Title: Punasydän eli Metsien kummitus - Kertomus Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista
Author: P. B. St.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Punasydän eli Metsien kummitus - Kertomus Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista" ***


PUNASYDÄN ELI METSlEN KUMMITUS

Kertomus Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista


Kirj.

P. B. St.


Suomennos



Haminassa,
Alfred Lagerbom,
1903



NEUVOTTELU:

Neuvottelu-nuotion ääressä.
"Punasydämen" ensimmäinen uhri.
Julman Korppikotkan loppu.
Veljekset.
Loppu.



Neuvottelu-nuotion ääressä.


Dakota, eräs Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain nuorimpia valtioita, on
hedelmällinen vaikka näihin aikoihin sangen harvaan asuttu maa.

Eräänä iltapäivänä loimusi aika nuotio Dakota-intiaanien leirissä
vuolaasti virtaavan puron oikealla rannalla. Lähellä olevalle
tasangolle kokoontuivat kohta kaikki kylän miehet. Alipäälliköt ja
merkittävimmät sotilaat asettuivat ympyrään nuotion ympärille ja
tuijottivat synkin katsein tuleen. Ei kukaan uskaltanut lausua
sanaakaan; ison joukon äänettömyys näkyi ennustavan jotakin
salaperäistä.

Äkkiä käänsivät useimmat kasvonsa kohti erästä isoa _Wigwamin_ [wigwam
-- intiaanien teltanmuotoinen maja], josta jättiläismäinen mies juuri
astui ulos. Hänellä oli hartioillaan pedon nahka; joukko ihmisten
kuivuneita päänahkoja, tupakka-kukkaro, pussillinen kuulia ja ruutia,
pitkä puukko ja lyhyt nylky-veitsi olivat kiinnitetyt hänen vyöhönsä.
Olallaan kantoi hän oivaa kaksipiippuista pyssyä ja oikeassa kädessään
heilutti hän raskasta _tomahawkia_ eli tappokirvestä. Pitkät
kotkansulat, jotka olivat hänen tukassaan, ilmaisivat hänen olevan
ylimmäisen päällikön.

Hitain askelin läheni päällikkö sotilasjoukkoansa, astui nuotion ääreen
ja istuutui alipäällikköjen viereen.

Eräs nuori sotilas tarjosi hänelle täytetyn piipun ja pani pienen
kekäleen koppaan tupakan päälle. Päällikkö vetäisi muutamia savuja ja
antoi sitten piipun lähimpänä olevalle punaihoiselle. Tämäkin vetäisi
muutaman savun ja ojensi sen sitten naapurilleen, niin että jokainen
nuotion ääressä istuva sotilas sai vuoroonsa sitä polttaa.

Nyt nousi päällikkö ylös ja alkoi kaikkien tarkkaavaisesti kuunnellessa
puhua: "Dakotan urhoolliset sotilaat!" sanoi hän. "Musta Kotka on
kutsunut teidät neuvottelu-nuotion ääreen kuullakseen teidän, heimomme
kokeneimpien miesten mieltä. Pojaltaan Julmalta Korppikotkalta on Musta
Kotka saanut kuulla tärkeän uutisen. Sallittakoon sen tähden Julman
Korppikotkan kertoa, mitä hän on havainnut!"

Häikäilemättä suostui intiaanien neuvoskunta siihen, ja Mustan Kotkan
viittauksesta astui toisten joukosta aseestettu nuori mies, jolla jo
oli voitonmerkkeinä muutamia päänahkoja vyötäröillään ja jonka koko
olemus huokui hurjaa taistelunintoa.

Päällikkö silmäsi mielihyvällä uljasta nuorukaista, joka solakkana kuni
honka asettui nuotion ääreen.

"Julma Korppikotka kertokoon, mitä hän on huomannut!" huudahti vanhin
alipäälliköistä.

Muutamat sotilaat yhtyivät tähän kehoittavin _hugh_-huudoin, mutta
päällikön ankara katse sai heidät kohta vaikenemaan.

"Julma Korppikotka harhailee mielellään metsissä metsänriistan ajossa",
sanoi nuorukainen kaikuvalla äänellä. "Eräänä iltana läksi hän
metsälle. Ajaen metsänkaurista takaa tuli hän valkoiselle
kalliolle, missä Suuren Käärmeen hauta on. Samassa juoksi eläin
läpipääsemättömään pensaikkoon, Uutta Julma Korppikotka ei pelkää
ohdakkeita ja aikoi sentähden kiiruhtaa metsänkauriin jälkeen.
Yht'äkkiä kuului ylhäältä valittava ääni ja samassa näyttäytyi Julmalle
Korppikotkalle hirvittävä kummitus, joka oli kaksi kertaa niin iso kuin
tavallinen ihminen, se oli aivan valkoinen ja sillä oli pyssy kädessä.
Julmalla Korppikotkalla on terävät silmät; hän huomasi sentähden heti
kohta sen punaisen sydämen, joka oli kummituksen rinnassa. Vaikka se
oli kauhean ja peljättävän näköinen, niin ei Julma Korppikotka
säikähtänyt, vaan kohotti pyssynsä ja tähtäsi salaperäistä olentoa
vastaan. Mutta ennenkuin hän ehti laukasta, niin lensi pyssy hänen
käsistään ja tuo salaperäinen kummitus oli kadonnut. Julman
Korppikotkan pyssyä ei enää voinut käyttää, sillä sen perä meni
pirstaleiksi; muutoin olisi Julma Korppikotka varmaan ottanut
kummituksen kiinni".

Kun kerskaileva intiaani oli lopettanut puheensa, otti hän esiin
tuliluikkunsa ja ojensi sen vanhimmalle alipäällikölle. Tämä tutki sitä
ja sanoi hetkisen kuluttua kolealla äänellä: "Julman Korppikotkan
pyssyn on kuula, joka on lähtenyt toisesta tuliluikusta, vioittanut. Ja
tämä kuula on lähtenyt amerikkalaisten metsien kummituksen,
'Punasydämen' pyssystä".

Jo päällikön nuoren pojan puhuessa oli sotilaissa voinut huomata suurta
levottomuutta, niin että he tuskin taisivat hillitä itseään. Mutta kun
alipäällikkö nyt lausui sanan "Punasydän" kuului moniääninen
kauhunhuuto: "Metsien kummitus! Voi punaihoisia sotilaita! Manitou
[Manitou = suuri henki = intiaanien palvelema jumaluusolento] on
hyljännyt lapsensa!"

Musta Kotka katsoi halveksuen sotilaihin ja huudahti: "Ne, jotka noin
kirkuvat, eivät ole sotilaita, vaan polonalaisia ämmiä!"

"Julma Korppikotka nauraa jäniksenkoiville!" huusi päällikön poika ja
rupesi nauraa hohottamaan.

Kaikki alipäällikötpä nuhtelivat ilakoitsevaa nuorukaista, joka häveten
kiiruhti toisten joukkoon.

Mustaa Kotkaa harmitti se, että hänen lemmittyänsä oli julkisesti
nuhdeltu, mutta hän ei taitanut kumminkaan asialle mitään, koskapa
nuorukaisella ei ollut oikeutta käyttäytyä sillä tavoin heimon
vanhinten edessä.

