Title: Valkeneva tie
Author: Haahti, Hilja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valkeneva tie" ***


VALKENEVA TIE

Kirj.

HILJA HAAHTI



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.



SISÄLLYS:

  I. Lapsuuden rauhaa.
 II. Nuoruuden risteyksiä.
III. Via dolorosa.



I

LAPSUUDEN RAUHAA



1.


Joen metsänpuoleisella rannalla kirkonkylän länsipäässä kohosi uusi
kansakoulu, jonka kirkas ikkunarivi katseli virtailevaa vettä. Uutterat
kädet olivat panneet alulle pienen kasvitarhan, ja seinustalle oli
istutettu ruusupensaita. Laaja pihamaa oli siisti, tasaiseksi kentäksi
raivattu; koivut, lintujen laulupuut, sitä varjostivat siellä täällä.
Siinä lasten iloinen parvi juoksi ja löi palloa, jotta riemu raikahti
kauvas ympärille metsän hiljaiseen hämärikköön.

Aivan vastapäätä levitteleikse Koivun talon rakennusryhmä kaikessa
rikkaudessansa. Navetta oli uusi, kivinen, ja talliin mahtui kymmenen
hevosta, vaikka vielä oli muutama pilttuu tyhjänä. -- Siksi ne
täyttyvät, kunnes Mauri kasvaa, -- arveli isä. Ja samalla hän tuumi,
että sitte on aika repiä vanha kahdenkertainen päärakennuskin ja
kohottaa tilalle toinen uhkeampi.

Mauri oppi viemään hevoset hakaan ja kulkemaan miesten mukana niityllä
ja pellolla, vaikka isä usein valitti, että poika on saamaton ja
huomaamaton töissä. Helpommin hän omisti aakkoset ja meloi pikku
ruuhella joen poikki -- ja senjälkeen hän ei missään oleskellut niin
mielellänsä kuin vastakkaisen rannan naapurissa. Kotona tuntui melkein
yksinäiseltä, vaikka oli isä ja paljo palvelusväkeä. Maurilla ei ollut
sisaruksia ensinkään, ja äiti oli kannettu turpeen alle niin varhain,
ettei poika häntä muistanutkaan.

Kuinka paljo ihmeellistä aukeni silmälle ja korvalle, ajatukselle ja
sydämelle siellä ilmavassa, valoisassa koulusalissa! Opettaja Kotiranta
oli suurin henkilö, jonka Mauri tunsi. Hän tiesi ja ymmärsi kaikki. Hän
osasi senkin kertoa, miksi ukkonen jyrähtelee ja miksi toiset tähdet
paistavat tasaisella valolla ja toiset tuikkien välähtelevät. Ennen oli
Maurille sanottu, että Herra Jumala ajaa pilvissä rattailla ja tähdet
ovat enkelien silmiä. Mutta vaikka opettaja ei sitä uskonut, uskoi
hän paljon suurempaa ja kauniimpaa Jumalasta ja taivaan enkeleistä.
Hän avasi raamatun ja luki, ken oli kaikki kappaleet luonut ja yhä ne
kutsui nimeltänsä. Ja hän sanoi, että jokaisella lapsella on enkeli,
joka varjelee häntä maailman matkalla.

Mauri koetti usein mielessään kuvitella, miltä enkelit mahtoivat
näyttää. Kuvissa ne aina olivat hyvin vaaleita ja niillä oli valkoinen
puku ja siivet. Mutta hänen mielikuvituksessaan ne väkisinkin saivat
ruskean tukan, ja punainen vaatteen väri oli Maurin mielestä kauniimpi
ja iloisempi kuin valkoinen. Kotirannan Kyllikillä oli ruskea tukka ja
punainen hame, eikä kukaan leikkitoveri ollut niin hyvä ja hauska kuin
Kyllikki. Hän puhui välistä melkein yhtä viisaasti kuin itse opettaja,
ja Mauri ihasteli, kuinka sievästi ja taitavasti hän lakaisi pihaa ja
auttoi äitiänsä. Sitte hän taas toisen kerran osasi juosta ja nauraa
hilpeämmin kuin paras veitikka toverijoukossa.

Mauri ymmärsi hyvin, ettei isä voinut olla häneen tyytyväinen. Tiesi
hän itsekin olevansa kömpelö kotitoimissa ja muissa käytännön asioissa.
Koulusta hän toi hyvät todistukset, mutta siinä sitte olikin kaikki. Ja
isä sanoi, ettei koreilla numeroilla taloa hoideta.

Eipä Mauri edes leskistä leikkiessä olisi saanut paikkaansa
säilytetyksi, ellei Kyllikki olisi juossut sukkelasti ja ojentanut
kättänsä ihan takaa-ajajan silmän sivuitse.

Ah, niitä herttaisia suvisunnuntaita koulun kukkaisella jokitörmällä,
kun työt olivat pyhäteloilla ja tuuli kantoi kellojen kaiun leikkivien
lasten luo! He istuivat syvälle apilan ja sinikellojen sekaan ja
alkoivat kuiskaten laulaa. Kyllikki lauloi kukkasista ja auringosta, ja
Maurista oli kaunein virsi "Jo joutui armas aika". Ihan kesken kuului
koulutädin ystävällinen ääni huutelevan: -- Missä te olette, lapset?
Joutukaa kirkkooni -- Silloin kiireesti juoksemaan ylös rinnettä.
Mennessä Kyllikki kuiskasi: -- Tule ensi pyhänä paljon varhemmin! -- Ja
Mauri tuli, ja aika oli kuitenkin yhtä lyhyt.



2.


Eräänä kesäiltapäivänä Mauri ja Kyllikki istuivat ruuhessa onkimassa.
Aurinko kimalteli joen lipattaviin pikku laineisiin, ja lasten silmiä
huikaisi; mutta kiinteästi he tähystelivät korkkikohoja, joita särjet
ja ahvenenpoikaset nykkivät pinnan alle.

-- Katsoppas, minä sain suuren!

-- Minulle tuli jo kymmenes!

Aurinko alkoi kallistua länteen päin. Veden lipatus hiljeni hetki
hetkeltä, ja joen pinta ja rantojen puut tummenivat.

Kaloja oli ruuhen pohjassa hyvä joukko, mutta uusia ei enää tarttunut
onkeen. Lapset seurasivat kohoja välinpitämättömämmin. Pian Mauri
kokonaan oli vaipunut iltapilviä katselemaan. Hän ei sanonut mitään;
sydämessä vain värähteli kaipaus -- unelma -- onni -- hän ei itsekään
tietänyt, mitä se oli. Hän ajatteli kultamaata ja helmiportteja, joista
rovasti oli puhunut viime sunnuntaina.

Kyllikki katseli koivikkorantaa, muonamiehen tuvan uuninpiippua
hienoine savukierteineen, ja lehmiä, joita Koivun paimen ajoi tietä
myöten. Samalla hän piti silmällä onkia.

-- Mauri, sinun vapasi! -- huudahti hän heleästi.

Mauri kääntyi, ennättäen juuri pelastaa ongenvapansa, joka oli
soljumaisillansa veteen. Hämillään hän veti koko ongen veneeseen.
Kyllikki myös veti omansa.

-- Nyt minä soudan sinut koulun rantaan, -- sanoi Mauri.

Silloin he ihmeeksensä huomasivat rantatiellä vieraita kävelijöitä.
Kylän puolelta ne tulivat ja astelivat hitaasti, ikäänkuin olisivat
kulkeneet vaan kulkeaksensa. Siinä oli parrakas herra, hieno rouva
päivänvarjostin kädessänsä, ja tyttönen, jolla oli valkea puku ja
vaaleat hiukset hajallaan.

Tyttö huomasi komeita, keltaisia kurjenmiekkoja äyrään alla ja tuli
aivan veden rajalle taittamaan muutamia. Lapset katselivat häntä
ja hänkin katseli heitä. Sitte hän riensi pois kukkineen ja katosi
vanhempiensa seurassa tienmutkaan.

-- Keitähän ne olivat? -- tuumivat Mauri ja Kyllikki. -- Minä jo
arvaankin, -- muisti Kyllikki kohta. -- Tänne on muuttanut uusi tuomari.

He eivät vielä ehtineet soutaa pois, ennenkuin vieras tyttö juoksi
hätäisenä takaisin, etsien jotakin. -- Olen pudottanut solkeni, --
sanoi hän, ikäänkuin kutsuaksensa lapsia veneestä apuun.

Ha laskivat rantaan. Kaikki kolme hajoittelivat käsillänsä
kurjenmiekkojen korkeita lehtiä ja rinteen pitkää ruohoa, kunnes Mauri
riemuiten huusi: -- Minä löysin! -- Kerranpa hänkin huomasi ja ennätti.

Tuomari rouvineen saapui paikalle juuri kuin Mauri ojensi tytölle hänen
pienen, siron hopeasolkensa.

-- Kiitä, Margit, -- sanoi rouva, ja tuomari taputti Maurin päätä.
Poika sai kertoa, kuka hän oli ja kuka hänen toverinsa, mikä rakennus
sijaitsi joen takana tuolla metsän syrjässä ja mikä suuri talo tällä
puolella koivujen ympäröimänä.

-- Nämä ovat miellyttäviä paikkoja, -- sanoi tuomari rouvallensa. --
Kyllä meidän kumminkin on paras.

-- Tulkaa joskus Tuomarilaan, -- pyysi pieni Margit välittömästi. --
Minä en tiedä mitä tekisin, minun on täällä ikävä.

Kyllikki niiasi, mutta Mauri ei osannut mitään sanoa eikä tehdä.
Valkoinen tyttö oli niin outo ja kaunis ja koko tapahtuma kuin satu.
Sitte tuomarilaiset lähtivät, hän souti Kyllikin koululle, jakoi kalat
ja vei omansa kotiin.

Matkalla kuvakirjan enkelit taas muistuivat hänen mieleensä. Ehkäpä
sentään oli oikein, että niiden tukkaa ei ollut maalattu ruskeaksi
eikä pukua punaiseksi. Kun tarkemmin ajatteli asiaa, ei Kyllikkiä
suinkaan sopinut verrata enkeliin, sillä hän oli ihan oikea tyttö,
Maurin jokapäiväinen ystävä. Mutta enkelit ovat hienoja ja ylhäisiä,
sellaisia, ettei heitä tohdi koskea, ainoastaan katsella ja ihmetellä.
Ne ovat sellaisia kuin tuomarin Margit.

Kummallista vaan -- voikohan enkeleillä olla ikävä, ja eivätkö he
tiedä, mitä he tekisivät?



3.


Uusi tuomari oli ostanut entiseltä huvilan, jonka nimi oli Sveitsi. Ei
koko paikkakunnalla ollutkaan toista niin korkeata mäennyppylää, eikä
jokiranta muualta ollut pystykallioinen, niinkuin sen kohdalta. Siellä
oli salaperäisiä luolia ja komeroita, ja puistossa kasvoi outoja puita
ja suuria, kirjavia kukkasia.

Kun Mauri ja Kyllikki ensi kerran joutuivat sinne, oli heistä kaikki
niin merkillistä, että he vaan katselivat. He eivät voineet vapaasti
juoksennella, sillä nurmi oli niin hienoa, että siihen tuskin uskalsi
astua; ja kun Margit toi esiin kauniit nukkensa, eivät he osanneet
niillä leikkiä, sillä he pelkäsivät vahingoittavansa niiden harsopukuja
ja hienoja hiuksia.

-- Mitä me tekisimme? -- toisti Margit vähän kärsimättömästi kysymystä,
jota hän jo aamulla oli lausunut niin moneen kertaan, että tuomarinna
lopulta lähetti hakemaan leikkitovereita. Margit oli kovin odottanut
heitä -- mutta nyt näyttikin tulevan pelkkä pettymys.

Maurin mielestä ei ollut tarvis mitään tehdä. Hän oli onnellinen vain
katsellessansa. Mutta Kyllikki keksi, että Sveitsin vieressä oli
tavallinen hauska lehmihaka, ja hän ehdotti, että siellä ruvettaisiin
talosille tai piilosille. Sinne he juoksivat ja sinne haipuivat.
Tuomarinna huuteli turhaan lapsia kahville. Koko puutarha oli tyhjä ja
äänetön. Hän hätääntyi ja kutsui sisäneitsyen avuksensa. Vihdoin he
johtuivat lehmihaan aidan luo ja kuulivat iloisia naurunhelähdyksiä.
"Tupa" oli tehty pehmeistä sammalista, Kyllikki keräsi yhä lisää
rakennusainetta, Mauri liitti sitä kokoon, ja vieressä kiven kupeella
istui Margit, ilman sukkia ja kenkiä, nauraen ja pakinoiden iloisesti
kuin västäräkki. Äidin oli ihan mahdoton torua lemmikkiänsä, mutta
mielessään hän päätti, ettei moinen meno varsin pian saanut uudistua.
Tuomarilan kahvi maistui hyvältä, vaikka Maurille tapahtuikin se
häpeä, että hän läikytti kermaa puhtaalle liinalle. Tuttavuus oli nyt
kumminkin solmittu, ja kohta leikki sujui puutarhan kalliokomeroissakin.

Ennenkuin pienet vieraat lähtivät pois, saivat he kaiken päätteeksi
nähdä ja kuulla jotain perin ihmeellistä. Margit toi ulos viulun --
oikein oman viulunsa. Tuomari osasi soittaa, ja hän oli opettanut
tyttösellensä.

-- Minä soitan vaan harjoituksia, -- selitti Margit. -- Osaan minä
kuitenkin yhden laulun ja polkkatanssin.

Niitä he kuuntelivat ihastuneina, Mauri varsinkin. Hän halusi kuulla
samaa monta kertaa uudestaan, kunnes Kyllikki huomasi, että oli aika
lähteä pois.

-- Tulkaa taas huomenna, -- sanoi Margit hyvästiksi.

-- Kiitos, -- vastasi Kyllikki, -- en minä huomenna voi tulla. Meillä
leivotaan.

-- Mitä siitä? -- Margit ei käsittänyt, miksi se Kyllikkiä esti. Hän ei
tietänyt kotinsa leipomapäivistä, ennenkuin lämpimäiset olivat pöydällä.

-- Äiti on luvannut, että minä saan yksin tehdä piparkakkutaikinan, --
ilmoitti Kyllikki innokkaasti.

Margit kääntyi Maurin puoleen.

-- Tule _sinä_ sitte. Voithan laittaa valmiiksi sammalmajan, joka jäi
kesken.

Mauri ei olisi tietänyt mitään hauskempaa -- ellei vaan olisi pitänyt
tulla yksin. Ilman Kyllikkiä hän ei rohjennut, ei vaikka.

-- No? -- sanoi Margit.

Samassa Maurin mieleen johtui, että isä oli puhunut perunamaan
perkaamisesta. Jo tänä aamuna Maurin olisi pitänyt mennä perunamaalle,
ellei olisi kutsuttu Tuomarilaan. Siinä oli pelastus. Helpotuksesta
huoahtaen hän vastasi:

-- Meillä perataan perunamaata.

Nyt Margit täyttä totta närkästyi.

-- Hyi teitä, -- hän sanoi. -- Tepä olette kummalliset. Kuinka te
voitte mieluummin leipoa ja olla perunamaalla kuin leikkiä minun
kanssani?

-- Ei se niin ole, -- selitti Kyllikki reippaasti. -- Meitä
_tarvitaan_. Meillä on työtä. Meistä on hyvin hauska tulla, kun me vaan
joudamme. Hyvästi nyt ja kiitoksia!

Margit jäi tuumimaan, lauhtuneena, mutta pahoilla mielin. -- Maailma
olisi paljon hauskempi, jos ei koskaan kenenkään tarvitsisi tehdä
työtä, -- oli hänen syvämielinen johtopäätöksensä.



4.


Iltapilvet kulkivat taivaalla, ja silloin Mauri usein vaipui
mietteisiin. Mielen täytti outo ikävöiminen. Taivaan kultamaa tuli
likelle, ja äidin kaipaus, vaikka ei ollut muistojakaan.

Isä torui hänet pois "vetelehtimästä", sillä hän oli toimen ja
käytännön mies. Mauri totteli, mutta ei keksinyt muutakaan tekemistä,
ellei suorastaan käsketty johonkin. Hän silloin tavallisesti juoksi
jokirantaan ja meloi ylitse.

Kotirannan täti oli niin hyvä kuin oma äiti varmaan olisi ollut.
Hän istui ommellen keinulaudalla koivun alla, ja Mauri sai pidellä
lankavyyhteä Kyllikin keriessä. Täti silloin kertoi heille kauniita
kertomuksia ja opetti lauluja isänmaasta ja kodista Jumalan luona.
Siinä Maurin ikävä haihtui, ja pieni sydän lämpeni onnelliseksi.

Vielä joskus Kyllikkiä ja Mauria kutsuttiin Tuomarilaan, vaan ei
läheskään niin usein kuin he olivat luulleet. Kirkonkylään asettui
kaupunkilaisia kesävieraita, joiden lapsista Margit sai seuraa.
Tuomarinnan mielestä se sopi paremmin. Tosin Margit ei heidän
parissansa niin vilkkaasti puhellut ja heleästi nauranut, kuin kerran
lehmihaassa Koivun pojan ja opettajan Kyllikin kanssa. Mutta ei sillä
väliäkään. Tuomarinna pelkäsi maalaistapojen tarttumista; hän tahtoi
kasvattaa viehkeän kaunokaisensa suurta maailmaa varten.

-- Minä toivoisin, että saisin taas kuulla viulun soivan, -- sanoi
Mauri välistä Kyllikille.

-- Pyydetään isää soittamaan harmoonia, -- vastasi Kyllikki, joka aina
kaikkeen keksi neuvon.

Maurin mielestä se ei kuitenkaan ollut ihan samaa. Viulu, Margit ja
Sveitsi-huvila asuivat hänen mielikuvituksessansa yhtä kauniina ja
ihmeellisinä kuin iltataivaan punertavat pilvet, joita hän rakasti.
Mutta pilvet ne olivat lempeät ja hiljaiset eivätkä koskaan sanoneet:
-- Hyi teitä, te olette kummallisia.

Tuli sitte taas syksy ja koulutalvi. Työtä tehtiin ahkerasti, ja
sillävälin hiihdettiin ja laskettiin mäkeä hehkuvin, punaisin
poskin. Margit oli jäänyt yksin kesävieraista, mutta hänellä oli
kotiopettajatar, ja hänenkin täytyi lukea läksyjä. Mauria ja Kyllikkiä
hän ei paljon tavannut, sillä he myllersivät kansakoululasten suuressa
parvessa. Hän pääsi kaupunkiin serkkujansa tervehtimään ja sai taas
vuorostaan vieraita. Hän koetti virkata pitsiä, pukea nukkejansa ja
lukea äitinsä ruotsinkielisiä kertomuskirjoja, mutta pitkät iltapäivät
eivät täyttyneet. Joskus käydessään kävelyllä opettajattaren kanssa
hän huokasi syvään, kun iloiset äänet kaikuivat hänen korviinsa kylän
yhteisestä kelkkamäestä. Ei hän kuitenkaan sinne tahtonut, tuskinpa
olisi päässytkään. Hän päätteli, että maalla on ikävää. Oli paljon
hauskempaa, kun isä oli lääninsihteerinä kaupungissa. Margitin oli
määrä keväällä pyrkiä kaupungin kouluun, ja se ajatus innostutti häntä
lukemaan.

Kaupunki kouluinensa liikkui muissakin mielissä. Mauri kuuli Kotirannan
tädin puhuvan, että jos vaan tietäisi hyvän ja halpahintaisen asunnon
kaupungissa, pitäisi Kyllikin päästä tyttökouluun. Vaikka heillä
ei ollutkaan suuria varoja, arvelivat he hyvin voivansa sen verran
säästää, että tytär saisi oppia ja edistyä.

Tämä oli Maurin mielestä lohduton ajatus. Kyllikki kaupunkiin! Hän ei
puhunut mitään, hän vaan kulki mietteissänsä ja suri itsekseen. Eihän
hän voinut sitäkään toivoa, että Kyllikki jäisi kotiin, sillä lukujen
jatkaminen oppikoulussa oli ihaninta, mitä Mauri osasi kuvitella.
Sentähden hän joka ilta koetti sydämestänsä rukoilla, että kaupungista
löytyisi hyvä ja halpahintainen asunto Kyllikille.

Eräänä aamuna Kyllikki juoksi Mauria vastaan, kertoen että rovastin
rouva oli luvannut toimittaa hänet sukulaisensa luo, joka oli vanha,
viisas neiti, ja nyt oli lähtö ihan varma. Siinä nyt oli rukouksen
kuuleminen! Mutta se koski niin odottamattoman kovasti, että Mauri
purskahti itkuun.

Opettaja näki hänen itkevän ja kysyi syytä; Mauri häpesi eikä sanonut.

-- Hän itkee sitä, että minä menen kaupunkiin, -- selitti Kyllikki
hiljaa ja vakavana.

-- Sitä minä itken, että minäkin menisin, -- oikaisi Mauri kyyneltensä
seasta.

Opettajan täytyi tyytyä ylimalkaisiin lohdutuksiin, kunnes hän löysi
oikean sanan: -- Jumala pitää huolen sinusta, Mauri. Rukoile ja anna
hänen johdattaa!

Seuraavana sunnuntai-iltapäivänä hän astui polkua jäätyneen joen
poikki Koivulle. Oli pitkä keskustelu isännän huoneessa. Isäntä kuului
kiivastuvan, sitte puhuvan maltillisemmin ja sitte taas kiivastuvan.
Mistä oli kysymys, sitä ei kukaan tietänyt.

Tänä talvena opettaja ja Koivun isäntä useita kertoja tapasivat
toisensa ja keskustelivat. Lopputulos kuultiin eräänä toukokuun päivänä.

-- Mauri! -- huusi isäntä pojalleen, joka istui tuvan pöydän ääressä,
kartta levällään edessänsä.

Poika heräsi kuin unesta, säpsähtäen pystyyn.

-- Opettaja sanoo, että hän lähettää tyttönsä syksyllä kouluun
kaupunkiin ja että sinäkin olisit siinä ijässä. Kuulut siellä koululla
itkeskelevän lukuhaluasi.

Mauri vaikeni, painaen päänsä alas. Hän odotti nuhteita, mutta niitä ei
tullutkaan.

-- Ei sinun talontoimistasi taida paljon syntyä tällä älyllä, -- sanoi
isä. -- Ehkä on parasta että luet, siksi kuin tavallinen ymmärryksesi
kasvaa. Niin opettaja näkyy luulevan.

Mauri seisoi tuijottaen isäänsä. Hän ei voinut uskoa mitä kuuli.

-- Mitä sinä nyt töllötät? Etkö tahtoisikaan kaupunkiin?

-- Tahtoisin, isä, tahtoisin! -- pääsi nyt Maurin huulilta, kun
hän ymmärsi, että täysi tosi oli kysymyksessä. Hänen riemunsa oli
niin rajaton, että hän olisi juossut syleilemään isäänsä, jos olisi
kehdannut.

-- Mitäs sitte muuta kuin haen kortteerin ensi torimatkalla, -- sanoi
isäntä.

Hän oli tehnyt uhrauksen, suuren ja syvältä koskevan. Ei se tuntunut
varoissa, mutta se tuntui sydämen pohjassa ja tulevaisuustoiveissa.
Isäntä rakasti taloansa ja poikaansa, ja ne molemmat kuuluivat
hänen ajatuksissansa erottamatta yhteen. Tietysti ne pysyivät
yhtenä edelleenkin -- ja kuitenkin tämä uusi asia herätti huolta ja
levottomuutta. Ikäväkin tuli poika pahaista, kun se lisäksi oli ainoa.

Mauri tietystikään ei täysin käsittänyt isän tunteita, mutta jotakin
hän vaistomaisesti aavisti niistä. Kiitollisuudessansa hän nyt koetti
olla isälleen parempi työapulainen kuin koskaan ennen. Ja hänen
lapsenuskollensa tämä oli ratkaiseva vahvistus. Jumala pitää huolen,
sanoi opettaja.

Niin hän pääsi lyseoon samalla kertaa kuin Kyllikki tyttökouluun ja
Margit ruotsalaisen yhteiskoulun valmistavalle luokalle.



5.


Ensimmäisinä kouluvuosinansa Mauri asui sekatavarakauppiaan luona,
jolta isä osti kaikki tarpeensa kaupungissa käydessään. Kauppias oli
aina puodissa, ja rouvalla oli talous ja pienet lapset huolenansa.
Mauri vietti enimmän aikansa vierashuoneen nurkassa, johon hänelle
oli pöytä asetettu. Hän luki ahkerasti, ja hänestä tuli luokkansa
paras oppilas. Toveripiirissä hän ei herättänyt huomiota eikä juuri
saavuttanut suosiotakaan, sillä hän oli liian hiljainen ja suljettu.
Pojat nauroivat hänen hajamielisyyttänsä voimistelussa ja leikissä, ja
hänen yleisenä pilanimenänsä oli "professori Koivulander". Sen sijaan
opettajat olivat häneen erittäin mieltyneet. Se tyydytti isäntää, joka
muutenkin yhä enemmän tuli vakuutetuksi opettaja Kotirannan neuvon
viisaudesta.

Isäntä teki sen huomion, että Mauri loma-ajoilla oli todellakin
innokkaampi ja ymmärtäväisempi talon töissä kuin ennen lyseoon
menoansa. Hän ei yrittänytkään herrastella eikä laiskotella, vaan
pani parastansa, toimiakseen isälle mieliksi. Heidät nähtiin hyvin
usein yhdessä. -- Niin se kulkee kuin varsa hevosen perässä, -- sanoi
leski-Matleena, joka oli talon työssä ja ruoassa. -- Sen on ollut ikävä
kotiin. Mitähän suotta vietiinkään sitä kaupunkiin vierasten joukkoon.

Oikeastaan Maurilla ei ollut koti-ikävää sanan varsinaisessa
merkityksessä. Istuessaan lukutyön ääressä hän oli selvästi tietoinen
siitä, että tämä, juuri tämä teki hänet onnelliseksi, eikä hän olisi
halunnut vaihtaa oloansa entiseen. Mutta siellä sisimmässä, mihin
kukaan ei nähnyt, nyyhkytti yksinäisen kaipaus, pyytäen myötätuntoa
ja rakkautta. Siinä Matleena oli oikeassa, ettei poika koko suuressa
kaupungissa tuntenut ketään omaksi ja likeiseksi. Kauppias vaimoineen
sai rahan isännältä, antoi Maurille huoneen ja ruoan, vaan ei kysynyt
hänestä sen enempää. Opettajat olivat hänelle ystävällisiä, mutta
hän katseli heitä kaukaisella kunnioituksella ja ihailulla, joka
kohotti, vaan ei lämmittänyt palelevaa sydäntä. Poikajoukon leikki
oli hänelle liian rajua ja meluisaa, eikä tyttötovereita ollut, kuten
kotona maalla. Niin, Kyllikki ja Margit, juuri nuo samat leikkitoverit
-- kyllähän he olivat kaupungissa. Kummallista kuitenkin, miten oli
suuri ero siellä ja täällä! Margitin serkkula oli aivan likellä
sekatavarakauppaa, ja he kohtasivat toisensa kadulla jotenkin usein.
Mauri nosti lakkiansa, Margit nyökkäsi ja meni ohi. Useimmiten oli
muita hänen mukanansa, mutta vaikka hän sattui yksinkin kulkemaan, ei
hän pysähtynyt puhelemaan Maurille -- eikä Mauri tietysti rohjennut
ajatellakaan, että _hän_ ensinnä olisi Margitia puhutellut.

Kyllikki asui kaupungin toisessa ääressä, mutta joskus hekin kadulla
osuivat vastakkain. Maurista oli hyvin outoa nostaa lakkia Kyllikille.
Kotona hänellä tavallisesti ei ollut lakkia päässänsä ensinkään, tai
jos olikin, huudettiin lasten kesken vaan "hyvää päivää". Sen he nytkin
sanoivat ääneen toisillensa.

-- Tule katsomaan, missä minä asun, -- sanoi Mauri pysähtyen.

-- Tulen, -- vastasi Kyllikki iloisesti, kääntyen Maurin mukaan.

Heillä oli silloin oikein hauska puheluhetki kauppiaan vierashuoneessa,
mutta se oli ensimmäinen ja viimeinen.

-- Miksi et ole enää tullut minun luokseni? -- kysyi Mauri, kun hän
seuraavalla kerralla, parin viikon perästä, kohtasi Kyllikin.

-- Ethän sinäkään ole tullut meille, -- vastasi Kyllikki. Samassa hän
helähti nauramaan. -- Ajatteles, täti sanoo, että tyttöjen ei sovi
käydä poikien luona eikä poikien tulla tyttöjen luo. Olisikohan hän
ajanut sinut pois? En minä luule. Tuleppas koettamaan!

Mauri vallan säikähti. Hänkö olisi yrittänyt sellaista? Hän, joka
kutsuttunakin ujostellen meni vieraisiin!

Kerran he taas tapasivat toisensa kadulla ja kävelivät yhdessä pitkän
aikaa. Heillä oli yltäkyllin puhelemista: koulusta, luvuista, kummankin
kodista ja suunnitelmista ensi lupaa varten.

-- Professori Koivulander hakkailee! Tiedättekö, professori Koivulander
hakkailee tyttökoululaista! -- ilkkui pari toveria toisena päivänä
välitunnilla.

Veret karahtivat Maurin poskiin. Hän suuttui. Ensi kerran eläissään
hän alotti tappelun. Tietysti hän olisi joutunut alakynteen ja saanut
kelpo selkäsaunan, ellei järjestystä valvova opettaja olisi ankarasti
komentanut meluavaa joukkoa hajalle.

Jo edellisenä iltana Kyllikki kuuli kunniansa. Hänen koulutätinsä,
vanhan neiti Pikkaraisen ystävä, vanha neiti Tietäväinen, kiirehti
kielimään, että neiti Pikkaraisen turvatti keikkuu kadulla lyseolaisen
kanssa.

-- Mutta sehän oli Koivun Mauri! -- selitti hämmästynyt Kyllikki.

Ei auttanut. Torut hän kumminkin sai, ja ankaran kiellon, ettei toiste
käyttäytyisi yhtä sopimattomasti.

Senjälkeen Mauri ja Kyllikki välttivät toisiansa. Kyllikkiä harmitti,
ja hän koetti unohtaa koko asian. Hänellä oli monta ystävää, hän oli
luokkansa lemmikki. Mutta poika, joka istumistansa istui yksinäisen
huoneen nurkassa kirjoineen, ei voinut yhtä helposti lohduttautua.

Oliko ihme, että Mauri näki isän ja kodin aivan uudessa valossa, kun
hän kirkkaana talviaamuna ensi kerran palasi kaupungista? Lumi oli
häikäisevän puhdas, joen jää kiilteli tuhansina tähtinä, ja tukeva
käsivarsi, joka hänet nosti reestä, tuntui sanomattoman turvalliselta.
Se tunnelma säilyi lupa-ajasta toiseen, erotuksena vaan, että keväällä
oli vieläkin ihanampaa. Maalaispoika oli aivan huumautua sireenien,
tuomien ja pihlajien tuoksusta, peippojen laulusta ja käen kukunnasta,
joka kaikki oli uutta pitkän poissaolon jälkeen, mutta kuitenkin
rakasta ja tuttavaa. Hän oli kiitollinen isälle, jolta hän kaiken oli
saanut: koulun ja oman kodin. Mielellänsä hän teki työtä talossa lyhyen
loma-ajan, josta kerrallaan oli kysymys. Nuori ruumiskin, nuutuneena
paljosta istumisesta, vaati veronsa pelloilla ja niityillä, metsillä
ja mailla. Mauri oli kaikkien ihmeeksi reipas ja puuhakas kuin hyvä
maamiehen alku. Isä iloitsi ja päätteli mielessänsä: -- Vielä hänestä
tulee kunnon isäntä tähän Koivulle, oppinut ja toimen mies. Kyllä
opettaja tiesi mihin kehoitti.



6.


Kotiin tultuansa Mauri aluksi vierasti kansakoulua, kunnes ystävällinen
täti tuli Koivulta hakemaan "poikaansa". Pian hän sitte pääsikin
ennalleen opettajan ja tädin parissa. Mutta vanha tuttavallinen
toverisuhde Kyllikkiin ei oikein ottanut palataksensa. Opettaja ei sitä
ihmetellyt, hän hymyili vaimollensa: -- Tuommoinen aika on kaikilla
kasvavilla pojilla!

Hämilliset ajatukset hälvenivät vähitellen, vaikka vieraantumista kesti
edelleen. Kaupungissa Mauri ja Kyllikki eivät vastakaan seurustelleet
keskenänsä. Kotona he usein joutuivat yhteen läheisen naapuruuden
tähden, mutta he eivät etsineet toisiansa entisinä erottamattomina
ystävinä.

Kotipitäjässä ei ollut säätyläisnuorisoa nimeksikään, ellei sattunut
kesävieraita. Rovasti ja nimismies olivat vanhoja, kappalainen äsken
nainut ja kunnanlääkärin virka vasta kyseessä. Kirkonkylästä ei ollut
ketään lähetetty kaupunkiin opiskelemaan ennen Mauria ja Kyllikkiä.
Niin ollen he nykyään olivat sivistyneintä lomaseuraa Tuomarilan
tyttärelle, jos huvitusta oli lähitienoilta hankittava.

Kyllikki ei juuri viihtynyt Margitin parissa. Hän piti paljon enemmän
entisistä kansakoulutovereistansa, nuorista tytöistä, jotka askarsivat
kotitaloissansa tai palvelivat lapsenhoitajina ja työapulaisina, mikä
missäkin. Näiden luona hän liikkui päivänsäteen lailla, oli vapaa ja
luonnollinen ja tunsi orjuutusta, jos piti olla hieno. Margit käytti
päivänvarjoa ja käsineitä, Kyllikki antoi ihonsa paahtua ruskeaksi, ja
sukat ja kengät olivat hänelle ylellisyyttä muulloin kuin pyhinä.

Toisin oli Maurin laita. Kyllä hänkin kotona eli luonnon vapaudessa
ja kulki työtamineissa, mutta pyhäpuku ei häntä rasittanut, sillä
likaantuminen oli hänelle tosiaankin maatyön vastenmielisin puoli. Hän
oli aina hyvin tyytyväinen saadessaan ottaa yllensä siistit, sileät
vaatteet, jotka kylän räätäli parhaan taitonsa mukaan oli tehnyt.
Tuomarilaan mennessänsä hän vielä lisäksi pani kaulaansa valkoisen
kauluksen, jonka kiilto oli emännöitsijän ylpeys, ja kaupungista
ostetun silkkisolmukkeen. Hän näytti niin sievältä ja suloiselta
pehmeine kiharahiuksineen ja kirkkaine sinisilmineen, että häneen voi
mieltyä ken tahansa. Tuomarinna sanoi miehellensä, että rikkaiden
talollisten pojat ovat toisenlaisia kuin tavalliset nousukkaat.
Mauri Koivu on oikein hieno poika, kaino käytökseltään ja muuten
ymmärtäväinen. Häntä voisi luulla vaikkapa sivistyneeksi, jos hän vaan
osaisi ruotsia.

-- Tahtoisiko Margit soittaa? -- oli Maurin säännöllinen pyyntö joka
vierailulla.

Margit teki sen mielellään. Hän oli paljon edistynyt, eikä maalla
ollut mitään kuulijakuntaa. Tuntui hauskalta sekin, että joku ihaili,
muistuttamatta epäpuhtaista sävelistä, niinkuin isän oli tapana. Eikä
Mauri vaatinut vaihtelevaa ohjelmaakaan. Hän kuunteli yhtä innokkaasti
lauluja, tansseja ja sonatiineja, samaa vaikka kymmeneen kertaan.

Kerran sateisena kesäpäivänä oli muutamia nuoria koossa Tuomarilassa.
Oli kylän kesävieraita, lisäksi Kyllikki ja Mauri. Kun keila, kroketti
ja tennis eivät käyneet päinsä, piti keksiä sisäleikkejä. Joku ehdotti,
että kaikille jaettaisiin tyhjiä paperipalasia. Yhden tuli lausua
kysymys, toiset kirjoittivat muutetulla käsialalla vastauksen kukin
omalle lapullensa; sitte laput sekoitettiin ja luettiin ääneen, eikä
vastaajia saanut arvailla.

"Kuka on paras ystäväsi?" ilmoitettiin ensimmäinen kysymys.

Papereissa oli nimiä kaikenlaisia. Oli hyvin suuri kiusaus ruveta
arvaamaan, mikä oli kunkin oma. Tuomari ja hänen rouvansa olivat myös
kuuntelemassa. Heitä huvitti nuorten seura.

Mauri kirjoitti paperiinsa: "Luulen, ettei minulla ole yhtään ystävää."

Seuraava kysymys kuului: "Mistä pidät kaikkein enimmän? Luettele
muutamia asioita."

Vastausten lukeminen herätti suurta hilpeyttä. Mikä piti karamelleista,
matkoista ja jännittävistä kertomuksista, mikä tanssista,
krokettipelistä, hevosista ja vaaleista puvuista. Joku järkevä harrasti
koulua, keittämistä ja puutarhanhoitoa; sen Mauri mielessään arvasi
Kyllikiksi. Mikähän oli Margitin paperi? Mauri ihmetteli, että sen
täytyi löytyä noiden toisten joukosta, sillä nehän olivat merkillisen
joutavia. Jospa Margit ja useimmat muut olivatkin vaan laskeneet
leikkiä? Hän itse viattomuudessaan oli pannut koko sydämensä paperille.
Hän oli uskaltanut, koska kenenkään ei ollut lupa ääneen arvata
kirjoittajia.

"Koulussa minä pidän suomenkielestä ja latinankielestä. Ulkona pidän
monivärisistä pilvistä. Kun muistelen entisiä, pidän kaikkein enimmän
siitä ajasta, jolloin olin pieni lapsi ja leikin hyvän ystävän kanssa
joen rannalla sunnuntaisin. Nyt minä pidän Margitin soitosta. Kun
ajattelen tulevia asioita, toivon sitä, jota en koskaan ole nähnyt.
Minä pidän raamatun kahdesta viimeisestä luvusta."

Tuomari ja rouva katsoivat, toisiinsa. -- Mikä merkillinen paperi -- ja
merkillinen poika, -- sanoivat heidän ilmeensä.

Margit liehui ja veikisteli Maurin ympärillä ja soitti hänelle
entistä halukkaammin. Mutta Kyllikki oli sinä iltana vakava ja vähän
alakuloinen.

-- Voimmehan me yhä olla yhdessä sunnuntaisin, -- sanoi hän kotiin
mennessä, luoden ruskeat silmänsä avomielisesti Mauriin.

-- Voimmeko? -- kysyi Mauri.

-- Jos sinä vaan tulet.

-- Oletko sinä sitte samanlainen -- ihan samanlainen kuin ennen?

-- Minä olen nyt iso tyttö, -- sanoi Kyllikki nauraen. -- Ystäviä
voimme olla kuitenkin.

He erosivat kättä lyöden. Siihen murtui ensimmäisten kouluvuosien luoma
jää.



7.


Kyllikillä oli koulunkäynnistään jäljellä viidennen luokan loppukevät
ja kuudes, ylin luokka, kun hän sai sanoman isänsä kuolemasta. Opettaja
Kotiranta oli vilustunut lukusilla, sairastunut keuhkokuumeeseen ja
temmattu pois niin odottamatta, ettei Kyllikki edes kotiin ehtinyt,
ennenkuin kaikki oli ohitse.

Hän oli hurskas mies ja oli Herrassa nukkunut turvallisesti. Mutta oi
kuinka onkaan kuolema haikea vieras jälkeenjääneille! Kaksin verroin
haikea, jos se riistettyänsä puolison ja isän vielä riistää kodinkin ja
jokapäiväisen leivän.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä äiti ja tytär seisoivat joen kaltaalla
kahdenkesken. Huoneissa oli tuntunut liian tyhjältä. Täällä oli Jumalan
luonto, sama ilon ja murheen aikana.

Äidin katse liukui pitkin joen harmahtavaa, hyhmäistä pintaa. Niin oli
raskas hänen sydämensäkin.

-- Äiti, -- sanoi Kyllikki silloin, -- jos meidän täytyy täältä
muuttaa, niin me muutamme takaisin vielä. Minä tulen opettajaksi isän
kouluun. Älä sure, äiti.

Kesken huoliansa äiti hymyili hellästi. Hänen sydäntänsä liikutti
nuoren tyttären huolenpito ja auttamisen halu. Kuitenkin hän vastasi:
-- Siihen on pitkä aika, Kyllikki. Ja millä minä sinut koulutan?

Nopeaan ja neuvokkaana tyttö virkkoi: -- Voimmehan asettua kaupunkiin
ja ottaa täysihoitolaisia yhtä hyvin kuin neiti Pikkarainen.

Ehdotus ei ollut mahdoton; äiti hämmästyi siitä, sanoen ainoastaan: --
Isän oli tapana muistuttaa kaikissa vaikeuksissa, että Jumala pitää
huolen. Me joudumme nyt koetteelle, lapseni, jaksammeko uskoa sen.

Kyllikki vaikeni, mutta hän tunsi sisimmässään, ettei hän epäillyt
hetkeäkään. Hän, viisitoistavuotias, oli kuin kasvanut päätänsä
pitemmäksi. Hän oli äidin turvaksi pantu isän sijaan.

Jo toisena päivänä Kyllikin täytyi palata kouluun. Silloin Mauri
ensi kerran avasi neiti Pikkaraisen oven. Hän tuli tyynesti ja
ujostelematta, sillä nyt hänen täytyi tulla.

Maurin nähdessään Kyllikki puhkesi kyyneliin. Hän oli hyvin vähän
itkenyt kotona. Kaikki teljetyt sulut pääsivät nyt valloilleen, ja
Maurin kyyneleet vuotivat mukana.

He eivät puhuneet toisillensa juuri mitään, mutta tuntui niin hyvältä
ja lohdulliselta. Sitte Mauri nousi lähtemään ja mennessään ojensi
Kyllikille kortin.

-- Tämän minä toin sinulle.

Siihen oli kirjoitettu Ilmestyskirjan viimeisestä luvusta: "Siellä
on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja hänen palvelijansa palvelevat
häntä."

-- Sehän on ihmeellinen lause, -- sanoi Kyllikki miettiväisenä. -- Älä
mene vielä, Mauri! Sinä olet varmaan ajatellut taivasta enemmän kuin
minä. Luuletko, ettei isä nukukaan, että hän nytkin palvelee?

-- En tiedä varmaan, nytkö vai vasta kerran, -- sanoi Mauri epäröiden.
-- Kyllä minä paljon ajattelen näitä. Se on kaikki ihmeellisen
kaunista, vaikka sitä ei osaa käsittää.

-- Minä olen ajatellut jokapäiväisiä selviä asioita, -- sanoi Kyllikki.
-- Minä koettaisin nyt täällä palvella Jumalaa.

Mauri puolestaan sai siitä miettimistä. Ei hän lähtenytkään, vaan
istuutui uudestaan, ja Kyllikki rupesi kertomaan suunnitelmiansa.

-- Sinne tulee kansakoululle uusi opettaja -- ajatteles -- meillä ei
olekaan kotia enää. -- Kyllikki taisteli kyyneliä vastaan. -- Sitte en
enää koskaan saa joella soudella enkä poimia sinikelloja rannalta enkä
katsella, kun teidän karja tulee kotiin -- enkä -- enkä --

Oliko se mahdollista? Niin pitkälle Maurin ajatus ei vielä ollut
kulkenut. Niin, tietysti sinne piti tulla uusi opettaja.

-- Minä koetan olla tyytyväinen ja reipas, sillä sitä varmaan Jumala
tahtoo. Ehdottelin äidille, että hän muuttaisi tänne kaupunkiin ja me
pitäisimme täysihoitolaisia.

-- Silloin minä heti muutan kauppiaalta sinun äitisi luo, -- sanoi
Mauri päättäväisesti.

Kyllikin kasvot kirkastuivat.

-- Kuinka hyvä sinä olet! Uskotko isäsi suostuvan? Ja etkö luulekin,
että äiti saa muita myös? Sitte me voisimme tulla toimeen yhden vuoden.

-- Entä mitä yhden vuoden päästä?

