Title: Kullan Muru - Runosarja rakkaillemme
Author: Saukkonen, Alfr.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kullan Muru - Runosarja rakkaillemme" ***


KULLAN MURU

Runosarja rakkaillemme


Kirj.

ALFR. SAUKKONEN



Helsingissä,
Kansanopettajain Osakeyhtiö Valistus,
1917.



SISÄLLYS:

Luvatut sadut.

Kevät:
  Työ on iloa.
  Kevään tulo.
  Kera kevätaurinkoisen.
  Miksi maita kylvetähän.
  Kylvösi huolella hoida!

Kesä:
  Kalaveikot.
  Oli kerran onni meillä --.
  Mitä suuri kala teki pienelle miehelle.
  Souda taidoin elon merta!
  Satujen mailla.
  Kuka sotatorvin soitti?
  Satuväen häissä.
  Muru, Mirri ja valhe.
  Kultahelmet.
  Kuka löytää satuja?
  Muru lääkärinä.
  Muru kirjottaa runoja.

Syksy:
  Syksyn tulo.
  Pääskysten hyvästijättö.
  Muru, mummo ja se kolmas.
  "Hyvästi ja voikaa hyvin!"
  Vuorotellen työ ja huvi.
  Lentokoneen leikki jäällä --.
  Jos mielit kilvata kiistoin.
  Kultainen kuvasarja kesästä.
  Murun kirje toverilleen.
  Mikä on ihaninta syksyllä?
  Isän kotona syksy-illoin.
  Syksyn satumailla.

Talvi:
  Syksystä talveen.
  Hei, sukset ja kelkat!
  Pohjola ja talvi.
  Lumilinna voittamaton.
  Joulu on kuni ihana tähti!
  Ahdas aika tonttulassa.
  Kullan murujen marssi.
  Mikä on vaikeinta maailmassa?
  Koulusilla.
  Rannalla rakkaan kotilammen.



Luvatut sadut.


    Hyvä päivä, sä pieno piltti!
    Tottahan olet ollut kiltti?

    Isän ilo ja "äidin kulta":
    kerran satuja pyysit multa.

    Minä muistan sen hetken hyvän,
    kuulen vieläkin pyyntös syvän.

    Minä haastoin: jos kiltti lienet,
    sulle juttelen sadut pienet.

    Pikku-kirjaks ne tässä laadin,
    lukemaan ne nyt sinun vaadin.

    Tästä tuntenet tutut kuvat,
    päivänpaistehet uudistuvat.

    Tiedä sitten: Sä olit myötä
    minun tehdessä satu-työtä.

    Sima-sirkkuna eessä kuljit,
    satuvakkani usein suljit.

    Avaa nyt se taas armahasti,
    lue oikein ja luontevasti.

    Tietää saat siten sedän surun,
    kun hän loi tämän "Kullan Murun".

    Kullan Murulle muisto tämä,
    sima-sirkulle laulut nämä!



KEVÄT.



Työ on iloa.


    Iltapuhtehen ponnistukset,
    huomenhetkien huolet, vaivat
    kullan Muru ja monet muutkin
    talven varrella tuta saivat.

    Oli tietoja teljettynä
    kasat kaunihit kirjasehen --
    Kyllä tarkenit, kun sa niitä
    painoit päähän ja sydämehen!

    Monet itkutkin taisi tulla?
    Ethän kiellä? No sepä hyvä!
    Kera huolen ja huokauksen
    versoo tietojen kultajyvä.

    Mutta keikahti kevät kerran,
    talven heltisi huokaukset,
    kotiin juoksitte rallatellen
    hyvät taskuissa todistukset.

    Laukut täysinä talven työtä:
    siinä vihkoja veistoksia,
    joita nähdessä vanhemmatkin
    kiittää lapsia uutteria.

    "Hyvä mieli on miehen palkka!"
    Aina muista se, Muru kulta --
    niin, ja koulussa koko vuoden,
    luvut luistavat hyvin sulta!



Kevääntulo.


    Kevät, se kirjavasiipi perho,
    pyrähti ikkunan pieleen,
    hyrisi hyvät heräämislaulut,
    istutti iloa mieleen.

    Hersyivät "hiirenkorvalle" koivut,
    havahti vuokkoset kainot,
    valkeus voitti ja maaemon yltä
    putosi raskahat painot.

    Niin tuli kukkien kirjavat meret
    suloisen Suomeni maille.
    Kevähän tuloa jos et sä nähnyt,
    jäit, polo, paljoa vaille!

    Kevähän tulossa kaunis on satu,
    sieluusi, armas, se paina:
    sydämes pohjalla hyvyyden kukkia
    herätä henkihin aina!



Kera kevätaurinkoisen.


    Kera kevätaurinkoisen
    lapset kulki kukkamaita
    avopäin ja paljasjaloin,
    päällä puhdas pyhäpaita.

    Oli kaunista se kulku.
    Kulkijat kuin itse kukat:
    sinimekot, valkovarret,
    punaposket, keltatukat.

    Tuoksut tuoreet ympärillä,
    tuulen hellät henkäykset,
    linnun laulut, päivänpaiste,
    leikinlaskut, leperrykset.

    Kukkamaiden maire juoksu
    muiston kaunis kultaretki. --
    Jospa yhtä puhdas oisi
    leikin, huvin, joka hetki!

    Soittelisi sinikellot:
    "Lapsen ikä ihanaisin."
    Jos sun sydän hyvyyttäsi
    vuodet monet tuta saisin!