Nuotion ääressä istuvat intiaanit puhkesivat nyt vilkkaasti
keskustelemaan ja päällikkökin otti siihen osaa. Taaempana yhdessä
ryhmässä soivista sotilaista ei yksikään kuullut sanaakaan, mutta
Mustan Kotkan kiivaista eleistä päättäen voitiin kumminkin arvata,
ett'ei päällikkö ollut samaa mielipidettä kuin Dakotaheimon
neuvoskunta.

Vihdoin nousi vanhin nuotion ääressä istuvista alipäälliköistä
seisoalleen ja sanoi vakavasti: "Sotilaat puhuivat totta: Manitou on
hyljännyt lapsensa. Nyt näyttäytyy Dakotan mailla metsien kummitus
'Punasydän', joka on punaihoisen kansan verivihollinen. Jo monta vuotta
sitten alkoi tämä henki pelinsä intiaanien keskuudessa, eivätkä nämät
mahda hänelle mitään. Monta, niin, monta monituista sotilasta on hän jo
passittanut ikivihreille metsästysmaille, tappaessaan heidät
tuliluikullaan, joka ei koskaan petä. Naapureimme alueilla on jo
löydetty lukuisia ruumiita, joiden rinnassa on merkkinä ollut punainen
sydän, metsäin kummituksen puumerkki. Tähän saakka on Dakota-intiaanien
maa ollut rauhoitettuna tämän kauhistuttavan hengen käynneiltä, ja
alipäälliköt toivovat sentähden, ettei 'Punasydän' ole vaativa uhrejaan
täältä. He hylkäävät sentähden urhoollisen päällikkönsä Mustan Kotkan
neuvon, että tätä henkeä vastaan tehtäisiin hyökkäys, johon heimon
urhokkaimmat sotilaat ottaisivat osaa. Dakota-intiaanit ovat
pelkäämättömiä miehiä eivätkä suinkaan pelkää vaaroja, mutta metsien
kummitukselle he eivät taida mitään ja heidän verensä vuotaisi
turhaan".

Äänekäs "hugh"-huuto sai ilman värähtelemään ja sotilaitten kasvoista
voi nähdä, että he olivat hyvin tyytyväisiä tähän päätökseen.

Ainoastaan päällikkö ja hänen poikansa näyttivät nyrpeiltä.

"Kurjat raukat!" murisi Musta Kotka. "Kerran olette vielä katuvat
raukkamaista leväperäisyyttänne!"



"Punasydämen" ensimmäinen uhri.


Kaksi päivää neuvottelun jälkeen astui nuori sotilas "Haukka" leiristä
ja läksi aarniometsään. Hänen tarkoituksensa oli tappaa jotakin
metsänriistaa, josta hänen nuori vaimonsa olisi voinut laittaa
päivällisaterian. Varovasti tutki hän sammaleen peittämää maata
löytääkseen jotakin jälkeä. Mutta kuinka kauvan hän hakikaan, ei hän
voinut sellaista huomata, ei ainakaan ison ja arvokkaan eläimen jälkiä;
siellä täällä näkyi kyllä jälkiä, mutta ne olivat pienten petoeläinten,
kuten näätien, kettujen y.m. tekemiä.

Tämä vastoinkäyminen teki hänet alakuloiseksi, sillä ei siinä kylläksi,
että hän jäi paistinlihaa vaille, vaan hän oli joutuva naurunkin
alaiseksi, sentähden että hän -- kuulu metsämies -- oli pakoitettu
palaamaan tyhjin toimin leiriin. Senpätähden päätti hän olla kotiin
lähtemättä, ennenkun hän oli ampunut metsänkauriin tahi hirven.

Kahta tarkemmin tutki hän nyt maanpintaa ja tutkisteli pensaikot, ehken
piili niissä sittenkin saalis. Mutta yhä vaan oli onni hänelle yhtä
vastainen. Useita tunteja oli hän jo kulkenut aarniometsää,
levähtämättä ja huolimatta siitä, että häntä vaivasi nälkä ja jano --
sillä hän oli tottunut pitkiin marsseihin ja vaivoja näkemään ja siten
poistui hän yhä kauvemma leiristään.

Vihdoin tuli hän pienelle avonaiselle paikalle, josta melkoisen korkea
ja jyrkkä kiiltävän valkoinen kalkkikerroksinen kallio kohosi. Sen
lähellä oli pieni kumpu, jonka huipulla oli maahan isketty keihäs,
jossa muutamia päänahkoja riippui.

"Valkoinen kallio -- Suuren Käärmeen hauta!" sanoi Haukka itsekseen
ja katsoi kammoksuen tätä hautauspaikkaa, joka oli omistettu
Dakotaintiaanien urhokkaalle päällikölle, joka niin useassa
taistelussa oli voiton vienyt ja joka ei koskaan ollut haavoittunut,
kunnes vihdoin tapaturma -- hän katkaisi kaulansa kerran kun hänen
hevosensa kaatui -- lopetti hänen päivänsä.

Äkkiä muistui hänen mieleensä se kertomus, jonka intiaanipäällikön
poika oli kertonut, ja vaikka hän oli rohkea niin vapisutti häntä nyt
kumminkin. Sillä juuri tällä paikallahan oli Julmalle Korppikotkalle
näyttäytynyt metsien kummitus, tuo kaikkia punaihoisia vainoova,
salaperäinen henki, joka tappoi äänettömällä laukauksella ja joka
merkitsi punaisella sydämellä uhrinsa rinnan. Ajatteles, jospa hän
juuri nyt olisikin tässä! Varmaan oli Maukka silloin kuoleman oma,
sillä ei kukaan voinut "Punasydäntä" vastustaa. Mutta kohta hän
rohkaisihe.

"Kukapa kumminkin voi tietää, missä 'Punasydän' nyt on!
Arvattavastikaan hän ei pysyttelehe kaksi päivää peräkkäin samoilla
paikoilla, varsinkaan ei, koska hän varsin hyvin tietää, että intiaanit
harvoin käyvät hautausmailla. Ei, sehän ei suinkaan voisi olla eduksi
sellaiselle olennolle, joka niin kiihkeästi etsii tilaisuutta
tappaakseen niin monta punaihoista kuin suinkin!"

Näin tuumien astui Haukka avonaiselle paikalle. Varmuuden vuoksi otti
hän pyssyn olaltaan ja pysyttelihe valmiina ampumaan milloin tahansa.
Kohta oli hän "Valkoisen kallion" juurella ja alkoi sitä kiertää.
Samassa oli hänestä, kuin joku puhuisi tuolla ylhäällä. Henkeään
pidättäen painautui hän kalliota vastaan ja kuulosti tarkkaan.

Todellakin silloin tällöin eroitti hän valittavan äänen, jota hän ei
voinut ymmärtää. Uteliaisuus heräsi hänessä ja hän alkoi --
ajattelematta äskeisiä pelkoaan -- kiivetä ylöspäin. Hän teki sen niin
varovaisesti, ettei pieninkään kivi ruvennut vierimään. Valittavat,
oudot äänet kävivät yhä selvemmiksi. Sangen väsyksissä oli hän päässyt
melkein kallion huipulle, kun äänet lakkasivat kuulumasta, Hän
piiloutui ulkonevan lohkareen taakse. Samassa kuuli hän nyyhkytystä,
joka hänen mielestään tuli jostakin läheltä ja hän tuli siitä siihen
päätökseen, että hän oli saavuttamaisillaan tarkoituksensa.

