Title: Virran kummitus - Kertomus intiaanimetsistä
Author: Ellis, Edward Sylvester
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Virran kummitus - Kertomus intiaanimetsistä" ***


VIRRAN KUMMITUS

Kertomus intiaanimetsistä

Kirj.

EDWARD S. ELLIS

Suomennos



Helsingissä,
Kansanopettajain Osakeyhtiö Valistus,
1919.



SISÄÅLLYS:

 1. Yötä odotellessa.
 2. Variksenraakkuna.
 3. Levähdys metsässä.
 4. Metsänreunassa.
 5. Uskalias ja arka tehtävä.
 6. Tottelematon Jetro.
 7. Eräs omistusoikeuskysymys.
 8. Matkalla.
 9. "Onnettomuustapaus".
10. Kalkkalokäärmelahden luona.
11. Valvomista ja odotusta.
12. Taistelua afrikalaiseen tapaan.
13. Kiusallinen kohtalo.
14. Rauhanhäiritsijä.
15. Huonoja toiveita.
16. Siimon Kenton säikähtää.
17. Onnistunut vankeudesta marssinta.
18. "Pahaa ennustavia tuulia puhaltaa".
19. Matkustajatoveri.
20. Sotalaitos.
21. Virran kummitus.
22. Rannasta lähdetään.
23. Intiaanileiri.
24. Viimeinen toivo.
25. Silmä silmää vastaan.
26. Leijonan luolassa.
27. Viimeinen mahdollisuus.
28. Paluu.
29. Kaksintaistelu.
30. Loppu.



1. Yötä odotellessa.


Oli lämmin elokuun iltapäivä toistasataa vuotta sitten. Aarniometsän
kuuluisat sankarit, erinomainen tiedustelija ja metsästäjä Siimon
Kenton ja mainio opas Taneli Boone, olivat päättäneet pitää
neuvotteluja. He olivat kulkeneet avaraa tietöntä metsää
yhtäsuuntaisesti ainoastaan noin viidensadan metrin päässä toisistaan
ja yhtyivät nyt vaellettuaan pari kilometriä. Boone oli hiipinyt
varovasti Ohiovirran [Ohio on Missisippivirran lisäjoki Yhdysvalloissa]
rantaa itäänpäin, Kenton oli pujottautunut Kentuckyn [Kentucky on
Yhdysvaltain valtio Ohiovirran eteläpuolella vastapäätä Ohiovaltiota,
joka on virran pohjoispuolella] syvien metsien läpi, kunnes hän
lähestyvää vaaraa aavistaen oli poikennut vasempaan ja yhtynyt Booneen
virran rannalla.

He istuivat nyt kaatuneen puun rungolla ja haastelivat puoliääneen
unohtamatta hetkeksikään varovaisuutta. He olivat eläneet kylliksi
kauan näissä vaarallisissa erämaissa muistaakseen, ettei valkoinen mies
ole täällä hetkeäkään turvattu punaihoisten raivoilta ja viekkailta
hyökkäyksiltä.

-- Taneli, sanoi Kenton, matalalla sointuvalla äänellään, tämä on
pulmallisempi juttu kuin mitkään edelliset.

-- Minulla ei ole oikeastaan mitään osallisuutta siinä asiassa, Siimon,
oikaisi Boone kääntäen kapeat sileäksi ajellut kasvonsa ystävätään
kohden.

-- Ei vielä, mutta sinä saat tekemistä, kun tapaat ihmisiä hirsipirtin
luona.

Boone nyökkäsi käsittäen tarkoituksen.

-- Sinä, Taneli, et kai ollut pirtissä, kun proomu pysähtyi sen luo?

-- En.

-- En minäkään.

-- En minäkään; minä samoilin metsää pyrkien mr. Ashbridgen luo.

Hänhän se rakennutti pirtin, jonka ohi minä kuljin yhden peninkulman
virtaa ylöspäin? [Englannin penikulman niinkuin aina tässä
kertomuksessa; engl. penikulma on noin 1 1/2 km.]

-- Niin, Norman Ashbridge tahi hänen poikansa Yrjö -- oikein
kelvollinen nuori mies. He saapuivat proomullaan virtaa pitkin viime
keväänä ja pysähtyivät metsän reunaan, peninkulman tästä alaspäin: ja
sinne he rakensivat hauskan pirtin. Muutamia viikkoja sitten isä
matkusti noutamaan perhettään toisella proomulla. Yrjö, poika, väsyi
odotukseen ja lähti heitä vastaan. Me yhdyimme metsässä ja meidän
täytyi tunkeutua punaisten syöpäläisten läpi, ennenkuin saavutimme
proomun. Virtaa pitkin matkustaessa kuumenivat korvat, sillä Pantteri
raivosi, minkä suinkin saattoi.

-- Pantteri! huudahti Boone, kääntyen taas ystäväänsä. Saatoinhan
arvata, että hän oli leikissä mukana.

-- Hän hiipi eilen illalla alukseen ja luuli voivansa tehdä meidät
kaikki kylmäksi, mutta hän joutuikin satimeen. Neekeri Jetro --
tunnethan hänet? sai hänet tassuihinsa, kaatoi kumoon ja piteli
lujasti, kunnes me ennätimme hänet sitoa. Ja niin oli suuri Wa-on-mon,
Pantteri, vankinamme. Mutta kun me sitten, mr Ashbridge ja Altman ja
minä, sousimme kanootilla tavoittamaan toista proomua, jonka
shawanoe-intiaanit olivat vallanneet, niin mr Altmanin tytär Agnes --
herttainen lapsi, jonka vertaista ei ole koko Ohion ja Kentuckyn
alueilla -- alkoi sääliä Pantteria ja leikkasi intiaania sitovat köydet
poikki. Hän teki silloin suuren virheen, mutta hyvän sydämensä
vaatimuksesta, eikä sellaisia virheitä tehdä usein tässä maailmassa,
Taneli. Pantteri aikoi juuri hypätä yli proomun reunan, mutta joutui
jälleen neekerin käsiin.

-- Ja kuinka hänelle silloin kävi? kysyi Boone. Hän toivoi, että tämä
intiaani metsien ja uutisasukkaiden viljelysmaiden raja-alueen hirmu
olisi vihdoinkin tuhottu.

Kenton nojasi pitkän piilukkoisen kiväärinsä puunrunkoa vastaan,
puristi raudanlujat kätensä toisen polven ympärille ja katsoa tuijotti
ajatuksissaan vastaiseen metsään. Hän oli siirtänyt pesukarhunnahkaisen
hattunsa takaraivolle, puristi huuliaan ja rypisti kulmiaan ennenkuin
vastasi.

-- Näetkös, Taneli, se ei tapahtunut niinkuin minä olisin tahtonut.
Niinkuin tiedät, jatkoi proomu kulkuaan virtaa pitkin, kunnes se tänä
aamuna saavutti metsänreunan. Ennenkuin me nousimme maihin, huomasimme
me, että Girty useiden punanahkain keralla oli pirtissä. He tiesivät,
että me olimme sinne tulossa, ja odottivat voidakseen murhata meidät
kaikki, ja kun me luovimme heidän ohitsensa haluten johtaa heidät
harhaan, tapahtui merkillinen seikka.

-- Näissä maanäärissä tapahtuu monta merkillistä seikkaa, Siimon,
huomautti Boone kuivasti.

Kaksi shawanoe-intiaania ammuttiin, toinen kuoliaaksi, toinen
vaarallisesti ja kumpikin oli neekeri Jetron työtä. Hän on pitkä ja
vahva mies, vihaa työtä, mutta pyssyä käyttää kuin mikäkin.

-- Mutta kuinka kävi Pantterin? kysyi Boone, pitäen punanahkan kohtaloa
neekeri Jetroa tärkeämpänä.

Kentonin kasvot synkistyivät jälleen.

-- Pantterin? Minä unohdin kertoa. Sovittiin, että hän ja minä
kohtaisimme toisemme metsissä lähellä uudisviljelyksille raivattua
paikkaa ja ratkaisisimme siellä vanhan kiistamme. Jos minä pääsisin
sieltä hengissä, olisi Girtyn ja punanahkojen poistuttava pirtistä. Ja
minä pääsin hengissä, ja punanahkat poistuivat.

-- Entä pantteri? Saiko hän surmansa?

-- Ei; minä olin kohtauspaikalla, mutta Pantteria ei näkynyt ei
kuulunut. En luullut, että Wa-on-mon olisi niin pelkuri.

-- Ei hän jäänytkään pelosta pois; älä sitä kuvittelekaan, Siimon!
sanoi Boone merkitsevästi.

-- No miksi sitten?

-- Kyllä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.

Se oli totta. Shawanoe-heimon raivo päällikkö oli jäänyt pois
kaksintaistelusta suunnatakseen hirvittävämmän iskun uutisasukkaita
vastaan.

Liikkuessaan metsässä raivatun alueen ympärillä sillä varjolla, että
menisi kohtaamaan Kentonia, riensikin Wa-on-mon nopeajalkaisena
kuin petoeläin etsimään suurta intiaanijoukkoa, jonka tiesi
sotavarustuksissa parveilevan ympäristössä. Hän aikoi asettua sen
johtajaksi ja murhata kaikki uutisasukkaat, miehet, naiset ja lapset.

Sillä välin kantoivat Altman ja Ashbrigde seuralaisineen kaikki tavarat
proomusta pirttiin, joka sitä ennen oli pantu järjestykseen. He olivat
tuskin työnsä päättäneet, kun Taneli Boone saapui ja toi peloittavia
uutisia. Hän kehoitti heitä kuitenkin jäämään paikoilleen, koska
puolustautuminen näytti mahdolliselta. Mutta tuskin he olivat
päättäneet seurata hänen neuvoaan, kun saapui tiedustelija, joka
kertoi, että seudun kaikki intiaanit olivat sotajalalla, josta syystä
uutisasukkaiden ei ollut viisasta viipyä hetkeäkään paikkakunnalla.
Mikään muu kuin pikainen pako ei voinut pelastaa heitä tässä erämaassa.
Ainoastaan läheisimmässä siirtolassa, jossa oli säännöllistä
sotaväkeäkin, saattoi saada tarpeellista suojaa. Kymmenen peninkulman
päässä Ohion pohjoisrannalla oli kapteeni Bushwickin hirsipirtti (n.s.
paalumaja), mutta edellämainitut perheet tekivät sen suuren virheen,
etteivät pysäyttäneet suuria tasapohjaisia kuljetusaluksiaan paalumajan
kohdalla mennäkseen sinne sisään lähempiä tietoja odottamaan.

Taneli Boone ja hänen seuralaisensa olivat ensin ajatelleet kuljettaa
uutisasukkaat takaisin paalumajalle. He olivat taistelussa voittaneet
erään pienen intiaanijoukon. Mutta pääjoukko Pantterin johdolla
liikuskeli vapaana eikä sen olinpaikkaa tunnettu.

Niinhyvin mr Altman sekä hänen vaimonsa, tyttärensä Agnes ja
neekeripalvelijansa Jetro kuin mr Ashbrigde puolisonsa, tyttärensä
Mabelin ja poikansa Yrjön keralla lähtivät siis pyrkimään paalumajalle
virran Ohion-puoleisella rannalla. Heidän aikomuksensa oli pysytellä
Kentuckyn puolella, kunnes saapuisivat siirtola-aseman kohdalle, josta
heidät kuljetettaisiin virran yli. Perhekuntien saattajina oli
rajavartioita, joita Boone oli tätä tarkoitusta varten mukaansa
ottanut. Heidän oli pakko jättää kaikki omaisuutensa mainitsemaamme
yksinäiseen pirttiin, voimatta toivoa niiden takaisin saamista.

Vaikka he lähtivät matkaan päivän aikana, saattoi Pantteri milloin
hyvänsä hyökätä heidän kimppuunsa, sillä hän vaani heidän jälkiään.

Jos he saattoivat karttaa hyökkäystä pimeään asti, parantui heidän
asemansa, sillä Taneli ja Kenton tunsivat nämä metsäseudut niin
erinomaisen hyvin, että he kyllä osasivat ohjata kulkuetta, vaikka
eivät olisi nähneet käden pituuttakaan eteensä.

Kaikki siis odottivat pimeää.

-- Kuule! kuiskasi Kenton Boonelle ja kohotti kätensä vaatien
hiljaisuutta.

Se ei ollut tarpeellista, sillä vanhempi toveri oli jo kuullut äänen --
kuin variksen heikon raakkumisen jonkun kaukaisen puun latvasta.



2. Variksenraakkuna.


He olivat kuulleet tämän hiljaisen merkkiäänen kolme kertaa. Ja pian
ystävämme käsittivät, että väijyvä intiaani siten huomautti
toverilleen, että hän nyt oli uutisasukkaiden jälillä. Intiaanijoukot
saattoivat merkkiäänien johdolla pian piirittää valkoihoiset ja tuhota
heidät.

Kun raakkuna kuului neljännen kerran, istuivat valkoihoiset väijyjät
puun rungolla, niinkuin olemme kertoneet, ja katsoivat äänetönnä
toisiinsa.

Vihdoin sanoi Kenton tavallisella varovaisuudellaan:

-- No, mitä arvelet, Taneli?

-- Se merkitsee sitä, että shawanoe-intiaanit seuraavat ystäviemme
jälkiä, emmekä me voi sitä estää.

-- Kuinka monta punanahkaa sinä luulet olevan väijyksissä?

-- Kukaties yksi -- kukaties yksi tusina.

-- Kyllä heitä, Taneli, on useampia kuin yksi, sen tiedät yhtä hyvin
kuin ininäkin.

Vanhempi mies nyökkäsi ja hymyili.

Ei saata ajatella parempaa todistusta näiden miesten erinomaisen
tarkasta luonnonäänien ja metsäelämän tuntemisesta kuin tämä
havaintojen yhtäpitäväisyys. He olivat näet huomanneet pienen
eroituksen ensimäisten ja viimeisen merkkiäänen viilillä. Oli kuin yksi
intiaani olisi raakkunut kolme kertaa ja antanut sitten toisen matkia
itseään, joka onnistuikin mainiosti.

-- Tiedätkö, Siimon, sanoi vanhempi, minä luulen, että he aikovat
väijyä Kalkkalokäärmelahdessa.

Kalkkalokäärmelahti oli Ohio virran syvä mutka Kentuckyn puolisella
rannalla, ehkä noin puolenpeninkulman päässä siitä, missä valkoiset
metsänkävijät illan lähestyessä istuivat puunrungolla.

Puhvelien ja muiden villi-eläinten tallaama vähintäänkin sadan vuoden
vanha polku kulki heidän ohitsensa. Lahden takana kääntyi se oikeaan
syvälle metsään ja päättyi suolakenttään, jolla eläimet kävivät suolaa
nuolemassa.

-- Kapteeni Bushwick itse oli viime kesänä täällä jonkinlaisella
tutkimusmatkalla, sanoi Kenton. Hän kulki paluumatkallaan tätä polkua.
Ja ensimäiseksi hän tapasi kalkkalokäärmeen, joka puri hampaansa hänen
sääryksiinsä tapaamatta kuitenkaan ihoa. Kapteeni iski petoa kiväärin
tukilla, mutta kuuli samassa toisen käärmeen kalisevan takanaan. Jollei
hän olisi tavattoman reippaasti hypännyt syrjään, olisi hän saanut
kuolettavan nipistyksen. Nyt ei käärme häntä tavannut, ja kapteeni
ampui pedon.

-- Hän kai ristikin lahden Kalkkalokäärmelahdeksi?

-- Hyvällä syyllä; mutta kyllä minä olen ollut täällä usein käärmettä
näkemättä.

-- Kun minä olin täällä pari viikkoa sitten, kertoi Taneli, näin
kauriin kulkevan suolakentälle päin. Se olisi nähnyt minut, ellei se
olisi katsellut kalkkalokäärmettä, joka kiinnitti sen kaiken
tarkkaavaisuuden. Kauris oli tyhmä. Sen sijaan, että se olisi kulkenut
taaksepäin, niinkuin ne tavallisesti tekevät kalkkalokäärmeen
huomatessaan, alkoi se nuuskia ja tanssia käärmeen ympärillä sekä
lopulta lyödä toppasi sitä etusorkallaan. Luonnollisesti potki se
käärmeen rääsyiksi, mutta sitä ennen ennätti tämä iskeä pari kolme
haavaa, ja suuri komea eläin kuoli puolentunnin kuluessa.
Kalkkalokäärmeet ovat yhtä häijyjä kuin intiaanit.

-- Usein kyllä, mutta ei aina, Taneli; eiväthän ne raakukaan kuin
varikset. Sitä paitsi ne eivät surmaa edeltäpäin ilmoittamatta.

-- Nyt emme ole käärmeiden karissa tekemisissä.

-- Emme. Meidän pitää vetää punanahkoja nenästä. Olemme kulkevinamme
Kalkkalokäärmelahden ohi; silloin tulvii sinne noita syöpäläisiä ja
odottavat meitä tervetulleina.

-- Mutta mitä tekevät silloin uutisasukkaat?

-- Kulkevat toista tietä.

-- Mitä tietä? Metsä on niin tiheä sekä oikealla että vasemmalla,
etteivät ainakaan naiset pääse askeltakaan eteenpäin ja niin hiljaa,
etteivät punanahkat kuulisi.

-- Voidaan menetellä monella tavalla. Voimme esim. vaeltaa niin
hitaasti, ettemme ennätä lahden luo ennen pimeää. Mutta jos liian
hitaasti liikutaan, herättää se intiaanien epäilystä. Toivoisin, että
ilta olisi jo käsissä.

-- On turha toivoa mitään.

-- Aivan niin. Mutta pimeällä voimme joka tapauksessa kääntyä takaisin
ja mennä virran yli alempana. Matkaa jatketaan sitten virran toisella
puolella ja mennään suoraan paalumajalle.

Boone puistatti päätään; sillä hän ei hyväksynyt tätä suunnitelmaa.

-- Kuinka sinä luulet saavasi naiset ja lapset virran yli? Luultavasti
kukaan ei osaa uida omaa pituuttaankaan.

-- Minulla on palkovene, jonka olen kätkenyt pensaihin lahden tähän
reunaan, -- jolleivät syöpäläiset ole sitä vieneet.

-- Luultavasti ne ovat sen ottaneet tahi ainakin rikkoneet sen pohjan.
Mutta jollen ole erehtynyt, niin on ruuhi sen proomun luona, jonka te
jätitte uutispirtin luo.

-- Aivan niin.

-- Miksi emme kääntyisi takaisin ja noutaisi sitä?

-- Se ei olisi hulluinta, sanoi Kenton miettivästi. Jos voisin
kuljettaa venheen virtaa ylös intiaanien epäluuloa herättämättä, niin
asia olisi selvä.

-- Mutta se ei kanna kaikkia, naisia ja lapsia ja muuta joukkoa samalla
kertaa.

-- Teemme kaksi matkaa tahi useampiakin, jos tarvitaan.

-- Se voi olla uhkapeliä. Mutta mitäpä muuta voisi tehdä. Jos todella
löytäisit venheesi sieltä, minne jätit, niin ehkäpä me selviäisimme.

Kenton tähysteli lähellä olevain puiden latvoihin ikäänkuin etsien
jotakin -- ei kuitenkaan mitään esinettä.

-- Niinkuin näet, niin vasta kahden tunnin kuluttua tulee pimeä, että
voimme yrittää intiaanien kiertämistä. Sillä aikaa ehtivät miehet
Kalkkalokäärmelahteen kaksikin kertaa. Meidän pitää keksiä juoni, joka
viivyttää heitä taipaleella ainakin kaksi tuntia, mutta niin
taitavasti, etteivät intiaanit huomaa heidän epäilevän mitään. Keksitkö
sinä sellaisen, Taneli?

-- On monta keinoa, vastasi vanhempi mies mietittyään hetkisen.
Matkalla voisi sattua onnettomuus -- erästä voisi kalkkalokäärme
purra...

Kenton huomasi toverissaan veitikkamaisen vivahduksen, vaikka hän
puhuikin vakavasti.

Kuului lehtien kahinaa, joku lähestyi. Kumppanukset tarttuivat
vaistomaisesti kivääreihinsä. Jos saapuja olisi käyttäytynyt
varovaisemmin, olisivat metsänkävijät piiloutuneet puun taakse. He
huomasivat, ettei mikään väijyvä vihollinen lähesty näin julkisesti.
Kenton ja Boone tiesivät, että se oli ystävä tahi ainakin sellainen,
jolta ei tarvitse mitään pelätä.

Ja niin oli todellakin asianlaita. Metsästä tuli näkyviin Jetro, mr
Altmanin suuri ja karkeatekoinen neekeripalvelija kivääri olkapäällä.
Hän ei huomannut metsästäjiä ennenkuin oli aivan heidän edessään.
Silloin seisattui hän äkkiä ja otti raskaan pyssynsä olalta.

-- Anna olla! huusi Kenton ihmetellen, että mitä miehellä oli mielessä.

-- Halloo, tekö se ollaan, mr Kenton? sanoi Jetro irvistäen; minä
luulin että se oli Pantteri. Olin lähettää kuulan teidän läpi. Onni
että puhuitte. Mutta, lisäsi neekeri merkitsevästi, minulla on teille
tärkeitä tietoja, mr Kenton ja mr Boone.



3. Levähdys metsässä.


-- Vai tärkeitä tietoja? sanoi Kenton, joka piti neekeristä; sillä
heikosta ajatuskyvystään huolimatta oli tämä hyvä ampuja. Mitä teillä
on sanomista?

-- Kaikki ollaan hyvin, sanoi Jetro, joka istui toisten viereen, otti
hatun päästään ja pyyhki hohtavaa naamaansa.

-- Vai niin; no mitä uutisia?

-- Sen jo sanoin. Kaikki ollaan oikein hyvin; minä vain olen hyvin,
hyvin nälkäinen. Mutta sitä ei uskota siellä.

-- Sekö oli ainoa uutinen, jota tulit meille kertomaan? sanoi Boone
katsoen tyytymättömästi Jetroon, joka kuitenkaan ei välittänyt siitä.

-- Ei muuta erityistä -- ainoastaan, että muu väki myöskin voidaan
hyvin.

-- Ei siis ole mitään tapahtunut? kysyi Kenton.

-- Ei, mitä minä tiedän.

-- Missä he ovat?

-- Ettekö sitä tiedä? kysyi Jetro nyt puolestaan kummastuneena; sillä
olihan hän vasta äsken eronnut metsänkävijöistä. Missä luulette heidän
oltavan, mr Kenton?

-- Tiedän, missä heidän pitäisi olla. Heidän pitäisi tulla tännepäin
puolenpeninkulman päässä virran vartta pitkin; heidän pitäisi tunkeutua
metsän läpi tämän puun luo, jonka päällä me istumme. Mutta minä en
tiedä, onko heille tapahtunut jotakin matkalla.

-- Sanoinhan äsken, ettei mitään olla tapahtunut.

-- Tulevatko he tänne metsän läpi?

-- He istutaan hiljaa muutamilla kivillä, kun minä eroan heistä.

-- Mitä se merkitsee?

-- He ollaan väsyneitä; tahtovat lepoa.

Kenton katsahti Booneen merkitsevästi. Jetron selitys ei tietysti ollut
oikea. Sillä kukaan seurueesta, ei edes Agnes Altman, eipä edes
kymmenvuotinen Mabel Ashbrigde voinut olla niin väsynyt, että lepo
olisi ollut tarpeen, ei vielä kaksi kertaa pitemmänkään taipaleen
kuljettua.

-- Lähdittekö omin päin, vai lähetettiinkö teidät tänne?

-- Itse tullaan -- ei kukaan lähetä; mutta mr Hastings kyllä sanoo,
että minun täytyy mennä; muuten hän potkaisee minut, sanoo hän.

Veber Hastings oli luotettava poika, saattojoukon jäsen ja hoiti
päällikkyyttä Boonen poissa ollessa.

Vihdoinkin alkoi Jetro puhua hiukan ymmärrettävämmin ottaen aivan
juhlallisen ryhdin. Hän kertoi omalla murteellaan, että Hastingsin
lähettämät tähystäjät olivat palanneet metsästä ja kertoneet hänelle,
mitä näkivät. Ja silloin oli Hastings lähettänyt neekerin Kentonin ja
Boonen luo ilmoittamaan, että hän tarvitsi toisen heistä tahi
molemmatkin neuvotellaksensa asioista.

-- En käsitä, mitä tämä merkitsee, sanoi Boone nousten ylös, mutta
jotakin siinä on! Olisi parasta, Siimon, että sinä heti kääntyisit
takaisin tämän pässinpään mukana.

-- Entä sinä?

-- Minä kuljen edelleen ja hankin tietoja niin paljon kuin voin.
Taistelun sattuessa on kai jotenkin sama, olenko minä teidän apunanne
tahi en. Mutta kyllä minä koetan tulla teidän luoksenne. Mahdollisesti
minä näen täällä edeltäpäin yhtä ja toista, mikä on hyvä tietää.

-- Aijotko käyttää jotakin merkkiääntä? kysyi Kenton, joka myöskin
nousi.

-- Ehken sitä ei tarvita; mutta jos tarvitaan, niin kyllä sinä minun
merkkini tunnet. Mehän olemme vanhat toverit.

Kenton hymyili ja viittasi kädellään. Samalla kuului viidennen kerran
variksen hiljaista raakkunaa. Metsänkävijät tekivät kaksi tärkeää
havaintoa.

Merkkiääni kuului puolta lähempää kuin edelliset ja jälleen uudesta
kurkusta.

-- Nyt tiedämme, että niitä on ainakin kolme, sanoi Boone.

-- Ne ihmettelevät, miksi me emme kulje kiiruummin metsän läpi. Mutta
lähde nyt matkaan, Siimon; aika kuluu!

Mainehikkaat metsänkävijät erosivat äänetönnä. Vanhempi kulki virran
vartta ylöspäin itää kohden Kalkkalokäärmelahdelle, joka oli tärkeä
paikka pienelle uutisasukkaiden joukolle. Hän ei välittänyt katsoa
taakseen huomatakseen, mitä toinen teki.

Mutta Kenton kääntyi muutamia askeleita otettuaan ja heitti silmäyksen
jäljelleen.

Jetro seisoi pyssy olalla paikallaan kaatuneen puunrungon luona ja
katsoi kysyvästi vuoroon toiseen vuoroon toiseen.

-- Mitä te odotatte? kysyi Kenton.

-- Kumpiko teistä tarvitsee minua, mr Kenton?

-- Luulen, ettei kumpikaan erityisesti kaipaa teidän seuraanne; mutta
seuratkaa minua kaikessa tapauksessa.

Huomautamme nuorille lukijoillemme vielä, että uutisasukkaat Altman ja
Ashbrigde perheineen matkustivat Kentuckyn aarniometsien läpi eräältä
raivatulta alueelta, jolle he muutamia viikkoja sitten olivat
rakentaneet hirsipirtin, eräälle toiselle samanlaiselle
viljelyspaikalle, joka oli kymmentä englannin peninkulmaa ylempänä.
Ohiovirran vastaisella puolella. Heidän saattajinaan oli eräitä
valkoihoisia näihin erämaihin perehtyneitä metsästäjiä ja
tiedustelijoita Taneli Boonen johdolla. Kapteeni Bushwick, Yhdysvaltain
hallituksen lähimmän sotilasaseman päällikkö, oli nämä miehet
lähettänyt, sillä hän ymmärsi, kuinka vaarallinen tällainen matka
intiaanien liikkuma-alueiden lävitse oli.

Kenton ja Jetro pääsivät pian, intiaanien häiritsemättä, ystäviensä
luo. Punanahkaisilla oli suunnitelmansa, jonka he tahtoivat
toteuttaa ryhtymättä edeltäpäin varomattomiin toimenpiteihin.
Kalkkalokäärmelahden luona oli mainio paikka, ahdas sola, jossa saattoi
itse vaaraan joutumatta murhata kaikki valkoihoiset.



4. Metsänreunassa.


Kun Kenton saapui uutisasukasmatkueen luo, kokoontuivat hänen
ympärilleen ei ainoastaan Hastings metsämiehineen, vaan myöskin
Ashbrigden ja Altmanin perheet lukuunottamatta kymmenvuotista Mabel
Ashbrigdeä, joka piti sulun rakentamista pieneen erämaan puroon
vanhempain keskustelun kuuntelemista tärkeämpänä.

Veber Hastingsin sanat todistivat, että hän ymmärsi seuruetta uhkaavan
vaaran yhtä hyvin kuin Boone ja Kenton.

-- Paalumajalle ei ole pitkältä, sanoi hän Kentonille, me ennättäisimme
sinne parissa kolmessa tunnissa, jos punanahkat antaisivat meidän
rauhassa kulkea.

-- Miksikä te täällä viivyttelette?

-- Kalkkalokäännelahden tähden, vastasi Hastings.

-- Mitä siitä?

-- Intiaanit aikovat väijyä meitä sen luona.

-- Aivan niin, sanoi Kenton ja nyökkäsi huulet puristettuina. Sitä ne
syöpäläiset aikovat. Jos he siinä onnistuvat, tappavat he meidät
jok'ainoan. Boone on mennyt edeltäpäin tutkimaan heidän aikeitaan; minä
saavuin ollakseni apuna täällä.

-- Mr Hastings on sanonut, että metsä on niin tiheä, että meidän on
mahdotonta päästä yöllä sen läpi herättämättä intiaanien huomiota,
sanoi vanhempi Ashbrigde, joka niinkuin hänen ystävänsä Altmankin oli
melkoisen hermostunut.

-- Hän on siinä oikeassa, vastasi Kenton äänenpainolla. Siinä emme
mitenkään onnistu.

-- Siinä tapauksessa olisi kai parasta mennä täällä virran yli ja
jatkaa matkaa Ohion metsien läpi? Ne jotka osaavat hyvin uida, saavat
kuljettaa uimataidottomat toiselle puolelle, -- tahi teemme lautan.

-- Se tietysti olisi viisainta; kun vain voisimme suorittaa sen
intiaanien tietämättä. Mutta he ovat väijyneet meitä ensimäisestä
askeleesta saakka. He tietävät kaikki, mitä me teemme. Ennenkuin
olisimme virran puolivälissä, ampuisivat he kummankin rannan metsistä
ja tappaisivat vaimot, lapset ja kuljetusmiehet.

-- Sitä en ollenkaan epäile, sanoi Altman, jota tällainen ajatuskin
pöyristytti. Mutta on kummallista, sanoi hän katsellen ympärilleen
ikäänkuin haluten nähdä eräitä näitä pelottavia vihollisia, -- se on
kummallista, etteivät he ole meitä tähän lepopaikkaan ampuneet. Tokkopa
heille sen sopivampaa tilaisuutta tulee?

