Title: Kultahanhi - Grimm-veljesten satuja
Author: Grimm, Jacob
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kultahanhi - Grimm-veljesten satuja" ***


KULTAHANHI

Grimm-veljesten satuja

Kirj.

JACOB ja WILHELM GRIMM

Satupirtti N:o 34



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.



SISÄLLYS:

Kultahanhi.
Satu pojasta, joka lähti maailmalle pelkoa oppimaan.
Kolmenlaiset kielet.
Jänis ja siili.
Kettu ja hevonen.
Onnekas Hannu.
Seitsemän sysmäläistä.



Kultahanhi.


Olipa kerran mies, jolla oli kolme poikaa; nuorin niistä oli nimeltään
Tyhmyri, ja häntä aina ylenkatsottiin ja pilkattiin ja joka
tilaisuudessa syrjäytettiin. Sattuipa sitten, että vanhin veljeksistä
lähti metsään puita hakkaamaan ja sai äidiltään evääksi kauniin
munakakun ja simapullon, jotta poloinen ei nälkään ja janoon
menehtyisi. Kun poika tuli metsään, niin näkipä hän siellä vastassaan
pienen äijän, sellaisen harmaan mokoman, joka toivotti hänelle hyvää
päivää ja haastoi: "Annappa minulle taskustasi palanen kakkua
syödäkseni ja kulaus simaa juodakseni, sillä minä olen niin nälissäni
ja janoissani." Mutta viisas poika vastasi: "Jos annan sinulle kakkuani
ja viiniäni, niin jään itse ilman, mene matkoihisi vain", jätti äijän
seisomaan ja meni työhönsä. Mutta kun hän rupesi puuta hakkaamaan, niin
annappa olla, isku luiskahtikin syrjään ja kirves kävi häntä
käsivarteen, niin että hänen täytyi palata kotiin ja antaa sitoa
haavansa. Se oli harmaan äijän kosto.

Sitten lähti toinen poika vuorostaan metsään ja sai hänkin äidiltään
evääksi kauniin munakakun ja simapullon. Hänellekin tuli vastaan vanha
harmaja äijän kääppänä ja pyyteli saada palasen kakkua ja kulauksen
viiniä. Mutta toinenkin poika vastasi järkevästi: "Jos annan sinulle
eväistäni, niin jään itse ilman, mene siitä matkoihisi", jätti äijän
seisomaan ja lähti työhönsä. Mutta eipä hänkään jäänyt rangaistuksetta
suuresta järkevyydestään; kun hän oli iskenyt pari kertaa puuhun, niin
iski hän kolmannella kerralla omaan sääreensä, ja hänet oli kannettava
kotiin.

Silloin sanoi Tyhmyri: "Isä, annappa minunkin kerran lähteä metsään
puita hakkaamaan." Mutta isä vastasi: "Veljesi, sinua viisaammat, ovat
siinä työssä saaneet vammoja, pysy sinä vain poissa, mitä älyä sinulla
siellä olisi." Mutta Tyhmyri pyyteli niin hartaasti, että isä sanoi:
"No, menehän sitten, ehkäpä vahingosta viisastut." Äiti antoi hänelle
evääksi kuivan leipäkyrsän ja pullon hapanta kaljaa. Kun Tyhmyri tuli
metsään, tapasi hänkin siellä vanhan harmaan äijän, joka tervehti häntä
ja sanoi: "Annappa minulle palanen kakkuasi ja kulaus pullostasi, minä
olen niin nälkäinen ja janoinen." Tyhmyri vastasi: "Minullahan on vain
kuiva kannikka ja hapanta kaljaa, mutta jos ne sinulle kelpaavat, niin
käytä hyväksesi." He istahtivat syömään ja juomaan, mutta kun Tyhmyri
otti kuivan kannikan taskustaan, niin olipa se muuttunut makeiseksi
munakakuksi ja hapan kalja sulavaksi simaksi. No, he söivät ja joivat,
ja sitten sanoi pikkuinen äijä: "Koska sinulla on niin hyvä sydän ja
annat mieluusti omastasi toisellekin, niin minä tahdon luoda onnesi.
Katsos, tuolla on vanha puu, käy sen luo ja hakkaa se poikki, niin
löydät sen juurista jotakin."

Tyhmyri kävi puun luo ja hakkasi sen poikki, ja kun puu kaatui, niin
oli sen juurissa hanhi ja sillä joka höyhen puhdasta kultaa. Poika otti
hanhen kainaloonsa ja lähti astelemaan erääseen majataloon, jossa aikoi
yönsä viettää. Isännällä siellä oli kolme tytärtä, jotka tulivat
uteliaiksi tietämään, mikä tuollainen merkillinen lintu oli, ja
jokainen heistä olisi mielellään tahtonut saada yhden kultahöyhenen.
Vanhin arveli: "Tottapa tässä tilaisuutta sattuu, jotta saan
nyhkäistyksi yhden höyhenen", ja kun Tyhmyri oli pyörähtänyt
pihamaalle, tarttui hän hanhea siipeen, mutta sormet ja kämmen
juuttuivat siihen kiinni. Kohta tuli toinenkin sisar samanlaisessa
aikeessa, mutta hänpä ei päässyt vielä hanheenkaan käsiksi, vaan
juuttui kiinni sisareensa. Ja kohta tuli kolmas, ja tälle huusivat
molemmat toiset: "Pysy kaukana, taivaan nimessä, pysy kaukana!"

Mutta tyttö paha ei käsittänyt tuota varoitusta, vaan ajatteli
itsekseen: "Miksikä minun täytyisi pysyä kaukana; koska toisetkin ovat
hanhea nyppimässä, niin miksi en minäkin nyppisi." Ja kohta kun hän oli
koskettanut toista sisartaan, juuttui hän tähän kiinni. Ja siten he
saivat viettää yönsä hanhessa kiinni.

Seuraavana aamuna Tyhmyri otti hanhen jälleen kainaloonsa ja lähti
patikoimaan edelleen, välittämättä yhtään tyttö paroista, jotka
riippuivat hanhesta kiinni. Näiden täytyi yhä juosta hänen perässään,
minnekä hän menikin. Keskellä tietä tuli kirkkoherra vastaan, joka
ällistyneenä moisesta saatosta torui tyttöjä: "Hävetkäähän toki,
hupakot, juosta tuolla tapaa pojan perässä, onko se säädyllistä?" Näin
sanoen hän tarttui nuorimman sisaren käteen tahtoen tempaista hänet
pois, mutta kohta kun hän oli siihen tarttunut, juuttui hänkin kiinni
joukon jatkoksi. Sattuipa tuota ihmeellistä kulkuetta näkemään
lukkarikin, joka peräti ällistyi nähdessään lihavan kirkkoherran
juoksevan kolmen tytön perässä. Hän huusi ihmeissään: "Minnekä niin
kiire, arvon kirkkoherra? Älkäähän toki unohtako, että meillä on kohta
lapsi kastettavana." Näin sanoen hän tarttui kirkkoherran kauhtanan
hihaan, mutta juuttui riippumaan siitä kiinni: Kun tuo viisihenkinen
joukko tuolla tapaa ravasi tietä pitkin, joutui sitä ihmettelemään
kaksi talonpoikaa, jotka kuokat olalla palasivat pelloiltaan. Heidät
nähdessään kirkkoherra huusi, että he kaiken hyvän nimessä kiskoisivat
hänet ja lukkarin irti. Mutta tuskin olivat miehet käyneet käsiksi
perimmäisenä juoksevaan lukkariin, niin juuttuivat hekin tähän kiinni.
Sillä tapaa oli seitsemäksi kasvanut se saattojoukko, joka juoksi
Tyhmyrin ja hänen hanhensa perässä.

Tulipa hän sitten isoon kaupunkiin; siellä hallitsi kuningas, jolla oli
niin totinen tytär, että mikään mahti ei saanut häntä nauramaan. Siitä
murhettuneena kuningas oli antanut kuuluttaa, että ken prinsessan saisi
nauramaan, se saisi hänet puolisokseen. Kun Tyhmyri kuuli tästä, lähti
hän hanhineen ja saattolaisineen kohta prinsessan eteen, joka moisen
näyn nähdessään purskahti niin isoon nauruun, ettei siitä tahtonut
tulla loppuakaan. Silloin vaati Tyhmyri häntä morsiamekseen, mutta
kuningastapa ei moinen vävypoika miellyttänyt, hän esteli ja teki
kaikenlaisia verukkeita ja vaati viimein, että Tyhmyrin oli ensin
tuotava hänen luokseen mies, joka jaksaisi juoda hänen viinikellarinsa
kuiviin. Tyhmyri ajatteli kohta metsässä tapaamaansa harmaata äijää,
joka kukaties kykenisi auttamaan häntä, lähti metsään ja näki siellä
tuonaan poikkihakkaamansa puun lähellä peräti murheellisen näköisen
miehen. Poika tiedusteli häneltä, mikä häntä niin suretti, ja mies
vastasi: "Minua janottaa niin hirveästi, enkä voi sammuttaa janoani.
Kylmää vettä ei vatsani kärsi, tyhjensin äsken tynnyrillisen viiniä,
mutta mitäs se oli muuta kuin vesipisara kuumalle kivelle." -- "Kappas
vain", sanoi poika, "minä voin sinut päästää pulastasi. Käy mukaani,
niin saat juoda itsesi kylläiseksi." Hän vei janoisen miehen kuninkaan
viinikellariin. Siellä mies kumartui isoimman viinitynnyrin yli ja
rupesi juomaan, joi ja joi, kunnes hänen kupeitaan rupesi kumarruksesta
särkemään, ja iltaan mennessä hän oli juonut kuninkaan viinikellarin
kuiville.

