Title: Pappiparka
Author: Juuti, Kustaa
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pappiparka" ***


PAPPIPARKA

Kirj.

Koito [Kustaa Juuti]



Viipurissa,
Matti Kurikka,
1889.



    Eenokki on hänen nimensä.
    Ja hän on pappina kristillisessä seurakunnassa.



I.


Niinkuin tulipunainen tynnyrinpohja loisti aurinko koko terältään läpi
savuisen autereen, Se oli juuri mailleen menossa ja sentähden saattoi
siihen nyt silmiään kupristaen katsoa, vaikka heikon ihmissilmän täytyy
sen tavallista loistoa hävetä. Pitkällisen poudan vaikuttama raukaiseva
tyyneys teki pölystä ja ilman kuivuudesta nolostuneet koivunlehdet
kahta hermottomammiksi ja jopa tuon varjoisan puun viheriässä verhossa
näkyi siellä täällä kellertäviä pilkkuja, ikäänkuin syksyn ensimäiset
tuulahdukset jo olisivat valkovyötä halailleet, vaikka niityllä kuului
vielä tuon tuostakin viikatteen hionnan karskutusta ja vaikka pääskysen
pojat eivät vielä kyenneet etemmäksi kuin pesänsä aukolle äitinsä
suusta kilvan kärpäsiä nokkimaan. Äänistä niin rikas kesäinen luonto
oli nyt kokonaan mykkänä, ja ell'ei tuota heinämiesten ja -naisten
aseiden teroituksesta syntyvää, hampaita kylmäävää ääntä olisi silloin
tällöin kuulunut, olisi todellakin luullut itseänsä ainoaksi eläväksi
olennoksi aution ja tyhjän maan polttavalla pinnalla. --

Ja että tällainen ilman kuivuus yhdistettynä tavattoman kuumuuden
kanssa ei voinut olla tuntuvia ja tukalia jälkiä jättämättä niin hyvin
ihmisten viljelysmaille kuin heidän mieliinsäkin, sitä todistivat
sekä nuo heleänkeltasilta hohtavat touvon alut että ne alakuloiset,
toivottomuutta ilmaisevat katseet, joilla maamiehet vainioitansa
silmäilivät. Tuon tuostakin nostelivat isännät lakkiansa, pyyhkäsivät
hikeä otsaltansa ja, katsahdellen autiolle taivaalle, huo'ahtivat: ei
sada... voih, kun ei jo sada...

Tällainen oli heinäkuun ilta muutamassa Karjalan kulmassa eräänä Herran
vuonna. Ja jos helle ja hiljaisuus luonnossa vaikuttivat samallaista
elämää ihmistenkin keskuudessa ylimalkain, näytti kuitenkin eräässä
talossa tavaton äänettömyys vallitsevan. Ainoastaan varpaillaan
hiiviskeli talon väki tärkeimpiä askareitaan toimitellessaan ja
ainoastaan kuiskailemalla uskalsivat he toisiansa puhutella. Ei siinä
kuulunut kenkien kopsetta, ei ovien narahduksia, saati sitte raikasta
naurua tai muuta virkeän elämän merkkiä. Luuli todellakin olevansa
aaveiden asunnolla.

Ja syynä tähän verrattoman umpimieliseen elämään tässä talossa ei
suinkaan tällä kertaa ollut yksinänsä kuumuus ja siitä seurannut
kuolemankamppailu luonnossa. Siihen vaikutti epäilemättä paljoa
enemmän se sisällinen kuumuus, joka kohta oli juuriaan myöten polttava
erään niistä olennoista, joita liiallinen auringon pouta harvoin
todellisesti turmelee, vaan jotka välistä eivät paremmin voi säilyttää
itseänsä sisälliseltä poudalta, kuin ohran oraat auringon kuivaavalta
kuumuudelta...

Niin se oli. Jormanalan talon isäntä oli elänyt aikansa maailmassa,
vaikka olikin vasta keski-ijässä, Hänen röyheä rintansa oli korkealle
pullistunut, paljoa korkeammalle kuin koskaan ennen. Se nousi ja
laskehti nyt viimeisiä kertojansa ja pian oli loppuva sen sihinä ja
sähinä, heti taukoava hengen herkeämätöin ahdistus. Luonto oli ottava
omansa.

Siitä syystä vallitsi Jormanalassa tällä kertaa näin hiljainen elämä.

Mutta jo olikin tämä isäntä tehnyt tehtävänsä tässä maailmassa. Nuorin
kymmenestä veljeksestä, oli hänen jo aikaiseen täytynyt lähteä isänsä
kotoa avaraan maailmaan einettänsä etsimään. Ensin paimenpoikana ja
tavallisena renkinä muutamia vuosia vierehdittyänsä, pääsi hän vihdoin
isäntärengiksi seudun suurimpaan taloon Sorsalaan. Kokonaista kymmenen
vuotta palveli hän tässä talossa yhtä isäntää ja säästi sillä välin
tarkkuudellaan ja ahkeruudellaan pienoisen omaisuuden. Joka vuosi
keyripäivänä kantoi hän säännöllisesti palkkansa isännältä, mutta hän
ei huroitellut rahojansa niinkuin muut rengit "riiviikon" ajalla --
eipä hän monasti riiviikkoa pitänytkään --, vaan osti niillä lehmiä,
jotka hän sitte antoi perheellisille loisille ja mökkiläisille vahvaa
voi-arentia vastaan eläkkeelle. Kun hän siis kymmenentenä keyripäivänä
riisui talon vaatteet yltänsä ja pukeusi omiinsa, saattoi hän kehumatta
kohottaa rintansa korkeammalle kuin tavalliset rengit, sillä hänen
rintansa pullotti ulospäin, ja tämän pullottamisen vaikutti täysi
kukkaro.

Tosin löytyi suomalaisia panettelijoita jo silloinkin. He kuiskivat
keskenänsä, että Jeremias Jormanaisen rinnan pullistukseen oli
kokonaan toiset syyt kuin ne joita hän itse sanoi. Ja varsinkin
hänen palveluksensa viimeisinä vuosina, kun Sorsalan isäntä kuoli ja
tämän leski taloutta isännöi, arvelivat nämä panettelijat Jeremias
Jormanaisen rinnan päässeen oikein kohoamaan. Hän oli leskelle kaikki
kaikessa. Hän peri saamiset, maksoi maksut, mittasi elot, myi ja osti,
oli yhdellä sanalla niinkuin isäntä ainakin talossa. Kävihän hänen
siis povitaskuansa paksuntaminen, varsinkin kun tiedettiin siihen
halua olevan. Vieläpä kertoivat ne, jotka luulivat salaisimmat asiat
tietävänsä, että Jeremias Jormanaisen hallussa hänen kymmenentenä
keyrinänsä oli Sorsalan isäntävainajan vanha kissannahka; että hän oli
sen saanut huostaansa isäntävainaan pesijäisissä, hän kun oli hangelle
vienyt sen olkipulsterin, jolle isäntä kuoli ja jossa tämän tiedettiin
rahakissaansa säilyttäneen; ja että itse Sorsalan emäntä oli tämän
asian tähden jo monta kertaa itkenytkin...

Näin puhuivat panettelijat, vaan olihan tuota jo ennen sitäkin
paneteltu ihmisiä.

Pää-asia oli kuitenkin se, että palveluksesta erottuansa Jeremias
Jormanainen osti keskolaisen maatilan, nai emännän ja alkoi elää
niinkuin muutkin konnulliset. Hänelle syntyi naimisensa ensi vuosina
kaksi poikaa, joista vanhempi -- vaikk'ei ollutkaan ruskea ja karvainen
-- rupesi peltomieheksi, vaan nuoremmasta päätti isä tehdä papin.
Muita lapsia ei heille syntynytkään siitä luonnollisesta syystä, että
äiti kuoli nuoremman pojan lapsivuoteesen. Lopun ikänsä eli Jeremias
Jormanainen leskenä.

Kun nyt siis Jeremias Jormanainen aikoi lähteä pois tästä matoisesta
maailmasta ja itse muuttua madoiksi, kutsui hän molemmat poikansa,
Jeremiaan ja Eenokin, kuolinvuoteelleen, lausuaksensa heille viimeiset
jäähyväisensä ja antaaksensa heille isällisen siunauksensa. Kammarista,
jossa isännän sairasvuode oli, käskettiin siksi aikaa muu talonväki
poistumaan.

Pojat tulivat isänsä sairashuoneesen. He olivat molemmat jo
täysikasvuisia ja Jeremiaalla sitä paitsi vaimo sekä yksi lapsi.
Eenokki oli viime kevänä päässyt lukion toiselle luokalle, jolle
päästäksensä hänen oli täytynyt käydä koulua yksitoista vuotta.

"Kuulehan sinä Jeremias", -- lausui sairas murtuneella, vapisevalla
äänellä, -- "tulehan tänne lähemmäksi".

Jeremias astui isänsä vuoteen viereen ja sairas jatkoi:

"Kun minun nyt näkyy täytyvän, niinkuin muinoin kuningas Taavetin,
'mennä kaiken maailman tietä', ai'on vielä ennen kuolemaani antaa
sinulle muutamia neuvoja".

"Antakaa vaan, hyvä isä".

"Ja tehdä muutamia määräyksiä jälkeeni jäävästä omaisuudesta
kirjallisesti".

"Tehkää vaan, rakas isä",

Eenokki, joka tähän asti oli seisonut edempänä ikkunan vieressä
sormillansa soitellen pölyisiä ruutuja, astui nyt esiin.

"Kaikki kirjalliset määräykset, isä rakas, ovat Jeremiaan ja minun
välillä tarpeettomat", -- lausui hän. "Sellaisista saisivat vaan
kylällä juoruamisen aihetta. Tehkää määräyksenne tässä meidän kuullen,
niin me lupaamme niitä rehellisesti noudattaa ja sillä hyvä. Olemmehan
me veljeksiä, vai mitä Jeremias?"

Ja Eenokki laski kätensä Jeremiaan olkapäälle, hymyili rehellisesti ja
katsoi häntä silmiin.

"Mutta jos toinen, kumpi tahansa teistä, jälkeenpäin hyvinkin ei
tahtoisi muistaa nykyisiä puheita?" -- kysyi sairas.

"Kyllä me muistamme", -- ehätti Eenokki vastaamaan. "Ja jos tahdotte,
niin teemme tässä teidän kuolinvuoteenne edessä kalliin valan siitä,
että päätöksenne tulevat noudatetuiksi".

"Mitäs Jeremias siihen sanoo?"

"Eikös tuo liene samantekevää", -- vastasi tämä haukotellen ja päätänsä
raapien.

"No... olkoon sitte menneeksi", -- lausui isä.

Ja vähän levähdettyänsä jatkoi hän puhettansa:

"Niinkuin tiedätte rakkaat lapseni, ovat minun vähäiset säästöni
menneet kaikki Eenokkia kouluuttaessa. Mutta ei sillä hyvä,
onpa täytynyt tehdä jo muutama tuhat markkaa velkaakin Saarelan
isännälle. Sen vuoksi -- ja varsinkin kun Eenokki ei näyttänyt olevan
hyväpäinenkään -- ai'oin jo lopettaa tuon turhan rahankulutuksen (näitä
sanoja kuullessaan vaaleni Eenokki). Mutta kun toisaalta katsoen olisi
sääli jo niinkin suuria kulutuksia hukkaan heittää ja kun Eenokkikin
jo nyt on siksi mielistynyt, että luultavasti rupeaa omin taiten
lukemaan (Eenokin muoto alkoi kirkastua) --, ja kun vielä lisäksi
tämä maatilakin menisi olovahkon pieneksi kahdelle eläjälle -- lienee
parasta, että Eenokki lukee papiksi asti".

"Niin papiksi... papiksi, kallis isäni!" teroitti Eenokki väliin.

"Mutta kun tämä talo ei jaksa sinua papiksi asti kouluttaa", -- jatkoi
sairas, -- "niin olen päättänyt, että Jeremiaan tulee kuitenkin vielä
sittekin takauksellaan olla sinulle avullisena rahojen hankinnassa aina
siihen asti kun olet papiksi vihitty. Mutta pankaa mieleenne, että tämä
talo on kaikkine kampsuineen jääpä yksin Jeremiaalle, kun hän vaan
on Eenokin yli yliopistoon asti koul... kouluut... tanut... Ymmär...
rät... tekö?"

Näin pitkästä puheesta oli sairas niin väsynyt, että viimeiset sanat
tulivat katkonaisina ulos.

"Kyllä, kyliä rakas isä ymmärrämme!" -- vastasi Eenokki ja molemmilla
pojilla kiilsi kirkkaat kyyneleet silmissä.

"Ja lupaatteko pitää, mitä... mitä olen puhu... puhunut?"

"Lu... lupaamme!" -- vastasivat veljekset yhdestä suusta nyyhkytellen.

"Van... vannokaa sen pääl... päälle."

"Me vannomme!" -- lausui Jeremias vakavasti.

"Eiköhän se ole tarpeetonta ja -- alentavaa?" -- ehdoitti Eenokki.

"Ha'e, Jeremias, koulumestari-Aapo kirjan tekoon, koska Eenokki ei
vanno", -- käski kuoleva isä.

"Kyllä, kyllä minä vannon!" -- sanoi Eenokki hätäisesti.

"No ruvetkaa sitte polvillenne lap... lapseni".

Pojat tottelivat.

"Ot... ottakaa tois... toisianne kädestä ja antakaa kä... kätenne
tänne".

Niin tehtiin. Molemmat pojat ottivat toisiansa kädestä ja isä puristi
yhdistetyt kädet omain vapisevain käsiensä väliin rintaansa vasten.

"Lu... lukekaa mi... minun jälestäni".

Ja siinä luettiin silloin, isä edellä pojat jälestä, seuraava vala,
joka kuitenkin sairaan heikkouden tähden tuon tuostakin keskeytyi:

"Me Jeremias ja Eenokki Jormanaiset lu... lupaamme ja van... vannomme
tässä is... isämme kuo... kuolinvuoteen ääressä, että tämä talo
on... on jääpä Jere... Jeremiaalle koko... nansa, sitte kun hän...
hän on minut Ee... Eenokin yli... yliop... ylioppilaaksi asti kou...
kouluuttanut, eikä Eeno... Eenokilla ole sit sitte siihen mi... mitään
os... osaa, niin... totta... Jum... Jumala meitä aut... autta... koon
ruu... ruumiin ja sielun puo... puolesta... amen!"

Viimeiset sanat oli sairas lausunut ainoastaan kuiskuttamalla ja kun
valan loppuun päästiin, ummisti hän silmänsä eikä niitä enää avannut.
Rinnalle yhteen puristetut kädet aukesivat itsestänsä ja muutamia
kertoja raskaasti huoahdettuansa, oli vanhemman Jeremias Jormanaisen
sielu eronnut ruumiista ja lähtenyt matkustamaan sinne, josta ei
takaisin pääse...

       *       *       *       *       *

Ja sitte pidettiin ukko Jormanaisen hautajaiset.

Maantavan mukaan tulivat vieraat hautajaistaloon jo hautaustoimituksen
edellisenä iltana "yön istujaisiin". Heitä kestitettiin kahvilla ja
ruo'alla parhaan mukaan eikä kuokkavieraitakaan tyhjin suin laskettu
pois. Uunipaistia ja ryynivelliä, verestä kaalia ja ryynimakkaraa
riitti kerjäläisillekin kylliksi. Eikä ne muuten ukko Jormanaisen
hautajaiset olisi olleetkaan... Ja ahkerasti kuljeskeli nuori isäntä,
Jeremias, isävainajansa iso taskumatti povella ja vanha hopeapikari
kourassa, miesvieraiden keskellä, Tuon tuostakin veti hän matin
näkyviin, laski siitä pikarin kukkuralleen ja ojensi sen asianomaiselle
lausuen: "Kipsooppas pois!" Ja "kipsattiinhan" siinä, kuinkas muuten!
Sen todistivat selvästi sekä nuo jo ennen syöntiänsä sinne tänne
nurkkiin nukkua kumpsahdelleet naapuri-isännät, kuin myöskin, vaikka
vähemmässä määrässä, heidän vielä ruokapöydissä istuvat vellirintaiset
ja rasvanaamaiset kumppalinsa. Ja mitenkäs se muuten olisi käynyt
laatuunkaan. Eihän ne ilman olisi ukko Jormanaisen hautajaiset
olleetkaan...

Seuraavana aamuna anivarhaisen aamiaisen syötyä lähdettiin ruumista
kirkolle kuljettamaan. Ja tulipa sitä saattoväkeäkin koko joukko.
Mitä lienee pariinkymmeneen hevoiseen ollut. Kirkolla sitte vainajan
ruumiilliset jäännökset "koulun" ja kahden papin kanssa erikoishautaan
laskettiin. Sillä eihän miten sopinut ukko Jormanaista yhteishautaan
panna, eihän toki... Pitipä rovasti vielä korean ruumissaarnankin.
Sitä kuunnellessa tipahteli vaimoväeltä tuon tuostakin katkeria
vesipisaroita valkoisille neliskolkkaisiksi taitetuille nenäliinoille,
miltä silmistä miltä -- nenästä. Ja oikeinhan se olikin. Tokkopas niitä
muuten olisi ukko Jormanaisen hautajaisiksi tiennytkään...

Mutta näissä hengellisissä toimissa oli päivä jo puolitiehen
kulunut ja itsekunkin ajatukset alkoivat kääntyä yhä enemmän ja
enemmän maallisiin asioihin. Naisten hiukan kostuneet nenäliinat
pistettiin siis avariin hameen taskuihin, miesten hatut painettiin
lujasti päihin ja sitte ajettiin täyttä karkua lähinnä hautausmaata
olevaan suntion taloon. Siellä sitte vielä kerran yhdessä pappien
ja lukkarin kanssa vainajan muistoksi ryypättiin ja syötiin läski-
ja matikkakukkoja. Ruokailun asianmukaiseksi päätökseksi piti
seurakunnan kappalainen tässä tilaisuudessa pitkän... pitkän ja
ylevän puheen "edesmenneen ristiveljemme" kerrassaan verrattomista
ansioista, jonka puheen kestäessä tietysti jokainen läsnä-olija oli
velvollinen vuodattamaan kaikkein katkerimpia kaipauksen kyyneleitä.
Ja kun sitte vihoviimeiseksi ukko Jormanais'-vainaan oma poika, nuori
Eenokkimaisteri, oikein sulavilla sanoilla kiitteli ei ainoastaan
kirkkoherroja ja muita virkamiehiä, vaan vielä lopulta yhteisesti
kaikkia muitakin vieraita, siitä muka suuresta kunniasta, jota nämä
hautajaisiin tulollaan olivat hänen isävainajalleen osoittaneet,
niin ihme olisi ollut, jos ei jokainen olisi ymmärtänyt, että nyt ne
pidettiin ne ukko Jormanais'-vainaan hautajaiset...



II.


Isänsä kuoltua vietti Eenokki kesälupaa Jormanalassa niinkuin nuoret
herrat ainakin. Hän metsästi ja kalasti, ui ja ratsasti niinkuin
pappilankin nuoret herrat tekivät, sanoen näillä urheiluilla
hankkivansa "voimia" syksyllä alkavaan raskaasen lukutyöhönsä.
Tavallisista maatöistä hän ei huolinut vähääkään, sillä eihän sen, joka
herraksi oli luotu, miten muka sopinut niihin alentautua. Talouden
töitä teki ja johti Jeremias yksinään.

Eräänä lauantai-iltana, kun työväki jo oli syönyt ja kylpenyt, tuli
Eenokki pappilan vanhimman nuoren herran Vernermaisterin karissa
Jormanalaan. Herrat olivat olleet pari päivää vesilintuja ampumassa
ja poikkesivat nyt yöksi Eenokin kotitaloon. He astuivat suoraa
päätä kammariin, jossa Jeremias talonpojan tapaan istui puhtaissa
saunassa muutetuissa alusvaatteissaan kylpiessä kostunutta tukkaansa
harjaillen...

Jeremias säpsähti herrat nähtyänsä, "Ohoh!" -- lausui hän. "Minä luulin
Eenokin siellä kirkolla yötä olevan, enkä viitsinyt enää saunan perästä
pukeutuakaan".

"Siitä sen näkee oikein aika moukan. Ei ole edes kenkiä jalassa", --
murahti Eenokki äreästi.

"Ei se mitään, ei se mitään", lausui Vernerherra. "Sehän on täällä
yleinen maantapa, eikä siinä ole mitään vioksittavaa".

"Oo ei tuota nyt tuolla tavalla kehtaisi näyttäytyä ihmisille. Etkö jo
ala mennä pukeutumaan!" -- virkkoi Eenokki käskevästä yhä tyytymättömän
näköisenä.

"Kyllä... kyllähän minä."

Ja Jeremias kiiruhti vähän häpeissään pitovaatteita yllensä hankkimaan.

"Sellaisia pöllöjä ne ovat nuo talonpojat", -- virkkoi Eenokki
Jeremiaan mentyä. "Ei niistä tule kalua vaikka kuinka kouluttaisi".

"Minun mielestäni olet sinä tässä asiassa kokonaan väärässä", virkkoi
Vernerherra, joka oli ylioppilas, vakavasti. "Ei ihmisen sivistys ja
säädyllisyys riipu siitä, miten säntillisesti hän tietää ja taitaa
vaatettaa itsensä. Se ei ole muuta kuin ulkonaista kuorta, jonka
alla usein piilee mitä törkein säädyttömyys. Ja sitä paitsi on aivan
mahdotonta meidän ruveta talonpoikaiselle kansalle opettamaan hienon
muoti-yleisön keinokkaita toaletti-sääntöjä. Eikä voi sanoa, että
kansa aina menettelee älyttömästi tässä kohden. Minun mielipiteeni
päinvastoin on, että kylvyn jälkeen täysiin vaatteisiin pukeutuminen,
varsinkin kesä aikana, ei terveysopin kannaltakaan ole hyväksyttävä".

Vernerherran vakavaa väitöstä ei Eenokki kyennyt kumoamaan. Jotakin
yritti hän kuitenkin sanomaan, mutta jo tuli Jeremiaskin takaisin
täysissä vaatteissa.

"Herrat ovat hyvät ja tarinoivat vähän aikaa, kunnes vaimoni hankkii
voita leipää pöytään", puhui hän kohteliaasti, aikoen poistua.

"Kiitoksia, kiitoksia hyvä isäntä, vaan mihin teillä on kiire? Istukaa
täällä meidän luonamme, niin saadaan keskustelu vaihtelevammaksi", --
pyysi Vernerherra.

"Eihän tästä enää näin myöhään ole mihin menoa", -- vastasi Jeremias ja
istahti kammarin ovenpielessä olevalle tuolille.

Siinä sitte tarinoitiin useammasta asiasta jonkun aikaa ja keskustelu
alkoi käydä vilkkaaksi.

"Miksikäs virkamieheksi Vernerherra aikoo itsensä lukea?" kysäsi puheen
käänteeksi Jeremias.

"Lääkäriksi olen aikonut -- jos onnistun pääsemään".

"Vai tohtoriksi aiotte".

"Mutta minä vaan en rupeaisi lääkäriksi, vaikka niitä maksettaisiin",
-- sanoi Eenokki puolestaan. "Se on niin erittäin vaikea ja vaivaloinen
virka, vaikka tulot siinäkin virassa kuuluvat olevan hyvät".

"Jokaisen pitää pyrkiä siihen toimeen virkamiesurallakin, mihin tuntee
itsellään olevan halua ja taipumusta", -- vastasi Vernerherra.

"Tämä meidän mieshän papiksi aikoo, mikä hänestä sitte tullee", --
virkkoi Jeremias.

"Niin papiksi minä aion ja papiksi minä rupean, siinä ei auta laupiaat
silmätkään, sillä papin virka on kaikista viroista paras", -- kehui
Eenokki.

"Miten niin?" -- kysyi Vernerherra.

"Siitä yksinkertaisesta syystä, että pappina ollessaan saa ihminen
vähimmällä vaivalla suurimmat tulot".

