Title: Lentävä hollantilainen
Author: Fogowitz, A. H.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lentävä hollantilainen" ***


LENTÄVÄ HOLLANTILAINEN JA MUITA SEIKKAILUKERTOMUKSIA

Nuorisolle kertonut

A. H. Fogowitz


Suomennos



Porvoossa,
Werner Söderström,
1897.



SISÄLLYS:

Lentävä hollantilainen eli merikummitus.
Sorsan ammunta.
Taistelu tiikerikissan kanssa.
"Verikäsi".
Sillinpyynnistä.



Lentävä hollantilainen eli merikummitus.


"Circe" oli poikennut Kapkaupungissa ja kääntyi jälleen merelle
kulkeakseen vesitse Eurooppaan. Pian oli Pöytävuori hävinnyt näkyvistä,
ja niille seuduille omituiset, turmiolliset myrskyt hidastuttivat
kulkua ja tekivät matkan vaaralliseksi. Päivä oli ollut pilvinen ja
sumuinen. Tuuli, joka aikaisemmin virkeästi oli purjeita pullistellut,
tyyntyi äkkiä kuin taikaiskusta. Mutta hetkisen perästä se yltyi
entiselleen, puhaltaen kuitenkin aivan toiselta suunnalta, ja taukosi
kerrassaan tuokion kuluttua, ikäänkuin Eolus [tuulten haltija
kreikkalaisien jumalaistarustossa] oikutellessaan olisi tahtonut
härsyttää miehistöä. Kaakosta lähestyi kova aallokko. Purjeet läiskivät
mastoihin, ja laiva kallistelihe puolelta toiselle ikäänkuin ruuma
olisi ollut vettä täynnä. Ja tuuli oli kuitenkin niin vieno, että
tuskin voitiin pysytellä oikealla tolalla.

Noin kello kahden aikaan iltapäivällä tuli ankara tuulenpuuska, tuoden
mukanaan ukkosen, salamoita ja sadetta. Miehistö tuli levottomaksi,
tähysteli taivaan kantta ja arveli yöksi koituvan kovan työn, niin
ettei kai maksanut vaivaa välimiten pistäytyä riippumattoon
uinahtamaan. Niin näytti käyvänkin. Aliperämies Duncan Sprigthly oli
juuri rupeamaisillaan kertomaan myrskystä, jossa hän oli ollut Kap
Racen kukkulalla Newfoundlandissa, kun yhtäkkiä kova vihuri puski
heidät pitkälleen. Reivatuin latva- ja keulapurjein kiiti laiva
eteenpäin aina iltamyöhään. Kun meri aaltoili kovasti, oli kapteenista
varminta seisauttaa laiva.

Kannella oli vahtina neljä miestä, joista yhden, Tom Willisin, oli
sivulta tähystettävä, sillä ilma oli vielä niin sumuinen, ettei
keulasta nähnyt kahta solmuväliä eteenpäin. Tom Willis, vanha, kokenut
merimies, näytti äkkiä säpsähtävän ja toiset näkivät hänen
hämmästyneenä ja jännityksissään monasti käyvän keulapuolella ikäänkuin
hän olisi nähnyt siellä jotain kummallista. Mutta kun häneltä
tiedusteltiin, mitä hän katseli, vastasi hän vain kiertelemällä.
Toisetkin sitten viimein menivät keulaan saadakseen itse selvän
asiasta. He näyttivät hirveästi hämmästyvän, vaikkeivät ensin
virkkaneet mitään, kunnes heistä muuan nähtävästi tarkoin punnittuaan
aikeensa huusi:

"Hei -- olkaa varuillanne pojat! Lentävä hollantilainen!"

Laivamiehet, jotka vetelivät unta riippumatoissaan, säikähtivät
kuullessaan niin tavatonta huutoa, vaikka epäselvästi sen tajusivatkin,
ja uteliaina he tiedustelivat, mikä hätä kannella oli.

"Tulkaa ylös ja katsokaa itse!" ärjäsi Tom Willis. "Pelättävä ei ole
meidän laivassa, vaan ihan edessämme meressä."

Siitä miehistön uteliaisuus luonnollisesti kiihtyi, ja kaikki tulla
kolusivat portaita ylös, malttamatta vetäistä edes takkia päällensä.
Kun he tulivat laivan keulapuolelle ja tähystelivät merelle,
kuiskailivat he salaperäisesti toisilleen epäilevän näköisinä.

-- Missä se laiva on? Minä en näe siitä jälkeäkään! -- kysäsi joku.

-- Salaman valossa sen näimme, -- sai hän vastaukseksi. -- Näimme
selvään, ettei yhtään sen purjetta oltu reivattu, ei vaaksan vertaa.
Mutta me, jotka tunnemme, miten kauhea sen kohtalo on, tiedämme
varmaan, ettei se milloinkaan pääse satamaan, vaikka sillä olisi
vieläkin enemmän vaatetta levällään!

Laivamiesten laverrukset ja huudot olivat houkutelleet muutamia
matkustavaisiakin kannelle. He tähystivät tähystämistään, vaan eivät
huomanneet mitään erinomaista, sillä laivaa ympäröi ainoastaan yön
pimeys, sakea sumu ja kuohuvat aallot. Laivamiehet puolestaan
itsepäisesti karttelivat kaikkia heille tehtyjä kysymyksiä. Viimein
tuli kannelle laivan pappi, vakava, kunnianarvoisa mies, josta miehistö
paljon piti. Matkustajat keräytyivät paikalla hänen ympärilleen ja eräs
heistä kysyi, oliko pappi jo nähnyt "lentävän hollantilaisen" ja
tunsiko sen tarinan.

-- Olen kyllä kuullut sen risteilevän näillä vesillä, -- vastasi pappi,
-- mutta en ole sattunut sitä vielä milloinkaan näkemään.

-- Mutta minkätähden sen ei luulla milloinkaan pääsevän satamaan?

-- Siihen sanotaan olevan monta syytä. Minulle on siitä kerrottu näin:
"lentävä hollantilainen" oli amsterdamilainen laiva, joka useita vuosia
sitten läksi merille Amsterdamin satamasta. Sen kapteeni --
Vanderdecken oli hänen nimensä -- oli vanha, kiukkuinen merimies, joka
ei pelännyt mitään ja piti kaikessa oman päänsä. Mutta kumminkaan ei
yhdelläkään laivamiehellä hänen laivassaan ollut valittamisen syytä ja
kaikki palvelivat häntä mielellään. Tosin ei yksikään tiedä, miten
asiat nykyjään ovat laivassa. Kerrotaan laivan kerran yritelleen Kapiin
ja kuluttaneen kokonaisen pitkän, kuuman päivän sinne pyrkiessään.
Tuuli oli vastainen ja kiihtyi kiihtymistään. Vanderdecken käveli
kannella edestakaisin ja kiroili kelpo lailla vastoinkäymistään. Heti
auringon mentyä mailleen huudettiin hänelle toisesta laivasta, jossa
huomattiin hänen uhkarohkea yrityksensä, ja varoitettiin sinä yönä
lahtea lähestymästä, sillä siitä koituisi vahinkoa hänelle ja hänen
väelleen. Mutta Vanderdecken vastasi äreästi:

-- Mieluimmin olen ikuisesti kirottuna kuin jätän sen tekemättä, vaikka
minun sitten pitäisikin täällä risteillä tuomiopäivään asti.

Sen koommin ei ole Vanderdeckeniä nähty maissa. Hän ei päässyt lahteen
ja tiedetään hänen yhä vielä risteilevän näillä vesillä. Ja sitä hän
saa tehdä vielä monta monituista vuotta. Jos hänen laivaansa joskus
satutaan näkemään, tapahtuu se aina ainoastaan myrskyssä ja
rajuilmassa!

-- Ja hänen laivaansa täytyy huolellisesti vältellä, -- lisäsi muuan
laivamies -- sillä Vanderdeckenin kerrotaan laskevan veneen vesille,
kun vain tulee näkyviin laiva eikä hän kuulu säästävän vaivojaan
päästäkseen siihen ja jättääkseen sinne kirjeitä vietäviksi
omaisilleen. Mutta, -- Jumala paratkoon! -- ne kirjeet eivät tuota
onnea sille, joka niihin kajoo.

-- No siitä en varsinkaan ole nyt huolissani, virkkoi Tom Willis. -- On
siksi avaralti merta välillämme, että se kyllä estää sellaisen
vierailun!

-- Eipä niinkään, arveli toinen. -- Onhan Vanderdeckenillä väkeä, jota
lähettää!

Yhä kovenevalta jyrinältä ei enää erottanut laivan kylkiä pieksävien
aaltojen kuohuntaa ja pauhuakaan. Tuuli oli sammuttanut lampun
kompassihuoneesta eikä kukaan enää voinut sanoa minnepäin laiva
ajautui.

Matkustajat jättivät kaikki enemmät utelemiset sikseen, etteivät olisi
enää lisänneet salaista pelkoa, joka näytti vallanneen kaikkien mielet.
Tosin koettivat useimmat panna pelkonsa ja kiihtymyksensä rajuilman
syyksi; mutta pintapuolisinkin tarkastaja ei voinut olla huomaamatta
heidän pelkäävän vielä muutakin, vaikka he eivät tahtoneet sitä
myöntää. Kun lamppu kompassihuoneessa jälleen sytytettiin huomattiin
"Circen" olevan entistä enemmän tuulen alapuolella ja se rohkaisi
vähän laivaväestön mieltä. Mutta ilma ei sittenkään ollut ollenkaan
asettunut eikä ukkonen tauonnut, ja kirkkaan salaman leimahtaessa
synkällä taivaalla näkyi meren kuohuvat aallot ja etäällä "lentävä
hollantilainen", joka oli levittänyt kaikki purjeensa ja kiiti tuulessa
hurjaa vauhtia. Ainoastaan vilahdukselta laivamiehet ja matkustajat sen
näkivät, mutta se oli kylliksi: he olivat varmaakin varmemmat, että
siellä se kummituslaiva purjehti.

-- Näittekö sen? huudahti muuan laivamies aivan hengästyksissään. --
Siellä se mennä hujottaa ja on keskellä myrskyä levittänyt jokaisen
vaateriepunsa.

Pappi oli ottanut rukouskirjansa ammentaakseen siitä lohdutusta,
rauhoitusta ja voimaa koko laivaväelle. Sitä tarkoitusta varten hän
istuutui kompassihuoneen seinustalle, niin että lamppu valaisi kirjan
lehtiä, ja luki kovalla, juhlallisella äänellä rukouksen, jonka kirkko
on säätänyt merenhädässä oleville. Ja se sai hetkiseksi kääntymään
kannella-olijain huomion myrskystä muuanne.

Salamat harvenivat harvenemistaan ja niiden silloin tällöin välähtäessä
ei nähnyt muuta kuin laineiden kuohun ja tyrskyn ja laivan ympärillä
kohisevat hyrskyt.

Miehistö näytti olevan sitä mieltä, että pahin oli vielä tulematta,
mutta siitä he eivät hiiskuneet mitään muille, keskenään vain
suputtelivat. Silloin vasta tuli kannelle kapteeni, ennakkoluuloton,
järkevä mies, ja tiedusteli, mitä se salaperäinen kuiskaileminen
merkitsi ja mitä siellä oli tekeillä. Hänen luullakseen oli pahin
myrsky jo ohi. Häntä oikein ihmetytti, että hänen väkensä piti
sellaista melua eto tuulesta. Kun viimein joku miehistä mainitsi
"lentävän hollantilaisen", purskahti kapteeni ääneensä nauramaan.

-- Ettehän te ole järillänne, pojat! hän virkkoi. -- Ihanhan te nyt
näette kummituksia! Tahtoisinpa kerran omin silmin nähdä laivan, joka
moisena yönä, tällaisessa tuulessa täysin purjein laskettelee. Se
ansaitsisi todellakin näkemistä!

Pappi, jota kapteenin iloinen, leikillinen puhe ei miellyttänyt, nousi
ylös ja veti häntä syrjään, nähtävästi pitääkseen hänelle "saarnan."
Mutta laivan päällikköä, joka pari vuotta oli Aberdeenissä
[Skotlannissa] opiskellut ja halveksivasti puhui väkensä taikauskosta,
oli hyvin vaikea saada muuttumaan.

-- Pyh, pyh, -- kuultiin hänen sanovan -- meillä on omassa laivassamme
kyllin tekemistä ajattelematta sellaisia asioita!

Sen jälkeen hän lähetti miehen mastonhäkkiin ja mastonlatvaan
tarkastamaan, oliko etumärssystä jokin osa irti, kun se lyödä remppasi
niin kovasti mastoon. Tom Willis kiipesi sinne, mutta palasi heti,
ilmoittaen ylhäällä kaikki olevan kunnossa. Hän sanoi myös toivovansa,
että taivas pian selkenisi, jotta pääsisivät pelätyn laivan näkyvistä,
jonka ylhäällä käydessään oli taas nähnyt. Kapteeni kohautti
halveksivasti olkapäitään ja tuumaili ivaten, että Tomin pitää lainata
äitinsä isoäidin silmälasit, kun hänet vasta mastoon lähetetään.
Iloisesti jutellen hän käveli sitten aliperämiehen kanssa edestakaisin
kannella. Tom Willis naurahti itsekseen ja vetäytyi keulapuolelle,
josta hän yhä tuskallisena merelle tähysteli.

Kului aikaa kotvanen. Laivamiesten kuiskaileminen oli loppunut -- ei
kuulunut muuta kuin köysien iskeminen mastoihin, taklinkien natina ja
aaltojen kohina, kun ne tyrskyivät laivan kylkiä vasten tai kun niiden
vaahtoharjat sähisten ja kuohuen pärskyivät kannelle. Kapteenikin oli
keskeyttänyt rupattelemisensa aliperämiehen kanssa. Sysimusta pimeys
peitti laajan vesiaavikon. Yhtäkkiä leimahti taas salama öiseltä
taivaalta ja sen valossa luulivat miehet uudelleen nähneensä
kummituslaivan.

-- Hei, siinä se Vanderdecken taas on! huusi Tom Willis. -- Minä näin
hänen laskevan veneen vesille!

