukaan muu kuin Mette Marian veli;
pieni Per Jörgen, joka toisinaan toi sanan tahi kirjeen Ove'lta. Sen
erinomaisen kömpelö käytös, oli herättänyt Regiinan huomion, ja hän
huvittelihe aina saattamalla tuon poika pahasen hämille.

"Tule tänne, pieni kirjekyyhky; mitä sinulla siellä on?"

Per Jörgen kumarsi kömpelösti, punastui ja hymyili, jotta suupielet
vetäytyivät korviin asti, hänen Regiinan ohitse mennessään; sitte hän
kurotti minulle piljetin ja sanoi nähtävällä ponnistuksella, juurikuin
toinen sana olisi tahtonut toisen niellä:

"Ei tarvita mitään vastausta, neiti", jonka jälkeen hän lähti tiehensä
niin, että hän kompastui omiin jalkoihinsa kiviportaille, ja kyntti
sitte salamansukkelasti tielle.

Kirje pyysi minua lyhyesti vaan vastustamattomasti jäämään kotiin, se
oli hänelle sangen tärkeätä, hän kirjoitti, saadakseen puhua yksinään
ja häiritsemättä kanssani.

Oi, ei, se oli todella liian paljon; ryöstettäisiinkö tämäkin ilo
minulta?

"Mitä se on, Betti raukkaseni? Miten alakuloiselta sinä näytät!"

"Ove haluaa puhua kanssani; minä en saata tulla mukaan."

"Niin häpeällisesti! Ensinnä tanssihuvit -- ei sinun ei kannata
väittää, että vapaasta tahdostasi kotiin jäit; jos hän olisi
ystävällisesti sinua lähtemään kehoittanut, niin sinä olisit lähtenyt
-- ja nyt tämä pieni huvimatka, et edes tähänkään saa osaa ottaa!
Kaikilla on rajansa, kärsiväisyydellä myös; tule mukaan kuitenkin!"

"Hänellä ovat kyllä syynsä, Regiina; minun on pakko huviretkeltä jäädä."

"No, jää sitte Jumalan nimessä kotiin; mutta sitte sinun täytyy minulle
luvata häntä oikein säällisesti ripittää. Sinun tulee murtaa jää,
Elisabet; se on sula velvollisuus tulevaisuutesi tähden. Hengessä jo
näen sinut raukkana, masennettuna palvelijattarena omassa kodissasi
hiljaa ympäri hiipivän, puettuna Kristiina tädin tavalla ja ottavan
tyrannisen herra miehesi pienimmästäkin viittauksesta vaarin.
Katso Santeria, kuinka hän lukee silmistäni ja tulee toivottomaksi
pienimmästäkin pilvestä otsallani. Hän menisi mielellään tuleen
minun tähteni, siitä olen vakuutettu, ja sillä lailla sinäkin olisit
tullut rakastetuksi, jos et... Mutta mitä siitä nyt kannattaa puhua!
Seuraa nyt vain neuvoani ja anna hänen ymmärtää, että hänelläkin on
velvollisuuksia, etkä sinä halua aivan kokonansa poljetuksi tulla. 'Hän
on kuin pieni, siveä kyyhkynen', sanoi vävyni joku aika sitte, 'jolla ei
ole ollenkaan kynsiä puolustuksekseen.' -- No, kas tuossa ovat vaunut!
Oi, mitä minä nyt koko huviretkestä välitän!"

Regiina suuteli minua useita kertoja; huikentelevalla tavallaan hän
todella piti minusta.

Rouva Gyldenpiil istui vaunuissa, tyynyjen ja peittojen ympäröimänä,
ja nyökkäsi ja liikehti valitellen. Nuoret herrat pyysivät, että minä
tulisin mukaan.

"Regiinan tähden", pyysi luutnantti.

"Kaikkein tähden", lisäsi Bernhard. "Katsokaa onkivapoja; tämä oli
aiottu teille, neiti, ja minä olisin sen yhä matosella varustanut,
miten Santeri Regiinan ongen. Oi, taipukaa lähtemään!"

Kun kaikki kehoitukset kuitenkin olivat hyödyttömät, niin seura
vihdoinkin lähti. Olipa jo aikakin; minä tuskin enää saatoin
kyyneleitäni pidättää. Heidän murheensa siitä, ett'eivät minua mukaan
saaneet, näytti kuitenkin olevan jotenkin pintapuolista; sillä kun
puutarhan kunnaalta näin heidät ajavan pois, niin he kaikki tyyni
iloisesti nauroivat ja juttelivat. Regiina taputteli käsiänsä kauniin
ilman tähden. "Tästä on tuleva verraton huviretki", oli viimeinen
lause, jonka kuulin, ja niin he vierivät pois, ja pitkät onkivavat
ylettyivät hyvän matkaa ulos vaunuista ja heiluivat edestakaisin.

Niin, minä tahdoin puhua, tämä ei saanut täten jatkua! -- Oi, miten
kaunis oli ilma, enkä minä ollut milloinkaan ennen onkinut! -- Se oli
huono rakkaus, joka tahtoi murehduttaa eikä iloittaa! -- Ja nyt oli
Regiina seuraavalla viikolla lähtevä; mitä oli minusta tuleva? Eikö
minunkin nuoruudellani ollut oikeus huviin ja onneen? Mutta hän ei
siitä pitänyt. Heittää pimennon tielleni, sekoittaa koiruohoa ilooni,
siinä hänen rakkautensa; vaan nytpä tahdoinkin empimättä puhua. -- Oi,
kuinka mustana ja raskaana oli elämä edessäni, ja maailma oli kuitenkin
niin suuri, niin rikas ja kaunis!

Tuskin tohdin ajatella tulevaisuutta, niin surulliselta se minusta
näytti. Regiinalta olin oppinut pitämään taloudellisia tehtäviä
kartettavana pahana; seuroista ja huveista oli kyllä hänen
taipumuksensa ja meidän niukat varamme minut melkein kokonaan sulkeva;
mikä sitte oli täyttävä nuo toimettomuuden tilan kuolettavan pitkät
hetket? -- Minä itkin sydämellisimmästä säälistä itseäni kohtaa.

Ah, tuollapa hän tuli polulla, tyvenenä kuin aina, hitaammin kuin
tavallisesti; nyt hän kääntyi pihalle. Niin, minä jäin paikalleni; jos
hän tahtoi kanssani puhua, niin saattoihan hän hakea minut.

Muutamia minuutteja jälkeemmin kuuluivat hänen askeleensa
hiekkakäytävällä; sitte tuli Hektor, ja vihdoin hän itse seisoi siinä.

"Itketkö huvimatkan tähden, Elisabet?" Jotakin vierasta, jotakin
omituisen ahdistettua oli hänen äänessään, joka kauhisti minua. Minä
vaikenin.

"Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinulta jonkun ilon ryöstän, kaikkein
viimeinen kerta. Minun täytyy tänään kanssasi puhua; se on jo muutenkin
liian pitkälle lykätyksi tullut."

Hän käveli pari kertaa kiivaasti edestakaisin, kokosi sitte kaikki
voimansa ja jatkoi:

"Mitä nyt sanon, se ei ole kiivastuksissa tahi vihassa puhuttu; se on
pitkäin, unettomain öiden katkeran taistelun ja itsekoettelemuksen
tulos. Miten minä taistelin vastaan, ennenkuin tahdon antaa myöten,
että kaikki oli ohitse, oi Jumalani, miten minä taistelin!" (hän
käveli taas yhä vain edestakaisin edessäni). "Päivän toisensa perään
tulin tänne, ja toivo haihtui yhä enemmän, ja pelkoni muuttui
vihdoin järkähtämättömäksi varmuudeksi. -- Lapsi parka, sinä olet
erehtynyt itsesi ja sydämesi suhteen! Enhän sinua siitä moiti, sinä
olit niin nuori; vaan minä rakensin niin lujasti, niin lujasti sinun
perustuksellesi. Se oli siis vain unta kaikki tyyni, haihtuvaa unta!
Kenties rakastin sinua liian paljon, -- en toki, hyvä sielussani
viihtyi ja kasvoi juuri sillä onnellisella ajalla; Jumala oli tehnyt
minut niin rikkaaksi, minulla oli kyllin kaikille, niin minusta näytti.
Nyt olen köyhä, -- oi, älä itke, Elisabettiseni, Jumala minut kyllä
yllä pitää, kaikki kyllä hyväksi tulee; minä tahdon nyt koettaa unohtaa
itseni ja elää vain muita varten. Ollos siis vapaa! Minä, joka tahdoin
antaa elämäni sinua onnelliseksi tehdäkseni, minäkö tekisin sinut
onnettomaksi?"

Väristys kävi hänen läpitsensä, väkinäisesti tukahdettu nyyhkytys;
senjälkeen hän taas puhui:

"Vielä yksi seikka: varjele sydämesi kevytmielisyydestä ja turhuudesta,
Elisabet; rukoile Jumalalta voimaa! Hän ei tahdo mitään muuta enemmän
kuin auttaa meitä, jos me vain sen Hänelle mahdolliseksi teemme. --
Jumala sinua lapsi, siunatkoon ja varjelkoon!"

Hän meni nopeasti pois, kertaakaan taaksensa katsahtamatta.

Minä istuin kuin kiinni lumottuna, kättä tahi jalkaakaan liikahtamatta.
Mitä se oli? Oliko se mahdollista? Olinko hereillä? Tuolla hän meni
eikä milloinkaan enää takaisin tullut, ja se oli ohitse ainaiseksi.

Kentät olivat täynnä työskentelevää, iloista eloväkeä; ne tervehtivät
häntä tutusti ja kuitenki kunnioituksella; yksi ja toinen pidättikin
häntä ja puhui ilmasta ja siitä Jumalan siunauksesta, joka sinä vuonna
oli, kuinka rikkaat ja kauniit kaikki laihot olivat. Kun en häntä enää
saattanut nähdä, niin nousin ylös; ajatukset pyörivät raivoisasti
päässäni, minä halusin nähdä jonkun ja keskustella muiden kanssa.