"Eipä nuo apupappien palkat, sen verran kuin minä asioita tiedän,
pitäisi olla niinkään kehuttavia", -- arveli lääkärinkokelas.

"Tässä ei ole otettava lukuun ainoastaan apupapit, niinkutsutut
maisterit, vaan on katsottava asiaa koko papiston kannalta selitteli
Eenokki. Maisterina-olo on kovin vähäinen aika papin elämässä, eikä
silloin vielä -- tavallisesti poikamiehenä kun ollaan -- suuria tuloja
tarvita. Mutta onpa sillä maisterivirallakin etuisuuksia, joita
turhaan hakee muilta virkamiesaloilta. Se aika on, niin sanoakseni,
papin elämän kevät, sen varsinainen runollisuuden aika. Kuinka
onkaan hauskaa ajatella itseänsä nuoreksi, vasta papiksi vihityksi
maisteriksi. Sehän on oikea onnen lapsi! Hänet määrätään jonkun vanhan,
halvatun tai upposokean rovastin apulaiseksi, jolla on komea pappila,
herttainen harmaapäinen ruustinna ja -- monta kaunista tytärtä. Ja
ajatelkaat, mitä miettivät nämä punaposkiset neidot tuolla sydänmaan
avarassa pappilan pytingissä nuoresta maisterista, joka heille kohta
tulee, vaan jota he eivät vielä ole nähneet? Ja mitä sitte kun he
hänet, näkevät? Niin tietäähän sen, mitä he... Ja kuinka lystiä on
kesäisinä iltoina kuluttaa joutohetkensä herttaisten tyttöjen parissa
pappilan puutarhassa tai välkkyvän järven pinnalla valkolaitaisessa
lystivenheessä. Ja kukas sen arvaa, mikä siitä lopuksi tulee? Kunpahan
sattuisinkin pääsemään apulaiseksi --"

"Täytyy myöntää, että puheessasi on paljon perää", -- lausui
Vernerherra hymyillen Eenokin runolliselle innostukselle. "Vaan mitäs
ajattelet seuraavasta pappisviran asteesta, kappalaisesta?"

"Kappalaisen asema", vastasi Eenokki, -- "on jo proosallisempi, vaan
ei siitäkään hyviä puolia puutu. Tokkohan yksikään muu virkamies
maailmassa niin vähällä työllä ansaitse senkään verran kuin
kappalainen? Hän tosin kantaa kapottain saatavansa -- ja tästä hänen
vaikeimmasta työstään lienee hänen virkanimensäkin tullut --, vaan
kapoista kertyy tynnyrejä Ja 'kellä on ruista sillä on rahaakin'.
Eikä se suinkaan ole mikään synti, saati sitte laillinen rikos, jos
ankaran koulutyön ja vaivaloisen apulaisviran jälestä muutamia vuosia
lepäileekin vähemmällä työllä. Ja saattaahan sitä kappalaisena
ollessaan terveydekseen toimia muitakin asioita, kun varsinaiselta
virkatoimeltaan joutaa ja jaksaa. Viljelee enemmän maata, metsästää
enemmän 'Kauniita ajatuksia!'" -- virkkoi Vernerherra mietiskellen.

"Entäs sitte itse rovastiksi päästyä!" -- jatkoi Eenokki innostuneena.
"Voiko mukavampaa elämää ja parempaa tulolähdettä, kuin rovastina-olo,
kukaan syntinen ihminen täällä murheen laaksossa ajatellakaan?...
Olla suurin ja arvokkain herra koko pitäjäässä; kantaa tynnyrittäin
ja lehmittäin saatavia ei ainoastaan eläväin 'lammasten' sielujen
paimentamisesta, vaan vielä kuolleittenkin edestä; vetää tuloja
manttaalien kokoisesta puustellista; asua kartanossa kuin linnassa,
jonka pienimmätkin korjaukset seurakunta toimittaa, ja itse -- kävellä
tohvelit jalassa ja pitkävartinen vaakunapiippu hampaissa pitkin
komeasti matoitettuja salien laattioita taikka istua päiväkaudet
pehmeäksi vuoratussa keinutuolissa, johon pienimmätkin tarpeet paikalla
passataan. Sillä eipä se rovasti oiva rovasti ole, joka itse virkansa
toimittaa. Ja pakkoko on toimittaa? Maksaa muutamia satoja apulaiselle,
antaa hänelle vapaan ylöspidon ja on itse huoletta. Tarvitsevathan nuo
apulaisparatkin paikkoja. Ja jos vielä sattuu tyttäriä olemaan..."

"Oletpa todenperään vallan oikeassa, mitä papinviran etuihin tulee",
-- lausui Vernerherra. "Mutta oletko milloinkaan ajatellut niitä
raskaita velvollisuuksia, jotka tätä virkaa seuraavat, tunnetko
olevan itselläsi sisällistä taipumusta, halua noita velvollisuuksia
täyttämään, ja ennen kaikkea, oletko itse täydellisesti vakuutettu
kaikesta siitä, mitä pappisvelvollisuutesi sinun vaativat puhumaan ja
toimimaan?"

"Niitä asioita ehtii kylliksensä ajatella sitte kun on papiksi päässyt,
nyt on minulla tarpeeksi mietittävää siinä, miten papiksi pääsen", --
vastasi Eenokki huolettomasti.

"Herrat ovat hyvät ja nousevat ottamaan leipää" -- lausui Jeremias,
nostellen tuoleja katetun pöydän ääreen.

"Kiitoksia, kiitoksia!" -- vastasi Vernerherra, "Kylläpä se ruoka
mahtaa nyt maistuakin, kun on koko päivän järvellä soudellut".

Ja nuoret herrat istuivat pöydän ääreen.



III.


Elokuun loppu oli käsissä ja Eenokin piti lähteä Kuopioon lukujaan
jatkamaan, jos mieli papiksi. Mutta sinne lähtiessä tarvittiin rahaa,
ennen kaikkea rahaa, ja tämä "herran lahja" oli niinä aikoina niillä
seuduin niukassa. Siitä ei Eenokki kuitenkaan paljoa huolinut, sillä
kumminkin hänelle täytyi veljen hankkia rahaa, käyköötpä muut asiat
sitte miten puolin hyvänsä.

Tosin elovuosi Jormanalaan, niinkuin muuallekin, näkyi tulevan huono,
-- pouta kun viljat poltti -- ja elon osto talossa kohta käsillä.
Voi myös oli mitättömän alhaisessa hinnassa, eivätkä eläimetkään
sinä syksynä tuntuneet hintaantuvan. Oli siis vaikea, sangen vaikea,
maamiehen -- vieläpä jo ennestään velkaisen -- tänä kovana aikana saada
rahaa kokoon edes muutamaakaan satamarkkaista, mikä oli vähin määrä,
jolla Eenokin kävi lähtöään yrittäminen.

Mutta Eenokki kiristi ja patisti vaan veljeänsä.

"Joko olet saanut niitä rahoja?" -- kysyi hän kerrankin, kun Jeremias
hikisenä ja läähättäen tuli tupaan ja heittäysi penkille levähtämään.

"Enhän minä nyt rahan hausta tule", -- vastasi Jeremias hätäisesti. --

"Mistäs sinä tulet?"

"Siemenrukiita kävin lainaksi Saarelan isännältä, kun omat
uutisrukiimme eivät idä".

"Vai siemenrukiita! Kyllä sinä siemenrukiista huolen pidät, vaan et
vähääkään huolehdi siitä, pääsenkö minä Kuopioon vai en", -- lausui
Eenokki vihaisesti.

"No, Herra Jumala! Eikö niistä siemenistä sitte pitäisi huolta pitää?
Jo ilmankin jäi rukiinpano meillä tänä kesänä liian myöhäiseksi.
Eihän meillä enää olisi elämän toivoakaan, jos jättäisimme peltomme
kylvämättä", -- arveli Jeremias.

"Mutta minä sanon, että jääkööt peltosi vaikka kyntämättäkin, pitää
sinun kuitenkin saada minulle rahaa!"

Näin sanoen löi Eenokki nyrkkinsä pöytään niin että tuntui.

"Mitäs minä osaan kun..."

"Vai mitäs minä osaan! Sinun pitää, jos ei muu auta, myydä hevoisesi ja
lehmäsi, menkööt hinnasta mistä hyvänsä".

"Mutta milläs sitte maata raadetaan ja lannoi..."

"Se ei vähääkään minuun koske!" -- keskeytti Eenokki yhä kiivastuneena.
"Vai tällä tavalla sinä täytätkin sen kalliin valan, jonka isäsi
kuolinvuoteen edessä vannoit?"

Tämä koski Jeremiaan arimpaan kohtaan.

"No, hyvä Jumala! Kyllähän minä... kyllä minä hankin. Vaan voinkos minä
sille mitä, jos en mistään saa?"

"Johan minä neuvoin sinulle keinon, jolla saat, ja jos ei se auta, niin
tiedän vieläkin yhden konstin", -- lausui Eenokki nyt jo ivallisena ja
Jeremiaan hätäilemisestä hyvillään.

"Sano, sano velikulta paikalla se konsti!" pyysi Jeremias, joka
neuvottomuudessaan oli valmis vaikka mihin. "Lupaatkos sen täyttää? --
Saat olla varma, että sen keinon kautta rahanpuutos meiltä loppuu --
ainakin ajaksi".

"Lupaan kyllä, jos vaan voin".

"Jos ei muu auta, niin myydään pois tämä talo". Nämä sanat tekivät
Jeremiakseen aivan saman vaikutuksen, kun jos hän olisi saanut aimo
korvatillikan. Vasta jonkun ajan kuluttua kykeni hän lausumaan
seuraavat kolme sanaa:

"Myydä isän perintö --!!"

"Niin".

"Ja mihinkäs sitte joutuisit sinä, minä, vaimoni ja -- lapseni?"

"Minä tietysti pääsisin papiksi ja se on pää-asia. Sinä vaimonesi ja
lapsinesi -- hm! Menkää vaikka -- hiiteen!"

"Vai niin!"

Tähän loppui veljesten keskustelu tällä kertaa, sillä Jeremiaalle tuli
kiire hankkimaan rahaa Eenokille millä ehdolla hyvänsä.



IV.


Monien monituisten turhain yritysten perästä onnistui Jeremias
Jormanainen vihdoin saamaan Eenokille välttämättömimmät eväsrahat ja
tämä siis pääsi Kuopioon Jeremiaan oli täytynyt panna pantiksi kolme
-- kauniinta lehmäänsä tuon satamarkkaisen edestä. Vaan mitäpäs se
haittasi. Kunhan Eenokki pääsi lähtemään ja -- kunhan isän perintö
vielä jäi koskematta.

Mutta vaikka Jeremias Jormanainen ei ollutkaan mitään maailman
nerokkaimpia miehiä ja vaikka kylän suupaltot välistä kutsuivatkin
häntä "Jörö Jeremiaaksi", päätti hän viimeiseen asti pysytellä
kiinni isänsä perinnössä. Hän älysi kuitenkin, että hänen oli tuiki
mahdoton konnullisena kestää, jos ei keksisi jotain muuta keinoa kuin
velanoton, Eenokilla koulunkäyntirahoja hankkiakseen. Hän mietti ja
mietti, mikä se konsti olisi, joka parhaiten vetelisi. Ja tätä konstia
miettiessään harmaantui hänen päänsä, ehkä olikin ijältänsä vielä alle
kolmenkymmenen...

Vihdoin luuli hän parhaan neuvon keksineensä. Mitähän jos opettelisi
jouto-aikoinaan tekemään läkkityötä, rupeaisi läkkisepäksi? Tokkohan
tämä työnlaatu niinkään paljon oppiaikaa viepi? Ja eiköhän siitä
sentähden saisi edes join raoistakin tuloa, varsinkin kun muita
läkkiseppiä ei ollut lähistöllä? Tosinhan noita maankulkijoita astiain
tinaajia silloin tällöin kävi silläkin paikkakunnalla, vaan tuskinpa
niistä hänelle olisi sanottavaa haittaa. Ja tokkopahan nekään aivan
ilman tuloitta eläisivät? --

"Koeteltuansahan sen tietää", -- arveli Jeremias Jormanainen ja päätti
kun päättikin ruveta läkkisepäksi.

Kun kiireimmistä talouden töistä oli päästy ja syksy sateineen
saapunut, nousi Jeremias Jormanainen eräänä aamuna ylös tavallista
aikaisempaan. Hän käski vaimonsa panemaan evästä konttiin.

"No mihinkäs sinä nyt lähdet?" -- kysyi emäntä-Liisa miehensä käskyä
täyttäessään.

"Lähdenpähän tästä vähän tuulettelemaan. Arvelen mennä kaupunkiin ja
viipyä siellä varsinkin viikonpäivät. Pane viikon eväs laukkuun".

"Hm, vai viikonpäivät! -- Mitähän sinä siellä niin kauan teet? Ja entäs
kun kotityöt jäävät..."

"No ei se nyt auta!" -- keskeytti Jeremias. "Lähteä täytyy, käyköön
miten tahansa, sillä ei tästä muutenkaan hyvää tule".

"Ja eihän tässä kotona nyt kiireitä olekaan. Puikoot riihiä ja vetäkööt
mutaa kunnes minä palaan". -- jatkoi hän vähän päästä.

Hetken aikaa olivat molemmat ääneti ja emäntä meni aitasta eväslihaa
hakemaan.

"Sama taitaisi olla, jos olisit kotona", -- lausui emäntä lihan ha'usta
palattuansa Hänen silmänsä olivat tavallista punaisemmat...

"Tähänhän se autuus eteen astuisi, kun vaan ei puuhaa pitäisi. Itse
tiedät, minkälaiset rahan tarpeet par'aikaa talossa ovat, eikä se
Eenokkikaan siellä Kuopiossa tuulella elä."

"Sittepä se rahan puutos loppunee kun sinä rupeat kaupungissa asumaan".

"No ei suinkaan tähän auta ristissä käsin kuoleminen. Puuhaa täytyy
pitää vaikka minkälaista, muutoin kohta tässä mullatkin menevät. Sillä
velkaa on ja toista tulee. Eikö nuo jo alkane puoleentoistatuhanteen
nousta".

Viimeisen lauseen puhui Jeremias ikäänkuin itseksensä.

"Luuletkos ne mullat sillä säilyttäväsi, jos et öissä makaa ja vaikka
pääsi puhki miettisit ja aprikoisit? -- Pane mieleesi minun sanani,
vaikka se on naisen puhetta, että Eenokki se sittekin tästä mullatkin
ottaa, eikä huoli vähääkään siitä, jos sinun pääsi on harmaa taikka
musta".

"Mistä sinä sen niin tiedät?" -- kysäsi Jeremias ikäänkuin unesta
havahtuen.

"Tiedänpähän, ja tiedän vielä senkin, ettei sinullekaan kunnian kukko
laula elämäsi lopulla".

Viimeiset sanat olivat tarttua emäntä-Liisan kurkkulakeen, sillä hän
pullahti nyt katkerasti itkemään.

Ja Jeremias Jormanainen hämmästyi tästä vaimonsa oudosta käytöksestä
niin, ettei tiennyt mitä ajatella, Kun emännän itku hiukan asettui,
kysyi hän:

"No saattaisithan tuota kuitenkin minulle sanoa, mistä nämä aatteet
ovat mieleesi tulleet?"

"Sanoipa sitä sinulle tahi ei, se on yhdentekevää. Sinä et kuitenkaan
uskoisi".

"Vaan sano häntä nyt kuitenkin".

"No tässä kun toissapäivänä mustalais-Reetta kävi, niin se -- povasi
minulle".

"Johan minä sen arvasin! -- Ja mitä hän sitte sanoi?"

"Sanoipahan että mustaverinen herrasmies, jolla näytti olevan
niinkuin papin kappa selässä, tekee meille vielä hyvin paljon, hyvin
paljon pahaa... että hän ruuniverisen miehen kanssa ajaa meidät pois
punaisesta kartanosta... että minulla ja lapsillamme näytti olevan
niinkuin pitkä, hyvin pitkä matka edessä... ja että sinä kuolet kesken
ikäsi hul..."

"Heitä jo joutavat lorut!" -- keskeytti Jeremias vaimoansa. "Johan
sinä nyt olet tuiki laidoiltasi, kun rupeat uskomaan puolisokeain
mustalaisakkain puheita, niinkuin kaikkivaltiaan Jumalan sanaa. Ei,
hyvä Liisa, meillä vielä niin suurta hätää ole kuin puusta katsoja
luulee, sillä minä olen aikonut Jumalan avulla ruveta rahaa tienaamaan
sekä Ennokille koulunkäyntitarpeiksi, että vielä entisten velkain
lyhennykseksi. Aion käydä kaupungissa katsastamassa, miten läkkisepän
työtä tehdään, ja sitte ruveta pitkinä talvipuhteina sillä työllä rahaa
ansaitsemaan. Ole siis huoletta, muoriseni, ja tee vaan töitäsi, kyllä
meitä Jumala vielä auttaa, kun vaan Häneen turvaamme, emmekä rupea
turhia taikoja uskomaan. Ja kohtahan minä taas kotiinkin tulen".

Näin lohdutteli Jeremias Jormanainen epäilevää emäntäänsä, mutta tämä
ei näyttänyt hevillä taika-uskostaan luopuvan, vaan pudisti päätänsä,
lausuen:

"Suokoon Jumala, että hyvin kävisi, mutta... mutta minä aavistan
jotakin varsin pahaa, jota en nyt osaa selittää. Minun sydän-alani on
jo ollut hellänä niin kauan..."

Mutta Jeremias Jormanainen heitti raskaan eväslaukun olallensa,
painalti hatun päähänsä ja meni.

Ovessa vielä kääntyi hän ja sanoi:

"Hyvästi nyt, Liisa! Neuvo joutokotvinasi puustaimia Taavetille".
Taavetti oli heidän vanhin, kuudennella ikävuodellaan oleva poikansa.

"Jumalan haltuun! Kyllä minä..."

       *       *       *       *       *

Lupauksensa mukaan palasi Jeremias Jormanainen viikon kuluttua kotiin.
Hän oli ollut läkkisepän opissa kaupungissa ja toi nyt kotiinsa sekä
tuon tärkeän taidon, että myöskin koko joukon läkkisepän työssä
tarvittavia työkaluja ja -aineita. Siinä oli alasimet ja vasarat,
läkinleikkuusakset, sirkkelit, kulmamitat ja juottokojeet. Olipa jo
ostanut koko nipun läkkipeltiäkin, josta ei ollut muuta kuin leikata
viilettää vaan ja tehdä tarviskaluja kaikenlaisia, tuoppia, pesuvatia,
rattia, "ruutkannuja" ja ennen kaikkia läkkilamppuja. Niitä sopi sitte,
jos eivät kaikki kotona kaupaksi kävisi, myydä vaikka ulommaksikin.
Niin... saattaahan sitä talvisaikoina käydä vaikka "Vieriställä", s.o.
Ilomantsin markkinoillakin, eihän tuo niin erittäin kaukana olisi, ja
siellä ne varsinkin...

Ja Jeremias Jormanainen ryhtyi innolla uuteen työhönsä. Hän iltasilla
tuskin raaski yrittääkään nukkumaan, ett'ei aikaa lii'an paljon
maatessa menisi. Mutta kaikissa tapauksissa nousi hän jo puolen yön
aikaan aamupuhdetta. Rahasta oli tarvis ja sitä Jeremias Jormanainen
ei aikonut enää velaksi ottaa, ei vaikka olisivat tarjoomalla panneet,
sillä hän tiesi vallan hyvin, että velka on maksettava ja maksettava
lisän kanssa... Ja pakkokos hänen olikaan velkaa tehdä, nyt kun osasi
muutoinkin hankkia rahaa tarpeikseen?

Niinkuin luonnollista oli, kävi läkkityönteko Jeremias Jormanaiselta
ensimmältä jokseenkin kömpelösti. Milloin ei hän saanut käsillä olevan
astiaa saumoja oikein tarkasti yhteen sovitetuksi, milloin leikkasi
hän läkkipellin lii'an pieneksi, milloin taas juottaminen ei tahtonut
lykästää. Tapahtuipa joskus, että hän liiallisessa innossaan pisti
sormensa sulaan tinaan, tai koppasi väärästä päästä kouraansa juuri
valmiiksi kuumennetun juottokolvin.

Mutta "työ tekijänsä neuvoo". Vähitellen tottui hän yhä tarkemmaksi
saumojen sitojaksi, leikkasi pellit parhaan kokoisiksi ja käytti
salmiakkia kohtuullisemmin, jotta juotokset näyttivät ikäänkuin
itsestään toisiinsa tarttuneen. Kaikkein ensiksi oppi hän kuitenkin
tarkoin tuntemaan, että sulaa tinaa on vähän vaarallisempi käsitellä
kuin jähmeässä muodossa olevaa, ja että juottokolvi tulikuumana oli
otettava varresta kiinni eikä paksusta päästä.

Läkkityön teko alkoi siis Jeremiaalta yhä paremmin luonnistua ja
vähitellen tuli hänen uusi ammattinsa lähitienoilla tunnetuksi.
Tuon tuostakin tuli naapurin emäntiä Jormanalassa käymään, ja kun
he havaitsivat Jeremiaan työt kelvollisiksi, alkoivat he kysellä
niiden hintoja, ja ainapa väliin ostaa jymäyttivätkin mikä mitäkin.
Ken tarvitsi vesikauhaa, ken uuniloutia, ken puolikannuista tuoppia,
ken sylkiastioita, ken mitäkin. Vaan varsinkin alkoivat hyvästi
kaupaksi käydä läkkilyhdyt ja pikkuiset läkkilamput, joita Jeremias ei
tahtonut ehtiä niin paljoa valmistamaan kuin mennyt olisi. -- Mitäs!
Jopa eräänä päivänä ajaa karautti itse ukko-rovasti kuusivuotiaalla
mustalla oriillaan Jormanalaan ja tilasi Jeremiaalta kerrassaan niin
paljon läkkikaluja, että hänen täytyi tehdä erityinen matka kaupunkiin
raaka-aineiden ostamista varten. Eipä siis kummaa, jos Jeremias eräänä
päivänä joulun alla, laskettuansa että läkkityö oli hänelle jättänyt
puhdasta voittoa kokonaista yhdeksänkymmentä markkaa, lausui hymyhuulin
vaimollensa:

"Siinä se nyt on! Vieläkö aiot vastakin uskoa mustalais-Reetan
kerjuukonsteja?"

"Katsoppa tuota! Milloinkas minä niitä olen niin erittäin uskonut?" --
vastasi Liisa puoliksi häpeissään. Hän olikin jo vähitellen alkanut
unhottaa koko tuon povausjutun.

"Vain et, vain et milloinkaan!" -- kutitteli Jeremias
voitonriemuissaan, "Etkös enää muista mitä älinää pidit tässä syksyllä,
kun minä kaupunkiin lähdin?"

"No kaikkea hän muisteleekin!" -- lausui emäntä naurahtaen ja meni
töillensä.

Oli Jeremias Jormanaiselle tosin vähän kiusaakin uudesta ammatistaan,
mutta se oli niin vähäpätöistä ja joutavaa laatua, ettei sitä
kannattanut päten huomioonsakaan ottaa. Siinäkin kylässä, jossa
Jeremias Jormanainen asui, oli vähän liiaksikin niitä "koiranhampaita",
jotka eivät jätä ketään "hampaissaan" pitelemättä, olivatpa nämä
parempia taikka huonompia, rikkaampia taikka köyhempiä, suurempi-
taikka pienempi-arvoisia. Niinpä antoivat he Jeremias Jormanaisellekin
uuden nimen, "Läkkihattu", Jeremiaan hatussa kun välistä näkyi
pieniä tartunnaisia läkkipellin sirpaleita. Tätä korkonimeä he sitte
sopivassa tilaisuudessa -- ja luonnollisesti sopivan matkan päästä --
yhä vatkuttivat, jopa Jeremiaan itsensäkin läsnä-ollessa. Ja väliin,
varsinkin pitopaikoissa, uskalsi joku rohkein heistä -- kun oli
ensin saanut joitakuita lasillisia "rohkaistusta" -- tulla Jeremias
Jormanaisen nenän eteen ja kysyä häneltä: "Eiköön läkistä hattua
saisi?" Taikka: "Kuumana vai kylmänäkö on juottokolvi raskaampi?"