-- En tiedä... Kyllikki mietti. -- Sinä jäät äidin luo, ja kaikki ne
toiset, jotka ensi syksynä tulevat meille. Minä rupean johonkin työhön,
kunnes pääsen seminaariin. Sitte -- sitte pyydän sinun isältäsi ja
muilta kansakoulun johtokuntalaisilta: "Ottakaa minut apuopettajaksi
isäni kouluun!" Minä kuvittelen, että he ottavat. Isä sanoi aina, että
meidän koulumme kasvaa. Kun koulut kasvavat, ei yksi opettaja riitä
-- vai mitä luulet, Mauri? Minä palaan kotiin ja tuon äidin sinne, ja
sitte kaikki on taas ennallansa.

Samassa hän muisti, että mennyt kuitenkin oli poissa, ja surullinen
ilme palasi hänen vilkkaisiin kasvoihinsa. Mutta Maurin valtasi
kokonaan Kyllikin takaisintulon kuva, ja hän lohdutteli itseänsä ja
ystäväänsä: -- Sittehän sinä taas poimit sinikelloja ja soutelet ja
näet meidän karjamme kartanolla... Kyllikki, toivotaan, että aika kuluu
pian!



8.


Rouva Kotirannan täysihoitola oli suosituin koko kaupungissa. Hän osasi
järjestää vaatimattoman asunnon hauskaksi ja miellyttäväksi, keitti
maukasta, yksinkertaista ruokaa ja tuli toimeen halvoilla maksuilla,
tarjoten sen kaiken ohella nuorisolle äidillisen sydämen ymmärtämystä
ja herttaisuutta. Siellä Mauri oli onnellinen, ja Kyllikki kukoisti
heleimpänä kukkana nuorten joukossa.

Mauri oli hiukan rasittunut. Hän oli kesällä lukenut luokan yli,
eikä hän nyt jaksanut istua työpöydän ääressä yhtä keskeymättä
kuin ennen. Kuinka ikävä hänen olisikaan tullut yksinäisyydessänsä
sekatavarakauppiaan luona! Täällä kodin hellä hoiva ja likeisen
toveripiirin seura oli hänelle uutta maailmaa, jossa jokainen lepohetki
muodostui juhlaksi.

Opettajan rouva oli ollut satojen lapsukaisten rakkaana "koulutätinä"
maalla. Nyt hänellä, paitsi omaa tytärtänsä, oli hoidossansa yhdeksän
nuorta, sekä poikia että tyttöjä. Riittipä siinä parvessa iloa, eloa ja
moninaisia harrastuksia. -- Läksyt ensin! -- se oli tädin horjumaton
vaatimus. Muuten hän mielellänsä oli kaikessa mukana. Vieraisille ja
kokouksiin hän ani harvoin suostui menemään iltasin. Illat kuuluivat
hänen nuorillensa. Hän sytytti ruokasalin lampun ja istuutui sen
ääreen parsimaan joukkonsa sukkia, jotka olivat tulleet pesusta
kantapäät hajanaisina. Piankin ovea naputettiin, askeleet hiipivät
hänen luokseen, ja joku ujo tyttönen pyrki valittamaan huoltansa tai
toinen kertomaan "hauskaa". Pienemmistä muuan tarvitsi apua läksyihin,
toinen neuvoa vaatteittensa hoitoon. Joskus taas oli kaikilla aikaa.
He ryntäsivät ruokasaliin ja pyysivät saada leikkiä. -- Täti,
arvoitusleikkiä! Kivikuntaa, kasvikuntaa... Täti, pojat voimistelisivat
tänä iltana! Me tytöt myöskin! Saammeko pingoittaa nuoran ja hypätä
yli? -- Sattuipa, että hän silloin hymyillen näytti sukkakasaa. --
Minä arvelisin tarvitsevani apulaisia. Jos kukin teistä parsii oman
parinsa, on pöydällä kohta kymmenen paria vähemmän. Sitte leikkikää ja
voimistelkaa mielin määrin!

"Parsimisillat" eivät suinkaan olleet ikävimpiä, ei edes pojistakaan,
jotka ensin hämillään yrittivät tehdä tenän. Täti ja tytöt opettivat,
naurettiin ja laskettiin leikkiä, ja tuota pikaa he kehuivat päässeensä
mestareiksi. Sen puolesta tädin ei enää olisi tarvinnut parsia
ainoatakaan sukkaparia -- mutta usein hän parsi kuitenkin, varsinkin
ahkeralle Maurille, joka ilmankin istui kumarassa liian paljon. Kun
Mauri laatikostaan löysi tädin rakkauden jäljet, tunsi hän kiitollisin
sydämin ikäänkuin henkäyksen äidin huolenpidosta, jota hän ei
tietoisesti koskaan ollut kokenut.

Vanhemmat koululaiset halusivat väliin keskustella. He istuivat
vakavina, valitsivat puheenjohtajan ja ehdottivat kysymyksiä. Kyllikin
piti koulun konventissa alustaa keskustelu raittiusasiasta, ja
kotipiirissä ensin kuultiin ja arvosteltiin hänen esitelmänsä. Mauri
puhui itsekasvatuksesta innostavan kirjan johdolla, jonka hän äskettäin
oli lukenut. He olivat kumpikin täynnä tulta ja intoa. Tällaiset olivat
"heidän iltojansa". Mutta muutamat kyllästyivät ja tahtoivat tanssia.
Se oli tädin vaikein koettelemus, kun vielä surun haava vuoti verta
omassa sydämessä. Hän hillitsi tunteensa ja vastasi levollisesti: --
Niin, tänään keskustellaan ja ensi viikolla voitte kerran tanssia.

Ne eivät olleet mitään tanssiaisia; sellaisia ei Kotirannan asuntolassa
koskaan pidetty. Omat nuoret kertyivät kokoon arkipuvuissansa kirjojen
äärestä, tuoden joskus vieraankin toverin mukaansa. Tunti, korkeintaan
puolentoista, eikä usein -- se oli sääntö.

Margit, joka tänä talvena oli erinomaisen halukas Kyllikkiä tapaamaan,
osui kerran hänen luoksensa tanssi-iltana. Hän, maailmalla tottunut,
oli Kotirannan täysihoitolaisten mielestä erikoinen ja ihmeellinen,
ikäänkuin keijukainen tai prinsessa. Kuinka hän leijaili kauniisti!
Pojat kumarsivat hänelle, ja tytöt pyysivät: -- Tule minun kanssani! --
Ja minun!

Sitte Kyllikki ja Mauri kutsuttiin vastavierailulle Margitin
serkkulaan. _Siellä_ oli oikeat tanssiaiset. Tytöt olivat vaaleissa
puvuissa, istuivat pitkin seiniä ja tanssivat ainoastaan poikien
kanssa. Kyllikki arveli itsekseen, että tämmöinen oli kaikkea muuta
kuin hauskaa. Mauri puolestaan viihtyi omalla tavallansa. Tanssit
olivat vaikeita, hienoja ja uudenaikaisia; hän sai ilokseen syrjästä
katsella, koska hän harvoja osasi. Koko sali oli hohtava, kirjava,
läikehtivä niinkuin kukkameri, ja Margit oli niin kaunis, että yksin
häneen olisi voinut katsoa koko illan.

-- Oh, kuinka joutavaa! -- sanoi Kyllikki kotona. -- Arvaatteko,
mitä he lörpöttelivät? Eräs meidänkoululainen kysyi, miksi en ollut
näin hienoihin kutsuihin kähertänyt tukkaani, ja toinen sanoi, että
minun muka ei olisi pitänyt tulla mustassa hameessa ja valkeassa
puserossa, koska suruvuoteni on lopussa. Pojat ne solkkasivat sekavalla
suomenkielellä: Mikä vahinko, neiti, että te ette osaa tätä ja sitä ja
tiesi mitä... Tanssikoulua he suosittelivat minulle. Ei kiitos! Minulla
on parempaakin tehtävää.

Kerran Mauri pyysi Margitia Kotirantalaisten keskusteluiltaan. Oli
kysymys työn siunauksesta. Täti oli ehdotellut aineen, ja tovereista
vanhin, ylioppilaskokelas lyseon kahdeksannelta, pohjusti sen
monisanaisella, taidokkaalla esityksellä.

Kyllikki pyysi puheenvuoroa.

-- Me elämme tehdäksemme työtä, -- sanoi hän. -- Muistatteko
Maammekirjan kertomusta Autiosta ja Päiviöstä? Meidän tulee jättää
jälkeemme parempaa kuin se, minkä otimme vastaan.

-- Kyllä on helppo tehdä työtä, jos saa valita mieluisen alan, -- sanoi
Mauri. -- Tahtomme ja velvollisuudentuntomme karaistuu, jos teemme
ikävääkin työtä.

-- Jos parsimme sukkia, -- tokaisi ääni joukosta.

-- Hiljaa, ei saa ilvehtiä!

-- Hauskaa työtähän se onkin -- vallankin kun pistää sormiinsa...

Täti, puheenjohtaja, koputti pöytään. Mauri jatkoi, kysyen:

-- Luuletteko, että ihminen voi olla onnellinen, jos hän kokonaan
joutuu väärälle uralle? Minä ymmärrän, että hän voi tulla
lujaluonteiseksi ja kärsivälliseksi, mutta voiko hän saada aikaan
mitään kunnollista?

-- Mikä on väärä ura? Mistä sen huomaa? -- kysyi eräs tytöistä.

-- Esimerkiksi... Mauri mietti, epäröi ja sanoi äkkiä: -- Esimerkiksi
jos minä haluaisin tiedemieheksi ja minun pitäisi jäädä taloa hoitamaan.

-- Minkätähden sinun sitä pitäisi?

-- En minä sanokaan, että niin käy, mutta _jos_.

-- Väärän alan tuntee siitä, että haluaisi toista ja kumminkin tekee
toista, -- selitti eräs poika viisaan näköisenä. -- Semmoista sattuu
paljon.

-- En tiedä -- minä uskon, että sen tuntee sisässään, -- puuttui
Kyllikki innokkaasti puheeseen. -- Mutta se ei ole oikein. Jokaisen
tulee seurata taipumustansa, sillä ei Jumala suinkaan tahdo meitä
väärälle alalle. Ei hän meiltä iloamme ryöstä.

-- Joskus estetään, mitä me hartaimmin olemme halunneet, -- sanoi täti,
katsellen hellin silmin nuorta parveansa, jolle elämän pettymykset
vielä olivat vieraat. -- Joku haluaisi lukea, eikä hänellä ole varoja.
Toinen toivoisi ruumiilliseen työhön, mutta terveys murtuu. Jumalan
ajatukset ovat korkeammat meidän ajatuksiamme. Emme me aina joudu
väärälle uralle, vaikka oma tahtomme ei tapahdu. Jumala johtaa varmasti
siten, että voimme tehdä työtä siunauksessa. Mutta pahempi on, että
monet ihmiset kulkevat oman mielensä mukaan eivätkä suostu Jumalan
teihin.

-- Tuleeko meidän siis seurata taipumuksiamme vai eikö? -- kysyi Mauri
hiljaa, huomattavalla jännityksellä.

-- Tulee, ellemme siten sodi Jumalan tahtoa vastaan.

Margit peitti pienellä kädellänsä haukotuksen. Nuoremmat lapset
liikehtivät levottomasti. Oikealla hetkellä teetarjotin lopetti
juhlallisuuden.

Vasta Margitin lähdettyä Maurin mieleen johtui, että hän ei ensinkään
ollut ottanut osaa keskusteluun. -- Hän on hyvin hienotunteinen, --
ajatteli Mauri. -- Hän ei tahtonut, koska hän oli vieraana.

Itse hän valvoi pitkän aikaa, miettien illan kysymystä. Nuori sydän
pyysi palavasti: -- Jumala, anna minun seurata taipumustani ilman
esteitä! Anna minun tulla tiedemieheksi! Eiköhän se olekin sinun
tahtosi? En voi sitä tietää -- mutta johdata minut oikealle alalle!



9.


-- Minä valitsin tummanpunaisen ruusun!

-- Minä vaalean!

-- Minulla on kieloja, pelkkiä kieloja!

-- Ovathan nämäkin kauniit, täti? Ne ovat vaan tulppaaneja, mutta ne
ovat oikein iloisia ja heleitä.

Inka, Impi, Aili ja Kaarina, kaikki Kotirannan täysihoitolan tytöt
pyörivät tädin ympärillä, näytellen kukkavihkoja, joita he olivat
ostaneet Maurille. Hän oli tänään lähtevä Helsinkiin suorittamaan
ylioppilastutkintoansa toisten nuorten toverien parvessa.

Kyllikki seisoi ikkunan luona. Ikkunalla oli kaksi kukkaruukkua.
Kummassakin kasvoi ruusu, kumpaankin oli puhjennut vaaleanpunainen
kukka. Hän iloitsi sydämessään, sillä ne olivat raikkaimmat ja
ihanimmat kaikista. Koko kevään hän oli hoitanut niitä, ja ne olivat
ymmärtäneet hänen sanattoman toiveensa.

Kun kaikki olivat huoneesta poistuneet, taittoi hän molemmat ruusut.
Vieläkö pari puolipuhjennutta lisäksi? Ei, nämä kaksi vaan.

Eron hetki oli käsissä. Nyt lähti Mauri, pian hän itsekin, toinen
etelään, toinen pohjoiseen. Kotirannan täysihoitola oli täällä
tehnyt tehtävänsä. Äiti seurasi tytärtänsä seminaarikaupunkiin,
pystyttääksensä sinne uuden kodin.

Kyllikki tunsi mielessänsä ilon ja kaihon sekoitusta. Viime vuosi oli
hänelle ollut varsin vaikea. Koulunkäyntinsä päätyttyä hän oli päässyt
valvomaan pormestarin lasten läksynlukua. Lapset olivat huonopäisiä,
laiskoja ja hemmoteltuja; Kyllikki koetti parastansa, mutta sai niukat
tulokset ja paljon mielipahaa. Monta kertaa hän muisti Maurin sanat:
"Tahto ja velvollisuudentunto karaistuu, jos teemme ikävää työtä." Hän
oppi lujemmin luottamaan Jumalaan ja kiinteämmin liittymään häneen.
Opettajaksi hän halusi kaikesta huolimatta; siksi hän nyt iloitsi,
nähdessään tien avoimena. Hän uskoi varmasti: Se on minun alani, minun
oma oikea alani! Pormestarin lapset olivat hänelle kuin ruusupensaan
okaita. Ei hän niiden tähden tahtonut jättää odottavia ruusuja
poimimatta.

Niin, ruusut... Kyllikki katseli hetken uneksien niitä kukkasia, joita
hän piteli kädessänsä. Lapsuusaika oli ollut ihana. Pian hänen tuli
sanoa jäähyväiset kotiseudulle ja entisille muistoille. Pianko? Ah,
tänään.

Maurin mukana lähti paras osa hänen lapsuuttansa.

Oven takaa kuului ääniä ja hälinää.

-- Ota tämä!

-- Odota, minä panen sen neuloilla kiinni!

-- Me kukitamme sinut jo kotona. Saatpa nähdä, ei kukaan tule asemalle
niin koreana kuin sinä.

Äänet haipuivat, askeleet kajahtivat, ja Mauri yksin astui sisälle.

-- Nyt minun on aika lähteä, Kyllikki.

Tyttö läheni hänen luoksensa ja kiinnitti ruusut entisen kukkapaljouden
lisäksi.

-- Nämä eivät ole ostettuja, ne ovat omia ruusujani.

-- Kiitos, Kyllikki. -- Sitte Mauri ojensi kätensä. -- Sinä et näe, kun
palajan valkolakkisena.

-- En, silloin olemme jo poissa.

-- Täti on ollut niinkuin oma äitini ja sinä niinkuin sisko. Sinä olet
ollut paras toverini ja ystäväni.

-- Niin sinäkin minun.

-- Kirjoitammeko toisillemme?

-- Kyllä minä vastaan, jos sinä kirjoitat.

Mauri puristi Kyllikin kättä. -- Hyvästi siis, Jumalan haltuun!

-- Jumalan haltuun. Onnea sinulle.

Mauri ajoi tädin kanssa asemalle. Kaikki asuintoverit menivät yhdessä
kävellen saattamaan, mutta Kyllikki viivytteli. Hän oli jo jättänyt
jäähyväisensä. Miksi hän sekoittaisi muiston muilla turhilla puheilla?
Hän halusi kulkea yksin ja saapua juuri ennen junan lähtöä.

Kyllikki joutui parahiksi näkemään, miten hento, notkea vartalo
kevyesti pujottausi vaunujen välisillan eteen ja pieni, siro käsi
ojensi Maurille keltaisia ruusuja. Margit hymyili, nyökkäsi ja vetäytyi
pois.

Saiko Kyllikki silmäyksen, ja hänellekö Maurin liina liehahti viime
hetkessä? Ei hän tietänyt. Juna vihelsi ja lähti liikkeelle, ja riemu
säteili välisillalla seisovien nuorten silmistä.

"Suomalaisten poikien" vaunu meni ohi, ja seuraavassa välikössä
seisoivat ruotsalaiset, sekä pojat että tytöt. Junan kulkiessa Kyllikki
ehti huomata, että he olivat kukissa yltä päältä. Monella pojalla oli
myöskin keltaisia ruusuja, jotka helakasti hohtivat toisten keskeltä.

Asemalta palatessa Kotirannan nuoret sattuivat kadunkulmauksessa
ristikkäin Margitin ja hänen tovereittensa kanssa. Ruotsalaisilla
tytöillä oli kullakin pieni kori käsivarrellansa. He tervehtivät ja
menivät omaan suuntaansa.

-- Tiedätkö, Kyllikki, -- alkoivat Inka, Impi ja Kaarina kilvan kertoa.
-- Heillä oli korit täynnä kukkia, kun he tulivat asemalle. Joka
korissa oli vaan yhtä väriä.

-- Mistä he lienevätkin saaneet niin paljon ruusuja? Me juoksimme
kahteen kauppaan, ennenkuin saimme yhtään.

-- Ehkä he ovat tilanneet Helsingistä.

-- He antavat korikaupalla, mutta me annamme vaan lähimmille tovereille
ja niille joista pidämme.

-- Niin, -- ajatteli Kyllikki. -- Vaan niille joista pidämme.



II

NUORUUDEN RISTEYKSIÄ.



1.


Koivun isännän täytyi itseksensä myöntää olevansa sekä ylpeä että
hyvillä mielin, kun poika ylioppilaana tuli kotiin, valkoinen
lakki painettuna kiharapäähän. Hän näytti sievältä, sorjalta ja
voimakkaaltakin. Tutkinto oli käynyt kuin leikillä, eikä hän tuntenut
mitään väsymystä, ainoastaan intoa, reippautta ja elämänhalua.

Taas he kulkivat yhdessä pelloilla, niityillä, tallissa ja
karjakartanolla. Isännän tapa hänen puhutellessaan Mauria oli vähän
toisenlainen kuin ennen. Siinä oli toverillista tuttavallisuutta,
miltei jonkinlaista kunnioitusta. Hän näytteli uudistuksiansa, kertoi
ja selitti. -- Tähän olen kylvänyt kauraa. Näetkö, siinä on hyvä oras,
pitkä ja taaja. Tuomiston agronoomi on ojituttanut suuren suonsa ja
pannut kauraa siihen. Kuuluuhan meillekin osa Onkarin suota. Mennäänkö
kerran yhdessä katsomaan niitä Tuomiston viljelyksiä?

Isännän kielellä pyöri lisäys: -- Ehkä sinä otat siitä ohjetta ja
viljelet Onkarin suon. -- Mutta hän ei saanut sitä sanotuksi.

He menivät vajaan, jossa maanviljelyskaluja säilytettiin. Isäntä
silmäili niittokonetta ikäänkuin sivumennen.

-- Tuo on jo huono ja vanhanaikainen. Pitäisi käydä näyttelyissä, että
oikein tietäisi, mikä on parasta mallia. Kehuvat ameriikkalaisia,
joissa on ketjuvälitys ja hammasrattaat.

Mauri koetti kuunnella tarkkaavaisesti. Hän ei oikein tietänyt mitä
vastaisi, osottaakseen huomiota ja ollakseen isällensä mieliksi. Hän
muisti uutisen, jonka hän junassa oli sattunut lukemaan sanomalehdestä,
kun ei ollut muutakaan tekemistä.

-- Eikö täällä ole maanviljelysnäyttely piakkoin jossakin
lähipitäjässä? Missä se olikaan? Niin, nyt minä muistan --

Isäntä vilkastui. Jo hän uskalsi suoran kysymyksen: -- Etkö sinä
nuoremmaksesi kävisi siellä ottamassa selkoa niistä ameriikkalaisista?

Mauri joutui hämilleen. Hän vastasi kuitenkin nöyrästi: -- En minä
sellaisia ollenkaan ymmärrä, mutta jos isä tahtoo luottaa minuun,
koetan kysellä agronoomeilta ja isänniltä.

He saapuivat tallin luo. Isäntä oli salaperäisen näköinen ja nautti
jo ennakolta valmistamastansa yllätyksestä. Hän avasi oven myhäillen
mielihyvästä.

-- Katsoppas, mikä täällä on! Se on oikea rotu-ori, kahden vuoden
vanha, rautias liinaharja.

Mauri taputti hevosta, ihasteli ja kiitti sen kauneutta, aivan niinkuin
isäntä oli odottanutkin.

-- Se on suurta sukua, -- kertoi isäntä naurahdellen. -- Sen isä on
Vihuri, ruununori Kauppilasta, ja minä sainkin siitä maksaa liki
tuhannen markkaa. Mutta sillä voittaa monta sen vertaa kilpa-ajoissa,
jos rupeaa sitä opettamaan ja kuljettelemaan.

Mauri katsahti hämmästyneenä isään. Ei suinkaan isä, ikämies, aikonut
kilpa-ajojen kulkijaksi?

-- Olethan sinä aina pitänyt hevosista, -- sanoi isäntä ikäänkuin
selitykseksi. Kun ei Mauri vastannut, jatkoi hän: -- Mikäs tälle
nimeksi tulee, sanoppas! Kutsuivat sitä Kauppilassa Laklaksi, mutta ei
se ole hevosen nimi eikä mikään.

-- Annetaan sen pitää nimi, johon se on tottunut, -- sanoi Mauri
jotakin sanoaksensa. Hänen mielensä oli sekasorrossa, sillä hän alkoi
aavistaa isän tarkoituksia. Oliko tosiaan mahdollista, että isä toivoi
hänestä hevosmiestä? Hevosmiestä ja tilanhoitajaa?

Muihin katseltaviin ei Mauri enää saanut huomiotansa kiintymään. Sydän
sykki levottomasti, vaikka hän ulkonaisesti tyynenä isän rinnalla
asteli. Vihdoin hän sanoi: -- Nyt kaiketi on tärkeimmät nähtynä.

-- Eipähän olekaan. -- Isäntä vilkutti silmäänsä hymyhuulin. -- Juuri
tärkein on vielä jäljellä. Lähdetään kävelemään vähän tuonne joelle
päin.

He kulkivat niityn piennarta, joka oli voikukista keltaisenaan, sitte
koukertelevaa polkua aivan rantaäyrästä pitkin, läpi pienen koivikon ja
yli kauniitten, laakeitten kalliopaasien. Suurien riippakoivujen alla
oli irtonaisia, lohkaistuja kiviä kasottain.

-- Katsoppas, tähän, -- sanoi isäntä, -- tähän olen aikonut meidän
uutta rakennustamme.

-- Vai uutta rakennusta? Tehdäänkö se nyt todellakin? -- Mauri oli
kuullut siitä puhuttavan melkein muistamansa ajan, mutta näihin
asti vanha kunnianarvoisa taitekattoinen talo oli hyvin täyttänyt
tarkoituksensa, ja rakennushankkeet olivat lykkäytyneet vuodesta
vuoteen.

-- Nyt se tehdään, kun vaan sinä neuvot piirustuksia ja valitset
paikan. Aina sinä olet sitä tuomarin Sveitsiä kehunut kauneimmaksi
kaikista, ja tämä töyrä on melkein samanlainen. Sentähden minä tähän
vedätin kivet enkä noihin kallioihinkaan koskenut, ettei sinulta mäki
pilaantuisi. Ei tämä ole entisestä pihasta kaukana, kyllä siitä talon
toimia sopii seurata.

Maurin kurkkua kuristi omituisesti. Hän ei jaksanut huomata suurta
hellyyttä, joka kätkeytyi isän sanoihin ja menettelyyn.

-- Mitä me sitte teemme vanhalla rakennuksella? -- kysyi hän.

-- Jääköön minun eläketalokseni, jahka sinä tuot emännän, -- sanoi
isäntä, ruveten leikkisäksi. -- Sitte vanha vaari nuuskii kaikki nurkat
väen pelättinä. Rengit ja piiat sanovat: "Nuori agronoomi on hyvä,
mutta vaari on paha." Kiitä sinä siitä, kyllä talo vaarista kostuu.

Isäntä oli tuntenut arkuutta, lähtiessään ylioppilaspoikansa kanssa
kävelylle. Nyt oli kielen kanta valloillaan ja mieli hyvä. Kaikki oli
tullut sanotuksi, mitä hän oli mielessään hautonut. Miksi sitä olikin
ollut vaikea ottaa puheeksi? Ei tosiaan monella isällä ollut pojallensa
sellaisia kotiin tuliaisia kuin hänellä.

Isäntä oli Maurin koko kouluaikana luopumatta pitänyt päämäärää
silmäinsä edessä: Poika käy koulua, kunnes varttuu ja kehittyy, ja
tulee sitte ensin isän apulaiseksi ja lopulta isännäksi Koivulle. Sehän
oli päivänselvää, ettei hän työtä tehnyt ja uurastanut talossansa,
jättääkseen sen vento vieraille vanhoilla päivillään tai kuolemansa
jälkeen. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut näistä asioista selvään
puhunut Maurin kanssa. Joskus hän oli viittaillut sinnepäin, mutta
kääntänyt sanansa, kun näki pojan säikähtyneen katseen. -- Hän pelkää,
että otan hänet kesken koulusta, -- oli isä ajatellut. -- Olkoon,
ehtiihän tuota toistekin. -- Eikä koulunkäyntiä oikein hennonnutkaan
keskeyttää, kun Mauri niin hyvin menestyi ja kotona aina oli kohtelias
ja ahkera. Hyvä oli, että hän nyt oli saanut mielihalunsa ja päässyt
ylioppilaaksi. Paremmin väkikin kunnioitti lukenutta maamiestä.

Mutta enemmästä tietysti ei enää ollut kysymys. Ei suinkaan poika
mahtanut kuvitella, että isä hänet yliopistoonkin kustantaisi lukemaan
tiesi miksi? Mustialaan hän voi mennä, jos vielä opistoon oli tarvis.

Niin, sitä sopi kysyä Maurilta, toivoiko hän oikeaksi agronoomiksi. Ei
ainakaan isällä ollut mitään sitä vastaan.

Mauri seisoi hänen edessänsä kalpeana. Hän nojasi korkeaan koivuun,
sillä hänen päätänsä alkoi pyörryttää.

-- Isä, -- vastasi hän, -- älkää pahastuko minulle. En minä kelpaa
maanviljelijäksi. Minä ymmärrän, että se on teille suru ja pettymys,
mutta minun toiveeni ja taipumukseni ovat aivan toiset.

Sanoiko poika sen? Sanoiko ihan suoraan vasten silmiä? Isän oli vaikea
uskoa korviansa. Hän unohti kaiken aran varovaisuutensa, huudahtaen:

-- Mitä? Olethan alusta pitäen tietänyt olevasi Koivun ainoa
perillinen. Luuletko, että minä herraksi olen kouluttanut sinua?

-- Tämä on koko minun elämäni, -- sanoi Mauri, vaaleten yhä
valjummaksi. -- Isä, miksi ette ennen sanonut minulle? Olen uneksinut
ja toivonut ja ollut onnellinen, ja nyt te tahtoisitte murskata kaiken.

Isäntä oli liian mielipahoissaan tullaksensa liikutetuksi. Hän ei
Mauria ymmärtänyt. Noinko kylmäksi koulu oli pojan muuttanut omaa kotia
kohtaan, jossa hänkin oli syntynyt ja kasvanut? Eikö hän edes isällensä
ollut kiitollinen? Jotain tämmöistä hän vaistomaisesti oli pelännyt
siitä asti, jolloin Mauri ensi kerran lähti kaupunkiin.

-- Lukujen jatkamiseen en enää anna penniäkään, -- sanoi hän. -- Minä
kun sinua varten olen raatanut ja kaikki laittanut kuntoon, ja näin
sinä sen palkitset. Mene sitte omia teitäsi, jos tahdot.

Isä lähti kiihtyneenä, taakseen katsomatta. Hämmästynyt Mauri tuijotti
hänen jälkeensä, ja suuri tuska tunki sydämeen.

-- Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on tekeminen? Minähän murran
joko isän sydämen tai omani.

Hän lysähti koivun juureen, ja itku puistatti koko ruumista.
Tällaiseksiko hänen ylioppilasilonsa kääntyikin?

Hiukan toinnuttuansa hän palasi talolle ja etsi isänsä.

-- Antakaa minulle anteeksi, isä, -- pyysi hän. -- Jättäkää minulle
ajatusaikaa. Se tuli niin äkkiä, että vieläkin olen kuin pyörryksissä.
Saanhan minä olla oma poikanne kuitenkin?

Isän synkät kasvot vähän kirkastuivat.

-- Oma poika -- niin, mikä sinä muu olisit? Mutta en minä mieltäni
muuta.

Mauri pysytteli koko päivän itseksensä. Kerran hänen katseensa kulki
joen taakse. Kansakoulun ikkunat kimaltelivat ilta-auringossa, mutta
se loiste ei lohduttanut. Kuka siellä nyt oikeastaan asustikaan? Ensin
oli ollut tilapäisiä ja väliaikaisia opettajia, sitte joku vakinainen
Tolonen, jota Mauri tuskin oli nähnyt. Jospa kaikki olisi ollut
niinkuin lapsuuden aikoina!

-- Minä kirjoitan tädille ja Kyllikille, -- päätti hän. Se kevensi
sydäntä. Mauri etsi kirjoitustarpeet ja istuutui pöytänsä ääreen.

"Rakas täti ja Kyllikki! Muistatteko, mitä kerran keskustelimme?
Tuleeko seurata taipumustansa vai eikö? Täti vastasi: Tulee, ellemme
sodi Jumalan tahtoa vastaan. Nyt minä olen tienhaarassa ja suuressa
ahdistuksessa. Kuinka voin tietää Jumalan tahdon?"

Hän kuuli kolinaa ja juoksuaskeleita. Ovi temmattiin auki.

-- Tulkaa pian, maisteri! -- huusi palvelustyttö. -- Isäntä on kipeä,
hän kaatui lattialle.

Mauri ei käsittänyt, kuinka hänen jalkansa kantoivat. Epätoivossa hän
syöksyi tupaan. Rengit olivat nostaneet vuoteelle isännän, joka makasi
läähättäen. Lähetettiin heti noutamaan lääkäriä, joka asui lähellä ja
saapuikin heti. -- Sydänkohtaus, ankara, mutta ei hengenvaarallinen,
kuului lausunto. Mauri huoahti syvään. -- Jumalan kiitos, en kumminkaan
ole häntä tappanut!

Maurin kirje jäi kesken ja lähettämättä. Hän hoiteli isäänsä öin
päivin, mutta ei puhunut mitään silloisesta asiasta. Syvä alakuloisuus
ja kärsimys asui hänen kasvoillaan. Hän kävi taistelua kuin tuomiosta
ja vapaudesta.



2.


Vanha rovasti ei ollut enää pariin vuoteen saarnannut eikä käynyt
pitäjämatkoilla, mutta hänen huoneensa ovi oli avoin jokaiselle
tulijalle, eivätkä murheelliset ihmiset mistään niin mielellänsä
etsineet lohdutusta kuin hänen isällisestä osanotostaan ja kokeneista
neuvoistaan. Hyvin Mauri tiesi sen. Vanha Juha, joka oli joutunut
sielunhätään, leski-Matleena, jonka viimeinen eloonjäänyt poika
kuoli merillä, ja sokea Mikko, kylänkerjäläinen -- kaikki ne olivat
kertoneet, että he rovastin sanoista ja hyvästä tuesta löysivät rauhan
ja ymmärsivät Jumalan kurituksen ja rakkauden.

Mauri oli pikku pojasta asti joka pyhä käynyt kirkossa ja painanut
lapsensydämeensä, mitä ymmärsi rovastin saarnoista. Sittemmin hän
koulun loma-aikoina oli yhä istunut tutulla paikallaan Koivun penkissä
saarnastuolin sivulla, ja kylän muiden nuorten kanssa hän oli
rippikoulunsakin käynyt. Mutta kahdenkeskisille puheille rovastin luo
hän ei koskaan ollut pyrkinyt. Ei juuri olisi ollut asiaakaan.

Nyt oli asiaa. Levoton sydän tuli niin tulvilleen, että sen täytyi
purkautua. Eiköhän vanha, isällinen paimen voisi häntäkin opastaa?

Kun Mauri saapui pappilaan, oli rovasti nukkumassa päivällisunta. Hänet
ohjattiin ruokasaliin, jonne hän istui yksin odottamaan.

Mauri katseli ajankuluksi ensin sanomalehteä, sitte seinätauluja.
Siinä oli Luther ja Melanchton karkeina painokuvina ja niiden välillä
"Ihmisen sydämen hyvät ja pahat asukkaat", enkelit ja paholaiset. --
Hyvää kaiketi nuokin tarkoittavat, -- arveli Mauri, vaikka hän ei
voinut kieltää, että ne pikemmin näyttivät hupaisilta kuin vakavilta.

Viimeksi hänen silmänsä sattuivat vähäiseen puupiirrokseen, joka
ilman kehyksiä oli kiinnitetty nastoilla seinähyllyn viereen. Se
tuntui tutulta. Niin, nyt Mauri muisti; heillekin kotiin oli tullut
samanlainen lahjakuva joululehden mukana. Siihen oli kuvattu ristiä
kantava Kristus, ja alla oli taulun nimi: "Via dolorosa" -- "Tuskien
tie".

Mauri seisoi irtautumatta kuvan ääressä. Kuinka hän viime jouluna ei
ollut kiinnittänyt siihen lähempää huomiota? Jäljennöksenäkin se oli
hieno ja kaunis. "Tuskien tien" vaeltaja oli vaipunut maahan taakkansa
painosta. Hänellä ei ollut sädekehää, mutta hänen kasvoillaan lepäsi
kärsimyksestä huolimatta pyhä, kirkas rauha. Hänen silmänsä näyttivät
seuraavan kaikkialle, jos kääntyi minne tahansa. Ne katsoivat myöskin
Siimon Kyreneläiseen, jota juuri tuotiin paikalle kantamaan ristiä
Jeesuksen jäljissä.

Maurin silmiin kumpusi kuuma kyynel, kumpusi toinenkin ja yhä uusia.
Hän pyyhki ne nopeaan pois, kun ovi kävi ja hän kuuli rovastin
vaivalloiset, vähän laahaavat askeleet.

-- Hyvää päivää, nuori ystävä, hyvää päivää, -- tervehti vanha pappi
ystävällisesti. -- Olen ottanut unta kuumana päivänä. Vanhuus vaivaa,
vanhuus vaivaa. Tule tänne kamariini, täällä saamme jutella. Miten
isäsi jaksaa, joko hän on parantunut? Taisi olla kova kohtaus.

-- Kova se oli, mutta kyllä isä nyt on taas terve.

-- Entäs mitä Maurille itselleen kuuluu? Ei ole muoto oikein iloinen.
Onko Jumalan rauha?

Mauri katsoi rovastia suoraan silmiin.

-- Minä tulin sentähden, että sydämeni on rauhaton enkä tiedä miten
minun tulisi menetellä.

Sitte hän kertoi surunsa yksinkertaisesti ja koristelematta: -- Isä
tahtoisi jättää talon minulle ja soisi minun menevän Mustialaan
oppiakseni maanviljelystä. Minä puolestani lukisin yliopistossa ja
tutkisin tieteitä -- mieluummin vaikkapa köyhänä ja puutteessakin, jos
niin olisi täytymys ja se minusta riippuisi. Mutta siinä on muukin
vaikeus, pahempi kuin se että isä kieltää kannatuksensa. Lääkäri sanoi,
että hänellä on sydänvika. Kuinka voisin tuottaa hänelle murhetta ja
kenties saattaa hänet hautaan oman lukuhaluni tähden?

Rovasti näytti miettiväiseltä. Hänen älykkäissä silmissään, joita
tuuheat, harmaat kulmakarvat varjostivat, oli ystävällinen, hellä katse.

-- Sinulla on kaunis kotitalo, nuori ystäväni, -- sanoi hän.

-- On, -- vastasi Mauri.

-- Sen pihalla kasvaa koivuja ja lähellä on jokiranta. Minä tunsin
isäsi isän. Hän oli talon perinyt isältään ja hän taas isältään.
Sinun isoisäsi isoisä oli ollut merkillinen mies. Hän tuli näille
paikoille ennen suuren sodan aikaa, kun tässä ei vielä ollut mitään
kylää. Kirves oli kalskanut koivikossa, saunasta nousi savu, ja illalla
hän helskytteli jokikivellä karjalaista kanteletta. Sen kiven minä
voisin sinulle näyttää. Isoisäsi näytti sen minulle, kun minä nuorena
apulaisena kuljeskelin hänen kanssansa ja hän kertoi menneitä tarinoita.

-- Minkälaisia tarinoita? -- Maurin huomio oli jännittynyt ja hän
tarkkasi innokkaasti. Tosin hän oli odottanut vastausta sydämensä
vaikeisiin kysymyksiin -- mutta vanhat ovat vanhoja, muistot näyttivät
valtaavan rovastin ja hän tahtoi puhua. Kyllä Mauri kuunteli
mielellänsä.

-- Hän kertoi, että isoisäsi isoisä oli tietänyt ilmat ja parantanut
taudit ja laulanut lauluja, joita kalatkin kuuntelivat jokikiven
kupeella hämärissä. Sanotaan niitä vieläkin laulettavan kymmenessä
pitäjässä tämän paikan ympärillä. Runoilija, tietoniekka, sellainen oli
sinun kantaisäsi. Hänen perujansa lienee sinunkin tutkimisintosi.

Maurin silmät hohtivat. -- Kertoisiko rovasti vielä, -- pyysi hän. --
Tietääkö rovasti, mikä hänen nimensä oli?

-- Nimeä en muista, olisiko ollut Timo tai Tapani. Ehkä isäsi muistaa,
jos kysyt. Samantekevää, minä sanon Tapaniksi. Niin, illoin hän soitti
ja lauloi ja päivin raivasi peltoja. Kun sota tuli, hävisivät monen
maat ja asumukset, mutta tänne ei vihollinen osannut. Sen sijaan
sattui näille maille parvi pakolaisia, joukossa rikas herra, joka oli
pelastanut rahansa, mutta kadottanut melkein kaiken mitä rakasti:
vaimonsa ja kolme kukoistavaa poikaa; ainoastaan tytär hänelle oli
jäänyt. Toiset pakolaiset samosivat edelleen, mutta herra sanoi
Tapanille: "Minulla ei ole iloa maailmasta. Myy minulle tämä kaunis
ranta ja rakenna siihen talo, johon asetun loppuijäkseni pienen Elinan
kanssa." Mutta Tapani ei tahtonut myydä. "Maa on pyhä ja rakas", sanoi
hän. "Olen vihkinyt sen perintömaaksi pojalleni ja poikani pojille
polvi polvelta. Talon rakennan, jos tahdotte, mutta maata en myy."
Siihen herra tyytyi, ja Tapani rakensi sen mukaan kuin vieras ohjasi.
Sentähden sinun kotitalosi rakennus on vanhaa herrasmallia.

-- Nyt isä suunnittelee uutta rakennusta, -- sanoi Mauri melkein
pahoillaan.

-- Niinhän se on, vanha ränstyy, uusi nousee. Haluat kai kuulla
eteenpäin? Tapanilla oli poika -- hän se lienee ollut Timo -- kaunis,
sorja poika. Vieraan herran tyttö kasvoi hänen leikkitoverinansa
nuoreksi neitoseksi. Hän oli kuin metsän kukkanen, kukoisti maailman
huomaamatta eikä kaivannutkaan muuta. Elina rakasti Timoa ja tuli hänen
vaimoksensa, vaikka olikin ylempää säätyä ja rikkaan tytär. Siitä
sukusi vauraus pääsi alkuun.

-- Sopiko hän maamiehen vaimoksi? -- kysyi Mauri sykkivin sydämin.

-- Hän oli isoisäsi äiti ja kuoli nuorena. Mutta isoisäsi sanoi, ettei
kukaan koko suvusta rakastanut kotitaloasi niinkuin hän. Hänellä oli
ollut oma lempilehtonsa joen rannalla -- senkin isoisäsi näytti -- se
oli vähän sivullapäin talosta, siinä missä on suuria laakeita kiviä
koivikossa.

-- Juuri siihen tulee uusi rakennus! -- sanoi Mauri iloisesti.

-- Ehkä se tulee vielä jonkun toisen lempilehdoksi, jonkun nuorikon,
joka sinne tuodaan. Isäsi on valinnut muistojen paikan, kaikkein
kauneimman.

-- Minä en ole koskaan tietänyt, että isäni rakastaisi luontoa ja
kauneutta, -- sanoi Mauri hämillään. -- Hän on pelkkä käytännön mies.
Hän on kiintynyt talonsa peltoihin ja hevosiin, mutta en luule hänen
edes tuntevan sen muistoja.

Rovasti katsoi Mauriin kiinteästi.

-- Isäsi puolestaan luulee, että sinä et rakasta kumpaakaan, et peltoja
etkä muistoja. Sinähän tahdot myydä maan vieraille.

Mauri vaikeni.

-- En ole milloinkaan ajatellut asiaa tältä kannalta, -- sanoi hän
mietittyänsä.

Rovasti vaikeni vuorostaan.

-- Niinkö siis rovasti neuvoo, -- kysyi Mauri arasti, -- että minä
jäisin taloon?

-- En ole mitään sanonut, nuori mies. Olen tahtonut opastaa sinua
ymmärtämään isääsi ja kotitaloasi.

-- Käsketäänhän raamatussa kunnioittamaan isää ja äitiä. Eikö lasten
yleensä varttuneempinakin tule pyrkiä tekemään vanhempain tahdon mukaan?

-- Oikein sinä olet lukenut raamattuasi, -- vastasi rovasti tyynesti.

-- Mitähän minun äitini olisi tahtonut? Rovasti, te kun tunsitte niin
hyvin meidän sukumme, tunsitteko äitini myös?

-- Hän oli reipas, iloinen emäntä. Itse hän johti lypsyä ja mittasi
maidot ja yksin puuhasi pirtissä heinäpoutina, että koko talon
väki pääsi niitylle. Kerran tulin Koivulle semmoisena päivänä. Hän
sanoi: "Suokaa anteeksi, rovasti, ei ole kotona muita kuin minä,
ja puuro palaa, ellen sekoita. Tekisikö rovasti hyvin ja odottaisi
vierashuoneessa vähän aikaa." "Ei", sanoin minä, "minä istun tähän
penkille ja puhelen teidän kanssanne". Me puhuimme vakavista asioista.
Sinun äitisi oli uskovainen nainen. "Minulla on Martan työt", sanoi
hän, "mutta minä koetan kuunnella Jeesuksen ääntä keittäessänikin
ja hoidellessani poikaa". Poika olit sinä, Mauri. Sinun kehtosi
oli pirtissä, jossa äitisi keitti. "Jospa hänestä tulisi Jumalan
palvelija", sanoi äitisi. "Silloin talo saisi siunauksen ja vielä
naapuritkin. Siinä kylässä on siunaus, missä yksikin totisesta
sydämestä rukoilee."

Mauri kuunteli hartaasti, ikäänkuin olisi pyhäkössä istunut.

-- Nyt minä tiedän, -- sanoi hän. -- Äitinikin rakasti taloa ja olisi
toivonut sitä minulle.

Rovasti vaikeni taas ja antoi hänen ajatella.

-- Minä en ole isääni enkä äitiini, -- sanoi Mauri. -- Minussa on
kantaisäni Tapanin luonne, niinhän te sanoitte, rovasti. Mutta hänkään
ei myynyt maatansa.

