Title: Kotkat
Author: Haahti, Hilja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kotkat" ***


KOTKAT

Kirj.

Hilja Haahti



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1907.



SISÄLLYS:

    I. Odotuksen säveliä
   II. Muistojen tarina
  III. Kotka ja Helmi
   IV. Helmin ystävät
    V. Työmailla
   VI. Taistelu
  VII. Ratkaisu
 VIII. Suolle
   IX. Kuorman kantajia
    X. Aimo
   XI. Liljan päiväkirja
  XII. Syväin vetten pauhinassa
 XIII. Vapauteen
  XIV. Levitetyin siivin



I.

Odotuksen säveliä.


Nuori tyttö istui flyygelin luona ja soitti. Hän ei voinut nähdä
koskettimia, sillä pimentyvä hämärä kietoi hänet huntuunsa. Sävelkin
oli hunnutettu, niinkuin kieli, joka syvällä soi ja helähtelee, vaan on
liian pyhä kaikuaksensa vierasten korvain kuultavaksi.

Mitä hän soitti? Sellaista, jota ei yksikään voi oppia toiselta.
Sellaista, jota ei kukaan kirjoita nuotteihin. Se ei ole taiteellista
-- ja kuitenkin se on tosinta taidetta, sillä se tulkitsee elävän
sydämen värähdyksiä paremmin kuin ehjäpiirteisin ja väririkkain
loistosävellys.

Yksinäinen vaeltaja louhisella erämaan tiellä. Hieta polttaa, kivet
leikkaavat, kalliot kohoavat kolkkoina ja paljaina. Mustat linnut
vaakuvat ympärillä. Ilta pimenee...

Kerran, kauvan sitte hän on nähnyt kaksi tähteä, joiden valo oli lempeä
ja suloinen. Toinen osasi laulaa -- se oli ihmeellistä. Mutta se sammui
yön salamoihin. Sitte pian sammui toinenkin. Kerrotaan että aurinko sen
otti.

Ah, jospa louhet alenisivat ja hieta puhkeisi kukkimaan! Jospa ne
tähdet eivät koskaan olisi sammuneet!

Laulava tähti ei palaja... Se tuikkii nyt uudessa, ihanammassa maassa.

Mutta mikä hohtaa lännen taivaalla? Mikä lähenee ja kirkastuu?

Tähti, toinen tähti!

Aurinko antaa tähtensä takaisin. Vaeltaja kurkottaa molemmat kätensä
ylös sen puoleen. Suuri ikävöiminen ja valtava riemu täyttää hänen
olentonsa. Ja yhtäkkiä hän kohoaa polttavalta hiekalta, yli louhikon ja
kallioiden, vapaaseen ilmaan kuni kotkan siivillä. Hän ei olekaan enää
sama kuin ennen. Kotka hän onkin, ja tähtikaarros on hänen lentonsa
loppumaton piiri. Yhtäkkiä toinen kotka on hänen rinnallansa. Nyt hän
sen tietää. Tämä on se, jota hän ikävöitsi. Tähti ja kotka yhdellä
kertaa. Siivekäs tähti...

Ylös, levitetyin siivin kohti korkeutta ja kirkkautta!

-- -- --

-- Helmi, pidätkö sinä kellosta huolta?

Leveä valojuova hulmahti sisälle, leikaten huoneen pehmoista tummuutta.
Vanhan naisen hyväntahtoiset kasvot kurkistivat ovesta, ja hänen
äänensä pysähdytti sävelvirran, joka oli tulvinut kasvavalla vauhdilla,
yhä voimakkaammin aalloin.

Nuori tyttö käänsi päätänsä, jotta valo lankesi hienopiirteisille
kasvoille. Silmät olivat suuret, harmaat, tukka tumma, poskilla hetken
puna, joka innostuksesta oli kohonnut.

Hän huoahti syvään, ja kädet painoivat säräjävän soinnun, kun hän antoi
niiden lipua helmaansa. Väkivaltainen havauttaminen sävelmaailmoista ei
ollut hänelle mieleen. Kasvoihin tuli tuskainen ilme.

-- Täti, mihin minua tarvittaisiin?

-- Eihän nyt mitään erityistä, mutta aika kuluu. Sinä olet harjoitellut
soittoläksyäsi koko iltapäivän, ja minä ajattelin, että kun ainoa enosi
on tulossa --

-- Harjoitellut läksyä?

Tyttö oli noussut seisomaan. Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, hyvin
hentovartaloinen. Musta puku teki hänet vielä hennomman näköiseksi.
Riitta neiti, isävainajan sisar, näytti tavattoman pyylevältä hänen
rinnallaan.

-- Mutta täti, ettekö siis _ensinkään_ ymmärrä...?

-- Mitä minun tulisi ymmärtää? Minä arvelen, että katsoisimme vielä
kerran, onko enosi huoneessa kaikki kunnossa. Ja sytytä lamppu
tännekin, mitä sinä pimeässä oleksit?

-- Täti kulta, enkö minä nyt saisi olla rauhassa? -- Se purkausi
huulilta vastustamatta, mutta Helmi sitä jo samassa katui, kun täti
pahastuneena kääntyi menemään:

-- Oikullinen tyttö, kuka sinua ymmärtää? Vanha tätisi ei mihinkään
kelpaa. Jos tulen, olen tiellä, ja jos jotakin pyydän, niin sinä
tuskastut. Hyvä, että joudut enosi käsiin. Paavali Kotka on kumminkin
mies, olkoon sitte mimmoinen ihmeellinen ihminen tahansa.

Helmi oli jo heittäytymäisillänsä tädin kaulaan pyytääksensä anteeksi,
mutta viimeiset sanat pidättivät hänen. Hän antoi oven laueta kiinni ja
jäi pilkkopimeään, joka nyt tuntui läpitunkemattomalta. Ristiriitaiset
tunteet kuohuivat hänen rinnassansa. Hän löi pianoa umpimähkään,
rauhatonna, rajusti, silmät täynnä pusertuneita kyyneleitä.

Miksi täti ei voinut ymmärtää, että hän ei suinkaan ollut
välinpitämätön sen suuren asian suhteen, joka tänä iltana oli
tapahtuva? Läksyä! Hänkö harjoittaisi läksyä? Pois musiikkiopistosta
hän aikoi huomenna jäädä, ihaillun opettajansa nuhteidenkin uhalla.
Kuinka ei täti tietänyt, kuinka ei joka ihminen tietänyt, että hän
juuri Kotka-enostansa oli soittanut, ja äiti vainajasta, ja kaikesta
siitä vaikeasta ja haikeasta, joka hänen sydämensä kaipuuta oli
lietsonut pitkinä vuosina...

Kyllä enon huone oli kunnossa, oli pienintä yksityiskohtaa myöten. Se
oli tosin isän entinen huone jykevine huonekaluineen, mutta tuskin
sitä samaksi tunsi. Varta vasten hän oli antanut uudestaan päällystää
sohvan ja tuolit kauniilla sammalvihreällä villakankaalla, vaikka täti
piti sitä suurimpana hulluutena ja tuhlauksena, kun kerran entiset
koreakukkaiset plyysipäälliset olivat aivan eheät. Mutta tänä vuonna
Helmi oli tullut täysi-ikäiseksi, ja tänä vuonna myöskin, isän kuoltua,
ottanut haltuunsa koko omaisuuden. Itse hän hoiti varojansa ja vastasi
niistä. Enon täytyi saada asua huoneessa, jossa oli pelkkää kaunista
hänen ympärillänsä, päällisistä ikkunaverhoihin, jopa kirjoitusmattoon
ja kynänpyyhkimeen asti, jotka Helmi omin käsin oli ommellut.

Oi eno, eno, kuinka Helmi oli häntä ikävöinnyt! Mutta junalle hän
ei voinut eikä tahtonut mennä. Sen hän oli jo kirjoittanut, ei eno
odottanutkaan. Tavata hänet ihmisjoukon hälinässä... Ehkä he eivät
tuntisikaan toisiansa kymmenen vuoden eron jälkeen. Pitäisikö hänen
katsoa silmiin jokaista herraa ja kysyä sykkivin sydämin ehkä ihan
ventovieraalta: -- Oletteko hän, jota odotan, minun Kotka-enoni? --
Kuka? -- sanoo vieras kummastellen ja kääntyy pois. -- Ei, täällä
kotona Helmi tahtoi pohjaan asti tyhjentää kaihonsa maljan ja sitte
heittäytyä avoimeen lämpimään syliin!

Ihmeellinen ihminen, sanoi täti enosta. Se oli se sana, joka Helmin
pidätti heltymästä. Hän ei _voi_ sietää, että enosta käytetään
semmoisia sanoja. Nimittäin siinä merkityksessä. Sillä ihmeellinen
hän kyllä onkin, vaikka toisella tavalla: jalo ja ylevä yli kaiken,
uhrautuvaisempi kuin kukaan muu, itsekieltävämpi, voimakkaampi ja
kuitenkin hellempi. Hän on Kotka -- mutta koska tavallinen maalintu on
Kotkaa ymmärtänyt?

Taas Helmi soitti, soitti rumia ja räikeitä epäsointuja, melkein
toivoen, että joku tulisi torumaan. Mutta kukaan ei tullut.

Kello löi kerran. Puoli -- puoli mitä? Säpsähtäen soittaja hypähti
paikaltansa. Hän juoksi pöydän luo, raapaisi tulta, nosti pois
sinipunervan iiriskukan muotoisen lampunkuvun ja sytytti valon.

Puoli yhdeksän. Siis ei kumminkaan puoli kymmenen. Viisi minuuttia
vailla tunti, sitte Hangon juna tulee.

Helmistä se oli melkein helpotus. Kuinka tuntuikin kummalliselta,
että hän olisi ajatellut äskeisiä ajatuksiansa ja soittanut katkeria
säveleitänsä juuri sinä hetkenä, jolloin enon juna saapui.

Hyvää ja kaunista hän tahtoi soittaa ja ajatella. Mutta miksi on sydän
niin ristiriitainen ja paha? Juuri hänen sydämensä? Eikö oloilla ole
siinä osaa? Voivatko ruusut puhjeta erämaan hiekasta?

Helmi nojasi pään käteensä. Sinipunerva valo ympäröi häntä. Se oli
hänen huoneensa väri, vieno ja pehmoinen.

Pienen sohvan yläpuolella oli pitkä ja kapea seinähylly. Siinä seisoi
kokonainen sarja kehyksiin pantuja valokuvia. Keskimmäinen oli suurin,
kaunis nuoren naisen kuva. Helmin vanhempi sisko, olisi vieras sanonut.
Samannäköinen, silmät vaan tummemmat ja lempeämmät ja huulilla
rakkaampi, surunvoittoinen hymy. Ei hän ollut sisko, äiti hän oli.
Eikä hän kuvassa paljon vanhempi ollut kuin Helmi nyt, ehkä kaksi tai
kolme vuotta. Silloin oli Helmi kuuden vuoden vanha. Samana vuonna nuo
lempeät silmät sammuivat ainiaaksi.

Eikö hänkin aikanansa ollut vaeltaja kivikkopolulla ja
hiekka-aavikolla? Mutta missä hän kulki, siellä ruusuja puhkesi, vaikka
hän lopuksi astuikin hennot jalkansa uuvuksiin ja sortui karulle tielle.

Kapean hyllyn yläpuolella, juuri keskimmäisen kuvan kohdalla oli
vahva ulkoneva seinäjalusta ja sen päällä Thorvaldsenin Kristuskuva.
Se näytti ojentavan siunaavat kätensä yli valokuvaryhmän, mutta
erityisesti yli äidin suloisten kasvojen.

Helmi muisti kerran kuulleensa legendan. Kristus istui opetuslastensa
joukossa, ja kaikki toiset puhelivat, mutta Johannes oli vaiti.
"Miksi olet vaiti?" kysyi Jeesus. "Herra, minä ajattelen, koskahan
sinun valtakuntasi tulee." "Katso ulos", sanoi Jeesus. "Mitä näet?"
"Yötä ja pimeyttä", kuului vastaus. "Tule kanssani", sanoi Jeesus. He
nousivat ja vaelsivat ulos yöhön. Ihmisiä tuli vastaan, ne näyttivät
kaikki pimeiltä. Ja polku oli epätasainen, eikä voinut määrää nähdä.
Silloin Jeesus pysähtyi. "Katso nyt taaksesi", kehoitti hän Johannesta.
Johannes katsoi ja huudahti hämmästyksestä. Kaikki ihmiset, joita
Jeesus pimeydessä oli puhutellut, olivat saaneet auringon hohteen
kasvoihinsa. Koko seutu hohti, ja kivikko oli muuttunut ruusutarhaksi.
Nyt Johannes ymmärsi kaikki. Missä Jeesus kulkee, siellä yökin on
valkeus.

Äiti oli kulkenut Jeesuksen kanssa; siksi hänen kasvonsa hohtivat ja
hän oli oppinut taidon luoda hohdetta ympärillensä. Eno myöskin kulki
Jeesuksen kanssa. Helmi luuli varmaan, että hän omisti saman lahjan
kuin äitikin.

Mutta hän, Helmi?

Rakastihan hän Jeesusta. Haaveilevalla ihailulla hän rakasti,
samankaltaisella kuin äiti vainajaa ja enoa kaukaisessa maassa, mutta
vielä paljon enemmän.

Ei sillä tavalla kuin Riitta täti, joka ennen aina kuljetti häntä
kuumiin kokoushuoneisiin ja asetti hänet tuntikausiksi kuuntelemaan
pitkää postillaa, ja pani nurkkaan, jos hän oli tarkkaamaton.

Mutta ei niinkään kuin äiti ja eno. Tai äidistä hänellä oikeastaan vaan
oli se _tunne_, sillä hän ei voinut muistaa. Enosta hän sen tiesi. Eno
ei haaveillut Jeesuksesta, hän eli hänen elämäänsä.

Sitä Helmi ei vielä ollut oppinut. Mutta hän tahtoi oppia, hän
ikävöitsi koko sielustansa.

-- Tule, Kotka-eno, tule pian ja opeta minua! Helmi kohotti katseensa,
ja tuntui kuin Kristuskuva olisi juuri hänetkin tahtonut sulkea
syliinsä, hänet, yksin jääneen orpotytön. Kyyneleet puhkesivat hänen
silmiinsä, ja nyyhkyttäen hän painoi päänsä sohvaan.

-- -- --

-- Lapsi, mutta mikä sinun oikeastaan on?

Riitta täti kumartui hänen puoleensa. Helmi nousi ja kiersi kiihkeästi
käsivartensa tädin kaulan ympärille.

-- Anteeksi, täti, antakaa minulle anteeksi!

-- No hyvänen aika, kyllähän minä... Älä nyt tuolla tavalla...

Sitte täti silitti hänen tukkaansa, katsoi häntä silmiin ja sanoi: --
Kotkan poikanen!

Lämmin tunne valahti läpi Helmin sydämen. Hämmästyneenä hän loi
silmänsä ylös.

Ymmärsikö täti häntä siis kuitenkin? Ehkä kuitenkin?

-- Mennään nyt teepöydän luo, -- sanoi hän äkkiä iloisesti, tarttuen
tädin käteen. -- Ja mennään sitte enon huoneeseen. Mennään kaikkialle,
mihin te vaan tahdotte!



II.

Muistojen tarina.


Tänä iltana minuutit ovat pitkät kuin tunti. Kellon näyttäjät eivät
kulje ollenkaan, ei ollenkaan.

Helmi seisoo jälleen omassa huoneessansa valokuvahyllyn luona. Juna
saapuu aivan heti. Sitte eno ottaa kantajan ja ajurin -- ei, hän
sanoo kantajalle, että on suuri joukko tavaroita, Ameriikasta asti...
Se kestää kovin kauvan. Junassa on ollut paljo matkustajia, paljo
siirtolaisia, jotka palaavat yhtaikaa kuin heidän pappinsa. Sillä
tietysti he kaikki ovat enoa ihailleet. Niin, mutta vihdoin eno
kuitenkin saa tavaransa. Hän huutaa ajurin ja sanoo talon ja numeron.
Hartikan kivimuurille on pitkä matka, se on Helsingin laitapuolella.
Ajokin kestää kauvan...

Helmi katuu, että hän ei lähtenyt junalle. Tietysti hän kumminkin olisi
löytänyt enon. Ne Ameriikasta tulleet tavarat olisivat hänet ilmaisseet.

Helmi ei saa mitään lepoa. Hänen täytyy katsella melkein kuluneiksi
katseltuja valokuviansa.

Nyt juna tulee! Puolen tunnin päästä eno voi olla täällä. Tai ehkä ei
niinkään pian.

Valokuvat, teidän seuranne on ainoa, joka nyt soveltuu. Kertokaa
vanhoja tarinoita. Kun te kerrotte, viihtyy sykkivä sydän ja hetket
rientävät.

-- -- --

Siitä on pitkä, pitkä aika. Kuolema oli käynyt talossa, ja taas tuntui
sen kylmien siipien havina.

Kaarina Kotka oli silloin hyvin nuori, melkein lapsi vielä. Hänen
veljensä Paavali oli aivan lapsi, ensimmäistä vuotta sen kaukaisen
pikkukaupungin lyseossa, missä perhe niihin aikoihin asui.

Helmin hyllyllä on kuva, jossa sisar istuu tuolilla ja veli seisoo
vieressä. Kuva on vanha ja vaalahtunut, mutta tytön lempeät ja pojan
säihkyvät silmät ovat hyvin näköisensä. Sen tietää, kun vertaa isoihin
kuviin.

He rakastivat toisiaan hellästi, senkin näkee kuvasta.

Isä oli kuollut, äiti kuolinvuoteellansa. Onnellinen, sopusointuinen
koti oli hajoamassa. Kuka silloin olisi jaksanut ajatella
käytännöllisiä puuhia, rahojen hoitoa, perinnönjakoa ja muuta sellaista
vaikeata?

Asioitsija Hartikka oli erittäin järkevä ja erittäin ystävällinen.
Hän tarjoutui ilmaiseksi kaikkeen, sulasta myötätunnosta ja
ihmisystävyydestä.

Helmi ottaa käteensä kuvan, joka on keskimmäisestä vasemmalla. Nuoren
tytön ja pienen koulupojan yhteiskuva oli oikealla puolella.

Tämä on Ville Hartikka. Se on isän kuva siltä ajalta, jolloin hän ensi
kerran tuli äidin lähempään tuttavuuteen. Laiha, parraton, suuri leuka
ja terävät silmät.

Nuori Kaarina katsoi häneen kuin taitavaan setään, joka osaa auttaa,
kun joudutaan ymmälle. Olihan hän viisitoista vuotta vanhempi. Hän
nosti sairaan lesken korkoja, hän suoritteli välit vuokralaisten
kanssa, hän tiesi että nyt oli paras myydä tehtaan osakkeet, koska
siellä oli vararikko pelättävissä, ja talletukset hän sijoitti
toisiin edullisempiin osakkeihin. Kaikki hän ymmärsi, kaikesta hän
piti huolta. Silloin hän perehtyi perheen asioihin, kun hän toimitti
pesänkirjoitusta isännän kuoleman jälkeen.

Jos hänen apunsa oli tarpeen lesken vielä eläessä, sitä
välttämättömämpi se oli, kun lapset aivan orvoiksi jäivät.

Kaarina oli menehtyä suruunsa. Hän oli aivan neuvoton. Pieni Paavali,
"Paavo veikko", toimi ripeämmin ja neuvokkaammin kuin hän. Mutta
hautajaisia ei varmaankaan olisi saatu toimeen, ellei asioitsija
Hartikka olisi tuonut vanhempaa sisartansa, Riitta neitiä, Kaarinan
avuksi kaikkea johtamaan. Itse Ville Hartikka juoksi pastorinkansliat,
arkkukaupat, ilmoituskonttoorit ja muut. Ja Kaarina itkien ompeli
suruharsoja, sulki aina välimmiten Paavo veikon syliinsä, eikä voinut
kuvitella tulevaisuutta ensinkään.

Herra Hartikalle hän oli äärettömän kiitollinen. Tämä olikin nyt
entistä huomaavaisempi, joskus niinkin hellä ja suojeleva, että se
Kaarinasta tuntui vähän pahalta.

Eräänä päivänä hän pyysi Kaarinaa vaimoksensa.

Kaarina pelästyi ja rupesi itkemään. Hän veti tytön syliinsä, suuteli
häntä ja kutsui kauniiksi morsiameksensa.

-- Älä ota sitä miestä! -- sanoi pieni Paavo sisarellensa, silmät
mustina säihkyen.

Mutta Hartikka puhui kauniisti Kaarinalle, kuinka he pitävät Paavalia
omana poikanansa. Kaarina ja Paavali eivät sitte enää ole orpoja ja
yksinäisiä, heillä on koti taas ja hyvä olla. Kahden kuukauden kuluttua
häät vietettiin.

Seitsentoistavuotias kyyhky parka! Ei hän rakkaudesta mitään tietänyt,
ei nuoruudestakaan. Lastenkammarista hän astui avioliittoonsa,
antaaksensa elämän pikku tyttöselle.

Mutta vaikka hän lapsensa syntyessä ei vielä ollut kahdeksaatoista
täyttänyt, varttui hän naiseksi silloin. Hänen sydämessänsä puhkesi
uusi helottava kukkasmaailma, ja kaikki sen monihohteiset ruusut lapsi
sai omaksensa.

Eivät ne tukahuttaneet niitä kukkasia, jotka Paavo veikkoa varten
entuudesta kasvoivat. Ei Paavali koskaan kadehtinut Kaste Helmen osaa.

Kaste Helmi! -- --

Helmi ottaa hyllyn oikealta puolelta kuvan, jossa suloiset äidin kasvot
kumartuvat yli pienen pitsikäärön, joka kehdossa lepää.

Mitähän nuori äiti on uneksinut, antaessansa hänelle tämän nimen?

Että hän olisi kallis taivaan kastepisara erämaan hiekassa. Että hän
virvoittaisi äidin nääntyvää sydäntä ilolla ja rakkaudella.

Äiti sai paremman virvoittajan. Itse Herra, Jeesus löysi hänet ja sanoi
hänelle: "Vaimo, mitä itket?" "Itken sitä, että mieheni ei ymmärrä
minua eikä rakasta minun sydäntäni. Hän rakastaa kasvojeni kauneutta,
varteni nuortevuutta, rahojeni helinää ja osakkeitteni voittoa."
"Rakastatko sinä häntä?" "En, Herra. Kuinka minä voisin häntä rakastaa?
Minä pelkään, että alan inhota häntä."

Silloin Jeesus katsoi nuorta vaimoa rakkaasti ja surullisesti suoraan
sydämeen.

"Lapsi parka, _minä_ ymmärrän sinua ja _minä_ rakastan sinun sydäntäsi.
Rakastan, jotta se liekki sinutkin sytyttäisi. Ja _hänen_ sydäntänsä
minä rakastan myöskin, sillä minä annoin henkeni syntisten ja
puuttuvaisten ihmislasten tähden. Nouse ja seuraa minua!"

Siitä ajasta asti Kaarinan kasvot saivat kauniin, lempeän hohteensa,
ja siitä asti hän sitä runsaammin kylvi ruusuja muille, mitä enemmän
piikit pistivät hänen sydäntänsä.

Mistä Helmi sen tietää? Kuvat kertovat, mitä ne voivat, mutta eivät ne
kaikkea kerro.

Helmillä on toinenkin muistojen lähde, toinen aarre. Se on kirjekäärö
pienen peilikaapin lukitussa laatikossa.

Niitä kirjeitä ei ole koskaan postissa lähetetty. Ne ovat menneitten
vuosien kuluessa osotetut hänelle. Paavo eno on ne kirjoittanut
irtonaisille lehdille. Hän sai ne kaikki yhtaikaa yhdentoista
vuotiaana, kun eno kävi hyvästi jättämässä ennen lähtöänsä Ameriikkaan.

Helmi unohtaa ajan, avaa peilikaapin, purkaa siteen ja levittää kirjeet
helmaansa.

Tässä on muutamia:

    Kaarinan Kaste Helmi!

    Katsele usein äitisi kuvaa! Tule sellaiseksi kuin hän oli!
    Ainoastaan vahvemmaksi ja uljaammaksi. _Sinua_ elämä ei saa
    musertaa. Muista, että olet Kotkan sukua, vaikka oletkin Hartikan
    tyttö. Äitisi oli kyllä kyyhkyn kaltainen, mutta sisimmässään hän
    kotkana lensi. Hänen henkeänsä ei kukaan voinut panna pakkovöihin.

    Minä olin nuori kiihkomieli, oikea kotkanpoikanen. Isäsi ja minä
    -- me emme sopineet yhteen. Tunsin, että hän ei voinut kärsiä
    minua, ja minä häntä uhmailin lakkaamatta. Kerran hän määräsi
    minut laskemaan yhteen tilikirjan sarekkeita. Minä vedin paksut
    ristit yli sivujen ja lähdin hiihtämään. Kun tulin kotiin,
    sieppasi hän nahkavyönsä ja rupesi lyömään. Kaarina oli kauheassa
    tuskassa, itki ja vaikeroitsi, peläten minun puolestani. --
    Ville, -- kuiskasin minä. -- Lakkaa hänen tähtensä! Kun hän
    jonakin päivänä lähtee ulos, iske silloin kaksi vertaa niin
    kovasti! -- Hän katsoi minua pitkään, pani vyön uumillensa eikä
    sen koommin lyönyt minua enää koskaan.

    Hän rakasti äitiäsi omalla tavallaan, vaikka hän oli karkea
    mies. Ei hän kelvoton ollut; kyllä sinä voit häntä kunnioittaa,
    niinkuin isää kunnioitetaan. Minunkin olisi pitänyt monessa
    suhteessa olla hänelle kiitollinen.

    Ehkä elämä ei olisi minua niin ankarasti pidellyt, jos
    helpommalla olisin oppinut Jumalan läksyn...

    -- -- --

    "Jeesus on turva myrskyssä", lauloi äitisi. Se kaikui niin
    syvälle sydämeeni, etten sitä sittemmin milloinkaan voinut
    unohtaa.

    Oikeastaan kaikki luulivat, että minä olin jumalaton poika, kun
    olin niin uhmapäinen ja uppiniskainen. Se on tottakin. Kellä
    ei ole Jumalan Henkeä, ei se ole hänen omansa. Mutta tiedätkö,
    Helmi, että minä nyt en aikoisi papiksi, ellen olisi niitä äitisi
    säveleitä jo silloin kuunnellut...

    -- -- --

    Helmi tyttönen!

    Jos sydämesi on lämmin ja herkkä, älä koskaan mene naimisiin
    miehen kanssa, joka on intohimoinen metsästäjä.

    Saat nähdä verisiä sisuksia, raadeltuja rintoja, koiria kielet
    lerpallaan...

    Kaarina käänsi päänsä pois ja olisi paennut sisimpiin huoneisiin,
    mutta hänen täytyi omin käsin tulla jäniksiä nylkemään, kun
    palvelustyttö ei osannut.

    Sitte aterioilla hän kumminkin aina sai kuulla, että hän ei
    kyennyt laittamaan kunnollista jäniksen paistia. Milloin se oli
    sitkeätä, milloin kitkerän makuista. -- Suolaista se ainakin oli,
    sillä Kaarina suolasi sen kyyneleillänsä. Ehkä se sentähden ei
    maistunut sille, joka jäniksen ampui.

    -- -- --

    Pidäthän, Helmi, kukkasista? Äitisi rakasti niitä ja vaali
    hellästi kuin hentoja lapsosia. Mutta sinulle hän taittoi niin
    monta kuin tahdoit. Kesäisin hän sitoi seppeleitä hiuksillesi,
    milloin lemmikeistä, milloin unikukista, milloin niityn
    kirjavasta suvirunsaudesta. Sinä olit kuin kukkakuningatar. Usein
    olit puettu valkoiseen pukuun, usein myöskin sinipunervaan,
    koska äitisi huonekalut olivat sinipunervalla päällystetyt.
    Sitte te käsi kädessä leijailitte lehtoihin ja metsiin, missä
    linnut kirkkaita säveliänsä visertelivät. Äitisi lauloi silloin.
    Muistatko vielä hänen suloista ääntänsä? Hän sanoi toivovansa,
    että saisit sydämeesi kaikki lintujen liverrykset ja hänen oman
    sydämensä syvimmät sävelet.

    Olit hyvin pieni, kun sinäkin jo lauloit. Se oli äitisi suuri
    riemu, se varsinkin, että sinä et koskaan tahtonut pysähtyä
    opittuihin säveliin. Hän kysyi sinulta joskus, vaikka hyvin
    tiesi: -- Mikä laulu se on? -- Äidin Helmen oma laulu, --
    vastasit varmasti. -- Äänesi ei ollut voimakas ja ihana, kuten
    Kaarinan. Sinä sirkuttelit niinkuin pieni linnunpoika. --
    Ei hänestä tule laulajatarta, -- sanoi äitisi. -- Hän oppii
    soittamaan ja säveltämään.

    Olen iloinen, että isäsi antaa sinun ottaa soittotunteja. Kuulin
    Riitta tädin valittavan, ettet opi sukkaa kutomaan etkä perunoita
    keittämään ja tahdot unohtaa koululäksysikin, kun aina vaan
    soitat.

    Soita, soita, äitisi sävellintunen! Kyllä on toisia, jotka
    pitävät huolen sukista ja perunoista ja luvunlaskusta.

    -- -- --

    Oi Helmi, Helmi! Se oli haikea päivä, jota en voi koskaan unohtaa.

    Äitisi lepäsi lumivalkoisena kuin kuihtunut ruusunkukka. Me kaksi
    orpoa jäimme isäsi ja Riitta tädin huostaan.

    Silloin minä viimeisen kerran ja rajummin kuin koskaan ennen
    päästin hillittömän tuskani ja kuohuvan katkeruuteni puhkeamaan.

    -- Ville Hartikka, sinä olet hänen tappanut! -- minä huusin. --
    Hän on kärsinyt ja rasittunut, sinä olet ollut hänelle tyly ja
    kova. Sydänvikaa hänellä ei ennen ollut. Sinä sen hänelle tuotit.
    Millä sinä vastaat hänen kuolemastaan?

    Kun isäsi nosti silmänsä minuun, näin että ne olivat itkusta
    turvonneet. Mutta sanani saivat niihin kamalan ilmeen,
    pohjattoman epätoivoisen ja samalla vihasta raivoisan.

    Hän ajoi minut talosta pois. Minä menin anteeksi pyytämättä.
    Äitisi haudalla en katsonutkaan häneen, vaikka sydämeni kovin
    tykytti ja kyyneleitä taukoamatta tulvi silmistäni. En itkenyt
    yksin äitiäsi, itkin itseäni myöskin. Sinut minä kiihkoisesti
    pusersin syliini. Kuolinvuoteellansa Kaarina oli pannut sinun
    kätesi minun käteeni. -- Paavo veikko, rakasta Kaste Helmeä! --
    se oli hänen viimeinen sanansa minulle.

    Helmi, tiedä, että minä sinua aina rakastan!

    Sain omaisuuteni vuosikoron ja pääomasta mitä opintoihin
    tarvitsin. Helsingissä voi kyllä hyvinkin halvalla elää,
    ja luultavasti olisin asettunut jonnekin syrjäkaupungin
    ruokamatamien vuokraloihin, ellei kohtalo olisi toisin
    johdattanut. Vanhemmillani ja Kaarinalla oli entisiä rakkaita
    ystäviä, eräs hyvä ja hieno perhe. Se avasi minulle kotinsa ovet.

    Miksikä tieni piti johtua sillä tavalla? En _minä_ sitä tahtonut.

    -- -- --

        "Jeesuksen rakkaus, se on niin syvä,
        ettei hän kurjimman kuolevan sois,
        Jeesuksen turviss' on olla niin hyvä,
        ei luotansa heitä hän ketäkään pois.
        Rajattomassa rakkaudessaan
        kuinka hän omansa hyljätä vois?"

    Olen joutunut tuliahjoon. Kunpa se polttaisikin! Sitä minä
    tarvitsen. Kaarinan säveleet ovat soineet minulle siitä asti kuin
    niitä lapsena kuuntelin, mutta ne ovat soineet kuin omantunnon
    syytös. Nyt täytyy ratkaisun vihdoinkin tapahtua.

    Vapahtaja, minä tahdon kuulua sinulle. Etkö voisi armosta antaa
    minulle jotakin tehtävää, jotain erityistä ja vaikeata liitoksi
    välillemme? Tahdon olla sinun palvelijasi sieluineni, ruumiineni.
    Tahdon olla ehjästi ja kokonaan, nyt ja ijäksi.

    Eihän tämä ole sanottu sinulle, Helmi. Ja kuitenkin se on sinulle.

    Meidän on molemmin käytävä sitä tietä. Sinun ja minun. Äitisi
    muisto velvoittaa. Äitisi viimeinen pyyntö liittää meidät yhteen.

    Herra Jeesus odottaa sinua myöskin. Tule, Kaarinan Kaste Helmi!

    -- -- --

    Helmi, rakas lapsi!

    Tiedätkö, miten lennetään kotkan siivillä?

    Ja tiedätkö, mitä on kevät, elämän riemuisa kevät? Oletko nähnyt
    koko luonnon puhkeavan niinkuin taikaiskusta yhtenä yönä?

    Minä olen nähnyt, minä olen tuntenut, minä tiedän!

-- -- --

Äkkiä Helmi säpsähtäen heittää kirjeet käsistänsä, hypäten pystyyn.
Mikä aika nyt on? Ovi käy. Onko eno tullut?

Ei, Riitta täti se on.

Kiireesti Helmi keräilee kirjeet ja työntää ne laatikkoon.

-- Missä hän viipyy? -- kuuluu tädin huolestunut ääni, -- aikaa sitte
hänen olisi pitänyt ehtiä. Kello käy yhtätoista.

Helmi juoksee eteisen ovelle ja alas portaita. Ei mitään ajuria näy
hiljaisella kadulla.

Helmi tähystelee joka puolelle. Yksinäinen kävelijä pieni reppu
kädessänsä ilmestyy juuri kulman takaa.

Tummat silmät katsovat syvälle hänen silmiinsä ja käsi laskeutuu hänen
olallensa.

-- Sinä olet Kaarinan Kaste Helmi? Olethan?

-- Eno, Kotka-eno!

Hän sulkee Helmin syliinsä ja suutelee häntä otsalle. Helmi on ihan
vaiti ja sydän väräjää.

Muistojen tarina on loppunut. Nyt alkaa toinen: tulevaisuuden unelmoitu
tarina, jonka rikkaus on oleva hänen omansa.



III.

Kotka ja Helmi.


Teekeittiö porisi iloisesti, tuoreet leivät tuoksuivat, munat, makkarat
ja kukkakaalit odottivat vadeillansa. Riitta täti tarjosi lakkaamatta.

-- No kun tulet niin pitkältä matkalta.

-- Arveletteko, ettei laivassa syödäkään? -- Paavali Kotkan ääni oli
miehevän reipas, mutta nauru helähti niinkuin sen, joka liian usein ei
ole tottunut nauramaan.

Helmi katseli häntä. Musta tukka, mustat silmät, voimakkaat kasvojen
piirteet, ne hän muisti ja tunsi. Täysparta vaan teki hänet oudon,
melkeinpä vierasmaalaisen näköiseksi. Sekin oli aivan musta, ja
valkoiset hampaat hohtivat kun hän puhui.

-- Se nyt oli hyvä, että jätit tavarasi huomiseen. Ehkä siellä näin
illalla ei ollutkaan kuorma-ajureita. Kyllä täältä meidän talostakin
saa, mutta pitäisikö olla kaksi?

-- Hyvä täti, en minä tarvitse kuorma-ajuria. Minulla on yksi ainoa
arkku. Siinä ovat vaatteeni ja kirjani.

Tädin ja Helmin silmät levenivät.

-- Minkätähden sinä tulit jalan?

Kotkan kasvoille varjostui vakava ilme.

-- Ensi askeleeni minä kuljin muistojen teitä. Sydän on täysi, kun
kymmenen vuoden perästä palajaa rakkaille paikoille. Tahdoin nähdä
talon, jossa ennen asuin.

Täti vaikeni, eikä Helmikään rohjennut kysyä enempää.

-- Mennään nyt katsomaan sinun nykyistä asuntoasi.

Huone oli suuri ja kaunis, hienosti ja aistikkaasti sisustettu.
Erityisellä hiljaisella mielihyvällä Helmi näytti sammalvihreitä
päällisiä.

Eno sanoi:

-- Ei sinun olisi pitänyt minua varten laittaa näitä.

Kotka eno on hyvin vaatimaton. Helmi iloitsi, kun hän nähtävästi ei
ollut osannut toivoakaan näin kaunista ja mukavaa. Onhan parempi antaa
liian paljon kuin liian vähän.

Katsottiin sali ja Riitta tädin kammari, vieläpä keittiökin kirkkaine
pannuineen ja kattiloineen. Täti osaa kyllä pitää järjestystä.

Vasta viimeiseksi Helmi vei enon omaan huoneeseensa. Sinipunerva vieno
valo tervehti kaukaisten muistojen heijastuksena. Helmi näki, että
kyynel kyyneleen perästä vieri ruskettuneille miehekkäille kasvoille.

-- Eno, tahtoisitko olla yksin? -- kuiskasi Helmi.

-- Jää sinä luokseni.

Riitta täti oli poistunut, he istuivat kahden kesken Kaarinan
sinipunervassa sohvassa.

-- Kuinka hyvin kaikki on säilynyt, Helmi!

-- Olen pidellyt niitä kuin silmäterääni. Juhlatiloissa vaan otan
päällisverhot pois.

-- Tässä siis hänen suurennettu kuvansa. Niin näköinen ja kaunis.
Voitko muistaa hänet tällaisena, Helmi?

-- En tiedä muististako vai kirjeistä. Mutta selvästi hän elää
sydämessäni. Kiitos, eno, niistä kirjeistä, jotka silloin sain!
Tiedätkö, luin niitä juuri...

Taas varjo kulki Kotkan kasvojen yli.

-- Helmi, en tehnyt oikein, kun annoin ne sinulle. Minä soisin, että ne
poltettaisiin.

-- Miksi? -- kysyi Helmi hämmästyneenä.

-- Monesta syystä. Sinunkin tähtesi.

-- Minä olen niistä äärettömän onnellinen! Ne ovat antaneet minulle
äitini muiston. Ne ovat solmineet hänelle marttyyriseppeleen, melkein
pyhimysseppeleen...

-- Niinpä niin, lapseni. Pyhimysseppeleet eivät sovellu ihmisille.
Niitä emme saa kietoa rakkahimmankaan pään ympärille. Herramme Jeesus
yksin on mahdollinen saamaan kunnian, ja hän antaa armosta kruunun,
kenelle hän tahtoo.

-- Olihan äiti kumminkin marttyyri, -- sanoi Helmi arasti, ikäänkuin
ihmetellen, eikö hän saisikaan vastakaikua sille, mikä pyhänä tulena,
juuri enon vaalimana tulena hehkui hänen sydämessänsä, -- tarkoitan,
kärsihän hän viattomasti, kuolihan hän niinkuin karitsa, toisten
syystä...

-- Isäsi syystä, tahdoit sanoa?

Helmi painoi päänsä alas.

-- Lapsi, minun tulee sinulta pyytää anteeksi, pyytää hartaasta
sydämestä. Sanoit, että olen antanut sinulle äitisi muiston. Ainakin
olen isäsi muiston turmellut sinulta. Se oli suuri synti ja korvaamaton
tappio.

-- Nyt minä sinut ymmärrän, Kotka-eno! Sinä olet hyvin jalo. Oi, älä
pelkää, että olisit vahingoittanut minua. Totuus ei koskaan vahingoita.

-- Totuus voi olla yksipuolinen ja tyly. Rakkaus peittää kaikki,
ja kuitenkin se näkee syvimmälle. Minä olin hyvin vähän käynyt
taivaallisen Mestarin koulua.

-- Eno, sinä vaan syytät itseäsi. Olenhan minäkin kokenut jotakin.
Ei minun tarvinnut kirjeistä lukea, millainen isäni oli. Joka päivä
minä sen tunsin, että olin kuin erämaan vaeltaja, niinkuin kukkanen
vieraassa maaperässä...

-- Helmi, lapsi, vaikene! Jumala tietää, mihin hän kukkasensa istuttaa.
Ne olosuhteet, joihin meidät on pantu, ovat meille parhaat mahdolliset.

-- Sinä et tiedä, eno, millaista minun elämäni on ollut. Jo aivan
varhain. Minä rakastin kaikkea kaunista, eikä kukaan minua ymmärtänyt.
Kerrankin isä oli ostanut minulle viheriäisen esiliinan. Voitko
ajatella ruohonviheriäistä esiliinaa? Ja ennestään minulla oli räikeän
sininen hame. Täti tahtoi panna yht'aikaa ne minun ylleni, kun menin
vieraisille. Minä en ottanut, ja minulle annettiin vitsaa. Kun se oli
lopussa, muistan, että sanoin iloisesti: "Kiitos, saanko minä nyt mennä
ilman esiliinaa?" He joutuivat aivan ymmälle. Minä sain mennä.

-- Juuri niinkuin minä, -- sanoi eno puoliksi itsekseen. -- Kotkan
poikanen.

-- Minun piti oppia taloustoimia, käsitöitä ja muuta kaikenlaista,
mikä ei minun luonteelleni sopinut. Eno, tiedäthän miltä tuntuu, kun
lintunen pannaan kuormaa vetämään? Hän nääntyy, ellei Jumala lähetä
pelastusta. Juuri niin kävi äidinkin.

-- Tai hänestä tulee väkevä kotka. Siivet kasvavat ja vahvistuvat, ne
nostavat kuorman kevyesti, ja lintu liitää korkealle. Jumala ei aina
pelasta kuormasta, hän kasvattaa kantamaan sitä. Minä toivon, Helmi,
että pienet vastuksesi ovat sinua karaisseet.

_Pienet_ vastukset? Mitä eno tarkoitti? Hänen katseensa oli
sanomattoman hellä, mutta sanat kovat kuin kivi.

-- Mutta itsehän sinä, eno, kirjoitit minulle! -- huudahti Helmi. --
Kirjoitit, että äidin "sävellintunen" soittaisi huoletonna, sillä Luoja
antoi sille sävelten lahjan.

