Title: Joosef vakkamestari
Author: Spyri, Johanna
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Joosef vakkamestari" ***


JOOSEF VAKKAMESTARI

Kirj.

JOHANNA SPYRI

Suomennos


Täti kertoo XII.



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1912.



SISÄLLYS:

1. Joosef vakkamestari
2. Uusi tuttavuus.
3. Mitä salaaminen vaikuttaa.
4. Mitä hyvä Jumala antaa.
5. Jouluiltana.



Ensimäinen luku.

Joosef vakkamestari.


Missä kauniita, vihreitä laidunkunnaita kohoaa taivaalle toinen
toisensa perästä ja missä laaksot niiden lomassa ovat loistavien
punaisten ja sinisten kesäkukkien peitossa, siellä on pieni kylä
nimeltä Altkirch. Siisti, valkea pikku kirkko punaisine tornineen ja
puutalot yltympäri seisovat tuulensuojassa vihreätä taustaa vasten,
sillä kylän takana ja molemmilla puolin kohoaa kukkuloita, ja vain
etuosa on vapaa ja avonainen. Tämä on vastapäätä kohoavalle, vihreälle
Rechbergin kukkulalle päin, jonka huipulta toinen kylä valkeine
kivitaloineen loistaa etäälle. Sen nimi on kuten kukkulankin Rechberg.
Kunnaitten lomitse syöksyy raju Ziller-puro, joka tuo mukanaan alas
vuorilta paljon puita ja vierinkiviä saineissa aalloissaan.
Altkirchistä Rechbergiin johtaa ajotie, jonka täytyy tehdä suuri mutka.
Aluksi kulkee se mutkistellen Ziller-purolle asti, sitten vanhan,
katetun sillan yli ja toiselta puolen taas mutkaisena Rechbergin
kylään. Koko matka kestänee lähes kaksi tuntia. Lyhempi ja paljon
herttaisempi on kapea polku. Se vie keskeltä kukkulaa alas
Ziller-purolle, suoraan kaitaa puusiltaa kohden, joka sillä paikalla
johtaa vuolaan puron yli. Silta on niin kapea, että ainoastaan yksi
henkilö kerrallaan saattaa kulkea sen yli, ja on hyvä, että molemmille
puolille on asetettu kaidepuut, joten voi pitää kiinni niistä, sillä
heikko silta vapisee ja heiluu joka askeleella, niin että kulkijan
valtaa varsin epävarma tunne tästä astuessaan.

Yltympäri ei erota ainoatakaan asumusta vihreillä kukkuloilla, vain
viimeisellä, jolta polku jyrkkänä laskeutuu purolle, seisoo yksinäinen
kappeli ja katselee ammoisista ajoista asti vuolasta virtaa ja usein
tulvan viemää ja taas korjattua siltaa.

Altkirchissä on paljon köyhiä ihmisiä, sillä siellä on vähän
työnansiota saatavissa. Useimmat miehet käyvät päivätyöläisinä
naapuritaloissa, muutamilla on myöskin palanen maata, jota he
viljelevät, ja vain parilla kolmella kylän talonpojista on kyllin maata
voidakseen pitää useampia lehmiä.

Yksi köyhimpiä koteja oli vakkamestari Joosefin, joka asui syrjäisessä,
vanhassa mökissä kappelille vievän tien varrella aivan yksikseen. Tupaa
peittivät melkein kokonaan ikivanhan pajun pitkälle riippuvat oksat. Ne
olivat levinneet leviämistään, kunnes lopulta ympäröivät koko mökin.
Joosef oli aina asunut mökkisessä, sillä se oli ollut jo hänen
isälläänkin, joka siinä oli elänyt ikivanhaksi. Nyt oli Joosefista
itsestään tullut vanha mies ja hän asui tuvassa ijäkkään, kauvan
sairastaneen vaimonsa ja kahden lapsenlapsensa kera.

Joosefilla oli ainoa poika Juuso, joka aina oli ollut sävyisä, mutta
hieman huikentelevainen ja epävakainen ihminen. Hänen nykyistä
olinpaikkaansa eivät ijäkkäät vanhemmatkaan tietäneet; jo kuusi vuotta
oli hän ollut poissa kotoa ja sen ajan kuluessa antanut niukasti
tietoja itsestään. Juuso oli hyvin varhain mennyt naimisiin, ja se oli
ollut vanhempien mieleen, sillä hänen vaimonsa oli tuo ahkera, kelpo
Heleena, josta kaikki pitivät. Hän oli hyvännäköinen ja kulki aina
tietään hiljaisena, ahkerana ja tunnollisena. Hän piti myös kaiken
miehensä asunnossa hyvässä järjestyksessä, ja Joosefilla ja hänen
vaimollaan oli hyvät päivät niinkauan kuin Heleena-tytär oli talossa.
Hän teki työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään eikä antanut vanhuksien
tehdä mitään, sillä hän sanoi, että isän ja äidin tuli nyt levätä, he
olivat tehneet kylliksi, ja heidän kahden nuoren oli nyt valmistettava
vanhuksille hyviä päiviä, Juuso kävi joka päivä työssä suuressa
kartanossa Ziller-puron toisella puolen ja toi lauantaisin sievän
rahasumman kotiin. Kaikki oli niin hyvin järjestetty ja kävi niin
onnellisesti hyvinvoinnissa ja tyytyväisyydessä, että Juusokin tottui
tasaiseen elämään eikä muuta toivonut kuin että sellaista jatkuisi.

Kolme vuotta kului siten häiritsemättömässä rauhassa ja vanha munkki
isä Kleemens, joka asui pitkässä, vanhassa rakennuksessa Altkirchin
takana ja usein astui Joosefin tupaan, sanoi monesti: "Joosef, teillä
on hyvä asua, täällä ei kuule yhtään pahaa sanaa." Ja hänen hyvät
silmänsä loistivat ilosta, kun Heleena aina yhtä puhtaana ja siistinä
astui sisään ja toivotti hänet iloisella äänellään tervetulleeksi, ja
kun pikku Helli hänen käsivarreltaan jo kaukaa ojensi isä Kleemensille
kätösensä. Silloin toisti tämä vieläkin: "Niin tosiaan, teillä on hyvä
asua, Joosef!"

Kun pikku Helli oli lähes kaksivuotias, tuli pikku Seppi maailmaan. Se
oli suuri ilo kaikille, mutta heti sen jälkeen tapahtui surullisin
onnettomuus, mikä saattoi kohdata Joosefin kotia: Kuolema tempasi
Heleenan hänen mieheltään ja pienokaisiltaan. Hän jätti aukon, joka ei
enää ollut täytettävissä. Siitä alkaen kuljeskeli Juuso niinkuin se,
jolla ei enää ole mitään päämäärää. Hänet valtasi levoton, epävakainen
mieli, hän ei enää saattanut jäädä kotiin sunnuntaisin kuten hän
muulloin niin mielellään oli tehnyt. Jokin ajoi häntä pois, yhä
kauemmas, ja lopuksi arveli hän, että hänen kävisi taas paremmin,
kunhan hän vain pääsisi pois kylästä ja hakisi muualta työtä. Hän
lupasi lähettää vanhemmilleen aika ajoin rahaa heidän ja lasten
elatukseksi, ja niin hän lähti. Jonkun aikaa piti hän lupauksensa ja
lähetti avustusta. Sitten se loppui, eivätkä he kuuteen vuoteen enää
olleet saaneet tietää mitään hänestä, ei, mihin hän oli joutunut eikä
edes, oliko hän enää elossakaan. Sillävälin olivat molemmat vanhukset
käyneet yhä vanhemmiksi ja köyhemmiksi. Ainoa vähäinen elatuskeino,
mikä heille oli jäänyt, oli siinä, että isoisä punoi pajunoksista
vakkasia ja antoi ne perjantaisin juustomiehen mukaan, kun tämä vei
juustonsa kaupungin torille. Paljoa ei isoisä ansainnut tekemillään
vakoilla, ja isoäidin täytyi paloitella joka leivänkappale, jotta
päästäisiin päivästä toiseen. Niin oli nyt Helli tullut lähes
yhdeksän-, Seppi lähes seitsemänvuotiaaksi, ja Hellin täytyi jo aika
lailla auttaa isoisää kaikissa toimissa, sillä yli neljä kuukautta oli
isoäiti jo maannut vuoteen omana eikä voinut enää yhtään mitään tehdä.
Niinpä täytyi isoisän ja pikku Hellin yhdessä päivittäin huolehtia
keittämisestä, mikä tosin ei ollut varsin mutkikasta, sillä ei keitetty
mitään muuta kuin maissipuuroa ja perunoita ja silloin tällöin
harvinaisuuden vuoksi hiukan kahvia. Mutta tarvittiin kumminkin nuo
kaksi valmistamaan ruokaa, sillä pikku Helli oli vielä liian pieni
nostelemaan pannua, eikä isoisä milloinkaan oikein tiennyt, missä
järjestyksessä keittohommat oli suoritettava, jonka taas pikku Helli
tiesi tarkoin. Siten he aina yhdessä työskentelivät keittiössä, ja
tavallisesti seisoi pikku Seppi tällöin myöskin tuossa pienessä
sopessa, jossa toiset kaksi tuskin saattoivat liikkua ja oli milloin
toisen, milloin toisen tiellä suurin silmin katselemassa ja odottamassa
niitä ihania laitoksia, joita siinä valmisteltiin. Eivätkä isoisä ja
Helli enää yrittäneetkään karkoittaa pienokaista pienestä keittiöstä,
hehän kyllä hyvin tiesivät, että hän kahden minuutin kuluttua olisi
taas siellä, sillä pikku Sepillä oli monessa asiassa sanomaton
kestävyys.

Kaunis, lämmin syyskuun aurinko kimalteli Altkirchin ympärillä
olevilla, vihreillä kukkuloilla. Nyt juuri osui muutamia säteitä
himmeitten ikkunaruutujen läpi isoäidin vuoteelle.

"Oi, Jumalani!" huokasi hän, "vieläkö aurinkokin paistaa? Kunpa minäkin
vietä kerran pääsisin ulos! Mutta kyllähän jo alallanikin pysyisin,
kunhan ei vuode olisi kova kuin puu; patjassakaan ei ole enää mitään.
Ja kun ajattelen talvea sitten, jolloin minun täytyy virua kovalla
säkillä ohuen peittopahasen alla ilman kunnon patjaa: Minunhan täytyy
paleltua kaiken muun lisäksi, johan minua nyt viluttaa."

"Ei nyt vielä auta talvea surra", sanoi isoisä vaimentaen, "vielähän
silloinkin Taivaan isä elää, hän on auttanut meitä jo monta kertaa
pulassa ollessamme, älä unohda sitä. Mitähän, jos kiehauttaisimme
sinulle kahvitilkan, jotta lämpiäisit?"

Isoäiti halusi mielellään kahvikupposen, ja isoisä avasi oven
keittiöön, sillä sinne pääsi suoraan huoneesta, missä isoäidin vuode
oli. Pienet portaat uunin takana johtivat ylös makuukammioon, jossa
isoisä nukkui lasten kera. Hän viittasi nyt pikku Helliä tulemaan
mukaan, ja samassa tuli Seppikin perässä, sillä hänen täytyi katsella,
mitä syötävää mahdollisesti valmistettaisiin. Keittiössä otti isoisä
pannun hyllyltä ja kaatoi siihen vettä, sitten sanoi hän: "Pikku Helli,
mitä nyt ensiksi pannaan?"

"Ensiksi minun täytyy jauhaa kahvipavut", ilmoitti lapsi ja istui heti
jakkaralle vanha kahvimylly polvella ja väänsi kaikin voimin. Mutta hän
ei liene ollut aivan tyytyväinen jauhamiseensa, sillä hän tarkasteli
myllyä puolelta ja toiselta ja veti vihdoin sen laatikon huolellisesti
auki. Siinä oli kauniin jauhon sijasta, jota siinä olisi pitänyt olla,
suuria murenia, melkeinpä kahvipavun puolikkaitakin. Pikku Helli ojensi
kauhistuneena laatikkoa isoisää kohti ja näytti hänelle vahinkoa. Tämä
huomasi sen ja sanoi rauhoittaen: "Älä nyt vain nosta mellakkaa, ettei
isoäiti kuule, muuten hän voivottaa ja luulee, ettei hän saa enää
koskaan juoda kahvia, odotahan nyt hiukan."

Samassa meni isoisä ulos ja palasi kohta takaisin kädessä iso kivi.
Sillä hän murensi ja hieroi kahvipavut paperilla, ja sitten kaatoi
pikku Helli karkean jauhon pannuun. Mutta kun isoäiti pian sen jälkeen
sai kupin käteensä, huudahti hän valittaen: "Voi, voi! Siinähän kelluu
suuria jyväsiä pinnalla, kahvimylly on särkynyt. Voi, kunpa se olisi
kestänyt, me emme jaksa ostaa uutta enää." Mutta isoisä sanoi
lepyttelevällä äänellä: "Älähän nyt sitä harmittele, kärsivällisyydellä
moni seikka korjataan."

"Niinpä kylläkin, muttei kahvimyllyä", voivotti isoäiti vieläkin.