-- Ei myynyt.

-- Neuvoohan siis rovasti niin, että minä pidän talon? -- kysyi Mauri
uudestaan.

-- Pitääkö minun välttämättä neuvoa sinua? Johtopäätös olkoon omissa
käsissäsi. Jos tahdot kuulla mitä minä tekisin, en ainakaan antaisi
isieni muistoa vieraille.

-- Rovasti ymmärtää maanviljelystä hyvin, -- yritti Mauri puolustautua.
-- Minä olen kovin taitamaton.

-- Hyvä tahto opettaa järkevää miestä. Minä tulin suoraan kirjojen
äärestä pappilan hoitajaksi; sinulle on lisäksi opisto tarjona.

-- Silloin luvut jäävät ainiaaksi. -- Syvä huokaus seurasi sanoja.

-- Ehkäpä ei. Annan siis nyt kumminkin neuvoni, jota pyysit. Mene
Mustialaan, koska isäsi haluaa. Kun olet valmis, tee sitte mitä olot
sallivat. Isäsi ei ole vielä kovin vanha; jos hän pysyy terveenä, voi
hän kauvankin hoitaa tilaa ilman sinua ja sinä saat rauhassa lukea.
Hänellä on hyvät varat, ei se hänelle merkitse uhrausta.

-- Isä ei luvannut varojansa minun lukuihini. Enkö jo kertonut?

-- Kerroit, kerroit. Sehän on toinen asia, sinä aioit vieraantua
talosta. Tee hänelle selväksi, että loppusuunnitelmasi on sama kuin
hänen. Enpä silloin luule hänen kieltävän.

-- Mutta mitä luvuistani, jos ne kuitenkaan eivät vie todelliseen
tulokseen? -- kysyi Mauri yhä epävarmana, vaikka koittavan toivon pieni
välke silmistä pilkahti.

-- Ne vievät niin kauvas kuin Jumala tahtoo. Sittehän näet mikä seuraa.
Joko sinusta tulee tiedemies, joka ymmärtää isännöitsijänsä toimia, tai
sinä noudatat Tapanin esimerkkiä: päivin raadat niinkuin hän, illoin
luet, niinkuin hän lauloi.

Mauri istui, mietti ja mietti. Tie rupesi aukenemaan. Kuta paremmin
hän ymmärsi mahdollisuudet, sitä vapaammaksi ja keveämmäksi hän tunsi
mielensä.

Vihdoin hän nousi, katse seljenneenä, ojensi rovastille kätensä ja
sanoi yksinkertaisesti: -- Kiitos, minä koetan.

-- Ei kiittämistä, ei kiittämistä, poikani. Velvollisuus selväksi, se
on tärkeätä, ja yhtä tärkeätä on totella, kun selvyys on saavutettu.
Velvollisuuden tie on Jumalan tie.

-- Minusta se on tuntunut äärettömän vaikealta, -- sanoi Mauri. -- Nyt
voinen käydä sitä nurkumatta. Ehkä se vielä koituu onnekseni.

-- Jumalan tie koituu aina onneksi, poikani. Älä pelästy, jos se joskus
on via dolorosa; siinä on silloinkin hyvä kulkea. Pane mieleesi tämä
lause: "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä
kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."

Mauri lähti pappilasta lujin päätöksin. Hän tahtoi käydä Jumalan
tietä, valkenevaa tietä. Varmaan siinä oli hyvä kulkea -- hän jo tunsi
sen sydämensä syvimmässä pohjassa, siellä mihin rauha oli lempeänä
laskeutunut kaiken tuskan ja levottomuuden jälkeen.



3.


Mauri istui lepohetkenä huoneessansa maanviljelysopistolla, kirjoittaen
kirjettä:

    "Hyvä Kyllikki!

    Sanomalehdet ovat jo tuoneet sinulle viestin isäni kuolemasta,
    suuresta surustani. Minun kävi niinkuin ennen sinunkin: tulin
    vasta hautajaisiin, en ehtinyt opistosta kotiin kuolinvuoteen
    ääreen. Muistuu taas mieleeni se kevät, jona Kotirannan
    kansakoulu jäi tyhjäksi. Viisi vuotta on kulunut -- mutta
    tiedätkö, siitä asti se koulu on ollut _minulle_ tyhjä, enkä voi
    sitä katsella ilman lapsuusmuistojen kaipausta. Nyt on tyhjä
    omakin kotini; olen ypö yksin maailmassa.

    Isäni oli kuolinvuoteeltaan lähettänyt minulle siunauksensa. Hän
    oli käskenyt sanoa, että olin ollut hyvä poika ja ilahuttanut
    hänen elämänsä illan, ja hän oli tyytyväinen, voidessaan
    turvallisesti jättää uutteran työnsä hedelmät minun hoitooni.
    Sanat kai kuuluivat vähän toisin, mutta se oli hänen ajatuksensa.
    Hän kiitti siitä, että minä tahdoin pysyä talossa.

    Sinä tiedät, Kyllikki, entiset unelmani; olenhan niistä usein
    kirjoittanut. Toivoin isäni elävän vielä kauvan -- kymmenen,
    miksikä ei kaksikymmentä vuotta. Toivoin sitä luonnollisesta
    kiintymyksestä; olihan hän isäni. Mutta lisäksi toivoin sitä,
    koska talo silloin ei olisi tarvinnut minua pitkään aikaan.
    Koulussa pidin eniten kielistä. Olin suunnitellut näin: Ehdin
    tulla maisteriksi, ehdin kulkea Venäjän maakunnat, vaikkapa
    Siperiankin ristiin rastiin ja kuulla Suomen heimon kielet. Sitte
    tulen kotiin maata hoitamaan, tuon runsaat ainevarastot mukanani
    ja kirjoitan tutkimuksia talvi-iltoina.

    Eikö se ollut kaunis unelma? Nyt se raukeaa, sillä tänä keväänä,
    heti lopetettuani kurssin täällä maanviljelysopistossa, palaan
    kotiin ja sinne jään.

    Sisäinen kutsumus on kalliimpi kuin talo, niin moni sanoisi, ja
    niin olen välistä itsekin ajatellut. Mutta toiselta puolen minua
    ihmetyttää, miten syvästi olen kiintynyt taloon, siitä asti kuin
    päätin sen pitää. Ei minua enää sido pelkästään isän tahto, sillä
    tuskin hennoisin itsekään ryhtyä kodin myyntiin, jos voisinkin.
    Jospa kuvitelmani olisi toteutunut juuri sellaisena kuin sen
    äsken kerroin sinulle! Silloin minulla olisi ollut kaikki mitä
    sydän voi pyytää: isieni koti ja oma tieteeni.

    Näin kerran pappilassa pienen seinäkuvan, jonka nimi oli
    "Via dolorosa". Se merkitsee "tuskien tie". Meillä kotona on
    samanlainen kuva; olen pannut sen lasin alle puitteisiin ja
    ripustanut uuteen asuntooni Koivun Lehtoniemelle. Siellä rakennus
    valmistui juuri vähän ennen isän kuolemaa. Se oli hänen viimeinen
    rakkaudenlahjansa minulle. Minun pitäisi olla _ainoastaan_
    kiitollinen, mutta tiedän, että usein tarvitsen pientä kuvaani
    avuksi, kun sydän kapinoi kärsimättömänä. Tuskien tie valkenee --
    sanotaan. Vapahtajalle se valkeni vasta ylösnousemisen aamuna.
    Minunkin tulee kantaa ristiä hänen jäljissänsä.

    Muistan sinua, reipas ja iloinen Kyllikki. Jospa minulla olisi
    sinun luonteesi! Sinä osaisit valittamatta kantaa raskaammankin
    ristin kuin tämä.

    Tervehdä rakasta tätiä

                                                Maurilta."

Kyllikki, pienen seminaarikaupungin täysihoitolassa, sai kirjeen ja
kirjoitti vastauksen, jonka hän heti vei äitinsä luettavaksi:

    "Hyvä Mauri!

    Äitini ja minä otamme sydämestämme osaa suureen suruusi. Ma
    olemme saman kokeneet, niinkuin sinä muistutit, ja me ymmärrämme
    sinua. Me rukoilemme puolestasi. Koeta ajatella, että et olekaan
    aivan yksin.

    Kun minun isäni kuoli, toit minulle kortin, johon olit
    kirjoittanut raamatunlauseen. Muistatko? Ja sitte keskustelimme
    Jumalan palvelemisesta. Me molemmat halusimme oppia sitä. Nyt
    olet aikeissa tehdä suuren uhrauksen palvellaksesi Jumalaa.
    Mauri, sinä olet hyvä ja jalo, enkä minä kehoita sinua luopumaan
    oikealta tieltä. Mutta entä jos sinun _ei tarvitse_ uhrautua?
    Eikö unelmasi vieläkin voisi täydellisesti toteutua Jumalan
    tiellä?

    Mauri, luottaisitko minuun? Jos sen teet, olen valmis. Sinä
    hankit kelpo työnjohtajan, ja minä tulen hoitamaan taloa sinulle.
    Lähde sitte omalle toivotulle työmaallesi, lue, tutki, pyri
    perille! Loma-aikoina tule tarkastamaan, miten on talosi laita.
    Niin kauvan kuin kaikki on hyvin, voit viipyä poissa tekemättä
    väärin. Viivy kymmenen vuotta -- viivy enemmän, jos halajat. Minä
    vaalin uskollisesti isiesi muistoa.

    Ehkä arvelet, etten osaa hoitaa taloa. Jos niin on, pane minut
    viralta pois ja tule itse sijaan! Katsoppas, minulla on hiukan
    itseluottamusta -- oh, miten se kuuluu pakanalliselta! En
    tarkoita juuri niin, luulenpa vaan olevani terve, käytännöllinen
    tyttö, ja kun ahkeroin parastasi, uskon että Jumala on kanssani.

    Vai onko sinulla toinen vastaväite: _minun_ entisunelmani,
    joka täten raukeaisi? Sinä tiedät, että isäni kuolemasta asti
    olen tähdännyt varmaan päämäärään: kotikylän kansakouluun. Kun
    pääsiäisviikolla pikimmiten käväisin siellä, oli tarkoitukseni
    kuulustella tätä mahdollisuutta. Rovasti, Tuomiston agronoomi,
    kunnanlääkäri, Mäkelän isäntä ja sinun isäsi myönsivät jokainen
    erikseen, että oikeastaan tarvittaisiin apuopettajatar, sillä
    oppilaita on hyvin runsaasti, miltei suurin sallittu määrä.
    Lupasin hankkia hyvät todistukset ja hakea kahden vuoden
    kuluttua, ellei paikka sitä ennen ole täytetty. -- Ei täytetä
    ennen, me odotamme oman kylän kasvattia, -- sanoivat isännät.
    -- Opettaja Kotirannan tyttärelle on virka varattuna jo isänsä
    tähden, -- vakuutti rovasti. Sitä myöten siis oli tieni selvä.

    Älä nyt kuitenkaan luule minun yrittelevän suurenmoista
    uhrautuvaisuutta. Se mitä ehdotin, ei ole minulle risti eikä
    tuskien tie, se on sula riemuni. Pyydän vaan saada ottaa mukaani
    äidin, oman rakkaan, uskollisen äitini. Sittehän sinullakin on
    äiti jälleen.

    Tulen milloin kutsut.

                                          Kyllikki ystäväsi."

Rouva Kotiranta luki kirjeen hämmästyneenä.

-- Lapsi, ei tämä ole mahdollista. Tätä kirjettä et voi lähettää.

-- Miksi en? -- Tyttö seisoi suorana, luoden äitiinsä vakavan, avoimen
katseen.

-- Sinähän suorastaan tarjoat itseäsi hänelle.

-- Minä rakastan häntä, äiti. Antaisin hänelle kaikkeni, koko elämäni.
Sitä en ole kirjeessä sanonut. Tarjoan ainoastaan ystävän avun, eikä se
voi olla väärin.

-- Sinä olet nuori ja kokematon. Jos _hän_ nyt rakastaisi sinua, olisi
hän selvästi osottanut sen.

-- En ole pyytänyt mitään itselleni. Minä vaan olisin koettanut tehdä
hänet onnelliseksi.

-- Sinä lapsi et tunne ihmisiä etkä ymmärrä omia sanojasi. Jos hänen
tunteensa on ummulla, särjet sen, jos ei, sen vaikeampi sinulle. Joka
tapauksessa panet alttiiksi onnesi, ehkä vielä maineesikin.

Kyllikki katsoi äitiinsä suurin, kysyvin silmin. Sitte hän huoahti,
kärsimättömyyden väre äänessänsä: -- Miksi ihmiset ovat niin
monimutkaisia? Mitä parasta aikoisi, sitä ei saa tehdä. Ennen
kouluaikana minun ei sopinut seurustella Maurin kanssa, ja nyt minun ei
sovi häntä auttaa. Äiti, jospa minä tekisin sen kuitenkin!

-- Minä en tule myötäsi, Kyllikki. Soisin sinulle kaiken onnen, sen
tiedät kyllä, mutta juuri siksi en voi tähän antaa suostumustani.

-- Onko se totta? Varmaanko, äiti?

-- Aivan varmaan.

-- Siis sen täytyy raueta. -- Kyllikki oli syvästi pettynyt. -- Tämä,
äiti, oi tämä on tuskien tie! -- Hän purskahti itkemään.

Äiti silitti hänen hiuksiansa, koettaen lohdutella. -- Ajattele, jos
sinä toimisit Koivulla ja hän kulkisi maailmalla: sinä odottaisit,
odottaisit vuodesta vuoteen, toivoen hänen rakkauttansa tieten tai
tietämättäsi. Hän palaisi ja toisi ehkä toisen mukanansa. Miltä sinulle
tuntuisi silloin?

Kyllikki ei vastannut. Hän vaan kiinteämmin painoi kasvojaan käsiinsä,
itkien kiihkeästi.

-- Eikä Maurikaan suostuisi ehdotukseesi. Ole vakuutettu siitä, että
hän ei suostuisi.

Huoaten Kyllikki kohotti päänsä, lähti keittiöön ja repi kirjeensä
pieniksi palasiksi pesään. Sitte hän huuhteli kasvonsa ja alkoi
kirjoittaa toista kirjettä, tavallista osanottokirjettä, jossa
ilmaistaan myötätunto, kun ystävää on suru kohdannut...



4.


Samana kesänä, jolloin Mauri saapui kotiin nuorena agronoomina
ottamaan isännyyttä vastaan, palasi Margit ulkomailta isänsä kanssa.
Hän oli yhdeksäntoistavuotias neitonen, jonka muoto todellakin
muistutti kuvakirjan enkeleitä. Tukka oli kiharainen, kullan vaalea,
silmät siniset ja vartalo siro ja hento. Siivet vaan puuttuivat ja
taivaallinen katse.

Margit oli lopettanut koulunsa kesken, sillä ylioppilastutkintoon
tarvittiin matematiikkaa, joka nosti pystyn jo viidennellä luokalla.
Hän luopui sitä lukemasta ja jatkoi mieluisempia aineita. Kielet häntä
innostuttivat, sillä äidin lupauksen mukaan niiden oppiminen takasi
hänelle ulkomaanmatkan. Ranskankieltä hän sipersi somemmin kuin kukaan
tovereista, eikä saksakaan tuntunut vaikealta, mutta muuten hän töin
tuskin pääsi luokalta luokalle. Ei ollut juuri aikaakaan lukea monia
aineita kunnollisesti. Iltapäivät kuluivat soittoharjoituksiin ja
kävelyihin kaupungin pääkaduilla, ja illoin oli nuortenkutsuja tuon
tuostakin.

Kuudennella luokalla ollessaan Margit oli vähällä mennä salakihloihin
serkkunsa kanssa, mutta he pahastuivat toisilleen tanssiaisissa
ja erkanivat. Silloin hän vasta oikein huomasi, että Mauri Koivu,
kesätoveri, oli kymmenen kertaa sievempi poika kuin serkku konsanaan.
Seitsemännellä luokalla Margit käveli runollisessa hämärässä
puistokadulla, saaden seuraansa pitkän, hoikan kahdeksasluokkalaisen.
He kirjoittelivat koulussa pieniä kirjelappuja, suostuivat tapaamisista
luistinradalla, tanssivat yhdessä ja hymyilivät toisilleen, kunnes
lopulta kahdeksasluokkalainen selitti rakastavansa Margitia. Margit
nauroi. Sehän oli ollut vaan leikkiä -- hauskaa kummallekin, vaan ei
tietysti mitään muuta. Itsekseen hän ajatteli, että hän aivan yhtä
mielellään olisi luistellut ja tanssinut Maurin kanssa, jos vaan tämä
olisi viitsinyt. Mutta Mauri oli liian totinen ja aatteellinen.

Koulusta erottuaan Margit pääsi vanhempainsa kanssa Eurooppaa
kiertämään. Sitte hän sai yksin jäädä muutamaksi kuukaudeksi Wieniin,
jossa hänen äitinsä oli tyttönä oleskellut. Hän oli ihastunut
ja haltioissaan. Hän asui äitinsä nuoruudentuttavan, arvokkaan
leskiprofessoritar Barlitzin luona, puhui saksaa ja nautti elämästä.
Siellä oli Else tytär, melkein Margitin ikäinen, vilkas, lapsekas
ja huvinhaluinen, juuri elämän kynnyksellä. Tytöt sopivat yhteen
erinomaisesti ja liittyivät kiihkeään ystävyyteen. Perheen vanhin
poika, Raimund tohtori, professoriksi pyrkivä hänkin, saatteli heitä
kaikkiin maailmankaupungin nähtävyyksiin. Hänellä oli kyllä työtä
eikä liikoja varoja -- siitä vanha professoritar välimmiten muistutti
-- mutta pitihän vieraalle olla kohtelias, niin kaukaiselle ja
kauniille varsinkin. He ajoivat vaunuissa Ringillä, istuivat iltasin
Burg-teaatterissa ja hovioopperassa, soutelivat Tonavan laineilla ja
kiipesivät Kahlenbergin kukkulalle pyökkirinteiden polkuja. Ah, miten
oli kevät ihana, kun kaikki puut puhkesivat punaisiin, keltaisiin ja
valkoisiin kukkaseppeleihin! Silloin nuori tohtori pyysi viehättävää
pohjolan keijukaista jäämään ainiaaksi luoksensa kevään hurmaukseen.
Margitin sydän sykki oudossa hehkussa, hänen olentonsa hempein sulo
puhkesi kuin kukka auringon kosketuksesta, ja hän kuiskasi jäävänsä
riemulla, kaipaamatta mitään ja ketään, sen omaksi, joka oli vallannut
hänen sydämensä.

Kihlaus jäi salaan. Professorittaren tahdosta Margitin täytyi hilliytyä
ja peittää se Elseltäkin, jota hänen äitinsä sanoi pikku lörpöksi.
Julkaisun oli määrä tapahtua vasta Margitin isän tultua Wieniin
tytärtänsä noutamaan. Ikävällä Margit ajatteli, että hänen vielä piti
matkustaa kotiin. Sulhanen lupasi tulla mukaan, ja morsiamen ohjelma
oli valmis. Vietetään häät heti, pian, valoisana juhannusyönä tai
viimeistään elokuun kuutamossa, Tuomarilan kauniissa Sveitsissä joen
rannalla! Margit viserteli kuin lintunen, onnellisena, huomisesta
huolehtimatta.

Hänen ensimmäiset morsiusviikkonsa eivät kuitenkaan muodostuneet
niin sekoittumattoman hurmaaviksi kuin hän oli kuvitellut. Sulhasen
äiti selitti päättävästi, että häitä ei sopinut viettää, ennenkuin
professorinpaikka oli taattu ja morsian myöskin valmistunut tulevaan
kutsumukseensa, joka ei ollut pelkkää leikkiä ja leijailemista. Tohtori
itsekin alkoi arvella, kun tunteiden äkillinen, yllättävä kuohu vähän
oli laskeutunut. Entä jos professorinvirka runsaampine leipineen
luistaisi ohi? Ihanan Margitin tavat ja vaatimukset olivat hiukan
huolestuttavia. -- Vie minut taas illalla oopperaan! Ota vaunut, minun
valkoiset kenkäni tahraantuvat raitiossa. Raimund, emmekö tänään syö
illallista tuossa hotellissa, jossa oli niin hyvää jälkiruokaa? Näin me
naituinakin teemme; minä en osaa ensinkään keittää, tiedätkös! -- Tule,
Raimund, katsomaan tähän ikkunaan! Näetkö, noin herttainen otsakoriste!
Minusta olisi äärettömän hauskaa panna se päähäni kultusministerin
tanssiaisiin. Sano, ostetaanko? -- ja sitte hymy niin kiehtova ja katse
niin veitikkamainen ja armas, että sulhanen ei voinut muuta kuin astua
sisään ostamaan hänelle. Mutta rahat maksettuansa tohtori Barlitz oli
pahalla tuulella koko illan ja vielä seuraavan päivän lisäksi. Mistä
hän voi tietää, saiko tyttö niin suuret myötäjäiset, että ne riittivät
kaikkiin hänen mielitekoihinsa ja vielä vähän muuhunkin?

Tuomarin saapuessa Wieniin tohtori selitti kylmänlaisesti, että
hänen nyt oli mahdotonta matkustaa Suomeen, sillä virkaanvalmistus
pidätti hänet toistaiseksi. Vanha professoritar tiesi, ettei se ollut
totta. Hän katsoi poikaansa tutkivasti silmiin ja kielsi kihlauksen
julkaisemisen. Ensin Margit itki kauniit silmänsä punaisiksi, sitte hän
närkästyi ja lähti pää pystyssä, vaikka mieli oli kuin pelästyneen,
pahaa aavistavan lintusen. Berliiniin hän sai kirjeen, jossa tohtori
purki kihlauksen.

Margit oli epätoivosta aivan suunniltaan. Hän itki taukoamatta, ei
tahtonut nähdä tauluja eikä museoita, ei suostunut edes lähtemään
ulos. Hän oli aina tottunut saamaan tahtonsa täytetyksi; nyt ei mikään
auttanut. Kuumimmilla kyynelillään hän ei voinut ostaa takaisin
onneansa.

Tuskaa seurasi välinpitämättömyys. Laivamatka Itämeren yli oli mitä
ihanin. Muut matkustajat heittelivät leivänmuruja valkosiipisille
kalalokeille, jotka parvina seurasivat laivaa. He leikkivät päivin
seuraleikkejä ja illalla ihailivat auringon laskua siintävän meren
helmaan. Margit oli toisten mukana. Yhdentekevää hänelle, oliko vai ei.

Sellaisena hän saapui Tuomarilaan. Hän oli kaikkeen kyllästynyt:
huvituksiin, ihmisiin ja omaan nuoreen elämäänsä. Hänellä ei ollut
mitään tekemistä eikä harrastamista.

Hänen tullessaan oli lauvantai-ilta. Kirkonkellot ilmoittivat
pyhäaattoa kirkkaasti heläjävin äänin. Länteen siirtyvä aurinko kultasi
lempeällä valolla vihreätä aaltoilevaa viljaa ja tuoreina tuoksuvia
apilaniittyjä. Vehmaitten rantaäyräittensä välissä joki värehti kuin
välkkyvä hopeavyö.

Luonnon suuri rauha vaikutti hyväätekevän lääkkeen lailla väsyneeseen,
haavoitettuun sydämeen. Kotona omassa valkeassa ylishuoneessansa Margit
itki viihdyttäviä kyyneliä ja nukkui syvään, suloiseen uneen ensi
kerran pitkästä ajasta.

Olihan siinäkin jonkinlainen lohdutus, mitä äiti hänelle vakuutti: --
Kyllä sinä unohdat, pikku Margit. Melkein on onnellisempaa, ettei joudu
aivan nuorena naimisiin, sillä oma koti voi sitoa monella tavalla.
Koeta iloita elämästäsi ja odottaa uutta rakkautta!

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, Margit kumminkin heräsi vakavalla
mielellä. Aamiaispöydässä tuomari puhui aikovansa kirkkoon, koska
kylältä oli tuotu tieto, että jumalanpalveluksen jälkeen oli tärkeä
kirkonkokous. Sanaa sanomatta Margit otti rasiasta suuren, unikoilla
koristetun hattunsa ja lähti mukaan. Hän ei tällä kertaa arvostellut
alttaritaulun epätaiteellisuutta eikä vanhojen eukkojen täräjävää
laulua. Hän kuuli äsken hankittujen urkujen kauniit soinnut, joihin
yhtyi lukkarin tenoori ja muuan miellyttävä, puhdas baritooniääni.
Virren sanatkin puhuivat hänen tunteillensa:

    "Oi, viekas onni maailman
    tuo kohta murheen katkeran..."

Margitin silmiin kohosi kyyneleitä, mutta samassa hän kääntyi
katsomaan, kuka lauloi baritoonia. Hän näki Mauri Koivun. Näytti,
ikäänkuin Maurikin olisi katsonut häneen, vaikkei hän kuitenkaan
tervehtinyt. Margit muisti, että se kai ei sopinut kirkossa kesken
virttä. Hän kiinnitti taas silmänsä virsikirjaan, koettaen päästä
äskeiseen kirkkotunnelmaan; mutta liikutus oli hälvennyt, kunnes
kappalaisen ylen tunteellinen, herkästi vaikuttava saarna sen palautti.

Margit oli kirkonkäyntiinsä tyytyväinen. Hänen mielessään liikkui
hämärä tunto, että on lohdullista olla hurskas ihminen, jos on sattunut
kokemaan suruja elämässä.

Kirkkomäellä hän tapasi Maurin, joka viime vuonna tuskin kertaakaan oli
johtunut hänen ajatuspiiriinsä. Nyt oli vähän hauska kuulla, mitä hän
toimiskeli. Vai niin, vai oli hänen isänsä kuollut ja hän oli agronoomi
ja tilanhoitaja.

-- Sinäpä valitsit viisaasti, -- sanoi Margit. -- Sinä varmaankin
viihdyt erinomaisesti täällä maalla. Luulen, että agronoomit ovat
kadehdittavia ihmisiä.

-- Kuinka niin? -- ihmetteli Mauri. -- Ennen Margit piti kaupungista.

-- Pidinkö? Niin, minä olen nyt nähnyt niitä kyllikseni, pieniä ja
suuria, Berliinin, Pariisin, Rooman, Wienin -- en voi ajatella niitä
ollenkaan. Minusta täällä nyt on hyvä olla.

-- Eihän Margit kuitenkaan tänne jää? Täällä on niin pientä ja
hiljaista.

Mauri katseli häntä kuin ulkomaan kukkaa, niinkuin lapsuutensa outoa
ilmestystä kerran kurjenmiekkojen keskellä joen rannalla.

-- Minä haluankin hiljaista, -- vastasi Margit.

Mutta kotiin tultuansa Margit taas ajatteli, ettei tämä hiljaisuuskaan
ollut hauska. Ei mikään ollut hauskaa. Kuinka voi saada elämän
kulumaan, kun toiveet ovat särkyneet?



5.


Mauri tarttui tarmolla talonsa ohjaksiin. Hän otti meijerikoulun
käyneen taitavan karjakon ohjaamaan naisväen toimia ja johti itse
miesten työt. Pekan, viisikymmenvuotiaan poikamiehen, hän asetti
isäntärengiksi. Pekka oli paimenpojasta alkaen palvellut talossa.
Hän oli juro ja vähän omituinen, mutta Mauri tiesi kaikkien häntä
kunnioittavan, sillä viisasneuvoisempaa ja uskollisempaa ei ollut
toista.

Rovasti oli ollut oikeassa: hyvä tahto opettaa miehen. Niinkuin
Mauri lyseosta aina oli saanut hyviä todistuksia, niin hän sai
maanviljelysopistostakin. Kotona Pekka aivan ällisteli "akranaamiansa".
Semmoinen pehmeä poika -- hyvä kyllä luonnostaan, höyli ja nöyrä --
mutta eihän siitä ennen ollut maantoimiin. Mistä se nyt tuommoiseksi on
tullut? Kyllä Pekka ennen oli opistoista kuullut -- mitä ne olivatkaan
kaikki nimeltään, kansanopistoja ja maamieskouluja, kunhan ei vaan
ollut kana- ja mehiläiskoulujakin. Hän oli pitänyt niitä uudenaikaisina
hullutuksina. Nyt hänen arvonantonsa kohosi huomattavasti, ainakin
semmoista opistoa kohtaan, jota Mauri oli käynyt.

Aamusin Mauri lähti väen mukana liikkeelle, ja pitkin päivää hän
uurasti työssä. Ensin miehet katsoivat toisiinsa ja tytöt supattelivat.
Ei tahtonut syntyä rattoisuutta eikä kodikkuutta. Pekka kysyi
vihdoin, luuliko akranaami, ettei hän, vanha mies, pitänyt talon
puolta. Olisihan akranaami voinut maata aamulla ja päivällä ratsastaa
hevosella, niinkuin Tuomistolainen kuului tekevän.

Mauri taputti Pekkaa olalle, arveli että isäntä oli suorempi nimi
kuin akranaami, ja vakuutti luottavansa Pekkaan ja väkeensäkin aivan
täydellisesti. Mutta tietäähän Pekka, että isännän askeleet pellon
höystävät. Sitäpaitsi hän ei ollut taloa ottanut laiskotellaksensa.

Pian rengitkin tottuivat hänen seuraansa ja rupesivat hänestä pitämään.
Ei vielä milloinkaan Koivulla työt olleet sujuneet niin ripeästi ja
iloisesti kuin Maurin ensimmäisenä isäntävuotena. Hän oli itsekin
tyytyväinen ja kiitollinen, huomaten kuinka Jumala kaiken käänsi
parhaaksi.

Kuta enemmän Mauri perehtyi taloonsa ja itse pani siihen työtä ja
vaivaa, sitä rakkaammaksi ja läheisemmäksi se hänelle muuttui.
Melkeinpä se oli kuin elävä olento, yksinäisen ystävä. Ei pelto
pelkästään, ei karja, ei rakennus; ei myöskään humiseva koivikko eikä
tyynenä juokseva joki. Ei mikään erikseen, vaan kaikki yhteensä. Hän
ajatteli useasti rovastin kertomia muistelmia. Vanhan rakennuksen
yläkerrassa asui nyt vuokralainen, eläkettä nauttiva kivulloinen
nimismies ja hänen kaksi vanhanpuoleista, laihaa tytärtänsä.
Yhtäläisyyttä tietenkään ei ollut olemassa, mutta ehkä juuri
vastakohtaisuuden vaikutuksesta he aina johtivat Maurin mieleen Tapani
ukon aikaisen vanhan herran ja Elina neidon. Samoihin muistoihin vei
uusikin rakennus, Lehtoniemeksi nimitetty. Noilla paasilla koivujen
alla nuori Elina varmaankin oli unelmoinut immenhaaveitansa, erämaan
rauhassa, puhdas katse tähdättynä taivaan sineen tai kotijoen päilyvään
pintaan, joka puiden lomista välkähteli. "Ehkä siitä vielä tulee jonkun
toisen nuorikon lempilehto", oli rovasti sanonut.

Kesä kului nopeaan, syksy samoin, mutta talvi oli hiljainen ja oudon
yksinäinen. Mauri kulki hämärän tullen edestakaisin huoneissansa.
Niitä oli monta, liian monta. Enin osa väestä asui vanhan rakennuksen
alakerrassa, täällä ainoastaan leski-Matleena ja Santtu, renkipoika,
keittiön puolella. Silloin Mauri sytytti lampun, otti pienestä
kirjastostansa sen uusimman lisän ja istuutui lukemaan. Joka kerta
käydessään kaupungissa hän hankki kotiin kirjoja, milloin mitäkin:
roomalaisia klassikoita, Kalevalan selityksiä, virolaisia satuja
sanakirjoineen. Kaunokirjallisuutta hän osti harvoin; sitä hän
mieluummin lainasi kylän kirjastosta. Hän ei tahtonut hyllyillensä
mitään, jota hän ei ennakolta tietänyt arvokkaaksi.

Mutta joskus Mauri ihmetteli, ettei kirjojenkaan seura tuntunut
riittävältä. Hän kaipasi ihmislasta, puhetoveria. Tai soittoa. Jospa
hän olisi osannut soittaa mitä konetta tahansa! Se olisi yhtaikaa
ilmituonut hänen sisimpänsä ja taas kielellänsä vastannut hänelle.

Väliin Mauri iltahämyssä käveli pappilaan, mutta rovasti oli nyt
jo niin vanha ja heikko, että hän pääasiallisesti vietti päivänsä
vuoteessaan. Mauri sai pari ystävällistä, rohkaisevaa sanaa; sitte
hän taas palasi yksinäiseen kotiinsa tai pistäysi raihnaista
nimismiestä ratostamaan, vaikka palkkioksi täytyikin juoda neitien
kamferintuoksuista kahvia. Kappalainen ei Mauria erityisesti vetänyt
puoleensa, pitäjän muut herrat vielä vähemmän. Nuori nimismies,
lääkäri ja apteekkari pistivät yhteentultuansa tuutingiksi ja
innostuivat tavallisesti keskustelemaan metsästysretkistänsä ja
koirien kasvatuksesta. Silloin Mauri siirtyi joutavana syrjään, sillä
hän ei juonut eikä metsästänyt. Tuomiston agronoomi, keski-ikäinen
mies, harrasti suonviljelystä, mutta ei paljon muuta. Tolonen,
kansakoulunopettaja, oli seurassa suuton sanaton, sillä välin kuin
rouva puhui ummet ja lammet. Näistä kaikista Maurilla ei ollut
kovinkaan suurta iloa. Sitte oli vielä Tuomarila. Miksi hänen
sydäntänsä omituisesti sykähytti, kun hän ajatteli käymistä siellä?
Eräänä aamupäivänä hän kuitenkin meni.

Hänet osotettiin tuomarin kamariin, jossa hän sai puolen tuntia istua
tupakoivan vanhan herran vieressä, tehden selkoa maanviljelyksestänsä.
Keskustelu rupesi arveluttavasti hidastumaan, kun äkkiä ovi aukeni,
tulvahuttaen sisälle koko runsauden talvisia auringonsäteitä. Niiden
keskellä seisoi Margit.

-- Terve, Mauri, -- sanoi hän sulavalla äänellänsä, -- tule ruokasaliin
lämpimäisille! Minä olen leiponut. Isä, kahvi on kuumana.

Maurista tuntui somalta, että keijukainen leipoi. Ne pienet valkoiset
sokerileivokset maistuivat harvinaisilta. Tuomarinna oli vieraisilla
veljensä luona kaupungissa, ja Margit hoiti emännyyttä sirosti ja
herttaisesti. Maurin mielestä hänessä oli jotakin uutta, pehmeämpää ja
kodikkaampaa, joka häntä erittäin kaunisti.

Kahvin jälkeen tuomari sai asiavieraan ja pyytäen anteeksi jätti nuoret
kahdenkesken. Silloin Mauri rohkeni lausua entisaikaisen säännöllisen
kysymyksensä: -- Saisiko kuulla Margitin soittavan?

Margit oli viipymättä valmis.

-- Minä olen tänä talvena soittanut kuin mieletön, tuntimääriä.
Tiedätkö, soitto on erinomainen toveri. Nyt vasta minä olen sen oikein
kokenut.

-- Sen voin ymmärtää. Kodissani yksinäisinä iltoina kaipaan sitä
useasti. Haluaisin kuulla, kun en itse osaa soittaa.

-- Mutta miksi et ole tullut meille? Et kertaakaan kesän jälkeen! Minä
olisin soittanut sinulle.

-- Nythän minä tulin.

Margit tarttui viuluunsa, viritti sen ja valitsi nuotit.

-- Niin, ei ole säestäjää, kun äiti on kaupungissa. Ehkä minä soitankin
vaan lauluja, aivan yksinkertaisia.

Hän liikutti joustansa hitaasti, kuin uneksien. Sävelet olivat
kaihoisia, valittavia. Niin ei Margit ennen koulukesinä soittanut.

Hän antoi jousensa vaipua.

-- Olen vaan soittanut -- ja opetellut taloutta. Mitä muuta olisin
tehnyt koko pitkän syksyn?

-- Margit on hyvin yksin.

-- Aivan liian yksin. Mutta minua ei ole haluttanut minnekään, vaikka
äiti miten kehoittaisi.

-- Eikö musiikkiopistoon?

-- En tiedä, ehkä ensi syksynä. Nyt en jaksanut. Ulkomaanmatkat
väsyttävät.

-- Eikö talouden oppiminen väsytä?

Margit naurahti, mutta se nauru ei ollut iloista.

-- Wieniläinen professoritar, jonka luona asuin, selitti ettei elämä
ole pelkkää leikkiä ja leijailemista. Minä muistan aina ne sanat.

-- Minäkin olen kokenut, että elämä on vakava, -- sai Mauri sanotuksi.
-- Se tuo taisteluita ja riistää pois paljon toivottua, mutta se antaa
uutta sijaan. Se on rikas kumminkin -- rikas ja ihana!

-- Onko? -- sanoi Margit hajamielisesti. -- Voihan se olla. Tahdotko,
että soitan iloisempia säveliä?

Hän otti viulunsa uudestaan ja tarttui jouseen. Hän soitti laulun
toisensa perästä, kunnes Mauri vihdoin nousi lähteäkseen.

Mauri ihmetteli, mikä Margitin oli. Hän oli paljon muuttunut
matkallansa. Niin, matkallako vai tänä yksinäisenä syksynä? Ja
edukseenko vai vahingoksi? Epäilemättä edukseen. Mauri ei koskaan
ennen ollut hänen kanssansa puhunut mitään totista ja tuttavallista.
Oikeastaan he tunsivat toisiansa varsin vähän, vaikka olivat
olleet tuttuja lapsesta asti. Hän oli ollut vaan runokeijukainen
ja enkelinkuva Maurin haaveissa, mutta nyt hän siirtyi lähemmäksi,
ikäänkuin Mauri olisi kaivannut hänen seuraansa yksinäisyydessään. Hän
katseli taas huoneitansa, tyhjiä ja elottomia. Tuli leimusi takassa,
luoden lämmintä, vaan ei kodin suloa. Kuinka toista, jos Margit tuossa
ikkunan luona olisi soitellut viuluansa! Mutta hän ei tullut ensinkään
Lehtoniemeen, tuskin oli nähnytkään Maurin uutta rakennusta. Tietysti
hänen ei sopinut tulla yksinäisen nuorenmiehen kotiin. Ei kukaan
tullut. Kylän säätyläisissä kierrettyänsä Mauri oli jälleen yksin.

Miksi hän etsikään säätyläisperheitä? Eikö hän _kansaan_ kuulunut,
kansan lapsi itsekin? Siinäpä olikin hänen yksinäisen talvensa virhe.

Mauri otti asian vakavalta kannalta ja päätti tästedes menetellä toisin.



5.


Sunnuntai-iltapäivänä Mauri oli istunut pitkän hetken lähimmän
naapurinsa Mäkelän isännän pakinoilla. Isäntä oli laveasti jutellut
viljamakasiinin lainoista ja säästökassasta ja tiedustellut Maurilta,
mitä hän tiesi erilaisten henkivakuutusten ehdoista. Kumpi oli
perheelle parempi, lapsenvakuutus vai isän henkivakuutus? Mauri oli
kovin hämillänsä, sillä hän ymmärsi näistä vielä vähemmän kuin isäntä
-- hän, jolta lukeneena miehenä olisi viisautta odotettu. Hänen
suureksi huojennukseksensa isäntä rupesi puhumaan kansakoulusta.

-- Opettaja Kotirannan tytär on nyt kolmannella luokalla seminaarissa.
Hän lupaa pyrkiä tänne opettajaksi vuoden perästä, ja hänet me
otammekin.

-- Se on hyvä, -- sanoi Mauri vilkkaasti. -- Luonnollisesti he
mielellään palaavat entiseen kotiinsa. Tarkoitan, äiti ja tytär yhdessä.

-- Koulun lisärakennukseen olisi aikomus ryhtyä piakkoin, -- jatkoi
isäntä. -- Tarkastaja tuonaan sanoi, että semmoinen on laki. Ja
tarvishan tässä on, vaikkei lakikaan pakottaisi. Siellä lapset istuvat
ahtaaseen sullottuina, ja enemmän kai tulisi, jos mahtuisi. Tietääkö
agronoomi, mistä halvimmalla saisi mukavan piirustusten tekijän?
Minkälainen se on, se Lönni? Se on kuulemma tehnyt talouskoulun.

Mauri arveli, että hyvä rakennusmestarikin varmaan osaisi lisähuoneet
piirustaa. He alkoivat yhdessä tuumia ja suunnitella, jotta Mauri
vallan innostui. Oikein hyvällä mielellä hän palasi kotiinsa.

Lähestyessään taloa hän kotvaseksi pysähtyi joen rannalle. Jäät olivat
jo sulaneet, kesä lähenemässä. Siis vuoden perästä tuolla vastapäätä
oli jälleen asuva Kotirannan täti, hänen toinen äitinsä, ja Kyllikki,
kasvinsisko. Hyvin oli Jumala tosiaankin kaiken johtanut. Sitte ei
ollut enää puutetta kodista, jonka lämpimään sai mennä yksinäisyyden
paleltaessa, ei ollut puutetta neuvoista, lohdutuksesta eikä osanotosta
harrastuksiin, pienimpiin ja korkeimpiin. Ei ollut maailmassa ihmisiä,
jotka niin hyvin häntä ymmärsivät kuin täti ja Kyllikki.

Ja sitte... sitte ehkä jonakin kesäisenä iltana hänkin, nuorimies, voi
panna toimeen kutsut ystävillensä. Täti tulee emännöimään, Kyllikki
auttaa, ja silloin uskaltaa Tuomarilastakin tulla vieraita. Hänkin
uskaltaa tulla, joka on hento ja vieno kuin kevään henkäys, hän,
joka tuo soiton sävelet ja satumaailman mukanansa maamiehen arkiseen
asuntoon...

Mauri loi mielikuvituksessansa kauniin kuvan: Margit Pohjan immeksi
puettuna, kultakutrit hajallaan, istuu Tapani tietäjän vesikivellä
soitellen viuluansa. Veden kalasetkin kuuntelevat, niinkuin
ennenmuinoin, linnut lehahtavat koivuihin, joiden oksat kumartuvat yli
rantavetten, puut humajavat, kaisla huojuu ja aallot lipattavat ilosta
säkenöiden: -- Nyt hän on tullut! Nyt hän on tullut! Vanhan taitajan
vaipunut käsi sai vihdoinkin seuraajan. Taas soitetaan Ahtolaisille, ja
taas on lehto nuorikon lempipaikka. Hän jää tänne luoksemme.

Mauri havahti haaveistansa, punastuen kuin luvattomuudesta tavattu,
vaikkei ketään ollut lähimaillakaan. Mikä parantumaton uneksija hän
oli! Täytyi tarttua todellisuuteen oikein miehen otteella, jotta
turhat kuvitelmat kaikkoisivat. Hän koetti ajatella kevätkylvöjänsä ja
hevoshaan aidanpanoa ja alkoi kiireisin askelin kulkea kartanolle.

Navetan luona hän huomasi Santun ja muita poikia, jotka nopeasti
vetäytyivät nurkan taakse, nähdessään hänen lähestyvän. Mauri meni
jäljessä ja tapasi pojat nolostuneina, paperossintyngät hampaissa ja
sormissa.

Nuori isäntä katsoi heitä vakavasti silmiin, kysyen: -- Eikö teillä
parempaa ajanviettoa ole?

Pojat tirkistelivät vuoroin toisiinsa, vuoroin maahan ja sivulle.
Vihdoin Santtu sanoi: -- Ei.

Mauri aprikoi vähän aikaa. Sitte hän ehdotteli: -- Tulkaa uuteen
rakennukseen, minä luen teille jotakin.

Hän sai heidät väkinäisesti mukaan, vei huoneeseensa istumaan ja haki
kaapista kertomuksen Elias Lönnrotin matkoista. Siitä hän rupesi
lukemaan, välillä puhuen ja selitellen. Tunti kului jotenkuten, sitte
hän huomasi parhaaksi laskea pojat menemään.

-- Johan maa on sulana ja ilta valoisa, -- sanoi hän. -- Lähtekää
pallosille tai kiekkoa lyömään, niin saatte iloa ja voimia. Tupakka
vaan myrkyttää verenne ja veltostuttaa teidät.