-- Voisivathan he muutamia ampua; mutta Hastings ja hänen toverinsa
antaisivat heille tuntuvan vastauksen. Sitä punanahkat pelkäävät. Nämä
pojat, lisäsi Kenton katsellen ylpeästi seuralaisiinsa, ovat olleet
niiden syöpäläisten kanssa tekemisissä ennenkin.

-- Meidän on siis pysyteltävä paikallamme niin kauan, ettemme
Kalkkalokäärmelahdelle ennätä; sitten menemme pimeän aikana virran yli.
Niin vältämme heidän satimensa. Sellainen on kai mr Hastingsinkin
ajatus?

-- Mutta mitä ne arvelevat, jos me pysymme paikoillamme? kysyi Yrjö
Ashbrigde.

-- Nyt mainitsittekin täperimmän kohdan. Jos intiaanit huomaavat,
ettemme me saavu heidän väijytyspaikalleen, käsittävät ne, että olemme
pysähtyneet. Silloin he lähettävät urkkijansa ottamaan selvää asiasta
-- muuten ne kai ovat jo sen tehneetkin, lisäsi Kenton ja katsahti
ympärilleen. Kun salaiset hiiviskelijät ovat saaneet varmuuden, ettei
meidän ole tarkoitus kulkea tuon lahden ohi, lähettävät he niin monta
miestä kuin mahdollista hyökkäämään kimppuumme.

-- Meidän on siis toimittava niin, että intiaanit edelleenkin luulevat
meidän kulkevan Kalkkalokäärmelahdelle, jossa he odottavat, huomautti
Ashbrigde.

-- Niinkuin sanoitte.

-- Mutta kuinka siinä on meneteltävä?

-- Olen Boonen keralla, sanoi Kenton, harkinnut asiaa ja luulemme, että
on parasta tehdä näin: Tiedätte, että minä jätin palkovenheen proomun
luo, joka jäi pirtin kohdalle. Minä menen ja noudan sen -- jos se
nimittäin vielä on siellä. Sitten minä koetan pysyä niin lähellä
rantaa, etteivät punanahkat huomaa aikeitani ja pyrin ennen pimeää
johonkin sopivaan paikkaan Kalkkalokäärmelahden tällä puolella, ja te
odotatte minua siinä. Sitten minä soudan naiset nopeasti virran
toiselle puolelle, ja siellä jatkamme matkaa paalumajalle asti.

-- Silloin teidän täytyy tehdä kaksi matkaa palkoveneellänne.

-- Jollen saa samalla toista venettä, jonka kätkin pensaiden alle tällä
rannikolla ei kovin kaukana lahdesta. Jos se löytyy, soudan minä toisen
puolen naisista virran yli, Boone tahi joku muu toisen.

-- Ja me muut annamme punanahkoille kovan löylyn, sanoi Hastings
säihkyvin silmin.

-- Teidän täytyy osata kujeilla, sanoi Kenton Hastingsille, joka oli
päällikkönä Boonen poissa ollessa. Jos huomaatte, että lähestytte
Kalkkalokäärmelahtea ennen auringonlaskeutumista, täytyy teidän keksiä
joku tapaturma, jonka tähden voitte pysähtyä.

-- Sellaisen kyllä keksii, sanoi Yrjö Ashbridge pahimmassa tapauksessa
minä kaadun johonkin puunrunkoon ja katkaisen jalkani.

-- Jetroon voi sattua joku vahingonlaukaus.

-- Varjelkoon! Parempi on, että syötätte minulle niin paljon, etten voi
kävellä. Te toiset saatte minun sitten kantaa -- hitaasti tietysti.

-- Ei ole aika jutella; jätän teidät Hastingsin huomaan; hän on yhtä
taitava kuin Boone tahi minä, sanoi Kenton ja aikoi lähteä.

-- Pelkään, että teille tapahtuu jotakin mr Kenton -- tarvitsee jonkun
seurata teitä, huomautti Jetro laskien kätensä toisen olalle.

-- Tahdotteko te?

Toisten hämmästykseksi he lähtivät rinnatusten astumaan ja katosivat
metsään länteenpäin.

-- Sovimme siitä, sanoi Kenton, kun he olivat hetkisen kulkeneet, että
sinä pidät huolta minusta ja minä sinusta.

-- Se sopii hyvin.

-- Etkä tee muuta kuin sen, mitä minä käsken?

-- Aivan niin. Ettekä te minulta kysymättä tee muuta kuin sen, mitä
minä sanon. Minä pitää arvossa teitä, mr Kenton.

-- Mutta, sanoi metsänkävijä vakavasti, jos kumpikin meistä kieltää
toverinsa liikkumasta ja puhumasta, silloin seisomme metsässä
paikallamme äänettöminä. Sentähden olen minä ensiksi ohjaaja ja sitten
sinä.

Jetro hyväksyi ehdotuksen, vaikkei aivan tyytyväisenä. Kenton ei
unohtanut hetkeksikään varovaisuutta. Hän käski Jetron tulla jälestä ja
kielsi hänen puhumasta sanaakaan; sen sijaan hänen piti katsella ja
kuunnella. Aurinko teki laskujaan, kun he onnellisesti saapuivat
raivatun alueen luo, josta olivat lähteneet aikaisemmin päivällä.

Ensimäinen Kentonin havainto todisti pettymystä. Pirtin ulkoasusta
päättäen eivät punaiset olleet tehneet siellä mitään hävitystä, ja
proomu oli paikallaan rantaan kiinnitettynä aivan sellaisena kuin
Kenton oli sen nähnyt viimeksi kääntyessään taaksensa katsomaan. Mutta
palkovenettä, jonka tähden hän oli lähtenyt liikkeelle, ei näkynyt ei
kuulunut. Se ei ollut lähtenyt siitä käsittä; jonkun oli täytynyt se
ottaa.

-- Punaiset syöpäläiset puuhaavat tänä päivänä kaikkialla, mutisi
närkästynyt metsänkävijä. Niitä on ollut täällä meidän lähdettyämme,
luultavasti niitä on nytkin. Mutta minä olen tullut noutamaan
palkovenettä, ja se minun täytyy saada niin totta kuin nimeni on Siimon
Kenton.

-- Saanko seurata teitä suojellakseni, ettei te haavoitu?

-- Ei, pysähdy siihen, missä olet, älä näyttäydy kellekään, älä puhu,
älä edes hengitäkään ennenkuin minä palaan, sanoi Kenton valmiina
lähtemään vaiherikkaan elämänsä näihin saakka vaarallisimpaan
seikkailuun.



5. Uskalias ja arka tehtävä.


Meidän on muistettava, että Kenton lähestyi raivattua aluetta idästä
käsin kulkien virran juoksun suuntaan. Hänen siis oli kuljettava
avonaisen kentän läpi päästäksensä rantaan kiinnitetyn proomun luo,
josta hän tavoitti palkovenettä. Mutta avoimen kentän yli kulkeminen
oli kovin vaarallista; viholliset, joita saattoi olla kaikkialla
väijymässä, voivat siitä hänet helposti huomata ja ampua. Hän päätti
sentähden kiertää raivatun alueen kulkemalla ympäröivän metsän läpi ja
lähestyä siten rantaa. Siihen yritykseen hän ryhtyikin erottuaan
Jetrosta. Hän ei kuitenkaan ollut vielä ennättänyt häipyä metsään, kun
kuuli takaansa voimakasta pärskymistä. Arvaten, mistä se tuli, kääntyi
hän takaisin mustan seuralaisensa luo.

-- Mitä sinä ajattelet?

-- Te sanoo, etten saa liikkua, en puhua, en hengittää. Hengittämättä
oli olla niin paha.

-- Hengitä sitten; mutta muista pysyä paikallasi, kunnes palaan.

Kenton lähti uudelleen ja pysyttelihe metsän kätkössä, kunnes oli
kiertänyt raivatun alueen ja lähestyi rantaa sen vastaisella puolella,
jossa hän alkoi tähystellä palkonevettä näkemättä sitä kuitenkaan.

Sen häviäminen oli näihin saakka pysynyt salaisuutena. Intiaanit olivat
voineet sen ottaa käytäntöön, sillä on voitu soutaa virran yli, tahi on
se voitu tuhota, tahi...

Shawanoe-intiaani tuli nyt näkyviin niin äkkiä kuin taikalaatikon ukko
kätköstään. Siinä oli kanoottikin, mutta intiaani seisoi sen ja
Kentonin välissä niin lähellä, että hän aivan varmaan olisi huomannut
metsänkävijän, jos olisi kääntynyt sinne päin.

Kentonin sydän pamppaili; sillä intiaanin ryhdistä, pään ja olkapäiden
asennosta päättäen oli hänellä edessään vanha vihollisensa suuri
Wa-on-mon eli Pantteri.

-- Jos se on se pahuus itse, voimme tässä heti ratkaista entiset
kiistamme, vaikkapa hänen heimolaisiaan olisikin kuinka lähellä hyvänsä
ja kuinka paljon tahansa, arveli urhea ja voimakas Kenton.

Intiaani oli kai katsellut tarpeeksi virralle ja saanut uteliaisuutensa
sillä taholla tyydytetyksi; hän kääntyi nyt ympäri ja katsahti pirttiä
kohden. Silloin Kenton huomasi, että hänen edessään seisoi outo soturi.

Kenton näki pirtin yhtä hyvin kuin intiaanikin, mutta hän ei huomannut,
mikä siinä oli kiinnittänyt intiaanin mieltä. Tilanne oli kehittynyt
niin kummalliseksi, ettei metsänkävijä tiennyt, mitä hänen olisi
tehtävä, vaikka hän harkitsi asemaa parhaansa mukaan.

Kului viisi tai kymmenen minuuttia, jonka ajan intiaanisoturi istui
liikkumattomana maassa selkä puuhun nojaten niinkuin Pantteri
edellisenä iltana ollessaan vankina proomussa.

-- Eiköhän se kanalja ole nukuksissa? ajatteli Kenton.

Ei mikään ole helpompaa kuin teeskennellä nukkumista; mutta Kentonin
mielestä ei intiaanilla nyt ollut mitään syytä siihen.

Kenton alkoi nyt äänettömin askelin, niinkuin hänen tapansa oli
metsässä kulkea, lähestyä kanoottia, jonka keula oli rantaan
kiinnitetty. Hän astui intiaanin ohi ja pysähtyi lähelle rantaa. Hän
oli nyt intiaanin elämän herra -- hän saattoi sen nopeasti sammuttaa.

-- Ei kukaan kristitty sodi sillä tavalla, ajatteli Kenton ja loitontui
vihollisesta.

Tämä istui nukkuvan luonnollisessa asennossa, selkä puuta vastaan,
polvet koukkuun vedettynä ja molemmat kädet niiden ympärillä. Hänen
pitkä kiväärinsä oli asetettu puuta vasten pystyyn, tomahawki
(intiaanien heittokirves) ja puukko riippuivat vyössä, joka oli hänen
puolialastoman ruumiinsa ympärillä. Hänen päänsä painui eteenpäin leuka
vasten rintaa ja karkea musta tukka riippui yli otsan.

Sivuuttaessaan nukkujan Kenton pani merkille, että hänen silmänsä
olivat suljetut; eikä metsänkävijä epäillyt ollenkaan punanahkan
nukkumista, koska tällä ei ollut mitään syytä ilveillä.

Näytti kuin Kentonia olisi tällä kertaa suosinut erinomaisen hyvä onni.
Vene oli niin irtaantunut, että intiaani saattaa havahduttuaan hyvällä
syyllä ajatella, että virta oli vienyt sen, kun hän huomaa sen
hävinneen, ja siinä tapauksessa hän etsii sitä virran alapuolelta. --
Jos intiaanin kivääri häviää venheen mukana, näyttää asia toiselta.

Kenton ei siis ottanut nukkuvan asetta, astui hänen sivuitsensa ja
laski kätensä venheen keulalle. Suuri kaksilapainen mela oli veneen
pohjalla. Kaikki oli siis järjestyksessä, mutta rohkeaa
metsänsamoilijaa odotti nyt kaikessa tapauksessa hyvin vaikea koe.

Katse aina viholliseen kiinnitettynä pisteli hän vuoron mukaan melan
kumpaakin lapaa veteen, ja niin kulki venhe äänetönnä vastavirtaan
avonaisen raivauksen ohi.

Kenton tunsi jo jonkunlaista varmuutta, kun hän oli sivuuttanut aukean
paikan ja pääsi rantapuiden pitkälle ulottuvien oksien alle ja pysähtyi
siellä noutaakseen neekerin. Muistaen varmasti paikan, johon oli hänet
jättänyt, riensi hän sinne kadottamatta silmänräpäystäkään. Mutta poika
oli tipotiessään.

-- Se oli parasta minulle, kun otin mokoman miehen mukaani! mutisi
vihastunut metsänkävijä. Mutta minne oli Jetro hävinnyt?

Niin, siinäpä juuri pulmallinen kysymys.



6. Tottelematon Jetro.


Jetro ajatteli aina, että Kenton oli punanahkain kanssa tekemisissä
ollessaan aivan turhan varovainen. Hän käsitti kyllä afrikalaisella
ymmärryksellään, että niin petollista rotua, kuin intiaanien rotu,
täytyy aina varoa, mutta niin suuri varovaisuus kuin Kentonin, joka
muuten oli vilkas ja rohkea mies, tuntui mustasta miehestä
kiusalliselta.

-- Hän luulee, että kanootti ollaan proomun luona, harkitsi Jetro
Kentonin mentyä. Minä luulen melkein samaa. Viidessä minuutissa olisi
tästä suoraan hypännyt sen luo. Mutta hän kiertää. Se oli turhaa,
tyhmää. Kalkkalokäärme puree häntä, tahi hänen leukansa tarttuu puun
oksaan, hän kaatuu taaksepäin, että hampaat tärisevät suussa.

Lukija tietää, että Kentonin suunnitelma onnistui. Mutta Jetro
harkitsi: Minä lähtee suojelemaan mr Kentonia, ja kun vaara lähestyy,
hän menee yksin ja jättää Jetron.

Hän oli ensin ohjaaja, niinkuin oikeus ja kohtuus vaati, mutta nyt on
minun vuoroni.

Mustille kasvoille ilmestyi tyytymättömyyden ilme.

-- Hän sanoo, että minä en saa puhua, ei liikkua, ei hengittää. Sitten
hän lupasi hengittää. Miten olisi käynyt, ellei hän olisi sitä
luvannut? Olisinko voinut olla huokumatta kolme, neljä tuntia, jotka
hän viipyy poissa! Ja olenhan myöskin puhunut ja liikahdellut; ei siis
maksa vaivaa enää muistaa hänen käskyjään.

Hän huomasi helpotuksella, että hän jo oli uhminut kaikkia kieltoja; se
lopetti hänen sisällisen taistelunsa, joita muuten olisi voinut kestää
loppumattomiin. Ja samassa määrässä kuin rajoitukset raukenivat, kasvoi
tottelemattomuus.

Kaikista kielloista huolimatta Jetro siis meni raivatulle alueelle ja
katseli siellä ympärilleen välittämättä erityisesti varovaisuudesta.
Hän tiesi, että Kenton kiersi tämän avonaisen alan ja siten hänen
mielestään tuhlasi suotta aikaa ja voimia.

Jonkun hetken mietittyään Jetro kuitenkin onneksi luopui ensimäisestä
aikeestaan kulkea suoraan pirtin ja proomun luo ottaakseen sieltä
uutisasukkaiden pelastukselle välttämättömän venheen. Siten pelastui
hän ehkä hyvin kamalista seurauksista. Mutta paljoa parempi ei ollut
ajatus, jonka hän toteutti; hän näet lähti Kentonin jälkiä sinne, minne
metsänkävijä oli pyrkinyt.

-- Hän hämmästytään kovin, ajatteli Jetro irvistäen, kun minä hiukan
vihellän ja hän näkee minun seisovan hymyillen hänen edessään. Sen minä
teen!

Neekeri nuorukainen ei ollut niin perehtynyt metsäelämään, että olisi
voinut seurata Kentonin jälkiä, mutta sitä hänen ei tarvinnutkaan,
koska hän muutenkin osasi metsänkävijän luo.

Raivattua aluetta kiertäessään Jetro pysyttelihe tarkoin tiheikön
peitossa; oikealta hohtava kirkkaampi valo oli yksin hänen ohjaajansa.
Silloin tällöin hän lähestyi metsän reunaa niin paljon, että näki
pirtin; eikä hän luonnollisesti ottanut ainoatakaan askelta tietämättä,
missä hän oli.

Hänestä oli viehättävää katsella pirttiä, jonka Yrjö Ashbrigde oli
isänsä keralla runsaalla työllä ja suurella huolella rakentanut.

-- Onni, etten minä ollut silloin muassa. Jos olisin ollut, niin he
olisivat vain istuneet ja katselleet, ja minä olisin saanut tehdä työn.
Ihmeellistä, että kaikki luulevat, etten minä kelpaa muuhun kuin
työhön; unhottavat, että minä voin ampua yhtä tarkkaan kuin kuka muu
hyvänsä.

Seistuaan hetkisen paikallaan mietti hän suurenmoisen suunnitelman.

-- Kun mr Kenton liikkuu niin varovasti, menee häneltä kaksikin päivää
veneen tavottamiseen, niin ettei minunkaan tarvitse hätäillä. Minä
pistäydyn hiukan pirtissä ja katson, minkälainen järjestys siellä on.

Hän valmistui vähääkään epäilemättä panemaan tuumansa täytäntöön.

Aluksi hän meni tuvan takasivulle, jossa oli alakerrassa kaksi ikkunaa
ja yläkerrassa samoin. Ne olivat kaikki kuitenkin niin pieniä, ettei
niiden kautta mahtunut sisään pujottautumaan. Jetro katsoi sisään
yhdestä ikkuna-aukosta ja huomasi, että huonekalut oli siellä pantu
sikin-sokin, ja mitä suurin epäjärjestys näkyi kaikkialla. Se ei tehnyt
hauskaa vaikutusta, ja neekerinuorukainen kiersi pirtin ovelle
yrittääkseen päästä sisään.

Tässä maailmassa huomataan usein onnellisia sattumia, ja sellaisen sai
Jetro nyt kokea, ja se vaikutti ratkaisevasti uutisasukkaiden matkaan,
vaikkeivät viisaat johtajat Boone ja Kenton olleet osanneet sitä ottaa
laskuihinsa.

Jos nuori neekeri olisi ilmestynyt ovelle puolituntia aikaisemmin,
olisivat intiaanit epäilemättä hänet heti huomanneet ja murhanneet;
sillä muistammehan, kuinka istuva intiaanisoturikin tähysteli tarkoin
pirttiä ennenkuin nukkui.

Sattumalta Jetro säästyi kaikilta näiltä vaaroilta. Kentonkaan, joka
piti tarkoin pirttiä silmällä, ei häntä huomannut. Mutta hauska olisi
ollut tietää, mitä metsänkävijä olisi tuuminut, jos hän olisi sattunut
katsomaan pirtille sillä hetkellä, jolloin neekeri hiipi nurkan ympäri
ja kulki pirtin ovelle.

-- Olipa hyvä, mutisi Jetro, kun näki säpin aukaisuhihnan ulkopuolella,
ettei tarvitse potkia ovea rikki.

Hän vetäsi hihnasta, ovi aukeni, ja Jetro astui sisään sydän sykkien
tavallista kiivaammin.

Erikokoisia laatikoita oli aukaistuina tahi särettyinä permannolla.
Suuren nelikulmaisen liitan luona oli ruukkuja, kattiloita ja haahloja
sekä muita vanhanaikuisia talouskaluja. Kaikkialla oli niin paljon
tavaraa sikin-sokin, että saattoi astua vain varovasti ja jalkojaan
sijoittamalla.

Yläkertaan johtava porras oli paikallaan, mutta kiireessä ei oltu
ennätetty mitään sinne kantaa.

Jetro tirkisti ikkunasta ulos, mutta ei huomannut mitään rauhattomuutta
herättävää. Silloin teki hän ainoan järkevän teon tänä päivänä, veti
oven avaushihnan sisään, niin ei mikään vihollinen voinut hiipiä
pirttiin hänen huomaamattansa.

Poika vavahti, kun hän näki laatikon, johon olivat jääneet
uutisasukkaiden viimeisen aterian tähteet. Hän asetti kiväärin seinää
vasten pystyyn ja leikkasi suuren kimpaleen hyvää mustaa leipää alkaen
sitä hienontaa vahvoilla valkeilla hampaillaan.

Sitten heittäytyi hän pitkälleen kovalle permannolle, joka tällä kertaa
tuntui hänestä pehmoiselta höyhenvuoteelta, ja vaipui syvään,
rauhalliseen uneen ajattelematta lainkaan, mitä seurauksia hänen
menettelystään voi johtua.

Niin kului pitkä kesäpäivä iltaan, ja kun pimeyden vaippa vihdoin
verhosi nämä erämaan seudut, nukkui Jetro edelleen hurskaan unta.



7. Eräs omistusoikeuskysymys.


Siimon Kenton noudatti menettelyssään periaatetta suurin mahdollinen
hyvä mahdollisesti suurimmalle ihmismäärälle.

Kun hän tapasi Jetroa siltä paikalta, johon hän oli hänet jättänyt, söi
neekeri paraikaa illallista uutisasukkaiden pirtissä, joten Kentonin
merkkiäänet kaikuivat aivan turhaan.

-- Jos hän ne kuulisi, ei hän niitä ymmärtäisi, ja jos hän ymmärtäisi,
ulvoisi hän vastauksen niin kovalla äänellä, että kuuluisi peninkulman
päähän.

Hän saa hoitaa itsensä.

Niin mietti Kenton; mutta ennen venheelle takaisin kääntymistään hän
katsahti raivatun paikan yli ja näki proomun ja nukkuvan intiaanin.

Mutta hän havaitsi jotakin muutakin sangen mieltäkiinnittävää.

Intiaanisoturin uni loppui samassa, kun Kenton oli heittänyt häneen
viime silmäyksen. Punanahka kohotti leukaansa ja hieroi silmiään aivan
kuin pojat ja tytöt tekevät varhain aamulla havahtuessaan. Sitten hän
tavoitti pyssyään ja nousi pystyyn. Mutta silloin ällistyi hän kuin
olisi kivettynyt. Hän ei tahtonut uskoa omia silmiään.

Äsken paikallaan ollut palkovenhe oli poissa.

Oikeastaan sen ei olisi pitänyt häntä kovin kummastuttaa; sillä olihan
venhe kovin löyhästi kiinni rannassa. Mutta intiaani loi kuitenkin
kummastelevan katseensa siihen suuntaan, missä Kenton seisoi, ikäänkuin
hän olisi aavistanut totuuden. Se oli luonnollisesti mahdotonta; hän
kiiruhtikin pian rantaan venettä etsimään ja hävisi Kentonin näkyvistä.

Kyllä hän tietää, kuinka kauan hän nukkui ja ettei vene ole kauas
ennättänyt. Kun hän on haeskellut mielestään tarpeeksi kaukaa, palaa
hän takaisin, tähystelee jälkiä ja huomaa minun askeleitteni sijat;
mutta hän ei voi päättää, valkoisenko vai punaisen miehen mokkasiini
(intiaanijalkine, jollaisia Kentonkin käytti) ne on painanut. Kaikessa
tapauksessa hän tietää, miksi vene kulki vastavirtaan eikä virran
mukana. No hyvä; hänellä ei ole niin tarkkaa katsetta, että huomaisi
veneen jäljet vedessä, ja aikaa kuluu ennenkuin tämä kulkuneuvo on
hänen käytettävissään!

Näin ajatellen palasi Kenton palkoveneen luo, astui siihen ja tarttui
pitkään kaksilapaiseen melaan. Hänellä oli vaikea tehtävä.
Kalkkalokäärmelahteen oli pari englantilaista peninkulmaa, ja hänen
täytyi saapua sinne pimeän tullessa.

Tavallisissa oloissa se ei ollut vaikeaakaan, mutta nyt täytyi se matka
suorittaa intiaanien huomaamatta, ja heitä oli kaikkialla. Jos he
näkisivät metsänkävijän liikkuvan vesillä, saattaisivat he siitä,
ottaen samalla huomioon uutisasukkaiden paikoillaan metsässä pysymisen,
päättää, etteivät viimemainitut aijokaan mennä intiaanien virittämään
satimeen. Ja kun sotajalalle nousseet intiaanit eivät mitenkään voineet
sallia, että valkoiset pääsevät livahtamaan heidän käsistään, oli
ankara hyökkäys heidän puoleltaan odotettavissa. Boone, Kenton ja muut
heidän toverinsa pitäisivät silloin kyllä lujasti uutisasukkaiden
puolta; mutta seurueen taistelukyvyttömät jäsenet saisivat varmaankin
surmansa tai joutuisivat intiaanien käsiin.

Kenton meloi rantapuiden oksien alla, ja hän olisi ollut iloinen, jos
tällaista suojustaa olisi riittänyt koko matkaksi. Vähäinen vene kulki
eteenpäin lehtikaton alla, mutta pysähtyi melkein joka kerta, kun mela
kohosi vedestä. Silloin Kenton kuunteli jännityksellä, kuuluisiko
jossakin vihollisen liikkumista ilmaisevia ääniä.

Hän meloi kotvan aikaa, mutta sitten hän lepäsi tavallista kauemmin.
Hän oli saavuttanut paikan, jossa hänen täytyi kulkea avoimen veden
pinnan yli.

Hän harkitsi, mitä olisi tehtävä.

-- En luule syöpäläisten tässä juuri vartioivan, ajatteli hän, -- siis
eteenpäin!

Melan lapa painui jälleen veteen; mutta samalla silmänräpäyksellä,
jolloin venheen olisi pitänyt lähteä liikkeelle, pysäyttikin soutaja
sen äkkiä. Virran Ohionpuoleiselta rannalta kuului samanlainen
merkkiääni, joka aikaisemmin oli tehnyt Boonen ja hänen levottomaksi.
Variksen hiljainen raakkuminen, sellainen, jolla urosvaris houkuttelee
puolisoaan luokseen.

-- Siunatkoon! mumisi Kenton. Tähän vuodenaikaan en ole koskaan ennen
näillä seuduilla kuullut niin paljon variksia!

Tämä merkkiääni, jonka täytyi lähteä intiaanin kurkusta, oli
vastauksena Kentonin äskeisiin arveluihin. Hän käänsi palkoveneen
keulan rantaa kohden ja nousi maihin päättäen kulkea jonkun taipaleen
metsää ikäänkuin tarkastaakseen, mitä suuntaa pitäisi kulkea.

Hän ei aikonut kulkea kauvan, mutta hän päätti noudattaa kaikkea sitä
varovaisuutta, johon hän näissä erämaissa liikkuessaan oli tottunut.
Vaikka metsä monien pensaiden tähden oli hyvin vaikeakulkuinen, luuli
hän kuitenkin voivansa vetää siinä palkovenettä perästä laskeaksensa
sen sitten toisessa paikassa vesille. Tätä aijetta toteuttaakseen hän
palasi pian rantaan siihen paikkaan, josta oli lähtenyt.

Häntä odotti suuri hämmästys.

Vene oli poissa. Kenton oli ottanut sen taitavasti vartian nenän alta,
mutta nyt oli sama mies, sillä kukaan muu se ei voinut olla, siepannut
sen häneltä ainakin yhtä ovelasti.

Kenton ei kauan aprikoinut; hän kiiruhti nopeasti mutta äänettömästi
rantaa pitkin etsimään venettä ja sen rohkeaa varasta. Hän löysi hänet
muutamien sylien päästä rauhallisesti eteenpäin melomassa ikäänkuin hän
olisi vakuutettu siitä, ettei kukaan voi väittää hänen kulkevan
vieraalla venheellä. Mutta heti kun hän näki valkoisen miehen, hyppäsi
hän maalle ja syöksyi, raivoisana kuin tiikeri, puukko kädessä Kentonin
kimppuun.

Kun Kenton kymmenen minuutin kuluttua jälleen otti venheen haltuunsa,
mumisi hän merkitsevästi ja synkin ilmein.

-- Nuo syöpäläiset erehtyvät väliin hyökätessään. Niin teki varsinkin
tämä; mutta se oli hänelle viimeinen kerta. Hän ei enää ketään
ahdistele.



8. Matkalla.


Uutisasukkaat suojelijoineen eivät myöskään olleet toimettomina.
Kaukaisen lännen ensimäisten viljelijäin rohkeudella ja
lujamielisyydellä katsoivat he vaaraa silmiin.

He olivat, saattaa sanoa, saavuttaneet "luvatun maan"; sillä Ashbrigdet
ja Altmanit olivat juuri tavaroineen saapuneet suurella huolella
rakennettuun uuteen pirttiinsä viljelysmaaksi raivatun alueen laidassa
Ohiovirran rannalla, kun heille tuotiin pikainen viesti intiaanien
puolelta uhkaavasta vaarasta. Heidän täytyi silloin lähteä pyrkimään,
kuten jo olemme maininneet, kymmenen peninkulman päässä sijaitsevalle
paalumajalle, jossa aikoivat odottaa sopivaa aikaa uskaltaakseen taas
palata näihin erämaihin.

Taneli Boone kulki edellä ja tähysteli Kalkkalokäärmelahden seutua,
jossa Shawanoe-intiaanien hyökkäys oli odotettavissa. Boone tahtoi
päästä heidän aikeistansa selville.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun Kenton ja Jetro poistuivat
uutisasukkaiden seurueesta, läksivät toiset jatkamaan kulkua itää
kohden -- siis peljätylle Kalkkalokäärmelahdelle, joka oli heidän ja
kapteeni Bushwickin sotilasaseman välillä.

Kulkujärjestys oli yksinkertainen. Weber Hastings johtajana kulki noin
satametriä toisten edellä. Tähystelijä kulki yhden rinnan johtajan
kanssa, mutta niin loitolla oikealle metsässä, että he ani harvoin
näkivät toisensa. Vasemmalla puolella ei ollut vartiaa eikä
jäljelläkään. Muut metsämiehet liikuskelivat molempain perheiden
ympärillä, joiden jäsenistä he tahtoivat pitää kaiken vaaran loitolla.
Mr Ashbridge puolisoineen astui toisten edellä taluttaen keskellään
pientä Mabelia. Tyttösen halua juosta sinne-tänne poimimaan
kaikenlaisia loistavia kukkia ei aina voitu estää, vaikka se herättikin
vanhemmissa levottomuutta.

Sitten tuli mr Altman puolisoineen; heidän tyttärensä Agnes ja Yrjö
muodostivat jälkijoukon.

-- Tokkohan me, sanoi Agnes sointuvalla äänellään, olemme turvassa
paalumajassakaan; ehkä meidän pitää jatkaa matkaamme entiseen kotiimme
Virginiaan. Siellä eivät ainakaan punanahkat häiritse.

-- Virginian väestökin on kyllä taistellut intiaanien kanssa.

-- Ei minun muistini aikana,

-- Ja sinä olet nyt seitsentoistavuotias...

-- Useita kuukausia ylikin.