Jokainen kannella olija juoksi keulaan ja tuijotti sydän kurkussa
synkälle merelle. Uudelleen välähti pitkä, monikärkinen salama, valaisi
silmänräpäyksen ajan rajusti aaltoilevaa merta ja näytti miehistölle
vähän matkan päässä ei vain "lentävän hollantilaisen", vaan myöskin
veneen, joka neljän vahvan miehen soutamana suuntasi kulkunsa "Circeen"
päin. Se oli tuskin kahden solmuvälin päässä laivasta. Kapteenikin
säpsähti ja, ollen kahden vaiheella puhuttelisiko soutajia vai ei,
käveli hän kiivaasti edes takaisin.

-- Hoi, kuka siihen veneeseen köyden viskaa? kysyi viimein miehistön
vanhin, kun oli aika nakata köysi.

Miehet katselivat toisiinsa hämmästyneinä eikä yksikään halunnut työhön
ryhtyä. Kului taas kotvanen. Vene ennätti aivan laivan kylkeen, niin
että selvään erotti kaikki neljä soutajaa. Kooten kaiken rohkeutensa,
miehistön vanhin huusi tulijoille:

-- Hehei -- mitä tahdotte? Miten ihmeessä pääsitte tällaisessa ilmassa
tänne asti? Mikä kovan onnen tähti teidät tänne johti?

Vahva, räikeä ääni veneestä vastasi:

-- Tahdomme puhutella kapteenianne! Auttakaa meitä laivaanne!

Vene oli ihan laivan kylessä, ja muuan soutajista, vanha, ahavoitunut
merimies nousi laivaan kirjepinkka kädessä. Kauhistuen peräytyivät
kaikki laivamiehet. Pappi yksin pysyi siksi tolkussaan, että lähestyi
häntä muutaman askeleen ja juhlallisesti kysyi, mikä oli hänen
käyntinsä tarkoitus niin myöhäiseen aikaan.

-- Suokaa anteeksi! vastasi vieras. -- Me olemme kauvan purjehtineet
näillä vesillä ja päällikkömme lähettäisi mielellään nämä kirjeet
ystävillensä Eurooppaan.

-- Se on laivan päällikön asia, -- sanoi pappi vakavasti. -- Olkaa niin
hyvä, Mynheer Ruesdal, ja tulkaa tämän miehen puheille!

Vasta sitten kapteeni tuli saapuisalle ja näytti yhtäkkiä muuttaneen
mieltä. Kuultuaan oudon vieraan pyynnön hän näet vastasi päättävästi:

-- Hyvä ystävä, sanokaa päälliköllenne, että hän jättäisi kirjeensä
johonkin muuhun laivaan eikä tähän.

-- Oi, me olemme tarjonneet niitä jo moneenkin laivaan, -- sanoi mies
alakuloisesti, -- vaan ei kukaan ota niitä viedäkseen.

-- Ja mekin olemme varmasti niin varovaiset, että jätämme ne ottamatta!
Tiedättekö, että teidän kirjeenne sanotaan olevan loihdittuja, ja niitä
seuraa Jumalan tai pahan hengen kirous. Laiva, joka niiden kanssa tulee
tekemisiin, joutuu perikatoon, vaipuu auttamattomasti meren pohjaan.

Outo ei näyttänyt vastaväitettä huomaavankaan, kyseli vain, mistä laiva
oli kotoisin. Saatuaan tietää sen olevan Portsmouthista hän tuumi:

-- Olisi minusta ollut mieluisampaa, jos olisitte olleet Amsterdamista!
Haluaisimme vielä kerran nähdä rakkaan kotikaupunkimme, ystävät, vaimot
ja lapset, mutta Luoja tietää, milloin kotiudumme!

Veneessä-olijat vääntelivät käsiään ja vaikeroivat epätoivoissaan
selvällä hollanninkielellä.

-- Kuinka kauvan olette sitten jo olleet merillä? kysäsi kapteeni
niinikään äidinkielellään.

-- Emme sitä tiedä, sillä emme pidä mitään päiväkirjaa sen jälkeen,
kuin tuuli vei meiltä kalenterin -- mutta kauvan, kauvan olemme olleet.
Me tahtoisimme vain lähettää nämä kirjeet kotiin omaisiamme
lohduttamaan. Teidän ei tarvitse muuta kuin jättää ne lähimpään
satamaan -- sieltä ne kyllä joutuvat perille.

-- Miksi ette itse jätä niitä maihin, kun käytte satamassa?

-- Siksi... siksi, että... änkytti vieras -- miksi tahdotte sen tietää,
Mynheer?

-- Sen tähden, että se huvittaisi minua. Jos mielenne palaa kotiin ja
lienette eksyksissä, niin mielelläni minä opastan teidät oikealle
tolalle. Mutta minä tiedän jo, mikä on vikana! Pelkään, ettei
kirjeistänne ole Amsterdamissa kellekkään mitään hyötyä. Vaikkapa
toimittaisimmekin ne määräpaikkaansa, niin eivät ne kai tapaisi
omistajiansa enää muualta kuin hautausmaan kylmästä povesta!

-- Mahdotonta... sitä en usko! -- jatkoi Vanderdeckenin pursimies
tuskallisesti ja pyyhkäisi hihallaan kyynelen silmännurkasta. -- Tuuli
ja rajuilma ovat meitä tosin kauvan sinne tänne kuletelleet -- mutta
koti ja kontu, vaimo ja lapset eivät siltä ole mielestämme unohtuneet.
Eihän ole yhtään vesipisaraakaan ilmassa, joka ei olisi sukua toisille,
ja joka ei niin niitä rakastaisi, ettei se mielellään putoisi uudestaan
mereen yhtyäkseen toisiin! Mitenkä sitten ihminen voisi unohtaa
omaisensa ja ystävänsä? Onhan yksin ruumiimmekin osa Hollannista. Ja
kapteenimme sanoo, että jos vielä kerran pääsee takaisin Amsterdamiin
-- sen Jumala suokoon! -- niin hän kernaammin muuttuisi nurkkakiveksi
ja hautauttaisi itsensä maahan kuin vielä kerran lähtisi rakkaasta
kotikaupungistaan muualla kuollakseen. Siksi, hyvä herra, ottakaa toki
kirjeemme mukaanne!

-- Se ei hyödytä teitä vähääkään, ystäväni! vastasi Mynheer Ruesdal
säälien. -- Turhaa on jo kirjeiden kirjoittaminenkin; mieletöntä, jopa
järetöntäkin on vaatia niitä perille saatettaviksi.

-- Auttakaa meitä! rukoili vieras hartaasti. -- Katsokaa -- hän näytti
muuatta kirjettä -- tämän on aliperämiehemme kirjoittanut ainoalle
sukulaiselleen, mitä hänellä enää on koko Luojan avarassa
maailmassa, sedälleen, kauppiaalle, joka asuu toisessa talossa
Stunker-Yachte-Grachtin varrella!

Hän tarjoili kirjettä monellekkin, vaan ei yksikään uskaltanut sitä
ottaa. Viimein puhkesi Tom Willis puhumaan, ensin kotvasen supateltuaan
toisen laivamiehen kanssa.

-- Kuulkaapas, mitä ystäväni tässä kertoo. Hän sanoo viime kesänä
käyneensä Amsterdamissa ja nähneensä, että Stunker-Yachte-Gracht on
kokonaan purettu ja entisen kadun sijalle kirkko rakennettu!

-- Mahdotonta... sitä en usko! virkkoi "lentävän hollantilaisen" mies
päätään puistellen. -- Ja katsokaa, tässä on kirje minulta itseltäni ja
sen sisässä pankkiosotus, jonka lähetän rakkaalle sisarelleni, että hän
saa ostaa pari kyynärää kaunista pitsiä huntuunsa!

-- Luultavinta on, että hänen päänsä lepää maan povessa, jossa ei enää
muodin oikkuja noudateta -- vastasi Willis, ajatellen miten kauvan
"lentävä hollantilainen" jo oli merellä ajelehtinut, -- Sanokaapas,
minkä liikkeen osotus se on.

-- Van Brucker ja kumppanin.

Silloin merimies, jonka kanssa Willis ensin oli puhellut, kättään
hujauttaen virkkoi:

-- Sitä osotusta ei enää ikinä lunasteta, uskokaa pois, sillä mainittu
liike kuuluu jo aikoja sitten tehneen vararikon. Olette jääneet paljon
jälelle ajastanne, miesparka. Sama kuin etsisitte menneen vuotista
lunta, kun muistelette sellaisia, aikoja sitten olleita asioita.

-- Sitä en usko! huusi hollantilainen epätoivoissaan, -- Se ei ole
mahdollista! Mutta jospa niinkin olisi, niin on tässä kuitenkin monta
kirjettä, joita on helppo toimittaa perille. Tämä esim. on kapteenimme
kirje vaimolleen, joka asuu erittäin kauniissa huvilassa Haarlemin
meren rannalla. Oivallinen vaimo on luvannut miehensä tulemaan
maalauttaa ja laitattaa koko talon, ostaa pari uutta kuvastintakin
vierashuoneeseen, niin että kapteeni voi niistä mielensä mukaan itseään
katsella.

-- Aikaa on jo siksi kulunut, että hän kyllä olisi voinut aikeensa
toteuttaa, -- huomautti Duncan Sprightly, aliperämies, kuivasti. --
Luultavasti hän on jo esivanhempainsa luona. Mutta jos hän vielä
eläisikkin, niin ei ole pelkoa siitä, että hänen miehensä koskaan
kotiutuu, ja hämmästyttää häntä äkkiarvaamattomalla tulollaan.

Vieras laivamies huomasi, ettei ollut niinkään helppoa saada "Circen"
väen mieltä muutetuksi. Ja koettaen vielä kerran saada heitä taipumaan
hän pyysi, että elleivät he ota häneltä kirjeitä, sallisivat hänen
ainakin jättää ne heidän laivaansa. Hän tarjosi kirjekimppuaan
vuoroonsa kapteenille, papille, miehistön vanhimmalle ja koko
miehistölle, mutta jokainen peräytyi askelen, kun vain "lentävän
hollantilaisen" mies lähestyi, ja pisti kädet taskuunsa tai kätki ne
selän taa. Silloin jätti Vanderdeckenin pursimies kääröksensä kannelle,
nosti lähellä olevan rautakappaleen sen päälle ja heittihe veneeseensä.

Kotveroisen kuulivat laivamiehet hänen vielä puhelevan tovereineen,
vaikka vinkka tuulenpuuska ja kova aallokko esti heitä saamasta selvää,
mistä puhe oli. He näkivät veneen etenevän "Circestä" ja hetkisen
kuluttua oli se hävinnyt jälettömiin, aivan kuin sitä ei olisi
milloinkaan ollutkaan. Merimiehet hieroivat silmiään ja olisivat vaikka
vannoneet, että olivat vain unta nähneet, ellei kirjekimppu olisi ollut
plitsiraudan [merimiehet käyttävät sitä liittäessään köyden pään
toiseen] alla kannella.

Ensiksi miehistö neuvotteli, mitä kirjeille olisi tehtävä. Duncan
Sprightly rohkaseutui kapteenilta kysymään, pitäisikkö hänen pistää
kirjekimppu postisäkkiin. Mutta kun hän ei saanut vastausta, oli
hänestä parasta olla sitä liikuttamatta. Tom Willis ja jotkut toiset
vanhat laivamiehet ehdottivat, että turmiollinen kirjekimppu keihäällä
heitettäisiin mereen. Toiset sitä vastustivat, mainiten kuulleensa,
ettei ole hyvä hävittää kirjeitä, jos ne kerran on vastaan otettu tai
"lentävä hollantilainen" on ne jättänyt.

-- Varokaa itseänne, jos vaan liikutattekaan tuota kummituksen
esinettä, varoitteli laivan kirvesmies. -- Isoisäni kertoi usein, että
parasta, mitä Vanderdeckenin kirjeille voi tehdä, on peittää ne,
naulata lautoja niiden päälle, että ne ovat hyvässä tallessa, jos hän
vielä kerran lähettäisi niitä perimään. Kaikki hyväksyivät neuvon, ja
kirvesmies oli juuri lähtemäisillään työaseitaan hakemaan, kun yhtäkkiä
suuret laineet paiskasivat laivan aivan kylelleen. Plitsirauta vierähti
kirjekimpulta ja tuuli hajoitti kirjeet ilmaan, jossa ne leijailivat
kuin lentoon pyrähtänyt lintuparvi. Kun miehistö sen näki, päästi se
ilohuudon, kolminkertaisen "hurraan." Oli aivan kuin laiva olisi
päässyt noidan kynsistä. Pelosta ja mielenjännityksestä ei ollut
ujettakaan jälellä. Kun he taas katselivat "lentävää hollantilaista",
oli se jo kadonnut.

Heti sen jälkeen muuttui ilma suotuisaksi, ja sen he selittivät
johtuneen siitä, kuin pääsivät erilleen Vanderdeckenin kirjeistä.
Kauvan istuivat vielä pappi ja Mynheer Ruesdal kahden lämpimässä
kajuutassa kylmänä myrsky-yönä. Mutta kun laiva taas viimein pääsi
oikealle suunnalle ja yövahti oli sijoitettu, menivät he levolle.
Toisetkin vetäytyivät kannen alle riippumattoihinsa ja kojuihinsa.

       *       *       *       *       *

Ehkäpä olisivat vaaranalaisen merimieselämän monet seikkailut viimein
hälventäneet mielestä hirmuyön, jona "Circen" miehistö luuli nähneensä
"lentävän hollantilaisen", ellei jälkeen päin olisi sattunut tapausta,
joka sen uudelleen mieleen johti, vaikkapa se osaksi järkähyttikin
uskoa kummituslaivan olemassa-olosta.

"Circe" oli saapunut Portsmouthin satamaan, kun sattui tapaus, joka toi
päivän valoon kirjeen muutamasta lokerosta laivan oikealla puolella.
Siellä se arvattavasti olisi saanut olla ijänkaiken, jollei se paikka
laivasta olisi vahingoittunut, niin että korjaus oli välttämätön.
Kirjettä tarkastettua huomattiin sen olevan Mevrouw (rouva) van
Swietenille Haarlemiin, ja sen lähettäjä -- nimi oli merkitty
kirjeenkuoreen -- Mynheer van Swieten oli sen aavalla merellä
kirjoittanut. Heti vilahti mieleen, että kirje nähtävästi alkujaan oli
ollut kääröksessä, jonka "lentävän hollantilaisen" mies oli laivaan
jättänyt ja että se tuulen kirjeitä hajoitellessa oli sortunut
lokeroon, josta se sitten löydettiin.