Niin olin siis vapaa, todella vapaa! Se side, jota olin ikuisena
pitänyt, oli purkaantunut. Viime aikana olin kyllä usein tuon siteen
tähden valittanut, vaan en toki milloinkaan ajatellut sen katkeemista
mahdolliseksi. Oi, tuolla tuli isoisä! Hän tiesi kaikki, sen saatoin
hänen kasvoistaan lukea.

"Armas Elisabettini", -- hän näytti ystävälliseltä vaan hyvin totiselta
-- "tämä on minua suuresti surettanut. Ei siitä syystä, että sinua
mistään soimaisin, yhtä vähän kuin hän sinua pienintäkään soimaa; mutta
minä iloitsin niin sydämellisesti teidän yhdistymisestänne. -- No niin,
sinähän olit vain lapsi, ja te olette toisistanne niin kovin erilaiset;
sinä olet vaihtanut kunnioituksen rakkauteen; ylimalkaan se on ihan
luonnollista, vaan tuo mies rukka rakasti pientä tyttöstäni niin
suuresti. Hiljaa, älä itke, sinä teit velvollisuutesi etkä suinkaan
milloinkaan olisi purkanut, jos hän ei itse olisi sitä tehnyt?"

"En, isoisä, sitä en usko."

"No, kiitä siis Jumalaa, että hänellä oli voimaa siihen. Minä kirjoitan
heti äidillesi ja selitän kaikki. Anna minulle sormus; kas niin,
nyt se on ohi. Jumala tehköön rakkaan tyttöni onnelliseksi. Mutta",
isoisä epäili aivan neuvotonna ja hämillään, "älä toki sentään
mene valitsemaan moista ytimetöntä keikkaria kuin... kuin Regiinan
luutnantti!"

"Oi, isoisä, kuinka saatat mitään sellaista puhua?" Selvää oli, että
Ove oli esittänyt käytökseni parhaimmassa valossa, suonut minulle
anteeksi ja todistanut minut vapaaksi. Mutta sielussani oli jotakin,
joka ei minua vapaaksi julistanut, jotakin, joka kiehui ja kuohui, ja
joka täytyi saattaa selvyyteen ja lepoon. Olinko siis nyt onnellinen?
Olihan tulevaisuus vapaana ja avonaisena edessäni!

Tiesikö Kristiina täti mitä oli tapahtunut? Minä sain ihmeellisen
ikävän hänen peräänsä ja hain häntä kaikista huoneista alhaalla. Hän
oli kuitenkin ylhäällä omassa huoneessaan; ovi oli raollaan. Minä
hiivin aivan hiljaa sisään.

Se oli yksinkertainen, pieni huone, jossa olivat vaalenneet tapetit
ja tummat huonekalut. Täti istui akkunan ääressä silmälasit silmillä
ja paikkasi hienoa tamastiliinasta. Pää oli kallellaan, ja käsi kävi
yhä ylös ja alas säännöllisesti kuin kone. Valo lankesi harmaille
hiuksille, syville otsan rypyille, katkerille piirteille suun
ympärillä; jotakin väsynyttä ja lohdutonta oli koko muodossa ja
asennossa. Oi, täti raukkaa! välinpitämättömyyteni ikäänkuin suli pois.
Ensi kerran oli nyt minulla sydäntä häntä kohtaan ja sääliä hänen
hukkaan kuluneen elämänsä tähden.

"Kristiina täti!"

Minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja purskahdin itkemään.
Luulin, että itkin ainoastaan hänen tähtensä; vaan kyyneleet tekivät
minuun hyvää ja huojensivat mieleni ihmeellistä jännitystä.

"Suuri Jumala! mitä isälle on tapahtunut?"

Hän nousi ylös kiljahtain.

"Hän on terve, mutta..."

Oi, ei, sitä en saattanut suustani saada.

Täti tarkasteli minua muutaman silmänräpäyksen, vaieten, sitte hän
sanoi hiljaa:

"Enkö minä sitä tietänyt, ett'ei hän saattaisi sinua rakastaa,
kun... ja nyt sinä rakastat häntä, oi, oi, lapsi parkani sen näen
kyyneleistäsi. Mutta me emme saa häntä ollenkaan soimata; sinä olet
kovasti hänen kärsivällisyyttään koko tämän ajan koetellut, onneton
tyttö!"

Kuinka kummallisen karsaasti hän käsitti tuon seikan! Minä tunsin
halun sanomaan: "Hän rakastaa minua vielä, se olen minä, joka en...",
vaan sanat pettivät minut. Täti itki kuitenkin hillittömästi, samassa
toisinaan soimaten häntä: kuinka hän saattoi odottaa, että heikko lapsi
vastaisi hänen suunnattomia mielikuvituksiaan? toisinaan minua: kuinka
vähän minä olin jalon, totisen miehen rakkautta ansainnut!

"Täti", minä tartuin hänen käteensä, "pidäthän sinä kaikissa
tapauksissa rahtusen minusta, eikö niin?"

"Minä!" hän näytti aivan hämmästyneeltä, "oi, rakas tyttöni, mitä sinä
siitä välität! Pitäisitkö todellakin?... Ah, Jumalani, ei; minä en ole
sellainen, sen tiedän aivan hyvin. Oi, jos minä vain saattaisin sinua
vähän lohduttaa! Meidän ihmisparkain, meidän täytyy käydä maan päällä,
vaikka se hehkuva olisi, ja uskoa, -- oi, se tuntuu niin vaikealta --
kaikki parhaaksemme olevan. Ja tässä näen niin selvästi Jumalan sormen;
nyt sinä olet muuttuva koko elämäsi ajaksi, Elisabet!"

Hän pani taas silmälasit silmilleen ja jatkoi vaivaloista työtänsä,
väliin pudistain päätänsä ja pyyhkien kyyneleen, joka haittasi hänen
näkemistään.

"Liinanen tulee pesuun, minun täytyy kiirehtiä", hän sanoi, "työ on
aina aseeni surua vastaan ollut; jos en työtä olisi tehnyt, niin tuskin
olisi järkeni jäljellä."

Minä syleilin tätiä ja lähdin huoneesta. Minne menisin, kenen kanssa
puhelisin, kenen luota löytäisin rauhan! Isoisän ja Kristiina tädin
erilaiset käsitykset olivat yhtä takaperoiset; itse tuskin rohkenin
tuota asiaa ajatella.

Pienessä vaasissa kirjoituspöydällä oli ruusun oksa ja siinä kolme
puoleksi auennutta nuppua. Hän oli siis täällä sisällä ollut. Raamattu
oli vanhalla paikallaan; sitä ei oltu sittemmin aukaistu, kun
pallonlyönti meidät häiritsi. "Rakastetulle, armaalle Elisabetilleni",
oli sen ensi lehdelle kirjoitettu. Oi, miten onnellisen näköinen hän
oli, kun hän sen kaksi päivää kihlauksestamme minulle antoi! -- Kun
selailin kirjaa, niin silmiini sattuivat seuraavat sanat:

"Ei kenkään voi palvella kahta herraa, sillä taikka hän tätä vihaa ja
toista rakastaa, taikka hän tähän suostuu ja toisen ylönkatsoo. Ette
voi palvella Jumalaa ja mammonata."

Kuinka hyvästi se soveltui minuun, kuinka se sattui suoraan sieluuni!
Olinhan minä yrittänyt palvella kahta herraa, vaan sitä ei voinut! --
Vieläkö avaisin toisen paikan? Arvelin hetkisen, käänsin sitte joukon
lehtiä ja luin:

"Sillä mitä se auttaisi ihmistä, jos hän koko maailman voittaisi ja
kuitenkin saisi vahingon sielullensa? Eli mitä taitaa ihminen antaa
sielunsa lunastukseksi?"

Kuinka ihmeellistä! Olin tämän monta kertaa ennen kuullut; Ove ja minä
olimme siitä puhuneet; hän oli esitellyt sen syvää merkitystä, ja nyt
vasta sen käsitin, käsitin katumuksella ja vapistuksella.

Jumalani, minne menisin? Minun täytyi jonkun kanssa puhua, minä
pelkäsin itse tähteni. Ja kuitenkin, isoisän muistutukset minua vain
piinasivat, tädin muistutukset saattoivat sieluni hämminkiin ja
levottomuuteen. -- Tuossa tulivat vaunut. Oi, nyt en saattanut heitä
kohdata, en kärsiä Regiinan pilaa ja iloisuutta. Kuinka he nauroivat
ja jaarittelivat! Verandalta näin vaunujen vierivän pois vanhan rouvan
kanssa, joka taukoomatta nyökkäili ja harsollaan viipotti.

"Onko koulumestari täällä vielä?" Se oli luutnantin ääni. "Toivon,
ett'ei hän ole. Hiljaa, tuolla on majuri."

Pieni vaitiolo seurasi; sitte kuului pari riemullista huudahdusta,
joita isoisän ankara oikaisu seurasi.

"Armahin Elisabet!" Regiina tuli ulos luokseni levitetyin käsivarsin;
"tuo kävi yli rohkeimpain toiveiteni! Mutta sinä silmäilet minua niin
eriskummaisesti, rakkaimpani?"

"Minä tarvitsen lepoa; sinun täytyy minut jättää tänne yksikseni. Sano
toisille myös, ett'en minä saata kenenkään kanssa puhua."

"Kuten tahdot, vaan pieni hauskuutus sinulle juuri hyvää tekisi, niin
minä puolestani luulen. -- Oi, minä olen niin iloinen, että pieni
lintusemme saattaa taas lentää, minne tahtoo."

Hän nyökkäsi ja kiirehti sisälle.

"Elisabet, tyttöni, nyt juomme teetä!" Isoisä itse tuli ulos ja otti
käsivarteni.

"Oi, isoisä, minä en tänä iltana todellakaan jaksa. Saanko hiipiä
sinun huoneesi läpitse etehiseen, minä haluan mieluimmin kenenkään
havaitsematta huoneeseni päästä."