Jotta häntä ei voisi huomata ryömi hän nyt mahallaan ja hiipi siten yhä
ylemmä. Kalliossa huomasi hän nyt pienen aukon, josta salaperäiset
valittavat äänet taas kuuluivat.

Piiloutuneena kallionlohkareen taakse kurotti Haukka nyt päätään
nähdäkseen vieläkin paremmin. Hetkiseksi oli hänestä kuin jos miehinen
valkoiseen pukuun puettu olento olisi näyttäytynyt aukossa; hän ei
kumminkaan voinut päästä selville siitä josko se ei ollut pelkkää
mielikuvitusta vaan. Valittavat äänet taukosivat kuulumasta ja nuori
intiaani kohottautui hiukkasen. Äkkiä kaatui hän nyt, hänen kasvonsa
peittyivät vereen, hänen rintansa korahteli ja ruumis luuhistui kokoon
ja -- Haukka heitti henkensä.

Hetkisen kuluttua näyttäytyi jotain valkoista aukossa. Äkkiä nousi se
pystyyn ja kalliolla seisoi nyt pitkä, valkoinen olento lyhyt pyssy
kädessä. Rinnan kohdalla oli hänellä punainen sydän. Laahustavin
askelin läheni olento ruumista ja silmäsi sitä hetkisen. Sitten lankesi
se polvilleen ja pyyhkäisi toisella kädellään intiaanin rintaa, jossa
nyt näkyi iso, vaalean punainen sydämen kuva. Taasen noustuaan tarttui
olento ruumiiseen ja laahasi sen kalliolta alas.

Kun se oli ehtinyt metsänaukon rinteeseen, jätti se kuolleen Haukan
pensaan juurelle, taittoi intiaanin puukon kiveen ja pani sen jälleen
kuolleen viereen, jonka jälkeen se taasen läksi kalliolle.

Tultuaan sinne huomasi se intiaanin pyssyn, joka oli rauniolla. Muutama
isku kallionseinään ja ase oli käyttämätön. Olento laskeusi vielä
kerran alas aukeamalle, laski murskatun pyssyn ruumiin viereen ja
kiipesi sitten uudelleen kalliolle, jonka aukon kohdalla se äkkiä
pienenemistään pieneni ja hävisi kohta alla olevaan luolaan, josta
hetkisen kuluttua kuului omituinen valittava ääni, kuin jos se olisi
jostakin soittokoneesta lähtenyt.

Haukan nuori vaimo odotti levottomana miehensä takaisintuloa, hän ei
kotiutunut myöhään yölläkään. Kuu hän ei seuraavana aamunakaan ollut
palannut, läksi vaimo päällikön luo ja ilmoitti hänelle, ettei Haukka
vielä ollut palannut metsältä. Musta Kotka päätti, että Haukkaa
odotettaisiin puolipäivään asti. Mutta kun tätä ei vielä silloinkaan
näkynyt eikä kuulunut, lähetti hän viisi sotilasta kadonnutta etsimään.
Haukan vaimo pyysi saada seurata heitä, mutta Julma Korppikotka
käännytti hänet tylysti takaisin, käskien hänen jäädä kotiin, koskapa
sotilaitten ei ollut soveliasta kulkea naisten seurassa.

Hakijat haaraantuivat eri tahoille metsään ja tähystelivät
tarkkaavaisina maata siten löytääkseen Haukan jäljet. Vihdoin onnistui
Julman Korppikotkan huomata _mokkassiini_-jalkineen tekemät tuoreet
jäljet, joita he sitten seurasivat.

Aurinko oli jo mailleen menemäisillään kun etsijät ehtivät
metsänaukeamalle valkoisen kallion luona.

Äkkiä huudahti eräs sotilaista: "Haukka!"

Sotilaat katsoivat siihen suuntaan, johon huutava viittasi ja
kauhukseen huomasivat he nyt kuolleen toverinsa. Tutkiessaan häntä
tarkemmin näkivät he myös, että hänen aseensa olivat särjetyt, että
kuula oli lävistänyt hänen päänsä ja että punainen sydän oli maalattu
hänen rinnalleen.

"Metsien kummitus on tappanut hänet! Tämä oli ensimmäinen uhri, jonka
'Punasydän' on joukostamme vaatinut. Paetkaamme täältä, ettei kuolo
meidätkin saavuttaisi!"

Sentapaisia huudahduksia päästivät säikähtyneet intiaanit, jotka väliin
silmäsivät ruumista, väliin valkoiseen kallioon päin, jota punertava
iltarusko kietoi hehkuvaan valoonsa.

Julma Korppikotkakin säikähti alussa, kun hän näki kummituksen
ensimmäisen uhrin, mutta pian karaisihe hän ja kehoitti tovereitaan
hakemaan 'Punasydäntä' tehdäkseen hänet vaarattomaksi.

"Kuinka voimme me häntä hakea, kun yö jo on tulossa?" väitti eräs
intiaaneista, jota kutsuttiin "Havukaksi", osoittaen kädellään
laskeutuvaa aurinkoa.

"Viettäkäämme yötä metsässä, varhain huomisaamuna voimme sitten tarkoin
tutkia seutua", ehdoitti päällikön poika.

Mutta intiaanit eivät suostuneet tähän, vaan vaativat, että heidän
sallittaisiin heti kohta palata leiriin.

"Voi teitä kurjia raukkoja!" huudahti Julma Korppikotka vihastuneena,
tarttuen tuimasti pitkän puukkonsa päähän.

"Julma Korppikotka on tosin esimiehemme poika", sanoi Havukka viitaten
tovereilleen, että he rauhoittuisivat, "mutta vielä hän ei ole
päällikkömme. Me saimme käskyn hakea Haukkaa, emmekä suinkaan käskyä
vainota 'Punasydäntä'. Julma Korppikotka tietää aivan hyvin, että
Havukka ja hänen toverinsa ovat urhoollisia sotilaita eivätkä
pelkurimaisia raukkoja; he eivät säikähdä taistelua julmimmankaan
vihollisen kanssa, mutta 'Metsien kummituksen' kanssa he eivät
kumminkaan antaudu taisteluun, koskapa he siinä aivan turhanpäiten
uhraisivat henkensä. Päättihän muutenkin heimomme neuvoskunta, ettei
tulisi ahdistaa 'Punasydäntä' ja vanhempia on totteleminen. Jos Julma
Korppikotka haluaa tänne jäädä, emme ole häntä siitä pidättävät, mutta
me palaamme kotiin".

Päällikön nuori poika oli jo vihaisesti vastaamaisillaan tähän
puheeseen, kun samassa ylhäältä päin kuului pitkäveteinen valittava
ääni, ja samassa voitiin laskevan auringon viimeisissä säteissä
eroittaa jättiläismäinen, valkoinen olento kallion huipulla.