Kun oltiin varmassa satamassa eikä enää tarvinnut pelätä "lentävän
hollantilaisen" turmiota tuottavia kirjelähetyksiä, avasi kapteeni
kirjeen. Sen sisällys oli sitä laatua, että se pani jokaisen
ajattelemaan. Mynheer van Swieten, "Michielin" kapteeni, sydäntä
särkevin sanoin siinä vaimolleen valitteli ikävänsä, kun niin kauvan
oli pitänyt olla poissa eikä kenties elinikinään enää saisi häntä
nähdä, ellei Jumala salli ihmeen tapahtua. Saman kohtalon alaisena kuin
hän on koko laivaväki. Mevrouw antakoon hänelle anteeksi, ettei hän
tarkemmin kerro syytä poissa oloonsa -- se on kerran niin eikä sille
mitään voi. Hän on sanomattoman onneton eikä hänellä ole toivon
kipinääkään pelastumisesta. Ulappa on hänen kotinsa. Sinne täytyy hänen
jäädä tovereineen, kunnes kuolo hänet kärsimyksistä vapauttaa. Hänen
kirjeensä tarkoituksena on lähettää vaimollensa lämpimimmät terveiset
ja lohduttaa häntä toivolla, että jos tapaaminen maan päällä onkin
mahdotonta, se kuitenkin tapahtuu haudan tuolla puolen. Muistelkoon hän
miestään rakkaudella.

Päätään puistellen oli kapteeni Ruesdal kirjeen lukenut. Hän kertoi
väelleen sen sisällyksen ja päätti, jos hän sattuu käymään
Amsterdamissa, ottaa selon rouvasta, jolle salaperäinen kirje, oli
osotettu.

Vielä samana vuonna hän voi aikeensa toteuttaa. Haarlem, joka sijaitsee
Pohjoishollannissa, on kahden peninkulman päässä Amsterdamista, Suurta
hankaluutta ei siis tuottanut pistäytyä sisäjärven rannalle, joka on
tunnettu Haarleminmeren nimellä. Jos Ruesdal lieneekin vielä epäillyt
Mevrouw van Swietenin olemassa oloa, niin hän huomasi perinpohjin
erehtyneensä. Vähällä vaivalla hän löysi hänen huvilansa. Rouva-parka
oli aivan pyörtyä, kun sai kirjeen mieheltään, jota hän jo oli pitänyt
kuolleena, kun ei neljään vuoteen ollut saanut hänestä tietoa. Hän oli
silloin lähtenyt "Michielillä" merille ja sitten tietymättömiin
kadonnut. Mitään tietoa "Michielin" haaksirikosta ei ollut tullut ja
siten oli vielä selittämättömämpää, miksi se ei ollut palannut. Rouva
van Swieten ei voinut antaa vähintäkään tietoa, joka olisi edes jossain
määrin selittänyt hänen miehensä kirjettä, ja yhtä tietymättömänä kuin
oli tullutkin erosi Ruesdal hänestä. Asia oli hänestä nyt tullut niin
huvittavaksi, ettei hän säästänyt vaivojaan etsiessään kauppamiestä,
joka vieraan pursimiehen kertomuksen mukaan kerran oli asunut toisessa
talossa Stunker-Yachte-Grachtin varrella. Löydettyään kauppiaan ja
häneltä tiedusteltuaan hän kuuli, että noin neljä vuotta sitten hänen
veljensä poika, nuori merimies, oli ruvennut "Michieliin" palvelukseen
eikä sen perästä oltu hänestä mitään kuultu. Myöskin kauppaliikkeen van
Brucker ja kumpp. johtajan Ruesdal etsi käsiinsä saadakseen tietää,
että sen ja sen henkilön nimellä oli vekseli ollut olemassa, mutta sen
omistaja ei ollut perinyt saatavaansa, sillä hän ei ollut koskaan
kotiutunut merimatkalta, jolle läksi neljä vuotta sitten.

Täten oli siis todistettu, että van Swietenin aluksella ei ollut mitään
yhteyttä "lentävän hollantilaisen" kanssa ja että onneton kapteeni ei
suinkaan ollut jäänyt ajastaan jälelle. Miten tuon kummallisen laivan
asiat oikeastaan olivat ja miksi se ei laskenut yhteenkään satamaan --
pelkäsivätkö he viranomaisia vai oliko jokin kauhea tapaus pakottanut
heitä vannomaan sellaisen valan -- se jäi ainiaaksi selittämättä samoin
kuin sekin seikka, että laiva "Circen" näkyvissä ollessa rajuilmassa
oli kulkenut täysin purjein. Toivottiin kerran tämän salaisuuden hunnun
yhtäkkiä kohoavan -- mutta se toivo ei toteutunut. Onneton Mevrouw van
Swieten muutti manan majoille saamatta enää milloinkaan tietoa
miehestään eikä toistenkaan sallittu saada selitystä arvoitukseen.
"Michielin" miehistö oli ja pysyi tietymättömissä.



Sorsan ammunta.


Asuessani Biloxissa Lousianassa, kävin usein Rostalesin perheen luona,
jossa minua ystävällisesti vastuutettiin. Perheen isä oli noin
viisikymmenvuotias mies, provencelaisen toimeliaisuuden tarkka kuva.
Hänen vaimonsa, joka niinikään oli syntynyt Ranskassa, oli nähtävästi
ollut hyvinkin kaunis. Rouva Rostales oli juuri täyttänyt neljäkymmentä
vuotta. Hän käytti osan ajastaan puolisonsa ja lastensa seurassa,
toisen osan auttaessaan onnettomia kansalaisiaan, joista hän useita oli
pelastanut keltakuumeesta, pelättävästä taudista, jonka hän
onnellisesti paransi. Rouva Rostalesilla oli kolme erittäin kaunista
tytärtä ja noin 16- tai 17-vuotias poika, jolla oli nuorten kreolien
kaikki pahat taipumukset, vaan ei yhtään heidän hyvistä puolistaan.
[Kreoli, Espanjan ja Portugalin ent. siirtomaissa eurooppalaisista
vanhemmista syntynyt asukas.]

Olin taaskin muutamana päivänä ollut päivällisillä Rostalesissa. Koko
perhe oli kokoutunut talon edustalle suunnattoman tammen juurelle,
jonka tuuheat lehvät huoleti suojelivat viisikymmentä henkilöä
auringolta. Puoli tusinaa meksikolaisia riippumattoja, jotka riippuivat
siellä täällä puun vahvoissa oksissa, kiikkui ilmassa ja sama määrä
kiikkutuolia keinui maassa. Jokainen oli mielensä mukaan valinnut
mukavimman asennon juodakseen oivallista kahvia tai polttaakseen
oikeata Havannan tupakkaa. Pienet neekeripojat ja -tytöt ajelivat
puiden lehvillä kärpäsiä ja löyhyttelivät samalla ilmaa, sillä kuumuus
oli kerrassaan tukehuttava.

Suloisesta kreolilaisesta levosta herätti minut provencelaisen isäntäni
ääni.

-- Karoliina, -- hän sanoi rouvalleen, jatkaen edellistä keskusteluaan,
-- sinä et saa neekerejä koskaan houkuttelemalla tottelemaan. Sitä
ilkeätä rotua täytyy kohdella aivan toisin.

-- Mitä ajattelet, ystäväni? vastasi rouva lempeästi. -- He sanovat
myrskyn olevan tulossa. Onko siis ihme, että heitä pelottaa eikä kukaan
uskaltau viemään paimenellemme Pointe-aux-Joncsiin ruokavaroja.
[Pointe-aux-Joncs, pieni saari rannikolla.]

-- Odottappas, odottappas vähäsen! murahti Rostales. -- Kyllä minä saan
ne jaloilleen myrskystä huolimatta.

Hän tähysteli taivasta niinkuin ainakin kamalain luonnonilmiöiden
enteiden tuntija.

-- Niin, -- sanoi hän -- taitaapa siitä todellakin nousta aika myräkkä,
oikein hirmumyrsky. Katsohan tuota suunnatonta, punertavaa pilvenjänkää
taivaan rannalla, sinervää kehää auringon ympärillä ja näennäisesti
tyyntä, mustanpuhuvaa, vaahtoavaa merta. Ne eivät hyvää ennusta! Mutta
myrsky joutuu vasta huomiseksi, ja kun se voi kestää montakin päivää,
on selvintä, että Laputcha saa ruokavaransa vielä tänään ja heti
paikalla.

Laputcha oli Rostalesilla paimenena Pointe-aux-Joncsissa.

Rostales vetäisi taskustaan pienen hopeapillin, jolla puhaltaa
huilautti kolme kimeää vihellystä. Silmänräpäyksessä juoksi joka
haaralta neekerejä isäntänsä eteen, joka ankarana kääntyi orjiinsa.

-- Kuulkaa, kurjat neekerihylyt! hän ärjäsi. -- Te työnnätte suuren
veneen mereen tuossa tuokiossa ja varustatte sen lähtöön. Viette sitten
rantaan puoli tynnyriä korppuja, puoli tynnyriä suolaista lihaa ja
gallonin [gallon, vanha pohjoisamerikkalainen mitta] whiskyä. -- Hän
katsahti kelloa ja jatkoi: -- jollei vene kymmeneen minuuttiin ole
valmis lähtemään, niin silvon palasiksi yhden teistä! Ymmärsittekö?

Merkitsevästi hän sitten vetäisi veitsen tupestaan. Kuin säikähtänyt
lammaskatras kiirehti neekerijoukko täyttämään käskyä.

Tuollainen kohtelu herätti minussa sanomatonta inhoa. Muutaman minuutin
kuluttua olimme -- herra Rostales, hänen poikansa ja minä -- Biloxin
rannalla katsomassa veneen varustamista. Sellaiset veneet ovat hyvin
vaarallisia aluksia. Voidakseen niihin mennä täytyy ensiksikin olla
avojaloin ja toiseksi pitää olla vähin nuoralla-tanssijan sukua sekä
osata uida.

-- Frank, -- sanoi herra Rostales muutamalle neekerille, -- oletko
valmis?

-- Olen, herra.

-- Isä, -- virkkoi nuori Louis Rostales, -- ellette pane vastaan, menen
minä Frankin matkaan. Laputcha ilmoitti minulle sorsain jo tulleen.
Menisin mielelläni huomenna niitä ampumaan.

-- Sorsanko ammuntaan? Silloin tulen minäkin mukaan, lisäsin
sukkelasti.

Lähtö oli pian päätetty. Vanha Rostales toivotti onnea matkallemme ja
käski meidän aamiaiselle tulla kotiin.

Heti sen jälkeen vene jo suikkelehti halki aaltojen Pointe-aux-Joncsiin
päin, joka oli noin kuuden peninkulman päässä Biloxista. Frank oli
perämiehenä. Louis Rostales, istuen maston juurella sanaakaan
sanomatta, veteli sauhuja sikaristaan; minä taas istuin keulassa. Frank
nukahti viimein airon yksitoikkoiseen liikkeeseen ja jatkoi tehtäväänsä
aivan konemaisesti. Minusta se tuntui arveluttavalta ja siksi huomautin
nuorta Rostalesia pitämään silmällä neekeriä. Hän sieppasi paikalla
suuren calebassin [juoma-astian], joka sattui olemaan veneessä, täytti
sen merivedellä ja viskasi veden neekerille vasten silmiä. Frank
kipsahti, heräsi, kadotti tasapainon ja heilahti mereen, jonne
joutuivat myöskin purjenuora toiselle ja mela toiselle puolella
veneestä. Tilamme oli hyvin arveluttava. Minä tartuin irtipäässeeseen
purjeeseen, joka liehui tuulessa, sidoin sen mastoon ja käskin Louis
Rostalesia heti ottamaan airon ja auttamaan veneeseen neekerin, joka
voimakkaasti ui perästämme. Rostales ei kuitenkaan pitänyt kiirettä.
Hän purki vihaansa Frankille, jota hän tahtoi pakottaa pelastamaan
pudonneen melan, ennenkuin laski hänet veneeseen.

-- Olkaa hyvä ja päästäkää minut veneeseen, pyyteli neekeri. -- Hai
tarttuu jalkoihin; tuossa tuokiossa olen hain kidassa!

-- Sen parempi sinulle, heittiö! Hae mela tai hukutan sinut.

Rostalesilla oli pyssy ladattuna ja hän tähtäsi neekeriä. Hän seurasi
isänsä tapaa, joka uhkauksensa pani aina heti täytäntöön.

Frank päätti hakea melan, sillä hän vähemmän pelkäsi haita kuin
herransa vihaa. Kun hän molemmin käsin tarttui veneen laitaan
noustaksensa ylös, iski Louis Rostales häntä vielä airolla päähän.
Frank, jonka pääkallo oli kovaa tekoa, ei välittänyt lyönnistä mitään,
vaan jäntevillä käsillään kiepsautti itsensä veneeseen. Hän istui jo
paikallaan koskettamatta hypätessään veneen laitaakaan. Isäntä ja orja
näyttivät muutamain minuuttien kuluttua jälleen olevan paraat ystävät.

Ihmetellessäni ympäröivän luonnon mahtavuutta kulki vene melkein nuolen
nopeudella Biloxin ja Pointe-aux-Joncsin välin. Ranta, johon laskimme
maalle, oli ikävän näköistä. Rostalesiila oli siellä neljättäsataa
elukkaa, mutta ei siellä näkynyt ainoatakaan puuta, ei pienintäkään
kasvullisuuden merkkiä. Olisi hyvin hyvästi voinut luulla saarta
asumattomaksi, jollei hietikolla olisi huomannut rääsyistä kerjäläistä,
joka pyssy olalla vakavin askelin meitä lähestyi. Se oli Laputcha,
villi paimen, jonka tähden olimme sinne tulleet. Laputchasta olin
erehtynyt niinkuin kaikesta muustakin. Olin toivonut näkeväni oikean
villin semenoolin [semintolit, sivistyneimpiä intiaaniheimoja]
kansallispuvussaan, mutta edessäni oli vain urhoollisen kansan
turmeltunut jälkeläinen. Laputcha oli hiihnoilla käärinyt jalkoihinsa
nahkoja, lanteilla hänellä oli kappale sinistä pumpulivaatetta, muu
ruumis aivan paljaana. Hänellä oli paksut hiukset ja sankka tukka, joka
oli yhtä karhea kuin piikkisian piikit, Hänen silmänsä paloivat kuin
käärmeen, joka piileilee pensaikossa. Laputcha päästi kurkustaan ääniä,
joita en ensin ollenkaan ymmärtänyt; se kuului rastaan karinalta. Kun
tarkoin kuuntelin, huomasin hänen huonosti ranskaksi mongertavan:

-- Vanha Rostales hyvä, nuori Rostales hyvä!