Nämä tällaiset pistopuheet eivät tietysti tuntuneet Jeremiaasta
hyvältä, ei varsinkaan ensimmältä, mutta kun hän havaitsi, että nuo
haukkujat olivat kunnottomia kylän heittijöitä, joiden puheille ei
kukaan parempi ihminen vähintäkään arvoa antanut, ja varsinkin kun hän
otti lukuun sen verrattain runsaan rahantulon, mikä hänellä ammatistaan
oli, ei hän lopulla niistä enempää huolinut, kun jos ken olisi kädellä
viitannut.

Pää-asia oli kuitenkin se, että Jeremias Jormanainen "uudella
teollisuuden haarallaan", niinkuin hän läkkisepän työtä mielellään itse
nimitti, ansaitsi riittävästi rahaa Eenokille koulunkäyntitarpeiksi,
ja riittipä niistä joskus panna muudan markka kahviinkin taikka muuhun
välttämättömään talouden tarpeesen, vaikka Jeremiaan talossa muutoin
elettiin erittäin tarkasti. Velat tosin eivät ottaneet lyhentyäkseen
-- eihän niistä vähistä tienuista miten niiden maksuksi riittänyt --,
vaan eivät olleet enenemässäkään. Ja pää-asiahan tällä kertaa olikin
saada pahaa ainoastaan Eenokille, Kunhan nyt hänen tarpeikseen riitti,
niin tottapahan hän sitte vuorostaan... Ja olihan Jeremias Jormanainen
ainakin siitä varma, että jos Jumala hänelle terveyttä soi, jäi
kuitenkin isän perintö koskematta hänen lapsillensa. Niin, jäiväthän
edes mullat...

Kun Jeremias Jormanainen oli niin kovasti innostunut "uuteen
teollisuuden haaraansa", jäivät tietysti maatyöt silloin tällöin
hiukan takapajulle, vaikka hän kyllä koetti niistäkin huolta pitää.
Mutta eihän se yksi ihminen moneen kohti revennyt. -- Mutaa tuli vuosi
vuodelta aina vähemmän pelloille vedetyksi, aidat alkoivat vähitellen
jäädä yhä enemmän ja enemmän rappiolle ja jäipä eräänä syksynä muudan
kappale Suurenpellon takalaidasta kyntämättäkin. Mutta mitäs se
asioissa haittasi. Täytyihän sitä ihmisten sen verran laiminlyödä
töitänsä, varsinkin sellaisessa välikädessä ollessaan, kun Jeremias
Jormanainen nyt oli. Vähät siis huoli Jeremias Jormanainen siitä,
josko pellon ojat jonakuna syksynä jäivätkin aukaisematta, taikka jos
keväällä ei ollut kuormaakaan kesäpuita enempää saunan kuin tuvankaan
edessä. Ne olivat tällä kertaa sivuseikkoja. Ja niitä oli ainakin
aikaa korjailla. Pää-asia nyt kaikissa tapauksissa oli saada Eenokki
papiksi. Kunhan se oli toimeen saatu ja kunhan hän virkaan pääsisi,
niin kylläpähän hän sitte vuorostaan...



V.


Kuusi vuotta oli kulunut ukko Jormanaisen kuolemasta. Näinä kuutena
vuotena ei Eenokki ollut kertaakaan kotonansa käynyt. Hän oli viettänyt
kesät ja muut lupa-ajat milloin missäkin muualla lukukumppaniensa luona.

Olot Jormanalassa olivat melkein entisellään, vaikka olihan niitä
pienempiä muutoksiakin tapahtunut. Asuinkartanon pärekatto oli
röyhelöitynyt ja harmaaksi naavoittunut Se oli vuos' vuodelta muuttunut
yhä vaaleammaksi ja harvemmaksi ja oli nyt melkein samannäköinen kuin
Jeremias Jormanaisen tukka ja parta. Tuvan peräseinä oli myös ulospäin
pullistunut ja näytti siltä, kun sen sisällä oleva ilma olisi sitä
sinnepäin työntänyt. Eikö hänellä liene ollut kylliksi tilaa avarassa
huoneessa. Vai lieneekö muutoin luonnoltaan ollut raskaampaa kuin
ulkopuolella seiniä oleva ilma. Karjakartano läähistyi jo pari vuotta
sitte siinä määrässä, että sitä täytyi sisästäpäin kolmesta kohdin
pöngittää. Ja saunakin sattui tässä viime talvena palamaan, niin, että
naapurissa on pitänyt kylpemässä käydä. Ei ole joutanut vanhojakaan
huoneita korjaamaan, saati sitte uutta palaneen sijaan rakentamaan.
Vaan tottapahan tässä vielä... Aitat nuo nyt vielä olivat jokseenkin
kunnossansa, ne kun vasta ukko Jormanais-vainaan kuolinvuotena
uudestaan kengitettiin ja katettiin.

Eikä siinä maanviljelyksessäkään ollut niin erittäin suuria muutoksia
tapahtunut. Kaksi peltoa oli vielä sulana ja toinen suurempi niistä
kahtia jaettu, kun kolmas pelto oli jäänyt tässä edesmenneinä vuosina
kyntämättä. Ja joutipa tuo heinän alla ollakin, kun muutoinkin oli
liian alava ja ojat olisi pitänyt joka kerran kesannoidessa uudestaan
puhdistaa. Eikä sitä vähillä hevosilla jaksanut niin paljoa peltoa
sulana pitääkään, oli niillä muutakin työtä. Ja mitäpä niiden ahojen
kynnännästä, kun ei kuitenkaan jaksanut nykyisillekään pelloille
tarpeeksi voimaa saada...

Olivathan ne aitatkin siellä täällä lahonneet ja langenneet, vaan
siinäpä häntä oli vielä toimeen tullut. Tosin kylän lehmät joka kesä
tallasivat ja söivät parhaat heinämaat, ettei niistä puolta heinää
saatu, vaan voihan se yhtähyvin syy olla siinäkin, ett'eivät nurmet
enää muutoinkaan täyttä heinää kasvaneet, vanhat ja raatamattomat
kun olivat. Ja kyllähän ne omat hevosetkin toisinaan syksy-aikoina
söivät ja hajottelivat valmiit vilja-aumat, kun ei ollut aidaksia
auma-aidoiksikaan, vaan olisivathan ne voineet hypätä keko-aitainkin
yli, hyppyriä kun olivat, ja eivätpähän nuo niin vennon vieraita
eläimiä olleetkaan. Sanoohan sananlaskukin: "Oma sika, oma papu".

Mutta yksi asia kuitenkin Jormanalassa oli tämän kuuden vuoden ajalla
mennyt eteenpäin. Se oli läkkityön teko, tuo Jeremias Jormanaisen "uusi
teollisuuden haara". Koko talo oli läkkipeliin vallassa. Tätä kiiltävää
levyä ja sen sivuja oli myötäänsä täynnä ei ainoastaan pöydät, ja
penkit, hyllyt, pankot ja ikkunalaudat, vaan myöskin sillan ja seinäin
ra'ot, penkin ja pankon alukset, vieläpä maitopytyt, kirnut ja --
taikinat! Eikä niinä aikoina Jormanalassa ollut mikään ihme, jos vieras
kammarissakin syödessään yhtäkkiä tunsi suussansa oudon karahduksen, ja
jos asiaa tuli tarpeelliseksi tarkemmin tutkia -- s.o. jos karahduksen
antava esine oli kylliksi suuri -- ei suinkaan tarvinnut olla mikään
metallien erikoistutkija, voidakseen päättää, että tämän oudon äänen
antoi kohtuullisen kokoinen läkkipellin siru, joka leivän tekijältä oli
jäänyt huomaamatta.

Mutta olipa noista läkkipellin siruista hyötyäkin, jos lienee ollut
vastustakin. Sillä eihän työtä tehdessä tiennyt, mihin kohtaan se
pienempikin sipare soveltuisi ja aivan saman asian ajaisi, kun jos
sen suurestakin pellistä olisi leikannut. Ja olihan niistä, jos ei
muuta, lapsille leikkikaluja kylliksi, ett'ei edes niitä tarvinnut
erikseen hankkia. Ne tekivät niistä kirkkoja, pitivät niitä lampainaan,
hevoisinaan ja ennen kaikkea -- peilinään. Ja monta muutakin hyötyä
niistä oli... Ei siis Jeremias Jormanainen millään ehdolla suostunut
siihen, että lakia sirut, niinkuin emäntänsä ehdoitteli, vähintäänkin
joka ilta läjään lakastaisiin ja pihalle siirrettäisiin. Olisihan se
ollut kerrassaan sekä ajan hukkaa että myöskin valmiiksi ostetun rahan
alaisen tavaran armotointa tuhlausta.

Ja että läkkityön teolle sekä läkkipellille tässä talossa olikin
annettava tavallista suurempi arvo, sen voi Jeremias Jormanainen itse
minä päivänä hyvänsä todistaa. Sillä se oli juuri läkkipelti, joka
oli tehnyt mahdolliseksi, että Jeremias Jormanainen vaimoinensa ja
lapsinensa vielä sai asua isän perinnöllä, että mullat -- vaikkapa
vähän huvenneetkin -- olivat vielä jossakin määrin hänen omansa ja että
Eenokki nyt oli pappi. Ei siis ihme ollut, jos Jeremias Jormanainen ei
suvainnut talossaan vihattavan läkkipellin sirujakaan...



VI.


Oli Joulun aatto-ilta. Pakkanen paukkoi ulkona, säikytellen tuon
tuostakin tuvan lattialla leikkiviä puhdaspaitaisia lapsia, joilta
suurin osa leikkikaluista oli tupaa jouluksi puhdistaessa viety ulos
-- puoliväkeen isännästä. Mutta vaikka kylmän jumala sellaista ääntä
pirtin salvamissa piti, ennusti se ainoastaan sen pikaista kuolemaa,
sillä pohjanpuoli tähtikirkkaasta taivaasta alkoi vähitellen pilveytyä.
Lumikaan ei enää helissyt astuessa niinkuin ilman kovetessa, vaan
narahteli oudosti pohjattua lapikasta vastaan, niin että jokaisen
renkipojan kävely seinän takana, kuului jokseenkin samalta, kuin hienon
herran narskaviksi tehtyjen lankkisaappaiden ääni hänen ylevästi
pasteeratessaan komean salinsa puleeratulla permannolla.

Jeremias Jormanainen oli mennyt emäntinensä kammariin, jota
juhla-ajaksi oli lämmitetty, vaikka se muutoin, polttopuiden
tarkkuudessa, kylmänä pidettiin ja astuskeli nyt ääneti pitkillä
askelilla kammarin lattiaa kahtaannepäin, aina vähän väliä yht'äkkiä
seisahtuen ikäänkuin olisi jotakin kuunnellut. Emäntä Liisa seisoi
niinikään mitään virkkamatta kammarin uunin luona nojallaan ja painoi
tuon tuostakin selkänsä sen kuumaa kuvetta vasten. Lapset oli jätetty
lämpimämpään tupaan vanhempain sisarustensa ja palvelus- sekä loisväen
pariin.

"Sepäs kumma on, kun ei mies ala jo joutua", -- äänsi vihdoin isäntä,
meni ikkunan luo ja koetti kaarnaksi jäätyneiden lasien läpi tähystellä
pihalle.

"Eikös tuo jo kohta joutune", -- lausui emäntä; kohottaen selkäänsä
uunin rinnasta, sillä se poltti.

"Mutta jopa sen oiva menossa pitäisi olla täällä", -- jatkoi Jeremias
puhetta.

"Jottako muka liiaksi olisi viipynyt matkalla? Eihän mitä. Sillä
jos hänet, niinkuin itse tänä aamuna sanoit, vasta viime pyhänä --
s.o, niin paljon kuin toissapäivänä -- olisi papiksi vihitty, ei hän
mitenkään ole voinut Kuopiosta lähteä ennen eilestä aamua. Kuuttatoista
peninkulmaa ei myöskään hyppäämällä kuljeta varsinkaan näin
tuhkerokelillä, ja eikä se hevonenkaan ole enää erittäin luotettava".

Viimeiset sanat lausui emäntä hiljempään, ikäänkuin itsellensä.

"No niinkö sitte luulet, ettei meidän ukkoruuna vielä kykene kulkemaan
minkä muun hevosen rinnalla tahansa?" lausui Jeremias, "ja varsinkin
kun renki-Samuli on ajamassa?"

"Enkä luule enkä mitään, vaan johan se ikäkin alkanee jotain sen
lavoilla painaa, kun on jo kaksissakymmenissä", -- vastasi emäntä.

"No kyllä sillä vielä pääsee niinkuin haluaa!"

Taas seurasi äänettömyys ikäänkuin itsestään, sillä ei kummallakaan
ollut halua puhetta jatkamaan. Isäntä-Jeremias alkoi kävelynsä
uudelleen ja emäntä-Liisa painoi selkänsä uunin rintaan...

"Äh, kun ei jo tule!" -- äännähti viimein Jeremias. "Eikö tuota
pitäne jo ruveta syömään, muutoin taitaa ruo'at jäähtyä. Mikä häntä
tietää odottaa. Kun ei tule, niin olkoon... Mut' eläs! Mikäs siellä
kilahti?... Eiköön se vaan ollut isävainaan aisakello, sen äänellä se
kumminkin pani?... Annas kun lähden pihalta katsomaan".

Mutta ennenkuin hän ennätti porstuasta ulos, tulla rymysi jo
Eenokkimaisteri rappusilla hänelle vastaan niin turkkeihin turottuna,
ett'ei silmiäkään näkynyt, sen vähemmän muita jäseniä.

"No terve, terve! Johan viimeinkin jouduit, vaikka Liisa ja minä
luulimme, ett'et enää tänä iltana tulisikaan. Käyppäs tänne lämpimään
ja heitä turkkia... Me kun tosiaankin olimme jo syömään rupeamassa".
Näin puhellen vei Jeremias veljensä kammariin. "Hyvää iltaa!" --
murahti Eenokkimaisteri huoneesen astuttuansa ja turkin kauluksen
aukosta nähtyänsä Liisan.

"Jumal' antakoon!" -- vastasi emäntä niiaten ja kiirehti sen
puolen kansan tavalla langolleen kättä antamaan tämän vielä
päällysvaatteissaan ollessa. Mutta turhaan hän kättänsä kotvasen
ojennettuna piti, sillä Eenokkimaisteri, joka luonnollisesti oli
sivistynyt mies, piti kerrassaan sopimattomana kätellä veljensä
vaimoa näin talonpoikaisella tavalla, eikä ollut ojennettua kättä
näkevinäänkään. Ja siinä sitä seistiin vastakkain jonkun aikaa, kunnes
vihdoin emäntä-Liisa väsyi käden tarjoukseen ja sanoi:

"No eikös se maisteri enää kättäkään anna?"

"Kyllä, kyllä vaikka kolmasti, vaan olisihan tässä ensin saatava turkki
pois hartioilta", -- lausui vastatullut ja katsahti veljeensä.

Jeremiasparka! Vaikka oli jo harmaapääksi elänyt, oli hän vielä
niin tyhmä, ett'ei ymmärtänyt auttaa herraksi tullutta veljeänsä
päällysvaatteiden riisunnassa. Hän vaan katsoa tollotti herttaisesti
hymyillen veljeensä ja odotti milloin tämä rupeaisi riisuuntumaan. --
No onhan niitä jos jonkinlaisia tomppelia tässä maailmassa!

"Täällä... täällä on naulaa turkille", -- selitti Jeremias
ymmärtämättömyydessään ja osoitti kammarin seinälle.

"Mutta olisihan se ensin saatava päältä pois", -- äänsi maisteri nyt jo
jotenkin tuskastuneena näin epäkohteliaasta vastaanotosta.

"Ai tosiaankin!... Minä kun en jo ennen älynnyt..."

Ja vihdoinkin töytäsi Jeremias veljeltänsä turkkia riisumaan.

Kun siinä sitte viimeinkin oli saatu lii'at vaatteet maisterin yltä
karsituksi, päällyskengät lankkikenkien päältä pois vedetyksi ja
silmälasit huurusta nenäliinalla puhdistetuksi sekä paikoilleen
asetetuksi, otti maisteri kauniisti hatun vasempaan kainaloonsa,
kumarsi kohteliaasti emäntä-Liisan edessä ja ojensi mitä suloisimmasti
hymyillen tälle kätensä.

"No, mihinkäs nyt näin väleen?" -- kysyä tokaisi tämä, luullen
typeryydessään maisterin aikovan poislähtöä.

"Ei mihinkään, vaan saan kunnian ilmoittaa, että nyt olen tilaisuudessa
tervehdysvelvollisuuttani suorittamaan", -- lausui maisteri
puhdasrotuisen kavaljeerin liukkaalla tavalla.

"Sitäkös se vaan olikin! Minä jo tottaakseni aloin luulla maisterin
poislähtevän", -- nauroi emäntä-Liisa yksinkertaisella tavallaan ja
sutkasi käsihankonsa niin tuntuvalla tavalla lankonsa hienon peukalon
ja kämmenen väliin, että tämä oli päästää huudahduksen. Mutta tällä
kertaa pidätti hän luontonsa ja kärsi kipuansa sileäksi ajelluita
huuliansa pureskellen. Kylläpähän vielä tuli aikaa opettaa veljen
vaimolle sievempiä tervehdystapoja...

Saatiin siinä vihdoinkin tervehdysseremoniat suoritetuksi, kuulumiset
kysytyksi, niin jopas Jeremias kysäsee veljeltänsä:

"No jokos sinut nyt vihittiin?"

"Juu-u!" -- vastasi nuori maisteri yksitoikkoisesti, pisti kädet
housujensa taskuihin ja alkoi pasteerailla kammarin lattialla. Äkkiä
veti hän kiiltävän kotelon uusimuotisen kaftaaninsa takataskusta ja
sytytti paperossin.

Näin yksitoikkoinen keskustelu tuntui käyvän tukalaksi Jeremiaasta.
Hän päätti siis, vaikka tosin omalla moukalla tavallaan, saada sitä
vilkkaammaksi ja kysäsi taas:

"No pidettiinkös häät tahi edes tavalliset nostokannut?"

"Pidettiin ja oikein fiinit. Niissä oli läsnä kaikki Kuopion papit
piispasta lähtien. Ja siinä oli silloin enemmänkin rymäkkätä, sillä
samalla pidettiin minulle uudet ristiäisetkin".

"Ristiäiset! No vie nyt sen tasakäpälä! Käännyitkö sinä venäjän uskoon,
vai ristittiinkö sinut turkkilaiseksi?"

"Hihihii!" nauroi nuori maisteri veljensä omituiselle kysymykselle. "En
kääntynyt mihinkään vieraasen uskoon, vaan minä otin uuden sukunimen,
kun entinen nimeni oli niin ruma ja -- talonpoikainen".

"Talonpoikainen!" -- toisti Jeremias hämillänsä "No mikä se sinun uusi
sukunimesi sitte olisi?"

"Jöransson!" -- lausui Eenokki ylpeästi.

"Härän son...!" -- kertoi talonpoikainen veli mietiskellen. "Etköön
jättänyt yhtä tavausta nimen lopusta lausumatta?"

Mutta oppinut veli vaan nauroi Jeremiaan kieltämättä epähienolle nimen
väännökselle. Hän ei viisaanakaan käsittänyt siinä löytyvää halveksivaa
pistopuhetta, vaan luuli väännöksen syntyneen yksinkertaisesti siitä,
ett'ei Jeremiaan kieli kääntynyt hänen uutta nimeänsä oikein ääntämään.

"Koetappas lausua minun jälestäni: Jöransson!" -- opetti maisteri
nähtävästi tyhmää veljeänsä.

"Härän son...ni!" -- matki Jeremias niin että kammarin seinät
kajahtelivat. Hän pani erityisen painon viimeiselle tavulle ikäänkuin
huomauttaakseen, että sen sijassa voisi olla eräs toinenkin.

"Hihihihii!" -- nauroi maisteri. "Voi kuin sinä olet kankeakielinen!
Vaan niinhän se on: Vanhasta ei tule konkaria".

"Härän sonni! Sepä lystiä!" -- kertoi Jeremias hyvillään uudesta sanan
sutkauksestaan. "Vaan kun minä, vaikka olen sinun sekä lihallinen että
hengellinen veljesi, en saanut olla siellä Kuopiossa sinua papiksi
ja Härän sonniksi nostamassa, niin täytän sen tehtäväni nyt ja tässä
paikassa".

Ja maisterin suureksi hämmästykseksi ryntäsi talonpoikainen veli hänen
kimppuunsa, tarttui hänen kaikkein papillisimpiin haarukoihinsa ja
nosti häntä monta monituista kertaa ylös lattiasta tavalla sellaisella,
että hänen otsalle kammattu tukkansa liehui kuin parhaan pekunan
otsajouhet tulisimmassa juoksun kiihakassa ja että hänen Kuopiossa
otetuista nostokannuista vielä hellältä tuntuva takaraivonsa oli
paukahtaa matalan kammarin mustuneesen lakeen. Eikä hän, Jeremias,
vähintäkään huolinut hienon herran kimpuilemisista, vaan teki
tehtäväänsä kunnes väsyi, yhä tuon tuostakin huudahdellen:

"Ylyys!... ylyys!"

Vihdoin pääsi maisteri kuitenkin kahdelle jalalle. Hän ei ollut
laisinkaan tyytyväinen tällaiseen "raakaan" kohteluun, jonka tähden hän
pukuansa ja tukkaansa järjestellen ärjäsi:

"Huuti, tolvana!... Vai sillä tavalla sinä tulet parempain ihmisten
kanssa vehtaamaan... Vaan se panekin, Jeremias, mieleesi, että minä,
vaikka olenkin veljesi, olen kuitenkin nyt pappi, ja sinun tulee papin
läsnäollessa ja hänen kanssansa toisella tavalla käyttäytyä".

Tällaisen puheen nyt jo ymmärtää tuhmempikin, sen käsittää vaikka
talonpoikakin olisi. Ja sentähden jäikin Jeremias, nämä sanat veljensä
suusta kuultuansa, suu auki seista hojottamaan, kunnes vihdoin meni
tuolille istumaan, lausuen:

"Hm!... Ja kun minä poloinen luulin, että se on veli!"

Emäntä-Liisa, joka puoliksi typerryksissään puoliksi hämmästyksissään
äsköisestä miesten käytöksestä, oli sitä koko ajan ääneti katsellut,
puuttui nyt vihdoin puheesen:

"Ähä! Saitkos nyt Jeremias! Jokos alat ymmärtää, että veljesi on pappi?"

"Kyllä... kyllä nyt jo ymmärrän!"

"Niin, niin se näkyy olevan tässä maailmassa, että 'ystävist' äl'
ihastu, veljein väli rikkaantuu'", -- huokasi emäntä ja meni ruoan
puuhaan.

Veljekset jäivät kammariin ääneti istumaan, jota äänettömyyttä tuon
tuostakin keskeyttivät ainoastaan Jeremias Jormanaisen määränperäiset
huokaukset hänen tuossa uunin luona tuolilla pää käsien nojassa
istuessaan.

Elämä Jormanalassa alkoi tuona Joulun-aattona tuntua jokseenkin
tukalalta...

Vihdoin oli emäntä-Liisa saanut ruo'an pöytään ja kävi siitä asiasta
kuiskaamassa miehensä korvaan.

"Lähdetäänpäs ottamaan leipää", -- lausui Jeremias nousten.

Maisteri totteli ääneti kehoitusta ja veljekset astuivat isoon tupaan,
jonka pitkän pöydän yläpäähän "vieras" asetettiin istumaan.



VII.


Kun lapset näkivät komean mustan herran pirttiin tulevan, juoksivat he
kukin nurkkaansa, piiloutuen miten parhaiten osasivat. He kun tuiki
harvoin olivat herrasvieraita kotonansa nähneet, pelkäsivät nytkin
setäänsä ikäänkuin pahempaakin otusta. Ainoastaan Taavetti, Jeremiaan
vanhin poika, joka jo kävi kansakoulua, rohkastui sen verran, että
isänsä kehoituksesta astui esiin ja antoi ujostellen vieraalle kättä.

