Title: Kolme miestä matkalla - Kertomus Juhanin, Tuomaan ja Simeonin pikaretkestä pyramiideille
Author: Railo, Eino
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kolme miestä matkalla - Kertomus Juhanin, Tuomaan ja Simeonin pikaretkestä pyramiideille" ***


KOLME MIESTÄ MATKALLA

Kertomus Juhanin, Tuomaan ja Simeonin pikaretkestä pyramiideille


Kirj.

OSMO IISALO



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.



         Matkatovereilleni
       Juhanille ja Tuomaalle
       omistan tämän kirjan.

                       Simeoni.



SISÄLLYS:

       I. Lähtö Helsingistä. -- Pikku huomioita ravintolavaunussa.
          -- Kotimaalle hyvästi ja kiitos.
      II. Mieluinen hämmästys. -- Huolestunut ruotsalainen ja huoleton
          englantilainen. -- Harun al Rashid, Giajar ja Mesrur.
     III. Ruusu ja kukkanen. -- Skandinaavista ruokakulttuuria. --
          Silmäys jäiselle ulapalle. -- Ahvenanmaan asia ratkaistu.
      IV. Vanhan Ruotsin tunnelmia. -- Kevät-aamu Tukholmassa.
          -- Eräs kulttuuritutkimuksen haara. -- Aamiainen
          Oopperakellarilla.
       V. Timanttien punnitsemista ja suomalaisten nimien lausumista
          Turkin konsulaatissa. -- Pikku kokemuksia ruotsalaisista.
          -- Hänen Majesteettinsa seurassa eteenpäin.
      VI. Liikunnon mysterio. -- Aamuisia näkyjä Etelä-Ruotsissa.
          -- Skånen peltoja.
     VII. Politiikkaa ja murkinapakinaa. -- Rügenin liitukallioita.
          -- Sassnitzin tunnelmia ja temppeleiden torneja.
    VIII. Tyynen elämän ylistyslaulua. -- Saksan varallisuus ja
          nousukyky. -- Suomalaisten suhteet saksalaisiin. -- Eräs,
          joka aikoi äänestää puolalaisia.
      IX. Suomen ja eräiden muiden valtakuntain lähetystöissä
          Berlinissä. -- Aamiainen Kempinskissä ja kuinka
          muuan nuori pari sitä söi. -- Museoissa käynnit.
       X. Pakinaa ja huomioita metsistä ja pelloista. -- Saksin
          vuorimaassa. -- Tutuhkossa ilmapiirissä. -- Viini- ja
          humalaviljelyksiä.
      XI. Pragin hajuja ja ihmisiä. -- Tshekkiläisten uusi
          suojeluspyhimys ja heidän kielikiihkonsa. -- Pikkuhuomioita.
          -- Vanha synagoga ja sirunen historiaa. -- Kolme omituista
          edeskäypää.
     XII. Passikokemuksia. -- Tuntematon Suomi. -- Tshekkiläisessä
          kirjakaupassa. -- Narodny Listy'n toimituksessa. --
          Tshekkiläisessä pankissa.
    XIII. Gulliverit ja Lilliputit. -- Itävallan tulli. -- Masennuksen
          valtakunta. -- Suuret rahalaukut. -- Yötunnelma Wieniin
          tullessa.
     XIV. Päivä Wienissä. -- Herr Fiaker. -- Rahaa paaleittain. --
          Yleinen elämän ilme. -- Bella gerant alii. -- Elintarvepulia
          ja hintoja. -- Ravintolamoraalia. -- Juoppouden harvinaisuus.
          -- Pyhän Tapanin tuomiokirkko ja goottilainen kirkkotyyli.
          -- Gretchenin rukous.
      XV. Matka Buda-Pestiin. -- Unkarin kieltä ja unkarilaista
          matkaseuraa. -- Klári de Pap, hänen veljensä ja juutalainen
          kulassi. -- Unkarilaisten onnettomuus. -- Näkyjä Unkarin
          tasangolta. -- Velvollisuudentuntoinen junailija. --
          Balaton-järvi. -- Ystävällisiä neuvoja.
     XVI. Ilta Hungaria-hotellissa. -- Yleisön upeus. --
          Mustalaissoittokunta, sen kokoonpano ja soitto. -- Tokaji
          Szamorodni-viini ja sen synty. -- Tonava tähtien valossa.
    XVII. Suomalaisten suosiminen. -- Hunyadi Janos ja unkarilaisten
          maailmanhistoriallinen suurtyö. -- Budan vanhoja taloja.
          -- Kruunauskirkko. -- Unkarilaisten malja.
   XVIII. Matka Szegediin. -- Unkarin maisemia ja unkarilaista seuraa
          sekä keskustelun aiheita nykyhetkellä. -- Rajakansain
          Europalle tekemä palvelus. -- Uusi Itävalta-Unkari. --
          Paprikaa kuivataan.
     XIX. Szegedissä. -- Paikkakuntien erikoishajut, paprikan ja
          valkosipulin yhteiskatku, paprikaguljashi ja "salamit"
          -- Kävelyä kaupungin puistossa. -- Ravintolaelämää
          ja korttipeliä. -- Lausunto mustalaisista.
      XX. Szegedin torilla. -- Unkarilaisia emäntiä ja
          maalaistavaroita. -- Matka Szabadkaan. -- Serbialaisten
          puuhia. -- Szabadka, Jugoslavian suurin kaupunki. --
          Käynti saunassa ja rikkaan lesken hautajaiset.
     XXI. Matka Belgradiin ja serbialaista matkaseuraa. -- Vanhan
          rouvan puheliaisuus ja kohteliaisuus. -- Serbialaisten
          loistavat ominaisuudet ja jalot periaatteet. --
          Serbialaisten arvostelu unkarilaisista ja turkkilaisista.
          -- öisiä matkatunnelmia. -- Kuningas Pietari.
    XXII. Tulo Belgradiin, passitarkastus ja valittava kantaja. --
          Ensimmäisiä kokemuksia kaduilla. -- Tunnustus hotellien
          portinvartijoille. -- Kuinka paikat Belgradin-Konstantinopolin
          pikajunaan hankitaan. -- Näkyjä kaduilla ja arveluja
          sivistystasosta.
   XXIII. Kun Simplon-expressiä odotettiin. -- Hotellin portieri
          Jugoslavian tulevaisuudesta. -- Kissannaukujaiset ja
          näkyjä asemalla. -- Bulgarialainen runoilija ja expressin
          vaunupoika. -- Pikajunan yleisöä ja sen elämää.
          -- Mr. Rowleigh.
    XXIV. Moravan laakso. -- Maanviljelysnäkyjä ja pajupuita, Maritsan
          laakson nähtävyyksiä. -- Ensimmäisiä tukkilaistunnelmia.
          -- Tulo Konstantinopoliin.
     XXV. Herra Jacques Bennado. -- Kiihkeä ja äänekäs katuelämä. --
          Katukaupustelu ja huutoreklaami, kantajat. -- Galatan silta
          ja näköalat sieltä; eri ihmistyyppejä. -- Turkkilaisnaiset.
          -- Turkkilaisten esiintyminen ja heidän tyyneytensä. --
          "Sulttaanin äidin moskea". -- Huomioita Stambulista.
    XXVI. Sofian kirkko. -- Vaikutus ulkoapäin. -- Kupoolijärjestelmän
          tarkoitus ja pyhäkön sisustavaikutus. -- Justinianuksen ja
          Teodoran aika, ja kuinka temppeli rakennettiin. -- Mohammed
          Valloittajan verisen käden merkki. -- Hikoavapylväs. --
          Hippodromi, "siniset" ja "vihreät", Nikakapina, ja Teodoran
          uljuus. -- Delfoin kolmijalka. -- Teodosiuksen obeliski.
   XXVII. "Uponnut palatsi". -- Melanderin historian pätevyys. --
          "Anatolisch-selbstverständlich!" -- "Jumalallisen rauhan
          kirkko" janitsharimuseona; näiden historiaa. -- Aimée Dubuc
          de Rivery'n harvinainen kohtalo. -- Montako janitshaaria
          voi päivässä hirttää kahteen puuhun?
  XXVIII. Turkkilainen kahvi ja kuinka sitä valmistetaan. -- Therapian
          kaupunki ja veneretki Bosporolla. -- Rumeli Hissar. --
          Katuelämää Perassa myöhään illalla.
    XXIX. Ententen sotilaat. -- Venäläiset pakolaiset ja heidän
          kurjuutensa. -- Avustuspuuhat ja säälin turtuminen. --
          Moskovia-ravintola ja sen tarjoilijattaret. -- Kumoon ajanut
          troikka ja uudet ruhtinaat.
     XXX. Turkkilaisten taide. -- Egyptiläinen ja Suuri basaari. --
          Kreikkalaisen kauppiaan luona.
    XXXI. Turkkilaisten asuinrakennukset. -- Sulttaanin ellntarvelaki.
          -- Lampaanliha. -- Ajurit. -- Konstantinopolin vanhat muurit.
          Jedi Kulé eli "Seitsemän tornia", Kultainen portti ja "Turkin
          keisarin kuva", vankikopit ja "verikaivo", Top Kapu eli
          "Tykkiportti" ja Konstantinopolin valloitus. -- Kahrié-moskea
          ja sen vanha pappi. -- Mohammed III:n hauta.
   XXXII. Käynti Kultaisella sarvella. -- Wrangelin laivasto. -- Vanha
          turkkilainen upseeri ja hänen mielipiteensä kreikkalaisista.
          -- Turkkilainen sotilas. -- Piastereitten voima ja hra
          Bennadon viimeiset palvelukset. -- Lähtömeteli laiturilla.
          -- Iperohi-laivan matkustajat. -- Dardanellit ja Gallipoli.
  XXXIII. Tenedos-saari. -- Keskustelua kreikattaren kanssa. --
          Politikoivia kreikkalaisia. -- Lesbos ja Mytilinin idyllejä.
          -- Viimeinen mohikaani. -- Musiikkia Sapphon ja Erinnan
          haudalla.
   XXXIV. Smyrnan satamassa. -- Maihin pääsy kielletty. --
          Kreikkalaiset lähtevät rintamalle. -- Chios ja Kapudan
          pasha. -- Matkustava italialainen. -- Tutkimus meritaudista.
    XXXV. Pireuksessa. -- Klassillisen nimistön käyttöä. -- Ensi
          vaikutelma Atenasta. -- Tulo Akropoliille. -- Parthenonin
          tyylin perusajatus. -- Akropolis nykyhetkellä ja sen
          hävityksen vaiheita. -- Akropoliin tunnelma.
   XXXVI. Olympeion ja katkenneet pilarit. -- Lähtö Ismene-laivalle
          ja odotus siellä. -- Abessiniaan matkustavat saksalaiset
          vapaaherrat, romanialainen rouvashenkilö, amerikalaiset
          missit, Indian kreikkalainen y.m. -- yhteensä yksitoista
          kansallisuutta. -- "Vähän jumalaton protesti".
  XXXVII. Illanviettoa kansainvälisessä seurassa ja tyyppejä siitä.
          -- Ahkera puuseppä. -- Onneton lapsi. -- Vihdoinkin merelle.
 XXXVIII. Kretan saarella. -- Chanian tasanko ja kaupunki sekä
          pikkunäkyjä sieltä. -- Kretalaisia kansantansseja. --
          Romaniatar ja leijonanmetsästäjät törmäävät yhteen. --
          Isänmaallinen juhlahetki. -- Etevä ravintoloitsija.
   XXXIX. Mielipiteemme kreikkalaisista. -- Kreikkalaisia patriootteja.
          -- Kuvaus hinduista ja japanilaisista. -- Afrikan ranta.
          -- Valaistuksen väri ja räikeys. -- Aleksandrian satama ja
          maihinnoususeikkailuja.
      XL. Hotelli. -- Maa, jossa ei tarvitse pelätä sadetta. --
          Katuelämää arabialaiskortteleissa. -- Hautajaiset. --
          Serapeum, Pompejuksen pylväs ja katakombit. -- Kirkkoisä
          Kyrillus. -- Egyptin pumpuli. -- Häät. -- Mehemed Ali. --
          Pääskyset. -- Kuningaspalmu. -- Eläintarha ja peipposet.
          -- Englantilaisviha.
     XLI. Egyptiläisessä laulukahvilassa. -- Orkesteri, laulajatar,
          kappaleen esitys ja yleisö.
    XLII. Egyptiläisnaisen huntu. -- Ovatko egyptiläiset erikoista
          "kansaa"? -- Europalaisia liikemiehiä. -- Matka Kairoon,
          huomioita kastelulaitoksista, viljelyksistä ja kylistä.
   XLIII. Tie pyramiideille. -- Elämän ja kuoleman vastakohta. --
          Keopsin pyramiidi. -- Elämän arkipäiväisyys beduinin ja
          kameelin edustamana. -- Sfinksi. -- Hyvästit kuoleman
          kentälle.
    XLIV. Kairo ja päivä siellä. -- Troopillista kasvullisuutta. --
          Kairon museo, Ramses II:n ja muiden faraoiden muumiot. --
          Basaari, naisten lihavuusryyti, parfyymi ja ambrasavukkeet.
          -- Egyptin naiset, monivaimoisuus. -- Salaperäisiä
          viittauksia. -- Muhamettilaisia ylioppilaita.
     XLV. Kana, varis, harakka, varpunen, lammas, sika, aasi ja hevonen.
          -- Eläinrääkkäys ja tunteettomuus etelämaissa. -- Erilaisia
          pukumuotoja. -- Hampaitten kulta. -- Muodin mukaiset
          silmälasit.
    XLVI. Brindisi. -- Apulian viljelyksiä. -- Apenninien poikki
          räntäsateella, vuoristonäkyjä. -- Solernon lahti. --
          Napoli. -- Käynti Pompejissa ja kuvitelma sen hävityksestä.
          -- "Santa Lucia".
   XLVII. Napolista Romaan. -- Pietarin kirkko. -- Paavalin kirkko.
          -- San Pietro di Vincoli ja Michel Angelon "Moses". -- Santa
          Maria della Vittoria ja Berninin "Pyhä Teresa". --
          Vatikaanissa. -- Sikstiniläinen kappeli. -- Forum Romanum.
          -- Colosseum. -- Katakombit. -- Kaksi kallisarvoista Roman
          hautaa.
  XLVIII. Makaroonin syöntiä: -- Rautatiematka Rivieralla. -- Thomas
          Cook & C:o. -- Englannittaria. -- Marseille. -- Cette. --
          Narbonne. -- Tie pystyyn Cerebièressä. -- Perpignan. --
          Saksankielen harrastusta. -- Parisiin.
    XLIX. Tanssiva Europa.
       L. Mona Lisa. -- Lasten leikkiä. -- Naisten paratiisi. --
          "Kulttuuri". -- Toivotus Ranskalle.
      LI. Vihan valta Europassa. -- Kölnin tuomiokirkko. -- Saksalainen
          "humoristi". -- Vihdoinkin kotona.



I.

Lähtö Helsingistä. -- Pikku huomioita ravintolavaunussa. -- Kotimaalle
hyvästi ja kiitos.


Leikattiin maaliskuun 12 p. 1921.

Tänä päivänä, kello 5,15 i.p., oli kolmen matkatoveruksen määrä
aloittaa kauan suunniteltu pikaretki etelän maille, kevättä ja
korkeaa aurinkoa vastaan, seuduille, jotka lapsuudesta saakka ovat
olleet verhoutuneina mielikuvituksen ihannoivaan, satuhohtoiseen
autereeseen. Ja kun lähtö sitten todellakin tapahtuu ja ero omaisista
sekä kotikaupungista jättää sydämeen kaipuun kipeyttä, tuntee yhtäkkiä,
kuinka paljon ihmiselle on kallista: kaikki se, mikä jää, ja kaikki se,
mikä on edessä. --

Haikein mielin vaelsi Simeoni näinä minuutteina Helsingin asemalle,
sillä vaikka suuren maailman näkeminen houkutteleekin, on kuitenkin
kaikki kotiin jäävä niin kallista, että siitä täytyy suorastaan
riistäytyä irti. Vanhanaikaisesti suuteli ja syleili hän vaimoansa ja
pikku tytärtänsä, jotka ikävissään ja itkuaan pidätellen seisoivat
siinä hiukan noloina ja hämillään, kuin ällistyneinä, että nytkö
se pelätty matka sitten alkoi. Tällaiset tunteet eivät kuitenkaan
ehtineet saada mitään suurempaa sijaa, sillä viereltä kuuluva, toisen
matkatoverin, Juhanin, karski ääni ilmoitti, että nyt on mentävä
vaunuun, koskapa rautatiehallituksen ilmoittama laillinen lähtöhetki
rupeaa olemaan käsissä. Ja niinpä vaihdettiin viimeinen silmäys,
jätettiin asemasillalle eräitä pareja sieviä suomalaisia naissilmiä,
annettiin veturin hihkaista ja nykäistä vaunut liikkeelle, ja niin
alettiin vakaasti ja järkähtämättömästi mennä jyskyttää Turun kuuluisaa
kaupunkia kohti. Kolmas matkatoveri, jykevä Tuomas, oli matkustanut
sinne jo edeltäpäin, yhtyäkseen "retkueeseen" vanhassa Auran satamassa.

Tällaisen eron hetken jälkeen oli Simeoni jonkun aikaa vaiteliaana,
tuimasti imeskellen savukettansa ja katsellen mieleensä jäänyttä
Helsingin kuvaa. Se muuttui vähitellen kauniiksi, lempeäksi naiseksi,
joka kaipaavasti seurasi katseellaan kaikkia pois kiitäviä lapsiaan,
jo edeltäpäin toivottaen niille tervetuloa takaisin. Simeoni ymmärsi
siinä istuessaan, kuinka tavattoman kallisarvoinen on "ero sovinnossa",
kuinka välimatka yhä suurentuessaan samassa suhteessa pienentää
kaikkia niitä piikkejä ja sarvia, joita itsekukin on jokapäiväisessä
elämässä näkevinään lähimmäisensä otsassa ja kyljessä, ja joita vastaan
hän alituisesti puskee ja möyryää, ollen muka itse aina oikeassa ja
ihmetellen, miten muut ihmiset voivat olla niin peräti väärässä.

Tällaiset mietteet keskeytyivät kuitenkin pian, sillä osastossa olevat
vakaat suomalaiset rupesivat pian lausahtelemaan aatteita, huomioita
ja sukkeluuksia, joista useat omaperäisyydessään väkisinkin vetivät
sarjan karheita huulia kontiomaiseen naurun vireeseen. Ja kun sitten
siirryttiin ravintolavaunuun, oli siellä Juhanin ja Simeonin kahdelle
silmälle ja korvalle paljon sekä nähtävää että kuultavaa.

Siellä oli sangen kansainvälinen yleisö, josta melkoisen osan muodosti
juutalainen kansanaines, suureksi osaksi kotoisin Helsingistä.
Simeoni, jolla kyllä oli ollut aikaisemminkin tilaisuutta tutustua
valitun kansan ulkonäköön, huomasi silti vaipuvansa tutkimaan
sitä tarkoin uudelleen. Joukossa oli monta naista, jotka hänen
Venla-ihanteestaan huolimatta eivät vaikuttaneet vastenmielisiltä,
mutta milloin nenä oli säilyttänyt tyypillisen ulkonevaisuutensa,
milloin huulet olivat paksut, tukka musta ja öljyinen, hartiat kuin
atleettiklubin puheenjohtajalla ja silmät kuin kivihiilen sirpaleet,
siinä loppui Simeonilta sulattamiskyky. "Tunnustan heidät", ajatteli
hän, "mielelläni vähintään vertaisikseni luojan edessä, mutta siitä
huolimatta pyytäisin nöyrimmästi saada suorittaa tämän lyhyen ajallisen
vaellukseni eri osastossa kuin he." Ja kuunnellessaan juutalaisten
keskustelua huomasi Simeoni, että ihminen aina puhuu mieliaineestaan.
"Jos minulla nyt olisi miljoona kruunua", kuului eräs Ruben-tyyppi
lausuvan, ja hänen mustat silmänsä paloivat kapitalistisesta
voitonhimosta ja sormet tekivät eräänlaisia käyristyviä, haravamaisia
liikkeitä. "Taivas varjelkoon kruunu parkoja sinun kouriisi
joutumasta", ajatteli siihen Simeoni, tarkastellessaan miehen ihka
uusia vaatteita, kotkannenää, tummaa, aaltoilevaa ja kiiltävää tukkaa,
voimakasta leukaa ja kameelimaisia hartioita -- mies oli oikeastaan
erittäin komea -- ja miettiessään, että rohkea pitää sen henkilön olla,
joka tuon kanssa uskaltautuu kahden pimeään huoneeseen.

Keskustelu tällaisessa ravintolavaunussa, jossa sattuma vie yhteen
toisilleen aivan tuiki tuntemattomia henkilöitä, on tavallisesti sangen
vaisua. Syödään haluttomasti eteen ilmestyviä annoksia, heitellään
hajamielisiä silmäyksiä ikkunasta, vilkaistaan naapureihin tahi
pidetään salaa silmällä jotakin huvittavaa syömätapaa ja syöjää,
kiitellään konemaisesti ja annetaan pään veltosti tärähdellä vaunun
kiitäessä kiskolta toiselle. Mutta aina on seurueessa sentään joku,
joka ikäänkuin riemuiten valitsee juuri tämän syömähetken purkaakseen
sydämensä niin, että sen kyllä naapuritkin kuulevat. Sanomattakin on
selvää, että täällä pohjoismaissa se henkilö on venäläinen, joka on
saanut kielensä kantaan kuulalaakerin ja ylimääräisen annoksen parasta,
koskaan kuivamatonta koneöljyä, niin että se maailman synkeimmänkin
mullistuksen, hetkellä lerkkuu ja läpättää aivan käsittämättömän
helposti ja liukkaasti. Niinpä tässäkin vaunussa, tuossa Simeonin
viereisessä pöydässä, istuu venäläinen, jonka kasvonpiirteet kertovat
Abrahamin jälkeläisen olleen joskus hänen sukuvuoteensa ääressä ainakin
kastemaljan pitäjänä tahi kummina, ja jonka ajelematon parta sekä
kuluneet vaatteet kertovat hänen yhdeksännellätoista hetkellä päässeen
lipsahtamaan pois siitä sudenkuopasta, jota bolsheviikit leikillisesti
nimittävät maalliseksi paratiisiksi. Hän puhuu taukoamatta, tasaisesti
ja katkeamatta, poristen kuin hyvällä tulella kiehuva pata, ja tätä
Simeoni kuuntelee hartaasti. Hän rupeaa miettimään, mahtaako tuon
puheen takana olla riittävästi ajatusvaluuttaa, ja vastaa kysymykseen
kieltävästi. Jos asia nimittäin olisi niin, ei maailmaan mahtuisi
mitään muuta kuin venäläisten ajatuksia, koskapa heitä on niin paljon
ja koska he puhuvat eniten.

Kun Simeoni ja Juhani olivat lopettaneet ateriansa, ilmestyi viereiseen
pöytään eräs muista välittämätön, jyrkän itsenäisesti esiintyvä
herrasmies, jonka kehto luultavasti oli keinunut jossakin äiti Svean
kamarin, lattialla. Kylmästi ja kiinteästi, kuin edeltäpäin tehden
tyhjäksi kaikki vastaväitteet, hän tilasi teetä, ja saatuaan sen veti
paperikääröstä esille paistetun linnun, arvattavasti kanan, jolla siis
nyt oli edessään toinen surkea loppu. Simeoni ihan kyyristyi tuolillaan
katsellessaan, kuinka mies käänteli kanaparkaa käsissään kuin köyhä
mies kannikkaa Juhani Ahon lastussa, lopulta iskien pitkät, valkoiset,
haarallaan sojottavat raateluvälineensä sen lihavimpaan paikkaan.
Mainio ruokahalu tuolla miehellä! Kun Simeoni ummisti silmänsä ja
kuunteli luitten rusahtelua hänen hampaittensa välissä, tuntui hänestä
kuin olisi hän nähnyt jalopeuran jauhavan poloisen kristityn sääriluita
Colosseumin areenalla. Syötyään kanastansa puolet kääri mies loput
paperiin ja poistui uhmailevan ja ynseän näköisenä. Hän oli Simeonin
mielestä taloudellinen ja turhia menoja välttävä henkilö.

Näin olivat matkan ensimmäiset tunnit kuluneet, ja kun Simeoni rupesi
tarkastamaan ohi kiitävää maisemaa, huomasi hän, että maaliskuun ilta
vaipui surumielisen ruskoisena keväisen, nietoksistaan hiljalleen
riisuutuvan maan ylle. Puista on lumi jo kadonnut, koivujen urvut ovat
paisuneet ja antavat maisemalle ruskeahkoa, eloisaa väriä. Koko luonto
on kuin hiljaisen odotuksen vallassa, aavistaen kevään tulevan ja
elämän heräävän. Poislähdön tunnelman valossa Simeoni katseli kaikkea
herkällä mielellä, kuin jättäen hyvästi, ja tuntien kaiken tuossa
edessään omakseen, joka töllin, puun ja pensaan, siellä esiintyvän
elämän kaikissa muodoissaan.

Ja niinpä tulla hurahtikin juna Turkuun ja ajoi suoraa tietä satamaan.
Auran vanha kaupunki, sivistyksen ensimmäinen kynnen jälki karussa
kamarassamme, oli siinä takana, ja Simeoni tunsi aivan selvästi
tuomiokirkon vakavan katseen sielussaan. Hän oli, omituista kyllä,
ensimmäistä kertaa Turussa, ja senkin pimeällä. Mutta pimeä ei häntä
häirinnyt, vaan saattoi hän sen suojassa sitä paremmin kansoittaa koko
tienoon historiallisilla mielikuvillaan, nähden selvästi, kuinka tuolta
tuomiokirkon tornista valonsäteet tunkeutuivat kuin hengen majakasta
yhä kauemmaksi pimeyteen, yli salojen ja loputtomien erämaiden, kuinka
ne sytyttivät yhä uusia tulia, poistaen pimeyttä edestään, kunnes
vihdoin valkeus saapui kaukaisten korpienkin sopukoihin.



II.

Mieluinen hämmästys. -- Huolestunut ruotsalainen ja huoleton
englantilainen. -- Harun al Rashid, Giafar ja Mesrur.


Arvokkaasti ja tyynesti astelivat Juhani ja Simeoni ruotsinmaalaiseen
Ragna-laivaan, jalosti kestettyään passi- ja tullitarkastuksen.
Esteettä se näytti sujuneen muillekin, lukuunottamatta venäläistä,
joka siitä huolimatta, että hänen passinsa luultavasti oli täydessä
kunnossa, kansallisominaisuuksiensa vuoksi joutui virkamiesten kanssa
laajaan keskusteluun. Se päättyi kuitenkin suopeasti, koskapa hänkin
hetken kuluttua kiipesi laivaan, halliten oikealla kädellään painavaa
ja monta myrskyä sekä kolhausta kokenutta matkalaukkua. Toverukset
menivät tarkastamaan hyttejänsä, huomasivat ne hyviksi, sijoittivat
tavaransa järkevien periaatteiden mukaan, totesivat, että kolmas
toveri, jykevä Tuomas, oli laivalla, joskin vaipuneena hyvää tekevän
ja raskaan unen helmoihin, ja kiipesivät vihdoin jälleen laivan
yläkertaan. Siellä oli ruokailupaikka valaistu kirkkaasti kuin hääsali,
pöydät notkuen laseista ja maljoista, täynnä kovin viettelevän näköisiä
keittiökemian vanhoja ja taattuja keksintöjä. Kehoittamatta istuivat
toverukset pöytään eikä Simeonikaan muistanut tällä hetkellä vanhaa
säästäväisyysperiaatettaan, että kun panee vain vähän sianmurennusta
leivän päälle, niin se särvittää niin. Mutta toveruksilla oli edessään
mieluinen hämmästys.

Kun oli saatu vähän voileipä-aineksia, sattuivat Juhanin ja Simeonin
silmät yhtaikaa erääseen pieneen, mutta korkeajalkaiseen lasiin,
jonka vanhemmat helsinkiläiset kyllä hyvin muistavat, muka joka on
nuoremmalle polvelle jokseenkin yhtä tuntematon kuin harvinainen
museo-esine. Juhanin ja Simeonin katseet sattuivat yhteen ja niistä
välähti ymmärryksen valo. Seurasi hiljainen ja jännittävä odotus, jonka
kuluessa veljeksistä kumpainenkin vaivihkaa siirteli sillipalasta
lautasellaan syrjemmäksi, ikäänkuin tulevaista päätarkoitusta varten.
Ja eihän vain! Hetken kuluttua ilmestyi heidän eteensä Ruotsin riikin
neitonen, kädessään ase, jota totuudenmukaisesti täytyy nimittää
pulloksi. Hän teki aseellaan vaativan liikkeen noita pieniä laseja
kohti, samalla katsoen toveruksiin kysyvästi. Lukija voi arvata, että
tässä tarvittiin nopeata ratkaisua ja erinomaisen harvinaiset aatteet
mennä törmäilivät läpi toverusten aivorustingin. "Mitähän tuo tekisi?"
arveli Simeoni miettiväisen näköisenä, johon Juhani arvokkaasti lisäsi:
"Me lienemme nyt kieltolain vaikutuspiirin ulkopuolella." -- "Jokohan
aluevedet on läpäisty?" järkeili tähän lainkuuliaisesti taas Simeoni,
jolloin Juhani odottamattoman päättäväisesti vastasi: "Varmasti!" Ja
niinhän se sitten kävi, että huolimatta tieteen sitovista todistuksista
alkoholin epäterveellisestä ja turvottavasta vaikutuksesta nimenomaan
maksaan, toverukset vanhojen muistojen vietteleminä lankesivat
ottamaan sen, jota sanotaan ruokaryypyksi, vieläpä hiljaa sen päälle
ähkäistenkin, kuten asia vaatii, ja vihdoinkin antaen sillipalalle sen
tehtävän, joka sille alkujaan on oikeastaan määrätty. Ja että se antaa
ruoalle ylimääräistä vauhtia, sitä ei kiellä kukaan suomalainen, mikäli
ainakin Simeoni oli tässä suhteessa elämänsä varrella pystynyt saamaan
yleisestä mielipiteestä ja kokemuksesta selkoa.

Syödessään lankesi Simeoni vanhaan helmasyntiinsä, nimittäin
tarkastelemaan ihmisiä ympärillään ja mitä he tekivät. Kanansyöjää
ei näkynyt, mutta Ruben liikkui vatien vaiheilla varmana ja tyynenä,
muljautellen häränsilmiään, maiskautellen hyvästä mielestä suutansa
ja väliin hipaisten rasvaista tukkaansa. Uusi ja mielenkiintoinen
kansalainen oli eräs ruotsinmaalainen liikemies, joka herätti Simeonin
huomiota rotevuudellaan ja pituudellaan, johon oli samalla yhtynyt
annos velttoutta. Hänen sileäksi ajellun naamansa keskeltä loisti
sähkövalossa suuri kultahammas kirkkaana kuin tähti, pystymättä
kuitenkaan vähimmälläkään tavalla hälventämään miehen peräti
huolestunutta ilmettä, jollaista, nimittäin aiheetta, luontaisesti
sellaista, Simeoni ei muistanut nähneensä. Hänen suupielensä olivat
ankarassa itkun mutkassa alaspäin -- hän oli todellakin kuin kahden
huolestuneen ihmisen bastardi. Hän haukkasi voileipää sen näköisenä
kuin olisivat puolet koko maailman synneistä olleet hänen hartioillaan.
Nähtävästi suruaan hälventääkseen hän illallisen jälkeen tilasi
puoli pulloa munkkilikööriä, vieden aina kuitenkin lasin huulilleen
kovalla kärsimyksen ilmeellä. Hänen pöytätoverinsa, kylmä ja jäykkä
englantilainen, ei sen sijaan päästänyt vaskikasvoilleen mitään
tunteen tahi mielialan lainetta, vaan istui totisena ja nauramattomana
sekä syödessään että sen jälkeen. Hänen selkänsä oli niin suora ja
jäykkä, että Simeoni suuresti epäili, saattoiko se yleensä ollenkaan
sujahtaa, ja hänen suunsa oli niin tiukasti kiinni, että tuntui kuin
olisi piipun varsi ollut kiilaamalla hänen huuliensa väliin saatava.
Ruotsalaisen hiukan lepertelevän kohteliaisuuden otti hän vastaan kuin
asiaan kuuluvana sekä nakkeli hänen tarjoamansa liköörin menemään kuin
olisi se ollut marjavettä. Simeoni ja Juhani katselivat tätä syrjästä
vaatimattomin muodoin, mutta edellinen mietiskeli mielessään, kuinka
onnellista on, etteivät ihmiset yleensä itse tiedä, milloin heidän
ympärilleen ilmestyy tuollainen pieni koomillisuuden sädekehä. Mutta
jääkööt nämä veljet liköörinsä ääreen, sillä toveruksille tuntui
lepo ja rauha viekoittelevalta nyt, kun lähtöjännitys oli lauennut
tasaiseksi matkan teoksi. Maaliskuun 12 päivä olikin jo loppunut ja 13
alkanut.

Simeoni painui lakanainsa väliin ja koetti saada unen päästä kiinni,
mutta sepä ei tahtonut onnistuakaan. Jäätelit piirtelivät laivan
kylkeen, keulasta perään, rusahtelevia piirujansa, jyristen ja kolisten
lakkaamatta ja estäen unen tulon. Hän tuijotti pimeyteen ja mietiskeli
alkanutta matkaa, joka tulisi ulottumaan koko Europan ympäri. Sokean
eno-vainajan kertomuksista alkaen oli hänellä ollut kova halu nähdä
maailmaa ja nyt hän saisi ainakin osaksi tuota haluansa tyydyttää. Hän
näki edessään koko maapallon ja siinä eräällä kulmalla Europan, jonka
pohjoisessa kärjessä oli pieni, mäntyjä kasvava maa, Suomi. Europa
oli ennen ollut hänestä ihana neito, jolle itse Zeus oli osoittanut
korkeinta mahdollista suosiotaan, mutta maailmansodan aikana se oli
muuttunut vanhaksi ja vihaiseksi kämäleuka-akaksi, jolta ehkä olisi
pitänyt lyödä kiireimmän kaupalla niskanikamat poikki. Ja maapallo,
joka hänestä ennen oli ollut tuhansien suloisten ja salamyhkäisten
paratiisien piilopaikka, oli hänestä nyt mieluumminkin vanha ja
saumoistaan ratkeileva potkupallo, joka paholaisen kiidättämänä mennä
porhalsi kohti tuntematonta tulevaisuutta yhdessä koko katoamaan
tuomitun aurinkokuntansa kanssa. Muistellessaan kaikkea sitä
sopimatonta ja pahennusta aikaansaavaa menoa, johon rouva Europa viime
vuosina on tehnyt itsensä syypääksi, tunsi Simeoni tarvetta olla joku
Harun al Rashid, joka tuntemattomana, seurassaan ainoastaan uskollinen
suurvisiirinsä Giafar sekä vielä uskollisempi ja tarpeellisempi
ylimestaajansa Mesrur, lähtisi retkeilemään valtakuntaansa ottamaan
selkoa, mitä hänen alammaisensa tekivät...

Laiva seisahtuu eikä Simeonin jännittyneestä odotuksesta huolimatta
lähde liikkeelle. Kaikki on tyyntä ja pimeätä, meren jääsohjuinen
ulappa, taivas ja saariston lukemattomat luodot.



III.

Ruusu ja kukkanen. -- Skandinaavista ruokakulttuuria. -- Silmäys
jäiselle ulapalle. -- Ahvenanmaan asia ratkaistu.


Koko matkaseurueen huomiota oli herättänyt eräs neito, jonka
kansallisuus jäi Simeonille epäselväksi, mutta joka sekä ijältään
että näöltään oli kuin ruusu ja kukkanen. Matkustajain miehinen
väestö aivan peittelemättä virkisti hänen näöltään silmiänsä ja
sydäntänsä, lämmitellen täten keskellä Itämeren jäistä aavikkoa ja
yksitoikkoisuutta, ja neito salli sen tapahtua, leijaillen salongista
toiseen ja istahtaen milloin minnekin kuin perhonen oikullisessa
lennossaan kukasta kukkaan. Tulepa sitten aamiaisen aika. Tahtomatta
turmella sunnuntai-aamun viileätä, ylhäistä rauhaa, työnsivät veljekset
halveksien syrjään tuon ennen mainitun korkeajalkaisen lasin. Mutta
eipä ollut vähäinen heidän ällistyksensä, kun he näkivät, kuinka tuo
ruusu ja kukkanen kursailematta kallisti menemään ryypyn aamutuimaansa,
edes huuhaankaan rypistämättä tahi tekemättä muuta perintöpyhää
naukunotto-ilmettä. "Ettei se vähän häpeä!", ajatteli Simeoni, sillä
vanhoillisena miehenä hän ei yleensä hyväksynyt ryyppyä aamupäivällä,
puhumattakaan siitä, että sen ottaisi nuori neito sunnuntai-aamuna
julkisessa paikassa. Muu matkaseurue ei siitä kuitenkaan näyttänyt
välittävän, vaan nakkeli neidon antaman esimerkin innoittamana kaiken
maailman tietä erinäisiä parillisia ja parittomia lasimääriä niin
vilkkaasti, että sitä kelpasi katsella. Kyllä maailma sentään käyttää
viinaa paljon; sen johtopäätöksen saattoi tälläkin hetkellä suuremmatta
neroudetta tehdä ja todeksi väittää.

Tällä laivalla, kuten pohjoismaalaisilla laivoilla yleensä, syötiin
muuten tuiki herkullisesti ja paljon. Kun Simeoni, lopetettuaan
kieltämättä sangen epäspartalaisen aamiaisensa, viereisessä
tupakkasalongissa suitsutti hiljaista polttouhriaan, saattoi hän
ruokasalin lasioven läpi hyvin seurata, mitä siellä tapahtui.
Jälkeentulevaiset eivät olleet edellistä sarjaa huonompia, vaan söivät
vakaumuksella ja antaumuksella, suorastaan sunnuntai-hartaudella, joka
olisi ollut paremmankin asian arvoinen. Erään kasvot vääristi oven lasi
hullunkurisesti, ja kun hän varsinkin söi lujasti ja otti ryyppyjä
vielä lujemmasti, saattoi hyvin seurata, miten yhä hyväntahtoisemmat
hymyilyt rupesivat välkehtimään hänen kasvoillaan, aivan kuin auringon
pilkistäessä ulapalle ja valaistessa maailman. Simeoni huomasi,
kuinka hän saatuaan lautasensa tyhjäksi vaipui pieneen neuvotteluun,
ottaisiko vielä lisää, katsellen voileipäpöytään ja lautaseensa
kysyvin ja harkitsevin ilmein, ja kuinka hän useimmiten otti lisää,
kunnes vihdoinkin voitti kiusauksen ja tarrasi päättävällä muodolla
paistiin. Ikäänkuin tämän syöpöttelyn kruunuksi ilmestyi ruokasaliin
lopuksi eilinen kanaherra halliten paperikääröään oikeassa kädessään.
Hän tilasi puoliskon olutta, sai lautasen ja haarukan sekä ryhtyi taas
kannikkailmeellä kääntelemään kanaparkaa käsissään, iskien lopuksi sen
kylkeen raateluhampaansa. Jäitten jyrinän vuoksi ei Simeoni kuitenkaan
voinut kuulla luitten ratinaa hänen hampaittensa välistä.

Juhani, Tuomas ja Simeoni -- sillä kolmas toveri oli tänä aamuna
molempain suureksi iloksi liittänyt tanakan olemuksensa yhteiseen
kolmiliittoon -- astuivat tyynesti Ragnan kannelle, luoden erinäisiä
tarkastelevia silmäyksiä horisonttiin, kuten merellä tehdään. Jäät
sohisivat keulan edessä, ja hopeanharmaan, hienon sumun kanssa otteleva
maaliskuinen aurinko antoi merelle, sadoille siintäville luodoille
ja taivaalle väreilevää, hohtoisaa Corot-tunnelmaa. Ilmassa oli
virkistävää raikkautta ja puhtautta, joka sai vetämään syvään henkeä,
ja samalla täytti mielen ilo siitä, että edessä oli jotakin uutta ja
ennen näkemätöntä.

"Mutta kyllä sitä on tuota kiveä poikineen Suomen maassa", ilmoitti nyt
käytännöllinen Juhani toimittamansa silmämääräisen Ahvenan luotojen
tarkastuksen tulokseksi. Ja todellakin! Jos maatamme on ollut aikomus
aikojen alussa jotenkin siunata ja siunauksen merkiksi antaa sille
paljon tavaraa, niin se hyvyys on sitten nähtävästi ollut graniittia.
Sitä ei ole ainoastaan maalla, vaan sitähän nousee merestäkin pitkinä,
sileinä, kiiltävinä selkinä, jotka ovat kuin diluviaanisia matelijoita,
kun niitä katselee silmät siirillään ja ottaa vähän mielikuvitusta
avuksi. On vahinko, ettei herra David Cajanderin suurenmoisessa
suunnitelmassa jauhaa kaikki Suomen graniitti apulannoitukseksi taida
olla mitään tosipohjaa siksi, että graniitista jauhettuna tullee
jonkunmoista ukonkivihiekkaa, joka on kerrassaan päinvastaista kaikelle
kasvullisuuden aatteelle. Mutta jotakin enempää käytäntöä tuolle
runsaasti saatavissa olevalle sisukkaalle kivelle kuitenkin pitäisi
saada, kun sitä kerta on noin kauhean paljon ja kun se on sellaista
poikaa, että se kestää siinä kuin joku parempikin kivi. Eipä tiedä,
vaikka se kerta vielä huomattaisiin kalleimmaksi aarteeksemme, jota
ruvetaan holhoamaan kuin kruununmetsiä, vaikka sen kasvattamisesta ei
voine ollakaan puhetta.

Näin kului kirkas maaliskuun päivä hiljaisessa ilossa ja harkinnassa,
kunnes Simeonin sydäntä leinasi outo tunnelma, kun ilmoitettiin
tultavan Sundblomin valtakuntaan, Ahvenanmaan pääkaupunkiin.
Paikkakunta oli hänelle tunnettu ainoastaan koulutoverien mainitsemana
ja nyt viimeksi kansainvälisen huomion polttopisteenä. Simeoni pani
kätensä tekemään laajan, horisonttia kaartavan liikkeen ja sanoi
painolla: "Laajallepa näkyy ulottuvankin tämä Suomen saaristo." --
"Onhan meillä -- tätä tällaista", myönsivät Juhani ja Tuomas aivan
sillä ilmeellä kuin olisivat katselleet omia torpanmaitansa. "Mahtaako
siinä olla perää", kyseli nyt Simeoni, "että nuo riikinruotsalaiset
ahnehtivat tätä saaristoa omakseen?" -- "Ovathan ne semmoista
hälisseet", myönsi nyt Tuomas, "mutta eihän siitä mitään tule -- eihän
meidän sovi tätä kelleen antoo". -- "No, sitähän minäkin", vahvisteli
nyt Simeonikin, "että tulee tämä paikka toki itselläkin tarvituksi".
Ja ratkaistuaan täten hiljaisesti ja järkevien periaatteiden
mukaisesti paljon huolta herättäneen Ahvenanmaan kysymyksen,
jäi kolmiliitto kylmästi ja rauhallisesti katselemaan, kuinka
Marianhaminan satamasouvarit innolla kuljettelivat Ragnan touveja
nähtävästi ylpeinä siitä, että saivat tehdä edes sen palveluksen
rakkaalle ruotsinmaalaiselle laivalle; kuinka sotilaspojat hakkailivat
punaposkisia tyttöjä ja kuinka yleisö, kiitettävää kotimaista tapaa
noudattaen, oli miehissä ja naisissa saapunut kunnioittamaan laivan ja
sen kannella seisovan kolmiliiton saapumista. Iltapäivälle kallistuva
aurinko kultaili punamultaseiniä ja maalitaloja entistä kirkkaammiksi,
meren pienet väreet lipisivät hiljaisesti ja kalalokit lähtivät vielä
kerta suuremmaksi varmuudeksi tarkastamaan ympäristöä, eikö sinne
sittenkin olisi tipahtanut jotakin. Ja kun laivan pilli puhalsi,
tuntui Simeonista kuin olisi se ollut pasuunasoolo "Kaarle kuninkaan
metsästyksestä", kaihoten ilmoittaen, että nyt sitten oli lopultakin
riennettävä pois rannoilta Suomen, tämän armahan ja kalliin maan. Mutta
vielä kauan kesti pieniä luotoja, tummia saaria, kivennyppylöitä,
joiden juurelle vaisu aalto hiljaa sammui, välkähtäen kauniisti illan
ruskossa. Simeonin mieleen välähti äkkiä polttava kuva huikaisevan
kirkkaasta kesäpäivästä, jolloin lämpöinen tuuli puhaltaa voimakkaasti
pitkin näitä ulapoita, imien itseensä meren terveellistä suolaa ja
virkistäen sitä onnellista, joka on salassa kaikilta löytänyt tuolta
jonkun yksinäisen poukaman ja vaipunut sen hiekalle kuuntelemaan
aaltojen ja tuulen yksitoikkoista, rauhoittavaa, nukuttavaa kohinaa,
kun tiirat sinkoilevat valkoisina piiruina ilmassa ja kaukaa
hyljeluodolta kuuluu kammottava huuto. "Luojan kiitos", huokaisi hän
sydämensä pohjasta, "että maamme on vielä täälläkin, jossa se on
Europaa lähinnä, täydellinen, koskemattomassa rauhassa oleva erämaa,
jossa ihminen, kalastaja venheineen, on kuin maiseman täydennyshenkilö,
pieni valkopurje siintävällä ulapalla."

Ja päivä laski kokonaan, meren ylle levisi pehmeä pimeys, kietoen
kaikki tummaan, läpinäkymättömään huntuunsa. Ahvenanmereltä olivat jäät
jo hävinneet ja laivaa nostatti silloin tällöin rauhallisesti nouseva
suuren aallon selkä, kuin olisi meren jättiläinen hetkeksi raottanut
silmiään ja vuoteellansa kohottautunut. Simeoni tunsi, kuinka joka
potkurin iskulla saavuttiin lähemmäksi vanhaa Ruotsia, valtakuntaa,
jonka menneisyydestä ja merkityksestä Suomelle hän kaikesta
huolimatta hiljaisuudessa oli säilyttänyt oman naivin, kulttuuri- ja
veriheimolaisuuteen perustuvan romanttisen käsityksensä.



IV.

Vanhan Ruotsin tunnelmia. -- Kevät-aamuna Tukholmassa. -- Eräs
kulttuuritutkimuksen haara. -- Aamiainen Oopperakellarilla.


Kellon lähetessä 12 yöllä lipui Ragna hiljalleen Tukholman satamaan,
tuhansien tulien tuikkiessa joka haaralta. Simeoni ei ollut aikaisemmin
ollut Tukholmassa ja siksi hänen sydäntään hiukan karvasteli, ettei
hänen oltu suotu nähdä kuulua Tukholman satamareittiä päivällä.
Mutta hän lohduttautui pian, sillä kieltämättömästä kauneudestaan ja
pittoreskimaisuudestaan huolimatta on uudenaikainen huvila-asutus
ihanankin veden varrella aina jättänyt hänet jokseenkin kylmäksi.
Pimeys sen sijaan salli hänen nähdä nämä paikat sellaisina, miksi
mielikuvitus oli ne aikain kuluessa muodostellut, kitisevien
nostoraanojen, roomujen ja muiden sellaisten materiaalisten ja
runottomien esineitten ja puuhien pääsemättä näitä saippuapallon
pinnalle kuvastuvia näkyjä rikkomaan. Niinpä hän nyt naivisti antoi
vanhan Ruotsin romanttisen tunnelman, jota hän visusti varoi millään
epäilyksellä särkemästä, virrata sieluunsa kotoisena, tuttuna,
rakkaana, joka paikasta, vain sen perusteella, että hän nyt oli täällä.

Rantaan saavuttua tulivat kuninkaalliset passintarkastajat heti laivaan
ja Simeonin täytyi yhdessä toveriensa kanssa myöntää, että poliisit
ja muut asiaankuuluvat herrat esiintyivät yleisöä kohtaan erittäin
tahdikkaasti, kohteliaasti, ja, mikä on pääasia, siekailematta ja
joutuin. Nopeasti selvisivät siitä kiirastulesta niin juutalaiset
kuin pakanatkin, ja sillä oli asia selvä. Tullitarkastus oli
kuitenkin määrätty aamuksi, mutta ilman tavaroita oli kyllä, jos
tahtoi, oikeus laivalta poistua. Eikä Simeoni malttanutkaan, vaan
läksi erään toisen suomalaisen kanssa, joka oli Tukholmassa vanha
tuttu, yön hämyssä harhailemaan pitkin katuja. Hänellä oli väkevä
tunnelma siitä, että hän ei kulje yksinään, vaan että täällä on joka
paikassa ja nimenomaan juuri tällä keski-yön aavetunnilla, sarja
jättiläismäisiä sumuvartaloita katsomassa, kuinka nykypolvi hoitaa
heidän jättämäänsä perintöä. Hetken perästä kohosikin Simeonin eteen
sumun ja pimeyden keskeltä korkea haamu, jonka käsi käskevästi ja
vaativasti osoitti itään päin ja joka sai hänet pysähtymään -- Kaarle
XII siinä seisoi. Simeonin sydämessä tapahtui tällöin -- vanhojen
sanomalehtimiesvaistojen aiheuttamana -- eräänlainen sekuntihaastattelu
tämän korkean henkilön kanssa. "Teidän Majesteettinne", lausui hän
vanhaan monarkkiseen kohteliaisuustyyliin, "sallikaa, Sire, minun
lausua Teille suomalaisten terveiset". Majesteetin vaskikasvot saivat
heti jylhää eloa ja hän kuulosti lausuvan: "Kiitän teitä, suomalaiset,
mutta tehän ette ole enää alammaisiani, vaan kuulutte Venäjälle?" --
"Kuinka, Teidän Majesteettinne", sammaltaa nyt Simeoni ällistyneenä,
"ettekö ole kuulleetkaan, että olemme nyttemmin vapaa ja itsenäinen
valtakunta!" Majesteetti tulee ajattelevaisen näköiseksi. "Miten on
teidän ollut mahdollista saavuttaa vapautenne?" kysyi hän sitten
kummastuen. "Taistelemalla, Sire". Silloin kirkastuivat Majesteetin
vaskikasvot ja miekka hänen kädessään näytti heilahtavan. "Niin, oikein
suomalaiset! Vapaus saavutetaan ainoastaan taistelemalla!" sanoi
hän riemuiten ja kysyi: "Missä on itäraja?" "Rajajoella ja kaukana
Karjalassa." -- "Kiitos, suomalaiset, te olette siis toteuttaneet
Kustaa Adolfin perinnön, jota minäkään en pystynyt säilyttämään.
Muistatteko minua koskaan?" -- "Sire", vastaa Simeoni, "muistamme Teitä
ja muistamme Teille antamiamme uhreja. Vapauden ruusut ovat kohonneet
heidänkin vuodattamastaan verestä ja -- erämaat olemme asuttaneet
uudelleen."

Silloin Kaarle XII tuli ajattelevan näköiseksi ja kysyi hiljaa: "Entä
nämä täällä, ruotsalaiset, muistavatko he Suomen antamia uhreja?" --
"Sire", sanoi Simeoni nöyrästi, "sallikaa minun olla vastaamatta tähän
kysymykseenne"...

Vaikka uuden ajan kulttuuri olisi kuinka kukkeata ja miellyttävää,
niinkuin se Tukholmassa kieltämättä on, puhuu siellä silti
suomalaiselle ensi hetkinä, jos ne asiat muuten ovat hänelle tuttuja
ja pyhiä, voimakkaimmin menneisyys, historia, kaikki ne vuosisadat,
jotka samalla lehdellään kertovat molemmista kansoista ja samalle
tantereelle vuotaneesta verestä. Simeoni tunsi hartaasti toivovansa,
että kaikki närä ja epäluulo hälvenisi suomalaisten ja ruotsalaisten
väliltä, jolloin varmaan yhteinen kulttuuri ja yhteinen historia veisi
veljeskansat kiinteään ja läheiseen vuorovaikutukseen, siunaukseksi
koko Pohjolalle. Missä vain suomalaiset voivat tämän päämäärän eteen
työskennellä, siinä heidän täytyy harrastaa tätä lähentymistä, sillä
onhan suuri etu se, että meillä on naapurinamme vanha ja arvovaltaa
nauttiva valtio, johon olemme sukulaisuussuhteessa historian, toisen
kansallisuutemme, toisen kansalliskielemme, yhteiskuntajärjestyksemme
ja kulttuurimme kautta. Olisihan perin kevytmielistä, jos Suomen
kansa, tämä harvinainen erikoisuus kansojen keskuudessa, kuin sirpale
myrskyävällä merellä, vasta saavutettuaan itsenäisyytensä antaisi
väliin tulleitten ikävyyksien sumentaa silmistään tämän päämäärän
ja kylmentäisi sydämensä sille veren äänelle, joka ei lakkaa
kuiskaamasta siitä, mikä on molemmille yhteistä ja velvoittavaa.
Näin ajatteli Simeoni katsellessaan öistä Tukholmaa, aikomatta
kuitenkaan vähimmälläkään tavalla oman oikeuden myynnillä ostaa
tuota lähentymistä. Ei, vaan oikeuden, vanhan pohjoismaisen kunnon
ja rehellisyyden, avomielisyyden ja molemminpuolisen kunnioituksen
pohjalle on tuo lähentyminen perustuva.

       *       *       *       *       *

Kirkkaana hohti maaliskuun 14 päivän aurinko kolmeen siniseen
suomalaiseen silmäpariin, kun kolmiliitto klo 7 aamulla suvaitsi
ilmestyä Tukholman rannan tullipöytien ääreen. Kohteliaat
tullivahtimestarit heittivät suopean, ylimalkaisen silmäyksen
veljesten tavaroihin ja auttoivat ystävällisesti niiden jälleen
sulkemisessa, ikäänkuin pyytäen anteeksi, että olivat vaivanneet
niitä aukaisemaan. Kun tavarat sitten oli uskottu erään numerolla
varustetun skandinaavisen jätkämiehen huostaan, joka arvattavasti oli
Neptunus Gastin sukua suoraan alenevassa polvessa ja joka pyhästi
vannoi vievänsä ne eheästi perille hotelliin, röyhistivät veljekset
rintaansa ja läksivät verkalleen astelemaan kohti tuota hotellia.
Mutta kulku aurinkoisena aamuna Tukholmassa on sellaiselle, joka
ei ole siellä ennen käynyt, erikoinen ja mutkallinen tehtävä. Jos
hänellä on inhimillisiä kulttuuriharrastuksia, jos hän panee merkille
satakin pikkuseikkaa tehden niistä omia hiljaisia johtopäätöksiään,
pysähtyy hän milloin sinne, milloin tänne, seisoskellen katujen
kulmissa kuin muinoin Juhani Turun-retkellänsä. Kirkas, keväinen aamu,
jolloin kadut jo ovat puhtaat lumesta ja ilmassa on ihana raikkaus,
on Helsingissäkin yksinäiselle kulkijalle suurenmoinen elämys; sama
on asia ja ehkä vielä enemmän Tukholmassa, jossa suomalaisen silmä
yhtaikaa tajuaa sekä nykyhetken kauneuden että menneisyyden viehkeän
tunnelman. Niinpä Juhani ja Simeoni, käytännöllisen Tuomaan erottua
asioillensa, astelivat ensin tätä katua ylös ja sitten toista alas,
panivat merkille rauhallisina ja siisteinä työhönsä vaeltavat ihmiset,
katselivat kunnioituksella sitä kirkkoa ja tätä muistopatsasta,
kumarsivat Bellmanille ja vaelsivat hiljaa Klaran kirkon ohitse, kunnes
pysähtyivät molemmat kysymään ja miettimään, millä suunnalla heidän
hotellinsa oikeastaan mahtoi olla. Ja kun he ajattelivat tarkemmin,
eivät he muistaneet hotellista muuta kuin nimen, ei osoitetta!

Tien kyseleminen oudossa, mutta sivistyneessä kaupungissa, on erittäin
hauska tehtävä, jos osaa sen oikein järjestää. Simeoni ehdotti heti,
että kysyttäisiin yleisön kohteliaisuuden tutkimiseksi neuvoa vastaan
tulijoilta, mutta että hauskuuden vuoksi valittaisiin aina uhriksi
kaunein neito. "Sillä", selitti hän hiukan epäluuloisen näköisenä
kuuntelevalle Juhanille, "miksi kysyisimme sitä miehiltä? Hehän
luonnollisesti ovat viettäneet eilisen illan jossakin ulkona ja ovat
siksi hiukan äreitä ja lyhytsanaisia. Vanhat naiset ovat taas usein
huonokuuloisia eivätkä juuri ole sopivia täten häirittäviksi. Nuorten
poikain neuvot ovat monesti perin hätäisiä ja pintapuolisia, joten
jäljellä ei ole muuta kuin nuoret neidot. Ja miksi emme valitsisi
heistä kauneimpia? Muistakaamme klassillista ohjetta: _'Omne tulit
punctum qui miscuit utile dulci'_, s.o. parhaiten menettelee se, joka
osaa yhdistää hyödyllisen huvittavaan."

Niinpä saivat veljekset sinä aamuna, uudistaen kyselynsä tuontuostakin,
kurkistaa erinäisiin sinisilmiin, jotka arvattavasti hyvin olisivat
kestäneet kilpailun vaikka missä, ja kuulla sarjan mitä kohteliaimpia
ja ystävällisimpiä, peräti suloisella äänellä lausuttuja ohjeita, jotka
kaikki olivat mitä yksityiskohtaisimpia, mutta siitä merkillisiä,
että ne olivat toisilleen jotenkin vastakkaisia. Oli miten hyvänsä,
veljekset huomasivat, että joko olivat neuvot vääriä tahi menivät he
tuosta kauniitten silmien näyttelystä aivan pyörryksiin. Ei auttanut
lopuksi muu kuin ottaa selko osoitteesta lähimmästä puhelinluettelosta,
josta se tietenkin oli helposti löydettävissä. Mutta arvokas kokemushan
oli se kohteliaisuus, jota tukholmalaiset tälläkin kerralla osoittivat
muukalaisille ja joka oli täysin kaupungin kauneuden vertaista.

Tämä hauska ja muistorikas aamu päättyi vihdoin sillä proosallisella
toimituksella, jota tavallisessa kielessä sanotaan aamiaiseksi ja
joka voidaan Tukholmassakin nauttia joko kansankeittiössä tahi
Oopperakellarilla. Kun Simeoni saituudestaan huolimatta aina oli
pitänyt hyvästä ruoasta, eivätkä toisetkaan toverit voineet käsittää,
miksi kolmiliiton olisi pitänyt syödä tämä päivän perustava ateria
nimenomaan jossakin spartalaisessa kuppilassa, mentiin yhteisestä
päätöksestä Oopperakellarille, koska siellä saadaan tunnetusti hyvät
aamiaiset. Ja Simeonille oli sekin paikka aikamoinen nähtävä, oikea
pomojen pesä.

Istuessaan siinä sillä ilmeellä kuin ei olisi koskaan muuta
tehnytkään kuin makaillut maailman loistohotelleissa ja veltosti
silmiään raotellen kaivellut hampaitaan kultaisella kaivimella,
muisti Simeoni huoaten sitä pettu- ja hallaviljaleipää, joka hänen
kotipitäjässään usein oli pirtin pöydällä elintarvepuolta edustanut.
Varat ja tilaisuudet ovat maailmassa lievimmin sanoen erilaiset.
Elävästi muisti hän tällöin erään kerran, jolloin nimenomaan tuon
hallaseudun kansa oli keskustelussaan joutunut kuvailemaan, mikä ruoka
heistä olisi parasta. "Kun ottaa", sanoi eräskin vanha akka silmät
kiiluen ja vesi kielellä, "läskiä, leikkaa sen pieniksi palasiksi
ja käristää ne pannussa sekä panee joukkoon viipaleiksi leikattuja
perunoita, niin se se vasta ruokaa on". -- "Saattaa olla", murahti
siihen silloin syrjästä Rysä-Aatami, "mutta kyllä minä olen sen niin
katsonut, ettei miehen ylöspito lihapotusta enää parane". -- "Ja entäs
sitten riisiryynipuuro", ihmetteli syrjästä kolmas, "mitä sitä enää
sen parempaa voi ollakaan!" Kun Simeoni nyt katseli edessään olevaa
ruokalistaa, huomasi hän, että ihanteet ruoka-alalla olivat tässä
maassa hiukan toiset, sillä siinä oli lueteltu sarja mitä moninaisimpia
ja ihmeellisimpiä ruokia, joiden nimet olivat niin mutkalliset ja
konstikkaat, ettei niitä kehdannut ruveta lausumaankaan. Ei siis
auttanut muu kuin onnenkaupalla, niin kylmästi ja välinpitämättömästi
kuin ei olisi koskaan muita ruokia syönytkään, näyttää odottavalle
edeskäyvälle jotakin joukosta ja vielä niin kyllästyneellä ja maailmaa
vihaavalla ilmeellä, että edeskäypä masentuneena lensi tiehensä, frakin
liepeet koipien välissä ja varmaankin ihmetellen, että nythän ne
tulivatkin Oopperakellarille vasta oikeat herrat, kerrankin. Ja kun oli
sitten annoksensa saanut, täytyi, jos mieli noudattaa ympärillä istuvan
isovatsaisen kansan esimerkkiä, pureskella annoksensa silminnähtävällä
vastenmielisyydellä, hyvin vaivalloisesti ja selvällä tuskan ja
kyllästymisen ilmeellä, niinkuin kysymyksessä olisi ollut vähintään
kolmen vuoden pakkotyön suorittaminen. Juhani, Tuomas ja Simooni eivät
kuitenkaan huolineet olla näin hienoja, vaan jauhoivat häränlihansa
hienoksi ilmeisellä nautinnolla, höystäen ateriaansa terävillä ja
ytimekkäillä huomautuksilla, sananlaskuilla ja vertauksilla. Ja kun
Simeoni vihdoinkin nousi naudanlihansa äärestä, tunsi hän selvästi,
ettei maailma sentään tainnut olla se kaikista hulluin paikka
taivaankappalten seassa, vaan jokseenkin mukiinmenevä paikallisasema
ainakin tällä karman asteella.



V.

Timanttien punnitsemista ja suomalaisten nimien lausumista Turkin
konsulaatissa. -- Pikku kokemuksia ruotsalaisista. -- Hänen
Majesteettinsa seurassa eteenpäin.


Kolmiliitolla oli Tukholmasta hankittava passileima Itävaltaan,
Turkkiin ja Jugoslaviaan, joita valtakuntia se aikoi kunnioittaa
käynnillään. Niinpä seisoivat veljekset, suoritettuaan asiansa nopeasti
Itävallan konsulaatissa, tänä samana päivänä klo puoli 3 Turkin
konsulin oven takana. "Täräyttelehän tuosta", määräsi Juhani osoittaen
soittokellon nappia, ja vapisemattomalla kädellä suoritti Tuomas
annetun tehtävän.

Kohtelias nais-ihminen kuljetti nyt veljekset eräänlaiseen konttorin
kaltaiseen huoneeseen, jossa istui kaksi naista, toinen vielä virkeän
ja hyvin hoidetun näköinen, toinen jo elon turhista taisteluista ja
pinnistelyistä rauhan puolelle siirtynyt. Selvästi ja sujuvasti kuin
olisi ollut kotipitäjänsä kinkereillä, esitti Juhani, jolla vanhimpana
veljenä oli puhemiehen jalo tehtävä osallansa, yhteisen asian, jota
molemmat naiset, mutta eritoten vanhempi, huomattavan tarkkaavaisesti
kuuntelivat. Pian oli puuha heille selvä ja vanhempi nainen ryhtyi
pirteästi erinäisiin toimenpiteisiin, kutsuen Juhanin vierellensä
pöydän ääreen tekemään selkoa nimestänsä ja synnyinmaastansa. Tuomas
ja Simeoni istahtivat taammas pyöritellen hattuansa ja katsellen
vilpittömästi ympärillensä.

Pian herätti Simeonin huomiota se työ, jota nuorempi naishenkilö
toimitti. Hänellä oli edessänsä jonkunmoinen pienoisvaaka, jossa
käytettiin painoina peräti pieniä ja ohuita levyjä, ja punnittavana
näytti olevan erinäisiä sangen pikkuriikkisiä, mutta kirkkaasti
kimaltelevia kiviä. Kohta rupesivat Simeonin korvissa kaikumaan nuo
klassilliset säkeet: "Arabiassa muinoisin, mies vanha Amru eli, hän
köyhä oli, kuitenkin, luojaansa turvaeli..." -- nainen aivan selvästi
punnitsi timantteja ja muita kalliita kiviä. Valituin, ehkä hiukan
kompastelevin sanoin pyysi Simeoni nyt saada tulkita uteliaisuutensa,
joka heti tyydytettiin, ja siitähän sitä sitten sukeutuikin keskustelua
riittävästi, suoritettuna molemmilta puolilta leikinlaskun, naurun ja
mukiinmenevän "vitsailun" rajoissa. "Eiväthän arvoisat naiset vaan
mahtane olla turkkilaisia?" päätyi Simeoni lopuksi kysymään, johon
nainen vastasi pienellä kirkkaalla naurun pirahduksella. "Eihän toki",
sanoi hän, "minä olen ruotsalainen ja hän tuolla on ranskatar." --
"Ahaa", ymmärsi asian nyt Simeonikin ja siihen loppui keskustelu, sillä
ranskattaren pöydän äärestä alkoi kuulua menoa niinkuin seitsemän
veljestä olisi yhteen ääneen tavannut "aa, pee, cee, äffä, kee". Juhani
siellä parhaillaan tulkitsi nimeänsä tarkkaavaisesti kuuntelevalle
vanhalle ranskattarelle.

Kansallisuutensa ja kansallisen leimansa puolesta tulee jokaisen
jalosti ja pelkäämättä taistella, silloinkin, kun asema tuntuu täysin
toivottomalta. Sellaiset suomalaiset nimet kuin Tuomas Jysky ja Simeoni
Kukko selviävät kyllä pian mustimmallekin nubialaiselle, mutta kun
suomenkielen syvemmistä uumenista lyödään yhteen erinäisiä tavuja,
saattaa siitä syntyä yhdistelmä, joka, vaikka onkin suomalaisen korvaan
sekä selvä että hauska ja sointuva, on muukalaisesta silminnähtävästi
jonkunmoinen vokaaleista ja konsonanteista harvinaisella ja
ennenkuulumattomalla tavalla sommiteltu viserrys, jota mahdollisesti
voivat eri osiinsa eroitella eräät maapallon huippupaikoista
löydettävissä olevat filoloogiset ihmenerot, mutta jota ei tavallinen
ihminen voi lausua eikä kirjaimin tulkita ilman pitkäaikaisia ja
vaivalloisia foneettisia ja muita kielellisiä opintoja. Niinpä kun
nyt Juhani selvästi ja kirkkaasti lausui sukunimensä, pusertui vanhan
ranskattaren rinnasta raskas huokaus, ja hän ryhtyi alistuneesti
onkimaan Juhanin nimestä esiin kirjainta toisensa jälkeen. Mutta ei
siitä sittenkään tahtonut tulla mitään. Vaikka Juhani oli erinäisiä
kertoja luetellut nimensä kaikki kirjaimet oikeassa järjestyksessä,
napauttaen jokaisen kohdalla etusormellaan pöytää ja aina lopuksi
lausuen sen kokonaisuudessaan erittäin selvästi, kuuluvasti ja
mallikelpoisesti, paremmin kuin koskaan ennen kotimaassaan, ei
vanhan naisen mielen hämäryys ottanut yhtään hälventyäkseen. Silloin
kohosivat Juhanin otsalle hikikarpalot ja hän lähetti toisten veljesten
puoleen epätoivoisen katseen kuin hukkuva, joka on menettänyt kaiken
pelastuksen toivon. Mutta Simeoni ja Tuomas eivät olleet milläänkään,
vaan julistivat tuoliltaan kylmiä ja arvostelevia huomautuksia,
kehoittaen Juhania lausumaan nimensä selvemmästi ja kuuluvammalla
äänellä, luettelemaan kirjaimet vielä kerta tahi koettamaan, tokko
tavuittain lausuminen ehkä paremmin auttaisi. Näiden ystävällisten
neuvojen ja huomautusten johdosta Juhani käänsi heille halveksien
selkänsä ja esitti sitten ranskattarelle nimensä sellaisella
selvyydellä ja vakaumuksella, että tällä luultavasti tapahtui vanhoissa
aivoparoissa jonkunmoinen naksahdus ja hän sysäsi kiireesti paperille
joukon vokaaleja ja konsonantteja, jotka arvattavasti vielä tänäkin
päivänä esittävät konsulaatin arkistossa Juhanin nimeä. Mutta eihän
asia ollut vielä tällä hyvä.

Papereihin vaadittiin ei ainoastaan omaa ja aviopuolison nimeä,
vaan vieläpä isänkin nimi. Kun Juhanin ja Simeonin isä oli kulkenut
tämän pallovanhan kamaralla toisella nimellä kuin se, jota pojat
nyt tottelevat, ja tämä asia esitettiin ranskattarelle, herätti se
hänessä heti epäluuloja. "Mutta kuinka voi pojalla olla eri nimi kuin
isällä?" kysyi hän tutkistellen. Juhani ja Simeoni eivät kuitenkaan
ruvenneet pitempiin selityksiin, vaan Simeoni ilmoitti vain lyhyesti
sellaista sattuvan Suomessa nykyaikaan useinkin. Tämän johdosta joutui
hän hetkiseksi tuijottamaan ranskatarta silmiin, joista kuvastui
monenlaisia arveluita ja johtopäätöksiä, mutta kun hän räpähdyttämättä
kesti tämän "särkien paistamisen", huokaisi eukko lopuksi
alistuvaisesti ja päätään pudistaen, nähtävästi ihmetellen, minkälaisia
isiä siellä Suomessa mahtanee ollakaan. Niin saatiin vihdoin kaikki
selväksi ja passeihin komea lupa matkustaa itseensä Turkinmaalle.
Viivana riensivät veljekset nyt Jugoslavian konsulaattiin, kiiteltyään
koreasti ja sievästi nämä arvoisat naiset, jotka olivat tehneet
tehtävänsä mitä rakastettavimmalla avuliaisuudella.

Sieltä, kohteliaan ruotsalaisen luutnantin toimesta, selvittiin
niin pian kuin vain leimat ehdittiin passeihin lyödä. Ja veljekset
vahvistivat nyt sekä myöhemmin kokemuksekseen passiasioissa, ettei
missään maassa, ei kotimaassakaan, heitä kohdeltu auttavaisemmin,
nopeammin ja paremmin kuin Ruotsissa.

Simeonilla samoin kuin kolmiliiton muillakin jäsenillä oli ollut
pieni ennakkopelko siitä, että ruotsalaiset mahdollisesti Ahvenanmaan
kysymyksen johdosta katsoisivat asiakseen viitata suomalaisille
kylmällä kädellä ja kohdella heitä ynseästi. Edellisestä on jo käynyt
selville, ettei sellaista voinut ollenkaan huomata. Kun Simeoni
ja Juhani taas muutaman hetken kaupungilla harhailtuaan joutuivat
kysymään tietä hotelliinsa, valiten tällä kertaa uhriksi erään sangen
sivistyneen näköisen herrasmiehen, lausui tämä hienosti hymyillen:
"Valitettavasti en voi teille sitä neuvoa, koska en ole tukholmalainen,
mutta olen vakuutettu siitä, että se on korkeintaan kahden minuutin
matkan päässä -- oletteko suomalaisia?" Ja kun veljekset vastasivat
myöntäen, jatkoi hän hauskaa ja ystävällistä puheluaan oikeastaan ilman
erikoisempaa aihetta, luultavasti saadakseen hiukan kuulla Suomen
ruotsia, joka kaikunee omituisen laulavalta heidän korvissaan. Simeoni
huomasi uudelleen, että sanomalehtien sappea kiehuvista kirjoituksista
ei yleensä pidä muodostaa käsitystä varsinaisen yleisön todellisesta
mielipiteestä, sillä useimmissa tapauksissa se kulkee tyynempiä ja
järjellisempiä uria kuin sanomalehtien sävystä voisi päättää.

Mutta kello läheni jo seitsemää ja Tuomaan, retkikunnan klubimestarin,
hankkimat piletit rupesivat kuumenemaan taskussa. Eipä siis muuta
kuin jäähyväiset Mälarin kauniille kuningattarelle, ja niin oli
keväinen päivä Tukholmassa vietetty. Vinkuvalla vauhdilla asemalle ja
painautumaan pilettikujasta sisään.

Tällä paikalla vallitsi melkoinen hälinä ja sekasorto, jonka
syy selvisi Simeonille vasta myöhemmin. Hän näki Juhanin hiukan
kiivastuneena viittilöivän piletin leimaajalle ja vaativan pääsyä
lävitse, mutta mies osoitti toista kujaa, vaikka piletissä oli
päinvastainen ilmoitus. Simeoni itse sai myöskin tehdä toisin kuin
mitä piletistä näkyi, ja ennenkuin siitä hötäkästä selvittiin, olivat
veljekset kokonaan häipyneet toisistaan. Simeoni haki kuitenkin
päättäväisesti ja jäykästi itselleen sen junan, johon piletti osoitti,
arvellen, että Juhanilla ja Tuomaalla on kyllä yhtä kirkkaat silmät
kuin hänelläkin löytää laillinen penkkinsä. Mutta päästyään osastoonsa
ja saatuansa tavaransa järjestykseen, tuli hän juuri lähtiessä
vilkaisseeksi viereisellä raiteella olevaan junaan, ja eikös vain
Juhani siellä tarmokkaasti nostellut tavaroita hyllyille. Hän oli
siis joutunut toiseen junaan. Simeoni tarkisti nopealla kyselyllä
oman asemansa, huomasi sen oikeaksi, ja jäi huolestuneena istumaan ja
miettimään, mitä tässä nyt oli tapahtunut. Mutta asiaa ei voinut enää
auttaa.

Simeonin huomiota oli herättänyt se, että junasillalle oli levitetty
hieno punainen matto, ja hänen osastossaan olevien upseerien puheesta
hän sai selville, että itse kuningas oli lähtenyt matkalle, vieläpä
Rivieralle saakka, joko samassa junassa kuin hän, tahi sitten Juhanin
junassa. Ja kun hän muisteli asemalla ennen lähtöä tapahtunutta
vaunujen siirtelemistä raiteelta toiselle, rupesi hän ymmärtämään,
mistä koko sekasorto oli johtunut. Arvattavasti Tukholmassa oli haluttu
sotkea tieto siitä, kummalla junalla kuningas oli mennyt, ja siksi
kai matkustajiakin jaettiin hiukan eri tavalla kuin mitä pilettikujan
ilmoitukset osoittivat. Tästä kävi kuitenkin selville, että koko
kolmiliitto todennäköisesti oli tällä hetkellä pyrkimässä etelää kohti,
joskin eri junilla ja ehkä hiukan eri teitä.

Mutta hauskakin päivä on väsyttävä ja koska maaliskuun ilta verhosi
ohi kiitävät maisemat synkkään pimeyteensä, estäen niitä näkemästä,
painautui Simeoni tyynesti viileitten lakanain väliin, antaen
täyden tunnustuksen Ruotsin valtionrautateille niiden erinomaisesta
siisteydestä.



VI.

Liikunnon mysterio. -- Aamuisia näkyjä Etelä-Ruotsissa -- Skånen
peltoja.


Simeoni näki unta, että häntä kiidätettiin hirvittävää vauhtia
jonkunmoisen torpeedon sisässä halki avaruuden ja läpi outojen ja
ihmeellisten aurinkokuntien. Hän pelkäsi ankarasti törmäävänsä
johonkin taivaankappaleeseen ja koetti tarmokkaasti päästä
vaikuttamaan torpeedonsa johtoon, mutta turhaan. Juuri kun asema
näytti uhkaavimmalta ja yhteentörmäys oli siinä silmänräpäyksessä
tapahtumassa, hän kuitenkin onneksi heräsi, huokaisi helpotuksesta ja
töllötteli tyhmän näköisenä pimeässä ympärilleen.

Juna meni ankaraa vauhtia ja kova paukkina ja jyske säesti sen menoa.
"Vallan hirveätä kyytiäpä se nyt ajaakin", ajatteli Simeoni, käänsi
kylkeä ja rupesi miettimään liikunnon mysterioita. "Ensinnäkin kiitää
koko aurinkokuntamme huikean nopeasti jonnekin, minne kiitänee, sillä
eipä sitä peräseinää taida sieltä niin hevillä eteen koitua. Sitten
mennä huristaa tämä maapallo auringon ympäri myös tavallista vonkaa
ja kieppuu samalla oman akselinsa ympäri kuin hyrrä. Kun olisi tuossa
inhimillisen välimatkan päässä paikoillaan oleva vertauskohta, niin
eiköhän rupeaisi pian päätä huimaamaan? Eikä sillä hyvä, vaan täällä
maapallon pinnalla mennä hihkaisen vuorostani minä synkässä pimeydessä
eteenpäin kiljuen ja suitsuttaen savua ja säkeniä kuin hullu." Simeoni
tunsi tällä hetkellä elävästi, kuinka liikunto on maailmankaikkeuden
korkeimpia ja mahtavimpia sekä lakeja että ilmiöitä. Juna muodostui
yhtäkkiä hänen mielikuvituksessaan jättiläiseläimeksi, joka
voitonriemulla ja hurjistuneena syöksyy eteenpäin mistään välittämättä,
ja jonka mukana hän, Simeoni, kylmästi ja ylemmyyden tunnolla laskettaa
menemään kuin kärppä metson niskassa. Hänen mielensä täytti koomillinen
ylpeyden ja suvereenisuuden tunne ja hän nukahti taas hetkeksi kuin
hallitsija.

Kun hän avasi siniset silmänsä uudelleen, oli jo täysi päivä. Halu
nähdä Etelä-Ruotsin maisemia sai hänet nousemaan, vaikka kello ei
ollutkaan enempää kuin puoli 6. Harmaat sumujoukot aaltoilivat
vielä kaikkialla, mutta kuitenkin liikehtien levottomasti kuin
tietäen lähdön olevan edessä. Ruoho ei viherrä vielä missään eikä
lehden alkua näy, vaan on luonto yhä tainnostilassa. Sieltä täältä
sumupilven lomasta vilahtaa rannaton viljelystasanko ja kaukainen
talo, jonka valkoiset seinät hohtavat kirkkaina. Simeoni katsoo tuota
kaikkea omituisen jännittyneenä ja odottaa malttamattomasti aurinkoa,
elämänsä suurinta ystävää. Jo rupeaa sumujoukoissa välkehtimään hopean
häivettä, ne ohenevat, jo täyttää avaruuden ihmeellinen kultakimmellys
-- klo 6,40 pistäytyy aurinko näkyviin taivaan rannan takaa niin
majesteetillisena, kauniina ja ylevänä, että sielun täyttää sanaton,
antautuva, nöyrä ja hiljainen hartaus. Matkustaja toisensa jälkeen
ilmestyy vaunun käytävään. Heidän kasvoiltaan kuvastuu lepo ja rauha,
ja viilein silmin, hiljaisella nautinnolla, katsovat hekin, kuinka
aurinko runsaudestaan antaa valoa ja kultaa Skånen rannattomille
viljelyslakeuksille.

Me suomalaiset usein tyydytyksellä katselemme omia viljelysmaitamme,
Uudenmaan ja Hämeen hedelmällisiä laaksoja sekä Etelä-Pohjanmaan
lakeuksia, mutta jo Skånen ruokamaihin verrattuina ne valitettavasti
saavat tyytyä sangen vaatimattomaan sijaan. Kulttuuri on täällä niin
vanhaa, että pelloista on vähitellen kadonnut kaikki, mikä muistuttaa
alkuvaiheista: ei ole näkyvissä ojia eikä aitoja, ei rumia ja pitkää
takkuruohoa kasvavia pyörtänöitä, eivät ole enää sarat sattumalta miten
kuten, eikä ole pellolla kiviä, ei suuria ja kovia savikokkareita,
vaan kaikki on lopullisesti valmista, sileätä, mullaltansa puutarhan
tapaisesti muokattua aluetta, joka saa viljelyksen ystävän sydämen
innostuksesta sykkimään. Mahtanee olla ihana näky, kun tämäkin
lakeus aaltoilee täynnä viljaa, yllänsä kesän polttava aurinko ja
avaruus helkkyen peltoleivosen laulusta. Tyydytyksellä totesi Simeoni
vuosisataisen, rauhassa vaikuttaneen ja työskennelleen porvarillisen
maailmanjärjestyksen tuloksen tässäkin näköalassa, arvellen tyynesti,
että lahjakas pitää olla sen maailmanparantajan, joka keksii paremman
keinon, millä päästä näihin samoihin saavutuksiin -- niiden sivu ei
enää juuri voinekaan päästä.

Junakin kiljaisi tuon tuostakin kuin riemastuneena päivän tulosta ja
ympärillä olevista ihmiskunnan saavutuksista. Sivuutetaan kyliä ja
kaupunkeja, joissa ihmistyö alkaa hyöriä aamuaskareissaan ja joiden
keskeltä kohoaa kuin vartijana valkoinen temppelin torni ylentäen
katsetta ja ajatusta. Vanha jarrumies, joka kulkea kyhnyttelee vaunusta
toiseen tuoden raitista vettä, on muhoilevalla puhetuulella ja pitää
Simeonille tyytyväisen esitelmän Skånen kauniista maakunnasta,
sen rikkaudesta ja ahertavista asukkaista. "Ja då!" lopettaa hän
vahvistaen joka lauseensa, joihin Simeoni alttiisti yhtyy, lämmenneenä
siitä ylpeydestä ja ilosta, jolla tuo vanha, vaatimattomassa
toimessa elämäntyönsä suorittanut mies puhui kotimaastansa ja sen
kaikinpuolisesta hyvyydestä. "Kunpa kerta", huokaisi Simeoni,
"Suomessakin joka kansalaisessa pääsisi vallitsemaan tämä sama ylpeä
ja tyytyväinen tunnelma siitä, mitä siellä on saavutettu, vain sen
perusteella, että se kuuluu omalle maalle ja kansalle."

Samalla huomasi Simeoni, että lännestä pilkoitti siintävä meren
selkä, jota pitkin höyrysi upea laiva ja jonka laineilla kimalteli
valkopurjeita kuin kauniita kuvia. Pian tulla jyristettiinkin Malmön
asemalle, jossa Juhani ja Tuomas tyynellä tavallaan ottivat ilostuneen
Simeonin vastaan, ilmoittaen, että "Hänen Majesteettinsa ja me
saavuimme jo tunti sitten ja ottivat kaupungin viranomaiset meidät
asianomaisesti vastaan." "No, hyvähän tuo oli, että edes sen verran
ymmärsivät", mukasi siihen vain Simeoni, tyytyväisenä, kun kolmiliitto
taas oli koolla, seisoen vakaasti ja hajasäärin asemasillalla
odottamassa Trelleborgin junan lähtöä.



VII.

Politiikkaa ja murkinapakinaa. -- Rügenin liitukallioita. -- Sassnitzin
tunnelmia ja temppeleiden torneja.


Trelleborgin satamassa, passien tarkastustilaisuudessa, joka kävi
joutuin ja ilman mitään pikkumaisuuksia, huomasi kolmiliitto ensi
kerran joutuneensa ilmapiiriin, jossa tuntui ruudinsavua Europan
poliittiselta taistelutantereelta. Matkustajain joukossa oli nimittäin
useita saksalaisia, jotka olivat menossa kotiseudulleen Schlesiaan
ottamaan osaa kansanäänestykseen. Erään Göteborgista tulleen naisen
passi ei kuitenkaan jonkun erehdyksen vuoksi ollutkaan kunnossa ja
passien tarkastajan täytyi anteeksi pyydellen ja pahoitellen ilmoittaa,
etteivät hänen ohjesääntönsä sallineet laskea häntä menemään.
Mitäpä siinä oli tehtävissä, sillä näiden passimuodollisuuksien
muuria eivät naisenkaan kyyneleet pysty murtamaan, ja niin jäivät
saksalaiset äänestyksessä yhtä viivaa vähemmälle. Kolmiliitto sen
sijaan hyväksyttiin kumartaen menemään, ja antoi, sittenkuin Hänen
Majesteettinsa vaunu oli ajettu lautalle, koneen ruveta pyörimään
täsmälleen klo 9 aamulla kulumassa olevan maaliskuun 15 päivänä.

Avaran ja upean lautan ruokasalongista rupesi heti Itämeren siintäville
aalloille saavuttua kuulumaan kutsuvaa ja houkuttelevaa vaskipäristimen
pompottelua:

Veljesten vilkasta keskustelua ruokapöydässä kuunteli koko ajan
heitä vastapäätä istuva vanha herra, jonka Simeoni ensi silmäyksellä
oli sijoittanut sinne ruotsalaisen rovastin, kauppaneuvoksen ja
ruukinpatruunan vaiheille. Suurien ja pyöreitten silmälasiensa takaa
hän tuijotteli miettiväisesti ja muhoilevasti, nähtävästi odotellen
sopivaa hetkeä, jolloin voisi päästä jutun alkuun. Huomattuaan sen
auttoi Simeoni häntä matkalle tarjoamalla hänelle pöydältä jotakin, ja
sillä oli asia selvä.

VANHA HERRA: Sallikaa minun kysyä, ovatko herrat, kuten olen tässä
otaksunut, suomalaisia?

JUHANI: Olemme kyllä.

VANHA HERRA: Ja, suokaa anteeksi uteliaisuuteni, varmaankin matkalla
kauaskin?

SIMEONI: Olette arvanneet aivan oikein.

VANHA HERRA: Jaa jaa, on ihan ihmeellistä, kuinka ne suomalaiset
matkustavat. Aina kun minäkin terveyteni vuoksi joudun Europan läpi
kulkemaan, tapaan suomalaisia joka paikassa.

TUOMAS: Toivottavasti se tapaaminen on jättänyt maanmiehistämme
edullisen muiston?

VANHA HERRA: Ehdottomasti, ehdottomasti! Olemmehan me suomalaiset ja
ruotsalaiset vanhaa veljeskansaa, jotka varsinkin ulkomailla tunnemme
olevamme suorastaan veljiä. Mutta sanokaa minulle, kuinka siellä
Suomessa nyt olot oikeastaan ovat? Te varmaankin elätte joka päivä
kauhun ja pelon vallassa?

ÄLLISTYNYT KOLMILIITTO YHTEEN ÄÄNEEN: Kauh... pel... vall...! Ei
suinkaan! Meillähän ovat olot ja elämä maailman rauhallisimmat.
Luullaksemme olisi muilla syytä pitää siinä suhteessa Suomea
esimerkkinä.

VANHA HERRA: Jaa jaa! On ihan ihmeellistä, kuinka ne suomalaiset ovat
tyyniä ja rauhallisia, tapahtui mitä hyvänsä. Aina ne vain vakuuttavat,
että kyllä se siitä kaikki korjautuu, ja täytyneehän sen korjautuakin,
kun te olette niin kauhean itsepäisiä.

KOLMILIITTO YHTEEN ÄÄNEEN: Itsepäisiä!

VANHA HERRA: Niin. Mihin te vain ryhdytte, sitä te ajatte koskaan
tarkoituksestanne luopumatta. Olen aina pitänyt suomalaisista ja pidän
vieläkin.

KOLMILIITTO KUMARTAA.

VANHA HERRA: Kun te vain voisitte antaa niiden omien ruotsalaistenne
olla rauhassa, ettekä koettaisi pakottaa niitä luopumaan
äidinkielestään ettekä muutenkaan niitä sortaisi!

Tässä aloitti kolmiliitto, tehden sarjan ankarasti torjuvia ja
kauhistuvia liikkeitä, laajahkon esitelmän, jota vanha herra kuunteli
silminnähtävästi epäillen, mutta kohteliaasti kuitenkin väittämättä
vastaan. Kun kolmiliitto lopuksi ilmoitti suomalaistenkin haluavan
päästä ruotsalaisten kanssa sekä Ruotsissa että kotona mitä parhaisiin
suhteisiin ja toivovan, että välille ilmestyneet riitakysymykset pian
saataisiin ratkaistuksi molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, huokaisi
vanha herra syvään ja sanoi: "Ja, ja, den välsignade Ålandsfrågan!"

Tässä tavattiin nyt sellainen Hänen Majesteettinsa alammainen, joka
oli sydämestään kyllästynyt sekä hallituksensa politiikkaan yleensä
että ahvenanmaalaisiin erikoisesti. Hän ihmetteli, mahtaisivatko
ahvenanmaalaiset olla koskaan tyytyväisiä, vaikka saisivat kymmenen
kertaa, mitä tahtovat. Ja nurisevalla äänellä tuo vanha herra sitten
hiljoilleen aterian kestäessä haukuskeli vähän kaikkiakin, mutta
vallankin sanomalehtiä, jotka hänen mielestään antoivat ihmisille aivan
väärän kuvan siitä, mitä maailmassa tapahtui ja mitä ihmiset yleensä
ajattelivat. Lopuksi hän kysyi, mitä suomalaiset nyt aikoivat tehdä
Ahvenanmaan asiassa, johon Juhani vastasi tyynesti: "Mitäpä siinä on
tekemistä -- Ahvenanmaa on meidän ja sillä hyvä!" Tämän kuultuaan vanha
herra tuijotti kolmiliittoon vakavasti silmälasiensa ylitse ja kuivasi
suunsa tarkkaan ja hitaasti.

Ihastuneena siitä, että oli tavannut tällaisen nuhteettoman ja reilusti
vanhoillisen ruotsalaisen setämiehen, jonka mielipiteet, tietojen
joskus eteen töksähtävää ahtautta lukuunottamatta, yleensä lepäsivät
terveellä lutherilaisella perustuksella, rupesi Simeoni jatkamaan
keskustelua yhä laajemmalti. Siitäpä sitten paisuikin kertauskurssi
sekä pohjoismaiden että varsinkin maailmansodan historiassa, jonka
vaiheita ja tuloksia Juhani, Tuomas ja Simeoni toiselta, ja setämies
toiselta puolen valaisivat ytimekkäinä ja nasevilla huomautuksilla.
Annettiinpa vanhukselle lopuksi todellinen ja oikea käsitys
punakapinasta ja varsinkin tuosta kuuluisasta "valkoisesta terrorista"
sekä ilmaiseksi eräitä tepsiviä keinoja, millä bolshevismia parhaalla
ja taatulla menestyksellä voi vastustaa. Lopuksipa sitten setämiehemme
paiskasi toveruksille kättä ja sanoi: "Jaa, jaa, sydämestäni toivotan
onnea kaikille suomalaisille, sillä heidän menestyksensä on suoranainen
lisä Pohjolan yhteiselle voimalle ja hyvinvoinnille!" Mieluinen ja
hauska tunnelma oli tämän aterian kestäessä vallinnut.

Noustuaan jälleen kannelle panivat toverukset merkille, että taivas oli
mikäli mahdollista vielä kirkkaampi kuin aamulla ja että meren vihreä
vesi kohoili hiljaa sileinä maininkeina, joiden pintaa ei pieninkään
tuulen väre särkenyt. Lautta kynti rauhallisesti ja voimakkaasti
leveää uraansa kohti Rügenin liitukallioita, jotka valkoisena viivana
alkoivat hohtaa tuolta kaukaa. Matkalainen on onnellinen ihminen:
etsimättä ja pyytämättä avautuu hänen eteensä maailman ihmeellisin
kuvakirja, joka sisältää sekä luonnon että historian aarteita, eikä
hänen tarvitse vaivautua edes lehteä kääntämään. Kukapa uskoisi,
mietiskeli Simeoni katsellessaan rauhallista merta ja kuin erämaan
yksinäisyydessä uneksivaa rantaa, että tämäkin paikka on ollut ehkä
tuhannen vuotta mitä verisimpäin ja julmimpain tapahtumain näyttämönä.
Tuolla korkealla huipulla on arvattavasti ollut muinaisten germaanien
salaperäinen Hertha-jumalattaren pyhäkkö, sekä sen jälkeen ehkä hurjien
vendien kuuluisa rosvolinna Arkona, ja tällä rannikolla on keinunut
barbaarien ryövärilaivasto, valmiina pitkille rosvousretkille. Eikäpä
sopisi kummastella, vaikkapa tuolta niemen takaa lipuisi esille joukko
pulleavatsaisia hansalaivoja, täynnä Flanderin verkaa, Reinin viiniä ja
ahnaita, ihravatsaisia ja punanenäisiä kauppiaita, jotka Hansaliiton
neljänä vuosisatana levittivät arvaamattoman paljon taloudellisen ja
muunkin sivistyksen ituja Itämeren rantamille. Mutta melkein rikkumaton
rauha vallitsee täällä nyt, maan multa on lahottanut luut ja meren
syvyys kätkee saaliinsa mykkään syliinsä. Ihmiset voivat ahertaa
tuhansia vuosia ja uskoa lujasti työnsä pysyväisyyteen, kunnes mahtava
aika levittääkin suunnattoman kätensä ja pyyhkäisee pois kaikki, kuin
hyökyaalto lasten rakennukset rantahiekalta.

Rauhallisesti kaartaen höyryää lautta Sassnitzin lahteen, jonka
rannoilla kirkkaassa auringonpaisteessa hotellit ja kylpylärakennukset
vielä tyhjinä odottavat kesävieraitaan. Kaikki on hiljaista, ja
ratapihalla, siinä tyynesti puuhailevine virkamiehineen, on jotakin
sunnuntaipäivän tunnelmaa. Asemahuoneen vieressä muokkaavat mies
ja poika puutarhaa, tarkoin pienentäen jokaisen multakokkareen,
ja yksinäinen kana mennä koikkailee sinne tänne, valittavasti
kaikerrellen. Kello puoli 3 nykäisee juna kolmiliiton liikkeelle
ja niin aletaan mennä nykytellä Stralsundia kohti. Sen korkeat
kirkontornit kuvastuvat taivasta vasten kertoen kaupungin muinaisten
hansaporvarien kyvystä ja kulttuuriharrastuksesta, joiden syvimmän
pyrkimyksen he kuten muutkin aikalaisensa usein kohdistivat kirkkojen
rakentamiseen. Nopeasti matkustaessa tulee panneeksi aivan erikoisesti
merkille ne kymmenet ja sadat temppelien tornit, joiden ohitse junat
kiitävät. Simeonin mielestä ne olivat kuin käsiä, jotka maan pinnalta,
pölystä ja arkisen aherruksen keskeltä, kohoavat kohti taivasta
todistuksena paremman toivosta, pyhästä aavistuksesta ja uskosta. "Jos
voisi", alkoi hän runollisesta mielikuvastaan innostuneena selittää
Juhanille ja Tuomaalle, "yhdellä silmäyksellä nähdä samalla kertaa koko
Europan pinnan, antaisivat kirkkojen tornit sille varmaankin erikoisen
luonteen piirteen..." -- "Aivan niin", huomautti aina asiallinen
Tuomas, "piirteen, joka olisi henkevä ja kaunis, ellei uusi aika
olisi pyrkinyt sitäkin kuvaa särkemään. Muistettava nimittäin on,
että temppelien tornien rinnalla on nykyisin sarja vielä korkeampia
tehtaanpiippuja, jotka parhaansa mukaan suitsuttavat sinitaivaalle
mustaa nokea ja usein ovat todistuksia kaikesta muusta kuin pyhästä
uskosta ja aavistuksesta." Tämän kieltämättä oikean huomautuksen
johdosta hämääntyivät Simeonin romanttiset tunnelmat; hän rykäisi
hiukan nolostuneena, pisti tupakaksi ja rupesi katselemaan, mitä muuta
ympärillä mahtaisi näkyä.



VIII.

Tyynen elämän ylistyslaulua. -- Saksan varallisuus ja nousukyky.
-- Suomalaisten suhteet saksalaisiin. -- Eräs, joka aikoi äänestää
puolalaisia.


Mereltä oli tultu, mutta meri oli tavallaan taaskin edessä. Sen laineet
olivat kuitenkin jäähmettyneet rauhallisiksi, pehmeäpiirteisiksi
kummuiksi, jotka olivat vain peltoa, niin pitkälle kuin silmä kantoi
ja juna jaksoi halki mennä. "Tämä rupeaa olemaan valmiinpuoleista
maata", arvosteli Juhani, jonka maanviljelyksellisiä vaistoja tuo
valtavien vainioiden näky kiihoitti. Kahden ja kolmen hevosen
vetämiä auroja kulki pelloilla kaikkialla, verkalleen kääntäen
muheata multaa sopivaksi ottamaan vastaan kylvöä; kyntäjän tanakka
vartalo leikkautui väliin taivasta vasten tukevana varjokuvana, ja
pitkillä, puiden reunustamilla viertoteillä mennä körötteli lihavien
hevosten vetämiä nelipyöräisiä, ajajan istuimella nukkuva, aivan
kuin Fliegende Blätteristä leikattu mies, suussa posliinipiippu.
Koko näky oli kuin porvarillisen, kuohahtelemattoman, ruisleivän
nojassa vaeltavan tyynen elämän ylistyslaulua. Samoin kuin Skånessa ja
vielä enemmänkin ihmetteli ja hämmästeli Simeoni näiden viljelyksien
suuruutta, joissa pellon pinta joka paikassa todisti aivan erikoisesta
huolellisuudesta ja perinpohjaisuudesta työn teossa. Täällä näkyy
maanviljelijä kehittyneen jo niin pitkälle, ettei hän voi sietää
mitään roskia, turpeita, mutkaisia lahtia peltojen reunoissa, vaan
vaatii, pitäen joka neliömetrin alaa kalliina, kaikessa loppuun vietyä
järjestelmällisyyttä, siisteyttä ja perinpohjaisuutta. Maan, jossa
on tällaiset alueet tuollaista peltoa, täytyy, ainakin suomalaisen
silmillä katsottuna, olla rikas.

Mutta missä asuvat ihmiset, jotka kaiken tämän viljelystyön
suorittavat? Kolmiliitto teki tämän kysymyksen melkein yhtaikaa, sillä
ihmisasuntojahan näkyi peräti harvassa. Suomessa on totuttu siihen,
että vainioittensa keskellä on punaseinäinen ja valkonurkkainen
talo, kuin lehmä apilamaassa, ja viitan välin päässä taas toinen,
kujat täynnä multaisia, kirkuvia lapsia. Täällä ei näy merkkiäkään
sellaisesta -- niin, kyllä näkyy: tuolta kaukaa kohoaa kirkontorni ja
rakennusten päätyjä, puita ja muita asumuksen merkkejä; kaipa ihmiset
siis ovat kokoontuneet tuollaisiin kaupunkimaisiin kyliin, sieltä
pitäen hoitaen viljelyksiään. Maatahan siinä säästyy paljon, mutta
viljelyksille tulee melko pitkät matkat. Simeoni ei kuitenkaan uskalla
ruveta tuota asianhaaraa arvostelemaan, epäillen mielessään, että
luultavasti sekin on harkittu täten parhaaksi.

Toverukset punnitsevat siinä mielessään tuota samaa kysymystä,
joka on aina saksalaisista puhuttaessa ihmisten huulilla: miten
on Saksan varallisuuden ja nousukyvyn laita? He huomaavat kyllä,
että esim. rautateillä vielä näkyy kaikkialla merkkejä joko sitten
köyhyydestä tahi johdonmukaisesta ja ankarasta säästäväisyydestä:
vaunujen sohvat on päällystetty jonkunmoisella sijakekankaalla;
ikkunoiden remmit ovat paperia eivätkä nahkaa; mukavuuslaitoksessa ei
ole saippuaa eikä käsiliinoja; asemarakennukset ovat sangen vanhan
maalauksen varassa j.n.e. Mutta toiselta puolen täytyy panna merkille
kaikkialla huomattavissa oleva jäykkä ahkeruuden ja työnteon leima.
Stralsundin asemalla esim. joukko työmiehiä sijoitti vaunuun jotakin
raskasta konetta, joka sai katsojan epäilemään, oliko se ollenkaan
liikutettavaksi tarkoitettukaan. Siinä ei seisottu ja katsottu, ei
liioin syljeksitty ja kohauteltu liian alas valahtaneita housuja --
ei, vaan siinä yritettiin todella hikipäin ja samalla neuvokkaasti
ja taitavasti. Ja koko meno tapahtui hiljaisesti, ilman mitään
ärräpäitä ja meillä tehokkaiksi huomattuja aatteellisia voimalauseita.
Simeonista, joka epäili itseään puolueelliseksi sen myötämielen vuoksi,
jota hän aina oli tuntenut saksalaisia kohtaan, näytti siltä, ettei
kylminkään, vihamielisinkään arvostelija olisi voinut kieltää kaikessa
tämän matkan varrella Saksassa näkemässään vallitsevan toimellisen,
viisaan ja sivistyneen ahkeruuden leiman. Jos niin on, ja Simeonin
mielestä oli niin, on Saksan tulevaisuus taattu, sillä juuri tähän
seikkaanhan ehkä ratkaisevasti perustuu kansan todellinen voima ja
menestys.

Täten siinä Meklenburgin ja Brandenburgin vainioiden läpi kiitäessään
kuin Saksan maanviljelyksen ylitarkastaja, mietiskeli Simeoni Suomen ja
suomalaisten suhdetta ulkomaalaisiin. Hän muisti äskeiset kokemuksensa
Ruotsista, mutta tunnusti huoaten, että asiain nykyisillään ollen ovat
välit sinne kylmät. Tällä hetkellä on suhteemme sittenkin -- ehkä
virolaisia lukuunottamatta -- läheisin saksalaisiin, eikähän se ole
kummakaan: ovathan he tosiasiallisesti Suomen vapauttajia ja pelastajia
ryssän kynsistä. Ja onhan saksalainen muutenkin meille niin tavattoman
tuttu ja läheinen, koskapa olemme vuosisatojen kuluessa saaneet sieltä
ratkaisevia kulttuurivaikutelmia, eläneet niin sanoaksemme saman lieden
lämmöstä ja valosta. Se on tärkeä ja vaikuttava tosiasia.

Niinpä tunsi Simeoni jo ensi tunneilla Saksassa ollessaan tuota samaa
yksinkertaisen ja koruttoman, mutta sivistyneen ihmisen ympärilleen
ja elämäänsä luomaa kodikkuutta, rauhallista viihtyväisyyttä, jota
hän ennenkin oli siellä kokenut. Mutta nyt se oli jollakin tavalla
vielä sydämellisempää, heitä suomalaisia kohtaan ainakin. Oli kuin
olisi entinen, mahtavuudesta johtunut pikku korskeus pudonnut kokonaan
pois ja nyt paljastunut se, mikä sisällä aina on ollut: gemyyttinen
ja hyväntahtoinen, rauhallinen saksalainen, tunnettu siksi ammoisista
ajoista. Ja kun tämä suuri kansa maailmansodan vaiheissa katseli
ympärilleen ja huomasi, ettei sillä ollut ketään muuta ystävää kuin tuo
piskuinen Suomi, se ikäänkuin heräsi huomaamaan tällaisen ystävyyden
merkityksen ja on sitä hoitanut siitä asti huolella ja arvonannolla.
Se on nyt kuin häkissään makaava leijona, joka ilokseen ja suojellen
seuraa ja katselee ainoan ystävänsä, pikku hiiren, leikkiä ja puuhia.

Juna menee eteenpäin täsmällisesti aikataulun mukaan. Toverusten
huomiota herättää se, että asemat on koristettu köynnöksillä,
seppeleillä ja lipuilla: sekin tarkoittaa Schlesiaan matkustavien
innostamista. Heitä kulkeekin sinne näinä päivinä junittain. Tuomas käy
katselemassa terävin silmäyksin erästä asemaa, huomaa sen olevan kaikin
puolin kunnossa ja palaa vaunuun kainalossa tukku kirjallisuutta, jonka
laatua hän ei ollut ehtinyt ottaa lähemmin selville. Ruvetaan sitä nyt
miehissä katselemaan.

Simeonin käteen osuu eräs lentokirjanen, joka on kirjoitettu, kuten
hän sen asiasisällyksestä arvaa, sillä saksankielen murteella, jota
hyvässä Schlesiassa puhutaan. Siinä on sekaisin suorasanaista ja runoa,
ja kaiken esineenä on se kulttuurikanta, jonka puolalainen kansallisuus
on tähän maailmanvaiheeseen päästyään ehtinyt saavuttaa. Loppupiikki
on aina kohdistettu henkilöön, joka tottelee nimeä Korfanty ja joka
on ehtinyt tehdä itsensä kuuluisaksi koko maailmassa. Kun nyt tästä
lentokirjasesta tuulahti vastaan aito Simplicissimuksen henki ja vielä
suuntaan, jota Simeoni jyrkästi kannatti, vaikka kukaan ei hänen
kannatustaan kysynytkään, hihitti hän pian tahdissa junan jyskytyksen
kanssa. Mutta käännettyään sitten erästä lehteä vaikeni hän äkkiä ja
kalpeni, kuten sanan sattuessa oikealle paikalleen usein tiedetään
tapahtuvan.

Lehdellä oli koko sivun täyttävä kuva ja allekirjoituksena ainoastaan
kolme sanaa. Simeoni tirkisteli kuvaa räpytellen silmiään ja ajatellen,
että tuo elukka tuossa on ehdottomasti tutun näköinen, mutta vaikea on
muistaa, missä sen viimeksi olisi nähnyt ja mikä sen nimi on. Mutta
kun hän tarkemmin katseli sen valkoista, soikeahkon pitkulaista,
ilkeätä ruumista, pientä päätä ja pääpuolessa olevia, teräväkyntisiä
jalantapaisia, kirkastui asia hänelle pian ja hän sanoi jyrkästi: "Tämä
on täi". Huudon kuultuaan kiiruhtivat Juhani ja Tuomas ilostuneina
paikalle, ottivat hekin kuvan silmämääräisen tarkastuksen alaiseksi
ja sanoivat olkapäitään nykäisten: "On noita jo toki kerennyt
Suomessakin nähdä!" Mutta silmättyään allekirjoitukseen painautuivat he
masentuneina ja lyötyinä paikalleen.

Allekirjoituksena oli nimittäin: "Minä äänestän puolalaisia!"

Tämä eläin, joka on ihmisen uskollisimpia tovereita, seuraten häntä
pohjoisnavalta päiväntasaajalle ja edelleen, katoaa hänen seurastaan
ainoastaan sikäli ja siinä tapauksessa, mikäli hän kylpyjen ja
kaikinpuolisen, luonnonvastaisen ja keinotekoisen kulttuurin mukanaan
tuoman puhtauden kautta itsessään ja ympäristössään tulee esi-isiensä
tavoille ja menoille uskottomaksi. Täin äänestysaikomus osoittaa näin
ollen selvästi, kuinka perinpohjaisesti puolalainen kansanaines oli
pysynyt uskollisena esi-isiensä tavoille, sallimatta vietellä itseään
kulttuurin liukkaille poluille, joilla ei täi, terävistä kynsistään ja
vakavamielisestä, rauhallisesta luonteestaan huolimatta voi pysyä, vaan
horjahtaa syrjään kärsiäkseen kurjan ja häpeällisen kuoleman.

Pimeys peittää jo Saksanmaan. Klo 10 tulla hurahti juna Berliniin
kiljahdellen mielihyvästä, kun oli saanut kiskotuksi kolme suomalaista
herrasmiestä eheinä tänne saakka.



IX.

Suomen ja eräiden muiden valtakuntain lähetystöissä Berlinissä.
-- Aamiainen Kempinskissä ja kuinka muuan nuori pari sitä söi. --
Museoissa käynnit.


Iloisina kuin mehiläiset, joskaan eivät niin keveinä,
ponnahtivat Juhani, Tuomas ja Simeoni maaliskuun 16 päivän aamuna
vieteripatjoiltaan Lessingstrasse 9:ssä, jonne he huoneitten
puutteen vuoksi edellisenä iltana olivat joutuneet asumaan ja
jota he ensin olivat luulleet ryövärien luolaksi, mutta joka
osoittautuikin olevansa hieno, luultavasti käteisen rahan puutteen
vuoksi hotellitarkoituksiin luovutettu entinen rikas yksityiskoti.
Kun sitä tutkittiin tarkemmin, löytyivät sieltä upeat kylpyhuoneet,
siistit ja aistikkaat ruokasalit, jonka seinällä oli kauniin naisen,
nähtävästi talon paenneen herrattaren, etevällä, joskaan ei silti
primitivistis-futuristis-dadaistismaisella tyylillä maalattu muotokuva.
Joka sopesta tuntui kuuluvan huokaus sen vuoksi, että koti oli täten
täytynyt luovuttaa maailman matkalaisten käytettäväksi, ja surumielisen
ja valjun näköisenä, kestettyjen nälkävuosien kaihoisana kuvana,
liikuskeli talon palvelijatarkin toverusten vaiheella, täytellen
hiljaisella ja alistuvalla tahdilla heidän vaatimattomia toivomuksiaan.
Portinvartijan virkaa toimittava mieshenkilö sen sijaan oli erinomaisen
hyvin suoriutunut nälkä-ajan vaikeuksista, sillä hänen valtava runkonsa
oli melkein yhtä pitkä ja paksu kuin tukevin Tiergartenin tammi,
vertaus, joka hakematta juolahti Simeonin mieleen hänen katsellessaan
miehen naamaa, joka oli suuri, pyöreä ja rosoinen kuin jättiläispahka
vanhan puun kyljessä. Mies taisi kuitenkin tehtävänsä täydellisesti,
toimittaen ystävysten asiat siekailematta ja ludendorffimaisen varmasti
ja päättäväisesti.

Notkein, nuorekkain ja joustavin askelin siirtelivät toverukset pian
itseään Suomen lähetystöön päin, sillä aikoivatpa he kunnioittaa sitä
ja siellä hallitsevaa isänmaamme edustajaa tervehdyskäynnillään.
Aamupäivän Berlini kuhisi jo kuin muurahaispesä. "Voi pauhaavaista
kylää, voi häälyväistä elämää kumminkin!" puhkesi Juhani kuuluisan
kaimansa sanoilla tulkitsemaan katuliikenteen hänessä herättämää
tunnelmaa, kun he onnellisesti ja peittäen teeskenneltyyn kylmyyteen
pienen epävarmuutensa taas olivat selviytyneet erään kadun yli, täältä
ja tuolta katkeamattomana virtana ajavien vaunujen jaloista. Katuelämä
oli jokseenkin täydelleen palautunut rauhan aikaiseen tasoonsa:
ajopelit olivat kunnossa, hevosilla oli yllään hiukan muutakin
kuin paljas karvaton nahka, autot olivat saaneet uudet kumit sekä
kiiltelivät maalauksen tuoreudesta, kuluneita sotilastakkeja ei juuri
huomannut, ja invaliidejakin oli vain joskus siellä täällä. Demokratian
voitollepääsyn johdosta aluksi vapautettu likakin, roskapaperit ja muu
sellainen leventelevä töskä, jota vallankumoukset tuovat runsaasti
kaduille voittonsa todisteeksi, oli saanut, taantumuksen jälleen
hiljoilleen anastaessa jalansijaa, ryömiä porvarillisen hallituksen
sille armotta määräämiin pimeisiin ja ummehtuneisiin säiliöihin,
siirtyäkseen niistä Berlinin kaupungin viljelyksille. Kaupungin
elämälle antoi leiman vilkas hyörinä, eivätkä vähimmin raskaat kuorma
vankkurit, joita veti pari esihistoriallisen hirviön kokoista hevosta,
ohjaksissa mies, jota arvattavasti eivät vähäiset tuulet pystyneet
järkyttelemään. "Työtä ne taitavat täällä tehdä yrittää", lausui Juhani
arvioidessaan näkemänsä pohjalla talouselämän keskikorkeutta terävin
silmin kuin henkinen geodeetti.

Kun ruvettiin nouseskelemaan Suomen lähetystön komeata porrasta,
valtasi Simeonin samalla sekä kunnioittava että hieman arastuttava
tunnelma. Hän, mies parka, jonka syrjäiseen kammioon suuren maailman,
politiikan ja diplomatian pauhu kuului perin vaisusti, ei tietenkään
ollut tottunut liikuskelemaan niillä palkeilla, joilla kansojen
kohtaloita lyödään pöytään kuin resuisia ristikakkosia, vaan tunsi
itsensä paremminkin kuin torpanmieheksi, joka tyhmästi töllistelee
rovastin salin ovensuussa ja älyttömästi pyörittelee lakkikuluaan
multaisissa kourissaan. Ja kun toiselta puolen Suomen itsenäisyyden
tosiasia ei ollut menettänyt hänelle ollenkaan uutuuden viehätystään,
oli sellainenkin sinänsä vähäpätöinen tapahtuma kuin käynti jossakin
Suomen lähetystössä, hänelle pieni itsenäisyytemme hartaushetki.

Komeassa talossa tämä lähetystö olikin -- monarkistit pitivät
aikoinaan silmänsä auki ostaessaan talon hyvältä paikalta ja halvalla
hinnalla. Ja kun toverukset sitten puristivat ministeri Holman
kättä ja kuuntelivat itsensä ja hänen puhumaa virallista Suomen
valtakunnan kieltä, muisti Simeoni jääkäreitä, jotka maanpakolaisina
olivat täälläkin harhailleet ja sitkeällä, ihmeellisellä uskollaan
laskeneet alkuperustuksen tämänkin paikan nykyiselle käytännölle.
"Jaa jaa", mietiskeli hän hurskaasti, "se oli todellakin sinapin
siemen, se jääkärien ensiksi kylvämä uskonjyvä, mutta onpas totisesti
siitä kasvanut iso puu." Kotoinen ja hauska tunnelma vallitsi tänä
aamuhetkenä Suomen Berlinin lähetystössä, josta kolmiliitto läksi
tyytyväisenä, hyppysissä ministeri Holman ystävälliset suositukset
passileimauksen saantia varten Tshekko-Slovakiaan, Unkariin ja
Bulgariaan. Ilman niitä suosituksia, ja niistä vieläkin kiitos, ei tuon
asian toimittaminen olisi taitanut niin helposti ja nopeasti onnistua.

Tällainen paperi kourassa sopii nyt mennä kylmästi ja ylhäisesti
vieraan maan lähetystöön ja vaatia heti etehisen vartijalta niitä
vähän parempia herroja puhuteltavakseen. Ja kun niitä sitten tulee,
pitää ensin esittää asiansa selvästi ja taitavasti, näyttämättä
tuota suositusta, joka on lyötävä pöytään vasta sitten, kun
asianomaisen kasvoille alussa ilmestynyt huolestumisen, ikävystymisen
ja vastahakoisuuden pilvi on uhannut valloittaa lopullisen ja
ratkaisevan sijan. Silloinpa on hyvä tilaisuus nautinnolla nähdä,
kuinka herran käsi äkkiä valahtaa alas korvalliselta, jonne se
äsken yleismaailmallisen tavan mukaan oli mennyt apua hakemaan.
Hänen otsaltansa haihtuvat rypyt kuin olisi hän syntynyt uudelleen,
ja pyydettyään herroja toki istumaan kiiruhtaa hän pois lähimpään
huoneeseen, josta pian alkaa kuulua epätoivoinen leimasinten jyske.
Ainoastaan silloin, kun paikalle sattuu sarja muita yhtä mahtavia
herroja, täytyy vaivautua odottamaan hetkinen.

Tässä suhteessa meni siis näiden leimausten saanti hyvin, mutta
oli siinä silti pieni vastuksensa sentään. Kun nimittäin pitkä ja
mustaverinen magyari-sihteeri oli vienyt kolmiliiton passit pyhään
eriöönsä, palasi hän hetken perästä hyvin pulmallisen näköisenä,
kourassa Juhanin ja Tuomaan passi. "Eihän näissä ole enää tilaa, mihin
lyödä Unkarin kuningaskunnan leimaa, sillä se viepi melkein koko
sivun", selitti hän. Ja suunnilleen niinpä olikin asia, sillä Juhanin
passi oli harvalehtinen ja jo edellisistä leimoista tupaten täynnä,
ja Tuomaan passi taas kantoi lisäksi ylen runsaita merkkejä hänen
edellisistä matkoistaan. Veljekset eivät kuitenkaan tästä pahemmin
hämääntyneet, vaan oikaisten tukevan etusormensa osoittivat niitä
sivuja, joissa eri kielillä luetellaan karkumatkalla olevien Suomen
kansalaisten tuntomerkkejä. "Lyö häntä vaikka tuohon!" neuvoskeli
Tuomas rauhallisesti ja magyari ymmärsi totella. Mutta tällä hetkellä
tekivät molemmat jyrkän päätöksen ensi tilaisuudessa ostaa liimaa ja
paperia, liittääkseen passeihinsa kaikkien mahdollisuuksien varalta
sarjan lisälehtiä ja paikkaillakseen niitä, koska ne, kruunun työtä
kun olivat, olivat ruvenneet näyttämään arveluttavia alkutekijöihinsä
hajaantumisen oireita.

Muuten oli, niin ainakin Simeonista tuntui, jokaisella lähetystöllä
oman maansa leima. Suomen Berlinin lähetystö voisi asultaan ja näöltään
olla minkä kulttuurimaan edustaja hyvänsä, sitä ei voi kohtuudella
kieltää. Unkarin lähetystö oli paljoa vaatimattomampi, mutta teki
henkilökuntansa esiintymisen vuoksi erittäin miellyttävän vaikutuksen.
Unkarilaiset ovat nyt kerta kaikkiaan ainoita aatelismiehiä sillä
puolella Europaa. Tshekko-Slovakian lähetystössä tuulahtaa suomalaista
vastaan jotakin, joka ehdottomasti heti muistuttaa mieleen venäläiset,
ja Bulgarian lähetystössä on vaikutelma sama. Simeoni totesi tämän
rauhallisesti, tahtomatta ketään nostaa tahi polkea. Hänelle muistuivat
kuitenkin ilmielävinä mieleen "svabodan" ajat Helsingissä, seisoessaan
yhteisen bulgarialaisen kansan keskellä lähetystön etehisessä ja
tuntiessaan, kuinka erikoinen ja selvä "natsionalnii duh", "kansallinen
henki", tuulahteli hänen ympärillään. Missä slaavilaisuutta on
alunperin tahi minne se on päässyt tunkeutumaan, siellä rupeavat
lähtemättöminä vallitsemaan useat suomalaisille tuntemattomat hajut
-- se on nyt kerta kaikkiaan slaavilaisen sielun tuoksu sellainen
luonnon järjestyksen mukaan. Mutta Simeoni oli samalla valmis mitä
suurimmalla mielihyvällä myöntämään, että esim. Bulgarian lähetystön
herrojen kohteliaisuus ei ollut ainoastaan muodollista, vaan vieläpä
sydämellistä ja jo ensi kohtauksella puoleensa vetävää laatua. Hehän
ovatkin alkusynnyltään muka suomalaista juurta.

Aurinko, joka taivaaltansa oli kertaakaan silmäänsä rävähdyttämättä
jännityksellä seurannut kolmiliiton käyntiä ulos ja sisälle näissä
eri paikoissa, oli ollut toverusten lopettaessa passipuuhansa
pakotettu laskeutumaan paljoa alemmaksi puolipäivän korkeudestaan
kuin mitä porvarillinen aamiais-aika oikeastaan olisi sallinut.
Todettuaan tämän päättivät toverukset mennä katsomaan Kempinskiin,
kuinka pehmeiksi keitettyjä lanttuja, sinikaalia ja hevosen lihaa
sieltä mahtaisi löytyä. Säpsähtämättä ensimmäisten hovimestarien
tuiki notkeista kumarruksista vaelsi Tuomas leveästi ja rauhallisesti
sinne luolan peräkulmille asti, ylimmäisiin ymmärkkeihin saakka,
valitsi maantieteelliseltä asemaltaan hyvästi sijoitetun pöydän
ja sanoi töllöttelevälle Simeonille: "Paina puuta!" Sammutettuaan
ensimmäisen nälkänsä oikaisi Simeoni kumaraan käynyttä selkäänsä ja
rupesi katselemaan, kuinka berliniläiset nauttivat aamiaistansa. Se
ansaitsikin vaivan.