Tyhmyri vaati uudelleen morsiantaan, mutta kuningasta suututti ajatus,
että hänen pitäisi antaa tyttärensä höpelölle pojalle, jota kaikki
sanoivat Tyhmyriksi, ja asetti yhä uusia ehtoja. Tällä kertaa, hän
tahtoi saada luokseen miehen, joka kykenisi syömään kokonaisen
leipävuoren. Tyhmyri ei asiaa pitkältäkään aikaillut, vaan palasi
jälleen metsään ja näki siellä miehen, joka kiristi vatsaansa
nahkaremmeillä, irvisteli surkeasti ja sanoi: "Söin tässä äsken
välipalaksi uunin täyden ohrakakkuja, mutta mitäpä mokomasta murusesta
minulle, jonka nälkä on kylläytymätön. Vatsani pysyy yhäti tyhjänä ja
minun täytyy kiristää sitä nahkaremmeillä, jotta en nälkään
menehtyisi." Siitäkös Tyhmyri kävi iloiseksi ja sanoi: "Lähdehän
kanssani, niin saat kerrankin syödä kylliksesi." Hän vei miehen
kuninkaan linnan pihaan, jonne kuningas oli antanut tuoda kaiken jauhon
koko valtakunnastaan ja leivottanut siitä vuoren korkuisen leivän. Mies
metsähinen istahti jättikakun viereen, alkoi syödä reunasta, söi ja
söi, ja iltaan mennessä koko vuori oli kadonnut.

Tyhmyri vaati nyt kolmannen kerran morsiantaan, mutta kuningas koetti
vieläkin päästä pälkähästä ja vaati, että hänelle oli tuotava laiva,
joka kulki sekä maalla että merellä. "Jos saavut sellaisella laivalla
linnani pihaan, niin saat heti tyttäreni avioksi." Tyhmyri lähti vielä
kerran metsään. Siellä istui sama pikkuinen harmaa äijä, jolle hän oli
antanut kakustaan, ja tämä sanoi hänelle: "Minä se join ja söin sinun
hyväksesi, ja nyt tahdon antaa sinulle laivankin; kaiken tämän teen
senvuoksi, että olit armelias minua kohtaan." Ja hän antoi hänelle
sellaisen laivan, joka kulki sekä maalla että merellä, ja kun kuningas
sen näki, ei hän enää voinut kieltää tytärtään. Häät pidettiin kohta,
ja kuninkaan kuoltua Tyhmyri peri valtakunnankin ja eli kauan
onnellisena puolisonsa keralla.



Satu pojasta, joka lähti maailmalle pelkoa oppimaan.


Olipa isällä kerran kaksi poikaa, vanhempi älykäs ja taitava kaikissa
toimissaan, mutta nuorempi niin höpelö, ettei pystynyt mitään
ymmärtämään ja oppimaan, ja ihmiset sanoivat hänet nähdessään: "Kylläpä
isä paralla tuosta mokomasta tulee surua olemaan!" Jos mitä oli
tehtävä, sai vanhempi joka kerta lähteä sitä tekemään; mutta jos isänsä
myöhään illalla lähetti hänet jollekin asialle, jolloin oli kuljettava
hautuumaan tai muun sellaisen kaamean paikan ohitse, vastasi poika;
"Ei, isä, sinne en mene, siellä minua niin pelottaa." Tahi kun iltaisin
takkavalkean ääressä kertoiltiin satuja, jotka panivat ihon karmimaan,
saattoivat kuulijat monesti parahtaa: "Oh, minua niin pelottaa!" Alati
istui nuorempi poika loukossaan ja kuunteli muiden mukana kykenemättä
lainkaan ymmärtämään, mitä tuo oikein merkitsi: "Aina ne sanovat: minua
niin pelottaa! minua pelottaa! Minua itseäni ei pelota ollenkaan. Kyllä
se mahtaa taaskin olla jokin tuollainen taito, josta minä en tiedä
hölynpölyä."

Sattuipa kerran, että isä sanoi hänelle: "Kuulehan, sinä siellä
loukossa, kohta sinustakin tulee iso ja väkevä, joten on aika, että
opit jotakin, jolla taidat leipäsi ansaita. Katsohan kuinka veljesi
puuhaa ja askartaa, mutta eipä sinusta koskaan tule kunnollista
miestä." -- "Kuulkaapas, isä", sanoi poika, "tahdon minäkin mielelläni
jotain oppia. Kaikista kernaimmin oppisin tietämään mitä pelko on;
siitä en ymmärrä vielä tään taivaallista." Vanhempi veli nauroi
tuollaiselle puheelle ja ajatteli itsekseen: "Hyvä Isä sentään, mikä
hölmöläinen veljeni on! Hänestä ei ikipäivinä tule mitään, sillä mikä
luokkipuuksi on aiottu, sen täytyy jo nuorena taipua." Mutta isä
huokasi ja sanoi: "Pelkäämään sinä kyllä aikanasi opit, mutta et ikinä
leipääsi ansaitsemaan."

Pian sen jälkeen tuli lukkari taloon vieraisille. Hänelle valitti isä
huoltaan ja kertoi, kuinka hänen nuorempi poikansa oli joka suhteessa
niin höpelö ja huonolahjainen, ettei tietänyt mitään eikä oppinut
mitään. "Ajatelkaas, kun kysyin häneltä, millä hän aikoi leipänsä
ansaita, niin hän sanoi kernaimmin tahtovansa oppia pelkäämään." --
"Jollei hän muuta tahdo", sanoi lukkari, "niin sen taidon hän oppii
minun luonani; antakaa hänen lähteä mukaani, niin minä hänet kyllä
höylään." Isä oli tyytyväinen ajatellessaan, että saisihan poika
kirkonmiehen luona edes jotain sievistystä. Lukkari vei siis pojan
kotiinsa ja pani hänet soittamaan kirkonkelloja. Parin päivän perästä
lukkari herätti hänet puoliyön aikaan ja lähetti hänet ylös
kirkontorniin jälleen soittamaan. "Nytpä saat oppia, mitä pelko on",
ajatteli lukkari itsekseen ja lähti salaa edeltä ulos, ja kun poika oli
päässyt ylimpään kerrokseen ja kääntyi ympäri tarttuakseen kiinni
paksuun soittoköyteen, niin näki hän portaiden yläpäässä, akkuna-aukon
kohdalla, ison valkoisen haamun. "Kuka siellä?" hän huusi, mutta haamu
ei vastannut eikä edes liikahtanut, "Vastaa, mies", huusi poika,
"taikka laitakin, että lähdet joutua alas täältä, täällä sinulla ei ole
mitään tekemistä yön aikaan." Mutta lukkari pysyi yhä hievahtamatta,
jotta poika uskoisi hänen olevan kummituksen. Poika huusi toistamiseen:
"Mitä sinä täältä tahdot? Puhu, jos olet kunnon väkeä, taikka ma
nakkaan sinut portaita alas." Lukkari arveli, ettei tuo toki ollut niin
vakavassa mielessä sanottu, ja hän jäi yhä seisomaan äänettömänä ja
liikkumattomana kuin mikäkin kivikuva. Silloin poika huusi hänelle
kolmannen kerran, ja kun siitäkään varoituksesta ei ollut apua, otti
hän vauhtia ja potkaisi kummituksen portaita alas sitä menoa, että se
hurahti ainakin kymmenen astinta alaspäin ja lyhistyi makaamaan
porrasloukkoon. Sitten poika palasi soittamaan kelloa, lähti kotia,
pani sanaakaan virkkamatta maata ja nukahti sikeästi. Lukkarin muori
odotteli miestään kauan, mutta tätä ei vain kuulunut kotiutuvaksi.
Silloin hän alkoi hätäytyä, herätti pojan ja kysyi: "Etkö tiedä, minne
minun mieheni on jäänyt? Hänhän lähti torniin sinun edelläsi." -- "En",
vastasi poika, "mutta seisoipa siellä joku akkuna-aukossa, ja kun se ei
vastannut puheisiini eikä tahtonut mennä matkoihinsakaan, niin pidin
sitä jonain veijarina ja lykkäsin portaita alas. Menkää itse katsomaan,
oliko se teidän miehenne; jos niin on, niin on mieleni hyvin paha."
Lukkarin muori juoksi kellotorniin ja löysi sieltä miehensä, joka virui
porrasloukossa ja parkui pahasti, sillä hän oli taittanut säärensä.

Muori raahasi hänet alas ja juoksi sitten ääneen parkuen pojan isän
luo. "Se teidän poikanne", hän huusi, "on tehnyt pahoja, hän on
viskannut minun mieheni portaita alas, niin että tältä sääri taittui.
Noutakaa se hulttionne oitis pois meiltä!" Isä säikähtyi, juoksi
lukkarin taloon ja haukkui poikaansa pahanpäiväisesti. "Mistä
tuollaiset konnantyöt oikein ovat mieleesi tulleetkaan, tuntuu itse
paholainen niitä päähäsi ajaneen!" "Isä", vastasi poika, "kuulkaahan
rauhassa, minä olen vallan viaton. Hänhän seisoi siellä pimeässä kuin
mikäkin pahantekijä, ei puhunut, ei liikahtanut. Enhän tiennyt kuka se
oli, ja varoitin häntä kolmesti joko puhumaan tai menemään tiehensä."
"Ah", huokasi isä, "sinusta on vain pelkkää onnettomuutta, en jaksa
sinua kauempaa nähdä. Lähde tiehesi silmieni edestä." -- "No hyvä, isä,
varsin mielelläni, vartokaahan vain siksi kunnes päivä nousee, silloin
lähden maailmalle oppimaan sellaista pelkoa, joka miehensä elättää." --
"Opi mitä mielesi tekee", äyskähti isä, "minä siitä vähät välitän.
Tässä saat viisikymmentä kolikkoa, niiden turvissa lähde täältä kauaksi
äläkä sano yhdellekään ihmiselle, ken olet ja kuka isäsi on, jotta
minun ei tarvitsisi hävetä sinun takiasi." -- "Hyvä on, isä, aivan niin
kuin tahdotte. Jos ette minulta sen enempää vaadi, niin tottahan tuon
kykenen pitämään mielessäni."