Pikku Helli ja Seppi saivat myös kumpikin kupillisen kahvia ja
perunanmurusia sen kanssa, sillä leipää saivat he vain sunnuntaisin
kappaleen kumpikin, Sitten haki isoisä esille vakkaset, jotka oli
punonut, sitoi ne parittain nuoralla yhteen ja antoi kummankin lapsen
käteen kimpun pieniä vakkoja. Sitten käski hän heidän lähteä matkaan ja
varoitti heitä vielä tulemasta liian myöhään kotiin. He tiesivät jo,
mihin heidän vakkoinensa oli mentävä, sillä heidän oli joka toinen
viikko saatettava sellainen lähetys juustomiehelle. Tämä asui
jokseenkin kaukana kylästä, täytyi kulkea kukkuloitten toiselle
puolelle, kappelin ohi, ylös metsään asti, siellä oli hänen mökkinsä.

Lapset lähtivät nyt yhdessä matkaan, ja kun pikku Helli yhä
tunnollisesti jatkoi matkaansa, niin täytyi Sepinkin seurata, vaikkakin
hän kernaasti olisi pysähdellyt ja katsellut yhtä ja toista. Vasta kun
he saapuivat kappelille, pysähtyi Helli ja sanoi: "Laske vakat tähän
maahan, Seppi, meidän pitää nyt mennä kappeliin rukoilemaan Isämeidän;
sen aikaa ne voivat olla tässä."

Mutta Seppi oli itsepäinen.

"En tahdo mennä sisälle, minun on liian kuuma", sanoi hän ja istui
maahan.

"Ei, Seppi, tule nyt, kyllä se täytyy tehdä", kehotti Helli. "Etkö
muista enää isä Kleemensin sanoneen, että kappelin ohi kulkeissa aina
on mentävä sisään jotakin rukoilemaan. Nouse nyt ja tule pian!"

Seppi jäi itsepintaisesti maahan istumaan. Mutta Helli ei jättänyt
häntä rauhaan. Vallan surullisena tarttui hän hänen käteensä ja nosti
hänet seisaalleen. "Sinun täytyy tulla, Seppi, sillä lailla ei
varmaankaan käy hyvin, sinun pitäisi myös rukoilla mielelläsi."

Samassa tuli joku alhaaltapäin kappelia kohden, ja yhtäkkiä seisoi isä
Kleemens lasten edessä.

Seppi oli yhdellä hyppäyksellä hänen jalkainsa juuressa. Lapset
ojensivat kiireesti munkille kätensä.

"Seppi, Seppi", sanoi hän aivan ystävällisesti puristaessaan tämän
kättä, "mitä olenkaan kuullut? Sinäkö et tahdo seurata pikku Helliä,
kun hän mielellään menisi kanssasi kappeliin? Mutta minäpä sanon
sinulle jotakin: Katsos, ei Herra Jumalamme mitenkään pakota ketään
menemään kappeliin rukoilemaan, vaan meillä on lupa saada siellä
rukoilla häntä. Ja joka kerta, kun sen teemme, lahjoittaa hän meille
jotakin, me vain emme aina voi sitä heti nähdä."

Sitten lähti hyvä munkki taas tiehensä, ja Seppi astui nyt
vastustelematta Hellin kera kappeliin ja luki hartaasti rukouksensa.
Kun lapset jonkun ajan perästä taas tulivat ulos, kuulivat he kovia
ääniä ja läähätystä polulta, joka tässä kohdin hyvin jyrkkänä laskeutuu
Ziller-purolle. Nyt tuli peräkkäin kolme päätä esiin, ensin tytönpää ja
sitten kaksi pojanpäätä, ja nyt seisoi yhtäkkiä kolme lasta vastapäätä
noita toisia, ja suuresti hämmästyneinä katselivat he kaikki toisiaan.



Toinen luku.

Uusi tuttavuus.


Äsken ilmaantunut tyttö oli suurin kaikista, hän lienee ollut
yhdentoistavuotias ja suurempi pojista hiukan toista vuotta nuorempi,
jotavastoin toinen näytti melkoista pienemmältä, mutta sangen
tanakalta. Tyttö lähestyi nyt vielä pari askelta lapsia ja kysyi:

"Mitkä teidän nimenne ovat?"

Lapset mainitsivat niinensä.

"Mistä te olette kotoisin?", kysyi lapsi edelleen.

"Altkirchistä, tuolta, mistä näkyy kirkontorni", vastasi Helli ja
osoitti punaista tornia kukkuloitten välissä.

"Siellä siis on teidän kirkkonne. Meillä on myöskin sellainen kirkko,
mutta se on suljettuna ja sinne mennään vain sunnuntaisin. Mutta
tuollaisia kappeleita ei meillä ole ensinkään. Tuolla ylempänä on
vielä yksi, katso, Kurt, ihan ylhäällä metsänrinteessä." Tyttö näytti
sormellaan korkealle ylös, ja veli nyökäytti päätään merkiksi, että hän
näki toivomansa esineen. "Tahtoisin vain tietää, miksi teillä täällä on
sellaisia kappelia niin monella kukkulalla."

"Jotta voi mennä sisälle rukoilemaan, kun kulkee ohi", sanoi Helli
nopeasti.

"Sitähän saattaa muutenkin tehdä", arveli toinen tyttö, "voihan
kaikkialla rukoilla, missä on. Rakas Jumala kuulee kaikkialla
rukouksemme, sen tiedän."

"Niin, mutta ei ajatellakaan, että pitäisi joskus rukoillakin, kunnes
tullaan kappelille, silloin sen heti huomaa ja tekeekin sen", vastasi
Helli vakavasti.

"Nyt meidän täytyy mennä, Liisa", muistutti Kurt-veikko, jota
keskustelu pitkästytti. Mutta Liisalla ei ollut mitään kiirettä, hän
teki mielellään hiukan tuttavuutta, ja pikku Helli miellytti häntä,
koska hän vastasi niin päättävästi ja oli nyt juuri sanonut jotakin,
jota Liisa ei lainkaan voinut kumota, miten hän asiaa pohtikin. Niinhän
todellakin oli, ei hänenkään milloinkaan pälkähtänyt päähänsä, että
saattaisi joskus rukoillakin ja kiittää hyvää Jumalaa kävellessään ja
ilakoidessaan, joskin hän oli Hellille varsin varmasti sanonut, että
saattaahan kaikkialla rukoilla. Nyt teki kappelikin yhtäkkiä aivan
uuden vaikutuksen Liisaan, sillä siihen asti oli hän katsellut sitä
kuin puuta, joka seisoi paikallaan vain siksi, että kerran, aikoja
sitten oli asetettu siihen, mutta hän ei ollut vielä koskaan ajatellut,
että se vielä tänään saattaisi huutaa jotain määrättyä jokaiselle
ohikulkijalle. Nyt tuntui hänestä yhtäkkiä kuin olisi hyvä Jumala
osoittanut taivaasta kappelia ja sanonut: "Tuossa se seisoo, jotta
sinäkin kerran minua ajattelisit."

Kun Liisa mietteisiinsä vaipuneena ei pitkään aikaan virkkanut mitään,
jatkoi Helli: "Eikä ole mikään käsky, vaan lupa, että saamme astua
sisälle ja rukoilla, sillä niin tehdessämme antaa hyvä Jumala meille
aina jotakin, joskaan emme saata sitä nähdä. Isä Kleemens on niin
sanonut."

"Niin, mutta minä haluaisin mieluummin kerran jotakin, jonka saattaa
nähdä", lisäsi nyt pikku Seppi, joka oli seisahtunut Hellin viereen ja
tarkkaavasti kuunnellut.

"Tunnetko sinäkin isä Kleemensin?", kysyi Liisa aivan iloissaan, sillä
tämä oli Ziller-puron toisellakin puolen laajalti kaikkien lasten hyvä
tuttu ja ystävä. Missä ikinä he hänet näkivät pitkässä kaavussaan,
suuri ristiinnaulitunkuva sivullaan, juoksivat he heti joka taholta
hänen luokseen ja ojensivat hänelle kätensä, ja samassa hän veti pitkän
kaapunsa alta vanhan kirjelaukun ja antoi kullekin lapsista kauniin,
värillisen kuvan. Liisa oli saanut jo monta sellaista, niissä oli
vaaleanpunaisia pikku enkeleitä, jotka sirottelivat kukkia, ja toisissa
taas oli kukoistava ruusupensas ja pikkulintu istumassa ylinnä siinä,
ja sitten oli monta muuta kuvaa, ja isä Kleemensin nimi herätti eloon
Liisan rakkaimpia muistoja.

"Hän asuu siellä meillä Altkirchissä, ylhäällä vanhassa luostarissa ja
tulee usein luoksemme", ilmoitti Helli.

"Niin, ja hän tuo isoäidille usein kokonaisen leivän", täydensi Seppi,
joka erikoisesti muisti tämän seikan.

"Nyt meidän pitää mennä, meillä on vielä pitkälti juustomiehelle",
sanoi Helli nostaessaan vakkakimppuansa ja ojentaessaan Sepille omansa.

"Tulethan joskus luokseni Rechbergille", kysyi Liisa, joka mielellään
tahtoi jatkaa uutta tuttavuutta.

"En osaa sinne, en ole vielä koskaan käynyt Ziller-puron toisella
puolen."

"No, sinnehän on ihan helppo löytää, tule nyt vain joskus aikaisin
sunnuntai-iltapäivällä", rohkaisi häntä Liisa, "sitten leikimme iltaan
asti. Sinun on vain kuljettava sillan yli tuolla alhaalla ja sitten yhä
vain ylöspäin aina korkeimmalle kohdalle asti, siellä on Rechberg, ja
tuo suuri talo, joka on aivan erikseen ylinnä, on meidän. Tule siis
silloin!"

Nyt lapset erosivat. Helli lähti Sepin kera vuorta ylöspäin, ja Liisa
alkoi tarkata veljiään, joista ei vähiin aikoihin ollut kuullut mitään.
Kurt oli kiivennyt vanhaan kuuseen kappelin vieressä ja kiikkui
uhkarohkeasti edestakaisin lahonneella oksalla, joka arveluttavasi
rätisi, niin että Liisa mielenkiinnolla katseli, romahtaisiko Kurt
kohta oksineen alas. Tämä tuntui hänestä enemmän hullunkuriselta kuin
vaaralliselta. Lähelle kuusta oli pieni, paksu Kaarlo oikaissut itsensä
maahan ja nukahtanut sikeästi, niin sikeästi, että Liisan äänekkäät
huudot kehottaessaan häntä nousemaan häipyivät jäljettömiin. Mutta
samassa tuli jotakin vierimällä kukkulaa alas, mikä yhtäkkiä sai Kurtin
oksaltaan ja Kaarlon jaloilleen. Se oli suuri lammaslauma, vanhoja ja
nuoria, suuria ja pieniä lampaita, Koko parvi aaltoili, hyppeli ristiin
rastiin, ja lauman rinnalla juoksi suuri paimenkoira ja haukkui
herkeämättä, jottei kukaan laumasta eksyisi, niin kovasti ja hartaasti,
että Kaarlo silmänräpäyksessä siitä heräsi ja kiireesti hyppäsi pystyyn
katsellakseen alaspäin vierivää laumaa.

Paimen ajoi laumaansa lasten ohi Altkirchiä kohden. Nuo kolme
katselivat hiljaisella ihastuksella ohikulkijoita eivätkä kyllikseen
saattaneet silmäillä hullunkurisia hyppyjä, joita pienet, somat
karitsat tekivät emiensä viereltä, ja kuinka nämä huolestuneina
seurasivat katseillaan, hyppelisivätkö karitsat vallattomina riveistä
ja eksyisivät. Kun lauma oli jo melkein kulkenut ohi, ja viimeiset
vanhat lampaat vain enää juoksivat jälessä, silloin hengähti yhä vielä
ällistyksissään oleva Kaarlo syvään ja sanoi: "Kunpa meillä vain olisi
sellainen karitsa!"

Samaapa Kurt ja Liisakin juuri sinä silmänräpäyksenä ajattelivat, ja
kaikki kolme olivat yhtäkkiä harvinaisen yksimielisiä. Liisa ehdotti
nyt heti, että palattaisiin kiireesti kotiin ja pyydettäisiin isää ja
äitiä antamaan heille sellainen karitsa. Sitten kuvaili hän vielä
veljilleen, kuinka he saattaisivat kuljettaa karitsaa kaikkialle
mukanaan ja viedä sen laitumelle ja aina katsella sen hauskoja hyppyjä
ja kuinka he vartioisivat sitä yhtä huolellisesti kuin isot lampaat. He
riemastuivat kaikki ajatellessaan voivansa omistaa karitsan, jopa siinä
määrin, että he suorastaan syöksyivät vuorta alas ja juoksivat sitten
sillan yli Liisa edeltä. Häntä seurasi Kurt, ja molemmat ryntäsivät
hennon portaan yli hypellen niin korkealle ilmaan, että silta heilui ja
tutisi heidän jalkainsa alla, ja irtonaiset laudat keikkuivat, niin
että toisten perässä juokseva Kaarlo menetti kaiken vakavan pohjan
jalkojensa alta, lankesi keskellä siltaa ja oli vähältä suistua
vuolaaseen Zlller-puroon. Kurt kääntyi takaisin ja nosti hänet pystyyn,
ja koska Liisa sillä välin oli päässyt maalle, ei silta enää notkunut
edestakaisin, ja veljekset saapuivat nyt onnellisesti toiselle
puolelle. Tie sieltä ylös Rechbergille oli jokseenkin pitkä, ja lapset
tarvitsivat runsaasti kolme neljännestuntia, ennenkuin saapuivat
viimeiselle jyrkänteelle ja näkivät tulen tuikkivan asuinhuoneen
akkunoista; oli näet jo tullut pilkkopimeä.