Hankavastaiseen hänestä istui selän puolelta suojatussa asemassa nuori
pari, joka ruokaili hyvin hauskalla ja mukavalla tavalla. Herra oli
sitä lajia ihmisiä, joiden esi-isien kehto on keikkua rytkynyt jossakin
Jordanin laakson liepeellä, mutta rouva, neito, morsian, ystävätär,
toimitusjohtajan yksityissihteeritär, liikkeen konekirjoittajatar tahi
miksi hänet nyt määrittelisi, oli ainakin sangen suuressa määrässä
vapautunut saattelijallensa ominaisista kansallisuusmerkeistä, edustaen
vain yleensä, mutta erittäin sievällä tavalla, "ikuisesti naisellista",
ja ollen, suomalaisen asiallisesti sanottuna, "nätti pullukka". He
ruokailivat nyt seuraavalla tavalla: ensin otti herra haarukkaansa
palan jotakin ravintoainetta, maistoi sitä hiukan, ja pisti sitten
loput neidon punaisten huulien väliin, jotka olivat auenneet
onnellisina kuin linnunpojalla, koska hän odottaa emonsa tuomaa lihavaa
matoa; sitten teki hän miehelle vuorostaan saman palveluksen, jonka
jälkeen he ryyppäsivät molemmat samasta lasista ja mikäli mahdollista
samalla kertaa. Sen jälkeen seurasi sarja onnellista kikatusta ja muuta
teerenpeliä, jota kaikkea Simeoni silmät pystyssä kuin pelästyneellä
huuhkajalla sohvansa nurkasta seurasi. "Mutta tämähän nyt on vasta
oikein mukavaa aamiaisen syönnin tyyliä", arveli hän itsekseen, "--
lienevätköhän ne siellä Helsingissä selvillä, että sitä voisi näinkin
harjoittaa?" Hän ei voinut olla tuolle menolle naurahtamatta, jolloin
neito heitti koko seurueeseen eräitä leimuavia katseita, niin että
Simeonin silmäripsit tuntuivat kärähtävän, kokosi vaatteensa, antoi
herrallensa merkin ja vaelsi loukattuna tiehensä koko Kempinskistä,
jättäen kuitenkin jälkeensä sakean hajun kalliista öljyistä ja
rasvoista.

Tämän jälkeen, koska päiväistä päivää oli vielä muutamia tunteja
jäljellä, nosti Simeoni kiivaan kysymyksen siitä, eikö nyt olisi
mentävä johonkin museoon perehtymään "ihmiskunnan kulttuurin
aarteisiin", kuten hän ylevästi lausui, mutta siinäpä hän kohtasikin
jyrkkää ja päättäväistä vastarintaa. "Tässä on nyt, kun ollaan
tällaisella pikamatkalla, tyydyttävä siihen, mitä silmäin edessä on,
eikä koetettava tunkeutua museoiden ytimeen, koska se ajan vähyyden
vuoksi kuitenkin on mahdotonta ja koska se tunnetusti on väsyttävintä
hommaa, mitä ihmiset voivat toistensa kiusaksi keksiä. Säästä sinä
vain, varsinkin kun olet tuollainen heikko kääkkä, voimasi etelämmässä
olevia nähtäviä varten, että voit sitten itseäsi turmelematta nielaista
kaikki kivet ja pilarinkappaleet, joiden ääreen arvattavasti aiot
polvistua, missä ikinä sellaisia luulet näkeväsi!"

Näin haasteli Juhani ja matkueen varusmestari Tuomas huomautti lisäksi
kuivasti, että tästä on kiireesti mentävä matkailutoimistoon ottamaan
selkoa, onko Balkanin niemimaalla yhtään omin voimin liikkuvaa
veturia, vai vetävätkö niitäkin härät, kuten auroja. Kaiken tämän
kuultuaan tunsi Simeoni toveriensa todellakin olevan oikeassa ja
päässeensä vapaaksi raskaasta velvollisuudesta, joka oli painanut hänen
hartioitansa näihin saakka.

Simeoni merkitsi tämän jälkeen lyhyesti muistoonsa, että keväällä
vuonna 1921 oli Berlinin suuressa matkailutoimistossa vielä sangen
epävarmat tiedot siitä, mitenkä parhaiten päästäisiin Buda-Pestistä
Belgradiin ja siitä Konstantinopoliin, kulkiko sieltä laivoja ja mitä
Atenaan ja Aleksandriaan, ja kuinka varmat ja hyvät siellä yleensä
liikennesuhteet olivat. Tästä kuitenkaan säikähtämättä toverukset
kylmästi päättivät mennä ottamaan itse "paikan päälle" niistä selkoa,
vahvasti vakuutettuina siitä, että kyllä heille sieltäkin menoreikä
eteen aukeaa. Ja he lopettivat mieluisen oleskelunsa Berlinissä
ministeri Holman vieraina, lämmitellen kansallisilla ja kotoisilla
asioilla, kunnes tuli aika kömpiä kajuuttaan, saatuaan päivän työt
suoritetuksi ja isännän sekä emännän kunnollisesti kiitellyksi kaikesta
heidän osoittamastaan ystävällisyydestä.



X.

Pakinaa ja huomioita metsistä ja pelloista. -- Saksin vuorimaassa. --
Tutuhkossa ilmapiirissä. -- Viini- ja humalaviljelyksiä.


Tarkastaessaan seuraavana aamuna klo 8 Anhaltin asemalla kiikarinsa,
kompassinsa ja karttansa huomasi Simeoni, että heidän löytöretkensä
tuli jatkumaan edelleen pitkin Saksan tasankoa, kunnes Dresdenin
seuduilla törmättäisiin Saksin vuorimaahan. Kun sitten pitkin Elben
laaksoa mennä nujuutettaisiin sen poikki, aukeisi eteen Böhmin
ylätasanko, jolloin saisi nähdä, minkälaista siellä nyt sitten olisi.
Ja kun olisi ajettu sitä aikansa, tulla hurahtaisi juna Pragiin, jossa
toverukset mielivät taas hetken huoahtaa.

Jo Berliniin tullessa olivat veljekset ikävöiden katselleet, eikö
näkyisi missään metsiä. Ja olihan niitäkin, metsikköjä, siellä
ja täällä, mutta eipä siinä merkityksessä ollenkaan kuin vanhan
Jukolan mailla. Missä lienee vika, mutta istutettu ja hoidettu
petäjä, joka seisoo tiukassa ryhmärivistössä kuin ainakin kaiken
kurin ja järjestyksen kotimaassa, ei näytä täällä jaksavan kasvaa
sillä tavalla kuin hongisto Teerimäellä ja tuhansilla muilla Suomen
kankailla. Alkurunko on kyllä oksatonta, mutta sittenkin jollakin
tavalla kaiskerata, useimmiten lenkoa puoleen tahi toiseen, ja
päättyy liian pian sakeaan ja heikon näköiseen latvatupsuun, jossa
on tiheästi pieniä hoikkia oksia, kuin olisi sitä nuoruudessa ollut
lammas pilaamassa. Lieneekö ilmanala männylle jo liian lämmintä, vai
tehneekö pohjakasvillisuuden, marjanvarren, sammalen, risukon ja kaiken
sellaisen kosteutta säilyttävän aineksen puute olon petäjä paralle
liian kuivaksi? Perehtymättömänä näihin syvempiin metsäasioihin täytyi
Simeonin jättää kysymyksensä vastausta vaille.

Koivukin, riippaoksa ja ritvalatva, näyttää täällä hiukan vieroksuvan
oloaan. Veljekset eivät ainakaan nähneet yhtään sellaista koivua, joka
rungon suoruudessa, tuohen valkeudessa ja lehvien notkeassa tuuheudessa
voisi ajatellakaan kilpailua Suomen kohisevien ritvajättiläisten
kanssa. Se on täällä syrjään sysätty ja viettää nähtävästi ujoa ja
vaatimatonta elämää, uskaltamatta nousta siihen suoraan ja soleaan
korkeuteen, joka meillä usein tekee koivut niin uljaan ja ihanteellisen
kauniiksi. Pyökillä, tammella ja muilla sellaisilla paremman
maan puilla on kyllä rehevyyttä ja paksuutta sekä lehväin tummaa
tuuhevuutta, mutta tuota vapaata ja korkean itsenäistä, ilmavaa ja
kohottavaa rungon nousua, joka usein on niin luonteenomaista Suomen
petäjille ja koivuille, ei niillä ole. Täten ainakin Simeoni asian
harkitsi, tuijottaessaan väpättävin silmin nopeasti ohi kiitävään
maisemaan.

Se oli samaa ruis-, sokerijuurikas-, vehnä- ja perunalakeutta, jota
oli jo kestänyt Rügenin rannasta saakka, mutta täällä Berlinin
eteläpuolella eivät maat näyttäneet Simeonin mielestä aivan yhtä
hyvin hoidetuilta kuin Itämeren puolella. Salaojitusta ei kaikkialla
huomannut ja hyvin suuria aloja oli aivan ylösottamatonta kulomaata.
Se muodosti kuitenkin poikkeuksen ja oli ehkä siinä tilassa
Simeonille tuntemattomia, mutta silti mahdollisesti hyvinkin viisaita
viljelystarkoituksia varten. Maanviljelijäsääty hoiti täälläkin selkä
kumarassa vanhaa syntiinlankeemuksessa määrättyä tehtäväänsä, mennä
junnaten auran jäljessä ja massautellen huulillansa. Pohjois-Saksan
pulleat hevoset olivat kuitenkin hävinneet, luovuttaen sijansa härille,
jopa lehmillekin, jotka vaelsivat sukunsa tunnetulla tyyneydellä ja
verkkaisuudella, huolimatta paljoa ajajan rähinästä, tehden vakoa
valjastettuina milloin rinnakkain, milloin peräkkäin. Kuta lähemmäksi
Dresdenin seutuja kuitenkin tultiin, sitä puutarhamaisemmaksi muuttui
maa, ollen lopuksi tuota samaa poikkeuksettomasti valmista maailmaa,
jota Simeoni oli jo aikaisemmin ihmetellyt.

Katsellessaan tätä näkyä: loputtomia peltoja, suoria, kirsikkapuiden
reunustamia viertoteitä, tasankojen keskellä kyyröttäviä kyliä,
kaikkialla silmiinpistävää elämän ja maan lopullisesti tapahtunutta
järjestelyä, valtasi Simeonin yhtäkkiä kiitollisuuden tunne siitä,
ettei hänen ollut tarvinnut syntyä tänne ja jäädä elämään näiden
kaikkien viivotinsuorien olosuhteiden ja teiden aitaukseen. Jos
hänet nyt siihen pakotettaisiin, tulisi hän hulluksi ikävästä. Hänen
sydämeensä nousi viehättävä kuva siitä, kuinka hän ennen poikasena
Jukolassa, kyllästyneenä Toukolaisiin ja koko maailmaan nimismiehinensä
ja pappeinensa, koppoi kontin ja kirveen sekä painui synkkään saloon,
korpien kohtuun, kuunnellakseen niitä ääniä, jotka lauloivat hänelle
samalla tavalla kuin vuosituhansia sitä ennen omalle yksinäisyydelleen.
Tämä Pohjolan salojen koskemattomuus, hänen nuoruutensa salaperäinen
Impivaara ryhmyisine kallioineen ja partaisine kuusineen, väikkyi tällä
hetkellä hänen sielussaan kalliimpana kuin kaikki maailman viljelykset
ja aarteet yhteensä. Sellaisia ovat Jukolan veljekset.

Dresdenin seuduilla väistyi rauhallinen ja vakava maanviljelysleima
syrjään yhä tiheämmässä olevien tehtaanpiippujen tieltä. Toverukset
panivat merkille, että jokaisesta niistä nousi savua ja että
siellä alla siis työskenteli armeija nokisia ja hikisiä naisia ja
miehiä, kahlehdittuna uuden ajan hirveimmän keksinnön, teollisuuden
palvelukseen. Simeoni tunsi elävästi, ajaessaan tänne hymyilevältä
maaseudulta, kevätleivon laulun ja orastavan ruohon keskeltä, kuinka
vihamielinen ihmisen yksilölliselle onnelle ja alkuperäiselle
tarkoitukselle kehitys on ollut ja on, luodessaan armottomista
taloudellisista syistä maailmaan näitä nokisia mehiläismättäitä, joissa
raudan ja tulen keskellä hiljalleen sielu näivettyy, käy kapinalliseksi
ja yhteiskunnalle vaaralliseksi.

Simeoni ei kuitenkaan ehtinyt kehitellä näitä maailmanpulma mietteitään
sen pitemmälle, ennen kuin jo oli sivuutettu Saksin kaunis pääkaupunki
ja lähestyttiin Erzgebirgen vuorimaata. Matka muuttui nyt uudella
tavalla mielenkiintoiseksi. Sileänä, mutta nopeana vuolteena virtaa
vastaan Elbe, kannatellen pinnallaan pitkiä ja kapeita, täyteen
lastattuja proomuja, joita puuhakkaan ja hääräilevän näköiset,
pässimäiset pikku pukseerit haalaavat sekä vasta- että myötävirtaan.
Joki näyttää kauttaaltaan hyvin peratulta, jopa rannatkin ovat
erittäin sileät ja siivotut. Jonkunmoisia matalia, kaarevia, pieniä
patolaitoksia pistää rannoista jokeen, muodostaen alapuolelleen tyynen
kosteen, mutta Simeonin tiedot eivät riitä sanomaan, mitä tarkoitusta
noilla laitteilla mahtoi olla. Virtaavan, raikkaan veden näkeminen
vaikuttaa raitistuttavalta ja saa ajatuksen kysymään sen alkuperää,
kuvittelemaan niitä vilpoisia vuoria, joiden rinteiltä tämä Saksan
toinen mahtava valtasuoni saa ensimmäisen alkunsa.

Virtapa olikin pitkän aikaa ainoa, joka oli junan ikkunasta nähtävissä,
sillä yhä jyrkempinä kohosivat vuoret jokilaakson molemmin puolin.
Vähän kumartumalla saattoi Simeoni kuitenkin lähettää tutkistelevan
ja janoisen katseen vuorten huipuille saakka ja tuntea sydämessään
niiden ryhmyisen korkeuden aiheuttamaa juhlallista huimausta. Väliin
ne ovat viljeltyjä aivan kokonaan ja peltojen sekä ketojen keskellä
kasvaa säännöllisissä riveissä hedelmä-, arvattavasti omenapuita.
Toisin paikoin kasvaa rinteillä istutettua mäntymetsää. Tuossa on yksi
metsäsarka kaadettu. Kun mitään pikkumäntyä ei ole, on se pantu aivan
sileäksi, ja joka pikku oksakin on otettu talteen. Tukin suuruutta
ei ole ainoakaan puu ehtinyt saavuttaa. Se on järjestelmällistä puun
viljelystä. Tuossa kohoaa huippu paljaana, harmaana, ryhmyisenä
liuskekalliona, joka pistää metsän keskeltä esiin kuin saarnatuoli,
tuossa aukeaa huippujen lomitse laaja näköala vuoristoon, joka
korkeana, pehmeäpiirteisenä kukkularyhmänä häipyy ihmeen ihanaan
keväiseen autereeseen. Toverukset ovat vaiti ja tuijottavat maisemaan,
joka vaihtuu minuutti minuutilta, tarjoten heidän siimalleen yhä uutta
kauneuden ravintoa.

Sitä jatkui vielä, kun oli menty Tshekko-Slovakian rajan yli ja
saavuttiin Tetschenin kaupunkiin, jossa Saksan tomu oli virallisesti
pyyhittävä pois ja ruvettava nielemään tshekkiläistä ilmaa. Tavaroineen
kaikkineen joutuivat matkustajat pitkässä rivissä odottamaan sekä
tulli- että rahavarain tarkastusta, jossa toveruksille olisi saattanut
käydä hullusti, ellei Tuomas olisi nokkeluudellaan selvittänyt asemaa.

Määrättyä summaa suurempaa erää ei Saksan valtakunnasta saa viedä
mukanaan. Niin kuuluu sääntö, mutta toverukset eivät olleet ottaneet
sitä vielä tähän saakka vakavalta kannalta, vaan oli Tuomas pitänyt
kaikkien kolmen varalle taskussaan joltisenkin suurta matkakassaa.
Kun nyt tarkastaja, jonka tiukat ja kylmät, teräksiset silmät, sekä
kenttäharmaa, yksinkertainen sotilastakki osoittivat hänen aikoinaan
olleen keisarillisen armeijan kuuluisia aliupseereja tahi muita
sellaisia ruumiillistuneita velvollisuudentunto-ilmiöitä, kysyi
Simeonilta ja Juhanilta, oliko heillä käteistä rahaa ja kuinka paljon,
vastasivat he kieltäen, mikä olikin totuus. Siitä huolimatta vaati
tarkastaja nähdäkseen lompakon ja käänteli sitä kylmästi kuin vanhaa
virsikirjaa, antaen sen lopuksi takaisin, kun ei huomannut mitään.
Samoin vaadittiin esiin Tuomaan lompakko ja sieltähän sitä löytyikin
hyvälle paperille painettua rahaa aikalailla. Huolimatta selityksistä,
että tuo summa edusti kolmiliiton yhteistä matkakassaa, vei tarkastaja
sen sisähuoneisiin, mutta Tuomaspa läksikin viivana perään, koska
hän ei mielinyt heittää kukkaroansa enempää kuin Lauri konttiansa
Hiidenkivelle mennessä, vaikka suuri olikin miesten hätä.

Palattuaan selitti Tuomas hymyillen, että siellä oli tapahtunut tiukka
kertolasku, joka olisi saattanut päättyä nolosti, ellei hän olisi
huomannut ilmoittaa eräitä uusia kurssitietoja ja toimittaa laskua
tottuneen ja kokeneen liikemiehen nopeudella ja sukkeluudella, jättäen
siinä ohimennen pari nollaa tuloksen häntäpäästä pois. Kun lasku oli
suoritettu ja rahaa ei sen mukaan ollut kolmelle miehelle liikaa,
olivat Tuomas ja se korkeampi virkamies katsoneet toisiaan hetken aikaa
vakavasti ja nauramatta silmiin, kunnes virkamiehen kasvoille oli
levinnyt ymmärtäväinen ja aatteellinen hymy, ja hän oli sanaa sanomatta
tupannut lompakon takaisin Tuomaan turpeaan kouraan. Ja aliupseeri oli
tuijottanut ulos, sillä hän oli puolestaan tehnyt velvollisuutensa.
Niin pääsi kolmiliitto siitä pälkähästä. Kun tullista oli vaikeuksitta
selvitty, alettiin mennä jyristää pitkin Böhmin ylätasankoa valtakunnan
pääkaupunkia kohti.

Tetschenin kokemuksista ja siitä, mitä hän siellä näki, jäi Simeonille
jonkunmoinen hämärä epäilys, että oli tultu hänelle toiselta puolen
tuttuun ja toiselta puolen uuteen ilmapiiriin. Mikä sen oikeastaan
aiheutti, sitä hän ei aivan täsmällisesti voinut sanoa, koska tuo
tunnelma oli syntynyt monesta pikku piirteestä. Niinpä hän oli
joutunut vähän töllötellen katsomaan erästä nuorta upseerin näköistä
virkamiestä, jolla oli harmaja, hyvin ryssän tapainen sinelli,
tutun muotoinen "furashka", ja pitkä täysiparta, joka oli vielä
kaksihaarainen. "Mikähän Heiteni-vainaa tämä on?" kyseli hän itsekseen,
sillä tuo näky muistutti ehdottomasti mieleen ryssän. Kun siihen tuli
lisäksi asemahuoneen hiukan pölyinen ja nuhruinen komento, eräät
svabodan ajalta Suomessakin tunnetut hajut sekä melkoisesti vilkas ja
jo käsiäkin avuksi ottava puheen politus, päätteli Simeoni heti: "Nämä
ovat ryssiä kaikki". Sehän ei ole totta, mutta liioittelun ymmärtää
muistaessaan, että luoja on erottanut suomalaisen slaavilaisesta
korkeammalla muurilla kuin mistään muusta valkoisesta rodusta, minkä
johdosta suomalainen yleensä mielellään määrittelee kaikki slaavilaiset
ryssiksi. Ja ehkä se ei olekaan kaukana oikeasta?...

Mutta olipa miten hyvänsä -- veljekset tunnustivat pian, että
tshekkiläiset nähtävästi olivat saksalaisten veroisia ainakin
maanviljelyksessä. Böhmin ylätasanko levisi heidän eteensä
silmänkantamattomana, pehmeästi ja kauniisti kumpuilevana maisemana,
joka upposi taivaan rannan sineen jonkunmoisena maanviljelijän
ihannenäkynä. Ja kaikki oli niin perinpohjin muokattua, niin muheata
ja hedelmällisen näköistä, että olisi haluttanut ottaa tuota multaa
kourallinen ja haukata sitä. "Kyllä tämä on kirottua", puhkesi Juhani
vaikeroimaan, "eihän täällä ole enää mitään muuta kuin maallista
paratiisia, jossa ihmisten luulisi olevan paljaita miljuneereja ja
enkeleitä, ilman tuskia ja vaivoja. Ajatelkaa nyt, hyvät veljet, kuinka
suunnattoman edullisessa asemassa suomalaisiin verraten nämä ihmiset
elävät. Meillä saa pellon raivata kiukkuiseen korpeen, jossa ei tunnu
olevan muuta kuin rautavettä ja sitkeitä, vanhoja kannonkääkäleitä,
joita ei millään ihmeellä tahdo saada ylös nostetuksi. Ja kun siihen
olet sitten suunnattomalla vaivalla saanut valmistetuksi joitakin saran
tapaisia, niin sitten se vasta päätyö alkaakin. Tuhattakin lajia huolta
siihen täytyy panna, lantaa ja muuta roskaa ajaa yhtenään, suostutella
ja taputella sitä sekä puhutella kauniisti, ja kuinka käy? Niin, kaiken
lopuksi tulee halla ja vie nenäsi edestä vaivan palkan, niinkuin olisi
suupala otettu kieleltäsi. Mutta entäs täällä? Kaikki kasvaa niin että
rotisee, hallaa ei ole koskaan, jo maaliskuulla paahtaa päivä kuin
olisi ensi kertaa taivaalla, ja ihmisillä on nautittavinaan vehnät,
viinimarjat ja jos mitkä hedelmät. Luulisi niissä oloissa elävän
kansan jo näihin aikoihin päässeen kaiken inhimillisen kulttuurin
ylärajoille..."

"Mutta ovatkos päässeet!" puhui nyt Simeoni, "kaukana siitä. Meneppäs
tuonne kylään ja rupea tutkistelemaan, mitä kansa tietää ja miten se
elää, niin huomaat, ettei se niin loistavaa ole. En kadehdi heidän
rikkauttaan enkä heidän aurinkoaan, sillä kylmyys ja kova työ kasvattaa
rautaa kansan rintaan. Pohjola on Europan perillinen. Tunnethan, kuinka
jo nyt tuo kirottu lämmin veltostuttaa jäseniä!"

"Niin", sanoi Tuomas, "lämmin ei ole oikeastaan hyvä muualla kuin
heinäpellolla, riihessä ja saunassa."

Näin toverukset koettivat pidellä oman köyhän ja kylmän maansa puolta,
ettei irvistelevä kateus olisi saanut kovin suurta sijaa heidän
sydämessään. Sehän ei olisi muuten ollut kummakaan, kun muistaa,
kuinka äärettömän raskaan työn palkkana Impivaaran vainioiden vihreys
on ollut, ja kuinka monta kertaa halla oli noussut Sompiosuosta ja
vienyt kaikki, jättäen äsken niin teräisen viljan seisomaan tyhjänä
ja avuttomana kuin sokean erämaahan. Saattoipa Juhani näistä asioista
keskusteltaessa rynnätä ankarasti moitiskelemaan esi-isiämme,
jotka tyhmästi, nähtävästi jonkun aivan taitamattoman "tohelon"
johdolla, olivat paenneet yhä kauemmaksi paremmilta mailta, kunnes
vihdoin löysivät sellaisen korpilompolon kuin nyt tämän Suomenkin.
"Olisi se mies tuossa", lausuili hän kiivaasti, "niin pieksäisin
mokoman johtomiehen!" Ja hauskempaahan olisi tietysti nähdä
suomalaiset rynnistelemässä maailman rintamailla mahtavana ja suurena
pohattakansana sekä Suomessa heidän sijallaan esimerkiksi ranskalaiset
raivaamassa jotakin kuloutunutta suoniittyä, saadakseen lehmäparalleen
edes jonkun heinänpiikin talven varaksi. "Eipä minunkaan sydämeni sitä
vastaan löisi", tunnusti Simeoni. "Mutta näin on ollut kohtalon määräys
ja siihen on tyytyminen -- ja paras maa meillä on sittenkin", lopetti
hän.

Jo kauan oli Simeoni epäillen katsellut, kuinka radan varrella hyörivät
ihmiset hoitelivat jotakin hänelle outoa viljelyskasvia. Siinä
katkottiin pois vanhoja varsia matalista, ryhmyisen ja koukkuisen
näköisistä pienistä rungoista, jotka olivat ehkä noin puolta metriä
korkeita, möyhittiin multaa ahkerasti, pystyteltiin pieniä keppejä
rungon juurelle ja väliin tirautettiin joukkoon jotakin lannoitusta.
Juhlallinen aavistus valtasi Simeonin ja hän sanoi tovereilleen:
"Ottakaa, pojat, lakki pois päästänne, sillä tässähän parhaillaan
ajetaan viiniviljelysten halki."

Simeonille oli saapuminen viinirajan eteläpuolelle melkoinen tapaus.
Elettyään ikänsä oloissa, joissa ei viiniä oltu monta kertaa nähty ja
joissa sen tavaran halu tyydytettiin "rehellisellä" paloviinalla, hän
oli joskus tullut epäilleeksi, mahtaako niitä oikeita viinejä, joista
sokea eno-vainaakin joskus puhui, ollakaan. Eivätkö liene herrain
sekoittelemia marjavesiä? Tosinhan Pipliassakin, esimerkiksi ukko
Noakin historiassa, kerrotaan viinipuusta, jopa siitäkin, että tämä
sanottu äijä ehti sen hedelmästä humaltuakin ja tietysti porsastella
pahanpäiväisesti, mutta silti oli tuo viinipuun asia Simeonille
vähän niinkuin satua. Mutta eipäs: tuossapa sitä nyt kasvoi, tuota
mainittavaa köynnöskasvia, jolla on ihanat marjat ja niissä ihmeellinen
neste! Ja sanotaanhan vielä, että siinä, missä on viiniraja, alkaa
vasta ihmiskunnan todellinen elämänilo, joten viinillä olisi sen mukaan
suuresti nostattava vaikutus ihmiseen ja hänen elämänhaluunsa. Kukapa
tietää, vaikka tuo olisi tottakin, sillä muistellessaan, kuinka hänen
oma kansansa oikeastaan vaeltaa elämänsä halki kiukkuinen ärräpää
alati tipahtamassa suupielestä ja kulmat rypyssä kuin kostonenkelillä,
hän tunsi uskovansa, että jos viinimaiden aurinkoa todellakin pääsisi
valahtamaan suomalais-ugrilaisen sielun pimentoihin, sen raskas veri
ehkä jonkun verran kevenisi ja kirkkaampi elämänkatsomus tulisi
vallitsevammaksi.

"Kunniata ukko Noak ijät kaiket saakohon", siteerasi Juhani, hänkin
nähtävästi kerraten mielessään viinin lukemattomia vaiheita, kun
samalla tultiin seudulle, jolla oli jo uuden viljelyksen leima.
Peltomaisilla tasangoilla oli erittäin hyvässä järjestyksessä, vielä
talvisilla korjuupaikoillaan, läjissä pitkiä ja solakoita riukuja,
joiden tarkoitusta Simeoni ei ymmärtänyt. Aluksi hänen huomiotaan
herättikin se huolellisuus, jolla ne näyttiin asetetun talviteloilleen,
ja hän muisti huoaten, kuinka kotona Suomessa vastaavat esineet, jopa
kalliit maanviljelyskoneetkin, usein saavat jäädä huiskin haiskin mikä
minnekin lahoinaan ja ruostumaan, kun ei kenelläkään "tule korjatuksi"
niitä talteen. Simeonin siinä juuri aprikoidessa noiden pitkien
riukujen tarkoitusta saapui paikalle ylikonduktööri tarkastamaan,
olivatko piletit asianomaisessa kunnossa. Hänen pyöreä ja punakka
naamansa, josta loisti pari ystävällistä vanhan miehen silmää, ja hänen
tanakka, kohtuullisella riippavatsalla varustettu ruumiinsa herättivät
Simeonissa mielikuvan jonkunmoisesta viinin ja oluen sekajumalasta,
ja hän kysyi äijältä, mitä kansa tuolla kedolla teki noita riukuja
pystytellessään. "Tämä on viinin- ja humalan viljelyksen aluetta",
selitti vanhus, "ja nuo pitkät riu'ut ovat humalan tukipuita". --
"Ahaa", sanoi Simeoni viisaasti, ja ylisti sitten kaunein ja valituin
sanoin maan lihavuutta. Mutta ukko vastasi raskaasti huoaten: "Niin,
maa on kyllä viljava ja ihana, mutta ihmiset, jotka siinä asuvat, ovat
pahoja. Vielä löytyy kuitenkin niitä, jotka ovat lujia vakaumuksessaan,
eivätkä anna itseään horjuttaa." Näin sanottuaan vilkutti hän silmiään
salamyhkäisesti ja meni, mutta Simeoni jäi ällistyneenä miettimään,
mitä hän tuolla kaikella oli mahtanut tarkoittaa. Vasta myöhemmin
hän tuli ajatelleeksi, että koska ukko silminnähtävästi oli selvä
saksalainen, oli tshekko-slovakien uusi kansalliskiihkoinen komento
hänet kokonaan katkeroittanut ja tarkoitti hän ehkä tulkita puheellaan
jotakin tähän viittaavaa.

Valtava määrä humaloita mahtoi tulla tältä alueelta viljelijänsä
sadoksi. Simeoni mietiskeli, miksi ei Suomessa, jossa humala kuitenkin
menestyy joltisestikin, viljellä sitä ainakin niin paljon, että oman
maan kalja saataisiin sen avulla tehdyksi? Sekin riippunee suomalaisten
hitaudesta ja saamattomuudesta, samoin kuin moni muu pienempi viljelys-
ja tavara-asia, jotka kuitenkin yhteen laskettuna merkitsisivät paljon
sellaiselle köyhälle miehelle kuin suomalainen.

Juna sukeltelee korkeitten kumpujen väliin. Kirjavapukuisia akkoja
vaeltaa radan vartta tahi kykkii kyyrysillään pellolla. Kaukaa näkyy
torneja ja korkeita rakennuksia. Tullaan Pragin kaupunkiin. Kello
näyttää neljää maaliskuun 17 päivänä. Ilma on erittäin kaunis.



XI.

Pragin hajuja ja ihmisiä. -- Tshekkiläisten uusi suojeluspyhimys ja
heidän kielikiihkonsa. -- Pikkuhuomioita. -- Vanha synagoga ja sirunen
historiaa. -- Kolme omituista edeskäypää.


Simeoni oli jo ehtinyt nähdä siksi monta suurkaupunkia, että hän oli
oppinut tuntemaan ensimmäisen silmänräpäys vaikutelman merkityksen.
Todellisessa suuressa kulttuurikaupungissa edustaa jo rautatieasema
paljon, kantaen melkoisessa määrässä sitä käyttävän yleisön leimaa, ja
sen antama vaikutelma on monessa suhteessa oikeaan osuva.

Pragin asema ja siellä tunkeileva yleisö ei saavuttanut kolmiliiton
myötätuntoa. Heidän silmänsä panivat merkille eräänlaisen tyypillisen
harmauden ja nuhruisuuden, joka oli melkoisesti sukua sille komennolle,
jonka he olivat huomanneet ryssän menoihin kuuluvaksi, ja heidän
nenänsä haisteli epäillen eräitä tunkeilevia ja outoja, mutta sittenkin
niin tuttuja hajuja, jotka kertoivat piintyneestä ja uskollisesta
rakkaudesta likaan. Venäjältä kaikuva puheen politus, äänekäs ja
hääräävä meno kaikkialla, siihen kuitenkaan olematta erikoisempaa
tärkeätä aihetta, rasvaiset ja tummat naamat sekä pelottavan lukuisesti
esiintyvät käyrät nenät ilmoittivat toveruksille epäämättömän varmasti,
että he nyt olivat saapuneet maahan, jossa vallitsee slaavilaisuus ja
juutalaisuus. Simeoni oli tätä odottanut ja oli varoittanut itseään
ankarasti tekemästä mitään johtopäätöksiä, koska tulisi olemaan
kaupungissa vain yhden vuorokauden eikä siis voisi oppia tuntemaan sitä
suorastaan ollenkaan, mutta minkäpä hän siitä huolimatta nenälleen ja
silmilleen teki.

Seisoessaan asemasalissa ja katsellessaan Johan Hussin ja pyhän
Nepomukin kansaa, kun se siinä hälisi ja hääri, huomasi hän, että
joka paikasta oli saksan kieli maalattu pois, kuultaen vain himmeästi
huonon peitevärin alta. Niinpä niin -- hän oli nyt tullut todellisen
kielikiihkon ja ahdasmielisyyden maahan, jossa saksan kieli oli
kerrassaan alas painettu ja mielittiin väkivallalla kokonaan
tukahduttaa, siihen väliin kenenkään heinänkorrellakaan puuttumatta.
Niin erilainen on maailma jo kukon askeleen päässä Suomesta. Siellä
kotimaassa, mietiskeli Simeoni, on ruotsinkielellä kansalliskielen
asema ja rauha, mutta siitä huolimatta parkuu koko maailma kuin
olisi sillä peukaloruuvit pahimmilleen kiristettyinä suomalaisten
harjoittamasta kansallisuussorrosta -- täällä, jossa saksalaisia on
yhtä monta miljoonaa kuin siellä ruotsalaisia satojatuhansia, on
toiskielisiltä kielletty yksinkertaisesti kaikki oikeudet, kenenkään
puhumatta siihen mitään. Miten tämä on mahdollista? Simeoni katseli
ympärilleen vilpittömästi ihmetellen ja mietiskeli juuri, soisiko hän
itselleen nautinnoksi pienen ivanaurun lirauksen, kun hän samalla
huomasi jotakin, joka selitti, miksi näihin kansallisuussorto-asioihin
ei täällä puututtu.

Aseman uloskäytävän oven päälle oli kiinnitetty Tshekkoslovakian uuden
suojeluspyhimyksen, presidentti Woodrow Wilsonin medaljonkikuva. Se
oli läpimitaltaan siinä metrin korvilla ja montteerattu niin lujasti
koloonsa, että arvattavasti maa ja taivas saisivat hukkua, eikä se
siitä kuitenkaan irtautuisi. Siinä on selitys, ymmärsi nyt asian
Simeoni kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mihin tuo mies sai syvemmälle
sormensa pistetyksi, siinä syntyi, jos ei muuta, niin ainakin mitä
kiihkeintä kansallisuussortoa. Paikallaanhan siis onkin, että hänen
kuvansa on täällä julkisesti kansan rukoiltavana, arveli hän, ja
nautiskeli nyt itsekseen hiljaisesta, pitkäksi venyvästä ivan ja
katkeruuden irvistyksestä.

Hotelliin ajettaessa oli sama näky edessä: liikekilvistä ja kaikkialta,
missä ennen oli saksan kieltä ollut, oli se nyt poistettu. Jos tälläkin
kadulla olisi luudanvarsi heilahtanut edes niinkään monta kertaa kuin
maalarin sivellin tuon kielikiihkon palveluksessa, olisivat tulokset
ehdottomasti olleet paljoa arvokkaampia, sillä olisihan kadulla silloin
ollut ehkä muutamia unsseja vähemmän töskää ja saman verran enemmän
kulttuurileimaa. Mutta eipäs ole siihen ollut intoa eikä aikaa.
Harmistuneena Simeoni, joka itse rakastaen kieltänsä ja pitäen sitä
arvossa koetti noudattaa samaa lakia toistenkin kieleen nähden, pani
merkille tämän ahdasmielisyyden ja epäkulttuurin ilmeen sekä katseli
murjottaen eteensä, ajurin huonon hevosen hyppiessä kiveltä toiselle
Palace-hotellia kohti, joka matkakäsikirjassa oli ihan tähdellä
merkitty. Juhani lausui puolueettomasti ja kylmästi tarkastuksiensa
tuloksena: "Tämä on nyt sitten Prag", mutta Tuomas ei puhunut mitään,
virutti vain ajattelevaisen näköisenä kaulustansa vähän höllemmälle.

Kun sitten tultiin hotellin kaikkea muuta kuin houkuttelevan näköiseen
etehiseen portinvartijan puheille, täytyi toverusten tietysti turvautua
tuohon vihattuun saksankieleen, koska heille ei ollut koskaan
pälkähtänyt päähänkään opetella edes yhtä ainoata suhausta Johan Hussin
kansan puheesta. Siitäkö sitten lie johtunut vai mistä se kolmiliiton
mielestä erinomaisen kylmä ja tympeä kohtelu tämän viranomaisen
puolelta, jota hän osoitti, sitä ei Simeoni voinut mennä sanomaan;
hän totesi vain, että annettiinhan paikassa toki lupiin yösija, jopa
vaivauduttiin näyttämään itse huonekin, kun toverukset eivät olleet
niin nerokkaita, että olisivat omin päin sen löytäneet. Päästiinhän
kuitenkin lopuksi asettumaan taloksi ja lähdettiin astua toilailemaan
pitkin kaupungin katuja.

Toverukset, joiden aika ei myöntänyt ollenkaan ryhtyä tutkimaan
Pragin nähtävyyksiä, joita siellä kyllä tiesivät olevan hyvinkin
arvokkaita ja mielenkiintoisia, päättivät pakostakin tyytyä vain siihen
kuvaan, mikä syntyisi heidän silmäverkkoonsa, kun he rauhallisesti ja
hätäilemättä astelisivat toista katua ylös ja toista alas. Se onkin
uudessa ja oudossa kaupungissa ohjelmanumero, jota yleensä sopii
suositella, mikäli vain tavallisen, jokapäiväisen elämän katseleminen
yleensä asianomaista huvittaa. Niinpä he siis kysyivät tietä kaupungin
keskustaan, jolloin heidät ohjattiin suurelle Am Graben-kadulle --
sen tshekkiläistä nimeä on mahdoton muistaa. Ja näkemistä on Pragin
kaupungissa, sitä ei sovi kieltää.

Mitä yleisöön tulee, antaa, kuten jo on sanottu, slaavilaisuus ja
juutalaisuus sille oman, suomalaisesta vähän itämaiselle tuntuvan
ja hajahtavan leiman. Tummaverisinä, hiukan rasvaisina, vankkoina
ja tukevina sekä hartioiltaan että nenältään, vaeltavat tshekit
itsetietoisesti katuansa, nähtävästi täysin siemauksin nauttien,
kuten heillä kernaasti lupa ja syy olkoonkin, vuosisataisten
kansallisuustaistelujensa täydellisestä voittoon pääsemisestä. Yleisön
leimana näyttää olevan, väliin esiintyvästä hälinästä huolimatta,
paljoa suurempi itsensä hillitsemiskyky kuin ryssillä, jopa
suoranainen jurouskin, joka tuulahtaa muukalaisen heitä puhutellessa
esiin jonkunmoisena epäluuloisuuden ja itseensä sulkeutuneisuuden
vivahduksena. Tämä oli ainakin Simeonilla ensi vaikutelmana. Ja kun
hän muisti niitä aivan suurenmoiselta näyttäviä maanviljelysalueita,
jotka ovat tshekkien ylpeys ja kunnia, sitä kieltämätöntä tarmoa ja
uutteruutta, jota se osoittaa kansassa olevan, tshekkien intohimoista
ja kiihkeätä vuosisataista taistelua kansallisuutensa puolesta, koko
maan hurjista ristiriidoista ja kamppailuista rikasta historiaa,
ymmärsi hän varsin selvästi, että tässä kansassa täytyi olla sisua
erinomaisen runsaasti, elinvoimaa ja määrätietoista pyrkimystä, joka
todennäköisesti takaa sille johtavan aseman kolkallansa ja ehkä
päämiehen paikan slaavilaisessa rintamassa. Ehkäpä tuo tyyneyden ja
tanakkuuden vivahdus onkin vain sen raudan välkettä, jota aikain
vaiheet ovat sen rintaan kasvattaneet?

Ja kun toverukset katselivat ympärilleen, tunnustivat he kernaasti,
että kyllä tshekkien sopiikin olla tyytyväisiä. He ovat nähtävästi
hyvin varakkaita, joiden maa pystyy tuottamaan runsaasti elämisen
hyvyyttä sekä heille että muillekin. Upeat kaupat ja liikehuoneet
reunustavat katua vierivieressä, raskaita tavarakuormia, edessä
lihavuuttansa ähkivät hevoset, mennä jyristää tietänsä, ruokakauppain
ikkunat ovat pakaten täynnä kaikkea mahdollista, jopa mahdotontakin
provianttia, ja ihmisten kasvoista näkee, että he ovat kaikki
säännöllisesti nauttineet kolme runsasta ateriaa päivässä. Upeina,
korkearintaisina ja leveälanteisina, voimastaan ja hedelmällisyydestään
ylpeinä kuin itse Astartet, vaeltavat tuossa tshekkiläisnaiset,
poskilla verevä punerrus ja olemuksessa paljon slaavilaisen naisen
kieltämätöntä viehätysvoimaa. "Täällä on sivilirekisterin pitäjillä
paljon työtä", lausahti Tuomas tyynesti, kun oli hetkinen katseltu
kadun liassa pyöriviä lapsia ja huomattu heidän olevan siinä omassa
elementissään, virkeinä ja terveinä kuin rotat rikkaläjällä.

Kuta kauemmin veljekset liikuskelivat kaupungilla, joutuen näkemään sen
kauniin aseman Moldaun kahden puolen, komeat sillat, tyynesti virtaavan
joen, ja vaihtelevan rakennustyylin, jossa vanhojen, historiallisten
rakennusten rinnalla kohosi uudenaikaisia kivimuureja, sitä enemmän
joutui ainakin Simeoni sen historiallis-romanttisen tunnelman valtaan,
joka lieneekin Pragille ominainen. Kuin sattumalta tulivat he vanhaan
juutalaisten synagogaan, joka oudolla näöllään keskellä uudenaikaisia
korkeita rakennuksia herätti heidän huomiotaan. Mentyään sisään ja
suoritettuaan kumartelevalle vartijalle pienen pääsymaksun saivat he
nähdä pyhäkön, jolla on ikää harjavuorensa päällä siinä kuusi ja puoli
sataa vuotta. Pieni oli tämä lain selityspaikka ja peräti ummehtunut
sen ilma, penkit omituisen malliset ja kuluneet, mutta käytännössä
kuului se olevan vieläkin, ja "laki", "thora", oli siellä omalla
pyhällä paikallaan kuten ennenkin. Tärisevällä äänellä selitteli
vartija-äijä, joka hengityksestään päättäen sairasti viimeisen asteen
keuhkotautia, pyhän rakennuksensa historiaa, osoittaen ylpeästi
erästä vanhaa ja haalistunutta lippua, joka riippui holvin katosta.
Olivathan nimittäin ruotsalaiset ja suomalaiset joukot vuonna 1648
tulla rynnistäneet aina Pragin porteille, valloittaneet jo osan
kaupungista ja mielineet ryhtyä lopustakin selvää tekemään, kun
herrat Osnabrückissä vihdoinkin pääsivät sovintoon ja keskeyttivät
tämän kolmikymmenvuotisen sodan huikean loppunäytöksen. Kaupungin
puolustukseen olivat nyt israelinlapset ottaneet odottamattoman
tarmokkaasti osaa, jonka johdosta keisari lahjoitti heille,
pankkiireilleen, muistoksi tuon sanotun, vieläkin tallella olevan
lipun. "Jaa jaa, äijä parka", arveli Simeoni itsekseen, "olisivatpa
vain sen ajan Suomen pojat päässeet aikomustensa perille, niin
takaanpa, että olisi paikkakunnalta vähäksi ajaksi unehtunut sekä
Roman että Moseksen usko." Koska vanhus oli puhunut ruotsalaisista,
antoi Tuomas lopuksi hänelle kymmenen äyrin rahan, joka saattoi ukon
vaipumaan syvämietteisiin numismaattisiin tutkimuksiin. Juutalaisena
hän siitä kuitenkin perisi itselleen seitsenkertaisen voiton.

"Sen hakkapeliittasodan viimeinen rynnistys tapahtui siis tässä
kaupungissa", puheli Simeoni silmät harmaina ja hajamielisen näköisinä.
"Mutta eikös se tästä alkanutkin? Alkoipa vainkin! Ellen väärin muista,
heittää rysäytettiin täällä jostakin ikkunasta ulos kolme korkeasti
katolista herraa ja siitähän se sitten pääsi kulovalkea liikkeelle
palaen niin kauan, että oli vähällä polttaa koko Europasta kaiken
ruokamullan pois. Mistä ne oikein silloin tappelivat?"

"Uskon puolesta", selitti Juhani. "Siitä asti, kun papit polttivat
Johan Hussin ja Hieronymus Pragilaisen sekä kukistivat Hussilaiset,
kesti täällä Böhmissä kränää katolisten ja protestanttien välillä,
kunnes se johti veriseen sotaan, johon lopuksi sekaantui vähän
jokahinen. Papit ja jesuiitat, joiden luvattu maa tämä on aina ollut,
siitä pääsyyn kantavat, mutta huitoivat kai siihen joukkoon kaikki
muutkin -- että nyt lähtivätkin pappien usutuksesta sotimaan!"

"Niin, omituisia olivat entisen ajan ihmiset", järkeili Simeoni.
"Jos heidän johtomiehensä, muista puhumattakaan, nyt ilmestyisivät
teutaroimaan keskuuteemme aatteineen ja mielipiteineen, niin
arvattavasti lähimmältä paloasemalta tilattaisiin kiireimmän kaupalla
ambulanssi ja mies vietäisiin muutamien lujien konstaapelien saattamana
Lapinlahteen, jossa hän sittemmin olisi lääketieteen kandidaateilla
mielenkiintoisena tutkimusobjektina. Muistelen hussilaisten
jakaantuneen kahteen lahkoon, joista toinen, 'kalkkilaiset', vaati
ehtoollisessa itselleen ei ainoastaan leipää, vaan viiniä myös;
tämän jälkimäisenhän nimittäin pappi itse nautti antamatta sitä
seurakunnalleen ollenkaan. Ja tästäkin asiasta pantiin monta kaulaa
poikki puolin ja toisin."

"Mutta sehän sentään oli vaatimus, jonka ainakin voi ymmärtää",
harkitsi nyt Tuomas; "niin minäkin olisin tehnyt, sillä enpä totisesti
olisi sietänyt nähdä pappilurjuksen kaatavan naamaansa minulle
laillisesti kuuluvaa tavaraa, jonka kohtuudella taidan itselleni
pyytää."

"Niinpä niin", jahkaili Simeoni, "mitä siihen tulee, niin saattaapa
nyttemmin kalkkilaisten jälkeläisistä olla suurin osa sellaisia, jotka
eivät pidä väliä enempää viinistä kuin leivästäkään -- osoittaneeko
se sitten kehityksen kulkua eteen vai taakse päin, en mene sanomaan.
Kaiken kaikkiaan tämä on erikoisten ja harvinaisten historiallisten
tapausten näyttämöä, veljet, -- katsokaa Moldau-virtaa, kuinka
kauniisti illan rusko kuvastaa sen pintaan, siintäviä kukkuloita ja
keisari Rudolfin linnaa, jossa hän uneksi tähdistä ja kullan teosta.
Enpä ihmettelisi, jos itse pyhä Nepomuk nousisi noista aalloista..."

"Jätetään nyt Nepomuk vain sinne virtaan, koskapa hän on ollut siellä
jo niin kauan, että hyvin viihtyy niissä olosuhteissa -- meidän täytyy
toki mennä hiukan syömään ja lepäämään, etteivät voimat lopu kesken
matkaa!"

Ja näin sanoen tarttui Juhani päättäväisesti Simeonia käsipuolesta
taluttaen hänet pois pyhän Nepomukin sillalta, koska, kuten hän
selitti Tuomaalle, mies parka saattoi oireista päättäen pian langeta
historialliseen lovetilaan, joka on vielä kauheampi kuin se, jossa hän
oli saapasnahkatornista palattuaan ja nähtyään itsensä Lusifeeruksen.
Varovasti he siis kuljettivat hajamielisen ja itsekseen jahkailevan
Simeonin keskellänsä aina Wenzel-aukeamalle saakka, jossa sitten
pontevasti ruvettiin ottamaan selkoa elämän aineellisista puolista.

Hetken perästä nouseskelivat veljekset eräitä portaita ylös, jotka
tuntuivat heistä hiukan liian yksinkertaisilta ja tomuisilta
ollakseen vientiväylänä siihen ensiluokan ravintolaan, jota heille
oli suositettu. Mutta uskoahan täytyi ja perille mentiin. Avattuaan
sitten oven tulivat he etehiseen, jonne vaatteitten vastaanottopöydän
taakse oli kasattu suuri joukko wieniläistuoleja. Mutta pöydän ääressä,
rivissä kuin pääskyset puhelinlangalla, istui kolme valkorintaista
edeskäypää, kaikilla naamat oveen päin ja edessään kukkurallinen
lautanen perunoita ja jotakin lihaa, nähtävästi kanaa. Veljesten
astuessa sisään muljauttivat he kaikki kuin komennosta silmiään
tulijoihin päin, kuitenkaan vähääkään keskeyttämättä syöntiänsä,
joka suoritettiin kumartuneena lautasen päälle, ahmimalla ja kuurona
kaikille muille inhimillisille intresseille. Ällistyneen Simeonin
kysymykseen, oliko tässä yleinen ravintola, vastasivat he nyökäyttäen
samalla kertaa kuin potkija-ukot päätänsä viereistä ovea kohti ja
keskeyttämättä jatkaen syömistään. Simeoni kurkisti ovesta: sali oli
suuri, mutta siellä ei ollut ainoatakaan elävää sielua. "Eihän täällä
ole ollenkaan ihmisiä!" kääntyi hän ihmettelemään kyyppareille. Kuin
surumielinen tuulen kohaus lennähti murheen pilvi jokaisen otsalle,
mutta syömistänsä he eivät keskeyttäneet, vaan omistivat lautasilleen
entistä suurempaa ja kiinteämpää huomiota. Peräti ällistyneenä ja
ymmällä moisesta trahtööri-menosta pyöritteli Simeoni lakkiansa oven
suussa, kunnes kyypparien tekemä vaikutelma purkautui leveäksi ja
ravitsevaksi nauruksi, jonka turvin he virkeinä pääsivät ovesta ulos
ja toiseen paikkaan. Siellä veljekset saattoivat panna merkille, että
tshekkiläisillä on sama ominaisuus kuin veljillään ryssillä: he ovat
aivan mestareita valmistamaan erinomaisen maukkaita ja monipuolisia
ruokia, joiden veroisia ei pursunnut ainoastakaan niistä ihmeellisistä
sarvista, jotka pyhälle marttyyrille ilmestyivät luolan seinään. Ja
hänhän oli kuitenkin Timon arvostelun mukaan taivaassa!



XII.

Passikokemuksia. -- Tuntematon Suomi. -- Tshekkiläisessä kirjakaupassa.
-- Narodny Listy'n toimituksessa. -- Tshekkiläisessä pankissa.


Aamulla 18 päivänä viittasi synkän ja juhlallisen näköinen
portinvartija etehisen seinällä oleviin erinäisiin julkipanoihin,
joita oli siinä monella kielellä, vieläpä saksaksikin. Siinä tehtiin
tiettäväksi, että matkustajain oli ehdottomasti persoonallisesti
mentävä poliisikamariin näyttämään passiaan, sillä ilman sen leimaa
ei maassa saanut olla eikä sieltä päässyt pois. Mikäpä siinä auttoi,
veljekset lähtivät sanottua paikkaa etsimään, aavistaen, että tämä oli
vasta ensimmäinen monesta samallaisesta, edessä olevasta kokemuksesta.

Tultiin sellaiseen paikkaan, jollaisia poliisikamarit yleensä ovat.
Ne eivät herätä mitään esteettisiä tunnelmia. "Pysykäähän perässä",
sanoi Tuomas, ja raivautui nokkelasti ja kylmästi ällistyneen,
nähtävästi samalla asialla olevan yleisön läpi kirjurin pöydän ääreen,
lyöden hänen nenänsä eteen kolme kappaletta maaherra Jalanderin
antamia passeja, joista ainoastaan yksi oli kansissaan kiinni, mutta
toiset kaksi kuin repaleiksi luettuja lainakirjaston suosituimpia
rakkausromaaneja. Herra sihteeri ei siitä kuitenkaan ällistynyt, vaan
rupesi tavailemaan asianomaisten nimikirjoituksia, toimitus, joka
taas nosti erinäisiä hikikarpaloita veli Juhanin otsalle. Mutta kun
siitä oli selvitty -- siten, että sihteeri piirteli joitakin hyvin
apokryyfisiä koukeroita Juhanin ristimänimen jälkeen kirjaansa -- otti
mies esille sarjan erilaisia leimoja, rykäisi ja rupesi iskemään niitä
passeihin, niin että pöytä notkahteli. Virastot ovat aina rakastaneet
leimoja ja onpa voinut huomata, että kuta kansanvaltaisempia olot
ovat, sitä enemmän tarvitaan leimasimia. Leimasinteollisuus on suoraan
verrannollinen demokratian edistykseen: paperi, jossa sellainen löytyy,
on jokaisesta todellisesta demokraatista "tabu", "pyhä", s.o., se
sisältää jonkunmoista maagillista voimaa, joka suojelee sitä ja sen
paperin kantajaa.

Sihteeri lienee nähnyt hienon hymyn pilkahduksen Simeonin suupielessä
ja arvannut, mistä se johtui. Mutta ihmeellistä! Hän ei rypistänyt
ankarasti ja virallisesti kulmakarvojaan tuuheaksi vihan sillaksi,
vaan -- hymyili hänkin sardoonisesti. Simeonin teki mieli ojentaa
kätensä pöydän yli ja taputtaa häntä olkapäälle, sillä hän oli kaikesta
päättäen Pragin poliisilaitoksen viisaimpia miehiä. Mutta hän ei
tehnyt sitä kuitenkaan, koska hän pelkäsi, että maailma ympärillä ei
hänen hyvää tarkoitustansa ymmärtäisi, ja koska hän sittenkin tunsi
hiukan närää tuota sihteeriä kohtaan siksi, ettei hänellä nähtävästi
ollut suurta aavistusta siitä, mikä maailmanpaikka Suomi oli ja
missä se sijaitsi. Hän olisi arvattavasti silmät ummessa osannut
luetella Etelä-Amerikan tasavallat, unohtamatta Haitia ja muita
sivistysvaltioita, jotka olivat olleet mukana antamassa "hunneille"
selkään, mutta Suomi ja suomalaiset -- mitä ne olivat? Katkerana mietti
Simeoni, mitä ihmettä Suomen pitäisi tehdä tullakseen tunnetuksi.
Kirjallisuus siinä ei auta, ei, vaikka tietoja Suomesta painettaisiin
joka ainoa paperineliösentti täyteen, minkä kaikki Suomen paperitehtaat
yhteensä valmistavat, ja se kirjallisuusmäärä sitten vyörytettäisiin
uutena aineen paisumuksena Europan yli; järkähtämättä silloinkin Europa
kieltäytyisi tutustumasta Suomeen -- se on sellainen ominaisuus tuon
niemimaan asukkaissa. Mutta mikä muu valtio tahansa -- Albania! Kuinka
intressanttia! Kuinka omituiset olot -- kerrassaan patriarkaaliset
-- siellähän vielä vallitsee verikosto -- taitaisi olla parasta
Suomessakin kieltää lukutaito ja avioliitto, pukeutua nahkoihin ja asua
luolissa -- arvattavasti maailman mielenkiinto silloin kohdistuisi
meihin niin äkkiä, että ylimääräisillä laivalinjoilla saataisiin ruveta
rahtaamaan tänne uteliaita turisteja, jotka tulisivat keskuuteemme
levähtämään liikakulttuuristaan mielenkiintoisissa ja alkuperäisissä
oloissamme. -- Todennäköisesti meistä silloin tulisi sanomattoman kallis
kansansirpale, jota suojeltaisiin rautahäkissä kaikelta väkivallalta
kuin maailman viimeistä majavaa, ja josta kirjoitettaisiin toinen
toistansa laajempi ja oppineempi teos...

"Kuule Tuomas, pidä hiukan silmällä tuota Simeonia sillä aikaa, kun
käyn ostamassa paperia ja liimaa, että saamme koettaa korjata näitä
passi-onnettomia. Hänhän on aivan sen näköinen kuin mietiskelisi
hän murhayritystä jotakin Tshekkoslovakian merkkihenkilöä vastaan!"
Annettuaan nämä ohjeet poistui Juhani luoden Simeoniin varoittavan
katseen, ja Tuomas laski konstaapelimaisesti kätensä tämän olkapäälle.

Niin oli se asia selvä ja jonkun aikaa myöhemmin tapasi Simeoni
itsensä harhailemasta kaupungilla, uudelleen syventyäkseen sen
hauskaan ja pittoreskiin ulkonäköön. Hän astua tapsutteli siellä ja
täällä, kunnes huomasi seisovansa suuren kirjakaupan ikkunan ääressä,
aivan kuin olisi ollut iltakävelyllään Aleksilla, suorittamassa jo
16-vuotista vahtipalvelustaan Suomalaisen ja Akateemisen kirjakaupan
näyteikkunoiden ääressä. Katsellessaan siinä rikasta ja monipuolista
kirjavarastoa, mikäli saattoi ollenkaan päästä selville oudoista
nimistä ja otsakkeista, juolahti hänelle mieleen mennä sisälle
kyselemään itse kauppiaalta jotakin. Heti sen jälkeen seisoi hän hienon
ja sivistyneen näköisen, vielä nuorenpuoleisen miehen edessä, esitti
asiansa ja oli pian vilkkaassa keskustelussa.

Keskustelun aikana tunsi hän vaistomaisesti isäntänsä puheen
sävystä, että tälläkin oli Suomesta hyvin hämärät käsitykset. Kun
hän vaatimattomasti mainitsi, että Suomessakin on kirjakauppoja ja
kustantajia, ja että siellä painetaan kaikenlaisia kirjoja, otettiin
tämä tieto vastaan jotenkin siihen tapaan, että "vai niin -- onpa
hauskaa, että olette jo päässeet niin pitkälle". Ehkä Simeoni
erehtyi tässä, mutta niin hänestä ainakin tuntui. Tshekkiläisiä
kehui kirjakauppias lukuhaluisiksi. "Kuinka suuria painoksia
teidän kirjailijainne teoksista otetaan?" kysyi Simeoni. "3-15,000
kappaletta", vastasi kirjakauppias. "Ja tshekkiläisiä on?" -- "Ehkä
siinä 10 miljoonaa." (Todellisuudessa heitä lienee korkeintaan 6
miljoonaa.) Simeoni muisteli, että painosmäärät nyttemmin saattaa
Suomessakin, ainakin samassa lievässä reklaamitarkoituksessa, ilmoittaa
jokseenkin samoiksi ja että suomalaisia on vain kolmisen miljoonaa;
näin ollen hän ei puhunut suomalaisten painoksista ja asukasluvusta
mitään, sillä kirjakauppias ei olisi häntä uskonut. Simeoni sai kuulla,
että Tshekko-Slovakian kirjatuotanto on vilkasta, että löytyy suuria
kansallisia kustannusliikkeitä, jotka täysin pystyvät tyydyttämään
kansan kulttuuritarpeen, että kansakouluoppikirjat ovat valtion
huollettavina ja että kirjakauppajärjestelmä on suunnilleen sama
kuin Saksassa -- eli siis sama kuin Suomessakin. Hänelle näytettiin
kohteliaasti kauniita tshekkiläisiä teoksia, joskaan mitään sellaista,
joka olisi kestänyt kilpailun Seitsemän veljeksen, Suomen kansan
satujen tahi muiden loistoteostemme kanssa, ei tuntunut olevan. Suuri
ja laaja propagandateos Tshekko-Slovakiasta oli myöskin nähtävänä.
Simeoni pääsi selville siitä, minkä oli jo ennestäänkin tiennyt, että
tämän kansan elämä on kirjalliseenkin tulevaisuuteen nähden epäilemättä
lujalla kansallisella pohjalla, jolle sopii toivo rikkaasti rakentaa
niin paljon kuin voimat myöntävät.

"Mikä on teillä tavallinen kirjailijapalkkioiden maksuperuste?" kysyi
Simeoni vihdoin uteliaasti. "Arkkipalkkio ensimmäiseltä ja seuraavilta
tuhansilta". Siis samaan tapaan kuin Ruotsissa. Keskustelu siirtyi
sitten yleisemmille aloille, päättyen tiedusteluun, minkä verran
Suomessa tunnettiin tshekkiläistä kulttuuria. Kun Simeoni mainitsi,
että m.m. tshekkiläisistä säveltäjistä tunnetaan etevimmät Suomessa
kuten muissakin kulttuurimaissa, näytti kyselijä ilahtuvan melkoisesti.
Simeonin kohteliaisuuteen ei hänellä kuitenkaan ollut mitään vastaavaa
sanottavana, ei esimerkiksi sitä, että Sibelius tunnettaisiin
Tshekko-Slovakiassa kuten muissakin kulttuurimaissa.

Simeoni oli tyytyväinen käyntiinsä, kiitteli ja lähti. Mennessään hän
vielä tapaili muutamia sidottuja kirjoja kouraansa, kuuli, että ne
olivat valtion kustantamia kansakouluoppikirjoja ja pysähtyi. Ensi
silmäys osoitti ne ulkoasultaan toisluokkaisiksi: paperi oli huonoa ja
sidonta vielä huonompaa. Kirjakauppias kohautti hymähtäen olkapäitään.
Mutta luonnollistahan oli, että tämän täytyi tuloksen olla valtion
puuhista tällä alalla nykyisten hintain aikana.

Kun Juhania ja Tuomasta, jotka olivat menneet hiukan tutustumaan
Pragin liike-elämään, ei vieläkään kuulunut, tallusteli Simeoni uusine
tietoineen jälleen katuja ristiin ja rastiin, kunnes hänen katseensa
osui erään korkean talon seinällä oleviin suuriin kirjaimiin, jotka
muodostivat nimen "Narodny Listy". -"Eihän vain", ajatteli hän, "tuossa
liene sanomalehden toimitus? On vainkin." Ja koska hän oli varustanut
itselleen ystävänsä sanomalehtimies Vehkaperän suosituskortin tällaista
mahdollisuutta ajatellen, kaivoi hän sen nyt liivinsä povitaskusta
ja vaelsi rohkeasti sisään suuresta, ammottavasta ovesta. Hän oli
aikoinaan, opeteltuaan luku- ja kirjoitustaidon, työskennellyt
kotimaassaan sanomalehtimiehenä, ja oli siitä saakka sanomalehtiä ja
sanomalehtimiehiä hartaasti sekä vihannut että rakastanut. Siksipä
hän nyt oli utelias näkemään, miltä tshekko-slovakialainen neekeri
näyttäisi.

Ensimmäinen kokemus oli heti sama kuin Suomenkin lehtien toimituksissa
-- päätoimittaja ei ollut tavattavissa eikä ollut tietoa, milloin hän
tulee. "Mikä on päätoimittaja?" kysyi kerta Manchester Guardianin
älykäs ja leikillinen ulkomaanosaston toimittaja, mr Sidebotham,
Simeonilta, joka aikoinaan oli samoin kuin nytkin harhaillut
Manchesterin katuja ja joutunut sanotun lehden toimitukseen, ja kun
Simeonilla ei ollut siihen heti sopivaa vastausta, vastasi kysyjä itse:
"Se on se toimittaja, joka ei ole ja jonka ei koskaan tarvitse olla
tavattavissa". Mutta sen sijaan oli täälläkin, kuten aina Suomessa ja
arvattavasti kaikkialla maailmassa, toimitussihteeri kyllä saapuvilla
ja valmis antamaan kaukaiselle virkaveljelleen kaikkia niitä tietoja,
joita tämä suinkin halusi.

Narodny Listy on suuri lehti; toimittajan ilmoituksen mukaan sitä
painetaan 80,000 kpl. päivittäin, mikä ei olekaan mahdotonta väkilukuun
verraten. Puoluekantaa ei ilmoiteta, mutta tosiasiallisesti se on
"kansallis-demokraattinen agraarisella pohjalla." Tshekkiläiset
talonpojat ovat ahkeria sanomalehtien lukijoita. Bolshevismia ei
tarvitse pelätä, sillä jo nykyiset ja parhaallaan uudistusten alaisina
olevat maanomistussuhteet kiinnittivät kansan määrää vimman ja parhaan
osan itsenäiseen ja innokkaaseen työhön yksityisen maanomistuksen
pohjalla. Vasta saavutettu kansallinen ja valtiollinen voitto
on aikaansaanut myös kaikissa luokissa voimakkaan isänmaallisen
innostuksen, ja sekin tekee bolshevismin opit tshekkiläiselle aivan
oudoiksi ja hänen mielestään kerrassaan järjettömiksi. Valtion
elämän päähuomio on tietysti kohdistunut valtakunnan uuden aseman,
taloudellisen elämän ja poliittisten suhteitten lujittamiseen.
Taloudellisessa suhteessa on Tshekko-Slovakialla hyvät edellytykset:
paitsi tuottavaa maanviljelystä on sillä perintönä yhteismonarkian
ajoilta melkoisen korkealla kannalla oleva teollisuus; puutavaran
tuottajanakin se pystyy harjoittamaan huomattavaa vientiä. Siksipä
onkin valtakunnan raha sentään parempaa kuin Puolan, puhumattakaan
Itävallasta.

"Niin, Itävallan asema ei liene kadehdittava?" sanoi Simeoni,
vilkaisten kulmiensa alta isäntäänsä.

"Ei siellä kuitenkaan niin suurta hätää ole kuin he itse valittavat",
vastasi tämä kylmästi.

Sitten Simeoni sai tehdä selkoa Suomen oloista ja Kronstadtin
kapinasta, jonka kukistumisesta lehti juuri silloin oli saanut tietoja.
Toimittaja oli selvillä asioistamme sangen hyvin ja lausui sivumennen
ihmettelynsä suomalaisten tunnetusta saksalaisystävyydestä. Simeoni
vastasi kysyen:

"Kenenkä voitosta Tshekko-Slovakia saavutti nykyisen asemansa?"

"Ententen", vastasi toimittaja ja lisäsi sitten hymyillen: "Ja Suomi
siitä, että Saksa voitti Venäjän. Meidän pikku kansain oli meneteltävä
siellä niin, täällä näin."

Puolituntinen kului hauskasti, kunnes toimittaja vihdoin kysyi nauraen,
olivatko vieraat saaneet Pragissa kylliksi ja hyvää ruokaa, tiedustelu,
joka osoitti, miten tärkeä tämä ala tuossa viinin ja hunajan maassa
on. Ja kun Simeoni vastasi siihen sekä myöntäen että kehuen, lisäsi
toimittaja ylpeästi:

"Niin, me syömme täällä Tshekko-Slovakiassa todellakin hyvin."

       *       *       *       *       *

Tultuaan kadulle pysähtyi Simeoni tarkastamaan näkyä, joka jo
edellisenä päivänä oli herättänyt hänen huomiotansa: erästä lajia
hevosen valjaita, jotka todistivat hänen olevan toisessa maassa kuin
Suomessa. Länget olivat erittäin raskaat ja paksupuiset, niin että
olisi luullut vähemmänkin riittävän, vaikka vankkurit perässä olivatkin
tavattoman suuret. Mutta paitsi tavallista nahkavuorausta oli niskan
puolelle rakennettu nahasta korkealle kohoava koriste, joka varmuuden
vuoksi oli isketty täyteen messinkiheloja, niin että hevosella oli
selässään kuin jonkunmoinen vaski-ies. Tuolla kaikella ei voinut olla
mitään tarkoitusta, vaan teki se länget raskaiksi sekä hevoselle että
muille käsittelijöille, ja näytti Simeonista, joka aina oli koettanut
saada Valko paran valjaat niin keveiksi ja sopiviksi kuin suinkin,
aivan raakalaismaiselta. Mutta tämä oli kuitenkin pienimpiä ihmeitä,
mitä Simeoni tuli matkallaan eläinten kohtelusta näkemään.

Pian hän sitten tapasi Juhanin ja Tuomaan, jotka olivat
kumpikin haarallaan hoidelleet asioitaan. Nyt he olivat menossa
Tshekko-Slovakian kansalliseen pankkiin, ja koska Simeonikin oli
joskus "diskannut" jonkun "maisterivekselin", päätti hän mennä mukaan,
nähdäkseen, miltä tässä maassa näyttäisi sellainen laitos. Heidät
saateltiin monia portaita ylös ja pitkiä käytäviä myöten, kunnes he
huomasivat seisovansa pienen, nuorenpuoleisen, hiukan japanilaista
muistuttavan miehen edessä, joka kiinnitti heihin kysyvästi katseensa.
Nytpä Juhani, joka Jukolan isäntänä oli tottunut puhuttelemaan
Viertolan patruunaa, lautamies Mäkelää, rovastia, kanttoria,
nimismiestä ja muita suuria herroja, nopeasti teki selvää asiasta,
ruveten keskustelemaan tuon miehen kanssa miljoonista, kansallisista
pankkilaitoksista, tuonnista ja viennistä, kaupasta ja teollisuudesta,
niin että Simeonin korvissa rupesi humisemaan. Hän sai siinä kuulla,
että Tshekko-Slovakian rahalaitokset olivat kansallisissa käsissä,
eikä juutalaisten huostassa, kuten esimerkiksi Unkarissa, ja että ne
katsoivat toimivansa hyvällä menestyksellä, nojautuen maan suureen
tuotantokykyyn. Juhani teki puolestaan pontevasti selvää oman maamme
asioista ja Tuomas säesti häntä pistäen väliin lyhyen ja vankan
huomautuksen silloin tällöin. Olihan hänellä Impivaaran tilalla
valtaiset tukkimetsät, joiden puolesta sopi nousta puhumaan maailman
mahtavainkin edessä sangen keveällä ja rauhallisella omallatunnolla.
Näin vyöryivät Simeonin henkisilmien editse maailman kaupan eri puolet
kuin kultarahat runsauden sarvesta, ja hän katseli niitä lumottuna,
sillä Jukolan talon palkattomana setämiehenä hän oli jäänyt mammonasta
osattomaksi, omistaen elämäntyönsä tavaran hankkimiseksi taivaassa.
Mutta hän oli silti ylpeä veljiensä puolesta, sillä olihan komeaa
nähdä, kuinka Jukolan vanhimmat veljet pystyivät kunnollisesti
edustamaan maansa taloudellista puolta näissä vieraissa ja meitä aina
väheksymään taipuvissa oloissa.

Tässäpä sitten olikin kaikki, mitä Simeoni ehti Pragin kaupungista ja
siinä asustavasta kansasta saada tietää yhden vuorokauden kuluessa.
Loppuvaikutelma oli hänellä se, että tshekkiläisillä on voimakas
ja nuorekas halu päästä edistymään kaikilla aloilla ja että he
todennäköisesti tulevat myös pyrkimyksissään onnistumaan. Mitäpä
siis muuta, kuin myötämielinen onnittelu ja menestyksen toivotus!
Ellei ahdasta kansalliskiihkoa olisi, todistaen sittenkin kulttuurin
nuoruudesta, olisivat Simeonin muistot Pragista ylipäätään erittäin
mieluiset. Kohottaen kätensä asemahuoneella, hälisevän ja sekalaisen
yleisön keskellä, Wilsonin jättiläismedaljonkia kohti, manasi Simeoni
pois kansallissorron hengen ja sijaan rauhan, sovun ja vapauden
tshekkiläisten, saksalaisten, slovakien ja unkarilaisten keskeen.



XIII.

Gulliverit ja Lilliputit. -- Itävallan tulli. -- Masennuksen
valtakunta. -- Suuret rahalaukut. -- Yötunnelma Wieniin tullessa.


Juna kiljaisi ilosta saadessaan taas kunnian kuljettaa Jukolan
veljeksiä edelleen heidän kansainvälisellä tarkastusmatkallaan. Kello
osoitti neljää iltapäivällä, taivas oli aivan pilvetön, luonnossa yhä
enemmän elpyvän kevään virkeyttä. Veljekset asettelivat tavaransa
ikkunapaikoille ja pistäytyivät vielä jonnekin, kunnes palasivat
takaisin osastoonsa. Silloin oli ikkunapaikoille asettunut kaksi
englantilaista. Toverusten tavarat oli sievästi nostettu syrjään.

"Miehen tulee itseään jalosti puolustaa, koska maailma häntä sortaa
tahtoo", sanoi Juhani jyrkästi ja katsahti kysyvästi tovereihinsa.
Mutta nämä kielsivät, tahtomatta ruveta asiasta huomauttamaan, koska
heillä kuitenkin oli kaikilla hyvät istumapaikat. Niin lähdettiin
ja uteliaina tarkastelivat veljekset sekä matkatovereitansa että
jättiläisfilminä ohi kiitäviä maisemia.

Sokealta eno-vainajaltaan ja erittäinkin merimies Nikolta oli
Simeoni kuullut paljonkin englantilaisista, oli heistä lukenut ja
olipa vihdoin itse käynytkin iloisen Englannin mantereella. Siitä
matkasta hänellä ei ollut mitään ikävää muistoa -- päinvastoin. Mutta
hänellä oli jo silloin herännyt mielessä haparoiva ajatus jostakin
vertauksesta, joka selittäisi hänelle englantilaisten ja suomalaisten,
ehkäpä useimpain muidenkin kansojen suhteen havainnollisesti, vaikka
hän ei ollut saanut ajatustaan oikein kirkastetuksi. Katsoessaan
nyt noita kahta lippalakkiin, vankkaan sadetakkiin, paksuihin
nahkahansikkaihin puettua miestä, joiden kasvoille kylmä ilme, suurehko
piippu ja kilpikonnanluusankaiset, geometrisen pyöreät silmälasit
antoivat leimansa, älysi hän äkkiä, mitä oli silloin hakenut: -- nuo
englantilaiset ovat Gulliverejä ja me kaikki muut -- Lilliputteja.
Kulkivat he missä hyvänsä, katsoivat he vaistomaisesti "alas" kaikkiin
muihin, jotka kylläkin täydellisinä, mutta pienuutensa vuoksi silti
niin naurettavina puuhailivat tuossa heidän jalkainsa juuressa. Eihän
tällaisille jättiläisille voinut juolahtaa mieleenkään, että heidän
esimerkiksi matkoilla tarvitsisi osoittaa mitään huomiota Lilliputtien
mukavuudelle, sillä jo yksinomaan tuo suuruus-eroitus ikäänkuin
itsestään teki sen tarpeettomaksi. Eihän Lilliputeilla voinut tietysti
olla mitään sanomista, jos he milloin aukaisivat akkunan, milloin
sen sulkivat, polttivat vaunun tupaten täyteen ankaran väkevää savua
tahi tekivät mitä yleensä halusivat, nauraa hohottivat niin, että
Lilliputeilla korvat soivat "tilliä", ja antoivat ympäristön ihailla
heidän kidastansa välkkyvää loistoisaa kulta-aarretta. "Sanotaan kullan
sodan aikana siirtyneen ententen haltuun ja niinpä todella näyttää
käyneenkin", arveli Simeoni siinä muun puheen lomassa, kun mennä
jyryytettiin eteenpäin ja katseltiin toisiaan sekä maisemia.

Ne olivat samoja kauniisti kumpuilevia viljelyksiä, joita veljekset
olivat jo nähneet kyllältään Pragiin tullessaan. Sieltä täältä
häämöittävät korkeammat kukkulat osoittivat kuljettavan ylänkömaitten
välisessä uomassa, joka arvattavasti johti juuri heidän kulkemaansa
tietä Unkarin tasangolta Böhmin läpi Elben lähteille saakka, ja siitä
Erzgebirgen läpi Keski-Europan tasangolle. He olivat siis siinä
uomassa, joka oli hämärästä muinaisuudesta saakka ikäänkuin kanavan
tavoin johtanut patoutuneet ja liikkumahaluiset kansat Unkarin
suuresta tasankosäiliöstä Länsi-Europan vitsaukseksi. Tätä tietä
olivat arvattavasti unkarilaisetkin käyttäneet rynnätessään Saksaan
ja pakottaessaan sen maksamaan itselleen veroa. Suurta mielikuvitusta
ei tarvitse kuvitellessaan, minkälaista hurjaa joukkoa tuo magyarien
lauma siihen aikaan oli, ja kuitenkin saattaa nykyaikaisen ihmisen
kuvittelukyky olla liian heikko esittämään koko sen aikaista totuutta
kaikessa realistisessa hirveydessään; sellaisia poikia olivat serkkumme
vielä 1000 vuotta sitten.

Nämä historialliset unelmat keskeytyivät saavuttaessa Smuntin asemalle,
jossa Itävallan tupakanvihastaan kuuluisa tulli otti toverukset
käsiinsä. Tupakan orjana ahersi seurueesta ainoastaan Simeoni, joka oli
huomannut tuolla yrtillä olevan melkoisia etuja, jos varjopuoliakin, ja
tottuneena aina käyttämään samaa lajia oli varannut kotimaasta mukaansa
muutamia savukelaatikoita. Jos hän nyt olisi tehnyt samoin kuin kaikki
muut: valehdellut, ettei ole tupakkaa, olisi hän päässyt menemään niine
hyvineen, mutta kun hän ei voinut valehdella, vaan ilmoitti totuuden,
rupesi tullimies kuivasti laskemaan laatikkojen lukumäärää. Kaksi hän
antoi pois, mutta lopusta olisi pitänyt maksaa tullia. "Me tarvitsemme
myös tupakkaa", ilmoittivat nyt Juhani ja Tuomas auttaakseen Simeonia
ja saadakseen siis hekin kaksi laatikkoa ilmaiseksi mukaansa, mutta
tullimiespä huomautti kuivasti herrojen äsken päinvastoin sanoneen,
etteivät he polta ollenkaan. Koska Simeoni ei halunnut maksaa tullia,
lahjoitti hän lopuksi nuo laatikot tullimiehelle, mutta ei tämä edes
kiittänyt. Ei tainnut kuitenkaan miesparalle lahja pahaa tehdä, sillä
tuskinpa hänellä oli palkkaa riittävästi kunnolliseen tupakkaan.
Koska tullin kanssa vänkääminen on aina hiukan kiusallista, istuivat
veljekset loppumatkan sadatellen itsekseen, ikäänkuin asia olisi ollut
sen arvoinen.

Pimeys peitti maailman ja junan jyrinä vaikutti unettavasti ja
yksitoikkoisesti. Kuta lähemmäksi Wieniä tultiin, sitä enemmän
toverukset joutuivat omituisen, ympäristöstä, ihmisten ilmeistä,
kaikkialta huokuvan hiljaisen masennuksen ja resignatsionin valtaan.
Se oli luultavasti itsepetosta kaikki, johtunutta vain siitä, mitä
oli luettu ja kuultu Itävallan kurjista oloista, sillä veljesten
huomiopiiriin ei todellakaan mitään erikoisempaa kurjuutta sattunut,
mutta tuon tunnelman syntyminen oli kuitenkin tosiasiallista. Ainoa
seikka; joka jo junassa herätti tältä kannalta heidän huomiotaan,
oli konduktöörien ja muiden rahaa käyttelevien oudostuttavan suuri
nahkainen rahalaukku. Siinä oli eri seteleille omat osastonsa ja kun
seteleistä toiset olivat melko kookkaita, muodostui tuosta laukusta
pullea ja täysinäinen kuin puuhakkaan asianajajan salkku. Tämän
nähdessään ja muistaen maassa vallitsevaa puutetta tuumi Juhani: "Niin,
leipää ei kyllä Latomäen talossa aina ole, mutta tuota rahan roskaa
on niin, että hirvittää." Nämä rahalaukut olivat sitten tyypillisinä
sivukoristeina kaikilla rahan käyttäjillä koko Tonavan laaksossa, aina
siihen asti, kunnes ne veljesten noustessa Belgradissa kansainväliseen
pikajunaan katosivat heidän näkyvistään. Valikoima niistä olisi
välttämättä saatava asianomaisten maitten historiallisiin museoihin
todistamaan menneistä ankarista pulakausista.

Kello 12 yöllä saapuivat veljekset Wieniin ja ajoivat hotelliin.
He olivat luulleet, että tämä Europan iloisin kaupunki olisi
huvitteluelämään nähden vilkkaimmillaan tähän vuorokauden aikaan,
mutta erehtyivät: kaupunki tuntui aivan kuin kuolleelta. Kaikki
ravintolat oli suljettu eikä ihmisiä näkynyt paljoakaan liikkeellä.
Väsyneinä toverukset rupesivat katselemaan hotelliansa, joka oli
heille neuvottu jo Pragista pitäen, ja huomasivat pettyneensä siinä
kokonaan. Sen vanhat, kosteat ja ummehtuneet huoneet, hydraulisella
puristimella ijäisyyshitaasti liikkuva hissi, ja palvelevainen, mutta
köhivä ja yskivä, naskalinenäinen portinvartija, joka oli kuin ilmeinen
Kuninkalan Eenokki keuhkotautinsa viimeisellä asteella, olivat omiaan
lisäämään sitä tunnelmaa, että entisten keisarien upean Wienin sijaan
oli tultu johonkin rauniokaupunkiin, jossa asustaa vain haamuja ja
yökyöpeleitä. Ennen kuin Simeoni kallistui vuoteelleen, tutki hän
tarkoin huoneensa vieressä olevan typötyhjän ja kammottavan alkoovin,
kohautteli seinäverhoja ja kurkisti vuoteensa alle, siltä varalta, että
siellä olisi joku pitkällä tikarilla varustettu itävaltalainen rosvo
ystävällisissä aikeissa. Sitten hän nukahti, huomattuaan juuri sitä
ennen ajatuksissansa hyräilleensä jotakin wieniläisvalssin palasta.



XIV.

Päivä Wienissä. -- Herr Fiaker. -- Rahaa paaleittain. -- Yleinen
elämän ilme. -- Bella gerant alii. -- Elintarvepulia ja hintoja.
-- Ravintolamoraalia. -- Juoppouden harvinaisuus. -- Pyhän Tapanin
tuomiokirkko ja goottilainen kirkkotyyli. -- Gretchenin rukous.


Kirkkaana ja lämpöisenä valkeni maaliskuun 19, Marian ilmestymisen
päivä. Levättyään riittävästi heräsivät toverukset siihen mieluiseen
tunnelmaan, joka on terveille ja uteliaille ihmisille luonnollinen
vieraalla ja kuuluisalla paikkakunnalla. Tosin heillä ei ollut paljon
tilaisuutta tiedonhaluansa tyydyttää, sillä yksi päivä oli vain Wienin
kohdalle sallittu, mutta eihän se silti hauskuutta sen vähemmäksi
tehnyt.

Wienissä ei sovi kuten Suomessa ankaralla äänellä tahi kiivaalla
vihellyksellä kutsua luokseen "issikkaa", "ajuria" tahi mitä nimeä
kukin haluaa käyttää, vaan on tätä ammattilaista puhuteltava
sulavasti sanoilla "Herr Fiaker". Hänellä on mukavat ja tilavat
vaunut, joihin mahtuu kolme, jopa neljäkin henkilöä, sekä edessä
kaksi hevosta, joita hän taitavasti ohjailee katuvilinässä. Ja hän
on siitä ihmeellinen, että hän vastaa heti kohteliaasti, kun häneltä
kysytään, ollen siis poikkeuksena suomalaisesta ammattikunnasta, jonka
jäsenten velvollisuuksiin, kuten tunnettua, kuuluu joko olla kokonaan
vastaamatta tahi kirota.

Kun nyt Herr Fiakerin maksuvaatimukset liikkuivat huimaavissa summissa,
täytyi veljesten ensi työkseen lähteä pankkiin hakemaan rahaa. He
keskustelivat vakavasti, olisiko syytä ostaa varsinainen, maan
tarpeitten mukainen rahasalkku, mutta hylkäsivät tämän ajatuksen,
vahvasti luottaen kaikkien taskujensa kuutiotilavuuteen. Vähällä oli
kuitenkin, ettei tämä luottamus joutunut häpeään, sillä kun pankin
kassanhoitaja ylimielisesti hymyillen latoi Tuomaan eteen setelipinkan
toisensa jälkeen, kysyi tämä huolestuneena, ottaisivatko veljetkin
osan taakasta kantaakseen, sillä ei hän ainakaan yksinään rapea
näitä paperipaaleja pitkin katuja haalaamaan. Huomattuaan toverusten
ihmettelevän ilmeen naurahti pankkimies kuivasti ja lausahti: "Eihän
tuossa ole vielä paljoakaan!" Pulleina rahamiehinä painuivat veljekset
sitten ulos, antaen aluksi Herr Fiakerin ajella pitkin upeita katuja,
minne halusi.

Kevään kirkkaudessa teki Wien loistoisan, siistin, sivistyneen
vaikutuksen. Sen upeat, barokkityyliset palatsit, puhtaat kadut,
sirosti esiintyvät, iloiset ja avomieliset ihmiset, saivat Simeonin
ajattelemaan, että täällä Wienissä taitaa olla aina vappu. Likipitäen
sellainen tunnelma vallitsi hänen mielestään kaikkialla. Pragin
ja Wienin kasvoilla on ehdottomasti eri ilme: edellinen on synkkä
ja itseensä sulkeutunut, tumma, jälkimäinen vaalea, iloinen ja
avomielinen. Juro suomalainenkin siellä hiukan irtautuu kuorestaan ja
rupeaa juttelemaan keveästi ja hauskasti, huomaten äkkiä, että käypä
laatuun täällä maailmassa elämä. Mitään erikoista surua ja murhetta
eivät veljekset missään huomanneet, vaan mieluumminkin halua kääntää
kaikki vähän leikiksi. Ehkäpä se onkin ainoa keino, jonka avulla
voi taakkansa kantaa. Vasta joutuessaan heidän kanssaan laajemmalta
puheisiin huomaa sydämen pohjalla kalvavan surumielisyyden, jopa
katkeran toivottomuudenkin, joka tekee kuulijan vakavaksi. Ja kauan
ei tarvitse jutella, ennen kuin jo mainitaan "der alte Kaiser", ja
vanhan kaksoismonarkian joka suhteessa paremmat ajat muistuvat mieleen
romanttisen hohteen värittäminä. Unkarilaisia ei juuri rakasteta, mutta
kyllä kunnioitetaan, tshekkiläisistä sanotaan suoraan, että he ovat
petollisia. Omituista onkin ajatella, että äsken vielä niin suuresta
ja mahtavasta valtakunnasta nyt on jäljellä vain tällainen jäännös,
kuuden miljoonan sirpale ylläpitämässä kahden miljoonan pääkaupunkia.
Kuinkahan se ajanpitkään luonnistanee? Ja onko tämä jakoprosessi luonut
mitään, joka olisi todellakin parempaa edes tulevaisuuden pohjaksi kuin
entinen? Epäillä sopii. Wilsonin medaljonkikuvaa ei näkynyt missään.

Mutta Wienin ilmassa on jotakin, joka saattaa ihmisen kaikesta
huolimatta optimistiselle tuulelle. Tshekkiläiset saattoivat sittenkin
olla oikeassa: ehkä Itävallassa valitetaan enemmän kuin todella on
syytä, ehkä elämä siellä, löydettyään uusissa olosuhteissa oikeat ja
mittasuhteisiin sopivat uransa, rupeaakin versomaan voimakkaasti.
Niin ainakin täytyy toivoa, sillä vaikea olisi uskoa, että ne
mahdollisuudet, joiden varassa Wien on elänyt historiansa ajan ja
kehittänyt korkean kulttuurinsa, olisi pyyhkäisty kokonaan pois yhdellä
ainoalla rauhanteolla. Se tuskin lienee luultavaa.

Ja katsellessaan Wienin kaunotarten, äitien ja lasten elämää puistoissa
muistui Simeonin mieleen eräs vanha historian nimenomaan Itävallalle
antama ohje: Bella gerant alii, tu, felix Austria, nube! Nam quae Mars
aliis, dat tibi regna Venus.

Vuonna 1515 oli näet keisari Maximilianus I:llä Wienissä vieraanaan
Böhmin ja Unkarin kuningas Wladislaus II. Miten siinä sitten yhdessä
ryypättiin ja annettiin tarinaveden vaikuttaa, tultiin lopuksi siihen
tulokseen, että sallitaan lasten mennä keskenään naimisiin. Se tapahtui
ja sen manööverin seurauksena putosivat viimein Böhmi, Määri ja
Unkari Itävallan syliin, miekan iskutta, vain rouva Venuksen lahjana.
Siitäpä runoilijan kehoitus, että sinä, onnellinen Itävalta, hanki
valtakuntia Venuksen avulla, silloin kuin muut saavat valloitella niitä
Mars-jumalan keinoilla. Täydellä syyllä voi tämän kehoituksen uudistaa
nytkin: muut ovat hankkineet valtakuntia tulella ja miekalla, mutta
Itävallalla ei todellakaan ole jäljellä muuta kuin rouva Venukseen
turvautuminen, jota siellä ilta-elämästä päättäen näyttiinkin tehtävän
tarmolla ja vakaumuksella.

Veljekset harhailevat historiallisten loistorakennusten vaiheilla ja
imevät niiden kuvat näkökalvoonsa. Valtiopäivätalon ohi mentäessä
kääntyy Herr Fiaker heihin päin, viittaa piiskallaan rakennukseen ja
sanoo: "Streithaus." Sardooninen hymy valaisee koko seurueen kasvot.
Tuskinpa demokraattisille parlamenteille voinee keksiäkään sopivampaa
nimeä? Huoaten kiitävät ajatukset Europan toiselle puolelle, jossa
Helsingin kaupungissa, Heimolan salissa, on toinen "Streithaus."
Väsyneinä näkemiinsä ja jo sangen kuumasti lämmittävään aurinkoon
uppoavat veljekset viimein kuuluisan Raatihuoneen kellarin varjoisiin
holveihin.

Matkustaja, joka viipyy paikkakunnalla vain lyhyen ajan ja joka
ei ehdi eikä voi ruveta toteuttamaan tavallisen kotielämän
säästäväisyysperiaatteita, vaan ostaa rahallaan mitä tarvitsee,
valittamatta sillä kertaa sen hintaa, ei Wienissä keväällä 1921 voinut
huomata mitään puutetta. Hän sai kaikkea mitä hän halusi, ja vaikka
hinta olikin maan rahassa hirveä, oli se muutettuna Suomen rahaksi
halvempi kuin meillä kotona. Jos viiniä nautittiin aterialla, oli
hintaero kotimaahan verraten aivan suunnaton. Niinpä veljekset söivät
kunnollisen päivällisen, johon kuului kolme ruokalajia, ja nauttivat
juomaksi hyvää viiniä kuten janoiset ja helteellä liikkuneet miehet
ainakin; laskun suoritukseksi annettiin huvin vuoksi yksi Englannin
punta, joka siihen aikaan oli noin 150 Suomen markkaa; siitä tuli
vielä 600 Itävallan kruunua takaisin. Ällistyksissään siirteli Tuomas
setelipakkaa edessään ja kysyi neuvottomana, mitä tämä kaikki nyt
oikeastaan merkitsee, kun hallussamme oleva maan rahan määrä vain
näyttää lisääntyvän.

Raatihuoneen kellarin mahtava sali oli aivan täynnä ruokailijoita,
jotka sekä arkailematta tilasivat että yhtä arkailematta maksoivat.
Edeskäypien rahasalkut pullottivat ja pikkukyypparit lensivät
hikihatussa kiidättäen pöytiin pienissä avonaisissa karahveissa
valkoista pöytäviiniä. Ruokaa oli tilattavana kaikellaista: m.m.
hämmästytti Simeonia eräs voileipätarjottimella esiintyvä kala, joka
näytti hänestä tutulta. Hän otti sen lähemmän tarkastuksen alaiseksi
ja totisesti: se oli tavallinen suolasilakka. Kotoisen tunteen
valtaamana seivästi hän sen haarukkaansa ja söi. Muuten täytyi Simeonin
antaa suuri tunnustus salin seinämaalausten moraaliselle sisällölle.
Sen sijaan että niissä olisi kimaltelevilla juhlatilaisuuskuvilla
ja ylensyömiskohtauksilla kiihoitettu yleisön juomahalua, niissä
yksinkertaisen tehokkaalla tavalla osoitettiin, kuinka ylenjuominen
tekee ihmisestä sian sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Sille, joka
tässä salissa moiseen erehtyi, oli tuomio valmiina seinällä.

Juomatavaraa tässä paikassa muuten tarvittiin aika runsaasti. Kun
toverukset pois mennessään erehtyivät harhailemaan Raatihuoneen
todellisiin kellarikäytäviin, näkivät he siellä valtavan suuria
tynnyreitä rivittäin. Mutta juopunutta ei yleensä näkynyt ainoatakaan.
Luonnollisten alkohoolien, kuten viinin ja oluen jokapäiväinen
käyttäminen "särpimenä" ruoan ohella näkyy tekevän sen, jota Suomessa
sanotaan "juoppoudeksi", ainakin julkisuudessa kokonaan mahdottomaksi.
Jos mietojen viinien tuonti Suomeen sallittaisiin, kävisi
pirtujuopottelu arvattavasti hyvin vähäiseksi.

Mutta eivätpä veljekset huolineet ruveta tutkimaan raittiuskysymyksen
monia pulmia, vaan joivat viininsä hyvällä omallatunnolla ja painuivat
ihmisvilinään. Heidän askeleensa suuntautuivat kuin itsestään korkeata,
juhlallista, harmaata tornia kohti, joka silloin tällöin vilahti
jostakin kadun aukeamasta, ja pian olivat he pyhän Tapanin tuomiokirkon
juurella. Pyhän Tapanin kruunu ja valtikka kimmeltävät vieläkin Tonavan
laakson maiden yllä, kertoen ajasta, jolloin sinne tuotiin kristinusko
ja sen mukana nykyisen kulttuurin ensimmäiset siemenet, jolloin hurjat
magyarit saatiin luopumaan rosvoretkistään ja antautumaan niille
urille, joita myöten he ovat näihin päiviin päässeet.

Simeoni oli tähän mennessä nähnyt Westminster Abbeyn ja yön pimeydessä
uhmaavana ja jättiläissuuruisena kohoavan Kölnin tuomiokirkon tumman
haahmon. Goottilainen kirkkotyyli oli ollut hänen ihanteensa ja
täyttänyt hänen sielunsa selittämättömällä kauneuden ja uskonnollisen
tunnelman mystiikalla. Hän oli tulkinnut sen ajatusta itselleen siten,
että kun siinä jokainen piirre, alkaen suorastaan peruskivestä, kuten
doorilainen pylväs, ikäänkuin liikkuvana viivana pyrkii ylöspäin,
tuo suunnan osoittaminen väkisinkin riistää ihmisen silmän maasta
taivasta kohti. Katse seuraa nousevia viivoja yhä korkeammalle,
sinkoaa huippujen kärjistä yhä ylempään huippuun, kunnes se vihdoin
päättyy tornin korkeimpaan kohtaan. Siellä tuo ylöspäin kohoava ja
pyrkivä ajatus puhkeaa kauniiksi, salaperäiseksi goottilaiseksi
"kukaksi", joka avaa teränsä tutkimatonta kohti kuin janoava, kaipaava
ihmisrinta, odottaen arvoituksen ratkaisua jostakin tuntemattomasta,
mutta silti sielun silmin aavistetusta maailmasta. Goottilainen
rakennustyyli edusti näin Simeonille pyrkivää ja taistelevaa
ihmissielua, joka janoten askartelee elämänsä suurimman ja vaikeimman
arvoituksen ratkaisemiseksi. Siinä ei ole lepoa, vaan taistelua, ei
tyyneyttä, vaan hurjaa kuohuntaa, kiihkeätä ja vaativaa, epätoivoista
kysymystä. Gotiikan keskiaikainen ja salaperäinen mystiikka oli näin
aikoinaan vanginnut Simeonin mielen kokonaan, ja vaikka hän sittemmin
viilentyessään oli hiukan kylmentynyt tälle myrsky- ja pyrkimysaikansa
ihanteelle, tempasi se hänet taaskin valtoihinsa heti kun hän astui
kirkon valtavien holvien alle.

Kuin taikaiskulla hälveni kadun hälinä, maailman turha meno, syntisen
ihmiskunnan toivoton mellastus jonnekin kauas, olemattomiin, sillä
samalla hetkellä, jolloin temppelin ovet sulkeutuivat Simeonin jälkeen.
Hän huomasi seisovansa juhlallisessa suippokaariholvistossa, jonka
täytti rauhoittava viileys, salamyhkäinen hämärä ja värillisten
ikkunoiden tunnelmallinen valoleikki. Katsoi minne hyvänsä, kaikkialla
viittasi goottilaisholvien ja kaarien hämähäkinverkko ylös, kohti
korkeutta, tutkimattomuutta, synnyttäen ihmisessä nöyrtyvän, sulavan,
jumalallisen tahdon valtaan antautuvan tunnelman.

Ihmiset liikkuivat temppelissä hiljaa ja vakavina. Tuonne holvien
kulmaukseen on pantu näkyville pyhän äidin kuva, sarja tuohuksia
edessänsä. Ovet avautuvat tuontuostakin ja nöyrästi lähestyy kuvaa
milloin mies, milloin nainen, hieno herra, yksinkertainen työmies, äiti
lapsineen, kaikki rinnakkain polvistuakseen pyhän äidin kuvan eteen ja
jäädäkseen siihen äänettömään rukoukseen. Tuolla tulee nuori tyttö,
ehkä palvelijatar, koska hänellä on kori käsivarrella. Hänen vaaleat
kiharansa välkkyvät somasti, kun väri-ikkunan säde niihin sattuu, ja
hänen poskilleen kohoaa lämmin, ujo puna, kun hän polvistuu pyhän äidin
eteen. Hän ummistaa silmänsä kuin keskittääkseen ajatuksensa johonkin
tärkeään, jonka ratkaisu saattaa merkitä hänelle koko hänen elämäänsä.
Mitä hän rukoilee? Mitäpä rukoili Gretchen temppelissä?

Sanattomina, väkevän tunnelman vallassa, katsovat tätä kaikkea
veljekset, sillä se on heille niin outoa. Simeoni ymmärtää mielessään,
että ihminen, joka noin vilpittömästi ja vapaasti voi tulla uskomaan
syvimmät huolensa keskellä maailman kiireintä pauhua jollekin, jolta
hän vaistomaisesti tuntee saavansa lohtua ja virkistystä, on henkisesti
rikas; että hän, kylmä protestantti, järjen ja jokapäiväisyyden
mies, ainakin joskus kaipaa tuollaista lapsen mieltä, herkkää, mutta
muodoiltansa hienoa antautumista sen uskonnollisen tunnelman haltuun,
joka jokaisella ihmisellä on povessansa. Hänen vakaumuksensa mukaan on
uskonnollinen tunne ja kaipuu ihmisessä myötäsyntyistä; se on myöskin
etupäässä tunnetta, ei järkeä eikä järjestelmää, ja tunteen kautta ja
ilmitulomuodoissa se myöskin elää. Miksi ei protestanttinen kirkkomme
viljele enempää tätä puolta? Poistuessaan tunsi Simeoni olleensa mukana
sopusointuisessa, hartaassa jumalanpalveluksessa, jota eivät olleet
häirinneet mikään arkipäiväinen melu eikä papin valitettavan usein
vaivalloisesti kokoonpantu ja kömpelö saarna, täynnä konstikkaita
selityksiä ja epäonnistuneita vertauksia sekä pateettisia parkaisuja.

Saapuessaan illalla hotelliinsa tapasivat veljekset keuhkotautisen
portinvartijan hakemassa virkistystä suuresta konjakkipullosta, jonka
hän oli nostanut eteensä pöydälle. Ukko oli kuitenkin alttius, kiltteys
ja palvelevaisuus itse, tunsi asiansa hyvin ja valmisti veljesten
seuraavana aamuna varhain tapahtuvan matkan kädenkäänteessä. Koska
hotellin ensimmäinen vaikutelma oli huonompi kuin mitä kokemus sitten
osoitti, päätti Simeoni, varsinkin kun hinnat olivat kohtuulliset,
suosittaa sitä muillekin. Sen nimi on Hotel Müller, Am Graben, ja on se
aivan kaupungin keskustassa.

Niin oli päivä Wienissä kulunut, mennyt kuin pieni vilahdus. Jälkeensä
se oli jättänyt kuvan iloista ja suruista, rikkaudesta ja köyhyydestä,
kaikesta, mitä elämässä yhden päivän nimiin sattuu. Hyvästi, kaunis
keisarien kaupunki! Suomalaiset vieraasi toivottavat sinulle kaikesta
huolimatta onnellista ja valoisaa tulevaisuutta.



XV.

Matka Buda-Pestiin. -- Unkarin kieltä ja unkarilaista matkaseuraa. --
Klári de Pap, hänen veljensä ja juutalainen kulassi. -- Unkarilaisten
onnettomuus. -- Näkyjä Unkarin tasangolta. -- Velvollisuudentuntoinen
junailija. -- Balaton-järvi. -- Ystävällisiä neuvoja.


"Tämähän ihmeellistä maailmaa on", tuumi Tuomas sijoittautuessaan
koko hotellin palvelijakunnan mitä innostuneimpain onnentoivotusten
saattamana varhain 20 päivän aamuna autoon, "kun aina vain aurinko
heloittaa pilvettömältä taivaalta. Olemme selvästi lähteneet
matkallemme mitä onnellisimpain tunnustähtien alla. Siis eteenpäin,
Sudbanhofille". "Eteenpäin!" kertasivat hänen käskynsä toiset veljekset
ja retkikunta oli taas urallansa.

Mutta matkustajain lukumäärä olikin suuri ja kun piletit vihdoin oli
saatu, antoivat ne toveruksille vain "ensi luokan seisomapaikat",
ei muuta. Edessä näytti olevan siis hikinen päivä, varsinkin kun
kiertomatka Balaton-järven ympäri tulisi kestämään sangen kauan,
mutta tutkimusmatkailijan ei auta hätäillä. Jalosti sijoittuivat
miehet vaunun käytävään, katselivat vilpittömästi meluavaa yleisöä
ja lausuivat kiitokset Tuomaalle, joka vielä viime hetkellä kerkesi
ostaa virkistysvälineitä. Kun juna läksi liikkeelle, rupesivat
veljeksetkin pitämään tarkempaa tutkintoa, eikö mistään mahtaisi löytyä
istumapaikkoja.

Jo vaunuun tullessa oli Simeonin huomiota herättänyt eräs outo
kieli, joka kaikui hänen korvissaan kuin "körö-körö". Väliin kuuli
hän tuon tuostakin toistettavan sanaa "kerem". Hän tietysti arvasi
heti, että se oli unkarinkieltä, ja häpesi, että se saattoi hänestä
tuntua niin oudolta. Olihan hän näet aikoinaan tutkintonsa vuoksi
joutunut sitä lukemaan ja kääntänyt sanomattomalla vaivalla ja
aherruksella Imre Madachin kuuluisaa näytelmää "Ihmisen tragedia"
puolisataa sivua. Ainoa, mikä hänelle jäi siitä palkaksi, oli tuon
suurenmoisen aatenäytelmän tarjoama kirjallinen nautinto, joka on sen
lukeneille unohtumaton. Mutta itse kieli -- se oli haihtunut muistista
niin tarkkaan, ettei jäljellä ollut muuta kuin jonkunmoinen, ehkä
pääpiirteissään oikeaan osuva kuva sen rakenteesta.

Mitäs ollakaan! Hetken perästä huomasi Simeoni istuvansa aivan tyhjässä
vaunun osastossa, toverinaan vain tummatukkainen nuorukainen, joka
nenän sujahduksesta päättäen kuului Noakin poikain, tarkemmin sanoen
Semin jälkeläisiin. Ollen puhetuulella yritteli Simeoni jutella ja
kysellä, mutta kun poika olikin umpimielinen ja lisäksi osasi saksaa
vaillinaisesti, tyrehtyi keskustelu pian kokonaan. Juhani ja Tuomas
olivat kadonneet ja Simeonin täytyi tyytyä katselemaan maisemia.
Wienerwaldin tummat metsiköt hohtivat korkeilta kukkuloiltaan, jotka
uivat ihmeen ihanassa sinertävässä auteremeressä, mutta tuoltapa
näkyi jo tasainen, aava, rannaton lakeus, Arpadin perintömaa, Unkarin
tasanko. Simeoni tunsi tarvetta saada huomauttaa tästä asiasta
tovereilleen ja hiukan hurrata sen kotoisen ja miellyttävän tunnelman
johdosta, jota jo yksin Unkarin lakeuden näkeminen hänen romanttisessa
ja naivissa sydämessään herätti, ja hän meni hakemaan veljiään.

Kurkistaessaan eräästä vaunun osaston ovesta huomasi hän seuraavan
näyn: vasemmalla puolella istuivat Juhani ja Tuomas niin tukevina
ja vakaina kuin eivät olisi koskaan muuta tehneetkään, ja heidän
kasvoillaan asusti kohtelias ja mieluisa hymy, kun he suuntailivat
eräitä tarkoin harkittuja sanasarjoja vastapäätä istuvalle neidolle.
Tämä oli vaalea kuin englannitar, hienosti puettu, käytöksessään
maailmannaisen tyyneys ja varmuus. Hänen vierellään istui
ylioppilasijässä oleva nuorukainen, miellyttävän näköinen, veressä
tuota tummaa ainetta, joka meidän mielestämme tekee unkarilaiset
mustalaisen näköisiksi. Myöhemmin kävi selville, että hän oli neidon
veli. Neitoa vastapäätä, ikkunasijalla, istui valtavan lihava,
paljasnaamainen juutalainen. Hän oli kuin tynnyri, päässänsä musta
matkakalotti, ja niin täyteläinen joka taholta, että oli vaikea sanoa,
missä kaula loppui ja vatsa alkoi. Kuumuuden vuoksi hän ähkyi ja puhisi
alituiseen, ikäänkuin häntä olisi pistetty neulalla ja reiästä olisi
ruvennut tulla pihisemään ilmaa kuin kumipallosta. Saatuaan tämän
yleissilmäyksen istuutui Simeoni muitta mutkitta oven pieleen, pojan
viereen, ja odotti, mitä tuleman piti.

Seurauksena oli mitä hauskin, koko päivän kestävä
unkarilais-suomalainen junaveljeily. Neiti Klári de Pap ja hänen
nuori veljensä, Unkarin ylituomarin lapsia, olivat matkalla kotiinsa
Buda-Pestiin, ja kuultuaan Juhanin ja Tuomaan puhuvan sellaista kieltä,
jota hekään, vaikka he käyttivät äidinkielen tavoin saksaa, ranskaa
ja englantia, eivät koskaan olleet kuulleet, olivat he pian pyytäneet
saada tietää, mitä kieltä herrat haastoivat. Ja kun nämä sanoivat
juttelevansa suomea, heräsi heidän mielenkiintonsa heti, sillä he
olivat, kuten unkarilaiset yleensä, pääpiirteissään selvillä heidän ja
suomalaisten kaukaisesta sukulaisuudesta. Täällä oli Suomi todellakin
tunnettu -- Pragissa, jopa joskus Saksassakin, olivat käsitykset
siitä usein sangen hämärät. Ja luultavasti on Unkarissa kansallisen
onnettomuuden johdosta herännyt erikoista halua tutustua siihen
kansaan, joka on heidän sukulaisensa, on myöskin kestänyt vaikeat ajat
ja nyt vihdoin päässyt unelmiensa perille, täydelliseen vapauteen;
tutustua ja veljeillä sen kanssa, tietäen sieltä saavansa uskollisen
ystävän, jota se nyt suuressa yksinäisyydessään, kaikilta tahoilta
vihollisten ympäröimänä, erikoisesti edes myötämielen vuoksi tuntee
kaipaavansa. Ja suomalaisten sydänhän on aina ollut sepposen selällään
Unkariin päin. Pienuudessamme olemme tunteneet ylpeyttä siitä, että
olemme sukulaisia kansalle, joka ritarillisesti ja urhokkaasti on
tuhannen vuoden kuluessa taistellut kulmallaan koko Europan puolesta
idästä aina yhä uusissa muodoissa tulvaavaa raakalaisuutta vastaan.

Pian huomasi Simeoni, että neiti de Pap oli Unkarin ylimysten lasten
tapaan saanut kokonaan kansainvälisen sivistyksen. Hänellä oli
monipuolinen kielitaito ja hän tunsi Ranskan, Saksan ja Englannin
kirjallisuutta paljon. Hän oli oleskellut eri maissa ja matkailijana
nähnyt Europan, pohjoismaita lukuunottamatta, sangen tarkkaan, olipa
käynyt Afrikassakin. Isä oli käyttänyt matkustusta käytännöllisenä ja
kehittävänä kasvatuskeinona. Viime aikoina kertoi hän kiintyneensä
venäläiseen kirjallisuuteen, johon oli tutustunut ranskalaisista
käännöksistä ja jota tuntui ihailevan. Kun Simeoni uskaltautui hänen
kanssaan pieneen väittelyyn, asettaen länsimaiden "apolloonisen"
kirjallisuuden (kuten sen Koskenniemi kerran määritteli) korkeammalle
tasolle kuin venäläisten -- tosin kyllä nerokkaalla tavalla --
enimmäkseen viettejä ja animaalisempien ihmiselämän puolien ilmiöitä
kuvaavan, tuntui neiti de Pap sivuuttaneen tämän näkökannan. Hän
tiedusteli uteliaasti Suomen kirjallisuudesta, josta Simeoni koetti
lyhyesti tehdä selkoa, viitaten niihin harvoihin saksannoksiin, joiden
olemassaolon hän muisti, sekä luvaten Suomeen tultuaan toimittaa
hänelle niistä näytteitä. Sitten sai Simeoni selittää, minkä verran
Suomessa tunnettiin unkarilaista kirjallisuutta, ja kun hän sattuikin
muistamaan useita siitä kielestä tehtyjä käännöksiä, alkaen Mauri
Jókaista, oli sillä alalla pian paljon yhteistä pohjaa hauskalle
keskustelulle.

Mutta aina väliin huomasivat veljekset sisarusten puheessa hiukan
surumielistä sointua, eikä kestänyt kauan, ennen kuin oltiin keskellä
Unkarin kärsimyksiä. Mitä on enää Unkarista jäljellä! Kaikki paras,
tuhannen vuotta heille kuulunut ja heidän verellään ostettu, on
riistetty pois. Heidän kunniakas maansa on typistetty pieneksi saareksi
keskelle heidän tasankonsa sydäntä ja miljoonittain magyareja on
jätetty heidän rajojensa ulkopuolelle. Kansallista teollisuutta ja
kauppaa ei ole, sillä se on kaikki juutalaisten käsissä. Eipä ole
edes monta kansallista sanomalehteäkään, vaan ovat nekin enimmäkseen
juutalaisten hallussa.

JUHANI: Mutta kuinka se on mahdollista? Mistä johtuu, että nämä
ratkaisevan tärkeät alat ovat joutuneet juutalaisille? Ovathan
unkarilaiset olleet kuuluja rikkaudestaan, joten heiltä ei olisi
pitänyt puuttua keinoja pitää voitollisesti puoliansa. Kukapa ei
tuntisi unkarilaisia Nabobeja!

KLÁRI DE PAP: Juuri Unkarin rikkaat, nuo kuulut magnaatit, ovat
paljoon syypäät. Ei ole suinkaan kaukana se aika, jolloin he pitivät
ja ehkä pitävät vieläkin työntekoa häpeänä. He katsoivat arvolleen
sopivaksi vain elää loisteliaasti, myydä vehnänsä juutalaiselle
polkuhinnasta ja tuhlata sitten rahat Parisissa tahi muualla Europan
huvittelukeskuksissa Onneksi rupeaa nyt käsityskanta muuttumaan ja
ymmärretään, että jokaisen täytyy ryhtyä tulisesti työhön.

TUOMAS: Ihmisparat! Nautintoja etsiessään he siis menettivät elämän
aarteen, työn ilon. Me Suomessa tunnustamme sentään suurimmaksi
iloksemme saada jotakin tehdyksi valmiiksi, vaikka meilläkin on paljon
puutteellisuutta siinä suhteessa.

YLIOPPILAS: Siksipä isäni onkin pannut minut insinöörikouluun.

KLÁRI DE PAP: (Heristää nyrkkiään juutalaiselle, joka on nukkuvinaan).
Nuo... nuo... Schieberit... ne ovat sitten magnaattien rinnalla
kaikkeen pahaan syypäät bolshevismiin... kalliiseen aikaan, kaikkeen!
Kuinka minä saatankaan heitä vihata. Jos minulla olisi valta, antaisin
ampua heidät.

(Juutalaisen silmäluomet liikkuvat. Hän kuulee nähtävästi kaikki, mutta
ei ole tietääkseenkään...)

Tämän vilkkaan keskustelun kuluessa on saavuttu kauas Unkarin
tasangolle. Se on pöytätasaista, puutonta, silmänkantamatonta
peltoa ja ketoa. Sieltä täältä poppeleitten keskeltä, jotka ovat
vielä lehdettömiä ja antavat maisemalle ominaisen leimansa, loistaa
valkoseinäisiä ja nähtävästi olkikattoisia taloja; niissä asuu
unkarilaisia talonpoikia, noita tyyniä ja rauhallisia, väkeviä miehiä,
joista Simeonin unkarinkielen opettaja, entinen itävaltalainen upseeri,
sotilasvaltaan antoi niin erinomaisen ylistäviä arvosteluja. Kuinka
mielellään Simeoni olisikaan tahtonut mennä heidän majaansa, tarjota
rauhan kämmentä ja sanoa terveisiä Suomesta, jutella heidän kanssaan
ja tutkien heidän sieluaan uurtaa tien takaisin niihin hämäriin
alkuaikoihin, jolloin he vielä meille läheisinä rinnallamme paimensivat
karjojansa tahi läksivät villin vaistonsa ajamina hakemaan uusia
maita ja elinsijoja, barbaarista kunniaa ja ryöstösaalista. Mutta se
oli mahdotonta. Uusi ja erikoinen maailma oli nyt kuitenkin Simeonin
silmäin edessä. Se ei ollut niin hyvästi viljelty kuin Saksan ja
Böhminmaa, mutta viljelyksien heikkoutta korvaamassa oli ehkä vielä
hedelmällisempi multa, tulisempi aurinko ja anteliaampi luonto yleensä.
Ja lisänä oli uusi rikkaus: hämmästyneitten veljesten silmäin eteen
ilmestyi yhä useampia ja suurempia sika- ja lammaslaumoja, edelliset
laukaten kyrmyniskaisina ja alakärsäisinä, jälkimäiset laahaten
perässään raskasta rasvahäntäänsä. Kanoja oli myöskin runsaasti.
Simeoni, joka sopivassa kohdassa aikoi tarkemmin syventyä näkemiinsä
eläimiin, painoi tyystin mieleensä elukkain eri piirteet. Ikäänkuin
maiseman täydellistämiseksi mennä vilahdettiin mustalaisleirin ohi.
Simeoni kerkesi nähdä sarjan kurjaakin kurjempia, puoleksi maahan
kaivettuja telttoja, kasan rääsyisiä ja kirkuvia lapsia, sekä akan,
joka kirjavan koreassa, mutta erinomaisen ryysyisessä puvussa seisoi
ratavallin reunalla, kainalossa jonkunmoinen kaukalo, jossa hän piti
lastaan.

Mutta nyt tapahtui vaunussa erikoinen ja ajalle kuvaava välikohtaus.

Junailija saapui tarkastamaan pilettejä. Hän oli aivan samallainen
kuin olisi tuolta maan sydämestä haettu oikein roteva ja turpea
hämäläinen, jota ei pysty järkähdyttelemään orkaania pienempi myrsky
ollenkaan. Väri vain oli hiukan mustalaiseen vivahtava, mutta ei
sekään erikoisemman räikeä. Tarkastettuaan nyt toverusten piletit
ilmoitti hän tyynesti, että koska herroilla on vain seisomapaikat, niin
täytyy sitten seisoa, muu ei auta. "Mutta täällähän on istumapaikkoja
runsaastikin!" "Vaikka, mutta koska kerta lippu on sellainen, niin
sen määräystä on toteltava." Tuli ja leimaus! Olikohan tässä nyt
oikea nuhteeton laillisuuden ja asetusten sankari, vai mikä tässä
oli takana? Väitellään ja kinataan. Klári de Pap tulistuu ja alottaa
ankaran unkarilaisen sanavirran, -- turhaan! Koska piletit ovat vain
seisomapaikkoja, täytyy herrojen seisoa. Simeoni jo liikauttelee
jalkojaan miettien humoristisesti, että antaapa nyt sitten magyarien
nähdä suomalaiset vieraat seisomassa tyhjän penkin vieressä, kun
hän samalla sattuu katsahtamaan Tuomaaseen. Tämä on aatteellisella
ilmeellä vetänyt esiin lompakkonsa ja hamuilee sieltä hajamielisen
näköisenä ilmoille Unkarin kruunuja, setelin toisensa jälkeen. Simeoni
vilkaisee junailijaan. Tämä ei ole Tuomaan puuhia huomaavinaankaan,
mutta hänen poskilihaksensa värähtelevät hiukan ja ohimoille nousee
puna. Klári neiti moittii häntä yhä kiivaasti, mutta turhaan, Tuomas
valikoitsee rahatukun käteensä ja tuijottaa huoaten ulos unkarilaiselle
tasangolle, jossa siat heittävät häränpyllyä. Vihdoin Klári neiti
tuskastuu lopullisesti, tempaa rahatukun Tuomaan kädestä ja heittää
sen junailijan kouraan. Järkähtämättömän tyynesti tämä kokoaa rahat,
pistää ne taskuunsa, hymyilee meille ystävällisesti ja poistuu. Klári
de Pap on vaipua penkin alle häpeästä. Mutta Tuomas lohduttaa hänet
pian sanoen ymmärtävänsä ja tietävänsä, ettei tuo mies parka voi tulla
toimeen pienellä palkallaan ja arvelee siis voivansa vaatia ensiluokan
matkustajilta hiukan lisäveroa, varsinkin jos se voi tapahtua vain
tarkoin pitämällä kiinni painetuista määräyksistä. Lopuksi yhdymme
kaikki vapauttavaan nauruun ja kuuluupa juutalaisenkin uumenista
jonkunmoinen kumea, maanalainen jyrinä, joka arvattavasti sekin oli
esittävinään naurua. Sitten ryhdyttiin taas juttelemaan.

Veljekset saivat tehdä selkoa kaikesta mahdollisesta. He ilmoittivat
olevansa naimisissa, ja olevansa kohtalaisen lapsiparven isiä; he
kertoivat, minkälaisia ruokia Suomessa syödään (tämä elämän puoli
tuntui olevan yleensä täällä, alkaen Tshekko-Slovakiasta, hyvin
tärkeä), minkälaisia asumuksemme ovat ja minkälaista on Suomen
luonto. Kun toverukset kertovat Suomen syrjäsaloilla vielä elelevän
karhujakin, välähtää kuulijain kasvoilla pieni epäilyksen ilme, mutta
silloinpa Tuomas taas rauhallisesti ottaa esille kaikkisisältävän
lompakkonsa ja kaivaa sieltä sarjan valokuvia, joissa näki hänet
itsensä karhunkaatopuuhissa ja lopuksi täydessä komeudessa kuolleen
karhun rinnalla. Olihan hän nimittäin muutamia viikkoja ennen matkalle
lähtöään todellakin ampunut karhun Impivaaran erämaasta. "Kuinka
intressanttia!" lausahti neiti Klári tarkastellessaan valokuvia
uteliaana. Vihdoin siirryttiin taas puhumaan taloudellisista puolista,
jolloin juutalainenkin liikautteli höröstellen korviaan, ja Juhani
ojensi neiti Klárille hauskan, Suomen kansallista pankkilaitosta
kuvaavan vihkosen. Kun juutalainen hetken perästä teki eleen ikäänkuin
hänkin olisi tahtonut tuota vihkoa silmäillä, tempasi neiti Klári sen
äkkiä pois ja sanoi vihasta hehkuvin poskin Juhanille: "Jos tuo ihminen
olisi koskettanut sormellaankaan tähän kirjaan, olisin heittänyt sen
ulos ja pyytänyt Teiltä uuden!" Klári de Pap'in juutalaisvihalla ei
näyttänyt olevan mitään rajoja.

Lopuksi tuli esille myös "ikuisesti naisellinen". Puhuttaessa Suomen
oloista, perhe-elämästä ja muusta sellaisesta kysyi neiti Klári
seuraavasti:

KLÁRI DE PAP: Sanokaa minulle, herra Simeoni, ovatko Suomen naiset
lihavia? Ovatko he kauniita?

SIMEONI: Eh... Tuota... Ky-kyllä... He ovat usein sangen lihavia...
Pelkään, että Suomen miehillä, tuota, hm, tjaah, on, kuinka nyt
sanoisin, hiukan turkkilainen maku siinä suhteessa. Mutta mitä
kauneuteen tulee, niin sitä ei, hm... tarkoitan... ei voi verratakaan
Unkarin kuuluun naiskauneuteen.

KLÁRI DE PAP: Ovatko Suomen naiset hyvin älykkäitä?

SIMEONI: Tämä on vaikea kysymys... vaarallinen... Tuota, luulenpa
miehisen väen häijyydessään haluavan kieltää tämän, mutta minä en
kiellä. Naisemme ovat usein hyvin älykkäitä, älykkäämpiä kuin monet
miehet, vaikka tyhminkin näistä tietysti luulee olevansa joka naisen
rinnalla ainakin vuosisataisnero... Meillä on paljon naisasianaisia...
Naiset politikoivat innokkaasti.

KLÁRI DE PAP: Kauheata! Sellaisista naisista en pidä. Mutta sanokaapa,
pukeutuvatko Suomen naiset hienosti ja aistikkaasti?