-- Sinä muistat takaperin korkeintaan kaksitoista vuotta, ja aikaa sitä
on siinäkin. Mutta Kenton selitti minulle eilen, että intiaanien
keskuudessa vallitsee nyt rauhattomuus, ja niin kauan kuin sitä kestää,
täytyy meidän pysyä paalumajan tai jonkun siirtolan suojassa.

-- Kuinka kauan se kestää?

-- Ehkä muutamia viikkoja tai kuukausia, korkeintaan yhden vuoden tai
kaksi. Sinä tiedät, että Yhdysvaltain hallituksen intiaaneja vastaan
lähettämät retkikunnat ovat pahentaneet asiaa.

Ensimäisen retkikunnan päällikkönä oli översti Crawford. Hän kärsi
tappion, joutui indiaanien käsiin ja poltettiin. Yhdysvaltain
ensimäinen presidentti Washington lähetti silloin intiaaneja vastaan
kenraali St. Clairin. Mutta yhdistyneet intiaaniheimot voittivat
hänetkin. Siitä saivat punanahkat rohkeutta ja aikoivat karkoittaa
kaikki valkoihoiset Ohion ja Kentuckyn alueilta.

-- Miksi ei kenraali Washington itse tule johtamaan sotaretkiä
intiaaneja vastaan; hän kyllä heidät masentaisi, sanoi Agnes silmissä
ylpeä kiilto ylistettyä maanisää ajatellessa.

-- Hän on presidentti ja hänen täytyy pysyä pääkaupungissa. Mutta kyllä
hän vielä lähettää tänne sellaiset miehet, että intiaanit saavat
turkkiinsa.

-- Entä sitten?

-- Sitten muuttaa tuhansittain ihmisiä Idästä Länteen. Maa voitetaan
viljelykselle, kaupunkeja ja kyliä kasvaa, ja meidän äsken raivattu
uutisviljelyksemme, jonka me laajennamme, antaa meille runsaasti
rikkautta.

-- Sinä voit siitä rikastua, Yrjö; mutta kuinka minä?

-- Jos minusta tulee rikas, niin sinustakin; sillä Jumalan avulla minä
toivon, että me kerran tulemme yhdeksi ja hallitsemme yhteistä kotia.

Yrjö puristi tätä sanoessaan matkatoverinsa kättä, ja hänen äänensä
kuului sangen hellältä tämän korvaan.

-- Minusta olisi kiusallista, sanoi Agnes, viettää useita kuukausia
paalumajassa. Sehän on vain yksi ainoa huone, ja meitä ihmisiä on niin
paljon.

-- Täytyy järjestää asia jotenkin. Kapteeni voi rakennuttaa useampia
pirttejä, jos meidän täytyy viipyä siellä muutamia päiviä kauemmin. Ja
voisi hän tehdä paremminkin.

-- Mitenkä?

-- Lähettää meidät Taneli Boonen asuntoon. Siellä on aluetta laajalta,
monta pirttiä ja asuntoa vaikka parillekymmenelle perheelle.

-- Kuinka pitkältä sinne on?

-- Ei kai viittäkymmentä englannin peninkulman pitemmältä.

-- No, miksi emme mene sinne suoraan, vaan pysähdymme paalumajalla?

-- Jos sen voisimme, olisimme yhtä hyvin voineet jäädä omaan pirttiimme
raivausalueemme luo; sillä tie kulkee Kentuckyn vaarallisimpain
seutujen kautta.

-- Mitenkä sinne sitten paalumajalta pääsemme?

-- Täytyy odottaa sopivaa tilaisuutta. Nyt se ei käy päinsä, mutta ehkä
jonkun päivän kuluttua. Kenton tai Boone tai joku muu heidän
kumppaneistaan tietää kyllä tarkoin.

Agnes aikoi jotakin vastata, mutta samassa yksi valkoisista
erämiehistä, joka kulki hiukan edelläpäin sivulla, päästi kauhean
kirkaisun, joka saattoi kuulua peninkulmankin päähän. Hänen
säikähtyneet toverinsa pysähtyivät ja puristivat lujemmin kivääriänsä
ja katsoivat ihmetellen mieheen, joka menetteli kuin mieletön. Hän oli
viskannut pois pyssynsä ja temmaissut paksun puunoksan, jolla pieksi
maata kohden.

Pian saattoi huomata, että hänen edessään kiemurteli jättiläiskokoinen
kalkkalokäärme. Mies oli aivan raivostunut ja hakkasi petoa vielä
senkin jälkeen, kun se oli aivan kuollut.

-- Mitä se hyödyttää enää, Jim? huusi Hastings, joka kirkaisun
kuultuaan oli rientänyt paikalle. Käärme on jo kuollut. Puriko se
sinua?

-- Kyllä, huusi toinen tuskaisesti, horjahti taaksepäin ja kaatua
mätkähti ruohoon. Se puri minua kahdesti, ennenkuin minä sen näin. Minä
kuolen!



9. "Onnettomuustapaus".


Uutisasukkailla oli niin paljon muutakin ajattelemista tällä
seikkailurikkaalla matkallaan, etteivät he enää suinkaan kaivanneet
sellaista hirmua kuin kalkkalokäärme. Mutta nyt oli tuollainen julma
matelija nähtävästi kuolettavasti purrut yhtä karkaistua erämiestä.

Kun tämä miespoloinen kaatui maahan, olivat useimmat seurueen jäsenet
kokoontuneet hänen ympärilleen. Näilläkin kaukaisilla seuduilla oli jo
tähän aikaan wisky, englantilainen väkijuoma, tunnettu ja sitä
kuljetettiin matkoilla mukana. Mr Altman ensimäisenä laskeutui
polvilleen kaatuneen viereen, nosti hänet istuvaan asentoon ja sovitti
wisky-pullon hänen huulilleen.

-- Muistatko, Yrjö, tiedusteli Agnes, että mr Kenton sanoi jonkun
onnettomuustapauksen olevan meille tarpeen, niin että se viivyttää
meitä saapumasta Kalkkalokäärmelahteen ennen pimeän tuloa?

-- Muistan kyllä.

-- No niin, tässä on onnettomuustapaus!

Nyt ymmärsi nuori Ashbrigde, miksi erämiehet näyttivät hymähtävän.
James Deanea ei ollut purrut kalkkalokäärme, jonka hän tappoi -- kaikki
oli keksittyä repäisevän vaikutuksen aikaansaamiseksi.

Mutta tosiasia oli, että James -- eli "Jim" -- sai imeä maksuttomasti
suuret määrät wiskyä.

Hastings näki, mikä vaara uhkaa ystävää, löi mr Altmania olkapäälle ja
sanoi:

-- On parasta, ettei hänelle anneta enempää.

-- Minusta on paras, että hän saa hyvän humalan vastamyrkyksi.

-- Hyvän humalan, önisi Jim ja tavoitteli pulloa; hyvä humala
vastamyrkyksi... tukkihumala!

-- Luulen, että hän on sen jo saanut, sanoi mr Ashbrigde, joka ymmärsi
juonen.

Ympäröivien sanoista ja katseista käsitti mr Altmankin, joka suoritti
laupiaan samarialaisen tehtävää, asian oikean laidan. Hän nousi
närkästyneenä ja hilkutti pulloaan päivää vasten.

-- Jos sen olisin tiennyt, en olisi antanut pisaraakaan, nyt hän on
ryypännyt niin paljon, että kolmekin olisi siitä humaltunut.

-- Siksi hän onkin kolmenkertaisessa juopumistilassa, sanoi Ashbrigde.

-- Se on kalkkalokäärmeen syy -- yhyh! mumisi Jim.

Koko ilveily tuntui epämiellyttävältä, mutta Boone ja Kenton olivat
hyväksyneet tällaisen suunnitelman, ja heidän mielipiteensä painoi
enemmän vaa'assa.

Hastings neuvoitteli nyt innokkaasti uutisasukkaiden ja heidän
saattajiensa kanssa. Asema oli sangen vakava, vaarallinen ratkaisu
saattoi tulla millä hetkellä hyvänsä.

-- Nyt meidän tarvitsee odottaa pimeää ainoastaan puoli tuntia,
tuskinpa sitäkään; ja ennenkuin pahimpaan paikkaan ehdimme, on
pikimusta yö.

-- Luuletteko, että olemme saaneet intiaanit erehtymään aikeistamme?
kysyi mr Ashbrigde.

-- Sitä ei voi kukaan varmaan sanoa, mutta siltä näyttää.

-- Mutta pianhan he näkevät, ettemme me aijo mennä tuon kuolonlaakson
läpi, sanoi uutisasukas.

Hastings nyökkäsi. Hän oli ajatellut samaa mahdollisuutta ja sen
seurauksia.

-- Mr Kenton on ryhtynyt älykkäihin yrityksiin, niinkuin hän aina
tekee, meidän pelastukseksemme, sanoi mr Ashbrigde. Hän toivoo
löytävänsä venheen, jonka hän jätti proomun luo, ja vielä toisen
läheltä lahtea. Mutta kuinka käy, jollei hän tapaa niitä?

-- Siihen kysymykseen voi Kenton itse vastata. Minä luulen, että hänen
yrityksensä voi yhtä hyvin raueta turhiin kuin onnistuakin; mutta sen
saamme pian tietää -- hän ei anna meidän kauan odottaa. Boone saapuu
myöskin pian, ja he osaavat päättää, mitä on tehtävä.

-- Sen kyllä uskon. Mutta suokaa anteeksi, mr Hastings, jos arvelen,
että meidän pitäisi yrittää jotakin muutakin. Huoli turvattomista
sukulaisistani oikeuttanee minut puhumaan näin tunkeutuvasti.

-- Älkää puhuko tunkeutuvaisuudesta, mr Ashbrigde, sanoi erämies;
kaikki kuuntelemme mielellämme teidän ajatuksianne.

-- Onnettomuus voi kohdata ketä hyvänsä, vaikka eräät sellaista vain
teeskentelevät, huomautti mr Ashbrigde, katsahtaen Jimin tiedotonta
olentoa. Boone ja Kenton antautuvat suuriin vaaroihin, jompikumpi
heistä voi saada surmansa -- mahdollisesti molemmat. Onneksi on meillä
vielä luotettavia suojelijoita, olettehan te miehinenne seurassamme.
Mutta viisainta on harkita asioita kaiken varalle. Mitä jos emme enää
koskaan näkisi Boonea ja Kentonia?

-- En voi pitää mahdollisena, että he molemmat joutuisivat hukkaan
samalla kertaa.

-- Kenton ei ehkä onnistu saamaan palkovenheitä, jotka olisivat meille
niin välttämättömät. -- Voimmeko lahden luona löytää sellaisen aseman,
jossa voimme puolustautua hyökkäyksiä vastaan?

-- En tiedä, sanoi erämies vilpittömästi. Täällä on vain yksi mies,
joka tuntee tarkoin Kalkkalokäärmelahden ympäristöineen.

-- Kuka se on?

Hastings viittasi Jimiin, joka makasi aivan tiedotonna juovuksissa.

-- Hm! äänsi uutisasukas, hän on meille aivan yhtä hyödytön kuin
kuollut mies. Ja juopumustilaa jatkuu vielä useampia tunteja.



10. Kalkkalokäärmelahden luona.


Hämärtyi jo sekä virralla että metsässä. Aurinko oli vaipunut mailleen
ja voimakas länsituuli puhalteli vastavirtaan. Pilvimöhkäleitä ajelehti
taivaalla, ja kuu pääsi vain silloin tällöin pilkistämään niiden
välistä.

-- Emme saa enää viivytellä, sanoi Hastings, muuten meidän
kimppuumme hyökätään täällä; eikä se ole juuri sen parempi kuin
väijytyspaikassakaan.

-- Aivan niin, sanoi Altman pöyristyksissään ympärilleen katsellen.
Tällaisella avonaisella paikalla ei meillä ole minkäänlaisia
suojavarustuksia. Meidän täytyy etsiä edullisempi oleskelupaikka.

Johtaja nyökkäsi parille miehelleen. Nämä menivät tiedottomana pölkkynä
makaavan Jimin luo, nostivat hänet pystyyn ja heittivät taas irti,
jolloin hän mätkähti maahan kuin säkki.

He nostivat hänet ylös uudestaan, nykivät häntä, pieksivät selkään ja
huusivat hänelle, että hänen pitää seistä jaloillaan.

Ankarain ponnistusten jälkeen saatiin mies sen verran hereille, että
hän saattoi hoippua eteenpäin kahden ystävänsä varassa -- toinen niistä
kantoi hänen pyssyänsä.

Seurue lähti nyt liikkeelle pääasiallisesti samassa järjestyksessä kuin
aikaisemmin päivällä, koetettiin vain olla entistä varovaisempia,
kuljettiin melkein neliönmuotoisessa ryhmässä, naiset miesten keskellä.

Ei oltu vielä pitkältä kuljettu, ennenkuin Hastings huomasi jäljen
maassa. Hänen toverinsa luulivat jo aikaisemmin huomanneensa
samanlaisen sekä oikealla että vasemmalla. Uutisasukkaat olivat jo
aivan lähellä vaarallista paikkaa, ja Weber Hastings oli yksin
vastuussa seurueen turvallisuudesta. Hän kulki noin viisikymmentä
askelta toisten edellä.

Hastings kuuli edestään satunnaista hiljaista kahinaa. Hän pysähtyi
heti ja kuunteli. Samassa kuului enemmän liikettä oikealta. Hän tiesi
siellä olevan shawanoe-intiaaneja, jotka villi-ihmisen tavattomasta
tottumuksesta ja taidosta huolimatta eivät kuitenkaan osanneet
tällaisessa pimeydessä liikkua aivan kuulumattomasti.

Äkkiä kuului toisenlaista ääntä -- niinkuin joku olisi matanut lehtien
yli, samalla saattoi eroittaa omituista kalinaa. Hastings havaitsi sen
heti kalkkalökäärmeen varoitukseksi -- olihan hän usein sellaisen
kuullut. Hirmuinen myrkkyeläin oli siis liikkeellä ikäänkuin
muistuttamassa sen paikan nimeä, jota he lähestyivät.

Uutisasukkaiden pahimpana kiusana tällä hiipimismatkalla oli Jim.
Selvänä ollessaan hän oli lännen varmimpia ja luotettavimpia
metsäurkkijoita. Mutta nyt oli asia toisin. Häntä itseään täytyi
hoitaa. Sen tehtävän olivat Yrjö Ashbrigde ja hänen isänsä ottaneet
suorittaakseen jättääkseen muille seurueen erämiehille vapaan
toimimistilaisuuden.

Lopulta Jim kykenikin joten kuten kulkemaan eteenpäin painamatta enää
kovin raskaasti saattajiensa olkapäitä, vaikka hän horjuikin kovasti ja
silloin-tällöin kaatui maahan. Hän mumisi itsekseen sekä auttajilleen.

-- Vai niin, vai niin, Kalkkalokäärmelahteen hyvä, hyvä! höpisi hän. Te
tahdotte siitä solan läpi, se on aikomus.

Mutta nyt hän pysähtyi äkkiä kuin puu olisi hänen eteensä sattunut. Hän
alkoi vähitellen aavistaa aseman vakavuutta. Hän tunsi, että hänen on
vapauduttava siitä horroksesta, joka lamautti hänen ajatuksensa.
Kovilla ponnistuksilla hän siinä vähitellen onnistuikin.

Hän seisoi paikallaan ja katsoa tuijotti pimeydessä vanhempaan
saattajaansa.

-- Minne me menemme?

-- Pyrimme paalumajalle, mutta sinne on pitkä matka vielä. Nyt
lähestymme Kalkkalokäärmelahtea.

-- Niin, niin, sanoi Jim ja horjui eteenpäin. Te menette solalle.

Hän pysähtyi taas äkkiä ja koetti turhaan katsella pimeän läpi. Hän
saattoi jo seistä omin varoin.

-- Ettekö voisi hankkia soihtua? mumisi hän edelleen kuin horroksissa.
On niin pimeä, hankkikaa soihtu, niin näytän tien.

Seurue oli niin lähellä Kalkkalokäärmelahtea, että Hastings kielsi
lähemmäksi kulkemasta. Oli odotettava Kentonia ennenkuin jatkettiin
matkaa.

Johtaja kokosi joukkonsa kummankin uutisasukasperheen ympärille.
Vaikkei juuri voinut nähdä tovereitaan, pääsi Hastings kuitenkin pian
selville, ettei ketään ollut hävinnyt.

-- Jos nyt astumme satakaan metriä eteenpäin, olemme heti intiaanien
keskellä.

-- Mitä on tehtävä? kysyi mr Altman varovasti.

-- Meidän on siirryttävä hiukan lähemmäksi virtaa ja odotettava
Kentonia tahi Boonea; jompikumpi heistä tulee kyllä pian.

Ashbrigde kertoi nyt, mitä Jim mutisi. Mutta ennenkuin
käärmeenpuremalta ennätettiin kysyä, alkoi tämä itse, vielä enemmän
selvinneenä, puhua:

-- Luuletteko te, pojat, etten minä tiedä, mitä sanon? En minä ole niin
selvä kuin voisin olla, mutta sen verran minä tiedän, että te olette
kokonaan erehtyneet. Sen minä heti näytän teille.



11. Valvomista ja odotusta.


-- No niin, Jim, sanoi Hastings matalalla äänellä, kun he pimeässä
seisoivat selviävän miehen ympärillä; sinä olet jo tolkussasi. Käy
edellä, me seuraamme. Mutta muista, ettei nyt ole paljon apua silmistä.

-- Luulen olevani selvillä asemasta. Virta juoksee vasemmalla kuinka
kaukana?

-- Sadanviidenkymmenen askeleen päässä, tahi niille paikoin.

-- Voinee olla, ja Kalkkalokäärmelahti on edessämme. Hyvä; suoraan
alaspäin tästä on rantarinteellä risu-, oksa- ja kivikasoja. Me
kokosimme niitä muutama kuukausi sitten, kun punanahkat meitä
piirittivät ja olivat vähällä tehdä lopun meistä kaikista. Jos tahdomme
jossakin viipyä, niin siellä on oikea paikka.

-- Käy siis edellä sinne; punanahkat huomaavat pian, että olemme
pysähtyneet.

Erämies asettui johtoon sellaisen henkilön varmuudella, joka tietää
voivansa hallita tapahtumia. Heidän kulkiessaan muuttui maa kaltevaksi
rantarinteeksi. Metsä harveni, mutta pensaikko oli niin tiheä, etteivät
varsinaiset metsänkävijätkään päässeet siinä aivan kuulumattomasti
eteenpäin, joten intiaanit epäilemättä saattoivat seurata heidän
kulkuansa.

Onneksi ei heidän aikomalleen paikalle ollut pitkältä. Hastings, joka
kulki aivan Jimin kintereillä, huomasi tämän pysähtyneen.

-- Nyt ollaan perillä, sanoi ohjaaja. Varokaa kaikki! Täällä voi kaatua
ja taittaa jäsenensä.

Uutisasukkaat saatettiin tähän kovin puutteelliseen varustukseen.
Kuljettiin sangen varovasti, mutta siitä huolimatta useat kaatuivat,
eivätkä silloin voineet olla huudahtamatta.

He olivat nyt samalla paikalla, jossa Hastings tovereineen muutamia
kuukausia sitten puolustautui Pantterin johtamain intiaanien
hyökkäyksiä vastaan. Silloin olivat metsänkävijät laatineet
yksinkertaisia rintamasuojuksia. Eräs salaman murtama suuri puunrunko
oli siinä hyvänä apuna, kiviä ja muita kaatuneita puita käytettiin
lisänä samaan tarkoitukseen.

Kun nyt hiukan vielä varustusta järjestettiin, saatiin syntymään
joten-kuten suojattu pieni alue epäsäännöllisen ympyrän muotoinen. Se
oli kuitenkin avoinna virran puolelta, josta kautta voitiin hätätilassa
poistua.

Noin neljännestunnin kuluessa perehtyivät kulkueen jäsenet paikkaan.
Hastings osoitti kullekin miehelle sijansa ja käski muun väen
asettumaan kaatuneen puun rungon läheisyyteen niin liki häntä, että
hänen hiljaisestikin lausutut sanansa kuului kaikille.

-- Ymmärrätte, ystävät, sanoi hän, että tässä on meillä vain
satunnaista suojaa; mutta onni oli, että Jim selvisi tarpeeksi paljun
voidakseen ohjata meidät tänne. Täällä täytyy suojella naisia ja
lapsia, kunnes voimme poistua.

-- Ja milloin luulette sen voivan tapahtua? kysyi Altman.

-- En voi sitä sanoa, ennenkuin Kenton saapuu, mutta se kai tapahtuu
kohta. -- Nyt ei ole paljon apua silmistä, täytyy siis turvautua
korviin.

-- Minä näen vähän, sanoi Agnes Altman, minulle ovat silmäni yhtä
suureksi avuksi kuin korvanikin.

-- Teillä on nuorilla hartioillanne älykäs pää. Tähystelkää siis
tarkasti. Punanahkoja parveilee ympärillämme, ja missä niitä on,
yrittävät ne aina ilkikurisuutta, sanoi Hastings.

-- Ettehän tarkoittane, huomautti mr Ashbrigde, että mr Altman, minä ja
poikani istumme täällä vain naisväen seurana. Eikö jokaista miestä
tarvita varustuksen puoltajaksi?

-- Jos tahdotte, voimme kyllä käyttää teitä?

-- Tietysti me tahdomme, vastasi mr Altman heti.

-- Tulkaa sitten!

Hastings osoitti heille kullekin paikkansa. Heillä oli kaikilla
kivääri, ja olivat he valmiit taistelemaan viimeiseen asti
intiaanien hyökätessä. Jolleivät punanahkat jo tietäneet heidän
oleskelupaikkaansa, niin aivan varmaan saivat he sen pian tietää.

Omille miehilleen oli Hastings antanut käskyn, että näiden on ammuttava
heti jokainen intiaani, jonka näkevät, varoen kuitenkin, etteivät tee
erehdyksiä.

-- Kukin punanahka on tällaisessa tilaisuudessa kallisarvoinen. Ja jos
ken masentaa Pantterin itsensä, hän on saanut kymmenen miehen arvoisen
voiton.

Kaikki miehet sijoittuivat kaihdoksiin kivien, puiden tai maavallien
taa metrin tai parin päähän toisistaan.

Sattumaltako lie Hastings tullut asettaneeksi Yrjön Agnesin vasemmalle
puolelle, aivan lähelle, niin että he voivat kuiskailla keskenään.
Eivätkä tytön äiti ja Mabel olleet myöskään kaukana.

Vaikka tätä pakopaikkaa saattoi pitää onnellisena löytönä, oli sillä
kuitenkin puutteita, jotka antoivat paljon huolta Hastingsille ja hänen
miehilleen.

Kuu ilmestyi taivaalle, mutta sen valo oli epäselvä, kun pilvet
liitelivät sen ylitse. Väliin saattoi nähdä esineen virralla parin
sylen päässä rannasta, mutta yleensä tarvittiin hyvin tarkat silmät,
jos aikoi eroittaa kanootin puolta lähempääkin.

Länsituuli oli kuitenkin pahimpana haittana. Se puhalteli voimakkaasti
maan päältä vastavirtaan. Se heilutti puita, humisutti lehtiä, ja siitä
oli intiaaneille suurta etua. He saattoivat erityistä varovaisuutta
noudattamatta lähestyä varustusta, eivätkä puolustajat voineet sitä
kuitenkaan kuulla.

Saattoi olla varma, että he käyttivät tätä etua hyväkseen.

Hastings oli muistuttanut miehiään siitä, että Kentonia ja Boonea
odotettiin joka hetki ja että nämä miehet saattoivat lähestyä yhtä
varovaisesti kuin itse Pantteri, josta syystä täytyi olla kovin
varuillaan, ettei vaihda ystävää ja vihamiestä keskenään.

Useimmat miehet olivat viime vuorokautena nukkuneet sangen vähän ja
rauhattomasti; mutta nyt oli hetken jännitys niin suuri ettei tarvinnut
peljätä kenenkään nukkuvan ennenkuin oli päästy vaaran ohi.

Mabel Ashbrigde nojasi päänsä äitinsä polveen ja nukkui siihen
makeasti. Äiti istui rouva Altmanin kanssa murtunutta puuta vasten. Me
olivat rauhattomia ja vain silloin-tällöin vaipuivat lyhyeeseen
unenhorrokseen.

Kukaan ei ollut Agnes Altmania virkeämpi. Hän soimasi itseään siitä
heikkoudesta, jota hän oli osoittanut edellisenä iltana päästäessään
vapaaksi Pantterin, joka sitten oli vähällä surmata hänen nuoren
ystävänsä Yrjön. Kellekään asiasta virkkamatta hän oli nyt päättänyt
koettaa sovittaa menettelynsä.

Erinomaisilla näkö- ja kuuloaisteillaan ja osittain sisällisillä
aavistuksillaan hän oli päässyt siihen käsitykseen, että heitä lähestyi
vaara, ennenkuin Yrjö Ashbrigdekään, joka kuitenkin seisoi aivan hänen
vieressään, huomaisi sitä. Agnes istui maassa niinkuin äitinsäkin selkä
nojaten kiveen, joka kohosi hiukan ylemmäksi hänen päätään, hän sulki
siinä asemassa silmänsä. Eihän nyt kuitenkaan mitään nähnyt, ja silmät
suljettuina saattoi kaiken huomion kiinnittää kuuntelemiseen.

Ja hän kuunteli.

Ja kun hän näin kuunteli koko sielullaan, käsitti hän kamalan
todellisuuden. Kiven takana korkeintaan kolmen askeleen päässä hänestä
oli joku olento.

Ja että se oli shawanoe-intiaani, siitä hän oli yhtä varma kuin että
hänen nimensä oli Agnes Altman.



12. Taistelua afrikalaiseen tapaan.


Kuten lukijamme muistanevat jäi Jetro yksin nukkumaan uutisasukkaiden
hylkäämään pirttiin. Kun hän oli äskettäin saanut runsaasti unta, ei
hän nyt vaatinut kovin pitkää makuuaikaa. Hän nukkui ehkä vain noin
tunnin ajan, ja oli silmänsä jälleen avattuaan täysin virkeä.

Pirtti oli pilkkoisen pimeä eikä hän aluksi muistanut, missä hän oli.
Hän nousi istumaan ja tirkisteli ympärilleen.

-- Ehkä ollaan proomun pohjalla, kannen alla.

Hiukan ajateltuaan hän kuitenkin pääsi selville olinpaikastaan sekä
edellisistä tapahtumista.

-- Siunatkoon! Minua kovin peloittaa, että mr Kenton on joutunut
onnettomuuteen!

Hän hyppäsi ylös ja kaatui nurinniskoin erääseen laatikkoon, jota hän
ei pimeässä huomannut.

Hän aikoi avata oven ja juosta ulos, mutta leivän haju sattui silloin
hänen sieramiinsa.

Hän muisti leipälaatikon, jonka ääressä hän äsken oli herkutellut.

-- Luulen, että vielä voi syödä, vaikka jo söi vähän -- tahi ehkä näki
unta, sillä, minun on huima nälkä.

Valtaavilla hampaillaan hän alkoi jälleen purra. Hänen pyssynsä oli
seinää vasten oven pielessä, johon hän oli sen jättänyt; pirttiin
saapuessaan. Syötyään tarpeekseen hän otti sen ja aikoi avata oven
mennäksensä ulos, mutta hänet tapasi jonkinlainen rauhattomuus, sillä
hän kuuli, että joku koetti ulkoapäin avata ovea.

Hän tiesi, että se oli vihollinen; sillä Kenton, ainoa ystävä näillä
seuduin, ei olisi arvannut etsiä häntä sieltä.

Mutta kun hihna oli sisään vedetty, ei ovea voitu ulkoa avata, jollei
käyttänyt väkivaltaa. Ulkoa potkittiin ovea kuitenkin niin
tarmokkaasti, ettei tarkoituksesta voinut erehtyä.

-- Kuka siellä? kysyi Jetro römeästi, olen valmis ampumaan, jos
intiaani pääsisi sisään.

Vastausta ei kuulunut, mutta oven moukaroiminen taukosi hetkiseksi
alkaakseen sitten jälleen hiukan varovaisemmin.

-- Menkää tiehenne, sanon minä, muuten käy pahasti! huusi poika niin
uhkaavasti kuin suinkin.

Nyt loppuivat jyskytykset ja hiljaisuus vallitsi.

Jetro kuuli kovaa tuulensuhinaa puista ja pirtin ympäriltä. Hän huomasi
himmeän kuutamon valaisevan pirtin ikkunoita. Nuorukainen heitti
silmäyksen yhteen niistä ja käsitti silloin entistä selvemmin, minkä
kiusallisen hairahduksen hän oli tehnyt uhmatessaan Kentonin
määräyksiä. Jollei hän olisi niin tehnyt, ei hän nyt olisi ollut
satimessa.

Mutta nyt oli myöhäistä katua. Hänen täytyi vain taistella
puolustaakseen henkeään niin kauan kuin mahdollista.

Hän lähestyi ovea, kumartui ja kuunteli.

Jyskytykset olivat tauonneet, mutta hän kuuli äänien purinaa, vieläpä
katkonaisia lauseitakin, vaikkei hän niitä ymmärtänyt.

-- Miksi eivät puhu samaa kieltä kuin kunnialliset ihmiset. Tokko ne
itsekään ymmärretään, mitä ne haastavat.

Hän käsitti kuitenkin, ettei ehdotonta vaaraa ollut peljättävissä.
Tusinakaan intiaaneja olisi, Jetron mielestä, tuskin saanut särjetyksi
ovea, ja ikkunat olivat niin pieniä, ettei niistä päässyt sisään.

Siitä huolimatta oli yhden peräseinän ikkunan luona jotakin
arveluttavaa. Nähtävästi oli nyt ovi hyljätty ja ruvettu ikkunassa
vehkeilemään.

Nuorukainen seisoi alakerran huoneessa kivääri kädessä, tähysteli ja
kuunteli.

Tarkoitettu ikkuna oli juuri kuutamon puolella. Kun Jetro katsoi
siihen, huomasi hän, että tumma esine vähitellen verhosi sen aukon.

-- Mitä vehkeilyä tämä ollaan? mutisi hän. Se näyttää kummitukselta,
mutta minä tiedän se ollaan intiaani.

Himmeässä valaistuksessa se näyttikin intiaanin päältä, ja sinä Jetro
sitä piti, nosti kiväärinsä, tähtäsi niin hyvin kuin pimeässä saattoi
ja laukaisi.

Pienessä huoneessa kuului valtaava pamahdus. Ollen varma tarkasta
tähtäyksestä katsoi Jetro savun läpi kuutamon valaisemaan ikkunaan.

-- Minä en kuullut ääntä; minä ammun häneltä pää, ennenkuin hän
ennättää kirkaista sotahuutoa. Kenton sanoo, että kaikki intiaanit
tekevät niin kuollessaan.