"Mielelläni. Oikeastaan ilahduttaa minua, ett'ei tyttö kultani ota
asiaa niin kevytmielisesti kuin muut. Kas, nyt olen avannut oven, hiivi
nyt kauniisti läpitse."

Minä riensin portaita pitkin pieneen kamariini; sitte väänsin oven
lukkoon. Nyt olin siis täksi illaksi vapaa seurasta, vaan omaa seuraani
en saattanut välttää, ja se oli melkein pahempi kuin mikään muu.

Akkunat puutarhaan päin olivat auki, hämärsi jo, ainoastaan lännessä
näkyi vielä punaisenkellervä säije. Alhaalta puutarhapavijongilta
kuului hauskoja ääniä ja naurua. Kuinka kauan sitte oli ajatus tästä
Ove'ssa herännyt? -- kysyin itseltäni, hän sanoi kauan sitä vastaan
kilvoitelleensa ja taistelleensa, enkä ollut sitä aavistanut!

Miksikä Regiina nauroi noin? Minua vaivasi sen kuuleminen, ja
ennen, kun istuin Ove'n kanssa kahden verandalla, ja hän sanoi:
"uneksikaamme hiukan, Elisabet, ja jutelkaamme tulevaisuudentuumistamme
ja kodistamme", -- niin silloin tuolla samallaisella naurulla oli
ikäänkuin vastustamaton voima, joka veti huomioni Ove'sta häneen.

Ei kenkään voi palvella kahta herraa! Oi, Ove'kin palveli vain yhtä,
koko sielunsa voimalla hän palveli tuota Ainoata. Ja Ove'n kuva seisoi
selkeänä, todellisena ja elävänä edessäni, muiden moitteen ja kiitoksen
yli kohonneena; oli ikäänkuin en olisi häntä ennen oikein tuntenut,
ikäänkuin nyt vasta hänet täydelleen tuntisin. Hänellä oli omituinen
tapa itseänsä halventaa; milloinkaan hän ei mielestään kyllin tehnyt,
ja kun kuuli hänen puhuvan niin yksinkertaisesti ja tyvenesti, niin
unohti helposti, kuinka äärettömän paljon hän todellakin toimitti. Jos
jokin ei onnistunut, niin se oli aina hänen vikansa; jos onnistui, niin
se oli ilo, Jumalan armo, ei hänen ansionsa.

Ja tämä mies oli rakastanut minua ja valinnut minut elämään samaa
elämää ja toimimaan samaa päämäärää varten, vaan hänen sijaansa minä
olin valinnut Regiinan ystävineen; olinhan niiden kaltainen, niiden
kanssa minulla oli yhteiset pyrinnöt ja toiveet; Ove'n ja minun välillä
sitävastaan oli syvä juopa. -- Oliko mailma nyt suuri ja rikas? Oli,
peljättävän suuri, vaan niin autio, niin autio!

Tuli tuikki pienestä pajasta, poppelit kohousivat uhaten ilmaan.
Silmäiliköhän _hänkin_ nyt sinne? Millä mielellä hän oli? Oi, Jumala
siunatkoon ja vahvistakoon häntä!... Niin, mitä hän, Ove, oikeastaan
oli menettänyt? Ei mitään -- mielikuvituksen, unelman.

Ajatuksissani näin hänen ystävällisen lukukamarinsa -- kuinka selvästi
muistin sen siitä päivästä, jolloin suojaa sateelta pappilassa etsimme!
-- suurine, kirjoista täyteläisine hyllyineen, hupainen nojatuoli
kirjoituspöydän ääressä, kauniit piplialliset taulut seinillä. Huomenna
oli sunnuntai; hänellä oli toimensa tehtävänä; hän ei aivan onneton
saattanut olla. Sanoihan hän: "Nyt tahdon elää muita varten;" oi, jos
kaikki saattaisivat samoin sanoa! Vaan meillä heikoilla, syntisillä
ihmiskurjilla ei sellaista voimaa ole.

"Hyvästi! hyvästi!" kuului alhaalta, sitte hevosten juoksua ja
senjälkeen keveitä askeleita portailla; Regiina koputti ovelle. En
antanut ainoatakaan ääntä kuulua; sydämeni oli ikäänkuin kokonaan
hänestä kääntyneenä. Parin turhan kokeen perästä aukaista ovea, hän
huusi: "Hyvää yötä, jos hereillä olet, niskoitteleva tyttö!" ja meni
omaan huoneesensa. Minä kuulin hänen hyräilevän hauskaa nuottia, kun
hän aukoi ja sulki piironginlaatikoitaan.

Kuinka hän saattoi niin iloinen olla; hän jossa oli tuon onnettomuuden
syy, sillä hänessä oikeastaan syy oli! Oi, ei, ei, mitään verukkeita,
ole kumminkin suora! hän oli vain antanut huonolle luonnolleni
tilaisuutta esiintymään. Mutta eikö Ove'n olisi tullut tuota luontoa
vastustaa ja minua varoittaa? -- tekihän hän alussa niin ja nyt lopussa
myös; väliajalla tietysti pyörivät kaikki hänen ajatuksensa tuon
kysymyksen ympärillä: "pitääkö hän sinusta?" -- sitä paitsi hän luuli
minun olevan paljoa paremman kuin olin. Koko talossa ja ympäristössä
vallitsi nyt täydellinen hiljaisuus; korkeiden puiden piirteet näkyivät
epäselvästi; vaalea usva oli levinneenä yli alangon; mutta ylhäällä
taivaalla tuikki tähti tähden vieressä.

Minä jäin akkunan ääreen seisomaan ja tuijotin ulos yöhön, koko
kuluneen elämäni liidellessä ajatusteni ohitse. Kaikissa suhteissa olin
rikkonut, kaikkialla oli jotakin katumisen syytä; äiti, sisarukset,
Kristiina täti ja nyt Ove kokousivat syyttäen minua vastaan, ja
kuului käsky: "Sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalatas
kaikesta sydämestäs, kaikesta sielustas ja kaikesta mielestäs ja
sinun lähimmäistäs niinkuin itseäs." Oi, nyt käsitin sen, minä näin
selkeästi: kaikki, mitä olin muita vastaan rikkonut, tuli suuresta
velastani Jumalalle ja lisäsi yhä sitä. Jaksoinko tuota velkaa
kantaa? -- ei ainoatakaan lohdullista muistoa, itserakkautta ja
itsejumaloimista alusta loppuun!

"Sinä olet koko elämäsi ajaksi muuttuva", ennusti Kristiina täti. Oi,
niin! tämän jälkeen en saattanut olla samallainen kuin ennen; vaan
millainen sitte olisin?

"Rukoile Jumalalta voimaa", -- eikö se ollut Ove'n neuvo? Oli, ja minä
tahdoin sitä seurata; kehenkä muuten luottaisin? Ei ainoakaan ihminen
koko avarassa maailmassa saattanut minua auttaa.

Ja kaikki, mitä olin kuullut ja lukenut Jumalan pyhästä sanasta, aukeni
ja tuli eläväksi sielulleni; se oli rankaistusta ja se oli lohdutusta,
ja molemmat kätkin syvälle sydämeeni.

Vähitellen asettui myrsky, ja mieleni tuli aivan tyveneksi; minä olin
niin nöyryytetty, niin kiitollinen, niin lohdutettu, keskellä syvintä
suruani.

Aamu jo koitti, viileä tuulen henki kävi, ja kelmeä alakuu oli
taivaalla, kun vuoteelle menin; mutta sydämessäni oli rauha. Se, mikä
minussa oli viime viikkoina taistellut ja elämöinyt, oli vihdoinkin
taisteltu ja selvillä. "Kahta herraa ei saata palvella;" minä olin
valinnut.


VII.

Parin tunnin levollisen unen perästä herättyäni, oli kaikki heti
selvillä ajatuksissani. Kuinka tottumattomalta ja eriskummaiselta tämä
mieliala tuntui! Olin aivan vieras itselleni. Yöllä, ensimmäisessä
polttavassa katumuksessani, tuntui minusta elämä liian lyhyeltä,
voidakseni sovittaa kaikki, mitä olin laiminlyönyt ja rikkonut; nyt
sitä vastaan tuntui jäljellä olevain monien hetkien ja päivien paino
niin raskaalta, ja se saastoi minut alakuloiseksi. Minä kohotin
kuitenkin sieluni, hartaasti rukoillen voimaa ja kärsimystä, ja tunsin.
ett'ei Jumala olisi minua enää milloinkaan hylkäävä.

Aivan hiljaa hiivin pitkin portaita ulos. Täti seisoi kyökissä suuret
hansikat käsissä ja valmisti pähkinöitä syltyksi. Hän oli kokonaan
kiintyneenä toimeensa, ja minun onnistui havaitsematta päästä avonaisen
oven ohitse; tunsin vielä voimakkaan tarpeen olla yksinäni.

Näytti tulevan kaunis päivä. Tuuli hajoitti valkoiset pilvet, pyöritti
ne taas kokoon ja lakaisi pois yhdelle taivaan äärelle, joten muu
taivas muuttui aivan siniseksi. Ehdottomasti kuljin totuttua tietä
Klintiä kohden.

Kuinka ihanaa! Minä muistelin sitä päivää, jolloin sen seudun näin, ja
sitte...

Pieni Mette Maria seisoi kappaleen matkan päässä Klintillä olevasta
mökistä, pää taaksepäin kumartuneena ja katse ylöspäin kääntyneenä.
Mitä tarkasti hän? Kun lähestyin, niin hän kääntyi nopeasti.

"Tekö, neiti!" Hän riensi ilosta loistavana vastaani. "Minä kuulin
leivon! niin, se on todella totta, ja se oli kuitenkin niin korkealla,
ett'en saattanut sitä nähdä, ja teidän tulonnekin kuulin, ja -- mitä se
oli? -- oi, suuri Jumala, ainoastaan lehti, pieni, kellastunut lehti!"