Päivän valjettua poika pisti viisikymmentä kolikkoa taskuunsa, lähti
patikoimaan valtamaantietä pitkin ja mutisi lakkaamatta itsekseen:
"Kunpa minua vain pelottaisi!" Tulipa siihen mies, joka kuuli pojan
mutinan ja liittyi hänen matkaansa. Kuljettuaan kappaleen taivalta
tulivat he hirsipuun kohdalle, ja silloin mies sanoi: "Katsoppas,
tuolla kasvaa puu, jossa seitsemän miestä on pitänyt häitä
nuoranpunojan tyttären kanssa, ja nyt ne opettelevat lentämään. Istu
sen puun juurelle ja odota yön tuloa, silloin opit tietämään, mitä
pelko on." -- "Jollei siihen muuta tarvita", sanoi poika, "niin se on
helposti opittu; mutta jos minä niin helposti opin pelkäämään, niin
saat minun viisikymmentä kolikkoani palkaksesi hyvästä neuvosta. Tule
huomenna varhain noutamaan ne." Poika meni hirsipuun luo, istahti sen
juurelle ja odotti iltaan asti. Ja kun häntä rupesi palelemaan, sytytti
hän nuotion eteensä, mutta puoliyön aikaan alkoi tuulla niin kylmästi,
ettei tulikaan häntä lämmittänyt. Ja kuullessaan, kuinka hirtettyjen
ruumiit tuulessa heilahtelivat yhteen, hän ajatteli: "Sinua palelee
tässä nuotion ääressä, mutta kuinkahan noita miesparkoja tuolla
ylhäällä oikein paleleekaan, koska ne toisiaan niin taputtelevat." Ja
kun hänellä oli sääliväinen sydän, nosti hän tikapuut hirsipuuta
vastaan, nousi ylös, irroitti hirtetyt yhden toisensa jälkeen ja kantoi
ne alas tulen ääreen, jotta nekin raukat vähän lämpiäisivät. Mutta nepä
eivät näyttäneet elon merkkiäkään, vaikka tuli tarttui niiden
vaatteisiin. Silloin sanoi poika: "Varokaa toki itseänne, hölmöt,
taikka ma ripustan teidät jälleen tuonne ylös." Kuolleet eivät
välittäneet hänen varoituksistaan, istua jukottivat vain totisina,
vaikka valkea kulutti niiden vaatteita. Silloin poika suuttui:
"Jollette itsestänne osaa varoa, niin en minäkään voi teitä auttaa,
mutta enpä tahdo palaakaan tässä teidän kanssanne", ja hän ripusti ne
vuoron perään kaikki jälleen hirsipuuhun. Sitten hän paiskautui
pitkäkseen nuotion ääreen ja nukahti heti. Aamun koittaessa tuli se
mies saamaan luvatut viisikymmentä kolikkoa ja kysyi pojalta: "No,
jokos nyt tiedät mitä pelko on?" -- "Enkä", poika vastasi, "mistä minä
sen tietäisin? Nuo veitikat tuolla ylhäällä eivät avanneet suutansakaan
ja olivat niin typerät, että päästivät tulen vaateriepuihinsa sitä
yhtään varomatta." Siitä mies ymmärsi, etteivät nuo viisikymmentä
kolikkoa ainakaan hänen taskuihinsa siirtyisi, ja hän lähti tiehensä
mutisten mennessään: "Enpä ennen ole mokomaa nähnyt."

Poikakin lähti patikoimaan edelleen ja mutisi lakkaamatta itsekseen:
"Ah, kunpa minua vain pelottaisi! Ah, kunpa vain osaisin pelätä!" Sen
kuuli hänen takanaan tuleva ajomies, joka kysyi: "Kuka sinä olet?" --
"En tiedä", poika vastasi. "Kukas sinun isäsi on?" -- "Sitä en saa
sanoa." -- "Mitä sinä noin itseksesi pidät puhetta?" -- "Tietäkääs,
hyvä mies", sanoi poika, "minä tahtoisin että minua pelottaisi, mutta
kukaan ei tahdo sitä opettaa minulle." -- "Älä hulluttele", sanoi
ajomies, "vaan käy mukaani, koetanpa auttaa sinut yöksi katon alle."
Poika lähti ajomiehen mukaan, ja illalla he saapuivat majataloon, johon
aikoivat yöpyä. Vierastupaan käydessään poika taas sanoi ääneen: "Kunpa
minua pelottaisi! Kunpa minua vain pelottaisi!" Sen kuuli isäntä, joka
nauroi ja sanoi: "Jollet muuta kaipaa, niin täällä saat siihen
tilaisuutta." -- "Ah, hyvä mies, vaikene jo", torui hänen vaimonsa,
"kuinka monet hurjapäät ovatkaan jo tuossa leikissä menettäneet
henkensä; sääli olisi noita kirkkaita nuoria silmiä, jolleivät ne enää
huomenna näkisi päivänvaloa." Mutta poika sanoi: "Vaikkapa se olisi
kuinka vaikeaa, niin tahtoisin sen kerrankin oppia, koska sitä varten
olen maailmalle lähtenytkin." Eikä hän antanut isännälle rauhaa,
ennenkuin tämä kertoi, että lähellä oli loihdittu linna, jossa kuka
hyvänsä oppisi pelkäämisen taidon, jos vain rohkeni viettää siinä kolme
yötä peräkkäin. Kuningas oli luvannut sellaiselle uskalikolle
tyttärensä puolisoksi, ja se oli ihanin prinsessa, mitä maailmassa oli
nähty. Linnassa oli paljon aarteita, joita kehnot henget vartioitsivat,
ja jos uhkayritys onnistuisi, vapautuisivat aarteet lumouksestaan ja
tekisivät köyhästä upporikkaan miehen. Paljon oli sinne jo mennehiä,
mutta ei yhtään palanneina. Seuraavana aamuna poika meni kuninkaan
puheille ja sanoi: "Jos sallittaisiin, niin pitäisin kolmena yönä
peräkkäin vartiota tuossa loihditussa linnassa." Kuningas katseli
puhujaa, ja kun tämä häntä miellytti, niin hän vastasi: "Saat pyytää
kolmea asiaa, mutta niiden pitää olla elottomia esineitä, ja ne saat
ottaa mukaasi linnaan." Silloin poika sanoi: "Pyytäisin tulta, sorvin
ja höyläpenkin ynnä siihen taltan."

Kuningas antoi viedä pyydetyt esineet linnaan. Yön lähetessä poikakin
lähti sinne, laittoi iloisen valkean erääseen huoneeseen, asetti
höyläpenkin talttoineen valkean viereen ja asettui itse sorvin ääreen,
"Ah, kunpa minua vain pelottaisi!" hän puheli itsekseen, "mutta
täälläkään sitä tuskin opin." Puoliyön tienoissa hän kävi kohentamaan
sammuvaa valkeata, ja juuri kun hän siihen puhalsi, kuului äkkiä
nurkasta parkaisu: "Au, miau, kuinka meitä palelee!" -- "Senkin
hölmöt", huusi poika vastaan, "mitäs te turhia parutte? Jos teitä
palelee, niin tulkaa tänne valkean luo lämmittelemään." Ja tuskin hän
oli tuon saanut sanotuksi, kun nurkasta loikahti kaksi isoa mustaa
kissaa näkyviin, ne asettuivat hänen kummallekin puolelleen ja
tirkistelivät häneen hurjasti tulisilla silmillään. Hetken aikaa
lämmiteltyään kissat puhuivat pojalle: "Hei, toveri, eikös käydä
lyömään korttia?" -- "Ka, miksikäs ei", vastasi poika, "mutta
näyttäkääpä ensin käpäliänne." Kissat työnsivät pitkät kyntensä
näkyviin. "Kas vain", sanoi poika, "onpa teillä siivottoman pitkät
kynnet, ne minun on ensin siistittävä." Näin sanoen hän koppasi kissoja
niskasta, nosti ne höyläpenkille ja puristi niiden käpälät ruuvien
väliin. "Sitten kun näin teidät niin pitkäkyntisiksi, katosi minusta
kerrassaan halu kortin lyöntiin", sanoi poika, löi kissat kuoliaaksi ja
viskasi ne akkunasta virtaan. Mutta kun hän oli näin selvinnyt noista
kahdesta ja aikoi jälleen istua valkean ääreen, alkoi joka nurkasta ja
loukosta lappaa esiin mustia kissoja ja mustia koiria kuin mitäkin
tulista nauhaa. Ne rääkyivät ja ulisivat kamalasti, kävivät valkean
kimppuun ja yrittivät sammuttaa sen. Kotvan aikaa poika rauhallisesti
katseli tuota menoa, mutta viimein häntä rupesi harmittamaan ja hän
tarttui talttaansa ja kävi niiden kimppuun. Osa niistä juoksi tiehensä,
toiset hän iski hengiltä ja viskasi virtaan. Päästyään jälleen omiin
oloihinsa hän kohensi valkeata ja lämmitteli. Mutta tulen ääressä
istuessaan häntä rupesi nukuttamaan ja silmät pyrkivät painumaan
kiinni. Katsellessaan ympäri huonetta hän keksi eräässä nurkassa ison
vuoteen. "No, tuopa sattui kohdalleen", poika arveli ja kävi pitkäkseen
vuoteeseen. Mutta kun hänen piti ummistaa silmänsä, rupesi vuode
itsestänsä liikkumaan ympäri liimaa. "Kas, tämäpä vasta menoa on",
ihmetteli poika, "tiukenna vauhtia vain." Ja vuode kiiri eteenpäin kuin
kuuden hevosen vetämänä yli kynnysten ja lattiain, ylöspäin ja
alaspäin. Mutta sitten yht'äkkiä -- hei vain! -- se otti niin korkean
hypyn, että pääpuoli keikahti ympäri ja koko vuode lensi kumoon pohja
päällepäin ja poika allepäin, niin että hänen rinnoillaan oli kuin
vuoren paino. Mutta äläppäs -- poika potki patjat ja pielukset
päältään, nousi jälleen pystyyn ja tuumi: "No, nyt saat lentää ja
kiikkua miten vain haluttaa", ja kävi pitkäkseen valkeansa ääreen ja
nukahti siihen. Huomenissa kuningas tuli katsastamaan, ja nähdessään
pojan pitkänään lattialla hän luuli kehnojen henkien ottaneen tämän jo
päiviltä. "Sääli noin sievää nuorukaista", hän puheli itsekseen. Sen
kuullessaan poika havahtui, nousi pystyyn ja virkkoi: "Ei tässä sentään
vielä niin pitkällä olla." Kuningas tuli kummiinsa, mutta oli samalla
iloinen ja tiedusteli, millainen yönvietto oli ollut. "Mukiin meni",
tokaisi poika, "yksi yö on nyt mennyt, ja arvaanpa, että menettelevät
ne kaksi muutakin yhtähyvin." Kun hän palasi majataloon, ei isäntä
ollut uskoa silmiään. "Enpä luullut sinua enää kahden jalan kulkevana
näkeväni", hän sanoi, "oletko nyt oppinut tietämään, millaista pelko
on?" -- "Enkä", vastasi poika, "yhtä turhaa vaikka mitä yrittäisin;
kunpa sen joku voisi minulle sanoa!"