"Vai tämä se on sinun vanhin poikasi. Mikäs sen nimi taas olikaan?...
Taavetti... Niin, Taavetti... Noo, johan se Taavetti alkaa olla
kokonainen mies... Terve, terve!... Vaan etpäs sinä ole oppinut vielä
kumartamaan vieraille kättä antaissasi... No koetappas nyt!... Kas
niin, kyllä sinusta vielä mies tulee".

Näin puheli nuori maisteri veljensä pojalle, jonka jälkeen käytiin
ruokaan käsiksi. Ja siinähän se meni tuo ruokakin, vaikk'ei ollutkaan
mitään hienoja laitoksia. Uunipaistia vaan ja ohraryynivelliä sekä
jälkiruoaksi äsken uunista otetuita ryynimakkaroita. Vaan eihän sitä
herrasruokaa osannut toivoakaan talonpoikaisen veljen kotona. Täytyi
syödä, mitä sattui saamaan. Ja olihan tuo lystiäkin joskus syödä ihka
talonpojiksi...

Syödessä ei paljon sanoja vaihdeltu, vaikka maisteri; havaiten taannoin
lii'an jyrkästi menetelleensä, nyt puhui paljon ja koetti tuon
tuostakin saada Jeremiasta puhelemaan. Mutta tämä ei tahtonut onnistua
siitä syystä, että nuo maisterin leikkipuheet eivät olleet niinkään
viatointa laatua, vaan koskivat milloin talonpoikaista ruokaa, milloin
Jeremiaan kömpelyyttä ruoka-aseiden käytännössä j.n.e., kuitenkin aina
niin, että niistä selvästi kuvasti yleinen talonpoikaisen rahvaan
pilkkaaminen ja halveksiminen.

Syötyänsä menivät veljekset jälleen kammariin ja vähitellen haihtui
Jeremias Jormanaisesta hänen taannoinen jöräkyytensä -- lieneekö se
sitte tapahtunut maisteriveljen liukkaiden puheiden vuoksi vai runsaan
ja ravitsevan ateriani vaikutuksesta. He alkoivat nyt puhella niistä
näistä Jeremiaan talouden asioista, hänen läkkityöstänsä, veloistansa
y.m., kunnes maisteri vihdoin lausui:

"Mutta ethän sinä vielä ole kysynyt sitäkään, mihinkä minä papiksi
tulen".

"Se, totta tosiaan, on tässä muussa hötäkässä kokonaan mielestäni
mennyt. Mutta kysymmä häntä nyt? 'No tähän pitäjääsen, juuri teidän
ukko-rovastin apulaiseksi minut määrättiin'."

"Hm, vai niin", -- vastasi Jeremias mietiskellen, "Mutta tokkos olet
sitä ajatellut, 'ett'ei kukaan ole prohveetta isäinsä maalla?'"

"Hja! Mitä vielä! Kyllä minä osaan kotipitäjääni akkoja itkettää ja
ukkoja uneen saarnata niin hyvin kuin muualtakin tulleet papit", --
lausui maisteri ja alkoi astuskella reippaasti kammarin lattialla
paperossia poltellen.

Hetken äänettömyyden perästä sanoi Jeremias:

"Vielähän ne meidänkin välit ovat sepimättä ja sinulta tila-osasi
kauppakirja saamatta. Eiköhän noita asioita tässä pyhinä selvitellä?
-- Siitä, minkä jäät minulle velkaa, saattaisit selvyyden vuoksi antaa
velkakirjan, vaikka eihän sillä sentähden perimyksellä kiirettä olisi".

"Mitä?... Minä velassa sinulle?" -- huudahti vasta vihitty pappi.

"Niin, tottakaiketi, sillä tiedäthän itse, että olen hankkinut sinulle
rahat Helsingissäkin olo-aikanasi, vaikka isän määräys oli ainoastaan
Kuopion koulu läpi käyttää". -- vastasi Jeremias vakavasti. Hän ei
huomannut sitä tummaa katsetta, jonka maisteri häneen loi.

Ainoastaan vaivoin sai nuori Hengen mies estetyksi suomalaisen
kirouksen suustansa ulos tulemasta, vaan lausui alahuultansa ankarasti
purren:

"Mirabile dictu!"

"Mitäs kieltä se oli?" -- kysyi Jeremias ystävällisesti.

"Olipahan vaan", -- vastasi maisteri yhä luontoansa asetellen.

"Ja mitä se suomeksi merkitsee?"

"Ei se muuta merkitse kuin: 'Herra siunatkoon meitä'", -- vastasi nuori
totuuden saarnaaja ja nauroi imelästi sukkelalle selitykselleen.

"Mutta mitäs tuumaat ehdoituksestani?" -- kysäsi Jeremias taannoista
puhetta jatkaen.

"Ehditäänhän me ainakin niistä haastella", -- vastasi maisteri, joka
nyt oli saanut entisen levollisuutensa. "Vaan eiköhän olisikin parasta,
että jatkettaisiin yhä yhtä tuumaa, eli että minä tienaisin rahaa,
joilla sitte maksettaisiin yhtenä sinun velkasi, ja että minä ottaisin
täältä kotoa mitä ruoka-aineita ja maantavaraa tarvitsen. Sillä
keinoin päästään välemmin asioista ja parannetaan maata, että sitte
varsinaisessa erossa olisi enemmän jakamista".

"Jakamistako?... Mitä jakamista tässä sinulla on?" -- kysyi Jeremias
säikähtäen.

"No no!" -- rauhoitti hengen mies. "Ei se sentähden niin vaarallista
ollut. Se on vaan minun yksityinen ehdoitukseni, jonka saat hyväksyä
tai olla hyväksymättä. Enhän minä sinua mihinkään pakoita".

"Mutta kun sinä puhuit jakamisesta, niin oikein säikähdin. Eihän vaan
sinun tarkoituksesi liene ollut sanoa, että tämä talo nyt olisi sinun
ja minun yhteinen?" -- kysyi Jeremias yhä huolestuneen näköisenä.

"Minun tarkoitukseni ei ole ollut sanoa sitä eikä tätä", -- vastasi
maisteri kiertämällä, -- "vaan minun tarkoitukseni on aina ollut ja
tulisi vastakin olemaan sekä sinun että oman etuni katsominen, jos
sinussa vaan olisi älyä oikeihin tuumiin puuttua. Mutta kun minun
neuvoni sinusta näyttää tuntuvan pahalta, niin olkoon sitte sillänsä".

Ja maisteri pyörähti kantapäällänsä teeskennellen, itsensä
loukkaantuneeksi.

"No elähän nyt kuitenkaan suutu; tuumitaanhan asioista", -- lepytteli
vuorostaan Jeremias. "Vaan sanohan nyt selvästi, mikä sinun
tarkoituksesi olisi?"

"Lyhyesti sanoen se, että oltaisi vielä edeskinpäin niinkuin veljekset,
sillä sanoohan sanassakin: 'Katso, kuinka hyvää ja suloista se on, kun
veljekset sovinnossa keskenänsä asuvat'."

Nerokkaasti kyllä, käytti vastaleivottu "sanan"-selittäjä tässä
tilaisuudessa "sanaa" välikappaleena typerän veljensä kietomiseksi,
sillä hän hyvin tiesi, että tämä oli paras keino herkkä-uskoisen veljen
voittamiseksi.

"Jottako minä sitte en tahtoisi elää sovinnossa ainoan veljeni
kanssa?... Pois se! Sano vaan, miten tehdään, ja saat nähdä tahdonko
minä rakentaa riitaa välillemme".

"No sitähän minäkin!" -- vastasi maisteri liukkaasti. "Ollaan siis
ennellään, puuhataan yhtenä ja eletään yksissä tuumin niinkuin
veljekset ainakin".

"Tehdään niin".

"Ja kun minäkin nyt joudun rahaa tienaamaan, niin niinä annan sinulle
tuloistani minkä riittää ja sinä puolestasi annat minulle maantavaraa
sen hiukan, minkä minä nyt pienessä huushollissani tarvitsen".

"Aivan niin".

"Enkähän minä, ainakaan aluksi, paljoa tarvitsekaan, sillä meitä ei
tule kuin kaksi henkeä ja joku piikatyttö koko huusholliin", -- jatkoi
maisteri, nähdessään veljen nyt myöntyvän vaikka mihin.

"Olkoon menneeksi! Vaan sanoppas minulle, kuka se kolmas henki sinun
huusholliisi tulee itsesi ja pii'an lisäksi? Ethän vaan renkiä aikone
ottaa?" -- kyseli asian arvaamatoin Jeremias.

"No sinä nyt vasta olet aika tyhmeliini!" -- nauroi maisteri, lyöden
kämmeniään vastakkain. "Etkö jo arvaa, että se toinen henki on rouva".

"Hm, vai rouva!" -- murahti Jeremias nyt jo itsekin typeryytensä älyten.

"Niin, rouva se juuri on, eikä kukaan muu", -- vakuutti maisteri yhä
hyvillään tällaisesta puheen käänteestä.

"No sehän hyvä! Vaan saattanethan tuon ainakin minulle jo sanoa, kuka
ja mistä tuo nuorikko on sekä joko hänet milloin taloon tuodaan?"

"Se on eräs köyhä tyttö Helsingistä ja tuodaan 'taloon' niin pian
kun vaan minä täällä saan vähän huoneita laitokseen ja huushollin
asetetuksi. Ja sentähden pitääkin minun jo aamulla mennä kirkolle
soveliaita huoneita hyyräämään sekä yhtä ja toista puuhaamaan".

"No sepäs lystiä! Vaan oikeinhan se onkin, sillä onhan se sinunkin
ennemmin tahi myöhemmin ihmisvelka maksettava".

Ja Jeremias toivotti sydämmellisesti onnea veljensä aiotulle
avioliitolle sekä poistui, lausuen hyvää yötä, pirttiin makaamaan.
Maisteri-veljelle oli laitettu tila talon ainoaan sänkyyn, joka hänen
talossa olin-ajakseen oli muutettu tuvasta kammariin.

Tyytyväisenä ja puoliksi iloisella mielellä heittäysi Jeremias
Jormanainen pitkäkseen tuvan laattialle oljista laitetulle pitkälle
lavalle, jossa jo täyttä untansa vetelivät kaikki hänen neljä lastansa.
Emäntä-Liisa havahtui Jeremiaan tullessa, vaan nukkui hän uudelleen
ja Jeremiaalla oli kyllin tilaisuutta antaa ajatustensa liidellä sekä
miettiä niin hyvin menneitä kuin tuleviakin asioita.

Hän oli melkein riemastuksissaan siitä, kun nyt oli saanut tietää, että
velikin kohta aikoi mennä pyhään avioliittoon, sillä hän tunsi Jumalan
käskyn, jossa sanotaan: "Parempi on naida kuin palaa". Sillä vaikka
Jeremias tällä kertaa ajatuksissaan enemmän liikkuikin aatteellisuuden
aloilla, täytyi hänen kuitenkin myöntää, että hänen veljensäkin "liha
on heikko", vaikka tämä veli olikin pappi ja hengelliseen säätyyn
kuuluva. -- Hän oli myös mielessään erittäin hyvillään siitä, että
nyt oli tehnyt uuden sovinnon veljensä kanssa ja siten ennen kaikkea
täyttänyt sen Jumalan käskyn, joka käskee veljesten keskenänsä
sovinnossa elämään. Ja kukapas sen tiesi, jos hänen maallinenkin
toimeentulonsa tämän sovinnon kautta tulisi edistetyksi. Olihan veli,
joka oli papiksi asti lukenut, viisaampi kuin hän niitäkin asioita
edeltäpäin aprikoimaan. Kenties saavat sillä keinoin yksissä neuvoin
hyvinkin pian hänen velkansa maksetuksi. Kenties tulee tilakin välemmin
parannetuksi, aidat pannuksi, ojat puhdistetuksi, kartano korjatuksi.
Niin, ja sitte kun hän velattomana miehenä sekä kuntoon laitetulla
tilalla isännöisi, heittäisi hän ainakin vähemmäksi tuon pilkanalaisen
läkkisepän työnkin ja -- tulkootpas sitte koiranhampaat hänelle
verukkeitansa vetelemään!...

Ja Jeremias Jormanainen siunasi itsensä, nukkui rauhallisesti ja uneksi
komeista kartanoista, uusista aidoista ja viljavista vainioista...

Ja tilallansa kammarissa virui äsken papiksi vihitty nuori mieskin.
Hän ei saanut unta, sillä hän ei ollut tottunut näin aikaiseen maata
menemään, vaan käänteli kuvetta ja toisia kahisevaa olkipulsteria
vastaan. Ja monenlaiset hämärät kuvat hänenkin mielikuvituksensa
suuresta säiliöstä yrittelivät tuon tuostakin astumaan esiin ja luomaan
näkösälle kauniita kuvia. Mutta nuo kuvat eivät kertaakaan päässeet
valmiiksi, vaan särkyivät aina keskentekoisina jotakin käsittämätöntä
todellisuutta vastaan. Ja tämä käsittämätöin todellisuus oli hänen
allansa. Se ei ollut mikään muu kuin tuo rytisevä ja ratiseva
olkipulsteri...

Vihdoin, kun oli vakaasti päättänyt, ett'ei enää milloinkaan tämän erän
perästä rupeaisi olkipulsterille maata, nukahti nuori pappi ja makasi
selvään päivään asti. Unia hän ei koskaan nähnyt minkäänlaisia. Se ei
ollut hänen tapansa.



VIII.


Pari vuotta on kulunut. Maisteri Eenokki Jöransson ja hänen veljensä
Jeremias Jormanainen elävät yksissä tuumin. Se on syrjästäkin katsoen
oikein kaunista nähdä. Ja ihmiset sanovatkin, että heistä olisi monien
muidenkin veljesten esimerkki otettava.

Maisteri asuu kirkonkylässä pienessä vaan somassa kortteerina.
Hänellä on nyt rouva ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Seurakuntalaiset
pitävät hänestä paljon ja ovat yksissä tuumin päättäneet kutsua hänet
neljänneksi vaalisaarnaajaksi avonaisena olevaan kappalaisen virkaan.
Hän on todellakin "prohveetta omalla maallansa".

Hänellä on pieni huusholli. Ei se paljoa vedä. Ja kun mikä ruoka-aine
osuu loppumaan, niin käydään vaan sanomassa Jormanalassa ja kohta
puutos lähtee. Jeremias Jormanainen vetää valmiiksi maisterin
huushollissa tarvittavat tavarat: jauhot, ryynit, lihat, kalat, villat
ja nahkat sekä polttopuutkin. Ei niitä tarvitse munalta hapuilla eikä
rahalla ostaa.

Ja maisterin kotona oltiin erittäin ystävällisiä kaikkia
seurakuntalaisia kohtaan, vaan erittäinkin Jeremias Jormanaiselle
ja hänen perheellensä. Kun Jeremias, maisterille talouden tarpeita
vetäissään, tuon tuostakin tuli tämän asunnossa käymään, ei häntä
milloinkaan laskettu pois tyhjin suin, Jos ei muuta milloin sattunut,
niin kahvikuppi toki aina oli tarjona ja siihen lisäksi välistä
viinaryyppy, sikaritupakka ja se tämä. Ruokaa tosin harvemmin
tarjottiin, vaan harvoinhan se Jeremias herrasväen ruoka-aikoina
sattui tulemaankaan, eikä sitä ruokaa muissakaan herrasväkilöissä
ruukattu usein, varsinkaan talonpoikaisvieraille antaa. Muut Jeremiaan
kotiväestä harvoin kävivät kirkollakaan, sen harvemmin vielä joutuivat
siellä käydessänsä vierailemaan, vaan jos emäntä-Liisa sattui jonkun
kerran vuodessa lankolassaan käymään, niin oli hänellä sitte kotiin
tultuansa vähintäänkin viikkokaudeksi kertomista siitä erinomaisesta
ystävyydestä, jota maisterin rouva -- vaikka olikin kerrassaan niin
puhdasta ja täysivillaista herrasväkeä, ett'ei vielä oikein osannut
suomeakaan puhua -- hänelle oli osoittanut, ja niistä harvinaisista
erittäin maukkaista ruo'ista ja juomista, joita hänelle siellä oli
tarjottu.

Maisteri itsekin näytti nyt kokonaan muuttuneen. Pois oli hänestä
kadonnut tuo herrasylpeys ja se erinomainen hienous käytöksessä, jota
hän ensimältä näkyi niin ankarasti noudattavan. Hän eli talonpojiksi
talonpoikain kanssa, herroiksi herrain keralla, ja harvapa taisi se
kerjäläinenkään olla, jolle ei maisteri tielläkin vastaan tullessaan
olisi kättä tupannut taikka ainakin jotakuta ystävällistä sanaa
lausunut. Hän näkyi ymmärtävän "elää maalla maan tavalla".

Oli ainoastaan yksi asia -- niin, se oli ainoastaan yksi asia --, joka
Jeremias Jormanaisen mielestä ei ollut niinkuin olisi olla pitänyt
maisterin ja hänen välillä. Heidän viimeksi tehdyssä sopimuksessaan
oli maisteri sanonut, että hän ei ainoastaan ottaisi taloutensa
tarpeita Jeremiaalta, vaan myöskin antaisi Jeremiaalle rahaa sekä
velkain maksuksi että vielä tilan parantamiseksikin. Mutta vaikka
nyt edellinen näistä määräyksistä varsin tunnollisesti noudatettiin,
-- ja sen noudattamisen takauksena oli Jeremias Jormanaisen tunnettu
rehellisyys -- ei jälkimäisen ehdon täyttämisestä koskaan nostettu edes
puhettakaan. Mutta olihan tälle laiminlyömiselle varsin luonnolliset
syyt.

Jos katsottiin asiaa maisteri veljen kannalta, niin ei mikään voinut
olla sen luonnollisempaa, kuin se, että hänkin vuonna vuotuissaan sai
osansa Jeremias-veljen hoidossa nyt olevan, vaan heidän yhteisesti
omistettavan maatilansa vuotuisista tuloista. Eikä hän sittekään
suinkaan tullut saamaan kaikkea sitä, mikä hänelle oikeuden mukaan
olisi ollut tulevaa. Sillä hän, maisterina kun oli, ymmärsi toki
sen verran, ett'ei suinkaan puolet kaikista konnun tuloista voinut
sopia niihin kymmenkuntaan viljatynnyriin, muutamiin voileivisköihin,
joihinkuihin liha- ja kalakuormiin y.m., jotka Jeremias vuosittain
hänelle toi. Tokihan kumminkin sellaisen konnun piti enempi antaa!...
Ja senpä vuoksi saattoikin hän hyvällä omallatunnolla "pitää ja
nautita" sen vähän, minkä Jeremias-veljeltä sai. Tuo puhe Jeremiaan
velkain maisterin rahoilla maksamisesta olikin lausuttu vaan leikillään
ja veljen hetkelliseksi viihdyttämiseksi, eikä se siis voinut olla
sitova, ei varsinkaan näin päivän selvässä asiassa... Kyllähän se
välistä vähän harmitti, kun Jeremias tällä tavalla yksissä tuumin
eläessä, sai suurimman osan tilan tuloista hyödyksensä käyttää,
vaan olkoonhan nyt vielä. Tottapahan tässä vielä. Ja onhan hänellä,
raukalla, suurempi joukkokin.

Ja että, maisterin kannalta katsoen, tämä oli varsin johdonmukaista,
jopa armeliastakin, sitä ei voitu kieltää. Hän ainoastaan tilan tuloja
laskiessaan unhotti ottaa lukuun erään pikkuseikan. Hän ei muistanut
tehdä eroitusta "brutto'n ja netto'n" välillä -- vai lieneekö jo
koulussa ollessaan ollut huono matematiikassa, niinkuin useimpain
teoloogeiksi aikovain väitetään olevan. Hän unhotti konnun tuloista
vetää pois mitä työt tulivat maksamaan.

Mutta jos silmäiltiin asiaa Jeremias Jormanaisen talonpoikaisen sielun
silmillä, silloin tuli esiin kokonaan toisellaisia näkökohtia, vaikka
johtopäätös niistäkin oli sama. Hän arveli, että maisteri-veljen
rahatulot näin ensimältä menivät muihin välttämättömämpiin asioihin,
eivätkä nyt vielä joutaneet hänen velkainsa maksuksi tai hänen tilansa
parannukseksi. Olihan maisterin talous vasta alulla ja ainoastaan
se, joka itse on taloutta, vaikkapa pientäkin, tyhjästä perustanut,
voipi sanoa kuinka paljon rahaa siinä tarvitaan. Olihan siis varsin
luonnollista, että maisteri-veljen vielä pienenlaiset rahatulot olivat
tähän asti menneet talouskalujen ostamiseen, varsinkin kun kaikki
neulasta naskaliin on ollut rahan nenästä hankittava. Herrashuusholli
sitä paitsi, vaikkapa pienikin, ei voinut käydä päinsä ilman rahatta.
Tarvittiinhan siihen vähä väliä ostaa kahvia, sokeria ja siirappia,
sikuria, sikaria ja vaappenia, paperossia, pippuria ja piparkakkuja,
samettia ja silkkiä ja -- mikäpä niitä kaikkia herraskampsuja
muistaakaan! Se vaan on varmaa, että kaikki ne rahaa vetävät. --
Ja onhan maisteri-veli saattanut tehdä velkaa omaan sottaansakin
koulussa ollessaan, varsinkin viime vuosina, sillä vähä väliähän
noita rahakirjeitä postiin vietiin. Niin, kyllä sillä on tarpeeksi
rahan reikiä itsellään, ei se ilman olisi sitä antamatta... Eikähän
tuota ole tullut vielä pyydetyksikään. Mistäs tietää, jos hyvinkin
antaisi?... Vaan olkoonhan nyt vielä, vielähän tuossa on toimeen tullut
ilman pyytämättäkin... Ja kunhan tässä odottelee, niin ehkäpä se
itsestäänkin... Sillä vastahan hän, miesrukka, on ollut virassakin pari
vuotta. Tottapa häntä vielä kerkiää.

Ja niin sitä elettiin, toinen toistansa odotellen, pari vuotta yksissä
tuumin.

Mutta sillä välin alkoivat kuitenkin Jeremias Jormanaisen asiat käydä
yhä arveluttavammaksi. Eikä se ihme ollutkaan. Hän oli pinnistänyt
viimeiset voimansa, tyhjentänyt viimeiset varansa, Eenokkia papiksi
saattaessaan, ja kun nyt, tämän virkaan päästyä, suurin osa konnun
puhtaista tuloista oli hänen huusholliinsa annettava, eivät
Jeremias Jormanaisen parhaatkaan ponnistukset voineet estää talon
silminnähtävää köyhtymistä. Turhaan teki hän työtä yöt päivät kuin
pahin afriikkalainen orja, turhaan piti hän itseänsä ja joukkoansa
nälkäväitökselläkin. Se ei vähintäkään auttanut.

Ja olipa tullut niinkuin mikä kirous Jeremiaan nerokkaimmille
hankkeillekin. Läkkityö ei enää vedellyt läheskään niinkuin
edesmenneinä vuosina, sillä mestareja sillä alalla alkoi kasvaa
niinkuin sieniä maasta. Maanviljelys ei myöskään sanottavasti
tuottanut, sillä pellot ja niityt olivat Eenokin koulu-aikana
vähitellen rappeutuneet ja antoivat nyt kun ei ollut enää voimia niitä
korjata, yhä niukemman tulon. Ja kun tähän päälle päätteeksi vähä väliä
sattui -- joko karjan kulkutautien tai Jeremiaan typeryyden tähden
kauppa-asioissa -- milloin suurempia milloin pienempiä vahinkoja,
niin oli helppo arvata, millaisiksi olot Jormanalassa vähitellen
muodostuivat.