Hän otti sen ylös ja suuteli sitä ihastuksissaan.

"Eilen sen ensinnä oikein havaitsin", hän jatkoi, "kun poimin tähkiä.
Heinäsirkat lauloivat, ja kaikkialla suhisivat ja surisivat pienet
elävät, ja sammakot suossa, uskokaa minua, pitivät tavatonta meteliä
illalla, ja vanha isoäiti hengitti niin raskaasti! Tuskin saatoin siltä
nukkua."

Mette Maria teki pienen hypähdyksen ja pyörähti ympärinsä.

"Vanhaa isoäiti raukkaa, hän saikin pahimman kanssani kärsiä, ja te
myös, neiti. Voi, luulen, että te itkette!"

Lapsen siniset silmät katsoivat sääliväisinä minua.

"Olen niin sydämestäni sinun puolestasi iloinen. Jumala on niin hyvä ja
armollinen!"

"Sanokaappa se, neiti; nyt minäkin saatan mennä kirkkoon ja kuulla
papin saarnaa ja laulaa muassa" (taas pieni hypähdys). "Luuletteko
majurin välittävän siitä? -- että minä voin kuulla?"

"Oi, kyllä! se tietysti ilahduttaa häntä suuresti."

"Jos niin on, niin saatattehan sen sanoa."

Mette Maria punastui kainosti, isoisä oli koko hänen pienen kiitollisen
sydämensä voittanut.

"Entä Kristiina tädille?" kysyin.

"Niin, kyllä, jos tahdotte neiti."

Täti parka! siinä oli taas yksi, jolle hän oli hyvää tehnyt ja
kuitenkin luotansa syössyt.

"Kuulkaa, isoäiti huutaa! -- Minä tulen, minä tulen! -- Vettä hän
odottaa; minä unohdin kokonaan sitä tuoda", kuullakseni ainoastaan
leivoa.

Yks kaks kiiti Mette Maria polkua alas, tyhjä ämpäri kädessä, ja taas
ylös, ämpäri täynnä; pienonen pää kääntyi milloin oikealle, milloin
vasemmalle; uusia ihmeitä oli kaikkialla.

Minä suutelin häntä otsalle, kutsuin häntä tulemaan seuraavana aamuna
ja lähdin. Kuinka paljon tämä yksinkertainen lapsi oli minun edelläni!
Nyt saatoin sen nähdä, nyt, kun me toki -- Jumalan kiitos! -- samaa
tietä kuljimme.

Vaan eikö se ollut Ove, joka ulos myllystä tuli? Oli, Jumalani, ja
minun täytyi hänen ohitsensa mennä, vai kääntyisinkö takaisin? En, sen
saattaisi väärin käsittää.

Sydämeni oli raskas kuni lyyjy, jalka melkein kielsi käymästä. Hän jäi
tyvenesti seisomaan ja tervehti kuin muuta vierasta, ainoastaan vähän
syvemmin ja totisemmin. Ja ennen, kuinka hänen kasvonsa säteilivät, kun
minä tulin, kuinka valoisaksi ja selkeäksi niiden muoto muuttui! Oi,
tämä oli melkein liian katkeraa! Entä jos tohtisin? -- en, en toki, se
oli minulle mahdotonta!

Vähän jälkeen Kristiina tädin kirkkoon menon, lähdin yksinäni isoäidin
haudalle. Se oli aivan auringon valaiseman kirkkomuurin vieressä,
pieni, ystävällinen tilkku, vehreiden kasvien ympäröimänä ja rehevän
riippasaarnin siimeksessä. Istuin aivan kätkössä ja hiljaa siinä,
seurakunnan laulaessa; oi, miten lohdulliselta se minulle kuului:

    Jos suru on
    Kuin suunnaton,
    Kyll' avun voit Sä tuottaa.
    Mi hätänä,
    Kun lähellä
    Vain olet Sä!
    Sinuhun tahdon luottaa.

Olin muiden joukossa huomaavinani Mette Marian selkeän, lapsellisen
äänen.

"Elisabet kulta", sanoi isoisä seuraavana päivänä, "minä en sinua
oikein käsitä; sinä varmaankin vaivaat itseäsi tarpeettomilla
mietteillä ja tuumailuilla. Katsantoasi en enää ollenkaan tunne. Meidän
täytyy lasta huvittaaksemme jotakin keksiä; mitä sinä sanot, Regiina?"

"Huviretki hevosella olisi varmaan vaikuttava keino, isoisä. Minä olen
häneen nyt kokonaista kaksi tuntia kaiken kaunopuheliaisuuteni turhaan
tuhlannut."

Niin, hän oli koko tämän aamun minua kauheasti vaivannut; ja nyt tämä
huviretki hevosella!

"Minulla ei ole ollenkaan halua!"

"Lirinlorua, se on parannuskeino ja sillä hyvä."

Isoisä kohotti päätäni ja suuteli minua sydämellisesti vaan murisi
samassa:

"Kuka hitto käsittää noita tytöntylleröitä."

"Sinä näyttäisit todellakin sievältä ratsastuspuvussa", huomautti
Regiina, portailla odottaissamme, "jos muotosi ei niin alakuloinen
olisi. Kallistunut pää hevosen seljässä on oikea irvikuva. Nyt
ratsastamme oikopäätä Digevoldiin kiittämään viimeisistä ja sanomaan
hyvästi."

He kaikki kolme olivat kovin iloisina, melkein pois suunniltaan. Minä
tunsin omituisen yksinäisyyden tunteen heidän joukossaan; ajatukseni
olivat kaukana, kaukana poissa heidän pilastaan ja vehkeistään.

Rouva Gyldenpiil oli sulaa hymyilyä ja ystävällisyyttä. Minusta oli
kuitenkin melkein vastenmielistä nähdä tuon jo pian 80-vuotisen vaimon
täytettynä kaikilla mahdollisilla, pienillä maailmallisilla haluilla
ja kuulla hänen tekevän sellaisia suunnitelmia, kuin jos elämä olisi
ijäinen.

"Miksikä ratsastat perässä, Betti? se ei ole seurallista; onhan tie
kylliksi leveä. -- Nyt pitäisi pistää lauluksi. Sinä, Bernhard saat
alottaa."

Bernhard lauloi hauskan laulun, meidän ajaessa eteenpäin tiellä.
Rehellinen talonpoikaisväki pysähtyi ja katseli meitä suu auki.
Luutnantti seisahti äkisti hevosensa.

"Pardieu, tuossa tulee hänen korkea-arvoisuutensa." "Entä sitte?"
Regiina löi kärsimättömästi ilmaa keveällä piiskallaan, "eihän se ole
mikään syy pysähtymään." Koko ajan olin hartaasti toivonut, ett'emme
kohtaisi Ovea, ja nyt hän kuitenkin tuli; tuolla hän jo seisoi
punaisella portilla. Hektor seurasi herraansa levollisena, kunnes
havaitsi meidät; vaan silloin se juoksi edelle ja ilon valtaamana
hypähti ylös minua kohden. Juuri kun aioin sitä taputtaa, kohotti nuori
Gyldenpiil piiskansa ja antoi sen varrella koiran kauniisen päähän
ankaran iskun. Hektor parka vetäytyi ulisten takaisin.

"Oi, kuinka tohditte, kuinka teillä on sydäntä..." Ehdottomasti
ratsastin pari askelta Ove'a vastaan sanoin -- se kuului hätähuudolta
--:

"Sitä en minä tehnyt, se ei minun tahdostani tapahtunut."

"Sen tiesin, olin vakuutettu siitä." Hän katsoi silmänräpäyksen
ystävällisesti vaan kummastuneena minua, tervehti sitte nopeasti ja
meni. Oi, kuinka mielelläni olisin sanonut sanasen jäähyväisiksi tahi
vain Hektoria hyväillyt ja lohduttanut hiukkasen!

"Luulen todella, että olet noiduttu!" Regiina silmäili minua
harmistuneena. "Tarvitseeko sinun hänelle töistäsi tiliä tehdä? Taivaan
nimessä, vapauta itsesi kerrankin."

"Te olette vihainen, neiti, minä luen sen katsannostanne ja tahdon
tehdä parannuksen." (Tuokin taas muudan veljen lausetapa). "Minä
pidän itse eläimistä", hän jatkoi luonnollisemmin, "ja löin koiraa
vain siitä syystä, että se näytti minusta liian kärkkäältä; pelkäsin
hevosenkin levottomaksi tulevan. Kaikki saatan kestää, paitsi teidän
mielipahaanne."

Kotiin tultuamme hiivin heti ylös huoneeseni ja itkin mielihaikeaani.
Todellisesti onneton en toki ollut; minä laskin turvallisesti kohtaloni
Jumalan armolliseen käteen. Kaikki, mitä olin rikkonut, oli Hän
pyyhkinyt pois, ja minä olin nyt Hänen nimessään alkava uutta elämää.
Sielussani oli jo pieni kipinä rakkautta lähimmäiseen, hiukkasen voimaa
muita palvelemaan, lohduttamaan ja ilahduttamaan.

Minä ha'in Kristiina tädin kyökistä ja pyysin hänen antamaan minulle
tehtävää. Hän oli aivan ystävällinen ihmeellisen aralla tavallaan,
oikaisi minua kärsiväisesti ja antoi minulle kyllin tehtävää. Kuinka
mielellään hän olisi tahtonut minulle jotakin lohdullista sanoa! Olen
varma, että häntä vaivasi se, kun hän ei sopivia sanoja keksinyt.
Usein hän toki nyökkäsi ystävällisesti minulle ja yritti, vaikka
onnistumattomasti, hymyillä.

Oli niin vilpoista ja levollista suuressa, somassa kyökissä, jonka
akkunan edustalla oli varjoisia puita. Piiat askaroivat ahkerasti ja
hiljaa; toisella oli oikein sievä ja hyvännäköinen kasvonmuoto: tuota
en ollut milloinkaan ennen huomannut.

