Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Unohtumattomia sanoja
Author: Heyse, Paul
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Unohtumattomia sanoja" ***


UNOHTUMATTOMIA SANOJA

Kirj.

Paul Heyse


Suomennos



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1911.



Vicenzan kaakkoisesta portista, jota nimitetään Porta Monteksi, koska
Monte Berico-nimisen vuoren juuri tässä kohden ulottuu aivan lähelle
kaupunkia, vierivät auringonpaisteisena huhtikuun iltapäivänä v.
1849 kevyet ajopelit maantietä myöten kirkasta Bacchiglione-jokea
kohti, joka pehmeästi mutkitellen virtailee hilpeitten ketojen halki.
Vaunuissa istui kaunis nuori neiti huolettomasti nojaten taaksepäin,
vähääkään välittämättä siitä, että hänen leveälierinen kesähattunsa
rutistui ja että sen tummat samettinauhat joutuivat epäjärjestykseen.
Sitä suorempana pysyttelihe häntä vastapäätä olevalla istuimella
vanhahko nainen silkkisine, kukilla koristettuine hattuineen, koreine
päivänvarjostimineen ja mustine silkkiviittoineen, aika ajoin
tähystellen seutua kultasankaisella lorgnetillaan. Epäselväksi jäi,
istuivatko he senvuoksi vastapäätä toinen toisiaan, ettei vanhemman
verrattain ulottuvaisella olennolla olisi ollut tilaa peräistuimella,
vaiko senvuoksi, ellei kamarirouvan soveltunut istua prinsessan
vieressä. Ainakin neidin hieno, hieman ylpeä pikku nenä viittasi
ylhäiseen sukuperään. Mutta vanhempikin nainen osasi leveille
hyväntahtoisille kasvoilleen luoda varsin arvokkaan ilmeen, ja
tukahuttaen silloin tällöin haukotuksen, katseli hän oikealla puolen
leveneviä viljakenttiä ja vasemmalla Monte Bericon juurelle siroteltuja
asumuksin, niin alentuvan välinpitämättömästi kuin olisi hänen pienten,
lemmikinsinisten silmäinsä katse ollut aivan erikoinen suosio seudulle.

He olivat tuskin matkanneet puolta tuntia, kun vaunut poikkesivat
oikealle päin kääntyvälle solatielle ja pysähtyivät lyhyen, vaivaloisen
ylämäen jälkeen korkean puutarhaportin eteen, jonka mahtavien
kivipatsaitten välin sulki kolminkertainen rautaristikko. Kuski riensi
istuimeltaan ja nykäsi ruostunutta kellonvedintä, joka ulottui niin
kauas käytävän takana olevan matalan rakennuksen sisään, ettei soiton
kilahduskaan kuulunut ulkopuolelle. Niinpä kestikin tuokion, ennenkuin
rakennuksesta näkyi elonmerkkiä.

Sillävälin oli naisilla aikaa ristikon lomitse tähystellä puutarhaan.
Leveä tie, jonka kumpaakin puolta reunusti leikattu, ikivihanta
pensasaita, vei avonaiselle kukkulalle, jolla suurehko nelikulmainen,
tasaisen pyöreällä katolla varustettu rakennus seisoi. Siitä ulkoni
matalaharjainen, kuuden solakan pylvään muodostama eteinen, johon johti
leveäportainen rappukäytävä. Tätä siron juhlallista rakennusta, jonka
juurilla versoi korkeata ruohoa, ympäröi mitä syvin hiljaisuus, ja
kellahtavasta marmorista veistetyt, katon ja portaitten ulokkeille,
jopa molempien pensasaitojenkin reunoille sijottautuneet lukuisat
jumalankuvat tuntuivat tämän aution maatilan ainoina valtijaina
nauttivan sen satumaista rauhaa.

-- Maria Josef! huudahti vanhempi nainen katsahdettuaan äkisti
lorgnettinsa läpi, luulenpa, että siinä taas on tuollainen
pakanatemppeli, joita jo niin monta olemme nähneet säädyttömine
epäjumalankuvineen. Täytyykö meidän tosiaankin nousta vaunuista ja
lähteä lähempää tarkastamaan noita muinaisesineitä?

-- Voit jäädä istumaan, Zephyrine, ja täällä nauttia keskeytyneen
ruokaleposi, vastasi neiti hymyilevin ilmein. -- Mutta sitten saatkin
koko elinaikasi katua, että nukuit Vicenzan arvokkaimman nähtävyyden
ollessa tarjolla. Tämä ei ole mikään temppeli, vaan koko Lombardian
kuuluisin huvila, jonka suuri Palladio rakensi eräälle rikkaalle
markiisille, tuo sama, tiedäthän, joka on suunnitellut ja rakentanut
kaikki kauniit palatsit ja kaupungintalon ja ihmeellisen vanhan
teatterin, josta juuri tulemme. Koska olen vastuunalainen sinun
taiteellisesta sivistyksestäsi, olen tahtonut näyttää sinulle tämänkin.
Mutta pakottaa en sinua tahdo. Tuolla tuleekin portinvartija, jolle
voit minut huoleti uskoa.

-- Mitä ajattelettekaan, Nesschen, huudahti toinen ja teki eleitä
noustakseen ensiksi vaunuista. -- En ole ollenkaan väsynyt, ja äskeisen
puhuin vain senvuoksi, kun en voi sietää noita ijänikuisia pylväitä.
Mutta kenties en tuota ymmärrä. Jos ne ovat viimeiset tälle päivälle,
tuhdon ne vielä sulattaa. Kuumuus on sietämätön, eikä tuossa lumotussa
puistossa tunnu olevan liiemmäksi varjoa. _Merci mon ami. Me voilà!_

Tämän hän lausui pienelle, äreälle vanhukselle, joka oli avannut
vähäisen sivuportin, ja astui nyt sanaakaan virkkamatta vaunujen
luo auttaakseen naisia. Vanhempi nainen otaksui, koska hän ei
osannut tavuakaan italiankieltä, että jokaisen täytyi ymmärtää
hänen ranskaansa. Senjälkeen hän hypähti niin nuorekkaan sirosti
vaununastuimelta, että olisi luullut sen olevan hänen painavalle
olennolleen mahdotonta, kääntyi sitten neidin puoleen ja ojensi
hänelle kätensä auttaakseen häntä alas. Sitten he hitaasti kävelivät
loivasti kohoavaa tietä, vanhempi jonkun verran puhkuen, vaikkakin
korkean pensasaidan siimes lieventi kuumuutta, neiti levollisin,
kevein askelin, hienorakenteinen pää hiukkasen kenossa, hentoine
sieraimilleen ja huulet puoliavoimina hengittäen tämän viheriän
yksinäisyyden huumaavia tuoksuja. Päästyään kukkulalle, jäi hän
hiljaa paikalleen ja antoi suurten tummien silmiensä katseen hitaasti
liukua viehättävän rakennuksen yksityiskohdasta toiseen; rakennus
ihastutti häntä todellisuudessa vielä enemmän kuin hänen siitä varemmin
näkemänsä kuvat. Kevättaivaan puhdas sini valautui katon jalomuotoisiin
viivoihin; -- niin kuulakkaanpehmeästi kuin sulautuu läpinäkyvä,
hieno verho lepääviin, ihaniin ihmisjäseniin, näytti loputon eetteri
sulautuvan kiviseiniin. Entä ympäristön kukoistava, kesytön luonto,
jota ihmiskäsi ei näyttänyt koskaan järjestelleen, rapistuneita seiniä
pitkin hiipivät ruusut, villiytyneen niityn kirjavat kukkaset, jotka
hänelle hymyilivät ja kaukaa silmänkantamattomista viiniköynnös-
ja silkkiäispuulehdoista soiva heinäsirkkojen, lintujen ja
lehtosammakoitten huumaava häly, viileän ilman niin pehmeästi keinuessa
ja värähdellessä että sen melkein saattoi nähdä!

Sillävälin oli vanhus, jolle tämän hyljätyn paratiisin vartioiminen oli
uskottu, rientänyt portaille ja avannut varjoisan pylväseteisen oven;
senjälkeen hän katosi rakennuksen sisäosiin molempien naisten häntä
hitaasti seuratessa. Neiti ei puhunut sanaakaan. Zephyrine sitävastoin
ei saattanut pidättäytyä lausumasta paheksuvia muistutuksiaan noista --
kuten hän sanoi -- mytologisista säädyttömyyksistä, joita täällä joka
paikassa vilisi.

Nuori neiti ei ollut kuulevinaankaan, nyrpisti vain hieman hienoa
ylähuultaan vanhemman lörpöttelylle. Mutta astuttuaan pimeän
käytävän kautta viileään sisempään huoneeseen, tuohon kuuluisaan
pyöreään saliin, jota sirosti kaareutuva kupooli niin ylväästi ja
viehättävästi kattaa, pääsi häneltä mitä lapsellisimman ihastuksen
huudahdus. Hän seisoi pitkän aikaa huoneen kuulaassa hämärässä puoleksi
suljetuin silmin, eikä välittänyt yksityiskohdista, ei vaalenneista
marmoriornamenteista eikä kuvapatsaista, jotka seisoivat pölyttyneissä
lokeroissaan. Ihmeellinen hyväntunne oli vallannut hänet hänen
astuessaan ulko-ilman viileästä, aurinkoisesta kirkkaudesta tähän
viileään, salaperäiseen huoneeseen, jonka hämärä valkeni sitä mukaa
kuin vanhus avasi neljä ristin muotoisesti vastakkain olevaa ovea ja
laski ulkoa sisään lämpöä ja valoa.

Vanhus tuli jälleen hänen luokseen ja kysyi, eikö hän tahtonut nähdä
asuinhuoneita. Hän nyökäytti päätään ja seurasi häntä lukuisten oman
onnensa nojaan heitettyjen suojien kautta, jotka toinen toisensa
vieressä ympäröivät keskisalia. Ne olivat kohtuullisesti kalustettuja,
ja pöly lepäsi paksuina kerroksina Napoleonin aikuisilla vanhoilla
istuinsijoilla, hoikkajalkaisilla pikku pöydillä sekä vuoteilla,
joitten tyynyjä ja patjoja ei näytetty vuosikausiin tuuletetun. Huvilaa
oli jo aikoja sitten lakattu käyttämästä asuntona.

Neiti oli kärsivällisesti kuunnellut vanhaa tuittupäätä tämän
ylistellessä entisiä aikoja, jolloin täällä useasti oli vietetty
komeita juhlia soittajien ja laulajiin kaiuttaessa ihanaa
oopperamusiikkia kupoolisaliin. Hän singahutteli sanojaan omituisella
kiivaudella ikäänkuin olisi hän tahtonut syyttää nuorta neitiäkin --
jonka hän varsin oikein otaksui itävaltaluiseksi -- olosuhteitten
surullisesta muutoksesta. Tämä katseli tarkkaavana seinämaalauksia,
uunien marmoriotsakkeita ja kaikkea muuta, mikä muistutti menneitä
juhla-aikoja. Puheen lomassa hän kysäsi, luulisiko vanhus, että perhe
halullisen ostajan ilmaantuessa, luovuttaisi huvilan.

Vanhus katsoi häneen kummastuneena. Sellainen ajatus ei nähtävästi
koskaan ollut välähtänyt hänen mieleensä. Kun hän olkapäitä kohauttaen
tuijotti kysyjään, kääntyi tämä seuralaisensa puoleen, joka haluttomana
oli häntä seurannut. -- Mitä ajattelet, Zephyrine? sanoi hän. Eikö
täällä olisi ihana asua, luonnollisesti ei kuumimpana vuodenaikana,
mutta syksyllä, kun Hainstettenissä alkaa tuntua kolkolta ja
kalsealta? Puutarhan voisi jättää sellaiseksi kuin se on, vain
huoneita täytyisi siistiä ja -- onko täällä keittiötä? -- kysyi hän
vanhukselta. Senhän voisi hätätilassa varustaa kellarihuoneisiin. Eikö
ole hullunkurista, Zephyrine, ettei täällä ole keittiöstä tietoakaan?
Ikäänkuin olisivat omistajat, kuten kuvapatsaat ulkona, vain eläneet
ilmalla, tahi, kuten Olympon jumalat, nektarilla ja ambrosialla.

Zephyrinen mielentila ei sallinut hänen ottaa osaa pilaan. Hän
väitti huoneitten kostean ilman koskevan rintaansa, ja huomattuaan
eräässä nurkkahuoneessa, johon auringonvalo leveänä virtana tulvaili,
silkkikankaalla päällystetyn sohvan, riensi hän sen luo ja vajosi
sen koville patioille sellaisella ilmeellä kuin ajettu otus, joka
vihdoinkin löytää varman turvapaikan.

Neiti nyökäytti hänelle hajamielisesti hymyillen päätään ja kulki
eteenpäin. Vanhuksenkin hän lähetti pois. Hänen ei aina tarvitsisi
pysytellä neidin kintereillä. Hän oli varmaan ilman sitäkin jo väsynyt
alati kulkemaan samoissa huoneissa ja avaamaan ovia jokaiselle
vieraalle. Kävikö hänellä muuten usein vieraita?

Kuinka kulloinkin -- aina vuodenaikojen mukaan. Keväällä ja syksyllä
kävi eniten. Jo tänään aamupäivälläkin oli täällä ollut muuan, muuan
nuori herra, joka oli tullut jalan kaupungista ja katsellut kaikkea
sangen tarkkaavaisesti, mutta lähettänyt hänet sitten pois, koska
tahtoi piirustaa. Yht'äkkiä oli hän kadonnut viemättä kuitenkaan mitään
mukanaan, mutta myöskään mitään jättämättä.

Neiti vei käden taskuunsa, veti sieltä pienen kullallakirjaillun
kukkaron ja antoi hänelle suuren hopearahan. Mutta lahja -- vaikka
kävikin yli vanhuksen odotusten -- ei tehnyt häntä ystävällisemmäksi.
Hän nyökäytti synkkänä päätään kääntyessään lähtemään; naiset jääkööt
sinne kernaasti niin kauaksi aikaa kuin tahtovat, hänen täytyisi nyt
lähteä asuntoonsa ruokapahaistansa katsomaan, joka parhaillaan on
tulella. Hänen tyttärentyttärensä on tyhmä seitsenvuotias letukka, joka
helposti polttaa keiton pohjaan.

Jäätyään yksin, palasi neiti kupoolisaliin ja istahti erään Jupiterin
patsaan jalustalle. Siinä hän antautui raskasmielisten unelmien
valtaan; koko hänen nuori elämänsä nousi yhtenäisenä kuvasarjana hänen
eteensä ja toi kirjavista väreistään huolimatta omituisen kylmyyden
ja tyhjyyden tunteen hänen mieleensä. Lopulta ei hän saattanut sitä
kauempaa kärsiä, nousi ylös ylpeällä liikenteellä niinkuin sellainen,
joka uskaltaa katsoa vihamielistä voimaa silmästä silmään, ja pyyhkäsi
kiharat syrjään. Hattu valahti niskaan, ja hän säpsähti kevyesti
ikäänkuin olisi joku vieras koskettanut hänen olkapäätään. Sitten hän
kulki hitaasti salin poikki ja astui vastapäätä olevan pylväseteisen
kautta ulkoilmaan, koska jumalankuvat tyhjine silmineen ja jäykkine
huulineen olivat hänelle äkkiä käyneet kammottaviksi.

Täällä oli varjoisaa, ja hän saattoi lauhan ilman hyväillessä hänen
vapaata otsaansa, katsella ihanaa seutua. Suoraan edessään hän
näki Monte Bericon vihreän huipun, jonka puitten latvojen keskeltä
pieni, valoisa kirkko vaatimattomana kohosi. Sitten kauempana
vasemmalla sinipunervan, tuoksuvan ilman sisällä Euganein kukkulat ja
ylt'ympärillä, aina jalkojensa juureen saakka, mitä hedelmällisimmän
seudun, jota vielä nuoren kevään ensi vihannuus peitti. Etäisten
vuorenhuippujen ympärillä ei näkynyt ainoatakaan pilveä, eikä
pienintäkään ihmisääntä kuulunut sinne tänne sirotelluista mökeistä.
Muurinreunaa kiipeävien ruusujen luona leikki lukemattomia, hänelle
outoja perhosia. Hän kulki hitaasti alas portaita; hänen teki mieli
ottaa kiinni joku perhonen ja katsella sitä lähempää. Saavuttuaan alas,
pysähtyi hän äkkiä, hieman lievästi säikähtäen.

Korkeassa ruohostossa, siinä, missä rappukäytävä muodostaa rakennuksen
seinän kanssa terävän kulman, lepäsi pitkänään nukkuva mies, pää
käsivarsien varassa ja hattu painettuna syvään otsalle. Tässä oli
vielä vast'ikään ollut mitä viilein kalvepaikka. Mutta aurinko, joka
kiersi rakennusta, oli juuri päässyt paistamaan lähimmän pylväseteisen
pilarien lomitse ja lähetti nukkujaan vinosti säteensä, joka alkoi
liukua polvista rintaa kohti ja jonka ennen pitkää täytyi saavuttaa
myös kasvot.

Ne olivat nuoret kalpeat, hentopiirteiset kasvot, jotka unessakin
näyttivät hieman jännittyneiltä ja raskasmielisiltä. Vaaleat hiukset
olivat tiheinä suortuvina ohimoilla ja jättivät näkyviin erittäin
valkoisen kaulan. Silloin tällöin -- nukkuja varmaankin uneksi
silloin iloisista asioista -- avautui ylähuuli hieman, paljastaen
hampaat, jotka välkkyivät auringossa. Mutta hatunreunan varjostamat
silmät olivat tiukasti kiinni, ja kulmakarvojen välissä oli syvistä
ajatuksista kertova ryppy.

Neiti oli katsellut häntä tuokion liikahtamatta ja niin vakavasti
kuin olisi hän saattanut lukea kaikki ne ajatukset ja kuvat, jotka
liikkuivat nukkuvan mielikuvituksessa. Sitten hän äkkiä näytti
huomaavan sopimattomaksi tuolla tavalla vakoilla viatonta. Kevyt
punerrus nousi hänen kasvoilleen, hän kääntyi päättävästi ja nousi
hitaasti äänettömin askelin jälleen portaita ylös. Ylhäältä, pylväitten
lomitse, hän vielä kerran äkisti katsahti vieraaseen ja näki, että
auringonsäteet jo olivat ennättäneet hänen silmäluomiinsa saakka. Hän
näki hänen vielä tekevän liikahduksen ikäänkuin torjuakseen jotakin
luotaan. Sitten hän jälleen astui pyöreän salin kynnyksen yli.

Mutta valo vaikutti yhä enemmän nukkujan unen kiehtomiin aistimiin.
Hän koetti ensin kääntää kasvonsa uudelleen varjoon, aivasti sitten
voimakkaasti pari kertaa ja avasi silmänsä. Hänen vihreä makuusijansa
tuntui kuitenkin liian hyvältä hänen heti saattaakseen nousta siltä
ylös. Hänen täytyi silminnähtävästi myös ensin miettiä, missä oli.
Kun hän oli päässyt siitä tietoiseksi, ojentelihe hän ensin itseään
suloisen uupumuksen vallassa ja upotti katseensa taivaan pohjattoman
syvään sineen. Silloin hän äkkiä kuuli rakennuksesta naisäänen, joka
alotti vienoa, valittavaa laulua: "Ach, ich habe sie verloren --"; hän
tunsi sekä säveleen että sanat, mutta hän ei mielestään koskaan ollut
kuullut sitä niin puhtaasti ja sielukkaasti laulettavan. Hänestä tuntui
melkein sadulta, että tuo Orpheuksen laulu täällä yksinäisyydessä ja
italialaisen taivaan alla kaikui saksalaisilta huulilta. Hitaasti --
aivankuin olisi pieninkin rapina saattanut haihduttaa lumouksen --
kohottautui hän istumaan ruohostolle ja kuunteli siten tuokion. Sitten
sai uteliaisuus hänet vihdoin nousemaan ja varovasti hiipien astumaan
rappuja ylös.

Kun hän oli päässyt pylväseteiseen, katkesi laulu äkkiä. Hän näki
laulajan solakan olennon seisovan keskellä salia, selin häneen. Nyt
hän rauhallisesti kulki huoneen toiselle puolelle, hyräillen hiljaa
itsekseen aarian loppusäveleitä.

Nuori mies riensi hänen jälkeensä, mutta jäi seisomaan, kun neiti
kääntyi ja kylmin katsein mitteli häntä kiireestä kantapäähän.