Jetro ei uskonut silmiään. Pää, jota hän hyvän tähtäyksen jälkeen oli
niin läheltä ampunut, ei ollut kadonnut. Se oli paikallaan ja katsoa
tuijotti häneen yhtä itsepäisesti kuin ennenkin.

-- Onko nähty mokomaa! Minä tietää osuneeni; minä en ammu harhaan.
Hänellä täytyy olla kova kallo!

Suuremmaksi kasvoi Jetron hämmästys, kun pienestä ikkunasta, johon hän
katsoi, pistettiin kiväärin putki sisään. Samassa pamahti laukaus ja
luoti lensi vinkuen hänen päänsä ohi niin läheltä, että se hipasi
korvanlehteä.

Hän hyppäsi kiljaisten syrjään. Koskaan ennen hän ei ollut lähempänä
surmaa.

-- Tämä ollaan kehnoa, mumisi hän sitten ja meni huoneen toiseen
kulmaan lataamaan kivääriään.

Nyt Jetro ymmärsi asian. Se, jota hän luuli intiaanin pääksi, oli vain
valheellinen kuva; intiaani kyyrötti kätkössä sen takana odottaen
Jetron ampumista. Neekerin pyssyn leimahdus ilmoitti, missä hän oli, ja
intiaani ampui sitä kohden ja olikin vähällä osata maaliinsa.

Jetro odotti muutamia hetkiä huomatakseen, mitä hänen vihollisensa nyt
yrittäisi. Ei kuitenkaan mitään tapahtunut, ja hän saattoi, niin
vaarallista kuin so olikin, aikansa kuluksi silmäillä ulos eri
ikkunaluukuista.

Häntä ympäröi niin suuri pimeys, etteivät intiaanit saattaneet häntä
nähdä, mutta he voivat ehkä kuulla hänen liikkeensä, jos ovat
tarkkaavaisia.

Häntä kohden ei kuitenkaan ammuttu eikä hän huomannut muitakaan
vihollistensa yrityksiä. Pirtistä pääseminen näytti hänestä
mahdottomalta, mutta sitä enemmän hän sitä halusi. Ja lopulta hän
päättikin tehdä yrityksen, maksoi mitä hyvänsä.

Jetro ei saattanut ymmärtää, miksi muutamia intiaaneja oli jäänyt
pirtin luo, vaikka kaikki uutisasukkaat olivat lähteneet vaeltamaan
paalumajalle. Tuskinpa Siimon Kentonkaan olisi arvannut syytä siihen.

-- Mutta ne eivät ovat nähneet minun tulevan sisälle, mietti Jetro,
muuten olisivat ampuneet.

Nuorukainen seisoi seinää vastaan nojaantuneena ja mietti ankarasti
pelastuskeinoa. Viimein hän huokasi ja sanoi:

-- En olla tottunut paljon ajattelemaan; minä aivan tullaan väsyneeksi.

Virkistyäkseen meni hän jälleen leipälaatikon luo. Siellä oli vielä
leipää yllin kyllin tavallisen ihmisen ruokahalun tyydyttämiseksi;
mutta kun Jetro oli hetkisen viipynyt sen luona, ei siinä ollut
rahtuakaan jäljellä.

-- Hyvänen aika, nyt minä keksin sen! huudahti hän iloissaan. Miksi en
sitä ennen ajatellut? Minä pitää laatikon kumossa pääni päällä, niin
intiaanit eivät näe minua, ja niin minä menen ulos pirtistä, kuljen
raivatun paikan yli metsään. Ja kun minä ollaan siellä, viskataan minä
laatikon ja juoksen! Se on mainio ajatus!



13. Kiusallinen kohtalo.


Selvittyään ankarasta kohtauksesta intiaanin kanssa tunsi Kenton jonkun
verran huolta Jetrosta, josta hän ei tiennyt mitään. Mutta sitten hän
ajatteli, että hänellä on lähinnä velvollisuuksia uutisasukkaita
kohtaan. Ja olihan neekeripoika oman tottelemattomuutensa tähden
joutunut erilleen erämiehestä.

Kentonia huoletti enimmän eräs asia. Se intiaani, joka ryösti häneltä
venheen ja sitten sai ilkityönsä kalliisti maksaa, ei ollut sama, joka
oli torkkunut uutisasukkaiden pirtin luona. Oli siis useampia
intiaaneja uutisasukkaiden ja raivauksen luona olevan pirtin välillä.
Variksen raakkuna virran toiselta puolelta ilmoitti, että noita
kissansilmäisiä väijyjiä oli sielläkin.

Pantteri on puuhannut suurenmoisesti livistettyään tiehensä ilman
sovittua kaksintaistelua minun kanssani. Hän aikoo nyt tuhota meidät
kaikki, ja hänellä on onnistumisen mahdollisuuksia.

Kenton nosti palkoveneen maalle ja pani melan ja kiväärinsä sen
pohjalle. Sitten hän veti sitä vaivaloisesi metsän läpi, sen avonaisen
ulapan ohi, josta ennen olemme puhuneet, jonka jälkeen hän työnsi sen
vahingoittumattomana vesille.

-- Toivon, ettei olisi monta tällaista paikkaa, mutisi hän melaan
tarttuen, muuten vanha vene vahingoittuu..

Pimeys tummeni edelleen ja tuuli puhalteli kovasti, joten melojalta ei
vaadittu erinomaista varovaisuutta. Mutta kuinka olikaan, jo noin
viidenkymmenen metrin päässä oli Kentonin edessä uusi aukeama, jonka
rannikot eivät tarjonneet mitään suojeluspaikkaa. Hän veti siis venheen
keulan maalle, tähysteli hetkisen seutua ja mietti.

Hän ei tahtonut vetää enää venettä metsän läpi; sillä hän pelkäsi
vahingoittavansa sitä, ja hän toivoi yhä lisääntyvän pimeyden
valmistavan tarvittavan suojan veden pinnallekin.

Kenton päätti odottaa jonkun aikaa. Mutta kun hän seisoi siinä
paikallaan kaikki aistit herkimmässä vireessä, huomasi hän suuren
esineen veden pinnalla. Se liikkui nopeasti Ohion puoleiselta rannalta
vinosti Kentuckyn rantaa kohden suuntautuen hiukan yläpuolelle sitä
paikkaa, missä metsänkävijä odotteli seudun täydellistä pimenemistä.

Pian hän tunsi esineen intiaanien palkovenheeksi, jossa istui useampia
miehiä. Jollei olisi tuullut niin kovasti, olisi hän kuullut melomisen,
sillä intiaanit eivät nähtävästi halunneet liikkua erityisen
salaisesti.

-- He nähtävästi eivät luule kenenkään meistä olevan lähellä, ajatteli
erämies; ainakin he olisivat varovaisempia, jos aavistaisivat Siimon
Kentonin hiiviskelevän seudulla.

Koska soutajat pyrkivät vastavirtaan ja lähemmäksi uutisasukkaita,
päätti Kenton, mikäli mahdollista, koettaa saada lähemmin selkoa heidän
aikeistaan. Hän käsitti, että on vaarallisempi seurata intiaaneja
venheellä kuin jalkaisin. Hän epäili heidän nousevan maihin. Hän taas
voisi liikkua vapaammin puiden ja pensaiden välissä, ja voisihan hän
sitä paitsi palata venheelleen milloin tahtoi.

Hän veti venheen niin korkealle, ettei vesi voinut sitä viedä, ja alkoi
kulkea rantaa pitkin tavallisella varmalla varovaisuudellaan sitä
leiripaikkaa kohden, johon hänen ystävänsä näinä aikoina kokoontuivat
hänen tuloansa odottamaan.

Kenton huomasi pettyneensä odottaessaan intiaanien laskevan maihin tai
soutavan vastavirtaan niin hitaasti, että hän voisi heidät saavuttaa.
He kulkivat eteenpäin aavistamattoman nopeasti.

-- Ne eivät laske maihin ennenkuin Kalkkalokäärmelahdessa tahi sen
yläpuolella, ajatteli Kenton nyt, minä vain tuhlaan aikaa metsässä
kähmimällä.

Kentonin tapaiset miehet antavat aina toiminnan seurata heti päätöstä.
Hän kääntyi ympäri ja palasi nopeasti sille paikalle, johon hän oli
venheen jättänyt.

Ajatelkaa hänen hämmästystään, kun vene oli jälleen poissa!

Hän tuskin uskoi silmiään ja tarkasti vielä ympäristöä, mutta asia ei
siitä parantunut.

Tuskin koskaan eläessään oli Kenton kokenut niin kiusallista tunnetta
kuin tällä hetkellä; hänelle oli tehty niin ovela kepponen, että hänen
itsetuntonsa siitä kovin loukkaantui.

Häntä nöyryytti vielä enemmän se seikka, että hän luuli tämän viimeisen
kepposen tekijää samaksi intiaaniksi, jolta hän itse oli tämän
torkkuessa siepannut saman venheen.

Mutta kuinka harmissaan ja masentuneena hän olikaan Siimon Kenton ei
kuitenkaan koskaan tuhlannut aikaa suruun ja valituksiin. Koska
punanahkan ei ollut onnistunut ensi kerralla pitää venettä, ei se ollut
onnistuva toisellakaan kerralla. Kenton siis läksi rientämään
myötävirtaan niin pian kuin pimeässä saattoi.

Tällä kertaa eivät kuitenkaan edellisen kerran tapahtumat uudistuneet.
Punanahkainen rosvo näytti olevan kylliksi viisas välttääkseen
edeltäjänsä kohtalokkaat virheet.

Rantaa pitkin luovimisen sijasta hän oli joko soutanut väljille vesille
tahi samosi muuten eteenpäin niin nopeasti, ettei närkästynyt valkoinen
mies saavuttanut häntä.

Ennen pitkää Kenton siis pysähtyi, vakuutettuna siitä, että vene oli
nyt menetetty ainaiseksi.

-- Minut saadaan hirttää, jollei se punanahka ole viisas mies! mumisi
hän jossakin määrin ihaillen vastustajaansa. Onhan Siimon Kentonia
ennenkin juksattu, mutta ei koskaan tällä tavalla.

Ainoastaan heikko toivo oli enää metsänkävijällä jälellä -- toinen
vene, jonka hän viikkokauden päivät sitten oli kätkenyt erääseen
niemekkeeseen lähelle Kalkkalokäärmelahtea. Jos se olisi säilynyt
intiaanien väijyviltä katseilta, korvaisi se kärsityn vahingon.

Mutta saattoiko sitä toivoa? Punanahkoja oli nyt kaikkialla liikkeellä,
ja joku heistä on saattanut huomata veneen -- vaikkapa sattumalta.

Tähän kysymykseen sai vastauksen vain yhdellä tavalla. Oli mentävä
katsomaan, oliko alus siellä, jonne hän oli sen jättänyt ja josta hän
toivoi sen tapaavansa.

Kenton samosi rannikkoa melkein huolettomalta näyttävällä kiireellä.
Kalkkalokäärmelahtea lähestyessään alkoi hän kuitenkin noudattaa
tavallista varovaisuuttaan, vaikkapa pimeys ja tuuli tekivätkin
parhaansa suojatakseen häntä.

Tavallista rauhattomampana hiipi hän paikalle, johon hän oli
huolellisesti venheensä kätkenyt.

Hän suoritti etsintänsä yhtä nopeaan kuin huolellisesti, ja se paljasti
hänelle sen surullisen tosiasian, että toinen vene oli hävinnyt samaa
tietä kuin ensimäinenkin.



14. Rauhanhäiritsijä.


Olemme maininneet, että Agnes Altman, joka istui kiveen nojaten
leirivarustuspaikalla virran rannalla, oli kaikkein tarkkaavaisimpia
Siimon Kentonin tuloa odottavassa valkoisten seurueessa. Sentähden hän
myöskin huomasi, että intiaanisoturi kyyhötti saman kiven toisella
puolella korkeintaan kolmen askeleen päässä hänestä.

Agnes kuuli, kuinka punanahkan ruumis kihnasi kiveä, ja jos hän pani
korvan kiveä vasten, kuuli hän sen vielä paremmin. (Minkätähden?) Hän
ei tietänyt, mitä aikeita vihamiehellä oli, mutta luonnollisesti se
puuhasi heidän turmioksensa.

Tyttö harkitsi, pitäisikö hänen ilmoittaa havaintonsa Yrjö
Ashbrigdelle, joka oli aivan lähellä ja jolle hän oli usein
kuiskaillut. Mutta jos hän puhuisi tai liikahtaisi, niin kiven takana
oleva intiaani säikähtäisi ja pakenisi. Sitä olisivat useimmat nuoret
tytöt hänen asemassaan toivoneetkin; mutta Agnesin mielestä ei tuon
pahantekijän pitäisi päästä niin helpolla.

Hän päätti siis pysyä hiljaa paikallaan ja odottaa, mitä siitä tulee.
Mutta pian hän osoitti sukupuolensa tavallista luonnetta; hän näet
päätti kurkistaa kiven reunan yli nähdäkseen, mitä intiaani teki.

Heikko kuutamo häämöitti puiden oksien välistä. Agnes toivoi, että hän
ennättää vilkaista kiven taa vihollisen huomaamatta. Hänen sydämensä
sykytti tavallista kiivaammin, kun hän hiljaa kuin aave nosti päätään
kiven yläreunan tasalle, johon hän oli käsin tarttunut.

Mutta ennenkuin hän ennätti tarpeeksi korkealle, huomasi hän, että
intiaani teki samoin, onneksi hänelle, paria sekunttia aikaisemmin.

Soturin hiustöyhtö korkeine kotkansulkineen näkyi pimeässä epäselvästi,
mutta maalatut kasvot luuli tyttö eroittaneensa yhtä hyvin kuin jos
aurinko olisi niihin paistanut.

Agnes oli hetkisen kuin kivettyneenä. Hän pelkäsi, että jos hän
laskeutuu jälleen paikalleen, huomaa intiaani hänet ja käyttää
puukkoaan tahi tomahawkiaan, ja sama selittämätön pelko esti häntä
varoittamasta Yrjöä ja muita.

Agnesilla ei ollut aseita käsillä, ja vaikka olisi ollutkin, tuskinpa
hän olisi niitä käyttänyt, sillä tämän peljättävän voiman, vihan ja
petoksen edustajan rinnalla hän oli vain heikko lapsi. Mutta hän
käsitti kuitenkin, että jotakin hänen täytyy tehdä julkean tunkeilijan
karkoittamiseksi.

Hän hamusi hiljaa oikealla kädellä maassa saadakseen pivollisen multaa
ja soraa, jonka hän aikoi viskata ripeästi intiaanin kasvoja vastaan.
Mutta Agnes ei koskaan saanut nähdä, mikä vaikutus tällaisilla aseilla
olisi ollut; sillä juuri kun hän aikoi heittää, hävisi intiaanin pää
äänettömästi.

Ei näyttänyt luultavalta, että intiaani tällaisessa pimeydessä sai
mitään selvää varustuksen sisustuksesta ja sen suojelijain asemasta;
sillä siihen olisi ollut tarpeen kissan tahi pöllön silmät. Hän
luultavasti poistui tehdäkseen uuden yrityksen jossakin toisessa
kohdassa.

Tytön tarkka korva ilmoitti, että hänen vihamiehensä oli jälleen
liikkeellä, ei tällä kertaa kiven takana, vaan vasemmalla, lähellä Yrjö
Ashbrigdeä.

Hän tähysteli tarkoin siihen suuntaan ja harkitsi, kuinka kauan hänen
pitää istua hiljaa. Hän aikoi juuri huutaa puoliääneen ystävälleen, kun
joku sysäsi häntä kyynärpäähän, niin nopeaan ja näkymättömästi, ettei
hän voinut huomata eikä käsittää, mikä siinä oli. Mutta silloin ei hän
voinut olla päästämättä tuskaista huudahdusta, ja Yrjö oli siinä
silmänräpäyksessä hänen luonaan.

-- Mikä sinulla on?

-- Intiaani on varustuksessa!

-- Mahdotonta! Sinä erehdyit!

-- Näin hänet juuri nyt!

-- Missä? Kerro, mitä näit!

-- Näin hänen tirkistävän kiven takaa aivan minun edessäni. Aijoin
juuri huutaa sinua, mutta hän painui heti alas. Ja kohta sen jälkeen
hän mateli sinun luonasi.

-- Onko se mahdollista? En tahdo väittää sinua vastaan, mutta
kuitenkin...

Korkea haamu ilmestyi pimeydestä ja lähestyi säikähtyneitä ystäviä.

Nuori Ashbrigde aikoi juuri kohottaa kiväärinsä, mutta silloin sanoi
Veber Hastings:

-- Varovasti mäkipaikoissa, junkkeri. Enpä tainnut tehdä viisaasti, kun
asetin teidät kaksi niin lähettäin.

-- Päinvastoin, vastasi nuorukainen, teitte siinä hyvän työn. Tytöllä
on tarkempi silmä kuin muilla; hän näki, mitä muut eivät nähneet.

-- Mitä?

Yrjö Ashbrigde kertoi tarkoin, mitä hän oli Agnesilta kuullut, ja tyttö
kävi kauhuissaan tarkastamassa äitiään ja nuorta Mabelia.

-- Nuo syöpäläiset rupeavat kovin tungetteleviksi, sanoi Hastings.
Pysykää nyt siinä, missä olette; minä koetan etsiä punanahkaa.
Tähystäkää tarkkaan; hän ehkä pyrkii ulos samaa tietä, jota tulikin.

Jim, joka nyt oli täydellisesti selvinnyt päihtymyksestään, oli
vartijapaikallaan melkein sen kiven kohdalla, jonka luona Agnes oli
tehnyt havaintonsa. Hän oli asettunut pitkälleen eräiden puunrunkojen
ja oksien taakse, jotka muutamia viikkoja sitten itse oli järjestänyt
siihen. Kun hän siinä loikoi vatsallaan pitäen kiväärin putkea toisessa
kädessään, tunsi hän jonkun pehmeästi koskettelevan jalkaansa.

Metsänkävijä ei liikahtanut eikä päästänyt ääntä, mutta tarkalla
vaistollaan aavisti, miten asiat olivat, -- intiaani oli tunkeutunut
leiriin ja kierteli nyt tarkastusretkellä.

Intiaani ei vahingoittaisi ketään, ennenkuin hän saisi tietää sen, mitä
varten oli tullut; mutta sen jälkeen hän epäilemättä aikoi jakaa
muutamia nopeita peljättäviä puukoniskuja ja paeta ennenkuin kukaan
ennättäisi kostaa.

Erämies käänsi päätään, katsoi yli olkansa ja näki miehen hahmon
taivasta vasten; hänellä maassa maatessaan oli näet seisaallaan olevaan
viholliseen nähden edullisempi asema.

Jim ei epäillyt hetkeäkään. Hän kääntyi seljälleen, veti jalat alleen
ja oli silmänräpäyksessä pystyssä.

Samassa hän viritti kiväärinsä.

Intiaani kuuli sen, hän ei kuitenkaan valmistautunut vastustamaan, vaan
kääntyi pakoon.

Valkoinen mies syöksyi jälkeen voidaksensa tarkasti ampua. Pakolainen
oli nähtävästi yhtä perehtynyt paikkaan kuin hänen vainoojansakin,
sillä hetkeäkään epäilemättä osasi hän oikeaan suuntaan.

Hän oli lähellä ulommaista rintavarustusta ja hyppäsi jonkun esteen
yli; silloin sai jälestä samoava erämies toivomansa tilaisuuden. Hänen
kiväärinsä kohosi ja pamahti, -- intiaani ulvahti, kaatui eteenpäin,
kaivoi hetkisen maata käsillään ja jäi sitten paikalleen
hengenhieveriksi.

-- Siinä teit reippaasti, Jim, sanoi Hastings tyynesti. Lataa nyt pian
vain kiväärisi.

-- Kyllä minä sen konstin osaan! Mahtaneeko täällä vain olla useampia
punanahkoja?

-- Siinä tapauksessa ne ovat varovaisempia, mutta eihän sitä koskaan
tiedä -- hiljaa!

Puiden lomasta kuului pöllön värisevä ääni, niin hiljainen että
erämiehen harjaantunut korvakin saattoi vain tuskin ja tuskin eroittaa
sen.

-- Se on Kenton, sanoi Hastings puoliääneen; ja minua suuresti
ilahduttaa hänen tulonsa, sillä nyt saadaan jotakin tehdyksi.



15. Huonoja toiveita.


Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi kuuluisa metsänkävijä varustukseen
niin hiljaa kuin maasta kohonnut. Hän istuutui maahan neuvotellakseen
Hastingsin kanssa; sillä muiden täytyi olla vahtipaikoillaan. Kenton
antoi alakuloisen kertomuksen seikkailustaan, jonka me jo tunnemme.

-- Minä luotin kahteen venheeseen, päätti hän puheensa, ja toisen minä
sainkin käsiini, mutta nyt ei minulla ole yhtään ainoaa. Mutta ei auta
jäädä sitä suremaan.

-- Ei, myönsi hänen puhetoverinsa; meidän on sittenkin tehtävä, mitä
voimme.

-- Niinpä tietenkin, vaikka toiveet ovat toistaiseksi huonot. Onko
Boonesta kuulunut jotakin?

-- Ei mitään.

-- Paljon riippuu hänen harkinnastaan. Hän on nähnyt enemmän intiaaneja
ja hän on minua viisaampi, Eivätkä punanahkat vihaa häntä niinkuin
minua; sentähden on hänen helpompi päästä selville heidän
aikomuksistaan.

-- Intiaaneilla on varmaankin pari venettä, sanoi Hastings kiintyen
erääseen ajatukseen.

-- Ymmärrän, mitä te tarkoitatte, eikä kukaan ole minua innokkaampi
yritykseen ryhtymään, jos on vähänkin onnistumisen toivoa.

-- Sieppasittehan te niiltä äsken venheen.

-- Mutta silloin intiaani nukkui, ja hän oli yksin. Mutta täällä heitä
on yhdessä vähintään parikymmentä -- luultavasti enemmänkin -- ja
jokainen heistä on nyt niin valpas ja varuillaan kuin olisi maannut
neljätoista vuotta ja kuusi kuukautta. Nyt ne syöpäläiset, lisäsi
erämies katkerasti, eivät mitään muuta toivo niin hartaasti kuin että
Siimon Kenton yrittäisi niiltä varastaa venheen. Silloin he veisivät
häneltä päänahkan ja ilkkuisivat viedessään. He odottavat, että minä
yrittäisin.

-- No niin, meille käy täällä samalla tavalla kuin Jimille ja hänen
tovereilleen muutamia kuukausia sitten, -- eikä meillä ole niinkään
hyviä toiveita, ei puoleksikaan.

-- Miksi ei?

-- Ensinnäkin he olivat kaikki karaistuja miehiä, jotka osasivat
tapella ja tappelivat, vaikka sitten huomasivatkin parhaaksi väistyä
suuren joukon tieltä. Meillä on muassamme kaksi iäkästä naista, yksi
tyttö ja yksi lapsi; eikä meistä luonnollisesti kukaan pakene niin
kauan kuin voi seistä jaloillaan.

-- Ei luonnollisesti, niin arvelee jokainen.

-- Kun taas valkenee, syöksevät punanahkat kimppuumme joka taholta. Ne
ampuvat meidät yhden kerrallaan puiden takaa.

-- Pahemminkin ne voivat tehdä, huomautti Kenton.

-- Mitenkä?

-- Näännyttää meidät nälkään. Raivausalueelta ja sille rakennetusta
pirtistä lähdettyämme emme ole syöneet mitään. Siitä ei vielä ole kovin
kauan, mutta eihän meillä ole rahtuakaan ruokaa mukana.

-- Pahalta se näyttää, myönsi Hastings painuen miettimään ystävänsä
sanoja.

-- Jospa Boone olisi täällä, että saisimme yhdessä suunnitella jotakin,
onnistuipa se sitten tahi ei.

Siimon Kenton ei tahtonut istua epätoivoisena käsiään väännellen, olipa
tilanne kuinka toivoton hyvänsä, mutta hän halusi neuvotella itseänsä
pariakymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, joka oli uskaliaasti
vaeltanut Lännen intiaanimetsiin ennenkuin Kenton oli kuullut Ohion ja
Kentuckyn nimeä mainittavankaan.

-- Yksi seikka minua kuitenkin ilahduttaa, sanoi Kenton hetkisen
äänetönnä istuttua, ja se on se, että täältä on vapaa pääsy virralle.

-- Jim oli sen niin järjestänyt; muutenhan hänen mielestään ei enää
kukaan näkisi päivän valoa. Halloo! Kuka siellä?

Mr Altman uskalsi lähestyä neuvottelijoita pyytäen anteeksi
rohkeuttaan. Hän halusi tiedustaa neekeripalvelijaansa Jetroa, joka oli
lähtenyt Kentonin mukana.

-- Tuhat tulimmaista, minä olen todellakin unhottanut sen veitikan!
huudahti Kenton.

-- Hän ei saapunut takaisin teidän kanssanne?

-- Ei, ja minä epäilen, näettekö häntä milloinkaan; ette ainakaan ensi
käänteessä.

Sitten Kenton kertoi, mitä hän tiesi Jetron kohtalosta.

Isäntä kuunteli kertomusta mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Kuinka hän
valittikaan kovaa kohtaloa, joka oli tullut itsepäisen pojan osalle,
huomasi hän, ettei siitä voitu moittia ketään muuta kuin häntä itseään.

-- Jos hän joutuu intiaanien käsiin, on se hirmuista, sanoi mr Altman.

-- Punanahkat eivät pidä neekereistä, ja sitä paitse on heillä syytä
vihata häntä.

-- Kuulin, että hän teki paljon teidän väkenne pelastamiseksi, sanoi
Hastings.

-- Aivan varmaan, sanoi Kenton. Kun milloin syöpäläinen kaatui
luodista, oli se melkein aina lähtenyt Jetron kivääristä, ja
merkillisintä on, kun hän sieppasi itse Pantterin kiinni ja oli viedä
häneltä hengen.

-- Punainen päällikkö kai kostaisi hänelle mielellään? kysyi Altman.

-- Kuinka hän meitä muita vihanneekaan, hän varmaankin antaisi kaksi
meitä tuosta neekeripojasta. Jos hän hänet tapaa, kiduttaa hän hänet
kuoliaaksi.

Tämä ajatus oli kiusallinen, mutta eihän pojan hyväksi voitu mitään
tehdä. Ja uhkasihan heitä kaikkia yhtä pelottava vaara.

-- Minusta tuntuu, sanoi Hastings, mr Altmanin poistuttua, että mitä
voitaneekaan yrittää näiden ihmisten pelastamiseksi, täytyy sen
tapahtua heti tänä yönä.

-- Siitä ei ole epäilyä -- halloo, kuka siellä?

Pimeästä ilmestyi haamu, jonka Kenton heti tunsi ryhdistä.

-- Sinäkö siellä olet, Taneli?

-- Minä olen, sanoi vanha urho tyynesti ja istui toisten rinnalle
ikäänkuin hän olisi ollut vain muutaman minuutin erillään heistä. Oli
vaikea löytää teitä, -- halutti huutaa monta kertaa.

-- Miksi et tehnyt niin? Minä tein.

-- Intiaaneja on metsässä paljon. Minä kuulin heidän usein huutavan
toisilleen, ja minulla oli paljon huolta karttaessani, etten törmännyt
heitä vastaan. Jos minä olisin antanut merkkiäänen, olisivat he
vastanneet, ja silloin olisi ollut huono juttu. Arvasin, että löydän
teidät jostakin.

-- No niin, Taneli, sanoi Kenton Booneen kääntyen, mitä luulet
punanahkain nyt suunnittelevan?

-- He kai odottavat aamua siellä missä ovat, ja sitten he kai ampuvat.

-- Ja pitävät meitä täällä teljettyinä, kunnes kuolemme nälkään?

-- Niin, epäilemättä.

-- Ja sinä uskot, että mitä tehdäänkin näiden ihmisten pelastamiseksi,
se pitää tehdä ennen auringonkoittoa?

-- Uskon kuin raamattuun.

-- Kuinka paljon punanahkoja on?

-- Kai heitä oli parikymmentä iltapäivällä, mutta illalla tuli uusia
virran takaa, niin että minä luulen heitä olevan kolmenkymmenen
paikkeella.

-- Kuka on päällikkönä, Taneli?

-- Se maalattu julmuri, jota ne mainitsevat nimellä Wa-on-mon eli
Pantteri.



16. Siimon Kenton säikähtää.


Siimon Kenton aavisti paljon ennen kuin hän sen Boonelta kuuli, että
juuri hänen vanha vihamiehensä Pantteri johtaa sitä intiaanisoturien
joukkoa, joka menestyksellisesti saarsi uutisasukkaita. Ja siinähän oli
selvä syy, minkä tähden punainen päällikkö ei ollut tullut
kaksintaisteluun Kentonin kanssa.

Wa-on-mon oli rientänyt kokoamaan ne irralliset intiaani-joukot, joita
tiesi samoilevan ympäristössä antaakseen niiden avulla valkoisille
paljon merkittävämmän iskun kuin Kentonin tappaminen. Ja hän oli juuri
saavuttamaisillaan päämääränsä. Näytti kuin pakolaisia ei mikään voisi
tuhosta pelastaa.

Lukijamme muistakoot, että huolenpito seurueen neljästä naisjäsenestä,
jotka oli saatettava turvaan paalumajalle, oli urhoollisten
miesystäviemme suurimpana kuormana. Ilman tätä huolta olisivat
uutisasukkaat ja valkoiset erämiehet pitäneet kyllä uskaliaasti
puoliaan.

Olemme jo huomanneet, että ystäväin ja vihollisten oli helppo päästä
varustukseen. Kun Kenton ja Boone saapuivat, kumottiin entinen
suunnitelma. Aikomus oli alkuaan ollut, että piiritetyt hiipisivät pois
leiristä rannan puolelta, joka oli avoinna. Mutta pian havaittiin, että
se oli mahdotonta intiaanien tarkan valvonnan tähden. Joku taitava
erämies olisi ehkä metsän suojassa ja sukeltamalla kauan vedessä voinut
käyttää tätä tietä, mutta naisille ja useille miehillekin olisi
sellainen yritys tullut tuhoisaksi.

Kenton, Boone ja Hastings pitivät sotaneuvotteluja.

-- Näyttää olevan vain yksi keino, virkkoi Boone, sitten kun toiset
olivat ajatuksensa lausuneet, ja sekin surkean heikko.

-- Niin, nykyisissä oloissa, myönsi Kenton.

-- Olemme jo nähneet, että joku meistä voi hiipiä täältä pois metsään.
Ja miksi ei silloin pari kolme toistensa jälkiä astuen?

-- Totisesti, virkkoi Hastings.

-- Olettakaamme siis, että minä menen oikealle ja Siimon vasemmalle ja
että kumpikin meistä ottaa mukaansa kaksi henkilöä ja että nämä
henkilöt ovat naisia.

