Title: Maa-orja: Kertomus Aleksanteri I:sen hallituskaudelta Wenäjällä
Author: Höcker, Oskar
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maa-orja: Kertomus Aleksanteri I:sen hallituskaudelta Wenäjällä" ***


MAA-ORJA

Kertomus Aleksanteri I:sen hallituskaudelta Venäjällä

Nuorisolle ja heidän ystävilleen omistanut

OSKAR HÖCKER

Suomennos



Kuopiossa,
U. W. Telénin kustannuksella,
1901.



SISÄLLYS:

    I. Pyhän Elisabethin päivä.
   II. Valkeita orjia.
  III. Talvipalatsissa.
   IV. Kätkössä.
    V. Ainoastaan yksi sielu.
   VI. Ilian kultavesi.
  VII. 91. psalmi.



I

Pyhän Elisabethin päivä.


Talvi Venäjällä tuutuu meistä peloittavalta. Ajattelemme silloin
ehdottomasti hirmuista pakkasta, kauheita lumikinoksia, jäävuoria ja
kuoliaaksi paleltumista. Pakkasta, lunta ja jäätä on venäläisillä tosin
yllin kyllin, mutta onhan heillä myöskin laitoksia, jotka tyydyttävästi
suojelevat heitä luonnon kovuutta vastaan. Köyhimmälläkin miehellä on
lammasnahkaturkkinsa, ja parempiosaisten asunnot ovat varustetut ei
ainoastaan vahvoilla sisäikkunoilla ja korkeilla kaakeliuuneilla, vaan
myöskin porstuoilla ja etehisillä, joitten rakennustapa estää pakkasta
tunkemasta sisään.

Neljäntenätoista päivänä marraskuuta heitteli harmaa talvitaivas alas
runsaasti lunta ja räntää. Tästä huolimatta tungeskelivat Pietarin
asukkaat kaduilla ja toreilla, sillä nyt vietettiin keisarinnan
nimipäivää, jolloin hovi näytti kaiken komeutensa ja loistonsa. 300,000
ruplaa maksoikin vuosittain nämät nimipäivät tsaarille. Aamupäivällä
oli juhlallinen vahtiparaadi, iltapäivällä suuri "gulanie" (hitainen
huvikulkue) ja illemmalla tanssiaiset keisarillisessa palatsissa,
juhlavalaistus kaupungilla ja loistava ilotulitus.

Juhlan ensimmäinen osa, vahtiparaadi oli ohitse ja _nadsirateli
Markowna_, vihreässä, kullalla reunustetussa univormussaan, oli
palannut kotiinsa. Tämä ankara herra kuului Pietarin poliisivirastoon
ja edusti poliisipäällikkönä yhden kaupunginosan piirimiehiä. Hänen
kansliansa -- konttooriksi nimitetty -- oli tänä juhlapäivänä suljettu
ja hänen palveluksessaan olevilla kirjureilla oli vapaapäivä. Tämä
vapaapäivä tuotti heille luultavasti kauniin rahasumman, koska nämä
hänen alamaisensa samalla myös harjoittivat salapoliisin tointa,
vakoilivat töllistelevässä ihmisjoukossa ja antoivat ilmi jokaisen
hallitusta moittivan lauseen.

Markowna ei ollut -- huolimatta päivän juhlasta -- niinkään hyvällä
tuulella, sillä "Matti" oli jälleen pujahtanut hänen kukkaroonsa. Tämä
tapahtuikin aika usein vuoden kuluessa huolimatta hänen hyvistä
tuloistaan. Oikeudenkäynnit poliisiasioista eivät ainoastaan tuottaneet
hänelle melkoisia rahasummia, vaan olipa hänellä vielä lisäksi koko
joukko muitakin sivutuloja, joista mainitsemme ainoastaan ne, jotka
talonomistajat hänen allensa kuuluvassa kaupunginosassa maksoivat
hänelle. Jokaiselta näistä hän sai näet vuosittain 25 raplaa ainoastaan
sentähden, ettei hän dvornikkaa (talonmiestä) ahdistaisi, jos tämä
nimittäin sattuisi liian myöhään katua puhdistamaan eli jos muutoin
joku mitätön asia unhottuisi.

Meidän nadsiratelimme kuului kumminkin niitten joukkoon, jotka söivät
hyvin ja elivät hyvin ja rakastivat niinkuin suurin osa kansalaisistaan
väkijuomia ja korttipeliä. Mutta tällaisiin menoihin hänen tulonsa
eivät riittäneet, ja sentähden sattui usein, että Markowna oli suuressa
rahapulassa.

Keisarillisena virkamiehenä täytyi hänen ottaa osaa tämänpäiväiseen
juhlakulkueessa. Kun hän oli nauttinut niukan puolisensa, kutsui hän
kuskinsa Petruschan, joka myös toimitti palvelijan virkaa, luokseen ja
ärjäsi hänelle: "Kuules, mitä tarvitset tänään juhlakulkueesen?"

Likainen maaorja väänsi irvistellen kasvojaan, kohotti ylös jalkansa ja
vastasi: "Barin (herra), ensiksi tarvitsen saappaat, sillä toinen on
ilman pohjaa ja toisesta kurkistaa jo suuri varvas."

Barin uäytti entistä vielä äreämmältä ja murisi: "Noh, mene nyt sitten
puotiin ja valitse itsellesi uudet saappaat. Kauhtanasi lienee toki
vielä hyvä, mitä?"

Petruscha kuin siihen myönsi, jatkoi hän: "Pue päällesi sekä se, että
se uusi punainen paitasi, ymmärrätkö?"

"Ymmärrän!" kuului kuskin vastaus.

"Mutta Aleksanteri Markownavitsch, räätäli uhkaa häpäistä minua
julkisesti, kun istun kuskipukilla uusissa vaatteissa, ellen pian tuo
hänelle rahaa."

"Sitä parempi, anna vaan hänen herjata", pauhasi barin, "silloin hän ei
saa mitään. Sano hänelle kumminkin", lisäsi hän hetken mietittyä, "että
huomenna maksan kaikki. Tarvitsetko vielä jotakin? Lakkihan sinulla
lienee, vai kuinka?"

"Kyllä on, mutta se on huono?"

"Noh, ota sitten puodista uusi, ymmärrätkös?"

"Ymmärrän."

"Barina (rouva) antaa sinulle vielä siihen nauharuusun vanhasta
olkihatustaan, ymmärrätkö!"

"Ymmärrän!" vastasi palvelija ja aikoi poistua.

"Seis, vielä jotakin, huusi Markowna, oletko kuulustellut puodista
uusia ajopeliämme?"

"Kyllä", vastasi Petruscha irvistellen, "ne ovat kyliä valmiit ja
sangen kauniit, mutta ensin täytyy minun tuoda rahaa."

"Aasi" ärjäsi barin, "etkö ole sanonut hänelle, että huomenna aijon
maksaa?"

"Olen sen kyllä sanonut, mutta eivät ota sitä uskoakseen."

"Sinä olet koko pöllöpää. Mene sitten toiseen puotiin ja pidä huolta
siitä, että vaunut ja hevoset ovat valmiit, kello kolme lähdemme. Noh,
mitä siinä seisot ja töllötät suu auki?"

"Tahtoisin rahaa, barin, voidakseni maksaa tavarat puotiin."

"Enkö jo ole sanonut, että huomenna saat", pauhasi Markowna ja polki
jalkaansa.

"Mutta kun puotimies ei sitä usko."

"Suu kiini! Sano hänelle, että huomenna hän saa rahat ja sillä hyvä.
Tänään on juhlakulkue, siis en jouda ajattelemaan tuollaisia
vähäpätöisiä asioita."

Petruscha alkoi taas poistua, mutta barin huusi hänelle vielä: "keisari
ja keisarinna ottavat myös osaa juhlakulkueesen, katso että ajat
lähellä heitä, silloin tuo kurja räätäli ei uskalla tulla minua
häpäisemään. Ymmärrätkö??"

"Kyllä ymmärrän!" murisi kuski ja poistui.

Näytti siltä kuin itse taivaskin suosisi tätä pietarilaisten juhlaa,
sillä tuo talvinen raju-ilma oli lakannut, harmaat pilvet olivat
kadonneet ja aurinko paistoi kirkkaasti siniseltä taivaalta. Kaikkiin
pääkaupungin taloihin ilmestyi poliiseja, jotka asukkaille ilmoittivat,
että heidän keisarilliset majesteettinsa tulisivat olemaan läsnä tämän
päiväisessä juhlakulkueessa, jonka tähden kehoitettiin yleisöä
lukuisasti saapumaan.

Tämä tiedonanto sai kaikki jalkeille -- vieläpä senkin rajoitetun
joukon, joille tämmöiset näytelmät eivät tuottaneet minkäänlaista
huvitusta ja jolle uteliaisuus oli tuntematon. Hekin menivät -- vaikka
vastenmielisesti -- ottamaan osaa tuohon suureen juhlakulkueesen, sillä
tavalla torjuakseen kaiken epäilyksen etteivät he olisi kylliksi
keisarillismielisiä, poliisit kun tuomitsivat ankarasti kaikkia niitä,
jotka tänä iltana uskalsivat jäädä kotiin.

Kulkueelle määrätyllä paikalla tunkeili lukemattomia ihmisjoukkoja, ja
kaikki oli juhlallisesti koristettu.

Jäykkä talvinen luonto hurmaantui tästä keinotekoisesta keväästä, joka
loisti naisten hatuissa ruusujen, ruiskukkien, tulililjojen ja
syreniterttujen muodossa.

Poliisit olivat täydessä virkainnossa, hiki otsalla. Santarmiupseerit
kiitivät pitkin tietä, ja santarmit ratsastivat edes takaisin
kansanjoukkorivien edessä valvoakseen järjestystä joka paikassa.

Yhtäkkiä syntyi ihmisjoukossa syvä hiljaisuus.

Komea kaksivaljakko englantilaiseen livréen puettuine palvelijoineen
ilmestyi. Ne olivat keisarilliset vaunut. Tsaari Aleksanteri ohjasi
itse hevosiaan ja hänen korkea puolisonsa, jonka nimipäivää tänään
vietettiin, nojautui vaunujen selkänojaa vastaan.

"Huutakaa... huutakaa!" ärjyivät poliisit ja santarmit ihmisjoukolle,
ja raikkaasti kaikui vastaan kaikkialla: "Eläköön! Eläköön--kö--öön!"

Keisarillisen valjakon perässä seurasi loistava joukko kirjavissa
höyhentöyhdöissä ja kullatuissa virkapuvuissa, näitten jälkeen taas
laaja rivi sekä komeita että yksinkertaisia, maksetuita ja
maksamattomia ajopeliä.

Markownan kuskille oli todellakin onnistunut päästä lähelle
keisarillisia vaunuja. Ainoastaan yhdet vaunut oli edellä, nämät vaunut
omisti ruhtinas _Platon Shestokow_, joka puolisonsa, kahdeksantoista
vuotiaan poikansa ja erään toisen samanikäisen nuorukaisen kanssa otti
osaa juhlakulkueesen.

Ruhtinasta, joka oli rikkaimpia bojaareja [näin kutsutaan Venäjällä
korkeimmista aatelissuvuista nimitetyt ylhäisimmän luokan jäsenet],
pidettiin suuressa arvossa, etenkin kun tiedettiin hänen nauttivan
keisarin suosiota. Jokainen piti sitä kunniana, kun ruhtinas heitä
tervehti, ja kun ruhtinaan vaunut ajoivat sivuitse, kumarsivat katsojat
hänelle yhtä syvään, kuin äsken tsaarille itselleen. Eivätpä edes
talonpojatkaan, jotka nelipyöräisissä kärryissään olivat vaimoineen ja
lapsineen tulleet kaupunkiin, laiminlyöneet kunnioittavasti häntä
tervehtiä. Eiväthän nuo kurjat voineet tietää, josko heidän nykyinen
omistajansa vielä tulevaisuudessa tulisi myömään heidät juuri tälle
samalle Platon Shestokowille. Kun ruhtinas kerran kääntyi taaksepäin,
nousi nadsirateli Markowna heti ylös vaunujen istuimelta ja tervehti
korkeata herraa alamaisesti kunnioittavalla kumarruksella. Shestokow
viittasi silloin kädellään ystävällisesti hänelle, ja silloin tunsi
tämä pieni virkamies itsensä niin ylpeäksi että alkoi heti rohkeasti
silmäillä ympärilleen. Hänestä tuntui ikäänkuin väkijoukko olisi
pitänyt häntä tuon ruhtinaallisen auringon henkivartijana. Monet
katsojista kumarsivat näet nyt hänellekin, ja tätä ne tuskin olisivat
tehneet ilman tuota ruhtinaallista tervehdystä.

Kun tuo pitkä vaunurivi oli ajellut pitkin kaupungin katuja, kaartin
rykmentin soittokunnan soittaessa, oli juhlakulkue päättynyt, ja
ihmisjoukot virtasivat kotiansa kohti, palatakseen yön tullen
uudelleen, katsomaan komealla ilotulituksella koristettua pääkaupunkia.

Markowna teki myös samoin, mutta ei viipynyt kotonaan pitemmältä, kuin
että ennätti vaihtaa virkapukunsa siviilipukuun. Kun hän tämän oli
tehnyt, läksi hän uudelleen ulos, mutta tällä kertaa jalkaisin.
Käveltyään melkoisen matkan, seisattui hän komean palatsin eteen. Tämän
omisti ruhtinas Shestokow, ja hänen luonaan hän antoi ilmoittaa
itseään.

"Tuskin luulen että hänen armonsa ottaa teitä tänään vastaan", vastasi
paLvelija olkapäitään kohottaen, "hän kun näet tänään odottaa vieraaksi
eräitä tilus-naapureitaan ja myös sisarensa poikaa, joka eilen on
palannut takaisin ulkomailta."

"Ah, Janosch -- kulta" jatkoi viekas nadsirateli, antaen kokonaisen
ruplan livahtaa alas palvelijan kouraan, "minä en viivytä herraasi
tuskin kymmentä minuuttia, sano se hänelle, ja minä olen varma, ettei
hän lähetä minua pois."

Annettu juomaraha auttoi, ja palvelija vei Markownan ruhtinaan luo.

Tämä virui pitkällään Ieposohvalla tupakkasalissaan ja poltteli
kallisarvoista merenvahapiippuaan, josta hän puhalteli savua sinisissä
renkaissa ylös ilmaan. Platon Shestokow oli vahva, keskikokoinen mies
noin viidenkymmenen vuoden vaiheilla. Hän oli jotenkin lihava, ja hänen
täyteläisistä, punertavista kasvoistaan huomasi kyllä että hän rakasti
herkullista ruokapöytää. Hänen pienet läpitunkevat silmänsä, vahvat
viiksensä ja pystynenänsä antoivat hänelle uljaan ulkonäön, joka taas
silloin katosi, kun hän käytti lonjettia, joka usein tapahtuikin, koska
hän oli hyvin likinäköinen. Hänen paljas päälakensa ei suinkaan
kaunistanut häntä, vaan antoi hänelle jotakin viinaan menevän näköistä.
Hänen äänensä sointu soveltui hyvin hänen ulkonäköönsä, se tahtoo sanoa
se oli myöskin karkea ja vastenmielinen. Suurena vastakohtana tähän oli
sitä vastoin hänen käytöksensä, joka osoitti hienoa seuraelämän miestä.

Nadsiratelin sisään astuessa jäi hän tosin leposohvalleen virumaan,
mutta viittasi ystävällisesti tulijalle ja pyysi häntä istumaan.

Ruhtinas oli noiden molempien nuorukaisten seurassa, jotka olivat
olleet hänen mukanaan juhlakulkueessa. Toinen heistä, laiha ja kalpea,
oli hänen poikansa Michael, ja tuo toinen, joka oli voimakas ja komea
nuorukainen, kutsuttiin nimellä Iivana. Tämä viime mainittu oli erään
hänen toimimiehensä poika maatiluksilta ja oli maa-orjana ruhtinaan
omaisuutta. Koska ruhtinaallinen perhe oli mieltynyt tuohon silloin
nelivuotiseen Iivanaan, päätti Shestokow ottaa hänet jonkunlaiseksi
leikkitoveriksi pojalleen, jonka kanssa häntä yhdessä sitten
kasvatettiin, ja sai hän siis saman sivistyksen kuin ruhtinaan oma
poika.

Ruhtinas oli juuri keskustellut poikien kanssa hauskalla tavallaan ja
nauroi vielä sydämmensä pohjasta niille hullunkurisille kuvauksille,
joita Iivana hänelle kertoi juhlakulkueesta.

"Tämä tässä on koko velikulta, rakas Markowna", sanoi hän
nadsiratelille. "Voitteko arvata mihin hän yhä vaan vertailee
kumartelevia kansanjoukkoja? Ruispeltoon, jonka pitkiä korsia tuuli
heiluttelee, mutta jonka tähkät -- nuo arvokkaat päät -- ovat typö
tyhjiä. Keisarin läsnä-olo on pannut kansan joka paikassa liikkeelle
ha! ha! ha! Noh, pojat, nyt saatte mennä! Antakaa käsky että varustavat
teetä odotetuille vieraillemme."

Michael kumarsi ja astui sivuovea kohti, mutta Iivana jäi sitä vastoin
seisomaan ja katsoi ruhtinaaseen, viekkaasti hymyillen.

"Ohoi, poikaseni, mitä sinulla on mielessäsi?" huudahti herra, joka nyt
oli parhaalla tuulellaan. "Onko sinulla jotakin sydämmelläsi? Kerro
vaan."

"On kyllä", kuului Iivanan vastaus, "olen näet tänään menettänyt vetoni
herra Gladkoille siitä, että keisarillisella vaunulla olisi tänään
venäläinen valjakko; tällä kertaa kumminkin suosittiin enemmän
englantilaista."

Ruhtinas naurahti. "Vai niin, ja tietysti minun nyt täytyy olla
syntipukkina ja suorittaa velkasi?"

Iivana räpytteli silmiään ja pani kätensä veitikkamaisesti ristiin.

"Noh", jatkoi Shestokow, "kuvauksesi juhlakulkueesta ansaitsevat kyllä
että avaan kultakukkaroni. Paljonko tuo sinun pikku asiasi tekee."

"Ainoastaan 150 ruplaa."

"_Ainoastaan?_ Totisesti, poikaseni, on sinulla taipumusta tulla oikein
jalomieliseksi pohataksi. Noh, otapas vastaan", lisäsi ruhtinas nauraen
ja viskasi rahakukkaronsa pojalle, "siinä on tosin joku kultahepo
enemmänkin, mutta sen saat pitää itselläsi --"

"Ratsastaakseni niillä tänä iltana juhlakulkueen perästä" -- täydensi
Iivana ja suuteli hyväntahtoisen antajan kättä.

"Aika velikulta, niinkuin äsken sanoin", huudahti ruhtinas nuorukaisten
poistuttua.

"Kaikesta hän saa kiittää teidän armonne hyvää sydäntä", jatkoi tuo
viekas Markowna alamaisella käden liikkeellä, sillä hän oli sangen
tyytyväinen tavata korkeaa herraa näin hyvällä tuulella.

"Noh niin", myönsi Shestokow, "huumoriansa hän ei kumminkaan ole saanut
kasvatuksen kautta, sen kyllä selvästi huomaan omasta pojastani, joka
on niin hidasluontoinen aivan kuin mikähän tieteellinen esitys. Mutta
olkoon nämä asiat jo -- mitä tuotte minulle? Luultavasti jonkun tärkeän
ilmoituksen tuosta --?"

"Tuossa tunnetussa asiassa ei ole mitään uutta tapahtunut", vastasi
Markowna hämillään. "Tänään en tuo mitään. Käyntini tarkoitus on
päinvastoin --"

"Pyytää jotakin", lisäsi ruhtinas iloisesti. "Voin jo arvata että herra
nadsirateli on jälleen suuressa puutteessa -- hän tarvitsee rahaa."

"Olisin tosin teidän armollenne suuresti kiitollinen --"

"Mitäpä vielä, jättäkää tuollaiset puheet. Toinen käsi pesee toisen."
Näin sanoen nousi ruhtinas ylös ja astui perlemolla koristetun
kirjoituspöytänsä luo, jonka laatikon hän avasi. "Kuinka paljon
tarvitsemme tänään?" kysyi hän hymyillen.

Markowna alkoi vitkastella, eikä nähtävästi tahtonut uskaltaa mainita
summaa. Sillä aikaa kuin hän vielä änkytteli kaikenlaista
puolustuksekseen, astui palvelija sisään saliin ja ilmoitti, että
vieraat olivat saapuneet, ja että herra Jerupkow, ruhtinaan
sisarenpoika, jo oli arvoisan tätinsä huoneessa.

"Saata herrat vastaanottohuoneeseen", käski hänen armonsa, "minä tulen
sinne heti."

Palvelija poistui ja ruhtinas kääntyi jotenkin kärsimättömänä tämän
hänelle nyt niin kiusallisen vieraan puoleen, pyytäen häntä vihdoinkin
puhumaan suunsa puhtaaksi.

Nadsirateli mainitsi nyt summan, joka ei suinkaan ollut niinkään
vähäpätöinen. Shestokow rypisti tosin otsaansa, mutta antoi hänelle
kumminkin toivotun rahamäärän ja lopetti keskustelunsa hänen kanssaan
seuraavilla sanoilla:

"Toivon varmuudella, että te nyt kaksinkertaisella innolla pidätte
silmällä minun etujani, ja teidän viekkaudellanne tämä ei kovin
vaikeata mahtane olla. Niinpian kuin teillä on jotakin tärkeätä
ilmoitettavaa, niin täytyy teidän heti tulla luokseni!"

Markowna ei voinut kyllin kiittää ja läksi pois yhtämittaa kumarrellen.

Herrat, jotka ruhtinas oli kutsunut luokseen, olivat tilanomistajia
lähitienoilta. Näistä asuivat eräät talvikauden Pietarissa, toiset taas
olivat nyt juhlaksi saapuneet. Vaikka heidän tiluksensa olivatkin
laajoja, ei niitä sittenkään voinut verrata niihin, joita Shestokow
omisti; bojaarit osoittivatkin hänelle sentähden jonkunlaista
alamaisuutta, osaksi tämän takia ja osaksi sentähden, että ruhtinas
aina oli ollut heille hyvä ja auttanut heitä silloin kuin kato ja
vastoinkäymiset olivat heitä kohdanneet. Useat näistä tilanomistajista
olivat vielä nytkin hänelle velassa, mutta Shestokow -- ritarillinen
kuin oli -- ei antanut heidän sitä tuntea. Siitä seurasi, ett'eivät
nämä herrat ainoastaan suuresti häntä kunnioittaneet, vaan pitivätkin
hänestä paljon; sitäpaitsi oli heillä ruhtinaan kanssa yhteisiä etuja
valvottavana, joista myöhemmin tulemme kertomaan.

Shestokow oli kutsunut heidät tänään luokseen, viettääkseen yhdessä
heidän kanssaan aikaa siksi, kun tanssiaiset alkaisivat keisarillisessa
palatsissa ja saadaksensa esittää heille sisarensa pojan, joka oli --
niinkuin tiedämme -- edellisenä iltana palannut ulkomailta. Kun talon
herra oli tervehtinyt vieraitaan, tuli ruhtinatar herra Jerupkow'iu,
ruhtinaan sisaren pojan, kanssa huoneeseen. Muutaman hetken kuluttua
poistui ruhtinatar pukeutuakseen tanssiaisiin; tiesipä hän kyllä
entuudesta, että herrat bojaarit mieluimmin seurustelivat keskenään, he
kun näet vihasivat kaikkea etikettiä.

Keskusteltiin nyt Jerupkow'in vaiheista ulkomailla. Tämä nuori --
tuskin kolmenkymmenen vanha mies -- oli ihastunut Saksaan, Hanskaan ja
Englantiin, joissa maissa hän oli viettänyt useampia vuosia, eikä
voinut kyllin kiittää sitä jaloa vapautta, jota siellä halvinkin
talonpoika saapi nauttia.

"Me olemme sen sijaan vuosisatoja jälellä", lopetti hän innostuneena
puheensa, "emmekä voi muuta kuin kaikella voimalla antaa tukeamme
tsaarin ihmisystävälliselle tarkoitukselle lakkauttaa maa-orjuus."

Jos puhujan innostus jo aikaisemmin oli herättänyt bojaarien harmia,
niin sai tämä hänen Ioppupontensa aikaan oikean myrskyn.

PÖyhkeiliväthän nämä herrat juuri maaorjiensa lukumäärällä, joita
kuvaavasti kyllä kutsuttiin "peru-ihmisiksi", pitiväthän he noita
olentoja orjinaan, jotka tavaraluettelossa pantiin yhteen luokkaan
heidän rakkaan karjansa kanssa. Tähän aikaan sai joka päivä lukea
Pietarin sanomalehdissä ilmoituksia sellaisia kuin seuraava, jonka
olemme ottaneet esimerkiksi: "Talossa N:o 60 Hernekadnn varrella
myydään eli vuokrataan yksitellen perhe, johon kuuluu nuori leski,
kaksi poikaa ja yksi tyttö. Lähempiä tietoja antaa talon kuski Iivana.
Samassa paikassa on nähtävänä kaksi nuorta hevosta Orlovin
varsoituslaitoksesta ja yksi kolmogoorilainen lehmä."

Tästä voi lukija helposti ymmärtää, että ruhtinaan vieraat eivät
voineet käsittää Jerupkowin jaloa ajatusta, mutta tuntui tämä heistä
melkein niinkuin rikos.

Herra Gladkoi, sama juuri, jolle Iivana oli kadottanut vetonsa --
tarttui nyt puheeseen: "minä en kehoittaisi teitä ilmi tuomaan
ajatuksianne laajemmissa piireissä, koska te silloin ja täydellä syyllä
tulette saamaan paljon vihamiehiä."

"Eivätkö ajatukseni sitten ole samat kuin tsaarinkin", kuului
Jerupkowin hämmästynyt vastaus. "Eikö Venäjällä tiedetä, että hän jo on
poistanut piinatutkinnon ja että hänellä tätä nykyä on tarkoitus murtaa
noitten ihmisraukkojen kahleet? Noh, onko siis keisari Aleksanterilla
vihollisia omassa maassaan?"

Säälivä hymv ilmeni bojaarien huulille, samalla kuin he salaperäisesti
iskivät toisilleen silmää.

"Eikö teillä, ruhtinas, ole sisarenpojallenne mitään vastattavaa?"
sanoi eräs talonomistajista, kääntyen Shestokowin puoleen, joka istui
mukavasti akkunan syvennyksessä vasemman käden sormilla ruutua
rumputtaen.

"Minulla ei ole minkäänlaista halua käännyttää haaveilijaa", vastasi
hän hymyillen. "Enemmistö kansalaisistamme, jotka ovat pitemmän aikaa
eläneet ulkomailla, joutuvat tämän heikkouden uhriksi, mutta parantuvat
siitä jälleen, niinpian kuin ovat taas tottuneet kotioloihin."

"Pitäkää minua poikkeuksena, rakas eno", vastasi Jerupkow kiivastuen,
"ja ajatelkaa että nuoruuden aika -- tuo haaveilun aika -- jo on
takanani."

Ruhtinas vaan kohotti olkapäitään, mutta herra Gladkoi huusi:

"Miksi ette sitten jääneet tuonne ulkomaille, siellähän teillä tässä
tapauksessa olisi ollut paras vaikutusala?"

Jerupkow koetteli kaikin voimin pysytellä levollisena ja vastasi:

"Tosin kyllä en tarvitseisi vastata tuollaiseen kysymykseen, joka
osoittaa uteliaisuutta, mikä ei ole oikeutettua; tahdon kumminkin tehdä
teille mieliksi, hyvä herra. Tällaisesta kohteliaisuudesta tulee minuu
myöskin kiittää ulkomaalla oloani", lisäsi hän pisteliäästi, mutta
jatkoi sitten rauhallisella ääuellä. "Niinkuin ehken tiedätte, perin
isältäni, joka kuoli noin vuosi sitten, suuren maatilan, joka rajoittuu
enoni tiluksiin. Pian havaitsin että oli välttämätöntä ottaa hoito
omiin käsiini, koska huomasin että pehtori, jolla oli ollut ylijohto,
olikin suuri roisto. Ulkomaatahan en millään tavalla voisi hyödyttää,
sillä siellähän ne jo omistavat noita etu-oikeuksia, jotka minua niin
suuresti ovat innostuttaneet; vaikutusalaa voin siis löytää ainoastaan
täällä isänmaassani."

"Ah! te kait aiotte pyrkiä tsaarin neuvonantajaksi?" kysäsi herra
Gladkoi pilkallisesti, kiihoittaen siten hengenheimolaistensa
naurunhalua.

"Minun suunnitelmani ovat kohtuullisia", vastasi Jerupkow vaivalla
hilliten mieleukuohuaan. "Tahdon antaa naapureilleni hyvän esimerkin
siten, että lahjoitan maa-orjilleni vapauden ja teen heidät vapaiksi
talonpojiksi."

Bojaarit purskahtivat raikuvaan nauruun, ainoastaan Gladkoi vastasi
kiukkuisasti:

"Luuletteko todellakin, että me tilanomistajat sallisimme sellaista
hulluutta? Minä puolestani en ainakaan saisi rauhaa, ennenkuin teitä
vastaan nostettaisiin kanne talonpoikien kiihoittamisesta. Siperia
olisi silloin varmaankin osanne."