Jo tunnin ajan oli ylimaaherran rouva levottomana kulkenut edestakaisin
kamarista kiviportaille, sitten alas puutarhaan katsellen yltympäri,
palannut sitten taas takaisin ja vähän päästä tehnyt saman kierroksen
uudelleen.

Hän ei ollut päivällisestä saakka nähnyt ketään lapsista, ja kello
neljän tienoissa kahviaikana olisi heidän tavallisuuden mukaan
pitänyt olla kotona. Äiti oli antanut heille luvan viettää vapaan
lauantai-illan ylhäällä metsikössä, ja niin olivat heti syötyä kaikki
kolme riemuissaan juosseet tiehensä. Mutta nyt oli tullut pimeä, eikä
lapsista vieläkään kuulunut hiiskaustakaan. Missähän he olivatkaan, kun
niin myöhästyivät? Vai olisikohan pikku Kaarlolle, joka ei vielä
kävellyt ensinkään varmasti, tapahtunut jotakin? Äidin mieleen tuli
kaikellaisia huolestuneita ajatuksia ja hän juoksi yhä rauhattomampana
ulos ja takaisin sisälle ja joka akkunaan.

Mutta nyt -- siinähän ne tutut äänet olivat, ne kuuluivat jo etäältä
varsin kiihtyneiltä. Äiti juoksi ulos -- aivan oikein, siinä he
kiipesivät ylös, ja kun lapset huomasivat äidin, juoksivat he toinen
toistaan nopeammin voidakseen ensiksi kertoa; pikku Kaarlo vain jäi
kauas toisten jälkeen. Kurt ja Liisa hyökkäsivät melkein yhtaikaa äidin
luo ja tahtoivat molemmat kertoa kaiken samalla kertaa, mutta samassa
kuului toiselta taholta luja ääni: "Illalliselle! Illalliselle!" Nämä
sanat lausui ylimaaherra, joka juuri palasi toimistaan ja rupesi
kotijärjestyksen ylläpitäjäksi.

Kun nyt kaikki istuivat rauhassa pöydän ääressä, saattoi kertominen
alkaa, mutta nyt se ei tahtonutkaan kohta oikein sujua, sillä ensiksi
oli selitettävä, mitä oli tapahtunut, koska lapset eivät olleet tulleet
kahviajaksi kotiin, -- määräys, jota oli noudatettava.

Vihdoinkin saatiin selville, että Liisan mielestä oli aika käynyt liian
pitkäksi ylhäällä metsikössä ja hän oli ehdottanut, että kavuttaisiin
ylös vanhan lehmuksen luo. Koska sieltä näki ylös kappelille ja alas
Ziller-purolle ja kapealle sillalle, oli Liisan vallannut vastustamaton
halu kerran juosta sinne asti ja katsella kaikkea ympäristöllä, ja
portaan keikkumista ja vapisemista muisteli hän vielä suurena
nautintona eräästä aikaisemmasta huviretkestä asti. Heti olivat
veljetkin suostuneet aikeeseen, ja niin kiiruhdettiin matkalle, joka
lopulta huomattiin kumminkin paljoa pitemmäksi kuin miltä se oli
näyttänyt. Kun nyt luvaton retki oli tunnustettu, ja varoitettu toiste
siten seuraamasta jokaista mielijohdetta, päästiin täyteen kertomisen
vauhtiin. Ensin puhuttiin kappelista, sitten molemmista lapsista,
sitten lammaslaumasta ja sitten vietä kerran alusta alkaen ja vielä
perinpohjaisemmin. Lopuksi seurasi kuvaus hauskasta Ziller-puron yli
menosta ja kuinka siinä oli käynyt. Tästä kuvauksesta kyllä seurasi,
että isä ankarasti kielsi vastedes kaikki retket Ziller-purolle. Tuo
häilyvä silta oli laitos, jonka poistamista ylimaaherra jo kauan oli
innokkaasti ajanut, mutta joka siitä huolimatta yhä vain säilyi
entisellään.

"Kaarle paksu lepää päivätyöstään, ja teidänkin päivätyönne lienee jo
lopussa", sanoi nyt isä ja pudisteli vähän vieressään olevaa tuolia,
jolle Kaarlo sillävälin oli nukahtanut, sillä hän oli kestänyt suuren
ponnistuksen. Tätä hyvää ensi unta ei kumminkaan ollut niinkään helppo
keskeyttää, ja yhtäkkiä tarttui isä tuoliin ja kantoi sen ynnä nukkujan
makuuhuoneeseen, ja hypellen seurasivat muut lapset perässä ja
riemuitsivat tuosta oivasta kepposesta. Viimeiseksi tuli äiti ja
häneltä oli aika vaiva saada yksi lapsista hereille ja toiset levolle.

Siitä päivästä lähtien ei kulunut ainoatakaan aamiaista, päivällistä
tai illallista ilman että lapset toinen toisensa perästä, yhä uudelleen
ja joka äänilajissa lausuivat sanat: "Kunpahan meillä vain olisi
sellainen karitsa!" Vihdoin kyllästyi ylimaaherra siihen.

Eräänä iltana äidin istuessa lasten kera pöydän ympärillä ja pikku
Kaarlon, jonka aika vanhempien lasten koulutehtäviään harjoitellessa
tuli pitkäksi, juuri kuudennen kerran toistaessa: "Kunhan meillä vain
olisi --", avasi isä yhtäkkiä oven selkosen selälleen, ja sisään
hyppäsi todellinen, elävä karitsa. Pikku elukka oli lumivalkean,
kiharaisen villan peittämä ja niin soma, etteivät lapset sellaista
olleet vielä koskaan nähneet. Nyt syntyi sellainen ilometeli, sellainen
hälinä ympäri huonetta, ettei enää sanaakaan saattanut kuulla, sillä
karitsa kiiti etsien ja määkien nurkasta toiseen etsien tietä ulos, ja
kaikki kolme lasta ilosta huutaen juoksivat sen perässä. Mutta yhtäkkiä
kajahti isän luja ääni: "No niin, nyt riittää! Nyt pääsee pikku lammas
ensiksikin uuden uutukaiseen navettaansa, ja te tulette luokseni
kuulemaan, mitä minulla on teille sanottavana." Lapset saivat ensin
saattaa karitsansa ulos, ja he tuumivat suuresti kummastuneina, missä
pikku elukalle varustettu uusi navetta sijaitsisi ja minkä näköinen se
olisi.

Aivan oikein, ihka uusista laudoista oli laitettu pieni osasto kauas
hevostallin perälle, ja siinä oli kauniita, valkeita olkia, joilla
karitsa saisi maata. Karsinaan oli asetettu pieni häkkikin; siihen sopi
kaataa ruohoja, heiniä ynnä muuta, mikä karitsalle hyvältä maistui. Kun
se nyt oli asetettu hyvästi nukkumaan pahnoilleen ja makasi aivan
hiljaa ja hengitti enää vain hiukan pelokkaasti, silloin sanoi isä,
että nyt sen piti saada nukkua, sulki matalan oven ja viittasi lapsia
seuraamaan itseään.

Sisällä huoneessa istuutui hän, asetti kolme lastaan eteensä, kohotti
etusormensa ja sanoi vakavasti:

"Kuunnelkaa nyt minua tarkasti ja ajatelkaa, mitä kuulette. Olen
ottanut pikku lampaan emänsä luota antaakseni sen teille. Nyt tulee
teidän olla sille emän sijassa, kaita ja hoitaa sitä, niin että se
alkaa viihtyä luonanne eikä kuole koti-ikävään. Teidän tulee joka
joutohetkenä ottaa se ulos, leikkiä sen kanssa ja kävelyttää sitä,
Voitte viedä sen ylös laitumelle, sieltä saattaa se itse valikoida
ruohoa itselleen; saatte mennä sen kanssa, minne haluatte. Mutta ette
milloinkaan saa jättää elukkaa yksiksensä, ette silmänräpäykseksikään,
se on vielä liian pieni tullakseen toimeen, se eksyisi heti, ei
löytäisi enää navettaa ja saattaisi surkeasti menehtyä. Joka sen
tallista ottaa, hän pitää sitä silmällä, kunnes on saattanut sen
takaisin paikoilleen. Oletteko oikein ymmärtäneet minua ja tahdotteko
hoitaa karitsaa niin täsmällisesti kuin olen sanonut teille, tai jos
mieluummin tahdotte olla sitä tekemättä, niin sanokaa, siinä
tapauksessa vien sen vielä tänään emälleen takaisin."

Lapset huudahtivat kaikki kolme, että isä jättäisi heille karitsan. He
eivät mistään hinnasta tahtoneet antaa sitä pois. He lupasivat kaikki
kolme sydämestään ja koko tahdostaan paimentaa karitsaa ja pitää siitä
huolta kuten isä vaati eikä antaa elukan milloinkaan jäädä yksikseen.
Kukin vakuutti itse haluavansa joka kerta viedä karitsan takaisin
talliin, kun se aika tuli, sillä se oli oleva heille suurin ilo. Mutta
isä teroitti heille vielä kerran tämän asian tärkeyttä ja sanoi, että
sen lapsista, joka ottaisi karitsan ulos, tulisi myös viedä se sisälle,
niin oli oleva. Vielä kerran lupasivat lapset menetellä elukkansa
suhteen tarkalleen isän määräyksen mukaisesti ja antoivat kaikki kolme
hänelle kätensä vahvistukseksi ja olivat niin täynnä ihastusta
ajatellessaan ainaiseksi saavansa omistaa oman, elävän karitsan, että
he sinä iltana vasta sangen myöhään saivat unta. Pieni, muuten niin
unelle herkkä Kaarlokin seisoi pystyssä vuoteessaan ja huusi kerta
toisensa perästä Kurtille: "Isä saa kyllä nähdä, ettei karitsan
tarvitse meillä menehtyä, kyllä minä siitä huolen pidän."



Kolmas luku.

Mitä salaaminen vaikuttaa.


Seuraavana päivänä oli pääkysymyksenä, mikä karitsan nimeksi
pantaisiin. Liisa ehdotti, että sille annettaisiin nimi "Eulalia",
sillä se oli hänen ystävättärensä kissan nimi ja tuntui hänestä
erittäin kauniilta. Mutta veljet eivät tahtoneet siitä mitään tietää,
nimi oli heistä liian pitkäveteinen. Kurt ehdotti nimeä "Neero", sillä
se oli hänen ihailemansa suunnattoman suuren koiran nimi alhaalta
myllyltä. Mutta Liisa ja Kaarlo eivät ensinkään halunneet karitsan
nimeksi samaa kuin tuon leveäkuonoisen koiran. Nyt kysyttiin äidin
neuvoa asiassa, ja hän ehdotti, että elukkaa kutsuttaisiin oman
laatunsa mukaisesti "Kutripääksi".

Tästä nimestä olivat lapset heti yksimielisiä, ja se oli karitsan nimi
siitä lähtien. Valkoisen, soman Kutripään tuottama ilo oli kaikkien
kolmen mielestä kaikkia muita iloja ja huveja parempi. Jokaisena
lomahetkenä se haettiin navetastaan ja sitä kuljetettiin sinne tänne.

Välistä lähtivät lapset kaikin yhdessä ulos ja veivät Kutripään ylös
laitumelle tai metsikköön ja istuutuivat sen kera sinne. Liisan tällöin
penkillä istuessa ja elukan tuttavallisesti pannessa päänsä hänen
helmaansa, juoksivat Kurt ja Kaarlo läheiselle apilaspellolle ja toivat
oivia, meheviä lehtiä. Ne söi Kutripää sitten suurella mielihyvällä
toisen toisensa perästä heidän kädestään ja määki vähä väliä varsin
iloisesti.

Toisinaan haki joku lapsista yksinään karitsan tallista ja otti sen
mukanaan retkelle, kun oli toimitettava joku asia alhaalla myllyllä tai
leipurilla tai vanhan pesumummon luona. Silloin asteli karitsa aina
iloisesti kuljettajansa rinnalla ja tuntui aivan hyvin ymmärtävän, kun
Kurt ja Liisa ja erikoisesti sen hyvä ystävä Kaarlo sille näillä
matkoilla puhelivat. Se vastasi tällöin vähäväliä myöntävällä,
iloisella määkinällä ja katseli sen lisäksi seuraajaansa niin hartaan
ymmärtäväisesti, ettei ollut epäilemistäkään Kutripään vilkkaasta
osanotosta keskusteluun. Päivä päivältä tuli se myös yhä
tuttavallisemmaksi ja hellemmäksi lapsia kohtaan. Nyt painautui se aina
heti sitä vasten, joka haki sen tallista, ikäänkuin sen oma emä olisi
tullut. Lapset myös rakastivat sitä päivä päivältä yhä enemmän ja
hoitivat ja paimensivat sitä ja veivät sen kävelyjen ja hauskojen
keskustelujen jälkeen aina huolellisesti takaisin tallissa olevaan
pieneen karsinaansa pehmeälle olkivuoteelleen.