Lapset, joista vanhimmat olivat tällä välin kuolleet vaan toisia
sijaan syntynyt, kävelivät alastomina ja repaleissa kylmässä tuvassa
äitinsä jälestä "puhdasta leipää" itkien (Jeremias Jormanainen koetti
lopulla auttaa asioitansa perheellensä pettua syöttämälläkin),
emäntä-Liisa oli tuon tuostakin vuoteen omana liian työn ja huonon
ravinnon vaikutuksesta, eläinten jäännökset ammuivat navetoissa niukkaa
olki-osaansa, jota sitäkin niille määrällä annettiin, ja Jeremias
itse -- hän hiiviskeli lopulla harmaine hapsineen kuin aave, mitään
virkkamatta, melkein tylsistyneenä.

Ei siis enää auttanut mikään, vaan vihdoinkin täytyi tulla loppu
tällaiselle omituiselle yhdyselämälle.

Ja siihen tuli välttämätöin pakkokin.



IX.


Eräänä pilvisenä ja kylmän kolakkana heinäkuun päivänä, Eenokin jo
lähes kolme vuotta pappina oltua, tuotiin Jormanalaan sana, että mitä
välemmin sen parempi toimittaa pappilaan yksi tynnyri ruislestyjauhoja.
Siellä, Eenokin iloisessa kodissa, ei juuri tiedetty -- taikka ei oltu
tietävinään -- siitä puutteesta ja kurjuudesta, mikä Jormanalassa
vallitsi. Mutta sitä paremmin se tunnettiin Jormanalassa itsessään,
varsinkin nyt, kun talossa ei löytynyt taikinustakaan minkäänlaisia
viljajauhoja, saati sitte rukiita lesettäväksi. Isäntä-Jeremias
ei sattunut kartanolle ja sen vuoksi ilmoitti sanantuoja asiansa
emäntä-Liisalle, joka sattui taas jalkeessa olemaan. Emäntä lupasi
kertoa asian isännälle ja sanantuoja, joka ei joutanut isäntää
odottamaan, meni matkaansa.

Mutta kohtapa saapui Jeremias Jormanainen tupaan ja emäntä-Liisa sanoi:

"Olipa hyvä, että niin väleen tulit, Jeremias, Minä olin juuri
lähtemäisilläni sinua hakemaan".

"No mikäs se on hätänä?"

"Onpahan eräs sangen tärkeä asia, joka ei siedä enää hetkeäkään
viivytystä".

"Kun se siinä vielä esipuheita pitää! -- Sano jo se asia".

"En tiedä sanonenko häntä aivan paikalla. Tullet lii'aksi hyvillesi
ja sattunet ilosta kuolemaan, jos saat sen niin yht'äkkiä tietää.
Sanovathan ne muutamat, että ihminen voipi ilostakin kuolla".

"Heitä jo verukkeesi! Saat olla huoletta ett'en minä kuole, vaikka
ilmoittaisit uuden vapahtajan syntyneen taikka aarteen löytäneesi".

Ja Jeremias alkoi jo vilkastua. Hän luuli emäntäänsä todellakin nyt
jonkun "hyvän sanoman saattajaksi".

"Ei se niin suuria asioita koske", Liisa, yhä kierrellen. "Se kuuluu
vaan hiukan näihin jokapäiväisen leivän asioihin".

"Mitä? -- Onko kukaan luvannut jyviä tahi jauhoja?"

"Se asia ei koske toukojauhoja, eipä tavallisia ruisjauhojakaan, vaan
siihen kuuluu lestyjauhot", -- virkkoi emäntä painavasti ja -- hymyili.

"Vai lestyjauhoja!... No Herra sitäkin armollista ihmistä siunatkoon,
kun hän arvasi meidän suurimman puutteemme. -- Mutta olisihan meille
välttäneet tavalliset ruisjauhotkin?"

"Eikös meillä enää ennestään ole tavallisiakaan ruisjauhoja?" -- kysyi
emäntä-Liisa vuorostaan.

"Ei kourallistakaan, etkös sitä tiedä?"

"Entäs toukojauhoja?"

"Niitä vielä vähemmän".

"Mutta lieneehän noita rukiita edes muudan tynnyri purnun pohjalla?"

"No ei niin jyvääkään!"

"Niinpä kuule nyt!" -- lausui emäntä-Liisa, mennen Jeremiaan eteen ja
lyöden etusormellansa tahtia joka sanaa sanoessaan. "Sinun pitää aivan
paikalla lesettää vähintään yksi tynnyri hyviä rukiita, käyttää ne
myllyssä ja viedä jauhot maisterilaan. Hyvä olisi, jos saisit jauhot
sinne jo tänä iltana".

Jeremiasparka hämmästyi, vaan ei vielä täydelleen ymmärtänyt asian
oikeata laitaa.

"Toivatkos ne rukiit tänne ja missä ne ovat?" -- kysyi hän vähän
nyreyksissään, kun havaitsi pettyneensä äsköisissä toiveissaan.

"Ovatkos ne ennen milloin sieltä tuoneet rukiita tänne?" kysyi
emäntä-Liisa vastaan.

"Eivätkös ne sitte tuoneetkaan rukiita? Mitäs rukiita minä sitte lesen?"

"No etkö jo ymmärrä, vai tapahtuuko tämä sinulle ensimäisen kerran.
Sinun tulee panna omat rukiisi".

"Omat rukiini..."

Aviopuolisoiden keskustelu loppui tähän.

Jeremias Jormanainen istahti penkille ja huokasi. Sitte pääsi hänen
suustansa kauhea kirouksen tulva:

"Voi nämä p..leen halvattavat!... Voi tuhannen tulimaiset!... Kaikki
ovat helvetistä heitettyjä nylkyrejä, niin pappinsa kuin pippinsä!...
Syödä ensin toinen puti puhtaaksi, kaluta sen luutkin, ja päälle
päätteeksi pilkata vielä!... Voi teitä sanan saarnaajat ja Jumalan
valtakunnan levittäjät maan päällä!... Te olette asetetut ohjaamaan
ihmisiä ijankaikkiseen autuuteen, mutta ahneutenne ja nylkemisenne
kautta saatatte te heidät pikemmin ajalliseen ja ijankaikkiseen
kadotukseen!... Te saarnaatte ja pauhaatte sitä tavaraa vastaan, jota
'koi syö ja ruoste raiskaa', mutta itse te tätä samaa kirottua kalua
kaikilla keinoin haluatte ja hankitte!... Sen syökärit!... Sen rosvot!
Odottakaahan!... Aika tulee... aika tulee...!"

Ja Jeremias Jormanainen, joka tavallisesti oli niin sävyisä
luonnoltaan, raivosi nyt kuin vimmattu. Hän pui nyrkkejänsä, puri
hammasta, repi tukkaansa ja partaansa sekä tömisti jalkojansa, kunnes
väsyneenä ja huohottaen retkahti penkille pitkälleen, johon hetken
perästä nukahti.

Hetkisen levähdettyänsä nousi Jeremias Jormanainen ylös. Hän oli nyt
näköjään kuin toinen mies. Levollisena, melkeinpä iloisella mielellä,
puki hän puhtaammat vaatteet yllensä, valjasti hevoisensa ja ajoi
kirkonkylään pappiveljensä luokse.

Ystävällisellä hymyllä otti veli Jeremiaan vastaan, käski istumaan,
tarjosi tupakkaa ja alkoi niitä näitä jutella, jaaritella niinkuin
ennenkin. Häntä tosin hiukan oudosti Jeremiaan nykyinen yksivakaisuus,
joka näytti milt'ei juhlalliselta, mutta hän ei ollut siitä sen enempää
tietävinään, taikka luuli sitä kolkon ilman vaikuttamaksi.

"Olipa hyvä. että niin väleen jauhot toit", -- lausui vihdoin pappi, --
"ne kuuluivat jo olleenkin aivan lopussa".

"Kyllä minä en nyt jauhoja tuomaan lähtenyt", -- vastasi Jeremias
vakaasti.

"No miksikä et?" -- kysäsi pappi oudostuen.

"Siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei minulla ole kappaakaan eloa
kotonani. Enkä minä, sitä paitsi, enää koskaan mitään tänne tuo".

"Vai et koskaan tuo mitään!... Olethan hulluksi tullut?"

"Kenties, mutta se on nälän ja pettuleivän vaikutuksesta, jos niinkin
olisi käynyt". -- vastasi Jeremias, katsoen kiinteästi pappi-veljen
silmiin.

"Minkätähden sinä olet pettuleipää syönyt? Eihän nyt ole hallavuosia
ollut moneen Herran aikaan".

"Kun minulla ei ole muuta".

"Mihinkäs sinä ne viljat panet, jotka kontu antaa?"

"Vielä hän kysyy! Suurin osa niistä on vedetty tänne milloin missäkin
muodossa ja loput ovat menneet työmiesten palkoista. En luule tänäkään
vuotena kovin monta taikinaa konnun tuloista meillä paistetun,
läkkityöllä olen petun sekaan suuruksia silloin tällöin saanut".

"Se on valhetta... kerrassaan mahdotointa!" -- huudahti pappi punastuen
ja alkoi astuskella kammarinsa lattialla. Oliko se omatunto, joka
syytti hänen tehneen vääryyttä veljelleen, vai oliko se kenties vihan
puna, joka hänen jokseenkin pulleita poskipäitänsä tällä kertaa
kaunisteli -- sen tunsi ainoastaan hän itse.

Nyt seurasi hetken äänettömyys, jota eivät muut häirinneet kuin komean
seinäkellon määränperäinen naksutus ja pappi-veljen epätasaiset
askeleet. Vihdoin istausi pappi virkapöytänsä edessä olevaan
nojatuoliin. Jeremias istui oven suussa muulla karmituolilla.

"Sitte meidän täytyy tehdä ero pereesen", lausui pappi, silmäillen
pöydällä levällään olevia "Helsingfors Dagblad'ia".

"Niin, sitä vartenhan minäkin nyt tulin", -- virkkoi siihen Jeremias,
tähystellen hattunsa sisään ja sen päälakea kämmenellään silitellen.

"Oletkos miettinyt, millä tavalla me eroaisimme?" -- kysyi pappi, jolta
puhe ei tahtonut nyt ottaa oikein sujuaksensa.

"Minä luulen, ett'ei mikään ole helpompi tehdä kuin meidän ero", --
lausui Jeremias. "Siinä ei pitäisi olla minkäänlaista jaksimista. Minä
suostun yksin vastaamaan kaikista veloistani, enkä ai'o penniäkään
vaatia sinulta niistä rahoista, joita sinulle ylioppilaana ollessasi
annoin. Jätänpä vielä ilman vähintäkään palkkiota sinulle kaikki ne
elot ja muut tavarat, jotka viimeisten puolen kolmatta vuoden ajalla
olen sinulle antanut, kun sinä puolestasi annat minulle kuitatun
kauppakirjan tilaosastasi ja -- tynnyrin rukiita lapsilleni petun
sekaan että tästä uutiseen pääsisi".

"Aivan niin! Johan minä sen arvasin, että sinä näillä kirjoillasi
ja nälkävalehduksillasi tahtoisit saattaa minut osattomaksi isäni
perinnöstä. Mutta ei se ole niin helposti sinun näpissäsi!"

Ja maisteri näytti ankarasti suuttuneelta. Hän nousi ylös ja rätkäsi
kädessään olleen lyyjykynän kirjoituspöydälle niin että kynä katkesi.

Mutta tämä viha oli teeskennelty. Sen tarkoituksena oli ainoastaan
hämmästyttää Jeremias-veljeä ja tehdä tämä kykenemättömäksi suuttumaan.

"No no!" -- lausui Jeremias asetellen. "Eihän tässä sentähden suuttua
tarvitse. Keskustellaan ja selvitetään asiat sovinnossa. Muistathan
mitä isämme kuolinvuoteellaan..."

Vaan maisteri ei ollut kuulevinaankaan Jeremiaan puhetta. Hän keskeytti
hänet ja jatkoi kiivastuneena:

"Mutta kun sinä aina näyt tahtovan sortaa ja pettää veljeäsi
jokaisessa asiassa, vaikka tiedät Jumalan sanovan: 'Älköön kukaan
sortako eli pettäkö veljeänsä jossakussa', niin tuleehan tuota joskus
tuskaantumaankin".

Tästä ankaran papillisesta Jumalan sanan selityksestä tuli
Jeremiasparka niin hämillensä, että jo itsekin alkoi uskoa "sortaneensa
ja pettäneensä veljeänsä".

"Elähän tuossa nyt kuitenkaan liiaksi tuskaudu, sillä eihän tässä
ainakaan vielä ole mitään vääryyttä sinulle tehty. Jos minä olen
väärässä, niin oikaise minua, sitä vartenhan sinä pappi oletkin.
Ainahan me ymmärtämättömät talonpojat tarvitsemme opettajain neuvoja ja
varoituksia".

Näin puheli nyt sama Jeremias Jormanainen, joka samana päivänä
aamupuolella oli niin ankarasti kironnut kaikkia pappeja!

"No, jos haastat niin haasta ihmisiksi ja tehdään välit kohtuullisiksi.
-- Vai luuletko todellakin, että minä sinun osaasi tahtoisin?" --
jatkoi pastori nähtävästi rauhoittuneempana.

"Tehdään vaan niinkuin hyvä tulee. Vaan kun minun esitykseni tuntui
sinusta niin pahalta käyvän, niin esittele nyt sinä vuorostasi. Saadaan
sitte nähdä, tahdonko minä pettää veljeäni 'jossakussakaan' asiassa",
-- sanoi Jeremias.

Kun siis maisteri näin oli valmistanut veljensä kuulemaan hänen
kohtuullisia ehtojansa, lausui hän:

"No, jos tahdot tyynesti kuunnella minun ehdoitustani ja sitä myöskin
järkevästi punnita, niin saatanhan minä mielipiteeni ilmaista. Mutta
päältä puhe, ett'et saa antautua minkään yksityisen etusi katsomiseen
etkä minkään järjettömän ja vanhan aikuisen ennakkoluulon valtaan, vaan
sinun tulee punnita asia selvän lain ja puhtaan Jumalan sanan kannalta".

"Kyllä, kyllä koetan tehdä niinkuin neuvot", -- myönsi Jeremias
ristissäkäsin.

"Minulla on oikeastaan kolmekin ehdoitusta, jotka kaikki tarkoittavat
paljoa enemmin sinun hyötysi katsomista kuin minun oman etuni kannalta
olisi suotavaakaan", jatkoi maisteri ottaen kasvoillensa oikean
papillisen miinin. "Ensimäinen näistä ehdoituksista, joka epäilemättä
olisi sekä sinulle että minulle paras, on se, että jakaisimme isältä
perityn tilan kahtia, velat kahtia, vaan sinä saisit -- huomaa erittäin
tämä kohta -- sinä saisit yksinäsi pitää kaiken siellä kotona löytyvän
irtaimen tavaran ilman mitään palkintoa minulle".

Jeremiasta muhautti tämä aulius irtaimen tavaran suhteen, sillä hän
tiesi, minkä verran sitä oli. Hän pysyi kuitenkin ääneti ja pappi
jatkoi:

"Mutta jos et tähän tyytyisi, mikä kuitenkin niinkuin jo mainitsin,
olisi meille molemmille edullisinta, niin on minulla vielä pari
ehdoitusta. Jos sinä tahdot yksin omaksesi koko tilan velkoineen,
irtaimineen ja kaikkineen, niin vaadin minä sinulta ainoastaan...
ainoastaan puoli neljättä tuhatta markkaa, jota vastoin, jos sinä
suostut lähtemään konnulta pois ja jättämään sen kokonaan minun
vapaaseen hallintooni, minä maksan sinulle täydelleen viisituhatta
markkaa. Tässäkin tapauksessa saat sinä vielä lisäksi pitää tilalla
löytyvän irtaimiston, vaan tulisit itse maksaa nykyiset velkasi. Ja
jos tarkastetaan asiaa tämän viimeisenkin ehdoitukseni kannalta,
huomataan helposti, kuinka paljoa paremmat ehdot minä sinulle tarjoan
kuin itselleni vaadin. Itsehän olet sanonut, että entiset velkasi ovat
tuossa tuhannen markan seudussa ja minä kuitenkin antaisin sinulle,
paitsi irtaimistoa, kokonaista puoltatoista tuhatta enemmän kuin sinun
vaatisin itselleni maksamaan, jos sinä koko tilan ottaisit, -- Niin
siinä nyt ovat minun ehtoni, ja jos ken uskaltaa sanoa, että ne eivät
ole sekä kohtuuden, oikeuden että Jumalan sanan mukaiset, niin... niin
hän valehtelee. -- Sanoppas nyt, mitä niistä arvelet?"

Jeremias Jormanainen ei vastannut mitään. Hän istui ääneti ja
tarkasteli lakkinsa päälakea. Vihdoin löysi hän siitä pienoisen nukan
höytyvän. Hän otti sen näppiinsä ja pudotti lattialle. Sitte rupesi
hän pyörittämään lakkia kiivaasti. Hän pyöritti sitä, pyöritti yhä
huimaavaa vauhtia...

"No, mitäs mietit mies?" -- kysyi pappi leikillisesti.

Jeremias Jormanainen keskeytti äkkiä lakkinsa pyörityksen.

"Mihinkäs lukuun se pannaan se isävainajan lupaus?" -- kysyi hän lakeen
tirkistellen.

"Johan minä sinulle sanoin", selitti maisteri, -- "että sinä et saa,
jos mieli sovinnossa erota, antautua järjettömien ennakkoluulojen
valtaan. Sillä niinkuin itse muistat, oli isämme tuota määräystä
tehdessään jo kuoleman kamppauksessa ja siis kykenemätöin asioita
oikein ajattelemaan. Ja tätä paitsi sanoo Jumala pyhässä sanassansa
katkismuksessa, että jos vanhempamme käskevät meitä varastamaan
taikka muuta vääryyttä tekemään, emme silloin ole velvolliset heitä
tottelemaan. Ja että tuo isämme mainitussa tilassa tekemä määräys ei
ollut ainoastaan kokonaan väärä ja kohtuutoin, vaan myöskin melkein
suora kehoitus sinulle varastamiseen, se on veljesi omaisuuden
vääryydellä omistamiseen, siitä ei voi olla muuta kuin yksi ajatus.
Sillä ajatellaanpas, että isämme tuossa kuoleman hetkellänsä olisi
testamentannut koko omaisuutensa minulle ja jättänyt sinut osattomaksi,
olisiko sellainen määräys ollut oikea ja luulisitko minun sitä edes
yrittävänkään noudattamaan? -- Kaukana siitä! Olisihan minulla toki
Jumala ja omatunto, jotka kieltäisivät sellaista, suoraan sanoen,
varastamista harjoittamasta. Ja kun olen pappi niinkuin olenkin, ei
minulla ole ainoastaan oikeus, vaan jopa ankara velvollisuuskin,
estää sanankuulijoitani, vaikkapa ne olisivat lihallisia veljiänikin,
tällaista hirmuista syntiä tekemästä".

Kun Jeremias Jormanainen oli kuullut loppuun tämän esityksen, oli hän
kerrassaan vakuutettu siitä, että hänen isänsä tekemä testamentti oli
sekä väärä että jumalatoin, ja että hän, sitä noudattaen, ei tulisi
ainoastaan varkauteen, vaan kaikkiin muihinkin suuriin synteihin
vikapääksi.

"Niinkös se tämä asia onkin Jumalan sanan valossa ymmärrettävä?" --
kysyi hän, silmäillen herttaisesti, jopa ihailemalla, jaloa papillista
veljeänsä, joka tällä keinoin oli estänyt hänet äärettömän suureen
syntiin lankeamasta.

"Niin. Ja paitsi kaikkea tätä, ei isällämme ollut vähintäkään valtaa
tehdä minkäänlaista määräystä äitivainajamme jälkeen jättämästä
omaisuudesta".

"Se vielä lisäksi!... No, koska asiat niin ovat, niin minä nöyrimmästi
kiitän sinua, rakas veli, siitä hyvästä, että estit minua suurta syntiä
tekemästä. Herran tiet ovat ihmeelliset... Se on tutkisteltava asia!
Jumalan sanaa eivät ymmärrä muut, kuin ne, jotka Jumalan hengen ovat..."

Ja Jeremias Jormanainen innostui: Hän pani kätensä ristiin, korotti
ne taivaasen päin sekä rupesi julistamaan ja rohventeeraamaan... Ja
jos hänen papillinen sekä maltillisempi veljensä ei olisi estänyt
häntä, olisi hän innostuksessaan langennut maahan ja rukoillut tätä...
Ja tässä innostuksensa kiihkossa unhotti Jeremiasparka heidän isänsä
kuoleman tilaisuudesta sen ainoan tapauksen, jonka papilliselle
veljelle olisi pitänyt olla kaikkein sitovin, unhotti sen kalliin
valanteon, jolla veli oli sitoutunut luovuttamaan hänelle koko
isävainajan perinnön. Tämä unhotus oli epäilemättä sangen hyödyllinen
papille, sillä hänelle olisi -- luultavasti -- käynyt erittäin
vaikeaksi näyttää valan arvottomuutta -- varsinkin Jumalan sanan
perustuksella.

Koettamattakaan estää heikkko-ymmärryksistä veljeänsä, salli pappi
tämän rauhassa purkaa tunteitansa ja noudattaa sydäntänsä mielin määrin.

Vihdoin rauhoittui Jeremias ja lopetti ylevät "kanssapuheensa".
Hän istuutui hikisenä tuolillensa ja -- pani tupakan. Ja veljekset
polttelivat sitte jonkun aikaa ääneti, pappi "havannaa'nsa", Jeremias
"Bruna primaa'nsa".

Vaan tällä äänettömyyden ajalla mietti pappi, miten hän oli tehnyt
suuren tuhmuuden luvatessaan veljelleen, jos tämä jättäisi hänelle koko
isän perinnön, viisituhatta markkaa. Olihan se liika paljon, varsinkin
kun tila nyt oli niin rappiolle joutunut ja kun maatilain hinnat
ylimalkaan olivat laskeutumaan päin. Neljässä tuhannessa olisi ollut
kypimät kyllä, jopa liiaksikin... Jäisihän siitä veljelle velkainsa
maksettua vielä kolmen tuhannen ryntäille... No kaikeksi sen ihmisen
tuhmentaakin kun rupeaa!... Ja taiposen tahallaan!... Mutta elähän
huoli! Onhan vielä mahdollisuus yllyttää veljeä tämän ehdoituksen
hylkäämiseen. Hyljätköön tämän ja hyväksyköön jomman kumman toisista.
Parasta olisi, jos veli rupeaisi maksamaan tuon puolineljättä tuhatta,
Pitääpään kiihoitella veljen rakkautta isän perintöön... Sillä keinoin
sen välemmin saisi.

Nämä pastorin mietteet ja punnitsemiset olivat kuitenkin turhaa
vaivannäköä. Sillä ken Jeremias Jormanaisen tunsi, hän sai olla
varmasti vakuutettu siitä, että Jeremias Jormanainen ei lähtisi isänsä
perinnöltä, vaikka veli tarjoaisi kymmentä tuhatta -- ei ennenkuin
pakosta. Päinvastoin olisi Jeremias nyt ollut valmis lupaamaan veljelle
kuinka paljoa tahansa hänen osuudestansa.

Maisteri lopetti äänettömyyden.

"No joko olet miettinyt, minkä ehdoitukseni hyväksyt?" -- kysyi hän
varovasti.

"Keskimäisen".

Maisteri hämmästyi ilosta tämän lakoonilaisen vastauksen kuultuansa.

"Ja sitoudut siis maksamaan minulle kolmetuhatta viisisataa markkaa
kuuden prosentin vuotuisella korolla?" -- jatkoi maisteri.

"Sitoudun. -- Pyydän kuitenkin, ett'et muutamiin vuosiin päävelkaa
perisi".