Syvä puna levisi Jerupkow'in kasvoille, ja vaikka hän ponnisteli
kaikkia voimiaan pysyä rauhallisena, vapisi hänen äänensä sittenkin
sisällisestä liikutuksesta, kun hän vastasi:

"Ryhtykää vaan oikeudenkäyntiin, hyvä herra. Se tulee teille ainoastaan
maksamaan suuria rahasummia ilman että te sillä mitään voitatte, sillä
olen ensiksikin yksivakainen isäntä omalla maatilallani, toiseksi
kuuluvat talonpojat _minulle_, ja tämän maan lakien mukaan on minulla
täysi hallinto niitten yli, ja vielä kolmanneksi ei kukaan mahtane
löytää mitään epäoikeutettua siinä, että seuraan jalon keisarini
esimerkkiä."

Nämä perusteet olivat niin päivän selviä ja kiihoittivat sentähden sitä
enemmän bojaareja; mutta Jerupkow ei välittänyt näiden herrain
suuttumuksesta, vaan jatkoi hämmentymättä:

"Minusta tuntuu hyvin tuhmalta, että nostatte riitaa tästä sen miehen
kodissa, jonka jalo luonne on antanut teille loistavan esimerkin
kristillisestä ihmisrakkaudesta, ottamalla perheeseensä maaorjan pojan
ja antamalla hänelle saman kasvatuksen kuin omalle lapselleen."

"Älkäämme puhuko siitä", sanoi ruhtinas tähän, nousten tyytymättömänä
istuimeltaan ja alkaen kävellä salissa edes takaisin kädet selän
takana.

"Päinvastoin, rakas ruhtinas", huusi herra Gladkoi, "puhukaamme vaan
tästä asiasta -- minä pyydän -- tätä juuri olen monta kertaa aikonut
ottaa puheeksi. Meidän kunnioitettu ystävämme", hän kääntyi nyt
vieraitten puoleen, "on antanut kauniin esimerkin jalomielisyydestään
ottamalla tämän saman Iivanan kasvatikseen, mutta minä olen täysin
vakuutettu siitä, että hän ennemmin tai myöhemmin tulee sitä katumaan.
Raakuus pistää esiin jokaisessa noissa perityissä ihmisissä ja
ainoastaan solmupiiskan avulla on mahdollista pitää heitä kurissa
ja nöyryydessä. Varmaan tulee tämä sama Iivanakin suurella
kiittämättömyydellä palkitsemaan arvoisaa ystäväämme, sillä poika ei
ole rahtuakaan vertaisiaan parempi. Suvaitkaa, rakas ruhtinas,
sopivassa tilaisuudessa muistella näitä minun sanojani."

Nyt oli Shestokowin hyvä tuuli kokonaan hävinnyt; Gladkoin sanat olivat
tehneet häneen syvän vaikutuksen, myös myönsi hän itselleen, että hän
oli ottanut taloonsa tuon Iivanan vähemmin jalomielisyydestä, kuin
oikusta, joka perustui poikansa Michaelin mieltymykseen tuohon
leikkitoveriin.

Ruhtinaan painostava mieliala tarttui vähitellen koko seurueesen, ja
kaikki erosivat aikasemmin kuin aiottu oli. Jerupkow sai osakseen
ainoastaan kylmät jäähyväistervehdykset bojaareilta, ja kun hän samaten
kohta jätti hyvästinsä enolleen, sanoi tämä hänelle:

"Sinä olet varomaton haaveilija ja tekisit viisaasti, jos koettaisit
tehdä mitä vaan voit poistaaksesi tuota epäedullista vaikutusta, minkä
olet jättänyt ensimäisellä esiintymiselläsi meidän piirissämme tuon
erkanevan ajatussuuntasi tähden. Me elämme Venäjällä emmekä Saksassa,
Ranskassa tai Englannissa, me olemme täällä tekemisessä sellaisten
ihmisten kanssa, joita ainoastaan nuora ja piiska voipi kasvattaa. Joka
toisin ajattelee, se on narri! Hyvästi!"

Jerupkow oli kuin pilvestä pudonnut ja erosi täynnä hämmästystä enonsa
talosta, jonka luonteesta hänellä oli ollut aivan toisellaisia
ajatuksia.



II

Valkeita orjia.


Kesä oli loppumaisillaan.

Nuo laajat pelto- ja niittyalat, jotka kuuluivat ruhtinaan suureen
maatilaan, olivat aivan sileät, niiltä kun oli riistetty kaikki heidän
kaunistuksensa, sillä elon-korjuun aika oli ohitse. Talonpoikien
kasvoista ei loistanut tuo iloinen tyytyväisyys, jota aina huomataan
maamiehessä, kun peltojen sadot ovat onnellisesti korjatut. Vuoden tulo
oli tällä kertaa huono ja tuo niukka sato ei voinut suojella heitä
nälkää ja hätää vastaan. Sentähden odottivat nuo raukat pelvolla talven
tuloa.

Ylellistä elämää venäläinen talonpoika ei koskaan vietä, kantoipa
pellot vaikka kuinka runsaita satoja, niin täytyy hänen luovuttaa
suurimman osan siitä isännälleen, sillä mitä vähemmän hän jääpi itse
pitämään, sitä kuuliaisempana häntä pidetään venäläisen käsityksen
mukaan. Mutta jos sattuu tällaisia katovuosia kuin tämä, josta nyt
tässä luvussa puhumme, muodostuu talonpoika-raukkojen surkea kohtalo
vielä kurjemmaksi. Tilusherra ja pehtori eivät välitä siitä mitään,
vaan vaativat talonpojilta veroa (obrok), ja onneton se raukka, jolta
vielä on jäänyt maksamatta! Silloin raatelee solmupiiska hänen selkänsä
ja tekee hänestä usein raajarikon eli tappaa hänet -- yksi sielu
enemmän tai vähemmän, se ei paljon tunnu rikkaalle tilanomistajalle.

Ruhtinas Shestokow oli poikansa ja Iivanan kanssa saapunut
tiluksilleen. Tämä korkea herra oli muutenkin huonolla tuulella, eikä
se suinkaan siitä parantunut, kun pehtori ilmoitti, että vuoden tulo
oli huonompi kuin mitä oli voitu odottaa.

Otsaansa rypistäen hän sanoi pehtorilleen:

"Mitä veroon tulee, niin täytyy meidän kaikella ankaruudella sitä
vaatia. Tähän on minulla erityiset syyt, ja tarkoitus matkallani tänne
tiluksilleni on kaksinkertainen."

Hän sytytti piippunsa ja heittäytyi nojatuoliin, joita tässä komeasti
sisustetussa huoneessa oli pitkin seiniä ja ikkunoita.

Vouti pysytteli niin etäällä kuin kunnioitus vaati ja odotti
kärsivällisesti, siksi kun ruhtinas suvaitsi jatkaa:

"Pääkaupungissa kiertelee kaikellaisia huhuja sisareni pojasta
Jerupkow'ista, joka on luopunut seuraelämästä ja vetäytynyt
tiluksilleen. Hänen maatilansa rajoittuu minun tiluksiini. Hän on siis
aina silmiesi edessä. Mitä tiedät minulle hänestä kertoa?"

Tämä kysymys saattoi nähtävästi voudin hämilleen. Näkyi selvään, että
hänellä oli paljonkin kerrottavaa Jerupkow'ista, mutta ett'ei hän
uskaltanut puhua totuutta.

"Kursailematta", huusi ruhtinas kärsimättömästi. "Sano vaan kaikki mitä
tiedät sisareni pojasta, ja ett'ei tämä kävisi sinulle vaikeaksi,
tahdon sanoa, etten minä, huolimatta läheisestä sukulaisuudesta, ole
niinkään hyvissä välissä Jerupkow'in kanssa. Hän on mieletön
haaveilija, jonka kanssa en tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä."

"Siinä on teidän armonne aivan oikeassa", jatkoi vouti hengittäen
helpommin. "Sillä ainoastaan se, joka on järkensä kadottanut, voi
menetellä niinkuin herra Jerupkow."

"Vai niin", keskeytti ruhtinas toivehikkaasti, "nuo Pietarissa
kiertelevät huhut perustuvat siis tosiseikkoihin! Puhu siis mitä
tiedät!"

"Heti kun herra Jerupkow oli saapunut tänne", alkoi vouti
tiedonantojaan, "oli hänen eusimäinen tehtävänsä ajaa pois kaikki
päällysmieheusä, mikä teko herätti yleistä hämmästystä ja oikeutettua
suuttumusta, sillä olivathan ne kunnon miehet tehneet kaikkea,
mitä vaan olivat voineet, pitääkseen talonpoikia kurissa ja
kuuliaisuudessa."

"Jättäkäämme näitten herrojen kunnollisuus ja rehellisyys omaan
arvoonsa", keskeytti ruhtinas ivallisella hymyllä. "Mitä sitten! --
jatka."

"Herra Jerupkow muutti komeat pukunsa talonpoikaiseen vaatetukseen, ja
hoiti itse siitä lähtien tilansa hallintoa. Kaikki on nyt muuttunut.
Tallit ja ulkohuonerakennukset rakennettiin uudelleen, ja uusi kartano
pystytettiin, jonne sijoitettiin maanviljelyskoneita, joita vähitellen
hankittiin. Olipa oikein naurettavaa nähdä, miten hänen talonpoikansa
töllistelivät noita kummituksia, joiden tarkoitusta hän koetteli heille
selittää. Siellä oli öljykaakkujen pusertaja, nauriin ja perimain
huuhtomakone, nauriin leikkuu- ynnä puserrinkone, silppukone, kylvykone
ja -- --"

"Lopeta jo", huusi ruhtinas pitäen korviaan. "Tuollaisista uutuuksista
en tahdo mitään tietää. Mihinkä tarvitsemme koneita täällä Venäjällä?
Meillähän on taloupoikamme. Se vielä puuttuisi, että annettaisiin
kaikki maatyöt koneitten tehtäväksi! Tuollaista kutsuisin laiskuuden
saarnaamiseksi! Vai mitä, -- jatka!"

"Kohta tämän jälkeen luovutti herra Jerupkow jokaiselle maa-orjistaan
kappaleen maata, jonka hän vapautti kaikesta verosta."

Shestokow polki jalkaa ja vihan liekki leimusi hänen pienistä
silmistään.

"Tietysti kerskailivat tämän herran alustalaiset noista suurista
suosion osoituksista, ja herättivät luonnollisesti meikäläisten
kateutta, jotka rupesivat töissään laiskottelemaan."

"Kyllä hän vielä saa sen tietää", huusi ruhtinas.

"Laiskurit ovat saaneet jo palkkansa", vastasi vouti hymyillen,
"Selkänsä saivat kyllin tuntea solmupiiskaa."

"Aivan oikein", nyökäytti Shestokow myöntäväisesti.

Vouti jatkoi: "Kuitenkin täytyy minun myöntää, että olen ollut
vaikeassa asemassa. Herra Jerupkowin periaatteet eivät sovellu meidän
oloihimme, ne kiihoittavat vaan talonpoikia kapinaan. Voitteko
ajatella, teidän armonne, että hän on ottanut opettajan, joka
talonpojille opettaa sisälukua, kirjoitusta ja laskentoa!... Sitä
paitse on hän vielä kehoittanut naapuritiluksien maa-orjia tulemaan
hekin tähän kouluun!"

"Hän lie tullut aivan hulluksi", pauhasi Shestokow rientäen aivan kuin
mielipuoli edestakaisin huoneessa. "Minun maa-orjistani ei yksikään saa
tätä kehoitusta seurata, tai pieksetään häntä siinä paikassa
kuoliaaksi."

Lyhyen vaiti-olon jälkeen alkoi vouti uudelleen: "Tuntuu minusta hyvin
ikävältä, että minun täytyy lisäämällä tiedonantojani enentää Teidän
armonne oikeutettua suuttumusta." Ruhtinas katsoi odottavasti häneen ja
tiuskasi lyhyesti: "Noh -- mitä vielä?"

"Jerupkow on nyt näinä päivinä antanut julistuksen, jossa hän lupaa
maa-orjilleen vapauden, jos vaan käyttäytyvät moitteettomasti ja
osoittavat kiitettävää ahkeruutta!"

"Siis totta kuitenkin", kaikui Shestokow'in huulilta. "Ja minä kun en
tahtonut uskoa tätä huhua!"

"Kuinka vaarallisia seurauksia tällaisista ajattelemattomista toimista
tulee olemaan kaikille naapuri-tilan omistajille, sen ymmärtää Teidän
armonne kyllä. Meidän maa-orjiemme tyytymättömyys kasvaa kasvamistaan,
uskaltavatpa jo äänekkäästi napista ja minun täytyy sanoa suoraan,
että olen todellakin iloinen nähdessäni teidän armonne täällä
tiluksillanne!"

"Tyytymättömät saavat pian tehdä tuttavuutta herransa kanssa", huusi
Shestokow ja viskasi hollantilaisen piippunsa niin, että se meni
pirstaleiksi.

"Ilmoita minulle tyytymättömien nimet ja tahdon sitten määrätä
rangaistuksen."

"Aivan oikein, teidän Armonne!"

"Veroa tulee tällä kertaa vaatia erityisellä kovuudella", jatkoi
ruhtinas, "ei ketään armahdeta -- ei armoa, ei anteeksi antoa!"

"Paitse useammilla talonpojilla, on talouden hoitajalla Andreaksella
kokonainen säkki jyviä rästinä, näitä hän sai viime keväänä kylvöä
varten."

"Hän on maa-orja hänkin samoin kuin muutkin talonpojat", kuului
Shestokowin vihainen vastaus, "siis tulee häntä kohdella samoin kuin
näitäkin. Ei mitään armoa, heidän tulee kaikkien saada tuntea herransa
ankaruutta."

"Anteeksi, teidän armonne", sopersi vouti hämillään, "luulin näet
Andreaksen olevan jonkun poikkeuksen, koska -- koska --"

"Tiedän kyllä, mitä aijot sanoa", lisäsi ruhtinas kiivaasti, "luulit
että hän oli poikkeus siitä syystä, että hän on tuon pojan isä, jonka
olen ottanut perheeseeni, -- mutta tämäkin jääpi niinkuin jo olen
sanonut, sama oikeus, sama rangaistus kaikille!"

Sillä aikaa kuin tämä tapahtui herraskartanossa eli linnassa, niinkuin
sitä myös kutsuttiin, istui Iivana vanhan isänsä mökissä. Monta pitkää
vuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt tämän vanhan
kunnon miehen, sillä ruhtinaallinen perhe ei ollut, sen perästä kuin
se kesän alussa oli jäänyt Pietariin, käynyt tiluksillaan, vaan oli
tehnyt huvimatkoja muuanne. Sitä iloisemmin sykki Iivanan sydän, kun
hän Michaelilta kuuli, että ruhtinas aikoi tänä vuonna tehdä
tarkastusmatkan maahoviinsa, ja että hänen poikansa ja Iivana saisivat
seurata häntä sinne. Kova kaipaus vanhaan isäänsä heräsi yhä
valtavammin nuorukaisen rinnassa, samalla kuin Shestokovin tunteet
häntä kohtaan silminnähtävästi kylmenivät. Hyvin harvoin sai Iivana
enää ottaa osaa perheen juhlallisuuksiin, joista hän ennen ei koskaan
ollut poissa. Samoin sai hän nyt ani harvoin tulia perheen huoneisiin,
niin että hän useinkin viikkokausiin ei nähnyt ruhtinasta. Tuo
nuorukaisen entinen hilpeä luonto, samoin kuin hänen hullunkuriset
sukkeluutensa tuntuivat Shestokowista kiusallisilta, ja kun hän ennen
oli sydämmellisesti nauranut Iivanan hauskoille havainnoille, rypisti
hän nyt sen sijaan vihaisesti otsaausa ja käänsi nuorukaiselle
selkänsä, eli moitti hän häntä sopimattomasta käytöksestä.

Seuraus tästä oli, että tuo ennen niin iloinen Iivana muuttui nyt
hiljaiseksi eikä voinut torjua mielestään pelkoa ruhtinasta kohtaan.
Hän ikävöitsi olentoa, joka häntä rakastaisi, ja kun hän ainoastaan
omalta isältään voi toivoa tällaista rakkautta, niin iloitsi hän
ajatellessaan sitä aikaa, jolloin heidän piti matkustaa maatilalle.

Iivana ei ollutkaan erehtynyt, hänen vanha isänsä oli ylen onnellinen
nähdessään jälleen poikansa. Hän käytti joka joutohetkensä puhellakseen
nuorukaisen kanssa, kertoen hänelle äiti-vainajasta, jonka näköiseksi
Iivana nyt oli tullut. Kaksi asiaa suretti tätä hienotunteista
nuorukaista enin; ensiksi tuo suuri riippuvaisuus, jossa hänen isänsä
oli, ja sitten tuo kurja asunto, jossa hänen täytyi elää. Tuossa
pienessä tuvassa ei löytynyt muuta kuin yksi horjuva pöytä, kaksi
jakkaraa, penkki seinää pitkin, oven vieressä riippuva pata, nurkassa
vanha pyhimyksen kuva ja lähellä uunia kurjan kurja lavitsa, jolla tuo
vanha mies raukka nukkui.

Kun Iivana tänään istui penkillä isänsä vieressä, ei hän voinut olla
tunteitaan ilmaisematta, vaan sanoi:

"Kun vertaan omaa huonettani, joka minulla on ruhtinaan palatsissa,
tähän sinun kurjaan asuntoosi, niin tuutuu sydämmeni kovin raskaalta.
Minulla on kaikki mukavuudet, sen sijaan kuin sinun täytyy tulla
toimeen tässä kurjuudessa, vaikka sinun ikäsi jo vaatisi jonkunlaista
mukavuutta."

"Älä siitä huolehdi, rakas Iivanani", vastasi hänelle vanhus iloisesti
hymyillen. "En ole koko elinaikanani muuhun tottunut. Onhan minun
kohtaloni monta vertaa parempi kuin noiden talonpoikas-raukkojen, ja
onhan minun mökkini oikea palatsi verrattuna noihin luoliin, joissa
näiden maa-orjien täytyy asua."

"Maa-orja!" huudahti Iivana, ja hänen miettivä katseensa kohtasi maata.
"Hirmuinen sana -- sydämmeni seisattuu sykkimästä, kun ajattelen, että
oman isäni täytyy kantaa noita orjuuden kahleita."

Vanha Andreas ei voinut käsittää tätä tuskallista tunnetta. Hän oli
lapsuudestaan saakka tottunut maa-orjuuteen eikä koskaan tullut
ajatelleeksikaan tarkemmin kohtaloaan.

Hän tuskin itse tunsi ja tiesi oman kurjuutensa, sillä hän --
niinkuin kaikki hänen onnettomat toverinsa -- oli vaipunut siihen
tylsämielisyyteen, joka kärsivällisesti kestää kaikki ja lohdutti
itseään sillä ajatuksella, että tuo onneton kohtalo ei millään tavalla
ollut muutettavissa.

Iivana jatkoi vielä surullisia mietteitään, kun mökin ovi äkkiä
temmattiin auki, ja ruhtinas Shestokow voudin seuraamana astui sisään.
Pelko ja hämmästys kuvastuivat nuorukaisen kasvoissa, kun hän huomasi
herran vihaisen katseen ja samalla näki miten isänsä heittäytyi
polvilleen ruhtinaan eteen ja suuteli hänen nuttunsa liepeitä. Ennen
aavistamaton ylpeys heräsi Iivanan rinnassa, ja kaikin voimin hän
koetti voittaa sitä halveksimisen tunnetta, joka heräsi hänessä isää
kohtaan.

"Miten voipi langeta polvilleen ihmisen edessä ja orjallisesti suudella
hänen vaatteitaan!" ajatteli nuorukainen itsekseen, tuntien samalla
kovaa halua kohottaa isää pystyyn.

"Jumala teitä siunatkoon, Isä", huusi Andreas nöyrästi, "Minkä suuren
kunnian te minulle osoitatte, kun suvaitsette astua mökkiini -- siitä
kiitän Jumalaa ja tahdon rukoilla edestänne, Isäseni."

Mutta tämä Isä, tottuneena näihin hyväilysanoihin, ei välittänyt
vähääkään maa-orjansa ilosta, vastasi vaan suuttuneena:

"Mitä kuulen, Andreas? Sinä et ole vielä tuonut takaisin sen säkillisen
jyviä, joka sinulle annettiin kylvöä varten?"

"Oi rakas Isäni", vaikeroi vanhus yhä vaan polvistuneena, "älkää olko
minulle vihainen siitä, vuosi on ollut huono, rakeet ovat turmelleet
peltoni ja jyvien asemasta sain leikata paljasta rikkaruohoa. Jumala ja
kaikki pyhimykset armahtavat kyllä meitä vielä ja siunaavat tulevan
vuoden. Silloin annan teille Isäni, jyvänne kaksinkertaisella mitalla
takaisin."

"Eihän sinun peltosi ole ainoa, joka on turmeltunut", vastasi Shestokow
äreästi, "ja kuitenkin maksavat veljesi sen veron, minkä heidän tulee
maksaa. Sinua kohtaan on osoitettu erityistä armoa, kun on annettu
sinulle siemen-jyviä, ja nyt olet niin hävytön, ett'et tahdo täyttää
velvollisuuttasi, onko tämä kiitollisuutta?"

"Ole armollinen, Isäni, ja osoita armeliaisuutta samoin kuin tuo hyvä
herra Jerupkow tuolla naapuritilalla, hän joka katovuosina vapauttaa
maaorjansa veroista."

"Ahaa, sillä äänelläkö se lintu nyt laulaa?" huusi Shestokow
raivostuneena. "Joko tuo vapauden pyörre on saanut sinutkin valtaansa?
Sinä kirottu kansa! Selkäänne teidän pitää saada. Teitä täytyy piestä
raajarikkoiseksi. Sitä te tarvitsette... mutta ei minkäänlaista
vapautta... vapautta teille muka...! Odottakaa, kyllä minä teille
näytän." Näin sanoen kohotti ruhtinas nyrkkinsä ja antoi sen niin
voimakkaasti pudota polvistuneen vanhuksen paljaalle päälaelle, että
tämä pyörtyneenä kaatui maahan.

Hetken aikaa seisoi Iivana jäykkänä kauhistuksesta, sitten hyökkäsi hän
tuon julmurin päälle, joka oli uskaltanut lyödä hänen vanhaa isäänsä.
Hän oli vähällä menettää tajuntansa, eikä tiennyt millä tavalla hän
saisi tuon häväistyksen kostetuksi. Silloin sai ruhtinaan vihastunut
katse hänet lumotuksi, hänen kohotetut nyrkkinsä painuivat voimattomina
alas, hän hoiperteli seinää kohden, ja taisteli turhaan tuota tuskaa
vastaan, joka oli vähällä särkeä hänen sydämmensä. Iivana olisi
tahtonut raivota, mutta hänen äänensä ei ottanut totellakseen, ja nyt
kuuli hän ruhtinaan tylyn kysymyksen, jonka hän hänelle huusi:

"Noh, poika, mitä merkitsee tämä kummallinen käytös, häh?"

Silloin hän jälleen tointui ja koetti rohkaista itseään; ja kun tämä
hänelle kovan taistelun jälkeen onnistui, alkoi hän alussa hiljaa,
mutta sitten yhä enemmän kiihtyneellä äänellä:

"Teidän armonne on osoittanut minulle paljon hyvää. Teitä yksin saan
kiittää siitä sivistyksestä, joka oikeuttaa minua opiskelemaan
yliopistossa. Te, te se olitte, joka kohotitte minut alhaisesta
asemastani, ja voin kyllä sanoa, että isällisesti olette minusta huolta
pitänyt. Näitä hyviä tekojanne en koskaan tule unohtamaan. Yhtä vähän
unohdan sitä, mitä nyt teitte vanhalle isälleni. Tämä teko eroittaa
meidät ainiaaksi, sillä olisinhan kehno poika, jos hetkeäkään viipyisin
sen miehen kodissa, joka näin raa'alla tavalla on häpäissyt isääni.
Sentähden jääkää hyvästi, ruhtinas Shestokow, ja vielä kerran, kiitos
teille kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan!... Nyt lähden ulos avaraan
maailmaan, luottaen siihen ettei hyvä Jumala minua raukkaa hylkää, vaan
soisi minulle vielä sellaisen aseman, eitä olisin tilaisuudessa
lunastaa teiltä isäni ja ottaa hänet luokseni... jääkää hyvästi!"
Näillä kyynelten tukahduttamilla sanoilla syöksyi Iivana ulos ovesta,
mutta ruhtinas huusi hänen jälkeensä mahtavalla äänellä: "Seis!" Jos
Shestokow'ia vähänkään tunsi ja nyt nuorukaisen puhuessa häntä
tarkasti, huomasi heti, ett'ei hänen pienten silmiensä räpytys ja hänen
kasvojensa hermostunut värähdys ennustanut mitään hyvää, Iivanakin
hämmästyi, ja Shestokow'in käheä ääni tuntui hänestä aivan vieraalta.

"Sinä tahdot lähteä ulos maailmaan, poika." Näin alkoi ruhtinas
rauhallisella äänellä, joka ennusti myrskyn tuloa. "Oletko saanut minun
myönnytykseni siihen?"

Iivana näytti hämmästyneeltä ja vastasi: "Minkätähden pitäisi minulla
olla siihen teidän armonne lupa, kun minä erkanen teidän talostanne
ettekä ole minun holhojani?"

"No, no", jatkoi ruhtinas ja hänen äänensä rauhallisuuteen sekoittui
jotain pilkallista, "sellaisesta holhojatoimesta kiittäisinkin: Ei
tarvittane aina vaan isän tai holhojan lupaa, kun nuori mies tahtoo
mennä ulos avaraan maailmaan, tarvittanee myös välistä hänen
_Herransakin_."

Tähän ivaan liittyi nyt vielä pilkkakin ja raaka ilkkuminen, joka
tuntee uhrinsa voimattomuuden ja iloitsee sen hämmästyksestä.

Iivana pyyhkäsi kädellä silmiänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut
karkoittaa hirveätä unikuvaa; suuresti epävarmana hän kysyi:

"Teidän armonne puhuu eräästä _herrasta_, -- minä puolestani en tunne
muuta Herraa kuin Jumalan; sillä en ole vielä antautnnut kenenkään
palvelukseen."

Nyt laukesi rajuilma; salamat säihkyivät Shestokow'in pienistä
silmistä, hänen karkea äänensä jymisi kuin ukkonen:

"Maa-orja ei voi antautua kenenkään palvelukseen, sinähän kuulut
perintönä kulkevien ihmisten luokkaan ja sinun herrasi olen minä,
ruhtinas Platon Shestokow!"

Iivana parka! Hän tuijotteli tuskaa täynnä puhujaan, ikäänkuin karitsa
jalopeuraan, kun hän sen käpälien alla väänteleksen. Suonenvedon
tapaisesti kohoili ja laski hänen rintansa, kunnes hillitön epätoivon
huudahdus puhkesi ilmi ja hän virkkoi:

"Kaikkien pyhimysten kautta, ruhtinas Shestokow, älkää valheella
koettako pettää minna nuorukaisparkaa, -- varmaankin te laskitte
leikkiä minun kanssani, minua peloittaakseune, tuottaaksenne minulle
tuskaa, sentähden että katseleisin teidän isälleni tekemänne
häväistyksen lievemmässä valossa, -- maa-orja, oi minun Jumalani, ei,
-- ei, sitä en ole, sitä en voi olla, sillä juuri se että olette
ottanut minut taloonne, oman perheenne piiriin, todistaa jo että olette
minut vapaaksi julistanut!"

Iivana kiinnitti katseensa sen miehen huuliin, josta yksin hänen
kohtalonsa ratkaisu riippui. Kuumeesta palavana odotti hän vastausta ja
hänen mielensä jännitys lisääntyi lisääntymistään, kun ruhtinas
viivytteli vastaustaan, ikäänkuin ilkkuen nuorukaisen odottamattomalle
hämmästykselle.

Vihdoin avasi Shestokow huulensa, mutta ainoastaan julistaaksensa
odottavalle Iivanalle hänen kuolemantuomionsa, sillä niin kuului
loppupäätös, että hän oli ruhtinaan maa-orja.

"Olen tosin tehnyt tyhmyyden", jatkoi barin, "kun kohotin sinut säätysi
loasta, osoitin sinulle ylin määrin hyvyyttä ja annoin sinulle
sellaisen kasvatuksen, joka ei sovellu perintönä kulkevalle ihmiselle,
sillä silloin kohoavat hänen karvansa ja hän pöyhisteleikse, niinkuin
sinä nyt teet. Mutta toisin se tulee vastedes olemaan ja solmupiiska
tulee opettamaan, että sinulla on herra, jolla on rajaton valta sinun
ylitsesi. Sinä olet minun orjani, minun _Kreposnoi_ (perintöihmiseni),
jonka ruumis ja sielu ovat minun omaisuuttani!"

Iivanalle kävi hengitys ahtaaksi, hänen kätensä hapuilivat ilmassa, ja
hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi nähnyt vapauden enkelin, joka itkien
poistui, -- ja niinkuin äsken hänen vanha isänsä oli tehnyt, samalla
tavalla kumartuivat Iivanankin polvet sen miehen edessä, joka oli hänen
sielunsa herra, ja hän tarttui hänen vaatteensa liepeihin, itseänsä
halveksimatta, ja hartaudella, joka olisi voinut kiveäkin liikuttaa,
huusi hän nöyrästi rukoellen: "Olkaa armollinen, ruhtinas Shestokow,
älkää olko julma minua kohtaan! Pappi on minulle uskontotunnilla
opettanut, että ihmisen korkein pyrintö olkoon pyrkiä Jumalan
kaltaiseksi, kilvoitella hänen kanssaan äärettömissä hyvissä töissä ja
laupeudessa. Myöskin teille, ruhtinas Shestokow, on tämä kehoitus
lausuttu, sillä tekin olette ainoastaan ihminen, jos kohta aatelismies
ja äärettömän rikas. Oi, pyrkikää tekin tätä korkeinta tarkoitusperää
kohti ja osoittakaa laupeutta; lausukaa se suloinen sana, joka minut
vapaaksi tekee, joka minut itselleni antaa takaisin! Te nimitätte monta
sataa sielua omiksenne, mitä merkitsee teille, jos te omistatte jonkun
enemmän tai vähemmän, ja ajatelkaa vielä, että minä sen sivistyksen
kautta, jonka olette minulle antanut, kaksinkertaisesti tulisin
onnettomaksi, jos te pysytte päätöksessänne, että minä tunnen koko
laajuudessaan vapaussanan korkean merkityksen, kun se muille
maa-orjillenne on aivan vieras, he kun ovat tottuneet kahleisiinsa,
joita he elämänsä alusta asti ovat kantaneet. Sentähden vielä kerran:
osoittakaa laupeutta ja lahjoittakaa minulle armonne!"