-- Olen pyytänyt sinulta anteeksi kirjeitäni. Paljon pahaa olen niillä
saanut aikaan.

-- Eno, minä en ymmärrä sinua! Odotin sinua niinkuin tähden valoa
pimeälle tielle. Luulin tuntevani sinut. Muistanhan, kuinka sinä tulit
taivaan enkelinä silloin kun minä olin kasvava tyttö. Sinä osotit
minulle muutamana päivänä enemmän hellyyttä kuin olin saanut osakseni
kuuteen vuoteen, sitte äitini kuoleman. Lähtiessä sinä itkit, heitit
syliini nämä kirjeet ja vielä kerran palasit suutelemaan minua. Etkö
sinä enää ole hellä minulle?

Eno kumartui ja suuteli hänen otsaansa jälleen.

-- Helmi, Helmi, etkö käsitä, että sanani soivat ankarilta juuri siksi,
että sinua rakastan? Elämä on kuitenkin suuri hautausmaa. Meidän on
pakko yhtenään astua yli toiveittemme multakumpujen. Kristitylle se
on hautausmaa kaksin verroin. Hänen täytyy antaa oma itsensä ristin
kuolemaan, eikä se ole helppoa. Kiitä Jumalaa, että hän näkee vaivaa
sinusta! Kiitä kärsimyksistä!

Helmi vaikeni. Tuli niin ihmeellinen oltava. Hän tunsi enosta
pettyneensä, ja kumminkin hänen sydämessänsä versoi väräjävän odotuksen
oraita, ikäänkuin kevät olisi lähestynyt.

Hänen mieleensä muistui se päivä, jona hän uudisti kasteensa liiton.
Opetus oli ollut elävää ja vakavaa, se oli jättänyt jäljet jokaiseen.
Silloin Helmikin oli sanonut Jeesukselle: "Ota minut omaksesi! Jumalan
Karitsa, sinua tahdon seurata, jos minne viet!"

Sinä päivänä hän oli saanut enolta Ameriikasta kirjeen ja sormuksen.
Sormus oli yhä vieläkin hänen sormessansa. Siihen oli merkitty juuri
se lause: "He seuraavat Karitsaa, mihin ikänä hän menee." Kirje ei
kuulunut sarjaan, jota hän tänään oli katsellut. Se oli todellinen
lähetetty kirje, täynnä palavan rakkauden ja kehoituksen sanoja.
"Helmi, anna itsesi Jeesukselle! Se on elämän ainoa onni. Äläkä
sitte onnu puolelle ja toiselle. Maksakoon mitä tahansa, ole ehjä
ja kokonainen! Ole kotkatyttönen, joka ei pelkää avaraa taivasta ja
huimaavia korkeuksia. Älä milloinkaan anna katkaista siipiäsi. Tule
siksi, miksi Jumala on sinut aikonut: hänen Poikansa kuvan kaltaiseksi.
Hän oli kotka ja karitsa samalla kertaa. Helmi, seuraa häntä, vaikka se
särkisi sydämesi! Se on onni kuitenkin."

Eikö siitä soinut sama sävel kuin enon äskeisistä sanoista? Eikö tämä
ollutkin se Kotka-eno, jossa hän näki ihanteensa?

Oli, juuri hän. Ja Helmi ojensi hänelle molemmat kätensä. -- Sinä olet
oikeassa, eno. Kiitos, että olet tullut ohjaamaan minua. Onko aivan
totta, että tulit minun tähteni? Kuinka on mahdollista, että olen
sinulle niin rakas?

Eno siveli hänen pehmeitä hiuksiansa. Hänen silmissään oli miettivä,
melkein uneksiva kaukokatse. Sitte hän kääntyi tytön puoleen.

-- Minä kerron sinulle jotakin. Sinä tiedät, että lähdin
siirtolaispapiksi Ameriikkaan. Ei heillä silloin ollut sielunpaimenia,
niinkuin nyt. Kun olin herätykseen tullut, paloi tuli sydämessäni.
Tahdoin laskea itseni Jumalan alttarille uhriksi. Ei ollut helppo
lähteä, mutta minä lähdin kuitenkin. Minä kiitän Jumalaa kovimmastakin,
mitä sitä ennen olin kärsinyt, sillä muuten en olisi voinut
kaivaa syvää hautaa, johon onneni itse multasin. Oi Helmi, kun on
vapaaehtoisesti tarjonnut kaikkensa, silloin on kiitollinen, jos Jumala
jonkun murusen antaa takaisin sydän raukan viihdykkeeksi. Minä sain
enemmän kuin murusen, sain sinut. Etkö ymmärrä, että olet minulle
kallis?

-- Eno, uskallanko kysyä?

-- Mitä, Helmi?

-- Sinä et ole mennyt naimisiin. Oletko rakastanut kerran?

Helmi kuiskasi sen sykkivin sydämin. Hän pelkäsi olleensa liian rohkea.

-- Älä kysy. Itsekäs sydän pyytää paljon, mitä Jumala ei ole antanut.

-- Tarkoitatko siis, että rakkaus on synti? -- huudahti Helmi
levottomana.

Kotka liikahti äkkiä, luoden tyttöön läpitunkevan silmäyksen.

-- _Sinä_, Helmi, olet siis rakastunut? -- Sanoista soi kuin syvä
pettymys.

Helmin poskille kohosi polttava puna ja hän joutui hämillensä.

-- En, eno... minä vaan tarkoitin... mitenkä minä olisin rakastunut?
Tietysti minulla on ystäviä, mutta...

Eno oli hetken vaiti. Sisäinen mielenliikutus lainehti hänen
rinnassansa. Sitte hänen äänensä oli hyvin lempeä, kun hän jälleen
puhui.

-- Ehkä Jumala sinulle antaa kirkkaan tien. Hyvää yötä nyt, lapseni.
Olen matkasta väsynyt.

Riitta täti oli juuri tulossa muistuttamaan, että oli keskiyö.

-- Jatkakaa huomenna, kyllähän puhumista riittää.

-- -- --

Paavali Kotka sulki oven, etsi kukkarostansa pienen avaimen ja avasi
käsilaukkunsa. Hän otti esille yötarpeet ja raamatun, sitte jotain joka
helähti. Se oli valokuvakehys laseinensa. Siitä katseli nuoren tytön
kuva. Hyvin hento, hyvin vaalea.

Kiihkeästi hän peitti sen monilla suudelmilla ja monilla kyynelillä.

Mitä auttaa, jos luulee lemmen haudanneensa? Mitä auttaa multa, joka
arkulle kumajaa? Lempi elää kuitenkin...

Nopeasti hän pisti kuvan takaisin laukkuun ja kiersi lukon kiinni. Hän
jäi istumaan pöydän ääreen pää käden varassa. Tunteet ja ajatukset
ajelivat toisiansa.

Miksi hän oli jättänyt siirtolaiset, ne joiden tähden hän kerran uhrasi
kalleimpansa?

Eiväthän he häntä nyt enää tarvinneet. Oli tullut toisia työntekijöitä,
yhtä hyviä, ehkä parempia kuin hän. Helsingissä oli papin virka
avoinna. Hän oli hakenut ja päässyt ehdolle. Täälläkin oli tehtävää
yllin kyllin, enemmän jokaisella paikalla kuin yhden miehen voimia
riittikään. Sanotaan, että voimat ovat pääoma, josta ei koskaan pidä
käyttää muuta kuin korot. Hän ei tahtonut olla niin säästäväinen. Jos
Herra tarvitsi, oli pääomakin kaikki tarjona. Se oli ainoa, mitä hän
nyt enää voi antaa.

Ville Hartikka oli Kaarinan rahoilla ostanut suuren kivimuurin ja
muuttanut Helsinkiin sitä hoitamaan. Paavali Kotka oli lahjoittanut
koko omaisuutensa köyhille ja kurjille. Sadat häntä kaivaten
siunasivat, kun hän palasi kotimaahan.

Sadat siunasivat -- sadat kirosivat.

Ei hän siitä välittänyt. Niin tapahtuu aina, kun Jumala ja perkele
käyvät sotaa.

Mutta ellei hän saakaan virkaa, johon hän on vaalissa? No niin,
onhan muita paikkoja. Suomessa ei ole pappeja liiaksi, juuri äsken
sanomalehdissä valitettiin niiden puutetta.

Miksi kumminkin sydänalaa omituisesti kaiveli tämä ajatus, se että joku
toinen voisi saada Helsingin viran? Miksi melkein tuntui kuin hän siinä
tapauksessa olisi turhaan tullut Ameriikasta kotiin?

Siksi, että on olemassa hienon hienoinen hopealanka, joka hänet
yhdistää pikku tyttöseen. "Rakasta Kaste Helmeä!"

Siksi, että Helsingissä on kivimuurien keskellä keltainen puutalo,
jonka ikkunoilla ennen ruusut kukkivat ja kanarialintunen lauloi.
Verhojen välistä katseli vaaleakutrinen pää, nyökäten tervetultua,
kun nuori ylioppilas palasi heprean ja jumaluusopin luennoilta. Ja
Helsingissä on myöskin katu, joka siltä talolta johtaa pois ja ulos,
suurelle portille, meren rannalle ja kuusen alle. Ei hän ole vielä
käynyt sitä tietä, mutta hän tietää, että sinne on viety keltaisen
talon kaikki ruusut, valkeat ja punaiset. Eivätkä entiset asukkaat sen
jälkeen enää viihtyneet talossansa. He myivät sen ja muuttivat muuanne.

Siksi vielä, että sydän parka myöskin pyytäisi osaansa. Hän kuvitteli,
että tyttö, joka oli orvoksi jäänyt, antaisi koko hellyytensä
yksinäiselle enolle.

Mitä jos eno onkin tarpeeton? Jos löytyy jo toinen, joka tyhjän
sijan on täyttänyt paremmin kuin eno koskaan olisi voinut? Houkkio,
sinä unohdat, että lapsi on kasvanut neitoseksi. Nuori nuorelle,
sykkivä sydän toiselle elämän keväässä sykkivälle. Mitä on viileä
sukulaisrakkaus tämän tunteen rinnalla, tämän suuren ja suloisimman?

Kotka pyyhkäisi otsaansa, joka tuntui kuumalta. Lientyneet piirteet
lujistuivat jälleen.

Niin, se oli tie -- hänen tiensä. Kuinka monta kertaa Herran täytyi
opettaa, ennenkuin hän oppi sen?

    Ota, jos sydäntä kirveltääkin,
    lähemmä ristiäs saata vain...

Hänen katseensa kohosi ylös, ja sielun silmillä hän näki
ristiinnaulitun, orjantappurakruunu otsallansa. Eikö se riittänyt
hänelle? Hänen sydämensä suuri, pyhä lempi, tämä yksi ja ainokainen!

Helmi oli ojentanut kätensä, sanoen: "Kiitos, eno, että olet tullut
ohjaamaan minua." Olkoonpa niinkin, että Helmin sydän oli maallisen
ystävän valinnut. Hänen sielunsa tarvitsi taivaallista. Helmin sielun
ohjaamiseen eno oli kutsuttu.

Nyt hän tiesi, että heidän kuitenkin tuli kulkea käsitysten. Hänen oli
oikeus jäädä Helsinkiin, hänen täytyi jäädä. Ellei hän vakinaista papin
paikkaa saisi, pyytäisi hän jäädä apulaiseksi, vaikkapa ilman palkkaa.
Kyllä Jumala kotkanpojat ruokkii.

Silmä selvänä, mieli varmana hän riisuutui, sammutti lampun ja painui
rukoukseen.



IV.

Helmin ystävät.


Seuraavan päivän iltapuolella Helmi pujahti omasta asunnostansa talon
pihalle ja siitä ylös toisia portaita, neljänteen kerrokseen asti.

-- Terve, Helmi!

-- No siinäpä sinä olet!

Nuori valkotukkainen mies ja ilosilmäinen, punaposkinen rouva
ottivat hänet eteisessä vastaan. Maisteri Arvi Toivio, viransijainen
luonnontieteen opettaja, ja hänen pikku vaimonsa Hertta.

-- Me olemme juuri paistaneet lättyjä, kuuleppas! Tulit parahiksi.
Nyt puuttuu vain Aimo. Hänet kutsuttiin jo kolmanteen umpisuolen
leikkaukseen tänäpäivänä.

-- Älä tuki korviasi, älä hirmustu, Helmi! Mitä jos sinun joskus
pitäisi olla semmoisessa mukana? -- Arvi Toivion ääni oli
veitikkamainen, leikillä kiusoitteleva. -- Joutuisit sairaanhoitajaksi,
kuinkas sitte?

-- En ikinä! -- Helmi heitti huivin hartioiltansa ja astui Hertan
kanssa käsikkäin kodikkaaseen ruokasaliin, joka samalla oli
vastaanottohuoneena. -- Minä en tiedä mitään niin kauheata. Toivon,
että kelpaan edes epäsoitannollisten lasten harjoitusmestariksi, ellen
muuhun.

-- Älähän pahastu, lupa leikkiä laskea. Kyllä me tiedämme, että sinä
et ole tavallisia kuolevaisia. Vai harjoitusmestariksi? Ensi luokan
taiteilija sinä olet, yläilmojen yli-ihminen --

-- Arvi, jätä hänet jo rauhaan, -- torui Hertta yhtä uhkuvan iloisena
kuin miehensäkin. -- Olkoon hän vaan ilmojen lintu, hän on kumminkin
meidän herttainen, kultainen ystävämme. No Helmi, älä nyt suotta
ole noin totinen. Aikanaan sinä opit leikkauksista kuulemaan, jos
tarvitaan. Tulithan sinä talouskoulussakin toimeen, et vallan usein
kaakkuja polttanut, vaikka sinulla onkin soittosormet. Mutta kuule,
kerroppa nyt jotakin. Me olemme hyvin uteliaat. Enosi tuli siis eilen?

-- Kyllä hän tuli.

-- Sanot sen juuri kuin et olisikaan erityisen ihastunut.

-- Semmoisiahan ne tytöt ovat, tuulihattuja, aina arvaamattomia, --
alkoi Toivio jälleen vallattomana, silmää vilkuttaen.

Ovikello helähti, Hertta pyörähti avaamaan.

-- Nyt Aimo tulee. Arvi, huudappas kyökkiin. Ai, mutta Leena onkin
ulkona. -- Johan sinä pääsit, Aimo -- katso kuka täällä on! -- Niin,
Leenan minä lähetin asioille, tulkaa itse noutamaan lättyjä! Aimo,
sinäkin saat lättyjä.

-- Kiitos, kiitos, -- vastasi reipas ääni. Eteisestä astui ruokasaliin
sorja, harteva nuorukainen. Ei hän ollut kaunis eikä hän ollut ruma.
Hänellä oli avonainen katse ja puhdas otsa.

Helmi tervehti häntä keveästi punastuen. Ei hän koskaan ennen ollut
punastunut tervehtiessään Aimo Lehtistä, Hertan veljeä. Näkiväthän he
toisensa melkein joka päivä. Mitä siinä oli punastumista?

Helmi ei tietänyt minkätähden hänen mieleensä johtui enon eilinen
kysymys, joka soi vääjäämättömältä vakuutukselta: "Sinä, Helmi, olet
siis rakastunut?"

Kehen muuhun hän olisi voinut olla rakastunut, ellei Aimoon?

Helmi oli ollut Hertan parina talouskoulussa, tuli hyväksi ystäväksi
ja pääsi morsiusneitoseksi häihin, jotka vietettiin maalla Hertan
vanhempain kodissa. Aimo oli hänen sulhaspoikansa. Helmi ei koskaan
ollut osannut ajatella, että häät voisivat olla niin hauskat. Hän oli
aina kuvitellut vakavaa, melkeinpä pelottavaa juhlallisuutta, joka saa
morsiamen itkemään ja vierittää häävieraiden sydämiin kylmiä väreitä.

Nuori pari muutti asumaan Helmin kivimuuriin, neljänteen kerrokseen,
jossa oli halvinta. Hertan vanhemmat olivat kyllä varakkaat, mutta
tytär arveli, että oli hupaista elää niukemmallakin, kunhan se vaan
tapahtui kuluilla oman kullan kukkarosta. Helmi puolestaan pyysi
vuokraa kaksisataa markkaa vähemmän kuin entiseltä asukkaalta ja
toimitti kaikkiin kolmeen huoneeseen oikein sievät uudet seinäpaperit.
"Hertalle herttaista". Yhdessä mallissa oli mansikanoksia ja heinän
helpeitä. Sen huoneen sai Aimo, lääketieteen kandidaatti, joka
opintojensa tähden oleskeli Helsingissä, asuen siskonsa nuoressa
kodissa.

Ei Helmi koskaan ennen ollut ajatellut, että hän olisi rakastunut
Aimoon. Eikä suinkaan hän ollutkaan...

-- -- --

Hertta otti hellan syrjältä kukkuraisen lättyvadin, Arvi etsi kaapista
sokurin, Aimo sai tuoda lautaset ja Helmi lusikat.

-- Kas näin, nyt pidämme pitoja. Vähänhän nämä ovat jäähtyneet, olisi
pitänyt panna uuniin tai syödä heti. Mutta seurassa on hauskempi syödä
jäähtyneitäkin, eikös ole?

Kaikki vakuuttivat, että Hertta oli oikeassa. Ja niin syötiin ja
pakinoittiin.

-- Onnistuiko leikkaus hyvin? -- kysäisi Toivio Aimolta. -- Kuinka
mädän lisäkkeen sinä tällä kertaa --

-- Mutta Arvi, onko tämä nyt lättykeskustelua! Etkö näe, että Helmiltä
jää pala kurkkuun?

Hertta nauroi sitä sanoessaan, mutta Aimo ei viitsinyt nauraa.

-- Antakaa minun täällä olla vapaa niistä asioista. Lääkäritkin ovat
ihmisiä.

-- No ihmisiä tietenkin --

-- Pitkin päivää täytyy kovettaa sydämensä ja olla kylmäverinen kuin
teurastaja, muuten kaikki on hukassa. Suokaa minullekin vähän lepoa,
kodikkaisuutta ja elämän runoutta.

-- Elämäsi runous, se on viulu, -- sanoi Helmi sydämellisesti.

-- Mutta viulua en voi soittaa, ellet sinä säestä.

-- Kodikkaisuus, se on sitte sama kuin Hertan paistokset, -- tokaisi
Arvi, pyörittäen suuhunsa kokonaisen lätyn yhdellä siemauksella.

-- Jospa nyt soisitte Helmillekin sananvuoroa, -- kehoitti Hertta. --
Me emme vielä saaneet kuulla hänen enostansa mitään.

-- Meidän piti soittaa, -- keskeytti Aimo. Hän ei näyttänyt olevan yhtä
utelias kuin Hertta.

-- Soitetaan vaan, niin minä tulen iloiseksi taas. On aivan kuin paino
sydämelläni. En tiedä mistä se johtuu.

-- Minä arvaan, -- sanoi Aimo lyhyesti. -- Sävellintunen tarvitsee
päivänpaistetta. Tummat pilvet eivät ole häntä varten. -- Tule, Helmi.
Tässä on muutamia viulusovituksia Wagnerin oopperoista. Tämä on
Mestarilaulajista. Säkenöivä, riemuisa, raikas -- tule koettamaan!

He soittivat yhdessä erinomaisesti. Helmeilevä sävel leikki laulavan
ympärillä kuin kevätaamun auringonsäde; laulava lepäsi ja soljui
helmeilevässä, niinkuin puro kukkaisella niityllä.

Mutta yhtäkkiä Helmi eksyi tolalta pois. Säde peittyi pilveen, pilvi
alkoi nyyhkyttää.

Aimo lakkasi soittamasta.

-- Mikä sinua vaivaa, Helmi? Etkö tahtoisi olla avomielinen. Voit
luottavasti kertoa meille, ole varma siitä.

-- Ei se mitään ole, -- kuului nyyhkytysten seasta. -- Hyvin joutava
asia.

-- Eikö eno tuonut lapselle tuliaisia? -- yritti Arvi lyödä leikiksi.
Mutta Herttakin huomasi, ettei pila ollut paikallansa, ja loi mieheensä
pidättävän katseen. Aimon silmät säihkyivät; hän ei kuitenkaan ehtinyt
mitään sanoa, ennenkuin Arvi hyväntahtoisena, mielipahoillaan laski
kätensä yhä rajummin nyyhkyttävän Helmin olalle.

-- Anna anteeksi, en minä pahaa tarkoittanut. Tiedäthän, että minä
olen parantumaton veitikka, mutta on minulla sydänkin. Kerro nyt. Vai
menenkö _minä_ pois?

-- Ei, älkää välittäkö. Tuhma minä olen, -- sai Helmi sanotuksi. --
Soitto vaan oli niin kaunista ja iloista, että... että minä muistin
turhia surujani.

-- Puhummeko nyt mieluummin muista asioista? -- kysyi Aimo.

Helmi pudisti päätänsä.

-- Voinhan minä kertoakin. Ettehän naura minulle? Tai naurakaa jos
tahdotte. Muistatko, Hertta, niitä sammalvihreitä päällisiä, jotka minä
suurella vaivalla sain hankituksi enon kammariin? Ei hän huoli niistä,
ei hän huoli koko huonekaluista.

-- Mitä?

-- Miksi hän ei huoli?

-- Ne ovat liian hienot hänen mielestänsä. Kaikki on viety
varastohuoneeseen ja vinnille.

-- Tyhjät seinätkö hänelle jäivät? -- kysyi Arvi, taas hyvällä tuulella.

-- Ette voi arvata, kuinka rautaisen jäntevä ja kuinka toimekas eno
on. Jo ennen aamiaista hän puheloitsi sinne ja tänne. Syötyä hän lähti
ulos, tuli kotiin, kutsui talonmiehen ja toisen miehen, ja sitte he
nostivat kaikki pois, jotta tosiaankaan ei ollut muuta jäljellä kuin
tyhjät seinät.

-- Ja sinä kun puuhasit niin paljon ja järjestit kaikki parhaasi
mukaan! -- huudahti Hertta surkutellen.

Helmi nielaisi kyyneleen ja kertoi edelleen.

-- Vankilan varastosta hän sai pari pöytää, kaappeja ja tuoleja.
Ne olivat puiset, osittain valkoisiksi maalattuja, osittain
maalaamattomia. Puuseppätehtaasta tuotiin pölkkyjä ja pitkiä lautoja
penkeiksi. Vuoteeksi hän valitsi harmonikkasängyn. Suuri maalipönttö
ja iso pensseli hänellä myöskin oli uusien tavaroittensa joukossa. Hän
aikoo itse maalata.

-- Kyllä hän sentään on intresantti, -- virkkoi Hertta vilkkaasti.
-- Luulen, että huoneesta tulee omituisen kaunis. Mutta minä säälin
sydämeni pohjasta sinun hukkaan menneitä vaivojasi, ja joka tapauksessa
semmoinen menettely --

-- Semmoinen menettely on tylyä ja kiittämätöntä, -- sanoi Arvi, tällä
kertaa täydellä vakavuudella.

-- Aivan Paavo Kotkan tapaista, -- mutisi Aimo, kääntyen toisaanne.

Viimemainittuja sanoja Helmi ei kuullut, edelliset hän kuuli.

-- Älä moiti enoa, Arvi, -- sanoi hän värähtävin huulin.

-- Itsehän annoit meille moitteemme aiheen, ja sinulla on siihen täysi
syy. Mutta kuules, pikkuinen Helmi, tavallaan minä onnittelen sinua.
Viime viikkoina olen usein ajatellut, että sinun pääsi on vähällä
mennä viiroon. Anna puolijumalasi romahtaa kokoon, niin olet paljon
onnellisempi.

Helmiä kovin loukkasi Arvin puhe. Se oli puoleksi leikkiä, mutta
pohjaltaan täyttä totta. Sitä oli vaikea kuulla.

Yhtä vaikeata oli eilen ollut, kun eno sanoi äidistä: "Pyhimysseppeleet
eivät sovellu ihmisille."

On katkeraa, on mahdotonta elää, ellei saa rajattomasti ihailla
ketään koko maailmassa! Edes kuollutta, tai jotakuta, joka on kaukana
merten takana. Ehkä ihannekuva ei kestä likeistä kosketusta, ehkä se
todellakin romahtaa... Silloin, silloin olisi onnellisempaa kulkea
yksin ja hyvässä uskossa kaukaa ihailla sitä mikä ei olekaan mitään...

-- Minä en yleensä harrasta pappeja, -- kuului Hertta sanovan. -- Ne
ovat olevinansa.

Helmi ponnahti katkerista ajatuksistansa. Mihin hän oli joutunut?

Hyvä Jumala, anna minulle anteeksi!

Eikö tapaus tosiaankin ollut turha ja mitätön? Eikö hän tehnyt tikusta
asiaa? Enolla oli omat syynsä, oma makunsa. Olisiko Helmi itse pitänyt
siitä, että hänelle olisi työnnetty huoneen kalustus, joka syystä tai
toisesta oli hänelle vastenmielinen?

Ainakaan Helmi ei nyt ollut kauniisti tehnyt. Hän oli ystävilleen
mustannut enoansa, vieläpä saanut Hertan puhumaan pahaa papeista moisen
vähäpätöisyyden tähden.

Helmi häpesi. Kesken soittoa hän lisäksi oli itkenyt, Aimon nähden.

-- Nyt minä olen pilannut lättykemunne, -- sanoi hän, nousten istualta.
Lujatahtoisella ponnistuksella hän karisti pois herkkyyden jätteet.
-- Älkää olko millännekään, jatkakaa, minä lähden. Uskon, että eno
kaikesta huolimatta on oikeassa. Luotan pappeihin ylimalkaan ja häneen
erittäin. Ei se niin vähästä järky.

-- Helmi! -- sanoi Aimo pyytävästi, astuen lähemmäksi askeleen.

Silloin Helmiltä lujuus laukesi.

-- Tunnettehan te lintunne, hän sanoi. -- Milloin pääsky, milloin
kotka, milloin -- hyttynen, joka turhia hyräjää. Nyt minä soitan.

Hän istui pianon ääreen. Sävelet pyysivät anteeksi, sävelet liensivät
tyhjiin mielipahan ja pettymyksen, ne nostivat lämmön laineita, ne
helähtivät laulamaan keväästä, nuoruudesta ja jostakin hellästä,
sanomattomasta...

Lopetettuaan hän nousi, ojensi kätensä ystävilleen ja lähti, huulilla
onnen hymy.

-- -- --

-- Minun olisi tullut häntä varoittaa, -- sanoi Aimo miettiväisenä.

-- Ne ovat vanhoja asioita, siitä on pitkä aika.

-- Siksipä sinä Hertta et voi niitä arvostella, ja Arvi tietää ne
pelkältä kuulemalta.

-- Emme voi niihin koskea. Helmillä ei ole aavistustakaan. Sanoinhan
minä jo hyvin paljon ja Arvi vielä enemmän...

-- Tiedän sen, sanoitte turhiakin. Mutta pitäkää varanne, minä pidän
myöskin. Se ainoa piirre riitti, jonka Helmi kertoi. Paavali Kotkan
kovuus ja yksipuolisuus on entisellään, tai oikeammin sanoen, se
tietysti on kasvanut. Niin käy aina sellaisten ulkokullattujen.
Rakkaudesta he puhuvat, mutta heidän erikoisalansa on sydänten
särkeminen. Helmin sydäntä hän ei saa särkeä, siitä on edesvastuu
meidän.

Sinä iltana tehtiin Hartikan kivimuurin neljännessä kerroksessa, Hertan
tyhjentyneen lättyvadin ympärillä, luja kolmiliitto Paavali Kotkaa
vastaan. Yhdelle liittolaiselle se ei ollut leikkiä, se oli kirvelevä
totuus.

Helmi ei todellakaan aavistanut mitään, itse asianomainen tietysti
vielä vähemmän. Hän pyyhki juuri viimeisiä pensselinvetoja
penkkeinänsä, ja Helmi seisoi vieressä, ihmetellen kuinka huone oli
puhtoinen, tyylikäs ja todella ihastuttava. Hänen sydämensä suli vallan
vahaksi, kun hän valkoiselta pöydältä löysi ompelemansa kirjoitusmaton
ja kynänpyyhkimen.

-- Eno kulta, sinä olet todellinen esteetikko!

-- Mitä lienenkin, uskaltavathan ainakin rantajätkät ja kerjäläiset
istua näille penkeille.

Helmi katseli enoa hohtavin silmin. Hän oli kuitenkin ihanteen kuva.
Hän oli oikea mies. Hän oli sen Mestarin seuraaja, joka tuli köyhäksi
köyhien tähden.

Jumala häntä siunatkoon!



V.

Työmailla.


Paavali Kotka saarnasi vaalia täysille kirkoille. Moni
ruotsalais-suomalainen eukko, joka oli käynyt aamusaarnassa, meni vielä
päiväsaarnaakin kuulemaan. Kotkalla oli kaunis messuääni, eikä hän
tietysti paperista saarnannut. Se nyt tosin ei ollut mitään tavatonta,
siihen oli Helsingissä kyllä osittain totuttukin. Tavatonta oli se,
että kun hän kiinnitti mustat silmänsä kuulijaan, tuntuivat ne katsovan
aivan sisimpään asti, ja kun hän kantavalla, soinnukkaalla äänellä
sanoi sanan, kävi se läpi luiden ja ytimien, milloin tuomion torven
pauhulla, milloin laupeuden lempeänä tuulenhyminänä.

Hän piteli koko seurakuntaa käsissänsä. Monelle se tuntui
tuskalliseltakin, mutta samalla se viehätti. Se, joka oli ensimmäisellä
vaalisijalla, veti kaiken aikaa nukuttavasti yhtä nuottia, ja se, joka
oli kolmannella, katsoi tuon tuostakin kirjansa väliin. Sitäpaitsi hän
kerran ennen oli esiintynyt puoluekokouksessa ja joskus kirjoittanut
valtiollisiin sanomalehtiin. Kotka oli tullut Ameriikasta, se oli hänen
paras suosituksensa. Ei kukaan oikein tietänyt hänen valtiollista
kantaansa. Muuan itsevalittu lähetystö oli ennen vaalipäivää käynyt
kysymässä, mutta oli saanut vastaukseksi: -- Minä olen Jumalan
palvelija. -- Siis jokaisella puolueella oli vielä tilaisuus tavoitella
häntä.

Oliko hän evankeelinen? Oliko herännäinen? Ei, hän on täysverinen
sosialisti, sanoivat toiset. Riitta neidin palvelustyttö oli puhunut
maisteri Toivion Leenalle ja Leena oli kertonut ajuri Vilkreenille ja
Vilkreenin vaimo oli kuullut talonmieheltä melkein samaa, että pastori
piti vanhaa ja nuorta neiti Hartikkaa jumalattomina yläluokkalaisina ja
oli puhdistanut huoneensa niinkuin Jeesus puhdisti ruoskalla temppelin,
ja itse hän makasi kovalla puualusella, koska kerjäläistenkin niin
täytyy maata, ja köyhiä varten hän olikin tullut Ameriikasta asti. --
Toiset eivät tahtoneet kuulla semmoista. He sanoivat, että Vilkreenin
vaimo juoruaa. Mutta he olivat päättäneet äänestää Kotkaa, koska hän
oli raittiusmies. -- Hiljaisten uskovaisten piirissä ei tahdottu vielä
langettaa arvostelua. Oliko Paavali Kotka heidän miehiänsä? Ken tietää?
He olivat kumminkin tunteneet Jumalan hengen väkevän tuulahduksen,
ja silloin he eivät empineet vaalin suhteen. Jumala oli kyllä pitävä
huolen omasta asiastansa. Hän oli herättävä palvelijan mielensä
jälkeen. Tässä oli ainesta; esirukouksilla he tahtoivat sen kantaa
Jumalan istuimen eteen, parhaan Mestarin valmistettavaksi.

Niinpä tapahtui, että ensimmäinen, "nukuttava", sai
kolmenkymmenenseitsemän markan ja viidentoista pennin äänet. Kolmas,
"puoluemies", sai muutamia satoja omilta hengenheimolaisiltansa. Kaikki
muut äänet Kotka kokosi mitä erilaisimmista piireistä.

Silloin oli maaliskuu. Toukokuun ensimmäisenä päivänä hänen tuli astua
virkaan.

-- Niinhän se olisi, -- sanoi Martta, Hartikan nuori palvelustyttö.
-- Mutta oikeastaan pastori hoitaa virkaa jo nyt. En minä ole ennen
semmoista ihmistä nähnyt, joka raataa ja tekee työtä nääntyäkseen,
vaikkei kukaan pane pakkoa.

Martta oli oikeassa, mitä pastorin viranhoitoon tulee. Kun hänellä
ei vielä ollut saarnavuoroja kirkossa, saarnasi hän etukaupunkien
huviloissa kenenkään kutsumatta. Yhdistykset ja seurat huomasivat
pian sen tavattoman ilmiön, että Helsingissä löytyi työkykyinen
ja työnhaluinen puhuja, jolla oli aikaa. Ne iskivät häneen joka
puolelta, eikä hän antanut kieltoa kellekään. Sunnuntaisin hän saattoi
puhua neljässäkin paikassa. Viikolla hän tutustui sairashuoneisiin,
vankiloihin, pimeyden pesiin ja rauhan koteihin. Arvaamatta saattoi
avautua matala ovi jossakin Hermannin perukassa. Sisälle astui
mustatukkainen ja mustapartainen mies, joka ensin säikähytti lapset
itkemään ja aiheutti aran ja oudoksuvan katseen vaimonkin silmistä.
Kuka olisi uskonut, että hän hetken perästä istui hyvänä tuttuna
kaikkien keskellä? Nuorin ryysymekko keikkui hänen polvellansa,
riemusta nauraen, kun kello naksui korvan juuressa; toiset nielaisivat
viimeisiä vehnäpullan palasia hänen tuomisistansa, ja vaimo kuunteli
kyynelsilmin, kuinka lempeästi hän puhui Jeesuksen rakkaudesta.

Ensin hän vaan etsi muiden majoja, mutta pian alkoivat kädet kolkuttaa
hänen omaakin oveansa. Riitta neiti huokaili, että Martan aamu kuluu
kohta pelkkään pastorin huoneen siivoamiseen kaikenlaisten likaisten
ihmisten jäljiltä. Silloin Helmi keksi keinon: -- Täti, minä puhdistan
enon valkoiset penkit joka päivä, minä siistin hänen huoneensa
kokonaan! -- Täti ei voinut olla huomauttamatta, että eihän Helmi
koskaan ollut edes omaa lattiaansa pyyhkinyt. -- Vaikka vaan! Martta
tehköön sen vastakin. Mutta saatte nähdä, että eno on tyytyväinen
siivoojatyttöönsä.

Aamuhetkistä tulikin Kotkan ja Helmin herttaisimmat. Muuten he olivat
yhdessä surullisen vähän, arveli Helmi. Siihen ei mitään voinut. Helmi
oli paljon musiikkiopistolla, luki läksyjä kotona ja harjoitteli
soittoa vähintäin kolme tuntia päivässä. Kotka kulki omia teitänsä,
joiden pituutta kello ei määrännyt, ei edes aina ruoka-ajatkaan.
Iltasin hän melkein säännöllisesti oli poissa kokouksissa ja
yhdistyksissä.

Aamulla kello seitsemältä Kotkalle vietiin maitolasillinen ja pari
korppua. Silloin Helmikin tuli kahvikuppinensa ja istuutui hänen
viereensä.

-- Kauvanko olet jo ollut ylhäällä, eno?

-- Hiljaisen aamuvartion ajan.

Helmi arvasi, että aamuvartio voi olla hyvinkin pitkä. Sattui joskus,
että Kotka oli kalpea, niinkuin sellainen, joka on liian vähän nukkunut.

-- Eno rakas, sinä väsytät itseäsi.

-- Jeesus rukoili usein koko yön. Onko liikaa, että hänen palvelijansa
edes aamulla rukoilee?

-- Mutta nousisit myöhemmin ja tekisit vähemmän työtä.

-- Sinä olet ahkera omassa työssäsi, enkö minä olisi Mestarin työssä?

Helmin sydämeen koskivat sanat "omassa työssäsi". Hänellä oli salainen
tunne, että niihin kätkeytyi nuhde.

-- Saanko tänään tulla kanssasi jonnekin?

Kotkan silmät välähtivät ilosta.

-- Onko sinulla aikaa?

-- Ehkä... minä koetan. Jos soittaisin hiukan vähemmän... ja voinhan
ehdottaa Hertalle, että käymme vasta huomenna keväthattuja ostamassa.

Helmi siirsi kahvikupin ja maitolasin tarjottimelle.

Samalla Kotka otti kaapista valkoisen pitkän mekon. Helmi huudahti
hämmästyen ja punastui korvia myöten.

-- Eno -- lääkärin mekko?

-- Tai siivoojan. Minkätähden sinä sen tekisit puolestani? Jos haluat
auttaa -- niin, se on eri asia. No, alammeko nyt?

Helmi yritti estellä, mutta hän oli samalla äärettömän ihastunut ja
iloinen. Eno ei ollenkaan ollut kömpelö ja saamaton. Ameriikassa
totutaan kaikenlaiseen, varsinkin poikamiehinä ollen. Kilvan he
häärivät harjoineen ja riepuineen, ja kymmenessä minuutissa kaikki oli
tehty.

-- Tule nyt tänne, -- sanoi eno hellästi. -- Siihenkö jakkaralle tahdot
istua? Nojaa sitte polveeni hetkinen. Olethan voittanut minuutteja, nyt
on oikeus olla jouten.

-- Kertoisit jotakin elämästäsi, eno. Ameriikan oloista, suurista
rakennuksista, suomalaisista ja kaikesta muusta.

Kotka henkäsi syvään. -- Ah, lapsi, mieluummin en enää muistele niitä.
Ne ovat takanani kuin pitkä, raskas uni. Etehen elävän mieli.

Helmi ei sitä ymmärtänyt. Miksi eno ei mielellään kertonut siitä,
mikä oli rakkainta hänen sydämellensä? Tiesihän Helmi, että lähtö oli
aikoinaan ollut vaikea uhri, mutta enon rakkaus Jumalaan ja avuttomiin
Suomen siirtolaisiin oli ollut niin suuri, että hän kaikki siteet
ilolla katkaisi.

-- "Jokainen laulaa rakkahimmastansa --" lausui Helmi puoliääneen tutun
laulun säkeitä.

-- Mitä sanoit? -- Kotka näytti säpsähtävän.

-- Puhuin ajatuksissani.

-- Emmekö rukoilisi yhdessä? Pyysit tänään tulla kanssani, ja minun on
aikomus käydä kirurgisessa sairashuoneessa. Ehkä et ennen ole ollut
siellä?

-- En, -- sanoi Helmi. Hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään. Ilo,
pelko ja odotus siinä risteilivät. Sairashuone oli kauhun valtakunta,
mutta se oli myöskin Aimon jokapäiväisen elämän alue ja kallis sarka
enon työmaalla.

-- Niin, rukoillaan, -- jatkoi hän. -- Eno, hae minulle myöskin pari
rauhoittavaa sanaa!

Vastausta odottamatta hän lennähti pöydän luo ja otti raamatun. Se oli
silmänräpäyksen teko. Kirjan välistä putosi jotakin. Nuoren neidon
valokuva.

-- Helmi! -- huudahti Kotka, mutta hillitsi itsensä samassa hetkessä.

He katsoivat toisiinsa vaieten. Helmi ymmärsi nähneensä sellaista, mitä
ei olisi pitänyt. Kymmenet kysymykset nousivat hänen huulillensa, mutta
hän pidätti ne kaikki, kuiskaten ainoastaan: -- Anteeksi, eno.

Kotka sanoi: -- Sitä kuvaa ei ole kenenkään silmä nähnyt sen jälkeen
kuin minä sen sain.

-- Hän on suloinen, -- sanoi Helmi.

-- _Oli_ suloinen.

-- Vaan nyt...?

-- Suloisempi entistään, lilja Jumalan tarhoissa.

-- Oi eno...

Lämpiminä laineina Helmin tunteet tulvehtivat enoa kohden. Äkkiä hän
kietoi kätensä enon kaulan ympäri ja suuteli häntä.

He olivat molemmat syvästi liikutetut. Värähtävin äänin Kotka luki:
"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu". Sitte he
lankesivat polvillensa.

-- Herra, ota minut kokonaan! Ota Helmi kokonaan, ehjemmin päivä
päivältä! Anna voimaa luopuaksemme _kaikesta_ sinun nimesi tähden!

-- -- --

Helmi oli ensiksi vähän hajamielinen soittotunnille tullessansa, mutta
vähitellen hän pääsi vauhtiin, unohtaen koko muun maailman. Hänellä oli
läksynä Beethovenin sonate pathétique. Kun hän lopetti, oli opettaja
haltioissaan.

-- Minulla ei vielä koskaan ole ollut oppilasta, joka käsittäisi
Beethovenia niin hienosti ja syvästi kuin te. Teidän soitossanne on
hehkua ja lentoa ylenmäärin, mutta siihen yhtyy herkkä runollisuus,
niinkuin juuri äsken, siirtyessänne ensimmäisestä osasta adagioon. Voin
todellakin onnitella teitä.

Helmi ei sanonut mitään, hän punehtui ilosta. Ei ollut tapana, että
ijäkäs opettaja-taiteilija täten tuhlasi kiitoslauseita.

-- Näytettä varten me valitsemme jonkun näistä sonaateista, niin
vanhoja tuttuja kuin ne ovatkin. Niin, ei ole ensinkään helppo
soittaa vanhaa ja tavallansa kulunutta. Esimerkiksi kuutamosonaatti
on oikeastaan loppuun asti kilkutettu, mutta se on aina uusi ja
kuolematon, jos osaa valaa siihen yksilöllisen elävän hengen. Mitä
sanoisitte, jos ottaisimme sen?

-- Minä olen kuullut Reisenauerin sitä soittavan, -- sanoi Helmi
hämillään.

-- Ja pelkäätte minun ja yleisön vertailevan.

-- Niin.

-- Onhan teillä sitte ainakin ihanne mielikuvituksessanne mallina.