-- No niin -- ja jos te pääsisitte intiaanileirin läpi niiden keralla?
kysyi Hastings.

-- Silloin olisi tehty, mitä tehdä pitää. Jos me selviytyisimme
syöpäläisistä ja meillä olisi vielä suuri osa yötä jälellä, niin
päivännoustessa olisimme paalumajalla.

Kenton ei hyväksynyt tätä suunnitelmaa ja sen hän myöskin sanoi.

-- Sinä ja minä kulkisimme kyllä, lausui hän, vartiaketjun läpi, koska
olemme jo tänä yönä sen tehneet, Taneli, mutta naisia me emme voisi
ottaa mukaan.

Boone luotti ystävänsä kokemukseen ja sanoi:

-- Silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla täällä ja taistella
intiaanien kanssa. Me voimme surmata heistä eräitä, ehkäpä
Pantterinkin, mutta kukaan meistä ei jää eloon hänen kuolemastaan
iloitsemaan.

Kenton istui hetkisen äänetönnä.

Hänen ystävänsä tiesivät, että hän harkitsi ankarasti aseman vaikeutta
ja että hän kenties keksii pelastuskeinonkin, joskin epätoivoisen. Ei
Boone eikä Hastings tienneet ehdottaa mitään ja odottivat
jättiläiskokoisen ystävänsä sanaa tahi tekoa.

Vihdoin nousi Kenton sanomatta sanaakaan.

Toiset tekivät samoin, vaikka he tällaisessa asemassa olivat enemmän
alttiit hiipiväin vihollisten kuulille.

-- Ota minun kiväärini, Taneli, sanoi nuorempi erämies
merkityksellisesti, jollen minä koskaan palaa, pidä se muistona niistä
monista hetkistä, joita olemme yhdessä suorittaneet Lännen metsissä.

-- Sen teen, sanoi Boone ja otti kiväärin.

-- Mutta, väitti Hastings, emmekö minä ja Boone, voi jotenkin auttaa
teitä.

-- Ette. Minun täytyy tällä kertaa mennä yksin. Kun te ja minä äsken
juttelimme, niin muistattehan, että minä sanoin, ettei ole mitään
mahdollisuutta ryöstää näillä seuduin venettä punanahkoilta --
muistattehan sen, Hastings?

-- Kyllä muistan.

-- Nyt aijon kaikessa tapauksessa yrittää saada sen venheen, jonka näin
soutavan virtaa hämärissä. Minä luulen, ettei se onnistu ja ettei
minulle ole siitä hyötyä, vaikka se onnistuisikin.

Boonella oli hyvä halu väittää vastaan ja häntä suretti, että hänen
ystävänsä panee itsensä alttiiksi niin toivottomaan yritykseen. Mutta
hän vaikeni kuitenkin; sillä hän tiesi, että Kenton oli harkinnut
kaikki seikat myötä ja vastaan ja että estelyt eivät enää auttaisi
mitään.

-- Olkaa te täällä, sanoi Kenton käyttäytyen yhtä rauhallisesti kuin
olisi ollut kysymys nukkumaan menosta. Luultavasti eivät intiaanit
hätyytä teitä ennen aamua. Jollen minä ole sitä ennen täällä, niin ette
enää koskaan näe minua. -- Jumalan haltuun!

Hän puristi heidän kättään, kulki virralle päin ja hävisi pimeyteen
niin hiljaa kuin varjo.

Hänen jäljelle jääneet ystävänsä eivät pitkiin aikoihin lausuneet
sanaakaan.

Valmiina painikamppailuun -- koska oli jättänyt pois kiväärinsä
lähestyi Kenton äärettömän varovasti joen rantaa. Jos, mikä näytti
mahdottomalta, hänen aikeensa onnistuisivat, johtuisi se yksinomaan
siitä, että hän on voinut salata liikkeensä.

Siitä syystä hän turvautui kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin. Hän
matoi maata pitkin kuin käärme päästen siten neljännestunnissa vain
muutamia miehenmittoja eteenpäin. Hänen ammatissaan toimivain
henkilöiden tärkein avu onkin kärsivällisyys; vähäisinkin hätiköiminen
saattoi siinä tehdä tyhjäksi pitkälliset ponnistukset.

Kun hän vihdoin saattoi ojentaa kätensä virran viileään veteen, oli hän
varma, ettei yksikään punanahka aavistanut hänen aikeitaan.

Useat ulkonaiset seikat edistivät rohkean erämiehen yritystä. Tuuli
humisi ja metsä suhisi, laineiden loiske kattoi kaikki muut äänet,
samalla kuin vilkas aaltoilu oli omiaan salaamaan uimamiehen liikkeitä.

Kuu oli pilvien peitossa, mutta Kentonin tarkka silmä huomasi, että
nämä kaihtimet pian väistyivät loistavan pallon edestä sallien sen
hohteen levitä sitä räikeämpänä. Silmänräpäystäkään ei siis saanut
viivytellä.

Kenton makasi vielä maassa ja uskalsi tuskin tuuman vertaa nostaa
päätään. Hän ujuttautui rannalta veteen ja painui pinnan alle yhtä
hiljaa ja raskaasti kuin rautaharkko. Rannikolla oli matalaa, mutta hän
siirtyi nopeasti syvemmille vesille, ja siellä hän viihtyi kuin
kotonaan.

Hän ui taidolla ja voimakkaasti kokonaan veden peitossa ainoastaan
silloin-tällöin nenänhuippu hengityksen vuoksi veden pinnan
yläpuolella; sillä hän ui selällään.

Sitten kun Kenton oli pitkän taipaleen uinut veden alla, nosti hän
päänsä veden pinnalle ja aukaisi silmänsä.

Kuu tuli juuri silloin näkyviin pilvien alta ja virralle ja metsiin
sädehtivä valo laajensi erämiehen näköpiiriä, Ollen varma, etteivät
väijyvät intiaanit olleet huomanneet hänen poistumistansa, tarkasteli
hän nyt seutua entistä varmemmin.

Metsä, josta hän oli tullut, kuvastui tummana kirkasta taivasta
vastaan. Virran kalvo väreili kuutamon hopeassa niin kauas kuin silmä
kantoi, mutta Ohion puoleisen rannan verhosi epämääräinen synkkyys.

Jossakin paikassa sillä rannalla, josta hän oli tullut, pitäisi etsityn
venheen olla. Sen saaminen oli aivan välttämätöntä, jos aikoi pelastaa
uutisasukkaat vaarallisesta asemastaan, ja hän teki huiman päätöksen
koettaa kaikkensa vaikkapa henkensä uhalla.

Viisaus käski hänen odottamaan, kunnes kuu jälleen peittyy pilviin. Ja
muutamain minuuttien kuluttua olikin taas niin pimeää, että sopi
yrittää.

Hän ui tyynesti ja varmasti rantaa kohden, kunnes oli ajattelemansa
matkan päässä. Sitten hän arvioi tarkasti matkan pituuden ja sukelsi
veden alle. Kun hän jälleen nosti päätään veden pinnan yli riippuvien
oksien alla, ei mikään todistanut sitä, että hänet olisi huomattu. Hän
oli kuitenkin vasta yrityksensä alussa. Varsinainen työ alkoi nyt.

Kenton oli kohonnut virran pinnalle paljon ylempänä sitä paikkaa, josta
hän oli lähtenyt. Hän arveli näkemänsä venheen olevan sen kohdan
alapuolella ja päätti jatkaa etsimistä siihen suuntaan. Hän saattoi sen
suorittaa lyhyessä ajassa, mutta mitään venhettä ei näkynyt.

Hän aikoi jälleen kääntyä takaisin, mutta heitti sitä ennen katseen
virralle, jota kuutamo taas kirkkaasti valaisi.

Silloin hän ällistyi, tirkisti jälleen oksien välitse ja joutui
suuremman hämmästyksen valtaan kuin koskaan ennen elämässään; sillä hän
ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin pöyristyttävää.

Urhea erämies kauhistui niin sitä, minkä hän näki, että hän unohtaen
väijyvät intiaanit, unohtaen uutisasukkaita uhkaavan vaaran, unohtaen
kaiken muun kuin oman valtaavan kauhistuksensa syöksyi ylös vedestä ja
samosi varustukseen, johon hän oli jättänyt ystävänsä huutaen kumealla
äänellä:

-- Me olemme hukassa, pojat! Me olemme hukassa! Virralla kulkee
kummitus!



17. Onnistunut vankeudesta marssinta.


Meidän on välttämätöntä kiinnittää jälleen huomiomme Jetroon.

Muistamme hänen viimeksi saaneen sen päähänpiston, että hän poistuu
laatikon sisässä intiaanien vartioimasta mr Ashhrigden pirtistä. Ja hän
varustautui toteuttamaan tätä mainiota tuumaa. Hänen piti kaataa suuri
laatikko alaspäin omalle päälaelleen ja sen suojuksessa astua raivatun
alueen yli metsään. Lähemmin harkittuaan ja kokeita tehtyään havaitsi
hän kuitenkin pian eräitä vaikeuksia, jotka osottautuivat
voittamattomiksi.

-- Juhlallista se on, mumisi hän tyhjennettyään suuren laatikon, mutta
vaikea minun on sitä ja kivääriä kantaa. Sillä kun minä pidän sitä
päälaella, en saata nähdä, missä kuljen. Minä kaadun, menen ympäri
kolme neljä kertaa. Minun täytyy tehdä aukko silmille.

Siitä tuli työtä; mutta kuusilaudat olivat jotenkin pehmeät ja veitsi
oli terävä.

-- Tämä on hyvä, mumisi hän tutkittuaan aukkoa, johon mahtui melkein
käsikin. Se ollaan liian suuri, mutta jos minä näen pakanain tähtäävän
siihen, pyöräytän minä laatikkoa. Minä koetan!

Hän nosti laatikon pään ja olkapäiden varaan ja huomasi sen sopivan
oivallisesti. Hän katsoi ikkunasta ulos eikä nähnyt mitään epäiltävää.

Silloin aukaisi hän oven ja astui ulos suuri puinen kypärä päässä. Hän
tuli kuun valaisemalle kentälle ja jatkoi kulkuaan suurella vaivalla
kenties noin kymmenen tai kaksitoista askelta. Sitten hän kääntyi äkkiä
ympäri ja riensi avonaisesta ovesta pirttiin niin kiireesti, että
kaatui nurinniskoin pirtin permannolle.

-- Varjelkoon! Minähän olla aivan hullu! huudahti hän, eikä kukaan
tuttava olisi varmaankaan väittänyt sitä vastaan.

Hän oli kauhukseen tehnyt useita havaintoja. Ensinnäkin ei
tähystysaukko ollut oikealla paikalla. Hän oli pannut laatikon
takaperin päähänsä, eikä sen kääntäminen tahtonut onnistua. Samalla hän
huomasi, ettei hän ollut ottanut kivääriä mukaansa. Ja pahinta kaikesta
oli se, että hän äkkiä pääsi selville, etteivät ohuet kuusilaudat
voineet ollenkaan pidättää kiväärin luoteja. Hänellä ei siis ollut
minkäänlaista suojaa.

Tästä kaikesta joutui neekeripoika kauhun valtaan ja syöksyi huutaen ja
kolisten pirttiin ennen kuin edes kunnolla ennätti yrittääkään aikeensa
toteuttamista.

Ainoana lohtuna oli, ettei punanahkoja näkynyt eikä kuulunut. Hän
ajatteli, että ne kyllä olisivat ilmaisseet läsnäolonsa, jos olisivat
nähneet hänet.

Häntä vaivasi niin suuri turvattomuuden tunne, että hän alkoi miettiä
uutta keinoa ja luulikin sellaisen taas pian keksineensä.

Paetessaan intiaaneja olivat uutisasukkaat jättäneet pirttiinsä m.m.
paljon sänkyvaatteita, enimmäkseen lakanoita, peitteitä ja huopia.
Miksi ei voisi kääriytyä niihin mieluummin kuin käyttää hassua
laatikkoa?

Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sen tyytyväisemmäksi hän tuli
keksintöönsä ja ryhtyi sitä pian toteuttamaan.

Hän otti esille lakanoita yhden toisensa jälkeen, kunnes niitä oli
siinä kuusi kappaletta, suuria vahvoja, pellavakankaisia.

Sitten hän aukaisi oven, että kuutamoa pääsisi sisään valaisemaan hänen
pukeutumistaan. Katsottuaan, ettei rakas kivääri tällä kertaa joutuisi
unohduksiin, kääri hän ensimäisen lakanan ympärilleen, sitten toisen,
kolmannen, neljännen j.n.e. Hänestä tuli siten paksu ja pyöreä, hän
muistutti pystyyn asetettua vuodetta.

Tämä ihmeellinen varustus ulottui pään yli ja jalkoja se verhosi
nilkkoihin saakka.

Jetro päätti nyt noudattaa kaikkea mahdollista varovaisuutta. Hän
pilkisti ulos ovesta ja tarkasti avonaisen paikan virralle asti, mikäli
se kuun piiloon mentyä oli mahdollista. Sitten katseli hän itään ja
länteen, eikä kummaltakaan puolelta näyttänyt mitään vaaraa uhkaavan.
Ikkunasta katseli hän taaksepäin, jonne hän aikoi juosta.

Oliko tämä harhanäkyä, vai seisoiko intiaani liikkumattomana tuolla
metsänreunassa ikäänkuin odotellen, että pirtissä oleva mies tulisi
kiväärin tavattaviin?

Jetro katsoa tuijotti uhkaavaan olentoon useampia minuutteja, kunnes
kuun hävitessä pilvien taakse miehen haamukin hävisi.

-- Ei siellä kai ollutkaan mitään, ja minä juoksen sen syliin, jos se
on siellä, mumisi neekeri sitten.

Epävarmuus sai hänet kuitenkin muuttamaan pakenemissuuntaa. Hän päätti
juosta metsään lähelle sitä paikkaa, jossa Kenton sieppasi venheen
nukkuvan intiaanin nenän edestä. Lähellä oleva proomu vaikutti niin
puoleensavetävästi. Jetro oli liikkunut sillä niinkauan, että hän tunsi
sen varsin hyvin; siinä hän voisi puolustautuakin kiväärinsä avulla.

Hän lähti päättävästi kulkemaan harkitsemaansa suuntaan, ja silloin hän
huomasi, että se huolellisuus, jolla hän oli suojannut jalkansa,
arveluttavasti esti hänen liikuntoaan. Hän saattoi ottaa vain kovin
lyhyitä askeleita, ja häntä kiusoitti näin hidas kulku.

Hän oli sangen hassunkurisen näköinen. Lakanat olivat tehneet hänen
paksun ruumiinsa vielä paksummaksi. Pään yli ulottuvat poimut
viruttivat hänelle pituutta, ja niin muistutti hän kummituksentapaista
jättiläistä, joka tepsutteli hiljaa rantaa kohden.

Se merkillinen onni, joka oli seurannut mustaihoista nuorukaista m.m.
hänen pirttiin saapuessaan, ei luopunut hänestä nytkään. Kun Kenton
illan lähestyessä saapui yksin raivatun alueen ympäri pirtin luo,
liikuskeli paikalla kaksi intiaania. Kenties Pantteri järjestäessään
väijyntää Kalkkalokäärmelahden luo epäili, että uutisasukkaat
kääntyisivät takaisin pirtilleen pitääkseen siellä puoliaan, ja
sentähden käski kaksi sotilasta jäämään sinne ja sitten antamaan
hänelle tarpeellisia tietoja tältä seudulta.

Kun näistä sotilaista yksi kierteli läheistä metsää, jäi toinen venheen
luo ja nukkui hetkiseksi. Silläaikaa Kenton vei kanootin ja myöskin
Jetro hiipi pirttiin. Heti sen jälkeen saapui toinen intiaani metsästä
ja nukkuja havahtui huomaten venheen häviämisen. Silloin toinen sotilas
lähti etsimään venettä -- kuinka hän siinä onnistui, olemme kertoneet
toinen jäi vartioimaan pirttiä, ja kun hän näki, että joku mies oli
pirtissä, koetti hän ajaa häntä sieltä pois.

Ne äänet, joita Jetro luuli kuullensa oven takaa, saattoivat kyllä olla
yhdestä samasta kurkusta lähteneitä, koska intiaani ja neekeri
koettivat pettää toisiaan. Intiaani tuli sitten rauhattomaksi
toveristaan, joka ei palannut -- koska kaatui kaksintaistelussa
Kentonin kanssa --, ja niin hän lähti virralle jättäen pirtin asujineen
oman onnensa nojaan. Hän, kuten olemme kertoneet, valtasi sitten
onnellisesti Kentonin palkovenheen.

Siitä johtui, että Jetron varovaisuustoimenpiteet pirtistä lähtiessään
osottautuivat tarpeettomiksi. Sillä hän olisi voinut rauhallisesti
marssia pois vankilastaan kuin herra oman puutarhansa poikki.

Mutta jos hän olisi niin tehnyt, ei se ihmeellinen tapahtuma, josta nyt
on kerrottava, olisi voinut sattua.



18. "Pahaa ennustavia tuulia puhaltaa".


Jetro katsoi oikeaan ja vasempaan; vaaraa ei uhannut mistään. Hän
päätti silloin vapautua siteistään ja yritti kumartua niistä
päästääkseen. Mutta voi! Hänen ruumiinsa oli niin lujissa kääreissä,
että hän sai sitä vain hiukan taipumaan; kädet ulottuivat tuskin
polviinkaan saakka.

-- Voi minua poloista! vaikeroi hän. Olen tehnyt itsemurhan, en
milloinkaan saa jalkojani enää vapaiksi. Saan elää tässä kääreessä koko
ikäni eikä se tule pitkäksi!

Ensi säikähdyksen asetuttua ajatteli hän, että koska hän on voinut itse
kääriytyä, täytyy hänen voida vapautuakin, pitää vain alkaa ylhäältä
eikä alhaalta.

Muutamassa minuutissa hän saikin kääreet irti potkaisten ne viimeksi
jaloistaan, ja niin oli hän jälleen "vapaa mies".

Hän heitti lakanoita vasemmalle käsivarrelleen ja piti kivääriä
oikeassa. Kulkien eteenpäin päätti hän tehdä tarkastusretken proomuun,
vaikka tiesikin ajan olevan täperällä. Se oli lähellä rantaa, johon se
oli jäänyt, kun lasti siitä päivällä purettiin. Sitä ei oltu ennätetty
vielä särkeä, tahi ehkä aijottiin sitä käyttää vielä toisenkin kerran;
intiaanitkaan eivät olleet tehneet sille mitään vahinkoa.

Jetro kiipesi jykevän laidan yli ja katseli ympärilleen tarkkaavasti.
Tuolla oli pitkä peräsin -- airo kääntyvässä hankaimessa. Sen ponsi
ulottui melkein keskelle proomua. Peräpuoli, joka muuten oli
keulanmuotoinen, oli kannellinen ja siellä oli makuupaikat. Etukeulassa
keitettiin ruoka.

Pohjalla oli kaksi pitkää tankoa, joilla voitiin sauvoa proomua. Sen
köydenkin, jolla Pantteri oli sidottu, löysi Jetro, samoin laudanpätkiä
y.m. arvotonta sälyä.

Jetro viskasi lakanat keulaan, istuutui kannalle ja mietti.

Ei ole niin velttoja aivoja, joihin ei joskus ihmeellisiä ajatuksen
salamoita välkähtäisi. Silloin ihmissielu työskentelee sen jumalallisen
voiman ohjaamana, joka sen on luonut. Kun Jetrokin mietti merkillisiä
kokemuksiaan siitä saakka, kun hän lähti lapsuudenkodistaan
Virginiassa, syntyi hänen päähänsä uusi suunnitelma, joka uutuudellaan
häntä itseäänkin hämmästytti.

Lähemmin asiaa tarkastaessa huomaa, ettei siinä mitään erinomaista
ollut, mutta näillä seuduilla se silloin kaikessa tapauksessa oli
uutta.

Tuossa oli kaksi vahvaa tankoa, tuolla köydenpätkiä proomun pohjalla,
keulassa tavattoman vahvoja lakanoita. Hänellä oli terävä puukko, jota
hän oli tottunut käyttämään. Tuuli puhalsi voimakkaasti vastavirtaan.
Miksikä hän ei purjehtisi proomulla virtaa ylös?

Tämä suurenmoinen ajatus ihmetytti ja hämmästytti Jetroa, mutta hän
päätti sen toteuttaa. Hän ei aavistanut, mikä hyöty siitä koituu, eihän
hän edes tiennyt, kuinka epätoivoisessa asemassa hänen ystävänsä tällä
hetkellä olivat. Hän mumisi:

-- Metsässä on paha kulkea pimeällä. Voi astua kalkkalokäärmeen päälle,
jäädä leuvastaan puunoksaan ja kaatua selälleen, intiaani voi hyökätä
kimppuun... Kun ne näkevät minun purjehtivan vastavirtaan, tulevat ne
iloisiksi; mr Altman ei vaadi niin kovaa työtä ja hänen puolisonsa ei
moiti minua paljosta syömisestä...

Jetro teki pian tarvittavia reikiä proomun laitoihin. Näihin reikiin
pujotti hän köydenpäitä ja asetti niiden avulla toisen tangoista
pystyasentoon proomun toiselle sivulle ja toisen sen vastaiselle
puolelle.

Nyt oli hänellä rinnatusten kaksi vahvaa mastoa.

Sitten hän liitti lakanoita kulmistaan toisiinsa, kunnes sai tarpeeksi
suuren purjeen, jonka hän kiinnitti mastoihin.

Tämän kaiken hän teki taitavan työmiehen huolellisuudella. Ja kun
laitos oli valmiina, oli hänellä noin kuuden neliömetrin laajuinen
purjepinta aluksessaan. Ei mitään muuta kaivattu kuin vakavaa tuulta.

-- Voi tulla vastatuulikin, mietti Jetro ja silloin tämä röhä kulkee
Ohiovirtaa alas, kunnes tullaan Missisippiin ja sitten -- en muista,
mihin virtaan se laskee, ehkä Punaiseen mereen, ja sinne minä
tahdonkin. Siellä minä hyppään pois proomusta ja juoksen taas metsään.

-- Jos Kenton on pelastunut, vaikka en ole ollut häntä suojelemassa, ja
jos Boonekaan ei ole vahingoittunut, hämmästyvät he, kun näkevät minun
tulevan... Nyt onkin hyvä tuuli -- mutta miksi ei proomu lähde
liikkeelle?

Purje pullistui ja vahva tuuli painosti tanakasti, mutta sittenkin
jämötti proomu paikallaan kuin virran pohjaan uponneena.



19. Matkustajatoveri.


Jetro koetti kääntää airolla proomun keulaa vastavirtaan. Alus
kääntyikin vähän, mutta painui pian entiselle paikalleen.

-- Sepä kiusa! mutisi hän, hereten soutamasta. Tuuli on kova, eikä
purjelaiva kuitenkaan liikahda. Asiaa täytyy tutkia.

Se olikin pian tutkittu. Neekeri ei ollut nostanut ankkuria.

-- Siitä ei saa muille puhua, sanoi hän häpeissään ja korjasi
laiminlyönnin.

Sen jälkeen oli helppo työntää alus väylälle, ja niin alkoi
purjehtiminen vastavirtaan.

Tumma-ihoinen nuorukainen oli sanomattoman ihastunut seistessään
laivansa perässä ja katsoessaan, kuinka hyvin se kävi. Kun hänellä
sitten ei ollut mitään tekemistä, istuutui hän kokkaan proomun
reunalle, piti kivääriä käsissään ja antoi jalkojen viilettää vettä.
Hän arveli, etteivät Kenton, Boone, Altman ja Ashbrigde yhdessäkään
olisi keksineet sellaista mainiota kulkuneuvoa.

Proomu tärähti nyt johonkin kariin ja pysähtyi äkkiä, jolloin neekeri
tuiskahti virtaan. Pahemmatta onnettomuudetta kiipesi hän pian märkänä
ylös jälleen. Vahvoin käsivarsin sai hän sauvan avulla aluksensa irti
ja työnsi sen syvemmille vesille.

-- Tällaista luiskausta ei saa toisen kerran tapahtua, virkkoi hän
päättävästi.

Proomu kulki lakkaamatta vastavirtaan, vieläpä nopeammin kuin oli
tullut virran mukana alaspäin. Pilvet kaihtoivat joskus kuun, joka taas
toisin ajoin hohti niin kirkkaasti, että rannalta saattoi eroittaa
jokaisen puun oksan. Vesi lotisi keulan edessä, ja aallot läikkyivät
molemmilla sivuilla.

Hänen tähystelevä silmänsä ei huomannut mitään ihmisliikettä,
ainoastaan eräs kiväärinlaukaus Kalkkalokäärmelahden luota ilmaisi,
että elämä sittenkin vielä kuohuu, valppaana, hurjana, väkivaltaisena.

Ja silloin sattui, että se intiaani, jonka oli onnistunut siepata
Kentonin vene, palasi.

Tuo älykäs soturi tiesi, että erämies huomaa pian varkauden ja lähtee
omaansa etsimään. Sentähden hän aalloilla meloessaan tähysteli alinomaa
vain rantaa kuunnellen ja katsellen yht'aikaa.

-- Kuka siellä?

Rämeällä äänellä lausuttuna olisi tällainen kysymys yön hiljaisuudessa
säikähdyttänyt rohkeintakin.

Intiaani käänsi nopeasti päätään ja näki ilmiön, jollaista hänen
rotunsa jäsenet eivät olleet koskaan ennen nähneet -- Ohion proomun,
joka kulki vastavirtaan äänetönnä kuin kuolema ja suurin, valkoisin
siivin.

Kun intiaani tuijotti kauhistuttavaan alukseen, näki hän sen keulassa
seisovan voimakkaan, leveäharteisen miehen kivääri kädessä. Sitä näkyä
hän ei enää voinut sietää. Luonnottomalla voimanponnistuksella käänsi
hän melaansa ohjaten venheensä huimalla vauhdilla rantaa kohden ja
samosi kauhuissaan metsään.

-- Tuo mies käyttäytyy kuin mieletön, sanoi Jetro harkiten, olisiko
hänet ammuttava?

Proomun vauhti tämän jälkeen hiljeni ja lopulta pysähtyi kokonaan,
nuorukaisen hämmästykseksi ja harmiksi; vihdoin alkoi laiva liukua
alaspäin virran mukana. Tuuli oli näet äkkiä kokonaan tauonnut.

Jetro laski ankkurin. Hän arvaili, kuinka kauas hän oli ennättänyt
kulkea.

Palkovene, joka oli niin kovalla vauhdilla samonnut rantaan, lähti
jälleen vesille; valkoinen mies meloi sitä suoraan proomua kohden.

Tuo ei voi olla Kenton eikä Boone, arveli Jetro tarkasti seuraten
vierasta katseellaan. Minulla ei ole kunnia tuntea häntä. En ole ennen
nähnyt.

Kun venhe oli tullut lähemmäksi, huomasi neekeri, että siinä oli
voimakas keski-ikäinen mies puettu samaan tapaan, kuin mr Altman ja
Ashbrigde.

-- Hyvää iltaa! sanoi hän nyökäten tervehdykseksi.

-- Kuka te olette? kysyi Jetro epäillen, sopisiko hänen päästää outoa
miestä alukseensa.

-- Te olette kai yksin laivallanne?

-- Ei, herra, sanoi Jetro, joka ei tahtonut tunnustaa turvattomuuttaan;
te olette erehdyksessä. Siimon Kenton ja Taneli Boone sekä yksitoista
muuta miestä on minun kanssani. Ja jos te...

-- Joutavia! huudahti vieras ja nauroi niin makeasti, että neekeri
joutui aivan hämilleen.

-- Anteeksi, näyttää kuin pyrkisitte tänne?

-- Meistä tulee hyviä ystäviä, poikaseni; minua ei sinun tarvitse
milloinkaan pelätä. Minun rumeni on Finley.

Näin sanoen nousi vieras proomuun ja puistalti sydämellisesti Jetron
kättä. Venhe sidottiin proomun sivulle. Neekeri kehotti vierasta
istumaan perään ainoalle vapaana olevalle lakanalle; hän ei luullut
koskaan ennen tavanneensa niin herttaista miestä.

James B. Finley oli kuuluisa lähetyssaarnaaja, jonka toiminta on
kauneimpia muistoja Lännen historiassa; se on valokohta julmuuksien,
paheiden ja kaikenlaisten rikosten rinnalla, joista niiden seutujen
aikakirjat muuten tietävät kertoa. Hän eli niissä metsissä monta vuotta
koditonna, turvatonna, samoili erämaiden halki kivääri olalla, elätti
itseään metsänriistalla, joita itse ampui tai joita hänelle tarjottiin
intiaanien teltoissa ja uutisasukkaiden pirteissä. Hän nukkui metsässä,
värisi yksinäisen nuotion ääressä ja hikoili keskipäivän auringon
polttavassa paahteessa.

Ja minne ikänä tämä harras ja innostunut mies saapui, siellä hän puhui
Mestaristaan, jonka palveluksessa hän väsymättä työskenteli ja vaikutti
syvimmästi esimerkin voimalla. Useita ohjasikin hän oikealle tielle, ei
ainoastaan raakain rajaseutulaisten ja erämiesten vaan myöskin hurjain
intiaanisoturien joukosta. Mainittakoon, että hänen vaikutuksestaan
m.m. Siimon Kentonista muutamia vuosia myöhemmin tuli erinomaisen
hurskas ja rakastettava mies.

Lähetyssaarnaaja osoitti menettelytapansa älykkäisyyttä siinäkin, ettei
ollut tietääkseenkään Jetron äskeisestä suunnattomasta valheesta. Hän
laski isällisesti kätensä nuoren miehen olkapäälle ja sanoi:

-- Saat uskoa minua, kun sanon, että minä hämmästyin.

-- Minä hämmästyttää usein ihmisiä.

-- Mikä on nimesi? jos saan kysyä.

Jetro vastasi todenmukaisesti kaikkiin kysymyksiin, ja niin sai
lähetyssaarnaaja selon kaikista tapahtumista ja nuorukaisen nykyisestä
asemasta.

-- Minä olen tällä virralla nähnyt monta proomua, mutta tämä on
ensimäinen, joka kulkee ylöspäin.

-- Minä keksin uuden tavan.

-- Mutta miksi nyt olet paikallasi?

-- Koska olen heittänyt ankkuriin.

-- Mutta etkö huomaa, että tuulee jälleen, niin että alus voi kulkea?

Sen Jetro huomasi vasta tämän kysymyksen johdosta. Hän kiiruhti
nostamaan ankkurin, ja niin proomu jatkoi ainoanlaatuista kulkuaan
virtaa ylöspäin.