Sillä aikaa kuin Iivana puhui nämät sanat mitä hartaimmin rukoilevalla
äänellä, oli Shestokow ottauut esille taskukirjansa, johon hän
rypistynein otsin näkyi merkitsevän jotain vähäpätöistä. Nyt sulki hän
sen jälleen, astui muutamia askeleita taaksepäin ja lausui voudille:

"Tuolle pojalle annettakoon peltomiehen puku ja pantakoon tähän
työosastoon. Minä käsken sinua pitämään häntä kovalla, että hän pian
nöyrtyisi. Neljäntoista päivän kuluttua jätät aina minulle tietoja
hänen käytöksestänsä ja ahkeruudestaan, jonka perästä sinä minulta saat
käskyn joko häntä rangaista tai sillä palkita, että hän saa jotain
vähemmän halpaa työtä toimitettavakseen. Mitä Andreakseen tulee, niin
jättäköön hän neljäskolmatta tunnin kuluessa ohrasäkin takaisin, muuten
saakoon hän maistaa solmupiiskaa, ja otettakoon hänen pelto-osansa
takavarikkoon."

Luoden ilkeän katseen isään ja poikaan, kääntyi Shestokow ovelle
ansaiten täten täydellisesti nimityksen "hirmuinen." Hän kuuli Iivanan
kimeän kiljahduksen ja vanhan miehen kirouksen, mutta sitä hän ei
ottanut huomioonsa, vaan palasi linnaan lähteäkseen vielä samana
päivänä poikansa Michaelin kanssa takaisin pääkaupunkiin.

Tämä hänen urhotyönsä tuli pian tunnetuksi ja saapui myöskin Jerupkowin
korviin, ja vaikka eno ja sisarenpoika eivät eläneet hyvässä sovussa,
läksi Jerupkow kumminkin ruhtinaan asunnolle, sillä hänestä oli rakkaus
lähimmäistä kohtaan asetettava korkeammalle, kuin oma inhimillinen
ylpeytensä. Hän otti Iivanan asian innolla omakseen, johdatti
hirmuvaltaisen enonsa mieleen mitä liikuttavimmalla tavalla, että hän
kaksinkertaisesti oli rikkonut nuorta ihmistä vastaan siten, että hän
ensiksi oli antanut hänelle sivistyneen kasvatuksen, ja sitte sysännyt
hänet takaisin maa-orjuuden kurjuuteen ja siis murtanut neron, joka
epäilemättä tieteen palveluksessa olisi jotain arvokasta saanut aikaan.

Ruhtinaalla oli ainoastaan pilkallinen nauru vastauksena, ja antoi hän
vielä sisarensa pojan tietää, että hän piti häntä intoilijana, joka
ennemmin tai myöhemmin oli hourulaitokseen vietävä. Vihdoin sanoi hän
myöskin Jerupkow'lle kuivasti, ettei hän uudistaisi käyntejänsä, sillä
hän ei tahtornit olla hänen kanssansa minkäänlaisissa tekemisissä.

"Gladkoin ennustus", hän lisäsi tähän, "on käynyt toteen, ja tämän
Iivanan raakuus on puhjennut ilmi, niinkuin kaikissa perintönä
kulkevissa ihmisissä, joskohta hän kuinka kauan tahansa on elänyt
paremmissa seuroissa. Gladkoi on osoittautunut tarkka-älyiseksi
ajattelijaksi, ja minä pidän viisasten ihmisten seuraa parempana kuin
narrien."

Jerupkow kärsi tämän loukkauksen, kun hänellä ei muuta tarkoitusta
ollutkaan kuin pelastaa yksi ihmissielu perikadosta. Hän tarjosi
ruhtinaalle Iivanan lunnaaksi melkoisen summan, mutta sekin keino
petti, ja karvaalla mielellä jätti jalo mies julman sukulaisensa.
Ainoa, jonka hän voi tehdä huojentaaksensa isän ja pojan asemaa, oli
antaa vanhalle Andreakselle ne varat, jolla hän voi tyydyttää
armottoman herransa vaatimuksia.

Saman päivän iltana ajoi ruhtinaan komeat matkavaunut maantietä myöten
pois maahovilta, ja nuori ihmisraukka, peltomiehen likaisessa puvussa,
seurasi kauan silmillään kiiltäviä ajopeliä, tarttuaksensa sitte
uudelleen kuokkaansa, jolla hän jatkoi työtänsä hajoittamalla kovia
maakokkareita vainioilla.



III

Talvipalatsissa.


Toisella rannalla Nevajokea, joka jakaa Pietarin kahteen osaan, kohoaa
jättiläisrakennus, jonka pinta-ala käsittää noin 8000 neliömetriä. Se
on keisarillinen palatsi, niin kutsuttu talvipalatsi. Rakennuksen
ulkonainen komeus jatkuu sen sisäpuolellakin. Suuremmoiset
marmoriportaat johtavat moniin juhlasaleihin, joitten joukossa tuo
valkeasta marmorista rakennettu Pyhän Yrjön sali sekä vuoden 1812 sodan
kenraalien ja sotamarskien kalteri ovat ensi sijaan asetettavat, jota
vastoin tavallisen suuressa huoneessa ylimmäisessä kerroksessa
säilytetään kruunun katleudet, joitten joukossa valtikka varustettu 195
karaattia painavalla timantilla, jonka keisarinna Katharina kerran osti
500,000 ruplalla. Talvipalatsin koko rakennustyyliä vastaa täysin sen
sisustus, niinkuin myöskin tuo ylellisesti koristettu kabinetti, johon
me nyt lukijaa johdatamme, kyllin osoittaa. Seinien koristustapa,
huonekalut ja sadottain pientä rihkamaa, kallisarvoisista vaaseista
alkaen pienempään pikku esineesen asti, osoittavat Ludvig XIV
aikakauden taidesuuntaa, ja tuo omituinen näkinkengän muoto, joka tälle
rakennussuunnalle on antanut nimensä, astun joka paikassa silmiin.

Tuo uhkea ja upea huone näytti melkein kantavan liian raskaan taakan ja
tuo ääretön joukko pehmoisia pieluksia, koruompeluksia ja
muotitavaroita antoivat sille naisen asuinhuoneen luonteen. Näitten
seinien sisällä ei kumminkaan vallinnut mikään naisellinen olento,
päinvastoin oli se aiottu mitä vakavinta työtä varten, sillä meillä on
nyt edessämme keisari Aleksanterin luku- ja työkabinetti.

Oli aikainen aamuhetki, mutta jo istui tsaari upean kirjoituspöytänsä
ääressä edessään lukematon kasa kirjeitä ja anomuskirjoja, jotka kaikki
odottivat vuoroansa. Keisari Aleksanteri ei kumminkaan kääntänyt
silmiänsä näihin papereihin, vaan kiinnitti ne vakavasti erääsen
suureen, avattuun kirjaan, -- kirjojen kirjaan --, jota kielessämme
yksin sanoin Bibliaksi nimitetään. Jo monta ajaistaikaa sitte oli
keisari ottanut tavakseen joka päivä lukea pyhää raamattua, hän
kuljetti sitä mukanansa kaikilla matkoillansa aina ahkeroiden noudattaa
sen osoituksia, ja ne sanat, jotka hän tästä esimerkkiä ansaitsevasta
tavastansa lausui eräälle likeiselle ystävälle, kuvaavat niin
sattuvasti hänen sisällistä ihmistänsä, ettemme voi niitä jättää
lukijalle kertomatta.

"Kauan aikaa sitte", -- kuului keisarin sanat -- "on Jumala
sydämmessäni herättänyt halun lukea raamattua ja rukoilla. Joka päivä,
vaikka minulla olisi kuinka paljon työtä tahansa, luen kolme lukua
pyhästä kirjasta, yhden profeetoista, toisen evankeleista ja kolmannen
epistoloista. Erittäinkin mielyttää minua psaltari. Sodassakin, kun
kanuunat paukkuvat telttani ympäri, en anna minkään hartauttani
häiritä. Kaiken harrastukseni panen minä asettaakseni elämäni, niinkuin
pyhä raamattu säätää, ja kaikkea tahdon välttää, mitä se kieltää."

Elämänsä alkupuolella oli keisari Aleksanteri ollut maailmaan mieltynyt
mies, joka jo äidin maidossa oli imenyt halun huvituksiin ja
nautintoihin, kumminkaan hän ei oman tunnustuksensa mukaan niissä
löytänyt mitään tyydytystä. Valtaistuimen komeudessa ja loistossa hän
näki alusta pitäen vaan rasituksen ja kaikki nautinnot, jotka hän
etuoikeutetussa asemassaan niin helposti voi hankkia, eivät antaneet
hänelle mitään oikeata iloa. Turhaan hän koetti itseänsä huumata, hänen
omatuntonsa puhui mahtavammin kuin maailma ja riisti häneltä kaiken
rauhan. Taukoamatta hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi
kuningasten kuninkaalle tehdä tili elämästään ja toimistaan, seutähden
hän päättikin muuttaa elämänsä.

Eräs hovinainen, kreivitär Tolstoi, joka tunsi Aleksanterin sisällisen
tilan, ojensi hänelle iltana ennen hänen lähtöänsä Pietarista 1812
paperin, jonka hän luullen anomuskirjaksi pisti taskuunsa. Kun hän
matkusti lakkaamatta ja kolme päivää perätysten oli vaatteissaan, hän
unhotti sen kokonaan. Valtakuntansa rajalla hän kuunteli erään piispan
saarnaa, joka tekstikseen oli ottanut Ps. 91: 13: "Sinä käyt jalopeuran
ja kyykäärmeen päällä, ja tallaat nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen."

Tämä saarna, jossa oli jotain profeetallista, herätti keisarin huomion.
Mutta kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän iltasilla
tarkasteli paperiansa ja löysi kreivittären jättämän, joka sisälsi
kopion samasta 91 psalmista. Hän luki sen syvällä liikutuksella ja
uskoi tässä ihmeellisessä sattumuksessa huomaavansa Jumalan osoituksen,
että hän edelleenkin vakavammin ajattelisi totista pelastustansa. Hän
sovitteli luetun itseensä ja huomasi jokainoan sanan sopivan häneeu.
Siitä hetkestä aina viimeiseen hengenvetoon asti kantoi hän kopion
tästä psalmista luonansa, oppi sen ulkoa ja luki sitä aamuin illoin
rukouksissansa, sillä valon säde oli hänen sieluunsa sattunut ja hän
havaitsi Jumalassa pelastajansa ja suojelijansa.

Hänen sydämmensä hyvyyteen ja oikeudentuntoon katsoen oli tästä
lnonnollinen seuraus, että hän Jumalassa näki ei ainoastaan oman
turvansa ja linnansa, johon hän uskalsi, mutta myös kaikkien muittenkin
kanssaihmisten. Tämän psalmin kolmannen värssyn syvä ymmärrys, jossa
puhutaan, että Jumala pelastaa ne lapsensa, jotka häneen uskaltavat,
väijyvän paulasta ja vahingollisista ruttotaudeista, johdatti
jalomielisen hallitsijan henkisien silmien eteen maa-orjien surkean
kuvan, joitten orjuuden kahleet olivat häväistyksenä kaikelle
ihmisarvolle. Hänen halunsa ja pyrintönsä päätarkoituksena oli siitä
lähtien toivo murtaa nämä kahleet ja lakkauttaa maa-orjuus.
Valtakuntaansa kuuluvissa Itämeren maakunnissa oli se jo onnistunut,
mutta varsinaisen Venäjän aatelistossa kohtasi hän lujaa vastarintaa.
Siitä huolimatta hän ei luopunut aatteestansa päästä täälläkin
pyrintönsä perille ja sinä aamuna, jona meidän lukumme nyt alkaa, oli
hän taas ajatellut tätä syvä-aatteista kysymystä ja miettinyt niitä
keinoja ja välikappaleita, joihin oli ryhdyttävä, jotta hän lyhimmässä
ajassa pääsisi toivottuun tarkoitusperään.

Hän painoi nyt hiljaa raamattunsa kiinni ja nojautui miettivänä
käsivarret ristissä tuoliinsa. Raskas huokaus vierähti hänen
huuliltaan, ja hänen lempeät silmänsä loivat suruvoittoisen katseen.

"Kaikista Enropan hallitsijoista on minulle loistavin, mutta myös
vaikein tehtävä langennut osakseni", sanoi hän hiljaa itsekseen, "kun
minun valtioni sisällisissä oloissa on suurempi, ehkäpä poistamaton
epäkohta. Minun rakkahinta nuoruuden unelmaani, maa-orjuuden
lakkauttamista ei voida saada toteutumaan ilman ankaria mullistuksia,
joitten seurauksia on mahdoton edeltäpäin aavistaakaan. Mutta pahinta
on minulle se tosiasia, etten minä uskalla toivoa tässä asiassa kansani
sivistyneemmän osan kannatusta. Minun virkamieheni ovat esimiehiensä
hännänkannattajia, heidän alhainen palkkansa on märäntävä syöpähaava
valtiolaitoksessamme. Minä tiedän liiankin hyvin, ettei heistä kukaan
korkeimmasta alimpaan asti -- ole sellaisessa asemassa, että hän
rehellisenä miehenä voi elää palkastansa. Minä kuulun maailman suurien
joukkoon, minä kutsun itseäni koko Venäjän keisariksi, ja sittenkään
minä en voi mitään tässä asiassa auttaa. Armahda minua onnetonta, tämä
olisi käydä käsin ampiaispesään! Jokainen heistä on rikkaan
aatelismiehen palkkaama, joka hänelle paremmin maksaa, kuin hänen
keisarinsa, ja sentähden suosivat nuo pettyneet ihmiset näennäisiä
ystäviänsä ja jättävät minut pulaan."

Kun Aleksanteri nyt nousi istuimeltansa, oli lempeys kadonnut hänen
kasvoiltaan. Jalo oikeutettu viha loisti hänen silmistään, ja katkeran
epätoivon äänellä hän lausui; "minulta puuttuu kaikki kannatus
aatteitteni toteuttamisessa!... Oi, joudun välistä aivan epätoivoon,
kun näen ympärilläni ainoastaan viheliäisiä oman voiton pyytäjiä, jotka
eivät valtion eduista huoli laisinkaan, vaan ainoastaan omaa etuansa
valvovat ja omaa onneansa onkivat."

Hänen mielialansa katkeruus yltyi siihen määrään, että hän oli
taipuvainen ylenkatsomaan ja halveksimaan ihmisiä ja ihmisen
kutsumusta. Hän tunsi nyt itsensä sanomattoman onnettomaksi, mutta
kumminkin palasi lempeys hänen kasvoihinsa, kun kamaripalvelija astui
huoneeseen ja kysyi, josko hän sallisi päästää vanhan Ilian
puheellensa.

"Yksi uskollinen tuhansien joukossa!" huusi keisari Aleksanteri, "hän
on minulle joka hetki tervetullut. Päästä sisään vanha vaari."

Tämän nimityksen ansaitsi kyllä tsaarin vanha kuski, sillä Ilia oli
muhkea vanha mies, jonka rehellisistä silmistä vielä loisti nuoruuden
uljuus ja urhoollisuus. Hän oli kerran Austerlitsin luona, ensimäiuen
taistelu, jossa keisari Aleksanteri oli ollut mukana, pelastanut hänen
vapautensa ja henkensä, Tsaari oli aivan lähellä vihollisia suistunut
hevosensa selästä ja ollut vähällä joutua vankeuteen. Ilian
urhoollisuus, joka vanhana, venäläisenä sotamiehenä oli ollut
sotaretkellä mukana, oli hänet pelastanut tästä suuresta vaarasta, ja
vaikka keisari tahtoi hänelle osoittaa kiitollisuuttansa, hylkäsi
kumminkin tämä kunnon mies kaiken ylennyksen ja palkinnon, pyysi vaan
saada täytetyksi yhden ainoan elämänsä toivomuksen, se oli päästä hänen
majesteettinsa eusimäiseksi kuskiksi. Siinä asemassa oli hänellä tosin
everstin arvo, mutta Ilia huoli vähemmän tuosta arvosta, kuin kunniasta
saada pysyä rakkaan herransa läheisyydessä. Hän oli harvinaisen
uskollinen palvelija, ja Aleksanteri nimitti häntä täydellä syyllä
jalokiveksensä.

"Mitä sinulla on minulle sanomista, isä Ilia", huusi hän iloisesti
vanhalle miehelle, kun tämä nyt astui huoneeseen ja asettui jäykkänä
asentoon.

"Sire", alkoi Ilia kiinnittäen rehelliset silmänsä keisariin, "minulla
on sydämmelläni jotakin, jota en uskaltaisi lausuakaan, ellei
rinnassani asuisi vakaumus, että minun keisarini ja herrani on aivan
samaa mieltä."

"Mikä so on, uskollinen Iliani?" vastasi hallitsija hyväntahtoisesti,
"avaa vaan sydäramesi minulle."

Kun vanha isä näki, että tsaari oli suosiollisella mielellä, jätti hän
jäykän asentonsa, silitteli valkeata partaansa ja sanoi tuttavallisella
äänellä: "Minä olen pakoitettu puhumaan vähän laajaperäisesi, Sire, ja
täytyy siis pyytää teidän anteeksi antamistanne. Muutamia vuosia sitte
tutustuin sattumalta nuoreen ihmiseen, joka ijältään oli pojan ja
nuorukaisen välillä. Tuo reipas poika tuli minulle rakkaaksi, koska
minä hänessä havaitsin uskollisen ja avosydämmisen sielun; sellaiset --
jos saan luvan sanoa, armollisin Keisarini ovat harvinaisia meidän
maassamme."

Aleksanteri nyökäytti päätänsä surunvoittoisesti hymyillen ja vanha
Ilia jatkoi:

"Myöhemmin kuulin, että minun nuori ystäväni kuului ruhtinas
Shestokow'in perheeseen, että hän oli erään hänen maa-orjansa poika ja
herransa perheesen otettu kasvatettavaksi saman ikäisen Michailowitsin
kanssa. Minun täytyy myöntää, että herra ruhtinaan teko ilahutti minua
kaksinkertaisesti, koska en voinut uskoa -- jos saan luvan sanoa
armollisin keisarini -- häneltä sellaista jalomielisyyttä."

"No, isä Ilia", sanoi Aleksanteri äkkiä kummeksuen, "Shestokow on
ritari sanan kauneimmassa merkityksessä, hän nauttii yleistä suosiota,
ja minä uskallan vakuuttaa, että hän myös sen ansaitsee, hän on minun
täydessä suosiossani."

Vanha taatto kohautti olkapäitänsä, asetteli kauhtanatansa ja näkyi
silminnähtävästi olevan epävarmana, josko hän jatkaisi tai olisi
jatkamatta. Tsaari teki lopun hänen epäileväisyydestään siten, että hän
mitä leppyisimmällä tavalla vaati häntä puhumaan suunsa puhtaaksi;
sitäpaitsi Ilia tiesi, kuinka paljon tsaari rakasti hänen
suorapuheisuuttansa.

"Sydämmellinen kiitos, Sire", sanoi valkoparta huokeammin hengittäen,
"sitä suosiota tahdonkin käyttää. Ja miksi en sitä tekisi, seisonhan
minä armollisen keisarini edessä ja paitsi häntä ja Jumalata ei ole
mitään, joka on minun ylitseni. -- Niinkuin sanottu, iloitsin ja
ihmettelin ruhtinas Shestokowin jalomielisyyttä, kun minä tiesin, mikä
kova, ankara herra hän on maa-orjiansa kohtaan. Niin, niin, armollisin
Keisari", nyykäytti Ilia kiivaasti päätään, kun näki Aleksanterin
hämmästyneet kasvot. "Hirmuinen herra, joka sydammen sijalla kantaa
solmupiiskaa ja joka voipi yhtyä bojaarien vanhaan lauluun: Maa-orjani
on kuni koira, ja patukka on häntä varten, minä voin häntä ruoskia
mielin määrin, eikä hän voi sitä estää!... No, minä ajattelin, maan
päällä on kaikki mahdollista, miksi ei bojaarikin voisi itseänsä
parantaa ja osoittaa jalomielisyyttä. Mutta mitä sen perästä tapahtui
osoitti, etten kumminkaan ollut erehtynyt, ja että ruhtinaan
jalomielisyydestä ei voinut olla puhettakaan."

"No?" kysyi keisari odottaen, kun Ilia kertomuksessaan teki pienen
pysähdyksen.

"No niin, Sire", lisäsi vanha taatto äänellä, josta ei tiennyt, josko
hän iloitsi tai itki, "Iivana poikaa, -- niin on nuoren ystäväni nimi,
-- on ruhtinas hyvin pahoin kohdellut."

Ilia kertoi nyt tsaarille, joka tarkkaan kuunteli hänen sanojaan,
vaihteen Iivanan elämässä ja lopetti seuraavilla sanoilla:

"Hyvä herra Jerupkow ei ole jättänyt mitään koettelematta, jolla hän
voisi lieventää nuorukaisraukan kohtaloa, mutta enon hirmuvalta ei
tunne rajoja, ja hän pysyy päätöksessään, varsinkin kun hän tietää,
että hän siten kovimmin pahoittaa lempeätä sisarensa poikaa, joka
tahtoo lakkauttaa talonpoikiensa maa-orjuuden. Jos siis kukaan maan
päällä voi auttaa tuota hyvää Iivanaa, niin on se ainoastaan minun
armollisin keisarini. Suositellakseni tuota poikaparkaa Teidän korkeaan
armoonne, olen ollut pakoitettu tulemaan tänne ja ottamaan rohkeuden
pyytää päästä teidän puheellenne."

Tsaari oli taas istahtanut nojatuoliin ja luonut katseensa
miettiväisenä lattiaan.

"Kuinka voipi ihmisten suhteen erehtyä!" sanoi hän puoliääneen. "Tämä
ruhtinas Shestokow näytti minusta jalomieliseltä ritarilta, joka
rikkauksiansa käytti huojentaaksensa kurjuutta maailmassa. Minä tiedän
että hän jalomielisellä tavalla on auttanut köyhiä aatelismiehiä
vaatimattakaan heiltä lainojansa takaisin."

"Köyhiä _aatelismiehiä_, Sire", vastasi Ilia vilpittömällä, avonaisella
tavallaan, "sen minä kyllä uskon. Ensiksi hän sen tekee aatelisen veren
takia, joka virtaa näittenkin köyhien aatelismiesten suonissa, ja
toiseksi koska hän tietää että hänen jalomielisyytensä tulee tunnetuksi
ylhäisemmissä piireissä. Maa-orjan sitä vastoin, viheliäisen kurjan
talonpoikaisen sieluparan hän voisi nähdä nälkään kuolevan jalkojensa
juureen, eikä kumminkaan pitäisi itseänsä velvoitettuna tuolle raukalle
ojentamaan edes leipäpalaakaan. Luonnollista", lausui vanha taatto
purskahtaen pilkalliseen nauruun, "sellainenhan teko ei pääse meidän
keisarillisen herramme korviin, -- hahaha, -- ja perintönä kulkevan
ihmisen kanssa ei tarvitse paljon kursastella."

"Se kovuus, jolla ruhtinas vaati sinun nuoren ystäväsi isältä
hänelle lainatun säkin ohria takaisin, todistaa kyllä sinun
väitteesi oikeuden", lausui tsaari vitkaan ja matalalla äänellä.
"Luottamuksestasi, hyvä vanha Iliani, kiitän, mutta" -- lisäsi hän
siihen huokaellen, -- "sinä luulet keisariasi mahtavammaksi kuin hän
onkaan. Minä en saisi tämän Iivanan hyväksi paljonkaan aikaan, vaikka
kutsuisinkin ruhtinaan luokseni ja puhuisin hänen omalletunnolleen,
sillä hän pysyisi lujana oman oikeutensa perustalla ja luultavasti hän
siirtyisi minun vihollisteni puolueesen, jolle ei mikään juoni ole
liian halpa, niin pian kun tulee kysymykseen vastustaa minun
mieli-aatettani, maaorjuuden lakkauttamista."

Ilia oli kovin hämmästynyt; tuollainen voimattomuuden tunnustus hänen
keisarinsa suusta kohtasi häntä ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta.
Mutta äkkiä muuttui tuo surun ilme hänen ryppyisissä kasvoissaan,
veitikkamainen viekkaus loisti nyt hänen silmistään ja kummallinen
hymyily ilmaantui hänen kuihtuneille huulilleen:

"Olkoon kaukana minusta tuottaa rakkaalle, keisarilliselle herralleni
mieliharmia muutaman nuorukaisraukan tähden", sanoi hän levollisena,
"sallikaa minulle vaan yksi ainoa kysymys, Sire. Ettekö usko, että tuo
ylpeä herra ruhtinas pikkuisen antaisi perään, jos hänestä
näytettäisiin toteen asia, joka olisi suorassa ristiriidassa sen
näennäisesti uskollisen ja nöyrän mielialan kanssa, jonka hän joka
päivä tuo keisarillensa näkyviin?"

"Minä en ymmärrä puheesi tarkoitusta", vastasi Aleksanteri, "selitä
ajatuksesi selvemmin."

"Sitä en voi, sitä en uskalla, armollisin Keisari", väitti vanha
halliparta, "ensin täytyy minun olla varma asiastani. Olenhan minä
ainoastaan ihminen, joka voipi erehtyä, jonka epäluulot ehkä
osottautuvat kokonansa vääriksi, sentähden pyydän että toistaiseksi
saan pitää salaisuuteni omanani."

Ilian salaperäiset puheet olivat sen luontoisia, että ne lisäsivät
tsaarin hämmästystä ja kummeksumista; mutta kun hän tunsi vanhan miehen
itsepäisyyden ja jo edeltäkäsin tiesi, ettei tällä hetkellä voinut
hänen suustaan saada sen enempää lähtemään, jätti hän kyselyt sikseen
ja mukautuen vanhuksen ajatuksen juoksuun antoi hän seuraavan
vastauksen:

"Jos voit saada minua vakuutetuksi jostakin ruhtinaan syyllisyydestä,
niin jätät minulle tietysti keinon käsiini, jonka voin käyttää
suosikkisi hyväksi, mutta minä olen vakuutettu, että minun muuten niin
älykäs Ilia isäni tällä kertaa on eksynyt metsätielle. Ruhtinas
Shestokow olkoon hirmuvaltias maa-orjiansa kohtaan, olkoon myös niiu,
ettei hänen sydämmensä tunne _lähimmäinen rakkautta_, sen minä voin
myöntää, -- mutta keisarillensa on hän uskollinen ja pitää hänen
puoltansa, sen minä tiedän ja siitä on minulla paraimmat todistukset."

"Niinkuin sanottu", vastasi vanha isä hymyillen, "voin kyllä erehtyä.
Minun korkea keisarillinen herrani on aina osoittautunut armolliseksi
minua kohtaan, saanen tässäkin tapauksessa luottaa hänen hyvyyteensä."

Aleksanteri katsoi kysyvänä puhujaan ja antoi hänelle merkin jatkaa.

"Raha on se taikakalu, joka on niin monta kielenkahletta irroittanut ja
niin monelta salaisuudelta peitteen paljastanut. Vanha Ilia tarvitsee
tämän välikappaleen, jos hän tahtoo saavuttaa tarkoituksensa. Mutta
minun keisarillinen herrani, hänellä ei ole mitään, hän on niin köyhä
kuin kirkkorotta, hän ei ole elämänsä päivinä säästänyt, kun hän toivoi
voivansa tulla toimeen ilman kullatta. Mutta nyt hän tarvitsee tuota
mammonaa. Mistä päästä hän nyt alkaisi, saavuttaaksensa tätä
taikakalua?"

Vanhan taaton kasvot loistivat niin viekkaina ja hänen silmänsä olivat
niin vilpittöminä luodut tsaariin, ettei tämä voinut nauruansa hillitä.

"Oi sinä köyhä raukka", huusi Aleksanteri iloisesti, "sinä et tiedä
mitään keinoa ja sentähden et voikaan pistää ahjoon oikeata rautaa. Oi,
oi, sinun pitää yöt päivät arvella, ajatella, mistä löytäisit sen
rikkaan miehen, joka sinua voisi auttaa tästä ahdinkotilasta."

"Se onkin vaikeata, Sire", nyökäytti veitikka vastaukseksi kääntäen
harmaata päätänsä kallelleen, "Minä olen kuitenkin iloinen, että
minulla on niin hyvä neuvonantaja kuin minun keisarillinen herrani."

"Oikein", keskeytti Aleksanteri nauraen, "ja että tämä neuvonantaja
samalla myös omistaa sen taikakalun ja sinä ainoastaan tarvitset
mainita sen määrän suuruuden, jonka tarpeessa olet."

"Meidän onkin tässä tekeminen vaikeasti sairastuneen kanssa", arveli
koiranhammas silittäen pitkää, valkeata partaansa, "hän sietää oikein
suuren rohtopullon kultavettä, ennenkuin hän jaksaa avata suunsa."

"Mitä sinä sanotkaan! Me tahdomme ensiksi alkaa pienellä rohtopullolla,
ja kun sairas on tyhjentänyt sen saamatta takaisin puhelahjaansa, niin
tule taas noutamaan uusia lääkkeitä."

