Title: Bergön pyyntimiehet
Author: Wetterhoff, Onni
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Bergön pyyntimiehet" ***


BERGÖN PYYNTIMIEHET

Kertoeli

Onni Wetterhoff


Suomensi Aatto S.



Helsingissä,
Werner Söderström,
1889.



JOHDATUS.


Saaristolaisemme täällä ylhäällä Itämeren pohjoisissa haaroissa on
voimakasta ja siveellistä väkeä. Monta mieluista muistoa on minulla
tallella seurustelustani näiden karaistuneiden, uljasten rantalaisten
kanssa sekä Suomenlahden kauniissa saaristossa että Pohjanlahden
karummilla rannoilla ja myöskin monessa paikassa Keski-Ruotsin
saarisilla rantamilla. Parikymmentä vuotta sitte oleskelin minä monta
vuotta Vaasan läänin pohjoisosassa ja väestö, jonka siellä opin
tuntemaan, on muistossani kunnioitettavimpana, kuin olen tavannut
missään maaseuduilla. Vaikka luonteen pääpiirteet suomea puhuvalla
väestöllä syvällä sisämaassa ovat samat kuin ruotsia puhuvalla
väestöllä rannikolla, niin jokainen, kuin oppii tuntemaan nämä seudut,
kohta huomaa, että ruotsalaiset pitäjät ovat kehto, jossa se luonne on
kehittynyt, joka erottaa Vaasan rannikon pohjalaiset kaikkein muiden
Suomen seutujen väestöstä.

Luullakseni yleensä pidetään liian suurena n.s. herrasväen
sivistyttävää vaikutusta kansaan. Ihan varmaan se vaikutus on näissä
seuduissa ollut hyvin vähäinen. Pikemmin tekee mieli olettamaan
kansan täällä vaikuttaneen suuresti niihin muutamiin herrasmiehiin,
tuomareihin, nimismiehiin y.m., kuin näillä seuduilla on. Jos esim.
kruununvouti koettaisi ylpeästi, halveksivasti tai juonikkaasti
käyttää valtaansa, niin hän piankin huomaisi hyvin epämukavaksi
olonsa tämän kansan parissa, jonka keskuudessa jokainen antaa ja
vaatii kunnioitusta. Vanhemmat kohtelevat lapsiansa hellästi ja
kunnioittavasti, joka aikaisin juurruttaa luonteesen itsetuntoa ja
vakavuutta.

Ehkä olen puolueellinen vertailuissani, kun itsekseni uskon, että
kehitys, jonka Ruotsin ja Suomen kansat uskollisessa veljesliitossa
ovat taistelemalla saavuttaneet, on tehnyt heidät muista helposti
huomattavaksi eri sivistysalueeksi, jonka pääpiirteiden selvimpänä
tuntomerkkinä on talonpoikaisvapaus ja siitä kasvanut itsetunto sekä
tasa-arvoisuus lain edessä ja yhteiskunnassa. Vaasan läänin pohjalaiset
ovat niin hoitaneet sitä esi-isäin perintöä, että missään ei ole
suurempaa siveellistä voimaa eikä karaistuneempaa kelvollisuutta kuin
heillä.

Tällaiset olivat tunteeni edeltä päin, kuin päätin käydä tutustumassa
kuuluisiin hylkeen pyytäjöihin Vaasan ulkosaaristossa.



Käynti Vaasassa.


Syksy v. 1883 oli pitkä ja kaunis täällä ylhäällä pohjolassa, vaikka
kyllä usein satoi. Minä olin viettänyt alkupuolen marraskuuta järvi-
ja metsärikkaassa Ruoveden pitäjässä. Yhden ystävän ja pitkäaikaisen
metsästyskumppanin kanssa olin pitkillä vainuretkillä nauttinut
metsämiehen raitista elämää sen seudun saloilla. Etäällä keskellä
saloa annoimme toisillemme veljellisesti kättä jäähyväsiksi ja
läksimme astumaan kumpikin omalle tahollensa, hän jatkamaan avarain
kruununmetsäinsä tarkastusta, minä kiiruhtamaan Vaasan junaan Filppulan
asemalle, jonne oli matkaa kaksi peninkulmaa. Minä saavuin Vaasaan
myöhään iltasella.

Seuraavan päivän käytin katselemiseen tätä Suomen kauneinta
pikkukaupunkia. Minua huvitti suuresti kauppatorilla kuunnella
lähipitäjien monia murteita. Minä koetin löytää joitakuita
saaristolaisia, mutta kaikki, joilta kysyin, olivat mantereelta. Moneen
vuoteen en ollut tavannut muiden seutujen kuin Hämeen maalaisia. Eri
luonteet näkyivät sen tähden sitä selvemmin. Ajatteleva hämäläinen on
hiljainen ja hiljapuheinen, eli ei ehkä sattumalta ole markkinoilla
joutunut humalaan. Mutta ollen tottumaton väkijuomiin, kuten hän on,
eksyy hän silloin päinvastaiseen liiallisuuteen; hän huutaa ja pauhaa
kuin hullu niin kauan, kuin helposti saatu humala kestää, mutta muuttuu
sitte heti entiselleen oikeaan luontoonsa. Hän palaa yksinkertaiseen
elämäänsä kotiin, jossa puutteet ovat hänen tuttuina vierainansa, ja
tyytyväisesti muokkaa hän kuin orja rakasta, isiltä perittyä maata niin
kauan, kuin aurinko on ylhäällä, kesällä usein 20 tuntia päivässä,
mutta korvaa mielellään unen tappiotansa pimeänä keskitalven aikana,
jolloin aurinkokin nousee myöhään ja laskee aikaisin. Ihmiset Vaasan
torilla sitä vastoin puhuivat kovalla äänellä, iloinen vapaus loisti
kaikkein kasvoista ja joka taholta kuului heleätä naurua.

Iltasella tapasin muutamia paikkakunnan metsämiehiä erään entisen
ystävän luona, Vaasan metsästysseuran monivuotisen sihteerin ja
julkisuudessa hyvin tunnetun K--rin. Kaikki olivat senlaatuista
väkeä, joiden seurassa minä viihdyn hyvin. Hyvinä kansan ystävinä ja
innostuneina uljaihin retkeilyihin saloilla ja vesillä tunsivat he
tarkoilleen koko seudun. Oltiin yksimieliset, että Bergön pyyntimiehet
olisivat paraita aineksia minun kuvaillakseni urheata miehuutta
koettelevaa hylkeen pyyntiä Pohjanlahden ajojäiden seassa, mutta
myöhäinen vuoden aika saattoi ehkä estää matkustusta tähän mainittuun
saareen, joka on kaukana meressä. Sen tähden katsottiin viisaimmaksi
minun lähteä veneellä Munisaloon, sieltä jalkaisin Sulvaan ja sitte
edelleen hevosella Maalahden pitäjän kautta Korsnääsiin. Minulle
annettiin monta osoitetta ja paljo terveisiä tutuille hylkeen
pyytäjille.

Seuraavana päivänä, 16 päivänä marraskuuta menin aamupuolella
laiturille, jossa saaristolaisten oli tapana käydä. Siellä tapasin
venekunnan, joka juuri varustautui lähtemään Munisaloon. He olivat
halukkaat ottamaan minut veneesensä, mutta juuri kuin yritimme
lähtemään, tuli joukko nuoria, iloisia saarelaisia laiturille, jossa
heidän suuri veneensä oli kiinni sidottuna. Minä kysyin, mihin he
aikoivat lähteä ja sain vastaukseksi: "Maalahdelle, tiedän mä."
Kaikilla oli pusseja, paketteja, pulloja ja lekkereitä, arvattavasti
virvokkeita tuleviksi joulun pyhiksi. Sill'aikaa kuin niitä soviteltiin
veneesen, puhelin minä näiden iloisten ihmisten kanssa ja sain
selville, että minun oli edullisempi matkustaa heidän kanssansa
suoraan Maalahdelle. Niin tapahtuikin, minun sanottuani jäähyväset
ystävällisille munisalolaisille, jotka selittivät, että: "Teillä
olisi ollut kyllin hyvä meidän kanssamme, mutta ei teille tule yhtään
huonompi olo näiden toistenkaan kanssa."



MATKA MAALAHDELLE.


Kello 2 päästimme irti nuoran ja nostimme purjeet, Aurinko paistoi
pilvettömältä taivaalta, ilma tuntui kevyeltä ja lämpöä oli muutamia
asteita. Heikossa myötälaitaisessa laskettelimme hiljaista vauhtia,
hauskasti keskustellen, kunnes viimein tuuli kuoli kokonaan ja airot
työnnettiin veteen. Venekunnassa oli kaksi nuorta miestä ja neljä
naista, kaikki hyvin puetut tummavärisiin, kotikutoisiin vaatteihin.
Naisilla oli tummanruskeat tai harmaanpilkulliset puolivillaiset
leningit ja paksut topatut mekot sinisestä tai mustasta sarasta
sekä lämpöiset tummat huivit päässä. Miehillä oli lämpimät siniset
sarkavaatteet ja kirjava villahuivi lujasti kaulaan kierrettynä sekä
mustat lammasnahkalakit. Ensi hetkestä asti miellytti minua suuresti
olo näiden suoravaisten, kohteliasten, iloisten ja samalla vakavain
ihmisten seurassa. Minä kerroin heti kaupungista lähtiessä matkani
tarkoituksen ja mihin aioin, ja esittely oli pian tehty, niin että minä
tunsin matkakumppanini nimeltä, jopa heidän ulkonaiset olosuhteensakin.
Ville, veneen perässä, nuori naimaton isäntä äitinsä tilalla, oli
venekunnan vakavana päällikkönä. Mikki, iloinen nuorukainen, souti
vasemmalla airolla, jossa Fia Holm huovaten autteli. Fia oli kaunis,
nuori vaimo, katseessa miellyttävää surumielisyyttä; hänen miehensä
oli purjehtinut Hernösandiin myömään maalaistavaroita ja vaimo pelkäsi
hänen ei pääsevän kotiin ennen kevättä. Toisella airolla souti
Karolina, suurikasvuinen, kolmekymmen-vuotinen nainen, muoto terve ja
jäntevä; samalla puolella huopaamassa istui Bergs-Hann. Äänettömin
kaikista oli vanhin vaimo, emäntä varakkaasta talosta Maalahdelta.
Häntä kohtelivat toiset erityisen huomaavasti, mutta puhuttelivat
kuitenkin paikkakunnan tavan mukaan esinimeltä Brit-Stin. Kysymykseeni,
oliko hän leski, vastasi hän: "Kyllä minun mieheni elää, Jumalan
kiitos, ja on terveenä." Karolina kertoi Brit-Stinan miehen nuorempana
asuneen Korsnääsissä, mutta sitte naineen "Brit-Stinan ja talon"; nyt
he olivat rikkaat ja heillä oli täyskasvuisia poikia, eikä "vanhan
isännän ollut pakko työskennellä enempää kuin jaksaa". Vähän äreästi
vastasi Brit-Stin: "Kyllä minun mieheni käy vielä työssä ja pystyy
siihen kuin pojatkin."

Nuoremmat naiset lauloivat vuorotellen kauniilla, kirkkailla äänillä.
Laulut soveltuivat kaikki soudun tahtiin ja olivat yksinkertaisia,
alkuperäisiä sävelmiä kuten kansanlaulut. Sanat olivat usein
katkonaisia ja sisällys hajallinen. Eri toisintoina esiytyvä ajatus
oli nuoren tytön uskollinen rakkaus ja kaipaus ystävätä, joka ei
ollut palannut pitkältä merimatkalta. Erittäin kiintyivät huomiooni
Bergs-Hannin puhtaat, sydämmelliset sävelet ja vahva, soinukas
altto-ääni, joka teki hänen puheensakin lumoavaksi. Hän oli kaunis
tyyppi Pohjanmaan ruotsia puhuvista naisista, jos ollenkaan voi olla
puhetta mistään yhteisestä tyypistä siellä, jossa yksityispiirteet ovat
jok'ainoassa henkilössä niin selvät.

Minä koetan piirtää hänen muotokuvaansa. Hän oli pitkä, hoikka,
viisikolmatta-vuotinen, liikkeet vapaat ja sulavat. Paksu, tumman
kellertävä tukka oli kiharainen kaikkialla tukan rajassa; syvä jakaus
kaatoi sen kahtaanne korkealta päälaelta, joka kaareutui matalan ja
leveän otsan päällä. Paksu, kotitekoinen villahuivi oli soutaessa
pudonnut päästä alas niskaan ja jätti näkyviin paksun palmikon juuren;
alempana vyötäisten kohdalla näkyi sen latva ruumiin mukaisen mekon
päällä. Kirkkaan siniset silmät, pitkäin mustien ripsein ympäröiminä,
ja suorat tiheät kulmakarvat tekivät hänet lujaluontoisen, melkeinpä
ankaran näköiseksi, milloin kasvot olivat levossa, mutta sitä
suurempi oli hänen kauniin hymynsä vaikutus, johon usein liittyi
soinnukas nauru. Harvoin minä olen kuullut kenenkään nauravan niin
täysiäänisesti; silloin häneltä paljastuivat leveähköt, vahvat
hammasrivit, ja sievät kuopat painuivat poskiin ja leukaan. Hänen
ihonsa oli omituisen, tasainen, terve ja yhtäläinen yli koko kasvojen
ja kaulan, mikäli sitä näkyi. Hän varmaankaan ei osannut punastua eikä
kalveta, ja kuitenkin tuntui ehdottomasti katsojan mielessä, että veri
virtaili runsaana ja lämpöisenä hänen suonissaan. Hän näytti nauttivan
suurta kunnioitusta kaikilta ja hänen nainut veljensä Kalastaja Kalle
oli koko seudun taitavin veneen tekijä. Hann oli heidän kanssansa
yhtenä venekuntana verkoilla kalastaessa, ja he asuivat uudessa,
veljen rakentamassa talossa Åminneborgin tilasta lohkaistulla maalla,
Maalahden joen suussa. Matkakumppanini neuvoivat minua jäämään yöksi
Åminneborgiin, ja Ville lupasi saattaa minut seuraavana päivänä tällä
samalla veneellä Bergöhön, jossa paraimmat pyyntimiehet ovat.

Vähän ennen auringon laskua alkoi tuuli hiukan kasvaa, airot vedettiin
veneesen, molemmat priipurjeet nostettiin ja kohta lipui vene hyvää
vauhtia. "Hyvästi tekee työtä syystuuli", sanoi Ville ja lähetti Mikin
kokkaan katsomaan salakiviä erittäin vaikealla Maalahden rannalla.
Minä otin esiin hyvin täytetyn ja tällaisille matkoille erittäin
soveliaan eväslaatikkoni, joka on sovitettu täyteen nelikulmaisia
lasiastioita, niin että tarvitsee ainoastaan avata kannen ja ruoka
on sievästi asetettuna edessä. Kaikki, paitsi Mikki, jonka täytyi
pysyä kiviä tähystelemässä, kokoutuivat nyt veneen perään. Ville otti
esiin pullon viinaa ja se kiersi kädestä käteen; naisetkin maistoivat
pisaran pullon suusta ihan kursailematta. Bergs-Hannin jälkeen tuli
vuoro minulle. Karolina kuitenkin sanoi ikään kuin puolustellen:
"Oppii tuota käyttämään viinaa, kun täytyy hoidella verkkoja kovassa
säässä." Ville selitti, että Karoliina oli leski, mutta tuli toimeen
hyvin miehettäkin, hän komensi väkeä siinä kuin toinenkin ja
silakoita hän otti merestä määrättömästi. Jälisteeksi tarjosin minä
suklaa-konvehtia ja Fia Holmista se oli "kelvottoman hyvää". Sitte
alkoi taas vuorotellen laulua ja leikillistä puhetta; varsinkin Mikki,
iloinen veitikka, oli erittäin kekseliäs. Muun muassa kertoi hän, että
Åminneborgin isäntä Isak Eriksson "oli varakas mies, mutta ei hän ole
osannut laittaa yhtään poikaa, kaksi tyttöä vain yht'aikaa, ja ne niin
yhdennäköiset, että sulhaset eivät voi erottaa, kumpi on kumpaisenkin".

Heidän murteensa omituisine sanoineen ja korkoineen oli vaikea
ymmärtää, varsinkin milloin he keskenään puhuivat lyhyitä lauseita,
mutta laulussa oli kieli jotenkin puhdasta ja samoin heidän
puhutellessaan minua. Lukemalla ja kirkonkäymisellä olivat kaikki hyvin
tottuneet "kirkkoruotsiin".

Bergs-Hann lauleli kauneimmat laulunsa, ja Ville ylisti häntä
paraimmaksi tytöksi laulamaan koko Maalahdella. Fia Holm kertoi
monenkin varakkaan miehen "sukeutuneen ja siivoutuneen Hannia
varten, mutta kaikki he saivat etsiä muuta parannusta ikävälleen;
ei Hann koskaan unhota Jukkia, joka jäi mereen Ruotsin matkalla".
Hann katsahti sinisilmällään äkäisesti kertojaan ja sanoi: "Onko Fia
sitte nähnyt minun surevan?" Ville istuessaan veneen perässä katseli
kauan Bergs-Hannin kiharatukkaista niskaa. Tyttö istui, kasvot veneen
keulaa kohti, ja katseli mereen vaipuneen auringon jäleltä välkkyvää
vaaleankeltaista valoa. Ville virkahti: "Laulakaapas, tytöt, niin sujuu
paremmin." Luulenpa, että Ville oli yksi niistä, jotka olivat turhaan
sukeutuneet ja siivoutuneet Bergs-Hannia varten.

Fia Holm alotti juuri surumielisen laulun, kuin kulku äkisti pysähtyi
ja vene, noustuaan salakivelle, kallistui sivulleen niin, että kaikki,
mitä oli irtainta; viskautui oikealta laidalta vasemmalle. Karolina
putosi suorastaan minun syliini ja minä sain kyllä kokea, että hän
ei ollut irtainta tavaraa. Me olimme vähällä saada yhdessä kylmän
kylvyn kuten Mikki, joka tosiaankin veneen kallistuessa heilahti yli
laidan. Minä olisin mieluisemmin suonut saaneeni solakan Bergs-Hannin
syliini kuin raskaan Karolinan. Mikki nousi kivelle ja työnsi veneen
pois karilta; ainiaan valmis laskemaan leikkiä, sanoi hän: "Olkaa
laulamatta, Bergs-Hann, enhän minä näe ollenkaan pohjaa enkä kiviä, kun
te laulatte."

Tuuli tyyntyi taaskin vähitellen ja soutaen kuljettiin loppumatka.
Vakava ja mukava verkkovene lipui nopeasti pitkin kirkasta veden
pintaa, jonka syvyydestä näkyi välkkyvä tähtitaivas, ja kuun
hopeahohto kimalteli veneen tekemissä väreissä. Tahdissa suurten
airojen säännöllisen jysähtelemisen kanssa hangoissansa ja veden
loiskahtelemisen kanssa lauleli Bergs-Hann yksinkertaisia laulujansa.
Minä tunsin viihtyväni hyvin näiden raitisten, teeskentelemättömäin
ihmisten seurassa. Hann keskeytti laulunsa ja näytti kaksinkertaista
rakennusta, joka kuun valasemana kuvastui taivasta vasten matalalla
rannalla edessämme. "Tuossa on Åminneborg," sanoi hän, "ja siellä
eroovat meidän tiemme", lisäsi hän ajattelevasti, ikään kuin valittaen,
että hauska matka niin pian loppui.

Me olimme nyt siinä lahdessa, johon Maalahden joki laskee. Molemmilla
rannoilla oli paljo talaita, meriaittoja ja nuottakotia sekä
kaikenkokoisia veneitä sadoittain, osaksi vielä vedessä, osaksi jo
vedettynä maalle tai talaihin talviteloilleen. Tässä minä aloin
ymmärtää, miten ahkerasti Maalahden kansa verottelee merta. Meidän
suuri veneemme vedettiin Villen tilavaan talaasen ja kukin otti
tavaransa. Mitä minä itse en jaksanut kantaa, ottivat toiset.
Minä kiitin hauskasta matkasta ja kehoitin heitä kaikkia tulemaan
Åminneborgiin lämmittelemään, ett'ei meidän vielä niin paikalla
tarvitsisi erota. "Kiitoksia itsellenne, että olette ollut hyvä
kaikin tavoin", vastasi Bergs-Hann ikään kuin kaikkein puolesta, ja
minua ilahutti, että ehkä osasin käytökselläni näyttää, mitenkä he
kaikki näinä muutamina hetkinä olivat saavuttaneet minun sydämellisen
kunnioitukseni ja luottamukseni. Fia Holm osoitti ystävyyttään
kysymällä, enkö minä tuntenut puutumista eräässä paikassa siitä, että
niin kauan olin istunut kovalla veneen teljolla. Minä kyllä käsitin
hänen hyvän tarkoituksensa, vaikka hän lausuikin kysymyksensä sanoilla,
joita minä en huoli kertoa.

Åminneborg oli muinoin ollut paikkakunnan ainoa herraskartano. Suuri
päärakennus oli nyt kylmillään ja suljettuna, mutta suuri tuli
loisti tilavan siipirakennuksen ikkunoista. Isäntäväki toivotti
meille tervetuloa ja leipäuunissa loimottava tuli oli meistä varsin
mieluinen pitkän merimatkan jälkeen. Kaikki asettuivat, riisuttuaan
päällysvaatteensa, riviin uunin eteen ja tuttava puhelu alkoi
talonväen ja vierasten kesken. Minä pyysin yösijaa ja se luvattiin
varsin hyväntahtoisesti. Molemmat kauniit kaksoissisaret ilmestyivät
kohta tupaan ja Mikin lauseen minä heti huomasin todeksi; he eivät
ainoastaan näöltään olleet aivan yhtäläiset, vaan äänikin oli niin
samankaltainen, että sulhasien neuvottomuus saattoi kyllä olla totta.
Minulla oli kanssani teetä ja emäntä laittoi siitä kaikille virvoketta,
mutta hän oli pannut sekaan kanelia ja minä mieluisemmin join isännän
kanssa lasin Jamaikka-totia. Kaikki olivat viimein asettuneet istumaan
ja huviksensa he, kuten näytti, vastaelivat minun kysymyksiini, kun
tiedustelin paikkakunnan oloja ja tapoja. Mieluisimmin minä kuuntelin
Bergs-Hannin kertomuksia sulavalla altto-äänellä. Hän kuvaili laveasti,
millaiset ovat "seppelepidot" (kuuliaiset), "häät", "talkoot", joissa
kiireenä heinäaikana lähimmät naapurit auttelevat odotellen illan
juhlaa, "öitsit" ja muut sellaiset niissä tavallisine panttileikkeineen
y.m. iloisine tapoineen, joita näillä raitismielisillä rantalaisilla on.



Vilhelm Enström.


Kun Isak Erikssonille mainitsin matkani tarkoituksen, sanoi hän ihan
lähellä asuvan laajalti tunnetun pyyntimiehen, ja minun pyynnöstäni
lähetettiin häntä noutamaan. Hänen nimensä oli Vilhelm Enström,
ja hetken kuluttua kompuroi hän tupaan kahden kepin varassa ja
Bergs-Hannin veljen Kalastaja-Kallen taluttamana. Kaikki nousivat
ja tervehtivät kunnioittavasti rampaa miestä. Hän puhui, näiden
seutujen mieheksi, tavattoman puhdasta ruotsia. Nuorempana oli hän
kesät kulkenut laajalti työssä laivanveistämöissä ja ollut monta
kertaa urakkamiehenä. Kaksitoista vuotta sitte olivat häneltä jalat
paleltuneet hylkeenpyyntiretkellä ja nyt hän eli yksikseen läksiäimenä
Åminneborgissa, helpottaen naapurien avuliaisuutta kaikella, mitä hän
suinkin jaksoi jalkojensa kolotuksen lomassa tehdä käsillään. Hänen
ruumiinsa oli nyt viidenkuudetta vuoden ijässä kumarassa kuin vanhan
ukon ja hänen muotonsa, oli kivuista kuihtunut, mutta kyllä näkyi,
että Enström oli ollut kookas ja kaunis mies parhaassa ijässään. Hyvin
puettu ja kammattu, kärsivällinen ja harvasanainen hän oli, ja vielä
nytkin kunnianarvoisen näköinen mies.

Minä sanoin hänelle matkustaneeni etelästä tänne pohjoiseen saaristoon
vartavasten kuulemaan kertomuksia hylkeenpyynti-elämästä ja sen
vaivoista.

"Siitä minä kyllä osaan tehdä teille selvän", vastasi hän. Me kävimme
istumaan, isäntä, Enström, Kalastaja-Kalle ja minä, pöydän viereen,
naiset ja nuorukaiset puolipiiriin meidän ympärillemme.

Me joimme toistemme onneksi ja Enström alkoi kertoa siitä kerrasta,
jolloin hänelle "tapahtui vahinko pyyntiretkellä". Kaikki tiesivät
tapauksen, mutta ehkäpä ei kukaan ollut kuullut harvasanaisen miehen
kertovan, miten se oikeastaan oli tapahtunut.

"Kahdeksantoista vuotta kävin minä pyyntiretkillä ja viime vuosina oli
meitä ainoastaan kaksi venekuntaa Maalahdelta, yhteensä 16 miestä. Me
läksimme puolipaaston ajoissa ulos merelle, aikaisemmin tai myöhemmin
sen mukaan, millaiset pakkanen ja tuulet olivat olleet talvella.

"Niistä kuudestatoista on nyt elossa ainoastaan kolme. Vuonna 1873
tehtiin viimeinen pyyntiretki Maalahdelta ja sillä matkalla minä kärsin
kovasti. Minä olin päällikkönä venekunnassa, johon sillä kertaa kuului
ainoastaan 5 miestä. Viidellä hevosella monen saattajan, miehen ja
naisen, seurassa matkustimme 4 1/2 peninkulmaa Bergö-Gaddin jäätikölle,
jossa tämän saariston pyyntimiehet sanovat jäähyväset saattajilleen
ja Luojaan luottaen poistuvat mannerjäältä kuudeksi tai kymmeneksi
viikoksi etsimään hylkeitä myrskyn ja ajojäiden seasta.

"Hevonen oli valjastettu suuren hyljeveneen eteen ja siinä oli kaksi
pienempää venettä. Muilla hevosilla oli kuormana ruokavaroja, aseita,
ampumaneuvoja ja puoli syltä puita ruuan keittämistä varten.