Pojat menivät. Ensin he astuivat juhlallisesti, sitte livistivät
juoksemaan. Maurista tuntui, että he olivat tyytyväisiä, kun
pääsivät irti. Hän huokasi, tuntien itsensä avuttomammaksi kuin
koko isäntävuotenansa. Mutta hänpä ei ollutkaan ennen koettanut
lähestyä näitä nuoria veljinä, yksilöinä, työajan ulkopuolella.
Mitähän nuo pojat olisivat tarvinneet ja kaivanneet? Ehkä reippailla
juoksuleikeillä olisi voinut voittaa heidän luottamuksensa ja
sydämensä? Hän puolestaan ei siihen kyennyt, ei ainakaan näin
äkkipäätä. He olisivat vaan nauraneet, jos hän tottumattomuudessaan
olisi yrittänyt johtajaksi.

Mauri muisti, että Kyllikki oli kerran kirjeessä innolla kertonut
uusista laululeikeistä, joita he seminaarissa olivat oppineet
voimistelutunneilla. Hän toivoi niiden työntävän syrjään piirihypyt
joutavine renkutuksineen: "Saano, saano toodella, raakastatkos miinua?"
-- kuten Kyllikki väitti renkien ja tyttöjen pyörähdellessänsä laulavan
pyhäiltoina.

Niin, kunhan Kyllikki on kansakoululla! Silloin pannaan toimeen oikeat
kunnon leikit ja kootaan kaikki nuori väki, ja leikin lomassa lausutaan
vakavakin sana ja totinen neuvo. Avonaisiin mieliin ja kiitollisiin
sydämiin se pystyy. Sitte he taas ovat hyvässä yhteistoiminnassa, hän
ja Kyllikki, kumpikin luonteensa mukaan.

Rohkaistuneena Mauri ajatteli näitä tulevaisuuden mahdollisuuksia. Hän
huomasi yhä selvemmin työalansa laajuuden ja rikkauden. Täällä omassa
talossaan hän voi olla syvälle pyrkivä tutkija, opettaja, kasvattaja,
isänmaansa työmies henkiselläkin vainiolla -- aivan yltäkylläisesti,
mikäli vaan kykyä ja voimia riitti. Merkillistä, kuinka vähän hän
näihin asti oli kiinnittänyt huomiota lähimmän ympäristönsä ihmisiin
ja heidän yksityiselämäänsä. Se saattoi johtua hänen omasta suljetusta
luonteestansa; ehkäpä myös jossakin määrin oli tapahtunut se mitä isä
aikoinaan pelkäsi: hän oli kirjojensa ääressä sisäisesti vieraantunut
maalaisympäristöstänsä. Talo oli nyt tuonut kahdenkertaisen siunauksen:
ensin hän oppi rakastamaan sen maata ja luontoa, sitte hän opetteli
liittymistä sen kansaan.

Keittiön puolelta kuului väräjävää laulua. Matleena vietti pyhäiltaansa
virsikirjan ääressä. Mauri oli usein kuullut hänen hyräilevän,
kuuntelematta tarkemmin. Mitäpä jos hän menisi vanhuksen kanssa
puhelemaan? Olihan hänkin yksilö, elävä, tunteva olento, jota varmaan
pieni ystävällisyys lämmittäisi.

Maurin ehtiessä ovelle Matleena juuri alotti uutta laulua, jonka sävel
ei ollut tavallisen virren:

    "Oi minkä onnen, autuuden
    se usko myötäns tuo..."

Hän keskeytti laulamisen, pudottaessaan silmälasinsa. Samassa hän
huomasi isäntänsä ja nousi nöyrästi, valmiina tekemään mitä käskettiin.

-- Istukaa vaan, Matleena, -- sanoi Mauri. Hänestä tuntui vallan
hämilliseltä. -- Minä kuulin teidän virtenne. Mistä kirjasta se on?

Matleena katsoi pitkään. Eikö akranaamilla ollutkaan asiaa?

-- Laulakaa eteenpäin, laulakaa minullekin.

-- Niin tämä virsikö? Se on monessa kirjassa. Siionin kanteleessa se
on, ja näissä uusissa Hengellisissä, joita lähetyspappi myi.

Matleenan puhe alkoi luistaa. Hänelle selveni, että isäntä todella
kyseli laulusta eikä mistään muusta.

-- Tahtooko akranaami kuulla sen? Laulatteko te kanssa? -- Hän ojensi
kirjansa, jota Mauri oli kurkottunut katsomaan. -- Voi voi, kuinka tämä
nyt on hauskaa! Minä olen vaan tämmöinen vanha ihminen, ja akranaami --

-- Älkää välittäkö noista ulkomaalaisista nimistä, -- korjasi Mauri
tapansa mukaan. -- Hyvä Matleena, laulammehan kirkossakin kaikki
yhdessä.

Hänestä itsestäänkin oli sentään vähän omituista, että he tässä
lauloivat "Hengellisistä", hän ja vanha Matleena Lehtoniemen
keittiössä. Mutta Matleena ilostui ja ihastui niin, että kyyneleet
kihosivat silmäin. Laulun loputtua hän nyökkäsi Maurille merkitsevästi,
hymyhuulin.

-- Niin se on, että usko tuo autuuden, "kun itse Herran Jeesuksen se
omaksemme suo. Se surut, murheet lieventää ja tuskat tuimat keventää."
On niitä suruja ollut minullakin, mutta ei ne mitään paina ilon
rinnalla.

Mauri ei osannut vastata, vaikka hänkin oli kokenut menneitten surujen
ja taistelujen vaihtumista rauhaan ja tyydytykseen. Hän ei yleensä
koskaan ollut avomielisesti puhunut hengellisistä asioista muiden kuin
Kotirantalaisten kanssa. Opettaja vainaja oli hänen lapsensydämeensä
kylvänyt uskon ja rakkauden Jumalaan, täti oli orasta vaalinut, ja
Kyllikki, ikätoveri, oli ollut hänen ainoa todellinen uskottunsa.
Suullisesti ja kirjeissä he olivat vaihtaneet ajatuksia ja kertoneet
kokemuksiansa arkailematta ja luonnollisesti. Mutta muiden seurassa
Mauri oli suljettu, ikäänkuin olisi pelännyt tuhlata sitä pyhimmän
murusta, jonka omistamisesta hän oli tietoinen.

Matleena kummasteli, miksi akranaami oli vaiti. Hän unohti käskyläisen
ja isännän suhteen, ja äidillinen huoli valtasi hänen vanhan sydämensä.
Tuo rakas herttainen akranaami, joka hänen kanssaan tuli laulamaan --
kuinka hän oli siivo ja alhainen ja hyvä, mutta niin nuori vielä ja
orvoksi jäänyt. Ehkä hän ei oikein tuntenutkaan Jumalan lapsen osaa ja
autuutta.

-- Minä tässä puhun, niinkuin toiselle joka saman tietää, -- puhkesi
eukko sanoiksi. -- Älkää pahastuko, jos minä kysyn, joko te olette
tullut uskoon?

Näin suoraan ei kukaan ennen ollut kysynyt Maurilta. Hänen sydämensä
tykähti, mutta hän vastasi kumminkin nöyrästi ja vakavasti: -- Kyllä
minä uskon Jumalaan.

-- Niin, totta kai Jumalaan. -- Matleena ei suinkaan ollut kuvitellut
akranaamiansa miksikään kieltäjäksi; sehän olisi ollut sula loukkaus.
-- Sitä minä tarkoitan, että joko teillä on syntien sovitus ja autuus?
Niinkuin tässä laulussa sanoo, että "miks iloiten en laulaisi ja
kiittäis Jumalatani, kun mulle katoomattoman sen antoi tavaran".

Eukko katsoi häneen odottavaisena, ja Maurin hämiintyneessä mielessä
ajatukset nopeasti risteilivät. Oliko hän koskaan riemuinnut ja
kiittänyt "katoomattomasta tavarasta"? Lapsena hän oli haavemielin
lukenut kultakaupungista ja laulavien enkelien joukoista, sillä se oli
sanomattoman kaunista. Jumalaan hän uskoi ja luotti, sillä hän oli
kokenut hänen hyvää johdatustansa valossa ja pimeydessä. Hän tahtoi
kulkea Jumalan tietä ja täyttää Jumalan tahtoa, sillä hän tunsi sen
parhaaksi, syvimmäksi onneksi. Hän rukoili, sillä hän ymmärsi omien
voimiensa riittämättömyyden.

Täyttikö tämä sen, mitä Matleena tarkoitti?

Epävarmasti Mauri vastasi, nousten lähtemään: -- Kyllä minä sitä
toivon. Kiitos nyt vaan, hyvä Matleena.

Sinä iltana hän kauvan luki raamattua, miettien ja tutkistellen.
Matleenan sanat olivat jättäneet hänen mieleensä levottoman jäljen.
Syntien sovitus ja autuus -- käsittikö hän niitä tosiaan?

-- Elämä opettaa, -- siihen ajatukseen hän vihdoin puoliyön aikana
nukahti.



6.


Eräänä iltana Mauri luki sanomalehdestä, että heidän tuomarinsa oli
hakenut toiseen tuomiokuntaan.

Uutinen iski häneen niinkuin sähkö. Miksi? Olihan kappalainenkin
hakenut muuanne, vieläpä päässyt ja muuttanutkin vappuna, eikä hän
siitä ollut millänsäkään.

Mauri ei ymmärtänyt itseänsä. Hänen mielikuvansa pyörivät taukoamatta
tämän ainoan asian ympärillä, osittain tietoisesti, osittain
tiedottomasti. Olivatkohan nuo toiset hakijat nuorempia vai vanhempia?
Hän huomasi toivovansa niitä vanhemmiksi ja ansiokkaammiksi. Eikö
hän siis olisi suonut tuomarille runsastuloisempaa paikkaa? Kyllä se
oikeastaan oli hänelle turha, sillä hän oli rikas ilmankin -- mutta
ei Mauri sitä häneltä kadehtinutkaan. Hän vaan ajatteli, mikä kaipaus
syntyisi. Ei suinkaan tuomarin tai tuomarin rouvan vuoksi! Tietysti ei
-- mutta --

Oliko mahdollista, että hän oikein _kaipasi_ Margitia?

Margit oli ollut ulkomailla -- kaipasiko Mauri silloin? Ei, hän oli
itsekin kotoa poissa ja ajatteli lähinnä vaan tiedettä ja taloa ja
tulevaa kohtaloansa, milloin ahkerasta opistotyöstä ennätti. Margit oli
silloin hänen kaunis unimuistonsa, niinkuin entiskesä ja kukkanen...

Nyt Margit oli Tuomarilassa, soitti ja opetteli taloutta. Sinne oli
lyhyt matka, eikä Mauri kuitenkaan useasti mennyt häntä katsomaan,
vaikka hän oli kutsunutkin. Eikö se mene, joka kaipaa?

Ehkä toiset, ei jokainen. Maurille riitti se tieto, että hän _oli_
lähellä, että saattoi kuvitella, mitä hän toimi, että _voi_ mennä, jos
rohkeni, ja onni voi tuoda hänet vastaankin kylätiellä. Mauri ajatteli
häntä tuon tuostakin, se oli varma. Ja jokin epämääräinen, sanoiksi
pukeumaton haave asui syvällä hänen sydämessänsä. Mikä se olikaan?
Millainen? Siitä immestä, jonka lempilehtona Maurin uusi koti voisi
olla... Ei -- oliko se mahdollista? Hän ei sitä uskaltanut itsellensä
tunnustaa.

Sen hän nyt kuitenkin ymmärsi, että jos Margit muutti pois eikä koskaan
palannut, silloin syys riipi lehdet hänen koivuistansa, ja hänen
kaunein satunsa oli valhe ja surullinen pettymys.

Kun se Maurille selveni, silloin hän pelästyi. Epämääräinen tunne
muuttui nimelliseksi. Hän siis -- hän siis rakasti Margitia! Hän --
Margitia!

Ei hän sitä muuksi voinut selittää, mutta sehän oli kerrassaan
mieletöntä.

Mauri väisti koko Tuomarilan puolta eikä mennyt seuraavana sunnuntaina
edes kirkkoon. Hän teki työtä kovin ahkerasti, mutta oli niin
hajamielinen, että käveli perunamaalle, kun piti mennä pellolle, ja vei
hevosille ohria kaurojen asemesta. Pekka vilkaisi häneen syrjäsilmällä,
mutta ei sanonut mitään.

Kesäkuussa Mauri luki lehdestä, että tuomari oli nimitetty hakemaansa
virkaan. Samana päivänä hän näki Margitin. Äkkiarvaamatta he yhtaikaa
astuivat kyläkaupan myymäpöydän ääreen. Margit tervehti hymyillen,
mutta Mauri kalpeni aivan. Hän hillitsi itsensä, toimitti ostokset ja
kääntyi mennäkseen. Margit myöskin oli nopeasti valmis, ja he palasivat
yhdessä oikopolkua pitkin männikön läpi.

Mauri ei tietänyt mitä puhua. Vihdoin hän sanoi kömpelösti:

-- Margit näyttää iloiselta.

-- Vai niin. Sittepä ei kukaan näe, että olen itkenyt tänään.

Tytön ääni oli huoleton. Hän naurahti heleästi.

-- Miksi Margit on itkenyt? -- rohkeni Mauri kysyä.

-- Eikö ihminen olekin kummallinen olento? Sitäkin olen välistä
itkenyt, että me asumme täällä, ja nyt kun muutamme pois, minä ikävöin
Sveitsiämme. Tiedätkö, että me muutamme?

-- Tiedän.

-- Minä ikävöin unelmaa, joka ei toteudu koskaan, -- sanoi Margit
melkein omissa ajatuksissansa. Itsekin hän ihmetteli, kuinka hän tuli
niin puhuneeksi Maurille.

Hän oli äsken saanut kirjeen Wienistä ystävältänsä Else Barlitzilta,
jonka kanssa hän yhäkin oli säännöllisessä kirjevaihdossa. Else kertoi
Raimundin astuneen professorinvirkaansa, ja nyt hän luultavasti
aikoi perustaa oman kodin. Niin, voihan Else uskoa Margitille
salaisuuden: Raimund oli usein Trude Wernerin parissa -- etevän
tyttökoulunopettajattaren, sen joka kerran julkaisi esitelmän --
muistaahan Margit. Else ei pitänyt hänestä, hän oli niin kovin
viisas ja tietysti olevinansa. Paljon mieluummin Else olisi toivonut
veljellensä herttaisen, kultaisen Margitin. Oikeastaan hän ei voinut
ymmärtää, miksi ei käynyt niin.

Juuri sitä Margit myöskään ei ymmärtänyt. Raimund oli jättänyt kaiken
selittämättä. Ja siinä nyt Margit kulki Maurin rinnalla, muistellen
mennyttä mielikuvaansa, juhannusyön juhlaa tai kuutamohäitä joen
ihanalla rannalla. Niitä Sveitsi ei saanut nähdä milloinkaan, oi, nyt
ei milloinkaan, se ainakin oli varma.

Mauri näki Margitin vaipuvan mietteisiin. Hän ei hetkeäkään kuvitellut,
että sanat toteutumattomasta unelmasta olisivat häneen tähdätyt, mutta
ne antoivat hänelle äkillisen rohkeuden. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän
vastasi aivan välittömästi: -- Samoin minäkin ikävöin oman onneni
unelmaa, joka ei voi toteutua.

Hän katsoi Margitiin sellaisin silmin, että tyttö ymmärsi, vaikka Mauri
ei sitä aavistanut. Margitin poskille kohosi kuuma puna. Hän alkoi
puhella tavattoman vilkkaasti, ensin sitä ja tätä, ikäänkuin vaan
puhuaksensa, kunnes löysi aineeksi kesäsuunnitelmat. Jäähyväiskesän
pitää olla kaunis ja valoisa, täynnä muistoja. Tehdään retkiä,
kalaretkiä, marjaretkiä, kävelymatkoja näköalapaikoille -- tai
ratsastetaan.

-- Sinullahan on niin kauniita, hyviä hevosia. Minä pidän
ratsastamisesta äärettömän paljon. Tulethan sinä, Mauri?
Kesäkiireitäkö? No, kyllä kai väki ne hoitaa. Tämä on nyt viimeinen
kesä...

Mauri oli kuin lumottu. Hän ei tietänyt mitä ajatella. Hänen olisi
pitänyt kääntyä omasta tienhaarastaan, mutta hän saattoi Margitia,
kunnes Tuomarilan rakennus pilkotti puiden välistä. Hänen olisi
tullut kieltäytyä kaikesta houkuttelevasta, mitä Margit maalaili
hänen silmäinsä eteen, mutta hän lupasi mennä mukaan. Hän oli jo
kyllin taistellut vastaan, hän ei enää ponnistanut tahtoansa. Miksei
saisi nähdä mieletöntäkin unta, selittämättömän suloista? Tämähän oli
jäähyväiskesä...

Maurin käännyttyä kotiin Margit kiirehti askeleitansa. Hän antoi
ostokset äidilleen ja juoksi ylishuoneeseensa. Hermostuneesti hän
heittäysi leposohvalle, puhjeten pidätettyihin kyyneliin.

-- Se on mennyttä! Niin, se on kuitenkin ainiaaksi mennyttä! Mitä minä
sitä nyt enää ajattelen? Miksi en yhtä hyvin ajattele muuta?

Hän itki kauvan, hillittömästi. Sitte hän nousi, asettuen peilin eteen
tukkaansa järjestämään.

Päättäväisenä hän astui ovelle, alas mennäksensä.

-- Niin, nyt minä _ajattelen_ muuta. Se on Raimundille parahiksi. En
salli hänelle sitä kerskausta, että -- että -- Ei, voin minäkin onneni
löytää.



7.


Mauri kirjoitti kirjettä nopein ottein:

    "Hyvä Kyllikki!

    Sinä valitat, että olen käynyt kovin vaiteliaaksi. Minähän olen
    nykyään täysi maanviljelijä, ja niille on kesä kiireisin aika,
    samalla kuin se seminaarilaisille on joutilain. Paraikaa tehdään
    heinää. Eilen oltiin takamailla Susikorvessa. Paikkakunnan
    kesävieraat ja muu nuoriso tekivät sinne huviretken tyhjissä
    heinäreissä. Margit ja minä ratsastimme. Siellä kahvit keitettiin
    ja ateriat syötiin, tietysti otettiin työhönkin osaa, ellei
    muuten, niin teutaroimalla kuivissa heinissä, aivan kuin lapsina
    ennen. Minua, työmiestä, se aluksi melkein hävetti. Sitte
    ajattelin: yksi päivä lapsuutta vielä kerran -- ei siitä kenkään
    moittine. Lopuksi oli hilpeät tanhut, koko työväki mukana. Kyllä
    maalaiselämä on ihanaa. Minä olen vilkastunut monin verroin,
    uskotko sen? Nuorten iloisia retkiä onkin usein, milloin suinkin
    aika myöntää. Tuomarilaiset muuttavat pois syyskuussa, ja kaikki
    koettavat parhaansa mukaan ilahuttaa Margitia.

    On minulla sentään vakavatkin hetkeni, hyvin vakavat toisinaan.
    Nykyään on kuin kaksi olentoa minussa. Toinen pyrkii nuoruuteen
    ja elämän kesäiseen onneen, toinen miettii syviä, suuria
    ongelmoita.

    Kerroit raamatunkeskusteluista seminaarineitosten kesken. Te
    olette ihmeellisiä, monipuolisia joka suuntaan. Te teette työtä
    kovalla vauhdilla, ehditte syventyä raamattuunne ja samalla
    harrastaa nuorten reippaita, iloisia leikkejä. Minäkin tavallani
    koetan tätä kaikkea, mutta en kykene alkuunpanijaksi enkä ole
    mikään johtajaluonne. Odotan sinua kansakoululle. Sitte tulee
    toimeen moni asia, jonka puute nyt on tuntuva. Joskus aivan
    painaa omaatuntoani, etten ryhdy kaikenlaisiin valistustehtäviin,
    joita tarvittaisiin; mutta eihän toiselta puolen ole viisasta
    yrittää enempää, kuin minkä kunnolla jaksaa ajaa perille.

    Vanha Matleena pitää toisinaan raamatunkeskusteluja minun
    kanssani, jotten jää niistäkään aivan osattomaksi. Tuonaan hän
    kysyi, enkö koskaan käy uskovien seuroissa. Minä en tietänyt,
    millaisia ne ovat. -- Siellä ommellaan ja kudotaan lähetykselle,
    -- selitti Matleena. Minä arvelin, että ne eivät siis olekaan
    miehiä varten, vaikka samassa muistinkin, että äitisi opetti
    meitä parsimaan sukkia. -- Miehet tekevät puutöitä, --
    selitti Matleena, -- ja toiset kutovat verkkoja. Joku lukee
    Lähetyssanomia, ja sitte kaikki laulavat. -- Ehkä joskus menenkin
    sinne katsomaan. Minusta vaan on alkanut tuntua siltä, kuin en
    oikein täydellä todella kuuluisi sellaiseen seuraan, ja siksi
    minua ujostuttaa, vaikka siellä on pelkkiä yksinkertaisia miehiä
    ja naisia. Kuuluu sitäpaitsi myös olevan uusi kappalainen
    rouvinensa. Pelkään, että he pitäisivät minua hurskaampana kuin
    olen."

Mauri, joka kiireisesti oli alottanut kirjeensä, ikäänkuin
suorittaakseen välttämättömän tehtävän, kirjoitti edelleen tasaisesti
ja hitaasti, usein vaipuen ajattelemaan.

"Eikö minun pitäisi _pyrkiä_ hurskaammaksi kuin olen? Kyllikki, kuinka
se tapahtuu? Ken ei etene, on taantumassa. Sinä olet päässyt paljon
eteenpäin, sen minä kaikesta huomaan."

Mauri istui yhä miettien. Sitte hän lopetti kirjeen melkein kesken,
liitti terveiset ja merkitsi nimensä.

Rouva Kotiranta ja Kyllikki olivat päässeet kuudeksi viikoksi maalle
seminaarikaupungin lähistöön, hoitamaan sikäläisen tyttökoulun
kesäsiirtolaa. Äiti piti taloudesta huolen, tytär opetti ehtolaisia
ja järjesti lasten päiväpuuhat. Hän tuli juuri uimasta, raikkaana
ja punaposkisena, ehdotellen kilpajuoksua nuorelle parvellensa, kun
postityttö toi kirjeen.

Kyllikki silmäsi käsialaa, ilostuen huomattavasti. -- Juoskaa, tytöt,
kuka ensinnä ennättää maantien portille! -- huusi hän heille. --
Minäkin juoksisin, mutta nyt luen kirjeeni. Älkää huoliko odottaa.

Luettuaan Kyllikki ei ollut yhtä iloinen kuin kuoren nähtyänsä. Hän
meni tavallisuuden mukaan äitinsä luo, vieden hänellekin Maurin
kuulumiset, mutta silmät eivät säteilleet, kuten usein ennen.

-- Mitä arvelet, äiti? -- kysyi hän verkkaan.

-- Mauri näyttää viihtyvän isäntämiehenä. Joka oikeata tietä kulkee,
hän saa palkan. Sitä me rukoilimme hänelle.

-- Ei mutta äiti -- etkö huomaa, etkö lukenut? Hän puhuu kiireistänsä,
ja toisessa hengenvedossa hän jo kertoo noista nuorten retkistä. Hän
huvittelee Margitin kanssa, mutta ei osaa johtaa valistusharrastuksia,
ja lähetyksen ompeluseura on muka liian hurskas hänen kaltaisellensa.
Hän näkee taantuvansa, eikä sure ja säikähdä. Äiti, eihän tämä
ollenkaan ole entinen Mauri! Ja se on varmasti Margitin syy.

-- Ja minun Kyllikki tyttöni on kiivas ja mustasukkainen, -- sanoi
rouva Kotiranta.

-- Voi äiti, niin kaiketi minä olen. -- Kyllikki seisoi hämillään ja
tuskaisena. -- Pitäisikö minun iloita siitä, että Margit kiemailee
ja kietoo hänet? He eivät kumminkaan sovi yhteen. Minä kirjoitan ja
varoitan.

-- Ei, Kyllikki. -- Äiti pysähtyi järjestämästä pesuvaatteita ja
istuutui penkille, vetäen Kyllikin viereensä.

-- Ei sinun sovi moittia Margitia hänelle, mutta sinä voit häntä
viitata Jumalan luo. Et voi varoittaa, mutta voit rukoilla, että Jumala
lähettää selvän varoituksen.

-- Siihen tarvitaan kärsivällisyyttä ja uskoa, -- sanoi Kyllikki.

-- "Tässä on pyhäin kärsivällisyys", sanoo Herra. "Tässä ne ovat, jotka
Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon pitävät." Sinä olet hänen omansa,
lapseni.

-- Minä koetan hillitä mieleni, -- sanoi Kyllikki, taistellen kuohuvia
tunteitansa vastaan. -- Äiti, sinä neuvot oikein -- nyt niinkuin
ennenkin.

Hän kirjoitti vastauksensa rukoillen, rauhallisella sydämellä:

    "Hyvä Mauri!

    Olen oikein iloinen siitä, että et enää kaipaa
    yliopistokaupunkia, vaan olet löytänyt tyydytyksen paikassa,
    jonka Jumala osotti sinulle. Kokemuksesi voi olla vahvistuksena
    monelle. Minä olen tähän asti saanut kulkea juuri sellaista
    tietä, jonka itselleni suunnittelin; mutta jos joskus isän käsi
    veisi minut pimeälle polulle, koetan muistaa, että Jumalan tie
    aina valkenee.

    Sinä arvelit minun päässeen eteenpäin. Oi, sydämeni on kyllä paha
    ja nurja, enkä minä kykene ennätyksiä mittailemaan. Sen kuitenkin
    tiedän, että rakastan Herraani. Jos sinäkin rakastat, eihän
    sinun silloin tarvitse pelätä, että ulkokultailet mennessäsi
    uskovaisten seuraan. Yksi hiili hehkuu heikosti, monet yhdessä
    nostavat liekin. Jos pelkäät rakkautesi laimenevan, mene juuri
    silloin!

    Et sinä pyytänyt neuvojani, sinä vaan kysyit: Kyllikki, kuinka se
    tapahtuu? Anna anteeksi, että kirjoitin näin, enkä voi nyt muuta
    kirjoittaakaan. Minä rukoilen sinulle Jumalan varjelusta.

                                                Kyllikki."

Samana iltana, jona Kyllikin kirje saapui määräpaikkaansa, oli suuret
kutsut Tuomarilassa. Kuu kumotti taivaalla, ja moniväriset paperilyhdyt
valaisivat kalliokomeroita ja puiden luomia pimentoja. Etäisessä
lehtimajassa Mauri ja Margit istuivat kahdenkesken. He puhelivat
vapaasti ja iloisesti. Yhteisillä kesäretkillä oli Maurin arkuus
haihtunut haihtumistaan.

Margitin pieni kengänkärki piirteli hiekkaa, sormet silpoivat
väkevätuoksuista jasmiininkukkaa, ja silmät leikkivät katseilla, huulet
sanoilla.

-- Se oli niin kaunis, se sinun Lehtoniemesi. Sielläpä kelpaa asua.
Kuinka hämmästyneeltä eukko vanhus näytti, kun me ratsastimme pihalle!
Eikö hän ennen ole nähnyt hevosia?

-- Hän ei ole ennen nähnyt sinua -- ei ainakaan Lehtoniemessä.

-- Lieneekö nähnyt ensimmäisen ja viimeisen kerran -- mitä arvelet,
Mauri? -- Silmäys oli veitikkamainen ja koko olento kiehtova kuin
satukeijukaisen.

-- Olisit tervetullut aina -- mutta sinähän lähdet pois.

-- Entäpä jos jäisin?

-- Jäisit? -- Mauri sävähti.

-- Hämmästytkö sinä? -- Margit nauroi. -- Niin, kyllä Sveitsi todella
olisi liian tyhjä jäädäkseni. Ei sitä vielä ole myytykään. Luultavasti
uusi tuomari sen ostaa, niinkuin isä edelliseltä. Mutta ei minulla
lähtemiseen ole halua. Kauvas itään he menevät -- siellä on täysi
erämaa. Tuskinpa siellä äitikään viihtyy.

Mauri tunsi veren kohoavan kasvoihinsa.

-- Margit, mihin sinä jäisit?

-- En sano, ellet arvaa.

Maurin sydän tykytti haljetaksensa.

-- Olisiko minun Lehtoniemeni sinun asunnoksesi arvollinen? Margit --
en uskalla sitä uskoa. Sano --

Tyttö sädehti ja hymyili.

-- Usko nyt siis vihdoinkin!

Se ilta oli sadun satu ja unen unelma. Kuvitelman ja todellisuuden
rajat hävisivät Maurin käsityksestä. Ah, kuinka saattoi olevaisuus
olla niin ihana, hetket niin hohtavat, koko kaikkeus riemun kyllyyteen
vaivutettu! Mauri oli hurmiossa, jommoista hän ei ennen tietänyt edes
aavistaa. Suudelmat polttivat hänen huuliaan. Margit, ihanainen, hänen,
hänen ikiomansa!

Myöhään yöllä hän tuli kotiin ja löysi Kyllikin kirjeen pöydältänsä.
Hän avasi sen ja luki, vaikka jokainen kirje oli hänelle yhdentekevä
tällä hetkellä.

Mauri heräsi todellisuuteen kuin pyörtynyt raikkaasta vesisuihkusta.
Vielä toistamiseen hän luki Kyllikin rivit. Sitte hän alkoi kävellä
edestakaisin huoneessansa. Hän pysähtyi pienen seinäkuvan eteen, jonka
alle oli painettu "Via dolorosa". Niin, Jumalan tie oli kerran hänelle
valjennut. Hän oli rehellisesti taistellut ja vilpittömästi rukoillut
silloin. Mutta nyt?

Tunteiden kuohu laskeutui, kuin meren vaahtoiset aallot illan
hiljetessä, ja omantunnon ääni puhui selkeästi ja vakavasti:

-- Mauri, Mauri, missä olet? Elämäsi tärkeimmän askeleen sinä astuit
huumauksen vallassa, ilman ainoata rukouksen huokausta!

Ja Maurin sydän lisäsi: -- Osan, jota rohkeimmat toiveeni eivät olleet
tavoittaneet, minä sain kuin kultaomenan puusta helmaani -- ja otin
ilman ainoatakaan kiitoksen kuisketta Jumalalle!

Levottomuus ja katumus täytti hänen mielensä. Hän koetti nyt kiittää ja
rukoilla, mutta ajatusten oli vaikea pysyä koossa. Kaiken muun ohella
soi hänen korvissaan lakkaamatta: -- Mitähän Kyllikki ajattelee, kun
saa tietää? Mitähän Kyllikki kirjoittaa?



8.


Toisena aamuna Mauri heräsi, olennossa omituinen, epäselvä tuntemus
siitä, että jotain oli tapahtunut. Oliko se riemuisaa, oliko se
raskasta ja painostavaa? Kesti kotvan, ennenkuin hän pääsi tajuihinsa
ja muisti kaiken.

Tänään piti elonleikkuun alkaa. Hyvä, Pekka saa sen järjestää, ja väki
tulkoon toimeen isännättä. Mauri oli luvannut heti aamulla lähteä
Margitin vanhempain puheille.

Nyt hän oli selvillä, hypähti nuolena vuoteesta ja alkoi pukeutua. Uusi
vaalea kesäpuku ylle, kiiltävä kaulus ja hieno solmuke.

Margit oli luvannut olla ylhäällä varhain, hyvin varhain. Mauri katsoi
kelloa, se oli puoli yhdeksän. Hän oli kauvan nukkunut yövalvontansa
jälkeen. Väkihän ehtii aamiaiselle, ellei hän kiirehdi.

Ennenkuin hän pääsi poikkeamaan Tuomarilan tienhaarasta, tuli väki jo
vastaan. Mauri oli kovin hämillänsä, mutta koetti näyttää reippaalta
tervehtiessään hyvää huomenta. -- Huomenta, -- kuului monista suista.
Mauri huomasi salaista kuiskintaa ja näki ihmetteleviä, myöskin
ilvehtiviä katseita. Pekka oli kovin totinen ja muljotti syrjäsilmällä.

Mauri joudutti askeleitansa. Miltähän tuntuu perille tullessa? Miten
hänet otetaan vastaan? Onkohan Margit jo puhunut vanhemmillensa?

Oli, kaikki oli täysin selvää. Morsian lehahti puutarhakuistilta
suoraan hänen syliinsä, ja tuomari ja tuomarinna tervehtivät häntä
herttaisesti tulevana poikanansa. Margit oli kertonut salaisuuden
heti yöllä. Isä oli varsin tyytyväinen, sillä pikku lemmikin suru
oli häntä painanut Berliinistä asti. Äiti olisi tietysti toivonut
hienomman vävyn, mutta hänkin nielaisi puolittaisen mielipahansa. Mauri
oli sievä ja siisti nuorukainen, muuta ei voinut sanoa, ja lisäksi
rikas. Rahoilla saa paljon aikaan, sekä komeutta että iloa. Onneksi
ei talonpoikaissukulaisiakaan ollut elossa, ei ainakaan likeisiä.
Ja Maurilla oli hyvä kielipää, sen Margit oli usein sanonut. Pieni
häämatka Ruotsiin, vaikkapa kauvemmaksikin -- no niin, kyllä kaikki
muodostuu, kun on hyvää tahtoa.

Nyt auringonpaisteisena aamuna koko huvila säteili. Tuomarinnakaan
ei näyttänyt vähintä jälkeä yöllisistä tunteistansa. Maurin piti
tietysti sanoa heitä tädiksi ja sedäksi, kunnes nimitys vaihtuisi vielä
läheisempään. Se oli tapahtuva pian. Margit toivoi kiihkeästi häitä --
koti-Sveitsissä, syyskuutamon aikana. Hänellä oli omat päähänpistonsa,
sillä lintusella. Pitkät kihlaukset olivat vanhemmistakin ikäviä,
ja nyt lisäksi oli kodin muutto edessä. Olihan Mauri kovin nuori,
mutta talonsa puolesta valmis menemään naimisiin koska tahansa; ja
Helsingistä voi saada huonekaluja ja liinavaatteita Margitille minä
päivänä vaan tilasi. Sunnuntaihin asti pidetään kihlaus salassa ja
julkaistaan se kuulutuksella. Heti sen jälkeen lähetetään hääkutsut.
-- Kuinka _hirveän_ hauskaa! -- riemuitsi Margit. -- Se on niin
originellia, ettei kukaan meidän tuttavistamme vielä ole niin tehnyt!
-- Ja Wieniin myöskin hääkutsu, -- päätti hän mielessänsä. -- Ennätän
kumminkin ennen Raimundia.

Maurin oli aivan pää pyörällä ehdotusten nopeudesta, mutta oikeastaan
tämä oli hänellekin kaikkein mieluisinta. Supattelu ja salapuheet
kiusasivat häntä kovin. Hän pelkäsi väen puhuvan jo nytkin.

Hieno aamiainen oli valmistettu kihlattujen kunniaksi, samoin
päivällinen. Mauri ei saanut lähteä koko päivänä, ei, ei. Tänään Margit
pyytämättä otti esiin viulunsa. Mauri suli säveliin, onnellisena,
hurmaantuneena jälleen. He kävelivät puistossa ja istuivat samassa
lehtimajassa kuin eilisiltana. Margit nojasi Maurin olkapäähän,
kietoi valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa ja ojensi punahuuliaan.
Mauri sulki hänet syliinsä hehkuvin tuntein. Hetket riensivät, päivä
kallistui iltapuoleen.

Harmiksiko sen piti tapahtua? Kotiin mennessään Mauri taas kohtasi
illalliselle palaavan työväkensä, vieläpä juuri Tuomarilan
tienhaarassa. Hänen oli ilkeä olla, mutta hän ponnisti kaiken
arvokkaisuutensa.

-- Tuleeko isäntä huomenna pellolle? -- kysyi Pekka harvakseen.

-- En, -- vastasi Mauri jotenkin tuikeasti. Hän huomasi kätketyn
nuhteen. -- Viime vuonnahan Pekka itse kehoitti minua makaamaan ja
ratsastamaan hevosella. Nyt minulla on tärkeämpi este.

Pekka ei puhunut enempää, eivätkä toisetkaan. Joukko kulki eteenpäin
kiusallisen äänettömyyden vallitessa aina kotipihalle asti.

Mauri oli hyvin tyytymätön, itseensä eniten. Mutta ei nyt ollut
aikaa sitä ajatella. Tuomarilaiset olivat luvanneet tulla huomenna
Lehtoniemeen "talon tarkastukselle", jotta nähtäisiin mitä oli kuntoon
pantava ennen häitä tai heti jälkeen, Margitin mukavuudeksi ja
viihtymiseksi. Maurin täytyi tänä iltana itse katsastaa joka loukko.
Ja mitä hän hankkisi päivälliseksi heille? Hilma, keittiötyttö,
ei varmaankaan osannut laittaa hienoa ruokaa. Hätäännyksissään ja
levottomana Mauri kiirehti Matleenan luo.

-- Matleena, meille tulee päivällisvieraita huomenna, oikein hienoja.
Tehän olitte ennen keittäjänä, osaatteko te neuvoa Hilmaa? Mitähän
pitäisi olla ruoaksi -- varmaan jotakin paistia...

-- Keitäs tänne tulee? -- kysyi Matleena, joka ei hätäilemistä
ymmärtänyt. Hän oli sekä utelias että ihmeissään.

-- Tuomarin väki vaan -- mutta sehän nyt on yhdentekevää, minä
pyytäisin Matleenan neuvoja pian. Osaako Matleena Hilman kanssa
valmistaa vasikanpaistia, jos minä lähetän teurastamaan?

-- Eikö se vasikka aiottu pitää? -- kysyi Matleena.

-- Mutta sitä nyt ei pidetä. -- Mauri kävi kärsimättömäksi. --
Osaatteko te paistaa?

-- No tottahan. -- Matleena alkoi kertoa niistä häistä ja niistä
hautajaisista, joissa hän oli keittänyt ja paistanut. Mutta Mauri
keskeytti hänet.

-- Sopisikohan sitte rusinasoppa ja pannukaakku? Niitä Hilma joskus on
pyhinä tehnyt.

-- Johan siitä tulee kuin hääruokaa, -- vakuutti Matleena. Hänellä
näytti olevan enemmänkin sanomista, jotain sydämellään, mutta Maurilla
ei ollut aikaa kuulla.

Keveämmin mielin hän kiirehti vanhaan rakennukseen käskyjänsä
jakelemaan rengille, jonka tuli teurastaa, ja Hilmalle, joka paraikaa
pesi illallisastioita.

-- Mitenkäs minä joudan laittaa paistit ja sopat ja pannukaakut, kun
väenrokkakin on tehtävä? -- kysyi tyttö pelästyneenä.

-- Kyllä se menee, kun Matleena auttaa... Vaikkapa jättäisitte rokan.
Voihan väkikin kerran saada rusinasoppaa ja pannukaakkua.

Hyvänen aika! Kyllä nyt oli jotakin tavatonta tekeillä. Heti Maurin
mentyä Hilma lähti livistämään toisten tyttöjen luo, kertoakseen kummia
kuulumisia. Suuresti hän hämmästyi, kun isäntä jo ennen häntä oli
väentupaan kerinnyt. Hän haki tyttöjä Lehtoniemeen lattioita pesemään,
vielä tänä iltana.

Miina katsoi tyhmistyneenä Maijaan, ja Maija heitti niskojansa. Vanha
Pekka ei voinut olla sanomatta, että kuinka ne aamulla viideltä ylös
pääsevät, jos pitkän työpäivän jälkeen vielä on yökuuraukset.

-- Minä hyvitän sen teille erikseen, -- sanoi Mauri tytöille. -- Kunhan
vaan heti tulette. Kutsuttakoon pari vierasta apulaista pellolle.
Miinaa ja Maijaa voidaan tarvita kotona.

Hiljainen Mauri oli kuin tulessa ja valkeassa. Yöllä hän ei saanut unta
pelkästä ajatuksesta, että jotain kumminkin ehkä oli hullusti. Jospa
Kotirannan täti ja Kyllikki olisivat olleet täällä! He tietäisivät
asettaa kaikki hyvin. Siellä oli turvallista ja suloista, missä he
toimivat ja järjestivät.

Aamulla Mauri omin käsin poimi monta vihkoa sinilemmikkejä joen
rannalta. Ne olivat hänen sydämensä tervehdys Margitille.

Tuomarilaiset tulivat. He havaitsivat paikan miellyttäväksi ja
rakennuksen kyllin tilavaksi. Seinäpapereita ei vielä ollut -- ehkä
Margit voi ne valita käydessään kaupungissa. Maurin oma huone oli hyvin
sisustettu, mutta muihin tarvittiin toisenlaiset huonekalut. Ne kyllä
tuomari oli valmis lahjoittamaan -- siitä oli jo kotona suostuttu. Ensi
keväänä Maurin sopi ottaa puutarhuri järjestämään ympäristöä. Tuohon
ruohokenttä -- tänne ruusuja ja koristepensaita. Kyllä kaikki tulee
hyväksi, kyllä Margit voi viihtyä.

Päivällinen onnistui loistavasti, ainakin Hilman ja Matleenan mielestä.
Tuomarinna vaan tuli sen johdosta muistaneeksi palvelijakysymystä.
Helsingistä saa aina palvelijattaria, täällä maalla ja likimmässä
kaupungissa kaikki muuttavat marraskuun ensi päivänä. Oli varmaan
parasta, että hankittiin Margitille keittäjä ja sisäkkö Helsingistä.
Sinnehän kuitenkin oli lähdettävä myötäjäisiä ostamaan.

Mauri kuunteli ja antoi tädin ja Margitin suunnitella. Tietysti he
ymmärsivät parhaiten. Hän tosin laski ajatuksissaan, että kahden
lisäpalvelijan pitäminen tuotti suuren menon. Sille ei mitään
voinut. Itse hän oli syönyt samaa ruokaa kuin väki, mutta oli aivan
luonnollista, ettei Margit ollut tottunut sellaiseen. Matleena oli
tähän asti siivonnut Maurin huoneet ja Santtu kantanut veden ja puut.
Nyt kai Matleenan piti muuttaa vanhaan rakennukseen, jättääksensä
sijan sisäkölle. Santtu sopi puutarhan kitkijäksi ja vedenkantajaksi
edelleenkin...

Margitin liverrys keskeytti laskelmat. Hän oli todellakin ihastuttava.
Hän otti pannukaakkua kaksi kertaa, hän liiteli ympäri aterian jälkeen,
ja ulkona ja sisällä kaikki oli hänen mieleistänsä -- kuvitelmissa,
sellaisena, jommoiseksi se oli tuleva.

-- Tuoko on se vesikivi, josta kerran puhuit? Siinäkö minun piti
soittaa? Kyllä, milloin vaan tahdot, joka ilta...

Ja Mauri unohti arkisen todellisuuden, uneksien niitä ihania runoiltoja.

Koivun koko väki oli selvillä siitä, että talossa oli käynyt morsian.
Nuoret olivat kahdenvaiheilla, pitikö iloita vai pahoitella. Hauskaahan
se tietysti olisi ollut, mutta kun tuli tuommoinen perin hieno ihminen.
-- Hetaleryökkinä, -- sanoi Pekka. Hän oli vihoissansa.

Vanha Matleena oli ainoa, joka rohkeni puhua asiasta Maurille. Hän oli
rukoillut nuoren isäntänsä puolesta eikä voinut vaieta.

-- Se oli kaunis ja iloinen nuori neiti, -- sanoi hän. -- Onko hän
jumalinen myöskin?

-- Miten Matleena kysyy... Eikö Matleena ole nähnyt häntä kirkossa?

-- Eivät ne kaikki ole Jumalan lapsia, jotka kirkossa käyvät.

-- Onhan Jumala kaikkien Isä, -- vastasi Mauri vältellen. -- Ei meidän
pidä tuomita.

-- Älkää vetäkö ijestä epäuskoisten kanssa, -- pääsi Matleenan
huulilta. Hän jo arvasi, etteivät asiat olleet hyvin. -- Ei se ole
onneksi kellekään. Minunkin miesvainajani oli komea katsella, mutta
sellainen tuhlari ja huikentelevainen, että monta kertaa minä itkin ja
kaduin.