20. Sotataitoa.


-- Rakas poikaseni, sanoi lähetyssaarnaaja, meillä on vielä matkaa
jäljellä; mutta älä ole rauhaton. Ymmärrän kertomuksestasi, että
valkoisten ja punaisten välit ovat näillä seuduilla kehittyneet
surulliselle kannalle.

-- Niin, herra.

-- Minä ja monet ystäväni olemme sitä jo kauan peljänneet, ja me olemme
koettaneet tehdä voitavamme sellaisten hirmutekojen ehkäisemiseksi,
jotka nyt ovat odotettavissa.

-- Kuinka te ajattelitte estää? kysyi Jetro sanoakseen jotakin, kun
lähetyssaarnaaja vaikeni. Kai ajattelitte vangita kaikki punaiset,
ripustaa heidät puuhun ja kaataa puut, jolloin he ruhjoutuvat?

-- Ei, kyllä meillä on ollut parempia aikomuksia. Minä olen vaeltanut
intiaanien eri heimojen joukossa ja puhunut heidän päälliköilleen; olen
koettanut osoittaa, että sotapoluille lähteminen on vaarallista ja että
he itse saavat siitä enimmän kärsiä.

Jetro käänsi päänsä ja katsoa tuijotti puhujaan.

-- Olitteko te pakanain joukossa aivan yksin?

-- Kyllä; ainoastaan sillä tavalla minä voin heitä lähestyä. He eivät
ole antaneet minun ottaa seuralaista mukaani; sillä se osoittaisi, että
minä epäilen heitä.

-- Ettekö te heitä sitten epäile? kysäsi nuorukainen pitäen
kuuntelemiaan ajatuksia ihmeellisinä.

-- En voi kieltää, että minä joskus olen ollut vaarassa tulla
kidutetuksi; mutta sitä mahdollisuutta silmällä pitäen, minä lähdinkin
Mestarin työhön. Jos se oli Jumalan tahto, että minä kuolisin
intiaanien käsiin, niin olin minä valmis. Tiedäthän, poikaseni, että
sitä tietä saadaan oikea elämä?

-- Kyllä, herra.

-- Siksi en ole ollut rauhaton. Ainoa rauhattomuuden syy onkin vain
siinä, ettei ehkä ole valmis kutsumuksen tullessa. -- Mutta palatakseni
asiaan, intiaanit ovat nyt siinä uskossa, että he voivat voittaa kaikki
valkoiset. Hehän ovat äsken voittaneet kaksi hallituksen retkikuntaa.
Näiden asioiden tähden olen liikkeessä. Kun tulin virran rannalle, näin
sinun älykkäät laitoksesi. Näin myöskin kauhistuneen intiaanin, joka
pakeni metsään. En häntä tahtonut oikein tuntea pimeässä. Huusin
hänelle, mutta kun hän jätti venheensä, ajattelin, että voin puhella
sinun kanssasi.

-- Miksi te tahdotte virran yli?

-- Minä etsin intiaanipäällikköä, jonka nimi on Wa-on-mon eli Pantteri.

-- Tunnetteko te sen paholaisen? kysyi hämmästynyt neekeri ylös hypäten
ja katsoen säikähtyneenä lähetyssaarnaajaan.

-- Olen tuntenut hänet monta vuotta, olen nukkunut hänen teltassaan ja
hyväillyt hänen kumpaakin lastansa.

Jetro ei löytänyt sanoja tulkitakseen ihmettelyään. Hän tunsi osittain
omasta kokemuksesta tämän hurjan päällikön, eikä hän myöskään voinut
unhottaa, mitä Kenton oli hänestä sanonut. Ja hän kertoi omalla
tavallaan siitä kaksintaistelusta, johon Kentonin ja Pantterin oli
ollut hengen uhalla antauduttava.

Finley kuunteli tarkkaavasti, sillä hän piti kumpaisestakin miehestä ja
toivoi, että heidän keskenäinen vihansa vähitellen muuttuisi
sovinnollisuudeksi.

-- Kaksintaistelusta ei tullut mitään, lisäsi Jetro; Pantteri näet
peloissaan livisti pois.

-- Sinä erehdyt, sanoi lähetyssaarnaaja neekerille niinkuin Boonekin
Kentonille; Pantteri ei pelkää ketään ihmistä.

-- Miksi hän siis karttoi Kentonia?

-- Pantteri vihaa kaikkia valkosia. Kun hän poistui, havaitsi hän
varmaan sillä tavalla voivansa vahingoittaa kaikkia heitä, joita hän
pitää oikeuksiensa loukkaajina, luvattomina hänen metsästysmailleen
tunkeutujoina.

-- Mr Kenton sanoo, että Pantteri on ampunut naisia ja lapsia ja tehnyt
kaikkein pahimpia ilkitöitä.

-- Siimon Kenton on uskottava mies.

-- Ja minä tiedän, että hän on yrittänyt vieläkin pahempaa.

-- Mitä vielä pahempaa voisi olla?

-- Hän aikoi polkea minun suulleni, kun minä nukuin.

Sen ajan parhaat lähetyssaarnaajat ymmärsivät myöskin elämän
leikilliset puolet. Mr Finleykin oli tällä kertaa aivan katketa
nauruun. Sitten hän pyysi neekerin kertomaan lähemmin, kuinka ja koska
se tapahtui. Sitä kuullessaan pöyristytti häntä, kun hän ajatteli sitä
raivoa, jonka täytyi vallita intiaanipäällikön rinnassa, kun tämä
nuorukainen paiskasi hänet maahan, jolloin hänet sidottiin
tuntikausiksi.

-- Minä rukoilen Jumalaa, ettei tämä neekeripoika koskaan joutuisi
Pantterin käsiin, sanoi lähetyssaarnaaja itsekseen.

Molempain uutisasukkaiden perheiden lopullinen kohtalo -- kun Jetro oli
omalla tavallaan heidän asemansa kuvaillut -- antoi lähetyssaarnaajalle
paljon tuskallista ajattelemista. Kentonin ja Boonen ponnistukset
pakolaisten siirtämiseksi virran vastaiselle rannalle, jossa paalumaja
oli, osoitti, että heitä vaellusretkellään uhkasi ankara vaara.

Tämä vaara ei voinut olla muu kuin Pantteri punaisine sotilaineen.

Kun lähetyssaarnaaja oli saanut erikoisseikat tietää, piti hän Jumalan
sallimuksena, että hän tapasi intiaanin jättämän venheen, ja varsinkin
sen, että hän pääsi tähän proomuun. Nythän heillä oli kuljetusneuvoja
aivan tarpeeksi pakolaisten siirtämiseksi virran yli.

Mutta mr Finley ei kuvitellut, että väylä turvalliseen satamaan olisi
vapaa. Kun Pantteri oli sulkenut pakolaisten paluutien paalumajalle,
hän varmaankaan ei sallisi heidän venheiden avulla päästä ahdingostaan.

Toimintahaluisen ja hyväntahtoisen miehen mielestä olisi nyt ollut
ensiksi jollakin tavoin päästävä yhteistoimintaan Siimon Kentonin
kanssa.

-- Tiedätkö lainkaan, missä hän on? kysyi hän neekeriltä.

-- Kyllä minä tiedän, ja sentähden olen kauhean huolissani.

-- Missä hän sitten on?

-- Hän on pudonnut tuosta palkovenheestä ja hukkunut. Minun ei olisi
pitänyt jättää häntä yksin. Hän otti minut suojelemaan itseään. Ja
hänen hukkumisensa on minun syyni.

-- Ole huoletta. Kenton on liian hyvä uimari voidakseen hukkua.

-- Mutta hän on voinut saada suonenvedon.

-- Olisi ehkä voinut, mutta ei ole saanut. Hän on odottanut sinua
jonkun aikaa ja sitten mennyt virtaa ylöspäin ja yhtynyt ystäviinsä.
Hän on jotenkin menettänyt veneensä intiaanille, joka nyt lahjoitti sen
minulle.

-- Minä luulen, että hän tulee venettä etsimään.

-- Niin minäkin, ja minä toivon sitä; että saisimme niin tilaisuuden
tavata hänet. Mutta hän on kai kääntynyt takaisin, koska häntä ei vielä
näy.

Sillä aikaa kulki proomu laajan purjeensa vetämänä niin liki Kentuckyn
rantaa kuin mahdollista.

Lähetyssaarnaaja sai vihdoin omituisen ajatuksen.

Hän oli nähnyt, kuinka tämä ihmeellinen kulkuneuvo oli herättänyt
pakokauhun intiaanissa. Eikö Pantterin ja hänen sotilaittensa suhde
olisi sama? Jos niin olisi, täytyisi sitä osata käyttää pakolaisten
hyväksi.

-- Täytyy ainakin koettaa, päätti hän harkintansa.

Lähetyssaarnaaja ei voinut ajatella, että kummitus kauhistuttaa samalla
tavalla valkoista miestä.



21. Virran kummitus.


-- Me olemme hukassa, pojat! Me olemme hukassa; virralla kulkee
kummitus!

Me muistamme tämän Kentonin kauhuhuudon, kun hän juoksi varustukseen
ystäviensä keskelle.

-- Rauhoitu, Siimon, sanoi Boone sekasorron keskeltä, ja ilmoita,
millainen kummitus se on!

-- Se kulkee proomulla vastavirtaa soutamatta, sauvomatta. Se on heti
täällä, meidän pitää juosta metsään!

Niin uskomattomalta kuin tuntuukin, olisi kiihkeä erämies aivan varmaan
lähtenyt taas juoksemaan, jollei hänen vanhempi ja tyynempi toverinsa
olisi tarttunut hänen käsivarteensa.

-- Oletko järjiltäsi, Siimon? Etkö muista, että syöpäläiset vartioivat
meitä joka taholta?

-- Mutta oletko milloinkaan nähnyt kummitusta, Taneli? kysyi Kenton
terävästi.

-- En, en todellakaan.

-- Mene virran rannalle; sieltä näet! Minä puolestani kiiruhdan tieheni
ennenkuin se on täällä; -- mutta unohdin intiaanit. Minä odotan, kunnes
te, miehet, olette sen nähneet; sitten me juoksemme.

Erämies alkoi nähtävästi jo tointua kauhustaan.

Useat muut malttoivat pian mielensä ja päättivät katsoa säikähdyksen
syytä.

-- Odota täällä, kunnes minä olen käynyt katsomassa! sanoi Yrjö
Ashbrigde koskettaen isänsä käsivartta. Minä en käsitä koko juttua.
Tulen takaisin muutaman minuutin kuluttua.

Hän hävisi pimeyteen ja saapui pian virran rannalle.

Sillä aikaa osoitti lähetyssaarnaaja Finley näytteen oikeasta
arvaamiskyvystään.

Hän oli päättänyt käyttää proomua purjeineen aseena. Hän tarttui
peräsimeen ja tähysteli sopivaa maihinnousupaikkaa.

Lopulta hän päätti antaa merkkihuudon, jonka joko Boone tai Kenton
ymmärtäisivät, jos kuulisivat sen. Ja silloin hän kuuli vanhan
ystävänsä kirkunan tämän paetessa kauhun vallassa.

-- Tässä, Jetro on sopiva paikka, soudetaan nyt!

He kiskoivat airoilla väkevin käsivarsin. Raskas lotja lähestyi rantaa
ja oli siitä lopulta vain parin kolmen metrin päässä.

Innostuksestaan huolimatta ei lähetyssaarnaaja voinut olla
hymyilemättä, sillä hän oli kuullut Kentonin huudon, tuntenut hänen
äänensä ja arvannut, mikä erämiestä kauhistutti.

-- Jos Jumala näkee hyväksi pelastaa meidät hengissä tästä vaarasta,
ajatteli Finley, en minä unohda tätä tapahtumaa, ja tuskinpa Kentonkaan
sitä unhottaa.

Paria minuuttia myöhemmin saapui Yrjö Ashbrigde rantaan.

Nuori mies ymmärsi kohta kaikki nähtyään proomun pitkät airot ja
värisevän valkoisen purjeen. Mutta mistä se oli tullut, sitä hän ei
voinut käsittää.

Toinen airojen pitelijöistä oli Jetro; toista hän ei tuntenut.

-- Onko se Jetro? kysyi Yrjö puoliääneen.

-- Minä juuri olen, vastasi Jetro ylpeänä. Varokaa mr Yrjö, muuten tämä
alus lentää teidän ylitsenne. Me lennämme kuin salama!

-- No niin, nyt se riittää, sanoi lähetyssaarnaaja, kun proomu puuttui
kiinni aivan sen paikan luona, missä Yrjö seisoi, paremmin emme olisi
voineet päästä maihin. Hyvää iltaa, ystäväni; arvaan, että me olemme
tervetulleita.

Näin puhuen iloisella äänellä hyppäsi vieras kivääri kädessä reunan yli
ja puistalti Yrjön kättä.

-- Minun nimeni on James Finley; minä toimin lähetyssaarnaajana Ohiossa
ja Kentuckyssä ja tapasin äsken tämän teidän nuoren ystävänne. Tulin
tänne katsomaan, voisinko jotenkin olla teille hyödyksi.

-- Taivaan enkeli ei voisi olla sen tervetulleempi, sanoi nuorukainen
vakavasti vastaten miehen kädenpuristukseen.

-- Täällä tuntuvat asiat olevan huonosti, sanoi hengellinen mies
huolissaan.

-- Kyllä me olemme satimessa.

-- Tietääkseni on Pantteri intiaanien johtajana?

-- Niin sanoo Taneli Boone.

-- On onni, että Boone on teillä mukana.

-- Ja Kenton myöskin.

-- Niin, kuulin hänen äänensä; hän taisi tulla hiukan rauhattomaksi,
kun näki meidän purjehtivan.

-- Hän oli aivan suunniltaan. En olisi sitä uskonut hänestä.

-- Kyllä hän pian tointuu; hän on oivallinen mies.

-- Nyt saatte sanoa, mitä tarvitsette, sanoi Jetro laskettuaan
ankkurin, että alus pysyisi paikallaan. Minä olen hankkinut tämän
proomun.

-- Se on kokonaan hänen ansiotaan. Hän kertoo siitä myöhemmin. Nyt emme
saa tuhlata minuuttiakaan. Näyttää kuin kulkumme olisi kauhistuttanut
punasia yhtä paljon kuin valkoisiakin, lisäsi Finley.

-- Aivan varmaan. Meihin nähden on syy Kentonin. Hän säikytteli meidät.

-- Meidän on käytettävä hyväksemme hämminkiä, jolta on tullut kuin
taivaan lähettämänä apuna. Menkäämme heti ystäviemme luo.

Lähetyssaarnaaja lähti, ja nuori Ashbrigde ja Jetro seurasivat hänen
kintereillään. Muutamilla ripeillä askelilla saavuttivat he joukon,
joka jo alkoi tyyntyä.

Finleyllä ei ollut aikaa laskea leikkiä vanhan ystävänsä Siimon
Kentonin kustannuksella. Hän puistalti kiireesti Boonen kättä samoin
Kentonin ja toisten erämiesten, jotka kaikki tunsivat hänet ja
osoittivat hänelle kunnioitusta.

-- Proomun ilmestyminen on todellakin niin merkillinen ilmiö, ettei ole
kumma, jos se hämmästytti teitä. Se on tehnyt saman vaikutuksen
Pantterin joukkoihin, muuten meillä ei olisi ollut tilaisuutta nousta
maihin. Mutta intiaanitkin tointuvat pian. Meidän on käytettävä juuri
tätä hetkeä.

-- Se on viisaasti puhuttu, sanoi Kenton.

-- Teillä ei, sanoi Jetro, ole mitään tavaroita?

-- Ainoastaan, mitä käsissä kulkee.

-- Seuratkaa minua; minä näytän tietä.

Lähetyssaarnaaja johti proomulle, ja Jetro olisi sen voinut tehdä yhtä
hyvin.

Boone saavutti papin ja sanoi:

-- Parasta on varoa; minä en ymmärrä, miksi punanahkat ovat niin
rauhallisia.

-- Koska he kauhistuivat proomua ja purjetta niinkuin tekin.

-- Siimon vain kauhistui ja hän peloitteli muita, oikaisi Boone.

-- Hyvä; hänen huutonsa, luulen minä, lisäsi intiaanien kauhua. Mutta
te olette oikeassa; he voittavat pian pelkonsa -- kenties ovat jo
voittaneet.

Erämiehet tavallisella varovaisuudella pitivät kiväärinsä valmiina,
kulkivat kumarassa ja kuulumattomin askelin, katselivat oikeaan ja
vasempaan ja olivatkin näkevinään haamuja hiipimässä kahden puolen.

Uutisasukasperheiden jäsenet sitä vastoin katsoivat suoraan eteensä ja
koettivat rientää minkä ennättivät sitä kohden, mistä heidän toiveensa
riippui, Mr Ashbrigde ja hänen puolisonsa taluttivat välissään Mabelia,
Mr Altman puolisoineen astuivat rinnatusten, Yrjö ja Agnes kulkivat
hiukan jäljempänä. Erämiehet näyttivät kulkevan epäjärjestyksessä,
mutta kuitenkin he noudattivat tarkkaa suunnitelmaa.



22. Rannasta lähdetään.


Useimmille proomuun kiiruhtavan seurueen jäsenille oli intiaanien
toimettomuus täydellisenä arvoituksena. Todennäköisesti he olivat,
säikähtyneet kovasti, mutta nähdessään jokapäiväisen proomun rannalla
ja sen yksinkertaisen purjeen täytyi heidän pian käsittää, mitä laatua
tuo peljästyttänyt kummitus todellisuudessa oli, ja toipua kauhustaan.

Tuuli valitettavasti laimeni. Piti siis vain saada proomu kiireesti
irti rannasta. Kun se on onnistunut, voi olla jo paljon varmempi.
Väijypaikkaa voidaan kiertää.

-- Me emme voi kylliksi kiirehtiä, hyvät ystävät, sanoi
lähetyssaarnaaja, joka alkoi tuntea hermostumista tällä täpärällä
hetkellä. Hän auttoi naisia proomuun ja teki parhaansa estääkseen
ahdingossa tavallista hämminkiä. Hän odotti joka hetki kuulasadetta
mustasta metsästä ja oleksi sellaisilla paikoilla, joissa hän olisi
voinut suojella turvattomia omalla ruumiillaan.

Puuha sujui yleensä hyvin. Minuutin kuluttua proomun luo saapumisesta
olivat jo kaikki sen sisällä.

-- Laskeutukaa pitkällenne! kuiskasi Boone uutisasukkaille, Punanahkat
antavat tänne pian sataa kuulia.

-- Tuolla menee palkovene! huusi Jetro, joka ensimäisenä kiipesi
proomuun.

Pikku alus oli jätetty proomun ulkosivulle, ettei sitä voitaisi
kiskaista maalle. Nyt se oli jo muutamien metrien päässä ja loitontui
alinomaa.

-- Hyppää pidättämään se! käski Kenton, jota itseään tarvittiin
proomussa.

Tässä helteessä ei uinti tuntunut epämieluiselta, ja pian Jetro syöksyi
veteen.

Jetro ei huomannut, ettei palkovene luisunut yksinomaan virran mukana,
vaan loitontui samalla sen keskiväylään. Hän. ui voimakkain ottein
pientä ruuhta kohden, joka oli niin usein vaihtanut omistajaa muutamain
tuntien kuluessa ja aiheuttanut kiivaita otteluita.

Hän saavutti venheen muutamissa sekunneissa ja tarttui sen laitaan.

Samassa kohosi intiaanisotilas sen pohjalta ja nosti puukkonsa
iskeäkseen sen hämmästyneen nuorukaisen rintaan.

-- Siunatkoon! En luullut täällä ketään olevan, sanoi Jetro ja sukelsi
äkkiä veden alle karttaen siten iskun.

Intiaani kumartui puukko korkealla tavoittamaan neekeriä; mutta silloin
kuultiin laukaus, ja punanahka syöksyi pää edellä syvyyteen. Häntä ei
sen koommin nähty.

-- Sitä arvelinkin, sanoi Kenton ladaten uudestaan tyynesti pyssynsä.

Silloin toinen soturi kohotti pensaikosta ulvovan sotahuudon ja syöksyi
rannasta juuri irtaantuvaa proomua kohden.

Hänen intonsa voitti varovaisuuden. Hän pääsi lähelle mr Altmanin
puolisoa ja oli valmis musertamaan häneltä pään tomahawkillaan, mutta
samalla hän itse sai luodin rintaansa ja putosi veteen ojennetuin
käsivarsin.

Ken ripeydellään esti intiaanin hirmuisen murha-aikeen, siitä ei
jouduttu selvää ottamaan, sillä yleinen taistelu oli alkanut ja
molemmilta puolilta ammuttiin kovasti. Mutta kuutamo kirkastui juuri
sillä hetkellä, ja mr Altman väitti nähneensä lähetyssaarnaaja Finleyn
salaman nopeana kohottavan kiväärinsä ja ampuvan. Kun hengenmiestä
kiitettiin tästä reippaasta teosta, kielsi hän sen. Mutta hyvällä
syyllä pidettiin häntä rouva Altmanin hengen pelastajana.

Jetro oli sillä välin kohonnut virran pohjasta ehkä noin parinkymmenen
metrin päässä palkoveneestä. Hän ei tiennyt intiaanin saamasta
surmanluodista ja katsoa tuijotti ihmeissään pikku alukseen, joka
intiaanin veteen pudotessa oli mennyt kumoon ja näytti nyt suuren
kilpikonnan yläkilveltä.

-- Kaikkia ihmeitä! huudahti Jetro. Nyt kävelee intiaani virran pohjaa
ja pitää venettä alaspäin päälaellaan, ettei saisi kuunpistoa. Mutta
silloin hänen pitäisi olla viiden metrin pituisen, enkä minä sitä usko.

Jetron uidessa pulikoivaan käteen sattui nyt kaksilapainen mela. Ja kun
hän oli kierrellyt veneen ympärillä muutamia minuutteja, alkoi hän
aavistaa, kuinka asia oli. Hän rohkaisi mielensä, tarttui venheeseen ja
yritti kääntää sitä pystyyn. Kun se onnistui, oli vene niin täynnä
vettä, ettei sitä voinut käyttää ennen tyhjentämistä. Se taas saattoi
onnistua vasta maihin päästyä. Siksi Jetro pani melan venheeseen, jota
piti toisella kädellä kiinni lähtien uimaan rantaa kohden.

Voimme lisätä, että hän muitta seikkailuitta pääsikin virran yli Ohion
puoleiselle rannalle.

-- Laskeutukaa pitkällenne! huusi lähetyssaarnaaja ankarasti
nähdessään, että hänen ensimäistä kehoitustaan ainoastaan osittain
seurattiin. Hyvä rouva, suokaa anteeksi, mutta tämä on välttämätöntä.

Tämän sanoi hän rouva Ashbrigdelle, joka huolehtien miehestään
ja pojastaan ei välittänyt omakohtaisesta varovaisuudesta.
Lähetyssaarnaaja sieppasi hänet käsivarsilleen kuin lapsen ja laski
proomun pohjalle.

-- Kas näin! Rukoilkaa nyt meidän kaikkien puolesta... Ei, se ei käy
päinsä, sanoi hän äkkiä, kun Agnes Altman koetti kiivetä ylös;
laskeutukaa ja muistakaa, että ainoastaan tämä lautaseinä eroittaa
teidät kuolemasta.

-- Mutta -- mutta, rukoili rauhaton tyttö, sanokaa isälle ja Yrjölle,
että olisivat varuillaan.

-- Me olemme Jumalan kädessä, lapseni, ja meidän täytyy tehdä
velvollisuutemme.

Tärkeintä oli saada proomu pois rannasta. Se saattoi yksinkertaisimmin
tapahtua sauvoilla pohjasta työntämällä; mutta sauvat olivat
purjemastoina. Soutaa voitiin myöskin, mutta silloin lähtö tapahtui
hitaasti ja soutajat joutuivat alttiiksi luodeille.

Siitä huolimatta tarttui Jim etuairoon ja toinen erämies hoiti
peräairoa. He soutivat tarmonsa takaa.

Mustia haamuja hyöri rannalla yhä lukuisammin joukoin, vieläpä aivan
proomun luonakin. Kivääritulen leimaukset välkähtelivät pimeydessä, ja
ilma raikui taistelevain kirkunasta; kuoleman peloittavassa
kamppailussa pitivät valkeat yhtä paljon melua kuin punasetkin.

Boone, Kenton, lähetyssaarnaaja ja useimmat muut miehet olivat
hypänneet proomuun ja kumartuneet reunan taakse. Molemmat soutajat
panivat parastaan, ja venhe loitontui, mutta sanomattoman hitaasti:

-- Hiukan lujemmin, Jim! huusi lähetyssaarnaaja. Saanko minä auttaa?

-- Ei, sanoi Jim; kyllä minä yksinkin. En minä tarvitse teidän apuanne
-- kyllä, nyt ehkä...

Samassa hän hellitti airon ja horjahti raskaasti eteenpäin.

-- Haavoitutteko te? kysyi ystävällinen pappi ja nosti hänen päänsä
polvelleen.

-- Sain tällä kertaa viimeisen nipistyksen, pastori... kaikki on
lopussa... hyvästi!

Lähetyssaarnaaja olisi puhunut hänelle lohdunsanoja ja rukoillut
miespoloisen kanssa taistelun temmellyksestä huolimatta, mutta siihen
ei ollut aikaa. Jim sai niin kiireellisen lähdön; hän oli kuollut.

Lähetyssaarnaaja oli alusta saakka antautunut vaaroille alttiiksi
ajattelematta omaa henkeään. Hänen ympärillään vonkui alinomaa luoteja,
ja ihme oli, ettei häneen sattunut. Mutta pastori Finleyn koko elämä
oli ollut täynnä vaaroja, kärsimystä, kieltäytymistä, toisten hyväksi
uhrautumista, ja aina oli hän muistanut itseään kaikkein vähimmän. Hän
oli aina valmis kuolonenkelin kutsulle, tapahtuipa se sitten puolenyön
aikaan, aamuhetkellä tahi illanvarjojen laskeutuessa maan laaksoihin.
Hän sai kutsun pitkän odotuksen jälkeen, monta, monta vuotta myöhemmin,
jolloin tässä kuvatut tapahtumat olivat osana menneisyyden satua.

Proomun keulan luona sattui hiukan ennen Jimin kuolemaa ihmeellinen
kauaksi aikaa selittämättä jäänyt tapaus.

Siimon Kenton oli juuri herennyt tarkastamasta Jetroa ja hänen
venhettään ja katsahti sitten ympärilleen pitkin jokivartta, kun hän
äkkiä päästi hämmästyksen huudon, jonka syytä ei kukaan ymmärtänyt, jos
siihen taistelun melskeessä huomiotakaan kiintyi. Samassa
silmänräpäyksessä voimakas metsänkävijä ponnistautui valtaavaan
hyppäykseen ja lähättäytyi rantaa kohden.

Vaikka hän oli erinomainen hyppääjä, putosi hän kuitenkin veteen, sillä
proomu oli jo liian loitolla maasta. Hän kohosi pian kuivalle,
tunkeutui intiaanien keskitse eteenpäin ja hävisi näkyvistä.

Sillä hetkellä ei ollut aikaa tutkia tämän ihmeellisen teon
tarkoitusta, jonka syytä ei kukaan aavistanut. Se selvisi kuitenkin
pian.

Useat seurueen jäsenet huomasivat, että taas oli alkanut tuulla
kylliksi vahvasti, että proomu saattoi kulkea vastavirtaan. Boone käski
toisten olla alhaalla ja ryömi itse peräsimeen kääntääkseen aluksen
ulomma. Lähetyssaarnaaja souti keula-airolla, ja proomu liikkui
hitaasti virran yli Ohiorantaa kohden.

Kaikkia elähdytti toivo ja kiitollisuus, kun rouva Ashbridge päästi
sydäntävihlovan huudon.

-- Missä on Mabel? Minne Mabel on joutunut? Oi hyvä Jumala, hänet on
viety minulta!

Kauhu valtasi koko seurueen. Etsittiin proomun joka soppi: pientä
kymmenvuotista Mabelia ei mistään löydetty.

Lähetyssaarnaaja Finley totesi seuraavan kovin surullisen asian:

-- Hän on joutunut shawanoe intiaanien käsiin; siitä syystä Siimon
Kenton samosi metsään.



23. Intiaanileiri.


Kun Mabelin vanhemmat yön pimeydessä riensivät alas proomua kohden,
taluttivat he silloin tytärtään. Suuressa tungoksessa proomun luona
hellittivät vanhemmat hänen kätensä. Isä yhtyi puolustajain joukkoon,
sillä intiaanit hyökkäsivät juuri. Mabel meni proomuun sen
keulapuolelle ja oli siellä kumarruksissa niinkuin lähetyssaarnaaja oli
käskenyt. Kuulia vinkuikin hänen ylitsensä. Mutta silloin hän ajatteli,
että proomun peräpuolella on parempi olla. Ja hän lähti pyrkimään sinne
kiertotietä hypäten ensin maalle kohotakseen sieltä portaita aluksen
perälle. Mutta silloin intiaanisoturi sieppasi hänet syliinsä ja kiiti
pois tytön huudoista ja vastarinnan yrityksistä huolimatta.

Ainoastaan Kenton näki tässä yönpimeydessä tytön ryöstämisen ja hän
ymmärsi heti, että jos pienokaista tahdotaan pelastaa, on samassa
silmänräpäyksessä ryhdyttävä toimeen. Hän syöksyi ryövärin jälkeen kuin
myrskytuuli, juoksi niin kovasti, että oli loukata itsensä kiviin ja
puunhaaroihin, mutta seuraus olikin, että hän saavutti intiaanin ehkä
jo kymmenen metrin päässä rannasta. Punanahka kulki lapsi sylissä
aavistamatta, että häntä ajettiin taitaa.

Bengaalilainen tiikeriäiti ei syökse kiivaammin metsästäjän kimppuun,
joka kuristaa hänen kiljuvan penikkansa kuin Siimon Kenton hyökkäsi
intiaania vastaan, joka vei Ashbrigden pientä tytärtä.

Oli niin pimeä, ettei silmä voinut ohjata iskua; Kenton tiesi
kuitenkin, että mies oli hänen vallassaan, ja muutamassa sekunnissa oli
hänestä selviydytty.

Jos metsässä olisi ollut hiukankaan valoisampaa, olisi Mabelin pelastus
onnistunut hyvin; mutta nyt ei tyttö ymmärtänyt hirveän taistelun
tarkoitusta, ja samassa kun intiaani hellitti kätensä hänestä
puolustaakseen itseään, lähti hän pimeässä juoksemaan palatakseen
omaistensa luo proomuun.

-- Hei, pieni tyttönen, missä sinä olet? huuteli Kenton ja koetti
tavoittaa lasta. Tyttö ei joko kuullut hänen ääntään tahi ei tuntenut
sitä; metsänkävijä huomasi pian, että lapsi oli hävinnyt, eikä tiennyt
minne.