SIMEONI: Koettavat ainakin parastansa. Minulla on huono silmä niihin
asioihin... en ymmärrä niitä... mutta... tuleehan sinnekin niitä
muotilehtiä... hatut ovat hyvin kalliita... eh... (Sekautuu puheissaan).

Tässä keskustelu katkeaa sen johdosta, että juutalainen on nyt vaipunut
raskaaseen uneen. Hän on lysähtänyt läjään ja hänen nukkumistoimintansa
on kuin kaasumoottorin käyntiä, josta väliin jää pari räjähdystä
pois. Puh! ja sitten muutamia pitkiä ja pihiseviä hengenvetoja,
huulten lopsahdellessa ulos ja sisään... puh! puh! Inhoten kääntyy
neiti Klári toveruksiin päin ja lausuu: "Hänhän on enemmän elukan
kuin ihmisen näköinen". Juutalaisen ohimot värähtävät, ikäänkuin hän
olisi unessaankin kuullut tämän ystävällisen arvostelun. Seurue vaipuu
katselemaan edessään olevaa ihanaa maisemaa.

On saavuttu kuuluisalle, suurelle Balaton-järvelle, jonka etelärantaa
rata kiertää. Tämä ranta on lakeata tasankoa, täynnä viiniviljelyksiä.
Viinimaat tahi oikeammin viinipellot on jaettu penkkeihin kuin
perunamaa, ja jokaisella köynnöksellä, jonka ryhmyisestä rungosta
parhaillaan alkaa versoa uusia lehtiä, on tukenaan keppi. Multa
on vaaleahkoa, nähtävästi hiekkaista. Ranta-alue näyttää jaetun
pienenpuoleisiin lohkoihin, joissa jokaisessa on pieni tupa; onko se
sitten viljelijän vakinainen asunto vai vartijakoppi, sitä ei Simeoni
voi tietää. Väliin kohoaa ranta metsäiseksi kummuksi, jolla olevista
rakennuksista ja rannan erikoisista laitteista voi päättää täällä
olevan myös kylpylaitoksia. Aurinko hehkuu polttavana ja viljelyksiä
näyttää vaivaavan kuivuus; ruoho on monin paikoin palanut kuloksi.

Kuvastinkirkkaana päilyy tuossa Balaton, unkarilaisten ihailema ja
Jókain kuvaama suuri sisäjärvi, keinuttaen tuskin huomattavilla
mainingeillaan jotakin paikoilleen väsynyttä lastialusta. Ollaan jo
ohi tämän 76 km pitkän järven keskipaikan, koskapa pohjoisranta,
Bakony-metsän niemeke ja sillä kohoava korkea, vulkaanista alkuperää
oleva Tihany-vuori, näyttävät olevan aivan lähellä, vain kapean salmen
erottamina. Tämä niemihän nimittäin jakaa järven kahteen suureen
altaaseen, jättäen niiden välille vain pari kilometriä leveän salmen.
Koko pohjoinen ranta ja järvi ovat kuulakkaan, sinertävän auerverhon
peitossa, ja Tihany-vuoren yläosa vivahtaa voimakkaasti punesinervältä.
Kuin aalloille lepäämään istahtaneet lokit loistavat sen rinteiltä
valkoiset talot kirkkaina pisteinä. Koko maisema on kuin mahtava,
yhtenäisen, ihanan värisoinnun ja häiriintymättömän rauhan läpitunkema
taulu, jota unehtuu nauttien katsomaan kuin suloista unta.

Matkaseurue on nyttemmin kokonaan unkarilaista. Kun toverukset
menivät ravintolavaunuun, joutuivat he siellä kohta keskusteluun
vakaitten ja isäntämiesten mallisten magyarien kanssa, jotka mitä
kohteliaimmin riensivät osoittamaan ystävällisyyttään suomalaisille
vieraille. Vallitsi kotoinen tunnelma. Kuultuaan veljesten
aikovan Konstantinopoliin saakka riensi eräs vanha herra, joka
rakennustiedoistaan päättäen oli arkkitehti, antamaan heille monia
tärkeitä ohjeita ja isällisiä neuvoja, joiden pääpontena oli, että
kukkaron nauhat oli siellä, kaiken maailman haikalojen keskellä,
pidettävä erikoisesti kireällä. Kuultuaan Suomen kieltolaista rupesivat
toiset harkitsemaan, mitä viiniä he nyt parhaiten voisivat janoisille
muukalaisille suositella, kun nämä kerta ovat saapuneet kaukaisesta,
kuivasta Suomesta tänne viinimaan sydämeen. Pitkän harkinnan perästä
ilmoitti muuan valkohapsinen magyari, että herrojen on mentävä
Hungarian hotelliin kuulemaan mustalaissoittokuntaa, syötävä siellä
fasaania ja nautittava Tokaji Szamorodni- tahi Tokaji Aszu-viiniä.
Silloin he tulevat saamaan jonkunmoisen käsityksen siitä, mitä Unkari
voi tarjota, vaikkakin se nyttemmin on köyhä.

"Köyhä!" sanoo Simeoni ja viittaa ulos, "ja kuitenkin on maanne
maallinen paratiisi. Mitähän, hyvät herrat, sanoisittekaan nähdessänne
Suomen karut ja vaatimattomat vainiot!"

"Niin", huokaisi vanha arkkitehti, "onhan tämä viljavaa, mutta ei se
kuitenkaan ole mitään siihen verraten, mitä meillä on ollut! Banaatti
ja muut seudut, jotka meiltä on ryöstetty! Mutta sitä unkarilaista ei
löydy, joka uskoisi nykyisen järjestelyn pysyväisyyteen, vaan kerta me
vielä otamme takaisin kaikki, kaikki!"

Vihan ja uhman salama välähtää läsnäolijain silmistä.

Simeoni vaipui miettimään eräitä matkakokemuksiaan. Siitä asti kun
hän oli astunut vieraalle mantereelle, oli hän kohdannut kansain
keskinäisen vihan ilmiöitä. Ruotsalaiset eivät ajattele suomalaisia
lempein tuntein; saksalaiset puhuvat katkerina ja hampaita hioen
tulevasta kostonpäivästä; tshekkiläiset vihaavat saksalaisia ja
unkarilaisia; nämä vihaavat katkerasti ympärillään olevia sortajia ja
anastajia. "Saapa nähdä", ajatteli Simeoni, "kuinka pitkälle näitä
vihan tunteita vielä ulottuu; suloiseksi ei ainakaan voi sanoa sitä
sopua, mikä tähän saakka tavattujen välillä on vallinnut."

Mutta loppuu hauskakin matka kerta. Juna tulla jyrisi Buda-Pestin
asemalle ja veljekset jättivät matkatovereilleen herttaiset
ja kiitolliset hyvästit. He olivat muutamien tuntien kuluessa
saaneet kurkistaa melko syvälle nykypäivien magyarien sieluun ja
huomanneet, että siellä kärsityistä tappioista ja nöyryytyksistä
huolimatta vallitsi juuri se uhma ja voimakas nousun päätös, joka on
hallitsijakansoille onnettomuuden hetkinä ominainen.

Holvitie, kuuluisa ketjusilta, ajo Margaretan saarten hotelliin. Terve,
Unkarin upea pääkaupunki!



XVI.

Ilta Hungaria-hotellissa. -- Yleisön upeus. -- Mustalaissoittokunta,
sen kokoonpano ja soitto. -- Tokaji Szamorodni-viini ja sen synty. --
Tonava tähtien valossa.


Hungarian hotellin suuri sali oli täpötäynnä väkeä, kun ystävykset
saamansa ohjeen mukaisesti saapuivat sinne kokemaan, mitä Unkari voisi
tarjota. Pitkän hakemisen perästä sai tarjoilija heille sijoitetuksi
pöydän aivan mustalaissoittokunnan viereen. Istuttiin ja ruvettiin
katsomaan ympärilleen.

Koko salin läpi ulottuvan pitkän pöydän ääressä istui suuri joukko
upseereja, ehkä noin 70 kaikkiaan, mitä komeimmissa univormuissa. Kun
he melkein järjestään näyttivät pitkitä, terveiltä ja ryhdikkäiltä,
kaunismuotoisilta miehiltä, ja luultavasti kaikki olivat Unkarin
aatelistoa, edustaen siis tavallaan maansa ylimyksellistä
sivistyneistöä, oli siinä Jukolan veljeksillä erinomainen tilaisuus
saada jonkunmoinen käsitys tämänlaatuisista magyareista. Ja empimättä
täytyi heidän myöntää, että he tekivät miellyttävän ja ennen kaikkea
miehekkään vaikutuksen. Unkarin käreä kieli tuli syvin bassosävelin
heidän rinnastaan ja heidän katseessaan oli vapaan ja itsenäisen
ihmisen kirkas ja ylpeä välähdys. He viettivät nähtävästi jotakin
toverijuhlaa, ja juhlan varsinaisena esineenä näytti olevan pöydän
yläpäässä istuva vanhempi upseeri, johon päin seurueen huomio yleensä
kohdistui. Kauan ei tarvinnut heidän keskusteluaan kuunnella, ennenkuin
pääsi selville sen aiheesta: "Ludendorff", "Hindenburg", "Mackensen" --
näitä nimiä siellä lausuiltiin, arvattavasti punniten menneitä tekoja
ja tekemättä jättämisiä.

Muun yleisön muodosti sivilikansa. Oli herroja tavallisissa pukeissa,
mutta oli myöskin frakkiniekkoja, pitkiä ja tukevia, tummia miehiä.
Naiset olivat kauniita, silmät niin tuliset, että Simeoni pelkäsi
silmäripsiensä kärähtävän erehtyessään joskus niiden loistavan mustasta
ovesta sisään vilkaisemaan. Naisten puvut tuntuivat hänestä yleensä
tummilta, mutta sitä kirkkaamminpa niistä säkenöivätkin jalokivet,
joita oli tässä salissa koolla paljon. Unkarilaiset saattavat pitää
itseään köyhinä, mutta suomalaisten varallisuuteen verraten ovat he
sentään edelleenkin Kroisoksia.

Vihdoin kääntyi Simeoni tarkastamaan takanansa istuvaa n.s.
mustalaissoittokuntaa. Kapellimestari eli ensi viulun soittaja ei
ollut ainakaan sellaisen mustalaisen näköinen, jollaisiin Suomessa
olemme tottuneet, sillä hän oli aika vaalea, hiukan kyttyräselkäinen,
terävänenäinen, vähän kivulloisen näköinen mies. Hänen edessään
oikealla istuva sellonsoittaja sensijaan oli selvä mustalainen
hevosenrosvo, jonka naamasta ei parrankaan ajaminen ollut voinut tehdä
erikoisemman kristityn näköistä. Kiiltävätukkainen ja suorastaan
singaleesilaisen näköinen oli myös hänen oikealla puolellaan istuva,
klarinettia käyttelevä herrasmies, ja samoin aivan Simeonin takana
istuva toisen viulun soittaja, musta, laiha, käppyrään koukistunut
äijä, jonka posket olivat peloittavasti kuopalla. Mutta orkesteripiirin
keskipisteessä oleva czimbal'in soittaja ei näyttänyt mustalaiselta,
ollen tavallinen vaaleahko, saksalainen tyyppi. Tämä viimemainittu
soitin nyt herätti erikoisesti Simeonin uteliaisuutta.

Viulut ja klarinetit hän kyllä tunsi, sillä olipa hän nuorempina
päivinään käppelästi tanssinut polskaa Kissalan Aapelin klaneetin ja
Rajamäen Mikon viulun kiljuessa; klaneettiahan soitti Oja-ukkokin
ja Pylkäs-Kustu viulua, kun Oulun entisillä maankuulumarkkinoilla
n.s. "hurstipussissa" juhlallisesti tanssittiin. Mutta "kymbaalia",
sitä hän ei ollut koskaan nähnyt, eikä ollut huomannut siitä
puhuttavankaan muualla kuin itsessään pyhässä kirjassa, jossa
joskus menottiin "lauluin, soitoin, kymbaalein"; hän oli kuitenkin
luullut pyhän kirjan tarkoittavan tuolla koneella jonkunmoista
rämistinsoitinta, jollainen ei tämä ainakaan ollut. Kymbaali eli
unkariksi "czimba!" on yksinkertaisesti pianon alkujuuri; se on
neliömetrin alainen pöytäpiano, jossa kaikki kielet ovat näkyvillä ja
joita lyödään erikoisilla käsikapuloilla. Nämä ovat kärjestä vahvempia,
jonkunmoisella harsolla tahi muulla kankaalla päällystettyjä, parin
korttelin pituisia iskimiä, joita soittaja pitää yhtä kummassakin
kädessä, antaen varren, jossa on sitä varten tehty kolo, levätä
etusormen kyljellä ja pannen peukalolla täristimen joustavasti
hyppimään kielten päällä. Tällainen pianon alkumuoto näytti olevan
tärkeänä osana orkesterissa.

Kapellimestari oli puettu siististi frakkiin, kymbaalin soittaja oli
tavallisissa pukeissa, mutta muut herrat olivat tavoitelleet mikä
frakkia, mikä "smokingia". Kaulukset, edut ja rusetit olivat kuitenkin
siinä kunnossa, että Juhanilla ja Tuomaalla olisi todellakin ollut
täysi syy, kuten he kerta olivat uhanneet Simeonille tehdä, "mennä
sisään kirjallisella anomuksella" niiden nopeasta muuttamisesta. Mutta
asiaan.

Kapellimestari, joka on hiukan levähtänyt, nousee, tarttuu viuluunsa,
katsoo tiukasti silmiin odottavaa kymbaalimestaria ja vetää vihdoin
viulustansa kaihoisan ja notkeasti juoksuttelevan mollisävelen.
Näin käsitti ainakin Simeoni asian, vaikkakin hänen vähäinen
musikaalisuutensa saattoikin panna hänet erehtymään. Kuin nauhan päästä
tarttuu nyt kymbaalimies annetusta sävelestä kiinni ja kohta se tulla
romistaa hänen koneestaan kauniisti ja paljon rikastuneena, kun hän
uskomattoman sukkelasti hypittelee kapuloitansa pitkin kielisarjoja.
Jopahan herää sellomieskin ja rupeaa vetelemään samaan joukkoon,
klaneetista tulee yhtäkkiä kokonainen virta kirkkaita ja kileitä
piukauksia, ja toisen viulun soittaja-äijä rupeaa repimään koneensa
kieliä kuin tuskassa. Koko suuri sali on nyt tulvillaan säveliä, ja
hämmästyneinä, ällistyneinä, kuuntelevat sitä veljekset, Juhanin
tuumiessa: "Kuunnelkaahan pojat peliä!"

Simeoni ei kuten sanottu ollut mikään musiikkia ymmärtävä henkilö,
mutta katsoi hän silti oikeudekseen muodostaa itselleen tuosta soitosta
oman käsityksensä. Hänestä se oli ennen kaikkea kaihoa, ei erikoisemmin
rakkauden ikävää, vaan selittämätöntä, tulkitsematonta ihmissydämen
surumielisyyttä, jonka saattaa kuvitella syntyvän rannattomilla
lakeuksilla kulkiessa, yksin taivaan ja oman kohtalonsa kanssa. Se
alkaa vaisusti, mutta kohoaa pian, ruokkien omaa tuskaansa, kunnes se
purkautuu ilmoille vihlovana valituksena kuin erämaan linnun huuto,
kohoten yhä korkeampaan tuskaan ja lopuksi tulvahtaen kuulijan sydämeen
kuin kaikki upottava, huumaava aalto. Ja kun se on mennyt ohi, vaipuu
se jälleen hiljaisempaan resignatsiooniin, ikäänkuin mietiskelyyn,
kunnes se pian huomaa tuskassansa uuden puolen, muistaa uuden surun ja
rupeaa taas laulamaan sen kaihoa nousten nousemistaan yhä villimpään
intohimoon, jälleen purkautuakseen humahtavana kuohuna kuulijan
sydämeen. Tällaisina villeinä variatsioniaaltoina, nousten ja laskien,
humisee mustalaissoittokunnan musiikki, ja ihmeen syvän vaikutuksen
tekee se ainakin siihen, joka kuulee sitä ensi kertaa.

Soittajat itsekin haltioituivat yhä enemmän. Kapellimestari vetää
sieltä jostakin korkealta, ihanpa kuin tallan takaa, ne kaikista
hienoimmat, kaikista intohimoisimmat sävelensä. Hän innostuu,
pannen viulunsa laulamaan kuin olisi sillä sata ääntä, ja
vaativin, kehoittavin elein kääntyy hän soittajatoveriensa puoleen,
tarmokkailla käyrän vetäisyillä lisäten soiton voimaa ja kiiruhtaen
tahtia. Sellonsoittaja on jo kokonaan vaipunut musiikkinsa lumoihin;
hänen silmänsä tuijottavat hajamielisen näköisinä, valkuaiset
muljahdellen, kattoa kohti, ja kun hän vetäisee oikein kaihoisen ja
makean juoksutuksen, näyttää hän aivan liekona retkottavan koneensa
ääressä, sävelten voimasta siihen kokonaan raueten. Klaneettimies
puhaltaa jalosti; kuta kiihkeämmäksi soitto käy, sitä rikkaampana
virtana vilisevät ilmoille kileät äänet hänen pillistänsä ja hänen
keltaisille kasvoilleen on kohonnut korkeampaa väriä, samalla kuin
mustissa hiilisilmissä palaa selvä valkea. Mutta tuo äijänkäppyrä
Simeonin takana ihan todellakin käpertyy vanhan ja rosoisen soittimensa
yli, kallistaa päätänsäkin sen puoleen ja jonkunmoisessa lovetilassa
nykkii käyrällänsä sen valkoiseksi hartsautuneita kieliä kuin henkensä
lunastimeksi. Simeoni koettaa katsoa, paineleeko hän kieliä missään
järjestyksessä, mutta ei hän saa siitä mitään selvää; päinvastoin
ukko hänen mielestään nykkii niitä perin oikullisesti ja tavattoman
kovakouraisesti, niin että äänekäs krahnaus kuuluu, mutta hyvinpä siitä
huolimatta tuntuu soitto sointuvan -- arvattavasti ukko oli täysin
tehtävänsä tasalla, ellei hiukan sen yläpuolellakin.

"Kylläpä se on ihmeellistä", kummastelee Juhani ja Simeoni yhtyy
häneen mielellään. "Niin", huomauttaa Tuomaskin jykevästi, "aivan on
kuin vetelisi saraheinällä pitkin ruumiin arimpia paikkoja." Veljekset
nauravat ja pääsevät hetkeksi mustalaisten lumoista. He kiinnittävät
huomionsa pöydän antimiin ja Simeoni valmistautuu maistamaan tuota
suositettua Tokaji Szamorodni-viiniä.

Hän olikin nyt siihen tehtävään sopivassa mielentilassa, sillä näinpä
juuri, mustalaissoiton humistessa Tonavan laakson tuhatvuotisia
kaihoja, oli Unkarin pyhän maaperän kallisarvoisin neste ensi kertaa
maistettava. Hämärässä muinaisuudessa olivat alkuvedet lioitelleet ja
huuhtoneet tätä lakeutta, kooten siihen mehevimpiä mutiaan ja imettäen
siihen salaperäisimpiä voima-aineitaan; poistui sitten vesi, maatui maa
kovaksi, rupesi etelän polttava aurinko sitä lämmittämään pannen siinä
alulle salamyhkäisiä ja pyhiä käymisprosesseja; tulipa sitten Dionysos
retkeillessään iloisten satyyriensa kanssa tähänkin laaksoon, huomasi
maan hyväksi, taittoi sauvastaan parhaimman köynnöksensä ja istutti
sen siihen. Siitäpä kohosi maailman etevin rypäle, josta valmistetaan
jumalten ja kuninkaitten juomaa. Tuossa se nyt kiiluu lasissa,
vaaleana, himmeän kellertävänä, sakeana, hiukan öljyisenä, levittäen
ympärilleen hienoa, ryydiltä vivahtavaa tuoksua. Hartaan näköisenä
kaataa Simeoni sitä suuhunsa kohtuullisen annoksen.

Hän oli vanhaan tapaan nielaisemaisillaan sen heti, mutta kerkesi
estää tekonsa ajoissa. Nyt hän antoi sen viipyä kielellään, maisteli
sitä kuin vanha elttaantunut herkkusuu ja vasta sitten valutti
sen hitaasti pitkin kaiken maailman tietä. Hän tunsi, kuinka se
todellakin jätti kielelle erinomaisen hienon ja harvinaisen tuoksun,
miellyttäen makuhermoja ja virkistäen sielua. Kun hän nosti silmänsä
toveriensa puoleen, huomasi hän heidän kasvoistaan, että he olivat
juuri suorittaneet saman tärkeän toimituksen, ja odottivat nyt kysyvän
näköisinä yhteisen arvostelun esitystä. Tuomas ryähti ja sanoi: "Hyvää
on!"

Salissa oli tunnelma kohonnut. Naisten sointuva nauru sekautui
miellyttävästi yleiseen humuun, miesten bassoäänillä "köröttäessä"
siihen sopivaa pohjasäestystä. Jo viittaa tuolta poskipartainen
frakkiniekka kapellimestarille, joka lähestyen kumartuu hänen puoleensa
ja saa jonkun määräyksen. Nytpä kiireesti paikoilleen antamaan
kymbaaliäijälle sävelen suuntaaja kohta humisee taas uusi sointuryhmä
valtavana aaltona kuulijain sieluun jääden värisemään sinne kuin
vapauttava itku. Upseerit tulevat vilkkaammiksi ja "köröttävät" jo
monet yhteen ääneen. Näin jatkuu ilta puoliyöhön saakka, jolloin kansa
vähitellen rupeaa lähtemään pois.

Soittajain takana oven vieressä on pöydällä lautanen ja siihen on
tarkoitus panna heidän palkkansa. Sivu mennessään useimmat heittävätkin
siihen setelinsä, joita pian on melkoinen pinkka. Silmänurkallaan
huomaa kapellimestari kaikki ja kun joku pistää vähän suuremman
rahan, raapaisee hän käyrällään vähän kovemman kurauksen ikäänkuin
kiittääkseen antajaa. Niin on pian tämä tunnelmarikas ilta Unkarin
pääkaupungissa loppunut ja veljekset painuvat ulos tähtikirkkaaseen
yöhön.

Tummana välähtelee Tonava tähtien valossa. Budan vuori tuossa toisella
puolella kohoaa synkkänä möhkäleenä hämäryyteen ja sen rinteiltä
tuikkii tuhansia tulia kuin kiiltomatoja. Hartaana Simeoni illan
tunnelmien vallassa vaipuu katselemaan tuota outoa ja kaunista näkyä.
Buda-Pest on epäilemättä Europan kauneimpia kaupunkeja, ja epäillä
sopii, vetääkö mikään vertoja sen mahtavalle Tonava-panoraamalle.

Margaretan saarille ajettaessa täytyy maksaa siltaveroa. Kun vahdit
eivät osanneet muuta kuin unkaria, ei Tuomas saanut selkoa maksun
määrästä. Kuunneltuaan hetken vahtien "körötystä" otti hän väsyneenä
esille tukun kruunun seteleitä ja tuumien: "Soaphan näitä", antoi
ukkojen itsensä kokoilla siitä tarpeellisen määrän. Todennäköisesti
ottivat nämä hiukan enemmänkin.

"Pian nyt, pojat; nukkumaan, että jaksetaan aamulla nousta syömään!"
komensi hän sitten, ja niin oli poikain ensimmäinen päivä Unkarissa
päättynyt.



XVII.

Suomalaisten suosiminen. -- Hunyadi Janos ja unkarilaisten
maailmanhistoriallinen suurtyö. -- Budan vanhoja taloja. --
Kruunauskirkko. -- Unkarilaisten malja.


Margaretan saarien nurmikolta poimi Simeoni seuraavana aamuna kevään
ensimmäisen kukkasen, sillä maaliskuun 31 päivän lapseksi se oli
hänestä, Pohjolan pojasta, hellää ja kummastelevaa huomiota herättävä.
Korkeat puut rupesivat juuri silmuilemaan ja niiden oksissa humiseva
tuuli kertoi keväästä, joka oli tullut. Pian olisivat matkalaiset
maassa, jossa jo näihin aikoihin oli kesä.

Moni merkki osoitti vielä, että kaupungissa oli ollut levotonta.
Poliiseilla oli kivääri selässä ja sotilaspatrulleja liikuskeli
kaduilla. Bela Khunin varjo tummensi vielä ihmisten mieltä. Niinpä
olivat passiasetuksetkin yhä tiukat ja jokaisen muukalaisen piti käydä
henkilökohtaisesti papereitansa poliisille esittämässä. Se on aina
ikävä ja joutavalta tuntuva tehtävä, mutta täytyy alistua.

Veljekset astelivat siis Pestin poliisikamariin ja huomasivat
kauhukseen, että se oli jo tupaten täynnä samalla asialla olevia,
Tuomas, jolla on synnynnäiset väkijoukossa sukeltamisen lahjat, otti
passit kouraansa ja hetken perästä hän jollakin salaperäisellä keinolla
oli pujotteleinut aivan etupäähän, erään kiireesti kirjoittelevan
"piissarin" eteen. Tämä menetteli aivan samoin kuin Suomenkin
virkamiehet: hän kirjoitti aivan tyynesti asiansa loppuun, ikäänkuin
olisi ollut huoneessa ihan yksin, kuivasi musteen perin huolellisesti,
pani paperinsa syrjään vielä huolellisemmasti ja kysyi vasta sitten,
mitä asiaa. Tuomas työnsi passit hänen eteensä. Seurauksena oli
peukalolla annettu viittaus, joka tarkoitti huoneen toisessa päässä
olevaa kirjuria. Siirryttiin sinne. Kun tämä oli saanut tärkeät
kirjoittamisensa valmiiksi, kysyi hänkin jyrkästi, mitä asiaa, ja
nähtyään passit sanoi kylmästi: "Tulkaa huomenna kello 4." -- "Mutta
meidänhän täytyy matkustaa jo kello 9 aamulla!" -- "Tulkaa huomenna
kello 4", vastasi sihteeri siihen vain entistä jyrkemmällä äänellä.
Juhanin posket kuumenivat ja hän sähisi itsekseen jotakin "kirotuista
poliiseista".

"Mennään tänne!" tuumi Simeoni, joka oli nähnyt viereisessä huoneessa
puuhailtavan jotakin samantapaista. Toivottomalta näytti strateeginen
asema sielläkin, mutta silloin pelasti Simeoni tilanteen taktillisella
tempulla, joka osoittautui hyvin tehokkaaksi.

Heidän siinä seisoessaan hattu kourassa tuli huoneeseen lihava ja
hiukan päällysmiehen näköinen herra. Simeoni lähestyi häntä osoittaen
hänelle kaikkea kunnioitusta, kertoi olevansa suomalainen ja
matkustavansa tovereineen, jotka myöskin olivat suomalaisia, varhain
seuraavana aamuna pois. Eikö olisi mitenkään mahdollista saada passeja
tarkastetuksi nyt heti, sillä ei olisi aikaa odottaa?

Virkailijan kasvot, joille ensin oli lennähtänyt vaivautunut ja
tuskastunut ilme, kirkastuivat kuin taikaiskusta hänen kuullessaan
tuon maagillisen sanan "suomalainen". "Tietysti, hyvät herrat!" sanoi
hän erittäin rakastettavasta "passit ovat heti paikalla valmiit".
Ja hän antoi ne omin käsin asianomaiselle virkailijalle, joka heti
rupesi iskemään niihin leimoja kaikella mahdollisella vauhdilla
ja virkeydellä. Taas olivat siis veljekset saaneet kokea, kuinka
mielellään unkarilaiset osoittavat ystävällisyyttä ja auttavaisuutta
suomalaisia kohtaan. Jos veljekset olisivat halunneet, olisivat
he kansallisuutensa avulla nähtävästi helposti voineet hankkia
itselleen mitä mieluisimmat kokemukset kaikkialta, mistä olisivat
halunneet, mutta pitkän ja kiireellisen matkustuksen väsyttäminä he
suorastaan pelkäsivät kaikkea tällaista, käyttäen päivänsä etupäässä
levähtelemiseen. Mutta jo tämäkin pieni kokemus vaikutti virkistävältä.

Hetken perästä tapasi sitten Simeoni itsensä istumasta Hunyadi
Janoksen patsaan juurelta. Sen löytäminen oli hänelle mieluisa
tapaus, sillä olihan Hunyadi hänen lapsuutensa mielisankareita, joka
suorastaan yksin, usein Unkarin ylimystenkin vihaamana ja Europan
hänen taistelustaan välittämättä, johti kamppailua kristikunnan
perivihollista, turkkilaista vastaan. Täydellä syyllä pitää Unkari
häntä kansallissankarinaan, sillä hän johti Unkarin siihen taisteluun,
jolla se on ikiajoiksi, vaikka sitä ei enää muistetakaan, ansainnut
länsimaisen kulttuurin kiitollisuuden. Tällaisilla mahtavilla
persoonallisuuksillaan on Unkari hankkinut haihtumattoman, ritarillisen
maineensa Europan itäporttien vankkana, vuosisataisena vartijana,
suorittaen tämän palveluksen viimeisen näytöksen silloin, kun sen
joukot taistelivat Karpaateilla venäläisten haahmossa esiin ryntäävää
aasialaisuutta vastaan. Mitä olisi tämä laakso ilman hänen, ilman
unkarilaisten ja heidän rinnallaan taistelleiden saksalaisten työtä?
Kurjaakin kurjempi slaavilais-turkkilainen lianheittopaikka.

Buda-Pestissä ja varsinkin Budan puolella joutuu kulkija pian
erikoisten ja harvinaisten historiallisten tunnelmain valtaan. Eipä
voi olla muistamatta, että tämä on tuota Rooman valtakunnan aikana
niin kuuluisaa ja pelättyä Pannoniaa, eräänlaista säiliötä, joka otti
vastaan ja majoitti Aasiasta päin tulevat hurjat kansat, sulatteli
niitä ja lähetteli niitä länteen ja etelään päin silloisen Europan
kauhuksi. Tällä paikalla on ollut roomalainen siirtokunta ja sen
pohjois-koillisen legionan leiri, ja antiikki kulttuuri on täällä
puhjennut aikoinaan heikosti kukoistamaan. Mutta vihdoin oli tämä
tasanko saava pysyvät asukkaansa, kun magyarit vuorostaan joutuivat sen
valtiaiksi. Oltuaan aikansa sen sulattavan vaikutuksen alaisina heistä
muodostuikin se aita, joka suurin piirtein katsoen on sen jälkeen
estänyt kaikki kansain vaellusten yritykset tätä tietä. Vielä käyvät
täällä vierailemassa mongoolit, mutta heistä ei ole jälkeä jäänyt,
ja mongoolien jälkeen ilmestyvät Pannonian tasangoille turkkilaiset,
hekin kadotakseen yhä lähemmäksi Aasiaansa, jonne he varsinaisesti
kuuluvat. Unkarilaisten rinnalle ovat Pannoniaan jääneet vain ne
kansat, jotka orjan mielellä syntyneinä maahan lakoutuen kestivät
myrskyn puhallukset. Mikä noidan kattila, mikä tavaton moninaisuus
eri kansoja, kieliä, taipumuksia ja luonteita! Ylen harvat lienevät
nykyisin ne suvut, jotka voivat väittää olevansa täysin rotupuhtaita,
sillä vuosisatain kuluessa on veren tahtoen tahi tahtomatta, rakkauden
tahi väkivallan kautta, täytynyt sekautua moneen kertaan.

Simeoni heräsi siihen, että Juhani ja Tuomas tarttuivat häntä
käsivarsista ja taluttivat hänet varovaisesti syvemmälle Budan
sokkeloihin. He joutuivat kulkemaan pitkin omituisia kujanteita,
pienten, vanhanaikaisten talojen välitse, jotka olivat sijoittuneet
Budan jyrkälle rinteelle kuin pääskysen pesät. Nämä talot olivat
Simeonista mielenkiintoisempia kuin kaikkialta, sekä täältä että Pestin
puolelta loistavat, todella upeat ja suurenmoiset palatsit. Ne oli
näet rakennettu nelikulmioon umpinaisiksi, kadun puolella vain ahdas
holviportti. Pistäytyessään siitä sisään tuli Simeoni avonaiselle
pihalle, jonka joka puolella oli jonkunmoinen parvekekäytävä
varsinaisten asuntojen edessä. Pihalla kasvoi, jokunen puu ja oli vähän
kukkaistutuksia. Katto kallistui myöskin pihaan päin. Mielenkiintoista
Simeonista oli tässä nyt se, että talon elämä oli tarkoitettu kokonaan
suuntautuvaksi sisään, pihaan päin, samalla kuin muurit sulkivat
ulkomaailman täydelleen pois. Ajatus oli siis sama kuin antiikin
taloissa, tahi itämaiden rakennusten suunnitelmassa yleensä. Eikähän
sopisi ihmetelläkään, jos sellaista vaikutusta vieläkin olisi näissä
vanhoissa pikkutaloissa huomattavissa, sillä pitiväthän turkkilaiset
Budaa hallussaan lähes 150 vuotta, jona aikana sinne oli majoitettu
kymmenisentuhatta janitshaaria. Tuntematta tarkemmin Budan rakennusten
historiaa ei Simeoni voinut mitään varmaa niistä ja niiden ijästä
sanoa, mutta mahdotonta ei hänestä ollut, etteikö joku noista pienistä
nelikulmiotaloista olisi nähnyt hurjien janitshaarienkin aikaa, koskapa
heidät karkoitettiin lopullisesti vasta vuonna 1686. Kylmä väristys
karsi pitkin Simeonin selkäpiitä hänen kuvitellessaan noita aikoja,
jolloin nuo turkkilaisten kasvattamat kristittyjen lapset esiintyivät
näillä tanterilla itsevaltaisina isäntinä. Varmaan ovat tuhannet tuskan
ja häpeän kyyneleet näitäkin kiviä kostuttaneet. "Turkkilaiset ovat
raakalaisia", julisti hän ällistyneille Juhanille ja Tuomaalle, jotka
eivät nähtävästi olleet seuranneet hänen ajatustensa kulkua eivätkä
siis ymmärtäneet, miksi hän rupesi pauhaamaan turkkilaisia vastaan.
"Siirrytään nopeasti toiseen paikkaan!" määräsi Juhani ja taluttaen
Simeonia välillänsä poistuivat he kruunaus- eli pyhän Matiaksen kirkkoa
kohti.

Juhlallinen tunnelma valtaa kävijän tässä vanhassa pyhäkössä, jonka
perustuksen laski kuningas Béla IV kolmannellatoista vuosisadalla. Sen
syvässä hämyssä elää magyarien loistavista muistoista rikas historia,
ja sen pölyisestä holvista riippuvat sadat liput kertovat menneistä
sankariteoista. 150 vuoden aikana oli tämäkin kansallispyhäkkö
turkkilaisten moskeana -- se on uskomatonta, mutta totta! Vielä
uskomattomampaa on? muistaa tällä paikalla, että turkkilaisten
pääliittolaisena, joka oikeastaan teki heidän valtansa pysyväisyyden
näin pitkäksi ajaksi mahdolliseksi, oli itse kaikkein kristillisin
hallitsija, Ranskan kuningas Ludvig XIV!

Vaiteliaina katselevat toverukset Tonavalle avautuvaa ihanaa
näköalaa. Tuo hyörivä miljoonakaupunki tuossa heidän edessään suurine
historiallisine muistoineen kirkastaa heidän katseensa näkemään, että
Unkarilla on tässä laajassa laaksomaassa yhä edelleen suuri tehtävä.
Se on nyt silvottu ja typistetty, sen vapaus on rajoitettu ja sitä
hallitsee ehkä tosiasiallisimmin joku ententekenraali, mutta sen
kaiken täytyy olla ohimenevää. Sellainen englantilainen översti, joka
viettää aikansa leikitellen erään näyttelijättären, "Baby Beckerin",
kanssa, tuskin edustaa mitään pysyväksi aiottua järjestystä, eikä
sellaista kuohuvaa ja intohimoista kansallistunnetta, joka unkarilaisia
elähdyttää, voida kovin kauan pitää keinotekoisten rajain sisällä.
Kerta se tulvavirtana purskahtaa omille lakeuksilleen, ottaen haltuunsa
kaikki, mikä sille historian antamalla oikeudella kuuluu. Laakson
pohjaa seuraa nousu ja tähän nousuun lähettää pohjoisesta Suomi
hartaimmat menestyksen toivotukset. Taistelu itää vastaan ei ole vielä
loppunut ja siinä taistelussa on tällä maailman kulmalla sittenkin
johtajan asema Unkarilla.

Niin kului keväinen päivä magyarien pääkaupungissa, jonka
nähtävyyksistä siinä ajassa ei voinut saada enempää kuin aavistuksen.
Mutta sieluun siitä silti jäi kirkas ja kaunis kokonaiskuva,
hämmästyttävä sille, joka ei ennakolta ole aavistanut, mikä helmi
tuolla kaukana Tonavan rannalla välkkyy. "Unkari, päivin öin, helmahasi
ikävöin", hyräili Simeoni, kun toverukset väsyksiin asti vaellettuaan
jälleen istuivat kuuntelemassa mustalaismusiikkia, joka lauloi heidän
sieluunsa salamyhkäisen, arojen ja rannattomien pustain kaihoisan
loihdun. Ja kun he jälleen viettivät iltaansa unkarilaista elämää
katsellen ja maistellen jaloa aron nestettä, näki Simeoni hengessä
Arpadin kansan nousun, kuinka se myrskytuulena jymisten viskaa
niskastaan kääpiöitten ikeen ja jälleen nostaa pyhän Tapanin valtikan
korkealle välkkymään. "Eljen, veljet!" sanoi hän kohottaen lasinsa,
"juokaamme tämän ritarillisen ja uljaan sukulaiskansamme malja,
toivottaen sille kaikkea mahdollista menestystä ja pikaista nousua
siitä nöyryytyksen alhosta, johon väkivalta on hetkeksi sen syössyt!
Ja kiittäkäämme sitä tästä ihanasta päivästä, jonka olemme saaneet sen
kauniissa pääkaupungissa viettää!"



XVIII.

Matka Szegediin. -- Unkarin maisemia ja unkarilaista seuraa sekä
keskustelun aiheita nykyhetkellä. -- Rajakansain Europalle tekemä
palvelus. -- Uusi Itävalta-Unkari. -- Paprikaa kuivataan.


Ei ollut entisestä Belgradiin menevästä pikajunasta enää puhettakaan,
vaan saivat veljekset tyytyä lähtemään tavallisella paikallisjunalla
Szegediä kohti, toivoen sieltä taas pääsevänsä rajan yli Szabadkaan ja
siitä edelleen Belgradiin. Kun he kello puoli 9 maaliskuun 22 päivän
aamuna sijoittuivat vaunuunsa, oli siellä vielä kohtalaisesti tilaa,
mutta hetken perästä tuli väkeä lisää, niin että heidän pian täytyi
istua kuin sillit nelikossa. Matkatovereiksi heidän osastoonsa ilmestyi
kaksi unkarilaista herrasmiestä, toisella mukanaan puolisonsa. Mutta
mikäpäs siinä, hyvä oli, kun edes istua saatiin, ja niin annettiin
mennä. "Körö-körö-körö", kaikui unkarinkieli joka puolelta.

Vain tasankoa, peltoja, karjalaitumia loppumattomiin saakka, ja
laitumilla suuria lammas- ja sikalaumoja, lammasnahkaturkkiset
paimenet rinnalla. Hanhia ja kanoja näkyi myöskin, ja harhailivat
kanat usein keskellä aroa, ihmisasuntoja ollenkaan olematta näkyvissä.
Sitäpä veljekset taas kummastelivat, missä asuvat oikeastaan kaikki
näitä viljelyksiä omistavat ja ylläpitävät ihmiset, koskapa kaikki
näytti aivan autiolta, vain pieni tupa siellä täällä. He eivät vielä
tienneet, että unkarilainen talonpoika täällä puolessa mielellään asuu
kaupungissa, ja pitää maatilallaan voutiansa hoitajana. Niinpä ovatkin
esim. Szeged ja Szabadka todellisia unkarilaisia maanviljelijäin
kaupunkeja. Maan laadusta saattoi aavistaa, että kun kesän rehevyys
täällä oikein pääsee voimaansa, tämä on viljelyksen ja kasvullisuuden
riemumaata, joka nähtävästi aivan tiukkuu hedelmällisyydestä.
Sen ylistystäpä onkin Mauri Jókai etevästi julistanut "Uudessa
tilanhaltijassaan", jossa hän m.m. niin suurenmoisesti kuvaa näiden
seutujen vitsauksen, Tiszan tulvan.

Veljekset vaihtelevat huomautuksiaan ja selostavat huomioitaan.
Hehän ovat kyllä tienneet, että täällä puolessa sika on karjanhoidon
pääeläimiä, mutta siitä huolimatta oli tuollaisen suunnattoman
silavapaljouden näkeminen heille tavallaan yllätys. Ihmeellistä on,
kuinka juutalaiset ovat niin runsain määrin asettuneet tähän maahan,
jossa ei voi ottaa monta askelta kompastumatta sikaan, ja tämä eläinhän
on heille kauhistus. Kun sian lihavuuden rinnalle lisää vielä valtavan
lammasmäärän jykevine rasvahäntineen, luulisi koko Unkarin kansan
suorastaan uivan rasvassa. Ehdottomasti sellainen ruoka vaatii vatsan
avuksi jotakin ylimääräistä liotinta, ja siksipä lieneekin paprikan
käyttö täällä niin yleistä ja runsasta. Mutta siitä enemmän aikanansa.

Veljesten keskustelu oli herättänyt huomiota. Unkarilaiset matkatoverit
"köröttivät" vilkkaasti ja vaihtelivat kysyviä silmäyksiä, mutta
jokainen pudisti vuorostaan päätänsä. He eivät voineet ymmärtää, mitä
ihmeellistä kieltä nämä oudot naapurit puhuivat. No, kysymällähän
siitä selville pääsee, eikäpä ollut vähäinen heidän ällistyksensä,
kun veljekset ilmoittivat kansallisuutensa ja sanoivat tulleensa
tänne serkkujansa tervehtimään. Silloinpa taas alkoi perinpohjaisen
ystävällinen ja herttainen junaveljeily.

Tuossa keskustelussa ilmeni seuraavia eri pää-aiheita: ensiksi
tehdään puolin ja toisin tiliä siitä, minkä verran toistensa maata
tunnetaan, saaden ja antaen samalla tietoja niin paljon kuin se
mahdollista on; tähän sisältyy selostus kielestä, kirjallisuudesta ja
kulttuurioloista yleensä; toiseksi kääntyy puhe väkisinkin Unkarin
nykyiseen onnettomuuteen ja uhmaileviin tulevaisuuden ennustuksiin,
käsittäen suhteen kaikkiin ympärillä asuviin anastajakansoihin;
kolmanneksi unkarilaiset koettavat parastansa antaakseen muukalaiselle
kaikenlaisia huvittavia tietoja sekä neuvoja, ja kehoittavat heitä
nauttimaan unkarilaisesta vieraanvaraisuudesta, joka varmaankin olisi
heille, suomalaisille, aivan pohjaton. Veljekset uskovat sen mielellään
ja Simeoni jo innostuu. Saamainsa neuvojen mukaan hän huudahtaa:
"Menkäämme Szegedissä pormestarin luo ja sanokaamme haluavamme tutustua
unkarilaiseen elämään. Vakuuttaahan tässä isäntämme, että meille ilolla
osoitettaisiin kaikkea mahdollista avuliaisuutta." -- "No", tuumii
siihen Juhani, "menehän nyt vaikka sinä ensin yksin koetteeksi --
me Tuomaan kanssa katsomme ikkunasta, kun lähdet pormestarin kanssa
liikkeelle."

Matkaseurueesta oli toinen jonkunmoinen poliisituomari ja toinen
luultavasti opettaja. Ensi kertaa tulivat nyt veljekset huomaamaan,
että elämä on heidän asemassaan olevilla kansalaisilla yhtä huolekasta
Unkarissa kuin Suomessakin. Aika on niin kallista, ettei palkka riitä
ollenkaan. Huonepula on täällä yhtä yleinen ja kipeä ilmiö kuin
Suomessakin. Kun tuottavimmat alueet on valtakunnalta riistetty, on
koko maan taloudellinen tulevaisuus huolestuttava. "Mutta me olemme
menettäneet sodan", sanoi poliisituomari, "ja saamme siis toistaiseksi
kestää seuraukset. Kerta vielä kuitenkin kaikki muuttuu." Ja vaunun
ilmassa tuntui taas tuota samaa uhmaavaa ja uhkaavaa nyrkin heristystä,
jota veljekset olivat jo niin monessa paikassa huomanneet.

Poliisituomarin puoliso rupeaa kyselemään Suomen kotoisia oloja.
Erittäinkin hän on utelias tietämään, minkälaisia tyttöjen nimiä
meillä käytetään, ja koko seurue tulee hyvin iloiseksi kuullessaan,
että esim. Ilona on Suomessa jo sangen tavallinen tytön nimi. Kun
Simeoni sitten sanomalehdestä löytää sellaisia Suomessa tuttuja
unkarilaisia kansankappaleita kuin "Kylän heittiö", "Janos sankari"
ja "Hevospaimen", sekä ilmoittaa, että niitä esitetään sangen usein
Suomessakin, on seurueen kummastus ilmeinen. "Kuinka Suomessa
voidaan tietää niin paljon Unkarista?" kysyy vihdoin opettaja ja saa
vastaukseksi selityksen, että pienenä erillisenä kansansirpaleena
taistellessamme kansallisuutemme puolesta olemme, aina tunteneet
ihailua sitä ainoata suurempaa heimolaiskansaamme kohtaan, joka
on saanut sijansa maailmanhistoriassa ja uurtanut itselleen niin
mainehikkaan uran. "Europassa ei ole ymmärretty", innostuu Simeoni
selittämään, "että sen historia on eräältä sangen tärkeältä puolelta
ollut alituista taistelua idästä mereen päin tunkevia aasialaisia
kansoja vastaan, ja että sen taistelun rintamassa olevat rajakansat
ovat suorittaneet Europan kulttuurille mitä tärkeintä vartiopalvelusta.
Pohjoinen kulma on ollut uskottuna meille suomalaisille, ja yhdessä
ruotsalaisten kanssa olemme nyt vihdoinkin vieneet sen taistelun
voitolliseen päätökseen. Eteläpuolellamme on sankarillisesti
kamppaillut toinen yhteinen sukulaiskansamme, virolaiset, viettäen
sekin nyt saavutetun voiton juhlaa. Samaa vartiopalvelusta ovat sitten
suorittaneet ja suorittavat lättiläiset, liettualaiset, puolalaiset
ja unkarilaiset, joista varsinkin viimemainittu on saavuttanut
kuolemattoman, maailmanhistoriallisen maineen turkkilaisten rynnäkön
taittajana. Tässä rajavartiossa ovat sitten olleet jäseninä Balkaninkin
kansat ja eteläisimpänä vihdoin Kreikan kansa, joka parhaillaan
toteuttaa historian perintöä, taistelua turkkilaisten karkoittamiseksi
sinne, jonne he kuuluvat, Aasiaan. Olemme kaikki olleet yksinkertaisia
rintamamiehiä ja tunnettuahan on, että heidän sankaritekonsa usein
jäävät suurilta päälliköiltä unohduksiin, niiden silti olematta
vähemmän arvokkaita."

Tähän mennessä yhtyi vaununosaston ovelta keskusteluun eräs pitkä ja
laiha, säihkyväsilmäinen magyari, jonka Simeoni sai tietää olevan
Jugoslavian alueelta karkoitetun lakimiehen: hän ei ollut suostunut
vannomaan uskollisuudenvalaa kuningas Pietarille. Ja nyt saivat
toverukset kuulla suoria sanoja siitä vääryydestä, mikä on tehty
pakottamalla miljoonia magyareja, jotka tosiasiallisesti ovat tämän
alueen ainoita sivistyneitä ihmisiä, serbialaisten analfabeettien
alammaisiksi, heidän sorrettavikseen joka tavalla, sekä kansallisesti
että taloudellisesti. On mahdotonta, että sellainen menestyisi
ajanpitkään, sillä tuloksenahan on vain, että Balkanin intohimoiset,
ristiriitaiset ja koskaan sovittamattomat kansallisuusvastakohdat on
ulotettu entisen Unkarin alueelle, tehty toisin sanoen uusi Balkan
lisää, ja paljon ei tarvitse tuntea entisen Balkanin historiaa, ennen
kuin tietää, mitä se merkitsee. "He hävittivät Itävalta-Unkarin, mutta
tekivät uuden samanlaisen Jugoslaviasta; erotuksena on vain se, että
viimemainitun sydän-aines, serbialaiset, on alemmalla asteella kuin
kaikki muut sen haltuun uskotut, jotavastoin ennen magyarilainen ja
saksalainen aines pystyi todellakin maata hallitsemaan ja johtamaan
sitä sekä henkiseen että taloudelliseen hyvinvointiin". Ja Simeonin
täytyi myöntää hänen olevan sangen usealta kannalta oikeassa. Kun kerta
kansallisuus-olot ovat niin sekaisin, ettei eri kansallisuuksia voi
mitenkään eheästi muodostaa omiksi alueikseen, on tietysti järjetöntä
ja kehityksen vastaista siirrellä korkeammalle kehittyneitä aineksia
alemmalla asteella olevien johtoon. Siitä täytyy olla seurauksena
ikuisen epävarmuuden ja muutoksien halun.

Kaiken aikaa juna mennä jyryytteli ahkerasti ja vilpittömästi kahta
kiskoaan myöten, vaikka vauhti ei ollutkaan minkään pikajunan. Vallitsi
väsyttävä helle, ruoan ja muiden virkistysten saanti oli niin ja näin,
koska ravintolavaunua ei ollut mukana, ja kiitollisiapa siis olivatkin
veljekset, kun vihdoinkin kello 4:n seuduissa iltapäivällä saavuttiin
Szegedin kaupunkiin. Jo kaukaa näkyi pitkä sarja matalia taloja,
useimpain verannalla riippumassa omituisia punaisenruskeita kimppuja.
"Mitä nuo ovat?" kysyi tiedonhaluinen Simeoni. "Se on paprikaa, jota
on siinä kuivamassa", selitti opettaja; "Szegedin paprika on kuuluisaa
koko Unkarissa, ollen hyvin virkistävää ja makeaa, ei ollenkaan liian
väkevää; ilman paprikaa ei täällä syödä juuri mitään. Kun herrat nyt
tulevat Tisza-hotelliin, jonne teidän on mentävä saadaksenne hyvän
yösijan, on teidän ehdottomasti syötävä unkarilaisten kansallisruokaa,
paprikaguljashia." Ja Simeoni sai nyt tällä hetkellä tietää,
että tuo kuuluisa paprika oli sitä samaa, jota Suomessa sanotaan
"turkinpippuriksi".

Hyvästellessään osoitti opettaja veljesten perin vaatimattomille ja
hajanaisille tiedoille Unkarin historiasta ja oloista erinomaisen
imartelevaa arvonantoa: hän kysyi nimittäin, "ovatko herrat
professoreja?" Ja hän näytti hyvin kummastuneelta Simeonin selittäessä,
ettei suinkaan, vaan ainoastaan sangen tavallisia käytännön elämän
kansalaisia. Niin häipyivät toverusten uudet ystävät asemalle väen
vilinään, viitaten vielä sieltä jäähyväisiänsä, ja Simeoni tunsi
omituista kaihoa. Kauan ei tarvitse keskustella jonkun ihmisen kanssa,
ennen kuin tuntee hienon myötämielen ja ystävyyden silkkilangan
väräjävän sydänten välillä, jos nämä yksilöt sattuvat siten luoduiksi,
että sellainen tunne yleensä on heidän sielujensa välillä mahdollinen.
Kun niin käy, on hiukan vaikeaa samalla katkaista se ikuisiksi ajoiksi,
toisen häipyessä Szegedin kaupunkiin, toisen kauas maailmalle.



XIX.

Szegedissä. -- Paikkakuntien erikoishajut, paprikan ja valkosipulin
yhteiskatku, paprikaguljashi ja "salami". -- Kävelyä kaupungin
puistossa. -- Ravintolaelämää ja korttipeliä. -- Lausunto mustalaisista.


Szeged on aito unkarilainen maaseutukaupunki, jonka asukkainakin
taitavat suurimmaksi osaksi olla maanviljelijät. Se on kuuluisan
Tisza-virran rannalla, sen ja Maros- virran yhtymäkohdalla, hyvin
alavalla paikalla, jossa Tiszan tulvat ovat usein tehneet tuhojansa.
Vuonna 1879 hävitäkin sen tulva niin perinpohjin, että 2000 ihmistä
hukkui ja 5500 taloa tuhoutui. Nyt sitä suojelee vankka patolaitos.
Kaupunki on melko upea, kadut ovat leveät ja suorat, useita kauniita
rakennuksia löytyy, m.m. museo. Asukkaita siinä on yli 100,000,
lähes kaikki magyareja. Tiedonhaluinen kansalainen voi sitten
haeskella lisäselvitystä tietosanakirjoista, sillä Simeonilla oli
kiire maistelemaan paprikaa ja katselemaan kansanelämää, joten hän
ei joutanut enempiin historiallisiin ja tilastollisiin tutkimuksiin.
Rikkaan maanviljelysseudun varakas ja hyvinvoipa pesäpaikka, täynnä
terveitä ja elämänhaluisia ihmisiä, sivistyslaitokset kunnossa -- siinä
kyllin.

Tähän asti oli Simeoni pannut matkallansa merkille, että jokaisella
paikkakunnalla on oma erikoishajunsa, varsinkin jos se on hiukan
pienempi ja syrjemmässä maailman valtaväylistä. Siellä, niissä
autokulttuuri on vallitsemassa, hallitsee bentsoolin haju, tukahduttaen
kaiken muun, niin ettei kansallinen tuoksu pääse tuntumaan. Mutta
Pragissapa jo tuoksahti tunkkainen kadun lika paikoin melkoisesti
ja Buda-Pestille antoi Tonava hiukan kosteata, ei aivan puhdasta ja
mieluista tuntu. Ne olivat kuitenkin Suomessakin tunnettuja ja koettuja
hajuja, mutta se, mikä pisti nenään Szegedissä, oli jo tuntematonta.
Se oli jollakin tavalla imelää, mutta samalla pistävää, sangen paljon
sipulin sekaista löyhkää, eikä siitä päässyt erilleen millään, sillä
se kuului kaupungin ilmanalaan. Se oli suoraan sanoen kaikkialle
tunkeutuvaa paprikan ja valkosipulin yhdistynyttä katkua.

Unkarilais-kansallisessa innostuksessaan kiiruhti Simeoni nyt, tuosta
tuoksusta pahastumatta ja huolimatta toveriensa varoituksista, niin
pian kuin mahdollista saamaan eteensä magyarilaisen paprikaguljashin.
Aimo vadillinen sitä tuotiinkin. Ruoka oli tehty naudanlihasta ja
perunoista kuten tavallinen suomalainen "stuuvinki", mutta mausteeksi
oli pantu paprikaa niin paljon, että koko annos oli punertavan
keltaista ja tuoksui imelän katkeralta. Varmuuden vuoksi tuotiin vielä
paprikajauhetta eri kupposella siltä varalta, että asianomainen olisi
vähäksynyt keittäessä käytettyä ryydin määrää. Juhani ja Tuomas,
jotka vakaasti tarrasivat kanan koivesta kiinni, katselivat uteliaina
Simeonin kansallista syöntihommaa.

"Kylläpä tämä on hyvää ruokaa", vakuutteli Simeoni osoitettuaan
huomiota ensimmäisille suupaloille. Paprika tuntuikin aluksi jollakin
tavoin virkistävästi ärsyttävän makuhermoja. Mutta kuta kauemmin hän
söi, sitä kaameammalta hänestä rupesi tuntumaan se rasvaan yhtyneen
ryydin läpitunkeva tuoksu, joka nyt vallitsi ei ainoastaan hänen ulko-,
mutta aivan erikoisesti hänen sisäpuolellaan. "Kyllä kansallisruoat
ovat sentään aina erikoisia", lausui hän välttelevästi, "niihin täytyy
tottua, voidakseen täysin ymmärtää niiden etevyyden." Ja vilkaisten
epätoivoisena lautaselleen, jonka laitaan oli ilmestynyt vasta
sangen vaatimaton lovi, hän sivumennen kysäisi, eivätkö veljetkin
mahdollisesti haluaisi maistaa Unkarin kansallisruokaa. "Kiitoksia
paljon", sanoi Juhani ja otti kirpun verran haarukkansa kärkeen
paprikalihaa, vieden sen huulilleen hienosti kuin sadannen polven
punehtuva aatelisneito, "kiitoksia paljon, mutta emmehän me nyt toki
raski ruveta sinun maukasta annostasi jakamaan." Ja samalla tavalla
hienosti maistettuaan neuvoi Tuomas: "Siinä on ilmeisesti liian vähän
paprikaa -- etköhän lisää sitä hiukan, sillä sitten se vasta saavuttaa
todella täyteläisen kansallisen maun." Kärsivällisesti Simeoni koetti
jauhaa annostaan pienemmäksi, kunnes polttava tunne kitalaessa ja
koko nielussa pakotti hänet lopettamaan. Muistaen Juhanin kuuluisat
sanat härän lihan syönnistä molskivan padan ääressä Impivaaran aholla
lausui hän, väkisellä nielaista lotkauttaessaan viimeisen palan:
"Söisinkö enää koskaan paprikaguljashia, pois se!" Huolimatta Juhanin
ja Tuomaan ystävällisistä kehoituksista ja moitteista, että "hyvästi
kasvatettu lapsi syöpi aina lautasensa tyhjäksi", jätti hän annoksensa
siihen ja koetti viruttaa pois kansallista makua suustansa happamalla
pöytäviinillä, jota tuotiin vähäisestä maksusta avonaisilla karahveilla
saapuville.

Mutta se ei onnistunut, vaan oli paprikan katku tästä alkaen Simeonissa
kiinni eroittamattomana. Vielä monta vuorokautta sen jälkeen ilmaisi
se tuntuvasti olemassaolonsa, turmellen hänen maailmankatsomuksensa,
ja rupesi häviämään vasta sitten, kun vuorostaan Balkanin niemimaan
ja muhamettilaisen maailman kansalliset löyhkät ylivoimaisina hänet
piirittivät.

Eikä tässä kyllin, vaan sen lisäksi oli kestettävä vielä valkosipulin
löyhkä. Tässä maassa on tapana -- ja se mallipa näytti pysyvän
vireillä koko Etelä-Europassa -- aamulla syödä eräänlaista perin
rasvaista sianlihamakkaraa, jossa valkoiset silavapalaset kiiltelevät
kuin hopeamalmi mustassa kivessä. Makkaraa sanotaan "salami'ksi" ja
on siinä pääryytinä, paprikan ohella, valkosipuli. Tuo kasvihan on
Suomessa sangen tunnettu ja muodostaa siellä, varsinkin Helsingin
pikkuporvarillisissa piireissä, sivistystason luotettavimman koettimen.
Näet kuta sivistyneempi ja hienostuneempi joku henkilö on, sitä
voimakkaammin ilmaisee hän inhonsa sipulia kohtaan. Olipa Simeoni
kuullut erään pikku rouvan kertovan, kuinka hän kihloissa ollessaan
oli mennyt kauan matkoilla ollutta sulhastansa tapaamaan; hän ojensi
kätensä häntä kohti, heittäytyi ummistaen silmänsä ja huokaisten
kiitollisuudesta hänen voimakkaille käsivarsilleen, suipensi ruusuiset
huulensa suudelmaan ja -- pyörtyi samalla kuin silli. Mutta väärin
olisi luulla hänen pyörtyneen ilosta ja onnesta -- ei suinkaan, vaan
hän pyörtyi siksi, että suudellessaan tunsi sulhasensa syöneen sipulia!

Szegedin neidot eivät pyörry moisista syistä, vaan luultavasti
vaativat, että asianomaisen täytyy ratkaisevilla hetkillä tuoksua
voimakkaasti kaikkiin kansallisiin suuntiin. Muuten voisi kaikki
maistua yhtä neutraalilta kuin suolaton muna tahi kuin ruotsalaisen
pojan suudelma ilman "multapenkkiä" huulen alla. Tosiasia on,
että Szegedissä löyhkää valkosipuli kaikkialla voimakkaasti, niin
perinpohjaisesti, että Simeonin sydäntä rupesi ajanpitkään kääntelemään.

Iltapäivällä kokoontuivat hyvät Szegedin asukkaat kävelylle kaupungin
puistoon, jossa plataanit juuri kukkivat. Toverukset, ollen aina
maan tavoille lojaaleja, menivät sinne myöskin, astelivat aikansa
arvokkaasti edestakaisin, kunnes istuivat esillä oleville tuoleille.
Mutta vilauksessa oli siinä ääressä mies, joka vaati tuoleista vuokran,
50 helleriä kappaleelta, mikä ei ole paljon, varsinkaan muutettuna
Suomen rahaksi. Runebergin esplanaadissa pitäisi sunnuntaisin ottaa
samallaista penkin vuokraa, jolloin ehkä hampparit kaikkoisivat
toisiin kaupunginosiin otsatukkaansa näyttelemään. Tässäpä nyt vaelsi
toverusten editse Szegedin kultaista nuorisoa, kauniita unkarittaria,
upeita upseereja, vilkkaita koulutyttöjä ja käyriä neniä. Saksan kielen
taito tuntui olevan täällä sangen vähäinen, ja kun veljekset eivät
osanneet muita maan kieliä ollenkaan, eivät he voineet ottaa osaa
yleiseen seurusteluun muuten kuin puhuvilla ja kaihoisilla silmäyksillä
ynnä raskailla, paprikan tuoksun sekaisilla huokauksilla, jotka
kuitenkin häipyivät tuloksettomina olemattomiin.

Sillä välin kuin nuoriso näin seurustelee puistossa, Unkarin
amoriinien puuhakkaina ja tärkeinä sakeasti singahutellessa nuoliaan
pieniin ja pamppaileviin sydän parkoihin, kokoontuu vanhempi miesväki
ravintoloihin naukkaamaan lasillisen viiniä ja juttelemaan muinaisia.
Toveruksetkin seurasivat esimerkkiä ja olivat pian sijoittuneet
tukevasti pyöreän pöydän ympärille, katsahdellen jalosti puoleen ja
toiseen, mitä ihmeitä täällä näkyisi. Rotevaa kansaa oli saapuvilla,
se täytyi sanoa, ei mitään joutavan hermotyön, liian istumisen ja
opin rasittamia peruukkeja, vaan pitkiä ja harteikkaita, lihavia ja
tummia, riippaviiksisiä pappoja, joiden turpeaan kouraan viinilasi
katosi ihan kokonaan. Yleisenä kansallisena harrastuksena näytti
olevan kortinpeluu, jota eri ryhmissä taidolla ja vakaumuksella
harjoitettiin. Toiset seurasivat jännittyneinä pelin kulkua syrjästä,
osoittaen milloin hyväksyvillä, milloin hiuksia raastavan onnettomilla
ilmeillä mielipiteensä taistelun kuluessa tapahtuvien strateegisten
ja taktillisten temppujen laadusta. Voitot ja tappiot merkittiin
liidulla pienille mustille tauluille. Korteissa näytti olevan meillä
tuntemattomat, omat kansalliset kuviot. Huomasipa Simeoni täällä saman
ilmiön kuin kotimaankin korttihummerien kesken: pelattuaan tovin aikaa
vaiti ollen, vain silloin tällöin murahtaen jonkun salamyhkäisen sanan
ja ilmoituksen, lyövät he äkkiä kaikki korttinsa pöytään, karkaavat
pystyyn ja rupeavat mitä kiihkeimmän siveellisen suuttumuksen vallassa,
nyrkit sojossa, puhuttelemaan toisiaan niin katkerin ja moittivin
sanoin, jaa, suorastaan haukkumaan toisiaan, että siinä asian laatua
tuntematon pian pelkää miesmurhan olevan lähellä. Mutta yhtäkkiä äijät
vaikenevatkin, ja joku rupeaa, ollen tosin vielä loukkaantuneen ja
pahantuulisen näköinen, oppineen kätevyydellä jakamaan kortteja, joiden
taakse sitten jokainen syventyy suuremmalla harrastuksella kuin koskaan
mihinkään muuhun. Korttihummerit ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa.

Niin kului tämä iltapäivä Szegedin kaupungissa, hiljaisten huomioitten
tekemisessä, kodikkaan tunnelman vallitessa. Ilmestyipä ravintolaan
mustalaissoittokuntakin, jonka kaihoisa valitus jälleen toverukset
lumosi. Tällä kerralla olivat soittajat kaikki oikein syvimmästä
mustasta ammeesta kotoisin, joiden ilmestyminen Suomeen olisi saanut
jokaisen tehtäväänsä innostuneen konstaapelin virkakarvat pörhölleen.
Mutta tuo aikaisemmin mainittu poliisituomari oli veljeksille kertonut,
että Unkarin mustalaiset ovat yleensä sangen rauhallista ja hyvää
väkeä. Suurempia rikoksia he tekevät harvoin, korkeintaan joskus pikku
varkauksia, ja elävät, paitsi mustalaisten kansainvälisillä ammateilla,
joita ovat hevosten kengitys ja kuohitseminen sekä kattilain paikkaus,
enimmäkseen soittamisella. Musiikki on heidän elämänsä ja he syntyvät,
kuten laulussa sanotaan, "siellä nuotion tulilla, jossa laulut ja
viulut ne soi". Simeoni muisteli kuulleensa sellaisenkin teorian, että
koko unkarilaisten musiikki olisi heidän mustalaistensa lahjaa, väite,
jota unkarilaiset eivät mielellään hyväksyne. Miksi eivät sitten muiden
maiden mustalaiset ole erikoisemmin musikaalisuudestaan kuuluisia?
Ehkä Unkarin mustalaiset ovatkin päinvastoin perineet soitannolliset
lahjansa magyareilta?

Ilma on hyvin lämmin, taivas tumma ja täynnä kirkkaita tähtiä.
Paljon matkustaneen on mieluisa nukahtaa syrjäisessä, ystävällisessä
magyarikaupungissa.



XX.

Szegedin torilla. -- Unkarilaisia emäntiä ja maalaistavaroita. -- Matka
Szabadkaan. -- Serbialaisten puuhia. -- Szabadka, Jugoslavian suurin
kaupunki. -- Käynti saunassa ja rikkaan lesken hautajaiset.


Noudattaen perheenisän vaistojaan läksivät toverukset aamulla varhain
maaliskuun 23 päivänä katselemaan, harjoitetaanko tässä kaupungissa
torikauppaa siihen tapaan kuin Suomessa. Aivan oikein: sille paikalle,
jossa eilen kultainen nuoriso kuhisi, oli ilmestynyt epäluku maalaisia,
rotevia, pitkiä ja mustia miehiä, viikset riippuen olkapäille saakka,
suupielessä pitkä piippu. Oli siellä myös saman verta vankkoja
emäntiä, noita "keskilattian laahojia", joiden valtaisilla lanteilla
valtakuntien kohtalot lepäävät. Simeonista tuntuivat nuo eukot aivan
suomalaisilta emänniltä, sillä muuta eroa ei heissä ollut kuin vähän
tummempi pinta ja eri kieli. Sama oli muuten rauhallinen malli,
avonainen katse ja luonnollinen sekä koristelematon puheen tapa.
Etsiskeltyään jonkun aikaa löysi Simeoni erään eukon, joka ymmärsi
saksaa, joten voitiin hiukan haastella.

Myytävänä oli ensinnäkin paljon paprikaa, säkittäin ja tynnyreittäni
kuin punamultaa. Sitten kaikenlaisia vihanneksia, joiden joukossa
valko- ja purjosipuli tuntui olevan runsaasti edustettuna, ja paljon
monenlaisia siemeniä sekä maissia. Kun Simeoni ei ollut nähnyt
jauhamattomia maissin jyviä muualla kuin kuvissa, ei hän ensin ollut
tuntea noita kellertäviä, kulmikkaita jytysiä, ja sai eukko pitkän
aikaa hänelle selittää, että se on "kukurusta", ennenkuin valo syttyi
hänen päähänsä. Eukko kertoi maissia pääasiallisesti käytettävän
sikojen ruoaksi ja kysyi sitten, mitä Suomessa sioille annetaan. "Mitä
milloinkin, ruoan jäännöstä, perunoita ja sellaista, vain joskus
viljaa", selitteli Simeoni ja lisäsi: "Eihän meillä niin paljon sikoja
olekaan, ehkä siinä pari taloa kohti, tuskinpa sitäkään, jos koko maa
otetaan huomioon." Eukon silmät menivät suuriksi. Hän risti kätensä
pullealle vatsalleen ja kiljaisi: "Jeesus Maria Josef! Ei sen enempää
sikoja! Millä te onnettomat ihmisparat sitten tulette toimeen?" -"Aina
sitä sentään hiljoilleen", vakuutteli Simeoni, "mutta eihän se niin
lihavaa ole kuin teillä täällä. Näihin aikoihinhan meillä vielä ovat
järvet jäässä ja vainiot lumen peitossa." Tämä ilmoitus teki eukkoon
järkyttävän vaikutuksen, mutta ei hänen ällistyksensä kerennyt vielä
purkautua ilmoille, ennenkuin Simeoni tyynesti jatkoi: "Mutta sitten
kuin meillä kesä tuleekin, ei aurinko enää ollenkaan laskekaan, vaan
loistaa läpi koko vuorokauden." Eukolta pääsi helpotuksen huokaus,
sillä selväähän oli, että mies, joka lasketteli tuollaisia juttuja, oli
joko hullu tahi suuri veitikka.

Ajokalut olivat isohkoja, nelipyöräisiä vankkureita, edessä usein
kaksikin vankkaa, suurikokoista hevosta. Jonkun verran mustalaisen
likaista leimaa tuossa joukossa oli, sitä ei taida kieltää. Käsityön
tuotteita oli myöskin nähtävillä, vaatteita, omituisia puupohjaisia
tohveleita, joissa ei ollut takalaitaa ja joiden sanottiin tulleen
sodan aikana, kun nahasta oli puute, yleisesti käytäntöön. Näki Simeoni
niitä käytettävänkin, mutta arvoitukseksi hänelle jäi, miten tuollainen
kenkä voi pysyä jalassa. Paljon oli myös kaupan meilläkin tavallisia
läkkiastioita. Mitään suurempaa liiketouhua eivät veljekset muuten
kaupungissa huomanneet, mutta lieneekin tämä ollut väliaikaa, jolloin
rauhassa odoteltiin maanviljelyksen tuotteiden valmistumista.

Kävellessään kaupungilla tulivat veljekset vihdoin suuren, arvattavasti
Tisza-virran yli vievän sillan päähän. He hämmästyivät melkoisesti
huomatessaan, että siinä oli myöskin samalla edessä valtakunnan raja,
koskapa sillan pää oli jugoslavialaisten sotilasten vartioimana.
Haluten tehdä kävelyretken sillan toisellekin puolelle yrittivät
veljekset tuosta läpi, mutta eipäs päästetty. Eikä auttanut passienkaan
näyttäminen: asianomainen sotilas, upseeri tahi mikä jefreitteri
lienee ollut, tuijotti passiin tyhmän näköisenä ja mongersi ankarasti,
josta veljekset saivat selvää vain sen verran, että "nietu". Simeonin
sydämeen jäi raskas epäilys, ettei tuo sillan vartija tainnut osata
lukea.

Niinpä he sitten olivat Szegedin kaupungista selvinneet, painuivat
asemalle matkustaakseen paikallisjunalla Maria Theresiopeliin eli
Szabadkan kaupunkiin, ja joutuivat heti asemalle tultuaan aivan hullun
myllyyn. Taas oli näet passit tarkastettava ja saatava lähtölupa.
Nuori unkarilainen upseeri touhusi kyllä parhaansa mukaan, mutta tässä
oli vika yleisessä järjestyksessä. Onneksi Tuomas taas synnynnäisine
sukeltajan lahjoineen puljuttelihe etukärkeen ja viime tingassa saatiin
passeihin jonkunlainen kabbalistinen leima lyödyksi. Koko toimitus
oli kuitenkin pysähtyä, kun Juhani taas joutui tuskan hien vallassa
erinomaisen kirkkaalla ja selvällä äänellä julistamaan nimeänsä, eikä
siitä sittenkään tahdottu saada selvää.

Kuinka maailma on sentään pieni! Päästyään istumaan vaunuun,
joka oli tehty enemmän tilapäistä tarvetta kuin kansainvälistä
matkailijaliikennettä varten, ilmestyi veljesten rinnalle
harmaaviiksinen ja rauhallisesti katseleva ryssä, joka ilmoitti
nyttemmin asuvansa Belgradissa, mutta olevansa kotoisin Pietarista,
josta pitäen on usein käynyt Suomessa ja oleskellut m.m. Helsingissä.
On naimisissa unkarittaren kanssa. Vaikka veljeksillä ei tietysti ollut
mitään tätä ryssä parkaa vastaan, muodostui kuitenkin keskustelu ennen
pitkää sangen jäykäksi, kunnes tyrehtyi kokonaan. Jostakin vaistottiin
molemmin puolin, että paras on olla kovin toisiansa lähestymättä.

Juuri kun oli päästy kunnolliseen menovauhtiin ja kulkea jyryytetty
vaivaiset 15 km, tultiin pienelle Roczan asemalle, joka on rajalla
ja jossa siis oli edessä junan muutto, passien leimaaminen ja
tullitarkastus. Passit kokosi täällä joku virkamies yleisöltä ja vei
ne mukanaan omaan koppiinsa niitä siellä tarkastaakseen, mikä olikin
hyvin käytännöllistä ja yleisöllekin mukavampaa. Asema oli keskellä
laajaa tasankoa, aivan näköjään autiolla seudulla, elleivät orastavat
vainiot olisi osoittaneet, että täälläkin oli käynyt noita alati
näkymättömissä olevia salaperäisiä viljelijöitä. Tämä lienee ollut
entisen Unkarin rikkainta seutua, joka nyt, huolimatta runsaasta
unkarilaisesta asutuksestansa, oli Wilsonin toimesta keskuspaikkansa
Szabadkan kanssa liitetty englantilaisten ja ranskalaisten Balkanilta
löytämään sivistysvaltioon nimeltä Serbia. Tavattoman pitkiä ja
rotevia serbialaisia, aivan samanlaisia kuin ennen painijat Helsingin
sirkuksessa, liikkui ja hääri asemasillalla touhuten ja tuhlaten
aikaa. Oli rasittava helle. Puun juurelta haki varjoa pitkä ja
lihava, keltaperuukkinen maailmannainen. Simeonia janotti ja hän meni
passintarkastuskoppiin katsomaan, saisiko sieltä mitään juotavaa. Sepä
olikin asunto, jossa nuori, hyvännäköinen äiti-ihminen parhaillaan
keitteli keltaista paprikarokkaa ja mielellään tarjosi janoiselle
suomalaiselle lasillisen raitista ja hyvää vettä.

Loppuu ikäväkin aika ja taas päästiin ajaa jyräyttämään. Ryssä oli
hävinnyt, mutta sijaan oli ilmestynyt roteva ja muhkea unkarilainen
talonpoika emäntineen. He olivat nähtävästi matkalla kyläilemään
Szabadkan kaupunkiin, koskapa olivat pyhävaatteissaan, ja kun he
osasivat saksaa, oli keskustelu pian käynnissä. He kertoivat, että
serbialaiset olivat heti, saatuaan nämä alueet haltuunsa, ruvenneet
kiireesti serbialaistuttamaan muita kansallisuuksia. Opettajien
palkat oli korotettu hyvin suuriksi, että olisi saatu heidät pysymään
paikoillaan, ja ehtona oli vain se, että heidän täytyi määrä-ajan
kuluessa suorittaa jonkunmoinen tutkinto serbian kielessä, voidakseen
sitten vähitellen antaa osan opetusta silläkin kielellä. Simeoni
sai sen käsityksen, että opettajat yleensä olivat diplomaattisista
syistä tuohon kaikkeen suostuneet, voidakseen itse sitä paremmin
vartioida lapsia serbialaistumasta. Keskusteluun yhtyneeltä kolmannelta
unkarilaiselta kysyi sitten Simeoni, luuleeko hän unkarilaisen koskaan
voivan serbialaistua. Naurahtaen ja varmasti vastasi tämä, että se on
kokonaan mahdotonta. Päinvastoin saattaa käydä niin, että huolimatta
hallituksen ponnisteluista nämä seudut yhä enemmän unkarilaistuvat,
kuten ovat tehneet tähänkin saakka, koskapa unkarilaiset
sivistyneimpänä ja varakkaimpana säätynä väkisinkin vetävät alemmalla
asteella olevia puoleensa. Nämäkin sympaattiset ihmiset tuntuivat
pitävän nykyistä järjestelyä vain väliaikaisena suurten herrojen
päähänpistona.

Veljekset olivat toivoneet ehtivänsä heti Szabadkasta lähtevään toiseen
junaan, mutta se toivo petti, sillä juuri heidän tullessaan höyrysi
se jo täydellä vauhdilla tiehensä. Ei auttanut siis muu kuin viettää
tässäkin kaupungissa jokunen tunti, eli kello kahdesta päivällä kello
puoli 11 illalla, jolloin toisen Belgradin junan piti lähteä.

Veljekset ällistyivät kovasti saadessaan tietää, että Maria Theresiopel
eli Szabadka, rikkaan, Unkarin antavimman viljaseudun keskuspaikka, on
nykyisin Jugoslavian suurin kaupunki, jossa asuu noin satakuntatuhatta
magyaria ja serbialaista yhteensä. Sen asukkaat ovat suureksi osaksi
maanviljelijöitä ja kuuluu itse kaupungillekin ympäröivää pustaa noin
2000 neliökilometriä. Se on Bacska nimisen komitaatin pääkaupunki, jota
seutua mainittiin aina Banaatin rinnalla Unkarin rikkaimmaksi. Runsaan
palkan saavutti siis se serbialainen laukaus, jolla maailmansota alkuun
pantiin, eikäpä sovi kummastella, että Unkari, jolta tällaiset helmet,
muista puhumattakaan, on ryöstetty, joka hetki itkee verikyyneleitä ja
hautoo katkeraakin katkerampaa koston ajatusta. Karjanhoidon tuotteet,
viini, hedelmät, tupakka, vilja, ja mitä yleensä maasta irti saadaan,
ovat Szabadkan kauppatavaroina. Muuten ei voi olla kummastelematta
unkarilaisten talonpoikain tapaa asua kaupungeissa. Selvää on, että
vaikka maan hedelmällisyys tätenkin viljeltäessä tuottaa hyvän
tuloksen, sen anti olisi ehkä kaksinkertainen, jos isännän askeleet
olisivat peltoa höystämässä siinä merkityksessä kuin meillä. Nyt menee
aika kaupungissa suureksi osaksi hukkaan, ehkäpä pääasiallisesti
kortinpeluuseen. Näin ainakin näytti asia veljeksistä, vaikka myöntää
täytyy, että heillä pikakatsojina oli suuri erehtymisen vaara.

Täytyy sanoa, ettei Szabadka näyttänyt ollenkaan hullummalta paikalta,
vaan oli komeahko kaupunki, jossa oli paljon kauniita rakennuksia,
suoria ja sileitä katuja sekä lukuisasti kaikenlaisia kahviloita.
Niissä istui kansaa hartiat köyryssä katsellen kiiluvin silmin
neljän kuninkaan kirjoja ja lyödä läiskäytellen niitä pöytään pelin
määräämässä järjestyksessä, aina väliin tehden liidulla muistiinpanoja
ja haukkuen toisiaan. Mustalaissoittokunnat soittivat ja ne, jotka
eivät pelanneet korttia, käveleskelivät ja katselivat sekä sylkäisivät
välillä. Serbialaisia lyhytnuttuja vilahteli siellä täällä ja kansan
yleisessä fysionomiassa oli hiukan hurjaa leimaa. Upeitten rakennusten
välissä saattoi sitten olla merkillisiä arkkitehtuurin tuotteita,
joiden tyylistä ei voinut sanoa muuta kuin että niiden rakentajalla
on mahtanut esi-isien tai -äitien joukossa olla joku turkkilainen,
sillä niin paljon ne jo poikkesivat siitä, mihin Europassa on
totuttu. Yleisenä leimana kaupungilla oli, että siellä ikäänkuin
vietettiin jonkunmoista kansanjuhlaa. Omituista oli, että viini oli
täällä vähän syrjempänä ja etualalla olut, joka oli hyvää ja väkevää.
Serbialaiset muuten kuuluvat halveksivan viiniä, pitäen paloviinaa
paljon arvokkaampana juomana ja käyttäen sitä ahkerasti; Simeonin
mielessä vilahti jotakin sen tapaista, että tässä suhteessa saattaisi
suomalaisten ja serbialaisten välillä pian syntyä sydämellinen
yhteisymmärrys.

Tuomas pahastui pakollisesta matkan keskeytymisestä niin, että löi
maata, mutta Juhani ja Simeoni lähtivät toilailemaan kaupungille.
Kun heillä ei ollut mitään varsinaista tehtävää, alkoivat he, kuten
suomalaiset tavallisesti tällaisessa asemassa ollessaan tekevät,
puuhata saunaan lähtöä. Ruvettiin siis ottamaan selvää, onko
Szabadkassa saunaa ja minkälainen. Olihan se, jokainen poliisi sen
osasi neuvoa: ei muuta kuin herrat menevät tuonne, niin sieltä se
löytyy. Juhani ja Simeoni mennä tapsuttelivat pitkin katuja, jotka
heidän mielestään kävivät yhä syrjäisemmiksi, arvelivat jo palata
takaisin, kun ei mitään asettakaan sattunut mukaan ja rosvon näköisiä
kansalaisia puikkelehti joka haaralla, mutta osuivathan kuitenkin
lopuksi eräästä portista pihalle. Seinässä olevasta luukusta myytiin
piletit, annettiin kouraan pyyhe ja kolmen kuutiosentin kokoinen
saippua, viitattiin pihan perälle ja sanottiin, että olkaa hyvä.

Mitäpäs siinä. Veljekset astuivat pitkään käytävään, jonka toisella
puolella oli rivi ovia, toisella ikkunoita. Ikkunaseinällä olevilla
penkeillä oli raukeissa asennoissa Jugoslavian kansalaisia, miehiä
ja naisia, odottaen vuoroaan päästä saunaan, joka ei voinutkaan
olla kaukana, päättäen läheltä kuuluvasta veden lotinasta. Hiukan
epäröityään, mutta nähtyään, että meno tuntui olevan täällä
kohtuullisen puhdasta, jäivät veljekset samaan joukkoon, ja hetken
perästä heidät vietiinkin eräästä käytävän toisella puolella olevasta
ovesta sisään. Sieltä löytyi kohtalaisen kokoinen huone, varustettu
kahdella leposohvalla, peileillä, pienillä pöydillä ja tuoleilla,
ja nurkassa, lattiaan upotettuna, oli kaksi marmoriallasta, joihin
parhaillaan pursusi kiehuvan kuumaa vettä. Sinne pojat jätettiin ja
hyväpä siellä olikin kylpeä kaikessa rauhassa. Szabadkan saunassa ei
ollut mitään vikaa, vaan oli se erittäin käytännöllinen ja joutuisa
laitos.

Puhtaina kuin pulmuset ilmestyivät Juhani ja Simeoni taas kadulle.
Käveltyään hetkisen tulivat he erään talon luo, jonka portilla seisoi
ihmeellinen otus: hopealla kirjailtuun, mustaan, barbaarisen komeaan
livreaan puettu pappa, omituinen hopeanuppinen marsalkansauva kädessä.
Portin yläpuolelle ja sivuille oli ripustettu musta vaate, jossa oli
kirjaimet H. M. ja jonkunmoinen kruunun merkki. Portilla olivat sitten
suunnattoman suuret, raa'alla komeilun halulla ja epätoivoisella
mauttomuudella rakennetut ruumisvaunut, edessä yhteensä kuusi mustaa
hevosta, kaikilla hopeatöyhdöt ja hopealla koristellut mustat valjaat
ja satulat. Uteliasta kansaa, sotilaita, piikatyttöjä ja lapsia,
parveili ulkopuolella, ja uteliaina seisahtuivat siihen veljeksetkin
nähdäkseen, mitä tuleman piti.

Simeoni tiedusteli siinä eräältä naapuriltaan, kuka tämä huomattava
vainaja oli, koska häntä sellaisella komeudella hautaan vietiin, ja sai
tietää hänen ajallisen vaelluksensa aikana olleen erään lesken, joka
oli ollut Szabadkan rikkain henkilö -- omistanut ehkä 50 miljoonaa. Sen
vuoksi osoitettiin hänelle nyt kuoltuaan näin suurta huomiota. Yhyy!
Lesken talo oli peräti ruma, pienehkö ja hyvin rappeutuneen näköinen,
mikä osoittaa hänen olleen hyvin säästäväisen.

Nytpä oli sitten vaunujen nurkissa kynttilät saatu sytytetyiksi
ja vainaja läksi liikkeelle. Kulkueen etunenässä ratsasti kaksi
ratsumiestä, paljaat sapelit välkkyen paraatiasennossa, puettuina
mustiin, mutta runsaasti hopealla kirjailtuihin univormuihin. Sitten
seurasi kaksi lipunkantajaa, toisella kolmioristi ja siinä seppele,
toisella jonkunmoinen standaari, ja heidän perässään juhlallisin ja
määrämittaisin askelin ennenmainittu portilla seisonut maamarsalkka.
Marssivat sitten esille katooliset papit, lihavat pehmeästi
lylleröiden, laihat pitkin ja päättäväisin askelin, joukon jatkona
sarja kuoripoikia, kaikilla laatanalamput kädessä. Heidän perässään
tulivat valkoisen hevosen vetämät siniset vaunut, lastattuina
seppeleillä ja lasilaatikkoihin koreasti asetelluilla vahakukilla.
Nyt vasta ajoi esille itse vainaja ennenmainitulla valjakollaan,
molemmin puolin kolme tuikean näköistä sotilasta, miekat välkkyen
kunnia-asennossa, ja kulkueen loppuna vihdoin epälukuinen sarja
sukulaisia, jotka voimakkain ponnistuksin saivat hillityksi väkisinkin
esille purskahtavan hilpeän mielialansa, jonka aiheutti tuo läheisessä
tulevaisuudessa kangasteleva, heidän nimelleen kirjoitettu 50 miljoonan
maksumääräys. Yleisön kunniaksi on sanottava, että se käyttäytyi
paremmin kuin suomalaiset: se paljasti päänsä kulkueen mennessä ohi ja
veljekset noudattivat nöyrästi maan kaunista tapaa.

Leski parka! Koko tällä barbaarisella komeudella olivat hänen
sukulaisensa joutuneet antamaan selvän todistuksen siitä, että oli
tultu Europan kulttuuripiirin ulkopuolelle, siihen summaan pimeyteen,
jossa eletään ja ajatellaan toisin kuin meillä.



XXI.

Matka Belgradiin ja serbialaista matkaseuraa. -- Vanhan rouvan
puheliaisuus ja kohteliaisuus. -- Serbialaisten loistavat ominaisuudet
ja jalot periaatteet. -- Serbialaisen arvostelu unkarilaisista ja
turkkilaisista. -- öisiä matkatunnelmia. -- Kuningas Pietari.


Kello puoli 11 illalla nykäisi veturi veljekset liikkeelle Jugoslavian,
Slovenian ja Kroatian kuningaskunnan pääkaupunkia Belgradia kohti.
Väärin olisi ollut nimittää junaa loistojunaksi, niin, olisipa voinut
hyvällä syyllä sanoa, että tuollaisen nimityksen käyttäjä olisi
lievimmin sanoen liioitellut, osoittaen hillitsemätöntä mielikuvituksen
voimaa. Makuupaikoista ei ollut puhettakaan, vaan sai olla kiitollinen
päästessään edes istuvaan asentoon.

Simeoni sai vierustoverikseen vanhan rouvasihmisen, joka matkusti
tyttärineen Semliniin. He olivat serbialaisia, mutta olivat vielä äsken
olleet Unkarin alamaisia. Lisäksi oli osastossa pari serbialaista
herrasmiestä, toinen pitkä kuin humalasalko, toinen lyhyempi, mutta
tanakka. Molemmat olivat ylen unisia, mutta vaivautuivat sentään
kohteliaasti istumaan, kun tilan puute sitä vaati. Taivaalta loisti
kalpea kuu valaisten haaveellisella valolla autiolta näyttävää pustaa,
jossa sumuharsot siellä täällä kummituksina harhailivat.

Juhani ja Tuomas, jotka vanhoilta nuotioajoiltaan olivat säilyttäneet
kyvyn nukkua yleensä missä paikassa ja asennossa hyvänsä, vetelivät
pian pitkiä hirsiä, mutta Simeonin silmiä karttoi uni. Hän katseli
edessään istuvaa serbialaisneitosta ja huomasi tämän kasvoissa
vihreähköjä, kamalan näköisiä rupia, jotka rumensivat tyttöparan muodon
aivan kokonaan. Vanha rouva oli hiukan surumielisen näköinen, eikäpä
sitä sovi kummastellakaan, kun tyttären kasvoilla oli tuollainen
hirmuinen leima. Belgradissa Simeoni sittemmin huomasi useita, joilla
oli samallaista ihottumaa, ja oli se arvattavasti joku tämän maakunnan
vitsauksista. Hän teki tikusta asiaa ja kysyi rouvalta jotakin
vähäpätöistä. Siitä seurasi laaja, koko yön kestänyt keskustelu, sillä
tuo vanha rouva oli iloinen saadessaan puhetoverin, koskapa hänkään ei
voinut nukkua.

Puhuessaan hänellä oli oma erikoinen tapansa antaa selityksillensä
pontta: hän nipisti peukalonsa ja etusormensa yhteen, mutta siristi
muut sormet hyvin sirosti haaralleen, aivan samoin kuin naisilla on
tapana tehdä muka hienosti ja sivistyneesti pidellessään kahvikuppia.
Täten sievistetyllä kädellään eukko sitten, samalla kuin hän aina
kertasi väitteensä viimeiset pääsanat uudelleen hyvin vakuuttavalla
äänellä, teki pienen tarmokkaan viittauksen tahi nykäyksen ilmaan.
Kun sitä sitten jatkui tunti toisensa jälkeen, äänenpainon ja käden
nykäyksen vähääkään muuttumatta, rupesi se Simeonista tuntumaan
hassulta, mikä virkisti häntä ja karkoitti unen. Näkipä hän Juhaninkin
kiinnittävän asiaan huomiotansa uniensa keskeltä ja hänen kasvoilleen
leimahtavan karhumaisen myhäilyksen, joka kuitenkin pian sekautui unen
korinaan.

Päästyään selville veljesten kansallisuudesta rupesi rouva nyt,
nähtävästi pitäen tilaisuutta hyvin sopivana, esitelmöimään Serbian ja
serbialaisten kaikinpuolisesta oivallisuudesta ja kunnosta, koettaen
mättää Simeonin täyteen mitä ruusunpunaisimpia tietoja. Simeoni ei
voinut muuta kuin kunnioittaa sitä kansallistuntoa ja rakkautta omaan
kansaansa, jota eukko tässä osoitti, vaikka suurempi varovaisuus ja
pidättyväisyys asioiden esittelyssä olisikin antanut sille pätevämmän
leiman. Eukko kertoi serbialaisten historiasta, heidän vuosisatain
kuluessa kärsimästään julmasta sorrosta ja heidän sitkeästä ja kauan
kestäneestä vapaustaistelustaan, joka nyt vihdoinkin oli päättynyt
näin voitollisesti. Hän ei kuitenkaan kosketellut tätä voittoa sen
lähemmin, siirtyen varovaisesti toisiin asioihin, sillä hän tunsi
nähtävästi vaistomaisesti, mitkä pulmat unkarilaisten ja kroatialaisten
taholta heitä odottivat. Puheliaasti hän lausui mielipiteensä m.m.
unkarilaisista. "Unkarilainen", sanoi hän, "on erinomaisen kohtelias
ihminen. Pienintäkään asiaa hän ei esitä parhaalle ystävälleenkään
käyttämättä tuota alati kuuluvaa kohteliaisuussanaa 'kerem'. Mutta
siitä huolimatta unkarilaiset sortivat alueellaan olevia toisia
kansallisuuksia, esimerkiksi meitä serbialaisia, tahtoen väkisinkin
saada meidät luopumaan kansallisuudestamme. Niin, sortivat ankarasti!"
(Sievistetyn käden vakuuttava nykäys.) Simeoni, joka tunsi unkarilaisia
siksi paljon, että tiesi eukon puheessa kylläkin olevan perää, lausui
nyt toivovansa, että serbialaiset sen sijaan menettelisivät jalommin
uusien alammaistensa kansallisuus-asioissa, ja sai vastaukseksi
vakuuttavan käden nykäyksen sekä sanat: "Serbialaiset ovat jaloa
kansaa, he eivät sorra ketään -- ei ketään!" Mitäpä siihen oli sitten
sanomista. Simeoni huomasi kuitenkin, että noiden vastapäätä istuvien
herrojen silmissä välähti hiukan epävarmasti ja saivat he molemmat
samalla kiireellistä asiaa tuijottaa kiinteästi ulos kuutamoon.

"Minkälaisia nuo turkkilaiset oikeastaan ovat?" kysyi Simeoni sitten
tiedonhaluisesti, koska eukko oli heistäkin maininnut, niinkuin olisi
heidät tuntenut. "Turkkilainen", vastasi eukko, "on rauhallisissa
oloissa, yksityisenä ihmisenä, kerrassaan erinomainen. Hän on
järkkymättömästi rehellinen ja ystävänsä puolesta on hän valmis
antamaan henkensäkin. Niin, henkensäkin!" (Nykäys.) Tämä tunnustus
entisen verivihollisen puolelta oli Simeonista merkille pantava. Mutta
eukkopa jatkoikin: "Jos taas turkkilainen epäilee valtaansa uhattavan
ja häntä vastaan nostetaan kapina, muuttuu hän täydelliseksi pedoksi,
jolla ei ole julmuudessa vertaansa. Silloin hän hävittää vihollisensa
alueelta kaiken elollisen, jopa kaikki elämän mahdollisuudetkin, jos
vain voi sen tehdä". Se muutti jo asiaa aika paljon.

Ajetaan hitaanpuoleisesti. Vaunussa on aivan pimeä, sillä mitään
valaistuslaitteita ei ole. Ilma käy suorastaan tukahduttavaksi,
mutta serbialaiset eivät anna pitää edes ovea sivukäytävään auki,
koska heillä on muka kylmä. "Kyllähän te, kylmän maan lapset, sen
siedätte, mutta toista on meidän, jotka olemme tottuneet kuumuuteen",
sanoo tanakkaharteinen serbialainen, joka on aivan käheä ja puuttuu
väliin keskusteluun aavemaisella korahduksella. Asemilla viivytään
aina kiusallisen kauan ja kun Simeoni siitä huomauttaa, valittaa
eukkokin: "Niin serbialaiset eivät todellakaan ole vielä oppineet
ymmärtämään, että aika on kallista." Simeoni rupeaa sitten kyselemään,
minkä verran serbialaisissa on n.s. sivistyneitä, jolloin eukko
taas hiukan valittaen huomauttaa: "Serbialaisilla ei todellakaan
ole vielä minkäänlaisia hienompia tapoja, mutta poliittisesti he
sen sijaan ovat erittäin hyvin orienteerattuja -- erittäin hyvin!"
(Tarmokas nykäys.) Se oli Simeonista sattuva määritelmä, sillä
olihan hienojen tapojen puutteesta huolimatta tuo poliittinen
orienteeraus hankkinut serbialaisten hinkaloon enemmän kuin sinne
olisi oikeastaan mahtunutkaan. Puhutaan Balkanin oloista ja sen eri
kansoista, jolloin Simeoni varovaisesti huomauttaa: "Teillä on kovin
paljon eri kieliä täällä -- ja kansoja -- Jugoslaviassakin". Nytpä
murahtaa jo pitkä serbialainenkin: "Niin on, Jumala paratkoon, ja
siinähän se vika ja vaikeus onkin. Parempi olisi kuin olisi vain
yksi kieli koko Balkanilla!" Käheä mies valittaa nurkastaan matkan
sietämätöntä pituutta, jolloin rouva kysyy osanottavaisesti, oliko hän
ennen matkustanut tätä rataa. "Ennenkö!" huudahtaa hän, "luoja yksin
tietää, kuinka monta kertaa, mutta ei milloinkaan tällaisella etanan
vauhdilla!" Sivukäytävästä rupeaa kuulumaan rähinää. Joku serbialainen
nuorukainen siellä haukkuu toisia serbialaisia kaikella mahdollisella
slaavilaisella sanavuolaudella ja kuvarikkaudella, mutta eivätpä ole
toisetkaan sen huonompia, vaan antavat takaisin kaksin verroin. Kukaan
ei suo toiselleen sanan vuoroa, vaan huutavat kaikki yhteen ääneen,
niin että sitä on kerrassaan hauska kuunnella. Eukko huokaa, toiset
serbialaiset murahtelevat, Tuomas ja Juhani vetelevät pitkiä unen
nauhoja niin että pihisee. Eukko puhelee kuninkaastaan. "Kuningas
Pietari on nykyisin hyvin sairas, hyvin sairas, mutta perintöruhtinas
Aleksanteri, joka hallitusta hoitaa, on sen sijaan erittäin pidetty,
erittäin pidetty". Muutamia kuukausia myöhemminhän tätä Aleksanteria
heittää hurautettiin pommilla, mutta se asia saatiin onneksi
siirretyksi bolshevikien tiliin. Kaikesta tästä keskustelusta Simeoni
sai, jos halusi, erittäin edullisen käsityksen Jugoslavian oloista, ja
kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, pitikin hän luultavana, että tuota
valtakuntaa lienee sittenkin oikeastaan sangen helppo hallita, koskapa
skupshtinan, eduskunnan, jäsenistä ei taida olla aivan suuri prosentti
lukutaitoisia.

Raskaaksi käy olo ja väkisinkin ummistuvat jo Simeonin silmät. Hän
näkee unta, että hänet on tuon serbialaisen rouvan kanssa määrätty
matkustamaan ikuisesti Belgradia kohti, koskaan pääsemättä perille.
Silloin hän herääkin siihen, että vanha rouva seuralaisineen poistuu
hyvästellen heidät kaikki. He olivat olleet sangen miellyttävää
matkaseuraa. Pian mennä jyristetään Saven yli ja tullaan Belgradin
asemalle. Ollaan Draga Mashan kuuluisassa kaupungissa. Omituisin
tuntein astuivat veljekset asemasillalle ja rupesivat katselemaan
ympärilleen.

Oli aamuvarhainen maaliskuun 24 päivänä. Sää oli kirkas, aurinko teki
juuri nousuaan. Pelottavan pitkiä, rotevia ja villin näköisiä miehiä
ajelehti siellä täällä asema-alueella. Nähdessään, kuinka paljon heitä
purkautui junastakin, muistui Simeonin mieleen Skutnabbin murhalaulu,
joka lauletaan Hämäläisten laulun nuotilla:

    Ja matkustajaan joukossa,
    Vielä toisen luokan vaunussa,
    Piileili murhanenkeli,
    Joka koko junan uhkasi,
    Kauhia, karottaa.

Se on eteläpohjalaisen runoilijan käsialaa ja pitää siinä siis
nimenomaan olla "karottaa".



XXII.

Tulo Belgradiin, passitarkastus ja valittava kantaja. -- Ensimmäisiä
kokemuksia kaduilla. -- Tunnustus hotellien portinvartijoille. --
Kuinka paikat Belgradin-Konstantinopolin pikajunaan hankitaan. --
Näkyjä kaduilla ja arveluja sivistystasosta.


Veljekset astelivat tavaroineen väkijoukon mukana asemahuoneeseen.
Kaikki, joissa oli selvä valtakunnallinen ja kansallinen leima,
saivat esteettömästi, huoneessa olevan sotilasvartioston puuttumatta,
mennä siitä läpi, mutta kun veljekset, paikkakunnalla nähtävästi
hiukan huomiota herättävissä ja harvinaisissa, europalaisen kraatarin
tekemissä pukineissaan astuivat näköisälle, heräsi sotilasvartion
päällikkö heti. Melkeinpä säikähtäneen näköisenä, aivan kuin olisi
tahtonut sanoa, että "tästä ei mene kukaan, ennen kuin Melanteri on
löytänyt housunsa", levitti hän käsivartensa ja suorastaan kaappasi
veljekset niihin. Mutta nämäpä löivät kylmästi miehelle passinsa
nenän alle ja näyttivät, että niissä olivat paikoillaan kaikki
jugoslavialaiset harakanvarpaat ja Eskon puumerkit. Mies töllötti
niihin ilmeellä, joka sanoi paljon, aukaisutti sitten matkalaukut, ja
sillä oli asia selvä. Kaikki epäluulot olivat haihtuneet. Astuttiin
ovella olevaan Herr Fiakeriin ja Tuomas maksoi kantajalle joukon
dinaareja. Mutta vaikka tällä ei ollut ollut muuta tehtävää kuin
siirtää pari pientä matkalaukkua arviolta 50 metriä, suvaitsi hän
kuitenkin päästää äänekkään valitushuudon muka saamansa summan
pienuuden vuoksi. "Lyönkö minä sitä, vai annanko lisää?" kysyi
Tuomas kahdenvaiheella, mutta vilkaistuaan ympärilleen ja nähtyään
paikalle keräytyvän lukuisasti sen näköisiä subjekteja, joilla
on omistusoikeuden ja persoonallisen koskemattomuuden pyhyydestä
tavallisesti sangen hämärä käsitys, määräsi Juhani lisäveroa
suoritettavaksi. Tämän jälkeen miehen valitushuudot vaikenivat, mutta
kohtaus oli herättänyt paikalle saapuneessa yleisössä vieraita kohtaan
ilmeisesti sangen kyräileviä tunteita.

Lähdettiin sitten ajamaan, mutta se oli hirvittävää kerrassaan.
Luonnollisesti ovat Jugoslavian pääkaupungin kadut, ainakin
keskikaupungilla, kivitetyt, eikähän tavallisista mukulakivistä voi
edes vepsäläinenkään, joka on tunnustetusti etevin katujen kiveäjä
pohjoismaissa, saada suinkaan mitään hääsalin lattiaa, mutta kyllä
niistä sentään paremman saa kuin mitä Belgradissa on. Kivet ovat
ensinnäkin kaikki suurenpuoleisia, siinä 30 senttiä läpimitaten, ja
asetetut paikoilleen jonkunmoisella runollisella leikillisyydellä, aina
juuri päinvastoin kuin on pitänyt. Tuloksena on huikean kuoppainen
kivierämaa, jossa hevoset hyppivät kiveltä toiselle osoittaen siinä
melkoista taitavuutta, matkustajien lennähdellessä perässä nykäys
nykäykseltä.

Varoen visusti kieltänsä joutumasta sopimattomalla hetkellä hampaitten
rakoon veljekset istuivat vaunuissaan, kun samassa katukäytävältä
eräs kansalainen rupeaa tekemään heille voimakkaita, ilmehikkäitä
viittauksia ja huutamaan kiivaasti, kuten tuntui, hätäytyneitä ja
varoittavia sanoja. "Onkohan se joku palkkiotta jäänyt kantaja?"
kyseli Tuomas, kun asia samalla selvenikin: vaunun toinen takaratas
oli päättänyt panna: katukivitystä vastaan ankaran vastalauseen ja
oli kaikessa hiljaisuudessa juuri liukumassa pois akselistaan, kun
veljekset viime tingassa pääsivät hyppäämään kadulle. Synkkinä he
jo silloin lausahtelivat hammastarhastansa sanoja, jotka on vähässä
katekismossa kielletty, mutta samassa ajoi saapuville toinen Herr
Fiaker, joka kerskasi ajopeliensä kestävän.

Se aamu sitten, jolloin he ajelivat näitä kuoppaisia katuja "konakilta
konakille", hotellista toiseen, etsien kattoa päänsä päälle, on
veljesten muistissa sangen synkällä paikalla. Heidän iloisuutensa
ilmapuntari osoitti erehtymättömästi pahaa ilmaa, Juhanin kohdalla jo
selvää myrskyä, kunnes vihdoin hotelli Bristolista aukesi turva eteen.
Ripeä ja asiansa osaava portinvartija pelasti miespoloiset turvaan
komeaan ja siistiin hotelliinsa, jonka patjoille he heittäytyivät,
muutaman hetken levolla vahvistaakseen itseään tulevien seikkailujen
varalle.

Hotelli Bristolin portinvartija Belgradissa oli Simeonin mielestä
ammattiluokkansa tyypillisimpiä ja parhaimpia edustajia. Hänen
kansallisuudestaan ei voinut saada selkoa, sillä hän käytteli kaikkia
kieliä samalla taidolla tahi taitamattomuudella, miten vain haluaa
arvostella. Hän oli perillä kaikista asioista niiden salaisimpia
ja hienoimpia vivahduksia myöten, ja otti auliisti toimittaaksensa
kaikki ne tehtävät -- tietysti käteistä korvausta vastaan --
joita neuvottomilla muukalaisilla on niin runsaasti tällaisessa
luojan hylkäämässä valtakunnassa. Sanalla sanoen: hän oli niitä
välttämättömiä ja ratkaisevia kansainvälisen matkustajaliikenteen
oikealle uralle ohjaajia, jotka yhdessä asemien kantajain kanssa
todella pitävät kulkevasta Europan yleisöstä huolen, ettei se kokonaan
häviä olemattomiin, ja ovat heidän rinnallaan kaikki maailman
matkailutoimistot sangen vähäpätöisiä tekijöitä. Tämä tulkoon
lausutuksi jo etukäteen ja seuraavasta nähtäneen, ettei se ole turhan
vuoksi sanottu.

Kun veljekset olivat saaneet hotellin suuressa ruokasalissa, jossa
englantilaista ja ranskalaista yleisöä näytti pehertelevän aivan
iltikseen, hiukan aamiaista virkistyksekseen, kohdistui heidän
ensimmäinen huolensa siihen, mistä saada tietoja kansainvälisestä
pikajunasta, jonka piti mennä Belgradin kautta Konstantinopoliin, ja
mistä saada siihen piletit. Tuomas, jolla on synnynnäinen taito nuuskia
selville tällaisia asioita, rupesi puhuttelemaan vakavalla ilmeellä
herra portieria, joka heti ilmoitti, että tuon pikajunan konttori
on siellä, ja on sinne paras mennä heti. Sen veljekset tekivätkin
viivana. Tumma, raukeasilmäinen kaunotar vilkaisi veljeksiin aluksi
tarkastelevasti, otti sitten listansa esille ja ilmoitti, ettei ole
enää ainoatakaan paikkaa ja että seuraava juna menee vasta viikon
kuluttua -- tämä menisi jo tänä iltana kello 8,40. Hirmustuneina
moisesta perspektiivistä rupesivat veljekset makean kiihkeällä äänellä
rukoilemaan, että "eikö nyt sentään" j.n.e., antaen samalla silmiensä
ja kasvojensa puhua niin hellää ja liikuttavaa kieltä kuin mahdollista.
Lopuksi neiti käski tulla uudelleen kello 11. Synkin miettein, mutta
kuitenkin säilyttäen ulkonaisen arvokkuutensa, hyppelivät veljekset
takaisin hotelliin -- välillä ihmeteltyään luultavasti kaupungin
ainoata, arvattavasti englantilaisten omistamaa autoa, joka hikipäässä
puhkuen luovi katukallioitten keskitse ja päällitse -- valittamaan
kovaa onneansa portierille. Mutta tämä sanoi lohduttaen ja ääntään
hiljentäen: "Kun herrat nyt menevät uudelleen, täytyy teidän valita
sellainen hetki, jolloin konttorissa ei ole muita lähistöllä. Kysykää
silloin taas ja samalla kuin kysytte, ottakaa esille suuria rahoja ja
laskekaa niitä. Jos mies kieltää, niin kysykää uudelleen, katsokaa
pitkään silmiin ja laskekaa kuin vahingossa joku parempi seteli
kämmenenne alle pöydälle. Silloin mies varmasti käskee teidän tulla
ottaakseen selvää, olisiko joku matkustaja jäänyt saapumatta, ja
kun sitten menette pois, niin unohtakaa tuo seteli siihen pöydälle.
Erehtyisinpä pahasti, ellei tämä menettelytapa veisi tyydyttävään
tulokseen, sillä olenhan sentään saavuttanut tässä toimessani tuollakin
alalla jokseenkin laajan kokemuksen." Ja hän sipaisi ylpeästi mustia
viiksiänsä sekä iski silmää kuin itse peijakas. Ihmeissään veljekset
olivat kuunnelleet hänen neuvojansa ja Juhani tuumasi: "Voi maailmaa
pahennusten tähden". -- "Ja ne pahennukset kuitenkin tulevat", jatkoi
Tuomas, "miehen neuvosta on otettava tarkka vaari".

Kun sitten uudestaan tultiin konttoriin, olikin siellä öljyisen
näköinen mies pöydän takana. Odotettuaan sopivaa tilaisuutta menivät
veljekset kaikki hänen kimppuunsa ja rupesivat tiedustelemaan paikkoja.
Samalla Tuomas hajamielisen näköisenä rupesi kaivelemaan lompakostaan
esille kaikenlaisia rahoja, joukossa eräitä ententemaiden setelejä,
joilla oli todettu täällä puolessa olevan maagillinen vaikutus. Ennen
kuin se kieltävä vastaus, joka automaattisesti alkoi pursuta miehen
suusta, oli ehtinyt loppuun, huomasi hän Tuomaan temput ja rupesi
epäröimään. Hänen käytöksensä muuttui hyvin kohteliaaksi ja hän rupesi
puhumaan laajasti matkustajatulvasta ja ahdingosta. Sitten hän siirtyi
toiseen paikkaan ja veljekset menivät perässä, mutta Tuomas unohti kuin
sattumalta miehen pöydälle erään setelin. Kuin haukka pani mies sen
kaukaa syrjäsilmällä merkille ja ilmoitti sitten valittavalla äänellä,
ettei hän parhaalla tahdollakaan voi valmistaa herroille muuta kuin
yhden kahden hengen osaston. "Mutta", kuiskutti hän, "epäilemättä
herrat voivat sitten vaunussa neuvotella vaunun hoitajan kanssa, sillä
näillä on tavallisesti paljon keinoja, joilla auttaa pulaan joutuneita
matkustajia". Ja niinpä saatiin kuin saatiinkin ostetuksi kolme
pilettiä kahdelle paikalle. Silmät pystyssä oli Simeoni seurannut tätä
keinottelua, joka hänen luullakseen oli Suomessa tuntematonta, jopa
aivan mahdotontakin.

Päästyään täten päähuolestaan saattoivat veljekset rauhallisemmin
ruveta tarkastelemaan ympärillänsä kuhisevaa, ententeen kuuluvaa
kulttuurikansaa ja sen kaupunkia. Sodan alussahan itävaltalaiset
pommittivat, kuten silloin tärisyttävästi kerrottiin, kaupungin maan
tasalle, mutta mitään merkkiä ei siitä ainakaan enää näkynyt. Jossakin
kyllä laiskasti korjailtiin jotakin rakennusta, mutta saattoihan se
olla muutenkin luhistunut. Portieri, jolta Simeoni asiaa tiedusteli,
ilmoittikin, että pommitus oli luonnollisesti kohdistunut kaupungin
laidassa, Tonavan ja Saven muodostamalla niemekkeellä olevaan
linnoitukseen, ja että itse kaupunki oli siitä kärsinyt sangen vähän.
Kaupunki on rakennettu vuoren rinteelle ja näkyy sen korkeimmalta
paikalta laajasti Unkarin tasankoa. Muinaisista ajoista saakka se
on ollut erittäin tärkeä linnoitus, joka varsinkin turkkilaissotien
aikana näytteli huomattavaa osaa. Vuonna 1456 puolusti sitä Hunyadi
voitollisesti turkkilaisia vastaan, mutta kun hän samana vuonna
kuoli ruttoon linnassaan, vastapäätä olevassa Semlinin kaupungissa,
raukeni samalla kansallisen puolustuksen tarmokas johto. Turkkilaisten
hyökkäykset voimistuivat yhä enemmän, kunnes sulttaani Soliman II
vihdoin vuonna 1521 valloitti Belgradin. Ja niin uskomatonta kuin se
voi ollakin, on kuitenkin yksinkertainen tosiasia se, että heidät
karkoitettiin Belgradin linnoituksesta lopullisesti vasta -- 1867.
Monta kertaa olivat europalaiset tosin tällä välin valloittaneet
Belgradin, m.m. kuuluisa prinssi Eugen, mutta turkkilaiset, jotka ovat
olleet suuria sotureita ja vielä suurempia rauhan tekijöitä, saivat
aina rauhanteoissa pidätetyksi Belgradin itselleen. Tämä historiallinen
puoli selittääkin, miksi kaupunki on jäänyt niin oudosti takapajulle
ja miksi siellä tuulahtaa vastaan selvästi epä-europalainen, itämainen
henki. Synkän ja rikoksellisen varjon heittää kaupungin ylle kuningas
Aleksanterin ja hänen rakastajattarensa Draga Mashan murha; heidän
ruumiinsa on haudattu erääseen pieneen kirkkoon, mutta ei haudoilla ole
mitään muistomerkkiä.

Hämmästymättä ei voi Belgradin kaduilla kuljeskella. Simeoni pani
merkille, että serbialaiset olivat suurikasvuisinta ja rotevinta
kansaa, mitä hän tähän saakka oli nähnyt, ja niin tuli olemaankin.
Heidän kasvonpiirteensä ovat kauniit, usein kuin karamellipurkin
kyljestä otetut kiiltokuvat, mutta samalla niistä loistaa jonkunmoinen
hurja luonnontila ja viileys, joka tekee ne vastenmielisiksi. Silmäin
kiiltävästä katseesta kuvastuu viekkaus ja epäluotettavaisuus. Paljon
näkee käytettävän kansallispukuja, tummaa, vyötäisille ulottuvaa
liivimäistä mekkoa, lipatonta, suomalaisen sotilaan lakkia muistuttavaa
päähinettä, ja käyränokkaisia kenkiä, eikä tuo puku hullumman näköinen
olekaan. Vilpittömintä hämmästystä sen sijaan herättivät eräät hurjan
näköiset, tavattoman pitkät ja omituisesti puetut miehet, jotka
kuuluivat olleen albaanialaisia; heidän pukunsa erikoisena piirteenä
oli housujen lavea, pelottavan alas riippuva takapuoli, ja omituiset,
jalkapöydän päälle kuromalla tehdyt jalkineropposet, jotka olivat
laajat kuin käyräkärkiset ruuhet. Rauhallisesti nämä äijät vaelsivat
katua pitkin ollenkaan aavistamatta, kuinka koomillisia he europalaisen
silmillä katsottuina olivat. Jos Suomessa miehinen mies antaa
housujensa takapuolen laskeutua lähelle nilkkoja, saa hän olla varma,
ettei häntä enää sen jälkeen pidetä viisaan kirjoihin kuuluvana.

Tuossa tuli vastaan ilmiö, joka näytti herättävän huomiota yksin
täälläkin: nuori nainen, joka oli puettu sinisiin, väljiin, kauniisti
"pliseerattuihin" ja kirjailtuihin roimahousuihin tahi housuhameisiin,
miten vain haluaa. Tuo vaatekappale oli oikeastaan hame, mutta sen
alahelma oli taitavasti kurottu kahdeksi nilkan reiäksi ja loppuväljyys
sievästi poimutettu. Jalkineina olivat kauniisti kirjaillut,
käyräkärkiset tohvelit. Seurassaan olevista albaanialaisista päättäen
oli hän tuota samaa kansaa. Meidän oloissamme olisi hänen vaatetuksensa
ollut erinomaisen onnistunut naamiaispuku.

Kuormia kuljetettiin härkävaljakoilla, mikä osoittaa valtakunnassa
olevan riittävästi aikaa. Kanojen ja lampaitten kuljetuksessa
oltiin suorasukaisen käytännöllisiä, vähääkään välittämättä siinä
suoritetusta, julmasta ja perinpohjaisesta eläinrääkkäyksestä, joka sai
veljekset kiristelemään hampaitaan. Kanat sidotaan jaloistaan nippuun
ja heitetään selkään. Usein saattoi jonkun kurjan kapakan ovenpielessä,
maassa, nähdä kananipun, jonka vielä elävät osat vaisusti vikisten
ja piipittäen koettivat nostaa päätänsä. Lammasta kuljetetaan usein
kantamalla sitä takajaloista selässä. Elukan määkinä tukahtuu pian
tuossa luonnottomassa asennossa. Asemalla tulivat veljekset näkemään
sian, joka oli pantu jonkunmoiseen pakettiin postissa kuljetettavaksi.
Toivottavasti joskus tässäkin maassa esiintyy joku eversti Forsten
tahi neiti von Konow herättämässä kokonaan näkymättömissä olevaa
inhimillisen säälin tunnetta. Inholla ja kauhulla veljekset tätä
kaikkea katselivat, muistaen sardoonisella ivalla, kuinka tämäkin
sivistyskansa oli vaahto suussa huutanut taistelevansa "saksalaisia
hunneja vastaan." Kiitoksia paljon!

Kaupungissa oli useita suuriakin kivitaloja, ulkoasultaan täysin
europalaisia, mutta olivat ne enimmäkseen ulkolaisten yhtiöiden
rakentamia hotelleja. Kuninkaan "konakki" oli vähäpätöinen, muiden
rakennusten keskeen litistetty kaksikerroksinen rakennus, joka
ulkoasultaan oli omiaan miellyttämään demokraattista elämänymmärrystä.
Mutta useimmat talot olivat sitten mitä merkillisimpiä yhdistelmiä
kaikista maailman eri tyyleistä, joukossa paljon jotakin vierasta
ainesta, jonka Simeoni paremman tiedon puutteessa määritteli
turkkilaiseksi. Pääkatujen välillä oli paljon pieniä ja kapeita kujia,
joiden varsilla oli kahvilan ja myymälän tapaisia. Kahviloissa istui
täälläkin kansaa runsaasti ja kaikki pelasivat korttia. Mitenkähän
tämän puolen ihmisparat mahtaisivat saada aikansa kulumaan, ellei
paholainen olisi älynnyt keksiä korttipeliä?

Tällaiselta kujalta löysi Simeoni kirjakaupankin, jossa oli suuri
valikoima serbialaista, ryssältä näyttävää kulttuuria, sekä jokunen
likainen englantilainen ja ranskalainen romaani, joka oli sinne jäänyt
ikävystyneiltä upseereilta. Puuhakkaasti kauppias tarjoili tavaroitaan
ja saikin myydyksi veljeksille sarjan huonosti painettuja postikortteja.

Mitään kauppaa tahi sellaista puuhaa muistuttavaa liikennettä eivät
veljekset huomanneet, vaan olivat kadut täynnä kaikesta päättäen aivan
joutilasta ja työtönnä vetelehtävää väkeä, joka mietti luoja tiesi mitä
konnankoukkuja. Kaupanteoksi kansallistaloudellisessa merkityksessä ei
Simeoni nimittäin voinut lukea jäätelön ja juomaveden kauppaa, jota
kyllä aika innokkaasti harjoitettiin. Astiat ja muut vehkeet olivat
outoa, arvattavasti itämailta perittyä tyyliä, ja itse kauppiaat
jo ammoin hirsipuuhun kypsyneitä sällejä. Puhtaus ei ollut varsin
hollantilaista.

Belgrad ja arvattavasti koko Jugoslavia, vasta anastettuja entisiä
Itävalta-Unkarin alueita lukuunottamatta, on aivan sivistysuransa
alussa, tuskinpa edes ensimmäisellä puolapuullakaan. Monet sukupolvet
saavat vierähtää, ennen kuin se saa puhdistetuksi ruumiistaan ja
sielustaan pois vuosisatojen kasvattaman laiskuuden ja velttouden
-- jos saa koskaan. Aurinkokin polttaa jo Serbiassa perin kuumasti
ja tekee haluttomaksi liikaan ponnisteluun, hedelmällinen maa kun
elättää vähemmälläkin. Piipun poltto, korttipeli, paloviinan juonti
ja makaileminen tuntuu paljon hauskemmalta kuin joutava liiallinen
rehkiminen.

Todistuksena serbialaisten "etevästä" poliittisesta orienteerauksesta
saattanee mainita, ettei Jugoslavia ole vielä tunnustanut Suomen
itsenäisyyttä. Se ei nimittäin halua edistää Venäjän valtakunnan
hajoamista. Kaikista mustimmat "valkoiset ryssät" ovat pesiytyneet
Belgradiin, jossa Novoje Wremja nyttemmin ilmestyy.



XXIII.

Kun Simplon-expressiä odotettiin. -- Hotellin portieri Jugoslavian
tulevaisuudesta. -- Kissannaukujaiset ja näkyjä asemalla. --
Bulgarialainen runoilija ja expressin vaunupoika. -- Pikajunan yleisöä
ja sen elämää. -- Mr Rowleigh.