Tätä sanoessaan avasi hyväntahtoinen hallitsija kirjoituspöydällänsä
olevan rahalippaan ja antoi ilosta loistavan Ilian käsiin melkoisen
rahakääryn.

"Tuhannet kiitokset, armollisin Keisari", huusi ukko riemusta
säihkyvänä. "Onpa kumminkin hyvä kun on apteekkari omassa talossa."

"Nyt toivon minä", vastasi Aleksanteri, "että sinä tohtorina
kirjoitatkin oikean lääkelipun."

"Minä uskallan toivoa, että rakas Jumalani itse on sen kuiskannut
korviini."

"Hän olkoon aina sinun kanssasi", sanoi tsaari lempeällä äänellä ja
ojensi vanhalle Ilialle kätensä suudeltavaksi.

Tuskin oli uskollinen palvelija poistunut, kun salapoliisin päällikkö
antoi ilmoittaa itsensä tsaarille.

Hän oli noin viidenkymmenen vuotias pitkä, laiha mies. Hänen harmaitten
silmiensä terävä katse kierteli yhä levottomana ympäri ja oli
sopusoinnussa hänen kokkanokkansa kanssa, joka alituiseen luuli
vainuavansa jotain rikoksellista. Hänen äänensä oli matala, melkeinpä
kuiskaava; täänpäiväisessä audienssissa [puheille pääsy] käytti hän
vielä heikompaa ääntä, niin että tsaarin piti pyytää häntä puhumaan
vähän kovemmin, kun hän parhaalla tahdollansakaan ei voinut häntä
ymmärtää.

"Silloin, Sire", vastasi poliisipäällikkö, "olen pakoitettu omaksi
eduksenne pyytämään, että käskisitte kamaripalvelijanne ja molemmat
lakeijanne minun täällä oloni ajaksi jättämään vierashuoneen. Nämä
ihmiset", jatkoi hän kuiskaten, kun hän huomasi Aleksanterin
hämmästyksen, "pitävät korvansa juuri nyt tuon oven takana ja
kuuntelevat."

"Minä voin sitä tuskin uskoa", väitti tsaari vastaan.
"Kamaripalvelijasta tiedän aivan varmaan, että hän on uskollisesti
minuun kiintynyt."

"Suvaitkaa, Sire, minun teille käytännöllisesti osoittaa väitteeni
todenperäisyyden", jatkoi korkea virkamies säälivällä hymyilyllä ja
sulki hiljaa oven, jonka hän kohta sen perästä rajusti sysäsi selälleen
auki.

Tsaari kuuli puoleksi tukahutetuita tuskanhuutoja, kuuli ihmisen
lankeevan maahan ja askelien kopinaa, jotka nopeasti poistuivat. Kun
hän vihastuneena riensi vierushuoneesen, pitelivät siellä olevat
palvelijat jokikinen kädellään nenäänsä. Kun ovea oli niin rajusti
aukaistu, olivat he saaneet aika sysäyksiä. Keisari antoi käskyn
kuuntelijoille jättämään huoneen, jonka tehtyä hän omakätisesti sulki
vierashuoneen oven.

Työhuoneesensa palattua lausui hänelle poliisipäällikkö:

"Teidän kamaripalvelijanne, Sire, on ruhtinas Shlebnikowin lahjoma, ja
molemmat lakeijanne vakoilevat kreivi Trubetskoin ja herra Potuginin
puolesta."

"Siis vakoojien ympäröimänä!" huokaili Aleksanteri laskeutuen uudelleen
istumaan nojatuoliin kirjoituspöytänsä ääreen. "Kun myöskin tämä
kamaripalvelija minut pettää, jonka vilpittömyydestä olin vakuutettu,
niin ei ole minulla enää uskallusta tiedustellakaan muitten
palvelijoitteni uskollisuutta; -- ehkä on vielä sekin helmi väärä,
jonka minä..."

"Teidän Majesteettinne tarkoittaa vanhaa Iliaa?" keskeytti nopeasti
salapoliisin päällikkö. "Hänen sydämmessänsä ei asu petosta, hänen
uskollisuutensa on vankka kuin kallio."

Aleksanteri pani kätensä rinnoillensa ja helpoituksen huokaus pääsi
hänen povestansa, sillä viimeinenkin luottamus olisi kadonnut, jos isä
Ilia myöskin olisi petolliseksi havaittu.

Poliisipäällikkö alkoi nyt esityksensä, jossa hän tsaarille selvimmällä
tavalla näytti toteen, että valtakunnan korkeimmissa aatelispiireissä
löytyi häntä vastaan salainen liitto, jonka jäsenet olivat tehneet
pyhän lupauksen vastustaa niitä keisarin parannuspuuhia, jotka koskivat
maa-orjuuden lakkauttamista, eivätkä aikoneet antaa peloitella itseänsä
millään, vaan pyrkiä jäykästi tarkoituksiensa perille.

"Olen pahoillani", päätti poliisipäällikkö tiedonantonsa, "että olen
pakoitettu kipeästi koskettelemaan Teidän Majesteettinne jaloa sydäntä
ilmoittamalla senkin tosiasian, että liittoutuneilla on mielessä sysätä
Teidän Majesteettinne valtaistuimelta eikä edes säästää teidän
henkeänne, jos te vastustaisitte maa-orjien jättämistä nykyiseen
tilaansa."

Aleksanteri vimmastui. Hän tosin tiesi, että hänen valtakuntansa
bojaarit eivät tahtoneet tietää mitään maa-orjuuden lakkauttamisesta,
mutta että he vastarinnassaan ja ylpeydessään niin pitkälle menisivät,
että he tekisivät väkivaltaa keisarinsa henkeä vastaan, sitä hän ei
ollut pitänyt mahdollisena.

"Rauhoittukaa Teidän Majesteettinne", lohdutti salapoliisin päällikkö,
"minun asiamieheni ovat sillä tavalla kietoneet salaliittolaisten
asiat, etteivät he voi yrittääkään mitään, josta emme aikanansa voi
tietoa saada; ennenkuin he siis ehtivät käydä toteuttamaan rikollisia
aikeitansa, olemme jo ennättäneet saada teidän persoonanne hyviin
turviin."

"Oi, minä en pelkää ketään", huusi Aleksanteri, "ainoastaan tunto omata
alamaisia, jotka teeskentelevät uskollisuutta ja taipuvaisuutta, mutta
salaa vastustavat kaikkia hyviä aikeita, näyttää minusta hirveältä ja
todellakin minä en voi kiittää taivasta siitä, että hän on tehnyt minut
näitten viheliäisien herraksi."

"Älkää puhuko niin Teidän Majesteettinne", vastasi poliisipäällikkö
rauhoittaen. "Ajatelkaa kumminkin että teidän alamaisienne joukossa
myöskin on sellaisia, jotka uskollisina pysyvät kiinni keisarissa ja
valtakunnassa ja tuntevat itsensä onnellisiksi siinä ajatuksessa, että
heillä on jalo ruhtinas, joka tarkoittaa kansan parasta."

"Minä kiitän teitä näistä lohdullisista sanoista", vastasi Aleksanteri
tarttuen uskollisen virkamiehensä käteen, "se on tänä hetkenä tehnyt
minuun kaksinkertaisesti hyvän vaikutuksen. Onko teidän tiedossanne
kaikkien salaliittolaisten nimet?"

"Vielä puuttuu minulta muutamia, etupäässä sen, joka mahtanee olla
tämän salaliiton johtaja, kumminkin arvelen pian voivani esittää teille
täydellisen luettelon."

"Te ette ansaitse sillä ainoastaan keisarinne, mutta myöskin sorretun
kansan kiitollisuuden. Tänään tahtoisin vielä pyytää teiltä jotakin,
Tehkää hyvin, hankkikaa salaa tietoja muutamasta herra Jerupkowista,
joka hiljakkoin on palannut ulkomailta; minulla olisi suuri mielihalu
saada tietoja tästä miehestä."

"Kyllä, Teidän Majesteettinne", vastasi poliisipäällikkö kumartaen,
"ensi käynnilläni tahdon teille jättää nämät tiedot."

"Ja sitte vielä jotakin", huusi keisari poliisipäällikön jälkeen, kun
tämä jo oli saapunut vierashuoneeseen. "Eikö olisi parempi tehdä
pikainen loppu tuosta ilmisaamastanne salaliitosta ja vangita kaikki
tähän asti tietyiksi tulleet salaliittolaiset?"

"Siihen puuttuu meiltä laillisia perusteita, Majesteetti", sanoi
virkamies olkapäitänsä kohennellen, "salaliittolaiset eivät vielä ole
tehneet itseään syypääksi mihinkään rikokseen ja kieltäisivät kaikki
jos me nyt asettaisimme heidät syytteen alaisiksi."

"Siis täytyy minun odottaa kärsivällisesti siksi, kunnes kaikki on
liian myöhäistä?"

"Oi, ei Teidän Majesteettinne, niin kauas se ei suinkaan tule menemään.
Minun pyrintöni tulee olemaan saada käsiini joku heidän kirjoituksiaan,
ja kun meillä kerran on tämä todistuskappale, voimme heti alkaa
oikeudenkäynnin liittoutuneita vastaan. Siksi täytyy meidän kumminkin
pysyä kärsivällisinä."

Poliisipäällikkö kumartui ja avasi etuhuoneen oven, jonka jälkeen
kamaripalvelija ja nuo kaksi lakeijaa nenät turvoksissa palasivat. Tämä
kelpo kolmiliitto sai vielä samana päivänä eronsa salaiseksi kiukuksi
bojaareille, joitten palkkalaisina he olivat olleet, ja jotka juuri
kuuluivatkin siihen seurueeseen, joka oli liittynyt tsaaria vastaan.

Keisari Aleksanterin mieltä alkoi raskas synkkämielisyys painaa. Jalo,
lämminsydämminen ja ylevämielinen hallitsija, joka aina rakkaudella oli
kohdellut koko ihmiskuntaa, havaitsi nyt olevansa siinä tilassa ja
tehneen sen kokemuksen, ettei hän kehenkään voinut luottaa, vaan oli
pakoitettu pitämään kaikki äärettömät surunsa ja huolensa omassa
sydämmessään, ja alamaisiansa paimentansa vihaavana laumana, jota
rautaisella valtikkaalla piti hallita, muuten oli mahdotonta suojella
keisaria ja valtakuntaa heidän tikariansa vastaan ja turvata valtiolle
levollisuus ja rauha.



IV

Kätkössä.


Taas suli lumi kedoilta; luonto ja ihmiset katselivat toivoa täynnä
parempaa vuoden aikaa kohti. Poikkeuksen tästä teki ainoastaan
maa-orjien kurja ihmisluokka, joka oli asetettu ulkopuolelle elämää ja
väliäpitämättä katseli miten vuodenajat vyöryivät heidän ohitsensa.

Kukapa tuntisi tuossa laihassa ihmisolennossa, jonka ruumista verhoaa
karkeimmasta piikkokankaasta tehdyt housut ja paita, tuon ennen niin
vireän ja vilkkaan Iivanan? Kukapa voisi muistellakaan tuota
leikillistä nuorukaista, nähdessään edessään tuon jäykän, juron
näköisen nuoren miehen, joka tuolla vainiolla astuu auran kurjessa ja
jonka jalat ovat käärityt likaisiin rääsyihin ja pistetyt
niinivirsuihin.

Auran yli ilmassa visersi leivo riemusäveleitänsä, mutta kyntäjän
sydämmen kalmistossa ei kuulunut mitään säveleitä, sillä ainoastaan:

    Korkeudessa asuu vapaus
    Vaan hauta musta
    Ei hengi puhtaan ilman tuulahdusta

Karhi vierii raastaen tantereen yli. Se on tehty toisiinsa liitetyistä
kuusipuun lautasista, joitten toiselle puolelle oksat ovat jätetyt
ikäänkuin karhin hampaiksi. Ettei se vaan hyppelehtäisi peiton ylitse,
on Iivana pannut kiviä painoksi.

Näihin peltoihin rajoittuvilla vainioilla vallitsee riemu ja
ilomielisyys. Siellä ovat Jerupkowin onnelliset talonpojat työssään, he
käyttävät kylvö- jä kyntökoneita, jotka toimittavat raskaamman työn.
Kateuden tunne herää Iivanan ja hänen kärsimyskumppaniensa rinnoissa,
kumminkaan eivät he uskalla kuin salavihkaa luoda katseensa noihin
onnellisiin, koska vouti ja solmupiiskalla varustettu kaitsija heitä
silmällä pitävät.

Kun sitte raskas peltotyö on toimitettu, ja ruhtinaan maa-orjat
palaavat kartanoon savusta mustuneisiin huoneisiin, joissa kussakin
kaksitoista henkeä yhdessä asuu, niin ei heitä odota mikään makuisa,
ravitseva ateria. Ruokana on kesäisin ainoastaan kylmää "kvassia",
(jauhoista hapatettua vesiliuotusta) siihen annos leipää ja viheriätä
sipulia, jota vastoin talvella annetaan lakkaamatta hapankaalia, joka
on valmistettu hienoksi hakatusta kaalista rasvan kanssa. Rasvan
asemesta käytetään paastoaikana liinaöljyä. Yhteinen ateria syödään
kumoon kaadettujen veneitten päällä ja muutamat näistä kurjista istuvat
paljaalla tantereella. Mitään maljaa ei aseteta pöytään, niin pitkälle
ei ylellisyys ulotu, lusikkaruokaa syödään vaan puutikuilla sankoista,
joista äskettäin karjaa juotettiin.

Voitiinko näitä ihmisraukkoja moittia, jos he paloviinan nauttimisella
koettelivat hankkia itsellensä unhotusta kärsimyksissään? Voitiinko
Iivanalle lukea viaksi, että hän aina ikävällä odotti sitä hetkeä,
jolloin hän saisi laskeutua nukkumaan?

Uni yksin voi hänet saada unhottamaan viheliäisen olemassa olonsa, ja
unessakin se häntä ahdisti. Harvoin hän näki itsensä asetetuksi siihen
onnelliseen aikaan, jolloin hän oleskeli ruhtinaan talossa, jolloin
hän oli saanut oppia, jolloin hän oli ollut iloinen, onnellinen
poika ja sittemmin nuorukainen. Hän oli täydellisesti käynyt läpi
lukion, osasi lukea kreikkalaisia ja roomalaisia klassikoita, vaan
huolimatta kaikista tiedoistaan ja taidoistaan, täytyi hänen nyt
toimittaa tavallisen talonpojan halvat tehtävät ja kärsiä oikkuja
kurittajiltansa, jotka eivät edes osanneet lukea lausettakaan omalla
äidinkielellänsä. Ainoastaan harvoin lankesi joku valonsäde hänen
kurjaan oloonsa; kuitenkin sattui se kerran eräänä sunnuntai-iltana,
kun vouti oli matkustanut lähimpään kaupunkiin. Silloin uskalsi Iivana
noudattaa herra Jerupkowin kutsumusta ja pujahtaa hänen linnaansa, Tämä
jalomielinen mies tarjosi onnettomalle nuorukaiselle sekä aineellista
että henkistä ravintoa, vei hänet kirjastohuoneesensa, tarkoittaen
sillä muistuttaa ettei Iivana jälleen unhottaisi, mitä hän onnellisina
päivinä oli oppinut, sillä hän ei vieläkään luopunut toivosta voida
päästää nuorukainen kahleistansa.

Nuoren ystävämme yksitoikkoiseen elämään, tuli äkkiä odottamaton
muutos, vaikka vähemmin toivottu. Ruhtinas Platon Shestokow tuli herra
Gladkoin seuraamana kartanolleen, salaiseksi harmiksi voudille, joka ei
ollut tätä käyntiä odottanut. Hänen tilikirjansa eivät olleet
toivotussa järjestyksessä ja hänen täytyi tyvenellä mielellä ottaa
vastaan melkoisen ankarat nuhteet, ja olla iloinen, että hän pääsi
tällä kertaa niinkin vähällä.

Ruhtinaalla oli vähemmin ollut tarkoituksena äkkiä hämmästyttää
voutiansa, vaikka hän kyllä tunsi tämän epärehellisyyden, -- sellaiset
toimimiehet kun näet yleensä Venäjällä ovat joko enemmän tai vähemmän
petollista joukkiota --; Shestokow'in käynti tilallansa tarkoitti
paljon enemmän Iivanaa. Mutta jos joku nyt arvelee, että Shestokowin
sydämmessä lempeämmät tunteet olivat päässeet valtaansa, jos joku nyt
uskoo, että sääliväisyys oli tuonut suuren herran nuorukaisen
läheisyyteen, se erehtyy suuresti. Ruhtinasta oli ainoastaan
uteliaisuus ajanut tiluksilleen; hän tahtoi persoonallisesti tulla
vakuutetuksi, miten hänen entinen suosikkinsa kantoi nykyisen
kohtalonsa. Vieläpä toivoi hän saada tietoja, mille asteelle Jerupkowin
talonpoikien emansipationi (maa-orjuudesta päästäminen) oli ehtinyt, ja
mikä vaikutus hänen sisarensa pojan menestyksellä oli ollut hänen omiin
maa-orjiinsa. Herra Gladkoin kautta oli hän saanut tietää, että
Jerupkow oli kääntynyt hallituksen puoleen anomuksella, että se antaisi
voimakasta apuansa hänen aikomukselleen vapauttaa tiluksensa maa-orjat,
ja vaikka vastuu vielä viipyikin, voitiin suostumus tähän jo ennakolta
arvata.

Ruhtinas Shestokow näki hyväksi jäädä tiluksilleen odottamaan tämän
asian toimeenpanoa voidaksensa läsnäolollansa tukahuttaa kenties
tapahtuvan kapinan talonpoikiensa puolelta, sillä mahdollisuus oli
kyllä lähellä, että Jerupkowin vapauden julistus täyttäisi ruhtinaan
alamaisten mielet kateudella ja tyytymättömyydellä, sekä voisi antaa
aihetta ilmi kapinaan. Ei voinut kieltää että jotain oli olemassa
ikäänkuin ilmassa -- jotain painostavan kuumuuden tapaista. Herra
Jerupkowin kautta olivat seudun kaikki talonpojat saaneet tietää, että
tsaari Aleksanterilla oli jalo aikomus lakkauttaa maa-orjuus. Entisen
nöyryyden sijaan ilmeni talonpojissa julkinen uhkamielisyys ja nyreä
mieliala, joka ei enää niin paljon solmupiiskaakaan pelännyt kuin
ennen. Muutamista kartanoista saapui tietoja, että maa-orjia oli
karannut. Eräässä 21 virstan päässä olevassa metsässä asuskeli monta
sataa sellaista karkulaista, jotka oikein hurjalla rohkeudella
puolustivat vapauttansa ja öisin tekivät ryöstöretkiä läheisiin
kartanoihin hankkiaksensa ravintoaineita. Tilusten omistajat olivat
tosin kääntyneet Pietariin pyynnöllä saada sotamiehiä avuksi, mutta
vielä tähän saakka ei ollut ainoatakaan sotamiestä saapunut.

Kaikki tämä vaikutti, että ruhtinaan muutenkin ei juuri kovin hyvä
mieliala yhä paheni. Hän oli vakavasti päättänyt näyttää
talonpojilleen, että heillä oli herra, ja rangaista jok'ainoa
tottelemattomuus mitä kovimmalla ja ankarimmalla tavalla, huolimatta
ispravnikan ja stanovoin [näin kutsutaan paikallispoliisin molemmat
toimimiehet piirikunnissa] vastaväitteistä ja varoituksista. Molemmat
herrat olivat juuri nyt linnassa ja esittelivät ruhtinaalle asioitten
nykyistä asemaa.

"Meille on eilen", lausui ispravnikka, "saapunut pääkaupungista
virallinen kirjoitus, jonka sisällys on tehnyt meidät hyvin
levottomiksi."

"Hyvin levottomiksi", toisti stanovoi ikäänkuin korkeamman
virkaveljensä kaikuna.

"Kun meidän herraamme ja keisariamme on bojaarien puolelta kohdannut
vastustus maa-orjuuden lakkauttamisessa, niin on hän ukaassissa
[keisarillinen käskykirje Venäjällä] määrännyt että kaksisataatuhatta
talonpoikaa on siirrettävä hänen yksityisomaisuudekseen. Teidän
ylhäisyydellänne yksin on sataviisikymmentä kruunun käytettäviksi
tarjottavana, ja meillä on käsky pyytää teitä määräämään ostohinta."

"Niin määräämään", kuului kaiku stanovoin huulilta.

Shestokow polki jalkaa vihoissaan.

"Hienosti suunniteltu", huusi hän vaivaloisesti hilliten vihaansa, "jos
tämä hanke vaan kestää kymmenen vuotta, niin ovat kaikki Venäjän
talonpojat keisarin omaisuutta, ja hän tietysti päästää heidät
vapaiksi."

"Sillä tavalla", väitti herra Gladkoi harmistuneena vastaan, "ei
suinkaan tarvitse edes bojaarien myönnytystä."

"No niin", vastasi ruhtinas ja hänen silmänsä säihkyivät ilkkuen,
"onneksi ei ole vielä tullut kaikkien päivien ilta. Onko teillä vielä
jotain minulle sanottavaa, herra ispravnikka?"

"Mielet ovat kuohuksissa ja nousevat vielä enemmän kuohuksiin, niinpian
kun ukaassi tulee heidän tietoonsa. Olisi sentähden suotavaa että
herrat kartanonomistajat ensiksi vähemmän ankarasti kohtelisivat
maa-orjiansa; toinen tarkoitus käynnillämme onkin ollut pyytää teidän
ylhäisyyttänne niin tekemään. Olkaa vaan varoillanne!"

"Niin varoillanne", toisti kaiku.

"Kuolema ja kirous! mitä minulla siis on pelättävää", huusi ruhtinas,
"minun maa-orjani ovat aisoihinsa tottuneet. En neuvoisi ketään
nousemaan kapinaan, sillä ensimäinen, joka liikahtaa, saa maksaa
muittenkin puolesta."

"Ja kumminkin uskallan huomauttaa", alkoi ispravnikka uudelleen, "että
päivä päivältä käypi yhä vaikeammaksi rangaista maa-orjia oman
täysivaltaisuutensa perusteella; valtio koettaa tässä suhteessa yhä
enemmän rajoittaa aateliston valtaa."

"Niin rajoittaa", nyökäytti stanovoi nostaen etusormensa koholle.

"Mutta _minä_ sanon", jyrisi Shestokow, "että valtio ei voi eikä
tarvitse sitä tehdä. Me elätämme itse joukkomme, meidän täytyy myös
itse saada rangaista sitä silloin, kun se ei täytä velvollisuuksiansa.
Oikeus ohjata heitä on ainoastaan meidän!"

Puhelun keskeytti vouti, joka nyt astui huoneesen, pani juhlallisesti
käden rinnallensa ja jäi alamaisuuden merkiksi seisomaan ovelle.

"Mikä on asiana?" kysyi Shestokow, "onko jotain tapahtunut?"

"Väki on tunti sitte palannut työstään", ilmoitti vouti, "mutta Iivana
on lähtenyt isänsä pellolle siellä työtä tehdäkseen, vaikka se on
häneltä monta kertaa kielletty."

"Vai niinkö", virkkoi ruhtinas Shestokow pannen käsivartensa
ristiin, "alkavatko jo pojassa hänen mestarinsa Jerupkowin
kapinalliset opit vaikuttaa? No hyvä, me tahdomme vähän oi'aista hänen
tottelemattomuuttansa. Tuotakoon hän heti tänne ja annettakoon hänen
maistaa solmupiiskaa meidän läsnäollessa."

Vouti tahtoi lähteä ulos, mutta ispravnikka antoi hänelle merkin jäädä.

"Ajatelkaa, Teidän Ylhäisyytenne, minun varoituksiani", muistutti
virkamies Shestokowia, joka vihoissaan astui edes ja takaisin. "Hetki
olisi pahasti valittu."

"Eikö mitä", huusi Shestokow, uhkamielisenä, "minä tahdon teille
näyttää, että meillä on oikeus ruoskia sitä, joka on osoittanut
tottelemattomuutta."

"Sen minä kyllä myönnän", lausui ispravnikka, "Teidän Ylhäisyytenne on
nähtävästi minua väärin käsittänyt; minä tahdoin vaan tällä hetkellä
pyytää teitä käyttämään lempeyttä, ja minä pyydän teitä vielä kerran
peruuttamaan käskynne."

"Mies ja solmupiiska tänne!" huusi Shestokow niin jyrisevällä äänellä,
että vouti pelästyneenä juoksi ulos.

Molemmat poliisivirkamiehet poistuivat olkapäitänsä kohotellen, sillä
välin kuin ruhtinas astui erään pihanpuolisen ikkunaa ääreen ja sytytti
merivahapiippunsa. Rajut värähdykset hänen kasvoissaan osoittivat, että
hänen levollisuutensa oli näennäinen. Hän seurasi tarkkaan tapahtumia
pihalla ja näki voudin muutamien kaitsijoiden kanssa rientävän mökille,
jossa vanha Andreas asui, ja jonka vieressä se peltotilkku oli, jonka
hän oli vuokrannut.

Muutaman ajan kuluttua palasi vouti takaisin. Oikeassa kädessä oli
hänellä kyllä solmupiiska, mutta Iivana ei ollut hänen seurassaan,
vieläpä ilmoitti hän raivosta värisevälle ruhtinaalle, että poika oli
pötkinyt pakoon, mutta että kaitsijat ajoivat häntä takaa.

"Sen koiran tulee saada ruoskaa niin että hän sen muistaa kaikkina
elinpäivinänsä", kirkui Shestokow ja tahtoi vielä lisätä uhkauksia, kun
linnan pihaan ajavien vaunujen rätinä herätti hänen huomionsa.

Muutamia hetkiä myöhemmin ilmoitti palvelija, että nadsirateli Markowna
oli saapunut ja halusi puhutella barinia, eräästä tärkeästä asiasta.

"Silloin en tahdo häiritä", virkkoi herra Gladkoi ja astui läheiseen
huoneesen.

"Te saatte kyllä tietää, mitä sanomia tämä vieras minulle tuopi, rakas
parooni", virkkoi Shestokow. "Kun minä en pyydä teitä jäämään tänne,
niin tapahtuu se ainoastaan nadsiratelin vuoksi, joka teidän
läsnäollessanne ei rohkenisi puhua suutansa puhtaaksi."

"_A revoire_", nyökkäsi Gladkoi ja poistui ymmärtäväisen näköisenä
huoneesta.

Heti sen perästä astui nadsirateli huoneesen. Hänen pölyllä peitetystä
puvustansa voitiin aavistaa, millä kiireellä hän oli matkustanut, ja
hänen synkän vakavista kasvoista arvasi heti hänen tiedonantonsa
tärkeyden.

Kun tavalliset tervehdyspuheet olivat vaihdetut, pyysi ruhtinas
vierasta istumaan ja palvelijalle, jonka hän oli kutsunut sisään, antoi
hän käskyn tuoda tarjolle virvokkeita, joita Markowna niin vaivaloisen
matkan tehtyä kyllä tarvitsi. Ruokaa ja juomaa hän nauttikin mitä
parhaimmalla halulla ja merkiksi tyytyväisyydestänsä mauskutteli hän
alituiseen kielellänsä.

"Että minä olen tänne matkustanut teidän ylhäisyytenne", alkoi hän
vihdoin, "on tapahtunut Teidän oman käskynne johdosta hakea Teidät
mistä paikasta hyvänsä, niinpian kuin minulla on tärkeitä tiedonantoja
ilmoitettavana. Niin on nyt käynyt."

"Tehkää hyvin ja jättäkää pois kaikki joutavat johdannot ja tulkaa itse
asiaan", ärähti Shestokow jokseenkin malttamattomana, "Toivottavasti
ette ole lähtenyt matkaan saattaaksenne tietooni uusinta ukaassia,
jonka sisällyksen jo tunnen."

"Oi ei", naurahti Markowna mahtavana, "minun tiedonantoni koskevat
ainoastaan sen salaisen seuran onnea ja onnettomuutta, jonka johtajana
teidän ylhäisyytenne on."

"Asiaan siis", vaati ruhtinas kulmakarvojansa tuimasti rypistellen.

Nadsirateli näki kumminkin hyväksi sitä ennen vielä kerran täyttää
lasinsa sillä väkevällä portviinillä, jonka hänen vieraanvarainen
isäntänsä oli hänen eteensä asettanut, ja vasta kun hän oli ottanut
aika siemauksen ja monta kertaa mauskuttanut kielellänsä, alkoi hän:

"Jo muutamia kuukausia on salapoliisin paällikkö yhtämittaa ollut
työssä päästä erään salaliiton perille. Minun virkaveljeni piti monta
kertaa käydä hänen luonansa ottamassa vastaan joukon ohjeita. Me saimme
tietää, että suurempi osa sen jäsenistä jo oli korkealle herralle
tunnetuita."

"Perhana!" huusi Shestokow ja juoksi ylös, mutta nadsirateli pani
rauhoittavan kätensä hänen olkapäilleen ja pakoitti istumaan.

"Mutta sen miehen nimi", jatkoi hän, "joka on tämän salaisen seuran
päämies, oli hänelle vielä tuntematon, ja antoi hän meidän ymmärtää,
että saisimme runsaan palkinnon, jos meille onnistuisi joko saada
selville johtajan nimi, tai hankkia hänelle joku kirjoitus, joka olisi
liittolaisia sitova ja jättäisi valtiolle todistuskappaleen heidän
rikoksellisista aikomuksistansa -- niinkuin hän suvaitsi lausua.
Virkaveljeni alkoi täydellä innolla työnsä, ja minä voin tätä sitä
vähemmin estää, kun siten olisin joutunut epäluulon alaiseksi sekä
hänen että päällikkömme silmissä. Hänen vaivansa ovat valitettavasti
onnistuneet."