Kenton samosi niin pian kuin taisi jälleen rantaan ja pysyttäytyi
siellä varjossa tarkastellakseen ympäristöä. Kuu valaisi kirkkaasti ja
näytti proomun, joka oli ehkä parinkymmenen metrin päässä rannasta ja
liukui yhä loitommalle. Ja niin pakolaisten ponnistellessa voimiaan
siirtyäkseen toiselle puolelle jäi kaksi valkoihoista Pantterin
säälimättömien soturien keskelle.

Omasta puolestaan ei Kenton ollut huolissaan, sillä hän oli usein ollut
pahemmassakin pälkähässä ja osannut siitä selviytyä, mutta pienen
tyttöparan kova kohtalo suretti häntä sitä enemmän.

Koska oli aivan turhaa kulkea raahustaa puiden seassa, päätti Kenton
ryhtyä siihen ainoaan yritykseen, josta saattoi menestystä toivoa. Hän
päätti lähteä etsimään intiaanien yhteistä kokouspaikkaa, Pantterin
leiriä.

Tämä tehtävä ei ollut niinkään vaikea kuin olisi voinut luulla.
Kentonin kaltaiselle erämiehelle oli helppo karttaa liikkeellä olevia
sotilaita. Hänen ei tarvinnut kauan kulkeakaan nähdäkseen leiritulen
kimmeltävän solan takaa, jossa intiaanit olivat aikoneet tuhota koko
seurueen sekä uutisasukkaat että erämiehet.

Hän kulki varovasti pensaikkojen läpi ja saavutti vihdoin paikan, josta
hän, itse huomatuksi tulematta, saattoi vapaasti katsella leiriä.

Keskellä avonaista leiripaikkaa paloi nuotio. Tulen takana istui
kaatuneella puun rungolla kolme sotilasta. He olivat maalatut ja
varustetut kovin pöyristyttävän näköiseksi.

Heillä oli kullakin rihlapyssy, tomahawki ja puukko, ja he puhuivat
sangen kiihtyneesti. Yksi oli muistiaisiksi yön kahakasta saanut haavan
käsivarteensa, joka oli siteissä.

Tulen oikealla puolella seisoi kaksi punanahkaa, jotka myöskin puhuivat
vilkkaasti. Taaempana, jonne tulen loimo ei kylliksi valaissut, istui
intiaaneja ryhmittäin maassa. Kenton huomasi mielihyväkseen, että monet
niistä olivat saaneet haavoja.

Kaatuneita ei näkynyt, vaikkeivät intiaanit koskaan unhota
surmansaaneita tovereitaan. Näille "autuaille metsästysmaille"
menneille sotilaille pannaan toimeen useita kunnianosoituksia.

Saapuvilla oli vain viisitoista henkilöä, mutta, kaatuneita
lukuunottamatta, oli tietenkin useita vielä poissa. Kenton ei nähnyt
niitäkään kahta, joita hän etsi: Mabelia ja Pantteria.

Muutamain minuuttien kuluttua saapui kumpikin valopiiriin. Wa-on-mon
talutti pientä vankia kovalla otteella käsivarresta sekä astui tyynenä
kaatuneen puunrungon luo, jossa hän viittasi Mabelin istumaan.

Tyttö totteli yhtä nopeaan kuin isän tai äidin käskyä.

Pantteri jäi seisomaan. Ne kolme, jotka olivat aikaisemmin istuneet
hirrellä, lähestyivät päällikköä, ja useita muitakin kokoontui hänen
ympärilleen.

-- Ah! mumisi Kenton puristetuin leuoin ja katsoen raivoisasti
Pantteriin, jospa minä olisin kohdannut sinut yksin tytön kanssa!

Lapsi, jolla oli kotikutoinen lämmin puku, katseli arasti ympärilleen.
Saattoi huomata, että hän käsitti odottavan vaaran suuruuden. Kyynelten
jälkiä näkyi vielä hänen kasvoillaan, mutta Pantteri oli nähtävästi
peloitellut hänet niin, ettei lapsi parka uskaltanut enää hakea
itkustakaan lohdutusta.

Istuessaan pölkyllä pienet pulleat kädet yhteen puristettuna hän tuskin
kertaakaan käänsi katsettaan pois intiaanipäälliköstä ja hänen
lähimmistä miehistään. Hän ymmärsi, että he ratkaisevat hänen
kohtalonsa.

Kenton kuitenkin luuli, että Pantteri neuvotteli sotilaiden kanssa,
mitenkä pakolaiset voitaisiin parhaiten estää paalumajalle pääsemästä.

Erämiehen ajatukset työskentelivät ankarasti keksiäkseen keinon lapsen
pelastamiseksi. Hän oli varma siitä, että intiaanit ennemmin tai
myöhemmin tuomitsevat hänet kuolemaan. Pitäisi vain nyt saada tietää,
milloin hänet aijotaan uhrata.

Kenton oli liian harjaantunut urho voidakseen hätiköidä. Jos Mabelille
olisi neuvottu erämiesten merkkiäänet, niin Kenton olisi jollakin
tavoin ilmoittanut hänelle läsnäolonsa punanahkain ymmärtämättä. Nyt ei
sellaista voinut yrittääkään.

Hän harkitsi, voisiko hän hiipiä tytön taakse, kaapata hänet syliinsä
ja samota pois. Hän oli jo sangen halukas yrittämään tätä uhkarohkeaa
tekoa, mutta pian hän sen hylkäsi. Hän ei epäillyt, ettei hän voisi
juosta metsään lapsen kanssa, mutta kun Pantteri ja tusinan verran
punaisia sotilaita olisi samassa kintereillä, voisi hänen ja Mabelin
henki olla menetetty muutamassa minuutissa.

-- Mutta yksi asia on varma, mumisi Kenton ja katsoa tuijotti
sotilasryhmään; jos he päättävät, että tyttönen on teloitettava nyt
kohta tuossa hirrellä istuessaan niin armahtakoon Jumala sitä miestä,
joka häneen ensiksi koskee.

Tämä vaitelias sitkeä mies, joka seisoi liikkumattomana kuin häntä
kaihtava puu ja tähysteli piilostaan kaikkea, mitä leirissä tapahtui,
olisi varmasti toiminut päätöksensä mukaan. Jos Pantteri tai joku hänen
miehistään olisi lähestynyt tyttöä vihamielisin aikein, olisi hän heti
kaatunut maahan luodin lävistämin sydämin tahi otsin.

Yötä oli vielä paljon jälellä, ja yhä uusia intiaanisotilaita saapui
leiriin, jossa päällikön ja hänen lähimpäin miestensä keskustelu yhä
jatkui.

Kenton ei käsittänyt, miksi he niin kauan neuvottelivat, sillä hänen
mielestään piti punasten menettelytavan olla vähemmälläkin selvillä.

Kuuluisa metsänkävijä seisoi edelleen paikallaan odotellen ja harkiten,
kunnes taas eräs miesryhmä ilmestyi valaistulle alueelle ja lähestyi
Pantterin ympärille kokoontuneita sotureita. Ja silloin tapahtui
jotakin niin odottamatonta, että saattaa kysyä, Kentonko vaiko Pantteri
seuralaisineen enemmän hämmästyivät.



24. Viimeinen toivo.


-- Meidän täytyy tehdä jotakin, huusi nuori Yrjö Ashbrigde proomun
loitontuessa; me emme voi mennä paalumajalle ja jättää pienokaista
punaisten käsiin. Minä tahdon mielelläni uhrata henkeni sisareni
hyväksi.

-- Sen tahtoisimme kaikki, vastasi Boone, mutta meidän pitää ottaa
todellisuus sellaisena kuin se on.

Nuorukainen ähkyi tuskasta; vaikeinta kaikista oli olla toimetonna, kun
pientä sisarta uhkasi niin hirvittävä kohtalo.

-- Voisinhan hypätä virtaan, uida maalle ja tehdä mikä on mahdollista
Siimonin auttamiseksi.

-- Te ette voi häntä auttaa, sanoi lähetyssaarnaaja hiljaisesti. Kenton
suoriutuu parhaiten yksin.

-- Niin minäkin luulen, myönsi Boone; jos Siimon toivoisi apua, olisi
asia toinen.

-- Jos ne teloittavat hänet heti, sanoi tytön isä värisevällä äänellä.

-- Kaikki olemme Herran kädessä, sanoi hyväsydäminen pappismies
vakavasti. Jollei pienokaista ole lainkaan säästetty, ei häntä enää
voida auttaa. Jos hän on elossa vielä, on hänet viety intiaanileiriin,
jota Kenton epäilemättä pitää silmällä.

-- Silloinhan me voimme hiipiä sinne ja alkaa ammunnan, huudahti veli,
jolle toimettomuus oli sietämätöntä.

-- Jos niin tekisimme, huomautti Finley, olisi se tytön kuolema.

-- Siis me emme voi mitään tehdä -- odottaa vain, kunnes Kenton jotakin
ilmoittaa, lausui toivoton isä.

Mitään vastaamatta kääntyi lähetyssaarnaaja Boonen puoleen ja kuiskasi
jotakin hänelle.

Metsänkävijä vastasi yhtä hiljaa, ja tätä keskustelua, josta toiset
eivät saaneet mitään selkoa, kesti muutamia minuutteja.

Sillä välin kaksi muuta erämiestä souti edelleen ja niin taitavasti,
ettei airojen loiske häirinnyt toisten keskustelua.

Proomu lähestyi hitaasti Ohionpuoleista rantaa.

Silloin lähetyssaarnaaja nousi, katsoi ympärilleen ja kysyi:

-- Minne se palkovenhe on joutunut, jonka minä ja Jetro toimme
muassamme?

Kaikki kääntyivät katselemaan Jetroa ja venettä, mutta kumpaakaan ei
näkynyt.

Usea ihmetteli, miksi pastori ryhtyi kyselemään sellaista asiaa, kun
suuri onnettomuus painoi kaikkien mieliä.

Tuuli taas laimeni; silloin-tällöin vain puhalteli lyheitä puuskauksia,
mutta pohjoisesta, ja ne painoivat alusta takaisin Kentuckyyn. Täytyi
soutaa ankarasti sen vastustamiseksi. Ohion ranta oli metsän suojaama
ja tyyni, ja proomu laski siellä rantaan sopivalla paikalla.

Rannalta kulki hyvä polku pohjoista kohden, joten pakolaisten oli hyvä
kiiruhtaa paalumajalle. Ja siihen lähetyssaarnaaja kohteliaasti
kehoittikin. Mutta mr Ashbridge vastasi tyynesti ja päättävästi, ettei
hän eikä hänen vaimonsa eikä poikansa ota askeltakaan eteenpäin,
ennenkuin ovat saaneet joitakin tietoja lapsen kohtalosta.

-- Teidän asemassanne menetteleisin minä luultavasti samalla tavalla,
sanoi hengellinen mies myötätuntoisesti. Ja teillä on se alakuloinen
lohtu, ettei odotusta kestä kauan.

Samassa kuultiin Jetron ääni ja nähtiin hänen melovan proomun sivulle.
Kun hän oli suurenmoisesti liioitellen kuvaillut seikkailuistaan yön
aikana ja hiljaisuus jälleen tuli, lausui lähetyssaarnaaja:

-- Hyvät ystävät, Boone ja minä olemme harkinneet uuden suunnitelman.
Minä menen takaisin virran yli ja katson, voisinko tehdä jotakin lapsen
hyväksi -- Jumalan avulla.

Mr Ashbridge olisi halunnut kysyä, oliko tällainen yritys hyvin
harkittu; sillä häntä arvelutti, olisiko rauhan mies sopiva näin
vaaralliseen tehtävään. Mutta lähetyssaarnaaja oli saavuttanut kaikkien
luottamuksen, ja kun Boone oli samaa mieltä hänen kanssaan, ei mitkään
epäilyt saaneet päästä kuuluviin. Hyvän pastorin kättä puristaen
huudahti isä sydämellisesti:

-- Jumala suojelkoon teitä! Tahtoisin minäkin mielelläni olla apunanne.

-- Ottaisin teidät mukaani, jos luulisin siitä olevan vähänkin hyötyä.
Mutta nyt on parasta, että vain muistatte minua rukouksissanne.

-- Niin teemme alinomaa, sanoi rouva Ashbridge ja puristi
lähetyssaarnaajan kättä.

-- En uskalla kehoittaa teitä toivomaan parasta; sillä aikeeni voivat
mennä tyhjiinkin. Pyydän, että odotatte täällä, kunnes saatte kuulla
lopullisen ratkaisun.

Kun lähetyssaarnaaja laskeutui palkovenheeseen, tarttui Yrjö hänen
käsivarteensa.

-- Aivan varmaan minä voin olla teille hyödyksi; ottakaa minut mukaan.

-- Jos joku ihminen voisi minua auttaa, niin varmasti te, rakas
poikani, sanoi lähetyssaarnaaja laskien kätensä ystävällisesti nuoren
miehen olkapäälle; mutta olkaa varma, että jokainen seuralainen olisi
minulle nyt esteeksi -- te itse myöntäisitte sen ensimäisenä, jos
tuntisitte suunnitelmani.

Hän hävisi pian näkyvistä, ja kuinka tarkoin jälelle jääneet
kuuntelivatkaan, ei pieninkään ääni ilmaissut, mihin suuntaan hän oli
mennyt.



25. Silmä silmää vastaan.


Wa-on-mon vihasi kaikkia valkoisia leppymättömästi. Hän oli aina ollut
kuuro hyvän pastorin kehoituksille ja kielsi jyrkästi häntä lainkaan
puhumasta lempeyttä, armahtavaisuutta, sovinnollisuutta ja rakkautta
vaativasta Jumalasta.

Ja kuitenkin pastori Finley oli uskonut henkensä hänen käsiinsä ja
maannut hänen teltassaan. Ja tavallisissa olosuhteissa hän ei olisi
epäillyt tehdä sitä uudestaan milloin hyvänsä.

Mutta kun vihollisuudet puhkesivat ja rajut punaiset miehet maalasivat
kasvonsa ja läksivät sotajalalle, silloin lähetyssaarnaajat näkivät
parhaaksi vetäytyä heistä kauas, kunnes myrsky oli jälleen asettunut.

Ei ollut epäilemistäkään, että yleinen intiaanisota oli tulossa.
Wa-on-mon, Pantteriksi sanottu tiikeriluontoinen päällikkö, oli saanut
kestää kovasti halventavaa kohtelua valkoisten puolelta. Hänet oli
kaadettu maahan, lyöty, sidottu käsistä ja jaloista ja pidetty vankina
useita tunteja. Sellaista ei hänelle ollut koskaan ennen tapahtunut.

Mutta hän oli päässyt pakenemaan punaisen miehen tavallisella
apukeinolla, kavalluksella, sekä sitten suunnitellut uutisasukkaiden ja
heidän saattajainsa surman erinomaisessa väijytyspaikassa. Tämä
suunnitelma ei ollut kuitenkaan onnistunut, ja useita hänen parhaita
miehiään oli valkoisten luoti kaatanut. Ainoa taistelusaalis ja suurten
ponnistusten palkka oli uutisasukasperheen pieni tyttö. Säälimätön
päällikkö oli poiminut tämän aron hennon kukkasen, eikä kukaan häntä
paremmin ymmärtänyt, kuinka julmasti hän niin saattoi kostaa tytön
vanhemmille.

Niin, tyttö oli hänen vallassaan eikä ollut sellaista voimaa, joka
voisi ottaa sen häneltä pois.

Mutta juuri nyt oli sama mies, joka saarnasi nöyryyttä, rakkautta,
lempeyttä ja sovinnollisuutta vihollisia kohtaan, tulossa Pantterin
leiriin pyytääkseen, että tämä antaisi lapsen takaisin vanhemmilleen.

Lähetyssaarnaaja käsitti täydellisesti yrityksen vaarallisuuden, eikä
hän olisi siihen uskaltanutkaan ryhtyä, jollei Boone olisi kuiskannut
jotakin aivan erityistä hänen korvaansa.

Boonen neuvo edellytti useita pikku Mabelin parhaaksi vaikuttavia
seikkoja; mutta onnistumisen mahdollisuudet olivat kuitenkin niin
pienet, ettei lähetyssaarnaaja tahtonut suunnitelmistaan puhumalla
herättää vanhempien ja veljen sydämessä toiveita, jotka kenties
kuitenkin pettävät.

Lähetyssaarnaaja antautui kaikessa tapauksessa luottamuksella yritystä
toteuttamaan vaarinottaen kaikki mahdolliset varokeinot noudattaen
periaatetta: auta itseäsi, niin Jumala sinua auttaa.

Hän aikoi nousta maihin Kalkkalokäärmelahden yläpuolella välttääkseen
Kentonilta otettua toista kanoottia, jolla hän uskoi intiaanisotureita
pian kuljetettavan virran yli. Sillä tavoin hän myöskin toivoi
pääsevänsä lyhintä tietä leiriin, jossa hän tiesi tapaavansa Pantterin.

Alinomaa tähystellen ja kuunnellen meloi lähetyssaarnaaja vastavirtaan,
kunnes oli tullut niin kauas kuin oli ajatellut. Hän pysyttelihe ensin
kaukana rannasta, mutta käänsi sitten keulan kohtisuoraan maata kohden
ja voimakkailla tempaisuilla antoi palkoveneelle pääskysen vauhdin,
jolla se kiiti rantapuiden riippuvien oksien alle. Samassa tuokiossa
hän hyppäsi venheestä, veti sen korkealle ja lähti kivääri kädessä
etsimään Pantteria.

Moni hänen asemassaan olisi pitänyt sopivimpana saapua aseetonna
vihollisten leiriin -- sillä muistuttihan hänen toimensa
rauhanneuvottelijaa --, mutta Finley tunsi liian hyvin puna-ihoisten
luonteen ottaakseen tällaista menettelyä edes kysymykseenkään.
Tunnevaikutukset eivät heihin pysty; ja olihan mahdollista, että hänen
täytyisi puolustautua, ja siinä tapauksessa oli kivääri hyvä olemassa
hänen varmassa kädessään.

Tällaisessa tapauksessa olisi välittäjän vaarallista hiipiä salaa
leiriin, ja lähetyssaarnaaja Finley päättikin astua sinne suoraan ja
kursailematta. Hänen oli vaikea raivata tietä sinne nuoren, tiheän
metsän läpi, vihdoinkin hän näki leiritulen.

Nähdessään Pantterin ja hänen raivoisan seurueensa pysähtyi hän leirin
laitaan puiden varjoon, lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti öisen
metsän hiljaisessa temppelissä. Läheltä kuuluva metsänkahina ei saanut
häntä kiirehtimään; vasta sitten kun hän oli puhunut Jumalalle kaikki
huolensa ja toiveensa, kohosi hän ja astui eteenpäin.

Hän tiesi, että jokaista hänen liikettään ja askeltaan vartioitiin, ja
juuri hänen peloton rohkea esiintymisensä pelasti hänet. Intiaanien
täytyi käsittää, ettei mikään vihollisen vakoilija käyttäydy näin
varomattomasti. Vaikka punaiset vartiapatrullit seurasivat häntä, eivät
he koskeneet häneen, vaan antoivat hänen rauhassa kulkea leirivalon
piiriin.

Useiden metrien päästä lähetyssaarnaaja tunsi päällikön, joka oli
kiihkeässä keskustelussa sotilaidensa kanssa. Wa-on-mon seisoi häneen
selin; mutta huomasi pian toisten miesten muuttuneet kasvonpiirteet ja
hämmästyneet silmäykset. Hän kääntyi ja suureksi ihmeekseen huomasi
Jumalan miehen lähestyvän.

Siitä ilmeestä, joka kuvastui Pantterin maalatuille poskille, ei voinut
kukaan erehtyä.

Valkean miehen tunkeutuminen hänen sotaneuvostoonsa raivostutti häntä.
Hän mutisi jotakin, jonka läsnäolijat käsittivät tyytymättömyyden
purkaukseksi sen johdosta, että kulkija oli päästetty tänne. Intiaanien
tavan mukaan hänet olisi pitänyt ampua tahi hakata maahan paljon ennen
kuin hän pääsi häiritsemään päällikön neuvottelutilaisuutta.

Mutta nyt hän seisoi siinä osoittamatta vähintäkään epäröintiä tai
pelkoa.

Mr Finley, joka oli puettu melkein sivistyneen europalaisen tapaan,
lähestyi kivääri vasemmassa kädessä osoittamatta enemmän erityistä
rohkeutta kuin pelkoakaan. Wa-on-mon oli jättänyt kiväärinsä puunrunkoa
vastaan. Hän seisoi nyt kädet ristissä rinnalla luonnollisen
viehättävässä asennossa silmäillen vuorotellen sotilaitansa ikäänkuin
tiedustaakseen, mitä näillä oli sanomista, ja nähdäkseen heidän
kasvonilmeensä.

Lähetyssaarnaaja huomasi heti, mikä muutos tapahtui Pantterin
katseessa, kun hän tunsi saapujan. Siitä ei ollut kauan aikaa kulunut,
jolloin tämä katse sanoja selvemmin lausui hänet tervetulleeksi; mutta
se aika oli nyt mennyt.

Mr Finley lähestyi päällikköä arvokkaasti, tervehti puoleksi
sotilaallisella tavalla ja sanoi shawanoe-intiaanien kielellä:

-- Tervehdin sinua, veljeni Wa-on-mon, jonka teltassa olen
rauhallisesti nukkunut, kun minulla ei ollut muuta paikkaa päätäni
kallistaakseni.

Puhuessaan hän ojensi kätensä. Mutta Pantteri vain tuijotti saapujaan
käärmeellisellä katseellaan, äänetönnä, uhkaavin ilmein, kädet ristissä
rinnalla.

Lähetyssaarnaaja ymmärsi kyllä syyn, mutta tunsi kuitenkin jonkun
verran neuvottomuutta. Hän jatkoi yhtä lempeästi ja houkuttelevasti:

-- Miksi on Wa-on-mon niin synkkä, katseeltaan katsoessaan
vaaleakasvoiseen veljeensä...?

-- Hän ei ole minun veljeni, keskeytti Pantteri tavattoman raivoin ja
uhkaavin silmäyksin. Hän ei ole minun veljeni; hän on koira, hänen
täytyy kuolla!



26. Leijonan luolassa.


-- Wa-on-mon ei ole aina pitänyt lähetyssaarnaajaa koirana, sanoi mr
Finley hiljaa ja arvokkaasti; hän sanoi häntä ennen veljeksi.

-- Hän puhui silloin yhdellä kielellä ja oli punaisen miehen ystävä,
vastasi Pantteri heti yhtä kiivaasti kuin aikaisemminkin.

-- Tämä lähetyssaarnaaja puhuu aina yhdellä ainoalla kielellä ja on
punaisen miehen ystävä niin kauan kuin elää.

Pantteri raivostui, jos mahdollista, entistä enemmän. Hän levitti
käsivartensa ikäänkuin eleillä vahvistaakseen sanojaan ja astui jonkun
askeleen lähemmäksi lähetyssaarnaajaa, niin että he olisivat voineet
syleillä toisiaan. Sitten taivutti hän kamalannäköiset kasvonsa aivan
valkoisen miehen kasvojen eteen ja huusi inhoittavalla vimmalla:

-- Lähetyssaarnaaja valehtelee! Hänellä on käärmeen kaksihaarainen
kieli, ja hän on punaisen miehen vihollinen niinkuin kaikki
valko-ihoiset.

Eräs sotilaista oli viskannut lisää risuja nuotioon, jonka loimo
kirkasti Pantterin villiä hahmoa. Toiset intiaanit pysyivät visusti
syrjässä, pikku Mabel oli kauhuissaan ja ihmettelyn vallassa. Hän ei
tuntenut valkoista miestä, mutta jos tämä olisi jollakin ilmeellä tai
sanalla antanut hänelle viittauksen, olisi hän juossut hänen syliinsä
ja pyytänyt viemään vanhempiensa luo. Sellainen olisi kuitenkin ollut
kovin vaarallista; siksi mr Finley karttoi tyttöön katsomastakin. Hän
vastasi raivoisalle päällikölle yhtä rauhallisesti kuin ennenkin.

-- Mutta Wa-on-mon sanoi kerran, että hän on lähetyssaarnaajan ystävä;
miksi hän sanoo nyt olevansa vihollinen?

-- Eikö hän tänä yönä taistellut shawanoeja vastaan? Eikö hän auttanut
valkoihoisia koiria pakenemaan virran yli suurella venheellä?

Finley oli odottanut näitä kysymyksiä, ja niihin vastaamiseen
tarvittiin kaikki hänen pettämätön varmuutensa ja hienotuntoisuutensa.
Niinkuin Pantterikin puhui hän itsestään kolmannessa tekijässä, s.o.
niinkuin syrjäisestä olennosta, josta on puhe.

-- Lähetyssaarnaaja käyttää päivät ja yöt apua tarvitsevain parhaaksi,
eikä hän kysy silloin, onko ihonväri punainen vaiko valkea. Hän oli
matkalla punaisten miesten luo, joita Wa-on-mon kerran sanoi
lähetyssaarnaajan veljiksi, ja tapasi silloin omaa kansaansa suuressa
hädässä. Hän teki mitä voi auttaakseen heitä, ja sitten hän läksi
liikkeelle voidakseen puhutella Wa-on-mon'ia.

-- Miksi hän tahtoo puhutella Wa-on-mon'ia?

Se oli arkaluontoinen kysymys.

Ovela intiaani aavisti lähetyssaarnaajan asian; mutta tälle olisi
käynyt huonosti, jos hän olisi sen heti paljastanut. Hänen täytyi
kiertää hyökkäys.

-- Kun lähetyssaarnaaja viimeksi kävi Wa-on-mon'in teltassa ei
päällikkö kysynyt, mistä asiasta hän tahtoo puhua; sanoi hänet vain
tervetulleeksi. Nyt puhuu Wa-on-mon toisella tavalla.

-- Koska lähetyssaarnaaja ei ole tullut Wa-on-mon'in, vaan jonkun
toisen tähden; lähetyssaarnaajan sydän ei ole punainen, vaan valkea.

-- Se on punainen ja valkea, sillä se rakastaa sekä punaista että
valkeaa miestä. Wa-on-mon'in sydän on punainen ja sentähden hän
rakastaa kansaansa. Eikö lähetyssaarnaaja saisi tuntea samoja tunteita
heitä kohtaan, jotka suuri henki on tehnyt valkoisiksi?

-- Intiaanit ovat suuren hengen lapsia; valkeaihoiset ovat pahanhengen
lapsia. Nämä ovat punaisen miehen metsästysmaita; valko-ihoisilla ei
ole täällä oikeutta olla.

Nämä väitteet oli Finley kuullut yhä uudestaan siitä hetkestä saakka,
jolloin hän ensi kerran puhutteli intiaania, mutta hän ei koskaan
niistä kiusaantunut. Hän sanoi nytkin:

-- Metsästysmaat ovat pitkät ja laajat, virrat syvät ja kalaiset,
erämaat ovat riistaa täynnä -- on tilaa ja varaa sekä punaisille että
valkeille asua rinnatusten.

-- He eivät voi koskaan asua rinnatusten! huudahti Pantteri
synkistynein katsein. Valko-ihoiset ovat koiria; he ryöstävät punaisten
metsästysmaat, he pettävät heitä, he ampuvat meidän sotilaitamme ja
sanovat meitä sitten veljiksi!

Sanoin ei voi kuvata sitä kiukkua, joka kuvastui intiaani-päällikön
sanoissa.

-- Monet valko-ihoiset ovat pahoja, sanoi lähetyssaarnaaja.
Wa-on-mon'in sanat ovat tosia useihin nähden -- minä myönnän sen
surulla -- mutta kaikkiin nähden ne eivät pidä paikkaansa.

-- Ne ovat tosia kaikkiin nähden; lähetyssaarnaajaankin.

Nuotio leimahti kirkkaammin ja valaisi lähetyssaarnaajan kasvojen
punastuksen. Hänenkin povessaan asui vanha Aatami, ja loukkauksesta
suuttuneena oli hänellä hyvä halu lyödä päällikkö maahan. Mutta Finley
osasi hillitä itsensä. Hän painoi kiväärin perän maata kohden, pani
kätensä ristiin sen suun päälle ja vastasi lempeästi:

-- Wa-on-mon'in katse ei ole päivän kirkastama; sen on usva sumentanut.
Kun päivänvalo hävittää pois usvan, näkee hän lähetyssaarnaajan jälleen
sellaisena kuin hän näki hänet silloin, kun he viimeksi metsästivät
yhdessä puhveleita ja karhuja ja kantoivat haavoittuneen intiaanin
telttaansa.

Lähetyssaarnaaja toivoi tällä viittauksella koskettavansa Pantterin
sydämeen. Mutta tämä oli kovin kiihtynyt kostoajatuksestaan ja kähisi
vastaukseksi:

-- Wa-on-mon on sotajalalla; hän on valko-ihoisten vihollinen.

-- Wa-on-mon on suuri päällikkö, ja hän puhuu niinkuin ajattelee.
Lähetyssaarnaajan sydän suree, mutta hän ei tahdo enää kiistellä
Wa-on-mon'in kanssa.

Tämä äkillinen käänne teki pikaisen vaikutuksen, joka ei jäänyt Finleyn
tarkalta silmältä huomaamatta.

-- Miksi lähetyssaarnaaja saapuu Wa-On-mon'in leiriin, kun
valko-ihoisten luodit ovat kaataneet useita shawanoe-sotilaita?

-- Ja shawanoe-sotilaiden luodit tehneet suurta vahinkoa valkoisten
joukossa.

-- Wa-on-mon'in sydän riemuitsee, kun hän kuulee tämän. Kuinka monta
valkoista on kaatunut?

-- Kansani keskuudessa on syvä suru; yksi heistä kaatui minun
rinnallani ja toisia on pahoin haavoittunut.

-- Kukaan heistä ei pääse paalumajalle; heidät kaikki surmataan!

-- Käyköön niinkuin suuri henki tahtoo!

-- Voiko lähetyssaarnaaja puhua vain yhdellä kielellä? Onko hän tullut
leiriin vain tavatakseen Wa-on-mon'ia?

-- Ei, vastasi Firdey heti.

-- Ketä hän tahtoo tavata?

-- Pientä vankia, joka on Wa-on-mon'in hallussa.

-- Hän on tuossa, sanoi päällikkö osoittaen puunrungolle, jossa Mabel
istui. Lähetyssaarnaaja näkee hänet, saa puhutella häntä.

-- Lähetyssaarnaaja kiittää Wa-on-mon'ia, saako hän sanoa häntä
veljekseen?

-- Ei, vastasi päällikkö pikaisesti, Wa-on-mon ja lähetyssaarnaaja
olivat kerran veljiä, mutta eivät ole enää.

-- Lähetyssaarnaaja kiittää Wa-on-mon'ia, mutta hän ei ole vielä valmis
puhuttelemaan kärsivää lasta.