"Sillä kertaa saattoi vaimoni Ann-Stin pikku Kustin kanssa minua
Bergö-Gaddiin asti. Hänelle oli syntyvä lapsi pääsiäisen aikaan. Minä
en koskaan ollut haluttomampi lähtemään hylkeenpyyntiin kuin silloin,
ja parastapa olisi ollutkin jättää se matka tekemättä. Mutta siihen
aikaan tuntui, kuin jokin olisi vastustamattomasti houkutellut niihin
vaaroihin ja seikkailuihin, ja entisten retkien muisto kiusasi kovasti.
Sinäkin päivänä, kuin tapasimme jäänreunalla monet Bergön ja Korsnääsin
venekunnat kaikkine saattajineen, välkkyi jäälakeus ja avara meri
kauniisti päivänpaisteessa. Oli ikään kuin juhlahetki, kuin pullo
erotessa kulki kädestä käteen; mutta aika kylmä oli ja minä käskin
Ann-Stinaa antamaan pikku Kustille ryyppyä ja neuvoin häntä hyvin
peittämään itseään ja poikaa kotimatkalla.

"Me purjehdimme suoraan Pohjanlahden perää kohti ja seuraavana päivänä
pääsimme 5 peninkulmaa lähelle Fjäderäggiä. Isovene vedettiin kappaleen
matkaa jäälle ja n.s. teltta laitettiin kuntoon, masto ja raakapuut
kannattimiksi purjeille, jotka sovitettiin katoksi veneen päälle. Sitte
alkoi jokapäiväinen pyytäminen, kuten sanotaan. Ainoastaan yksi mies
jää teltan luo, kaikki muut lähtevät aikaisin aamusilla ulos jäälle
etsimään hylkeitä, missä niitä on jään päällä. Ne ammutaan, jos ne ovat
valppaat, taikka tapetaan nuijimalla, jos makaavat, ja se tapahtuu
usein sellaiseen aikaan, jona ne eivät voi paeta mereen, koska ne
reijät ovat jäätyneet kiinni, joista ne ovat ryömineet ylös jään päälle.

"Kolmantena päivänä siitä, kuin laitoimme teltan, läksin minä päivän
vaietessa kauniilla ilmalla kävelemään, vetäen jälestäni pyyntisauvaa,
8 kyynärän pituista, suksen kaltaista puuta, jonka kahdessa eri
koterossa raskas hyljepyssy ja pitkä kiikari ovat. Sen suksen avulla
hypätään leveäin jäärailojen yli ja sen avulla myöskin hiivitään eli
ryömitään pyssyn kantomatkalle hylkeistä. Minä aioin tutkia jäätä
ja keliä koilliseen päin teltasta. Ajojäät olivat jäätyneet yhteen.
Lumetonta jäätikköä astuin minä reippaasti ja noin 172 peninkulman
päässä veneestä ammuin harmaan hylkeen, joka oli yksinään jään päällä.
Minä pystytin verisen jääpalan 'jäänharjalle'; siksi me sanomme
sellaista paikkaa, jossa ajojäät ovat kasautuneet harjaksi. Sen
jääpalan asetin viitaksi paluumatkalle ja ammutun hylkeen merkiksi.
Sitte astuin edelleen, kunnes arvelin puoli päivää kuluneen; silloin
käännyin astumaan telttaa kohti. Ilma oli ollut kaunis koko ajan,
mutta nyt alkoi yksinäisiä tuulen puuskia tulla koillisesta ja ajella
pilvenhattaroita, joista putoili harvakseen lumihiutuvia; pakkanen oli
jotenkin kova. Minä olin sinä päivänä hyvässä pyyntikunnossa, kuten
me sanomme, enkä tuntenut näkönikään rasittuvan häikäsevästä jäästä;
sen tähden minä saatoin laajalti tähystellä hylkeitä, mutta niitä ei
ollut ylhäällä sillä taholla, jonne olin astunut. Railot ja halkeamat
jäässä olivat kuitenkin vain vähän jäätyneet ja hylkeet olisivat kyllä
helposti voineet tapansa mukaan etukäpälillään eli 'käsillään' alhaalta
päin sorvata reikiä ohuihin paikkoihin paksumpien jäiden väliin,
mutta ne olivat varmaankin ilman muutoksen odotuksessa siirtyneet
toiselle taholle. Vähitellen muuttui myöskin ilman väri ja tasainen
tuuli alkoi lennättää teräviä jääpuikkoja; mutta kun minun tieni kävi
myötätuuleen, en siitä tuntenut suurta haittaa. Töin tuskin löysin
ammutun hylkeen, mutta vaikka teltalle ei olisi pitänyt oleman matkaa
kantakaan peninkulmaa, ei sitä enää näkynyt, sillä jääpuikkoja lenteli
yhä tiheämmin ja myrsky kiihtyi kiihtymistään joka silmänräpäys. Hyvin
tietäen vaaran olevan käsissä, kiiruhdin minä, minkä suinkin jaksoin,
vetäen jäljestäni pyyntisauvaa ja 3 kyynärän pituista hyljettä.
Aavistamattoman nopeasti kiepahti myrsky ihan pohjoiseksi ja yht'äkkiä
pauhasi raju lumimyrsky ympärilläni. Ajojäiden heikosti jäätyneet raot
halkeilivat ja jäät läksivät liikkeesen hirvittävällä rytinällä, joka
kuului kovemmin myrskyn pauhuakin.

"Sydän vapisevana kiiruhdin minä yhä eteen päin heiluvilla
jääkappaleilla. Kaksi kertaa putosin kylmään veteen, ja kadotettuani
pyssyn ja kiikarin jätin myöskin hylkeen ja vedin ainoastaan sauvaa
jäljestäni. Viimein huomasin olevani suuremmalla jääkentällä ja luulin
päässeeni lähelle venettä, mutta en nähnyt sylenkään päähän eteeni.
Helpotuksesta huoahdellen juoksin, kovasti huutaen, eteenpäin kompassin
mukaan, mutta siinä oli taas edessäni avovettä, joka jo kuohui suurissa
laineissa."

Kaikki olivat vaiti kuunnelleet Enströmin kertomusta ja istuivat nyt
jokaisella tyhjä kuppi käsissä polvilla. Kiihkeätä uteliaisuutta
näkyi kaikkein kasvoista. Hän jatkoi: "En tiedä, mitenkä jälleen
löysin hylkeen. Minä en tiennyt, että se oli jäänyt minulta samalle
jäälautalle. Hetkiseksi minä kauhuissani vaivuin kuolleen eläimen
päälle, jonka ruumiissa vielä oli vähä lämpöä jäljellä. Jumala minulle
antakoon anteeksi! Minä en ajatellut omaa autuuttani, vaan Ann-Stinaa
ja pikku Kustia."

Pehmeäsydämminen Fia Holm nyyhki ääneensä ja Bergs-Hann katseli,
silmät kauniisti loistavina, Enströmiä, joka vaipui syviin ajatuksiin.
Yksinpä Mikinkin muoto, josta tavallisesti iloinen veitikka pilkisteli,
osoitti tänä hetkenä sydämmellistä osanottoa. Bergs-Hann ensinnä
keskeytti äänettömyyden: "Tänä iltana on Enström oikein tehnyt reiän
puhelaatikkoonsa; antakaas nyt meidän kuulla, miten sieltä pelastuitte."

Enström jatkoi: "Minä tein jäästä pyöreän seinän suojaksi lumimyrskyä
vasten ja jääpalasista kummun sen sisälle ja pystytin pyyntisauvan
hätämerkiksi; sitte laskeuduin istumaan kuolemaa odotellen. Monta
pitkää tuntia olivat ajatukseni kauheassa tuskassa. Minä en ollut
ennen tiennyt elämän edes voivankaan tuntua niin rakkaalta. Tajussani
välisti välähti ajatus, että viimein olin pelastuva ihmeen kautta, ja
silloin aina johduin ajattelemaan Ann-Stinaa ja poikaa, mutta viimein
sammui kaikki toivo. Minun jalkani ja sääreni kohmettuivat yhä enemmän
ja minun sieluni värisi niin, ett'en osannut rukoilla Isämeitääkään.
Minä muistan, että näin päivän valkenevan ja että sinitaivasta näkyi
jäätuiskun lävitse, jota myrsky hurjasti vielä ajeli pitkin jäätikköä,
mutta taivaasta ei enää tullut lunta. Muistan vielä senkin, että
minusta sittemmin tuntui hyvältä, että myrskyn pauhu ja ajojäiden
kohina oli lakannut.

"Minä heräsin täyteen tuntooni kovasta rykimisestä ja seisoin silloin
pystyssä Niilon ja Ullus-Gabbelin (Gabrielin) tukemana. Heillä oli
ollut suuri vaiva saadessaan minua henkiin, ja totisesti, jos minä
olisin tiennyt, millaisiin kärsimyksiin minä heräsin, niin enpä
suinkaan olisi kiittänyt heitä, että he kiskoivat minut pois kuoleman
syleilyksestä, jossa jo oli kaikki kärsiminen lakannut. Minulle
suuhun kaadettu pitkä ryyppy oli mennyt väärään kurkkuun ja saanut
aikaan kovan rykimisen, joka jälleen pani veren liikkeelle ja herätti
elonkipinän, joka vielä ei ollut kokonaan sammunut. Minä en muista
millä tavalla minut vietiin suureen veneesen, joka nyt oli vedessä
jäälautan reunassa.

"Ennen myrskyä olivat kaikki muut paitsi minä ehtineet teltalle, joka
tuota pikaa hajotettiin ja suuri vene vedettiin avoveteen. Myrskyn ajan
ajelehtivat he koko yön ajojäiden seassa, onneksi veneen murtumatta, ja
kun myrsky lakkasi, näkivät he kiikarilla tähystellen minun hätämerkki,
ja riensivät pelastamaan päällikköänsä.

"Minun jalkani olivat mäsäin villasukkain ja hylkeennahkakenkäin kanssa
jääneet yksiksi möhkäleiksi sillä aikaa, kuin niitä, vielä ihan
tunnottomia möhkäleitä vähitellen sulatettiin, nautin minä mielihyvällä
paljon lämmintä viinaa ja hyljevelliä. Minä tunsin sinä, niin
sanoakseni, 'uudesta syntymisen' hetkenä olevani paljon terveempi ja
halukkaampi elämään kuin sitte koko pyyntiaikana. Pyytämisen minä olin
ihan kelpaamaton ja sen tähden vietin seitsemän pitkää viikkoa teltassa
vahtina ja kokkina ja purjehtiessa makuusäkissä. Minun jalkojani
pakotti hirveästi yöt päivät; tupakan hiki haavoihin pantuna tuotti
minulle parasta lievitystä. Ennen pyynnin loppua olivat kaikki varpaani
poissa nivel niveleltä eikä pakotus siihen lakannut; noita muodottomia
jalanmöhkäleitä pakottaa vieläkin, silloin tällöin vain vähän heikoten.
Sitä kipua minä kyllä saanen kärsiä, kunnes kuolema tulee toisen kerran.

"Tähän nyt saattaa kertomukseni loppua. Tiedättehän kaikki, että
Ann-Stin kuoli lapsen synnytykseen sill'aikaa, kuin minä makasin sillä
onnettomalla pyyntiretkellä. Kiitoksia hyvyydestänne, että olette
ystävällisesti helpottaneet minun raskasta elämäni taakkaa."

"Niin, niin," sanoi Isak Eriksson, Åminneborgin kunnioitettu isäntä,
"moni saa kokea paljon maailmassa, mutta ken on paljon kokenut, hänellä
on paljo ystäviä." Minä mielessäni vertailin Isak Erikssonin elämän
käsitystä toiseen, jossa miestä arvostellaan menestyksen ja rikkauden
mukaan.



Lähtö Åminneborgista ja purjehdus Bergöhön.


Nyt oli aika lopettaa päivä ja kaikki ottivat jäähyväset. Fia Holm
katsoi sydämmellisesti minua silmiin ja pudisti niin herttaisesti
minun molempia käsiäni, että minä kyllä saatoin arvata, miten hyvästi
Holm oli kotonaan viihtyvä, kun hän palasi mereltä. Ville, Mikki ja
Kalastaja-Kalle uudistivat tarjouksensa saattaa minut seuraavana
päivänä Bergöhön. Minä lupasin seuraavana aamuna ennen lähtöä käydä
Bergs-Hannin ja hänen veljensä kodissa.

Syötyäni maukkaan illallisen, lämmintä leipää, hyvää voita ja lihavaa
iltamaitoa ja toivotettuani ystävälliselle isäntäväelle hyvää yötä,
kävin lepäämään karkeille, sileäksi mankeloiduille lakanoille.

Herätessäni seuraavana aamuna tunsin mielihyvää, niin kuin olisin
äsken päässyt kauan ikävöidyn tarkoituksen perille tai voittanut
jonkun pahan vastuksen. Aurinko paistoi huoneesen ja ikkunoista loisti
maa valkoisena yöllisestä pienestä lumisateesta. Minun pukeutuessani
ja katsellessani mukavaa, kotitekoista talonpoikais-ylellisyyttä,
astui sisään, kahvitarjotin käsissä, toinen kaksoissisar, tai ehkäpä
hän oli toinen. Hän niiaten toivotti minulle hyvää huomenta. Minä
kuulin viereisessä tuvassa väen vilkkaasti keskustelevan omituisella
murteellaan. Tyttö ilmoitti heidän olevan murkinalla.

Tervehdittyäni talonväkeä läksin molempien tyttärien seurassa
tervehtimään Kalastaja-Kallea ja Bergs-Hannia. Heidän kotinsa tosiaan
ansaitsi ylistelemiset, jotka Mikki oli eilispäivänä matkalla siitä
lausunut. He istuivat nyt kaikki ahkerasti verkkoa kutomassa. He
lakkasivat työstään meidän astuessamme sisään ja toivottivat meille
tervetuloa. Kallen vaimokin oli pitkäkasvuinen, kaunis nainen,
ystävällinen ja avomielinen. Hän tarjosi hyvää kahvia ja oli
iloissaan, kun minä kiittelin heidän hyvästi järjestettyä kotiansa.
Kalastaja-Kalle ja minä puhelimme matkasta Bergöhön ja minä lausuin
pelkoni, että sisävedet ehkä ehtivät jäätyä ja tehdä vaikeammaksi
minun palaamiseni Vaasaan, mutta hän rauhoittaen selitti meriveden
vielä olevan niin lämpöisen, että se ei voinut jäätyä, ell'en minä
viipynyt useampia viikkoja Bergössä. Kalle pyysi vaimoaan laittamaan
evästä kuntoon ja läksi käskemään molempia toisia, Mikkiä ja Villeä,
laittamaan itseänsä ja venettä valmiiksi. Minä jäin hetkiseksi
kuuntelemaan Bergs-Hannin kertomusta heidän verkkokalastuksestaan
ja hän kertoikin niin, että sitä oli hauska kuulla. Hän kuvaili
kalastuspaikat sileäksi huuhtoutuneilla yksinäisillä kallioilla ulkona
meressä, jossa monella venekunnalla on talaansa, kala-aittansa ja
makuuvajansa sekä yli koko kallion korkeita telineitä, joilla suuret,
aina 18:kin kyynärää korkeat verkot kuivataan. Kauniilla ilmalla
kesällä on siellä elämää ja iloa, kertoi hän, paljo työtä kalain
puhdistuksessa ja suolaamisessa sekä pyydyksien hoidossa, varsinkin
milloin saanti on runsas; mutta välillä myöskin laulua ja piiritanssia
ja iloista leikkiä. Juhannuksen aikaan on Pohjanlahti kirkas ja
kaunis koko vuorokauden, niin että ilokseen katselee ylt'ympäri.
Kun minä kysyin, eivätkö he ottaisi minua neljänneksi mieheksi
veneesensä, vastasi hän sointuvasti nauraen: "Te kaiketi luulette, että
pyydysmatkat ovat vain pelkkää auringon paistetta", ja hän kertoi;
miten he myrskyssä ja aukean meren suurissa laineissa usein hengen
vaaralla korjaavat kalliita pyydyksiänsä ja monesti ne sinne jäävätkin
ja he itse saavat heikolla veneellä monena pimeänä syysyönä laskea
mihin myrsky viepi, kuolema ihan silmäin edessä, kunnes he myrskyn
vaiettua nälissään ja uuvuksissaan voivat kääntää veneensä kaukaista
kotia kohti. Kun kalalokit lähtevät pois kalastuspaikoilta ja pakenevat
sisäsaaristoon, silloin on kiire korjata pyydykset, sillä myrsky ei ole
enää kaukana.

Kun minä ihmettelin, ett'ei näkynyt yhtään lapsia, vastasi vaimo:
"Kalle sanoo monesti: mitä me teemme sellaisella vallattomalla
pikkuväellä, joita sinun vain pitää istua kiikuttelemassa? Toista
olisi, jos sinä heti voisit laittaa ne sellaisiksi, että ne kelpaisivat
johonkin."

Kalastaja-Kalle palasi sanomaan, että vene oli valmiina. Minä sanoin
jäähyväiset. Bergs-Hann ojensi minulle suuren kätensä ja ystävällistä
hyväntahtoisuutta näkyi sydämmellisistä sinisilmistä.

Aamiainen syötiin Isak Erikssonin luona, ja turhaan koetettuani
saada maksaa vierailustani siinä ystävällisessä talossa erosin minä
heistäkin, sanottuamme molemmin puolin sydämmelliset jäähyväset. Hyviä
muistoja jäi mieleeni.

Purjehdus Bergöhön oli huvittava ja omituinen. Lumiset saaret ja karit
välkkyivät auringon paisteessa ja tekivät meren synkän näköiseksi.
Oli pari astetta kylmää ja kovanlainen tuuli puhalteli lounaasta.
Pitkulaisten, korkealle kuohuvain aaltojen harjat murtuivat kohisten
valkoisiksi koskiksi, jotka soveltuivat kylmänvihreään meriveteen
kuin -- mitenkä sanoisinkaan -- kuin "kerma rabarberihyytelöön". Vene
oli koko matkan kallellaan oikealle puolelle, ja joka kerran, kuin
kynnimme aallon harjojen poikki, roiski vettä vasemmalta puolelta,
kasvattaen jääkuorta vaatteillemme ja veneen teljoille. Mutta kylmä ei
minua vaivannut, minä kun olin hyvästi varustautunut tälle marraskuun
matkalle. Mikki, ollen ohuessa puvussa, värisi nähtävästi, mutta ei
antanut iloisuutensa jäätyä; hän vain välistä sanoi: "Paholainen
lähteköön enää matkoille." Meidän lähestyessämme Bergötä läheni jo
aurinkokin sitä linjaa, jossa taivas ja meri yhtyivät hehkuvassa
valossa. Mikki sanoi, osoittaen auringonlaskua ja pudistellen
ruumistansa: "Eiköhän noilla tuolla ole lämpimämpi."

Luminen vuorenharjanne, joka saaresta pistihe ulos mereen, oli
koristettu tuulimyllyillä, joista osa seisoi, vaan monta oli
käymässäkin. Kalastaja-Kalle sanoi Mikille: "Huiskuttele käsilläsi kuin
nuo kummitukset, niin haihtuu sinulta kylmä ruumiista."

Me olimme jo vähän niemen siimeksessä, kuin lahtihylje näytti mustaa
päätänsä tuulen päällä lähellä meitä. Mikki kiihkeästi huusi minulle:
"ampukaa, ampukaa!" mutta kun minulla oli kanssani ainoastaan
haulipyssy, en minä tahtonut haavoittaa eläintä, koska en kuitenkaan
olisi saanut sitä tapetuksi. Sitte Mikki pyysi Villeä kääntämään
venettä vähän tuuleen päin, otti etuteljoilta harmonikkansa ja alkoi
soitella polskaa. Hylje näyttäytyi yhä lähempänä venettä ja kohottihe
korkealle vedestä ikään kuin kuuntelemaan. "Jos on hyljepyssy veneessä,
varoo se kyllä eikä tule niin lähelle", sanoi Kalastaja-Kalle. "Hylje
on aika valtava uimaan; monesti seuraa se venettä, joka purjehtii
täyttä vauhtia", sanoi Mikki.



Ensimmäinen päivä Bergössä.


Sinne päin, josta me tulimme, ei näkynyt saarelta monta asuntoa. Me
laskimme pieneen venevalkamaan hyvillämme, että saimme maata jalkaimme
alle. Kylmä tuuli oli kuitenkin vähitellen kangistuttanut jäsenemme,
ja me, niitä nuorrutellaksemme, läksimme juoksu jalassa ryntäämään
tuulimyllyjä kohti. Meidän päästyämme seljänteen harjalle oli edessämme
vuoritasanko ja sillä monta, enimmäkseen punaiseksi maalattua taloa.
Enström oli minua myöten lähettänyt terveisiä vanhalle Rias-Matille,
joka aikoinaan oli ollut saaren arvokkaimpia pyyntimiehiä. Pieni,
puhelias poikanen näytti meille tietä Riaksen taloon. Hän arvaili
tiellä, mitä meillä saattoi olla asiana ja mistä me olimme tulleet
kylmän ilman kanssa. Mikki tulkitsi hänen saarelaismurrettansa niin
hyvin, kuin osasi. Poika tahtoi kaikin mokomin tietää, mikä minä olin
miehiäni, ja Mikki sanoi: "Hän on Ruotsin kuningas, senhän voi nähdä
lakistakin." Nähtävästi epäilevänä ja hyvin uteliaana kysyi hän itse:
"Oletteko te Ruotsin kuningas?" -- Silloinpa me jo olimmekin perillä,
Rias-Matin tuvan edessä, jossa hyvästi aseteltu havukimppu kehoitti
meitä pyyhkimään jalkojamme rappusten edessä ennen astumistamme sisään.
Emme vielä ehtineet porstuaankaan, kuin suuri vanhanpuolinen vaimo
tuli meille vastaan. Minä kysyin isäntää ja kerroin, että minulla
oli hänelle terveisiä Maalahdelta Enströmiltä ja että minä toivoin
saavani viipyä muutamia päiviä Rias-Matin luona. Vaimo pyysi meitä
astumaan sisään ja sanoi Matin olevan ulkona merellä, vaan hänen jo
kohta pitävän tulla kotiinkin, koska oli jo aamusella lähtenyt vain
nostamaan verkkoja ja panemaan niitä kuivamaan. Enströmiltä olin
kuullut Rias-Matin olevan jo 80 vuoden ijässä; minua kummastutti, että
hän vielä kalasteli näin myöhään syksyllä ja tällaisella ilmalla.
Emäntä kehui hänen reippauttansa ja sanoi häntä niin vanhaksi, että hän
muisti kaikki saaren asujamet, "ennen kuin ne olivat syntyneetkään". --
"Matin nuorin veli oli minun ensimmäinen mieheni, -- mennä vuonna otin
tämän; hän on koonnut rahaa ja hänellä on paitsi taloa paljo pyydyksiä.
Sukulaiset yrittivät rettelöimään ja estämään meidän vihkiäisiämme,
mutta ukkopa ei antanutkaan itseään komentaa -- enkä minäkään -- sitä
paitsi."

Hän käski meitä istumaan ja pyysi anteeksi, että oli kaikki niin
siistimättä. Katsellessani pikku tupaa huomasin anteeksi pyynnön
varmaan tarkoittaneen huomauttaa minulle, miten sievänä ja siistinä
hän piti kotiaan. Ikkunain ympärillä oli valkoiset verhot; huonekalut,
ovet ja vuorilaudat olivat maaladut sinisiksi ja punaisiksi, kuten
sängyn uutimetkin olivat paksusta, sinisen ja punaisen kirjavasta
puolivillaisesta. Suuri kaappi, ovi peileihin jaettuna ja listat
hyvin korkeat, peitti jäännösosan siitä seinästä, jossa sisemmän
kammarin ovi oli. Keskelle kaappia oli sovitettu käkikello, heiluri ja
painot näkyvinä lasiovesta. Hyljepyssyjä sekä kiikareja, kompasseja
ja ilmapuntareja, jotka johtivat mieleen, että Herra välistä "oli
siunannut rantoja" haaksirikkoisilla laivoilla, riippui seinillä, jotka
olivat verhotut tummilla, kirjava-värisillä papereilla. Koko tupaa
kävi sanoa aistikkaaksi; se vähän muistutti tavallisen Itämeren-laivan
kajuttaa, suurennettuna tietysti. Lattia oli hyvästi saumatuista
kuusilankuista, puhdas ja ilman mattoja. Suuri leivinuuni oli porstuan
oven ja kammarin oven välisessä nurkassa, suu avoin ja lähellä lattiaa,
päällä savun kokoojana taitavasti muurattu ja paksuilla raudoilla
varustettu totto. Kalkki oli maalattu samalla punamulta-öljyvärillä
kuin kaikki muukin punainen tuvassa. Ilma, josta lemusi heikko mintun
tuoksu, ei minua oikein miellyttänyt, mutta todisti, että isäntä ei
ollut tupakkamies.

Me otimme käsille eväämme, ja emäntä asetti pöydälle suuremman ja
pienemmän petrolilampun. Luulenpa, että hän oli luonteeltaan vähän
"kerskaileva". Syötyä ja emännän väkevää kahvia juotua läksivät Kalle
ja Ville ilmoittamaan lähellä asuville "pyyntimiehille" minun tuloani
ja matkani tarkoitusta. Mikki meni ulos narraamaan poikia, joita oli
hyvä joukko kokoutunut näkemään Ruotsin kuningasta. Hetken kuluttua
palasivat lähettiläät ja toivat mieluisan vastauksen: "Ne lupasivat
tulla, nämä pyyntimiehet, joka talosta." Siitä suosiosta minun kaiketi
oli kiittäminen niitä hyväntahtoisia suosittajoita, joille olin
sananviennin uskonut toimeksi. Ystävyys minun ja kolmen maalahtelaisen
saattajani välillä oli vanha ja vakautunut.

Ensimmäisenä saapui kesk'ikäinen mies, puvultaan ja muodoltaan
"luotsivanhimman" näköinen. Siivosti ja kunnioittavasti tervehti hän
ensin talon emäntää, kysellen hänen omaa ja vanhan Matin terveyttä.
Kun minä tervehtiessäni sanoin nimeni, käsitti hän, että sen
kohteliaisuuden muka piti olla molemminpuolinen. "Minun nimeni on
Johan Erik, mutta täällä Bergössä sanovat minua meidän murteellamme
Jonk-Erriksi", sanoi hän istuutuessaan penkille lähelle minua.
"Maalahtelaiset kertoivat teidän asianne. Kyllä meidän saarellamme
tapaatte monta kokenutta pyyntimiestä. Vanhalta Rias-Matilta saatte
kuulla kaikki saaremme asiat ihan alusta asti." Itse oli hän jo ollut
28 vuotta mukana pyyntiretkillä ja aikoi tänäkin talvena lähteä
"kippariksi" erääsen Korsnääsin veneesen. "Korsungit, kuten me heitä
nimitämme, seuraavat tavallisesti Bergön kippareja." -- "Jonk-Err on
taitavin kippari koko saarella, siitä asti tietysti, kuin minun mieheni
lakkasi käymästä retkillä", sanoi emäntä, jolla oli hyvin suuressa
määrässä tuota kaunista omansa kiittelemisavua.