Viekas mies kiitti isäntiään saamistaan ruokavaroista.

-- Frank, musta mies, paha, hän lisäsi.

Villit eivät ollenkaan siedä neekerejä. Viitaten sitten länteen ja
osottaen kirkasta aurinkoa, hän toimesi:

-- Paha, hyvin paha! Myrsky! Myrsky!

Nuori Rostales selitti minulle, sitten kun Laputcha oli mongertanut
koko joukon ranskalaisia, englantilaisia ja espanjalaisia sanoja,
paimenen ihmettelevän, että me sellaisella ilmalla olemme tulleet
Pointe-aux-Joncsiin, ja kehoittavan meitä vielä sinä iltana palaamaan,
jollei sekin jo ollut liian myöhäistä. Laputcha pyysi meitä kulkemaan
jalkaisin rantaa pitkin, sillä aikaa kun hän aikoi kulettaa veneemme
asuntonsa luo. Ketterästi kuin apina hän hyppäsi veneeseen. Oikeinpa
tuntui kammottavalta, kun näimme tuon kummallisen, aavemaisen haamun
iltaruskon hohteessa merellä kiitävän.

Paimen, joka oli saapunut perille paljoa ennen meitä, oli sytyttänyt
tulen kattilan alle ja istuutunut sen ääreen. Ympärille muodosti karja
laajan kehän, jonka läpi meidän täytyi kulkea hyvin varovasti, etteivät
elukat olisi meitä raadelleet. Sitten kun Laputcha oli kutsunut meitä
istumaan, viittasi hän käskevästi neekerille, joka paikalla häntä
totteli. Maahan tulleiden vierasten voittama semenooli, Rostalesin
karjanpaimen, piti itseään kumminkin neekeriä ylevämpänä olentona,
sillä hän oli vielä vapaa. Vedettyään veneen maalle toi Frank meille
Laputchan käskystä suuren kypressipuisen vadin, muutamia rikkinäisiä
fajanssilautasia, ameriikkalaisia kaksihaaraisia ottimia ja
calebasseja, jotka saivat toimittaa lasin virkaa. Me kieltäysimme
kuitenkin syömästä ja joimme sen sijaan kupin teetä. Vaihtokauppaan
olimme hyvin tyytyväiset, sillä jo nähdessäkin inhotti meitä ruoka,
jota Laputcha meille tarjosi.

Yö oli tullut. Me levitimme peitot vuoteeksemme ja paneusimme maata.
Laputchalla näytti vielä olevan jotain sanottavaa. Nähtyään meidät
yöteloillamme ei hän enää voinut pidättää itseään.

-- Whiskyä Laputchalle! hän huusi Frankille komentavasti.

-- Ei, sanoi Louis Rostales päättävästi, kuitenkin ihan eri tavalla
kuin Frankia puhutellessa. -- Ei ollenkaan whiskyä, muutoin Laputcha
juopuu, emmekä huomenna voi lähteä sorsan ammuntaan.

-- Laputcha tahtoo vain vähäsen!

-- Hyvä, saat vähäsen! Huomenna meidän pois mentyä voit juoda loput.

Louis Rostales toi majasta noin litran vetoisen calebassin täynnä
whiskyä. Laputcha oli kuin järetön peto, joka ei voi hillitä himoaan.
Hän rupesi laulamaan laulua, joka lopulta muuttui kauheaksi,
kammoksuttavaksi kirkunaksi, Kun hänen mielettömyytensä oli kohonnut
äärimmilleen, syöksyi hän kuin tiikeri whiskyn kimppuun ja tyhjensi
astian yhdellä siemauksella. Äkkiä, kuin salaman iskemänä, lysähti hän
maahan ja hiki virtana valui.

-- Hyvä -- sanoi Louis Rostales kääntyen minuun, -- niin olemme
päässeet hänestä huomiseen asti! Frank, viskaa hälle vaippa hartioille
ja lisää puita tuleen!

Frank teki työtä käskettyä, mutta aivan kuin olisi ruoskalla ajettu.

-- Minkä tähden Frank niin kammoo Laputchaa? minä kysäisin.

-- Sen tähden, kun Laputcha on niin valmis ilmoittamaan hänelle ikäviä
asioita. Ikään hän taas ennusti Frankille pikaista kuolemaa, sanoen:
"Frank, musta mies kuolee. Frank, katsele kuuta vielä kerran, se on
viimeinen kerta!" Sellaisia asioita ei neekerikään mielellään kuuntele.

-- Ei kai Laputcha toivottavasti kumminkaan hänen henkeään väijy?

-- Ei toki; mutta hän arvelee, että suuri henki on hänelle ilmoittanut
Frankin huomenna myrskyssä henkensä menettävän. Mutta nyt on kumminkin
neekeri unen helmassa, emmekä mekään enää viivytelle maatapanoamme.

Kun Louis Rostales herätti minut lähtemään, olivat kaikki jo valveilla
ja istuivat tulen ympärillä, joka vielä paloi. Laputcha oli jo aivan
selvänä. Me joimme taaskin teetä lämmitelläksemme sumussa, joka nousi
ympärillä olevista soista, ja kun kukin oli ottanut pyssynsä ja
ruutisarvensa sekä täyttänyt taskunsa haulilla, lähdettiin majapaikalta
viimeisten eläinten kanssa.

Kulettuamme hiukan aikaa viettävää maata pysähtyi Laputcha
kolmenkymmenen askelen päähän korkeasta mustasta muurista, joksi sitä
luulin, Frank jätettiin siihen ja me toiset jatkoimme matkaamme pitkin
muuria, vaikkemme aivan lähitse. Pyssynkantaman päässä neekeristä
pysähdyttiin. Louis Rostales, sitten kun hän oli maininnut olevamme
soiden ja "hyllyväin preerioiden" kohdalla, kielsi minua paikaltani
hievahtamasta, samalla kun hän arveli minulla olevan kyllin tekemistä
ampuessani sorsia, jotka lentivät ylitseni. Hän kielsi minua etsimästä
ampumiani lintuja, sillä tietämättömyydessäni voisin helposti astua
harhaan suolla. Lupasin noudattaa hänen kehoitustaan ja annoin hänen
mennä Laputchan kanssa.

Päivän selitessä huomasinkin muurin kaislikoksi, joka aaltoili tuulessa
kuin aukea ulappa. Suolta kuului karjan ammuntaa, johon yhtyi
alligaattorin kauhistuttava ulina. Minua kammoksutti. Sydämmeni
sykki kuuluvasti. Kylmät väreet karsivat selkäni. Olin seisonut
neljännestunnin -- se minusta tuntui sanomattoman pitkältä -- kun
oikealta puoleltani kuulin kaksi laukausta ja vähän ajan perästä taas
kaksi. Kohta kulki noin kymmenen askelen päässä yläpuolellani kuin
paksu pilvenlonka, joka vinkuen halkaisi ilman. Sen jälkeen kuulin
vähän etempää Frankin kaksi laukausta. "Sorsat näyttävät jo olevan
liikkeessä!" sanoin itsekseni. Pilvi, joka kiiti ylitseni, oli
sorsaparvi! "Ole varuillasi! Silmät auki!" Tuskin olin sen sanonut, kun
jo toinen parvi lensi samaa tietä. Tähtäsin ja ammuin -- mutta ei
yhtään pudonnut. Kun olin pyssyni ladannut, liiti kolmas parvi. Sillä
kertaa tähtäsin paremmin; kaksi sorsaa putosi. Olin siitä niin
mielissäni, etten ajatellutkaan toisen laukauksen ampumista. Unohdinpa
Rostalesin varoituksenkin ja syöksyin kuin hullu eteenpäin, huomaamatta
uppoavani nilkkoja myöten mutaan. Kun sain molemmat sorsat käsiini,
olin jo vajonnut polviani myöten. Minun täytyi ponnistaa voimiani
sanomattomasti päästäkseni jälleen mudasta ja voidakseni palata
entiseen paikkaani pyssy toisessa, sorsat toisessa kädessä. Ei ollut
kuin askel kovalle maalle, kun tunsin jotain kiertyvän vasemman jalkani
ympäri. Katsahdin ja näin suuren mustan käärmeen, käsivarteni pituisen,
tarttuneen housuni lahkeeseen, jotka onneksi olivat hyvin väljät.
Sukkelasti lyödä kopsautin sitä pyssyni perällä ja painoin sen pään
mutaan. Se olikin ainoa keino, jolla vältin kuoleman. Astuin vielä
muutamia askeleita... kauhu valtasi minut, voimani pettivät ja minä
vaivuin pyörtyneenä maahan. Luullakseni en siinä kauvan maannut, sillä
sorsan ammunta, joka kesti korkeintaan puoli tuntia, oli juuri
loppumaisillaan, kun pyörryin.

Tointuessani piti Louis Rostales minua sylissään ja nuuhkasutti minulla
jotakin kirpeää nestettä Laputchan valellessa kylmää vettä silmilleni.
Jos olisin kuusi askelta etemmä astunut, sanoi Laputcha, olisin
vajonnut, voimatta tehdä mitään pelastuksekseni. Moni metsästäjä oli
siten joutunut varomattomuutensa uhriksi, kun oppaatta oli
uskaltautunut soille ja "hyllyville preerioille". On vain yksi
pelastuskeino, nim. heittäytyä vatsalleen ja kulkea ryömimällä, kunnes
pääsee varmemmalle pohjalle. Onneksi siis pyörryin.

Käärme, joka minua ahdisti, oli lyönnistäni vain hortunut. Kun Laputcha
älysi mudassa kiemurtelevan, viskasi hän viitan hartioiltaan ja rämpi
vyötäisiään myöten mutaan, sieppasi sen paljain käsin ja näytti meille
sen litteätä inhottavaa päätä.

-- Congo paha! hän sanoi vihasta sähisevän käärmeen purtavaksi tarjoten
sormiaan, rintaansa ja paljaita käsivarsiaan. Mutta käärme ei näyttänyt
niistä huolivan, kääntyi poispäin. Laputcha lähätti sen viimein
muutaman kymmenen askelen päähän ja Rostales ampui sen pään mäsäksi.
Villien sanotaan voivan suojeleutua käärmeenpistolta. Laputcha lupasi
ennen kuolemaansa neuvoa oman keinonsa rouva Rostalesille.

Niin pian kun olimme yhyttäneet neekerin, kehoitti paimen meitä
paikalla palaamaan Biloxiin, sillä kova myrsky oli tulossa. Aurinkokin
nousi jo huonoilla enteillä ja tuuli puhalteli kovasti. Louis Rostales
ei välittänyt varoituksesta, vaan tuotti Laputchan kalastusneuvot, että
saisimme syödä paistettuja kaloja. Frank palasikin heti, tuoden
säkillisen nuoraa ja lapion, jonka jälkeen läksimme matkalle.
Kaalettuamme noin neljännestunnin kaislikkoa tulimme suunnattomalle
preerialle, jossa Rostalesin karja oli laitumella. Louis Rostales
ilmoitti olevamme kalastuspaikalla. Leikkinä sitä pidin, kun en missään
vettä nähnyt. Vastauksen asemasta hän viittasi Laputchaan, joka oli
pitkänään maassa ja näytti höröllä korvin kuuntelevan. Löydettyään
etsittävänsä hän otti lapion ja kaivoi puolentoista jalan syvyisen
kuopan, johon vesi kiehuen virtasi. Säkistään hän sitten otti
kummallisen kapineen: kaksi ristiin asetettua puukapulaa. Niiden päissä
oli neljä silkkiperäintä koukkuineen, joihin kuhunkin oli pistetty
itikan kokoinen pala suolaista lihaa. Omituista pyydystään hän piti
vesikuopassa ja hetkisen perästä vetäisi kalan joka koukussa.
Kalastustaan hän pitkitti, saaden joka nostolla neljä kalaa, kunnes
ilmoitimme niitä olevan kylliksi.

Preeria, jossa olimme, oli muodostunut keskelle suurta suota, joka
arvatenkin ennen muinoin oli ollut järvenä. Aikain oloon oli se
kovettunut, mutta pinta oli toisin paikoin ohuempi kuin toisin ja
hyllyvä, niin että se monin paikoin halkeili astuessa kuin jää; siitä
ne olivatkin saaneet nimensä "hyllyvät preeriat".

Viimeinkin oli aika palata. Myrsky alkoi jo hätyyttää. Eteläinen taivas
oli sysimusta. Ei tuntunut pienintäkään tuulen henkäystä, vaan
kumminkin vyöryivät aallot pauhaten vasten rantaa ja ajoivat edellään
kokonaisia laumoja lokkia ja pelikaania. Rostalesin karjakin päästi
hirveän mölinän, Oikeinpa pelotti jo ajatellessakin paluumatkaa
Biloxiin; sillä vaikka olisimmekin ennättäneet perille ennen myrskyn
puhkeamista, olisimme toki tarvinneet heiverää alustamme ohjaamaan
varmemman perämiehen kuin Frank oli.

Huomautin sitä Louis Rostalesille. Mutta kun hän oikeastaan olikin
syypää viipymiseemme, vastasi hän huolettomasti, ettei ollut mitään
vaaraa. Sitä paitsi hän sanoi luvanneensa äidillensä palata ajoissa
eikä sen vuoksi tahtonut suotta saattaa häntä hätäilemään. Kun Laputcha
huomasi, ettei Louis ottanut hänen varoitustaan kuuleviin
korviinsakkaan, ehdotti hän, että veneemme kuletettaisiin
Pointe-aux-Joncsin äärimäiseen kärkeen, josta pääsisimme Biloxiin
muutamassa neljännestunnissa. Ehdotus hyväksyttiin ja Frankin
käskettiin mennä edellä jalkaisin niemen kärkeen niin nopeasti kuin
suinkin, sillä muuten ei häntä otettaisikaan matkaan, vaan jätettäisiin
Laputcha-ystävänsä luo. Uhkauksen kuultuaan hän sai jalat alleen.