    Jospa elon tiellä aina
    rakastaisit kukkamerta,
    ymmärtäisit oman sielus
    Luojan kukkaseksi kerta!



Miksi maita kylvetähän?


    "Miksi maita kylvetähän?"
    kysyit, Muru, multa.
    Tunnetko sen suuren sadun?
    tiedustin mä sulta.

    Kerron sitten: Oli kerran
    olot maassa kummat:
    pimeyttä alla, yllä,
    vettä suuret summat.

    Autio ja tyhjä tanner
    viljelijää vailla...
    Sitten liikkui Luojan sana
    vesillä ja mailla.

    Sanallansa Luoja kylvi
    luonnon viljavaksi.
    Sääsi sitten ihmissuvun
    työnsä jatkajaksi,

    Luoja lausui: "Viljelkää ja
    vartioikaa maata!"
    Haa ei näet kylvämättä
    hedelmöidä saata.

    Siispä maita kylvetähän
    Luojan käskyn mukaan;
    jospa pyhää säädöstä
    ei unohtaisi kukaan!

    Jospa joukoin kylvettäisi
    siemeniä multaan,
    Suomen suot ja rämehetkin
    kaunisteltais kultaan!

    Samoin sydäntemme pellot
    siemennettäis syvään,
    taivutettais tahdot huonot
    hengen kasvuun hyvään.



Kylvösi huolella hoida!


    Keväällä Muru kukkia kylvi
    isänsä ikkunan alle.
    Isäpä siitä ilonsa lausui
    lapselle ahkeralle:

    "Sinusta kylväjä kasvavi kerran,
    jolla on kaunihit laihot,
    työmiesnä pellolla iloksi vaihdat
    elämän huolet ja kaihot!"

    Mutta ei Muru muistanut, että
    varansa täytyvi pitää;
    maassa on siementä rikkaruohon,
    joka niin hyvästi itää.

    Itivät siemenet rikkaruohon,
    ehtivät ennen muita --
    siin' oli kukkia oikein paljon,
    mutta ei toivotuita.

    Itki jo Muru. Ohjasi isä:
    "Tarhassa huolella toimi,
    taidolla pahan taimia ylös
    peltosi mullasta poimi.

    Sydämes pellossa kukkia hoidat,
    kasvatat kylvöä hyvän.
    Sinne on kylvänyt koti ja koulu
    monenkin kultaisen jyvän.

    Mutta jos varsin et varaasi pidä,
    sielläkin siemenet pahan
    voittavi vallan ja hyvyyden taimet
    pääse ei nousemahan!"



KESÄ.



Kalaveikot.


    Muistatko sä, Kullan Muru,
    armahan sen aamuhetken,
    kun me kerran ketterästi
    teimme oivan onkiretken?

    Onkivavat olkapäillä,
    selässämme säkit syvät
    juostiin, että vaarat vilkkui;
    molemmilla mielet hyvät.

    Sinirantaan päästiin siitä,
    lyötiin veikka: "Ensi kala
    sullako vai mulla?" Aivan
    siinä hyppi sydänala.

    Kullan Murun korja koho
    ehti ensin nyykähdellä --
    "Jokos arvaa setä kulta,
    ensi kala onpi kellä?"

    Arvasin. Sä voitit vedon,
    vedit kiisken kippuraisen.
    Sedän onki selemmältä
    särjen seuloi hopeaisen.

    Jospa pienemmän sait kalan,
    mitäs siitä; vedon voitit --
    koko päivän parastasi
    onkimiesnä ollen koitit.



Oli kerran onni meillä --


    Oli kerran onni meillä
    erinomainen --
    kalat taisi tahtoin tulla
    veneen vierehen.

    Siitä, minkä siiman ehti
    veteen vierittää,
    alkoi kohta konkkuroida
    esiin kalan pää.

    Säkit saatiin täytehen ja
    jopa taskutkin...
    Mielet hyppi hykkyrällä,
    luisti laskutkin.

    "Kymmenen ja viisitoista?"
    Muru arveli:
    "Viisikolmatta lie kalaa
    siinä varmasti."

    "Entäpä jos kissa söisi
    kalaa kahdeksan?
    Laske, että vastauksen
    annat oikean!"

    Muru nauroi; "Eipä kissa
    kahdeksata saa,
    kun jo äiti patukalla
    pois sen karkottaa!"

    "Vaan jos yhden veisi, jäisi
    neljäkolmatta,"
    Aivan niin, sä keveästi
    pääsit pulmasta.

    Nopsa poika ketterästi
    solmun katkaisi.
    Sedän laskut leikillänsä
    vain hän ratkaisi?



Mitä suuri kala teki pienelle miehelle.


    Kerran meille jo sattui suru:
    veteen polskahti Kullan Muru.

    Oltiin veneellä onkimassa
    mitä parhaassa apajassa:

    Nousi ahventa perän perään --
    Muru muhkuran nosti erään.

    Otti onkehen vielä toinen,
    kyhmyniska lie ollut moinen!

    Muru kiskovi väärin vavoin
    hajasäärenä miehen tavoin.

    Kala luiskahti omaan valtaan,
    siitä Murukin seisoaltaan

    heti molskahti veden varaan,
    päästi parkunan aivan paraan:

    "Auta, armahin setä kulta!
    Kalat syövät jo silmät multa!"

    Niin se vedessä poika porui,
    kotiin tultua äiti torui:

    "Kilpakaupalla kalaa nostaa --
    vesi viisaasti moisen kostaa."

    Muru, muistathan tämän jutun,
    kuvan kumman ja sulle tutun?

    Paras istua venehessä
    aimo ahventa vetäessä!