Neiti, sanoi hän, minä pyydän anteeksi, että olen keskeyttänyt
laulunne. Mutta itsehän olen siitä saanut kärsiä kovimman
rangaistuksen. Poistun heti.

Neiti ei heti vastannut, vaan näytti ensin tahtovan suorittaa
tarkastuksensa loppuun. Sitten kohosi tuskin huomattava punerrus hänen
kasvoillensa.

-- Ette ole ollenkaan minua häirinnyt, sanoi hän, ja minun -- jos kenen
-- on pyydettävä anteeksi. Lauluni herätti teidät unesta, ja ollakseni
suora, tunnustan, että se oli tarkoituksenikin. Tapasin teidät
nukkumassa ulkona ruohostossa ja näin, kuinka kasvonne ennen pitkää
olisivat joutuneet aurinkoon. Vain maassa syntyneet saattavat sietää
sellaista vahingoittumatta. Muukalaiset saavat helposti auringonpiston.

-- Ja te olette heti kasvoistani -- tai kenties paremminkin tukastani
päättäen otaksunut minut muukalaiseksi, jatkoi hän hymyillen. Mitä te
sitten siitä ajattelitte, kun matkustajalla tässä paratiisillisessa
ympäristössä ei ollut muuta tehtävää kuin nukkua?

-- En tiedä, mikä minua velvottaisi ilmaisemaan teille ajatukseni,
vastasi hän hieman terävästi. Muuten voitte olla rauhallinen: sitä
en totta tosiaan tullut ajatelleeksi. Ja miksi ei voi nukkua, kun on
kyllikseen katsellut kaunista? Vanhus, joka hoitaa tätä huvilaa, kertoi
vieraasta, jota hän jo aamupäivällä oli täällä kuletellut ja joka
sitten oli häneltä hävinnyt. Jos te olette sama -- --

-- Minun kai täytyy tunnustaa, kuinka asia on, vastasi nuori mies,
puolittain ivallisella, puolittain raskasmielisellä ilmeellä, joka
antoi hänen kasvoilleen miellyttävän leiman. -- Lähetin miehen pois
vetääkseni muutaman piirron luonnoskirjaani. Mutta koska olen vain
pahanpäiväinen töhertäjä ja koska tämä seutu ilkkui heikkoja voimiani,
jouduin jonkinlaisen apeamielisyyden valtaan ja olin iloinen, että uni
minua armahti.

-- Sitten kai olette suuttunut minulle, kun tulin herättäneeksi teidät.
Mutta minä lähden heti ja jätän teidät jälleen lohduttajanne hoivaan.

Hän nosti olkihatun päähänsä ja solmesi sen kiinni leuan alta. Nuori
mies ei saattanut kääntää katsettaan kauniista kasvoista, joitten hieno
soikeus tässä ympäristössä näytti entistäänkin ihastuttavammalta.

-- Oi, neiti, sanoi hän, se olisi aivan turhaa. -- Ajatus siitä, että
olen karkottanut teidät pois, ei soisi minulle pienintäkään rauhaa,
vaikka jäisin tänne yöhön asti ja vaikka saisin valita minkä hyvänsä
tämän talon makuuhuoneista. Yöni olen muutenkin nukkunut huonosti aina
siitä saakka, kun tulin Italiaan ja varsinkin kadehdittavaan Vicenzaan.
Tiedättekö, mikä vie minulta unen? Teidän on vaikea sitä käsittää,
koska en ole maalari, en kuvanveistäjä enkä yleensäkään taiteilija,
yksinkertainen filosofian tohtori vain: ja kuitenkin on suuri Palladio
vienyt rauhani. Ja äsken, kun koko viime yönä tuskin saatoin ummistaa
silmiäni, valtasi minut ulkona viileässä ilmassa jonkinlainen uupumus,
ja niin otti luonto oikeutensa.

Nuoren miehen puhuessa olivat tytön silmät käyneet yhä
hämmästyneemmiksi. Ensin oli hänen olentonsa suuri varmuus tuntunut
tytöstä melkein loukkaavalta, koska hän oli tottunut kauneudellaan
saattamaan nuoret miehet hämmennyksiin. Sitten haihtui pieni närkästys
jalomman tunteen tieltä, kun nuori mies puhui hänelle yhtä avonaisesti
ja vapaasti kuin aikoja sitten luotettavaksi havaitulle ihmiselle,
jolle saattaa sanoa kaiken.

-- Millä tavalla Palladio on teille tehnyt pahaa? kysyi hän vihdoin ja
istuutui jälleen -- niin epämukava kuin paikka olikin -- Jupiterpatsaan
jalustalle.

-- En tosiaankaan tiedä, ymmärrättekö minua, jatkoi nuori mies,
suunnaten katseensa hänen ohitseen hoikkia pilareita myöten holvikaton
puolihämärään. -- Siinä tapauksessa minun täytyisi kertoa teille
jonkun verran enemmän vähäpätöisestä persoonastani, ja se tuskin teitä
huvittaisi.

-- Ken tietää, voisittehan koettaa.

Nuori mies hymyili surumielisesti. -- Se ei tosiaankaan ole huvittavaa,
jatkoi hän. Kuinka voin muuten selittää sen että teille, jota minulla
ei ole edes kunnia tuntea -- -- ja nyt johtui ensi kerran mieleeni,
että viivytän teitä ja että seuralaisenne odottaa. Minun täytyy toisen
kerran pyytää anteeksi.

Hän kumarsi kevyesti ja aikoi nähtävästi lähteä pois.

Seuralaiseniko? vastasi tyttö hymyillen. -- Hän on yhtä ymmärtäväinen
kuin tekin äsken, jopa ymmärtäväisempikin, sillä hän on etsinyt
lepopaikakseen sellaisen nurkkauksen, jossa voi olla rauhassa
tungettelevilta auringonsäteiltä. Ei, minulla ei ole minkäänlaista
kiirettä, ja ellen ole liian lähentelevä, tahtoisin sangen mielelläni
tietää, minkätähden suuri Palladio, joka jo kolme vuosisataa on
ihastuttanut niin monia ihmissilmiä, on saanut mielenne synkäksi, koska
ette omien sanojenne mukaan näe hänessä sellaista esikuvaakaan, jonka
laakerit eivät anna teidän nukkua?

-- Jos syy sittenkin olisi siinä, sanoi hän äkisti, ja nyt tuijottivat
hänen silmänsä itsepintaisesti maahan. -- Mutta vielä kerran: on turhaa
puhua siitä. Erinäiset mielialat, jotka helposti saavat valtoihinsa
miehen, eivät pienimmälläkään tavalla vaikuta naiselliseen olentoon.
En tiedä, tekisinkö omaa sisartanikaan, jos minulla sellainen olisi,
uskotukseni. Emmekö ennemmin puhu muusta, jostakin hauskemmasta? Joko
olette käynyt Monte Bericon puistossa, josta on niin kaunis näköala
kaupungille ja vuoristoon?

Neiti heitti päätään hieman taaksepäin. -- Minulla ei ole pienintäkään
oikeutta teidän luottamukseenne, sanoi hän hitaasti; mutta jos ilman
muuta arvostelette minua naissuvusta vallitsevan tavallisen mielipiteen
mukaan, erehtynette kenties hieman. Valitettavasti olen minäkin, niin
nuori kuin olenkin, saanut kokea tuollaisia erikoisia mielialoja, joita
tuskin olisin halukas uskomaan sisarelleni -- jos minulla sellainen
olisi. Siinä olemme siis yhtä mieltä. Ja entä jos ei minulla nyt olisi
halua puhua näköaloista --

Hän nousi ja teki kevyen kumarruksen. Tämä pelasti nuoren miehen äkkiä
hienoisesta hämillä-olon tunteesta.

-- Antakaa anteeksi, neiti, sanoi hän hymyillen, jos ehkä olen puhunut
sopimattomasti. Mutta on totta tosiaankin ihmeellistä seisoa tässä
kasvoista kasvoihin nuoren vieraan neidin kanssa melkein kuin joku
paatumusta teeskentelevä vaivainen syntinen, joka tahtoo ripittäytyä.
Ja ettette ajattelisi minusta huonompaa kuin mitä ansaitsen, tahdon
tunnustaa, minkälaisia tunteita suuri Palladio herätti sieluparassani.
Tehän tunnette hänet myös. Olette epäilemättä alhaalla kaupungissa
nähnyt hänen luomansa ihmeet aina iki-ihanasta basilikasta, tuosta
sulouden ja majesteetin saavuttamattoman ihmeellisestä yhtymästä,
Corsolla sijaitsevaan pikku rakennukseen saakka, joka kapeine
päätyineen seisoo tavallisten porvarillisten talojen välissä niinkuin
jalosyntyinen prinssi alhaisen sotaväen joukossa. En tiedä, millä
tavalla te kykenette tajuamaan rakennustaidetta. Minulta on se kyky
tähän saakka kokonaan puuttunut tai on se uinunut, ja vasta täällä
ovat silmäni avautuneet ja silmien mukana sydän. Kaikki muut taiteet,
vaikkakaan en itse niitä harjoita, ovat olleet lähellä sydäntäni, mutta
koska rakennustaide tähän saakka on vedonnut ainoastaan ulkonaisiin
aistimiini, on se jäänyt minulle vieraaksi. Sitten tulen Vicenzaan
ja kuljeskelen pahaa aavistamatta näitten kiviesineitten parissa,
jotka kaikki ovat yhden ja saman käsialaa, ja äkkiä puhuu minulle
mykistä pylväistä, pilareista ja muodoista ihmisolento, iloisin,
ylväin ja rakastettavin minkä koskaan olen tavannut, ja marmorin
kylmän pinnan alta olen tuntevinani lämpimän veren sykähtelyn; ensi
kerran huomaan siinä, jota taidekielellä nimitetään mittasuhteiksi,
jäsenten tarkkasuhtaisuudeksi ja sopusoinnuksi, kuolematonta lämpöä
uhkuvan ihmissydämen, jolla olisi minulle paljon sanottavaa ja jonka
hiljaisimmankin sanan saattaisin käsittää. Pidätte varmaankin minua
hupsuna uneksijana, hyvä neiti, mutta olette nyt, kerran vaatinut minua
puhumaan; tuo hulluus valtasi minut ennenkaikkea täällä yksinäisessä
Rotonda-salissa, kunnes armelias uni saapui ja vapautti minut avoimin
silmin uneksimasta.

Neiti katseli hänen ohitseen hämärän eteishallin kautta aurinkoiseen
puistoon. -- Ymmärrän teitä varsin hyvin, sanoi hän tuokion kuluttua.
Minäkin olen kokenut samansuuntaista, en kuitenkaan rakennusten
suhteen, joskin hieman sinnepäin. Tunnetteko Bachia? Hänen
vaikeimmista fuuga-arvoituksistaan, joista useimmat pitävät vain
niitten suuremmoisen rakenteen vuoksi, olen minä saattanut kuulla
hänen sydämensä tykinnän. Kenties senvuoksi, että olen tuntenut
häneen jonkinlaista sukulaisuutta -- ainoastaan hyvin kaukaista,
koska en luonnollisesti missään suhteessa saata kohota sellaisen
jättiläisen tasalle. Mutta minusta tuntuu kuin kuulisin niissä samojen
verivirtojen kohinaa, jotka terästävät voimiani ja tekevät tahtoni
taipumattomaksi. Te hymyilette. Ensin osottauduin teille uteliaaksi,
nyt tunnustan olevani itsepäinenkin, ei voi avomielisemmin tunnustaa
heikkouksiaan, vaikka olisi niistä ylpeäkin, jota minä en totisesti
ole. Mutta teidän luottamuksenne ei saa jäädä yksipuoliseksi, eikä
teillä saa olla sitä tunnetta, että vain teitä on kuunneltu. Sanokaa
minulle vielä yksi seikka: minkätähden tulitte siitä surulliseksi, että
odottamanne lahjakkaan rakennusmestarin asemasta tapaattekin suuren ja
rakastettavan ihmisen?

Oi, neiti, huudahti hän, jos vastaisin teille tyydyttävästi tähän
kysymykseen, saisitte tämän satunnaisen tuttavuuden ensi hetkenä kuulla
minusta enemmän kuin oma äitini milloinkaan on aavistanut ja kuin
parhaimmille nuoruudenystävilleni koskaan olen tunnustanut. Te kenties
väsytte lopuksi -- ei ainoastaan seisomaan kylmällä kivipermannolla
vaan ennenkaikkea kuuntelemaan minua. Sallitteko minun saattaa teidät
seuralaisenne luo?

-- En, vastasi hän rauhallisesti. -- Tehän tiedätte, että olen yhtä
itsepäinen kuin uteliaskin. En siis väsy niinkään helpolla. Mutta
te olette oikeassa, kävelkäämme hieman, ja sitten kerrotte minulle
kaikesta. Ei kukaan ole parempi uskottu kuin sellainen, jota ei kenties
enää koskaan elämässään tapaa. Jos minulla olisi salaisuuksia, uskoisin
ne kaiken todennäköisyyden mukaan ennemmin teille kuin jollekin n.s.
ystävättärelle, joka varmasti lörpöttelisi ne toiselle, joskin ehkä
vain omalle miehelleen. Ja äitini -- vieläkö teidän äitinne elää?

-- Hän kuoli jo viisi vuotta sitten.

-- Minun äitini elää, mutta hän on valitettavasti viimeinen, jolle
saattaisin avata sisäistä elämääni. Hän rakasti niin intohimoisesti
isääni, ettei hän enää hänen kuolemansa jälkeen -- siitä on jo
yli kahdeksan vuotta -- ole kyennyt irtautumaan kummallisen
alakuloisesta tylsyyden tilasta, johon tuska hänet saattoi. Niin
elää hän jonkinlaisessa henkisessä puolihämärässä. Hän tajuaa kaiken
ympärillään ja ottaa omalla tavallaan kaikkeen osaa, mutta hän on kuin
ihminen, jonka kädet ovat halvaantuneet: hän ei tunne sitä, mihin hän
koskettaa. Nyt käsitätte varmaankin, minkätähden minusta on tullut
itsepäinen: minulla täytyi olla tahtoa kahden, vieläpä kolmenkin
edestä, koska minulla lisäksi on pieni veli, joka tuli maailmaan vasta
muutaman kuukauden kuluttua isäni kuolemasta. Uskokaa minua, ettei
ole onnellista tulla liian aikaisin itsenäiseksi ja, ennenkuin edes
on selviytynyt tyttö-ajan unelmista, hallita suurta taloa ja holhota
omaa äitiään. Ja nyt olen kertonut teille riittävästi itsestäni, nyt
on jälleen teidän vuoronne. Lähtekäämme ulos puistoon. Sillävälin saa
kunnon Zephyrine nukkua vanhurskaan unta. Esitän teidät sittemmin
niinsanotulle kasvattajalleni, josta minä nyt vuorostani saan pitää
huolta.

Zephyrine! huudahti nuorimies nauraen. -- Kuinka hullunkurinen nimi!

Ja sangen vähän hänen nykyiseen olemukseensa soveltuva kuten itse
saatte nähdä. Mutta kaksikymmentäviisi vuotta sitten, jolloin minua
ei vielä ollut maailmassa, kuuluu hän tehneen nimelleen kunniaa.
Ajatelkaahan vain, entinen hoitajattareni alotti elämänratansa
näyttämöllä, tanssijattarena. Hänen isänsä oli ranskalainen
tanssinopettaja, joka oli nainut wieniläisen hyvinvoivan
porvarintyttären. Lamppujen valossa huomasi Zephyrine erään nuoren
kauppiaan, joka tahtoi mennä avioliittoon hänen kanssaan, mutta
kustansi hänet sitä ennen jonkinlaiseen oppilaitokseen, sillä
paitsi synnynnäistä ranskankielen taitoaan, ei tyttö ollut saanut
alkeellisintakaan sivistystä. Kun hän muutaman vuoden kuluttua olisi
ollut kutakuinkin kelvollinen, kuoli hänen sulhasensa ja suojelijansa
ja hän jäi turvattomana ja köyhänä yksin maailmaan, koska hänen
vanhemmillaankin oli ollut surullinen loppu. Samoihin aikoihin etsi
äitini hoitajatarta minun nuorelle personalleni, ja kun ranskankielen
taito oli pääasiallisena pätevyysehtona -- asuimme silloin kuten
nytkin maatilallamme Steiermarkissa -- uskottiin minun ensimäiset
askeleeni tässä maailmassa neiti Zephyrinen valvonnan alaisiksi.
Vuosien vieriessä on tämä suhde muuttunut päinvastaiseksi, nyt olen
minä vastuunalainen sekä hänen että omasta käytöksestäni; tänään olette
omin silmin todennut, miten hän pitää minusta huolta: Hän sallii
minun pitkät ajat puhua nuoren, tuntemattoman herran kanssa mitä
ihmeellisimmistä asioista antamatta pienimmänkään omantunnon pistoksen
häiritä untansa.

Nuori mies nauroi, mikä varsin hyvin soveltui hänen kasvoilleen. --
Nyt olisi minun vuoroni esittäytyä teille, sanoi hän. Mutta minun
elämäkertani on sangen porvarillinen ja jokapäiväinen. Isäni oli
kimnaasin opettaja ja minut kasvatettiin samaa tarkoitusta varten,
koska sen arveltiin olevan minunkin kunnianhimoni korkeimpana
päämääränä. Mutta hänellä oli jotakin, jota pojalta puuttui ja joka
sai hänen tyytymään niin vaatimattomiin olosuhteisiin: hän rakasti
nuorisoa ja opetti mielellään. Minä halusin intohimoisesti oppia,
aina vain oppia -- muun muassa tuntemaan itseäni. Sen tulokset eivät
suinkaan olleet omiansa tekemään minua ylimieliseksi. Olin pian
huomaavinani, että minussa kyllä oli ainesta tulla hyödylliseksi
ihmiseksi, mutta yksinomaan hyödylliset ihmiset tuntuivat minusta itse
asiassa sangen joutavilta. Yksi enemmän tai vähemmän tuossa suuressa
työntekijäjoukossa, josta luonto- ja yhteiskunta ovat pitäneet huolta,
-- mitäpä siitä. Olisin niin halusta toivonut itsestäni jotakin
erikoista, uutta ja ihmeellistä, niin että en olisi voinut hyödyttää
ainoastaan muutamaa kourallista koulupoikia, vaan koko n.s. ihmiskuntaa
ja nykymaailmaa. Jälkimaailma ei olisi minua silloin pelottanut. Mutta
hitunen kielitiedettä ja filosofiaa ei siihen riittänyt. Niitten
avulla juuri joutuu tuohon suureen joukkoon, joka rauhallisena etsii
ravintoansa hedelmällisen maan parmailla matalissa nautinnoissa. Aina
vain olla kiitollinen siitä, mitä toiset tarjoavat nautittavaksi --
se käy lopulta vastenmieliseksi. Minkälaista lieneekään sellaisen
ihmisen, joka on niin rikas, että voi kiittää kaikesta ainoastaan
itseään, tai ainakin parhaasta: rikkaan, voimakkaan persoonallisuuden
nautinnosta. En tiedä, puhunko kyllin selvästi, neiti. Naisilta ei
sitä tavallisesti puutu. Jos eivät onnettomat olosuhteet ole liiaksi
olleet heitä vastaan, ovat he meidän edellämme siinä, ettei heidän
tarvitse palvella yleisiä tarkoitusperiä eikä kantaa univormua, vaan
että jokainen saa olla ihmisolento sellaisenaan, hyvä taikka paha,
rakastettava tai sietämätön, joka tapauksessa se, mikä hän oman
persoonallisuutensa voimasta on. Ja minä -- koska olen varaton ja kun
minun kuitenkin täytyy pysyä hengissä -- minä en olisi voinut ryhtyä
mihinkään muuhun kuin takomaan pikku poikien päähän mensaa ja vihdoin,
päästyäni pitemmälle, istuttamaan Platon ajatuksia keltanokkaisiin
nuorukaisiin. Silloin pelasti minut tyhmä päähänpisto ja armelias
teko. Ensinnäkin tulin syöksyneeksi valtiollisiin selkkauksiin ja
aloin avustaa muuatta sanomalehteä, mikä opettajakokelaalle oli sangen
huono suositus. Ja kun täten olin turmellut virkaurani sillä alalla,
kuoli kaukainen sukulainen, joka aina oli pitänyt minun puoliani,
ja jätti minulle perinnöksi kaksituhatta taalaria. Silloin en enää
odottanut, milloin minulle näytettäisiin, missä kimnaasin ovi on, vaan
ravistin koulutomun jaloistani ja lähdin vaeltamaan kohti etelää.
Täällä luvatussa maassa, jossa ihmiset kautta vuosisatojen ovat
vapaasti ja pelottomasti työskennelleet kehittyäksensä elämäniloisiksi,
terveiksi luonteiksi, täällä tahdoin vielä viimeisen kerran koettaa,
enkö minäkin pääsisi niin pitkälle. Mihin suuntaan ja miten -- se
oli minulle kerrassaan yhdentekevää. Ja nyt kenties käsitätte, minkä
vuoksi tunnen surumielistä kateutta tehdessäni Palladion tuttavuutta,
ihmisen, jolla oli niin paljon sisäistä runsautta ja kauneutta,
että häntä vielä vuosisatojenkin jälkeen ihmetellään, jäljitellään,
rakasteluun ja kadehditaan. Ja tämän kaiken hän saavutti, vaikka hänkin
oli "lapsenlapsi", jonka täytyi laahata mukanaan suurta, perinnäistä
muoto- ja ajatustaakkaa. Mutta millä tavalla hän onkaan kaiken kyennyt
muovaamaan omaksi omaisuudekseen, miten viskannut antiikin ajalta
perimänsä kulta-aarteen mielikuvituksensa sulattimeen ja kaikkeen
vetänyt oman sielunsa hahmoviivat! Joka sellaiseen pystyy, hän
ansaitsee elää, -- niin ainoastaan hän oikeastaan elää, jotavastoin
me joutilaina kuljeskelevat, ikuisesti vastaanottavat, ikuisesti
nälkäänäkevät ihmiset --

Hän kääntyi ja repäsi ruusunoksaa niin että terälehdet irtautuivat
kukkasista ja putosivat ruohoon, -- kehnointa kuitenkin on, jatkoi hän
hampaittensa välissä mutisten, että otan tuon kaiken puheeksi aivankuin
tahtoisin kerjätä sääliä, tahi -- mikä vieläkin pahempaa -- olisin
mielestäni senvuoksi jotakin, että tunnen oman mitättömyyteni. Mutta
olkaa jalomielinen, hyvä neiti, ja unohtakaa lörpöttelyni: unohtakaa
ylimalkaan, että olette tavannutkaan tällaisen ihmisen. Kiitokseksi
suon teille sydämestäni kaiken sen, mitä teillä on ja mitä te olette
jumalten ja ihmisten iloksi. Jääkää hyvästi!