Kutripää viihtyi tuossa mainiossa hoidossa niin hyvin, että se kävi
varsin lihavaksi ja näytti lumivalkeine villakiharoineen niin siistiltä
ja sievältä kuin olisi se aina ollut pyhäpuvussa.

Niin kului kaunis, aurinkoinen syksy, ja oli tullut marraskuu niin
pian, etteivät lapset vielä koskaan olleet sellaista huomanneet. Nythän
saattoi jo puhua joulusta, sillä johan sen juhlan täytyi tulla
seuraavassa kuussa. Kurt ja Kaarlo voivat hyvästi yhdistää nykyhetken
ilot ja tulevaisuuden toiveet ja siten nauttia kaksin verroin. Niinpä
he iloitsivatkin lakkaamatta Kutripäästään ja jokaisella kävelyllään
kertoivat he sille kaikesta ihanuudesta, minkä joulujuhla toisi
mukanaan, ja luettelivat sille kaikki esineet, joita he salaa toivoivat
Jeesus-lapselta. Kutripää kuunteli silloin hyvin tarkkaavaisesti,
eivätkä veljekset olleet antamatta sillekin toiveita saada osansa
juhlalahjoista. Niinpä he useimmiten nauttivatkin kaikin kolmin näistä
ihanista toiveista ja tulivat siten päivä päivältä vielä
tuttavallisemmiksi keskenään.

Liisa oli hieman erilainen. Kun hänellä oli odotettavissa joku uusi,
suuri ilo, valtasi se hänet kuumeentapaisesti ja täytti silloin niin
kaikki hänen ajatuksensa, että entiset ilot joutuivat kaikki syrjään.
Nyt oli Liisalla erikoisen hyvä ystävä suuressa talonpoikaistalossa
alas Ziller-purolle johtavan tien varrella, ystävällinen Maria, joka
aina mieluisasti suostui kaikkiin Liisan aikeisiin. Tätä ystävätärtä
tahtoi Liisa nyt niin mielellään kerran käydä tervehtimässä, sillä
hänen kanssaan saattoi hän puhella paremmin perinjuurin joulujuhlaa
koskevista toiveistaan ja odotuksistaan kuin veljien kanssa, joilla oli
niin peräti erilaiset toiveet ja jotka eivät edes käsittäneet hänen
omiaan.

Äiti antoikin Liisan mennä kyläilylle, hän sai lähteä ensimäisenä
vapaana iltapäivänä. Hän malttoi töin tuskin odottaa, kunnes äiti vielä
oli sitonut hänen ympärilleen lämpimän villahuivin, joka kyllä oli
tarpeen kylmässä marraskuun tuulessa. Sitten riensi Liisa hypellen
tiehensä, ja äiti katseli vielä lastaan, kunnes tämä oli ehtinyt
puoliväliin rinnettä alas, sitten palasi hän sisälle. Samassa juolahti
Liisan mieleen, että matkaa oli koko pitkältä ja että oikeastaan olisi
ollut hauskaa ottaa Kutripää seuraksi mukaan, elleivät veljet jo olleet
sitä ottaneet. Nopeasti palasi hän takaisin, juoksi talliin, löysi
Kutripään rauhallisena makaamassa pahnoillaan, otti sen kiireesti ulos
ja juoksi nyt sen kanssa alaspäin kuivaa tietä pitkin, jolla kirjavat
syyslehdet lensivät hänen ympärillään tuulessa. Lyhyessä ajassa olivat
he alinomaa juosten päässeet matkansa perille. Pian käveli Liisa
syvällisiin keskusteluihin vaipuneena edestakaisin talon edustalla
Kutripään hyvillään pureksiessa lehtiä pensasaidasta, joka ympäröi
puutarhaa. Ystävyksetkin virkistivät itseään pitkien neuvottelujen
välillä syömällä makeita päärynöitä ja mehukkaita, punaisia omenia,
joita oli runsaasti, sillä Marian äiti oli heti tuonut suuren
kopallisen hedelmiä, ja mitä lapset eivät jaksaneet syödä, se piti
Liisan ottaa mukaansa. Niin oli aina ollut, sillä talossa kasvoi
runsaasti hyviä omenia ja päärynöitä.

Kun Liisan oli aika palata kotiin, lähti ystävätär heti saattamaan
häntä, ja niin paljon oli heillä yhä vielä sanottavaa toisilleen, että
he olivat aivan huomaamattaan ehtineet Liisan kodin luona olevalle,
pienelle jyrkänteelle. Maria jätti nopeasti hyvästi, ja Liisa kiiruhti
tietä ylös, olihan jo tullut pimeä. Nyt tultuaan pihalle, välähti kuin
salama hänen mieleensä ajatus: "Missä on Kutripää?" Hän tiesi
ottaneensa sen mukaansa, nähneensä sen sitten vielä syövän lehtiä
pensasaidasta, sitten oli hän sen aivan unohtanut eikä enää yhdelläkään
silmäyksellä tarkannut sitä. Mitä suurimman kauhun vallassa syöksyi hän
taas vuorta alas ja huusi joka taholle: "Kutripää! Kutripää! Missä
olet? Tulehan nyt! Tule nyt!" Mutta kaikki oli hiljaa, Kutripäätä ei
näkynyt missään. Liisa juoksi takaisin talonpoikaistaloon asti.
Asuinhuoneen akkunoista loisti jo tuli, hän saattoi kiviportailta
talon edustalla hyvin nähdä sisälle. He istuivat siellä kaikin
illallispöydässä, isä, äiti ja Maria, hänen veljensä ja rengit, ja
uuninrahilla makasi vanha kissa. Mutta ei missään ollut jälkeäkään
Kutripäästä näkyvissä, miten Liisa tähystelikin joka nurkkaan. Nyt
juoksi Liisa rakennuksen ympäri puutarhaan, ympäri koko pensasaidan ja
taas puutarhaan ja siellä pensasaidan sisäpuolitse yhä houkutellen:
"Kutripää, tulehan nyt! Tulehan nyt!" Kaikki turhaan, karitsasta ei
ollut jälkeäkään näkyvissä eikä kuuluvissa. Liisan tuska yhä kasvoi.
Tuli yhä pimeämpi, ja tuuli ulvoi yhä kovemmin ja oli vähällä
pyyhkäistä hänet mukaansa. Hänen täytyi palata kotiin, mitä piti hänen
tehdä? Hän ei voinut sanoa kadottaneensa Kutripäätä, koska hän oli sen
unohtanut. Mutta äidille tahtoi hän sen sanoa. Hän juoksi voimainsa
perästä vuorta ylös. Kotona oli jo kaikki illallista varten valmiina,
isäkin oli jo saapunut. Liisa hyökkäsi huoneeseen niin punaisena ja
kuumana, tukka hajallaan, että äiti sanoi: "Tuollaisena et voi tulla
pöytään, lapsi; mene ensin siistimään itsesi." Ja isä lisäsi: "Näin
myöhään ei sinun yleensä pidä tulla kotiin! Häviä nyt ja tule heti
muuttuneena takaisin, taikka ei ole enää mitään syötävää." Liisa
totteli nopeasti. Syömisestä ei ollut väliä, paljon mieluummin olisi
hän ollut tulematta enää ollenkaan, mutta se ei käynyt päinsä. Hän
palasi masentuneena paikalleen. Hän pelkäsi hirveästi, mitä muita
huomautuksia ja kysymyksiä vielä tulisi. Mutta ennenkuin kukaan vielä
saattoi sanoa hänelle sanaakaan, kiinnitti kaikkien perheenjäsenten
huomiota eräs uusi tapaus.

Hannu-renki pisti päänsä ovesta sisään ja sanoi: "Luvallanne, herra
ylimaaherra, ovathan lapset kaikki kotona kuten Katri sanoo, eikä
pikkulammas ole vielä tallissa."

"Mitä?", sanoi ylimaaherra tulistuen. "Siinä nyt ollaan! Kuka on
ottanut sen ulos? Kuka sen on tehnyt?"

"En minä vain!" -- "En minä vain!" -- "Minä en varmastikaan!" -- "En
minäkään!", huusivat Kurt ja Kaarlo niin raivokkaasti yhteen ääneen,
ettei ensinkään saattanut kuulla, vaikeniko Liisa, vai huusiko hänkin.
Äiti sanoi hilliten: "Älkäähän nyt niin myrskyisesti. Liisa varmaan ei
ole sitä tehnyt, jo iltapäivällä juoksi hän yksin ystävättärensä Marian
luo ja palasi vasta muutamia hetkiä sitten."

"Siis on kumminkin toinen teistä sen tehnyt", keskeytti isä nopeasti
suunnatessaan läpitunkevan katseen molempiin poikiin.

Vastaukseksi kaikui hänelle suunnaton huuto: "En minä vain!" -- "En
minä vain!" -- "Minä en varmastikaan!" ja molemmat katselivat niin
rehellisesti silmät selällään isää, että tämä heti huudahti: "Ei, ei,
eivät he sitä ole tehneet. Sitten on Hannu mahtanut jättää tallinoven
auki lampaan ollessa siellä, ja se lienee samassa silmänräpäyksessä
juossut ulos; mutta sekin näyttää minusta niin epätodenmukaiselta,
pitääpä käydä katsomassa."

Isä jätti huoneen tutkiakseen asiaa vielä ulkona tallissa.

Kun nyt syyttämisen ja puolustuksen aiheuttama kiihtymys oli ohi, sai
toinen vaikutus vallan. Yhtäkkiä pani Kaarlo päänsä käsivarrelleen ja
nyyhkytti ääneen surkeasti: "Nyt on Kutripää hukassa! Me emme saa sitä
enää! Nyt täytyy sen kuolla kurjuuteen!"

Nyt yhtyi Kurtkin häneen. Ääneen itkien huudahti hän: "Niin, nyt tulee
yhä kylmempää, eikä sillä ole mitään syötävää ja sen täytyy paleltua ja
menehtyä." Ja vielä kovemmin kuin nämä molemmat alkoi nyt Liisa itkeä
ja valittaa. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta saattoi selvästi kuulla,
kuinka paljon tuskaisempi ja syvempi hänen surunsa vielä oli kuin hänen
veljiensä, ja Liisahan kyllä tiesi, miksi. Vielä kun myöhemmin Kurt ja
Kaarlo aikoja sitten olivat nukahtaneet patjoilleen ja näkivät iloisia
unia Kutripäästä, makasi Liisa vielä levottomuuden vallassa vuoteessaan
eikä saanut unta. Häntä ei vaivannut ainoastaan sääli karitsaa kohtaan,
joka nyt arkana ja hyljättynä harhaili ulkona, vaan hän myös tiesi itse
aiheuttaneensa sen ja lisäksi oli hän vielä salannut asian, vaikka
hänen olisi pitänyt se tunnustaa.

Liisa ei tosin ollut huutanut mukana: "En minä vain! En minä vain!"
mutta hän oli vaijennut, kun äiti niin luottavasti sanoi: "Liisa ei ole
voinut sitä tehdä", ja lapsi tunsi kyllin selvästi, että hän oli
salaamisellaan tehnyt saman vääryyden kuin jos hän olisi valehdellut.
Liisa oli sangen onneton eikä saanut lohdutusta eikä rauhaa, kunnes hän
päätti heti seuraavana aamuna ilmaista kaikki äidille, ehkäpä Kutripää
sentään vielä löytyisi.

Seuraavana aamuna paistoi aurinko kirkkaasti, ja heti aamiaisen jälkeen
päätettiin, että kaikki kolme heti koulun päätyttyä lähtisivät
Kutripäätä etsimään, senhän täytyi olla jossakin. Iltapäivällä
tahtoivat he tehdä samaa ja olivat kaikki vakuutettuja, että sen
illaksi täytyisi löytyä. Äitikin sanoi lapsille vielä lohdutukseksi,
että isä oli jo varhain aamulla lähettänyt Hannun etsimään elukkaa
kaikkialta, sitenhän oli hyviä toiveita sen löytämisestä.
Onnellisimmaksi tunsi näistä toiveista itsensä Liisa, joka ajatteli,
ettei hänen nyt tarvitsisikaan sanoa mitään, kaikki tulisi kai ilmankin
ennalleen.

Sinä päivänä etsittiin karitsaa pitkin koko Rechbergiä, joka talosta
sitä kysyttiin, mutta Kutripää oli kuin hävinnyt maan pinnalta. Ei
yksikään ihminen ollut sitä koskaan nähnyt, ei missään näkynyt siitä
jälkeäkään. Sitä etsittiin ja kyseltiin vielä muutamia päiviä, mutta
turhaan. Sitten sanoi ylimaaherra, että oli kylliksi haettu, se ei
auttaisi enää mitään, joko ei eläinrukka enää ollut elossa tai oli se
eksynyt aivan etäälle.