"Hooh, veikkonen! Vai minäkö paikalla rupeaisin sinulta perimään! Johan
nyt jotakin! Ei sillä, velikulta, kiirettä ole varsinkaan viiteen
vuoteen, kunhan vaan korot suoritat. Niin, saatanpa odottaa vaikka
pitempäänkin. -- Kas niin! Tällä tavallahan veljesten pitää aina sopia
välinsä Siitä on ilo ihmisille ja kunnia Jumalalle... Mutta kuulinhan
että olet elon puutteessa. Niinkö todellakin on asia? Noo, siinä
tapauksessa saat paikalla mennä kaupungista hakemaan kulin jauhoja.
Tuossa on viisikolmatta markkaa rahaa... Ja jos vielä ennen uutista
tarvitset jauhoja, niin käy vaan täällä. Kyllä minä rahaa annan.
Olethan sinä minun ainoa lihallinen veljeni..."

Näin puheli maisteri ihastuksissaan siitä, kun veli oli ilman
vähintäkään viekoittelemista hyväksynyt juuri sen hänen
ehdoituksistaan, joka hänelle oli edullisin. Nyt oli maisterin
vuoro purkaa veljellistä sydäntänsä, ja vähältäpä oli, ett'ei hän,
veljellisen rakkauden innostuksessaan, langennut tuolle tyhmälle
talonpojalle kaulaan ja suudellut häntä... Niin, se oli vähältä
tapahtua, ja sen sai ainoastaan oppineen veljen papillinen sivistys
tällä kertaa estetyksi...

Ja veljekset erosivat sinä päivänä rakkaampina ja sovinnollisemmalla
mielellä kuin koskaan ennen.

Seuraavana päivänä tehtiin kauppakirjat ja -- velkakirja.



X.


Huikeasti huuhtoo jäämeren jäinen vihuri Lapin tunturin autioita
lakeuksia ja pölyävä pakkaisen lumi tuprahtelee sen vaikutuksesta
tuon tuostakin korkealle ilmaan, muodostellen mitä erinäköisimpiä
nietoksia mäen törmiin ja epätasaisiin maalipaikkoihin. Sen vuoksi
näyttää koko seutu, tähtien ja revontulten välkkyvässä valossa,
omituisen viehättävältä, vaikkapa kuolleelta ja kylmältä. Vihurin
yksitoikkoiseen vinkumiseen yhtyy vähä väliä uliseva ääni, joka,
ollen muutoin yö-aikoina ainoana elämän merkkinä näillä "Lapin
raukoilla rajoilla", vaikuttaa omituisen virkistävällä tavalla sekä
niihin harvoihin matkustajiin, jotka näiden seutujen kautta silloin
tällöin meren rannalle pyrkivät, että heidän vartavasten tällaisia
oloja ja matkustuksia varten luotuun vetojuhtaansa. Mutta jos tämä
väräjävä ulinan ääni alkaa kuulua liian usein ja liian läheltä
haarasarristen hevoistensa kanssa samankarvaisia matkustajia, silloin
muuttuu terveellinen virkistys verrattomaksi kauhistukseksi, sillä
asiantuntijat vakuuttavat, että nälkäisten susien suussa maistuu
peuran-nahkoihin puetun ihmisen liha ja veri milt'ei makeammalta
kuin samannahkaisen eläimen. Ja silloin... silloin on kiire päästä
lähimmälle ihmis-asutukselle, sillä laajan Lapin lukuisien susilaumojen
kanssa ei tehne parilaankaan urheilijain mieli ruveta ottelemaan
varsinkaan yksinään ja -- yöllä.

Sellaisella ilmalla ja yhtäläisissä oloissa kulki kaksi matkustajaa
pitkin Lapin tunturia kaakkoista kohden. Eillimäisellä heistä oli
pienoinen pulkka ja sen eteen yksi peura valjastettu, jota vastoin
jälkimmäisen ajajan jalaspulkkaa veti kaksi aimo ajojuhtaa. Ja
muutoinkin näkyi selvästi, että edellä ajaja oli halvempi-arvoinen mies
kuin jälestä tulija -- vaikka reippaampi ja osavampi porolla ajaja --,
sillä hänen peuran-nahkanpukunsa oli kulunut ja yksinkertainen ja hänen
ajokalunsa sekä pulkkapeitteensä tavallista laatua. Jälkimmäisessä
pulkassa ajaja näytti sitä vastoin kerrassaan lappalaisruhtinaalta.
Hänen uusi komea peskinsä oli varustettu kaikilla sellaiseen pukuun
kuuluvilla koristuksilla, punaisilla nauhoilla ja kiiltävillä napeilla,
ja hänen valjaansa sekä karhun-nahkaiset pulkkapeitteensä loistavine
koristuksineen todistivat, että ajaja oli joku tavallista lappalaista
korkeampi olento. Ja koska edellisessä pulkassa ajaja tuon tuostakin
nosteli päätänsä ikäänkuin tähtiä tarkastellen sekä katseli puolelle
ja toiselle mitä tarkimmalla huolella aina vähä väliä silmäten jälestä
tulevaa pulkkaa, havaitsi helposti, että hän oli saattajana eli
lietsarina perästä ajavalla rikkaalla miehellä.

"Hoi Aslak! Vieläkö on monta penikulmaa perille?" -- huusi jälellä
ajaja eräässä vastamäessä, jossa peurat juoksunsa hiljensivät.

"En oikein muista, kun en ole kuuteen vuoteen tätä matkaa kulkenut,
vaan luulen vielä olevan varsinkin kolme penikulmaa pappilaan", --
vastasi puhuteltu.

"Kolme peninkulmaa!... Ihanhan nämä matkat täällä Lapissa ovat
mittaamattomat, sillä viime pysähdyspaikassa sanottiin kirkolle olevan
ainoastaan viisi peninkulmaa ja nyt olemme sitä ajaneet jo varsinkin
kuusi, mutta yhä vielä on kolme jälellä".

Nämä viimemainitut sanat lausui pastori Eenokki Jöransson -- sillä hän
se oli tuo jälellä ajaja -- enemmän itsekseen kuin matkakumppalilleen.

Peurat hyrähtivät taas vilkkaampaan juoksuun, jonkatähden puhelu täytyi
keskeyttää. Ja lystiä se olikin tuo omituinen kulku, vaikka pastorin
koti-ikävä ei antanut hänelle aikaa eikä tilaisuutta siitä nauttia.
Milloin mennä huijotettiin pitkää loivaa rinnettä alaspäin, niin
että suhisi vaan hanki pulkan raudoitetussa kokassa. Vähältäpä pani,
ettei siitä joskus tulikipeneet sävähdelleet. Milloin taas kiivettiin
äkkijyrkkää vuoren kuvetta ylös revontulen syntymäsijoille, jonne pääsy
tavallisilla kulkuneuvoilla näytti kokonaan mahdottomalta. Yks' kaks'
tuli eteen pitkä ja kaita järvi, jota kahden puolen kohosivat korkeat
ja jyrkät lumipeitteiset kallioseinät, että luuli kulkevansa äärettömän
altaan tasaisella pohjalla, jonka kanneksi oli laskettu suikale
kirkastähtisestä taivaasta. Olisipa siitä, tuosta ajosta, todellakin
ollut oikein tosirunollista nautintoa herkkätuntoisemmalle hengelle,
mutta pastori Eenokki Jöransson ei siitä vähintäkään välittänyt. Hän
oli siihen jo siksi tottunut ja olihan hänellä muita korkeampia asioita
ajateltavana...

Vihdoin alkoivat peurat osoitella väsymyksen oireita. Varsinkin edellä
ajajan aisatoin peura näytti tahtovan levähtämän päästä. Eräässä mäen
rinteessä se jo kerran seisahtuikin ja, alinomaisesta kiirehdyksestä
suuttuneena, kääntyi päin ajajaansa, aikoen ruveta häntä siitä edespäin
sarvillansa kantelemaan. Mutta tämä, tällaisiin kohtauksiin tottuneena,
sukeltautui vikkelästi pulkkineen päivineen ylös-alaisin, jonkatähden
peura, pulkan pohjaa kotvasen koputeltuansa, kääntyi jälleen asemilleen
ja alkoi jatkaa matkaansa.

Äkkiä kuului ankara ulvonta aivan läheltä matkustajia. Susilauma,
suurempi tai pienempi, oli siis kulkijain jälillä, ja matkamiesten
peurat siksi väsyneet, että jätättämisestä ei voinut olla puhettakaan.

"Voi Herra Jumala! Jokohan susilauma tapaa meidät?" -- huudahti pastori
hätäisenä.

"Kenties tapaakin", -- vastasi Aslak, -- "vaan ei meillä sentään mitään
hätää ole".

"Miksikä ei? -- Mitä me voimme useammalle kymmenelle sudelle?"

"Ensinnäkin luulen minä, että tuo susilauma ei ole suuri; siinä
tuskin on kymmentäkään suorahäntää. Ja toiseksi: onhan pastorilla
kuusilatinkinen revolveri ja -- Jumala".

"Hm, vai vielä Jumala!" -- murahti pastori itseksensä. "Minä puolestani
en laisinkaan usko, että Jumala tulisi susia hännästä pitelemään,
estääksensä heitä meidän päällemme ryntäämästä".

Oli hyvä, ett'ei tuo edellä ajava lappalainen kuullut pappinsa
näin puhuvan. Hänen harras luottamuksensa Jumalaan olisi ehkä
ruvennut horjumaan, jos hän nämä sanat olisi kuullut Hänen erityisen
palvelijainsa huulilta.

Mutta turha oli ollutkin pastorin pelko. Sudet eivät rohjenneet tulla
näkösällekään, lieneekö siihen sitte ollut syynä Aslak'in vakava
luottamus "pastorin" Jumalaan, vai muu sattumus, Mutta varmaa lienee
kuitenkin ollut, ett'ei Jumala niitä hännästä kiinni pidellyt...

Ja kohta sen jälkeen pääsivät matkustajat terveinä ja iloisina
lämpöiseen pappilaan, jossa varsinkin pastoria hellästi ja
sydämmellisesti vastaan otettiin.

       *       *       *       *       *

Mutta tuskin oli pastori rouvansa avulla saanut komean peskin yltänsä
riisutuksi, kun hän kysyi kiivaasti:

"Onko tullut mitään kirjeitä minun matkalla oloaikanani?"

"On, on varsinkin yksi", -- vastasi rouva ruotsinkielellä, joka kieli
luonnollisista syistä oli pastorin perhekielenä.

"Haepas se paikalla käsiin".

"Kyllä, kyllä Eenokki hyvä! Vaan levähdähän nyt ensin ja juo kuppi
teetä, että lämpeäisit. -- Oi armas Eenokki! Minua jo peloitti, kun
niin kauan sillä kinkerimatkallasi viivyit. Olipa vähältä, ett'en jo
joutunut epätoivoon, sillä nyt kuuluu olevan pahin susien liikunta-aika
täällä hirmuisessa Lapinmaassa, Ah, kuinka onnellinen olisin, jos
Jumala vielä auttaisi meidät pois ihmisten ilmoille!"

Ja tuo helläsydämminen lempeä olento yritti kietomaan kätensä pitkältä
ja vaaralliselta matkalta palanneen puolison kaulaan, mutta tämä
irroitti jokseenkin tylysti rouvan itsestänsä ja puoleksi ärjäsi:

"Mene matkaasi ja hae paikalla kirje! On niitä aina siemailun aikoja".

Tällainen kohtelu oli tietysti loukkaavaa ja tavallisissa oloissa
vähintäänkin sopimatointa, mutta pastori Eenokki Jöransson'in rouvalle
ei se ollut niinkään outoa. Eikä se tapahtunut ensi kertaa...

Rouva pyyhkäsi poskellensa tipahtaneen kirkkaan kyyneleen ja meni
kirjettä hakemaan. Pian hän sen löysikin ja toi miehellensä lausuen
lempeästi:

"Tässähän se on se kirje, Eenokkiseni! Vaan olisithan sen saanut
vähemmälläkin".

Mutta pastori ei kuunnellut nyt, mitä hänen rouvansa lörpötteli. Hän
tempasi kirjeen tämän kädestä niinkuin se olisi ollut varkaan jälillä,
repi sen auki ja töytäsi toiseen huoneesen.

Jos ken olisi nähnyt, minkä ihmeellisen vaikutuksen tuo noin kiivaasti
kaivattu kirje pastoriin teki, hän olisi enemmän kuin hämmästynyt.
Kun pastori oli kirjeen avannut, silmäsi hän kaikkein ensiksi sen
loppuun nähdäksensä keneltä se oli. Ja sen nähtyänsä näytti hän siltä
kun olisi saanut sydämmenhalvauksen. Kasvot lensivät tulipunaisiksi,
silmät ummistuivat ja hänen kätensä rupesivat niin vapisemaan, että
avattu kirje putosi lattialle. Mutta tämä kohtaus kesti ainoastaan
parin silmänräpäyksen ajan, sillä heti hyppäsi pastori ylös, tempasi
maahan pudonneen kirjeen ja heilutti sitä kuin hurja päänsä ympäri,
Sitte yritti hän taas sitä lukemaan, mutta näytti siltä, kun hän ei
olisi sitä uskaltanut tehdä. Hän meni kirje kädessä salin pöydällä
palavan lampun luo ja tirkisti kirjeesen, mutta yhtäkkiä keskeytti hän
lukemisensa, nosti silmänsä lakeen päin, pui nyrkkejänsä ja murahteli
itsekseen outoja ymmärtämättömiä sanoja. Vihdoin lienee hän saanut
kirjeen kokonaan luetuksi, sillä hän kääri sen huolellisesti kokoon,
suuteli sitä ja, puristaen sitä rintaansa vasten lausui kiihkoisasti:

"Vihdoinkin... vihdoinkin siis!"

Sen jälkeen meni hän virkakamariinsa, jossa rouvansa ja isää
tervehtimään keräytyneet lapsensa yhä häntä odottelivat, avasi
piironkinsa ja kätki kalliin kirjeen huolellisesti erityiseen
laatikkoon sekä lukitsi jälleen piirongin. Sitte kääntyi hän
perheesensä päin ja sanoi:

"Nyt, ystäväni, olen minä teidän käytettävänänne".

Siinä sitä sitte tervehdittiin, puheltiin ja kyseltiin ja kaikki oli
taas niinkuin ollakin piti.

Ja pastori Eenokki Jöransson oli koko illan erinomaisen hyvällä
mielellä ja iloisella tuulella...

       *       *       *       *       *

Mutta miten oli pastori Eenokki Jöransson Lappiin joutunut ja mitä oli
tuo kummallinen kirje sisältänyt?

Pastori Eenokki Jöransson'in Lappiin muuttoon oli useampiakin syitä.

Kaikki ne sopimukset ja välipuheet, joita pastori Ennokki Jöransson
ja hänen veljensä Jeremias Jormanainen olivat ennen konnun kauppojaan
tehneet, olivat tehdyt heidän välillään kahden kesken ja niistä siis
eivät syrjäiset juuri paljoa tietäneet. Ainoastaan huhuna kulki
pitäjäällä, että ukko Jormanais-vainaa oli testamentannut jälkeen
jättämänsä maatilan yksinään Jeremiaalle, kun vaan tämä Eenokin
ylioppilaaksi kouluuttaisi, Ja tämä näyttikin kaikista ihmisistä sekä
luonnolliselta että kohtuuden ja oikeuden mukaiselta. Mutta kun pastori
ja Jeremias tekivät lopullisen suorituksen välilöistään, s.o. kun he
todenteolla erosivat, silloin täytyi heidän, sekä kauppakirjan että
velkakirjan lailliseen muotoon saattamista varten, käyttää vieraita
miehiä. Eikä suinkaan ihme ollut, jos nämä vieraat miehet, veljesten
väliset kirjat nähtyänsä, sekä suuttuivat että hämmästyivät. Sillä
eihän niillä seuduin ennen oltu kuultu saati sitte nähty, että veli,
joka sitä paitsi oli pappi, käyttäisi tällaista nylkemistä veljeänsä
kohtaan. Nämä vieraat miehet kertoivat asian hämmästyttävänä uutisena
talo talolta, ja pian ei ollut koko pitäjäässä sitä henkilöä, joka
ei olisi tiennyt puhua tästä uudesta papin säkin pohjattomuuden
todistuksesta.

Muutamat silloisen "maisterin" luotetuimmat ystävät koettivat,
tapauksesta tiedon saatuansa, saattaa hänen ahnetta tekoansa
peruuttamaan ja lahjoittamaan Jeremiaalle tuon heidän mielestään
vääryydellä otetun velkakirjan, vaan kun maisteri oli niin vakuutettu
oikeudestaan asiassa, ett'ei suvainnut siitä nostettavan minkäänlaista
puhettakaan, silloin täytyi entisten ystävienkin ruveta häntä inhoamaan.

Tulipa sitte kappalaisen vaali, johon virkaan pitäjääläiset olivat
päättäneet yksimielisesti Eenokin kutsua. Mutta vaikka häntä
neljännelle vaalisijalle anoessa ei ollut koko seurakunnassa löytynyt
kuin yksi ainoa vastustaja, tapahtui itse valitsemispäivänä se ihme,
että silloin ei ollut kuin yksi ainoa, joka häntä äänesti, ja tämä
ainoa oli -- Jeremias Jormanainen.

Kun siis pastori Eenokki Jöransson havaitsi itsensä "petetyksi",
niinkuin hän itse sanoi, päätti hän toistaiseksi ei ainoastaan mennä
niin kauas kuin tietä piisasi vaan myöskin vielä kerran näyttää
pitäjääläisillensä, "noille pettureille", ett'ei hän ole heidän
armoillansa eläjä, vaan että maailmassa löytyi keinoja opettamaan
heitä muka "sanansa syöjiksi". Hän näki ja tiesi varmaan, että hänen
kotipitäjäänsä nykyisestä rovastista ei ollut pitkällistä miestä.
Olihan tämä jo seitsemänkymmenen ikävuoden seuduilla ja sitä paitsi
jokseenkin kivuloinen. Mahdotointa oli otaksua hänen enää kauan
elävän. Ehkäpä eläisi vielä kymmenkunnan vuotta, mutta jos hän,
Eenokki Jöransson, tämän kymmenen vuotta oikein käyttäisi, olisi sitte
rovastiksi pyrkiessä tuskin tarpeellista saada yhtään pitäjääläisten
ääntä. Niin, se oli varma ja luotettava keino noiden kaksikielisten
kurjain opastamiseksi. Kunhan nyt vaan tuo rovastirahjus ei liian
aikaiseen kuolisi...

Tätä paitsi oli pastori Eenokki Jöransson'illa vielä toinenkin
syy Lappiin menoon, vaikka se olikin enemmän tieteellistä laatua.
Eenokki ei oikeastaan ollut luotu lukutielle. Hänellä ei ollut mitään
varsinaista halua lukemiseen, jota hän siis harjoittakin ainoastaan
pakosta ja aineellisten etujen toivossa. Sitä paitsi sanoivat sekä
hänen entiset opettajansa, että muut asiantuntevat hänen päätänsä
kovaksi. Ja tämän pään kovuus, kovapäisyys, vaiko muu kova onni
lienee ollut syynä, mutta pääasia oli se, että Eenokki Jöransson'in
ensimäinen pastoraalitutkinnon suoritus oli vähältä mennä penkin alle.
Ainoastaan armosta ja Eenokin vakavain vakuutusten vuoksi vastaisesta
edistymisestään antoivat hengelliset tutkinnon pitäjät hänelle
"aprobaturinsa", jolla hän oikeutettiin alhaisemman seurakuntain
paimenen virkoja hakemaan, mutta kirkkoherran tai rovastin paikkojen
hakuun ei sillä arvosanalla ollut yrittämistäkään, Kun nyt paha onni
oli tehnyt hänet sopimattomaksi olemaan "profeettana isäinsä maalla"
ja kun tuomiokapitulin tutkijajäsenetkin sillä välin olivat muuttuneet
eivätkä voineet tietää hänen ensimäistä tutkinnon suoritustaan, pyysi
Eenokki-pastori heti virkavapautta "opintojen jatkamista" varten,
aikoen suorittaa tutkinnon "laveampaan viranhaku-oikeutta varten".
Erittäin mukavana hätä-apukeinona uuden tutkinnon suorittamisessa
päätti hän käyttää Lappiin menon sitoumusta, sillä hän tiesi, että
oppineet isät tällaisen sitoumuksen vuoksi mielellään tekevät yhtä ja
toista pienempää myönnytystä muutoin ankarissa vaatimuksissaan. Ja että
Eenokki-pastori tässä kohden ei ollut erehtynyt, se oli kohta muidenkin
nähtävissä, sillä samassa "Tapion" numerossa, jossa hiippakuntasanomain
joukossa oli uutinen Eenokin nimityksestä pastoriksi erääsen Lapin
seurakuntaan, oli myöskin ilmoitus, että hän oli suorittanut uudistetun
pastoraalitutkinnon ja siinä "kiitoksella hyväksytty".

Nämä olivat ne pääsyyt, joiden vuoksi pastori Eenokki Jöransson oli
Lappiin joutunut. Ei sinne häntä ajanut mikään sisällinen kutsumus,
niinkuin syrjästä voi luulla, tai yksityinen huolehtiminen noiden
siellä täällä hajallaan kuljeksivien lappalaisparkain sielunhoidosta,
saati sitte "hihhulilaisuus" taikka muut lahkolaisharrastukset, jotka
uskonnolliset kiihkoilemiset ovat parhaiten ottaneet menestyäksensä
Lapin kylmässä ilmanalassa.

Tuon kirjeen saannin aikana oli Eenokki-pastori jo oleksinut Lapissa
kokonaista kuusi vuotta. Ja että tämä Lapin elämä sekä hänestä että
hänen perheestään tuntui mitä tukalimmalta, mitä kiusallisimmalta, on
luonnollinen asia. Ja monia kertaa oli pastorin hellä, vieläpä jonkun
verran kivulias rouva, rukoilemalla rukoillut miestänsä hakemaan
paikkaa jossain leudommassa ilmanalassa, sillä rouva pelkäsi heikon
terveytensä kokonaan turmeltuvan tuolla pohjolan kolkon pakkaisen
kynsissä. Mutta tätä kehoitusta, kuinka harras ja sydämmellinen se aina
olikin, ei pastori ollut ottanut edes toiseen korvaansakaan. "Kärsihän,
kärsihän vaimoseni vielä vähän aikaa. Tiedäthän, että 'ken kovaa
kokee, saa pehmoisen perästä'", -- oli Eenokki-pastori vaan rouvansa
ruikutuksiin vastannut -- milloin ei sattunut karkeampia sanoja
käyttämään.

Eenokki-pastorilla oli Kuopiossa asiamies, jonka tuli erittäin tarkasti
pitää silmällä ja Eenokille kiiruumman kautta antaa tietää jos mitä
muutoksia Eenokki pastorin kotipitäjään papistossa tapahtuisi.
Varsinkin oli hänen vähintäänkin kerta kuukaudessa annettava
mahdollisimman tarkka kertomus rovasti-vanhuksen terveydentilasta.
Mutta kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen, oli tämä terveyden
kertomus melkein sanasta sanaan samallainen. Rovasti-ukko oli
entisellään, Ja jos mikään, niin oli se luonnollista, että tämä
harmitti pastori-Eenokki Jöransson'ia. Ensimäisiä vuosia Lapissa
ollessaan hän tosin oli vähän hyvilläänkin kotipitäjäänsä rovastin
hyvinvoinnista -- sillä olihan mahdollista, että jos rovasti aivan heti
kuolisi, joku toinen pitempään palvellut saisi tämän paikan --, mutta
parina viimeisenä vuotena oli rovastin ijän pituus ruvennut tuntumaan
hänestä yhä kiusallisemmalta. Johan tuo ukkohupakon olisi luullut
saaneen kyllin elää maailmassa... Kun nyt ei edes jo ala kuolla...