Hän nosti hattuaan katsahtamatta tyttöön ja kääntyi mennäkseen. Mutta
tämän ensimäinen sana pysäytti hänet.

-- Uskotteko sattumaan, tohtori, vai onko kaikki, mikä taivaan ja maan
välillä tapahtuu sallimuksen tai kohtalon määräämää?

Hän katsoi pitkään tyttöä ikäänkuin olisi noista kauniista, ylpeistä
kasvoista, joilla nyt oli lempein ilmeensä, koettanut etsiä äskeisen
kysymyksen syytä.

-- Minä puolestani, jatkoi tyttö, tunnen aina jonkunlaista huimausta
koettaessani selvitellä itselleni tätä salaisuutta; silloin tuntuu
siltä kuin avuttomana liukuisi pohjattomaan syvyyteen. Mutta heti, kun
minun itse on tehtävä jokin päätös, tunnen varman pohjan jalkojeni
alla. Sillä oma tahtoni ei ole minulle koskaan salaisuus, siinä
vain on pulma, kuinka saan sen suhtautumaan siihen suureen tahtoon,
joka vallitsee maailmaa. Teidän täytyy tässä muistaa, mitä kerroin
kotioloistani. Mihin joutuisinkaan, jos en -- Jumalalle kiitos --
tietäisi, mitä tahdon? Älkää senvuoksi panko pahaksenne, että käytän
hyväkseni meidän harvinaista tutustumistamme ja otan vaarin kohtalon
vihjauksesta. Sanokaa minulle suoraan, mitä luulette itsestänne
tulevan, kun teidän kaksituhatta taalerianne ovat loppuneet ettekä ole
löytänyt, mitä etsitte Italiasta?

Nuori mies tuijotti äänetönnä eteensä. Kenties te sen tiedätte, neiti,
tahi aavistatte. Joka tapauksessa tietää sen kohtalo.

-- Minun aavistukseni eivät liene erittäin iloisia tai lohdullisia.
Mutta sanokaa minulle suoraan: täytyykö teidän juuri Italiassa odottaa
sitä, mikä tuleva on? Minä pelkään, että tuollaisena yksinäisenä
vaeltajana vaivutte yhä syvemmälle synkkämielisyyteen. Jos sallitte,
teen teille ehdotuksen, jonka luonnollisesti voitte ottaa vastaan tai
hyljätä?

-- Miksi en sallisi, neiti?

-- Olemme puhuneet niin monista asioista, että tällainen lyhytaikainen
matkatuttavuus on aivan riittämätön. Miten olisi, jos vielä jatkaisimme
keskustelua kaikessa rauhassa? Ehkä pääsisimme silloin tyydyttävämpiin
tuloksiin. Sentähden ehdottaisin, että te vähäksi aikaa keskeyttäisitte
matkanne, s.o. siirtäisitte sen hieman tuonnemmaksi, ja seuraisitte
meitä maatilallemme. Siellä kenties olisi hieman pitkäveteistä,
mutta koska olette ryhtyneet etsimään omaa itseänne, saattaisi
yksitoikkoinen elämä vain olla teille avuksi. Ja jos se panee teidät
epäröimään, ettette noin vain muitta mutkitta saata ottaa vastaan
uppo-outojen ihmisten vierasvaraisuutta, voitte joutohetkinänne,
kun ehditte itseltänne, pitää vähän huolta minun pikku veljestäni.
Vanha pappi alkaa jo käydä lapselliseksi; minulla ei ole luottamusta
hänen latinaansa ja kreikankielen taidossa hän itsekin tunnustaa
puutteellisuutensa. Cäsar on kuin kesytön varsa, vaikka pohjaltaan
hyvänluontoinen miehenalku. Teillä ei ole hänestä minkäänlaista huolta,
niin että voitte täydellisesti olla oma herranne; minä itse otan
tarkastaakseni koulun, josta en suuriakaan ymmärrä. Mitä sanotte tästä
mielijohteesta?

-- Ei, jatkoi hän hieman punastuen nähdessään nuoren miehen kiinteästi
katselevan häntä, älkää sanoko vielä mitään näin heti, älkää tänään
eikä huomenna. Minä unohdin, ettei opettaminen teitä erityisesti
miellytä, ja tietysti sitäkin vähemmän, kun ette edes tunne tulevaa
oppilastanne. Antakaa anteeksi hätiköimiseni. Mutta kun ajattelette,
että minä yksin olen vastuunalainen pojan kasvatuksesta, ymmärtänette,
kuinka hartaasti toivoisin hänen kasvavan niitten periaatteitten
mukaisesti, joita uskon teidän omaavan -- päättäen siitä vähästä, mitä
olette minulle puhunut. Kunnon isäni antoi hänelle nimeksi Cäsar;
hän oli haaveellisesti kiintynyt Napoleoniin, jonka armeijassa hän
oli palvellut. Mutta minä pelkään, ettei pojasta tule minkäänlaista
suuruutta, jos ei kukaan muu pidä hänestä huolta kuin vanha, heikko
pappi ja hänen oma nuori sisarensa. Jos tekin nyt olisitte hieman
taikauskoinen ja pitäisitte kohtaustamme erityisenä kohtalon
viittauksena, tekisitte sen hyvän työn, että seuraisitte meitä kotiin,
maatilallemme. Siellä perehtyisitte meidän elämäämme ja ennen kaikkea
kasvattiinne. Jos ette voisi häneen kiintyä, sanoisitte sen suoraan.
Ette siinä tapauksessa olisi menettänyt kuin pari viikkoa, joitten
kuluessa olisitte oppinut tuntemaan kappaleen kaunista maatamme.
Huomenaamulla varhain, kello yhdeksän, lähdemme. Jos ette vielä voi
erota Palladiostanne, voimme odottaa ylihuomiseen.

Nuori mies ojensi hänelle äkkiä kätensä.

-- Kiitän teitä, neiti, sanoi hän; kiitän teitä sydämellisesti
tästä tarjouksesta. Kun en heti ota sitä vastaan, vaan pyydän
miettimisaikaa huomisaamuun, tapahtuu se vain senvuoksi, että saitte
sallimus-uskonne tarttumaan minuunkin. Tosin tiedän, ettei kukaan voi
välttää kohtaloaan, mutta koska meidät kaikki kuitenkin kasvatetaan
sellaisen ennakkoluulon varassa, että muka olemme tekojemme herroja,
ja että meidän niitten suhteen täytyy ottaa huomioon järjen käskyjä
-- tehdäksemme tämän jälkeen kuitenkin sen, mitä emme voi tekemättä
jättää -- sallinette minun yön aikana odottaa korkeamman johdatuksen
merkkiä. Jos sanoisin mitä tahtoisin, tuntuisi se kenties huonolta
kohteliaisuudelta -- ja senvuoksi vaikenen mieluimmin. Minulle
valmistamanne täydellinen yllätys puolustanee avuttomuuttani. Ja
aatelkaas, että minun pitikin nukkua pylvässalin portaitten viereen
herätäkseni kohtalon lähetin sanomaan --

He kuulivat samassa huvilan sisähuoneista äänen, joka hätäisenä huusi
muuatta nimeä. -- Siinä on toinen unikeko, sanoi neiti hymyillen. --
Tulkaa, minun täytyy esitellä teidät! Hänen ei tarvitse tietää vielä
mitään suunnitelmastamme. Mutta minähän unohdin: en vielä tiedä, kenen
saan esitellä.

-- Nimeni on Philipp Schwarz.

-- Ja minun Victoire Clemence, Hainstettenin vapaaherratar.
Kun kuulette vanhan hoitajattareni kutsuvan minua nimellä
Nesschen,[lyhennys sanasta Baronesschen; merkitsee pikkuparonitar] ei
se ole mitään muuta kuin lempinimi, jolla hän lapsesta asti on minua
kutsunut. Katsokaahan, tuolta pylväitten lomitse hän pyrkii tänne. Jos
tahdotte valloittaa hänet, niin sanokaa sopivan tilaisuuden sattuessa
muutamia kohteliaisuuksia hänen ylhäisistä liikkeistään.

He olivat kääntyneet portaihin päin, joita myöten nyt kiireesti
nousi komea nainen silminnähtävästi kiihtyneenä, kasvot hehkuen sekä
äskeisestä unesta että tuskasta, jonka neidin näkymättömiin katoaminen
oli aiheuttanut. Hän pysähtyi hämmentyneenä huomattuaan vieraan.
Mutta neiti esitteli hänelle tohtorin muutamin leikillisin sanoin,
äänesti poislähtöä ja piti sitten aivan yksinään yllä keskustelua
portille vievää tietä kuljettaessa. Alhaalla vaunujen luona tapasivat
he portinvartijan, joka äreänä rypisti kulmakarvojaan nähdessään niin
äkkiarvaamatta jälleen aamupäiväisen vieraan. Pian hänet kuitenkin
hyvitti kelpo juomaraha, jonka tohtori pisti hänen kouraansa. Neiti
puolestaan tuntui unohtaneen, että hän jo oli palkinnut vanhusta.
Vanhus katseli silmät selällään vuoroin kultarahaansa, vuoroin
nuorta tuhlaajatarta ja kuiskasi kuskille: englannitar! -- Sitten
hän kunnioittavasti auttoi neidin vaunuihin Zephyrinen keveästi
nojautuessa vieraan käsivarteen kaikella sillä sulolla, mikä hänelle
oli mahdollista.

-- Ettekö lähde meidän mukaamme, tohtori? kysyi neiti istuessaan
jälleen yksin vaunun peräistuimella. Näettehän, että tässä on tilaa.
Me palaamme Monte Bericon kautta. Iltavalaistuksessa ovat vuoret
varmaankin erinomaisen kauniit.

Nuori mies pyysi anteeksi, hänen täytyi vielä noutaa kirjeitä
postista ja itse kirjoittaa muutamia. Hän oli käynyt hiljaiseksi ja
sulkeutuneeksi, kun he eivät enää olleet kahden kesken. -- Kuten
tahdotte! vastasi neiti välinpitämättömästi. Toivottavasti siis
jälleennäkemiin!

Hän nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään, Zephyrine heilautti
vienosti tervehtien auringonvarjostintaan, ja vaunut vierivät pois.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa istui eräässä Albergo di Roma hotellin korkeassa, ilmavassa
huoneessa pieni nainen sohvassa pöydän luona, jolle hän oli levittänyt
kortit ja pelasi väsymättömänä pasianssia. Aina päästyään pelin
loppuun, nousi hän, astui ikkunan luo tai verannan ovelle, kuunteli
pihasta ja kadulta tulevia ääniä ja soitti vihdoin kelloa kysyäkseen
vähintäin kahdennentoista kerran kamarineidoltaan, eikö paronitar
Victoire jo ole tullut takaisin. Saatuaan alati samanlaisen vastauksen,
vaipui hän jälleen sohvan patjoille ja sekotti huoaten kortit
uudelleen. Häntä katsellessa tuli ajatelleeksi puoleksi sammunutta
hiilosta, johon aika ajoin sattuva tuulenpuuska saa syttymään pienen
liekin, joka kuitenkin kohta jälleen hukkuu tuhkaan.

Huolimatta harmaista hiuksista, näyttivät pienet, hennot kasvot
nuorekkailta loistavine, mustine silmineen, joitten katse oli avuttoman
ihmettelevä ja rukoileva niinkuin lapsen, jota rangaistaan hänen
itsensä oikein tietämättä minkävuoksi. Jos pelissä joku vaikea pulma
suoriutui onnellisesti, pujahti yhä vielä kauniille huulille pienoinen
hymyn hohde. Heti senjälkeen kävivät piirteet taas väsyneiksi ja
huolestuneiksi.

Nyt ajoivat vaunut pihaan, joka erottaa rakennuksen kadusta; hän
kuunteli jatkaen peliään, ja vaikka ovi aukeni, ja tytär nopeasti astui
sisään, ei hän vieläkään laskenut kortteja käsistään.

-- Nuhtele vain minua, äiti! huudahti kaunis tyttö, viskasi hattunsa
läheiselle tuolille ja heittäytyi matolle rauhallisen pienen olennon
viereen vetäen häntä hellästi luokseen. Me olemme myöhästyneet
anteeksiantamattoman paljon, mutta me emme tietäneet, että tie oli niin
pitkä ja vuori niin jyrkkä. Mitä olet tehnyt koko tämän ajan?

-- Se on kulunut hyvin, lapsi, vastasi vanha nainen unkarinkielellä,
sillä hän puhui aina kotimaansa kieltä ollessaan kahden kesken
tyttärensä kanssa. Peli on käynyt hyvin, myöskin tämä uusi, jota olen
koettanut. Kuinkahan myöhä jo on? Missä on Zephyrine?

Tämä astui vasta nyt huoneeseen, sillä hänen sulous- ja
arvokkuuskäsitteittensä mukaista ei ollut syöksyä ylös portaita kuten
teki hänen entinen kasvattinsa.

-- Rouva paronitar, sanoi hän, pyydän tuhannesti anteeksi, Nesschen
kyllä selittää teille --

Pieni rouva nousi. -- Pyytäkäämme valoa, sanoi hän, huomaan nyt vasta,
kuinka pimeätä jo on --

Hän katseli tuskaisesti ympärilleen huoneessa. Zephyrine kiirehti
sytyttämään suuren, vanhan kamiinin otsikolla seisovat vahakynttilät.
Neiti oli astunut verannan ovelle ja katseli milloin alhaalla pihassa
kasvavia ikivihantoja pensaita, milloin kuunsirppiä kadun toisella
puolen olevan palatsin yllä.

-- Äiti, sanoi hän äkkiä, tiedätkö, että saamme vielä yhden
matkatoverin lisää? Olen löytänyt kotiopettajan Cäsarille, nuoren
oppineen, joka jo huomenna lähtee kanssamme. Sinä tiedät, äiti, että
hänen vihdoinkin täytyy ruveta saamaan kunnollista opetusta, pater
Daniel on itsekin sitä mieltä.

-- Kotiopettajan? toisti äiti. Vai niin -- niinkö? Kotiopettajan!
Kyllähän sinä, lapsi, sinä ja pater Daniel sen ymmärrätte.

-- Onko se totta, Nesschen? huudahti vanha hoitajatar. Mutta milloin
maailmassa -- ja kuinka? -- Enhän toki voi uskoa, että --

-- Sen ainakin voit uskoa, Zephyrine, että olen pitänyt silmäni
auki sill'aikaa kun sinun olivat ummessa. -- Hän on hyvin vakava ja
miellyttävä nuori mies, äiti kulta, luonnollisesti saksalainen, tohtori
Philipp Schwarz.

-- Tosiaanko! huudahti Zephyrine korkeimman hämmästyksen vallassa. Ja
koko matkan aikana ette te -- ja kaikki on siis jo valmiiksi puhuttua,
te olette siis nähnyt hänen todistuksensa -- ja ottanut selkoa hänen
kykeneväisyydestään sekä siveellisistä periaatteistaan --

-- Olen, armas Zephyr, tuosta kaikesta olen ottanut riittävän selon, ja
kaikesta vastaan. Hän on tosin pyytänyt miettimisaikaa huomiseen. Mutta
en epäilekään, etteikö hän tulisi.

-- Luonnollisesti ette, kivahti hieman loukkaantunut uskottu. Kuinka
hän voisikaan vastustaa! Hän on luonnollisesti korviaan myöten
rakastunut Nesscheniin -- ei sitä suotta olla kahden kesken pelkkien
epäjumalien --

-- Rakas Zephyrine, sanoi kaunis neiti sangen päättävällä äänellä, sinä
tosin olet nuoruudenystäväni ja sinulla on omat vapautesi. Kuitenkin
pyydän sinua tässä tapauksessa pitämään ajatuksesi yksinomaan ominasi.
Jos uusi tuttavamme saisi kuulla pienimmänkin tuollaisen pistopuheen,
saattaisi hän ilman muuta lähteä pois. Sillä vaikka hän ei ole rikas
mies -- tai kenties juuri senvuoksi -- on hän sangen arkatuntoinen
kunniakäsitteiden suhteen. Myöskin pyydän, ettet unohtaisi, äiti,
ettei hän vielä ole sitoutunut mihinkään muuhun kuin seuraamaan meitä
Hainstetteniin ollakseen siellä vieraanamme jonkun aikaa. Hän ei tahdo
ottaa huostaansa Cäsarin kasvatusta ennenkuin on oppinut tuntemaan
hänet. Hänen läsnäollessaan ei siis saa mainita "kotiopettaja"-sanaa.
Tahdotko luvata sen, rakas pikku äiti?

-- Lupaan, mitä tahdot, minkä parhaaksi näet. Katsohan, siitä asti kuin
jäin yksin -- tuon kauhean onnettomuuden jälkeen, kun isäsi -- --

Hän alkoi hiljaa itkeä. Tytär sulki hänet syliinsä, suuteli häntä
tyynnytellen, antoi hänelle kaikenkaltaisia hyväilynimiä ja sai hänet
vihdoin siinä määrin rauhoittumaan, että hänen kyyneleensä lakkasivat
vuotamasta ja hän kysyi, eikö jo voitaisi ruveta juomaan teetä. Sitten
saatettiin hänet pöytään, jolle Zephyrine sillä välin oli kamarineidon
ja ravintolan tarjoilijan avulla kattanut illallisen. Victoire oli
hilpeällä mielellä ja kertoi äidilleen -- niinkuin haastellaan lapselle
tarulinnoista ja taikapuutarhoista -- kaikesta, mitä he tänä iltana
olivat kaupungissa ja sen ympäristöillä nähneet. Äidin vanhoista,
hentopiirteisistä kasvoista ei kuitenkaan voinut päättää, oliko hän
tajunnut kaiken. Zephyrine istui äänetönnä.