-- Mutta... mutta minä en _voi_ seurata malleja. Jos koetan, en osaa
edes sen vertaa kuin muuten. Olen varma, että minun monessa kohdassa
_täytyisi_ soittaa toisin, vaikka tietäisin ja muistaisin kuinka hän --

-- Juuri niin! -- huudahti opettaja, lyöden innostuksesta kätensä
tuolin selkäpuuhun. -- Siinä on juuri se, mitä minä toivoisin kaikilta
oppilailtani. Oma itsensä ennen kaikkea, mutta semmoinen oma itse,
jonka säveltäjämestarin henki on läpitunkenut. Nähkääs, Reisenauer on
lasisärmiö, ja minä olen, ja te myöskin. Kun aurinko paistaa särmiön
läpi, täytyy lasin heijastaa valoa omilla värivivahteillansa. Muutamat
ihmiset ovat särmiöitä, mutta eivät ole lasista, ja toiset ovat
lasista, mutta ovat pelkkiä litteitä levyjä eikä mitään värisärmiöitä.
Te kuulutte niihin oikeisiin. Siis te myöskin saatte soittaa
kuutamosonaatin ja näyttää mihin kykenette.

Koko tunti oli tavallisuudesta poikkeava. Se oli Helmille kuin
voittojuhla. Riemusta ja innostuksesta hehkuvana hän nuottilaukkuinensa
juoksi portaita alas.

-- -- --

Mikä suuri vastakohta! Jykevä ovi, sen äärellä vartija kojussaan.
Suuri, kajahteleva eteinen, pitkät käytävät ja omituinen löyhkä,
haavain ja lysoolin sekainen. Isot salit suorine vuoderiveineen,
tyynyineen, lakanoineen, peittoineen, jotka kaikki olivat niin
säännöllisesti asetetut, että melkein teki mieli epäillä, makasiko
niissä eläviä ihmisiä.

Paavali Kotka istui syrjimmäisen vuoteen viereen. Vahankeltaiset kasvot
kääntyivät häneen päin. Puolittain sammuneet silmät katselivat syvistä
kuopista.

-- Miltä nyt tuntuu?

-- Pian... minä... pääsen...

-- Jumalan rauha teille! Hyvä on nukkua Jeesuksen haavojen turviin. Te
olette kilvoitellut hyvän kilvoituksen.

Lekottava katse selveni ja kirkastui.

-- Kiitos...

Huoneen läpi astui kiireisin askelin nuori mies. Hän tuli
vastakkaiselta puolelta, eikä hänellä ollut valkoista mekkoa yllänsä.
Ei nyt ollutkaan lääkäreitten käyntiaika. Sentähden Helmi aivan
säpsähti, nähdessään että se oli Aimo. Hän tuli suoraan sen vuoteen
luo, jonka ääressä Kotka ja Helmi olivat.

Tuntui ihmeelliseltä tavata täällä. Aimokin näytti hämmästyvän.
Sairasasioista he eivät yleensä olleet edes keskustelleet. Aimo tiesi,
kuinka vaikeata kaikki sellainen oli Helmille.

-- Sinä, Helmi...

Kättä ojentaessaan hän huomasi Paavali Kotkan sairaan pääpuolessa.
Aimon kasvoihin tuli jäykkä ilme, hän teki nopean kumarruksen, viittasi
kädellään hiukan poispäin, käännähti ympäri ja kumartui sairaan puoleen.

Helmi olisi tahtonut esitellä enonsa, mutta ymmärsi, että sairaan tila
vaati lääkärin koko huomion.

-- Lapseni... näkisin...

Aimo kohotti päänsä. -- Pursimiehenkatu. Matka ei ole pitkä, ehkä on
vielä mahdollista ehtiä. Helmi, saisinko sinua pyytää? Tässä sairaalan
edessä on ajureita, ota, aja hänen kotiinsa. Tuo lapset. Näethän, minä
en voi päästä. Sinulle se on helpompaa kuin tänne jääminen.

Viimeiset sanat lausuttiin hellällä äänellä, ja katse kohtasi Helmin
katsetta. Se oli vaan silmänräpäys, sillä kohta Aimo taas ei nähnyt
muita kuin sairaan. Helmi oli jo käytävässä ja riensi nuolena pois.

Silloin Aimo tuokioksi kääntyi Paavali Kotkaan päin. -- Aimo Lehtinen,
-- sanoi hän nimensä, kiinnittäen silmänsä läpitunkevasti toisen
mustiin silmiin. Kotka peräytyi, hillitsi kohta itsensä ja tervehti,
puristaen Aimon kättä sanoja vailla. Sitte he jäivät keskenään
äänettöminä sairasta tarkkaamaan. Kotka lausui silloin tällöin muutaman
sanan: --Jeesus vapahtaa. -- Hän on luvannut: en minä jätä sinua. --
Hän antaa sinulle ijankaikkisen rauhan.

Helmi ennätti takaisin. Hän toi kolme pientä tyttöä, jotka olivat
kyynelissä ja säikähdyksissään ja samalla ylen onnelliset, kun ensi
kerran elämässään pääsivät issikalla ajamaan.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen kaikki oli lopussa.

-- Minä saatan lapset kotiin, -- sanoi Aimo, silittäen säälivästi
nuorimman päätä. -- Mikähän näiden osaksi tulee?

Jäykkyys oli nyt sulanut hänen kasvoistaan. Ääni oli tavallistakin
pehmoisempi.

Mutta pienokainen piteli Helmin kättä kuin puristimessa. Toisella
kädellään Helmi kuivasi kyyneleitänsä.

-- Katsokaa, hän etsii minulta turvaa. Minäkin tulen.

Samassa hän muisti ajan kulun. -- Ei, en voikaan. Minut on kutsuttu
säestämään erästä toveria. Voi, mitä minä nyt teen?

Kotkan silmäys tuntui vastaavan syvällä nuhteella, mutta hän ei
kieltänyt eikä käskenyt.

-- Mene, Helmi, -- sanoi Aimo. -- Jos toivot, käymme yhdessä heitä
katsomassa ennen hautajaisia. Minä teen nyt, mitä voidaan tehdä.

-- Minä lähden kanssasi Helmin sijasta, -- sanoi Kotka.

"Kanssasi"? Helmi ihmetteli. Epäilemättä hän oli kuullut väärin.

Hänestä oli kaunista katsella, kun pappi ja lääkäri yhdessä astuivat
katua pitkin kolmen likaisen pienen orvon kanssa.

Se oli vielä kauniimpaa kuin Beethovenin sonate pathétique.

Helmi ymmärsi sinä hetkenä, ettei hän rakastanut ainoastaan toista
heistä, ei yksin sitä, johon hän sukulaissiteillä ja lapsuuden
ihastelevilla muistoilla oli yhdistetty. Hän rakasti toistakin, sitä
joka lähetti hänet soittamaan, koska se oli Helmin oma kukkasarka,
mutta itse meni alttiina sinne, missä tosi elämän kovaa peltotyötä
tehtiin.

Tarvitaan tarhureita, tarvitaan peltomiehiä, korven raivaajia, suon
ojittajia!

Niin, Helmi rakasti niitä molempia, jotka nyt juuri kääntyivät hänen
näkyvistänsä. Helmi tiesi senkin, kumpaisen rinnalla hän olisi tahtonut
käydä, jos olisi pitänyt valita.

Mutta hyvä, että he kulkivat yhdessä!

Ei Helmi aavistanut, että he yli pienten päiden katsoivat toisiansa
vakavin katsein.

-- Aimo, väärin kannat katkeruutta minua vastaan! Sydämeni on ollut
murheesta pakahtumaisillansa. En voinut kumminkaan tehdä toisin. Minun
täytyi.

-- _Täytyi_ surmata hänet, joka rakasti sinua!

-- Älä puhu sanoja, joiden kärki käy omaan sydämeesi. Sinä et tunne
Kristuksen rakkautta, joka vaatii --

-- Vaiti! -- huudahti Aimo. Hän taisteli hillitäkseen kiivastumisensa.
-- _Sitä_ Kristusta en tunne enkä tahdokaan tuntea.

Lapset kulkivat nyt edellä, mutta yksi kääntyi katsomaan taaksensa.

-- Paras on, ettemme puhu tästä enempää, jatkoi Aimo. -- Olkaamme
yhdessä, koska kohtalo on johtanut meidät yhteen. Lilja sisko nukkuu
levossa, eikä hän kertaakaan syyttänyt sinua. Kyllä minäkin vaikenen.

Vähäistä myöhemmin he puuhailivat pienessä huoneessa, kuin ei mitään
olisi tapahtunut heidän välillänsä. Kotka teki tulta ja Aimo riisui
pienintä lasta levolle.



VI.

Taistelu.


Paavali Kotka, hän oli suon perkaaja.

Pääkaupungissa on suota monenlaista. Etukaupungeista ja laitakaduilta
usvat kohoavat, mutta hienoissa puistoissa ja komeissa kivimuureissakin
hallan henki väijyy.

Oli kylmä ilta. Vielä tuonaan oli satanut lunta, vaikka oltiin jo
kevään kynnyksellä. Maa tuntui kylmältä jalkojen alla, ja tuuli vinkui
paljaissa puissa.

Kotka oli viipynyt myöhään Kallion alueella ja oikaisi Eläintarhan
teitä pitkin Töölönlahden yli vievälle rautatiekannakselle. Hän oli
väsynyt päivän monenmoisesta työstä. Oikeinpa hän oli iloinen siitä,
että tänään sai viettää iltansa kodin rauhassa. Ei se ollut tapahtunut
moniin aikoihin, mutta hänestä tuntui, että se jo Helmin tähden alkoi
käydä välttämättömäksi.

Hänen silmänsä olivat sairashuoneella auenneet tytön suhteen. Hän oli
varma siitä, että herkkä sielu oli vaarassa.

Vaara tuli taiteen sireenisävelinä. Oi niitä säveliä, miten ne maailman
ihanuuden tenholla sydämen kietovat!

    Revi rikki ne paulat, kukkaispaulat,
    et ennen kotkana lentää voi!

Toisaaltakin vaara tuli. Se läheni nuoren, miellyttävän,
maailmallismielisen miehen muodossa. Ihmeellistä, että tämä nuorukainen
oli juuri Aimo Lehtinen. Mitä se Jumalan johdatus merkitsi? Mitä
tarkoitti se, että Kotka itsekin jälleen joutui näiden ihmisten pariin?

Paavali Kotkan ajatukset kulkivat kauvas, kymmenen vuoden taa. Ne
löysivät sen keltaisen talon, jonka ikkunalla ruusut kukoistivat
ja vaaleakutrinen pää nyökkäsi hänelle. _Hän_ oli ihanin
kukka, yhdeksäntoistavuotias Lilja. Siellä oli Aimokin, lyseon
yläluokkalainen, ja pieni Hertta, joka kumminkin oli niin suuri, että
suuttui, jos jumaluusopin ylioppilas leikillä tahtoi ottaa hänet
polvellensa keinumaan.

Siitä kodista oli Kotkalle puhjennut lemmen kevät ja nuoruuden onni.
Sieltä oli myöskin hänen elämänsä haikeus kotoisin. Kaikki oli nyt
taistelujen takana, ja hän, joka ne kerran aiheutti, nukkui syvällä
nietoksen alla. Paljasoksaiset ruusupensaat vaan kertoivat siellä,
että maailma on suuri, suuri kalmisto, täynnä kalleimpien toiveitten
hautakumpuja, täynnä oksia, joista lehdet ja kukat ovat karisseet.

Juuri sen hän oli Helmille sanonut jo tulonsa iltana. Helmi ei
ymmärtänyt. Mutta _hän_ oli kokenut, hän oli kärsinyt. Hänen tuli
varjella Kaarinan Kaste Helmeä. Ennen kaikkea varjella hänet Jumalalle.

Melkein hän tunsi ja aavisti, että toiset tahtoivat varjella samaa
Helmeä _häneltä_.

Pieni Helmi -- oliko hän kotkalintu? Olisiko hänellä voimaa irtautua
kaikesta, irtautua omasta itsestänsäkin, voidaksensa vapain siivin
liidellä taivaan kirkkautta kohti?

Kotka astui eteenpäin syvissä mietteissä, äkkiä havahtuen, kun
kannaksen korvalla vilahti jotakin mustaa hänen edessään. Hän erotti
pian, että se oli horjuva olento, mies raukka.

Näky oli valitettavasti laitakaupungin tavallisia. Mitä siihen voi
tehdä? Ymmärtääkö juopunut, jos hänelle sanoo vakavan sanan?

Kotka oli vähällä käydä ohitse, kun mies alkoi häntä puhutella.

-- Kuulkaas herra...

Kotka astui lähemmäksi.

-- Pitäkääs tätä pulloa!

Mies kannatti toisella kädellään tuppivyötänsä, joka yritti pudota,
mutta ei saanut sitä kiinnitetyksi, kun pullo oli toisessa kädessä.

-- Pankaa se maahan, -- sanoi Kotka. Mutta mies tuijotti häneen
tylsästi, niinkuin sellainen nerokas keksintö ei olisi hänen päähänsä
mahtunut.

Kotkan täytyi omalle itsellensä hymyillä, ottaessaan käteensä miehen
pullon. Mies sai vyönsä kuntoon, koetti astua jonkun askeleen, mutta
hoipertui aitaa vasten.

-- Minne tahtoisitte mennä? -- kysyi Kotka yhä pulloa pidellen. Hänestä
tuntui arveluttavalta jättää mies siihen yksinään, illan pimeyteen
meren partaalle. Ranta oli aivan sulana.

-- Akkani tykö minä --

-- Missä te asutte?

-- Tuota noin, eikö herra tiedä? Vilanterilla.

-- Millä kadulla?

-- Enhän minä kadulla... Mitäs me kaduista! Akka minulla on ja --

Kotka rupesi taluttamaan miestä. He astuivat yhdessä kannasta pitkin.

-- Minä olen vähän mukava mies!

Kotka kulki aivan ääneti.

-- Te olette sentään oikein hyvä. Kuulkaas herra...

Mies horjui yhä enemmän. Puolivälissä Kaisanientä hän alkoi tuntea
puistatuksia, jotta hampaat kalisivat.

-- Ettekö te veisi minua johonkin, missä on lämmin?

Kotka aprikoi, mitä hänen tuli tehdä omituisessa asemassansa. Hän ei
voinut saada selkoa miehen asunnosta, poliisin putkaan hän ei tahtonut
häntä saattaa, eikä majapaikkaan voinut tarjota juopunutta.

Hän teki reippaan päätöksen.

-- Odottakaa tässä, -- sanoi hän, asettaen miehen penkille. -- Minä
huudan ajurin.

Hän sanoi oman kotinsa katunumeron. Sähkövaloisen kaupungin läpi,
hienojen kävelijäparvien ohi heitä vietiin, pastoria, juopunutta
miesrähjää ja pulloa, joka yhä oli Kotkan kädessä.

-- Mutta mihinkäs te minua kuljetatte? -- toisteli mies tuon tuostakin.

-- En minä tässä asu, -- sanoi hän säikähtyneenä, kun pysähdyttiin
suuren kivimuurin eteen.

-- Minä asun, -- sanoi Kotka.

-- En minä tänne...

Suurella vaivalla Kotka sai hänet talutetuksi portaita ylös. Hän soitti
kelloa. Martta avasi oven, ja Riitta neiti kurkisti ruokasalista.

-- Varjelkoon! -- huudahti vanha neiti, vetäytyen takaisin. -- Mitä
sinä nyt tuot?

Martan silmät olivat selällään, mutta suuressa kunnioituksessansa
pastoria kohtaan hän ei rohjennut sanoa mitään.

-- En minä tänne, -- toisti mies entistä pontevammin. -- Täällä on
herraskaisia.

-- Sytytänkö pastorin lampun? -- kysyi Martta.

-- Pastorin? Onko täällä pappikin? Jumal' auta, pois minä --

Mies puhkesi kiroilemaan julmasti ja karkeasti. Martta peräytyi
pelästyneenä, ja Riitta neiti huusi ruokasalista, että Paavali kohta
ajaisi mokoman rahjuksen ulos. Mutta Kotka tarttui väkevästi miehen
käsivarteen, pakotti hänet sisälle oman huoneensa ovesta ja lukitsi sen.

-- Minä käsken teitä vaikenemaan! Te olette Herran palvelijan kodissa,
ei tänne ole lupa kutsua pahoja henkiä.

Juopuneen järki sekaantui yhä himmeämmäksi ja hän kiroili yhä kovemmin.
Kotkan mieleen johtui äkillinen ajatus. -- Missä on Helmi?

Helmi tuli juuri kotiin Hertan luota. He olivat keskustelleet
keväthatuista ja tulleet siihen päätökseen, että vanhat kelpasivat
vielä tämän vuoden. Orvot pikku lapset Pursimiehenkadun varrella
tarvitsivat paremmin sekä ruokaa että vaatteita. Muuan täti oli
ottanut heidät huostaansa, mutta hän oli köyhä vaimo, jolla oli kyllin
raatamista omain lastensa elatukseksi.

-- Soita, Helmi! Saulista paha henki väistyi, kun Daavid soitti
harppuansa. Soita pyhiä säveleitä!

Helmi seisoi pianon luona, tuntien ihanan velvoituksen, onnellisena
tehtävästä, joka tarjottiin. Enon ja hänen huoneensa olivat vastakkain,
eteisen kummallakin puolella. Kotka oli avannut lukitun ovensa, ja
Helmin ovi myös oli auki.

Hän ei voinut valita kirkkovirttä eikä hengellistä laulua. Vastakohta
tuntui liian kamalalta, kun kiroukset yhä kuuluivat. Mitä hänen piti
soittaa?

Sormet kulkivat koskettimilla, kunnes ne tapasivat Tannhäuserin
pyhiinvaeltajakuoron säveleet. Ne kaikuivat mahtavina ja juhlallisina,
täynnä syvää, ylentävää vakavuutta. Nyt Veenuslaulu kietoutuu mukaan.
Synti tulee, kiusaus kutsuu. Se on vaarallista, se kestää liian kauan,
se viehättää ja kietoo kukkapaulojen tenholla. Helmin täytyy hypätä yli
kuin kauhistusta paeten. Jo alkavat vaeltajakuoron sävelet taas soida.
Ne paisuvat, ne voittavat, ne riemuitsevat! Kiusaus on väistynyt,
kirkkaus koittaa, taivaan rauha laskeutuu taistelun jälkeen, kuni
kilvoituksen seppele, armosta saatu.

Kun Helmi lopetti, oli Kotkan huoneessa kaikki hiljaa. Mies makasi
nukkuneena lattialla. Silloin Helmi uudestaan hiipi soittokoneen luo,
virittäen laulun yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä lampaasta ja yhdestä,
joka katosi.

    "-- Sull' on yhdeksänkymmentä yhdeksän,
    eikö siinä kyllin ois?
    -- Ei! -- kuultiin paimenen ääntävän,
    ja hän kiirehti korpeen pois..."

Kotka oli nostanut oman tyynynsä miehen pään alle ja peittänyt hänet
omalla vaipallansa. Nyt hän tuli Helmin luo ja laski kätensä hänen
olalleen, laulun jatkuessa:

    "-- Miksi vuorelle tie on verinen,
    rakas, kallis Herrani?
    -- Kas, siihen vuos' veri paimenen,
    kun hän lammasta etseili..."

-- Helmi, lapseni!

-- Mitä, eno?

-- _Oletko_ sinä hänen lampaansa?

-- Hän tietää, että minä tahtoisin olla, -- sanoi Helmi, hämmästyen
odottamatonta kysymystä.

-- Hänen lampaansa seuraavat häntä.

-- Minne minun tulisi seurata?

-- Vuorelle, jonka tie on verinen. Eksyneitä etsimään.

-- Enkö ole saanut auttaa sinua tänä iltana? Olin hyvin onnellinen
siitä, että pyysit minua.

-- Pyhiä säveleitä minä pyysin.

-- Rakas eno, eivätkö ne tulleet pyhitetyiksi? Ne vastasivat
tunteitani, en voinut toisin.

-- Wagner oli tämän maailman ihminen, jonka jumala oli taide. Luuletko
sinä, että taide voi käännyttää syntisen ja pelastaa sielun helvetin
pauloista?

-- En... Mutta kiroukset hiljenivät, mies on saanut levon, -- yritti
Helmi puolustaa.

-- Niin, Helmi, uneen voit tuudittaa sillä soitolla, mutta
sielua et kykene auttamaan. Ei se kurja mies parka mitään saanut
omalletunnollensa.

-- Eihän hän olisi mitään ymmärtänytkään! Päihtynyt hän oli.

Kotka oli vaiti hetken.

-- Ehkä olet oikeassa miehen suhteen. Jumala on antava minulle
tilaisuuden puhua hänen kanssansa, kun hän herää. Mutta sinulle, Helmi,
minun myöskin täytyy sanoa sana. Kaikki tai ei mitään! Jos tahdot olla
Herrasi oma, on hänellä kokonainen oikeus sinuun.

-- Mitä tarkoitat, eno?

-- Hän on sentähden puolestasi kuollut, että et eläisi itsellesi, vaan
hänelle. Onko sinulla rohkeutta siihen?

-- Millä minä olen hänet kieltänyt?

-- "Sinä päivänä hän sanoo niille, jotka hänen vasemmalla puolellansa
ovat: minä isosin, ettekä minua ruokkineet, minä janosin, ettekä minua
juottaneet, olin sairas ja vankina, ettekä --"

-- Minä ymmärrän, että tarkoitat eilistä tapausta. Enhän voinut
velvollisuuttani laiminlyödä! Mieleni teki tulla kanssanne, minä
vakuutan, olisin tullut paljon mieluummin kuin jäänyt pois. Ei se
itsekkäisyyttä ollut, minähän olin sidottu.

-- Katkaise siteet!

-- Soittoniko? Tarkoitatko, että soitto on paula -- että säveleet ovat
syntiä?

-- Ei sellaisenaan. Tarkoitan vaan, että Herralla on laajat työmaat, ja
sinä seisot joutilaana torilla, vaikka kutsumus käy.

-- Enhän voi repiä itselleni enempää aikaa! -- huudahti Helmi melkein
epätoivoisena.

-- Uhraa vähempi suuremman tähden! Etkö jo soita kyllin hyvin? Etkö jo
ole tarpeeksi paljon saanut itsellesi? _Tahdosta_ on tässä kysymys.

-- Minä _en_ tahdo! -- huudahti Helmi kiihkeästi. -- En tahdo enkä voi
lopettaa soittoani!

-- Hyvä että sanot sen selvästi. Sano nyt sekin, miksi eilen olisit
mieluummin orpoja vaalinut kuin mennyt lauluja säestämään. Siksi, että
Aimo Lehtinen meni orpojen kanssa!

-- Eno!

-- En saa lahjoa totuutta. Tee nyt ratkaisusi.

-- Jätä minut, eno! Sinä olet tyly ja julma, sinä särjet minun
sydämeni, sinä --

-- Hyvää yötä, Helmi. Jumala olkoon sinulle armollinen!

-- -- --

Helmi seisoi soittokoneen luona kuin huumaantuneena.

Tämäkö oli se Kotka-eno, jota hän oli ikävöinnyt ja odottanut? Hänkö se
oli, joka Helmin mielikuvituksessa oli elänyt täydellisintä Jeesuksen
elämää, jonka kasvot hohtivat ja olento säteili, koska hän oli ollut
Jeesuksen kanssa? Oliko hän sama, joka kertoi Kaarinan Kaste Helmelle
äidin suloisesta muistosta? "Soita, soita, sävellintunen!" Sitähän äiti
oli toivonut, että lapsi saisi sydämeensä kaikki lintujen liverrykset
ja hänen tunteittensa syvimmät sävelet. Ja nyt eno pyysi, jopa vaati
häntä luopumaan Jumalan lahjasta, joka hänelle oli annettu ehkä
vastauksena äidin rukouksiin!

Rakkaus syntiä, soitto syntiä, syntiä kaikki, mikä elämässä on
ihaninta! Siksi se tuli, vaikka eno ei sitä selvin sanoin myöntänytkään.

Helmi istahti soittokoneensa ääreen. Illan tähti tuikahti ikkunasta.
Sydän suli haikeaan kaihomielisyyteen ja helliin, kaukaisiin muistojen
unelmiin.

    Unta kaunista kerran näin
    tähtösestä laulavasta,
    kuinka se kutsui viihdyttäin
    itkeväistä orpolasta.

    "Lapseni", lauloi tähtönen,
    "kuuletko ihmekieltä?
    Monilta salattu, harvoille avattu,
    etsivä herkkää mieltä.

    Käännä kaihosi maasta pois,
    suo mun tietä näyttää!
    Luojan lahja, aiottu sulle,
    sävelin henkesi kaipuun täyttää..."

-- Kauniisti sinä soitat, -- sanoi joku.

Riitta täti!

-- Täti, saanhan minä soittaa? -- huudahti Helmi, syleillen vanhaa
neitiä. -- Sanokaa, täti, kieltääkö Herra Jeesus minua soittamasta?

-- Mitä ihmeitä sinä nyt puhut? Kuka sinua kieltäisi?

-- Eno tahtoisi, että minä rupeaisin... niin, en oikein tiedä
miksi. Enhän minä papiksi pääsisi. Ehkä sairaanhoitajaksi, ehkä
lähetyssaarnaajaksi -- en tiedä...

-- Kuules tyttö, -- sanoi Riitta neiti, nyökyttäen harmaata päätänsä,
-- minä sanon sinulle yksinkertaisen ajatukseni. En minä ole teitä
Kotkia koskaan ymmärtänyt, äidistäsi alkaen. Te olette toisenlaisia
ihmisiä, hyviä ja ylenintoisia. _Hän_ oli semmoinen -- eikä Ville
raukka, sinun isäsi, voinut häntä koskaan unohtaa, vaikka heillä olikin
välistä ollut vaikeata keskenänsä. Minä sanoin Villelle jo ennen hänen
naimistaan: älä sinä nokkonen kukkasta ota! Hän otti kuitenkin, enkä
minä ihmettele, että kävi niinkuin kävi. Mutta sitä minä ihmettelen,
että te Kotkat ette keskenännekään tule toimeen.

-- Ehkä Kotkien täytyy lentää kunkin yksinänsä, -- sanoi Helmi
miettiväisenä. -- Ehkä heitä ei ymmärrä kukaan muu kuin Jeesus ystävä.

-- Älä semmoista puhu, se on ylpeyttä. Ihmiset on pantu toisillensa
avuksi. Ja nyt minä sanon, mitä äsken oli mielessäni. Kun vaan katsot,
että sinäkin olet muille avuksi etkä vastukseksi, niin soita sitte niin
paljon kuin tahdot.

-- Entä sukankudin ja puuronkeitto? -- sanoi Helmi hymyillen kesken
kaikkea. Hän muisti Riitta tädin ponnistuksia hänen lapsuusaikanansa.

-- Niin, kyllä niitä tarvitaan, et sinä ilman elä. Minä olen vähällä
ymmärrykselläni koettanut opettaa sinulle jokapäiväisiä asioita. Pidä
sitte itse huolta siitä, ettet rupea miehellesi ristiksi, kun menet
naimisiin. Ja jollet menekään, niin koeta ajatella muita enemmän kuin
itseäsi. Silloin teet Herran Jeesuksen työtä, jos keität tai soitat,
niin minä ajattelen.

-- Kiitos, -- sanoi Helmi liikutettuna. Kyllä hän usein oli
väärin arvostellut vanhaa täti rukkaa, pitänyt halpana ja liian
jokapäiväisenä. Nyt tuli niin hyvä ja lämmin olla, että täytyi painua
tädin povelle.

-- Tule nyt illallista syömään, ettei kaikki jäähdy, -- kehoitti
Riitta neiti, kyyneleet silmissä ja hämillään Helmin odottamattomasta
luottamuksesta ja hellyydestä. -- Paavali sanoi, että hänen ei ole
nälkä. Vein minä kumminkin sinne sisälle maitoa ja voileipää. Ei hän
riisuutunutkaan ole eikä luvannut riisua koko yönä. Minä en saa häntä
järkiinsä.

-- Varmaan hän hoitelee vierastansa, -- sanoi Helmi. Hänen tuli
yhtäkkiä kovin sääli enoa.

-- Kyllä juopunut aamuun asti nukkuu, -- sanoi Riitta täti vähän
tuikeasti.

-- -- --

Päivän sarastaessa mies heräsi. Kotka oli vain keveästi uinahtanut
väkevässä viinan ja lian löyhkässä, joka miehestä levisi. Kohta hän oli
jalkeilla, valmiina mihin tarvittiin.

-- Missä... missä minä olen? -- sopersi mies hämmästyneenä.

Kotka selvitti sen lyhyesti. Miehen ilme osotti häpeätä, ja hänen
päänsä oli riipuksissa kuin piiskatun koiran.

-- Sanokaa nyt nimenne. En soisi, että tuttavuutemme tähän päättyisi.

-- Kalle Rahkanen. -- Hyvin väkinäisesti se läksi huulilta.

Kotka kirjoitti muistiin hänen nimensä ja osotteensa. Sitte hän otti
pullon, joka oli pöydällä, ja näytti sitä omistajalle.

-- Tämä on vielä puolillansa. Minä pyydän sen palkakseni yösijasta. Se
ei ole paljon -- vai kuinka?

Mies katsoi häneen kysyväisesti, ikäänkuin epäillen, tarkoittiko
pastori täyttä totta.

Kotka astui ikkunan luo, avasi sen ja heitti pullon katuun yhdellä
käden käänteellä.

-- Kas näin. Jumala teitä auttakoon, että toiste tekisitte itse samalla
tavalla, kun perkeleen kiusaus kohtaa teitä tässä haamussa. Hyvästi
nyt. Me näemme vielä toisemme.

Mies ojensi kätensä, katsoi pastorin silmien ohitse, kääntyi syrjäkaria
menemään ja livisti ovesta ulos, portaita alas, katse luihuna ja
epäselvänä.

Silloin Kotka huokasi syvään, vaipuen penkillensä istumaan. Suo on
petollinen ja työ on kovaa. Jospa olisi edes pieni pehmoinen käsi, joka
silittäisi työmiehen otsaa, kun uupumus yllättää.

Helmi, Helmi, vedätkö sinä kätesi pois?



VII.

Ratkaisu.


Muuan parvi ylioppilaslaulajia, joka oli tehnyt kesäisen kiertomatkan
maaseudulle, tuumitteli uutta samankaltaista seuraavaksi kesäksi.
Päätettiin panna toimeen muisto- ja neuvottelukokous. Ei tuollaista
kuivaa tavallista, joka kiireiden kesken vaivalla haalitaan kokoon
jonnekin ylioppilastalon joutilaaseen nurkkaan, vaan iloinen ja
runollinen juhlahetki kevätkauteensa valmistautuvassa Alppilassa.
Ohjelmaa siellä piti olla, laulua ja muuta, ja herttaisia vieraita
myöskin, varsinkin neitoja niiltä seuduilta, joilla viime kesänä
käytiin. Niitä oli kumminkin liian harvoja Helsingissä. Sentähden
täytyi kutsua myöskin sellaisia, jotka kesää viettivät uuden aiotun
matkan alueella. Kun ei matkasuunnitelma vielä ollut määrätty, mahtui
tähän laajennukseen jokaisen laulajan mielitietty.

Arvi Toivio ja Aimo Lehtinen olivat laulajia kumpainenkin. Aimon
ja Hertan kotihuvila oli ollut laulajapoikien suloisin lepopaikka
edellisen kesän retkellä. Siellä oli uitu ja poltettu kokkoa, siellä
nautittu viilipiimää ja mansikoita, siellä leikitty ja tanssittu
ympäristön nuorten kera nurmikolla riippukoivujen alla.

Tietysti Arvin ja Hertan ja Aimon piti ottaa juhlaan osaa, vaikka
nuoret miehet eivät tällä kertaa aikoneetkaan laulumatkalle mukaan.
Aimo oli kesän ajaksi määrätty virkaatekeväksi kunnanlääkäriksi siihen
pitäjään, jossa hänen vanhempansa nykyään suvet talvet asuivat, ja Arvi
sanoi, ettei akallista miestä enää saa laulumahdillakaan kesäpesästä
liikkeelle.

Aimo oli kutsunut Helmin. He olivat sitäpaitsi luvanneet yhdessä
esiintyäkin, Aimo soittaen viuluansa, Helmi säestäen.

Helmi oli pannut pois surupukunsa, jota hän koko talven oli käyttänyt
isän kuoleman jälkeen. Hän seisoi valmiina valkoisessa, ilmavassa
harsopuvussa, joka hänellä oli ollut yllään morsiusneitosena Hertan
häissä. Tukkaansa ja rintaansa hän oli kiinnittänyt tummanpunaisia
neilikoita.

Hän oli hyvin onnellinen. Sydän sykki riemusta ja odotuksesta. Kohta
Aimo hänet noutaa!

Se joka ensin astui sisälle, ei kumminkaan ollut Aimo, vaan Paavali
Kotka. Hän oli päällysvaatteissaan, juuri menemässä ulos. Oven suuhun
hän pysähtyi, luoden pitkän silmäyksen Helmiin.

-- Kaarinan kukkatyttö, -- sanoi hän sitte hellyydestä väräjävällä
äänellä. -- Kuinka sinä muistutat häntä!

Helmi oli odottanut aivan toisenlaisia sanoja. Sydän täynnä
kiitollisuutta hän juoksi suoraan enon syliin.

-- Olenko todellakin äidin näköinen nyt? Ja sinä iloitset siitä,
eno, iloitset minun kukkasistanikin! Ota tämä, -- hän irroitti yhden
neilikoista, -- se tuoksuu sinulle minun iloani!

Kotka katseli punaista kukkaa, silmissään yhä äskeinen hellä ilme,
johon nyt sekottui syvää surumielisyyttä.

-- Kukat kuihtuvat, Helmi lapseni, kaikki maailman kukat --
punaneilikat ja valkoiset liljat. Minulle on olemassa yksi ainoa ruusu,
Golgatan veripunainen. Ei se petä sydämen ikävöimistä, ei se kuihdu
milloinkaan.

-- Eno, -- huudahti Helmi, mieli palavana säälistä ja rakkaudesta, --
elämä ei ole kalmisto eikä erämaa! Miksi en saisi poimia kukkasia?
Miksi et sinä poimi? Eivät ne vaalenna sitä yhtä, joka on sinulle
ihanin -- ja minullekin. Niin, eno, minullekin... sillä _ilman_ sitä
ne toiset eivät merkitsisi mitään... Hän puhui yhdessä henkäyksessä,
silmät säihkyvinä, täysin käsittämättä sanojensa kantavuutta.

-- Ilman sitä toiset eivät merkitsisi mitään, -- toisti Kotka
puolittain itsekseen. -- Mutta ilman _toisia_, Helmi, jos ne
kadottaisit riittäisikö sinulle tämä ainokainen?

Helmi ei vastannut, kello soi.

-- Nyt tulee Aimo!

Hän astui sisälle juhlapuvussansa ja nouti hymyilevän, säihkysilmäisen
tytön, jonka tukassa ja rinnalla punaiset neilikat yhä hehkuivat ja
tuoksuivat kevään ihanuutta. Mutta syvällä sydämessä tuntui nyt piikki;
Kotka oli sen työntänyt, se pisti hellittämättä.

-- Minun morsiusneitoseni, -- sanoi Aimo hiljaisella ihastuksella.

Helmi loi häneen kauniin katseen, mutta ääni soi vähän väsyneeltä: --
Niin, Aimo, ne olivat elämäni onnellisimmat päivät. Toivoinhan minä
tänäänkin juhlailtaa...

Paavali Kotka sanoi nyt hyvästi. Hän kertoi menevänsä työmies Rahkasta
etsimään, sitä silloista päihtynyttä, joka oli viettänyt yön hänen
huoneessansa, niinkuin Aimokin oli Helmin ja Hertan kautta kuullut.

Helmi ja Aimo olivat myös valmiit. Riitta täti tuli toivottamaan heille
paljon hauskuutta. Aimo auttoi Helmin ylle päällystakin, ja he menivät
ulos. Kahdet ajoneuvot odottivat, toisissa Arvi ja Hertta. Molemmat
ajoivat Kotkan ohi; nuoret iloiset silmät katsoivat häneen ja kädet
viittasivat tervehdyksen. Niin hän jäi yksinäistä tietänsä astumaan.

-- -- --

Pihalla leikki joukko meluisia lapsia, monesta eri työläisperheestä.
Kotkan kysyessä Rahkasen asuntoa joku huolettomasti näytti sormellaan
muuatta ovea, toisten lasten töllistellessä, toisten tuskin kääntäessä
päätänsä.

Huone oli perin niukasti ja huonosti kalustettu, puhdistamaton ja
epäjärjestyksessä. Kahdenmaattavan sängyn peitto riippui lattiaa
viistäen. Himmeällä ikkunalla verenpisara ja myrtti kituivat pölyä ja
kuivuutta.

Nuori nainen kääntyi lieden luota, kun koputus kuului ovelle.
Hämmästyneenä hän peräytyi, nähdessään pastori Kotkan. Hän tunsi
vieraan, sillä viime pyhänä hän oli käynyt rukoushuoneella. Nopeaan hän
pyyhki kätensä esiliinaan, sipaisi hihansuulla kasvojansa ja niiasi.

-- Oletteko Rahkasen vaimo? -- kysyi pastori tervehtien.

-- Olen, Elli Rahkanen.

-- Miehenne ei ole kotona?

-- Ei ole. -- Vaimon pää painui alas. Käyttäen taas esiliinaansa
pyyhkeenä hän siivosi tuolin ja tarjosi sitä. -- Pastori on hyvä ja käy
istumaan.

Kotka ihmetteli, että vaimo tiesi, kuka hän oli. -- Onko miehenne
kertonut minusta?

-- Miehenikö? Ei hän käy kirkossa...

-- Hän oli yhden yön vieraanani, viikko takaperin.

-- Pastorin vieraana!

Parilla sanalla Kotka kertoi, mitenkä se tapahtui. -- Ettekö häntä
kaivannut? -- kysyi hän tutkivasti.

Vaimo purskahti itkemään.

-- Hän on hyvin usein poissa. Ja kun hän ei ole kotona, on minun
helpompi olla.

-- Onko teillä lapsia?

-- Me olemme vasta kolmatta vuotta naimisissa. Kaksi on ollut, ne ovat
kuolleet molemmat.

-- Siis on teillä nyt runsaasti aikaa, vai kuinka?

Vaimo huomasi silmäyksen, joka kiersi huonetta. Hämillään hän tarttui
esiliinaansa vielä kolmannenkin kerran, pyyhkäisten pöydän kulmaa, kun
ei sopinut muuta tehdä.

-- Pastori kai ajattelee, kun täällä on tämmöistä... Minä käyn
tehtaassa. Kalle on hyvä kivimies, mutta hän juo palkkansa, niin
että minun on pakko. Kuka vuokran maksaisi ja millä minä eläisin?
Sitte iltasin ei tahdo olla enää kykyä mihinkään. Se niin väsyttää,
alinomainen jyske ja seisominen...

Paavali Kotkan sydäntä pusersi omituisesti. Hän oli tottunut kurjuuden
näkemiseen ja kuulemiseen Ameriikan suurkaupungeissa, mutta se ei
koskaan muuttunut hänelle niin tavalliseksi, ettei olisi järkyttänyt
sydäntä.

Vaimo oli nuori, ehkä vasta Helmin ikäinen, vaikka niin kelmeä ja
kasvot kuihtuneet. Nuorempi hän oli kuin Kaarina kuollessansa.

Paavali rupesi puhumaan hänelle lempeästi ja ystävällisesti. Hän
kysyi, ja toinen vastasi. Pian oli nuoren vaimon elämäntarina hänen
tiedossansa.

Elli oli pienestä tytöstä palvellut herrasväissä, oikein hyvissä
paikoissa. Mikä sitte tulikaan, kun teki mieli enemmän vapautta.
Toiset tytöt kehuivat, että tehtaalaisilla on joka ilta vapaa, ja hän
päätti myöskin pyrkiä tehtaaseen. Kyllä hän pian huomasi olleensa
ymmärtämätön, mutta ei kehdannut heti taas erotakaan. Entinen emäntä
kysyi, oliko hänen hyvä olla, ja hän vastasi "on", vaikka itku
tuppausi kurkkuun. Työ oli aina vaan yhtä ja samaa, kuumakin oli
tehdassalissa, niin että pyrki saamaan yskän, kun tuli ulos pakkaseen,
eikä sitte ollut kotia missään, yösija vaan erään työmiesperheen
huoneen nurkassa. Hänen oli ikävä ihan nääntyäksensä. Sentähden hän
rupesi ottamaan korvausta vapaista illoistaan, käveli paljon ulkona ja
kävi tanssipaikoissa, tutustui Kalleen ja oli iloinen kun naimisella
pääsi pois tehdastytön elämästä. -- Niinhän minä luulin, enkä tietänyt
meneväni ojasta allikkoon. Kalle joi, siitähän koko surkeus tuli. Nyt
minä olen tehtaassa taas, ja vielä kaikki muu kurjuus kuormanani. Vasta
minä nyt olen ruvennut käymään kirkossakin ja rukoushuoneessa, eihän se
ennen maistunut... Viime pyhästä minä pastorin tunnen.

-- Niin se on. Työtä tekeväiset ja raskautetut tarvitsevat Jeesusta, ja
hän ottaa ne vastaan.

Kotka puhui helliä sanoja, lohduttavia ja rohkaisevia. Nuori vaimo
kuunteli, nyyhkien aina välillä. Kun pastori nousi lähteäkseen,
kiitteli hän kerta kerralta, ikäänkuin olisi ollut vaikea erota ja
irtautua.

-- Nyt minä koetan hakea miehenne. Luulitte hänen poikenneen
anniskeluun tuolla kulmassa, niinkö? Minä kyllä pidän huolen, ettei
hän rahojansa lopeta tänä iltana. Asettakaa te jotain keittoa pöytään
ja koettakaa vähän järjestellä huonetta hauskemmaksi, vaikka olettekin
väsyksissä, sen neuvon minä antaisin teille. Nyt Jumalan haltuun! Jos
luulen tarpeelliseksi, palajan vielä tänne takaisin miehenne kanssa.

Kotka käveli katua pitkin, ajatellen tehtävää, jonka hän oli ottanut.
Herra Jeesus tuli maan päälle syntisiä pelastamaan; oliko liiaksi
vaadittua, että hänen palvelijansa astuisi kapakan seinien sisälle?

"He seuraavat Karitsaa, mihin ikänä hän menee."