"Punasydän!" huudahti Julma Korppikotka puoleksi tukahtuneella äänellä
ja peräytyi vaistomaisesti muutaman askeleen.

"Metsien kummitus!" sanoivat hänen toverinsa kauhistuneina. "Pian
täältä pois, ennenkun hänen kostonsa meidät tavoittaa!"

"Sinä sen peto!" huudahti äkisti päällikön poika, "Julma Korppikotka
lähettää sinulle terveisensä!"

Samassa paukahti nuoren intiaanin pyssy, mutta kummitus oli
paikoillaan. Hetkisen kuluttua kuuluivat taas surulliset ja valittavat
äänet ja kummitus katosi näkyvistä.

Kauhistuneet intiaanit tarttuivat nyt kuolleeseen Haukkaan ja hänen
aseisiinsa ja kiiruhtivat juoksujalassa pimeään metsään. Julma
Korppikotka seurasi heitä.

Vasta keskiyön aikaan ehtivät he leiriin.



Julman Korppikotkan loppu.


Oli kulunut muutamia päiviä.

Dakota-intiaanien leirissä vallitsi sellainen kauhu, etteivät edes nuo
urhoolliset miehetkään uskaltaneet poistua leiristään, ellei heitä
ollut ainakin kolme yhdessä.

Tämän kauhun oli metsien kummitus, Punasydän, herättänyt.

Samana päivänä, jolloin Haukan ruumis tuotiin intiaanien kylään,
menetti vielä toinenkin intiaani henkensä salaperäisen olennon käden
kautta. Seuraavanakin päivänä löydettiin eri paikoista kylän
läheisyydestä kaksi ruumista, joilla oli tuo maalattu punainen sydän.

Kauhea kostaja raivosi kuulumattomalla tavalla punaihoisten
keskuudessa.

Kun nuo kaksi ruumista oli löydetty kutsuttiin neuvoskunta uudelleen
kokoon ja nuotion ääressä päätettiin, ettei intiaanien tullut yksin
lähteä leiristä, päätös, jota tervehdittiin yleisellä mielihyvällä.

Intiaanien päällikkö, Musta Kotka, yritti nytkin saada heimon vanhimmat
taivutetuiksi siihen, että sotilaat tekisivät päättäväisen ja yleisen
hyökkäyksen tuhotakseen metsien kummituksen, mutta tälläkin kertaa
turhaan. Alipäälliköt koettivat todistaa, että heidän olisi mahdotonta
saada Punasydän kiinni sekä että punaihoisia olisi kova kosto kohtaava
semmoisesta uskaliaasta yrityksestä. Jos joku tahtoisi hakea
Punasydäntä, niin he eivät tosin tahtoneet estää häntä siitä, mutta
intiaanien neuvoskunta ei koskaan tulisi antamaan käskyä tuon
salaperäisen olennon vainoomisesta.

Musta Kotka pui nyrkkiä, mutta hillitsi kumminkin vihansa. Hän oli
hyvin suuruksissaan, että hänen päällikön itsensä täytyi mukautua
alipäälliköiden tahtoa noudattamaan. Vaikka hän luuli, että Punasydän
oli kauhistuttava olento, niin luuli hän kumminkin, että se yhdistetyin
voimin voitaisiin masentaa.

Ja minkä maineen hän ei olisi saavuttavakaan, jos kaikissa valtioissa
tulisi tunnetuksi, että Dakota-intiaanien päällikkö oli kukistanut
punaihoisten vaarallisimman vihollisen! Mustan Kotkan poika himoitsi
myös saada kostaa metsien kummitukselle ja sentähden oli hän vihoissaan
neuvostolle ja herjasi urhoollisia päälliköitä kutsuen heitä
jäniskoiviksi ja vanhoiksi akoiksi.

Seuraavana päivänä löydettiin eräs intiaani hengetönnä omassa
_wigwam'issaan_ ja punainen sydän hänen rinnassaan. Julma Korppikotka
päätti nyt sentähden itse ruveta ajamaan Punasydäntä takaa. Päätöksensä
ilmoitti hän isälleen ja lupasi heti lähteä valkoiselle kalliolle,
jolla tuolla salaperäisellä olennolla varmaankin oli piilopaikkansa.

"Julma Korppikotka on urhoollinen nuorukainen, ja Musta Kotka on ylpeä
siitä", sanoi isä poikaansa kiittäen. "Päällikkö ja hänen poikansa
uskaltavat yksin lähteä kummitusta vastaan ja he tulevat osoittamaan
sotilaille, että heillä kummallakin on enemmän uskallusta kuin kaikilla
heillä yhteensä".

Varustettuaan itsensä aseilla ja ampumavaroilla läksivät he
wigwam'istaan ilmoittamatta kellekään mitä he aikoivat tehdä ja menivät
metsään. Varovaisesti kulkivat he eteenpäin, kuulostaen jokaista ääntä
ja aina valmiina hyökkäykseen. Julmalla Korppikotkalla oli pyssy
kädessään ja Musta Kotka heilutti tomahawkiaan, joka oli hänen
lempiaseensa.

Vihdoin tulivat he metsänaukeamalle valkoisen kallion luona ja Julma
Korppikotka näytti isälleen paikan, jossa he olivat löytäneet
hengettömän Maukan.

Musta Kotka kumartui tutkimaan maanpintaa, mutta hänen oli kumminkin
vaikea mitään eroittaa, sillä rankkasade edellisenä päivänä oli
tykkönään huuhtonut kaikki jäljet pois.

Nuorukainen kosketti silloin hiljaa päällikön olkapäätä ja osoitti
valkoista kalliota.

Päällikkö katsoi samaan suuntaan, mutta ei voinut huomata mitään
erikoisempaa ja aikoi juuri kysyä pojaltaan, mitä oli tapahtunut, kun
surkea voivotteleminen tunki hänen korviinsa.

Hän viittasi nyt salaperäisesti pojalleen, paneutui mahalleen ja hiipi
hautakumpua kohden. Saman teki myös poika. Tällä tavoin pääsivät
molemmat kummulle huomaamatta enää mitään tavatonta, mutta juuri kun he
olivat päässeet perille, kuului taas voivottelemista. Tähysteltyään
hetkisen näkivät eteenpäin hiipivät punaihoiset ruohokossa kallion
alapuolella valkoihoisen miehen, joka painoi kättänsä verisiä kasvojaan
vastaan; vähän matkan päässä hänestä oli hänen pyssynsä.

Julman Korppikotkan kasvoissa kuvastui tavaton verenhimo. Tarttuen
nylkyveitseensä hyökkäsi hän muutamin pitkin harppauksin haavoitetun
kimppuun. Kun valkoihoinen mies kuuli äänen, avasi hän silmänsä ja
huomasi kauhistuen aseellisen intiaanin.

Vaikka hän oli hyvin heikko niin koetti hän kumminkin puolustautua. Hän
vetäisi ison metsästyspuukkonsa, joka riippui hänen vyöllään ja hosui
sillä niin tuimasti, ettei punaihoinen päässyt hänen kimppuunsa.
Raivostuen tästä tempasi Julma Korppikotka pyssynsä olaltaan ja iski
sen perällä puukon valkoisen miehen kädestä. Hurjasti hihkaisten
tarttui hän taasen nylkyveitseensä ja hyökkäsi haavoitettua vastaan
sekä varustautui nylkemään hänen päänahkaansa.