-- Matleena! -- keskeytti Mauri nuhdellen.

-- Te ette tiedä mitä puhutte. -- Sitte hän käänsi selkänsä ja lähti
ulos.

Alipihalta kaikui hänen korviinsa Pekan äänekäs laulu:

    -- "Erokirjan takasivu se oli vallan musta,
    ja siihen oli kirjoitettu, että en minä huoli susta".

Närkästyneenä Mauri palasi omaan huoneeseensa. Tänä iltana hänen
korvansa olivat kuurot varoituksille. Hän oli valinnut osansa ja tahtoi
sen pitää.



III

VIA DOLOROSA



1.


Joen rantapolkua Lehtoniemeen kulki kaksi naista, äiti ja tytär. He
olivat tulleet Koivun vanhaan valkamaan kansakoulun puolelta. Äiti oli
mustiin puettu, kapea valkoinen röyhelö kaulan ympärillä. Tyttärellä
oli vaaleansininen kansallispuku, ilman monia helmiä ja helyjä. Runsas
ruskea tukka aaltoili hajallansa kirjonauhan varassa. Kädessään hän
piteli pientä kääröä.

-- Äiti, -- sanoi tytär, -- katso, kuinka vedenpisarat kimaltelevat. --
Hän ajatteli lisäksi: -- Niinkuin kyynelhelmet.

-- Mauri saa kirkkaan hääpäivän, -- sanoi äiti.

He kulkivat vaiti eteenpäin. Sitte neitonen kumartui taittamaan
lemmikkejä, joita sinisenään kasvoi rannalla. -- Nämä minä ojennan
Maurille, -- hän itseksensä päätteli poimiessaan.

-- Sinullahan ei olekaan kukkia, -- sanoi äiti. -- Nuo sopivat siniseen
pukuusi.

Sanaa sanomatta tyttö kiinnitti ne vyöllensä. -- Niin, -- johtui hänen
mieleensä, -- Maurilla on niitä kyllin.

He tulivat portille ja siitä siistille, lakaistulle pihalle, jossa
koivut nuokkuivat. Keskellä kohosi kaunis rakennus, hirret vielä
valkeina uutuuttaan. Lippu liehui katolla viiripuussa, ja kuisti oli
koristettu kukilla ja seppeleillä.

Nuori tyttö kuvitteli: -- Aivan kuin koivut ja köynnökset viittaisivat:
"Tervetuloa, Kyllikki!"

-- Täällä on täydet juhlakoristeet, -- sanoi äiti.

Neitonen havahti. -- Niin, Margitille.

Piha oli aivan hiljainen, talo samoin.

-- Eiköhän ketään ole kotona?

Keittiöstä tuli vanha vaimo, mustissaan ja siistittynä hänkin,
viheriäraitainen silkkihuivi kaulalla. Hän niiasi vieraasti, mutta
samassa tunsi.

-- Kah, opettajan rouva ja Kyllikki neiti!

-- Hyvää päivää, Matleena.

-- Häihin kai rouva ja neiti ovat tulleet. -- Tervehdittiin, käteltiin.
-- Pyytäisinhän minä sisälle ja keittäisin kahvia, mutta en minä täällä
nyt enää ymmärrä... Ne ovat kaikki häätalossa, akranaami itse ja uudet
palvelusneitsyet. Minut vaan käskettiin tänne huoneitten vartijaksi.

-- Ei mitään kahvia, juurihan olemme häihin menossa. Voimmeko hetkeksi
istua tähän porraspenkille, ettemme joudu liian varhain? Kyllikki toi
pienen lahjan uuteen kotiin.

Hän aukaisi käärön, jossa oli sievä yksinkertainen kahviliina,
sinikelloilla kirjailtu.

-- Saisinko asettaa tämän heidän ruokasalinsa pöydälle? -- kysyi
Kyllikki.

-- Tehkää vaan hyvin ja käykää sisälle, -- kehoitti Matleena. Hän
jatkoi tuttavallisesti kuiskaten: -- Täällä onkin nyt vallan peräti
hienoa, kun on tavaroita joka päivä tuotu, toisia toistaan komeampia,
ja maalareita on ollut ja paperien panijoita...

Vieraat katselivat ihmetellen ympärillensä. Tämäkö oli Maurin koti?
Niin, Margitin ja Maurin... Salissa korkeat kuvastimet ja vaaleat
huonekalut ruusunpunaisine päällisineen. Makuuhuoneessa vihertävää,
ruokasalissa tammenväriä. Hienosti valitut seinäpaperit, ikkunoissa
uutimet ja ovissa verhot, kaikki uutta ja väreihin sopivaa. Pöydillä
oli kasveja ja kukkalaitteita, ruusuja, liljoja, unikkomaljoja.
Lemmikkejä ei ollut eikä muita kedon kukkasia.

Kyllikki levitti sinikelloliinansa ruokapöydän suuren, tummaruutuisen
liinan keskelle. Hän katseli ympärillensä, eikö missään vielä olisi
tyhjää kukkamaljakkoa. Oli, tuolla uuninreunalla korkea, kapea lasi.
Hän jo kosketti lemmikkejä pannakseen ne siihen, mutta hienotunteisuus
pidätti hänet.

-- Minä menen poimimaan muutamia eläviä sinikelloja, näiden siskoja, --
sanoi hän.

Ne huojuivat hiljaa pientarella. Kyllikki poimi.

-- Ei, en viihtyisi siellä, -- hän ajatteli. -- Minä olen kuin niityn
kukka. Näinkö vieraaksi hänen kotinsa on muuttunut! Lieneekö hän jo
vieras itsekin? -- Hänen sydämensä tuntui sanomattoman haikealta.

Sillä välin Matleena kertoi huoliansa opettajan rouvalle.

-- Ei siitä koskaan hyvää tule. Kun puuttuu Jumalan siunaus, silloin
kaikki puuttuu. Tuomarin neiti on maailman lapsi, mutta isäntä ei
silmin näe eikä korvin kuule.

-- Rukoilkaa hänen ja nuoren rouvan puolesta hartaammin kuin ennen
milloinkaan, -- sanoi rouva Kotiranta vakavasti.

Kyllikki palasi kukkinensa. Sitte he hankkiutuivat lähtemään.

-- Jumalan rauha nyt tälle kodille!

-- Ah äiti, äiti, -- kuiskasi Kyllikki, -- kuinka minä jaksan? -- Hänen
tyyneytensä oli paennut ja tunteet aaltosivat.

-- Jumalan voimalla, -- vastasi äiti.

Häätalossa he jo eteisessä kohtasivat Maurin, joka otti vieraita
vastaan. Nähdessään Kotirannan tädin hän unohti kaiken sovinnaisuuden
ja riensi häntä syleilemään kuten omaa äitiä.

-- Kiitos, rakas täti, että tulitte -- niin pitkän matkan päästä! Ja
Kyllikki --

Kolmeen vuoteen he eivät olleet toisiansa tavanneet. Kumpikin katseli
tarkastaen. Kyllikki, sama sorja, reipas tyttö kuin ennenkin -- silmät
vaan syvemmät ja varsi kehittyneempi. Niinkuin tuulahdus kevätajoilta,
niinkuin sinikukka joen rannalta, hyvä, puhdas ja uskollinen. Ja Mauri
-- oikeastaan hänkin oli sama. Hiukan päivettyneempi, miehevämpi ja
samalla hienompi, mutta lapsuuden avoin, selkeä ilme silmissänsä. Vai
oliko se aivan yhtä selkeä? Kyllikki ei ollut mikään ihmistuntija. Hän
vain näki Maurin säteilevät kasvot.

-- Varmaan hän on onnellinen, -- ajatteli Kyllikki. Joskus hän oli
tuntenut kiusausta toivoa, ettei hän olisi... että hän huomaisi,
havahtuisi, löytäisi oikean omansa... Oi Jumala, kuinka sydän on nurja!
Tee se hyväksi ja vapaaksi itsekkäisyydestä! Mauri on onnellinen...
kiitos, Jumala! Ystävän sydän ei saa muuta pyytää.

Tuli uusia vieraita, eikä Mauri voinut viipyä, niin paljon kuin
olisikin ollut puhelemista ja kyselemistä. Rouva Kotiranta ja Kyllikki
siirtyivät tervehtimään isäntäväkeä ja vetäysivät sitte syrjäiselle
paikalle juhlallisuutta odottamaan.

Sali oli kauniisti koristettu ja täynnä hienostoa. Pitäjän talonpoikia
ei ollut kutsuttu ensinkään. Maurin läheisimmistä ei ollut muita kuin
Kotirantalaiset ja pari entistä koulutoveria. "Häitä ei pidä morsian
eikä ainakaan sulhanen, vaan morsiamen vanhemmat", oli tuomarinna
selittänyt. Kyllikki tunsi olevansa hyvin vieras koko joukossa,
hänen äitinsä ehkä vieläkin vieraampi, mutta he eivät kumpikaan
silti ujoksuneet läsnäoloansa eikä yksinkertaista, muista poikkeavaa
pukuansa. He eivät olleet tottuneet arvostelemaan ihmisiä ulkokuoren
mukaan. Se antoi rauhaisaa itsetuntoa ja itsenäisyyttä.

Margitin kaupunkilaiset soittotoverit olivat muodostaneet pienen
juhlaorkesterin. Se viritti vienoja, haaveellisia säveliä, ovet
aukenivat, ja morsian isänsä taluttamana astui sisälle. Mauri otti
hänet vastaan, pastori asettui paikallensa, ja pyhä toimitus alkoi.

Kyllikki katseli Margitia. -- Sinä ihana tyttö, sinä keijukainen
silkkipukuinesi, utuharsoinesi, myrttiseppele kutripäässä -- oletko
sinä Maurin arvoinen?

Hänen kädessään oli suuri vihko keltaisia ruusuja. -- Tällaisia sinä
kerran annoit minulle, -- oli Mauri sanonut. -- Ne ylioppilaskukkani
minä muistan aina. -- Margit oli ihastunut Maurin hienosta valinnasta,
mutta samalla joutunut hämilleen. Eihän Maurin tarvinnut tietää, että
hän silloin oli puolelle tusinalle jaellut kukkasia. Mutta Kyllikki
muisti morsiusvihosta juuri tuota samaa hetkeä -- tyttöä, joka kori
käsivarrella pujottausi Maurin luo kukkinensa, ja poikia, jotka
seuraavalla välisillalla keltaruusuissa helottivat.

Vihkilupaus kaikui niin juhlalliselta: "Rakastan sinua myötä- ja
vastoinkäymisessä." Kuuluivatko nuo vanhat sanat muiden korvissa
kuluneilta? Ei Kyllikin. Ne ratkaisivat nyt hänenkin koko elämänsä
kohtalon. Tästälähin oli rikos ajatella Mauria sillä tavalla kuin tähän
asti. Margit omisti hänet ainiaaksi.

Hääpäivälliset olivat komeat, ja monta puhetta pidettiin. Soitto oli
kaunista, tanssi tulista, viinit hehkuvia... Sulhanen ei juonut. Margit
oli kyllä katsonut häneen kiehtovasti, pyytäen: -- Tämän kerran, minun
sukulaisteni tähden! -- mutta Mauri kielsi, ottaen hedelmänestettä. --
Näin minä kiitän yhtä kauniisti onnentoivotuksista, -- vastasi hän,
koettaen hymyillä.

Taas oli puisto valaistu, satumaisemmin nyt kun ennen konsanaan. Kuu
paistoi täytenä, niinkuin Margit oli toivonut. Hän istui Maurin kanssa
ulkoparvekkeella, kun serkun ääni kutsui saliin sähkösanomia kuulemaan.
-- Lue äänekkäästi, me kuuntelemme täällä, -- sanoi Margit.

Onnentoivotusten muodossa ei ollut paljon eroa, nimet vaan vaihtelivat.
Yksi sana sai Margitin ovelle: "Wienistä." Hän kuunteli henkeänsä
pidättäen.

"Kukkaselle heleintä päivänpaistetta. Täti Barlitz, Else, Raimund."

-- Täällä on myöskin kirje morsiamelle, Wienistä lähetetty.

Margit tuskin malttoi kuunnella sähkösanomia loppuun. Sitte hän heti
meni serkun luo, pyytäen kirjettänsä. Hän luki sen omassa kamarissaan.
Ei Maurin tarvinnut sitä nähdä.

Else kirjoitti, että he kaikki olivat kovin hämmästyneet hääkutsusta.
Sekö siis olikin syy, miksi Margit ja Raimund eivät menneet kihloihin?
Ehkä Margit jo silloin rakasti suomalaista sulhoansa, jolla oli niin
kummallinen nimi, romanttinen ja barbaarinen: Mauri Koivu. Osasikohan
Else edes lausua sen? Muuten Raimundin suhteen taisivat viime uutiset
olla ennenaikaisia. Luultavasti hänellä oli pelkkiä kielitieteellisiä
harrastuksia Trude Wernerin kanssa. Hän yhä kaihoten muisteli Margitia,
niin Else ainakin arveli huomanneensa. Hän oli ollut kovin vakava näinä
päivinä... Raimund oli hyvä veli, Else olisi suonut hänelle kaiken
onnen -- mutta sehän oli mahdotonta. Juuri eilen hän oli sanonut:
"Pieni Margit, tulkoon hän onnelliseksi!" Sitä nyt Elsekin toivoi
sydämestään, lähettäen tuntemattoman terveiset miekkoselle sulhaselle...

Margit punastui ja vaaleni. Raimund ei ollutkaan kihloissa! Raimund
rakasti häntä yhä! Else luuli niin...

Ei, mutta eihän se ollut mahdollista. Miksi Raimund sitte oli hylännyt
hänet? Miksi hän tänään vietti häitä Maurin kanssa, jos olisi voinut
-- Ah, tämä oli hirmuista, sitä ei kestänyt ajatella. Ajatukset täytyi
tappaa, heti, ettei kukaan huomannut, ettei tietänyt itsekään...

Else kirjoitti perättömiä, aivan varmaan. Voi sitä rakasta Else
lasta -- hän kuvitteli kauneinta ystävällensä, mutta totuutta hän ei
aavistanut. Sen kätki poveensa poloinen morsian -- ei, onnellinen,
säihkyvä -- hän tahtoi olla, hänen täytyi olla! Sillä perättömiä Else
oli kirjoittanut...

Taas valtasi Margitin sellainen hurja vilkkauden puuska, joka hänet
joskus oli viime vuonna yllättänyt. Hän oli tähän saakka vetäytynyt
häätanssista syrjempään, kun ei Maurikaan ollut tanssin ystävä.
Sitäpaitsi heidän molempain tuli pitää seuraa kaikille vieraille, myös
sedille ja tädeille. -- Erittäin minun tädilleni kenraalskalle, --
oli Margit Maurille neuvonut. -- Puhu hänelle ruotsia, hän ei ymmärrä
suomea. Ja muillekin, jos mahdollista. Mauri kulta, ole nyt oikein
kohtelias ja viehättävä! -- Mauri ymmärsi, että Margit omalla tavallaan
tarkoitti parasta, ja hän oli koettanut. Kiusallista se oli kaikki
tyyni, sillä arvostelevat katseet iskeytyivät häneen joka taholta.
Jospa häät jo olisivat loppuneet ja hän olisi päässyt nuorikkonsa
kanssa lähtemään! Hieno suku oli tosiaankin välttämätön ikävyys. Se
kumminkin auttoi, että Margit herkeämättä pysyi hänen rinnallansa,
viehkeänä ja suloisena. Pitkä silkkinen laaho aivan kuin itsestänsä
kiertyi pois pienten valkoisten kenkien tieltä, huntu hulmahteli
ja kukkavihon harsonauhat häilyivät. Hän hymyili kuin päivänsäde,
karkoittaen pilvet kauvas. Kauneimmin hän hymyili Maurille, omallensa.

Mutta nyt! Mikä häneen tuli? Hän ei enää välittänyt sedistä ja tädeistä
eikä katsonut ja etsinyt Mauria, hän vaan tanssi. Kun morsian asettui
esille, ikäänkuin tarjoutuen, silloin kaikki kilvan veivät hänet
karkeloon. -- Puolalainen mazurka! -- huusi hän torvensoittajille.
Sitte: -- Pompadour, Pas d'Espagne, Pas de zéphyre!

Kaikki ihailivat hänen tanssiansa. Sitä olisi voinut rahasta katsella.
Mutta Mauri, joka ei näistä yhtäkään osannut, käytti tilaisuutta
saadakseen vihdoinkin viettää vähän aikaa Kotirannan tädin ja Kyllikin
seurassa. Hän oli sitä halunnut koko illan. Tädin luona hän olikin pari
kertaa hetken viivähtänyt, mutta Kyllikin kanssa ei vielä vaihtanut
sanaakaan tervehtimisen jälkeen.

Missä Kyllikki oli? Mauri lähti salista. Tuollahan hän istui,
keskustellen rovastin apulaisen kanssa puutarhapenkillä. Mauri läheni
heitä.

-- Neiti Kotiranta kertoo kaikenlaista hyvää seminaarikaupungista, --
sanoi apulainen. -- Minä tunnen ne olot hyvin. Olin siellä virassa
ennen muuttoani tänne.

-- Niin, niinhän olitte, -- sanoi Mauri. Häntä ei ensinkään
miellyttänyt, että apulainen istui siinä. Hänellä olisi ollut paljon
sanomista Kyllikille, mutta tässä keskustelun täytyi muodostua perin
ylimalkaiseksi.

-- Pastori Luoto kertoo myöskin hyvää täältä, -- sanoi Kyllikki
tyynellä, luonnollisella tavallaan. -- Onko sinulla aikaa, Mauri? Etkö
jäisi tähän kanssamme?

Mauri istuutui.

-- Siitä ompeluseurasta, josta Matleena on puhunut sinulle... Sen
jäsenillä on myöskin keskustelu- ja rukouskokouksia. Tiedätkö niistä?

-- En, ei ole nyt ollut aikaa. Miten ne ovat järjestetyt?

Näkyi selvästi, että Mauri kysyi pikemmin kohteliaisuudesta kuin omasta
harrastuksesta. Pastori ryhtyi tekemään seikkaperäisesti selkoa, mutta
Kyllikki vaikeni. Mauri sanoi: -- Niin, -- vai niin --, mutta kuunteli
kuin toisella korvalla. Silloin Kyllikki katkaisi keskustelun.

-- Tuletko, Mauri, kanssani kalliolle? Siitä valaistus varmaan näyttää
ihanalta. Suokaa anteeksi, pastori. -- Hän nousi, ja Mauri samoin.

-- Tuolta me usein lapsina katselimme jokea ja puistoa. Haluaisin nähdä
sen vielä kerran.

Sinne oli vain kivenheiton matka. He kiipesivät hakattuja kiviportaita
myöten ja pysähtyivät ulkonevalle paadelle. Taikamaailmana puisto hohti
kirjavissa valoissansa, ja kuu hopeoitsi joen pintaa, luoden pitkän,
värehtivän kuultosillan. Sävelaallot kulkivat lempeän tuulen mukana,
milloin hiljemmin, milloin voimakkaammin. Ihmiset olivat aivan lähellä
ja kuitenkin tuntuivat jääneen kauvas.

-- Mauri, -- sanoi Kyllikki. -- En tiedä, olinko epäkohtelias, mutta
minä luulen, ettemme tapaa toisiamme enempää. Kohta vieraat rupeavat
lähtemään, ja huomenna te matkustatte Ruotsiin.

-- Minäkin etsin sinua, -- sanoi Mauri.

-- Ei minulla muuta ole sanottavaa kuin kiitos kaikesta... lapsuuden
kauniista, onnellisista muistoista. Ja sitte parhaat toivotukseni.

-- Kiitos sinulle, Kyllikki, -- Maurin ääni väreili tulvivasta
liikutuksesta, joka hänet äkkiä yllätti. -- Sinä olet ollut minun
suojelusenkelini. Ole yhä vieläkin! Minä tunnen sitä tarvitsevani.

Kaikki vieras, teennäinen ja kahlehtiva oli kuin kerrallaan pudonnut
pois. Maurin sydän suli avoimeksi ja pehmeäksi.

-- Jeesusta sinä tarvitset, -- sanoi Kyllikki hiljaa. -- Minä tiedän
sen, olen tietänyt sen jo ennen. Hän täyttää kaipauksesi.

Hetken he seisoivat ääneti, katseet tähdättyinä epämääräiseen
etäisyyteen. Sitte tyttö sanoi: -- Nyt on kyllin. Meidän on aika lähteä.

Valssin sävelet soivat salissa. Maurin tullessa Margit tanssi vielä.
Serkku juuri jätti hänet, ja Mauri meni hänen luoksensa.

-- Tuletko nyt minun kanssani viimeisen kierroksen? -- kysyi hän, mutta
pysähtyi samassa. -- Mikä sinun on, Margit? Voitko pahoin?

Morsian oli kalpea, nojasi päätänsä taaksepäin ja hengitti nopeasti:
-- Ei mitään, se menee ohi. Häitänihän minä vaan olen tanssinut... Jo
riittää.

Ulkona tuomarin vaunut ajettiin portaitten eteen. Yhteisesti
hyvästellen morsiuspari astui niihin. Margit liehutti
pitsinenäliinaansa. Huomenna vielä tavataan!

Koivulla palvelusväki ja alustalaiset pitivät juhlaa. Heille oli
hääpöytä valmistettu, ja viulun vingutus ja töminä tanssituvasta kuului
kauvas kujalle. Vaunujen vierintä ja kavioitten kapse houkutteli päitä
ikkunoihin. -- Morsiuspari tulee! -- huudettiin. Tanssi lakkasi,
viuluniekka kiepsahti ovelle soittamaan, ja rohkeimmat huusivat
"Eläköön!"

Vaunut pysähtyivät. -- Tule, Margit, he haluavat nähdä sinua, -- sanoi
Mauri.

Se oli Margitista yhtä kiusallista kuin Maurin mielestä uusien
sukulaisten seura häätalossa. Hän seisoi hetken aikaa tuvan lattialla
koko komeudessansa, nyökkäsi tervehdykseksi ja salli katsella itseänsä.

-- Kuinka ne töllistelivät, -- sanoi hän Maurille päästyänsä jälleen
onnellisesti vaunuihin. Hän oli puolittain hyvillään, puolittain
äkeissänsä.

-- Ihana morsian ja lisäksi heidän emäntänsä, -- sanoi Mauri.

-- Odottakaa, -- Mauri pidätti ajajaa. -- Hilma, pyytäkää Pekkaa vähän
puheilleni.

Pekka ei ollut tuvassa. Kuului menneen saunaan maata.

Mauri hymähti Margitille. -- Siinä ainakin yksi, joka ei ole utelias.
Nukkukoon vanhus rauhassa! Olisin suostunut hevosista huomiseksi, mutta
ehdin sen kyllä aamullakin.

Matleena mustissaan niiasi Lehtoniemen portailla. -- Niinkuin
hautajaisiksi puettu, -- supatti Margit hermostuneesti. Hän nyökkäsi
kättelemättä ja astui ohi. Maurin tarjottuun käteen tarttuen Matleena
toivotti Jumalan siunausta, "että Herra asuisi teidän kanssanne". Sitte
hän kuului sanovan: -- Kotirannan rouva ja neiti kävivät täällä. Neiti
pani lahjan ruokasalin pöydälle.

Margit oli saanut niin paljon lahjoja, ettei pieni liina lisänä mitään
merkinnyt. Mutta Mauri katsoi hellästi sinikelloja, sekä ommeltuja että
poimittuja. Hän puolestaan ei ollut ystävyydenosotuksilla pilattu.

Matleenan poistuttua Mauri avasi sylinsä Margitille. -- Tervetultua,
rakas, viihdy täällä ja ole onnellinen!

Margit vastasi suudelmalla. Mutta Maurista tuntui, etteivät he onnesta
säteilleet kumpikaan. He olivat väsyneitä. Yön lepo oli tosiaankin
tarpeen.

-- On hyvä, että saamme levätä ja sitte lähteä häämatkalle, -- sanoi
Mauri, ikäänkuin rauhoittaaksensa omaa huolekasta sydäntänsä.

-- Ja sinä opit ruotsia Tukholmassa, -- virkkoi Margit vilkkaammin.
-- Sinä teit hirveän virheen, kuin puhuit tädin kanssa. Pyysit häntä
käymään meillä ja sanoit "vår nya hem". Etkö sen vertaa tiedä, että
"hem" on neutri?

-- Tiedän, -- vastasi Mauri punastuen. -- Minun ei olisi pitänyt puhua
ruotsia, kun en ole harjaantunut.

-- Kyllä, tietysti... Kuule, meidän pitää puhua keskenämme kotona,
sitte et unohda. Täti ihastuu ensi kerralla...

-- Ei, Margit, -- sanoi Mauri niin pontevasti, että nuori rouva
äimistyi sanattomaksi. -- Me olemme aina puhuneet keskenämme suomea, ja
suomi on kotikielemme. En ole nainut tätiäsi, vaan sinut.

Margit käännähti makuuhuoneen peilin edestä.

-- Tule nyt riisumaan pois kruununi! Etkö tiedä, se kuuluu asiaan.
Joka romaanissa kerrotaan, että sulhanen hääiltana irroittaa kruunun
morsiamen päästä. Sinäpä et tunne mitään tapoja!

Se oli puoleksi leikkiä, puoleksi totta. Mauri koetti täyttää
toivomusta, mutta veti tottumattomine sormineen neuloja Margitin
ihmeellisistä kampauslaitteista. Margit tuskastui. -- Tulkoon sitte
Signe, hän ainakin osaa. Hän on ollut tädin sisäkkönä.

Mauri huokasi, heittäen turhan yrityksen. Hänen hääiltansa ei ollut
ollenkaan runollinen. Hän sanoi surumielisesti hyvää yötä Margitille,
rukoili vuoteessaan kauvemmin ja hartaammin kuin pitkiin aikoihin ja
valvoi unta saamatta aamun sarastukseen asti.

Ja Margit valvoi. Hänellä oli tunne kuin pikku lintusella, joka itse
on lentänyt häkkiin. Kaukana, kaukana hänen kukkaiset niittynsä ja
laululehtonsa... Ristikko on sulkeutunut, hän ei pääse irti, jos
haluaisikin. Niin, miksikä haluaisi? _Ne_ lehdot eivät ole hänen
saavutettavissaan... Tämä osa kaiketi on paras mahdollinen...



2.


Sellainen oli elämä -- nyt he sen tiesivät kumpainenkin. Kiviriippa
hartioilla, kirvoittamaton koko vaelluksen ajaksi.

Häämatka vielä oli käynyt päinsä. Heitä oli aluksi saattanut uutuuden
hurmaus, sitte vaihtuvien ilmiöiden monikirjavat sarjat. Margit tosin
oli nähnyt paljon enemmän ja suurenmoisempaa, mutta Maurille kaikki oli
uutta, ja hän nautti näkemistänsä välittömällä ihastuksella. Tuomari
kustansi matkan, joka yleensäkin tehtiin vanhempien suunnitelman
mukaan. Ei ollut puutetta mistään, ei huolta huomisesta.

Kunhan Mauri vaan ei olisi ollut niin taitamaton ja tottumaton
matkustamiseen. Tuon tuostakin hän sai kuulla korvain täydet
kömpelyydestänsä. Kerran he myöhästyivät junasta, kun hän ei kyllin
nopeaan toimittanut tavaroita leimatuiksi, ja kerran he joutuivat
hotelliin, jossa vuoteisiin pantiin käytetyt lakanat ja tarjottiin
ruokaa puolipuhtaalta pöytäliinalta. Ruotsin puhuminen kangersi
auttamattomasti. Margitia hävetti ja harmitti. Alakuloisena Mauri tunsi
itsensä velalliseksi eikä puolustautunut. Mutta pahinta oli, että
jokainen Margitin mielenpurkaus kuitenkin himmensi sädekehää, jonka hän
kerran oli kirkkaana kietonut mielikuvitelmainsa immen pään ympärille.

Kuta enemmän päivät toivat vaihtelua ja huvitusta, sitä herttaisempi
Margit oli. Joskus vilahti esiin kihlausajan lempilintu. Hän tuhlasi
hellyyttänsä ja hyväilyjänsä, hän liversi ja sirkutteli, saaden Maurin
kaipaavat tunteet hetkellisesti tulvimaan yli ääriensä. Sitä kipeämmin
koski havahtuminen. Taivaan lähettämä sade tai Maurin tekemä kompastus
-- yhdentekevää. Margit torui ja tuskitteli kuin hemmoteltu lapsi,
keksi oikkuja ja vaati kymmeniä palveluksia. Silloin Mauri tavallisesti
turvautui kirjoihin. Margit syventyi uusimpaan romaaniin ja Mauri
johonkin mieltäkiinnittävään teokseen, joka esitti Ruotsin maantiedettä
tai kansanelämää, valaisten heidän vaikutelmiansa.

Junamatkoilla he melkein aina lukivat kumpikin sohvannurkassansa. He
tuskin tulivat ajatelleeksi, että siinä oli mitään tavatonta. Mutta
muuan pieni morsian, joka saman vaunun vastakkaisella puolella istui
sulhonsa vieressä, kuiskasi hänelle: -- Kuule, nuokin kertoivat
olevansa häämatkalla! Eihän heillä ole mitään puhumista toisilleen! --
Ja sulhanen vastasi: -- Meille pisinkin matka olisi liian lyhyt. Me
tarvitsemme koko elinajan, sanoaksemme kaiken, mikä sydämemme täyttää!

Mutta nyt oli lyhyt huvimatka lopussa. Kultakehys oli poissa taulun
ympäriltä, tekokoristukset juhlanäyttämöltä karisseet. Arkinen
todellisuus odotti, ja sen edessä he kaksi ihmistä seisoivat,
velvoitettuina käsi kädessä ottamaan sen vastaan.

Maa oli routainen, harmaja, pilvet heittivät lumihyhmää, joki velloi
ruskean sekaisena. Samankaltainen oli tunne heidän sydämissäänkin.
Täällä kotona he nopeaan käsittivät sen, minkä matka laupiaasti
oli puolittain peittänyt: he olivat sisäisesti ventovieraat
toisillensa, heillä ei ollut mitään yhteistä. Margit oli oikun
lumouksesta selvinnyt, Mauri pettynyt oman mielikuvituksensa luomasta
enkelinkuvasta.

Heidän nuoruutensa oli onni onnettomuudessa. Se auttoi heitä hetkittäin
unohtamaan ja näkemään unta. Se kykeni täyttämään heidät työn tai
lapsekkaan hauskuuden ilolla, kunnes seuraava tuokio taas pusersi
rinnasta huokauksen.

Margit oli pian katsellut kauniit huonekalunsa ja liinakaappinsa
valkeat aarteet. Pian hän myöskin oli emännyyden viehätyksen kokenut
loppuun. Hän tahtoi päivälliseksi kukkakaalia, mutta sitä ei Koivulla
kasvanut. Sitte hän pyysi linnunpaistia, mutta Sandra keittäjätär
kysyi, mistä hän sen otti. Valmistaa hän kyllä osasi, mutta hankkimaan
hän oli tottunut ainoastaan torilta, kuten Helsingissä oli tapa. Margit
tuli itkien Maurin luo. -- Toimita minulle lintu ja kukkakaalia! --
pyysi hän. Mauri lähetti rengin metsälle ja palvelustytön pappilasta
kysymään, saisiko kaalia ostaa. Vanha rovasti oli kutsuttu lepoon
heidän ollessansa matkalla, ja ruustinna oli jäänyt yksin. Ehkei hän
tarvinnut kaikkia varastojansa. Kerran se onnistui, mutta toisena
päivänä Margit taas oli pulassa. Hän halusi kalaa ja kuuli Sandralta
entisen vastauksen: -- Mistä sitä saa? -- Margit etsi Mauria, mutta
hän oli ulkona. -- Ulkona, vaikka sataa, -- nureksi Margit. -- Sandra,
menkää alitalosta kysymään rengeiltä ja piioilta! -- Neitsyt toi
vastauksen, ettei näihin aikoihin tuoretta kalaa kaupittu lähempänä
kuin kaupungissa. -- Tehkää sitte mitä tahdotte, -- huudahti Margit
kyllästyneenä, -- tottahan ihmiset täälläkin jotain syövät. Sandra
saa yksin pitää huolen ruoasta. -- Eikä hän sen koommin keitoksiin
sekaantunut.

Margit istui koruompeluinensa salin ruusunpunaisella sohvalla. Mitä
iloa hänellä nyt oli elämästä? Mauri kulki metsiä ja maita, kun
muka talo tarvitsi hänet. Olihan tultu toimeen ilman isäntää heidän
ulkomaanmatkansakin aikana! Mutta Mauri oli paha, ei rakastanut enää...
Ja maatalossa oli hirvittävän ikävää ja aivan mahdoton olla emäntänä.
Mitä hänen piti tehdä?

Maurin tullessa korutyö makasi pöydän alla ja Margit nyyhki katkerasti,
pää sohvatyynyyn nojautuneena.

Ei ollut Maurin omakaan mieli päivänpaisteinen. Talossa miesten
toimet olivat jommoisellakin tolalla, mutta karjapuolella kaikki
johto puuttui. Entinen karjakko oli keväällä mennyt naimisiin,
hankittuansa sijaisen. Jos Maurin ajatukset eivät kesäaikana aina olisi
kulkeneet Tuomarilaan, olisi hän silloin jo huomannut tehneensä huonon
vaihdoksen. Mutta hän oli laiminlyönyt silmälläpidon, ja mukavuuden
vuoksi hän ennen matkaa summakaupalla pestasi koko palvelusväkensä
seuraavaksikin vuodeksi. Nyt navetta oli likainen, maito vähentynyt
ja koelypsykirjat aivan sekaisin. -- Jospa reippaan emännän käsi
tähän tarttuisi, -- Mauri huokasi itsekseen. -- Ei muuta kuin isäntä
ylikarjakoksi! Olisihan minulla ilmankin huolia kyllin.

Hän oli navetassa tahraantunut ja märkä kylmästä syyssateesta.
Hienoon saliinsa ja hienon vaimonsa luo hän ei uskaltanut tulla ennen
täydellistä pukeutumista.

-- Margit, rakkaani, miksi itket? -- hän kysyi hellästi. Omassa
alakuloisuudessaankin hänen tuli kesäkukkaansa sääli. -- Mitä olet
toiminut täällä? Onko sinun ikävä?

-- Tietysti -- mitäpä muuta voisi olla? Koko päiväksi jätät minut yksin
olemaan... En minä kestä tätä elämää...

-- Eihän sinua haluta mukaani sateeseen, etkä sinä välitä talon töistä
ja ihmisistä.

-- Piikoja ja talonpoikia ja lehmiä -- koska minä semmoisiin olisin
tottunut? Hyi, Mauri, sinä teet pilkkaa!

-- Margit, -- sanoi Mauri jäntevästi, ponnistuksella hilliten itseänsä,
-- talonpojan pojalle sinä olet vaimoksi tullut, ja tämä on minun
ympäristöni ja työmaani, sen sinä olet alusta tietänyt. Mutta sinua en
ole pakottanut mihinkään velvollisuuteen, jota pidät vastenmielisenä.
Olenko?

Maurin odottamaton vakavuus hämmästytti Margitia. Hän huomasi kovasti
loukanneensa, vaikkei hän oikeastaan mitään pahaa ollut tarkoittanut.
Siinä hän nyt seisoi hämmennyksissään, osittain katuvaisenakin.

-- Minä vaan tahdoin sanoa... minä arvelin, että olisit voinut keksiä
jotakin -- vaikkapa lukenut minulle...

Hänen äänensä pehmeni helläksi: -- Mauri, et saa enää mennä pois, minä
pelkään, kun pimeä tulee!

-- En mene tänään, kyllä minä luen, jos tahdot.

Margit kuivaili kyyneleitänsä.

-- Miksi aina vaan sataa? Joka päivä on satanut tänä syksynä.

-- Eihän toki joka päivä. Juuri eilen kävimme ratsastamassa. Ehkä
piankin jo aurinko paistaa. -- Mauri koetti taas olla oikein
ystävällinen ja kekseliäs. -- Minusta oli ennen poikana hauska poimia
puolukoita vielä melkein lumen alta. Menemmekö huomenna poimimaan, jos
on kaunis ilma?

Margitin muoto vähän valkeni. -- Mennään, Mauri! Sinä oletkin hyvä...
Hän kietoi kätensä Maurin kaulaan.

-- Missä sinun viulusi on? -- kysyi Mauri. -- Et ole soittanut
säveltäkään, sitte kuin tulimme kotiin.

Margit tuli samaa muistaneeksi. Kukapa ne syyt ymmärtää? Näin se lienee
ollut:

-- Silloin voi soittaa, kun on iloinen tai murheellinen, mutta ei kun
on kyllästynyt ja pahalla mielellä. -- Hän pyyhkäisi kutrit otsaltansa.
-- Nyt taas olenkin iloisempi. Kyllä minä soitan.

Mauri istui keinutuoliin kuuntelemaan. Hänen silmissään oli syvä,
surumielinen katse. -- Yksin minä saan kuormat kantaa, -- hän ajatteli.
-- Olisin tarvinnut toverin ja auttajan, mutta hän on kuin lapsi, jota
minun tulee huvittaa. Kansastansa hänet on vieroitettu, ja työn iloa
hän ei tunne. Kuinka tämä jatkunee ajan pitkään?

Kun Margit herkesi soitosta, seisoi Mauri katselemassa pientä
seinäkuvaa. "Via dolorosa" -- tuskien tie.

-- Mikä tuo on? -- kysyi Margit. Hän läheni ja luki allekirjoituksen.
-- Vie se pois, -- sanoi hän hermostuneena, -- sehän on kuin paha enne.
Tuskia minä pelkään aivan hirveästi.

-- Se taulu on minulle erityisen rakas, -- vastasi Mauri vakavasti.
Hän aikoi sanoa enemmänkin. Kerran Tuomarilassa hän oli luullut, että
Margit ymmärsi elämän totisuutta. Nyt hän sitä epäili eikä jatkanut.

-- Sinulla on merkillinen maku, -- sanoi Margit pyörähtäen korollansa.
-- Mutta minä en voi sitä nähdä, minä pelkään. Anna se sille
mustapukuiselle ihmiselle, joka hääiltana otti meidät vastaan ja
säikytti minua. Hänkin oli kuin enne. Missä hän nyt on?

Maurin täytyi muistella, mistä oli kysymys.

-- Matleenako? Alitalon eteiskamarissa hän asuu. Hän on avulias ja
uskollinen, häneltä saat monta neuvoa, jos tarvitset.

-- Vie se hänelle, -- toisti Margit.

-- Niinpä vien, -- sanoi Mauri äkkiä päättävästi. -- Haluankin puhella
hänen kanssansa. Minä sanon, että se on yhteinen lahjamme; tuon sen
nuoren rouvan toivosta.

Margit kääntyi pois hämillään, ja Mauri otti seinältä taulun. Hän
kääräisi sen paperiin ja lähti ulos nopein askelin.

Matleena lauloi virsiä, kuten tavallisesti iltasilla. Täräjävä sävel
kuului jo portaille. Hän ei ollut edes lamppua sytyttänyt, vaan istui
hämärässä, ulkomuistista veisaten:

    -- "En rauhaa löydäkään maan päältä,
    pois aina ikävöitsen täältä..."

-- Oi, minäkin jo ikävöitsen, -- ajatteli Mauri.

Matleena otti nuoren isäntänsä ilolla ja ihastuksella vastaan, ja
taulusta hän tuli niin liikutetuksi, että Mauri sai täyden palkan
kieltäymyksestänsä. -- Margitin oikku oli Jumalan johdatus, -- hän
ajatteli.

-- Niin, niin, -- sanoi Matleena. -- Ristiä me tarvitsemme vanhat ja
nuoret. Risti pakottaa Jeesuksen tykö, muuten menisimme maailmaan.

-- Se on tosi sana, -- vastasi Mauri.

Sinä hetkenä jotakin tapahtui hänen sielussansa. Hän näki
välähdyksessä, että hänkin oli mennyt maailman tielle. Nyt hän kaipasi
ja halasi Jeesusta, yksinäisen sydämen ystävää, taakkojen kantajaa; ja
sanattomana hän kumarsi hartiansa ristin kuorman alle. Täytyi käydä
näin -- ah, täytyi.

Matleena katsoi isäntäänsä tutkivasti.

-- Taidatte tekin olla ristin koulussa, -- sanoi hän.

Mauri vaan ojensi kätensä ja puristi Matleenan kättä.

Hän palasi hiljaisempana ja nöyrempänä, selvästi tietoisena sydämensä
korkeasta kaipauksesta. Sen piti täyttyä ja toteutua, maksoi mitä
maksoi.



3.


He olivat nuoret ja kokemattomat kumpainenkin; he eivät mitään
huomanneet tai ymmärtäneet, ennenkuin Sandra sanoi Margitille:

-- Rouvan ei pitäisi ratsastaa, se ei ole terveellistä tuossa tilassa.

-- Mitä? -- Margit puolittain hämmästyi, puolittain närkästyi.

-- Rouva on hyvä ja kysyy vaan tohtorilta. -- Sandra katsoi Signeen ja
Signe Sandraan, ja kumpikin hymyili merkitsevästi.

Margit jäi miettimään. Seuraus oli, että hän hätäyksissään kiiruhti
Maurin luo. -- Sandra luulee... Sandra sanoo... Mauri, onko se totta?
Menenkö minä lääkärille? Sano, eihän se ole totta?

Mauri ymmärsi ja katsoi pitkään Margitia. Kuinka se ei ollut johtunut
hänen mieleensä? Ehkä kukkanen siksi olikin hiukan kalpeampi, vaikka
Mauri oli parhaansa pannut valmistaaksensa hänelle kaiken mahdollisen
ilon. Sokeahan hän oli ollut -- ja samoin itse Margit, lapsukainen.

Se selveni Maurille suurena, yllättävänä riemuna. Margitin levottomuus
aivan vilahti hänen ohitsensa. -- Oma Margit, kuinka Jumala on hyvä! Se
rakas pieni yhdistää meidän sydämemme, etkä sinäkään enää ole yksin!

Mutta Margit jo itki hermostuneen kiihkeästi. -- Ei ei, ei! -- Hän
torjui käsillään, kun Mauri läheni.

-- Jos minä kuolen... En minä tahdo edes sairaaksi tulla! Ja
ratsastaminen on minun ainoa huvini... Eikä minusta ollenkaan ole
hauska hoitaa pieniä lapsia...

-- Mennään lääkärin luo, Margit, hän neuvoo meitä. Sinä olet nytkin
terve ja reipas -- kyllä Jumala auttaa. Margit kulta, älä itke -- et
saa itkeä! Minä kun kuvittelin, että yhdessä iloitsisimme...

Maurin oli vaikea käsittää, ettei Margit todellakaan toivonut lasta.
Sanoin he eivät koskaan olleet puhuneet siitä -- mutta joskus sanaton
kieli on selvempää. Ah, silloin voi erehtyä, kun kummankin sydämessä
asuu aivan eri maailma. Tai ehkäpä Margitin kyyneleet johtuivat
pelkästä yllätyksestä?

Seuraavana sunnuntaina Margit tahtoi tulla Maurin kanssa kirkkoon. Se
oli ensi kerta pitkästä ajasta, aivan kuin lahja Maurille. Oliko tämä
nyt uusi ihana alku, äitiysvastuun ensi hedelmä?

Pastori Koitere, kappalainen, saarnasi Hengen voimalla vakavasta
tekstistä: "Jo on kirves pantu puiden juurelle. Jokainen puu, joka
ei kanna hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen." Tehkää
parannus, kääntykää teiltänne! Usko ei ole tyhjiä tunteita eikä koreita
sanoja, se on elämää. Mitä Herra näkee, kun hän katsoo kotiisi ja
sydämeesi? Elätkö itsellesi, vai saako hän elämäsi hedelmät? Oma elämä
ristille, Jeesus-elämä voimaksemme! Hedelmätön puu ei Herralle kelpaa,
se on tulen oma.

Kirkkokansa istui hievahtamatta. Syvä hiljaisuus täytti temppelin, ja
moni sydän sai piston.