Souda taidoin elon merta!


    Elämämme kulku on kuin
    veneen veessä viilletystä.
    Muru, muista: eipä paljon
    siinä siedä erehdystä.

    Mielen maltti, miehen kunto
    joka hetkin tiellä elon,
    ettei syytä sydämellä
    painua ois alle pelon!

    Ettei elon pursi kaadu
    eikä vaivu aallon alle,
    ei myös sydäntuskaa tuota
    kaunoiselle kaitsijalle.

    Veikeät kun viettelykset
    milloin kohtaat, muista, Muru:
    "Pysyn poissa, niin ei äidin
    sydänjuurta särje suru!"



Satujen mailla.


    Kilkatellen, kalkatellen
    soivat karjan kellot,
    heiluu heinät helpehiset,
    tähkii toukopellot.

    Vaaran vartta varvastellen
    käyvät kera karjan
    savileivän leipojat ja
    maiskuttajat marjan.

    Siinä Sirkat, Lillit, Liinat,
    Mikot, Maurit, Matit,
    isän, äidin äkäpussit
    sekä marakatit.

    Äkäpussit? Älä sano,
    vaanpa "tuulihatut" --
    Tuuli heille helkyttävi
    metsän sorjat sadut.

    Ilman pitkät pihtipielet,
    autereiset aamut
    näkee näiden lasten tiellä
    satuprinssein haamut.

    Siellä sitä kummat kulkee,
    ihmehet jos mitkä!
    Niistä saatais satukirja
    vaikka kuinka pitkä...

    Salon sadut joka kesä
    meidän lasten eessä.
    Niistä haastaa sinisilmät
    ilon kyyneleessä.



Kuka sotatorvin soitti?


    Erään kerran paimentiellä
    Kullan Muru kummat kuuli;
    pelosta jo poika polo
    jääksi jähmettyvään luuli.

    Soivathan nyt sotatorvet
    aivan tuossa korvan alla.
    "Kuka kumma siellä silleen
    kaijuttelee kankahalla?"

    Vaiti! Kuules, nyt se tulee
    kummun viertä, kangasmaata!
    Muisti Muru: vaaraa vastaan
    pienet eivät mennä saata.

    Nousi nopsaan mäntyrähjään,
    jätti lehmät surman suuhun.
    Vähät muusta, kunpa itse
    pääsi pakosalle puuhun!

    Keksi sieltä kumman kulun:
    virkaveljet suolla soitti
    tuohitorvin, toisiansa
    joukkoon joudutella koitti.

    Nenän pitkän palkaksensa
    sankareilta sai jo Muru:
    "Kehno, kellä hädän hetkin
    yksin itsestään on suru!

    Oisit äidin omenaiset
    pahan periä sä suonut,
    palkaksesi, piilohousu,
    olisit vain vettä juonut!"



Satuväen häissä.


    Kotikarjoa kaitsiessa
    Muru taas kerran kummat näki,
    kuinka ilmosen ilomiellä
    häissä hääräsi metsänväki.

    Oli siinä jo syömät, juomat:
    mesileivät ja rieskamaidot,
    voit ja vehnäset kera kerman,
    kulta-astiat ihka aidot.

    Entäs vierahat! Ne ne vasta
    oli oikeat herkkuniekat,
    yllä puhtahat silkkipuvut,
    kupehillansa kultamiekat.

    Oli prinsessat sekä prinssit,
    hovikansoa kaikenlaista,
    tämän ylhäisön ympärillä
    sinipiikoa pikkaraista.

    Kaiken keskellä, yli muiden
    vanha valtias kruunupäinen,
    tämän rinnalla prinssin äiti,
    hyvänhaltia hymyväinen.

    "Kelpo kekkerit kerran nähdä!"
    mielihyvällä mietti Muru.
    Siloherkkuja siinä syötiin --
    Eikös Murulle siitä suru?

    Mietti: "Miekkonen, kenpä saisi
    armon tuon olla asunnoissa,
    saisi silkissä sipsutella
    sekä kylpeä vaikka voissa!"

    Mutta kuulepas! Eikös vainen
    ihmelapsonen siellä laula,
    kuka koulitsi pienokaisen,
    kun niin kirkasna soi sen kaula?

    Uusi ihme! Jo juoksi joku
    käsi suorana Murun luoksi:
    "Etkö, pilttini pieno, saapuis
    iloon vaikkapa seuran vuoksi?"

    Muru hierasi silmiänsä:
    "Kuhun kaikkosi kaunis väki,
    josta äsken hän mesi-mielin
    unen ihmehen ilmi näki?"

    Oravainen, se sipsuttaja,
    viisti viivana Murun tieltä --
    Muru kuunteli uudellensa
    ihmelaulajaa -- satakieltä.



Muru, Mirri ja valhe.


    Äidin kaunoinen kukkamalja
    kerran keikahti ikkunalta.
    Murun olka näet siihen otti;
    siruiks syöksi sen sattumalta.

    Ketään muita ei ollut läsnä
    paitsi keltainen Mirri parka...
    Elon valhetta ensimäistä
    syti Murulla sydän arka.

    Ja hän väitteli äidin kanssa:
    "Mirri, Mirri sen maljan särki!"
    Niin se onneton lapsi teki,
    kun sen sumeni sydän, järki!

    Mirri hyrräsi huoletonna,
    katsoi Murua suurin silmin,
    niinkuin kuiskaten: "Eikö kerran
    varma valehes tulle ilmi?"