Mielihyvällä katsoi Musta Kotka poikansa toimia eikä hänen mieleensä
edes juolahtanutkaan auttaa häntä, sillä hän tiesi hyvin, että hänen
poikansa oli pääsevä voitolle.

Mutta samassa näki hän kuinka tämä äkkiä hypähti pystyyn, levitti
käsivartensa luotaan ja kaatui oikealle kyljelleen ruohikkoon, johon
hän jäi liikkumattomana makaamaan. Päällikkö aikoi kiiruhtaa hänen
luoksensa, mutta samassa tuli metsästä jättiläismäinen, valkoiseen
puettu olento, jolla rinnassaan oli punainen, sydämentapainen merkki.
Kädessään oli sillä lyhyt pyssy.

Kun päällikkö näki tämän salaperäisen kummituksen pudotti hän aseensa.

"Metsien kummitus!" huudahti hän samassa ja hänet valtasi äkillinen
kauhistus niin, että hän läksi pakoon.

Omituinen pitkäveteinen ja valittava ääni kaikui hänen jäljissään.

Kun Musta Kotka oli kadonnut näkyvistä, astui salaperäinen olento
Julman Korppikotkan luo, joka jo oli kuollut; ohimossa oli hänellä
pieni haava, josta vuoti verta. Haamu mursi hänen aseensa rikki ja
piirsi hänen rintaansa punaisen sydämen. Sitten läheni se valkoihoista
miestä, joka tunnottomana makasi ruohokossa ja jonka kasvot olivat niin
veren tahraamat, että oli mahdotonta eroittaa hänen kasvonpiirteensä.
Nyt se jäi hetkiseksi seisomaan tietämättä mitä oikeastansa oli
tehtävä.

Äkkiä muuttui se puolta pienemmäksi, nosti tajuttoman valkoihoisen
miehen hartioilleen ja pääsi nojaten lyhyeen pyssyynsä vaivaloisesti
kalliolle, jonka jälkeen se katosi mustaan aukkoon.

Kun se taas tuli näkyviin oli se yksin; palasi vielä kerran aukeamalle
ja laahasi päällikön kuolleen pojan samalle paikalle, jossa Haukka
muutama päivä sitten oli maannut, järjesti rikki murretut aseet hänen
viereensä ja tuli takaisin valkealle kalliolle. Huomatessaan
valkoihoisen pyssyn, tarttui se siihen ja kumartui myöskin ottamaan
tämän hatun, jota tuuli pyöritteli ruohokossa ja katosi piakkoin
kallionaukkoon.



Veljekset.


Eräällä Kansasin _farm'illa_ [farm = englantilainen nimitys
ameriikkalaiselle maakartanolle] oli monta vuotta sitten Wigth niminen
englantilainen siirtolainen vaimoineen ja kaksine poikineen, nimeltä
Edmund ja Rudolf. Molemmat nuorukaiset auttoivat vanhempiansa
maanviljelemisessä ja muissa askareissa, mutta seurasivat kaikista
mieluimmin isäänsä hänen metsästysretkillään, joten heistä kohta tuli
erinomaiset tarkka-ampujat.

Edmund, veljeksistä vanhin, oli luonteeltaan levoton ja hänen mielensä
paloi päästä seikkailuihin osalliseksi. Nuorempi veli, Rudolf, oli
vakavampi ja rakasti enemmän rauhallista ja tyyntä elämää.

Tuo englantilainen perhe, joka jo kauvan aikaa oli asunut eräässä
Kansasin autioimmista seuduista, ei tähän saakka ollut nähnyt
ainoatakaan punaihoista ja niin vanha Wigth pariskunta kuin myös Rudolf
olivat siitä hyvillään, koskapa heidän ei ollenkaan tehnyt mieli tehdä
sellaisia tuttavuuksia, joista harvoin on onnellisia seurauksia.

Toinen oli taas Edmundin laita. Hänen ainoa toivomuksensa oli tavata
joku punaihoinen, jonka kanssa hän pääsisi taisteluun ja jonka hän
siinä voittaisi; tämä hänen toivomuksensa vihdoin toteutuikin, mutta
sillä oli hyvin surulliset seuraukset.

Kuu farmin kaikki asukkaat eräänä yönä nukkuivat sikeintä untaan,
kuului kauheata melua läheisyydestä. Uudisasukkaat heräsivät, mutta
ennenkun miehet ehtivät tarttua aseisiinsa, hyökkäsi taloon joukko
intiaaneja, joista muutamilla oli tulisoihdut mukanaan, eikä kestänyt
kauvan ennenkun vanha Wigth ja hänen vaimonsa lävistetyin rinnoin
vaipuivat permannolle ja heidän päänahkansa olivat verenhimoisten
punaihoisten nylkemät. Edmund jätettiin henkiin, mutta huolimatta hänen
hurjasta vastarinnastaan sidottiin hänet käsistä ja jaloista.

Rudolfin onnistui anastaa ladattu kaksipiippuinen pistooli ja sitten
huomaamatta paeta ikkunasta. Kun intiaanit olivat laahanneet vangitun
Edmundin ulos pellolle, sytyttivät he rakennuksen palamaan ja aikoivat
lähteä pois. Mutta silloin huomasivat he Rudolfin, joka aikoi paeta
metsään. Heti hyökkäsi joukko intiaaneja häntä vastaan. Nuorukainen
laukasi kummankin piipun ja satutti kummallakin laukauksellaan
vihollisen, mutta siitä yltyi vaan näiden raivo ja kilpiään, puukkojaan
ja kirveitään heiluttaen hyökkäsivät he nyt aseettoman miehen kimppuun.

Varma kuolema silmien edessä teki nyt Rudolf rohkean päätöksen.
Ennenkun hän sallisi noitten petojen tappaa ja silpoa itsensä tahtoi
hän kernaammin vapaaehtoisesti erota elämästä. Huudahtaen: "Jumalani,
sinun käsiisi annan sieluni!" hyökkäsi hän aimo hyppäyksellä palavaan
rakennukseen.

Hämmästyneet intiaanit tuijottivat ääneti loimuaviin liekkeihin, joihin
urhokas nuorukainen oli kadonnut; kohta sen jälkeen läksivät he
paluumatkalle, laahaten vangittua Edmundia mukanaan ja hävittivät ohi
kulkiessaan talon pellot ja vainiot. Tuskin olivat he ehtineet sen
tehdä ennenkun koko seutu peittyi synkkään pimeään, sillä rakennus oli
palanut pohjiaan myöten ja nyt juuri luuhistui se kokoon.

Rohkea Rudolf ei kumminkaan hukkunut liekkeihin. Kun hän töytäsi savun
ja liekkien täyttämään tupaan, kaatui hän erästä laskuovea vastaan,
joka vei lattian alla olevaan kellariin ja joka murtui hänen altaan.
Hänen tilansa ei suinkaan sittenkään ollut kadehdittava: hirveä kuumuus
tunkeusi alas kellariinkin ja kohta alkoi hengityskin käydä
mahdottomaksi, koska hänen piilopaikkansa täyttyi tukehduttavalla
savulla. Vihdoin puoleksi tukehtuneena ja voimatta enää toimiaan
arvostella, aikoi hän hyökätä ulos takaisin. Samassapa luuhistui
rakennuksen runko yhdeksi ainoaksi raunioksi.