-- "Rias-Matin kanssa ei kukaan voi kilpailla", sanoi Jonk-Err, "hän
lakkasi vasta 65 vuoden ijässä, ja minulla on vasta 51 vuotta."

Vähitellen astui tupaan miehiä toinen toisensa perästä, ja jokaisen
asia oli tervehtiä kaikkia tuvassa ennestään olijoita. "Hyvää
iltaa, Norrskatin Isakki" -- "hyvää iltaa, Kalle" -- "hyvää iltaa,
Finnis-Isakki" -- "hyvää iltaa, Ullus Gabbel" j.n.e. Minä olin
kuvitellut mielessäni, että ensinnä tulleella Jonk-Errillä oli
erityinen arvo saaren miesten kesken; mutta nyt huomasin heidän
kaikkein olevan "luotsivanhimpien" näköisiä. Niinpä sanottiinkin
milloin kestäkin läsnä tai poissa olijasta: "Hän on paras mies
pyyntimatkoilla."

Viimein aukesi ovi vielä kerran ja Rias-Matti astui tupaan;
silmänräpäyksessä minä arvasin tulijan siksi. Hän otti päästään
lammasnahkalakin ja katseli ympäri, oudostellen niin suurta
vierasjoukkoa. Emäntä ehti ennen minua ja selitti lyhyesti koko
asian. Matti toivotti ystävällisesti ja selvällä Ruotsin kielellä
minulle tervetuloa ja pyysi minua pitämään hyvänäni, mitä talossa oli.
Kaikki olivat nousseet seisomaan, tervehtivät vuorotellen vanhusta
ja moni lausui ilmi kummastelunsa, että "meidän vanha Matti" vielä
oli niin reipas 80 vuoden ijässäänkin. Riisuutuessaan puheli hän
milloin kenenkin kanssa syyskalastuksesta, pellavalankain hinnasta
j.m.s. Minuun hän ei kiinnittänyt erityistä huomiota. Viimein hän
paitahihasillaan pysähtyi lieden eteen, jossa emäntä ahkeraan
hämmenteli kiehuvaa pataa. Ukko valitteli, että kylmyys oli vähän
kiusallinen noin vanhoina päivinä.

Pitääpä minun kuvaella vanhuksen näkö. Hän oli kauneimpia ukkoja,
kuin olin koskaan nähnyt. Ollen keskikasvuinen piti hän ruumistaan
suorana ja liikkui hyvin vilkkaasti, ja samoin hänen puheensa ja
kasvojensa vilkkaat liikkeet osoittivat hänen luonteessaan olevan
jäntevyyttä ja virkeyttä enempi, kuin hänen ikäisillään muuten on.
Mutta kerron tässä vain hänen ulkomuotonsa, sillä kunnioitusta
herättävän vanhuksen sisällisen olemuksen ja luonteen kuvaaminen
on tämän kertomuksen tärkein osa ja vaivalloisin tehtävä. Hänellä
oli korkea, paljon ajatuksia sisältävä päälaki, lumivalkoisen tukan
seppelöimänä. Vaikka hänen ryhtinsä oli reipas, kasvonsa elävät ja
katse vilkas, oli sentään mahdoton erehtyä hänen ijästään. Koko hänen
olemuksestaan näkyi jaloutta, avomielisyyttä ja niin lujaa luottamusta
elämän arvoon, että ainoastaan harvat paraimmistakaan voivat sitä
säilyttää elämän myöhäisen lopputiliin asti. Unhottamatta hetkeksikään
arvokkaisuuttansa liikkui ukko tulen edessä, iloisen vallattomasti
kääntäen milloin mitäkin ruumiinsa puolta tuleen päin. Hän sylki tuleen
ja pisti uutta purutupakkaa poskeensa. Pieni kuusivuotinen tyttö astui
tupaan ja lausui tuttavasti: "Hyvää iltaa, ukko!" Vanhus nosti tytön
syliinsä ja suuteli häntä; ilmeisesti olivat ukko ja lapsi hyvät
ystävät. Rias-Matin kanssa oli tupaan tullut hänen poikansa Jukki, ja
hänen luoksensa pysähtyi lapsi, tervehdittyänsä ensin kaikkia muita ja
saatuaan jokaiselta ystävällisen vastauksen: "Hyvää iltaa, Ann Ull!"
-- "Ukko hemmoittelee Ann Ullin pilalle", sanoi Jukki. -- "Äiti sanoi,
teidän pitäisi tulla syömään." -- Lapset teitittelevät Bergössä aina
vanhempiansa.

Emäntä toi pesuvadin ja pyyheliinan Matille, kysyen: "Tahdotteko pestä
kätenne?" Aviopuolisotkin useammin teitittelevät kuin sinuttelevat
toisiansa. "Ullus Gabbel", sama mies, kuin 10 vuotta sitte pelasti
Enströmin ajojäistä, huomautti: "Rias-Matti kyllä tiesi, mitä teki,
kun otti vanhoillaan vielä uuden akan." -- "Jos ei itse tiedä, muilta
kysymättä, mitä pitää tehdä, niin vähän ne tekemiset maksavat", vastasi
Rias-Matti niin vakavasti sointuvalla äänellä, että puhelu sille
taholle kerrassaan keskeytyi. Pöydällä oli vielä minun eväslaatikkoni
ynnä mitä emäntä oli tuonut lisää minulle ja maalahtelaisille. "Te,
herra, näytte jo syöneen", sanoi Rias-Matti, "mutta nyt pitää minun
käydä käsiksi illalliseeni." Emäntä raivasi pöydän, toi kivivadilla
velliä sekä voita, leipää ja maitoa. Ukko pisti ison palan voita
velliin ja söi sitte ahkeraan ja kauan, kuitenkin ottaen samalla osaa
puheluun.

Nuoremmista oli eräs 30-vuotinen, lyhyen vanttera mies erittäin vakavan
näköinen. Tätä Norrskatin Isakkia pidettiin hyvin taitavana ampujana
ja kätevänä pyssyseppänä. Puheltiin paljon ammunnasta ja tarkastettiin
Rias-Matin hyljepyssyjä. Minä lausuin epäileväni, että heidän
kotitekoiset, raudasta taotut, raskaat pyssynsä pystyivät kilpailemaan
nykyisten tehdaskiväärien kanssa osumisessa kohti pitemmiltä matkoilta;
mutta sitä heti kaikki ryhtyivät vastustamaan. "Sen pitää olla kohti
osuva ja käydä hylkeen päähän 100:n, ehkäpä 150:nkin askeleen päästä",
sanoi Norrskatin Isakki. Hänen mielestään siihen tarvittiin hyvin
iso reikä ja sikäli paksut seinätkin. Minä huomasin vastustamisen
turhaksi vaivaksi; mutta olin pahoillani, ett'en ollut ottanut
mukaani jotakuta tarkkaa ekspressi-stussaria. Norrskatin Isakki kävi
noutamassa läheisestä kodistaan äsken tekemänsä hyljepyssyn, joka
oli oikea hirviö. Tavalliset, joita pidetään pyyntimatkoilla, ovat
jo nekin aika isot ja painavat 18 tai 20 naulaa, mutta tämä painoi
39 naulaa, oikea kanuuna; 8 luotiin meni 1 naula lyijyä ja 1 naula
ruutia 24 panokseen. "Se on tarkka, jos vain pysyy vakavana, ett'ei
värähdä ampuessa", sanoi mestari luottavasti. Päätettiin seuraavana
päivänä ampua pilkkaan muutamilla paraimmilla pyssyillä. Rias-Matti
oli ahkerasti ottanut osaa keskusteluun, ja minä kysäsin, milloin
hän viimeksi ampui hylkeen. "Jo on kohta 15 vuotta kulunut, kuin
viimeksi olin pyyntiretkellä, mutta jonkun lahtihylkeen ammun minä
silloin tällöin vieläkin, ja viimeisen ammuin viime juhannuspäivän
iltana." Hän kummasteli, että minä olin lähtenyt ulos meren saareen
näin myöhäiseen vuodenaikaan, ja sanoi, että minulla ei suinkaan
ollut suurta toivoa saadakseni ampua yhtään harmaata hyljettä, mutta
kyllä ehkä jonkun rantahylkeen, jos onnea sattui. Minun olisi pitänyt
tulla myöhemmin, jolloin jo saaristo on jäässä ja hylkeet nousevat
jään reunalle, taikka myöskin keväällä jäiden lähdön aikana, jolloin
lahtihylkeet nousevat yksinäisille mataloille kallioille, kiville tai
pienille uiville jäälautoille. Vastaukseksi minä selvästi esitin,
mikä oli tarkoituksena tulollani Bergöhön, ja mainitsin, että minulla
oli kanssani ihan äskettäin painettu kirja, jossa on monta kertomusta
metsästäjäin elämästä saloilla ja vesillä. Niistä, joita kiihkeä
halu vetää uskaliaasen, voimia koettavaan urheiluun joko avaroille
saloille taikka monenmoisesti vaihtelevalle, oikulliselle merelle,
on hyvin hauska kuulla, miten toiset ovat uutterasti ja väsymättä
temmeltäneet vaivoissa ja vaaroissa. Minä otin kirjan ja näytin
kuuluisan karhunpyytäjän kuvaa sekä hänen omia kertomuksiaan monista
karhuntapoistansa. Kirja kiersi kädestä käteen, ja kaikki ylistelivät
kolmenyhdeksättä ikäisen hämäläisen Heinäkankaan kuvaa. Viimein joutui
kirja Norrskatin Isakille, joka pyytämättä alkoi lukea hitaasti,
kovalla äänellä ja hyvin juhlallisesti. Kaikki muut vaikenivat ja
kuuntelivat yhä vilkkaammalla tarkkuudella.

Siinä minulla oli hyvä tilaisuus tarkastella miehiä. Mitään erityistä
sukutyyppiä minä en voinut huomata, mutta sen sijaan näytti
jokaisella olevan luja itseluottamus sekä elävä, vilkas mieli.
Ruumiin rakennukselta ja kasvoilta olivat he hyvin erilaiset. Ainoa
yhtäläisyys ulkomuodossa oli, että heillä kaikilla oli tuuhea, musta
tukka, monella aivan pikimustakin, mutta silmät kuitenkin monella
siniset tai vaaleanharmaat. Jok'ainoa heistä jo ulkomuodollaan herätti
kunnioitusta ja luottamusta. Rias-Jukin palatessa illalliseltaan
pysähtyi Norrskatin Isakki lukemasta, ja Ullus Gabbel lyhyesti kertoi
hänelle, mitä jo oli luettu, sellaisella tavalla, että siitä kyllä
näkyi, miten hyvin hän oli käsittänyt nämä näille saarelaisille ihan
uudet kuvat autioilta saloilta. Milloin kukin toisista lisäsi hänen
kertomukseensa jotakin, josta näkyi, että kaikki olivat elävästi ja
tarkasti seuranneet kertomuksen juoksua. "Elämä hylkeenpyynnissä,
vaihteleva päivänpaisteisena ja pimeänä, tyynenä ja myrskyisenä, vetää
voimakkaasti puoleensa", sanoi Jonk-Err, "ehkäpä sen tähden, että se
usein on vaarallinen; mutta kyllähän voimme ymmärtää, että sitä, joka
on kasvanut metsäseudussa, mielensä vetää veriseen taisteluun väkevää
karhua vastaan." -- "Sanotaan kyllä", vastasin minä, "karhulla olevan
yhden miehen mieli ja yhdeksän miehen voima, mutta en minä huoli
verrata aseellisen karhunpyytäjän vaaraa hylkeenpyytäjäin taisteluun
henkensä edestä vyöryvien jäälohkareiden välissä myrskyn jyrinässä ja
kuohuvan meren huumaavassa pauhussa." Oli kuin kipuna olisi sytyttänyt
uljasten miesten mielikiihkon merelle. "Niin, siinä taistelussa me
olemme olleet mukana", sanoi Ullus Gabbel. "Ken ei ole kuullut sitä
musiikkia pyyntiretkellä ulkona maattomalla merellä, hän ei tiedä,
että se on juhlallisempi kuin urut kirkossa", sanoi Norrskatin Isakki
innoissaan. "Kaunein ja juhlallisin se musiikki kuitenkin on silloin,
kuin on eletty sen ohitse ja Herra jälleen antaa auringon paistaa
tyynelle merelle", arveli Rias-Matti. Minä näin, miten itsekukin
muisteli pahinta hengenvaaraa, kuin kukin oli kokenut pyyntiretkillä,
mutta kaikki olivat hetkisen vaiti.

Lukemisen aikana oli kaksi nuorta naista tullut tupaan ja pysähtynyt
uunin nurkkaan. Nyt he astuivat miestensä, Rias-Jukin ja Norrskatin
Isakin luo, ystävällisellä katseella muistuttamaan illallisen ja kodin
hiljaisen yörauhan odottavan heitä. Emäntä laski kätensä ijäkkään Matin
hopeatukkaiselle päälaelle, sanoen: "Vanhus on väsyksissä, hänen pitää
käydä levolle."

Ruvettiin siitä hajautumaan. Minä muistutin sopimustamme kokoutua
seuraavana aamuna Norrskatin Isakin luo pilkkaan ampumaan ja kysyin
Rias-Matilta, salliko hän minun kutsua huomisillaksi kaikki tyyni
totilasille hänen tupaansa. "Silloin me otamme esille pyyntimuistomme",
vastasi hän. "Ja Norrskatin Isakki lukee loppuun kertomuksen siitä
metsämiehestä", vastasi Jonk-Err.

Minä saatoin vieraita ulos ja maalahtelais-ystäväni menivät Jukin
kanssa pihan poikki hänen tupaansa, josta he saivat yösijaa.

Tuuli oli tyyntynyt melkoisesti, mutta meri kohisi vielä kovasti,
säännöllisessä, hitaassa tahdissa, vahveten ja heiketen, mikäli
mainingin kuohut sivelivät saarten rantoja. Minä astuin ylös harjulle,
jossa monet tuulimyllyt seisoivat kuin kummitukset kuutamotaivasta
vasten. Kauan minä siellä seisoin, ihastuksissani katsellen omituista
luonnon-näytelmää. Pilviä oli harvaan ripoteltu taivaalle, osa niistä
mustina möhkäleinä, toinen osa kirkkaassa valossa, välillä tummaa
taivasta, josta pilkuttivat välkkyvät tähdet. Meri oli edessä mustana,
ilman näkörajaa; se ikään kuin makasi ja kohina ikään kuin tuntui sen
raskaalta henkitykseltä.

Minun palatessani Rias-Matin tuvalle seisoi ukko rappusten reunalla
paljain säärin ja paitasillaan, etuhelma ylös nostettuna. "Seisotteko
te, vanha Matti, alasti kylmässä tuulessa?" kysyin minä. "Sen työn
minä teen joka ilta", vastasi ukko. Päästyä tupaan istahti hän sängyn
laidalle. "Nyt me käymme nukkumaan", sanoi hän, "mutta ensin minä
pistän uutta purutupakkaa poskeeni, -- te ette ehkä sitä käytä? Hyvää
yötä nyt!" Ukko ryömi lammasnahka-alustaisen peitteensä alle ja veti
uutimet eteen. Muutaman minuutin kuluttua minä jo kuulin hengityksestä
hänen makaavan. Jopa emäntäkin makasi sisäkammarissa.

Hetkisen minä vielä istuin järjestelemässä näinä kahtena päivänä
karttuneita havaintojani. Tapaukset olivat kyllä pienet, ja kuitenkin
tuntui minusta, kuin olisin kokenut jotakin minun elämän-käsitykselleni
hyvin tärkeätä.



Aamiainen Rias-Matin luona ja maalahtelaisten lähtö.


Minä heräsin ennen päivän valkenemista. Iloinen valkea levitti
suuresta uunista läheltä lattiaa huoneen nurkasta väräjävää valoa yli
koko tuvan. Rias-Matti istui jo pöydän vieressä, kahvikuppi kädessä,
ja emäntä pyyhki lattiaa. Minun noustuani ylös ja suoritettuani
aamupuuhani tarjottiin minulle kahvia. Matti otti kaapista pullon ja
kysyi, enkö minä tahtonut kaataa vähän viinaa kahviin. Kun minä eitin
turmelevani hyvää kahvia, vastasi emäntä, joka näytti mielellään
hoitavan puhetta jokapäiväisissä tilaisuuksissa: "Vanhus panee joka
aamu vähän kuppiin, mutta sitte hän ei koko päivänä tarvitse mitään
väkevää." -- "Te kyllä teette mielellänne itsekin samalla tavalla, jos
vain kertoisitte asian suoraan", virkkoi Rias-Matti, ystävällisesti
katsahtaen vaimoonsa. "Ette kai kadehtine sitä minulta", vastasi emäntä
hiljaa. Ukko nauroi ystävällisen iloisesti.

Vaikka viinan nauttiminen on hyvin yleinen tässä saarikansassa, on
väärinkäyttö kuitenkin hyvin harvinainen; "humalaan juomista" pidetään
hyvin alentavaisena.

Päivän valjetessa emäntä jo kantoi pöydälle aamiaisen, paistettua
kutun (hylkeenpojan) lihaa, perunoita, voita ja uunissa imellytettyä
ruisleipää, joka oli hyvin mustaa ja sitkeää. Minä koetin syödä
hylkeenlihaa, vaan se tuntui hyvin rasvaiselta ja vastenmieliseltä.
Emäntä huomautti: "Hylje on hyvää, kun se on suolaamatta; mutta se pian
vanhenee ja härskeytyy."

Rias-Jukki astui tupaan maalahtelaisten kanssa. Heidän tervehdykseensä
vastasi emäntä ja käski heitä istumaan; hänellä oli tapana ottaa kaikki
yksinomaan itsellensä.

"Me tulemme sanomaan jäähyväsiä ja kiittämään seurasta", virkkoi
Ville. "Minä tulen saattamaan rantaan asti", sanoin minä. He sanoivat
jäähyväset isäntäväelle ja pyysivät Rias-Mattia ja Jukkia käymään
Maalahdella tervehtimässä. Vanhus lähetti terveisiä Enströmille.
Rantaan mennessä kysyin, mitä saisin maksaa kyydistä. "Ei teidän pidä
mitään maksaa", vastasi Ville. Kun minä koetin olla itsepäinen, sanoi
Mikki nauraen: "Ei teidän pidä maksaa, sillä silloin kai pitäisi
myöskin Kalastaja-Kallen ja minun maksaa." "Tuuli on lännessä, kuten
eilenkin", sanoi Ville, ikään kuin keskeyttääkseen koko maksupuhetta.

Rannalla pudistimme kättä jäähyväsiksi. He työnsivät veneen vesille,
tuuli paisutti heti purjeet ja vene läksi kiitämään, vasen laita ihan
veden rajassa. "Hyvästi!" kuuluivat kaikki kolme huutavan. "Terveisiä
Maalahdelle", vastasin minä ja huusin käsitorveen vielä "terveisiä
Bergs-Hannille", mutta he luullakseni eivät enää kuulleet sitä, kun
meri pauhasi kovasti ja vene kiehutteli vettä koskina.

Paluumatkalla rannasta kävin eräässä tuvassa, jossa asui pyyntiretkellä
kuolleen hylkeenampujan leski monen lapsen kera. Minun astuessani
tupaan olivat kaikki ahkerasti kutomassa verkkoja. Ainoastaan äiti
pysäytti työnsä, toi tuolin ja kysyi, saiko hän tarjota kahvia.
Nuorimman pojan tunsin minä samaksi poikaseksi, joka tullessani neuvoi
minua Rias-Matin asuntoon ja sitte Mikin kehoituksesta levitteli
poikain kesken huhua, että minä muka olin "Ruotsin kuningas". Hän oli
vasta seitsenvuotinen, mutta käsitteli verkkokäpyä jo varsin näppärästi.

Minä kysyin hänen nimeänsä. "Kalle", vastasi hän; "isänsä kaima",
lisäsi äiti. Vanhin poika, kaunis, neljäntoista vuoden ikäinen
nuorukainen, sanoi eilisiltana kuunnelleensa Rias-Matin tuvassa miesten
puhelua pyyntiretkistä ja Norrskatin Isakin luvanneen ottaa kuuden
vuoden päästä hänet pyyntimieheksi.

Äiti katsoi ylevästi poikaansa ja sanoi: "Hänestä tulee meidän isäntä,
jos saa elää."

Minä kysyin miten hän tuli toimeen leskenä monen lapsen kanssa, ja hän
kertoi mieheltään jääneen paljon kalanpyydyksiä ja kahden venekunnan
Munisalosta joka kesä kalastelevan hänen pyydyksillään, antaen hänelle
puolet saaliista. Sillä hän eli lapsinensa, jäipä aina vielä rahaakin
ostaa lankaa pyydyksien korjaamiseksi. Kalle sai äidiltään luvan lähteä
minun kanssani.

Minun palatessani Rias-Matin tupaan oli Ann-Ull siellä; tervehdykseeni
vastasi hän: "Te ette sanoneet hyvää iltaa eilen, niin kuin kaikki
muut." Minä jouduin vähän hämilleni suorapuheisen lapsen moitteesta,
mutta suklaa-konvehti pani alulle ystävyyden, joka sitte yhä kasvoi
koko ajan, kuin viivyin saarella.



Kävely Rias-Matin kanssa.


Rias-Matti läksi mukaan Norrskatin Isakin talolle, jossa pilkkaan
ammunnan piti tapahtua. Mennessä kyselin minä Isakin kotioloja ja Matti
huomautti minun jo nähneen vaimon, kun hän eilisiltana kävi noutamassa
miestänsä. "Norrskatin Isakilla on kelpo vaimo", jatkoi hän; "yksi
poika heillä on ja yksi tulee kohta lisäksi, jos ei tule tyttö. Hän on
kunnollisimpia miehiämme; talo ei ole pienimpiä, ja hän tuli isännäksi
aivan nuorena, isän kuoltua, mutta kauan hän eli naimattomana, piti
talon kunnossa ja harjoitti verkkokalastusta palkkaväellä. Uljas mies
hän on pyyntiretkillä ja paras ampuja koko saarella."

Me istahdimme kivelle kumpikin puolellensa polkua, joka vei Isakin
taloon. Minä lausuin joitakuita sanoja selittääkseni luuloani, että
bergöläiset olivat voimakasta väkeä. Rias-Matti vastasi: "Niinpä
on, että pelkureilla ei ole oikeata olopaikkaa tällä saarella, he
saavat etsiä helpompaa toimeentuloa kuin Bergössä. Sekä kalastus että
hylkeenpyynti koettelee miestä. Meidän naisemme ovat myöskin lujaa
tekoa; ainoastaan kivulloiset ja vanhat istuvat tuvissa kutomassa
verkkoja, muut ottavat reippaasti osaa kalastukseen ja näkevät melkein
suurimman vaivan maanviljelyksessä, sillä miehet maissa ollessaan
rakentelevat veneitä ja venekaluja, tekevät kalastusneuvoja ja
maatyökaluja, pitävät kartanoita, venetalaita ja laitureja kunnossa
ja tekevät kaikki matkat sekä ostamaan tarpeita, joita ei saareltamme
saada, että myömään vuoden saaliit hylkeenrasvaa ja kaloja, ja
etsivät paraita hintoja milloin Ruotsista, milloin omasta maasta."
Kahdeksantoista kertaa oli Rias-Matti käynyt laivurina Tukholmassa
myömässä rasvaa. "Me tarvitsemme paljon rahaa tässä saaressa", jatkoi
hän, "viljaan, kalanpyydyslankaan ja kaikenlaisiin tarvepuihin; moneen
taloon ostetaan yksin polttopuutkin. Eikä lampaistakaan riitä kylliksi
villoja pukimiksi meille kaikille. Kun minä synnyin tällä saarella,
oli täällä 180 asujanta, ja viime vuonna oli väkiluku 670, mutta
tänä vuonna on 50 lasta kuollut kurkkumätään." Avioliitot ovat hyvin
hedelmälliset Bergössä, kertoi hän. Useimmat lapset syntyvät vähän
ennen miesten lähtöä pyyntiretkille eli yhdeksän kuukauden kuluttua
heidän palaamisestaan kotiin. "Bergöläiset tulevat nyt paremmin
toimeen kuin minun nuoruudessani, ja kaikin tavoin edistytään", sanoi
Rias-Matti.

Läheisestä tuvasta kuului virrenveisuu, ja Matti selitti isännän olleen
kauan sairaana ja kuolleen nyt kaksi päivää ennen minun tuloani; vaimo
ja lapset siellä nyt veisasivat virttä vainajan paarien vieressä.

Minä kysyin millä kannalla koulunkäynti ja lukutaito olivat, ja
vanhus vastasi kaikkein osaavan lukea, kirjoittaa ja laskea lukua
välttävästi. Kaikkina aikoina on lasten opettaminen ollut äitien
huolena. "Minun aikaisimmassa lapsuudessani ei ollut kirkkoa saarella",
sanoi hän, "ruumiit haudattiin Maalahdelle. Siihen aikaan pidettiin
hartaushetki pyhinä joka kodissa; samoin tehdään vieläkin monessa
tuvassa; tavallisesti veisataan vain joku virsi, mutta usein luetaan
myöskin uutta testamenttia tai jotakin saarnakirjaa. Papin tulot ovat
hyvin pienet, niin että meillä välistä on pappi, sellainen kuin on, ja
välistä ollaan ilman."

Me istuimme siimeksessä tuulelta, ja pilvettömältä taivaalta paistoi
aurinko lämpimästi. Sievät pikku talot olivat ikään kuin ripoitellut
sinne tänne valkoiselle maalle; ne levittivät mieleen rauhan ja
kodikkaisuuden tunnetta. Kahden tunnin kuluttua nousustaan aurinko
ei ole kovin korkealla taivaalla siellä pohjoisessa siihen aikaan
vuodesta; sen valo heijastui tulen tavoin monen monesta ikkunasta.
Rias-Matti osoitti monta taloa, joissa eilisillasta minulle tutut
pyyntimiehet asuivat, ja hän selitteli minulle monta paikkakunnan
omituista oloa. Minulla ei ole paljoa puhuttavaa lukijalle siitä
tuntikaudesta, jonka istuin kuunnellen vanhuksen avomielisiä
ilmoituksia tuosta maatilkusta, johon hänen elämänrakkautensa oli
kiintynyt, mutta hän itse yhä paremmin selvisi minulle sellaiseksi
mieheksi, joka on sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa, mikäli hän
näet tunsi ja ymmärsi maailmaa.