    Lapsen rinnassa sulku särkyi,
    itkein riensi hän äidin luoksi.
    "Äiti, anteheks anna valhe;
    tein sen tietäen, -- pelon vuoksi!"

    Siitä Murulle kevyt mieli,
    äidin rintahan onnen kukka:
    "Elä konsanaan elämässä
    haudo valhetta, lapsi rukka!"

    Hyvä lapsi aina sanoo
    rikoksensa, anteeks' anoo.

    Valhe vaarallinen aivan,
    tuopi rintaan tuskan, vaivan,

    tuhoo lailla tulipalon
    povestamme hyvän, jalon.



Kultahelmet.


    Kerran Muru kurillansa
    kurkisteli kaivon veteen.
    Silloin kultahelmet sieltä
    selkenivät silmäin eteen.

    Tupaan juoksi tuskitellen:
    "Kuka helmet heitti kaivoon?"
    Mutta itsellensä hälle
    aatos ahne syttyi aivoon:

    "Ne kun saisi, ne kun saisi!
    rikas, onnellinen oisi,
    uljaan satuprinssin lailla
    aina astuskella voisi!"

    Siitä uudellensa juoksi
    helmiänsä hellimähän --
    Isä hätä sydämessä
    jopa joutui vaaraan tähän.

    "Mitä, mitä teet sä, Muru?
    Näinkö isän tahdon täytät?
    Varsin vaarassa oot itse,
    muille tavat huonot näytät."

    Mikä ihme! Kultahelmet,
    jotka lumoin välkkyi vasta,
    hiljallensa himmenivät,
    lakkasivat loistamasta.

    Nytpä vasta muisti Muru
    isän vakaan varotuksen:
    "Silmät usein ihmisellä
    näyttää sielun olemuksen.

    Kun sa tahran tuntohosi
    lasket, lapsi, silmäs somat
    siitä sumenevat, kunnes
    lopult' ovat loistottomat!"

    Silmäin kirkkaat kultahelmet
    aarre arvokas on aivan,
    satuprinssin kukkakulku --
    varjella ne maksaa vaivan!



Kuka löytää satuja?


    Uteli Muru mummolta kerran,
    mistä lie mummo löytänyt satuja?
    Vastasi vanha: "Sieltä ja täältä,
    kun minä kuljin elämän latuja!"

    "Eivätpä kaikki satuja löydä,
    joskin ne kulkevat johonkin asti!"
    -- "Eivät ne löydä, -- eivät ne löydä!"
    vastasi mummo niin varovasti.

    "Satuja täytyvi etsiä taidoin,
    sydämen tunnolla puhtahalla,
    vaalien valvoa, varansa pitää,
    muuten, ne hennot, sortavi halla."

    "Satuja kerran sinäkin etsit;
    kukapa tietää, löydätkö noita?
    Saat sadun yhden: elämänsadun --
    Helmiksi kulta sen helliä koita!"



Muru lääkärinä.


    Siinä valtakunnassa,
    jossa elää Muru,
    onpi joskus vallalla
    haikeakin suru. --

    Kerran siellä sairastui
    melkein koko suku --
    ja sen suvun, arvaathan,
    loputon on luku.

    Kuka tietää, mistä lie
    tullut tauti moinen?
    Yksi yhtä arvelee,
    toista sanoo toinen.

    Kaikki kanat kaakatti
    ihan itkusuulla,
    kukkokulta vapisi
    ometan yöpuulla.

    Loppui laulut lintujen,
    kuihtui nurmen kukat,
    lojui nuket nurkassaan,
    armaat lapsi rukat!

    Muru itse lääkärin
    toimihin jo tarttui --
    Kyllä poika paralle
    potilaita karttui!

    Ketä vitsoin virvottiin,
    kelle lääkkeet tuotiin,
    kenen ulkoilmassa
    oleskella suotiin.

    Kenen rieskamaidolla
    hyvitettiin mieltä,
    keltä taasen tarvittiin
    herkkupalat kieltää.

    Niin on laita lääkärin;
    taidoin toista tue,
    taudin synnyt tarkasta,
    lääkekirjat lue!

    Ylin oma itsesi
    pidä puhtahana,
    vasta sitten selviät,
    toisten auttajana!



Muru kirjottaa runoja.


    Usein Murun pöydän päässä
    näin mä lomahetkillänsä
    eessä pala paperia,
    lyijykynä kädessänsä.

    "Mitähän se siinä teki?"
    tuota joskus tuumaelin --
    Malttanut en, salaa Murun
    olan yli kurkistelin.

    Muru virkkoi: "Kurkistella
    toisen työhön ei saa salaa!
    Luvan jälkeen tulkoon luokse,
    jos sen teon tietää halaa!"

    Viikot vieri, tuli sitten
    perhejuhlain pyhäpäivä,
    niin sain salaisuuden ilmi,
    haihtui epäilyni häivä.

    Nuru oli muodostellut
    isälleen ja äidillensä
    suurin tuskin, tuumin, touhuin
    nämä runokirjehensä:

    Isälle:  Kun kasvan suureksi,
             niin autan sinua
             palkaksi siitä, kun
             opetit minua!

    Äidille: Sai isä runosen
             saakoon äiti myös.
             Niin suuri ollut on
             tähteni huoles, työs!

    Oi kiitos, äiti, sun
    monista vaivoistas!
    Aina olla tahtoisin
    sun lapses kelvokas!



SYKSY.



Syksyn tulo.


    Muru katseli kartanolla
    taivasta elokuun.
    Kuului korvahan sirkan laulut,
    kuisketta kuihtuvan puun.