-- Se oli hirveä pappi, -- sanoi Margit Maurille. -- Entistä
kappalaista minä kuuntelin mielelläni. Tulin kirkkoon hakemaan jotakin
rauhoittavaa, mutta hän on ihminen, joka voisi järkyttää toisen
sairaaksi.

-- Ei rauhaa tule ilman herätystä, -- sanoi Mauri. Mutta Margit ei
ymmärtänyt, mitä hän puhui.

Pian Mauri joutui havaitsemaan, että hänen hyvät toiveensa olivat
ennenaikaiset. Margit ei iloinnut odotuksestansa eikä tasaantunut
vastuunalaisuuden tiedosta. Pieninkin asia kiihotti häntä, hän tuskaili
ja hermostui yhä enemmän. Lopuksi Mauri ei osannut muuta keksiä, kuin
että hän matkustaisi vanhempiansa tervehtimään.

Silloin hän ensi kerran pitkästä ajasta loi mieheensä kiitollisen
katseen.

-- Sinä olet hyvä, kun ehdotat sitä, -- sanoi hän.

Kuumeentapaisesti hän alkoi laittautua matkalle. Signen piti tulla
hänen kanssansa, hän oli palvelevainen ja kohtelias. -- Sitte minä
viivyn, Mauri, salli minun viipyä! Ethän sinä tarvitse minua? -- Hän
oli taas hellä ja kiihkeä, mutta matkainto hehkui ylinnä.

-- Viivy, kunnes vähän kaipaat, -- sanoi Mauri surumielisesti. -- Kyllä
minä ymmärrän, että sinun on hyvä olla siellä.

Ja niin oli Mauri yksin jälleen. Taas oli talvi ja lumi kattoi metsän
ja maan. Ulkona pihalla varpuset hyppivät, nokkien lumelta tyhjän
vertaa. Mauri avasi ikkunan ja heitti jyviä niille. -- Linnut, pienet
linnut, kuinka te lennätte luokseni, niinkuin ystävän! Sinä, varpunen,
sirkutat kiitosta, sinä huomaat minun tarkoittavan hyvää. Oma lintuni
lensi pois... Hän ei kaipaa minua.

Tyhjyyden tunteeseen Maurin sydämessä liittyi kumminkin kevennys,
jota hän ei voinut kieltää. Hän sai olla oma itsensä, pelkäämättä
toisen tyytymättömyyttä. Hän voi täysin tarmoin antautua talon työhön,
joka hetki tuntematta, että joku kotona oli pahoillansa, kaivaten
seuranpitäjää. Kylälle mennessään hänen ei ollut pakko ensi sijassa
vierailla lääkärin ja apteekkarin luona, joiden rouvista Margit
piti eniten. Hän sai istua pappilassa vanhan ruustinnan ja pastori
Luodon, apulaisen seurassa, joka nyt oli armovuodensaarnaajana. He
puhuivat melkein aina hengellisistä kysymyksistä. Maurin sydän janosi
enemmänkin kuin keskustelemista. Hän ikävöi henkilöä, ystävää, elävää
Jeesusta. Mutta pappilassa tuntui ikäänkuin hänen viittansa tuulahdus
ohikulkiessa. Sekin virvoitti kaipaavaista.

Kappalaistalo oli kauvempana kirkolta. Siellä eivät Mauri ja Margit
olleet yhdessä käyneet, eikä Mauri yksinkään pastori Koitereen aikana.
Rouvaa hän tuskin tunsi, paitsi Matleenan kehumisista, milloin
ompeluseuraa mainittiin, ja kirkosta, jossa papinpenkissä aina istui
sileätukkainen, punaposkinen nainen, ympärillään parvi pellavapäitä.
Kappalaisen lähempää tuttavuutta Mauri hartaasti toivoi. Se saarna,
joka Margitille oli ollut "hirveä", oli jättänyt syvän jäljen Maurin
sydämeen.

-- Seuran keskustelukokous on iltapuolella pikku pappilassa, -- sanoi
Luoto kerran Maurille, saattaessaan häntä maantielle. Silloin Mauri
päätti mennä mukaan. Matleenakin sai suuren ilon. Ei hän niin kauvas
olisi jaksanut kävellä, mutta nyt itse isäntä otti rekeensä.

Heti saavuttuaan perille Mauri tunsi herttaista viihtymistä. --
Tällainen on oikea koti, -- hän ajatteli. Arkihuoneessa pöytä
ja pitkät penkit, kotikutoiset verhot ikkunoissa ja lämpimät
raitamatot lattialla. Uunissa tuli räiskyi, huokuen lämmintä
vastaan, pöydällä kahvi höyrysi pyöreine vehnäsineen. Jokainen
tulija sai kaksi ystävällistä kädenpuristusta ja lisäksi niiaukset
pellavapää-tyttösiltä. Ei kukaan näyttänyt arkailevan. Rouva istui
Matleenan vieressä, pastori oli vetänyt polvellensa poikasen, joka oli
tullut vanhempiensa kanssa, ja omat pienet tytöt kilvan tarjoilivat
leipää, puhellen pajatellen iloisesti.

Sitte keskustelu alkoi. Sen aiheena oli kertomus rikkaasta
nuorukaisesta, joka tuli Jeesuksen luo. "Hyvä Mestari", hän kysyi,
"mitä tekisin saadakseni ijankaikkisen elämän?" Jeesus vastasi: "Pidä
käskyt." Mutta hän sanoi jo pitäneensä ne kaikki. Silloin Jeesus katsoi
häneen rakkauden silmillä, lausuen: "Yksi sinulta puuttuu: Mene, myy
tavarasi ja anna köyhille ja tule minua seuraamaan, ottaen ristisi."

Hän kaipasi Jeesusta ja ijankaikkista elämää.

-- Niin minäkin, -- ajatteli Mauri.

Hän oli puhdas, nuhteeton nuorukainen.

-- Minä myös, -- mietti Mauri. -- En tosiaankaan tiedä tehneeni mitään
törkeätä pahaa.

Mutta jotain häneltä puuttui.

-- Jotain, jotain puuttuu minultakin. -- Mauri tunsi sen syvästi. Hän
seurasi keskustelua hyvin jännittyneenä, vaikkei hän mitään sanonut.

Nuorukainen oli rikkauksiinsa kiintynyt, mutta sitä hän ei huomannut
itse. Hänellä ei ollut herännyttä synnintuntoa. Kun Jeesus kosketti
arkaa kohtaa, ei hän tahtonut. Hän meni pois omille teillensä.

Mauri ei huomannut, että Matleena huokasi syvään ja katsoi häneen
silmillä, joista hänen Herransa katse heijastui.

-- Eikö minullakaan ole synnintuntoa? Enkö minäkään tahdo, mitä Jeesus
tahtoo? -- Mauri jäi syviin mietteisiin.

Rikkaan nuorukaisen olisi pitänyt ottaa risti...

-- Se painaa, minä tiedän sen. -- Maurin ajatus lensi siivillä sinne
kauvas, mihin Margit oli lähtenyt. -- Hän olisi voinut olla onneni,
mutta hän toi kärsimyksen. Herra, enkö ottanut jo ristiäni? Minä
tunnustin, että onni huumasi minua ja erotti sydämeni sinusta...

Ja kuitenkin... jotain minulta vielä puuttuu...

Kokouksen osanottajat kumartuivat rukoukseen. Ensin molemmat pastorit
rukoilivat, mutta sitte muutkin avasivat sydämensä Herralle. Mauri
hämmästyi, kuullessaan vanhan Matleenan äänen: -- Herra Jeesus, pidä
kiinni niistä, joihin olet tarttunut! Auta nuoria ihmisiä. Älä laske
pois ketään. Minä pyytäisin yhden puolesta...

Hänen puheensa tukahtui nyyhkeisiin. Tuli hetken hiljaisuus; sitte
pastori lopetti kokouksen siunauksella.

Kotimatkalla, reen kiitäessä, Matleena sanoi Maurille: -- Minua aina
niin itkettää rukoushetkissä. Minä olen semmoinen tyhmä vanha. Älkää
pahentuko siihen.

-- Tarkoititteko te minua? -- kysyi Mauri äkkinäisesti.

Matleena vähän empi.

-- Mitäs minä sitä kieltäisin. Teillä ei ole äitiä eikä ketään. Antakaa
minun rukoilla, kun en muutakaan osaa.

Mauri tuli kotiin sekavassa mielentilassa. Hengelliset kysymykset
risteilivät hänen ajatuksissansa, ja sydän oli kuohuva, vielä
rauhattomampi kuin mennessä. Herra etsi ja kolkutti väkevästi, hän
tunsi sen.

"Jeesusta sinä tarvitset", sanoi Kyllikki hänen hääiltanansa. --
Kyllikki ystävä, jospa sinä olisit täällä! Meillä olisi keskustelemista
enemmän kuin päivät riittävät. Sinä nostaisit soihdun, ja minä näkisin
tien.

Sitte Maurin korvissa soi Matleenan lause: "Teillä ei ole äitiä eikä
ketään." Ei ketään! Hän oli tarkkasilmäinen. Olivatko muutkin? Tiesikö
jo kenties koko kylä, että hänellä "ei ollut ketään", vaikka oli
Margit, puoliso?

Oi, olipa hänellä kuitenkin jotain, josta he eivät tietäneet. Hänellä
oli tulevaisuuden toivo.

Pieni Tapani -- eikö se ollutkin Tapani? Se lapsukainen kietoo
kätösensä isän kaulaan ja isä rakastaa häntä. Hän kasvaa helläksi,
puhtaaksi pojaksi, hän kiintyy kotiin ja kulkee isän kanssa. Hän
tarttuu Margitin, äidin käteen ja vetää hänet heidän luoksensa...

Margit pelkäsi ennakolta. Eihän se oikeastaan ollut ihmekään. Mutta
kun kerran lapsi lepää hänen käsivarsillaan ja luo häneen suloiset
silmänsä, silloin hän on onnellinen eikä vaihtaisi sitä maailman
aarteisiin.

Ja taas kaukana ollessaan Margit alkoi Maurille hohtaa kevätunien
välkkeessä. Taas hän näki kauniin haavekuvan, joka tosin vielä ei ollut
toteutunut, mutta varmaan oli toteutuva ehkä piankin, odotetun lapsen
avulla.

-- Margit, rakkaani, mitä sinä ajattelet tällä hetkellä? Kulkeeko aatos
kotiin? Ehkä _vähän_ muistat minua? -- Mauri jäi uneksimaan.

Kyllä Margit ajatteli ja muisti. Hän istui sohvalla vanhempiensa
makuuhuoneessa, nojaten vaaleata kutripäätään äitinsä olalle. Juuri
kodistaan ja Maurista hän puheli nyt, niinkuin jo monta kertaa ennen.

-- Äiti, hän on hyvä, liiankin hyvä, mutta minä en jaksa olla
kahdenkesken hänen kanssansa.

-- Etkö voi useammin käydä kaupungissa? Matkusta serkkujen luo ja ota
selkoa, milloin on konsertteja tai teaatterivierailu.

-- Mutta nythän minä en voi -- ja sitte en ehkä pitkään aikaan... Voi,
miksi pitikin käydä näin? Bertta serkku on ollut naimisissa neljä
vuotta, eikä hänellä vieläkään ole lapsia. Minä en tahtoisi milloinkaan.

Tuomarinna näytti tuumivaiselta.

-- Minun olisi pitänyt puhua sinun kanssasi ja selittää... Mutta
kyllä minä luulen, että _yksi_ lapsi on iloksi sinulle. Ole nyt
kärsivällinen. Me hankimme imettäjän, oikein hyvän ja tottuneen.

-- Äiti, täällä kotona on niin hyvä olla. Ei Lehtoniemi voi muuttua
minun kodikseni. Mauri kulkee talleissa ja navetoissa ja pitää seuraa
rengeille ja eukoille. Minä en koskaan totu sellaiseen. En tahdokaan
tottua.

-- Ei sinua niin ole kasvatettukaan, eikä se ole tarpeellista. Ole
sinä herttainen, vieraanvarainen suuren talon rouva. Toimita vaan,
että Mauri hankkii hyvää väkeä, joka tekee työt. Sehän on sinulle sitä
parempi, että hän pitää heitä silmällä.

-- Miksi minä en joutunut kaupunkiin naimisiin? -- huokasi Margit.



4.


Kun kevät toi tuomien tuoksun ja valkeat omenapuut, silloin kansakoulun
uusi lisärakennus kohosi valmiina. Virka julistettiin haettavaksi, ja
Kyllikki sai yksimielisen kutsun. Se oli vanha lupaus. Lisäksi hänen
todistuksensa oli niin erinomainen, että opettaja Tolosen rouvakaan ei
sanonut sellaista nähneensä kuuna päivänä.

Omenapuut olivat varistaneet kukkansa ja ruusut puhkesivat, kun nuori
opettajatar saapui äitinsä kanssa. Hän oli iloinen ja onnellinen, sydän
täynnä kiitollisuutta.

Oli hän toisenlaisiakin hetkiä kokenut. Haikein kyynelin hän oli
päätellyt itseksensä: -- Ei, en mene sinne, haen kauvas, mitä
kauvemmas, sen parempi. -- Mutta velvollisuudentunne oli puhunut
vastaan: -- Tätä äiti on toivonut vuosikausia, tehden työtä puolestani.
Nytkö omien tunteitteni tähden viime hetkessä pettäisin hänen
odotuksensa? Olenhan kyläläisillekin tavallani sitoutunut. He lupasivat
odottaa minua ja aikovat pitää sanansa. Minä vakuutin hakevani -- ja
ellen sitä tee, mitä he ajattelevat isäni tyttärestä? Minun _täytyy_
hakea. Hyvä on. Siispä sen teen.

Kun aika tuli, ei se enää ollutkaan vaikeata. Hän oli ponnistellut
irroittaaksensa kaipauksensa Maurista, hän oli rukoillut apua ja saanut
voiton. Mauri tuntui muutenkin ihmeen nopeasti vieraantuneen viime
talven kuluessa. He eivät enää edes kirjoittaneet toisillensa muuta
kuin lyhyitä tervehdyksiä merkkipäiviksi. Oliko hän uponnut onneensa
vai kätkikö sydänsurua? Kyllikki ei osannut sitä lukea lyhyitten
viestien riveiltä.

Niin, nyt hän oli täällä ja katseli ihastuksella uutta kotiansa. Siihen
kuului kaksi huonetta ja pienen pieni, soma keittiö. Hän ei kyllin
saanut sanoneeksi: -- Kuinka sievää täällä on! Kuinka herttaista!
-- Tosin hän ei voinut olla ajattelematta, miten aistikkaalta
valkea uutukainen kalusto olisi näyttänyt sinervän seinäpaperin
ohella. Mutta pitihän siihenkin olla tyytyväinen, että kaikista
täyshoitolavaihdoksista oli säästynyt vanhoja huonekaluja, jotka vielä
täyttivät paikkansa. Niillä oli sitäpaitsi aivan erityinen merkitys. Ne
olivat isän muistona, ikäänkuin entisajan kädenojennus nykyisyydelle.
Kyllikki verhosi ne nuoren keväänsä tuoreella väririkkaudella. Hän
levitteli pöydille kirjailtuja liinoja ja kantoi niityn pientareilta
ja joen äyräältä koko sylilliset ketoneilikoita, lemmikkejä ja
päivänkukkia. Hän istutti sananjalkoja ruukkuihin ja koristi
uuninjuuret katajanhavukiehkuroilla. Rouva Tolonen kurkisti ovesta
sisään ja huudahti ihmetellen: -- Teilläpä on kaunista! Aivan kuin
olisi juhla. -- Vaikkapa olisikin juhlatervehdys äidilleni, -- vastasi
Kyllikki hellästi hymyillen. -- Hän sen ansaitsee ja ansaitsisi paljon
enemmänkin.

Heti tulopäivänään Kyllikki sai tietää odottamattomia: Lehtoniemellä
oli lauvantaina vietetty ristiäiset. Eikä hän ollut aavistanut mitään!
Edes tästäkään ei Mauri ollut kirjoittanut.

-- Tyttökö vai poika? -- kysyi Kyllikki rouva Toloselta, joka
pihamaalla seisten oli uutisen kertonut. Vastaus oli yhtä yllättävä:
-- Sekä tyttö että poika, kaksoset. Poika on Tapani -- agronoomin
tahdosta -- ja tyttö Heli, tuomarinnan mukaan, joka on Heloiisa taikka
Helesiina, jotain sentapaista.

Kyllikin äitikin tuli saapuville. Rouva Tolonen vilkastui huomatessaan
asianharrastusta, ja kieli joutui sukkelaan liikkeeseen. Hän tiesi
hyvin paljon, runsaasti enemmän kun toiset halusivat kuulla.

-- He eivät ensinkään ole onnellisia, se on julkinen asia. Rouva on
suurimman osan kevättä ollut vanhempainsa luona, ja kun hän palasi,
oli tuomarinna mukana. Nuori rouva kuuluu olevan hermostunut ja
valittavainen, vaikka ei kukaan usko pahaa agronoomista. Tuomarinnan
sisar, joku pietarilainen kenraalska, oli toimittanut sieltä imettäjän
odottamaan lasta. Agronoomi oli pannut kovasti vastaan, mutta rouvan
ja anopin tahto voitti. Ajatelkaas, varalle jo ennakolta! Ja kuka ne
pietarilaiset tietää -- siellä sanotaan olevan tyttöjä, jotka pitävät
sitä ihan ammattinansa. Mutta nyt tulikin kaksi lasta. Rouva oli ensin
ruvennut nauramaan, sillä se oli hänen mielestään lystinmoista, mutta
sitte hän oli itkenyt, kun ei ollut kuin yksi imettäjä. Hänen täytyi
kuin täytyikin ottaa pikku tyttö hoitoonsa. Ja nyt siellä on touhua ja
porua ja hälinää...

-- Ja juorukelloilla soittamista, -- keskeytti Kyllikki. -- Suokaa
anteeksi, rouva Tolonen, minun kaappini on kesken järjestämisen. -- Hän
lähti sisälle harmistuneena, hehkuvin poskin.

Tolosen rouva lensi kiukusta harmaaksi, mutta Kyllikin äiti kiirehti
sovittelemaan. -- Älkää pahastuko, ei hän tahtonut tahallansa loukata.
Agronoomi ja rouva ovat molemmat hänen lapsuuden tovereitansa.
Ymmärrättehän, että koskee kuulla ikäviä asioita niistä, joille soisi
parhainta.

Senjälkeen äiti ja tytär paljon puhuivat keskenänsä Maurista ja
Margitista. He puhuivat rakkaudella ja rukouksissa. Rouva Kotiranta
oli säilyttänyt hellän, äidillisen tunteen Mauria kohtaan. Kyllikin
sydämessä heräsi voimakas, pakottava ikävä, niinkuin sen, joka aavistaa
ystävän hätää eikä pääse apuun. Hän ei itsekään ymmärtänyt, kuinka
syvällä hänen lapsuusrakkautensa juuret piilivät.

Eräänä iltapäivänä, auringon jo kallistuessa länteen päin, pieni ruuhi
lipui joen poikki ja Mauri astui ylös kaltaan polkua. Kyllikki poimi
ruusuja isävainajansa istuttamista pensaista. Maurin nähdessään hän
tunsi sisäisen säpsähdyksen, mutta ulkonaisesti tyynenä hän hymyillen
kääntyi kohti. -- Terve, Mauri, -- hän sanoi iloisesti. -- Täällä me
nyt asumme taas kotona. Juuri minä sinua ajattelinkin. Nämä ruusut ovat
Margitille, sinun pienoistesi tervehdykseksi.

Hän kiirehti viemään Mauria äitinsä luo. Rouva Kotiranta kutoi punaisia
töppösiä. -- Istuin tässä ja muistelin sinua, -- sanoi hänkin. --
Katsoppas, kenellä on näin pieni jalka! Tyttöselle punaiset ja pojalle
siniset -- luulisin niitten sopivan heille.

Herkät tunteet värähtivät Maurin povessa. Jokin kohosi, kohosi,
puristaen kurkkua niin, että hänen täytyi tehdä itsellensä väkivaltaa.
Hän ei ollut tullut avatakseen sydäntänsä, mutta nyt tuntui siltä, kuin
ei hän voisi pidättäytyä.

-- Sinä et moneen kuukauteen kirjoittanut, -- sanoi Kyllikki.

-- En. -- Mauri loi häneen silmänsä, suoraan ja rehellisesti. -- Minä
en osaa enkä tahdo kirjoittaa, panematta siihen omaa itseäni.

-- Kyllä minä sen käsitän, -- sanoi täti lempeästi kuten aina. -- Sinun
"oma itsesi" ei ole enää yksi, vaan kaksi. Eihän sinun sopinut antaa
meille Margitin sisintä, joka erottamattomasti on kietoutunut elämääsi.
Hän ei voi tuntea meitä kohtaan samaa likeisyyttä kuin sinä.

Hämmästyen Mauri huomasi, kuinka hyvin täti taaskin oli ymmärtänyt
häntä. Mutta Kyllikki kysyi:

-- Täytyykö meidän siis kadottaa jokainen ystävä, joka saa toisen vielä
lähemmän?

-- Kyllä minä yhä olen ystäväsi, -- sanoi Mauri.

He puhuivat lapsista, Margitin voinnista, talon asioista...
Mielenkiintoa ei puuttunut, mutta kaiken aikaa oli kuin verho välissä.
Vihdoin he vaikenivat kaikki. Rupesi tuntumaan niin ahdistavalta, että
Kyllikki ei jaksanut sitä kestää.

-- Mikä meidän on? -- tuli hänen huuliltansa. -- On aivan kuin
tahtoisimme jotakin sanoa toisillemme, emmekä sanokaan. Oletko sinä,
Mauri, _nyt_ oma itsesi?

Taaskaan Mauri ei väistänyt hänen katsettansa.

-- Onko oikein antaa suullisesti, mitä kirjeessä ei ole voinut? Ehkä
sekin on toisen omaa. Sano, Kyllikki!

Kyllikkiä alkoi pelottaa. Leikkikö hän tulella? Oliko kuitenkin
parempi, että he vaan yhä vieraantuivat, niin haikealta kun se
tuntuikin? Mutta eihän hän itsensä tähden kysynyt eikä mitään pyytänyt
itsellensä...

Hän nousi päättävästi. -- Minä poistun. Avaa sydämesi äidille, hän osaa
sinua lohduttaa. Minä näen, että tarvitset sitä.

Hän aikoi mennä, mutta Mauri pidätti. -- Ei, ei, en minä niin
tarkoittanut!

Kyllikin vakava muoto vaihtui leikilliseksi.

-- Muistatko, Mauri, miten neiti Pikkarainen vieroitti meidät
kokonaiseksi vuodeksi toisistamme, kun olimme lapsia? Tytön ja pojan
ei muka sopinut olla ystävyydessä. En minä nyt kuvittele mitään yhtä
hullunkurista, sillä juurihan suostuimme siitä, että nainutkin ihminen
voi olla naimattoman ystävä. Minä vaan poistun paremmaksi vakuudeksi --
keitän teetä teille!

Hänen äänensä helkähti hilpeältä, kun hän puhuessaan pujahti keittiöön.
Pian tuli oli tehty lieteen ja vesi porisi kattilassa. Mutta keittäjä
istui ikkunan luona, tuijottaen tyhjään ilmaan, pää käden varassa.

-- Ah, en liene minäkään oma itseni, -- hän huokasi.

Sisällä huoneessa sulku oli lauennut. Tädin rakastavalle sydämelle
Mauri laski raskaan kuormansa. Kyllikki oli oikeassa -- näin se kävi
helpommin.

-- Sinä et ole onnellinen, -- sanoi täti.

-- Onnihan on onnelliseksi tekemistä. Kuinka voisin olla onnellinen,
kun Margit kärsii? Vaikeata oli jo ennen, mutta monin verroin
vaikeampaa sitte kuin hän palasi kodistansa. Hänen äitinsä ei vaikuta
häneen hyvää... Voi täti, jospa hänellä olisi teidän kaltaisenne äiti!

-- Lapsi raukat te molemmat...

-- Minä toivoin niin paljon pienokaisesta. Margit ei ennakolta
iloinnut; hän sanoi monasti muittenkin kuullen, ettei hän koskaan tahdo
toista lasta. Minusta tuntuu ihmeelliseltä, että Jumala nyt antoi
kaksi. He ovat terveet ja suloiset... Minä rakastan heitä enemmän kuin
voin sanoa.

-- Varmaan Margit oppii rakastamaan heitä samoin.

Mauri pudisti päätänsä surullisena.

-- Minä näen kyllä hellät tunteet umpuna. Hän voisi oppia. Mutta nyt
hän heti voimistuttuansa lähtee äitinsä kanssa Saksaan kylpylaitokseen.
Kotonansa hän loittoni minun kodistani, siellä hän loittonee yhä
kauvemmas. Minä en kykene onnettomuutta estämään.

-- Herra kykenee, hän voi kaikki, -- yritti täti sanoa, mutta sanat
sammuivat huulille. Hän tiesi, että teot kantavat hedelmänsä. Mauri
parka -- hän niitti oman ajattelemattoman kylvönsä. Mutta "niille
Herra kaiken kääntää parhaaksi, jotka häntä rakastavat". -- Mauri, opi
painumaan Jeesuksen rakkauden rinnoille! Kun maallinen ystävä loittonee
ja ristin tie on raskas, etsi rauhasi häneltä! -- sai täti sanotuksi.

Kyllikki naputti ovelle, tuoden teetä. Pian sen jälkeen Mauri lähti.

Ilta oli ehtinyt, päivä mennyt mailleen. Ruskopilvet kajastivat lännen
taivaalla. Tummat, hehkuvat soileet liekehtivät hetkisen, sitte
vaimenivat lempeään, kimmeltävään kultaan.

-- Noita minä rakastin pienenä poikana, -- sanoi Mauri Kyllikille,
joka saattoi häntä rantaan, antaen Margitin ruusuvihon. -- Muistatko,
silloin me puhuimme kultakaupungista.

-- Ja nyt me vaellamme sinne, -- vastasi Kyllikki hiljaa. Hänen
silmiinsä tuli kaunis loiste. -- Se lohduttaa: "Tämän nykyisen ajan
kärsimykset eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka ilmestyy."

Mauri astui; ruuheensa, miettien mielessänsä: -- Minuako hän lohdutti,
vain onko hänkin kärsinyt, hän joka säteilee kuin päivänpaiste?



5.


Pieni Heli ja pieni Tapani lepäsivät sievissä vuoteissansa, pitsiraidin
ja punaisen peitteen alla. Nuori, kaunis äiti kumartui heidän
puoleensa. Hänen kultakiharansa valahtivat ohimoille ja sinisilmät
hohtivat hellästi.

-- Heli, Heli, etkö jo kohta opi hymyilemään? Kuinka sinä olet
suloinen! Minun täytyy ottaa sinut syliini. Tule, lintunen, lemmikki...

Tyttö rupesi itkemään. Hänen oli uni. Kohta veli vieressä säesti vielä
kiivaammin. Kiireesti Margit laski Helin käsistänsä.

-- Pauliina, tulkaa, missä te olette? Taas he itkevät molemmat.
Kuuletteko, poika huutaa vallan hirveästi! Mikä niiden on?

Imettäjä, korean kirjavaan pukuun puettu lihavahko nainen, tulla
vaapotti sisään tulipunaisena kasvoiltansa. Hän alkoi hyssytellä
Tapania, omaa hoidokkiansa, tuskin katsahtaen tyttöseen. Margit
koetti samaa keinoa Helille, mutta itku vaan yltyi. Avuttomana hän
juoksi keittiöön. -- Signe, onko Signe täällä? -- Hän pysähtyi ovelle
hämmästyksissään. -- Mitä, itkeekö Signekin? Mikä nyt täälläkin on
tapahtunut?

Margit sai sanatulvan vasten kasvojansa. -- Minä tulin sisäköksi enkä
lastenriepuja pesemään. Hän heittää ne minulle, ikäänkuin olisin hänen
palvelijansa. Pauliina pesköön itse!

-- Niin, tietysti. Signehän on minun neitsyeni. Mutta jos Signe nyt
kumminkin tulisi auttamaan... Heli itkee.

-- Onko _hän_ siellä? -- kysyi tyttö kuivaten silmiänsä. -- Minä en
tule hänen tiellensä.

-- Tietysti hän on... Margit alkoi tuskastua, Helin itku vihloi hänen
korviansa, hän ei enää malttanut odottaa, vaan kääntyi takaisin.

-- Pauliina, hoitakaa Heliä myös! Hän ei _saa_ itkeä. Onhan Tapani jo
lakannut.

-- Tulinko minä kahden lapsen imettäjäksi? -- Vastaus oli varma ja
tuiskea.

Nyt alkoivat Margitin kyyneleet vuotaa. -- Tämä on kauheata, aivan
kauheata. Minä en jaksa kestää, minä menetän hermoni... Äiti lähti
kotiin ja minä lähden myös... Mutta kuka sitte Heliä hoitaa?

Mauri tuli kuin hyvä enkeli hätään. Hän viihdytti Helin ja sai Margitin
tyynnytetyksi.

-- Sinä olet väsynyt, -- hän sanoi hellästi. -- Tule lepäämään, sinä
nukuit liian vähän viime yönä.

Tahdottomana Margit antoi viedä itsensä leposohvalle. Pian hän uinahti
kuin lapsukainen. Mauri seisoi hetkisen katsellen häntä -- katseli ja
huokasi syvään. Koko talo oli nyt aivan hiljainen, mutta kohta hän
tiesi entisen kurjuuden alkavan uudestaan. Pauliinan tultua perheeseen
oli keittiössä aina kuin tuli tappuroissa. Margit ei pystynyt sitä
vaimentamaan, enempää kuin pienokaistensa itkua; hän vaan rasittui,
menettäen viimeisenkin malttinsa. Lapsi raukka! niinhän Kotirannan
tätikin sanoi.

Maurin mieleen välähti ajatus: mitä jos vanha Matleena voisi auttaa?
Hänellä on itsellänsä ollut lapsia, hän on niitä rakastanut. Eikö hän
osaisi öisin pikku Heliä hellitellä? Silloin Margit saisi rauhan.

Päivällä Mauri esitti ehdotuksensa, ja hänen ihmeeksensä Margit
suostui. Se tapahtui oikeana hetkenä, sillä vähäistä myöhemmin Signe
astui sisälle, ilmoittaen: -- Hän ei pese, enkä minä. Nyt minä sanon
itseni irti.

-- Signe voi huoletta jäädä, -- vastasi Mauri. -- Me pyydämme
leski-Matleenaa tänne. Kyllä hän pienet pesut hoitaa.

Vanhus oli estelemättä valmis koettamaan, mitä suinkin kykeni. Mitäs
hänen öistänsä... ei hän muutenkaan paljon saanut unta luuvalolta.
Jumala siunatkoon isäntää, joka hänet haki! Kyllä hän jaksoi kärsiä,
vaikka se vieras pöyhentelijä silmillekin kävisi. Rakkaan nuoren
isäntänsä tähden hän olisi vaikka henkensä antanut. Pesemisestäkö
he kinastelivat? Voi kumminkin niitä uudenaikaisia ihmisiä! Hän,
luuvaloinen ja vanha, piti sen pelkkänä hauskuutenansa. Poikahan
kantoi puut ja vedet, mikä sitte oli vaivana? Sellaiset pienet sievät
vaatteet -- aivan kuin konvehtipalasia... Ja Matleena tuli ja istui
lasten vuoteitten ääreen veisaamaan rakkaimpia virsiänsä. Lapset olivat
hiljaa, ikäänkuin olisivat kuunnelleet, mutta Pauliina taapersi ulos,
paiskaten oven kiinni mennessään.

Mauri oli sanomattoman kiitollinen Matleenasta. Hänen sydämensä
täyttyi iloisella toivolla, etenkin kun ensimmäisen yön koe onnistui
erinomaisesti. -- Nyt Margit viihtyy, -- hän ajatteli.

Margit avasi säteilevät silmänsä pitkän, keskeymättömän unen jälkeen.
Heli tuotiin hänen luoksensa aivan rauhallisena. Hän huudahti riemulla,
ihastuksissaan: -- Mauri, minähän voin lähteä milloin tahansa!

Silloin Maurin reippaus oli lopussa. Masentuneena, mieli painuksissa
hän kulki koko päivän. Kaikkensa hän oli koettanut ja vastalahjaksi
saanut kuin iskun sydämeensä.

Illan hiljetessä hän koetti puhua Margitille.

-- Tiedäthän, että soisin sinulle iloa ja virkistystä. Mutta etkö
jaksaisi voittaa matkahaluasi? Me tekisimme täällä minkä voimme.

-- Mitä? Sehän on aikaa päätetty asia. Ethän sinä minua kustanna, vaan
isä.

-- En, -- sanoi Mauri surullisesti. -- Ei minulla olisi varojakaan.
Tämä vuosi on vienyt jo enemmän kuin talo kannattaa.

-- Minähän lähden äitini seuraksi. Tietysti, kun sellainen tilaisuus
tarjoutuu! Voimani ovat heikontuneet, sen on lääkärikin sanonut. Olen
ollut kuin vanki koko vuoden, minun täytyy päästä irti.

-- Mutta lapset?

-- Itsehän toimitit heille Matleenan. Kiitos, Mauri, se oli minun
pelastukseni. Kyllä hän taitaa olla hyvä ihminen, vaikka hän on
tekopyhä.

Maurin silmät välähtivät.

-- Margit, älä hänen hurskauttansa halvenna! Hän rukoilee sinunkin
puolestasi -- ja minun. Hänellä on se voima, jota me tarvitsisimme.
Sitte sinäkin jaksaisit.

Margit katsoi hämmästyneenä mieheensä. Noin varmasti ja voimakkaasti
Mauri harvoin puhui häntä vastaan.

-- Älä vaan rupea sinä samanlaiseksi! -- sanoi hän kuin hädässä. --
Minä en tahdo kuulla pastori Koitereen saarnoja enkä Matleenan virsiä.
Oh, kyllä minä olen hermostunut. Sinä olet tyly, ellet soisi minun
lähtevän.

-- En soisi lasten jäävän ilman äitiänsä, enkä meidän yhä etenevän
toisistamme, -- sanoi Mauri. -- Voi Margit, minähän rakastin sinua!
Sinä tulit omakseni, ja minä odotin sinulta onneani.

Hän raotti sydämensä sisintä -- valitettavasti hän ei sitä usein
ollut tehnyt. Jo heidän avioliittonsa ensi viikkoina se ovi oli
hiljaa sulkeutunut. Vieläkö hän uskalsi toivoa muutosta? Tuskin.
Ihme siihen olisi tarvittu. Itse hän oli kokenut, että vaikeuksia
voi kestää ainoastaan nöyrtymällä Jumalan tahtoon. Kuinka vieras se
maailma oli Margitille, sen hän huomasi tänäkin iltana kyllin selvästi.
Margitin sydän oli varmaan joskus tuntenut kolkutuksen, mutta tahto ei
pysähtynyt kuuntelemaan eikä avaamaan.

Nuori rouva heltyi Maurin sanoista.

-- Sinä olet kiltti -- oikeastaan sinä olet hyvin kiltti, -- sopersi
hän, -- mutta ymmärräthän, etten voi jäädä, kun kaikki on jo
järjestetty. Mauri kulta, ymmärrätkö?

-- Minun täytyy siihen tottua, -- vastasi Mauri.

Hiljaa hän lähti huoneesta. Hänen yrityksensä oli mennyt hukkaan ja
toivonsa heikko kipinä sammunut. Ei hän itsekään uskonut sen enää
viriävän.

Viikkoa myöhemmin Pekka valjasti Lakla hevosen keveiden,
kahdenistuttavien ajoneuvojen eteen. Isäntä oli niin käskenyt. Kuului
saattavan rouvaa kaupunkiin. Suuri matka-arkku vietiin eri hevosella.

-- Jo se taas menee, -- murahteli Pekka. -- Menköön vaan. Ei häntä
meikäläiset näe kotonakaan. Nyt isäntäkin pääsee töihin, ettei tarvitse
olla liepeenkantajana.

Lastenhuoneessa Margit itki, syleillen ja suudellen pienokaisia,
Heliä kiihkeimmin ja hellimmin. Kun Lakla kiiti kylätietä, silloin
hän jo hymyili Maurille. Mitä kauvemmas ehdittiin, sitä enemmän hänen
silmänsä selkenivät. Talot, metsät ja pellot vilahtivat ohitse. Pian
kaupungin kirkontornit häämöttivät lakeuden takaa, jo rakennuksetkin
alkoivat näkyä; nyt kiesit keikkuivat kivetyllä kadulla ja ajettiin
asematalon eteen. Veturi huohotti ja puhisi, vaunut jyskien kiitivät
teräsrataansa, kunnes pysähtyivät odottavina, kutsuvina. Margit tunsi
kuin sähköä jäsenissänsä. Kivihiilen savukin toi mieluisia muistoja; se
oli kuin henkäys muilta mailta.

Margit heitti Maurille hyvästit hetkellisellä hermostuneella
hellyydellä, mutta sydän sykki lähtöinnosta yhä pakottavammin.
Yhdysasemalla hänen piti kohdata äitinsä. Nyt kellonsoitto, vihellys...
Oi, mikä hurmaava vapauden tunne! Ulos avaraan, ihanaan maailmaan!

Vaunun nurkassa hän otti laukustansa matkaoppaan, jonka sisään oli
pistetty ennen saapunut kirje, Elsen käsialaa. Margit levitti sen
ja silmäili sitä mielenkiinnolla uudelleen: -- "R:n kylpypaikka,
viehättävä laakso huviloineen, ruusutarhoineen, ympärillä mahtavat
lumivuoret. Ajattelehan, jos tapaisimme toisemme siellä! Olen oikein
hyvilläni, kun minun ei tarvinnut matkustaa äidin kanssa vanhan tädin
hautajaisiin. Hän oli upporikas, tiedätkö. Me saamme periä paljon ja
pääsemme nyt elämään vapaasti. Raimund ei olisi voinut keksiä parempaa
lepopaikkaa lomakseen. Se on pieni kaupunki, melkein kuin maakylä,
mutta kylpyvieraat ovat sitä enemmän yhdessä ja osaavat huvitella
ja nauttia. Tule, Margit! Sinun pitää muuttua nuoreksi ja iloiseksi
taas, me autamme sinua. Jos vaan haluat, tilaamme huoneet äidillesi
ja sinulle. Minusta on ihastuttavaa tutustua äitiisi. Kuule, sitte me
kiipeämme vuorille ja annamme tuulen viedä kaikki surut! Rakas pikku
Margit -- se on oikeastaan väärin ja hirveätä, että sinä et tullut
onnelliseksi... Mitä me siihen voisimme tehdä?"...

-- Niin, mitä? -- Margit sulki kirjeen huoahtaen. -- Oh, ei maksa
vaivaa katsella taaksepäin nyt. Se vaan sumentaa mielen.

Hän oli epäillyt, kuinka hän voisi kohdata Raimundin. Viime kirjeessään
hän oli uskonut Elselle Wienin salaisuuden. Mutta Else oli vastannut,
että Margit voi olla huoletta. Hän oli puhunut veljensä kanssa kirjeen
saatuansa, ja Raimund oli sanonut, ettei hän mitään elämässänsä niin
pahoitellut kuin sitä sydänsurua, jonka hän kerran tuotti Margitille.
Hän tekisi mitä tahansa, jos sen voisi hyvittää. Jos Margit rouva
tahtoi ja suvaitsi -- ellei hänelle ollut vastenmielistä -- silloin
Raimund puolestaan tarjosi hänen käytettäväksensä koko loma-aikansa.
Hän oli valmis opastamaan vuoripoluilla, jotka hän tunsi, lyömään
tennistä, lukemaan ääneen... Hän pyysi, että he entiset unohtaen
tapaisivat toisensa sovitettuina ystävinä. Syyskesä -- nuoruuden
jälkikesä... Melkeinpä siltä tuntui Raimundista. Mutta ehkä Margit
tunsikin pelkkää kukkivaa nuoruutta...

"Ei", oli Else sanonut veljellensä, "hänkin väittää nuoruutensa
haihtuneen".

Miksi hän olikin sen kirjoittanut Elselle? Sillä nyt hän _oli_ nuori,
_tahtoi_ olla nuori! Heidän seurassansa ei voinut muuta olla kuin
nuoruuden kukkimista, vaikkapa talven lumessa...



6.


Kyllikki ryhtyi kansakoulutyöhönsä lämpimän sydämen koko liekehtivällä
innolla. Oppilaat jaettiin niin, että hän sai pienimmät, vastatulleet.
Ne katsoivat häneen luottavasti avoimine kirkkaine silmineen, ja
hän tahtoi antaa heille parhaintansa. He lukivat Luonnonkirjasta,
että "Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Hän on luonut taivaan. Hän on
luonut maan. Hän on minutkin luonut." Kyllikki kertoi heille enemmän
tästä hyvästä, suuresta Jumalasta. -- Hän on minun Isäni ja teidän
Isänne myös. Hänen Poikansa, rakas Vapahtajamme Jeesus, sanoo meitä
sisariksensa ja veljiksensä. Te olette Jeesuksen pikku siskoja ja
veljiä, korkean Kuninkaan lapsia. Taivaassa te saatte kruununne,
jos pysytte hänen ominansa. Tahdottehan tulla kilteiksi lapsiksi ja
rakastaa häntä, joka on niin hyvä? -- Kuinka he kuuntelivat! Oli aivan
kuin taivas olisi päilynyt noista monista silmäpareista. Kyllikki olisi
sulkenut koko luokan syliinsä, jos olisi voinut.

Ulkona pihalla hän muodosti piirin ja lauloi heidän kanssaan kalasista,
lintusista ja ketusta, joka juoksi yli järven. Äskeiset totiset silmät
välkkyivät ja nauroivat.

    "Saammeko, saammeko
    laulaa jäniksien laulun?"

Kaikki hyppivät jäniksinä, opettajatarkin. Oli äärettömän hauskaa. Hän
luki riemua ja harrasta kiintymystä heidän koko olennostansa. Nuolena
he tottelivat, kun hän käski, ja muutamassa hetkessä kaikki istuivat
jälleen luokassa laskutaulujen ääressä.

Tätä työtä Kyllikki oli toivonut ja uneksinut. Se vastasi hänen
iloisimpia odotuksiansa, ylikin kaiken määrän. Hän oli valmistautunut
tarvittaissa panemaan pahankurisia veitikoita nurkkaan, mutta he
taipuivat jo sanoista ja katseista. Ensimmäiset viikot olivat
selkeintä, herttaisinta päivänpaistetta.

Tuli kyllä huoliakin, ennenkuin Kyllikki osasi arvata. Torpan pikku
Liisan sormustin katosi ja löytyi naapuritorpan Maijun taskusta. Mikko
ja Matti tappelivat koulutiellä, jotta toinen sai kuhmun ja haavan
otsaansa. -- Koulu ei ole tarpeeksi, -- ajatteli Kyllikki. -- Minun
täytyy sunnuntaisin koota heidät luokseni. Silloin he saavat enemmän
kuulla ja laulaa Jeesuksesta, ja pahat pienet sydämet muuttuvat
kilteiksi.

Sitte Kyllikki alkoi tarkata lasten pukuja. Muutamat olivat aina
likaiset ja repaleissa. Hän neuvoi heitä peseytymään ja pitämään
sileinä esiliinojansa, ja käsityötunnilla hän opetti parsimista ja
paikkaamista. Mutta samalla johtui hänen mieleensä: -- Minkälaista
lienee heidän kodeissansa?

Hän rupesi joka päivä joutohetkinänsä kävelemään taloihin ja mökkeihin.
Uusi laaja vaikutusala aukeni hänen eteensä ja samalla paljo ilon ja
ajatuksen aihetta hänelle itsellensä. Hauskinta oli löytää entisiä
isänaikaisia lapsuudentovereita. Kyllikin mieleen johtui, että pitäisi
koota heidät kaikki. Eivätkö he laulaisi mielellänsä? Tai ehkä he
kokoontuisivat lukuiltoihin ja leikkihetkiin?

Olihan lähetysompeluseura olemassa, mutta siihen kuului harvoja nuoria.
Pastori Luoto oli jo käynyt kysymässä Kyllikkiä siihenkin. Hän oli
mennyt ja viihtynyt hyvin. Mutta ikätoverit ja sitäkin nuoremmat -- ne
olivat yhä hänen sydämellänsä.