Rias-Matin isoisän isoisällä, Simon Erik Nymanilla, oli ollut
hallussaan kaikki se maa, kuin näkyi siitä paikasta, jossa me istuimme.
Tila moneen osaan jaettuna, on vieläkin maakirjassa nimeltään Nyman.
Joka tilanosa on paloiteltu vielä moneen pikkupalstaan ja vanhusten
eläketilkkuun, joilla kullakin on eri nimensä. Enimmät asujamet ovat
likeisempää tai etäisempää sukua Rias-Matille. Minä mainitsin, että
hänen vaimonsa, kun minä heille saavuin ja vanhus oli poissa vesillä,
oli kertonut sukulaisten koettaneen estää hänen uutta naimistansa.
Ukosta se oli vastenmielistä kuulla; hän vastasi: "Vai niin! Suu on
muutamilla kuin lampaan perse, se ei voi yhtään pidättää, vaan siitä
ehtimiseen vieriskelee ulos, mikäli on tulevaa. Minun poikani ja
tyttäreni ovat jo vanhat ihmiset, kuten sanotaan, ja kaikki he elävät
omin neuvoin. He kunnioittavat minua kaikki ja pitävät arvossa minua
vanhoilla päivilläni, mutta hänen ja heidän välinsä ei ole koskaan
ollut oikein hyvä. Jäätyään leskeksi minun nuoremmasta veljestäni,
joka oli kelpo mies, mutta hukkui nuorena pyyntiretkellä, on juuri
hän antanut minulle kaikkea sitä apua, kuin yksinäinen mies tarvitsee
tuvassa naistoimiin. Minun tyttärilläni on, kuten sanoin, omat kodit
hoidettavana. Kun minä vanhoillani tahdoin häntä hylkäämään omaa
pikku taloansa; myömään kalanpyydyksessä, joita hänellä oli paljo,
ja muuttamaan minun luokseni, sanoi hän nuoresta pitäin tottuneensa
olemaan itsenäinen emäntä kodissaan eikä vanhanakaan huolivansa
muullaisesta elämästä. Hän oli kyllä taipuvainen tulemaan, jos me vain
vihkimisellä yhdistettiin pariskunnaksi; ja silloin minä päätin anoa
konsistorilta lupaa vihkimiseemme. Pitää ollakin kaikenlaisia temppuja
ennen kuin lanko ja käly saadaan vihkiä yhteen. Hän on urhakka vaimo
ja hyvä sydämmestään ja kaikki kyllä pitävät häntä kunniassa, vaikka
saavatkin kuulla häneltä monta äreätä sanaa, sillä suuta hänellä kyllä
on. Kalastuksessa, jota me enimmäkseen harjoitamme yhdessä Jukin ja
hänen vaimonsa kanssa, on hän vikkelä ja soudussa väkevä kuin mikähän."



Pilkkaan ammunta.


Minä muistutin, että jo oli aika mennä Norrskatin Isakille. Niinpä
läksimme ja astuimme harjun poikki. Varsinaisia ajoteitä ei ole
Bergössä eikä niitä tarvitakaan, mutta polkuja on ristiin rastiin
poikki kallioiden. Meidän astuessamme tupaan istui emäntä kutomassa
kangasta ja Isakki puuhaili pyssyjen parissa, jotka olivat käsillä
suurella pöydällä. Tupa oli avara ja siisti; liedessä porisi kirkkaaksi
puhdistettu kahvipannu, lattia oli äsken pesty ja ripoiteltu täyteen
katajanhavuja. Katossa oli joukko tarvepuita orsilla kuivamassa.
Ikkunan edessä seisoi visakoivuinen höyläpenkki; samalla seinällä
oli sorvikone ja ruuvipenkki sekä paljo työkaluja. Näkyi kyllä,
että kodikas uutteruus vallitsi tuvassa. Meille toivotettiin
tervetuloa ja tuskin ehdimme istuutua, kuin emäntä jo edessämme
niiasi, kahvintarjotin käsissä. Nelivuotinen poika, isänsä tarkka
pienoiskuva, seurasi häntä uskollisesti kinterillä ja matki kaikkia
hänen liikkeitänsä. Lyhyen palleroisessa muodossaan, tukka tuuhea ja
sysimusta, vaaleanharmaissa silmissä vakavan luottava katse, oli Pikku
Isakki varsin hupaisen näköinen. Minä annoin isälle sikarin ja hän,
ollen tottumaton polttamaan, joka tapa ei ole yleinen saarella, kävi
usein sylkemässä lieteen, samalla puhellen pyssyn teosta ja hyvästä
ammunnasta. Rias-Matti hymyillen osoitti pikku Isakkia, joka astuskeli,
puikko suussa, isänsä sivulla heilutellen ruumistansa merimiehen
tavalla, ja sylki tuleen kuten vanhempi Isakkikin. Kun poikanen sattui
isänsä jalkain eteen, pysähtyi hän ja laski kätensä pojan tuuhealle
tukalle, mutta ei siltä pysäyttänyt puhettansa. "Pikku Isakki tulee
niin isäänsä", sanoi äiti. Rias-Matti kutsui pojan luokseen ja
nosti hänet hajasäärin polvelleen. Minä näin vanhuksen katseessa
ystävällisiä ajatuksia kauas kohti tulevia aikoja. Norrskatin Isakki
selitteli pyssynteon kehitystä hamasta piilukkoisista aina nykyisiin
"sisävipuisiin" nallilukkoisiin asti; ensimmäiset nallilukot olivat
olleet "ulkovipuiset". Hän oli kuullut puhuttavan takaa ladattavista
luotikivääreistä, jopa nähnytkin niitä, mutta ne olivat kaikki
"puotitavaraa", joka hänen mielestänsä oli hyvin huono ominaisuus
pyssyssä.

Pyssymies toisensa perästä saapui tupaan, jokaisella vankka
"hyljepyssy" kädessä. Kaikki noudattivat saaren yleistä täydellistä
tervehdystapaa, antoivat kättä ympäri tuvan joka hengelle, unhottamatta
pikku Isakkiakaan, joka nyt jälleen seisoi isänsä vieressä. Kun kaikki
saivat juoneeksi kahvia, läksimme ulos, pikku Isakki astui myöskin
mukana kantaen pitkää kepakkoa, joka hänestä oli hyväkin hyljepyssy.

Kahden kyynärän korkuista kiveä käytettiin musketin alustana;
puupölkäre, keskipaikka pilkaksi noettuna, asetettiin tuulen päälle
toiselle kivelle, jonka takana oli vuoren seinä. Minä kysyin oliko se
heistä pitkä matka; Norrskatin Isakki vastasi: "Pitemmältä matkalta
ei juuri tuhlata kutia hylkeille." Mitatessa huomattiin sitä olevan
ainoastaan 75 askelta. Monta tuntia sitte ammuttiin, ja minun entinen
luuloni toteutui. Joka kerran, kuin osui ohitse taikka huonosti,
keksittiin aina jotain muuta syytä kuin vikaa pyssyn tarkkuudessa;
milloin oli syynä tuuli, milloin taas oli luoti litistynyt pyssyyn
painettaessa. Lataamiseen meni summattoman paljo aikaa, ja joka
laukauksen jälkeen puhdistettiin piippu ruudin tomusta. Milloin joku
luoti sattumalta osui pilkkaan, ylistettiin "vanhaa kohtiosujaa" ja
pantiin se siinä kunnossaan syrjään odottamaan ensi tilaisuutta,
jolloin se saataisiin ojentaa kohti hylkeen päätä. Minä huomautin,
että eilen oli puheltu ampumisesta 150 askeleen päästä, mutta kuin
mittasin sen verran maata, vastattiin yhteen suuhun: "Ei pidä
haaskata kuteja noin pitkälle matkalle." Täällä huomasin saman asian
kuin maalaispyssymiehillä metsäseuduissa; arvataan liian pitkäksi
matkat, ne kun aina arvostellaan silmämäärällä. Sata askelta ovatkin
oikeastaan 60, ja 50 askeleeksi ilmoitettua onkin vain 30 askelta.
Kaikki kuuntelivat hyvin tarkkaan minun esitystäni, miten edullista
heidän olisi käyttää pyyntiretkillä takaa ladattavia stussareja.
Suomen urheiluklubin jokavuotiset kilpa-ammunnat, joissa maamme
kaikki pyssymiehet saavat omalla seudullaan kilpailla suuremmista
ja pienemmistä palkinnoista ammunnasta pitemmiltä ja lyhemmiltä
matkoilta, eivät vielä silloin olleet alkaneet eikä minulla siis ollut
niitä vastustamattomia todistuksia, kuin niiden kilpailujen tulokset
antavat rahvaan pyssyjen arvaamattomasta huonommuudesta kaikenlaisten
takaa ladattavien stussarien rinnalla. Kaikki mielellään tunnustivat,
että takaa ladattavat olisivat kevyemmät kantaa pyyntikävelyillä ja
helpommat pitää puhtaana ruudintomusta ja varsinkin ruosteesta, joka
on hyvin kiusallinen ulkona merellä, jossa vesi on suolainen. Minun
vakuutukseni, että nykyiset tehdasstussarit, myöskin takaa ladattavat,
ovat erinomaiset suuresta tarkkuudestaan, näytti viimein kuitenkin
herättävän heidän huomiotansa. Sovittiin, että minun piti Helsingistä
tilata muutamia sellaisia Vaasaan, jossa niitä saaren pyssymiehet
saisivat käydä koettamassa.

[Tässä sopii mainita, että muutamia Larssenin ekspressi-stussareja
lähetettiinkin samana syksynä Vaasaan, mutta Bergön pyssymiehet eivät
niitä hyväksyneet. Ollen tottuneet raskaihin kivääreihinsä, jotka
omalla painollaan tekevät ponnahduksen tuntumattomaksi lauaistessa,
joka aina tapahtuu jonkun alustan varassa, tukematta tukkia olkapäähän,
pelkäsivät he keveän stussarin kovaa ponnahdusta ja ampuivat huonosti.]

Iso joukko nuorukaisia ja poikia oli kiihkoisina katselijoina läsnä
kilpa-ammunnassa. Joukolla he joka laukauksen jälkeen juoksivat
noutamaan pilkkapuuta. Minä kysyin, vieläkö he luulivat minua Ruotsin
kuninkaaksi. Ei, sitä he eivät enää luulleet. Muuan pikku poika sanoi:
"Te olette kippari Hämeenlinnasta." Suurempi poika selitti hänelle,
että siinä maassa ei ole mitään merta eikä hylkeitä. "Site minä en
koskaan mene sinne", vastasi pikku poika.



Varustautuminen pyyntiretkelle.


Vasta päivällisaikaan lakattiin ampumasta, ja me erosimme päättäen
illaksi kokoutua Rias-Matin luo. Vanhus ja minä teimme kierroksen
venevalkaman kautta, että saisin nähdä muutamia maalle vedettyjä
hyljeveneitä. Ne olivat muodoltaan omituiset, kaikki ihan yhdenlaiset.
Minä piirustin yhdestä kuvan ja merkitsin mitat muistiin. Pituus
keulasta perään oli 36 jalkaa; leveys keskeltä 10 1/2 jalkaa ja syvyys
mastoteljon kohdalta sisäpuolelta 34 tuumaa. Keulapuolelta on vene
hyvin matalalta vedessä ja peräsimen alareuna on lähempänä veneen
keskusta kuin varren pitimet. Tällä rakennustavalla on saavutettu kolme
tärkeätä etua: suuri kantavuus ja tilavuus, kelpaavaisuus kulkemaan
myrskyssä ja helppous vetää ylös jäälle sekä usein jäätä myöten
käsivoimalla pitkät matkat, jota varten korkea vaan lyhyt köli veneen
keskimmäisen kolmanneksen alla on raudoitettu. Tietysti ei sellainen
vene ole aiottukaan pikapurjehdusta varten; muutamat niistä kuitenkin
saattavat nousta hyvästi vastatuuleen ja lipua aika lailla myötäiseen.

Meidän saapuessamme kotiin oli emännällä valmiina sakea puuro karkeista
ohrajauhoista, ja minun eväskonttini avulla söimme vahvan päivällisen.
Lasi portteria päälle oli emännästä "aivan häpeemättömän hyvä vatsalle".

Päivällisen jälkeen juodessamme kahvia, jossa oli "vähä väkevää
seassa", kertoi Rias-Matti minun pyynnöstäni laveasti sekä tarpeiden
että miesten itsensä varustelut pyyntiretkelle.

Ihmiset näillä rannoilla elivät muinoin yksinomaisemmin kalastuksella.
Varsinaista pyyntiretkeilyä, pitkiä pyyntimatkoja veneellä ulos
Pohjanlahdelle, hän ei luullut vanhemmaksi kuin vähän toista sataa
vuotta; mutta ammoisista ajoista asti on hylkeitä nuijimalla
tapettu jäällä Merenkurkussa, Pohjanlahden kapeimmalla kohdalla,
jossa meri joka vuosi jäätyy 2 tai 3 kuukaudeksi Ruotsin rannasta
Suomen rantaan asti. Hylkeet sorvaavat siellä siten, kuin edellä on
kerrottu, henkireikiä, joista nousevat ylös jäälle; mutta suuressa
Pohjanlahdessa Merenkurkun eteläpuolella (Etelämeressä, joksi
bergöläiset sitä nimittävät) on hylkeitä runsaammin ajojäissä. Hänen
luullaksensa ei pyssyntaonta ollut kovinkaan vanha näissä seuduissa.
Hänen nuoruudessaan olivat "hyljeretket" yleiset pitkin suurinta
osaa Vaasan läänin rannikkoa, mutta nyt niillä käyvät ainoastaan
Vaasan seudun etäisimmät ulkosaaristolaiset, paraastaan vain Bergön
asukkaat ja muutamia venekuntia Korsnääsistä. Raippaluodon ja Björkön
hylkeenampujatkin nyt enimmäkseen lähtevät pyytelemään vasta sitte,
kuin meri aukenee jo saaristossakin, ja silloin he ampuvat hylkeitä
yksinäisiltä jäälautoilta.

Ihan varmaan on yhä paremmin edistyvä maanviljelys vaikuttanut, että
monessakin paikassa on luovuttu hylkeen pyynnistä. Ei ole syytä
luulla, että esim. närpiöläisillä, jotka 1808 läksivät joka mies
moniin verisiin taisteluihin säännöllisiä venäläisjoukkoja vastaan ja
osoittivat oikeaa sankarillisuutta, että heillä ei enää olisi sitä
uljuutta ja pelottomuutta, kuin hylkeenpyynnissä tarvitaan. Ei myöskään
hylkeiden vähyys ole mainitun muutoksen aiheena, sillä bergöläiset
ovat huomanneet "harmaan hylkeen" vuosikymmeniä yhä lisäytyneen
ulkona meressä, vaikka pienemmät rantahylkeet ovatkin vähenneet
sisäsaaristosta.

Pyyntiretken varustuksiin kuuluu joka miehelle edellä mainittu
"pyyntisauva" ja jäätuura, jolla hylkeet myöskin nuijitaan, milloin
ne päästävät henkireikänsä jäätymään; sitä paitsi yksi tai kaksi
pyssyä, kiikari, kompassi, valkoinen vasikannahkapuku ja valkoinen
jänislakki (pyyntivaatteet). Kahdella miehellä on yhteinen makuusäkki
hylkeennahasta (matto), kumpaisellakin eri päänalunen, ja peitteenä
käyttävät he kahta päällekkäin ommeltua lammasnahkavällyä. Näissä
makuusäkeissä he ovat hyvässä suojassa kovimmaltakin pakkaselta, he kun
käyttävät hyväkseen sekä oman että kumppaninsa lämmön, mutta "säkkiä
kyllä täytyy tuulettaa joka aamu", sanoi Rias-Matti.

Joka miehen eväs on 10 leiviskää leipää, tuota edellä mainittua,
uunissa imellytettyä, puolikuivaa ruisleipää (pyyntileipää), 15 naulaa
ohrajauhoja, 15 naulaa voita ja tusina kotitekoisia juustoja, joihin
kuhunkin menee 4 kannua maitoa. Kahvia, sokuria, piippu ja purutupakkaa
ottaa kukin mielin määrin. Lekkeriin otetaan tuoppi siirappia miestä
kohti meriveden sekaan, että se kelpaisi juotavaksi. Voi, juustot ja
matkalla saatu hylkeenliha säilytetään ammeessa, joka seisoo keskellä
venettä ja on pöytänä syödessä. Muut ruokavarat säilytetään suuressa
hylkeennahkasäkissä ("pyyntipalkeessa"), joka ne suojelee kosteudelta.
Hylkeistä korjataan rasva ja nahat, mutta täysikasvuisista harmaista
hylkeistä harvoin otetaan lihoja, niille kun ei ole tilaa. Ainoastaan
takaevät käytetään osittain suurista harmaista hylkeistä ja poikien
liha otetaan talteen, mikäli on tilaa. Eri lekkeriin ottaa joka
mies 2 kannua viinaa. Lekkerissä on pieni tappi, jonka reikä ei ole
tavallista tulitikkua suurempi. Kun tahdotaan ryyppyä, vedetään pois
tappi, joka usein on luusta tehty, ja hienosta reiästä imetään kaikin
voimin; lekkerissä kun ei ole muuta reikää, niin viina tietysti tulee
vain pisaroittain, sekin suurella vaivalla. "Korsungeilla", Korsnääsin
seurakunnan pyyntimiehillä, "on lekkereissään pienemmät reiät", kertoi
Rias-Matti.

Mereltä ja jäästä heijastuva auringonpaiste rasittaa niin kovin
näköhermoja, että ne eivät siedä yhdenkään tavallisen viinaryypyn
kiihotusta. Ken pyyntiretkellä uskaltaa tehdä vastoin sitä kokemusta,
joutuu tavallisesti hyvin tuskallisen jääsokeuden uhriksi; silmät
turvottuvat ja veristyvät niin, että näyttävät raa'alta lihalta.
Ulkopuoleltakin hellät silmämunat eivät siedä edes sidettäkään,
eikä sille pahalle taudille ole mitään muuta lääkettä kuin maata
päivämääriä, usein viikkokausiakin hiljaa pimeässä veneen pohjalla.

Joka mies säilyttää ruutivaraston leilimäisessä leppäastiassa ja ottaa
siitä pyyntikävelyille päivän tarpeensa pienempään ruutisarveen.



Toinen ilta Rias-Matin luona.


Illaksi kutsutut pyssymiehet saapuivat vähitellen, ja keskustelu
pyyntiretkistä sujui lakkaamatta, ainoastaan tavallisten kättelemisten
keskeyttämänä. Viimein oli miehiä koossa enempi kuin edellisenä
iltana. Totilasi kädessä tahtoi jokainen lisätä jotakin siihen,
mitä jo oli sanottu, ja he nähtävästi nimenomaan tahtoivat, että
minun muistiinpanoni tulisivat oikeiksi. Elävästi ja selvästi
kuvailtiin hyvästijättöä ja lähtöä saarelta. Edellisenä sunnuntaina
kaikki retkelle lähtijät käyvät Herran Ehtoollisella, ja kodeissa
vietetään lähdön edellinen päivä suurena juhlana, kaikki juhlapuvussa
ja isät neuvoen lapsia edistymään hyvässä ja olemaan kuuliaiset
ja tottelevaiset äideillensä. Matka Bergön Gaddkallaan ja sieltä
avomerelle jään laitaan kuvattiin laveasti. Rias-Matin nuoruudessa
läksi joka vuosi aina 38:kin venekuntaa monilukuisten saattajien
seurassa; vaimot seuraavat aina miehiänsä jään laitaan asti, jossa
suullinen ero tapahtuu. Paljain päin veisataan virsi (uusi ruots.
virsik. n:o 397 v. 4-6).

Nyt kun ainoastaan Korsnääsin, Petalahden ja Moikipään pyytäjät
seuraavat bergöläisiä pyyntiretkille, ei enää lähde niin monta
venekuntaa. Kuitenkin luultiin, että saalis ei ollut paljon suurempi
ennen kuin nytkään, sillä kaikki venekunnat ovat viime vuosina tuoneet
täyden lastin, aina 23:kin kymmenikköä. Täys'kasvuisesta harmaasta
hylkeestä voidaan saada 13:kin leiviskää rasvaa ja 1 leiviskästä
saadaan 3 kannua keitettyä rasvaa. Suuri osa saaliista on kuitenkin
hylkeen poikia ja rantahylkeitä.

Näiden kokeneiden pyytäjien sanelemisen mukaan, kirjoitin muistiin,
että suurta harmaata hyljettä on ainoastaan se yksi laji, mutta
rantahylkeitä sen sijaan 4 eri lajia: 1) Pitkä rantahylje (långvikare)
on suurin. Sitä on hyvin vaikea saada tapetuksi, se kun on erittäin
valpas ja makaa tavallisesti nenä henkireiällä. 2) Punarintainen
rantahylje (rödbröstavikare) on suuruudeltaan lähinnä edellistä. Nahka
on maksankarvainen, rinnasta punaiseen vivahtava. Tämä hylje ei ole
niin arka, mutta ei niin yleinenkään. 3) Pikku hylje (stegsäl) on
pieni, tummanahkainen; oleskelee enimmäkseen ulkosaaristossa, harvemmin
aukeassa meressä; on jotenkin "kesy". 4) Pitkä hylje (långsäl) on
hoikka ja laiha, katselee lakkaamatta ympärilleen ja koettelee hyvin
pyytäjän hiipimistaitoa. Harmaata hyljettä tavataan yleensä ainoastaan
meressä, mutta kaikkia rantahylkeitä myöskin saaristossa avoveden
aikana; niitä pyydetään verkoilla ja ammutaan mataloilta kallioilta,
yksinäisiltä kiviltä ja uiskentelevilta jäälautoilta keväällä. Yleensä
synnyttää sekä harmaa hylje että rantahylje yhden pojan, mutta joskus
on tavattu kaksikin poikaa samalla emällä. Harmaa hylje synnyttää
poikansa ylhäällä jäällä jo tammi- tai helmikuussa, mutta rantahylkeet
kuukautta myöhemmin. Pojat ovat syntyessään sokeat ja verhotut likaisen
keltaisella tai melkein valkoisella villaturkilla, jonka he luovat
päältänsä jo muutaman viikon kuluttua eli samaan aikaan, kuin lakkaavat
imemästä ja emä heidät ajaa veteen, jossa saavat vähitellen oppia
ottamaan kalaparvista ravintonsa.

Ollessaan suuremmissa joukoissa jäällä pitävät hylkeet ölisevää
ääntä, joka kuuluu tyynellä ilmalla ja heikkoon vastatuuleenkin hyvin
pitkät matkat. Syyskesällä leikkiaikana, jolloin hylkeitä joukottain
nousee äärimmäisille kallioille ulkona meressä, tappelevat koirakset
ja pureksivat toisiansa pahasti, joista haavoista jää suuria arpia.
Silloinkin hylkeet ölisevät niin, että se kuuluu peninkulmain päähän:
se kuuluu kuin kuikan pitkäveteiseltä valitukselta ennen sateen tuloa.
Leikkiminen tapahtuu rinta rintaa vasten.

Minä kysyin, minkä verran venekunta voi saada hyvin onnistuneen retken
saaliista, ja kauvan arvostellen ilmoitettiin se enintään 5,000
markaksi. Rias-Matti sanoi suurimman hinnan, kuin hän oli saanut
rasvasta, ollen 2 riksiä kannusta. Sen hän sai silloin, kuin ensi
kerran möi hylkeenrasvaa Tukholmaan. Hän kertoi siltä matkaltaan monta
tapausta, jotka huvittivat kaikkia, vaan minua enimmän. Antakaamme
hänen itsensä kertoa.



Rias-Matin ensimmäinen matka Tukholmaan.


"Oli onnellinen pyyntiretki sinä vuonna. Kaksi venekuntaa oli
meitä yksissä, kummallakin täysi lasti, ja kun kaikki jää merestä
hävisi, olimme me Hanhikarin (Gåsgrundet) luona Östhammarin kohdalla
Merenkurkun eteläpäässä. Setäni Erik Nyman oli kipparina meidän
veneessämme ja Johan Vest toisessa. Päätettiin, että toisesta veneestä
sai neljä miestä siirtyä toiseen ja siitä sen sijaan piti osa lastia
siirrettämän ensimmäiseen ja sillä kuljettaman Tukholmaan. Muistan
vielä varsin hyvin, miten ylpeä mielestäni olin, kun Tukholman
matkalle määrätyn veneen päällikkyys annettiin minulle, joka olin
vasta viisi tai kuusi vuotta käynyt mukana pyyntiretkillä. Toiset
purjehtivat kotiin Bergöhön ja minä kahden miehen ja veneen kanssa
purjehdin Tukholmaan, lastia niin paljo, kuin vene suinkin kantoi.
Purjehdittuamme Ahvenanmeren yli sekä Arholman majakkamaan ja
Björkömaan välisestä salmesta, laskimme koko matkan rantavesiä. Idässä
Norrteljen lahden suussa nousimme illan tullen maalle kysymään tietä
ja tiedustelemaan minkä mitäkin. Siellä oli talossa häät ja rannassa
monta venettä. Oltuamme niin kauan pyyntiretkellä meren varassa oli
meistä aika hauska pyöriskellä rospiggiläisten tyttöjen kanssa. Minä en
kuitenkaan unhottanut Erik-sedän kehoitusta, että minun piti muistaa
olevani kippari veneessä, ja keskellä valoista kesäyötä läksimme
purjehtimaan; vaikka heikko tuuli olikin nokkavastainen. Me saimme
veneesemme monta makeata leivosta ja muuta hyvää syötävää häävaruksista
ja puolestamme lupasimme paluumatkalla tuoda Tukholmasta minkä mitäkin,
jota he pyysivät. Me viivyimme monta päivää tiellä, koska usein
purjehdimme väärään ja meidän täytyi käydä saarista kyselemässä oikeaa
väylää. Monessa salmessa oli meillä kova vastatuuli, niin että saimme
kaikin voimin soutaa kiskoa suurta hyljevenettä. Kaikkialla ihmiset
tähystelivät meidän venettämme ja sanoivat sitä 'hirviöksi'. Mutta
hauska oli matka ja avuliaat kaikki ihmiset.