    Raikui rannasta raskas soitto
    Vellamon kantelon,
    niemen nenässä säihkyi säteet
    laskevan auringon.

    Jossain korvessa koirat haukkui,
    mitä lie haukkuneet?...
    Murun silmihin näitä kuullen
    kirposi kyyneleet.

    Mikä se niin teki pahaksi mielen,
    oudoksi elämän?
    Jos olet syksyn tulon sä nähnyt,
    totta sen tiedäthän.



Pääskysten hyvästijättö.


    Valkorinnat, silkkisiivet pääskyt
    tuovat tullessansa kesän sulon
    Ne ne myöskin ehtii ensimäisnä
    meille ilmottamaan syksyn tulon.

    Ilmojen nuo silkkisiivet lapset
    rakentavat räystäisiimme pesän,
    siinä sitten mielihyvää meille
    laulaa livertävät läpi kesän...

    Vaan kun painuu päivä Pohjolamme,
    lopuilleen kun ehtii elokuu,
    herkee hyttyshyrinät ja metsän
    kupeet kultihinsa kietoutuu.

    Silloin pääskyt surussansa suihkaa
    ohi ovien ja ikkunain,
    lentävät niin liki ihmisiä --
    melkein siivillänsä koskettain.

    Kuules, kuin ne tuhatkielin lautaa
    lähtövirttä maalle Pohjolan:
    "Hyvästi ja muistakaatte meitä;
    pian tänne taasen tullahan!

    Niin on puhtaat täällä pihakoivut,
    lehdot lempeet, vaarat vihreät,
    yli muiden ystävämme hyvät
    Suomen lapset lauluin leikkivät,"

    Niin ne pääskyt laulaa syksyn tullen
    hyvästiksi meille mennessään. --
    Iloviestit viekööt ilman teitä,
    silkkisiivet, meiltä etelään!



Muru, mummo ja se kolmas.


    "Syksy jo tulee, syksy jo tulee,
    kukkulat kellastuu!
    Ihan on punainen pihlaja pihan,
    kirjava kirsikkapuu!"

    "Huusiko Muru mummolle mitä?"
    Murulta kysyttiin --
    Muusihan Muru huolensa ilmi,
    puhkesi kyyneliin.

    "Syksy jo tuli, syksy jo tuli,
    synkkeni ihanat yöt --
    Lennähti leikin heleät hetket,
    keikahti kesäiset työt."

    Syksy ja kevät oli niin liki:
    suuteli toisiaan.
    Vain oli välillä valkea seinä,
    tuoksut ja kukkaset maan.

    Muru oli kevät ja mummo syksy;
    tiedätkö kolmannen?
    Kyllä, kun kuljet ikähän mummon
    keväästä lapsuuden!

    Tiedät, etteivät kevät ja syksy
    rinnan ne istua saa --
    Leikkivän lapsen ja vaivaisen vanhan
    miehuus se erottaa!



"Hyvästi ja voikaa hyvin!"


    Ovat pikku pääskysiä
    meidän lapset armaat:
    syksyn tullen jättävät he
    kodin kultaparmaat.

    Kauas, kauas, hyvin kauas
    liitelevät pienot
    vanhemmilleen viserrellen
    lähtölaulut hienot:

    "Hyvästi ja voikaa hyvin,
    muistakaahan meidät!
    joka iltarukoukseen
    suljemme me teidät!"

    Jääpi koti kauaksi nyt,
    alkaa kouluretket,
    kirjotuksen, laskennon ja
    lukemisen hetket.

    Työssä siinä sujahtavi
    syksy, tulee joulu
    Taittuu talvi, koittaa kevät,
    taas jo loppuu koulu!



Vuorotellen työ ja huvi...


    Lailla muiden simasuiden
    meni Muru kouluun --
    Laski mennessään jo viikot
    Mikkelistä jouluun.

    Laski monet pyhäpäivät
    sekä luistinluvat --
    Näki näin jo edessänsä
    ihanaiset kuvat.

    Vuorotellen työ ja huvi
    odotteli lasta --
    Eipä ollut syytä surra
    syksyn saavunnasta!



Lentokoneen leikki jäällä --


    Luistimilla luikutteli
    kullan Muru muiden lailla,
    viisti viivana vain niemet,
    lensi kannot karjamailla...

    Kulkua se oli suurta!
    Syvyys alla, toinen yllä.
    Lentokoneen leikkiin tämän
    verrata jo voisi kyllä!

    Lentokoneen leikki jäällä:
    vaara alla sekä eellä,
    vauhdin varmennusta vaatii
    vihollinen kintereellä.

    Ohjaa oiva lentokone
    liukkahalla syksyjäällä!
    Muista, Muru: vaarallista
    kilpailu on kiistapäällä!



Jos mielit kilvata kiistoin.


    Muru, jos mielit kilvata kiistoin,
    koulussa saat sitä koittaa --
    koulussa saat sinä kirjojen kera
    tiedoissa toisia voittaa!

    Koeta koulussa toimesi tehdä
    parahan taitosi mukaan,
    ettei sinua sanoa saata
    hutilukseksi kukaan!



Kultainen kuvasarja kesästä.

(Murun ainevihosta.)


    Asuu armahana muistossain
    mennyt kesä kultakuvineen,
    minkä mummon luona viettää sain
    maalla toimineen ja huvineen.

    "Kultasirkku" minut maalle vei
    asemalta keltakärryillään.
    Mummon nähden huusin: "heipä hei!"
    Mummo iloissansa itkemään.

    Juotiin sitten kuumat kupposet
    kera kerman sekä sokerin,
    syötiin tulopullat pehmoiset;
    ah, kuin hyviä ne olikin!