Ei ollut niinkään helppoa saada venettä vesille. Laputchalle piti
meidän luvata tottelevamme häntä kuin kapteenia. Veneessä täytyi
jokaisen ottaa airo käteensä. Laputcha jäi hietikolle odottamaan
sopivaa hetkeä vesille lähteäksemme. Kun hän viimeinkin näki
suunnattoman aallon olevan tulossa huusi hän: "Katsokaa!"
huomauttaakseen meitä olemaan varuillamme. Vesivuori vyöryi yhä lähemmä
ja lähemmä -- silmänräpäyksen kuluttua se uhkasi meidät nielaista.
"Reippaasti eteenpäin!" kiljaisi Laputcha. Nuolena kiiti vene läpi
vaahtopilven ja tuossa paikassa olimme pyssynkantaman päässä rannasta.
Laputcha istui perässä ja huopasi kaikin voimin. Muutamassa minuutissa
olimme saaren käressä. Laputcha sanoi meille hyvästit, hyppäsi maalle
ja vetäisi taskustaan whiskypullon, jonka majasta lähtiessään oli
mukaansa ottanut. Frank, iloiten päästessään hänestä erilleen, syöksyi
veneeseen ja me jatkoimme matkaamme välittämättä yhtä vähän myrskystä,
jota pakenimme, kuin Laputchasta, joka taas veisasi entistä virttään
hypellessään whiskypullonsa kanssa.

-- Frank kuolla! hän hoilotti. -- Hirmumyrsky tappaa mustan miehen!

Olimme jo päässeet matkan puoliväliin, kun Biloxi alkoi näkyä;
huomasimme jo rannalta odottajatkin, kun tuuli äkkiä tuntuvasti
kiihtyi. Pyörähdimme katsomaan, mikä siihen oli syynä. Kauhu valtasi
meidät. Hirvittävän musta, kuohuinen vesipatsas, jonka yläosa taivasta
hipui, alaosa pyöri ympäri huimaa vauhtia, vyöryi merellä, lähestyen
meitä junan nopeudella.

Saarella, enemmän kuin kolmen sadan askeleen päässä vesi-ilmiöstä,
satavuotiset puut kaatuivat ryskien, hiekka tuprusi korkealle, lehtiä,
kukkia ja hedelmiä lenteli ilmassa. Meren aallot mylierehtivät, toisin
paikoin kohoten korkeiksi patsaiksi, jotka hajotessaan kimeltelevänä
vaahtosateena pärskyivät laajalle yltympäri.

Myrskypilvet kulkivat suoraan idästä länteen. Minusta näytti siltä,
että jos ohjaisimme veneemme paremmin pohjoista kohti, emme tuntuvasti
joutuisi koko myrskyn kynsiin. Mutta tuskin olin ennättänyt sitä
ajatella, kun veneemme äkkiä kohosi ilmaan ja paiskautui kumoon. En
nähnyt enää mitään. Kuulin vain kaksi hätähuutoa ja tunsin vajoavani
veteen. Kun jälleen kohosin pinnalle, vallitsi täydellinen pimeys. Oli
mahdotonta saada selville missä olin. Vaistomaisesti uin eteenpäin
myötävirtaan, tietämättä minne. Silmät minulla oli ummessa; hiekan ja
poron tuprakka oli silmäni sokaissut.

En voi sanoa, mitenkä kauvan tätä menoa kesti. Olin aivan huumauksissa;
muistan vain taaskin joutuneeni aallon valtaan, joka minua pyöritteli
ja heitteli. Sitten tuli eteeni jotain estettä. En kyennyt tajuamaan,
mikä se oli. Vasta kun epätoivoissani tarttuin siihen käsiksi, tunsin,
että pidättelime tuulen repimän puun juurissa. Yhä vallitsi pimeys.
Aioin juuri päästää käteni juuresta, kun aalto taas puski, pakottaen
minut jälleen siihen tarttumaan, etten vajoaisi pohjaan. Aallon
ylitseni hulahtaissa rutisi puun runko kovan painon alla; samalla
kuulin luiden taittumista. Ojensin käteni; se sattui neekerin
villaiseen päähän, Aalto oli äärettömällä voimalla paiskannut Frankin
puuta vasten, joka minut pelasti. "Frank, musta mies", joksi Laputcha
häntä aina nimitti, oli todellakin joutunut myrskyn uhriksi! --

Muutaman askelen päässä minusta huusi Louis Rostales apua; hän oli
kaulaansa myöten vedessä. Hänen isänsä tuli neekereineen meitä
auttamaan ja he kulettivat kotiin ainoat, mitä haaksirikosta saatiin
pelastetuksi: kaksi puolikuollutta ihmistä ja hengettömän neekerin.

Frankin hukkuminen oli ikävä seikka, tuumi Rostales, sillä
Frank oli hänelle maksanut kaksituhatta piasteria orjamarkkinoilla
New-Orleansissa. Kuka valko-ihoinen on sen arvoinen?



Taistelu tiikerikissan kanssa.


Eräänä häikäisevän kirkkaana kesäpäivänä, jollaisia vain Intiassa saa
nähdä, läksin Calcutasta suuren seurueen kanssa tiikerinpyyntiin. Päivä
oli polttavan kuuma. Calcuttalaiset arvelivat meidän löytävän tuskin
yhtään tiikeriä, mutta me löysimmekin kokonaisen pesän, niin että
metsästysseurue väen väkeenkin muuttui oikeaksi teurastusseurueeksi.
Englantilaiset upseerit, tottuneet tiikerinpyytäjät, kaatoivat viisi
mitä komeinta petoa, joiden nahkat nyt varmaankin ovat monen salin
koristuksena.

Minua halutti palata toista tietä kuin toverini, ja sen tautta minä
käänsime yksin etelään päin kulkeakseni laajain ruohokenttien kautta.
Matka oli ihana ilman vähitellen viilistyessä. Yö ennätti, ennenkun
pääsin taloon tai edes näinkään asuinrakennuksia. Laskeusin hevosen
selästä ja sidoin sen puuhun, päättäen likettyeltä etsiä mukavaa
yösijaa. Totta tosiaan ei pelko ollut kaukana ajatellessani kaatamiamme
tiikerejä, joiden ärsytetyt sukulaiset luultavasti hiiveskelivät
ympäristössä. Otin piippuni ja panin tupakan, jonka myrkky minua
ennenkin oli jossain määrin tyynnyttänyt. Heittime sitten pitkään,
pehmeään ruohikkoon, katsellen haaveksien kohti taivaan kupulakea läpi
komean lehtikatoksen, joka rehevänä ja tuuheana kaareili pääni päällä.

Silloin pisti yhtäkkiä silmiini korkean puun oksien välitse, jonka puun
alla loioin, omituisen näköinen pesä, jollaista en milloinkaan ennen
ollut nähnyt. Uteliaana minä kapsahdin pystyyn ja kiipesin puuhun. Pesä
siellä oli, vaan ei linnunpesä, sen minä kyllä älysin. Mutta minkä
sitten? Nähtävästi jonkin petoeläimen. Se oli tyhjä. Minusta tuntui
ihan kuin taivaan sallimus olisi sen minulle yösijaksi osottanut.
Siellä minä ainakin olisin ratki rauhassa tiikereiltä ja muilta
nelijalkaisilta pedoilta. Leväytin vaippani pesään ja paneusin maata.

Olin kai siinä jo kotveroisen nukkunut, kun yhtäkkiä heräsi hevoseni
hirnuntaan. Vaara uhkasi. Täytyi olla varoillaan. Yö kun oli kirkas,
näin selvästi, mitä ympärilläni tapahtui. Kohottime makuulta,
kurkistelin ja tähystelin joka suunnalle. Mitään en aluksi nähnyt.
Mutta yhtäkkiä huomasin puiden tuuheain oksain välitse kissamaisen
eläimen, joka ketterästi hyppeli oksalta oksalle. Tartuin pyssyyni.
Eläin pysähtyi nähdessään minun tähtäävän. Se oli tiikerikissa, hirveä
kissaeläin, joka elää puissa Intiassa eikä milloinkaan kesyty.
Englantilainen upseeri, joka oli semmoisen eläimen surmannut, kertoi
minulle sen pelkäävän ihmistä ja hätyyttävän häntä vain silloin, kun
ihminen on osautunut sen pesään. Taivas varjelkoon! Senkö pesässä minä
istuin. Hiukset nousivat päässäni pystyyn nähdessäni tuon
mustatäpläisen eläimen seisovan vastassani kankea häntä koholla ja
sillä oksia pieksäen. Yhtäkkiä se näytti älyävän minun kotiutuneen
asuntoonsa -- se oli totta, se -- ja irvisteli ikeniään kutsumattomalle
vieraalle. Minä tähtäsin ja -- laukaisin. Luoti hipaisi sen nahkaa.
Samassa hyppäsi eläin tavattoman pitkän välin ja pysähtyi parin askelen
päähän minusta. Vielä yksi hyppäys ja se olisi terävät kyntensä minuun
iskenyt. Olin pyörtymäisilläni kauhusta. Vaistomaisesti nojausin
kuitenkin toisella kädelläni puunrunkoon, toisella koin torjua
hyökkäävää eläintä. Se vasta oli painiskelua, taistelua niin ankaraa,
että oksat poikki karahtelivat. Tiikerikissa hellitti hetkiseksi. Minä
hyppäsin pystyyn, Mutta siinä tuokiossa oli raivostunut eläin
kimpussani ja yks kaks -- maassa olimme molemmat, ja pesä rikki.
Korkea, pehmyt ruohikko, jonne hurahdimme, varjeli käsiä ja jalkoja
taittumasta, jonka viimemainitun erittäin mielelläni olisinkin suonut
viholliseni osaksi, sillä asemani oli tuiki toivoton, vaikkakin minä
lujalla maaperällä kykeninkin vapaammin liikkumaan. Julma eläin seisoi
taas vastassani valmiina hyökkäämään. Olin toki siksi tolkussani, että
tempasin tikarin tupesta. Odotin pedon hyökkäystä rohkeammin, kun oli
edes jokukaan ase kädessä. Se syöksyikin taas päälleni. Minä iskin sitä
hurjasti, mutta isku sattui sen otsaan ja se oli niin kova, että teräs
katkesi kappaleiksi. Luulin viimeisen hetkeni tulleen ja jättime
Jumalan huomaan. Raivostunut eläin näytteli minulle teräviä hampaitaan,
niin että veri suonissani hyytyi. Se näytti miettivän kostoa, tarpeeksi
julmaa kostoa rangaistakseen minua ansioni mukaan. Minä käytin hetkeä
hyväkseni pälyilläkseni joka suunnalle pelastuksen toivossa. Olin jo
eläimen alla, mutia saatoin kuitenkin päätäni liikuttaa, ja
rajattomaksi ilokseni älysin oikealla puolellani pistoolin, jonka olin
puuhun noustessani laskenut ruohikkoon! Ponnistin viimeiset voimani ja
sain käteni irti. Silmänräpäyksessä tartuin aseeseen ja olin
jaloillani. Peto ei kuitenkaan hellittänyt siksikään, että olisin
ampunut, Se hyökkäsi vieläkin. Minä väistyin ja sivalsin sitä olan
takaa, mutta valitettavasti taas päähän. Peto horjahti. Siinä tuokiossa
olin minä hevoseni selässä, joka pelokkaana ja harja pystyssä seisoi
pensaikossa, ja nelistin eteenpäin. Olin pelastunut!

Vaikka olinkin puolikuolleena ponnistuksista, olin kuitenkin
seikkailustani liian ylpeä päästääkseni saaliin käsistäni. Pysähdyin ja
käännyin takaisin. Kuutamossa näin tiikerikissan viimeisetkin voimansa
pannen hypänneen puuhun, jonka lehvien lomitse se tirkisteli minua
nähtävästi aikeissa vielä sittenkin hypätä niskaani ja lopettaa minut
siihen patuseen paikkaan. Se oli näet tuntenut veren hajua, sillä
sormestani vuoti verta. Paikalla oli minullakin pyssy vireissä ja minä
ammuin. Se onnistui. Peto vierähti ihan jalkaini juureen. Hyvin minua
harmitti, etten saanut sitä elävänä Calcuttaan, sillä se oli
erinomainen lajiaan. Sidoin sen hevosen selkään ja ratsastin kaupunkiin
niin pian kuin voin, sillä nukkumista ei tarvinnut enää suunnatakaan.

Näyttäessäni saalistani tovereilleni onnittelivat he minua, sillä
päivää ennen oli tiikerikissa repinyt kaksi englantilaisten
palveluksessa olevaa alkuasukasta, ja minut, joka olin ypö yksinäni,
olisi peto sitäkin helpommin voinut surmata. Mutta vaikka seikkailuni
hyvästi onnistuikin, olen minä kuitenkin, ainakin toistaiseksi,
kartellut lähteä yksinäni retkeilemään Calcutan ympäristöön.



"Verikäsi".


Noin päivänmatka siitä paikasta, jossa Mariavirta laskee
samakkavetiseen Missouriin, sijoittihe jyrkkää rantaa varjoavain puiden
suojaan joukko heimostaan eronneita, nuoria intiaania tarkastaakseen
säätämiään tapoja, jotka vasta heistä miehiä ja sotilaita tekisivät.
Lähes sadan askelen päässä heistä oli omituisesti rakennettu wigwam,
suippopäinen ja korkea kuin pyramiidi. Siellä paloi tuli, joka tiheästi
toisiinsa kiedottujen oksain lomitse vain himmeästi näkyi ulos.

Vaieten istuivat nuorukaiset, eteensä tuijottaen ja ajatuksiinsa
vaipuneina, kun wigwamista yhtäkkiä kajahti intianien rummun kova,
säännöllinen pärinä. Samassa olivat kaikki pystyssä, seuraten kutsua.
Kohauttaen kapeaa, aukkoa peittävää puhvelinnahkaa, he astuivat
kummalliseen majaan ja asettautuivat piiriin leimuavan tulen ympärille.