Kyllikki oli järkevä, samalla kuin innokas. Pian hän huomasi
suunnittelevansa niin paljon ja monenlaista, että hänen voimansa ei
kaikkeen riittänyt. Kuka avuksi? Opettaja Tolonen oli kirjatoukka,
seurassa mykkä kuin kivi; ei hänestä ollut ulospäin toimimaan. Rouva ei
sietänyt Kyllikkiä eikä hänen puuhiansa. Pastori olisi varmaankin ollut
altis työkumppani. Miksi Kyllikki ei häntä pyytänyt? Niin, siksi --
pastorilla oli aivan liian taajaan asiata kansakoululle.

Mutta Maurihan oli ennen useasti kirjoittanut halustansa
valistustyöhön. "Minulla ei ole alottajaluonnetta, minä odotan sinua.
Oikein sydäntäni painaa kaikki mitä pitäisi tehdä." Ehkä hän nyt
hyvinkin ryhtyisi mukana toimeen -- hän oli yksin, ja varmaan tuntui
tyhjältä emännättömässä kodissa.

Sopiko Kyllikin kääntyä Maurin puoleen? Uskalsiko hän?

Kyllikki ojentausi suoraksi. Miksikä ei? Hänen tuntonsa oli puhdas ja
mielensä vapaa. Ei hän etsinyt omaansa, vaan kansan parasta.

Lehtoniemeen tullessansa hän tapasi Maurin pienokaisten vuoteiden
vierestä. Hän syötti heitä pulloista, hyväillen, pajatellen. Se näky
oli kaunis ja liikuttava. Mauri koetti läsnäolollansa ja hellyydellänsä
korvata äitiä, joka viipyi poissa.

Hämillään hän nousi tervehtimään, ravistaen pari maitopisaraa takkinsa
hihasta. -- Kyllikki -- miten he johtivat sinut tänne? Odota, mennään
saliin. Minä vaan huvikseni vähän vaalin näitä...

-- Ei, ei suinkaan. -- Kyllikki pidätti innokkaasti. -- Anna minun
puhua asiani täällä. Tui tui, lapset... Oi, katso, pikku Tapani
hymyilee minulle! Näetkö, Heli myös! Hepä ovat herttaiset... eivät
vierasta ensinkään. Ja kasvaneet noin paljon! Kuinka vanhat he nyt
ovatkaan? Viidennellä kuukaudella...

-- Isän kultamurut, -- Mauri katseli heitä äärettömän hellästi.

-- Hoitaja on varmaan hyvä, koska he menestyvät kuin kukkaset, -- sanoi
Kyllikki.

-- On, Matleena. Kyllähän sinä hänen tunnet. Imettäjän olen lähettänyt
pois, hän kävi ihan mahdottomaksi. Myöskin sisäkkö on lähtenyt; hän ei
viihtynyt enää. Kunhan vaan Margit voisi olla huolehtimatta...

Tietenkään Mauri ei kertonut, että hän oli saanut vaimoltansa perin
närkästyneen ja kiihottuneen kirjeen. Lähdettyäni pois menettelit
juuri vastoin tahtoani. Äitikin sanoo, että se oli pahasti, oikein
itsevaltaisesti tehty. Kun minä tulin Pauliinan kanssa toimeen, piti
kai sinunkin tulla. Ja lopuksi olette karkoittaneet Signenkin, minun
parhaan apulaiseni! Hänkö nyt taloa hallitsee, se sinun veisaava
suosikkisi, josta minä en tosiaankaan olisi huolinut, ellen olisi ollut
liian uuvuksissa? Tee sitte mitä tahdot -- vastaa itse kaikesta...

-- Niin, minä vastaan Jumalan avulla, -- oli Mauri päättäväisenä
ajatellut. Kuinka Margit _voi_ niin kirjoittaa Matleenasta,
auttajastansa? Oliko se pyhimmän vihaa, tietoiseksi kasvanutta, oliko
pelkkää lapsellista harmia tai hetken ärtymystä? Maurin mietteet taas
kulkivat näihin kysymyksiin, mutta kädet asettelivat pienokaisten
ateriavarusteita.

-- Sinä et ennen ollut käytännöllinen, -- sanoi Kyllikki, jonka
kummasteleva katse seurasi Maurin askartelemista lastenhoidossa. --
Rakkaus on ihmeellinen opettaja.

-- Rakkaus -- niin, sekin -- ja vaativa elämä, -- vastasi Mauri. -- Hän
pyyhkäisi otsaansa, ikäänkuin ajatuksia torjuaksensa. -- Kas tässäpä jo
Matleena tulee. Nyt pääsemme puhumaan sinun asiastasi. Käy edes tänne
ruokasaliin.

Mielihyvällä Kyllikki huomasi pöydällä oman sinikelloliinansa. Ei hän
aprikoinut, miten se nyt juuri sattui siinä olemaan, eikä hän suinkaan
olisi arvannut, että Matleena oli sen kaapista pujahuttanut esiin,
nähdessään "neidin" tulevan. Kotirannan rouvasta Matleena aina oli
kovin pitänyt, ja nyt oli Kyllikki voittanut hänen suuren suosionsa.
Hän lauloi niin kauniisti ompeluseuroissa ja hymyili kuin hyvä enkeli.

Kyllikki teki selkoa tuumistansa nuorison hyväksi.

-- Tulin auttajaa hakemaan, mutta nyt, Mauri, en pyydäkään sinua.
Näenhän, että sinulla on kätten täydeltä tehtävää, ehkä liiaksikin.
Sinä et kaipaa työtä, vaan virkistystä.

-- Joskus työ on paras virkistys, -- vastasi Mauri.

-- Niin, -- Kyllikki innostui, -- sinulle omat pienokaisesi ja minulle
omani -- koko rakas, suuri parvi. Jumala ei jätä ketään osattomaksi.

Taas Mauri tuli ajatelleeksi: -- Puhuuko hän minusta? Vai onko hänkin
tuntenut osattomuutta? Hänhän on nuori ja iloinen, saanut mieluisan,
toivotun työalan, ja pian hän ehkä on onnellinen morsian... Matleena on
kertonut, että koko ompeluseura sitä odottaa. Pastori Luoto rakastaa
häntä.

Kun Mauri ei vastannut, luuli Kyllikki sanoneensa enemmän kuin
yksinäinen, puolison sydäntä kaipaava jaksoi omistaa itsellensä. Hän
kiirehti lisäämään: -- Ja osattomat -- jos niitä lie -- ja onnelliset
-- kaikki lepäävät Jeesuksen sydämellä. Siinä on hyvä olla.

-- Sano, miten minä siihen pääsen?

Tätä kysymystä Mauri oli mielessänsä pidellyt, tätä tilaisuutta ja
hetkeä janonnut ja toivonut siitä illasta asti, jolloin Matleena
hänelle ensi kerran puhui uskon onnesta ja autuudesta.

Kyllikki näki hänen hätänsä ja käsitti hänen kaipauksensa ilman
pitempiä selittelyitä, ystävän koko hellällä ymmärtämyksellä.

-- Se on yksinkertainen asia, -- sanoi hän hiljaa, -- ei muuta kuin
tuomme kaikki syntimme Jeesukselle, ja hän antaa rauhan. Sitte meillä
on voima vaeltaa eteenpäin.

Synnit? Niin, kaikki ihmiset ovat syntisiä, tietysti hekin
molemmat luettuina niihin -- ja kuitenkin Maurista tuntui melkein
käsittämättömältä, että Kyllikki puhui synnistä niinkuin omanaan. Hän,
puhdas ja jalo, tytöistä parahin! Voiko mikään asia niin raskauttaa
hänen tuntoansa, että _se_ hänet ajoi Jeesuksen luo?

-- Minä haluaisin nähdä syntini, -- sanoi Mauri.

-- Jumalan kirkkauden edessä koko elämämme näkyy synnin sumentamana, --
vastasi Kyllikki.

-- Siis minä kuitenkin olen rikkaan nuorukaisen kaltainen, -- ajatteli
Mauri. -- Hän ei tuntenut syntejänsä, enkä minäkään. Missä minä olen
poikennut Jumalan tieltä? Mitä Jeesuksella on sanomista minulle?

Kyllikin lähdettyä hän jäi sitä tutkimaan. Hänen sydämensä pitkä kaipuu
tuntui äkkiä niin polttavalta ja pakottavalta, että hänen täytyi
syrjäyttää kaikki muu sen edestä. Hän meni huoneeseensa ja laskeutui
polvillensa. -- Jumala, näytä minulle syntini! -- rukoili hän palavasti.

Hän sai ne nähdä. Hän kuuli ne korvissansa. Oli kuin koko ilma hänen
ympärillänsä olisi suhissut yhtä nimeä: Margit, Margit!

Taas hän piteli käsissänsä kirjettä, äsken saapunutta. Hän oli murtanut
kuoren ja luki lentäviä rivejä. Hänestä tuntui, että ne niin olivat
kirjoitetut -- kuin nuolina, jotka sattuivat kipeästi...

"Kylpykausi lähenee loppuansa. En tiedä, mitä sitte teen. Minua
kammottaa pimeä ja pakkanen ja ahdas ilma, jota en jaksa hengittää.
Jos saan seuraa ystävistäni, lähdemme ehkä etelään. Teidänhän on hyvä
siellä -- ettehän te minua kaipaa..."

Mauri tuijotti kirjeeseen. Yhä tuo sama: "Ettehän te kaipaa." Entä hän?
Eikö yhtään, yhtään hellää sanaa?

Tulihan sekin... "Joskus itken teitä ja itseäni. Pikku Heli, pikku
Tapani -- suutele heitä, Mauri! Miksei joku toinen ole heidän äitinsä?
Silloin sinä olisit onnellisempi, ja he myös."

Koko totuus iski Mauriin juurilta järkyttävänä voimana. -- Minä ja he
-- ja hän -- oi Jumala, emmekö siis koskaan voi onnellisiksi tullakaan?
Oliko se erehdys pohjiltansa? Minä luulin hänen rakastavan minua,
mutta hän ei rakasta. Luulin itse rakastavani häntä, mutta sekin oli
haavetta. Olin vain lainannut hänen piirteensä unikuvalleni. _Hän_ oli
minulle outo ja vieras. Nyt olen tehnyt onnettomaksi hänet ja itseni.

Jumala, armahda minua! Koko avioliittoni on ollut synti ja erehdys.
Millä minä sen korjaan?

Kerran Kyllikki kirjoitti minulle jotakin pimeistä poluista, joihin
valo loistaa... Se oli rovastinkin muistolause minulle: "Vanhurskaan
tie on kuten nouseva aurinko..." Mutta tieni ei ollut Jumalan tie, ei
tämä pimeys ole hänen luomansa. Jumalan tie aina valkenee. Matleena
sanoi jo silloin, että olin valinnut maailman lapsen... Mitä pyysinkään
puolisoltani? En sydäntä, joka oli Herran, en muuta kuin unelmien
satuhohdetta. Se on poissa nyt, ja jäljellä on suuri murhe.

Hän lähtee etelään, koska hän kammoo minun kotiani. Mutta kerran sekin
matka loppuu, ja hänen täytyy palata -- vasten tahtoansa... Oi Margit
raukka, raukat me molemmat -- mitä sitte tapahtuu?

Minä olen syypää. Minä en valvonut. Minun olisi pitänyt valita Jumalan
tie, mutta otinkin omani. Ei ole pääsyä puoleen eikä toiseen. Herra,
armahda sinä meitä!

Mauri itki yksinäisyydessä kuumia, vuolaita kyyneleitä. Hän kertoi
Jumalalle onnettomuutensa ja tunnusti syntinsä. Kyllikki oli ollut
oikeassa -- koko elämä näkyi synnin sumentamana. Yhdestä suuresta
synnistä kasvoi kuin musta hämähäkinverkko, jonka langat punoutuivat
kaikkialle. Hän oli vangittu verkkoon -- omaan valmistamaansa.
Toisenkin hän oli kietonut siihen, ja sen silmukat puristivat lapsia,
hänen rakkaitansa, viattomia...

Tällaistako oli synnintunto? Tätäkö hän oli rukoillut itsellensä? Mutta
se oli kamalaa -- se oli epätoivon tuskan pimeys, jota ei jaksanut
kestää.

-- Herra, Herra, ole minulle armollinen! -- huusi Mauri sydämensä
pohjimmasta syvyydestä.



7.


Seudulla herätyksen tuulet puhalsivat. Mistä ne olivat tulleet -- minne
menivät -- ken voi sen sanoa ja tietää. Humina kuului niin väkevästi,
että surutonkin kansa kysyi, mitä oli tapahtumassa.

Kappalaistalo oli liikkeen keskuksena. Ihmiset, jotka sunnuntaina
kirkossa olivat heränneet pelastuksestansa huolehtimaan, kokoontuivat
arki-iltoina paimenensa ympärille kuin karitsat, jotka hakevat turvaa
rajuilmaa vastaan. Pastori Koitere piti joka ilta renkituvassa lyhyen
hartaushetken perheväellensä. Jokainen seurakuntalainen, joka sattui
saapuville, oli tervetullut, se tiedettiin vanhastaan. Nämä hetket
alkoivat nyt muodostua kokouksiksi, joihin lähdettiin kylältä varta
vasten. Yhdessä veisattiin, yhdessä luettiin, rukoiltiin ja kiitettiin
Herraa. Moni eksyvä löysi rauhan ja yhä uusia heräsi. Kahdenkeskisiä
puheluja pastorin ja hänen vaimonsa kanssa jatkui useasti iltayöhön.
Silloin levitettiin olkikupoja tuvan ja keittiön lattialle, ja vieraat
yöpyivät yksinkertaisen, vierasvaraisen kodin hyvään suojaan.

Pastori ja hänen rouvansa iloitsivat, niinkuin hiljaiset kylväjät,
jotka näkevät kauniin, vihannan oraan pellollansa. Mutta iloitessaan
he sanoivat toisillensa: -- Eloa on paljon ja meitä vaan kaksi. Me
pyydämme auttajia Herran työhön.

Pastori Luoto saapui mielellänsä virkaveljen avuksi puhumaan
hätääntyneitten, etsivien ihmisten kanssa. Hänellä oli lempeä olento ja
hyvä kyky lohduttaa murheellisia. Rouva Koitere puolestaan ei tietänyt
ketään, joka ymmärsi nuoria niin hyvin kuin Kyllikki Kotiranta,
hänenkin lastensa ihailtu, rakastettu opettajatar. Kyllikki kiitti
Jumalaa työmuodosta, joka nyt etsimättä aukeni hänelle. Tämä oli
parempaa ja ihanampaa kuin kaikki hänen omat suunnitelmansa. Se ei
ollut kenenkään ihmisen tekoa, se oli taivaasta annettu. Sentähden
hän kutsuttuna meni rauhallisesti, vaikka pastori Luotokin joka kerta
joutui työtoveriksi.

Ei ollut enää kellekään salaisuus, että Koivun nuori agronoomi myös
oli heränneitten, etsivien joukossa. Hän ei hävennyt tulla pappilan
tupaan ja nöyrästi istuutua peräpenkille Mäkelän rengin ja Kantatorpan
vaimon viereen. Santtu poika oli tullut isännän rattailla, päästäkseen
selityksen ajaksi käymään kotiinsa, joka oli kappalaistalon maalla.
Hänen vanhempansa ja sisaruksensa olivatkin saapuneet kokoukseen. Poika
katsoi pitkään ja jäi heidän viereensä. Hän tuli syvästi liikutetuksi
ja painui polvillensa muiden mukana, ennenkuin ilta oli kulunut
loppuun. Seuraavalla kerralla hän hiipi ujosti Maurin luo, pyytäen,
että isäntä ottaisi hänet taas kanssansa.

Mauri muisti omia turhia kasvatusyritteitänsä Santun suhteen. Ei hän
ollut saanut poikaa edes tupakasta luopumaan. Nyt Jumalan Henki oli
alkanut kasvatustyönsä.

Pastori Koitere puhui syntien anteeksisaamisen lahjasta. "Jeesuksen
Kristuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä." Voimakas
herätyssaarnaaja oli tänä iltana vaihtunut armon ja lohdutuksen
sanansaattajaan. Hänen huuliltansa tulvi sanoja, jotka kumpusivat
täyden täydestä sydämestä, Jeesuksen ristin valtaamasta.

-- Minunkin syntini -- se puhdistaa siis minunkin syntini, -- kaikui
hiljaa Maurille, niinkuin lähteen solina erämaan matkustajalle.

-- Tunnustakaamme syntimme, niin Jeesus ne ottaa pois, -- sanoi pastori
hartaalla, kutsuvalla vakavuudella.

Santtu poika Maurin vieressä purskahti ääneen itkemään.

-- Isäntä, minä varastin nauriita, -- sopersi hän kuiskaten, niin että
Mauri tuskin kuuli nyyhkytysten seasta.

Santun toisella puolella istuva vaimo erotti sanat, ja hänkin puhkesi
itkuun. Yleinen liikutus sai vallan; harvat tiesivät, mistä se oli
alkunsa johtanut. Pastori keskeytti puheensa, polvistuen rukoukseen
yhdessä kaikkien kanssa.

-- Jeesus, me tunnustamme sinulle syntimme, jokainen erikseen. Ota ne
pois. Ota meidät vastaan ja anna rauhasi tulla lupauksesi mukaan! Aamen.

Seurasi syvä hiljaisuus. Ilmassa liikkui rukouksen Henki. Kukin
rukoili itseksensä, monien seurassa ja kuitenkin kahdenkesken Herransa
kanssa. Sitte alkoivat kiitokset kohota. Ääni joukosta ylisti Jumalaa
pelastuksesta. Vielä toinen, kolmaskin. Sitte pastori nousi, kehoittaen
yhteiseen kiitoslauluun. Kyllikki alotti sen heleällä äänellänsä:

    "Veisaelkaamme
    armosta Jeesuksen!"

Santtu kohotti kasvonsa ja katsoi isäntäänsä ilosta loistavin silmin.
Mauri puristi hänen kättänsä. -- Pikku veli, -- olisi hänen tehnyt
mieli sanoa. Hänen omatkin silmänsä säteilivät. -- Olen löytänyt, olen
sen löytänyt! -- riemuitsi äsken vielä murheellinen sydän.

Kun ensimmäinen laulu oli loppunut, alotti _hän_ toisen, kysymättä,
odottamatta kenenkään ehdotusta.

    "Oi minkä onnen, autuuden
    se usko myötään tuo..."

Matleena, vanha Matleena, jospa hän nyt olisi ollut läsnä kuulemassa!
Hänen nuori isäntänsä julisti riemuiten ja ylistäen:

    "Miks iloiten en laulaisi
    ja kiittäis Jumalatani,
    kun mulle katoomattoman
    sen antoi tavaran!"

Se oli heleä onnen laulu, joka kaikui monikertaisena kauvas pimeään
syysiltaan. Niin ihanaa kokousta ei ollut vielä vietetty ainoatakaan.

Kyllikki pääsi kotiinsa Maurin rattailla. He ojensivat toisilleen
kätensä, niinkuin Mauri Santulle kokouksessa. -- Veljeni, -- sisareni,
-- lausui se kädenpuristus ilman ääntä ja sanaa. Ja silmät kertoivat:
-- Nyt on Jumalan rauha. Ylistys hänelle!

Oli yömyöhä. Mauri ei sytyttänyt kynttiläänsä, vaan oli kauvan pimeässä
polvillansa huoneessaan. "Nousevan auringon valo" säteili hänen
sielussansa. Se paistoi niin, että hänen oli vaikea kauvemmin pitää
sitä yksinänsä. Hän hiipi sen huoneen oven taa, jossa Matleena ja
lapset nukkuivat. Jospa Matleena olisi valveilla!

Oli, Mauri kuuli liikettä. Hän naputti ovelle. -- Minä se olen, saanko
tulla?

Matleena oli tottunut siihen, että isäntä kävi katsomassa lapsia
palattuansa iltasilla kotiin kylältä. Hän oli täysissä pukimissa ja
avasi oven. Mikä iloinen yllätys hänelle se vapaa, loistava katse, joka
häntä kohtasi -- niin erilainen vielä äskeisestä!

-- Se on tapahtunut, Matleena. Nyt minäkin voin kiittää ja ylistää!

Vanhuksen kasvot rupesivat värähtelemään, hän puhkesi ilosta valtavaan
itkuun, jota hän töin tuskin hillitsi pienten nukkuvien hoidokkiensa
tähden, unohtamatta heitä edes liikutuksissansa. Ei hän kertonut,
että hän lasten luona valvoessaan oli koko illan lähettänyt Isän
luo rukousviestejä rakkaan isäntänsä puolesta. Hän olisi itsekin
mielellänsä mennyt kokoukseen, mutta ei tahtonut jättää lapsia
kellekään vieraalle. Aina on hauskaa yhdessä toisten kanssa, tietäähän
sen -- se vahvistaa ja virvoittaa. Mutta pääasia kumminkin on, että Isä
kuulee yksinäistä vanhaa hänen työssänsäkin, hänen arkipaikallansa.
Ja Matleena oli tyytyväinen -- oi, nyt hän tunsi niin suurta onnea
ja kiitollisuutta, että se korvasi kymmenet juhlat ja selitykset. Se
jälkikokous, jota hän myöhäisenä hetkenä sai viettää isäntänsä kanssa,
oli hänelle esimakua autuaitten ilosta. Vihdoin Mauri huomasi, että
Matleenan täytyi päästä nukkumaan. Hän nousi lähteäkseen. Mutta ensin
hän kumartui pienten vuoteitten yli, katseli uinailevia lapsukaisiansa
ja painoi keveän suudelman kumpaisenkin otsalle. -- Jumala siunatkoon
teitä, pieniä armaita. Isä kulkee taivaan tietä Jeesuksen armosta -- te
tulette mukaan, te kasvatte hänelle. Niinhän, Heli, Tapani? Nukkukaa
enkeleitten suojassa!

Mutta Mauri ei vieläkään voinut nukkua. Hän tahtoi heti kirjoittaa
Margitille. Hänellä oli paljo tunnustamista ja anteeksipyytämistä,
mutta paljo myöskin uutta toivoa ja voimaa. Hän tunsi Jumalan avulla
taas rohkeasti katsovansa eteenpäin.

Mitä Margit ajattelee? Mitä hän vastaa? Tämä tulee ratkaisuksi, Mauri
tunsi sen painavasti. Hän ottaa vastaan tai hän ei ota. Mitä sitte
tapahtuu? Maurin sydän vavahti.

Ei, ei, ei tule kysyä, ainoastaan rukoilla ja odottaa ja tehdä oma
voitavansa... Seuraus olkoon Jumalan kädessä, hänen, joka kaikkia
rakastaa.

Ja Mauri kirjoitti kirjoittamistansa, kauvas yli keskiyön hetkien.



8.


Eteläisessä laaksossa valkoisen huvilan ympärillä halla oli suudellut
kukkasia. Pienistä ikkunalaatikoista ne riippuivat alas seiniä pitkin
nuutuneina varsiensa varassa, ja kukkapenkereissä mustuneet päät
taipuivat multaa kohden. Vuorille oli satanut hohtavan valkoista lunta.
Aurinko paistoi siihen terävin sätein, kykenemättä karkoittamaan
kylmää, jota ylhäältä hohkasi laakson asukkaille.

Margit seisoi yläparvekkeella, ihaillen suurenmoista syysnäköalaa.
Vielä tämä iltapäivä ja huominen, sitte oli lähtö käsissä. Lintuparvia
lensi halki ilman; siipien suhina kuului hänen korviinsa. Tulivatko
pohjolasta? Olivatko täällä asustaneet jälkikesänsä? Nyt ainakin niiden
oli mieli etelään päin. Margitia värisytti. Hän pelkäsi pohjoista,
niinkuin muuttavat linnut.

Äidin ääni kutsui häntä parvekkeen ovesta. Hitain askelin hän astui
siroon, hienosti sisustettuun makuuhuoneeseen.

-- Täällä on pukusi ja kukkaset. Katso, ne ovat erinomaisen onnistuneet.

Margitin olento vilkastui. Hän riensi vuoteensa luo, jonka valkealta
peitteeltä vedensininen hohtokangas hopealankoinensa kimalteli.
Valkoisia lumpeita, hentoja kaisloja ja vesileinikköjä, erehdyttävän
taidokkaasti tehtyjä, oli kiinnitetty harsoihin sinne tänne ja
siroteltu peitteelle viereen.

-- Äiti, kiitos, kiitos! Nyt minusta tulee kaunein, olen varma siitä.
Koetanko ylleni? Mutta eihän se miltään näytä ilman kampausta.

Hän katsoi kelloa. Tunnin perästä kampaajatar tulee.

Kylpykauden lopettajaiset olivat määrätyt täksi illaksi. Ne vietettiin
pukutanssiaisina. Väsymätön huvitirehtööri oli keksinyt pitkin kesää
uutta ja uutta. Mitä nyt vielä oli jäljellä? Nerokas ajatus juolahti
hänen mieleensä. Se vetää! Jaetaan lopettajaisissa kolme palkintoa
naisille ja samoin kolme herroille: kauneimmalle, kauneimmin puetulle
ja sille joka parhaiten tanssii. Hänen keksintönsä oli herättänyt
vilkasta mielenkiintoa ja hyväksymistä. Muulloin kylpyvieraat olivat
lähteneet jo kahta viikkoa varhemmin. Nyt ne viipyivät viimeiseen asti.

Margitin äiti oli suostunut viemään tyttärensä Italiaan kylpykauden
päätyttyä. Else Barlitz aikoi mukaan, mutta nuoren professorin loma oli
lopussa, hänen täytyi palata Wieniin.

He olivat olleet yhdessä joka päivä, kaikki nämä viikot. Kun Margit
ajatteli taaksepäin, tuntui aika tenhoisalta unelmalta. Vuoristoretket,
venetsialaiset illat vuoripuron äärellä juhlavalaistuksessa, tuliset
tanssit ja ennen muuta kaksinpuhelut -- salaperäisesti sytyttävät
puiston pimennoissa, elämän ja ilon kyllyyttä uhkuvat päivänhelteisillä
rinteillä... ei kukaan osannut keskustella niin kuin Raimund,
ei kenenkään seurassa Margit niin kasvanut ulos lapsellisesta
pintakuorestansa, henkiseen seikkailuun ja leikittelyyn, usein
hämmästyttävän kehittyneeseen.

-- Wienissä te olitte oikkuisa tyttönen, -- sanoi Raimund kerran. --
Nyt te olette nainen. Margit, miksi minä en aavistanut, että nainen on
tyttöstä tuhatverroin hurmaavampi!

Sillä kertaa Margit ei vastannut, ei edes hymyillyt mielistelylle. Hän
tunsi, että siinä piili enemmänkin kuin maailmanmiehen kohteliaisuus.
Se kalvensi polttavat posket ja vaiensi leikkisät huulet. Professori
Raimund Barlitz puolestansa ajatteli: -- Näenhän minä, että hänen
vanhempainsa täytyy olla varakkaita. Sitäpaitsi minäkin olen
riippumaton nyt. Virka minulla on -- se on vielä pikkuasia perinnön
rinnalla. Mieletön, joka tekee turhia laskelmia kauniin ja henkevän
naisen menettämiseksi!

Hän katui. Margit katui.

Ja nyt -- nyt kohta kaikki oli kiitänyt ohitse. Margit sitä vaikersi
polttavassa sydämessään. Ei jäänyt taaskaan muuta kuin muisto, rikas,
sanomaton -- ihanampi kuin mitkään entiset, mutta katkerampi myös. Niin
paljon haikeampi kuin naisen tunteet ovat syvemmät ja tietoisemmat
tyttösen haaveita -- ja niin paljon katkerampi kuin on luvaton lempi
vapaan neidon viattoman valinnan rinnalla.

Vielä yksi ilta -- viimeinen, loistavin.

Kun Margit seisoi suuren kuvastimen edessä valmiina puvussansa,
oli hän todella kauneimmista kaunein. Kaikki tilapäinen rasituksen
jälki oli kylpyaikana nopeasti hävinnyt. Hän kukoisti ja heloitti
nuoruuden hehkeimmässä sulossa, etelän tummaveristen keskellä
kuin valoilmestyksenä. Tänä iltana hän oli vedenneitonen. Muutama
satamarkkanen oli heitetty noihin hohtoharsoihin -- ei Margit edes
tietänyt siitä. Kampaajatar oli levittänyt hänen kultatukkansa
valloilleen, kähertänyt sen aaltokiehkuroihin ja koristanut
kaislanlehdillä ja lumpeilla. Valkeat olkapäät ja käsivarret hohtivat
kuultavina, ja posket rusottivat ilman jauheita ja maalauksia.

-- Rouva on ihastuttava, -- sanoi kampaajatar.

Margit tiesi sen itsekin, ja voitonvarmana, viehkeänä hän äitinsä
rinnalla astui valaistuun saliin. Else kiirehti häntä vastaan. Hän
oli pieni, tumma tyttö mustalaispuvussa. Helmet, helyt ja kulkuset
kilahtelivat iloisesti joka askeleella, jonka hän astui.

-- Margit, Margit -- sinun pitäisi saada kaikki palkinnot! -- huudahti
hän peittelemättömällä ihailulla.

Pitkin iltaa Margit sai samaa kuulla vaihtelevissa äänilajeissa. Hän
tanssi, kunnes ei enää jaksanut. Silloin Raimund saattoi hänet pieneen
sivuhuoneeseen, jonka istuimet olivat päällystetyt sinisellä silkillä.
Margit nojausi pehmeään tuoliin, Raimund katseli häntä, taukoamatta,
syleilevin silmin.

-- Oh, Margit, -- sanoi hän äkkiä, huumautuneena. -- Minä rakastan ja
ihailen sinua -- nyt enemmän kuin milloinkaan!

Margit tunsi kuin sähkövirran kulkevan lävitsensä, mutta vavahtaen hän
torjui: -- Älä, Raimund, älä puhu -- oi, minä olen onnettomin kaikista
ihmisistä! Miksi tämä tuli liian myöhään? Miksi sinä silloin erkanit
minusta, ja miksi minä ajattelemattomasti menin naimisiin?

-- Jos sinä rakastat minua, ei mikään ole myöhäistä.

Margit katsoi ylös säikähtyneenä. -- Kuinka -- Raimund!

-- Sano vaan, Margit -- tai eihän sinun tarvitse sanoa, näenhän minä,
tiedämmehän molemmat, että --

Kaksoisovet lennätettiin auki. Torvien toitotukset salissa ilmaisivat
suuren hetken tulleen. Palkintojen jako oli tapahtuva, Margitin täytyi
olla läsnä, ja herra professorin myös.

Huvitirehtööri astui lavalle. Hän piti korean, monisanaisen puheen.
Oli toisiaan ollut vaikea ratkaista, etenkin naisten palkintoja. Oli
niin paljo ihastuttavia impiä. Mutta eräs nuori rouva pohjolasta vei
kumminkin kaikista voiton. Kauneuspalkinto julistettiin yksimielisesti
Margit Koivulle...

Rajut kättentaputukset todistivat lausunnon puolesta. Margit astui
esiin ottamaan vastaan kultaista rintasolkea, jonka tirehtööri ojensi
hänelle.

-- Kaikki palkinnot, kaikki palkinnot! -- remusi yleisö, etenkin
herrat. Pikku Else oli aivan haltioissaan ystävättärensä kunniasta.
Tirehtööri rykäisi ja rykäisi, koettaen saada ääntänsä kuuluville. --
Kauneimman puvun palkinto neiti A:lle ja sulavimman tanssin palkinto
neiti N:lle...

Mutta herrat huusivat meluten: -- Kaikki palkinnot rouva Koivulle!

Tirehtööri yritti menettää mielenmalttinsa. Miten hän pääsisi
pälkähästä, loukkaamatta ketään? Nopea kekseliäisyys oli kallis asia.

-- Hyvä herrasväki, -- sanoi hän sukkelasti, -- minä kumarran teille
ja ihanalle rouvalle! Eihän hän voi pitää yhtaikaa kolmea samanlaista
solkea. Me julistamme hänet illan kuningattareksi, mutta soljet pyydän
tarjota toisille sulottarille.

Käsien taputukset raikuivat vastaukseksi. Tirehtööri huokasi
helpotuksesta. Asema oli pelastettu.

Herrain palkinnoista ei tullut riitaa. He saivat hopeamaljoja,
professori Raimund Barlitz myöskin omansa kauneimmasta tanssista.

-- Se ei ollut mikään vaikea saavutus, -- väitti kuiskuttaen joku
kateellinen. -- Hänhän on tanssinut tuon tuostakin rouva Koivun kanssa,
joka liitelee kuin keijukainen. Tietysti se näyttää kauniilta.

Tuomarinna, joka istui huomattavalla paikalla tummanvihreään silkkiin
puettuna, oli saanut parhaan kunnianhimonsa tyydytetyksi tyttären
suhteen. Nyt hänet kerrankin oli nähty suuressa maailmassa, ja ansaittu
ihailu oli kukkuramitoin tullut hänen osaksensa. Oli tosiaankin surkea
vahinko, että hän pian oli hautautuva syrjäiseen kotiinsa, pieneen
maaseutupaikkaan kaukana pohjoisessa, tuhlaamaan sulonsa tyhjään
arkipäiväisyyteen...

Hänen oma ajatuksensa keskeytyi, kun vilkas mustalaistyttönen, Else
neito, pujahti hänen viereensä, jatkaen juuri samaa lankaa, kiihkeällä,
lapsellisella tavallansa.

-- Täti kulta, miten me pelastaisimme Margitin? Hän on kertonut
minulle, kuinka hän on onneton ja pelkää entisiä olojansa. Hän voisi
loistaa Euroopan suurimmissa sivistyskeskuksissa -- katsokaa nyt,
kuinka hän on ihana -- ja lisäksi musikaalinen, viehättävä, kaikkea
mitä voi toivoa!

-- Hiljaa, lapseni, -- hillitsi tuomarinna, vaikka hänen hymynsä oli
täynnä yhdystuntoa. Ulkonainen arvokkuus oli säilytettävä vieraassa
ihmisparvessa.

Toisin hän menetteli illalla, kun professori Barlitz pyysi saattaa
hänet kotiin. Margit ja Else jäivät myöhemmäksi. Raimund lupasi palata
ja heistäkin pitää huolta. Mutta hänellä oli nyt kahdenkeskistä
puhumista Margitin äidin kanssa.

Keskustelu oli tärkeä, ratkaiseva.

-- Minä uskallan, rouva tuomaritar, kun olen oppinut teidät tuntemaan.
Te olette kohdellut meitä heti kuin likeisinä, nuoruudenystävättärenne
lapsina. Minä vetoan äidintunteisiinne. Kerran rikoin katkerasti
tytärtänne vastaan -- sallikaa minun nyt korjata silloiset surut ja
kaikki mitä siitä on johtunut, tehdä hänet niin onnelliseksi kuin
hehkuva ihastus hyvän aseman ohella kykenee --

Tuomarinna ei lähettänyt professoria pois. He astuivat yhdessä
valkean huvilan vierashuoneeseen, sähkö väännettiin palamaan, ja
he keskustelivat mielenkiintoisesti, kiihkeästi, huomaamatta ajan
kulumista.

Seinäkello löi kaksi. Professori nousi nopeasti. -- Margit ja sisareni
varmaan jo odottavat. Minä lähden nyt. Kiitos, kiitos hartaimmasti! --
Hän kumartui suutelemaan tuomarinnan kättä.

-- Vasta huomenna, muistattehan! -- kuuli hän tuomarinnan huutavan
vielä jälkeensä. -- Margit on väsynyt ja tarvitsee lepoa.

Hän piti sanansa. Margit ei saanut mitään tietää äitinsä ja Raimundin
keskustelusta. Mutta hän oli muutenkin tarpeeksi kiihkoisessa
mielentilassa. Raimundin sanat sinisilkkihuoneessa olivat kaiken
iltaa soineet hänen korvissaan kuin sireenien laulu salakareilta,
kuin mahtavan kosken vetävä kohina. Unta hän ei saanut. Hän valvoi
mielikuvien vallassa.

Aamulla postintuoja ojensi hänelle Maurin kirjeen.

    "Margit, rakas vaimoni!

    On myöhäinen yö, mutta minä en voi viivyttää sitä, mikä polttaa
    sydämelläni. Tahdon avata sinulle ajatukseni, tunteeni, kaikkeni.
    Sinä olet oikeutettu tietämään, mitä minussa on tapahtunut.

    Jumalan Henki on vaikuttanut voimalla seurakunnassamme. Pastori
    Koitereen tuvassa on ilta illalta pidetty kokouksia. Monet ovat
    kääntyneet, monet murheelliset saaneet rauhan. Siellä minullekin
    on selvinnyt, että Jumalan Karitsa on kuollut syntieni tähden, ja
    minä saan olla hänen ikiomansa.

    Margit, sinä kirjoitit toivovasi, ettet milloinkaan olisi tullut
    vaimokseni. Lausuit sen hellemmin, mutta sisällys oli selvä.
    Sinä tunnet, että olisit vapaana onnellisempi. Se kirje oli
    saattamaisillansa minut epätoivoon, mutta nyt minä kiitän sinua
    suorista sanoistasi. Ne näyttivät minulle peittämättömän totuuden.

    Minä olen tehnyt syntiä, Margit. Minä en kulkenut Jumalan tietä,
    kun pyysin sinua omakseni. Siitä on johtunut suru ja kärsimys.
    Me emme kyllin tunteneet toisiamme emmekä sisäisesti kuuluneet
    yhteen. Niin minä tein onnettomaksi sinut -- ja itseni myös,
    miksi en sanoisi sitä yhtä suoraan kuin sinäkin. Onhan hyvä, että
    nyt olemme täysin avoimet toisillemme.

    Me emme voi särkynyttä parantaa, mutta on yksi voima, joka on
    väkevä. Tunnen sen itsessäni rauhan ja riemun Henkenä. Minulla on
    nyt uusi ilo ja rohkeus, sillä Jumala tekee ihmeitä.

    Hänelle olen jättänyt sydämeni, hänelle kotimme. Tule, Margit,
    minä odotan, että vielä Herran ajan tultua kohtaamme toisemme
    ristin juurella. Avioliittomme alkuaikana sinä kerran torjuit
    pois pienen kuvan, jonka nimi oli "Via dolorosa". Et voinut sillä
    torjua kotimme onnettomuutta. Me olemme "tuskien tietä" kulkeneet
    ja saamme ehkä edelleenkin kärsiä ja kestää. Mutta minä toistan
    sinulle lauseen, jonka kerran nuoruuteni vaikeassa risteyksessä
    sain ohjeeksi vanhalta rovastivainajalta: "Vanhurskaan tie on
    kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä
    on päässyt korkeimmilleen." _Sydämissämme_ pimeys valkenee, olen
    varma siitä. Ja minä vakuutan, Margit, että yhä pidän sinua
    rakkaana. Olen tekevä kaiken voitavani korjatakseni, mitä rikoin
    sitoessani sinut itseeni. Tule, vaimoni, tule minun ja rakkaitten
    pienokaistemme kanssa vaeltamaan valkenevaa tietä!

                                                    Mauri."

Kun professori Barlitz astui sisälle, tapasi hän Margitin
mielentilasta, jommoisessa hän ei koskaan ollut häntä nähnyt. Hän
itki hermostuneesti, tuskan vallassa, kuten ihminen, joka on joutunut
kuoleman hätään.

-- Margit -- rakas -- mitä on tapahtunut?

Hän ei voinut vastata, hän näytti kirjettä.

-- Sallisitko minun lukea sen? Kiitos, mutta minähän en ymmärrä...

Tuomarinna tuli avuksi. -- Tulkaa, minä kerron teille.

He menivät toiseen huoneeseen. Professori sai kuulla, että Margitin
mies oli tullut uskonnolliseen mielenkiihkoon. Lapsi raukka pelkäsi
kotiansa vielä entistä enemmän, ja lisäksi mies tunnusti suoraan
itsekin olevansa onneton. Hänkin oli sitä mieltä, ettei heidän koskaan
olisi pitänyt mennä naimisiin.

-- Sittehän kaikki on selvää! -- huudahti professori keventynein
sydämin. -- Hän ei pane vastaan laillista eroa. Se on tapahtuva mitä
pikemmin, sen parempi.

Professori oli hyvin varma asiastansa. Mutta Margitia hän ei nyt voinut
jättää. Hän sähkötti Wieniin, pyytäen virkavapautta toistaiseksi --
terveytensä hoitamisen tähden... Kotiin hän kirjoitti, että hänen
hermonsa vaativat jatkuvaa lepoa. -- Äitini on ahdasmielinen, -- hän
ajatteli. -- Parempi, ettei hänkään päätöstäni tiedä ennen aikojansa.
Nyt en kysy hänen mieltänsä. Olen mies, en enää nuorukainen --
sitäpaitsi seison omilla jaloillani.

Margit rauhoittui vähitellen, ja hän sai kuulla kaikki. Raimund pyysi
häntä nyt uudestaan omaksensa. Tuomarinna oli jo antanut tyttärensä
hyväksi suostumuksen. Margitin eteen asetettiin ero Maurista ja
lapsista. Hänen ei ollut pakko milloinkaan palata kotiin. Hänen
tarvitsi vain ojentaa kätensä, ja elämän ihanuus oli hänen.

Miksikä sydäntä niin ahdisti ja ääretön rauhattomuus valtasi hänet,
kuten tuulenpyörre, joka tarttuu lepattavaan lehteen? Miksi tuntui
kaihomieliseltä, aivan niinkuin paratiisin portti olisi hiljaa
sulkeutunut ja keruubi ojentanut välkkyvän miekkansa?

-- Hän oli hyvä minulle, -- nyyhki Margitin sydän. -- Ja lapset, Heli
ja Tapani -- oi, nyt minä vasta ymmärrän, kuinka paljon rakastin heitä.
Ja kuitenkin...

Äidinrakkaus leimahti hetkellisesti.

-- Antakaa minulle Heli, -- hän pyysi. -- Saahan Mauri pitää pojan.
Minä tahtoisin pienen tyttöni, hän oli niin suloinen!

Mutta Raimund selitti, ettei Margit tietänyt, mitä puhui. Siitä
tulisi selkkauksia monenlaisia. Sitäpaitsi tyttö aina muistuttaisi
entisyydestä.

-- Ei, pikku Margit, kaikki siteet poikki! Sillä ehdolla olet minun
omani ainiaaksi. Vaadin sinut kokonansa!

Margit ei yrittänytkään vastustaa, eikä hän epäillyt valintaansa. Hän
laski kätensä Raimundin käteen. Mutta rajulla riemulla hän ei syöksynyt
maailman syliin. Hän lähti niinkuin se, joka uneksitun onnensa
omistaessaan tuntee parhaan itsensä itkevän, omantunnon kolkutusten
saattamana lavean tien ruusutarhoihin.



9.


Tieto löi salamana kylän pieneen yhteiskuntaan; sillekin, jonka
sydämeen isku sattui, se tuli aivan odottamatta. Margit ei palaa -- ei
milloinkaan. Mauri oli täysin ymmärtänyt heidän suhteensa vaikeuden ja
haikeuden, mutta hän oli ajatellut sitä ristinä -- ajaksi annettuna tai
elinkautisena -- niinkuin Herra tahtoi. Pimeä tie voi valjeta, myöskin
ulkonaisesti, kun kärsimys on tehnyt tehtävänsä. Jos Jeesus oli hänet
saavuttanut, miksei ihme voisi tapahtua yhtähyvin Margitin sydämessä?

Nyt oli kaikki lopussa.

Sanoma oli saapunut lyhyenä: "Hyvä Mauri, anna anteeksi minulle. En voi
enää tulla luoksesi. Sinun kotisi ei voi olla minun, se on selvinnyt
minulle päivä päivältä varmemmaksi, kuin tuskassa olen taistellut
palaamisesta. Suo minulle vapauteni! Lapset ovat onnellisemmat sinun
ominasi kuin minun. Minä rakastan ja kaipaan heitä, usko, että se
on totta. Sinua, Mauri, kiitän kaikesta. Sinä olet parempi minua --
mutta me emme sopineet toisillemme. Onnea ei ihminen voi tehdä, ei
koettamallakaan. Jos se tulee, se tulee tavoittamatta."