"Muistanpa, mitenkä meille Furusundin luotsien luona monta tuntia
syötettiin ja juotettiin kaikkea kyllälti ja meitä kiusattiin kertomaan
kaikenlaista hyljeretkiltä. He itse kävivät joka kevät ulkosaaristossa
ammuskelemassa hylkeitä uivilta jäälautoilta tai yksinäisiltä kiviltä.
Kuten sanottu, hauska oli matka Ruotsin saaristossa, mutta hitaasti se
kävi. Minä en ollut ennen nähnyt niin korkeita ja äkkijyrkkiä vuoria
enkä niin pitkiä puita, kuin siellä kasvoi vuorten välisissä notkoissa.
Monta kaunista asuntoa näkyi rannoilla, mutta paljon useampia niitä oli
joka kerran, kuin uudestaan tein saman matkan, ja sitä olen tehnyt 18
kertaa. Kun ankaralla soudolla kihnutimme kovaan vastatuuleen erästä
salmea, jossa toisella puolella on kaupunki, nimeltä Vaxholma, ja
toisella sotalinna, kohtasimme valkopurjeisen laivan, korkean kuin
kuunari, mutta runko matala kuin kevytlastisessa hyljeveneessä, ja
kun se suurella vauhdilla tuli ihan lähelle meitä, näimme me, että se
laiva ei tosiaankaan ollut suurempi hyljevenettä. Kultakirjaimilla
oli keulassa nimi Ebba. Kaunis ja uljas se oli heidän Ebbansa kuin
morsian Bergössä, ja me ihmettelimme, että se jaksoi kantaa niin
paljon purjeita. Nyt minä sen kyllä käsitän, mutta silloin olin
vielä nähnyt liian vähän. On näet niin että kaikki ihmiset tahtovat
ilotella merellä, ja moni, jolla on kylliksi varoja siinä suuressa
kaupungissa, rakennuttaa itselleen veneitä vain purjehtiaksensa
merellä; ne veneet tehdään hyvin syvässä kulkeviksi ja niissä pidetään
paljo pohjapainoa ja sen tähden ne voivat kantaa niin suuret purjeet.
Kaunista purjehdusta se on; minä olen sittemmin monta kertaa nähnyt
sellaisia veneitä. Vaxholman salmessa sillä kertaa olivat joka mies
kannella laitaa vasten hajasäärin, lakit niskassa ja käsivarret kuin
patakoukut, ja he osoittelivat nauraen meidän venettämme. Tulkaas
mukaan pyyntiretkelle, pojat, ajattelin minä."

Kuulijat usein keskeyttivät Rias-Matin kertomusta. Puheltiin paljo,
mitenkä pyyntimiehet muinoin itse möivät hylkeenrasvaa vähitellen eri
satamissa, mutta nyt se useimmiten myödään koko saaresta kerrassaan
jollekin kauppiaalle, joka sitte myö vähitellen muille, enimmäkseen
karvareille, joille hylkeenrasva on välttämätön tavara. Minä palautin
Rias-Matin kertomukseensa ensimmäisestä Tukholman matkastaan.

"Kun kauniin auringonlaskun aikaan sousimme tuulen puhallellessa
milloin mistäkin ahtaassa saaristossa Vaxholman ja Tukholman välillä,
näimme äkisti suuren laivan, joka ihan tuulen alla meistä oli täydessä
tulessa. Musta savu tuprueli suurissa joukoissa keskeltä laivan
kantta. Purjeita ei näkynyt, ilmeisesti oli laiva ihan avuttomana.
Pitkä Erkki oli meidän veneessämme, ja hän nosti suuren purjeen,
kiihkeästi huutaen: käännä, käännä alemmaksi, Matti; meidän täytyy
pelastaa laivaväki! Mutta emmepä vielä ehtineet päästä vauhtiinkaan
laivaa kohti; kuin jo näimme sen lähestyvän aika vauhtia, vesi
koskena kiehuen keulassa. Mykkinä katselimme ihmettä ja käänsimme
syrjään. Kaikki me olimme eteläisillä merillä purjehtijoilta kuulleet
puheita höyrylaivoista, mutta ei kukaan meistä ollut vielä nähnyt
sellaista enkä luulekaan minkään höyryveneen vielä siihen aikaan
käyneen Pohjanlahdessa. Se puhkuva hirviö kulki ihan läheltämme ohitse
ja suuret myllyn-vesirattaat pyörivät sen sivuilla. Me kiikuimme
hyljeveneessä laivan suurissa aalloissa, ajatukset nöyrinä. Maailma on
suuri ja täynnä ihmeellisiä asioita, sanoi pitkä Erkki, ja me soudimme
kauniina kevätkesäyönä edelleen suureen vanhaan pääkaupunkiin, jossa
niin monta uutta ihmettä kohta ilmestyi meille, etäisen Pohjanmaan
saarelaisille.

"Siihen aikaan oli paljon enempi rettelöitä satamapalvelijain ja muiden
kanssa kuin nykyään. Kyseltyäni rasvan hintaa muutamilta karvareilta
möin koko lastin eräälle kauppiaalle, jolla oli puoti Skeppsbron
(Laivasillan) luona, ja sain puolen hintaa edeltäpäin 6 riksin mukaan
leiviskältä raakaa ja 2 riksin mukaan kannulta keitettyä rasvaa; loput
luvattiin minulle sitte, kuin tavara oli vedetty kotiin ja punnittu.
Hieno herra oli läsnä, kuin tavaraa punnittiin suuressa makasiinissa
toisessa pihassa, ja hän antoi minulle kuitin, sanoen minun saavan
sillä rahat kauppiaalta. Noin kello 2 paikoilla lauantaipäivänä menin
kauppiaan taloon, mutta hän ei ollut, kotona. Monta herraa istui
siellä kirjoittamassa korkeilla pöydillä; eräs heistä katsoi minun
kuittiani ja käski minun tulla myöhemmin saamaan rahoja. Kumppanien
kanssa kävelin muutamia tunteja katselemassa meille uusia asioita.
Muun muassa muistan, että suuressa höyrylaivassa, jossa miehet laulain
purkivat lastia, näimme ihan mustan miehen. Me menimme aivan hänen
eteensä ja katselimme häntä kummastellen. Hän lienee pahastunut,
sillä hän irvisteli meille ja pisti mustan kielensä ulos valkeain
hammasten välistä. Ulompana virrassa näimme kaksi akkaa istuvan
veneessä onkimassa silakoita; sitä sanottiin pimplaamiseksi, ja kalat
myötiin kappaleittain, 80 kappaletta sanottiin vaaliksi. Meistä se
oli naurettavaa, sillä me otamme silakoita tynnyrittäin ja myömme
tynnyrittäin.

"Kun minä tavoitin kauppiasta kello 7 aikaan illalla, ei minua enää
päästetty sisään. Kokemattomuudessani tulin jo levottomaksi saatavasta
rahasta. Kauan kävelin hitaasti edes takaisin talon edustalla.
Poliisimies, vaikka en minä silloin tiennyt, mikä mies hän oli, kysyi,
ketä minä odottelin; vihoissani kun olin, kysyin minä samaa häneltä.
Varkaita ja pettureja, vastasi hän. Viimein kerroin miten asia oli,
mutta hän vain nauroi ja sanoi noiden herrain, jotka istuivat korkeiden
pöytäin ääressä, karanneen Amerikkaan minun rasvojeni kanssa. Myöhään
yön tullessa palasin kumppanien luo hyljeveneesen, mutta en kertonut,
miten asiat oikeastaan olivat; minä vain sanoin, että emme vielä
olleet selvillä lähtemään kotiin. Aikaisin sunnuntai-aamuna tavoitin
taas kauppiasta, mutta ovi oli lukossa eikä kukaan vastannut minun
jyskytyksiini. Minä odottelin uskollisesti monta tuntia, toivoen toki
viimein jonkun tulevan ulos tuosta suljetusta asunnosta. Ei minun
johtunut mieleen ajatella, että kaikki olivat lähteneet ulos niin
aikaisin pyhä-aamuna. Hyvin levottomana luovuin viimein vartioimasta,
mutta palasin jonkun kerran tunnissa ja jyskytin suljettua ovea.
Iltapuolella kävelin edes takaisin Laivasillalla, jossa nyt pyhäpäivänä
oli hiljaista. Minä pysähdyin eräiden rappujen luo, joita myöten pääsi
alas vesille; siinä oli monta venettä, joissa istui kirjavapukuisia
akkoja; he sanoivat maksusta soutelevansa ihmisiä ja kysyivät, enkö
minä tahtonut lähteä Eläintarhaan katselemaan kuninkaan ajelemista.
Muutamia nuoria, iloisia miehiä ryhtyi puhelemaan akkojen kanssa ja
minä kauan kuuntelin heidän lörpötyksiänsä. Kaikilla oli päässä korkeat
mustat hatut, ja minä ensin, kuin he tulivat, luulin heitä kaikkia
kirkkoherran apulaisiksi, mutta kohtapa huomasin erehtykseni, sillä
kaikilla heillä oli huuliparta ja kaikki kiroilivat, niin että aivan
säkenöi koko heidän puheensa. Minä olin silloin iloinen kokematon
Bergön poika, joka kyllä olin nähnyt merta sekä myrskyisenä että
tyynenä, mutta kyllä minä väärin ymmärsin kaikki, mitä näin tuolla
ensi käynnilläni suuressa kaupungissa, johon nyt jo olen jotenkin
tutustunut. Minä virkoin myöskin sanan tai pari iloisten herrain
leikilliseen puheesen, ja se päättyi siten, että he pyysivät minua
lähtemään kanssansa katsomaan kuninkaan ajelemista. Soutumatkalla
tulimme me hyviksi tutuiksi ja minä kerroin, millä asialla olin
Tukholmassa, sekä vastoinkäymiseni. He sanoivat olevansa sotilaita,
vaikka ei sitä heistä näkynyt. Kauppiaan, joka oli ostanut
hylkeenrasvan, tunsivat he myöskin, kun kuulivat nimen, ja nauraen
lupasivat hankkia minulle maksun.

"Me nousimme eräälle sillalle ja astuimme sitte vierekkäin, joka
miehellä suuri sikari suussa tietä myöten, jonka molemmilla puolilla
kasvoi niin suuria puita, että minä aivan kummastelin. Paljo ihmisiä
ja suuria vaunuja oli siellä liikkeellä joka tiellä, ja sitte tuli
kuningas ajaen kauniissa vaunuissa, monta hevosta edessä. Minä seisoin
sinä hetkenä ihan yksinäni, sillä nuoret sotaherrat olivat vetäytyneet
syrjään. Arvatkaapas, kun kuningas nosti lakkia ja tervehti minua, ja
minä tervehdin vastaan tietysti!"

"Mikä sen kuninkaan nimi oli?" kysyi eräs nainen uunin luota. "Karl
Johan." "Minkä näköinen hän oli?" kysyi toinen. "Finnis-Isakin",
vastasi Rias-Matti. Kaikki nauroivat ja Isakkikin veti suunsa leveään
iloiseen irvistykseen, joka teki muodon vinoksi ja selvästi näytti,
millä puolella hän tavallisesti piti tupakkamälliä. Nauraessaan hän
arvattavasti oli vähemmin Karl Johanin näköinen, mutta muuten kyllä
oli perää Rias-Matin lausunnossa. Finnis-Isakilla oli tuuhea, musta
kiharatukka, kotkan nenä ja miehekäs, ponteva muoto. Me saamme aihetta
puhua hänestä tuonempana.

"No kuinka kävi sitte rasvarahojen?" kysyin minä.

"Niin," jatkoi vanhus, "käveltyämme niiden iloisten sotaherrain
kanssa kappaleen matkaa saavuimme erääsen paikkaan, jossa oli ikään
kuin markkinat, ja sinne oli tullut paljaita prinssejä ja prinsessoja
pitoja pitämään. Kaikki oli niin koreata kuin sadussa. Me pysähdyimme
korkealle parvelle ja kävimme istumaan pöydän ympärille, jolla seisoi
hyvähajuisia kukkia, ja sitte tuli niin ihmeen hieno rouva ja tarjosi
juotavaksi makeita, hyviä viinejä; hyvältä se maistui, ja sydämmestään
iloiset olivat ne nuoret sotaherrat. Se hieno rouva kävi istumaan
meidän luoksemme ja sydämmestään iloinen oli hänkin, mutta kohta minä
huomasin, että hän joko oli kaikkein rouva taikka ei kenenkään, sillä
yhtäläinen hän oli kaikille, ja viimein minä sain tietää, että hän
oli vain se, joka möi niitä hyviä viinejä. Kuin meillä oli puhelu
hauskimmallaan, näin minä yht'äkkiä kauppiaan, joka osti rasvan. Ja
minä näytin häntä sieltä, jossa hän istui alhaalla monen muun kanssa
pöydän vieressä, joka seisoi paljaalla maalla. Sotaherrat lähettivät
minut pyytämään rahojani. Minä menin hänen luoksensa ja sanoin:
teidän pitää antaa minulle rahat hylkeenrasvasta! Ensin hän ikäänkuin
pahastui, mutta näki sitte minun ystäväni ylhäältä parvelta, ja silloin
ihmiset nauroivat joka taholla. Hän nousi ja läksi minun kanssani
ylös parvelle ja siellä tuli aika ilo. Kauppias oli myöskin oikein
sydämmestään iloinen mies.

"Ei hänellä ollut kukkarossaan niin paljoa rahaa, kuin minun piti
saaman, mutta hän sai toisilta ja sitte hän maksoi minulle ja otti
minun kuittini.

"Sitte pyysi hän meitä kaikkia ajelemaan hänen suurilla vaunuillansa,
joissa oli edessä komeat, lihavat hevoset ja herra ajamassa. Se herra
ei sanonut mitään, läjähytti vain hirveän pitkällä piiskallaan. En
minä silloin tiennyt, että rikkaat ihmiset pitävät sellaisia herroja
vuosipalveluksessaan ainoastaan ajamassa heidän hevosiaan, milloin he
lähtevät ajelemaan.

"Me ajelimme kauneissa metsissä ja pysähdyimme pitkän sillan päähän, ja
siellä oli yhtä paljo ihmisiä ja vaunuja kuin edellisessäkin paikassa.
Siellä me söimme ja joimme paljon, ja yhtä hieno ja iloinen rouva istui
sielläkin meidän kanssamme, ja minun piti kertoella paljo Bergöstä ja
hylkeen-pyyntiretkistä. Minä olin pyöräpäisenä makeista viineistä ja
läksin ulos muka katsomaan ilmaa. Sama vieno etelätuuli puhalteli kuin
ennenkin jo monena päivänä, ja minä ajattelin setä Erikin neuvoa, kuin
erosimme Hanhikarilla: Muista, että olet kipparina hyljeveneessä.

"Minä menin sisään ja sanoin: Jääkää nyt hyvästi ja kiitoksia vain
hyvästä seurasta ja hyvistä virvokkeista, nyt minä lähden Bergöhön.

"He koettivat kiusata minua vielä viipymään, mutta kun minä en taipunut,
saattoivat he minua ulos, ja siellä kauppias huusi esiin vaununsa ja
sanoi: Ettehän te, Rias-Matti, osaa kaupunkiin, käykää nyt istumaan,
niin saatte ajaa Laivasillalle.

"Kiitoksia paljon, sanoin minä, ja siinä me erosimme.

"Kun pysähdyimme Laivasillan luo, kiitin minä herraa, joka kuskasi
minua, ja läksin astumaan hyljeveneelle, herätin toiset ja sanoin: Nyt
minulla on rahat taskussa ja nyt me lähdemme vesille.

"Kaunis ilma meillä oli matkalla, ja viiden päivän päästä laskimme tähän
rantaan, ja omaisemme olivat rannalla vastassa. Jukki, jolla nyt on pää
harmaassa, oli silloin pikku poika tyllerö."

"Vanha Matti on nähnyt paljon maailmassa", sanoi emäntä.

"Kyllä, kyllä on," sanoi Jonk-Err, "ja hän muistaa, mitä on nähnyt, ja
hän on aina katsellut hyvillä silmillä eikä koskaan pahoilla."

Sill'aikaa kuin Rias-Matti kertoi Tukholman matkaansa, oli Norrskatin
Isakki istunut ja selaillut kertomusta karhunpyytäjästä Heinäkankaasta,
ja toiset nyt kehoittivat häntä jatkamaan siitä, johon hän eilisiltana
oli lopettanut lukunsa siitä metsämiehestä. Isakki olikin vain
odottanut tätä lomaa ja alkoi heti sanella arvokkaasti ja juhlallisesti.

Minä en ollut hyvilläni tästä poikkeamisesta pois siitä keskustelun
suunnasta, joka olisi paremmin soveltunut minun tarkoituksiini, mutta
minä maltoin mieleni. Isakki pääsi sen jakson loppuun karhuntappajan
kertomuksessa, jossa hän vietti talvisen yön salolla honkain juurella
kituvan tulen ääressä, rohkea karhukoiransa sivullaan ja kaadettu karhu
päänalusena.

"Ei hänellä siinä ollut mikään paha olla, luulen minä", sanoi Jonk-Err.

"Ei, kyllä Vilhelm Enströmin olo oli tukalampi, kuin Ullus-Gabbel
pelasti hänet, kun hän jo makasi kuoleman kourissa tapetun hylkeen
päällä kulkevalla jäälautalla", huomautin minä.

"Emme me luulleet hänessä enää olevankaan henkeä," sanoi Ullus-Gabbel,
"mutta kuin kaadoimme viinaa häneen, niin virkosi hän kuitenkin." Hän
kertoi lyhyesti sen tapauksen ja pyyntimiesten vaarat ajojäissä siinä
kovassa myrskyssä.

Nyt oli lauantai-ilta, monta vaimoa oli vähitellen saapunut tupaan ja
seisattunut ryhmään uunin luo, päähuivit kädessä ääneti kuuntelemaan
miesten puhetta. Tuon tuostakin miehet ääneti ojensivat lasejansa
vaimoilleen, jotka maistelivat imelää, vaan väkevää juomaa. Jopa oli
aika kulunut myöhäiseksi, ja vieraat läksivät kotoihinsa.

Hyvästellessä minä kehoitin pyyntimiehiä palaamaan huomenna
iltapäivällä, sillä minä tahdoin kirjoittaa muistiin heidän
kertomuksensa pyyntiretkien seikkailuista. "Sunnuntainahan teillä
on hyvä aika", sanoin minä. "Näyttääpä olevan sunnuntai joka päivä
niin kauan, kuin te olette täällä Bergössä", virkkoi hyvänluontoinen
Rias-Matti.

Minä saatoin Norrskatin Isakkia aina hänen kotiinsa asti. Sakeata sumua
kohosi merestä, himmentäen kuun valoa; tuuli oli tyyntynyt ja meren
pauhu oli vähenemässä.

"Jos sumu painuu maahan aamun tullessa, saamme huomiseksi kauniin
päivän", sanoi Isakki. Me sovimme, jos hänen ennustuksensa kävi
toteen, lähteä huomenna soutelemaan veneellä ja koettamaan ampua
jotakuta hyljettä.

Minun palatessani Rias-Matin asuntoon oli emännällä illallinen valmiina
pöydällä. Heti vahvan atrian jälkeen kävimme levolle ja nukuimme
paikalla, ukolla purutupakkaa suussa.



Soutelu merellä ja hylkeen ammunta.


Aikaisin aamulla minun herätessäni oli emäntä jo pessyt lattian ja
siistinyt tuvan, niin ett'ei näkynyt merkkiäkään monien vierasten
olosta siellä eilisiltana. Ukko istui uunin edessä, puolikuppinen
kädessä. Ovi selkoseljällään tuuletettiin tupaa, niin että tuntui
melkoisen kylmältä. "Ei saa olla siivotonta pyhäpäivänä eikä muuten
arkenakaan", sanoi emäntä kylväessään katajanhavuja ja kuivattua
minttua lattialle. Kun ovi suljettiin, vaikutti suuri tuli pian, ja
minä sain tuota pikaa vaatteet ylleni. Minun peseytyessäni haisteli
emäntä minun saippuatani ja huomautti, että sillä oli "kelvottoman
hieno ja hyvä haju", Rias-Matti ja minä läksimme yhdessä ulos
rappusille tarkastelemaan ilmaa. Sumu oli kadonnut, ilma tyyni, ja
lumi oli yöllä sulanut. Meren huokuminen kuului välipäiten, ilmoittaen
maininkien harvakseen vyörymistä rantaan nukkuneen myrskyn jälkeen.
Lännessä vielä pilkisteli tähtiä tummalla taivaalla, mutta idässä päin
kalpea valo ennusti uutta päivää.

Me vielä seisoimme ulkona, kun Norrskatin Isakki jo tuli, pyssy
kummassakin kainalossa. Hän kiirehti minua pian valmistautumaan lähtöön
ja arveli ilman antavan hyvää toivoa jonkun rantahylkeen tapaamisesta
"hyljekivillä". Minä pukeuduin vahvempiin vaatteihin ja panin mukaan
evästä.

Kymmenessä minuutissa ehdimme alas rantaan. Pieni vene, Isakin
pyyntiretki-varuksiin kuuluva, oli vedettynä piikivi-soraiselle
rannalle, johon meri oli viskellyt joukottain raakunkuoria. Me
työnsimme veneen ulos rannasta juuri samana hetkenä, kuin auringon
ylälaita pilkisti näkörajan takaa. Sinä aamuna tulikin kaunein auringon
nousu, kuin koskaan olen nähnyt. Kaikenkarvaisina heijastuivat säteet
pitkistä, harvakseen vierivistä, sileistä maininkiaalloista ja meren
päällä vielä siellä täällä viivähtävästä sumusta. Me sousimme taikka
oikeastaan vain Isakki sousi pysähtymättä kokonaisen peninkulman
Moikipään karille, mutta ei missään näkynyt ainoatakaan hyljettä
ylhäällä makaamassa.

Auringonnousu-näytelmä muuttelehti, kunnes viimein kirkas lämmittävä
paiste levisi taivaalle ja merelle, jättäen vain vähäisiä
kirkkaansinisen ja teräsharmaan vivahduksia läntiselle näkörajalle,
jossa yön sumut hitaasti haihtuivat auringon lämmön tieltä.

Me nousimme lukemattomista meren kuohun hivuttelemisista sileäksi
hankautuneelle kalliolle, jolla oli vaalea pähkinän karva, kuten
tavallista saariston äärimmäisillä kareilla. Kauan oli sielläkin
turha kaikki tähysteleminen kiikarilla, ei yhtään hyljettä näkynyt
lukemattomilla kivillä, jotka kohosivat merestä Moikipään luodon monien
pikku kallioiden ympärillä.

Kirkkaan meren kohoileminen ja vaipuminen rauenneen mainingin
jälkeen väheni vähenemistään ja päivemmällä lakkasi kokonaan kaikki
rantakohina. Muutamia suuria joutsenparvia lepäili aikaisemmin aamulla
etäällä luodosta tyynellä merenpinnalla. Me kuulimme, vaikka välimatka
olikin pitkä, siipien räpinän ja näimme veden roiskinan, kun ne kaikki
yht'aikaa nousivat ja kiilajärjestyksessä lensivät etelään päin.

Muutamia koskelopoikueitakin oli lauhan ja pitkän syksyn houkutuksesta
viivähtänyt kauemmin tavallista; ne nyt lentelivät lipuellen pitkin
vedenpintaa ja kokoutuivat suuriin parviin lähtemään pitkälle
ulkomaan-matkallensa. Täällä pohjolassa on muuttolintujen koti; täällä
he rakentavat rakkauden ja lisäytymisen pesiä.

Norrskatin Isakki oli hauska kumppani. Vakava ja hidaspuheinen hän oli,
vaan samalla hänellä oli valpas ja ajatteleva mieli. Hylkeenpyyntiin ja
kalastukseen veti häntä yhtä paljon taipumuksensa kuin elatuspakkokin.
Me asettelimme itsellemme atrian kalliolle, ruoka ja juoma maistui
hyvin, ja me olimme hyvillämme, että meille oli johtunut mieleen
viettää pyhäpäivä merellä. Hän oli koko mestari havainnollisissa
kuvauksissa esittämään tapauksia hyljeretkiltä ja kalastuksesta; usein
hän pani yhä kasvavaa voimaa omituiseen Bergön murteesensa, milloin
hän vakuuttavalla tavallaan kertoi jotakin mieleen erittäin painunutta
seikkailua. Minä en ruvennut kirjoittelemaan niitä muistiin, että
tähän vuodenaikaan katsoen niin tavattoman meri-huviretken viehätys
ei haihtuisi. Illan vietossa Rias-Matin luona toivoin vielä kylliksi
saavani sellaisia kertomuksia.

Norrskatin Isakki oli yhtä kiihkeä kyselemään metsästyselämää metsissä
kuin minä talviretkiä merellä. Aavistavalla tarkkatuntoisuudella
tajusi hän minun koetukseni kuvata pääpiirteiltään jylhää autiota
metsää mäkineen ja notkoineen kuin pitkän pitkät aallokot; avaroita
harjumaita, joihin ainoastaan myrskyt ja kulovalkeat ovat tehneet
tilaa uusille puupolville; peninkulmain laajuisia kangasmaita, joissa
itsestään kuolleet jättiläispuut todistivat, että yhä puuhaileva
voitonhimo ei ole jaksanut korjata talteen, mitä salot ovat
vuosisatoina kasvattaneet.

Hän kummasteli suuresti, mikä apu metsämiehellä on koiristansa. Minä
huvikseni kuvailin hänelle, miten monenlaisia metsäkoiria, joista
kullakin lajilla on erilainen vaisto, metsämiehet opettavat ja
käyttävät apunansa metsästyksessä.

Enimmän kummastutti häntä "vainukoiran" kyky kulkea paljaallakin maalla
pitkin vanhoja jälkiä, erehtymättä siitäkään, mihin päin eläin on
juossut. "Miten ihmeellä se voi haistella jäljistä, missä jäljet ovat
olleet sinne tai tänne päin?" sanoi hän ja samoin sanon minäkin.

Minä olin ottanut mukaan pulloon kahvimehua ja lämmitin sekaan
merivettä väkiviinalampulla. Lämmin juoma maistui hyvältä, ja
Isakista oli "konsti" käsittämättömän sukkela. Hän kertoi, miten he
keittivät ruokansa pitkillä pyyntiretkillä. Koivunkanto (padan jalka)
asetetaan jäälle ja neljän siihen lyödyn viisituumaisen naulan nojaan
sovitetaan pata tulisijaksi; rei'istä padan pohjasta käy ilmanvetoa.
Sen suuremman padan päälle ripustetaan rautakantimiin pienempi pata,
jossa ruoka kahdesti päivään keitetään. Puina käytetään kuusituumaisia
koivupuikkoja, jotka heti sammutetaan, kuin ruoka on valmis, sillä
täytyy säästää puita. Pyyntiretkillä on lämpimänä ruokana keitettyä
hylkeenlihaa, ohrajauhovelliä (matkavelliä) ja leipäsoppaa, jota
keitetään edellä kerrotusta matkaleivästä, juustopalasista, voista ja
merivedestä.

Korkealla taivaalla purjehteli petolintu. Iisakki luuli sitä
kalasääskeksi (falco haliaetus), mutta kuin se laskihe lähemmäksi
ilmassa juuri meidän kohdallamme, ehkäpä katsomaan, voisiko siepata
meidät kynsiinsä, huomasin minä sen merikotkaksi (haliaetus albicilla).
Kysymykseeni, näkyikö merikotkia merellä pyyntiretkien aikana, vastasi
Isakki ei näkyneen. Itämerellä ja Suomenlahdessa niitä lintuja hyvin
usein nähdään talvella ajojäillä; sanotaan niiden joskus iskevän
kyntensä pieniin hylkeihin, vaan ovat silloin aina vaarassa joutua
veden alle.