Ruhtinas karkasi toisen kerran ylös tuoliltansa ja hänen kasvonsa
osoittivat hämmästystä ja säikähdystä.

Saadaksensa ansionsa tässä asiassa näyttämään suuremmilta, jätti
Markowna ruhtinaan vähäksi ajaksi epäselvyyteen poiketen
syrjäseikkoihin ja vasta, kan Shestokowin tuskallinen levottomuus oli
kohonnut korkeimmilleen, palasi hän jälleen pää-asiaan ja kertoi
edelleen.

"Lahjomalla erään palvelijan, joka vähää ennen oli ollut lakeijana
talvipalatsissa ja nyt on uskottuna miehenä kreivi Trubetskoin luona,
onnistui ylen kiihkeälle virkaveljelleni siepata käsiinsä kirje, jonka
kreivi oli kirjoittanut herra Gladkoille, ja jossa myös teidän
ylhäisyytenne nimi oli mainittuna."

Shestokow vaipui pelosta hervottomana tuolilleen. Hän sulki silmänsä ja
hänen käsivartensa riippuivat raukeina alas. Mutta yhtä pian hän siitä
toipui jälleen, vaatien kärsimättömänä nadsiratelia päättämään
kertomuksensa.

"Vaikka kirjeessä salaiset kokoukset ja niiden tarkoitukset olivatkin
mainittuina, ei teidän nimeänne voitu asettaa mihinkään yhteyteen
niitten kanssa; siitä huolimatta näytti minusta kirje vaaralliselta,
kun sen sisältö voi olla turmiollinen molemmille mainituille herroille.
Onneksi oli meidän päällikkömme poikessa Pietarista, ja kirje jäi siten
virkaveljeni talteen, joka säilytti sitä konttoorinsa pöytälaatikossa.
Teidän ylhäisyytenne antamilla rahoilla ei minun ollut vaikeata lahjoa
hänen kirjuriansa. Tämä toivorikas nuorukainen omistaa sala-avaimen,
joka avaa kirjoituspöydän laatikon. Kun meidän korkea-arvoinen
päällikkömme palasi Pietariin, ja rakas virkaveljeni syösten tuli
konttooriin noutamaan tuota sisältörikasta kirjoitusta, oli se
jäljettömiin kadonnut, ja kaikki virkaveljeni tiedustelemiset, raivon
ja kiukun purkaukset eivät saaneet sitä jälleen näkyviin --
luonnollista, sehän makasi lompakossani."

Näillä sanoilla, jotka tämä kunnon mies lausui riemunaurulla, ojensi
hän ruhtinaalle anastetun, vaarallisen kirjeen.

"Te olette kettu", huusi Shestokow hengittäen helpommin, "ja teidän
intonne on palkkansa saapa. Mutta jos meillä onneksi onkin kirje
jälleen käsissämme, niin jääpi asiantila kumminkin entiselleen, Teidän
virkaveljenne tuntee kirjoituksen sisällön ja nimet Trubetskoi ja
Gladkoi ovat joutuneet pahaan pulaan. Minun ystävilleni on vaikeata
jäädä kotimaahan, elleivät tahdo panna vapauttansa vaaranalaiseksi."

"Sallikaaa minun vastustaa tätä, Teidän Ylhäisyytenne", keskeytti
nadsirateli mahtavalla hymyilyllä, "te olisitte aivan oikeassa, jos
yhden vieraanmiehen todistus tässä tapauksessa riittäisi. Kirje on
kadonnut, siis ei hallituksella ole mitään suoranaista todistusta
teidän ystävienne syyllisyydestä. Minun virkaveljeni antaa siitä
huolimatta ilmoituksen päällikölle ja mainitsee myös nimet. Hän vetoo
silloin minun todistukseeni, koska minäkin olen lukenut kadonneen
kirjeeu. Hyvä, minua kutsutaan päällikön luo, ja minä ilmoitan hänelle,
etten suinkaan voi vannoa, onko virkaveljeni kertomus oikea. Nimistä
Trubetskoi ja Gladkoi en tiedä mitään, en voi parhaalla tahdollanikaan
johdattaa niitä mieleeni, minusta tuntuu päinvastoin ikäänkuin toinen
nimi olisi ollut" -- tässä loi puhuja ruhtinaasen merkillisen katseen
-- "ollut Jerupkow ja toinen jotain samaan ääneen kuin Gladkoi, mutta
ei suinkaan se. Ja siitä seuraa, kiitos meidän venäläiselle
lainsäädännöllemme, että on mahdotonta alkaa oikeudenkäynti teidän
ylhäisyytenne molempia ystäviä vastaan, mntta -- ja nyt, rakas
ruhtinas, pankaa tämä tarkoin mieleenne -- mutta nyt on minun
päällikköni epäluulo kohdistunut teidän sisarenne poikaan, ja kun te
vaan tarjootte minulle keinot voida menestyksellä vakuuttaa
virkaveljeäni, niin myöntyy hänkin lopullisesti ja vannoo kivenkovaan,
että nimi tuossa kirjeessä ei kuulunutkaan niinkuin Trubetskoi, vaan
niinkuin Jerupkow. No niin, mitä nyt Teidän Ylhäisyytenne sanoo?"

"Että sinä olet piru itse!" nauroi ruhtinas. "Totisesti, sinun
viekkauttasi pitää varoa, onneksi omistan ne keinot, millä voin sinun
ystävyytesi sitoa."

"Saavuttaaksemme toivottua tarkoitusta", jatkoi Markowna mielissään,
"tulee asia tällä kertaa vaatimaan suurempia uhrauksia, ja kun kiire on
tarpeen, olisi syytä niinpian kuin mahdollista varustaa minua
tarpeellisilla rahavaroilla, ja antaa minulle lupaa palausmatkallani
saada vaihtaa hevosia jokaisella asemalla, niin että minä joutuun
jälleen pääsen pääkaupunkiin."

Itsestäänkin on selvä, että Shestokow selitti suostuvansa kaikkeen ja
lausui peittelemättä ilonsa siitä, että tuo vihattu Jerupkow saisi
sellaisen keiton syödäkseen, joka edeltäpäin arvattuna pitkäksi ajaksi
häiritseisi hänen ruuansulatuksensa ja keskeyttäisi hänen
vapauttamisaikeensa.

Vielä ei ollut puhelu nadsiratelin kanssa päättynyt, kun vouti tuli
ilmoittamaan, että Iivana oli paennut herra Jerupkovin hoviin, ja että
tämä kieltäytyi jättämästä poikaa heidän käsiinsä.

Tällainen käänne asioissa oli ruhtinaalle toivottu, sillä hänellä oli
nyt riittävä peruste käydä sisarensa pojan kimppuun, ja kun hänellä oli
syytä otaksua, että salapoliisin päällikön puoleltakin oikeudenkäynti
häntä vastaan avattaisiin, niin aavisti jo Shestokow edeltäpäin, että
hän kohta pääsisi irti tästä kiusallisesta naapurista.

Suurimmassa kiireessä päästi hän nadsiratelin luotaan ja käski voudin
seuraamaan itseänsä herra Jerupkowin maahoville.

"Hän kieltäytyy täyttämästä teidän ylhäisyytenne pyyntöä", huomautti
vouti, "ja pelkäänpä vielä että hän kieltää teiltä pääsyn linnaansa."

"Uskaltakoon vaan!" huusi Shestokow tuimalla katseella. "Kuolema ja
kirous. Olisin valmis antamaan vaikka ryöstää typö tyhjäksi koko
hänen rosvolinnansa!... Eteenpäin!" komensi hän voutia tarttuen
espanjalaiseen ruokokeppiinsä ja pannen hatun päähänsä.

Hän astui niin nopeaan, että vouti tuskin jaksoi häntä seurata eikä
hiljentänyt askeleitaan, ennenkuin hän saapui sisarensa pojan
kartanolle.

"Missä on herrasi?" ärjäsi hän emännöitsijälle, joka istui penkillä
talon edustalla ja leikkeli papuja.

"Täällä", kaikui ääni yläkerroksesta ja ruhtinas huomasi Jerupkowin,
joka katseli alas avonaisesta ikkunasta.

"Minulla on kana teidän kanssanne kynimättä", huusi Shestokow vihaisena
heittäen tuiman katseen vihattuun sisarensa poikaan.

"Siinä tapauksessa on parasta, jos arvoisa enoni tahtoisi vaivata
itseänsä tulemalla tänne ylös luokseni."

"Kuolema ja kirous, sen kyllä teen!" huusi ruhtinas ja ryntäsi rappuja
myöten ylös, kiskasten auki huoneen oven, sillä välin kuin Jerupkow
levollisena ja arvokkaasti tuli häntä vastaan.

"Tuo roisto Iivana on paennut sinun luoksesi", alkoi Shestokow raivosta
vapisevalla äänellä. "Sinun pitää heti paikalla jättää hänet minulle,
tai lähetän poliisin niskoillesi!"

"Minä en poliisia pelkää", vastasi Jerupkow järkähtämättömällä
levollisuudella. "Iivana parka on antautunut minun suojaani, kun hän
pelkää teidän kauheata ankaruuttanne."

"Ja täydellä syyllä -- hän on ansainnut solmupiiskaa."

"Ja sittekin hän ei tule sitä saamaan."

"Soo-oh?... Oikeinko totta?" kirisi Shestokow vimmoissaan puristaen
nyrkkiään. "Minä olen aina pitänyt sinua puolihulluna, mutta että sinä
mielettömyydessäsi menisit niin pitkälle, että haaveksien järjettömiä
vapausaatteitasi, vasten oikeutta ja perittyjä tapoja otat suojaasi
karanneen maa-orjan, sitä en ole mahdollisena pitänyt."

"Ja kumminkin on se niin", vastasi Jerupkow hymyilyllä, joka pani
ruhtinaan oikeaan raivoon.

"Vielä kerran", ähkyi hän, "anna se koira ulos tai minä en lepää
ennenkuin saat lähteä Siperiaan."

"Minä olen ilman noita uhkauksiannekin vakuutettu teidän ystävällisestä
mielialastanne", kuului Jerupkowin tyyni vastaus. "On kyllä totta, että
Iivana parka on teidän maa-orjanne, mutta kaikella hirmuvallallakin on
rajansa. Te olette tätä nuorukaista kohdelleet niin kelvottomalla
tavalla, että on jokaisen kristityn velvollisuus antaa turvaa tälle
turvattomalle. Minulla on se luja vakaumus, että minun menettelyni,
joskohta se on vasten voimassa olevaa lakia, kumminkin saavuttaa
tsaarin hyväksymisen, kun hän minun suustani saa kuulla nuorukaisen
kärsimykset. Nostakaa vaan rauhassa kanne minua vastaan, poikaa minä en
jätä teidän käsiinne."

Shestokow nosti uhaten nyrkkinsä sisarensa poikaa vasten ja rynnisti
sitten viereisen huoneen ovea vastaan siinä luulossa, että Iivana oli
siellä kätkössä. Mutta Jerupkow ennätti ennen häntä ja asettui hänen
eteensä sanoen:

"Älkää unhottako että te olette väkivallalla tunkeutunut minun
asuntooni ja että minä tulen käyttämään oikeuttani, jos te sokeassa
raivossanne vielä edistytte askeleenkaan." Mutta Shestokow ei väistynyt
varoituksista, vaan koetteli sysätä sisaren poikansa syrjään, ja kun
tämä ei onnistunut, antoi hän hänelle nyrkillänsä iskun. Mutta samassa
tuokiossa hän tunsi, miten Jerupkowin voimakkaat kädet tarttuivat
häneen kiinni. Tämä kumminkin käytti suurempia voimiansa ainoastaan
viedäkseen vihasta puhkuvan sukulaisen ulos ovesta, sulkien oven hänen
jälkeensä. Shestokow alkoi ulkona raivota ja pauhata. Järkevä sisaren
poika ei voinut muuta kuin sääliväisesti myhäellä näille voimattomille
raivon purkauksille. Hän kiiruhti nyt viereiseen huoneeseen, jossa
Iivana parka seisoi vavisten ja kuolonkalpeana. Hän heittäytyi
Jerupkowin jalkoihin ja huusi sydäntä liikuttavilla sanoilla:

"Oi, herra Jerupkow, älkää jättäkö minua, ruhtinaan raivolla ei enää
ole rajoja ja minä tulisin sen uhriksi."

"Rauhoitu, rakas nuorukainen", vastasi jalomielinen mies ystävällisellä
hymyllä, "raivotkoon ja kirotkoon ylhäinen herra miten mahtavasti
tahansa, sinulle ei hän saa mitään pahaa tehdä. Täällä et sinä
kumminkaan kauemmin saa viipyä ja vielä ennenkuin yö saapuu, pitää
sulla olla tämä seutu selkäsi takana."

"Oi taivas, minne minun pitää lähteä?" vaikeroi Iivana. "Ruhtinaan
miehet tulevat minua takaa ajamaan, saavuttavat minut ja sitte -- oi
Jumalani -- sitte --"

"Uskotko todellakin, että minä jätän tehtäväni puolitekoiseksi ja sinut
vaaroille alttiiksi, annan sinun langeta vainoojiesi käsiin? Vielä
kerran rauhoitu ja kuule minua."

Hän istahti sohvaan ja veti vielä värisevän Iivanan viereensä,

"Minä olen, niinkuin tiedät, hiljan muutamia päiviä sitte palannut
matkoilta", alkoi Jerupkow ystävällisesti vakavalla äänellä. "Sen
tarkoitus koski sinua, kun olin tullut vakuutetuksi, mitä runsaita
hengen lahjoja taivas oli sinulle suonut, ja sittenkun olin tutkinut,
josko sinun tietomääräsi olivat yliopistoon riittäviä, oli ajatukseni
yksinänsä suunniteltu sinun vapauttamiseesi kahleistasi. Että minä sitä
ensin koetin sovinnollisella tiellä enoni luona, sen tiedät, samoin
myös että kaikki minun ponnistukseni olivat turhia. Minun piti
sentähden turvautua viekkauteen ja odottaa sopivaa tilaisuutta pelastaa
sinut ruhtinaan hirmuvallasta. Se ei voinut tapahtua, joll'ei minulla
ollut oikeuden edessä päteviä syitä; onneksi käytit itse tarjoutuvaa
tilaisuutta ja pakenit. Hyvä haltijasi johdatti sinut minun talooni.
Minulla on Pietarissa hyvä ystävä, s.o. tuttava, joka rahan ja hyvien
sanojen edestä tekee mitä hyvänsä. Hänen kauttansa onnistui minun saada
sinulle passi ulkomaille, luonnollisesti ei maa-orja Iivanan nimelle,
vaan vapaan Ivanovin. Tämä oli matkani tarkoitus ja tässä on passisi."

Hän ojensi hämmästyneelle nuorukaiselle paperin ja jatkoi:

"Sinä matkustat täältä Preussin kaupunkiin Königsbergiin ja menet
siellä erään parooni von Wildstedtin luo. Hän on kunnon mies, joka
minulta jo on saanut ohjeensa. Hän ei ainoastaan pidä huolta sinun
elintarpeistasi, mutta myös siitä että mahdollisimmin lyhyessä ajassa
opit saksaa ja voit käydä siellä olevassa yliopistossa. Jätä kaikki muu
luottamuksella minun käsiini. Ota tämä lompakko muistiksi minulta. Sen
sisältö on sitä laatua, että voit mukavasti matkustaa ja uudessa
kotipaikassasi alussa elää ilman huolia. Niinpian kuin alkaa hämärtää,
lähtee matkavaununi sinua saattamaan ensimäiselle postiasemalle. Mene
nyt minun makuuhuoneeseni; siellä on sinulle uudet, siistit vaatteet,
sillä maa-orjan puvun saat ijäksi päiväksi jättää."

Kuumat kyyneleet valuivat Iivanan kasvoille; hän etsi turhaan
kiitossanoja, sillä hän tunsi heikkoutensa pukea sydämmensä sisimmät
tunteet sanoiksi, ja niin hän ei kyennyt tekemään muuta kuin suudella
jalon hyväntekijänsä käsiä ja änkyttää tuon ainoan sanan "kiitos!"
tuhansia kertoja.

"Anna olla, hyvä Iivana", sanoi Jerupkow liikutettuna, "tunnenhan minä
itseni runsaasti palkituksi sillä ajatuksella, että olen täyttänyt
kristillisen velvollisuuden rakastaa lähimäistänsä. Mene nyt poikani ja
muuta ulkoasusi, aika kiirehtää."

Tuo hyvä Iivana! Hän oli hurmauksissaan ilosta ja onnellisuudesta, kun
hän ovelle astui, mutta äkkiä hän seisahtui; onnen ja ilon ilme hävisi
hänen kasvoiltaan.

"Isäni!" huusi hän. "Mitä tulee hyvästä, vanhasta isäraukastani!"

"Hän on kahleisiinsa tottunut", vastasi Jerupkow, "kumminkin tahdon
valvoa myös hänenkin parastaan ja tehdä kaikki suojellakseni häntä
väkivaltaisuutta vastaan."

Jalomielinen mies tunnusti tosin itselleen, ettei hän tällä kertaa
puhunut täyttä totta, ja ettei hänellä ollut voimaa suojella vanhaa
Andreasta barinin raakuutta vastaan, mutta hän piti tämän lohdutuksen
Iivanalle välttämättömänä, kun nuorukainen muuten, sen mukaan kuin hän
hänet tunsi, rakkaudesta isäänsä helposti olisi voinut hyljätä hänelle
tarjotun avun. Mutta siten hän rauhoittui, luottaen lujasti
hyväntekijänsä sanoihin.

Hämärän tultua läksivät herra Jerupkowin matka-vaunut kartanosta.
Ruhtinaan asettamat vartijat olivat kyllä tunkeutuneet aina vaunuille
saakka saadaksensa nähdä, kuka sen sisällä istui; kumminkaan eivät he
havainneet muita kuin herra Jerupkowin, tämä kun huolellisesti kyllä
oli käskenyt seurassaan olevaa Iivanaa konttaamaan istuimen alle ja
jäämään siihen epämukavaan asemaan siksi, kunnes oli päästy seudun
herraskartanoiden ohitse.

Takaa-ajajat olivat nyt siitä vakavasti vakuutettuna, että Iivana vielä
oli nuoren linnanherran talossa, ja olivat kahta vertaa valppaampia,
koska ruhtinas oli luvannut suuren palkinnon sille, joka toisi
karkulaisen takaisin.

Mutta miten suuria ponnistuksia he tekivätkin nähdäkseen valppautensa
palkittuna, oli Iivana kadonnut, ja turhaan odotettuaan matkusti Platon
Shestokow vannoen kostoa ja luvaten ei ennen heittävänsä asiaa, kuin
tietäisi tuon roiston sisarensa pojan matkalla Siperiaan.

Herra Gladkoin paha omatunto seurasi häntä.



V

Ainoastaan yksi sielu.


Oli kulunut monta vuotta.

Ajan vyöryvä ratas oii temmannut tuhansia ihmishenkiä mukanaan,
asettaaksensa niiden sijaan uusia matkailijoita maailman näyttämölle;
ihmishenki oli astunut esiin uusilla löydöillä ja keksinnöillä, sanalla
sanottu, ei ollut mitään lepoa eikä rauhaa, kaikki pyöri ja kieppui
ajan mahtavan rattaan ympäri.

Me sanoimme: ei mitään lepoa eikä rauhaa,... emme kumminkaan lausuneet
täyttä totuutta, sillä löytyi kulmakunta maailmassa, jossa ei
minkäänlaista edistystä havaittu, ja niin voitiin luulla että ajan
pyörä siellä seisoi liikkumatta.

Jalo keisari Aleksanteri oli harrastanut maa-orjuuden lakkauttamista,
mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan, ei hän vieläkään ollut
päässyt päämääräänsä lähemmäksi; suurin osa hänen bojaareistaan olivat
tehneet salaliiton häntä vastaan, salapoliisin päällikkö käytti turhaan
kaikkea viisauttaan ja älyään saadakseen ilmi sen johtajat, mutta
niinkuin ennenkin seisoi hän neuvotonna tätä salaisuutta vasten, ja ne
vähäiset tiedot, mitkä hän ajoittain oli saanut, kääntyivät äkkiä hänen
alaisiensa virkamiesten uskottomuuden kautta päinvastaisiksi ja
jättivät koko asian vielä sekavammaksi. Trubetskoi ja Gladkoi vedettiin
edesvastaukseen, vaan heille onnistui täydellisesti puhdistaa itsensä.
He antoivat asialle sellaisen ulkonäön, että olivat viattomasti saaneet
kärsiä, olivatpa vielä olevinansa häväistyjä ja syvästi loukatuita.
Hallitukselle ei siis jäänyt muuta kuin julkisen anteeksi anomuksen
kautta antaa heille toivottu hyvitys. Myöskin herra Jerupkow oli
kutsuttu tutkittavaksi, mutta hän oli siitä puhdistanut itsensä niin
puhtaaksi kuin päivän valo. Se kanne ainoastaan, jonka ruhtinas
Shestokow oli nostanut häntä vastaan, tuotti hänelle harmia, ja
joskohta riita-asia venyikin pitkäksi ja kesti yhä vielä tässä luvussa
kerrottujen tapahtumien aikana, niin tuo jalo mies ei kumminkaan voinut
itseltänsä salata sitä vakaumusta, että hänen vastustajansa vihdoin
pääsisi voittajaksi jutussa, ja hän itse maa-orjan vapauttajana
lankeaisi rankaisevan oikeuden käsiin.

Venäjän valtakunnassa oli kaikki jäänyt entiselleen, yksin vanhan Ilian
ponnistukset näyttää keisarilliselle herrallensa toteen ruhtinas
Shestokowin syyllisyyden eivät olleet menestyneet, huolimatta niistä
kalleista lääkkeistä, tuosta kallisarvoisesta kultavedestä, jota hän
aika ajoin oli keisarilliselta apteekkarilta pyytänyt.

Ainoastaan tuo nuorukainen, joka eleli Venäjän ulkopuolella, tiesi
kertoa edistyksestä. Saksan raitis ilmanala oli hänessä saanut ihmeitä
aikaan. Entinen elämänrohkeus ja iloisuus sekä hilpeä mieliala olivat
palanneet, ja kun näihin kadehdittaviin ominaisuuksiin vielä yhtyi
oikein luja ahkeruus, niin tuli tästä Königsbergin ylioppilaasta pian
tieteissä vankka mies. Hänen ahkeruutensa ja intonsa tulivatkin kohta
palkituiksi, sillä hänen nuoresta ijästään huolimatta oli hän
koonnut niin paljon tietoja, että hän jo oli valmis suorittamaan
tohtoritutkintonsa. Herra Jerupkow, jonka kanssa hän joka viikko oli
kirjeenvaihdossa, oli häntä kehoittanut jäämään Saksaan ja luvannut
laajan tuttavapiirinsä avulla hankkia hänelle paikan. Tulevaisuus
loisti hänelle ruusunkarvaisessa valossa, erittäin kun hänen suosijansa
oli viitannut siihen, ettei hän ennen rauhoittuisi, kuin vanha Andreas
saisi yhtyä poikansa kanssa, jota hän niin paljon oli ikävöinnyt.
Mutta:

    Aurinkokin armahainen
    Yöhön yhtyy, vaipuu vainen.

Kunnon Iivanalle ei se tosin kauan ollut paistanut, ja nyt hänen
onnensa katosikin niinkuin lyhyt, päivänpaisteinen talvipäivä, jonka yö
pian päättää.

Nuori ystävämme oli juuri saanut tohtorikirjansa, kun postinkuljettaja
toi hänelle kirjeen, jossa hän tunsi herra Jerupkowin käsialan. Sen
sisältö oli lyhyt, mutta Iivanalle hyvinkin tärkeä, hänen
hyväntekijänsä näet kirjoitti näin:

    Valitettavasti olen pakotettu ilmoittamaan sinulle, että hyvä
    isäsi on pahasti sairastunut. Lääkäri seisoo neuvotonua hänen
    tautivuoteensa ääressä ja kuume kiihtyy arveluttavassa määrässä,
    niin että voidaan pahinta odottaa. Ukko näkyy aavistavan, että
    hänen elämänsä loppu lähenee; ääretön ikävä saada tavata sinua
    on herännyt hänen mielessänsä, ja harras toivo vielä kerran nähdä
    kasvosi on ainoa, mitä hänen huulensa alinomaa sopertavat. Minä en
    suinkaan peittele tämän yrityksen vaarallisuutta, jos nyt riennät
    isäsi tautivuoteelle, mutta kun ruhtinas Shestokow ei nyt ole
    tiluksillaan, ja entinen vouti epäsuosioon joutuneena on
    toimestansa eroitettu, niin ehkä voisit uskaltaa tämän matkan.
    Minä jätän myötä- ja vastapuolien punnitsemisen kokonaan
    mielivaltaasi. Tee niinkuin sydämmesi käskee. Se on ainakin
    varmaa, että läsnäolosi äärettömän paljon sulostuttaisi vanhan,
    väsyneen miehen viimeistä hetkeä, jolla eläessään on ollut
    raskas taakka kannettavana, Jos nyt tullet tai et, minä odotan
    vannuineni kumminkin lähimmäisellä postiasemalla, kunnes se aika
    on kulunut, jolloin olisit voinut saapua, -- vanha isäsi lähettää
    sinulle siunauksensa ja minä sydämmellisimmät tervehdykseni.

                                  Sinun parastasi valvova ystäväsi
                                           Milan Jerupkow.

Olisiko mikä kunnon poika tahansa, jonka sydän vähänkään hehkui
rakkautta isäänsä, voinut tämän kirjeen luettua vielä horjua? Tosin oli
vaara, johon Iivana nyt heittäytyi, suuri, mutta tuo palava, harras
toivo vielä kerran nähdä vanhaa isäänsä, niinkuin myös tuo suloinen
tunne, että oli täyttänyt kuolevan viimeisen toivomuksen, antoi
kaikkien vaarojen, kuinka suuria ne mahtoivat ollakin, näyttää
vähäpätöisiltä, ja niin Iivana vielä samana päivänä nousi
postivaunuihin, jotka vievät hänet Venäjän rajalle.

Tämä pitkä matka tuntui hänestä ijankaikkisuudelta, ja mitä lähemmäksi
hän tuli matkansa päämäärää, sitä valtavammin tykytti hänen sydämmensä,
ja kun hän epäillen ja peläten kysyi: "Vieläkö isäni elää, vai eikö?"
nosti se hänessä kuumeen.

Vihdoin eräänä myrskyisenä, jääkylmänä joulukuun yönä saapui hän
viimeiselle postiasemalle, ja tunsi sinne tultuaan itsensä suljetuksi
hyväntekijänsä käsivarsiin, joka hänet painoi rintaansa vasten.

"Tiesinhän että Iivanani tulisi", huusi Jerupkow lempeällä äänellä ja
katseli iloisella ylpeydellä entistä maa-orjaa, joka nyt oli varttunut
pulskaksi, komeaksi mieheksi. Iivanan arkaan kysymykseen, josko isä
vielä eli, vastasi hän myöntäen, mutta lisäsi siihen, että vanhuksen
voimat nopeasti vähenivät ja että hän jo oli tunnotonna.

"Isän ja äidin sydän voittaa ruumiinkin raihnaisuuden", lohdutti
Jerupkow, "ja huntu, joka sielun pimittää, repiaä, kun rakkaitten
lasten ääni kohtaa korvia. Niin tulee sinun kuoleva isäsikin vielä
heräämään tuntoonsa, kun astut hänen vuoteensa ääreen ja mainitset
hänen nimensä. Mutta aika ja kuolema kiiruhtavat, älkäämme siis
hetkeäkään hukatko, -- minun vaununi seisovat lähtöön valmiina."

    Myrsky se öinen
    Raivosi töineen,
    Se ulvoen lensi, se riehui ja kiehui
    Ja pauhinallaan
    Se valtasi maan!

Mutta äärettömän aron ylitse riehui myrsky ja ajoi sinkoilevat
lumihöytyvät vasten ajopeliä, jotka tavoittelivat saavuttaa tilusten
asuttua piiriä. Usein säikkyivät hevoset ja ajajalla oli suuri vaiva
pitää niitä ohjaksissa. Ainoastaan verkkaan voivat vaunut päästä
eteenpäin, jota vastoin toisilla vaunuilla, jotka vastakkaiselta
suunnalta näkyivät pyrkivän tiluksille, oli paljo helpompi, koska
heillä oli myrsky selänpuolella. Ne olivat jo aikoja sitte saapuneet
perille, kun Jerupkowin ajopelit vihdoinkin ajoivat kartanon pihaan ja
seisattuivat talon rappusien eteen.

Yläkerroksessa paloi yksinäinen kynttilä. Vanha emännöitsijä oli
odottanut herraansa ja oli varustanut häntä ja hänen kumppaniansa
varten lämmittävän lasin groggia, joka tämän yön kovien rasitusten
perästä oli virkistys kumpaisellekin matkustajalle. Ei unhotettu
ajajaakaan, sillä hänen hyväntahtoinen herransa ei pitänyt häntä
ainoastaan yhtenä hänen "sieluistaan", vaan kanssaihmisenä, jonka
pakkasesta jähmettyneelle ruumiille tämä lämmittävä juoma myöskin teki
hyvää.

Kun vilu, joka oli pannut tutisemaan luita ja ytimiä myöten, oli
voitettu, virkkoi Jerupkow suojatilleen: "Nyt tuonne ukkoraukan
mökille."