"Annaseni, ohjaa minua hiukkasen; alituiset kysymykseni väsyttävät
tätiä."

Hän tuli nopeasti rientäen -- ensin pyyhittyään pyöreät käsivartensa ja
pyylevät kätensä -- toimekkaana ja loisena paremmasta käsityksestään.
Meistä tuli heti armaat ystävät.

Iltapuolella otin mahdollisimman iloisen muodon ja tarjousin pelaamaan
sakkia isoisän kanssa.

Tuo kunnon ukko näytti tulevan oikein tyytyväiseksi; hän oli tietysti
katkerasti pelikumppania kaivannut. Kuinka hyvästi muistin sen päivän,
jona Ove minulle sakkipelin salaisuudet ilmaisi!

"Sinun tulee oppia sitä isoisän tähden", hän sanoi; "sinun tulee
oikeastaan olla minun sijaiseni ja astua minun sijaani, kun minä olon
matkalla tahi muulla tavalla estettynä."

Ah, se oli silloin!

Kauan ei viipynyt, ennenkuin isoisä minut voitti.

"Sakki ja matti, lapsi. Niin harjoitus mestariksi tekee. Vieläkö
pelaamme? Regiina varmaankin sinua odottaa."

"Ainoastaan kerran, isoisä; minä tahdon vuorostani voittaa. -- Kas
tuolla käy Kristiina täti kukkainsa keskellä. Kuinka suuttumaton hän
kuitenkin on! Luulisi hänen olevan väsyksissä."

"Miksikä niin?"

"Hänellä on ollut tavaton kiire sylttäysten kanssa, seitsentä,
kahdeksaa eri lajia. Hyvin ikävää lienee sille, joka ei itse herkuista
välitä, että niistä niin paljon vaivaa näkee."

"Hän ei sanottavasti pidä lukua hyvistä paloista, vaan sitä enemmän hän
pitää lukua siitä maineestaan, että hän on erinomainen ruoanlaittaja.
Turhamaisuus siinä vaikuttimena on, sepä se on koko seikka. -- Sakki ja
matti taas, lapsi!"

Isoisä hymyili riemuiten, silitti hiuksia otsaltani ja suuteli minua.
Kristiina täti oli unohdettu.

Pari päivää myöhemmin Regiina ja minä ajoimme erääsen herraskartanoon
naapuristossa. Hän tahtoi käydä jäähyväisillä, ja minun piti olla
muassa, jos tahdoin taikka en. Talo oli tullessamme vieraita täynnä.
Vanhin tytär istui pianon ääressä puutarhapaviljongissa, ja nuoriso
neuvotteli, olisiko tanssittava nyt tahi myöhemmin.

Isäntä otti meidät mitä suurimmalla herttaisuudella vastaan. "Tulimmeko
sopimattomaan aikaan? Emme millään tavalla, päinvastoin; nyt oli hänen
syntymäpäivänsä, paremmin ei olisi voinut sopia."

Talon rouva osoitti suurempaa karttelevaisuutta; havaitsi selvästi,
hänen kohteliaisuudestaan huolimatta, ett'ei tulomme juuri mikään
mieluinen odottamaton ihastuttaminen ollut.

"Jos toki olisin valkoisen pukuni ottanut", kuiskasi Regiina. "Vaan
kaikissa tapauksissa olen iloinen, että tulimme tänne; tarvitsenhan
minä hieman itseäni ilahduttaa sinun nyreytesi jälkeen."

Muutaman tuokion perästä pyöri koko seura iloisesti tanssissa. Minä
hylkäsin pari tanssiinpyyntöä ja kiirehdin erinäiseen sivuhuoneesen. En
olisi saattanut tanssia, vaikka elämäni olisi siitä riippunut.

Tuo pieni huone ei kuitenkaan ollut tyhjä, miten toivonut olin.
Kaunis, vanha rouvasihminen, hopeanharmaassa puvussa ja valkein
myssynnauhoin, istui nurkkasohvassa ja kutoi; hänen vieressänsä makasi
sievä, punaposkinen tyttö levollisesti nukkuneena.

"Oi, pyydän anteeksi, en tiennyt..."

"Pysähtykää." Jotakin lempeätä ja miellyttävää oli hänen katsannossaan
ja äänessään. "Ettekö tanssi?"

"Olen vähän pahanvointinen."

"Herra Jumala, te olette tosiaankin kelmeä. Istukaa kaikin mokomin ja
juokaa lasillinen vettä; tämä on vastikään lähteestä tullutta."

"Tuhannen kiitoksia; oi, noin kaunis tyttönen!"

"Niin, eikö totta?" Hän kumartui alas ja suuteli pyylevätä kättä,
joka oli lujasti sulkeutuneena ympäri peukalon. "Se on eräs uskottu
tavara. Tyttäreni on ollut aivan kipeänä ja on nyt matkustanut erääsen
kylpylaitokseen Norjassa. Niin kauan kuin hän on poissa, pitää isoäiti
pienestä silmäterästä huolta."

Hänen puhuessaan tuli emäntä sisälle.

"Vaunuja ei näy vielä", hän sanoi ja katsoi samassa kysyvästi,
melkeimpä tyytymättömästi minua.

"Sitte on pojalleni tullut esteitä, vaan hän tulee kyllä. -- Aivan
ikävätä on tälle nuorelle neidille, hän ei ole oikein terve. Minä en
tiedä hänen nimestään, kenties tahdotte esitellä..."

"Neiti Hjort", -- hän näytti olevan aivan hämillään -- "rouva Birk. Vai
niin, ettekö jaksa hyvin? Se oli kovin ikävää."

Tunsin veren virtaavan sydämeeni. Se oli hänen äitinsä, ja nyt tuli hän
itse!

"Oi, jos tohtisin pyytää vaunuja, minä jaksan todellakin sangen
huonosti; voivathan ne palata serkkuani myöhemmin illalla noutamaan."

"Minä ilmoitan siitä, jääkää tänne, ne tulevat heti."

Hän näytti oikein huojentuneelta.

"Ettehän toki poikani tähden tahi minun tähteni lähtene?" Rouva Birk
tuli luokseni ja tarttui molempiin käsiini. "Minä en ole kuullut teistä
muutakuin hyvää, rakas, nuori tyttöni! oi, se on ihmeellistä, teidän
muotonne viehätti minua heti kun sen näin."

Miten hyvältä, uskolliselta ja äidilliseltä hän näytti, ja miten
hän oli Ove'n muotoinen! Oi, jos rohkenisin kallistaa pääni hänen
rinnalleen ja sanoa hänelle kaikki, niin --

"Naapurien tulee seurustella kaikessa ystävyydessä", hän jatkoi; "ensi
kerralla se ehkä tuntuu vähän omituiselta, vaan siihen perehtyy pian.
Te saatte olla aivan levollisena; Ove ei mitään puoliksi tee; hän on
saanut selväksi itselleen, että se on ohitse, kokonaan ohitse. Miksikä
siis olisi välttämätöntä toisiaan välttää?"

Jumalan kiitos, ett'en tullut puhuneeksi. Kokonaan ohitse! Korvissani
humisi; minä niiasin ja sanoin hyvästi melkein koneentapaisesti.

"Minä vedin kuomun ylös, sillä tullessa pirskui likaa, vaan kenties..."

"Kiitoksia, Pekka, se oli oikein hyvästi."

Miten suuri helpoitus oli istua yksin peitetyissä vaunuissa! Vähän
matkaa kartanosta, puistokujan lopussa, kohtasivat meitä Ove'n vaunut.
Hän istui suuren sateenvarjon suojassa ja silmäili synkästi eteensä,
luulen, ett'ei hän minua havainnut:

Ohitse, kokonaan ohitse! Sade löi ruutuja vastaan; tuuli piiskasi puut
ja pensaat aivan käyriksi; sänkipellot näyttivät niin autioilta ja
kolkoilta; raskaat, mustat pilvet ajelehtivat taivaalla. Oi, kuinka
kaikki oli parissa päivässä muuttunut! -- Ohitse, kokonaan ohitse!
Olinhan sen tiennyt koko ajan, vaan nyt sen vasta toki oikein tajusin.

Mitä täällä enää tekisin? Oli ikäänkuin olisin jotakin odottanut,
ikäänkuin ei kaikki olisi ollut loppunut. Mutta nyt se oli loppunut,
nyt minun täytyi lähteä.

Jo kodin muisto tuli äkisti eläväksi sielussani. Näin heidät edessäni
kaikki, yhden toisensa jälkeen, ja ikävyys heitä kohtaan heräsi ja
vahvistui vahvistumistaan. Siellä oli minun paikkani, minulla oli
jotakin tehtävää, jotakin, jonka tähden sopei elää, kiitetty olkoon
Jumala!

Vähitellen tulin levollisemmaksi. Oli toki ilahduttavaa, että hänen
sisarensa parani! Kuinka hän, Ove, mahtoi rakastaa tuota lempeää,
vanhaa äitiä, joka näytti niin järkevältä ja arvokkaalta, ja sitä
pientä tyttöä! Jos hän toki heidät pitää saisi!

"Joko, ja yksin!" huudahti isoisä ihmeissään vastaani.

"Ove tuli, isoisä, ja silloin... Oi, luulen parhaaksi heti lähteä
kotiin."

"Miten mielit, ystäväni. Saatan kyllä käsittää, että olosi täällä
tuntuu nyt vähän epäsuotuisalta. Ihmiset, jotka tuntevat hänet ja
pitivät hänestä, antavat luonnollisesti koko syyn sinulle ja unohtavat,
millainen kokematon lapsi... No, minä tulen kaipaamaan sinua joka
nurkassa, sydänkäpyseni, sen tiedät kyllä, ja kun juttu tulee vanhaksi
ja unohtuu, miten sen pian käy, niin odotan sinua tänne taas."

"Minä arvelin, että Laura kenties saisi ripillepääsönsä jälkeen tulla,
jos sinä annat luvan."

"Annat luvan? Jumala siunatkoon lasta, jos hän tahtoo."