Isakki kertoi tavattoman tapauksen viime pyyntiretkeltä. Venekunta,
jossa oli Korsnääsiläisiä ja bergöläisiä, pyyteli aukealla
Pohjanlahdella, johon ei maata näkynyt mistään päin. Kiikarilla
katsellen näkivät he suurella jäälautalla ison eläimen seisovan
pystyssä korkeilla jaloillaan. He luulivat sitä ensin hevoseksi, vaan
purjehdittuaan likemmäksi näkivät he, että se oli suurempi kuin mikään
hevonen. Heidän päästyään lähes pyssynkantomatkalle syöksyi eläin
veteen, mutta kimpuroi suurella vaivalla kohta jälleen ylös pienemmälle
lautalle ja jäi siihen hoipertelemaan sillä horjuvalla alustalla.
Ihmetellen, mikähän eläväinen se oli, ampuivat he monta laukausta aivan
läheltä, ja se iso eläin kuoli siihen pikkulautalle heidän käsiinsä.

He olivat luulleet sitä hirveksi, mutta olisihan heidän muistaakseen
pitänyt hirvellä olla sarvet, mutta se eläin oli mulipää. He nylkivät
eläimen ja paloittelivat ruumiin sekä kauan arveltuaan keittivät lihaa
ja söivät ja huomasivat sen olevankin hyvänmakuista.

Vasta kotiin palattuaan ja taljaa näyttäessään saivat he varmaan
tiedon, että se tosiaankin oli hirvi. Se oli eksynyt jäälle ja myrsky
oli sitte ajanut sen ulos merelle.

Isakki nosti kiikarin siimalleen ja ilahutti minua sanoilla: "Nyt pian
veneesen, hylje on tuolla kivellä, josta sitä on hyvä ampua."

Hän antoi minulle kiikarin ja viittasi kahta kalliota, joiden välillä
näkyi pienempiä yksinäisiä kiviä. Eräällä kivellä makasi mustaturkkinen
rantahylje päivänpaisteessa. Me sousimme pitkän kierroksen,
päästäksemme toisen kallion turvissa lähelle, mutta kuin kiipesimme
ylös sen päälle, oli matkaa hylkeen luo vielä pari sataa askelta.

Minä katsoin hyvällä kiikarilla hyljettä, ja se näytti olevan niin
lähellä, että ikään kuin olisin voinut kädelläni taputtaa sen sileää
leveää päälakea. Se makasi sivuttain meihin, kädet ja evät suorana,
pursto ja pää matalalla kivellä.

Isakki souti nyt suurella vaivalla aaltojen matalikolle kokooman
hauraruohon läpi, salaellen lähestymistämme kiven takaa aina toisen
lähemmän kiven taa. Siten pääsimme kivelle, josta oli matkaa enintään
85 askelta hylkeen luo, joka makasi pursto meihin päin. Minä tahdoin
ampua, mutta vielä katsoi Norrskatin Isakki matkaa liian pitkäksi.
Siltä matkalta olisi tottunut pyssymies voinut hyvästi tähdätyllä
ekspressi-stussarilla ampua joka luodin kahvikupin pohjaan. Soutaa
lähemmäksi hän ei myöskään uskaltanut, kun näet pelkäsi hylkeen
säikähtyvän ja sukeltavan pois kiveltä. Hän kysyi, tahdoinko minä
kaalaa vedessä kivelle, jota hän osoitti ja josta saattoi olla enintään
50 askelta matkaa hylkeesen.

Minä en huolinut ryhtyä tuohon turmiolliseen kylmävesi-parannukseen.
Isakki riisui nutun, västin ja housut, vaan piti hylkeennahka-kengät
jalassa, ett'ei ehkä leikkelisi jalkojaan teräviin kiviin ja lipeilisi
paljain jaloin. Tietysti ne muutamat sanat, kuin me vaihdoimme,
lausuttiin suurimpana salaisuutena, jota hylkeen ei pitänyt kuuleman.

Hiljaa hän lipui veteen, mutta lähestyminen kiveä olikin vaikeampi,
kuin hän oli aavistanut. Tiheään sulloutuneet haurat kietoutuvat hänen
jalkoihinsa ja sääriinsä ylös aina vyötäisiin asti, ja paikoittain
ylettyi vesi hänelle vyötäisten yläpuolellekin.

Hitaasti hän kuitenkin tunkeutui eteen päin, pitäen raskasta pyssyä
ylhäällä vedestä. Kiusaus ampumaan oli minulla suuri, mutta pelotti sen
tosiaankin huvittavan kohtauksen lyhentäminen ohi osumisella. Isakin
äsken tekemä, kaksileiviskäinen pyssy lepäävänä pitkin pituuttaan
kivellä, tähtäsin minä maltillisesti keskelle hylkeen purstoa ja
ajattelin, että minun vain tarvitsi nyäistä liipasinta, niin heti olisi
eläin repaleina.

Viimein pääsi Isakki halukivellensä, hiivitti pyssynsä sen nojaan ja
tähtäsi niin kauan, että minulta alkoi vavista sormi, joka oli valmiina
nykäsemään liipasinta.

Samana silmänräpäyksenä, kuin kuulin Isakin laukauksen, laukasin
minäkin kanuunan. Suuret ruutipilvet liitelivät karin kohdalla, mutta
savun alitse näin minä hylkeen makaavan vielä kivellä. Molemmat
luodit läpisivät pitkin veden tyyntä pintaa niin kauas, kuin silmä
kantoi. Isakki taputti pyssyänsä sanoen: "Tämä on kohti-osuja!"
Mutta käännyttyään näki hän savusta, että minäkin olin ampunut. En
muista enää, mistä syystä varmaan tiesin minun luotini osuneen liian
korkealle, mutta taputin kuitenkin kanuunaani minäkin ja sanoin: "Tämä
myöskin!"

"Se voi virota", sanoi Isakki, jo ihan lähtemäisillään taas veteen
kiiruhtamaan hylkeen luo. Hän osoitti pyynti-intoa, jota en olisi
luullutkaan olevan niin paljoa muuten vakavassa miehessä. Hän oli viime
pyyntiretkellä ampunut noin 100 hyljettä, kaksi vertaa kuin kukaan muu
Bergön pyyntimies. Kiikarilla minä näin hylkeeseen käyneen takaraivaan
ja ilmoitin havaintoni Isakille. Hän rauhoittui ja pyysi minua tulemaan
veneellä sinne.

Minä sauvomalla tunkeuduin haurakasain läpi, me korjasimme hylkeen
ja näimme pään musertuneen suuresta luodista, niin että aivoja näkyi
haavasta ja oli niitä kivelläkin.

Ajatellen Isakin märkiä vaatteita kiirehdin minä kotimatkaa. Aurinko
oli jo pari tuntia sitte ruvennut alenemaan puolipäiväisestä
korkeudestaan ja meillä oli koko peninkulma matkaa kotirantaan.

Ihmeelliseltä tuntui minusta tämä viehättävä pyhämatka pohjaisella
Pohjanlahdella pienessä soutuveneessä marraskuun lopulla, kuin jo olin
muualla nähnyt maan lumisena ja kuullut matalain vesien kitisevän
rannoilla jäätymäisillään.

Oli ihan kuin syyskuun päivä, ilma tyyni ja lauhkea siellä ulkona
merellä auringonpaisteessa, mutta Isakki ennusti monesta merkistä,
että vahva tuuli oli nouseva etelästä ehkäpä jo ennen meidän kotiin
ehtimistämme, ja aivan oikein, jo puolivälissä alkoi merenpinta
värehtiä ja tuuli kiihtyi vähitellen.

Kuin saavuimme lähelle Bredskärin pohjoista nientä, pyysin minä Isakkia
hiukan levähtämään, sillä minä näin jotakin omituista mykyrää kivellä
niemen nokan edustalla. Kiikari käännettiin sitä kohti ja huomattiin
hylje. Me sousimme suoraan sivulta eläintä kohti ja nousimme maalle
eräästä lahukan pohjasta. Siihen asti, kuin niemi peitti meiltä kiven,
näimme yhä sillä hylkeen, vaan kuin astumalla hiivimme niemen kärkeen,
oli se sill'aikaa jo sukeltanut veteen.

Isakki kävi noutamassa eväämme, ja kiven takana me sitte kuiskaellen
söimme päivällisemme niemeä nenässä, vähän päästä aina pilkistäen,
nousisiko hylje jälleen ylös kivelle. Sill'aikaa tuuli kiihtyi ja meri
alkoi kuohuen loiskia kiven yli.

Hämäräkin jo rupesi tulemaan, ja Isakki arveli, että oli turha enää
toivoakaan saada ampua paennutta hyljettä. Me läksimme soutamaan.

Ihmeellistä oli nähdä, miten pian meren muoto oli muuttunut. Äsken
vielä ihan kirkas vedenpinta kohoili nyt jo vaahtopäisiksi aalloiksi,
ja soutumme Bergöhön pienessä veneessä ei suinkaan ollut enää vaaraton.

Ennen kuin ehdimme perille, oli kuu jo korkealla taivaalla sotkemassa
valoansa laskeutuneen auringon vielä viivähtävään kajastukseen;
siitä syntyi omituisia valon väreitä taivaalle ja merelle. Etäällä
pohjoisessa on päivä lyhyt marraskuun lopulla.

Jättäen hylkeen rannalle kiiruhti Isakki kotiinsa saamaan kuivia
vaatteita yllensä, ja minä astuin Rias-Matin kotiin. Siellä oli jo
monta pyyntimiestä koolla.



Viimeinen ilta Rias-Matin luona.


Emäntä oli hyvää tarkoittaen tehnyt suuren tulen uuniin. Minusta, kun
olin karaistunut koko päivän merellä olosta, tuntui liian umpinaiselta
ja kuumalta tuvassa. Niinpä ehdotin, että istuisimme rappusilla. Vaikka
emäntä liiankin selvään osoitti tyytymättömyyttänsä siihen puuhaan,
pantiin minun ehdotukseni kuitenkin toimeen.

Me kävimme istumaan miten sattui, muutamat rapuille, toiset ulos
viedyille tuoleille ja jotkut tikapuille, jotka seisoivat nojallaan
kattoa vasten. Rias-Matti istui tuolilla keskellä rappusia.

Hyväntahtoisella eukolla oli vähä samaa vikaa kuin hylkeellä, "kuin se
on tuore"; hän itsepäisesti purisi, että "vanhus on mukana kaikissa
hullutuksissa'".

"Pankaa te vain vettä kiehumaan, eukkoseni, kuten vieraamme pyysi",
sanoi pahastumatta Matti iloisesti, kuten hänen tapansa oli. Puhevalta
oli alussa vapaa, ja keskustelu kierteli kaikenlaisia aineita. Sitte
tuli Norrskatin Isakki ja kertoi hyvin laveasti, miten kaikki tapahtui,
kun hän matkallamme ampui hylkeen Moikipään karilta, aivan kuin se
olisi ollut joku hyvinkin merkillinen tapaus.

Muhkea emäntä ilmestyi ovelle ja sanoi, ystävällisesti vilkaisten minua
kohti: "nyt kiehuu vesi."

Minä menin tupaan ja annoin hänelle teevarastoni, mutta sokuria sai hän
panna itse.

"Sitä ei pidä puuttuman", sanoi hän. "Ei teillä kaiketi ole laseja
niin monelle miehelle", sanoin minä. Hän ojentihe: "Eikö ole? Onpa
kyllä, vaikka pitäisin häitä vielä kerran." -- "Eihän ole tarviskaan
kestittää kaikkia, kuin kokoutuu katsomaan, miten pitoja pidetään
sunnuntai-iltana Rias-Matin rappusilla."

Minä luotin, että nöyrä emäntä kyllä tuli toimeen yksinäänkin teen
puuhassa, ja läksin ulos muiden luo. Hauskalta näytti kokous ulkona
sinertävän valkoisessa kuutamassa; vuori suojeli etelätuulelta ja ilma
oli miellyttävän lauha.

Minä kävin istumaan Rias-Matin viereen, ja kun keskustelu ei ruvennut
itsestänsä kääntymään sinne päin, kuin minä tahdoin, sanoin suoraan,
että minä halusin sinä iltana kuulla heidän muistojansa pyyntiretkiltä
ja merkillisimpiä seikkailuja.

"Rias-Matti se paraiten osaa kertoa teille hylkeenpyynnistä", sanoi
Ullus-Gabbel.

Mustaverinen Finnis-Isakki virkkoi siihen syvällä passo-äänellään:
"Kolmetoista vuotta kävin minä Rias-Matin kanssa pyyntiretkillä, me
olimme joka vuosi yhdessä pyytämässä, eikä yhtään hukkunut koko sinä
pitkänä aikana. Ne kolmetoista vuotta olivat minun ensimmäiset ja
vanhuksen viimeiset käydä hylkeen pyynnissä."

Rias-Matti osoittaen Finnis-Isakkia sanoi: "Hän oli rohkein pyytäjä
kaikista; hän ei ampunut paljoa, mutta hän kulkee railojen ja
jääharjanteiden yli, mistä ei kukaan muu pääse, ja kuin pyynti päättyi,
oli Finnis-Iisakki aina tuonut enimmän rasvaa teltalle. Hän on uuttera
ryömimään ja sukkela käyttämään tuuraa, milloin on nuijittava harmaita
hylkeitä ennen kuin ehtivät reikiinsä."

"En luule Bergössä olleen ketään, joka on käynyt niin monella
pyyntiretkellä kuin Rias-Matti", sanoi Jonk-Err.

"Se on totta," sanoi vanhus, "44 keväänä peräkkäin minä en nähnyt
lumenlähtöä maalta, ja aina minä terveenä ja eheänä palasin kotiin,
vaikka monesti kyllä ilman lastia ja venettä. Ne olivat silloin menneet
pohjaan ajojäiden seassa taikka oli myrsky ne ajanut jollekin karille
palasiksi. Muut venekunnat, jotka myrsky oli ajanut samalle taholle,
onneksi minut aina pelastivat."

"Rias-Matti oli aina iloisin mies kaikista pyytäjistä, eikä hän
suvainnut korvissansa mitään valitusta", sanoi Finnis-Iisakki.

"Rohkeutta pitää pyyntimiehellä olla, pelkurit tulevat täihin, eikä
kukaan tahdo maata samassa säkissä sellaisen kanssa", huomautti
Ullus-Gabbel.

"Koko aikanani", sanoi Finnis-Isakki, "ei minulla kipparina ole ollut
kuin yksi pelkuri pyytäjä, ja se oli korsungi, ensikertalainen. Hän
hukkui samalla retkellä Isonkarin kulmaan pohjoisessa Merenkurkussa,
jossa Norrskatin Isakki venekuntineen joutui kokonaan haaksirikkoon.
Veneet ja lasti joutuivat ajojäissä hukkaan, mutta joka mies ryömi
hengenhädin jäiden päällitse maalle, paitsi se pelkuri poika. Minä
olen nähnyt monta hukkuvan sellaisessa vaarassa, mutta ei kukaan
ole parkunut niin hirveästi kuin hän, vaikka pitihän hänen siinä
toki ymmärtää, että kullakin oli kylliksi tekemistä oman itsensä
pelastamisessa. Meitä kyllä säälitti se kaunis poika parka, hän aikoi
keväällä pitää häänsä maalahtelaisen talollisen tyttären kanssa."

"Peninkulma minulla ja minun venekunnallani oli sillä kertaa matkaa
maalle," sanoi Norrskatin Isakki, "siitä johon veneemme ja lastimme
hukkui ajojäihin, ja silloinpa saimme koetella voimiamme painiskellessa
kaatuvien jääkappaleiden kanssa, joita myrsky alinomaa särjeskeli yhä
pienemmiksi. Jos putosi veteen, oli joka kerran yhä vaikeampi päästä
ylös toiselle jäälautalle."

"Nuorille notkeille ja sukkeloille se käy päinsä," virkkoi Rias-Jukki,
"mutta vanhain ja kankeiden ei ole helppo pelastua, kuin vene
pirstautuu ja myrsky särkee ajojään pieniksi kappaleiksi."

"Totta on," sanoi Rias-Matti, "minä yksin olenkin niin onnellinen, että
olen saanut käydä pyyntiretkillä 65 vuoden ikään asti."

"Erik Högback murskautui ja hukkui ajojäihin Raahen kohdalle, vaikka
kaikki nuoremmat miehet pelastautuivat lähimmälle maalle."

"Erik Östman vanhus hukkui samalla tavalla tässä Bergön edustalla
ihmisten näkyvissä."

"Johan Vest, aikomaan arvokkaimpia kippareja, kuoli pyyntikävelyllä
ajojäihin keskellä Pohjanlahtea; ankara myrsky nousi äkkiarvaamatta,
eikä hän koskaan palannut teltalle. Samalla kertaa olin minä samassa
hengenvaarassa, mutta Pitkä Erkki, rohkeimpia miehiä, kuin minä olen
tuntenut, uskalsi hengen uhalla lähteä toisella pikku veneellä rikki
hankautuneen jään sekaan ja pelasti minut, kuin jo olin ottanut
useampiakin kylmiä ryyppyjä. Hänen tehdessään työtä kuin jättiläinen
myrskyssä jäiden seassa, makasin minä hyljeveneelle palatessa melkein
tunnottomana pienen veneen pohjalla. Pitkä Erkki hukkui sitte kahden
vuoden kuluttua itse samalla tavalla kuin Johan Vest."

Nyt emäntä taas muistutti läsnä oloaan, hän rykäsi kovasti, ikään kuin
estääkseen ketään ottamasta puheen vuoroa sen jälkeen, kuin Rias-Matti
sai luetelleeksi ne bergöläiset, jotka olivat vanhoina hukkuneet
pyyntiretkillä. "Ettekö tule juomaan?" kysyi emäntä. Minä kyllä
käsitin, että hän tahtoi houkutella meitä tupaan, mutta me viihdyimme
hyvin siellä ulkona kauniissa kuutamassa.

Tuvassa seisoivat täydet lasit ja kupit rivissä pöydällä. Näyttääkseen
vierasvaraisuuttansa oli emäntä kaatanut yli reunain, niin että
taidokkaasti paikkaellut teevaditkin olivat puolillaan juomaa.

Hän käski joka miestä nimeltään ottamaan, sanoen: "Älkää säästelkö
sokuria, kyllä sitä riittää, vaikka teitä olisi vielä enempi."

Me veimme lasimme kanssamme ulos, minä asetin pullon "jamaikkaa"
rappusille niitä varten, jotka tahtoivat kaataa "vähän väkevää sekaan".
Emännällä oli ollut kylliksi aikaa keittää tee katkeraksi, mutta
täydestä se meni, ei sitä kukaan huomannut, sillä kaikkein mieli oli
kiintynyt keskusteluun, joka kosketteli näille miehille perin mieluista
ainetta.

Finnis-Iisakki vaati Rias-Mattia kertomaan onnettomuudesta "Hailuodon
jäämajassa", jolloin 70 Vöyrin vaimoa jäi yht'aikaa leskeksi.



Synninrangaistus Hailuodon jäämajassa.


Vanhus kertoi: "Ennen minä jo olen maininnut, että muinoin myöskin
vöyriläiset kävivät pyyntiretkillä. Kerran monta, monta, ehkäpä sata
vuotta sitte oli joukko venekuntia, yhteensä 70 nainutta pyyntimiestä
ja monta naimatonta, kokoutunut 'jäämajaan' eli 'kylmään pihaan'. Siksi
me sanomme sellaisia paikkoja, joissa jäät ovat röykköytyneet korkeiksi
seiniksi, niin että siinä on ikään kuin katoton huone. Pyyntimiehet
usein etsivät suojaa niistä jäämajoista purevilta merituulilta.
Hylkeetkin mielellään kokoutuvat sellaisiin paikkoihin, jos aukkoja on
lähellä jäässä taikka se paikoittain on niin ohutta, että ne voivat
omalla tavallaan käsillänsä sorvata siihen reikiä, noustaksensa ylös."

Suusta suuhun kulkenut tarina Hailuodon jäämajan tapauksesta kertoo,
että vöyriläiset olivat kaivaneet reikiä viinalekkereihinsä, saadakseen
helpommin imetyksi viinaa, sitte juopuneen ja pitäneen syntistä puhetta.

Punainen hansikas putosi taivaasta, ja eräs kippari otti hansikkaan ja
katseli sitä vakavana, mutta toiset nauroivat. Silloin kuului ääni,
kovempi kuin myrskyn pauhu, hitaasti lausuvan nämä sanat:

"Sinä nuori mies, joka hansikkaan otit, pidä varasi ja lähde rauhassa."

"Lähde pois täältä, sanoi ääni", huomautti Ullus-Gabbel, mutta useimmat
arvelivat, että tottahan Rias-Matti, joka oli vanhin, sen myöskin
paraiten tiesi.

Vanhus jatkoi: "Kippari, joka oli korjannut hansikkaan, läksi pois
majasta ja kaikki hänen pyytäjänsä purkamaan telttaa. Eivät he
monta askelta ehtineet astua, kuin jäämaja hirvittävällä rytinällä
kaatui kokoon ja hautasi kaikki siinä olijat. Pelastunut venekunta
pysähtyi kauhuissaan ja kippari luki vavisten Herra siunatkoon. Sitte
he ottivat muista teltoista, jotka nyt olivat miehittä, pyssyt ja
muut arvokkaimmat tavarat, sovittivat ne omaan hyljeveneesensä ja
purjehtivat kotiinsa Vöyriin, jossa tuli suuri suru; ei siellä koskaan
unhoteta synninrangaistusta Hailuodon jäämajassa. Monta Vöyrin miestä
läksi korjaamaan telttoja, mutta myrsky oli särkenyt jään, ajanut
kaikki Pohjanlahdelle ja murskannut kaikki veneet."

Joukko nuorukaisia seisoi rappusten edessä hartaasti kuunnellen
Rias-Matin kertomusta. Minä kysyin, olivatko he valmiit kohta lähtemään
pyyntiretkille, ja he katsahtivat toisiinsa tavalla, josta kyllä näkyi,
että he kyllä olivat selvillä siitä asiasta.

"Kyllähän halu houkuttelee, mutta pitää ensin varttua valmiiksi
mieheksi", sanoi Norrskatin Isakki.

"Minä tulin täysikäiseksi samana vuonna, kuin ensi kerran läksin
pyyntiretkelle", sanoi Rias-Matti.

Minä nyt kehoitin miehiä tulemaan tupaan täyttämään lasejansa ja pyysin
muistorikasta Mattia kertomaan retkiänsä. Kuin kaikki ehdimme istuutua
pöydän ympärille ja juoda vanhuksen onneksi, alkoi hän.



Haaksirikko Finnin luodolla.


Kaksitoista vuotta minä olin pyytäjänä ja hyvä onni minulla oli
retkillä. Minä saatan sanoa, että olin kelvollinen pyssymies, ja moni
luuli minun tuottavan onnea sille venekunnalle, jossa minä olin. Kaikki
kipparit sen tähden tahtoivat mielellään minua kanssansa. Enimmäkseen
minä retkeilin setäni Erik Nymanin kanssa. Joka kevät me toimme kotiin
runsaan lastin ja kaikki miehet terveinä.

Ensimmäisenä vuonna, kuin minä olin kipparina, vuonna 1837, tapahtui
suurin haaksirikko, kuin minä olen nähnyt ja kokenut. Me oleksimme
kahden viikon kuluttua pyynnin alusta Grynskärin ja Gåshällanin
seuduilla 4 peninkulman päässä Bergöstä. Kiikarilla näkyi 8 eri telttaa
ja pyyntikävelyillä tapasimme usein toisten venekuntain miehiä.
Jokapäiväinen saalis oli ollut hyvä ja ilma kaunis ja tyyni, öillä kova
pakkanen, päivillä auringonpaiste. Maaliskuu on usein kauniin ulkona
merellä, mutta jääsokeutta pitää varoa. Meillä oli silläkin kerralla
yksi mies makaamassa veneenpohjassa ihan sokeana, silmät paisuksissa ja
pakottavina.

Maaliskuun 20 päivänä, muutama tunti ennen auringon nousua alkoi
koillisesta kohota pimeitä pilviä, sellaisia onnettomuutta ennustavia,
joilla ei näy tarkkaa rajaa ylös taivaalle päin. Sellaiset ne siihen
vuoden aikaan tullessaan tuovat lumipyryä. Me kiireimmiten panimme
kokoon teltan ja lastasimme veneesen saaliin, monta kymmentä harmaata
hyljettä, jotka olivat lumeen haudattuna veneen vieressä.

Ennen kuin saimme veneen ihan valmiiksi vedettäväksi jään reunaan,
johon oli neljännespeninkulma matkaa, oli jo myrsky päällämme,
lennätellen jäänhilsettä ja lunta niin tiheään, että hämärässä emme
nähneet sylenkään päähän eteemme. Jää särkyili kamalasti räiskyen.
Vähällä olimme joutua haaksirikkoon jo ennen, kuin saimme veneen
avoveteen ja purjeen ylös.

Kuitenkin se onnistui meille sanomattomalla vaivalla. Kohta olimme
avovedellä eikä enää ollut jäihin särkymisen vaaraa, vaan myrsky
kiihtyi hirveän nopeasti aivan rajuksi, ja vei meitä suoraan ulos
avaralle Pohjanlahdelle. Joka mies oli vakuutettu, että se oli meidän
viimeinen matkamme, mutta ei kukaan uupunut raskaassa työssä pumpuissa.
Pikku veneet myrsky jo aikaisin aamulla vei pois, ja raskas hyljeamme
työnnettiin kohta samaa tietä. Kun masto purjeineen meni mereen, täytyi
työntää sinne lastikin, sillä kun vene ei totellut peräsintä, hyökyivät
aallot lakkaamatta yli laidan, ja ell'emme ajoissa olisi saanut pystyyn
varamastoa ja siihen pientä purjetta, niin emme olisi jaksaneetkaan
pitää pumpuilla ja muuten ammentamalla venettä tyhjänä. Jäähilse teki
meille suurta vastusta, sitä kokoutui kasoittain veneen kokkaan.

Jääsokeutta sairastava Raippaluodon poika säälitti meitä hyvin. Me
muut olimme kovassa työssä pelastamassa henkeämme, mutta hän makasi
avuttomana ja kipuja kärsien. Joka kerran, kuin myrsky viskasi venettä
aallonharjan poikki ja vettä tuli sisään, tunsi hän kuoleman esimakua
ja siunaeli itseään. Usein huusi hän: "Rias-Matti, joko nyt loppu tuli?"