Molemmat miehet pukeutuivat jälleen turkkeihinsa ja astuivat ulos
myrskyiseen yöhön. Vanha emännöitsijä oli tuonut tarjolle salalyhdyn.
Jerupkow kumminkin kieltäytyi sitä ottamasta mukaan, ei riehuvan
myrskyn vuoksi, joka pian olisi sen puhaltanut sammuksiin, vaan
pikemmin varovaisuudesta huomaamatta saapua viholliselle alueelle.

Kun raivokas myrsky jääkylmässä talviyössä ympärillämme pauhaa, kun
puitten oksat taittuvat, tuuliviirin huippu rätisten pyörii
saranoillaan, kun myrsky raivossaan syöksyy talojen ullakkoseiniä
vasten ja uunin piiseissä ulvoo hurjaa, yksinkertaista ulinaansa --
silloin me onnelliset ihmislapset emme voi torjua päältämme kauhun
tunnetta, kaikellaiset kuvitukset heräävät ikäänkuin kummittelevat
aaveet kiihoitetussa mielikuvituksessamme ja tuskan täyttäminä odotamme
lähestyvää aamunkoittoa. Mutta kun tähän kamalaan tunteeseen vielä
yhtyy tietoisuus siitä, että viikatteella ja tiimalasilla varustettu
kuolema on raivoavan myrskyn kumppalina, että hän ulvovan tuulispään
ulinassa vartioitsee sitä vuodetta, joka rakkaimpamme kätkee, ja että
hän hillitsemättömällä himolla odottaa eron hetkeä -- silloin nousee
kauhistus ihmissielussa huippuunsa, ja sellaisen yön hirmu kaivautuu
ikuisesti pysyväksi muistoksi sydämmiimme.

Niin kävi Iivana parallekin, kun hän Jerupkowin rinnalla saapui siihen
rappeutuneeseen majaan, jossa hänen kuoleva isänsä makasi, ja joka
myrskylle oli otollinen esine, jota kohtaan se voi raivoansa mielin
määrin purkaa. Satoja rakoja oli kaikkea läpi tunkeva vihuri löytänyt,
ja näitten läpi hän huusi armahtamatta: "kuole! aika on tullut!" Sen
jääkylmä suudelma kohtasi kurjalla vuoteellaan makaavan vanhuksen
kuumeesta palavaa otsaa, sen talvinen henkäys pyörrytteli koholle hänen
valkoisia hapsiaan, ikäänkuin ne olisivat olleet lumihiutaleita, joita
se tahtoi sirottaa kaikkiin ilmansuuntiin.

Ei kukaan valvonut huonon sairaan luona. Yksin hän oli myrskyn
seurassa, joka vaan lisäsi hänen houreilujansa. Tultuansa mökkiin
riisui Jerupkow turkin päältänsä peittääkseen sillä pientä
ikkuna-aukkoa, sillä hänestä oli varovaisinta, ettei se kynttilän valo,
jonka Iivana oli sytyttänyt, näkyisi hoviin.

Isä Andreas hengitti raskaasti ja kuumeen houreissa hän pyysi
vaikeroiden ottamaan pois rinnoiltansa kiven, joka uhkasi tukahuttaa
hänet kuoliaaksi. Kun Iivana alkoi puhua ja täynnä hellyyttä lausui
hänen nimensä, alkoi hän kuulleskella. Hänen raskaat silmäluomensa
aukenivat ja hän katsoa tuijotti nuoreen mieheen. Hänen silmänsä
luonnoton kiilto alkoi väistyä, kun poika uudestaan mainitsi hänen
nimensä, hymyily kirkasti kuihtuneita huulia, hän ojensi laihtuneen
kätensä ja hänen rinnastansa kohosi syvä huokaus.

"Tunnetko minua, isä?" kuiskasi Iivana, ja kyyneleet uhkasivat
tukehuttaa hänen äänensä. Ukko nyökäytti päätään, ja se hymyily, joka
nyt asui hänen huulillansa, tuli yhä lempeämmäksi.

"Kuka se sitte on, isä Andreas, joka tuossa vuoteenne ääressä seisoo?"
virkkoi Jerupkow tarttuen puheeseen ja astuen samalla lähemmäksi.

"Iivana... rakas!" kuului vastaus.

Silloin lankesi poika alas kovan kuolinvuoteen ääreen, tarttui
laihtuneisiin käsiin ja kostutti niitä kyyneleillään ja suudelmillaan.

"Iivana... siunaan!" kuului hiljaa vanhuksen huulilta uudelleen ja hän
pani kätensä siunaten poikansa päälle, sillä aikaa kuin hänen huulensa
sopersivat kuulumattomia sanoja. Kumminkin ymmärsivät poika ja
Jerupkow, että ne olivat sydämmen toivomuksia, joita vanha mies
edeltäpäin lähetti sille hyvälle hengelle, jonka istuimen edessä hän
pian oli seisova.

Vielä kerran loi isä Andreas lempeän, kirkastuneen katseensa pulskaan,
nuoreen mieheen, vielä kerran hän hänelle hymyili ystävällisesti, sitte
hän sulki silmänsä ja nukkui. Painajainen ei enää tuntunut taakkana
hänen rinnallansa, hänen hengityksensä oli rauhallinen ja hiljainen.
Huolimatta siitä suuresta surusta, joka oli kohdannut Iivanan sydäntä,
tunsi hän itsensä äärettömästi rauhoitetuksi nähdessään tämän
muutoksen, sillä hänen läheisyytensä oli tuottanut kuolevalle
vanhukselle takaisin kauan kaivatun rauhan, hänen läsnäolonsa oli
sulostuttanut hänen elämänsä viimeisiä hetkiä.

Iivana kumartui hänen ylitsensä. Yhä vienompi ja heikompi oli hengitys,
mutta hymyily vanhuksen huulilla pysyi yhä, -- vihdoin Iivana ei enää
havainnutkaan mitään hengenvetoa, -- vanhan miehen sydän seisoi
liikkumatta, yksi sielu, jonka ruhtinas Shestokow oli omistanut, oli
paennut siihen valtakuntaan, jossa ei mitään maa-orjuutta ole, jossa
henki on päässyt vapaaksi kuolevasta verhostaan, jossa herrat ja
palvelijat ovat lakanneet olemasta herroja ja palvelijoita, mutta jossa
ainoastaan kysytään sielun omaa arvoa.

Iivana tunsi että hänen isänsä oli lähtenyt ja hän vaipui itkien alas
kurjalle leposijalle. Hänen nyyhkytyksiinsä sekoittui pauhaavan myrskyn
hurjat säveleet, jotka nyt äkkiä täydellä voimalla tunkeutuivat majaan,
sillä ovi kiskaistiin äkkiä auki. Monen lyhdyn räikeä hohde valaisi
puolipimeää huonetta, valaisi myös samalla Shestokowin ilosta ilkkuvia
ja rumia kasvoja, hän kun nyt seisoi keskellä tuota pientä huonetta.

Toinen vuosikymmen yhdeksännettätoista vuosisataa, jota aikaa me
lukijoille tässä kertomuksessa kuvailemme, tarjosi Venäjän
ylimysluokalle monta etua. Raha se avasi kaikki lukot, murti kaikki
teljeet, niin myös jokaisen salaisuuden, kun vaan oikein ymmärsi
menetellä. Melkein kaikki kirjeet, jotka menivät ulkomaille tai jotka
sieltä tulivat, avattiin postissa, ja kun ruhtinaalla tässäkin
virastossa oli mahtava ystävä, niin ei hänelle ollut vaikeata päästä
Jerupkowin kirjevaihdon perille. Iivanan olopaikka tuli kohta hänen
tietoonsa, mutta se seikka, ettei Preussi jättänyt ulos ketään
karannutta orjaa, esti häntä saamasta uudelleen nuorukaista käsiinsä.
Tästä esteestä huolimatta ei tämä kostonhimoinen mies luopunut
toiveestaan vihdoinkin päästä tarkoituksiensa perille, ja kun häu siis
sai tiedon Jerupkowin viimeisestä kirjeestä, päätti hän yllättää
Iivanan, joka riensi isänsä kuolinvuoteelle. Se olikin juuri hänen
matkavaunuusa, joka saapui tiluksille ennen Jerupkowin ja hänen
suojattinsa tuloa. Kaksi muutakin ajopeliä oli myös vähää sen jälkeen
saapunut linnan portaille. Niissä olivat herrat Trubetskoi, Gladkoi ja
muutamia muita salaliittoon kuuluvia jäseniä, jotka olivat valinneet
ruhtinaan kaukaisen maahovin yhtymäpaikakseen, koska sellainen
yhtyminen Pietarissa näytti heistä vaaralliselta. Heidän kavalat
aikeensa olivat nyt niin pitkälle edistyneet, että he voivat ryhtyä
niiden toimeenpanemiseen. Kysymys oli vaan määrätä ohjelma, jonka
mukaan tuli toimia. Tämä oli heidän yhtymisensä tarkoituksena
maahoviLla. Kun Shestokowin uskottu palvelija ilmoitti Jerupkowin
matkavaunujen tulon, teki ruhtinas yölliset vieraansa osallisiksi
aikeistaan, ja kun vakoileva palvelija vielä ilmoitti hänelle, että
herra Jerupkow Iivanan kanssa oli vanhan Andreaksen majassa, hiipi tämä
"kaunis" seurue asianomaiseen paikkaan.

Kun Shestokow oli antanut merkin, sytytettiin mukana tuodut lyhdyt ja
ovi avattiin.

Voimme ajatella Jerupkowin hämmästystä, niinkuin myös Iivanan
lamauttavaa kauhua. Molemmat tunsivat että heidän tuhonsa hetki oli
tullut. Jerupkowista oli näytetty toteen, että hän oli pitänyt yhteyttä
paenneen maa-orjan kanssa ja kaikella tavalla häntä auttanut; tämän
tarkoituksen voittaminen oli ollut ruhtinaan hartain toivomus, ja nyt
hän riemuitsi pauhaten että oli saanut panna tämän yllätyksen toimeen
näin monen vieraanmiehen läsnäollessa. Ennen lähtöänsä Pietarista oli
hän lähettänyt kutsumuksen ispravnikalle ja stanovoille odottaa hänen
tuloansa linnassa. Palvelukseen valmiit virkamiehet olivatkin
saapuneet, varsinkin kun he tiesivät että runsas palkkio oli heille
siitä varmaan tuleva.

Shestokowin annettua merkin astui ispravnikka esiin, kosketteli yhä
vielä hämmästyksissään olevaa Jerupkowia sauvallaan ja lausui
arvokkaisuutta tavoittavalla virka-äänellä:

"Tsaarin nimessä vangitsen minä teidät täten ja käsken seuraamaan minua
paikkakunnan vankilaan."

Jerupkow koetti tointua, kumminkin vapisi hänen äänensä, kun hän
vastasi:

"Ennenkuin minä sen teen, tulee teidän minulle näyttää todistus siitä,
että teillä on oikeus minut vangita."

Sanaakaan virkkamatta, pisti ispravnikka kätensä povitaskuun ja toi
esiin kuvernementin poliisimestarin allekirjoittaman vangitsemiskäskyn,
jonka hän ojensi Jerupkowille. Ruhtinas Shestokow oli ollut kyllin
viekas edellyttämään tätä oikeutettua vastaväitettä vihatun sisarensa
pojan puolelta ja oli sentähden pitänyt huolta tästä tarpeellisesta
asiapaperista.

Ferupkow vaaleni. Hän havaitsi että hän täydellisesti oli vihollisensa
vallassa ja että vastarinta oli turha.

Ennenkuin hän seurasi näitä kahta poliisivirkamiestä, lähestyi hän
isänsä kuolinvuoteen ääressä polvillaan makaavaa Iivanaa, kumartui alas
ja kuiskasi hänelle korvaan:

"Älä uskallustasi kadota, poika parka, Jumala on armollinen, ja
huolimatta vastustajamme viekkaudesta auttaa hän meitä määrämme
perille."

Iivana puristi hyväntekijänsä kättä vasten sydäntänsä, ja kun Jerupkow
poistui, tuntui hänestä, ikäänkuin hänen hyvä haltijansa olisi hänet
jättänyt. Se olikin todella niin, sillä Shestokow päästi nyt irralleen
luontonsa koko raakuuden, ja astuen itkevän nuorukaisen eteen, antoi
hän hänelle iskun rintaan ja tarkastellen hänen pukuaan, huusi hän
pilkallisesti:

"Mitä merkitsevät nuo herrasvaatteet, ne eivät kelpaa maa-orjalle.
Sinun juhlapukusi on valmiina entisessä asunnossasi ja sinun pitää
tuossa paikassa vaihtaa tuo keikaripuku säkkikangashousuihin ja paitaan
sekä pukeutua lammasnahkaturkkiin, tai saat maistaa solmupiiskaa;
meillä on kohta sananen keskenämme vaihdettava, sinä karannut heittiö!
Tahdon sinua opettaa karkaamaan herrasi luota. Huomisaamuna puhumme
enemmän keskenämme. Nyt -- pois, mars!"

Hän osoitti mahtipontisesti ovea.

Vapiseva Iivana kohotti katseensa häneen, vaan kauhistuneena hän
vetäytyi takaisin, -- mutta vaikka hän näkikin ruhtinaan tuimat ilosta
ja kostonhimosta vääntyneet ja punottavat kasvot, niin uskalsi hän
kumminkin kohottaa rukoillen kätensä ja nöyrästi lausua:

"Osoittakaa laupeutta, Teidän Ylhäisyytenne, antakaa miuuu valvoa
ainakin tämä yö isäni ruumiin ääressä, minä tahdon sitte mukautua
välttämättömään kohtalooni."

"Hahaha, arveleeko poika yhä edelleen olevansa ylioppilas?" huusi
Shestokow pistävällä ivalla. "Valvoa isänsä ruumiin ääressä, ikäänkuin
hän olisi ollut säätyhenkilö! Me tahdomme vapauttaa sinut siitä
lapsellisesta velvollisuudestasi, poika, ja tuon raadon annamme vielä
tänä yönä kuopata. Tuo", sanoi hän kääntyen nauravan ympäristön
puoleen, "on minulle jo kylliksi rahoja maksanut, minun on pitänyt
häntä elättää viimeisen vuoden, vaikkei hän ole voinut toimittaa
vähintäkään työtä. Minä olen iloinen, että olen hänestä päässyt, vaikka
minun isäni kerran hänestä maksoi sievoisen summan ruplia. Ruumis
kuoppaan!"

Sillä välin kun pari dvornikkaa (talonrenkiä), jotka olivat kantaneet
lyhtyä, tarttui vanhan Andreaksen hengettömään, mutta vielä lämpimään
ruumiiseen käsiksi, kiskoi petomainen Shestokow tuskasta voimattoman
Iivanan ylös, työnsi hänet edellään ulos mökistä, pihan yli,
herraskartanoon asti. Sinne tultua jätti hän hänet kahdelle kaitsijalle
ja lisäsi vielä uhkauksen:

"Miehet, te vastaatte minulle hänestä!... Voi teitä, jos hän karkaa!
Minä annan teitä pieksää niin, että henki lähtee. Te tunnette minut ja
tiedätte että pysyn sanoissani!"

"Me tahdomme häntä vartioida, isä rakas", vastasi toinen kaitsija
ikeniänsä irvistellen, "aivan kuin olisi hän tsaari itse."

Tämä vastaus herätti ruhtinaan mielisuosion, hän nyykähytti
armollisesti päätään ja läksi sitte ystävineen lämmitettyyn
vierashuoneesen, jossa katetulla pöydällä valituimmat herkulliset ruuat
ja juomat jo odottivat.

"Tuollainen liikunta tuottaa oivallisen ruokahalun", naurahti herra
Gladkoi ja istui tyytyväisenä pöytään, jonka perästä muut noudattivat
hänen esimerkkiänsä. Sittenkun jalosukuiset herrat olivat tyydyttäneet
ruokahalunsa, rupesivat he neuvottelemaan siivoista tuumistansa.
Luonnollisesti juotiin tässä tilaisuudessa paljon viiniä eikä kukaan
ajatellutkaan enää tämän yön kauheata näytelmää, itse Jerupkow ja
Iivanakin joutuivat unhotuksiin, sillä nyt oli kysymys tärkeämmistä
asioista!



VI

Ilian kultavesi.


Joskohta myrsky yhä vieläkin pauhaa, ja lumihiutuset milliardittain
putoavat maahan, ikäänkuin ne tahtoisivat niin kauan kutoa tätä
talvista hikiliinaa, kunnes koko maa makaisi haudattuna sen alla,
täytyy meidän kumminkin tehdä se pyyntö ystävälliselle lukijalle, että
hän lumesta ja myrskystä huolimatta taivaltaisi meidän seurassamme tuon
pitkän, vaivalloisen tien Pietariin, sillä juuri tämä yö on rikas
tapahtumista, jotka meidän kertomuksellemme ovat tärkeät.

Lähellä Nevajokea, aivan talvipalatsin likimmäisessä läheisyydessä
juoksee säteenmuotoisina kolme oikosuoraa katua, joista yhdellä on nimi
Newskii-Prospekt. Koko pietarilainen elämä keskittyy tämän komean,
kauneilla kauppapuodeilta täytetyn kadun ympärille. Täällä kävelee
iltapuolen ensi hetkinä Pietarin koko hienolisto, täällä pyörivät
rikkaitten vaunut mosaiikin tapaan lasketuilla puisilla katupeitteillä.
Myös liike-elämän valtasuoni, n.k. kauppahovi sijaitsee toisella
fasaadillansa Newskii-Prospektia kohden. Mutta me käännymme kadun
vastakkaiselle puolelle seisahtuaksemme siihen paikkaan, jossa joukko
loistavia ravintoloita sijaitsee.

Vaikka rajuilma riehuikin ja oli jo myöhäistä, liikkui tässä osassa
Newskii-Prospektia sangen paljon väkeä. Ylipäänsä talvisaikaan alkaakin
elämä Pietarissa vasta yöllä, sillä koko luomakunta on täällä niin
sanoaksemme ikäänkuin jäätynyt, ja iloitaan siis, kun pimeyden huntu on
laskenut verhonsa tämän vähemmän mieluisan maisemakuvan yli. Vasta
kello yhdeksän perästä aamusilla alkaa päivä hämärtää, keskipäivän
aikaan muistuttaa alhaalla meridiaanissa seisova aurinko, että se vielä
on maailmassa olemassa, ja kello kahden perästä on se jo jälleen poissa
-- siellä, missä pippuria kasvaa.

Ei ihmettä siis, jos sellaisien olosuhteitten vallitessa
pietarilaisen mielihalu palaa kirkkaasti valaistuun ravintolaan, jossa
suuressa kaakeliuunissa tuli mieluisasti paukkuen palaa, jossa
tyhjentymättömissä kattiloissa kiehuva vesi porisee ja kuohuu, odottaen
hetkeä, jolloin se rommin ja sokerin kanssa sekoitettuna höyryävänä
totina luistaa alas venäläisen kurkkua myöten. Täällä sulaa jähmettynyt
pietarilainen, täällä hän tulee puheliaaksi, ja ainoa, mikä hänestä
tuntuu kiusalliselta, on salaisen poliisin läsnä-olo. Tämä tunkeutuukin
monenlaisissa valepuvuissa pääkaupungin kaikkiin soppiin ja kuuntelee
ahnaasti jokaista ajattelematonta sanaa, joka voisi aiheuttaa ilmiantoa
ja tuottaa vakoojalle jonkun ruplan.

Se ravintola, johon me nyt astumme, oli silloin kaupungin enimmin
käytetty. Se veti vieraita puoleensa sekä komean sisustuksensa, kuin
myös sen runsaan valikoiman kautta, jota sen kyökki ja kellari
tarjosivat. Täällä sai köyhä kirjuri huokean iltaruokansa, samoin kuin
ylellisyydessä hemmoteltu herkuttelijakin valikoidnmman illallisensa.
Siitä syystä olikin seura hyvin sekalainen, jos kohta Pietarissa
vallitseva sääty-ylpeys suurella huolella piti silmällä, että yksissä
pöydissä aina istui vaan vertaisia, niin että ravintolan laaja
tarjoiluhuone oli jaettu moneen osastoon, osasto itsekullekin
säätyluokalle, niinkuin korkeammalle ylimystölle, virka- ja
kauppasäädylle sekä "mustalle kansalle" -- työväen luokalle.

Pienen syrjässä seisovan pöydän ääressä, joka oli virkamiesten
osastossa, istui vanha mies, jonka lumivalkoiset hiukset ja parta
antoivat hänelle kunnianarvoisan ulkonäön. Hänen edessään seisoi pullo,
jonka nimilista kantoi kuuluisaksi tulleen viinilajin nimen. Kumminkin
täytti hän harvoin lasiansa, josta hän ainoastaan joskus hiukan
maisteli. Että hän tunsi olonsa sangen mieluisaksi, osoitti hänen
tyytyväinen hymyilynsä, joskohta hän silloin tällöin muuttui nähtävästi
levottomaksi. Vanha vieras veti usein esille kellonsa. Sen kalleudesta
päättäen kuului hän ylimystön korkeampaan luokkaan, sillä kellon kotelo
ei ainoastaan ollut puhtaasta, paksusta kullasta, vaan näkyipä siinä
myös kruunu, jonka alla jalokivistä sovitettu "A" kirjain säteili.

Mutta ulkomuoto pettää; vanha herra oli tosin hyvin hyvissä
olosuhteissa, mutta ei hän voinut ylpeillä vanhasta aatelisesta
sukutaulusta. Kello oli hänen keisarillisen suosijansa antama, jonka
hengen hän kerran kuumassa taistelussa sotakentällä oli pelastanut.
Tämä viittaus riittänee lukijan mieleen muistuttamaan Iliaa -- sillä
vanha herra ei ollut kukaan muu kuin keisarin oma ylimmäinen kuski.

Viekas ja veitikkamainen ilme hänen silmissään ja suupielissään
yhdistyneenä sydämmen vilpittömyyteen näkyi jokaisesta ukon katseesta;
tämä ilme vallitsi hänessä erittäinkin tänään. Mutta tämä
veitikkamaisuus hänen kasvojensa piirteissä hävisi, kun se mies, jota
hän oli odottanut, vihdoin saapui.

"Te olette pannut minun kärsivällisyyteni kovalle koetukselle, ystävä
Markowna", virkkoi hän nadsiratelille, jonka ruumiin pyöreys, siitä kun
hänet viimeksi näimme, melkoisesti oli paisunut.

"Asioita, arvoisa herra, tärkeitä asioita", huokaili pikku virkamies
istahtaen ikäänkuin väsymyksestä voimattomana sen tuolin pehmoiselle
istuimelle, jonka Ilia hänen allensa lykkäsi.

"Vai niin, vai niin, -- mitä sitte taas on tapahtunut?"

"Roskajuttuja, kotitarkastuksia korkeitten aatelisherrain luona, nämä
kun par'aikaa ovat poissa kaupungista."

Ilia tiesi kokemuksesta ettei nadsirateli ennen puhuisi, kuin hän saisi
vatsansa täytetyksi ja kurkkunsa kostutetuksi; sentähden tilasi hän
palvelijalta vieraallensa aika portsionin paistia ja pullon punaista
viiniä, ja että Markowna niinpian kuin suinkin tulisi soveliaalle
tuulelle, lisäsi hän vielä että palvelija pitäisi varalla pullon kylmää
sektiviiniä.

"No tuli ja leimaus", huusi nadsirateli ja hänen kasvonsa kirkastuivat.
"Tehän olette tänään suurenmoinen!... sektiä! Sehän on oikein
korkea-aatelinen juoma!"

"Minä olenkin tehnyt hyvän ahveerin", naurahti isä Ilia, "ja
tiedättehän että minulle on mieluista, kun voin tarjota hyville
ystäville hienot ryypyt."

Keskustelu koski ensiksi vähäpätöisiä asioita ja lakkasi kokonaan, kun
palvelija kantoi pöytään höyryävän paistin. Nadsirateli kiintyi nyt
ruokansa nauttimiseen, kostutti samalla niin ahkerasti kurkkuaan, että
toinen viinipullo kohta oli tarpeen, ja vasta kun hän mukavasti
nojautui tuolinsa selkänojaa vasten ja tapansa mukaan rupesi
mauskuttelemaan kielellänsä, alkoi Ilia jatkaa aloitettua puhetta
kysymällä:

"Kenenkä luona on siis korkea-arvoinen poliisi niin myöhäisenä
iltahetkenä pitänyt kotitarkastuksen?"

"Niin", mauskutteli nadsirateli, "se on oikeastaan salaisuus."

"Älkää tehkö itseänne naurettavaksi tekaistulla salaisuuden
tavoittamisella, etenkin kun te hyvin tiedätte että minä jo huomenna
tai ylihuomenna sen saan tietää keisarilliselta herraltani. Eläköön
ystävyys ja avomielisyys!" lisäsi hän tähän lasiansa kohottaen,
Markowna kilisti lasillansa, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja
kuiskasi sitte hiljaa Ilialle:

"Tällä kertaa on se koskenut herroja Trubetskoita ja Gladkoita."

"Noh", kysyi Ilia odotellen, "onko tämä kotitarkastus tuottanut mitään
tuloksia?"

Nadsirateli nyökäytti päätään myöntävästi ja hänen yrmeä katseensa
osoitti, ettei koko tapahtuma ollut hänestä mieluinen.

"Silloin on vihdoinkin hänen ylhäisyytensä ruhtinas Shestokow
paljastettu", naurahti vanha herra.

"Tuletteko te taas tuohon vanhaan aineesenne", huusi nadsirateli
harmissaan. "Kuinka usein olenkaan jo sanonut teille, etten tiedä
mitään ruhtinaasta."

"Mutta minä en teitä usko sittenkään, ja loppupäätös tulee osoittamaan,
olenko oikein arvannut."

"Silloin erehdytte", vastasi Markowna nähtävästi ilosta ilkkuen,
"Trubetskoin ja Gladkoin luona löydetyissä papereissa ei ole kertaakaan
mainittu hänen ylhäisyytensä nimeä."

"Siitä huolimatta jään minä uskooni, ettei ruhtinaan asiat ole aivan
selvillä, ja että te hänestä tiedätte enemmän kuin hänelle olisi
suotuisaa."

Nadsiratelin katse tuimistui; hän ilmaisi vihastuneen mielialansa, kun
hän sysäten lasinsa syrjään virkkoi: "Jos te ainoastaan sentähden
olette kutsunut miuua, että saisitte uudelleen kiusata pitkäpiimäisillä
kysymyksillänne, niin en suinkaan kiitä teitä siitä, ja siinä
tapauksessa lienee parasta, että minä jätän hyvästi. On jo myöhäistä ja
minun tulee aikaiseen olla esimieheni luona."

Hän nousi, mutta kun hän tarttui hattuun ja keppiin, ei hän oikein
tiennyt josko lähteä vai jäädä, kun palvelija samassa tuokiossa tuli
kantaen hopeakaulaista sampanjapulloa, ja vanhus hartaasti pyysi häntä
viipymään vielä hetkisen.

Kohta pamahti korkki ja tulinen viini kuohua porahteli lasissa.

"Eläköön ystävyytemme!" huusi vanha herra, ja nadsirateli ymmärsi että
hänen sivistyneenä miehenä piti kilistäen vastata siihen.

"Te puhutte aina ystävyydestänne", lausui hän epäillen, istahtaen
samalla entiselle paikalleen, "ja kumminkin en vieläkään tiedä, missä
suhteessa minä teihin olen, joskohta onkin jo monta vuotta kulunut
siitä, kun minulla oli kunnia tehdä teidän tuttavuuttanne."

"Se tulee siitä, että te herrat poliisilaitoksessa olette niin suuressa
määrin epäluuloisia", jatkoi Ilia nauraen.

"Ei, ei", vastasi Markowna päätä pudistaen. "Minä tiedän hyvin hyvästi,
että te olette etsinyt minun tuttavuuttani, koska te luulitte että minä
tietäisin jotain, joka paljastaisi ruhtinas Shestokowin. Jokaisessa
tilaisuudessa palaatte tähän asiaan, ja teidän anteliaisuutenne on
liian suuri lähteäkseen puhtaasta ystävyydestä. Te olette viekas, vanha
herra, mutta en minäkään ole päälleni pudonnut sen saatte uskoa."

"Muutenhan ette olisikaan salaisen poliisin palveluksessa", myönsi Ilia
leikillisesti, koettaen pitää vieraansa lasia reunojansa myöten täynnä,
joka nadsiratelin synnynnäisen janon vuoksi olikin vaikeata. "Miksi
minä kieltäisinkään, että käsi kädessä ystävyyteni kanssa teihin
minulla on toivo päästä ruhtinaan salavehkeitten ja juonien perille. Te
olette hänen kanssansa tekemisissä suurimmassa salaisuudessa, te teette
matkojakin hänen tiluksillensa ja hänen ylhäisyytensä on erittäin
antelias teitä kohtaan. Häntä on teidän kiittäminen, että voitte elää
niin suuresti, sillä teidän tulonne eivät ole sitä laatua, että voitte
niillä niin paljon potkia."

"Minua hämmästyttää teidän tietonne", sanoi Markowna hämmästyen. "Mistä
te kaiken tuon tiedätte?"

"Epärehellisten ihmisten rehellisten tunnustusten kautta", naurahteli
Ilia viekkaasti ja jatkoi hetken perästä hiljaisella äänellä: "Teidän
tulee tietää että minä omistan erään taikajuoman, kultaveden, jolla on
ihmeellinen voima saada jokaisen ihmisen, joka siitä on maistanut
tunnustamaan totuuden, sillä tavalla saan minä tietoa jokaisesta
salaisuudesta, olkoon se miten hyvänsä kätketty."

Nadsirateli, joka juuri oli lasia kohottamaisillaau, pani sen
säikähtyneenä pöydälle ja katseli epäluulolla sen kuplivaa sisältöä.

"Juokaa huoleti siitä", nauroi Ilia, "sampanjaan en ole sitä
sekoittanut -- ei se ole ollut tarpeenkaan, sillä te olette jo
maistanut minun taikajuomaani."