Omituiselta näytti tuon noin kymmenen metriä korkean wigwamin sisus.
Yltympäri koristivat seiniä kaikenmoiset kapineet: aseet, keittoastiat,
peitot, surmattujen vihollisten päänahkat -- kaikki suurelle hengelle
pyhitettyjä lahjoja. Olipa siellä vielä muuan valkean puhvelinkin
nahka, ja ylinnä suipossa kiikkui suunnattoman puhvelihärän verinen pää
sinisen savun ympäröimänä, joka sitä tietä koki pyrkiä ulos.

Rummunlyöjä toi pyhitetyn rauhanpiipun, jonka pitkää, leveää vartta
koristivat eriskummalliset kuviot ja kirjavat sulat, täytti sen
tupakalla ja ruohoilla, sytytti ja, vetäen savua sieraimiinsa, kohotti
sitä juhlallisesti. Piippu kulki sitten kädestä käteen, ja
läpinäkymättömänä verhona kiemurtelivat pyhitetyt savupilvet kohti
suipossa kiikkuvaa puhvelin päätä.

Kotvasen äänettömyyden perästä kohottihe eräs nuorukaisista, ojensi
kättään ja virkkoi:

-- Manitou, me olemme valmiit! Sydämmemme palaa taisteluinnosta päästä
vihollista vastaan. Aseemme ovat teroitetut, nuolemme käritetyt, ja
silmämme tarkat -- ne seuraavat kotkaa sen etäisimpään pesään
vuoristossa, ne tuntevat pantterin jälet kovasta kalliosta. Mutta
ilkeitä noitia tunkeutuu tänne sokaisemaan silmiämme, viekottelemaan
meitä väärille otusten jälille ja karkoittamaan otukset seuduiltamme!
Manitou, suojele meitä! Pidä silmämme auki, tee käsivartemme
voimakkaiksi ja suo meidän löytää puhveleja ja laitumella käyviä
antilooppeja! Manitou, varjele meitä noitain vallasta!

Hän istuutui ja hänen oikeanpuoleinen toverinsa nousi.

-- Manitou -- hän lausui, yhtyen toverinsa rukoukseen -- minäkin
rukoilen sinua, suojele ja varjele meitä noitain vallasta! He ovat
voimalliset ja väkevät, he voivat puhaltaa meihin taudin ja jäsenemme
lamauttaa -- mutta sinä voit heidät kukistaa. Näytä meille vihollisten
jälet ja me uhraamme sinulle runsaasti saaliistamme!

Ja vielä nousi yksi, ojensi kätensä wigwamin keskellä palavaa tulta
kohti sanoen:

-- Suuri henki! Rauhanpiipun savu ja rukouksemme on luoksesi kohonnut
-- sinä tiedät meidän kokoutuneen tänne, sinä katsot sydämmiimme ja
kuulet myöskin meidän valamme! Johda meidät vihollistemme,
valkoihoisten, jälille! Eläkööt rauzaut, shoshonit ja arapahot
[intiaaniheimoja Pohjoisameriikassa] rauhassa valkoisten kanssa -- he
ansaitsevat häpeän ja kuoleman niinkuin nekin! He tomussa madelkoot ja
toisilleen kertokoot, mitenkä valkoihoiset suurilla, siivellisillä
veneillään uivat merien yli ja tuovat aseita, joita mies ei jaksa
jännittää -- me emme silti epäröi! Me rakastamme maata, jossa isäimme
luut lepäävät, me rakastamme perhettämme ja ystäviämme eikä aurinko
sitä päivää valaise, jolloin me sotatieltä palaamme vuodattamatta
vihollistemme verta! Anna meidän kostaa kaatuneiden veljiemme puolesta,
Manitou! Johda meidät valkoisten jälille ja me uhraamme sinulle
runsaasti saaliistamme!

Ikäänkuin sopimuksesta kohosivat kaikki ja uudistivat juhlallisen
valansa. Sitten alkoi intiaanien tanssi, jonka nuoret sotilaat
tanssivat rummulla yksitoikkoisen säännöllisesti säestettäissä.
Hitaasti he aluksi kiertelivät tulta, mutta rummun pärinän
kiihtymistään kiihtyessä he ponnistelivat sitä rajummin, kunnes hurjia
sotalaulujaan kirkuen raiviutuneina kieriskelivät hiiloksessa ja
viimein uuten uupuneina ja tiedottomina kaatuilivat maahan unessa
saamaan neuvoja kaatuneiden hengiltä ja tietoja tulevain sotaretkien
onnistumisesta.

Kolme päivää ja kolme yötä viettivät nuorukaiset samallaisia suuren
hengen miellyttämisjuhlia, Kolmeen päivään ja kolmeen yöhön eivät he
ruuan murua eivätkä juoman tippaa maistaneet. -- Neljännen auringon
idästä noustessa he kokoutuivat taas Mariavirran rannalle ja valitsivat
johtajaksensa erään päämiehensä pojan, joka viekkaudellaan ja
uskaliaisuudellaan oli metsästymatkalla kunnostautunut. Kun ruokavarat
oli edellisenä talvena loppuun syöty ja metsänriista vähenemistään
väheni, oli hän rohkeasti, miltei vain uhkarohkeasti tunkeutunut
ruskean karhun luolaan, surmannut julman vihollisen ja kantanut sen
lihat kotiin nälkään nääntyville. Seitsemän pantterinnahkaa riippui
hänen majansa seinällä! Yksimielisesti valittiin päälliköksi "Iltis" --
jonka nimen hän oli saanut sekä ripeydestään että viekkaudestaan -- ja
sovittiin paikasta, jossa he muutamain päiväin päästä kokoutuisivat
sotaretkelle lähteäkseen.

       *       *       *       *       *

Kolmisen viikkoa oli mahtanut kulua äsken kerrotuista juhlista, kun
pieni matkustajakaravaani kulki läpi laajan, miltei loppumattomalta
näyttävän aron, jota lännessä rajoittivat Kalliovuoret ja idässä
Yhdysvallat, ja joka pohjoiseen ja etelään laajeni määrättömiin.
Matkueeseen kuului neljä ripeän ja väkevän muulin vetämää vaunua,
joiden ympärillä ratsasti yhdeksän ratsastajaa pienillä
intiaanihevosilla. Kymmenes kulki etukynnessä, muutamain satain
askelien päässä, seutua vakoilemassa. Valkoihoiset palasivat
kauppamatkoiltaan Santa-Féhen ja toivoivat hetikin pääsevänsä
kotoisille kankaille.

-- Mitenkähän olisi, Bob, jos vähän tässä levähdettäisiin? huomautti
muuan ratsastaja eillimäisen muulin ajajalle. Eläimet ovat väsyksissä
eikähän lepo olisi pahetteeksi ihmisillekkään. Emme ole ainehtineetkaan
syöntiä, sitten kun aamusella eikähän meillä liene syytä nälkiytyä,
vaikka täällä näkyykin intiaanien jälkiä!

-- Sanokaa johtajalle! vastasi muulinajaja. -- Niin kauvan kuin
etumainen kulkee, täytyy takimaisten seurata. Mutta minusta hän jo
näyttääkin katselevan lepopaikkaa. Ei kai hän muuta varten niin
huolellisesti tuolla pensaita tarkastelle. Tottapa siellä on lähde --
lehdikko on niin raittiin näköistä ja vihreää.

Muulinajaja kuitenkin erehtyi. Sillä ratsastamatta puheena olevaan
viidakkoon johtaja pysähtyi ja viittasi retkeläisille kiertämään
houkuttelevaa lepopaikkaa varjoisain puiden siimeksessä.

-- Turkanen kaikkiaan! -- kiukutteli ratsastaja. -- Toki hänellä nyt
oli olevinaan aimo syy, kun ei sen vertaista lepoa suonut väsyneille
jäsenillemme! Silmänkannon päässä ei näy ainoatakaan pensasta --
pikkisen metsänrintaa vain siintää tuolla idässä. -- Annas minulle
kipene tupakkaa, Bob! -- keskeytti hän. -- Jotain tässä pitää edes
suuhunsa saada.

Bob täytti hänen pyyntönsä ja, väistäen johtajan mielestä epäiltävän
näköistä paikkaa, käänsi muulinsa oikealle ennen kulkeneiden vaunujen
muodostamalta jäleltä. Vasta etäällä pensaikosta hän palasi tielle, ja
matkalaiset jatkoivat matkaansa, kunnes aurinko erojaisiksi punasi
aavikon kaukaisen aaltomaisen taivaanrannan.

Pensaikko, jota he iltapäivällä niin varovaisesti kiersivät, häämöitti
enää vain pienen pienenä tummana pilkkuna. Muutaman loivan harjanteen
kukkulalla, joita kulkee läpi koko läntisen preerian, joka siten
muistuttaa aaltoilevaa merta, oli vaunut asetettu nelikulmaksi.
Keskelle oli sinne illallisen valmistusajaksi laitettu pienonen nuotio
mukaan otetuista haloista, mutta sitä suojeltiin huolellisesti
näkymästä, ettei sen kirkas valo ilmaisisi heidän yösijaansa etäälläkin
mahdollisesti vaanivalle viholliselle. Tuskin olivat kuleksivat
kauppiaat ennättäneet syödä kuivatusta puhvelinlihasta ja toutaimista
valmistetun ateriansa, kun kekäleet sammutettiin ja pantiin talteen
vastaisen varalle, eläimet sidottiin maahan pistettyihin paaluihin ja
vahdit sijoitettiin. Pienessä, sillä tavalla nopeasti pyöräytetyssä
linnoituksessa majailivat muut matkustajat, hilpeästi tarinoiden ja
illan kuluksi jutellen entisistä seikkailuistaan ja muinoisista
vaiheistaan.

-- No, Hopkins -- kysäisi johtajaan kääntyen kesken puheen muuan
nuorukainen, jota toiset tuntuivat Tomiksi nimittävän -- minkä tähden
te ette antanut meidän levähtää tänään siellä viidakossa? Me olimme
kaikki, ihmiset ja eläimet, uppo uuvuksissa emmekä me siitä ollenkaan
olleet hyvillämme, kun meidän kuurtaen kaartaen täytyi sivuuttaa
oivallinen levähdyspaikka.

-- Näittekö haaskalintuja, joita siellä liiteli? kysyi puhuteltu.

-- Näin -- mutta mitäs niillä on tekemistä meidän levähtämisemme
kanssa?

-- Rauzaut ovat vasta viisi päivää sitten lähteneet näiltä main,
niinkuin oregonilaiset matkustajat toissapäivänä tavatessamme tiesivät,
ja siitä saatte olla varma, etteivät he ole metsänriistan
nimellistäkään sinne jättäneet.

-- Hyvin toki saattaisi olla mahdollista, että linnut siellä keräilivät
otusten tähteitä.

-- Luuletteko te sitten, että luut ja lihan tähteet yhtään ainoata
päivää säilyisivät näillä preerioilla? Sudet ne kyllä kaluavat niin
puti puhtaaksi, ettei niistä jää edes muurahaiselle maistiaisiksi. --
Ei, ei, siinä viidakossa olisi ollut kaikkea muuta kuin turvallista
levähtää! Päivän valetessa otan minä itse vartioimisen huolekseni,
sillä tuskinpa vain sitä ennen punanahkat, jos niitä todellakin siellä
piileskeli, näyttäytyvät. Jospa ne vain tulisivat! Olisipa todellakin
hupaista taaskin nähdä edes parinkaan heistä maahan lysähtävän kuoleman
korina kurkussa!

-- Sanokaapas, Hopkins, mistä te oikeastaan olette niin suuttunut
punanahkoille? uteli Tom. -- Totta tosiaan en heitä minäkään suosi enkä
milloinkaan ole tyytyväisempi kuin silloin, kun en heistä kuule hiiren
hiiskausta. Mutta en minä kuitenkaan heitä niin silmittömästi vihaa
kuin te. Ei heitä kovin voi siitä moittia, etteivät he ole meille
mielissään -- sillä emmehän mekään ole heitä hyvästi kohdelleet.

-- Puolustakaa heitä vielä! sähisi Hopkins hammasta purren, -- Tom, jos
te olisitte heidän tähtensä kärsinyt sen, mitä minun on täytynyt
kärsiä, jos te minun laillani olisitte nähnyt, mitenkä heidän julmat
kätensä hävittivät kaikki, mikä minulle oli rakasta ja kallista
tässä maailmassa, niin olisitte te samoin kuin minäkin heidän
verivihollisensa ja vannonut heille ikuista, loppumatonta kostoa! --
Mutta pois entisyyden synkät, haihtumattomat kuvat! Me olemme vielä
punaihoisten hirviöiden alueella ja meillä on täysi syy olla varovaiset
ja säästää voimiamme vaaran hetkeksi. Ruvetkaamme nyt siis levolle,
että jaksamme pitää silmämme auki ja korvamme höröllään, sitten kun on
meidän vuoromme vartioida!

Kohtapa olivatkin miehet vaippoihinsa kääriytyneinä, -- vieressä
ladatut pyssyt ja puukot höllästi tupessaan maassa rivissä, --
saadaksensa virkistävästä unesta vereksiä voimia uusiin ponnistuksiin
ja uusiin vaaroihin, kunnes tähdet ilmaisivat keskiyön tulleeksi ja
siihenastiset vahdit herättivät toverinsa saadaksensa hekin vuorostaan
painaa raskaat silmänluomensa kiini.

-- Ettekö ole huomannut mitään epäiltävää, Bob? kysyi Hopkins
vahtivuoroa vaihtaessaan.

-- En mitään, paitsi pari sutta, jotka lännenpuolelta hiiviskelivät
leirimme ympärillä. Näin ne useita kertoja valoisamman taivaanrannan
puolelta -- mutta ne eivät tulleet kovin lähelle. Preeriasusihan
yleensä onkin viekas ja pelkurimainen peto.

-- Oletteko ihan varma, että ne olivat susia? Näittekö koko elävän --
suipon pään -- tuuhean hännän?

-- En oikein selvästi. Minusta näytti niinkuin ne kääntyisivät tänne
meihin päin, sillä ruumiin rajaviivat olivat pyöreät.

Johtaja pudisti päätään arveluttavasti.