Toiseksi yöksi hän lähti jälleen linnaan, istui valkean ääreen ja
viritti vanhan virtensä: "Kunpa minua vain pelottaisi!" Puoliyön
lähetessä alkoi kuulua melua ja kolinaa, ensin hiljaista, ja vihdoin
tuli aika metelillä ihmisen puolikas savupiippua pitkin ja putosi aivan
hänen eteensä. "Hei, kuulehan", huusi poika, "tämä on liian vähän,
tarvitaan vielä toinenkin puolikas." Silloin alkoi melu ja kolina
uudelleen, kävi kuin tuulen tohina ja myrskyn mylvinä, ja sitten
retkahti puuttuva puolikaskin alas. "Varroppa, kuoma", sanoi poika,
"minä käyn ensin kohentamaan valkeata." Kun hän sen tehtyään kääntyi
jälleen ympäri, näki hän molemmat puoliskot kasvaneen yhteen, ja hänen
jakkarallaan istui vallan kamalan näköinen miehenkuvatus. "Kuuleppa,
kuoma, tuo ei käy päinsä", sanoi poika, "jakkara on minua varten." Mies
yritti tunkea poikaa tieltään, mutta tämä ei sellaista sietänyt, vaan
antoi ukkelille aika sysäyksen ja kävi istumaan jakkaralleen. Sitten
tippui savupiipusta yhä uusia miehiä yksi toisensa perästä, ja ne
noutivat yhdeksän sääriluuta ja kaksi pääkalloa ja rupesivat heittämään
keilaa. Poikakin sai halun leikkiin ja pyysi päästä mukaan. "Mikäpäs
siinä, jos sinulla vain on rahaa." -- "Sitä riittää, mutta teidän
pallonne eivät ole oikein pyöreät." Hän otti pääkallot, kiinnitti ne
sorviinsa ja sorvasi ne pyöreiksi. "Kas noin, nyt ne vierivät
paremmin", hän sanoi, "hei vain, nyt tästä hauskaa tulee!" Hän heitti
keilaa miesten kanssa ja hävisi vähän rahaa; mutta kun puoliyön hetki
löi, olivat kaikki kadonneet hänen näkyvistään. Hän kävi uudestaan
makuulle ja nukkui levollisesti. Aamulla kuningas tuli tiedustelemaan
yön menoa. "Mitäs nyt kuuluu?" kysyi hän. "Heitinpähän vain vähän
keilaa ja hävisin muutaman pennin", poika vastasi. -- "Eikö sinua
yhtään pelottanut?" -- "Eikös ja vähät", poika vastasi, "meillä oli
oikein hauskaa. Kunpa vain tietäisin, mitä pelolla ymmärretään!"

Kolmantena yönä hän jälleen istui jakkarallaan ja pohti tuiki
harmissaan vanhaa kysymystä: "Kunpa vain pelon oppisin!" Yösydämen
aikaan tuli kuusi isoa miestä, jotka kantoivat ruumisarkkua. Silloin
sanoi poika: "Katsoppa vain, siinähän on varmaankin orpanani, joka
vasta pari päivää sitten kuoli", heristi kutsuvasti sormeaan ja huusi:
"Hei, orpana kulta, käyppäs näkyviin!" Miehet laskivat arkun lattialle,
poika kävi katsomaan ja kohotti kannen auki ja näki arkussa kuolleen
miehen. Hän tunnusteli sen kasvoja. Ne olivat aivan kylmät. "Varroppa,
minä vähän lämmitän sinua", sanoi poika, kävi valkean luo, lämmitti
siinä kättänsä ja laski sen sitten kuolleen kasvoille, mutta siitä ei
ollut apua. Nyt hän otti ruumiin ulos arkusta, istui lähelle valkeata
ja otti sen syliinsä ruveten hieromaan sen käsivarsia saadakseen veren
jälleen kiertämään suonissa. Kun sekään keino ei auttanut, arveli
poika: "Kun kaksi makaa samassa vuoteessa, niin he lämmittävät
toisiaan", nosti kuvitellun serkkunsa vuoteeseen, peitteli sen hyvästi
ja kävi itse viereen. Kotvan perästä kuollut alkoikin lämmetä ja rupesi
liikahtelemaan. Iloissaan poika huudahti: "Katsos nyt, serkkuseni,
miten olisi käynytkään, jollen olisi sinua lämmittänyt!" Mutta kuollut
kavahti istualleen ja karjaisi: "Nyt minä sinut tapan!" -- "Mitä
hulluja", ihmetteli poika, "sellaisenko palkan minä saan? Jouduppa
oitis takaisin arkkuusi", ja hän nosti kuolleen vuoteesta, kantoi sen
arkkuun ja paiskasi kannen kiinni. Silloin tulivat kutsumatta nuo kuusi
miestä ja kantoivat arkun pois. "Eipä tässä vain rupea pelottamaan",
harmitteli poika, "en opi siihen ikipäivinä."

Mutta nytpä tuli sisään mies kaikkia edellisiä isompi ja vallan
hirveän näköinen, partaakin hänellä oli polviin asti ja ikää kuin
sammaltuneella tunturilla. "Vai niin, sinä nulikka", ärisi äijä, "vai
ei sinua pelota? No kohtapa saat oppia pelkäämään, sillä sinun on
kuoleminen." -- "Älkääpä, taatto, hätäilkö", sanoi poika, "jos minun on
kuoleminen, niin se on juttu, johon tarvitsee kysyä minunkin mieltäni."
-- "Sinut minä nykerrän kainalooni ja sillä hyvä", sanoi ukon kuvatus.
"Siivolla, siivolla, ukkoseni, älähän niin mahtaile; kuinka väkevä
lienetkin, niin en minäkään liene Pekkaa pahempi." -- "Sepähän pian
nähdään", sanoi vanhus, "jos olet minua väkevämpi, niin päästän sinut
menemään; koetetaanpas." Sitten vei äijä pojan monia pimeitä sokkeloja
pitkin linnan pajaan, otti kirveen ja löi sillä alasimen yhdellä
iskulla maan sisään. "Minäpä taidan vielä paremman tempun", sanoi poika
ja meni toisen alasimen luo. Äijä tuli viereen ja kumartui katsomaan,
jolloin hänen pitkä partansa valui alasimelle. Silloin poika sieppasi
kirveen ja iski alasimen halki, niin että äijän parta juuttui
halkeamaan. "Nyt olet kiikissä", uhitteli poika, "ja nyt on sinun
itsesi kuoleminen." Hän tarttui isoon rautakankeen ja kävi sillä
peittoamaan äijän hartioita, kunnes tämä rupesi vikisemään ja
pyytelemään, että poika lakkaisi, ja lupasi antaa hänelle suuret
aarteet palkaksi. Silloin poika nykäisi kirveen halkeamasta ja päästi
toisen vapaaksi. Vanhus vei hänet takaisin linnaan ja näytti hänelle
muutamassa kellarissa kolme arkkua kultia täynnä. "Noista on yksi
köyhiä varten", hän sanoi, "toinen kuningasta ja kolmas sinua itseäsi
varten." Samassa tornikello löi puoliyön hetkeä, kummitus katosi ja
poika jäi pimeään. "Olisit yksin tein voinut viedä minut täältä
poiskin", hän arveli, "mutta ehkäpä tässä yksinkin osataan."

Hän haparoi seiniä pitkin ylös ja löysi entisen huoneensa, jossa hän
nukkui valkean ääressä aamuun saakka. Aamulla kuningas tuli taasen
katsomaan poikaa ja kysyi: "No, nyt kai jo olet oppinut tietämään, mitä
pelko on?" -- "Jopas vielä", sanoi poika, "mikäpä sen minulle olisi
opettanut? Ensin tuli orpana-vainajani, sitten partasuu äijä, joka
näytti minulle kellarissa isot aarteet, mutta kukaan ei ole sanonut,
mitä pelko on." Silloin kuningas sanoi: "Sinä olet vapahtanut linnan
lumouksesta ja saat tyttäreni puolisoksi." -- "Hyvähän tuokin", poika
arveli, "mutta en tiedä vieläkään, mitä pelko on."

Sitten noudettiin kullat kellarista ja pidettiin häät, mutta vaikka
nuori kuningas rakastikin puolisoaan ja tunsi olonsa perin mukavaksi,
pahoitteli hän kuitenkin yhtäpäätä: "Kunpa minua vain pelottaisi, kunpa
minua vain pelottaisi!" Tuo kävi vihdoin puolison harmiksi. Hänen
kamaripiikansa sanoi: "Minäpä tiedän keinon, jolla hän oppii
pelkäämään." Tyttö meni puiston läpi juoksevalle purolle ja nouti
sangon täyden nuoria kalanpoikasia. Kun nuori kuningas yöllä oli
nukahtanut, neuvoi tyttö hänen puolisoaan vetämään peitteen hänen
päältään ja tyhjentämään sangosta kylmän veden potkivine
kalanpoikasineen hänen ylleen. Niin kun tehtiin, havahtui kuningas
tuiki äkkiä ja huusi hartaasti: "Ah, kuinka minua pelottaa: ihan pintaa
karmii, kultaseni! No, nytpä vihdoinkin tiedän, mitä pelko on."