Päättäväisesti Kotka tempasi oven auki ja tuli anniskelun kauppaan.
Kalle Rahkanen ei ollut siellä. Kotka kulki katua eteenpäin; siinä oli
varsinainen kapakka, jossa miehiä näkyi istuskelevan. Jo ikkunasta
Kotka tunsi etsimänsä kasvot.

Kun pastori ilmestyi oven aukkoon, kääntyivät kaikki silmät sinnepäin.
Hän oli niin kookas, että päänsä ulottui kamanaan asti, ja tummat
silmät sulkivat läpitunkevaan katseeseensa koko kurjuuden kuvan siinä
ympärillä.

-- Minä haen kirvesmies Kalle Rahkasta, -- sanoi Kotka kuuluvalla
äänellä.

-- Tuoss' on, -- vastasi yksi mies, osottaen toveria sormellansa.

Rahkanen näytti ensin hämiintyvän, mutta kokosi sitte rohkeutensa,
tokaisten terhakasta: -- Mitäs pastori minusta?

-- Ai pappi... Vie sun s--

Miehet olivat jo puolihumalassa ja rähisivät häikäilemättä, kun ensi
yllätys oli mennyt ohi. Se vihollinen, jota he palvelivat, yllytti
vastarintaan.

Mutta rohkea hyökkääjä ei säikähtänyt. Varmoin askelin hän astui
Rahkasen luo, laski painavasti kätensä hänen olalleen, katsoi häntä
niin, että mies rauhatonna vilkui sivulle ja toiselle, ja sanoi sitte
äänellä, jota täytyi totella: -- Me menemme nyt.

Rahkanen nousi, pää riipuksissa kuten Kotkan asunnossa silloisena
aamuna. Silmissä kiilui salaviha, mutta estelemättä hän seurasi yli
lattian. Kompasanat ja kiroukset satelivat ympärillä. Vasta ovella mies
yritti tehdä tenän.

-- En saa--... en lähdekään! En, sanon minä!

-- Se on oikein! -- kuului takaa.

Mutta Kotka oli väkevä. Ennenkuin mies tajusikaan, oli hän ulkona
kadulla. Silloin Kotka muutti menettelytapansa, alkaen puhua
ystävällisesti ja lempeästi.

-- Teillä on nuori vaimo kotona, teidän Ellinne. Hän siistii huonetta
teitä varten. Muistatteko, että olette Jumalan edessä luvannut häntä
rakastaa ja olla hänelle hyvä ja uskollinen? Menkää nyt kotiin hänen
luoksensa, antakaa hänelle rahoista loput, mitä vielä on, syökää sitte
ja ruvetkaa nukkumaan.

Mies tuntui vähän heltyneeltä, ainakin vapautuneelta, kun kiusauksen
paikka oli jäänyt selän taakse. Ei hän äksyillyt, ei juuri
kironnutkaan, mutta silmissä säilyi epäselvä katse.

-- Nähkääs, parastanne minä tarkoitan. Mitä hyötyä minulla olisi
itselläni siitä, että etsin ja autan teitä?

-- Nauroivat, ne vietävät, -- puhui mies itsekseen, nyrkkiänsä
puistellen housuntaskussa.

-- Miksi menittekään sinne? Ellin täytyy käydä tehtaassa, rasittua ja
heikontua, kun te juotte rahat. Pullossa on paholainen, ettekö sitä
tiedä? Kun hän saa pikkusormen, vie hän koko käden.

-- Vie, kyllä se vie, oikein pastori puhuu, että kyllä se vie...

Kotka oli saattanut miestä ohi anniskelun. Nyt oltiin jo Rahkasen
asunnon portilla. Hän aprikoi, mitä tehdä, mutta päätti sitte kääntyä
kotiin. Ehkä mies ja vaimo parhaiten suorittivat asiansa kahden kesken.

-- Hyvästi nyt, Rahkanen, muistakaa olla hyvä Elliä kohtaan! Ja
muistakaa, mitä minä opetin teitä tekemään pullolle, kun kiusaaja panee
sen käteenne. Mitä _minä_ tein? Sanokaa, muistatteko sen vielä?

-- Rikki paiskasitte, -- huusi Rahkanen äänellä, joka yhtäkkiä muuttui
julmaksi.

Kotka hämmästyi, mutta sanoi rauhallisesti: -- Olkoon nyt Jumala
kanssanne. Pankaa mieleenne, että te ette jaksa itse auttaa itseänne.
Hän auttaa, kun rukoilette.

Hän keskeytti puheensa, sillä miehen silmät samertuivat ja käsitys
näytti sekaantuvan. Syvästi huoaten hän kääntyi menemään.

Muutaman askeleen hän oli astunut, kun kivi suhahti läpi ilman.
-- Rikki paiskasitte pullon! -- kuului käheä, raivostunut ääni.
Toistamiseen suhaus kuului. Paavali Kotka tapasi takaraivoansa, sai
kätensä täyteen pursuavaa verta, tunsi kaiken mustenevan ympärillänsä
ja kaatui pyörtyneenä katuun.

-- -- --

Alppilassa telefooni soi. Pyydettiin tavata neiti Helmi Hartikkaa.

-- Ei juuri nyt voi tavata. Hän soittaa paraikaa. Neljännestunnin
perästä.

Nuori herra sanoi sen viinurille, joka tuli ilmoittamaan.

Aimo ja Helmi olivat äsken lopettaneet yhteiskappaleensa. Oli
kiihkeästi pyydetty, että Helmi yksinkin soittaisi jotain.

Hän oli nyt taas ihan sekoittumattoman onnellinen. Enon työntämä
piikki ei pistänyt enää. Hän oli tanssinut rintansa vapaaksi, poskensa
hehkuviksi tummien neilikkain tuoksussa. Yksi niistä koristi nyt
Aimonkin rintaa -- hän oli pyytänyt sen ja saanut. Helmin sydän sykki
rajattomasta riemusta. Kaikkialla hohti punaisia neilikoita, koko
maailma oli hänen ympärillänsä keväinen kenttä täynnä kukoistusta,
toivoa, lemmen aavistusta ja onnen runsautta. Hän oli soittanut kuin
unessa, mutta Aimo oli kuiskannut, että se ei koskaan vielä ollut niin
täydesti sopeutunut hänen säveliinsä.

Mitä hän nyt soittaisi näissä tunteissaan? Yksi, yksi laulu vain
vastasi sykkivän sydämen sointuja. Riemuisa morsiuslaulu:

"Kaunis, kaunis vihreä seppele..."

Itse hän sille sommitteli muunnelmia, helkytteli, värähytteli,
välkytti auringonsäteitä, viserrytti lintujen kuoroja, taikoi kukkaset
puhkeamaan ja koko juhlanuorison ihastuksesta riemuitsemaan.

Hänet ympäröittiin joka taholta.

-- Soittakaa vielä! Soittakaa sama uudestaan!

Ei, _se_ oli mahdotonta. Samat kukkaset eivät puhkea kahta kertaa,
sydämen sävelet helkähtävät eivätkä enää palaja. Mutta ilma-aalto kantaa
ne rajattomiin avaruuksiin, ja ne soivat ijäisyyteen asti.

-- Neiti Hartikkaa pyydetään telefooniin.

-- Pyydettiin jo äskenkin, -- sanoi sama ylioppilas, joka oli ottanut
tiedon vastaan.

Helmistä se oli outoa -- mikä saattoi olla syynä? Riitta tätikö oli
levoton, vai pelkäsikö eno hänen tanssivan liian kauvan?

Telefooniin mennessänsä hän näki ajatuksissaan enon, joka jäi kadulle
yksin kulkemaan, kun he viittasivat hyvästiksi. Omituinen levottomuus
valtasi hänen mielensä, melkein peläten hän tarttui kuulotorveen.

Hetken perästä hän tuli Aimon luo. Hän oli aivan kalpea ja sai tuskin
sanoja suustansa.

-- Eno on tuotu kadulta kotiin... tajutonna, ehkä kuolleena, vaikka he
eivät sanoneet. Joku on heittänyt häntä kivellä päähän.

-- Lähdetään heti, -- sanoi Aimo.

Tieto Helmiä kohdanneesta onnettomuussanomasta levisi nopeasti. Aimo
ymmärsi, että asiasta puhuminen ja toimetonna odottaminen oli Helmille
sietämätöntä. Siksi hän hevosta telefoneerattuaan heti vei hänet ulos,
vastaan kävelemään. Hertta ja Arvi olisivat tulleet mukaan, mutta Aimo
pyysi heitä jäämään.

Hänen täytyi edes saada olla Helmin kanssa kahden. Tänään hän oli
aikonut sanoa, että hän Helmiä rakasti enemmän kuin ketään muuta
maailmassa. Hän oli aikonut pyytää sitä sydäntä, jonka panttina
punainen neilikka tuoksui hänen rinnallansa, ja sitä kättä, joka
soitti "kauniista, kauniista vihreästä seppeleestä", niin armaasti
kuin se yksin, joka aavistaa, että seppele kohta hänenkin hiuksillensa
lasketaan...

Nyt oli tilaisuus häneltä riistetty, mutta sitä ei saanut ajatella.
Ihmishenki saattoi olla vaarassa, Helmille rakkaan ihmisen henki.
Mitä siitä, että Paavali Kotka Aimolle itselleen oli vastenmielinen?
Hän oli lääkäri; jo siltä kannaltakin oli luonnollista, että kaikki
persoonalliset näkökohdat jäivät unhoon.

-- Rakas Helmi, ole vahva!

Ensi kerran hän sanoi Helmiä "rakkaaksi". Helmi ei edes huomannut, että
hän sanoi jotakin erikoisempaa.

Ajuri tuli. Ah, kuinka lyhyt oli menomatka ollut, ja kuinka nyt hetket
tuntuivat loppumattomilta! He eivät vaihtaneet monta sanaa. Kotioven
edessä Aimo pysähtyi maksamaan ajuria, Helmi sanoi "kiitos" ja syöksyi
jo samassa ylös portaita.

Aimo oli aikonut mennä mukaan, mutta jäi empimään. Ehkä hän olikin
tarpeeton. Arvattavasti oli lääkäri jo kutsuttu -- hänhän sitäpaitsi
olikin vaan kandidaatti. Oli tuntunut niin luonnolliselta seisoa Helmin
vieressä nyt koettelemuksen hetkenä, niinkuin äsken ilossa. Mitä hän
ajattelikaan! Itse sairas ei häntä tarvinnut, Helmin tädille hän oli
jotenkin vieras, ja Helmi itse -- niin, Helmiin hänellä ei ollut
oikeutta, ja tokko Helmi edes kaipasikaan häntä?

Aimo odotti hetken. Ei kukaan tullut kutsumaan. Silloin hän hitaasti ja
hiljaa meni ylös yksinäiseen huoneeseensa.

Oli pimeä. Hän näki valon alempaa vastapäätä, toisen kerroksen
ikkunoista. Mitä sisällä liikkui, sitä hän ei nähnyt, vain joskus
varjon, joka kuvastui vaaleita uutimia vastaan.

Aimo ei luottanut pappeihin eikä uskonut kaikkeen raamatun sanaankaan,
mutta hän uskoi rukoukseen ja oli omalla tavallaan rukoillut
lapsuudesta asti. Sentähden hän tälläkin hetkellä huokasi: -- Jumala,
siunaa ja suojele Helmiä!

-- -- --

Helmi makasi polvillaan maassa, pää painautuneena Kotkan peittoon. Hän
nyyhkytti, jotta sydän oli haljeta. Siinä lepäsi eno, tosin elävänä,
mutta sen näköisenä, ikäänkuin tuonen sanansaattaja ei enää olisi
viipynyt kaukana. Kasvot olivat kalpeat kuin palttina, veri paennut
huuliltakin, ja silmät olivat ummessa, samalla kuin hän lakkaamatta
puhui sekavia, katkonaisia sanoja.

-- Jeesus ja kaksi _muuta_ pahantekijää... He ottivat kiviä ja
tahtoivat sinua heittää... Herra, minä en voinut sinua suojella. He
osuivat sinuun ja osuivat minuun myöskin. Kiitos, että minäkin sain
osani...

-- Eno, eno kulta, -- kuiskasi Helmi.

-- En minä tahtonut hänen sydäntänsä satuttaa, sinä sen tiedät. Hän oli
hyvin hento... Hento sydän särkyy, jos siihen koskee...

-- Missä hän on? Herra, saanko minä nähdä hänet? Saanko nyt nähdä
ja jäädä hänen luoksensa? Herra, älä lähetä minua Ameriikkaan! On
kauheata, julmaa mennä Ameriikkaan!

-- Eno, täällä sinä olet. Et sinä enää lähde Ameriikkaan, -- lohdutti
Helmi. Hän ei tietänyt mitä tehdä, hän vaan silitti houraavan otsaa ja
suuteli hänen käsiänsä kyynelten virratessa.

Kotka avasi silmänsä, katsoen terävästi Helmiä.

-- Et sinä ole hän. Hän oli Lilja. Kuka sinä olet?

-- Oi eno rakas, Helmihän minä olen, Kaarinan Kaste Helmi!

-- Niin, Helmi. Minä kävin suolla ja tarvitsin apua. Hän jätti minut
yksin. Hänellä oli paljo punaisia kukkia. Tuossahan ne ovat, -- hän
kohotti sormensa. -- Ne veivät Helmin.

-- Eno, eno! -- huudahti Helmi suuressa tuskassa. Sanat olivat kuin
puukonpistoja hänen sydämeensä.

-- Herra Jeesus, minkätähden Helmillä on kukkia päässä? Sinulla ja
minulla on orjantappuroita ja verta!

Silloin Helmi nousi, riisti neilikat hiuksistansa ja rinnaltansa,
heitti ne kaikki ympäri vuodetta ja huudahti syvän mielenliikutuksen
vallassa:

-- Ei ole enää Helmillä kukkasia. Eno, nyt Helmi tulee suolle sinun
kanssasi! Jos sinä elät tai kuolet, niin Helmi tulee!

Sairaan katse näytti kummastuneelta, ja siinä välähti taju, kuten
unesta heräävän.

-- Kuinka sinä sanoit, Helmi?

Helmi tarttui molemmin käsin Kotkan käteen.

-- Sanoin, että minä kuljen sinun kanssasi. Eno, Jumalan kiitos, sinä
elät! Minäkin tahdon elää -- en itselleni, vaan hänelle, joka on sinun
elämäsi voima.

Kotka ei jaksanut vastata. Pää painui patjalle, silmät sulkeutuivat,
mutta kalpeille huulille levisi kirkas hymy. Hän oli ymmärtänyt Helmin
lupauksen ja ottanut sen vastaan.



VIII.

Suolle.


Paavali Kotka toipui nopeasti. Lääkäri sanoi, että hänen
ruumiinrakenteensa oli tavattoman vahva ja sen vastustuskyky
harvinaisen joustava. Sen lisäksi hoito oli taitavaa ja huolellista
-- siinä Helmi sai hyväksyvän katseen. -- Neiti on aivan kuin luotu
sairaanhoitajattareksi. --

-- Se kaikista kauhein toimi, -- ajatteli Helmi itseksensä hymyillen.
Ei se silloin vastenmieliseltä tuntunut, ei edes vaikealta, kun rakkaan
omaisen pelastus oli kysymyksessä.

Helmin oli täytynyt paljon laiminlyödä musiikkiopistoa. Flyygeli oli
väliaikaisesti siirretty ruokasaliin, jotta sairas ei häiriintyisi,
mutta sittekin soittoharjoitukset jäivät puolta vähemmälle. Opettaja ei
ollut tyytyväinen. -- Onko tämä todellakin välttämätöntä? Muistakaa,
että lukukausi lähenee loppuansa. Minä odotan ja vaadin, että te
loistatte tutkinnossa ja näytteessä! Jos _teiltä_ käy huonosti, saa
koko laitos häpeän, minä ennen muita. Teidän pitäisi pikemmin lisätä
kuin vähentää tavallista harjoitusmääräänne. -- Helmi oli alakuloinen,
kulkiessaan sinä päivänä opistolta kotiin. Jos milloinkaan, hän tunsi
sen sanan totuuden: "Ei kenkään voi palvella kahta herraa."

Hän tiesi tahtovansa palvella yhtä ainoata. Hän tiesi myöskin, mitä se
hänelle merkitsi. Joko hänen tuli alistua huonontuneeseen todistukseen,
opettajiensa epäsuosioon ja sanomalehtien ankaraan arvosteluun, tai
hänen tuli jättää enon hoito toisiin käsiin, Kotkan suosarka ainiaaksi,
itse käydäkseen kukkatietä, omaan onneen, ihmisten kiitokseen,
taiteilijan kunniaseppeleitä kohti.

"Herra Jeesus, miksi Helmi hakee kukkaseppeleitä? Sinulla ja minulla on
orjantappuroita ja verta!"

Se kaikui ja soi hänen sydämessänsä. Se ahdisti kuin ankarain aaltojen
pauhina. Hän tunsi tulleensa siihen hetkeen, jolloin toden takaa oli
pantava kyseeseen suuren lupauksen täyttäminen.

"Helmillä ei ole enää kukkasia. Nyt Helmi tulee suolle sinun kanssasi,
Kotka-eno. Jos elät tai kuolet, niin Helmi tulee!" Sen hän oli luvannut.

Ja kehoituksena kaikuivat rippikoulukirjeen sanat enon kynästä:
"Maksakoon mitä tahansa, ole ehjä ja kokonainen! Ole kotkatyttö, joka
ei pelkää!"

-- Minä eroan musiikkiopistosta! -- Se ajatus tuli rohkeana kuin kotkan
siipien suhahdus. Se hämmästytti häntä itseänsäkin, mutta samalla
hän tunsi koko olentonsa terästyvän uljasta päätöstä toteuttamaan.
Niin, se oli ainoa keino. Hän oli tarjoutuva Herran viinimäen
työntekijättäreksi, ja Kotka-eno oli ratkaiseva, millä paikalla häntä
parhaiten tarvittiin. Siinä oli hänen uhrinsa, ehjän elämän hinta.

Kotiin tultuansa hän meni suoraan enon huoneeseen. Kotka makasi
tyynyjen nojassa, raamattu käsissään, "opetellen jälleen lukemaan",
kuten hän leikillisesti sanoi. Hän näytti hyvin iloiselta. Tyytyväisyys
hohti hänen katseestansa, ja rakkaus enti Helmiä vastaan.

-- Tule tänne, Helmi tyttöseni. Sydämeni on taas täynnä kiitosta.
Tiedätkö, sairaus on usein suloinen asia. Tämä on ollut minulle oikea
Jumalan lahja.

-- Onko? -- sanoi Helmi hajamielisesti. Hänen ajatuksensa oli kokonaan
kiintynyt siihen tärkeään kysymykseen, josta hän oli tullut puhumaan.

-- Niin, etkö ymmärrä? Tiedäthän, että lepo on työmiehelle tarpeen, ja
hiljaisuus Jumalan kasvojen edessä. Emme itse uskalla _ottaa_ lepoa,
meidän täytyy tehdä työtä niin kauvan kuin päivä on, mutta rakas Isä
antaa lahjansa oikealla hetkellä.

-- Niin, -- sanoi Helmi, yhä omissa ajatuksissaan.

-- Olen juuri lukenut Nehemian kirjaa. Se on hyvin ihmeellinen. Rukous
ja työ, aina vaan ne kaksi voimaa. Niillä Herran temppeli rakennetaan.

Helmi tuli tarkkaavaisemmaksi. Hän kysyi:

-- Eikö Nehemian kirjassa myöskin ole tämä lause: "Puolet minun
nuorista miehistäni tekivät työtä, ja toinen puoli piti keihäitä ja
kilpiä?"

-- On, se on juuri tässä neljännessä luvussa. Olipa niitäkin, jotka
toisella kädellä tekivät työtä, toisessa pitivät aseen. Sellainen oli
asema vihollisen uhatessa. Se sopii hyvin meidän aikaamme.

-- Joka sotii, saa haavoja, -- sanoi Helmi miettiväisesti. -- Sinä,
eno, olet Herran sotilas, minä olen pieni työmuurahainen.

-- Voi olla sotilas, saamatta kiveä päähänsä, -- virkkoi Kotka samaan
iloiseen tapaan kuin pitkin aikaa. -- Kysymys on pelottomuudesta ja
kokonaisesta uhrautumisesta.

-- Eikö sitä tarvitse sekin, joka tekee hiljaista työtä? -- Helmi
katsoi häntä silmiin. Ei eno aavista, mitä hän on tullut ilmoittamaan!

-- Kyllä, Helmi, tavallaan. Mutta hän tarvitsee vielä runsaammin
kärsivällistä rakkautta. "Ei enkelien siipiä ja kultakruunuja, vaan
enkelien palvelevaista mieltä." Olen hyvin iloinen siitä, että sinä
olet sellainen enkeli.

-- Eno, sehän on liikaa, -- arveli Helmi hämillänsä.

-- Ei se ole liikaa. Äsken kerroin, miksi sairauteni on ollut minulle
suloinen. Aioin muutakin lisätä, mutta johduimme aineesta pois. Nyt
minä sen sanon sinulle: sairaana oppii tuntemaan kultaisia sydämiä!
Tässä on yksi, kaikkein kultaisin.

Helmi oli kiitollinen enon antamasta tunnustuksesta. Kuitenkaan ei
eno käsittänyt hänen uhrinsa suuruutta, siitä hän oli varma. Ei hän
itsekään ollut käsittänyt, ennenkuin tänään.

-- Riitta täti on toinen, -- jatkoi Kotka. -- Hän on keittänyt
marjamehuteetänsä, paistanut munakkaitansa ja ostanut vasikanpaisteja,
niin että minä kohta tulen perin pilatuksi. Nämä pehmeät patjat
täytyy jo pian karkoittaa, muuten minä opin niihin. Muistatko,
kuinka Hudson Taylor teki? Hän makasi paljailla sängynpohjilla,
ennenkuin lähti Kiinaan, ja seuraus oli, että hän makeasti voi nukkua
epäjumalantemppeleitten kivirappusillakin.

-- Mutta sinä, eno kulta, et lähde Kiinaan etkä enää edes Ameriikkaan,
-- sanoi Helmi. Hänen sydämensä heltyi, hän muisti sitä tuskaa, millä
eno houreissaan oli puhunut Ameriikkaan lähdöstä. -- No niin, entäs
muita kultasydämiä?

-- Et ole vielä huomannut, mitä minun kirjoituspöydälläni on.

-- Ruusuja! Keltä, eno?

Helmi katseli ihastellen. Niitä oli kapeassa lasissa kolme:
tummanpunainen, vaaleanpunainen ja valkoinen.

-- Sinun ystävältäsi Hertta Toiviolta. Kyllä hän on herttainen,
oikein nimensä mukaan. Minä tunsin Lehtisen perheen, kun Helsingissä
opiskelin, ja nyt olen saanut uudistaa tuttavuuden. En olisi luullut,
että pieni Hertta sellaisella rakkaudella muisti minua.

Helmi näki kyyneleitä Kotkan silmissä. Itse hän äkkiä tuli niin
iloiseksi, ettei tietänyt miten sen selittäisi.

-- Vai tunsitko sinä heidät? Siitähän minusta näytti, kun olit
Aimon seurassa. Miksi et ennen kertonut minulle? Niin, eno, he ovat
todellakin parhaat ihmiset, mitä voi ajatella. Ihan tekisi mieleni heti
juosta sinun puolestasi kiittämään. En olekaan käynyt siellä pitkään
aikaan, kerran vaan sitte kuin sairastuit. En ole ehtinyt. Saanko
mennä, ethän tarvitse minua nyt?

-- Hertta oli täällä, minä jo kiitin häntä.

Se oli melkein pettymys Helmille; mutta kun hän kerran oli ystäviänsä
muistanut, ei hän voinut niin pian kääntää heistä ajatuksiansa.

-- Menen hetkeksi kuitenkin, -- sanoi hän. -- Olipa ikävä, etten ollut
kotona, kun Hertta taas kerran tuli tervehtimään.

Helmi tuli omaan huoneeseensa. Se oli jäänyt sanomatta, mitä hän aikoi.
Hän oli tahtonut sanoa Kotkalle: -- Nyt, eno, valitse minun kulmani
suurella suolla! Kauvan olen _haaveillut_ Jeesuksesta; nyt tahdon
seurata Karitsaa, mihin ikänä hän menee. Tässä minä olen, valmiina
minne lähetetään. -- Miksi hän taas empi, miksi sanat kielelle kuolivat?

Ei, päätös kyllä oli peruuttamaton. Hän vaan tahtoi nähdä rakkaat
ystävänsä, hän tahtoi sen saman sanoa heillekin -- _ennen_ kuin
Kotka-enolle...

Pöytänsä ääreen hän pysähtyi hämmästyneenä. Siinäkin oli maljakko
kukkineen, ei ruusuja, vaan tummanpunaisia neilikoita. Pieni kortti
kuoressaan ilmaisi antajan.

Aimo kirjoitti:

    Helmi!

    En ole nähnyt sinua sitte kuin lahjoitit minulle sydämeltäsi
    punaneilikan, jota pyysin. Ota vastatervehdykseni! Uskollinen
    sairaanhoitaja, älä kokonaan unohda lääkäri-ystävääsi

                                               Aimoa.

Kaikki himmeni Helmille sinä hetkenä, himmeni ja valkeni. Huone
tulvahti kuin päivänpaistetta täyteen. Hänen sydämessään soi
kevätlintujen säveleitä tuhatkielin, niin, hän itse oli lintunen, povi
lauluja tulvillaan.

Helmi oli lapsikin. Helmi hyppeli, riemuitsi, painoi korttia vasten
rintaansa, tunnusteli kukkain tuoksua, suuteli niitä, ja lopuksi ihan
pyörällä päin istui sinipunervaan sohvaan, kukkamaljakko edessään.

Aimo rakasti häntä! Varmaan, varmaan, varmaan!

Mitä silloin merkitsi musiikkiopiston jättäminen? Kerran hän kumminkin
oli sen jättävä. Mitä merkitsi koko maailma tämän onnen rinnalla?

"Uskollinen sairaanhoitaja". Ne sanat yhtäkkiä iskivät häneen. Enon
lääkäri oli sanonut, että hän oli kuin sairaanhoitajaksi luotu. Sitä
apua eno parhaiten tarvitsi köyhiensä kurjissa kodeissa -- sitä
Aimokin tulevalta puolisoltansa, jos he kerran yhdessä kulkisivat
Pursimiehenkadun mataliin majoihin ja Hermannin kaukaisiin hökkeleihin.

Tarvitsiko hänen epäillä? Tarvitsiko laskea ratkaisua enon käsiin? Ei,
hän menee suorana ja uljaana Kotkan luo ja lausuu: -- Eno, päätökseni
on tehty. Huomenna ilmoitan eroavani musiikkiopistosta. Toukokuun
ensi päivänä, samana päivänä, jona sinäkin virkaasi astut, alkaa
kirurgisessa sairashuoneessa hoitajattarien kurssi. Siihen minä menen
-- ja sitte käytä minua! Näetkö, sinun kotkatyttösi ei pelkää!

Ja hän astui varmoin askelin enonsa eteen, ja hän sanoi ne sanat silmää
räpäyttämättä.

Oliko Paavali Kotka iloinen? Hänen olisi pitänyt olla. Miksi kumminkin
tuntui, ikäänkuin sille, joka onnellisesti on pyydystänyt laululinnun
ja saanut sen suljetuksi häkkiin? Samassa silmänräpäyksessä Helmin
sielussa välähti rinnakkaiskuva: ilmojen kotka, suljettu eläintarhaan,
taivaana rautalankaverkko, uljaat siivet katkottuina, jotta ihmislapset
saisivat kuivan hyötynsä sen kärsimyksistä ja ikävöimisestä!

Kauhun väre kävi läpi Helmin olennon, ja Kotka tunsi kiitollisen riemun
sijaan omituista lamautumista. Heidän täytyi rukoilla, heti, palavasti!
Vihollinen kiusaa, ja voiton ratkaisuhetkellä hän on vaarallisin.

Paavali Kotka pani kätensä Helmin pään päälle, ja Helmi polvistui.

-- "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua..."

Noustuaan Helmi oli tyyni, mutta kalpea. Ei -- unta se ei ollut, se oli
totta nyt. Jumalan kasvojen edessä se oli vahvistettu.

-- Tässä minä olen. Jumala minua auttakoon!

-- -- --

Kaikki panivat vastaan, mutta Helmi pysyi lujana. Riitta täti puhui
oikein vakavasti: -- Kun nyt olet soittanut vuosikaudet, niin ei kesken
jättäminen kelpaa. Semmoinen vaihemielisyys on pelkäksi vahingoksi.
Kyllä se on totta, että isäsi ja minä panimme sinut talouskouluun,
mutta silloinhan sinä otit yksityistunteja ja soitit kaiken aikaa
kumminkin. Emme me sinusta tahtoneet emännöitsijää emmekä karjakkoa
vasten luontoasi, ymmärräthän sen! Ei kukasta kapustaksi. Sairaanhoito
nyt on vihoviimeistä sinulle.

-- Niin minäkin aina ajattelin, -- vastasi Helmi. -- Nyt minä ajattelen
toisin.

-- Paavali Kotkan konsteja kaikki, -- mutisi täti pahalla mielellä. --
Kyllä saatte nähdä, mikä siitä tulee.

Musiikkiopistossa pianonsoiton opettaja suuttui ja sydäntyi. -- Minä
en salli teidän erota! -- hän suorastaan ilmoitti. Helmi käyttäytyi
nöyrästi, mutta täydellisellä varmuudella: -- Minulla on oikeus,
ei kukaan voi minua pidättää. Olen hyvin pahoillani, että tuotan
teille vaikeutta. Oi, uskokaa, se ei ole helppoa minullekaan...
Silloin opettaja koetti houkutella ja taivuttaa, maalaili taiteen
ihanata uraa, loistavaa tulevaisuutta ja Helmin lupaavia lahjoja.
-- Teette väärin, syntiä te teette, kun heitätte menemään sen
kaiken, mikä teillä jo vallan on käsissänne. Mieletön te olette! Ei
meillä kasva taiteilijoita, niinkuin sieniä sateen jälkeen -- niin,
tusinataiteilijoita kyllä kasvaa, mutta niistä taivas varjelkoon! -- ja
siis ei ole meillä varaa heittää hukkaan yhtään ainoata todellista. En
minä suostu antamaan todistustakaan, jos juoksette pois ennen näytettä.

Sitä ei voinut auttaa. Helmi jätti jäähyväiset, ja opettaja kääntyi
jyrkästi pois. Helmi sai sen vaikutuksen, että hän oli hyvin
vihastunut. Tuntui niin haikealta, että sydän oli pakahtua. Vaan kun
Helmi oli ovessa lähtemässä, tuli opettaja vielä hänen perässään.
Suuret kyyneleet olivat pusertuneet vanhan miehen silmiin, hän ojensi
tytölle molemmat kätensä ja sanoi syvässä mielenliikutuksessa: --
Teidän kuutamosonaattinne!

Niissä kahdessa sanassa väreili vanhan taiteilijasydämen koko rakkaus
nuoreen taimeen, jota hän oli ihmisten iloksi kasvattanut. Niihin
sisältyi hänen pettymyksensä ja valituksensa, hellä nuhde ja harras,
tunteisiin vetoava pyyntö.

Helmi ei voinut sitä kestää. Hän purskahti ääneen itkemään ja riensi
alas portaita, kuin omaa sisintänsä paeten.

Kaikkein vaikeinta kumminkin oli ystävien luona yläkerroksessa. Helmi
ei uskaltanut heille mitään kertoa, ennenkuin ero musiikkiopistosta
oli tapahtunut ja kurssi-ilmoitus tehty. Toisin hän oli aikonut, mutta
sitte hän vaistomaisesti oli alkanut pelätä Aimoa. Entä jos hänkään ei
ihastu, vaan on pahoillaan kuten kaikki muut?

Toiviot joutuivat suuresti hämmästyksiinsä; Aimo ei mielentilaansa
näyttänyt.

Hertta torui ja hymyili vuorotellen. Hän ei oikein ollut selvillä,
tahtoiko Helmi sairaanhoitajaksi Kotkan vai Aimon tähden. Arvi
kiusotteli Helmiä tapansa mukaan. -- Kuuleppas, sehän oli semmoinen
asia, josta tälle neitoselle ei ennen saanut puhuakaan. Nyt sinä saat
itse nähdä, kuinka ihmisiä leikellään. Minä olin kerran erään tohtorin
luona -- ei se tämä Aimo ollut sentään -- kun telefooni siellä soi.
Joku kuului sairashuoneelta kysyvän, mitä piti tehdä potilaalle. "No
ottakaa pois pari kylkiluuta ja nyrkinkokoinen kappale lihaa", käski
tohtori. Semmoista sairashuoneessa tehdään.

-- Hyi! -- sanoi Hertta. -- Ole nyt sinäkin Arvi vaiti, älä kaikkea
kerro. Ei se kumminkaan taida olla edes totta. Helmi jo pyörtyy
vähemmästäkin.

-- Anna hänen puhua, -- sanoi Helmi hyvin kalpeana.

-- Entäs kun ihmisiä nukutetaan, -- jatkoi Arvi. -- Siinä ne makaavat,
silmät muljollaan; suu auki ja kieli velttona. Kieli putoo usein
kurkkuun, eikö niin, Aimo? Silloin otetaan pitkät pihdit ja kiskaistaan
se ulos, jotta ruskahtaa. Hoitaja niillä pihdeillä vetelee, tai jollei
vetele, niin pitää leuvoista kiinni. Onko lystiä, Helmi?

-- Arvi, mitä sinä ajattelet! -- huudahti Aimo, joka näki Helmin yhäti
kalpenevan, vaikka hänen käytöksensä muuten oli tavattoman hillitty ja
tyyni. -- Antakaa Helmin olla rauhassa!

-- Annetaan, annetaan, -- sanoi Arvi, vaihtaen Hertan kanssa
merkitsevän katseen. -- Minä lähdenkin nyt "Vanamon" kokoukseen.

-- Ja minä keitän teille teetä, -- sanoi Hertta. -- Kas, se on niin
että Leena on ulkona...

-- Meidän Leena on aina ulkona, -- nauroi Arvi. -- Lieneekö se tapa
muillakin nuorten rouvien palvelustytöillä? Siitä on se seuraus, että
ellei Hertta keitä, joutuu se huvi minun osakseni. Hyvästi nyt! Älä
kanna kaunaa, Helmi, ollaan hyviä ystäviä, eikös niin?

Helmi ei estänyt Herttaa teenkeitosta. Hän jäi mielellään Aimon kanssa
kahden. Sitä juuri hän hartaimmin oli toivonutkin.

-- Aimo, -- sanoi hän hiljaa, -- ymmärrätkö minua?

-- En ymmärrä, -- oli vakava vastaus.

-- Minä en tahtoisi elää itselleni... en tahtoisi elää turhaan...
katso, enon vuoteen ääressä olen oppinut --

Hän takertui. Ei syntynyt selvää ajatuksen muotoa. Hän ei saanut
uskottavaksi, mitä halusi sanoa, sillä hän itse tunsi epäröivänsä.

-- Siis kurssin käytyäsi -- mitä sinä aiot?

-- Aion... aion hoitaa köyhiä sairaita, joita eno löytää... Aion
palvella Herraa...

-- Helmi! -- huudahti Aimo, päästäen nyt valloilleen kaikki pidätetyt
sanat ja tunteet, -- sinä olet harhaan johdettu etkä tiedä mitä
teet! Minä sanon sinulle, että löytyy henkisiä murhaajia ja henkisiä
itsemurhaajia. Sinä olet toisten taluttamana menossa henkistä
itsemurhaa tekemään!

Helmi sai rohkeutensa takaisin ja alkoi puolustautua.

-- Olethan sinä lääkäri, työskentelethän itsekin sairashuoneessa. Minä
olen silmissäsi käyttäytynyt niinkuin tyhmä lapsi, joka pelkää pienintä
naarmuakin. Ehkä olen vahvempi kuin luuletkaan. Ehkä saat nähdä, että
minä voin tehdä sen, mistä tähän asti en ole kestänyt edes kuulla
puhuttavan.

-- Mutta taiteesi, suuri lahjasi, jonka Jumala on antanut!

-- Sinä myös olet taiteilija, vaikka olet lääkäri.

-- En ole. Huvikseni minä soitan, tai ehkä oikeammin siksi, että näen
lakkaamatta ympärilläni rumaa, raakaa, ikävää ja sydäntä särkevää...
Henkeni kaipaa vastapainoa, minä löydän sen sävelissä -- sinun
sävelissäsi vielä paljon täydemmin kuin omissani. Mutta taitelijaksi
minä en koskaan olisi kelvannut. Taidelahja on jumalainen kipinä,
jota ikävöimisellänsä ei voi ottaa, vielä vähemmin ostaa rahalla ja
soittoharjoituksilla. Ken sen on saanut ilmaiseksi, hän sille eläköön!

-- Eikö siis taiteilijan tulisikaan elää _tosi_ elämää? -- sanoi Helmi
hiljaa.

-- Me nyt kerran elämme tosi elämää, siitä ei pääse mihinkään, jos
tahtoisikin. Ethän sinä ole varjo, enkä minä. Kenen tulisi iloita,
ellei minun, lääkärin, siitä että harrastuksesi on kääntynyt sairaihin
ja kärsiviin? Sinä tarvitset tosi elämää, josta taiteesi ammentaa, ja
elämää, jolle annat, mitä sävelissä olet unelmoinut. Mutta sinä _et
saa_ vajota tänne alas!

-- Vajoanko alas, jos seuraan Jeesusta ylös vuorille -- "minne tie on
verinen", niinkuin eno kerran sanoi...?

-- Sinä tunnet Jeesusta enemmän kuin minä, -- sanoi Aimo hillitymmin
ja syvällä vakavuudella. -- Minä en ole niitä, joita nimitetään
uskovaisiksi. Sen minä kumminkin voin sinulle vakuuttaa, että en mitään
niin halaja kuin kohdata totuutta. Jos se tulivoimalla kerran minun
sydämeni kohtaa, en ole empivä. Mutta sano rehellisesti, niinkö sinä
olet huomannut, että hän, jota palvelet, tahtoo katkaista kotkien
siivet? Sinun täytyy tunnustaa, että se ei ole _sinun_ kokemuksesi --
vai onko?

-- En ole aikonut katkaista siipiäni! Juuri nyt, jos koskaan, olen
tarvinnut niiden lentovoimaa. Luuletko, että tämä on ollut helppoa
minulle? Luuletko, että on helppoa juuri nyt, kun sinäkään et ymmärrä
minua etkä hyväksy mitä olen tehnyt? Minun täytyy seisoa Kotka-enoni
kanssa ihan kahden...

Helmin ääni tukahtui. Hänen suuri, syvä murheensa liikutti Aimoa ihan
sydänjuuria myöten. Hänen _täytyi_ pelastaa tämä lapsukainen!

-- Helmi, -- sanoi hän hellästi, -- tahdon näyttää sinulle kuvan, jota
aivan tahallamme emme ole ennen näyttäneet.

Hän meni omaan huoneeseensa ja nouti sieltä albumin. Ensi lehdellä oli
yksinkertaisen puurakennuksen kuva. -- Tämä on vanhempaini entinen
talo, -- kertoi Aimo, kääntäen lehden. -- Tässä ovat isä ja äiti, --
taas lehti kääntyi, -- ja tässä, katso, meidän vanhin sisaremme Lilja,
joka nuorena kuoli...

Helmi huudahti nähdessään kuvan.

-- Mitä, Helmi? Tunnetko sen?

-- Minä luulen sen nähneeni... en tiedä...

-- _Hän_ oli uskovainen, -- jatkoi Aimo, ikäänkuin Helmi katseillaan ei
olisi mitään kysynyt. -- Usko teki hänet onnelliseksi ja hyväksi, minä
näin sen, eikä sellaista unohdeta. Hänen elämänsä tähden uskovainen
tyttö on minun ihanteeni. Sinussa, Helmi, minä olen etsinyt ihanteeni
kuvaa.

-- Voi Aimo, minun uskoni ja elämäni on ollut hyvin puolinaista!

Aimo katsoi häntä tutkivasti ja syvästi silmiin.

-- Se on mahdollista, -- sanoi hän sitte. -- Muuten et olisi antanut
toisen ihmisen taluttaa itseäsi, luulotellen että Kristus sinua talutti.

-- Kuinka? -- huudahti Helmi.

-- Älä pelkää! Minähän olen lääkäri, tottunut veistä käyttämään.
Sydämeni ei ole niin kova kuin miltä kuuluu, minä ajattelen nyt sinua
yksin. Sitäpaitsi puhun kanssasi ehkä viimeisen kerran pitkään aikaan.
Pianhan minä lähden maalle, viransijaisuuteni alkaa.

-- Se on totta, -- sanoi Helmi. -- En ymmärrä -- en ole sitä ensinkään
muistanut... Nytkö jo? Eikö sinun pitänyt vasta kesällä lähteä?

-- Toukokuun ensi päivästä, -- vastasi Aimo.

Se oli säälimätön totuus, joka vaikutti Helmiin aivan musertavasta.
Eikö hän siis päivääkään saanut Aimon kanssa työskennellä? Ainakin
yhden kuukauden -- niin hän oli ajatellut. Aimo olisi helpottanut
hänen ensi askeleensa uudella kivikkotiellä. Aimon katse olisi
auringonsäteenä hänen mielensä kirkastanut keskellä suon sumuja.

Hertta toi kuppeja pöytään, liikkui edes takaisin, jutteli pajatteli
ja esti toisia pääsemästä kiinni keskeytettyyn keskusteluun. Omituinen
masentunut tunnelma painosti heitä, kunnes Helmi nousi, sanoakseen
hyvästi.

Silloin Aimo, Hertasta huolimatta, solmi entisen keskustelun langat.

-- Helmi, tiedätkö miksi puhuin sisarestamme, ja näytin hänen kuvansa?
Sinulle varoitukseksi. Hän, rakas, suloinen Lilja, murtui toisen
tähden, siksi että hän oli liian heikko kulkemaan yksin, kun ei saanut
toisen kanssa kulkea. Se toinen rakasti häntä -- jos julmuus on
rakkautta -- ja seurasi Kristusta -- jos rakkauden irvikuva on Kristus.
Helmi, _rakas_ Helmi -- muista, että nyt olen sinua varoittanut!