Onnellisen sattuman kautta säilyi kellari kumminkin jotakuinkin
palkkien pudotessa sen päälle niin että raitista ilmaa kohta alkoi
tunkeutua sinne. Vähitellen alkoi Rudolf tointua, vaikka kohta
rakennuksen palavista tähteistä lähtevä kuumuus oli hyvin ankara, ja
uskalsi vihdoin jättää piilopaikkansa. Onneksi pääsi hän ehein nahoin
hirsiläjän läpi, mutta kaatui ulos päästessään aivan voimattomana
nurmelle ja meni tainnuksiin.

Kun hän heräsi oli täysi päivä. Rudolf ajatteli nyt miten hänen tuli
menetellä. Kun hänellä ei ollut muuta kuin tulen kärventämät
vaatteensa, jotka hänellä oli yllä, täytyi hänen pyytää apua muilta.
Hän muisti nyt lähistössä asuvan farmarin, joka asui noin päivänmatkan
päässä sieltä.

Kun hän oli virkistänyt itseään juomalla vähän vettä purosta, laskeusi
hän polvilleen palopaikalle, ja purskahti katkerasti itkemään. Hän
rukoili kuolleitten vanhempainsa ja onnettoman veljensä edestä, joka jo
myöskin ehkä oli kuollut. Sitten läksi hän matkalle farmarin luo, joka
otti hänet ystävällisesti vastaan. Vieraanvaraisen isäntänsä luona
viipyi hän muutamia päiviä. Mutta kun samaan aikaan iso joukko
siirtolaisia, jotka aikoivat asettua Englannin amerikkalaisille
alueille [tästä huomannee lukija, että kertomuksen tapahtumat ovat 18
vuosisadan keskivaiheilta. Suom. muist.], matkusti siitä ohi, niin
heitti Rudolf jäähyväiset farmarille, joka lahjoitti hänelle aseet
ja ampumavaroja ynnä vähän määrän ruokatavaroita, ja liittyi
siirtolaisiin, jotka mielihyvällä ottivat uljaan aseellisen nuorukaisen
mukaansa.

Matkaa kesti kauvan ja siirtolaisten täytyi sen kestäessä kestää monta
vaikeutta. Heidän ei ainoastaan täytynyt suojella itseään raivoavilta
luonnonvoimilta, vaan myöskin puolustautua punaihoisia vastaan, jotka
hyökkäsivät heidän kimppuunsa, mutta jotka karkoitettiin ja voitettiin.

Kun he olivat ehtineet matkansa perille, asettuivat Rudolf ja eräs
siirtolainen, jolla oli tytär, Manitoka-järven rannalle. Täällä
harjoittivat he molemmat metsästämistä ja myivät kaatamainsa otusten
nahkat hallitukselle. Rudolf meni kohta naimisiin toverinsa tyttären
kanssa, jonka kanssa hän eli kolme onnellista vuotta. Silloin eroitti
heidät kuolema ja kun hänen appi-isänsä myöskin kohta sen jälkeen
kuoli, niin ei Rudolf enää viihtynyt samalla paikalla vaan läksi
Dakotaan.

Täällä rakensi hän Miniwaka-järven rannalle itselleen hirsimajan ja eli
täällä kuin todellinen metsänkulkija, harjoittaen metsästystä ja
muistellen kadonnutta onneaan. Hän joutui moniin seikkailuihin ja oli
usein hengenhädässä, mutta Jumala oli tähän asti aina suojellut häntä.

Eräänä päivänä sattui hän tulemaan Suuren Käärmeen hautakummulle. Hänen
teki mieli ottaa alas vanhat kuivuneet päänahat ja alkoi kiivetä
rinnettä ylöspäin; mutta äkkiä irtautui kivi ja mies parka luiskahti
kummun juurelle verinen haava otsassa ja kasvot rikkirevittyinä. Siinä
hyökkäsi myös Julma Korppikotka hänen kimppuunsa, josta hän pelastui
ainoastaan metsien kummituksen väliintulon kautta.

Rudolf heräsi ja katsoi kummastuneena ympärilleen. Hän oli
kallionluolassa, jossa oli puolihämärä. Hän tahtoi nousta, mutta vaipui
tuskasta ähkien takaisin heinävuoteelleen tuntien mitä kauheinta kipua
päässään.

"Missä minä olen ja mitä on minulle tapahtunut?" sanoi hän heikolla
äänellä.

Näitä sanoja seurasi kahinaa toisesta nurkasta, jonka jälkeen miehinen
olento, jonka kasvot olivat tuuhean parran peitossa, lähestyi Rudolfia.

"Te olette pudonnut kalliolta ja haavoittunut, mutta olette nyt hyvässä
turvassa", kuului vastaus hyvällä Englannin kielellä.

"Oi Jumalani, tehän olettekin maamiehiäni!" huudahti Rudolf iloisesti.
"Arvattavasti Te pelastitte minut!"

Äkkiä näytti hän muistavan jotakin. "Hyvä Jumala, minähän olin vähällä
menettää päänahkani! Missä punaihoinen nyt on?"

"Rauhoittukaa ystäväni, teitä ei uhkaa mikään vaara nyt enää", lohdutti
häntä vieras. "Tässä luolassa olette yhtä hyvässä turvassa kuin Lontoon
vilkkaimmassa liikekeskustassa".

"Minä uskon sen ja kiitän Teitä sydämellisesti avustanne", sanoi Rudolf
liikutettuna ojentaen kätensä muukalaiselle, joka sitä ystävän tavoin
puristi.

Tuo tuntematon otti nyt eräästä nurkasta esille vesiastian ja pesi pois
veret Rudolfin kasvoista, sittenkun tämä ensin oli sammuttanut janonsa.

Muutamat kirkkaat auringonsäteet valaisivat samassa Rudolfin kasvot.

Tuntematon peräytyi äkisti ja pudotti vesiastian ja huudahti: "Taivas,
onko se harhakuvitusta? Sehän on Rudolf!"

"Niin, nimeni on Rudolf", vastasi nuori metsästäjä hämmästyneenä.
"Miten voitte Te tuntea ristimänimeni, ja kuka Te olette?"

"Sanokaa, olkaa hyvä, vanhempienne nimi?" sanoi kiihkeästi tuntematon
mies vastaamatta toisen kysymykseen.

"Isäni nimi oli Wigth. Mies parka menetti äitini kanssa henkensä
intiaanien toimeenpanemassa hyökkäyksessä; nuot pedot laahasivat
samassa tilaisuudessa veljeni Edmundinkin mukaansa eikä hän
todennäköisesti enää ole hengissä".

"Oi ei, Edmund Wigth elää!" huudahti muukalainen. "Etkö sinä enää tunne
minua, veli Rudolf?"

Hän asettui niin, että auringon valo täydelleen valaisi hänen kasvonsa
piirteet.