    Sitten käytiin maata kaivamaan,
    luotiin ojat, penkit pehmeät.
    Väliin mummo huusi iloissaan:
    "Etkö väsy, kun noin myyrästät?"

    "Väsykö? Hoh, eipä ensinkään!
    Tätä jaksaa miten paljon vain.
    Rehkin vaikka iltahämärään,
    autan armasta mun mummoain".

    Sitten siemennettiin kasvimaa:
    juuret, mukulat ja maustehet.
    Mietin salaa: Luoja kasvattaa,
    nälkää näe, mummo kulta, et!

    Karjateillä kilvan kipaistiin,
    eväspussit tahtia vain löi --
    Juoksi lehmät lehdon siimeksiin,
    siellä hyvää ruohoa ne söi.

    Iltalypsy kaikkein ihanin:
    savu sakoi, mummo hyräili,
    minä kärpäsiä karkotin,
    maito kilvan kiuluun lorisi.

    Kalastaissa olin vasta mies!
    Vedin aimo hauen vonkaleen;
    kilon, pari painoi, kukaties
    meni ehkä puoleen kolmanteen.

    Siellä oli oivat apajat,
    järvi kalaisa, ett' ihme on,
    polski hauet, hyppi salakat,
    karttui kalaa iltakeittohon.

    Tuli heinäajat helteiset,
    heilui viitakkeet ja haravat.
    Tunsit: työssä tässä tarkenet,
    iltahämyyn kun näin uurastat!

    Mitäs tuosta! Työ toi iloa:
    Karja saapi talvirehuaan.
    Monta tuhatt' oli kiloa,
    kyllä "helunat" käy herumaan!

    Marjamatkat vasta mainiot!
    Ahot paistoi puolaa, mansikkaa,
    soilla vatut, lakat, karpalot;
    muistotkin jo veden suuhun saa.

    Kesä kului, ehti elokuu,
    ajatukset alkoi kangertaa:
    Pian tuolla lehdot kellastuu,
    käsiin kouluunlähdön hetki saa.

    Mutta vielä! Viljat leikattiin,
    puitiin uutisriihet tuoksuvat...
    Kera mummon kerran veikattiin,
    ken sais omenoista useimmat.

    Minä mies, -- no puuhun kiipesin,
    sieltä poimin, minkä ehdin vain.
    Mummo huusi nauruin makehin:
    "Ootpa orava mun rinnallain!"

    Viime työnä vielä perunat
    kaivettiin ja pantiin kuoppahan.
    Siitä sitten kohta alkoivat
    eron hetket hellän mummolan...

    Sirkan laulut loppumatta soi,
    kultavöissä lehdot kulisi...
    Itkin salaa: kunpa, kunpa, oi,
    ensi kesä pian tulisi!

    Pääsisin taas tänne mummolaan
    tositouhuun, leikin laskuhun --
    Mummon muisto sydänsopukkaan
    jätti jäljen: kalliin kaipuhun.

    Erosimme mitä hellimmin,
    lupasimme usein kirjoittaa.
    Mummo itki, itkin minäkin
    antaissani lähtösuudelmaa.

    Vielä ahtoi taskut täytehen
    mummo monenlaista makeaa.
    Kun nyt hyvyyttänsä muistelen,
    kaihon kyynel silmään kirpoaa.

    Antais Herra hyvän mummon vain
    elää kauan, olla voimissa,
    niin mä aina kesälomallain
    häntä autteleisin toimissa.



Murun kirje toverilleen.


    Kesällä, veikkonen, mies olin minä!
    Mitenpä olit, ystävä, sinä?

    Maalla ma asuin ja maatöissä toimin
    sen minkä jaksoin ma vähäisin voimiin.

    Äestin peltoa, möyhensin multaa,
    kantelin kiviä, kaivelin kultaa.

    Kulta nääs nousevi kivien alta.
    Mullassa Suomen on suoja ja valta!

    Sitten ma kalastin aamuin ja illoin,
    kastelin kasvit, jos pouta oli milloin.

    Enimmät aikani metsissä asuin,
    marjaa ja sientä sain kukkuravasuin.

    Väliinpä polskahdin aaltojen varaan
    tai otin auringonpaahtehen paraan.

    Lomassa loikkasin kuperikeikkaa,
    urheilun monta jo muistanhan seikkaa.

    Kysyt: No kuinka sä jaksoit ja jousit?
    Mitenkä varahin aamulla nousit?

    Voi, hyvä ystävä! Jo minä jousin:
    kukko kun kiekasi, silloinpa nousin!

    Jaksoin? Se jaksaa, ken nukkuvi hyvin,
    metisin mielin ja toivehin syvin,

    piirakat syöpi ja kokkelit tuoreet
    paistetut rieskat ja keitetyt kuoreet.

    Voi, jospa ainiaan maalapsi oisin,
    miehenä peltoja penkoa voisin!

    Saisipa Suomeni suojansa multa,
    heltyisi hopeat, kertyisi kulta!



Mikä on ihaninta syksyllä?


    Sanoppas, mikä on ihaninta syksyllä:
    kuutamoyötkö nuo kullan kirkkaat,
    vaiko korkeat taivahan kaaret,
    jossa tuikkivat tuhannet tähdet?

    Riemuja vielä on likempänä sua:
    kullassa kulisevat koivumetsät,
    aamun armahat punerrukset,
    koittaren kimmellys ikkunassa.