Hetkistä myöhemmin, kun äiti oli saatettu vuoteeseensa, johon hän
nukkui niin pian kuin joku mitä raskaimman päivätyön suorittanut,
astui tytär hiljaa ulos parvekkeelle, joka kolmelta puolelta reunusti
pihamuuria, ja kulki aina kadun kohdalle saakka, josta matalan
suojuksen ylitse voi nähdä alas. Hän asettui istumaan nurkkauksessa
olevan granaattipuun puiselle jalustalle ja rupesi katselemaan
ohitse meneviä yökulkijoita, jotka täällä Corsolla nauttivat illan
viileydestä, poltellen ja lörpötellen. Hänen mielialansa oli niin
kummallisen valoisa ja iloinen, hän ei sellaista ollut kokenut
vuosikausiin. Hivelevän pehmeä ilma, pehmeät vieraat äänet, pimeä
yksinäisyys hänen kätköpaikassaan, josta hän tarkasteli elämää,
joka häntä ei vähääkään liikuttanut ja joka ei saanut asettaa hänen
kannettavakseen huolia ja velvollisuuksia, -- tämä kaikki synnytti
hänessä vapauden ja irtautumisen tunteen, joka saattoi sydämen
voimakkaasti sykähtelemään. Ja Rotondasalissa vietetyn hetken muisto,
jokainen siellä lausuttu sana elivät pohjimmaisina hänen sielussaan
ja kohottivat hänen riemuntunnelmaansa, hänen ylpeätä tahtoansa ja
voimaansa hallita vaihtelurikasta elämää ja taistellen saavuttaa
kaivattu onni. Hän kuuli alhaalla muutamain nuorekkaitten äänten
hyräilevän siihen aikaan suosittua kansanlaulua ja yhtyi lauluun.
Kun naurunheläys kadulta ehti hänen luokseen, huomasi hän äkkiä itse
nauravansa mukana. Mutta sitten hän äkkiä vaikeni ja tuli vakavaksi.
Hän näki kadun toisella puolella olennon, jonka hän huolimatta lyhdyn
himmeästä valosta heti tunsi. Nuori muukalainen kulki iloisessa
joukossa alla päin, hattu syvään otsalle painettuna. Hän pysähtyi
vastapäätä hotellin porttia; hän katseli ylöspäin, ja tyttö luuli
tuntevansa, että hänen katseensa harhaili granaattipuun ympärillä,
jonka tummassa varjossa hän liikkumattomana istui. Hän pidätti
hengitystään ja sulki vaistomaisesti silmänsä. Hänen katsahdettuaan
jälleen alas oli tähystelijä kadonnut. Hän jäi vielä vähäksi aikaa
paikoilleen, kunnes uskalsi avonaisen parvekkeen poikki hiipiä
huoneeseensa.

       *       *       *       *       *

Hän oli tuskin noussut ylös seuraavana aamuna, kun kamarineito toi
hänelle kirjelipun, jonka erään toisen hotellin palvelija oli hänelle
jättänyt. Se sisälsi ainoastaan kysymyksen, pysyikö neiti vielä eilen
tekemässään ehdotuksessa. Hän ei pienimmälläkään tavalla soimaisi
neitiä, jos tämä olisi alkanut epäröidä, tokko hänellä olisikaan niitä
ominaisuuksia, joita tämän täytyi veljensä kasvattajalta vaatia. Sen,
jolla oman sivistyksensä kanssa vielä oli niin paljon tehtävää, oli
tuskin ryhtyminen opettamaan toisia. Jos hän kuitenkin saisi koettaa,
ottaisi hän vapauden tulla heidän luokseen kysymään, milloin lähtö
tapahtuu ja pyytämään neitiä esittämään hänet äidilleen.

Neiti riensi kirjoittamaan käyntikortille vain seuraavat sanat: "Ei ole
tapani yön aikana muuttaa päätöksiäni. Olette tervetullut. Victoire."

Puolen tunnin kuluttua saapui tohtori itse eilisessä harmaassa
matkapuvussaan ja huopahatussaan; hänen jälessään kannettiin
vaatimattoman kokoista matkalaukkua. Hän astui näköjään varmana
jalosukuisen neidin luo, ja kumarsi kunnioittavasti äidille, joka
katseli häntä hämmästyneenä ja, vasta tyttären kuiskattua jotakin
hänen korvaansa, nyökäytti nuorelle miehelle päätään ystävällisesti
kuin vanhalle tuttavalle. Zephyrine kumarsi hänelle virallisesti ja
taiteen sääntöjen mukaisesti, välittämättä hänestä sen enempää, mutta
kaunis "Nesschen" ojensi tohtorille ystävällisesti kätensä ja kiitti
häntä sanansa pitämisestä. Sitten hän vei äidin, joka tuskaisena ympäri
huonetta katsellen kyseli tuhansista pikkuesineistä, olivatko ne
unohtuneet, hitaasti ja varovasti rappuja alas, joitten luona vaunut
odottivat, ja nosti hänet niihin. Ne olivat tuollaiset vanhanaikaiset
matkavaunut, joita nykypolvi enää näkee vain vanhoissa kuvissa, ja
jotka ovat niin leveät ja syvät, että niihin helposti mahtuu kuusi
ihmistä; vaunujen takaosassa tavaroille varatun syvennyksen päällä,
on palvelijoita varten kaksi-istuiminen katettu suojus, joka yksinään
on yhtä iso kuin meidän päiviemme ajopelit. Neljä postihevosta,
jotka jo vähän aikaa olivat kärsimättömästi kaapineet jaloillaan
pihan kivitystä, veti suunnatonta rakennusta. Kun naiset olivat
sijottautuneet vaunuihin, jäi Zephyrinen rinnalle vielä riittävästi
tilaa hintelälle saksalaiselle oppineelle.

Victoire tukahutti hymyilyn nähdessään "nuoruudenystävättärensä"
juhlallisen kasvojen ilmeen, kun tämä kietoi vaipan ympärilleen
ja painautui mahdollisimman syvälle nurkkaansa välttääkseen uuden
matkakumppanin pienintäkin kosketusta. -- Näettehän, tohtori, sanoi
hän, ettette ollenkaan häiritse meitä. Olkaa siis hyvässä turvassa. Ei
teidän myöskään tarvitse pelätä, että keskustelumme teitä väsyttäisi.
Olemme näin matkoilla ottaneet harjoitellaksemme vaikenemisen taitoa,
ja jokainen on omissa ajatuksissaan. Jos me kaikesta huolimatta
ajan pitkään alamme ikävystyttää, emme ota pahaksemme, vaikka te,
voidaksenne paremmin nauttia seudusta, pakenisitte postimiehen luo
kuskilaudalle, tai takaistuimelle kamarineitomme seuraan; se olisi
hänelle suuri kunnia.

Tohtori astui hymyillen vaunuihin ja vakuutti joka kohdassa
alistuvansa tämän vaunulinnoituksen järjestyssääntöihin. Äiti istui
häntä vastapäätä niinkuin tytärkin kiireestä kantapäähän verhottuna
mustaan silkkiseen matkaviittaan, jonka päähine somasti ympäröi hänen
kalpeita kasvojaan. Hänen kauniit, mustat silmänsä olivat matkan
kuluessa alati suunnatut kaukaisuuteen, eikä hän välittänyt vähääkään
uudesta tuttavasta. Neitikin soi vain harvoin hänelle sanasen, jos hän
matkakirjasta, jota ahkerasti tutki, sattui löytämään heidän juuri
sivuuttamansa vuoren tahi paikan nimen. Aurinko paahtoi himmeästi
sciroccopilven läpi, joka kevyen, harmaan harson tavoin leijaili
kauniin seudun yllä. Hevosten virkusti juostessa, oli korkean,
varjoisen katoksen alla miellyttävä matkustaa, ja yksinpä Zephyrinekin
tunsi itsensä ajan pitkään kykenemättömäksi pysyttämään välimatkaa
itsensä ja naapurinsa kesken. Ja kun tohtori Zephyrinen ja neidin
välillä sattuneessa pienessä erimielisyydessä asettui edellisen
puolelle, alkoi hän äkkiä tuntua niin rakastettavalta, että Zephyrine
tarjosi hänelle kölninvesipullonsa ja kehoitti häntä kostuttamaan
nenäliinansa; se olisi ainoa tehoisa virkistyskeino helteessä.

Nyt sai tohtori myöskin kuulla, että naiset olivat lähteneet matkalle
käydäkseen Milanossa tervehtimässä vanhan paronittaren sisarta. Hän oli
naimisissa italialaista sukuperää olevan kreivin kanssa, joka kuitenkin
palveli itävaltalaisessa armeijassa. Äiti oli suuresti kaivannut
sisartaan, mutta ei viihtynyt hänen luonaan kuin kahdeksan päivää. --
Hainstettenissä on sinun kuitenkin kaikkein paras olla, pikku äiti,
sanoi tytär, katsahtaen tohtoriin. Pian saat jälleen istua rakkaalla
parvekkeellasi ja katsella Cäsarin puuhailua puutarhassa.

Oli somaa huomata, kuinka väsymättömästi tytär piti huolta äidistä
koettaen häntä alituisesti ilahuttaa ja asettaa hänen olonsa mukavaksi.
Hän ei tuntunut vielä oikein mukautuneen siihen ajatukseen, että
rakastetun olennon henki enää eli vain jonkinlaista uni-elämää,
jaksamatta enää milloinkaan herätä todellisuuden tajuun. Tämä lapsen
tunne, suru ja huoli olennosta, jonka hän jo tavallaan oli kadottanut,
näytti siihen määrään täyttäneen tytön mielen, ettei siihen jäänyt
minkäänlaista sijaa lämpimämmälle osanotolle muita ihmisiä kohtaan.
Useasti, kun hän pitkästä matkasta väsyneenä sulki tomusta ja
auringosta vaivaantuneet silmänsä, syventyi Philipp noitten nuorten
kasvojen arvoitukseen; niissä ei ollut piirrettäkään äidin kasvoista ja
kuitenkin ne hänen väsyneenä nojautuessaan vaunun seinustaan kävivät
ihmeellisellä tavalla melkein pelottavassa määrässä samankaltaisiksi
kuin tuo sammunut kuva. Silloin oli hän entistään viehättävämpi. Mutta
hänen avattuaan valppaat silmänsä, jotka niin välinpitämättömästi
saattoivat katsella kaikkia ihmisiä, tunsi nuori mies vastustushalun
heräävän rinnassaan. Mutta unessa kielivät tytön kasvot, ettei hän
ollut onnellinen, että hänenkin povessaan, yhtä hyvin kuin muitten
hänen sukupuoleensa kuuluvien, sykki avuton, janoava sydän, mutta että
hän vain oli liian ylpeä tunnustamaan sitä muille.

Välistä, nuoren miehen katsellessa metsiä ja vuoria, tai lukiessa
Homerostaan, jota hän aina matkoilla kuletti mukanaan, tunsi hän,
kuinka tytön silmät vuorostaan kauan ja kiinteästi tarkastelivat hänen
kasvojaan. Jos hän silloin äkkiä katsahti ylös, ei tyttö millään
tavalla koettanut salata katselleensa häntä. Kuitenkin kesti hän niin
levollisesti nuoren miehen katseen, että tämä käsitti ei merkitsevänsä
tytölle sen enempää kuin hänen tielleen sattuneet esineetkään, joihin
kenties maksoi vaivaa tutustua. Pari kertaa oli tohtori yrittänyt
kehittää edelleen heidän salissa alottamaansa keskustelua. Mutta se
ei koskaan onnistunut. Iltaisin heidän saavuttuaan majataloon, vältti
tyttö heidän joutumistaan kahden kesken, ja kuitenkin näki nuori mies
selvästi, ettei tämän hänen arkuutensa pohjana ollut minkäänlaista
tarkoitusperää yhä enemmän häntä kiehtoa. Tyttö ei häntä tarvinnut,
hän vain suvaitsi olla häneen mieltynyt kuten niin paljoon muuhunkin
ympärillään, mistä hänellä saattoi olla hyötyä.

Hän käsitti tuon, ja hänen mielensä kävi yhä raskaammaksi mitä
pitemmälle aika kului. Sillä hänelle kävi yhä selvemmäksi, että
hän tarvitsi tyttöä, että hän ei enää tullut toimeen ilman hänen
läheisyyttään, vaikka hänen täytyikin tuo läheisyys salaisin tuskin
ostaa.

Ja vihdoin oli hän iloinen, kun he lähestyivät päämäärää. Matka, jonka
tähän aikaan helposti kulkee kahdessa päivässä, oli kestänyt kymmenen
vuorokautta. Hän oli useasti koettanut katkaista kahleensa, jotka
suljetuissa vaunuissa, neljän kesken, niin tiukasti olivat kietoutuneet
hänen sydämensä ympärille. Mutta painostus ei tahtonut hälvetä hänen
sielustaan postimiehen vieressäkään, hänen vapaalla, ilmavalla
istuimellaan. Hän kirosi sitä hetkeä, jolloin hän vapaaehtoisesti oli
syössyt itsensä tähän vankeuteen. Ne vähäiset kokemukset, joita hänen
sydämensä tähän saakka oli saavuttanut hänen nopeasti unohtuneitten
lemmentarinainsa aikoina, olivat kuitenkin olleet riittäviä häntä
ajoissa varoittamaan, joka kerta kun hän senjälkeen oli ollut
tuhlaamaisillaan enemmän sydänvertaan kuin asia ansaitsi. Ja nyt niin
kiihkeästi kasvava intohimo tuota viileätä, ylpeätä, jalosukuista ja
korkealle hänen ylitseen tähtäävää nuorta kaunotarta kohtaan, jonka
mielestä hän oli kyllin hyvä täyttämään vanhan papin sijan pienen pojan
opetuksessa, -- ja hänen tulevaisuutensa verhottu kuva, -- Italia,
jonka kynnyksellä hän oli palannut -- hän sanoi itselleen vasten
kasvoja, että hän oli liian mieletön kaksikymmentäkuusivuotiaaksi
filosofiksi, että hänen menettelynsä läheni mielisairauden rajoja --
silloin vain välinpitämättömästi viskattu sananenkin vaunuista noilta
salaperäisiltä huulilta, ja pehmeät kädet tuntuivat äkkiä pyyhkineen
pois kaiken hänen uhmansa ja hänen sielunsa vapauden vaatimuksen,
ja hän jaksoi tuskin odottaa, kunnes ehti kuski-istuimelta takaisin
vaunuihin saadakseen jälleen nähdä mustan päähineen ympäröimät nuoret
kasvot.

Viimeisen yön he olivat viettäneet Grazissa. He olivat saapuneet sinne
niin aikaisin, että Victoire oli rauhallisena saattanut jättää äitinsä
vieraskotiin pasianssipelinsä ääreen ja lähteä Philippin ja Zephyrinen
kanssa, joka melkein haaveellisella tavalla näytti olevan kiintynyt
tohtoriin, katselemaan ihanaa kaupunkia. Hän itsekin oli harvinaisen
iloisella mielellä. Zephyrine laski leikkiä neidistään vakuuttaen hänen
silmäinsä loistavan siitä ilosta, että hän jo huomenna näkisi jälleen
vanhan ihailijansa pater Danielin. Mutta kun he seuraavana päivänä
kaksi tuntia kestäneen matkan jälkeen lähestyivät sitä laaksoa, jossa
Hainstettenin linna sijaitsi, sumensi hänen tavallisesti niin tyyntä
otsaansa syvä surumielisyys, jota hän ensi kerran ei jaksanut peittää.
Philipp ei saattanut pidättäytyä kysymästä, herättikö kotiintulo
tuskallisia muistoja. -- Ei, vastasi hän, ainoastaan ahdistusta, että
entinen iloton elämä on alotettava juuri siitä, mihin sen neljä viikkoa
sitten jätin. Tai luuletteko tosiaankin, että elävä ihminen saattaa
tyydyttää onnenjanoaan yksinomaan täytetyillä velvollisuuksilla? Se on
samaa kuin syöttää nälkäiselle puunkuorta. Se täyttää tyhjyyden, vaan
ei syövy vereen. Mutta miksi puhua tässä?

Nuorella miehellä oli sana valmiina, mutta toisten läsnäolo sai hänet
vaikenemaan. Hän näki tytön nopeasti kääntyvän äidin puoleen, asettavan
kuntoon hänen päähineensä, jonka hän oli työntänyt pois, ja kasvot
jälleen iloisina kertovan hänelle, että he kohta olisivat kotona. Joko
näet Cäsarin? kysyi pieni rouva, ja hänen kuihtuneille kasvoilleen
kohosi kevyt punerrus. -- En, äiti. Kuten tiedät, en ole ilmoittanut
sanaakaan tulostamme. Tahdoin yllättää heidät kaikki nähdäkseni
kerrankin, kuinka he käyttäytyvät itsekseen jätettyinä.

Senjälkeen hän antoi postimiehelle käskyn pysähtyä. -- Teidän täytyy
asettua kuski-istuimelle, tohtori, sanoi hän hymyillen. Me olemme
turhamaisia vanhasta pesästämme ja sieltä se näyttää kauneimmalta.

Hän totteli heti, ja he ajoivat nyt täyttä ravia tasaista tietä
myöten linnaa kohti, joka komeana kohosi laakso-aukeaman takana
korkeahkolla kukkulalla tiheän lehtimetsän keskellä. Ylimmät ikkunat
kimaltelivat keskipäivän auringossa, harmaan liuskakaton takana aukeni
läpinäkymättömän tiheitä metsiä, jotka ulottuivat läheisen vuoren
puoliväliin, niin että paljaat vuorenhuiput kohosivat kuin harmaa
hiekkaharju tummanvihreästä merestä. Pitkulaisen laakson uloimmassa
pohjukassa näkyi harvaanasuttu talonpoikaiskylä, jonka keskeltä hohti
pienen kirkon punainen tiilikatto.

Kohta kääntyivät he ikivanhaan käytävään, joka oli puu-istutuksin
reunustettu melkein linnaan asti. Ilma oli viileätä ja puhdasta,
molemmin puolin aukeavilla valoisilla niityillä surisi lukemattomia
mehiläisparvia ja oksien lomissa kaarteli pesäänsä rakentavia lintuja.
Yhtäkkiä kuului koiran haukuntaa. -- Se on Hektor! huudahti Zephyrine.
Se ensimäisenä toivottaa meidät tervetulleiksi. -- Philipp näki
kaukaa suuren, keltaisen, tanskalaisen doggin aivankuin hurjistuneena
syöksyvän vaunuja kohti; saavutettuaan vaunut, koetti se ilosta ulvoen
syöksyä sisään, niin että neidin täytyi antaa pysäyttämiskäsky, ettei
koira olisi musertunut pyöriin. Samassa oli se hurjalla hyppäyksellä
vaunuissa, Zephyrine huudahti, äiti siirtyi vain hieman syrjemmälle, ja
koira asettui Victoiren hyväilemänä arvokkaasti sille paikalle, jonka
Philipp oli jättänyt, kunnes jälleen lähempänä linnaa syöksähti ulos.

He olivat saapuneet rakennuksen pihapuolelle, josta vei portaat koko
sivuseinää kiertävälle parvekkeelle. Sen kiviaitauksella seisoi
ruukuissa korkeita, pyöreäksi leikatuita oranssipuita, oleandereita
ja pieniä sypressejä. Sen takana sijaitsi korkea puutarhasali, jonka
ovet ja akkunat olivat auki niin että tuulenhenki pääsi kevyesti
liikuttamaan punasilkkisiä ikkunaverhoja, jotka niinkuin löysät
purjeet ja liput liehuivat tulijoille. Täältä näki ranskalaiskuosiseen
puutarhaan, joka tällä hetkellä suihkukaivoineen, taxuspensaineen,
kivisine maljakkoineen ja pikku kuvanveistoksineen äänetönnä
lepäsi kevätauringossa. Muutenkin näytti koko talo nukkuvan kuin
ruusuprinsessan linna. Pian kuitenkin näkyi elämää. Mataloista
sivurakennuksista, jotka olivat kätkössä pensasaitojen takana, riensi
muutamia palveluskuntaan kuuluvia henkilöitä; vanha taloudenhoitajatar,
joka ei heti ollut löytänyt päähinettään, nousi kasvot hehkuvan
punaisina portaita ylös, pehtori, puutarhuri, vieläpä kokkikin
valkeassa myssyssään ilmestyivät parvekkeelle, jossa vanha rouva heti
oli istuutunut matalahkoon nojatuoliin ja kerta kaikkiaan selitti,
ettei hän enää milloinkaan lähde täältä pois. Hän ei enää näyttänyt
ajattelevan pientä poikaansakaan mielihyvän vuoksi, jota hän tunsi
päästyään vihdoin jälleen tutulle paikalleen kauan kaivattuun rauhaan.