Rudolf katsoi häneen tarkasti ja vaikka hänen kasvonsa olivat tuuhean
parran peittämät, tunsi hän kumminkin nuot rakkaat kasvot. Niin, se oli
todellakin hänen kaivattu veljensä!

Avosylin ja syvästi liikutettuna huudahti hän: "Edmundini, niin
olemmepa vihdoin löytäneet toisemme!"

Ja molemmat veljekset, jotka niin pitkään aikaan eivät olleet nähneet
toisiansa ja surreet toisensa kuolemaa, syleilivät nyt ja suutelivat
toisiaan.

Kun heidän ilonsa oli jonkun verran tyyntynyt, pesi Edmund
huolellisesti veljensä haavat ja sitoi ne; sitten sytytti hän tulen
kahden kiven väliin ja paistoi sillä kaksi kyyhkystä, jotka veljekset
hyvällä ruokahalulla söivät. Kun he olivat virkistäneet itsensä
raittiilla lähdevedellä, istuutui Edmund Rudolfin viereen ja kertoi
pitäen hänen kädestään kiinni, mitä hän oli kokenut.

Kun intiaanit olivat laahanneet hänet leiriinsä niin viskasivat he
hänet sidottuna erääseen wigwam'iin kiduttaakseen hänet seuraavana
päivänä kuoliaaksi. Vangin onnistui kumminkin hangata nuorat, joilla
hänet oli sidottu, rikki ja pääsi onnellisesti teltasta, tukittuaan
suun siltä sotilaalla, joka oli siinä vahtina.

Kiireimmän kautta paettuaan leiristä, harhaili hän muutamia päiviä
autiossa seudussa elättäen itseään kasveilla, koskapa hänellä ei ollut
pyssyä metsänriistaa ampuakseen. Hurjaluontoinen kun oli, päätti hän
kumminkin mielessään kostaa intiaaneille.

Päästyään monien vaivalloisuuksien jälkeen ihmisten pariin, pyysi hän
eräältä varakkaalta farmarilta pyssyn ja muutamia patruunia ja seurasi
sitten Smokyhill-joen juoksua itään, kunnes hän tuli Missouri-valtioon
ja vihdoin S:t Louis nimiseen kaupunkiin. Täällä onnistui hänen päästä
erään liikkeen palvelukseen ja kun hän oli säästänyt hiukan rahoja,
yritti hän toteuttaa sen tuuman, jota hän oli mietiskellyt
harhaillessaan Arkansasin tasankomailla. Kaikkea romantillista ihaillen
päätti hän nyt oikein salaperäisellä tavalla kostaa intiaaneille sen
minkä nämät olivat tehneet hänen vanhemmilleen sekä hänen veljelleen
Rudolfille. Tätä tarkoitusta varten osti hän itselleen valkoisen,
vedenpitävän palttinaisen puvun sekä tukevan sauvan, jota voi pidentää
ja sisäkkäin työntämällä lyhentää.

Varustettuaan itsensä oivallisella ilmapyssyllä ja melkoisella määrällä
kuulia ynnä muilla kapineilla, pani hän kaikkityyni pitkään
matkalaukkuun ja läksi St. Louisestä. Kun hän tuli Kansasiin takaisin
suuntasi hän matkansa intiaanien alueelle. Salaa vetäisi hän kirjaillun
puvun, jolle hän oli maalannut punaisen sydämen, yllensä sauvan varaan,
pitensi tätä ja näyttäytyi tällä tavoin taikauskoisille intiaaneille ja
herätti heissä suurta pelkoa.

Ilmapyssyllään, joka ei aikaansaanut mitään paukausta, ampui hän
sopivassa tilaisuudessa jonkun intiaanin ja maalasi aina punaisella
savella sydämen kuvan uhrinsa rintaan. Suurentaakseen salaperäisen
menettelynsä vaikutusta oli hänellä tapana soittaa omituista konetta,
josta läksi vaan valittavia ääniä.

Täten kosti hän ja kohta pelkäsivät kaikki punaihoiset hirveästi
"metsien kummitusta", jota he kutsuivat; Punasydämeksi.

Aluksi uskalsi yksi ja toinen intiaani ampua haahmua, mutta onneksi ei
hänelle siinä koskaan sattunut vahinkoa. Intiaanit luulivat sentähden,
että Punasydän oli haavoittumaton ja pelkäsivät siitä syystä haahmua
yhä vaan enemmän.

Kun Edmund täten harhaili intiaanien alueella haki hän itselleen aina
hyviä piilopaikkoja, joista käsin hän läksi salaperäisille retkilleen.
Muonavaroja ei häneltä koskaan puuttunut, metsissä oli niitä
yltäkyllin.

Kun Edmund oli lopettanut kertomuksensa kävi Rudolf hyvin miettivän
näköiseksi. Hetkisen kuluttua katsoi hän veljeensä ja sanoi hyvin
vakavasti: "Minäkin olen kuullut puhuttavan metsien kummituksesta ja
minusta oli heti kohta kuin jos se olisikin joku valkoihoinen, joka
tahtoi kostaa intiaaneille jotakin heidän tekemää konnantyötä. En minä
koskaan olisi kumminkaan voinut uskoa, että tämä kostaja olisi ollut
semmoinen sydämeni ystävä kuin veljeni Edmund on".

Sitten vaikeni hän hetkiseksi, mutta tarttui nyt Edmundin käteen,
katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi: "Rakas veli, mitä sinä nyt aiot
tehdä kun olet löytänyt minut?"

"Mitäs muuta kuin että jatkan alotettua työtäni!" huudahti Edmund
intohimoisesti. "Noille punaihoisille pedoille tapahtuu vaan oikeus kun
ne lopetetaan sukupuuttoon. Vanhempani olivat enemmän arvoiset kuin
sata tuollaista raakalaista enkä minä lähimainkaan ole vienyt henkeä
niin monelta! Sentähden aion edelleenkin olla 'Metsien kummituksena';
ja sinä, Rudolf, voisit olla minulle työssäni avullisena".

"Siihen en minä rupea, rakas veljeni", sanoi Rudolf päättäväisesti,
"Minä rakastan sinua niin että mielelläni uhraisin henkenikin edestäsi,
mutta murhamieheksi en sittenkään antaudu".

"Kertoessasi taisteluistasi intiaanien kanssa olet kumminkin sanonut,
että olet tappanut useita punaihoisia!" huudahti Edmund, johon hänen
veljensä sanat olivat tehneet ikävän vaikutuksen.

"Totta kyllä -- mutta ainoastaan henkeni puolustukseksi, Henkeni oli
vaarassa ja sentähden puolustauduin minä. Sinä taasen, veljeni -- älä
nyt suutu minuun -- olet joutunut väärälle uralle, sillä sinä tapat
eroitusta tekemättä. Intiaanit ovat tosin ilkeitä ihmisiä, joilla on
raa'at tavat ja he vihaavat valkoihoisia, mutta he ovat kumminkin
lähimmäisiämme eivätkä suinkaan olisi niin verenhimoisia, elleivät
eurooppalaiset siirtolaiset olisi heitä niin sortaneet. Vanhempaini
kuolema katkeroittaa myöskin minua sanomattomasti, enkä tiedä mitä
tekisinkään saadakseni heidät eloon takaisin, mutta kostaa heitä sitä
en taida. Jospa minulla olisikin mahti tappaa tuhansia punaihoisia
heidän tähtensä -- en suinkaan minä sen kautta voisi herättää
vanhempiani henkiin? Älä myös unhoita, rakas veli, että kosto on
Jumalan!"