"Piru ja helvetti! Sepä vielä puuttuisi!" huusi Markowna tahtomattansa
tarttuen vatsaansa.

"Mitenkäs muuten", nyökkäsi vanhus, jonka silmissä ja huulilta veitikka
vekkulehti. "Te tulette sen pian havaitsemaan, mutta ensin pitää minun
jotain teille ilmoittaa. Tulkaas tänne: eläköön ystävyys!" Hän antoi
uuden pullon paukkua ja täytti lasit, mutta taikauskoinen ja
epäluuloinen nadsirateli ei taipunut maistamaan pisaraakaan lasin
sisältöä.

"No hyvä", nyökäytti isä Ilia päätään, "silloin juon minä tätä jaloa
nestettä yksin. Mutta kuulkaas nyt. Te nautitte päällikkönne täyden
luottamuksen, ja hän kyllä tietää pitää arvossa teidän virka-intoanne
ja viekkauttanne. Siitä huolimatta seisotte nyt sillä asteella, että
olette lähellä joutua mahtavan herran epäsuosioon, vieläpä voitte saada
matkapassin Siperiaan."

Jos joku tässä tuokiossa olisi nähnyt nadsiratelin typerää naamaa, niin
hän varmaan olisi purskahtanut makeaan nauruun; vanha ystävämme Ilia
osasikin vaan suurella vaivalla pysyä totisena.

Markowna koetti tointua ja änkytti: "Te... tahdotte minua vaan...
säikyttää, haha, mutta... ei se teitä hyödytä!"

"Jos teillä olisi puhdas omatunto, ystäväiseni", kuiskasi Ilia, "niin
ette olisi niin säikähtänyt, ettekä tarvitseisi vapista ja tutista.
Niin, niin, minun kultaveteni alkaa jo vaikuttaa."

Markownalle nousi kaikki veri päähän; hänen ruumiissansa alkoi kiehua
ja kuohua; hän oli vakavasti vakuutettu siitä että Ilian kirottu
taikakeino oli syypää tähän kaikkeen. Isä Ilia siirtyi häntä aivan
lähelle ja jatkoi kuiskaten salaperäisellä äänellä:

"Kun te ette tahtoneet puhua minulle täyttä totuutta ruhtinaan suhteen,
niin käännyin minä erään kirjurinne puoleen. Minun kultaveteni teki
hänessä kohta toivotun vaikutuksen. Minä sain tietää että hänellä on
ystävä, joka palveli kirjurina erään teidän virkaveljenne luona ja
tietäisi teistä sangen paljon. Tämäkin poika sai maistella minun
kultavettäni, ja katso minä pääsin rakkaan ystäväni Markownan siivojen
salavehkeitten perille."

Nadsirateli tuli yhä levottomammaksi, ja alkoi tuoliaan työkkiä sinne
tänne, mutta Ilia veti istuimensa aina lähemmäksi ja kuiskasi hänelle
yhä edelleen:

"Ajatelkaas, muutamia vuosia sitte anasti tuo kunnianarvoinen Markowna
virkaveljeltänsä kirjeen, jonka sisällöstä kävi selville, että herrat
Trubetskoi ja Gladkoi kuuluivat salaiseen seuraan, joka väijyi tsaarin
henkeä. Ruhtinas Shestokowin nimi on myös mainittu tässä kirjeessä ja
vieläpä sellaisella tavalla, että siitä tullaan siihen vakavaan
vakuutukseen, että hänkin kuuluu salaliittolaisiin."

"Haa", hohotti nadsirateli, ja hampaat kolisivat vastakkain, ikäänkuin
hän jo olisi tuntenut Siperian jääkylmän tuulahduksen. "Se kirjuri,
jolta olette sen tiedon saanut, on heittiö, joka on teille
valehdellut!"

"Heittiö hän kyllä olkoon", vastasi Ilia ukko hyvin rauhallisesti,
"mutta valhetellut ei hän ole; sitä hän ei voinut kultaveden vuoksi,
jota minä annoin maistaa."

"Ja minä sanon sittenkin, se koira valehtelee", huusi Markowna tointuen
hämmästyksestään. "Tuokoon todistuksen syytöksistään."

"Sen hän jo on tehnytkin", nyökäytti vanha herra aivan ystävällisesti,
ikäänkuin olisi ollut kysymys jostain ilosanomasta. "Kun hän tiesi,
minkä kavalan ketun kanssa hän oli tekemisissä, piti hän varmimpana
hankkia itsellensä todistuksia häntä vastaan. Hänen taitonsa jäljitellä
toisen kirjoitusta tuli hänelle tässä hyväksi avuksi. Hän kopioi sen
kirjeen, jonka hän herraltansa anasti, antoi kopion ystävä Markownalle
ja piti itse alkuperäisen."

"Saakeli", huutaa tokasi nadsirateli niin ajattelematta, että Ilian
täytyi makeasti nauraa, Kun hänen iloisuutensa jälleen oli asettunut,
kertoi hän edelleen:

"Tämän tärkeän paperin olen minä kirjuriheittiöltä ostanut. Mutta kun
nyt ystäväni Markowna on virkavalallensa ottanut, että nimet
kadonneessa kirjeessä ovat kuuluneet toisin kuin Trubetskoi ja Gladkoi,
niin voipi tämä nyt hänet heittää itse helvetin kattilaan. Niinpian
kuin minä jätän tämän sisältörikkaan kirjoituksen salapoliisin
päällikölle, ja hän saapi tietää ystäväni Markownan vehkeet, niin
vaeltaa hän auttamattomasti Siperiaan. Mikä on teidän oma ajatuksenne?"

"Minä olen teidän vallassanne", murisi nadsirateli turhaan miettien
keinoa päästä pulasta. "Mitä te minulta vaaditte?"

"Ensiksikin ettette mieti kostoa missään muodossa kirjurianne ettekä
virkaveijeänne kohtaan, vaan jätätte heidät rauhassa paikoilleen -- ja
toiseksi että te, mitä ruhtinas Shestokowiin tulee, puhutte suunne
puhtaaksi. Minä tiedän ettei hän ainoastaan kuulu tähän salaliittoon,
vaan onpa vielä yksi sen pääjohtajiakin."

"Silloin en todella voi teille paljon enää ilmaista", vastasi Markowna
aikaa voittaakseen. "Kumminkin tulee teidän ajatella että ruhtinas on
osoittanut minua kohtaan suurta anteliaisuutta, ja että tekisin
itselleni hyvin huonon palveluksen, jos minä --"

"Täyden totuuden sanoisin", keskeytti häntä isä Ilia nopeasti, "tällä
olettekin nyt kokonaan puhunut itsenne pussiin. No hyvä, toinen käsi
pesee toisen, ja ette tarvitse pelätä kärsivänne vahinkoa, jos
vihdoinkin kerran päästätte totuuden kunniaansa. Minä jätän teille
neljänkolmatta tunnin ajatusajan. Jos te siksi olette jättänyt
päälliköllenne tarkan kertomuksen ruhtinaan toimista salaliittolaisena,
niin maksan minä teille 10,000 ruplaa ja saattepa vielä lisäksi myös
sen palkinnon, jonka salaisen poliisin esikunta on määrännyt
salaliittolaisten pääjohtajan ilmisaamisesta. Te saatte siten tosin
ruhtinaan viholliseksenne, mutta ette pane arvoisata itseänne
vähimmänkään vaaran alaiseksi, kun voitte sanoa, että teidän
toimenne Shestokowin kanssa vaan on ollut näennäinen päästäksenne
tarkoituksienne perille. Siten te luultavasti tulette asemassanne
edistymään, vaikk'ette ole sitä ansainnut. Mutta niin on nyt meillä
Venäjällä, Jumala paratkoon, asioitten meno!"

Näitä sanoja lausuessaan nousi isä Ilia paikaltansa ja otti turkkinsa
naulasta. "Siis", virkkoi hän vielä jättäen jäähyväiset tylsästi
miettivälle nadsiratelille, "neljänkolmatta tunnin kuluessa toivon
saavani vielä kuulla teistä jotain, tai käyn minä tervehtimässä
salapoliisin päällikköä, ja silloin on teidän matkanne Siperiaan varma.
Miettikää nyt asiaa. Hyvää yötä." Hän maksoi palvelijalle laskunsa ja
läksi pois.

Markowna jäi yhä jörottämään miettivään asentoonsa. Hetket kuluivat
hänen huomaamattansa; hän ei huomannut että vieraat ravintolasta
hälisivät ja että hän vihdoin oli yksin -- kunnes viimein palvelija
astui hänen eteensä sanoen:

"Hyvä herra, isäntä käskee sanoa että ilta nyt on lopussa, hän tahtoo
sulkea ovet."

Silloin töytäsi Markowna ylös kiusaavista unelmistaan, tuijotti puhujaa
vähän aikaa silmiin, veti kellon taskustaan ja huusi hämmästyneenä:

"Kello on jo yli neljä!... Muutamien hetkien perästä täytyy minun
esiintyä päällikköni virkahuoneessa. Perkele, ajallahan on tänään
siivet."

Hän veti turkin päällensä, pani hatun päähänsä ja otti kepin käteen.
Näin astui hän ulos kadulle.

Myrsky hänen rinnassaan raivosi kilvoin sen myrskyn kanssa, joka
pauhaten riehui läpi katujen ja jäätyneet lumihiutuset, jotka
tuprusivat hänen kasvojansa vastaan, tekivät hänelle hyvää, sillä ne
jäähdyttivät hänen kuumeesta palavaa otsaansa.

Kohta oli hän kadonnut yön pimeyteen.



VII

91. Psalmi.


Talven ankaruus oli tällä kertaa Venäjällä kohonnut korkeimmilleen.
Lakkaamatta raivoili jääkylmä koillistuuli ja taivas syöksi kokonaisia
lumivyöryjä maahan. Korkea pakkaismäärä puhdisti kadut ja torit
ällistelevistä joutilasjoukoista; nähtiin ainoastaan ihmisiä, jotka
asioitten ja toimien pakosta olivat uskaltaneet ulkoilmaan huoneitten
suloisesta lämpimästä.

Pääkaupungin kolmen kadun yli ulottuvan rikosvankilan mustan
ristikkoportin eteen ajoi ankaran lumimyrskyn vallitessa vankivaunut.
Sen seurassa kulkeva maasantarmi veti kilisevää kelloa, ja heti tuli
ulos vahtimies, jolle hän ojensi virallisen kirjoituksen.

"Hieno vieras", naurahti parrakas vartija törkeällä tavallaan
silmäillen sisältöä. "Tulee tietysti aatelisten osastoon."

Santarmi meni takaisin suljetuille vaunuille, irroitti raskaan
rautatangoa sen takapuolelta, avasi kapean oven ja vaati vangittua
astumaan ulos sekä seuraamaan häntä.

Jerupkow totteli käskyä ja astui suuren vankilan etuhuoneesen, jonka
raudoitettu ovi heti hänen takanansa lyötiin kiinni ikäänkuin
ruumisarkku. Meidän jalo ystävämme värähti ja hänen kalpeat kasvonsa
kalpenivat yhä enemmän. Hänen silmänsä tarkastivat tuota korkeata,
avaraa ja synkkää holvia, jossa hän nyt seisoi, ja hänen korviinsa
kajahti tuo kamala kalske, jonka vahtimiesten kiväärit aikaansaivat ja
herättivät kammottavan kai'un käytävissä. Viimeinenkin jäännös
rohkeutta, joka häntä oli seurannut aina vankilan portille, katosi nyt,
ja väristen katseli hän tuota korkeata rautaristikkoa, jonka ohitse hän
nyt kulki, ja jonka takana kirjurien huone oli. Sotamies lähestyi häntä
tutkiakseen tarkoin hänen taskujaan ja vaatteitaan. Kaikki otettiin
häneltä pois, ei hän edes saanut pitää paperipalastakaan.

Jerupkow luuli näkevänsä unta, sillä että hänet vietäisiin tänne, johon
pahimpienkin rikoksien tekijät suljettiin, ei hän ollut mahdollisena
pitänyt.

Kun vartija oli jättänyt virkakirjeen ylimmäiselle kirjurille, asetti
Jerupkow hänelle kysymyksen, miksi hänen kanssansa näin meneteltiin.

"Sitä emme tiedä", kuului lyhykäinen selvitys. "Vasili, hoi tänne, vie
hänet n:o 1!"

Sotamies otti vangitun huostaansa ja kuljetti hänet pienemmälle
portille lukuisan vankilavahdin ohitse kivitettyyn, avaraan, korkealla
paaluaidalla ympäröityyn pihaan, jota joukko korkeita rakennuksia
rajoitti. Kaikissa kerroksissa nähtiin rautaristikoilla varustettuja
ikkuna-aukkoja, joitten takana nyt uteliaita kasvoja kurkisteli,
nähdäkseen sen uuden toverin, jonka venäläinen oikeus oli heille
lähettänyt.

Jerupkowin täytyi nousta toiseen kerrokseen portaita myöten, jotka
päättyivät pitkulaiseen käytävään, Sen lukuisat ovet olivat numeroidut,
ja uusi tulokas työnnettiin huoneeseen n:o 1. Seiniä pitkin kulki
lautoja penkkinä, ja sellainen osoitettiin Jerupkowille vuoteeksi,
pöydäksi ja tuoliksi.

Kalpeakasvoisia, nälistyneitä ihmisiä tuijotti häntä vastaan, puettuina
paitoihin ja housuihin karkeasta säkkikankaasta, yhtä likaisia kuin ne
lattiapalkit, joitten päällä he paljain jaloin kävelivät.

Tuskin oli sotamies poistunut, kun nämä elävänä kuolleet ympäröivät
Jerupkowin.

"Miksi olette täällä meidän luonamme?" kysyi häneltä nuori poika, joka
nälissään oli varastanut.

"Sitä en tiedä", vastasi Jerupkow tuskallisesti ja hänen sanansa
herättivät yleisen naurunhalun. Mutta kuinka suuri olikaan hänen
hämmästyksensä, kun hän jouduttuaan puheisiin tämän huoneen likaisien
asukkaitten kanssa huomasi, ettei hän ollutkaan alhaisen roskajoukon
seurassa, vaan aateliston osastossa, joka käsitti kuusi huonetta, jotka
kaikki olivat vangituita täynnänsä.

Syyllisien ja syyttömien piti näissä terveydelle vahingollisissa
huoneissa viettää aikansa. Siellä löytyi kaksi herraa, jotka entisissä
viroissaan kolleegianneuvoksina olivat antaneet vääriä todistuksia ja
kuitteja, eräs husaariupseeri, joka kostonhimosta oli pistänyt tuleen
everstinsä talon; eräs aatelinen apteekkari, joka oli myynyt myrkkyä
nuorelle rouvalle, vaikka hän tiesi että hänellä oli aikomus sillä
katkaista vanhan miehensä elämänlangan. Mutta Jerupkow oppi myös
tuntemaan viattomia uhriraukkoja, jotk'eivät olleet mitään rikosta
tehneet, vaan jotka olivat tänne suljetut jonkun mahtavan käskystä, kun
he rehellisen, avomielisen puheen kautta olivat saavuttaneet heidän
epäsuosionsa. Jo kuukausi sitten odottivat he ikävöiden sitä hetkeä,
jolloin heitä kutsuttaisiin tuomariensa eteen tutkittaviksi, sillä he
tiesivät että heidän viattomuutensa piti käydä selväksi, mutta viikko
viikon, kuukausi kuukauden perästä kului eikä heitä kutsuttu
tilinteolle, -- maallinen oikeus näkyi heidät unhottaneen.

Kaksi päivää oli kulunut Jerupkowin sulkemisesta vankilaan, vasta
kaksi päivää, ja kumminkin tuntui tämä aika hänestä oikealta
ijankaikkisuudeita, sillä työtä ei siihen aikaan annettu venäläisessä
vankilassa. Päivä kului kulkemalla edestakaisin ahtaassa huoneessa tai
hengittämällä turmeltunutta ilmaa ummehtuneessa pihassa, Kuolettava
ikävä kalvoi ikäänkuin mato Jerupkowin henkeä ja sielua, ja tähän
ahdistukseen liittyi vielä toinen pahempi, nimittäin nälkä ja inho.
Tämä surkuteltava mies ei voinut nauttia sitä ruokotonta ruokaa, jota
vangituille tarjottiin, ja joka liiankin paljon muistutti sitä, mitä
Shestokowin maa-orjat saivat, Ei edes puhdasta juomavettä tuotu
vankilaan. Hevonen kuljetti pitkin päivää lähellä olevasta kanavasta
viheriäistä vettä keitoksi ja juomaksi.

Kolmannen päivän aamu koitti. Muutos tuli tässä kauheassa
yksitoikkoisuudessa. Laajan vankilan kaikissa huoneissa alkoi virkeä ja
vireä elämä ja toiminta. Jo yön kuluessa pestiin, maalattiin, ommeltiin
ja silitettiin, ja suuri oli vankien kummastus, kun he aamiaiseksi
saivat oikein maidolta maistuvaa juomaa. Saadakseen lattioita paremmin
kuivumaan pidettiin ikkunat auki ja niiden läpi tunkeutui
pohjakerroksessa olevasta keittiöstä voimakkaan lihaliemen ja paistin
haju, niin että moni näistä raukoista tuli siihen ajatukseen, että
heille tänään mahdollisesti valmistettiin viimeinen mestaus-ateria.
Mutta näistä arveluista päästiin pian selville. Aamupäivän kuluessa
tuli vankilan päällikkö päivystäjäupseerien seurassa jokaiseen
vankihuoneesen ja käski vangituita pukeutumaan puhtaisiin vaatteihin
sekä käyttäytymään mallikelpoisesti ja olemaan levollisua, koska hänen
keisarillinen majesteettinsa, tsaari Aleksanteri oli ilmoittanut
kunnioittavansa vankilaa käynnillänsä.

Yleinen oli hämmästys ja suuri oli ihmettely. Sellaista armonosoitusta
eivät voineet muistaa edes ne vangitkaan, jotka jo vuosikymmeniä olivat
asuneet tässä hautakammiossa. Joka sydämmessä leimahti toivon kipinä,
sillä keisarin läheisyys ennusti anteeksi antoa, ainakin lievennystä ja
pikaisempaa ratkaisua niiden kohtalossa, joita ei vielä oltu tutkittu.
Jokainen valmistui rukouksella lyhyesti esittämään viattomuuttansa, ja
toinen onneton auttoi toista, Sanalla sanottu, nyt oli yleinen
riemujuhla, ja vaikka he olisivat epäilleetkin armon saantia, niin
antoi tämä epäilys kumminkin sijaa sille toivolle, että hallitsija
koettaisi seurata maailman Herran kaunista esimerkkiä osottamalla armoa
ja laupeutta. Jaloja päätöksiä tehtiin ja vankiparkojen sydammet
hehkuivat vakavista aikomuksista antaa kärsityt vaivansa jäädä heille
ikuisiksi varoituksiksi.

Jerupkow hengitti jälleen helpommin. Hän tiesi että hänen jalot
harrastuksensa lieventää maa-orjien kurjuutta eivät olleet keisarille
tuntemattomia, sillä hän oli saanut tietoja niistä tiedusteluista,
joita Aleksanteri hänestä oli antanut tehdä.

Vangit olivat juuri pöydässä; me saatamme käyttää tätä lausepartta,
koska tänä päivänä pöytä oli tuotu jokaiseen vankihuoneesen. Voimakas
liemiruoka höyrysi heidän kupeistansa ja vadeilla kannettiin maukkaasti
valmistettua lihaa ja vihanneksia. Silloin törmäsi huoneesen, joka myös
Jerupkowille oli osoitettu asuinpaikaksi, vartija huutaen: "Tsaari!...
Hiljaa pojat, tai käypi teille pahoin!"

Muutamia hetkiä myöhemmin ilmestyi keisari Aleksanteri oven
kynnykselle. Kaikki vangit lankesivat polvilleen paitsi Jerupkow, joka
teki syvän kumarruksen hallitsijalle. Tämä katsoi muutamia
silmänräpäyksiä häutä tutkistellen, sitte alkoi hän tarkastuksen. Hän
katseli puhtaaksi pestyä lattiaa, siistityitä seiniä, kuin myös
olkivuoteita ja peitteitä, jotka viime mainitut varhain samana aamuna
olivat tuodut huoneisin. Sitte lähestyi hän pöytää ja erään upseerin
hänen seurueessaan piti maistaa ruokaa.

"Teidän Majesteettinne, se on moitteetonta", kuului arvostelu.

Kaikesta huolimatta jäi tsaarin katse synkäksi. Hän kääntyi nyt
vankilan päällikön puoleen ja sanoi:

"On kummallista miten minua petetään. Yksi minun ylhäisimmistä
palvelijoistani, joka nauttii minun täydellisen luottamukseni, kuvaili
minulle tätä vankilaa kauheimmaksi luolaksi. Minun kävi sääliksi
vankiparkoja ja minä päätin vakuuttaa itseäni sen totuudesta. Mutta nyt
havaitsen kaikki toisin. Turhaan etsii silmäni mitään siivottomuutta,
turhaan haen minä inhottavaa ruokaa. Kaikki on täällä puhdasta, niin
hyvin itse huoneet, kuin myös vankien liinavaatteet ja pukimet. Ruoka
on voimakkaasti valmistettu, voipiko enempää vaatia?"

"Teidän Majesteettinne", jatkoi päällikkö syvimmässä alamaisuudessa,
"minä kiitän teitä jalosta päätöksestänne käydä itse vakautumassa, että
teille tehty kertomus perustuu parjaaviin ilmiantoihin."

Aleksanteri loi puhujaan omituisen katseen, sitte puhutteli hän vankeja
seuraavilla sanoilla:

"Onko täällä aina tämän näköistä kuin tänään? Onko ruoka aina
samallaista?"

Äänetön hiljaisuus seurasi, sillä vankiraukat huomasivat päällikön
vihaa säihkyvän katseen ja tiesivät, että solmupiiska raatelisi
palasiksi heidän selkänsä, jos he uskaltaisivat lausua totuuden.

"Mitä nyt?" huusi Aleksanteri malttamattomana ja rypisti otsaansa. "Jos
te vaikenette, niin otaksun, että te olette kaikkeen tyytyväisiä ettekä
tarvitse minun armoani."

Puoleksi hillityitä huokauksia kuului; mutta ei yksikään vangeista
puhunut sanaakaan.

Silloin astui Jerupkow esiin, kumarsi syvään ja alkoi: "Sire, ei
yksikään näistä raukoista uskalla Teidän Majesteetillenne ilmaista
täyttä totuutta peljäten sitä rangaistusta, joka epäilemättä kohtaa
häntä, niin pian kuin Teidän Majesteettinne on jättänyt vankilan."

Päällikkö tahtoi raivoten vastustaa uskaliasta puhujaa, mutta
Aleksanteri kielsi häntä ankarin sanoin millään tavalla sekaantumasta.

"Kuka te olette?" kysyi hän ystävältämme ja hänen kasvoissaan kuvastui
suuri hämmästys, kun Jerupkow ilmasi nimensä.

"Oi taivas!" huudahti hän, "mitenkä olette joutunut tähän kauheaan
paikkaan?"

Herra Jerupkowilla oli kylliksi taitoa muutamilla sanoilla selvittää
tsaarille asemansa.

"Me puhumme vastedes enemmän tästä", vastasi Aleksanteri, "nyt pyydän
teitä minulle jatkamaan arvokkaita tiedonantojanne tämän vankilan
tilasta."

"Minä olen tosin ollut täällä vasta muutamia päiviä", kuului Jerupkowin
vastaus, "mutta siitä huolimatta voin Teidän Majesteetillenne antaa
toivotut tiedot."

Sen hän tekikin ja vieläpä niin kaunopuheliaalla tavalla, että
ihmisystävällinen Aleksanteri kauhistui. Vielä toisen kerran tahtoi
päällikkö tehdä vastaväitteitä, mutta keisari huusi hänelle mahtavasti:
"Teidän tulee vaieta!" -- Sen perästä kääntyi hän vielä kerran vankien
puoleen, kehoittaen heitä puhumaan täyttä totuutta, hän suojelisi heitä
kyllä päällikön ja hänen väkensä kostolta.

Nyt hän sai kuulla täyden vahvistuksen kaikelle, mitä Jerupkow oli
sanonut, vieläpä enemmänkin, ja tuli nyt ilmi joukko kauheita
julmuuksia, joita vankiraukkoja vastaan oli harjoitettu.

Kun päällikkö näki, että hän oli todistettu syylliseksi, heittäytyi hän
polvilLeen keisarin eteen ja pyysi armoa.

Aleksanteri ei ottanut tätä korviinsakaan, vaan teki hänelle
kysymyksen:

"Mitenkä uskalsitte antaa vangita herra Jerupkowin? Puhukaa täysi
totuus, muuten se rangaistus, jonka olette ansainnut, tulee olemaan
vielä ankarampi!"

Silloin kävi selville, että "siivo" päällikkö ystävyydestä ruhtinas
Shestokowia kohtaan itse oli antanut käskyn tuoda Jerupkow vankilaan.
Tsaari hillitsi vihansa ja sanoi:

"Totisesti, onnellisena hetkenä olen tänne tullut! On jo kyllä aika
tehdä loppu tällaisesta taloudenhoidosta. Oi Jumalani, millaisia kurjia
palvelijoita minulla kumminkin on! He tietävät varsin hyvästi, että
tarkoitan hyvää, että pidän elämäni päätarkoituksena olla
halvimmallekin alamaiselleni armollinen, että tahdon olla oikeutta
harrastava hallitsija ja sittenkin -- sittenkin!" Hän käveli
vihastuneena edestakaisin tuossa pienessä huoneessa, sitte käski hän
erään upseerin seurueessaan viemään päällikön ja kaikki vankilan
virkamiehet poliisiministerin luo, jouka tuli häneltä odottaa lähempiä
määräyksiä. Toiselle korkeammalle upseerille ilmoitti hän, että hänen
tuli astua epäsuosioon joutuneen päällikön sijalle, neuvoen häntä
samalla harjoittamaan lempeyttä ja oikeutta.

Kun tuomitut olivat jättäneet huoneen, kehoitti hän vaugituita tuomaan
esille pyyntönsä ja toivomuksensa. Paitsi suurien rikosten tekijät
saisivat kaikki iloita hauen keisarillisesta armostaan, sillä jalo
hallitsija teki kiertokulkunsa läpi koko vankilan ja hänen lempeytensä
kulki käsi kädessä hänen vihansa kanssa, joka hänessä oli herännyt
kuullessaan kaikkea kurjuutta ja surkeutta.

Tästä Aleksanterin käynnistä alkaen asetettiin vankilaitos toiselle
pohjalle, ja vaikk'ei se vielä kohonnut sille inhimillisyyden kannalle,
josta me suomalaiset nyt iloitsemme, niin vika ei suinkaan ollut
jalossa keisarissa, joka kyllä tarkoitti kansansa parasta.

Ennenkuin hän erkani vankilasta, oli hänellä herra Jerupkowin kanssa
pitempi, salainen keskustelu; seuraus tästä oli, että meidän
jalomielinen ystävämme heti päästettiin vapauteen ja sai käskyn kello
seitsemän aikaan iltapäivällä saapua talvipalatsiin.

Kun keisari Aleksanteri jälleen nousi vaunuihinsa, huomasi vanha Ilia
heti hänen katseestaan, että hän oli asettanut kaikki siihen
järjestykseen, kuin asianhaarat vaativat. Millainen seuraus
keisarillisella käynnillä oli ollut, ei hän tosin voinut aavistaa,
koska vankilan päällikkö ja hänen virkamiehensä, välttääkseen
ihmisjoukkojen kokoutumista, olivat viedyt pois takaportin kautta.

"Hm, hm", mumisi keisarillinen kuski itsekseen päätänsä pudistaen, kun
keisarilliset vaunut saapuivat talvipalatsille ja hän oli jättänyt
hevoset ja ajopelit apulaisilleen, "tänään on keisarillisen herrani
hyvä mieliala mennyttä, ja kumminkin olin varmaan sitä toivonut
kultaveden viimeisen annoksen vuoksi, jonka minun pitää häneltä pyytää,
sillä ystäväni Markowna tahtoo maksua rehellisyydestänsä. No, täytyy
ajatella, miten saisi asian järjestetyksi. Tänä iltana kello seitsemän,
siis kolmen tunnin kuluttua, käypi salapoliisin päällikkö hänen
majesteettinsa luona, ehkä minäkin voin samassa tilaisuudessa päästä
puheille." Näin puhellen oli hän verkalleen lähestynyt asuntoansa. Hän
oli siitä ainoastaan muutamien askelien päässä, kun joku pimeässä äkkiä
juosten törmäsi häntä vastaan.

"Soh", huusi vanhus harmistuneena, "mikä pöllö tuokin on? Tuli ja
leimaus, luuleeko hän keisarin ylimmäistä kuskia paljaaksi ilmaksi?"

"Jumala ja kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt", kuului hengästynyt ääni
pimeästä vastaan, "sehän on isä Ilia!"

"Niinhän se on", vastasi vanhus jotenkin hämmästyneenä, "mutta kuka te
olette, joka niin kiivaasti juoksette minua kohden?"

"Tuntuuko ääneni teistä niin vieraalta, isä, ettette minua enää
tunnekkaan?"

"Tuli ja leimaus, tuntuupa vähän tuttavalta, mutta tällä hetkellä en
voi sitä mieleeni johdattaa. Jos ette valoa pelkää, niin seuratkaa
minua asuntooni, siellä voin heti sanoa kenen seurassa olen."