-- -- --

Helmi itki paljon sinä iltana. Kaikki hänen sisimmässään oli kääntynyt
sekasortoon. Hän aavisti, mitä Aimo oli tahtonut sanoa, mutta hänellä
ei ollut salaisuuden avainta. Hän uskoi Aimon rakkauteen, mutta ei
voinut heittäytyä sen varaan. Eno oli taas tänään väsyneempi ja
heikompi, varmaankin mielenliikutuksen tähden; Helmi ei nyt hänen
kanssaan uskaltanut puhua sydämensä tuskasta ja rauhattomuudesta. Niin
hän seisahtui äitinsä kuvan ja Kristuksen siunaavien käsivarsien eteen.
Palavasta, avuttomasta sydämestä kohosi rukous: -- Herra, johdata minua
oikeata polkua! Herra, sinä olet minun ainoa, ainoa apuni!

Äidin kaunis kuva seinällä katseli lempeästi lasta, joka kyyneliinsä
nukkui, ja Kristuksen siunaavat käsivarret olivat ylhäältä ojennetut
hänen puoleensa.

Silloin Helmi näki unta:

Suuri, lohduton, harmaja suo, mutainen rannasta rantaan. Kaunis,
kirjava, kukkainen niitty, loistava kasteen pisaroissa. Paljo lintuja,
äärettömän paljo. Oli joku, jonka kasvoja Helmi ei nähnyt, mutta hän
kuuli äänen, joka soi kuin pyhäkellojen kutsumus: "Lennä, lennä,
lennä!" Toiset linnut lensivät suolle, toiset niitylle. Koko maa oli
täynnä viserrystä.

Kuka on tuo tumma, joka kulkee paula käsissä? Hän pyydystää suon
lintuja niitylle ja niityn lintuja suolle. Viserrys muuttuu haikeaksi
valitukseksi. Linnut räpyttävät siipiänsä. Muta vangitsee, kukat
vangitsevat. Tuhannet äänet huutavat apua, Helmikin huutaa ja herää.

Hän vaan ennätti vielä kuin utupilvessä nähdä sen, jonka ääni niin
taivaisesti soi. Hänet valtasi lohdullinen tunne: Tämä tulee särkemään
kaikki paulat!

Oli pilkko pimeä, kun Helmi heräsi. Ihmeellinen rauha täytti hänen
sydämensä, ja hän nukkui uudestaan levolliseen ja virkistävään uneen.



IX.

Kuorman kantajia.


Rautalankaverkko oli lauennut nuoren kotkan pään yli. Helmi
oli vangittu suuriin, kolkkoihin sairassaleihin. Pitkät
vuoderivit tauluilla merkittyine ihmisolentoineen olivat hänen
sävelkoskettiminansa, kaikenlaisten lääkeaineiden tuoksu ja monien
huokausten haikeus hänen henkensä ilmapiirinä. Helmi muisti sen
pahoinvointisen ja kouristavan vastenmielisyyden, joka hänet oli
vallannut, kun hän ensi kerran astui enonsa kanssa näiden ovien
sisäpuolelle. Silloin hän tosiaan ei olisi voinut aavistaa, että tämä
tuskien talo piankin tulisi hänen pysyväiseksi olinsijaksensa.

Ei ilmaa, ei iloa, ei vapautta!

Hienot, taipuisat soittosormet hankasivat lukkoja kiiltäviksi, seiniä
puhtaiksi, lääkärien teräaseita kirkkaiksi kirpelissä liuvoksissa.
Pienet, valkoiset kädet rohtuivat ja turposivat, hento varsi väsyi
ihan poikki katketaksensa. Hän huokasi syvään, pysähtyi jonkun vuoteen
ääreen, yritti lausua hellän, osaaottavan sanan ja kohentaa tyynyä
vähän mukavammaksi. Kohta kuului virallinen ääni: -- Neiti Hartikka on
hyvä ja pitää työstänsä huolen! Tyynyn pitää olla suorassa, ei sitä
noin saa vääntää. Katsokaa, että siivous on toimitettu, kunnes lääkärit
tulevat!

Helmi ei pyörtynyt, kun hän ensi kerran oli leikkaushuoneessa mukana,
eikä hän väistynyt yksin yöllä valvoessaan, kun kuoleman enkeli
kolkutti suuren, kumajavan salin ovelle. Hän alistui kohtaloonsa.

Turhaan Riitta täti nuoren Martan kanssa pani keittiössä parastansa.
Työn on tapana ruokahalua höystää, mutta Helmi ei syönyt. Eikä hän
voinut nukkuakaan, vaikka juuri oli valvonut koko yön ja aivan
uuvuksissa saapui kotiin. -- Soita vähän, Helmi! -- pyysi täti
parhaimmassa tarkoituksessa. Silloin Helmi melkein säikähtyi ja
vakuutti aivan aiheettoman kiihkeästi, ettei hän sitä tee. Tädin
poistuttua hän kiersi flyygelin lukkoon ja hautasi avaimen syvälle
laatikkoonsa.

Hertta toi hänelle usein pari kukkaa tai kauniin hedelmän, kun hän
aamulla työhön lähti tai illalla työstä palasi. -- Torituliaisia! --
sanoi hän heleästi hymyillen. Sitte hän kertoi uutisia: -- Aimo on
kirjoittanut sitä ja sitä. Aimo kysyy, kuinka Helmi voi. -- Ilokseen
hän huomasi väsyneen katseen elostuvan, mutta toisena päivänä se oli
yhtä väsynyt jälleen. Entisen Helmin oli sairashuone haudannut.

Paavali Kotka oli jo täysin terve ja virassa, puuhasi jälleen, kuten
ennen sairastumistansa, ja lisäksi seisoi kansliassa neljä tuntia joka
päivä. Sitäpaitsi hänellä oli tuskallinen jälkinäytös vaivanansa:
oikeudenkäynti tapaturman johdosta. Rahkanen oli heti joutunut poliisin
talteen ja oli nyt syytteessä juopumuksesta ja pahoinpitelystä. Hän oli
jo oikeudessakin seisonut, mutta päätös odotti sairaan parantumista ja
lääkärin loppulausuntoa. Parin päivän perästä raastuvanoikeuden taas
piti istua.

Elli, Rahkasen vaimo, oli käynyt Kotkan luona itkemässä miehensä häpeää
ja pastorin onnettomuutta, johon he olivat syypäät. Kotkasta tuntui
hyvältä, että Elli sanoi "me". Hän oli lohduttanut minkä voi. -- En
minä syytä teidän miestänne, kaupunginviskaali on syyttänyt, ja hänen
on siihen pakko. Minä en aio käyttää asiamiestä, saavun itse oikeuteen,
niin saatte omasta suustani kuulla, että nyt puhun teille totta. Olen
antanut anteeksi; sehän on kristityn luonnollinen velvollisuus.

Kerran hän oli mennyt Rahkasta tapaamaan, mutta tämä ei ollut kotona.
Toisella kertaa hän oli, mutta tahtoi puikkia tiehensä. Kotka sai hänet
pidätetyksi, mutta asema oli kovin tuskallinen eikä puhe tahtonut
sujua. Uhkaava oikeudenistunto ja katkera häpeä olivat kuorena miehen
sydämellä. Kotka mietti ja rukoili, vaan ei vielä löytänyt neuvoa. Hän
ajatteli näitä ihmisiä paljon, sillä hän oli varma siitä, että nyt oli
heidän etsikkoaikansa ja Jumala oli juuri hänet aseeksensa tarkoittanut.

Kaikki tämä, viran uuden edesvastuun ohella, täytti niin suuressa
määrin Kotkan mielen, että Helmin muuttunut olento pitkäksi aikaa jäi
häneltä huomaamatta. Usein heillä oli eri atria-ajat, usein myöskin
tapasivat toisensa ihan kiireimmiten. Kotka katsoi Helmiä rakkaudesta
ja hyväksymisestä loistavin silmin, kysyi jotakin, sai vastauksen ja
oli tyytyväinen. Silloin Riitta täti ei kauvempaa malttanut, vaan
ryhtyi asiaan: -- Paavali, -- sanoi hän, -- eikö sinulla ole silmiä
päässä? Tyttö laihtuu ja kalpenee päivä päivältä, kohta hänestä on vaan
varjo jäljellä. Sinä hänet tähän saatoit. Pidä sitte myöskin huolta
hänestä! Veisit edes joskus kävelemään tai toimittaisit hänelle vähän
rauhaa päästä Jumalan huoneeseen sanaa kuulemaan. Ei hän tällä tavalla
kauvan kestä.

Kotkan muoto muuttui vakavaksi. Päivällisellä hän tarkasteli Helmiä
toden takaa, ja seuraus oli, että hän tänään päätti omistaa iltansa
hänelle yksin.

Toukokuu oli loppumassa, kesä odotti vuoroansa. Meri välkkyi suurena ja
siintävänä, nuori vihannuus oli heleän hentoinen, ja tuomet puistoissa
puhkeilivat. Ilta oli lempeä, leuto ja tyyni.

Kotkan mielessä heräsi ajatus, joka siinä jo kauvan oli valmistunut.
Helmi oli hänen sydänlapsensa -- hän tahtoi vetää hänet kokonaan
sydämellensä. Luottamus herättää luottamusta, rakkaus rakkautta. Tähän
aikaan Helmi ehkä parhaiten juuri sitä kaipasi ja tarvitsi.

Kun Helmi sairashuoneelta palasi, odotti ajuri portaitten edessä.
Paavali Kotka otti tyttönsä aivan erityisellä herttaisuudella vastaan.
-- Mene nyt pian muuttamaan pukua! Minä olen suunnitellut pienen
suloisen iltaretken, joka on meitä molempia vahvistava ja virkistävä.

Mielihyväkseen hän huomasi, kuinka se Helmiä ilahutti. Tuota pikaa hän
oli pukeissa, ja he ajoivat rinnatusten ulos kevätillan ihanuuteen.

Helmi hengitti syvästi, taas kerran rinnan täydeltä raikasta ilmaa,
ihaili puistojen puita, joiden uusia lehtiä hän tuskin vielä oli
ehtinyt huomata, loi pilkottavalle merelle kaihoavan katseen ja
ihmetteli sitte, mihin eno häntä oikeastaan vei.

-- Ensin vähän kiertelemme kaartelemme, että sinä virkenet. Nyt
käännymme tästä -- ajuri, uudelle hautausmaalle! -- niin, Helmi, sinne
on matkamme määrä.

Helmi ensin katsoi enoa pitkään, mutta ajatuslangat yhdistyivät, ja
äkkiä hän rohkaisi mielensä, kysyen:

-- Eno -- _hänenkö_ haudallensa?

-- Niin. Toivon, että ymmärrät minua, ymmärrät _kuinka paljon_ sinua
rakastan!

-- Kiitos, oma rakas eno!

Lapinlahdenkatua pitkin, ohi hautakiviveistämöiden ja työväenasuntojen,
he saapuivat uuden hautausmaan portille. Aurinko juuri laski meren ja
metsän taakse, kullaten ja purppuroiden taivaan rannan. Joku yksinäinen
lintu vielä visersi, sitte kaikki oli hiljaa. Suuren käytävän viileässä
pimennossa lehdet vienosti lepattelivat, ja vanhat puut kuiskaten
kertoivat menneitä muistoja ja monien kyynelten tarinoita.

Kotka pysähdytti ajurin. He astuivat alas, ja Helmi huomasi hänen
kätensä vapisevan, kun hän ojensi rahan. Helmin kysyvään katseeseen hän
vastasi:

-- Luulen että viivymme. On rauhallisempaa, kun kukaan ei odota.

Kapea polku vei monien kumpujen lomitse, kierrellen ja mutkitellen
Se päättyi aivan meren rannalle. Siinä kasvoi kuusi, jonka juurella
oli valkoinen risti. Kumpua ympäröi ruusupensasten seppel, ja ristin
eteen oli asetettu vaaleanpunainen hyasintti ruukussaan. Marmorissa
kiilsi kultakirjaimin: _Lilja_. Sitte syntymä- ja kuolinvuosi. Alle oli
kaiverrettu:

    "Rauhan kaikki sielut saivat,
    jotka kärsi tuskat, vaivat --"

Paavali Kotka laskeutui polvilleen paljaalle maalle, vaipuen
äänettömään rukoukseen. Helmin sielussa soivat ne säveleet, jotka
Schubert kerran oli sepittänyt ristirunon sanoihin. Hän oli ne monasti
kirkkolaulajaisissa kuullut. Tällä hetkellä ne hänelle muuttuivat
eläviksi.

He istuutuivat vihreälle penkille kuusen varjoon. Aurinko oli laskenut,
hehku himmentynyt. Kaitaisia punapäärmeitä ja irtonaisia rusopiirtoja
vielä soilehti taivaalla. Meri kohisi kuin kaukaisena kaikuna päivän
taisteloista. Se tummeni tummenemistaan, ja aalto aallon jälkeen
uinahti rannan lepoon.

Silloin Paavali Kotka kertoi Helmille haudatun lempensä tarinan:

-- Sinä näit hänen kuvansa. Hän oli nuori ja ihana. Minun sieluni
taisteli Jaakobintaisteluansa; olin yksinäinen, työssä, kaipauksessa ja
suuressa murheessa. Kun hän hymyili, unohdin huolet. Kun hänen päänsä
nyökkäsi kukkien takaa ikkunasta, ei työn kuorma enää tuntunut, kutsui
vaan lepo ja koti, missä hän odotti. Hän kirjoitti runoja. Joskus hän
arastellen luki muutamia säkeitä, ja ne soivat koko päivän korvissani
kuin hopean helinä. Hän oli valo ja riemu, mutta hän oli minulle
myöskin synti ja kiusaus. Kuinka monta kertaa silmäni kulki raamatun
riveillä, ja rivien välistä hohti hänen katseensa! Minä rukoilin, mutta
yhtäkkiä huomasin, että puhuinkin hänen kanssansa enkä Jumalan. Silloin
minä riistäysin irti koko tarmoni voimalla. Oli aika, jona tuskin
katsoin häneen, koska en _tahtonut_. Tuli sitte toinen aika, jona en
_voinut_. Seisoin kasvoista kasvoihin Vapahtajani kanssa -- se oli
minun suuri effata-hetkeni. _Hän_ ei ollut mukana, ainoastaan Herrani
ja minä -- sanomattomassa, pyhässä yksinäisyydessä. Silloin minä sanoin
Herralle, joka täynnä pohjatonta rakkautta laski lävistetyt kätensä
pääni päälle: "Ole minun elämäni kuningas! Sinä tulit tulta sytyttämään
tänne maailmaan, ja mitä sinä toivot, kuin että se jo palaisi? Polta
minutkin alttarillasi! Ristiinnaulitse minut! Anna minun kärsiä, lähetä
minut sinne, missä työ on vaikein ja uhri raskain! Menen riemulla
sinun tähtesi!" -- Siihen aikaan kuulin kertomuksen nuoresta tytöstä,
joka oli ennen kodissamme palvellut. Hän oli lähtenyt Ameriikkaan,
joutunut viettelijän uhriksi, langennut syntiin ja kuollut -- eikä
kukaan tietänyt, minne ja miten hän oli edes haudattukaan. Hänen
vanha äitinsä sanoi minulle Helsingissä, katkerasti itkien: "Eikö nyt
ole ketään pappia, joka hakisi lapsi paran ja toimittaisi siunattuun
multaan?" -- Ei tosiaankaan ole paljon pyydetty, minä ajattelin. Itse
olisin kysynyt ja vaatinut: Eikö ole pappia, joka ottaisi lapsen jo
ajoissa suojaansa ja varjelisi susien kynsistä? Ja eikö ole pappia,
joka etsisi eksyneitä? -- Se oli ensimmäinen tulikipinä minulle. Pian
seurasi toisia. Tulisi pitkäksi kertoa niistä nyt. Minä vaan tunsin,
että kohtaloni oli ratkaistu. Herrani ääni julisti: "Olen rukouksesi
kuullut. Sinä saat juoda sen kalkin, jota anoit, ja sillä kasteella,
jota halasit, minä sallin sinun tulla kastetuksi. Sinä olet se paimen,
jonka olen valinnut lampailleni kaukana suurten merten äärissä. Mene,
minä lähetän sinut!" --

Helmi oli kuunnellut henkeänsä pidättäen, keskeyttämättä ainoallakaan
sanalla. Nyt hän välittömästi huudahti huolestuneena: -- Mutta eno --
_miksi_ sinä sellaista rukoilit?

-- Etkö ymmärrä? Rakkaus tahtoisi tarjota suurimman mahdollisen
vastalahjan sille jolta kaiken on omaksi saanut...

-- Eikö se ole suurin vastalahja, että mitään pyytämättä annamme hänen
ratkaista kaikki?

Kotka istui vaiti, miettiväisenä. Sitte hän kysyi: -- Etkö sinä koskaan
pyydä mitään? Eikö lapsikin tee ehdotuksia isällensä? _Hän_ ratkaisee
silloinkin, sillä valta ei ole meidän käsissämme.

Helmin korvissa kaikui joku lause siitä, että _Jumala antoi heidän
vaeltaa mielensä jälkeen_, koska he olivat häntä kiusanneet.
Laulettiinhan virressäkin:

    "Mä kyll' en saa, en tahdokaan
    armolles määrää panna..."

Hän tunsi itsensä kumminkin epävarmaksi ja kokemattomaksi, eikä
uskaltanut enää mitään sanoa.

-- Jumala tietää, ettei se ollut helppoa, -- jatkoi Kotka. -- Mikä ensi
innostuksessa nosti minut yli kaiken maallisen, se tuntui yhtäkkiä
kuormalta, jota oli mahdoton kantaa. Se tapahtui eräänä päivänä, kun
odottamatta vahingossa näin Liljan polvistuneena rukoukseen. _Hän_ --
kukkanen, lintunen, sulotar ja maailman lapsi!

Oliko hänkin tietämättäni ollut mukana? Oliko meitä ollut kaksi sokeata
Jeesuksen huoneessa samalla kertaa?

Minä kysyin häneltä, ja hän sanoi, että _minä_ hänet olin johdattanut
Jeesuksen luo. Kuinka? Milloin? Se oli ihme, jota minun oli vaikea
käsittää, vaikka kuulin sen hänen omilta huuliltansa. Mutta siitä
hetkestä asti me ilman sanoja ja ilman lupauksia tietoisesti kuuluimme
yhteen. Kahden me istuimme Jeesuksen jalkojen juuressa. Hän sanoi,
että minä häntä opetin, mutta minä tiedän, että Jeesus opetti meitä
molempia. Hän oli varmaan minua pitemmällä... Hänen kasvonsa hohtivat
taivaallista valoa, hän säteili hyvyyttä, puhtautta, rakkautta. Jos
sinä, Helmi, olisit ollut vanhempi, kun äitisi kuoli, muistaisit hänen
olentonsa taivaallisen sulouden. En ole ketään nähnyt niin Kaarinan
kaltaista kuin hän oli siihen aikaan. Anna anteeksi, Helmi, äitisi
muiston tähden, jos rohkenen sanoa, että hän oli vieläkin suloisempi!

Silloin minulle selveni, että hänestä täytyi tulla omani, koska häntä
rakastin, rakastin niin pohjattomasti, niin tulisesti, kuin nuorukainen
koskaan voi neitosta rakastaa...

Niin, Helmi tiesi, kuinka voi rakastaa!

-- Hän ja elämäni kutsumus, -- jatkoi eno, -- siinä se oli, koetuksen
kivi ja ratkaisun tienhaara. Luulin järkeni menevän, kun se astui
eteeni. Kuinka minä hänet veisin Ameriikkaan? Minä vaeltaisin ympäri
siirtolaisia etsimässä, eläisin köyhänä, kulkisin kurjuuden paikat,
pelastaisin, palvelisin, antaisin vaikka henkeni. Mutta hän? Hento,
ylellisesti kasvatettu, hemmoteltu ja hellitelty tyttö! Hän ei koskaan
suostuisi minua sinne seuraamaan!

-- Rakkaus seuraa vaikka minne! -- huudahti Helmi kiihkeästi. Kotkan
katse kohtasi Helmiä. Tyttö painoi päänsä alas. Kyllä eno oli
ymmärtänyt.

-- Oikein sanoit, rakkaus _luulee voivansa_ seurata vaikka minne,
-- hän vastasi kuin unelmissaan. -- Tuli hetki, jona en enää voinut
hillitä hehkuvaa, kuohuvaa, taistelevaa sydäntäni. Sanoin hänelle
kaikki, tunnustin rakkauteni, panin valinnan hänen eteensä ja odotin
tuomiotani. Odotin ja pelkäsin, ja kuitenkin aavistin, että ehkä ei
uhria vaadittaisikaan, ehkä minun kukkaseni olisi enemmän kun rohkenin
toivoa: uljas, ehjä lemmessään, altis hänkin kanssani kärsimään ja
taistelemaan...

-- Hän oli! -- Helmi tiesi sen varmaan, ei toisin voinut ollakaan.

-- Niin, _hän oli_ -- oi Helmi -- en voi sinulle kertoa siitä hetkestä,
se oli sellainen, että vieläkin tunnen muistosta huumaantuvani. En sitä
antaisi pois sen tuskankaan hinnalla, joka pian vuorenpainoisena oli
sydämeni musertava... Runoilija sanoo, että suloisempaa on lempiä ja
kadottaa, kuin ainiaaksi jäädä lemmen onnesta osattomaksi...

Kotka vaikeni. Helmikin oli vaiti. Tyttö ei rohjennut häiritä muiston
kellojen pyhää sointia, eikä kyennyt sanoilla jatkamaan hän, jolle ne
soittivat elämän heleimpiä ja tummimpia säveleitä, ijäti unohtumattomia.

Ilta oli pimennyt, meren kohina vaimennut vaimenemistaan. Kuu kulki
esille pilven takaa, luoden välkkyvän, hopeisen juovan hiljaa
värähtelevälle veden pinnalle. Haaveelliset, salaperäiset varjot
laskeutuivat kivistä, risteistä ja puiden ojennetuista oksista.
Kalmisto valmistui yöhön uinumaan.

-- Eno... ja sitte? -- kuiskasi Helmi vihdoin.

-- Oli toukokuun ilta, -- jatkoi Kotka, yhä katseessa unelmien
etäisyys, -- sellainen kuin tämä nyt, yhtä kuutamoinen ja ihana, vain
viileämpi ja myöhäisempi. Me istuimme Kaivopuiston kallioilla. Emme
muistaneet aikaa; silmänräpäys ja elämä sulivat meille yhteen. Vihdoin
huomasin Liljan värisevän. "Ei, ei minun ole kylmä", hän vaan vakuutti.
Hän ei tahtonut lähteä, hän piteli kiinni hetkistä, ikäänkuin olisi
aavistanut niiden lyhyyden. Vielä kotipihalla me kauvan seisoimme
tuomien alla. Helmi, olen nähnyt ne tuomet vielä nytkin kukassansa.
Pelkäsin, että talon uusi omistaja olisi hakkauttanut ne pois,
hävittänyt keltaisen talonkin ja rakennuttanut kivimuurin sen sijalle,
mutta Jumalan kiitos, hän ei ole sitä tehnyt...

Kotka hengähti syvään.

-- Toisena päivänä Lilja makasi kuumeessa. Lääkäri sanoi, että kohtaus
oli pian ohimenevää laatua, nähtävästi pienestä kylmettymisestä
aiheutunut. Huolestuttavampi oli Liljan yleinen heikkous. "Hän ei saa
tehdä paljon työtä, ei millään tavalla rasittua eikä vaivata itseänsä.
Jos hän olisi köyhän lapsi, en uskaltaisi ennustaa hänelle pitkää
elämää. Hyvät olot ovat hänen pelastuksensa. Lääkkeet eivät paljon
auta. Parasta ravintoa, täyttä lepoa, säästämistä ja vaalimista!"

Ymmärrätkö, Helmi, mikä kuolintuomio se oli minulle?

Taistelu alkoi uudestaan, entistä kauheampana. Minä en ollut köyhä,
perintöni oli kylläkin suuri, mutta minä olin luvannut itseni ja rahani
Herralle. Saisinko antaa Liljalle sen, mikä oli Herran?

-- Tietysti! -- tahtoi Helmi huudahtaa. -- Niinhän fariseuksetkin
arvelivat, että isä ja äiti voivat nähdä nälkää, koska heidän lahjansa
oli "korban", uhrattu... Etkö muista, eno, mitä Jeesus siitä sanoi?

Se oli Helmin mielessä ja kielellä, mutta hän ei saanut sanoja
huuliltansa. Eno oli niin ylevän kaukaisen ja niin murheellisen
näköinen, että hänen täytyi vaieta.

-- Sinä tiedät taisteluni tuloksen. Minä näin sen kauhistavan selvästi:
ken on niin heikko, että kylmettyy toukokuun iltailman henkäyksestä,
hänelle ei voi rahallakaan elämätä ostaa se, joka aikoo Ameriikkaan
siirtolaisten kulkupapiksi. Siis: joko Lilja, kotimaa, onni, lempi ja
rikkaus -- tai tuska ja yksinäisyys _hänen_ jäljissään, jolla ei ollut,
kuhun päänsä kallistaisi...

-- Eno -- kuinka sinä voit! Kuinka sinä voit!

Helmistä tuntui, että uhri oli yli-inhimillinen, mahdoton. Oliko se
siis oikeakaan?

-- Ihminen voi paljon, kun on toinen voimanantaja. Luulen myöskin, että
uhrimieli on hehkuvin ja välittömin heti suuren ratkaisun jälkeen,
kun elävä Jeesus koko ihanuudessaan on ilmestynyt meille, kun ensi
rakkauden tuli palaa... En tiedä kumminkaan, mitä olisin voinut, jos
olisin saanut hänen silmänsä nähdä. Mutta hän makasi sairaana, eivätkä
hänen omaisensa tietäneet, mitä välillämme oli tapahtunut. Jumala sen
niin johdatti...

Minä muistan sen yön, unettoman yön, jona kamppailin kuin kuoleman
tuskassa. Helmi, sellainen on Getseemane! Ei minulta kalkkia otettu
pois, mutta enkeli vahvisti minuakin...

Lähdin ilmoittamatta mitään, suin päin sinun kotiisi, Helmi.
Ensimmäiseltä pysähdysasemalta kirjoitin Liljan isälle, kerroin kaikki,
tunnustin kaikki, pyysin ainoastaan, että _hänelle_ ei lähtöäni
ilmoitettaisi, ennenkuin hän oli vahvempi, -- ei ennenkuin minäkin
uskalsin kirjoittaa ja avata hänelle koko sydämeni epätoivoisine
taisteluineen. Silloin hän oli ymmärtävä rakkauteni, etten itseäni
ajatellut, vaan hänen tähtensä sen tein -- hänen ja Mestarin tähden...

Silloin, Helmi, minä ne kirjeet toin sinulle, heitin helmaasi,
tietämättä muuta, kuin että nyt jäi kaikki taakseni, nyt en voinut
jatkaa niin kuin siihen asti. Yksinäisinä hetkinä olin ne kirjoittanut,
en oikeastaan sinua varten, vaan omalle itselleni. Minulla ei ollut
uskottua ketään, sinut siksi valitsin haaveissani. Olen jo pyytänyt
anteeksi sitä pahaa, minkä niiden kautta tein. Epätoivoiselle voinet
anteeksi antaa...

Omatuntoni minua myöskin syytti tylyydestäni isääsi vastaan.
Anteeksipyytämättömät synnit eivät anna rauhaa; olin tuntenut niiden
tutkaimen, olin tuntenut ja taas väistänyt. Joka menee Herransa kanssa
ristiinnaulittavaksi, hän ei voi mennä sovittamattomin sydämin.
Jo tuloni isäsi kotiin oli sovitus. Syvemmällekin minä nöyrryin,
sanoihin ja tunnustukseen. Vaan se tapahtui vasta, kun isäsi ensin oli
puristanut kättäni, heltyneenä, hänkin pyytäen anteeksi minulta...

-- Onko se totta? -- puhkesi Helmin huulilta. -- Eno, _isä_ pyysi
anteeksi sinulta?

-- Niin, Helmi, nyt sen kuulet. Emmekö ole häntä väärin tuominneet?
Jumala olkoon meille armollinen! Sovitettuina me kumminkin erosimme, se
on lohdutukseni.

-- Eno, minua värisyttää...

-- Tule, Helmi, lähdetään. Minä unohdan ajan taas uudestaan, kuten sinä
iltana Kaivopuiston kallioilla... Nyt on hyvin lämmin, et ole voinut
kylmettyä.

-- En, en.

-- Minun tulee pitää sinusta huolta. Helmi, ei rakkauteni sinuun
kuitenkaan ole ollut mikään haave, vaan täysi todellisuus, Kaarinan
muiston ja viimeisen pyynnön vahvistama. Minulla oli sydän, joka janosi
rakkautta -- oi Helmi, kuinka se oli janonnut pitkinä vuosina! Liljalle
olisin lahjoittanut sen kaikki pyhät kätköt ja ennen pakosta pidätetyt
tunteet... mutta minä en saanut häntä täysin ja rajattomasti rakastaa
kuin yhden ainoan illan elämässäni! Niinä päivinä, jotka kodissasi
silloin vietin, minä annoin sulkujen laueta, ja se sanomaton, jota
sydämessäni kätkin, se tulvi tuskansuloisena sinun ylitsesi...

-- Niin, eno, minä muistan ne ihmeelliset päivät!

-- Helmi, lähtekäämme nyt. Minä huomaan takertuvani, en osaa kertoa
järjestyksessä enää mitään. Sanokaamme jäähyväiset. -- Sitte äänellä,
joka oli hellä ja pehmoinen, haihtuva kuin kuiskaus: -- Lilja!...

Oli pimeämpi jälleen. Kuu oli kulkenut pilven taa. Helmi ei tietänyt,
mitä eno puhui itsekseen. Ehkä hän rukoili.

Kun he vierekkäin, hitaasti kävelivät takaisin tummaa käytävää pitkin,
silloin Kotka vasta alkoi taas puhua Helmille.

-- Minun täytyy lopettaa, mitä olen alottanut. Vielä on muutama lause
lisättävää.

-- Sinä lähdit Ameriikkaan.

-- Niin, suoraa päätä, omilla rahoillani, ilman tuen ja paikan tietoa,
osaamatta englanninkieltä... Sinä voit sanoitta arvata, mitä sain
kestää. Ensimmäinen vuosi teki minut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Sitte
sain viran, olin jo oloihinkin tutustunut, Jumala auttoi helpommalle...

-- Ja Lilja? -- Kysymys oli arka ja pelokas.

-- Ennen lähtöäni kirjoitin. Vastauksen ja valokuvan sain Ameriikassa.
Se oli kuin enkelin kirje... Silloin hän jo olikin Jumalan enkelien
luona, ijankaikkisessa ihanuudessa...

He astuivat ääneti eteenpäin, syvässä mielenliikutuksessa kumpikin.
Lapinlahdenkadun päässä he istuutuivat raitiovaunuun. Ei sanaakaan
vaihdettu, kunnes he oman ovensa takana seisoivat.

Silloin Helmi kysyi:

-- Eno, oliko Lilja Aimon ja Hertan sisar?

-- Oli, -- vastasi Kotka.

-- -- --

Helmi tiesi, että hänen täytyi aamulla varhain olla kovassa työssä
sairashuoneella. Kotka tiesi, että häntä odotti tuskallinen
oikeudenistunto, jota varten hän kyllä olisi voimansa tarvinnut. Siitä
huolimatta he kumpikin valvoivat. Uni pakeni ajatuksia, jotka aaltoina
ajelivat, ja muistoja, jotka hiljaa utusiivin olivat nousseet kummun
alta.

Ei kertaakaan Helmi ollut soittokonettansa avannut sen jälkeen kuin
hän sairaanhoitajaksi antautui. Tänä yönä hänet yhtäkkiä valtasi
ikävöiminen, niin voittamaton ja ylivoimainen, että hän ei kyennyt
vastustamaan.

Hopeankirkkaita säveliä helisi hänen ympärillänsä, niinkuin aaltojen
leikkiä auringon kimmellyksessä, ja syvien, tummien vetten vyöryt
toisaalla kohisivat, kasvaen, paisuen, tulvien ylitse, yhdistyen
valoisiin sointuihin, valmistuen kuin suureen, ihmeelliseen
symfoniaan...

Hän nousi vuoteellensa istumaan. Sydän sykki kovasti, otsaa kuumotti ja
suonet tykkivät ohimoilla.

Häntä veti voima, niinkuin kosken kinahmi. Yöpuvussaan hän hyppäsi
vuoteeltansa, hiipi eteisen ja salin läpi ja tuli ruokasaliin, jossa
flyygeli seisoi yhä vielä lukittuna. Taas hän palasi takaisin, nouti
avaimen, nosti kannen, painoi paljaan jalkansa metallipolkuselle. Sormi
hiipaisi kosketinta. Helähdys... niin aavemaisena nukkuvassa talossa.
Säikähtyen Helmi hypähti istuimelta, unohti kannen auki ja juoksi pois
vuoteeseensa, niinkuin pahantekijä, rikoksesta tavattu.

Hän värisi, jotta hampaat kalisivat. Tuska ja ahdistus piiritti häntä.
Hän luuli nääntyvänsä epätoivoon.

-- Minä en jaksa! Minä en jaksa! Se soi minun sisässäni, se särkee
minut. Minä tulen mielettömäksi, ellen saa sitä laskea tulvehtimaan!

Miksi siis en soita? Vain yhden kohdan minä soittaisin: sen, missä he
seisoivat tuomien alla, valkokukkien tuoksussa... Ei, minä soittaisin
enon Getseemane-yöstä, ne tummat, tummat ja kuohuvat sävelet... Ei,
mieluummin sen, että Lilja jäi yksin itkemään ja ikävöimään...

En minä voi mitään soittaa, muuten minä soitan kaikki. En voi soittaa
tuntia, en minuuttiakaan, sillä muuten en lakkaa, ennenkuin he
taintuneena kantavat minut pianon äärestä. Enkä sitte enää koskaan
jaksa avata sairashuoneen ovia! --

-- -- --

Helmin taistellessa Riitta täti haki ruokasalista rottaa. Mikä muuten
olisi pimeässä säikähyttänyt hänet hereille?

Paavali Kotka ei sitä vienoista helähdystä kuullut. Hänen oman
sydämensä sävelet helähtelivät voimakkaammin.

-- -- --

Helmi ei sairastunut, vaikka hän itse oli luullut. Hän vaan meni
aamulla työhönsä vielä tavallistakin kalpeampana ja hiljaisempana.

Kotkan olennossa sitävastoin ei voinut huomata mitään jälkiä illan ja
yön liikutuksesta. Tyynenä, vakavaryhtisenä hän astui oikeussaliin,
kumarsi herroille, tervehti katellen syytettyä ja hänen itkusilmäistä
vaimoansa sekä asettui paikalleen. Luettiin edellisen istunnon
pöytäkirja, josta huomattiin rikos täysin todistetuksi, sekä lääkärin
lausunto, jossa monilla tieteellisillä sanoilla selitettiin, että
pastori Paavali Kotka oli pahoinpitelystä saanut vaikean vamman ja
kauvan maannut sairaana -- minkä kaiken johdosta yleinen syyttäjä
julisti loppuvaatimuksensa syytetyn rankaisemiseksi.

Se kuului välinpitämättömästi ja virallisesti: Maksakoon Rikoslain
43 luvun 6 §:n 1 kohdan mukaan sakkoa juopumuksesta 30 markkaa, sekä
pahoinpitelystä saman lain 21 luvun 11 §:n 1 kohdan mukaan pidettäköön
vankeudessa 4 kuukautta, eli rangaistukset lain mukaan yhdistämällä
pidettäköön vankeudessa 4 kuukautta 3 päivää...

Kipurahavaatimuksen sijasta Kotka lausui: -- Kalle Rahkanen, minä en
sinulta mitään pyydä. Jumala sinua siunatkoon ja armahtakoon!

Kun tuomio julistettiin, puhkesi Elli äänekkääseen itkuun. Rahkanen
painoi päänsä syvälle alas, ilmoittaen tyytyvänsä päätökseen.
Kotka saattoi häntä vankivaunuille, ystävällisenä kuin omainen,
ja murheellista Elliä hän lähti hellällä osanotolla viemään hänen
yksinäiseen kotiinsa.

Kansa katseli ja kohotti Kotkan marttyyriksi ja pyhimykseksi. --
Katsokaa, katsokaa! Pastori on kuin itse Jumalan enkeli!

Hän tunsi itsekin voimaa, varmuutta ja tyydytystä. Viimeisetkin jätteet
illan herkkämielisyydestä ja yön kaihoista olivat kadonneet.



X.

Aimo.


Kauniin Lehtolan peilikirkkaat ikkunat katselivat Syväjärven sinisiin
laineisiin. Avoimelta kuistilta voi melkein pudottaa kiven veteen
jyrkän kallion seinämitse. Yltympäri koivut nuokkuivat ja humisivat.
Kaikki oli koskematonta luontoa, paitsi lähinnä huvilaa muutamat
käytävät ja krokettikenttä, vihreä kylvönurmi, kukkapenkeret sekä
rehtorinrouvan runsas kyökkikasvitarha.

Täysinpalvellut rehtori Löf, jonka lapset olivat suomalaisia Lehtisiä,
istui jo varhaisesta aamusta kiikkutuolissansa järvikuistilla. Ensin
hän vaan istui järveä katsellen, puhalteli savuja sikaristansa ja
hyräili välillä vanhoja ylioppilaslauluja. Sitte tulivat edellisen
päivän sanomalehti, kahvitarjotin ja rehtorinrouva sukankutimineen.
Vanhukset istuivat vastapäätä toisiansa. Rouva kaatoi kahvia, hienot
kasvot kääntyneinä järveltä pois, miehensä puoleen, ja huolehti, oliko
"isä" ottanut tarpeeksi sokeria ja saanut hiukan tummaksi paistuneen
piparkakun, joka hänestä oli maukkain. Rehtori nyökäytti tyytyväisenä
päätänsä. -- Kyllä, kyllä hän oli saanut. -- Entä oliko kaulahuivi
paikallaan, niskanapin varassa? -- "Äiti" oli hyörinyt kasvitarhassaan,
kun "isä" vielä pukeutui. -- Oli se hyvin, Hertta kiinnitti sen
-- mutta kas, "äidin" pitsimyssy on luiskahtanut vähän vinoon. --
Noin, nyt se on korjattu. Juodaan nyt kahvia ja katsotaan sitte mitä
maailmalle kuuluu. --

Vajassa Arvi Toivio hakkasi puita, jotta kalske kajahteli, ja
laiturilla Hertta huuhteli valkoista puseroa.

-- Reippaita lapsia, -- sanoi rehtori mielihyvillänsä, laskien
sanomalehden syrjään. -- Katsos, äiti, Herttaa!

-- Yhtä punaisina posket kuin ennenkin. En luule, että hän on
rasittunut. Arvi on hyvä hänelle.

-- On, hyvä poika. Eikö nyt mistään löytyisi hyvää tyttöä tuolle meidän
Aimollemme? Huomaatko, äiti, hän on vähän ohutnenäiseksi käynyt. Ja
otsa rypyssä niinkuin minkäkin filosoofin!

Aimo tuli metsän puolelta, keveässä urheilupuvussa, heilutellen
muutamia pitkiä heiniä kädessänsä. Vajan ohi kulkiessaan hän heitti ne
Arvin puukasalle. -- Löysinpä jotain samoillessani, -- sanoi hän. --
Onko sinulla tuota?

-- Calamagrostis, harvinainen laji! -- Arvi löi kirveen tukkiin ja
pudisteli paidanhihojansa lastuista. -- Kiitos, veli hopea!

Samassa hän jo pitkine jalkoineen harppasi "Melaansa" hakemaan.

Aimo kulki eteenpäin venerantaan, juuri kuistin sivulle, missä kallio
katkesi, antaen tilaa valkealle, aaltojen uurtelemalle hiekalle. Hän
vihelteli ajatuksissaan, tähyili tiukasti epämääräiseen etäisyyteen ja
alkoi sitte liikutella venettä teloilta.

Silloin hän kuuli isänsä kutsuvan kuistilta.

-- Mitä, isä?

Hän huomasi samassa, ettei ollut vielä hyvää huomentakaan toivottanut.
Vanhukset nukkuivat, kun hän metsään lähti. Ripeästi hän vetäisi veneen
takaisin, juoksi portaita ylös ja tervehti vanhempiansa huomaavaisella
hellyydellä.

-- Aioitko ongelle? -- kysyi isä.

-- Ei kala juuri näin myöhään syö.

-- Minä luulen, että olet laihtunut, -- sanoi äiti, tarkastellen
tutkivasti poikansa kasvoja. -- Kuule Aimo, kuinka sinun laitasi oikein
on? Ethän vaan ole kipeä?

Siitä asti kuin Lilja nuorena maan multaan peitettiin, ei äitiä
jättänyt huoli lasten terveydestä.

-- En, en, -- Aimo hymyili. -- Tervehän minä olen ja koetan muitakin
parantaa. Lääkärin ei ole lupa sairastella. -- Äiti, saanko laittaa
pari voileipää? Lähden aamupäivällä kirkonkylään vastaanottotunnilleni.

-- Kyllä minä ne laitan. Hyvä että sinulla edes on ruokahalua. Katso
nyt, isä, hänellä on ihan mustat juovat silmien alla.

-- Niin, niin, Aimo poika, pidä vaari vaan, että pysyt reippaana!
-- Isä löi sorjaa poikaansa olalle. -- En minäkään ole tyytyväinen
sinun muotoosi enkä oikein mielialaasikaan. Onko sinulla sydänsuruja,
sanoppas?

Kysymys oli leikillisen tutkiva, mutta Aimon se sai totiseksi.

-- Minun kai olisi pitänyt puhua jo varhemmin. Ei ole helppo tulla
kertomaan edes isälle ja äidille, että on rakastunut... Nythän minä sen
sanoin.

Isän silmät selkenivät. -- No, onko se surun asia? Istu nyt oikein
tuohon tuoliin ja kerro juurta jaksain. Tietysti tyttökin sinua
rakastaa, vai kuinka?

-- Luulen...

-- Kuka hän on? -- kysyi äiti levottomana. Ken ei hämmästyisi niin
suuresta uutisesta, ja kuka äiti ei sydämen vapistuksella kuulostaisi
kultapoikansa valitun nimeä?