Neiti oli heti lähettänyt noutamaan pikku veljeään, joka tähän aikaan
tavallisesti oli pappilassa harjoittelemassa soittoläksyään. Muutaman
minuutin kuluttua syöksyi poika parvekkeelle paljain päin, vaaleat
hiukset hujan hajan punaposkisten kasvojen ympärillä, joista loistivat
sisaren ruskeat silmät. Hän heittäytyi vallattomasti äidin kaulaan,
juoksi sitten sisaren luo, jonka veti mukanaan hurjaan riemutanssiin,
ja otti vihdoin Zephyrinen kunnianarvoisen pään niin varomattomasti
käsiensä väliin suudellen häntä molemmille poskille, että kiivaasti
toruva arvon neiti vain vaivoin saattoi puolustautua. Vasta silloin
huomasi poika vieraan, ja hänen kirkas otsansa sumeni. Hän oli
nyt silmiinpistävästi sisarensa näköinen, joka hymyillen tarttui
hänen käteensä ja esitti hänelle tohtorin. -- Emme me aina ole näin
vallattomia, selitti sisar, ja kun vain tahdomme, on meillä sangen
älykäs pää sekä lahjoja kaikenkaltaisiin taiteisiin ja tieteisiin.
Kuinka pitkälle olet päässyt Haydn'in sonaatissa? Mutta senhän voin
kysyä herra pastorilta itseltään.

Tämä tuli hiljaisesti, horjuvin polvin samaa tietä, jonka poika oli
syöksynyt tuulispäänä, vanha, hintelä ukko lempein apostolinkasvoin,
jotka, hänen nähtyään tulijat, kirkastuivat sanan varsinaisessa
merkityksessä. -- Voitteko uskoa, kuiskasi neiti tohtorille, että
tuo kunnianarvoisa Jumalan palvelija lapsenhymyineen on jesuiittain
kasvattama, jotka tavallisesti osuvat oikeaan valitessaan omiaan?
Nähtävästi he kuitenkin huomasivat, ettei nuori pater Daniel tuottaisi
heille milloinkaan erikoista kunniaa, ja olivat iloisia saadessaan
hänet eroamaan veljeskunnastaan. Isäni oppi hänet tuntemaan matkoillaan
ja, saatuaan tietää hänen surkean tilansa, toimitti hänet papiksi
kirkkoomme. Täällä oli ennen linnankappeli, ja kappalainen asui sen
vieressä pienessä talossa. Olemme sen säilyttäneet senkin jälkeen, kun
kylän asukkaille kaukana laaksossa rakennutimme oman kirkon. Ja niin on
Cäsarin ensimäinen opettaja ollut näin lähellä. Mutta hyvä vanhus on jo
jättänyt kahdeksankymmenennen ikävuotensa, näettehän, kuinka työlästä
hänen on liikkua.

Nämä sanat sanottuaan riensi hän alas portaita, tervehti pappia,
ja talutti hänet varovasti ylös äidin luo, jonka kättä vanha mies
kunnioittavasti suuteli. Victoire oli sillävälin kääntynyt pehtorin
puoleen ja kaikille muillekin oli hänellä ystävällinen sana. Philipp
näki, kuinka kaikkien silmät luottamusta ja syvää alamaisuutta
kuvastaen katselivat tuota nuorta olentoa; hän oli kuin ruhtinatar,
joka väliaikaisen hallituksen jälkeen jälleen on palannut maahansa ja
ottaa hallitusohjat takaisin pehmeisiin, mutta lujiin käsiinsä.

Vanha taloudenhoitajatar, jolle neiti oli sanonut sanasen, lähestyi
nyt tohtoria ja kysyi, suvaitsiko hän lähteä huoneeseensa. -- Se on
vain väliaikainen maja, huudahti neiti hänelle. Jos sen asema ei
teitä miellytä, saatte itse valita, missä mieluinten tahdotte asua.
Näettehän, että meillä täällä vanhassa talossa on kyllin tilaa.

Kuin unessa seurasi hän opastajaansa puutarhasalin kautta suureen
rappukäytävään, joka aukeni rakennuksen etupuolella. Korkeitten,
kapeitten ikkunoitten kautta virtaili tulvimalla sisään valoa, niin
että hänen silmiään melkein huikaisi ja hän astui puoliksi suletuin
silmin leveitä portaita toiseen kerrokseen. Sinne päästyään pysähtyi
hän hetkiseksi käsipuuhun nojautuen ja katseli allensa syvyyteen.
Vanha linna oli, kuten hän selvästi tunsi, Ludvig neljännentoista
maailmanherruuden ja versailleslaisen makusuunnan aikana rakennettu
ylellisellä loistolla, joka ainoastaan muutamissa kohdin näytti
jonkun verran kalvenneen. Yksinpä kullatuita kipsikoristeitakin
näytti vain kevyt pölykerros peittävän. Hänet valtasi omituinen pelon
ja alakuloisuuden tunne. Tätä kaikkea oli neiti lapsuudestaan asti
tottunut näkemään, ja niin kauas kuin hänen katseensa ulottui tämän
taikalinnan akkunoista, totteli kaikki hänen pienintäkin vihjaustaan.
Samassa muistui nuoren miehen mieleen se ahdas rappukäytävä, joka oli
johtanut hänen vanhempiensa asuntoon. Ja nyt oli hän täällä tuon ylpeän
valtijattaren alamaisena tuntien kuitenkin itsensä kykenemättömäksi
sietämään naisen käskynalaisuutta. Jos ei hän olisi hävennyt
pelkuruuttaan, olisi hän mieluinten jättänyt opastajansa siihen,
rientääkseen portaita alas ja paetakseen takaisin vapauteen loistavasta
vankilastaan.

Mutta kunnon taloudenhoitajatar, joka oli siksi hyvin koulutettu, että
kohteli talon vieraita kaikella mahdollisella kunnioituksella siinäkin
tapauksessa, etteivät nämä tehneet ylhäissukuisen vaikutusta, oli jo
avannut yhden niistä monista ovista, jotka veivät valoisaan käytävään,
ja pyytäen anteeksi, ettei kaikki ollut asianmukaisessa kunnossa, kun
herrasväkeä ei vielä oltu odotettu takaisin, vetänyt ylös akkunoitten
eteen pudotetut verhot ja laskenut sisään raikasta vuoristo-ilmaa.
Tohtori saisi täällä nauttia aamu-auringosta; huone oli tosin
korkealla, mutta sitä hiljaisempi, koska koko yläkerrassa ei nykyään
asunut kuin pehtori vastakkaisessa sivustassa.

Philipp oli astunut akkunan luo ja jäi yllättyneenä katselemaan eteensä
aukeavaa ihmeen ihanaa kuvaa, puutarhaa ääressä, puiston ikivanhojen
puitten latvoja sen takana ja vuoria, jotka rajoittivat taivaanrantaa.
Alhaalta parvekkeelta helähti tänne hänen luokseen Victoiren ääni,
joka hieman kuurolle papille kertoi Milanon kuulumisia, ja pojan
nauru, kun Zephyrine parhaansa mukaan oli kertonut hänelle pari
hullunkurista matkaseikkailua. Ja kun hän ulkona metsän yläpuolella
näki suuren petolinnun kaartelevan ja kohoavan yhä korkeammalle
siniseen, sädehtivään eetteriin, tuntui hänestä äkkiä kuin hänkin olisi
saanut näkymättömät siivet, jotka kantoivat hänet kauaksi inhimillisten
surujen yläpuolelle, elämän korkeuksiin, joista hän tähän saakka tuskin
oli uskaltanut uneksiakaan.

       *       *       *       *       *

Niin hän jäi, ja nukuttuaan ensimäisen yön tämän katon alla, tuntui se
hänestä itsestään ja kaikista muistakin talossa niin luonnolliselta ja
välttämättömältä, että siitä ei sen enempää puhuttukaan. Voitettuaan
ensin hämmennyksensä, oli hän kaiken hänelle oudon loiston keskellä
alkanut käyttäytyä kevyesti, vapaasti ja huolettomasti ikäänkuin hän
koko elämänsä iän olisi syönyt hopealautasilta ja juonut jaloja viinejä
hiotuista kristallilaseista. Sillä perimmältä pohjaltaan askaroitsi
hän liian paljon sisäisten asioittensa kanssa kiinnittääkseen suuressa
määrin huomiotaan ulkonaisiin seikkoihin mikäli ne eivät kosketelleet
hänen suurta elämänkysymystään.

Hän oli pyytänyt, ettei Victoire kertoisi pikku veljelleen, mitä uusi
asujain tälle tulisi merkitsemään. Poika mitteli alussa tuntematonta
aroin, melkein uhmailevin katsein. Hän oli tottunut siihen, että häntä
kohdeltiin hyväillen, puolittain hemmoteltiin kuin lasta, puolittain
pidettiin arvossa kuin tulevaa linnanherraa ainakin. Hän ällistyi,
kun tohtori ei välittänyt hänestä vähääkään, ainoastaan puhuessaan
toisille, suuntasi jonkun kerran katseensa häneenkin. Sekin häntä
suututti, että tohtori heti kutsui häntä sinuksi. Mutta illalla
heidän istuessaan teepöydässä, kun Victoire oli johtanut keskustelun
viime aikojen valtiollisiin selkkauksiin ja Philipp yksinkertaisella
tavallaan kertoili kokemiaan, kuunteli poika kiihkeän jännityksen
vallassa. Seuraavana aamuna aikaisin koputti hän varovasti vieraan
ovelle. Hän astui sisään hehkuvin poskin, katseli hämillään ja
heräävällä luottamuksella ympärilleen huoneessa ja sanoi sisarensa
lähettäneen hänet kysymään, kuinka tohtori oli nukkunut. Hän ei
tunnustanut itse pyytäneensä lupaa mennäkseen tohtorin luokse. Sitten
hän otti käteensä pöydällä makaavan pienen kreikkalaisen Homeroksen
ja nähdessään oudot kirjainmerkit kysyi, mitä kieltä se oli. Philipp
selitti sen hänelle ja alkoi kertoa Troijan sodasta, jonka loppuun hän
ei luonnollisesti päässyt sinä päivänä, ei edes heidän iltapäivällä
tekemällään kävelymatkallakaan. Siitä asti oli poika kaikkineen hänen
vallassaan. Latinantunnitkin, joita yhä edelleen kaikessa rauhassa
jatkettiin isä Danielin luona, alkoivat häntä enemmän miellyttää,
senjälkeen kun uusi ystävä monella eri tavalla koetti hänelle selittää
kuivia kieliopillisia sääntöjä ja opetti hänen noita kuolleita
apukeinoja käytännössä tarvitsemaan ja harjoittamaan. Kaikki talossa
huomasivat sen vaikutusvallan, minkä hän oli saanut omapäiseen poikaan,
mutta kukaan ei sitä ihmetellyt, koska hänen olentonsa heti ensi
hetkestä alkaen oli jokaisessa herättänyt ehdottoman luottamuksen
tunteen. Ainoastaan kerran, kun opettajan yksi ainoa sana oli kyennyt
hillitsemään pojassa valloille päässeen rajupäisyyden puuskan, sanoi
neiti hänelle hiljaa hymyillen: -- Te panettelitte pahasti itseänne
kertoessanne, ettei teistä ole kasvattajaksi. Tiedättekö, että te
autatte minua myöskin kunnon Zephyrinen kasvattamisessa. Hän ei
enää siinä määrin kuin ennen ikävysty vakavasti puheltaessa. Ja
villivarsamme olette täydellisesti kesyttänyt. Teidän täytyy joskus
uskoa minulle, minkälaisia taikakeinoja käyttämällä sen niin pian
saitte aikaan.

Hän oli jo vastaamaisillaan, ettei hänen tarvitse sitä tietää, koska
hän näki hänen itsensä päivä päivältä niin paljon suuremmassa määrässä
osaavan lumota ympäristönsä ihmisiä. Mutta hän jätti sen tekemättä,
sillä hän oli kerta kaikkiaan päättänyt, ettei milloinkaan latelisi
neidille hienostelevia kohteliaisuuksia.

-- Poika on voittanut sydämeni, sanoi hän. -- Tehän tiedätte, neiti,
etteivät ainoastaan suuret ajatukset lähde sydämestä, vaan myöskin
hyvät, ja jos jokin tulee meille sydämenasiaksi, käy se myös helpoksi.

-- Entä omat harrastuksenne? Teidän velvollisuutenne löytää itsenne? --
Nuori mies katseli hiljaisena eteensä. -- Minun täytyy tunnustaa, että
mitä enemmän seuraan tuon nuoren taimen kehittymistä ja kasvamista,
sitä vähemmän huomaan itsessäni mielenkiinnon arvoista. Ken tietää,
vaikka olisikin ollut _teidän_ tehtävänne osoittaa, mihin oikeastaan
olen määrätty.

Tyttö ei vastannut mitään tähän kaksimieliseen lauseeseen, ja sitäkin
nuori mies hänessä ihaili. Hän ei ollut koskaan ennen tavannut
naisellista olentoa, joka niin varmasti olisi osannut hallita itseään
menettämättä silti viehätysvoimaansa ja lapsellisen viattomuuden
piirrettään. Hän näki päivä päivältä kasvavalla ihmetyksellä, mikä
huolten ja velvollisuuksien taakka lepäsi noilla hennoilla harteilla
ja kuinka leikkien ne näyttivät sen kantavan. Sillä yksinpä laajan
maatilan pehtorikin neuvotteli neidin kanssa, ennenkuin ryhtyi
minkäänlaisiin suurempiin ja laajakantoisempiin toimenpiteisiin.
Suunnattomat metsät, jotka antoivat työtä useille sahoille, laajat
laidunmaat, suuri alppikarjatalous, patronaattivelvollisuudet, kylässä
-- kaikki tuo tuntui menestyvän vain, kun nuoren valtijattaren kirkas
silmä sitä seurasi. Monena aamuna, kun Philipp oli kaivannut häntä
aamiaispöydässä, näki hän hänen palaavan pienen vanhan juoksijansa
selässä pehtorin seurassa pitkältä ratsastusmatkalta, jolle hän jo
ennen päivän nousua oli lähtenyt käydäkseen omin silmin katsomassa
maatilansa etäällä sijaitsevia alueita. Hän käytti silloin itse
sommittelemaansa yksinkertaista pukua, koska naisten keimailevat
ratsastuspuvut eivät häntä miellyttäneet. Milloinkaan ei hän nuoresta
miehestä ollut viehättävämpi kuin kasvot kalpeina -- jokainen
ponnistus teki hänet kalpeaksi -- istuessaan höyryävän eläimen selässä
ja kävelyttäessään sitä vielä hetkisen käytävässä, kunnes kevyesti
nojautuen uskollisen palvelijan käsivarteen, hypähti alas.

Ja kuitenkin olivat nämä ainoat hetket, jolloin nuori mies jälleen
muisti heidän välillään vallitsevan yhteiskunnallisen juovan. Hän
tunsi häpeää, että oli laiminlyönyt kaikenkaltaiset ritarilliset
harrastukset. Selittäen tahtovansa olla Cäsarin seurassa, joka
jo taitavasti ohjasi tulista poniaan, pyysi hän ottaa osaa pojan
ratsastustunteihin. Victoire heitti häneen silmäyksen, joka tunki hänen
sisimpäänsä, ja ikäänkuin tahtoi anastaa hänen sydämensä syvimmän
salaisuuden. -- Kaikki hevoset ovat vieraittemme käytettävinä, vastasi
hän välinpitämättömästi. Cäsar on tuleva iloiseksi saadessaan teidät
mukanaan ratsastamaan.

Hän näytti tällä tahtovan huomauttaa, ettei hän omasta puolestaan
kaivannut hänen seuraansa ratsastusretkillään. Nuori mies tunsi tuskaa
niinkuin olisi jääkylmä käsi kosketellut kipeätä haavaa. Kuitenkin
sai neidin tasainen ystävällisyys hänet jälleen epäilemään, oliko hän
tarkoittanut todella huomauttaa häntä.

Oli miten oli, -- hänen tilansa oli jo niin toivoton, ettei hänellä
olisi ollut tahtoa eikä voimaa vetäytyä takaisin. Varsinkin heidän
jokailtainen yhdessäolonsa antoi yllykettä hänen tuskaiselle
raskasmielisyydelleen. Tytön oli silloin tapana, kun äiti ei enää
kyllin selvästi nähnyt pelata pasianssiaan, ja kun hänen lampunvalossa
täytyi säästää silmiään, istuutua flyygelin ääreen puutarhasalissa ja
laulaa Gluck'in oopperoista kaiken, mikä soveltui hänen äänelleen.
Vanhan rouvan lemmikeitä olivat Armida ja surullinen Iphigenia, hän
oli onnellisina päivinään kuullut ne lukemattomia kertoja. Victoire
sitävastoin antoi mestarin kaikista teoksista etusijan Orpheukselle.
Hänen laulaessaan niitä liikuttavia säveliä, joilla sankari lumoaa
manalan henget, istui Philipp jossakin suuren huoneen nurkassa,
liikahtamatta, henkeään pidättäen kuten ihminen, jota koko pitkän
päivän kestäneen helteen jälkeen äkkiä kohtaa sekä järisyttävä että
virkistävä ukonilma. Useasti oli laulun tekemä vaikutus niin voimakas,
että hänen heti laulun loputtua täytyi paeta huoneeseensa kyynelin
itseään keventääkseen. Eikä hän enää sinä iltana tullut näkyviin.

       *       *       *       *       *

Näin oli kaksi kesäkuukautta kulunut, ja vaikka hänen sisäinen
ihmisensä päivä päivältä kävi yhä reveltyneemmäksi ja neuvottomammaksi,
kulki kaikki ulkonaisesti tasaista kulkuaan tuon kirkkaan tahdon ja
noitten valppaitten, mustien silmien herruuden alaisena. Maatila
sijaitsi niin yksinäisessä seudussa ja äidin tila soveltui niin vähän
seura-elämälle, että vieraitakaan ei koskaan käynyt. Ainoastaan
kerran, siihen aikaan, kun ruusut kukkivat, tuli Hainstetteniin
tuttava, suurilukuinen perhe Grazista ja asettui meluisena ja
kursailematta sinne kokonaiseksi viikoksi. Tämä äkkirynnäkkö
näytti miellyttävän kaikkia muita paitsi Victoirea. Kuitenkin näki
Philipp, ettei hän antanut tuon huvitusten pyörteen, joka nyt riehui
talossa ja puutarhassa, järkyttää tasapainoaan. Hän itse, saatuaan
ensimäisessä päivällispöydässä osakseen tuota hyväntahtoisen alentuvaa
kohtelua, jolla ylhäinen väki luulee kunnioittavansa nimetöntä
kotiopettajaa, pysyttelihe koko ajan huoneessaan. Ilmaantuessaan
aterioille, näytti hän välinpitämättömille kasvon ilmeineen ja
ivallisine kohteliaisuuksineen ylimielisestä joukosta siihen
määrään ikävältä, että se piti parhaana olla tuhlaamatta hänelle
sen enempää armonosoituksia. Yksinäisyydessään, kun ei poikakaan,
jota hän rakasti, päiväkausiin ehtinyt hänen luokseen, petti hänet
vain liiankin usein työläästi taistelemalla saavutettu voima, ja hän
heittäytyi jonkinlaisella nautinnolla tuskainsa valtaan kuunnellessaan
parvekkeelta kaikuvia nuorten herrojen ja neitosten vallattomia ääniä;
näillä ei suinkaan ollut pienintäkään aavistusta, kuinka suureksi
heidänkin ja nuoren linnan neidin välinen juopa jäi.

Silloin hänessä äkkiä tapahtui muutos, niin silmiinpistävä, ettei se
jäänyt vierailtakaan huomaamatta. Viimeisenä päivänä hän jäi vasten
tapaansa aterian jälkeen puutarhaan ja otti niin hyväntuulisena ja
varmalla tottumuksella osaa nuoren herrasväen leikkeihin ja ilonpitoon,
että häntä katseltiin ihmetellen, ja yksi ja toinen tunnusti kuiskaten
toverilleen, että kotiopettaja ei ollut hullumpi, ja että jos sen
olisi ennemmin tietänyt, olisi hän ollut sangen hupaisa lisä heidän
seuraansa. Victoirekin heitti häneen silloin tällöin tutkivan
katseen, johon hän hiljaisesti hymyillen vastasi. Mutta iltasella,
kun hälisevä vierasjoukko vihdoinkin oli siirtynyt pois ja koko talo
näytti hengähtävän helpoituksesta, kohtasi neiti hänet talouspuuhista
palatessaan puutarhasalissa, jossa Zephyrine oli juuri sytyttänyt
flyygelin kynttilät, koska äiti ikävöi musiikkia. Koko viikon oli
soitettu vain tansseja.

Tohtori istui avonaisen soittokoneen ääressä ja katseli uneksivasti
hymyillen valkeita koskettimia aivankuin olisi niillä nähnyt tuttujen
kapeitten tytönsormien liukuvan edes ja takaisin. Tyttö oli jo hetki
sitten tullut hänen luokseen pehmeätä mattoa myöten, ennenkuin nuori
mies huomasi hänen läheisyytensä ja nousi ylös pyytäen anteeksi, että
oli anastanut hänen paikkansa.