Muutaman päivän perästä satoi ensi lumi, ja niin taajaan ja suurina
putoilivat hiutaleet, että lyhyessä ajassa koko puutarha oli lumen
peitossa, ja tuo valkea peite kohosi puoliväliin pensasaitaa. Muulloin
olivat lapset joka vuosi suunnattomasti iloinneet ensi lumesta ja
huudahdelleet ja riemahdelleet sitä enemmän, kuta enemmän hiutaleet
ryöppysivät.

Nyt olivat he aivan hiljaa ja katselivat mikä mistäkin akkunasta, ja
jokaisen täytyi itsekseen ajatella Kutripäätä, joka ehkä makasi jossain
kylmän lumen alla, tai koetti kahlata siinä eikä voinut ja huusi
tutulla äänellään surkeasti apua, eikä kukaan kuullut eikä auttanut
sitä. Kun isä vielä illalla kotiin tullessaan sanoi: "Tulee pureva
pakkanen yöksi, lumi on jo kovaksi jäätynyt. Jos eläinrukka vielä on
jossain ulkona eikä ole kuollut, niin menehtyy se ensi yönä surkealla
tavalla. Kunpa en olisi koskaan tuonut karitsaraukkaa kotiin!" --,
silloin puhkesi Kaarlo niin surkeaan valitukseen, ja Kurt ja Liisa,
myöskin täynnä tuskaa yhtyivät siihen niin sydäntä vihlovasti, että isä
jätti huoneen, ja äiti koetti nyt parhaansa mukaan lohduttaa. Siitä
alkaen ei ylimaaherra enää milloinkaan puhunut karitsasta, ja äiti
puhui lapsille armaasta joulujuhlasta, kun he uudelleen alkoivat surra
Kutripäätä. Hän sanoi heille, että Jeesus-lapsi oli tullut ilahuttamaan
kaikkia sydämiä, ja että tämä juhlapäivä nyt pian tulisi ja tekisi
heidätkin taas iloisiksi. Mutta kun säälivä Kaarlo kylminä, pimeinä
iltoina taas alkoi valitella: "Kunpa vain ei Kutripään täytyisi palella
tai väristä kuoliaaksi tuolla ulkona!", silloin lohdutti äiti:
"Katsohan, Kaarlo, kyllä hyvä Jumala huomaa pienet eläimetkin, hän on
voinut valmistaa Kutripäälle johonkin lämpimän vuoteen ja antaa sille
hyvin käydä. Ja joskaan se ei enää ole meidän luonamme, emmekä voi
sitä hoitaa, niin tyytykäämme nyt kumminkin ja jättäkäämme Kutripää
kokonaan hyvän Jumalan haltuun."

Kurtkin kuunteli tarkkaavaisesti äidin siten lohduttaessa Kaarloa, ja
niin veljekset vähitellen tulivat taas ihan iloisiksi, uskoivat
Kutripään kokonaan hyvän Jumalan haltuun ja iloitsivat nyt päivä
päivältä enemmän ja toivehikkaammin lähestyvästä joulujuhlasta. Mutta
Liisa ei tullut iloiseksi heidän kerallaan, häntä ikäänkuin painoi
raskas kuorma, joka aivan masensi hänet eikä koskaan enää antanut hänen
tulla iloiseksi. Öisin näki hän unissaan Kutripään makaavan nälkään
kuolemaisillaan ja jähmettyneenä lumessa, ja se katsoi häneen kovin
surullisin silmin ja sanoi: "Sinä sen teit." Silloin heräsi Liisa
itkien, ja kun hän myöhemmin tahtoi hauskutella veljien kanssa, ei hän
voinut, sillä hänen täytyi aina ajatella: Jos nuo molemmat tietäisivät,
että hän sen oli tehnyt! Isää ja äitiä ei hän enää koskaan saattanut
katsoa suoraan silmiin, sillä hänhän oli salannut heiltä, mitä hänen
olisi pitänyt tunnustaa, eikä hän nyt enää mitenkään voinut saada sitä
sanotuksi, sillä nyt oli hän jo niin kauan luulotellut vanhemmille
olevansa tietämätön asiasta.

Siten ei Liisalla ollut yhtään hauskaa hetkeä enää, ja päivä päivältä
näytti hän surullisemmalta ja onnettomammalta, ja kun Kurt ja Kaarlo
tulivat hänen luokseen ja sanoivat: "Iloitsehan sinäkin, Liisa, kerran,
nyt tulee joulu joka päivä lähemmäksi, ja ajatteleppas, mitä kaikkea
saattaakaan tulla!" silloin nousivat heti kyyneleet Liisan silmiin ja
puoleksi itkien sanoi hän: "Minä en voi enää iloita, en milloinkaan, en
ikinä enää, en joulunakaan." Se tuntui sääliväisestä Kaarlosta sentään
liian surulliselta ja hän sanoi Liisalle kylläkin lohduttavasti:
"Katsos, Liisa, kun ei enää voi mitään tehdä, silloin jättää kaikki
hyvän Jumalan haltuun ja silloin tulee taas iloiseksi, kun vain ei ole
tehnyt mitään pahaa, äiti on sen sanonut." Mutta silloin Liisa vasta
oikein alkoikin itkeä, niin että Kaarloa rupesi pelottamaan ja hän
hyppäsi pystyyn ja juoksi pois kuten Kurt jo ennen oli tehnyt, sillä
hänestä oli kovin ikävää, että iloinen Liisa oli niin muuttunut.

Äitikään ei ollut voinut olla huomaamatta muutosta Liisan olennossa.
Usein hän hiljaisuudessa tarkkasi lasta, mutta ei tehnyt mitään
kysymyksiä hänelle.



Neljäs luku.

Mitä hyvä Jumala antaa.


Marraskuu oli loppuun kulumassa. Lumi oli kohonnut vielä paljon
ylemmäs, päivä päivältä yltyi nyt pakkanen. Altkirchissä siirteli
isoäiti ohutta peittoansa edestakaisin, hän ei tahtonut enää ensinkään
lämmetä sen alla. Huone olikin aika kylmä, sillä siellä oli vain pieni
puuvarasto, ja tässä paksussa lumessahan ei saattanut löytää yhtään
risua. Kahvia keitettiin vain harvoin ja pavut täytyi nyt aina survoa
kivillä, mylly oli ainaiseksi pilalla, eikä ollut varaa uuteen. Isoäiti
paralla oli paljon valitettavaa ja voivoteltavaa. Isoisä istui
enimmäkseen uuninrahilla, koetti viihdyttää valittelevaa ja punoi
sillävälin pieniä pajuvakkojaan.

Niinkauan kuin oli herkeämättä satanut lunta ja syvä hanki oli pysynyt
pehmeänä, oli isoisän itse täytynyt kantaa vakkasensa juustomiehelle,
sillä jos hän olisi lähettänyt lapset, olisivat ne painuneet lumeen. Ei
ollut mitään aurattua tietä vuorta ylöspäin, isoisänkin oli vaikea
päästä kulkemaan, niin syvään hän välistä vaipui kinoksiin.

Mutta nyt oli taivas kirkastunut, ja aavat lumikentät olivat yltympäri
jäätyneet niin lujasti, että saattoi kävellä niitten yli kuin kovaa
katua, hanki ei pettänyt painavien miestenkään alla. Nyt saattoi taas
kerran lähettää lapsetkin kävelylle, Helli kietoi huivin ympärilleen ja
pikku Seppi pani villalakin päähänsä, sitten he lähtivät matkaan
kummallakin vakkakimppunsa käsivarrellaan. Kun he runsaan puolentunnin
kuluttua saapuivat kappelille, laski Helli vakkansa maahan ja tarttui
pikku Sepin käteen astuakseen sisään. Mutta Seppi oli taaskin
vastahakoinen: "En tule, en tahdo nyt rukoilla, sormiani palelee",
väitti hän ja ponnisti jaloillaan maata vasten, jottei Helli saisi
häntä siirretyksi eteenpäin, Mutta tämä pyysi ja veti häntä ja
muistutti, mitä isä Kleemens oli sanonut, ja oli ihan suruissaan,
ikäänkuin saattaisi Seppi heidät molemmat menettämään jonkin suuren
lahjan. Helli oli jo kuullut ja ymmärtänyt niin paljon hätää ja
kurjuutta, että hänestä tuntui suurelta onnelta ja lohdutukselta saada
siten polvistua ja rukoilla Taivaallista isää, joka tahtoo auttaa
kaikkia köyhiä. Vihdoin Seppi suostui, ja he astuivat hiljaiseen
kappeliin. Helli lausui hiljaa ja hartaasti rukouksensa. Yhtäkkiä
kuului syvässä hiljaisuudessa omituinen, valittava ääni. Vähän
pelästyneenä kääntyi Helli Sepin puoleen ja sanoi hiljaa: "Älä niin
sano kappelissa, sinun pitää olla hiljaa." Yhtä hiljaa, mutta
julmistuneena vastasi Seppi: "Enhän minä mitään sanonut, sinähän
sanoit."

Samassa kuului valitus uudelleen, mutta kovemmin. Seppi katseli
tutkivasti erästä kohtaa alttarin luona. Yhtäkkiä tarttui hän Helliä
käsivarteen ja veti hänet sellaisella voimalla penkiltään alttaria
kohden, ettei hän voinut olla seuraamatta. Siellä alttarin juurella,
puoleksi alttariliinan peitossa makasi valkea karitsa vavisten ja
väristen vilusta ja oikoen hentoja jalkojaan ikäänkuin se ei olisi
voinut uupumuksesta enää liikahtaakaan.

"Se on lammas, nyt me kerrankin saimme lahjaksi jotain, minkä voi
nähdä", selitti pikku Seppi iloisena.

Helli katseli ihmeissään elukkaa. Hänen mieleensä olivat johtuneet isä
Kleemensin sanat eikä hän voinut muuta uskoa kuin että hyvä Jumala,
joka antaa jokaiselle rukoilevalle jotakin, tänään oli lähettänyt
heille karitsan. Sitä Helli vain ei ymmärtänyt, miksi se makasi niin
näännyksissä ja kuin puolikuolleena. Hän alkoi silitellä eläintä
näyttääkseen sille, ettei sen tarvinnut pelätä, mutta tämä tuskin
hievahti ja vain silloin tällöin valitti surunvoittoisesti.

"Mennään kotiin sen kanssa ja annetaan sille perunaa, sen on nälkä",
sanoi Seppi, sillä hän tiesi vain siitä pahasta, joka jo usein oli
saanut hänetkin valittamaan.

"Mitä sinä oikein ajattelet, Seppi? Meidänhän pitää mennä ylös
juustomiehen luo", muistutti velvollisuuksistaan tarkka Helli. "Mutta
noin yksikseen emme sitä tännekään voi jättää", ja miettiväisenä
katseli lapsi levottomasti hengittelevää elukkaa. "Nyt minä tiedän
jotakin", jatkoi Helli hieman mietittyään, "näinhän voidaan tehdä. Sinä
vartioit karitsaa täällä ja minä juoksen parhaani mukaan juustomiehelle
ja tulen takaisin, ja sitten menemme kotiin!"

Seppi oli sangen tyytyväinen ehdotukseen, ja Helli juoksi heti
tiehensä, kuin kepeä metsäkauris kiiti hän lumiaavikkoa ylös.

Seppi istui maahan ja katseli hyvillään lahjaansa. Karitsa oli niin
tuuhean, paksun villan peittämä, että kun viluinen Seppi pisti kylmän
kätensä sen turkkiin, lämpisi se heti niin suloisesti, että hän heti
pisti toisenkin. Nyt siirtyi hän aivan elukan viereen, se oli kuin
pieni uuni hänelle, sillä vaikka se itse värisikin vilusta, oli sen
villaturkki kumminkin mainio lämmityskeino Sepille.

Tuskin puolta tuntia myöhemmin palasi Helli juoksujalkaa takaisin, ja
nyt aikoivat lapset viedä lahjansa iloiten kotiin isoisälle ja
isoäidille. Mutta turhaan yrittivät he nostaa karitsaa jaloilleen. Se
oli niin heikko, että se heti kaatui maahan, kun he olivat sitä hiukan
kohottaneet, ja valitti sitten vallan haikeasti.

"Sitä täytyy kantaa", sanoi Helli, "mutta se on liian raskas minulle,
sinun pitää auttaa minua", ja hän näytti Sepille, miten tämän tuli
karitsaan tarttua, jottei siihen sattuisi, ja niin he kantoivat sen
yhdessä pois. Matka kävi tosin hiukan hitaasti, sillä oli jotenkin
hankalaa kulkea ja kahden kantaa taakkaa, mutta lapset olivat niin
iloissaan lahjastaan, etteivät he hellittäneet, kunnes tulivat
mökillensä ja nyt saattoivat hyökätä yllätyksineen huoneeseen.