    Tai onpa tuolla koivikon takana
    pienoinen, peilikirkas kotilampi,
    jonka rannoilla helisevät heinät,
    kiertäen seppeleitä niemien neniin!

    Kiitelevät siellä laulellen lapset,
    liukuvat luistimilla kylän kassapäiset,
    raikuu naurut ja kalisee kartut,
    vaarain rintehet äänihin vastaa.

    Sanopas, mikä on ihaninta syksyllä,
    kuutamon välke vai tähtien palo,
    taikkapa kirjavat kotoiset koivut,
    tai niiden keskelle jäätynyt lampi?



Isän kotona syksyilloin.


    Niin kullankaunista kaikki on
    isän kotona syksyilloin!
    Saa sadut kauniitkin lentohon
    ja lysti lasten on silloin...

    Kas, liesi roihuvi rattoinen,
    äiti äärellä velliä keittää
    ja lamppu katossa riemuiten
    joka soppeen valoa heittää.

    On verkko isällä edessään,
    väliin lastensa lukua johtaa...
    Lyö luku pyörälle pienen pään,
    kun mont' on vaikeaa kohtaa.

    Soi suihke kartan ja sukkulan;
    näet naisilla hommansa ovat.
    On väki saatava sarkahan
    kun tulee pakkaset kovat!

    Mut peräpenkillä kyyrysin
    kuka istuvi ilona muille?
    Hän jakaa hopeat, kullatkin
    sinisilmille, supukkasuille.

    Sä tunnet satujen kertojan
    hyvän mummosen, hopeahapsen --
    Jo hälle ilolla annathan
    sydänlaulut ja kiitokset lapsen?



Syksyn satumailla.


    Syksy, sysimusta-silmä
    salvamien takaa urkkii,
    ikkunoista sisään kurkkii,
    kopeloipi pihtipieltä,
    vetää veräjiä tieltä --
    kellastuttaa kedon kukat,
    kutoo sadun silkkisukat..

    Syksy, sysimusta-silmä
    kerkee kepposenkin töihin:
    viskoo hallat harmaat öihin,
    kummitukset kaikenlaiset,
    joita pelkää pienokaiset --
    Niin, ei syksyn satumailla
    vaihetusta olla vailla!



TALVI.



Syksystä talveen.


    "Missä ollaan, missä ollaan?"
    Muru ihmetellen huusi,
    päänsä pellavaisen nostain
    peiton alta kello kuusi.

    Näkyi ikkunasta ihmeet:
    maata verhoi valkoliinat,
    oven suussa suhahteli
    talventapaiset jo viimat.

    "Yöllä taisi talvi tulla?"
    kysyi Muru mummoltansa --
    "Niin se taisi", vastas vanha;
    pidätellen nauruansa.

    Sitten vasta muisti Nuru
    nukkuneensa ehtoopuolen
    päälle kovain koulutöiden,
    lomaan lukemisenhuolen.

    Syksystä niin talveen nukkui
    piltti pieno sadun unta.
    Sillä aikaa sadun lapset
    kylvi maahan valkolunta.



Hei, sukset ja kelkat!


    Hei, kelkat ja sukset,
    nyt loppuvi loma!
    Taas alkavi armas
    mäensuihkina soma!

    Jo jaksatte varsin
    te liukua lunta,
    kesä armas kun teille
    soi viljalti unta!

    Siks' tuulien teitä
    nyt viekäätte pienot!
    On kukkulat alla
    niin valkeat, hienot...



Pohjola ja talvi.


    Kaunis on Pohjola talvella,
    kaunis, kun valkeat hanget hohtaa,
    välkkyvät vaaroilta kirkkahat koit
    tai tuhat-tähtöset katsetta kohtaa.

    Kaunis on Pohjola talvella,
    kaunis, kun syntyvät kuutamovalot,
    lepäävät huurteessa metsämme nuo,
    roihuvat punaiset Pohjanpalot.

    Kaunis on talvella Pohjola,
    ritvoissa koivun kun jäähelmet soipi --
    Mistäpä Suomemme vertainen
    maa iki-ihana löytyä voipi?



Lumilinna voittamaton.


    Räystähiltä tippuu vettä,
    päilyy päivyt kirkkahinna --
    Lumi on niin nuoskaa, että...
    sopii siitä tehdä linna!

    Yks ja kaks jo käytiin kaikin
    yritykseen yksin mielin;
    kelpo linnan siitä saikin,
    kehuskella suin ja kielin.

    Tornit valkomarmorista,
    juoksuhaudat joka puolla
    vartoilivat vihollista,
    joka tähysteli tuolla...

    Kuka kukistaa se taisi
    tämän lujan lumilinnan?
    Työssä siinä maksaa saisi
    saaliin satumaisen hinnan!

    Lumilinna voittamaton
    varmasti on siihen asti,
    kunnes kevät käsissä on,
    paahtaa päivä kirkkahasti!



Joulu on kuni ihana tähti!


    Kevät, kesä, syksy ja talvi --
    niinhän se aika luistaa --
    Alkavat lapset lukujen lomaan
    joulun tuloa muistaa.

    Hiipii salaa sieluhun aatos:
    jopas se joutuvi, kulta! --
    Kääröihin moniin lahjoja luomme
    sekä kuusihin tulta!

    Joulu niin kuni ihana tähti
    talven hämyssä hohtaa,
    säihkyvi sätein kullan-kirkkain
    jokaisen sielua kohtaan.

    Hyviksi mielet hymyvi joulu,
    ihmisten iloita suopi,
    lapset äidin ja isän luokse
    kotihin koulusta tuopi!



Ahdas aika tonttulassa.