-- Tunnustakaa, tohtori, sanoi hän, että tunnette ikäänkuin toipuvanne,
kun talo jälleen on käynyt hiljaiseksi, ja Orpheus taas saa astua
manalaansa, kirjavan, meluisan elämämme jälkeen täällä.

Tohtori katsoi häntä iloisesti silmiin. -- Teidän tähtenne varsinkin
olen iloinen, kun tuo laskiaisilveily on päättynyt. Olen nähnyt, kuinka
vastenmielistä teidän oli aamusta iltaan sietää tuota naamioleikin
kaltaista elämää. Totta puhuakseni, oli tuo humu minulle vain ensi
aikoina vastenmielistä. Viime päivinä oli minun niin hyvä olla, ettei
mikään olisi minua kyennyt häiritsemään maailmassani. Kenties minun
onkin kiittäminen äskeistä päällekarkausta siitä, että niin äkkiä
pääsin itsestäni selville. Se oli aivankuin käännekohta ruumiillisessa
sairaudessa.

Tyttö katseli häntä kysyvin silmin. -- Saanko tietää, kysyi hän arasti,
mitä teille on tapahtunut?

-- Miksikä ei, armollinen neiti. Enkö jo tuttavuutemme ensi hetkinä
tehnyt teille suurrippiä? Salaisinko nyt teiltä sellaista, joka koskee
sieluni autuutta? Mutta älkää odottako mitään erityistä. Luulen vain
löytäneeni sen perustan, jolla minun täytyy seisoa valloittaakseni
osani maailmaa. Kun täällä alakerroksessa leikittiin ja tanssittiin,
sain päähäni ruveta penkomaan kirja-arkkuani, jonka jo kolme viikkoa
sitten pyysin tänne kotoani, mutta johon en vielä alakuloisen
mielentilani vuoksi ollut kajonnutkaan. Silloin sattuivat käsiini
vanhat lohduntuojani kreikkalaiset murhenäytelmät, ja sen enempää
ajattelematta aloin lukea. Tuskin olin päässyt toisen kappaleen
loppuun, kun heitin kirjan pois ja kävelin kuin mieletön ainakin pari
tuntia edes ja takaisin huoneessani, puoleksi huumaantuneena, puoleksi
huikaistuna, kun suomukset vihdoinkin olivat pudonneet silmistäni.
Muuan aate, joka jo kauan oli minussa itänyt ja kehkeytynyt, oli äkkiä
puhjennut täyteen kukoistukseensa. Nyt tiedän, mihin minun ensimäiseksi
on ryhdyttävä: aion kirjoittaa kirjan, neiti Victoire, kauniin,
voimakkaan kirjan, jossa on niin paljon elämää ja henkeä, että se
ansaitsee joutua maailmaan.

-- Te hymyilette, armollinen neiti, jatkoi hän, vaikka tyttö vakavana
pudisti päätään. Te luulette, että minä, koettaessani tutkia itseäni,
liioittelen ja luulottelen päinvastoin kuin Kisin poika, joka lähti
hakemaan aasia ja löysikin kuningaskunnan. Mutta vaikka te olisittekin
oikeassa ja vaikka ei aatteeni olisikaan niin suuriarvoinen kuin
vielä itse luulen, ei se merkitsisi mitään: pääasia ei suinkaan ole
saada aikaan jotakin ennenkuulumatonta, katoamatonta, vaan oppia
uskomaan itseensä ja nousemaan niin korkealle kuin luonto kullekin
sallii. Saada iloa itsestään, eikö siinä ole kaikki, mitä poloiselta
ihmislapselta voidaan vaatia? Vasta silloin kykenemme tuottamaan
kanssaihmisillemmekin iloa, joka kuitenkin on korkein velvollisuutemme
ja paras onnemme. Saatuani siinä määrin itseluottamusta, että uskon
voivani sanoa jotakin, joka pelastaa maailman monesta ahtaasta
väärinkäsityksestä, on minusta hävinnyt kaikki raukkamainen
hentomielisyys ja tuo katkera kykenemättömyyden tunne, joka minut
raskaana valtasi etenkin kun te lauloitte Orpheus aarioitanne, ja minä
joka säveleestä saatoin kuulla, mikä voimakas sielu teidän rinnassanne
asuu.

Hän oli lausunut viimeiset sanansa hiljaisella äänellä, josta ilmeni
syvä liikutus. Tyttö vältti hänen katsettaan.

-- Ja tuosta kaikestako saatte kiittää kreikkalaisia murhenäytelmiänne?
Sisältävätkö nuo vanhat surulliset tarut, joita tosin vain
kuulopuheista tunnen, niin paljon iloa ja itsetuntoa?

-- Olisin onnellinen, jos sallisitte minun viedä teidät tuohon
ihmemaailmaan. Keitä varten sitten ovat nuo ikuiset runot, jos ne
teille jäävät vieraiksi? Mutta te ette saa sanoa niitä surullisiksi.
Kun niitä syvemmältä tutkii, henkii niistä leppoisin rauha ja iloisuus.
Niitä käsittelevät oppineet herrat eivät vain ole löytäneet avainta
niitten sisimpään salaisuuteen, ja niin on se iloinen muoto, joka
kätkeytyy kauhunnaamarin taakse, useimmille jäänyt vieraaksi.

-- Ja sen te nyt tahdotte paljastaa?

-- Se on itsestään ilmaantuva, kun olen poistanut tieltä kaikki
valhevalot. Te elätte täällä niin etäällä esteettisten koulukuntien
suunpieksännästä ja eripuraisuuksista. Mutta tekin olette varmaan
lukenut, että todellisessa murhenäytelmässä tulee olla niinsanottu
traagillinen syynalaisuus, ja edelleen, ettei sattumalla
täysiarvoisessa taideteoksessa saa olla minkäänlaista tehtävää. Ja
katsokaahan: mitä edelliseen tulee, olen päässyt siihen, että rikosta
ainoastaan siinä tapauksessa voi nimittää traagilliseksi, kun se
todellisen siveellisyyden tuomioistuimelta katsoen ei ole rikos. Sillä
kuka voi kieltää, että esimerkiksi rikollinen sellainen kuin Macbeth
-- niin suurella runollisella voimalla kuin hän onkin kuvattu --
kärsimällään rangaistuksella vain tyydyttää tavallisen arkipäiväisen
oikeudentunnon, eikä kykene traagillisesti järkyttämään mieltä, vaikka
itse manalan peikot ja hengetkin ovat loihditut esiin nostamaan
hiuksiamme pystyyn. Suuri murhenäytelmäin mestari on tässä taitonsa
avulla siinä määrin aateloinut vähäpätöisen traagillisen aineksen, että
ihmiskunta ei huomaa tarun kelpaamattomuutta siihen tarkoitukseen.
Ottakaa sitävastoin yksinkertainen, melkein lapsekas rakkaustarina,
vaikkapa noitten viattomien, nuorten, toisilleen vihamielisiin
sukuihin kuuluvien ihmislasten, jotka halveksivat ihmisviisautta
eivätkä laskeneet seurauksia ja, -- kun eivät voineet elää ilman
toinen toistaan, -- sortuivat yhdessä kuolemaan! He eivät tehneet
muuta rikosta kuin uskalsivat seurata sydäntään. On traagillista
syntyä maailmaan rinnassa sydän, joka ei suostu tinkimään syvimmästä
tunteestaan. Kaikkien todellisesti traagillisten sankarien oikeutus ja
salaisuus on tämä: heidän sisäinen aateluutensa tässä viheliäisyyden
maailmassa, joka elämän keskiarvojen mukaisesti on laatinut lakinsa,
syöksee heidät toivottomaan taisteluun, johon sortuvat jokapäiväisyyden
painosta. Ja tähän keskinkertaisen salaliittoon ylevää vastaan, kuuluu
myöskin se osa, jota sattuma niin usein näyttelee ja jonka otteet
senvuoksi vaikuttavat niin järkyttävästi, kun ne muistuttavat meille
niitä voimia, jotka nujertavat väkevimmätkin sielut, tuota ulkonaista,
vähäpätöistä, suorastaan halpa-arvoista, joka usein murskaa ihanteen,
-- joskaan ei kykene sen sisäistä loistoa sumentamaan. Tässä juuri
on sen iloisuuden lähde, joka jokaisen todellisen murhenäytelmän
olemuksessa pulppuaa. Mutta suokaa anteeksi, armollinen neiti, tämä
pitkä esitelmä, jonka täytyy jäädä teille sangen hämäräksi, kun
ette ole kulkenut niitä teitä, joita myöten minä olen saanut varman
vakaumukseni.

Tyttö oli tuokion aikaa ääneti ja mietti.

-- Ettekö sallisi minunkin kulkea noita teitä? kysyi hän sitten. --
Iltamme ovat usein hieman tyhjiä ja ikävystyttäviä. Kenties silloin
lukisitte meille yhtä ja toista ja selittäisitte luetun ohessa,
miten se olisi käsitettävä. Tiedättehän, kuinka oppimaton olen. Eikä
Zephyrinekään ole vielä liian vanha jotakin oppiakseen. Ethän, rakas
Zephyr?

Vanha opettajatar oli juuri astunut huoneeseen. Tajuttuaan, mistä
oli kysymys, innostui hän siinä määrin, että olisi jo samana iltana
tahtonut alottaa. Hän oli aina mielellään käynyt teaatterissa,
varsinkin kun näyteltävä kappale oli ollut oikein kauhea ja liikuttava.
Hän vain toivoi, että vanhojen pakanoitten murhenäytelmät olisivat
säädyllisempiä kuin heidän epäjumalankuvansa.

Tohtorin kasvot olivat alkaneet hehkua onnea ja ylpeyttä, kun hän voi
antaa tytölle jotakin, jota häneltä hänen kaikessa yltäkylläisyydessään
puuttui. Heti samana iltana, heidän syötyään illallista ja äidin
asetuttua nypläystöineen tavalliseen sohvannurkkaansa vihreän
lampunvarjostimen taakse, alkoi tohtori lukea Antigonea, jota suoraan
alkuteoksesta käänsi. Vasta seuraavana iltana pääsi hän loppuun.
Aamupäivän hän oli käyttänyt jonkun verran valmistuakseen ja kyetäkseen
mahtavimmissa kuoropaikoissa seuraamaan runomittaa. Hänen lopetettuaan
puhkesi Zephyrine kiihkeään ylistykseen eikä voinut lakata ihailemasta
hänen esitystaitoaan; mutta neiti istui pitkän aikaa ääneti. Vihdoin
sanoi hän vain: -- Nyt vasta oikein käsitän, mitä eilen puhuitte
traagillisesta syyttömyydestä. Tässäkin -- kuinka mieltä järkyttävää,
että kaikki vain hiuskarvan verran olisi riippunut sattumasta ja kauhea
kohtalo olisi vältetty. Mutta niin ei saa käydä. Ylevämielinen ja
puhdas ei saa nauttia maallista onnea. Se kohoaisi muuten liian paljon
heikkojen itsekkäitten joukkoihmisten yli. Sitä vain ette voi vaatia,
että tuo tekisi minut iloiseksi. Olen kenties liian heikko ja naisekas
kyetäkseni pidättämään kyyneleitäni, vaikka ylpeänä tunnenkin, että tuo
niin jalosti edesmennyt oli sukuani.

Hän nousi, ja astui avonaisen oven luo, jonka kautta puutarhasta tulvi
sisään kuunvaloa ja suloista lehmuksen tuoksua. Vasta pitkän ajan
kuluttua, kun jokainen oli hiljaisena vaipunut omiin mietteisiinsä,
istuutui hän flyygelin ääreen ja soitti erään Bachin preludin,
jonka viileinä ja rauhallisina keinuvat sävelaallot tyynnyttivät
kiihottuneita hermoja kuin vilvoittava kylpy.

Nyt kului päiviä ja viikkoja pienimmänkään epäsoinnun häiritsemättä
näitten niin erilailla viritettyjen ihmisten yhdyselämää. Se innostus,
jolla Zephyrine alussa oli suhtautunut lukuiltoihin, sammui kuitenkin
pian. Hän salasi kuitenkin huolellisesti huokauksensa nähdessään
tohtorin vetävän kirjansa taskustaan, ja koska hänen unensa oli
rauhallista, soivat nuoret hänen jo ensi sivujen jälkeen suloisesti
nukahtaa, mikä ei häntä suinkaan estänyt, niinpian kuin Philipp'in
vaikeneminen oli hänet herättänyt, vilkkain, jos kohta varovasti
yleisin sanoin tuhlaamasta suosiotaan.

Hänen asemastaan otti myöhemmin myöskin vanha pappi osaa luku-iltoihin,
kerran sattumalta sinne jouduttuaan. Hän oli hieno ja lempeä, ja
lisäksi tullut kolmas ääni teki keskustelun luetun johdosta vain
entistään viehättävämmäksi.

Philipp luki heille myöskin työnalaisena olevan kirjansa ensi lukuja.
Hän oli niin kiintynyt tehtäväänsä, että yksinpä kävellessään
puistossa tai retkeillessään läheisissä metsissäkin, kuletti aina
paperia mukanaan voidakseen heti jollakin rauhallisella penkillä
kirjoittaa muistiin mielijohteensa. Puiston ulommaisessa reunassa
oli pieni penkki, jota hän tällaisilla retkillään erikoisesti suosi.
Se seisoi matalahkon pensasaidan vieressä, joka eroitti puutarhan
niitystä, ja sen ympärillä kasvoi mitä ihanimpia kukkasia ja rehevintä
ruohoa. Tummat kuuset ympäröivät tuota valoisaa keidasta kuin saarta,
ja silloin tällöin saattoi sinne pujahtaa hirvi tai metsäkauris
pelkäämättä vähääkään pensasaidan toisella puolen istuvaa hiljaista
miestä, joka itse oli kuin näkymättömän metsästäjän takaa-ajama täällä
satunnaisen turvapaikan löytänyt otus.

Sillävälin oli tullut syksy, kesäkukkaset kuihtuivat, silloin tällöin
leijaili jo harmaa sumupilvi aikaisin aamulla puutarhan ja niittyjen
yllä, ja pääskyset puuhailivat muuttoa. Silloin eräänä aamuna juoksi
poika Philipp'in huoneeseen kertoen, että milanolainen täti molempine
lapsineen tänään puolenpäivän, aikaan saapuisi Hainstetteniin,
jatkaakseen kuitenkin jo samana iltana matkaansa. He matkustivat
Wieniin, jossa serkku aikoi viettää häitään, ja tahtoivat nyt
suullisilla puheilla koettaa saada Victoiren mukaansa, kun hän oli
vastannut kieltävästi kaikkiin heidän kirjeellisiin kutsuihinsa. Poika
iloitsi suuresti serkkunsa näkemisestä, hän oli kaunis ja suuri, vielä
suurempi kuin Victoire, ja hänen veljensä, joka jo vuosia sitten
oli käynyt täällä, oli komea nuori upseeri, joka hänen kanssaan oli
pannut toimeen lukemattomia kepposia. Häneltä oli poika saanut pienen
lintupyssynsäkin, ja hän oli vaikuttanut sisareen, että tämä oli
ostanut ponin veljelleen.

Omituinen vastenmielisyyden tunne, jota hän ei itsekään kyennyt
selittämään, valtasi Philippin tuon viattoman tiedonannon kuultuaan.
Hän olisi mieluinten viettänyt koko päivän yksinään työhönsä
syventyneenä, kunnes tavallisesta elämästä poikkeava häiriötila olisi
onnellisesti ohi. Kun hän sitten näki solakan nuoren miehen kauniissa
itävaltalaisessa univormussa hypähtävän keveistä vaunuista, joilla
matkustajat olivat saapuneet, ja autettuaan ajopeleistä vanhan ja
nuoren naisen, arastelematta syleilevän ja suutelevan Victoirea, pojan
hyppiessä hänen ympärillään, tunsi hän itsensä ylhäällä hiljaisessa
tähystyspaikassaan jälleen yhtä vieraaksi ja yksinäiseksi kuin ensi
aikoina, ja kaikki kotoiset hetket, jolloin hän oli tuntenut kuuluvansa
tänne ja joka suhteessa olevansa yhdenvertainen näitten ihmisten
kanssa, olivat kuin puhalletut muistista. Hän vertaili hintelää
vartaloaan ja vaatimatonta takkiaan nuoren kreivin komeaan olemukseen,
joka niin pelottomasti oli ottanut oikeutenaan sen, minkä toinen oli
nähnyt kangastavan itselleen ikuisen antautumisen palkkana ja koko
elämän kruununa. Kun hän vain ajatuksissaankin syleili tuota olentoa
tai painoi huulensa noille kasvoille, tuli hän melkein mielettömäksi
huumaavasta onnentunteesta. Ja nyt lankesi se toisen osalle, sellaisen,
jolla ei ollut siihen minkäänlaista muuta oikeutta kuin sattunut
sukulaisuus.

Hän ei uskonut saattavansa tyynimielisesti katsella tuota
tuttavallisuutta. Sitten hänestä jälleen tuntui pelkurimaiselta
ummistaa silmänsä kauhealta todellisuudelta. Ja mitä ajattelisikaan
Victoire, jos hän hillittömästi heittäytyisi mustasukkaisen mielialansa
valtaan, jonka tyttö kyllä huomaisi!

Niin hän vihdoin ilmaantui päivällispöytään ja hänen ylpeytensä antoi
hänelle voimia näyttäytymään välinpitämättömän iloiselta. Hänellä ei
ollut minkäänlaista valittamisen syytä, ettei häntä olisi arvonannolla
kohdeltu. Vanha kreivitär ojensi hänelle niin ystävällisesti kätensä
kuin olisi tohtori ollut perheenjäsen, ja kiitti häntä kaikesta
hyvästä, mitä hän oli tuonut taloon ja mistä hänen sisarentyttärensä
kirjeet olivat kaunopuheisena todistuksena; nuoren neidin mieliksi ei
muuten ollut helppo olla. Cäsar oli lyhyen seurustelunsa aikana hänen
kanssaan muuttunut niin uskomattomasti edukseen, että olisi luullut
hänen jo vuosikausia nauttineen hänen opetustaan. Sitten hän mitä
vilkkaimmalla osanotolla kyseli hänen opinnoistaan, kokemuksistaan ja
kuinka hän viihtyi Hainstettenissä. Nuori kreivi, joka oli kävellyt
ulkona parvekkeella Victoiren kanssa, tuli sisään ja tervehti häntä
sydämellisellä lämmöllä, jota Philippin jäinen mieliala ei kyennyt
vastustamaan. Hänen täytyi myöntää itselleen, että tuo loistava nuori
ylimys oli todella rakastettava ja sen arvoinen, että hänen suonissaan
virtasi pieni erä samaa verta kuin Victoiren. Sitä syvemmälle hän
vaipui salaisen surumielisyytensä valtaan, ja sai käyttää kaikki
voimansa säilyttääkseen näennäisen tyyneytensä. Kuitenkin piti nuoren
kreivittären iloisuus huolta siitä, ettei tohtorin harvapuheisuus
tuntunut painostavalta. Hän astui nauraen huoneeseen jonkun
verran harvinaisen kauneutensa koko loistossa, taluttaen tätiään,
jota oli auttanut pukeutumaan juhlapukuun, ja keskeytti juuri
alottamansa hullunkurisen kaskun ojentaakseen Philippille kätensä ja
vakuuttaakseen, kuinka hän kadehti serkkuaan, jolle tohtori kertoi
niin paljon ihania asioita, ettei hän poloinen maailmanlapsi, jonka
ajatukset vain pyörivät helyissä ja hetaleissa, osannut sellaista
uneksiakaan. Mutta hän toivoi, kunhan nyt ensin oli tullut vakaiseksi
perheenemännäksi, jälkeenpäin korjaavansa monta puutteellisuutta
sivistyksessään. Tohtorin tulisi luonnollisesti auttaa häntäkin.
Mutta ensimäiseksi tuli hänen auttaa häntä taivuttamaan Victoiren
uppiniskaisuutta, tämä kun ei ottanut kuuleviin korviinsakaan Wienin
matkaa.