Koska "Simplon-expressin" piti tulla kello 8,40, rupesivat veljekset
hyvissä ajoin touhuamaan asemalle lähtöä. "Mihin herrat nyt aikovat?"
kysyi portieri ihmeissään. "Asemalle tietysti". Silloin hymähti
portieri ylenkatseellisesti: "Vielä tähän päivään saakka ei expressi
ole saapunut aikataulunsa mukaan, vaan vähintään puoli vuorokautta
myöhästyneenä. Herrat menevät rauhassa levolle, sillä pidän kyllä
huolta siitä, että joudutte ajoissa asemalle."

Kummastuneena tästä ottivat veljet asiasta lähemmin selkoa ja saivat
kuulla, että portieri oli puhunut totta. Matkustajainsa mukavuudeksi
tämä piti asemalla vartijaa, joka saatuaan asemakonttorista tiedon,
milloin expressi vihdoinkin oli tulossa, ilmoitti siitä puhelimitse
hotelliin.

Veljesten lepo jäi kuitenkin hyvin vähäiseksi, sillä pelko siitä,
että he jonkun erehdyksen vuoksi saattaisivat jäädä viikoksi tähän
kirottuun paikkaan, piti heidät hereillä. Kun sähkövalo loppui kello
kymmeneltä, oli olo parin kurjan kynttilän tuikkeessa muutenkin
perin synkeää, varsinkin kun hotellin etehisessä palava suuri
karbiidisoihtu täytti kaikki käytävät kirpeällä katkullaan, tunkeutuen
huoneisiinkin. Ikävissään harhaili Simeoni siellä täällä, joutuen
pian keskusteluun yhtä ikävystyneen portierin kanssa. Puhuttiin maat
ja taivaat, kunnes Simeoni keksi kysyä, mitä veli arvelee Jugoslavian
tulevaisuudesta. "Tästä ei tule mitään!" vastasi hän jyrkästi, "sillä
tämä on uusi Itävalta. Kroatit ja unkarilaiset ovat aina tyytymättömiä
ja itse pääkansallisuus on vielä sellaista, että se asuu yhdessä
sikojen kanssa." Tämä kansallinen pessimismi oli Simeonista hyvin
kummallista ja hämmästyi hän melkoisesti, kun myöhemmin asemalla
oleva vartija sanoi aivan samat sanat. "En minä viihdy täällä enää",
puhui hän, "sillä ollessani sotavankina Saksassa kaksi vuotta tulin
näkemään, minkälaista ihmisen elämä saattaa olla. Niin pian kuin saan
kylliksi rahaa kokoon, muutan sinne. Nämä serbialaiset ovat sikoja
kaikki". Simeoni vilkaisi ympärilleen, mutta ketään ei onneksi ollut
lähettyvillä.

Kun olo hotellissa rupesi tuntumaan ikävältä, läksivät veljekset
kello neljän seuduissa asemalle, koska tiesivät siellä olevan
ravintolan. Ajettaessa asemapihalle tervehti heitä täydellinen
kissannaukujaiskonsertti, arvattavasti tuon aamullisen vihamielisen
kantajan järjestämänä. Huikeat vihellykset, rääkäisyt ja ulvomiset
muodostivat todellisen serbialaisen kansalliskuoron. "Mitäs
luulisitte Helsingin poliisin sanovan", kysyi Tuomas, "jos siellä
kantajat valmistaisivat ulkomaalaisille matkustajille tällaisen
vastaanoton?" -- "Taitaisipa pian pamppu heilua ja vähän eri tavalla",
mieteksivät siihen vastaan Juhani ja Simeoni, painuen Tuomaan perässä
asemahuoneeseen.

Siellä oli paljon odottavaa kansaa. Eräässä nurkassa, juuri
Pietari-kuninkaan kuvan alla, nukkui pöydän ja käsivarsiensa nojassa
pitkätukkainen vanha pappi, kuorsaten niin, että, se huvitti kaikkia.
Aluksi hän veteli pitkiä, voimakkaita, säännöllisiä hurauksia ehkä
parikymmentä kertaa, kunnes hän äkkiä kaikkien säikähdykseksi lakkasi
kuin leikaten. "Nyt se kuoli", siunasi Simeoni ja sama otaksuma
kuvastui kaikkien muidenkin kasvoilta, kunnes samalla alkoikin kuulua
hiljaista, mutta hyvin tiukkaa ja ahtaasti tulevaa pihinää, aivan
kuin ilma olisi väkisinkin pursunnut kovassa käymistilassa olevan
kaljatynnyrin tapista. Jännittyneinä odottivat kaikki, nauruaan
pidätellen, mitä nyt tulisi. Pihinä päättyikin omituiseen puksaukseen,
jonka jälkeen ukko makusteli kauan ja perinpohjaisesti, käänsi
päätänsä ja aloitti uudet reippaat huraukset. Ihmiset nauroivat, mutta
arvattavasti ei huoneessa ollut monta, jolle itselle tuo kiusallinen
"talangi" olisi ollut tuntematon.

Papin naapuristossa istui nuorenpuoleinen mieshenkilö, jonka kasvot oli
sileiksi ajeltu, mutta jonka tukka sen sijaan oli tuuhea ja pitkä kuin
leijonan harja. Hän näytti haaveilevan jotakin kaukaista ja edessään
hänellä oli paksu ja ikävän näköinen kirja, minkä kaiken johdosta
Simeoni määritteli hänet serbialaiseksi tahi mieluumminkin, koska hän
oli vaaleaverinen, bulgarialaiseksi runoilijaksi. Muu kansa oli sitten
peräti sekalaista, eri säätyistä ja eri tavalla likaista, mutta kaikki
yhtä unista ja tuskastunutta. Vihdoin kello 7 seuduissa tänä maaliskuun
25 päivän aamuna rupeaa kuulumaan kaukaista jyrinää ja siinä samassa
onkin expressi saapunut. Veljekset painuvat vaunuun, jossa heitä
odottaa huvittava kohtaus.

Bulgarialainen runoilija on joutunut sinne ennen heitä ja lausui
sangen komentavasti vaunun ranskalaiselle, mutta sujuvasti saksaa
puhuvalle siivoojapojalle, että hänelle on tehtävä vuode heti, koska
hän on saanut valvoa koko yön heitä odottaessaan, kun eivät noudata
aikataulua. Pojalla pistää tämä hiukan vihaksi ja hän vastaa, ettei
nyt tehdä vuoteita, kun on ylösnousun aika. Runoilija kiivastuu, poika
kiivastuu myöskin, vaihdetaan vertauksia ja tunnustähtiä, kunnes
runoilija sähähtää jotakin, että poika on "elukka". "Minä en ole mikään
elukka", ärjyy poika nyt todella suuttuneena vastaan ja koko vaunun
täyttää suuri rähinä. Kummastuneina ja tyyninä seisovat siinä ääressä
Juhani, Tuomas ja Simeoni, ihmetellen mielessään runoilijan tyhmyyttä.
Kokematon mies, kun rupeaa, riitelemään sen ainoan henkilön kanssa,
joka voi hankkia matkustajille heidän useinkin kipeästi tarvitsemiansa
mukavuuksia!

Mutta tästä riidasta oli veljeksille hyötyä, sillä poika rupesi
luonnollisesti katselemaan ympärilleen,, eikö kukaan asettuisi hänen
puolelleen. Simeoni oli sitä jo hiukan odottanut ja kuiskutti nyt
pojalle korvaan, taputtaen häntä olkapäälle, että antaa tuon hullun
miehen olla! Pahin tässä on heidän kohtalonsa, kun ei ole muuta kuin
kaksi paikkaa, vaikka on kolme miestä. Voisikohan sitä asiaa mitenkuten
järjestää? Ja sekaantuen leikkiin vilkutti Tuomas salamyhkäisesti
silmiään ja helisteli hiukan taskuaan. Kiitollisena saamastaan
myötätunnosta sopotti nyt poika vuorostaan Simeonin korvaan: "Jos
annatte minulle riittävästi juomarahoja, niin ettei kontrollööri näe,
luovutan teille omasta osastostani ylävuoteen. Se on aivan samanlainen
kuin muutkin, mutta ovi täytyy pitää yöllä auki." -- "Hyvä on", ilostui
Simeoni, sillä tuo oven aukipito oli hänestä raittiin ilman vuoksi vain
etu.

Pojan ystävyyden hankkiminen osoittautui erittäin valtioviisaaksi.
Piletit sai nimittäin ostaa aina vain valtakunnan rajalle saakka,
jossa oli hankittava uudet sekä kestettävä kaikki muut tarkastukset.
Kun heidän nyt oli mentävä Bulgarian, Kreikan ja Turkin rajan yli,
olisi tuosta kaikesta ollut tavaton huoli ja touhu, varsinkin kun
parissa paikassa oltiin rajalla yöllä, ellei tuo samainen poika olisi
ystävällisesti ottanut hoitaakseen kaikkia näitä asioita, veljesten
tarvitsematta huolehtia niistä ollenkaan. Runoilija parkakin ymmärsi
tyhmyytensä ja Simeoni kuuli hänen illalla nöyrtyneenä rukoilevan
poikaa ostamaan yöllä hänellekin piletin, mutta poika vastasi vain
kylmästi: "Se ei kuulu minun virkaani!" Simeonilla olisi tehnyt mieli
antautua puheisiin runoilijan kanssa, mutta hän ei uskaltanut, peläten
herättävänsä mahtavan liittolaisensa epäluuloja, ententevallat kun ovat
tunnetusti epäluuloisia ja mustasukkaisia liittosuhteistaan.

Niin päästiin matkustamaan Konstantinopoliin halki Balkanin,
nauttimalla kaikkia uudenaikaisia mukavuuksia. Matkaseuraan kuului
korkeaa väkeä, mutta ottivat veljekset tämän heille osoitetun
huomaavaisuuden vaatimattomasti vastaan. Samassa vaunussa matkusti
nimittäin Konstantinopoliin ja läheiseen itään ranskalainen kenraali
Gourod seurueineen, nähtävästi saadakseen sikäläisistä sekavista
kysymyksistä hallituksellensa tarkempaa selkoa. Hän oli parrakas,
vanhemmanpuolinen mies, jolta vasen käsi oli leikattu pois. Kuului
olleen sodan aikana armeijassa perin suosittu. Hänen seurueensa jäsenet
olivat nuoria, nukkemaisia ranskalaisia upseereja. Vaunu sisälsi
tämän lisäksi amerikalaisen teollisuusmiehen, mr W. T. Rowleigh'n,
Freeportista, Illinoisista; hän omistaa suuria säilyketehtaita, ja
matkustelee täällä nähtävästi huvikseen tahi ostelemassa balkanilaisia
ryytejä, joilla voisi maustaa tuotteitansa. Loppu-yleisö oli,
mikäli Simeoni saattoi huomata, englantilaisia ja ranskalaisia sekä
kreikkalaisia herroja, ynnä valikoima ranskalaisia naisia, joiden
sukulaisuussuhteista kaikkiin edellisiin ei voinut saada oikein selvää,
sillä ne olivat kaikesta päättäen hiukan epäselvillä asianomaisille
itselleenkin. Niinpä oli Simeoni pitänyt koko ajan erästä kaunotarta
muutaman nuoren kreikkalaisen herran puolisona, koskapa he ajoivat ja
asuivat samassa osastossa ja esiintyivät päivällä kuin aviopuolisot
konsanaankin. Mutta kun tultiin Filippopelin asemalle, jäikin tuo nuori
kreikkalainen siihen, ja oli häntä vastassa sekä pappa että mamma ynnä
sisarukset, ja tärkeimpänä vielä nuori ja kainosti punastuva nainen,
joka huudahtaen heittäytyi tuon kauan odotetun ja kaivatun kaulaan.
Simeoni rupesi ällistyneenä katselemaan, missä matkapuoliso mahtoi
olla tämän oudon tapauksen aikana, ja huomasi hänen seisovan taampana
vaunun sillalla aivan tyynenä, välittämättä tuosta kohtauksesta
ollenkaan, ja parhaillaan panemassa alulle erästä mielenkiintoista ja
lupaavaa keskustelua nuoren ranskalaisen upseerin kanssa. Kuvaavana
elämälle tällaisessa ranskalaisessa kansainvälisessä vaunussa oli
sekin, että yöllä Bulgarian rajalla oli Tuomaalta tiukasti tiedusteltu,
"minne hän on naisen kätkenyt"; samaa asiaa mahtoi tarkoittaa eräs
kuiskaamalla suoritettu keskustelu vaunupojan ja jonkun tuntemattoman
herran välillä, jonka Simeoni sattui samana yönä kuulemaan. "Jos tuolta
neidiltä vieläkin vaaditaan passia", sanoi ääni, "niin ilmoittakaa,
että täällä on eräs puolalainen herra, joka tahtoo auttaa häntä, ja
kysykää upseerilta, kuinka paljon hän vaatii." -- "Mikä on neidin
nimi?" kysyi poika. "Adèle Levy", kuului herrasmies vastaavan ja
siihen keskustelu loppui. Simeoni ei saanut tietää, kuka tämä Adèle
oli ja tuliko hän autetuksi, mutta luultavaahan se on. Kerrottiin
bulgarialaisten ruvenneen ansaitsemaan kiristämällä tällaisilta
Konstantinopoliin lenteleviltä yöperhosilta, joiden passit yleensä
taitavat olla hiukan epäkunnossa ja puutteellisia, korvaukseksi
runsaasti rahaa -- selitys, joka saattoi olla hyvinkin todenmukainen.
Yhtä Simeoni täällä kaipasi: niitä välittömiä ja tavallisia ihmisiä,
joita oli tähän saakka matkallansa tavannut ja jotka eivät olleet
niin tympeytyneitä ja väsyneitä, etteivät olisi halunneet jutella ja
keskustella muukalaisten kanssa. Tämä kansainvälinen, Parisissa ja
muissa suurkaupungeissa tyhjäksi viruttunut yleisö oli mahdollisimman
välinpitämätöntä ja kuivaa, täynnä ikävystymistä ja "spleeniä".

Poikkeuksena oli mr Rowleigh, terveen ja hauskan näköinen,
vanhemmanpuolinen mies, joka oli avomielinen ja iloinen, puhelias
ja utelias. Mutta hänhän olikin amerikalainen. Hän oli oleskellut
Serbiassa useita kuukausia, Simeonin oikein saamatta selville, millä
asioilla. Liikkeensä propagandaosaston suureen viikkolehteen hän
oli kirjoittanut soman kuvauksen Serbian oloista ja näytti sitä
hiukan ylpeänä Simeonille. Tämän kysymykseen, mitä hän arveli maan
tulevaisuudesta, vastasi hän yleensä optimistisesti. Kuitenkin tuntui
hänelläkin olevan omat epäilyksensä, koskapahan arveli, että parasta
olisi antaa koko maa ja sen hallitus määrävuosiksi urakalle muutamille
tarmokkaille amerikalaisille, jotka kyllä osaisivat panna täälläkin
tupet heilumaan. Syödessä tilasi hän itselleen säilykemaitoa, mutta se
olikin hapanta. Tarkastettuaan sitten etikettiä hän huomasi sen olevan
valmistettua Englannin sotaväkeä varten. "Nyt, kun se ei enää mihinkään
kelpaa, myyvät he sen ulkomaille", tuumi hän tyytymättömänä ja lisäsi:
"Hyvin afäärimäistä, mutta ei kaunista menettelyä". Veljekset koettivat
parhaansa mukaan vastailla hänen uteliaisiin ja tiedonhaluisiin, Suomea
ja sen oloja koskeviin kysymyksiinsä. Hänen sympatiansa tuntuivat
olevan ratkaisevasti Saksan puolella, jossa sanoi huomanneensa tehtävän
työtä ja jo olevan "yhtä ja toista". Erotessa lahjoitti hän Simeonille
suuren joukon omaa tehdastaan koskevaa propagandakirjallisuutta ja
myhähti iloisesti, kun Simeoni muka vakavissaan pyysi, ettei hän
nyt suinkaan rupeaisi valmistamaan tehtaassaan mitään paprika- ja
valkosipulisäilykkeitä.



XXIV.

Moravan laakso. -- Maanviljelysnäkyjä ja pajupuita. -- Maritsan
laakson nähtävyyksiä. -- Ensimmäisiä turkkilaistunnelmia. -- Tulo
Konstantinopoliin.


Selvittyään Belgradin niemekkeen vuorista lähtee rata ujumaan etelään
päin pitkin Moravan laaksoa. Se näyttää erittäin hedelmälliseltä,
ollen melkein kauttaaltaan paljasta peltoa. Siellä täällä näkyy
pieniä, vaatimattomia, olki- tahi tiilikattoisia asuntoja. Sikalaumat
näyttävät Simeonin mielestä vähentyvän, mutta sijaan tulee sitä
lukuisammin lammaslaumoja. Vaalea, lempeän näköinen unkarilainen
puhveli katoaa myöskin ja auran edessä astuu nyt likaisen musta
balkanilainen puhveli, jonka rengaskyhmyiset sarvet ovat ilkeästi
takakenossa ja pieni pää aina eteenpäin sojossa, ikäänkuin se alati
olisi mutalammikossa sukeltamassa. Uuden ajan vaikutusta näkyy sikäli,
että aurat ovat aivan uusia, amerikalaisia, joissa on edessä pienet
tukirattaat -- arvattavasti seurausta ententeliitosta. Bulgariassa sen
sijaan kynnettiin vielä ikivanhalla puuauralla, joka lienee säilynyt
muuttumattomana siitä asti, kun sen aikoinaan maailman ensimmäinen
maahengen täyttämä ihminen keksi. Tämäkin laakso lienee ikivanhaa
viljelysseutua ja samalla sekin kansainvälinen kulkutie, joka on
nähnyt outoja matkueita puoleen ja toiseen. Hunnit ovat sitä myöten
retkeilleet, samoin Alarik hurjine raakalaislaumoineen, Roman legionat
ja turkkilaiset, kunnes uuden ajan tekniikka teki sen koko maailman
väyläksi rakentamalla siihen rautatien.

Peltojen pyörtänöillä kasvaa siellä täällä pajupuita, jotka ovat
erittäin tärkeänä apuna sikäläiselle maanviljelijälle. Kun uudet
vuosikasvaimet eli "suvikuntaiset" ovat jonkun verran vahvistuneet,
leikataan ne poikki ja ovat serbialaisen ja bulgarialaisen
maanviljelijän ehkäpä ainoana puutavarana. Niistä hän tekee koreja,
aitoja ja jos mitä. Simeoni näki usein, kuinka pajupuita oli typistetty
aivan sarjoittain paljaiksi ja jätetty ne siihen miettimään, kuollako
vai ruvetako tunkemaan uutta vesaa. Mutta ihminen on viisas: pajupuu ei
huoli kuolla koskaan, vaan ikäänkuin kiukustuneena moisesta julkeasta
parturoimisesta rupeaa tunkemaan uusia kasvaimia aivan kuin vimmassa.
Nuo typistetyt rungot olivat hyvin tyypillisenä piirteenä näille
peltomaisemille.

Korkeita lumihuippuisia vuoria siinti milloin kauempaa, milloin
ryntäsivät niiden rinteet uhaten lähemmäksi. Kuta etelämmäksi
tultiin, sitä uhkaavamman näköisiä,, juhlallisempia ne olivat,
kunnes illan juuri pimetessä ne näyttivät pilviin ulottuvina aivan
kaatuvan radan päälle. Oltiin Moravan latvoilla ja ruvettiin juuri
puhkaisemaan Balkanin vuorijonon länsihaarannetta, jonka etelärinteiltä
Maritsa-virta kokoaa saviset vetensä. Aamun valjetessa oltiinkin jo
Maritsan laaksossa. Junan kulku kävi peräti hitaasti, sillä Serbian
puolella olivat sillat vielä väliaikaisia ja muutenkin tuntui rata
täällä olevan siinä kunnossa, että parasta oli olla varovainen.

Maritsan laaksoa pidettäneen Po-virran laakson rinnalla Europan
hedelmällisimpänä seutuna, jossa viljellään kaikkia parhaita
lauhkean vyöhykkeen antimia. Tuon hedelmällisyyden saattoi nyt
kuitenkin vain aavistaa, sillä pitkällinen kevätkuivuus oli estänyt
kasvullisuuden pääsemästä hyvään alkuun. Viljelys-alue oli suuri, usein
silmänkantamaton, joskin sentään melkein kaikkialla kaukaa siintävät
vuoret osoittivat, että sillä oli rajansa. Mutta suomalainen, joka näin
keväisin on tottunut näkemään vainioillaan tulisessa kiireessä hyörivää
kansaa, ja joka oli nähnyt sitä Saksassa ja Tshekko-Slovakiassa,
aavisti peltolakeuden autiudesta, että täällä, parhaimman luojanlahjan
äärellä, asuskeli jalkojaan laahustelevaa kansaa, joka ei ymmärtänyt
omaisuutensa todellista arvoa. Eipä taitaisi olla hullumpaa antaa näitä
maita amerikalaisten voimamiesten haltuun muutamaksi ajaksi, että he
saisivat traktoreillaan mullistaa näiden laaksojen mehevää ruokamultaa
vähän syvemmältä ja ottaa siitä nälkäisen maailman hyväksi erinäisiä
runsaita satoja. Mutta eihän sovi toiselta puolen ihmetellä kansan
alhaista kehitysastetta täällä, sillä onhan se läpi pitkänpitkien
vuosisatojen ollut sorron alaisena, pimeän papiston, taikauskon
ja turkkilaisten kahleissa, jotka eivät kaikki vieläkään ole sen
ranteista hellinneet. Sellaisessa ilmapiirissä on vaikea, melkeinpä
mahdoton, saada mitään virkeyttä ja eloisaa uudistustoimintaa aikaan,
sillä ihmisillä ei siellä ole mitään kykyjä sellaisen tarpeellisuutta
ymmärtämään.

Maritsa on kohtuullisen leveä, aika vuolas virta. Kuvaavana maan
kehitysasteelle voi pitää sen rannalla usein näkyviä, omituisia,
vanhanaikaisia vesimyllyjä, joiden suuri ja kömpelön näköinen vesiratas
on veneitten ja lauttojen avulla ankkuroitu virran vuolteessa
pyörimään. Saattaahan kyllä olla niin, että Maritsan tulvat ja matalat
rannat oikeastaan tekevät muunlaiset vakinaisemmat myllylaitteet
mahdottomiksi, mutta auttamattoman alkuperäisiltä sittenkin nuo
lasten leluja muistuttavat kojeet näyttävät. Toisella kehitysasteella
oleva ihminen ei moisiin tyytyisi, vaan koettaisi väkisinkin miettiä,
miten myllyteollisuus saataisiin tässä vilja-aitassa paremmalle ja
vakinaisemmalle kannalle.

Usein muuttuu radan varsi laajaksi kaislarämeiköksi, jossa näkyy
parvittain vesilintuja ja -- Simeoni ei tahdo uskoa silmiään --
haikaroita, joiden luvattua maata tämä taitaa olla. Väliin taas
on radan varsi aivan täynnä jotakin sangen piikkiseltä näyttävää
kasvia, joka on vielä lehdetöntä, mutta jonka Simeoni määrittelee
loppumattomaksi ruusupensaikoksi. Onhan Balkani ruusujen paratiisia.
Tällaiset alituisesti esiintyvät uudet ilmiöt pitävät matkustajan
herkeämättömässä uteliaisuuden jännityksessä ja saavat tunnit kulumaan
kuin siivillä. Kun lisäksi ihmiskunta rupeaa saamaan yhä oudompaa
muotoa, pukien itsensä tavalla, jota ei juuri ole voinut pitää
mahdollisena, ja ollen sen näköistä kuin olisi se syntynyt maailmaan
kuin huono kenkä hylkylestin päältä, valtaa katsojan vähitellen
eräänlainen selittämätön tunnelma, joka muistuttaa unennäköä. Niin
ainakin Simeonin ja nähtävästi hänen toverinsakin, joskin ranskalainen
ja englantilainen matkustajakunta näytti vilkaisevan junan ikkunaa
sangen harvoin. Mitäpä siellä olisi heidän mielestään ollut näkemisen
arvoista!

Rautatiematkustuksen epäedullisuus, jos tahtoo jotakin todella nähdä,
selvisi veljeksille liiankin hyvin. Yön pimeydessä mennä hurahdettiin
Nish'in, serbialaisten vanhan pyhän kaupungin ohi, ja sama oli
kohtalo Sofiallakin. Philippopel ja Adrianopel jättivät vain kuvan
jonkunmoisesta kauniista minareetikaupungista, jonka sisäistä elämää
jäi kummastellen itselleen kuvittelemaan. Adrianopelin minareetit
loistavat kauan sen eteläpuolella olevan laajan, suomaisen lakeuden
yli, kunnes nekin painuvat illan hämärään, jota valaisee oudosti kaukaa
talonpoikain kuivaan ruohoon virittämä kulovalkea. Kulku Balkanin halki
on jättänyt mieleen sarjan kirjavia kuvia, jotka menevät silmäin ohi
kuin jättiläisfilmi.

Omituisen tunteen vallassa heräsi Simeoni tärisevällä junavuoteellaan
varhain aamulla maaliskuun 27 päivänä, sillä desihän hän pian
saavuttavan muinaiseen Byzantiumiin, keisarien ja sulttaanien
ikivanhaan Konstantinopoliin. Hiljainen ja sympaattinen, hyvän
näköinen, fetsipäinen turkkilainen tullivirkamies oli yöllä käynyt
veljesten osastossa ja muitta mutkitta kiinnittänyt matkatavaroihin
pyöreän leiman, jossa oli eräitä ihmeellisiä harakanvarpaita. Nopeasti
kuin myöhästynyt koulupoika oli Simeoni pukeissaan ja meni vaunun
sivukäytävään. Siellä odottaa häntä ensimmäinen uteliaisuutta herättävä
näky.

Sinne on ilmestynyt kolme tuiki vakaata, mustapartaista ja
pitkänaamaista Muhametin poikaa, jotka järkkymättömän rauhallisesti
vetelevät hyvältä tuoksuvia savukkeitaan. He ovat nähtävästi
tullivirkamiehiä, jotka vartijoina seuraavat mukana. Simeoni koettaa
aloittaa heidän kanssaan keskustelua kaikilla vähänkään osaamillaan
kielillä, mutta ei saa vastaukseksi muuta kuin päänpudistuksen. Täytyy
siis tyytyä vain heitä katselemaan. Maisema on pehmeästi kumpuilevaa,
aivan puutonta lakeutta, jossa siellä täällä näkyy jonkunmoinen kylän
tapainen sekä ankaria valleja ja pattereita. Tämä on arvattavasti
kuuluisaa Tshataldshan linjaa, joka Balkanin sodan aikana pelasti
Konstantinopolin. Säpsähtäen huomaa Simeoni vihdoin, että länsipuolelta
onkin maa kadonnut; juna mennä porhaltaa pitkin rannikkoa ja sen
rinnalla välähtää sumujoukkojen seasta silloin tällöin kirkas meren
selkä. Pienet purret pujahtavat esiin sumusta kiitäen aavemaisen
näköisinä kolmiopurjeineen kuin haamulaivasto. Kukapa tietää -- ehkä
näkee Simeoni Argonauttain laivoja, jotka sumussa harhaillen etsivät
tietänsä ihanaan ja tuntemattomaan Kolkhiiseen, noutamaan kultaisen
oinaan taljaa. Hän viittaa ulos ja katsahtaa kysyvästi turkkilaiseen
vanhukseen. Tämä murahtaa: "Marmara".

Simeoni melkeinpä loukkaantuu turkkilaisen kuivasta ja innottomasta
äänensävystä. "Marmaran meri on miehellä edessä eikä ole sen enempää
juhlatuulella", naureskelee hän sekä äijälle että itselleen. "Täällä
ne elävät maailman mielenkiintoisimmilla raunioilla ja ihanimmalla
seudulla, eivätkä kuitenkaan tiedä siitä mitään!" moitiskelee hän
Juhanille ja Tuomaalle, jotka ovat ilmestyneet hänen vierelleen ja
asiallisella muodolla tarkastavat edessänsä olevaa näkyä. Mutta nämä
vaikenevat, antaen vain nähdyn itseensä vaikuttaa.

Jo rupeaa näkymään omituisia turkkilaisten taloja, parikerroksisia,
puisia, mutta kuitenkin niin sanomattoman pieniä kuin
tulitikkulaatikoista tehtyjä. Jännittyneenä huomaa Simeoni junan
rinnalla, maan puolella, kappaleita korkeista vanhoista valleista,
välillä aina jykeviä torneja, jotka ovat kallistelleet kuin Jerikon
muurit. Ei ole epäilemistäkään: hänen on sallittu nähdä kappale
muinaisen Konstantinopolin vanhoja muureja. Kirjavana kuvana vilisee
nyt varsinainen kaupunki Simeonin silmäin editse. Aurinko kultaa jo
Marmaraa ja Kultaisen sarven suuta, aallot välkkyvät sinivihreässä
kirkkaudessa, kaukaa loistaa valkoisia taloja ja minareeteja, koko
avaruuden täyttää Suomessa tuntematon violetti kuulakkuus, joka
vaistomaisesti herättää mielessä eloon hienon kauneustunteen, jo
viheltää juna riemastuneena, jo lyödään jarrut päälle ja niin ollaan
Konstantinopolin asemalla. Se on Simeonista uskomatonta, mutta hän ei
voi kieltää aistimiensa todistusta, joka käy varsin vakuuttavaksi, kun
sitä hänelle mylvii vasten naamaa musta, fetsipäinen, isopartainen
ja isokitainen kantaja, joka on varustettu suorastaan härän
ääniorgaaneilla. Simeonin ympärillä vallitsee oudostuttavan äänekäs
toiminta ja aivan huumautuneena retkahtaa hän hotellin autoon.



XXV.

Herra Jacques Bennado. -- Kiihkeä ja äänekäs katuelämä. --
Katukaupustelu ja huutoreklaami, kantajat. -- Galatan silta ja näköalat
sieltä; eri ihmistyyppejä. -- Turkkilaisnaiset. -- Turkkilaisten
esiintyminen ja heidän tyyneytensä. -- "Sulttaanin äidin moskea." --
Huomioita Stambulista.


Kun Simeoni pikku poikana lueskeli Gruben värikkäitä kuvauksia antiikin
kansoista ja kulttuurista sekä kansainvaelluksen barbaareista, näki
hän aina niitä asioita muistellessaan ihanan päiväpaisteisen laakson,
jossa jalot kreikkalaiset ja roomalaiset astelivat juhlallisina valko-
ja purppuraviitoissaan, pohtien ihmiselämän syviä kysymyksiä. Laakson
pohjoispuolella oli korkea ja terävä vuoriharjanne, jonka takaa
kurkisteli joukko nahkoihin puettuja, villejä ja parrakkaita miehiä,
himoiten katsellen edessään olevaa maailmaa. Nyt miehenä tultuaan tähän
samaan ihanaan laaksoon, Välimeren välkkyvien vesien partaalle, täytyi
hänen tuosta lapsellisesta mielikuvastaan sanoa, että se piti paikkansa
ainakin siihen nähden, mikäli se oli erottanut toisistaan kaksi aivan
eri maailmaa. Konstantinopoliin tullessa ei nimittäin enää luulisi
olevansa Europassa, vaan todellakin jossakin korkean vuoriharjanteen
erottamassa uudessa maailmassa, jossa kyllä on runsaasti kirkasta
päivää ja ilmaa, mutta valitettavan vähän togaan puettuja jaloja
kreikkalaisia ja roomalaisia.

Varoittavia huutoja päästellen mutkittelee auto pitkin Stambulin
kapeita katuja, kunnes äkkiä tullaankin pienelle aukeamalle, josta vie
suuri silta edessä olevan veden poikki. Rautatieasema on Stambulissa,
varsinaisessa turkkilaisten kaupunginosassa, joka on Kultaisen
sarven Europan puoleisella rannalla, ja josta kaksi siltaa vie tuon
kaunisnimisen lahden poikki Galataan ja Peraan, missä viimemainitussa
kaupunginosassa europalaiset asuvat. Toinen, ylempi silta, on nyt
rappeutunut ja ainoastaan vähän käytetty, toinen, jota veljeksetkin
menevät, saksalaisten rakentama jykevä rautasilta. Molemmat voidaan
avata keskeltä laivaliikennettä varten, mikä kuitenkin tapahtunee
harvoin. Päästyään sillalta maihin alkaa auto vaivalloisesti nousta
pitkää Perän pääkatua, joka rakennuksiltaan ja muulta asultaan on aivan
europalainen, kunnes se vihdoin pysähtyy Tokatlian-hotellin eteen.
Veljekset ovat ihmeissään siitä, että täällä turkkilaisten kaupungissa
saattaa löytyä niin puhdas ja kaikin puolin ensiluokkainen hotelli.
Kiireesti valmistautuvat he lähtemään kaupungille.

Mutta Konstantinopoli on sellainen paikka, jossa muukalaisen on
vähän vaikeahko lähteä ominpäin astelemaan ja siksipä tarvittiin
opas. Tällaisia on kaikissakin suurkaupungeissa, mutta varsinkin
itämailla, jos kuinka paljon, enimmäkseen epäilyttäviä olioita,
mutta ensiluokan hotellit ovat tavallisesti valikoineet miehensä
ja menevät heistä takuuseen. Kohtapa siis ilmestyi veljestenkin
eteen yksinkertaisesti puettu ja luottamusta herättävän näköinen
europalainen mies, viikset hyvin hoidettuina ja silmät vilkkaasti
välähdellen. "Olen opas", esitti hän itsensä saksan kielellä, "ja
valmiina herrojen käytettäväksi; työskentelen tässä hotellissa
-- haluatteko nähdä suosituksiani?" -- "Mikä on nimenne?" kysyi
Simeoni, "ja mitä kansallisuutta olette?" -- "Nimeni on", ja hän
otti esiin nimikorttinsa, "Jacques Bennado, ja kansallisuudeltani
olen juutalainen". Tämän hän sanoi sangen ylpeästi, ikäänkuin juuri
tuo hänen kansallisuutensa olisi ollut hänelle erikoinen suositus.
Ällistyneenä jahkaili Simeoni, pitikö heidän nyt todellakin turvautua
juutalaisen johtoon, mutta kun mies näytti miellyttävältä katsellen
heitä rehellisesti silmiin, suostuivat he. "Montako kieltä osaatte?"
kysyi vielä Simeoni. "Puhun auttavasti kahdeksaa kieltä", vastasi herra
Bennado, "ja olen synnynnäinen konstantinopolilainen; tunnen tämän
seudun ja ympäristöt, jopa Vähän-Aasian rannikkoseudutkin, kuin viisi
sormeani. Luulen uskaltavani vakuuttaa, että herrat tulevat olemaan
tyytyväisiä, niin vähän aikaa kuin teillä onkin käytettävänä. Tapana
on, että opas hankkii hevoset, maksaa pääsymaksut ja pitää muutenkin
kaikesta huolta, sillä siten, vakuutan sen herroille, säästyy teiltä
paljon turhia menoja ja aikamaksuja, joita jokainen koettaa teiltä,
muukalaisia kun olette, tarmonsa takaa nylkeä. Oma palkkani on kolme
Turkin puntaa päivältä. Sopiiko tämä teille?" Koska miehen esityksessä
ja käytöksessä oli todellakin jotakin luottamusta herättävää ja kun
vielä hotellin portieri häntä suositti, suostuivat veljekset kauppaan.
Pian sen jälkeen he olivat matkalla pitkin Peran katua äskeiselle
Galatan sillalle päin. "Eteenpäin aatteen vuoksi, vaikka tämä vähän
toivottomalta näyttääkin", komensi Juhani kuin punikkipäällikkö
Vilppulan rintamalla, ja niin mentiin.

Se, mikä heti kuin aalto tempasi heidät valtaansa, oli kiihkeä ja
mitä suuriäänisin katuelämä. Juuri kun Simeoni tuli ulos hotellin
ovesta, kuului hänen selkänsä takaa hirvittävä mölähdys, joka sai hänet
kiireesti kääntymään, sillä hänestä tuntui, että siinä oli tapettu
vähintään härkä. Mitä vielä! Siinähän seisoi vanha, kansallisuudeltaan
epämääräinen ukko, joka tällä läpitunkevalla ja vaikuttavalla
tavalla tarjoili yleisölle sanomalehtiä. Niitä oli hänellä nippu
käsivarrellaan, -- "Stambul", "Bosphore", ja mitä ne kaikki olivat.
Hänen äänensä volyymi oli kerrassaan juhlallinen, mutta ei hän suinkaan
ollut mikään erikoisuus siinä suhteessa, vaan aivan tavallinen ihminen.
Kaikilla, joiden Simeoni kuuli täällä huutavan, oli aivan samanlainen,
juhlava mölyorgaani, niin että sitä ei voinut kyllikseen kummastella.

Kuta lähemmäksi Galatan siltaa saavuttiin, sitä huumaavammaksi kävi
melu, sillä Galata ja siitä Stambulin puolelle vievä silta näytti
olevan varsinainen katukaupustelijain valtakunta. Mikä kauppaa rinkeliä
ja makeisia, mikä jäätelöä ja vettä, mikä kukkia, tulitikkuja ja
linkkuveitsiä, joissa on tietysti vähintään 50 terää, mikä tupakkaa,
mikä mitäkin rihkamaa aivan loputtomiin, ja kaikki huutavat kuin
henkensä edestä. Onpa tuolla joku keksinyt eräänlaisen kammista
väännettävän hälyytyslaitteen, jota hän nyt veivaa hikipäin ja lisäksi
vielä huudahtelee varmuuden vuoksi joukkoon. Kuka näiltä kaikilta
ostaa, sitä ei Simeoni tiennyt, sillä hän ei ainakaan nähnyt koskaan
kenenkään mitään ostavan. Kun saavutaan Galataan, käy melu jo vallan
sietämättömäksi ja tungos lisääntyy melkein läpipääsemättömäksi. Meluun
yhtyy nyt kantajain kuoro.

Kantajat näyttelevät Konstantinopolissa tärkeätä osaa, välittäen
kaiken tavaraliikenteen. Kuormahevosia tahi kuorma-autoja ei Simeoni
nähnyt muilla kuin ententen sotilailla, vaan kuljettivat kantajat
selässään koko kaupungin tavaramäärät. Nämä miehet ovat leveäharteisia
äijiä, joilla on selässään jonkunmoinen satula, johon he tavaransa
sijoittavat. Kauhistuneena katseli Simeoni, kuinka eräs äijä oli
ottanut selkäänsä kokonaisen suuren amerikalaisen kirjoituspöydän,
sälyttänyt vielä siihen lisäksi kaikenlaista muuta kamaa, ja vaelsi
nyt tasan yhdeksänkymmenen asteen kulmassa vakavin, ehkä hiukan
tärisevin polvin Peran jyrkkää mäkeä ylöspäin. Niskasuonet pongottivat
hikisen, mustan nahan alta kuin kireällä olevat köydet, samalla kuin
äijä tuontuostakin päästi kamalan, varoittavan mylvähdyksen, että pois
tieltä. Mutta nähtyään Simeonin kummastuksen kertoi herra Bennado,
löytyvän kantajia, jotka kuljettavat selässään pianon.

Galatan sillalla liikkuu katkeamaton ihmisvirta. Kun Simeoni katselee
sitä eräältä korkeammalta portaalta, lainehtii siinä tummanpunainen
fetsimeri. Kaikilla on päässänsä fetsi, eivätkä he ota sitä pois
milloinkaan muulloin kuin pyytäessään juomarahaa. Veljekset panivat
merkille, että tilaisuuksissa, jolloin jokainen muu kansallisuus
varmasti olisi ottanut lakin pois päästänsä, nämä pojat painoivat
sen jos mahdollista vieläkin lujempaan, mutta tempasivat sen heti
kouraansa, jos vain näytti olevan hiukankaan toivoa "baksheeshin"
saamisesta. Sillalla parveilee likaisia lapsia naukuen ja kiljuen
"baksheeshia" ja olisi siinä oltu pääsemättömissä, ellei herra Bennado
olisi tottuneesti heitä karkoittanut.

Sillalla kannetaan maksua sekä ajajilta että jalankulkijoilta. Maksun
kantajat ovat tanakoita, valkoiseen paitaan puettuja fetsipäisiä
ukkeleita, joilla on vyöllänsä suuret "säästölaatikot". He seisovat
rivissä sillan molemmissa päissä, väliin pitäen toisiaan käsistä
kiinni, ja piastereita heltiää. Herra Bennado selitti nauraen, että
mikäli hän tietää, on tämä vero nykyisin ainoa tulolähde, joka hänen
ottomaanisella majesteetillaan on.

Seisomme nyt Galatan kuuluisalla sillalla. Lännessä avautuu eteemme
puolipäivän huikaisevassa loisteessa ihana Marmaran meri, keinutellen
kirkkailla aalloillaan kolmiopurjeisia aluksia ja juuria laivoja.
Kaukaa hohtavat sinertävän autereen lävitse korkeat vuoret ja niiden
rannoilta ja rinteiltä valkoisina pisteinä ja viivoina rakennukset,
moskeat ja minareetit. Näky on kuvaamattoman ihana. Itäpuolella avautuu
eteen Kultaisen sarven jatko, Konstantinopolin kuuluisa sisäsatama,
joka kapeudestaan huolimatta on niin syvä, että suurimmatkin
laivat voivat laskea laiturin ääreen, ja jossa m.m. Turkki on
"sotalaivastoaan" pitänyt. Sadat omituiset purret kolmiopurjeineen ja
kirkuvine soutajineen kiitävät sen pinnalla, kuljettaen tavaroita ja
ihmisiä. Näköala sinnekin päin on ihana, erinomaisen "pittoreski", ja
kuin alituisia silmänräpäyskuvia täynnä.

Veljesten koillispuolella, josta he juuri olivat tulleet, kohoaa
Galata ja sen yläpuolella Perä jyrkällä rinteellään, jonka huipulla,
tuolla korkealla, on vanha ja kuuluisa Peran torni, nyttemmin käytetty
sekä palotornina että ententen langattomana asemana. Uudenaikaiset
kivitalot vaihtelevat siellä omituisesti moskeain rinnalla, mutta on
näköala sinnekin erikoinen ja "pittoreski". Edessään on veljeksillä
sitten varsinainen turkkilainen kaupunki, Stambuli, "Autuuden portin"
pääpaikka, sillä niinkin kaunis nimi on Konstantinopolilla. Täältä
katsottuna antavat sille leimansa matalain talojen keskeltä kohoavat
moskeain kupoolit ja minareetit. Näky on ennen itämailla käymättömälle
erikoinen ja unohtumaton.

Mutta veljesten ympärillä kuhisee katkeamattomana virtana
Konstantinopolin tavallinen arkipäiväinen elämä. Mahdotonta on ruveta
laskemaan, kuinka monta eri kansallisuutta siinä vaeltaa ja kuinka
monta eri kieltä siinä kuulee. Tuossa viuhtoo käsillään kreikkalainen
todistaen jotakin niin vilkkaasti ja suuriäänisesti, suorastaan
epätoivon vimmalla, kuin uhkaisi häntä hirsipuu, ellei hän saa
toista vakuutetuksi asiansa oikeudesta; tuossa menee parvi miehiä,
joiden naamalla on jonkunmoinen fanaattisen dervishimäinen ilme,
ja laiha, ruskea jäntevyys osoittaa, että he ovat kotoisin Aasian
puolelta; ententeupseeri mennä keekoilee laiskasti ja huolettomasti,
hänkin uteliaana katsellen ympärilleen, ja hänen jälkeensä heittelee
toivorikkaita silmäyksiä soreasti puettu frankkilaisnainen. Mutta
mitä ovatkaan nuo mustaan hameeseen ja hartiahuiviin puetut naiset,
joista toisilla on huntu kasvoillaan, toisten taas uhmaten kulkiessa
paljain kasvoin? Ne ovat turkkilaisnaisia, jotka ovat lähteneet
haaremin hiljaisuudesta ostoksilleen ja jotka sodan aikana ja jälkeen
ovat ruvenneet poistamaan huntuansa. He ovat yleensä pieniä, mutta
lihavahkoja, sillä onhan turkkilaisen maun mukaan naisen lihavuus
miehelle Allahin kallein lahja. Tuossa eräs taluttaa hellästi pientä,
europalaisesti puettua, fetsipäistä poikaansa, ja kun Simeoni hiukan
liian uteliaasti kurkistaa hänen sieviin kasvoihinsa ja tummiin
silmiinsä, siirtää hän paheksuvasti silmäten kasvojensa eteen mustan
hunnun. Nuo tummat, hiljaiset ja arasti pitkin katuja kiirehtivät
olennot ovat kuin tervehdyksiä salaperäisestä maailmasta, jonne
europalaisen on vaikea, ehkäpä melkein mahdoton päästä.

Tämän keskeytymättömän kuhinan, melun ja riehumisen keskellä on
kuitenkin yksi, joka esiintyy muihin verraten melkoisen tyynesti
ja rauhallisesti, nimittäin itse turkkilainen, osmanni. Kuin valas
valtameressä hän vaeltaa ihmisvirrassa tyynesti ja antamatta
minkään häiritä itseään, tekisipä mieli sanoa: majesteetillisesti,
ja hänen tummissa silmissään on kylmän halveksiva, ehkä toisekseen
surumielinenkin ilme. Mitäpä hän välittää uskottomien koirien
riehumisesta ympärillään, kreikkalaisista, armenialaisista ja muista
giaureista, joiden veressä hänen esi-isiensä hevoset ovat usein
kaahlanneet jalustimia myöten! Mutta hän tuntee muinaisen suuruuden
menneen, hän näkee pyhän kaupunkinsa kaduilla kirjavat laumat
vihollistensa sotureita, ja kiristäen hampaitaan hän katsoo toivoen
Skutarin puolelle, eikö Mustafa Kemal, hänen ainoa oljenkortensa, jo
saapuisi sieltä uskovaisten etupäässä, naulitakseen tuhat ja taas tuhat
uskottoman päätä Serain muurien reunoille. Turhaan. Konstantinopoli
ei ole hänelle enää "Der i Seadet", "Autuudenportti", vaan hän tuntee
olonsa siellä vieraaksi ja rupeaa miettimään muuttoa Aasian puolelle,
jossa aina on ollutkin hänen oikea kotinsa.

Tällaisen vaikutuksen suunnilleen teki muutaman minuutin hetki
Galatan sillalla, jonka turkkilainen nimi oikeastaan on "Sultan
Walidé Köprüssi" eli "Sulttaanin äidin silta". Se on 468 m pitkä ja
kulkee siitä päivittäin noin 150,000 ihmistä. Sen rakensi vv. 1911-12
Augsburg-Nürnberger Maschinenfabrik 18 kuukaudessa ja maksoi se yli 5
miljoonaa Saksan markkaa.

Stambulin puolella, Galatan siltaa vastapäätä, heti pienen "Kalatorin"
takana, on eräs Konstantinopolin kauneimpia moskeoita, "Jeni
Walidé Dschami", "Sulttaanin äidin moskea". Tuntui hyvältä päästä
kadun melusta sen korkean kupoolin viileään suojaan. Vaitelias
pappi tahi mikä lienee suntio ollut, veti veljesten kenkäin päälle
laajat huopatallukat, ja niin sai mennä vapaasti itse pyhäkköön.
Sen sinertävästä fajanssista tehdyt seinät ja korkea holvi olivat
omansa herättämään pyhäkön tunnelmaa, mutta samalla sen rukouskolkan
barbaarimaiset koristeet, reiden paksuiset kynttilät ja rumanmuotoiset,
suuret, vaskiset kynttiläjalat herättivät jonkunmoisen avuttoman
säälin sekaisen tunnelman. Oli kuin olisivat nämä ihmiset aikoinaan
päässeet aavistamaan jotakin ylevää ja pyhää, mutta jääneetkin vain
siihen, koskaan pääsemättä sitä lähemmäksi; vuosisatojen kuluessa ovat
he sitten kivettyneet tuohon samaan entiseen, kehittymättä ollenkaan.
Tämä moskea on rakennettu 17:llä vuosisadalla. Seisoessaan ensi kertaa
muhamettilaisessa pyhäkössä ja miettiessään sitä arvoitusta, joka
tuohonkin uskontoon sisältyy, tunsi Simeoni mielessään yhä enemmän
selviävän sen, jota ei ollut ennen itselleen tahtonut tunnustaa,
että muhamettilaisuus, ja nimenomaan turkkilaiset, olivat; Aasian
barbaarisuuden ilmenemismuotoa, persialaisten perillisiä, joilla ei
ole ollut ihmiskunnan kulttuurille mitään annettavana, vaan jotka
päinvastoin ovat tämän maailman kulmilla hävittäneet kaiken entisenkin
ja pitäneet sitten jäännöksiä rautaisissa, vuosisataisissa kahleissa.
Ja nimenomaan täällä Konstantinopolissa, joka säilytti antiikin
kulttuurin aarteet ohi kansainvaelluksen myrskyjen niinäkin aikoina,
jolloin raakalaiset pyyhkäisivät sen muusta Europasta olemattomiin,
ovat he vieraita valloittajia, joiden kehittymätön maku ja kuvain
hävityshimo on vuosisatain kuluessa poistanut siitä tuntemattomiin
saakka kaiken sen, mistä se ennen oli kuuluisa, pystymättä rakentamaan
sijalle muuta kuin näitä moskeoita minareetteineen. Turkkilaiset ovat
olleet raakalaisvalloittajia, joiden kerta on väistyttävä Kultaisenkin
sarven rannalta, sillä se on oikeudenmukaisuuden välttämätön vaatimus.
Eikä sen toteuttaminen lienekään kaukana.

Vähän ymmällä tämän turkkilaisen "kirkon" jättämästä tunnelmasta
painuivat veljekset taas kulkemaan Stambulin katuja. Ne muuttuivat pian
ahtaiksi kujiksi, joista tuoksui koko itämaiden löyhkä, jonkunmoinen
imelän pistävä, myrkyllisen makuinen haju, joka kaiveli sydänalaa.
Onneksi oli pitkällinen kuivuus hävittänyt liian lian näkymättömiin,
pölyksi, niin ettei sitä niin kovin paljon huomannut, mutta aavistaa
saattoi hyvin, minkälaisia viemäreitä nämä kujat olivat sateisina
aikoina. Kaikkialla oli myymälöitä ja kahviloita, joissa vakaata
fetsipääkansaa istui polttaen pitkää vesipiippua ja juoden turkkilaista
kahvia. Ruoka- ja lihakaupat olivat tavallaan vain jonkunmoisia
seinissä olevia syvennyksiä, ja oli niissä myytävänä kasviksia,
leipää, inhoittavan näköistä suolakalaa ja muuta sellaista. Lampaat
tuodaan lihakauppaan kokonaisina ruhoina ja ripustetaan takajaloistaan
oven pieleen tahi muuhun sopivaan paikkaan. Siinä tuo talinen ja
verinen lampaan ruumis saa odottaa nälkäistä ostajaa, kypsyä kuumassa
ilmassa, vieläpä joskus auringonkin siihen sattuessa, tuhansien
kärpästen marssiessa pitkin sen pintaa. Turhaa olisi täällä ripustaa
näkyviin kehoittavia tauluja: "Tapa tuo kärpänen", sillä tosiolot
tekisivät tuollaisen kehoituksen naurettavaksi. Ainoa myytävä, joka
herahdutti veden veljesten kielelle, oli suuret, kahden nyrkin kokoiset
Jaffa-appelsiinit, joiden vertaa ei Simeoni ollut vielä koskaan
maistanut.

Tällaisin tunnelmin, ulkoisen ja oudon arkisen itämaisen elämän
sekautuessa mitä harvinaisimpiin ja mielenkiintoisimpiin
historiallisiin muistoihin, mielentilassa, josta ei voinut oikein
sanoa, kallistuiko se itkuun vai nauruun, vaelsivat veljekset herra
Bennadon perässä edelleen katsomaan Stambulin nähtävyyksiä. He
saapuivat aukeamalle, jonka toisessa laidassa kohosi muodottomalta
näyttävä, möhkälemäinen, monien loivien koko- ja puolikupoolien kattama
rakennus tahi mieluumminkin rakennusrykelmä, neljässä kulmassa korkea
ja solakka minareetti. Herra Jacques Bennado kohotti kätensä sitä kohti
ja lausui: "Aja Sophia-Moschee".



XXVI.

Sofian kirkko. -- Vaikutus ulkoapäin. -- Kupoolijärjestelmän
tarkoitus ja pyhäkön sisustavaikutus. -- Justinianuksen ja Teodoran
aika, ja kuinka temppeli rakennettiin. -- Mohammed Valloittajan
verisen käden merkki. -- Hikoava pylväs. -- Hippodromi, "siniset" ja
"vihreät", Nika-kapina, ja Teodoran uljuus. -- Delphoin kolmijalka. --
Theodosiuksen obeliski.


Kukapa ei olisi historiaa lukiessaan pitänyt kristikunnan
nöyryyttävimpänä hetkenä sitä, jolloin Mohammed II Valloittaja syöksi
alas ristin Sofian kirkon kupoolin huipulta ja pani sijaan puolikuun.
Tuon pyhäkön maine on aina ollut sellainen, että mielikuvitus on
yleensä tehnyt siitä jonkunmoisen ihmerakennuksen, saavuttamattoman
sekä sisältä että ulkoa. Kun nyt ensi kertaa näkee sen edessänsä,
eikä voi erottaa siitä juuri mitään kiinteätä ja kaunisviivaista
arkkitehtoonista ulkopiirrettä, vaan ainoastaan laajoja, mutta
matalilta näyttäviä kupooliryhmiä kuin suuria patoja, ympärille
mauttomasti ja arvottomasti kasattuja tuki- ja muita rakennuksia,
tuntee oikeastaan haikeata pettymystä. Sitä lisää vielä ikävä ja outo,
punaisen ja kellertävän kirjava väritys, jonka sille viime vuosisadalla
anto sen korjaaja, eräs italialainen arkkitehti Fossati. Ellei sen
kulmissa olisi noita neljää ja todellakin kaunista minareettia, jotka
ovat turkkilaisen "rakennustaiteen" ainoa saavutus, olisi tuon
rakennusryhmän vaikutus ulkoa niin raskas ja niin möhkälemäinen, että
sitä olisi vaikea katsella. Mutta aikoinaan, jolloin se ulkoakin päin
oli rakentajainsa Anthemios Thralleslaisen ja Isidoros Miletolaisen
suunnitelmain mukainen, ja siis vapaa noista sen muurien juurelle
kasautuneista lisärakennuksista, saattoi se kyllä herättää kunnioitusta
monumenttaalisuudellaan.

Vasta astuessaan sisälle ymmärsi Simeoni, miksi tässä kirkkotyylissä
oli täytynyt ja tahdottu turvautua tuollaiseen omituiseen pää-, ja
sivuilla olevien puolikupoolien järjestelmään. Tarkoituksena oli
se, että siten saataisiin kirkon sisällä koko sen mahtava tilavuus
tuntumaan ja näkymään melkein joka paikasta. Niinpä on Sofian kirkossa
heti sisään tultua edessä ja yläpuolella näkyvissä koko se tilavuus,
mikä rakennuksella kaikkiaan oikeastaan on, ja silloinpa on samalla
tuo tunnelma musertavan mahtava ja yllättävä. Katse nousee heti kohti
kupoolin lakea, joka nyt tuntuu olevan suunnattoman korkealla, ja
koko kirkon jylhä, kohoava tilavuus tuntuu kutistavan ihmisen ja
ihmissielun vaivaiseksi madoksi, joka tuskin uskaltaa tuolla maan
tomussa liikahtaa. Goottilaisen kirkon aikaansaama tunnelma on myöskin
juhlallinen ja ehyt, mutta melkeinpä Simeonista tuntui siltä, että
tämä "jumalalliselle viisaudelle" pyhitetty kirkko vaikutti vieläkin
juhlallisemmin.

Tähän oli kuitenkin syynä ei ainoastaan pyhäkön jylhä kauneus, vaan ne
historialliset muistot, jotka kaikkialta tulvahtavat kävijän mieleen.
Ja ne muistot ovat niin erikoiset, niin kirjavat ja vaiheiltaan
moninaiset, että mielessä syntyy selittämätön kaukaisten kuvien ja
äänien, taistelujen ja pyrkimysten virvatulileikki, jonka keskeltä on
vaikea koota mitään keskitettyä. Olihan Justinianuksen ja Teodoran
Konstantinopoli silloisen maailman ehkä merkillisin paikka, jossa
veltostunut kreikkalaisuus, vaipuneena verisiin puoluekiistoihin,
keskellä mitä fanaattisinta uskonkiihkoa ja lahkolaisuustaistelua,
taikauskon ja pakanuuden sekaisen kristillisyyden sekä barbaarisen
julmuuden ja nautinnonhimon orjana, eli elämäänsä tavalla, joka
nykyajan ihmiselle on tuskin käsitettävissä. Tähän Hippodromin
kaupunkiin, jossa siniset ja vihreät murhaajat vainosivat toisiaan
leppymättömällä kiihkolla, jonne Aasian styliitit ja anakoreetit
saapuivat mielipuolisessa uskonvimmassa saarnaamaan maailman
mahtavimmalle keisarille, jossa itämainen irstaus, yhtyneenä mitä
kaavamaisimpiin tapoihin ja hienostuneimpaan ylellisyyteen, vietti
koskaan loppumattomia orgioitaan, päätti nyt keisari Justinianus
rakennuttaa pyhäkön, jonka piti saattaa varjoon kaikki vanhan maailman
sen aikaiset loistorakennukset. Ja nyt alkoi hävitystyö, jota uusi
rakennus kaikessa jylhyydessään ei voi koskaan korvata: Vähän-Aasian,
Kreikan ja Italian iki-ihanista temppeleistä riistettiin armotta
pilarit ja tarkoitukseen kelpaavat rakennusaineet. Tutkimatonta
on, kuinka suunnaton määrä antiikin saavutuksia silloin musertui
soraläjäksi. Siitä ei aika välittänyt, sillä olihan pakanuuden pyhäköt
muutenkin hävitettävä, olihan munkkien raivo siinä suhteessa pitkien
vuosisatojen kuluessa tekevä selvää jälkeä. Niinpä ei nykyajan ihminen
voi muuta kuin katkerasti valittaen sanoa: "Voi, mitä ihmiset itse ovat
hävittäneet!"

Mutta Justinianuksen jylhä rakennus valmistui valmistumistaan, sillä
käytettiinhän siihen tarun mukaan 360 sentneriä kultaa ja 10,000
työmiehen hiki. Pian kuulsi sen kultainen risti koko silloisen maailman
yli, houkutellen puoleensa barbaarien katseet aina kaukaisesta
Pohjolasta saakka. Tuntuupa siltä kuin olisi koko sen puolen maailma
ruvennut pitämään tuota ristiä keskuksenaan, tahtoen sen nähdä ja
jos mahdollista omistaa. Vuosisata toisensa jälkeen vierähtää, sen
holveissa kaikuvat messut ja tuoksuu pyhä savu, kunnes keisarien
kaupunki rupeaa vaipumaan niiden aaltojen alle, joiden kuohusta se
ei ole vieläkään noussut. Ryöstö ryöstön jälkeen kohtaa sitä, sen
muinainen loisto himmenee himmenemistään, sen alueelle ilmestyy
rauniokasoja ja sen asukasluku hupenee sataantuhanteen, kunnes vihdoin
sen pyhimmän rakennuksen huipulle ilmestyy jo kauan uhkaavana näkyvissä
ollut puolikuu.

Legenda kertoo, että kun Mohammed Valloittaja voitonhuumassaan ratsasti
kaupunkiin, jossa hänen janitshaarinsa parhaillaan verestä juopuneina
asukkaita surmasivat, hän hurjistuneena riensi kristikunnan kauneimman
kirkon luo ja ylpeästi ojentaen miekkaansa käski avata sen ovet. Sitten
hän kannusti ratsuansa ja karahdutti kirkkoon, jossa hän raivoissaan,
nousten jalustimilleen seisomaan, löi verisellä kämmenellään pilarin
kylkeen niin korkealle kuin ulottui. Pilariin jäi hänen kämmenensä
kuva, marmori imi veren ja kiinnitti siihen siten poislähtemättömäksi
sulttaanin nimimerkin, jonka mukaan vielä tänäänkin muka sulttaanin
monogrammi muovaillaan. Ja kirkossa kävijälle näytetään vielä tänäkin
päivänä erään pilarin kyljessä, hyvin korkealla, todellakin kämmenen
muotoista kuvaa, sekä toisessa pilarissa rosoa, jonka ylpeä valloittaja
samalla kertaa oli siihen käyrämiekallaan iskenyt Se on ollut veren ja
murhan, tuskan ja kuoleman järkyttävä päivä.

Kirkossa ei ollut silloin enää jäljellä kaikkea sen entistä loistoa,
sillä olivathan monet ryöstäjät, m.m. länsimaiden jalot ritarit,
jotka matkallaan vapahtamaan Kristuksen hautaa uskomattomien käsistä,
viekkaiden venetsialaisten toimesta erehtyivätkin valloittamaan
Konstantinopolin ja perustamaan sinne n.s. Latinalaisen keisarikunnan,
pitäneet huolta, että kaikki sellainen kuin kulta ja jalokivet,
joita kohtaan heillä oli paljoa kiihkeämpi rakkaus kuin konsanaan
Kristuksen hautaa kohtaan korjautui parempiin taskuihin, kulkeakseen
sieltä pelin ja viinin, naisten ja taistelujen tietä olemattomiin.
Mutta se mikä oli marmoria ja kivestä irti lähtemätöntä, oli vielä
jäljellä, ja turkkilaisten kunniaksi olkoon sanottu, että he eivät
ole kristittyjen hävitystä jatkaneet. Taikauskonsa vaatimusten vuoksi
he ovat vain peittäneet seinien kallisarvoiset mosaiikit värillä,
poistaneet ehkä irtonaisina olleet kuvat, ja panneet sijaan mauttomille
suurille puutauluille maalattuina kaliifiensa pyhät monogrammit.
Paikallansa ovat kuitenkin mahtavat pilarisarjat; lattia, joka lienee
aikain vaiheissa pahoin särkynyt, on peitetty kauttaaltaan matoilla.
Heidän Mekan suuntaa osoittava rukouskolkkansa ei liioin pahoin kirkon
sisätunnelmaa särje.

Niin on vielä tämä muinainen rakennus eheänä paikallansa, mutta
surumielinen lienee sen ajatus. Sen loistoaikana oli kristinusko
vallitsevana koko Vähässä-Aasiassa, Syriassa, Palestinassa ja
Pohjois-Afrikassakin, ja otaksua saattaa, että jos se olisi saanut
siellä häiriintymättä vaikuttaa, noiden seutujen asema ja merkitys
maailmassa olisi toinen kuin nyt. Nyt ovat ne seudut, kristillisyyden
pyhät lapsuuspaikat, mitä synkimmän pimeyden vallassa, niin kaukana
kristillisyyden perusajatuksista kuin pakanamaat konsanaan.
Mutta toivoaan ei suuri pyhäkkö ole heittänyt, sillä vieläkinhän
sen pohjoispuolella oleva, suuri, pronssipeittoinen, Gregorius
Thaumaturgoksen hikoavaksi pylvääksi sanottu pilari, on säilyttänyt
ihmeitä tekevän voimansa, koskapa se tuntuu kostealta, kun siihen
koskettaa.

Vielä viimeinen silmäys korkeaan kupooliin, juhlalliseen pilaristoon,
viimeinen hymähdys kaikelle sille suuruudelle, jonka ihmiset itse ovat
rakentaneet ja taas alas maahan hajoittaneet, ja veljekset astuvat
ulos häikäisevään päivään. Turkkilaiset sotilaat, jotka ryysyisinä ja
nöyrinä ovat asettuneet temppelin pihaan kerjäämään, tempaavat heidät
nopeasti keskelle nykyistä elämää, ja herra Bennado, joka juutalaisena
ei pyhään temppeliin pääse, tervehtii heitä iloisesti portilla.
Läheisyydessä on muinaisen Hippodromin paikka ja sinne hän nyt pyytää
saada veljekset johdattaa.

Sofian temppeli oli rakennettu "jumalalliselle viisaudelle"; koska
tasapainolaki on elämässä välttämätön, oli sen läheisyyteen rakennettu
Hippodromi "inhimilliselle hulluudelle". Uteliaina tulivat veljekset
sille paikalle, joka muodosti muinaisen Konstantinopolin valtiollisen,
maallisen ja syntisen elämän polttopisteen.

Sen muureista ja pilaristoista ei ole mitään jäljellä, vaan on paikka
tavallinen kaupungin puistikko, jonka penkeillä istui rivittäin
vaiteliaita, mustiin puettuja turkkilaisnaisia päivää paistattamassa.
Siinä, missä muinoin kaikuivat kilpa-ajajain huudot, sinisten ja
vihreitten raivoisat haukkumasanat sekä villien eläinten karjunta,
ilakoivat nyt lapset leikkien käytävien hiekassa. Vain alueen keskellä,
juuri entisen Hippodromin keskusviivalla, on vanhalla perustallansa
jäljellä Theodosius Suuren obeliski, Delphoin suuren kolmijalan yksi
käärmejalka eli -pylväs ja n.s. "kolossi", eri kivistä rakennettu
obeliski sekin. Paikka on hiljainen ja rauhallinen, ja ympäröi sitä
joukko Turkin ministeristö- ja muita hallitusrakennuksia sekä eräällä
sivulla suuri Sulttaani Ahmedin moskea. Melu kilpa-ajoradalta ei siis
enää häiritse pyhien miesten rukouksia lähellä olevissa kirkoissa.
Toisin oli ennen.

Tammikuussa 532 olivat vihreiden ja sinisten välit kiristyneet
vaaralliselle asteelle. Kun Teodora oli itse sininen, oli hän jättänyt
vihreät aivan turvattomiksi, joten heitä sai huoleti tappaa ja kohdella
miten hyvänsä. Jos sinisten rikoksia koetettiin rangaista, oli siitä
rankaisijalle pahat seuraukset: niinpä antoi Teodora naulita erään
kilikialaisen prefektin ristiin, koska tämä oli uskaltanut mestauttaa
kaksi kimppuunsa hyökännyttä sinistä. Sellaista oli elämä siihen
aikaan. Uteliaalle voidaan ilmoittaa, että nämä kuuluisat "siniset"
ja "vihreät" olivat oikeastaan vain kaksi eri Hippodromi- eli
sirkuspuoluetta, sillä mitään varsinaista puolueohjelmaa ei sen enempää
ollut. Sanoivathan siniset olevansa valtakunnan merenkulun kannattajia
ja vihreät taas maanviljelyksen huoltajia, siis sen aikuisia
maalaisliittolaisia, mutta taisivat nämä periaatteet hukkua milloin
mihinkin sirkus-, hallitus- ja hovivehkeilyyn. Valtakunnan monarkki
ja varsinkin hänen puolisonsa, joka nuoruudessaan itse oli ollut
Hippodromin suosituimpia naishenkilöitä, kannattivat monarkistiseen
tapaan sinisten edustamaa kapitalistista suuntaa ja ristiriita
valtakunnassa kävi suorastaan pelottavaksi. Luonnollista oli, että
maalaisliittolaiset tällöin rupesivat miettimään vallankumousta,
vaatien toista hallitsijaa, ja sunnuntaina, tammikuun 11 päivänä, alkoi
sitten Konstantinopolissa vallankumoushulina.

Aluksi ei voinut huomata mitään tavatonta olevan tekeillä, sillä
kilpa-ajot aloitettiin rauhallisesti kuten aina ja keisari itse oli
suvainnut tulla saapuville. Mutta pian rupesi vihreitten paikoilta
kuulumaan kiukkuisia alashuutoja ja kaikenlaista muuta murinaa ja
rähinää. Kummastuneena käski keisari hovihuutajansa tiedustella,
mikä kansaa vaivasi, ja tästä syntyi nyt, kuten säilynyt ja
tapahtumapaikalla tehty pöytäkirja kertoo [Charles Diehl: Teodora],
seuraava mielenkiintoinen keskustelu hallitsijan ja kansan välillä. Kun
vihreät olivat solvanneet kyllikseen keisarin suosikkeja ja vaatineet
lain turvaa, antoi keisari vastata:

"Ette ole siis tulleet tänne katsomaan näytäntöä, vaan häväisemään
hallitusta!"

Kansa rähisee vastaan minkä jaksaa ja suuttuneena huutaa keisari:

"Vaietkaa, te juutalaiset, manikealaiset ja samariitit! Vaietkaa, tahi
hakkautan päänne poikki!"

"Juudas, pyöveli, murhaaja!" haukkuvat vihreät vastaan. "Taivas
suokoon, ettei isäsi Sabbatios olisi koskaan nähnyt päivän valoa, sillä
silloinpa hän ei olisi siittänyt maailmaan mokomaa murhaajaa!"

Siniset sekaantuvat, keskusteluun ja solvaavat vihreitä:

"Roistot, häväisijät, Jumalan viholliset! Ettekö voi pitää kitaanne
kiinni!"

Ja kun keisari uudelleen käskee kansan olla vaiti, huutavat vihreät:

"Jos käsket, hallitsija, niin vaikenemme, mutta, oo sinä korkein,
vastoin tahtoamme. Me tiedämme kaikki, kuuletko, kaikki, mutta olemme
vaiti. Hyvää yötä! Oikeus, sinä olet kuollut! Hyvää yötä, kaikki! Me
menemme tiehemme ja rupeamme juutalaisiksi. Parempihan on olla pakana
kuin sininen!" Ja vihreät lähtevät Hippodromilta tiehensä, loukaten
täten keisaria pahimmalla mahdollisella tavalla.

Eräät hallituksen tyhmyydet tekivät tässä kuten vallankumouksissa
säännöllisesti tapahtuu sen, että seuraavana päivänä molemmat puolueet
olivatkin yhtyneet ja huusivat ällistyneelle keisarille: "Kauan eläkööt
vihreät ja siniset, yhtyneinä kärsimykseen!" Ja nyt alkaa kaupungissa
vallankumousten toinen näytös, polttaminen ja murhaaminen. Asia
kehittyi yhä pahempaan päin. Tammikuun 18 päivänä koetti Justinianus
Hippodromissa lepyttää kiukustunutta kansaansa. Evankeliumit kädessä
hän nöyrästi lausui rähisevälle joukolle:

"Minä yksin olen kaikkeen syypää. Syntini estivät minua myöntymästä
siihen, jota minulta pyysitte."

Mutta vastaukseksi kuului:

"Valehtelija, aasi, valapatto!"

Saman päivän iltapäivänä oli Justinianus jo valmis luopumaan
taistelusta ja jättämään kaikki. Hänen aarteitansa lastattiin laivoihin
ja ajatteli hän vain pakoa. Silloinpa esiintyi hänen puolisonsa
Teodora, entinen Hippodromin ilotyttö, mutta jäntevyydeltään ja
viisaudeltaan keisarikunnan todellinen hallitsija, sotaneuvottelussa ja
sanoi ylpeästi:

"Vaikka ei olisikaan enää muuta jäljellä kuin pako, niin en pakenisi
sittenkään! Ne, jotka ovat kruunua kantaneet, eivät saa elää sen
kadotettuaan. Sitä päivää en tahdo nähdä, jolloin minua ei enää
tervehditä keisarinnana. Jos tahdot paeta, Caesar, niin tee se; sinulla
on rahaa, laivat ovat valmiina, meri on vapaa. Minä jään! Rakastan
vanhaa lausetta, että purppura on suloinen käärinliina!"

Näillä sanoilla pelasti jäntevä keisarinna Justinianukselle
valtakunnan. Viekas kuohilas Narses ja hyväntahtoinen höynä Belisarius,
jolla oli kuitenkin se etevä ominaisuus, että hän oli aikakautensa
suurin sotapäällikkö, ryhtyivät keisarinnan johdolla tarmokkaaseen
toimintaan, joka johti siihen, että Belisarius syöksyi vanhojen
legionalaistensa etupäässä Hippodromiin, aloitti teurastuksen ja
lopetti sen vasta myöhään yöllä. Kolmekymmentätuhatta sielua pantiin
silloin miekan terälle, joukossa tasan sekä vihreitä että sinisiä,
koskapa Belisarius ja hänen vanhat sotilaansa eivät huolineet
ruveta ottamaan selkoa kansalaisten puoluekannasta. Niin päättyi
kuuluisa Nika-kapina. Mutta voimakkaana ja samalla niin kiehtovana
kohoaa sen verihöyryjen keskeltä Teodoran, tanssijattaren ja
keisarinnan, itämaiden salaperäisimmän naisen haahmo, uljaampana ja
toimitarmoisempana kuin ainoakaan aikakautensa miehistä.

Simeoni seisoo Hippodromin paikalla uneksien tällaisia muinaisuuden
näkyjä. Kuinka suunnattomat määrät ihmisverta onkaan tämä tanner juonut
ja kuinka turhan vuoksi! Miksi on kehityksen kuljettava tällaisten
kamalien sokkeloiden kautta, täynnä verta, tuskaa, kidutusta!
Sanokoon se, joka ymmärtää. Hän katselee oudostellen edessänsä olevaa
käärmepatsasta ja tuntee, kuinka sekin tuo tervehdyksen ajoilta,
jotka ovat niin kaukaisia, ettei tahdo voida uskoa tuollaista silmin
nähtäväksi säilynyttä todistuskappaletta mahdolliseksi.

Plataian voiton johdosta päättivät taisteluun osaa ottaneet 31
kreikkalaista kaupunkia lahjoittaa Delphoin oraakkelille muistoksi
jättiläissuuruisen kolmijalan; olihan kolmijalka kilpailujen korkein
palkinto Kreikassa. Sen keskustaa tukemaan valmistettiin kolmen, yhteen
kietoutuneen käärmeen muodostama pronssinen patsas, ja tämä on nyt
säilynyt jälkimaailmalle muistoksi Plataian voitosta. Koristaessaan
näet Hippodromiaan tuotti Konstantinus sen Delphoista tänne. Mutta
kuinka on käynyt? Barbaarit ovat nousseet ja anastaneet tuon
voitonmerkin takaisin, ja tuossa se nyt on todistuksena siitä, että
Plataian kentällä vuodatettu veri ei sittenkään heitä tuhonnut! Aika
on pitänyt sitä pahoin: käärmeitten päistä ei ole enää jäljellä muuta
kuin yksi yläleuka Konstantinopolin museossa, mutta näinkin on se mitä
mielenkiintoisin ja omituisin muistomerkki kauan sitten kadonneilta
suuruuden päiviltä.

Vielä kaukaisemmilta ajoilta tuo tervehdyksen tuossa lähellä seisova
Theodosiuksen obeliski. Sen hieroglyfit kertovat, että sen pystytti
Egyptissä, Heliopoliin kaupungissa, farao Thutmosis III noin 1500
vuotta ennen Kristusta. Sieltä se sitten tuotiin Konstantinopoliin,
jossa Theodosius sai sen suurella vaivalla pystyyn 32 päivässä,
kuten jalustan kirjoitus kertoo. Ei ole sillä kuitenkaan sitä suurta
historiallisten tapahtumain taustaa, joka tekee käärmepatsaan niin
mielenkiintoiseksi, vaan on se vain hallitsijan omaksi imartelukseen
pystyttämä. Samaa on sanottava äärimmäisenä olevasta "kolossista",
jonka rakentajaa ei tiedetä; se on ollut aikoinaan peitetty kullatuilla
pronssilevyillä, jotka turkkilaiset ryöstivät, luullen niitä
aitokullaksi. Turkkilaisten valloittaessa kaupungin oli Hippodromi
muuten suureksi osaksi raunioina.



XXVII.

"Uponnut palatsi". -- Melanderin historian pätevyys. -- "Anatolisch
-- selbstverständlich!" -- "Jumalallisen rauhan kirkko"
janitshaarimuseona; näiden historiaa. -- Aimée Dubuc de Rivery'n
harvinainen kohtalo. -- Montako janitshaaria voi päivässä hirttää
kahteen puuhun?


Simeoni heräsi unelmistaan siihen, että Juhani ja Tuomas lähtivät
päättäväisellä ilmeellä kuljettamaan häntä välissään herra Bennadon
perässä, jonka kehoittavia ja kiirehtiviä kutsuja hän ei ollut
kuullut. "Teodora", puhui hän tovereilleen, "oli sangen etevä nainen.
Kuuluisa ranskalainen Byzantiumin historian tutkija Charles Diehl
sanoo hänestä, että tanssijatar Teodoralla ei tosin ollut erittäin
paljon niitä hyveitä, jotka ovat omiaan viemään ihmisen suorinta tietä
paratiisiin..."

"Katsos nyt tuotakin äijää! No voi sun!" puhui Juhani tarkastellen
ihmeissään muuatta luultavasti sangen pyhää miestä, joka oli vaipunut
syviin mietteisiin erääseen nurkkaan, kuumimpaan auringonpaisteeseen,
kärpästen pitäessä häiritsemättä ketjuharjoituksia hänen ruskealla ja
laihalla naamallaan.

"... ja että keisarinna Teodoralla oli hurskaudestaan huolimatta
paljon niitä vikoja ja paheita, jotka tekevät ihmisestä sangen huonon
pyhimyksen, mutta että hän näinkin ollen ja ehkäpä juuri sen vuoksi,
kunnianhimonsa ja loistavien valtiomiesominaisuuksiensa tähden, on aina
säilyttänyt ja säilyttää hurmaavimman ja viettelevimmän naisen maineen,
mitä historia tuntee, ja..."

"Kuule, veli!" sanoi nyt Tuomas, "katso eteesi, niin näet tässä
säiliöllisen raitista vettä. Etköhän valele hiukan päätäsi, että sinun
Teodorasi suloineen rupeaisi sieltä haihtumaan!"

Veljekset olivat tulleet kuuluisalle "Uponneelle palatsille". Se
on todennäköisesti sama kuin Justinianuksen rakennuttama _Cisterna
Basilica_: suuri vesisäiliö (pinta-ala 141 X 73 m), jonka kattoa
kannattaa 43 suurta pilaria. Vielä tänäkin päivänä on siinä vettä
samoin kuin Justinianuksen aikoina. Uteliaita turisteja viedään sen
pilaristoon veneellä soutelemaan ja onkin sen synkkä, himmeässä
valossa tummana välähtelevä veden pinta kolkon ja erikoisen näköinen.
Venäläiset pakolaiset, jotka ovat vuokranneet kaupungilta sen
näyttämis-oikeuden, ovat varustaneet sen sähkövalolla ja portailla,
joten sen laajuudesta saattoi saada jonkunmoisen käsityksen. Kun tämä
ei suinkaan ollut Konstantinopolin ainoa vesisäiliö, vaan oli niitä
muinoin piirityksen ja kuivan kesän varalle useita, voi ymmärtää, ettei
kysymys ollut mistään vähäpätöisistä laitteista.

"Ehkäpä on Teodorakin tuosta säiliöstä tuottanut itselleen vettä!"
huokaisi Simeoni ja tunsi samalla, kuinka lujat kädet tarttuivat
häneen ja nostivat hänet kiireesti ylös kirkkaan taivaan alle.
Siellä jatkoi Simeoni kuitenkin historiallisia haaveilujaan,
kaivellen esiin vanhoista kätköistä hitaasti virkistyviä tietojaan,
sekä joutuen tuontuostakin väittelyihin ja kinasteluihin herra
Jacques Bennadon kanssa. Tarttuipa tämä henki Juhaniinkin, joka yhä
innostuneempana rupesi järkkymättömällä varmuudella vyöryttelemään
esiin kumoamattomia totuuksia ja asiatietoja Melanderin historiasta,
tuosta kuuluisasta perusteoksesta, jonka pohjalla yleensä kaikki
pätevämpi historiallinen tieto Suomessa lepää. Ja joka kerta, kun
veljesten suureksi riemukseen onnistui panna herra Bennado pussiin,
tahi kun tämä ei voinut antaa kysymyksiin tarpeeksi selviä vastauksia,
turvautui hän erääseen yleismääritelmään, selittäen yksinkertaisesti
kaiken itselleen tuntemattoman "anatolialaiseksi". "Es ist anatolisch
-- selbstverständlich!" Tästäpä sai nyt Tuomas oivan keinon, millä
selittää kaiken tuntemattoman, sillä rupeamatta joutavia ongelmia
aprikoimaan hän ylevästi sanoi heti, että se on tietysti anatolialaista
-- selbstverständlich! Muuten hän liehui näppärästi siellä ja täällä,
aseenaan valokuvauskone, jolla hän teki yhtä monta murhaa kuin
konsanaan janitshaari.

Veljesten retki vei nyt janitshaarimuseoon, sillä mielivätpä he kerta
lähemmin tutustua tuohon hirveään armeijaan, joka vuosisatoja oli ollut
koko kristikunnan kauhuna.

Omituinen historian ironia esiintyy siinäkin, että tämä Turkin
sotamuseo on sijoitettu Konstantinus Suuren aikana perustettuun pyhän
Irenen eli "Jumalallisen rauhan" kirkkoon, ikäänkuin todistamaan,
kuinka vähän maailmassa tuota jumalallista rauhaa on ollut.
Valloitettuaan kaupungin muuttivat musulmannit tämän vanhan basilikan
heti voitonmerkkiensä ja vanhojen aseidensa säilytyshuoneeksi. Vuonna
1911 se järjestettiin todelliseksi sotamuseoksi, johon seuraavana
vuonna yhdistettiin siihen saakka erillään ollut janitshaarimuseo.
Nykyisessä asussaan se kertoo juuri päinvastaisesta kuin mitä
"jumalallinen rauha" tarkoittaa.

Janitshaarijoukot muodostettiin siten, että kristittyjen lapsia
annettiin turkkilaisten kasvatettavaksi, tarkoituksella totuttaa
heidät jo aikaisin kestämään kaikenlaisia rasituksia ja vaivoja sekä
harjoittamaan verenvuodatusta. He saivat sittemmin perinpohjaisen
sotilaskasvatuksen, koottiin asumaan erikoisiin kasarmeihin ja saivat
suorittaa sotilasnäytteensä usein itsensä sulttaanin edessä. Näin tuli
heistä mitä hurjinta, mistään välittämättömintä, vain omaa etuaan
katsovaa sotilassäätyä, joka erikoisasemansa ja nauttimiensa suurten
oikeuksien vuoksi pian tuli heikkojen hallitsijain aikana sekä heidän
että valtakunnan vaaraksi. Historioitsijat ovat laskeneet, että
aikain kuluessa otettiin täten janitshaareiksi noin puoli miljoonaa
kristittyä poikaa. Janitshaarijoukot olivatkin joskus lukumäärältään
satakin tuhatta miestä, ja ovat ne hankkineet Turkin valtakunnalle sen
suurimmat voitot, mutta monesti myös järkyttäneet koko sen olemassaoloa.

Serain, Turkin vanhan palatsi- ja hallitusrakennusten alueen
ulkopihalla, Janitshaarimuseon lähellä, on kaksi vanhaa plataanipuuta,
joita sanotaan "janitshaariplataaneiksi". Niiden ympärille kokoontuivat
nimittäin janitshaarit, joko sitten neuvottelemaan asioistaan tahi
huutamaan tahtoaan sulttaanille, ja niiden juurella on monen sulttaanin
kaulan katkaisemisesta neuvoa pidetty. Mutta kaikella on loppunsa ja
nämä vanhat janitshaariplataanit tulivat olemaan suojateilleen hyvin
kohtalokkaita. Mutta sitä ennen pieni romanttinen tarina.

Vuonna 1784 oli Martiniqueltä kotoisin oleva ranskalainen aatelisneito
Aimée Dubuc de Rivery palaamassa kotiinsa Nantesista, jossa hän
oli saanut kasvatuksensa. Matka näytti onnistuvan hyvin, kunnes
taivaanrannalle ilmestyikin algerialainen merirosvo, joka teki sen,
minkä oli aikonut: valloitti ranskalaisen laivan ja otti ihanan
Aiméen vangiksi. Mitäpä siinä auttoivat kyyneleet! Sulttaani Abdul
Hamid I:n haaremihankkija osti hänet hallitsijaansa varten, ja niin
vietiin kaunis Aimée Konstantinopoliin, jossa uskovaisten hallitsija
todellakin aivan heti suvaitsi korottaa hänet puolisokseen. Aimée
pyyhki kyyneleensä, kesti kohtalonsa urhoollisesti ja synnytti
seuraavana vuonna pojan, joka sai nimen Mahmud eli "merkillinen".
Tästä pojasta tuli vuonna 1808 kaikkien uskovaisten hallitsija.
Kuristettuaan velipuolensa, tämän pojan ja äidin, tunsi hän
asemansa varmaksi ja rupesi, kuten turkkilaiset ylpeästi sanovat,
reformeeraamaan valtakuntaansa. Siinä hän joutui suuriin vaikeuksiin
ja sotiin sekä m.m. kovaan otteluun janitshaarien kanssa, joiden
mielestä uusi sulttaani oli liian yritteliäs ja epämukavalla tavalla
häiritsi ja rajoitteli heidän etuoikeuksiaan. Plataanien juurella
pidettiin myrskyisiä neuvotteluja ja sulttaanin asema oli usein jo
veitsen terällä, mutta hänpä olikin poika, joka ei antanut kanssaan
leikitellä. Kesäkuussa 1826 alkoi Konstantinopolissa tilinteko, joka
päättyi siihen, että vihastunut sulttaani hirtätti, kuten kerrotaan,
20,000 janitshaaria noiden heidän omien pyhien plataaniensa oksiin
ja tukahdutti kaikki kapinan yritykset sellaiseen verilöylyyn, ettei
moista oltu nähty sitten valloituksen päivien. Sellaisen pojan synnytti
ihana Aimée, aatelisneito Martiniquen saarelta.

Museossa on noin satakunta luonnollisen kokoista janitshaarinukkea,
esittäen eri aikakausia ja kohtauksia heidän puvustaan, asestuksestaan
ja sisäisestä järjestyksestään. Päähineenä on melkein kaikkina aikoina
ollut tavattoman suuri turbaani, jonka he kuitenkin sotaretkillään
vaihtoivat pienempään ja käytännöllisempään lakkiin, ja pukuna pitkä,
paitamainen mekko, jonka etuliepeet oli käännetty syrjään, leveät
roimahousut ja saappaat. -- Aseina oli pyssy, leveä, veitsimäinen
miekka, jota myös voi käyttää pyssyn tukena, ja vyössä julman näköisiä
pistooleja. Arvata sopii, että kun tämä hurja joukko, jonka tuli olla
itse sulttaanin johdossa, koraanin määräyksen mukaan kolme kertaa
uudisti rynnäkkönsä, siinä pakkasivat kristittyjen housut usein
vapisemaan. Janitshaareilla näyttää olleen oma itsenäinen, sisäinen
hallituksensa, koskapa museossa oli esillä ryhmiä, joissa nimenomaan
harjoitettiin oikeudenkäyttöä, jopa luettiin kuolemantuomiotakin kaula
pitkällä odottavalle sotilaalle. Aikana, jolloin koko kristikunta
oli hajaantunut keskinäisiin sotiin ja jolloin sitävastoin, kuten
esim. sulttaani Soliman II:n hallitessa, Turkin valtakunnassa
useinkin vallitsi kuri, elinkeinorauha, kauppavapaus ja järjestys,
muodosti Turkin hyvin harjoitettu sotavoima todellakin pelottavan
uhan Europalle. Ja kun janitshaarien oikeus oli päästä kerta vuodessa
valloitusretkelle, saattaa ymmärtää, ettei tuo uhka ollut suinkaan
mitään turhaa puhetta.

Museon mielenkiintoisena osana ovat myös sen runsaat, aina ristiretkien
ajoille saakka ulottuvat asekokoelmat. Ällistyen täytyy katsella
niitä kypärejä, kahdenkäden miekkoja, panssareita, nuijia ja muita
murha-aseita, joiden turvin länsimaat yrittivät pyhää hautaa
vallassansa pitää, ja ihmetellä sitä ihmisälyn paljoutta, mikä on
vuosisatain kuluessa käytetty näitten kapineitten kehittämiseen
nykyaikaiselle teknillisen täydellisyyden asteelle. Museosta näkee
selvästi, että sodankäynti on ollut turkkilaisen elämän päätarkoitus.
Uskomattoman nopeasti on tuo sairas mies koettanut seurata länsimaisten
oppimestariensa perässä tilaten Kruppin tehtaalta sarjan tykkejä
toisensa jälkeen, ja aina tuon tuostakin uudistaen sotilaittensa
univormuja, kuten länsimaidenkin sotilasherrat tekevät. Mutta viidessä
seikassa turkkilainen aina on uskollinen: vaihtui univormu miksi
hyvänsä, fetsi kuuluu siihen muuttumattomana osana.

Janitshaarien hirttäjä Mahmud II oli kuten sanottu reformaattori --
sama mies, joka menetti Kreikan ja tappeli loppuikänsä sisukkaasti
Egyptin hallitsijaksi kiepsahtanutta Mehemed Alia, Epeiroksen maaherraa
Janinan pashaa, ryssää ja koko maailmaa vastaan, saaden useimmiten
selkäänsä, mutta loppujenkin lopuksi selviten kokolailla hyvin -- joka
harjoitti uudistuksien matkaansaattamista, Pietari Suuren malliin,
se on: ellei hyvällä, niin pahalla. Hänpä m.m. puuttui kansansa
pukuasioihinkin kieltäen janitshaarien suosiman röyhkeän turbaanin ja
käskien kaikkien pitää fetsiä, josta sitten tulikin muhamettilaisten
kansallinen päähine. Tällaisilla uudistuksilla ei kuitenkaan Simeonin
mielestä ollut enempää arvoa kuin ryssän uskonpuhdistuksella,
joka pääasiassa rajoittui siihen, että määrättiin, millä sormilla
ristinmerkki on tehtävä.

Museossa oli m.m. -- piano! Simeonin täytyi oikein pysähtyä katsomaan,
kun joukko turkkilaisia kansannaisia, hekin kuitenkin tuossa synkässä
mustassa puvussa, sen ääressä sitä ihmeissään katseli ja kuunteli,
kuinka eräs hiukan rohkeampi yhdellä sormella uskalsi painella siitä
esiin säriseviä ääniä. Museon eräässä sivuhuoneessa oli Simeonille
näytetty ne juhlallisen paksut rautakettingit, joilla Kultaisen sarven
satama oli aikoinaan suljettu, ja katsellessaan nyt noita naisparkoja
hän huoaten mietti mielessään: "Te olette samanlaisten, ellei vielä
paksumpien kettinkien takana, joiden museoon joutumiseen on vielä pitkä
aika!"

Juhani ja Tuomas saivat vihdoin, käyttämällä väkivaltaa, riistetyksi
Simeonin pois tuosta kolkosta murhamuseosta. Vaiti ollen he
seisahtuivat vielä hetkiseksi vanhojen plataanien juurelle, että Tuomas
saattoi ikuistuttaa heidät koneensa avulla, ja rupesivat laskemaan,
kuinka monta janitshaaria niihin kerralla oli sopinut hirttää. Vaikka
ne olivatkin siihen aikaan ehkä olleet vankkaoksaisia puita, on ihmisen
hirttäminen kuitenkin siksi aikaa vaativa toimitus, ettei niitä nyt
kahteen puuhun juuri mielellään viittäsataa enempää päivässä ylös
saa, toisia kun tietysti täytyy ottaa alas. Mahmud II:n pyöveleiltä
olisi siis tämän laskun mukaan mennyt tuohon juhlalliseen toimitukseen
40 p., mikä tuntuu hiukan uskomattomalta. Hirtettyjen lukumäärä ei
siis liene ollut varsin niin suuri kuin perintätieto ilmoittaa. Kun
Simeoni lausui nämä epäilyksensä herra Bennadolle, kohautti tämä
ihmeissään olkapäitään ja sanoi vakuuttavasti: "Kaksikymmentätuhatta
-- selbstverständlich!" Ehkäpä turkkilaiset ovat saavuttaneet
hirttämistaidossa vuosisatain kuluessa fenomenaalisen nopeuden.

Koska saapunut iltapäivä oli erinomaisen kaunis, ehdotti ystävällinen
herra Bennado, huomattuaan veljesten väsyneen paljoon katselemiseen,
retkeä Bosporon rannalle.



XXVIII.

Turkkilainen kahvi ja kuinka sitä valmistetaan. -- Therapian kaupunki
ja veneretki Bosporolla. -- Rumeli Hissar. -- Katuelämää Perassa
myöhään illalla.


"Turkkilainen kahvi" keitetään herra Bennadon selityksen mukaan
seuraavasti. Ensin kiehutetaan vesi ja sokeri yhdessä, niin makeaksi
kuin asianomainen haluaa. Pieneen, juuri kahvikupin vetoiseen,
varrelliseen pannuun kaadetaan sitten sopiva määrä tätä kiehuvaa
sokerivettä ja pannaan joukkoon pölyhienoksi jauhettua kahvia ehkä
teelusikallinen, kuinka väkeväksi itsekukin kahvinsa tahtoo. Tässä
pienessä varsipannussa kiehautetaan nyt kahvia noin parin minuutin
aika ja on se valmis juotavaksi. Sitä ei suinkaan millään tavalla
selvitetä, vaan on se nautittava poroineen päivineen, niin kuumana kuin
mahdollista. Kermaa tahi muuta sellaista epäjaloa höystettä ei tietysti
käytetä ollenkaan.

Tämä lienee todellakin turkkilaisten omintakeinen kahvinkeittotapa,
sillä päättäen Yrjö Aukusti Wallinin tarkoista kuvauksista keittävät
Arabian beduinit, jotka lienevät tämän jalon taidon keksijöitä,
kahvinsa suunnilleen samalla tavalla kuin esimerkiksi me suomalaiset.
Hekään eivät kuitenkaan käytä mitään kermaa ja sokerinkin laita
taitaa usein olla niin ja näin, eivätkä he liioin selvitä kahviansa,
vaan hörppivät sen poroineen. Wallin kertookin pian perehtyneensä
porojen makuun, tullen lopuksi siihen vakaumukseen, että nepä juuri
muodostavatkin kahvissa sen oleellisimman ja tärkeimmän osan.
Simeoninkin täytyy sanoa, että vaikka turkkilaisen kahvin puuromainen
laatu hänestä ensin tuntuikin hiukan joutavalta, hän pian mielistyi
siihen melkoisesti, eikä mistään hinnasta olisi jättänyt hörppimättä
tuota kupin pinnalle ja pohjaan kertynyttä, vaahtoisaa ja ruskeata
sakkaa.

Nämä asiat selviytyivät veljesten istuessa herra Bennadon seurassa
pienen maalaiskapakan pihalla jossakin Konstantinopolin ja Therapian
välisen tien varrella. Kapakassa oli vain yksi ainoa huone sekä
jonkunmoinen veranta, ja tarjottiin siellä vain kahvia sekä
virvoitusjuomia, joita veljekset eivät kuitenkaan uskaltaneet maistaa.
Turkkilaisen kuljettajan resuinen auto oli jäänyt jonnekin tien
varteen, jossa sitä kaksi musulmannia hikipäässä koetti korjata, sillä
välin kuin matkailijat lähtivät astua teilaamaan etukäteen löytääkseen
joitakin virkistyspaikkoja. Ja tällainen ravintola löytyikin. Kahvi
höyrysi pienissä, kahden peukalon vetoisissa kupeissa, ja vierellä
väänti turkkilaispoika hartiat koukussa vanhaa, surullisesti
kirahtelevaa posetiivia. Ilma oli kaunis ja helteinen.

Mutta auto ei ottanut parantuakseen ja silloin herra Bennado ehdotti,
että käveltäisiin edelleen pieneen Therapian rantakaupunkiin, josta
varmaankin jollakin tavalla päästäisiin takaisin Konstantinopoliin. Se
tehtiin ja niin alkoi vaellus tällä kukatiesi tuhansia vuosia vanhalla
tiellä. Silloin tällöin mennä hurahtaa heidän ohitseen auto, täynnä
huvittelevia ihmisiä, ententeupseereja ja syntisiä vaimoja, ilkamoiden
veljesten ikävälle kohtalolle. Nämä eivät tuosta kuitenkaan suuresti
suutu, vaan antavat sanan takaisin, vieläpä kaksi parhaasta.

Sillä tuo kävelymatka muodostuu sangen mielenkiintoiseksi. Maisemat,
jotka alkumatkasta ovat olleet paljaita, punertavan värisiä,
pehmeästi kumpuilevia, muuttuvat tien painuessa lähempänä Bosporon
rannikkoa jonkunmoiseen notkoon, rehevämmiksi ja rikkaammiksi. Tien
viertä reunustaa tiheä ruusuja oleanderipensaikko, siellä täällä
kohoaa kaunis vanha puu, ilmestyy sinne tänne puutarhaviljelyksiä,
joissa ahkeria fetsiniekkoja kumarassa työskentelee, kunnes rantaa
lähestyttäessä alkaa kaunis sarja idyllisiä huviloita. Ensi kerran
elämässään Simeoni nyt omin silmin saa nähdä, kuinka ihastuttavan
kaunis tuollainen etelämaan asunto voi olla, kun juhlalliset piniat,
palmut ja kypressit sekä monet muut hänelle tuntemattomat rehevät puut
kätkevät sen valkoiset muurit syvän ja tumman vihreytensä keskelle.
Sivu mennessä sieltä saattaa kuulua kirkas naisen naurun helähdys
ja jostakin lehdistön varjosta varmaankin uteliaat katseet tarkoin
seuraavat ohi menevien kulkua. Ilakoivaa ja nauravaa, nähtävästi
kreikkalaista nuorisoa kävelee tiellä, tarkastaen uteliaasti oudon
näköisiä muukalaisia. Jo vilahtaa tuolta tien aukosta kaistale sinistä
meren selkää sekä kaukaisia, sinertäviä kukkuloita, ja niin tullaan
Therapiaan, pienen Bosporon lahdelman rannalle sijoittuneeseen
huvilakaupunkiin.

Tällä paikalla on oma erikoinen historiansa sen vuoksi, että sen
vanhin kreikkalainen asutus ulottunee hämärään muinaisuuteen saakka
ja että sen nykyisistä asukkaista monet perheet polveutunevat
niistä ylhäisistä byzantinolaisista, joille Mohammed Valloittaja
määräsi Konstantinopolin lähikaupunkeja asuinpaikoiksi. Paikalla on
idyllinen, klassillisen kaunis leima, jaon siellä paljon upeita,
puistojen ympäröimiä rakennuksia, m.m. Europan valtain lähetystöjen
kesäpalatseja. Muistaessaan, että tänään oli ensimmäinen pääsiäispäivä,
tuntui Simeonista kuin olisi aivan erikoinen kirkkaus levännyt koko
seudun yllä. Sunnuntain rauha siellä vallitsikin, kansa parveili
iloisesti puhellen rantakäytävällä tahi souteli sievillä veneillä
sataman läpikuultavilla aalloilla. Veljekset istuivat pienen ravintolan
rantaparvekkeella ja katselivat vaiti ollen kauas Aasian puolen
sinertäville kukkuloille, joiden rinteiltä lukemattomat valkoiset
rakennukset hohtivat. Heidän retkensä oli tuottanut heille vastuksista
huolimatta täyden tyydytyksen.

Tingittyään sitten kreikkalaisen soutajan kanssa tavanmukaiseen
tapaan pääsivät he yhteisymmärrykseen ja ukko alkoi reippaasti
kiskoa venettänsä Konstantinopoliin päin. Ilta rupesi tummenemaan,
Mustaltamereltä päin kävi viileä tuulen henki, mutta Bosporos oli silti
kuvastinkirkkaana, kohoillen vain hiljaisina maininkeina kuin nukkuvan
ihmisen rinta. Pitkin sen pintaa lenteli tihein parvin Simeonille
tuntemattomia vesilintuja. Jo vaipuivat rannat ja veden pinta syvään
hämärään mutta korkeampia kukkuloita ja niiden rinteillä olevia
rakennuksia valaisi aurinko vielä kultahohteellaan, loihtien esiin
valaistuksia ja varjoja, värejä ja sointuja, niin että kaikki oli kuin
satua. Mutta nopeasti painuu täällä aurinko mailleen, hetkinen vielä ja
tumma hämäryys, joka pian syvenee pimeydeksi peittää kaikki. Tuhannet
tulet syttyvät palamaan rannoilla ja laivoilla, ja Bosporon uninen
pinta kuvastelee niitä ystävällisesti Juhlivaa kansaa on liikkeellä
laulaen soutunsa tahdissa, mutta ikävä kyllä ei laulu ole kaunista,
vaan sorahtaa pahasti illan rauhassa.

Tullaan Bosporon kapeimmalle kohdalle ja Simeoni ei voi muuta kun
vaipua kuvittelemaan mielessään muinaisia tapahtumia. Tälle kohdalle
rakensi Dareios siltansa mennessään sotaretkelle skyytalaisia vastaan,
ja nämä kalliot molemmin puolin ovat siis nähneet tuon voimakkaan
persialaiskuninkaan. Säpsähtäen hän huomaa oikealla puolellaan,
korkealla rannikolla, jylhiä, pimeydessä musertavan mahtavilta
näyttäviä muureja hammaslaitaisine reunoineen ja jykevine torneineen.
Sieltä täältä välähtää muurin aukosta heikkoa valoa ja tummia haamuja
näyttää harjalla liikkuvan. Siinä on Rumeli Hissar "Europan linna",
jonka Mohammed Valloittaja rakensi siihen 1452 vetäessään rautaista
rengastaan yhä tiukemmalle häviöön tuomitun Byzantiumin ympärille. Sitä
vastapäätä on Aasian puolella Anadolu Hissar, "Aasian linna", jonka jo
Rajasid I rakensi etuvarustuksekseen Europan tulevaista valloitusta
varten. Mikään ei voinut pidättää nuoruutensa voimalla esiin ryntääviä
osmanneja. Vaipunut on kuitenkin heidänkin suuruutensa, raunioita ovat
nämä mahtavat linnat, joilla tietysti ei ole pitkiin aikoihin ollut
mitään sotilaallista merkitystä Rumeli Hissarissa elää vieläkin sinne
siirrettyjen janitshaarien jälkeläisiä.

Ja niin on matka Bosporolla loppunut, sillä pian saapuvat veljekset
sille kohdalle, johon ulottuu Peran raitiotieverkko. Kuunneltuaan
hetkisen eräässä pienessä ravintolassa turkkilaisten laulua, pääsivät
he täpötäydessä vaunussa, perin kansallisessa seurassa, lähtemään
kaupunkiin. Tuo turkkilaisten laulu oli Simeonin mielestä kummallista,
kolea-äänistä, yksitoikkoista jollotusta, jossa ei ollut paljon nousuja
eikä laskuja, ja joka hänen mielestään peräti huonosti sointui yhteen
säestyksen kanssa. Säestäjänä oli vanha ukko, joka hartaasti rämpytteli
jonkunmoista sitran tapaista soitinta, sitä yhtämittaa ruuvaillen ja
viritellen. Herra Bennadolla kyllä tuntui olevan edullinen käsitys
turkkilaisten laulutaidosta, mutta veljeksille kuitenkin jäi siitä
sangen epäedullinen muisto; ehkä he eivät asian hienoutta ymmärtäneet.

Raitiovaunuissa on naisilla oma erikoinen, verholla erotettu osastonsa.
Sinne heitä puikki toinen toisensa jälkeen kuin mustia kummituksia,
useilla lapsi käsivarrellaan. Samaa hellää rakkautta he näyttivät
lapsilleen osoittavan kuin muidenkin kansain äidit.

Raitiovaunu menee kolisten pitkin Peran valaistuja katuja.
Ravintoloissa ja kahviloissa on tulvanaan väkeä, nimittäin miehiä,
jotka polttavat piippua, juovat kahvia ja pelaavat korttia tahi
dominoa. Kuta syvemmälle kaupunkiin tullaan, sitä europalaisemmaksi
ja samalla roskaisemmaksi muuttuu katuelämä. Turkkilaista ei
näe enää ollenkaan, vaan on hän perheensä keskellä, suojaavien
ristikkojensa takana, arvattavasti sydämestään halveksien ja vihaten
europalaista, jonka elämäntavoista ja periaatteista hän joka päivä
näkee niin inhoittavia esimerkkejä. Ententen joukkojen ja kenraalien
alituinen paraatikoru häntä tuskin häikäisee. Olisikohan todellakin
turkkilainen elämässään siveellisesti korkeammalla kannalla kuin
nykyajan n.s. sivistynyt europalainen? Sille väitteelle voisi löytää
paljon tukea ainakin Konstantinopolista, ja heikoiksi kävisivät nekin
vastatodistukset, joita esim. Parisi, Lontoo ja Berlini voisivat
esittää.



XXIX.

Ententen sotilaat. -- Venäläiset pakolaiset ja heidän kurjuutensa.
-- Avustuspuuhat ja säälin turtuminen. -- Moskovia-ravintola ja sen
tarjoilijattaret. -- Kumoon ajanut troikka ja uudet ruhtinaat.


Veljesten ollessa Konstantinopolissa oli sen katuelämällä piirteitä,
jotka eivät siihen varsinaisesti kuulu, mutta jotka ajan ja
kohtaloiden kuvana olivat erittäin mielenkiintoisia. Monta askelta ei
tarvinnut kulkea, ennen kuin tapasi ententen sotilaita, ranskalaisia,
englantilaisia, hinduja, senegalilaisia ja kaikkien niiden
kulttuurikansojen edustajia, jotka olivat ottaneet osaa "hunnien"
kukistamiseen. Pidettiin loistavia paraateja, joille varsinkin Italian
meriväen hiukan hymyä herättävät frakkiunivormut antoivat erilaisen
leiman. Ententen autot myös mennä huhkivat huolettomasti kaduilla,
lisäten liikenteen sekä melua että vaaroja. Näiden europalaisten
ainesten mukana oli kaupunkiin myös tulvahtanut joukoittain huonoja
naisia, jotka iltaisin mitä röyhkeimmällä julkeudella kalastelivat
kuljeksivia sotilaita. Onnettomia ovat ne sotajoukot, jotka joutuvat
oleskelemaan tällaisissa paheen pesissä. Ja huomattava on, että tämä
paheellisuus lienee pää-asiassa europalaisten itsensä mukanaan tuomaa,
sillä turkkilaiselle on tällainen elämä vierasta.

Suomalaisen silmä suljahtaa kuitenkin välinpitämättömästi tuon
ententekomeuden ohi, mutta sen sijaan pysähtyy se uteliaasti niihin
tuhansiin ja taas tuhansiin tuttuihin olioihin, joita kaduilla
alituisesti näkee. Tuntuupa melkein siltä kuin astelisi Helsingissä
pahimman svabodan aikana, sillä ainakin yhtä paljon -- ei, vaan
kahta vertaa enemmän kaikuu täällä ryssän kieli. Vilahtelee tuttuja
furashkalakkeja, harmaita sinellejä, partaisia naamoja, ja kaikuu
sointuvana tuo imelä ja notkea kieli. Pian on katsoja selvillä, että
venäläisiä oleskelee Konstantinopolissa hyvin paljon, hän muistaa
Wrangelin joukkojen kohtalon ja niiden mukana saapuneen pakolaistulvan,
katsahtaa vielä kerran ympärilleen nähden järkyttäviä kurjuuden kuvia,
ja tuntee kipeän säälin heräävän sydämessään. Suomalainen suhtautuu
luonnollisesti ryssiin yleensä kalseasti, mutta tuo kalseus haihtuu
heti tultuaan silmästä silmään näkemään sen kurjuuden pohjattomuutta,
johon venäläiset täälläkin ovat joutuneet. Paljon ovat nämä samat
ainekset rikkoneet, mutta kauhea on myös heidän rangaistuksensa, jos
niin tekopyhän vanhurskaasti tahtoisi ajatella.

Veljekset eivät voineet kylminä tätä kaikkea katsella. He näkivät
esimerkiksi, kuinka basaarissa venäläiset sotilaat ja upseerit
kauppasivat ympäröivälle ilkamoivalle itämaiselle yleisölle mikä
vanhoja housuja, mikä rääsyistä takkia, mikä kenkiä tahi muuta
sellaista, jonka myyminen saattoi tuottaa korkeintaan muutamia kurjia
piastereja. Tuo tuossa on selvästi upseeri, kenties hyvinkin sivistynyt
mies, jonka katseesta loistaa nälän kiilto ja syvä, pimeä huoli. Hän
kauppaa housuja ja tummat itämaalaiset tunkeilevat hänen ympärillään,
hypistelevät tavaraa uteliaina ja tinkivät tinkimistään, huvin vuoksi
vain, sillä he eivät nähtävästi aiokaan ostaa. Upseerin kasvoilla on
tuskallinen, kärsivä ilme. Hänellä on luultavasti jossakin kurjassa
luolassa vaimo ja lapsia, nälkää näkemässä, epätoivon syvimmällä
asteella. Tuossa kauppaa nainen orvokkeja. Hän on yhdistänyt niitä
pari kolme pieniksi kimpuiksi ja katsoo pyytävästi kylmänä ohi
kulkevaan yleisöön. Hän ei ole vielä oppinut itämaista kaupankäyntiä,
ei osaa raa'alla huudolla ja melulla herättää huomiota, vaan on arka
ja säikähtyneen näköinen. Hän on, kuten Simeoni häntä puhutellessaan
huomaa, sivistynyt venäläinen nainen, joka kuin ujostellen pistää
piiloon veljesten ostamista orvokeista saamansa ylimääräiset piasterit.
Onnettoman ja kurjan näköisenä harhailee tuossa tavallinen venäläinen
sotilas, Iivana parka, joka ei tiedä, mihin ryhtyä, ja jonka vuode
on kova kivitys tuossa hänen jalkainsa juuressa. Usein saattoi nähdä
jonkun venäläisnaisen lyykähtäneen katukivitykselle aurinkoon, lapsi
sylissään. Vaimo valvoo, mutta lapsi, vaaleakiharainen enkelityyppi,
nukkuu melusta huolimatta lapsuuden syvintä ja viattominta unta.
Simeoni toteaa, että maailmansota, samalla kuin se on aikaansaanut
sanoin kuvaamatonta kurjuutta, on myöskin turruttanut ihmisten säälin
ja auttavaisuuden, joten tällainen hätä ja alennustila saa jatkua
herättämättä erikoisempaa siveellistä suuttumuksen tunnetta ja
voimakkaan, tehokkaan avustustyön halua. Mitäpä silloin merkitsee,
jos joku ranskalainen ja englantilainen lady-komitea pistää pystyyn
baalit "hädänalaisten pakolaisten auttamiseksi", joissa he sydämensä
pohjasta tanssivat kokoon muutamia kymmeniä tuhansia frangeja, samalla
saaden edullisen tilaisuuden näytellä naimaikäisiä tyttäriänsä! Se on
kuin pisara tulivuoren aukkoon ja sellainen auttamistoiminta muodostuu
mitä verisimmäksi ivaksi kaikelle sille, joka sen on aiheuttanut.
Koko maailma pantiin vuonna 1914 liikkeelle Belgian ja Serbian
pakolaisten vuoksi ja sehän oli aivan oikein. Kuitenkaan ei heidän
hätänsä ja kurjuutensa ollut edes verrattavissa siihen, mitä nyt
venäläiset esim. Konstantinopolissa saavat kokea. Missä on ententen
ihmisystävällisyys ja humaanisuus nyt? Olisiko niin, ettei sitä yleensä
saada liikkeelle, elleivät saksalaiset ole jollakin tavalla syytä
antamassa? Joka tapauksessa on mitä katkerinta ironiaa siinä, että joka
päivä saattaa Konstantinopolissa rinnastaa ententen komeuden ja heidän
entisen liittolaisensa, ryssän surkeuden. Se rinnastus voi merkitä
tulevaisuudessa paljon, kun Venäjä kerran järjestelee suhteitaan
Europan valtoihin.

Mutta taululla on toinenkin puolensa. Konstantinopolissa on paras hakea
ravintola, jonka keittiö on europalainen, sillä itämainen ruoka ei
länsimaiden ihmiselle sovi. Sellaista kysellessään joutuivat veljekset
venäläisten emigranttien perustamaan Moskovia nimiseen ravintolaan,
joka olikin aivan ensiluokkainen. Ryssä on, kuten tunnettua, tavaton
herkkusuu, eikä ole unohtanut tätä ominaisuuttaan maanpaossakaan. Tämä
ravintola oli veljeksille mielenkiintoinen kokemus.

Moskovia on Pera-kadun varrella ja on sen sisäänkäytävä sangen
vaatimaton, kapea ja pitkä kuja. Juuri veljesten tullessa oli siellä
portinvartija kiivaassa sanasodassa rotevan ja risaisen näköisen
venäläisen sotilaan kanssa, joka väkisinkin tahtoi tulla sisään.
Iivana parka! Ei ollut suuri se myötätunto, jota hän sai maanmiehensä
puolelta kokea, sillä jatkamatta sananvaihtoa sen pitemmälle tarttui
portieri häntä niskasta kiinni ja työnsi armotta ulos. Veljekset
sen sijaan otettiin vastaan kaikella mahdollisella sulavuudella ja
palvelevaisuudella, ja kun astuttiin sisään itse ravintolasaliin, oli
siellä heti kaksi ällistyttävän kaunista venakkoa vastaanottamassa ja
paikkoja osoittamassa. Sali oli suuri ja varustettu lehtereillä, jotka
oli jaettu salaperäisen näköisiin lemmenkammioihin; oven pielessä oli
musiikkilava ja muu sali täynnä pieniä pöytiä.

Hämmästyksekseen huomasivat nyt veljekset, että vieraina oli melkein
yksinomaan ententen upseereja, rotevia englantilaisia ja hintelöitä,
pieniä ranskalaisia ja italialaisia. Tullessaan nämä riensivät
heti heille nähtävästi tuttujen pöytien ääreen, jossa suutelivat
maailmanmiehen kohteliaisuudella kaunista tarjoilijatarta kädelle. Ja
nytpä alkoi iloinen puhe, nauru ja flirttaaminen, josta ei näyttänyt
loppua tulevankaan. Tarjoilijatar meni väliin toimittamaan tilauksia,
tullen taas takaisin ystäväinsä pöytään juttelemaan ja maistamaan
hänkin huultensa reunoilla lasin laidalta. Mutta tuossa seurustelussa
oli jotakin erikoista sikäli, että upseerit silminnähtävästi kohtelivat
tarjoilijattariaan melkoisella kunnioituksella, sallimatta itselleen
minkäänlaisia sopimattomuuksia. Ja veljesten seurassa oleva suomalainen
liikemies, joka jo hyvin tunsi Konstantinopolin elämän, selitti, ettei
siinä ole mitään kummallista. Olivathan nämä tarjoilijattaret kaikki
venäläistä sivistyneistöä, kenraalien, överstien, valtioneuvosten ja
sellaisten tyttäriä, jotka hädän pakottamina päättäväisesti olivat
valinneet tämän ansiotyön ja elättivät nyt siten perheitään. Noiden
neitojen ulkonäöstä ja käytöksestä saattoikin nähdä, että tämä oli
totta, sillä he olivat kaikki todella hienoja, sivistyneesti ja
vaatimattomastikin, ehkä kuitenkin venäläisen vapaasti käyttäytyviä
naisia. Ottaakseen tarkemmin selkoa asiasta kääntyivät veljekset
suomalaisen suorasti oman tarjoilijattarensa puoleen ja rupesivat
keskustelemaan hänen kanssaan.

Ja Tatjana Petrovna Foulon -- se oli hänen nimensä -- kertoi
koruttomasti ja vaatimattomasti, että asia on niinkuin sanottu on. Kun
täytyi lähteä Venäjältä pois voimatta ottaa mukaansa mitään muuta kuin
mitä sai käsissään kulkemaan ja kun nälkä rupesi olemaan jokapäiväinen
vieras, ei auttanut muu kuin etsiä jotakin työtä. Mitäpä hän osasi
tehdä muuta kuin tarjoutua tällaiseen toimeen, johon sentään saattoi
ilman valmistustakin pian perehtyä! Tarjokkaita oli paljon ja kauan
oli hänkin saanut odottaa pääsyään, mutta oli vihdoin onnistunut. Ja
nyt hän ansaitsee niin paljon, että voi elättää pappansa, mammansa ja
pikku veljensä. Hänen isänsä oli översti; suku oli alkuaan ranskalaisia
emigrantteja; setä oli ollut aikoinaan niinkin korkeassa asemassa kuin
Pietarin kaupunginpäällikkönä.

Veljekset kuuntelivat tytön kertomusta syvällä säälillä. Ei sen vuoksi,
etteikö hänen olisi pitänyt tehdä työtä kuten muidenkin ihmisten, ja
hänhän menetteli erinomaisen kunnioitettavasti ponnistellessaan täten
vanhempiensa ja veljensä hyväksi. Mutta koko tuossa tilanteessa,
ilmiössä sellaisenaan, oli jotakin kirahtavan iroonista ja julmaa, joka
paljastui kaikessa räikeydessään, kun näki entente-upseerien "palavan"
harrastuksen näiden pakolaisraukkojen "hyväksi". Liian kallista
hintaa maksettiin tässä kaikesta saadusta ainakin tyttöparkojen
puolelta, jotka eivät millään inhimillisellä tavalla voineet välttyä
niiltä siveellisiltä vaaroilta, jotka heitä joka hetki ravintolassa
kävijäin taholta houkuttelivat. "Niin", huokaisi Tatjana Petrovna
surumielisesti, "täällä pitäisi olla joko vanhempi tahi nuorempi kuin
minä, niin välttyisi monelta ikävyydeltä."

Ravintolan omistajat, kolme tyypillistä ryssää, ovat itse rouvineen
aina saapuvilla, istuen jossakin syrjäpöydässä ja valvoen etujaan.
Heidän rouvansa ne aina kiiruhtavat tulijoita vastaan ja ohjaavat
heidät sopiville paikoille. Syödään hyvin ja juodaan vielä paremmin,
shampanja, viinit ja saksalainen hopeakaulainen valio-olut virtaavat;
keittiöstä on saatavissa kaikki mahdolliset venäläis-kulinaariset
herkut ja erikoisuudet; englantilainen ja ranskalainen kulta vuotaa
kilisevänä purona isäntien taskuihin ja samalla hetkellä voi ulkona
oven pielessä joku äiti ja lapsi kärsiä kiduttavaa nälkää. Joskus tulee
jokainen ihminen räikeästi huomaamaan, minkälaista "danse macabrea"
tämä elämä sentään on.

Mutta pian alkaa soittolavalta kuulua musiikkia, joka osoittaa
sielläkin olevan erikoisempia taitureita käyrässä kiinni. Nekin ovat
venäläisiä pakolaisia, kuka tietää, kuinka mainehikkaita soittajia
lienevätkään olleet kotimaassaan. Heidän viulunsa laulavat syvällä
tunteella ilmoille venäläisen musiikin valiokappaleita, venäläisiä
suruja ja iloja, jotka musiikin tulkitsemina ovat kaikille sydämille
yhteisiä. Jo ilmestyy lavalle laulajatar, rouva Lidarskaja, jonka
esitykset Simeonin vaatimattoman kokemuksen mukaan olivat todella
ensiluokkaisia. Tuossa kaikessa tuntui koko ajan väreilevän
sivusointuna maanpakolaisen surumielisyyttä ja ikävää. Seinällä on
suuri taulu, jossa venäläinen troikka laskettaa talvisessa illassa
huimaa vauhtia -- minne? Johonkin lemmenkohtaukseen, juhlaan, vai
kotiin? Tuo kaikki on mennyttä, sillä kumoon on nyt ajanut venäläisten
kuuluisa "gaida troika".

Veljekset saivat sitten nähdä muuallakin henkensä ylläpitämiseksi
esiintyviä venäläisiä. Eräässä ravintolassa herätti Simeonin huomiota
synkkänä yksikseen istuskeleva nuori kasakkaupseeri, jonka univormu
oli vielä sangen eheä, jopa puhtaankin näköinen. Hän rupesi juuri
mietiskelemään tuonkin miehen kohtaloita, kun näkikin hänen samalla
nousevan ja menevän tanssia varten raivatulle keskilattialle. Hymyillen
ja vilkkaasti esitti hän sitten siinä tulisen kasakkatanssin, oikean
"trepakin", tepastellen ja hypellen kuin olisi hänen yllänsä ollut
Donin ihana taivas, ympärillänsä rannaton aro, allansa pyhä Venäjä
ja edessänsä sen kaunein neito. Mutta yleisö rupeaa jo kyllästymään
venäläisten esityksiin; aploodit olivat heikkoja, ja käyden
kivikovaksi ja synkäksi kasvoiltaan meni upseeri heti tanssinsa
lopetettuaan tiehensä. Hän ei huomannut, että entente-upseerit kyllä
olivat innokkaasti entistä sotatoveriansa palkinneet runsailla
kättentaputuksilla.

Ja tämän venäläiskuvan täydennykseksi painoi Simeoni vielä
muistiinsa seuraavan seikan: Peran kadulla herätti eräs upea auto
hänen huomiotansa siksi, että siinä liehui punainen lippu. Hän sai
tietää, että se oli bolshevikilähetystön auto. Uudet ruhtinaat,
köyhälistön kuninkaat, osaavat kyllä perinpohjin käyttää hyväkseen
sitä elämäntapaa, jota he siihen saakka olivat nimittäneet kansan
veren tuhlaamiseksi ja sen hien juomiseksi. Saattoi siis sanoa, että
maaliskuulla 1921 oli Konstantinopolissa edustettuna koko pyhä Venäjä,
sen entisyys ja sen nykyisyys, kaikki sen kansan eri kerrokset, viat ja
hyveetkin. Varjelkoon taivas mitään kansaa koskaan joutumasta moisten
kohtaloiden uhriksi!