"Me olemme saaneet lampaan, elävän lampaan, jolla on ihan lämpöinen
villa", huusi Seppi jo sisään astuttaessa, ja kun he olivat päässeet
sisään, laskivat he karitsan hämmästyneen isoisän viereen uuninrahille.
Sitten alkoi Hellikin kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut ja kuinka
oli käynyt aivan niinkuin isä Kleemens aina oli sanonut, että hyvä
Jumala aina antaa jotakin sille, joka rukoilee, sitä vain ei aina voi
nähdä.

"Mutta tänään sen voi nähdä", lisäsi Seppi iloissaan.

Isoisä katsahti isoäitiin, mitä hän siitä ajattelisi, ja tämä taas
katsahti häneen ja sanoi: "Mitä arvelet siitä, Joosef? Sanohan sinäkin
sanasi."

Hetkisen mietittyään sanoi isoisä: "Nyt pitää mennä kysymään isä
Kleemensiltä, mikä lienee tämän tarkoituksena, taidan itse mennä,
luulen minä," Samassa nousi hän istuimeltaan, pani vanhan karvalakin
päähänsä ja lähti.

Isä Kleemens tuli isoisän mukana. Tervehdittyään isoäitiä ja sanottuaan
hänelle pari ystävällistä sanaa istuutui hän lopen uupuneen karitsan
viereen, joka makasi lattialla, ja katseli sitä. Sitten otti hän Hellin
ja Sepin eteensä ja sanoi ystävällisesti: "Nähkääs, lapset, sillä
tavalla käy: Kun joku rukoilee, antaa hyvä Jumala hänelle iloisen ja
luottavan sydämen. Se on kaunis lahja ja siihen liittyy sitten vielä
paljon muita, hyviä lahjoja. Mutta tämä karitsa on eksynyt, se lienee
siitä suuresta laumasta, joka vielä myöhään syksyllä kerran kulki tämän
kautta, paimen kyllä kysynee sitä. Sen on jo aikoja sitten täytynyt
eksyä, sillä se on aivan nälkiintynyt ja puolikuollut, ehkemme saa sitä
edes enää oikein henkiin. Ensiksi täytyy sille nyt antaa hiukan
lämmintä maitoa ja sitten katsoa, mitä muuta se voi nauttia."

Hyvä munkki oli viimeisiä sanoja lausuessaan kohottanut vähäsen
karitsaa ja pannut säälivästi kätensä sen pään alle.

Nyt sanoi isoisä arasti: "Tehkäämme voitavamme. Helli, mene katsomaan,
onko yhtään maitopisaraa jälellä."

Mutta isä Kleemens esti Helliä ulos menemästä ja sanoi: "En minä niin
tarkoittanut, jos suostutte ehdotukseeni, otan karitsan luokseni, sillä
on minun tykönäni enempi tilaa, ja minä voin sitä hoitaa."

Se oli suuri huojennus molemmille vanhuksille, sillä eiväthän he
tahtoneet antaa karitsan kuolla nälkään, eivätkä tienneet, mistä
hankkia sille ravintoa.

Nyt otti isä Kleemens väsyneen pikku eläimen käsivarrelleen ja lähti
siten sen kanssa vanhaa luostaria kohden. Seppi katseli kauvan hänen
jälkeensä ja napisi hieman.

Parin päivän perästä näki isoisä isä Kleemensin taas tulevan mökkiään
kohden ja sanoi kummastuneena isoäidille: "Mitä ajattelet, miksi tulee
hyvä munkki taas luoksemme?"

"Lammas lienee kuollut, ja hän tahtoo nyt sanoa meille, ettemme muka
turhaan odottaisi saavamme löytäjäisiä paimenelta", arveli isoäiti.

Isä Kleemens astui sisään, hänestä saattoi huomata, ettei hänellä ollut
mitään hyvää sanomaa tuotavana. Helli ja Seppi juoksivat heti häntä
vastaan antaakseen hänelle kätensä. Hän silitteli molempia
ystävällisesti, sitten sanoi hän hiljaa isoisälle: "Soisin, että
lähettäisitte lapset vähäksi aikaa pois, minulla on teille puhuttavaa."

Isoisän mieli kävi vähän epävarmaksi ja hän ajatteli itsekseen: "Kunpa
edes voisin siirtää isoäidin vähän syrjään, ettei hän kuulisi, jos
jotakin pahaa on ilmoitettavana." Hän antoi Hellin kainaloon tinapullon
ja sanoi: "Mene Sepin kanssa maitoa hakemaan, ja jos tulette hiukan
liian aikaisin, niin voitte odottaa ylhäällä talonpojan luona,
navetassa on lämmintä."

Kun lapset olivat lähteneet, siirsi munkki tuolinsa lähemmäksi isoäidin
vuodetta ja sanoi: "Tulkaa tekin, Joosef, vähän lähemmäksi, minun pitää
ilmoittaa teille molemmille jotakin, mutta vastenmielisesti sen teen:
Asia koskee Juusoa."

Tuskin oli tämä sanottu, kun isoäiti puhkesi äänekkääseen valitukseen
ja huudahti kerta toisensa perästä: "Ah, Jumalani, että minun vielä
sekin piti kokea! Minun viimeisenä toivonani oli, että Juuso vielä
kerran palaisi ja auttaisi meitä vanhoilla päivillämme, ja nyt on
kaikki hukassa. Ehkä meidän vielä täytyy kärsiä suurta häpeääkin,
vaikka olemme rehellisesti ja kunnollisesti tulleet toimeen aina
vanhuuden päiviin asti. Oi, kuinka mielelläni olisinkaan valittamatta
mitään muuta ja makaisin nurkumatta kovalla sijallani ja olisin ilman
kahvitilkkaa elämäni loppuun asti, jos vain ei olisi tuota Juuson
asiaa! Kunpa hän ei olisi syössyt itseään ja meitä onnettomuuteen ja
häpeään!"

Isoisäkin istui kovin kauhistuneena ja masentuneena.

"Mitä hän onkaan tehnyt, isä?", kysyi hän arkana, "onko se pahaa?"

Munkki vastasi, ettei hän vielä ensinkään tiennyt, mitä se oli, hän oli
vain kuullut, että Juuso oli toisella puolen Ziller-puroa pannut
jotakin toimeen ja nyt oli hän joutunut tekemisiin Rechbergin
ylimaaherran kanssa, tämä kai vangituttaisi hänet.

"Ah, Jumalani, sielläkö hän sen on tehnyt?" huudahti isoäiti uudelleen.
"Voi, kuinkahan hänen nyt käy! Kai ne rankaisevat häntä aika ankarasti
jo senkin tähden, että hän on toista uskontoa."

"Ei, ei, älkää sellaista otaksuko", keskeytti tässä munkki torjuen, "ei
se niin ole. Herra ylimaaherra ei harjoita vääryyttä ja, mitä uskoon
tulee, on hänellä siitä hyvä mielipide, olen itse kuullut hänen sanovan
useammin kuin kerran: 'Ziller-puron tällä puolen asuva hurskas ihminen
ja samallainen toisella puolen, he rukoilevat molemmat aivan samaa
taivaallista Isää, ja toisen rukous on hänelle aivan yhtä mieluinen
kuin toisenkin.' Olen tuntenut tuon herra ylimaaherran jo vuosikausia
ja voin myöskin sanoa teille, että olen jo satoja kertoja ollut
rakentavissa keskusteluissa hänen ja hänen vaimonsa kanssa, ja me
olemme ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, että meidän silloin on aina
tullut oikein hyvä olla ja niin, että tunnen oikein vetäymystä sinne,
kun en vain pitkään aikaan ole siellä käynyt. Aijonkin ennen pitkää
mennä sinne taas nähdäkseni, kuinka Juuson laita on ja sanoakseni
kenties jonkun sanan herra ylimaaherralle hänen hyväkseen."

Tästä aikeesta olivat molemmat vanhukset sangen iloisia ja kiitollisia,
mutta isoäidin valtasi vielä kerran huoli, ja hän sanoi vaikertaen:
"Kunhan en minä vain olisi syypää siihen, että meille nyt täytyy käydä
niin huonosti, koska olen niin paljon nurkunut ja valittanut
vähäpätöisiä asioita. Mutta sitä en varmaan enää tahdo tehdä, vaan olen
kärsivällinen, isä Kleemens. Mitä arvelette, hyväksyyköhän taivaallinen
Isämmekin katumukseni eikä rankaise minua niin ankarasti?"

Munkki lohdutti isoäitiä vielä ja kehotti häntä pysymään hyvässä
päätöksessään. Sitten nousi hän ja lupasi vanhuksille tulevansa taas,
heti kun olisi käynyt Rechbergillä ja voisi tuoda tietoja Juusosta.

Isoisä saattoi munkkia ulos, siellä kysyi hän: "Ja miten on pikku
lampaan laita? Elääkö se vielä, vai onko se kuollut?"

"Ei kuolemisesta puhettakaan", vastasi isä Kleemens iloisesti, "se
pyöristyy ja pullistuu ja hyppelee jo taas hullunkurisesti ja on niin
tuttavallinen elukka, että minun on oikein ikävä antaa se pois, kun
paimen kerran tulee. Olen lähettänyt hänelle tiedon, että karitsa on
minun luonani, hän kai antaa sen olla, kunnes hänellä on asiaa tälle
seudulle, ja nyt Jumalan haltuun!" Munkki pudisti isoisän kättä ja
lähti kiireesti pois, sillä hänellä oli lohdutettavina vielä muita
sairaita, jotka ikävöiden häntä odottivat, olihan hyvä isä Kleemens
kaikkien köyhien ja sairaitten lohduttaja koko Altkirchissä ja vielä
laajalti ympäristöllä.



Jouluiltana.


Kauvan kaivattu joulupäivä oli tullut. Aamusta varhain olivat Kurt ja
Kaarlo kulkeneet kuumeisessa odotuksessa huoneesta toiseen, portaita
ylös ja alas, eivätkä he missään saattaneet löytää pysyvää sijaa, sillä
lähestyvän onnen valtava tunne ajoi heitä yhä uudelleen yltympäri.
Alituisesti kulkiessaan tuntui heistä kuin voisivat he vähän nopeammin
lähestyä iltaa.

Liisa istui aivan hiljaa eräässä nurkassa ja antoi tuskin vastausta,
kun veljet saapuivat hänen luokseen ja tahtoivat temmata hänet mukaan
korkealentoisiin toiveisiinsa. Sellaista joulupäivää ei Liisa vielä
koskaan ollut elänyt. Kuinka täynnä iloista levottomuutta ja mitä
palavinta illan odotusta olikaan hän ennen ollut! Kuinka täynnä onnea
ja riemua hän oli ollut, niin ettei hän tiennyt mitään ihanampaa kuin
nämä odotuksen hetket ja sitten niitten äkillisen toteutumisen
säteilevässä kynttilänvalossa! Nyt istui hän siinä ja tahtoi niin
mielellään iloita kuten veljet, mutta häntä painoi ikäänkuin kuristava
taakka, joka tukahutti jokaisen ilontunteen. Ja kun hän tahtoi pakottaa
itsensä heittämään pois ja unohtamaan kaiken ja sittenkin iloitsemaan
illasta kuten ennen, tuntui hänestä kuin kuulisi hän yhtäkkiä jonkun
tulevan, joka oli löytänyt Kutripään kuolleena ja tiesi, että hän oli
sen hukannut ja unohtanut, ja aikoi juuri sanoa sen isälle. Silloin
ryömi Liisa vielä peremmälle nurkkaan ja kuunteli tarkasti, ja ilo oli
ihan mennyttä; se ei enää tullut hänen sydämeensä.

Iltapäivällä olivat Kurt ja Kaarlo vihdoinkin saaneet hetkisen rauhaa,
tai pikemminkin oli jännitys, joka nyt oli saavuttanut korkeimman
kohtansa, lumonnut heidät molemmat jakkaralle istumaan, siinä he
kuunnellessaan ja odotellessaan saattoivat enää vain hiljaa puhella
keskenään.

"Mitä arvelet krokettipelistä kirjavine palloineen?" kuiskasi Kaarlo,
"luuletko, että Jeesus-lapsi ajattelee sitä?"

"Ehkä", vastasi Kurt hiljaa, "mutta tiedätkö mitä? Minä toivoisin vielä
paljoa mieluummin, että hän olisi ajatellut uutta kelkkaa, sillä,
katsos, Kessler ei luista hyvin, ja sitten on meillä vain Vuohi, ja kun
Liisa taas kerran tulee iloiseksi, niin saatpahan nähdä, kuinka hän
tahtoo laskea mäkeä, sen minä kyllä tiedän, emmekä me kaksi silloin saa
Vuohta milloinkaan, emmekä me molemmat edes sovi istumaan Kesslerille."

"Niin, mutta entäs linnoitus sitten, tiedäthän, Kurt, kuinka monet
tuhannet kerrat me jo olisimme halunneet linnoitusta?", muistutti
Kaarlo, "melkein vielä mieluummin olisimme ilman kelkkaakin, eikö
sinustakin?"

"Kyliähän niinkin", sanoi Kurt epäröiden, sillä hänen mieleensä oli jo
taas juolahtanut uusi ajatus. "Tai mitä, jos Jeesus-lapsi toisikin
värilaatikon, ja saisimme taas maalata suuria sotamieskuva-arkkia?"