"Minä koetin rohkaista häntä ja kehoitin luottamaan Jumalan huolenpitoon
ja kumppanien ponnistuksiin. 'Eihän vene vielä edes rutisekaan', sanoin
minä, 'sen onkin tehnyt itse Hollkullan Jossi.'

"Pahin vaaramme oli se, että purjeemme oli liian pieni suuren veneen
oman tuulialan rinnalla ja että vene ei totellut peräsintä, milloin
noustiin aallon pohjasta ylös harjalle, niin että me monesti syöksyimme
syrjittäin harjain ylitse. Moneen kertaan koetettiin purjehtia sen
verran viistoon, että vene olisi hiukan kallellaan ruvennut tottelemaan
peräsintä, mutta aallot aina viskasivat meidät aivan poikittain myrskyn
eteen. Silloin sieti ponnistella ennen kuin vene kääntyi jälleen
oikealle suunnalleen ja peräsimelle saatiin vähäkään tukea vedestä.
Samalla venettä lakkaamatta ammennettiin millä hyvänsä astioilla,
kuin kukin käteensä tapasi. Pumput olivat sitä paitsi lakkaamatta
työssä. Lumipyry lakkasi illan tullen, mutta pakkanen kiihtyi ja jään
kasvaminen veneesen teki meille suurta haittaa.

"Päivän pitkään näimme toisistakin hyljeveneistä monta ja yksi venekunta
oli puolenpäivän aikaan ollut ihan likellä meitä, mutta sitäkin näkyi
ainoastaan silloin, kuin satuimme yht'aikaa syöksymään aallonharjojen
ylitse. Kun heitä sen jälkeen ei enää näkynyt, käsitimme me heidän
matkansa loppuneen, ja valmiit me olimme ottamaan vastaan samanlaista
loppua itsekin.

"Ihmeellistä, että meidän voimamme eivät vielä olleet lopussa pimeän
tullessakaan.

"Minun täytyi ankarasti käyttää kipparinvaltaani, kun käskin, että
kahden miehen kerrassaan piti vuorotellen etsimän virkistystä
voimilleen makuusäkistä; ei kukaan olisi mielellään tahtonut lähteä
ijankaikkisuuteen niissä kääreissä. Paksar-Erkki, hän, joka sittemmin
hukkui jään laitaan saaren viereen, sanoi, ryömittyään vastahakoisesti
säkkiin: 'hyvää yötä, Rias-Matti, me ehkä tapaamme toisemme meren
pohjalla.'

"Auringon laskeutuessa hajautuivat pilvet, mutta myrsky oli pikemmin
kiihtymässä kuin heikkenemässä. Myöhemmin nousi täys'kuu, ja sen
valkoinen valo näkyi ja sammui pilvien halkeamista kuin vilkkumajakka.
Pimeistä pitkistä kuohuaaltojen laaksoista nousimme kohti taivasta
harjoilla kohiseviin kuun valossa välkkyviin hopeakoskiin ja sitte taas
syöksyimme huimaavaa vauhtia alas. Kuolema silmäin edessä värisin minä
kauhusta ja ihastuksesta, sillä kaunis ja juhlallinen on vihastunut,
väkivaltainen meri, kuin taivaan myrskyt mylleröivät sen rauhaa.
Mitä likempänä kuolema on, sitä vilkkaammin virtailee elämän kaipaus
läähättävässä sielussa, ja kaikki aistimet valvovat ihmetellen Jumalan
suurta työtä.

"Sairas pyytäjä Niilo oli lakannut valittamasta. Luullakseni hän oli
sielunponnistuksista, joita hän kivuissaan kärsi, nukkunut tai ehkä
vain uupunut horroksiin, sillä vasta aamun tullessa, jolloin myrsky
oli kiihkeimmillään, heräsi hän siitä, että hyökylaineet huuhtelivat
häntä. Alinomaisesta komentamisesta niille, joiden piti yhdellä airolla
autellen estää venettä vaarallisista äkkikäännöksistä, oli minun ääneni
jo ihan käheä. Suurinta varovaisuutta tarvittiin, ett'ei airo jäisi
kiinni hankoihin ja kallistaisi venettä, jolloin suuri aalto olisi
yht'äkkiä voinut hukuttaa meidät.

"Pumppuaminen ja ammentaminen oli alinomaisena työnä. Jos minä en
ajoissa olisi huomannut välttämättömäksi kahden miehen kerrassaan
levähtää ja voimistua, niin olisivat nyt jo kaikki olleet uuvuksissa;
mutta yhä kuitenkin vastustelivat ne, joiden oli vuoro ryömiä säkkiin.
Totellaan sentään aina kipparia, ja kaikki kyllä käsittivät, että
voimia meillä tarvittiin, jos tahdoimme pysyä heti uupumatta ja
hukkumatta. Minä sain itsekin kokea, miten vaikea oli toimetonna
syöksyä vaarallisesta silmänräpäyksestä toiseen, sillä auringon nousun
edellä, kuin jo olin koko vuorokauden yhtä päätä istunut kiinni
peräsimen varressa, väsyivät käteni ja Paksal-Erkki minut päästi
levähtämään."

"Kokenut kyllä tietää," sanoi Jonk-Err, "miten perässä istuminen
koettelee miestä, kuin myrsky ajelee hyljevenettä merellä."

"Jos silloin on liian pieni myrskypurje, niin että vene ei tottele
peräsintä, niin pitääpä siinä olla kokenut ja sukkela kippari, joka saa
veneen ja miehet pelastetuksi", sanoi Norrskatin Isakki.

"Kuinkas sitte kävi?" kysyin minä, ollen kiihkeä pidättämään
Rias-Mattia laveassa kertomisessaan tästä hänen ensimmäisestä ja
vaarallisimmasta pyyntiseikkailustaan.

Vanhus istui selkä suorana, vasen käsi nyrkkinä polvella, oikeassa
kauan maistamatta unohtunut lasi, joka seisoi hänen edessään pöydällä.

"Meitä myrsky sillä tavalla viskeli aallolta toiselle yli koko
Pohjanlahden", alkoi hän uudestaan.

"Te pysähdyitte siihen, kuin Paksal-Erkki päästi teidät peräsimestä."

"Niin se olikin", sanoi hän. "Minä vaivuin makuusäkkien päälle maston
etupuolelle sairaan Niilon viereen. Kuinka sinä voit, Niilo?" sanoin
minä.

"Minä olen valmis, sanoi hän; jos myrsky ei taukoa ennen, kuin tulemme
jääpilstaleiden laitaan Ruotsin rannalle, niin on minun loppuni
tiedossa. Jos te muut pelastutte ja palaatte kotirannoille, niin viekää
terveisiä ja sanokaa minun kuolleen suuressa tuskassa. Vaikea on erota
täällä sellaisissa kivuissa ja pakotuksissa, voimatta näkevin silmin
katsoa ylös taivaasen. Minä olisin mielelläni tahtonut elää kauemmin.

"Hän oli jo kauan sitte lakannut tuntemasta mitään pelkoa veneen
pahoista kallistumisista taikka aaltojen hyökymisistä hänen päällensä.
Vähemmän hän myöskin aristeli päivänvalon ja myrskyn vahingollisuutta
veristyneille silmille, eikä hän kuunnellut minun kehoituksiani, että
hänen pitäisi koettaa kärsivällisesti lievittää kipujansa ja odottaa
paranemistansa suojassa tuulelta kumarassa etuteljon alla, kuten
tavallista on.

"Lyhyin sanoin meidän keskustelumme kävi, sillä joka hetki seisoi
kuolema silmäimme edessä, eikä yhtään käynyt keskeyttää kenenkään
ponnistuksia, kun jokaisen piti olla valmis ottamaan minä hetkenä
hyvänsä vastaan pahinta hengen vaaraa. Lepo ei ollut minullakaan
muuta kuin jäsenien, sillä kiihtyneillä sielunvoimilla minä tajusin
lakkaamattomat hyökkäykset, joilla kuolema uhkasi meitä raivoavassa
meressä."

Vanhus katsoi vakavasti minuun ja vetosi sitte muihin sellaista
kokeneihin pyyntimiehiin. "Me olemme kaikki olleet sellaisilla
matkoilla ja me tiedämme, että elämä on kallis, kun on kestetty koetus
kiivaassa taistelussa kuolemaa vastaan", sanoi hän.

"Ja kuolema on kallis, kun on Rias-Matin tavalla kestetty koetus
elämässä", pistin minä väliin.

"Niin se on, kuin meidän vanha Matti puhuu", sanoi Jonk-Err.

"Lähellä kuolemaa on jokainen meistä ollut," sanoi Ullus-Gabbel, "mutta
jos niin pitäisi käydä, että minun täytyisi jäädä pyyntiretkelle, niin
kyllä minä tahtoisin nähdä meren ja taivaan viime hetkenäni; Niilolla
oli pahin hätä, hän kun oli jääsokeana."

"Kuinkas se retki sitte päättyi?" kysyi Norrskatin Isakki.

"Niin se kävi, että kaikki purjehdus pysyi kerrassaan mahdottomana,"
vastasi Rias-Matti, "sillä turhaa vaivaapa oli veneen
ohjaamisponnistukset. Suurimmalla vaivalla saimme pidetyksi veneen
pystyssä ja käännetyksi aina perän kohti myrskyä lakkaamattomassa
myrskyn viskelemisessä.

"Päivällä, kuin jo olin jälleen istumassa peräsimen vieressä, huomasin
meren ja taivaan rajan lounaassa ihan suoraan myrskyn alla välähtelevän
valkoiselta ja huusin silloin toisille: muutaman tunnin kuluttua olemme
ajojäissä, ja siihen me hukumme, ell'ei ihmettä tapahdu. Niilo pyysi
jotakuta meistä lukemaan virttä, kun vielä oli aikaa. Paksar-Erkki,
joka silloin oli lepäämässä yritti alottamaan yhtä niistä virsistä,
joita me usein luemme pyyntiretkillä, mutta jo parin säkeen perästä
paiskasi iso hyökylaine veneen puolilleen vettä, niin että joka käsi
tarvittiin estämään uppoamista. Saimme vielä silläkin kerralla veneen
melkein tyhjäksi, vaan silloin toinen aalto aina lisäsi työtä.

"Valkoiset kuohut tuolla ajojäiden seassa alkoivat näkyä yhä selvemmin
ja sitä mukaa väheni pelastuksemme toivo.

"Auringon vähän alettua keskikorkeudestaan näytti myrsky hiukan rupeevan
heikkenemään, ja me koetimme kaikin voimin ohjata alas Ahvenanmerelle,
niin että myrsky puhalteli hiukan vasemmalta takaa, toivoen siten
välttävämme tai ainakin viivyttävämme vaarallista joutumistamme
ajojäihin. Mutta samalla kasvoi veneen täyttymisen ja mereen hukkumisen
vaara, eikä pieni purje kuitenkaan estänyt myrskyä kuljettamasta meitä
mielensä mukaan. Ei siinä auttanut mikään, täytyi laskea vain kohti
jäitä.

"Viimein havaitsimme ja tunsimme Finnluodon keskellä aaltoilevia
ajojäitä, jotka olivat sille röykköytyneet kokonaisiksi vuoriksi.
Me olimme siis Geflen lahdessa. Finnluoto on 7 peninkulman päässä
manteresta.

"Monta hyljevenettä näkyi edellämme, mutta koska me näimme ainoastaan
ne, joita myrsky paraillaan heitti aallon harjan ylitse juuri silloin,
kuin itsekin olimme harjalla, niin emme osanneet arvata kuinka monta
niitä oli. Aina siitä asti, kuin lumituisku lakkasi, olimme usein
pitkällä merimatkalla nähneet jonkun veneen. Lähestyessämme ajojäitä
näimme muutamia venekuntia jo taistelemassa lähellä Finnluotoa
pauhaavien jäiden keskellä, toisia oli lähempänä edessämme ja
sivullamme. Kaikki koettivat nyt pelastua luodolle.

"Meillä oli vielä pari meripeninkulmaa matkaa jäihin ja me huomasimme
myrskyn yhä enemmän heikkenevän. Me emme jaksaneet estää aaltoja
heittelemästä meitä yhä lähemmäksi, mutta nyt jo kuitenkin saatoimme
kääntää keulan vastatuuleen ja ankaralle soudulla viivyttää
joutumistamme jäihin. Toisista veneistä oli moni tehnyt samoin kuin
mekin, ne olivat laskeneet alas myrskypurjeen ja sousivat hengen
edestä. Niilo oli kuunnellut meidän keskusteluamme, hän nousi nyt
istumaan ja huusi: Rias-Matti, onko vielä pelastuksemme mahdollinen? --
Herralle ei mitään ole mahdotonta."

Vanhus oli vaiti hetkisen ja jatkoi sitte minulle erittäin puhuen:
"Minä en jaksa niin tarkkaan, kuin teidän tähtenne tahtoisin, kuvailla
toivottomia ponnistuksiamme ajojäissä aina seuraavaan aamuun saakka,
jolloin myrsky jo oli tyyntynyt ja suuri onnettomuus Finnluodolla
tapahtunut. Yksi venekunta hukkui väkineen kaikkineen ajojäihin, toinen
venekunta oli hukkunut jo ennen Pohjanlahdella ja meidän veneemme
särkyi, mutta me pelastuimme kaikki toiseen veneesen, jonka sallimus
hädän hetkenä tai lähellemme. Niilo pelastui siten, että sidoimme irti
leikatun purjenuoran hänen kainaloihinsa ja Paksar-Erkki ja minä sen
avulla pidimme häntä ylhäällä, kunnes meidät pelastettiin. Hän eli
kauan ja kävi monella pyyntiretkellä sen jälkeen."

"Hänen poikansa, myöskin Niilo nimeltään, oli minun kanssani
pelastamassa Vilhelm Enströmiä silloin, kuin hän palellutti jalkansa",
sanoi Ullus-Gabbel.

"Kuinka sitte pelastuitte Finnluodolta?" kysyin minä.

"Kolme venettä ja 16 miestä hukkui, muut veneet kärsivät enemmän tai
vähemmän vahinkoa ja kaikki lasti joutui hukkaan. Kaksiviidettä miestä
pelasti henkensä, mutta ei kukaan päässyt ilman verisiä ruhjehaavoja.
Paitsi niitä venekuntia, joista kaikki miehet hukkuivat, hukkui muista
ainoastaan kaksi miestä. Jäljellä olevat kuusi venettä laitettiin
kuntoon, ja niillä purjehdimme hiljaisessa etelätuulessa meren yli ja
saimme vielä hyvän saaliin ajojäistä, jotka pysyivät kevätsulamiseen
asti meidän kotirannoillamme. Enimmät hylkeet sillä retkellä tapettiin
nuijimalla, sillä paljo ampumaneuvoja ja monta pyssyä oli joutunut
mereen Finnluodolla."

Vanhuksen vaiettua olivat kaikki muutkin kauan vaiti ja kaikkein
silmissä näkyi harrasta myötätuntoisuutta, jolla he olivat seuranneet
kunnian arvoisen, valkotukkaisen Rias-Matin vilkasta kertomusta
ensimmäisestä ja pitkällisimmästä hengenvaarastaan pyyntiretkillä.
Pikakirjoittajalla olisi ollut arvokas tehtävä kiinnittäessään
paperille yksinkertaiset, voimakkaat sanat ja kuvaukset, joita hän
lateli esiin muistostaan.



Keskusteluja ja kertomuksia onnettomuuksista pyyntiretkillä.


Me joimme kaikki Rias-Matin onneksi ja miehet antoivat sitte lasinsa
vaimoilleen, kuten Bergössä on tapana.

Norrskatin Isakin vaimo pysähtyi lasi kädessä minun eteeni ja sanoi:
"Kyllä arvaatte, että täällä kotona saarella on vaikea olo, milloin
miehillä on myrsky merellä. Me emme hädässämme voi muuta kuin lapset
ympärillämme rukoilla Jumalaa miestemme puolesta ja sitte tuskaisessa
levottomuudessa odotella, kunnes ne palaavat, jotka eivät ole jääneet
mereen, Isakki on palannut, mutta olenpa niiden surusta, jotka ovat
kadottaneet miehensä, kylliksi nähnyt, miltä tuntuisi, jos hän kerran
jäisi tulematta."

"Jumalan olkoon kiitos minun puolestani", sanoi emäntä, ottaen
vanhuksen lasin. "Minä näin ensimmäisen mieheni kuolevan kotisänkyyn ja
saanen kyllä sen ilon, että näen vanhan Matin tekevän samoin."

"Kyllä minunkin luullakseni te saatte sen ilon", sanoi Rias-Matti ja
kaikki yhtyivät hänen hyvänlaatuiseen nauruunsa.

"Olkaapa vääntelemättä sanojani", sanoi emäntä, pannen lasin
maistamatta pöydälle. Hän ojensihe ja katsoi naisiin, jotka
istuivat uunin nurkalla. "Ei täällä ole yhtään nuorta vaimoa, joka
sydämmellisemmin suree miestään kuin minä, kuin Matti täältä lähtee."

"Sen tietävät kaikki ja minä paraiten", sanoi valkopäinen vanhus. "Ja
muuten, kyllä te hoitelette minua niin, että hyvin näkyy, että tahdotte
pitää minua kauan elossa."

Rias-Jukki sanoi, ikään kuin vaihtaakseen puheenainetta: "Kerran oli
isä jo lähteä pois meiltä ihan minun näkyvissäni. Se oli 1854, kun
jouduimme haaksirikkoon Östholmassa Ruotsin rannalla."

Vanhus katsoi kauan ja vakavasti poikaansa, vaan pysyi vaiti.

Jukki jatkoi: "Meitä oli kaksi venekuntaa sillä retkellä yksissä. Isä
oli kipparina meidän veneessämme ja Paksar-Erkki toisessa. Me olimme
oleskelleet jäillä Norrkallanin tienoilla 6 peninkulman päässä Bergöstä
luodepohjoista kohti ja meillä oli 13 kymmentä hylkeitä veneessämme.
Toisella venekunnalla oli vielä enempi. Ilma oli ollut kaunis aina
retken alusta asti, mutta viime päivinä oli se muuttunut, ja eräänä
aamuna nousi aurinko, pahannäköinen kajastus ympärillään. Noin kello 12
aikaan tapasi myrsky yht'äkkiä meidät."

Rias-Matti virkkoi väliin: "Ja se oli juuri Marianpäivänä, ja joka
mies oli kotona teltan luona teurastelemassa hylkeitä ja erottelemassa
rasvoja, joita oli kasoissa veneen vieressä. Jumalanpalvelus oli jo
aikaisemmin pidetty." Hän antoi Jukin kertoa edelleen.

"Kiireesti ja vaivalla lastattiin rasva ja nahat veneesen ja teltta
rikottiin. Oli runsas neljännespeninkulma matkaa jäänreunaan ja venettä
vedettiin jäätä myöten niin kiireesti, kuin suinkin jaksoimme. Mutta
myrsky oli jo särkenyt jäätä laidasta ennen, kuin me ehdimme sinne,
niin että me odottelimme, kunnes irtonaiset jääkappaleet läksivät
ajelehtimaan. Viimein pääsimme onnellisesti avoveteen. Muistanpa
varsin hyvin, miten kiihkeä myrsky jo silloin oli, mutta meri ei vielä
lainehtinut korkealla. Mannerjäästä irtautuneet ajojäät saimme hyvästi
kierrellyksi, mutta sitte kiihtyi myrsky hillittömän kiihkeäksi, ja
yht'äkkiä katkesi masto ja meni purjeineen mereen, että ei auttanut muu
kuin leikellä poikki nuorat."

"Oli se kova päivä sekin", sanoi Rias-Matti.

Jukki jatkoi, ikään kuin erittäin minulle: "Me pyyntimiehet olemme
kaikki olleet laskemassa myötämyrskyyn, ja isä jo kertoi teille,
millainen se tanssi on. Me työnsimme mereen ensin lastin, sitte
rasva-ammeen, ja joka mies oli joko pitämässä venettä tyhjänä vedestä
taikka airoissa kipparin komennon mukaan estämässä venettä kääntymästä
poikki myrskyyn."

Vanhus keskeytti: "Hämärän tullessa oli rajumyrsky täynnä märkää
lunta, niin sakeana, että minä perästä en enää nähnyt eteen sattuvia
kuohulaineita. Ammentajat eivät mättäneet pois vettä, vaan lumisohjoa
veneestä."

"Myrsky päiväpaisteisella merellä," sanoi Finnis-Isakki, "silloin edes
näkee, mitä on tulossa, mutta lumimyrsky pimeässä, se on hirvakka."

"Ja sitte kestää niin kauan päästä meren yli", sanoi Norrskatin Isakki.
"Kun purjehditaan hyvällä tuulella lyhyessä ajassa meren yli, niin
viivytään kaksi vertaa silloin, kuin aallot heittelevät tyhjää venettä."

"Välistä se seisoo kuin siirapissa aallonnotkelmassa, kunnes se
yht'äkkiä heilahtaa kuohuvalle harjalle", virkkoi Ullus-Gabbel.

"Sitte tuli pimeä yö," jatkoi Jukki, "ja se on siihen aikaan vuodesta
yhtä pitkä kuin päiväkin, ja lumiräntää tuli koko ajan, mutta
aamupuoleen myrsky hiukan laimeni. Samalla tavalla, kuin isä kertoi
ajelehtimisesta Finnluotoa kohti, tapahtui silloinkin. Yöllä me
sousimme vastamyrskyyn viivyttääksemme joutumistamme ajojäihin Ruotsin
rannalla, mutta sinne sitä kuitenkin täytyi joutua. Päivän valetessa
näimme yksinäisiä jäälauttoja ja maata parin peninkulman päässä tuulen
alla. Kun myrsky yhä edelleen ihan huomattavasti laimeni, sousimme
vastatuuleen, mikä meillä suinkin oli voimia, mutta meri kuohahteli
hirvittävän korkealle, viskellen meitä yhä etemmäksi jäiden sekaan,
jotka sillä kertaa olivat kovat ja terävät kuin vuoresta murretut
kivenmöhkäleet. Puolen peninkulman päässä maasta särkyi veneemme
yht'äkkiä, ja me hyppäsimme jäälautalle, joka ei ollut paljon suurempi
tätä meidän pihamaatamme. Kaikki kokouduimme keskelle lauttaa, ja siinä
isä luki: Herra siunatkoon meitä!"

"Se oli ihmeellinen pelastus", sanoi Rias-Matti. "Sillä lautalla
pääsimme melkein virstan päähän maasta. Kokoutuneiden ajojäiden jyrinä
oli kuin ukkosen räiske, ja korkeat kuohuaallot heittelivät pieniä
jääkappaleita kuin lastuja."

"Jo auringon noustessa oli toinen hyljevene meistä ainoastaan muutaman
sadan sylen päässä etelää kohti," jatkoi Jukki kertomustaan, "ja me
kuulimme heidän huutelujansa, vaan silloin särkyi heidänkin veneensä.
Kohtapa siinä ei enää ollut aikaa ajatella muuta kuin oman hengen
pelastusta, sillä meidän jäälauttamme jysähti toiseen suurempaan
ja halkesi ensin kahtia ja sitte moneksi palaksi. Minä olin veneen
särkyessä saanut käteeni pyyntisauvan, ja siitä nyt tuli hyvä apu
minulle ja isälle."

Vanhus keskeytti: "Minulla oli silloin ikää 50 vuotta ja Jukilla 27.
Viime välillä lähimpänä maata olimme useammin kylmissä aalloissa kuin
jäälautoilla."

"Me pysyttelimme yhdessä", sanoi Jukki, "painiskellessamme pyörivien
jäämöhkäleiden kanssa."

"Jospa sama liha ja veri ei olisi pitänyt meitä yhdessä, niin ei
50-vuotias olisi koskaan tullut 80-vuotiaaksi", sanoi uljas vanhus,
vakavasti ja pitkään katsoen harmaapäiseen poikaansa.

"Ihmeellistä se oli," jatkoi Jukki, "mutta kaikki me pelastuimme
vähitellen maalle Östholman eteläniemelle, joka on Sundsvallin ja
Hernösandin välillä."

"Tyhjin käsin, vaan ehjinä", virkkoi Rias-Matti, muoto iloisen
leikillisenä, kuten hänellä aina oli. Emäntä joi Jukin lasista hänen
onnekseen.

"Pahemmin meille kävi, Jukki, kuin jouduimme haaksirikkoon
Kristiinankaupungin kohdalla", sanoi Erik Nyman, vanhan Matin
veljenpoika ja Bergön luotsipaikan vanhin.

"Sillä kertaa ei ollut pitkää meritanssia myrskyssä", vastasi Jukki.

Minä pyysin Nymania kertomaan.

"Se tapahtui 1875. Kymmenen viikkoa olimme jo olleet retkellä ja
saaneet runsaan saaliin sinä vuonna Ahvenanmerellä."

Norrskatin Isakki huomautti: "Kun on kova ja aikainen talvi ja paljo
jäätä, on hylkeenpyynti parempi Ahvenanmeressä kuin Pohjanlahdessa."

Nyman jatkoi: "Kolme venekuntaa meitä oli yksissä sillä retkellä, ja
kotimatkalla tuli joka veneen lasti täyteen, kunnes saavuimme Sidebyn
kohdalle Kristiinankaupungin eteläpuolelle. Me laitoimme veneemme
lähtökuntoon ja juuri helluntaipäivänä läksimme purjehtimaan kohti
pohjoista kotirantaa. Jukki oli kipparina meidän veneessämme, ja
toisissa olivat Startjes-Matti ja Råbakan Henrik."

"Startjes-Matti hukkui pyyntikävelyllä ajojäihin, mutta Råbakan Henrik
elää vieläkin Korsnääsissä", selitti Jonk-Err.

"Jo oli jää aika paljon sulanut, emmekä me silloin olleet
peninkulmankaan päässä rannasta, kuin eräänä aamuna läksimme
vihurisella säällä purjehtimaan kotia kohti, kaikki kolme venettä
rinnan. Idästä paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta, mutta lännestä
lähestyi sumun näköinen uhkaava pilvenjönkä, peittäen koko näköpiirin,
ja sukkelammin, kuin voimme aavistaakaan, yllätti myrsky meidät
täydellä voimalla. Hauras jää katosi rannalta muutamassa tunnissa,
niin että ainoastaan yksinäisiä palasia näkyi aaltojen kuohuellessa
lukemattomien salakarien ylitse.

"Kykenemättöminä vastustamaan myrskyn voimaa purjeilla tai airoilla
jouduimme Töivung-luodon läheisiin kuohuihin. Molemmat toiset veneet
pirstautuivat lähellä maata meidän näkyvissämme, ja heidän lastinsa
joutui mereen, mutta kaikki miehet pelastuivat kummastakin veneestä
maalle.