XXX.

Turkkilaisten taide. -- Kalatorilla. -- Egyptiläinen ja Suuri basaari.
-- Kreikkalaisen kauppiaan luona.


"Sanotaan, että turkkilaisillakin on taiteensa", puheli Simeoni
maaliskuun 28 päivän aamuna, herättyään virkistyneenä ja levänneenä
kaikkien edellisen päivän monivaiheisten kokemuksien aiheuttamasta
raskaasta unesta, ja hajamielisesti osoitellessaan sääriään housujen
lahkeisiin, "mutta täytyypä tunnustaa, ettei rajoitettu tuntemukseni
ole ainakaan tähän saakka tiennyt siitä ollenkaan." Ja valellessaan
kasvojaan raikkaalla vedellä puhui hän edelleen: "Maalaustaidetta
heillä ei tietysti ole, sillä eihän profeetta sietänyt mitään kuvia;
kuvanveistotaidetta ei samasta syystä liioin; rakennustaide on heillä
julkisissa rakennuksissaan sen sijaan ollut korkealla kannalla,
vaikkakin se mielestäni, minareeteja lukuunottamatta, jotka he
lienevät anastaneet jostakin Persiasta, on vain Aja Sophian tyylin
matkimista, ilman sanottavaa kehitystä siitä eteenpäin; ja pelkäänpä
pahoin, että varsinaiset arkkitehdit ovat hyvin harvoin olleet
turkkilaisia -- ehkä arabialaisia ja kreikkalaisia enimmäkseen. Mutta
rakennustaiteen yhteydessä heillä näyttää todellakin kehittyneen
omintakeinen koristetyyli, sillä nuo fajanssit ja muut sellaiset
seinäpeitteet -- niitä lienee vaikea määritellä muiksi kuin todella
turkkilaisiksi. Tuo koristetaide on sitten ulottunut käsiteollisuuden,
kuten aseitten ja sellaisten koristeluun, kulta- ja hopeatöihin,
koruesineisiin, mattoihin ja muihin, joissa kaikissa saattaa olla myös
byzantilaisen ajan perintöä. Kerrotaan, että turkkilaisilla on ollut
eteviä runoilijoita, mutta minkälaisia, siitä ei länsimaissa taida olla
paljoa aavistustakaan. Koskaan en ole sen sijaan kuullut turkkilaisten
teatterista. Oletteko te?"

Kysymys oli kohdistettu Juhanille ja Tuomaalle, jotka kärsimättöminä
odottivat Simeonin valmistumista, että olisi ajoissa päästy lähtemään
Konstantinopolin kuuluisiin basaareihin. "Ei ole kuultu turkkilaisten
teattereista", vastasi Juhani, "eikä niistä välitetäkään -- syö nyt nuo
munasi tuosta pöydältä, että päästään lähtemään. Kadulla on sinulle
teatteria kyllin". Ja niin lähdettiin, Juhanin ja Tuomaan vakavasti
neuvotellessa pitäisikö Simeonille panna talutusnuora kaulaan, ettei
hän pääsisi ihan joka toisen askeleen päässä tyhmästi seisahtelemaan
ja töllöttelemään. Herra Bennado, joka aamuvirkkuna miehen; oli heitä
jo kauan odotellut, lupasi kuitenkin hoitaa Simeonin ja niin luopuivat
toiset veljet talutushihna-aatteestaan. Tosimoslemilaisella tyyneydellä
vaelsivat he nyt Galatan sillan poikki, halveksien katsellen siinä
riehuvaa kristittyjen koirain roikkaa, sillä mielivätpä he omistaa
itselleen turkkilaisen arvokkuuden. "Allah il Allah, la ilaha illah!"
eli sinne päin ainakin. Sillan päässä he aluksi poikkesivat vierellä
olevalle pienelle kalatorille katsoakseen, oliko täällä samanlaisia
kaloja kuin Ilvesjärvessä.

Ei ollut. Tällaisia kaloja eivät veljekset olleet koskaan nähneet.
Eivätkä kalastajia liioin. Edelliset olivat mitä merkillisimpiä
litteäpäitä, leveäruumiisia ja jos mitä, niin että Tuomas jo kieltäytyi
uskomasta, että niitä syödään, ja kolkoin ilmestys näiden joukossa oli
kahdeksanjalkainen pirunkala. On toki hyvä, että luoja on karkoittanut
Suomen vesistä pois tuollaiset hirviöt, sillä ilmestymällä äkkiä
uimamiesten eteen aiheuttaisivat ne paljon satunnaista mielenhäiriötä,
jota maassamme on jo muutenkin liiaksi. Olipa, koira vieköön, ilkeätä
nähdä, kunne kalastajan korissa, mustan ja iljettävän liman seassa,
oikoivat nystyräisiä käsivarsiansa etsien, ketä he imeä saisivat. Mutta
kalastaja, joka muuten oli melkoisesti pirunkalan tyylinen itsekin,
vaikka hänellä tosin ei ollut enempää kuin neljä ulotinta, oli iloisen
näköinen, ikäänkuin olisi ollut hyvänkin saaliin omistaja. Tälläkin
kalatorilla tuntui muuten vallitsevan se sama, koristeeton, asiain
oikealta nimeltänsä sanomisen taito, josta kaikki maailman kalatorit
tunnetaan, erittäinkin Lontoon Billingsgate; ainoa ero oli, ettei
täällä ollut mitään rumia kala-akkoja, vaan paljaita kala-ukkoja,
jotka tosin ainakin rumuudessa vetivät täysin kansainväliselle
sisarkunnalleen vertoja. Tässä kalatorin läheisyydessä onkin sitten
ensimmäinen pienempi, n.s. Egyptiläinen basaari, turkiksi "Missir
Tsharsky". Se on aivan Walidé-moskean vieressä ja rakennettu
samoihin aikoihin kuin se; tarkoituksena on ollut pitää siinä kaupan
egyptiläisiä tavaroita, josta nimi. Se on oikeastaan vain katumainen,
ahdas kuja, jonka päälle on rakennettu katto. Seinustat on jaettu
noin kahden metrin levyisiin ja syvyisiin kopperoihin, joissa herrat
kauppiaat sitten harjoittavat liikettänsä, Kun aurinko ei pääse sinne
milloinkaan ja valoa tulee hyvin säästäväisesti, on siellä paitsi
tavaroiden, myös muidenkin ainekokoomusten enemmän tahi vähemmän
miellyttäviä lemuja, joista itse kauppiassääty ei kuitenkaan näytä
välittävän, vaan oleilee yhtä tyytyväisenä kuin vallitsisi siellä
paljas ruusujen ja kukkaisten tuoksu. Sen tavaroista jäivät Simeonin
mieleen runsaat ja merkillisen näköiset lääkekokoelmat, joita siellä
myytiin kaikesta päättäen ilman minkäänlaista lääkintähallituksen
tahi apteekkien tarkastajan kontrollia. Vaikka suurin osa noista n.s.
"lääkkeistä" olisikin paljasta humbugia, on joukossa varmasti kaupan
myös sellaisia suloisia aineita kuin opiumia ja hadshishia, joita
ei sentään ainakaan Konstantinopolissa pitäisi myydä ensimmäiselle
kymmenellä piasterilla ostajalle. Itämaat ovat myrkynkeittäjien
kotimaata ja varmasti siellä on säilynyt näiltä aloilta salaistietoja,
joilla vielä tänäkin päivänä suoritetaan äkillisiä pois menoja ja
maahan lankeamisia. Simeoni katseli noita punaisia, keltaisia,
harmaita ja jos minkä värisiä myrkkykasoja mitä syvimmällä epäluulolla
ja vastenmielisyydellä, mutta myös mielenkiinnolla, sillä olihan
hän usein, kun oli vähän paremmin tapella nujuutettu toukolaisten
kanssa, keittänyt veljilleen ankaraa lääkettä viinasta, ruudista ja
keltaisenruskeasta tervasta.

Viivähdettyään sitten hetkisen vieressä olevalla avonaisella, puistikon
tapaisella paikalla, jossa maanantaisin pidetään kukkaismarkkinat,
ja katseltuaan siinä rähiseviä itämaalaisia ja kaupustelevia
ryssä parkoja, ynnä monenlaisia ammattilaisia, kuten partureita,
nurkkasihteereitä, ennustajia ja silmänkääntäjiä, mikä kaikki meno ja
pauhu täytti heidät vilpittömällä kummastuksella, lähtivät veljekset
n.s. Suureen basaariin, turkiksi tunnettu nimellä "Büjük Tsharsky".
Jo byzantinolaisena aikana oli tällä samalla paikalla, ei kaukana
äskeisettä basaarista, samanlainen kauppahalli, mutta pienempi, ja
sisältyy se vieläkin tähän nyttemmin kokonaisen korttelin laajuiseen
rykelmään. Se on umpinainen laitos, jaettu lukuisilla kauppakujilla
useihin eri osastoihin, ja kujat on kaikki katettu, joten valoa
tulee sinne pienistä valoaukoista sangen säästäväisesti, haju ja
hygieniset olot ovat sen mukaiset. Tuntia ennen auringonlaskua ajetaan
sieltä kaikki pois ja mahtavat portit suletaan. Se on suoranainen
mehiläispesä, jossa kulkiessa ilmansuunnat pian sekaantuvat niin
kokonaan, etteivät ne tahdo enää selvitä sieltä tultuakaan. Siksipä on
sinne paras mennäkin luotettavan oppaan johdolla.

Arkisen elämän alalta on nyt tämä basaari Konstantinopolin
päänähtävyys, sillä siellä on näytteillä kaikki se, mitä Turkin
valtakunnassa käsityötaito matkaansaattaa. Eikäpä se, ikävä kyllä, enää
rajoitu siihenkään, vaan on siellä myytävänä myös paljon sellaisia
"itämaisia" tuotteita, joiden oikea lähtöpaikka on jossakin Saksan,
Ranskan tahi Englannin tehtaassa, takanansa joukko kaljupäisiä ja
arvokkaan näköisiä ukkeleita, jotka pitävät hauskoja "johtokunnan
kokouksia". Mutta turisti, jonka suu on kummastuksesta niin ammollaan,
että siitä mahtuisi ajamaan sisään vaikka Herr Fiaker, ei tuota huomaa,
vaan vaipuu mitä vilpittömimpään "itämaisen loiston" ihailuun.

Ja onhan siellä sitäkin, on mattoja ja muuta kudontatavaraa,
väreiltänsä ja koristeiltansa hivelevän taiteellista, on kulta- ja
hopeaesineitä, kimmelteleviä filigranitöitä, jalokivikoristeita,
jos mitä -- turhaa ja mahdotonta on luettelemalla koettaa antaa
kuvaa kaikesta siitä moninaisesta tavaramäärästä, joka siellä on
nähtävänä. Vanhojen aseiden ja muiden muinais-esineiden kauppa on
hyvin tärkeä puoli basaarissa, ja lukemattomat lienevät esimerkiksi ne
rikkaat amerikalaiset kodit, joihin on hankittu "itämaiden loistoa"
haalaamalla täältä basaarista tonnittain kaikkea vanhaa rojua,
joukossa ehkä arvokastakin, mutta enimmäkseen arvotonta, herrojen
moslemien hykerrellessä käsiään ja huutaessa Allahia avukseen, kun
he ihmettelevät noiden uskottomien koirien uskomatonta typeryyttä.
Sillä nämä kauppiaat luultavasti itse tuntevat hyvinkin tarkoin
tavarainsa sekä muinais- että muunkin arvon. Näki Simeoni sitten
kirjojakin myytävänä, mutta oli ne painettu aivan toisella tyylillä
kuin esimerkiksi "Huutavan ääni korvessa", tuo kauhea kirja, jossa
puhutaan siitä tulisesta järvestä, niin, eipä Simeoni huomannut niissä
muuta kuin mitä merkillisimpiä koukeroita ja pisteitä, jotka sisälsivät
häneltä salattua viisautta. Hän painoi kirjan, joka muuten oli oikein
hieno ja kauniisti sidottu, nopeasti kiinni, sillä olisivathan
ympärillä pilvenä parveilevat lihavat kärpäset pian voineet tehdä sinne
eräitä liikapisteitä ja siten tapaturmaisesti turmelleet koko profeetan
tarkoituksen, aiheuttaen tarpeettomasti oppinutta ja riitaista
selitystyötä.

Basaarin kauppiaat olivat mahdottoman halukkaita kaupantekoon.
Tuomas huomautti vakavasti, että länsimaiden kauppa-apulaisille
olisi annettava stipendejä täällä käyntiä varten, että he oppisivat
huomaamaan, miten ostajia on kohdeltava. Niin, täytyy olla sangen
vankka mies päänsä puolesta, ettei tule liian ylpeäksi ja rupea
luulemaan itsestään aivan mahdottomia, kun tuollainen kreikkalainen,
armenialainen tahi juutalainen lurjus -- sillä näitä jaloja
kansallisuuksia taitaa basaarin sääty enimmäkseen olla, koska
turkkilainen kuuluu olevan liian rehellinen kauppiaaksi -- sileänä
ja makeana tervehtii, tarjoo tuolit ja tupakat sekä puhuttelee
rauhallisesti korkeilla arvonimillä ja kunnianosoituksilla. Ellei yksi
tavara kelpaa, tarjoo hän kohta toista, hän kohottaa sitä ilmaan,
että valo paremmin siihen sattuisi, ja kehuu sen kauneutta -- ah! --
makustellen kielellään ja vaipuen hetkeksi sanattomaan ihailuun. Ja
sitten se on niin halpa, kerrassaan halpa, ettei se maksa mitään, ei
mitään! "Tehkää, jalo herra, kurjalle palvelijallenne se armo, että
otatte häneltä lahjaksi tämän vähäpätöisen kapineen, joka tosin on
liian huono Teidän Korkeutenne omistettavaksi..." -- "Sinä taidat
koettaa pettää minua!" tuumi synkän epäluuloisesti Tuomas, joka
hetkeksi oli viehättynyt katselemaan vähän lähemmin erään kauppiaan
tavaroita ja joutunut kohta tuon hummerin pihteihin. Mutta herra
Bennado raastoi hänet pois ja niin päästiin siitä kuilusta, sillä ellei
huvin vuoksi aivan välttämättä halua tulla perinpohjin puijatuksi, on
paras olla täällä mitään kauppoja tekemättä.

Kävellessä ja katsellessa kirjavaa itämaista elämää, tavaramääriä
ja -lajeja, ihmisiä, alituista kahvin juontia, outoja naamoja ja
hälinää, kuluu aika pian, ja niinpä astuivat veljeksetkin vihdoin
ulos kirkkaaseen ilmaan, päättäen mennä erääseen herra Bennadon
suosittelemaan (hänellä arvattavasti oli liikkeestä osto-osuus)
kreikkalaiseen kauppaan ostaakseen jotakin vähäpätöistä muistiksi
sopivaa. Siitä syntyi jalo kohtaus, sillä olivatpa veljekset kerrankin
päättäneet panna kovan kovaa vastaan, s.o. tinkiä niin, että sitä itse
kreikkalainenkin kauhistuisi.

Heidät otettiin vastaan sydämellisesti ja riemuiten kuin vanhat,
kauan kadoksissa olleet, jopa jo kuolleiksi luullut ystävät. Viivana
läksi eräs noutamaan kahvia, toinen tarjosi tuolit ja kolmas tupakat,
ja tunnelma oli heti paikalla niin kodikas, niin herttainen, että
ihminen harvoin saa täällä matoisessa maailmassa sellaista kokea. Kun
sitten oli juotu turkkilaiset kupposet, vedetty henkisauhut, rupesi
kauppias, kreikkalaiseksi sangen kookas ja muuten hyvin muhoileva mies,
esittelemään tavaroitaan. Niitä hänellä oli kaikenlaisia, siroista
hopea- ja kultaesineistä alkaen mitä ihanimpiin koruompeleisiin saakka.
Auliisti näytteli hän kaikki ja katselemista siinä olikin.

Mutta veljekset pysyivät uskollisina päättämälleen taktiikalle.
Osoittamatta pienintäkään ihastumisen merkkiä rupesivat he
tarkastelemaan tavaroita väsyneellä ja kyllästyneellä ilmeellä,
haukotellen niin, että leukapielet rutisivat, ja aina väliin
viskaten jonkun maton tahi muun katselemansa esineen syrjään. Sitten
he rupesivat tyytymättöminä haukuskelemaan, aloittaen ensin koko
Konstantinopolista yleensä ja kaartaen sitten vähitellen nimenomaan
juuri tähän kauppaan ja näihin tavaroihin, joita ei suorastaan
kehdannut viedä mihinkään Europan parempiin paikkoihin. Kauhistuneena
ryhtyi kauppias vastaväittelyihin. Levitellen käsiään ja kohottaen
niitä tuontuostakin taivasta kohti hän vannoi, että hienompaa tavaraa
on maailmassa mahdoton valmistaa, että vaikka luoja itse perustaisi
verstaan, ei siinä tehtäisi niin hienoa filigrani- ja emaljityötä kuin
mitä näissä koruesineissä on. Veljekset eivät kuitenkaan hellittäneet,
vaan kylmäverisesti ja säälimättä panivat kaikki niin pataluhaksi kuin
suinkin osasivat. Kreikkalaisen silmät muljahtelivat kauhusta, mutta
herra Bennadon nauru kajahteli kirkkaana.

Vihdoin sitten veljekset valitsivat eräitä pikkuesineitä ja muutamia
koruompeleita sekä kysyivät kuin sivumennen, kuinka suunnattoman suuri
nylkyhinta niillä mahtoi olla. Silloin kauppiaan silmät välähtivät
viekkaasti, sillä hän oli alusta saakka ymmärtänyt, että kyllä tässä
haukkumisesta huolimatta lopuksikin on kaupanteko kyseessä. Iloissaan
hän kiiruhti lyömään valituille tavaroilleen niin huikean hinnan,
että jos se olisi muutettu kullaksi, siitä olisi voinut takoa paksun
kaulaketjun. Veljesten ilme ei värähtänytkään. Juhani tarkasteli
tavaroita kirjaimellisen asiallisen näköisenä, äärettömän tarkkaan,
ja ilmoitti sitten vastatarjouksensa. Se oli suunnilleen neljäsosa
kauppiaan vaatimasta hinnasta. Herra Bennadokin kalpeni huomattavasti.

Alkoipa tässä nyt ankara kamppailu, jossa monta kertaa tuskan hiki
pusertui herra kauppaneuvoksen otsalle. Hän esitti lukemattomia eri
syitä mainitsemansa hinnan kohtuullisuuden perusteeksi, kertoen
tavarain syntyhistorian pienimpiä yksityiskohtia myöten, kuvaten
sen suunnattoman huolen ja vaivan, joka on sen valmistamisessa, ja
ylistäen kuiskaamalla sitä jaloa ammattitaitoa, jota se osoittaa.
Kaikki turhaan. Juhani ja Tuomas olivat kivikovia; persialainen
satraapi tahi venäläinen santarmi olisivat heltyneet ennen kuin he.
Vihdoin Tuomas sanoi: "Olkoon; maksan Teille näistä tavaroista hyvän
hinnan." Ja hän kokosi taskuistansa sinne väkisinkin jääneet Itävallan
ja Unkarin kruunut, Serbian dinaarit ja Bulgarian levit, muodostaen
niistä numerosummaltaan suuren ja paperitilavuudelta vielä suuremman
tukun. "Kas tässä", sanoi hän, "tämän kaiken maksan mielelläni noista
tavaroista", ja hän ojensi tukun kauppiaalle. Vakavana otti tämä sen
vastaan, sylkäisi näppiinsä ja rupesi laskemaan, käyden tarkkaan läpi
koko tukun. Sitten hän sanoi vapisevalla äänellä: "Omatuntoni ei salli
minun tuottaa lähimmäiselleni niin suurta vahinkoa. Tässä on liikaa.
Ottakaa takaisin tämä." Ja vakavana antoi hän Tuomaalle takaisin kahden
dinaarin setelin.

Koska mies osoitti olevansa leikkiä ymmärtävä, heltyivät veljekset
hieman ja Juhani korotti vähän tarjoustaan. Tästä ihastuneena pudottaa
jysähdytti kauppiaskin hintaansa, kunnes riitaraha hupeni mitättömän
pieneksi ja lopuksi hävisi kokonaan. Niin päätettiin kaupat ja kun
molemmat puolet näyttivät olevan tyytyväisiä, oli kaikki hyvin.
Rakkaasti ja herttaisesti hyvästeltiin taas, sillä erottiinhan
ijankaikkiseksi.



XXXI.

Turkkilaisten asuinrakennukset. -- Sulttaanin elintarvelaki. --
Lampaanliha. -- Ajurit. -- Konstantinopolin vanhat muurit, Jedi
Kulé eli "Seitsemän tornia", Kultainen portti ja "Turkin keisarin
kuva", vankikopit ja "verikaivo", Top Kapu eli "Tykkiportti" ja
Konstantinopolin valloitus. -- Kahrié-moskea ja sen vanha pappi. --
Mohammed III:n hauta.


Paitsi moskeoissa, tulee turkkilaisten rakennustaide näkyviin myös
heidän tavallisissa arkiasumuksissaan, vaikkakin niihin nähden
lienee liikaa käyttää sanaa "rakennustaide"; "kyhääminen" olisi
enemmänkin paikallaan. Turkkilainen rakentaa yksityiset asumuksensa,
jopa monet julkisetkin rakennuksensa, puusta, uurtoreuna- eli,
kuten rakennusmiehet sanovat, "ponttilaudoista". Niinpä on kuuluisa
sulttaanin linna Bolma Bagtshe suureksi osaksi tehty tästä
rakennusaineesta, välttämättömiä tukikohtia lukuun ottamatta, ja
valkaistu sitten kalkkivedellä tahi jollakin sellaisella maalilla.
Se saattaa tuntua uskomattomalta, mutta on silti totta, kuten
asiantuntijat tietävät todistaa.

Turkkilaisten yksityisasumukset ovat sellaisia, ettei pohjoismaalainen
tiedä, pitäisikö niille itkeä vai nauraa. Vaikka otetaan huomioon
sekin, ettei asunnolla ole täällä lämpimässä ilmanalassa sellaista
merkitystä kuin pohjoismaissa, osoittaa kuitenkin koko talon
suunnitelma sellaista lapsellisuutta ja muotoaistin kehittymättömyyttä,
ettei sitä oikein tahdo voida uskoa. Kun jostakin Stambulin reunalta
tahi korkeammalta paikalta pääsee näkemään tavallista turkkilaisen
kansan kaupunginosaa, tulee mieleen kuva lapsista, jotka ovat
leikkiessään tehneet tulitikkulaatikoista kokonaisen kaupungin.

Tavallisesti on turkkilaisen talo kaksikerroksinen, mutta saattanee
olla useampikerroksinenkin, sillä jos perus vain kestää, voidaan
sen katolle ja nurkkiin, missä vain saadaan kiinni pysymään,
lisätä huoneita tarpeen mukaan, joten rakennuksesta usein tulee
mitä ihmeellisin ihmiskennorykelmä. Yläkerrokset ovat tavallisesti
hiukan leveämmät kadulle päin kuin alakerrokset. Simeoni sai sen
käsityksen, että maalia käytettiin vähänpuoleisesta koskapa kokonaiset
korttelit olivat täynnä tällaisia päivän tumman ruskeiksi paahtamia
leikkitaloja. Alakerroksessa kuuluu olevan vieraitten vastaanotto-
ja muita sellaisia huoneita, yläkerroksessa majailee itse perhe,
"haaremi". Ikkunoita on kyllä kadulle päin, mutta on ne suljettu hyvin
tiheällä puuristikolla, jonka takaa voi huoleti katsella tulematta
itse nähdyksi. Selvää on, että muukalainen tarkastelee näitä ikkunoita
mitä suurimman uteliaisuuden vallassa, sillä onhan hänen päänsä täynnä
mitä ihmeellisimpiä käsityksiä niiden kätkemistä salaisuuksista,
mutta hänen palkkansa on useimmiten perin vähäinen. Joskus vain hän
sattuu huomaamaan ristikon raosta tahi auki olevasta ikkunasta tumman
silmäparin, joka saattaa iskeä hänelle veitikkamaisesti silmääkin,
seuraavassa hetkessä peräytyen kuin säikähtynyt lintu. Ja parasta
on, ettei muukalainen kovin tunkeilevasti pyri tätäkään silmäpeliä
harjoittamaan, sillä tämä on asia, jossa turkkilaispappa ei ymmärrä
leikkiä, vaan voi ryhtyä omavaltaisiin toimenpiteisiin. Niin ainakin
ilmoitti herra Bennado. Europalaisen lienee perin vaikea päästä
syventymään turkkilaisen yksityiselämään, josta hänellä yleensä lienee
enimmäkseen vääriä käsityksiä. Niinpä on monivaimoisuus nykyisin
harvinaista, sillä lukuunottamatta vaimojen keskinäisen riitaisuuden
tuottamaa harmia ja hankaluutta, vaatii tällainen ylellisyys tietysti
paljon rahaa ja tilaa, jota kumpaakaan ei nykypäivien Turkissa niin
paljon taida olla. Enimmäkseen elänevät turkkilaiset yksiavioisina,
lukuunottamatta ehkä joitakin rikkaita pukkeja ja kulasseja, jotka
voivat itselleen tällaisiakin ylellisyyksiä kustantaa.

Simeoni oli kerran elämässään tavannut suomalaisen naisen, ylioppilaan,
joka Amerikassa ollessaan oli joutunut naimisiin turkkilaisen kanssa
ja muutti sodan jälkeen Konstantinopoliin, käyden silloin Helsingissä.
"Hyvä rouva Hamdi!" sanoi Simeoni hänelle ällistyneenä, "ihanko
todella te olette naimisissa turkkilaisen kanssa?" Hymyillen vastasi
tuo kaunis pohjalainen nainen: "Ihan todella ja hyvän turkkilaisen
kanssa olenkin." -- "Ja kuinka monta valtijatarta teitä on kaikkiaan
hänen haaremissaan?" -- "Ei muita kuin minä. Eivät turkkilaiset enää
pidä useita vaimoja, eivätkä he yleensä ole sellaisia kuin miksi
europalaiset itserakkaudessaan heitä kuvittelevat; turkkilainen on
maailman paras aviomies." Ja rouva Hamdin poskille nousi lämmin puna
hänen muistaessaan miestään, joka oli ammatiltaan insinööri. Uusi aika
tunkee Turkkiinkin.

Tulisijain laita näytti noissa taloissa olevan vähän niin ja näin.
Varsinaisia savupiippuja ei Simeoni juuri huomannut, mutta sen sijaan
usein rakennuksen seinästä esiin pistävän ja ylöspäin kääntyvän
läkkipeltitorven, jonka kärjestä suitsusi savua. Sillä kohdalla oli
siis jonkunmoinen tulisija, ehkä keittiö. Kaiken tämän nähdessään
saattoi ymmärtää, miksi Konstantinopoli on tullut niin kuuluisaksi
tulipaloistaan. Olisi kovin epätoivoinen tehtävä perustaa sinne
palovakuutusyhtiöitä. Suuret alat Stambulia ovat parhaillaankin tuhkana
ja raunioina.

Päättäen siitä makeisten paljoudesta, joka on kaduilla myytävänä,
rakastaa turkkilainen imelää. Kaupitellaan kaikenlaisia leivoksia,
joukossa ryssän rinkilän kokoisia kaneelirinkeliä, ja hedelmistä sekä
pähkinöistä sokerin avulla tehtyjä monenlaisia marmelaadeja. Kun
tavarat ovat päiväkaudet suojattomina pilveilevässä kadun pölyssä ja
lukemattomien kärpästen sotkettavina, ei europalaisilla ole rohkeutta
edes ajatellakaan näiden herkkujen maistamista. Sokeri lieneekin
turkkilaisen lihavuuden pääsyy, sillä hänhän on erittäin rasvainen ja
pullea kuin tynnyri. Naisiltaan hän myös vaatii lihavuutta, pitäen
heitä sitä kauniimpina kuta valtavampia he ovat, ja siksipä naisparat
oikein ponnistelevat, syöden kaikenlaisia rasvaa lisääviä öljyaineksia,
saavuttaakseen tämän turkkilaisen naisihanteen päätilavuudet.
Kuunnellessaan herra Bennadon kuvausta näistä asioista pääsi
veljeksiltä väkisinkin "hyi!"

Liharuokaa käyttänee turkkilainen melkoisesti, päättäen siitä,
että lihakauppoja oli runsaasti, täynnä innoittavan näköisiä,
talisia lampaan ruhoja. Ehkäpä tuo lihan hankinta on hyvällä
kannalla aina niistä päivistä asti, jolloin monta vuosisataa sitten
Konstantinopolissa kerta tuli lihan puute, lihapula, kuten nykyisin
sanotaan. Tulipa tuo asia itsensä sulttaanin korviin ja hän ilmoitti,
että se on heti järjestettävä, sillä kansan täytyy saada lihaa
ja vielä kohtuullisella hinnalla. Ryhtyen toimiin tavallisella
päättäväisyydellään hän käsketti kaupungin kaikki teurastajat eteensä
ja ilmoitti: "Se lihakauppias, joka ei pidä riittävästi lihaa kaupaksi
ja kohtuullisesta hinnasta, hirtetään." Tämä elintarvelaki vaikutti
heti. Teurastajat kiisivät viivana maaseudulle hankkimaan lihaa ja on
sitä sen jälkeen aina ollut Konstantinopolissa runsaasti saatavana.
Arvattavasti tuo erinomainen elintarvelaki vaikuttaisi tehokkaasti
nykyaikanakin, jos se vain voitaisiin panna toimeen, mikä ei kuitenkaan
aikojen arveluttavan huonontumisen vuoksi valitettavasti enää ole
mahdollista.

Lammas, josta, samoin kuin eräistä muistakin matkallaan huomaamistaan
eläimistä, Simeoni teki "tieteellisiä" muistiinpanoja, muodostaa
sen jälkeen kuin profeetta pikkumaisesti oli kieltänyt sianlihan
syömisen, näissä etelämaissa ihmisen pääravinnon. Eikähän siitä
olisikaan sanottavana mitään muuta kuin hyvää, jos lampaan liha siellä
olisi samanlaista kuin meillä. Mutta sitä se ei ole, vaan on siinä
likaisen ja hikisen lampaanvillan löyhkä, "ihvi", niin läpitunkevasti
edustettuna, että se voittaa sekä paprikan että valkosipulin. Eikä
siinä kyllin, vaan on lammas täällä vielä aivan erikoisesti rasvainen,
joka näyttääkin olevan kansan kalleinta herkkua. Sitä se syö ahmien
ja siinä se sekä keittää että paistaa kaiken mahdollisen ruoan, missä
rasvaa suinkin vain tarvitaan, jopa monet sokeroidut kakutkin ja sen
tapaiset jälkiruoat. Myötämielinen lähimmäinen voi nyt ymmärtää,
minkälaisin tuntein veljekset esim. laivassa Konstantinopolista
lähdettyään astuivat ruokasaliin, josta heitä vastaan tuulahti
väärentämätön, rasvainen, käristetty lampaan "ihvi". Joka kerta
kun Simeoni sitä jälkeenkinpäin muisteli, käänteli hänen mieltänsä
surkeasti ja hän tunsi itsensä sairaaksi.

Kun veljekset kreikkalaisen kauppiaan kynsistä irtauduttuaan menivät
aikaa säästääkseen syömään erääseen Stambulin ravintolaan, joka sentään
oli melkoisesti europalaismallinen, tilasivat he, toivottomin tuntein
kauan tutkittuaan ruokalistaa, itselleen lampaankotletin. Kun se
tuotiin, oli se enimmäkseen valkoista, heikolla tulella käristettyä
lampaan talia, keskellä pieni tummempi kohta, jonka piti esittää lihaa.
Juhani ja Tuomas kaivelivat urhoollisesti esille tuon lihapalan, mutta
Simeoni ei voinut tehdä sitäkään, vaan pyysi saada erään vähemmän
vaarallisen annoksen. Ilostuneena lähti kyypparipoika lennättämään
hyljättyä lihaa keittiöön, luullen saavansa syödä sen, mutta silloinpa
lensi herra Bennado kuin haukka hänen niskaansa, otti annoksen pois ja
söi sekä sen että omansa, joka myöskin oli lammasta. Simeonista näytti,
että hänen iholleen ihan sillä hetkellä rupesi kasvamaan löyhkäävää
villaa, mutta herra Bennado pyyhkieli vain mielissään rasvaisia
huuliaan. Tämä lampaan katku sekä lika ja monet erilaiset kaduilla
mätänevät aineet antavat Konstantinopolille ja erikoisesti Stambulille
sen ominaishajun, joka on ilkeän imelä ja mitä suurimmassa määrässä
vastenmielinen.

Hauskaltapa tuntuikin veljeksistä tällaisen aterian jälkeen lähteä
ajelemaan turkkilaisella Herr Fiakerilla kaupungin vanhoille muureille,
näkemään niitä ja Marmaran ihanuutta. Konstantinopolissa on hyviä
ajureita; tälläkin fetsipäällä oli ensiluokkaiset tilavat vaunut, ja
erinomaisen pulskat hevoset, joita hän taitavasti ohjaili ahtailla
kaduilla, puhutellen niitä tavattoman lempeällä ja ystävällisellä
äänellä. Simeoni kiipesi hänen vierelleen istumaan, luoden sieltä
ympärilleen uteliaita katseita sekä koetellen opetella turkinkieltä,
vaikka huonolla menestyksellä. Tällä ajomatkalla sai erittäin
hyvän käsityksen turkkilaisten, kreikkalaisten ja armenialaisten
kaupunginosista; molemmat jälkimäiset asuvat paljon sievemmissä ja
siistimmissä rakennuksissa kuin turkkilaiset.

Veljesten suureksi ällistykseksi löytyi Konstantinopolin länsinurkasta,
Marmaran meren rannalta, mahtava, viisikulmioon rakennettu linna,
jonka korkeat muurit ja tornit olivat vielä sangen hyvin säilyneet.
Sen alkuosat on rakennuttanut jo Teodosius I, joka voitettuaan
Maximuksen piti suuren triumfin sekä Romassa että Konstantinopolissa.
Merelle päin on varsinkin pidetty huolta linnan lujuudesta ja ovat
tornit ja muurit siellä, kun nousee niiden huipulle, yllättävän
korkeita ja jykeviä. Tällä kohdalla on vieläkin jäljellä Teodosiuksen
triumfiportti, Konstantinopolin kuuluisa "Kultainen portti", jonka
kolme eri holvikaarta selvästi on muurista erotettavissa. Varustuksen
turkkilainen nimi on Jedi Kulé, eli "Seitsemän tornia". Nykyiseen
asuunsa laittoi sen pää-asiallisesti Mohammed Valloittaja ja käytettiin
sitä etupäässä valtiovankilana.

_Porta aurea_, Kultainen portti, on ollut mahtava, kolmikaarinen
rakennus, joista keskimäinen holvi on ollut korkein. Molemmin puolin
on kaksi valkoisesta marmorista rakennettua, ulospäin pistävää
pyöreätä tornia. Keskiholvin yläpuolella (pihalle päin) on vieläkin
näkyvissä Kristuksen monogrammi sekä kirjainten sijat, joiden mukaan
tiedemiehet ovat määritelleet portin rakennuttajan ja ijän. Aikoinaan,
jolloin se on hohtanut valkoisena marmori- ja kultakoristeineen, on se
epäilemättä ollut maailman uljaimpia porttirakennuksia. Nyt sen kauneus
on kuoren alle peittynyt, sillä jo byzantinolaisena aikana muurattiin
sen mahtavat holvit kiinni, ja ovat turkkilaisetkin kai sen aukkoa
pienentäneet, niin ettei siinä ole enää kuin matala ovi, josta tuskin
kumartumatta pääsee.

Tullessaan tälle portille oli Juhanilla kotimaasta saatuna
erikoistehtävänä tutkia, oliko sen päällä kuten laulussa sanotaan
"Turkin keisarin kuvaa". Aluksi hän aikoi puoleksi väkivallalla
selittää Kristuksen monogrammin tuoksi mainioksi kuvaksi, väittäen,
että ajanhammas oli sen vain sellaiseksi muodostanut, mutta onneksi
keksittiin sitten kamanan päältä toinen kuva, joka lienee ollut
sulttaanin, ehkäpä Mohammed Valloittajan monogrammi. Laulun määritelmä:
"Voi p--a kuin on ruma", sopi siihen joka tapauksessa. Vaikka Juhani
ei siis saanutkaan tehtäväänsä lopullisesti ratkaistuksi, määräsi hän
kuitenkin Tuomaan ottamaan tuosta koukerosta valokuvan, voidakseen
lähettää sen tämän tieteellisen tehtävän varsinaiselle antajalle.

Toisesta porttitornista lienee katseltavana eräs maailman ihanimpia
näköaloja: koko Konstantinopoli kupooleineen ja valkoisine
minareeteineen, Kultaisen sarven suu, Marmara ja Aasian sinertävät
vuoret, välkkyvät vedet, valkoiset purjeet, autereinen, kuin
pehmeässä pumpulitunnelmassa uinuva avaruus. Kaupungin melu ei kuulu
tänne ollenkaan. Tuossa pihalla pesee pari turkkilaista mattoja ja
sen vihertävällä, puhtaalla ruoholla leikkii iloinen lapsiparvi;
tuolla ulkopuolella, täytetyssä vallihaudassa, kasvaa vihanneksia ja
työskentelee ahkera tarhuri. Idylli on täydellinen.

Mutta niille Turkin alammaisille, jotka aikoinaan joutuivat tähän
samaan torniin sulttaanien vangiksi, oli paikka kaikkea muuta
kuin idyllimäinen. Pieni väristys selkäpiissä marssivat veljekset
sen synkkiin vankikammioihin, joista muutamassa oli pidetty itse
sulttaaneja silloin kuin he riidellessään veljiensä tahi janitshaarien
kanssa olivat joskus joutuneet alakynteen. Tuolla toisessa tornissa
olivat he nähneet kirjoituksia, jotka Europan valtojen tänne
diplomaattisia tekojansa harkitsemaan heitetyt lähettiläät olivat
aikansa kuluksi hakkauttaneet. Katsotaanpa nyt, kuinka täällä olevalle
valtiolliselle vangille pahimmassa tapauksessa, ainakin tarinan mukaan,
saattoi käydä.

Otetaan lyhty ja mennään eteläisen porttitornin juurella olevasta
pienestä ovesta sisään, ja sitten ahdasta käytävää alaspäin, kunnes
tullaan pyöreään, aivan säkkipimeään huoneeseen. Himmeässä valossa
näkyy lattiassa lautaluukku, ja seinän vierellä on vanhoja, ahtaita
puukoppeja. Kun nyt se, jolla kulloinkin sattui Turkin valtakunnassa
olemaan paras ote vastustajastaan, oli saanut hänet terveenä ja
vahingoittumattomana niin pitkälle, että hän oli turvassa näiden
muurien sisällä, ilmoitettiin eräänä päivänä, että nyt olisi hänen
sitten jätettävä hyvästit tälle maailmalle. Vanki saatettiin tähän
pyöreään huoneeseen ja pistettiin johonkin noista puukopeista,
kohtalotoveriensa joukkoon. Kun sitten pyöveli oli saanut syödyksi
aamiaisensa ja juoduksi kahvinsa, saapui hän apulaisineen paikalle
ja ryhtyi tottuneesti töihin. Luukku avattiin, kopista otettiin mies
toisensa jälkeen, ja tuon luukun alla olevan reiän ääressä iskettiin
häneltä taitavasti kaula poikki. Pää putosi tuonne syvään kuiluun,
josta Marmaran meri lopuksi huuhteli sen pois, kun äyriäiset ja
pirunkalat olivat ensin kalvaneet sen puhtaaksi. Mitä jäljellä olevalle
ruumiille tehtiin, sitä ei tarina sano. Toiset uhrit saivat katsella
ja vetää pitkää tikkua vuorostaan, sillä pyövelit eivät välittäneet
mistään järjestyksestä. Naisia täällä tuskin mestattiin, sillä
tunnettuahan on, että heidät ommeltiin säkkiin ja heitettiin Marmaran
mereen, jollainen kuolemantapa oli heidän etuoikeutensa, yksi niitä
harvoja, joita Turkin naisilla on koskaan ollut.

Lopetettuaan tämän kaikenlaisilla humoristisilla huomautuksilla ja
vitseillä höystetyn "historiallisen" esityksensä avasi herra Jacques
Bennado juhlallisesti "verikaivon" luukun, sytytti paperitukun palamaan
ja heitti sen kaivoon. Huuh! Se oli todellakin syvä ja kammottava
reikä, jollaisia ei yleensä olisi koskaan pitänyt maailmassa rakentaa,
ja johti sieltä arvattavasti jonnekin joku kanava, sillä muutenhan
se olisi pian voinut täyttyä, pyövelillä kun näillä seuduilla aina
on ollut riittävästi työnansiota. Minkä verran tuossa kamalassa
kuvauksessa on historiallista pohjaa, on tietymätöntä, mutta
tavallinen vesikaivo tahi muu ihmisystävällinen laitos tuo reikä tuskin
lienee ollut; kaivoksi se oli liian ahdaskin. Pää meni veljeksiltä
pyörälle sen äärellä seisoessa ja varovasti he peräytyivät hiukan
syrjemmälle.

Jedi Kulén linnasta lähtivät veljekset sitten ajelemaan muurien
ulkopuolitse kaupungin ympäri. Nämä muurit rakennutti Teodosius II:n
aikana vuonna 413 silloinen valtionhoitaja Anthemius, ja ovat ne yli
kuusi ja puoli kilometriä pitkät. Luonnollisesti on niitä sen jälkeen
sekä vahvistettu että uusittu, jaon ne nyt Europan mahtavimpien
muinaismuistojen joukkoon luettava. Järjestelmä on seuraava: sisämuuri,
joka kohoaa kaupungin tasosta 13 metrin korkeudelle, on juuresta
lähes viisi ja harjalta hiukan yli neljä metriä paksu; sen ulkoreuna
kohoaa vielä noin puolitoista metriä korkeaksi rintavarustukseksi,
jossa on ulkoa kapeita, mutta sisään päin leveneviä puolustusaukkoja;
aina noin 60 metrin päässä on jykeviä, kulmikkaita, 18 metriä
korkeita torneja, kaikkiansa 96 kappaletta; sisäpuolelta johtavat
muuratut portaat muureille, joista vasta päästään torneihin. Tämän
sisämuurin ulkopuolella oli lähes parikymmentä metriä leveä, kaupungin
tasoa korkeammalla oleva tasainen käytävä-alue, ja sen ulkopuolella
ulkomuuri, joka kohosi tästä välillä olevasta käytävä-alueesta noin
kolmen metrin korkeudelle; se oli noin pari metriä paksu ja oli
siinäkin 96 tornia; sen ulkopuolella, noin 5 metriä syvempänä kuin
sisäinen käytävä, oli jälleen noin parikymmentä metriä leveä käytävä,
joka ulkoreunassaan rajoittui parikymmentä metriä leveään, pystysuorin
seinin kaivettuun vallihautaan, joka nyttemmin on melkein kauttaaltaan
täytetty. Kysymys ei ollut siis mistään vähäpätöisyyksistä, vaan
aikanansa valtavista ja kaupungin voiman ollessa heikentymättömänä
valloittamattomista varustuksista. Niiden ulkopuolellepa raukenivatkin
sekä kansainvaelluksen laumojen että arabialaistenkin lukemattomat,
vuosisatoja kestäneet hyökkäykset, kunnes keisarikunnan voimien
rappeuduttua kaupungin valloittivat latinalaiset ritarit ja vihdoin
osmannit. Kovalle se muuten otti molemmillakin kerroilla.

Nyt ovat muurit tietysti monin paikoin aivan raunioina ja maanjäristys
on nostellut ja kallistellut jykeviä torneja hyvinkin kummallisiin
asentoihin. Vallihaudassa viljellään puutarhatuotteita ja ylhäällä
muureilla pelataan korttia, paistatetaan päivää ja lennätetään
leijoja, joka tuntui nyt olevan Konstantinopolin poikain mielileikkiä.
Vallihaudan reunalle on mustalaisjoukko pystyttänyt leirinsä
ja kirkuen sieltä juoksee joukko lapsia kerjäämään. Vasemmalla
puolella on laajalla alueella turkkilaisten hautausmaita omituisine
hautapatsaineen; tummia naishaamuja siellä näyttää liikuskelevan
tahi istuvan hautojen reunoilla. Kypressit tekevät täällä omituisen
surullisen vaikutuksen. Niin saavutaan vihdoin kuuluisalle
tykkiportille, Top Kapu, josta osmannien onnistui 1452 tunkeutua
kaupunkiin. Muinoin sen nimi oli Pyhän Romanoksen portti. Nyt se on
kokonaan entisestään muutettu, mutta molemmin puolin on sen harjalla
kivisiä kanuunankuulia. Konstantinopolin valloituksessa käytettiin
nimittäin ensi kertoja suuremmassa määrässä tykkejä, sellaisia kuin ne
siihen aikaan olivat; turkkilaisilla niitä oli yhteensä 69, joukossa
niin suuria, ettei niitä voitu kuljettaa, vaan valettiin ne täällä
paikalla. Eipä voi olla, tällä kohdalla seisoessaan, mielessään
kuvittelematta, kuinka tuo kaikki tapahtui.

Tykkiportin luona oli edullisin ryntäyspaikka siksi, että siinä
olivat hyökkääjät korkeammalla kuin puolustajat; tällä kohdalla
olikin piirittäjäin päävoima, janitshaarit, itsensä sulttaanin
johdossa, ja myöskin puolustajain päävoimat, genualaiset palkkajoukot,
urhean Giustinianin johdossa. Piirittäjiä lienee ollut kaikkiaan
satakuntatuhatta, puolustajia ehkä seitsemäntuhatta, tiedot siitä
näyttävät olevan ristiriitaisia. Kuten siltä ajalta säilynyt vanha
vaskipiirros osoittaa, olivat suuret alueet muurien sisällä, m.m.
Hippodromi, raunioina, ja kaupungin koko väkiluku lienee ollut siinä
sadantuhannen paikkeilla. Puolustajain vähälukuisuus osoittaa, kuinka
veltoiksi kaupungin asukkaat olivat tulleet. Jo kauan oli kaupunki
maksanut veroa Adrianopolin ylpeälle sulttaanille, joka oli vallinnut
Balkanilla siihen aikaan jo satakunnan vuotta. Nyt oli tullut
Konstantinopolin kohtalonhetki.

Piiritystä kesti parisen kuukautta ja puolustautui Byzantiumin
viimeinen keisari, Konstantinos XI Palaiologos, uljaasti. Mutta kun
neuvokkaan Mohammedin onnistui kuljettaa osa laivastostansa teloja
myöten maitse, Peran taitse, Kultaiseen sarveen, ja siten sulkea
kaupunki aivan joka puolelta, rupesi asema käymään toivottomaksi.
Toukokuun 29 päivänä varhain aamulla alkoi ratkaiseva rynnäkkö. Silloin
oli Romanos-portin toinen torni ammuttu mäsäksi ja läheisyydessäkin oli
muuriin saatu särjetyksi aukko. Alkoi hirveä taistelu, kun janitshaarit
läksivät suorittamaan kolmesti uudistuvaa rynnäkköään. Ne lyötiin
kuitenkin takaisin, mutta silmittömässä uskonvimmassa ja määrättömien
aarteiden toivossa musulmannit syöksyivät muureille yhä uudestaan,
kunnes erikoinen onni suosi heitä. Urhoollinen genualaisten päällikkö
kaatui ja silloin nuo palkkajoukot, joita tosin ei ollut kuin muutamia
satoja, jättivät paikkansa; syntyi heikko kohta ja siitä tunkivat
janitshaarit sisään. Kohta järkkyi puolustuksen voima muuallakin,
janitshaareja ilmestyi sinnekin, ja pian oli Pyhän Romanoksen portti
vihollisten hallussa. Huomattuaan kaiken olevan hukassa heittäytyi
urhoollinen keisari itse taistelun melskeeseen ja sai siellä
kuolemansa jonkun janitshaarin kädestä. Hänen ruumiinsa joutui suureen
ruumiskasaan ja oli hänet niin ryöstetty ja silvottu, että hänet
tunnettiin ainoastaan purppuratohveleistaan.

Mutta nyt alkoi verestä humaltuneille turkkilaisille riemun aika. Kolme
päivää salli uskovaisten hallitsija heidän mielin määrin ryöstää,
polttaa ja murhata, ja 40,000 sielua pääsikin heidän toimestaan niinä
päivinä maallisen elämän taakasta. Nykyaikaisen ihmisen on mahdotonta
kuvitella kaiken sen eläimellisen julmuuden ja ihmispetomaisuuden
todellista laatua, joka tuollaisina hetkinä muinoin vallitsi.
Silloin katsoi voittaja oikeudekseen kaiken sen, mitä sanat murha,
kidutus, raiskaus, polttaminen, hävittäminen, korkeimmassa asteessaan
käsitettyinä sisältävät, jos nykyaikaisen ihmisen mielikuvitus enää
yleensä kykenee antamaan noille sanoille sitä sisältöä, mikä niillä
toisin ajoin todellisuudessa saattoi olla. Tätä kaikkea ajatellessa
tuntui tuossa Tykkiportin vierellä seisojasta, kuin olisi ilmassa
vieläkin väreillyt määrätön tuskan ja kauhun huuto, nuorten naisten
pelko, isien ja äitien voimaton parku, voittajain raaka riemu, lasten
mykistynyt kauhu. Niin vaipui kristikunnan vanha kaupunki tuleen ja
tuhkaan, länsimaitten kohottamatta sormeakaan sen avuksi, ja varmaan
hävisi noina aikoina myös koskaan korvaamaton määrä vielä jäljelle
jäänyttä antiikin kulttuurin aartehistoa.

Mutta veljekset ajavat Tykkiportista sisään ja huomaavat, että syvä
rauha vallitsee tällä verisen muiston paikalla. Kalma on aikaa saanut
haltuunsa sekä voittajat että voitetut, ja heidän hautojensa päällä
tuossa nakuttelee vanha turkkilainen suutari nauloja saappaan kantaan
niin vilpittömän ja rauhallisen näköisenä kuin ei tällä paikalla
olisi murhan enkeli koskaan liikkunutkaan. Veljeksissäkin pääsee taas
vallalle elämään tyytyväinen, paikan idylliseen luonteeseen sopiva
tunnelma, ja he ajavat lähellä olevaan Kahrié-moskeaan, joka on entinen
kristitty basilika, rakennettu nykyiseen muotoonsa 14:lla vuosisadalla.
Sen etehisessä he nimittäin tiesivät olevan hyvin säilyneitä,
mainitulla vuosisadalla tehtyjä mosaiikkikuvia.

Ei ole tämän temppelin ympäristö suinkaan mikään Herran huoneelle
sopiva, vaan oli ainakin sillä puolella, josta veljekset paikalle
saapuivat, suoranaisia tunkioita. Erään laidalla kasvoi suunnattoman
suuri kaktus, tuo sama kasvi, jota perheenäidit Suomessa niin
liikuttavalla huolella pyytävät kasvamaan, ja kaktuksen juurella
majaili parvi suuria, likaisia ja kyllästyneen näköisiä koiranrötköjä,
arvattavasti Konstantinopolin entisten terveyspoliisien viimeisiä
jälkeläisiä. Moskean ulkopuolella oli joukko säälittävän näköisiä,
ryysyisiä turkkilaisia sotamiehiä, jotka kerjäten ojensivat kättänsä
tulijoita kohti. Ei taida näillä äijillä olla nytkään, jos ei ollut
sodankaan aikana, mitkään kuninkaalliset päivät.

Tullessaan moskean etehiseen, "exonarthex'iin", huomasivat veljekset,
että pyhäkön vanha pappi oli juuri toimittamassa jumalanpalvelusta. Hän
istui rukouskolkassa mumisten jotakin ja tehden merkillisiä liikkeitä
käsillään, ja hänen edessään oli joukko sotilaita polvillaan. Mutta
heti paikalla kun äijä äkkäsi, että nyt tuli outoja vieraita, lopetti
hän toimituksensa kuin leikaten, viittasi sotilaat menemään, ja saapui
myhäillen tulijoita vastaanottamaan. Hän oli vanha, herttaisen näköinen
äijä, joka omituista kyllä osasi jonkun verran saksaa. Ylpeänä kertoi
hän näytelleensä moskeaansa itse keisari Wilhelmille.

Moskean molempien etehisten katot on koristeltu mosaiikeilla, jotka,
maanjäristyksen aiheuttamia rosoja lukuun ottamatta, ovat erittäin
hyvin säilyneet ja loistavat kummallisen kirkasvärisinä ja neleinä;
ne ovat peräisin vuosilta 1310-20 ja kuvaavat Kristuksen ja Marian
sekä pyhimysten elämää. Henkilöiden asennot ja ilmeet ovat vapaita ja
rauhallisia, eivätkä ole kokonaan vaipuneet tunnettuun byzantinolaiseen
jäykkyyteen, vaan ovat yksilöllisesti eloisampia kaikki. Niissä samalla
ilmenevä lapsellinen ja naivi hurskaus tekee ne hartaiksi ja todellista
tunnetta herättäviksi. Turkkilaiset eivät ole peittäneet niitä värillä,
koska ne ovat etehisessä, mutta itse varsinaisen moskean lukuisat
mosaiikit on kaikki maalaten piiloitettu. Onneksi ne ovat siellä
säilössä ja saataneen kerran paljastetuiksi. Moskean nurkassa on pieni,
ehkä puoli metriä syvä komero, johon Simeoni sattui kurkistamaan.
Komeron seinät -- se ehkä oli hauta -- oli aikoinaan koristettu
pieniin marmorilevyihin hakatuilla korkokuvilla; kun näitä ei saanut
maalaamalla peitetyksi, oli turkkilainen runnellut ne taltalla kaikki
aivan muodottomiksi. Tuollaista raakalaisuutta ei voi olla suuttuen
näkemättä.

Mutta vanha pappi oli erittäin aulis selittämään ja näyttämään
aarteitaan, vaikkakin hänen selityksensä oli varsin yksitoikkoista
ja samanlaista. "Tässä kuvataan itämaiden viisaiden saapumista
Bethlehemiin -- kaikki mosaiikkia -- jah! Tässä kuvataan Marian ja
lapsen pakoa Egyptiin -- kaikki mosaiikkia -- jah! Tässä kuvataan
Kristusta -- kaikki mosaiikkia -- jah!" Ja jokaisen selityksensä
jälkeen, sanoessaan tuon vakuuttavan ja kehuvan "jah" huomautuksen,
katsoi ukko veljeksiä silmiin lapsellisen kirkkaasti ja vilpittömästi,
niin että näillä pian meni suu hymyyn. Kun ukko oli sitten saanut
juomarahansa, kääntyi hän nuhtelemaan lempeästi ystäväänsä herra
Bennadoa, kysyen häneltä moittivasti, miksi hän viime aikoina oli niin
harvoin tuonut muukalaisia hänen moskeaansa!

Väsymys valtaa pian tällaisilla retkillä, jolloin aina vain uudet
ja oudot nähtävyydet ovat edessä. Veljekset kääntyivät tästä
hotelliinsa päin, mutta pistäytyivät vielä sivu mennessään Aja
Sophian luona olevaan Mohammed III:n türbéhen eli hautakammioon. Se
on kahdeksankulmainen, sisältä kauniisti koristeltu rakennus, jossa
tämä pappa lepää valiopuolisonsa ja 48 lapsensa kanssa. Lattialla on
hautojen merkkinä yhtä monta vaatteella päällystettyä ruumisarkkua,
jotka eri suuruudellaan kuvaavat vainajain ikää. Siitä päättäen olivat
sulttaanin lapset enimmäkseen kuolleet pieninä. Poikalasten arkun
pääpuolessa oli merkkinä komea turbaani. Surumielinen tunnelma vallitsi
tässä barbaarisen upeassa hautakammiossa, joka tuntui olevan täynnä
lasten viattomia sieluja. Papan itsensä sielu oli luultavasti eräässä
helteisemmässä paikassa, sillä olihan hän (hallitsi vv. 1595-1603),
muista tihutöistä ja julmuuksista puhumattakaan, murhauttanut m.m. 19
veljeään.



XXXII.

Käynti Kultaisella sarvella. -- Wrangelin laivasto. -- Vanha
turkkilainen upseeri ja hänen mielipiteensä kreikkalaisista. --
Turkkilainen sotilas. -- Piastereitten voima ja hra Bennadon viimeiset
palvelukset. -- Lähtömeteli laiturilla. -- Iperohi-laivan matkustajat.
-- Dardanellit ja Gallipoli.


Tiedustelut laivoista osoittivat, että veljesten, elleivät tahtoneet
jäädä Konstantinopoliin pitemmäksi aikaa, tuli päästä lähtemään
Atenaa kohti Iperohi-laivalla maaliskuun 30 päivänä. Edellisenä
päivänä veljekset siis ryhtyivät ponteviin toimenpiteisiin saadakseen
passeihinsa kaikki ne merkinnät, joitta ei sieltä ketään pois päästetä,
s.o.: ententekomissionin leiman ja lääkärin todistuksen. 29 päivä
kuluikin suurimmaksi osaksi näihin juoksuihin, jotka sitäpaitsi
vielä kaikki epäonnistuivat, sekä välttämättömään lepoon, koska
ruumisraiskat rupesivat tekemään tenää. Simeoni ei kuitenkaan tahtonut
jättää kaupunkia käymättä Kultaisella sarvella ja sinne hän siis läksi
höyryvenheellä Galatan sillan luota.

Laivaliike Kultaisella sarvella on erittäin vilkas ja lisäävät sen
hyörinää lukemattomat kalastajain, rahtisoutajien ja huvipursien
joukot. Ääntä pidetään kaikkialla hyvänlaisesti, aurinko kimaltelee
laineilla ja molemmilla rannoilla levitteleikse kaupunki lukuisine
moskeoineen ja välissä olevine hökkeleineen. Simeonin huomiota
herättivät monet suuret höyrylaivat, joiden kyljessä oli venäläinen
nimi, mutta mastossa Ranskan lippu. Pian hänelle selvisi, että siinä
oli Wrangelin laivasto, jonka Ranska oli anastanut palkinnoksi
"avustaan". Laivoja oli paljon, joukossa suuriakin, ja tuli niillä
epäilemättä melkoinen miljoonamäärä maksetuksi.

Simeonia ja herra Bennadoa vastapäätä istui vanha, valkopartainen
turkkilainen, jonka silmät pälyilivät erittäin vilkkaasti joka taholle.
Herra Bennado tunsi hänet ja kertoi hänen olevan vanhan turkkilaisen
upseerin, joka ijässään oli ehtinyt ottaa osaa kolmeen sotaan. Kun nyt
kreikkalaisten juuri alkanutta hyökkäystä Vähässä-Aasiassa kemalisteja
vastaan Konstantinopolissa lehdistä ja yleisön keskustelustakin
päättäen seurattiin mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla, juolahti
Simeonin mieleen kysyä, mitä tämä vanha sotasankari kreikkalaisista
arvelee. Herra Bennado suorittikin tehtävän ja ukko alkoi vilkkaasti
kertoa, Bennadon toimiessa tulkkina. Pääpiirteenä ukon puheissa oli
rajaton halveksuminen kreikkalaisia kohtaan, eikä hän ollenkaan
epäillyt Kemalin voittoa. "Se on aivan varma", sanoi hän, "sillä
tunnen molemmat siksi hyvin. Kreikkalainen -- kas -- hän on hyvä
huutamaan että hjeh-hjeh-hjeh!, mutta annappas kun turkkilaiset
sotilaat ilmestyvät eteen, niin silloinkos lähdetään pakoon niin
että sandaalit lipisevät. Ei näistä kreikkalaisista ole mihinkään
-- aaaa-ah -- Mustafa Kemal -- kas siinä eri poika! Ja turkkilainen
sotilas -- maailman paras!" Ukon isänmaallinen innostus oli ilmeinen,
hänen silmänsä säihkyivät ja hän puristeli nyrkkejään. Simeoni tuli
ajatelleeksi, että turkkilaisilla saattaa todella vieläkin olla
Europalle varattuna joku noita vanhoja yllätyksiään, ja niinhän on --
Simeonin mielestä ikävää kylläkin -- todella käynyt.

Herra Bennado, joka itsekin oli ollut turkkilaisena sotilaana, kertoi
sitten, että näiden vähään tyytyväisyyttä esimerkiksi mitä muonaan
tulee, ja tyyntä urhoollisuutta, todellakin täytyy kunnioittaa.
Gallipolin taistelujen aikana ei heille kaikiste ollut antaa
mitään muuta kuin hiukan leipää ja vanhoja oliiveja, silloin kun
ryntääjäjoukot suorastaan mässäsivät kaikenlaisilla purkkiherkuilla.
Hänenkin mielestään turkkilainen kansa sinänsä oli kunnioitettavaa,
rehellistä ja siveellistä, mutta oli se onnettoman historiansa ja
keskuudessansa vaikuttamaan päässeiden voimain kautta joutunut
ihmiskunnan kehityksen uralta harhaan, ja on sieltä nyt vaikea
palata. Kreikkalaisten ja turkkilaisten välit Konstantinopolissa ovat
nykyisin hyvin kireät ja ainoastaan ententen sotajoukkojen läsnäolo
estää verenvuodatuksen; niitä välejä on varsinkin kiristänyt se,
että kreikkalaiset ovat täältäkin, itsensä sulttaanin kaupungista,
mobilisoineet kansalaisiaan sotaväkeen!

Mutta kun Kultainen sarvi on ympärillä, ei politiikka oikein tahdo
maistua. Tuossa tulee näkyviin muurien toisessa päässä oleva
samanlainen linna kuin Jedi Kulé, ja pian ollaan sataman perällä, jonne
turkkilaisten matalat kaleerit valloituksen aikana vedettiin. Siellä
on nyt kauniita huviloita, moskeoita ja muita sellaisia rakennuksia,
joille piniat ja kypressit tummalla värillään antavat ylhäistä,
kaunista leimaa. Iltapäivän tunnelma, ihanat näköalat, outo, ympärillä
hyörivä maailma, tuudittivat Simeonin jonkunmoiseen nautinto-rikkaaseen
horrokseen, josta hän heräsi vasta laivan töksähtäessä Galatan sillan
reunaan.

Seuraavana aamuna olivat hyvät neuvot kalliita, sillä laivan piti
lähteä kello puoli 3, mutta pilettejä ei myyty, ellei passeissa ollut
leimaa. Neuvokas herra Bennado kuitenkin lupasi järjestää kaikki.
Hyvää vauhtia mentiin virastosta toiseen ja kaikkialla voiteli herra
Bennado piastereilla vahtimestarit ja muut pikkupomot niin pehmeiksi,
että leimat tulivat kiireesti kuin anteeksi pyydellen, herra Bennadon
hymyillessä salamyhkäisesti ja muun yleisön kiroillessa, että mitä
etuoikeutettuja miehiä nämä ovat. Noissa konsulien ja lääkärien
eteisissä ja odotushuoneissa tunkeili muuten sellaista yleisöä, että
herra Bennado katsoi tarpeelliseksi vakavasti kehoittaa veljeksiä
pitämään taskujansa silmällä. Haju oli eksoottinen. Kello puoli 2 oli
kaikki valmista ja veljekset istahtivat tavaroineen herra Bennadon
hankkimiin vaunuihin, nähden ympärillään sarjan mitä moitteettomimmin
kumartuvia hotellin palvelijakunnan vartaloita. "Hyvästi Pera, hyvästi
Galatan myllertävä kaupunki! Sinua nähnemme tuskin koskaan enää!"

Rannassa oli vielä kestettävä tullitarkastus, mutta pyysi herra
Bennado saada mennä edellä. Hänen toimitettuaan siellä sitten eräitä
salaperäisiä menoja astuivat veljekset esiin ja saivat määräyksen
avata pienen käsilaukun. Simeoni teki sen, mutta tuskin sen lukko
oli rapsahtanut, ennen kuin virkamies löi leimat kaikkiin, ja sillä
oli asia selvä. Passeista otettiin nimet kirjaan ja Simeonin täytyi
ihmetellä, kuinka nopeasti nuori turkkilainen virkamies näytti
nimet tulkitsevan ja piirtävän paperiinsa sarjan mitä omituisimpia
koukeroita. Koska sitten laivan lähtöön oli vielä muutama hetki,
ilmoitti herra Bennado voivansa, jos herrat haluavat, tänä aikana
järjestää "pienen programmin". Hyvä on. Hän vei veljekset vieressä
olevaan merimiesten kaupunginosaan käskien varovasti kulkea kadun
keskustaa. Se, mitä veljekset siellä näkivät, vastasi täydelleen
merimies Nikon kuuluisaa kuvausta, eikä sitä siis ole tarvis tässä
tarkemmin selittää. Muutaman minuutin kuluttua oltiin laivalla.

Mieluinen tehtävä oli nyt veljeksille suorittaa herra Bennadolle hänen
hyvästi ansaitsemansa palkkio ja kiittää häntä kaikesta neuvokkuudesta
ja vaivoista, sillä olivatpa he huomanneet hänet kunnon mieheksi. Kuin
salama pujahti herra Bennado vielä viimeisellä minuutilla maihin ja
toi sieltä lähtölahjaksi rykelmän noita mahtavia Jaffan appelsiineja
sekä Simeonille laatikon erinomaisia turkkilaisia savukkeita, joiden
vertaisia tapaa vain Egyptissä. Kiitellen hyvästelivät veljekset myös
herra Toivo Tainion, joka kauemmin Konstantinopolissa oleskelleena
oli ollut veljeksille sympaattisena seurana ja auttanut heitä monella
tavoin auliilla neuvoillaan.

Laiturilla vallitsi aivan määrätön meteli: loputtomia, hirveitä
huutoja, mölähdyksiä, hikipäistä ähinää ja reuhaamista, Simeonin
kuitenkaan pääsemättä selville, mikä tämän kaiken aiheutti, mitään
erikoista työtäkään kun ei juuri näyttänyt olevan käsillä. Laiva
soittaa jo toisen kerran ja ihmisiä ruvetaan häätämään maihin,
mutta ei niillä silti näytä olevan erikoisempaa halua poistua.
Nytpä soi kolmannen kerran ja samalla irtautuu laiva laiturista,
ja silloinkos alkoi meteli. Laivan eri puolilta rupesi kuulumaan
hätäytyneitä huutoja, ja käsiään väänteleviä naisia ja lapsia ilmestyi
partaalle, vaatien parkuen maihin pääsyä. Kapteeni ei kuitenkaan
ollut millänsäkään, vaan antoi laivan hitaasti aloitella kulkuaan,
sillä hän tunsi nähtävästi entuudesta, miten tulisi käymään. Kuin
haukat kiiruhtivat nyt Stambulin venemiehet pursineen laivan ja
laiturin väliin. Akkoja ja lapsia pudota mätkähtelee veneisiin ja
sanoin kuvaamaton melu ja parkuna vallitsee. Tuolla ryntää myöhästynyt
matkustaja laiturille ja samassa on hänelle tarjona vene, joka on
siihen ilmestynyt ajatuksen nopeudella. Pian on hänkin laivassa, joka
nyt menee parempaa vauhtia. Melu hiljenee ja Kultainen sarvi alkaa
muuttua kimaltelevaksi Marmaran mereksi.

Veljekset seisovat peräkannella ja katselevat yhä kauemmaksi jäävää
Konstantinopolia. Vasemmalla siintää vanha kaupungin muuri ja sen
yläpuolella Aja Sophia solakoine minareeteineen. Sitten moskea
moskean jälkeen, kupooli kupoolin vieressä, Kultainen sarvi ja
oikealla Galata ja Peran kukkula. Kaikkialla valon kimaltelevaa ja
häikäisevää taittumista valkoisista pinnoista, ihmeellisen sinertävää
ja hienoa, pehmeätä avaruustunnelmaa, niin, sanoin tulkitsematonta
näköalakauneutta, joka etsinee vertaansa koko maailmasta.
Unohtumattomaksi painuu se katsojan sieluun.

Sokean eno-vainajansa kertomuksista oli Simeoni saanut tietää, että
merimatkoilla pidetään n.s. "lokikirjaa", johon päivittäin merkitään
kaikki tärkeimmät tapahtumat. Tämän johdosta määräsivät nyt Juhani
ja Tuomas, että koska heidän yhteinen matkansa epäilemättä oli
verrattavissa ainoastaan uuden ajan alussa tapahtuneisiin kuuluisiin
löytöretkiin, Simeonin velvollisuus oli ryhtyä pitämään merimatkoilla
tällaista "lokikirjaa", koskapa hän oli tullut heistä enimmän
perehtyneeksi kynän käyttöön. Totellen vanhimman veljen määräystä
hän siis avasi muistiinpanokirjansa ja rupesi tekemään säännöllisiä
merkintöjänsä, joista voidaan tässä julkaista eräitä otteita.

_Iperohi-laivalla, maaliskuun 30 p. klo 8 i.p._ Olemme laskeneet
ankkuriin, sillä joku ententen sotilaskomissioni tahtoo vieläkin
tarkastaa passit. Skutari ja Aasian sinertävät rantavuoret ovat
kauniina kuvana edessämme. Herrat upseerit kallistavat mielihyvällä
kurkkuunsa lasillisen konjakkia ja kupposellisen kahvia, jotka
ravintolan pitäjä on kiireesti heidän eteensä lennättänyt, lyövät
passeihin uudet leimat ja lähtevät tiehensä tuottamatta kellekään
mitään vaikeuksia. Matka jatkuu tasaisesti ja hyvällä vauhdilla.
Laiva on pieni, mutta sen järjestystä ja siisteyttä vastaan ei ole
oikeastaan mitään sanottavana. Matkustajat ovat, meitä ja erästä
amerikalaista nuorukaista lukuunottamatta, kaikki kreikkalaisia.
Ulommaksi merelle tullessamme ilmestyy hiukan sumuntapaista harsoa
ilmaan, estäen selvästi näkemästä kaukaa siintäviä rantamaisemia.
Merimatkan unettava yksitoikkoisuus rupeaa jo tuntumaan. Kello 6
syödään päivällinen, jota odotamme uteliaina. Päivällisellä näemme koko
matkustaja-aineksen. Amerikalainen nuorukainen on reilua yankee-tyyliä,
koristelematon ja vapaa sekä puheissaan että esiintymisessään. Tuossa
istuu miellyttävän näköinen kreikkalainen nainen, jonka ikä voi olla
jo kolmissakymmenissä. Hänellä on seuranaan kaksi kreikkalaista
upseeria, epämääräisen näköinen sivilihelleeni sekä lisäksi vanha,
partainen helleenivaari, joka elävästi muistuttaa Minervan pöllöä.
Tuolla taampana istuu kreikkalainen pariskunta, mies tumma, kookkaan
puoleinen, nainen aivan vaalea, tukka kuin kultaa. Sanotaan, että
tällaisia vaaleita kreikattaria vielä löytyy paljonkin. Päivällinen
aloitettiin öljymarjoilla ja öljykalalla. Ensi kertaa tutustuimme nyt
tähän Raamatun niin usein kiitoksella mainitsemaan hedelmään, joka
on kreikkalaisten mielestä Pallas Athenen lahja näille maille, mutta
meidän täytyi todistaa, että sen makuun nähtävästi pitää tottua,
ennen kuin voi käyttää sitä ruumiin ravinnoksi. Arvokkaalla ilmeellä
vei Juhani sen suuhunsa, pureskeli ja nielaisi yhtä vaikeasti kuin
ennen häränliha-annoksensa viimeisen suupalan. Liharuokana oli --
lammasta, ja jälkiruoka oli paistettu -- lampaanrasvassa. Juomana oli
kahdenlaista viiniä, valkoista ja punaista, joita tuotiin pöytään
kokolailla avonaisilla karahveilla. Valkoinen oli homeelta maistuvaa,
kitkerää ja nautittavaksi kelpaamatonta, mutta punaista voi juoda, kun
sekoitti siihen runsaasti raikasta vettä. Kreikkalaiset sen sijaan
näyttivät juovan sekä valkoisen että punaisen viimeistä tippaa myöten.
-- Keskustelumme päivällisen aikana herättää huomiota ja tuo kaunis,
tumma kreikatar tulee kohteliaasti englanniksi tiedustelemaan, mitä
kieltä puhumme. Vastauksemme näytti tekevän hänet hiukan epävarmaksi,
mutta ei hän huolinut sillä hetkellä ilmaista, ettei hän tiennyt
Suomesta juuri mitään. Meri-ilma ja aamupäivän väsyttävä touhu rupeavat
tuntumaan ja me painumme hytteihimme aikaisin.

_Maaliskuun 31 p._ Ankara huutopillin ääni ja kellon soitto herättää
meidät kello 3 yöllä. Ymmärrämme olevamme sumussa. Pian pysähdytään
kuitenkin kokonaan ja lastauksen ryskettä rupeaa kuulumaan. Kello
9:n seuduissa nousemme vihdoin kannelle tarkastelemaan Dardanelleja,
joiden läpi parhaillaan ajamme. Molemmin puolin avautuu eteemme
korkeakukkulainen, mutta pehmeäpiirteinen, sinertävässä autereessa
uiva maisema, autio, puuton, kuten näyttää, aivan eloton. Allamme on
ihanasti välkkyvä, vihreältä kuultava meri, jossa tuontuostakin näemme
delfiiniparven leikkivän. Ja yllämme on hienon sumuharson peittämä
taivas, josta auringonvalo siivilöityy pehmeänä ja hillittynä. Ei
näy laivoja, ei eloa rannoilla, tuntuu siltä kuin olisimme tämän
klassillisen näyttämön ainoina elävinä olentoina. Saavumme Gallipolin
niemimaan kärjen kohdalle, jossa äsken vielä riehui kamala taistelu
ja kuolema, ja jonne on kätkettynä tuhansia ja taas tuhansia
ihmisruumiita. Sitä ei voisi uskoa mahdolliseksi tässä hiljaisuudessa,
jota ei häiritse mikään muu kuin koneen yksitoikkoinen jyskytys,
lokin ikävystynyt kirahdus, kalaparven leikki, aallon pärskähdys ja
tuulen nukuttava humina. Ehkäpä kuitenkin tuhansien vainajien haamut
väikkyvät tuossa edessämme sumuhäivähdyksinä, tuijottaen meihin
ontoilla silmillään ja kysyen meiltä, itseltään, ihmiskohtalolta,
Jumalalta: "Miksi?" Turhaa kaikki! Aika on maailman meristä valtavin,
eikä löytyne sitä, jota se ei voi allensa haudata. Niemen kärjessä,
aivan maan vieressä, pistää merestä esiin kaksi laivan savupiippua; ne
ovat kuin hukkuvan kaksi viimeistä pinnalle kohoavaa sormea, joiden
suonenvedontapaiset värähdykset kertovat kuoleman kauhusta selvemmin
kuin miljoonat sanat.



XXXIII.

Tenedos-saari. -- Keskustelua kreikattaren kanssa. -- Politikoivia
kreikkalaisia. -- Lesbos ja Mytilinin idyllejä. -- Viimeinen mohikaani.
-- Musiikkia Sapphon ja Erinnan haudalla.


_Maaliskuun 31 p._ (Jatkoa.)

Päästyään ulos Dardanelleista kääntyy Iperohi kulkemaan pitkin Aasian
rannikkoa ja saapuu pian salmeen, jonka toisella puolella on matalahko
saari; ainoastaan kaksi korkeahkoa ja ryhmyistä kukkulaa siltä
kohoaa. Rannikko ja saari ovat aivan puuttomia ja paljaita, aution ja
yksinäisen näköisiä. Omituisin tuntein kuulen, että saari tuossa on --
Tenedos. Tuolla mantereella, jollakin noista kukkuloista, on siis ollut
pyhä Ilion. Nuo paikat, Homeroksen klassilliset taistelunäyttämöt,
jotka tähän saakka ovat kajastaneet niin kaukaisina ja satumaisina,
ovat nyt tuossa edessäni; olemme todella saapuneet muinaisen Hellaan
tarumaisille, sinertäville salmille. Nojaten laivan partaaseen
ja katsellen, kuinka meren pinta taittuu laivan tieltä, särkyen
miljooniksi, tuhansin värivivahtein hohtaviksi pisaroiksi, odotan kuin
lumottuna, että tuolla rannalla alkaisi taas Iliadin taistelun pauhu,
että saarelta tuosta lähtisivät uimaan ne kaksi Athenen käärmettä,
jotka julmaan syleilyynsä rutistivat Laokoonin ja hänen poikansa, ja
että ympärillemme ilmestyisi Hellaan sankarien monisoutuja, täynnä
vaskikypäräisiä sadun urhoja. Mutta äänetön rauha vallitsee tässä
vuosituhantisessa maan ja meren kalmistossa, joka kätkee itseensä
tutkimattomia salaisuuksia ja mitattoman määrän ihmissuvun kärsimyksiä.

Tällaisissa tunnelmissa ja niistä johtuvissa keskusteluissa kuluu aika
nopeasti. Huomaamme, että nuori upseeri on lyönyt toverinsa laudalta
ja anastanut kauniin kreikattaren itselleen kokonaan. He seurustelevat
innokkaasti, eikä kukaan muu pääse lähellekään. Päätänpä siis tehdä
upseerille kepposet. Kun hän poistuu hakemaan naisellensa jotakin,
menen kylmästi rouvan -- sillä sellainen hän on -- vierelle istumaan ja
aloitan keskustelun politiikasta, ympäristöstä, Suomesta ja kaikesta
mahdollisesta, mitä mieleen johtuu. Ja rouva on sivistynyt ja hyvä
keskustelija, jonka kanssa on soma haastella. Samalla pidän silmällä
upseeria, joka hetken kuluttua yrittää entiselle paikalleen, huomaten
sen suureksi pettymyksekseen "varatuksi". Hän poistuu ja koettaa
kuluttaa aikaansa muuten, mutta kärsii kaikesta päättäen ohjelman
katkeamisen tuottamaa ikävyyttä. En armahda häntä ollenkaan, vaan
luennoin rouvalle Suomesta ja katsahdan väliin lämpimästi hänen tummiin
silmiinsä, jolloin olen näkevinäni, kuinka vilun väreet kulkevat pitkin
vänrikin selkäpiitä. Vasta noin tunnin kuluttua kyllästyn itsekin, ja
luovutan paikkani viluissaan värjöttelevälle upseerille, joka rientää
saapuville niinkuin peura janoissansa.

Kreikkalaiset ovat nähtävästi kovia politikoitsemaan. Salongissa he
muodostavat oman ryhmänsä ja nytkös alkaa oudon kielen raksutus,
niin että kaikki puhuvat yhtaikaa. Minervan pöllö on väsynyt ja on
heittäytynyt sohvalle lepäämään, mutta ei malta hänkään, vaan puksahtaa
sieltä tuontuostakin pystyyn kuin pianon nappula, ja laskettaa
tulemaan vakuuttavaa puhetta aivan virtanaan. Kuuluu alituiseen sanoja
"basileos, Venizelos, Mustafa Kemal" j.n.e., josta päättäen asia koskee
tärkeitä päivän kysymyksiä. Rouva innostuu ja laskettaa sievästä
suustansa vilisevän virran politiikkaa, nousten seisomaan ja säestäen
puhettaan vakuuttavilla ja ilmehikkäillä käsien liikkeillä, mutta
Minervan pöllö pudistaa päätänsä ja alkaa kiivaasti raksuttaa vastaan.
Soma oli sitä hetkinen syrjästä kuunnella. Kreikkalaiset tekevät meihin
hyvän, sivistyneen vaikutuksen, ollen perin huomaavaisia ja kohteliaita
sekä siistejä.

Puolenpäivän aikaan lähestymme Lesbos-saarta, jonka korkeita,
siintäviä vuoria ihailemme, vaikka niiden paijaus ja karuus tekee
meihin, kun olemme tottuneet pitämään maisemille kasvillisuutta
luonnollisena osana, masentavan vaikutuksen. Rinteillä ehkä kasvaa
öljypuita, mutta kun se on matala ja harmaa kuin pajupuu, sulautuu se
nähtävästi taustaan niin tarkoin, ettei sitä kauempaa ollenkaan huomaa.
Vasta kello neljän seuduissa laskemme ankkurin Mytilinin, entisen
Mytilenen kaupungin satamaan. Olemme siis saapuneet paikalle, jolla
muinaisuudesta asti on ollut suuri maine kauneutensa, filosoofiensa ja
ihanien runoilijattariensa vuoksi.

Runous ja viisaus on kukoistanut tällä jumalten suosimalla saarella.
Siellä hallitsi Hellaan tyranneista jaloin, Pittakos, joka kukisti
sisäiset rauhattomuudet, sääti kansalleen viisaat lait ja --
luopui vallasta. Hän oli yksi Hellaan seitsemästä viisaasta, jonka
tunnuslauseena m.m. oli: "Tunne oikea hetkesi". Ehkäpä hän vallasta
luopuessaan noudatti juuri tätä omaa elämänohjettaan! Hän oli siinäkin
suhteessa onnellinen mies että hänellä oli vastustajana runoilijoita,
joiden nimi on maailmankuulu: Alkaios, Sappho ja tämän ystävätär
Erinna. Kun hiljainen maatuuli toi kaukaa ruohon ja kukkien tuoksua,
kun pieni, idyllimäinen kaupunki valkoisena ja puhtaana kuin neito
lepäsi tuolla kirkkaan lahden pohjukassa, korkean ja sinertävän
vuoren rantamalla, tuntui kuin Sapphon henki olisi tuulahtanut sieltä
vastaan, täynnä sydämellistä koruttomuutta, voittavaa hellyyttä ja
ihmeellistä kaipuuta. Tässä ympäristössä, joka on tulvillaan hiljaisen,
teeskentelemättömän, syvän tunteen runoutta, kohoaa Sapphon muisto
esiin puhtaana ja kirkkaana, sellaisena kuin hän todella on ollut:
ylevä runoilijatar, jonka mainetta jälkimaailma alhaisuudessaan on
koettanut loata. Hänen runoilijakoulunsa, nuorten neitojen piirileikki
Apollon lyyran ympärillä, on kaunein kuva muinaisuuden ylevän taiteen
maailmasta, jonka vasta tässä ympäristössä, sen omalla laulupaikalla,
oikein käsittää.

Mutta kirkuen ja huutaen laivan ympärillä tungeskelevat venemiehet
ovat parhaita aseita sille, joka vihaa runollisia tunnelmia ja tahtoo
ne karkoittaa. Hetken perästä olemme maissa ja lähdemme amerikalaisen
seurassa ajelemaan Mytilinin rantatietä. Vasemmalla puolellamme
kimaltelee kirkas meri, jonka hengähdys tuntuu tänne viileältä ja
rauhoittavalta, oikealla puolellamme on valkoinen marmorihuvila
toisensa vieressä, taustana jylhä vuori. Huviloiden pihoilla kasvaa
palmuja, appelsiini-, sitruuna- ja viikunapuita; niiden seiniä pitkin
kiipeilee muratti ja köynnösruusu, jonka punaiset kukat ihanasti
ympäröivät salaperäisesti verhottua ikkunaa. Tuon huvilan upean
vihreyden lomasta loistaa kauniin viekoittelevana Afroditen valkoinen
patsas, ja tuolla lehtimajassa näkyy itse Pan, luonnon salaisten ja
pyhien voimain jumala, selittämätön hymy partaisilla kasvoillaan
kuuntelevan suihkulähteen lirinää. Rauha vallitsee noissa huviloissa;
ihmisiä ei näy, vaan ovat ne kuin antiikin luonnon keskeltä äkkiä
löytyviä jumalten valkoisia pyhäkköjä. Tunnen yhtäkkiä tätä luontoa
katsellessani, joka on sama tänään kuin tuhannen vuotta sitten, kuinka
aikoinaan lapsuuden naivisella puhtaudella luotu antiikin kuva,
joka sittemmin katosi muistamattomiin, yhtäkkiä esiintyy sielussani
uudelleen niin kirkkaana ja kauniina kuin unelma koskaan voi olla. Minä
tiedän, ettei se voi olla tosi, mutta en anna sen itseäni häiritä,
sillä se on arvokkaampi kuin totuus.

Vetäen syvään omituisen pehmeältä ja suloiselta tuntuvaa ilmaa nousemme
sitten hetken kuluttua kaupungin vieressä, niemellä, olevalle vanhalle
linnoituskukkulalle. Vuosituhansia sitten on siinä jo arvattavasti
ollut kaupungin linna, akropolis, joka on saanut musertua aina
yhä uuden perustaksi, kunnes siinä nyt seisova, mahtavamuurinen
turkkilainen kastelli lienee toivottavasti viimeinen ihmisten
yritys tällä tavalla suojella itseään toisten väkivallalta. Lähelle
saavuttaessa tekevät muurit korkeudellaan ja paksuudellaan valtavan
vaikutuksen, samalla kuin ne ikäänkuin viskaavat tulijan kasvoille
vuosituhansien vaiheensa. Sillä onhan tuossa silmäini edessä muuriin
muurattuna suuria, valkoisia marmorijärkäleitä, pilarin kappaleita,
jäännöksiä muinoin tällä paikalla olleista antiikin rakennuksista,
jotka maailmassa jälleen valtaan päässyt pimeys on kahlehtinut näihin
muureihin kuin raakalainen vangiksi saamansa valkoisen orjan. Linna
muodostaa laajan nelikulmion, jonka pihalle menemme. Amerikalaisen
juoksennellessa muureilla valokuvauskoneineen seisahdumme katsomaan,
kuinka lesboslainen paimen lypsää vuohiaan kuten oli ehkä tehnyt tuhat
vuotta sitten, kuuntelemme jostakin kuuluvaa rauhoittavaa veden lirinää
ja päädymme pian katsomaan silmästä silmään vanhaa, kunnianarvoisen
näköistä turkkilaista, joka huomaamattamme on ilmestynyt viereemme,
kädessään pieni vesikannu, arvattavasti vettä noutamaan. Hän tervehtii
meitä turkkilaisten kauniilla tavalla, koskettaen otsaansa, huuliansa
ja rintaansa sekä sirosti samalla kumartaen. Me vastaamme ja koetamme
puhua, mutta hän pudistaa vain päätänsä hymyillen surumielisen
näköisenä, ja hänen tummat silmänsä loistavat kauniisti. Tunnemme
sääliä häntä kohtaan. Hän on meistä kuin viimeinen mohikaani tässä
Turkin vallan raunioilla.

Vaellamme pois linnoituksesta toista tietä ja näemme uusia linnoituksen
tärkeyden ja voiman todistuksia. Läjittäin on maassa vanhoja, suusta
ladattavia tykkejä, pään kokoisia rautapommeja ja kaikenlaisia
merkityksensä menettäneitä aseita, jotka varmaankin ovat monesti
puhuneet linnoituksen valleilta päättäväistä kieltänsä. Hetken
aikaa harhailtuamme löydämme vihdoin uloskäytävän, kreikkalaisen
sotilasvartioston meitä uteliaasti tarkastellessa, ja saavumme
jälleen kaupunkiin. Huoletonna siellä kuljeskelemme mielessä
sellainen erikoinen tyydytyksen tunne, joka syntyy sopusointuisessa
ympäristössä. Menemme kalarantaan, katselemme naivisti pirunkaloja
ja muita ihmeitä, naureskelemme hyväntuulisten ihmisten kanssa heitä
ollenkaan ymmärtämättä, harhailemme edelleen ja tulemme paikalle,
jossa valmistetaan öljytynnyreitä tulevaa oliivisatoa varten.
Katselemme kansan elämää, jonka tärkeänä osana täälläkin näkyy olevan
kortinpeluu, nargilehin (vesipiipun) poltto ja kahvin juonti, ja
joudumme vihdoin turkkilaiseen kaupunginosaan, jossa näyttää olevan
kauppa- ja käsityöläiskeskus. Myymälä myymälän vieressä tarjoaa mikä
mitäkin tavaraa, ja siisteys on täällä moitteeton. Lopuksi tulemme
konserttiin: turkkilainen poika hakkaa isoa rumpua minkä jaksaa ja
vanha ukko puhaltaa huiluntapaisesta ilmoille mitä yksitoikkoisinta ja
ikävintä tönötystä, jota kuitenkin kansa ympärillä näyttää hartaasti
kuuntelevan. Surullista on, että Sapphon ja Erinnan haudalla kaikuu nyt
tällainen musiikki.

Syötyämme kodikkaassa pikku ravintolassa, jonka isäntä kävi aina
näyttämässä, minkälaista kalaa ja lihaa hän meille aikoi valmistaa,
ja jonka seinällä oli surullisen haikea kuvasarja Heron ja Leanderin
ikimuistettavasta kohtalosta, lähdimme takaisin laivallemme. Oli jo
aivan pimeä, tähdet loistivat häikäisevän kirkkaina syvästi tummalta
taivaalta; meri oli tyyni, keinuen vain rauhallisina maininkeina,
ja illan ilma oli pehmeän ja suloisen lämmintä. Mytilinin kaupungin
ystävälliset tulet vilkkuivat meille viimeisenä tervehdyksenä tältä
idylliseltä saarelta.

Laivallemme oli poissa ollessamme tuotu komppania sotilaita, joita
vietiin Smyrnaan, lähetettäväksi sotanäyttämölle. Heitä makaili
kannella sikinsokin, mikä minkinlaiseen ryysyyn kääriytyneenä, toiset
nukkuen, toiset juoden, kolmannet lojuten ja rähisten. He olivat
pieniä, poikasen tapaisia miehiä, likaisia ja säälittävän näköisiä.
Vaikea oli ajatella, että heistäkin useat muutaman viikon kuluttua
lahoisivat Aasian kallioilla.



XXXIV.

Smyrnan satamassa. -- Maihin pääsy kielletty, -- Kreikkalaiset lähtevät
rintamalle. -- Chios ja Kapudan pasha. -- Matkustava italialainen. --
Tutkimus meritaudista.


_Huhtikuun 1 p._ Heräilimme kello seitsemän aikaan ja kiiruhdimme
kannelle tiedustelemaan syytä, miksi ei matka jatku. Edessämme on
rantapenkereellä laajalta näyttävä kaupunki, taustana jylhän korkeat
vuoret, joita häämöittää myös oikealta ja vasemmalta. Olemme saapuneet
Smyrnan satamaan. Tämän lahden rannalla jossakin on siis muinainen
Phokaia, jonka yritteliäät asukkaat m.m. aikoinaan perustivat
Marseillen kaupungin. Vähäinen ei siis ole ollut täälläkään helleenien
virkeys ja voima.

Meidän täytyy tunnustaa, että tietomme tästä kaupungista ovat
peräti vähäiset. Muistamme, että sekin riiteli itselleen Homeroksen
syntymäpaikan kunniaa, ehkä paremmalla oikeudella kuin sen kuusi
kilpailijaa, ja että se antiikin aikoina oli hyvin tärkeä paikka,
roomalaisten mielestä "Aasian ensimmäinen kaupunki". Täällähän myöskin
Marcus Aurelius poltatti roviolla pyhän Polykarpuksen, jonka hautaa
vieläkin näytetään. Turkkilaiset kuuluvat sanovan Smyrnaa "Aasian
silmäksi", ja on se aikoinaan ollut Turkin rikkaimman vilajeetin
pääkaupunki. Meille ilmoitetaan, että asukkaita saattaa olla noin
250,000, frankeilla, kreikkalaisilla, turkkilaisilla ja juutalaisilla
omat korttelinsa. Eipä kumma siis, että haluamme nähdä sitä edes
vilahdukselta tarkemmin, ja soudamme siis maihin.

Rantalaiturille pääsemmekin, mutta emme siitä etemmäksi sillä se
sotilasvirkailija, joka voisi antaa meille siihen luvan, ei ole
saapuvilla. Keskustelemme siinä saksaa taitavan sihteerimäisen miehen
kanssa ja odottelemme, mutta tuota upseeria ei vain kuulu. Lopuksi
kyllästymme olemaan heidän narreinaan ja soudamme takaisin laivalle.
Smyrna on kreikkalaisten pääetappipaikka ja vartioivat he sitä
sotilaallisista syistä ankarasti, peläten vakoojia. Saamme siis tyytyä
katselemaan tuota muinaista kaupunkia laivan kannelta.

Äkkiä herättää vilkas ampuminen huomiotamme, kuuluu hurraahuutoja ja
äänekästä rähinää. Satamasta lähtee partaita myöten sotilaita täynnä
oleva vanha siipilaiva, ohjaten kulkunsa tuonne jonnekin rannikon
toiseen kohtaan, ja sotilaat ne nyt ampuvat ja hurraavat -- he
lähtevät pian sotanäyttämölle. Tähän isänmaalliseen mielenosoitukseen
yhtyvät kaikki satamassa olevat kreikkalaiset laivat, toimeenpannen
mahdollisimman äänekkään vihellyskonsertin, jolloin syntyy korvia
huumaava patrioottinen rähinä. Meidänkin laivamme päästää muutamia
kumeita isänmaallisia mylvähdyksiä, mutta vaikenee sentään kohtuullisen
pian. Mutta vieressämme oleva pieni hinaajapahanen on sen sijaan
äärimmilleen innostunut. Yhtämittaa se vinkuu ja parkuu voimainsa
takaa, kiljaisten varmuuden vuoksi vielä sittenkin, kun kaikki muut
jo olivat vaienneet. "Sehän nyt vasta kiusallisen patrioottinen
laiva on", tuumi Juhani jo hermostuneena. Olemme panneet merkille,
ettei suuri ranskalainen sotalaiva, joka "makaa" tuossa lähellä kuin
harmaa, nukkuva peto, ole pienimmälläkään tavalla ottanut osaa tähän
mielenosoitukseen.

Vietämme oloamme Smyrnan satamassa syömällä ehkä liian runsaan annoksen
kuuluisia Smyrnan viikunoita. Pian on laivamme jälleen matkalla,
kohti Chios-saarta, jossa on seuraava pysähdyspaikkamme. Sotainen
näky Smyrnan satamassa on kohottanut kreikkalaisten matkatoveriemme
isänmaalliset tunteet korkeimmilleen ja kiivas poliittinen keskustelu
on seurauksena. Minervan pöllö, joka on nähtävästi nukkunut huonosti,
herää unestaan salongin sohvalta ja rupeaa äyskimään joukkoon
tarmokkaasti kuin vanha äreä koira. Olemme kuitenkin huomaavinamme,
että tässä keskustelussa ei ole mitään voitonriemun leimaa, vaan
päinvastoin syvää huolestumista; emme tienneet silloin, että Mustafa
Kemal oli antanut kreikkalaisille juuri näinä päivinä hyväisesti
selkään, vaikka sanomalehdet olivatkin levitelleet vain voiton
julistuksia.

Samat korkeat, mutta pehmeäpiirteiset vuoret, välkkyvän puhdas
meri ja huikaiseva sininen avaruus. Ihmisasuntoja ja aluksia näkyy
ylen harvassa, surumielinen autius on kaiken pääleimana ja turhaan
etsii silmä vehmasta vihreyttä tahi edes ainoatakaan puuta mistään.
Illan jo hiukan hämärtäessä saavumme Kastroon, Chioksen muinaiseen
pääkaupunkiin, joka sievänä ja idyllisenä tuossa kukkulan juurella
eteemme ilmestyy. Vaikka viivymme satamassa vain hetken, menemme
kuitenkin maihin saadaksemme edes käyttää jalkaamme tällä merkillisellä
paikalla.

Olihan Chios muinoin tärkeä saari, jolla on pienuudestaan huolimatta
Kreikan ja Persian välisissä taisteluissa ja siitä alkaen ollut oma,
tavallaan sangen itsenäinen; voimakasta oman erikoisuuden tuntoa
uhkuva historiansa. Kammottavan maineen se on saanut helleenisen
maailman orjakaupan keskuksena; kerrotaanhan saarella siihen aikaan
asuneen noin 100,000 orjaa ja 30,000 vapaata. Antiikki kulttuuri on
siellä kukoistanut, kuvanveistäjäkoulustaan se on ollut kuuluisa.
Ellei persialaisia ja turkkilaisia olisi ollut, olisi tuolla pienellä
saarella saattanut kehittyä ikiarvoisia helleenisen kulttuurityön
saavutuksia. Mitä ovat sitten turkkilaiset tehneet? Yksinkertaisesti
murhanneet tämän saaren. Todistukseksi kelvannee seuraava
historiallinen, muutamalla sanalla kerrottavissa oleva tapaus.

Helmikuussa 1821 yhtyivät chioslaisetkin Kreikan vapaussotaan, mutta
joutuivat tietysti tappiolle. Tämän johdosta pani turkkilaisten
päällikkö Kapudan pasha huhtikuussa seuraavana vuonna toimeen nämä
rangaistukset: 23,000 asukasta murhattiin, 47,000 myytiin orjiksi;
loput 5000, joita uhkasi sama kohtalo -- kuolema tahi orjuus -,
pääsivät pakoon. Tällaista tapahtui Europassa tasan sata vuotta sitten.

"Turkkilaiset ovat petoja, eläimiä", puhuu kaunis kreikatar murtunein
mielin ja kyynelsilmin, kun muistelemme tätä tapausta. "He ovat
urhoollisia eläimellisen luonteensa vuoksi, siksi, että ovat vielä
raakalaisia, joiden sielua ei elähdytä mikään korkeampi ja jalompi
inhimillisyys. Te Pohjolan muukalaiset olette usein ihmetelleet
näiden saariemme puuttomuutta. Tietäkää, ettei niiden joukossa
ole monta, joita turkkilaiset eivät olisi joskus hävittäneet niin
perinpohjin, ettei niihin ole sanottavasti jäänyt mitään elollista.
Te muistatte venäläisten menettelytavan maailmansodan aikana, kun
heidän täytyi luopua jostakin alueesta: se evakuoitiin, toisin sanoen
hävitettiin perinpohjin. Tämän menettelytavan ovat venäläiset oppineet
turkkilaisilta, jotka usein kaatoivat saarien öljypuumetsätkin
kostaakseen asukkaille niiden vapaudenrakkauden".

Me vaikenemme ja häpeämme. Ellei Byronia, Fabvier'ta ja Myhrbergiä
olisi, ellei olisi ollut filhelleenistä liikettä, ei Europalla olisi
pienintäkään syytä, johon vedota puolustuksekseen. Ja nyt, kun Kreikka
jälleen sadan vuoden kuluttua taistelee perivihollistaan vastaan
saadakseen haltuunsa sille kaikilla historian oikeuksilla kuuluvat
alueet, on Europa kylmä, vieläpä vahingoniloinen.

Mutta nyt on Chios onnellinen, sillä se on vihdoinkin päässyt yhtymään
vuosituhantiseen jonialaiseen emämaahansa. Appelsiini-, sitruuna- ja
mantelipuu antaa siellä runsaan hedelmän ja siellähän ainoastaan koko
Kreikan alueella kasvaa omituinen mastiks-puu (_Pistacia lentiscus_).
jonka pihka kiteytyy suolan kaltaisiksi, väkevätuoksuisiksi
"kyyneleiksi". Pienissä saviruukuissa tuodaan niitä laivalle kaupan,
ja kummastukseksemme lioittaa matkatoveriksemme jostakin ilmestynyt
sivistynyt ja hieno italialainen nuorukainen niitä kourallisen veteen
ja juo täten syntyneen maitoharmaan juoman mielihyvällä, sanoen sitä
"kristalliseerautuneeksi paloviinaksi". Meistä se oli tavallaan
juomakulttuurin huippukohta.

Omituista on muuten yhtäkkiä kohdata tällaisilla syrjäisillä
seuduilla sellainen henkilö kuin tämäkin nuorimies. Sivistyneellä
avomielisyydellä hän ryhtyi kanssamme keskustelemaan ja pian
huomasimme, ettei hän ollut mikään tavallinen mies. Hän käytteli
sujuvasti ranskaa, saksaa, englantia ja venäjää, sekä tuntui Parisissa
paljon olleen tekemisissä venäläisten emigranttien kanssa, missä
asioissa, jäi kuitenkin salaisuudeksi. Mutta mielipidettään heistä
hän ei salannut, ja myöntää täytyy, ettei se ollut heille edullinen.
Venäläisen huolettomuus, tuhlaavaisuus ja nautinnonhimo oli herättänyt
hänenkin huomiotaan, eikä hänellä näyttänyt olevan suurta uskoa
mihinkään siltä taholta tapahtuvaan "ylösnousemukseen". Sitten siirtyi
keskustelu matkailuun, ja tuntui hän olleen melkein kaikissa Europan
maissa, joissa sanoi matkustelleensa isänsä, pankkiirin, asioilla
Uteliaana tiedustelin, minkä vaikutuksen Atena häneen oli tehnyt.

"Kaupunki on", vastasi hän harkitsevasti, "kuin uudenaikainen
hautausmaa, mutta ilman mitään hautausmailla usein niin rehevää
kasvillisuutta. Kadut ovat siistejä, suoria ja leveitä, mutta
ihmiset, jotka niitä myöten kävelevät, ovat ikäviä. Jos olette naivin
historiallisen ihanteellisuuden uhri, miellyttää teitä Akropolis, mutta
muuten -- miss! Karyatidit mahtuvat piiloon kolmen henkilön taa, ja
koko Akropolis mahtuu Sofian kirkkoon".

Tässä oli siis tilaisuus panna itsensä koetteelle, oliko naivisti
ihanteellinen, vai italialaisesti arkipäiväinen, korkeuksia ja
pinta-aloja mittaava sielu.

Illalla jouduimme oikein kartan avulla tekemään koko
matkustajaseurueelle selkoa Suomesta, missä se on ja mikä se on.
Nähdessään Suomen Kreikkaan ja suurvaltoihinkin verraten suuren
pinta-alan hämmästyi yleisö peräti ja veljesten kansallisuus-arvo
kasvoi sen silmissä kovasti. Meitä puolestamme ällistytti heidän suuri
tietämättömyytensä ja toiselta puolen taas se, että eräs vanhempi
upseeri tuntui olevan selvillä m.m. siitä, että Venäjän puolelle
rajaamme on jäänyt paljon suomalaista asutusta. "Se on teidän tietysti
vielä valloitettava pois", arveli hän uskollisena oman valtakuntansa
samanlaisille pyrkimyksille.

Menen kannelle. On tähtikirkasta, mutta tuuli on kiihtynyt. Tuolla
välkkyvät tuttuina Otava ja Kalevan miekka, vaikkakin eri asennoissa
kuin meillä. Lähetän niiden kautta kotiin terveiset. Pian tunnen
kuitenkin olevan syytä kiireesti painua kannen alle, koskapa laivan yhä
enenevät keinahdukset ennustavat pahaa. Mennessäni kerkeän huomata,
kuinka sama huolestuneen vakava ilme, jonka tiedän omia etsautuneita
kasvojani kaunistavan, asuu jokaisen kanssamatkustajani naamalla.
Päällystö tekee tilanteesta omat kylmät johtopäätöksensä, lähettäen
laivapojan tuomaan jokaisen vuoteen reunalle eräänlaisen kamalan
astian, jonka nähdessäni tiedän, mikä on kohtalokseni tuleva. Laiva
painuu altani jonnekin hyvin alas, ja luulen jo riippuvani ilmassa, kun
se samalla palaakin takaisin ja lähtee viemään minua ylöspäin. Tämä
liike keskeytyy kuitenkin pian, ja tunnenkin olevani kätkyessä, jota
meren äiti suuttuneena heiluttaa, kunnes kätkyt yhtäkkiä muuttuukin
jonkunmoiseksi pitkäksi matoksi, jota kaksi irvistelevää hirviötä
molemmista päistä heiluttaa, viskellen minua ilmaan ja pudistellen
minut aivan sekaisin. Silloin antaudun kohtaloni valtaan ja Tuomaan
isälliseen hoitoon, sillä täytyy myöntää, että hän ja Juhani olivat
aivan tunteettomia koko keinumiselle, kehdaten vielä sanoa, että se oli
heistä hauskaa.

Keltatukkainen kreikatar huutaa tuolla apua kimeällä ja kuolevalla
äänellä, koko laivan täyttää tuska ja hammasten kiristys. Vetäkäämme
suojeleva esirippu kaiken eteen ja antakaamme Poseidonin saada
osuutensa, sillä muu ei auta. Tuskieni lomassa mietiskelen alistuvasti
meritautia ja ijäisyyskysymyksiä.

Tähän lopetti Simeoni tällä erällä "lokikirjansa".



XXXV.

Pireuksessa. -- Klassillisen nimistön käyttöä. -- Ensi vaikutelma
Ateriasta. -- Tulo Akropoliille. -- Parthenonin tyylin perusajatus.
-- Akropolis nykyhetkellä ja sen hävityksen vaiheita. -- Akropoliin
tunnelma.


Kun Simeoni heräsi huhtikuun 2 päivänä 1921 kello 6 aamulla Pireuksen
satamassa, tunsi hän äskeisistä kokemuksistaan huolimatta olevansa
hyvässä kunnossa sekä kiiruhti kannelle niin nopeasti kuin mahdollista.
Sielläpä jo Tuomas ja Juhani ottivat tyyntä ja kylmää yleissilmäystä
tästä kuuluisasta satamasta, jossa Themistokleen henki tuntuu.
Simeonin odotus ja uteliaisuus purkautui seuraavaksi syvämietteiseksi
huomautukseksi: "Pojat, tämä on Pireus." -- "Niin kuuluu olevan", tulee
vastaukseksi. Ruvetaan puuhaamaan maihin lähtöä.

Satamassa vallitsee vilkas elämä. Siihen on ankkuroituna kymmenittäin
suuria rahtihöyryjä, joilla kaikilla on klassilliset nimet. "Kyllä on",
huomauttaa Juhani, "etevää laitella täällä laivastoaan kuntoon, kun
on niin mainio tilaisuus valita omasta historiastaan hyviä laivojen
nimiä, ja hauskaahan on nähdä, että ovat niin tehneetkin. Mikäli olen
huomannut, käyttelee muu Europa klassillista nimivarastoa toisiin
tarkoituksiin, etupäässä koirien ja härkien nimiksi. Mistähän se
johtunee? Maailmansodan jälkeen on tässä tapahtunut se muutos, että
kaikista parhaat koirat ja härät saavat nyt saksalaisten kenraalien
nimet."

Juhani ei saanut yksinpuheluunsa vastausta, sillä laivain välissä
puikkelehtivat, huutavat ja mölähtelevät venemiehet vaativat kiinteätä
huomiota osakseen, erikoisesti harvinaisen ja nähtävästi tähän
suuntaansa päin äärimmäisyyspisteensä saavuttaneen housujen mallin
vuoksi. Vihdoin päästiin lähtemään maihin ja sanottiin hyvästit
hauskalle Iperohille ja sen matkustajille. Mainittava on, että
kreikkalainen vänrikki oli säätynsä voitonvarmalla strategialla lyönyt
yhä lujemmat kahleet tumman kaunottarensa ympärille, Simeoninkaan
voimatta sitä estää, ja jäivät he molemmat veljesten lähtiessä
seisomaan laivan partaalle, tuijottaen toisiaan silmiin hellästi
ja ymmärtäväisesti. Eipä tiedä, minkälainen romaani siinäkin sai
alkukuteensa vireille.

Veljekset ajavat aamuvarhaisella heräilevän Pireuksen läpi Atenaa
kohti. Satamakadut ovat likaisia, täynnä laivanmeklareita ja
kapakoita, mutta ylempänä on Pireus siisti ja miellyttäväkin.
Valkoisen kalkkipölyn peittämä viertotie mutkittelee kiusallisesti,
kunnes se vihdoin Pireuksesta päästyään viepi viivasuorana Atenaan.
Maiseman puuttomuus tekee täälläkin ikävän vaikutuksen. Kartasta
toteaa Simeoni sykkivin sydämin, että tuo siintävä vuori tuolla on
Hymettos, tuo Pentelikon, ja tuo terävä keila Ligabettos, jotka Pallas
Athenen muurina ympäröivät hänen lemmikkikaupunkiansa. Pian huomaa
Simeoni jotakin, joka saa hänet vaieten ja jännittyneenä teroittamaan
katsettansa: Akropoliin korkea ja jyrkkäseinäinen kukkula kohoaa
kaupungin laidassa, huipullansa jalopiirteinen temppeli, Parthenon.
Voimallisesti sykähtää sydän sen nähdessään ja jo nyt toteaa Simeoni
olevansa juuri sellainen naivin historiallisen ihanteellisuuden
täyttämä sielu, josta italialainen oli niin yliolkaisesti puhunut.

Saavutaan kaupunkiin ja katsellaan kummastellen sen siistejä katuja,
valkoisia marmorirakennuksia, upeita appelsiinipuupuistoja, joissa
on hedelmät parhaillaan kypsymässä, hyvin puettua ja sivistyneen
näköistä kansaa, sanalla sanoen: uudenuutukaista, joka suhteessa
länsieuropalaista kulttuurikaupunkia, joka ansaitsee marmorikaupungin
nimen suuremmalla syyllä kuin luultavasti moni muu paikka maailmassa.
Vaikka se on vuosisatoja ollut turkkilaisten hallussa ja tullut
monta kertaa hävitetyksi ja ryöstetyksi, ei siinä voi huomata mitään
muuta itämaisuuden jälkeä kuin kaamean synkissä puvuissaan kulkevat,
vastenmielisen ja kolkon vaikutuksen tekevät kreikkalaiskatoliset
papit. Totisesti: nuo ilmiöt ovat niin räikeässä ristiriidassa kaiken
sen kanssa, mitä on tottunut helleeneille ominaiseksi käsittämään,
ettei voi niitä säikähtämättä tässä valoisassa ja kirkkaassa
ympäristössä nähdä; väkisinkin tulee verranneeksi niitä persialaisiin,
jotka mahdollisesti ovat uudelleen saapuneet tänne vaatimaan
helleeneiltä maata ja vettä alammaisuuden merkiksi.

Hotellissa täytyi Juhanin ja Tuomaan ryhtyä vakaviin toimenpiteisiin:
sen sijaan että olisi -- ruvennut kiireesti tarpeellisiin peseytymis-
ja ruokailupuuhiin, makasi Simeoni vain rynkämöisillään hotellin
akkunalaudalla tuijottaen edessänsä olevaan ihanaan näköalaan yli
kaupungin, Akropoliille ja sinisille vuorille. Hänet talutettiin
varovasti siitä pois, ettei hän vielä tapaturmaisella putoamisellaan
olisi tuottanut retkelle ylimääräisiä kustannuksia, ja annettiin
hänelle vakavat nuhteet. Sitten mentiin kiireesti Cookin
matkailijatoimistoon tiedustelemaan, milloin päästäisiin lähtemään
Aleksandriaan, jonne "tästä oli truiskattava yli", kuten Juhani asian
määritteli.

Siellä painui aluksi Simeonin päivä pilveen. Laiva lähtisi
Aleksandriaan tänä iltana kello 6 ja seuraava vasta aikaisintaan viikon
päästä, jos silloinkaan. Armotta päättivät Juhani ja Tuomas, että
oli siis lähdettävä tänään, niin ikävää kuin olisikin jättää Atena
näin vähälle. Mutta juuri kun he ostelivat pilettejä, ilmoitettiinkin,
että hallitus oli takavarikoinut sen, samoin kuin muutkin laivat
sotilaskuljetusta varten. Juhani ja Tuomas menivät harmaan näköisiksi
ja Simeoni koetti olla lojaalinen heitä kohtaan, mutta sydämessään
hän kiitteli kohtaloa, joka salli hänen näin pitkäksi aikaa jäädä
tälle muistorikkaalle seudulle. "Kyllä kai sinä nyt saat oikein
peherrellä kiviraunioillasi!" sadatteli Juhani harmistuneena moisesta
viivykistä. "Älä ole milläsikään", lohdutti Simeoni, "kyllä täältä
vielä poiskin päästään. Otetaan Cookilta opas ja lähdetään liikkeelle".
Opas löytyikin kohta, ja kun Juhani kuuli, että hänen nimensä oli
Konstantinos Kangas, sanoi hän ilahtuneena: "Terve mieheen! Koska sitä
on niinkuin tänne saavuttu?"

Kulkiessaan Akropolista kohti oli Simeoni näkevinään unta. Hänen
ympärillään liikkui hikipäin puuhailevia työmiehiä, orjia,
käsityöläisiä, jotka kaikki oli puettu yksinkertaiseen, karkeasta
villavaatteesta tehtyyn "exomis"-viittaan, joka oli vain polviin saakka
ulottuva ja jätti molemmat kädet vapaaksi. He olivat enimmäkseen
avopäin ja suorittivat tehtäviään niin paljon kuin mahdollista tuossa
ahtaalla kadulla. Useimmilta oli hiukset leikattu lyhyeksi. Kaikkialla
tuoksui valkosipuli, joka leivän ohella muodosti ateenalaisten
pääravinnon. Ylhäisen arvokkaina ja kuin näitä työmuurahaisia
huomaamattakaan vaelsi joukossa ylpeän näköisiä kansalaisia, puettuina
hienosta liinakankaasta tehtyyn "chitoniin" ja sen ympärille kauniisti
ja miehekkäästi laskostettuun "himationiin". Oli aamu ja nämä vapaat
ateenalaiset olivat menossa tavalliseen parturitupaansa, saadakseen
tukkansa ja partansa käherretyksi sekä kuullakseen päivän ensimmäiset
kuulumiset siinä "viinittömässä symposionissa", joksi Plutarchos
seurustelua parturituvissa sanoo. Seisahtuen sellaisen oven pieleen
kuuleekin Simeoni seuraavan keskustelun: "Olin eilen", sanoo muudan,
joka nähtävästi on vieras Atenassa, "Perikleen luona päivällisillä
ja esiintyi siellä emäntänämme ihanin nainen, minkä koskaan olen
nähnyt. Ihastuneena kysyin eräältä toiselta vieraalta, mikä Perikleen
puolison nimi on. 'Hyvä ystävä', vastasi tämä hiljentäen ääntään,
'Aspasia ei ole oikeastaan hänen puolisonsa. Aspasia on syntyisin
Miletosta, eivätkä ateenalaiset saa mennä naimisiin muukalaisen kanssa,
niin että mitäs tehdä! Mutta heillä on lapsi ja he elävät parempana
parina kuin monet avioliitossa olevat. Toista vaimoa ei Perikleellä
ole, enkä kehoittaisi ketään ajattelemaan Aspasiasta muuta kuin että
hän on Perikleen puoliso'". Sitten muukalainen siirtyi kyselemään
Sokrateesta, tiedustellen, mikä mies hän oikeastaan mahtoi olla,
jolloin ateenalainen kuului vastaavan, että Sokrates oli hyvin viisas
mies, mutta joissakin suhteissa löyhäpäinen. Niin ainakin järkevät
ihmiset sanovat...

Simeoni vaeltaa nyt Akropoliille pitkin sinne johtavaa pyhää tietä. Hän
saapuu tuon jyrkkäreunaisen kukkulan länsipuolelle ja rupeaa nousemaan
kohti Propylaionin porttipylväistöä. Oikealla puolella on hänellä
Nike Apteroksen viehättävä, pieni temppeli, vasemmalla Pinakothek, ja
edessä kolmiporttinen Propylaion. Pyhä ovi avautuu ja hän seisoo kuin
huumautuneena Akropoliin aukean edessä. Aurinko lähestyy laskuaan.
Sen viimeiset säteet kultaavat hänen edessään olevat rakennukset ja
kuvapatsaat, heijastuen niiden monenvälisistä pinnoista tuhansina
eri vivahduksina. Mahtavana kohosi hänen edessään tuossa Athena
Promachoksen jättiläiskokoinen vaskipatsas, jonka keihään kärjestä
auringonvalo näytti tulena välähtelevän. Satojen kuvapatsaiden ja
alttareiden välitse hän astuu arkana hiipien eteenpäin, ja noiden
patsaiden jäykistynyt hymy ja tuijottavat silmät näyttävät seuraavan
häntä joka paikkaan. Hän saapuu Parthenonin luo ja ymmärtää ensi kertaa
elämässään sen saavuttamattoman suuruuden.

Hän oli selittänyt itselleen goottilaisen tyylin perusajatuksen
omalla, ehkäpä hyvinkin fantastisella tavallaan, ja oli tullut siihen
tulokseen, että se oli pyrkimyksen ja taistelun, keskiajan syvästä
pimeydestä ylös nousevan, mutta loppuratkaisua löytämättömän sielun
symbooli. Mutta tuo ei tyydyttänyt häntä enää, sillä se, taistelu ja
pyrkimys, ei sittenkään ollut päämäärä, vaan tie, keino. Lopullinen
hengen taistelun voitto sisältää rauhan ja levon, ijankaikkisen
tyydytyksen. Ja Simeoni ymmärsi, että Parthenon oli tavallaan
saavutettu päämäärä, joka sisälsi tuon rauhan, kaipaamatta enää mitään.
Ihmisen sielun on vallannut pyhä ja kirkas jumaluusajatus, jolle hän
on palavasti etsinyt näkyväistä symboolia, kosketettavissa olevaa
vertauskuvaa, joka kaikissa kohdissaan, joka viivallaan ja suhteellaan,
tulkitsisi katsojalle tuota korkeata ajatusta ja herättäisi hänen
sielussaan sen tuottaman onnen, rauhan, jumalallisen sopusoinnun
ja viihdytyksen tunteen. Niin syntyi Parthenon ja niin syntyi koko
muinaisen Kreikan taide.

Koko Akropolis henkii tätä samaa, viileää ja sielua rauhoittavaa
suurta lepoa. Sen pieni alue on kuin yhtenäinen, saman luovan
hengen mestariteos, jossa jokainen kohta on saatettu kokonaisuuden
kanssa sopusointuun. Ja Simeonin mieleen nousee kysymys, kuinka on
ymmärrettävissä ja mahdollista, että Hellaan kansa oli voinut nousta
näin korkealle henkiselle tasolle aikana, jolloin koko maailma oli
barbaarisen pimeyden vallassa? Miksi juuri sille oli avautunut kyky
ymmärtää kauneuden maailma ja temmata se keskuuteensa loistamaan
näkyvinä symbooleina? Onko tuolla sinisellä merellä, sen tuhansilla
saarilla, näillä siintävillä vuorilla ja tällä lempeällä ilmalla
jumalallinen hedelmöittämisen voima ihmissieluun? Vastaukseksi tähän
kysymykseen voidaan tuoda tuhatkin eri seikkaa, voidaan koota ne
yhteen ja muodostaa niistä järjellisiä, sangen selittäviä ja kauniita
teorioja, ja kuitenkin se jää lopullista ja tyydyttävintä vastausta
vaille, Simeonille se aina on ollut ja on yhäkin ihme.

       *       *       *       *       *

Simeoni herää unelmistaan ja melkein parkaisee kauhusta. Auringon
kuuma ja räikeä hehku valaisee hänen edessään raunioiksi luhistunutta
Propylaionia, ajan musertamaa Niken temppeliä, Pinakothekia, soraläjiä.
Kun hän toveriensa kanssa tulee Akropoliin aukeamalle, kohtaa hänen
katsettaan hävityksen kauhistus, jonka pääleimana on särkynyt marmori.
Kuin ruumiit siinä makaavat kauneuden jäännökset, katkenneet pilarit,
särkyneitten patsaitten murut, kaikki ajan ja ihmisten tuhoamisvaiston
kammottavina todistuksina. Raunioina on Parthenonin keskiosa, ryöstetty
on siltä sen koristeet, raunioiksi on luhistumassa ihana Erechteion.
Mutta sen solakat joonilaispylväät ja viehättävät Karyatidit
kannattavat vieläkin arkitraavejansa, ja tuntuu kuin olisivat ne
iloiset siitä, että vihdoinkin, tuhat vuotisen pimeyden jälkeen, on
tullut aika, joka ymmärtää tämän kaiken merkityksen ja tarkoituksen, ja
sitä suojellen varjelee. Ja hetken vaellus näiden raunioiden keskellä
saa jälleen unohtamaan, että ne ovat raunioita; ajan murheellisten
jälkien läpi nousee kirkkaana kuva muinaisesta Akropoliista, jonka
todellisen kauneuden voi käsittää vain siellä käytyään.