Kristiina täti suri todellisesti lähtöni tähden; hän ei kuitenkaan
mitään vastaväitettä tehnyt. "Kenties se on parasta", sanoi hänkin.
Mutta pieni Mette Maria antoi empimättä surullensa vallan.

"Oi, neiti! juuri nyt, kun minä olisin teille niin paljon iloa
saattanut!" nyyhkytti hän.


VIII.

Niin omituiselta tuntui seistä taas ulkopuolella tuota kunniallista,
ruskeata ovea kirkkaine levyineen, jossa äidin nimi niin koreasti
piirrettynä oli. He eivät odottaneet minua, minä en ollut kirjoittanut.
Tulisivatko he iloisiksi? Oi, kuinka he ihastua saattaisivat; sellainen
kuin olin ollut? Minä viivyin vähän ennenkuin soitin.

Keveitä askeleita kuului sisältä, ja Laura aukaisi. Hän katsoi
silmänräpäyksen kummastuneena minua, sitte hän ilohuudahduksella
kapsahti kaulalleni.

"Elisabet! sinäkö se todella olet? Äiti, se on Elisabet!"

"Jumalan kiitos! lue se minulle", huusi äiti kyökistä.

Hän luuli kirjeen minulta saapuneen.

Kuinka ansaitsematonta rakkautta he molemmat minua kohtaan osoittivat!
Minä tunsin halun heti ripittää itseäni ja pyytää anteeksi; vaan ei,
parempi oli osoittaa katumus töissä kuin sanoissa.

"Mitä erinomaista täällä nyt on tapahtunut?" Kristianin pää näkyi
ovessa; "kah, Elisabet! -- miks'et kirjoittanut ole?"

Se oli tuo entinen hieman mestaroiva ääni; minä tulin aivan iloiseksi,
kun sen kuulin ja näin hänet yönuttuineen, piippuineen ja tuttuine
käytöstapoineen.

"Minä tahdoin teitä odottamatta ihastuttaa."

"Ja sen sinä teitkin."

Äiti syleili minua uudelleen; sitte hän huomautti Kristiania, että
piippu, tuo vanha riidankapula, piti siksi päiväksi syrjälle panna.

"Niin, se on totta", -- hän näytti vähän närkkäältä ja suutahtaneelta
-- "tästä kai on haittaa?"

"Ei suinkaan; minä olen tottunut tupakin savuun isoisän luona ja
pidänkin siitä."

"Kas vain! sepä on tosiaankin hyvä askel eteenpäin." Hän sauhutti
nautinnolla, samassa minua jonkunlaisella uteliaisuudella tarkastaen.

Pieni sali näytti oikein hauskalta, kauniine, puhtaine
akkunaverhoineen, välkkyvänkirkkaine huonekaluineen ja lumivalkeine
lattioineen. Ruusupensas ja verenpisara olivat nuppuja täynnä; pieni
myrtinoksa oli saanut haaroja joka suunnalle. Äiti käveli toimekkaasti
ulos ja sisälle; joka kerta tullessaan hän nyökkäsi ystävällisesti
minulle.

"Oletko huoneessasi ollut?"

Laura katsoi levottomasti minua.

"Älä vihastu, Elisabet", hän sanoi, "että vaatekaappi on siellä, katso,
tuossa nurkassa. Makuukamari on ahtaanlainen äidille ja minulle, miten
tiedät, ja siitä syystä arvelimme, että se saisi sinun poissa ollessasi
täällä olla; me luulimme, että kirjoittaisit ennen tuloasi; vaan nyt se
on luonnollisesti heti muutettava."

"Miksikä niin? onhan sillä tuossa oivallinen paikka."

Lauran suuret silmät tulivat kummastuksesta vielä suuremmiksi; olinhan
ennen järkähtämättömästi kieltänyt kaappia huoneessani pitämästä.

"Sinä olet meitä varmaan suuresti ikävöinnyt", hän sanoi äkisti ja
napsautti sormillaan, ikäänkuin vihdoinkin olisi arvoituksen avaimen
löytänyt.

Heti sen jälkeen aukaistiin ja suljettiin portti omituisella tavalla;
se oli pikku Juhana; nyt hän tuli portaita ylös, kaksi, kolme astuinta
kerrassaan.

"Viiliä ja munakokkelia, hurraa!" hän huusi ja heitti laukun kirjoineen
luotaan. "Minä olen nälkäinen kuin susi... Vaan mitä tämä on? Elisabet!"

"Ethän sinä kurota kättäsikään tervetuliaisiksi, paha poika! Tule heti
tänne!"

Minä sivelin hänen paksuja, kiiltäviä kutriaan pois otsalta ja katsoin
häntä oikein. Kuinka kaunis poika hän oli! Enkä ollut milloinkaan ennen
ollut iloinen ja kiitollinen noin herttaisesta veljyestä.

"Kuinka tutkinnossa kävi?"

"Hyvin; minä istun toisena luokassa."

"Onko todistuskirjaasi usein a tullut?"

"On kyllä, toisinaan, vaan minulla on myös yksi c", hän lisäsi
ajattelevasti.

"Minä tuon terveisiä isoisältä sinulle, Juhana. Jos oikein ahkera
ja kiltti olet, niin luulen, että saat käydä häntä ensi kesäluvalla
katsomassa. Sinä et usko, kuinka suuri puutarha siellä on, ja siellä
on kiikku ja keinulauta, ja kirsikoita, karviaismarjoja ja kukkia
loppumattomasti. Isoisällä on myös pieni varsa, joka siksi tulee niin
suureksi, että sinä saatat sillä ratsastaa."

"No, eihän nyt? Oi, Elisahet, kerro enemmän!"

Hän istuutui rauhaan lähelleni ja unohti sekä viilin että munakokkelin.

"Hyvänen aika, kuinka neiti on maalla laihtunut!"

Piika seisoi ovella ja tarkasteli minua ihmetellen.

"Hän on vähän matkasta ransistuneena; siinä koko syy;" (äiti punastui
kovin, luullen minun loukkaantuvan) "sinun täytyy mennä aikaisin
levolle, armas tyttöni; yhden yön uni on sinulle entisen muotosi
antava."

Iltapuolella tuli Kristian ystävällisesti luokseni.

"Mitä mietiskelet?"

"Ajattelin juuri sinua, Kristian, kuinka ahkera, kunnollinen ja
uskollinen sinä aina olet ollut."

"Niinkö todella ajattelet?"

"Niin, aivan todella."

Hän vaikeni hetkiseksi; sitte hän kohotti päänsä ja sanoi, käsivartensa
vyötäisteni ympäri kietoen ja minua syvälle silmiin katsoen:

"Kenties johtui se mieleesi ikäänkuin... ikäänkuin vastakohtana eräälle
toiselle, joka ei sellainen ole?"

Hän aivan varmaan tarkoitti Ovea.

"Niin, aivan niin, Kristian", vastasin; "vastakohtana itselleni."

Vähää jäljemmin tuli äiti luokseni ja syleili minua.

"Nyt, oma tyttöni, kun kahdenkesken olemme, täytyy sinun minulle kaikki
selittää. En tahdo murehduttaa tahi vaivata sinua, Elisabet, vaan
ajattelin, että se kenties huojentaisi mieltäsi, jos uskoisit itsesi
äidillesi. Otsallasi on sellainen totisuus, joka on minulle niin outo."

Minä tartuin hänen ystävälliseen, uskolliseen käteensä ja suutelin
sitä monta kertaa. Tunteitani ilmaista en kuitenkaan saattanut, paljas
ajatus, että joku tahtoisi sovitusta toimeen saada, kauhistutti minua.
Samassa määrässä kuin tunnustin hänet, Ove'n, etevämmäksi, samassa
määrässä tunnustin myös omat puutteeni ja erotuksen välillämme. Nyt
hänkin varmaan näki minut oikeassa valossa ja kenties kiitti jo
Jumalaa, että kaikki oli ohitse.

"Mitä sanoisin sinulle, rakkahin äiti, muuta kuin, että minussa syy
oli; hänellä ei mitään syytä ollut."

Hän pudisti hiukan päätänsä vaan ei väittänyt vastaan.

"Isoisä sen tosin jotenkin selitti. Parempi luonnollisesti on purkaa
sitoumus, kuin koko elinajaksi onnettomaksi tulla. Tyttöseni olikin
liian nuori; minä tulin heti niin omituiselle mielelle, kun sain
kirjeen, joka kihlauksen ilmoitti. No niin, en tahdo sinulta enempää
kysellä, koska se mieltäsi vastaan on."

Hänen lempeät kasvonsa olivat niin surullisen näköiset, kun hän katsoi
minua.

"Äiti kulta, älä ole murheissasi minun tähteni!" (Minä polvistuin hänen
eteensä ja panin pääni hänen polvelleen). "Minä olen poissa ollessani
paljon oppinut; en mistään maailmassa tahtoisi sitä paitsi olla, mitä
oppinut olen: ensinnäkin rakastamaan Jumalaa ja uskomaan Häneen, miten
sinä, äiti, Häneen uskot; sitte rakastamaan sinua ja kaikkia ihmisiä
sekä rakkaasta, turvaisesta, pienestä kodista kiitollinen olemaan."

"Se on ennenkin sydämessäsi ollut, Elisabettiseni, vaan totisissa
silmänräpäyksissä tulevat tunteet enemmän tietoisiksi ja eläviksi."

Äiti ei millään muotoa tahtonut tuomita entistä itseäni, hänen rakasta,
vanhaa tyttöään, jonka vioille hän oli ollut sokea.

Illalla tuli pieni Laura hiipien huoneeseni.

"Äiti tosin kielsi minun puhumasta kanssasi... hä... hänes... tiedäthän
kyllä, ketä tarkoitan;" (hänen kirkkaat, lapselliset silmänsä
säteilivät veitikkamaisuudesta) "vaan en saata uteliaisuuttani hillitä.
Se varmaankin oli joku eriskummainen vanha jörö, vai miten? Isoisä
kirjoitti, että sinä olit liian nuori ja hän liian totinen."