"Oi, oi!", voihki Kaarlo aivan ihastuttavan odotuksen ahdistamana.

Nyt astui äiti huoneeseen. "Lapset", sanoi hän ja viittasi heille
sormellaan, "tuolla pianon luona ovat kynttilät sytytetyt, menkäämme
nyt laulamaan laulu. Missä Liisa on?"

Hämärässä ei äiti ollut huomannut Liisan istuvan nurkassa, eivätkä
veljeltään sitä havainneet, hän kun ei ollut hiiskahtanutkaan. Nyt
astui hän esiin, ja kaikki menivät pianon luo. Äiti istui sinne, soitti
ja johti laulua. Kurt ja Kaarlo yhtyivät täydestä kurkusta, ja Liisa
lauloi hiljaa mukana. Kun nyt laulussa tulivat sanat:

    'Jeesus on suurempi, Jeesus on suurempi,
    Hän sydämemme suruiset lohduttaa --',

silloin lauloi Kaarlo ne niin iloisen repäisevästi, että saattoi
huomata, ettei hänellä sillä kertaa ollut mikään surullinen sydän.
Mutta Liisa oli kokenut, mitä on olla sydämestään surullinen, hän
nielasi ja nielasi eikä saattanut laulaa edelleen. Kun laulu oli
laulettu loppuun, nousi äiti ja sanoi: "Nyt jäätte hiljaa yhdessä
tänne, kunnes palaan." Mutta Liisa juoksi hänen jälkeensä ja huusi
surkeasti: "Äiti, äiti! Enkö saa kysyä sinulta jotakin?"

Äiti veti lapsen makuuhuoneeseensa ja kysyi, mitä tämä pyysi.

"Äiti, voiko Herra Jeesus tehdä kaikki, kaikki surulliset sydämet
jälleen iloisiksi?", kysyi Liisa murheellisena.

"Kyllä, lapsi, kaikki", vastasi äiti, "kaikki, mikä heitä sitten
raskauttaneekin, ainoastaan yhtä hän ei voi ilahduttaa, sitä, joka
tahtoo säilyttää jonkun vääryyden eikä luopua siitä."

Nyt puhkesi Liisa ääneensä itkemään: "Enhän minä enää tahdo sitä
säilyttää", nyyhkytti hän, "minähän tahdon sen sanoa. Minä otin
kumminkin Kutripään mukaani ja unohdin ja hukkasin sen sitten ja sitten
salasin asian ja olen syypää siihen, että se on kuollut nälkään ja
viluun, enkä voi enää ensinkään iloita, en mistään."

Nyt veti äiti Liisan hellästi luokseen ja sanoi lohduttaen: "Nyt olet
saanut kokea, rakas lapsi, kuinka vääryys, jota sydämessämme
säilytämme, tekee meidät kauhean onnettomiksi. Kyllä sinä sen muistat
etkä enää tahdo sitä tehdä. Mutta nyt olet katuen tunnustanut sen, ja
nyt voi ja tahtoo pyhä Kristus tulla sydämeesi ja tehdä sen uudelleen
iloiseksi, sillä tänään tahtoo hän aivan erikoisesti ilahduttaa kaikkia
sydämiä. Pyyhi nyt kyyneleesi ja mene veljien luo, minä tulen kohta
jälessäsi."

Liisan sydämeltä oli otettu sellainen paino, ja niin keveältä ja
vapaalta tuntui hänestä, että hän olisi mieluimmin hyppinyt yli
vuorten. Vasta nyt valtasi hänet yhtäkkiä voimakkaasti tietoisuus:
Tänään on joulu! Mitä kaikkea voikaan tänään vielä tapahtua? Hänen koko
olentonsa riemuitsi. Vain yksi ainoa varjo vielä toisinaan nousi hänen
mieleensä: Kutripää! Missähän nälkään kuollut Kutripää nyt makasi?

Kun Liisa korkealle hypellen tuli veljiensä luo, olivat nämä hyvin
ihmeissään, mutta Kaarlo sanoi heti: "Onpa hyvä, että taas olet
tuollainen, minä jo ajattelinkin, että kyllä tulisit iloiseksi."

Nyt täytyi Liisan hiukan purkaa iloista liikutustaan ja vasta äsken
heränneitä toiveitaan veljille, mutta hänen parhaillaan innokkaasti
kertoessaan kajahti talon kello kovasti ja yhä kovemmin, ja Kaarlo
huudahti lumivalkeana liikutuksesta: "Jeesus-lapsi!" Samassa avasi äiti
oven, ja valovirta tulvehti lapsia vastaan -- he syöksyivät sitä
kohden.

Siinä säteili ja kimmelsi ja säihkyi joka puolella, ja ihmeellisen
ihanuuden häikäisemänä oli aluksi mahdotonta saada selville, mitä
kaikkea siinä olikaan. Keskellä ainakin seisoi suuri kuusi, jossa oli
kirkkaita, säteileviä kynttilöitä kaikilla oksilla ylhäältä alas asti,
ja punertavia pikku enkeleitä ja loistavia perhosia liehui kynttilöiden
ympärillä, ja punaisia mansikoita ja kimaltelevia kirsikoita ja
kullattuja päärynöitä ja omenia riippui joka oksalla, ja lapset
juoksentelivat puun ympärillä sanattomina ihastuksesta. Mutta yhtäkkiä
ryntäsi jokin sisään, ja Liisa oli samassa vähältä kaatua kumoon, hän
päästi suunnattoman ilohuudon -- todellakin, siinähän oli Kutripää!
Pyöreänä kuin pallo, reippaana ja vallattomana puskasi se Liisaa ja
hieroi pientä päätänsä häntä vasten ja määki äänekkäästi ilosta. Kurt
ja Kaarlo syöksyivät tuttua ääntä kohden ja saattoivat tuskin uskoa,
mitä näkivät. Ei nälkään eikä viluun kuolleena, ilmi elävänä ja
iloisena seisoi Kutripää taas heidän keskellään! He olivat vähältä
kuristaa sen rakkaudesta ja ilosta.

Kaarlo oli samassa huomannut vielä muuta, hän loikkasi syrjään: "Kurt!
Kurt!" huusi hän ihan suunniltaan, "linnoitus, linnoitus!" Mutta Kurt
oli jo hypännyt toiselle puolelle ja huusi vastaan: "Tule tänne! Tule
tänne! Tässä on uusi kelkka! Voi, sitä upeata kelkkaa!" Ja Kaarlon
juostessa hänen luokseen huudahti hän vielä kerran: "Voi, voi! Tuossa
on värilaatikko! Voi, kuinka paljon siveltimiä siinä on!"

Liisa puristi ja hyväili yhä vielä Kutripäätä, sillä sen ilmestyminen
oli hänen rakkain lahjansa. Kuinka iloinen hän nyt taas saattoikaan
olla! Kaikki, kaikki oli ohi, mikä oli häntä kiusannut, kaikki oli taas
hyvin! Mitenkä se olikaan mahdollista?

Yhtäkkiä huomasi Liisa kaksi silmää, jotka selkosen selällään
hievahtamatta ja ihaillen tuijottivat puuta. Senhän täytyi olla pikku
Seppi. Liisa nousi lattialta, missä hän oli kyykkysillään istunut
Kutripään vieressä -- aivan oikein, siinähän pikku Hellikin istui Sepin
vieressä ja katseli hämmästynein silmin kaikkea loistavaa ihanuutta
ympärillään.

Liisa meni lasten luo: "Oletko nyt tänään kerrankin tullut luokseni,
Helli?" kysyi hän. "Eikö puu olekin kaunis? Tiesitkö, että Jeesus-lapsi
tulisi tänään?"

"Oi en! Oi en!" sanoi pikku Helli sangen ujosti ja hiljaa, "mutta
äitisi toi meidät tuosta sisään, Tänään vasta sanoi isä Kleemens, että
karitsa on teidän ja että saisimme tuoda sen tänne."

"Tekö sitten toittekin Kutripään? Mutta mistä sitten, Helli? Missä se
sitten oli? Kuinka se saattaakaan olla niin terve ja lihavan näköinen?"

Nyt tuli äiti heidän luokseen ja sanoi, että Liisa sitten kuulisi
kaiken häneltä, mutta nyt tuli hänen viedä lapset akkunapöydän luo,
sillä Jeesus lapsi oli ajatellut heitäkin. Ensin eivät mitkään
kehotukset saaneet Seppiä hievahtamaankaan, sillä sellaista loistavaa
puuta houkuttelevine, kimmeltävine, ihmeellisine koruineen joka oksalla
ei hän vielä eläissään ollut nähnyt, hän ei voinut enää siirtää
silmiään siitä. Hän ei millään ehdolla ottanut askeltakaan eteenpäin,
miten houkuttelevalta kutsumus kuuluikin. Vihdoin sanoi Liisa: "Tule
nyt, Seppi, tuolta pöydän tyköä voit ihan yhtä hyvin nähdä puun ja
sitten vielä lisäksi, mitä Jeesus-lapsi on sinulle tuonut."

Nyt liikahti Seppi hitaasti ja kääntämättä katsettaan puusta. Mutta
pöydällä kohtasi häntä näky, jota hän ei ollut odottanut. Lautasella
oli piparkakku, niin suuri, ettei hän sellaista ollut koskaan nähnyt,
ja yltympäri oli koko joukko punaisia omenia ja suuria pähkinöitä. Ja
niitten vieressä oli luja selkäreppu, jossa saattoi kantaa kaikki, mitä
koulussa tarvitsi, niin ettei sitten mikään joutunut hukkaan. Ja kirja
ja taulu ja kivikynä, joita kaikkia Seppi pääsiäisestä alkaen tulisi
tarvitsemaan, olivat jo valmiina repussa. Ja sen vieressä oli vielä
Sepille varsin kestävä nuttu, jollaista ei hänellä vielä milloinkaan
ollut ollut. Sen jälkeen, kun Liisa oli sanonut: "Nämä ovat Sepille",
seisoi tämä kuin kivettyneenä pöydän vieressä ja katsahti ensin
Helliin, olisiko tämä totta, ja sitten taas aarteisiinsa.

Ei Hellikään saattanut kylliksi katsella kaunista, lämpöistä hametta
ja runsaasti täytettyä ompelulipasta, joka vielä oli suuren
piparkakkulautasen vieressä. Mutta nyt hän suuresti pelästyi, sillä
herra ylimaaherra tuli yhtäkkiä häntä kohden erään miehen kanssa, joka
äsken oli seisonut Hannun ja Katrin kera oven vieressä. Herra
ylimaaherra sanoi: "Katsokaahan tuonne, ette varmaankaan tunne heitä
enää."

Sitten meni hän edemmäksi.

Mies ojensi kätensä: "Anna minulle kätesi, Helli", sanoi hän. Lapsi
totteli ja katsoi häneen kysyvästi vakavilla silmillään.

"Pikku Helli! Pikku Helli!" sanoi mies nyt liikutettuna, "älä minua
noin viero! Sinun katsantosihan on ihan kuin äitivainajasi. Tule,
sanohan edes sana, Helli, minähän olen isä, ja sinä katselet minua
aivan kuin hän." Ja hänen täytyi kerta toisensa perästä pyyhkiä
silmiään.

"Meillä on vain isoisä ja sitten vielä isoäiti", selitti nyt
päättäväisesti Seppi, joka oli kuunnellut.

"Ei, ei, Seppi, teillä on isäkin, minä olen isänne", sanoi isä ja
tarttui kummankin lapsen käteen. "Tahdon sen nyt varmaan näyttää
teille, mutta teidänkin pitää tuntea minut. Tahdothan, Helli, olla
ystävä isäsi kanssa, eikö niin? Sinustahan on tullut ihan äitisi
tapainen."

Miehen täytyi yhä pyyhkeillä silmiään.

"Kyllähän minä tahdon", sanoi Helli empien, "mutta minä en ensinkään
tunne teitä".

Ylimaaherra oli tähän saakka katsellut tuota pientä ryhmää pöydän
luona, nyt hän taas lähestyi heitä. "Juuso", sanoi hän vakavasti,
"tiedän vielä yhden isän ja äidinkin, joita surettaa, ettei poika tunne
heitä, eikä enää yhdelläkään hyvällä sanalla eikä kiitollisella
vastapalveluksella muista heitä, jotka ovat elättäneet hänen omia
lapsiaan. Mutta tänään on joulu, tänään pitää kaikkien tulla iloisiksi.
Menkää, Juuso, valjastakaa Rusko reen eteen, teidän pitää viedä
lapsenne kotiin, loput uskon teidän tehtäväksenne."

"Palkitkoon Jumala herra ylimaaherralle kaiken, palkitkoon Jumala
kaiken tuhatkertaisesti", sanoi Juuso liikutettuna. "Herra ylimaaherra
saa varmaan olla tyytyväinen minuun, niin totta kuin toivon, että Herra
Jumala on sieluparalleni armollinen."

"Hyvä! Hyvä! Nyt tuumasta toimeen, Juuso, ja tuo tuosta pannaan mukaan
rekeen", ja ylimaaherra osoitti suunnatonta myttyä lasten pöydän
vieressä. Juuso nosti sen harteillensa ja lähti.