Häpeämättä ei voi olla tutustumatta Akropoliin myöhempiin vaiheisiin.
Parthenonista tiedetään, että se huolimatta ajan vaihteluista säilyi
pääasiallisesti eheänä uuteen aikaan saakka. Luonnollisesti hävisivät
sen aarteet, sen kullasta ja norsunluusta tehty Athenen patsas katosi,
ei tiedetä milloin, ja se muutettiin kristityksi kirkoksi, vihkimällä
se ensin pyhän Sofian ja sitten pyhän äidin muistolle. Samalla tehtiin
silloin rakennuksellisiakin muutoksia, m.m. siirtämällä ovi itäpäästä,
josta nouseva aurinko oli ensi säteillään jumalatarta tervehtinyt,
länsipäähän, mutta nämä eivät mitenkään temppeliä varsinaisesti
turmelleet. Tässä asussaan säilyi Parthenon monia vuosisatoja. Kun
sitten turkkilaiset vuonna 1458 valloittivat Akropoliin, tehtiin
Parthenonista moskea, jolloin välillä seinille ilmestyneet kristilliset
töherrykset saivat kadota kalkkiveden alle. "Klassillisin" lisä, jonka
turkkilaiset Parthenoniin tekivät, oli lounaiskulmaan rakennettu --
minareetti! Kuinkas muuten olisivat uskovaiset tienneet rukoushetkensä,
ellei mulla olisi sitä ärjynyt Akropoliin korkeudesta? Propylaiojen
viereen oli keskiajalla rakennettu korkea, n.s. frankkilainen torni,
jonka vasta Schliemann revitti v. 1875. V. 1674 kuvasi Akropoliin
kaikki rakennukset ranskalainen maalari Jacques Garrey, niin tarkoin
kuin se turkkilaisten sitä varten myöntämässä 14 päivän ajassa
oli mahdollista, ja hänen piirustuksensa herättivät aavistuksen
Akropoliin merkityksestä taiteen muistomerkkinä. V. 1684 syttyi sitten
Peloponnesolla sota, joka teki Akropoliille pääsyn mahdottomaksi, joten
ranskalainen oli tehnyt tärkeän työnsä viime hetkellä. Kolme vuotta
myöhemmin tapahtui Parthenonin hävitys.

Venetsialaiset ja turkkilaiset kävivät sotaa, ja Atenan kreikkalaiset
yhtyivät venetsialaisiin, jolloin turkkilaiset tietysti pakenivat
linnaansa, Akropoliille. Syyskuun 21 päivänä olivat venetsialaiset
kreivi von Königsmarkin johdolla jo Atenan herroina ja rupesivat
miettimään Akropoliin valloitusta. Juoksuhautoja kaivettiin, pattereita
pystytettiin, ja 23 päivän aamuna alkoi pommitus. Kun sillä oli sangen
pieni vaikutus -- Propylaioja sentään saatiin murskatuksi -- arvelivat
yritteliäät venetsialaiset ensin panna jättiläismiinan koko Akropoliin
alle ja räjähdyttää sen ilmaan, mutta luopuivat sitten tuumastaan
huomatessaan sen mahdottomaksi. Silloinpa saapui piirittäjien luokse
Akropoliilta karkuri, joka kertoi turkkilaisten koko ruutivaraston
olevan Parthenonissa. Turkkilaiset olivat nimittäin arvelleet sen
olevan siellä parhaiten suojassa, sillä eiväthän nyt kristityt toki
tahtone ampua tuollaista pyhää muinaismuistoa. Mutta nämä kristityt
eivät olleet niin hienotunteisia, vaan rupesivat innolla suuntamaan
pattereitansa Parthenonia kohti. Perjantaina syyskuun 26 päivänä sai
eräs lüneburgilainen tykistöluutnantti pomminsa sattumaan ja kovalla
jymähdyksellä lensi koko Parthenonin keskiosa ilmaan. Akropoliilla
pääsi riehumaan tulipaloja turkkilaisten täytyi antautua. Mutta
hävitys ei siihen loppunut. Venetsialaisten päällikkö Morosini tahtoi
viedä länsipäädystä voittonsa merkiksi siinä olevat kaksi hevosta
ja Poseidonin patsaan (hän luuli sitä Zeuksen patsaaksi) ja antoi
ottaa ne irti. Mutta tämä tehtiin niin taitamattomasti, että koko
ihana veistos putosi maahan ja murskautui pieniksi kappaleiksi. Kun
sitten turkkilaiset pian sen jälkeen pääsivät Akropoliille takaisin
ja rupesivat linnoitustaan korjaamaan, pistelivät he pilareita ja
kuvapatsaita kalkkiuuniin, ettei tuota tarpeellista raaka-ainetta
olisi tarvinnut kauempaa hakea, sillä -- arvelivat he -- eiväthän
kristityt, joille nämä kuva-asiat paremmin kuuluvat, näyttäneet niistä
niin suurta väliä pitävän. Kun sitten lordi Elgin sai sulttaanilta
luvan jäljentää jäljellä olevia veistoksia, jopa ottaakin niistä
jonkun, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ryöstääkseen Parthenonin
veistoksista kaiken temppeliä suoranaisesti särkemättä irti saatavissa
olevan ja viedäkseen ne Englantiin. Muistaen, että kansainvaelluksen
goottilaisetkin jättivät temppelin rauhaan, lausui Byron lordi
Elginistä, joka oli skotlantilainen, pilkaten seuraavat myrkylliset
sanat: "Quod non fecerunt gothi, fecerunt scoti", "Minkä gootit
jättivät tekemättä, tekivät skotlantilaiset". Vaikkapa Parthenonia
nyt täytyykin katsella murhemielin, ei lordi Elginiä sittenkään voine
moittia, sillä arvattavasti hän täten pelasti turvaan paljon sellaista,
joka paikoilleen jääneenä olisi nyt jo hävinnyt.

Mikä oli päätunnelmana tällä hetkellä Akropoliilla? Rauha,
häiritsemätön hiljaisuus. Aurinko paahtaa särkynyttä marmoria, jonka
alta ruoho ja vaatimattomat kukkaset pilkistävät esiin. Syvällä jalkain
juurella kohisee maailman turha meno -- täällä on ikuinen lepo. Simeoni
ymmärtää, ettei Akropolista voi eikä saa koskaan uudelleen sommitella,
vaan on se säilytetävä tällaisena, estämällä vain lisärappeutuminen.
Hänestä tuntuu myös, että tämä klassillinen rakennustyyli on nykyaikaan
sopimaton, sillä meidän ristiriitaisessa maailmassamme ei ole sitä
sopusointua, jota se ympäristökseen, taustakseen, todelliseksi
luojakseen vaatii. Olkoon se siis vain innoittajana jokaiselle kansalle
näkemään kauneimman ja korkeimman ajatuksensa yhtä kirkkaana, ja
toteuttamaan sen käytännössä yhtä moitteettomana kuin kerran muinaiset
helleenit.

Parthenon on mallikelpoinen myös työ- ja ammattitaidon osoituksena.
Vasta aivan läheltä huomaa, että sen pilarit on tehty erillisistä
lohkareista, sillä sauma on niin hieno, ettei siihen saisi neulaakaan
pistetyksi. Kaatuneesta pilarista näkeekin, että liitepinta on hakattu
erinomaisen sileäksi ja tasaiseksi. Näitä eri osia ei liitetty
toisiinsa minkäänlaisella sementillä, vaan oli keskipisteessä
molempiin lohkareisiin ulottuva lyhyehkö puinen napa, joka esti
eri osia siirtymästä; muuten pysyivät pilarit pystössä vain oman
painonsa avulla. Niiden uurteet hakattiin niihin vasta sitten, kun
pilari oli pystytetty. Aikoinaan ne ovat olleet maalattuja, mutta
nyt näkyy väristä ylen harvoin mitään jälkiä; sen sijaan on aika
antanut tuolle harvinaisen kuulakkaalle ja hohtavalle marmorille oman
"patinansa", jonkunmoisen himmeän, kullankeltaisen vivahduksen, joka
saattaa joskus välähtää vihertävältä, ruskealta ja punertavaltakin.
Sellaista väriä ei tekemällä osata tehdä, sillä se on vuosituhansien
salaisuus. Mikäli saattoi kreikkalaisten muureista havaita, eivät
he niitä säännöllisistä lohkareista rakentaessaan käyttäneet mitään
sementtiä, vaan liittivät kivet toisiinsa rautasiteillä, valaen lyijyä
kiinnipitimeksi. Parthenonin perustuksista on eräs sellainen paikka
nähtäväksi paljastettu. Simeoni ei ollut aikaisemmin tiennyt, että
Parthenonin perusta ei ole täydellisesti tasapinta; nyt hän huomasi,
että se on lievästi kupera, niin että esim. sivuportaiden keskikohta on
ehkä noin 15 cm korkeammalla kuin sama porrasaskel temppelin nurkalla.
Hänen mielestään se oli lisätodistus siitä perinpohjaisuudesta ja
tehtävän kaikinpuolisesta harkinnasta, jolla sen arkkitehdit, Pheidias
ja Kallikrates, työnsä suunnittelivat. Ehkäpä myös Parthenonin
salaperäinen viivakauneus saa osaksi selityksensä siitä, että harkittu
ja silmälle näkymätön linjojen joustavuus katsojan tietämättä vaikuttaa
saatuun kokonaiskuvaan.

Kuin siivillä rientää Akropoliilla kävijän aika ja tulee poislähdön
hetki. Vielä viimeinen silmäys välkkyvälle merelle, Salamiin lahdelle
ja siintäville vuorille, ja vanha pyhä Propyrlaiain aukko on
takanasi. Istahda kuitenkin vielä hetkiseksi teatterin ruohottuneille
porrasistuimille ja unelmoi Sophokleen draamoista ja Aristophaneen
komedioista, joiden räikeän rohkeat ja mielestäsi näyttämölle
harvinaisen sopimattomat sutkaukset houkuttelevat rajattomia
naurunremahduksia ympärilläsi istuvan, onnellisen ja huolettoman Atenan
kansan huulilta. Tulet ehkä ajatelleeksi, että nykyaikana, jolloin
teatteritaide nähtävästi kärsii siitä, ettei entisestä sommiteltuna
vielä ole keksitty oikeata ulospääsyä eteenpäin, ja jolloin niin monet
ovat siihen kokonaan kyllästyneet, jonkunmoinen harkittu palaaminen
vanhain kreikkalaisten perusajatuksiin teatteri-esityksistä saattaisi
herättää uutta mielenkiintoa. Traagillinen naamio, jonka tehtävänä
oli kätkeä esittäjän kasvot ja sen sijaan voimakkaalla surun ja
tuskan ilmeellään ikäänkuin väkisin joka hetki iskeä katsojan sieluun
kolkkoa tunnelmaa, saattaisi joskus olla vaikuttavampi nähtävä kuin
suonenvedontapaisesti ponnisteleva "traagillinen" näyttelijä. Mutta
entiseenhän on yleensä turha palata -- eteenpäin täytyy ihmisen mennä.
Poistukaamme tältä pyhältä paikalta, Odeionista kuuluva musiikki
sointuen korvissamme.



XXXVI.

Olympeion ja katkenneet pilarit. -- Lähtö Ismene-laivalle ja
odotus siellä. -- Abessiniaan matkustavat saksalaiset vapaaherrat,
romanialainen rouvashenkilö, amerikalaiset missit, Indian kreikkalainen
y.m. -- yhteensä yksitoista kansallisuutta. -- "Vähän jumalaton
protesti."


Vielä oli jäljellä aikaa, niin, ehkä paljonkin, sillä eihän
ollut tietoa laivan lähdöstä. Ehkä päästäisiin Akropoliille
uudelleen, tutkimaan sitä perinpohjin, unelmoimaan sen loihtuisassa
hiljaisuudessa. Veljekset käyvät vakavina kohti Atenan entistä pyhää
puistoa, jossa Olympeionin, Hadrianuksen rakennuttaman Zeus-temppelin
15 juhlallista korinttilaista pilaria seisoo, katsellen kummastuneena
nykyajan hyörinää. Kuudestoista on luhistunut maahan. Koko tuo ryhmä
on valtava muistomerkki, kauneudeltaan ylevä ja ajatuksia herättävältä
voimaltaan järkyttävä.

Zeuksen temppelin rakennuttamisen tälle paikalle sanotaan jo
Peisistratoksen aloittaneen, mutta vasta Hadrianus, uneksiva
vaeltajakeisari, sen valmisti. Hänen aikansa tavallaan jo
turmeltuneempi taidekäsitys esiintyy siinä sikäli, että sen pylväät
eivät ole enää Parthenonin ankaran yksinkertaisia, vain jaloa aatetta
tulkitsevia doorilaisia, vaan reheväkoristeisia korinttilaisia,
upeamman ja nautinnonhaluisemman ajan tuotteita. Mutta niiden
juhlallinen korkeus ja kieltämätön, puhdas kauneus, ihmeellisen hohtava
ajan patina ja orpo yksinäisyys nykyajan hyörivän elämän keskellä
vaikuttavat voimakkaasti ja kohottavasti, ehkä samalla surumielisesti.
Mikään taiteilija ei olisi voinut koko maailman kullalla pystyttää
tälle paikalle tuon pilariryhmän vertaista taideteosta.

Kaatunutta pilaria katsellessa nousee mieleen murhe, sillä onko
milloinkaan suurelle aatteelle keksitty juhlallisempaa ja puhuvampaa
vertauskuvaa kuin tällainen korkea pilari, ja tulkitseeko mikään niin
selvästi ihmisen unelmain katkeamista, kuoleman voittoa, kuin sen
kaatuminen? Sirpaleina se makaa tuossa jalkaisi juuressa, hävityksen
ja tuhon demooni istuu sen päällä, mutta kuoltuaankin se kertoo niistä
aatteista ja unelmista, joita se kerran valtavana vertauskuvana
tulkitsi. Niin täynnä kuin koko maailma on särkyneitä toiveita, rikki
revittyjä unelmia, sortuneita haaveita, niin monta on siellä myös
maassa makaavaa, katkennutta pilaria.

Veljekset vaeltavat muistomerkiltä toiselle ja niin vaikuttaa heihin
Kreikan muinaisuuden valtava henki, että he ovat vaiti, katsellen vain
ja hautoen mielessään vaikutelmiaan. Kello on jo 5, kun he vihdoin
väsyneinä saapuvat hotelliinsa, mutta levon asemasta odottaakin heitä
siellä tulinen kiire ja hälinä.

Cookin toimisto, joka kaikkialla maailmassa pitää matkailijoista huolta
kuin taitava isä lapsistaan, onkin lähettänyt kiireellisen sanan, että
Ismene, Aleksandriaan aikova laiva, pääseekin lähtemään vielä tänä
samana iltana kello 6. Simeonin päivä meni pilveen, mutta aika on
kallista, ja niin ryhdytään tulisella vauhdilla valmistuksiin. Herra
Kangas rientää poliisiin saamaan leimaa passeihin, piletit ostetaan
ja lähdetään, mutta silloinpa olikin kello kolmannesta vailla 6.
"Kiireesti, niin kiireesti kuin suinkin uskallatte!" komentaa Tuomas
auton ajajaa, ja kone lähtee kiitämään kuin tuulissa ja pilvissä
Pireusta kohti, jonne sentään on melkoinen matka. Kun saavutaan
viertotielle, jossa vauhti kasvaa päätä pyörryttäväksi, komentaa
Tuomas vain yhä parempaa, jolloin Simeoni ummistaa silmänsä ja uskoo
sielunsa Pallas Athenen ja tapaturmavakuutusyhtiön huostaan. Kun
tullaan laivalle, on kello kaksi minuuttia vailla, ja tyytyväisinä
veljekset rupeavat katselemaan, olisiko muita yhtä hätäytyneitä
matkustajia tulossa ja milloin laiva sitten nostaisi ankkurinsa.
Tuntui sentään hyvältä olla näin pitkällä, sillä vaikeahan heidän
olisi ollut jäädä viikoksi Atenaan, varsinkin kun se ajanhukka olisi
saattanut tehdä tyhjäksi koko Egyptin matkan. Mutta vaikka veljekset
olisivat kuinka tarkoin katselleet, ei laivalla näkynyt ainoatakaan
sellaista merkkiä, joka olisi ennustanut sen lähtöä, vaan makasi
se siinä huoletonna kuin olisi aikonut ijäksi paikoilleen äkäytyä.
Harmistuneina ja hermostuneina veljekset rupeavat panemaan tiukalle
laivan ravintoloitsijaa, joka kreikkalais-ranskalaisella sekasotkulla
selittää, että lähtölupa on taas peruutettu, mutta saattaa tulla
milloin hyvänsä, että kapteeni on maissa sitä hankkimassa j.n.e.
Levottomia matkustajia kävelee siellä täällä kuin kirottuja sieluja,
jokainen käyttäen kielensä parhaita ja mojovimpia sanoja, mutta kaikki
turhaan. Tuli ilta ja alistuen taivaan tahtoon, joka näytti heille
suoneen ylimääräistä levon aikaa, veljekset ryömivät "korjuunsa".
Seuraavana päivänä Simeoni taas aloitti "lokikirjan" pidon.

_Huhtikuun 3 päivä._ Olemme viettäneet ikävän ja yksitoikkoisen päivän.
Huolimatta siitä, että lähtölupaa ennustettiin tulevaksi aina joka
tunnin päästä pistäydyimme Atenassa, uskaltamatta kuitenkaan viipyä
siellä kauempaa. Kärsimme suorastaan nälkää, sillä laivalla ei tänään
annettu mitään ruokaa ja kaupungissa käydessämme emme osanneet, kun
suuremmilla ravintoloilla on määrätyt ruokatuntinsa, jotka eivät
sattuneet käyntimme kohdalle, mistään muualtakaan sitä hankkia.
Synkeinä palasimme laivalle. Mietiskelin retkiä Atenan ulkopuolelle,
mutta ne puuhat raukenivat lähtöajan epävarmuuden vuoksi.

Olemme tutustuneet hiukan toisiin matkustajiin. Ensinnäkin mainittakoon
kaksi mielenkiintoista saksalaista herrasmiestä, jotka kahden nuoren
serkkunsa kanssa ovat matkalla Abessiniaan! Mitä sinne? Ei sen
pienemmissä tarkoituksissa kuin perustaakseen nahka- ja spriitehtaan.
Spriillä he ostavat karjaa ja vuotia, ja parkituttavat nämä puoleksi
ilmaisella, arvattavasti viinapalkkaisella työväellä, sekä myyvät
sitten tuotteensa hyvällä voitolla Europaan. Vanhemmat miehet ovat
veljeksiä, vieläpä vapaaherroja, nimeltään von Zülow. He ovat
kasvaneet Afrikassa ja ovat kokonaan omatekoisia miehiä, harteikkaita,
päivän paahtamia, sääret ulospäin lengot kuin ainakin ikänsä hevosen
selässä istuneilla; kädet ovat suuret ja karheat kuin lapiot, ja
miesten koko olemuksesta uhkuu päättäväisyyttä ja raakaa voimaa.
Taisteltuaan Afrikassa saksalaisten joukoissa hekin sodan loputtua
joutuivat vangiksi, saivat olla aikansa vankileirissä Indiassa,
kunnes heidät kuletettiin Saksaan. Siellä he ovat vuoden päivät
levähdelleet ja koonneet voimia, kunnes nyt ovat lähteneet entiseen
oikeaan kotimaahansa. Miten palkitsi Saksa näitä urhoollisia miehiä
heidän uskollisuudestaan? Siten, että kun he saivat passinsa matkaansa
varten, oli niihin merkitty "statenios", "valtioton", siis ei minkään
valtion alamainen. Katkerina vapaaherrat näyttivät meille passejansa ja
haukkuivat sekä Saksan että koko maailman hallituksia, eniten kuitenkin
ententen valtoja, joita kohtaan he näyttivät tuntevan sammumatonta,
raivoisaa vihaa. Matkan varrella tulimme huomaamaan, että vapaaherrat
olivat kunnon miehiä, mutta kertoessaan olostaan Afrikassa ja yleensä
puuhistaan ja saavutuksistaan tässä maailmassa niin ylenmäärin
kerskailevaisia, ettemme olleet mointa kuulleet. Afrikalainen kasvatus
ei tietysti ollut liioin pystynyt kehittämään heissä sitä luonteen
hillintää, joka sopisi niin hyvin varsinkin vapaaherroille, vaan
menetti etenkin vanhempi veli sangen pian tavallisessakin keskustelussa
malttinsa, ruveten karjumaan kuin olisi hänellä ollut edessään
uppiniskainen neekerilauma. Mainita sopii myös, että vapaaherrat
esiintyivät asiantuntijoina joka paikassa, oli sitten kysymys vaikka
uuden ajan tekniikan hienoimmista kysymyksistä. Nahkurimestarin he
kertoivat palkanneensa Viipurista, mutta jäimme siinä suhteessa hiukan
epäilevälle kannalle.

Sitten on mainittava mielenkiintoinen ilmiö, romanialainen
rouvasihminen, joka naisellisiin suloihinsa nähden, sitä kuitenkaan
itse tietämättä tahi tunnustamatta, on viimeisissä kuolinkorahduksissa.
Hän on sangen lihava, käyttää hartioilta hiukan polven alapuolelle
ulottuvaa "pliseerattua" kappaa, jonka alta kaksi tikkulaihaa jalkaa
pistää esiin omituiseksi, heikon näköiseksi tueksi ruumiin valtavalle
tilavuudelle. Hänellä on mukanaan kamarineito, koira ja papukaija,
jonka hän on asettanut ruokasalongin nurkkaan. Hän on hyvin puhelias,
käyttää sujuvasti saksaa ja ranskaa, eikä tule toimeen ilman
miespuolista puhekumppania. Hän on lupaava uutuus ikävän merimatkan
varrelle.

Mainittakoon myös amerikalainen rouva ja hänen tyttärensä, jotka
matalakantaisissa kengissään ja väljissä matkapuvuissaan tekevät
terveen ja reippaan vaikutuksen; he ovat hienotunteisia, vaiteliaita
ja sivistyneitä naisia, joiden kanssa olen jo ollut miellyttävässä
ja asiallisessa haastelussa. Olemme myös tehneet tuttavuutta erään
Indiassa asuvan ja nyt sinne matkalla olevan kreikkalaisen kauppiaan
kanssa, joka tuntuu ajattelevalta ja harkitsevalta mieheltä. Häneltä
saamme tietää, että tuo kultakiharainen neiti, joka sinisine,
lasimaisine silmineen on kuin ilmeinen nukke, on parisitar,
näyttelijätär, joka on kahden miesnäyttelijän seurassa matkalla
Aleksandriaan, esiintyäkseen siellä. Tuo hienon näköinen herra tuossa
kuuluu taas olevan venäläinen insinööri, jolla on toimi Aleksandriassa.
Kun joudumme puheisiin hänenkin kanssaan, ilmoittaa hän tyynesti kyllä
tuntevansa Suomen tarkoinkin; on oleskellut Helsingissä ja isällä on
ollut maatila Terijoella. Niin pieni on maailma. Hän on toisenlainen
kuin ryssät yleensä, tyyni ja harkitseva puheissaan, muistuttaen paljon
englantilaista tyyppiä; puhuu sujuvasti saksaa, ranskaa ja englantia.
Enempää matkustajia luettelematta mainittakoon vain, että laivalla oli
laskujeni mukaan edustettuna yksitoista en kansallisuutta, mikä antanee
hiukan käsitystä siitä kielten sekoituksesta, joka siellä vallitsi.
Konstantinopoliin saakka ja sielläkin oli tullut hyvin toimeen
saksankielellä, mutta nyt olisi ranskankielen taito ollut tarpeen,
joskin englanninkieltäkin sentään osattiin siellä täällä.

Tätä kirjoittaessani kuulen kannelta yhä lisäytyvää melua ja hälinää.
Juhani syöksyy sisään ja ilmoittaa, ettei tätä enää voida sietää, vaan
että nyt mennään laivakonttoriin panemaan "vähän jumalaton protesti".
Lähden mukaan, sillä tämä tuntuu hauskalta, kertoakseni palattuamme,
kuinka tuossa kävi.

Indian kauppiaan harkitulla johdolla painuttiin maihin ja mentiin
suoraan laivakonttoriin. Säikähtyneitä neitien ja herrojen naamoja
kurkisteli pöytien takaa, kun portaisiin yhtäkkiä ilmestyi
seitsemisenkymmentä kiukkuista miestä, jotka sadatellen ja ärjyen
vaativat pääsyä itsensä herra tirehtöörin puheille. Koska kaikki
portaat ja oviaukot olivat tukossa ja pako siis mahdoton, täytyi tämän
ottaa "lähetystö" vastaan, ja samalla oli hänen huoneensa tupaten
täynnä miehiä, joukossa pari hurjaa afrikanderia, jotka puristelivat
jykeviä nyrkkejänsä pahaa ennustavalla tavalla ja haukkuivat kuin
beduinit. Tirehtööri, pieni, lihava ja musta kreikkalainen, ymmärsi
täydelleen, mistä oli kysymys; hän tarttui puhelimeen ja ryhtyi
jonnekin selittämään asiaa, silmät muljahdellen pelosta, mutta ei
saanut mitään toivoa. Sitten hän otti esille paperinsa ja todisti,
ettei hän suinkaan ole matkustajia mitenkään pettänyt, vaan oli
laivalla silloin, kun hän möi piletit, todellakin lähtölupa; sen
peruuttamisesta vastaa yksin sotaministeriö eikä hän. Kun mies näytti
todellakin olevan viaton, ei häntä siis huolittu hirttää, vaan
kysyttiin, mitä hän neuvoisi tehtäväksi. "Ainoa, joka voi lähtöluvan
antaa, on sotaministeriö. Herrat voisivat mielestäni varsin hyvin
lähettää sinne lähetystön selittämään, mihin pulaan matkustajat ovat
joutuneet." Tuumasta toimeen, lähetystö meni, ja antaakseen pontta sen
esiintymiselle menivät Juhani ja vapaaherrat mukaan; puheenjohtajana
oli Indian kreikkalainen, neuvokas ja taitava mies. Juhanin kertomus
tästä merkillisestä matkasta kuuluu seuraavasti.

"Lähdettyämme tiukassa ryhmärivistössä Pireuksen raitiovaunu-asemalle
huomasimme ensin auton, jossa istui poleteistaan päättäen
korkea-arvoinen upseeri, ehkäpä itse sotaministeri. Ottaaksemme
asiasta selvän pysähdytimme auton järjestetyllä hyökkäyksellä ja
vaativassa äänilajissa esitimme upseerille asiamme. Kalveten teki tämä
ristinmerkin ilmoittaen, ettei hänellä ole siihen mitään sanottavana,
ja pyysi toki antamaan tietä. Hetkisen mietittyämme päästimmekin hänet
menemään ja matkustimme Atenan kaupunkiin.

"Tultuamme sotaministeriöön, tahtoivat siellä ensin vahtimestarit
meidät pysäyttää etehiseen, vaatien tietoa, mikä asiamme oli. Mutta
vapaaherrat ja von Zülow jämäyttivät nyrkit pöytään ja sanoivat, ettei
sitä asiaa selitetä kellekään pikkuherralle, vaan on tässä saatava itse
pääpappa käsiin, johon ilmoitukseen me muut yhdyimme kovaäänisellä
murinalla kuten germaanit kansankokouksissaan. Nähtyään tarmokkaan
esiintymisemme antautuivat vahtimestarit ja veivät meidät erään
herran puheille, ilmoittaen, että sen korkeampaa miestä ei ollut nyt
tavattavissa. Koska mies oli sen näköinen kuin olisi hän käynyt ainakin
viisi luokkaa lyseota, vaikenimme aluksi muut ja annoimme indialaisen
puhua. Sulavasti ja taitavasti tämä esittikin asian, osoittaen
kumoamattomilla todistuksilla, minkälaisen hävyttömän kepposen
hallitus oli äkillisellä kiellollaan tehnyt seitsenkymmenpäiselle
matkustajajoukolle, joka edusti yhtätoista kansallisuutta, joukossa
paljon niitä, jotka nyt maailmaa hallitsivat; joka kepponen, jos
näiden mahtavain kansallisuuksien edustajat oikein käärmeentyivät,
saattaisi koitua hallitukselle kovin kalliiksi. Pyydämme siis nyt,
että laivalle annettaisiin heti lähtölupa. Tätä esitystä me lopuksi
vahvistimme tarmokkailla ja paheksuvilla hymähdyksillä, hermostuneilla
liikkeillä ja olkapäiden nykäyksillä, kohottaen väliin siunailevasti
ja toivottomasti katsettamme huonosti rapattua kattoa kohti. Kuultuaan
tilanteen virkamies myönsi sen tosiaankin kiusalliseksi, tarttui
puhelimeen ja selitti, lopuksi pannen hymyillen puhelimen kiinni. 'Te
hymyilette!' kiiruhti indialainen ilostuneena sanomaan, 'meillä on siis
toivoa?' 'Kyllä', vastasi virkamies, 'laivan lähdöstä on todellakin
toivoa'. 'Kiittäkää, kiittäkää!' neuvoi silloin indialainen meitä ja
me kumarsimme kaikki kohteliaasti, yleisen tilanteen nyt purkautuessa
yhteiseksi makeaksi hymyksi. Tässä nyt olemme ja saapa nähdä, kuinka
käy, sanoi entinen ukko, kun akkansa kuolemaa odotti."

Mutta päivä kului taas mitään varmuutta kuulumatta. Pitkästyttiin ja
harmiteltiin hartaasti, syötiin, maattiin ja katseltiin sadepisaroita,
jotka piiskasivat sataman öljyisiä aaltoja. Mutta kello 7, päivällistä
syötäessä, saapuukin salonkiin ravintoloitsija ihmeellinen kirkkaus
tummissa ja viekkaissa silmissään. "Huomen-aamulla kello 10 lähdemme",
ilmoittaa hän ja raikuva ilohuuto tärisyttää salongin kattoa. "_Drinks
all round_!" komentaa englantilainen nuorukainen, "_chant de depart_!"
säestää häntä hänen ranskalainen toverinsa, ja yleinen helpotuksen
tunne valtaa kaikki. Lampaanrasvan katkukaan ei tällä hetkellä jaksa
masentaa elpynyttä mielialaa. Tämä tapahtuma oli tehnyt matkustajista
kuin saman perheen jäseniä, josta ulohtaampana pysyttelivät vain
amerikalaiset missit ja me Jukolan pojat. Vietettiin iltaa, iloittiin,
pilaa laskettiin.



XXXVII.

Illanviettoa kansainvälisessä seurassa ja tyyppejä siitä. -- Ahkera
puuseppä. -- Onneton lapsi. -- Vihdoinkin merelle.


_Huhtikuun 5 p._ Edellisenä iltana saattoi hyvin havaita, kuinka
kreikkalaiset ja muu kansainvälinen yleisö tällaisessa tapauksessa
varustautuu iltaansa viettämään. Naisten salongissa kokoontuu väkeä
pianon ympärille, josta kukin vuoronsa jälkeen koettaa houkutella
esiin jonkunmoista musiikin nimellä kulkevaa ääniaaltojen sekasotkua.
Innostuupa romaniattaremme särkyneellä äänellä laulamaankin, mutta
tuntuu hänellä silloin ilmenevän paha ja kakistutteleva angina. Hänen
äänensä on muuten kestävää, läpitunkevaa laatua, sillä kaikkina näinä
päivinä se on kaikunut yhtämittaa korvissamme varhaisesta aamusta
myöhään iltaan saakka, väsymättä, yksitoikkoisesti, kuin olisi
keskeyttämättä pudisteltu pieniä kiviä särkyneessä pataranissa. Väliin
hän saa anastetuksi vierelleen jonkunmoisen kavaljeerin tapaisen,
jolloin hän huokuu viimeistä, lopullisen kuolinhetkensä edellistä,
vaisua auringonlaskuhymyänsä, kaihomielisesti siristäen silmiänsä ja
oikoillen lihavia, sormusten täyttämiä sormiansa. Mutta eipä tarvita
monta tällaista hymyilyä, ennen kuin pihdeissä kiemurteleva kavaljeeri
aavistaa vaaransa ja menee horjuen tiehensä, kasvoillaan säikähtynyt,
mutta samalla kiitollinen ilme, ikäänkuin hän olisi ajoissa älynnyt
astua syrjään ammottavan halkeaman reunalta.

Tuossa on pari ranskatarta, toinen jo ikäihminen ja toinen tuo
aikaisemmin mainitsemani näyttelijätär, saanut muodostetuksi
korttihummeriseurueen, johon he, nähtävästi lempeällä, mutta silti
päättäväisellä väkivallalla ovat vetäneet osallisiksi kolmannen
ranskalaisen, ja, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, vanhemman
uljaista saksalaisista vapaaherroista. Suloista on nähdä, kuinka
keskusvaltain ja ententen välinen ristiriita ja viha siliää täällä
puolueettomalla alueella jäljettömiin, niin ettei vapaaherrankaan
kasvoilla näy vilahdustakaan siitä julmasta koston hengestä, joka hänet
täyttää meidän kanssamme keskustellessa. Niin, saattaisipa päinvastoin
sanoa, että joka kerta, kun hänen katseensa lepää kultakutrisen
näyttelijättären nukkemaisilla kasvoilla, hänen ilmeeseensä päinvastoin
tulee jotakin sanomattoman hellää ja suojelevaista, ikäänkuin hän
olisi löytänyt tämän helmen tainnoksista Kalaharin erämaasta ja
valmistautuisi virvoittamaan hänen sieviä huuliansa. Korttihummerien
konstit näyttivät muuten olevan näille naisille aivan selvät. Joka
kerta kun nuo onnettomat miehenpuolet viivyttelivät korttia kädessänsä,
lyömättä sitä pöytään kaikella sillä vauhdilla ja nopeudella, jota
naiset näyttivät vaativan, rupesivat nämä osoittamaan ilmeisiä
hermostumisen merkkejä. He katsoivat toisiinsa, katsoivat kattoon,
rumpasivat pöytää sormillaan ja lattiaa jaloillaan, ja heidän
kasvoilleen ilmestyi ihmettelevän surkutteleva ja sääliväinen hymy,
joka puristi hikipisarat miesparkojen otsalle. Suurempaa riitaa
ei tässä pelissä sentään synny, mikä osoittaa, etteivät he tunne
korttipelin hienoimpia poängejä; huomaanpa päinvastoin kultakutrisen
neidin aloittelevan vapaaherran kanssa hiljaista kuiskailevaa
keskustelua, josta ei mahtane puuttua suloisia ja maagillisia sanoja,
koskapa vapaaherra vilkaisee hiukan arasti ympärilleen.

Alasalongissa taas on koko seurakunta kokoontunut pitkän
pöydän ympärille tehden siinä kuka mitäkin. Päättäväisimmin
esiintyvät täälläkin korttihummerit, ja ovat he kaikki mustia, ja
öljyisiä greekiläisiä, jotka käsittelevät likaisia lappujansa paatuneen
ihmisen täydellisellä valmiudella. He pelaavat rahasta ja likaiset
drakmat siirtyvät nopeasti läjästä toiseen. Jännittyneinä seuraavat
äärestä peliä monet tummat helleenit, joiden ulkomuoto ei anna aihetta
lohdullisiin ja toivorikkaisiin mietteisiin, mitä haudantakaiseen
elämisen paikkaan tulee; niin, olenpa sitä mieltä, että heille pitäisi
yhteisen hyvän nimessä oikein valtion puolesta opettaa kymmenet käskyt
ja varsinkin se, jossa nimenomaan kielletään varastaminen. Huomautan
tästä Tuomaalle, mutta tämä arvelee tyynesti näiden miesten olevan
kaikesta päättäen sellaisia poikia, että niiden sieluun puraisisi
väkevinkin hengenmies kulmahampaansa poikki.

Näiden pelaajain joukosta herättää erikoisesti huomiotani eräs
kalpea ja väsähtänyt nuori mies, joka kuuluu olevan häämatkallaan.
Hän on kansallisuudeltaan venäläinen ja on nyt vaihtanut rakkautensa
pelihimoon; hänen tyttömäinen puolisonsa nojaa päätänsä hänen
olkapäähänsä kuin taittuva lilja. Tuo musta pelaaja tuossa on
siitä erikoinen, että hän kuittaa jokaisen menettämänsä drakman
suurenmoisella ja valtavalla naurunräjähdyksellä, joka tulee kidan
avautuessa sepposen selälleen kuin löyly saunan ovesta, kovalla
voimalla. Se alkaa keskiregisteristä jonkunmoisella yääää-äänellä,
jatkuu sitten ää-sävelellä alaspäin, kunnes päättyy yskänkohtaukseen.
Sen loputtua hän tarttuu korttipakkaan ja jakaa sen aivan ajatuksen
nopeudella. Indialainen kauppiaamme on saanut napinreijästä kiinni
venäläisen insinöörin ja tuntuu selittävän hänelle Sokrateen oppia,
johon venäläinen vastaa terävillä vastavedoilla Tolstoin tuotannosta.
Ryssä on olevinaan hyvinkin intresseerattu, mutta pitää silti
koko ajan silmällä nuorta amerikalaista missiä, joka parhaillaan
selvittelee maailman mutkallisinta pasianssia. Tuolla on joukko
suu ammollaan olevia englantilaisia ja ranskalaisia, joille toinen
vapaaherroista juttelee aivan tosissaan, ja vahvistaen sanojaan nyrkin
iskuilla, mitä hirvittävimpiä rosvojuttuja leijonista, leopardeista
ja krokodiileista, joita hän kertomuksistaan päättäen on tappanut
kuin heinäsirkkoja. Englantilaiset yrittävät opereerailla Indian
viidakoilla ja tiikereillä, mutta se on aivan toivotonta: vapaaherra
pyyhkäisee ylevällä käden liikkeellä koko Indian pöydän alle, hymähtää
halveksivasti ja sanoo: "Look here!" Englantilaiset kähisevät kiukusta,
mutta eivät parhaalla tahdollaankaan voi keksiä niin paksuja, mutta
samalla niin todennäköisiä valheita kuin vapaaherra von Zülow.

Ennen kuin leijonat kuitenkaan ovat ehtineet saada lopullista
suuruuttansa, katson parhaaksi poistua, mutta kauan kesti, ennen kuin
melu salongeissa hiljeni. Piano huokaili valitellen rääkkääjiensä
käsissä, romaniattaren kuiva ja tasainen ratuutus kuului herkeämättä,
ja valtava "yääh-ääh-ääh-öhöhöm" ilmoitti tuon tuostakin, että taas
oli drakma siirtynyt toiseen taskuun. Vihdoin vaikenevat muut, paitsi
romaniatar ja piano. Koska romaniattaren suhteen kaikki inhimilliset
vaientamiskeinot ovat tehottomia, päätän koettaa saada edes pianon
hiljenemään, ja osoitan tämän tahtoni kolmella voimakkaalla nyrkin
iskulla seinään, jonka kohdalla se on. Ääni katkeaa kuin leikaten ja
olen näkevinäni, kuinka kiltti, Kretasta kotoisin oleva saksalainen
nuorukainen hiipii nolona tiehensä. Vihdoin rupeaa laivan runko
ankarasti natisemaan, josta arvaan romaniattarenkin menevän salaiseen
makuupaikkaansa, ja toivon yölevon alkaneen. Ei kuitenkaan vielä:
kannelta pudota mätkähtää mereen sotilas, ja ennen kuin hänet on saatu
ongituksi takaisin ja siitä seurannut rähinä on vaiennut, on hyväinen
puoli tuntia taas kulunut. Sitten vasta rupeaa Ismene tutisemaan
kaikkialta kuuluvista, sitkeistä ja pitkistä, hyvin ahtaista raoista
tulevista kuorsauksista, mikä talangi tuntuu olevan sen kaikille
matkustajille yhteinen.

Aamulla heräsimme iloisen odotuksen vallassa. Yöllä oli satanut, mutta
nyt lupasi jo kauniimpaa säätä. Koko eilisen päivän olivat puusepät
korjanneet viereisessä laivassa kansihyttiä, ja oli eräs heistä
höylännyt, mikäli olin voinut huomata, koko ajan samaa lautaa. Olin
huomauttanut siitä Juhanille, joka sen johdosta oli pitänyt miestä
tarkoin silmällä ja kovasti hermostuneena häntä hiljalleen pitkin
päivää haukuskellut. Aamulla riensimme nyt ensi töiksemme katsomaan,
miten hänen työnsä oli edistynyt, ja eihän vain: iloisesti nyökytellen
höylätä krahnasi hän edelleen sitä samaa lautaa. Tarttumalla Tuomaan
kanssa lujasti Juhania käsivarsiin estimme hänet tekemästä hirmutöitä.

Laivojen pillit parkuvat intohimoisesti ja kauan kukin: kuten kansakin
ovat laivatkin hyvin äänekkäitä, vaikka vähemmänkin huutamisen luulisi
riittävän. Syödään aamiaista ja ruvetaan odottamaan lähtöä, mutta
siitä ei tulekaan mitään, sillä hallitus aikookin lähettää tällä
laivalla Egyptiin jonkunmoisen muulien ja hevosten ostokomitean,
jonka valmistumista meidän nyt täytyy odottaa. Alkaa intohimoinen
kortinpeluu ja pianon rämpytys. Leijonain koko ja lukumäärä kasvaa
aivan fantastiseksi.

Huomiotani herättää eräs laivalle tuotu, ehkä siinä 12 vuoden
paikkeilla oleva tyttö, joka on joko juovuksissa tahi mielipuolisessa
raivotilassa. Hän huutaa ja puhuu vaahto suussa, heittäytyy maahan ja
potkii sekä tahtoo hypätä mereen. Sotilaat pitävät häntä kiinni ja
uteliaita ihmisiä tunkeilee hänen ympärillään. Tuon lapsen tila on
peräti huonosti, jonka näkee jo ensi silmäyksellä, mutta kreikkalaiset
nauravat hänen puheilleen, joilla lienee erikoinen sisältö -- se on
nähtävästi heistä hauskaa kuultavaa. Otan hänestä tarkemmin selkoa
ja saan kuulla hänen karanneen kotoaan Kretasta Atenaan, jossa hän
oli joutunut paheen pesään. Sieltä oli poliisi hänet pelastanut ja
pitänyt hallussaan, kunnes hänen äitinsä tuli häntä noutamaan. Äiti on
rasittuneen ja vajavaisen näköinen, vanhahko ihminen; hänen kasvoillaan
on sama idiootin ilme kuin tyttärelläkin. Tyttöpä oli kuitenkin
ihastunut Atenassa oloonsa niin peräti, ettei millään tahtoisi lähteä
kotiinsa, vaan pyrkii väkiselläkin tuohon mielipaikkaansa takaisin.
Raivotilassaan kuuluu hän syytävän suustansa mitä raaimpia puheita ja
kirouksia. Tälle sitten yleisö nauraa; äidit seisovat hänen ääressään
lapsi sylissä ja kuuntelevat hartaasti. Ainoastaan yksinkertaisen
näköinen kalastaja käy tempaamassa pois pienen tyttärensä, jota sentään
hänen ilmeinen viattomuutensa oli suojellut ymmärtämästä, mitä tässä
tapahtui. Tytön raivoa kestää koko päivän. Kapteeni ja ravintoloitsija
koettavat sekä hyvällä että ankaruudella saada häntä vaikenemaan, mutta
turhaan. Vasta sitten kun hän on saanut istua pimeässä ruumassa tunnin,
katkeaa hänen sisunsa ja hän pääsee sieltä pois, luvattuaan olla
vaiti. Hän on niitä ihmislapsia, joiden kohtaloa ei mikään voi ohjata
toisaalle kuin minne voittamattomat taipumukset määräävät.

Kolmannen luokan matkustajat muuten asuvat kannella, johon he ovat
leiriytyneet kuka mihinkin. Kaksi nuorta äitiä on lastensa kanssa
-- ehkä vuoden tahi parin vanhoja -- hakenut itsellensä lokeron
kajuutan seinän ja tavaroiden välistä. Iltaisin ja öisin on hyvin
kylmää ja kosteata, joten ei voi säälittä noita lapsia katsella. Ehkä
he kuitenkin ovat tähän ilmanalaan tottuneet, koskapa eivät kovin
suuriäänistä hätää ilmoita. Katsellaan heitä ja muita, odotellaan,
kävellään kannella, istutaankin; korttihummeritkin jo raukenevat,
mutta romaniattaresta täytyy edelleenkin sanoa runoilijan sanoin:
"Kauhealla mylly jauhaa ratinalla". Amerikalaiset missit kirjoittelevat
kultaisilla säiliökynillään, kullan välähdellessä heidän hampaistaan,
paksuja kirjeitä kotimaahansa, arvattavasti täynnä mitä ihmeellisimpiä,
Akropoliilla käynnistä johtuneita väärinkäsityksiä. Ikävissään on
Tuomas uskaltautunut maihin, josta hän tuo oudon näköisen, sarvekkaan
kalan, pannen sen yläkannelle pelastusveneeseen kuivamaan.

Suuri laiva lähtee sotanäyttämölle, täpösen täynnä ammuskelevia ja
hurraavia sotilaita. Muut laivat rupeavat huutamaan, mutta Smyrnaan
verraten on niillä vihne kurkussa. Isänmaallisuus, mikäli se voi
puhaltautua höyrynä laivan pillistä, on täällä paljon hillitympää.

Juuri päivällistä syödessämme tunsimme ruumiissamme ja ilmassa jotakin
outoa: laiva oli lähtenyt liikkeelle. On tullut pimeä. Menemme kannelle
katselemaan loistavaa tähtitaivasta, kirkkaana välkkyvää Venusta,
jonka valo kimaltelee yhä levottomampana vyöryilevällä merellä. Kaukaa
takaamme loistavat Pireuksen valot viimeisenä tervehdyksenä Hellaan
mailta, jonka suuruuden ja vaiheiden todistajina ovat olleet nuo
ikuiset, välkkyvät tähdet. Tunnemme lähtevämme sieltä rikkaampina kuin
olimme sinne tullessamme.



XXXVIII.

Kretan saarella. -- Chanian tasanko ja kaupunki sekä pikkunäkyjä
sieltä. -- Kretalaisia kansantansseja. -- Romaniatar ja
leijonanmetsästäjät törmäävät yhteen. -- Isänmaallinen juhlahetki. --
Etevä ravintoloitsija.


_Huhtikuun 6 päivä._ Vaikka keinuimmekin koko yön kuin
jättiläiskiikussa, säästyin ihmeekseni meritaudilta, heräten aamulla
Kretan saaren korkeitten vuorten näkyvillä. Laiva ajoi pitkään,
vuon omaiseen lahteen, jonka suulla olevalla saarella oli vanhan
linnoituksen raunioita; itäpuolisella niemellä oli korkeita,
puuttomia vuoria. Niin olemme siis saapuneet seudulle, joka on sekin
vuosituhantisen viljelyksen paikka, ja historian aamuhämärässä korkean
homerolaisen kulttuurin keskuspisteitä.

Olihan aikoinaan Foinikiassa Agenor niminen kuningas ja tällä ihana
tytär, nimeltä Europa. Neito oli niin peräti viehättävä, että itse Zeus
huomasi hänen kauneutensa, ja päätti lahjoittaa tytölle lempensä, mikä
oli suuri kunnianosoitus, vaikka Zeus ei siinä suhteessa järin itara
ollutkaan. Pilvien pitäjä kuitenkin hiukan ujosteli ryhtyä asiaan aivan
julkisesti ja siksi hän härän haahmossa ryösti kaunottaren ja toi hänet
tänne Kretaan, saadakseen olla rauhassa. Europa synnytti hänelle sitten
kolme poikaa, joista vanhimman nimi oli Minos. Hänestä tuli kuuluisa
lainsäätäjä, jolle Zeus ilmoitti hänen lakiensa sisällön, ja istuu hän
nyt kahden veljensä kanssa vainajain tuomarina Manalassa. Hänpä myös
ensiksi rakensi voimakkaan laivaston. Saattaa siis sanoa, että Kreta on
Europan kulttuurin vanhimpia paikkoja, jolla vuosituhansien kuluessa on
ollut tärkeä välittäjän merkitys Aasian ja Europan välillä; epäilijälle
antavat siitä Knossoksen rauniot riittäviä, vakuuttavia todistuksia.

Merkilliseen paikkaan oli siis saavuttu. Lahden pohjassa oli pieni
kylä ja alkoi siitä länteen päin hedelmällinen lakeus, Chanian
tasanko, joka on saaren ainoita tärkeämpiä viljelyspaikkoja. Kuuden
kilometrin päässä, niemen tyven länsirannalla, on sitten pieni Chanian
kaupunki. Uskoen henkemme kovassa aallokossa keikkuvaan veneeseen
läksimme maihin saadaksemme käyttää jalkojamme tällä muistorikkaalla
saarella. Astelimme ensin pienen kylän raittia ja katselimme ihmisiä
ja puutarhoja: joissa m.m. ensi kertaa elämässämme näimme kukkivan
mantelipuun ja tunsimme sen ihanan tuoksun. Lähdettyämme sitten
ajamaan hyvää tietä pitkin Chaniaan huomasimme ensikertalaisen
naivilla uteliaisuudella, että olimme todella tulleet meille
kasvillisuudeltaankin outoon ja uuteen maahan. Molemmin puolin tietä
oli aidan tapaisesti istutettuna suuria, tavattoman paksulehtisiä
aloe-kasveja, joiden takana oli reheviä öljypuu-, appelsiini- ja
viiniviljelyksiä, tähkällä olevaa ohraa ja paljon muita, meille
aivan tuntemattomia kasveja, jotka kaikki todistivat maanlaadun
lihavuudesta ja ilmanalan lempeydestä. Täällä, hiukan ulompana meren
hengestä, se olikin meistä aivan erikoisen kevyttä, suloisten tuoksujen
täyttämää. Mutta huolimatta luonnon silminnähtävästä anteliaisuudesta,
joka tavallisella pohjoismaalaisella tarmolla varmaankin olisi
tuottanut ylenpalttisen toimeentulon jokaiselle, näytti elämä täällä
oikeastaan sangen raskaalle. Ihmiset olivat kehnonpuoleisesti ja
köyhästi puettuja, arvattavasti päivästä toiseen etelämaalaisen
välinpitämättömyydellä kuhnustelevaa väkeä.

Kun olimme aikamme ajelleet mantelipuiden ja oranssien tuoksussa,
nähneet taatelipalmun (joka ei kuitenkaan täällä kantane hedelmää)
ja suureksi hämmästykseksemme myös sellaiset kodikkaat ilmestykset
kuin variksen, harakan ja varpusen, ihailleet kaukaa välkkyviä
Ida-vuoren lumipeittoisia harjanteita, saavuimme vihdoinkin Chanian
kaupungin torille. Taloudellisten vaistojemme ohjaamina astuimme
sitten suoraan torin laidassa olevaan suureen kauppahalliin, jossa oli
varsinkin vihanneksia ja kalaa sangen runsaasti myytävänä, jopa niin
paljon, ettei voinut uskoa pienen Chanian sitä kaikkea tarvitsevan.
Vihanneksien viekoitteleva mehevyys on toista kuin meillä pohjoisessa.
Halli oli siisti, mutta ostajia ei näkynyt; kauppiaat polttelivat
piippua, joivat kahvia ja pelasivat korttia. Hallin takana oli
sikermä ahtaita basaarikatuja, pieniä myymälöitä ja työpajoja aivan
vierivieressä. Mikäli saattoi huomata, oli hyvinarvoisa suutarin
ammatti kaupungin ensimmäisiä, ja valmistettiin Chaniassa kenkiä
ja tohveleita luultavasti koko saaren tarpeeksi, ehkäpä vientiäkin
varten. Työnteko ei kuitenkaan näyttänyt olevan erikoisen tarmokasta,
sillä sen päämerkkeinä oli korkeintaan se tapaus, jolloin mestari
määräsi oppipoikansa vihdoinkin vetämään pikilangan siitä reiästä,
jonka tämä ehkä tuntia aikaisemmin oli tehnyt, tahi se, jolloin hän
itse vaivautui iskemään naulan reikäänsä, jonka suulla se oli jo puoli
tuntia horjunut, uhaten pudota. Joutilasta kansaa tungeskeli kaikkialla
ja selvästi näki, että täällä otettiin elämä tuon vanhan etelämaalaisen
"_dolce far niente'n_" kannalta.

Chania teki muuten sangen siistin ja idyllimäisen vaikutuksen
ja tuntui varsinkin hintojensa halpuuteen nähden olevan maailman
paratiisimaisimpia paikkoja. Tuomas, joka oli joskus tehnyt
kauppojakin, kertoi aikoinaan ostaneensa täältä Chaniasta, herra
kauppias Markantomakis Manosakikselta, hyviä rusinoita, ja mieli
nyt huvikseen ottaa selvää, vieläkö täällä moista liikemiestä oli.
Kyselemällähän hänet löydettiin vanhasta talosta, pienen, hauskan
torin varrelta, ja Tuomas painui sisään. Juhanin ja minun puheilleni
ilmestyi sillä aikaa, töllistellessämme torilla ja katsellessamme
aallonmurtajaan särkyviä, ihanan sinivihreitä, valkoiseen vaahtopilveen
purkautuvia maininkeja, pitkä miehen roikale, joka ilmoitti haluavansa
päästä Atenaan ja pyytävänsä nyt meiltä matkarahoja. Harkitsimme
asiaa hetkisen, jonka jälkeen Juhani ilmoitti, että mielestämme,
mikäli olimme voineet huomata, on elämä täällä Chaniassa paljon
halvempaa kuin Atenassa, joten hänellä on kaikesta päättäen täysi syy
pysytellä juuri täällä, eikä pyrkiä Atenaan. Tämä harkittu vastaus
ei miestä miellyttänyt ja katseli hän meitä hetkisen tiukasti, mutta
huomatessaan Juhanin olevan pituudeltaan vieläkin korkeammalla kuin
hän itse; ja katselevan häntä silmiin hymyillen ja täydellinen varmuus
olemuksessaan, sanoikin mies: "Suokaa anteeksi!" ja poistui. Samalla
tuli jo Tuomaskin takaisin, kertoi löytäneensä kauppaystävänsä, joka
oli tarjonnut hänelle kupposen kahvia, puhutellut häntä kohteliaasti ja
ilmoittanut, että rusinalasku on kyllä maksettu.

Kello viiden seuduissa ajelimme pois sievästä ja kodikkaasta Chaniasta,
jossa Venizeloksen kuva koristi pienintäkin myymälää ja työpajaa.
Jos ihminen joskus tarvitsisi rauhallista, terveellistä ja halpaa
unohduksen paikkaa, saattaisi sellainen helposti löytyä Kretasta,
Chanian kaupungista, manteli-, oranssi-, oliivi- ja laakeripuiden
lakeudelta, jonka takaa siintävät ihanat valkovuoret kuin puhtaat
unelmat.

Laivalla oli nähtävänä kretalaisten sotilasten esittämiä
kansantansseja. Mandoliinilla soitettiin yksitoikkoista, ehkä kolmessa
eri korkeudessa liikkuvaa sävelen tönötystä, jonka hitaaseen tahtiin
kolme toisiaan käsistä pitelevää miestä pyörii pientä piiriä, aina
väliin tehden omituisia hypähdyksen pirahduksia. Indian kreikkalainen
vakuuttaa meille, että nämä ovat samoja tansseja, joita jo muinaiset
kreikkalaiset tanssivat. Kriitillisen näköisinä ilmoittavat tähän taas
leijonanmetsästäjät, että olkoot vain, sitä he eivät suinkaan tahdo
kieltää, mutta heidän täytyy huomauttaa, että neekereillä on paljon
juuri samanlaisia tansseja. Tästä huomautuksesta ei kreikkalainen
oikein pidä, jota en ihmettelekään. Nämä tanssit olivat todellakin
hyvin alkuperäisiä ja naiveja.

Päivällisen jälkeen alkaa tavanmukainen seurustelu ennen kuvattuun
tapaan. Romaniattarella on uusi, upea leninki, ja ranskatar paljastaa
seurustelutapoja, joita meidän naisemme eivät hyväksy. Kaikki ovat kuin
samaa perhettä ja ystävällisesti tulee joku meiltä tiedustelemaan,
onko meillä ikävä, koska olemme aina niin totisia; vakuutamme,
että nautimme kaikesta aivan suunnattomasti, ja istumme mekin
lojaalisuuttamme osoittaaksemme samaan seuraan, kuullaksemme jonkun
ihmeellisen seikkailun Afrikan aarniometsistä. Viimeinen numero päivän
ohjelmassa oli se, että toisen ja kolmannen luokan yleisö kokoontui
tuon mielipuolisen tytön ympärille, joka taaskin oli ruvennut saamaan
raivokohtauksiaan. Nähtävästi he häntä härnäsivät. Tytön ääni on nyt
aivan käheä, mutta uupumatta hän siitä ja kielloista huolimatta taas
puhuu ja huutaa, kiitollisen yleisön häntä palkitessa mehevillä naurun
remahduksilla. Yllämme välkkyy Hellaan ihana tähtitaivas, joka on
ennenkin nähnyt kaikenlaista, eikä siis vähistä hämmästy.

_Huhtikuun 7 päivä._ Kello kahden seuduissa tunsin laivan lähtevän
ankarasti keinuen liikkeelle ja herättyämme kello 7 huomasimme olevamme
-- Chanian satamassa. Auringon kimaltelevassa, häikäisevässä valossa
loistivat sen takaa valkoiset, pilvihuurujen peittämät vuorenhuiput
ylen ihanina. Kauan ei täällä kuitenkaan viivytty, vaan lähdettiin
kulkemaan pitkin rannikkoa itään päin, ja koko ajan olivat mahtavat
vuorijonot kauniina näkynä edessämme. Meritauti tekee ankaraa
hävitystyötä keskuudessamme. Romaniatar tulee kannelle ja sijoittautuu
kaikessa mahtavuudessaan nojatuoliin, kalastellen ääreensä ympärillä
harhailevia, epävarman näköisiä herrasmiehiä, mutta pian täytyy hänen
paeta koirineen ja kamarineitoineen hyttiinsä, suorittaakseen siellä
tekoja, joilla oli myöhemmin omat seurauksensa. Muutaman tunnin
kuluttua saavuimme pienen Rhetymnonin satamaan, johon siihenkin
oli meren suojaksi rakennettu nelikulmainen satama-allas, kulmassa
majakka. Taustalla olivat samat ihanat vuoret, kaupunki Chanian
näköinen, pieni rauhan paikka, samanlainen kuin ehkä sadat Levantin
rantojen yhteiskunnat. Sataman mataluuden vuoksi täytyi laivan
pysähtyä ulos merelle ja mielenkiintoista oli nähdä sitä taitavuutta,
jolla kretalaiset soutajat hallitsivat laivan kyljellä suuressa
aallokossa keikkuvia veneitään, joiden pelkäsin joka hetki murskautuvan
kappaleiksi. Vaikka äänenpidon olisi luullut siinä jokseenkin
hyödyttömäksi, tuntui se kuitenkin melkeinpä pää-asialta. Illalla kello
7 seuduissa okiin kolmannen kaupungin, Herakleionin, edustalla, ja
oli se edellisten tapainen, pieni merikaupunki-idylli. Tähän paikkaan
vietiin nyt tuo onneton tyttönen, joka vielä veneessä viimeisiä kertoja
parkui ja ojenteli käsiään laivaa kohti; kieltä ymmärtävät sanoivat
hänen kiroilleen. Aurinko painui nopeasti kauniiseen ruskoon lumivuoren
taakse, jonka rinteillä pilvet ja sumujoukkiot lepäsivät sankkoina
saarekkeina. Koko tuossa maisemassa, korkeissa vuorissa, pienessä
kaupungissa, pauhaavassa meressä ja illan rusottavassa valaistuksessa
oli jotakin juhlallisen kaunista.

Juuri päivälliselle mentäessä syntyi kannella hyttimme edustalla
kiivas mielipiteiden vaihto. Molemmat leijonanmetsästäjät, joiden
hyttinaapureina amerikalaiset missit sekä romaniatar ovat, olivat
kuulleet amerikalaisten keskenään valittavan romaniattaren suurta
siivottomuutta, varsinkin äsken meritaudin aikana, jolloin hän m.m. oli
sotkenut yhteisen pesuastian. Vapaaherrat puhelivat siitä nyt keskenään
käyttäen sellaisia asiallisia ja kuvaavia sanoja kuin "Schweinerei"
j.n.e. Tämänpä sattuikin sivu kulkeva romaniatar kuulemaan ja muuta ei
tarvittu: hän ryntäsi paikalla vapaaherrojen kimppuun, nosti hirmuisen
metelin ja rupesi kirkuvalla äänellä suorastaan herjaamaan saksalaisia,
huutaen silmät säihkyen, että he ovat häväisseet häntä. Vapaaherrat
olivat aluksi hiukan nolostuneen näköisiä, vastailivat välttelevästi
ja koettivat saada romaniatarta rauhoittumaan, mutta turhaan. Yhä
kiihtyen tämä jo lyödä kopsautti toista vapaaherraa, joka pahaksi
onneksi sattui vielä olemaan heistä hurjin, käsilaukullaan, ja me
ääreen rientäneet, tästä ylimääräisestä vaihtelusta ilahtuneet muut
matkustajatko pelkäsimme, että kohta tuo rouvasihminen kynsii noilta
sankareilta silmät päästä. Mutta tuo kopsaus oli afrikanderille liikaa.
Puristellen nyrkkejänsä hän rupesi ärjymään kuin kiukustunut leijona:
"Me emme ole ainoastaan sanoneet teitä siaksi, vaan te olettekin sika!
Lyökääpä toinen kerta niin heitän teidät mereen!" Äänet kohosivat
kohoamistaan, rouva kirkui korkeimmalla falsetillaan ja rupesi vihdoin
solvaamaan saksalaisia heidän kansallisuudellaan, kunnes lopuksi sai
kyllänsä, sylkäisi ja sanoi: "Pfui Teufel!" Tämän kohtauksen aikana oli
muu yleisö uteliaana ja huvinhaluisena koettanut lisätä öljyä tuleen ja
tunsi suurta pettymystä sen loppuessa. Vaikka romaniatar paljastikin
tässä kaiken karkean sivistymättömyytensä, oli myöskin vapaaherrojen
esiintymisessä leima, joka voidaan saavuttaa ainoastaan Afrikassa.
Paheksuen oli sitä syrjästä katsellut heidän nuori serkkunsa,
ylioppilas, joka oli tuon seurueen sympaattisin jäsen.

Päivälliset muodostuivat juhlahetkeksi sen johdosta, että hevosten
ostokomissionin johtaja, herra översti Taurakis (tahi jotakin sinne
päin), tanakka ja nuhteettoman näköinen sotilas, tarjosi täksi
päiväksi sattuvan Kreikan vapaussodan satavuotismuiston johdosta koko
matkustajajoukolle shampanjaa. Eikä siinä kyllin, vaan tuo kunnon
översti piti vielä voimakkaan ja muotokauniin puheen, jonka Indian
kauppias, myöskin palava patriootti, tulkitsi ranskaksi. Puheessaan
översti aluksi viittasi siihen vuosisatoja kestäneeseen sortoon, jota
kreikkalaiset olivat saaneet kärsiä, heidän kovaan taisteluunsa kaikkia
idästä päin vuosituhansien kuluessa ilmestyneitä raakalaisia vastaan,
ja siten kreikkalaisten osaksi tulleeseen historialliseen tehtävään
olla Europan vartijana tällä kulmalla. Se sama taistelu jatkuu
tälläkin hetkellä, ja puhuja toivoi, että Europan vallat, unohtaen
keskinäiset erimielisyydet, rupeaisivat ymmärtämään Kreikan taistelua
tältä kannalta, että se vihdoinkin saataisiin voitokkaaseen loppuun.
Voimakkaan vakaumuksen kannattamaa ja kieltämättömiin tosiasioihin
vetoavaa, kaunista puhetta ei voinut kuunnella innostumatta ja
toivottamatta kreikkalaisille kaikkea menestystä. Kun översti vihdoin
lausui Kreikan puolesta kiitokset kaikille niille muiden kansojen
sankareille, jotka olivat vapaustaistelussa kaatuneet Kreikan
puolesta, ja kohotti maljan Kreikan tulevaisuudelle, juotiin se
suuren innostuksen vallitessa, joskin läsnä olevain ranskalaisten ja
englantilaisten kasvoilla viivähtikin pieni varjon tapainen. Ainoa,
joka ei maljaan yhtynyt, eipä ollut läsnä koko juhlassa, oli vanha
turkkilainen, joka jurotti yksin sivusalongissa ja otteli siellä
harmissaan tuikeita ryyppyjä omasta taskumatistaan.

Överstin puheen herättämä isänmaallinen mieliala ja siitä johtuva
innokas keskustelu olivat korkeimmillaan, kun äkkiä tapahtuikin pahasti
sorahtava keskeytys. Romaniatar, joka ei ollut juhlassa läsnä, ilmestyi
yhtäkkiä hyttinsä aukkoon ja huusi sieltä kirkuen ravintoloitsijalle,
että hänelle täytyy antaa toinen hytti, sillä hän ei halua asua yhdessä
noiden amerikattarien kanssa. Ja kuullessaan emäntänsä äänen rupesi
nurkasta papukaija pitämään parasta puhettansa, niin että isänmaallinen
tunnelma hukkui samalla jäljettömiin. Harmin pilvi vilahti överstin
otsalla, mutta nopea ravintoloitsija lennähti saapuville, heitti liinan
papukaijan häkin päälle ja vaiensi kieltään omituisesti raksuttaen ja
viipoitellen kättään suunsa edessä romaniattarenkin, joka ei tuntunut
ollenkaan käsittävän esiintymisensä suurta tyhmyyttä. Vähitellen pääsi
muu seurue elpymään tämän kohtauksen tuottamasta lamaustilasta ja vasta
myöhään erottiin miellyttävästä seurustelusta.

Tuo usein mainittu herra ravintoloitsija oli muuten mainioimpia
kyypparityyppejä, mitä koskaan olen nähnyt. Hänen mustat silmänsä
vilkuivat herkeämättä joka taholle ja näytti hän samalla kertaa
huomaavan kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Jos viinipullo tyhjeni
jonkun edessä, oli uusi entisen paikalla, ennen kuin itse juoja kerkesi
ajatellakaan sen tyhjentymistä. Tarjotessaan ruokalajeja liikkui hän
ruokailijain välillä nopeasti kuin salama, mutta samalla taitavasti
ja varmasti. Jos hänen oli annettava myöntävä vastaus ja oikea käsi
sattui olemaan vapaana, kumartui hän kysyjän puoleen, katsoi häntä
silmiin, raksutti kieltänsä kitalakeen kuin orava ja viipoitti samalla
kättään suunsa edessä perin lystikkäällä tavalla. Tästä ja yleisestä
auttavaisuudestaan ansaitsee hän kiitosmaininnan.



XXXIX.

Mielipiteemme kreikkalaisista. -- Kreikkalaisia patriootteja. -- Kuvaus
hinduista ja japanilaisista. -- Afrikan ranta. -- Valaistuksen väri ja
räikeys. -- Aleksandrian satama ja maihinnoususeikkailuja.


_Huhtikuun 8 päivänä._ Aamulla kulki laiva tyvenen sään vallitessa
Kretan korkeavuorisen itäpään ohi, kääntyen suoraan kohti Aleksandriaa.
Pian on tuo kaunis saari vain pilkkuna rusoisessa autereessa. Heitän
viimeisen silmäyksen noille seuduille, koko tuolle maailmalle,
jonka muinaisista kauneussaavutuksista olin saanut niin edullisen
käsityksen ja jonka nykyisestäkin kansasta opin pitämään yhä enemmän.
Kreikkalaisista on meillä suomalaisilla yleensä pintapuolinen ja
ylimielisesti halveksiva käsitys, kun me sen sijaan kunnioitamme ja
viistämme turkkilaisia lapsellisen romanttisella ja perustelemattomalla
tavalla. Tosiasiahan on, että samoin kuin me kulmallamme olemme koko
historiamme ajan saaneet olla Europan etuvartijana Aasiaa vastaan,
kreikkalaiset ovat suorittaneet samat tehtävät omalla kulmallaan.
Aasia on lähettänyt meitä vastaan venäläiset, kreikkalaisia vastaan
turkkilaiset; ken haluaa, valitkoon niiden välillä, sillä molemmat
ovat länsimaiselle kulttuurille ja yhteiskuntajärjestykselle yhtä
vaarallisia vihollisia. Palkinnoksi siitä, että Europan äärimmäisillä
kärjillä olemme suorittaneet tällaista vereen ja henkeen ulottuvaa
vartiopalvelusta, on Europa kohdellut meitä kuin lapsipuolia, antanut
meidän kitua ja taistella yksin, ja vasta sangen myöhään tunnustanut
meidän vapautemme, senkin varoituksin ja päänpudistuksin. Eikä
sillä hyvä, vaan olemmepa me vartijat itsekin olleet toisillemme
tuntemattomia; me suomalaiset, kuten sanottu, olemme kohdelleet
kreikkalaisia yliolkaisesti, mutta pitäneet turkkilaisista, jotka
kuitenkin ovat raakalaisia. Suomessa ei muisteta, että kreikkalaiset
ovat Balkanin ainoa sivistyskansa.

Eipä löytyne meillä sitä koulupoikaakaan, joka ei tuntisi tuota vanhaa
ja kulunutta vitsiä armenialaisen, kreikkalaisen ja juutalaisen
petollisuudesta, varsinkin kauppa-asioissa. Siitä olisi kuitenkin
paras lakata puhumasta, sillä kuka heittää nykyaikana ensimmäisen
kiven? Niin grekiläisten kuin prekiläistenkin keskuudessa ovat asiat
tässä suhteessa nykyisin sillä kannalla, että jos papinkirjoihin
merkittäisiin kaikki mitä tapahtuu, niihin saisi varustaa tavattoman
tilavat lisälehdet. En usko kreikkalaista yleensä sen petollisemmaksi
kuin muitakaan, ja jos heidän keskuudestaan sellaisia löytyy, voidaan
vastaavat nappulat hyvin pian siirtää laudalle "kristittyjenkin"
keskuudesta.

Käännyn katsomaan etelään päin, jossa tiedän olevan uuden, minulle
ennen näkemättömän maanosan, jossa inhimillinen kulttuuri on ehkä
aikaisimmin kohonnut kukoistukseen ja jälleen kadonnut, antaakseen
tilaa uudelle, kuten luonnonlaki vaatii. Siellähän on tavallaan kaiken
olo- ja lähtöpaikka, jossa elämän ja kuoleman arvoitusta on pohdittu
ehkä vakavammin kuin missään muualla. Pallas Athene häipyy mielestäni
ja sijalle hiipii salaperäinen Isis, pyhä, ijankaikkisen elon ja
elinvoiman jumalatar.

Jouduimme sitten Indian kreikkalaisen kanssa perinpohjaiseen
keskusteluun, jossa hän kuvaili kansaansa, sen nykyistä poliittista
tilannetta ja sen taistelua turkkilaisia vastaan. Keskusteluun yhtyi
lopuksi herra överstikin, jolla kummastukseksemme oli sangen selvä
käsitys Suomesta. Mikäli häntä oikein ymmärsin, kertoi hän Kreikan
hallituksen antaneen ottaa selkoa Suomen oloista, joista oli saatu se
käsitys, että ne monessa suhteessa ovat mallikelpoiset. Kreikka on
monivuotisen sodan jälkeen haavoja täynnä, mutta toivoo saavansa pian
sodan loppumaan ja pääsevänsä parantamaan vammojansa. Raskaana näytti
överstin mieltä painavan äsken Smyrnan rintamalla kärsitty kova tappio.
Kerroimme hänelle edellisen illan juhlan olleen meille suomalaisille
erikoisesti mieluisen senkin vuoksi, että mainehikas kansalaisemme
Maksimilian August Myhrberg oli niin kunniakkaasti ottanut osaa Kreikan
vapaussotaan. Tämä nimi näytti kuitenkin olevan överstille tuntematon,
mutta ilahdutti häntä se, että Kreikan vapaussota saapi jo koulujemme
oppikirjoissa maininnan.

Indian kreikkalainen kertoi meille sitten päivän pitkään paljon
huvittavia seikkoja hinduista ja japanilaisista. "Hindu on", sanoi hän,
"rakenteeltaan niin ohut, että se tuntuu meistä melkein kaamealta. Hän
on tavattoman hento, eikä ruumis merkitsekään hänelle juuri mitään;
sielu on ihmiselle tärkein. Hän saattaa olla niin vaatimaton, ettei hän
tarvitse päivässä muuta ravintoa kuin kahmalollisen riisiä, ja hän voi
aivan hyvin nukkua, jos hänellä vain on tilaa edes kyykistyä ja painaa
leukansa polviensa nojaan. Oudolla tavalla muistuttaa apinasta se, että
hän osaa käyttää jalkojaan ja varpaitaan tarttumisvälineinä paljoa
enemmän kuin me; niinpä hän saattaa tiellä seisoessaan viskoa kiviä
jaloillaan ja räätälöidessään käyttää jalkaansa perin käytännöllisenä
vaatteen kiinnipitäjänä. Yleensä tuo rotu tekee sen vaikutuksen,
ettei se pysty pitämään yllä valtiota ja itsehallintoa ainakaan siinä
merkityksessä kuin me europalaiset nämä asiat ymmärrämme."

Japanilaisista ei ystävämme pitänyt ollenkaan. Hän kertoi heidän
sodan aikana koettaneen anastaa haltuunsa koko idän kaupan ja paljon
siinä onnistuneenkin, mutta epärehellisyytensä ja häikäilemättömän
itsekkyytensä vuoksi sittemmin menettäneen melkein kaikki markkinansa.
"Kiinalainen", sanoi ystävämme, "on kokemukseni mukaan rehellinen ja
kunnollinen ihminen. Kun teet hänen kanssaan kaupan, pitää hän sanansa
ehdottomasti. Mutta japanilaisesta ei yleensä saa koskaan selvää, mitä
hän oikein ajattelee, eikä hänen kanssaan saa kauppaa tehdyksi, sillä
hän ei koskaan anna varmaa vastausta, sanoen samalla kertaa sekä 'yes'
että 'no'. Hänen mentaliteettinsa on aina salassa tuon vastenmielisen,
nöyrän ja kaavamaisen kohteliaisuusnaamarin takana. Niinpä eivät Indian
europalaiset liikemiehet tahdo enää olla tekemisissä japanilaisten
kanssa, jotka yleensä ovat menetelleet kauppiasmaineensa hankkimisessa
peräti lyhytnäköisesti, arvattavasti pitäen kaikkia muita liian tyhminä
ja tulienkin itse petetyiksi. Japanilaisella ei muuten ole, päinvastoin
kuin luullaan, mitään omintakeisuutta, omaa luovaa kykyä, vaan on
hän yksinomaan jäljittelijä, joka nyt koettaa juosta militaristisen
Europan perässä niin nopeasti kuin lyhyillä säärillään pääsee.
Teistä pohjoismaalaisista voivat olot jo täällä tuntua omituisilta;
samaa kummastelemme me kaukaisessa idässä. Kun näkee japanilaisten
tikuillansa pistelevän nopeasti pikku kupposistaan ruokaa suuhunsa,
luulisi siinä ensi silmäyksellä olevan joukon kanoja, jotka äkillisillä
ja nopeilla liikkeillä nokkivat jyviä..."

Tänä iltana katselimme jo kummastellen auringon nopeata laskua.
Se ei enää mennytkään viistoon taivaanrantaa kohti, vaan melkein
pystysuoraan, aleten aivan silmissä. Hämärää kesti noin 30 minuuttia,
jonka jälkeen tuli pimeä. Samalla syttyivät palamaan ihmeen kirkkaat
ja loistavat tähdet. Meri kohoili mahtavin mainingein, ainoatakaan
laivaa ei näkynyt, olimme yksin aavalla ulapalla, tasaisella vauhdilla
lähestyen Afrikan mannerta. Huomenna aamulla olisimme Aleksandrian
satamassa.

       *       *       *       *       *

_Huhtikuun 9 päivänä._ Nousemme aikaisin ja menemme kannelle.
Aurinko on jo hyvin korkealla ja sen säteet sattuvat kuumina
kuvastinkirkkaaseen mereen. Afrikanderit ovat iloisia tuntiessaan
esimakua kotimaansa kuumuudesta. "Ah!" sanoo vanhempi, "pian saamme
heittää nämä kulttuurin kahleet pois ja ruveta paljain käsivarsin
puuhailemaan härkien ja kameelien sekä neekerien kanssa". Jokaisella on
omat ihanteensa.

Jännittyneenä tuijotan taivaanrantaan, sillä tahdon nähdä Afrikan heti,
kun välillä oleva meren pinta sen suinkin sallii. Vihdoin ilmestyykin
horisonttiin terävä piikki, joka kohoaa kohoamistaan; sen rinnalle
ilmestyy omituisia, ilmavia, pieniä tupsuja, ja sitten piikkejä, jotka
eivät voi olla muita kuin palmuja ja tehtaitten savupiippuja. Mutta tuo
ensiksi näkynyt oli Aleksandrian sataman suuri majakka. Samalla tavalla
oli varmaankin antiikin aikana Aleksandrian kuulu tulitorni, Pharos,
jota pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä, ensimmäiseksi
tervehtinyt merenkulkijan tervetulleeksi Afrikan mantereelle. Jo saapuu
laivalle luotsi ja hiljaa höyryämme muinaiseen Eunostos- eli "Hyvän
kotiinpaluun satamaan". Edessämme on Afrika, Aleksandrian kaupunki,
arabialaisten kuulu "Iskanderieh".

Ensimmäinen seikka, jonka huomaan, on koko maiseman valovärityksen
muutos. Monesti olen jo ehtinyt kuvata Aigeian ja Kreikan sinertävää,
autereista kuulakkuutta, joka antaa kaikille näköaloille violetin
kirkkauden. Egyptin valaistus sen sijaan on räikeätä, omituisesti
kellertävää hehkua, ikäänkuin olisi sen ympärillä oleva suunnattoman
laaja keltainen hiekka-erämaa heijastanut sen, mikä ei lienekään
aivan väärä otaksuma. Taivaalla ei ole pienintäkään pilvi- tahi
sumumuodostumaa, vaan on auringon valolla esteetön ja täysi loistonsa.
Sen räikeys onkin niin läpitunkeva, että tunnen sen rasittavan
sietämättömästi silmiäni. Varjot ovat erinomaisen jyrkät ja terävät,
ja valkoisiksi kalkitut rakennukset näyttävät aivan hehkuvan. Sattuu
tyyni päivä, pieninkään tuulen henkäys ei meitä virkistä ja ilma
tuntuu mielestäni väräjävän kuumuudesta. Näin meistä, mutta ilmanalaan
tottuneista kuuluu päivä olevan viileähkö.

Odoteltuamme parisen tuntia saapuivat laivalle lääkäri ja passien
tarkastajat, joiden eteen kaikki järjestyksessä joutuivat, käveltyään
ensin kohteliaasti hymyilevän lääkärin ohi. Mutta romaniatar ei
malttanut odottaa vuoroaan, vaan tunkeutui muitten ohi passiherrojen
pöydän ääreen. Kun nämä kohteliaasti huomauttivat, että hänen piti
odottaa vuoroaan, nosti rouva heti ankaran melun, valittaen kovalla
äänellä, että tämähän nyt vasta ihmeellinen maa on, kun ei täällä
edes ymmärretä olla kohteliaita naisille. Passiherrat yrittivät
ensin heikosti väitellä hänen kanssaan, mutta pelästyivät sitten
herättämästään luonnonvoimien myrskystä ja löivät leimansa rouvan
papereihin epätoivoisella kiireellä. Kun eräs ranskalainen yritti
sitten lipsahtaa sisään väärällä vuorolla, loppui muutaman lihavan
kreikkalaisäijän kärsivällisyys, ja kumeasti karjuen karkasi hän
ranskalaisen niskaan ja heitti hänet oikealle paikalleen. Tätä kaikkea
oli suomalaisen tyynellä temperamentilla erittäin soma ja virkistävä
katsella.

Kaikessa tässä touhussa kului aikaa niin, että kello oli jo 1, ennen
kuin niistä oltiin selvät. Koko tämän ajan oli laivan ympärillä
vallinnut sanoin ja kynin kuvaamaton meteli. 19 isoa venettä,
jokaisessa 8-12 tummaa, fetsipäistä miestä, muuna pukuna nilkkoihin
saakka ulottuva, vyötäisiltä hiukan kapeampi paita, tunkeili koko ajan
laivan ympärillä, miehistön uhatessa kiivetä kannelle, johon heillä
kuitenkaan ei vielä ollut lupaa. Jokainen noista miehistä huusi niin
kovalla äänellä kuin suinkin mahdollista oli, ja se merkitsee melko
paljon, kun tietää, minkälaiset kamalat äänivarat näillä kansoilla on.
Tungeskeleminen laivan portaiden ääressä muodostuu vihdoin selväksi
tappeluksi. Miehet hyppivät veneestä toiseen, tekevät äärettömän
kuvaavia eleitä ja laajapiirteisiä, sujuvia, ilmehikkäitä, koko
horisontin käsittäviä käsien liikkeitä, sekä huutavat kuin hengen
hädässä Kummastuneita matkustajia kohti ojentuu joka hetki satakunta
rukoilevaan, liikuttavaan asentoon pysähtynyttä käsivartta, ja
Aleksandrian eri hotellien nimet täräjävät ilmassa epäsointuisena
mölinänä, erisuuruisten ja -voimaisten kurkkujen esille mylviminä. Kun
kapteeni vihdoin; ilmoittaa, että laiva lähteekin likemmäksi laituria,
jonka ääreen se nähtävästi ei halua säästääkseen laiturimaksut,
lennähtävät kaikki veneet samalla tiehensä kuin lokkiparvi, ihmeen
nopeasti nostaen vielä kolmikulmaisen purjeensakin vauhtia lisäämään,
vaikka tuulta ei tunnukaan.

Ja kun vihdoin saavutaan lopulliseen ankkuripaikkaan ja matkustajien
pois lähtö todella alkaa, syntyy jos mahdollista äskeistä kauheampi
meteli. Maurilaisten merirosvojen hyökkäys kristittyyn laivaan
aikoinaan mahtoi olla jotakin saman tapaista kuin tämä, sillä niin
hurjasti, tarvitsematta mitään portaita tahi muita näkyväisiä
kiinnitarttumispaikkoja, "entrasivat" nämä valkopartaiset fetsiniekat
laivamme joka puolelta, rynnäten kamalan näköisinä oudostuneitten ja
säikähtäneitten matkustajain kimppuun. Huutaen kuka minkin hotellin
nimeä tarttuu yksi tuohon, toinen tähän matkalaukkuun, ja alkaa mistään
välittämättä haalata sitä laitaa kohti, pudottaa jysäyttääkseen sen
johonkin veneeseen. Matkustaja saa pitää silmänsä auki ja esiintyä
lujasti, jos mielii säilyttää määräysvaltansa tässä mellakassa.

Tuomas, joka oli sähköttänyt hotelliin, odotti sen edustajia, eikä
siis kallistanut korvaansa muille huutajille. Muodostaen kolmikulmion
me lujasti ja päättäväisesti puolustimme henkeämme ja omaisuuttamme,
saaden väliin pidellä tanakastikin matkalaukusta kiinni, kun joku
ruskea mies oli joutunut ymmärtämään, että se oli tahdottu uskoa
hänen huostaansa, eikä millään ehdolla halunnut luopua tästä
väärinkäsityksestä. Pianpa ilmestyikin eteemme todella jättiläismäinen
nubialainen, joka oli puettu fetsiin ja khakipukuun, näytti meille
Tuomaan sähkösanomaa ja kysyi murteellisella saksan kielellä, olimmeko
tilanneet huoneet Savoy-Palace-hotellista. Olimme kyllä. Saatuaan
myöntävän vastauksen veti neekeri ison suunsa valtavaan hymyyn ja
tarjosi meille heti hienot egyptiläiset savukkeet, joiden vertaa ei
maailmassa ole. Kädenkäänteessä oli viereemme ilmestynyt kaksi muuta
alempaa mustaa sielua, jotka erinomaisen taitavasti ja nokkelasti
haalasivat ja hiivasivat sekä tavaramme että meidät veneeseen, jossa
muutamien minuuttien kuluttua istuimme ällistyneinä, että näinkö
mukavasti tämä kävikin.

Odottaessamme leijonanmetsästäjiä, joiden piti tulla samaan veneeseen,
ja joilla oli rautavanteilla vahvistettuja matkatavaroita liiankin
runsaasti, pitelin silmällä romaniatarta, mitenhän tästä kahakasta
suoriutuisi. Hänen terävä puheensa erottui aivan selvästi tästäkin
kauheasta melusta. Nytpä näin, kuinka musta egyptiläinen kiikutti
kursailematta kädessään papukaijan häkkiä, heilautellen sitä niin,
etteivät lintuparan kotoiset aarniometsän puutkaan liene koskaan niin
huojuneet, ja vei sen neljän keikkuvan veneen yli takana olevaan
viidenteen "barkaan". Toinen tuo perässä koiraa, joka panee toimitusta
vastaan vastalauseensa koko sillä äärimmäisellä sisulla, joka tiedetään
raivostuneella foksterrierillä olevan, mutta se ei tehoa ollenkaan:
armotta heittää mätkähyttää musta mies koira paran papukaijan viereen.
Sitten palaavat molemmat miehet takaisin kannelle ja saattelevat sieltä
irvistellen välissään kamarineito raukkaa, joka kalpeana ummistaa
silmänsä ja heitetään veneeseen kuin jauhosäkki. Sitten seuraa itse
emännän vuoro. Tummat Egyptin pojat hallitsevat häntä tanakasti
käsivarsista, luoden hänen pyylevyyteensä ihailevia ja nälkäisiä
silmäyksiä, ja -- ihme on tapahtunut: rouvan suu avautuu kyllä
toisinaan kuin maalle joutuneella kalalla, mutta ääntä ei enää kuulu;
äänijänteet ovat tilanteen herättämän kauhun vuoksi herpautuneet.
Mustat miehet hyppyyttelevät häntä kuin tynnyriä veneen laidalta
toiselle, riemuitsevan näköisinä kuin orjakauppiaat, jotka kerrankin
ovat saaneet kaapatuksi oikein lihavan, vaativintakin muhamettilaista
makua tyydyttävän saaliin. Valjuna ja vaisuna vaipuu rouva parka
papukaijansa ja muiden kotieläintensä viereen.

Niin päästiin vihdoinkin maihin, mutta siellä oli vielä kestettävä
tullitarkastus. Kun oli jonotettu aikansa ja annettu pois laivalla
saadut koleerattomuustodistukset, päästiin itseensä varsinaiseen
tullihuoneeseen. Paitsi tärkeinä häärääviä fetsipäisiä virkamiehiä,
jotka näyttivät toimittavan kaikkea muuta mahdollista, mutta eivät
virkaansa kuuluvaa tavarain tarkastusta, saattoi tässä harmaassa,
likaisessa ja ikävässä paikassa nähdä valitun kokoelman Aleksandrian
hyvin arvoisaa jätkäsäätyä. Mikä huuto ja pauhu taaskin, mitkä
kuvaavat, epätoivoiset, suuria ympyröitä tekevät käsien liikkeet! Mikä
ihmeellinen, melkein ebenholtsista vaaleaan kahviin vaihteleva ihmisten
väri! Kasvojen piirteissä, solakassa vartalossa, pitkissä säärissä,
pystyissä olkapäissä, pitkissä käsivarsissa -- siinä oli kaikessa
jotakin tuttua, tuntua kuvapatsaiden egyptiläisistä. Olipa joskus kuin
olisi itse Ramses astunut elävänä eteemme ja ruvennut kauppaamaan
meille kahvia ja limonaadia. Silmät ovat mantelimaiset ja niissä on
erikoisen syvä ja tumma kiilto, kuten joskus oikein väärentämättömällä
mustalaisella. Noita ihmisiä saattaa unohtua katselemaan aivan
hypnotisoituna, kunnes täytyy nipistää itseään käsivarresta ja kysyä,
onko tämä unta vai totta.

Jollakin salaperäisellä tavalla -- luultavasti lyöden kielellään
kaikki estävät voimat tainnoksiin -- on romaniatar selvinnyt
ensimmäisenä kaikkine tavaroineen ja eläimineen tarkastusmiehen
ääreen. Kaunopuheisempia ja sitkeämpiä esityksiä siitä, ettei
mitään tullattavaa ole, lienee harvoin annettu ainakaan kreikan,
turkin, ranskan ja englannin kielen sekoituksella, ja pyytävämpiä
ja lempeämpiä, viettelevämpiä katseita ei liene juuri useammin
publikaaniin suunnattu kuin tällä hetkellä, mutta ihme kyllä se
kaikki oli aivan turhaa. Nuoruudestaan huolimatta pysyi egyptiläinen
tunteettomana, matka-arkut avattiin, ja niin paljastui sekä hänen että
muiden ihmettelevien silmien eteen valittu sarja silkkiä ja samettia,
vanhoja ja uusia korsetteja, leninkejä ja suuri paljous kaikenlaisia,
naispukuihin kuuluvia salaperäisiä vaatekappaleita, jotka lopuksi
paiskattiin arkkuun takaisin sikinsokin. Tuntuipa siltä, että koko
rakennus vapisi niistä murhaavista sanoista ja silmäyksistä, joita
romaniatar tämän johdosta sinkahutteli ympärilleen.

Leijonanmetsästäjien tullitarkastus oli myöskin erikoinen tapaus.
Kun heidän laajoista laukuistaan löytyi kaikenlaista, joka ei ollut
tullivapaata, ja virkamies rupesi laskemaan maksettavan määrän
suuruutta, vei toinen vapaaherroista hänet vähän syrjemmälle. Kuulin
hänen kuiskuttavan: "Pitääkö minun todellakin maksaa täällä tullia?"
ja samalla hän näytti lompakostaan turkkilaista puolenkuun merkkiä,
joka vastaa Saksan rautaristiä. Merkin nähdessään egyptiläinen heti
pisti kynänsä taskuun, kumarsi ja sillä oli asia selvä. Tämä oli
ensimmäinen huomaamamme merkki siitä, kuinka egyptiläisten suosio eri
kansallisuuksia kohtaan oli jakautunut.

Selvittyämme mekin vuorollamme tullista lähdimme ajamaan hotelliin.
Tullialueen portilla oli kuitenkin vielä ruumiillinen tarkastus, jonka
musta konstaapeli toimitti siten, että hän juhlallisesti, ikäänkuin
siunaten, siveli meidät hartioista jalkateriin saakka, julistaen
lopuksi: "All right!" Tarkoituksena lienee estää aseitten vientiä
kaupunkiin. Peräti väsyneitä olimmekin jo hyvään ja kodikkaaseen
hotelliin päästessämme, jossa meidät ystävällisesti otti vastaan
saksalainen portieri, lihava kuin tynnyri.

Siihen loppui taas Simeonin "lokikirja".



XL.

Hotelli. -- Maa, jossa ei tarvitse pelätä sadetta. -- Katuelämää
arabialaiskortteleissa. -- Hautajaiset. -- Serapeum, Pompejuksen pylväs
ja katakombit. -- Kirkkoisä Kyrillus. -- Egyptin pumpuli. -- Häät. --
Mehemed Ali. -- Pääskyset. -- Kuningaspalmu. Eläintarha ja peipposet.
-- Englantilaisviha.


Vaikka veljekset olivat matkallansa ehtineet saapua jo monelle uudelle
paikkakunnalle ja siis kokea siitä johtuvat tunnelmat, heräsivät he
kuitenkin huhtikuun 10 päivän aamuna aivan erikoisessa mielentilassa.
Olihan jo hotelli sinänsä jotakin uutta, joka kyllä ansaitsi huomiota.

Se oli täysin europalainen, upeampi ja suuremmilla mukavuuksilla
varustettu kuin ainoakaan niistä, joissa he tähän saakka olivat
olleet. Näki kaikesta, että rikkaat englantilaiset olivat tottuneet
Egyptissä viruessaan vaatimaan ei ainoastaan länsi-, vaan vieläpä
itämaidenkin mukavuuksia, oli sitten kysymyksessä ruoka, juoma tahi
muut elämän välttämättömyydet. Erikoisuutena olivat nubialaiset
palvelijat, jotka puettuina fetsiin, valkoiseen paitaan, vyötäisillä
punainen vyö, ja pehmeisiin sandaaleihin, liikkuivat äänettöminä ja
auttavaisina joka paikassa kuin varjot. Ainoastaan ylikyypparit ja muut
sellaiset johtohenkilöt olivat valkoisia. Nuo mustat ihmiset, joiden
väriin tottui aivan pian, olivat erinomaisia palvelijoita, tarkkoja
työssään, vaatimattomia ja ennen kaikkea aivan mykkiä, puhuen vain
vaadittaessa. Kun veljekset siis söivät aamiaistansa, johon Egypti oli
antanut runsaasti hedelmiänsä, ja pari tällaista mustaa miestä noudatti
heidän toivomuksiaan ennen kuin ne oli ehtinyt lausuakaan, tunsivat
he olevansa kuin itämaisia pashoja, joiden elämä satujen mukaan on
tällaista herkuttelemista ja nautiskelemista hyllyvillä ottomaaneilla.
Virkeinä ja uteliaina lähtivät he sitten ulos tutustumaan Aleksandrian
kaupunkiin.

Ihmeellinen maa, jossa ei tähän aikaan koskaan tarvitse pelätä
eikä toivoa sadetta, sillä sitä ei tule. Aurinko nousee joka aamu
pilvettömälle, huikaisevan kirkkaalle taivaalle, ollen puolen päivän
kohdalla jo tähänkin vuoden aikaan niin korkealla, että täytyy
melkoisesti kallistaa päätänsä taaksepäin voidakseen sen nähdä. Sen
säteillä on polttavan läpitunkeva voima, eikä mielellään juuri sen
hehkussa oleskele, jos vain voi sen välttää. Tänään tuntuu kuitenkin
raitis merituuli, joten varjossa on vain kohtalaisen lämmintä, kuten
meillä parhailla helteillä.

Oppaana hotellin suosittelema, vanhanpuoleinen ja parraton
arabialainen, joka tahtoo olla europalaisesti puettu, koskapahan
on vetänyt paitansa päälle kuluneen kesäpalttoon, lähtevät
veljekset liikkeelle, ajaen ensin sataman puolella olevaan
arabialaiseen kaupunginosaan. Katuelämä on täällä vielä eloisampaa
kuin Konstantinopolissa ja täällä näytään todellakin kokonaan
elettävän kadulla. Siinä suoritetaan kaikki työ, siinä parturoidaan,
kirjoitetaan, juodaan kahvia ja jutellaan. Veljellisessä sovussa,
vaikkakin kaikki kirkuen kuin hengen lähdössä, siinä työskentelevät
sepät, suutarit ja fetsintekijät -- päähineen oikea nimi lienee
"tarbush" --, keittelevät merkillisiä ruokiansa kokit, myyskentelevät
makeisten kauppiaat vastenmielisen näköisiä herkkujansa j.n.e. Laihat,
pitkäsääriset kanat, ja kaikkialla läsnäolevat lampaat puikkelehtivat
ihmisten jaloissa. Pilvenä pörisee joka paikassa kärpäsiä, tunkeillen
kaikkialle, missä on likaa -- ja sitähän on joka paikassa -- ja
ruoka-aineita. Onpa tuossa eräs leipuri levittänyt kadun reunalle
koko limppuvarastonsa ja joka limpun pinnalla kuhisee kärpäsiä
armeijoittain. Kaiken tämän melun ja kohinan keskellä, seinän vierellä
tahi jossakin nurkassa, saattaa liikkumattomana istua joku vanha
musulmanni, uneen tahi unen kaltaiseen pyhään mietiskelyyn vaipuneena.
Hänen kasvoillaan ja käsillään on kärpäsiä niin että kuhisee, aurinko
paahtaa häntä täydellä terällä, ohi kulkijat tyrkkivät häntä, mutta
hänen rauhaansa ei nähtävästi mikään voi häiritä. Tuossa istuu käsi
ojona musta kerjäläisnainen, ja lapsi nukkuu hänen sylissään raskasta,
tiedotonta onnen unta. Tuossa astuu sokea, tunnustellen kepillänsä
tietä tungoksessa ja ojennellen väliin kättänsä almun saantia varten.
Huntupäisiä, mustiin puettuja naisia istuu kauppojen ovilla tahi
kadulla vilkkaasti puhellen, ja kaikissa pikku kahviloissa tungeksii
kovasti kansaa, jutellen, juoden kahvia ja pelaten korttia. Kauan ei
tarvitse Aleksandrian arabialaiskortteleissa harhailla, ennen kuin
huomaa, että Konstantinopolin itämaisuus sittenkin on, aitoudestaan
huolimatta, ikäänkuin sinne muutettua, jotavastoin se täällä on
kotonaan, kuin syvän ja suuren meren näkyvissä olevana pintana.

Äkkiä kuulemme takaamme, ajaessamme erästä syrjäkatua, vihlovia
valitushuutoja. Ohitsemme menee joukko naisia. Eräs heistä itkee
jonkunmoista valittavaa säveltä, jonka jälkeen muut taas puhkeavat
valitushuutoihin. Kysymyksessä ovat hautajaiset. Ruumis on viety
hautausmaalle ja haudattu sinne, kasvot Mekkaan päin, ja nyt palaavat
itkijänaiset surutaloon takaisin. Opas, joka tuntuu olevan harras
moslemi, lausuu veljeksille vakavasti ja kyynelsilmin: "Sitä tietä
täytyy meidän kaikkien mennä. Sanottehan te frankitkin: Maasta olet
sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Häivähdys vakavaa
tunnelmaa valtasi mielen katsellessa omituista kulkuetta ja ukon
silminnähtävää liikutusta. Älkäämme olko liian itserakkaita, vaan
myöntäkäämme, että moslemien sydämessä voi liikkua aivan yhtä syvä ja
vilpitön uskonnollinen tunne kuin millä europalaisella tahansa.

Tämä hautauskulkue sattui veljesten kohdalle sopivalla hetkellä,
sillä olivathan he juuri menossa n.s. Serapeumiin, Ptolemaiosten
perustaman Serapis-palveluksen muinaisen, kuulun temppelin paikalle.
Sanotaan tässä olleen rakennuksen loistossaan vetäneen vertoja Roman
Kapitoliumille. Serapis oli manalan, kuoleman ja tautien jumala, jonka
palvelus levisi koko Roman valtakuntaan, ja lienee, kuten sen rinnalla
Isiksen palvelus, ollut salamyhkäisten menojen mielikuvitukseen
vetoavaa uskontoa. Nyt ei paikalla ole mitään muuta kuin korkea
graniittipilari, n.s. Pompejuksen pylväs, tehtyjen kaivausten jälkiä
sekä sarja maanalaisia käytäviä, joita liian vaativasti sanotaan
"katakombeiksi". Pompejuksen pylväs on kuitenkin suurin vanhasta
Aleksandriasta säilynyt muistomerkki, peruskivineen lähes 27 m korkea,
juuresta lähes 3 m läpimitaten. Kapiteeli on korinttilainen. Se on
saattanut kuulua muinaiseen Serapis-temppeliin, mutta Pompejuksen
kanssa ei sillä ole ollut mitään tekemistä; nykyiselle paikalleen sen
lienee pystyttänyt keisari Teodosius, ehkä muistoksi siitä, että oli
saanut hävitetyksi Serapeumin. Ansaitsipa todellakin moinen fanaattisen
uskonkiihkon barbaariteko itselleen muistomerkin. Teodosius ja hänen
mielisairaat munkkihurjurinsa saattaisivat kääntyä haudassaan, jos
kuulisivat, kuinka perin tarpeettomana ja raakalaismaisena nykyajan
ihminen tällaisia hävitystekoja pitää.

Opas on puhellut veljeksille näistä "katakombeista" siksi paljon, että
nämä luulevat, vaikka tietävätkin varsinaisten katakombien olevan
toisaalla, näitäkin katsomisen arvoisiksi. Syvästä, hiekkakiviseen
maahan hakatusta kaivannosta johtaa kaksi mutkaista käytävää, toinen
itään, toinen länteen, joiden seinissä on jonkunmoisia syvennyksiä.
Ne ovat kuitenkin siksi pieniä, etteipä edes istuvassa asennossa
oleva ruumis olisi niihin väkivallatta mahtunut. Oppaan selitykset
tuntuivat myöskin hyvin hämäriltä. Kun seinissä ja hautojen kohdilla
ei liioin näkynyt mitään kuoleman palvelusta osoittavia merkkejä
eikä kirjoituksia, ja kun koko käytävä oli sangen huolimattomasti ja
ilmeisesti ilman tarkempaa suunnitelmaa tehty, jäi Simeoni vakavasti
epäilemään sen katakombiluonnetta. Mieluumminkin se on saattanut olla
joku Serapeumin pappien viinikellari, sillä noissa syvennyksissä
sopi kyllä hyvin säilyttää kokoliaitakin viiniruukkuja, jommoisten
sirpaleita Simeoni oli maassa huomaavinaankin.

Varsinaiset Aleksandrian katakombit ansaitsevat sen sijaan näkemistä.
Ne löydettiin vasta vuonna 1900 ja on ne rakennettu säännöllisen
pohjapiirustuksen mukaan, sisältäen melko laajoja käytäviä ja kauniisti
koristeltuja, kokonaisten perheitten hautakammioita. Ne ovat kotoisin
toiselta vuosisadalta Kristuksen syntymän jälkeen ja osoittavat hyvin
säilyneillä koristeillaan, kuinka omituisesti kreikkalais-roomalainen
ja vanha egyptiläinen tyyli saattoi täällä sekoittua.

Tuollaiseen muinaiseen kuolleitten valtakuntaan astuu varovaisin ja
hiljaisin askelin. Sen ajan menot ja hautaustavat kuvastuvat elävinä
mieleen, nähdessään, kuinka huolellisesti ja kauniisti täällä oli
varustettu se paikka, _triclinium funebre_, jossa vainajan omaiset
pitivät peijais-ateriansa, ja kuinka perin komeasti monet vainajat
-- ehkäpä ruhtinaallisia henkilöitä -- oli viimeiseen leposijaansa
laitettu. Tuntuu kuin väreilisi tässä ummehtuneessa ilmassa vieläkin
surua. Ainoina elollisina olentoina ovat skorpionit, jotka kiipeilevät
seinillä ja joita veljekset huolellisesti välttelevät. Kristittyjä
nämä vainajat eivät ole olleet, vaan ehkäpä siihen henkiseen suuntaan
kuuluvia, joiden keskuudesta myöhemmin lähti Hypatia, kuuluisa
hellenistisen viisauden ja maailmankäsityksen tulkitsijatar.
Mahdotontahan ei ole, että hänen ruumiinsa on tuolla seinäkomeroissa,
satojen muiden joukossa, heitettynä sinne sen jälkeen, kun piispa
Kyrillus "kristityn" roskaväen avulla sai hänet murhatuksi.

Tuo sanottu Kyrillus on muuten saanut historiassa "kirkkoisän"
arvonimen, jota ei, kuten tunnettua, sentään ole jaettu yhtä usein
kuin kauppaneuvoksen tahi valtioneuvoksen arvonimeä. Hän eli siinä
molemmin puolin 400-lukua ja oli peräti ankara kirkonmies ja
veitsiterävä teologi, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Esimerkkinä
hänen suuresta merkityksestään mainittakoon, että kun Konstantinopolin
patriarkka jostakin syystä yhtäkkiä kieltäytyi antamasta Neitsyt
Marialle arvonimeä "Jumalan äiti", sinkosi Kyrillus Aleksandriasta
häntä vastaan niin tehokkaat anatemat, että patriarkan tuoli rupesi
vakavasti horjahtelemaan. Ja kun hän ei kerettiläisestä käsityksestään
luopunut, vaan taisteli sen puolesta itsepintaisesti, tuomitsi hänet
Kyrilluksen toimesta Efeson kirkolliskokous siihen alimpaan paikkaan.
Tästä sukeutui nyt laaja, koko kristikuntaa järkyttävä riita, josta
ei sovi tässä enempää puhua, varsinkin kun kaikki koulupojat, joille
tarkoin isketään päähän tällaiset veitsihienot uskonriidat, osaavat
siitä uteliaille kyllä selvää tehdä. Mutta kysykääpäs heiltä, mistä
maailman paras pumpuli saadaan, niin näette, kuinka yksipuolisesti
ohjattu heidän tietopuolinen kasvatuksensa on.

Sillä aikaa kuin Simeoni vaipui tällaisiin Egyptin menneitä aikoja
kaiveleviin mietelmiin, oli käytännöllinen Tuomas ajatuksissaan
aivan toisaalla. Tullessaan oli hän nimittäin nähnyt egyptiläisen
pumpulivaraston, käynyt sitä tutkimassa ja oli nyt vaipunut pumpulia,
sen laatua, merkitystä ja kauppa-arvoa harkitsemaan. Simeoni epäili,
tiesikö hän ollenkaan oltavan paikassa, jonka asukkaille ei enää huoli
tarjota pumpulia enempää kuin muutakaan maailman turhuutta, sillä niin
hajamielisenä hän kuunteli oppaan vaivalloisia ja peräti fantastisia
selityksiä, joissa tosi ja valhe kävivät mitä ihmeellisintä taistelua
keskenään. Kun oppaamme vihdoin viittasi edessä olevaan syvään kaivoon
sanoen: "Roman well" ("Roomalainen lähde", joita muuten kaikki täällä
löytyvät, vähänkään vettä sisältävät kuopat tuntuivat olevan), heräsi
Tuomas syvistä kansantaloudellisista mietelmistään ja sanoi ilahtuen
tuijottaen eteensä, äänellisen yhtäläisyyden pettämänä: "Cotton
oil?" ("Pumpuliöljyäkö?") Juhani ja Simeoni panivat verrattomalla
nautinnolla merkille oppaan ällistyneen ilmeen hänen kuullessaan tämän
odottamattoman arkeologisen selityksen.

"Hypatian sanotaan olleen erinomaisen etevän matematiikassa", puheli
Simeoni heidän poistuessaan katakombeista, "vaikka hänestä oikeastaan
tiedetään hyvin vähän, hänen kirjoituksiaan kun ei ole säilynyt..."

"Mistähän Egyptin pumpuli saapi erikoisen hyvät ominaisuutensa?" puheli
Tuomas. "Johtuneeko se siitä, ettei täällä ole ollenkaan sateita sen
valmistumisaikana, joten se ei koskaan kastu? Luulenpa niin, sillä
muuten sitä lienee vaikea selittää, koskapa itse kasvi ei olle täällä
sen jalompi kuin Amerikassakaan..."

(JUHANI: "Nyt on Simeoni saanut Teodoran sijaan Hypatian ja Tuomaan
päähän on mennyt pumpulihulluus. Mitä tästä retkestä tuleekaan!")

Äsken oli veljeksiä saattanut kuoleman valtakuntaan hautajaissaatto;
nyt sieltä palatessa ottavat heidät vastaan uuden elämän synnyttämisen
viehättävät aikeet. Näet useissa paikoissa näkyi koreasti liputettuja,
lampuin ja köynnöksin koristeltuja taloja, joissa vietettiin häitä.
Erään edustalla oli useita kuormavankkureita ja lastattiin niihin
parhaillaan morsiamen myötäjäisiä. Hän on rikas, sillä köyhällä tytöllä
ei voi olla noin paljon hyllyviä ottomaaneja, pehmeitä haaremisohvia,
loputonta määrää patjoja ja tyynyjä, korean väristä vaatetavaraa jos
kuinka paljon, kaikki suunniteltu lepäämisen ja loikomisen varsinkin
itämailla tärkeätä perusajatusta silmällä pitäen. Tulivatpa vastaan
myös umpinaiset, vanhanaikaisia "kruunajaisvaunuja" muistuttavat
ajopelit, joiden edellä juoksi huutaen ja hoilaten kuusi koreapukuista
arabialaisnuorukaista, arvattavasti jonkunmoisia marsalkkoja.
Morsiantahan siinä vietiin uuteen kotiinsa, jossa sulho hehkuen
lemmestä odotti häntä; sulhon uteliaisuuden täytyykin olla tällaisessa
tapauksessa melkoisen ja inhimillisesti varsin ymmärrettävän, sillä
eihän hän ole vielä morsiantaan nähnytkään, vaan on "ostanut hänet
säkissä", kuten varsin asiallisesti voi tässä tapauksessa sanoa.
Simeoni ei kuitenkaan uskonut, että tuo tapa olisi niin pyhä kuin
näyttää, vaan arveli tyynesti, että kyllä tytöstä sentään täälläkin
aina ennen häitä tarkempi selvä otetaan, vaikkakin kaikessa
hiljaisuudessa.

Aleksandrian kohiseva elämä aaltoili veljesten ympärillä, kun he
seisauttivat hevosensa Mehemed Alin, Egyptin ja Aleksandrian uudistajan
nimeä kantavalle aukeamalle, jossa tuon äijän jykevä ratsupatsas
hänestä vielä muistuttaa. Vuonna 1800 oli Aleksandriassa noin 5000
asukasta, nyt ehkä 370,000, niistä vain 60,000 europalaista. Mehemed
Ali, Egyptin yritteliäs ja voimakas, Makedoniasta, Kavalasta, syntyisin
oleva kediivi, joka oli aloittanut uransa tupakkakauppiaana, kohosi
tarmonsa ja ihmeellisten tapausten suosimana tuohon korkeaan asemaan
ja käytti sitä täysin itsenäisesti häikäilemättä omaksi ja Egyptin
hyväksi. Kun Egyptin janitshaarit, mamelukit, olivat hänelle esteeksi,
päätti hän tehdä selvän koko joukosta ja kutsutti heidän päällikkönsä,
yhteensä lähes 500 miestä, luokseen kahville. Kun kahvi oli juotu,
isketti hän heiltä kaikilta niskat poikki, ja siihen päättyi kuuluisain
mamelukkien historia. Sitten hän ryhtyi Egyptiä uudistamaan, yhdisti
Aleksandrian n.s. Mahmudije-kanavalla Niiliin, pannen siten perustan
nyt niin suurenmoiselle kanava- ja kastelujärjestelmälle, edisti
maanviljelystä ja hoiti asiat kaikin puolin kuin mies. Hän olisi tehnyt
ottopoikansa Ibrahim-pashan avulla selvän koko Turkin valtakunnasta,
elleivät aina kateelliset suurvallat olisi sitä estäneet. Hänen
jälkeläisensä pitävät vieläkin kediivin istuinta hallussaan, vaikka
Mehemed Alin aikuista valtaa nyt käyttelevätkin englantilaiset.

Veljekset ajavat huvikseen tuolle kuuluisalle kanavalle, jolloin
tullaan kaupungin ulkopuolelle. Se on kuin pieni joki. Rantoja
kaunistavat palmut ja rumentavat rähjäisen näköiset fellahkylät.
Ihmeekseen huomaavat veljekset omien kotoisten pääskysten lentää
hujauttelevan pitkin kanavan laitoja, aina väliin koskettaen vettä
kuten meilläkin. "Lähtekää jo Suomeen", kehoittaa Juhani, "ja viekää
meiltä terveisiä." Kun Tuomas kertoo oppaalle, että pääskyset lähtevät
pian Suomeen, viettääkseen kesänsä siellä, ei tämä rupea sitä ollenkaan
uskomaan. Ajoretki päättyy ihanaan puistoon, jossa mahtavat palmurivit,
joiden kauneutta ei voi kyllin ihailla, oudot ja tuntemattomat,
parhaillaan loistavasti kukkivat puut ja pensaat, yleensä koko
kasvillisuuden rehevyys, antaa käsityksen troopillisten metsien meille
tuntemattomasta kasvullisuuden rikkaudesta.

N.s. kuningaspalmu lienee lajiensa kaunein, ja onkin se todella
kuninkaallisen näköinen. Runko on aivan suora ja sileä kuin olisi se
tehty sorvaamalla, ja väriltään loistavan hopeanharmaa. Se kohoaa
suorana sangen korkeaksi, levittäytyen latvassaan ihanaksi ja tuuheaksi
lehtitöyhdöksi. Nähdessään, kuinka palmu yleensä antoi täällä joka
paikalle ominaisen leimansa, tuli Simeoni ajatelleeksi, että pilarin
kehityksen historia ehkä voitaisiin todennäköisesti aloittaa palmusta,
sillä sitä katsellessaan on varmaankin egyptiläinen rakentaja aikoinaan
johtunut luomaan noita vapaasti ja itsenäisesti kohoavia rakennustensa
kannattajia.

Aleksandrian eläintarha tarjoaa myöskin muukalaiselle nähtävyyksiä,
sillä täällä, jossa esim. leijonat ja apinat ovat kotoisemmassa
ympäristössään, tekevät ne virkeämmän vaikutuksen kuin Pohjolan
eläintarhoissa. Nehän kuitenkin ovat enimmäkseen tuttuja, mutta
kasvullisuus sen sijaan on oudompaa, eikä sen rehevyyttä voi kylliksi
ihailla. Joutilasta, ilakoivaa arabialaisväkeä tunkeilee kaikkialla,
mutta muuten on meno aivan samanlaista kuin Europassa. Ilma on
erinomaisen kevyttä ja kuivaa. Simeoni huomasi ihmeekseen, että hän
saattoi hengästymättä kulkea sellaisissakin paikoissa, joissa kotona
jo olisi pitänyt pari kertaa "levähtää". Puiston puista ja pensaista
kuului tuhat -- äänistä, tutulta kaikuvaa viserrystä, ja kun veljekset
tarkastelivat lähemmin, mitä lintuja ne olivat, huomasivat he
hämmästyksekseen niiden olevan peipposia, sirkkusia ja muita kotoisia
kesävieraitamme, jotka nyt olivat nähtävästi kokoontuneet parviin
lähteäksensä kauas Pohjolaan valoisasta kesästä riemuitsemaan. Kunpa
pääsisivät onnellisesti italialaisten ja ranskalaisten pyydystäjäin ohi!

Kun veljekset ajoivat kotiin, rupesi heille vierellä menevästä
raitiovaunusta sinkoilemaan kaikenlaisia outoja sanoja, jotka sävystä
päättäen olivat kaikkea muuta kuin ystävällisiä. Opas suuttui virkansa
puolesta ja rupesi haukkumaan vastaan, ja niin jatkettiin seurustelua
hyvän aikaa. Kun se oli loppunut, selitti opas yleisön luulleen heitä
englantilaisiksi ja siksi heitä solvanneen, englantilaisia kun vihataan
täällä tavattomasti. "Mutta herrathan eivät olekaan englantilaisia,
vaan saksalaisia, ja saksalaiset -- ne ovat hyviä miehiä!" Oli turhaa
selittää heille, mistä maasta veljekset olivat, sillä egyptiläinen
näyttää tuntevan vain englantilaiset, ranskalaiset, saksalaiset,
italialaiset, kreikkalaiset ja juutalaiset. Koska veljekset
eivät olleet englantilaisia, määriteltiin heidät muitta mutkitta
vaaleutensa vuoksi saksalaisiksi, ja kohdeltiin sen vuoksi erikoisen
ystävällisesti, kun se vain tuli tiedoksi.

Mutta kun veljekset ajoivat hotelliinsa englantilaisen päävahdin ohi,
huomasivat he vartiosoturin tyynenä ja varmana astelevan kivääri
olkapäällä koppinsa edessä. Heitä ei paljon näy, vaan välttävät he
tarkoin kaikkea alkuasukkaita kiihoittavaa esiintymistä, hyvin tietäen
olevansa palavasti vihattuja tässä maassa, jolle he kuitenkin ovat
tehneet paljon hyvää.



XLI.

Egyptiläisessä laulukahvilassa. -- Orkesteri, laulajatar, kappaleen
esitys ja yleisö.


Levähdettyään päättivät veljekset ottaa selkoa, voisiko muukalainen
päästä näkemään egyptiläisten omaa "kansallista" huvittelu-elämää,
joka arvattavasti paljon kertoisi heidän erikoisuuksistaan. Aikaisempi
opas ei kuitenkaan vanhana miehenä enää jaksanut lähteä liikkeelle,
vaan lähetti toisen, jolla oli koko etuhammasrivi kullasta ja paitansa
päällä kulunut europalainen takki. Hän selitti, ettei enää ole olemassa
sellaisia arabialaisia kahviloita, joissa esiintyisi "vatsatanssijoita"
ja muita sen suuntaisia "taiteilijoita", koska englantilaiset olivat
kaiken sellaisen kieltäneet. Mutta uudemmanaikaisia kahviloita,
suuriakin, oli kyllä, ja niihin hän oli valmis herrat viemään.
Lähdettiin siis ja melko turvallisella tunteella, sillä molemmat
rotevat leijonanmetsästäjät tulivat mukaan, toisella turkkilainen
puolikuunsa liivin rinnassa.

Opas kuletti seurueen arabialaiseen kaupunginosaan, sokkeloisten
ja ahtaitten katujen läpi, joilla tungeksi nauravaa ja ilakoivaa
egyptiläistä yleisöä. Varsin hyvin saattoi sillä matkalla nähdä, että
Aleksandria on omistanut itselleen kaikki suuren merimieskaupungin
paheet, joita räikeän avonaisesti harjoitetaan kokonaisissa
kortteleissa. Omituista oli nähdä, että useissa paikoissa oli
kadullakin vuoteita, uudenaikaisia vaskinuppisia rautasänkyjä, joissa
näytti makailevan vanhoja naisia, ehkä povaajia ja myrkynsekoittajia.
Koko tämä maailma oli niin inhoittava ja niin erilainen kuin mitä
yleensä paljonkin maailmaa nähneenä, on oppinut mahdollisena pitämään,
ettei sitä voi katsella ilman syvintä inhon tunnetta. Käsittämätöntä
on, kuinka Englannin hallitus sallii tuon kaiken tapahtua, ellei
esteenä ole haluttomuus sekautua liiaksi alkuasukkaiden tapoihin ja
elämään, mikä tietenkin olisi vaarallista. Sanottakoon vain se, että
pohjoismaissa olisi tällainen aivan mahdotonta, joskin kerrotaan
pöyristyttäviä asioita jo Antwerpenin merimieskortteleista.

Vihdoin saavuttiin erääseen kahvilaan, joka ulkoapäin oli suuri,
laudoista tehty rakennus, ja jonka nimi oli "Suihkulähteen teatteri".
Jo kauas kuului sieltä yksitoikkoista soiton rämpytystä. Kun oli saatu
piletit, jotka muuten olivat melko kalliit, tultiin suureen saliin,
jossa istui paljon fetsi- ja turbaanipäistä yleisöä, juoden kahvia
ja poltellen nargileh-piippua. Veljekset huomasivat olevansa ainoa
valkoinen seurue tässä joukossa ja heihin suuntautui tutkivia ja
vihaisia, kysyviä katseita. Opas antoi hiljaisia selityksiä, jolloin
jännitys laukesi; eräs villin näköinen mies tuli sanomaan: "Saksalainen
-- hyvä! Englantilainen" -- (nyrkin puristus ja hammasten kiristys).
Veljeksetkin saivat eteensä välttämättömät kahvikuppinsa ja rupesivat
katselemaan ympärilleen.

Korkean ja suuren salin toisessa: päässä oli europalaiseen malliin
esityslava, "estraadi", näyttämö, jolla orkesteri istui. Se oli
kokoonpantu seuraavasti: vasemmalla istui huilun puhaltaja, jonka
soitin oli tehty bamburuo'osta; sitä puhallettiin päästä ja kylkeen
oli tehty tarpeellinen määrä reikiä. Aleksandrian museossa näki
Simeoni myöhemmin aivan samanlaisen, mutta se oli tehty norsunluusta.
Huilunsoittajan oikealla puolella olevalla miehellä oli jonkunmoinen
kupupohjainen, kitaran tapainen soitin, joka nähtävästi oli
europalaista mallia. Seuraavalla oli edessään pöydällä suuren sitran
tapainen soitin, mutta ei siinä ollut sitrassa tavallisia "polkimia";
se meni alituisesti epävireeseen, joten soittaja sai viritellä sitä
lakkaamatta. Oikealla siivellä istui sitten kolme tukevaa äijää, joista
yhdellä oli kädessään tamburinin tapainen helistin. Tällainen oli
kahvilan orkesterin kokoonpano. Kaikilla soittajilla oli fetsi päässä.

Orkesteri oli ryhmittänyt tuolinsa puoliympyrään keskipisteessä
olevan, korkeammalle jalustalle asetetun nojatuolin ympärille, joka
kuitenkin oli käännetty yleisöön eikä soittajiin päin. Tuoli oli
komeasti päällystetty, edessä jalkajakkara ja vieressä matala itämainen
kahvipöytä. Veljesten tullessa sisään se oli tyhjä, mutta orkesterin
jäsenet olivat paikoillaan, ahkerasti virittäen soittimiaan.

Hetkisen kuluttua vaelsi kuitenkin näyttämölle upea, nähtävästi
täydelleen itämaisen maun mukainen kaunotar. Pukunaan hänellä oli
jonkunmoinen valkoinen pusero, punainen, lyhyt hame, valkoiset sukat ja
valkoiset, viimeisen muodin mukaiset parisilaiskengät. Päässä hänellä
oli musta huntu, riippumassa taaksepäin. Tukka oli kiiltävän musta ja
silmät tummat, mutta ihon väri oli europalaisesti vaalean rusottava
ja kirkas, joten Simeoni tuli epäilleeksi hänen ehkä olevan jotakin
kaukaasialaista rotua. Paljaissa käsivarsissaan hänellä oli ylen
runsaasti kullanvärisiä metallikoristeita, renkaita ja rahoista tehtyjä
ketjuja, kaulassa paksussa kultaketjussa suuri medaljonki, ja nilkoissa
paksut kultarenkaat. Tummien ja kaarevien kulmiensa alta lähetteli hän
katsomoon viileitä ja ylpeitä silmäyksiä, tervehtien ihailijoitaan
tuskin huomattavalla hymyllä. Pää-asiana hänestä puhuen mainittakoon,
että hän oli hyvin lihava, suoranainen rykelmä terveitä ja valtavia
naisellisia muotoja, joita koko katsomo unehtui ihailemaan, hiljaisten
"ah!"-huokausten kuuluessa kaikkialta. "Hän on kaunis kuin kuu!"
innostui veljesten opaskin häntä ylistämään, ja myöntäähän täytyikin,
että tuossa terveessä olennossa, joka esiintyi ilman minkäänlaista
tekomakeata kiemailua, hillitysti ja tyynesti sekä arvokkaasti, oli
sangen paljon harvinaista, eksoottista kauneutta. Uteliaina veljekset
odottivat, mitä tästä piti tuleman.