Sitten hän valitsi itselleen paikan tohtorin vieressä ja piti niin
vilkkaasti ja miellyttävästi yllä keskustelua hänen kanssaan,
että nuori oppinutkin tunsi viehättyvänsä ja, huolimatta mustista
ajatuksistaan, näyttäytyi parhaimmalta puoleltaan. Mutta sittenkin,
vaikka nuoren kreivittären orvokinsinisine silmineen, pehmeine,
vaaleine hiuksineen ja hieman puutteellisille, milanolaiseen
italiankieleen vivahtavine saksantaitoineen, näköjään onnistuikin
jonkun verran lumota häntä, pysyi hänen sydämensä kuitenkin raskaana,
eikä hänen tarvinnut kuin vilkaista toiselle puolen pöytää, jossa
nuori kreivi iloisella pakinallaan täydellisesti oli ottanut Victoiren
valtoihinsa, tunteakseen taas tilansa koko lohduttomuuden.

Ateria oli kestänyt tavallista kauemmin; oli maistettu kellarin
jaloimpia, vanhoja viinejä; kun vihdoin noustiin pöydästä, tunsi
Philipp itsensä kykenemättömäksi pitemmältä hallitsemaan mielentilaansa
ja koska hänen menettelyään korkeintain voitiin pitää liioiteltuna
hienotunteisuutena ja selittää siten, että hän tahtoi jättää perheen
itsekseen, vetäytyi hän jäähyväisiä heittämättä pois, riensi ensin
huoneeseensa, mutta kun ei voinut sietää sen kylmää yksinäisyyttä, ulos.

Toiset, jotka olivat jääneet juomaan kahvia varjoisalle parvekkeelle,
olivat puheen todella kääntyessä kaikenlaisiin perheasioihin, tuskin
huomanneet hänen poistumistaan. Kun aurinko vihdoin alkoi painua
alemmaksi ja molemmat vanhat sisaret olivat vetäytyneet viettämään
pientä lepohetkeä sekä Cäsar hellittämättömillä rukouksillaan oli
saanut serkun kanssansa katsomaan kuuluisaa ponihevostaan, tarttui
nuori kreivitär Victoiren käsivarteen ja pyysi häntä puutarhaan
kävelemään, koska istuminen kävisi ikäväksi ja koska hänellä oli
serkulleen uskottavana tuhansia tärkeitä asioita.

Nyt kulkivat molemmat solakat olennot, käsivarret tuttavallisesti
toinen toistensa vyötäisillä, puutarhan auringonpaisteisia
hiekkakäytäviä pitkin, korkeitten lehmus- ja saarnipuitten siimekseen.
He olivat rippikoulu-ikäänsä saakka kasvatetut samassa luostarissa
ja vastakkaisten luonteittensa vuoksi nähtävästi kiintyneet niin
lujasti toisiinsa, että olivat tottuneet jakamaan kaiken, ja vielä
erottuaankin säilyttäneet sisarellisen luottamuksen toisiaan kohtaan.
Mutta kirjeissä ei saanut sanotuksi kaikkea, mikä nyt suullisessa
puheessa kävi helposti päinsä. Niin kertoi nyt nuori milanotar
rakkautensa ja kihlautumisensa tarinan, joka ei kaikissa kohdissaan
ollut niinkään kirkas ja tyyni, ja joka oli tehnyt lopun aikaisemmasta
toivottomasta kiintymyksestä. Nuoren sydämen kestämät myrskyt olivat
tehneet tytön vakavammaksi kuin ensi näkemältä olisi tuosta uhkeasta,
päivänpaisteessa kasvaneesta nuoresta olennosta saattanut uskoa.
Päästyään pienen tarinansa loppuun, kulki hän vielä tuokion aikaa
ääneti ystävättärensä rinnalla. Sitten hän pyyhkäsi kiharat otsaltaan,
katsahti ympärilleen ja sanoi:

-- Olen päättänyt seitsemällä sinetillä sulkea tuon vanhan jutun,
enkä hiisku siitä enää ainoallekaan sielulle, kun nyt vielä viimeisen
kerran olin siitä sinulle puhunut. Siis kylliksi siitä, ja nyt tahdon
täyttää vielä yhden lupauksen, jonka tein itselleni antaessani Egonille
myöntävän vastauksen -- sen nimittäin, että tulen niin onnelliseksi
ja teen hänet niin onnelliseksi kuin kahden tyhmän ihmislapsen vain
on mahdollista. Mutta nyt on sinun vuorosi ripittäytyä, Vittorina.
Sinunkaan kaunis sielusi ei varmaankaan aina ole ollut tyyni,
vaan useasti nostanut aaltoja, jotka ovat käyneet korkeina. Mutta
istuutukaamme tuolle penkille. Sinne paistaa tosin aurinko, mutta me
voimme avata päivänvarjostimemme, ja viereiseltä niityltä puhaltaa
raikas tuuli matalan pensasaidan yli.

-- Minulla olisi sinulle muuan pyyntö, Ghita, sanoi Victoire
istuessaan ystävättärensä vieressä selin niittyyn ja kootessaan
auringonvarjostimensa kärjellä tielle varisseita kuihtuneita lehtiä
pieniin kasoihin. Sinun täytyy sanoa Gastonille, että hän kerta
kaikkiaan luopuu siitä ajatuksesta, että tulisin hänen vaimokseen. Jo
hänen edellisellä käynnillään tein kaikkeni selvittääkseni hänelle,
ettei onnen takeeksi kahden ihmisen pitkän yhdyselämän varalle riitä
se, että he ovat lapsena leikkineet yhdessä ja kohtelevat toisiaan kuin
serkukset ainakin. Ymmärräthän sen?

-- Ymmärrän, vastasi toinen nopeasti. -- Mutta eikö siinä sitten ole
enempää? Eikö hän jo vuosikausia ole niin kiihkeästi sinua rakastanut
kuin jos olisit ollut aivan vieras, ja sinä -- eikö hän sinun
mielestäsi ole rakkauden arvoinen? Ja jos hän nykyään jonkinlaisen
epätoivon vallassa, kun et sinä milloinkaan häntä rohkaise, onkin
heittäytynyt arveluttavan kevytmieliseksi, on sinun vallassasi --
niinpian kuin vain tahdot -- tehdä hänestä kaikkien aviomiesten esikuva.

Victoire hymyili hieman, mutta hänen silmänsä jäivät totisiksi.

-- Tuota kaikkea vastaan en tahdo väittää, vastasi hän tyynesti,
vaikkakin minulla on omat pienet epäilykseni siitä, ettei hän oikein
itsekään tiedä, mitä hän minussa oikeastaan rakastaa ja että hän
kuitenkin loppujen lopuksi pettyisi minun suhteeni. Mutta sinä tiedät,
rakkakin, että olen päättänyt olla jättämättä äitiäni niinkauan kuin
hän elää, ja että sydämestäni toivon saavani vielä kauan hänet pitää.
Kenties et tätä täysin käsitä, mutta se on puhtainta totta: mitään
elämässäni en ole koskaan niin rakastanut kuin tuota sydänraukkaa, joka
ei enää sykähtele tälle maailmalle. Ja katsohan, kun hänen ei missään
muualla ole niin hyvä olla kuin Hainstettenissä, ja kun Gastonin
kaltaisen nuoren upseerin olisi mahdotonta tuntea itsensä onnelliseksi
meidän etäisessä kolkassamme, vaikka hän tuntisikin katoamatonta
rakkautta vaimoaan kohtaan, niin senvuoksi olisi ajattelemattominta
maailmassa, jos en käyttäisi järkeäni meidän kahden tai neljän edestä
ja olisi ottamatta toden kannalta noita rakkaan serkkuni puuskia, jotka
hänen omasta mielestään ovat sitä suuriarvoisempia, kun hän ei vielä
tähän asti ole saanut kokea, mitä täyttymättömät toiveet ja jostakin
intohimosta -- ylevästä tai alhaisesta -- luopuminen tahtovat sanoa.

Sisar ei näyttänyt kuulleen viimeisiä sanoja. Hän heitti Victoireen
nopean silmäyksen ja pudisti sitten päätään niinkuin se, joka miettii
ratkaisematonta arvoitusta.

-- Onko tämä sinun todellinen ja ainoa syysi, Vittorina? Ja jos sinun
hyvä äitiraukkasi huomenna kutsuttaisiin pois -- kieltäytyisitkö
siinäkin tapauksessa --

-- En tiedä, mitä huomenna tekisin, tiedän vain, mitä minun tänään
täytyy jättää tekemättä. Miksi asetatkin minulle niin mutkallisia
kysymyksiä? Voitko soimata minua siitä, että koettamalla olen koettanut
varjella itseäni pitämästä Gastonia niin rakastettavana kuin miltä hän
sinusta ja muista tytöistä näyttää, koska alusta asti olen käsittänyt,
ettei siitä olisi kuin onnettomuutta meille molemmille?

Nuori kreivitär oli ääneti tuokion aikaa. Sitten hän äkkiä sanoi: -- Ja
niin olet siis tuominnut itsesi, jos täti eläisi vaikka sadan vuoden
vanhaksi, viettämään yksinäisiä päiviä täällä erämaassa ja tulemaan
vanhaksi neidoksi?

-- Kuka sen on sanonut, vastasi Victoire tyynesti. -- Ei, niin typerä
ja siihen määrin oman onneni vihollinen en suinkaan ole. Olen menevä
naimisiin yhtä hyvin kuin joku toinenkin silti kuitenkaan rikkomatta
velvollisuuksiani. Olisiko se niin kokonaan mahdotonta?

-- Mahdotonta? Sinun näköisellesi tytölle ja Hainstettenin
valtijattarelle? Mutta etkö sinä jo luostarin aikoina surrut sitä,
että joku mahdollisesti yhtä tulisesti rakastuisi Hainstetteniin kuin
sinun ihaniin silmiisi? Oletko nyt löytänyt talismanin, joka torjuu
sen vaaran? Tahi jo kerrassaan sen kosijoitten Fenix-linnun, joka
huolimatta siitä, että olet koko maakunnan rikkain perijätär, tahtoo
sinut vaimoksesi?

Victoire tuijotti hiljaisena eteensä. -- Entä jos olisin hänet
löytänyt? --

-- Jumalan tähden! huudahti nuori kreivitär teeskentelemättömällä
kauhulla ja hypähti ylös -- eihän vain -- ei, sehän on mahdotonta!
Sinun täytyy se itse minulle vakuuttaa, ennenkuin uskon. -- Tuoko
mieltäkiinnittävä muukalainen -- kotiopettaja -- sinun esilukijasi ja
sivistäjäsi -- tohtori Philipp Schwarz?

-- Puhu hieman hiljempaa, rakkaani, pyysi toinen heittäen levottomia
katseita ympärilleen. -- Täällä tosin ei ole ainoatakaan sielua, mutta
itse metsän lintujenkaan ei tarvitse siitä vielä tietää, ennenkuin
kaikki on valmiiksi kypsynyttä. Tulehan jälleen rauhassa istumaan äläkä
näytä niin juhlallisen närkästyneeltä. Asiahan on korkeintain minulle
hengenvaarallinen ja minä yleensä tiedän, mitä teen; en myöskään
ole mikään typerä, rakkauden sokaisema tyttönen, jonka silmät hyvän
ystävättären tulee avata. Näetkö, Ghita --

-- Sinä et edes ole häneen rakastunut ja tahdot kuitenkin --

-- Annahan minun nyt puhua, rakas lapsi; se on ihmeellinen ja kuitenkin
yksinkertainen tarina. Se alkoi Vicenzan pyöreässä kupoolisalissa ja
on myöskin, jos kaikki käy hyvin, siellä loppuva. Minähän kirjoitin
sinulle viettäneeni siellä unohtumattoman hetken, ja -- jos muistan
oikein -- kerroin myöskin ajatuksestani ostaa tuo rappeutunut, autio
pieni talo ja asettaa se jälleen entiseen loistoonsa. Ensi kerran
tunsin, että on kuitenkin onni olla hyvin rikas, niin rikas, ettei
niin omituistenkaan päähänpistojen ole tarvis jäädä vain unelmiksi.
Mutta silloin en maininnut, että päätin samalla ostaa huvilan
irtaimistoineen, ja siihen kuului muuan nuori mies, joka nukkuen lepäsi
ruohostossa ja jonka laulaen herätin. En tiedä, mistä se johtui, mutta
heti ensimäisten sanojemme jälkeen selvisi minulle, että minun täytyi
saada hänet kaiken ohessa, jos kerran tahtoisin iloita suunnitelmani
onnistumisesta. Nimitä sitä oikuksi tai haaveelliseksi hullutteluksi,
mutta sinähän tiedät, että jo meidän luostariaikanammekin minua
eniten viehättivät kaikkein mielettömimmät päähänpistot. Panin ne
aina toimeen, koska pidin kunnianasianani osoittaa itselleni ja
muille, että ne itse asiassa olivat olleet sangen järkeviä. Koskaan
ei onni ole minua siihen määrin suosinut kuin tällä kertaa. Sillä
ensi hetkinä saamani vaikutus hänestä ei ole hälvennyt; se nimittäin,
että koko elämäni saattaisin puhella hänen kanssaan milloinkaan
ikävystymättä; päinvastoin se on kaikkina näinä kuukausina, joina olen
häntä koetellut, pysynyt samana, vieläpä vahvistunutkin. Etkö tänään
itse pöydässä huomannut, että hänen keskustelullaan on harvinainen
viehätysvoima?

Keskustelullaan! huudahti Ghita, yhä vielä kykenemättömänä toipumaan
hämmästyksestään; kirjakin voi meitä pakinallaan viehättää; mutta kenen
päähän pistäisi mennä avioliittoon kirjan kansa? Minä en nyt tahdo
puhua sanaakaan tämän sinun lempilukemisesi sangen vaatimattomasta
ulkoasusta, vaikka sinun itsekin täytyy myöntää, ettei hän ole
kaunis, ei edes erikoisen näköinen. Mutta käsi sydämelle, Vittorina,
_rakastatko_ sinä häntä? voisitko --

Hän vaikeni tumman punan äkkiä levitessä hänen kasvoilleen. Ystävätär
oli yhtä tyyni kuin ennenkin.

En tiedä, mitä sinä nimität rakkaudeksi, sanoi hän tuokion kuluttua.
Intohimoako, joka saisi minut suunniltani, jos ajattelisin, etten
koskaan voisi häntä omistaa, -- sellaista en tunne. Kenties senvuoksi,
että jo alusta asti olin varma asiastani. Tiesin, ettei hän voi minua
vastustaa, kun vain vakavasti tahdoin, koettelin valtaani häneen, ja
olen kaikkina näinä kuukausina nähnyt, etten ollut erehtynyt. Voitko
minua siitä soimata, rakkaani? Etkö sinä hyvin tiedä, kuinka köyhää
elämäni kaikista rikkauksistani huolimatta tähän asti on ollut? Olisiko
sinusta siis niin anteeksiantamattoman ylellistä, jos jonkun tarumaisia
summia maksavan Tizianin tai kreikkalaisen kuvapatsaan asemasta
tahtoisin saada tuon vaatimattoman miehen?

Mutta mies, joka antaa ostaa itsensä --

Vaiti! keskeytti Victoire. Älä puhu niin kauheita sanoja, jotka
sitäpaitsi antavat väärän käsityksen asiasta. Juuri senvuoksi, että hän
on tuollainen uneksija ja haaveilija, jolle kaikki maalliset aarteet
ovat arvottomia suuren aatteen, ihanan taideteoksen rinnalla, juuri
senvuoksi saan menetellä niinkuin menettelen. Tiedän varmasti, että hän
rakastaisi minua yhtä kiihkeästi, jos olisin köyhä kuin Zephyrine, ja
hän Hainstettenin perijä.

Onko hän sen sinulle sanonut?

Ei vielä, mutta hänen katseensa puhuvat selvää kieltä. Hän on
liian ylpeä kosiakseen, ennenkuin on varma asiastaan. Ja senvuoksi
tahtoo hän ensin luoda teoksen, joka todistaa, että hän, huolimatta
porvarillisesta sukuperästään, kuitenkin myös kuuluu ihmiskunnan
aatelisiin. Siinä menettelee hän yhtä typerästi kuin kaikki miehet,
jotka ovat arkoja arvostaan. Niinkuin hänen täytyisi näyttää minulle
painettuna, mikä hän on. Mutta minä annan hänen rauhallisesti tehdä,
mitä hän ei voi jättää tekemättä. Jos se minun mielestäni kestää
liian kauan tai uhkaa kokonaan jäädä valmistumatta, -- minä tiedän,
Ghita, että pidät minua keimailijana. Mutta enhän olisi nainen, jos
en niinpian kuin minua miellyttäisi, saisi häntä ilmaisemaan minulle
äänettömät tunteensa. Ja silloin tekisin hänet niin onnelliseksi kuin
hänen kaltaisensa hyvä ihminen ansaitsee.

Ja oletko myöskin ajatellut, mitä maailma sanoo, kun Hainstettenin
vapaaherrattaresta tulee tohtorinna Schwarz? Tiedäthän, että itse olen
ennakkoluuloista vapaa. Minä olisin mennyt naimisiin Lorenzoni kanssa,
vaikka hän oli yksinkertainen luutnantti, jolla ei ollut sukuperää
eikä omaisuutta. Mutta kokonaan nimetön raukka, jonka olet ottanut
tien varrelta -- sillä sitä eivät ihmiset ainakaan käsitä, että olet
rakastunut hänen kreikankieleensä --

Minäkö kysyisin heidän mielipiteitään! Ei, Ghita, en ole tähän asti
huomannut, että maailma olisi nähnyt vaivaa minun onnestani. Nyt saa se
luvan sallia minun omalla tavalla tulla onnelliseksi, ja kun tulemme
elämään täällä erämaassa, kuten sanot, ei ole edes tarpeellista, että
ostan hänelle aatelisarvon.

Kun sitten häämatkallamme tulemme Milanoon -- luonnollisesti
käymme ensin Rotondassa -- olen jo alkanut hieroa kauppoja huvilan
omistajan kanssa, ja asianajajani kirjoittaa, että on toiveita kaupan
onnistumisesta --

Samassa he kuulivat pojan äänen; hän tuli juosten puiston kautta ja,
katsellen etsivästi ympärilleen, huomasi heidät.

Missä te näin kauan piileksitte? huusi hän heille hengästyneenä. Vaunut
ovat jo aikoja sitten odottaneet, täti on etsinyt teitä kaikkialta, ja
äiti on antanut minulle luvan saattaa teitä vähän matkaa ponillani.

Molemmat tytöt nousivat. Sinun täytyy vaieta kuin hauta siitä, mitä
sinulle olen uskonut. Et edes sulhasellesi --

Oi, Vittorina, huudahti toinen kietoen käsivartensa ystävättärensä
hennon niskan ympäri -- se ei pääsisi huuliltani yksinpä jo senvuoksi,
että minua siinä tapauksessa helposti pidettäisiin hourupäisenä. En
uskalla ajatellakaan Gastonin tuskaa ja raivoa, jos asiat todella
menisivät niin pitkälle. Mutta toivon kuitenkin yhä --

Ettekö te sitten tiedä, missä tohtori on? huudahti keskeyttäen poika,
joka riippui Ghitan käsivarressa ja veti häntä rajusti linnaa kohti.
Olen häntä kaikkialta turhaan etsinyt -- hän olisi voinut niin hyvin
lähteä mukaani -- nyt täytyy tallimestarin tehdä se -- luulin aivan
varmaan löytäväni hänet täältä teidän luotanne, koska tämä on hänen
lempipaikkansa.

Näithän, että olimme täällä aivan yksinämme, vastasi Victoire. Hän on
ehkä lähtenyt rantaa pitkin kylälle. Mikä vahinko, ettei hän voi sanoa
teille jäähyväisiä.

Ei, rakkaani, sanoi Ghita puoliääneen. On parempi näin. En tiedä,
olisinko voinut kohdella häntä yhtä luonnollisesti kuin äsken.

       *       *       *       *       *

Vaunut, jotka olivat vieneet vieraat takaisiin kaupunkiin, olivat
jo aikoja sitten lähteneet, poikakin oli palannut hauskalta
ratsastusmatkaltaan iltaviileässä, mutta Philippiä ei vain näkynyt.
Vihdoin oli tee juotu ilman häntä, äiti istui salissa vihreän
lampun varjostimensa takana, koska parvekkeella jo pitkän aikaa oli
ollut pimeätä ja puutarhasta puhalsi syksyinen tuuli, ja äskeisen
vieraskäynnin muisto, joka vielä herkkänä eli hänen mielessään, oli
saanut hänen unohtamaan korttipelinsä. Zephyrine istui kutimineen häntä
vastapäätä ja pakisi lakkaamatta kauniista sisarusparista Ghitasta
ja Gastonista heittäen silloin tällöin salaisia syrjäsilmäyksiä
Victoireen, sillä hän oli tottunut pitämään loistavaa kreivillistä
serkkua kasvattinsa tulevana puolisona. Mutta neiti ei virkkanut
sanaakaan. Kun lakkaamattomasi pulppuava lörpöttely vihdoin alkoi
hänestä käydä vastenmieliseksi, heitti hän liinan hartioilleen ja lähti
parvekkeelle.