-- Äiti, hän josta pidit niin paljon, minun viimekesäinen
morsiustyttöni!

Vanhan rouvan hienot piirteet kirkastuivat huomattavasti. Kyllä,
kyllä hän oli pitänyt siitä tytöstä, tullut heti hänen tädikseenkin,
koska hän oli Hertan rakas ystävä. Vai niin, vai niin, hänestä siis
oli tuleva tytär taloon. -- Jumala siunatkoon sinua, Aimo poikani,
ota hänet vaan ja ole onnellinen!... Niin, minä ymmärrän, sinä olet
epäröinyt meidän tähtemme, koska hän on Paavo Kotkan sisarentytär.
Ihmeellinenhän se johdatus on... mutta kun tyttö on hyvä, niin emme me
sentähden sinun onneasi estä -- eikö niin? -- vai mitä sinä sanot, isä?

-- Paavon minä kyllä läksyttäisin, jos hän astuisi eteeni, -- isän
lempeät kasvot rypistyivät kaikkein ankarampaan rehtorinilmeeseensä, --
mutta sisarentytär... Suoraan sanoen, Aimo, olisit sinä voinut toisesta
suvusta vaimosi hakea, mutta kun hän nyt kerran on jo haettuna, niin
mitä siitä sitte enempää on puhumista. No, pää pystyyn vaan! Tässä saat
isän käden ja siunauksen!

Aimo oli liikutettu ja kiitollinen. Hän vakuutti, että isä ja äiti
eivät voisi saada suloisempaa, lahjakkaampaa, armaampaa tytärtä. --
Teitä hän rakastaisi, olisi meidän kotimme kukkanen, soittaisi niin
ihanasti, että unohtaisimme päivän työt ja illan unen --

-- No, no, kyllä jo vähempikin riittää. -- Rehtoria nauratti. Sellaisia
hupsuja nuo nuoret rakastuneet. Aimokin!

-- Et ole vielä puhunut hänelle? -- kysyi äiti.

-- En selvään... Mutta hänen pitäisi tietää, mitä minä ajattelen.

-- Sinun pitää kai sitte myöskin tietää, mitä _hän_ ajattelee, --
hymyili isä.

-- Niin -- niin luulenkin tietäväni... pohjimmalta...

-- Mitä sitte muuta kuin menet ja sanot suoraan ja kuulet itsekin
selvin sanoin, että hän tulee vaimoksesi. Sittehän kaikki on hyvin.
Missä hän nyt on?

-- Helsingissä, sairaanhoitajattarena...

-- Sairaanhoitajattarena! -- huudahti äiti. -- Se hento, hieno tyttö?
Eikö hän käynyt musiikkiopistoa?

-- Kävi, mutta erosi huhtikuussa. Muistatte kai sanomalehdistä, että
juopunut mies heitti Paavo Kotkaa kivellä päähän. Helmi ensin hoiti
häntä ja senjälkeen päätti ruveta sairaanhoitajattareksi kokonaan.

Aimon ääni oli mahdollisimman levollinen, ikäänkuin kaikki olisi ollut
aivan luonnollista hänen mielestänsä.

-- Kuule, -- sanoi isä, luoden häneen terävän katseen, -- minkälainen
se tyttö oikeastaan on? Ei suinkaan hänkin vaan liene jumalinen
haaveilija, niinkuin enonsa?

Aimon silmät leimahtivat.

-- Uskovainen tyttö hän on, juuri sellainen, jota minä halajan!

Äiti ei sanonut mitään, hän kumartui poikansa puoleen ja suuteli häntä.
Aimo tunsi äkkiä silmäinsä kostuvan, hillitsi itsensä, nousi ja kääntyi
nopeasti sisälle, samalla kuin Hertta laulellen hyppeli rannalta ylös
kuistin portaita.

-- -- --

Aimo oli paluumatkalla kirkonkylästä. Hän souti yksin. Vene keinui
hiljakseen päivänpaisteisilla laineilla. Kultakipinät säkenöivät
silmiin, kun katsoi veden kalvoon, ja yllä taivas avartui heleän
sinisenä ja hohtavana.

Aimo veti airot sisään ja antoi veneen kiikutella. Mikä lämmön ja valon
kyllyys, mikä uhkuva runsaus kesäistä ihanuutta!

Eikö siitä olisi riittänyt murunen hänellekin, joka oli jäänyt kuumaan
kaupunkiin raskaan kuorman kantajaksi? Helmi pieni, eikö hän saanut
tästä mitään, ei mitään? Oli kuin rikos nauttia yksinänsä.

Aimo itse oli viettänyt pari kesää Helsingin sairaaloissa. Ainahan
siellä tarvittiin sekä lääkäreitä että hoitajattaria. Tietysti ei
toisin voinut ollakaan. Tänäkin kesänä Aimo nurkumatta olisi jäänyt,
jos ei olisi tarjoutunut tämä sopiva viransijaisuus. Lääkärit ovat
kärsivän ihmiskunnan palvelijoita, hoitajat samoin, eivätkä he saa
itseänsä ajatella. Sehän on selvä ja luonnollinen asia.

Mutta Helmi, Helmi -- hän ei ollut sairassaleja varten! Sen Aimo kyllä
jo kohta oli tietänyt. Ja nyt tulevat Arvi ja Hertta ja kertovat, että
hän siellä kärsii ja kuihtuu, ei soita enää, ei hymyile enää, nääntyy
kuten kukkanen päivän puutteessa.

Siitä ajatuksesta voi joutua ihan suunniltansa.

Ihmiskunnan hyväksi Helmikin on luotu, iloksi ja ihastukseksi kuten
lintunen, joka tuolla saaren puussa visertää. Minä soudan ohi --
sydämeni sykähtää, minä puhkean laulamaan, jos ilo rinnassani kajahtaa
vastaan. Jos olen murheellinen niinkuin nyt, silloin sinun laulusi,
pikku lintu, lohduttaa ja lientää huoleni painoa, ja taas minä jaksan
ponnistella eteenpäin.

Mitä olisi metsä ilman lintuja, mitä kodit ilman säveliä, mitä kärsivä,
taisteleva ihmiskunta ilman pienoista Kaste Helmeä ja hänen siskojansa,
niitä jotka heijastavat kaikkia taivaan värejä kuultavassa, kirkkaassa
sielussaan ja lahjallansa virvoittavat huokaavan, janoavan, kuivuuteen
turtuvan maanpiirin?

Ei _murusia_ hänelle, vaan _koko_ tämä kauneus, rikkaana, runsaana,
ylivuotavaisena! Helmi, minä haen sinut pois, suljen syliini, tuon
tänne ja sirotan ylitsesi kesän kaikki kukkaset ja päivän kullan! --

Aimo tarttui airoihin, vetäisi muutaman kerran reippaasti, ikäänkuin
soutaaksensa samaa vauhtia Helsinkiin asti, mutta pysähtyi taas äkkiä
jääden miettimään. Silmien väliin ilmestyi syvä, huolekas ryppy.

Ellei hän tahtoisi tulla? Jos Kotka olisikin jo ratkaisevasti
voittanut? Silloin hän jo tavallaan voitti, kun Helmi pyynnöistä ja
varoituksista huolimatta meni sairaanhoitajakurssiin; mutta Aimo ei
vielä siitä huolehtinut, sillä usein näennäinen voitto koituu sitä
varmemmaksi tappioksi. Entä jos tappiota ei tullutkaan? Kotka iskee
kyntensä kiinni, ei päästä saalistansa, nujertaa sen eikä tyydy
ennenkuin on hengen vienyt...

Taas Aimo tarttui airoihin, alkaen raivon voimalla soutaa.

-- Minä matkustan Helsinkiin, matkustan huomispäivänä!

Vene törmäsi laituriin ja Aimo lähti astelemaan käytävää pitkin. Koivun
alla pöydän ääressä hän näki äitinsä, joka lajitteli siemenjäännöksiä.

-- Aimo!

-- Tässä olen.

-- Minun mielestäni meillä olisi paljo puhumista. Sydämeni on niin
täynnä... sinä siunattu poikani, olen niin iloinen ja onnellinen...

-- Äiti kulta!

-- On ollut niinkuin taakkana omallatunnollani se Paavo Kotkan asia.
Hän oli niin yksinäinen ja orpo raukka, eihän hänellä ollut mitään
turvaa maailmassa. Aivan hän oli kuin oma poikani. Me sitte hänet
kokonaan hylkäsimme Liljan tähden, emme enää edes kirjoittaneet
hänelle, emme olisi tietäneet, vaikka hän olisi menehtynyt matkallensa.
Kun kuulimme, että hän oli kotiin tullut, silloin minun oikein veti
sydäntäni Helsinkiin. En sitte kuitenkaan saanut lähdetyksi -- tuntui
niin kummalliselta...

-- Oi sinua, rakas hyvä äiti...

-- Sinä ja Hertta tunnette hänet, olette nähneet, millainen hän nyt
on. Tottahan olette käyttäytyneet hyvin häntä kohtaan? Tai mitä minä
semmoista kysynkään, nyt kun tiedän että --

-- Äiti, älä huolehdi. Me muistamme kyllä kenen lapsia olemme; ei
Paavolla pitäisi olla valittamista.

Äiti katsoi poikaansa vähän oudoksuen. Ääni kalskahti kovalta, aivan
kuin jään helske sulamattomasta sydämestä. Ihmeellistä. Aimo oli
kumminkin hyvin nuori, kun Liljan kohtalo ratkaistiin.

-- Minä ajattelin, että _hän_ sovittaisi välin ja ehjentäisi entisyyden
-- sinun morsiamesi, pieni suloinen Helmi...

Silloin se puhkesi Aimon sisimmästä:

-- Mutta ei hän vielä olekaan morsiameni! En tiedä, tuleeko hän
omakseni milloinkaan! Juuri Paavo Kotka on syynä siihen. Ellei hän
olisi tullut sotkemaan, olisi Helmi nyt täällä ja kaikki hyvin!

-- Kerro, Aimo, -- sanoi äiti. Hänen äänensä vavahti, mutta se oli
vastustamattoman hellä ja kutsuva.

Kuinka onkaan suloista sen, jolle vielä äidin sydän sykkii! Se syke
voi avata lapsen sydämen, vahvimmallakin sinetillä suljetun. Aimo oli
maailmalla oppinut itseänsä hillitsemään ja salaisuudessa taistelemaan
taistelunsa. Nyt tuntui aivan kuin päivä olisi paistanut yli kaiken
jäisen ja kätketyn ja lämmin tulva huuhtonut pois talven kirren. Sitä
myöten kuin hän kertoi, suli katkeruus, ja toivo orasti kevätvihantana
jälleen.

-- Mitä sinä nyt neuvot, äiti?

-- En ole heti selvillä. Sallitko minun keskustella isän kanssa?

-- Isän? Etkö mieluummin puhuisi Hertalle, hän jo melkein tietääkin
kaikki, ja Arvi myös...

-- Isänkö yksin sulkisit ulkopuolelle?

-- Niinkuin tahdot, äiti...

Se oli Aimon viimeinen vaikea voitto.

Mutta sitte tuntuikin, niinkuin vapautetun purosen, joka pääsee
hyppimään yli kivien ja kantojen, meri kirkkaana edessään.

Mistä tulikaan tämä sydämen kevennys?

-- -- --

Aimo lähtee Helsinkiin ja pyytää Helmiä omaksensa. Se oli
perheneuvottelun päätös.

Hän lähtee aamujunalla, viipyy perillä sen päivän ja yöjunalla palaa
takaisin. Yhden vuorokauden poissaolosta ei kukaan voine moittia. Onhan
naapuripitäjässä lääkäri.

-- Mutta ellei Helmi tahdo?

-- Poika parka, ole sitte mies ja kanna kohtalosi!

-- Ei, sillä minä tiedän, että hän kuitenkin rakastaa minua!

-- Kun tiedät, niin ole viisas valloittaja! Hätä keinon keksii,
sanotaan. Tottahan rakkaus on yhtä kekseliäs.

Äiti oli istunut aivan vaiti. Hänellä oli oma ajatuksensa.

-- Vieläkö sinä, Aimo, osaat rukoilla? -- kysyi hän hiljaa, kun he
yhdessä jäivät huoneeseen, toisten mentyä pois.

Aimo säpsähti. Äiti näytti syvästi murheelliselta.

-- Osaan, -- vastasi Aimo silloin. -- Huonosti osaan, mutta äiti --
auta sinä minua!

-- Jumalan kiitos, lapseni!

-- -- --

Kohta on lähdettävä aamujunalle. Aimo seisoo äitinsä oven takana,
sykkivin sydämin.

-- Äiti!

Ovi avataan.

-- Voitko tehdä suurensuuren uhrauksen?

-- Kaikki mitä Jumala suo, sinun tähtesi.

-- Viime yönä se ajatus ei jättänyt minua. Jos Helmi tuntisi Liljan
kohtalon, näkisi hän vaaransa ja olisi pelastettu!

-- Jos luulet parhaaksi, niin kerro. Ei se ole mikään uhraus minulle.
Tee se vaan hienotunteisesti äläkä aseta Paavoa liian synkkään valoon.
Kuka tietää, mitä hän on kärsinyt. Aimo poikani, meidän tulee oppia
antamaan anteeksi.

Aimon pää oli painunut alas äidin puhuessa.

-- En sitä tarkoittanut... minä todella pyydän jotakin kallista.
Ajattelin, että Lilja itse puhuisi parhaiten...

-- Hänen runonsa ja päiväkirjansa! Nekö veisit Helmille?

-- Äiti, voisitko niitä käyttää arvokkaampaan tarkoitukseen?

Vanha rouva ei hetkeen vastannut. Sitte hän hitaasti kääntyi pois,
meni huoneeseensa, avasi vanhan kaapin ja otti sen sisimmästä kätköstä
sinikantisen vihkosen. Hän katseli sitä, ja kyynelet sumensivat hänen
silmänsä.

-- Aimo! -- hän kutsui. -- Tule. Ota siis, mitä pyysit. Minä rukoilin
illalla ja pitkin yötäkin. Ehkä sinun ajatuksesi oli Jumalan vastaus.

-- Niin minäkin olen ajatellut, -- sanoi Aimo hiljaa.

-- Tiedän, että isällä ei ole mitään tätä vastaan. Jumala olkoon
kanssasi!

Aimo syleili äitiänsä ääneti, liikutetuin mielin.

Kun hän oli astunut pari askelta poispäin, kutsui äiti hänet
takaisin. Ankara sisällinen taistelu ja mielenliikutus kuvastui hänen
olennostansa.

-- Jos tapaat Paavo Kotkan, anna hänenkin lukea ne runot!

-- Äiti!

-- Niin -- Jumalan ääni käskee minun sydämessäni. Meidän Liljamme toivo
varmaankin toteutuisi, jos teemme sen.

-- Miksi Lilja siis ei näyttänyt hänelle runojansa jo silloin?

-- Heillä oli vaan yksi ainoa ilta; sekin yllätti hänet ja loppui liian
lyhyeen. Eihän hän sitä ennen meillekään mitään näyttänyt, hän oli niin
arka ja kaino.

-- Enimmät hän kirjoittikin vasta sairasvuoteella, -- sanoi Aimo
miettiväisenä.

-- Nyt vasta tunnen, että olen maksanut velkamme Paavolle, -- sanoi
vanha rouva syvään huoahtaen. -- Kaikki, kaikki Jumala johtaa...

-- -- --

Tuntia myöhemmin juna jyrytteli lähiasemalta Helsinkiä kohden,
Aimo mukana. Sinikantinen vihko oli hänen seuralaisenansa. Kuinka
rauhattomia ajatukset ovat, kuinka väkeviä kaukaisetkin muistot ja oman
rinnan nuoret, tulvivat tunteet!

Se minkä hän hetken hehkussa ilman levottomuutta ja taistelua olisi
Helmille sanonut keväisellä kävelyllä Alppilasta kotiin, se tuntui nyt
vaikealta, ikäänkuin vastukset vuorenkorkuisina olisivat kohonneet.

Tuli sellainenkin kysymys: olenko minä kelvollinen Helmille? Minä voin
kyllä astua hänen eteensä ja sanoa, jos vaaditaan: elämän kirjavassa
vilinässä olen pysynyt raittiina ja puhtaana, vaikka se nuorelle
lääkärikokelaalle monasti on vaikeampaa kun toiselle. Olen aina ollut
vanhempieni kunnon poika, hyvä veli, toveri ja ystävä, hiukan suljettu
tosin, mutta sydämessäni sitä lämmintunteisempi. Mikä antaisi paremmat
takeet sille, jota lemmin koko rakkauteni voimalla? Miksei hän minusta
saisi puolisoa, joka hänet on tekevä onnelliseksi?

Mitä, mitä minulta puuttuu? On aivan kuin minulla ei olisikaan mitään
antamista, niinkuin odottaisin kaiken häneltä, olisin tyhjistä tyhjin
ja kaipaavista kaipaavaisin!

_Sitäkö_ minä kaipaan, mitä tiedän hänen omistavan?

Minäkin uskon jotain, menen vanhempaini kanssa joskus kirkkoonkin,
rukoilen sydämessäni ja mietin paljon. Mutta ei se riitä. Minun
henkeni elää omalla tavallaan, mutta minä olen nähnyt, että on
olemassa toinenkin elämä, salaperäinen ja selittämätön. Lilja sen
ensimmäisenä näytti minulle, ja nämä rivit, joita kädessäni kannan. Se
on ihmeellistä. Hän astui läpi kuoleman porttien niin nuorena, toisen
uhrina, jäi ilman kaikkea elämän kauneutta ja rikkautta, joka olisi
odottanut -- eikä hän sortunut, vaan voitti, ei tuominnut, vaan antoi
anteeksi. Niin kerrotaan _hänen_ tehneen, joka muinoin kuoli Golgatan
ristillä. Lilja luki itsensä hänen opetuslapsiinsa, ja totisesti hän
niihin kuului, jos joku. Mutta se ei ollut hänelle muinaisuutta ja
oppia, se oli elävää todellisuutta. Hän ojensi kätensä sille samalle
Jeesukselle ja sai voimaa, aivan kuin ystävän kosketuksesta... Nyt kun
nämä rivit uudestaan luen, minä ymmärrän sen paremmin kuin silloin.
Äitini on sittemmin täydentänyt, mitä Liljan tarina alotti, ja nyt
viimeiseksi on sen eteeni tuonut hän, jota rakastan, Helmi, minun
Helmini...

Ellei vaan olisi Paavali Kotkaa! Kun häntä ajattelen, purkaantuu aina,
mitä ne toiset ovat rakentaneet...

Niin, minä en ole uskovainen, mutta Helmi on. Hän sanoi uskoansa ja
elämäänsä heikoksi. Heikko tai vahva -- se _on_ kuitenkin todellisuus,
jonka ulkopuolella minä olen. Kuinka minä siis löydän hänen sydämensä?
Kuinka hän minun sydämeni löytää?

Jumala, sinä joka _olet_, sinua minä huudan! Enkö minäkin voisi saada
sitä uutta, salattua elämää, enkö voisi kohdata Helmin sydäntä sinussa?

-- -- --

Juna saapui Helsinkiin. Aimo ajoi Hartikan kivimuurille. Ei hänellä
ollut juuri mitään kantamista, mutta hän ei voinut kävellä, hänen
täytyi päästä nopeammin.

Hartikan ikkunat valkeine, liehuvine uutimineen näyttivät niin
asutuilta ja ystävällisiltä kaiken kaupunkilaisen kesäalastomuuden
rinnalla. Vieressä, yllä ja alla osittain peitetyitä, osittain
liidutuita tai aivan paljaina ammottavia ikkunoita. Sellaisia
Toivionkin ikkunat olivat, ja kolkko, autio koko heidän asuntonsa.

Aimo soitti puhelimella kirurgiselle sairashuoneelle, kysyen neiti
Hartikkaa. -- Kyllä -- odottakaa -- hän tulee kohta.

-- Helmi!

-- Kuka --?

-- Etkö tunne, minä olen Aimo. Tulin äsken kaupunkiin, lähden illalla
taas. Milloin saisin sinua tavata?

-- Oi miten vahinko -- juuri tänään! Meillä on tavallista kiireempi,
tiedäthän -- kesällä on monella vakinaisella virkalomaa. Minä sain
kotona nukkua koko viime yön ja juuri vasta tulin tänne takaisin. En
minä tänään enää voi päästä vapaaksi...

Aimo oli kuin lamaan lyöty. Siis koko matkako turha? -- Minä jään
huomiseksi! -- välähti hänen mielessään. -- Ehkä ei kukaan sairas
odota. Ja jos odottaakin, olkoot, jääkööt... Eikö lääkärin onni ja
elämä mitään merkitse?

En minä kuitenkaan kelvoton ole. Koska Aimo Lehtinen ennen tahallaan
on pettänyt paikkansa? Ei, ei, sitte en minä milloinkaan Helmille
kelpaisi, en olisi hänen arvoisensa...

-- Saanko tulla sairashuoneelle sinua tapaamaan pikimältään? Minulla
olisi vähän tuomisia sinulle...

-- Tule, tervetultua! -- Ääni oli iloinen, oikein säkenöivä.

Aimo soitti telefoonin kiinni hiukan keveämmällä ja toivokkaammalla
mielellä. Ehkä matka kuitenkaan ei ollut aivan turha.

Suuressa käytävässä he tapasivat toisensa kiireen ja touhun lomassa.

Aimo sulki koko Helmin katseeseensa, kalpeat kasvot tummine silmineen,
siniruutuisen puvun, valkoisen esiliinan ja päähineen -- silmäyksen
täyden suloutta ja armautta täällä surun ja kärsimyksien keskellä.

-- Olethan sinä vähän laihtunut -- mutta ihmeellistä, et ole
sennäköinen kuin pelkäsin, olet eloisa ja kukoistava kuitenkin! Mistä
se tulee?

-- Jumala auttaa, -- sanoi Helmi yksinkertaisesti.

-- Tiedätkö, minkätähden olen täällä? Yksin ja ainoastaan sinun
tähtesi. Hertta ja Arvi säikähyttivät minut niin, etten enää voinut
kestää --

-- Oi teitä hyviä, rakkaita ystäviä! Kuinka se on mahdollista? Ja nuoko
ovat minulle myöskin, nuo kauniit, sinipunervat iiriskukat? Sinä Aimo,
sinä tiedät, että äitini piti niistä...

-- Minun äitini lähetti nämä, -- sanoi Aimo.

-- Nyt minun täytyy mennä -- voitko odottaa? Tahtoisin kuulla niin
paljon Hertasta ja kaikista... Oi sano äidillesi paljon, paljon
kiitoksia ja kaikille terveisiä... Kiitos, Aimo, että tulit! En
ymmärrä... sehän oli aivan, aivan liikaa ystävyyttä...

Poissa hän oli. Aimo seisoi siinä, sinikantinen vihko vielä
povitaskussansa. Kaikki oli käynyt toisin kuin hän ajatteli.

Mikä ihmeellinen muutos oli Helmissä tapahtunut? Vai oliko se
hetkellistä -- oliko mahdollista, rohkeniko hän uskoa, että
jälleennäkemisen ilo noin kirkasti hänet?

Ei Aimo voinut tässä seisoa huomiota herättämättä. Hän kulki ympäri
sairashuonetta ja tervehti tuttujansa, mainiten lyhyeen, niinkuin
sivumennen, että hän oli asioilla kaupungissa ja pistäytyi nyt
tännekin. Puolen tunnin kierroksen jälkeen hän uudestaan pääsi Helmin
läheisyyteen.

-- Sano, viihdytkö täällä?

Helmin katse muuttui surunvoittoiseksi.

-- Olen oppinut vähitellen. Ensin luulin nääntyväni, se oli äärettömän
vaikeata.

-- Sinä näytät iloiselta nyt.

-- Tahdotko että kerron? Täällä käy nuoria naisia kesäisin jakamassa
sairaille kukkia ja pieniä lehtisiä. Heti ensimmäisenä sunnuntaina
eräs ohikulkiessaan katsoi minua ystävällisesti ja kysyi, tahtoisinko
minäkin kukkasen. Samalla hän antoi kortin, johon oli painettu
ainoastaan: "Jumala auttaa".

Aimo näytti kummastuneelta.

-- Niin, näetkö, tiesinhän minä sen kyllä ennenkin. Ei sitä voi
järjellä selittää, miksi joku sana joskus sattuu ihmeellisesti, aivan
kuin saisi sen suoraan taivaasta. Nyt minä tiedän, että se on totta,
Jumala _on_ auttanut.

Aimosta tuntui siinä heidän puhuessaan, niinkuin Helmi olisi liidellyt
hänestä kauvas, kauvas pois. Nuoren kotkan siivet olivat kasvaneet, hän
oli nyt lentovalmis, Aimo tunsi sen -- ja peräytyi.

Hän ei voinut tarjota vihkosta, joka oli hänen povellaan. Vielä
vähemmin hän nyt voi pyytää Helmiä omaksensa. Juopaa hän oli
aavistanut, sen laajuutta ei. Hän ei löytäisi Helmin sydäntä eikä Helmi
hänen.

Niin se oli. Yhdessä ainoassa paikassa he voivat toisensa kohdata.
Hänen jalkainsa juuressa, "joka auttaa".

-- Hyvästi nyt, Helmi, -- sanoi Aimo ojentaen kätensä. -- Syksyllä
kohtaamme. En enää pelkää sinun puolestasi.

Miksi Aimo oli niin syvän vakava, kun hän sen sanoi? Kokonaan muuttunut
oli hänen olentonsa. Helmi loi häneen kaikkein kirkkaimman katseensa ja
sanoi herttaisesti ja lämpimästi:

-- Kiitos, Aimo, vielä kerran. Niin, ei sinun tarvitsekaan pelätä --
mutta kyllä minä syksyä odotan!

-- Odotatko? -- sanoi Aimo. Hän tunsi uuden toivon ja rohkeuden
virtailevan sydämeensä. -- Minä myös! Helmi, valmista meille iloinen
kohtaaminen ja minulle kevät syksyn keskellä!

Hän kääntyi menemään, mutta palasi takaisin.

-- Helmi, tahdotko rukoilla puolestani? -- sanoi hän hiljaa, katsoen
syvälle hänen silmiinsä.

Vastausta hän ei odottanut. Hän lähti kiireisin askelin ja taakseen
katsomatta.



XI.

Liljan päiväkirja.


Syksy oli tullut.

Maalla siitä kertoivat punapuolukat metsissä, kellastuneet puut,
sänkipellot ja savuavat riihet. Pääkaupungissa harvat ehtivät
tarkkaamaan, että meri kohisi raskaammin tai että lentäviä lehtiä
lakaistiin kokoon. Siellä syksy merkitsi vilkastunutta liikettä,
koulujen avaamista ja kotiinpalanneita kesämuuttolaisia.

Helmillä oli ollut pieni loma heinäkuussa, ja Paavali Kotka oli
asettanut omansa samaan aikaan. Silloin he yhdessä Riitta tädin kanssa
olivat vuokranneet pari kalastajanhuonetta saaristosta. Aava, mahtava
meri soitti ajanaikaisia säveliänsä siinä ympärillä. Suurenmoinen
luonto puhui valtavasti sydämelle, joka oli väsynyt. Joka aamu ja
ilta Paavali Kotka ammensi Helmille toista virvoitusta, johtaen häntä
Jumalan sanan syvyyksiin. He istuivat kimaltelevalla rannalla tai
kiipesivät rosokalliolle, horsmain ja katajien keskelle. Helmi ei
sittemmin koskaan voinut unohtaa näitä ihmeellisiä jumalanpalveluksia
kahdenkeskisessä hiljaisuudessa, meren ja tuulen suurten urkujen
säestäessä. Ne antoivat hänelle uusia voimia ja uutta mielen
kirkkautta. Paavali Kotkaan hänen sydämensä niinä hetkinä liittyi
lujemmin kuin ennen milloinkaan.

Mutta sitte taas tuli entinen työ, valvonta ja uupumus. Henki lentää,
ruumis vaipuu. Nuori kotka ei tietänyt, että salainen kaihon poltto
uuvutti kovimmin. Silmä loisti rauhaa, mutta pää painui patjoille.

Juuri siihen aikaan "yläkerran" ystävät palasivat.

Nyt, kun Aimo näki Helmin, hän todellakin oli kalpea ja laiha.
Kalvennut oli Aimokin. Hänen olentonsa kertoi syvistä sisäisistä
taisteluista, ja hänen katseessaan asui ennen tuntematon vakavuus.
Kumpikaan ei näyttänyt olevan sen "iloisen kohtaamisen" tunnelmassa,
josta Aimo kesällä oli hyvästiksi puhunut.

Sinikantinen vihko oli Aimolla nytkin maalta mukanansa.

Eräänä iltana Hertta tuli Aimon huoneeseen, silmät kyynelissä.

-- Kuinka kauvan sinä aiot tätä jatkaa? Mitä sinä oikein odotat?

-- Hertta sisko, en minä sitä voi selittää.

-- Olin äsken Helmin kanssa kävelemässä. Tiedätkö mitä hän sanoi? Näin:
"Olen liian väsynyt. Kaikkein suloisinta olisi päästä äitini luo."

Aimo säpsähtäen nosti päänsä käden varasta.

-- Niin hän sanoi. Minä torumaan: "Olet nuori ja elämä on edessäsi.
Kuinka sinä tuolla tavalla puhut?" Hän vastasi: "Ennen minä pelkäsin
kuolemaa, mutta tänä kesänä taivas on tullut minua lähemmäksi. Nyt minä
enemmän pelkään elämää".

Silloin Aimo nousi.

-- Olet oikeassa, Hertta, tämä ei kelpaa!

-- Ja tiedätkö: ensi yönä hän valvoo taas. Minä en ymmärrä, mitä ne
kurssi-ihmiset ajattelevat, eikö heillä ole silmiä vai eikö ole sydäntä?

-- Tietysti he ajattelevat: joka leikkiin on ruvennut, se leikin
kestäköön. Jääköön joka jaksaa ja erotkoon ken ei jaksa; mutta täysi
työ on tehtävä sen, joka työssä on.

-- Kuinka sydämetöntä! Minä heille sanoisin sinun sijassasi --

-- Enpä tiedä. Luulen että he ovat oikeassa.

-- Mitä? -- Hertta aivan hämmästyi.

-- Jos minä toisia johtaisin, en minäkään sallisi tehtävistä
tingittävän. Mitä hoitajia sellaisista tulisi?

-- Mutta pitääkö Helmin siis nääntyä? -- huudahti Hertta.

-- Ei, hänen pitää erota!

Päättäväisesti hän veti laatikon auki, otti Liljan päiväkirjan, tempasi
hattunsa ja sanoi:

-- Hertta, nyt minä menen!

Ei hän mennyt tunnustamaan Helmille rakkauttansa. Ei hän myöskään
tullut Kotkan syyttäjänä. Hän tuli varmana ja vakavana, mutta hänen
olentonsa oli nöyrä ja hillitty, huolimatta sydämen levottomasta
tuskasta.

-- Helmi, varmaankin sinulla yövalvontasi aikana on joku vapaa hetki.
Tulin tuomaan sinulle lukemista -- vihkosen, jonka jo kauvan olen
aikonut antaa. Nämä ovat Liljan, minun sisarvainajani runoja ja
ajatuksia.

-- Liljan!

-- Niin, hänen, josta kerran sanoin sinulle muutaman sanan. Luulit
silloin tuntevasi hänen valokuvansa --

-- Se on enolla. Aimo, minä tiedän kaikki. Hän oli enon morsian.

-- Paavo on kertonut --?

-- On. Se oli haikea tarina. Minun on syvästi sääli heitä molempia...

Aimo tunsi tukilautojen vajoavan jalkojensa alta. Helmi tietää! Mitä
siis nämä rivit enää hyödyttävät?

Niiden täytyy hyödyttää! Lilja itse puhuu toisin kielin kuin Paavali
Kotka. Jumala on paneva voiman näihin sanoihin. Ah Jumala, pane se
voima! Auta, auta -- pelasta ristiverkosta nuori kotka, joka nääntyy!

-- Niin, tahdotko lukea nämä lehdet?

-- Oi kiitos, Aimo... Se on niin suuri rakkauden osotus -- suuri
luottamus, tarkoitan -- minua aivan värisyttää...

-- Hyvää yötä, Helmi. Ole nyt vahva! Sinähän tiedät... sinä sanoit
itse, että _Jumala auttaa_...

-- -- --

Yön hiljaisuudessa, monien palvelusten lomassa, kutsujen ja käskyjen
keskeyttämänä Helmi luki. Hän kulki kuin unessa, ympärillä toinen
maailma, sisäisessä näkemyksessä toinen.

Soi -- soi -- taas lakkaamattomia säveleitä... Ken voisi kertoa, mitä
ne soivat?

-- -- --

"_Sydämeni kirja_."

Mitä minä nyt tähän kirjoittaisin? Sydämeni on levoton, oikkuisa,
surullinen ja onnellinen. Yhtaikaa paistaa päivä, sataa ja tuulee.
Minun _täytyy_ kirjoittaa! Tämä vihkonen ei kielittele, -- eihän?

Oikeastaan arvelen, että minun tulisi kirjoittaa _siitä_, siitä
uudesta, suuresta ja ihmeellisestä, joka nyt täyttää koko olentoni.
Mutta Herrani, sinähän tiedät sen, ja minäkin tiedän. Eikä _se_ tuota
minulle rauhattomuutta, sehän juuri on minun rauhani. Se on syvää ja
kirkasta niinkuin ihana meri. En tiedä kuinka se tapahtui. Melkein kuin
lapsi illalla pimeässä pelkää, ristii kätensä ja nukkuu rukoukseen --
ja kas, yö kuluu niin äkkiä, että jo samassa, kun silmänsä avaa, onkin
aamu ja kirkas auringonpaiste...

En osaa siitä kertoa enkä uskalla. Tuntuu kuin pistäisin käteni
kirkkaaseen veteen, sekottaisin pohjan ja samentaisin sen
taitamattomuudellani. En ole siitä kenenkään kanssa puhunut, en
hänenkään, jolta vielä elävämmin kuin omalta, rakkaalta äidiltäni opin
pimeätä pelkäämään ja panemaan käteni ristiin... Kaikkein vähimmän
hänen kanssansa! Oi kuinka minun on ihmeellinen olla. Luulen kuulleeni
joskus, että merenkin vesi voi syvyyksissä olla ihan tyyni, vaikka
pinta kuohuu ja kuplailee. Minullakin on sydämeni syvyydessä taivas,
mutta pinnalla kaikki ne levottomat tunteet, joiden nostajana on hän,
hän, _hän_!

    Mä toivon enkä toivo,
    en tiedä mitä tahtoisin,
    mä vuoroin häntä pelkään,
    ja lemmin kuitenkin.
    Mä kuljen häntä kartellen
    ja vuotan häntä kaihoten...
    Oi sydän, sydän nuori,
    sua käsittäisi ken?

Olin lapsi vielä, ehkä kahdentoista tai neljäntoista vuotias, kun luin
sadun paimentytöstä ja kultakutri ritarista, joka tuli kuten keväinen
säde kukkasen luo ja nouti hänet armaaksensa. Silloin minä Lehtolan
kalliolla istuin ja haaveilin...

    Mä istuin rannan paadella
    armaasta unelmoiden,
    näin sinisilmät kaunihit
    ja kiillon kiharoiden...

Niin, se oli silloin!

    Ne haihtuivat, ja edessäin
    nyt vain on muoto vakaa,
    on katse varma, vilpitön,
    mi jalon miehen takaa.

    Mä kukkasesta haaveilin
    ja kevätsätehistään;
    nyt tuntehille sydämein
    en kuvaa löydä mistään.

    Uneksin päivät täyttyvän
    vain lemmen nautinnoilla;
    nyt pyydän työtä uutteraa
    Jumalan vainioilla.

    Eloni mietin antaaksein
    mä armahalle yksin;
    nyt kaikki, kaikki Herralle
    kanssansa käsityksin!

Isä sanoo häntä jöröksi ja äiti haaveilijaksi ja Aimo ja Hertta eivät
pidä hänestä ollenkaan. Toiset tytötkään eivät pidä, kun hän ei tanssi
ja puhuu aina vakavia asioita. Jospa he tietäisivät!

    Muut kun mustaavat sinua,
    mulle muotos valkeneepi,
    muut kun puutteistas puhuvat,
    ehommaksi elvyt mulle.
    Kaunihina, kirkkahana,
    ylväsnä ylitse kaiken
    näen nousevan kuvasi,
    tahi väistyvän välehen,
    katehilta kaikkoavan
    helmenä heleimpänä
    syvälle sydämeheni.

Juuri siitä minä pidän, mitä he halveksivat, juuri sillä hän on
voittanut sydämeni! Sillä siinä me yhdistymme. Kukaan ei näe, kukaan
ei tiedä. Se on kätketty ala, mutta se on pyhä ja suloinen. Oi, kuinka
rakas hän on minulle _juuri sellaisena_ kuin hän on!

Rakastaako hän minua? Vai eikö rakasta? Hyvä Jumala -- enhän minä ennen
ole sitä näin oikein ajatellut...

Hän on ollut hyvin kummallinen minua kohtaan. Minä olen itkenyt koko
pitkän illan. En tiedä millään häntä loukanneeni, mutta aamulla hän
ei katsonut ikkunaan, ja nyt, kun menimme kirkkoon, hän ei tullut
kanssani, vaan lähti yksin toista tietä, ihan turhaan. Ei, kyllä se on
varma, että hän ei rakasta minua.

    Mä tunnen sen suuren tuntehen,
    se rintani valtaa ja täyttää,
    sen liekki nousevi leimuten,
    ja uudelta maailma näyttää.

    Mun riemuni, onneni, kaikkeni
    vain yksi on ainokainen.
    Ah, miks hänen täytyvi olla myös
    mun tuskani polttavainen?

             *

    Mä antaisin sulle kaikki,
    mitä talletin aarteenain,
    ne kainot, kätketyt tunteet,
    jotka nähnyt on taivas vain,

    Mä antaisin sulle lemmen
    niin suuren ja hehkuvan,
    sua seuraisin minne tahdot,
    vaikk' äärihin maailman!

    Kun ulkona pilviä nousis,
    kotilietemme kirkas ois,
    ja myrsky jos ylläsi riehuis,
    sen lempeni loihtisi pois.

    Minä jakaisin riemusi, murhees,
    sun työsi ja toimintas,
    ja taistelut, uhraukset,
    kaikk' kestäisin rinnallas.

    Sano, etkö sä tiedä, armas,
    etkö ymmärrä tunteitain?
    Vai etkö sä lahjasta huoli,
    min saisit sä ainoa vain?

             *

    Mä vastausta pyyntöihin
    en saanut muuta kuin:
    sä tyydy Herran tahtohon,
    hän kuninkaasi, isäs on!
    Ja hän ei sitä tahtonut,
    ja siksi --

Ei, en voi kirjoittaa sitä sanaa, sillä se ei ole totta. En ole
alistunut. Enkä sitäkään voi lopullisesti uskoa, että se olisi Jumalan
tahto!

    Mä tahdoin hänet unhottaa,
    mut en mä voinutkaan,
    pois pyyhin kuvan kallihin,
    ja kirkastui se vaan.

    Niin oli minun lempeni
    kuin liljan kukkanen:
    mä varren poikki katkaisin,
    se nousi jällehen.

    Ja kevätpäivä paistaa nyt,
    ja oksat silmikoi,
    ja liljan kukka kehkiää --
    en estää voi, en voi!

             *

    Jos tietäisit, jos tietäisit
    sua kuinka kaihoan,
    et silloin hetkeä viipyä vois,
    sinut illan tuuli mun luokseni tois,
           jos tietäisit
    sua kuinka kaihoan!

Tämä on ihmeellinen aika. Se on kuitenkin tapahtunut, se sanomaton, se
odottamaton! Ei hän ole huuliansa avannut, mutta minä näen sen hänen
silmistänsä. Olen onnellinen -- oi en löydä sanoja, kaikki on niin
suloista ja ihmeellistä...

Kuinka voi yhtäkkiä pimein yö vaihtua kirkkaimmaksi valoksi?

Jeesuksen jalkain juuressa se on tapahtunut. Oi minun siunattu,
armollinen Vapahtajani, sinä jota saan suurimmasta ja kalleimmasta
kiittää, sinä vielä tämänkin olet minulle lahjoittanut!

-- -- --

Hän puhuu sellaista, joka pelottaa minua. Kieltäytymisestä ja
uhrautumisesta, lähdöstä Ameriikkaan, kotimaan ja kaikkien rakkaitten
jättämisestä Jeesuksen tähden. Tarkoittaako hän täyttä totta -- en
ymmärrä...

Kerran minä kirjoitin sellaiset sanat:

    Sua seuraisin minne tahdot,
    vaikk' äärihin maailman...

En minä silloin ajatellut juuri mitään. Mutta olisiko se ollut
aavistus? Jos hän ja minä kuulumme yhteen, silloinhan minäkin --

Ei, mahdotonta se on!

    "Vilukukkanen, pohjolan lapsi,
    voitko lähteä lännempään?
    Mä hellästi juuresi nostan,
    vien laaksohon lämpimään."

    Vilukukkanen valkea pelkää
    ja kuiskivi kuitenkin:
    "Vie minnekkä tahdot, armain,
    sua kuolohon seuraisin!"

    Oi kuinka se koskee, riistää...
    Vilukukkanen loistaa vaan.
    Niin kuuma on paahde päivän...
    Hän on autuas tuskassaan.

    Ei juurtunut pohjolan kukka,
    pään kallisti, kuihtui pois,
    vaan kohtaloaan ei koskaan
    elon auvohon vaihtanut ois...

Sekö olisi minunkin osani? Oi, silloin minä riemuitsisin kuten
vilukukkanen, minun valkea lempikukkani!

-- -- --

Ei katkeria kaihon ajatuksia. Jumalan nimessä iloista rohkeutta!

    Tule, antaos kätesi, armahain,
    niin lähdemme matkalle rinnakkain,
    ja kolmaskin kanssamme kulkee.
    Tule, seurassa ystävän taivaisen
    on retkemme varma ja turvainen,
    hän meidät suojaansa sulkee.

    Tule taistohon, työhön ja toimintaan,
    tule lemmenkukkien poimintaan,
    tule oudoille, pitkille teille!
    En kanssasi pelkää -- tullos vain!
    Me lähdemme rinnoin riemukkain,
    valo taivahan loistaa meille.