Vähää ennen viimeiselle kinkerimatkallensa lähtöä oli Eenokki-pastori
kuitenkin saanut asiamieheltänsä tiedon, että rovasti ukon
terveydentila oli arveluttavalla kannalla. Ja luonnollista oli, että
tällainen tiedonanto vaikutti Eenokki-pastoriin sekä ilahduttavalla,
että erittäin rauhoittavalla tavalla. Eikä ihme ollut, jos hän
erittäin hartaasti toivoi lisätietoja vanhuksen voinnista. Ja kun
Eenokki-pastorin viimeinen kinkerimatka tapahtui kauas Norjan rajalle
ja kesti kokonaista neljä viikkoa, oli hänen kiivautensa kirjeiden
suhteen kotiin tultuansa helposti käsitettävä. Sillä eipä kukaan
pappismies Eenokki-pastorin kannalta pitäne niinkään joutavana saada
tietoja vanhempain virkaveljien voinnista ja terveydentilasta --
varsinkin jos näillä on parempituloiset paikat ja osaa-ottavilla
virkaveljillä mahdollisuus päästä kaivatun vainajan velvollisuuksia
täyttämään...

       *       *       *       *       *

Muutamia kuukausia myöhemmin sai Eenokki-pastori asiamieheltään
kirjeen, jossa ilmoitettiin, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa
oli armossa nähnyt hyväksi nimittää ja määrätä pastori Eenokki
Jöransson'in sen ja sen pitäjään kirkkoherraksi.

"Vihdoinkin... vihdoinkin siis!"



XI.


Sillä aikaa kun pastori Eenokki Jöransson levitteli evankeliumin
valoa pimeään pohjolaan, vietti hänen Jeremias-veljensä joukkoinensa
omituista elämää isänsä perinnöllä Jormanalassa.

Jeremias Jormanainen oli nyt kieltämättä isänsä perinnön ainoa
haltija. Hän oli saanut täydelliset "lain kiinteet" koko isänsä
jättämään perintötilaan, eikä kenelläkään enää ollut minkäänlaista
oikeutta hänen hallussaan olevaan omaisuuteen, enempää kiintaimeen
kuin irtonaiseenkaan. Hän oli yksin isäntä talossansa niinkuin ennen
isänsäkin oli ollut. Eikä siitä kellään ollut mitään sanomista. Olisi
siis luullut, että kaikki hänen kotonansa oli niinkuin ollakin piti.

Mutta juuri samassa käräjässä, aivan samana päivänä, kun Jeremias
Jormanainen sai ensimäisen ehdottoman lain huudon koko isänsä
perintöön, otettiin siihen samaan taloon kiinnitys kolmentuhannen
ja viidensadan markan velan ynnä sille juoksevan kuuden prosentin
vuotuisen koron maksamisen vakuudeksi. Tätä paitsi otettiin Jeremias
Jormanaisen päälle samassa käräjässä kolme eri tuomiota niistä
veloista, joita hän oli tehnyt; Eenokki-veljensä kouluttamiseksi, vaan
joiden omistajat, saatuansa tietää Jeremiaan uudet kaupat ja uudet
velat, katsoivat parhaaksi heti periä pois saatavansa.

Mutta Jeremias Jormanainen ei nykyään ollut hätäpoikia. Hän ei
antanut noiden verrattain pienten saarnamiesten hätäilemisen saattaa
itseänsä epätoivoon, vaan hän nauroi heille vasten silmiä, kun muka
kohtasivat mokomilla saamisillaan yrittää hätyyttämään hänen laistaan
miestä. Parasta olisi ollut, Jeremiaan mielestä, heidän pysyä siivosti
alallansa, eikä saattaa itseänsä koko maailman naurunalaisiksi
sellaisella mitättömällä yrityksellään. Vähältäpä puuttui, ett'ei
Jeremias Jormanainen, noita hätäisiä velkojiaan oikein hämille
saattaakseen, pistänyt kullekin rahoja oikeuspöytään juuri tuomion
otto-ajalla. Tämän hän kuitenkin jätti ilman pilkoillansa tekemättä.
Joutivat muka olla kiusassa vähän aikaa. Eipä heidän kuitenkaan missään
tapauksessa tarvinnut kovin kauan odottaa. Vai uskaltaisiko joku
luulla, ett'ei muka Jeremias Jormanainen olisi heille saanut rahoja
minä päivänä hyvänsä?... Eihän toki! Olihan hän ennenkin saanut rahoja
minkä vaan oli halunnut. Ja jos nytkin olisi tahtonut, niin ei olisi
ollut kuin pistäytyä vaan sen ja sen luona, niin kyllä heti mokomista
summista suoriutuisi... No pitäähän niitä olla jos jonkinlaisia
saamamiehiä tässä maailmassa! Ja Jeremias Jormanainen päätti kuin
päättikin, muka velkojiensa kiusaksi, olla maksamatta heidän saamisiaan
ennenkuin viho viimeisessä tiukassa.

Joutuipa sitte vihdoin tuo viimeinen tiukka. Nimismies oli käynyt
kirjoittamassa hänen hevoisensa, lehmänsä, lampaansa, elonsa, heinänsä
-- yhdellä sanalla kaiken irtaimen omaisuutensa, joka kiivin kaavin
riittikään nyt tuomiossa olevain velkain suoritukseksi. Mutta hänelle,
nimismiehelle, Jeremias Jormanainen vaan nauroi ja käski panemaan
kovasti tavaraa kirjaan, sekä kysyi viimein, milloin nimismies aikoi
pitää huutokauppaa tavaroille, jotta hän tietäisi hankkia kylliksi
huutajia.

Tähän asti ei Jeremias Jormanainen ollut virkkanut emännälleen
sanaakaan noiden velkain perimyksessä olemisesta. Hän oli ainoastaan
jonkun kerran leikillään kehoittanut emäntäänsä "tästä puoleen käymään
puhtaissa vaatteissa, jos herrasvieraita sattuisi talossa käymään".
Nyt nimismiehen käydessä sai emäntä vihdoin tietää asiat paikalleen,
saipa vielä lisäksi kuulla, että perittäväin velkain summa korkoineen,
kulunkineen ei olisi vähempi kuin lähes yhdeksänsataa markkaa.

Nimismiehen mentyä, puhkesi emäntä-Liisa katkerasti itkemään. Hän
olisi tätä lohdutuslääkettä jo ennen tämän lähtöä nauttinut, vaan ei
julennut. Nyt hän kumminkin salli näkymättömän lääkärin ehdottoman
lääkkeen tehdä täyden vaikutuksensa.

"Hupsunako sinä olet aika ihminen, kun rupeat tyhjän tähden itkeä
vollottamaan?" -- lausui Jeremias ikäänkuin vähän äreissään.

"Vai tyhjän tähden!" -- kertoi emäntä-Liisa. "No se on kerrassaan
tyhjän tähden, ihan kokonaan mitättömästä asiasta", -- vakuutti
Jeremias.

"Niinhän sinä aina sanot, vaikka viho viimeinen henkinippu ruumiistasi
kiristettäisiin. Niinhän sinä sanoit silloinkin, kun olit maisterille
antanut tuon monen tuhannen velkakirjan. Vaan pane mieleesi, Jeremias,
että se velkakirja vielä saattaa meidät keppikerjäläisiksi. Tämä
nimismiehen käynti on varmana enteenä siihen ja eikö tuo liene sen
velkakirjan antamisen ensimäisiä seurauksia".

"Johan tottaperään tuo ihminen on kokonaan järjeltä pois", -- sanoi
Jeremias ivallisesti. "Sanoikos se nimismies jo senkin velkakirjan
olevan ryöstössä?"

"Eikä sanonut, vaan luuletko sinä melkein totisesti, että nämä
velkakirjat olisivat nyt meiltä ryöstettävänä, jos sinä sitä
velkakirjaa et olisi antanut."

"Hätäinen on hullu, sanoo sananlasku, ja niinpä nämä velkamiehemmekin
sekä -- sinä", -- vastasi Jeremias ynseästi.

"No koetahan nyt hankkia rahat näiden tuomioin maksuksi, niin saadaan
nähdä kumpi meistä on oikeassa".

"Jottako sitte uskallat luulla, ett'en minä muka saisi vielä tuon
vertaa rahojakaan kuin yhden vajaan tuhannen?... No sepä häntä
nähtäneen!"

"Kyllähän minä mielelläni soisin, että saisit rahat, vaan taitaisi olla
parasta, että rupeaisit puuhaan jo hyvissä ajoin ennen huutokauppaa",
-- vastasi emäntä-Liisa totisena.

"Mutta minäpäs vaan en lähde joka akan pillin mukaan tanssimaan!"
-- vastasi Jeremias ylpeästi. "En lähde uhmallanikaan rahan hakuun
ennenkuin avitsioonin eiluspäivänä. Minä tahdon akoille ja hulluille
näyttää, että Jeremias Jormanaisessa on vielä siksi miestä, että saa
yhden tuhannen vajaassa päivässä!"

Ja Jeremias Jormanainen piti sanansa. Hän lähti vasta huutokaupan
edellisenä päivänä hankkimaan velaksi niitä rahoja, jotka hän
välttämättömästi seuraavana päivänä tarvitsi, jos mieli säilyttää
elämistönsä.

Mutta hänen vähä-ymmärryksisen emäntänsä aavistus toteutui heti
Jeremiaan ensimäisen pohatan luokse tultua, toteutuipa valitettavasti
liian ankarastikin. Rikasmies lausui Jeremiaalle suorastaan vasten
silmiä, että se olisi kerrassaan hullu, joka hänelle enää velkaa
uskoisi, kun oli tyhjästä antanut niin suuren velkakirjan veljelleen.
Ja vakuuttipa rahain omistaja vielä senkin, ett'ei Jeremiaasta enää
koskaan minkäänlaista eläjää tulisi niinkauan kuin pappiveljen saaminen
paikallaan pysyisi, sillä koko hänen omaisuutensa, maansa niinkuin
muutkin kampsunsa, eivät muka nykyään enää vastaisi kaikkia hänen
velkojaan.

Suuttuneena ja loukkaantuneena tällaisesta liian selvästä puheesta
lähti Jeremias Jormanainen varakkaan naapurinsa luota, arvellen "ei
yhden rikkaan oville kuolevansa". Mutta kuta useamman rahamiehen
luona hän sinä päivänä kävi, sitä selvemmin tuli hän havaitsemaan
rahain saannin mahdottomuuden ja entisen äärettömän erehdyksensä.
Ilman rahoitta, ilman pelastuksen toivoakaan, tuli hän myöhään
iltasilla kotiinsa, ja hänen sydämensä oli niin täynnä... niin täynnä
häpeästä ja harmista, ett'ei hän tahtonut nahkaansa sopia... Hän
käveli kauan ulkona pimeässä pihamaassa, rohkeamatta mennä edes omaan
pirttiinsäkään, ja mietti, mikä hänen kuitenkin pelastaisi äärettömän
tukalasta asemastansa. Mutta ei mistään päin pienintäkään avun toivoa
enää ollut. Hän oli kaikki paikat kolunnut ja kaikissa saanut yhden ja
saman vastauksen. Eipä siis ihme ollut, jos Jeremias Jormanainen rupesi
miettimään outoja pelastuskeinoja...

Mitähän, jos tässä pimeän päässä karkaisi pois koko kotitienoilta?...
Menisi vaikka Ameriikkaan, niin eivätpähän naapurit siellä olisi
hänelle nauramassa ja häntä sormillaan osoittamassa... Mutta sinnekin
mennessä tarvittiin rahaa ja sitä hänellä ei tällä kertaa ollut täyttä
markkaakaan. Täytyi siis se konsti jättää -- ainakin toistaiseksi.
Mutta olisihan täällä tallissa ohjakset... ja tuolla ylisellä olisi
hyvä tilaisuus... Sanovathan ne ihmiset, että hirttämällä kuoleminen
on niin ihmeen helppoa... Mitähän jos olisi koettaa?... Mutta... mutta
nuo lapset... Nehän jäisivät sitte ihan onnettomiksi... Jääköön siis
tuo viimeinen keino ainakin tällä kertaa koettamatta. Tottapahan siihen
vielä on aikaa jos...

Ja Jeremias Jormanainen hiipi vihdoin pirttiin, jossa muut jo
makasivat, aikoen siellä kenenkään huomaamatta riisuutua ja panna maata.

Emäntä-Liisa heräsi kuitenkin, nousi ylös, teki tulen ja alkoi pukeutua.

"Et suinkaan iltaisetta aikone maata ruveta?" -- kysyi emäntä.

"Vielähän tässä illallista! Tokko tuota kohta lienee aamiaistakaan
tarjona", -- vastasi Jeremias katkerasti.

Emäntä-Liisa puuhasi kuitenkin ruokaa pöytään ja Jeremias, joka ei
koko päivänä ollut suuruksia maistanut -- olihan Jeremias sinä päivänä
käynyt rikkaissa ja harvoinhan ne rikkaat köyhiä syöttävät --, tarttui
hyvällä halulla ruokaan käsiin. Luonnollisesti oli Jeremias nyt
erittäin oudon näköinen, joka saattoi emäntä-Liisan pahinta aavistamaan.

"Mitäs kylille kuuluu?" -- kysyi emäntä, istuutuen miehensä rinnalle
penkille tämän ruokaillessa.

"Vielä sitä kysyt, mokoma hapsinkakkiainen!" -- ärähti Jeremias
tuimasti. "Ikäänkuin et sitä jo tietäisi, kun olet yhtenä noiden
rikkaiden rosvojen kanssa päättänyt saattaa minut, oman miehesi, häpiän
ja pilkan alaiseksi. -- No sinustahan minulle heitti oikean onnen
valvojan!"

Emäntä-Liisa hämmästyi korviaan myöten tällaisesta puheesta. Mutta hän
arvasi nyt kuitenkin asiat ja päätti sen mukaan käyttäytyä. Hän näki
Jeremiaalla olevan nyt kylliksi kuormaa kannettavana, eikä aikonut
sitä lisätä, vaan oikean kristillisen vaimon tavalla olla miehellensä
lohduttajana murheen ja vastoinkäymisen ajalla. Hän laski kätensä
Jeremiaan olkapäälle ja kuiskasi lempeästi:

"Rakas Jeremias! Ethän toki minusta niin pahaa luulle kuin sanot?"

"Mitäpä minä tässä muutakaan enää osaan luulla, kun koko maailma näkyy
yhtyneen minua sortamaan", -- vastasi Jeremias yhä äreänä ja nykäsi
olkapäitänsä, vaan ei kuitenkaan sysännyt vaimoa pois luotaan.

"Ei, hyvä Jeremias, nämä vastoinkäymiset ole minun eikä muiden ihmisten
tekemiä. Ne ovat Herran neuvoja meidän kuritukseksemme, vaan meidän
pitää kärsivällisesti ottaa vastaan niin pahat kuin hyvätkin päivät."

Ja emännän silmissä kiilsivät kirkkaat kyyneleet näitä sanoja
lausuessaan.

"Vai Herran neuvoja! -- Minä en ymmärrä laisinkaan, mitä hyötyä Hänelle
taikka meille voisi olla tällaisesta 'kurituksesta', joka on saattaa
ihmisen pois järjeltä."

"Herran tiet ovat tutkimattomat ja se, mikä välistä näyttää ainoastaan
pahalta ja vahingolliselta, voipi kuitenkin jälkeen päin kääntyä meille
hyväksi ja siunaukseksi. Luota, rakas Jeremias, Jumalaan vaikka kuinka
kävisi tässä maailmassa ja rukoile Häneltä voimaa vastoinkäymisiä
voittamaan. Silloin et koskaan epätoivoon joudu".

Nämä sanat näyttivät Jeremiasta rauhoittavan. Hän lopetti syöntinsä
levollisemmalla mielellä, riisui vaatteensa ja heittäysi tilalle. Siinä
käänteli ja väänteli hän vielä jonkun aikaa itseänsä, ähki ja puhki
mitään virkkamatta, kunnes vihdoin uni vapahti hänet hetkeksi "elämän
taisteluita" muistamasta.

Seuraavana päivänä myytiin pakkohuutokaupalla kaikki Jeremias
Jormanaisen irtain omaisuus ryöstössä olleiden tuomioiden
suoritukseksi. Ei jäänyt muuta kuin pitovaatteet ja läkkityökalut
myymättä, jotka viimemainitut ainoastaan erään armeliaan
velkojan suostumuksella Jeremiaalle jätettiin. Ihmisiä oli
huutokauppa-tilaisuuteen kokoutunut paljon ja muutamat vähämielisimmät
niistä tuon tuostakin viskasivat komppisanoja ja pilkkapuheita
Jeremiaalle tämän muka liiasta ylvästelemisestä velkojiansa kohtaan.
Mutta niistä ei Jeremias nyt näkynyt vähääkään välittävän. Hän oli nyt
ihan kuin toinen mies edelliseen päivään nähden. Levollisen, melkeinpä
iloisen näköisenä kantoi hän tavaroitansa nimismiehen myytäväksi,
ja laskipa toisinaan jonkun viattoman leikkipuheenkin huutajia
huvittaaksensa.

Joskus pimeni kuitenkin hänen muotonsa hetkeksi. Hänen silmänsä
pyörivät niin kummallisesti ja rypyt otsassa syvenivät... Vaan
heti selveni hän siitä jälleen. Hän katsahti ylöspäin ja huokasi.
Ylhäältäpäin Jeremias Jormanainen nyt apua anoi ja sinne oli hän nyt
asettanut viimeisen toivonsa. Jeremias Jormanainen luotti Jumalaan.



XII.


Mutta vaikka Jeremias Jormanainen kuinka ahkerasti työskenteli, vaikka
hän kuinka koetti säästää ja puuhata, vaikka hän kuinka kovasti luotti
Jumalaansakin, niin -- kaikki hänen pyrintönsä ja harrastuksensa
kumminkin turhaan raukesivat. Sillä niinkuin keväinen lumi paahtavan
auringon paisteessa sulaa ja hupenee tai niinkuin kiehuva vesi kuumassa
kattilassa vähitellen kuivaa ja vähenee, samalla tavoin suli ja kuivi
Jeremias Jormanaisen talous ja tavarat vähän kerrassaan niin, ett'ei
niistä lopulla ollut mitään jälellä.

Se pakkohuutokauppa, jossa kaikki Jeremias Jormanaisen irtaimet tavarat
Eenokin koulunaikuisten velkain suorittamiseksi myytiin, se se antoi
ensimäisen tuntuvan kolauksen Jeremiaan taloudelle, sillä kun kaikki
hevoiset, lehmät, lampaat, kärrit, reet, jopa yksin kaikkein tärkeimmät
työkalutkin tulivat talosta pois myydyksi, oli tuiki mahdotointa hoitaa
minkäänlaista maanviljelystä, ajattelipa asiaa miten puolin hyvänsä.

Jeremias Jormanaisen ensimäinen työ huutokaupan jälkeen oli siis
koettaa hankkia edes välttämättömimmät maanviljelyskalut ja saada
lehmiä eläkkeelle, jos mieli jatkaa elämää kotoisilla tantereilla, isän
perinnöllä.

Eläkelehmiä hän tosin rikkailta helposti sai ja karjan puutos
oli sillä; ainakin näennäisesti, autettu, mutta hevoista, jolla
olisi saattanut ahoutuneita peltojaan edes sieltä täältä kynnellä
kuoputella, ei hän saanut mistään velaksi, vaikka olisi mitä luvannut
-- muista tärkeistä kapineista ja työ-aseista puhumattakaan, Hänen
täytyi päiväläishevoisella ja hyyri-atralla kyntää kyntönsä,
vuokraviikatteilla niittää heinänsä ja lainasirpeillä leikata elonsa,
mainitsematta useita muita maanviljelykselle tarkettakin töitä, jotka
hänen, työkalujen ja työvoimain puutteessa, täytyi kokonaan jättää
tekemättä.

Mutta saadaksensa edes tällä keinoin hengentärkeimmät työnsä
toimitetuksi, täytyi Jeremias Jormanaisen jo edeltäkäsin panna
panttaukseen milloin joku viljahuuhta, milloin pielesala, milloin
vastasyntyvät vasikat, milloin mitäkin. Ja sen arvasi jokainen, minne
päin talonasiat silloin alkoivat kallistua, kun näin täytyi menetellä.
Niinpä kävi Jeremias Jormanaisellekin, että syksyllä, kun oli ulos
antanut velkamiehille edeltäkäsin pantatut elot ja tavarat, hänelle
itselleen talvella lähtiessä ei jäänyt paljoa muuta kuin tyhjä käteen.
Ja kun hän tällä keinoin oli elänyt muutamia vuosia, havaitsi hän
kauhuksensa olevansa muutaman tuhannen markan veloissa lähiseudun
maakauppiaille.

Näiden uusien velkain syntymiseen ja lisäytymiseen oli kuitenkin tällä
välin ilmestynyt vielä yksi syy, jota moni syrjäisistä ei niin tarkoin
tietänyt.

Muutamia viikkoja huutokauppa-toimituksen jälkeen oli Jeremias lähtenyt
kylältä hakemaan lainaksi hevoista vetääksensä niityltä heiniä jo
taloon tuoduille eläkelehmille. Mutta vaikka hän jo heti aamiaisen
syötyä asialleen lähti ja oli sanonut aivan heti palaavansa, ei häntä
kuitenkaan vielä illan hämärtyessäkään kotona näkynyt, jonka tähden
emäntä-Liisa, kun pihassa ei ollut heinäkarvaakaan lehmille yönseutuna
annettavaksi, kävi niitä kelkalla lähimmästä pieleksestä. Siinä
sitte, lehmäin illaistettua, odotetaan ja odotetaan isäntää kotiin
iltaiselle, mutta häntä vaan ei kuulunut, ei näkynyt, odottipa tahi oli
odottamatta. Vihdoin luuli emäntä-Liisa hänen jo jääneen yöksi kylälle,
jonkatähden hän lastensa kanssa söi niukan ilta-ateriansa ja asetti
lapset maata; itse hän vielä viipyi jonkun aikaa ruo'an korjuun ja
ruoka-astioiden pesun tähden valveilla.

Kun hän oli saanut nämä työt tehdyksi ja aikoi sammuttaa tulen
ruvetaksensa maata, kuuli hän yht'äkkiä outoa nuhjetta ja ääntelemistä
porstuasta, ikäänkuin ihminen siellä pimeän päässä olisi tupaan
osaillut, mutta ei olisi löytänyt ovea. Emäntä-Liisa viskasi huivin
hartioillensa ja työntäsi tuvan oven auki.

"Kuka siellä tulee niin äkkinäinen, ett'ei ovea löydä?" -- kysyi hän.

"O... olehan nyt tuossa!... Kuu... kun täällä on...on niin pirun
pimeä!" -- kuului porstuasta käheä ääni ja emäntä-Liisa tunsi heti
äänestä, että tulija ei ollut kukaan muu kuin hänen oma miehensä.

Emäntä säikähti kuitenkin luullen Jeremiaalle jonkun onnettomuuden
tapahtuneen. Hän hyppäsi porstuaan huudahtaen:

"Voi Herra Jesus! Jeremiashan se onkin. -- Oletko kipeä, vai onko mikä
muu vahinko sinua kohdannut?"

Ja hän tarttui miehensä kainaloon, auttaen häntä pirttiin.

Mutta heti miestänsä lähetessä havaitsi emäntä-Liisa oikean syyn tähän
hänen outoon käytökseensä, sillä Jeremiaasta lähti tuo omituinen
löyhkä, joka niin selvästi ilmaisee juopuneen, ett'ei hän parhaimmalla
tahdollakaan voi asiaa salata, vaikka vielä olisikin siinä kunnossa,
ett'ei syrjäinen muusta käytöksestä mitään erikoista havaitsisi.

Vihdoin sai emäntä miehensä tupaan, jossa tämä alkoi ärjyä ja mölytä
kuin hurja.

"Heh vaan pojat!... Jottako tässä ei vielä kotiin päästäisi?... Ja
jottako minä en olisi itse isäntä kotonani?... Jaa -- ah!... Kyllä
minä sen vielä kerran näytän, että... että minä olen itse Jeremias
Jormanainen... Olenpa kyllä!... Vai häh... Enkö minä ole sen suuren
Jormanalan isäntä-Jeremias?... Pois eistä pojat!... Kyllä tässä...
kyllä tässä vielä koi.... koitellaan!... Minä olen isäntä... minäh!...
vaikka se veli Eenok... Eenokki... Mokoma papin rosvo... Vaan maltahan
aikaa... maltahan!..."