Orkesterin loppumattomasti viritellessä soittimiaan istuivat siinä
nyt yleisö ja kaunotar vaiti ollen ja tarkastellen toisiaan, väliin
ajattelevalla ilmeellä maistaen kahvia ja vetäen pitkän ja viileän
sauhun nargilehista, jonka vesi pulahteli hiljaisina kuplina.
Kaunottarellekin tuotiin kahvia ja rupesi hänkin sitä siinä itsekseen
maistelemaan, hieman raoittaen mehevän punaisia ja paksuja huuliaan,
joiden välistä loistivat helmikirkkaat hampaat, ja välillä antaen hymyn
häivähdyksen lennähtää kasvoilleen. Kun tätä jatkui kauan, rupesi
Simeoni jo ihmettelemään, oliko tämä nyt aivan erikoinen, arabialainen
ohjelmanumero, jossa oli vain vaivuttava hiljaiseen kauneuden ihailuun,
kun orkesteri vihdoinkin tuntui saavan soittimensa vireeseen ja kaikki
taiteilijat rykäisivät päättäväisesti. Samalla alkoikin esitys.

Sitramiehen sormet rupesivat hyppelemään kielillä vallan näppärästi,
repien niistä kantelemaista helinää taitavasti ja varmasti; kitaramies
täryytteli mandoliinimaista soitintansa tarmonsa takaa jonkunmoisella
"plektronilla", ja huilumies pisti aseensa vasempaan suupieleensä
pirahdutellen siitä ilmoille sarjan mitä konstikkaimpia lurituksia.
Tamburiini alkoi helistä ja kaikki orkesterin jäsenet, joiden suu ei
ollut mitenkään "ylösotettu", alkoivat myös laulaa. Jännittyneinä
teroittelivat veljekset korviansa saadakseen mahdollisimman eheän
kokonaiskäsityksen näin alkaneesta esityksestä.

Laulun sävel ja soitto oli Simeonin korville vierasta. Se ei ollut
suinkaan mitenkään väsyttävän yksitoikkoista, mutta liikunta-ala oli
silti melkoisesti rajoitettu. Samat nousut ja laskut siinä vaihtelivat,
ja sävy oli haikeasti uliseva ja valittava. Ehkä sana "uliseva" kuvaisi
laulun väriä parhaiten, sillä ääni tuntui tulevan jostakin kurkun
perukasta, oudon värisenä ja todellakin "ulisevana". Somaa oli seurata
laulajien ilmeitä.

Huilunpuhaltaja, joka nähtävästi oli soittimensa käsittelyssä mestari,
puhalsi kuten sanottu toisella suupielellänsä, vääntäen siten
kasvojansa hiukan kieroon. Siitä hän sai surumielisen ilmeen, joka
sointui hyvin hänen soittonsa oneata tuulen huminaa muistuttavaan
sävyyn. Kitaran soittaja lauloi intohimoisesti, vääntäen varsinkin
korkeammilla asteilla kasvonsa hassunkuriseen irvistykseen; nähtävästi
ei ääni tahtonut oikein mielellään tulla ilmoille, jolloin hän
ponnistellessaan joutui aivan suonenvedon tapaisen ilmeen valtaan.
Vertaukseksi saattaisi sopia sekin, että hän koko ajan koetti kuin
uhallakin tirkistää aurinkoon. Sitran soittaja laulaa hujautteli
voimakkaasti, mutta kohotti hassusti ylähuulensa oikeata puoliskoa,
saaden hänkin siitä omituisesti kärsivän ilmeen. Oikealla puolella
istuvat äijät vetelivät taas kuin ison pitäjän parhaat kirkkoveisaajat.
Varsinkin vanhin, jo harmaissa oleva profeetan jälkeläinen, antoi
ääntä kuin tynnyristä laskien, muistuttaen paljon venäläisestä
kirkkobassosta, joita Simeoni oli kerran kuullut Solovetsin
luostarissa. Mutta mitäpä teki nojatuolissa istuva kaunotar?

Hänhän oli pää-asia koko esityksessä, laulun johtaja, paras laulaja,
ja samalla kapellimestari. Miltei huomaamattomilla oikean käden
liikkeillä hän löi tahtia, yhtyen määrätyissä kohdissa itsekin lauluun.
Hänen äänensä oli kirkas ja kova, täydelleen "kouluuttamaton", ei
vastenmielinen, vaikka sekin tuli jostakin sieltä niskanikamien
vaiheilta. Laulettuaan hän taas maisteli kahvia ja kiitti yleisöä
sirolla, pienellä käden liikkeellä, hymyillen joskus joukkoon.
Näin jatkui laulua kauan. Mitä he lauloivat? Veljesten opas ryhtyi
selittämään.

Laulu kuvaa rakastuneen miehen lemmentuskia. Hän valittaa ja
vaikeroipi, purkaen tunteensa ilmoille sydämensä syvyydestä; hän
tuntee menettävänsä järkensä, ellei hän aivan pian saa rakastettuansa
omakseen, tuota ihanista ihaninta neitoa, jonka ylistykseksi hän
nyt, kuin toinen Korkean veisun laulaja, tuhlaa koko hehkuvan
itämaisen kuvarikkautensa. Nyt saa laulu entistä valittavamman,
sydäntäsärkevämmän sävyn, ja jokainen laulaja ääntää eräässä
huippukohdassa merkillisen, itkua tahi nyyhkytyksen nikotusta
muistuttavan ulahduksen, jollainen joskus sattuu keskellä kiihkeätä
itkua. Kapellimestaritar varsinkin ulahti taitavasti. Simeoni säikähti
ensin, että nyt loppuivat laulajilta äänivarat kokonaan, mutta eihän se
niin ollut, vaan kuvasi tuo ulahdus rakastuneen miehen valituksen ja
tuskan korkeinta kohtaa, ollen siis korkeimman laulu- ja esitystaidon
osoitus.

Erikoista huomiota oli omiaan herättämään kahvilan hovimestari, joka
liikuskeli alituiseen näyttämön läheisyydessä valvoen kaikkea. Kun
esitys hänen mielestään kohosi erikoisen kauniiksi ja taiteelliseksi,
kääntyi hän yleisöön päin ruveten voimakkaasti ja vaativasti
läiskyttämään suuria kämmenlapioitaan ja huutaen samalla innostuneita
hyväksymishuutoja näyttämölle päin. Aluksi yleisö pysytteli hiukan
kylmänä ja pidättyväisenä, mutta kuta pitemmälle korkean veisun
esityksessä ehdittiin, sitä enemmän se innostui. Kun säejakso
päättyi, kuului kaikkialta ihastunut, pitkä "aaah!" ja voimakkaat
käsien taputukset palkitsivat taiteilijoita hovimestarin suureksi
ihastukseksi. Opas innostuu myöskin ja selittää fanaattisesti osoittaen
suosiotaan: "Ettekö nyt ymmärrä ja kuule? Hänhän laulaa sydämensä
syvyydestä, hänhän on sairas rakkaudesta, hänen armaansahan on kaunis
kuin kuu veden yllä, hänen kyyneleensä vuotavat virtanaan!" Ylen
innoissaan on myös veljesten takana, pylvään vieressä istuva, suonikas,
laiha, pitkä ja turbaaniin puettu beduini. Pitäen vesipiipun letkua
vasemmassa kädessään, takoo hän oikealla edessään olevaa pylvästä, niin
että koko rakennus tärähtelee, ja huutaa kiiluvin silmin hyvähuutojaan.
Selvästi saattoi nähdä, että runoudella ja musiikilla oli tähän
yleisöön voimakas vaikutus ja että lyyrillinen, kukkaiskielinen
lemmenrunous tuskineen ja riemuineen arvattavasti oli täällä tänäänkin
sama kuin tuhat vuotta sitten.

Vihdoin pääsee esitys korkeimman kohtansa sivu ja siihen tulee nyt
tyynempi ja samalla rauhallisesti riemuitseva sävy. Sehän onkin
luonnollista, sillä nythän on rakastaja, yleisön puhjetessa huumaaviin
ilon osoituksiin, vihdoinkin päässyt tarkoituksensa perille, saanut
armaansa, joka on kaunis kuin kuu veden yllä, ikuisesti omakseen.
Kuten elämässäkin, tasautuu tässäkin pian tyydytettyjen intohimojen
myrsky, laulu ja soitto hiljenevät, kunnes kokonaan loppuvat. Esitystä
oli kestänyt ainakin tunti. Simeonille jäi siitä se vaikutus, että
se oli oikeastaan sangen korkealla taiteellisella tasolla, sillä se
persoonallinen tehtäväänsä antautuminen ja huomattava haltioituminen,
jolla laulajat ja soittajat esityksensä suorittivat, oli todistus
vakavasta laulun ja soiton palvelemisesta, joka ehdottomasti teki
kylmään muukalaiseenkin vaikutuksensa.

Ainoa taiteilija, joka ei kokonaan vaipunut esityksensä hurmioon, oli
sitran soittaja, päättäen siitä, että hänellä, kun kappaletta kesti
niin kauan, välillä tuli kova tupakantuska. Kesken lauluaan kaivoi
hän, soittaen vain toisella kädellään, esille savukkeen, soitti ja
lauloi taas hetken täydellä puhdilla, kunnes taas irroittaen toisen
kätensä sytytti savukkeen niin sukkelasti, ettei siihen kulunut kuin
pari kolme tahtia. Sitten hän aivan epätoivon vimmalla veteli pari
kolme syvää henkisauhua, pisti näppärästi savukkeen syrjään ja rupesi
taas soittamaan ja laulamaan niin tarmokkaasti, että hän muutamalla
raapaisulla ja ulvahduksella "saavutti" toiset.

Veljesten takana, seinän vierellä, aivan näyttämön lähellä, istui muuan
nuori egyptiläinen, johon laulajatar nähtävästi teki aivan järkyttävän
vaikutuksen. Koko laulun ajan hän kuiskaili neidolle sanoja, jotka
kaikesta päättäen sisälsivät jotakin muuta kuin hänen esityksensä
ylistystä, koskapa hänen tummat silmänsä kiiluivat perin rakastuneesti.
Laulajatar ei aluksi pannut häneen mitään huomiota, mutta kun
nuorukainen nähtävästi tunsi laulun sankarin tuskat täydellisesti
omikseen, kiihtyen aivan hurjaan lemmenpaloon ja heitellen näyttämölle
sarjan mitä liikuttavimpia ja rukoilevimpia kuiskauksia ja ehdotuksia,
menetti hän kärsivällisyytensä. Hän rypisti tummat kulmakaarensa
synkäksi ukkospilveksi, leimautti niiden alta salaman, joka olisi
ottanut hengen puhvelihärältäkin, ja veti suupielensä niin halveksivaan
irveen, että rakastuneen egyptiläisen sydän jäätyi kauhusta.
Masentuneena hän horjuen luikki tiehensä.

Kun orkesteri sitten, pidettyään hyvän aikaa väliä, jälleen sai
soittimensa vireeseen, jaettiin yleisölle pieniä lehtisiä, joihin oli
arabiaksi painettu jotakin; veljeksille selitettiin sen olevan Egyptin
vapaudenlaulun, ja esitettäisiin se nyt. Suomennettuna kuuluu tuon
lehtisen sisällys seuraavasti: [Ystävällisesti suomentanut professori
Knut Tallqvist.]

    Ilmoitus.

    Suihkulähteen teatteri Meloniaukealla.

    Yleisön huviksi tulee tänä iltana vienoääninen rouva 'Atîjât el
    Mansûrîja kuuluisan ja etevän soittokunnan avustamana esittämään
    hänen ylhäisyydelleen, rakastetulle johtajallemme, Sa'd Zaghlûl
    pashalle omistetun tervehdyslaulun, jonka eräässä teeiltamassa
    hänen ylhäisyytensä kuunneltavaksi esitti tekijä ja säveltäjä,
    muusikko, herra Ibrahim Abdallâh, jolloin se läsnäolijain mieleen
    teki erittäin syvällisen vaikutuksen. Se kuuluu:

    "Noussut on autuuden aurinko valaisten vapaudella,
    Ja onni on tullut ilmoittaen isänmaalle iloviestit.
    Riemuitse siis, egyptiläinen, toivosta, yksimielisyydestä ja toimesta
                         Niilinmaasi hyväksi!
    Tullut on onni, loppunut murhe. Oi, Herra, tee täydelliseksi
                         yhteiselämämme Egyptin nousulla.
    Eläköön Egypti Niilineen lippunsa suojassa, oi, Herra, ja varjele
                         sen onnea!
    Palauta sille sen kunnia ynnä täysivaltaisuuden nautinto, sillä
                         sen se ansaitsee.
    Amen, amen, amen, amen."

Laulajatar, eli siis "vienoääninen rouva el Mansûrîja", ilmestyi taas
tuolilleen ja niin alkoi esitys. Päättäväisellä ja innostuneella
sävyllään sekä reippaalla tahdillaan se tekikin melkoisen vaikutuksen
ja yleisön ihastus oli suuri. Käsiään huitoen otti se osaa esitykseen
ja beduini takoi tahtia pylvään kylkeen, niin että jymisi. Sen jälkeen
laulajatar nousi, teki yleisölle pienen kumarruksen ja poistui
arvokkaasti, jättäen jälkeensä suuren määrän kaihoisia egyptiläisiä
sydämiä.

Mutta orkesteri jäi edelleen paikoilleen, tarmokkaasti taas viritellen
soittimiansa. Näyttämölle nostettiin tavallinen wieniläistuoli,
josta veljekset ymmärsivät taas olevan jotakin uutta tulossa. Hetken
perästä astelikin näyttämölle niin että palkit natisivat, oikein
maankaatolihava mamma, kuin itse Niili-äiti, koreassa puvussa ja
hyväntuulisesti naureskellen. Simeoni ihmetteli ensin, miksi hän
ei istunut äskeisen laulajattaren nojatuoliin, mutta otettuaan
hänestä entisen maanmittausoppilaan tarkalla silmällä erinäisiä
tilavuusmittoja, ymmärsi hän, ettei eukko olisi siihen mahtunut ja
että tuo toinen tuoli oli siksi nostettu esille. Eukko laulahti
muutamia säkeitä lapsellisen hennolla äänellä ja naureskeli, saattaen
egyptiläiset äänettöminä ja henkeään pidätellen häntä ihailemaan,
mutta veljekset eivät enää enemmistä taidenautinnoista välittäneet,
vaan läksivät astelemaan hotelliinsa, kulkien suljetussa rintamassa
keskikatua.

Öinen Aleksandria vaikutti kolkolta, vaikka katuvalaistus olikin hyvä.
Hoilaavia ja rähiseviä egyptiläisiä mennä hurrasi vielä kaikkialla,
ja joskus saattoi nähdä englantilaisen sotilaan, joka arkana ja
kiireesti puikkelehti pitkin seinuksia. Melu oli vieläkin sellaista,
että jos Helsingissä jonakin yönä pidettäisiin moista pauhua,
hälyyttäisi poliisi ylimääräiset voimat liikkeelle, sillä mitäpä
tuollainen karjunta ja hoilaaminen voisi merkitä muuta kuin syntynyttä
kapitalistisen yhteiskunnan hävittämisyritystä. Sanomalehtemme
kirjoittaisivat laajoja ja siveellisestä närkästyksestä tiukkuvia
pääkirjoituksia siitä tapojen turmeltumisesta ja mädännäisyydestä, joka
Suomenkin kansassa, sen pahempi, on saanut vallan. Niin erilaista on
maailma.



XLII.

Egyptiläisnaisen huntu. -- Ovatko egyptiläiset erikoista "kansaa"?
-- Europalaisia liikemiehiä. -- Matka Kairoon, huomioita
kastelulaitoksista, viljelyksistä ja kylistä.


Turkkilaisista naisista puhuttaessa mainittiin, että he ovat
vähentäneet hunnun pitämistä, mikä on eräs itämaiden naisten
"vapautusliikkeen" ilmiöitä. Turkkilaisnaisen huntu on kiinni
päähineessä, on tavallisesti musta, ja peittää koko kasvot.
Egyptiläisnainen näyttää pitävän huntua vielä aivan yleisesti, mutta se
on toisenlainen.

Ylhäisön naisten huntu on valkoinen, muilla musta. Otsa ja
silmät jätetään peittämättä, joten sangen paljon virkistävää on
nähtävänä. Tästä hunnun muodosta päättäen olisi siis naisen suu
egyptiläisen mielestä se, jonka päällä on erikoisesti syytä pitää
verhoa. Nenänvarren kohdalla on pystysuorassa asennossa omituinen
messinkisylinteri, jokseenkin nenän pituinen ja varustettu vielä
kahdella terävällä renkaalla, joiden luulisi painavan ikävästi ihoa.
Tässä sylinterissä on huntu kiinni. Ellei useinkin hyvin suuria,
tummia ja kirkkaita silmiä näkisi, luulisi katselevansa outoja
kummituksia. Kadun elämästä huomaa, että on olemassa nähtävästi
hyvin rikkaita egyptiläisiä, koskapa mitä upeimmat valjakot,
joissa tuollaisia valkohuntuisia kaunottaria istui, olivat hyvin
yleisiä sekä Aleksandriassa että Kairossa. Seuraavan lain saattoi
Simeoni, neuvoteltuaan asiasta Juhanin ja Tuomaan kanssa, vahvistaa
yleispäteväksi: "Kuta kauniimpi ja nuorempi nainen, sitä ohuempi ja
läpinäkyvämpi huntu?" Tämä laki on numero toinen siinä kokoelmassa,
joka naisten esiintymistä kuvaavana m.m. sisältää seuraavankin
Tagoren viisauden: "Kuta lyhyempi hame, sitä pitempi katse". Molemmat
voi vaikka hakata kivitauluihin, sillä niin tosia ja päteviä ne
ovat. Yleensä täytyi sekä Aleksandrian että Kairon katuelämästä
sanoa, että se teki rikkaan vaikutuksen. Kansa elää täällä hyvissä
oloissa, hedelmällisen laaksonsa onnen lapsena, varsinkin nyt, kun
englantilaisten toteuttama kastelujärjestelmä on päässyt pitemmälle
kehittymään. Molemmat kaupungit ovat todella upeita.

Ovatko nuo "egyptiläiset" mitään todella erikoista omaa kansaansa, vai
asuuko maassa vain joukko eri kansallisuuksia? Veljekset miettivät tätä
asiaa usein ja tulivat siihen päätökseen, että todellakin on olemassa
"Egyptin kansa". Tällä laaksolla on nähtävästi aina ollut erikoinen
kyky sulattaa yhteen kaikki sinne kokoontuneet ainekset, niin että
väestön saattaa sanoa olevan suorassa polvessa, välillä tulleitten
veren lisien muuttamana ja kehittämänä, muinaisen Egyptin kansan
jälkeläistä. Siinä esiintyy luonnollisesti arabialaisia, turkkilaisia,
nubialaisia ja muitakin erikoispiirteitä, mutta rodun yleistyyppi
muistuttanee vanhoja egyptiläisiä. Kansaa ei jaa eri ryhmiin rotu, vaan
enemmänkin uskonto. Puhtaimpia muinaisten egyptiläisten jälkeläisiä
lienevät talonpojat, fellahit, jotka sodan aikana kuuluvat varoittuneen
kuten muidenkin maiden talonpojat. Egyptissä voi siis sanoa siellä
ilmenevän voimakkaan "kansallisen" liikkeen todella perustuvan
"egyptiläiseen kansallistuntoon".

       *       *       *       *       *

Kun veljekset aamulla huhtikuun 11 päivänä astuivat hotellin viileistä
huoneista kadun helteeseen, mielivät he saada jonkunmoisen käsityksen
Aleksandrian europalaisesta liikemaailmasta, ja läksivät siis
vaeltamaan kohti erästä suurta englantilaista välitysliikettä, jonne
Tuomaalla oli suosituksia. Ihmiset heidän ympärillään toimittelivat
tehtäviään erittäin luonnollisesti, aivan kuin kotonaan, mikä
Simeonista tuntui hiukan ihmeelliseltä siksi, että oltiin Egyptissä;
sitä seikkaa he eivät näyttäneet pitävän millään tavalla merkillisenä
asiana. Että tämä oli Aleksanteri Suuren perustama kaupunki,
hellenistisen kulttuurin pää-ahjo, ei myöskään näyttänyt vaikuttavan
näiden mustien ihmisten menoihin ollenkaan, vaan esiintyivät he niin
kuin olisi se ollut luonnollinen asia. Ja hassultahan Simeonistakin
olisi näyttänyt, jos he esimerkiksi olisivat suuren historiansa vuoksi
kävelleet käsillään -- hänestä muuten vain tuntui, että jollakin
tavalla kaiken tuon menneisyyden muka olisi pitänyt elämässäkin
esiintyä.

Tultiin suureen konttorihuoneeseen, jonka katossa iso propelli pyöriä
surisi, niin että tuulen henki tuntui joka paikassa; työskentely ilman
sellaista olisi kai ollut vaikeata. Huomasi kaikesta, että oltiin
vanhan maan vanhassa liikkeessä, jossa ei pidetä mitään joutavaa ja
turhanaikaista konttorikomeutta tarpeellisena, vaan tyydytään siihen,
että on tila ja pöytä, jonka ääressä voi istua. Simeoni ei huomannut
siellä ainoatakaan amerikalaista kirjoituspöytää ja korttikaappia,
ei kalliita laskukoneita eikä muita sellaisia upeita laitteita,
joita ilman ei esim. Suomessa voida mitään liikettä ajatellakaan.
Konttoristeja oli sen sijaan paljon, kaikilla kynä kourassa ja nenä
kirjassa kiinni; täällä tehtiin työtä.

Tirehtöörin huone, jonne veljekset nyt vietiin, oli myöskin sangen
yksinkertainen, sisältäen vain välttämättömimmät huonekalut. Poissa
olivat kotimaamme tirehtöörien pehmeät matot, nahkaiset nojatuolit,
valtavat kirjoituspöydät sekä tirehtöörin muotokuva seinältä, joitta ei
Suomessa pieninkään liike usko menestymismahdollisuuksiinsa, vaikkapa
niihin onkin täytynyt tuhlata melkoinen erä muutenkin vaivoin kokoon
haalitusta osakepääomasta. Täällä on jo aikoja sitten päästy moisista
lapsellisuuksista, koskapa ne eivät liikkeen menestykselle merkitse
mitään -- työn tarmo ratkaisee kaikki.

Veljekset otettiin vastaan englantilaiseen tapaan, s.o. kohteliaasti,
mutta sittenkin ikäänkuin aidan toiselta puolen. Ja sitten ruvettiin
juttelemaan. Muistaen Impivaaran honkia, tervaa ja muita kotoisia
tuotteitamme rupesi Tuomas tiedustelemaan, olisiko Egyptissä
mahdollisesti niiden tavarain tarvetta. Herrat tirehtöörit olivat
hiukan hämillään -- puutavaraa -- of course -- tarvitaan; ettäkö
todellakin Suomesta voisi saada? Jaha, jaha, ja tervaa -- onko se
asfalttitervaa? Ei, ei, niin -- of course, Stockholm's tar -- niitä
kaikkia tarvitaan täällä runsaasti. Mutta aika on nyt huono, mitään
kauppoja ei tehdä, joten niiden asioiden täytyy siirtyä toistaiseksi.
Finland? Of course -- siellä Ruotsin itäpuolella? Pääseekö sinne
laivoilla? Täällä tarvittaisiin paljon n.s. Egyptin parruja,
veistettyjä piiruja -- se on tämän maan erikoistarpeita. Tähän tyyliin
meni keskustelu, Tuomaan tarmokkaasti käydessä kimppuun ja tehdessä
selkoa Suomen merkityksestä puutavaramaana. Lopuksi herrat tirehtöörit
pyysivät saada erikoisluetteloja eri laaduista ja määristä sekä olivat
hyvin hämillään siitä, etteivät tätä ennen olleet koskaan tulleet
tiedustelleeksi tavaraa Suomesta, vaan aina Ruotsista, ehkä siten
joutuen maksamaan huippuhintoja. Kohteliaasti hyvästellen saattoivat
herrat sitten veljekset ovelle.

Tällaisia kohtauksia uudistui pitkin päivää, sillä kerran alkuun
päästyään laukkasi Tuomas väsymättömästi liikkeestä toiseen,
englantilaisen luota kreikkalaisen luo, ja puolusti Suomen tuotannon
ja viennin asiaa pontevasti. Simeonille jäi siitä se vaikutelma,
että tarmokkaat ja itseänsä liian hyvinä pitämättömät suomalaiset
kauppa-asiamiehet voisivat muutamissa viikoissa tehdä Suomen tavaraa ja
mahdollisuuksia tunnetuksi suuressa määrässä, kun vain kulkisivat tähän
tapaan liikkeestä toiseen niiden isäntiä lämpiminä pitämässä.

Simeoni kuitenkin erkani veljistään mennäkseen omalle haaralleen,
sillä kun Impivaaran hongat ja Suomen terva olivat vain ikäänkuin
yleisen kansallisen isännyysoikeuden kautta hänen omiaan, ei hänellä
ollut niiden myynnissä minkäänlaista käytännöllistä tehtävää ja
osuutta. Muistaen siis, että Teodora oli aikoinaan oleskellut
täälläkin, jossa hänestä oli tullut ankara pietisti, hän tuon ennen
mainitun saksalaisen ylioppilaan kanssa meni Aleksandrian museoon,
joka on 22 salia käsittävä, suuri rakennus, omistettu enimmäkseen
Aleksandrian historian eli siis hellenistisen ja varhaiskristillisen
ajan muistoille. Sen suuria, hyvin ja kauniisti järjestettyjä kokoelmia
ei sovi matkakertomuksessa ruveta luettelemaan eikä kuvailemaan.
Simeonin mieleen painui vain, että se, mikä museossa oli hellenististä,
tuntui tavallaan suuntautuvan elämän ja sen valoisien kauneuspuolien
palvontaan, jotavastoin kristillinen ja muinais-egyptiläinen puoli oli
kohdistunut kuoleman ja haudantakaisen elämän ongelmien ajatteluun.
"Älä ole surullinen, sillä maailmassa ei kukaan ole kuolematon",
lohdutti eräs kristillinen hautakirjoitus sekä hautaan mennyttä että
jälkeen jääneitä.

       *       *       *       *       *

Kello puoli 7 samana iltana istuivat veljekset junassa matkalla koko
tämän maanosan suurimpaan kaupunkiin, islamin maailman nykyiseen
pääpaikkaan, Kairoon. Heti Aleksandrian ulkopuolella alkoi laaja
lakeus, jossa olivat viljelemättöminä ainoastaan Mareoottisen järven
lätäkkö-alanteet. Seudun halki kulki useita isoja kanavia, joiden
reunavallit olivat niin korkeat, että vesi niissä voitiin nostaa
ylemmäksi viljellyn maan pintaa. Kaukaa Niilin putailta näkyi isohkoja
lastiveneitä, joiden korkeat, kolmikulmaiset purjeet, outona, mutta
maisemalle hyvin luonteenomaisena näkynä kuvastuivat taivasta vasten
keskeltä viheriätä lakeutta. Noista isoista kanavista laskettiin
sitten vettä pienempiin kasteluojiin, joista se taas patoamalla tahi
pumppuamalla nostettiin peltojen vakoihin, jotka monessa paikassa
olivatkin täynnä vettä. Missä maa oli hiukan korkeampaa, joten peltoa
ei voinut saada kastelluksi tällä tavalla, siellä työskentelivät
uupumatta härkien voimalla rattaan muotoiset vedennostolaitteet,
tehdyt saman perusajatuksen mukaan kuin ruoppaajissa. Nämä rattaat,
niitä vääntävät härät, ja härkiä ajeleva fellah-poika ovat Egyptin
lakeusmaisemalle hyvin kuvaavia. Näkyipä toisin paikoin n.s.
vesiruuvejakin, joiden napaa ihmisvoimin veivattiin. Kasvullisuuden
vihreys oli tummaa ja voimakasta, kuten ainakin silloin, kun maa on
lihavaa, kosteutta on riittävästi ja aurinkoa yllin kyllin. Ohra oli
jo tuleentumassa, banaanin varsiin oli puhkeamassa suuria lehtiä, ja
eräillä saroilla kasvoi sakeata, Simeonille tuntematonta, noin puolen
metrin korkuista rehukasvia, jota eläimet paimenen komennossa söivät,
kulkien säännöllisessä rintamassa. Mutta pumpulipensasta ei Simeoni
osannut sanoa nähneensä, sitä ehkä tuntematta; saattoihan olla,
ettei se vielä ollut ehtinyt kasvaa niin suureksi, että outo olisi
sen tuosta valtavan vihreyden joukosta keksinyt. Siellä täällä oli
hedelmäpuuryhmiä, taivaanrantaa vastaan kuvastui hienoina varjokuvina
palmuja, ja Niilin rehevä suistomaa alkoi hiljalleen painua illan
varjoihin.

Maa oli ojitettua ja jaettu hyvin pieniin sarkoihin. Arvattavasti eivät
fellahien osuudet olekaan muuatta sarkaa suurempia, mikä riittääkin,
koskapa he saavat korjata kolme satoa vuodessa. Työtä tehtiin kaikesta
päättäen hyvin ahkerasti, sillä kumaraisia ja avosäärin mudassa
rämpiviä miehiä ja naisia näkyi kaikkialla, nähtävästi valmistamassa
tahi kastelemassa riisiviljelyksiä. Kyntäminen tapahtui kahden
ilkeän näköisen puhvelin vetämällä, vanhanaikaisella, kahden puolen
heittävällä puu-auralla, joka luultavasti oli ollut samanlainen jo
tuhansia vuosia sitten. Veljesten mielestä maa näytti aivan tiukkuvan
lihavuudesta, ja oli viljavin ja parhaiten viljeltykin, mitä he yleensä
tähän saakka olivat nähneet.

Radan vierellä on leveä, hyvässä kunnossa oleva viertotie, jolla
alituiseen kulkee kameeleja ja aaseja, selässään raskas kuorma.
Ajopelejä ei käytetty ollenkaan, vaan kuljetettiin kaikki kantamalla.
Kanavien reunavalleja näyttiin yleisesti käytettävän teinä. Kun
veljekset katselivat näitä suuria viljelysalueita, heräsi taas tuo
vanha kysymys: missä asuvat viljelijät, sillä asuntojen tapaisiahan
näkyi ylen harvassa? Europalaisessa merkityksessä niitä ei näyttänyt
olevan ollenkaan. Joskus meni juna kuitenkin kurjaakin kurjemman
fellah-kylän ohi, ja niissä kai viljelijät sitten asuivat. Muurien
ympäröimälle pienelle alueelle on seinä seinään kiinni ahdettu joukko
savitaloja, aivan muodottomasti, ilman minkäänlaista kauneuden tahi
järjestyksen aistia, seinissä siellä täällä jonkunmoinen akkuna-aukko.
Tasaisella katolla on röykkiöittäin kovasti oljen sekaista lantaa,
arvattavasti kuivamassa, että sitä voitaisiin käyttää polttoaineena,
ja useissa taloissa on vielä jonkunmoinen kupooli, kuin kumollaan
oleva kahvikuppi, aivan sen näköinen kuin olisivat lapset leiponeet
sen savesta; se taisi olla kyyhkyslakka tahi muiden lintujen asunto.
Koko kylä on erehdyttävästi lasten tekemän savikaupungin näköinen,
jonka kupoolit ovat kuin ampiaispesän puolikkaita. Kujilla näkyy olevan
tunkioita ja likaa ryntäitä myöten, mutta yhtä iloisesti, kirkuen ja
huutaen, näyttävät siellä fellahien lapset leikkivän kuin maailman
puhtaimmissa oloissa elävät kasvatit. Eukot seisoskelevat ovilla ja
juoruavat, kanat pehertelevät tunkioiden reunoilla ja ylipäätään
näyttää elämä täällä onnelliselta ja tyydytystä tuottavalta.

Pimeys, joka tulla tupsahti äkkiä kuin olisi auringon eteen laskettu
tulenkestävä esirippu, esti veljekset tekemästä enempiä huomioita,
ja he kääntyivät tarkastelemaan matkatovereitansa. Se oli hienoa
väkeä, sillä konduktööri kuiskutti, että tuo nuori mies tuossa, jonka
osastosta herrojen täytyi muuttaa pois, on egyptiläinen prinssi.
"Hyvinpä me joudummekin kuninkaallisissa seuroissa matkustelemaan!"
ihmetteli Juhani katsellen tuota nuorta miestä kiinteästi, sillä
harvoinhan egyptiläisiä prinssejä nähdä saa. Poika oli rehdin näköinen
ja poltteli paksua sikaria. Päähineenä oli tietysti fetsi.

Vihdoin ajoi juna jyristen pitkän sillan yli; kaukaa rupesi välkkymään
valorivejä ja muutaman minuutin kuluttua oltiin Kairon asemalla.
Huutavan ja rähisevän joukon läpi selviytyivät veljekset tottuneesti
hotellin autoon, joka mylvien kiidätti heidät komealta ja mahtavalta
tuntuvan kaupungin läpi Shepheards-hotelliin, jonka patjojen väliin,
matkasta ja kuumuudesta väsyneinä, miehet heti kellistyivät, tarkoin
käärien vuoteensa ympärille katosta riippuvat kärpäsverhot.

Mutta ennen nukahtamistaan he melkein yhtaikaa kohottivat päänsä ja
sanoivat: "Huomenna siis nähdään pyramiidit!"



XLIII.

Tie pyramiideille. -- Elämän ja kuoleman vastakohta, -- Keopsin
pyramiidi. -- Elämän arkipäiväisyys beduinin ja kameelin edustamana, --
Sfinksi. -- Hyvästit kuoleman kentälle.


Aamulla varhain ajoivat veljekset autolla mahtavan Niilin sillan
yli, ihaillen tuota leveää jokea, sen rannalla olevia kauniita
palmurivejä ja upeita huviloita, jotka troopillisten kasvien peitossa
ollen tuntuvat salaavan piiriinsä paratiisiniloja. Vastaan tulee
maalaiskansaa ajellen aasejaan ja kameelejaan, joiden kuormina on
vihannes- ja rehuröykkiöitä. Aurinko paahtaa, mutta näin varhain se
vielä tuntuu mieluiselta, ja ilman henkäyksessä, kun se tulee Libyan
erämaasta päin, on Simeonin mielestä jonkunmoista "kuivaa lämpöä",
joka veltostuttavasti hyväilee ihoa. Saavutaan pitkälle, suoralle
viertotielle, joka vie vihreiden peltojen halki, pitkän palmukujanteen
läpi, suoraan Gizen pyramiideille. Toisella puolella on Niili,
vyörytellen hiljaa tummaa vettänsä, jonka kalvoon hehkuva aurinko
kuvastuu tulipallona. Arabialaiskylästä sen rannalta kuuluu lasten
iloista hälinää. Toisella puolella on tuo valtavan vihreä peltolakeus,
luonnon elinvoiman ja hedelmällisyyden, elämän kaunis kuva. Koko tässä
näyssä on jotakin erikoisen kaunista, ja tuntuu siltä kuin olisi
kuolema täällä tuntematon.

Mutta silloinpa vilahtaakin palmujen välistä kellertävä, autio viiva.
Se on kuin kuiva keltainen pinta, ja ilma sen yläpuolella näyttää
väräjävän kuumuudesta, ollen ikäänkuin täynnä räikeätä, keltahohteista,
polttavaa jauhetta. Ja samalla hetkellä näkee Simeoni myös jotakin,
jota hän ei tahdo voida todeksi uskoa ja josta hän on koko ikänsä
kuullut ja lukenut -- pyramiidit. Valtavina kolmiojärkäleinä kohoavat
ne tuossa hänen edessään, suurentuen suurentumistaan, kuta lähemmäksi
nykyajan hirmukone, voimakas auto, veljeksiä kiidättää. Hetkinen vielä
ja niin pysähdytään pyramiidialueen reunalle.

Koskaan ei Simeoni ollut nähnyt ja vaikuttavammalla tavalla todennut
edessään jyrkempää elämän ja kuoleman rajaa kuin tässä paikassa. Hänen
takanaan on syvän vihreä, elämäniloa ja ajallista onnea pulppuava
Niilin laakso, täynnä ahertavia, iloitsevia ja surevia ihmisiä, niin
kuin on ollut vuosituhansia. Vilja huojuu tuulessa, kukat tuoksuvat,
perhoset lentelevät onnellisina kukkien runsauden keskellä, palmut
kaivavat juurensa syvälle anteliaan maaemon uumeniin, kaikkialla
vallitsee hedelmällisen ja satoisan luonnon terve väri. Ja heti sen
vieressä, tuossa, jossa erämaa alkaa, muutamia metrejä korkeammalla
viljelyslakeuden pintaa, on kellertävä, hiekkainen, kiduttavan auringon
paahtama, pölyisen autereen alla lepäävä ruumis, ikuisesti hedelmätön
erämaanhiekka, joka on kuin armottomalla ja säälimättömällä kädellä
leikattu elämästä ja sen onnesta erilleen. Ja kuin tätä kuoleman ja
elämän vastakohdan jyrkkyyttä tehostaakseen on muinainen sukupolvi
rakentanut siihen maailman jylhimmät, kuolemalle ja kaiken turhuuden
katoavaisuudelle omistetut muistomerkit, joiden mahtavuus on herättänyt
tuhansien jälkipolvien kummastelevaa ja pelkäävää ihmettelyä.

Keopsin pyramiidi kohoaa tuossa valtavana, tunnelmavoimaltaan
musertavana möhkäleenä. Se ei anna mitään pilviä tavoittelevan
suuruuden kuvaa, mutta se vaikuttaa valtavalla aineen paljoudellaan,
joka on kasattu kokoon juhlallisen yksinkertaisen suunnitelman mukaan.
Se on muinaisen sukupolven kiveksi muuttunut suuri ajatus, joka kertoo
elämän ja kuoleman ikuisesta vastakohtaisuudesta, pilkaten elämän
valhetta ja ylistäen kuoleman totuutta. Ei voi olla kuvittelematta,
minkälaista on sitä rakennettaessa työn touhu tällä paikalla ollut
ja mitä nuo ihmiset ovat ajatelleet uhratessaan niin suunnattomia,
voimia näin hedelmättömän päämäärän saavuttamiseksi. Sanotaan Keopsin
pyramiidin rakentamiseen menneen kolmekymmentä vuotta, jona aikana
siihen on käytetty satojen tuhansien-orjien työvoima. Itku ja huudot
ovat tällä paikalla kaikuneet, kasvot ovat vääristyneet tuskasta
ja ponnistuksesta, tuore liha on värissyt voutien ruoskien alla,
ja katkera hiki on tippunut tuhansilta otsilta polttavan auringon
paahtaessa. Nostokoneet ovat natisseet, valtava lohkare toisensa
jälkeen on kohonnut paikoilleen ja rakennus on valmistumistaan
valmistunut. Farao on saapunut sitä katsomaan. Varoitushuuto on
ilmoittanut hänen tulevan ja samalla ovat kaikki tuhannet heittäytyneet
kasvoilleen maahan, sillä kuolevainen orja älköön nähkö jumalan
kasvoja. Kuoleman kaupungin pyhää tietä pitkin ajaa farao ja
tuijottaa vaiti ollen valmistumassa olevaan hautakammioonsa. Mitä
hän ajattelee? Millä sanoilla olisi tulkittava se sielunkuva, se
mentaliteetti, joka sai hänet ryhtymään moiseen jättiläistyöhön?
Joka tapauksessa hän lienee ollut ylpeä rajattomasta vallastaan
ja alammaistensa teknillisestä kyvystä, joka ei ollut säikähtänyt
mitään esteitä saadakseen hallitsijansa tahdon toteutumaan. Onhan
laskettu Keopsin pyramiidiin tarvitun noin 2,300,000 kiveä, jokainen
kuutiotilavuudeltaan keskimäärin 1,10 kuutiometriä. Osa näistä kivistä
oli tuotava Niilin toiselta puolelta. Jo se antaa jonkunmoisen
käsityksen rakennuksen suuruudesta.

Herodotos, joka kävi Egyptissä v. 450 e.Kr., kertoo Keopsin
pyramiidin rakentamisesta, että siinä työskenteli 100,000 ihmistä
aina kolme kuukautta vuodessa. Sen tien rakentamiseen, jota myöten
kivet tuotiin paikalle, sekä muihin esi- ja perustustöihin, m.m.
maanalaisen hautakammion rakentamiseen, kului kymmenen vuotta. Itse
pyramiidin rakentaminen vaati sitten kaksikymmentä vuotta. Sen joka
sivu päällystettiin hiotuilla, mitä tarkimmin toisiinsa liittyvillä
kivillä. Pyramiidin juurella olevat, kiveen hakatut tarkat ilmoitukset
kertoivat m.m., että työväelle rakentamisen aikana ostettiin ruoaksi
m.m. retikkaa, sipulia ja leipää 1600 talentin eli siis ehkä kahdeksan
miljoonan markan edestä. Aikoinaan, jolloin tuo sileä kivipäällys on
sen peittänyt, on pyramiidi ollut erikoinen senkin vuoksi, että se
varmaankin on silloin heijastanut pinnastaan häikäisevän auringonvalon
tavattoman kirkkaasti. Nyt on peite kokonaan hävinnyt ja pinnassa
ovat joka paikassa näkyvillä metriä korkeat kivilohkareet, muodostaen
kaikkialle jylhät ja hankalat portaat. Veljekset olivat lujasti
päättäneet nousta sen huipulle, jopa salavihkaa pystyttää sinne Suomen
valtakunnan lipunkin, mutta vierelle saavuttuaan he huomasivat sen
tarpeettomaksi; ankarassa helteessä se olisi ollut mitä rasittavin ja
päätä huimaavin tehtävä, joka paremmin sopii kiipeilevälle pukille kuin
vakavalle miehelle. Beduinin valkoinen viitta loisti pienenä pilkkuna
huipulta.

Elämän arkipäiväisyys on siitä ihmeellistä, että se tunkeilee
nenäkkäästi tällaisillekin pyhille ja harvinaisia tunnelmia
herättäville historiallisille paikoille; juhlallisen, subliimin,
rinnalle ilmestyy aina koomillista, naurettavaa. Tämän totuuden tulee
pyramiideilla kävijä varsin räikeästi huomaamaan. Juuri kun olet
vaipunut historialliseen hartauteen, olet painamassa sieluusi tarkkaa
kuvaa edessäsi olevasta näystä, voidaksesi sitä sitten yksinäisyydessä
katsella ja itsellesi selvitellä, ilmestyykin viereesi likainen beduini
taluttaen perässään merkillistä eläintä, jonka säpsähtäen toteat
kameeliksi. Tämän eläimen olet nähnyt lukemattomia kertoja kuvattuna,
jopa elävänäkin kiertävissä eläinnäyttelyissä, nyt matkallasi
Konstantinopolissa ja täällä Egyptissä, olet lukenut siitä paljon
kaikenlaisia kuvauksia, joukossa hyvinkin runollisia, jopa runojakin --
"kameeli keinuu hiljaa" --, ja saanut siitä täten enemmän tahi vähemmän
oikean käsityksen. Mutta milloinkaan se ei ole astunut tietoisuutesi
piiriin niin todellisesti ja säpsähdyttävästi kuin nyt, jolloin
vaaditaan, että sinun tulee nousta sen selkään. Silloin luot siihen
aluksi erinäisiä tarkastelevia silmäyksiä, jotka ilmoittavat enemmän
kuin kokonaiset kirjat.

Merkillinen luonnon oikku luoda tuollainen eläin! Simeonin on vaikea
huomata siinä mitään järjellistä suunnitelmaa, ellei ota huomioon
"kavioita" tahi paremmin sanoen "töppösiä", jotka sen astuessa
leviävät pehmeästi, painumatta hiekkaan. Mutta pää, pitkä notkokaula
ja sitten ruumis, joka on kuin suuri säkki neljän seipään nenässä, --
se on kaikki sangen epäjohdonmukaisesti rakennettua. Simeoni katsoi
elukan silmiin ja koetti tutkia sen "kasvojenilmettä", jolloin hän oli
huomaavinaan, että se nähtävästi on ilkeä ja tyytymätön otus; sana
"tyytymättömyys" näytti olevan kirjoitettu sen otsalle, kuvastaen
kaiken, mitä sen pieniin aivoihin mahtui.

Nyt rupesi beduini ärjymään juhdalleen joitakin arabialaisia
komennus- ja kehoitussanoja, napsautellen sitä kaulalle pienellä
piiskalla; tarkoitus oli saada kameeli laskeutumaan maahan. Suuttuneena
tästä vaatimuksesta alkoi kameeli ärjyä vastaan röhisevällä sian
äänellä, nostellen levottomasti etujalkojaan. Mies tiukensi
yhä komennustaan, käytteli piiskaansa, ja kameeli rönkyi ylen
tyytymättömästi ja haluttomasti. Kun tätä keskustelua oli jatkunut
hetkisen, suvaitsi kameeli alistua ja laskeutui maahan, taivuttaen
ensin kömpelösti etujalkansa ja sitten pudottaa jumpsauttaen alas
takajalkojen varaan pystyyn jääneen takapuolensa. Ällistyneenä
huomasi Simeoni, että tuo äsken niin suurelta näyttänyt elukka olikin
painunut tavallisen kiven korkuiseksi, jonka selkään voi vaivatta
istahtaa kahdareisin. Vilkaistuaan tovereihinsa huomasi Simeoni, että
heillä oli edessä sama koettelemus. Niin astuivat veljekset kameelin
selkään, istahtaen sen mukavaan satulaan ja koettaen niin paljon kuin
mahdollista säilyttää arvokkuuttansa. Näennäisesti rauhallisina, mutta
silti sangen epävarmoina pitelivät he lujasti kiinni satulan nupista,
sillä nyt piti ratsun nousta ylös.

Beduini rupesi taas ärjymään juhdalleen salaperäisiä komennuksiaan,
napsautellen sitä piiskallaan, ja kameeli rönkyi vielä äskeistä
tyytymättömämmin, aivan kuin se olisi tahtonut sanoa, että "vastahan
minä tähän laskeuduin -- sitäkö täytistä sinä nyt heti ylös ajat!"
Kun tätä keskustelua ja riitaa oli taas jatkunut aikansa, tunsi
Simeoni äkkiä, kuinka kameelin takapuoli parilla nykäyksellä kohosi
niin korkealle, että hän olisi ilman satulannupin tukea tuiskahtanut
nenälleen maahan. Ja juuri kun hän oli onnellisesti, erinäisten
epäkauniiden, retkahtelevien liikkeiden jälkeen suoriutunut tästä,
kohota nytkähti etupuolikin ilmoille, ja hän huomasi hämmästyksekseen
istuvansa jossakin sangen korkealla, hiukan hämillään ja nolona siitä,
että tällaistako tämä nyt olikin. "How do you do?" kuului syrjästä,
ja vilkaistuaan sinne huomasi Simeoni Juhanin ja Tuomaan makeasti
hymyillen istuvan yhtä korkealla. Tuomas otti hallitsijamaisen ilmeen
ja arabialainen opas ikuisti kolmiliiton hänen koneellaan.

Sitten lähti kameeli kulkemaan. Se veitikka siirtää saman puolen jalat
samalla kertaa, joten sen selässä istuva joutuu suorittamaan sarjan
keikahtelevia ja töksähteleviä liikkeitä, jotka eivät ole erittäin
miellyttäviä. Ja kun beduini sitä kiirehtii, muuttuvat nuo töksähdykset
suoranaiseksi sysimiseksi, ja kun tuo elukan koikale vihdoin ottaa
muutamia juoksuaskeleita, ei sen selässä ole ollenkaan hauskaa.
Enimmäkseen se kuitenkin mennä junnasi hitain askelin ja Simeoni oli
kuulevinaan, kuinka se koko ajan kirosi ja sadatteli ajajaansa ja
varsinkin selässään istuvaa muukalaista, jotka -- vietävät -- aina
tänne tulevat töllistelemään ja hänellä ratsastamaan.

Toinen, edellisen yhteydessä oleva häiritsevä ilmiö on kameelia ohjaava
beduini. Vaikka hän tietääkin, että palkan ja juomarahat maksaa
dragomaani, kerjää hän silti alinomaa. Hän liehittelee matkustajaa
sanoen olevansa "teidän ajomiehenne", haluaa ennustaa kädestä,
lukien sieltä loistavan tulevaisuuden, kauppaa väärennettyjä rahoja
ja muinaisesineitä, ja vaikka karskisti käsket hänen pitää kitansa
kiinni, ei hän tottele, vaan naukuu yhä. Vasta sitten, kun hän ei
neljännestuntiin saa kaunopuheliaaseen esitykseensä vastaukseksi
pienintäkään elonmerkkiä matkustajien puolelta, hän masentuu, vaeltaa
vierelläsi surumielisen näköisenä ja vartioiden tarkoin joka hetki,
milloin näyttäisi olevan syytä taas ryhtyä kerjäämään.

Kameelit ovat lähteneet liikkeelle ja veljekset kulkevat nyt Keopsin
pyramiidin juuritse Sfinksiä kohti. Pyramiidin juurella seisten voi
aavistaa sen korkeuden, jonka kauempaa katsoen leveä perusmuoto
ikäänkuin kätkee silmiltä. Sen korkeus on 147 m; Tapanin kirkko
Wienissä on 135 m; Kölnin tuomiokirkko 156 m; Pietarin kirkko
Romassa 131 m; Strassburgin tuomiokirkko 144 m; Eiffel-torni on 300
m korkea. Kun ottaa huomioon pyramiidin valtavan ja ontelottoman
ainespaljouden näihin verraten -- onhan sen aseman neliön sivu 227 m
-- täytyy se vielä tänäkin päivänä myöntää maailman ehkä valtavimmaksi
rakennukseksi. Se on tehty rosoisesta, kellertävästä kalkkikivestä,
jossa näkee paljon muinaisaikaisia kivettymiä.

Ennen kuin veljekset huomaavatkaan, ovat he saapuneet Sfinksin eteen.
Jos jo pyramiidit edustamallaan merkillisellä ja meille niin oudolla
ajatusmaailmallaan panevat nykyaikaisen ihmisen hiukan pyörälle, niin
vasta sen tekee tehokkaasti Sfinksi, tuo niin harvinaisen muodon
saanut salamyhkäinen mielikuvitelma, jonka todellista tarkoitusta
lienee vaikea täysin pätevästi selittää. Simeoni luuli tietävänsä,
että leijona oli ollut, kuten luonnollistakin, vanhassa Egyptissä
sama voiman vertauskuva, joka se on vielä tänäkin päivänä. Kun
voiman ja kaiken majesteettiuden kuvaa, faraon tunnusta, etsittiin,
oli luonnollista, että siksi vaikeudetta tuli juuri leijona,
jonka olemuksessa kuvastuu jotakin kunnioitusta ja arvonantoa
herättävää. Mutta että sen esiintyminen faraon majesteetillisuuden
vertauskuvana olisi ilman muuta kaikille selvä ja että sille
sellaisena osoitettaisiin faraolle kuuluvaa jumalallista kunnioitusta,
annettiinkin sille faraon kasvot. Niinpä onkin sfinkseillä kuninkaan
käärmeellä koristettu pääliina. Tällä tavalla oli siis Simeonin
mielestä selitettävä Gizenkin Sfinksin synty.

Kuten hänen pyramiidinsakin osoittaa, rakasti Keops mahtavia muotoja
ja ennen mahdottomiksi katsottuja suuruuksia. Kun hän nyt tahtoi
hautansa lähelle vertauskuvan maallisesta suuruudestaan, tuntuivat
hänestä tavalliset sfinksit, kun hän vertasi niitä pyramiidiinsa,
sangen vähäpätöisiltä. Vallan vertauskuvan täytyi olla kooltaan
yhtä musertavan kuin hänen muistoansa ja ruumistansa säilyttävän
rakennuksen. Kun nyt pyramiidin lähellä sattui olemaan noin 60 m.
pitkä kallio, jonka toinen pää kohosi yli 20 m. korkeaksi, heräsi
siitä helposti ajatus muodostaa tuo jo silloinkin hiukan makaavaa
leijonaa muistuttava kallio sfinksiksi, ja niin tehtiinkin. Sille
annettiin Keopsin kasvojen piirteet ja sen etujalkojen väliin
rakennettiin temppelipiha, jossa suurta faraota ja hänen henkeänsä
palveltiin. Tällainen oli Simeonin mielestä yksinkertaisin ja
järkevin selitys Sfinksin synnystä ja tarkoituksesta. Vuosisatojen ja
-tuhansien kuluessa rupesi uskonnollinen taikausko, kun alkuperäinen
tarkoitus unohtui, kutomaan sen ympärille monenlaisia eriskummallisia
kertomuksia, ja kun se tuijotti nousevaan aurinkoon päin, heräsi
ajatus, että se kenties oli auringon jumalan kuva, ja kutsuttiin
sitä siksi nimellä Harmachis, s.o. "horisontissa oleva Horus".
Kreikkalaiset taas kuulivat kaukaisessa Egyptissä olevasta ihmekuvasta,
jonka tarkoitusta he eivät voineet ymmärtää, ja niin tuli "sfinksi"
heille merkitsemään selittämätöntä arvoitusta; tehdäkseen sen vielä
mystillisemmäksi antoivat he sille naisen pään, koskapa se tavallaan
lisäsi sen tutkimattomuutta. Näin sai sfinksi yhä suuremman sijan
mielikuvituksessa ja sen alkuperäinen tarkoitus häipyi muistista
kokonaan.

Juhlallista oli katsella tuota pyramiidin ja kuoleman kentän jylhää
vartijaa. Aikoinaan, jolloin sen kasvot olivat maalattuina ja jolloin
se muutenkin oli vahingoittumaton, sen ilme ja sen tekemä vaikutus
on ollut sekä valtava että samalla salaperäistä kauhua herättävä.
Selvästi näkee kalkkikiven luonnollisista kerrosviivoista, että se
todellakin on tehty sillä paikalla olleesta luonnonkalliosta. Korkeus
päälaelta maahan lienee parikymmentä metriä, koko eläimen pituus lähes
60 metriä; nenä on 1 m 70 cm pitkä, suu 2 m 32 cm leveä. Sen ilme on
vakava, mutta samalla kuvastuu sen kasvoille jonkinmoinen salattu
hymynhäivähdys, joka on katkerasti irooninen. Simeoni kuvittelee, että
se on saavuttanut tuon pilkan ilmeen vasta jälkeenpäin, sitten kun
se vuosituhansien kuluessa oli kyllikseen saanut katsella juurellaan
ahertavan ihmiskunnan typeryyttä.

Aika on pidellyt Sfinksiäkin pahoin. Erämaan hiekka on haudannut
sen monta kertaa ja on se nytkin syvässä kuopassa, joten hiekkaa
sietäisi raivata runsaasti sen ympäriltä pois, että se pääsisi
näkymään todellisessa suuruudessaan. Mamelukit pitivät sitä
ampumaharjoituksissaan maalitaulunaan, jolloin kaula rupesi pahoin
ohenemaan, parta pirstautui pois ja nenästä lohkesi suuri kappale.
Opas kertoi m.m., että kun ranskalaiset ja mamelukit taistelivat tässä
neljän vuosituhannen silmien edessä, ampua jysähdytti eräs ranskalainen
Sfinksiä tykillä vasten naamaa, ja silloin meni nenä pirstaleiksi --
selitys, jonka todenperäisyyttä Simeoni ei ole voinut vahvistaa, mutta
joka ei suinkaan ole mahdoton. Rappeutuneesta muodostaan huolimatta se
vaikuttaa, kuten sanottu, yhäkin mahtavasti.

Aleksanteri Suuren rakennusmestari, joka suunnitteli Aleksandrian, sai
nähtävästi Sfinksistä ajatuksen luoda herralleen vielä mahtavamman,
samanlaatuisen muistomerkin. Strabo näet kertoo hänen ehdottaneen, että
Athos-niemen kärjen korkeasta vuoresta hakattaisiin -- Aleksanterin
muotokuva. Se olisi todellakin ollut valtava kuvanveistotyö.

       *       *       *       *       *

Aurinko rupeaa jo paahtamaan peloittavan kuumasti. Veljekset huokaavat
hetkisen maanalaisessa hautarakennuksessa, jota opas sanoo "Kuninkaan
tyttären haudaksi". Se samoin kuin pyramiidit on ollut aikoinaan syvä
ja häiriintymätön, ja ajatellessa siellä vallitsevaa rauhaa tulee
melkein kateelliseksi. Mutta ihmiseltä ei ole mikään turvassa ja niinpä
oli nämäkin haudat kaikki ryöstetty jo paljoa ennen kuin europalaiset
tiedemiehet pääsivät niitä tutkimaan. Toinen, Kafran; ja kolmas,
Menkevren pyramiidi ovat myöskin mahtavia rakennuksia, mutta Keopsin
pyramiidia pienempiä; Kafran pyramiidin huipussa on sileä peite vielä
säilynyt. Koko tämä alue on muuten täynnä hautoja ja on se pyhitetty
yksinomaan vainajille, ollen maailman omituisin ja jylhin kuoleman
kartano.

Veljekset tuijottavat erämaahan, jonka kellanhohteisen, väräjävän
ilman läpi siintävät kaukaa n.s. Sakkara-pyramiidit. Painaen edessään
olevan kuvan mieleensä poistuvat he sitten hiljaa, mielessä tyydytetty,
vakava tunnelma. Se, mitä he olivat nähneet, ei ollut himmentänyt
mielikuvituksen aikaisemmin luomaa käsitystä, vaan päinvastoin
kirkastanut sitä ja saattanut sen oikeaan valaistukseen. Pyramiideja
katsomaan kannattaa lähteä kaukaakin ja valitettavaa on, etteivät sanat
kykene siellä herääviä tunnelmia tulkitsemaan. Simeonin viimeinen
ajatus, kun hän vielä kerta kääntyy pois kiitävästä autosta niitä
silmäämään, on kysymys, voineeko ihmiskunta koskaan enää jättää
jälkeensä näin mahtavaa muistomerkkiä siitä, mitä se oli kuolemasta ja
haudan takaisesta elämästä tuntenut ja unelmoinut?

Auton törähdykset ja vastaan kiivasta vauhtia laukkaava, karannut
kameeli sekä sen perässä kiiruhtava kiroileva beduini herättävät hänet
samalla nykyhetken arkipäiväisyyteen, jossa surullinen ja lystillinen
niin alati kulkee toistensa rinnalla -- aivan kuin vuosituhansia sitten.



XLIV.

Kairo ja päivä siellä. -- Troopillista kasvullisuutta. -- Kairon
museo, Ramses II:n ja muiden faraoiden muumiot. -- Basaari, naisten
lihavuusryyti, parfyymi ja ambrasavukkeet. -- Egyptin naiset,
monivaimoisuus. -- Salaperäisiä viittauksia. -- Muhamettilaisia
ylioppilaita.


Seurasi polttava, kirkas päivä Kairossa, Egyptin pääkaupungissa, Niilin
suistomaan, deltan, muodostaman viuhkan hajaantumiskohdassa olevassa
"timantissa". Sen asukasluku lienee ehkä 700,000, joista ainoastaan
60,000 valkoisia. Voi siis arvata, että valkoisen ihmisen kohtaaminen
kaduilla on oikeastaan harvinaista -- koko väestö on Egyptin tummaa
kansaa. Kairo on mitä upein europalainen kaupunki, jossa on kauniita
katuja, ihania puistoja, komeita rakennuksia, muistopatsaita, loistoa
niin paljon, että siitä hämmästyy, sillä kukapa olisi tuota oikeastaan
tiennyt. Ja kaikkialla saa sen käsityksen, että väestö on täällä
rikasta, joka viimevuosikymmeninä on oppinut vaatimaan hedelmälliseltä
maalta yhä runsaampia satoja. Muistaen kastelulaitoksen ratkaisevan
merkityksen tälle laaksolle täytyy antaa Englannin hallinnolle mitä
suurin tunnustus siitä, että se tarmokkaasti on pannut sen kuntoon
ja siten avannut Egyptille uudet kehitysmahdollisuudet; ilman
englantilaisten yritteliäisyyttä ja johtavaa kättä se ei luultavasti
olisi tällä asteella. Heränneestä kansallistunnosta ja lisäytyneestä
sivistyksestä johtuu nyt, että Egypti haluaa irtautua Englannin
holhouksesta, uskoen voivansa jo ominkin päin asioitansa hoitaa; kun
Englanti ei siihen suostu, on seurauksena viha. Sen voi Egyptissä
kävijä huomata hyvin monesta seikasta, eikä se ennusta hyvää, vaan
päinvastoin ehkä vuosikymmenien sitkeätä taistelua ja alituisia
levottomuuksia. Luonnollisesti ei Englannilla ole mitään siveellistä
oikeutta pitää maata hallussaan, mutta sitähän ei tänä pienten kansojen
vapauttamisen aikana kysytä.

Mutta Simeoni ei halunnut sekaantua poliittisiin mietteisiin, vaan
meni toveriensa kanssa Kairon eläintarhaan, ei niin paljon eläimiä
kuin ihanaa troopillista luontoa katsomaan. Mitä kauneimmin kukkivat
puut ja pensaat, ibislintuparvet, solakat palmut ja soliseva vesi,
sekä etelän oudot ja villit eläimet muodostivat näyn, jota ei
voinut kylläkseen katsella. Laiskana myllertää tuossa lammikossaan
virtahepo; se näkyy olevan aivan kesy, sillä vartijan kutsumana se
kiipeää aitauksen viereen ja avaa suunnattoman kitansa, jonne vartija
tukkii meheviä ruohoja, pistäen sinne kätensä kyynärpäätä myöten.
Saatuaan annoksensa siirtyy otus äänettömästi veteen ja painuu sinne
kuin suuri tummankiiltävä kivi, hiljaa ja melkein huomaamatta.
Tuossa pienellä ruohikkosaarella makaa likaisenharmaa tukki --
krokodiili, joka on siinä ihanan ja nautintorikkaan joutilaisuuden
vertauskuvana. Paratiisilliset olivat näillä tällaisilla pojilla olot
ennen europalaisten tuliaseitten saapumista: tuommoisella ruohoisella
saarekkeella, auringonpaahteessa, lämpimän veden vierellä, runsaan
ruoan ääressä, oli todella ihanteellinen loikoa. -- Hilpeätä tummaa
kansaa tungeskelee kaikkialla nauttien olemassaolostaan.

Tämä troopillisen luonnon kauneus esiintyy sitten suurenmoisena n.s.
Ezbekije-puistossa, joka on kahdeksan hehtaaria laaja alue, täynnä
harvinaisia kasveja ja kuninkaallisen korkeita ja solevia palmuja.
Puisto on erittäin hyvin hoidettu. Huomiota siellä herättää se, että
korppikotkat ja muut sellaiset raatolinnut, joita yleensäkin Kairossa
näkee sangen paljon, ovat valinneet sen vakinaiseksi asuinpaikakseen.
Tuollainen paljaskaulainen, suuri raatokotka on innoittavan näköinen.

Saatuaan silmäyksen siihen luontoon, jonka aarteet nurinoinkin olivat
kotonansa faraoitten puistoissa, veljekset mielivät taas painua
katselemaan Egyptin muinaisuutta ja menivät Kairon suureen museoon,
jonka viileät salit muutenkin lupasivat tervetullutta virkistystä. Sen
tavattoman laajat, loistavasti ja huolellisesti järjestetyt kokoelmat
sisältänevät lähes kaikkea, mitä tiedemies tarvitsee tutkiakseen
Egyptin muinaisuutta, ja niiden joukossa "esineitä", jotka herättävät
kenen hyvänsä mielenkiintoa. Eipä voi olla vaeltamatta oudon, hiukan
kammottavan tunnelman vallassa n.s. Faraoitten salin läpi, jossa on
useita muinaisten Egyptin hallitsijoiden muumioita, joukossa m.m.
todellisen suur-faraon, Ramses II:n ruumis.

Kun ajattelee näiden kaikkien ikää, tekee mieli sanoa, että ne
ovat voittaneet ajan. Kuin ilkkuen sen hävitysvaistolle uinuvat ne
tuossa käärinliinoissaan, tosin kuivaneina ja muuttuneina, mutta
silti suunnilleen samoina ainesmäärinä, joita kerran elähdyttivät
inhimilliset tunteet, elinvoima, elävä luonto. Tuntuu kammottavalta
nähdä ne tuossa edessään, todistamassa ajasta, joka on niin kaukainen,
ettei sitä enää tahdo voida tajuta. Ramses II:n muumio varsinkin on
hyvin säilynyt. Hänen kasvonsa ovat paljaat; nenä on kuivanut kärjestä
pieneksi ja teräväksi, mutta kerta se nähtävästi on ollut suuri ja
sen sieraimet ovat varmaankin usein vapisseet intohimoisesta vihasta
tahi muusta mielenliikutuksesta. Otsa on korkea ja pääkallon tilavuus
suuri, joten sinne ovat kerta mahtuneet voimakkaat ja isot aivot; suu
on ollut leveä; huulet ovat kuivaneet tiukasti hampaitten päälle,
joista yksi yläleuan hammas loistaa alta kirkkaana ja terveenä, antaen
kasvoille kammottavan elävän ilmeen. Leuka näyttää heikommalta, mutta
on saattanut painua syvempään kuin mitä se todellisuudessa on ollut,
sen vuoksi, että lihakset ovat kuivaessaan kutistuneet, ja että osa
aivoista ehkä otettiin paitsi sierainten, myös suunkin kautta ulos.
Kasvojen väri on hyvin tummanruskea, melkein musta; silmäluomet
ovat painuneet silmäin päälle, mutta ovat selvästi erotettavissa.
Täytyy melkein pelätä, milloin vainaja ne avaa. Kädet ovat ristissä
rinnalla ja niiden sekä kyynärvarsien lihakset ovat kuivaneet mustiksi
suoniksi. Tämänkin vuoksi näyttävät sormet luonnottoman pitkiltä ja
ohuilta, joilla pelkää olevan kummitusmaisen halun kiertäytyä kaulan
ympäri ja kuristaa. Käsi on muuten ollut solakka, kuten ainakin
sellaisella henkilöllä, joka ei ole koskaan tehnyt ruumiillista työtä;
lisäksi se on ollut erittäin hyvin hoidettu ja kynnet täydellisesti
"manikureerattu", minkä näkee siitä, että ne on värjätty hennalla
kauniin punertaviksi ja kasvatettu hyvin pitkiksi; pikkusormen pitkää
ja käyrää, hyvin hoidettua kynttä saattaisi mikä nykyaikainen keikari
tahansa kadehtia. Kaikesta päättäen Ramses II on ollut pitkä ja luiseva
mies, jonka pää on ollut tukevasti kiinni pystöillä hartioilla ja
joka on leimautellut korkeitten kulmainsa alta musertavia katseita.
Kolkkona, ilmeeltään pelottavan elävänä, lepää siinä arkussaan Egyptin
mainehikkain farao, jonka hallitusaika oli pisin mitä historia tuntee,
nimittäin 67 vuotta (1348--1281), jonka rakennukset täyttivät Egyptin
ja jonka sotaisista urhotöistä runoilija Pentaur kertoo:

    Heti kun maa valkeni, hän uudisti taistelun,
    Hän heittäytyi otteluun kuin härkä, joka pelottaa hanhet edestään.

Muista muumioista herättää huomiota Ramses IV:n, jolla on päässään
noin entisen kymmenen pennin rahan kokoinen reikä. Museon selityskirja
sanoo hiukan kaksimielisesti, että se on kaikesta päättäen tehty
"juuri ennen tahi jälkeen kuoleman". Simeoni esitti nyt vainajan arkun
ääressä sen teorian, että farao oli nähtävästi aikoinaan sairastunut
aivotulehdukseen, "päänkipuun", jota pappilääkärit koettivat parantaa
samalla keinolla kuin jotkut villikansat vielä nytkin: tekemällä
kalloon reijän, että siellä riehuva "paha henki" pääsisi ulos. Kun
Juhani ja Tuomas empimättä hyväksyivät tämän selityksen, saanee sitä
pitää lopullisena. Eräällä faraolla oli kasvoissaan omituisia, pienten
syvennysten kaltaisia arpia, joista päättäen hän oli sairastanut
jonkunmoista rokkotautia. Toisen tukka oli taas punertavaa, vaaleahkoa;
tuli mieleen kysymys, olisiko hän ehkä ollut vaaleaverinen, toiseen
rotuun kuuluva, vai olisivatko balsamoimisessa käytetyt suolat ja muut
sellaiset aineet muuttaneet tukan värin?

Tuossa on sitten veljesten edessä kaksi faraota, joiden museo-opas
arvelee olleen Israelin kansan kiduttajia ja sortajia. Tuomas
huomautti kohta asiallisesti, että jos niin on, on Piplia väärässä,
sillä sanoohan se nimenomaan faraon hukkuneen Punaiseen mereen
sotajoukkoineen päivineen, ja tuskinpa häntä sieltä osattiin
ruveta ylös onkimaan. Katsellessaan noita muumioita tulivat
veljekset ajatelleeksi, että nuo miehet olivat ehkä olleet
kansallisia, selvänäköisiä hallitsijoita, jotka olivat huomanneet
juutalaiskysymyksen kehittyvän turmiolliseen suuntaan ja rupesivat
pitämään silmällä noita Gosenin beduineja. Simeoni ilmoitti kylmästi,
että hänen sympatiansa olivat lapsuudesta saakka olleet jyrkästi
faraon puolella, sillä tälle juuri, jos kelle, tehtiin aivan veristä
vääryyttä; koko juttu on juutalaisten kertomaa ja värittämää heidän
omaksi edukseen, mutta totuus loistaa sen alta kuitenkin. Ja tätä
kaikkea jahkaillessaan veljekset uudistuneella uteliaisuudella
katselivat niitä miehiä, jotka ehkä noilla nyt ummessa olevilla
silmillään olivat nähneet Moseksen ja Aaronin, nuo juutalaisten
kieltämättä jylhät johtajat, ja uhmailleet heitä ja heidän puolelleen
asettunutta jumalaa.

Mahdotonta on kuvailla edes murto-osaa museon aarteista ja pian
poistuivat sieltä veljekset astuakseen jälleen jokapäiväisen elämän
hälinään. He menivät nyt varsinaiseen arabialaisten kaupunginosaan
sekä Kairon suureen basaariin. Itämainen elämä keinui siellä heidän
ympärillään kaikessa täyteläisyydessään ja värikkäisyydessään, kuten
edellä jo on kerrottu. Lisättävä vain on, että se täällä oli kaupungin
elämässä pääasiaa ja sille leimaa antavaa, käsittäen kaikki puolet
lukemattomista moskeoista alkaen aina lampaannahkaisella vesisäkillä
varustettuihin virvoitusjuoman kauppiaisiin saakka. Kadut olivat
usein niin ahtaita, ettei niillä mahtunut kolmea miestä rinnakkain
kulkemaan; ylhäältä ne oli joskus katettu vaatteella, joten niillä
vallitsi syvä hämärä. Likaisuus oli monessa paikassa aivan sietämätön;
lampaita, kanoja ja kärpäsiä oli riittävästi, ja siinä kaiken keskellä
tehtiin työtä, juteltiin ja huudettiin, syötiin, juotiin kahvia ja
pelattiin. On sentään tuossa eräs hedelmäin kauppias huomannut, että
pöly likaa kovasti hänen tavaroitaan, ja niinpä hän nyt hiukan kastelee
myymäpöytänsä ympärystää.

Basaarissa on veljesten mielestä aivan suunnaton paljous kaikenlaista
tavaraa, ehkä eniten metallisia koruesineitä, astioita, helminauhoja,
mattoja ja muuta sellaista. Tuossa survoo arabialaispoika raskaalla
rautapetkeleellä hienoksi jotakin ruskahtavan harmaata jauhoa, ja
antaa töllistelemään pysähtyvälle Simeonille petkeleensä käteen,
että tämä saisi tuntea, kuinka raskas se on. Sitä se todellakin oli.
"Mitä survot, veli?" kysyi Simeoni tulkkinsa kautta, jolloin poika
selitti tuon harmaan jauhon olevan eräänlaista ryytiä, joka kahviin
sekoitettuna vaikuttaa hyvin lihottavasti. "Sitä meidän naisemme juovat
ahkerasti, sillä naisenhan täytyy tietysti olla lihava", huomautti
opas lopuksi naivisti. Sitten hän rupesi valittamaan, kuinka sodan
aikana naistenkin keskuudessa oli päässyt vallalle tapojen turmelus,
niin etteivät he enää haluaisi pitää huntuakaan. Kun veljekset
kertoivat, että Konstantinopolin naiset ovat hyvin paljon lakanneet
sitä käyttämästä, hän oikein kauhistui ja sanoi, että niin huonosti
eivät asiat sentään ole täällä, jossa ainakin kaikki kunnialliset
vaimot vielä huntua pitävät ja saavat luvan pitää, sillä se on miesten
jyrkkä vaatimus. "Onko monivaimoisuutta egyptiläisten keskuudessa?"
kysyivät veljekset sitten. "Joillakin rikkailla on useampia vaimoja,
mutta muilla ei, sillä se tulee kovin kalliiksi. Vaimot riitelevät
kauheasti ja siksi täytyy heille jokaiselle hankkia oma asuntonsa,
joiden välillä aviomies saa vuoronsa jälkeen liehua. Tämähän maksaa
paljon, joten harvat siihen kykenevät, mutta onpa joku sotakulassi
hankkinut itselleen parikymmentäkin vaimoa." Aivan vakavissaan opas
näistä asioista haasteli.

"No, minkälainen kediivi teillä nyt on?" kyseli taas Simeoni, "onko hän
hyvinkin kansan suosiossa?" -- "Mitä tämä nyt suosiossa, tällainen!"
ihmetteli opas vastaukseksi, "eihän hän olekaan se oikea. Mutta pian
täällä tapahtuukin suuria muutoksia, kuten herrat aikanaan saavat
nähdä." Ja opas vilkutti silmiään salaperäisesti kuin olisi hän
halunnut ilmoittaa tietävänsä jotakin erikoisen tärkeää ja salaista,
mutta ei voivansa vielä sitä sanoa. Tästä ja muistakin pikku piirteistä
veljekset vähitellen rupesivat epäilemään, että egyptiläisten
keskuudessa oli vireillä joitakin kapinallisia puuhia englantilaisia
vastaan. Heidän kansalliset sanomalehtensä olivat äsken olleet täynnä
innostuneita kuvauksia suositun Fuad-pashan retkestä Englantiin ja
hänen paluustansa sieltä. Kairossa oli hänet otettu vastaan mitä
suurenmoisimmilla isänmaallisilla mielenosoituksilla, kadut oli
koristettu köynnöksillä ja sähkölampuilla, ja kansan lähetystöt kävivät
kiittämässä tuota suosittua miestä hänen työstänsä Egyptin vapauden
hyväksi. Nähtiinpä sekin ihme, että itse fellahitkin, jotka vielä
muutama vuosi sitten olivat tuskin orjia parempia, nyt esiintyivät
oman lähetystön kautta, kuten joku Skandinavian "talonpoikaiskulkue";
he ilmoittivat haluavansa, että Egypti luovutettaisiin kokonaan
egyptiläisten haltuun. Kuvaavaa englantilaiselle joustavuudelle on,
että tämä kaikki sai tapahtua aivan vapaasti. Todennäköistähän on, että
Egypti, samoin kuin muutkin Englannin imperiumin osat, kerta eroaa
itsenäiseksi, korkeintaan jääden ehkä jonkunmoiseen valtioliittoon.

Keskustellessaan oppaan kanssa ja katsellessaan basaarin lukemattomia
käsityöläisiä, joista kuka kaiversi metallia kuka norsunluuta, kuka
väänsi reikää tahi teki muuta työtä hassunkurisen vanhanaikaisilla
työkaluilla, jotka eivät liene siitään muuttuneet koko Egyptin
olemassaolon aikana, tulivat veljekset eräälle kohdalle, jossa
poikkeukseksi harvinaisen ihana tuoksu lemahti heidän nenäänsä. Mennen
hajua kohti tulivat he pienen myymälän aukolle, jossa istui jalat
allansa ristissä mustaviiksinen, kalpean lihava mies, silmät raukeasti
siirottaen kuin olisi häntä nukuttanut. Mutta huomattuaan tulijat
hän tervehti heti kohteliaasti, opas siirsi ääreen tuolit ja niin
istuttiin. Mies oli parfyymien kauppias.

Hänellä oli ympärillään hyllyillä, joille hän ulottui istuinpaikaltaan,
pulloja jos minkälaisia, ja niissä erilaisia parfyymejä eli
hyvänhajuisia öljyjä. Auliisti hän sieltä antoi haisteltavaksi
ruusuöljyä, jasmiinia, myskiä, ambraa, orvokkia, banaania, jos mitä,
ja kaikissa niissä oli todellakin huumaavan voimakas tuoksu. Vain
käyttämällä ruusuöljypullon korkkia silmänräpäyksen ajan lasillisessa
vettä sai hän veteen voimakkaan ruusun tuoksun. Hän hoiti tehtävänsä
niin hyvin, että veljesten täytyi ostaa muudan noppa ruusua ja
jasmiinia, eikähän hinta ollutkaan aivan mahdoton.

Mutta sitten hän otti esille laatikollisen hienon ja maukkaan näköisiä
savukkeita sekä pyysi tunnustelemaan niiden hajua. Paitsi tupakkaa
tuoksui niistä toinenkin, omituisen imelä, melkeinpä myrkylliseltä
tuleva lemu. Opas selitti, että poltettuina ennen ateriaa ne antavat
ruokahalua, jotavastoin aterian jälkeen käytettyinä ne tekevät
hyvin iloiseksi ja herättävät vilkkaita tunteita, joista varsinkin
lemmentunteet ovat herkkiä. "Mitä myrkkyä niissä sitten on?" kysyivät
veljekset hiukan kummastuneina. "Ei mitään myrkkyä", vastasi kauppias,
"vaan ainoastaan ambraa, jolla on hermostoon tuollainen vaikutus".
Ja hän otti hyllyltään möhkäleen harmaan näköistä ainetta, joka oli
kuin kivettynyttä pihkaa, ja näytti sitä veljeksille. Siinä oli
erikoinen, imelä, läpitunkeva haju. Myöhemmin oppi Simeoni tuntemaan,
että ambra on valaan suolistoeritettä, jota löydetään merestä,
varsinkin Madagaskarin seuduilta, ja että itämaalaiset pitävät sitä
hyvin arvokkaana parfyyminä. Veljesten täytyi tietysti ostaa näitä
savukkeita. Lopuksi kauppias näytti suuren joukon Europasta saamiansa
kirjeitä, joissa milloin mikin professori, näyttelijätär tahi muu
henkilö tilasi häneltä "vielä 1000 kappaletta noita erinomaisia
ambrasavukkeita". Kaikesta päättäen niillä siis oli vaikutuksensa...

Edelleen harhaillessaan saapuivat veljekset vihdoin sulttaani Muaijadin
moskeaan, jonka pronssinen portti, sulttaanin komea hautakupooli
ja kaunis, valopihan viereinen pylväskäytävä olivat etevä näyte
arabialaisten rakennustaiteesta. Moskea valmistui vuonna 1422.
Pylväskäytävässä oli tummia nuorukaisia kymmenittäin, istuen lattialla
aina 4-5 ryhmässään, ja harjoittaen opintoja. Opas selitti, että
kun Kairon suuri yliopisto, Azhar-moskea, on hyvin täynnä, pidetään
täälläkin luentoja. Uteliaina veljekset kävivät ottamaan selkoa, mitä
nämä ylioppilaat lukivat.

Tuossa ryhmässä istuvat lukea tönöttivät yksitoikkoisella äänellä
jotakin arabiankielistä tekstiä, heiluttaen yläruumistaan samaan
tahtiin. Kysyttäessä he selittivät lukevansa koraania, joka heidän
täytyi osata ulkoa, jos mieli suorittaa papin, "uleman", tutkinto. He
olivat siis teologeja. Oppiaika kuuluu voivan olla kymmenenkin vuotta.
Tuossa ryhmässä taas opiskeltiin geometriaa. Pienessä vihkosessa
oli arabialaisia koukeroita ja tavallisia alkuväittämäin kuvioita,
ja tarkemmin katsellessaan heidän puuhiaan, kun he siinä harppi ja
viivotin kourassa mittailivat, huomasivat veljekset, että siinä
suoritettiin ei sen vähempää kuin kulman kahtiajakoa. "Mitäs veljestä
sitten tulee, kun tutkinto on suoritettu?" antoi Juhani oppaan kysyä.
"Insinööri", vastasi tuo nuori mies ylpeästi. "Jaha, vai insinööri",
jahkaili siihen Juhani miettiväisesti, "viikset sinulla on jo pitkät,
mutta vasta harkitset kulman kahtiajakoa -- aikaa menee runsaasti
vielä, ennen kuin, mies parka, pystyt rakentamaan edes tuollaista
siltaa, joka vie Niilin yli". Koko tuo kaavamaisesti ja yksitoikkoisen
uneliaasti opiskeleva joukko ehkä sangen hyvin kuvasi sitä asemaa,
joka "tieteellä" on Kairon yliopistossa: se ei ole ollenkaan tiedettä
europalaisessa merkityksessä, vaan kaavoihin kangistunutta keskiajan
arabialaista oppineisuutta.

Pimeä kiirehti veljekset takaisin hotelliin ja niin oli päivä Kairossa
loppunut. Huolimatta ajan lyhyydestä olivat he mielestään saaneet
sangen elävän kuvan tästä Afrikan suurimmasta kaupungista. Kuvaamisen
arvoinen olisi sitten vielä Shepheards-hotelli, joka oli suurin ja
ehdottomasti paras, minkä he matkallaan joutuivat näkemään. Sen
lukemattomat suojat, upeat etehiset ja salit, paksut matot ja aaveina
kulkevat nubialaiset palvelijat herättivät usein mielikuvan jostakin
Tuhannen ja yhden yön tärinäin sulttaanin palatsista.

Noustessaan hissillä omaan kerrokseensa oli veljeksillä mukana kaksi
englantilaista ladyä; vahva ambran tuoksu ilmoitti heidän perinpohjin
koettaneen noiden savukkeiden elähdyttävää voimaa. Juhani ja Tuomas
vaativat, että Simeoninkin täytyisi tupakkamiehenä koettaa itseensä
niiden vaikutusta ja tähän Simeoni suostuikin. Mutta kun hän oli kovin
väsynyt, nukahti hän ennen kuin savukkeen teho pääsi tuntumaan, jonka
johdosta Juhani ja Tuomas rupesivat halventamaan sekä häntä että tuota
parfyymikauppiasta.



XLV.

Kana, varis, harakka, varpunen, lammas, sika, aasi ja hevonen. --
Eläinrääkkäys ja tunteettomuus etelämaissa. -- Erilaisia pukumuotoja.
-- Hampaitten kulta. -- Muodin mukaiset silmälasit.


Seuraava päivä, huhtikuun 13, meni taas tarpeelliseksi käyneeseen
levähdykseen sekä passien kuntoon saattamiseen. 14 päivänä kello 3 i.p.
astuivat veljekset, kestettyään mutkalliset metkut ja tarkastukset,
entiseen itävaltalaiseen Helouan-laivaan, joka oli 10,000 tonnin
kantoinen, monikerroksinen, upea jättiläinen. Täsmälleen kello 4
i.p. irtausi se rannasta ja läksi höyryämään Brindisiä kohti. Alkoi
yksitoikkoinen laivaelämä, matkustajain hienouden ja ensiluokkaisuuden
sekä vallitsevan englantilaisuuden vuoksi erittäin jäykkä ja ikävä,
joka sai huoaten muistelemaan Ismenen kodikasta ja hauskaa menoa.
Jotakin tehdäkseen rupesi Simeoni järjestelemään, kuten hän ylpeästi
sanoi, "tieteellisiä muistiinpanojaan".

Hän aloitti eläimistä. "Niistä ovat", kirjoitti hän, "tällä matkalla
erikoisesti huomiotani herättäneet kana, varis, harakka, varpunen,
lammas, sika, aasi ja hevonen, sekä myöskin kameeli. Kuten tunnettua
on meillä Suomessa jo aikoja sitten ollut käynnissä voimakas
kansallinen liike siihen suuntaan, että vanha, maailmanrannalta
joskus sattumalta mukaamme kiertynyt, ruskeahko ja epämääräinen
kanarotu saataisiin häviämään, ja sijaan uusi, munimataidossa
korkealle kehittynyt, valkoinen tahi harmaankirjava rotu. Tarmokkaan
isänmaallisen toiminnan, kiertävien kanakonsulenttien ja aatteellisten
siipikarjanhoitoyhdistysten kunniaksi onkin sanottava, että maamme
kanarotu nyttemmin on erittäin hyvää, tavattoman isomunaista, kukot
toimeliaita ja virkaintoisia. Suuri edistysaskel saavutettiin silloin,
kun älyttiin laittaa kanaloihin sähkövalo, sillä kanat luulivat heti
kesän olevan tulossa ja rupesivat munimaan paljoa aikaisemmin. Jossakin
syrjäkylässä vain saattaa joskus matkustajain kauhuksi esiintyä
vanhankansan hurja, pieni kukko pippurisilmäisen akkansa kanssa, joka
kaihoisesti kaikerrellen mennä koikkailee pitkin kujaa."

Tottuneina suuriin ja tuoreisiin muniin lähdimme mekin matkalle, ja
kiitollisuudella on tunnustettava, ettei kanan kaakotus ole juuri
tähän saakka -- pitkiä merimatkoja ja tunneleita lukuun ottamatta --
lakannut korvissamme kaikumasta. Harmoin tulee ajatelleeksi tällaisia
vähäpätöisiä asioita, mutta kun todellisuudessa joutuu näkemään,
kuinka suunnattoman paljon kanoja Europassa on, ei voi olla sitä
ihmettelemättä. Tuntuu kuin kaikuisi joka paikasta alinomainen,
korkea-ääninen, kestävä kaakotus, ja kuin tulisi munaa -- ja sitä
tuleekin -- katkeamatta valkoisena helminauhana koko maanosassa.

Aina Itävaltaan saakka olivat munat vielä suuria ja maukkaita,
vaikka kanarotu, mikäli kerkesin huomata, oli siellä etelässä jo
saanut vereensä häiritseviä, ehkäpä slaavilaisia vaikutteita. Mutta
Unkarissa jo rupesivat munat pienenemään ja kanat muuttuivat jälleen
ruskeiksi, köyhän ja orvon näköisiksi, joiden näki surumielisesti
kaikerrellen astua koikkailevan aivan rannattomilla aroillakin: mitä
ne sieltä lienevät olleet hakemassa? Ja kuta etelämmäksi tultiin, sitä
pienemmiksi muuttuivat munat, niin että ne vihdoin Egyptissä olivat
kyyhkysen munan kokoisia. Jos Suomen kana suvaitsisi käyttää tällaista
kaliiberia, joutuisi sen nimi ehdottomasti sanomalehteen.

Kuta etelämmäksi tullaan, sitä pienempiä ja laihempia ovat myös
kanat itse. Tuo kukko tuossa Aleksandrian moslemikadulla on kuin
miniatyyri-kameelikurki: sen jalat ovat venyneet huolestuttavan
pitkiksi, mutta ruumis on pienentynyt, joten siitä on tullut
jonkunmoinen haikaraa muistuttava ruipelo, jolta ei ole syytä odottaa
mitään suurtöitä.

Tämän verta kanoista. Mitä varikseen tulee, saattoi jo Saksassa
huomata sen osoittavan huikentelevaista ja kevytmielistä luonteen
laatua, sillä se vaihteli pukuaan alituiseen. Luulen voivani vannoa
nähneeni sekä täysin mustia että täysin harmaita variksia. Tämä
johtunee siitä, että se siellä noudattaa ihmisten esimerkkiä, m.m.
asunto-olojensa järjestämisessä: kuten nekin, kokoontuu sekin suuriin
kyläyhteiskuntiin, melkeinpä kaupungin tapaisiin, mikä kuten tunnettua
edistää muotien ja turhamaisuuden leviämistä. Tämä on kummastuttavaa
senkin vuoksi, että luulisihan nyt toki varista vakavammaksi eläimeksi
kuin harakkaa, jota yleensä pidetään kaiken harakkamaisuuden
vertauskuvana, mutta niin ei ole: järkähtämättä säilyttää harakka
Egyptiin saakka saman, tutun, korean kirjavan pukunsa, vieläpä
äänensäkin, jonka tuttu kikatus saa muistamaan kotoisia pakkaspäiviä,
Juhani Ahon Rautatietä, rovastia ja Mattia. Sama ylistävä lausunto
on annettava varpusesta. Eipä voi juuri olla liikutuksetta panematta
merkille, kuinka tuo terhakka, riitainen ja omastansa kiinni pitävä
lintu pehertelee yhtä tarmokkaasti ja pilkulleen samanlaisena
Aleksandrian ja Kairon kaduilla kuin missä tahansa muualla, äyskien ja
tiuskien kaikella sillä nenäkkyydellä, jonka luoja on sille antanut.

Mitä nyt sitten lampaaseen tulee, on se monienkin muutosten alainen,
mutta niistä käsiteltäköön vain häntä. Voipa sanoa, että sikäli kuin
kanan muna pienenee, suurenee lampaan häntä. Sana "saparo", joka
erittäin hyvin kuvaa tämän lisäkkeen laadun Suomessa, ei sovi enää
etelämpänä. Jo Saksassa se muuttuu hiukan tukevammaksi ja paksunee
niin paksunemistaan, kunnes se jo Unkarin tasangoilla melkein laahaa
maata leveänä lapiona kuin majavan häntä. Rasva kokoontuu täällä hännän
keski- ja kärkipuoleen, juuren pysyessä ohuena, ja sellaista muotia
noudattaa lammas sitten koko Balkanilla. Mutta Egyptissä on muoti jo
toinen: rasva asettuu hännän tyvipuolelle, muodostaen siitä leveän ja
tukevan takapuolen peiton; kärkipuoli on sen sijaan jäänyt tavalliseksi
"saparoksi". Niin hallitsee muoti eläinmaailmassakin.

Unkarissa tavataan lampaan uskollisena toverina sika, tieteelliseltä
nimeltään _Sus scropha_. (Kuka lieneekään keksinyt sille niin
erinomaisen, jo äänellisestikin kuvaavan latinalaisen nimen?) Tuhansia
ja taas tuhansia niitä siellä laitumilla, lammasnahkaisen paimenen
hoivissa näkee, ja ovat ne aivan erilaisia kuin Suomessa esiintyvät
veljensä. Ne ovat kapeaselkäisiä ja ketteräjalkaisia, pitkätakkuisia
otuksia, jotka juosta pirahtelevat junan tullessa sinne tänne niin
sukkelasti, että luulisi niitä aivan muiksi eläimiksi. Ensisilmäyksellä
on niitä pitkän karvansa vuoksi vaikea erottaa lampaista. Sikamaisen
luonteensa ja alakärsäisyytensä näyttää se kuitenkin täälläkin
täydelleen säilyttäneen.

Aasille, tälle oloissamme tuntemattomalle ja loputtoman kärsivälliselle
juhdalle, pyydän sitten saada lausua vilpittömän ihailuni ja
kunnioitukseni tunteet. Eipä uskoisi, että niin pienestä, laihasta,
takkuisesta ja ohutjalkaisesta eläimestä löytyy sellaista voimaa. Oli
minkälainen etelämaan pösö hyvänsä, lihava ja talittunut kuin lampaan
rasvahäntä, ja lisänä vielä säkkejä ja kaikenlaista kamaa, niin koko
tämän komeuden kuljettaa aasi selässään kuin ei mitään. Muukalainen
hämmästyy usein nähdessään vastaansa tulevan valtaisen tavararöykkiön,
huipulla vielä mies jalkojansa roikotellen, ilman mitään näkyväistä
liikkeelle panevaa voimaa. Vasta läheltä huomaakin, että siinähän on
alla aasi, joka mennä köpittää kärsivällisesti tietänsä, viipoitellen
pitkiä korviaan. Sanotaan, ja kertoohan pyhä historiakin samaa
Bileamin aasista, että tuo juhta joskus menettää kärsivällisyytensä,
tuskastuu, eikä lähde liikkeelle, vaikka sen tappaisi. Jos sellaista
joskus tapahtuu, on se vain sorretun ja kidutetun kansan oikeutettua
nousua vapaustaisteluun itsenäisyytensä puolesta. Vielä on aasista
mainittava eräs todellakin huomiota herättävä seikka. Kun hän on
aamulla syönyt kylläkseen ohdakkeita tahi muita yhtä helposti sulavia
kasviksia, saanut sitten herransa ja jättiläismäisen kuorman selkäänsä,
kantaa köpittänyt nämä kaikki usein hyvinkin hankalia teitä lähimpään
kauppapaikkaan, saaden joka minuutin kuluttua tukevan kiirehtimispotkun
kylkiluittensa väliin, on se sitten joutunut seisomaan koko päiväksi
torille, kuorma edelleen selässä ja isäntä vielä kylkeen nojaamassa.
Sitten on siitä siirrytty jonkun kapakan ovenpieleen, jossa aasi
parka saa taas seistä jäljellä olevine kuormineen, pahankuristen
poikalurjusten ja miljoonien kärpästen kiusattavana, monta tuntia,
sillä aikaa kuin hänen isäntänsä sisällä syöpi lampaanihveä, juopi
erinäisiä tusinoita turkkilaista kahvia, polttaa nargileh-piippua
ja lyö korttia lappusilla, joiden kuvat lika ja aika on muuttanut
täysin tuntemattomiksi. Tällöin, ja varsinkin jos joku viehättävä
aasivaimo sattuu sillä hetkellä vaeltamaan kapakan ohi, valtaa siinä
kärsimystensä keskellä seisovan aasin mielen katkeruus, murhe ja
kaihoisa tunnelma. Se rupeaa purkamaan tunteitaan ääniaalloiksi, jotka
ovat kerrassaan valtavia. Olen elämäni kuluessa joutunut kuulemaan
erinäisiä hirvittäviä ääniä, joista mainittakoon n.s. tulipalotuutaus
Oulun kirkon tornista, palvelijattaren parkaisu, kun kokonainen
mehiläisparvi putosi hänen päähänsä, kommunistiagitaattorin mylvähdys
porvaristoa vastaan, y.m., mutta mitään sellaista kuin aasin huuto en
ole koskaan kuullut. Se on todellakin jonkunmoista "huutamista" ja
siinä on tavattoman kiukkuinen ja intohimoinen sävy. Elukka suorittaa
tehtävänsä kita auki ja kaula sojossa kuin lehmä, mutta osoittaa sikäli
kehittynyttä tekniikkaa, että ääni otetaan sekä ulos- että sisäänpäin
hengitettäessä. Kyljet työskentelevät kuin palkeet, pallea liikkuu
kaikesta päättäen erittäin voimakkaasti, ja ääni on koko registerissä
hyvin voimakas ja täynnä "metallia". Olisipa erinomainen keksintö, jos
taidelaulun opetuksessa voitaisiin ruveta käyttämään aasin tekniikkaa,
s.o. opettamaan laulajattarille äänen muodostusta myös sisäänpäin
hengitettäessä, sillä koituisihan siitä arvaamaton etu ja äänivaroihin
puolet lisää. Tämä olkoon sanottu aasista, jota voitaisiin ruveta
Suomessakin käyttämään, sillä arvattavasti se kyllä pian ilmanalaamme
tottuisi.

Hevonen on jalo eläin, joka säilyttää ylhäisesti kerta saavuttamansa
korkean kehitysasteen. Erikoisinta huomiota oli omiaan herättämään
Atenan hevonen. Kun sillä lähdettiin ajamaan, tuntui ensin, että sehän
lieneekin aika poku, sillä niin virkeästi se kopsutteli kavioillaan
asfalttikatua. Mutta vilkaistessa syrjään huomasi, ettei matka
edistynyt ollenkaan: hevonen oli oppinut lystikkäällä tavalla hyppiä
pomppimaan varpaittensa nenillä melkein yhdessä kohti, luimistaen vain
viekkaasti korviaan, kun sitä komennettiin. Laihakin se raukka oli ja
melkein karvaton, useimmiten siinä kunnossa, ettei sillä Suomessa olisi
sallittu ajaa. Eipä voinut säälittä sitä katsella.

Kameeli jääköön tässä sikseen. Eläimistä puhuttaessa ei voi olla
mainitsematta siitä hirveästä eläinrääkkäyksestä, jota koko etelämaat,
alkaen Balkanilta, harjoittavat. Mikä lienee syynä siihen, ettei
näillä etelän ihmisillä näytä olevan eläimiä kohtaan ollenkaan mitään
hellempiä ja inhimillisiä tunteita? Siipikarja kuljetetaan sitoen ne
jaloista ja joskus kaulastakin yhteen nippuun, lampaita kanniskellaan
sääristä tahi sullottuina mitä luonnottomimpiin asentoihin, aasi
ja muut juhdat saavat kestää kuormia ja kohtelua, joka nostaisi
vihan punan meikäläisen maanviljelijän kasvoille, sanalla sanoen:
säälin jumala on syösty siellä pois istuimeltaan. Muistaen Espanjan
härkätaistelut täytynee sanoa, että tässä kaikessa on yhä jälkiä
siitä raaistumisesta, joka antiikin aikana, gladiaattoritaistelujen
päästyä muotiin, valtasi kaikki sen ajan ihmiset. Se kaikki on
jotakin, josta he itse eivät nähtävästi ole tietoisia, sillä he ovat
vailla eläimiin kohdistuvaa säälin tunnetta. Pohjoismaalaiselle,
joka useimmiten -- ja poikkeukset tuomitaan mitä raaimmalla asteella
oleviksi, -- kohtelee eläintään mitä hellimmin, hevostaan paremmin
kuin omaisiaan, osoittaa tuollaisen kylmän rääkkäyksen näkeminen,
että nämä kansat ovat suhteellisesta rikkaudestaan ja kauniista
maistaan huolimatta edelleenkin monessa suhteessa raakalaisten
asteella, tunne-elämältään ja humaanisuudeltaan takapajulle jääneitä
raukkoja, jotka ylen harvoissa, jos missään tapauksissa kelpaavat
pohjoismaalaiselle esimerkiksi. Kuinka äärettömän paljon korkeammalla
ovatkaan tässäkin suhteessa germaaniset kansat! Tuo kulttuurillaan
niin pöyhkeästi ylpeilevä Ranskakin saa tässä kohden häveten vaieta.
Tätä etelämaalaisten harjoittamaa eläinrääkkäystä nähdessään ei voi
muuta kuin syvästi halveksien ja suuttuen toivoa, että kun he kaikki
järjestänsä kerta joutuvat siihen paikkaan, joka nähtävästi on pantu
kuntoon juuri heidän tulevaisuuttaan silmällä pitäen, itse pääpappa
käyttelisi heihin nähden tuota vanhaa lakia, että millä mitalla te
mittaatte, sillä pitää teille itsellenne mitattaman, antaen heidän
perinpohjin kokea ne kärsimykset, joiden alla täällä ajallisessa
elämässä luomakunta heidän julmuutensa tähden saa huoata.

       *       *       *       *       *

Tämän jälkeen siirtyi Simeoni selvittelemään muita pikkuhuomioitaan,
koskapa mitään merkillistä ei matkalla tapahtunut. Oli huhtikuun 15
päivä. Englantilaiset olivat muodostaneet oman ryhmänsä, joka harjoitti
tavattomalla innolla voimakasta, kova-äänistä naurua, vaimentaen
sillä kaikkien muiden heikot keskustelun yritykset. Kun he myöhään
illalla, jolloin muut matkustajat ovat jo aikaa sitten olleet levolla,
saapuvat makuuosastoon, eivät he tule ajatelleeksikaan, että siellä
olisi hiljainen esiintyminen paikallaan, vaan hoilaavat, viheltävät ja
nauravat ikäänkuin muita ihmisiä ei olisikaan. Eikähän niitä olekaan,
on vain englantilaisia ja ehkä jokunen ranskalainen koko maailmassa!

       *       *       *       *       *

"Kuta alemmaksi lampaan häntä laskeutuu", kirjoitti Simeoni, "sitä
alemmaksi laskeutuvat myös miehen housujen takapuolet. Sellaista
miestä, joka pitää housujansa niin alhaalla, että takapuoli
lyö käydessä ristiä, ei Suomessa pidetä täysijärkisenä, vaan
hiukan hesselinä. Ällistymättä ei siis suomalainen voi nähdä jo
Konstantinopolissa ja Kreikassa vallitsevaa housujen muotia, sillä se
on hänen mielestään erikoinen. Takapuoli riippuu niissä aivan maahan
asti, muodostaen jalkain väliin tilavan säkin, ja antaen mies paralle
perin koomillisen ulkonäön. Hän ei kuitenkaan tiedä siitä itse mitään,
vaan luuleepa päinvastoin olevansa puettu mitä aistikkaimmin. Olimme
usein hyvin uteliaita tietämään, mitä tuossa säkissä mahtoi olla, ja
pyyhkäisin sitä joskus sivu mennessäni jalallani, tuntematta kuitenkaan
muuta kuin että siellä saattoi olla jotakin vaatetta. Kun Hellaan
rantajätkä esiintyy tällaisissa housuissa, saattaa häntä unehtua
hetkeksi katsomaan. Kun mennään Egyptiin, putoaa sitten housuista pohja
pois, joten niistä tulee maahan asti ulottuva hame; ja kun mennään
yhä etelämmäksi, rupeaa tuo hame lyhenemään, kunnes se ekvaattorin
seuduilla katoaa kokonaan. Ihmeelliset ovat siis housumuodinkin
vaihtelut.

"Mainitsematta ei sitten saa jäädä kreikkalaisten merkillinen
kansallispuku, joka m.m. on kuninkaan kaartin paraati-univormuna.
Kengät ovat jonkunmoiset käyräkärkiset lapikkaat, tiukasti pauloitetut
polveen saakka; housut ovat valkoiset, aivan raajojen mukaiset,
kuten voimistelijain trikoot. Mekko on vyötäisille saakka ruumiin
myötäinen, hyvinkin tiukka; rintamus koristettu koruompeleilla, muuten
lumivalkoinen; mutta sen helma on poimutettu ja kovotettu aivan
samanlaiseksi kuin balettitanssijattaren hame. Ajatelkaa nyt, arvoisat
kansalaiset, vanhaa miestä tällaisessa hassunnäköisessä balettihameessa
ja tehkää johtopäätöksenne! Eipä tiedä sitä katsoessaan, kuinka pitäisi
ällistyksensä osoittaa. Mutta niin ne vain marssivat reippaina ja
ylpeinä kuin olisi heidän yllään maailman kaunein puku. Arvattavasti he
nauraisivat samoin meidän 'kansallispuvuillemme.'

"Kuta etelämmäksi tullaan, sitä enemmän ihmeitä näkee. Niinpä saattaa
helposti huomata oltavan rikkailla seuduilla siitäkin kultamäärästä,
joka välkkyy ihmisten hampaista. Eikä suinkaan tarvitse luulla,
että siellä ainoastaan ylhäisö kullalla hampaansa paikkauttaisi! Ei
suinkaan, sillä olihan oppaallamme Aleksandriassa koko etuvallitus
puhtaasta, kimaltelevasta kullasta, eikä se suinkaan ollut mikään
poikkeus. Tuntua ensin oudolta katsella tuollaiseen välähtelevään
kitaan, sillä siinä on jotakin luonnotonta. Varsinkin lampun
valossa herättää se huomiota, kun kymmenistä kidoista kimaltelee
kirkkaita heijastuksia, koska suut avataan mahtavaan ja tyhjentävään,
etelämaalaiseen nauruun. Kun asianomaisen silmillä lisäksi ovat
suuret ja pyöreät silmälasit, joiden leveät kehykset on tehty
kilpikonnanluusta, saattaa joku nauraja herättää katsojassa ihan
kammottavan tunnelman. Nuo luureunaiset, suuret ja pyöreät silmälasit
näkyivät muuten olevan muodin viimeinen sana tällä tärkeällä alalla,
asia, joka Helsingissä on vielä tuntematon ja jossa tietysti täytyy
saada kiireellinen parannus aikaan."

       *       *       *       *       *

Oli huhtikuun 16 päivä. Oikealla puolellaan näkivät veljekset tuttuja
Kreikan maisemia, korkeita kallioita ja vuoria, jotka häipyivät
sinervään kaukaisuuteen. Laivalle ilmestyi pieni keltavästäräkin
näköinen lintu, jota haukka ajoi. Linnun molemmat jalat oli sidottu
nuoralla yhteen, mutta saattoi se silti lentää. Haukka luikki
nolona tiehensä. Iltapäivällä ilmestyi laivalle väsynyt pääskynen,
ollen arvattavasti matkalla Suomeen, jonne se suven tuojana on niin
tervetullut. Suomalaisilla on köyhyydestään huolimatta muutakin
ruokaa, heidän tarvitsematta pääskysiä tappaa, kuten rikkaitten
etelämaalaisten. Ilta tulee ja "aurinko, laskee Adrian mereen".
Huomenna varhain saapuu laiva Brindisiin ja niin ollaan jälleen Europan
mantereella. Amerikalaiset missit, joihin tutustuttiin Ismene-laivalla,
ovat olleet veljesten matkatovereina täälläkin, hekin kiireellisesti
käytyään Egyptin ihmeitä katsomassa.



XLVI.

Brindisi. -- Apulian viljelyksiä. -- Apenninien poikki räntäsateella,
vuoristonäkyjä. -- Salernon lahti. -- Napoli. -- Käynti Pompejissa ja
kuvitelma sen hävityksestä. -- "Santa Lucia".


Maksettuaan Brindisissä tullia 150 savukkeesta 58 liraa, Juhanin
ja Tuomaan päästessä aivan ilmaiseksi, oli Simeoni oikeassa,
vireessä aloittaakseen pitkän rautatiematkan Apulian ja Apenninien
poikki Napolia kohti. Brindisi näytti vähäpätöiseltä, pieneltä
satamakaupungilta, rannassa rivi taloja jo Aigeian meren saarilta
tunnettuun tyyliin. Jonkunmoinen hauska ja kodikas italialaisuus sieltä
kuitenkin ehti tuulahtaa vastaan. Jätkät ja satamapalvelijat sanoivat
aina kohteliaasti ja hilpeästi joka toiseksi sanakseen "signore". Juna
kiljaisi ja lähti menemään, vaunut olivat sangen mukavat, ja eväiksi
ostetut ruokakassit sekä niinipukuinen viinipullo riippuivat somasti
ja lupaavasti nauloissaan. Asemaravintolat nimittäin myyvät tällaisia
valmiiksi varustettuja eväskasseja, koska ravintolavaunuja ei näissä
junissa ole. Lähtöaika oli kello 8,10 aamulla, sää kirkas, mutta ei
erikoisemman lämmin.

Apulia näytti olevan kutakuinkin hyvin viljeltyä tasankomaata, kesä
jo kauneimmassa kukoistuksessaan. Kivet oli kasattu kaikkialta
kiviaidoiksi. Pelloilla ja pientareilla näkyi runsaasti kukkia,
jotka väriloistollaan ilahduttivat silmää. Tarentumin lahden perukka
taas, jonka rantaa rata kulkee, on hiekkanummea, jossa kasvaa paljon
omituista kääpiömännikköä. Hiekasta loisti lukemattomia asterin
tapaisia, sinipunervia kukkia. Meren pauhu, aaltojen särkyminen rannan
hiekkaan, autio nummi ja tuulen kohina vaivaismännyissä synnytti
omituisen surumielistä, ikävän haikeata tunnelmaa.

Tarentumin lahden luoteiskulmassa olevasta Metaponton kaupungista
kääntyy rata luoteista kohti mennäkseen Kalabrian ja Apenninien poikki
ja laskeutuakseen Salernon lahden kohdalla Tyrrhenan meren rantaan.
Tasaista maata kestää vielä kauan, mutta junan puhkuvasta äänestä ja
hiljenevästä kulusta huomaa, että se tekee koko ajan nousua. Potenza
nimisen kaupungin seuduilla alkaa jo vuoristo, joka vähitellen käy
yhä jylhemmäksi. Rata koettaa seurailla pikku jokien varsia, jotka
melkein vedettöminä oikuttelevat monin mutkin ja kierroksin rotkosta
toiseen. Mutta kauan ei niistä ole radalle hyötyä, vaan pian täytyy
sen ruveta puhkaisemaan vuori toisensa jälkeen. Tie on kohta paljasta
tunnelia: tuskin ehtii juna saada kahden vuorimöhkäleen välissä hiukan
raitista ilmaa, ennen kuin sen jo parkaisten täytyy syöksyä uuteen,
kauan kestävään pimeyteen. Silloin tällöin saa nähdä syvän jyrkänteen,
ammottavan kuilun, huimaavan korkean vuoren, ja samalla taas painua
pimeyteen odottamaan uutta valkeutta. Tätä kestää tuntikausia ja
muodostuu matka tällöin jonkunmoiseksi Salvator Rosan maisemien
katselemiseksi.

Korkeammalle tullessa on sää muuttunut pilviseksi ja kylmäksi, ja
pian yllättää junan räntäsade. Siellä täällä vuorten rinteillä näkyy
lammaslaumoja sekä jokunen yksinäinen, kivestä muurattu, loivakattoinen
talonpoikaismaja; se on asumukseksi melkoisen yksinkertainen, eipä
suurin parempi fellahien hökkeleitä. Varsinaiset kylät -- tahi ehkä ne
ovat kaupunkeja -- on rakennettu korkeitten vuorten huipuille, jossa
ne ovat säännöttömine muotoineen ja muoreineen kuin joku keskiaikainen
linna. Ne ovat jääneet sinne ehkä entisajan perusteella, jolloin ne
rakennettiin tuollaiselle paikalle puolustustarkoituksessa. Potenzan ja
Sicignanon kaupunkien väli varsinkin oli harvinaisen jylhää, autiota
vuorimaisemaa, jossa saattoi nähdä, kuinka ehkä vuosituhansia vanha,
rotkopaikkoja hakeva tie oli toisissa kohdin täytynyt muurata vuoren
seinään, jota se pyrki ylöspäin viistoviistoon mutkitellen, kapeana
ja kärsivällisenä. Kukapa tietää, vaikka olisi Caesar sitä myöten
marssinut, tultuaan Egyptistä voittajana takaisin.

Sicignanosta lähdettäessä tapasi jo pimeä, kunnes vihdoin saavuttiin
Salernoon. Siinä kulkee rata hetkisen aivan pitkin Salernon lahden
rantaa, mutta hyvin korkealla jyrkänteellä. Ikkunasta saattoi nähdä
himmeän kuun heikosti valaiseman meren, jonka aallot välkehtivät
valkoisena vaahtona murtuessaan kalliorantaan. Taivaalla purjehtivat
levottomina repaleiset myrskypilvet. Salernon kaupungin satama-allas
ja sen kirkkaat tulet välähtelivät pimeyden läpi, ja kaukaa häämöitti
korkeiden vuorien huippuja. Pian sukelsi sitten juna uudelleen
tunneleihin ja rupesi kaarrattelemaan pitkin vuorten rinteitä,
mennäkseen sen korkean niemen harjanteen poikki, joka erottaa Salernon
lahden Napolin lahdesta. Jo rupeavat Napolin tuhannet tulet välkkymään
ja Simeoni aavistaa jossakin läheisyydessä olevan Vesuviuksen mahtavan
keilan; vielä hetkinen kuutamossa välkkyvää meren rantaa ja ollaan
perillä. Pimeässä eivät veljekset osaa arvostella, onko lauseessa
"nähdä Napoli ja kuolla" mitään perää; he tuntevat vain, kuinka
harvinaisen huono katukivitys täryyttää heidät lopullisesti palasiksi
tämän pitkän ja rasittavan matkan jälkeen.

       *       *       *       *       *

Kirkkaana tervehti heitä seuraava, huhtikuun 18 päivä, jonka veljekset
olivat päättäneet pyhittää Napolin näköaloille ja Pompejin raunioille.
Londres-hotellin edessä kohoava synkkä, vanha Napolin linna viittasi
puhuvasti tämän ennen itsenäisen Italian osan kolkkoon historiaan,
mutta Napolin hilpeätä kansaa eivät mitkään synkät muistot näyttäneet
painostavan. Nauraen se kuhisi kaduilla, joista monet olivat sangen
upeita, täynnä komeita kauppoja. Mutta kauan ei tarvinnut siellä
liikkua, ennen kuin oli pakotettu huomauttamaan, että puhtaus jättää
sangen paljon toivomisen varaa ja että katukivitys on suorastaan kurja.
Mitään syytä kuolla Napolin nähtyään ei suinkaan ole, vaan on siellä
käynti päinvastoin omiaan aivan erikoisesti kiihoittamaan elämänhalua.
Hetkisen kaupungilla harhailtuaan lähtivät veljekset ajamaan Pompejia
kohti.

Katujen kivitys on tehty noin 30 x 50 cm suuruisista kivistä, joista
ylen harvat tuntuivat olevan siinä asennossa, jossa niiden olisi
pitänyt olla. Likaisuus ja löyhkä oli toisin paikoin syrjäkaupungilla
aivan sama kuin Stambulissa ja kaduilla näytti kansa täälläkin
pää-asiassa elävän, toimitellen siinä kaikenlaisia tehtäviään. Eräässä
esikaupungissa tuntui makaroniteollisuus olevan vallitsevana, koskapa
sitä oli tangoittain ja vyyhdeittäin kadulla kuivamassa; ehkä se
lian lisä, minkä se siinä saa, antaakin todelliselle italialaiselle
makaronille sen kuuluisan hyvän maun. Makaronintekijät itse eivät näytä
ajattelevan, että katu on hiukan sopimaton kuivauspaikka.

Tummansinisenä, mahtavana möhkäleenä, raskaat pilvet riippuen
kiireellään, on vasemmalla puolella Vesuvius. Tuntuu omituiselta ja
kammottavalta ajatella, että tässä alla, syvyydessä, on ikuinen hehkuva
ahjo, jonka savupiippu tuolla suitsuttaa sinertävään ilmaan hiukan
vaaleata höyryä. Siellä on siis se tuli, josta ihmiset jo ammoin
saivat käsityksensä helvetistä, sillä mistäpä muusta se olisi voinut
syntyä? Näköala Vesuviukselle on muuten viehättävä, ja korkealla sen
sinertävillä rinteillä olevat pienet valkoiset rakennukset herättävät
epämääräisiä ajatuksia joistakin hädissään vaaralliseen paikkaan
paenneista turvattomista ihanista olennoista. Siihen tunnelmaan,
minkä Vesuvius pohjoismaalaisessa herättää, vaikuttaa ensiksikin se,
että se on toiminnassa oleva tulivuori ja että se on niin synkällä
tavalla kuuluksi tullut Vesuvius, ja toiseksi se, että se näin kaukaa
katsottuna on todellakin kaunis, kun sini-autere sitä ympäröipi ja
pehmeät pilvet koskettelevat sen huippua.

Mutta auto kiirehtii eteenpäin niitä esikaupungin katuja, joiden alla
lepää Herculaneumin kaupunki kuolonuntansa. Oikealla puolella siintää
Napolin lahti, kohonneiden sadepilvien, tummentamana, väliin heijastaen
häikäisevästi pinnastaan pilvien välistä pilkistävää auringonvaloa ja
sinikirkasta taivasta. Lahden toiselta puolen siintävät utusinisinä,
niilläkin sadepilvet kiireellänsä, Vesuviuksen sisarkukkulat, ja
niiden rinteiltä kirkkaina pilkkuina pienet kaupungit, Castellamare
ja Sorrento. Lahden suulta siintää taas kuin satuharson takaa
jyrkkärinteinen Capri, historian, romanttinen taruseppele kulmillansa.
Näky on täyteläinen, ihmeen ihana, yllättävä ja suurenmoinen
kauneudessaan.

Vihdoin saavutaan paikalle, joka on jo Napolista katsoen Vesuviuksen
tuolla puolen, rinteellä, jonka jatkona jo tavallaan on Napolin
lahden eteläranta. Tuosta korkeahkon, kummun reunalta kohoaa muurin
tapainen ryhmä vanhoilta ja rappeutuneilta näyttäviä seiniä -- siinä
ovat Pompejin rauniot. Pian saapuvat veljekset sen vanhalle portille,
muinoin nimeltään Porta marina, "Meriportti", ja astuivat alueelle,
jossa 19 vuosisataa sitten sykki antiikin rikas elämä.

Pompejin arvoisa kansalainen Aulus Vettius Restitutus oli nukkunut
huonosti yöllä elokuun 24 päivää vasten vuonna 79 j.Kr. Haukotellen
ja pahalla tuulella ilmestyi hän cubiculumistaan ja vasta kun hän oli
päässyt ihanan pylväskäytävä ympäröimään peristyliinsä, jonka keskellä
oli sievä puutarha ja siinä omituinen, miespuolinen suihkulähde, tunsi
hän mielensä virkistyvän, sillä kirkas auringonvalo antoi tuolle
paikalle häntäkin, siihen tottunutta, viehättävää suloa. Hän meni
katsomaan, olisiko hänen veljensä Aulus Vettius Conviva jo hereillään,
ja huomasi, ettei hän ollut vielä kotonakaan. Kansalainen Vettius
rypisti kulmiaan ja ajatteli: "Kaunis nainen tekee vakavankin miehen
mielettömäksi!" Tuntien halua päästä ulkoilmaan hän sitten meni
atriumiin, vilkaisi tricliniumiin ja antoi kaikkialla olevien ihanien
seinämaalausten silmiänsä hyväillä sekä poistui kadulle, jossa vielä
oli hiljaista. Ainoastaan maalaisten kuormia saapui jo sieltä täältä
ajaa jyryytellen niille määrättyjä katuja myöten. Oli hyvin varhainen
aamu.

Aulus Vettius läksi kulkemaan oikeastaan ilman päämäärää. Harhailtuaan
Forumilla hän meni Abundantia-katua myöten niin pitkälle, että huomasi
vihdoin olevansa Amphiteatterin luona. Tuntien halua istahtaa hän
nousi sen korkeille reunamuureille ja rupesi katselemaan edessään
olevaa näköalaa, kuten niin usein oli tehnyt: Aulus Vettius ihaili
kaikkea kaunista. Etelässä oli Sarnon tasanko, täynnä puiden ja
puutarhojen ympäröimiä pieniä taloja, ja sen toisella puolella korkea
vuori, rinteillä taloja, puita, istutuksia ja viljelyksiä, kaikki
loistaen aamun häikäisevässä valossa ihastuttavan kirkkaina; tuolla
jatkuvat vuoret Sorrenton niemeksi ja lännessä kimaltelee mahtava meri.
Caprin eriskummallisesti muodostunut kalliosaari aivan kylpee aamun
säkenöivässä loisteessa. Koko maailma hänen ympärillään uiskentelee
pehmeässä, sinipunervassa autereessa, joka hyväilee silmää ja tuudittaa
sielun mieluiseen, nautintorikkaaseen tunnelmaan.

Silloin tuntee Aulus Vettius, kuinka muuri, jolla hän istuu, tärähtää.
Säikähtyneenä hän nousee ylös, sillä hän muistaa hyvin, kuinka
suunnatonta tuhoa vuonna 63 tapahtunut maanjäristys oli tehnyt.
Kiireesti hän lähtee kotiansa kohti. Kadut ovat jo täynnä säikähtyneitä
ihmisiä, jotka puolipukineissaan seisovat ja hätäilevät neuvottomina.
Myöhäisten yöjuhlijain päästä häviävät viininhöyryt ja kaikkien
kasvoilta kuvastuu pelko.

Mutta varsinaista maanjäristystä ei tulekaan, vaan sen sijaan alkaa
Vesuviukselta kuulua kumeita jyrähdyksiä. Päivän valo tummenee yhä ja
pian on melkein pimeä. Kauhistuneina ihmiset menettävät kaiken järkensä
ja koko Pompeji on kohta riehuvan ja avuttoman tuskan näyttämönä. Ei
ymmärretä, mitä tämä merkitsee, sillä maan tärähdykset, joita jatkuu,
eivät ole vaarallisen voimakkaita, mutta mistä johtuu tämä pimeys?
Kauhu ajaa vihdoin ihmisiä pakosalle, kohti meren rantaa, Stabiaeta ja
Herculaneumia, ja kukin kuljettaa mukanaan mitä hänelle kalleinta on.

Tällä välin valmistaa suuttunut Vulcanus lopullista ja suurinta
iskuaan. Vuosisatain kuluessa kraateriin kasautuneet kivet, multa
ja vesi lennähtävät ylös, ja purkauksen voima on niin suuri, että
koko vuoren yläkeila murskautuu, humahtaen ensin syvyyteen ja
sieltä räjähdyksen lailla ilmaan. Suunnattoman suuria tuhkapilviä
ja hohkakiviä seuraa mukana, pimentäen koko avaruuden ja ruveten
satamaan tiheänä ja tappavana sateena alas rinteille ja ympäristöön.
Samalla puhkeaa rankkasade, joka kastelee ilmassa olevan tuhkan
märäksi liejuksi; raskaana, tukahduttavana sateena se painuu maahan,
kukoistavan asutuksen ja kolmen onnettoman kaupungin päälle.
Vihdoin rupeaa mahtava, punaiselta hehkuva laavavirta pursuamaan
kraaterista valuen vastustamattomasti laajalle meren rantaan päin,
tukahduttaen tieltään kaiken elollisen. Satavan liejun ja tuhkan kamala
kohina, kivien jysähdykset maahan ja kattojen päälle, kuolevien ja
haavoittuvien ihmisten parkuna, tulivuoren yhä uudistuvien purkausten
jyminä ja maan alituinen tärinä, kaikki sysipimeän keskellä, kovan
luoteistuulen puhaltaessa -- Manala oli aukaissut porttinsa nielläkseen
koko ihmiskunnan!