Kolmenlaiset kielet.


Sveitsin maalla eli kerran kreivi, jolla oli vain yksi poika, mutta se
niin typerä, ettei oppinut mitään. Sanoipa isä hänelle tuskastuneena:
"Kuuleppas, poikani, minä en saa mitään pystymään sinun päähäsi, niin
että koetelkaamme nyt toisenlaista keinoa. Sinun täytyy lähteä pois
kotoa: ja minä annan sinut mainion oppimestarin käsiin, joka saa
koettaa parastaan sinun suhteesi." Poika lähetettiin vieraaseen
kaupunkiin ja viipyi siellä oppimestarin hoteissa vuoden ajan. Sen
kaluttua hän palasi kotiin ja isä kysyi: "No, poikaseni, mitä hyvää
olet oppinut?" -- "Isä, olen oppinut haukkumaan niinkuin koirat." --
"Armias taivas sentään!" huudahti isä, "siinäkö on kaikki, mitä olet
oppinut? Minäpä lähetän sinut nyt toiseen kaupunkiin toisen
oppimestarin luo," Poika viipyi senkin mestarin luona vuoden ajan. Kun
hän sitten palasi kotiin, kysyi isä: "Poikaseni, mitä sinä nyt olet
oppinut?" Poika vastasi: "Isä, olen oppinut lintujen puheen." Silloin
isä närkästyi ja sanoi: "Oi sinä kadotuksen lapsi, olet ollut siellä
niin pitkän ja kalliin ajan, etkä ole oppinut sen enempää, etkä
kuitenkaan häpeä tulla minun kasvojeni eteen. Minä lähetän sinut vielä
kolmannen oppimestarin luo, mutta jollet sielläkään opi mitään, niin en
tahdo olla enää sinun isäsi." Poika oleskeli kolmannenkin mestarin
luona vuoden ajan ja palasi sitten kotiin. Kun isä jälleen kysyi:
"Poikani, mitä olet oppinut?" vastasi poika: "Rakas isä, tänä vuonna
olen oppinut sammakkojen kurnutuksen." Silloin isä tulistui tuimasti,
kavahti pystyyn, huusi väkeänsä paikalle ja sanoi: "Tämä ihminen ei ole
enää minun poikani, minä hylkään hänet ja käsken teidän viemään hänet
metsään ja siellä ottamaan hänet hengiltä." Palvelijat veivät pojan
metsään, mutta kun heidän piti ruveta ottamaan häntä hengiltä, tulivat
he niin täyteen sääliä, että päästivät hänet menemään. He leikkasivat
metsävuohelta silmät ja kielen ja veivät ne isälle merkiksi pojan
surmasta.

Nuorukainen vaelsi murhemielin eteenpäin ja tuli jonkun ajan kuluttua
erääseen linnaan, jossa pyysi yösijaa. "No", sanoi linnanherra, "jos
tahdot viettää yösi tuolla vanhassa tornissa, niin käy sinne, mutta
minä varoitan sinua jo etukäteen, että se on hengenvaarallista, sillä
torni on täynnä raivoja koiria, jotka haukkuvat ja ulisevat yhtämittaa,
ja määräaikoina on niille viskattava uhriks ihminen, jonka ne paikalla
syövät suuhunsa. Koko seutu on senvuoksi täynnä surua, mutta kukaan ei
osaa auttaa." Mutta nuorukaista ei lainkaan pelottanut ja hän sanoi
rohkeasti: "Laskekaa minut vain menemään sinne haukkuvien koirien
pariin ja antakaa minulle jotakin, minkä voin viskata niiden eteen;
minulle ne eivät tee mitään." Koska hän pysyi itsepintaisena
päätöksessään, antoi linnanväki hänelle vähän koiranruokaa ja vei hänet
torniin. Kohta kun hän tuli sisään, eivät raivot koirat haukkuneetkaan
hänelle, vaan keräytyivät ystävällisesti hänen ympärilleen ja
heiluttivat häntiään ja söivät, mitä hän pani niiden eteen; eikä
hänelle tapahtunut vähintäkään vahinkoa. Seuraavana aamuna hän palasi
kaikkien kummaksi elävänä ja hyvinvoivana ja sanoi linnanherralle:
"Koirat ovat omalla kielellään ilmaisseet minulle, minkävuoksi ne ovat
niin villiytyneet ja aikaansaattavat turmiota koko seudulle. Ne ovat
loihdittuja ja pakotetut vartioimaan suurta aarretta, joka on alhaalla
vanhan tornin kellarissa, eivätkä ne saa rauhaa ennenkuin aarre on
nostettu sieltä päivänvaloon. Ja senkin ne ovat ilmaisseet minulle,
miten tuo kaikki tapahtuu." Silloin iloitsivat kaikki, jotka sen
kuulivat, ja linnanherra lupasi ottaa hänet omaksi pojakseen, jos hän
pystyisi suorittamaan tuon ihmetyön. Nuorukainen lähti jälleen torniin,
ja koska hän tiesi mitä hänen oli tehtävä, toi hän ihmisten ilmoille
kultarahoilla täytetyn lippaan. Siitä hetkestä lähtien ei enää koskaan
kuultu raivojen koirien ulinaa, ne katosivat jäljettömiin ja maa oli
vapautettu kirouksesta.

Jonkun ajan perästä nuorukainen sai päähänsä lähteä Roomaan. Matkan
varrella sattui hän kulkemaan ohi suohetteen, jossa sammakoita istui
kurnuttamassa. Hän pysähtyi kuuntelemaan niitä, ja ymmärrettyään niiden
pakinan hän kääntyi sangen murheelliselle mielelle. Viimein hän saapui
Roomaan. Siellä oli paavi juuri kuollut ja kardinaalit olivat suuressa
pulansa, kenet valitsisivat hänen seuraajakseen. Vihdoin he pääsivät
yksimielisyyteen siitä, että paaviksi valittaisiin sellainen mies,
jonka taivaallinen ihme siksi merkitsisi. Ja juuri kun tämä asia oli
päätetty, astui nuori kreivi kirkkoon, ja samassa lensi kaksi
lumivalkeaa kyyhkystä sisään ja asettui istumaan hänen kummallekin
hartialleen. Papisto oli huomaavinaan siinä taivaan tahdon ja kysyi
häneltä, tahtoiko hän ruveta paaviksi. Nuorukainen seisoi epäröiden,
hän kun ei tiennyt kelpaisiko hän paaviksi, mutta kyyhkyset
kuiskuttelivat rohkaisevasti hänen korviinsa ja hän vastasi viimein
suostuvansa. Kohta hänet vihittiin ja voideltiin paaviksi; ja siten
täyttyi se, mitä hän matkan varrella oli sammakoilta kuullut ja mikä
silloin oli niin murehduttanut hänen mieltään. Kohta vihkimyksen
jälkeen hänen piti toimittaa messu; siitä hän ei tiennyt sanaakaan,
mutta molemmat kyyhkyset istuivat yhä hänen hartioillaan ja sanoivat
hänelle kaikki valmiiksi korvaan.



Jänis ja siili.


Tämä juttu kuulostaa kerrottaessa valheelta, pojat, mutta totta se
kumminkin on, sillä isoisäni, jolta sen kuulin, oli tapana sitä
kertoessaan lisätä: "Tottahan sen toki täytyy olla, poikaseni,
muutenhan sitä ei voisi kertoakaan." Tähän tapaan se juttu kävi.

Olipa kaunis sunnuntai-aamu elonleikkuun aikaan, juuri kun tattari
kukki, aurinko oli kiivennyt korkealle taivaalle, aamutuuli puhalteli
lämpöisesti puitten latvoissa, leivoset livertelivät ilmassa,
mehiläiset surisivat tattarin kukissa ja ihmiset kävivät parhaissa
pyhäpukimissaan kirkkoon ja kaikki eläimetkin tunsivat mieluista oloa,
niinpä siili-ukkokin.

Siili-ukko seisoi tupansa ovella, kädet ristissä rinnalla, antoi
suvituulen sivellä poskiaan ja hyräili iloista laulunpätkää niin
hyvästi tai huonosti kuin siilin on yleensä tapa hyräillä leutona
suvisena sunnuntai-aamuna. Siili-ukon täten hilpeästi hyräillessä pesi
ja puki siili-muori lapsikakarat, sillä hänen tarkoituksenaan oli, että
perhe lähtisi sunnuntaikävelylle läheiseen tattaripeltoon katsastamaan,
miten päästäiset ja etanat siellä jaksoivat -- nämä näetsen kuuluivat
siiliperheen vakinaiseen pyhäruokajärjestykseen -- ja hän huusi
ukkoakin tulemaan perästä. No, mitäs tuosta, sanottu ja tehty.
Ukkosiili lukitsi tuvanoven varmasti kiinni ja lähti käydä
köntystelemään hänkin tattaripeltoon. Mutta hän ei ollut vielä
ennättänyt kotoa sen kauemmaksi kuin sen ison oratuomipensaan kohdalle,
joka kasvaa pellon edustalla, kun hän tapasi jäniksen, joka oli
jokseenkin samanlaisilla asioilla, näet menossa katsastamaan, kuinka
hänen kaalinsa menestyivät. Jäniksen nähtyään siili-ukko toivotti
ystävällisesti hyvää huomenta. Mutta jänis, joka olemukseltaan on
paljon ylhäisempi herra ja sen ohessa julman koppava, ei vastannut
siilin tervehdykseen, vaan kysyi tältä mahtavan ivallisella sävyllä:
"Mitäs sinä näin kauniina aamuna täälläpäin maleksit?" -- "Olenpahan
vain menossa kävelemään", sanoi siili. "Vai kävelemään?" nauraa jänis,
"minusta tuntuu, että voisit käyttää sääriäsi parempiinkin asioihin."
Tuollainen tyly vastaus harmitti siiliä mahdottomasti, sillä kaikkea
muuta hän voi rauhallisesti sietää, mutta sääriänsä hän ei suvainnut
ivailtavan, vaikkapa ne luonnostaan olivatkin vääränlaiset. "Kuvittelet
kaiketi", hän sanoi äkämystyneenä, "että itse mukamas voit omilla
säärilläsi toimittaa jotain enempääkin?" -- "Sitäpä juuri
tarkoitankin", sanoo jänis. "Voipihan koettaa", sanoo siili, "arvaanpa,
että jos juoksemme kilpaa veikasta, niin pyyhkäisen sinun edellesi." --
"Tuollaiselle puheelle ei voi olla nauramatta", sanoi jänis, "sinä muka
väärillä säärilläsi pystyisit minut voittamaan! Mutta samapa se minun
puolestani, jos sinulla kerran on halua. Mistä pannaan veikkaa?" --
"Kultakolikosta ja viinipullosta", ehdottaa siili. "Olkoon menneeksi",
sanoo jänis, "tuohon käteen, ja kilpailu voi alkaa vaikka paikalla." --
"E-ei, niin kiirettä ei minulla ole", tuumii siili, "vatsani on vielä
tyhjillään. Ensin menen kotiin murkinoimaan, mutta puolen tunnin
perästä olen paikalla."