Istun ikkunan ääressä. Kuun hohde paistaa pöydälleni. En näe rivejä,
mutta kynä kulkee. Poskeni polttavat.

    Mun sydämeni, hiljaa...
    mitähän sykintäsi outoja kertoo?
    Sen tiedänpä, tiedän!

Paperi on valkoinen, kylmä ja mykkä. Minun täytyy kertoa jollekin, joka
elää, muuten rintani riemu pakahduttaa minut!

Nukkuvatko linnut kaikki? Niin herätkää, herätkää ja kuulkaa!

    On juhla, on riemu, on onni!
        Nyt taivas loistaa
        ja välkkyvi vuoret,
        hääkukkihin puhkee
        jo niityt nuoret,
    ja valkeina tuomet ne viittaa,
             ne viittaa --
    kuin morsiansiskoset mulle
             ne häihin viittaa.

    On juhla, on riemu, on onni!
        Sen kuiskasi äsken
        hän lehdossa juuri,
        ja silloin se puhkes,
        mun suveni suuri!
    Nyt se omanani on
        mitä vuotin -- -- mihin luotin -- --
    Oi linnut, mä laulan, nyt kuulkaa:
        Mua lempivi armain!
        Mua lempii!

Luulen, että olen riemusta sairas. Isä ja äiti ja lääkäri luulevat
minun kylmettyneen, mutta en minä ole kylmettynyt. Lääkäri sanoo minua
hyvin heikoksi, mutta hän ei tiedä, että minä juuri nyt alan vahvistua.
Eivät he kukaan aavista, että tällaisen nuoren tyttösen sydämessä
tunteiden aallot voivat käydä niin korkeina, niin korkeina... että ne
aivan yrittävät murskata, kuten pienen lastulaivan.

Oi hän, hän, minun armaani, ainoani! Kuinka voin elää näkemättä häntä
koko tämän päivän? Ja ehkä vielä huomennakin ja ylihuomenna! Lääkäri,
se vanhapoika, joka ei mitään tiedä rakkaudesta, hän määrää minut
vuoteessa makaamaan.

Menköötpä sitte nämä muutamat päivät. Vanhapoika raukka, kuinka minun
on häntä sääli! Päivä päivältä hän menee tyhjään kotiinsa, äreän
talousmamsellin luo... ja minä, kun nousen, löydän oman armaani sylin,
toivon, riemun, kevään niin kirkkaan, että silmä huikenee ja sydän
sylkähtää ylivuotavasta onnesta...

    Olen nukkunut... Oisiko kaikki
    siis unten houretta vain?
    Kenties ei kenkään multa
    ole ryöstänyt armastain?

    -- -- Oi ihaninta iltaa,
    ja väikettä uinuvan veen,
    ja kirkasta kuudansiltaa,
    kevät-yötäni muistoineen!

    Hän, hän oli luonani silloin,
    sydänlempensä kuiskasi hän...
    Ja nyt -- oi kohta hän saapuu
    luo vuottavan ystävän! -- --

    Olen nukkunut... liian kauvan!
    Mikä polttavi poskellain?
    Mitä tahdot, katkera kyynel?
    Sano, missä on armahain?

    Ei... vaiti... sen kyllä tiedän...
    mä valvon... se totta on:
    Hän on poissa -- ja mulle on jäänyt
    vain kaipaus pohjaton!

Onko nyt kesä? Ei ole. Syksy, pimeä, toivoton, iloton. Suljen silmäni.
Näen sisäisiä näkyjä, sellaisia joita näkee kuumehoureissa murtunut,
epätoivoinen sielu.

    On ilta synkkä,
    tulet taivahan sammui,
    rajuna myrsky
    syyspuiden oksia tempoo.
    Jo hiillos hiipui,
    sysimusta yö mun ympäröi.

    Liekki vain
    rinnassain
    sammua ei se voi.
    Kerran heitti hän sen sakenen,
    leimuhun hän lietsoi tuntehen,
    lähti pois ja jätti
    vaalimatta tulen tummaisen...

    Säikyn säkeneitä,
    itken kyyneleitä
    katkeraan...
    ei lienny liekki kuitenkaan:
    virkoaa,
    leimahtaa,
    vallan saa --
    ja muistot mennehet nousee uudestaan.

    Silloin kevät armas kukki,
    silloin lehdon linnut lauloi,
    silloin syttyi nuori lempi...
    Ruusut kaikki kuihtui pois,
    linnut vaikeni -- lempi jäi --
    Pilvet loi
    varjojaan,
    myrskyt sai
    riehumaan,
    ja kesän onni sammui syksyn kyyneliin.

    Lempi vain
    rinnassain
    sammua ei se voi.
    Kerran heitti hän sen sakenen,
    leimuhun hän lietsoi tuntehen,
    lähti pois ja jätti
    säälimättä tuskan tummaisen...

    Tutkin pilven teitä,
    viihdän kyyneleitä
    kuivumaan...
    ei lienny kaiho kuitenkaan:
    virkoaa,
    leimahtaa,
    vallan saa,
    ja muistot menneet nousevat uudestaan.
    Ainiaan
    uudestaan
    syys itkee päivänpaistettaan.

             *

    Oi salli mun sulkea silmäni
    ja uinua hetkinen vain,
    niin hetken sen armahan ainoan
    kevätmorsian olla sain.

    Kevät ei tule konsaan, konsaan ei
    mulle auvoa antamaan.
    Kun halla sen toivehet kerran vei,
    se nyt kukkivi haaveissa vaan.

Hänen kirjeensä! Olen itkenyt sydämeni sulaksi, itkenyt hänen
kanssansa. En voi selittää tunteitani -- ne ovat taas kuin meren
aallot, ihmeellisessä liikkeessä. Hän on minua lähellä, niin lähellä
kuin oman sydämeni sykähdys...

    Kuin valonsädevyö
    siltana kantaa,
    kuin veden läikky lyö
    kaukaista rantaa,
    kuni pääskynen lentää
    kotilehtoon,
    tuulonen entää
    yli merten ja maiden,
    sanat saattaen yhteen
    idän ja lännen, aamun ja ehtoon --

    niinpä sillat ne käy,
    estehet vaipuu,
    siivet kantaa
    pois kauvas määrähän varmaan:
    sydänten sillat, viestit kaihotun armaan,
    siipyet lemmen kaipuun!

             *

        Mun ainoani!
    Hetken, hetken lyhyen vain
    vasten rintaasi levätä sain,
    pyhä suudelma, muisto hellä,
    käen kukahdus keväimellä --
        oi ainoani!

        Sä armahin,
    tulit ja lähdit, erkani tiet,
    lempeä pyysit, lempeni viet;
    tunnen polttavat kyynelesi,
    omakin särkyi sydämesi --
        ja kuitenkin --

Mutta kyynelten alta minä alan nähdä Jumalan lempeät silmät, hänen
isänrakkautensa. Olen saanut äidiltäni suurta lohdutusta. Hän ymmärtää
minua syvemmin ja paremmin kuin olisin voinut koskaan aavistaa. Ja
kuitenkin on niin kuin _hän_ sanoo kirjeessänsä: Jumala yksin voi
auttaa!

    Oi kallis, kallis sä ystäväin,
    hohtava tähti mun retkelläin,
    oi tähti mun retkelläin!
    Sä sammuit helmahan auringon --
    taivahan tahto se raskas on...
    taivahan tahto näinkö raskas,
          näin raskas on?

    Sua menneistä kiitän
    ja muistosi liitän
    nyt unteni aarteihin armaimpiin.
    Hetkisen vain
    sen valohon luoda silmäni sain,
    silloin jo pois
          tähteni multa riistettiin.

    Vaan ethän sammunut kuitenkaan,
    sydämeeni jäit sä yhä loistamaan,
    jäit viitaksi kirkkausmaan.
    Sä kutsut helmahan auringon --
    taivahan tahto -- näinkö mulle
          se parhain on?
    Taivahan tahto parhain,
          _aina_ se parhain on.

             *

    Hän oli niin kallis mun syämmellein,
    hän oli mun armaani, ainoisein,
    vaan Herra otti hänet multa.

    Mä oisin kanssansa kulkenut,
    elon taistot uljasna taistellut,
    vaan Herra otti hänet multa.

    Mä oisin vaipunut rinnoilleen
    ja laulanut huolensa unheeseen,
    vaan Herra otti hänet multa.

    Nyt hiljaa, hiljaa sydämeni oi...
    Oma viihdytyslauluni sulle nyt soi,
    kun Herra otti hänet multa.

    Sydän kärsivä, kiittäös Jumalaa,
    hän taivasta varten kasvattaa,
    siks otti hän armaani multa.

             *

    Oi, kerran nämä kyynelet
    mun kruunussani
    kun helmet suuret, loistoiset
    säteillen salamoi.
    Mä tiedän sen,
    siks kyynelsilmin hymyilen.

    Ja kerran huokaukset nää
    mun harpussani
    niin ihanasti väräjää,
    kun uusi virsi soi.
    Siks huoaten
    jo hiljaa kuiskaan kiitoksen.

Muistan näinä aikoina usein pientä runoa, jonka olen lukenut. Se
ilahduttaa minua ihmeellisesti. Ehkä tämä ei olekaan _lopullista_, ehkä
kaikki, kaikki vielä kääntyy...

    "Äl' usko, että tottumaton käsi
    syvyydet synkät voisi pohjata!
    Jos toivot tuskan liekin lientäväsi,
    sun itse täytyy tulta tuntea.
        Muita pystyt auttamaan
        kärsimyksen hinnoin vaan;
        perämiesnä purtta viet,
        jos sä itse tiedät tiet;
        oppahaksi toisien
        kypsyt kautta kyynelten."

             *

    Miksikä pilvet
    taivaalla kulkee?
    miksikä sulkee
    murheet ja kyynelet
        tomun lapsien tien?

    Pilvet ne kaartaa,
    pilvet ne kulkee,
    kastetta itkevät
        yli harmajan maan.
    Murheet ne saartaa,
    tuskat tien sulkee --
    oi tunnen miksi,
        ja levon, lohdun saan.

    Pilvi kun itkee,
    vertyvi maa,
    niin kyynel murheen
    myös viljan kalliin
    voi kasvattaa.
        Se viljan kalliin
        voi kasvattaa!

    Sua Herra kiitän
    kyynelten tiellä,
    en sorru siellä,
    se uuden voiman
        ja valon sieluuni loi.
    Sain lahjan siellä
    kyynelten tiellä:
    ken itse kärsi,
        myös muita auttaa hän voi.

    Sua Herra kiitän,
    sua Herra kiitän,
    ja kerran luonas
        se kiitos kirkkaammin soi!

Olen väsynyt taisteluista ja murheista, mutta sielussani on rauha.
Nyt minä sen ymmärrän. _Ei se ollut Jumalan tahto, se oli hänen
oma tahtonsa!_ Sillä kuinka Jumala olisi tahtonut murtaa hänen
sydämensä ja surmata minut? Minä olen kuoleva, minä tiedän sen nyt.
En saanutkaan sitä kärsimyksen hedelmää, joka viime aikoina valoi
toivoa ja lohdutusta mieleeni. En saanut olla avuksi enkä hyödyksi
kellekään. Mutta minä lepään Jumalan isänsydämellä, ja siinä on hyvä
olla. _Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi_,
erehdyksetkin, omat ja muiden. Hän lähti pyhässä haaveinnostuksessa.
Miksi Jumala ei olisi voinut häntä _täällä_ käyttää? Tai _jos_ se oli
Jumalan kutsumus, eikö hän olisi voinut vahvistaa _minua?_ Sitä minä
yhä uneksin, että olisin tullut terveeksi ja vahvistunut, ja sitte hän
jonakin odottamattomana, ihanana hetkenä olisi seisonut vieressäni ja
tullut minua noutamaan... Ah ei, ei se ollut suotu! Mutta Jumala oli
_alusta_ toisin tarkoittanut. Me kuuluimme yhteen, ei muu kuin kuolema
olisi saanut meitä erottaa. Oi, mielelläni olisin kuollut Jumalan asian
tähden hänen rinnallansa! Nyt minä kuitenkin kuolen, eikä siitä ole
mitään hyötyä. Hän on yksin, minä olen yksin, suru on vienyt voimani
-- oi armaani, mitä, mitä sinä teit minulle? Miksi omin käsin onnemme
surmasit?

        Välähdys
        tummaan ilmahan
        kerran piirtyy,
        väräjävi, hohtaa,
        sammuvi, siirtyy --

        Tuulonen vain:
        hetken humajavi
        lehdikoissa;
        mistä? minne?
        tullut -- poissa --

        Elämämme, oi --
        Murhetta paljon,
        riemuja hetki,
        sitte kauvas
        kiitävä retki --
        Lyhyt, suloinen, hyvästi!

    -- -- Sammunut tuike
    syttyvi päivänä uudestaan,
    nukkunut tuuli
    herää voiman myrskynä laulamaan.

    Pääsky uupunut
    oksalle painoi pienosen pään,
    kotka mahtava
    siipensä nostaa riemulla liitämään -- --

Oi minun Kotkani, tiedätkö, minustakin tulee kotka! Nyt jo kuulen
siipien suhinan. En sinua syytä, en tuomitse, oi armas, älä pelkää.
Jeesuksen jalkain juureen minä vaivun, pyydän että hän ottaisi armossa
vastaan minun henkeni ja sinun uhrisi oman kuolemansa tähden...

Sinä kadut kerran ja vuodatat haikeita kyyneliä. Älä armas -- älä anna
sen painaa itseäsi epätoivoon! En minäkään sure nyt enää. Katso, ehkä
en olekaan elänyt turhaan. Ehkä nämä rivitkin voivat palvella. Nehän
ovat sydänverelläni kirjoitetut...

Ja sitte paras ja viimeinen lohdutus: _Hän_ on hyvä, hän joka on
mahdollinen saamaan kunnian ja kiitoksen ja ylistyksen! Minä uskon,
minä tiedän: _Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin tehdään
rakkaudesta häneen, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta
ijankaikkisuuden!_ Oi kuinka olen onnellinen, että minun tähteni ei
yhtään helmeä ole puuttuva sinun kruunustasi! -- -- --



XII.

Syväin vetten pauhinassa.


Oli puoliyö, kun Helmi oli lukenut loppuun. Silloin taistelu alkoi
täydellä todella.

"Sinun virtasi pauhaavat kovin; yksi syvyys pauhaa siellä, toinen
täällä. Kaikki sinun vesilaineesi ja aaltosi käyvät minun ylitseni..."

Ensin Helmi ajatteli ainoastaan enoa ja Liljaa. Heidän kohtalonsa
valtasi kokonaan hänen sydämensä. Se esiintyi hänelle nyt uutena ja
selvänä, kuin kirkkaitten salamain valossa. Nyt hän ymmärsi kaikki:
enon sanat elämän erämaasta ja toiveitten hautakummuista, hänen
kuumekauhunsa Ameriikkaa vastaan, hänen totisen katseensa ja sydämensä
kätketyn murheen, hänen yksinäisen uskollisuutensa ensimmäiselle ja
ainoalle lemmelleen. Senkin Helmi ymmärsi, mikä hänelle oli haikeinta
ollut, -- hän saattoi käsittää Aimon ankarat sanat miehestä, "joka
rakasti Liljaa, jos rakkaus on julmuutta, ja seurasi Kristusta, jos
rakkauden irvikuva on Kristus." Ja Hertta sanoi, että papit ovat
olevinansa... Kotka-enon tähden hän oli väärän ja ankaran tuomion
langettanut. -- Helmi oli yhtäkkiä siirretty ikäänkuin uuteen kohtaan,
mistä hän asioita katseli. Se merkitsi täyttä mullistusta ja kumousta,
kaiken käsittämistä toiselta kannalta, hämärien tunteitten ja
epämääräisten aavistusten selkenemistä ennen odottamattomaan muotoon
-- aivan kuin joku saisi avaimen, joka avaa monta ovea yhtaikaa,
kaikkien rakkaitten sydänten ovet. Tuli muistoja, tuli pikku piirteitä,
tuli yksityistapauksia, jotka löysivät oman luonnollisen paikkansa,
kuten helmet nauhassa. Helmi oli yhdellä heitolla joutunut ympyrän
ulkopuolelta sisäpuolelle, kehän yli, jopa keskipisteeseen. Hän näki ja
tiesi, mitä eno ei vielä tietänyt, ja toisaalta senkin, mistä Aimolla
ja Hertalla ei ollut aavistusta. Hän tunsi pitelevänsä käsissään paljon
lankoja, kultalankoja, hopealankoja, mustia ja harmaita lankoja... ja
hänestä tuntui kuin tarjottaisiin hänelle korkeata kutsumusta: niiden
kaikkien suorimista ja yhdistämistä, särkyneen ehjentämistä, siltojen
rakentamista sydänten välille. Hänen päätään huimasi. Aallot tulvivat
niin, että hän tuskin jaksoi pystyssä seisoa, silmällä tähdäten, minne
oli määrä. Hänen oli vaan sääli, äärettömän sääli enoa ja Liljaa, enoa
melkein vielä enemmän...

Eno, eno raukka! Kuinka hän ei ymmärtänyt Jumalan suurta laupeutta,
Jumalan päivänpaistetta elämässänsä? Rakas isä tarjoaa kaunista,
kirkasta tietä, ja lapsi vaan rukoilee vaikeata, sitä parempi, mitä
vaikeampaa! Vihdoin isä suostuu, sydän hellänä ja murheisena. "Mene
siis, ymmärtämätön lapseni! Mutta en minä sinua _yksin_ lähetä, tulen
kanssasi, seuraan sinua silmilläni, muuten sorrut. Ja lopulta minä
kaikki parhaaksi käännän." Lapsi lähtee, kestää ja kärsii, kasvaen
sankariksi, suureksi ja ihanaksi. Mutta hän on kuin ne sotasankarit,
joiden vaununpyöriin ruhjoutuu, ken tielle sattuu. Nuori Lilja oli
uhreista ensimmäinen. Ja kuitenkin -- onnellinen hän! Hän ei kironnut
kuolemansa tuottajaa, hän näki syvemmälle sankarinsa sydämeen, hän oli
suuri ja ihana hänkin, suuri rakkaudessa ja uskossa, taistelussa ja
voitossa!

_Uhreista ensimmäinen_... Kuka siis on oleva toinen? Minäkö? Minä,
Helmi?

Se ajatus sysäsi syrjään kaikki muut. Se tuli uutena, yllättävänä.
Helmi pysähtyi, Helmi hämmästyi, mutta kun se kerran oli tullut, ei hän
enää päässyt siitä irti. Johdonmukaisuuden voimalla se ahdisti häntä.

-- Sitäkö Aimo tarkoitti varoituksellansa? Senkötähden hän nämä lehdet
käsiini toi?

Aimo ei ole uskovainen, Aimo ei ymmärrä Kotkaa, hän on puhunut kovia ja
vääriä sanoja. Hertta ymmärtää häntä vieläkin vähemmän, hän näkee vain
pinnan ja tuomitsee arvostelematta. Tosin Aimo on ollut hyvä enolle...
ehkä minun tähteni... ja Hertta toi hänelle kolme kaunista rauhan
ruusua, Aimon tumman ruusun, oman heleänsä ja Liljan lumivalkoisen...
Nyt minä senkin ymmärrän! Minun ystävä rakkaani, molemmat rakkaat
ystävät, te tarkoitatte parasta. Mutta minähän en _tässä_ voi teitä
seurata, minähän seuraan Karitsaa, mihin hän menee, -- minähän --

"-- -- olen antanut ihmisen taluttaa itseäni, kuvitellen että Kristus
minua talutti -- --"

Niin sanoi Aimo!

Voi meitä, jotka olemme rajan yli astuneet -- kuinka sokeita mekin
usein olemme -- ja kuinka varmoja! Ehkä he sieltä toiselta puolelta
näkevät joskus selvemmin... esimerkiksi meidän erehdyksiämme... ja kuka
tietää, minä hetkenä hekin astuvat yli rajan...

Mitä on merkinnyt näinä aikoina Aimon katse, niin syvä ja vakava? Ja
sanat, jotka hän kuiskasi: "Helmi, tahdotko rukoilla puolestani?"

Helmi kätki kasvonsa käsiinsä. Aaltojen pauhina kuului yhä kovemmin.
"Yksi syvyys siellä, toinen täällä." Herra, mitä on tästä tuleva?

Eikö Isä ollut hänellekin osottanut päivänpaisteista armon tietä,
ihanaa kuin niityn kukkainen polku? Eikö "laulava tähti" viitannut
hänen askeleitansa? Eikö siellä odottanut sävelten suloinen maailma,
Luojan lahja, onnen rikkaus?

-- Eihän se muille olisi ehdoton onni. Nämä tytöt täällä ympärilläni,
tuo Liisi, joka juuri kulkee oven ohi, tuo Laina, joka tänäkin yönä
varmaan on joka vapaan hetkensä lukenut lääkärikirjoja -- he eivät
vaihtaisi tätä osaansa mihinkään toiseen, he kiusaantuisivat pianon
ääressä niinkuin minä täällä olen kärsinyt ja kiusaantunut. Miksi
niin? Koska he ovat sulotuoksuisia suon kukkia, mutta minä olen niityn
kukka... tai lintu, kotka, niinkuin minä kerran olen uneksinut. Jumala
on antanut kullekin määrätyn paikan. Saammeko rankaisematta tehdä
Luojan suunnitelmalle väkivaltaa? Emmekö tule onnettomiksi silloin?
Omassa oikeassa osassamme me olemme onnelliset, olkoon se ulkonaisesti
katsoen valoa tai pimeyttä; sillä mitä Isä on meille valmistanut, se
_on_ valoa, aina, aina... yönkin varjojen keskellä, itse kuolemassakin!

Mutta minähän tulin tänne, ollakseni Herran työssä kokonaan, antaakseni
koko elämäni hänelle. Enhän kevytmielisesti tullut. Jos se on totta,
mikä nyt sydämessäni liikkuu, jos kaikki ponnistukseni ja uhraukseni
ovat olleet pelkkää suurta erehdystä... ovatko ne sitte menneet
kokonaan hukkaan? Oi Herra, sehän olisi liian haikeata! Julmaa se
olisi! Annatko todellakin lastesi erehtyä, kun he rehellisesti
_tahtoisivat_ sinun oikeata tietäsi kulkea?

"Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi." Ja
kuinka Lilja kirjoitti? "Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin
tehdään rakkaudesta häneen, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta
ijankaikkisuuden!"

Oi Jumala, en minä mitään helmiä pyydä, minä pyydän vaan armoa,
selvyyttä, lohdutusta...

Pieni kello soi. Helmi tempautui ajatuksistansa, rientäen
yksityishuoneeseen, missä muuan vanha rouva makasi. Ystävällisesti
palvellen Helmi auttoi häntä, ojensi juomaa ja korjasi käärettä. Vanhus
oli maannut sairaalassa koko kesän. Hän oli keväällä kaatunut ja
loukkaantunut, eikä vanha ruumis jaksanut niin pian toipua entiselleen.

-- Kiitos, neiti, -- sanoi hän herttaisesti, kärsivällinen hymy
huulillansa. -- Te olette minun pikku päivänsäteeni täällä.

-- Minäkö? Oi, enhän minä mitään --

-- Kyllä minä ymmärrän. Te tarkoitatte, ettette ole mitään erityistä
puhunut ettekä tehnyt. Katsokaa, ei se siitä riipu. Muutamien kasvot
loistavat -- se tulee taivaasta. Kiitos, rakas pikku neiti -- kas noin,
nyt minä taas koetan nukkua.

Niin -- se taru ihmisistä, joiden kasvot hohtivat, koska Jeesus
pimeydessä oli puhutellut heitä! Oliko mahdollista -- oliko totta, että
sama hohde, joka äidin kasvot oli kirkastanut -- ja nuoren Liljan hänen
elämänsä viime aikoina -- että se nyt säteili Helmistä myös?

-- Kiitos, minun Herrani! Nyt minä tiedän, että en ole turhaan
kärsinyt. Sinä sallit minun käydä tätä tietä, jotta saisin osakseni
"pimeän syvyyden aarteet ja kätketyt kalleudet." Oi Herra, minä
ymmärrän laupeutesi suuruuden ja hyvän, ihmeellisen johdatuksesi!
"Sydämeni riemuitsee, kun niin mielelläsi autat." Minun Herrani, kiitos
ja ylistys, ijankaikkinen ylistys sinulle!

Minä saan siis lähteä täältä. Nyt kun valo heijastuu, yli öisen
taipaleeni, kun näen, että se on ollut vaan siunattu välitie -- nyt
minä saan lähteä! --

Helmin se valtasi ensi hetkessä välittömänä riemun huumauksena. Väsymys
oli kuin pyyhkäisty pois. Kuinka, kuinka hän vielä äskettäin oli
kuolemankaihoisena kulkenut?

Tuntui kuin rautalankoja olisi katkeillut, taivas avartunut ja
elämä auennut kutsuvampana, täyteläisempänä, rikkaampana kuin ennen
milloinkaan. Sama elämä se oli -- mutta sen valaistus oli toinen, tuhat
vertaa ihanampi entistänsä.

    -- -- Nyt uusi on sillä kirkkaus,
    mun suuren päiväni heijastus -- --!

-- Säveleet, soikaa, soikaa! Oi kulu ja riennä, yö! Missä on
soittimeni? Kun pääsen kotiin, en tahdo nukkua. Minä soitan, soitan
pelkäämättä ja selvällä päivällä, soitan, että jokainen kuulee, miltä
kotkalle tuntuu avara ilma ja vapaus!

Vapaa, vapaa! Oi Jumalani -- se miltei tukahduttaa... Ei -- mutta se on
riemua niin suurta, että se ei rintaani mahdu, sen täytyy kajahtaa, sen
täytyy päästä ilmoille...

Sinä Aimo, sinulle tahtoisin soittaa, sinä joka tulit kuin pelastaja,
Jumalan lähettiläs, minun vankilani ristikot särkemään! Sinä minun
rakastettuni -- nyt olet taistellut täyden oikeuden minuun. Minä olen
sinun, minä hetkenä tuletkin!

Viritä kaunis viulusi -- säestäjä on valmis. Kuinka me soitamme --
suurten vetten pauhinasta, myrskystä joka kohisi ja tyyntyi, aaltojen
kimmellyksestä rauhaisella rannalla...

Mutta minä unohdin, Aimo... Sinulla ehkä onkin vielä omat taistelusi
jäljellä. Sinun on vielä käytävä läpi syväin vetten pauhinan.
Ihmeellistä -- minusta tuntuu kuin aallot jo kuohuisivat likelläsi. Se
lähenee lähenemistään, olen nähnyt sen silmistäsi. Niinpä tule, tule
vetten halki minun luokseni! Minä odotan, kunnes tulet; ja odottaessa
minä täytän pyyntösi, olen jo täyttänyt: joka päivä, lakkaamatta
rukoilen puolestasi.

Silloin olet ymmärtävä Kotka-enonikin, olet ymmärtävä täydesti, ja
täydesti antava hänelle anteeksi, niinkuin suloinen Lilja siskosi
anteeksi antoi. Jospa olisin saanut nähdä Liljan! Hän oli oikein
_sinun_ siskosi, vielä enemmän kuin Hertta. Olenhan minä Herttaankin
erityisesti kiintynyt -- en tiedä miksi, vaikka hän on hyvin erilainen
kuin sekä sinä että minä. Siksi kai, että hän on reipas ja iloinen,
minun haaveilijasydämeni täydennys ja vastapaino. Mutta Liljaa olisin
vielä ihan toisin rakastanut ja ihaillut. Niinkuin sinua? -- en, en
sillä tavalla, ymmärräthän, sinä minun ainokaiseni -- mutta ehkä niin
kuin äitini muistoa, tai niinkuin Kotka-enoani...

Rakas Kotka-eno, hän on minua auttanut taivaan tiellä. Hän on
taluttanut minua -- oikein sanoit, Aimo. Näetkö, minä olinkin lapsi ja
tarvitsin taluttajaa. Olin emoton lintu, ja hän opetti minua lentämään.
Mutta nyt, nyt on tullut kohta, joka ratkaisee. Minun täytyy valita oma
tieni. Hyväksyykö hän sen? Tuomitseeko hän minut? Saanko jatkaa matkaa
hänen kanssansa, vaikka vapain siivin -- vai yksinkö minä nyt jään?

Yksin -- niinkö kysyn, kun sinä, Aimo, olet kanssani kulkeva!

Mutta sinä et kulje vielä. Olen kuitenkin sisäisesti yksin, vaikka
sinua lemmin, kunnes syvät vedet ovat _kumpaisenkin_ lastun heittäneet
ristin juurelle. Käsitätkö sinäkin sen? Oi Aimo -- juuri sekö sinua
viivyttää? Kiitos, armaani -- siitä minä rakastan sinua vieläkin
enemmän! Sillä silloin tiedän, että se on sinulle täyttä totta, että
tahdot tulla ja tuletkin varmaan -- --

Mitä sanoo Kotka-eno, jos minä nyt lähden täältä sairashuoneelta
suoraan musiikkiopistolle ja ilmoittaudun oppilaaksi uudestaan? Tai
ylihoitajattaren luo, ja ilmoitan eroavani täältä?

Jos hän suuttuisi, jos hän käskisi minut pois silmäänsä edestä -- sen
voisin kestää. Mutta jos hän tulee murheelliseksi, hän, joka jo on niin
paljon kärsinyt... jos hänen mustista silmistänsä pusertuu pisaroita...
sitä en jaksa, sitä en kestä!

Minun _täytyy_. Jumalani, Vapahtajani, anna minulle voimaa!

Vai olenko väärässä? Hourinko, haaveilenko jälleen? Herra, etkö sinä
antanut häntä oppaaksi ja seuralaiseksi orvontielleni? Mutta annoit
sinä muutakin... annoit kotkan siivet, joiden piti kasvaa...

Herra, auta minua päätökseen ja selvyyteen!

-- -- --

Säveleet soivat... sydän on niin täynnä... aallot, aallot, kuinka te
kohisette...

    Isä, ellei hän mun kanssani käy,
    miten saatan luoksesi tulla?
    Mitä vastaan juurella istuimen,
    jos hän ei myötäni mulla?

    Mä tiedän -- hänkin saapuva on,
    vaan yksinkö, tietä toista?
    Sama kutsuhan meille annettiin
    kodin kirkkahan kartanoista!

    Kaksinpa liitävät kotkatkin,
    sinitaivas lentonsa määrä,
    ja jos mun nuoreksi kotkaksi loit,
    se oisiko luonto väärä?

    Ei -- konsaan ei! -- Mun sydämein
    sua aatelislahjasta kiittää,
    ja vaikka se taiston tuskihin vie,
    se armosi mulle riittää.

    Isä, ellei hän mun kanssani käy,
    syyn kerron nyyhkytyksin:
    ei kotkasi katkonut siipiään,
    siksi täytyi sen saapua yksin!

-- -- --

Kun aamu valkeni, astui Helmi ulos sairaalasta tyynenä ja varmana.
Aallot olivat vaipuneet, päivä kimalteli vaahtokuplasilla, ja hiljaa,
hiljaa maininkisäveleet soivat, vienoina ja ihanina.

Hän meni kotiin, avasi lukitun flyygelin ja alkoi soittaa. Riitta täti
ja Kotka-eno nukkuivat vielä. He heräsivät säveliin ja hämmästykseen.
Mutta Helmi vaan soitti hymyillen, kunnes puhkesi kyyneliin...

Koko aamupäivän hän nukkui rauhallisesti. Iltapäivällä hän pukeutui
parhaisiin pukimiinsa ja lähti ulos mitään sanomatta.

-- -- --

Ylihoitajatar puhuu, selittelee, kehoittaa, mutta arvelee toisaalta,
että voihan se olla parasta. Neiti Hartikka on kyllä oppinut yhtä
ja toista, sairaat näkyvät pitävän neiti Hartikasta, mutta itsehän
jokainen tietää --

Musiikkiopiston johtaja kirjoittaa Helmin uudestaan oppilasluetteloon,
nähtävästi mielihyvillään, ilman ainoaakaan vastaväitettä.

Mutta vanha soitonopettaja toruu: -- Oikullinen tyttö! Kerran olette
juossut pois; mistä minä tiedän, ettekö taas mene? Nyt te olette
laihduttanut itsenne ja pilannut sormenne. Voinko minä puhaltaa niihin
voimaa ja notkeutta? Tekisin oikeimmin, jos en enää ottaisi teitä
vastaan!

Silloin Helmi katsoo häntä sydämellisesti, hiukan veitikkamaisestikin,
ikäänkuin hän kyllä tietäisi:

-- Minun kuutamosonaattini!

Opettaja kääntyy pois, koettaen turhaan peittää mielenliikutusta.

-- Te olette pikkuinen... pikkuinen... niin, mikä juuri? Ei teidän
kanssanne voi tulla toimeen. Milloin te nyt sitte tahtoisitte
ensimmäisen tunnin? -- --

-- -- --

Palattuansa Helmi ei tavannut Kotkaa kotoa. Hän oli mennyt Rahkaselle,
valmistamaan vaimon mieltä huomiseksi. Silloin piti Kallen päästä
vankilasta. Sitte illemmalla Kotkan oli määrä saarnata rukoushuoneella.
-- Niin, ehkäpä oli hyväkin Helmille, että vaikein säästyi
viimeiseksi... Mitä Riitta tätiin tulee, sai Helmi jotenkin viileän
hyväksymislauselman. Täti torui melkein kuin vanha soitonopettaja
-- ei siitä, että Helmi jätti sairashuoneen, sillä se toki oli
ainoa mahdollinen järkiteko -- mutta siitä, että se tapahtui noin
päätäpahkaa, äkillisestä mielenjohtumasta, kysymättä keltään ja
neuvottelematta kenenkään kanssa. -- Pyrytuulena sinä menit ja samalla
tavalla tulet takaisin. Semmoinen lepakko tyttö! Tuleeko sinusta
koskaan tavallista ihmistä?

-- En luule, täti kulta, -- sanoi Helmi herttaisesti hymyillen. Mutta
minusta nyt ainakin tulee onnellinen ihminen. Etkö iloitse siitä
vieläkin enemmän?

-- -- --

Sitte yläkertaan, kevein askelin ja sykkivin sydämin.

Leena avasi oven. Helmi pysähtyi salin kynnykselle. Hertta istui pöydän
ääressä käsitöineen, Arvi keri lankaa, vyyhti kierrettynä kahden tuolin
seluksille, ja Aimolla oli kädessä kirja; josta hän juuri oli lukenut
ääneen.

-- Kas, Helmi!

-- Ja niin hienona...

Ihmetellen Hertta katsoi hänen silmiinsä, kun hän tervehti. -- Mikä
loiste niissä? Nyt minä tiedän: sinä olet soittanut!

-- Ihan kuin olisi nielaissut elohopeata, -- sanoi Arvi. -- Oletteko
kuulleet entisestä tytöstä, joka tahtoi kirkkaita silmiä, ja
apteekkiherrat narrasivat hänelle, että --

Aimo käänsi selkänsä, astuen suoraan Helmin luo. Katse oli ensin
tutkiva, sitte voitonriemuisa.

-- Helmi, sinä jätät sairaalan!

-- Olen jo jättänyt!

He jäivät seisomaan vastatusten, silmä silmässä. Molempien sydämessä
ilo ja liikutus tulvehti yli ääriensä.

-- Mitä?! -- huudahtivat Hertta ja Arvi. Aimo kysyi ainoastaan: -- Mitä
sanoo enosi?

-- Hän ei vielä tiedä -- eno raukka...

-- Nyt kolmiliitto on voittanut! -- riemuitsi Hertta.

Sitä Helmi tietysti ei ymmärtänyt.

-- Niin, näetkös Helmi, -- Arvi alkoi selittää, -- meillä on täällä
ollut salaliitto pappistyrannia vastaan... Jaha, jaha, keino on siis
tepsinyt! Minä onnittelen, Aimo, sinä olet hyvä keksimään.

-- Liljako sai sinua auttaa? -- kysyi hellästi Hertta, jolle asiain
tila nyt myöskin selvisi. -- Muistatteko, sitähän hän toivoi
hartaimmin, ettei hän olisi elänyt turhaan, että hänen kärsimyksensä
tulisi hyväksi muille.

Aimo ei voinut sanoa mitään. Niin, varmaan se oli totta. Jos Lilja
tämän tiesi ja näki autuaiden asunnoista, varmaan hän iloitsi
enkeli-iloa. Vai vähänkö _he_ merkitsivät hänelle sen yhden rinnalla,
jolle he parhaillaan mielihaikeutta tuottivat? Kestääkö rakkaus vielä
tuolle puolelle kuolemankin?

Silloin Helmi sanoi: -- Te annoitte minulle Liljan tarinan. Mutta nyt
minä tunnen velkani -- teille ja enolle --

Hänen aikansa oli tullut. Hän tahtoi kertoa kaikki.

-- Ehkä te tuomitsette enoa väärin, niinkuin minäkin usein olen tehnyt,
teidän edessänne varsinkin. Ei hän ole julma, hän on vaan kärsinyt
yli-inhimillisen paljon...

Tällä hetkellä, onnensa yltäkylläisyydessä, Aimokaan ei sitä pitänyt
mahdottomana.

-- Saanko kertoa teille _hänen_ tarinansa?

-- Tule, Helmi, istu tähän keskellemme.

-- Kerro, kerro, jos tiedät...

Ja Helmi alkoi. Kaukaisesta menneisyydestä hän lähti, siitä ajasta
asti, jona orpo sisko ja veli itkivät yhdessä, heitettyinä vennon
maailman jalkoihin. Sisko sai turvan, mutta hänen sydämensä murtui
-- niinkuin Liljankin. Oi niitä nuoria, herkkiä sydämiä! Henki voi
liidellä kotkan teitä, mutta hento ruumis ei kestä. Paavo kesti,
sillä hän oli vahvempi. Ruumis ja henki kestivät, ja sydänkin --
karaistumisen hinnalla -- kovettumisen, niin oli Helmi joskus ajatellut
-- mutta ei ole se sydän kova, ah, ette tiedäkään, kuinka herkkä ja
hellä se vieläkin on pohjimmalta! Sitte tuli Lilja, kevät ja rakkaus...

-- Tahdotteko kuulla? Me istuimme hänen haudallansa, kun ilta pimeni.
Näin eno itse on minulle kertonut: -- --

"Hänen tähtensä ja Mestarin tähden minä sen tein."

-- Vielä tänä päivänä hän ei aavista, että suru surmasi Liljan. Hän
luulee, että sen teki sama heikkous, josta lääkäri puhui. Hän on
kaihossaan kiitollinen, ettei ainakaan _hänen_ tarvitse itseänsä
syyttää, että Liljalla oli viimeiseen asti kaikki mitä voitiin pyytää,
lepo, hoito ja mukavuus -- ja kuitenkin täytyi niin käydä... Eno
raukka, ymmärrättekö -- hänen sydämensä pakahtuisi, jos hän saisi
lukea --

Kuulijat istuivat sanattomina hämmästyksestä. _Tällainen_ Paavali Kotka
oli vieras ja uusi heille.

-- Tässä on teille takaisin Liljan "sydämen kirja", -- sanoi Helmi,
ojentaen sen Aimolle. -- Kiitos, että sen toit. Ja nyt tekin tiedätte...

-- Minä olen äidilleni luvannut, että veisin sen Kotkalle myös, --
sanoi Aimo silloin, äänessä empiminen ja epävarmuus.

-- Sehän on mahdotonta!

-- Niin, Aimo, pannaan se laatikkoon, -- ehätti Herttakin väliin. Hänen
hyvä sydämensä oli aivan heltynyt ja hätäännyksissä.

-- Minusta sentään voisi tehdä semmoiselle herralle hyvää... mutisi
Arvi. Loppu ei yrittänytkään kuuluville. Hän kyllä tiesi, että joku
hänet keskeyttäisi tavallisuuden mukaan.

-- En tiedä, -- sanoi Aimo miettiväisenä. -- En tiedä, saammeko häntä
säästää. Sinunkin tähtesi, Helmi!

-- Ei, ennen kärsin vaikka mitä, kuin näen enon tuskasta nääntyvän!
Minähän olen nyt selvillä omasta puolestani, en minä enää järky.

-- Kuulehan, Helmi. Sinä puhut usein kotkista, kuinka niiden pitää
saada liidellä, muuten ne kärsivät. Ne _tahtovatkin_ liidellä, vaikka
hengen uhalla. Minä alan kunnioittaa sinun enoasi. Hän ansaitsee sen,
että hänkin pääsee pauloistansa. Anna minun repiä ne rikki! Minua
aavistuttaa, että se ei ole mahdotonta.

Niin, _sitä_ kieltä Helmi käsitti. Hänellä itsellään oli pyhyyden jano,
vapaan, ylhäisen ilmapiirin kaipaus niin polttava, että hän tiesi
siihen halajavansa hinnasta mistä tahansa. Ja jos _hän_ sitä halasi,
pieni Helmi, tottahan paljon enemmän hänen Kotka-enonsa.

Kuinka hän tunsi sydämensä värisevän...

-- Olet oikeassa, Aimo, nyt niinkuin ennenkin. Anna se hänelle -- tai
jos tahdot, _minä_ annan!

-- Uljas tyttö, -- sanoi Aimo ihastuksesta loistavin silmin. -- Oi sinä
Helmi --

-- Minun täytyy nyt mennä -- suokaa anteeksi, ystävät... Tai eihän
minun täydy, mutta tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin tahtoisin olla
oikein lähellä enoa, niinkuin pitäisi hyvittää hänelle jotakin...

-- Onko hän kotona nyt?

-- Ei, hän saarnaa rukoushuoneella. -- Helmi katsoi kelloansa. -- Vielä
minä ehtisin.

Aimo auttoi takin hänen yllensä ja otti samalla oman hattunsa.

-- Tuletko saattamaan?

-- Saanko tulla kanssasi sinne?