Edmund painoi päänsä alas ja muuttui miettiväksi. Vihdoin sanoi hän:
"Tahdon tarkoin punnita sanojasi ja huomenaamuna ilmaista sinulle
päätökseni".



Loppu.


Kaksi valkoihoista miestä on matkalla aarniometsässä. Toinen, jonka
kasvoja tuuhea parta peittää, kantaa vasemmassa kädessään pitkää
matkalaukkua ja on heittänyt lyhyen aseensa -- ilmapyssyn -- oikealle
olalleen. Hänen matkatoverinsa on nuorempi ja hänellä on kalpeat
kasvot, joissa monin paikoin on mustelmia. Hänen otsassaan punoittaa
vasta umpeenmennyt arpi. Hänelläkin on aseet, nimittäin kivääri -- ja
kuten vanhemmallakin -- pitkä puukko vyöllä.

Me tunnemme heidät. He ovat veljekset Edmund ja Rudolf Wigth.

Edmund oli päättänyt olla sen enempää ahdistamatta punaihoisia ja
asettua asumaan veljensä majaan Miniwaka-järven rannalle, josta he
sitten yhdessä retkeilisivät metsälle. Niinpian kuu Rudolf oli
jotakuinkin voimistunut, olivat veljekset lähteneet luolasta
"Valkoisella kalliolla".

Ensimmäinen päivä kului vastuksitta. Etsittyään itselleen tiheässä
pensaikossa mukavan lepopaikan ja syötyään viimeisen lihakimpaleen,
joka heillä vielä oli, panivat he maata. Varhain seuraavana aamuna
läksivät he taas eteenpäin.

Nälkäisinä kokivat he päästä ampumamatkan päähän jostakin
metsänriistasta. Silloin huomasivat he metsänkauriin, jonka Rudolf
ampui ja he lähenivät kuollutta eläintä, joka oli tarjoova heille
hyvänmakuisen paistin. Mutta samassa kuului hirveä kiljunta ja noin
kymmenkunta intiaania hyökkäsi veljeksiä vastaan.

"Älä ammu, Rudolf!" huusi Edmund. "Siten me hyödyttämättä itseämme vaan
yhä enemmän ärsyttäisimme heitä. Paetkaamme kernaammin!"

Rudolf totteli, kääntyi ympäri ja juoksi veljensä seuraamana tiheään,
melkein läpipääsemättömään pensaikkoon. Välittämättä siitä, että
terävät piikit ja oksat repivät heidän vaatteensa ja ihonsa, juoksivat
he yhä edemmä pensaikkoon. Intiaanit seurasivat kiljuen heidän
jäljissään.

Valkoihoisten miesten asema oli sangen vaarallinen, koskapa pensaitten
oksat olivat niin tiheässä, että veljekset vaan hitaasti ja kirveen
avulla voivat raivata tietä itselleen; takaisin he eivät myöskään
voineet kääntyä, elleivät tahtoneet joutua punaihoisten kynsiin.
Painautuen maata vastaan kuulostivat he tykyttävin sydämin intiaanien
kauheita huutoja ja kirkunaa.

Äkkiä puhkesi Edmund sanomaan: "Veljeni, minä tiedän keinon, joka
varmaan pelastaa meidät! Avaa joutuisaan matkalaukkuni!"

Rudolf ei heti käsittänyt tarkoitusta, mutta totteli kumminkin. Vasta
kun hänen veljensä kiireesti otti esille sauvan ja valkoisen puvun,
ymmärsi hän sen.

Edmund vetäisi maalatun puvun yli sauvan, jonka hän kiinnitti vyöhönsä,
sitten pisti hän kätensä kahteen puvun alareunassa olevaan reikään ja
tarttuen soittokoneeseen? ja pyssyynsä kulki hän eteenpäin seuraten
intiaanien liikkeitä puvussa olevien silmäreikien kautta. Sukkelaan
työnsi hän nyt sauvaa ylemmä -- ja samassa näkyi pensaikosta
korkeakasvuinen, valkea haamu, joka valittavia ääniä päästäen
reippaasti läheni punaihoisia.

Tuskin uskaltaen hengittää, seurasi Rudolf uhkarohkean miehen
liikkeitä, valmiina heti paikalla ampumaan, jos vaara uhkasi.

Hänen apuaan ei kumminkaan tarvittu.

Valittavat äänet olivat herättäneet intiaanien huomion ja pian
huomasivat he salaperäisen olennon: kun he sitten havaitsivat punaisen
sydämen hänen rinnassaan huusivat he: "Metsien kummitus!" ja juoksivat
päistikkaa pakoon.

Yksi ainoa jäi seisomaan: Musta Kotka, Dakotaintiaanien päällikkö. Kun
hän näki Punasydämen muisti hän lemmittynsä, Julman Korppikotkan ja
julma kostonhalu heräsi hänessä.

"En pelkää sinua, sinä sen peto!" huusi hän uhkaavasti. "Muutama
silmänräpäys vaan -- ja Musta Kotka on laahaava sinut leiriinsä ja
antava sinut leluksi lapsille".

Hän heilutti tomahawkiaan; raskas ase lensi kiivaasti hänen kädestään
ja -- hyvin tähdätty kuin se oli -- olisi se varmaan sattunut
Edmundiin. Mutta tämä, joka seurasi intiaanin pienimpiä liikkeitä
hypähti tappokirveen ilmassa singahtaessa nopeasti syrjään. Kirves
tarttui puuhun aivan lähelle Rudolfia, Silloin kohotti Edmund pyssynsä
ja seuraavana silmänräpäyksenä kaatui Musta Kotka hengettömänä maahan.
Oiva ampuja kiiruhti hänen luokseen, piirsi punaisen sydämen hänen
rintaansa, mursi hänen pyssynsä rikki ja palasi Rudolfin luo.

"Tämä on, kuten toivon, metsien kummituksen viimeinen uhri!" sanoi hän,
riisuessaan kummituspuvun päältään. "Punasydän ei enää ole olemassa,
mutta on kumminkin elävä intiaanien muistossa".

Edmund ei erehtynyt. Hänen ei enää tarvinnut pukeutua kirjailtuun
peikkopukuunsa, sillä koko jäljellä olevalla matkallaan eivät he
tavanneet ainoatakaan intiaania.

He pääsivät onnellisesti Miniwaka-järvelle ja asettuivat asumaan
Rudolfin hirsimajaan. Täällä viettivät he onnellista elämää,
harjoittivat metsästystä ja elivät sovussa ja rauhassa intiaanien
kanssa, jotka pitivät uljaista metsästäjistä eivätkä suinkaan
aavistaneet, että vanhempi heistä kerran oli ollut heidän niin
pelkäämä, salaperäinen "_Punasydän_".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Punasydän eli Metsien kummitus - Kertomus Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.