Näin sanoen siili lähti patikoimaan kotia, mutta matkalla hän
tuumiskeli seuraavaan tapaan: "Jänis luottaa pitkiin sääriinsä, mutta
ehkäpä minä hänestä sittenkin selviän. Hän on tosin ylhäinen herra,
mutta monessa suhteessa sangen typerä veikkonen, ja vedonlyönnin hän
saa joka tapauksessa maksaa." Kotiin tultuaan siili puheli muorilleen:
"Eukko, vedähän kiiruusti vaatteet yllesi, sinun täytyy lähteä
kerallani läheiseen kesantopeltoon." -- "Mikä nyt on hätänä?" kysyy
muori. "Minä olen pannut jäniksen kanssa veikkaa kultakolikosta ja
viinipullosta, jotta voitan hänet kilpajuoksussa, ja sinun pitää olla
siinä leikissä mukana." -- "Hyvä Isä sentään, ukko rukka", parahtaa
muori, "olitko sinä aivan järjiltäsi, kuinka sinä jäniksen kanssa
pystyt kilpaa juoksemaan?" -- "Tukkea suusi, eukko", ärähtää ukko, "se
on minun asiani. Älä sekaudu miesväen asioihin. Ala joutua, laita
pyhävaatteet päällesi ja lähde sitten mukaan." Mitähän siili-ukko teki
muorillaan kilpajuoksussa? Se selviää seuraavasta.

Kun he yhdessä patikoivat tattaripellolle päin, opasti ukko eukkoaan
jutun juoneen. "Kuulehan nyt tarkkaan, mitä sanon. Katsoppas, tuolla
pitkällä kesantopellolla meidän kilpailumme tapahtuu. Jänis juoksee
yhtä vakoa pitkin ja minä toista, ja tuolta yläpäästä me alamme.
Sinulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin että käyt istumaan vakoon, ja
kun jänis tulee toista vakoa pitkin kohdallesi, huudat hänelle vastaan:
'Kas tässä minä jo olen!'"

Näillä puheilla he olivat jo ennättäneet kesantopeltoon, siili näytti
eukolleen tämän vartiopaikan ja lähti itse taapertamaan pellon
yläpäähän. Siellä jänis oli jo odottamassa. "Joko alotetaan?" kysyy
jänis. "Mikäs siinä, alotetaan vain", sanoo siili. Kumpikin asettuu
vakonsa päähän. Jänis lukee: "Hei yks, hei kaks, hei kolme!" ja lähtee
patistamaan kuin myrskytuuli vakoa alaspäin. Mutta siili juoksi vain
kolme askelta ja istahti sitten levollisesti vakoonsa.

Kun nyt jänis tuli täyttä lentoa peltoa alaspäin, huusi siili-muori
hänelle vastaan: "Kas tässä minä jo olen!" Jänis hätkähti peräti
kummissaan; hän ei osannut muuta ajatellakaan, kuin että hänellä oli
edessään ukkosiili itse, sillä kuten tunnettu tässä luomakunnan lajissa
ovat molemmat sukupuolet hyvin toistensa näköiset. Jänis arveli
kumminkin: "Ei tämä mahda olla puhdasta peliä." Sitten hän huusi: "Uusi
yritys, käännös ympäri!" Ja nyt hän lasketti jälleen kuin myrskytuuli,
niin että pitkät korvat painuivat pitkin selkää. Mutta siili-muori jäi
rauhallisesti paikoilleen, ja kun jänis tulla suhisuttaa, huutaa hän
taas vastaan: "Kas tässä minä jo olen!" Jänis joutui vallan suunniltaan
ja karjaisi: "Vielä kerran uusi yritys, käännös ympäri!" -- "Ei minulla
ole mitään vastaan", sanoo ukkosiili vakonsa yläpäästä, "juostaan
vaikka iltaan saakka". Ja sitten juosta patisti jänis kilpamatkan
seitsemäänkymmeneen ja kolmeen kertaan, ja ukkosiili pysytteli koko
ajan vakonsa yläpäässä. Ja joka kerta, kun jänis tulla suhisutti
kilparataa alaspäin, huusi siili-muori: "Kas tässä minä jo olen!"

Neljännelläkahdeksatta kerralla jänis ei enää päässyt radan päähän
asti. Keskellä peltoa hän keikahti nokalleen ja veri pärskähti hänen
suustaan. Mutta ukkosiili otti hilpein mielin vastaan kilpapalkinnon,
huusi eukkoansa ja molemmat taapersivat tyytyväisinä kotia, ja
jolleivät he ole kuolleet, elävät kumpikin vielä.

Tämä juttu opettaa meidät ymmärtämään, ettei kukaan, vaikka pitäisi
itseänsä kuinka ylhäisenä, saa tehdä pilaa halpa-arvoisemmastaan, olipa
tämä vaikka vain hidas siili.



Kettu ja hevonen.


Olipa talonpojan hevonen käynyt ikäkuluksi ja työhön kykenemättömäksi,
niin että isäntä rupesi kitsastelemaan siltä ruokaa ja sanoi senvuoksi
vanhalle uskopalvelijalleen: "Eihän sinusta enää ole mihinkään, mutta
hyvää sydäntäni osottaakseni lupaan pitää sinut edelleen ruoassa, jos
tuot jalopeuran metsästä käsiini. Ja nyt ala laputtaa!" Niin sanoen hän
ajoi elikkonsa ulos pahaan ilmaan.

Allapäin lähti hepo rukka astua löntystelemään metsään saadakseen
siellä puiden katveessa suojaa rankalta sateelta. Siellä tuli häntä
vastaan Kettu Repolainen, joka tiedusteli: "Miksis kuljet noin yksin ja
pää riipuksissa, kuoma?" -- "Ohhoo", hevonen, vastasi, "ahneus ja
uskollisuus eivät aina asusta saman katon alla. Isäntäni on unhottanut,
kuinka monet vuodet olen uurastanut hänen hyväkseen, ja kun en enää
kykene auraa vetämään, epäsi hän minulta rehun ja ajoi tänne korpeen
kuolemaan." -- "Ilmanko vähintäkään armoa?" kysyi kettu. "Armot olivat
kehnot, hän näet lupasi pitää minut edelleenkin ruoassa, jos toisin
hänelle metsästä jalopeuran, mutta arvasihan hän hyvin, etten
sellaiseen enää vanhoillani pysty." Silloin kettu, mielevä mies, kävi
lohduttamaan: "Tahdonpa auttaa sinua miesparkaa, käy tuohon kellellesi,
ojenna sorkkasi suoriksi ja ole olevinasi ihan kuin kuollut."

Hevonen teki niinkuin kettu käski, ja tämä ovela auttaja lähti
jalopeuran pakeille, jolla oli luolansa lähistöllä, ja haasteli tälle:
"Tuolla metsässä on kuollut hevonen, käy sinne saamaan hyvä paisti,
kuningas kulta." Mitäs siitä, jalopeura lähti, ja kun molemmat
seisoivat hevosen vieressä, kävi kettu panemaan paulojaan. "Tässä ei
paisti ole sinulle oikein sopivassa kohdassa, tokkos onkaan? Minä sidon
sen hännän sinun ruumiiseesi, jolta voit vetää sen luolaasi ja siellä
syödä suuhusi kaikessa rauhassa." Neuvo oli jalopeuran mieleen, ja
jotta kettu voisi kiinnittää hevosen hännän sen ruumiiseen, pysytteli
se aivan hiljaa. Mutta ketun pahus köyttikin hevosen hännällä
jalopeuran käpälät yhteen niin lujasti, että se ei millään mahdilla
kyennyt saamaan niitä irti. Saatuaan työnsä valmiiksi kettu taputti
hevosta olalle ja sanoi: "Vedä, kimo, vedä!" Silloin hevonen kavahti
jaloilleen ja alkoi vetää köytettyä jalopeuraa perässään. Jalopeura
karjui kaikista voimistaan, niin että metsän pikku lintuset lehahtivat
kauhuissaan ilmaan, mutta hepo-vanhus antoi metsän kuninkaan karjua ja
veti sen peltojen poikki isäntänsä tallinoven eteen. Tuon kumman
nähdessään talonpoika sai tunnonvaivoja ja sanoi uskopalvelijalleen:
"Tänne sinä jäät ja hyvät päivät sinulla pitää olla niin kauan kuin
elät."



Onnekas Hannu.