Syystaivaan kirkas iltakajastus loi hohdettaan puutarhaan ja
syvänsinisellä taivaalla kimalteli lukemattomia tähtiä, jotka näyttivät
ikäänkuin sammuvan puiston tummiin latvoihin. Silloin hän näki alhaalla
suihkukaivon luona tumman olennon, joka liikkumatta tuijotti vastapäätä
olevaa taloa. Sen enempää miettimättä, astui hän alas portaita ja
riensi parvekkeen edessä olevan avonaisen paikan yli yksinäistä vastaan.

Olette antanut odottaa itseänne, tohtori, sanoi hän iloisesti. Missä on
henki teitä näin myöhäin kuljetellut? Ettekä nytkään vielä käy sisään
rauhoittamaan meitä katoamisestanne.

Mietin juuri, vastasi hän astuen vaistomaisesti askeleen taaksepäin,
kuinka saisin teille tiedoksi, että toivoisin pientä keskustelua
kanssanne kahden kesken?

Tyttö jäi liikahtamatta seisomaan. Hänen katseensa etsi nuoren miehen
silmiä, joita leveä hatunreuna varjosti.

Mikä teidän on? kysyi hän nopeasti. Teidän äänenne kuuluu niin
muuttuneelta. Teille on tapahtunut jotakin, joka on sangen kipeästi
teihin koskenut. --

-- Olette oikeassa, vastasi hän. Minulle on tapahtunut jotakin, joka
on kyllin traagillista järkyttääkseen pahaa aavistamatonta ihmistä
sydänjuuria myöten. Jos olisin pelkkää henkisyyttä ja yksinomaan
tutkisin asioita, olisi se ollut minulle tervetullut kokemus. Etenkin
kirjaani varten. Sillä se toteuttaa kouriintuntuvalla tavalla
teoriani. Kahdelle viattomalle paljastuu salaisuus, ja kohtalokkaalla
sattumallakin on oma osaansa. Vain siitä kuuluisasta iloisuudesta,
jonka ennen näin hohtavan kaiken harmaan takana, en tässä näe
jälkeäkään. Kenties siitä syystä, että verestäni puuttuu sankarin
aines. Kenties myös senvuoksi, että asiat ja olot näyttelijälle
tuntuvat kokonaan toisilta kuin katsojalle. Muuten ei tämä elämys
suurestikaan hyödyttäne teostani. Sillä kyseenalaista on, huolinko sitä
valmistaa, kun jälleen tartun matkasauvaan. Tahdoin vain tavata teitä,
sanoakseni teille jäähyväiset. Minun täytyy vielä tänä iltana lähteä.

Yhä vielä tuijotti tyttö häneen mitään tajuamatta. -- Mutta sehän on
mahdotonta! -- sai hän vihdoin sanottua.

-- Mahdotonta? Ehkä. Kenties se käy yli voimieni. Kuitenkin sen täytyy
tapahtua. En tahdo salata teiltä totuutta, enkä etsiä kiertoteitä.
Olemme päässeet kuitenkin niin läheisiksi, että olemme toisillemme
velkaa täyden totuuden. Tietäkää siis, että olen kuullut koko
keskustelunne kreivitär Ghitan kanssa.

Tyttö tunsi kuin jäisen virran suonissaan. Hänen sydämensä herkesi
silmänräpäykseksi sykkimästä. Heikko kauhun äännähdys pääsi hänen
huuliltaan. Hän ummisti silmänsä ikäänkuin suojellakseen niitä äkkiä
leiskahtavalta räikeältä valolta. Hän olisi lyyhistynyt maahan, jos ei
taxusaita, jota vasten hän nojasi, olisi ollut kyllin vankka tukeakseen
häntä.

-- Te pidätte sitä ensi näkemältä rikoksena kaikkea kunniallisuutta
vastaan, jatkoi hän surullisella, soinnuttomalla äänellä. --
Kuunteleminen on häpeällistä. Ei saa anastaa itselleen luottamusta,
jota ei vapaaehtoisesti suoda. Mutta tähän häpeälliseen rikokseen
nähden olen traagillisesti syytön. Olin alakuloinen pöydässä, kun
näin teidän niin tuttavallisesti puhelevan serkkunne kanssa. Sillä
luonnollisesti täytyi minun ajatella, että hän oli teille sangen
läheinen. Silloin saivat minussa jälleen vallan vanhat, tuskalliset
epäilykset, pääsisinkö koskaan niin lähelle teitä kuin olin toivonut;
en luullut muuten voivani elää. Tuo raskasmielisyys ajoi minut
harhailemaan kauas vuorille ja rotkoihin, kunnes olin kylliksi
uuvuttanut ruumiini ja tuudittanut sieluni jonkinlaiseen tympeään
tunnottomuuteen. Tarvitsin lepoa ja lähdin sille paikalle, jossa olin
niin monet hetket viettänyt onnellisissa unelmissa. Mutta penkki oli
auringossa, joka teki minulle pahaa, ja niin heittäydyin viileälle
niitylle pensasaidan taakse lepuuttaakseni väsyneitä jäseniäni. Tehän
tiedätte heikkouteni, joka niin usein on ollut pelastukseni: kun olen
surullinen, nukahdan. Kerran minun nukkuessani sellaista unta, saapui
luokseni onni. Tänään herätti minut sama ääni kuin silloinkin --
tuskin kuitenkaan onnekseni. Ja nyt käsitätte, etten enää voi ummistaa
silmiäni tämän katon alla, vaikkapa pitäisinkin soveliaana vielä
kaksitoista tuntia nauttia sellaista vierasvaraisuutta.

Tämän sanoessaan hän teki keveän kumarruksen niinkuin olisi tahtonut
poistua hänen luotaan. Mutta kun tyttö seisoi hänen edessään painunein
päin, jäi tämä liike häneltä huomaamatta. Nuori mies ei näyttänyt
kuitenkaan voivan riuhtaista itseään irti, ennenkuin vielä kerran oli
kuullut hänen äänensä.

-- Olen koonnut vähäiset tavarani matkalaukkuun ja jättänyt pöydälle
pienen, teille osoitetun kirjelipun, jossa ilmoitan saaneeni kirjeen
eräältä ystävältäni, joka kutsuu minua Graziin. Hänellä on minulle
tärkeitä uutisia; toivottavasti en kuitenkaan ole pakoitettu pitkää
aikaa viipymään poissa. Yö on leuto, ja aion tehdä matkan jalkaisin.
-- Kun minulta sitten saapuu kirje, jossa ilmoitan, että minun
täytyy lähteä pitkälle matkalle, tiedätte vain te yksin, etten
koskaan palaja ja minkävuoksi en saa sitä tehdä. Toisille saavat syyt
jäädä arvoitukseksi. Minä tunnustan -- hänen äänensä alkoi väristä
-- lähteväni raskain sydämin rakastetun pojan luota, johon olen
sydämestäni kiintynyt. Myöskin on minun raskasta erota rakkaasta
äidistänne. Sanokaa hänelle --

Ääni petti hänet ja hän kääntyi pois. Silloin toipui tyttö
jähmettyneestä tilastaan.

-- Se ei ole mahdollista! sanoi hän. -- Jos te olette kuullut kaiken
-- kaiken -- ei, te ette voi sovittamattomasti loukkaantua parista
ajattelemattomasta, onnettomasta sanasta -- teidän täytyy käsittää,
missä yhteydessä nämä sanat --

-- Aivan oikein, keskeytti hän. -- Minä käsitän kaiken ja voin
senvuoksi antaa anteeksi. Mutta anteeksiantaminen ei ole unohtamista.
Sillä on sanoja, joita ei itsetietoinen eikä kunniantuntoinen mies
saa unohtaa, vaikka hän tahtoisikin. Loukkaantunut? Ei, minulla ei
ole oikeutta olla loukkaantunut. Olettehan antanut minusta sangen
kunnioittavat arvosanat, niin että ei minun, kuten kuuntelijoitten
tavallisesti, tarvinnut kuulla omaa häpeääni. Joskaan en myöskään
turhamielisyydestä jäänyt piilopaikkaani, nauttiakseni osakseni
tulevasta kiitoksesta. Tulin kuin lamaantuneeksi kuullessani niin
äkkiarvaamatta, kuinka te käsititte meidän suhteemme. Te tiedätte, että
usein olin suruissani siitä, oliko minun kaltaiseni ihminen todella sen
vaivan arvoinen, jota hänen vanhempansa, opettajansa ja kohtalo olivat
ottaneet hänestä nähdäkseen. Näin myöskin viime aikoina, jolloin opin
iloitsemaan itsestäni, pitämään itseäni jonkin arvoisena ja odottamaan
itsestäni jotakin -- ylimieliseksi ei itsetuntoni minua koskaan tehnyt.
Niin pitkälle olisi se minut kuitenkin ennemmin tai myöhemmin vienyt,
että olisin sanonut teille, kuinka yli kaiken teitä rakastan ja kuinka,
huolimatta ulkonaisesta alemmuudestani, kuitenkin ylpeästi uskalsin
pyytää teitä vaimokseni. Sillä te sanoitte minusta aivan oikein, että
minä, vaikka olenkin köyhä raukka, en salli maallisten aarteitten ei
lumota eikä peloittaa itseäni. Olen nimittäin sitä mieltä, että siinä,
missä kaksi ihmistä ovat henkisesti ja siveellisesti samanarvoisia,
ovat kaikki ulkonaisesta eroavaisuudesta johtuneet seikat vähäpätöisiä
ja halveksittavia. Ja minä pidin itseäni teidän arvoisenanne ja jään
yhä vieläkin siihen ajatukseen, ettei minulla olisi ollut minkäänlaista
syytä katsoa ylös teihin ja pitää sitä jonkinlaisena armona, jos
korkeudestanne olisitte astunut minun luokseni. Nyt on minun täytynyt
kuulla _teidän_ ajatuksenne, että olen teille sangen rakas ja arvokas
erään huvilan irtaimistoon kuuluvana kallisarvoisena esineenä, että
iloitsette rikkaudestanne, jonka avulla kykenette maksamaan minunkin
hintani ja joka suo teille sen ylellisyyden, että voitte valita
mieheksenne nimettömän köyhän raukan, ja, jos kohta ette häntä
erittäin kiihkeästi rakastakaan, tehdä hänet niin onnelliseksi kuin
hänen kaltaisensa hyvä ihminen ansaitsee. Nyt ette saa soimata tuota
raukkaa, jos hänkin tahtoo pitää kiinni siitä ainoasta, jota hänellä
on yltäkylläisesti -- vapaudestaan ja miehisestä ylpeydestään. Tai
tahdotteko väittää, etteivät nuo viattomat sanat tulleet sydämestänne?
Että puhuitte sillä tavalla vain puolustaaksenne tulevaa avioliittoanne
halpasäätyisen kanssa.

Tyttö empi silmänräpäyksen. -- En, sanoi hän sitten lujalla äänellä.
-- En voi valehdella. En voisi, vaikka koko elämänonneni riippuisi
siitä. Mutta te olette julma toistaessanne nuo onnettomat sanat, jotka
eivät kuitenkaan ole täysin senarvoisia kuin luulette. Sillä jos kerran
totuus on vallitseva välillämme, olen myöskin velvollinen sanomaan
teille sen, että en silloin kertonut kaikkea, kaikkein viimeisintä
tunnettani. Ja jos se parantaisi teidän haavoitetun ylpeytenne, että
antaisin tyttöylpeyteni nöyrtyä edessänne ja tunnustaisin -- ei, te
ette nyt minua uskoisi. Mutta teidän täytyy se kerran uskoa, kun olette
lähtenyt luotani ja myöhemmin joskus saatte kuulla, ettei minulla enää
ollut elämässä onnea, koska en voinut ajatella sitä ilman teitä ja
koska olin liian ylpeä tyytyäkseni pienempään onneen.

Hän käänsi kasvonsa pois kätkeäkseen esiin tulvahtavat kyyneleet. Mutta
hänen äänensä oli pysynyt lujana.

Kiitän teitä, sanoi nuori mies kiihkeän liikutuksen vallassa, kiitän
teitä sydämestäni, siitä mitä sanoitte. Sekin tulee kuulumaan
unohtumattomiin sanoihin ja virkistää minua, kun nuo toiset tahtovat
minua masentaa. Mutta lopettakaamme. Tuska on muutenkin kuvaamattoman
suuri, kun meidän molempien täytyy erota sattuman oikun vuoksi. Jos
en olisi kuullut noita sanoja, olisi kaikki aikaa myöten kääntynyt
hyväksi, ihanaksi, niin että jumalat ja ihmiset olisivat voineet
meitä kadehtia. Sillä minä tiedän, Victoire, että minäkin olisin
tehnyt teidät niin onnelliseksi kuin teidän kaltaisenne hyvä ihminen
ansaitsee. Silloin olisi vain muuan nuori rouva jossakin kaukana
kohauttanut minulle olkapäitään, kun tietämättäni toimin tehoisana
tekijänä teidän elämänlaskelmassanne, jonka tulos oli ollut tyydyttävä.
Mutta nyt -- vaikka surmaisin sen ainoan, joka tuon tietäisi -- en
saisi ajatuksiani vaikenemaan. Kesken korkeinta onnea sukeltaisivat
unohtumattomat sanat jälleen esiin: hän oli kyllin rikas ostaakseen
sinut. Älkää syyttäkö minua julmuudesta; se on meidän kohtalomme.
Saamme sitten nähdä, pelastammeko tästä kauneimpien unelmiemme
haaksirikosta muuta kuin alastoman elämän.

Hän ojensi kätensä tytölle. Kun ei tämä laskenut sitä irti, vaipui
hän äkkiä polvilleen tytön eteen, syleili kiihkeästi hänen värisevää
ruumistaan, painoi huulensa hänen käsivarrelleen ja mielettömässä
tuskassa toisti hänen nimeään. Sitten hän kooten viimeiset voimansa,
nousi ylös ja pakeni tytön luota tämän avuttomana lysähtäessä maahan
sille kohdalle, missä oli seisonut.

       *       *       *       *       *

Neljä vuotta oli kulunut. Hainstettenissa kulki kaikki entistä
rataansa. Ainoastaan pojan iloiset kasvot olivat poissa sekä sisältä
että puutarhasta -- hän oli lähetetty Graziin opiskelemaan erään
kimnaasin professorin luo, eikä kukaan ollut enää nähnyt hymyä hänen
sisarensa kasvoilla.

Silloin eräänä päivänä tuli kirje nuorelta kreivitär Ghitalta
Roomasta, jonne hän oli matkustanut puolisoineen viettääkseen siellä
talvikauden hiljaisuudessa, koska milanolainen seuraelämä uhkasi
rasittaa häntä liiaksi hänen raskautensa aikana. Hän kertoili entisellä
tuttavallisella tavallaan tuhansista asioista, jotka tosin Victoirelle
olivat sangen yhdentekeviä: matkoistaan, vanhoista ja uusista
tuttavuuksistaan, pyhästä isästä ja kerjäläisistä espanjalaisilla
portailla. Kaksitoista sivua pitkän kirjeensä lopussa hän mainitsi
eräästä retkestä Cestiuksen pyramiidille, jonka juurella lepää
protestanttien hautausmaa sypresseilleen ja muistopatsaineen.

"Mitä sanot, rakkaani", oli kirjeessä edelleen, "kun kuulet, että tässä
juhlallisessa paikassa, jossa tahdoin nauttia hiljaisen, kohottavan
hetken, minua kohtasi tuskallinen yllätys. Yksinkertaisessa kukkulaan
kallis- tuvassa hautakivessä seisoi tuon pohjoissaksalaisen nimi, joka
kerran oli pöytätoverinani teidän kodissanne: tohtori Philipp Schwarz,
-- ilman minkäänlaista syntymä- tai kuolinpäivän määrää. Mutta nimen
alla oli seuraavat kaksi latinalaista sanaa: Oblivisci nequeo. En
luonnollisesti ymmärtänyt niitä, eikä miehenikään latinantaito riitä
pitkälle. Mutta illalla, ruhtinatar Chigin salongissa, jonne aina
kokoontuu joukko oppineita ja taiteilijoita, esitettiin minulle muuan
kuuluisa arkeoloogi, joka jo vuosikausia on asunut kapitoliumilla
sikäläisessä preussilaisessa oppilaitoksessa, ja miten siinä
puhelimme, tulin yht'äkkiä maininneeksi tuon nimen ja kysyin tuosta
omituisesta nuoresta miehestä, joka niin salaperäisesti oli poistunut
Hainstettenistä ja niin äkkiä elämästä. Sinähän et ole vastannut
ainoaankaan kysymykseeni hänen äkkinäisen pois lähtönsä syistä.
Nyt sain tietää, että juuri sama professori, jonka kanssa puhuin
hänestä, oli ollut häneen sangen läheisessä suhteessa, niin läheisessä
kuin ihminen yleensä saattoi olla tuohon omituiseen uneksijaan.
Nuori mies oli näyttänyt hänelle katkelmia eräästä teoksestakin,
joka käsitteli kreikkalaista kansanhenkeä ja sisälsi syvällisen
tutkimuksen tuloksia ja uusia näkökohtia. Tuo merkillinen ihminen
oli käyttänyt kaiken aikansa äskenmainitun teoksen kirjoittamiseen
ja yksinäisiin harhailuihin Rooman ja Campagnan rauniomaailmoissa.
Hän olisi kaikenlaisilla kannattavilla töillä helposti kyennyt
kartuttamaan perimäänsä pientä pääomaa. Sensijaan hän, sitä vitkaan
kuluttaessaan, päättävästi työnsi kaiken muun luotaan elääkseen
vain omana itsenään, varmasti vakuutettuna, että hänen kohtalonsa
täyttyisi joka tapauksessa, joko se sitten ajan tullen sallisi hänen
kuolla tai hankkisi hänelle keinoja elää edelleen. Valitettavasti oli
edellinen tapahtunut. Ystävä oli usein leikkiä laskien varoittanut
häntä enentämästä niitten kunnon saksalaisten lukumäärää, jotka antavat
liiallisten opintojen saattaa itsensä hengiltä. Silloin oli hän aina
syvämietteisesti hymyillen pudistanut päätään, mutta vastannut kerran:
jos hän kuolisi aikaisin, ei siihen olisi syynä opinnot, vaan muutamat
unohtumattomat sanat. Mitä hän sillä tarkoitti, oli jäänyt hänen
salaisuudekseen. Ja vihdoin hän heinäkuussa, kun ei tahtonut jättää
kaupunkia, jossa kuumetauti raivosi, oli sairastunut roomalaiseen
lavantautiin, joka muutamassa viikossa oli tehnyt hänestä lopun. Mutta
hänen jälkeenjättämiensä paperien joukossa ei ollut lehtistäkään tuosta
suuresta teoksesta.

"Kun sitten näytin professorille hautakirjoituksen, jonka olin
huolellisesti kirjoittanut muistikirjaani, ja josta hän ei vielä
tietänyt, kun viimeisinä kuukausina oli ollut poissa Roomasta, olimme
me molemmat ihmetyksen vallassa. _Oblivisci nequeo_ ei merkitse muuta
kuin: en voi unhoittaa. Voitko sinä ratkaista arvoituksen, _mitkä_
unohtumattomat sanat olivat sortaneet hänet kuolemaan?"

       *       *       *       *       *

Vanha, elämään väsynyt paronitar eli vielä kaksitoista vuotta
yllä kerrotun jälkeen. Koko aikana ei tytär päiväksikään häntä
jättänyt. Hän säilytti kauneutensa myöhäisiin vuosiin, ja moni
olisi suostunut maanpakoon heidän etäisessä kolkassaan, saadakseen
kutsua häntä omakseen. Mutta hän hylkäsi tyynesti ja miettimättä
jokaisen tarjouksen. Puoli vuotta senjälkeen, kun äiti vihdoinkin oli
sulkenut väsyneet silmänsä, tavattiin hänet eräänä aamuna vuoteeltaan
sydänhalvauksen yllättämänä. Hänen viimeinen tahtonsa oli, että
hänet haudattaisiin puistoon ja että hänen haudalleen asetettaisiin
yksinkertainen hautakivi, jossa olisi kirjoitus:

_Oblivisci nequeo_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Unohtumattomia sanoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home