Nyt käärittiin kauniisti kaikki lahjat, jotka kuuluivat pikku Hellille
ja Sepille. Sitten jättivät lapset hyvästi, ja päätettiin, että Seppi
ja Helli tulisivat taas ensimäisenä kauniina kevätsunnuntaina, ja
sitten tulisivat joskus Liisa ja hänen veljensä Altkirchiin, sillä he
halusivat mahdollisimman pian käydä Kutripään kanssa tervehtimässä isä
Kleemensiä kiittääkseen häntä hyvästä Kutripään hoidosta. Nyt tarttui
Katri kummankin lapsen käteen sijoittaakseen heidät alhaalla pihalla
rekeen, ja äiti huusi vielä kerran hänen jälkeensä: "Katri, kietokaa
heidät molemmat oikein hyvin suuriin peitteisiin, jottei heitä palele."

Sisällä joulukuusen alla kesti vielä kauan, kauan ilo ja riemu monista
ihmeellisistä lahjoista, jotka sinne oli levitetty, ja ennen kaikkea
syntyi se yhä uudelleen iloisesti määkivästä Kutripäästä, joka oli
lapsille takaisin lahjoitettu.

Samaan aikaan kuin voimakas Rusko rekineen laukkasi ylimaaherran
talolta, tuli isä Kleemens kuutamoista polkua pitkin alas vanhasta
luostarista. Hän hymyili hyvillään itsekseen, sillä hän ajatteli
Rechbergillä käyntiään kymmenen päivää sitten ja kuinka silloin oli
tullut ilmi, ettei Juuson laita ollutkaan niin huonosti kuin pelättiin.
Juuso oli karannut erään mestarin luota, joka oli pidellyt häntä
pahoin. Mutta mestari oli rikas ja arvossa pidetty talonpoika eikä
tahtonut suostua sellaiseen. Hän nosti suuren melun ja syytti Juusoa,
ja siten tuli asia ylimaaherran ratkaistavaksi, mutta tämä sanoi, ettei
renkiä saa pidellä pahoin, kuka tahansa isäntä lieneekin, ja Juuso sai
mennä matkaansa. Niin paljon oli munkki kuullut ylimaaherralta
itseltään. Sitten kertoi hän tälle vähäsen Juuson vanhemmista ja hänen
kahdesta lapsestaan ja kuinka Juuso ei ollut pahanluontoinen vaan
huikentelevainen, ja kuinka hän oli menetettyään vaimonsa joutuen pois
hyviltä raiteilta. Hän arveli, että ylimaaherra voisi vaikuttaa
hänessä muutosta hyväänpäin, jos hän vain tahtoisi vähän puhutella
häntä. Ylimaaherra oli silloin luvannut munkille tehdä sen, ja sitten
oli ylimaaherran rouva vielä tarkemmin kysellyt Joosefin taloutta ja
lapsia, ja niin oli johduttu toisesta toiseen. Lopuksi oli munkki vielä
kertonut karitsasta, jonka lapset olivat löytäneet ja joka nyt oli
hänen hoidossaan. Niin selvisi yhtäkkiä, kenen kadonnut karitsa oli, ja
että se oli Kutripää. Silloin olivat ylimaaherra ja hänen rouvansa
tulleet hyvin iloisiksi ja antaneet munkille tehtäväksi lähettää lapset
itse karitsaa tuomaan ja vieläpä joulupäivänä, jotta heilläkin olisi
juhlailta joulukuusineen.

Se oli hyvälle munkille sanomaton ilo, mutta hänpä ei ollut maininnut
joulukuusesta sanaakaan, ei vanhuksille eikä lapsille ja siksi
hymyilikin hän taas varsin hyvillään ajatellessaan lasten yllätystä. Ja
koska hän mielellään tahtoi nähdä heidän iloiset kasvonsa ja toivoi
näkevänsä vanhuksetkin vielä hiukan iloisina, käveli hän nyt vielä
pimeässä pajumökkiä kohden. Heti kun hän astui huoneeseen, huusi
isoäiti hänelle:

"Jumalan kiitos, että tulette, isä! Sitenhän saa edes lohdutuksen
sanan. Nyt on jo niin pimeä, ja lapset ovat vielä matkalla ja heidänhän
täytyy kulkea Ziller-puron yli. Voi, kunpa ei heille vain olisi vielä
jotain pahaa tapahtunut."

"Ei, ei, isoäiti", sanoi munkki iloisella äänellä, "älkäämme tänään
enää valittako, tänään on iloa, ja pyhä Kristus vartioi tänään
erikoisesti lapsia, eikä anna yhdellekään tapahtua mitään pahaa.
Puhelkaamme nyt keskenämme jotain hyvää, siten kuluu aika parhaiten.
Tulkaa tekin, Joosef, mukaan!"

Sillä välin antoi Juuso Ruskon laukata, niin että reki kiiti kuin
lentämällä, sillä hänet oli vallannut sellainen halu kerran taas päästä
kotiin, ettei hänen mielestään päästy kyllin nopeasti eteenpäin.
Kuuteen vuoteen ei hän ollut käynyt siellä, ja jos hänen mieleensä
joskus siellä ja täällä oli muistunut kotiseutu, niin oli hän aina
nähnyt edessään suuren surun ja tyhjyyden, jommoista hän silloin tunsi,
kun hänen Heleenansa kuoli. Paetakseen näitä ajatuksia oli Juuso sitten
kulkenut aina edemmäksi. Mutta tänään, kun hän oli nähnyt lapsensa,
tuntui hänestä kaikki toiselta, ja pikku Helli oli niin elävästi tuonut
hänen silmäinsä eteen äitivainajansa ja kaikki ne rauhalliset päivät,
jotka hän hänen ja vanhempainsa kanssa oli viettänyt pajumökissä, ettei
hän luullut voivansa kestää, kunnes taas näkisi mökin ja isän ja äidin.

Nyt pysähtyi reki pajun kohdalle. Juuso nosti lapsensa reestä ja
viskasi paksun peitteen Ruskon selkään. Sitten tarttui hän toisella
kädellään Hellin, toiselta Sepin käteen ja astui huoneeseen. Mutta
siellä tuli Juuso niin liikutetuksi, että hän nyyhkyttäen juoksi
vuoteen luo ja huudahti: "Äiti! Isä! Älkää enää olko vihaisia minulle
ja antakaa minulle anteeksi. Minä tahdon varmaan myös tehdä voitavani,
jotta saatte vielä nähdä parempia päiviä. Tiedän kyliä, että te vaivoin
olette elättäneet itseänne, mutta jos Jumala suo, pitää tästä päivästä
alkaen olojen parantua."

Isän ja äidin täytyi itkeä ilosta, ja äiti sanoi vain vähä-väliä: "Oi,
Juuso, Juuso, onko sekin mahdollista! En olisi ikänä saattanut uskoa,
että Herra Jumala voisi niin muuttaa sydämesi. Mutta nyt minä tahdonkin
enää vain ylistää ja kiittää häntä niinkauan kuin minussa henki on." Ja
isä antoi pojalle kätensä ja sanoi: "Se on oikein, Juuso, olkoon kaikki
anteeksi annettu ja unohdettu, ja ollos tervetullut luoksemme! Mutta
sano nyt, miten kohtasit lapset ja miten on laitasi?"

Ensin täytyi Juuson vielä puristaa isä Kleemensin kättä. Tämä oli
hiljaa mielihyvästä myhäillen kuunnellut. Sitten kuulivat vanhemmat
hämmästyksekseen, että herra ylimaaherra oli ottanut Juuson rengikseen
ja uskonut jo hänelle hevosensa rekineen. Koska Hannu ja Katri aikoivat
uudeksi vuodeksi perustaa oman talouden, niin oli renginpaikka tullut
avoimeksi, ja Juuso lisäsi suuresti iloissaan: "Ja minkälainen paikka!
Niin hyvä herra, joka puhuttelee kuin isä, ja sen lisäksi niin oiva
palkka ja näin monta vaatekappaletta pitkin vuotta, sen kaiken olen
saanut tietää Hannulta. Mutta minä olen jo pyytänyt herra ylimaaherraa,
ettei hän anna minulle mitään palkastani, jotten voi mitään tuhlata, ja
jotta te kuukauden lopussa voitte saada kaikki. Nyt minulla tosin ei
ole teille muuta tuotavana kuin hyvä tahto."

"Sekin on jonkin arvoista, antakoon Herra Jumala sille siunauksensa,
amen!", sanoi isä Kleemens.

Pikku Seppi oli jo kauan kulkenut edestakaisin raskaine taakkoineen
eikä ollut löytänyt paikkaa eikä saavuttanut huomiota aarteilleen.
Mutta nyt hän saattoi tunkeutua isoäidin vuoteelle ja pian oli hän nyt
peittänyt puolet sijasta lahjoillaan, ja kun Helli sen näki, kiiruhti
hänkin peittämään toisen puolen omilla lahjoillaan. Niin katseli
isoäidin pää kuin keskeltä markkinoita, ja hänen täytyi ihmetyksestä
lyödä kätensä yhteen ja taas sanoa: "Onko sellainenkin mahdollista!"
Mutta kun Juuso vielä yhtäkkiä toi suuren mytyn sisälle ja avasi sen,
ja nyt tuli esille kolme, neljä kappaletta pehmeitä vuodevaatteita,
silloin ei isoäiti yllätyksestä ja suuresta kiitollisuudesta saattanut
enää sanoa mitään, mutta hän oli ristinyt kätensä ja kiitti varmaankin
hiljaisuudessa edelleen. Isoisä nosti maasta kovan esineen, joka oli
kierinyt vuodevaatteiden välistä, ja vanhuksen silmät loistivat ilosta,
sillä hänen ainoa toivomuksensa oli toteutunut: Hänellä oli ihka uusi
kahvimylly kädessään. Nyt saattoi hän vihdoinkin taas kerran saada
oikeata jauhoa ja valmistaa isoäidille sellaista juomaa kuin pitikin.

Sellaista jouluiltaa, niin täynnä onnea ja iloa, ei vielä koskaan oltu
vietetty Joosef vakkamestarin mökissä. Juuso sai vielä kokea senkin
kaihoamansa ilon, että hänen lapsensa istuivat luottavaisesti hänen
polvilleen, Seppi toiselle, Helli toiselle, ja kumpikin tahtoi nyt
parhaiten tuntea isän, sillä koska he olivat nähneet, kuinka hän
rakasti isoisää ja isoäitiä ja niin läheisesti kuului heihin, silloin
hekin rakastivat häntä ja huomasivat kuuluvansa hänelle.

Nyt täytyi Juuson palata Rechbergille, mutta hän tiesi, että hän pian
saisi taas tulla ja viettää kaikki sunnuntai-iltapäivät omaistensa
kanssa, sen oli ylimaaherra hänelle sanonut.

Kun hän jo istui reessä ja juuri aikoi ajaa pois, juoksi Seppi vielä
kerran hänen luokseen ja huusi: "Isä, odota, minun pitää vielä sanoa
sinulle jotakin." Kun isä kurottautui reen laidan yli, sanoi Seppi
hartaasti hänen korvaansa: "Isä, kun kuljet kappelin ohi, niin älä
unohda myös mennä sisään rukoilemaan. Tiedätkö, hyvä Jumala lahjoittaa
siellä aina jotakin, sitä vain ei ensiksi voi nähdä, mutta myöhemmin
kyllä."

Seppi oli näet kyllä ymmärtänyt, että kaikki tämänpäiväiset hyvät
lahjat olivat yhteydessä karitsan kanssa, jonka hyvä Jumala oli heille
kappeliin tuonut, ja muisteli kai, miten hän oli kieltäytynyt menemästä
sisään. Sitä ei hän enää milloinkaan tahtonut tehdä.

Rechbergiläisten ja altkirchiläisten välillä on säilynyt vilkas yhteys.
Juuso on herra ylimaaherran uskollinen ja vilpitön renki ja menee joka
sunnuntai-iltapäivällä kotiin ja tuo tuoreen, valkean leivän mukanaan
kahvin kanssa syötäväksi. Tämä maistuukin uudessa myllyssä jauhettuna
taas isoäidistä niin hyvältä, että se muiden Rechbergiltä lähetettyjen,
vahvistavien aineitten kanssa on saanut hänet uudelleen voimistumaan.
Nyt saattaa hän itse hyöriä talousaskareissa ja isoisän ja lasten
kanssa iloisesti tervehtiä Juusoa sunnuntaiksi siistityssä tuvassa,
niin että Juuso koko viikon iloitsee siitä ja että hänen nyt aina
hiljaisuudessa täytyy sanoa: "Kotona on sentään parasta."

Aika ajoin saavat hänen lapsensa käydä häntä tervehtimässä
Rechbergillä. Silloin on kaikilla lapsilla yhdessä hauska päivä, ja
Kutripää on aina mukana kaikessa, ja Liisa on ajatellut usein sitä
katsellessaan: "Oi, kuinka hyvä minun onkaan taas olla! En eläissäni
enää tahdo säilyttää vääryyttä sydämessäni."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Joosef vakkamestari" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.