Hannu oli palvellut samaa herraa seitsemän vuotta, ja seitsemännen
vuoden päätyttyä hän sanoi isännälleen: "Isäntä, pestiaika on lopussa
ja nyt tahtoisin palata kotiin äitini luo, antakaa siis minulle
palkkani." Isäntä vastasi: "Hyvin ja uskollisesti sinä oletkin minua
palvellut, ja palkkasi tulee olemaan palvelusta myöten." Näin sanoen
hän antoi rengilleen kultakimpaleen, joka oli tämän pään kokoinen.
Hannu otti nenäliinan taskustaan, kääri kultakimpaleen siihen, nosti
mytyn hartioilleen ja lähti ilomielin patikoimaan kotia. Hänen
maantietä mitellessä ja asettaessa jalan toisen eteen tuli vastaan
virkulla raudikolla ratsastava herra. "Hohhoijaa", huokasi Hannu
ääneen, "kelpaa sitä hevosen selässä lasketella! Satulassa istuu kuin
tuolilla, kengänanturat säästyvät ja matka katkeaa kuin lentämällä."
Ratsastaja, joka tunsi Hannun ja kuuli hänen huokauksensa, pysähdytti
hevosensa ja sanoi: "Katsoppas Hannua, mikä pakko sinun on patistaa
jalkaisin?" -- "Pakkohan minun on nyt omissa oloissani ollen",
vastasi Hannu, "ja tällainen kultakimpale on vielä lisäksi hartioita
painamassa." -- "Tiedätkös mitä", sanoi ratsastaja, "tehdäänpä
vaihtokauppa: sinä saat minun hevoseni ja annat minulle tuon
kultakimpaleesi." -- "Vallan mieluusti", vastasi Hannu, "vaikka
säälikseni käy teidän vaivanne tämän mokoman kanssa." Ratsastaja
laskeutui alas satulasta, otti kullan, auttoi Hannun satulaan, antoi
hänelle suitset käteen ja opasti menemään. "Jos tahdot pitää kiirutta,
niin maiskuta suutasi ja huuda: hop hop."

Hannu-poika se vasta oli mielissään, kun istui hevosen selässä ja
kuvitteli näin komeata kotiatuloa. Hetken hiljaa ajettuaan hänen teki
mielensä parantaa vauhtia, ja hän rupesi maiskuttamaan suutansa ja
huutamaan hevoselle: hop hop. Ratsu pani laukaksi ja ennenkuin Hannu
arvasikaan, makasi hän maantien ojassa. Hevonen olisi mennyt menojaan,
jollei sitä olisi pidättänyt vastaantuleva talonpoika, joka talutti
lehmää nuorasta. Hannu tarkasteli, olivatko kaikki jäsenet vielä ehjät,
ja kompuroi ylös ojasta. Mutta hän oli pahalla tuulella ja puheli
talonpojalle: "Huonoa huvia tuo ratsastaminen on, varsinkin mokoman
kiikkulaudan selässä; siinä hypittää ja ravistaa ja pian taittaa
niskansakin. Ei, toista maata se on tuo teidän lehmänne, tiedän mä, sen
perässä on rauhallista astuskella ja päällepäätteeksi tietää varmasti
joka päivä saavansa maitoa ja voita ja juustoa. Mitäpä antaisinkaan,
jos minulla olisi tuollainen lehmä!" -- "No, mieltäsi tahdon
noudattaa", sanoi talonpoika, "anna sinä minulle hevosesi, niin saat
lehmäni." Hannu oli tuiki tyytyväinen kauppaan, ja talonpoika nousi
satulaan ja ratsasti joutuin tiehensä.

Hannu ajeli lehmäänsä rauhallisesti edellään ja onnitteli ajatuksissaan
itseään onnekkaasta kaupasta. "Jos minulla vain on leipäkannikka, ja
siitä ei kaiketi puutetta tule, niin saan särpimeksi voita ja juustoa
milloin vain mieli tekee, ja jos janottaa, niin mitäpäs muuta kuin
lypsän lehmääni ja juon maitoa." Näissä mietteissä hän sattui majatalon
kohdalle, ja kun tunsi itsensä nälkäiseksi, poikkesi hän sisään ja söi
sydämensä yltäkylläisyydessä yhteen menoon kaikki eväänsä, sekä
päivällisen että illallisen, ja joi viimeisillä lanteillaan tuopin
väkikaljaa palanpaineeksi. Sitten hän lähti jälleen ajelemaan lehmäänsä
äidin kotia kohti. Puolenpäivän aikaan helle alkoi käydä polttavaksi,
häntä hiotti ja kieli yritti juuttua kitalakeen. Silloin hän muisti
nykyisen onnensa. "Mikäpä tässä janoa kärsimään", hän tuumiskeli, "kun
on oma lehmä vierellä." Hän sitoi lehmän puuhun kiinni ja kävi
lypsämään. Kiulua hänellä ei tosin ollut, mutta olihan nahkalakki.
Mutta kuinka hän kyyrysillään ponnistelikin, ei lakkiin herunut
maitopisaraakaan. Ja kun hän tottumattomana lypsäjänä kai kiusasi
lehmääkin, antoi tämä viimein takasorkallaan hänelle sellaisen paukun
otsaan, että Hannu parka keikahti kellelleen eikä vähään aikaan tiennyt
tuon taivaallista missä olikaan. Onneksi tuli tietä pitkin teurastaja,
joka työntökärryillä lykkäsi sianporsasta. "Mikä miestä vaivaa?" hän
huusi ja auttoi Hannun jalkeille. Hannu kertoi hänelle pulansa, ja
teurastaja purskahti nauruun. "Tuosta elukasta ei enää ole
lypsettäväksi, siksi vanha se on, korkeintaan vetojuhdaksi tai
teuraseläimeksi se kelpaa." -- "Katsoppa vain, kuka tuota olisi osannut
ajatellakaan", päivitteli Hannu. "Hyvähän on teuraskin talossa, mutta
mitä arvoa on vanhan naudan sitkeällä lihalla? Ei, toista maata on
nuori rasvainen porsaanliha!" -- "Kuuleppa, Hannu", sanoi teurastaja,
"sinun mieliksesi suostun vaihtamaan lehmäkopukkasi tähän lihavaan
porsaaseen." -- "Taivas teitä palkitkoon hyvyydestänne, kuomaseni!"
huudahti Hannu vedet silmissä, antoi lehmän teurastajalle, irroitti
porsaan työntökärryistä, sitoi nuoran elikon kaulaan ja lähti
lyhentämään taivalta.

Matkatessaan Hannu mietiskeli merkillistä onneaan: kuinka pahat
sattumat lopulta aina muuttuivat suotuisiksi seikoiksi. Matkan varrella
hänen seuraansa liittyi samanikäinen nuorukainen, jolla oli kaunis
valkoinen hanhi kainalossa. Kummallakin oli aikaa pakinoida, ja Hannu
rupesi juttelemaan onnestaan, kuinka edullisia vaihtokauppoja hän oli
sen päivän kuluessa tehnyt. Poika kertoi vievänsä hanhen joihinkin
ristiäiskemuihin. "Koetappa tuota", hän sanoi ja koppasi hanhen siivet
yhteen, "kuinka raskas se on, mutta sitä onkin syötetty kahdeksan
viikon aika. Joka sen paistista palasen leikkaa, se saa nuoleskella
rasvaa kummaltakin puolelta." -- "Raskas on, peto", sanoi Hannu
tunnustellen hanhea, "mutta eipä minun porsaanikaan ole laihaa poikaa."
Mutta matkatoveri alkoi tarkastella porsasta puolelta ja toiselta ja
virkkoi viimein päätään pudistellen: "Enpä luule, että porsaasi asiat
on vallan oikealla kannalla. Siinä kylässä, mistä minä tulen,
varastettiin tuonaan kylänvoudilta porsas, ja pelkäänpä, että se on
juuri tuo sinun elikkosi. Väkeä on paraikaa etsiskelemässä porsasta ja
varasta, eikä olisi varsin hauskaa joutua kiinni varastetun tavaran
säilyttämisestä." Hannu parkaa rupesi puistattamaan. "Ah, kaikkeen sitä
eläissään joutuukin; auta, hyvä mies, neuvolla tai toimella minua
pulasta." -- "Niinhän se onkin: auta miestä mäessä äläkä vasta mäen
päällä", sanoi toinen, "tahdonpa siis koettaa pelastaa sinut
pulastasi." Näin sanoen veijari tarttui porsaan talutusnuoraan ja
poikkesi aika joutua syrjätielle, ja onnekas Hannu lähti jatkamaan
matkaa lihava hanhi kainalossa. "Kun asiaa oikein ajattelen", puheli
hän itsekseen, "niin etua lähti tästäkin vaihtokaupasta: ensiksikin
kelpo paisti, sitten rasvaa, mikä paistista tihkuu leivän päälle
pantavaksi monien kuukausien ajaksi, ja vihdoin kauniit valkoiset
höyhenet, joista laitan itselleni pehmoisen pieluksen, jolla nukun
vaikka heijaamattakin. Kuinka iloiseksi äitimuori tuosta tuleekaan!"

Kulkiessaan viimeistä edellisen kylän läpi Hannu tapasi
veitsenterottajan, joka pyöritti ratastaan ja lauloi hilpeätä lauluaan:

    "Ma veitsiä terotan ja ratasta jyrrään,
    on eloni suruton kuin tuulessa hyrrän."

Hannu seisahtui katselemaan miehen toimitusta ja puhutteli häntä
vihdoin: "Tuo ammatti arvatenkin vetelee, kun se noin laululla käy." --
"Niin tottakin", vastasi veitsenterottaja, "tässä ammatissa mies seisoo
kultaisella pohjalla. Oikea terottaja löytää aina taskustaan kolikon,
kun vain kätensä sinne työntää. Mutta mistä olet ostanut noin kauniin
hanhen?" -- "En minä sitä ole ostanut, vaan vaihtanut porsaaseen." --.
"Entä porsaan?" -- "Sen sain lehmästä." -- "Entä lehmän?" --- "Sen sain
hevosesta." -- "Entä hevosen?" -- "Sen sain pääni kokoisesta
kultakimpaleesta." -- "Entä kullan?" -- "Seitsenvuotisesta
palveluksesta samalla isännällä." -- "Sinäpä sitten oletkin joka kerta
osannut hyvin pitää puoltasi", sanoi veitsenterottaja, "pääsisitpä nyt
vielä niin pitkälle, että joka aamu herätessäsi tiedät rahojen
virtaavan päivän kuluessa taskuun, niin olisit iäksesi onnekas mies."
-- "Kuinkas minä niin onnekkaaseen asemaan pääsisin?" kysyi Hannu.
"Sinun pitää ruveta veitsenterottajaksi niinkuin minä olen: siihen ei
oikeastaan tarvita muuta alkua kuin tahko, kaikki muu tulee sitten
itsestään. Tuossapa sattuu minulla olemaan ylimääräinen kivi, joka on
tosin vähän viallinen, mutta muutapa en siitä vaadikaan kuin tuon
hanhesi; suostutko kauppaan?" -- "Vieläkö häntä kysyttekin", ihastui
Hannu, "minustahan tulee onnekkain mies mitä maan päällä on; kun
minulla kerta tulee olemaan rahaa kohta kun käteni taskuun työnnän,
niin mitäpä muuta voin enää pyytääkään?" -- ja hän ojensi miehelle
hanhen ja sai tahkokiven sijaan.