"Hän ei ollut vanha eikä eriskummainen, Laura, vaan me olimme niin
erilaatuiset; hän oli paljoa, paljoa parempi kuin minä. Älä, sisar
kultaseni, enää milloinkaan tästä seikasta puhu; lupaa minulle se."

Hän supisti ruusunpunaiset huulensa suuteloon ja lupasi aina olla
tuohon aineeseen koskettamatta; vaan hänen katsantonsa oli aivan
tyytymätön.

"Sinä voisit kyllä minulle asiasi uskoa minun ikäni tähden, Betti;
olenhan minä jo pian täysikasvuinen tyttö", sanoi hän ja meni.

Miten oikullinen ja itsekäs olin ennen ollut! Minä havaitsin sen
lukemattomin tavoin, juuri perheemme pienistä vaarinotoista.

"Näinhän sinä, Elisabet, sen tahdot olemaan; sehän on sinun paikkasi,
sinun tottumuksesi, sinun oikeutesi", niin kuului alituisesti.

Kauan viipyi, ennenkuin saatoin heitä niistä luovuttaa. Vasta
vähitellen minun taloudentoimiinkin suotiin hiukan osaa ottaa.

"Minä en jaksa, äiti, toimetonna istua."

"Vaan voithan olla kävelyllä, armas tyttöni."

"Käsivarsien liikkeet etupäässä terveellisiä ovat; ja minäkin haluan
mielelläni tulla kelvolliseksi, miten sinä, äiti kulta."

Ensimmäinen syy auttoi, minua ruvettiin käyttämään. "Tiedätkö, Betti,
mitä toisinaan ajattelen?" kysyi pikku Juhana, joka seisoi vieressäni
kyökissä, minun kermamunkkeja leipoessani, ja odotti kärsiväisesti sitä
makupalaa, jonka hänelle luvannut olin. "Niin, minä luulen, että sinä
siellä isoisän luona olet tullut vaihdetuksi."

"Hyi, hyi, lapsi!" Äiti katsoi niin totisesti häntä. "Se on, Jumalan
kiitos, meidän vanha Elisabet."

"Oi, minä pidän monta, monta kertaa enemmän uudesta! Hän on
ystävällinen, melkein kuin sinä itse, äiti, hän ei toru, kun minä
höläjän, auttaa läksyjäni selville ja kertoo satuja hämärässä. Hän
ei saa milloinkaan mennä pois, eikä se toinen saa enää milloinkaan
takaisin tulla, vai kuinka, Betti? Kas, siinä on munkki!"


IX.

Lauran ripillepääsy lähestyi nyt suurin askelin, ja meillä kaikilla
kolmella oli, puvun tähden hyvin kiire. Tuo rakas tyttönen oli niin
kummastuksissaan, mielissään ja kiitollinen, kun hän niin sukkelaan oli
päähenkilöksi tullut. Koko ijässään hän ei ollut uutta leninkiä saanut;
minun hylkäämäni leningit olivat aina hänelle muodostetut.

"Miksikä tuhlaat minua varten niin monen monta pistosta, Elisabet?
Millainen nenäliina!"

"Niin, oikea narrinteos", jatkoi Kristian, tarkastaen työtäni
ylenkatseen ja ihmettelyn sekaisella muodolla. "Pane nyt se pois,
Betti, ja lähde kanssani; pieni kävely Vallilla tekee meille molemmille
hyvää."

"Sinähän kävelet mieluimmin yksinäsi, Kristian."

"En suinkaan. -- Se on oikein, että otat levätin hartioillesi. --
Noh, eikö täällä ole kaunista? Kas, kuinka aurinko keltaisenruskeilla
lehdillä leikkii. -- Ainoastaan silloin kuljen mieluimmin yksikseni,
kun tahdon häiritsemättä ajatella läpitse, mitä lukenut olen. Nyt
tarvitsee minun juuri päästä vähäsen lakitieteestä, ja sinun myös
tarvitsee päästä ajatuksista, vanhoista muistoista ja en tiedä, mistä
vielä, sekä luoda raitis katse elämään."

"Minä olen sydämestäni tyytyväinen, Kristian, älä usko mitään muuta!"

"Tavallasi kenties, vaan et, miten me -- äiti ja minä -- sinun soisimme
olevan. Eilen puhelimme juuri sinusta. On ikäänkuin ei sinulla enää
olisi mitään mielitekoja eikä toiveita, niin, ei mitään tulevaisuutta
-- ei, ei, anna minun loppuun puhua -- ikäänkuin elämä olisi takanasi,
Elisabet, samoinkuin se äidin takana on, ja ikäänkuin ainoastaan muiden
hyväksi eläisit."

Kuinka omituista, että hän juuri noilla sanoilla ajatuksensa lausui; se
teki minun niin hyvää, vaikk'ei se minuun sopinut.

"Jumala suokoon, että saattaisin heittää oman minuuteni paljoa, paljoa
kauemmaksi kuin heitän, Kristian, niin saattaisin iloisempikin olla."

"Sehän koskee kaikkia ihmisiä", vastasi hän kuivasti, "vaan ethän
sinä saa karkoittaa ajatusta tulevaisuudestasi; sehän on naurettavaa
19:vuotisen tytön työksi. Noh, nyt olen sen sanonut, pane se nyt
kauniisti mieleesi."

Ja päivät kuluivat. Laura ja minä luimme toisinaan Uutta Testamenttia
yhdessä, ja minä oikein riemuitsin sisareni terveestä, luonnollisesta
käsityksestä.

"Mutta, Elisabet", sanoi äiti kerran, kun hän näki raamatun pöydälläni,
"onkohan... älä suutu kysymyksestäni... onkohan aivan oikein, että sinä
pidät sitä?"

Hän osoitti kirjoitusta ensi lehdellä.

"On, äiti, olen varma siitä, että se on oikein."

Minä kätkin heti kirjan; mistään hinnasta en olisi tahtonut sitä
menettää.

Lokakuun puolivälissä pakkasimme Lauran matkalaukun. "Neiti Hjort,
Lehmuksela." Tuo minun osoitteeni sisältävä jäykkä kortti kelpasi taas
käytettäväksi. Oi, miten täynnä iloisia, liioiteltuja toiveita olin
sitä kirjoittaissani ollut! Nuo korkeat, painetut kirjaimet näyttivät
niin vierailta, melkein aaveentapaisilta. Nyt oli Laura saman matkan
tekevä, se oli niin omituista ajatella. Hän oli elävä isoisän ja
Kristiinatädin kanssa yhdessä ja saisi nähdä Ove'n! Käviköhän Ove
siellä joka päivä nyt miten ennen?

"Sinun tulee kuitenkin Kristiina tädille olla ystävällinen ja
tarkkaavainen, Laura, lupaa se minulle!"

"Tahdompa koettaa; vaan Kristian sanoo, että hän on sietämätön, ja
äiti, joka, miten tiedät, ei kenestäkään pahaa puhu, nimittää häntä
ikäväksi ihmisparaksi, ja kirjoitithan sinä itse..."

"Älä ollenkaan välitä siitä, mitä minä kirjoitin. Vasta lopulla häntä
tuntemaan rupesin. Sinun täytyy kokea päästä ystävälliseen suhteesen
hänen kanssansa, sisko kulta, minun tähteni!"

Kuinka suloiselta ja sievältä pieni tyttömme näytti, kun hän säteilevin
vaan kuitenkin kyyneleisin katsein meille rautatievaunuista nyökkäsi.
Suuri, uusi saali laskeutui niin kauniisti hänen hennon, hienon
vartalonsa ympärille; sievä hattu ja muhkea leukarusetti kaunistivat
häntä oivallisesti. Hän oli itsekin iloinen puvustaan, siitä että sai
kiireestä kantapäähän asti noin uudenuutukainen olla, vaan se oli
lapsellista, viatonta eikä turhamaisuuden iloa. Piljettiä hän piti
lujasti toisessa, laukkua ja sateenvarjoa toisessa kädessään.

"Minä kyllä pidän kapineistani huolta", hän huusi, kääntyen etupäässä
Kristianin puoleen, joka tavallisesti soimasi häntä huolimattomuudesta
ja järjestyksen puutteesta.

Kului jo'ku aika, ennenkuin kaikki taas kävi vanhaa, tavallista
tahtiaan hänen lähtönsä jälkeen. Vasta, kun hän oli poissa, havaitsimme
oikein, mikä hilpeä, rakastettava keijukainen hän todellakin oli.
Äiti tietysti häntä eritoten kaipasi, vaan hän ei puhunut siitä;
valittaminen ei hänen tapanansa ollut; jos hänellä oli kuorma, niin hän
kantoi sen mieluimmin yksinään ja hiljaisuudessa.

Kuinka lempeä, kärsiväinen, rakastava ja itsekieltävä hän oli,
vähän liiaksi heikko ja mukaantuvainen muille -- olinhan itse
esimerkkinä siitä -- vaan vahva ja taipumaton omien velvollisuuksiensa
täyttämisessä. Hänellä, miten Ovellakin, oli sydäntä kaikkia kohtaan
läheisyydessään.

"Minä olen niin halukas lähettämään vähän apua, joitakin Lauran
vaatteita ja hiukkasen vahvistavaa ruokaa, puusepän sällin vaimolle
vintikamariin; hän on sairaana, raukka, ja monien lastensa tähden
suuressa tuskassa; ajatteleppa, kuusi kappaletta, ja vanhin on vain
kymmenen vuotinen. Kukkaroni on jotenkin ohut, puut ja vuokra ovat
maksetut; mitä sanot; Elisabet, teemmekö niin?"

Toisella kerralla pyysi äiti minua, ett'en unohtaisi leivänmuruja.

"Pikku linnut ovat tottuneet ne saamaan", hän sanoi, "eikä nyt
talvisaikana saa niitä ateriattaan jättää."