-- Aikaa ei ole paljon; tyttö kuolee auringonnoustessa.

-- Siihen on vielä useampia tunteja; sill'aikaa puhuu lähetyssaarnaaja
Wa-on-mon'ille lapsesta.

-- Mitä hänellä on sanomista?

-- Hänellä on anomus esitettävänä?

-- Minkälainen anomus? kysyi intiaani, vaikka kyllä tiesi sen.

-- Wa-on-mon'illa on kaksi lasta, toinen on sotilas, toinen herttainen
tyttö. Lähetyssaarnaaja on leikkinyt heidän kanssaan, puhunut heille ja
kiikutellut heitä polvellaan. Uskooko Wa-on-mon, että lähetyssaarnaaja
panisi henkensä alttiiksi pelastaakseen heitä vaarasta?

Pantteri vaikeni hetkiseksi kuultuaan tämän vastenmielisen kysymyksen
ja vastasi sitten siihen toisella kysymyksellä:

-- Onko puunrungolla istuva lapsi lähetyssaarnaajan oma lapsi?

-- Ei, mutta hän on lähetyssaarnaajan ystävän lapsi. Tyttö ei ole
vahingoittanut eikä vahingoita shawanoeja.

-- Mutta hänen vanhempansa vahingoittavat. Kun lapsi kuolee, saavat he
kipeämmän haavan kuin päällikön kuulan tekemä; sentähden Wa-on-mon
surmauttaa hänet.

-- Kuulkoon Wa-on-mon suuren hengen ääntä, joka kuiskaa hänen
povessaan; osoittakoon hän vangille samanlaista hyväntahtoisuutta kuin
lähetyssaarnaaja osoittaisi suuren päällikön lapsille, kuin vangin isä
osoittaisi Wa-on-mon'in lapsille, jos suuri henki antaisi ne hänelle.

-- Lähetyssaarnaaja puhuu kahdella kielellä. Hän valehtelee.
Hän on koira eikä hän saa käyttää enää semmoisia sanoja! huudahti
Pantteri, jonka kärsivällisyys näytti nyt kokonaan loppuneen.
Lähetyssaarnaajankin pitäisi kuolla kuin koiran, mutta menköön hän
omiensa luo. Lasta hän ei saa mukaansa; lapsi kuolee auringonnoustessa.



27. Viimeinen mahdollisuus.


Yö oli jo pitkälle kulunut, kun lähetyssaarnaaja päätti käyttää
viimeistä mahdollisuutta Mabel Ashbridgen hengen pelastamiseksi. Hänen
tarkka silmänsä huomasi, että vähintäänkin puolitusinaa Pantterin
sotilaita liikuskeli leirin ulkopuolella tutkien valkoisten hommia
virran takana, ja he kävivät kertomassa näkemiänsä päällikölle.

Se seikka ei kuitenkaan huolettanut lähetyssaarnaajaa. Valkoisia ei
enää mikään vaara uhannut, ja olihan Boone heidän luonaan; Kenton taas
oli jossakin vihollisten lähiseudulla.

Mabel Ashbridge istui puunrungolla ihmetellen ja suruissaan. Hän
katseli päällikköä ja valkoista miestä. Kuinka konstikkaasti ne
puhuivatkaan! Heitä ei voinut ollenkaan ymmärtää. Tuntui välistä kuin
nuo miehet olisivat huvikseen äänessä lasten lailla; sillä eroituksella
vain, että päällikkö tuntui väliin olevan paha valkealle miehelle, joka
näytti niin ystävälliseltä, että hänellä varmaan on oma pieni tyttö
kotona.

Kuinka ihmeellisen uutta ja kolkkoa kaikki ympäristössä olikaan, pikku
tyttö siihen kuitenkin lopulta väsyi; hän asettui pitkälleen hirren
kupeelle pannen päänsä sen päälle ja nukkui siihen.

Silloin juuri sanoi lähetyssaarnaaja:

-- Minä pelkään, että suuren hengen valkoiset ja punaiset lapset aina
taistelevat keskenään. Lähetyssaarnaaja on koettanut rakentaa heidän
välilleen rauhaa, mutta ei ole voinut. Shawanoet ovat vanginneet pienen
tytön. Muutamia tunteja sitten vangitsivat valkea-ihoiset suuren
Wa-on-mon-päällikön, mutta valkoinen erämies päästi hänet vapaaksi.

Pantteri aikoi kiivaasti puuttua puheeseen, mutta lähetyssaarnaaja
jatkoi tyynesti ja yksitokkoisella äänellä:

-- Valkoinen erämies ei vapauttanut päällikköä sentähden, että vihasi
häntä. Hän tahtoi kohdata hänet kaksintaistelussa; mutta kun hän meni
sille paikalle, jossa Wa-on-mon oli luvannut hänet tavata, ei
päällikköä ollutkaan siellä. Suuri Wa-on-mon ei ole voinut pelätä
valkeaa miestä; hänen on täytynyt unohtaa sopimus ja mennä jonnekin
muuanne.

-- Wa-on-mon kiiruhti kokoamaan sotilaitaan lyödäkseen kaikki
valkea-ihoiset kuoliaaksi.

-- Hän kadotti useampia urhoja kuin valkeaihoiset; mutta valkea erämies
ei saa jäädä siihen uskoon, että Wa-on-mon pelkää häntä.

Tämä huomautus oli sangen lähellä vilppiä; sillä kukaan ei, ei edes
Siimon Kenton, luullut Pantterin pelkäävän ketään valkeaa miestä. Mutta
tämä huomautus sattui päällikön heikkoon kohtaan.

-- Uskooko valkoinen erämies, että Wa-on-mon pelkää kohdata häntä
metsässä, jossa vain suuren hengen silmä näkee heidät?

-- Mitä muuta hän voisi uskoa? Wa-on-mon tekee sopimuksen kohtauksesta,
mutta kun valkoinen erämies saapuu määrätylle paikalle ja odottaa, ei
Wa-on-mon tulekaan.

-- Wa-on-mon on sanonut lähetyssaarnaajalle syyn, lausui Pantteri
uhkaavin liikkein ja vihaisin silmäyksin.

-- Wa-on-mon ei ole sanonut sitä valkoiselle erämiehelle, huomautti
horjumaton Finley.

-- Lähetyssaarnaaja saa sen sanoa.

-- Sen hän tekee; mutta mitä hän sanoo valkoiselle erämiehelle, jos
tämä kysyy, eikö Wa-on-mon tahtoisi uudella kohtauksella osoittaa,
ettei hän ole pelkuri.

-- Sano valkoiselle erämiehelle, että Wa-on-mon kohtaa hänet! huudahti
Pantteri hänellekin aivan tavattomalla raivolla. Hän tarttui uhkaavasti
puukkoonsa ikäänkuin aikoen iskeä lähetyssaarnaajan rintaan.

Tällaista tilannetta lähetyssaarnaaja oli juuri toivonut.
Kaksintaistelu, josta vain toinen saattoi hengissä päästä oli
hengelliselle miehelle kovin vastenmielinen. Mutta nyt oli olemassa
niin pakottavat syyt, että sellaiseen keinoon, ainoana mahdollisena,
oli turvauduttava.

Finley jatkoi taitavasti asian kehitystä toivomaansa päämäärään.

-- Valkoisen erämiehen sydän riemastuu, kun hän saa kohdata
Wa-on-mon'in kahdenkesken metsässä niinkuin eilen oli aikomus. Saanko
sanoa sen valkealle erämiehelle?

-- Wa-on-mon on sanonut sanansa; hän kohtaa valkean erämiehen.

Sitten vain sovittiin ajasta ja paikasta. Yhtymisen piti tapahtua
auringonnoustessa virtaan pistävällä kalliolla lähellä leiriä.

-- Wa-on-mon menköön, sanoi Finley, sille kalliolle, se on
vedenrajassa; tunteeko minun veljeni sen?

-- Wa-on-mon tietää, mitä hänen veljensä lähetyssaarnaaja tarkoittaa,
vastasi päällikkö Finleyn mielihyväksi.

-- Lähetyssaarnaaja järjestää niin, että valkea erämies on kalliolla
itäisen taivaanrannan kirkastuessa.

-- Mitä aikoo lähetyssaarnaaja itse tehdä?

-- Hän tulee takaisin Wa-on-mon'in leiriin odottamaan päällikön
palaamista kaksintaistelusta.

-- Wa-on-mon ei anna hänen kauan odottaa, vastasi päällikkö varmasti.

-- Ja kun hän palaa?

-- Saa minun veljeni, lähetyssaarnaaja, lähteä vapaana.

-- Ja tuo pieni tyttö, joka nukkuu tuossa?

-- Hän kuolee.

-- Eikö Wa-on-mon palaa ennenkuin valkea erämies on saanut surman hänen
puukostaan.

-- Ei; mutta sitä ei tarvitse odottaa kauan.

-- Oletetaanpa, ettei Wa-on-mon tulekaan takaisin? sanoi Finley
välinpitämättömästi, vaikka tämä oli asian tärkein kohta.

-- Hän tulee, vastasi päällikkö.

-- Luuleeko hän, että valkoinen erämies säästää häntä? Ei, lausui
lähetyssaarnaaja omaan kysymykseensä vastaten. Mutta olettakaamme, että
minun veljeni, mahtava Wa-on-mon, ei tulekaan takaisin.

-- Silloinkin saa veljeni, lähetyssaarnaaja, palata omainsa luo.

-- Sen lupauksen antoi veljeni jo aikaisemmin. Eikö hän nyt lupaa, että
jos Wa-on-mon ei tule takaisin, saa lähetyssaarnaaja mennä vapaasti ja
ottaa pienen vangin mukaansa.

-- Wa-on-mon lupaa veljellensä sen; hän on sen sanonut.

Nyt oli asia selvä!

Lähetyssaarnaajan pyynnöstä selitti Wa-on-mon lupauksensa sotilailleen.



28. Paluu.


Poistuttuaan intiaanileiristä kulki lähetyssaarnaaja virran rantaan.
Hänen ei nyt tarvinnut olla varovainen liikkeissään. Ja niinkuin hän
oli odottanutkin, hän kuuli pian tunnetun merkkiäänen. Hän pysähtyi
heti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Siimon Kenton hänen
edessään.

-- Näin teidän puhelevan Pantterin kanssa, sanoi erämies, ja minä
ehdottomasti aavistin, että punanahka sanoi minusta jotakin.

-- Niin, minä olen varma, että te liikuskelitte lähellä, ja kun
Wa-on-mon piti joskus hyvin kovaa ääntä, luulin minä teidän ymmärtävän
meidän keskustelumme.

-- En kuullut niin paljon, mutta haluan tietää.

-- Minä lähdin leiristä juuri teitä etsimään. Tunnetteko kallion, joka
on heti lahden takana virran tällä rannalla?

-- Tunnen yhtä hyvin kuin paalumajan paikan.

-- Wa-on-mon on luvannut olla siellä päivänvaljetessa, ja minä olen
luvannut, että te ette jää pois.

-- Minä tulen! sanoi Kenton matalalla ja tyynellä äänellä.

-- Aseina on vain puukot. Ketään muita ei saa olla läsnä, en minäkään.
Jos Wa-on-mon voittaa ja te saatte surmanne, täytyy mr Ashbridgen
pienen tytön kuolla.

-- Ja jos minä voitan?

-- Silloin minä saan viedä lapsen vahingoittumattomana vanhemmilleen.

-- Olen kuullut tarpeeksi; minä tulen.

Lähetyssaarnaaja ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt pitää hyvänä tai
huonona enteenä tätä kerskumatonta hiljaista suostumusta, joka oli
vastakohtana Pantterin käytökselle.

-- Toivottavasti hän ei nyt livistä, pastori?

-- Aivan varmaan ei. Mutta saanko sanoa teille jonkun sanasen, Siimon?

-- Niin monta kuin pastori haluaa.

-- Minä olen saanut kaksi lähimäistäni taistelemaan keskenään elämästä
ja kuolemasta. Siinä on minusta paljon vastenmielistä ja hyvin
surullista...

-- Ei minusta, keskeytti Kenton hymyillen. Minä vain pelkään, että
punanahka keksii taas jonkun verukkeen ja jää pois.

-- Sanoin jo, ettei sellaiseen pelkoon ole syytä. Minä tahdoin teille
sanoa seuraavan seikan: Kun nyt käytte taisteluun, niin muistakaa, että
todellisesti urhoollinen mies on sääliväinen.

-- En ymmärrä teitä, pastori.

-- On ehkä parasta, etten selittele -- mutta muistakaa sanani.

-- Ainakaan minä en livistä! Lähden suoraan kalliolle, aamu valkenee
pian.

-- Minä seuraan.

Muutaman minuutin ripeän astunnan jälkeen he olivat paikalla.

-- Nyt jätän teidät tähän ja palaan jälleen intiaanipäällikön luo,
sanoi Finley. Jumala olkoon kanssanne -- ja älkää unhottako, mitä äsken
sanoin.

He puristivat toistensa kättä ja erosivat.

Intiaanileiriin palatessaan oli pastori sangen varovainen, ettei
sattuisi punaisiin sotilaihin. Ja oltuaan varma, ettei ihmissilmä häntä
näe, laskeutui hän polvilleen öisen metsän juhlallisessa hiljaisuudessa
ja anoi Jumalalta apua ja selvitystä nykyiseen pulmalliseen tilaansa.

Hänen poissa ollessaan ei intiaanileiri ollut paljoakaan muuttunut.
Soturit nyt istuivat keskustellen, toiset nukkuivatkin.

Pikku Mabel makasi ruohikolla hirren luona entistä mukavammassa
asennossa. Lähetyssaarnaaja sai sen kummallisen ajatuksen, että ehkä
Pantteri itse on kohentanut heikkoa vankiaan.

Päällikkö jutteli jonkun matkan päässä neljän sotilaansa kanssa. Näistä
oli kaksi tullut leiriin lähetyssaarnaajan lähdettyä; he siis olivat
vakoojia.

Finley koetti päästä heitä niin lähelle, että olisi voinut kuulla, mitä
he puhuivat, mutta Pantteri ja hänen miehensä eivät sitä sallineet. Hän
istuutui siis hirrelle, odottamaan Pantterin puhuttelua.

Tämä tulikin pian ja istuutui hänen viereensä. Raivoisan päällikön
mokkasiinit olivat niin lähellä nukkuvan lapsen kiharaista päätä, että
jos pienokainen olisi vierähtänyt viisikään senttimetriä, hän olisi
satuttanut Pantterin varpaisiin.

-- Onko veljeni tavannut valkean erämiehen? kysyi Wa-on-mon synkempänä
kuin äsken.

-- Erosin hänestä hetkinen sitten.

-- Iloitseeko hänen sydämensä siitä, että Wa-on-mon tahtoo kohdata
hänet?

-- Hänen sydämensä paisuu riemusta, vastasi Finley syvästi alakuloisena
odotettavan pöyristävän tapauksen johdosta.

-- Eikö hän aijo juosta tiehensä?

-- Hänkö se eilen juoksi? oli pureva vastaus, joka vaikutti
päällikköön. Hän on jo kalliolla.

-- Wa-on-mon on siellä auringon noustessa.

-- Ja valkoihoiset virran takana odottavat lähetyssaarnaajan
palaamista.

-- Minun veljeni puhuu nyt yhdellä kielellä, sanoi Pantteri tunnustaen
niin toisen vilpittömyyden.

Hän oli tyytyväinen ajatellessaan, että hän tapaa Kentonin, jonka
intiaaneja vahingoittavat retket hänen mielestään nyt jo olivat
ikäänkuin lopussa.

-- Sillä miehellä on itseluottamusta, ajatteli lähetyssaarnaaja. Siitä
sukeutuu kauhea kamppailu. Minä pelkään, että Siimon halveksuu
Pantterin urheutta. Toivon, ettei hän niin tekisi, mutta minä
pelkään...

Vähitellen alkoi taivaan ranta idässä kirkastua.

-- Wa-on-mon lähtee tapaamaan valkeaa erämiestä, sanoi päällikkö yhtä
tyytyväisenä kuin sulhanen, joka aikoo käydä morsiantaan vastaan.

Hän ei heittänyt jäähyväisiä sotilailleen eikä yleensä puhunut mitään.
Hän kääntyi vain vakavamieliseen lähetyssaarnaajaan ja sanoi ikäänkuin
vahingoniloisena:

-- Wa-on-mon tulee pian takaisin.

-- Kuinka pian? sai Finley väkinäisesti kysytyksi.

-- Kun aurinko on tuolla noin, sanoi Pantteri viitaten paikkaa, jossa
aurinko on tunnin kuluttua nousemisensa jälkeen. Wa-on-mon tuo
tullessaan valkean erämiehen päänahkan. Jollei hän tule, kun aurinko on
tuolla, saa lähetyssaarnaaja tarttua pienen vangin käteen ja palata
kansansa luo. Shawanoe-soturit eivät sitä estä.

Turhaa olisi ryhtyä kuvaamaan sitä rauhattomuutta, joka vallitsi
lähetyssaarnaajan povessa seuraavan tunnin kuluessa; pahempaa tuskaa
hän ei ollut koskaan tuntenut.

Useimmat soturit nukahtivat, myöskin haavoittuneet, jotka näyttivät
paljon toipuneen.

Kolme intiaania valvoi pitäen tulta vireillä ja vartioiden leiriä.
Pieni Mabel Ashbridge tietämättä kauheasta vaarasta, joka uhkasi hänen
nuorta elämäänsä, nukkui myöskin, mutta hyvä pastori oli kuin
kidutuspenkissä.

Hän tuijotti lakkaamatta lehtikattoa. Samassa silmänräpäyksessä, kun
aurinko saavutti Pantterin osoittavan paikan, jakaantui pensaikko ja
päällikkö lähestyi.

Lähetyssaarnaaja näki hänen kasvoissaan ilmeen, jollaista ei ollut
koskaan ennen huomannut.



29. Kaksintaistelu.


Siimon Kenton oli unen tarpeessa ja teki lähetyssaarnaajasta erottuaan
uskomattoman teon. Hän istuutui maahan nojaten selkänsä puuta vasten ja
nukkui tunnin ajaksi. Täsmälleen päivänkoitossa hän havahtui, pesi
virrassa kasvonsa ja kätensä ja meni määräpaikalle odottamaan
tummaihoista pakanaa.

Erämies asettui puuta vasten seisomaan valvoen, ettei kukaan voinut
huomaamatta lähestyä häntä eikä kulkea ohi. Siinä hän muisteli entisiä
kohtauksiaan Pantterin kanssa ja lähetyssaarnaajan äskeisiä sanoja,
jotka antoivat hänelle paljon ajattelemista. Samalla hän harkitsi
taistelusuunnitelmaa. Hän päätti ärsyttää vastustajansa, niin että tämä
vihan kiihkossa unhottaa välttämättömän tarkkaavaisuuden ja
varovaisuuden.

Sivulta kuuluva hiljainen ruohonkahina sai Kentonin pikaisesti
kääntämään päätään. Pensaat jakaantuivat ja Wa-on-mon, shawanoejen
päällikkö seisoi siinä noin kymmenen askeleen päässä ja katseli
erämiestä loistavin silmin.

Intiaanin karheat mustat hiukset riippuivat olkapäille. Kolme maalattua
kotkansulkaa kohosi takaraivolta pystyyn. Kasvot olivat maalatut:
otsassa valkea risti, poskilla mustia ja punaisia juovia.
Kuparinvärinen rinta oli paljas vyötäisille saakka, jossa näkyi
päällikön ainoa ase -- hänen peloittava metsästyspuukkonsa, joka tumman
pakanan raivoisassa kädessä heiluessaan oli ollut osallisena monessa
hirmutyössä.

Pantteri pysähtyi vasen jalka hiukan eteenpäin ojennettuna, tarttui
oikealla kädellä puukonkahvaan ja nojasi eturuumiinsa hiukan eteenpäin
niinkuin syöksyyn valmistautunut urheilija.

Kentonillakin oli metsästyspuukko vasemmalla sivulla riippuvassa
tupessa. Hän tarttui siihen ollakseen valmis vetämään sen esille heti
tarvittaissa, ettei vastustaja yllättäisi häntä.

Kentonin ryhdissä ilmeni voimaa ja sopusuhtaisuutta. Hänen
pesukarhunnahkainen hattunsa, päärmetty metsästyspuseronsa, sääryksensä
ja jalkineensa olivat hänen ammattilaistensa tavallista kuosia. Hän oli
pitempi, lihaksiltaan täyteläisempi ja yhtä notkea kuin intiaani, jota
hänen siniset, taistelunhalusta loistavat silmänsä tähystelivät.

Hänen laihoilla kapeilla kasvoillaan väreili uhmaava hymy, ja kädellään
edelleen puukon kahvaa puristaen lausui hän intiaanien kielellä:

-- Vai niin, onko Pantteri vihdoinkin vihamiehensä edessä? Mutta
hänellä on varmaankin muassaan sotilaita, jotka piilottelevat puiden
takana ja syöksevät esiin, kun päällikkö rukoilee armoa valkealta
mieheltä?

-- Pantteri ei tarvitse kenenkään apua pakoittaakseen valkean miehen,
sellaisen koiran, polvilleen, sanoi intiaani tahallisesta loukkauksesta
hämmentymättä.

-- Miksi sitten punainen mies juoksi tiehensä, kun hänen olisi pitänyt
kohdata minut murretun puun luona lähellä raivattua aluetta?

-- Valkoinen koira puhuu kuin narri. Hän tietää, että Wa-on-mon
kiiruhti kokoomaan urhokkaita sotureitaan estääkseen valkeaihoisten
matkan. Hän kokosi soturinsa ja valkeaihoisten matka keskeytyi.

-- Intiaanit yrittivät kyllä viime yönä, mutta eivät onnistuneet;
punaiset koirat saivat purra ruohoa. Kiväärini, joka on tuolla puuta
vasten, teki hyvää jälkeä ja tekee edelleenkin. Minä ajoin teitä
jälestä, mutta te juoksitte metsään?

Kiihoitus ei ottanut pystyäkseen; Pantteri hillitsi itseään erinomaisen
hyvin.

-- Miksi eivät kaikki valkoihoiset koirat tulleet maihin shawanoeja
ajamaan? kysyi hän jotenkin levollisesti.

-- Yksi teki niin -- pieni lapsi, ja sinä, punainen koira, vangitsit
lapsen ja astuit ylpeänä ja kerskuen sotilaittesi keskelle; sillä
olithan sinäkin nyt kerran elämässäsi saanut yhden vangin. Mikä
urhoollinen ja suuri päällikkö!

Puhuessaan Kenton seurasi tarkoin vastustajansa kasvonilmeitä ja
eleitä. Tämä ei enää näkynyt voivan hillitä itseään, Intiaanin käsi
jännittyi puukkoa puristaessa, poskilihakset vavahtelivat ja vasemman
mokkasiinin kärki värisi. Äkkiä Pantteri otti valtaavan hypyn niinkuin
se petoeläin, jonka nimi oli hänelle annettu, tempasi puukon ja tähtäsi
sillä vastustajansa rintaan.

-- Kuole, valkea koira! kähisi hän.

Mutta isku sattui tyhjään ilmaan; sillä Kenton lähättäytyi taakse
jonkun askeleen ja iski sitten yhtä nopeaan ja voimakkaasti eteenpäin
kumartunutta hirviötä tämän vielä ilmassa ollessa.

Verrattomalla notkeudella heittäytyi Pantteri kuitenkin samassa sivulle
ja karttoi siten iskun. Hän sai heti vankan jalansijan ja oli vähällä
saada taistelun siinä tuokiossa ratkaistuksi onnistuneella iskulla
vastustajansa selkään.

Kentonkin ennätti toki kiepahtaa pois iskun alta.

Pantteri muuttui varovaisemmaksi, samoin teki Kenton. He olivat niin
pian oppineet kunnioittamaan vastustajansa rohkeutta ja voimaa.

Kumpikaan ei virkkanut mitään; kiihoittavien pistopuheiden aika oli jo
ohi. He olivatkin jo kumpikin tarpeeksi kiihoittuneita.

Pantteri alkoi hitaasti kiertää vastustajansa ympäri, kumarassa
asennossa, puukko iskuun nostettuna odottaen sopivaa silmänräpäystä.

Seisten keskipisteessä tarvitsi Kentonin vain hitaasti kääntyä
ollakseen aina silmä silmää vasten. Niin oli helppo pitää rintama
mahdottomana murtaa. Mutta tuskin kuitenkaan Pantteri oli tehnyt
ensimäisen kierroksensa ennenkuin sopiva tilaisuus tarjoutui ja hän
käytti sitä hyväkseen salaman nopeudella.

Mutta Kenton olikin tahallaan tarjonnut viholliselleen ansan. Kun julma
punanahka syöksyi ilmassa häntä kohden, oli hän itse silmänräpäyksessä
valmis iskemään koko taidollaan ja voimallaan.

Mutta hän ja Pantteri sattuivat tekemään aivan saman iskun ja heidän
käsivartensa sattuivat yhteen. Valkean miehen isku oli voimakkaampi, ja
heikompilihaksisen intiaanin käsivarteen sattunut sysäys lamautti käden
ja lennätti hänen puukkonsa kymmenen metrin päähän pensaikkoon.

Ennenkuin notkea intiaani pääsi syrjään, tarttui Kenton vasemmalla
kädellään hänen kaulaansa ja paiskasi hänet kumoon kuin lapsen. Sitten
hän asetti polvensa hänen rintaansa vasten ja piti puukon valmiina
kauheaan tehtäväänsä.

-- Sinä punainen koira! kähisi kiihtynyt erämies. Nyt olet viimeinkin
voitettu. Ano nyt armoa!

Kaadettu vihollinen ei olisi ollut uhkamielisempi, vaikka asemat
olisivat olleetkin vaihdoksissa.

-- Sinä, valkea koira, et uskalla iskeä!

Näin hän tahtoi kiihoittaa erämiestä tekemään viimeisensä.

Jokaisen ihmisen povessa, kuinka tahrittu ja musta se muuten lieneekin,
on ainakin pienoinen hyvyyden kipinä, joka enkelin henkäyksen siihen
sattuessa leimahtaa liekkiin ja polttaa vuosikausien pahaintekojen
kokoaman kuonan. Siimon Kenton ei voinut koskaan käsittää, mistä se
johtui, mutta hän väittää kuulleensa ikäänkuin lähetyssaarnaajan ääni
olisi hänelle huutanut:

-- Ole laupias hänelle, niin saat itse laupeutta hädän hetkenä!

Vastustamattoman voiman pakottamana nousi Kenton, otti polvensa pois
Pantterin rinnan päältä ja sanoi entisestä aivan muuttuneella äänellä:

-- Pidä henkesi, intiaani; minä lahjoitan sen sinulle!



30. Loppu.


Lähetyssaarnaajan sydän herkesi sykkimästä, kun hän näki Pantterin
ilmestyvän metsästä ja saapuvan leiriin. Hän tiesi, että peloittava
päällikkö ja erämies olivat taistelleet elämästä ja kuolemasta, ja mitä
muuta päällikön palaaminen olisi voinut merkitä kuin sitä, että
erämiesten valiourho oli saanut surmansa intiaanipäällikön kädestä.

Häntä itseäänkin hämmästyttävällä lujuudella lähetyssaarnaaja kuitenkin
katsoi intiaania suoraan silmiin, ja kun hän huomasi tämän ihmeellisen
katseen, sanoi hän:

-- Wa-on-mon on tavannut valkean erämiehen ja voittanut hänet?

Pantteri pysähtyi kolmen askeleen päähän ja katsoa tuijotti
lähetyssaarnaajaan.

-- Wa-on-mon on tavannut valkean erämiehen -- valkea erämies on
voittanut hänet.

Lähetyssaarnaaja tavallisesti aina käsitti aseman ja olot; nyt oli hän
ällistynyt. Lopulta alkoi hän aavistaa asian yhteyttä.

Hän piti kuitenkin vaarallisena kysellä intiaanilta lähemmin. Hän siis
vain hillitsi mielenliikutuksensa ja sanoi:

-- Mitä tahtoo veljeni, mahtava Wa-on-mon?

-- Tyttö on avannut silmänsä; hän on valveilla!

Pantteri viittasi pieneen vankiin, joka juuri silloin katseli
kummastellen ympärilleen, nousi istumaan ja hieroi silmiään.

-- Missä isä? Missä äiti?

-- Ota vanki! sanoi Pantteri. Hänelle ja veljelleni ei saa tapahtua
mitään pahaa heidän mennessänsä omiensa luo.

Finley osoitti taas harkintakykyään kieltäytyen kaikista kysymyksistä.
Hän ei yrittänyt kiittääkään Pantteria. Hän ei häneen katsonutkaan eikä
puhunut hänelle sanaakaan.

-- Tule, lapseni, lausui hän hellästi Mabelille ja tarttui tytön
käteen; minä vien sinut isän ja äidin luo!

-- Oi kuinka hauskaa! huudahti tyttö ja pisti kätensä vanhan miehen
kouraan.

Ympärillä olevat sotilaat lienevät myöskin tunteneet kummallisia
tunteita; sillä tällaista ei ollut tapahtunut ennen intiaanileirissä.
Kukaan heistä ei kuitenkaan uskaltanut puhua mitään, niin suurta
kunnioitusta nautti Pantteri. He katselivat valkeaa miestä, kun tämä
tyttöä kädestä taluttaen vähääkään hätiköimättä verkkaan poistui
leiristä ja hävisi metsään.

Kun lähetyssaarnaaja onnellisesta päätöksestä sydämessään Jumalaa
kiittäen saapui venheensä luo, tapasi hän Kentonin mela kädessä
odottamassa.

Kumpikin mies hymyili merkitsevästi ja puristaen toisensa kättä
istuutuivat venheeseen, Mabel heidän välillään, sekä lähtivät rannasta.

Ja kun hento alus liiti eteenpäin Ohiovirran tyynellä pinnalla kauniina
kesäaamuna alun toistasataa vuotta sitten, kertoi erämies tarkoin
kohtauksensa intiaanipäällikön kanssa ja kysyi lopuksi:

-- Missä te olitte silloin, kun Pantterilla ja minulla oli pieni
ottelumme?

-- Menin erottuamme suoraan intiaanileiriin ja olin siellä, kunnes näin
päällikön tulevan ja sain luvan poistua lapsen kanssa.

-- Ettekö todellakaan ollut lähellä?

-- En sitä lähempänä.

-- Kun minä kaadoin Pantterin ja aijoin päättää jutun, kuulin teidän
sanovan jotakin.

-- Todellako? Mitä minä sanoin?

Kun Kenton sitten mainitsi lauseen, jonka hän luuli kuulleensa, ymmärsi
pastori tapahtuman.

-- Teille puhui omantunnon ääni, Jumala. Eikä se varmaankaan ensi
kertaa kuulunut teille, vaikka ehkä nyt tavallista voimakkaampana.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Virran kummitus - Kertomus intiaanimetsistä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.