Hannu kääri pyöreän kiven nenäliinaansa, laski mytyn olalleen ja lähti
tyytyväisenä tallustamaan eteenpäin. "Minäpä vasta onnenpoika olen",
hän huudahti loistavin silmin, "mitä ikinä toivonkin, se käy kohta
toteen." Mutta kun hän oli ollut matkalla päivänkoitosta alkaen, rupesi
häntä jo pahoin uuvuttamaan; nälkäkin kalvoi hänen suoliaan, koska hän
oli syönyt kaikki eväänsä jo aamupäivällä, iloissaan onnekkaasta
lehmäkaupasta. Ja pahimmoiksi alkoi raskas tahkokivi painaa ja hieroa
hänen olkapäätään. Jopa hän rupesi ajattelemaan, kuinka hyvä olisi,
jollei enää tarvitsisi mokomaa taakkaa raahata mukanaan. Ilokseen hän
keksi tien vieressä kaivon ja kumartui juomaan siitä, mutta silloin
putosi mytty kivineen hänen olaitaan kaivon. Ilosta huudahtaen Hannu
kavahti pystyyn, polvistui sitten ja kiitti kyyneleet silmissä taivasta
tästäkin armosta. "Niin onnekasta ihmistä kuin minä tuskin lienee maan
päällä", hän ajatteli ja lähti ruumis ja sydän keventyneenä hilpein
mielin juoksemaan kotia kohti.



Seitsemän sysmäläistä.


Kerran oli seitsemän sysmäläistä sattunut yhteen, ensimmäinen oli
nimeltään Mölhönen, toinen Melhonen, kolmas Suopas; neljäs Saapas,
viides Kenonen, kuudes Nenonen ja seitsemäs Pölhövuori. Kaikki
seitsemän päättivät lähteä kokemaan maailmaa, etsimään seikkailuja ja
suorittamaan urotekoja. Mutta jotta niin mainio matka kävisi
turvallisesti, olivat he hankkineet itselleen keihään, tosin vain yhden
ainoan, mutta kerrassaan vahvan ja aimo pitkän. Kaikki seitsemän miestä
olivat yhteisen keihään varressa, ensimmäisenä rohkein ja väkevin
joukosta -- se tietysti oli Mölhönen -- ja muut kuusi peräkanaa hänen
takanaan, viimeisenä Pölhövuori.

Sattuipa sitten tuolla mainiolla matkalla, että urosten
heinäntekohelteessä pyrkiessä yöksi lähimpään kievariin he kuulivat
turilaan lentävän tien poikki ja pitävän tavanomaista surinaansa,
Mölhönen säikähtyi siitä niin, että keihäs oli pudota hänen vapisevista
käsistään ja tuskan hiki peitti koko hänen ruumiinsa. "Kuunnelkaa,
kuunnelkaa", hän huusi tovereilleen, "hyvä Isä sentään, minä kuulen
rummutusta!" Melhonen, joka kulki hänen takanaan ja haisteli ties mitä
lemua, sanoi: "Jotakin kamalaa on tekeillä, minä haistan ruutia." Nämä
pahaenteiset sanat kuultuaan miehuullinen Mölhönen kääntyi joukon
etunenästä käpälämäkeen, mutta sattui astumaan heinämiehiltä jääneen
haravan piihin, niin että varsi lennähti pystyyn ja antoi hänelle kelpo
paukauksen vasten naamaa. "Armoa, armoa", mylvi Mölhönen, "ota minut
vangiksi, minä antaun, minä antaun!" Toiset kuusi juoksivat ja
kaatuilivat Mölhösen yli yhteen kasaan ja huutelivat hekin: "Jos sinä
antaut, niin antaun minäkin, jos sinä antaut, niin antaun minäkin!"
Vihdoin, kun ei minkäänlaista vihollista ilmautunut heitä köyttämään ja
poisviemään, huomasivat sankarimme pettyneensä; ja jotta juttu ei
pääsisi ihmisten korviin ja aiheuttaisi tekemään heistä pilkkaa,
vannoivat he juhlallisen valan pitääkseen sen omana tietonaan ja muilta
salassa, kunnes jonkun suu avautuisi noin vain vahingossa. Mutta
seuraava hirmu ja vaaranpaikka, joka heitä sitten kohtasi, oli niin
peräti kamala, ettei edellistä voi siihen verratakaan. Muutaman päivän
kuluttua heidän tiensä kävi kesantopellon yli, ja siellä istui jänis ja
nukkui päivänpaisteessa keskellä peltoa, korvat jäykästi korkeutta
kohti ja lasimaiset silmät suoraan sankarijonoamme kohti tuijottavina.
Noin hirvittävän villipedon nähdessään urhot pahasti pelästyivät ja
pitivät keskenään neuvoa, mikä keino pulasta pääsemiseksi olisi
vähimmän vaarallinen. Sillä jos he yrittäisivät kääntyä pakosalle, oli
enemmän kuin mahdollista, että hirviö lähtisi heidän peräänsä ja
nielaisisi heidät karvoineen kynsineen. Siispä oli yksimielinen päätös:
"Meidän täytyy valmistua suureen ja hirvittävään kamppaukseen; rohkea
se rokan syö!" Kaikki seitsemän tarttuivat tanakasti keihään varteen,
Mölhönen etummaisena ja Pölhövuori perimmäisenä. Mölhönen tahtoi yhä
seistä paikallaan keihäs tanassa, mutta taimpana seisova Pölhövuori
tuli täyteen jaloa miehuullisuutta, vaati rynnättäväksi ja huusi joukon
johtajalle:

    "Nimessä Sysmän, jo heiluta kalpaa,
    emmehän oo mitään heimoa halpaa."

Mutta hänen edessään oleva Nenonen tiesi satuttaa naapurinsa arkaan
kohtaan ja sanoi:

    "Nimessä hornan, kelpaa sun puhua,
    itse sä säikyt jo paljasta huhua."

Kenonen huusi:

    "Ei puutu muuta kuin hiuskarva juuri,
    ettei tuo peto oo pääpaha suuri."

Sitten tuli Saappaan vuoro lausua arvelunsa:

    "Jollei se itse, niin toki sen muori,
    niin se on suori kuin Kyöpelin vuori."

Suoppaalle tuli hyvä päähänpisto kutitella vähän tausmiestään:

    "Käyppäs, oi Saapas, eellinnä meitä,
    terästä luontos ja keihäämme heitä."

Mutta Saapas ei kuullut sillä korvalla, vaan vastasi:

    "Kunnia kuuluu se Mölhöselle,
    minulle liikaa on tämmöinen helle."

Silloin tunsi Mölhönen aikalaisten ja kansakunnan luottamuksen
kohottavan hänen luontoaan, hän puristi kahta tanakammin keihäänvarren
latvustaa ja haastoi arvokkaasti:

    "Käyppä siis taistohon pääpahaa vastaan
    sankarin työtä se on ainoastaan."

Ja koko joukko samosi miehuullisesti hirviön kimppuun. Mölhönen
siunaili itseään ja huusi taivasta auttamaan häntä jalossa
edesottamisessaan; mutta kun mitään tuliteräistä miekkaa heiluttavaa
enkeliä ei näkynyt ja muu joukko työnsi häntä armotta eteenpäin, rupesi
hän karjumaan suuressa hädässään: "Hau! Hau! Hurlehau! Hauhau!" Siitä
jänis havahtui, säikähti ja otti lipetin.

Menestyksestään rohkaistuneena sysmäläissakki lähti etsimään uusia
seikkailuja ja tuli leveälle virralle. Sen yli vievä silta oli jossain
alempana näkymättömissä, joten miehiltämme nousi tie pystyyn. Virran
toisella rannalla askarteli mies, jolta he huutaen kysyivät neuvoa,
miten päästä tuon vaarallisen väylän yli. Mies sattui olemaan
asikkalainen eikä oikein ymmärtänyt sysmäläistä, jonkavuoksi hän
vastasi kotimurteellaan: "Hah?" (Häh, mitä?) Se kuulosti sankariemme
korviin kuin kehotus: "Kahlaa!" Koska kulku ei siis ollut sen
vaikeampi, hyppäsi etumies Mölhönen virtaan ja rupesi kahlaamaan. Kohta
jalka ei enää tavannut pohjaa, ja uimataidoton kun oli, painui hän
pohjaan kuin kivi. Hattu jäi kuitenkin pinnalle uiskentelemaan, se
ajautui toiseen rantaan ja sille kiipesi sammakko kurnuttaen kaunista
säveltään "Kak, kak, kak!" Tämän kuulivat toiselle rannalle jääneet
kuusi ja haastelivat keskenään: "Toverimme Mölhönen kahlasi kunnialla
ylitse ja kehottaa meitäkin kahlaamaan." Niinpä siis kaikki kuusi
hyppäsivät virtaan, jossa heidät peri Mölhösen kohtalo. Sammakko
surmasi siis sysmäläisistä kuusi miestä, mikä on arvattava
kunniakkaaksi päätökseksi heidän toimintarikkaalle elämäntyölleen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kultahanhi - Grimm-veljesten satuja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.