-- Bob -- hän kuiskasi -- pelkään, että vielä ennen aamunkoittoa käy
arolla aika hilske. Olette ehkä oikeassa, että ne ovat susia, vaan
eivät harmaita preeriasusia, vaan pawneeloupeja tai sitäkin pahempia,
vuoristojen hyeenoja, verenhimoisia mustajalkoja! -- Mutta samapa se,
eivät he meitä kuitenkaan odottamatta herätä eikä ruohikkoa tässä punaa
ainoastaan meidän veremme. Tarkastakaa pyssyjänne, miehet -- hän lisäsi
hiljemmin -- ja sitten viedään hevoset ja muulit vaunulinnamme
sisäpuolelle. Jollei vihollisia ole kovin paljoa ja heidän mielestänsä
lienemme turvan takana, niin ehkäpä he eivät hyökkääkkään. Kyllä minä
ne pelkuriheittiöt tunnen -- jollei vain ole kylliksi saaliin toivoa ja
vaara liiaksi heidän omia päänahkojaan uhannee, niin he mieluimmin
pysytteleivät ulompana niinkuin susi vainutessaan rautaa pyydyksessä.
Turmio heille!

Johtajan määräyksestä siirrettiin muulit ja hevoset vaunujen
sisäpuolelle. Olettaen vihollisen todellakin heitä piirittävän,
määrättiin joka miehelle varma paikkansa, johon he pyssy kainalossa
laskeutuivat nukkumaan ollakseen tarpeen vaatiessa paikalla valmiita.
Hetkisen kuluttua ilmoitti jo nukkuvain säännöllinen hengittäminen,
jota vain silloin tällöin eläinten kavion kuoputus keskeytti, miten
vähän vaaroihin tottuneet kulkijat välittivät verivihollistensa
läheisyydestä, ja miten he jo olivat tottuneet ajattelemaankin, että
pyssyn laukaus ja intiaanien kimakka sotahuuto minä hetkenä hyvänsä
heidät yhtäkkiä herättää.

Hopkins tiesi paremmin kuin toiset, mikä heillä oli odotettavissa, jos
he antaisivat kavalain vihollistensa heidät viekkaasti voittaa.
Viettäen lapsuutensa lännen vakoilijain keskuudessa, oli hän tarkoin
perehtynyt intiaanien sotatemppuihin. Murhaten ja ryöstäen oli joukko
siouxeja kulkenut hänen kotiseutunsa läpi ja karkoittanut hänetkin
vanhempainsa kodista. Silloin hän oli vannonut verisesti sen kostavansa
punaihoisille. Miten hän valansa piti, osottaa se kauhu, jonka hän,
"verikäsi" -- joksi intiaanit häntä nimittivät -- oli herättänyt aron
kesyttömissä pojissa, varsinkin kun he, huolimatta monista, tarkoin
mietityistä hyökkäyksistään, eivät milloinkaan voittaneet häntä.
Siitäpä syystä häntä pidettiinkin erinomaisena noitana.

Hopkins oli varma, että vihollinen, jos se kerran likettyellä oli, oli
lähettänyt vakoilijoita leiriä tarkastamaan, vaan ei kuitenkaan ennen
päivän kajoa uskaltaisi hyökätä. Hän meni rauhallisesti vahtipaikalleen
ja heittihe pitkäkseen ruohikkoon niinkuin edellisetkin vartijat.
Muutamia minuuttia hän vain odotti ja hiipi sitten kuin kissa
kohottamatta ruumistaan tuumankaan vertaa yön vienossa tuulessa
aaltoilevasta ruohikosta, hiipi länteen päin noin parinkymmenen askelen
päässä olevalle kynnäälle, josta hän paikalla saattoi huomata, mitä
erikoista arolla tapahtui.

Aava, aukea aro oli äänetön kuin hauta. Silloin tällöin ulvahti vain
yksinäinen susi, joka hirveä ajaessa oli eksynyt toisista ja tuntui
kuulostavan vastausta valituksiinsa. Höröllä korvin kuunteli Hopkins
tuttua ääntä, etteihän se vain ollutkin hyökkäysmerkki.

Punaihoiset olivatkin paljoa lähempänä kuin peninkulmain päässä ulvova
susi. Sen hän pian älysi. Sillä samassa sukeltautui pää ruohikosta
tuskin viidentoista askelen päässä hänestä ja tähysteli varovaisesti
ja tarkkaan sitä paikkaa, johon hän ensin oli laskeutunut. Mutta se
kesti vain silmänräpäyksen -- ennenkun Hopkins oli ennättänyt päättää,
mitä tehdä, katosi se taas ja kiusallinen hiljaisuus vallitsi avaralla
lakeudella.

Tuskallisen kiihtyneenä odotti johtaja, jonka epäluulo siis oli
toteutunut, pienintäkin liikettä ampuakseen varoituslaukauksen.
Työläästi kului aika. Viimeinkin nousi aamutähti itäiseltä taivaalta ja
hän odotti kohtalon ratkaisua. Pyssy kädessä hän levollisena odotti
vihollisen ilmestymistä. Ei kestänytkään kaukaa, kun vakoilijan pää
toistamiseen ilmausi ihan samasta paikasta kuin ensi kerrallakin,
ikäänkuin hän ei olisi siitä minnekkään hievahtanut. Tuskin Hopkins
ennätti nähdä intiaanin päälaen, kun hänen varman pyssynsä laukaus
katkaisi hiljaisuuden, ja väijyvä vihollinen ääntä päästämättä kellahti
pitkään ruohikkoon. Kuin taikaiskusta ilmestyi hilskettä ja vilinää
koko aavikolla, joka suunnalta kajahteli intiaanien kimeä sotahuuto
aivan kuin manalaiset olisivat väkensä taisteluun lähettäneet, joka
suunnalta vilahteli punaisia, liekehtiviä tulia, pyssyt paukkuivat,
tanner tömisi ja tummat, surmaa uhkaavat olennot kiitelivät yli
lakeuden kuin koston kamalat henget. Keskellä oli Hopkins. Iskien
pyssynperällä lähimpänä ryntäävän intiaanin maahan, hän notkeana
harppaili toveriensa luo.

Santa-Fén kauppiaat eivät muuten ollenkaan hämmästyneet vihollisen
yhtäkkistä hyökkäystä, sillä jokainen oli määräpaikallaan. Säästäen
vain sitä puolta, jossa tiesivät johtajan olevan, kumahti laukaus
toisensa perästä heidän oivallisista pyssyistään, ja monen
kirjavasulkaisen ja maalilla koristetun sotilaan sotahuuto muuttui
kuolemankorinaksi hänen hypähtäessään tomahawkia heiluttaen -- siellä
hän virui ruumiina ruohikossa, jota sydänverellään punasi. [Tomahawk
(lue tomahook) Pohjois-Ameriikan intiaanien teräksinen tai pronssinen
sotatappara.] Ainoastaan kymmenen hurjistunutta metsäläistä tunkihe
vaunuihin asti, Etumaisinta kohti kohotti Bob surmaavan tuliluikkunsa
ja luoti musersi hänen otsansa. Samassa hyppäsi Hopkins aisan yli
vaunulinnoitukseen. Valkoisten puukot ja pyssynperät vastaanottivat
hyökkääviä intiaania. Kuolevain ja haavoitettujen valituksia ja
punaihoisten hurjaa, korvia särkevää sotakirkunaa kuului sekaisin.
Hetkisen taistelivat molemmat puolueet vihan vimmassa, hevoset ja
muulit potkivat villiytyneinä ja kamala mellakka siitä yhä yltyi.

Hopkins raivosi pyssyineen hyökkääjien keskellä. Hän oli juuri pyssynsä
perällä hurjasti iskenyt joukkueen johtaja -- "Iltistä", sillä se oli
juuri hän, joka sotureineen oli hyökännyt karavaanin kimppuun -- ja,
tempaisten tomahawkin kaatuneen kädestä hän kääntyi solakkaan
intiaaniin, jolla jo oli puukko valmiina kuolemaniskuun, kun intiaani
vilkaisi edessään seisovaan valkoiseen mieheen ja kauhistuneena
peräytyi. "Verikäsi", ärjäsi hän vapisten, sillä hän oli tuntenut
kansansa verivihollisen, ja kaatui samassa pää halki valkoisen miehen
koston uhrina.

Kuin taikaisku huumasi pelätty nimi aavikon kesyttömät asukkaat --
pelästyneinä he tähystelivät ympärilleen ja pakenivat hurjina sitä
kättä, jonka he luulivat voimakkainta voimakkaammaksi ja väkevintä
väkevämmäksi. Yhtä nopeasti ja yhtäkkiä kuin he olivat tulleet, he
hävisivätkin ja kohta ainoastaan haavoitettujen vaikeroiminen katkaisi
kammoksuttavan hiljaisuuden.

Valkoihoiset eivät kuitenkaan luottaneet intiaanien pakoon, ja nouseva
aamuaurinko valaisi heidän pyssynpiippujaan, ikäänkuin he vieläkin
odottaisivat kamalan vihollisen hyökkäystä. Mutta siitä ei näkynyt
jälkeäkään.

Autio ja äänetön oli aavikko heräävän auringon valossa. Ja ainoastaan
vaunulinnoituksen ympärillä osotti tallattu, verinen ruoho, että rajut
kiihkot olivat siinä raivonneet, viha ja tappelu riehuneet.

Punaihoiset olivat mukanansa vieneet kuolleensa ja haavoitettunsa;
varuksessa oli vain kaksi Hopkinsin voittamaa intiaania. Hän muisti
kostonsa uhrit. Otettuansa päänahkan toiselta ja sidottuaan sen,
verisen voitonmerkkinsä, luotisäiliöönsä tarttui hän nuoren päällikön
tukkaan, jonka tottuneesti pyöräytti vasemman kätensä etu- ja
keskisormensa ympäri. Mutta silloin avasi kuolleeksi luultu yhtäkkiä
suuret, tummat silmänsä ja tuijotti häneen hurjasti. Hopkins arveli
paikalla pistää hänet kuolijaaksi ja puukko jo kohosi kädessä; mutta
yhtäkkiä hän muutti mielensä, pisti aseen tuppeen, tarttui "lltiksen"
käsivarsiin ja vastustamatta sitoi häneltä kädet selän taakse. Vasta
vähitellen päällikkö tointui. Älytessään asemansa hän kohottihe ja
katseli vangitsijoitaan ylpeästi ja halveksien, voitonriemuissaan tuon
tuostaankin vilkaisten vyöhönsä.

-- Kenenkä päänahka sinulla on vyössäsi, lurjus? huusi Bob niehentyen
lähemmäksi intiaania ja tutkivasti häntä tähystellen. -- Missä on Tom
-- hä, missä Tom on?

Hopkins niinkuin kaikki muutkin hypähti säikähtäen seisalleen ja
katseli ympärilleen. Neljä vaarallisesti haavoitettua virui muutaman
vaunun vieressä -- mutta Tom ei ollut siellä. Pahaa aavistaen riensi
johtaja kadonneen yölliselle vahtipaikalle. Hänen pelkonsa oli
kauhealla tavalla toteutunut. Verissään makasi siinä ystävä,
silminnähtävästi tomahawkin lävistämänä ja sitten päänahka
irroitettuna. Hammasta purren hyppäsi Hopkins vankinsa luo. Ja
nähdessään hänen voitonriemuisen katseensa pääsi rajattoman vihan
huudahdus hänen huuliltaan -- mutta vielä sittenkin hän jaksoi
hillittäytyä, Hiljaa, tuskin kuuluvasti hän virkkoi tovereilleen:

-- Tulkaa -- lähdetään!

-- Entä mitä tehdään tuolle pöyhkeilevälle heittiölle, jonka vyössä
riippuu paraan ystävämme päänahka? kysyi vanha Bob, vihasta väristen.
-- Mikä teille pisti päähän säästäessänne punaihoista, joka ansaitsisi
kymmenkertaisen kuoleman, kun muuten olette valmis surmaamaan kaikki,
mikä vain on intiaanin nimellistä? Miksi menettelette tässä kuin
autuutenne siitä riippuisi?

-- Hän saa kymmenkertaisen kuoleman, kuten toivotte, Bob! vastasi
Hopkins käheästi nauraen. -- Vaan ei meidän kädestä! Me viemme hänet
mukanamme siirtoloihin.

-- Siirtoloihinko? Ettäkö hänet siellä pannaan vankeuteen, tutkitaan ja
päästetään vapauteen varoitukset saatuaan? Enpä toden totta, Hopkins,
teitä enää tunne!

-- Kuulkaa, mies! sanoi johtaja ja ilkeä ilme levisi hänen kasvoilleen.
-- Te tiedätte minun vannoneen ikuista sotaa punanahkoja vastaan ja te
tiedätte syyn, miksi sen olen tehnyt. Mutta mitä minua hyödyttää
surmata hänet ja ripustaa hänen päänahkansa majani seinälle entisten
kuudenkymmenviiden lisäksi? Eihän se ole kuin yksi enemmän. Satojen
pitää kaatua, tuhansienkin, ennenkun kostoni on täytetty! Jos hänen
kauttansa voin koko rodun hävittää, silloin, Bob, te näette, että minä
hänet riemuiten uhraan isä- ja äiti-poloiseni muistolle -- hän on se
välikappale, jonka kautta minä pyrin päämaalini saavuttamaan.

-- Niinkö? sanoi Bob, jolle alkoi selvitä johtajan tarkoitus. --
Pitääkö hänen kulettaa rokko sukuansa hävittämään?

-- Oikein arvasitte! Niin pian kun häneen tuhoava tauti on tarttunut,
saakoon hän aseensa takaisin, nouskoon nopeimman hevoseni selkään --
olkoon vapaa! Kostotar sitten hänen askeleensa ohjatkoon ja hänen
polkunsa suojelkoon, että hän pian heimonsa luokse ennättää! ja kun
suunnitelmani onnistuu, kun heidän keskuudessaan myrkky leviää ja rutto
riehuu, jälettömiin hävittäen perheitä, kyliä, koko heimoja, silloin,
Bob, minä vasta voin sanoa täyttäneen valani, velkani suorittaneeni!

Tarkkaavasti nuori päällikkö kuunteli vihollistensa puhetta, mutta kun
hän ei ymmärtänyt sanaakaan englanninkieltä, jäi häneltä puhe
käsittämättä. Nähdessään valkoihoisten hommautuvan matkaa jatkamaan hän
luuli heidän kulettavan hänet asuinpaikoilleen ja siellä intiaanien
tavalla polttavan hänet paaluun sidottuna. Lujasti päättäen kuolla kuin
mies, hän lauleli vain pilkka- ja sotalaulujaan, kun häntä vaunuihin
nostettiin, ja luetteli niitä valkoihoisia vihollisia, jotka hänen
isänsä oli surmannut, ja joiden päänahkat riippuivat isän majassa.