Helmi tuli hyvin iloiseksi. Hän ei itsekään tietänyt, miksi sydän alkoi
tykyttää aivan kuin jonkin ihmeellisen ja ihanan odotuksesta. Aimo ja
hän yhdessä Paavo enon puhetta kuulemaan! Yhdessä Herran huoneeseen
-- kaikkien nähden yhdessä! Niin, mutta mitä siitä... eihän se ollut
pääasia. Se on pääasia, että Aimo tulee, että he molemmat tarvitsevat
Herraa Jeesusta. Läpi syväin vetten pauhinan he saavat kuulla hänen
äänensä. Oi Jeesus, näetkö sinä, että Aimokin tulee? Niin älä nyt
päästä häntä, ennenkuin olet siunannut...

Heidän astuessaan sisälle alettiin juuri virttä.

    -- -- "Sinua Jeesus odotan,
    Sydämeheni halajan" -- --

Helmistä tuntui, niinkuin Aimo olisi säpsähtänyt. Eikä hän laulanut
ensinkään, hän vaan katsoi koko ajan naapurin ojennettuun virsikirjaan.

Paavali Kotka nousi puhujapaikalle. Silmissä oli syvä ilme, tumma ja
liekehtivä. Kun hän rukoili, oli se alusta alkaen korkeata nousua.
Sitte hän puhui kuin unessa, unohtaen ympäristönsä, huutaen sitä, jonka
hän näki sielunsa palavan uskon silmillä.

"Väkevät repivät alas taivasten valtakunnan"...

Tänä iltana sen voimat virtailivat. Helmin omassa sydämessä oli autuas
ilo ja rauha, mutta hän taisteli sen rakkaan mukana, joka istui hänen
rinnallansa. "Jeesus tulee", oli Kotkan teksti. -- Olen ikävöinnyt
nähdä häntä -- niitä silmiä, jotka itkivät Jerusalemin tähden ja minun
tähteni... käsiä, jotka hän siunaten laski lasten pään päälle ja
minunkin päälleni, kun olin pieni... Oletko sinä häntä ikävöinnyt? Ja
onko hän tullut luoksesi?

Hän on minun, ja kuitenkin minä häntä yhä huudan. Tule Herra Jeesus!
Huudatko sinäkin? Vuoret pitää alennettaman ja laaksot korotettaman.
Sano hänelle, että olet siihen valmis! Hän tulee. Mikä estää sinua ja
minua? Hän kolkuttaa ovea, salpa on sisäpuolella. Emmekö me näe, missä
se on?

"Joka avaa, sen luokse minä tulen ja pidän ehtoollista hänen kanssansa
ja hän minun kanssani."

-- Tule, tule pian, tule nyt, sinä siunattu Vapahtaja, kahleitten
katkaisija, rauhan antaja!

-- -- --

Aimo ja Helmi kulkivat kotiin, pitkän matkaa äänettöminä.

-- Helmi, -- alotti Aimo viimeisessä kulmauksessa.

Helmi odotti, ikäänkuin se ihmeellinen puhkeaisi nyt.

-- Minä rakastan sinua ja sinä rakastat minua. Helmi, tiedämmehän me
molemmat sen.

Josko Helmi tiesi? Ah, löytyy sellaista, jota tiedetään, ja kuitenkin
se tullessansa on ihme ja ilmestys, niinkuin ensi pääskynen puistossa
pitkän talven jälkeen...

Katu oli hiljainen ja pimeä. Aimo pysähtyi, ottaen Helmin käden omaansa.

-- Minä olen odottanut sinua ja sinä minua. Tahdotko odottaa vielä
huomiseen? Ja saanko silloin tulla?

-- Tule, -- kuiskasi Helmi.

-- On parempi, että sinä nyt ensin puhut enosi kanssa, -- jatkoi Aimo.
He kulkivat taas edelleen. Hänen olentonsa oli rauhallinen, mutta ääni
värähteli. -- Ja minulle on parempi olla yksin. Ymmärrätkö, minun
täytyy kohdata... minun täytyy...

-- Niin, sinä otat pyhän vieraasi vastaan. Kyllä, kyllä minä ymmärrän!

-- Minun Helmini, minun omani! -- He seisoivat jo porraskäytävässä.
Äkkiä, tunteiden tulvehtiessa, Aimo kumartui Helmin puoleen ja suuteli
häntä.

-- Hyvää yötä, sinä rakas, rakas! Kuinka hän on hyvä, joka antoi minun
löytää sinun sydämesi...

Sitte Aimo lähti. Hänen oli kiire valmistamaan huonetta sille, jonka
äänen hän tänä iltana oli kuullut. "Minä tahdon pitää ehtoollista sinun
kanssasi ja sinä minun kanssani".

Ylivuotavassa onnessa ja riemussa hän vaipui polvillensa, eikä huulilta
tullut muuta kuin: -- Kiitos, kiitos, kiitos...



XIII.

Vapauteen.


Varhaisena aamuhetkenä, kun he tavan mukaan yhdessä istuivat Kotkan
pöydän ääressä, silloin Helmi oli sen sanonut.

Eno ei ensin tahtonut uskoa; mutta kun hän käsitti, että se oli täyttä
totta -- oi mikä murtumus kuvastui hänen kasvoillansa!

-- Taas yksi toiveitten hautakumpu lisää... Helmi, Helmi, minun lapsi
raukkani!

-- Sinä tiedät, eno, kuinka rakas olet minulle -- mutta minä en voi
tehdä toisin. Minun täytyy kuulla Jumalan ääntä enemmän kuin ihmisen.

-- Jumalan?

-- Jumala on lahjoittanut minulle elämän, minä en saa antaa sen mennä
hukkaan. Sinä et tiedä minun tuskaani, eno... kuinka minä nousin
keskellä yötäkin, kun säveleet soivat... enkä saanut niitä ilmoille...

-- Mutta lapsi, miksi et soittanut, ja keskellä päivää? Minä viimeisenä
olisin kieltänyt sinua.

-- Ei -- sillä silloin en olisi jaksanut kauvempaa!

-- Ja nyt _et_ jaksa kauvempaa. Älä syytä Jumalaa, Helmi. Paina pääsi
ja sano, että olet liian heikko. Jumala on heikoille armollinen --
Helmi rakkaani, en minä sinua tuomitse. Mutta haikeata on nähdä kaiken
tyhjäksi raukeavan, mitä kauneinta on uneksinut...

-- Eno, eno, miksi sinä sellaisia uneksit?

-- En ole muuta pyytänyt kuin ehjää elämää Jumalalle. Siitä on tullut
ristin tie -- luonnollistahan se on. Kunhan vaan Jumalan valtakunta
edistyisi ja Kristus saisi kunnian! Mutta kaikki raukeaa tyhjiin.
Rahkasetkin ovat olleet pettymyksenä minulle -- en ole huomannut mitään
tosi muutosta heissä. Ei edes minun sairauteni kantanut hedelmää. Ja
nyt sinä, sinä, minun viimeinen ja kallein toivoni...

Itkien Helmi heittäytyi hänen kaulaansa.

-- Minä en koskaan ole nähnyt sinua tällaisena, eno. Epätoivoinen puhuu
noin. En minä voi muuta, en voi. Itketkö sinäkin? Oi eno, älä minun
tähteni! Onhan sinulla Jeesus, hän auttaa.

-- "Hän on minun, ja kuitenkin minä yhä häntä huudan", -- toisti Kotka
kuin kaikua, joka korvissa soi. -- "Tule, auta Herra Jeesus!" -- kohosi
jatko hänen huuliltansa syvyyden huokauksena.

-- Niin sinä sanoit eilen. Ja sitte lisäsit jotain laaksoista ja
kukkuloista.

-- "Vuoret pitää alennettaman ja laaksot korotettaman." -- Taas hän
puhui kuin mietteissänsä. -- Hän ei pääse tulemaan, ennenkuin olemme
kaikki siihen valmiit. Sinäkin olit siellä ja kuulit sen...

-- Niin oletko valmis, eno? -- kuiskasi Helmi.

-- Tähän suruun ja pettymykseen, tarkoitat? Miksi en omasta puolestani
-- sinua minä säälin, sinun tähtesi minä murehdin.

-- Entä jos tämä vaan on alkuna siihen, mitä on tuleva...

Eno katsoi äkkiä ylös, tutkivasti kuten kerran ennen, ensi iltana
tulonsa jälkeen.

-- Onko Aimo Lehtinen tähän syypää?

Helmi punehtui, mutta säilytti rauhansa ja mielenmalttinsa.

-- Jumala on sen tehnyt -- usko minua, eno, ei minun päätökseni ole
heikkoutta, vaan suurta armoa. Ei se myöskään ole tapahtunut Aimon
tähden. Aimo kyllä rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Tänään hän
tulee luokseni ja sanoo sen teillekin. Mutta se mitä nyt olen tehnyt,
se on eri asia, se ei riipu --

-- Helmi!

Enon ääni oli kerrassaan muuttunut; keskeyttävä sana kajahti kirkkaana,
vaativana ja ankarana. Helmin täytyi vaieta, mutta samalla hänen
mielensä terästyi ja rohkeutensa kasvoi. _Tämä_ ei ollut vaikeinta,
vaikein oli jo ohi.

Silloin se puhkesi -- kuin tuomion jyrähdys mustista ukkospilvistä.

-- Petä sitte itseäsi, kulje sitte omia teitäsi ja syytä Herraa
Jumalaa, jolla on yksinoikeus sinuun! Valitse vaan sydämesi omatekoinen
rakkaus ja maailman kunnia! Mutta tiedä kenen hylkäät: sen Mestarin,
joka on sinun tähtesi kärsinyt ja kuollut ja kutsunut sinuakin
seuraamaan jälkiänsä, mihin ikänä hän menee...

Kotkan silmät leimahtelivat, hän seisoi suorana, pelottavana, puhuen
yhä kiihtyvällä kiihkolla. Mutta Helmi ei säikähtynyt, hän tunsi vaan
varmistuvansa.

Kotkapari kallion kaidalla huipulla -- silmä vasten silmää, yllä
viimeinen jännitetty verkko -- sen takana avara ilma, korkea taivas ja
vapaus...

Helmi sanoi selvällä, heleällä äänellä:

-- Tietoisesti minä valitsen Herran Jeesuksen, ollakseni ijät kaiket
hänen omansa. En pyydä muuta tietä kuin sitä, jonka hän minulle
osottaa. Minä valitsen säveleet, jotka hän itse minulle antoi, että
minä häntä palvelisin. Ja sen, jota rakastan, otan vastaan hänen
kädestänsä. Eno, se on täyttä totta... oi älä katso minuun niin
musertavasti! Enhän _minä_ mihinkään kykene, hän itse sen tekee...

-- Millä sinä, Helmi, sanoistasi vastaat? -- Kotkan ääni oli
hillitympi, mutta silmäys yhtä vakava kuin ennen.

-- Ellet usko minua, en millään voi vastata, -- sanoi Helmi
surumielisesti. -- Mutta ehkäpä tämä voi selittää jotakin. -- Hän purki
paperikäärön ja ojensi Liljan vihkosen. -- Nyt, eno, tarvitaan sitä,
että olet valmis ja vahva... Eno, eno rakas... olenko tehnyt pahaa
sinulle?

Kotka oli kalvennut, nähdessänsä käsialan vihkosen kannella. Vahva mies
horjahti, Helmi yritti avuksi, mutta samassa eno oli jo taas voimansa
koonnut.

-- Mistä... mistä sinä tämän sait? -- Kotkan käsi oli kiinteästi
tarttunut vihkoon, hän avasi sen ja sulki jälleen, jännityksestä
vapisten.

-- Liljan äiti lähettää sen luettavaksesi. Rakkauden tervehdyksin hän
lähettää sen. Oi minun Kotka-enoni... älä nyt murru! Minun täytyi se
tuoda -- sinun tähtesi...

-- Mene... mene, Helmi...

Tyttö oli jo ovella. Nyt se sulkeutui, ja Paavali Kotka oli yksin.

-- -- --

-- Pyhäkkö, kuinka minä uskallan sinun verhosi taakse? Herra Jumala,
ole minun väkevyyteni!

Minun Liljani hentonen käsi on nämä rivit piirtänyt, minun kevätkukkani
henkäys on kulkenut näiden lehtien ylitse...

Oi armahin, minustako sinä näin haaveilit? Että minä olisin sinun
päivänsäteesi... ja kaiken tahdoit antaa minulle -- ja Herralle
"kanssani käsityksin"... jo silloin!

Kuinka sinä liikutat sydäntäni, sinä hellä, sinä suloinen, joka
et nähnyt virheitäni, tahdoit vaan sydämessäsi suojata "muiden
mustatessa"! Ja minä -- minä en aavistanut. Sinä itkit minun tähteni,
kun kartoin sinua. Olinko tyly? En, en tahallani, mutta minä en
ymmärtänyt... Anna anteeksi, että sait kauvan odottaa. Mutta tulihan se
lopuksi, löysimmehän toisemme "Herran jalkain juuressa." Sinä sanot sen
niin kauniisti, sinä koetat kaiken parhaaksi kääntää.

Valmis olit painumaan povelleni -- valkea vilukukkanen -- vaikkapa
kuihtumisen uhalla! Jalo ja uljas sinä olit -- ja sinut, sinut minä
kadotin! Herra, eikö se ollut kovaa -- liian kovaa? Ei -- sinä sen
tiedät... Herra, ole armollinen minulle, etteivät muistot käy yli
voimien...

Oi sitä toukokuun iltaa!

    "On juhla, on riemu, on onni!
       Nyt taivas loistaa
       ja välkkyvi vuoret,
       hääkukkihin puhkee
       ja niityt nuoret..."

Liljani, omani, onneni!

-- -- --

Mitä, mitä on tämä?

Minunko tähteni heikko ja sairas? Sen jännitetyn odotuksen ja taistelun
tähden?

"Lääkäri ei tiedä, että minä juuri nyt alan vahvistua"...

Herra Jumala, armahda... Onko se totta?

"Minä, kun nousen, löydän oman armaani sylin, toivon, riemun, kevään
niin kirkkaan --"

Herra Jumala, armahda...

Nämä runot ovat kauheita, ne vievät järkeni... Lilja, Lilja, minä en
jaksa, minä en kestä!

Älä syytä minua, älä muserra sydäntäni!

Yhäkö sinä odotit minua?

Kuinka? Eikö _Jumalan_ tahto, vaan _minun?_ Erehdystä? Haaveinnostusta?

"Mielelläni minä olisin kuollut Jumalan asian tähden hänen rinnallansa.
Nyt minä kumminkin kuolen, eikä siitä ole mitään hyötyä. Suru on vienyt
voimani. Armas, mitä, mitä teit sinä minulle? Miksi omin käsin onnemme
surmasit?"

Herra Jumala, armahda, armahda!

Joka kirjain syöpyy kuin tuli minun sydämeeni...

"Sinä kadut kerran ja vuodatat haikeita kyyneliä. Älä, armas, älä --"

Lilja, Lilja, minä menetän järkeni... Herra Jumala, armahda minua!

-- -- --

Hän kiemurteli tuskissa, hän väänteli käsiänsä, hän makasi maassa,
huutaen apua, niinkuin hukkuva äärimmäisessä hädässä.

-- _Minä, minä_ murhaaja!

Ja taas yhä uudestaan: -- Herra, armahda, armahda...

Hän makasi siinä ja hetket vierivät. Kuinka kauvan, hän ei itsekään
tietänyt.

Silloin ovea naputettiin.

Se oli vaan Martta, joka ilmoitti, että Rahkanen oli siellä, se juoppo
ja vanki, ja vaimo oli myös mukana.

Kotkasta oli ensi hetkessä mahdotonta selvittää ajatuksiansa. Rahkanen,
niin, hänen piti päästä vankilasta tänään...

Äkkiä hänet valtasi välitön tunne. Hän riensi eteiseen. Synkkä mies
seisoi silmät alas painuneina, vaimo arkana vierellään. He eivät
uskaltaneet oven suusta eteenpäin. Mutta Kotka otti Ellin molemmat
kädet omiinsa ja sulki sitte Rahkasen syliinsä aivan tavattomassa
mielenliikutuksessa. Mies tuijotti pastoria kuin ihmettä. Hän ei
tietänyt, oliko tervehdys pilkkaa vai totta.

-- Tule, Kalle, ja te myöskin, Elli. -- Hän veti heidät huoneeseensa.
-- Ei, ei sinne ovipenkille. Istukaa tähän viereeni.

Elli katsoi kummastellen hänen itkettyneitä silmiänsä ja pörröistä
tukkaansa. Huonekin oli siivoomatta vielä.

-- Anteeksi, jos me häiritsemme herra pastoria. Mutta Kallea
niin hävettää tulla kotiin, kaikki ihmiset katsovat ja osottavat
sormellansa. Niin että jos pastori vielä meitä armahtaisi ja lähtisi
mukaan... Emme me sitä ansaitse, mutta kun pastori aina on ollut hyvä
meille... Sitte eivät toiset niin halventaisi, kun näkisivät, ettei
pastorikaan vallan katso ylön...

-- Ihmiset osottavat sormellaan sinua, Kalle? Eikä kukaan osota
minua... Minäkö ylenkatsoisin teitä? Voi sinua raukkaa, sinä heitit
vaan kiven, ja tiedätkö mikä minä olen, jonka pitäisi turvata sinun
mainettasi ihmisiä vastaan?

-- Mitä pastori nyt noin puhuu -- pilkaksi...

Elli sen sanoi melkein pahastuneena. Ja Rahkanen yhä vaan tuijotti.

-- Ette te tiedä, ihmisparat... Murhaaja minä olen, syvyyteen sysätty,
minä teidän pastorinne...

-- Onko pastori tullut hulluksi? -- huudahti Elli säikähtyneenä,
hypäten tuolilta pystyyn. Silmä samalla mittasi välimatkaa pöydästä
oveen.

-- En tiedä... ehkä olenkin. Älkää pelätkö, Elli, en minä teitä
vahingoita. Menkää te Herran rauhaan. Minä en ole kelvollinen tulemaan
kanssanne...

-- Eikö pastori nyt selittäisi, mitä tämä merkitsee? -- sai Rahkanen
vihdoin suustansa.

Kotka sipaisi otsaansa. Päätä huimasi, tuntui kuin kaikki sekaantuisi
aivoissa.

-- Minä olen hyvin väsynyt ja sairas. En jaksa nyt... Menkää kotiin.
Herra minua armahtakoon...

-- -- --

Kotka nukkui, sikeään ja raskaasti. Monta kertaa Helmi hiipi
huoneeseen, mutta hän ei herännyt.

Vihdoin hän avasi silmänsä.

-- Eno rakas!

-- Kuinka se olikaan, Helmi... Sinä erosit sairaalasta. Koska et
jaksanut...

-- Koska _me_ olimme valinneet sen tien, eikä Jumala. -- Helmi istui
sängyn laidalle, hellänä kuin sairaan lapsen vaalija. -- Näetkö eno,
Jumala on niin hyvä. Ei hän ketään kiduta, hän rakastaa ja armahtaa.
Hänellä on paljo päivänpaistetta meille, jos me vaan ymmärrämme ottaa
vastaan.

-- Päivänpaistetta? Niin, niin, lapseni, päivänpaistetta sinulle. Sinä
olet ollut minun auringonsäteeni. Kyllä Jumala tekee sinut onnelliseksi.

-- Eno, oletko valveilla? Sinun äänesi on niinkuin sen joka näkee unta.

-- Olenko minä nähnyt unta? Se oli kauhea uni... että minä murhasin
Liljan, oman morsiameni...

-- Kauheahan se oli -- voi rakas eno... Mutta minä sanon sinulle
jotakin, joka ei ole unta: "Kaikki, mitä heikkoudessa ja
erehdyksissäkin tehdään rakkaudesta Herraan, se on helminä hohtava
kruunuissamme kautta ijankaikkisuuden." Muistatko, kuka niin sanoi?

-- En... en muista...

-- Lilja niin sanoi -- sinulle juuri.

-- Minulle?

-- "Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi."
Eikä Jeesus tule, ennenkuin "vuoret alennetaan." Sen sanoit sinä itse.

-- Jeesus ja kaksi _muuta_ pahantekijää... He sanoivat häntäkin
pahantekijäksi...

Helmi ymmärsi enon hourailevan. Samat kuvat palasivat kuin hänen
viimekeväisen kuumeensa aikana.

-- Mutta ei hän mitään pahaa tehnyt. Minä olin se toinen, murhaaja joka
naulittiin ristiin... Helmi, minut naulittiin ristiin, sillä minä olin
murhaaja!

-- Sinä olit Herran sotasankari. Joka taistelee, se saa ja lyö haavoja.
Etkö sitä muista: "Puolet minun nuorista miehistäni tekivät työtä, ja
toinen puoli piti keihäitä ja kilpiä." Ilman taistelua ei tule rauhaa.

-- Rauhaa... rauhaa... Ääni oli haikean valittava.

-- Jeesus antaa rauhan, -- kuiskasi Helmi. Kuinka hänen sydäntänsä
kivisti... ja kuitenkin -- tämä varmaan oli ainoa tie...

--"Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta
synnistä." _Kaikesta_, eno!

Kotka ei puhunut enää mitään. Hän makasi kotvan ihan liikkumattomana.

Äkkiä hän syöksähti istumaan.

-- Helmi, en minä sinua murhannut! Joku pelasti sinun.

-- Jumala pelasti minut ja pelastaa sinut myös, -- sanoi Helmi syvästi
liikutettuna. Hän silitteli hiljaa enon otsaa, kostutti pyyhkeellä ja
sai hänet viihtymään.

Sitte hän meni keskustelemaan Riitta tädin kanssa. Tarvittiin lääkäriä,
se oli selvää.

-- Täti, lääkäri tulee kutsumattamme. Aimo Lehtinen on kohta täällä.

-- Aimo Lehtinen? Mitä ne nuoret kokelaat ymmärtävät, nouda oikea
tohtori. Mitä Lehtinen täältä hakee?

Helmi syleili vanhaa tätiä.

-- Kiitos hoidosta ja hoivasta monina pitkinä vuosina! Nyt tulee se,
joka vie omaksensa teidän tyttönne... se joka saa kaikki ne kaakut
ja sukat, joita minä teiltä opin valmistamaan. Kyllä teillä vaivaa
oli, mutta Aimo siitä teitä kiittää, ja minä myös, täti, oikein koko
sydämestäni...

-- Mitä, mitä sinä puhut? Oletko sinä morsian? No kaikkia pitää kuulla!
-- Täti päivitteli päivittelemistään. -- Vai lääkärille sinä! Sitäkö se
äkkinäinen sairashuoneeseen meno merkitsi? Ja nyt taas pois tuleminen.
No vihdoinkin minä ymmärrän --

Helmin oli turha selittää, täti pysyi uskossansa. Mutta hän alkoi
jo tulla hyvälle mielelle, taputti ja hyväili Helmiä, ja kyyneleet
tippuivat yhtämittaa, ja sitte hän taas alkoi ihmetellä ja päivitellä.

Helmi pyysi tätiä menemään enon luo. Hänen täytyi nyt vihdoin päästä
yksinäisyyteen. Omatkin tunteet vaativat osansa.

-- -- --

Sykkivin sydämin Helmi odotti. Hän seisoi omassa huoneessansa
seinähyllyn ääressä. Kristuskuva ojensi käsivarsiansa juuri hänelle.
Äidin silmät katsoivat häneen -- oi miten elävästi ja rakkaasti!

Tiedätkö sinä äiti, kuka kohta tulee? Sinun pienen Kaste Helmesi oma
armas. Hän, jonka rinnalla elämä on oleva rikkahin ja suloisin. Jumala
antoi hänet sinun Helmellesi.

Nyt eivät säveleet enää sammu, nyt ne laulavat ja soivat sydämessä, nyt
koko elämä muuttuu pelkiksi säveliksi. Sitähän sinä toivoit, äiti. Oi,
kuinka lapsesi on onnellinen! --

Kellon helähdys, sydämen sykähdys -- siinä hän on!

-- Aimo!

-- Minun tyttöni, minun Helmini!

Sinipunervaan sohvaan he istuutuivat, juuri siihen, mihin Kaarinan
silmät katsoivat sanomattomalla hellyydellä, ja Kristuksen käsivarret
ojentuivat siunaten heidän ylitsensä.

-- -- --

Tuli vaikeita päiviä Paavali Kotkan vuoteen ääressä. Aimo ja Helmi
yhdessä vaalivat häntä, mutta lisäksi oli kutsuttu "oikea tohtori",
sama joka häntä keväällä oli hoitanut. Tauti oli silloisen vamman
uusiintumista kovan mielenliikutuksen johdosta. -- Heikko pää vielä
toistaiseksi, vaikka muuten vankka mies, -- sanoi lääkäri. Ensimmäisenä
ja toisena päivänä hän käydessään rypisti otsaansa, kolmantena
rauhoittui. -- Kyllä tulee hyvä; vähän kärsivällisyyttä vaan. Mutta
sitte ei pastori saakaan pitkiin aikoihin liiaksi penkoa jumaluusoppia.
Mikä helpotus Helmille, että oli toivoa!

-- Eno houreissansa muisti minua. "Helmi, en minä sinua surmannut",
niin hän sanoi. _Minähän_ olin vähällä surmata Kotka-enoni -- minä ja
sinä, Aimo. Se olisi ollut kauheata. Sitte omatunto olisi syyttänyt
meitä koko elämämme ajan.

-- Kaikki kuitenkin käännetään parhaaksi -- se on hyvä lause, -- sanoi
Aimo miettiväisenä. -- Minä melkein vihasin häntä. Nyt hän on muuttunut
rakkaaksi minullekin, ja menneet velat kuitataan.

-- Molemmin puolin, -- sanoi Helmi.

-- Niin, molemmin puolin. Näetkö, minä arvelen, että tämä on ollut
minun "salpani", se josta hän puhui silloin illalla. Mutta luulenpa,
että hänen omakin salpansa on auennut...

Silloin Kotka liikahti vuoteellansa. -- Niin, niin -- elämä ei
ole erämaa eikä hautausmaa, hän tiesi oikein. Minä näen sen uuden
paisteen... Lilja, Lilja, niinkö Herra tahtoo? Kyllä minä vaellan,
vaikka tie on pitkä. Minne minut lähetetään?

He luulivat hänen vielä hourailevan, mutta hän avasi silmänsä suuriksi
ja kirkkaiksi.

-- Sinäkö siinä olet -- Aimo? Ja Helmi, Kaste Helmi?

-- Jumalan kiitos, eno...

Hän koetti hiukan nyökyttää päätänsä.

-- Pikku linnut, rakentakaa pesänne...

-- Että laulaisimme Jumalan kunniaa, -- sanoi Helmi kyynelsilmin.

Aimo kumartui alas, painaen huulensa Kotkan kättä vasten. Hänestä
tuntui kuin hän olisi ottanut vastaan Helmin vanhempien siunauksen.



XIV.

Levitetyin siivin.


Riitta tädin ruokasalissa oli hyvin hauskaa ja kodikasta. Pesässä tuli
leimusi, levittäen punervaa hohdetta leppoiseen hämärään. Oli pidetty
suklaatipitoja, sillä tänään oli kaksinkertainen ilojuhla: Aimo ja
Helmi olivat vaihtaneet sormuksia, ja lääkäri oli julistanut Paavali
Kotkan täydellisesti terveeksi.

-- Nyt on ohitse Riitta tädin osa ohjelmasta, -- sanoi Hertta niiaten
kiitoksia. -- Eikö Helmi jatka?

-- Yhdessä, yhdessä, -- oikaisi Arvi. -- Aimo, noudappas viulusi.

Aimo katsoi Helmiin ja Helmi Aimoon.

-- Älkää nyt pahastuko -- mutta tämänpäiväisen soiton me tahtoisimme
säästää ihan vaan toisillemme...

-- Sitte Helmin huoneessa illalla, -- sanoi Aimo.

-- Silloin Helmi pakkaa.

-- Eipähän. Minä olen aikoja valmis. Pieni laukku vaan mukaan.
Katsokaas, setä ja täti siellä Lehtolassa eivät odota uusia pukuja,
vaan uutta pikku tyttöänsä... Emme me saa viipyä kauvan maalla,
tiedättehän sen. Muuten opettaja toruu.

-- Niin, niin, pidä huolta vaan, ettei sinua ajeta tiehesi opistosta...

Paavali Kotka oli vaitelias ja kalpea vielä. Vilkas puhelu näytti häntä
väsyttävän.

-- Emmekö nyt laulaisi jotain? "Kiitos sulle, Jumalani, armostasi
kaikesta..."

-- Minä olen käheä kuin varis, -- sanoi Arvi. -- Eilen jalkani
kastuivat.

-- Eihän se estä, -- arveli Hertta vähän hämillään. Hän tiesi, ettei
Arvi ollut tottunut hengellisiin lauluihin.

-- Jätämmekö illaksi senkin? Mitä, Hertta? Ei -- Hertta kyllä
mielellään lauloi mukana.

Mutta saatuaan kirjan käteensä hän ajatteli, että siinä oli aivan liian
paljon ohdakkeista, rististä, pimeydestä ja muusta semmoisesta. Nythän
oli iloinen kihlajaispäivä. Ehkä laulu valittiinkin vaan Paavali Kotkan
tähden, joka juuri oli ollut sairaana.

    "Kiitos sulle kirkkahista
    keväisistä päivistä,
    kiitos myöskin raskahista
    syksyn synkän hetkistä..."

Varma kyllä oli, että Kotka sen lauloi syvimmästä kokemuksesta. Mutta
ei se kieli nuorille kihlatuillekaan outoa ollut. Tulen ja veden kautta
heidätkin oli kuljetettu.

-- Kuinka me nyt sitte jatkamme juhlaa? -- kysyi Helmi.

-- Lauletaanko vielä toinen laulu?

-- Minä luulen, että poikain herbaariot odottavat, -- sanoi Arvi
nousten paikaltansa. -- Ne ovat viruneet minun kostean konttoorini
hyllyllä jo toista viikkoa. Niihin voi tulla eurotium herbariorum.
Helmi, mikä se on? Osaatko sinä latinaa?

-- En osaa. Mutta ehkä minä kumminkin tiedän, että se on koi. Mistä se
juuri tänä iltapäivänä tulisi?

-- Vai koi? Eipähän, sieni...

-- Arvi lörpöttelee, -- arveli Hertta. -- En minä hänen sienistänsä
enkä koistansa välitä, mutta meidän täytyy käydä kaupoissa, ennenkuin
ne suljetaan. Äiti pyysi, että minä teidän mukananne lähettäisin
talvikankaan malleja, ja Arvin pitää valita isälle huopahattu. Ei sitä
ainakaan Aimo tee tänään.

Arvin naama kävi nolon ja onnettoman näköiseksi.

-- Isälle huopahattu? Miksi et sitä ennen sanonut? Kuinka minä sen
osaan ostaa, kun ei ole päätä, mihin koettaa? Ja se on ihan _totta_,
että kasvit pahenevat -- on se.

-- Sanotaan nyt sitte pian hyvästi, oikein pian. Mene sinä
herbaarioittesi luo, kyllä minä ostan vaikka hatunkin. Kiitoksia täti,
kiitos Helmi. Ja sinä, Aimo -- tietysti et tule illalliselle. Hyvästi,
Paavo. Tule nyt pian terveeksi ja iloiseksi.

-- Rauha on kalliimpi kuin ilo, -- ajatteli Paavali Kotka.

Arvin ja Hertan mentyä hänkin nousi.

-- Minä kyllä tiedän, kuinka juhlaa jatkan. Nyt siitä vihdoinkin täytyy
tulla tosi, kun voimani sen sallivat. Minä menen Rahkaselle.

-- Mikä kiire sinun sinne on? -- pahoitteli Riitta täti. -- Taas
paikalla rupeat itseäsi rasittamaan, tuskin sängystä nousseena. Minua
oikein äköittää se Rahkasen vaimo, juoksee täällä yhtenään ja itkee
vetistelee --

-- Heidän on hyvin vaikea olla kurjuudessa ja naapurien silmätikkuna.
Olen ajatellut, että heidät pitäisi toimittaa pois, jonnekin maalle.
Mutta en minä nyt siitä tällä kertaa, toisen asian tähden minä menen.

-- Menemmekö mekin, Aimo?

-- Minne? Rahkaselle?

-- Ei -- mutta jos mekin vähän "jatkaisimme juhlaa" -- entisillä
muistoilla... Arvaappas, koska minulle selveni, että sinua rakastin?

-- Mistäpä minä sen tiedän? Kerro, Helmi -- sehän on hauskaa!

-- Silloin kun sinä saatoit enon kanssa kolmea pikku orpoa
Pursimiehenkadulle, mutta minusta et huolinut mukaan.

Helmi sai suudelman palkaksi siitä ilmoituksesta.

-- Niinpä tule, tule siis.

-- Odota. -- Helmi keräsi pöydältä leipiä tötteröön. -- Heidän pitää
saada kihlajaisnamusia myöskin.

-- Ja enon me noudamme Rahkaselta. Sitte hän ei viivy liian kauvan.

-- -- --

Elli Rahkanen oli levittänyt sellaista tietoa, että pastori Kotka oli
saanut hulluuden puuskan.

-- Niin hurskas ja hyvä mies... Kuinka Jumalakin sallii?

Huhu kulki jo ympäri Helsinkiä. Talossa, missä Rahkaset asuivat,
jokainen uskoi siihen. Tosin Elli äskettäin oli käväissyt Hartikan
kyökissä ja kuullut Martalta, että pastori olikin vaan houraillut ja
kohta rupesi paranemaan; mutta eihän sitä voinut tietää -- ehkä se äreä
vanha neiti oli käskenyt puhua niin päin...

Sentähden päitä ilmestyi joka ikkunaan, kun Kotka astui sisään
Vilanterin talon portista. Lapset pihalla säikähtivät ja juoksivat
nurkkiin. Heidänkin korviinsa oli osunut jännittävä uutinen pastorista.

Kalle Rahkanen vaan ei ollut sekaantunut siihen kysymykseen. Hänellä
ei ollut työtä. Kaduilla ja pihalla hän näyttäytyi ainoastaan
pakosta; enimmäksensä hän istua murjotteli huoneessa synkkänä ja
välinpitämättömänä.

-- Ellei tässä muu tule neuvoksi, lähden minä juomaan, -- oli hän
Ellille sanonut juuri ennen kuin Kotka koputti ovea.

Elli kirkasi, ja Kallekin virkosi tylsyydestänsä. Pastori oli niin
oudon näköinen, kalpea ja mustat silmät syvällä päässä. Varjelkoon --
mitä hän nyt tulee tekemään?

Kotkaa hymyilytti, kun hän huomasi Ellin kauhun.

-- Älkää ensinkään hämmästykö, kyllä minä olen täydessä järjessä ja
terve kuumeesta myöskin, enkä minä teille mitään pahaa tee. Taisin
viime kerralla kokonaan säikyttää teidät.

-- Eikö... eikö se sitte ollutkaan totta? -- pääsi Elliltä.

-- Sekö, että minä olen murhaaja? Rakkaat ystävät, siitä minä juuri
tulinkin teille puhumaan...

He istuivat pöydän ääreen, joka nyt oli siisti ja pyyhitty. Sekä miehen
että vaimon katse oli jännityksellä kiinnitetty häneen.

-- Minä en tietänyt mitä puhuin, ja kuitenkin se oli totta. Olen
pitänyt itseäni jonakin, enkä mitään ole. En ole murhaajaa parempi,
sillä kerran oli minulla nuori morsian, ja hän kuoli surusta minun
tähteni, kun lähdin papiksi Ameriikkaan. Sitä minä vaan tahdoin sanoa,
Kalle, että me olemme kaikki yhtäläisiä syntisiä, minä niinkuin
sinäkin. Älä anna rohkeutesi vaipua, Herra nostaa sinut, niinkuin minä
totisesti uskon, että hän minuakin vaivaista armahtaa...

Elli, joka aina itki, kun "rakas pastori" puhui, ei tänä iltana
itkenyt. Hän oli vaiti, mutta ainoatakaan sanaa hän ei voinut unohtaa.
_Toinen_ itki nyt, mies joka vuosiin ei ollut kyyneltä vuodattanut. Ja
Kotka tunsi kiitollisella ihmetyksellä, että "kun minä heikko olin,
silloin minä väkeväkin olin." Talven valta oli taittunut, ja routa suli
kevään siunatuiksi pisaroiksi.

Vielä kevään raikas tuulahdus -- Aimo ja Helmi.

-- Joko tulet, eno? Meillä on ollut kovin hauskaa. Olemme laulaneet
lasten kanssa jäniksestä ja myllystä ja viimeiseksi Herran Jeesuksen
pienistä lampaista. Makeiset herättivät riemun -- tietysti...

-- Sitte me olemme ajatelleet näitä sinun ystäviäsi, Paavo. Kuinka sen
maalle muuton laita on? Oletteko päässeet päätökseen?

Ei, ei siitä ollut edes puhuttukaan vielä. Vaan kun ehdotus nyt tuli,
oli se kuin taivaan sanoma Rahkasille.

-- Jos pääsisikin täältä...

-- Mutta kuka meistä huolisi, kun ei ole puhtaat paperit...

-- Minä lähden huomenna morsiameni kanssa isäni huvilaan maalle.
Olen siellä kaikkialla tuttu ja voin vaikuttaa hyviin ihmisiin.
Tahtoisitteko muuttaa sinne?

Siitä syntyi ilo ja innostus. Mutta lujimman ja lämpöisimmän
kädenpuristuksen Aimo sai Paavali Kotkalta.

-- Aimo veljeni -- kiitos!

       *       *       *       *       *

-- -- Soikaa, soikaa, säveleet, soikaa! Nuori sydän sykkii riemusta, ja
rakkaitten sydämet väräjävät vastakaikuna.

Sali on kirkkaasti valaistu. Se on täynnä tuolirivejä ja tuolirivit
täynnä ihmisiä. Siellä myöskin Aimo ja Kotka istuvat vieretysten.

Helmi astuu korokkeelle ja asettuu flyygelin ääreen. Aimon sormus
kiiltää hänen sormessansa. Hänellä on yllään muistojen valkea puku,
mutta ei punaisia neilikoita, ainoastaan vihkonen kainoja narsisseja,
vilukukkasen siskoja.

Kaikki silmät katsovat häneen. Hän ei katso kehenkään. Hän uneksii.
Hänen sielunsa on täynnä säveleitä, pyhiä ja suloisia.

Beethoven, Sonate Ciss-moll, on merkitty ohjelmaan. Tavallinen yleisö
tuntee sen nimellä kuutamosonaatti. Se on viimeisenä musiikki-illan
ohjelmassa, sillä Helmi on oppilaista etevin. --

Vanha opettaja on ylpeä ja onnellinen jo ennakolta. Ellei tämä ole
yksilöllistä taidetta, silloin ei mikään. Se on hänen kunniansa, että
hän ei ole kaavoihin pakottanut oppilastansa. Kunhan tyttö nyt vaan ei
pelkäisi. Naiset ovat semmoisia -- eivät uskalla olla rohkeita, eivät
antaudu, vaan pidättävät kaikkein parhaat sävelensä -- itselleenkö?
niin, itselleen tai lemmitylleen -- kuka ne tietää? Ja tämäkin on
kihloissa. Saa nähdä, tekeekö hän poikkeuksen, uskaltaako hän kaikkien
kuullen olla oma itsensä, niinkuin hän on ollut vanhan, jörön ukon
oppitunneilla. Hän on kai ajatellut, ettei siellä ole väliä, voi kyllä
kaiken sanoa välittömällä vapaudella, sillä vanha ukko ei ymmärrä
mitään tunteista ja lemmestä ja askeleista kuutamossa...

Nyt, nyt hän alkaa. Ensimmäiset säveleet helähtävät ilman pelkoa, ilman
pidättymistä.

-- -- --

Adagio sostenuto.

Minä näen hänet, joka käsivartensa ojentaa yli äitini kuvan. Hän
ojentaa ne minulle ja koko kärsivälle, huokaavalle ihmiskunnalle.
"Tulkaa minun tyköni kaikki." On haavoja, jotka värisevät hellästäkin
kosketuksesta, mutta sydän ei pelkää, on turvallista hänen luonansa.
Kun hänen silmiinsä katson, on viihdytys ja lepo täydellinen.

Allegretto.

Minä kiitän, minä kiitän sinua, uuden elämän antajaa! "Kun sinä minulla
olet, en taivaasta enkä maasta tottele." Elämän pauhina ympärilläni
ei ulotu sielun syvyyksiin. Siellä soi se suuri, pyhä, sanomattoman
ihana, jonka hiljainen kuiskekin on kaikkea ympäröivää todellisuutta
todellisempi...

Presto agitato.

Ah, mistä olenkaan pelastunut! Kuilun äärellä minä seisoin, vaipunut
minä olisin, mutta hän valmisti taatun turvapaikan. Kuohu, ylistys,
hohda, riemu, menneen kauhun tummaa taustaa vasten! Minun pelastajani,
sinun käteesi minä tartun ja sinun kanssasi tahdon kulkea. "Sieluni
on päässyt kuin lintu pyytäjän paulasta. Paula on särjetty, lintu on
vapaa!"

Kotkan lennossa, levitetyin siivin kohti kirkasta korkeutta!

-- -- --

Vanha opettaja melkein sulkee hänet syliinsä kuulijoiden ihastusmyrskyn
pauhatessa.

-- Kuinka vienosti ja runollisesti hän kuvasi kuutamoa!

-- Onpa sillä tyttösellä tunteitten tulta. Lemmenkohtaus oli aivan
verraton.

Mutta Helmi hymyilee Aimolle ja Kotkalle. He tietävät, mitä hän on
tarkoittanut.

-- Mistä, mistä sinä Helmi olet saanut sellaisia säveleitä?

-- Häneltä, joka loi kotkan siivet ja antoi "laulavan tähden"...

-- Moni on saanut paljon, mutta ei ole oppinut sitä käyttämään Jumalan
kunniaksi ja muiden iloksi.

-- Eno rakas, moni ei näe tähteä, ja monelta siivet katkotaan. Minä
tiedän, kuka minulle tähdet näytti... ja kuka toinen suojeli siipiäni!

-- Me pyrimme ja erehdymme, -- sanoi Paavali Kotka. -- Me hapuilemme
hämärissä, pilvet päämme päällä. Valkeus kuuluu hänelle, joka on
korkein.

Hiljaa he kulkivat juhlaillasta kotiin. Tähtitaivas kaartui ylhäällä
suurena ja ihanana. Kolmen sydämen syvyyksissä soi eri värähdyksin sama
sävel: -- Soli Deo gloria -- Jumalalle ainoalle kunnia.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kotkat" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.