"Rajuilla ponnistuksilla koetimme kiertää karia, joka oli luodon
äärimmän niemen nenässä, mutta ei ollut mahdollinen välttää
haaksirikkoa. Korkean hyökylaineen harjalta putosi vene suorastaan
kiville ja joka mies joutui hurjasti pauhaavaan kuohuun. Siinä kuoli
neljä miestä, mutta Jukki ja minä pelastuimme siten, että saimme
pysytellyksi kiinni tyhjässä veneessä, jota aallot nostelivat kiven
ylitse toisensa perästä, kunnes se joutui suuren karin yli ja ajautui
maalle.

"Kuohuva hyökylaine heitti meidät vähissä hengin rantakiville ja siitä
meidät pelastivat pois seuraavan aallon tieltä ne, jotka olivat
aikaisemmin joutuneet maalle."

"Me saimme pelastetuksi veneemme", jatkoi Jukki, "sellaisessa kunnossa,
että se voitiin varustaa kotimatkalle; osa lastiakin saatiin korjatuksi
matalasta vedestä. Meitä oli 16 miestä veneessä kotimatkalla, jolle
lähdettiin 10 päivää helluntain jälkeen pitkin rantaa lämpöisellä
ilmalla ja vienolla maatuulella. Mutta 4 vaimoa oli jäänyt leskeksi ja
monta lasta isättömäksi haaksirikon tähden Töivung-luodon luona."

Läsnä olevat pyyntimiehet kertoivat vuorotellen lyhyesti, missä kukin
heistä oli ollut helluntaina 1875, ja huomattiin kaikkein olleen
suuremmassa tai pienemmässä hengenvaarassa. Monta venettä oli joutunut
haaksirikkoon; toisista oli hukkunut miehiäkin, toisista ei.

"Jos jokainen kertoisi kaikki tilaisuudet, jolloin hän on
pyyntiretkillä painiskellut kuoleman kanssa, niin saisittepa viipyä
kauan meidän saaressamme", sanoi Rias-Matti. "Mutta eipä myrskyä ole
joka päivä, ja miltä ilo tuntuu, kuin Herra lumituiskun, myrskyn ja
kauhun jälkeen antaa kevätauringon jälleen korkealta sinitaivaalta
levittää lempeätä valoaan tyynelle, äänettömälle merelle ja välkkyvälle
jäälle, sen tietää ainoastaan se, joka on kokenut kaikkia pyyntiretkien
vaiheita."



Iloisia puolia pyyntiretkillä.


Keskustelu muuttui nyt iloisemmaksi ja laseja maisteltiin uutterammin.
Mielet olivat olleet aivan juhlallisessa jännityksessä sen aikaa, kuin
pyyntimiehet vuorotellen kertoivat suurenmoisia vaaroja ja seikkailuja
Pohjanlahden ajojäissä. Pitkän ajan kesti sitte puhetta pyyntiretkien
iloisista tilaisuuksista. Kuin miehet auringon laskun aikoina palaavat
jokapäiväisiltä pyyntikävelyiltään, silloin on elämää ja iloa teltassa.
Päivän saalista katsellaan, muutamilla on ollut niin hyvä onni, että
he ovat saaneet ammutuksi tai nuijituksi useampia harmaita hylkeitä,
kuin ovat jaksaneet laahata teltalle, ja monta miestä lähtee noutamaan
saalista.

Välistä näkyy kiikarilla katsellen teltasta koko joukko harmaita
hylkeitä poikineen jäällä makailemassa päiväpaisteessa, missä niiden
henkireiät ovat yöpakkasella jäätyneet kiinni. Joka mies ottaa silloin
yllensä valkoiset "pyyntivaatteet" ja kiiruhtaa sinne. Päästyään
muutamain satain sylien päähän kyykistyvät he, laskien toisen polvensa
pyyntisauvoille, ja työntävät toisella jalalla itseään eteen päin.
Kuin kaikki siten pääsevät yht'aikaa keskelle hyljeparvea välistä
niin onnellisesti, ett'ei yksikään eläin herää, alkaa meluinen
teurastus, ja siinä sattuu monta hullunkurista tapausta. Hylkeet,
vedessä kyllä sukkelat, eivät nyt pääse pakoon, mutta pää rohkeasti
pystyssä vastustavat kavalaa hyökkäystä. Ne lyödään tuuralla kuoliaiksi
sellaisissa tapauksissa välistä niin, ett'ei ainoakaan ehdi käsillään
sorvata jäätynyttä reikää auki eikä päästä syvyyteen -- Eläin parat!
Paratiisin viaton aika on ollut ja mennyt!

Eivät ne kuitenkaan ole ihan kykenemättömät vastustamaan, sillä moni
pyyntimies on liian rohkeasti liikkuessaan eläinten keskellä saanut
kokea, mitenkä 4 kyynärää pitkä harmaa hylje, jota hän on tullut liian
lähelle, on voimakkaalla ruumiinsa viskauksella yht'äkkiä singauttanut
hänet monen sylen päähän jäälle niin, että häneltä on taittunut käsi
tai nyrjähtynyt jalka.

Näissäkin kertomuksissa oli vanha Rias-Matti hauskin kuulla
hyvänluontoisen leikillisyytensä tähden, jolla hän osasi höystää
muutenkin hyvin kuvaavia juttujansa.

Hän kertoi, että kerran sellaisessa tappelussa muuan pyyntimies sai
suurelta harmaalta hylkeeltä sellaisen sysäyksen, että hän pitkän
kuperkeikan jälkeen putosi huonojäiseen vahvan jään rakoon. Hänen
pulikoidessaan vedessä ja kömpyröidessään jälleen jäälle kiemurehti
hyljekin avannolle. Mies heristi sitä ja löi minkä jaksoi ja huusi
apua, mutta ennen kuin kukaan ehti mennä, viskautui hylje päistikkaa
avantoon ja samalla antoi purstollaan miehelle sellaisen läimäyksen
vasten naamaa, että suusta ja sieramista veri purskahti. "Ennen kuin me
muut ehdimme hänelle avuksi," sanoi Rias-Matti, "oli hän jo ylhäällä
jäällä ja seisoi vähän häpeissään, jääpalaa nenänsä alla pitäen. --
Onko kukaan nähnyt vallattomampaa pahusta? sanoi hän."



Kotiinpaluu mereltä ja Rias-Matin loppusanat hylkeenpyynnistä.


Lopuksi kuvaili vanhus kotiin paluuta saarelle koko pyyntielämän
riemullisimmaksi tapaukseksi. Jo aikaisin keväällä, kuin aukean
meren raja lähestyy saarta, tähystelevät kotona olijat kukkuloilta
kiikareilla, eikö jo mereltä näkyisi jotakuta hyljevenettä. Jos
saalis on ollut hyvä ja vene aikaisin saatu täyteen lastiin, palaavat
pyyntimiehet jo ennen, kuin meri on avoinna saaren rantaan asti, mutta
monesti he myöskin vievät kalliin lastin johonkin satamaan Ruotsin
puolelle. Joka venekunnasta, kuin onnellisesti palaa pyyntiretkeltä,
iloitsee koko saari. Vasta sitte, kuin koivujen lehdet puhkeavat, ovat
tavallisesti kotona kaikki ne venekunnat, jotka eivät oli joutuneet
haaksirikkoon.

On monta sellaistakin vuotta, jolloin kaikki pyyntimiehet palaavat
terveinä, ja silloin on ilo ja riemu joka tuvassa. Liput liehuvat
satamassa ja naiset kokoutuvat oikein sydämmestään hyväilemään
rohkeita miehiänsä. Lapset kiipeilevät kotiutuneen isän olkapäille
ja pienokaiset riemuiten taputtelevat paksuilla käsillään hänen
parrakkaita, päivettyneitä kasvojaan. Hän läksi pyyntiretkelle sileäksi
ajeltuna, mutta eipä parta ole tehnyt häntä vieraaksi pienokaisille,
sillä äiti on joka päivä kertonut isästä, joka on poissa vaarallisella
pyyntiretkellä, ja joka ilta ovat he rukoilleet Jumalaa säilyttämään
häntä onnellisen kotiin paluun iloon.

"Jos sinä vuonna sitte vielä silakan pyynti onnistuu, niin ovat
puutteet ja huolet kaukana meidän saarestamme," sanoi vanhus, "sillä
avuliaisuutta silloin riittää leskien ja orpojen varalle, joiden miehet
ja isät ovat ennen hukkuneet pyyntiretkille."

Vaimot olivat nousseet uuninnurkalta, sillä emäntä alkoi varustella
illallisvelliä. Siinä he nyt seisoivat, kukin nojaten miehensä
olkapäähän.

"Mutta usein on myöskin katkeraa surua monessa tuvassa", sanoi
Norrskatin Isakin vaimo.

"Vanhan Matin puheet ne kiihottavat poikiemme mieltä noille
onnettomille pyyntiretkille," sanoi Jukin vaimo, joka luullakseni oli
kotoisin mantereelta. "Jumalan kiitos, että sinä et ole poika", lisäsi
hän, käsi Ann-Ullan liinatukalla.

Hän nousi seisomaan, vanha, kunnian arvoinen Rias-Matti; pöydän
päästä, jossa oli istunut tuntikausia eli koko ajan, kuin vakavaa
puhetta kesti pyyntiretkien tapauksista. Aina tuvan pimeihin nurkkiin
asti oli hiljaista ja joka silmä katsoi valkopäätä ukkoa. Nähtävästi
hän kokosi ajatuksiaan tunnustukseen, mikä oli hänen paras satonsa
kahdeksankymmenisestä elämästä.

"Niin kauan, kuin nahkaa tehdään, eivät meidän miehemme luovu
pyyntiretkistä. Me elämme onnellisina saarellamme, eripuraisuus ja
riita ovat meillä tuntemattomat. Uljuuden koetukset pyyntiretkillä,
ne juuri meidän miehissämme kasvattavat keskinäistä kunnioitusta ja
luottamusta. Hylkeen pyynnistä bergöläiset saavat toimeentulonsa ja
paraimmat hyveensä, jotka ovat ylevä rohkeus, vilpitön tahto ja iloinen
luottamus loppuun saakka."

"Meidän vanha Rias-Mattimme on paras saarnamies, kuin meillä on ollut
Bergössä minun aikanani", sanoi Jonk-Err.



Vaasaan lähdön suunnittelu.


Aika oli kulunut myöhäiseksi. Minä kysyin, kuka tahtoi lähteä
saattamaan minua huomenna Vaasaan.

"Niin, minä olen aikonut lähteä", sanoi Rias-Matti.

"Se on niin, kuin olla pitääkin; meidän vanha Mattimme tahtoo
kunnioittaa vierastansa", sanoi Jonk-Err.

"Hän on koko Bergön vieras, sillä ei hän ole tullut tänne minun
tähteni", vastasi vanhus.

"Minä tahtoisin mielelläni olla mukana matkalla", sanoi Norrskatin
Isakki omituisella äänellä, jonka piti varmaankin osoittaman, että
hänkin tahtoi siten osoittaa ystävyyttänsä.

"Saatammehan yhtä hyvin olla kolmekin veneessä kotimatkalla", sanoi
Finnis-Isakki vakavalla, ystävällisellä passo-äänellään.

"Kyllä minä vielä tahdon keväästä syksyyn niin kauan, kuin vesi on
sulana, joka päivä ohjata venettäni ja hengittää meri-ilmaa," sanoi
Rias-Matti, "sillä puolen elämääni olen minä viettänyt merellä,
eikä tavoistansa luovuta, vaikka 80 vuoden ijässä pysytään lähellä
kotoa. Pitkät matkat olen minä jo jättänyt Jukille. Neljään vuoteen
en ole käynyt Vaasassa, mutta nyt tekee mieleni vielä kerran lähteä
kippariksi, koska saan niin hyvän veneväen. -- Vai niin, velli
on valmis, arvaan minä", sanoi vanhus, kuin emäntä taputti häntä
päälaelle, kuten hänellä oli tapana, milloin tahtoi ilmoittaa
miehellensä jotakin.

Minä olisin tahtonut mielelläni saada myöskin Jukin ja Jonk-Errin
mukaani Vaasaan, mutta en tahtonut puolestani lausua mitään toivetta,
joka olisi saatettu ottaa vaatimukseksi.

Ulkona rappusilla otin minä heiltä kaikilta jäähyväset, ja jokainen
lausui jollakin sanalla tyytyväisyytensä yhdessä oloomme.

"Arvattavasti te tulette mukaan ensi pyyntiretkelle", sanoi
Ullus-Gabbel.

"Tulkaa sitte minun venekumppanikseni; minä pidän vain paljaita Bergön
poikia", sanoi Jonk-Err.

Minä vastasin, että minulle saattaisi käydä, kuten Finnis-Isakin
korsungille, minulle ehkä tulisi matelijoita turkkiin.

Nuorukaisetkin, jotka olivat koko illan, kuten minä, olleet vain
kuulijoina, antoivat kättä erojaisiksi. Luulenpa heidän olleen
kiitolliset, että minun käyntini saarella sai aikaan laveat kertomukset
pyyntiretkistä.

Jukki kysyi, mihinkä aikaan me aioimme lähteä seuraavana päivänä, ja
minä vastasin sen riippuvan kokonaan Rias-Matista, mutta ensin toki
piti syödä aamiaista, jolle minä kutsuin myöskin Jukin.

"No, sittehän minä vielä ehdin huomisaamuna aikaisin puhdistella yhden
hylkeennahan, että saatte jotain muistia kanssanne Bergöstä", sanoi
Jukki.

Silloin erottiin. Minä seisoin kauan rappusilla katsellen ihmisten
hajautumista vuoriharjun yli, kukin kuutamassa kävellen kohti kotiansa.
Illallisen jälkeen vanhus pian laskihe levolle, mutta minä istuin
kauan järjestellen senpäiväisiä runsaita muistiinpanojani. Minä
kokosin ajatuksissani kaikki, mitä näinä päivinä olin kokenut ja
huomannut. Minusta tuntui merkilliseltä, että niin lyhyessä ajassa
olin kodistunut. Suora avomielisyys ja ystävällinen luottamus, jota
kaikki olivat osoittaneet, sekä uljasten urheilumiesten hyväntahtoinen
ja keskenäänkin kunnioittavainen käytös ja seurustelutapa, ne kaikki
olivat minua aivan hurmanneet.



Haaveiluja unenhorroksissa.


Viimein asetuin minäkin levolle, vaan en saanut unen päästä
kiinni. Sikari suussa makasin minä kauan silmät puoliummessa, ja
ajatukseni alkoivat kuljeksia noilla oikullisilla harharetkillä,
joita tavallisesti on unen edellä. Minä mietiskelin, mitenkä kansain
sivistys ja siveellinen kehitys on hitaasti mutta varmasti edistynyt
aikaa myöten. -- Sitte ajattelin, miten onnellinen sellainen vanhuus
on kuin Rias-Matin. Hän voi katsella kolme vuosisadan neljännestä
taa päin ja iloita siitä, mitä hän näki. Minä ajattelin myöskin
tuota, ehkäpä vaan ohi menevää ajan vammaa, joka on tarttunut moneen
tätä sivistyksen edistystä näkemättömään, jotka häpeemättömässä
itsekkäisyydessään luulevat olevansa kutsutut parantamaan maailmaa
siten, että he, muutamia kymmenkuntia, kokoutuvat lipun ympärille,
johon kirjoittavat jonkun parannuspuuhan, joka ehkä ei ole muuta
kuin turha löyhäys tai ihmisystävällinen korulause, joka ei koskaan
vaikuta mitään siveelliseen kehitykseen, sillä se kulkee perintönä
suvusta sukuun ja sitä hoitelee joka yksityisihminen syvimmässä ja
sisällisimmässä tiedossaan -- Niille, jotka ovat kadottaneet elämän
uskon, ja niille, joihin on tarttunut se usko, että ihmiskunta sitä
tietä, jota se tähän asti on käynyt, syöksyy syvyyteen, ja varsinkin
niille, jotka luulevat käsissään pitävänsä edesvastausta sekä ohjia
ja piiskaa, joilla maailmaa nyt on ajettava jyrkkää mäkeä ylös --
heille kaikille luullakseni olisi Bergön ilma terveellisempi kuin
Hankoniemen, Marstrandin tai noiden muiden kylpypaikkojen, joissa on
talven kihinästä heikonneet hermot muka parannettava merikylvyillä ja
juoruilla. Vakava tunne mielessäni, ett'ei mitään äkillistä mullistusta
ollut maailmalle tulossa, minä viimein nukuin.



Jäähyväiset ja lähtö Bergöstä.


Aurinko jo paistoi minun herätessäni, ja Rias-Matti oli jo mennyt
rantaan varustamaan venettä matkalle.

Juotuani kahvia läksin ulos nauttimaan raikasta meri-ilmaa. Ilma
oli auringonpaisteinen ja lämmin kuten edellisenäkin päivänä, mutta
etelätuuli oli kovennut. Harjulta, jossa tuulimyllyt seisoivat, näin
meren vieriskelevän korkeina valkopäisinä laineina, ja kohina oli kova.

Minun palatessani tupaan oli vanhus jo tullut rannasta, ja molemmat
Isakitkin saapuivat pian juhlapuvussa, valmiina lähtemään. Aamiainen
tuotiin pöydälle: paistettuja hylkeen eviä ja kokonaisia perunoita sekä
kaikki, mitä minun eväslaatikossani oli jäljellä ruokaa ja juomaa.
Sitte tuli Jukki ja lahjoitti minulle erittäin kauniin, harmaan
hylkeenpojan nahan. Me söimme navakasti, kestääksemme lähes viisi
peninkulmaa pitkän matkan.

"Pitääpä täyttää itsensä, ett'ei tarvitse syödä ennen kuin Vaasassa",
sanoi Finnis-Isakki, ja kyllä hän söikin niin paljon, että tavallinen
mies olisi sillä ruoalla tullut toimeen muutamia päiväkausia.

Norrskatin Isakki huomautti, että "kelvollisimmat pyyntimiehet syövät
pyyntiretkillä vähän aamulla, vaan vahvasti illalla".

"Onpa se asia miten sattuu", sanoi vanhus. "Finnis-Isakki söi vahvasti
sekä aamuin että illoin, mutta parempaa pyyntimiestä minulla ei ollut
koskaan niinä monena vuotena, kuin olin kipparina pyyntiretkillä." --
Hän nousi pois pöydästä ja pani kätensä ristiin, kuten hyvä tapa on
tehdä atrian jälkeen. Sitte hän alkoi sovitella tuolin selkälaudalta
yllensä pyhävaatteita.

Minä kiitin emäntää sopivin sanoin pitkällisestä vierailustani ja
kysyin, mitä saisin maksaa kaikesta hyvästä kestityksestä ja kaikesta
hänen suuresta vaivastaan. Samalla muistutin, että hänen kotinsa oli
joka päivä koko ajan ollut meillä kaikilla kokouspaikkana ja että hän
vaivojansa säästämättä oli niin huolellisesti pitänyt kaikki siistinä
ja puhtaana.

"En minä koskaan kärsi siivottomuutta", sanoi hän. "Maksakaa, mitä
ansainnee."

Rias-Matti, joka juuri koetti vetää kaulusta ylös kaulaan käärityn
villahuivin alta, keskeytti äkisti työnsä. "Teidän käyntinne Bergössä
katsomassa meitä hylkeenpyytäjiä on huvittanut meitä, ja jos itse
olette tyytyväinen matkaanne, on kaikki hyvin. Kiitoksia emäntä
saakoon, mutta rahaa siitä ei makseta yhtään." Ja siihen sen puheen
täytyi jäädä.

Minä otin kunnon emännän vähän syrjään ja kuiskasin vait'olon ehdolla,
että minä aioin Vaasassa otattaa Rias-Matista valokuvia. Hän hymyili
hyvillään. "Tottahan lähetätte yhden sellaisen valokuvan tänne
saarellekin", sanoi hän.

Minä ensin aioin kysyä Jukilta, mitä kaunis hylkeennahka maksoi, mutta
pelkäsin hänen ottavan sen epäkohteliaisuudeksi ja sen tähden kiitin
häntä vielä kerran siitä mieluisesta muistilahjasta.

Matin ja Jukin vaimot ja Ann-Ull seurasivat meitä rantaan. Siellä
olivat koolla kaikki, jotka eilisiltana olivat olleet Rias-Matin luona;
he tahtoivat sanoa minulle jäähyväsiä ja samalla tilaella kaupungista
minkä mitäkin. Yksi tahtoi tupakkaa, toinen nahkaa, kolmas kahvia ja
sokuria ja jotkut rommia, viinaa j.n.e. äärettömiin. Jokainen antoi
myöskin rahaa ostoksiin, mutta ei mitään luetteloa kirjoitettu, kaikki
vain pantiin hyvin harjautuneesen ulkomuistiin. Kaikki puhuivat
kovasti, että kuuluisi meren pauhinassa, Minä mielelläni muistelen
vilpitöntä ystävyyttä, jota kaikki osoittivat minulle erotessa.



Purjehdus Vaasaan.


Rias-Matti istahti pitämään perää, molemmat toiset siirtyivät
keulapuolelle, ja minulle komensi perimies: "Kiinni nuora!" Purjeet
pullistuivat, ja kohta sähisi vesi perässä ja kuohui keulassa. Me
laskimme pitkin saaren etelärantaa. Norrskatin Isakki ja toisetkin
osoittelivat yksinäisiä kiviä, joilta he olivat ampuneet rantahylkeitä.
Finnis-Isakki kertoeli, miten rantahylkeitä pyydetään verkoilla.
Rihmana käytetään silloin kolminkertaista hamppulankaa, niin paksua
kuin tavallinen purjelanka, ja silmät kudotaan niin, että on neljä
tuumaa solmujen väliä. Nämä verkot lasketaan ympäri sellaisista
kivistä, joille hylkeet tavallisesti nousevat. Ne sotkeutuvat verkkoon
joko jo kivelle pyrkiessään taikka toiselle puolelle alas sukeltaessaan.

Rias-Matti huomautti, että ainoastaan rantahylkeitä pyydetään sillä
tavalla, sillä harmaat hylkeet harvoin eksyvät sisäsaaristoon eikä
niitä pidä mitkään verkot eikä rihmat.

Finnis-Isakki kertoi kerran monta vuotta sitte myöhään keväällä,
jolloin ei enää monta suurta ajojäätä ollut Pohjanlahdessa, olleensa
pyytelemässä toisella pikku veneellä yhdessä rohkeudestaan kuuluisan
Ros-Jukin kanssa. Eräällä jäälautalla, joka jo oli "puolimätä", näkivät
he suuren harmaan hylkeen ylhäällä, mutta niin kaukana jään laidasta,
että pyssy ei kantanut. "Ros-Jukki läksi pyyntisauvan ja pyssyn
kanssa ryömimään lähemmäksi. Hän ampui ja osui kohti, mutta hylje
nosti päänsä ja heilutteli sitä sivulle ja toiselle, ja silloin me
näimme, että sillä oli hyljeverkko ympärillä, ja verkonlavut kalisivat
ja veri purskui. Minulla tuli aika työ pelastaessa sekä hyljettä
että Ros-Jukkia, ja läpimärjät me olimme, kuin sousimme takaisin
hyljeveneelle."

Puhaltelipa tuuli aika navakasti, ja kun meillä välistä oli laskettava
pitkät matkat ihan myötäiseen, koeteltiin siinä perimiehen voimia ja
tarkkuutta, mutta en huomannut vanhan Rias-Matin siitä rasittuvan
enempää, kuin merimies paraassa ijässään olisi rasittunut. Me moneen
kertaan tarjouduimme päästämään häntä levähtämään, mutta hän vastasi
olevansa tottunut aina istumaan perässä omassa veneessään.

Hupaisella purjehdusmatkalla sovittiin, että heidän piti jäädä yöksi
Vaasaan ja seuraavana päivänä tulla minun kanssani valokuvaajaan.

Meidän ehtiessämme perille levitti Pohjanlahteen laskeutuvan auringon
ruskottava valo lumoavaista kajastustaan kauniille uudelle kaupungille,
jonka vanha nimi kyllä säilyy ijankaiken.



Valokuvaus ja ero Vaasassa.


Illalla kokoutui monta metsämiestä hupaisaan illanviettoon
arvokasten "Bergön pyyntimiesten" ympärille. Sieltä erottiin vasta
paljon myöhemmin sitä aikaa, jolloin Rias-Matin oli tapa nukkua
lammasnahkapeitteensä alle. "Hyvässä seurassa", sanoi Matti, "pitää
vanhankin joskus osata olla nuori nuorten kanssa."

Pyyntimiehet makasivat yönsä erään bergöläisen luona, joka asui
käsityöläisenä Vaasassa.

Aamulla söimme aamiaista yhdessä ja menimme sitte valokuvaajaan. Kuvia
otettiin sekä ryhmissä että yksitellen. Rias-Matin piti "istua" monta
kertaa, koska ne puuhat houkuttelivat vanhusta nauramaan, niin että
hänen oli vaikea pitää elävää muotoansa hiljaa.

Nähdessään päivää vasten kuvansa lasilevyllä sanoi hän: "Kyllä vain
akan silmät suurenevat, kuin näkee vanhan ukkonsa paperipalasella."

Toimitettuaan monet ostoksensa tulivat he ravintolaan, jossa minä
asuin. Olipa heillä kullakin koko kasa eri kokoisia kääröjä.

"Me tulemme nyt sanomaan teille kiitoksia ja hyvästi", sanoi
Rias-Matti. Minä läksin heidän kanssaan venerantaan.

"Tietäkää, että olette aina mieluinen vieras, milloin tulette meidän
saarellemme", sanoi Norrskatin Isakki.

"Se on tosi, se", säesti Finnis-Isakki.

"Jääkää hyvästi!" sanoi kahdeksankymmenvuotias, ojentaen kovan kätensä.
"Minä elän mielelläni, mutta minun aikani ei voi enää olla pitkä.
Kiitoksia hyväntahtoisesta käynnistänne minun isäini saaressa. Me ehkä
emme tapaa toisiamme enää toiste."

Minä seisoin hetkisen rannalla, katsellen kallistelevaa venettä. Sillä
oli edessä pitkä luovinta syksyiseen vastatuuleen, joka oli koonnut
voimia matkallaan Pohjanlahden yli.

Ajatukseni kävivät tähän suuntaan: Monisatavuotinen sopuisa rakkaus
synnyinmaahan on paras takaus, että ajan hyökylaineet eivät murra
varustusta, jonka karaistunut siveys ja koeteltu miehuus niin
ruotsalaisilla rannikoillamme kuin suomalaisilla seuduilla syvälle
sisämaahan asti panevat vaaroja vastaan, joita sisällinen eripuraisuus
ja ulkonaiset uhkaukset voivat loitsia esiin.

Minä jo samana päivänä matkustin kotiseudulleni Hämeesen erittäin
tyytyväisenä käyntiini "Bergön pyyntimiesten" luona.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Bergön pyyntimiehet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.