    Taitaa tulla tonttulassa
    joulun tullen tuska paha:
    mistä saada lasten lahjat,
    kun on loppumassa raha?

    Mistä saada monet markat,
    joilla ostaa kalut, kilut?
    Aika ahdas tonttulankin
    kasvumaille viskoi vilut!

    Monet potrat punalakit
    pitkin vuotta nälkään kuoli,
    jälkeen jääneet hädissänsä
    leipään pettua jo vuoli.

    Etkö usko sitä sitten?
    Kuule, kysy isältäsi!
    Isä vastaa: niin on monen
    perheen tuen tyhjä käsi.

    Vainon aika vaivaa maata,
    näkee nälkää moni polo --
    Tapausten suurten tähden
    tukalaa on työssäolo...

    Niin se myöskin tonttulassa
    ajan hammas harmaa kävi --
    Siitä sydänsuru syvä
    tonttusarjaa itkettävi.

    Mietitään: nyt mitä tehdä?
    Lahjat tositarpeen oisi,
    kunpa kuka kelpo keinon
    tässä keksiä vain voisi.

    Joko myydä lakit, takit,
    tossut, silmälasit saisit,
    jotta joulurahastoa
    niin sä vähän varmentaisit.

    Mitäs sanoo Suomen lapset?
    Tyydyttekö tuumaan tähän?
    Muille antaa, jäädä itse
    puutteeseensa hirveähän!

    Ei, ei! Myydä itseltänsä
    mitään tontut eivät saakaan!
    Hyvyytenne ymmärrämme
    asetella ajan vaakaan.

    Olkoon lahjat pienet, -- taikka
    puuttukoot ne kokonansa.
    Silti Suomen lapset aina
    rakastavat tonttujansa!



Kullan Murujen marssi.


    Meitä on monta pellavatukkaa,
    joilla on huoleton huomen,
    "herran terttua", "kullan kukkaa"
    kodeissa suloisen Suomen.

    Meitä on monta "mairetta marjaa"
    ahoilla armahan maamme --
    Uida ja onkia, kaitsea karjaa,
    lehdoissa leikkiä saamme.

    Meitä on monta sorjaa ja somaa
    valona mummon ja vaarin,
    helkymme heille laulua omaa:
    hei, lala liirum ja laarim!

    Meitä on monta! Meissä on suku,
    jonka on nouseva huomen!
    Meidän ei turvissa tuskihin huku
    konnut ja kartanot Suomen!

    Meitä on monta! Näättehän meitä
    touhussa tuolla ja täällä?
    Leikimme, riennämme tietojen teitä
    mielellä miehekkäällä.

    Hetken on leikki ja sitten on koulu
    ja sitten on kotihin juoksu --
    Mielessä alati armahin joulu
    keväisten tuomien tuoksu!



Mikä on vaikeinta maailmassa?


    Kerranpa kysyi minulta Muru:
    "Mikä on vaikeinta maailmassa?"
    Vastasin minä kysymykseensä:
    "Pysyä todessa, oikeassa.

    Hillitä itsensä, himonsa voittaa
    vaikein on teko vaiheissa elon,
    mutta sa siitäkin selvitä saatat
    avulla uskon ja Herran pelon."

    Vaikeaan työhön sä tähän jo joudut
    kotona tahikka koulussa kerran,
    rukoile silloin voimia voiton,
    tukenas ett' olis enkeli Herran!



Koulusilla.


    "Lapset, lapset! Istuinrivit
    ihan suorat pitää olla,
    muuten koko koulutyö ja
    opetus on hunningolla!"

    Kullan Muru kultasuille
    tämän varotuksen antoi.
    Sitten isän kirjakasan
    kainalossaan pöytään kantoi.

    Alkoi aakkosien luku;
    arveltiin ja aprikoitiin,
    yritettiin yksin neuvoin
    tosityössä, minkä voitiin --

    Suomen maata suurimmaksi
    sanoi siinä joka miesi.
    Miten asia tuo oli,
    sen vain "opettaja" tiesi.

    Laskennossa laskettihin
    lukuja kuin virran vettä.
    Kas, ne pojat paljon tiesi!
    Muru ihmetteli, että:

    "Missähän ne oppineet on?"
    kysyi sitä huvin vuoksi.
    "Paimenessa", vastattihin,
    "siellä luvut leikin juoksi!"

    "Laulu kaiken kaunistavi"
    niinpä helkkyi sävel syvä.
    Kukin lauloi sydämestään,
    jokaisella ryhti hyvä.

    Somaa vielä oisi kuulla,
    kuinka kävi kirjotuksen --
    vaan en virka. Muistanet kai
    oman alkuaherruksen?

    "Hankala on aina alku",
    vaan kun ahkeroida koittaa,
    kelpo lapsen lailla kerran
    varmaan vaikeudet voittaa!



Rannalla rakkaan kotilammen.


    Rannalla rakkahan kotilammen
    kasvavat vihreät puut,
    laulavat laineissa hopeavöissä
    sorsat ja lintuset muut.

    Rannalla rakkahan kotilammen
    punaiset pihlajapuut,
    leikkivät oksalla Otavan silmät,
    satujen kultaiset kuut...

    Rannalla rauhaisen kotilammen
    karjojen kellotkin soi --
    Kaitsijat itse, nuo pellavapäiset,
    ruohossa piehtaroi.

    Rannalla rakkahan kotilammen
    elämän valtimot lyö;
    siellä on keväiset leikit ja laulut,
    heleäin hetkien työ!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kullan Muru - Runosarja rakkaillemme" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.