Silmät palaen hullun tavoin kiiruhtaa Aulus Vettius kotiinsa, koettaen
suojella suutansa tuhkasateelta, joka oli tukahduttaa hänet. Talo on
autiona. Hurjana kiiruhtaa Vettius atriumiin ja rahakirstulleen: se on
auki ja tyhjä. Samalla tummenee kaikki sysipimeäksi ja katolta alkaa
kuulua putoilevien kivien jymähdyksiä, impluviumin aukosta tunkee
sisään tuhkaa ja liejua, ja tuolla jo murtuu katto yhdestä paikasta.
Vettius tempaa käteensä muutamia kalleuksiaan, käärii päänsä viittaansa
ja syöksyy uudelleen ulos.

Kaduilla vallitsee kauhea sekasorto. Kukaan ei tunne ystäväänsä
eikä veljeänsä, vaan kaikki koettavat päästä pakoon. Minne? Meren
rannalle, sillä on levinnyt tieto, että Plinius vanhempi on saapunut
laivastollaan Misenumista pelastamaan turmioon joutuvaa väestöä.
Meriportilla vallitsee kauhea tungos. Vettius huomaa kahlaavansa
polvia myöten märässä liejussa ja tuhkassa, hän läähättää hädästä ja
väsymyksestä. Äkkiä iskee putoava kivi häntä päähän ja hän kaatuu.
Turhaan koettaa hän päästä jaloilleen, kostea lima tukahduttaa hänet
niinkuin tuhannet muut.

Tuhka- ja kivisadetta kesti koko sen päivän ja seuraavan yön. Aamulla
25 päivänä oli ankara maanjäristys, ja tuhkapilvet olivat saapuneet
jo Misenumiin saakka, niin että sielläkin oli niin pimeä kuin
suljetussa huoneessa. Kun tuhkasade myöhemmin päivällä lakkasi, olivat
Herculaneum, Pompeji ja Stabiae kadonneet maan päältä. Ainoastaan
sieltä täältä kohosi näkyviin kattojen harjoja. Koko kukoistava Sarnon
tasanko oli muuttunut erämaaksi.

       *       *       *       *       *

Simeoni istuu Vettiusten talon peristylissä ja hieroo silmiänsä.
Aurinko loistaa kirkkaasti valaisten sen vieläkin viehättävää
pilaristoa ja sen uudistettua puutarhaa suihkulähteineen. Kaikkialla
vallitsee rauha ja lepo, niinkuin ainakin tällaisessa antiikin
aikaisessa talossa, joka oli ulospäin suljettu, maailmasta erotettu
pyhäkkö; arkinen melu ei voinut sinne tunkeutua. Kirkkaina ja sangen
hyvin säilyneinä loistavat hänen silmiinsä tuolta seiniltä maalaukset
ja koristeet, jotka todistavat hienostuneesta, kauneusarvojen
palvelusta harrastavasta mausta. Ja noita maalauksia katsellessaan
saapuu hän kuvaryhmälle, joka kuvaa koko muinaisen Pompejin elämää.

Amoriinit siinä esittävät eri puolia pompejilaisten jokapäiväisistä
puuhista, kaikki maalatut erinomaisella luonnehtimistaidolla, joka
ilman erikoisempia viittauksia on tiennyt tulkita kunkin amoriinin
osuuden ja tehtävän. Samalla on taiteilija osannut taitavasti säilyttää
amoriinien lapsellisen herttaisen ja hilpeän keijukaisluonteen,
niin että heidän puuhailunsa on rakastettavaa leikkiä, sominta,
mitä taiteilijan sivellin lienee yleensä saanut aikaan. Tuossa
esitetään lapsia: pieni amoriini pitää hanhea kainalossaan ja toinen
odottaa herttaisesti ojennetuin käsin, että toveri päästäisi sen
irti ja antaisi hänenkin sitä pitää; tuossa leikkii kolme toverusta
"kuningasta ja aasia"; eräs pitää pystössä puumaalia, johon toinen,
istuen kolmannen selässä, koettaa osua kivellä; paras heittäjä on
kuningas ja huonoimman, aasin, täytyy ottaa hänet selkäänsä. Täällä
työskentelevät amoriinit seppeleitten sitojina valmistaen niitä
ruusuista, joita talonpoika-amoriini on tuonut kaupunkiin; tuossa taas
eräs ostaa seppeleitä -- hän on nähtävästi ylhäinen pompejilainen,
joka parhaillaan valmistaa suurta juhlaa. Täällä puuhailevat amoriinit
toimekkaasti öljyn valmistuksessa, tottuneesti käytellen puristinta
ja kaataen valmistuneen tuotteen ruukkuihin; he tahtovat esiintyä
edukseen, sillä onhan kauppaan saapunut hieno ostajatar, joka, ylhäisen
näköisenä istuu tuolillaan. Nähtävästi koskee kauppa hajuöljyä, sillä
ostajatar parhaillaan tunnustelee sen tuoksua. Ylhäisen, huolettomassa
asennossa istuvan ostajattaren takana seisoo kunnioittavan jäykkänä
orjatar-amoriini. Vielä muutakin nämä viehättävät keijukaiset
osaavat: he pitävät kilpa-ajoja, he ovat taitavia kultaseppiä, jotka
valmistavat mitä hienoimpia kultaesineitä, myydäkseen niitä sitten
rikkaille ostajille; he valmistavat kauniita kankaita, viljelevät
viiniä ja viettävät iloisia juhlia, ja poimivat kauniita kukkasia
ihanalta niityltä. Mahdotontahan on luetella kaikkea, mitä muinaiset
pompejilaiset tekivät.

Surumielin matkailija kulkee pitkin Pompejin ahtaita katuja, joiden
kivitys on samanlainen kuin vieläkin Napolissa, joissa rattaiden
syvennykset todistavat niiden vanhuudesta ja joilla kerran on vallinnut
iloisen elämän melu. Kuljetaan talosta taloon ja nähdään kaikkialla
todistuksia siitä, kuinka pitkälle antiikki kulttuuri jo oli ehtinyt
elämän mukavuuksien ja sen viehätyspuolien hankkimisessa -- ei puutu
muuta kuin nykyajan tekniikka ja he olisivat kulttuurissaan olleet
tasollamme. Sehän ei ehkä ole paljon, mutta korkeammallehan emme voi
vertauskohtaamme asettaa. Pian selviää kulkijalle se, että kaupungin
hävityksen jälkeen sieltä sittenkin on viety pois hyvin suuri, ehkä
suurin osa kaikesta arvokkaammasta, ja sitä tehdessä on myös hävitetty
lisää. Kun nimittäin tuhkasta jäi esiin törröttämään kattoja, mentiin
niiden kautta sisään, jossa tietysti aluksi useimmat huoneet olivat
vain vähän täyttyneitä, ja kuljetettiin siten pois arvoesineitä.
Tätä tekivät pelastuneet, sillä Pompejin asukkaista ei liene sentään
ainakaan itse kaupungin alueella tuhoutunut enempää kuin ehkä 2000,
asukasluvun ollessa ehkä 20,000; tietymätöntä on, kuinka paljon
tuhoutui kaupungin ulkopuolella. Paljon on täten myös harjoitettu
rosvousta ja siten viety pois Pompejin esineitä. Kun sitten katot
vähitellen murtuivat, täyttyivät huoneet kokonaan; loppuja silitettiin
uusien rakennusten alustaksi ja niin katosi Pompeji vihdoin melkeinpä
muistostakin: sen raunioita kyllä oli näkyvissä, mutta ei enää
tiedetty, että siinä oli muinoin ollut Pompeji, Vasta 1763 päästiin
selville, mikä tämä paikka oli ollut, ja siitä alkaen on kaivauksia
pienemmin ja suuremmin väliajoin jatkettu meidän päiviimme saakka;
kuitenkin on vasta korkeintaan puolet päässyt päivänvaloon.

       *       *       *       *       *

Nyt on Pompeji tarkoin tutkittu ja kuka hyvänsä voi laajasta,
kuvitetusta kirjallisuudesta siihen perehtyä. Väsyneinä yllättävistä
vaikutelmista istuivat veljekset sen vierellä olevassa pienessä
ravintolassa, maistellen Vesuviuksen rinteiden virkistävää punamehua
ja katsellen mietteissään edessään olevaa ihanaa Napolin lahtea.
Kaksi vanhaa italialaista ukkoa ilmestyy heidän vierelleen ja toisen
säestäessä särisevällä kitaralla laulaa toinen tutun laulun Napolin
kauneudesta. "Santa Lucia", kaiuttaa ukko värisevällä äänellä
rakastetun lahtensa, kotiseutunsa ylistystä, ja Simeoni tuntee, kuinka
Italian luonto ja kansa, kaikki se, mitä on siitä kuullut ja lukenut,
hiljalleen synnyttää sitä omituista romanttista tunnelmaa, joka
vuosisatoja on muita europalaisia viehättänyt, saanut heidät tänne
tulemaan ja pannut heidät kaikesta huolimatta näkemään ja tuntemaan
tuota romantiikkaa täällä todellisuudessakin. Vielä viimeinen silmäys
merelle ja Vesuviukselle, ja veljekset ovat taas sukeltaneet huumaavan
nykyaikaiselämän pauhinaan, muistellen Pompejissa käyntiään ja siellä
heränneitä tunnelmia kuin kaukaista, ihmeellistä näkyä.



XLVII.

Napolista Romaan. -- Pietarin kirkko. -- Paavalin kirkko. -- San Pietro
in Vincoli ja Michel Angelon "Moses". -- Santa Maria della Vittoria ja
Berninin "Pyhä Teresa". -- Vatikaanissa. -- Sikstiniläinen kappeli. --
Forum Romanum. -- Colosseum. -- Katakombit. -- Kaksi kallisarvoista
Roman hautaa.


Mentäessä Napolista Romaan kulkee rata koko ajan pitkin lakeata maata,
joka on kaikkialta aivan puutarhamaisesti viljeltyä. Idästä siintävät
kuitenkin juhlalliset sinertävät vuoret, jotka ovat vuorimaisemiin
tottumattomalle aina nähtävyyksiä. Radan sitten erotessa rannikosta
ilmestyy vuoria länsipuolellekin, mutta tie itse noudattelee tasaista
maata.

Siellä täällä vuorten huipuilla näkee kylän, linnan tapaisen
rakennuksen, tornin tahi muurin kappaleen. Tuolla on keskellä tasankoa
vanha, nelikulmainen torni, jonka yläosa on sortunut; kirkuen
parveilee sen ympärillä naakkalauma. Tuossa herättää huomiota aivan
radan vieressä, korkealla, jyrkkärinteisellä kalliolla oleva kylä,
jonka asumukset ja muurit keskiaikaisen näköisesti noudattelevat
jyrkänteen reunoja; eipä tarvitsisi paljon maanjäristystä, ennen
kuin ne tippuisivat tuolta reunoilta kuin muurilaasti. Täällä, jossa
maanjäristyksiä tapahtuu, ei niitä näytetä kuitenkaan pelättävän.

Romaa lähestyttäessä kiertää rata länsipuolisten kumpujen reunaa
kaupunkia kohti, joka loistaa kaukaa lakeudeltaan, ylinnä
Pietarinkirkon korkea kupooli. Pian vangitsevat katseen roomalaisen
vesijohdon muinaiset jätteet, jotka korkeina muurin kappaleina
seisovat tasangolla, vieläkin juhlallisena merkkinä entisajan
voimakkaasta rakentajakansasta. "Kuinka mahtava sivistyksen
kehto onkaan Välimeren allas ollut!" täytyy vaeltajan huudahtaa,
sillä toisen toistansa suuremman kulttuurin muistomerkin hän sen
aurinkoisilta rannoilta tapaa. Vielä hetkinen, ja veljekset ovat
saapuneet "ikuiseen kaupunkiin". "Milloin Roma perustettiin?"
kysyi Simeoni entisen lehtorin äänellä Juhanilta, joka hetkeäkään
miettimättä vastasi Melanderin kuuluisan oppikirjan mukaan:
"Seitsemänsataaviisikymmentäkolme". Seurasi sitten toinen, yhtä tärkeä
kysymys: "Milloin Sulla kuoli?" "Seitsemänkymmentäkahdeksan." "Hyvä
on", arvosteli nyt Simeoni, "vielä sinulla näkyvät olevan selvillä
Roman historian patsasvuodet, joitta ei ihmisen elämää yleensä voisi
ajatellakaan mahdolliseksi". Romaa perustettaessa oli kuitenkin
Ramses II ollut jo seitsemänsataa vuotta muumiona, joten paikkakunta,
jolle veljekset nyt olivat saapuneet, oli ijältään oikeastaan
nuorenpuoleinen. "Onhan näitä nyt jo nähty vanhempiakin!" hymähteli
Tuomas, kun tästä puhe tuli. "Ei tartte roomalaisten yhtään ylpeillä!"

       *       *       *       *       *

Veljekset ovat ajaneet Pietarinkirkolle ja huomanneet, että sen
suuresta kupoolista ei saa oikeata käsitystä siksi, että tuota
jättiläiskirkkoa täytyy katsoa liian läheltä. Päästäkseen vaikuttamaan
mahtavalla suuruudellaan täytyisi sen olla korkeammalla paikalla,
eikä lähistöllä saisi olla mitään rakennuksia. Ja kun mennään kirkon
pääportaita kohti, uppoaa kupooli vähitellen kirkon "sisään", niin
että portailla seisten sitä ei näe enää ollenkaan. Goottilaisissa
kirkoissa taas, joissa kaikki oikeastaan on vain tornia, on vaikutus
sitä jylhempi, kuta lähempänä kirkkoa seisoo, oli ympärillä rakennuksia
vaikka kuinka paljon. Tähän nähden oli siis Pietarinkirkko Simeonille
pettymys.

Sisään tullessa huomaa pian, että sen mahtava suuruus ei pääsekään
vaikuttamaan, vaan pettyy silmä luulemaan kaikkea pienemmäksi kuin mitä
se todellisuudessa on. Sehän ei liene kuitenkaan ollut tarkoitus, vaan
päinvastoinhan on haluttu rakentaa pyhäkkö, joka jylhällä suuruudellaan
ikäänkuin musertaisi ihmisen ja saisi hänet ehdottomasti antautumaan
masentuneeksi Jumalan suuruuden palvojaksi. Seisoessa oven suussa
ja katsoessa kirkkoon ei kupoolia tiedä olevankaan; siltä kohdalta
katsottuna vaikuttaa kirkko matalahkolta ja painostavalta. Sitä heti
syntyvää, suurta ja kohottavaa tunnelmaa, joka valtaa katsojan hänen
astuessaan Aja Sophiaan, ei täällä ole, vaan kiintyy huomio heti
kaikkeen siihen barokkiin komeuteen ja loistoon, jolla kirkko on
sisustettu.

Vasta kirkossa hetken liikuttuaan tulee huomaamaan sen valtavan
suuruuden. Tuossa vasemmalla, mielestäsi ehkä noin kymmenen metrin
päässä, on seinässä vihkivesimaljakko, jota kaksi lihavaa ja pulleata
barokki-amoriinia kannattaa. Luulisit noiden enkeleiden olevan
korkeintaan ehkä puoli metriä pitkiä; lähelle tullessasi huomaat, että
sinne oli ensinnäkin matkaa ainakin 25 metriä ja että nuo enkelit
ovat vähintään kaksi metriä pitkiä. Silloin vasta rupeat ällistyneenä
arvioimaan kirkon todellista suuruutta. Signore Enrico Oppi, entinen
oopperalaulaja, joka on sodassa tullut hermosairaaksi eikä voi enää
esiintyä, vaan harjoittaa muukalaisten opastamista ammattinaan,
antaakin muutamia kuvaavia tietoja kirkon valtavasta tilavuudesta.
Hän pyytää kanssansa kävelemään kirkon perälle päin, joka oikeastaan
näyttää olevan sangen lähellä; kävellään hyvä hetki, mutta vielä ei
olla toisessa päässä, sillä sinne on matkaa 187 metriä; käveltyäsi
lisäksi kirkon poikkilaivan päästä päähän, olet suorittanut uuden, 137
metrin pituisen matkan. Paljon ei siis kirkossa tarvitse astuskella,
ennen kuin on kulkenut useita kilometrejä. Kupoolin suuruudesta saa
käsityksen vasta päästyään sen alle, vaikka siihenkin nähden täytyy
huomauttaa, että se vaikuttaa pienemmältä kuin mitä se todellisuudessa
on; sen korkeus on sisältä 123 metriä.

Pietarinkirkko on sisustettu kaikella mahdollisella katolisella
loistolla ja komeudella, käytellen tuhlaten eriväristä marmoria ja
kultaa, mutta niinpä hakeekin sieltä turhaan todellista yhtenäisen
taiteellisen kokonaisuuden luomaa tunnelmaa. Siinä kyllä kuvastuvat
tarkoin ne 200 miljoonaa markkaa, jotka rakennus aikoinaan maksoi ja
jotka koottiin anekirjeillä ja muilla tempuilla maailman tyhmiltä
ihmisiltä, mutta sangen vähän se henki, joka elähdytti tällä paikalla
Neron aikana kärsineitä marttyyrejä. Se onkin ehkä merkillisempi
rakennusteknillisenä kuin rakennustaiteellisena tuotteena. Niinpä
katsoja ihmetteleekin sitä hiukan samoin tuntein kuin Eiffel-tornia,
unohtaen olevansa kirkossa ja miettien niiden miesten taitoa, jotka sen
rakensivat; syvällä kunnioituksella hän ajattelee Michel Angelon neron
suuruutta katsoessaan huikaisevan korkeaan kupooliin, joka on tuon
jättiläisneron suunnittelema ja rakennuttama.

Yksitoikkoisella äänellä lukee tuolla erään sivualttarin ääressä pappi
messua ja uskovaista kansaa polvistuu hänen edessään, säätyyn ja pukuun
katsomatta; uudelleen tulee täällä kysyneeksi, mikä naivina pitävä
voima mahtaa katolisella uskonnolla olla, kun se noin tarkoin, tiedosta
huolimatta, kahlehtii sielut jalkainsa juureen? Sekavin tuntein, jättää
tämän paavillisen vallan muistomerkin ainakin protestanttisen papin
poika.

Romassa on 400 kirkkoa. Tuskinpa lienee sitä vuorokauden hetkeä,
jolloin siellä ei luettaisi messua Jumalan kunniaksi. Kummastuneena
täytyy sitä muistaessaan pysähtyä miettimään, onko tällä palvonnalla
mitään todellista merkitystä nykyajalle, aikamme ihmiskunnan
sielunelämälle, vai onko se harvinaista ja outoa jäännöstä
menneiden aikojen taikauskosta, joka ehkä pitäisi kieltää? Koska on
todennäköistä, että kirkko, niin paavilainen kuin protestanttinenkin,
uskonnon palveluksessa voi antaa sieluille sitä lohdutusta ja rauhaa,
joka saavutetaan ainoastaan aavistelevan ja toivovan tunteen tietä, ei
järjellä eikä käytännöllisillä keinoilla, lienee sillä siis vieläkin
tehtävänsä; ilman sitä saattaisivat kansojen kehittymättömät ainekset
ehkä vaipua vielä alemmalle henkiselle asteelle, esteeksi sivistyksen
kohoamiselle. Luottakaamme myös siihen, ettei ihmiskunta ole sattumalta
ja huvikseen uskontojaan muodostellut ja kirkkojansa rakennellut; kyllä
sillä on ollut siihen vahva vaisto, joka on syntynyt todellisesta
tarpeesta.

Roman eteläpuolella, Via Ostiensen varrella, on eräs katolisen
maailman kauneimpia kirkkoja, San Paolo fuori le Mura, Pyhän Paavalin
kirkko. Se on perustettu jo 388, sai lopullisen muotonsa 440 ja säilyi
sellaisenaan aina vuoteen 1823, jolloin se paloi. Sen jälkeen on se
rakennettu uudestaan säilyttämällä tarkoin sen ikivanha basilikamuoto
ja noudattamalla koristelussa huolellisen yhtenäistä, vanhaa tyyliä.
Keskilaivaa kannattaa 80 upeata korinttilaistyylistä pilaria.
Vanhasta basilikasta on säilynyt siihen liittyvä tunnelmallinen
luostaripiha, jonka pilarikäytävissä alkukristillisyyden isät ovat
hurskaudenharjoituksiaan pitäneet. Tästä kirkosta tuulahtaa todellakin
hengähdys muinaisen kristillisyyden naivin kirkasta ja lapsellista
uskoa. Sitä häiritsevät vain hiukan syrjälaivojen yläfriiseihin
maalatut paavien muotokuvat, joita on niin monta kuin on ollut
paaviakin; viidelle kuudelle näytti vielä tilaa olevan, mutta sitten
täytyy jo keksiä uudet paikat. "Onkohan täällä naispaavi Johanneksen
muotokuvaa?" kysyi Juhani tutkivasti signore Oppilta, joka hymähtäen
vastasi: "Luonnollisesti ja vieläpä tärkeimpien joukossa!"

Mitä "myöhäiskristillisyyden isät", munkit, ajankulukseen keksivät
ja tekevät, siitä sai eräässä fransiskaaniluostarissa nähdä hyvän
esimerkin. Vuosisatojen kuluessa kuolleet munkkiveljet on vähitellen,
sitten kuin ovat tarkoin mädäntyneet ja madot ovat saaneet luut
lopullisesti poleeratuksi, siirretty eräänlaiseen hautaholviin, jossa
heidän luistaan on laitettu mitä kammottavimpia seinäkoristeita.
Seinät on vuorattu taitavasti ladotuilla pääkalloilla, nurkkaukset ja
lokerot on koristettu tyylikkäästi asetelluilla sääriluilla, lamput
on tehty kalloista ja käsivarrenluista -- seinäin kaikki pinta-alat
on peitetty ja käsitelty tällä kammottavalla luu-ornamentiikalla.
Kaiken tarkoituksena on houkutella uteliaita turisteja mokomaa
luukamaria katsomaan, nylkeä heiltä sievoinen pääsymaksu, ja sitten
herättää heissä kolkkoa kaiken katoavaisen tunnelmaa. Viime aikoina
kuuluu kuitenkin amerikalaisista tulleen melkoinen vastus: nämä pojat
nimittäin munkkien silmäin välttyessä tempaavat palttoonsa taskuun mikä
kallon, mikä suuren sääriluun, viedäkseen ne "muistoksi" kotimaahansa.
Niinpä olikin käytävän lähellä käden ulottuvilla olevista nurkkauksista
tempaistu irti sääriluita ja kalloja, niin että paksut naulat ja luun
sirpaleet olivat jääneet osoittamaan niiden paikkaa.

Kahdessa kirkossa käytti vielä veljeksiä signore Oppi, joka
todellakin tuntui poikkeavan tavallisista oppaista siinä, että hän
tunsi näytettävänsä. Toinen oli San Pietro in Vincoli, jossa Michel
Angelon mahtava Moses katsojat yllättää. Kerrotaan Michel Angelon
neronsa ja voimansa tunnossa lausuneen, ensi kertaa astuessaan sen
marmorimöhkäleen eteen, josta hän Moseksensa veisti: "Siinä se on;
ei tarvitse muuta kuin ottaa liian kiven pois!" Samoin kuin Moses
sai katsoa Herraa kasvoista kasvoihin, nähden sen, mikä on muille
kuolevaisille salattua, oli Michel Angelo saanut nähdä taiteen
sisimmän olemuksen kasvot ja luojalta luvan ne kuolevaisille näkyviksi
tulkita. On omituista mennä Moseksen patsaan äärestä Santa Maria
della Vittorian pieneen, mitä suloisimmalla katolis-mystillisellä
sopusoinnulla sisustettuun kirkkoon, jossa Berninin Pyhä Teresa heti
katseen vangitsee. Aika paljon oli käsitys uskonnollisesta vakavuudesta
muuttunut Berninin aikaan tultaessa. Pyhälle Teresalle ilmestyvä
Neitsyt on näet erinomaisen veikeäilmeinen ja siro tyttö, jota on
hiukan vaikea pitää Neitsyt Mariana.

Veljekset olivat kammoksuen katselleet Konstantinopolissa ja Atenassa
synkkäpukuisia kreikkalaiskatolisia pappeja; täällä, jossa pappeja
on kymmenin tuhansin, oli heidän pukumuotinsa iloisempi ja kasvonsa
kirkkaammat, koska he eivät pidä partaa. Eipä ollut ilman humoristista
puoltansa sekään, että papit, kardinaalit, seminaristit, mitä he
lienevät olleetkin, vaelsivat katua tulipunaisissa viitoissa.
"Kyllä tuo nyt pitäisi kieltää!" sanoi Tuomas närkästyneenä, sillä
hänen käytännöllisyyttänsä ja järkevyyttänsä loukkasi moinen
naamiais-esiintyminen keskellä arkista touhua. Oltiin menossa
Vatikaaniin, jonka portilla veljekset uteliaasti silmäilivät paavin
henkivartijain vanhaa, keskiaikaisen kirjavaa pukua.

Jos matkustaja haluaa saada päänsä täysin pyörälle muutamien tuntien
kuluessa, on hänen parasta mennä Vatikaaniin ja vaeltaa siellä sen
loppumattomien käytävien ja salien läpi. Päästyään sieltä vihdoin ulos,
on hänet parasta kiireellisesti viedä lähimpään virkistyspaikkaan ja
antaa hänelle lasi hyvää viiniä, sillä muussa tapauksessa saattaisi
halvaus tahi muu kokoon lysähtäminen olla lähellä. Pitkä käytävä
toisensa jälkeen aukeaa eteesi, seinät täynnä taideteoksia, joista
maailman oppineet saavat yhä uutta aihetta kirjoituksiinsa; sali
salin jälkeen on kuljettava läpi ja niiden seiniltä loistavat vastaan
vuosisatojen kauneus-unelmat kirkkaina ja tuoreina, herättäen ensi
näkemällä jonkunmoista pelon sekaista tunnelmaa. Kokonainen ihmis-ikä
menisi niiden tutkimiseen, eikä sekään riittäisi tunkemaan kaikkiin
niihin luovan taideneron eri vivahduksiin, joita tuhannet eri teokset
täällä edustavat. Satoja turisteja, kaikilla kädessä selityskirjat,
tunkeilee näissä suojissa; siinä on lähes kaikkia kansallisuuksia,
ja ne, joiden suu on eniten ammollaan, ovat amerikalaisia. Niin
ainakin selittää signore Oppi, joka tuntuu halveksivan tähtilipun
kansaa sydämensä pohjasta. On kunnioitettavaa, millä innolla monet
matkalaiset, joilla ei ehkä ole monta tuntia käytettävänään, koettavat
tutkia taidekokoelmia, tehden oikein muistiinpanojakin. Vaellus
päättyy vihdoin sopivasti Sikstiniläiseen kappeliin, jonka koruton
yksinkertaisuus, suuren ja häiritsemättömän taiteen rauha, syvä
hämäryys ja viileys, heti soinnuttaa mielen lepoon. Simeonihan oli
tiennyt, että tämä kuuluisa kappeli oli maailman taiteen pyhäkkö,
joka seinillään kantaa verrattomien nerojen todistusta, mutta hän oli
samalla otaksunut, että se muussa suhteessa arvattavasti on tavalliseen
katoliseen kirkkotyyliin koristeltu. Sitä yllättävämpää oli hänelle
nähdä, että kappeli oli kokonaan pyhitetty suurelle taiteelle,
välttämällä siellä ankarasti pienintäkään muuta koristelua. Ainoa
muutos, jonka Simeoni olisi siellä edes hetkeksi suonut tapahtuvan,
olisi ollut hiukan suurempi valomäärä, sillä tuossa syvässä hämärässä
oli melko vaikea erottaa varsinkin kattomaalauksia, jotka ovat Michel
Angelon ehkä kuuluisin työ.

Myrkyllisesti kertoi signore Oppi, miten Sikstiniläinen kappeli
vaikuttaa amerikalaisiin. "He odottavat tietysti, että tämä kuuluisa
paikka on täynnä kultaa, marmoria ja jalokiviä, joten, kun he vihdoin
tänne saapuvat, ensimmäinen ääni on pettymyksen huudahdus: 'Tämäkö
nyt on Sikstiniläinen kappeli!' Ja tarkasteltuaan hetkisen maalauksia
he lisäävät nololla äänellä; 'Ja nämäkö nyt ovat niitä kuuluisia
freskoja!'"

Vakavina poistuivat veljekset Vatikaanista, sillä he olivat ruvenneet
aavistamaan, että sen isännällä on yhäkin maailmassa oma erikoinen ja
suuri valtansa, joka näkymättöminä lankoina ulottuu koko kristikuntaan,
vieläpä lisääntyen ja tehden valloituksia. Sen saleissa kulkiessaan
oli Simeoni pysähtynyt erään suuren, uuden taulun eteen, joka kuvasi
munkkien hirttämistä. Signore Oppi ilmoitti, että Ranskan hugenotit
siinä hirttävät katolisia marttyyrejä. Niin on siis maailmassa joka
asialla kaksi puolta. Kun me luemme hugenottisodista ja Pärttylin
verihäistä, ei kenelläkään juolahda mieleenkään, että nyt hugenotit,
nuo vainotut ja jalot kristinuskon sankarit, koskaan olisivat tehneet
katolisille mitään pahaa; kun samoista asioista luetaan täällä, ovatkin
juuri hugenotit kaiken pahan alkuna ja tekijöinä, munkkien kärsiessä
hienoja marttyyrikuolemia heidän kynsissään. Totuus saattaa olla siinä
keskivälillä.

       *       *       *       *       *

Tullessaan Forum Romanumille tunsi Simeoni ensi vaikutelmansa olevan
pienen ällistyksen siitä, että tuo mainehikas paikka oli pinta-alaltaan
niin pieni; siinä suhteessa oli vaikutelma siis sama kuin Akropoliille
saapuessa. Näet kaiken sen johdosta, mitä Forumista on lukenut ja
kuullut, on mielikuvitus suurennellut sitä, yhdistäen siihen kuin
polttopisteeseen koko Roman suuruuden. Toinen vaikutelma oli pieni
suru siitä, että oli ensin käynyt Akropoliilla ja sitten tullut tänne;
edellinen on kaiken esikuva ja alkulähde, jälkimäinen on jäljennöstä,
jolla ei ole samaa itsenäisyyden kunniaa kuin edellisellä; siispä ei
sen vaikutuskaan ole enää samalla tavalla yllättävä ja ehyt. Sillä
mitä klassillisia rakennuksia Roma ja muu maailma sisältäneekään,
sekä vanhoja että uusia, kaikki ne ovat heijastusta niistä
kauneussaavutuksista, jotka helleenit ensimmäiseksi kiveen veistivät
ja näkyviksi loihtivat; näin tuntee ainakin se, joka on vaikkapa
vilahdukselta nähnyt Hellaan marmoria.

Mutta kauan ei tarvitse Forumin raunioita katsella, ennen kuin
mieleen tunkee uusi ja edellistä korvaava vaikutelma. Helleenien
rakennukset ovat voittamattomia kauneudeltaan, mutta samalla ne
edustavat jonkunmoista pienoismaailmaa; mitään vallan ja mahtavuuden
tuulahdusta niistä ei hengähdä. Forum Romanum ja Colosseum sen sijaan
kohoavat minuutti minuutilta katselijan mielessä siihen suuruuteen,
jonka tunnusmerkkinä on rautainen tahto, häikäilemätön vallanhimo ja
vihdoin koko maailman valtius. Nämä eivät ole enää pikku valtioiden
asukkaiden pienois-unelmia, vaan suuren ja jäykän hallitsijakansan
voitonmerkkejä, jotka näkyivät koko silloiseen tunnettuun maailmaan,
uhkaavina ja tottelevaisuutta vaativina. Kuunnellessa vieläkin toimivan
_Cloaca Maximan_ kumeaa kohinaa syntyy mieleen jylhä kuva voimakkaasta
ja taipumattomasta rakentajakansasta, jolla oli ehkä sangen vähän
kykyä käsittää kauneutta siinä merkityksessä, jommoisena se heijastuu
kreikkalaisten sekä aineellisesta että henkisestä työstä, mutta
joka rautaisessa käytännöllisyydessään rakensi tiet noiden hengen
arvojen levitä ja tulla koko maailman omaisuudeksi. Niinpä Forumilla
kulkija vaipuukin pian tähän tenhoon, nähden hengessään sarjan
jättiläishaahmoja, jotka kohoavat jylhinä ja jäykkinä yli koko antiikin
maailman, heittäen pitkän varjon kauaksi eteenpäin ja pimentäen
tuhansia kääpiöiden vartaloita.

Harvinaisin, ihailun, kauhun ja inhon sekaisin tuntein huomasi
Simeoni astelevansa Colosseumin areenalla. Hänestä tuntui, että
vaikutelmien vastakohta oli tällä paikalla suorastaan tuskallinen. Tämä
jättiläissoikio tarjosi toiselta puolen mahtavan näyn suunnattoman
suurine istuinrivikaarineen ja pyörölinjoineen, jotka eivät päättyneet
mihinkään, vaan täydellisenä kehänä ikäänkuin kiersivät vimmattua
vauhtia hänen ympärillään, sulkien hänet kiduttavaan loitsukehään. Hän
tunsi sillä hetkellä ilmielävästi sen tuskan ja hädän pohjattomuuden,
joka varmaankin oli jokaisen areenan uhrin vallannut, kun hän huomasi
seisovansa tässä suljetussa piirissä, kuin kattilan pohjalla,
joka puolella kymmeniä tuhansia kivettyneen julmia kasvoja, ilman
pienintäkään säälin tahi osanoton ilmettä, yksin koko maailman
kaikkeudessa, niin turvatonna, ettei kukaan milloinkaan, korvissa
vain kammottavana musiikkina nälkäisten petojen kumea karjunta.
Ajatellessa niitä tuhansia ja taas tuhansia uhreja, joiden veren
julmain roomalaisten huvitukseksi tämä hiekka on imenyt, ei voi
olla huokaisematta kiitollisuudesta, että koko antiikin maailma on
hävitetty, että Colosseum ja ylpeä Roman valtakunta on raunioina.
Säälin ja inhimillisyyden jumalatar, luojan kiitos, sentään vähitellen
rakentaa uutta maailmaa näille raunioille, joskin se näyttää käyvän
niin perin vaivalloisesti.

Sille, joka tuntien roomalaisten pohjattoman raakuuden ja julmuuden,
vaipuu Colosseumissa, antamatta sen ulkonaisen suurenmoisuuden ja
jylhän kauneuden historiallista tunnelmaansa häiritä, miettimään ja
kuvittelemaan sitä, mitä siellä todella antiikin aikana tehtiin,
tarjoaa omituisen täydennyksen tähän mietelmäsarjaan käynti
Katakombeissa. Sinnehän nimittäin ainakin useimmat marttyyrit, sitten
kuin heidän ruumiinsa näytännön loputtua, yön hiljaisuudessa, jolloin
kuu valoi veriselle kentälle hopeahohdettansa, heidän omaisilleen tahi
ystävilleen luovutettiin -- jos oli enää paljon luovuttamista, sillä
kaipa nälkäiset pedot ahmivat heistä ainakin parhaat palat -- vietiin
salassa haudattaviksi. Näitä Katakombeja on Roman ulkopuolella niin
paljon, että kaikkien käytäväpituus on laskettu yhteensä noin 1000
kilometriksi. Huomattavin niistä lienee Via Appian varrella oleva,
jonne veljekset saapuivat.

Vilpitön ja hurskas fransiskaanimunkki, kansallisuudeltaan
hollantilainen, antaa heille pienet kynttilät ja niin laskeudutaan
ahtaasta aukosta maan alle. Sieltä avautuu eteen korkeita ja kapeita
käytäviä, risteyksissään ja kulmauksissaan väliin laajeten pieniksi
kappelin tapaisiksi. Seinät ovat täynnä lokeroita, mutta ruumiit on
niistä ainakin tällä kohdalla otettu pois. Marttyyrien lokeroiden
yläosa on tehty kaarevaksi ja usein sen etupuolta muutenkin koristeltu.
Marttyyrit itse on aikoja sitten jaettu katolisille kirkoille
palveltaviksi. Kautta keskiajan pimeitten vuosisatojen olivat nämä
Katakombit unohduksissa ja löydettiin ne aivan sattumalta; kaikkia ei
ole vieläkään tutkittu. Siten säilyi niissä kallisarvoisia muistoja
alkukristillisestä taiteesta. Siellä, kalliovuoteellaan, pimeydessä ja
häiritsemättömässä rauhassa, makaavat sadat tuhannet vainajat, odottaen
"Hyvää paimenta", jonka edestä niin monet heistä kuolivat ja jonka
kuvan niin monet surevat liikuttavalla naivisuudella heidän hautansa
ovelle piirustivat.

"Vielä kaksi kallisarvoista Roman hautaa", sanoo signore Oppi
surumielisesti hymyillen. Ajetaan Via Appiaa myöten, taivas on mennyt
pilveen ja raskaat pisarat rupeavat putoilemaan sen molemmilla
puolilla oleville ikivanhoille haudoille, surun ja toivon ikuisille
ja kaikkialla maailmassa tavattaville vertauskuville. Tullaan vihdoin
pienelle portille, jonka takaa näkyy tuuhea rauhan lehto. Tuuli humisee
raskaasti korkeissa puissa ja sade valuu alakuloisella soinnulla
kaikkialle. Tietämättä, minne mennään, kulkee Simeoni oppaansa perässä,
kunnes, tämä seisahtuu syrjäiseen nurkkaan. Ollaan protestanttisella
hautausmaalla ja tuossa edessä ovat Keatsin ja Shelleyn haudat,
rinnakkain, yksinkertainen kalkkikivilaatta molempain merkkinä.
Simeonin korvissa kaikuvat iki-ihanat, maailman surevimmat säkeet,
jotka nyt sopivat näille molemmille veljille kauneudessa:

    "Oh weep for Adonais -- he is dead!"

"Oi, itkekää Adonaista -- hän on kuollut!" Nämä yksinkertaiset haudat
puhuivat voimakasta kieltä. Olihan niiden asukkaista toinen, Keats,
Englannin uuden taiderunouden isä, nuorukaisnero, joka kuoli kaukana
vieraalla maalla "sydämensä katkeruudesta", koska hänen isänmaansa ja
aikansa ei häntä ymmärtänyt, julistanut kauneuden maailman ainoaksi
arvokkaaksi. "Kaikki kaunis synnyttää ikuista iloa", oli hän sanonut,
"ja kauneus on totuutta sekä totuus kauneutta; siinä on kaikki,
mitä tunnemme maan päällä ja mitä meidän tarvitsee tuntea". Keatsin
hautakirjoitus ja sen lause: "Tässä lepää muuan, jonka nimi oli veteen
kirjoitettu", on myös murhaavin moite, minkä Englannin ja sen kautta
koko maailman yleisö on halveksimiltaan neroilta saanut.

Ja toinen hauta, kapinoitsijan ja samalla mitä intohimoisimman
ja utuisimman kauneus-unelmoitsijan leposija, tuntuu kuiskaavan
alakuloisen tuulen vietäväksi: "Kanna kuolleet ajatukseni ympäri
maailman kuin kuihtuneet lehdet kiiruhtamaan uuden syntyä, ja siroita
säkeitteni tenhon kautta, kuin kypenet ja tuhka sammumattomasta
ahjosta, sanani ihmiskunnan keskuuteen!" Ilta rupeaa hämärtämään,
sateen ja murheellisen luonnon alakuloisuus hiipii sydämeen näiden
hautojen äärellä. Molemmille runoilijoille on saapunut ystäväksi se
yön henki, jonka tuloa Shelley oli ihanilla säkeillä toivottanut.
"Yön henki, saavu nopeasti lännen aallon yli! Nouse idän sumuisesta
luolasta, jossa pitkän ja yksinäisen päivän ajan kudot ilon ja kauhun
uniasi, jotka tekevät sinut peloittavaksi ja kalliiksi -- nopea
olkoon lentosi! Kääriydy harmaaseen tähtivaippaasi, sido hiuksillasi
päivän silmät, suutele häntä, kunnes hän väsyy, ja vaella sitten yli
kaupungin, meren ja maan, koskettaen kaikkia unisauvallasi -- tullos,
kauan kaivattu!"

       *       *       *       *       *

Mitäpä ei Romalla olisi! Sillä on kaikkea mahdollista, jolle ihmissydän
vastaanottavasti soinnahtaa, ja murhe täyttää mielen, kun täytyy siitä
luopua heti ensi hetkien jälkeen. Tuskin olet ehtinyt ensi kertaa
armaasi huulia koskettaa, ja saada juovuttavan aavistuksen hänen
suloistaan, kun jo elämän ankarin käskijä, kiirehtivä aika, riistää
hänet syleilystäsi ja sinun on lähdettävä ehkä ijäksi pois, kohti
Pohjolan kylmää maailmaa, jonka viiltävä viima sinua värisyttää.
Se ero olisi tappava, ellei elämä tässäkin toisella kädellään
tarjoaisi sovitusta ja lievitystä. Lohduttaen kuljettaa se sinut
Ulpica-ravintolaan, jonne se on koonnut joukon omia kansalaisia, ja
niiden sydämellisessä seurassa pian unohdat haudat, muistot ja murheet.
Kaukaa etelästä tulleille lentävät jo Romassa vastaan sanomat pienestä
kotimaasta kuin onnen kyyhkyset, lämmittäen ja kutsuen. Ja tähän
kotimaan iloon yhtyy gemyyttinen Italia kaikella viehätysvoimallaan.
Se asettaa sinut istumaan niille kiville, jotka kerta Trajanuksen
Forumiin kuuluneina ehkä olivat saaneet kannattaa keisarien sandaaleja,
se tuo sinulle nautittavaksi parhaat spumante-viininsä ja se antaa
soittajiensa ja laulajiensa helkyttää säveleitä, jotka intohimollaan ja
kauneudellaan virkistävät Unkarin muistoja. Tällainen kotimainen ilta
suomalaisten, seurassa vieraalla maalla saattaa tulla matkailijalle
mitä hauskimmaksi muistoksi.



XLVIII.

Makaronin syöntiä. -- Rautatiematka Rivieralla. -- Thomas Cook & C:o.
-- Englannittaria. -- Marseille. -- Cette. -- Narbonne. -- - Tie
pystyyn Cerebièressä. -- Perpignan. -- Saksankielen harrastusta. --
Parisiin.


Kuten tunnettua on makaroni italialaisten kansallisruokaa.
Ravintolavaunussa Roman ja Genuan välillä, huhtikuun 21 päivänä,
veljekset saivat nähdä sen. Oli ikävää katsoa, kuinka nämä tummaveriset
ihmiset tukkivat sitä suuhunsa haarukalla katkeamattomana köytenä,
niin suuria annoksia, ettei olisi luullut sen lisäksi muuta ruokaa
tarvittavan. Mutta sehän oli vain osa ateriasta. Kun italialaisella on
nälkä ja makaroni on pitkinä, sitkeinä nauhoina, joita ei tahdo voida
syödä haarukalla, menee sormi väkisinkin mukaan, ja siten siitä tulee
sellaista syöntiä kuin tulee.

Junan ikkunasta ei Simeoni päässyt käsittämään, missä kuuluisa Roman
"Campagna" oikein oli. Sekä kaupungin etelä- että pohjoispuolella
näytti kaikki hyvin viljellyltä. Rata seuraili pohjoiseen mentäessä
rannikkoa, jossa kauniit näköalat vaihtelivat, kunnes ilta vihdoin
peitti kaikki hämäräänsä. Vetisten pilvien läpi häämöitti silloin
tällöin alakuloinen kuu, valaisten himmeästi allansa nukkuvaa Italiaa.

Genuan aseman ympärillä kohoavat vanhat ja korkeat rakennukset kylpivät
huikaisevassa auringonpaisteessa, kun veljekset kello 6,45 aamulla
lähtivät siitä edelleen pitkin rannikkoa. Vasemmalla puolella kuohui
kimalteleva meri, oikealla kohoili jyrkkiä vuoria, rinteet täynnä
huviloita ja viiniviljelyksiä. Sivuutetaan sarja idyllisiä kaupunkeja
ja kyliä, jotka ovat maisemansa, merensä ja taivaansa ympäröiminä kuin
kirkasvärisiä akvarelleja, ja sukelletaan tuon tuostakin tunneliin,
joissa ajetaan melkein yhtä paljon kuin vapaassa ilmassa. Alkaa tulla
helle ja sinivihreän aallon särkyminen valkoiseen hiekkaan tuossa
aivan silmäin edessä synnyttää janoavan kaipuun päästä sukeltamaan sen
helmaan, makailemaan hiekalla tuulessa ja auringossa, ja nauttimaan
sillä tavalla tästä ihanuudesta. Mutta juna ei pysähdy, vaan kiskaisee
armotta haaveksijan pois ihanuutensa keskeltä, lohduttaen häntä
kuitenkin heti uudella hurmaavalla näköalalla ja valkoisella aallon
harjalla. Kello 3 päivällä oltiin rajalla, Ventimiglian asemalla, ja
siinäkös syntyi tavaton touhu. Ranskalaisen junan lähtöön oli vain
muuan minuutti aikaa, jonka kuluessa piti ehtiä selvittää passit ja
tulli. Mutta missä matkustajan hätä on suurin, siinä on aina lähellä
Thomas Cook & Co:n mies. Tämä koko maailmassa toimiva englantilainen
turisti- ja pankkiiriliike on ehdottomasti paras paikka kaikille neuvon
ja avun tarvitsijoille, jota voi mitä lämpimimmin suositella. Kuten
nytkin. Liikkeen agentti oli nähtävästi haistanut jo kaukaa, että
veljekset olivat ostaneet pilettinsä heidän toimistostaan, koskapa hän
tuikaisi paikalle kuin haukka, otti haltuunsa tavarat ja passit, käski
seurata perässä, ja niin mentiin hänen mukanaan juoksujalkaa luukulta
toiselle ja huoneesta huoneeseen. Kaikki kävi kiinteällä vauhdilla,
ja viime tingassa ehdittiinkin hypätä junaan, joka nähtävästi saman
Cookin miehen käskystä oli muutamia minuutteja odottanutkin. Siihen hän
jäi seisomaan asemasillalle, pistäen saamansa juomarahat laskematta
taskuunsa ja tuumien tyynesti, viitatessaan veljeksille jäähyväiset:
"Well". Taas alkoi kulku pitkin kirkasvärisiä akvarelleja, tunnelista
tunneliin, häikäisevästä ja hurmaavasta valopilkusta toiseen.

Veljesten osastossa istuu kolme englantilaista, kaksi vanhempaa
naista ja nuori tyttö. Toinen vanhemmista on miehekäs ja tarmokkaan
näköinen, lausuen mielipiteensä jyrkästi ja ratkaisevasti sekä
lukien kiusallisen tarkoin, suurennuslasin avulla, Morning Postia;
toinen on pieni ja hento, arka ja kiltin näköinen, anteeksi pyytävä,
jolla on kristillismielinen kirja helmoillaan ja hallussaan seurueen
tavarat. He ovat selvästi sisaruksia, vanhoja piikoja, joista tuo
tarmokkaampi edustaa perheen miehistä elementtiä, hennompi naisellista.
Kolmas, tuo nuori tyttö, on sievähkö, solakka, katseestaan päättäen
parhaissa kaipuuvuosissaan oleva, "languishing", kuten englantilainen
sanoisi; hän venyttelee ja on raukea. Hän on nähtävästi vanhempien
naisten rappiolle joutuneen, sirkustaiteilijattaren kanssa naimisiin
menneen ja varhain kuolleen veljen ainoa tytär, jonka tädit ovat
ottaneet kasvattaakseen. Äsken sai hän eräällä pienellä asemalla,
ehkä San Remossa, sinne, ilmestyneeltä vaalealta ja uljaalta
englantilaisnuorukaiselta laatikon suklaatia sekä kukkia; kun Simeoni
vilkaisee häneen, tuijottaa tyttö uneksivasti merelle, muistamatta
puraista kädessään olevaa täytekaramellia. Huomattuaan Simeonin katseen
tyttö säpsähtää ja nostaa kukat kasvojensa eteen, samalla kuin kaulalta
alkaa kohota hienoa punaa. Vanhempi tarmokas neiti on pitänyt kaikkea
silmällä ja rypistää hiukan otsaansa; Simeoni tuijottaa tärkeästi hänen
ohitsensa kauas merelle, jossa jokin seikka on äkkiä herättänyt hänen
huomiotaan.

Sitten saa perheen palveleva sielu merkin ja ryhtyy kaivamaan koriaan.
Sieltä kohoaa esille teekannu ja muut tarpeet. Simeoni ihmettelee,
miksi ei tyttö toimita näitä tehtäviä, jotka luonnollisesti kuuluisivat
hänelle. Raukeana hän vain puraisee pienillä hampaillaan kärjen
täytekaramellista ja rupeaa laiskasti imeskelemään sen sisällystä.
Palveleva sielu ottaa kannun ja lähtee ravintolavaunua kohti,
nähtävästi hakemaan kuumaa vettä. Hetken perästä tulee veljestenkin
vuoro mennä sinne päivälliselleen.

Mutta käytävässä tuleekin palveleva sielu vastaan, arkana ja
pelokkaana, heilutellen tyhjää kannua neuvottomasti kädessään. "Ettekö
saaneetkaan kuumaa vettä?" kysyi Simeoni häneltä kursailematta.
Palveleva sielu änkyttää jotakin, vapisten kiireestä kantapäähän,
"ettei siellä ollut". -- "Sepä nyt on merkillistä!" ärjäisee Simeoni,
ottaa lempeällä väkivallalla kannun vapisevan missin kädestä ja marssii
ravintolavaunuun. Siellä hän kokoaa kaikki ranskankielen taitonsa murut
ja vettä tulee heti. Tuomas viittaa peukalollaan olkapäänsä yli ja
määrää: "Englantilaisille ladyille!" Kyyppari menee viivana.

Takaisin tultuaan saavat veljekset armolliset kiitokset
kohteliaisuudestaan ja heille tarjotaan Morning Postia luettavaksi.
Tee on juotu ja palveleva sielu kokoaa siististi kapineet talteen.
Sitten hän huokaa väsyneesti ja istuu tuijottaen ulos, kädet nöyrästi
helmassaan ristissä.

       *       *       *       *       *

Ajetaan hurmaavaa Rivieraa pitkin. Näköalat ovat jos mahdollista
edellistä taitavamman ja taiteellisemman akvarellistin tekemiä.
Niissä on viehättävän heleä ja keveä väritys, joka vaihtuu valoina
ja varjoina, kaukaisina, unelmoivina meriperspektiiveinä, idyllisinä
kaupunkeina ja kylinä, valkoisina huviloina pinioineen ja palmuineen.
Sivuutetaan kuin unessa Nizza, Monte Carlo, monet tuntemattomat
kaupungit ja keskittyneet, hehkuiset ihanuudet, kunnes kello 6 illalla
tullaan Marseilleen. Barcelonaan menevä juna oli lähtenyt muuatta
minuuttia ennen; seuraava lähtisi vasta kello 10,50. Oli siis aikaa
nelisen tuntia katsella tätä kaunista kaupunkia, jonka satamassa
muinoin oli nähty se arkkiveisussa mainittu suuri ja ihmeellinen kala.
"Sitä täytyy mennä katsomaan!" määräsi Tuomas ja niin lähdettiin
ajelemaan kaupungille. "Ajetaan nyt vaikka ensin sinne Montekriston
kreivin kotitaloon", ehdottaa Juhani, "eikös se ollut jossakin siellä
sataman puolella?"

Mieluisa muisto mukanaan kohteliaista marseillelaisista ja liiveissään
tukeva illallinen istuivat veljekset junaan ja lähtivät ajamaan
Espanjan rajaa kohti. Pilettejä ei heiltä kysytty, lyötiin vain ovet
kiinni ja lähdettiin menemään hurjaa vauhtia läpi öisen Etelä-Ranskan.
Junassa oli vain pari vaunua ja muita matkustajia ei näkynyt ollenkaan.
Narbonnessa piti muuttaa. Hyppien ja kolisten hirveästi mennä
pyyhältää juna pysähtymättä ja veljekset heittäytyvät pitkälleen,
toivoen heräävänsä oikealla hetkellä. Se tapahtuu junan pysähtyessä.
Tuomas nousee haukotellen katsomaan ja ilmoittaa, että tässä on
kaupunki, jonka nimi näkyy olevan Cette. "Muuten", arvostelee hän
tilannetta uudelleen, "tämä on aivan sen näköinen paikka, kuin pitäisi
tässä muuttaa junaa." -- "Mutta Narbonnessahan vasta piti muuttaa!"
vänkää Simeoni. "Vaikka, mutta kyllä tällaisilla suurilla asemilla
tavallisesti junaa muutetaan, sillä eihän pieni paikallisjuna voi mennä
muuta kuin kaupungista toiseen. Mennäänpäs kysymään." Ja veljekset
saivatkin tietää, että luonnollisesti oli junaa muutettava, minkä he
viime tingassa ehtivätkin tehdä. Lähdettiin ajaa jyristämään Narbonnea
kohti. Kuu oli noussut ja valaisi himmeästi puutarhamaisia lakeuksia,
täynnä viiniviljelyksiä. Oli hyvin kylmä.

Harmaina mielialaltaan, unisina ja väsyneinä, saapuivat veljekset
huhtikuun 23 päivän aamuna kello 6 Narbonneen. Kukapa olisi uskonut,
että joskus joutuu sellaiseenkin paikkaan! Koska uuteen lähtöön oli
muutama tunti, menivät veljekset huvikseen parturiin, jossa lukuisan
ranskalaisen yleisön töllistellessä ja nauraessa harjoittelivat maan
kielen puhumista. "Meillehän tämä ei tuota suuriakaan vaikeuksia",
arvosteli Juhani, "mutta arvattavasti sitä suurempia kuulijoillemme".
Kun kello saapui kahdeksaan, menivät veljekset saamaan jotakin syötävää
erääseen pieneen ravintolaan. Se oli tavallinen kapakkalaitos,
jossa oli penkkejä ja pöytiä, keskellä kamiini, johon haukotteleva
kyyppari juuri laittoi tulta. Kohta saapui isäntäkin myymäpöytänsä
taakse, hytisteli kylmästä, hieroi käsiään, pani esiliinan ylleen ja
kaatoi sitten ensi töikseen itselleen huikean lasillisen konjakkia,
kysyen, eivätkö vieraatkin haluaisi. Saatiin hyvää ruokaa, juotiin
maalaisviiniä ja tunnettiin elämän taas alkavan meneskellä. Kaikkialla
täällä näytti vallitsevan kodikas ja tuttavallinen tunnelma, joka heti
sai vieraankin viihtymään.

Asemalla töllistelee maalaisia, turpeita, päivettyneitä emäntiä ja
isäntiä, jotka ovat yhtä vakaita ja tyynimielisiä kuin talonpojat
kaikkialla maailmassa. Pikkuisen vähemmän tummaa väriä, ja he menisivät
aivan hyvin suomalaisista. Kello 9,40 istutaan junaan ja aletaan
mennä Espanjan rajaa, Cerebièren asemaa kohti. Matkustajien joukossa
tuntuu olevan hollantilaisia, jotka heti määrittelevät veljekset
skandinaaveiksi. Vasemmalle puolelle ilmestyy valkovaahtoinen,
myrskyävä meri, oikealta puolelta, edestä päin, häämöittävät
juhlallisina Pyreneitten sinervät ääriviivat. Tuntuu jännittävältä
päästä näkemään taas uutta maata ja kansaa. Tullaan Cerebièreen.

Varmoina ja tyyninä kuin passiasioihin tottuneet ainakin esittävät
veljekset nämä monileimaiset vihkonsa tarkastajalle, joka rupeaa
niitä tutkimaan. Tuo tumma ja kiukkuisen näköinen mies kääntelee
niitä kääntelemistään, mutta ei näytä löytävän, mitä hakee. "Eikö
se osaa lukea!" ihmettelee Tuomas ja kääntää hänelle eteen paikan,
jossa oli sekä Ranskan että Espanjan leima, mutta sekään ei auttanut.
Lehteiltyään passeja aikansa pisti mies ne syrjään, viittasi veljekset
väistymään luukulta ja rupesi tarkastelemaan muitten passeja. No nyt
tuli kummat! Matkustajat selviytyivät vähitellen kaikki tiehensä, juna
vihelsi ja uhkasi lähteä, mutta veljekset eivät vain saaneet passejaan.
"Antakaa ne pois!" sanoi Juhani kiivaalla äänellä kurottaen kättään
liikkeellä, jonka tarkoituksesta ei voinut erehtyä, mutta turhaan. Mies
politti polittamistaan ja juna meni, jättäen jälkeensä kolme miestä,
joiden ulkomuoto näytti täyttävän asemahuoneessa vetelehtivän yleisön
kammolla ja pelolla. Koottiin siinä silloin kasaan kaikki mahdollinen
ranskankielen taito, painuttiin passikoppiin sisään ja kysyttiin, mitä
tämä merkitsee.

Virkamies, joka alussa oli ollut koppava ja töykeä kuten ranskalaiset
virkamiehet yleensä ovat, havaitsi nyt tarpeelliseksi muuttaa hiukan
käytöstään ja selittää valitellen, että päästäkseen pois Ranskasta
täytyy olla lupa prefektuurin virastosta. "Mistä ihmeestä me sen
olisimme voineet hankkia!" ihmettelevät veljekset ja näyttävät
Ventimiglian leiman päivänmäärästä tulleensa tänne suoraan Italian
rajalta. Virkamies kohottelee olkapäitään ja sanoo, että siitä
huolimatta määrää asetus näin ja sitä hänen täytyy totella. Veljekset
rupeavat häntä lahjomaan ja Simeoni vakuuttaa vakavalla äänellä,
vilkuttaen silmiään, että kyllä maksetaan. Virkamies pehmenee, mutta
ei voi enää peruuttaa päätöstään, vaan neuvoo veljeksiä matkustamaan
lähellä olevaan Perpignanin kaupunkiin, josta he saisivat heti
tarpeellisen luvan. "Me maksamme, maksamme!" vakuuttaa Simeoni, mutta
turhaan. Ei auta muu kuin lähteä tuohon kirottuun Perpignan'iin, mikä
tehdäänkin. Kahden tunnin kuluttua ollaan siellä ja lähdetään hakemaan
prefektuuria.

Mutta laskuissa oli jäänyt ottamatta huomioon se seikka, että oli
lauantaipäivä. Herra prefekti oli tietysti sulkenut virastonsa jo
aikoja sitten ja mennyt maalle, minne lienee mennytkään, eikä palaisi
sieltä ennen kuin maanantaina. Harmaina kiukusta ja sadatellen koko
maailman passisotkuja veljekset mittailivat uhkaavalla ilmeellä tämän
pienen kaupungin pölyisiä katuja, suureksi ihmeeksi töllistelevälle
yleisölle, joka varovaisesti väistyi syrjään varsinkin Juhanin
tieltä, jonka pituudelle ei arvattavasti koko tasavallasta olisi
löytynyt vertaa. Avuliaasti prefektuurin pikku sihteerit kyllä heitä
neuvoivat, kehoittaen huoleti puhumaan saksaa, "koska se ei enää täällä
herätä vihamielisiä tunteita ja koska heistä useat sitä ymmärsivät,
oltuaan sotavankeina Saksassa", mutta mitäpä se auttoi, kun prefekti,
valtakunnan leiman haltija, oli poissa. Kun pikku sihteerit vielä
erikoisen tärkeästi neuvoivat, että "pitää välttämättä ostaa kahden
frangin karttapaperi ja panna sisään kirjallinen anomus -- huomatkaa,
välttämättä kahden frangin karttapaperi!" suuttui Juhani äkkiä. "Kahden
frangin karttapaperi", matki hän katkerasti. "Se on sillä tavalla,
ettei minulla ole varoja sellaiseen ylellisyyteen eikä liioin haluakaan
teidän karttapapereitanne ostamaan -- tarvitaan tässä pikkurahat
parempiinkin tarkoituksiin. Ja koska olette kerran sulkeneet tuon
Espanjan valtakunnan näin tarkkaan selkänne taakse, niin julistan minä
puolestani antavani sekä sille että teidän prefekteillenne sen kaikista
kirkkaimman hivauksen! Lähden ensimmäisellä junalla Parisia kohti --
mitäs te aiotte tehdä?" Tämä kysymys oli kohdistettu toisille veljille,
jotka myrtyneinä mukautuivat pisimmän miehen selvästi lausuttuun
tahtoon. "Ja nyt kiireesti ottamaan selkoa, milloin tästä hiirenkolosta
päästään hengissä lähtemään!"

Kohtalolleen ei voi mitään. Sopivin Parisiin menevä juna lähtisi vasta
seuraavana päivänä kello 3, joten ei auttanut muu kuin mennä hotelliin
lepäämään, mikä ei suinkaan ollut pahitteeksi edellisen vuorokauden
keskeytymättömän matkustuksen ja valvomisen vuoksi.

Mutta Ranskassa ei viitsi olla kauan pahalla tuulella. Levähdettyään
ja ruokailtuaan peräti siistissä ja kodikkaassa hotellissa veljekset
heittivät surut muille ja kuittasivat makealla naurulla koko
harmin. Sitten he ryhtyivät harjoittelemaan ranskankielen puhumista
kyyppareiden kanssa, jotka parveilivat heidän ympärillään sulavina ja
notkeaselkäisinä, mutta siinä kohtasi heidät uusi kumma. Kyypparit
eivät olleet ollenkaan innostuneita oman äidinkielensä puhumiseen,
vaan väänsivät aivan väkisellä, huolimatta veljesten protesteista,
keskustelinsaksaksi. "Emme me ole saksalaisia", selitti Simeoni, "vaan
suomalaisia, ja haluamme oppia puhumaan ranskaa!" -- "Vui vui, mossjöö,
vui vui!" liplattivat kyypparit, "mutta me osaamme puhua saksaa, jota
voitte täällä vallan hyvin käyttää!" Ja pian kävi selville, että
hotellin koko miespuolinen henkilökunta oli ollut sotavankina Saksassa
ja oppinut siellä maan kielen, jota he nyt innolla tahtoivat haastella.
"Lieneekö täällä koko maassa ainoatakaan, joka ei olisi sitä kurssia
suorittanut!" ihmetteli Juhani. "Minkälaista olonne Saksassa oli?"
kysyi Simeoni eräältä, "vaikeaa, vai?" -- "Ei vaikeaa, mossjöö, ei;
rauhassa saimme olla -- minä tein metsätöitä." -- "Kuinka kohtelette
nyt saksalaisia, kun he sattuvat täällä matkustamaan?" -- "Vui vui,
mossjöö, hyvin tietysti." -- "Minkälaista oli sota?" -- "Vui, mossjöö,
kauheaa, kauheaa, la la la la!" Nämä ihmiset eivät ainakaan osoittaneet
mitään kansallisvihaa, se täytyi veljesten tunnustaa, ja olivat
kaikin puolin gemyyttisiä ja hilpeitä miehiä, joilta pian puhkesi
elämänhaluinen ja virkistävä nauru.

Hotelli oli rakennettu neliöön, keskellä hauska piha, jota
käytettiin ruokasalina. Siellä saattoi nähdä todella ranskalaista
pikkuporvaristoa, virkamiehistöä, ehkäpä ylimystöäkin, kuinka se
esiintyi arvokkaasti ja kohteliaasti, ikuinen "mossjöö" alati
huulillaan. Maupassantin tyypit johtuivat ehdottomasti mieleen heitä
katsellessa. Tuossa syö eräs päivällistään. Hänet voisi määritellä
maaseudun virkamieheksi, jolla on melkoinen omaisuus talletuksina
ja arvopapereina. Hänen liikkeistään ja eleistään ilmenee tarmoa,
mutta saattaa hän ratkaisevassa silmänräpäyksessä osoittautua
pelkuriksi, ja tuntien tämän luonteensa salaisuuden koettaa hän
peittää sitä tekoreippaudella. Nyt hän on saapunut kaupunkiin ottamaan
selkoa, paljonko hänen tuleva miniänsä saisi myötäjäisiä korkoina.
Suoritettuaan tämän on hän tullut hotelliin syömään päivällistä ja
nauttii siitä tavattomasti. Hän ruokailee harkitusti ja aatteellisesti.
Vasikanliha leikataan pieniin, siroihin palasiin, kostutetaan tarkoin
kastikkeessa ja viedään suuhun nopealla liikkeellä; lisäksi pieni pala
perunaa ja huolellisesti öljyssä kasteltu salaatin lehti. Huomattava
on, että hän pistää salaatin suuhunsa sormillaan. Kun annos on täten
koossa, painaa hän nyrkissä olevat kätensä ryntäilleen ja jauhaa kaikki
hienoksi ummessa silmin... "Vui vui, mossjöö, la la la!"

       *       *       *       *       *

Istutaan Parisin pikajunassa ja pää tärähtelee kaikilla samaan
tahtiin. Ulkona kasvaa vain viiniä ja taas viiniä, loputtomiin,
silmänkantamattomiin. Mihinkä tuo viinin paljous mahtuneekaan! Maa on
kuin puutarhaa, valmista kaikkialla. Ei ole mitään tehtävissä, puutarha
on lopullisessa kunnossa.

Vilahtaa tuossa ohi Toulouse, täynnä hassulta näyttäviä pieniä
kivitaloja, jokaisen katolla sarja saviruukkuja, aivan kuten
Englannissakin. Vilahtaa muitakin kaupunkeja, jotka ovat täynnä
pienikokoisia, vilkkaita ihmisiä. Mutta vilkkaita vain keskenään.
Kun veljekset ikävissään koettavat saada keskustelua aikaan, ei sitä
synny. Heidän kanssaan ei ehkä haluta keskustella, koska he luultavasti
ovat kirottuja "bocheja", saksalaisia; ehkä ei kansa ole täällä
muutenkaan uteliasta. Kaikki tuijottavat tuuman verran toistensa
ohi, kylminä ja itseensä sulkeutuneina, avaten suunsa korkeintaan
sanomaan: "Vui, mossjöö!" Tuossa on hieno herra, vaatteet viimeistä
muotia, käsissä säämiskähansikkaat; kun hän ottaa ne pois, huomaa
Simeoni hänen kynsiensä alustojen olevan vahvasti surureunaiset.
Kansallissurua ehkä? Vai oliko hän käynyt Toulousessa kaivamassa
anoppinsa haudasta? Vui, mossjöö, vui! Tulee pimeä, juna mennä huristaa
kovaa vauhtia, matkustajia tulee ja menee. Makuuvaunun hoitaja vaatii
kolmelta paikalta yhteensä 160 frangia liikaa, mikä oli veljeksistä
ruminta turmelusta, mitä he matkansa varrella olivat tavanneet.
Istutaan mieluummin kuin annetaan sellaiselle kannatusta. Päät
tärähtelevät, nukutaan, herätään väliin ja tirkistellään pimeyteen.
Jo valkenee päivä, viljelykset ovat muuttuneet. Ei ole enää viiniä,
vaan viljaa, joka keinuu tuulessa. Saavutaan suureen, puistomaiseen
metsään, läpäistään se, nähdään tehtaanpiippuja, savua, yhä tiheämpää
esikaupunki-asutusta, ja pitkään kiljaisten pyyhältää juna vihdoin St,
Lazaren asemalle. Parisin kumea kohina nielaisee veljekset vilisevään
virtaansa. On huhtikuun 25 päivä, kello 10 aamulla. "La la, mossjöö!"



XLIX.

Tanssiva Europa.


Joku utelias saattoi veljeksiltä kysyä: "Mitä nyt sitten Europan kansat
oikein päätyönään tekevät?" Jos antoi siihen sen vastauksen, joka
vaistomaisesti nousi huulille, ollen ikäänkuin valmiina silmäverkossa
ja sen kautta aivoissa, kuului se: "Tanssivat ja vihaavat toisiaan".
Ja vaikka asiaa lähemmin harkittuaan rupeaakin muodostamaan hajanaista
ja otaksumisiin perustuvaa selitystä sodan jälkeen taas alkaneesta
eheyttämis-, haavojen parantamis- ja uudistustyöstä, niin jää sittenkin
mieleen epäilys, että tämä on totta aivan rajoitetussa määrässä, mutta
tanssi ja viha, se on varmasti totta ja kaikille Europan kansoille
kuvaavaa tällä hetkellä.

Veljekset olivat saaneet nähdä Europan tanssivan. Jokaisessa
suuremmassa kaupungissa, hotellissa, ravintolassa, minne he vain olivat
pakotettuja menemään tahi minne he menivät huvikseen, tanssittiin
foxtrottia, shimmyä, pelikaania, fishwalkia, kaikkia noita omituisia,
amerikalaisten neekerien keksimiä kävelykarkeloita, joita kuulemma
Helsingissäkin osataan, mutta joita Simeoni ei ollut sattunut näkemään
tätä ennen. Hän ei ollut uskoa silmiään huomatessaan -- vanhanaikainen
mies parka! -- että kaikki entisen ajan tanssit: kuin ovat valssi,
polkka, polkkamasurkka, sotiisi, pas de quatre, pas d'Espagne, mignon
ja minkä nimisiä ne kaikki olivat, joita hänkin nuorempana kömpelösti
yritteli harrastaessaan naissulouden palvelusta, olivat kokonaan
unohduksissa, niin, niille suorastaan juljettiin nauraa. Toista olivat
muka nämä uuden ajan intressantit tanssit, alkaen tangosta, joka sekin
oli jo vanhentunut. Kiinteällä tutkijan harrastuksellapa siis Simeoni
koetti syventyä tähän Europan nykyaikaisen kulttuuri-elämän leimaa
antavimpaan ilmiöön.

Sivuutettakoon Berlini, jonka useimmissa kahvilaravintoloissa
illanvietto päättyy tanssiin, osanottajina vallaton ja häikäilemätön
parvi todellisia bacchantinnoja, vailla säädyllisyyttä ja sopivaisuuden
tunnetta. Isänmaansa surullisen aseman johdosta ovat nämä nuoret
naiset ja miehet kirjoittaneet rinnukseensa vaalilauseeksi sanat: "Ei
meitä surulla ruokita, se on ilo, joka elättelee", ja koettavat he nyt
toteuttaa tätä ohjelmaansa harrastuksella, joka olisi paremmankin asian
arvoinen. Pian huomaakin, että Berlini on nykyaikainen Ninive, joka
eroaa esikuvastansa ainoastaan siinä suhteessa, ettei mikään profeetta
Jonas voisi saada siellä pienintäkään herätyksen ja parannuksen
merkkiä aikaan, vaan luultavasti horjahtaisi itsekin, oleskeltuaan
paikkakunnalla jonkun aikaa, pyörähtämään jonkun "shimmyn". Niin lujaan
näyttää siellä, kaikkien terveyttä ja siveyttä harrastavien kunnon
saksalaisten suruksi, kevytmielisyys ja paatumus iskostuneen.

Siirtykäämme sitten etelämmäksi, ohitse Wienin, jossa poliisin ankarat
sulkemismääräykset ovat rajoittaneet tanssinkin mahdollisuuksia,
kätkien sen salaisiin yökahviloihin, "Mascotteihin" ja sellaisiin,
ja astukaamme Konstantinopolissa Tokatlian-hotellin saliin juomaan
five-o'clock teetä. Kas kummaa! Sillä aikaa kuin hienosto juo teetä
ja nipistelee veltosti leivosten syrjiä, tanssivat entente-upseerit
ja Moskovian ruhtinattaret foxtrottia. Simeoni laskee heitä useampia
ja hänelle valkenee, että vapaavuoroillaan käyvät neidit täällä,
arvattavasti maksusta, tanssimassa, koskapa kuka hyvänsä, ilman
esittelyä, kävi heitä pyörittämässä. Vai onko tapa sellainen, että
tällaisissa tilaisuuksissa saattaa kuka hyvänsä herrasmies mennä
tanssimaan muuten hänelle aivan tuntemattoman naisen kanssa? Kukapa
ne kaikki uudet tavat tietää; pääsääntönä näkyy olevan mahdollisimman
suuri vapaus ja ujostelemattomuus. "Trot-trot-trot-trot", mennä
järkyttää yksitoikkoinen neekerimusiikki, ja "jump-jump-jump-jump"
säestää sitä tanssin rytkyttävä tahti permannolta. Tanssijat seisovat
aivan vastakkain ja hyvin likellä toisiansa; askeleet on otettava
taitavasti samoilla vuoroilla, sillä muuten kolahtaisivat polvet
arveluttavasti yhteen, joka kyllä saattaisi mennä ohjelmanumerosta
sekin, ellei se sotkisi tanssin tahtia. Toiset ojentavat kätensä
vaakasuoraan ulospäin, kavaljeerin painaessa daamin selkään kämmenensä
peukalosyrjää; määrätyissä paikoissa notkahduttaa daami mukavasti
polviansa. "Trot-trot-trot-trot". "Shimmyssä" näyttää omituiselta
se, että polvet pidetään sisäänpäin; määrätyssä kohdassa herpautuvat
sitten kavaljeerin polvet ja nilkat kokonaan, ja vapisevin säärin ja
nilkoin ottaa hän eräitä tutisevia askeleita, jotka arvattavasti ovat
tulkitsevinaan hänen intohimonsa raukaisevaa voimaa. Joissakin kohdin
taas hypitetään tyttöä aika lujasti, tahi koetetaan hypittää, sillä
hänen jalkansa eivät nouse ilmaan; yläruumis vain rytkyy kehoittavasti
ja innostavasti.

Simeoni oli lukenut lehdistä, että nämä tanssit olisivat erikoisen
räikeitä, jopa eleiltään sopimattomiakin. Niitä tutkiessaan hän
ei voinut tuohon arvosteluun yhtyä. Niissä ei ole mitään sen
sopimattomampaa kuin entisissäkään tansseissa, jos ne vain tanssitaan
sivistyneellä tavalla; raaka tanssija taas saa sopimattomuutta
mihin hyvänsä. Luonteeltaan ne ovat oikeastaan yksitoikkoisia,
melko rauhallisia kävely- ja juoksuaskeltansseja, jotka viehättävät
palvojiaan oudolla, oikullisella rytmillään. Mutta se niistä täytyy
sanoa, että ne ovat rumia. Ainoakaan niistä ei Simeonin mielestä
tarjonnut mitään kauniiden kaartoviivojen ja sirojen asenteiden hurmaa,
vaan olivat ne yhtämittaista töksyttävää hölkkää. Lisäksi muodostuvat
ne yksitoikkoisiksi senkin vuoksi, että sama pari tanssii aina koko
ajan, lopettaen vasta, kun musiikki vaikenee. Ei tapahdu siis mitään
alituista tanssiin pyytämistä eikä sitä sievää mielistelyleikkiä, joka
vanhan ajan tanssiaisissa muodosti katsojalle niin hauskan nähtävyyden;
parit ovat sopineet jo edeltäpäin, ja kun musiikki alkaa, rupeaa
lattialla pyörimään muuttumaton viipsinpuu niin kauan kuin sitä kestää.

Mutta siirtykäämme Aleksandriaan, Savoy-Palace-hotelliin teetä juomaan.
Jazz-band rämäyttää räikeän musiikkinsa soimaan ja samalla pyrähtää
sali täyteen valkoisiin puettuja nuoria tyttöjä ja smoking-pukuisia
tärkeitä herroja. Tuossa on eräs, jota Simeoni on jo aikaisemmin
uteliaana katsellut, joka on sen huomannut ja heittänyt takaisin
ylpeitä ja vihaisia silmäyksiä. Hän oleskelee hotellissa koko päivän
ja Simeoni on luullut häntä joksikin matkustajaksi, kunnes onkin
saanut selville hänen olevan palkatun jazz-tanssijan. Se on miehen
ammatti, nähkääs, ja sellaisia on tässäkin hotellissa useita. Samoin
"neitoja", jotka määrätunneilla saapuvat näiden kavaljeerien kanssa
yleisön huviksi tanssimaan. Kavaljeerimme pitää aina monokkelia
silmänurkassansa, on laihahko ja jäntevän näköinen, mutta ei
erikoisemmin kaunis eikä sopusuhtaisesti muodostunut -- kuivahko
kamreerityyppi paremminkin. Mutta tärkeä, ah, niin tärkeä! Kun hän
tanssii, suorittaa hän tehtävänsä sellaisella ilmeellä kuin olisi
hänen parhaillaan allekirjoitettava Versailles'in rauha; kaikesta
päättäen pitää hän itseään etevimpänä koreograafina koko maailmassa.
Englantilaiset mammat istuvat teepöytänsä ääressä maistellen verkalleen
leivoksia, ja vierellä ovat naimaikäiset tyttäret kaipaavina ja
suloisina; tuossa on eräs valkeassa tyllipuvussa kuin lumpeen kukka,
halukkaasti katsellen lattialla pyörivää hiidenmyllyä. Hänkin
tahtoisi tanssia, mutta kun palkattu kavaljeeri, jonka peräti ruskeat
kädet kertovat Ranskassa suoritetusta kyypparin tahi muun sellaisen
ammatista, hänen ilmeensä huomattuaan uskaltautuu häntä pyytämään,
kieltäytyy neito mammansa viittauksesta. "Täällä sinun ei, rakas
lapsi, sovi tanssia, mutta ensi viikollahan lady Primrose panee
toimeen tanssiaiset sotaorpojen hyväksi, ja siellä saat huvitella
vertaisesi yleisön kanssa. Nämä gentlemannit täällä eivät ole oikein
decent-looking, my dear!" Ja hän ottaa briljanteeratun lorgnettinsa
ja tarkastaa kaikkia silmillään, jotka ovat kylmät kuin kalalla.
"Trot-trot-trot-trot!"

Jättäkäämme Aleksandria, sillä tanssia saa nähdä muuallakin. Menkäämme
Parisiin, niin huomaamme, että siellä on tanssi aivan tautina. Tuntuupa
siltä kuin olisi Europan pääpyörre juuri siellä -- ja niinhän se onkin
-- ja muualla vain sen aiheuttamia sivupyörteitä. Koska yleisesti
tiedetään, että varsinkin kaikki naiset erittäin mielellään tahtovat
Parisissa ollessaan kerta nähdä yökahvila-elämää, eivätkähän miehetkään
ole siihen aivan haluttomia, ja koska kaikki, jotka Parisiin pääsevät,
tämän toivonsa myös tärkeimpien rinnalla toteuttavat, kuvattakoon
niiden huviksi, jotka eivät sinne pääse ja siten kuvittelevat kaikkea
sellaista, mitä siellä ei tapahdu, kerta tällainen tanssi-ilta jossakin
Montmartren huvittelupaikassa. Edeltäpäin lienee syytä ilmoittaa, että
meno siellä on kyllä lapsellisen remuavaa ja ilakoivaa, mutta ylen
harvoin millään tavalla mauttoman sopimatonta ja loukkaavaa, ja että
jos sellaista tapahtuu, on syyllinen useimmiten joku ulkomaalainen,
ehkäpä joskus -- suomalainenkin.

Tällainen tanssiravintola on tavallisesti pieni, kuten Parisissa
yleensä muut paitsi suurten hotellien ravintolat, enimmäkseen ovat.
Kun tullaan sinne siinä klo 11 illalla, on se jo täysi. Kauan ei
tarvitse yleisön keskustelua kuunnella, ennen kuin huomaa, että suurin
osa läsnäolijoista on ulkomaalaisia. Skandinaavit ovat mieslukuisesti
edustettuina, monella mukana pikku rouvansa, jonka silmät kiiluvat
uteliaisuudesta, ja anoppinsa, joka turhaan koettaa vetää otsaansa
siveellisen suuttumuksen ryppyihin. Englantilaiset leijonat singuttavat
valkoista rintamustansa ja heittelevät arvostelevia katseita
värttinäkansan joukkoon, joka valkoisena ja kahisevana liikkuu
tuossa pöytien vaiheilla. Amerikalaiset purskahtavat tuon tuostakin
hohottavaan nauruun, ja kulta kimaltelee heidän ikenistänsä. Mutta
kuinka on naisten puvun laita? Simeoni on aina ollut siinä suhteessa
heikko huomioiden tekijä, joten kaikki, mitä hänen muistiinsa painui
näistä valkoisista harsofantasioista oli se, että useimmilla oli
selkä aivan paljas, syvän uurteen ulottuessa liitinkiin saakka. Kun
olkapäillä ei ollut muuta kuin ohut nauha, eikä usein sitäkään, jää
uudeksi ihmeeksi se, miten tuo puku pysyi päällä; pysyvän se kuitenkin
näkyi. Paitsi ulkomaalaisia, on joukossa joku ranskalainenkin mies,
joka on tullut huvittelemaan; hänellä on naisellinen, vyötärystältä
kiristetty takki, joka antaa hänen istumapuolelleen omituista,
epämiehekästä leveyttä. Ehkä hänkin on täällä rouvansa ja anoppinsa
kanssa, sillä nuo seurueeseen kuuluvat naiset voivat tuskin olla
muita. Vanha rouva koettaa olla arvokkaan näköinen, mutta haluaisi
kaikesta päättäen kiihkeästi tanssia hänkin; hän aukaisee suunsa ja
nauraa makeasti, mutta samalla saavat irtautuvat tekohampaat hänet
äkkiä sulkemaan aukon. Musiikki on alkanut rämistä ja hiidenmylly on
ruvennut pyörimään. "Old boy, old boy!" huutaa neekerikapellimestari,
niin että valkoinen hammasrivi välkkyy kammottavana vastakohtana hänen
mustalle naamalleen, mutta mitä hän tällä aina kappaleen loppuessa
kertautuvalla huudollaan tarkoittaa, sitä ei Simeoni ymmärrä; ehkä
hän osoittaa sen kehoitukseksi tuolle vanhahkolle ruotsalaiselle
arkkitehdille, joka nuoruuden innolla, mutta selkänsä puolesta siinä
kunnossa kuin pelkäisi hän joka hetki kauhean noidannuolen iskevän
nivusiinsa ja kangistavan hänet siihen suolapatsaaksi, tanssittaa
valkoista tyllikääröä, joka on kuin kukka, terälehdissä ja, heteissä
karmiinia ja mustaa, silmissä kokainin kiiltoa. Heti kun toinen tanssi
on loppunut, alkaa toinen; mylly pyörii herkeämättä, tanssijain into
kiihtyy, sirot jalat ottelevat askeleita näppärästi ja sievästi,
soittajat innostavat yleisöään leikillisillä huudahduksilla ja taas
vetää neekerikapellimestari suunsa riemulliseen nauruun ja mylvii: "Old
boy, old boy!"

Yleisö on alkanut vilkastua musiikin, tanssin ja viinin vaikutuksesta.
Tätä jälkimäistä se näyttää nauttivan oikeastaan sangen säästeliäästi,
eikä kenelläkään juolahda päähänkään käyttää mitään väkevämpiä juomia.
Siitä on se hyvä seuraus, että yleisö kyllä ilostuu, mutta ei juovu,
joka herättäisikin varsin ankaraa paheksumista ja inhoa. Jos tällainen
tilaisuus järjestettäisiin Suomessa, olisi se parin tunnin kuluttua
löyhkäävänä pirtukarsinana asianomaisine eläimineen. Valkopukuiset
tytöt kauppaavat nyt yleisölle pieniä gelatiinipalloja, joilla se
rupeaa heittelemään lapsellisen ylimielisesti toisiaan, tanssijoita,
kaikkia läsnä olevia. Ne, jotka ovat suurimpia kaunottaria, saavat
tästä tunnustuksen herkeämättömän gelatiinisateen muodossa. Silmät
välkähtelevät, punaiset, karmiinilla maalatut huulet kurottuvat ilmaan
kuin neilikat tahi veriset viivat, nauru ja hillitön ilo täyttää koko
salin huumaavalla melulla. Anoppikin innostuu, hänen poskensa hehkuvat
ja Simeoni odottaa pelolla joka hetki, milloin tekohampaat putoavat
lattialle ja syntyy skandaali. Mutta herkeämättä pyörii hiidenmylly
lattialla, "trot-trot-trot-trot!"

Kahvilan johtokunta johtaa taitavasti yleisöänsä. Kun gelatiinipallojen
vuoro on mennyt, jaetaan kaikille miespuolisille silkkipaperista tehdyt
fetsit. Koko sali on nyt täynnä makeasti hymyileviä turkkilaisia
pashoja, jotka heittelevät hallitsijamaisia katseita ympärilleen.
Naiset taas saavat silkkipaperista tehdyt, pitkissä varsissa olevat
tupsut, joita he rupeavat riemumielin kahisuttelemaan kuin tärkeitä
vallanmerkkejä ainakin. Nyt ilmestyvät myyjättäret taas saapuville
ja kauppaavat loputtoman määrän serpentiinejä. Alkaa huumaava ja
kiihkeä serpentiinisota. Nuo pitkät nauhat lentelevät ilmassa kuin
Amorin sillat, joita myöten katseet löytävät päämääränsä, koketisti
siristyvän silmäparin. Tanssijat kiertyvät serpentiini kierteeseen, ja
tanssin suhinaan ja musiikin räminään liittyy paperin kahina, mutta
tanssi jatkuu herkeämättä kuin lumorengas, grottemylly, hiiden kurimus,
josta vilahtelee valkoista kukkaa, punaista loistoa, tummaa kiiltoa;
kukaan ei huomaa, että se oikeastaan on kammottava kuolintanssi,
danse macabre, jossa iloisesti irvistävä luurankomies on kolmantena
jokaisella parilla. Neekeri paljastaa taas hampaansa ja huutaa kuin
sielun vihollinen: "Old boy, old boy!"

Ja nyt on huippukohta jäljellä. Kun yleisö on innostunut
hilpeimmilleen, jaetaan sille käteen puinen lapsenkalistin, joka
tärisyttäessä antaa heleähkön kalinan. Onpa loistavaa nähdä, millä
innostuksella yleisö nyt tätä leikkikaluaan käyttelee. Tuossa istuu
vanha hollantilainen, valkopartainen äijä, joka on illan kuluessa
lämpenemistään lämmennyt; kuin itse isä Bacchus hän nyt pitelee
toisessa kädessään kuohuvaa shampanjalasia, täryyttäen toisella
kalistintaan niin paljon kuin jaksaa. "Täryytä pois, ukko parka!"
miettii Simeoni, "ehkä tällainen lapsellinen iloisuus sinua virkistää
ja parantaa pitkälle päässyttä sklerosista!" Koko salin täyttää nyt
tanssin, musiikin, paperin ja kalistinten aikaansaama kohina, nauru ja
pila. "Old boy, old boy!"

Yö on kulunut kello kolmeen, ennen kuin tanssipaikka tyhjenee ja
yleisö hajaantuu kukin suunnalleen. Öinen Parisi, jonka laajuus ja
valtavuus vaikuttaa kammottavalta, on kuin kivettynyt Ninive, jonka
yllä loistavat miljoonat tähdet, ne samat, jotka vuosituhansien aikana
ovat olleet kaiken ihmishulluuden mykkinä todistajina. Aina lapsuutensa
ensi ajoilta saakka on ihmiskunta ahkerasti tanssinut, karkeloinut
läpi kaikki historiansa mittaamattoman pitkät ajanjaksot, hypännyt
Herodeksiensa edessä täyttääkseen kaikki mielihalunsa, mutta mitään,
joka olisi vienyt sitä edes hiuksen verran todellista jalostumistansa
kohti, se ei ole tanssillansa saavuttanut. "Turhuuksien turhuus!"
tuntuvat autiot kadut, nukkuvat puistot, korkea taivas, tälle kaikelle
huokaisevan.

Mutta älkäämme olko juhlallisia! Se ei menesty Ranskassa.



L.

Mona Lisa. -- Lasten leikkiä. -- Naisten paratiisi. -- "Kulttuuri". --
Toivotus Ranskalle.


Simeoni kuljeskeli Louvressa ja oli ihmeissään. Hänestä tuntui, että
nuo suunnattoman suuret kokoelmat pian musertavat hänet, ja hän
melkein hiipi pitkiä käytäviä myöten, luoden arkoja katseita seinien
värikauneuteen. Vihdoin hän saapui Mona Lisan kuvalle ja istuutui,
koskapa siinä edessä kuin ihmeeksi sattui olemaan vapaa sija.
Ällistyneenä hänen täytyi tuijottaa tuohon kuuluisaan tauluun, josta
hän oli nähnyt satoja väri- ja muita jäljennöksiä, mutta joka siitä
huolimatta oli hänelle nyt aivan uusi ja kuin koskaan ennen näkemätön.
Mikä sen vaikutti?

Sen vaikutti siitä omituisesti hehkuva, salaperäinen, kuparin homeelta
vivahtava väriloiste, jota ei missään jäljennöksissä voida saada
esille, ja joka lienee enemmän ajan, värien sekoituksessa käytettyjen
aineiden ja syntyneiden patinakokoomusten kuin itse kuuluisan mestarin
ansio. Näin ainakin hän päätteli maallikon rohkealla suruttomuudella.
Hänestä aivan tuntui, kuin olisi taulun joka huokosesta kiilunut
himmeä, fosforoiva loiste, ja kuin olisi taulu siitä saanut
yliluonnollista, hypnotisoivaa voimaa. Silmä tutkii tarkoin kosketellen
kaikkia sen pintoja, kunnes katse joka kerta, riisti sen vaikka kuinka
usein syrjään, kuin taian vetämänä palautuu Mona Lisa kasvoihin,
silmiin ja tuohon hymyyn, joka nyt on niin elävä. Missä on tuon
hymyn lähtökohta? Onko se silmissä, vai huulissa, vai koko kasvojen
ilmeessä? Sitä on vaikea sanoa, sillä se lepää kasvoilla kaikkialla
kuin sumuhäivähdys lammen pinnalla, hetkenä, jolloin koko luonto tuntuu
olevan yhtä ainoata aavistusta ja odotusta. Missä oli Simeoni ennen
nähnyt tuon saman hymyn?

Tuolla fosforihohteella on todellakin hypnotisoiva voima. Simeoni
tuntee väkisinkin vaipuvansa katsomaan kaikkea sitä, mitä oli
matkallansa nähnyt, ihmisten kuumeista taistelua ja reutomista
nautintojensa tyydyttämiseksi, sisäisen kauneuden aavistuksen
aikaansaamia heikkoja yrityksiä nousta edes hiukan sitä kohti,
jonka kuvaksi Raamattu häntä sanoo, mutta josta hän on niin kauas
langennut, koko sitä itsekkyyden ja lihallisuuden kuvaa, joka on
Europan ja itämaiden elämälle leimaa antavin nykyhetkellä, kuten on
ollut aina, ja niin vähitellen kohoaa hänen eteensä erämaan hiekasta
juhlallinen näky, Sfinksin kivettyneet kasvot, joilla väikkyy tuo sama,
arvoituksellinen, kylmä, epätoivoon saattava hymy. Hän tuntee, ettei se
ole mitään muuta kuin paremmin tietävän huulille kohonnut ijankaikkinen
pilkkanauru, se syvimmän ja pohjattomimman pessimismin ilmaus, jonka
kaikkea inhimillistä kokeneen neron tutkiva sydän oli elämänsä varrella
lopputuloksekseen saanut.

       *       *       *       *       *

Väsymys ja sen johdosta päälle tunkevat kyllästyneet ja sairaalloiset
ajatukset ajavat Simeonin ulkoilmaan. Aurinko loistaa ihanasti ja
Tuileriain puistossa leikkii parvittain lapsia, joita Simeoni vaiti
ollen tarkastelee. Pitsitetyt hoitajattaret niitä paimentelevat ja
niitä on useimmiten vain yksi, joskus kaksi tahi kolme. Niitä on
vähän, lapsia Ranskassa, sen huomion on muka täälläkin tekevinään,
yleisten tietojen perusteella. Lapset leikkivät hiekassa; tuossa on
eräs löytänyt pieniä kirjavia kiviä ja asettelee niitä nyt päällekkäin
ja vierekkäin. Hänen innokkaasta puuhakkuudestansa ja loistavista
silmistään näkee, että hän parhaillaan rakentaa upeata linnaa,
jossa hän itse on onnensa huumassa valtiaana; hänelle on tuo kaikki
todellista, kaunista, suurenmoista. Mutta kun hän kasvaa, muuttuu
hän useimmissa tapauksissa tuoksi ääressä seisovaksi ja ympärillä
ajavaksi aikuiseksi, joka täyttää koko suunnattoman Parisin kuumeisella
kiireellään ja ponnistuksillaan, jotka kaikki tarkoittavat tuon saman
loistolinnan rakentamista, sen koskaan valmistumatta. Hän muuttuu
pisaraksi miljoonien joukossa, vaahdon pärskähdykseksi suurmaailman
merellä, jolla kaukaa, tyynistä oloista tulija, niin oudon tunnelman
vallassa risteilee.

Parisista on sanottu kaikki, mitä siitä voi sanoa -- ja paljon
enemmänkin -- jo satoja kertoja, mutta sallittakoon Simeonin vielä
kerta varmemmaksi vakuudeksi ilmoittaa, että siellä on suurenmoista
kuljeskella yksin. Ei mitään ohjelmaa eikä päämäärää, vaan joutilas
meno toista katua ylös ja toista alas, mykkänä todistajana kaikelle
sille lukemattomalle, jota siellä joka hetki tapahtuu. Kaikista
Europan kaupungeista -- ja Simeoni oli nyt käynyt niistä suurimmissa
-- on Parisi asetettava ensimmäiselle sijalle rakennustaiteellisen
kauneutensa, asemakaavansa suurenmoisuuden, kuohuvan elämänsä ja
koko siitä tuulahtavan valtamerihengen vuoksi; Parisi on mahtava
kulttuurikaupunki, Lontoo on mahtava kansainvälinen basaari.

Eipä sillä, ettei Parisi myöskin olisi basaari. Pistäytykäämme hetkeksi
"Naisten paratiisiin", Printempsin suureen tavarataloon, jonka
lukemattomissa suojissa kansaa aivan kuhisee, katsomaan elämää ja
ostelevaa yleisöä. Koska emme aio varastaa, ei meidän tarvitse välittää
siitä, että meitä taitavasti pidetään silmällä liikkuessamme pöytien
välillä.

Simeonin huomio kiintyy ensimmäiseksi myyjättäriin. He ovat kaikki
väsyneen näköisiä ja kalpeita, sirosti puettuja tyttöjä, joiden
raukeista silmistä kuultaa selvä tietoisuus siitä, kuinka vaikeaa on
tulla toimeen. Parisilainen opas selittääkin, etteivät nämä tytöt
yleensä voi elää sillä palkalla, minkä he toimestaan saavat, ja niinpä
on heillä useimmilla ylläpitävä "ystävä". Heitä oli sadoittain,
häärien ostajien apuna. He ottavat esiin kankaita, silkkiä ja
samettia, ja ostavien naisten silmät kiiltävät ihastuksesta kaikkea
tätä pukukauneutta nähdessään. Simeoni rupeaa heitä katsellessaan
ymmärtämään, kuinka äärettömän tärkeä asia naiselle on puku, johon
useilla perustuu suorastaan pääosa heidän viehätys-voimastaan. Ja
viehättäminen, miellyttäminen, miehen hurmaaminen, sehän on myös naisen
tärkeimpiä tehtäviä ihmiselämässä, totuus, joka kyllä kielletään, mutta
jonka jokapäiväinen elämä vahvistaa. Ja kyllä tässä paikassa onkin sitä
varten tavaraa, kankaita kuin unelmia, hansikkaita kuin käden ihanteita
varten, nauhoja, pitsejä, herkullisia silkkisiä hameita, yöpaitoja
-- vaarallista on ruveta niitä kaikkia katselemaan ja luettelemaan,
sillä ne panevat mielikuvituksen liikkeelle. Simeoni mieli ostaa
Venlalle silkkisen alushameen ja pyysi apua eräältä myyjättäreltä,
joka sirosti sipsutteli hänen edellään erääseen osastoon. Täältä
löytyi oikein "dernier cri" siltä alalta, Mutta kun Simeoni katseli
liitingin pituutta, huomasi hän, etteivät nämä ranskalaiset mitat
oikein riittäneet sille leveydelle, jonka terve pohjoismaalainen nainen
parhaillaan ollessaan voi saavuttaa. Silloin haki tyttö toisen, jonka
liitinki venyi, ja veti sen mielenosoituksellisesti täyteen pituuteensa
kysyen hymyillen: "Joko nyt ylettyy?" Mutta Simeoni tarkasti tilavuuden
kylmästi ja hätäilemättä sekä ilmoitti sitten kuivasti, että "ehkä
-- vallan varmaa se ei ole." Kaikkien ympärillekokoontuneitten
tyttöjen kasvoilta saattoi nyt nautinnokseen lukea ilmeisen ja hiukan
kauhistuneen hämmästyksen siitä, kuinka suunnattoman lihava rouva
tällä muukalaisella mahtoi ollakaan! Simeoni kuitenkin ajatteli
maailmaa nähneen miehen ylemmyydellä: "Jaa jaa, uskonsisaret, täällä
te kyllä olette ja luulette olevanne solakkuudessanne kaunottaria,
vaikka miellyttävä pulleus silti on teidänkin salainen unelmanne,
mutta menkääpäs Turkinmaalle ja Egyptiin, niin huomaatte, kuinka
siinäkin suhteessa kaikki arvot arvioidaan uudelleen. Siellä saisitte
ruveta kiireesti syömään harmaata jauhoa, voidaksenne täyttää sen maan
kauneus-ihanteita!"

Silkki kahisee, kankaat välähtelevät, ostajia tulee ja menee
katkeamattomana virtana. Tuossa on suuri pöytä täynnä silkkikankaan
kappaleita. Ne myydään alennettuun hintaan, sillä ne ovat jäännöksiä.
Pöydän ympärillä tunkeilee midinettejä, kasvoilla huolestunut ja
samalla halukas ilme, sillä nuo kankaat ovat todella halpoja ja
kauniita, mutta siitä huolimatta ei pienen kukkaron sisällys, jota
kapeat sormet hermostuneesti hypistelevät, oikein tahdo riittää. Ja
kuitenkin täytyy olla huolellisesti puettu, täytyy voida vaikka millä
keinolla osoittaa puvussansa noudattavansa viimeistä muotia. Pienet
aivot tekevät nerokkaita ja taitavia suunnitelmia. "Jos ottaisin sen
silloisen leninkini ja lisäisin siihen vain sopivasti tuota kangasta,
joka ei maksa paljon, niin eiköhän vaikutus olisi erinomaisen
hyvä? Silloin pääsisin vähällä maksulla ja voisin jälellä olevilla
rahoillani ehkä ostaa tuon ihastuttavan laukun tuolta." Ranskattarien
taloudelliset vaistot, joille sittenkin säästäväisyys on leimaa
antavin, ratkaisevat täten useimmissa tapauksissa nämä asiat viisaasti
ja taitavasti, esimerkiksi monelle ajattelemattomalle ja tuhlaavaiselle
pohjoismaalaiselle sisarelleen.

Tällaisia vaikutelmia voi "Naisten paratiisista" saada. Simeoni
ei voinut kieltää, että sekin muodostui hänen mielessään lopuksi
pelottavaksi tyranniksi, joka olemassaolollaan suorastaan pakottaa
naiset, jopa suuressa määrässä miehetkin, jonkunmoiseen orjuuteen,
vaatimalla vaatien heitä kaikkia ehdottomasti noudattamaan lakejansa,
tuota tyrannimaisinta verotuskeksintöä, muotia. Näinä päivinä ilmestyi
kauppojen ikkunoihin kauniita, vaaleita, hopean- ja kermanvivahteisia
miesten huopahattuja, todellisia hattuteollisuuden ylpeyksiä, ja
tietysti piti sellaisen aivan kohta nousta melkein jokaisen miehen
päähän, sillä se oli muodin tuorein vaatimus. Miesten muotiin näytti
myös kuuluvan, että takin täytyy olla vyötäisiltä tiukka, jolloin
ruumis esiintyi hiukan naisellisena, ja tietysti hankkivat sellaisen
puvun kaikki, jotka siihen suinkin kykenivät, vaikka eivät olisi
uutta pukua tarvinneetkaan. Simeoni kuitenkin uskalsi epäillä, että
naiset eivät tuosta muodista oikein pitäneet, sillä hehän hakevat
miehestä vastakohtansa merkkejä, siis ennen kaikkea miehekkyyttä.
Puettuna tuollaiseen pukuun on pienehkö ranskalainen herrasmies, jossa
aina on hiukan etelämaalaista, kreikkalaisen tapaista öljyisyyttä,
luvalla sanoen hiukan naurettava olio; puhtaalle ja sivistyneelle
pohjoismaiselle naiselle hän lienee sangen vastenmielinen. Vannomatta
kuitenkin paras!

Parisissa kuljeskellessaan Simeoni tietysti koko ajan haki ja harkitsi
sitä, josta se ja koko Ranska oli varsinkin maailmansodan aikana tehty
niin kuuluisaksi: kulttuuria. Hän sekä löysi että ei löytänyt, mitä
haki. Koko puhe tuosta "kulttuurista" siinä merkityksessä, jossa se
agitatsionitarkoituksessa oli esitetty, että se nimittäin rajoittuisi
jokseenkin tarkoin ententen, ja varsinkin Ranskan kansaan, on
luonnollisesti aivan löyhää ja pintapuolista. Kulttuuria sen kaikissa,
sekä parhaimmissa että huonoimmissa muodoissa, lienee jokseenkin
yhtä tasaisesti useimmissa Europan varsinaisissa sivistysmaissa,
Balkania ja Venäjän alaisina olleita kansoja sekä jossakin suhteessa
Italiaa ja Espanjaa lukuunottamatta. Nämä kansat ovat suurin piirtein
katsoen, huolimatta kielellisistä eroavaisuuksista, ainakin päällä
kuohuvalta kaupunki-elämältään kuin samaa perhettä, jonka toiset
jäsenet ovat eteviä yhdessä, toiset toisessa elämän ja esiintymisen
puolessa, hyötyen samoista eduista ja kärsien samoja sairauksia. Jos
taas ruvetaan hakemaan kulttuuria elämän pienistä yksityiskohdista,
esimerkiksi sellaisista seikoista, jotka ensiksi ja helpoimmiten
sattuvat matkustajan silmiin, niin ei Ranskalla ainakaan ole siinä
suhteessa ylpeilyn varaa. Puhtaus on siinä maassa moitteettomasta
kaukana, tuo niin kuuluisa "kohteliaisuus" rajoittuu tavallisessa
elämässä kylmään "mossjöö"-sanaan, joka ei merkitse enempää kuin mikä
puhuttelusana tahansa, ja usein ilmenee outoa ja ylpeätä ynseyttä,
joka pistää muukalaiseen kipeästi. Ehkä se on voiton syytä, sillä
voittajakansat ovat usein ynseitä ja epäkohteliaita. Saksalaiset taas
ovat nykyisin, tappionsa jälkeen ja saatuaan kärsiä kaikkea mahdollista
nöyryytystä, ikäänkuin inhimillistyneet, käyneet avomielisiksi ja
herttaisiksi, paljastaen kaikille sen, mitä he ovat: yksinkertaisia ja
koruttomia, todella sivistyneitä ihmisiä, jotka elämän arkipäiväisissä
tavoissa, siisteydessä, toisten vapauden ja mukavuuden huomioon
ottamisessa ja sellaisissa seikoissa, ovat edellä ranskalaisista.
Mutta matkailija, jos kukaan, huomaa, että kiistely "kulttuurien"
etevämmyydestä on ainakin näihin Europan määrääviin kansoihin nähden
tyhmää ja järjetöntä. Sen punnitsemiseksi ei ole keksitty eikä voida
keksiä mitään puntaria, sillä niissä ei ensinnäkään ole mitään
vastakkaista, molempien pyrkiessä samoihin päämääriin, ja niiden
arvoa on mahdoton vertailemalla yleensä määritellä: molemmin puolin
voidaan vaakaan laskea vastaavat hyvät ja huonot puolet, joten se pysyy
tasapainossa. Kuka heittää ensimmäisen kiven?

Liikkuminen eri kansojen keskuudessa ja tutustuminen heidän
erikoisuuksiinsa saa vahvatkin ennakkoluulot tässä suhteessa kaatumaan.
Tulee näkemään, kuinka kansojen oma tyhmyys rakentaa heidän ympärilleen
aidan, jonka takana he kuvittelevat olevan kaikenlaista, jota ei siellä
ole, ja seurauksena on ennakkoluulot ja viha. Yksilöinä ei Europan
sivistyneiden kansojen jäsenillä todellakaan ole suurta eroa: heidän
mentaliteettinsa, tietonsa, esiintymisensä ovat niin samanlaisia,
ettei heitä erota toisistaan todellakaan muu kuin kieli ja perityt,
tarkistamattomat käsitykset. Tuntuupa joskus, kuin monessa kohti
valtakuntain rajat olisivat keinotekoisia.

       *       *       *       *       *

Katkeamattomana virtana kiitävät autot Parisin kaduilla ja ihmismeri
lainehtii siellä rannatonna. Vaipuessa sitä katsomaan ja kuuntelemaan
kaikuu korviin syvä ja voimakas kohina, kaupungin oma ääni, joka
huohottaen kertoo elämän kiinteistä, hellittämättömistä vaatimuksista.
Parisi ja Ranska elävät suuruuden unelmien juovuttavaa aikaa,
toimien ja pyrkien siitä johtuvien viitteiden mukaan; sitä kaikkea
on katsottava ja seurattava tyynesti, sillä mikäli ne unelmat
ulottuvat ohi omien mahdollisuuksien, oikeuden ja kohtuuden, sikäli
kerran maailman ankarin tuomari, aika, ottaa esille säälimättömän
veitsensä ja leikkaa liikakasvannaiset pois. Muistaen tämän voi
Parisin jättää tyvenellä mielellä ja toivottaa sille ja sen kansalle
menestystä hyvässä ja voimia hillitsemään pahat intohimot. Sillä
kukapa tahtoisi väittää, ettei juuri "la belle et douce France" olisi
ollut koko historiansa aikana kuin kuvastin kansojen jaloista ja
epäjaloista puolista? Kuulee niin usein sanottavan: "Sillä kansalla
on jalo historia." Se on löyhää puhetta: kaikkien kansain historia
on enimmäkseen alhaisuuden ja kurjuuden kronikkaa, johon sen harvat
valopilkut häviävät kuin kituva ruoho suunnattoman raskaan paaden alle.
Kansain ja ihmisten itserakkaus ei vain tahdo sitä myöntää.



LI.

Vihan valta Europassa. -- Kölnin tuomiokirkko. -- Saksalainen
"humoristi". -- Vihdoinkin kotona.


Pikajunan kiitäessä Saksan rajaa kohti hävitettyjen seutujen läpi
muistuu hakematta mieleen viha, joka tällä hetkellä vallitsee Europassa
enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Penikulmittain veljekset näkevät
autioitunutta seutua, joka ennen on ollut ihanasti viljeltyä, mutta
jossa nyt rauniot törröttävät villin ja karkean rikkaruohon keskellä.
Hitaasti on rauhan käsi täällä päässyt sodan vaurioita korjaamaan,
ja vaikka siitä rupeaakin merkkejä näkymään, tuntuu kuin uudistustyö
kävisi hidastellen, kuin vieläkin hävityksen kauhusta säikähtyneenä.
Masentavaa on nähdä tällaista, sillä se antaa surullisen kuvan siitä
kulttuuritasosta, jolla Europa vielä on.

Ruotsalaisten ja suomalaisten välillä on vihaa, sitä ei käy
kieltäminen, syistä, jotka ovat kaikille tunnettuja; molemmilla
puolilla ilmenee kuitenkin selvää hyvää tahtoa siitä vihdoinkin
päästä, ja sehän on pohjoismaiden tulevaisuudelle positiivinen
merkki. Tanskalaiset tuskin vihannevat ketään, eikäpä noilla
onnellisilla taitane olla vihamiehiä; siitäkö johtunee heidän valoisa
ja sydämellinen iloisuutensa? Saksalaiset vihannevat kaikkia muita
paitsi pohjoismaalaisia; Ranskaa kohtaan heidän vihansa on leppymätön
ja paatunut hiljaiseksi, tulevaa ukkosta ennustavaksi painostukseksi,
johon maailman rauha kerta kompastuu. Hurjistuneet luonteet, kuten
ennen mainitut afrikalaiset, eivät voi pidättää mitä julmimpia koiton
uhkauksia Ranskasta puhuessaan. Sama synkkä vihan tunnelma kohdistuu
Englantia, Puolaa ja Tshekko-Slovakiaa vastaan, joiden jälkimäisten
menettely saksalaisia kohtaan herkistää sen aivan vereslihalle.
Kammolla täytyy ajatella sitä politiikkaa, joka kohtelemalla
saksalaisia näin rakentaa rajansa taakse miinan, joka kerta
räjähtäessään pirstoaa kaikki ympäriltään. Puolalaiset vihaavat kaikkia
ja ovat vihattuja. Rajojensa ulkopuolella Puolalla ei ole ystäviä,
eikä se ole onnistunut politiikkansa vuoksi saamaan myötätuntoa
muualla kuin Ranskassa, sielläkin itsekkäitten etulaskelmien vuoksi.
Tshekit ovat sekä valtakunnassaan että sen ulkopuolella vihattuja
kansalliskiihkoisuutensa vuoksi, joka on tehnyt heistä puolalaisten
rinnalla uuden slaavilaisen sortajaluonteen edustajan. Itävalta ei enää
vihaa, sillä se ei jaksa sitä tehdä, koska sillä ei ole elinvoimaa,
mutta Unkari elää vihan ja koston unelmissa. Jugoslavia vihaa Italiaa
ja kaikkia ympärillään olevia kansoja, saaden näiden puolelta mitä
syvintä inhoa osakseen. Balkanin vallat ovat kaikki kuin hyökkäystä
odottelevia ja siihen valmiita olevia linnoituksia. Turkkilaiset
vihaavat sydämestään kaikkia europalaisia ja ennen muita kreikkalaisia,
jotka hitaasti pyrkivät ottamaan haltuunsa vuosisataisen perintönsä.
Kreikkalaiset taas vihaavat ranskalaisia, italialaisia ja turkkilaisia.
Egyptiläiset, poiketaksemme Europan ulkopuolelle, vihaavat yleensä
europalaisia, mutta erikoisesti englantilaisia ja ranskalaisia.
Italialaiset ehkä ovat tästä tunnelmasta syrjemmässä, ja samoin
espanjalaiset, mutta heillä on omat sisäiset vihansa ja huolensa.

Kuten muillakin, jo mainituilla. Kaikki kansat ovat jakaantuneet
kahteen jyrkästi toisistaan erillään olevaan leiriin, joiden keskellä
vallitsee ainainen viha ja usein verenvuodatukseenkin puhkeava
taistelu. Porvarillisen, historiallisen yhteiskuntamuodon ja sitä
vastaan hyökkäävien voimien välillä ei inhimillisillä silmillä katsoen
näytä olevan rauhan mahdollisuuksia -- korkeintaan väliaikainen
linnarauha voidaan saada aikaan. Ja tältä pohjalta vihaa koko Venäjä
muuta maailmaa, taistellen sitä vastaan huolimatta siitäkään, että
se menettelyllään on syössyt sata miljoonaa ihmistä mitä kauheimpaan
kurjuuteen. Kun lisäksi muistetaan, että kaikki Europan yksilöt
enimmäkseen suhtautuvat toisiinsa vihalla ja epäluulolla, täytyy
murheen tunteella sanoa, että viha raivoaa maailmassa valtavana palona,
jonka sammuttamiseen ei ainakaan nykypolvella näytä keinoja riittävän.

Taistelulle sen tukahduttamiseksi ja rauhan rakentamiseksi puuttuu
Europan sielusta todellinen ja kantava pohja: ei ole olemassa tällä
hetkellä mitään yhdistävää ja korkeata, ihanteellista henkistä
liikettä, ei aatetta, joka voisi vaikuttaa kansoihin kohottavasti.
Se rakkauden aate, jota uskonto edustaa ja tahtoo palvella, on
todellisuudessa menettänyt tehonsa: ne miljoonat, jotka ovat antaneet
sodalle rakkaimpansa, ovat persoonallisesti kokeneet sijaiskuoleman
siinä kaameassa laajuudessa, ettei oppi Kristuksen sijaiskuoleman
ylevyydestä heihin vaikuta. Kiihkeä taistelu leivästä ja olemassaolosta
tekee heille mahdottomaksi noudattaa rakkauden peruskäskyä: "Tehkää
niille hyvää, jotka teitä vihaavat". Ei rakkauden, vaan itsekkyyden
laki on maailmassa määräävänä.

Konepajat kyllä työskentelevät, tavaraa valmistetaan, tuodaan ja
viedään. Mutta epäillä täytyy, voiko aktiivisinkaan valtakuntien
kauppabilanssi merkitä sanottavia todelliselle kulttuurin nousulle,
johon ensimmäisenä ehtona kuuluu vihan katoaminen, sillä se on
sille vastakkainen, sitä estävä ja siihen kuulumaton. Rauha, onni,
kulttuuri sielullisen puhdistumisen ja jalostumisen merkityksessä on
alkanut vasta sitten, kun kansat ovat yksilöittäin tulleet paremmiksi
ihmisiksi. Sitä ei nykypolvi tule näkemään. Toivoa vain täytyy, että
näistä taisteluista, joissa varmaan paljon kuonaa irtautuu, kerran
jäisi ahjoon kirkas metalli muodostamaan Europaan parempaa ihmisainesta
kuin mikä siellä nyt asuu. Väitteeseen länsimaisen kulttuurin
alkaneesta perikadosta ei ole niinkään vaikea uskoa.

       *       *       *       *       *

Kohisten saapuu juna Kölniin, jossa se viipyisi muutamia tunteja. On
jo pimeä. Veljekset lähtevät harhailemaan kaduille nähdäkseen edes
hämäräkuvan tästä Saksan kauniista kaupungista. Heti aseman vieressä
kohoaa korkeuteen jylhä ja ääripiirteiltään mahtava rakennus, Kölnin
kuuluisa tuomiokirkko. Kiero onni estää nytkin Simeonin pääsemästä sitä
tarkemmin tutkimaan.

Kerran ennenkin hän oli saapunut Kölniin juuri näin pimeällä. Mutta
silloin oli pimeys jotakin kammottavaa, sysimustaa, sillä lähellä
riehuvan sodan ja vihollisen lentäjäin takia ei ollut mitään
katuvalaistusta. Kolkkona varjona vain kuvastui kirkko hiukan
kuulakkaampaa taivasta vasten. Uteliaana silloin Simeoni odotti päivää
nähdäkseen sen tarkemmin.

Mutta yöllä tarttui mukana kulkenut "grippe" eli "Espanjan tauti"
häneen niin lujasti, ettei hänelle aamua tullutkaan, vaan houreinen
ja vaikea vuorokausi, joka päättyi siihen, että tanakka saksalainen
sotilaslääkäri ja hänen apulaisensa pistivät Simeonin tavarat laukkuun
ja hänet itsensä umpinaiseen vaunuun, vieden hänet sairaalaan.
Kirkosta hän ei nähnyt vilahdustakaan. Ajeltiin kauan pitkin ahtaita
katuja, kunnes Simeoni vihdoin huomasi olevansa ankarasti katolisessa
paikassa, jossa seinät olivat täynnä ristinkuvia ja tauluja
kehoittavine lauseineen, m.m.: "Luota Josefiin, hän kyllä auttaa
sinua!" Ympärillä hääri joukko omituisiin päähineisiin puettuja,
ystävällisiä, nunnamaisia olentoja, jotka jykevän preussilaisen
lääkärin komennosta lentelivät kuin kuivat lehdet. Siitä seurasi
sairaudesta huolimatta miellyttäviä päiviä rakastavassa ja herttaisessa
hoidossa, joka oli ensiluokkaista kaikin puolin; sielun tarpeista
piti huolta jesuiitta-isä, joka tunsi erikoista mielenkiintoa kaukaa
pohjolasta tullutta protestanttisen papin poikaa kohtaan ja jonka
kanssa Simeoni antautui intohimottomiin teologisiin keskusteluihin ja
pikku väittelyihin. Herääminen aikaisin aamulla, jolloin sairaalan
kirkosta kaikui harras nunnain laulama hymni, kuuluu hänen rakkaimpiin
muistoihinsa.

Kun sairaus oli voitettu, pistettiin Simeoni lääkärin ja sotilaan
toimesta umpinaisiin vaunuihin ja vietiin pimeitä katuja pitkin
asemalle lähetettäväksi Berliniin. Taaskaan ei kirkosta muuta kuin
ääriviivat! Ja samoin nyt, kahden ja puolen vuoden kuluttua -- se oli
aivan noiduttua! Mutta eipä auttanut suututella. Kulkiessaan kadulla
veljekset menivät sen saman hotellin ohi, jossa Simeoni silloin oli
sairastunut: se oli nyt miehitysjoukkojen päämajana; kylmänä ja ylpeänä
asteli sen ulkopuolella englantilainen soturi. Simeoni muisti kerta
yöllä heränneensä sairaalassa siihen, että kadulta kuului kumeata
marssin tahtia, villiä hoilausta ja huutoa; valvova sairaanhoitajatar
ilmoitti pelon ilme kasvoillaan: "Ne ovat sotilaita, tulevat ehkä
rintamalta!" Silloin oli lokakuun loppu ja vuosi 1918; rintamalla oli
tapahtunut paljon, josta ei tiedetty, ja joukkojen kuri oli jo höltynyt.

Mutta jääkööt jo nämä erikoiset, tummat muistot sikseen. Ehkäpä
Kölnin tuomiokirkko tahtoi esittäytyä Simeonille yöllä, koska se ei
hyväksynyt ajan henkeä, vaan häpesi sitä. Sen juhlallinen haahmo
kuuluu suurenmoisimpiin yönäkyihin, mitä Simeonilla koskaan on ollut,
varsinkin silloin, kun sen ympärillä vartioitsi sodan ja alkaneen
epätoivon valoton ja synkkä yö. Mutta oikullisuudessaan elämä laskee
leikkiään ja ivaansa sellaisellakin hetkellä. Kun Simeoni kysyi
saattajaltaan, sotilaalta, jonka pää oli kauttaaltaan kääreissä, mikä
ammattilainen hän oli sivilioloissa, vastasi mies parka surullisesti
hymähtäen: "Humoristi." Hän oli toisin sanoen sirkusilveilijä. Itsekin
huomaten vastauksensa aiheuttaman surullisen koomillisen tunnelman
hän lisäsi: "Ikävä kyllä, on se varsinkin nykyhetkellä sangen huono
ammatti". Sitten hän irvisti hassusti ja pisti kielensä ulos perin
koomillisella tavalla, niin että molempien täytyi puhjeta nauramaan
keskellä synkkää pimeyttä ja kolkkoa katua.

       *       *       *       *       *

Kuin tuulen viemänä on tultu Saksan läpi, jossa kotoinen tunnelma on
jo vastaan tuulahtanut, ja nyt ollaan Itämerellä viettämässä vappua,
keskellä omia kansalaisia, jotka mikä missäkin harhailtuaan pyrkivät
jälleen kotiinsa, tuohon pieneen maahan, joka ainoana onnen ja
viihtymyksen sijana heille tuolta kaukaa viittaa. Matkustajalla on aina
kaksi hauskaa hetkeä: lähtö, vapautumisen tunne, ja kotiin tulo, lieden
tuttu lämmin, koko sen ilmapiirin uudelleen hengittäminen, joka antaa
voimat kestämään elämän vaatimukset. Luottamuksella ja ilolla veljekset
saattoivat todeta, ettei Suomen kansalla ole Europan muiden kansojen
rinnalla häpeämistä, vaan puolustaa se rintamapaikkaansa tyydyttävästi.
Ja voipa sanoa, että Suomelle loistaa kevään ja nousevan miehuuden
aurinko, jotavastoin se monessa paikassa muualla paistaa surullisen
laskun, vanhuuden ja rappeutumisenkin ylle.

Kun Turun juna toukokuun 2 päivänä saapui Helsingin asemalle, katsoi
Juhani kelloansa ja laski vähän aikaa, tuumien sitten: "Oli se aika
huraus! Kesti suunnilleen viisikymmentä vuorokautta ja kaksikymmentä
tuntia. Mitäs piditte Europasta?"

Ja tapaillessaan vastausta muisti Simeoni persialaisen Mardonioksen,
Gobryaan pojan sanat, joista Herodotos kertoo:

"Europa on erittäin kaunis maa, joka kantaa kaikenlaisia istutettuja
puita on erinomaisen hedelmällinen ja sen arvoinen, että kaikkien
kuolevaisten joukolta vain kuninkaan tulee saada se omakseen."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kolme miestä matkalla - Kertomus Juhanin, Tuomaan ja Simeonin pikaretkestä pyramiideille" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.