Sillaikana Sanla-Fén kauppiaat hautasivat kaatuneen toverinsa ruumiin,
valjastivat muulit ja peittelivät huolellisesti haavoittuneet vaunuihin
laitetuille vuoteille, hoitaen heitä hellästi kaiken matkaa. Hopkinsin
täytyi taas asettua retken johtajaksi ja vangitsemansa intiaanin hän
uskoi vanhan Bobin hoitoon.

Karavaani lähti liikkeelle ja saapui muutamissa päivissä
Missouri-nimisen valtion rajoille.

       *       *       *       *       *

Kolmen kuukauden kuluttua palasivat intiaani-nuorukaiset
sotaretkeltään. Se oli onnistunut; sillä vaikka he ensi hyökkäyksessä
menettivätkin päällikkönsä ja muutamia tovereitaan, vei heidät heti sen
jälkeen onnellinen sattumus espanjalaisseurueen jälille, joka kuletti
suurta muulilaumaa Yhdysvaltoihin. Päiväkausia he kulkivat heidän
jälestään entisten tappioidensa opettamina ja joka yö he hiiviskelivät
heidän leirinuotionsa ympärillä, kunnes meksikolaiset muutamana kostean
kylmänä, sateisena yönä nukkuivat vartijoitta. Varomattomuutensa he
saivat hengellään maksaa. Surmaamiensa espanjalaisten päänahkain
koristamina ja muulikarjaa edellänsä ajaen, he ilomielin ja laulaen
voitto- ja sotalaulujaan lähenivät ystäväinsä asumuksia.

Mutta kuolinvirret ja haikeat valitukset kaikuivat heitä vastaan
kotoisista majoista. Hautaamattomina viruivat ruumiit Mariavirran
rannalla, saastuttaen ilmaa. Järjestystä ei ollut nimeksikään. Rokko
raivosi esteettömästi aavikon punaihoisten keskuudessa. Vaivoin saivat
nuorukaiset selville, miten kaikki oli tapahtunut. Monta viikkoa sitten
oli heidän päällikkönsä, Iltis, vaahtoisen ratsun selässä nelistänyt
kotiin, tuskin siksikään voimissaan, että satulassa kesti. Hänen
jäsenensä värisivät, ja veri virtasi kuumeisesti hänen suonissaan. Ei
yksikään loitsijoista eli heidän lääkäreistään tiennyt, mikä häntä
vaivasi; häjy henki oli hänen päälleen puhaltanut -- niin he arvelivat
-- ja sen hengitys polttanut hänen ihonsa. Iltis kuoli kolmen tunnin
päästä omaistensa luo palattua ja ne, jotka hänet hautasivat,
sairastuivat paikalla. Sitä jatkui seuraavina päivinä, niin että
intiaaniraukat jo luulivat suuren hengen heihin suuttuneen siitä, että
he kuolleensa maahan hautasivat. Siitä lähtien he jättivät ruumiit
hautaamatta, saastuttivat siten ilman ja saivat aikaan ruton, joka
uhkasi hävittää koko suvun. Lisäksi he vielä ihan järettömällä tavalla
hoitivat sairaitaan: pitivät heitä ensin kuumassa löylyssä ja paikalla
sen jälkeen pistivät haaleassa jokivedessä. Jälelle jääneet olivat
vihdoin kauhusta järkensä menettää. He pakenivat Kalliovuorten synkkiin
rotkoihin ja jättivät omaisensa kotkain ja susien saaliiksi.

Vuosikauteen ei yksikään intiaani uskaltanut jalkaansa astua häjyjen
henkien rankaisemaan paikkaan. Mutta kun lumi seuraavana kevännä suli,
ja ruoho ja moniväriset sievät metsäkukat kohottivat päätään
vaalenneiden luiden ja lyhistyneiden majain välistä, kohosi eräänä
iltana entisen asumuskunnan keskeltä kirkas, liekehtivä tuli ja sen
tuulessa hulmuehtiva valo oudosti valaisi ympäröivää tasankoa.
Yksinäinen valkea metsästäjä loikoi tulen vieressä, tuijottaen
mietteissään hiiltyviin kekäleihin. Vasta sitten hän vakavista
ajatuksistaan heräsi, kun tuli jo alkoi häntä polttaa. Paalun toisensa
perästä hän kiskaisi vieressään olevasta wigwamista ja viskasi tulen
syötiksi. Unta ei tullut miehen silmiin. --

Kun aurinko seuraavana aamuna tulipunaisena kohosi puiden latvain
taitse, hän nousi, katsoi kauvan ja katsoi tutkivasti ympärilleen
ikäänkuin olisi mielellään laskenut tannerta peittävät mahdottomat
luukasat. Väristen hän kääri tiukempaan ympärilleen vaippansa, jota hän
intiaanien tapaan kantoi vyöllään, nosti pyssyn olalleen ja lähti
äänetönnä itään päin. -- Se oli "verikäsi".

Oliko valkea mies menetellyt jalosti ja oikein?



Sillinpyynnistä.


-- Kuulehan Doggerbank, -- sanoi muuan merimies istuessaan kumollaan
olevalla veneellä ja puhellen kaksitoistavuotiaan poikansa kanssa, joka
tarkkaavasti kuunteli joka sanaa, -- nyt minä kerron sinulle, mistä
sinä olet nimesi saanut. Mahdat sitä mielelläsikin kuunnella, kunhan
tiedät, että se oli minun ensimmäinen ja viimeinen retkeni
dogger-nimisellä kalastaja-aluksella. [Doggerbank (Koirasärkkä) on
nimeltään Pohjanmeressä oleva hiekkasärkkä Yorkshiren ja Jyllannin
välillä. Dogger on myöskin suurten hollantilaisten kalastajaveneiden
nimi, jotka kulkevat sitä väliä.]

Minä olen Yarmouthista niinkuin isäni ja isoisänikin. Hädin tuskin olin
seitsenvuotias -- se oli keväällä 1773 -- kun muutamana päivänä isäni
tuli minun luokseni ja sanoi: "James, sinun pitää nyt lähteä mukaan
kalanpyyntiin!" Siitä on viisiviidettä vuotta, mutta vielä nytkin
muistan, miten sydämmeni läpätti. Kaikki ihmiset olivat saaneet jalat
alleen ja puuhasivat rannassa alusten ympärillä. Mikä siinä verkkoja
korjasi, mikä valmisti tynnyriä, mikä suolasäkkejä aluksiin hilasi.
Minusta tuntui kuin isäni sanat olisivat yhtäkkiä tehneet minusta
aikamiehen ja minäkin pakkelehdin joka paikkaan. Milloin pinkasin
kattilain viereen, joissa tammenkuorta keitettiin, milloin olin
auttavinani verkkojen paikkuussa, jotka sitten kastettiin paksussa
ruskeassa nesteessä, että vahvuisivat -- niin, minä kipelehdin joka
paikassa, ja vaikka minua välistä poiskin sysäistiin ja kerran
jalalleni polaistiin, että kotvan varpaita vihavoi, en siitä
viisastunut. Kun kaikki viho viimein olivat valmiit ja jokainen
paikallaan, työnnettiin alukset vesille ilohuutojen raikuessa.

Yhtymäpaikkana oli, kuten tavallisestikin, Fairsaari Shetlannin ja
Orkneysaarten välissä ja meidän sillialus joka oli muita
nopeakulkuisempi, oli heti edellä kaikista muista. [Sillialus
rakennetaan erityisesti sillinpyyntiä varten; sen peräosa on leveä ja
on siinä suuri masto, jossa on kolme purjetta, ja lisäksi pienempi
masto.] Kun isäni, joka hyvin tarkasti tunsi ne matkat, illemmalla
meille selitti, että olimme purjehtineet liiaksi itään päin ja olimme
viisitoista syltä Doggerbankin, hiekkasärkän, yläpuolella, olin
näkevinäni etäällä pitkän pituisen valojuovan väräjävän ja hieroin
silmiäni. Alussa oli meri ihan musta, mutta yhtäkkiä aallot välkkyivät.

"Silliä!" huusi perämies ja useat muut yhtyivät.

Minä olin ihan haltijoissani. Ajattelematta hituistakaan valaa, jonka
jokainen kalastaja lähtiessään vannoo, ettei näet vedä merestä yhtään
ainoata kalaa ennen juhannusta, valtasi minut aivan kokonaan ajatus
saada sen vuoden ensimmäinen silli. Oli tosin kesäkuun 24 päivä, vaan
keskiyöhön oli vielä aikaa -- eikä kellekkään juohtunut mieleenkään
laskea verkkoja veteen. Edessämme uiva taaja parvi näytti kuitenkin
estävän etenemisemme. Useimmat veneemme miehet olivat töissään, toiset
näytti eloisa, pohjaton meri ihan lumonneen, sillä veden tummalla
pinnalla välähteli kirkkaita silmiä ja loistavia suomuksia. Kukaan ei
älynnyt minua. Huomaamatta minä hiivin aluksen keulapuolelle ja pistin
kalavirtaan äitini antaman päähineen, jonka olin sitonut keppiin. Kun
sitä vedin ylös, oli se ihmeesti raskas, niin että minulla oli henki
salpautua. Juoksin lyhtyjen luo ja näin saaliini joukossa tavattoman
suuren, alta hopeanharmaan, päältä vihreän sillin, joita hollantilaiset
nimittävät vihreiksi silleiksi (groeae Harings) ja joiden kutuaikanaan
kesäkuussa sanotaan parantavan kaikki taudit. [Niin tietää tarina.
Kesäkuussa saatu silli on muuten maukkaampi, suurempi ja lihavampi kuin
heinäkuun silli.] Kun minä vielä saalistani ihailin ja ihmettelin,
ryntäsi toinen laivamies luokseni vihan vimmassa.

"Riiviö", karjasi hän, "siinä se nyt on koko kalastuksemme! Sinä olet
ottanut sillien kuninkaan!"

Isäni tempasi lakin kädestäni ja viskasi sen mereen kaloineen
päivineen.

"Siitä se apu lekahtaa", valitti venemies päätään pudistellen. "Kun
silli vain vedestä nostetaan, on se kuollut. Eikä se tuokaan voi
kohtaloaan välttää. Ei se nyt enää ensi kevännä johda meidän luoksemme
toveriparveaan. Totta totisesti ei tyhjää tynnyriä maksa tämänpäiväinen
kalastuksemme!"

Siitä hetkestä miehistö kohteli minua pahasti. Mutta sinä vuonna
saatiinkin silliä erinomaisen paljo, enemmän kuin miesmuistiin. Meidän
verkot ne vain repeilivät niin pian kun ne mereen heitettiin. Kaikki
olivat minulle niin vihoissaan, että isäni töin tuskin voi minua
suojella. Entäpä kun vielä kotonakin katsottiin minuun kierosti. --
Sitä en enää jaksanut kestää ja muutamana päivänä minä jätin lapsuuden
kotini etsiäkseni työtä muualta. Mistään en sitä saanut -- siksi oli jo
minun sillinpyyntini levinnyt naapuristoon. Olin joutua epätoivoon --
ja seuraavana vuonna minä olin laivapoikana muutamassa kaapparissa!
[Kaappari on laiva, jonka isänmaan ystävät sota-aikana varustavat
vihollisen laivoja ryöstämään (kaappaamaan). Mutta jos laivalla ei ole
meripäällikkökunnan suostumusta, pidetään kaappaamista merirosvoutena.]

Koko merelläoloaikani olen kaihoten kaivannut kotoisten kalastajain
aluksia, alati surumielin ajatellut kantta, jossa kalain suomukset
kauniisti välkkyvät auringonvalossa, vaimojen ilonkyyneleitä miesten
palatessa sillinpyynnistä, lasten riemua, kun he jo kaukaa näkevät
aluksien tulevan, jotka mukanansa tuovat rikkautta ja ylellisyyttä...

-- Entäpäs kun saalis milloin on huono? kysäsi kiihkeästi tarkkaavainen
poika.

-- Joutavia. Onko meri milloinkaan ahne? vastasi isä äreänlaisesti. --
Ovatko pohjoisten jäiden alla syntyneet parvet milloinkaan jääneet
tulematta? Jollei olisi kalastajia ja haikaloja, täyttäisivät sillit
meren ja Itämeri kuivuisi. Sillien sotajoukon täytyy muuttaa
marssijärjestystään ja pitentää osastojaan päästäkseen Grönlannin ja
Norjan välisestä salmesta, joka on seitsemänkymmenen peninkulman
levyinen! Jumala antoi kalat niinkuin veden, niinkuin viljan, niinkuin
valon ja ilman mittaamatta ja laskematta kaikille ihmisille!

Minä olen paljon kokenut elämäni varrella, ajanut ihmisiä takaa ja
heitä ryöstänyt -- lopetti merimies kertomuksensa -- mutta kun minulle
syntyi poika, päätin minä, ettei hänestä tule kaappaajaa niinkuin
isänsä on ollut. Hän ei saa ryöstää eikä hävittää, jos kohtakin
sota-aikana ja maansa vihollista vastaan taistellessa -- kalastaja
hänestä tulee niinkuin isoisäkin oli ja iloa, reippautta ja
tyytyväisyyttä hän retkiltään tuo tuomisiksi kotiin! Sen tähden minä
annoin sinulle nimen Doggerbank. Minä luovuin raa'asta toimestani,
johon olin antautunut, ja palasin rauhaisaan kotisopukkaani, tosin
rikkaana sotaisesta kunniasta, mutta olenhan sittenkin vain ryöstäjä,
joka surmasi vihollisen saadakseen hänet käsiinsä.

Sinä, poikani, ensi kerran avustat verkkoa mereen samalla
hiekkasärkällä, jossa minäkin niin ilomielin olin mukana ensimmäisellä
sillinpyyntiretkelläni ja kovaksi onneksi vangitsin sillien kuninkaan.
Sinne sinä lähdet huomenna setäsi aluksessa, mutta paina mieleesi,
ettei onkea eikä verkkoa saa mereen heittää ennen juhannusta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lentävä hollantilainen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.