Tuomarinna kirjoitti myöskin. Margitin isä voi hoitaa ulkonaiset
asiat, jotka ero tuli aiheuttamaan. Toivottavasti Mauri oli kyllin
hienotunteinen, suostuaksensa ilman ehtoja ja vastustusta. Jos hän oli
Margitia rakastanut, ei hän suinkaan tahtonut hänen onnettomuuttansa.

Maurin sydämessä voimakkaat tunteet risteilivät. Margitin kirje oli
hänessä herättänyt vaativan halun kirjoittaa heti ja pyytää kahta
hartaammin juuri sitä, minkä nuo rivit tahtoivat riistää. Kaikki
entiset kärsimyksetkin tuntuivat unohtuvan, ja rakkaus tulvehti esiin
kuin lämmin aalto.

-- Tule, tule kuitenkin, edes päiväksi, katso minua silmiin, syleile
lapsia -- oi, et sinä voi lähteä, kun kerran olet tullut! Ei onni synny
koettamalla, olet oikeassa. Sen me saamme lahjana, siltä ainoalta joka
voi antaa. Tule, Margit --

Mutta tuomarinnan kirje seurasi kuten jäätävä viima. Kaikki näytti
olevan päätetty ja järjestetty. Tuskinpa Maurilla enää oli mitään
tehtävää. Hän oli kuin lamaan lyöty.

Hän kirjoitti kuitenkin. Näin ei hän voinut antaa kaiken raueta kortta
ristiin panematta. Jo lastenkin tähden hänen tuli vedota äitiin vielä
kerran. Ne pienet viattomat raukat, jotka eivät mitään aavistaneet...
Niin, mutta ei tunteita saanut liikuttaa. Eikä Mauri tuomarinnan
kirjeen jälkeen sitä halunnutkaan tehdä. Tunteet haihtuvat, niiden
vaikutuksia kadutaan tyynellä järjellä. Hän kirjoitti selkeästi,
vakavasti, kuin toveri toverille.

"Margit", hän pyysi, "punnitse syyt ja vastasyyt. Sano suoraan,
kerro kuin sille, johon todella luotat, _miksi_ haluat ryhtyä niin
vakavaan askeleeseen. Muista, että lupasimme rakastaa toisiamme
myöskin vastoinkäymisissä. Minä pysyn sanassani. Ei ole katkerampaa
vastoinkäymistä kuin se, että puoliso kyllästyy puolisoon ja on valmis
jättämään lapsensa orvoiksi. Kuitenkin on sydämeni sinulle avoin ja
odottaa. Jumalan edessä kuulumme nyt yhteen, vaikka minäkin uskon,
ettei hän sitä alusta tahtonut. Älä ymmärrä tätä niin, kuin yrittäisin
vaatia ja pakottaa. Ei, Margit -- yksin Jumala ja omatunto voi pakottaa
sinua. Mutta yhtä pyydän. Älä ehdota virallista eroa. En käsitä,
miksi se olisi tarpeen. Ole vapaa, viivy poissa, ikäänkuin meitä ei
olisikaan. Minä jään yksinäisyyteeni, mutta yhä odottavana. Uskon, että
Herra _voi_ korjata kaiken."

Vastaus kuului:

"Mauri, sydämeni on toisen oma. Älä minua tuomitse. Rakkaus on
kuin vyöry vuorilta -- sitä ei voi vastustaa... Minä olin Raimund
Barlitzin kanssa kihloissa lyhyen, valoisan kevätajan jo ennen kuin
me lähestyimme toisiamme. Mauri, en ole pettänyt sinua. En ymmärtänyt
itseäni -- en tietänyt, että hän asui sydämessäni silloinkin, kun
luulin hänet ainiaaksi menettäneeni. Nyt sen tiedän. Ja nyt sinäkin
tiedät..."

Niin, nyt Maurikin tiesi. Hän ei itkenyt, ei valittanut, ei
vastustanut. Hän ei enää yrittänyt mitään. Hän antoi Margitin isälle
toimivallan, ja vaimollensa hän kirjoitti vain:

"Hyvästi, Margit. Sinä olet liittomme rikkonut -- se siis olkoon
rikottu. Jumala sinua armahtakoon, sillä sinä olet tehnyt syntiä.
Minulta olet ottanut elämän ilon ja luottamuksen."

Nyt oli isku todella osunut sydänpohjiin asti. Se oli kuin herpaiseva
kuolinhaava. Oli niin pimeätä, että Herran kasvoistakaan ei näkynyt
valoa loistavan. Epätoivon äärettömyys tuntui laskeutuvan hänen
ympärillensä.

Siis kaikki oli ollut pettymystä, alusta loppuun. Hän ei milloinkaan
ollut omistanut Margitin sydäntä. Hän onneton uneksija, joka ei elämää
eikä ihmisiä tuntenut! Rakkaus auttaa kuormia kantamaan, rakkaus tekee
vaikean helpoksi. Maallinenkin rakkaus sen vaikuttaa, ja taivaallinen
vielä varmemmin. Margitilla ei ollut kumpaakaan. Hän oli toisen oma.

Kuoleman käsi laskeutui hiljaa Maurin sydämelle. Jokin lakkasi
elämästä. Hän oli rakastanut sitä unelmain Margitia, joka antoi hänelle
nuoren lempensä -- oli rakastanut vielä silloinkin, kun hän oli kaukana
poissa, vieraantuneena puolison sydämestä ja kodista. Eihän oikeastaan
ollut ihmekään, että niin kävi -- sillä Margit oli hemmoteltu maailman
lapsi, joka ei kyennyt ristiä kantamaan. Mauri oli tuntenut syvää,
hellää sääliä. Hän olisi voinut uhrata henkensä, pelastaakseen hänet ja
tehdäkseen onnelliseksi. Hän itse oli syyllisempi kuin Margit.

Mutta toisen oma -- toisen kuva sydämessä vaimona ja äitinä! Toisen oli
menneisyyskin, hänen "lyhyt, valoisa kevätaikansa." Maurilla ei ollut
mitään. Ei ainoakaan ehjä, kirkas muisto jäänyt pimeyteen sädehtimään.

Hän ei tietoisesti tullut katkeraksi eikä kantanut vihaa. Mutta rakkaus
oli saanut haavan, josta veri vuoti kuiviin. Margit, puoliso, kuoli
hänen sydämestänsä sinä hetkenä, jona hän tiesi vieraan astuneen hänen
pyhäkköönsä.

Ulkona lumihiutaleet putoilivat. Oli talvi, ja luontokin peittyi
hautaan. Milloin kevät oli heräävä? Heräsikö se Maurille milloinkaan?



10.


Silloin tuli Kyllikki,

Pitkän, kolkon talven jälkeen hän tuli kuin keväisen päivän kirkas,
elvyttävä säde. Hänen katseestansa loisti rauha ja valkeus, hänen
olennossansa sykki puhkeavan luonnon koko tuore, riemurikas elämä.

Tuntui kuin Mauri nyt vasta oikein olisi nähnyt hänet. Hän näki
hänet vihertyvillä kentillä, näki koululla, kokouksissa ja joskus
omassa kodissansakin. Missä Kyllikin ääni soi, siellä helähti kuin
kevätlintujen toivonlaulu.

-- Mauri, -- hän sanoi, -- "vanhurskaan tie on kuin nouseva aurinko".
Älä jää pimeyteen! Jumala on rakkaus.

Mauri kuunteli hänen puhettansa ja nosti silmänsä.

-- Sinä jäit köyhäksi, -- hän jatkoi, -- mutta vielä sinulla on
aarteitakin. Onko armaampia lapsia kuin Heli ja Tapani?

Niin, he olivat isän auvo ja lohdutus. Mutta kun hän katseli heitä,
kävi kuitenkin sydän surulliseksi.

-- Oletko lukenut, mitä Herra sanoo: "Minä annan sinulle pimeän
syvyyden aarteet ja kätketyt kalleudet." Taivaallinen rikkaus voi tulla
sydämeesi täydempänä kuin milloinkaan ennen.

-- Ei, se on paennut pois, -- huokasi Mauri.

-- Se palajaa, -- vastasi Kyllikki voitonvarmuudella.

Mauri oli kerran laskenut kaikkensa Herran käsiin. Niistä käsistä hän
oli luullut voivansa ottaa vastaan mitä tahansa oli tulossa. Hän oli
joutunut tappiolle. Hänen täytyi kokea, että "valkeneva tie" kulki
taistelun kautta, omassa suuressa heikkoudessa, Herran voimassa.
Kunhan vaan olisi saanut tuntea sitä voimaa! Mutta hänen aurinkonsa ei
paistanut täydeltä terältä eivätkä ristin ruusut kukoistuneet. Margitin
muisto pyrki väliin harmaana sumuna, ehkäisevänä hallanhenkenä. Mauri
oli lähettänyt takaisin tuomarille kaikki myötäjäiset, hienoista
huonekaluista pieniin koruesineisiin asti, ja hänen kotinsa oli nyt
jälleen miltei talonpoikaisen yksinkertainen. Mutta entisyyden varjoja
hän ei kyennyt hälventämään mielestänsä.

Sitä myöten kuin kesä teki tuloansa, hän kumminkin virkeni ja
reipastui. Kotirannan täti oli hänen hellä lohduttajansa ja työ
uskollinen auttaja. Talossansa hän ahersi uutterasti, lastensa ensi
askeleita hän valvoi rakkaudella ja kuunteli heidän leperrystänsä
kuin kauneinta soittoa. Niin, soittoa -- todellista soittoa hän ei
jaksanut muistella. Se oli hänet kerran tuhoksi kietonut pauloihinsa.
Sen sijaan kirjat taas tulivat esille, ja hän syventyi lukemaan ja
avartamaan näköalojansa. -- Nämähän olivat ensi rakkauteni, -- hän
hymähti surumielisesti. -- En ole kaivannut niitä, ja nyt ne kuitenkin
auliisti tarjoavat viileätä lohdutustansa. Saan olla kiitollinen
kaikista kalliista vesipisaroista -- minä janoinen, yksinäinen kulkija.
-- Ja hän luki janonsa sammuksiin ja sydämensä viihtyneeksi -- kunnes
taas tuli ihmislapsia ikävä, aivan kuin ensimmäisenä talvenansa
Lehtoniemessä. Nyt hän tiesi mitä tehdä. Näkymätön Ystävä _oli_ hänen
luonansa, ja hänen kanssaan ja hänen käskystänsä hän rohkeni ruveta
veljiä ja sisaria palvelemaan. Hän alkoi hiljaisesti toimia kodin
ulkopuolellakin, missä parhaiten tarvittiin. Milloin vaan Kyllikki
pyysi, hän oli valmis auttamaan nuorten kokouksissa. Hengellisiä
tilaisuuksia hän etsi entiseen tapaansa, vieden jo itsekin jonkun
lohdun sanan ahdistetuille, ja pastori Koitereen lämpimässä kodissa
hän edelleen oli ahkera vieras. Pastori Luoto oli vetäytynyt syrjään.
Mauri omassa murheessaan ei ensin kiinnittänyt siihen huomiota, mutta
vähitellen hän alkoi kaivata kunnon toveria, ja ihmetteleviä kysymyksiä
heräsi hänen mielessänsä.

Sitte kerran Luoto avasi hänelle sydämensä kahdenkeskisellä kävelyllä
metsätiellä. Hänellä, toverittomalla nuorukaisella, oli tarvis uskoutua
jollekulle.

-- Sinulla, veli, on suuri suru, -- hän sanoi, -- ja minulla myös. Sinä
sait omasi -- hän lähti pois. Minä en saanut ensinkään.

Mauri ikäänkuin säpsähti, katsahtaen häneen kysyvästi.

-- Kyllikki Kotiranta -- niinkö?

Pastori nyökkäsi päätänsä.

-- Minä luulin suhteenne jo aikaa olleen selvillä -- odotin julkaisua.

-- Niin kaiketi muutkin odottivat, -- sanoi pastori hiukan
hermostuneesti, -- ihmisethän aina ehtivät edelle sellaisissa asioissa.
Minä en alustakaan paljoa toivonut. Hän ei ole niitä tyttöjä, jotka
pettävät käytöksellänsä.

-- Mutta ehkä erehdyt hänen tunteistansa. Ehkä hän kuitenkin --

-- Ei, ei. Olen kuullut sen hänen omilta huuliltansa. Hän on lapsuuden
rajoilta asti rakastanut jotakuta, jota hän ei milloinkaan voi unohtaa.
Kun hän sen sanoi, on se totta.

Mauri ei enää puhunut mitään, ei edes kyennyt ilmaisemaan osanottoansa,
jota hän kuitenkin vilpittömästi tunsi. Hänen tuli kummallinen olla,
hänen sydämensä rupesi ankarasti tykyttämään. Sitte kotona hän koko
päivän mietti asiaa. Niin, ei ollut muuta selitystä. Mauri tiesi
olleensa Kyllikin läheisin ystävä.

Kului kuukausi, toinenkin ja kolmas. Hän oli usein yhdessä Kyllikin
kanssa. Tarkastaessaan hän ei huomannut mitään entisestä poikkeavaa, ja
kuitenkin hän näki ja tunsi ennen näkemättömiä ja tuntemattomia.

Kokonainen uusi maailma aukeni Maurin ympärille niinä aikoina. Missä
hänen silmänsä olivat olleet, missä hänen järkensä? Kuinka hänen
sydämensä joutui sen leluksi, joka lahjan otti ja tallasi jalkoihinsa?
Mielikuvien virvat olivat vieneet hänet todellisuudesta harhaan, ja
tunnehurmaus oli hänet temmannut pyörteisiinsä. Hän oli Tapani-isän
sukua muussakin kuin tiedonhalussa. Sävelten ikävä, kauneuskaipuu
oli hänen povessansa polttanut. Oi, hän ei kokemattomuudessaan
ymmärtänyt, että on kauneutta parempaa kuin ulkokuoren, ja sydämen
säveliä, jotka soivat armaammin kuin pieni viulu valkeissa käsissä.
_Nyt_ hän sen tajusi liiankin selvästi. Hän suri, hän häpesi itseänsä.
Kyllikki oli häntä rakastanut kaiken aikaa -- uskollisesti "myötä- ja
vastoinkäymisessä" -- ilman lupausta kummaltakaan puolen, saamatta
mitään itsellensä -- hän, jalo, kirkas tyttö, toveri, ystävä, Jumalan
lapsi, jonka pelkkä läheisyys jo lohdutti ja nosti ylemmäksi!

-- Hän olisi voinut olla minun! Hän olisi voinut olla lasteni äiti! --
Se ajatus kertautui päivä päivältä Maurin mielessä.

Hän eli uudestaan menneet muistonsa lapsuuden varhaisesta ajasta
alkaen. Silloin Kyllikki oli säde, joka hohti hänen polullansa,
iloisena, lämmittävänä, silmäsi hän minne tahansa.

-- Enkä tuntenut sitä sädettä! En osannut ottaa omakseni! Kuinka rikas
olisin voinut olla, miltä suruilta säästyä! -- hän huokasi.

Sitte tuli toisia ajatuksia, ensin kysyviä, epäselviä, sitte
yllättäviä, mukaansa tempaavia kuin keväinen tulvavesi.

-- Mutta minähän en rakastanut häntä. Rakastin Margitia.

Niin, sillä Jumalan Henki ei hallinnut tunteitani. Hän oli haavekuvani,
ei enempää. Rakkauteni häneen oli jotakin, jota en osaa selittää. Se
oli silmäini ihastuksessa, se oli vereni kuohussa. Sillä henkisesti me
olimme kaksi vierasta saman katon alla.

Entä jos todella tietämättäni olen rakastanut Kyllikkiä, niinkuin hän
tietensä minua? Sillä eikö se olekin oikeata rakkautta, että ihailee
ja kunnioittaa toista enemmän kuin ketään muuta maailmassa ja tahtoisi
aina olla hänen lähellänsä, vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia, saada ja
antaa, tuntien että toinen ymmärtää sydämen joka sykähdyksen?

Ehkä siinä ei ole aivan kaikki. Ne nuorten tunteiden lämpimät laineet
-- ne sydänkielten vienoimmat, hellimmät värähdykset -- ne eivät
Kyllikkiin suuntautuneet. Ei silloin vielä. Hyvä, että niin oli.
Muutoinhan olisin ollut uskoton Margitille, niinkuin hän minulle...
Mitä pelottavaa johtuikaan mieleeni... Jumalan kiitos, minä tiedän,
etten ollut uskoton.

Mutta nyt tiedän myös, että ehjään rakkauteen tarvitaan se pohja, joka
Kyllikillä ja minulla on yhteinen. Siitä olisi lemmen kevät ihanasti
puhjennut Jumalan tiellä, aivan varmaan aikanansa. Sillä vieläkin, kun
esteet ovat poissa, se puhkeaa, puhkeaa vastustamattomalla voimalla,
niinkun suljetut ummut auringossa aukeavat. Hän oli Isän aikoma minulle.

Kyllikki, olenko oikeutettu sanomaan sen nyt sinulle? Pyytäisin
anteeksi kaiken tuskan, jota olen tuottanut sydämellesi pettymysten ja
odotuksen pitkinä vuosina. Sinä olit niin korkealla ajatuksissani --
uskaltaisinko sanoa enemmänkin? Että rakastan sinua, että olet onneni,
elämäni, jonka nyt vasta löydän! Etkö tuomitse minua entisestä? Etkö
käänny hyläten pois? Oi et, minä tunnen sinut niinkuin hyvän enkelini.
Sinähän rakastat minua. Hän, joka sen kertoi, sanoi että rakastat yhä.

Se tulee, kevät tulee kuin vetten ouru telkeitten takaa... Mitä siitä,
että ulkona taas on syksy ja keltaiset lehdet lentävät.

Olenhan minä vapaa nyt! Enkö ole vapaa? Margit on toisen vaimo, minä
olen leski ja lapseni orvot. Minä saan puolison jälleen, omani,
oikeani, ja lapset saavat äidin, parhaimman ja rakkahimman, sen joka
heitä kanssani kasvattaa taivasta varten.

Tieni valkenee, kevääni koittaa, onneni puhkeaa vihdoin, vihdoinkin! --

Mikä sai Maurin useasti äkkiä hillityksi kesken tunteiden valtavan
kuohunnan? Mikä kolkutus kuului omantunnon ovelta?

-- Onko tämä jotakin väärää? -- hän kysyi itseltänsä. -- Ei, miksi se
olisi? Minähän olen vapaa.

Kuitenkin se esti hänet lähestymästä Kyllikkiä. Tultuaan hänen
seuraansa Mauri ei voinut avata huuliansa. Hän sai vaan palavan halun
rukoilla. Kerta kerran perästä hän anoi samaa: -- Jumalani! -- hän
pyysi. -- Anna minun _nyt_ ottaa sinun kädestäsi se onni, jota värisevä
sydämeni tuskin tohtii uskoa. Kerran ennen otin itse osani ja tulin
onnettomaksi. Mutta tämänhän täytyy olla sinulta -- sinun sanomaton
lahjasi. Anna minun nähdä täysi valkeutesi ja ylistää sinua! Älä salli
minun astua harhaan!



11.


Mauri luki raamattuansa. Hän luki ja tutki yhtä ahkerasti kuin suuren
hengellisen ratkaisunsa ihanina aikoina. Hän tiesi, että sanasta yksin
oli Jumalan tahto hänelle avautuva.

"Joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, se tekee aviorikoksen häntä
vastaan. Ja jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimisiin toisen kanssa,
niin hän tekee aviorikoksen."

Ne olivat Jeesuksen omat sanat, epäämättömät ja vakavat. Mauri ymmärsi
ne hyvin. Tämän oli Margit tehnyt hänelle.

Mutta hän itse? Eikö hänen asemansa ollut aivan toinen? Hän ei ollut
hylännyt -- itse hän oli hylätty; ei hän ollut eronnut -- hänet oli
erotettu. Olihan hän vapaa -- sillä Jeesus sanoo, että on yksi synti,
joka purkaa liiton... se johon Margit oli langennut menemällä toisen
vaimoksi.

"Joka nai erotetun, hän tekee aviorikoksen."

Sen sanan Mauri löysi, vertaamalla rinnakkaispaikkoja evankeliumeissa.
Siitä hän ei päässyt. Se ei koskenut Margitia, se oli hänelle --
Jeesuksen sana, yhtä sitova kuin toisetkin.

Hänen liittonsa oli purkautunut, mutta Jeesus sanoi, että hänen tuli
yksin vaeltaa tietänsä eteenpäin. Margit ei enää ollut hänen vaimonsa,
mutta Kyllikin ja hänen välillään oli Herran ilmoitettu tahto.

Tätä siis omatunto oli puhunut, ennenkuin Mauri sen ääntä ymmärsi.
Tästä oli johtunut hänen epävarmuutensa ja rauhattomuutensa. Kuinka
tämä oli mahdollista? Laki ei kieltänyt edes Margitin uutta liittoa,
ja pappi hänetkin lienee vihkinyt. Vihkisikö pappi hänet ja Kyllikin?
Koitere? Mauria epäilytti. Mutta joku toinen -- aivan varmaan. Voiko
_pappi_ tehdä syntiä pyhän viran puolesta? Mauri etsi ja luki yhä
kiihkeämmin. Eikö hän mistään paikasta löytäisi sanaa, joka vapautti
omantunnon? Tämä oli kovaa puhetta, liian kovaa. Sydän kapinoitsi sitä
vastaan.

Niin Jeesuksen oppilaidenkin silloin, kun hän ne sanat lausui. Mauri
kumarsi päänsä syvään, lukiessaan, mitä edelleen oli kerrottu: He
huudahtivat hämmästyneinä: "Jos miehen suhde vaimoon on sellainen,
niin ei ole hyvä naida." Mutta hän sanoi heille: "Eivät kaikki omista
itselleen tätä sanaa, vaan ainoastaan ne, joille on annettu omistaa se."

Kenelle se on annettu? Kuka sen voi? "Minä voin _kaikki_ sen kautta,
joka minut väkeväksi tekee -- Kristuksen."

Mauri teki työtä niinkuin ennenkin, mutta pitäjällä hän ei enää
halunnut liikkua. Vieraskäyntejä hän kaihtoi, kokouksista hän vetäytyi
pois. Hän kulki mietteissänsä, vakavana, suljettuna. Joskus hänessä
heräsi halu puhua asiansa Matleenalle, joka omalla yksinkertaisella
tavallaan oli tuottanut hänelle niin suurta siunausta elämässä; mutta
hänestä tuntui, ettei vanhus voisi ymmärtää nuoren sydämen mutkikkaita
tunteita ja taisteluita. Entä pastori Koitere, rakas toveri ja harras
Herran palvelija? Ymmärsikö hänkään, jolla oli itsellänsä ehjä,
onnellinen, sopusointuinen koti? Mutta täti tuolla kansakoululla joen
toisella puolen? Niin -- jos täti, miksei yhtähyvin Kyllikki itse?

Päätös kypsyi Maurille yhä varmemmaksi. Hän tahtoi avata koko sydämensä
Kyllikille. Hän oli sen velkaa uskolliselle ystävälle. Ja Kyllikki
vaelsi vapaana ja voitokkaana Herran tietä. Ei kukaan voinut paremmin
hänen kanssansa ja apunansa näitä yhteisiä ristiriitoja selvitellä.

Tilaisuus tuli kerran koulun lupapäivänä samalla tiellä, jota Mauri
oli kulkenut Margitin kanssa, antaessaan hänelle ensi aavistuksen
kiintymyksestänsä. Oli kaunis loppusyksyn aamu. Puolukat punottivat
kelta- ja punakirjavan lehtikatoksen alla. Mauri työnsi pieniä
rattaita, joissa oli kaksi istuinta vastakkain. Heli ja Tapani olivat
puetut punaiseen lakkiin ja punaiseen takkiin, ja pyöreät posketkin
hohtivat kuin marjat mättäillä. He taputtivat pikku käsiänsä toinen
toisensa kätösiin ja nauroivat niin että metsä kajahteli.

Kyllikki tuli kylän puolelta; tämähän oli heikäläisten oikopolku. Hän
kuului laulelevan kulkiessansa. Sävel oli raikas ja ääni heleä. Maurin
korvissa se punoutui lasten ääniin, aivan kuin ne olisivat sointuneet
yhteen.

He pysähtyivät tervehtimään toisiansa. Kyllikki hiukan liverteli
lapsille, nyökkäsi sitte ystävällisesti Maurille hyvästiksi ja aikoi
jatkaa matkaansa. Silloin Maurikin käänsi rattaat takaisin kotiinpäin.

-- Kyllikki, -- hän sanoi, -- olen kauvan halunnut puhua kanssasi.

Se ei ollut mitään tavallista, Kyllikki tunsi ja huomasi sen heti.

-- Tahdotko kuulla minun elämäni tarinan? Tuossa on kaksi kantoa kuin
sileät istuimet, ja lapset nostan puiden alle kirjavilla lehdillä
leikkimään.

Kyllikki ei estellyt. Hän ihmetteli Maurin olentoa ja äänen omituista
sävyä, mutta mitä oli tulossa, sitä hän ei arvannut.

-- Oli kerran poika, -- hän alkoi, -- ja oli kerran tyttönen myös.
He leikkivät jokirannalla lapsuutensa onnellisen ajan. Elleivät he
olleet yhdessä, he ikävöivät toisiansa. Kun heidän välinsä sotkeutui,
he olivat onnettomat kumpikin. He kasvoivat, löysivät toisensa jälleen
työssä, harrastuksissa ja yhteisissä iloissa. Sitte elämä vei heidät
erilleen.

-- Miksi kerrot meistä? -- kysyi Kyllikki.

Mauri ei vastannut, hän jatkoi vaan: -- Poika eli kaksinaista elämää:
mielikuvituksen ja todellisuuden. Mutta mielikuvien maailma vei voiton,
kiehtoi sydämen ja himmensi selkeän katseen. Sen piiristä hän etsi
morsiamensa, kun aika oli tullut. Lapsuuden ystävä, todellisuuden
toveri, jäi hänen suojelusenkeliksensä.

-- Älä sano niin. Jumalan enkelit asuvat pyhässä kirkkaudessa, --
keskeytti Kyllikki hiljaa.

-- Onnea hän ei löytänyt. Hän heräsi haikeaan todellisuuteen, sillä
utukuvat ja unelmat eivät kestä. Morsian tuli vaimoksi, vaimo valitsi
toisen ja jätti kotinsa.

Kyllikki tiesi sen. Mauri oli hänelle ja hänen äidillensä uskonut,
mistä kylällä ei vielä kuulunut huhuja. Tiedettiin, että ero oli
tapahtunut, mutta syy oli jäänyt arvelujen varaan.

-- Silloin poika tunsi hänet, jonka mielikuvien usva oli kätkenyt
varjoon. Lapsuutensa ystävän, elämänsä enkelin hän näki sinä impenä,
jonka Jumala oli aikonut hänen omaksensa.

Kyllikki oli vaalennut. Hän nousi äkkiä, mutta jäi seisomaan, ikäänkuin
empien, tulisiko jäädä vai lähteä.

-- Hän pyytää nyt anteeksi, hän laskee koko surullisen sydämensä
rakastetun tytön käsiin. Voiko hän saada anteeksi? Sano -- eikö
tyttökin rakastanut häntä?

-- Rakasti, -- vastasi Kyllikki.

-- Rakastaako hän vielä?

-- Ei, -- vastasi Kyllikki.

Mauri hämmästyi. Vastaus oli kokonaan odottamaton. Hän ei sitä uskonut,
ei voinut uskoa.

-- Kyllikki! -- hän huudahti, -- etkö siis voi antaa anteeksi minulle?

Tytön katse, hellä, lämmöntäysi, sanoi sen kysymättäkin.

-- Oi, eihän minulla ole anteeksi annettavaa. Ethän sinä milloinkaan
luvannut minulle mitään.

-- Mutta rakkautesi -- sammuiko se Margitin tähden?

-- Ei se sammunut. Minä annoin sen Jumalan talteen. Se ei ole, ei saa
olla enää sydämessäni!

-- Miksi siis sanoit -- vakuutit eräälle, joka sen minulle kertoi...

Kyllikki punastui.

-- Kuinka hän sen tietää? En minä maininnut nimeäsi.

-- Ei hän sitä tiedäkään.

He katsoivat hetken toisiansa silmiin. Sitte Kyllikki vastasi tyynesti:

-- Sanoin, etten voi unohtaa sitä, jota olen rakastanut. Minä
tiedänkin, Mauri, että en unohda sinua koskaan. Mutta se rakkaus, jota
sinä kysyt, on toista.

-- Miksi se on toista? -- sanojen tyyneys kiihdytti Mauria. Hän ei
nähnyt, mikä ankara kuohu kävi tytönkin sydämessä. Se yritti jo
puhkaista pintansa.

-- Älä kysy -- oi älä kysykään! Ei meidän pidä keskustella kauvemmin.
Lapsetkin sinä unohdat. Kuinka sievästi ja kiltisti he leikkivät --
mutta ehkä heidän tulee kylmä.

Mauri pelästyi, sillä hän oli todellakin unohtanut lapset. Hän nosti
heidät nopeasti rattaille, kääri peitteisiin ja pani kimpun loistavia
lehtiä heidän käsiinsä.

-- Minun täytyy mennä kotiin, -- sanoi hän. -- Mutta keskustelumme
ei voi päättyä tähän. Älä kiellä minua, Kyllikki. Salli minun tulla
luoksesi heti kun voin. En kestä kauvempaa! Odota minua, rukoile
puolestani!

Kyllikki ei koskaan ollut nähnyt Mauria niin voimakkaassa
mielenliikutuksessa. Itsensäkin hänen oli vaikea hallita tunteitansa.

-- Miksi sinä tulisit? -- kysyi hän kuitenkin. -- Eihän asia voi
toiseksi muuttua.

-- Minä etsin ja hapuilen Jumalan tahtoa, -- vastasi Mauri hillitymmin.
-- Auta minua varmuuteen!

-- Tule siis, -- sanoi Kyllikki.

He lähtivät kumpikin tahollensa. Päivä kului loppuun, pimeni ilta, tuli
yö ja toinenkin päivä. Kahden nuoren sydämen taistelun ja tuskan ne
sulkivat kiitäviin tunteihinsa. Kyllikillä oli tukena äitinsä, Maurilla
ei ihmistä ainoatakaan. Mutta Herra rakkaudessaan katsoi molempien
puoleen, ja hänen enkelinsä vahvisti heitä.

Kun he uudestaan tapasivat toisensa kansakoululla tädin lempeiden
silmien seuraamina, harkituin ajatuksin, tietoisina hetken suuresta
vakavuudesta, silloin heidän keskustelunsa alusta pitäen sai toisen
leiman kuin yllättävässä kohtauksessa metsätiellä. Kumpaisenkin olento
ilmaisi, että he rukouksessa olivat kohdanneet Jeesuksen.

Mauri kertoi Kyllikille kaiken -- miten Margit oli kuollut hänen
sydämestänsä, miten uusi rakkaus oli puhjennut, miten epäilykset olivat
ahdistaneet ja omatunto ollut rauhaton. Sitte oli Jumalan sana puhunut
hänelle, mutta hänen oli ollut vaikea sitä omistaa ja ottaa vastaan.
Kyllikiltä hän oli tahtonut kysyä -- mutta oikeastaan oli ratkaisu jo
tehty ja varmuus saavutettu viime yön yksinäisessä taistelussa.

-- Kyllikki, minä astun eteesi Herran voittamana. Minä tiedän, että
ensi sijassa tahdon valita _hänet_. Pyytäisin sinua omakseni -- oi,
sinä olet ainoa täysi onneni maailmassa -- mutta omin lupini en etsi
sitä osaa, jota Herra ei minulle lahjoita.

-- Minä rakastin sinua sanomattomasti, -- sanoi Kyllikki, -- mutta
Herrani käskystä olen luopunut siitä mikä oli kalleimpani -- luovuin
sisimmässäni uudestaan ja uudestaan. Usko minua, ei se ollut helppoa.
Mutta hän on hiljentänyt kaipaukseni.

Tie oli selvä, he eivät epäilleet, sillä he näkivät Jumalan
viitoituksen. Eivät he napisseet, sillä he uskoivat Jumalan oikeuteen
ja rakkauteen. Vielä kumminkin tutkiva kysymys ahdisti Maurin povessa:

-- _Miksi_ Herra niin tahtoo? Eihän siitä ole kellekään hyötyä, että
tiemme erkanevat -- meidän kahden, jotka olimme määrätyt toisillemme
ja olisimme tehneet toisemme onnellisiksi. Minä _uskon_, mutta minä
tahtoisin myöskin _ymmärtää_.

Täti mietti hetken aikaa.

-- Muistatko israelilaisten korpivaellusta? -- kysyi hän. -- Herra
tarjosi heille luvatun maan, mutta he eivät nousseet sitä omistamaan,
vaan halusivat Egyptiin. Silloin Herra tuli murheelliseksi ja sanoi,
että heidän piti jäädä korpeen, koska eivät olleet alttiit hänen
johdatustansa seuraamaan.

-- Olen joskus lukenut siitä, -- sanoi Mauri. -- Myöhemmin he katuivat
menettelyänsä ja lähtivät kuitenkin.

-- He eivät seuranneet kehoitusta, kun Herra avasi tien, ja lähtivät
itsepäisesti, kun hän sen sulki. Se koitui heidän onnettomuudeksensa.
Erehdystä ei pidä koettaa korjata uudella erehdyksellä. Herra itse, hän
yksin kykenee kääntämään kaiken parhaaksi lapsillensa.

-- Näin olen minä ajatellut, -- sanoi Kyllikki. -- Jos et enää voi
rakastaa Margitia puolisona, niin rakasta Jumalan rakkaudella. Anna
hänelle täydellisesti anteeksi ja seuraa häntä rukouksillasi. Jos me
yhtyisimme uuteen liittoon, emme voisi emmekä tahtoisi maallisella
tavalla häntä muistaa.

-- Emme, -- se oli Maurille selvää.

-- Mutta eihän hän ole "sisar taivaassa", hän kulkee maan päällä ja
tarvitsee sinua -- ehkä minuakin. Hän on vaarassa ja voi mennä hukkaan.

Kyllikin sanat olivat Maurille ihmeelliset. Ne sattuivat syvästi hänen
sydämeensä, ja hän jäi ääneti mietteisiin Herran kasvojen eteen. "Anna
meille syntimme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet." Ei, hän ei ollut antanut anteeksi
eikä hän rakastanut Jumalan rakkaudella. Hän oli koettanut ainoastaan
haudata ja unohtaa. Katkeruuden juuret elivät vielä peitossansa.

Siitäkö syystä hänen hengellinen elämänsä oli pysynyt heikkona, eikä
hän päässyt kohoamaan "kotkan siivillä"? Eihän hän voinut jatkuvasti
iloita anteeksisaamisesta eikä kokea voiton voimaa, ennenkuin Herran
tuli puhdisti ja nöyryytti hänen sydämensä itse antamaan anteeksi ja
rakastamaan.

-- Sitä tietä pimeys valkenee! -- huudahti hän vapautuneena, nostaen
katseensa, josta uusi toivo loisti. -- Kiitos, Kyllikki, että olit se,
miksi sinut tiesin! Nyt minä ymmärrän Jumalan viisauden ja taivun hänen
tahtoonsa.

-- Me emme saa pyytää onnea, -- sanoi Kyllikki. -- Me alamme koota
"syvyyksien aarteita".

Mauri jätti hyvästi ja meni. Kyllikki näki hänen askeltensa varmuuden
ja suoran, miehevän ryhtinsä. Hän tunsi iloista ylpeyttä ystävänsä
puolesta -- ja kuitenkin ahdistus puristi rintaa. Ah, mitä ponnistusta
tämä oli kysynyt!

Hänen omat voimansa olivat melkein lopussa -- ja Mauri -- oliko hän
vahvempi?

Jännitys laukesi, kyynelten sulut aukenivat. Kyllikki itki kauvan,
niinkuin se, jonka kevätkukkaset elämän halla on vienyt -- raskas,
vaikka Isän sallima.

-- En voi jäädä tänne, en saa jäädä hänenkään tähtensä, -- ajatteli
hän. -- Olemme liian lähellä toisiamme; me kärsimme enemmän kuin
jaksamme kantaa. Kyllä Herra auttaa -- mutta minun täytyy lähteä.



12.


Oli kevät jälleen. Aamun kaste kimalteli hennoissa kukkasissa, jotka
katselivat sinitaivasta Lehtoniemen koivujen lomitse. Joki välkkyi,
nuori vihanta hymyili auringolle, ja liverrys täytti kuultavan ilman.

Pihalla hevonen oli valjaissa, ja Kyllikki matkapukuisena asetteli
tavaroitansa, jotka veneellä oli tuotu kansakoululta. Hänen äitinsä ja
Mauri auttoivat.

-- Täti! -- huusi heleä, iloinen ääni.

-- Täti! -- huusi toinenkin.

Heli ja Tapani tulivat juosten, sinivuokkoja käsissänsä. -- Täti saa,
-- he sanoivat, ojentaen Kyllikille kukkiansa.

Kyllikki kiitti herttaisesti ja kumartui suutelemaan heitä.

-- Te pienet rakkaat! Parhaani annoin teille -- oman äitini...

Hän syleili äitiänsä ja pyyhki nopeasti kyyneleitä, jotka pyrkivät
esille. He kaksi eivät olleet ennen milloinkaan toisistansa eronneet.
Mutta päivänsäde jo heijastui vesihelmistä.

-- Kyllä minun tulee hyvä olla, -- sanoi hän hymyillen, lohduttavasti
äidillensä. -- Minä saan oikein kauniin koulun siellä pohjoisessa. Saan
nähdä revontulet, eikä aurinko laske koko yönä.

Sitte hän ojensi Maurille kätensä.

-- Hyvästi, ystävä. Jumalan tie valkenee --

-- Niin, Kyllikki, siinä uskossa me kestämme.

Hän olisi sanonut enemmänkin ja muuta -- ja vaikeni kuitenkin. Kyllikin
suuri uhri, ero äidistä, lapsuuden kodista ja rakkaaksi käyneestä,
siunatusta vaikutuspiiristä -- se valtasi Maurin ja liikutti koko hänen
olentoansa, nyt täytännön hetkenä vielä voimakkaammin kuin konsanaan
sitä valmistettaessa. Hän ei voinut sitä estää, sillä Kyllikki tiesi
mitä tahtoi, ja tätikin oli hyväksynyt hänen päätöksensä. Se _oli_
paras ratkaisu -- Mauri itsekin käsitti sen.

Kuinka kiitollinen Mauri oli tädin itsekieltävästä avusta! Tietysti
sekin oli taistelun tulos ja uhrauksen hinnalla annettu. Mutta hän oli
Jumalan koulussa kypsynyt kristitty, joka ei empinyt, huomatessaan
Herransa kehoituksen. Hän jätti rakkaan tyttärensä turvallisesti hyvän
Paimenen hellään huomaan, ja saman Paimenen käsistä hän otti vastaan
Maurin äidittömät pienokaiset, holhotaksensa heitä hänen nimessänsä.
Mauri tunsi saaneensa äidin sekä lapsilleen että itselleen, ei
tilapäiseksi tueksi, vaan omaksi, pysyväiseksi, kotikattonsa alle. Ja
kaikki tämä valo ja lohdutus lähti pohjimmalta Kyllikin rakkaudesta --
hänen, joka oli vapaaehtoisesti lähdössä yksinäiselle taipaleellensa
avaraan maailmaan.

Mauri tunsi sen syvästi, syvästi, ja sydän lämpeni polttavaksi. Mutta
kieli ei kertonut hänen tunteitansa. Sitä ei saanut koskettaa, mikä oli
annettu Jumalan talteen.

Kyllikki astui reippaasti rattaille, viittasi hyvästiksi eikä enää
katsonut taaksensa. Mauri seurasi silmillään Laklansa vilkasta
juoksua. Vasta rattaiden pyörähtäessä metsätielle hän kääntyi pois.
Sanoitta, hellästi ja kiitollisena hän puristi tädin käsiä, ikäänkuin
vakuuttaaksensa: -- Ette jää lapsen rakkaudetta kuitenkaan!

-- Isä! -- kuului Tapanin ääni; ja sisko toisti kaikuna: -- Isä!

Mauri istahti portaille, vetäen heidät luoksensa. Ajatukset ja
tulevaisuuskuvat tulvivat hänen mieleensä. Ei tosiaan hän ollut
aarteeton eikä osaton! Hän hyväili heitä, puhellen ikäänkuin he
olisivat ymmärtäneet:

-- Heli pieni, sinä tulet nuoreksi neidoksi ja saat tästä kauniista
koivikosta lempilehtosi. Oma koti kullan kallis -- eikö niin, Heli?
Ja sinä, Tapani, sinä kasvat suureksi ja voimakkaaksi. Sinä kynnät ja
kylvät ja hoidat isien perintöä. Ehkä sitte kerran kuulet sydämessäsi
säveliä -- ehkä ne kokoilet ja helkytät isän iloksi. Esi-isäsi jälkeen
ei ole kukaan vesikivellä soittanut...

Lapset katsoivat häntä suurin silmin ja juoksivat sitte riemahdellen
pois perhojen jäljessä kullankeltaiseen voikukastoon. Mauri jäi yksin
keväisen päivänpaisteen keskelle.

Siinä oli talo hänen ympärillänsä, hyvin hoidettuna, kauniina ja
rakkaana. Pellolta kuuluivat Pekan kehoittavat huudahdukset, hänen
ohjatessaan kyntöhevosta, ja ojalla lapioitsi nuori Santtu renki,
avokatseisena, voimakkain ottein. Matleena, jota lapset eivät enää
tästälähin tarvinneet, askaroitsi iloisen aputytön kera Lehtoniemen
keittiössä, vanhassa tutussa valtakunnassansa. Väki oli taattua ja
uskollista ja vielä rakas täti Maurin rinnalla toimia ohjaamassa.

Nyt, jos mieli halusi, hän voi kirjoihinsa tarttua minä päivänä
tahansa! Mauri tunsi nuoruuden pulppuavan suonissansa. Eihän hän vielä
vanha ollutkaan: viisikolmattavuotias, elämänsä alkutaipaleella.
Kuinka paljon hän oli kokenut siihen ikäänsä! Hän ei kysynyt _miksi_.
Haaveksivasta, hapuilevasta, kokemattomasta pojasta hän oli varttunut
mieheksi murheiden ahjossa. Pimeistä syvyyksistä hän oli löytänyt
elämän valkeuden, Vapahtajansa. Eikö kannattanut jotakin kestää sen
päämäärän saavuttamiseksi?

Täälläkin kodin ympärillä odotti laaja, rikas työmaa, Kyllikin autioksi
jäänyt kenttä. Pienet pyhäkoululapset kaipasivat opettajaansa, nuoret
pojat ja tytöt vanhempaa toverillista ystäväänsä, joka niin monasti
heitä oli innostuttanut pyrkimään ylöspäin, kohti parhaiden ihanteiden
kirkkautta, Jumalan luo. Mauri hehkui halusta käydä tähän samaan
työhön. Hänen äitivainajansa toivo ja rukous oli toteutuva: hän oli
toimiva Isän lähettiläänä, Jumalan palvelijana kotinsa ja kylänsä
siunaukseksi. "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa
yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."

Ken tietää, mitä kaikkea valon rikkautta, sisäistä ja ulkonaista, voi
tuoda mukanansa pitkä päivä, jonka lupaava aamukoi vasta kultaa taivaan
rantaa?

Tulee sitte kerran iltakin ja punertavat pilvet. Mutta valon täyteys ei
lopu, se asuu sydämessä. Ja kultakaupungissa ijäinen riemupäivä hohtaa,
sen kaiken yltäinen kirkastus, mikä täällä vielä jäi hämärään.

Leivonen kohosi korkeuteen, virittäen heleän liverryksen. Lasten
iloiset äänet kajahtivat nurmikolta, ja pellolla nuorukainen alotti
Maurin lapsuusvirttä: "Jo joutui armas aika". Mauri tunsi, että Jumala
oli kaiken tehnyt hyvin. Ylistys ja syvä rauha sydämessänsä hän nousi
jatkamaan valkenevan tien vaellusta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valkeneva tie" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.