Vieras noudatti hänen pyyntöänsä, mutta ei tahtonut jaksaakaan kulkea
yhtä nopeasti, koska häntä näkyi vaivaavan suuri väsymys. Ilia hiljensi
sen vuoksi vauhtiaan eikä hätäillyt ennenkuin hän vihdoin oli vieraan
kanssa kirkkaasti valaistussa asuinhuoneessaan.

Hetken aikaa katsoa tuijotti hän ryysyihin käärittyä haamua, joka
tuskin jaksoi pysyä jaloillaan, sitte huudahti hän lyöden yhteen
kämmenensä: "Olenko minä sokea, tai oletko sinä nuori ystäväni Iivana?"

"Iivana raukkasi", vastasi haamu päätään nyykäyttäen ja lisäsi
murretulla äänellä: "hän on nyt toisen kerran heittänyt orjan kahleet
päältään, on päässyt pakenemaan julmien vartijoittensa käsistä, hän on
myrskyjen ja jäitten läpi kierrellyt tänne eikä ole ennen rauhoittunut,
kuin hän on saapunut tähän kaupunkiin, jossa hänen isällinen ystävänsä
elää, hänen _ystävänsä_", toisti hän äänenpainolla, "sillä toista
hänellä ei enää ole jälellä maailmassa, sitte kun hänen vanha isänsä on
kuollut, ja kun se jalo mies, joka niin hellästi on pitänyt huolen
maa-orja raukasta, on vankeuteen heitetty. Jos isä Ilia minut sysää
luotaan, niin olen ijäksi kurjuuden ja turmion oma."

Näitä sanoja lausuessa murtui uupunut nuorukainen maahan, ukko kumartui
säikahtyneeuä hänen ylitsensä ja huusi:

"Iivana -- sydänkäpyni -- tule luokseni! Tuli ja leimaus, voithan
ajatella, etten hylkää rakasta nuorta ystävääni. Pyhä Jumala, poika
raukka on tainnoksissa. Pekka! Mikko!" huusi hän ovesta, "kiireesti
tänne... tuokaa ätikkää!" Ja palaten tunnotonna makaavan Iivanan luo
jatkoi hän: "Niin, niin, kuka olisi voinut aavistaa tuollaista
odottamatonta, hän kun vasta muutamia kuukausia sitte minulle
kirjoitti, että hän oli ulkomailla ja että hänen kävi hyvin!"

Molemmat avuksi kutsutut palvelijat kiiruhtivat sinne ja onnistui sekä
heidän että Ilian ponnistuksille saada uupunut nuorukainen eloon
virkoamaan. Hän tahtoi uudelleen alkaa rukouksilla, mutta vanhus sulki
häneltä suun sanoen:

"Kyllä sinä vielä ennätät minulle kaikki selittää, nyt ei ole siihen
aikaa. Olethan kylmä kuin jääkurikka, Iivana parkani! Hoi tänne,
pojat", kaski hän palvelijoita, "hankkikaa tänne lämpimiä vaatteita --
te näette kyllä ystäväni ruumiin ko'on, menkää lähimmäiseen puotiin ja
ostakaa siisti puku, tässä on rahaa, ja sitte sanokaa sisarelleni
Marfalle, että hän kiireimmiten lämmittää viiniä ja valmistaa kelpo
illallisen. Joutukaa pojat!"

Palvelijat kiiruhtivat asioille; sillä aikaa voimakas vanhus auttoi
uupunutta Iivanaa ylös, tarttui hänen käteensä ja talutti nojatuolille,
joka seisoi lähellä lämmintä uunia.

"Noin, poikaseni", mumisi hän kyynelsilmin, "ojenna nyt väsyneet
jäsenesi. Mutta oi taivas!" keskeytti hän itseänsä, kun riisui kurjat
ryysyt nuoren miehen jaloista, "sinun ihosihan on aivan sininen ja
jäsenesi ihan turvoksissa."

"Sen tiedän. Tietäkää isä Ilia", vastasi Iivana heikolla äänellä, "että
olen yöt päivät lakkaamatta rientänyt eteenpäin -- oi, ja kuinka monta
kierrosta olin pakoitettu tekemään päästäkseni vainoojieni kynsistä,
mutta Jumala oli armollinen ja antoi minun päästä perille, Olen nyt
hyvän isä Iliani turvissa." Hän sulki silmänsä autuaallisella
hymyilyllä, mutta vanhus huudahti säikähtyneenä:

"Älä taivasten tähden taas mene tainnoksiin, sydänkäpyseni!... Tuli ja
leimaus, kumminkin hän sen tekee, -- voi, voi, ja minun molemmat
renkini eivät vieläkään ole tulleet takaisin, ja ätikkäpullon ovat
miehet vieneet mukanaan. Hiisi vieköön", huusi hän juosten tuskissaan
ovelle. "Sisar Marfa, no tule toki vihdoinkin tänne, poika parka on
taas tainnoksissa."

Portaissa kuului nyt askelia, ja kohta seisoi huoneessa vanha mummo,
jolla oli vielä useampia vuosia selkänsä takana kuin ukko Ilialla.
Kiireesti ilmoitti veli hänelle, että tuo tainnoksissa oleva
nuorukainen oli hänen ystävänsä Iivana ja pyysi kaikkien pyhimyksien
nimessä noutamaan ätikkäpulloa. Ennenkuin hän palasi tuoden tätä ja
varistettua viiniä, oli Iivana vanhan herran iloksi taas tointunut ja
lausui hymyillen suojelijalleen, että hän olisi aivan rauhallinen, ei
hän enää menisi tainnoksiin.

"Hyvä Jumala sen antakoon", virkkoi Ilia ja kiiruhti sisarta vastaan,
ottamaan hänen käsistään kuumennetun viinin tarjotakseen tämän
virkistävän juoman voimattomalle nuorelle ystävälle. Tämän voimat
palasivatkin vähitellen, hän vielä kumminkin yhä vilusta värisi; pian
hävisi tämä vilukin, knn hän oli pukenut päällensä ne lämpimät pukimet,
jotka palvelijat sillä välin olivat hankkineet. Vaikka Ilia häntä pyysi
säästämään voimiaan, ei hän kumminkaan voinut vastustaa sydämmensä
levottomuutta, vaan kertoi tarkasti kuuleville sisaruksille elämänsä
vaiheet päättäen kuvauksensa seuraavilla sanoilla:

"Kun toisen kerran jouduin ruhtinaan valtaan, tein vakavan päätöksen
koettaa kaikki paetakseni kiusaajoitteni käsistä. Kumpaisetkin
kaitsijat, joitten vartioittavaksi minut oli jätetty, elivät siinä
uskossa, etten minä ajattelisikaan uudelleen pakenemista ja tämä
otaksuminen oli pelastukseni. Kun jo oli myöhään yöllä, ja he olivat
nauttineet paloviinaa niin paljon, että eivät voineet valveilla pysyä,
niin silloin uskalsin hiipiä ulos huoneesta, jonka oven ulkoa päin
väänsin lukkoon tehdäkseni heille minun takaa ajamiseni vaikeammaksi,
jos sattuisivat liian aikaiseen heräämään. Vaikka jo olin ennättänyt
jokseenkin etäälle, pääsivät kumminkin ruhtinaan lähettämät
takaa-ajajat tiukasti kintereilleni, ja ainoastaan vaivaloisien
kierrosten avulla onnistui minulle johtaa heidät harhateille. Jumalan
armon ja laupeuden kautta olen tänne ehtinyt, -- mutta kuinka on
minulle käypä, isä Ilia? Voitteko suojella maa-orja raukkaa hirmuisen
ruhtinaan valtaa vastaan, -- kun ei edes jalo Jerupkow kyennyt sitä
tekemään, -- oi, ja hänenkin kohtalostansa tuntee sydämmeni raskasta
huolta."

"Tahdomme katsahtaa, mitä voimme hänen hyväksensä tehdä", lohdutti
hyväntahtoinen ukko, "mutta ennen kaikkea pitää meidän saada sinun
asiasi, poikaseni, selville. Ole uyt aivan ääneti", jatkoi hän, kun
ystävämme tahtoi jotain vastata, "anna minun miettiä, miten meidän
tulee menetellä. Menehän sinä, sisar Marfa, valmista iltaruoka ja lasi
lämmintä viiniä väsähtyneelle Iivanallemme... ja vanhalle veljellesikin
voit tuoda aika ryypyn", huusi hän nauraen perästä, "sillä sitä minun
sieluni tarvitsee, -- nyt ei hiiskaustakaan, Iivana, annas minun
miettiä;... tilaisuus ja hetki ovat meille suosiollisia... mutta ole
aivan hiljaa vaan!"

Hän oli nostanut oikean käden etusormen ylös ja jäi siihen asemaan
kauan aikaa. Äkkiä loi hän kätensä yhteen ja huusi: "niin, niin, aivan
niin se on tehtävä, niin se menee... se tahtoo sanoa... jos... niin
mitä! Sano, Iivana, rohkenetko astua keisarisi eteen ja luottamuksella
avata hänelle koko sydämmesi?"

Nuori ystävämme tunsi hiukan vavistusta, kun hän ajatteli sitä
mahdollisuutta, että keisari Aleksanteri voisi paheksua hänen pakoansa
ja voisi jättää hänet ruhtinaan valtaan. Mutta kun hän ei muutakaan
keinoa keksinyt, niin luotti hän kokeneen vanhuksen neuvoon, jonka hän
tiesi olevan keisarin suosikki.

"Minä tahdon uskaltaa!" huusi hän rohkeasti suureksi iloksi isä
Ilialle, joka häntä syleili ja suuteli.

"Kello on nyt viisi", sanoi vanha herra vetäen esille kallisarvoisen
muistinsa, "minä jätän sinulle kaksi tuntia levätäksesi, sen perästä
pukeudut ja lähdet minun seurassani rakkaan, hyvän keisarini luo, --
käynnin seuraus on Jumalan käsissä!"

Sisar Marfa palasi palvelijan seurassa kantaen tarjottimella iltaruokaa
ja varistettua viiniä. Kun Iivana oli nälkänsä sammuttanut, piti hänen
taas asettua vanhaan nojatuoliin, ja isä Ilia veti isällisessä
huolenpidossaan toisen tuolin lähemmäksi, johon nuorukainen voisi panna
jalkansa. Sitte puristi hän hänen kättänsä ja ystävällisesti viitaten
hänelle poistui hän sisarensa Marfan kanssa toiseen huoneesen.

       *       *       *       *       *

Tsaarin työkamariin oli tunti sitte päästetty salapoliisien päällikkö.
Hänen ilmiantonsa olivat niin tärkeitä, että ne Aleksanterissa
herättivät suurinta hämmästystä. Niihin surkeihin havaintoihin, jotka
keisarillinen herra käydessään tänään suuressa rikosvankilassa jo oli
tehnyt, tuli nyt lisää katkera vakuutus siitä, että hänellä suuressa,
laajassa valtakunnassaan oli ainoastaan harvoja sellaisia ystäviä ja
palvelijoita, joitten uskollisuuteen hän voi luottaa. Hänen sydämmensä
suru vaihtui oikeutetuksi vihaksi ja hän teki lupauksen, että tästä
lähtien saisi jokainen kapinoitsija ja uskoton palvelija tuntea hänen
keisarillista ankaruuttansa.

"Tahdon alkaa kavaltaja Shestokowista ja hänen tovereistaan
Trubetskoista ja Gladkoista", huusi tsaari kauheasti suuttuneena, niin
että koko hänen ruumiinsa ja äänensäkin vapisivat vihasta. "Nämät
kurjat teeskentelijät! Niitten kohtelias käytös on minun silmiäni
lumonnut; niitten uskollisuuden ja alamaisuudenvakuutuksiin olen
lujasti luottanut, vieläpä silloinkin kun minun uskollisin
palvelijani on minua hänestä varoittanut. -- Sanokaa", virkkoi hän
poliisipäällikölle, "mikä on sen virkamiehenne nimi, joka on tuonut
esille todistukset ruhtinaan syyllisyydestä ja rikoksellisista
hankkeista?"

"Sire, se on nadsirateli Markowna ja minä pyydän Teidän Majesteettianne
palkitsemaan tämän virkamiehen virkaintoa suvaiten minua ylentämään
hänet pristaaviksi" (poliisiviraston päälliköksi kaupunginosassa).

Vihastunut ilme keisarin kasvoissa hävisi hetkeksi, kun hän vastasi:

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, vaikka oikeastaan minun vanha
Iliani olisikin ansainnut tämän ylennyksen."

Salapoliisien päällikkö loi kysyvän katseen tsaariin ja sai
hämmästyksekseen tietää, että keisarin vanha kuski jo vuosia sitte oli
epäillyt ruhtinas Shestokowia tämän salaliiton johtajaksi, ja että Ilia
herkeämättä oli ahertanut saada bojaarin syyllisyyden ilmi ja oli
luultavasti käyttänyt nadsiratelia välikappaleena.

Kun tsaari poliisipäällikön kanssa vielä oli neuvotellut niistä
keinoista, joita lähinnä oli pantava toimeen ja antanut hänelle
rajattoman vallan vangita kaikki salaliittolaiset, joitten nimet olivat
tunnetut, päästi Aleksanteri uskollisen virkamiehen armossa luotaan.

Jerupkow oli jo etuhuoneessa odottamassa, ja se ystävällinen,
sydämmellinen vastaanotto, joka tsaarin puolelta tuli hänen osakseen
antoi hänen heti aavistaa, että hän keisarissa oli löytänyt mahtavan
suosijan.

"Teidän luonteenne jalomielisyys, rakas herra Jerupkow", lausui keisari
hänelle, "on minulle jo aikoja sitte tuttu. Minä ajattelin
mielisuosiolla miestä, jolla valtakuntani mahtavitten joukossa oli niin
paljon katkeria vihamiehiä, sentähden annoin kaikessa hiljaisuudessa
tehdä tiedusteluja hänestä. Kun minä sain tietää, että teidän
jalomielinen aikeenne antaa vapaus tiluksienne maa-orjille oli syynä
tähän katkeraan vihaan, päätin vakavasti suojella teitä kaikkea
vääryyttä vastaan. Tilaisuus siihen tulikin kohta, kun te autoitte
pakoon erään maa-orjan, jonka tuo kurja Shestokow omistaa, vieläpä
piditte jalomielisellä tavalla huolta tämän lahjakkaan poika raukan
kasvatuksesta. Minä sain tietooni tämän uuden osoituksen teidän
rakkaudestanne lähimmäisiänne kohtaan oman vanhan kuskini kautta, jonka
suosikki tämä Iivana jo monta vuotta oli ollut. Tuskin olin saanut
tietää, että ruhtinas oli nostanut oikeudenkäynnin teitä vastaan, kun
neuvottelin oikeuslaitoksen päällikön kanssa ja annoin hänen tietää
toivoni, että tätä riita-asiata viivyteltäisiin. Voin teille nyt sanoa,
rakas Jerupkow, että tämä oikeudenkäynti olisi venynyt loppumattomiin,
ja että Shestokow varmaan ajan kuluessa olisi antanut sen raueta, kun
hänen olisi pitänyt suorittaa kaikki kulungit. Te olette kumminkin nyt
irti tästä kiusasta, kun teidän luonnottomalla sukulaisellanne nyt on
huoli pidettävä omasta onnesta ja onnettomuudesta."

Jerupkowin hämmästyksen voipi helposti ajatella, kun hän nyt tsaarin
omasta suusta sai kuulla Shestokowin rikolliset aikeet. Hän alkoi juuri
sanoilla ilmaista kummastuksensa, kun rähinää kuului etuhuoneessa.

"Ja minä sanon sinulle, Jyrki, sinun täytyy ilmoittaa minut tuossa
paikassa keisarilliselle herralleni", huusi vihastunut basso-ääni, "tai
olet jo tarpeeksi kauan ollut kamaripalvelijana!"

"Tahdotteko olla hiljaa!" kuului uhatun kamaripalvelijan ääni. "Minä en
voi nyt teitä ilmoittaa, koska toinen jo on majesteetin luona."

"Taivasten tekijä", tiuskui basso-ääni, "minä en hievahda paikaltani,
vaikka jäisin tänne huomisaamuun asti."

Aleksanteri nauroi. Hän oli malttamattoman tunkeilijan karkeassa
äänessä tuntenut vanhan kuskinsa ja pyysi Jerupkowia käymään
vierushuoneesen sekä astui sitte etuhuoneen ovelle, jonka avasi.

"No, no", huusi hän ystävällisesti, mutta vakavasti, "mitkä
sivistymättömät veitikat häiritsevät noin linnani rauhaa?"

"Isä Ilia, minun keisarillinen herrani", vastasi ukko ja pani kumartaen
kädet ristiin rinnallensa. "Minulla on tavattoman tärkeä asia, joka ei
minkäänlaista viivytystä salli; joka hetki on minulle ja minun nuorelle
ystävälleni tuolla kallis", -- näitä sanoja lausuessa osoitti hän
kumartuvaa Iivanaa. "Ja kun Jyrki minua ylpeästi käski pois, niin
loppui kärsivällisyyteni -- ja -- ja -- no niin, ja sitte olin minä
vähän kova-ääninen ja vihainen. Olkoon armollisin Keisarini minulle
armollinen ja antakoon anteeksi raju luonteeni."

Tsaari Aleksanteri viittasi ukolle tulla suojattinsa kanssa lähemmäksi,
jonka perästä hän sulki työkamarinsa oven.

"Mitä sinulla on asiana, isä Ilia?" kysyi keisari niin hyväntahtoisella
äänellä, että vanhuksen kasvot loistivat onnesta.

Lämpimillä, kauniilla sanoilla kuvaili Ilia tarkasti kuuntelevalle
keisarille nuoren ystävänsä surulliset vaiheet, lisäten pyynnön että
majesteetti suojelisi Iivanaa ruhtinaan vastaisilta väijymisiltä ja
ottaisi turviinsa kurjan, kovasti ahdistetun nuoren miehen.

Nyt seurasi äänettömyys. Aleksanterin kasvot värähtelivät
tuskaloisesti, ja hän puristi seisoen kirjoituspöytänsä
ääressä vasemman kätensä kovasti raamattuun, jota, niinkuin
tiedämme, Aleksanteri joka päivä luki ja jolla oli etusija hänen
kirjoituspöydällään.

"Hyvä, vanha isä Iliani", alkoi tsaari hiljaisella, hellällä äänellä,
"olen sinulle suuressa kiitollisuudenvelassa. Harvinaista
uskollisuuttasi ja luotettavaisuuttasi on mahdoton palkita, mutta sitä
vastoin kyllä sinun rakastavasta sydämmestäsi lähtenyttä velvollisuuden
intoa, jolle vihdoinkin vuosikausia kestäneitten vaivojen perästä on
onnistunut saada ilmi niitten kurjien johtaja, jotka ovat liittyneet
minua ja minun henkeäni vastaan. Minä tiedän", lisäsi hän nopeammin,
kun ukko tahtoi tehdä vastaväitteitä, "ettet sinä omasta puolestasi
vaadi palkintoa, että sinä sen lahtoisit siirretyksi suojatillesi
siten, että minä pelastaisin hänet kiduttajiensa kostonhimolta. Oi, isä
Ilia, en ole vielä koskaan tuntenut voimattomuuttani niin, kuin tänä
hetkenä. Sinun nuori ystäväsi on maa-orja, sellaisena hän on herransa
oma -- ja hänellä on oikeus vaatia hänet minulta takaisin."

"Oi taivaallinen isä", huusi ukko murretulla äänellä, "Iivana parkani
on siis hukassa!... Mutta malttakaa, armollisin Keisarini, jos olen
oikein käsittänyt, niin tiedätte jo ruhtinas Shestokowin syyllisyydestä
ja rikoksesta, silloin on siis hänen oikeutensa omistaa maa-orjia
lakannut, koko hänen omaisuutensa ja niinmuodoin myös kaikki hänen
tiluksensa lankeavat valtion omaksi ja --"

"Ja valtiolla, isä Ilia", tarttui keisari uudelleen puheesen, "on liian
paljon tekemistä ryhtyäkseen tiluksia hoitamaan, se tulee jälleen
myymään ruhtinaan kruunun omaksi joutuneen omaisuuden, siis saavat
ruhtinaan maatilat ja maa-orjat toisen omistajan ja hänellä on myöskin
oikeus nuoreen ystävääsi. Ystäväsi tulee olemaan hänenkin maa-orja ja
on joutuva barininsa armoille, joka taas vuorossansa määrää hänen
kohtalonsa."

Ilia puristi suonenvedontapaisesti käsiänsä, hän ymmärsi että keisari
oli oikeassa, mutta hänen rinnassaan riehui vihan myrsky maansa
kauheita lakia vastaan. Hän tahtoi puhua, mutta hänen äänensä petti.
Sen sijaan tarttui Iivana puheesen ja kyyneleet silmissä alkoi hän
langeten tsaarin jalkoihin liikuttavilla ja suruvoittoisilla sanoilla:

"Ymmärrän kyllä, että minun Keisarini ei voi murtaa minun orjuuteni
kahleita, mutta sallittakoon minun rukoilla häntä antamaan minulle
tässä avuttomassa tilassani uskonnon lohdutusta, jolla Teidän
Majesteettinne sydämmessä on niin vankka pohja. Minä olen tähän asti
lujasti luottanut Jumalaani, hän yksin oli minun turvani ja linnani,
jonka suojelukseen minä uskalsin. Minä elin siinä vahvassa uskossa,
että joka antautui Korkeamman varjelukseen, hän saisi häneltä hoivan
kaikkea häijyä ja kiusaa vastaan tässä maailmassa, koskapa Hän on
antanut käskyn enkeleillensä suojella niitä, jotka vaeltavat hänen
teillänsä. 'Avukses huuda minua hädässäs, niin minä tahdon auttaa sinua
ja sinun pitää kunnioittaman minua.' Niin on kaikkivaltias Jumala
luvannut niille, jotka häneen uskaltavat, ja kumminkin näen nyt, että
hän on minut hyljännyt, ja sanomaton epätoivo ja tyhjyys täyttävät
minun sydämmeni, -- ja sentähden pyydän Keisariani auttamaan minua,
etten vaikeassa koettelemuksessani sortuisi!"

Tämä nuorukaisen harras rukous, niinkuin myös se surumielisyys, joka
ilmeni hänen sanoissaan ja liikkeissään, panivat ikäänkuin hunnun
Aleksanterin silmien eteen. Yhä lujemmin ja lujemmin puristi hänen
kätensä raamattuun, kunnes se äkkiä siirtyi paikoiltansa ja putosi
lattiaan.

Iivana nosti sen ylös ja ojensi avaantuneen kirjan säpsähtyneelle
keisarille. Hänen silmänsä kohtasivat avaantunutta lehteä, jota hän jäi
katsoa tuijottamaan.

Oliko se sattuma tai jumalallinen sallimus! Lehdellä näkyi 91. psalmi,
joka sisälsi syvimmän luottamuksen Jumalaan, ja jonka sanoja Iivana oli
puheesensa kietonut. Toisen kerran elämässään näki tsaari mitä
kummallisimmalla tavalla tämän psalmin sanat silmiensä edessä ja tunsi
jälleen saman äänen, joka nytkin niin mahtavasti puhui hänen
sydämmellensä.

Kauan aikaa vallitsi syvä hiljaisuus keisarillisessa työkamarissa,
mutta sitte kohotti tsaari äänensä ja lausui, nostaen Iivanan ylös:

"Poikani, sinun uskosi ja ylevä luottamuksesi Jumalaan eivät ole sinua
pettäneet. Minä olen päättänyt ostaa rikoksenalaisen Shestokowin suuret
perintötilukset. Sinun keisarisi tulee sinun herraksesi, mutta
ainoastaan antaaksensa sinulle vapauden!"

Raikas riemuhuuto kaikui huoneessa; mutta ei se ainoastaan päässyt
Iivanan rinnasta, mutta myöskin isä Ilian, ja vierashuoneessakin
kajahti huuto: "Jumala siunatkoon jaloa hallitsijaa!"

Kun nuori ystävämme ja hänen vanha suojelijansa riemuten osoittivat
kiitollisuuttaan, yhtyi tähän myös jälleennäkemisen ilo, kun tsaari
Aleksanteri saattoi jalon Jerupkowin entisen Königsbergin ylioppilaan
luo.

Näillä sopusointuisilla riemusävelillä, joita pasuunan äänet varmaan
julistivat taivaasen asti, päätämme kertomuksemme. Meille rakkaiksi
tulleitten henkilöitten äänet ovat vaienneet ja meidän tehtävämme on
vaan osoittaa heidän kohtalonsa loppuvaiheet.

Nadsiratelin kautta sai ruhtinas Shestokow tiedon siitä vaarasta, joka
häntä uhkasi. Hän ja hänen rikostoverinsa kokoelivat kaikki irtonaiset
varansa ja pakenivat Ranskaan. Heidän maahovinsa ja muut tiluksensa
pani valtio takavarikkoon, mutta tsaari Aleksanteri pysyi sanassaan ja
tuli Shestokowin tiluksien omistajaksi. Jerupkowin väsymättömälle
ahkeruudelle onnistui aikaa myöten suurentaa varallisuuttansa siinä
määrässä, että hän voi vähentää keisarillisen herransa huolia
maatilusten hoidossa siten, että hän oston kautta sai ne omakseen ja
tsaarin suostumuksella antoi vapauden kaikille maa-orjilleen,
Huolimatta Aleksanterin vakavista ponnistuksista lakkauttaa maa-orjuus
maassansa, ei hän kumminkaan jaksanut toteuttaa tätä tarkoitusperää,
jota hän niin hartaasti oli halunnnt. Ainoastaan niin kutsutuille
kruunun talonpojille sai hän armoansa osoittaa, sillä bojaarien juonet
ja vastarinta asettivat hänen tiellensä voittamattomia esteitä. Vasta
vuonna 1863 onnistui hänen veljensä pojalle, Aleksanteri II:selle,
saattaa päätökseen suuri vapauttamistyö, joka Venäjän maa-orjille antoi
persoonallisen vapauden.

Monta surullista kokemusta tuli vielä kunniassa pidettävän tsaarin
osaksi. Niitten paino rasitti häntä niin, että hän vaipui liian
aikaiseen hautaan. Mutta että hän järkähtämättömällä luottamuksella
Jumalaan erkani tästä elämästä, osoittaa hänen viimeinen tahtonsa,
jossa hän muun muassa määrää, että kopio 91 psalmista, jonka hän kerran
oli saanut kreivitär Tolstoilta, pantaisiin hänen mukaansa
ruumisarkkuun.

Isä Ilia eli vielä keisarillisen herransa jälkeen, ja miten syvä hänen
surunsa oli, näkyi paraiten vanhan palvelijan uskollisuudesta ja
luopumattomuudesta. Häntä ei voitu mitenkään taivuttaa eroamaan
hallitsijansa ruumiista, jonka hän Taganrogista, jossa keisari
Aleksanteri heitti henkensä, saattoi Pietariin. Huolimatta pakkasesta
ja korkeasta iästään, istui hän päivät yöt ajamassa vaunua, joka
säilytti vainajan hengettömän verhon.

Isä Ilian ainoa ilo oli hänen rakas poikansa, niinkuin hän edelleen
kutsui Iivanaa, Hänen kanssaan jutteli hän joka päivä ylevästä
keisarista, joka siten vielä oli jalomielisyyttänsä lisännyt, että hän
tehtyänsä hänestä vapaan miehen antoi hänelle oman sukunimensä
"Romanow", josta vanhasta venäläisestä bojaarisuvusta nykyinen
hallitsijasuku on saanut alkunsa. Nuori Iivana Romanow osoittikin, että
hän oli ansainnut tämän kunnioituksen; hänen nimensä tuli kohta
kuuluisaksi venäläisten oppineitten joukossa ja vuonna 1829 perustettu
Pietarin yliopisto piti kunnianaan omistaa hänet opettajanaan.

Jerupkow oli aina edelleenkin sama jalo mies ja hoiti nyt niinkuin
ennenkin tiluksiaan. Nämä muodostivat hänen pienen kuningaskuntansa,
jossa hän lempeällä ankaruudella vallitsi pitäen huolta alustalaisiensa
sivistystarpeista, ja he taas puolestansa olivat häneen hyvin
kiintyneet, heidän kun oli häntä kiittäminen vapaudestaan ja hyvästä
toimeentulostaan.

Nadsirateli Markowna yleni pristaaviksi, ja on meille hupaista mainita,
että hän on luopunut epärehellisistä vehkeistään ja tullut arvossa
pidetyksi virkamieheksi.

Vaikka Shestokow ja hänen kumppaninsa olivat välttäneet hyvin ansaitun
rangaistuksen, eivät he ottaneet mitään varoitusta tästä katkerasta
kokemuksesta. Päinvastoin suunnittelivat he uuden salaliiton keisaria
vastaan, ja heille onnistui valitettavasti hankkia monta liittolaista,
jotka peläten tarkoitettuja parannuksia kallistivat korvansa näille
häijyille kuiskauksille. Muutamia kuukausia Aleksanterin kuoltua palasi
Shestokow ystävineen Pietariin pannakseen kavalat tuumansa toimeen.
Laajalle levinnyt kapinaliike syttyi todellakin, mutta saatiin
kukistetuksi ainoastaan seuraajan ja veljen, keisari Nikolain oman
tarmon ja persoonallisen rohkeuden kautta. Paljon ihmisiä vangittiin ja
siinä kulkueessa, jota eräänä päivänä jalkasin kuljetettiin Siperiaan,
oli myös Shestokow ja hänen toverinsa Trubetskoi ja Gladkoi.

Me päätämme nyt sillä vakuutuksella, että professori Iivana Romanow on
tullut onnelliseksi perheenisäksi, joka lapsilleen ja lastensa lapsille
useinkin on kertonut sen surullisen kertomuksen, jonka hän nimittää:

    "Pimeydestä valoo."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maa-orja: Kertomus Aleksanteri I:sen hallituskaudelta Wenäjällä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.