Naapurin laiha kissa oleskeli myös alituisesti kyökissämme ja löysi
aina savikuppinsa maitoa täynnä nurkassa.

Eräänä päivänä, kun parhaallani silotin vaatteita, tuli äiti sisälle
luokseni tyytyväisen, kirkastuneen näköisenä.

"Anna minulle rauta ja mene sisälle, Regiina on täällä! -- Jumalan
kiitos, että armas tyttöni saa jotakin, joka häntä hiukan ilahuttaa.
Pyydä hänet jäämään päivälliseksi, minä kyllä laitan kolme ruokalajia."

Ah, se oli heikko ihastuttaminen! Regiinalla ja minulla ei ollut enää
mitään toisillemme sanomista; hän havaitsikin sen aivan pian ja hylkäsi
minut kokonaan.

Joka viikko saimme tiheän, pitkin ja poikin, ristin ja rastin
kirjoitetun kirjeen Lauralta. Hän ikävöi kovin kotia vaan piti
isoisästä; talo hänestä myös oli hauska ja kaunis ja koko seutu niin
ihana. Kristiina tädin sydäntä hän ei kuitenkaan saattanut voittaa. --
"Täti edellyttää", kirjoitti hän, "ett'en minä saata häntä kärsiä, ja
se tekee kaiken lähenemisen niin vaikeaksi; vaan minä muistan kyllä
lupaukseni Elisabetille. Epäystävällinen hän oikeastaan ei ole, kuinka
omituinen, jäykkä ja synkkä hän muutoin onkin."

"Vaan mitä tuossa on ollut?" kysyi Kristian kummissaan. "Kas, kuinka
tiheästi lapsi on sen ylitse vetänyt; siitä on mahdoton ainoatakaan
kirjainta erottaa."

Äiti vaikeni, vaan minä saatoin nähdä, että hänellä olivat omat
ajatuksensa. Minullakin olivat minun mietteeni: tuo rakas tyttönen
oli varmaan kirjoittanut Ove'sta ja sitte, kun hän muisti meidän
suhteemme, sen taas pois pyyhkinyt. Vähitellen hän kuitenkin tuli
vähemmän varovaksi, ja Ove'n nimi oli usein kirjeissä. "Pastori oli
ollut Kristiina tädin ja hänen kanssansa ajelemassa tahi heille kirjoja
lainannut; hän, Laura, oli kuullut niin kauniin saarnan, joka oikein
antoi halun hurskaaksi ja hyväksi tulemaan" j.n.e.

Talvi kului tasaista, hiljaista kulkuaan. Me olimme kaikki aivan
ahkeroita; Kristian luki kuin henkensä edestä; äiti ja minä askaroimme
yhdessä talouden toimissa ja neulan ääressä, ja illalla, kun rakas,
pieni rauhanhäiritsijämme oli sänkyyn mennyt, luin kuuluvasti. Ensi
kerran maistoin sitä iloa, joka ahkeruudessa on. Ateriamme ja kävelymme
olivat hyvin hupaiset ja vaikuttivat niin virkistävästi hyvin kulutetun
ajan jälkeen. Mitä lähemmälle joulu ja sen kanssa tutkintoaika joutui,
sitä äkkipikaisemmaksi ja äkäisemmäksi kuitenkin Kristian tuli; meidän
täytyi punnita sanamme ja tarkoin varoa häntä loukkaamasta. Monta
kertaa hän sanoi itse: "Minä olen sietämätön, äiti, sen tiedän aivan
hyvin; vaan te ette aavista, kuinka täällä päässäni pinnistää."

"Taukoa sitte taivaan tähden, rakkain ystävä", pyysi äiti.

"Saamme nähdä; älä minua vain millään muotoa vaivaa, äiti kulta."

Kuinka iloinen päivä oli se, kun hän tuli kotiin ja kertoi, että
kaikki oli onnellisesti ja hyvästi ohitse! Hänen kasvonsa säteilivät
sydämellisimmästä ilosta; se ei ollut vanha vakava Kristian ukkomaisine
käytöksineen.

"Nyt en tosiaankaan enää tahdo olla sellainen myyrä, joka kaivaa
itsensä pois kaikesta valoisasta ja hauskasta tässä maailmassa! --
ja pojasta tuolla rupean myös huolta pitämään; niinpä niin, nyt minä
oikein todella rupean hänen kanssansa käsikähmään."

Hyväksi aluksi hän tarttui pienen Juhanan haiveniin.

Poika kuuli tuon lupauksen paljoa suuremmalla levottomuudella kuin
ilolla ja vapautti päänsä niin pian kuin hänelle mahdollista oli, ison
veljen lujista kourista.

"Jos vain nyt saisimme sinut, Betti, oikein iloiseksi", sanoi Kristian
paria päivää myöhemmin.

"Minä olen iloinen, Kristian; Jumala on ollut niin erinomaisen
armollinen minulle. Minä olen iloinen ja kiitollinen."

"Sinä olet kuuliainen, ainoastaan kuuliainen, vaan et onnellinen; se se
on, jota en saata käsittää. Tiedätkö, kenenkä kaltainen olet; saanko
sen suoraan sanoa?"

"Saat, miksikä ei?"

"Sen kaltainen, joka pitää kuolleesta, ajattelee sitä ja iloitsee
saadakseen sitä toisessa maailmassa tavata. Kenkään ei saata uskoa,
että sinä olet heittänyt pois rasittavan ikeen ja tuntisit itsesi
huojennetuksi ja vapautetuksi."

"Älä puhu niin, Kristian, se murehduttaa minua. Kun on paljon
kaduttavaa ja sovitettavaa -- ja sitä minulla on -- niin saattaa kyllä
toisinaan vähän totiseksi tulla."

"Oh, et sinä ennenkään niin hirveän häijy ollut, vaikka minä toisinaan
olin sinulle oikein vihainen ja luulin, että sinun minuutesi esiintyi
liian paljon äidin kustannuksella. Nyt sitä vastaan toivoisin, että
sama minuus tuntuvammin esiintyisi."

Hän kietoi käsivartensa lemmekkäästi vyötäisteni ympäri.

"Jos Jumala suo, sisar kultaseni, niin tuumailen, että äiti ja sinä
jäätte tulevaisuudessa minun luokseni, kun Laura ja poika ovat
maailmalle joutuneet ja minä olen jalkani oman pöydän alle pannut."

Joulun aikana saimme, miten tavallisesti, koko lastin hyviä tavaroita
Lehmukselasta: hanhia ja jäneksiä, juustoja ja torttuja, omenia ja
saksanpähkinöitä. Kummastuksekseni oli pohjalla Mette Marian tuttu
koulupussi, pähkinöitä täyteen pakattuna.

"Neiti Elisabetille Klintiltä ja metsästä, noukkinut Mette Maria"
niin kuului lapsen omakätinen päällekirjoitus. Hän oli varmaan nähnyt
suurinta vaivaa, kirjaimet olivat suuria ja koreita.

"Mitä luulet minulla tässä olevan, Betti?" kysyi pieni Juhana eräänä
aamuna maaliskuun alussa, suljetulta käsiänsä minua kohden kurottaen.

"Kevätesiköitä!"

"Oh, hyi, Elisabet! Sinä näit ne, vehreät lehdet pistäytyivät esiin. Se
ei ole rehellistä peliä."

Hän kurotti minulle kourallisen raittiita kevätesiköitä, ja niiden
muassa seurasivat ensimmäiset kevättunteet. Pari päivää myöhemmin näin
keltaisen kukan Vallin rinteellä. Nyt alkoi maalla kaikki versoa ja
kasvaa; pian oli Lehmukselassa oleva kaunista. Vieläköhän milloinkaan
sinne joutuisin? Tuota en tohtinut ajatella.

"Kun vain ei Laura olisi kipeänä; on enemmän kuin 14 päivää siitä, kun
hän kirjoitti!"

Äiti huokasi syvästi. Hän oli kauan hiljaa suruansa kantanut; nyt hänen
täytyi sitä purkaa.

"Saattaahan hyvin helposti esteitä tulla! Muistatko joulun edellä,
äiti, kuinka kauan silloin viipyi?"

Minä koetin näyttäytyä levolliselta ja iloiselta, vaikka minäkin olin
murheinen ja levoton. Me hätkähdimme joka kerta, kun soitettiin.

Vihdoinkin huhtikuun lopussa tuli Kristian riemuiten sisälle.

"Tässä on kirje! Lauran omia harakanvarpaita. Voit olla aivan huoletta,
äiti; pieni lemmikki jaksaa hyvin."

Kirje sisälsi vain pari kiireessä kirjoitettua riviä: Kristiina täti
oli kipeänä, vaarallisesti kipeänä; hän ikävöi minua, luuli Laura; hän
itse ikävöi myös sanomattomasti. Oli niin hirveän paljon ajattelemista
ja järjestämistä, eikä hän kelvannut mihinkään.

"Tyttö kultani, mitä sanot?"

"Toivon ehtiväni sinne vielä tänä iltana, äiti; lähteehän juna vasta
k:lo 7."

"Sinä tahdot siis... oi, lapsi, kuinka kelmeä sinä olet! Tohdimmeko
antaa hänen lähteä, Kristian?"

"Luonnollisesti lähden! muu ei voi kysymykseen tulla. Täti parka!"

"Pieni Laura parka", sanoi äiti, "ja sinä myös! Sinä et ajattele
ollenkaan itseäsi säästää, lapsi."

Minä en vastannut mitään vaan kiirehdin sisälle omaan huoneeseni ja
pakkasin sisälle muutamia välttämättömiä kapineita, sekavain ajatusten
taukoamatta päässäni pyöriessä.

Oi, jos saattaisin ajatella vain tätiä, yksinomaisesti tätiä! Mistä
nuo muut kuvat tulivat, tuo pelko, tuo toivo? Armollinen Jumala,
auta minua, pidä kaikki tuo sielustani poissa, ja anna tunteideni
jakautumatta Kristiina tädin ympärille kokoontua!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertoelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.