Ja minkä näköinen hän sitte oli! Yltä yleensä lumessa, niin ett'ei
paljon miestä näkynyt, suu vaahdossa, tukka ja parta pörröllään, rinta
auki rehottamassa kuin kuumana kesäpäivänä.

Ensi hämmästyksestä hiukan toinnuttuansa -- hän ei ollut tätä ennen
vielä nähnyt Jeremiasta humalassa -- alkoi emäntä Liisa riisua ja
asetella miestänsä miten parhaiten osasi. Mutta tämä vaan reuhasi
ja rähisi, nauroi ja itki, ja kun tällaisesta elämästä havainneet
lapsetkin alkoivat täyttä kurkkua yhteen ääneen itkeä ja paeta äitinsä
turviin, niin syntyipä siitä omituinen iltama sillä kertaa Jormanalassa.

Ja sitte rupesi Jeremias vaihtelevaisuuden vuoksi laulamaan:

    "Röyhinä,
    Möyhinä,
    Iloleikki loppu,
    Kotia on hoppu
    Ja hankala on hattu;
    Huipata,
    Häipätä
    Poikain täytyy,
    Kun päähän äityy...

"Mutta missäs ne tästä ovat ne miehet?... Suutari Kankaalainen, Ukko
Olkkolainen ja Lutka Lievonen?"

Näin peuhasi Jeremias Jormanainen, kunnes viina voitti. Hän rytkähti
tuvan lattialla valmiina olevalle olkivuoteelle ja alkoi kuorsata.

Pappiveljensä kunnottoman kavaluuden ja ahneuden uhrina alkoi Jeremias
Jormanainen vähitellen ja yhä useammin turvautua tuohon surujen ja
kärsimysten petolliseen lievittäjään, joka viinan nimellä on niin
monet, tuhannet sekä ajalliseen että ijankaikkiseen onnettomuuteen
saattanut. Hänkin koetti hukuttaa edes hetkeksi maalliset huolensa
viinavirtaan, aavistamatta, että siten vaan itse auttoi toista sen
kuopan kaivamisessa, johon hän ennen pitkää oli ijäksi lankeeva.

Ei siis ollut enää elämä helppoa Jormanalassa...



XIII.


Mutta Jeremias Jormanainen luuli vielä voivansa pelastaa itsensä ja
perheensä perikadosta. Tosin hän oli tullut vakuutetuksi siitä, ett'ei
mikään tavallinen keino voinut häntä auttaa, vaan hän toivoi jonkun
onnen sattuman taikka muun oudon, tavattoman tapauksen yht'äkkiä
hajoittavan ne mustat pilvet, jotka hänen onnensa auringon olivat
pimittäneet. Saattoihan se onnen pyörä tahi muu kiertotähti vielä
hänenkin kohdalleen seisahtua. Olihan se ennenkin monelle muullekin
tapahtunut. Sattuu ehkä löytämään aarteen... Taikka osuu pelastamaan
jonkun korkean herran, ehkäpä keisarin, hengen... Niin, kyllä niitä
onnella vielä keinoja oli, jos vaan tahtoi häntä auttaa. Sanoohan
sananlaskukin: "kun hätä on suurin, silloin apu lähinnä".

Ja tämä hänen toivonsa muuttui vähitellen jonkunlaiseksi hämäräksi
vakuutukseksi.

Pappiveljen velka seisoi liikuttamatta paikoillaan. Se muljotti
mustana, uhkaavana ukkoispilvenä taivaan rannalla ja kasvoi vähitellen
vaan varmasti Jormanalaan päin. Ja tätä pappiveljen velkaa ei Jeremias
vielä ollut yrittänytkään lyhentämään, eipä hän edes ollut saanut
yhtään penniä sen koroistakaan suoritetuksi, vaikka asia jo oli
seisonut useampia vuosia. Veli taas, hengen mies kun oli, ei häntä
lii'oin velallaan kiirehtinyt, vaan kirjoitti yhä Lapista, että
Jeremiaan ei tarvitsisi turhan tähden ruveta liiaksi huolehtimaan eikä
työllä liiaksi itseänsä rasittamaan, sillä eipä hänellä, papilla, hyvä
rahapalkka kun oli ja pienet menot, ollut vähintäkään rahan tarvista,
saati sitte halua ruveta veljeänsä saamisellaan kiristämään. Parasta
oli, että Jeremias antoi velan seista semmoisenaan. Eipähän ne korot
nyt muutamissa vuosissa niin ihmeitä tekisi. Ja tottapahan sitte, kun
veli onnistuisi pääsemään johonkin lähemmäksi, asioita suuta suuksin
selvitettäisiin. Olkoot siis vaan rahat siellä, jos niitä jo ko'ossakin
olisi, sillä menisihän niitä lähetellessä postirahoinakin monta markkaa
aivan turhaan. --

Ei siis veli Jeremiasta ahdistellut saamisellaan. Mutta kuta parempia
ja veljellisempiä lupauksia tämä lähetti odottamisestaan, sitä
raskaammasti rupesi Jeremiaan hartioita painamaan tuo veljellinen
velka. Mitään onnen kohtausta, josta rahoja olisi ruvennut liukenemaan,
ei hänelle näyttänyt sattuvan, vaikka kuinka olisi odotellut. Eikä
unikakkiaskaan tahtonut hänelle neuvoa aarteitaan. Senpätähden Jeremias
taas ryhtyi itse miettimään uusia keinoja rahan hankkimiseksi. Hän
mietti ja mietti, mietti yhä uudelleen, kunnes tämä miettiminen
alkoi pyörryttää hänen päätänsä... Vihdoin, monien mietteiden ja
aprikoimisten, monien unettomien öiden ja monien päänkivistysten
perästä, luuli hän keksineensä verrattoman nerokkaan keksinnön, joka
olisi tuottava hänelle varsin vähällä vaivalla sekä tuon "pikku
summan", minkä hän oli veljelleen velassa, että myöskin verrattoman
suuren, miljoonia käsittävän omaisuuden puhtaassa rahissa...

Ollessaan jokseenkin taitava läkkiseppä, osasi Jeremias Jormanainen
käännellä ja muodostella tuota kiiltävää läkkilevyä jos jonkinlaisiksi
ympyröiksi, sylintereiksi ja muiksi kiekaroiksi, jonka tähden hän luuli
voivansa rakentaa siitä vaikka mitä. Tätäpaitsi oli hän, ollessaan
joskus läsnä oppineiden tai muiden herrasmiesten keskusteluissa,
kuullut puhuttavan eräästä merkillisestä koneesta, joka olisi ollut
välttämättömästi maailmaan saatava, vaan jota kukaan vielä siihen asti
ei ollut osannut rakentaa. Hänelle suotiin vielä lisäksi, että tämä
kone erosi muista nykyään käytettävistä koneista ainoastaan siinä
pikku asiassa, että sen tulisi käydä ilman minkäänlaista käyttövoimaa.
Ja jos Jeremias sattui kysymään, luulisivatko herrat sellaisenkin
miehen, kuin esim. hän, saattavan tulla tuon uuden koneen keksijäksi,
vastasivat nämä aina: "Miksikäs ei!" Ja vakuuttivatpa Jeremiaalle vielä
päälliseksi, että jos hän tuon merkillisen koneen keksisi, saisi hän
paljaastaan sen "patentilla" eli rakennusluvalla sangen, sangen paljon
rahaa, ei ainoastaan satoja ja tuhansia, vaan miljooneja... monia
miljooneja...

Ihmekös siis oli, jos Jeremias Jormanainen päätti kun päättikin
rakentaa perpetuum mobile'n. Hän aikoi sillä ei ainoastaan hämmästyttää
nykyistä velttoa ja uusiin suuriin keksintöihin kykenemätöintä
maailmaa, vaan myöskin näyttää maailmalle, että oli niitä miehiä,
merkillisiä miehiä, Suomessakin...

Hän siis meni taas, niinkuin kerran ennenkin, kaupunkiin, kävi
kaupungin rannassa olevissa höyrylaivoissa katselemassa masinavärkkejä,
kyseli asianomaisilta niiden sisällistä rakennusta, osti kirjakaupasta
koneopin ja viinapuodista kannuisen putelin täyteen "ainetta".

Hän ei kuitenkaan nyt kotiin mennessään maistanut viinan tilkkaakaan,
vaan päätti, säästää viinat kuuluisan keksintönsä harjakkaiksi. Vasta
sitte, ajatteli hän, kun hänen oma tekemänsä valmis kone itsestään
käydä naksuttelisi kotipirttinsä nurkkahyllyllä, niinkuin ennen
isävainajansa hankkima, vaan huutokaupassa myyty vanha seinäkello oli
naksutellut pöydän takana pirtin peräseinällä, vasta sitte sopisi
hänen, Jeremias Jormanaisen, iloa nauttia ja viinaa ryypätä. Olkoon
siis kirkas, kieltä karmaiseva neste siihen saakka rauhassa aitan
nurkassa, kylläpähän vielä tuli aikaa sen kanssa seurustella... Eikä
hänen muutoinkaan nyt sopisi ruveta ryypiskelemään, sillä "viinahan vie
mielen miehen päästä", ja jos milloinkaan, niin nyt oli Jeremiaalle
tarpeen kalkki se "mieli", joka hänen päässänsä mahtoi olla, olisipa
ehkä mennyt hiukan lisääkin...

Kotiin tultuansa rupesi Jeremias uutta koneoppiansa tutkimaan. Hän
luki sitä, luki siksi, että osasi sen vihdoin ulkoa paremmin kuin
paras rippikoululainen "pitkän" katekismonsa. Niinkuin luonnollista
olikin, ei hän siitä löytänyt neuvoja uuden koneensa rakentamiseen,
vaan mitäpäs siitä! Täytyihän hänen kaikissa tapauksissa, voidakseen
ruveta niin tärkeän kappaleen keksijäksi, omistaa perustiedot yleisessä
koneenrakennusopissa. Se oli varmaa ja sen olivat herratkin Jeremiaalle
sanoneet. Sen vuoksi luki Jeremias Jormanainen koneopin ulkoa. Ja kun
hän oli sen oppinut kannesta kanteen, luuli hän ottaneensa tärkeän
askeleen keksintönsä toteuttamiseksi.

Sitte rupesi hän miettimään uuden koneensa rakennussuunnitelmaa. Hän
päätti rakentaa sen ainoastaan pienoiskoossa, niinkuin herrat olivat
neuvoneet. Tottapahan sitte, kun hän sai itse aatteen kappaleen
muotoon -- vaikkapa pienempäänkin -- sovitetuksi, tottapahan sitte
oli aikaa tehdä se varsinaisessa "volyymissään", niinkuin Jeremias
Jormanainen kappaleen ominaiskokoa tieteellisesti nimitti. Ja pakkokos
hänen olikaan itse koskaan ruveta varsinaista työtätekevää masinaa
rakentamaan ja siihen varojansa kuluttamaan. Sen saivat rakentaa
rikkaat itse oikeissa mekaniikkiverstoissaan. Kunhan nyt Jeremias
vaan noille typeräpäisille insinööreille näyttäisi mihin suuntaan tuo
yksinkertainen kone oli rakennettava... Sillä niinhän ne herratkin
olivat Jeremiasta neuvoneet...

Ja Jeremias Jormanainen, läkkiseppä kun oli, päätti tehdä tuon
maailman kahdeksannen ihmeen läkkipellistä. Sillähän olivat kaikki
ne ominaisuudet, mitkä tässä asiassa tarvittiin. Ensinnäkin oli
sitä vallan helppo muodostella minkäkokoisiksi ja minkänäköisiksi
esineiksi tahansa. Toiseksi oli se luonnoltansa keveää, ett'ei
tarvinnut väsyä raskaita kappaleita nostellessa, ja -- kukas tiesi,
jos se juuri köykäisyytensä tähden olikin vallan omiansa sellaisen
koneen rakennusaineeksi, jonka tuli tyhjällä käydä. Sitä paitsi oli
sillä erinomaisen kaunis väri, ulkonäkö, joka sekin puolestaan voisi,
sitte valmista konetta näytellessä, saattaa herroja insinöörejä
koneesen mieltymään. Ja vihdoin viimeksi oli läkkipellillä se
viehättävä ominaisuus, joka Jeremias Jormanaiselle tällä kertaa oli
kaikkein tärkein. Se oli erinomaisen halpaa hinnaltaan, eikä siis
koneen rakennusaineissa tullut suurta vahinkoa, jos joku koneen osa
-- taikkapa koko ensimäinen konekin -- menisi turmiolle ja olisi
uudestaan tehtävä -- vaikka Jeremias Jormanainen oli niin vakuutettu
onnistumisestaan, että itsekin nauroi tällaiselle ajatukselleen.
Syntikö hänen lieneekin tuollaisen ajatuksen ihmisen päähän
viskannut... No kaikkea sitä pitää tässä!

Näin kaikki asianhaarat pienimpiin yksityiskohtiinsa saakka ensin
tarkoin punnittuansa ja tärkeimmät mietteensä muistoonkin -- vastaisen
varalta -- kirjoitettuansa, ryhtyi Jeremias Jormanainen vihdoin itse
rakennustyöhön. Hän leikkasi läkkipeltiä levy levyltä, otti tarkat
mitat, teki hienoista hienoimmat juotokset, valmisti sylintereitä,
mäntiä, rattaita, pyöriä, jopa vihdoin sai valmiiksi uuden uutukaisen
tyhjyyden kattilankin, josta tuon näkymättömän, olemattoman voiman piti
lähteä konetta käyttämään. Ja näin yksityiset koneenosat ensin erikseen
valmistettuaan, liitti hän ne vihdoin yhdeksi ainoaksi perpetuum
mobile'ksi, joka ulkonäöltään muistutti hyvin paljon tavallisia
pienokaista -- paloruiskua.

Mutta... Nyt olisi epäilemättä ollut erittäin hyödyllistä, ett'ei tätä
sanaa, eipä tällä sanalla merkittävää käsitettäkään, olisi maailmassa
löytynyt. Sillä epäilemättä ja ainoastaan juuri tämän "mutta" sanan
tai sillä sanalla merkittävän käsitteen olemassa olon tähden se
Jeremias Jormanaisen uusi, kauniisti kiiltelevä perpetuum mobile ei
ottanut käymään ruvetaksensa. Siinä se vaan seisoa törrötti kaikkine
ihmeellisille värkkineen Jormanalan tuvan pitkällä pöydällä, eikä edes
rakentajansa mielihyväksi kertaakaan pyörähtänyt, vaikka Jeremias
Jormanainen kuinka olisi uskonut ja toivonut sitä.

Eikä se itsestään oppinut insinööri suinkaan ollut tarkastelematta ja
tutkimatta syitä uuden koneensa käymättömyyteen. Hän tutki ja mittasi,
mietti ja hikoili, käänteli ja pyöritteli sekä paranteli konetta senkin
tuhannen tuhatta kertaa, vaan se ei tehnyt tehtäväänsä -- sanoi ken
mitä tahansa -- se se tässä kumminkin pää-asia oli. Eikä ne oppineet
insinööritkään, joilta Jeremias pulassaan neuvoja kysyi ja joille hän
konettaan näytteli, kyenneet saamaan sitä liikkeelle. He vaan, konetta
tutkittuansa, pudistivat paitansa, muhahtivat ja sanoivat: "No sepäs
kumma ett'ei käy!"

Viimein, kun usko ja toivo eivät näyttäneet vähintäkään tässä
tapauksessa Jeremias Jormanaista auttavan, otti hän sen aitan avaimen,
jonka nurkkaan hän kaupungista tultuansa oli kätkenyt erään pölyisen
melkein tyhjältä näyttäneen säkin. Hän meni verkalleen aittaan,
kohotti säkin ylös nurkasta ja heilahdutti sitä. Ja Jeremiaan suu
vetäysi autuaalliseen hymyyn, kun hän kuuli säkin sisästä iloisen
loiskahduksen, ikään kuin hauki olisi pulskahtanut tyynessä
heinikkolahdelmassa. Ja Jeremias Jormanainen avasi säkin suun...

Kotvasen aikaa viipyi Jeremias aitassa. Sitte tuli hän ulos, lukitsi
oven ja vei avaimen paikoilleen tuvan ovensuunaulaan. Hän oli nyt kuin
toinen mies. Ja kun hän aitassa käydessään oli tullut täydellisesti
vakuutetuksi siitä, ett'eivät usko ja toivo voineet saattaa hänen uutta
konettansa liikkeesen, turvautui hän tuohon kolmanteen tenhovoimaan,
jonka sanottiin kaikki kärsivänkin. Hän rupesi rakastamaan tuota
ihmeellistä pöydällä lepäävää olentoa... Ikäänkuin se olisi ollut
erittäin suloinen, parhaallaan nuoruuden kukoistuksessa oleva neitonen,
hyväili ja halaili hän sydämetöintä leikkikaluansa erittäin innokkaalla
tavalla. Ja väliin tuuditteli hän sitä sylissänsä niinkuin vakaista
lasta, hän lausui sille todellisia rakkauden sanoja, lauleli sille
parhaita lempilaulujaan ja kylvetti sitä vilpittömän lemmen tulesta
palavilla suukkosilla...

Kun tällaisesta, epäilemättä sangen hienosta kohtelutavasta ei
kuitenkaan näkynyt lähtevän minkäänlaista "positiivista resultaattia"
eli suoraa tulosta, pistäysi Jeremias vielä kerran aitassa. Ja
sieltä takaisin tupaan tultuansa nöyrtyi vihdoin hänen paatunut
sydämensä. Hän päätti kun päättikin rukoilemalla koettaa saada
verrattoman kovasydämisen epäjumalansa mielen heltymään. Pian asetti
sen korkealle nurkkahyllylle -- tuvan peränurkkaan, pitkän pöydän
taakse, tietysti --, lankesi polvillensa sen eteen ja luki kaikkein
kalleimmat rukoukset, jotka ulkoa muisti, saadaksensa "hänet" edes
kerran, ainoan kerrankaan, liikahtamaan. Ja kun Jeremias, vanha mies
kun oli, oli jo pisimmät rukoukset unohtanut, niin ettei niitä ulkoa
muistanut, haki hän kammarista paksun mustakantisen virsikirjansa, ja
luki sitte, silmälasit nenän latvalla, kaikki siinä löytyvät rukoukset
alusta loppuun, sanaakaan pois jättämättä, vuodattaen katkeria
katumuksen kyyneleitä läkkipeltisen neronsa tuotteen edessä ja tuon
tuostakin kumartaen otsansa laattiaan asti, siten muka osoittaaksensa
täydellisintä ja perinpohjaisinta kunnioitustaan ja kuuliaisuuttaan
uppiniskaiselle onnensa haltijalle...

Mutta teki Jeremias Jormanainen vaikka mitä, nuoli vaikka pituutensa
maata läkkitötterönsä edessä, ei se, luonnollisesti, voinut ruveta
itsestänsä liikkumaan. Ja nähtyänsä näin kaikki pitkälliset,
jopa väliin alentavaisetkin ponnistuksensa tyhjään raukeavan,
suuttui Jeremias vihdoin eräänä päivänä. Hän koppasi läkkitötterön
nurkkahyllyltä kouraansa ja paiskasi sen täydellä voimallaan tuvan
laattiaan sekä poljeksi ja suhmuroi sitä siksi, ett'ei siitä jäänyt
jälelle muuta kuin suuri muodoton läkkilevyläjä, jonka senkin Jeremias,
kylliksi sille kiukkuansa osoitettuaan, viskasi ulos rikkatunkiolle.

Sitte tuli hän takaisin tupaan, istui penkille ja rupesi yksinänsä
haastelemaan...

Ja emäntä-Liisa, joka Jeremiaan viime aikaisista käytöksistä, jo oli
pahaa aavistanut, istui tuvan toisella penkillä selin Jeremiaasen,
vuodattaen katkeria kyyneliä. Hän tiesi nyt, että hänen aviopuolisonsa
ei ollut enää aina täydellä järjellä...

Ja jos Jeremias Jormanaisen talo ja kontu lienevät joutuneet rappiolle
Eenokin viimeisinä kouluvuosina, jos Jeremias Jormanainen silloin ei,
läkkityön tähden, liene joutanut maanviljelyksestään huolta pitämään,
ei ole kumma, että asiat nyt siinäkin kohden menivät yhä huonommalle
kannalle. Silloin oli Jeremiaalla toki tuloja läkkityöstään, jos maan
antimet vuosi vuodelta vähenivätkin, vaan nykyisistä puuhistaan ei
hänelle ollut vähintäkään hyötyä, mutta sitä enemmän tappiota. Tuon
itsestään käyvän maailman ihmeen rakennuspuuhassa meni Jeremiaalta ei
ainoastaan kokonaisen parin vuoden aika, vaan myöskin kului häneltä
sentähden muutamia satoja markkoja rakennustarpeihin, matkustuksiin
ja minkä mihinkin. Ja kun hän vihdoin tästä hullutuksesta lakkasi,
oli hän sekä ruumiin- että etenkin hengenvoimiltansa kykenemätöin
minkäänlaiseen tuottavaan työhön. Sillä ne lihalliset, voimien yli
menevät ponnistukset, joilla Jeremias koetti aineellista perikatoaan
estää, olivat vieneet hänen työkykynsä sekä saattaneet hänet
juoppouteen ja -- hulluuteen.

Tukalammaksi, yhä tukalammaksi alkoi siis elämä käydä Jormanalassa.



XIV.


Pastori Eenokki Jöransson'in hartaimmat toiveet ovat toteutuneet.
Hän on elämänsä päämäärän saavuttanut. Hän istuu nyt kotipitäjäänsä
kirkkoherrana ja odottelee vaan rovastin titteliä.

Mutta vielä viettää Jeremias Jormanainen joukkoinensa kurjaa elämäänsä
isänsä perinnöllä. Vielä on se talo, jossa hän on syntynyt, hänen
nimissänsä. Vielä kutsutaan häntä, vaikkapa välistä pilkan vuoksi,
Jormanalan isännäksi.

Vielä siis on Eenokki-pastorilla yksi tehtävä ennenkuin rupeaa "viisaan
lepoa" nauttimaan. Kun hän sen on suorittanut, saattaa hän ottaa
apulaisen, "pistää sorkkansa seinälle" ja -- olla rovasti.

Pastori Eenokki Jöransson on huono lakimies. Mutta se on hänelle
pikemmin kunniaksi kuin häpeäksi. Sillä hänen velvollisuutenansa on
evankeliumin saarnaaminen ja levittäminen.

Sentähden käskee hän pehtoorinsa valjastuttaa vasta ostetun
liinakko-oriin pienten avovaunujen eteen ja ajaa "visiitille"
naapurinsa, kihlakunnan tuomarin, luo. He eivät ole vielä tähän asti
paljoa kanssakäymistä pitäneet, vaan ovat kuitenkin joskus kohdanneet
toisensa.

Tuomari tulee jo rappusille vierastansa vastaan ottamaan.

"Terve tuloa, terve tuloa! Onpa erittäin hauskaa että naapuri vielä
muistaa käydä minuakin tervehtimässä".

"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" -- vastasi pastori korkeata hattuansa
kohteliaasti kohotellen. "Kyllähän sitä minä olen käynyt ja
käyn vastakin, mutta eipä minulla ole ollut kunniaa juuri usein
herrassöörinkiä kotonani nähdä. Odottelin tänäänkin koko päivän, vaan
kun ei vieraita näkynyt, päätin pistäytyä katsomassa miten täällä
voidaan".

"Kiitoksia tulostanne! Olenhan sitä minäkin käynyt ja aikomukseni on
näinäkin päivinä ollut monta kertaa lähteä pappilaan, vaan... nuo
kirotut kiireelliset virkatoimet! Niistä me tuomaripoloiset olemme
pääsemättömissä. Ei ole väliin yön lepoa, saati sitte päivän rauhaa.
Juoksee talonpoikia toinen toisensa perästä, mikä haastoa hakemassa,
mikä pöytäkirjoja pyytämässä... Ja entäs sitte nuo sihteeriroistot!...
Ne velikullat eivät viitsisi mitään tehdä, vaan juoda jollottaisivat
päivät ja yöt myötäänsä, jos ei olisi joka askeleella seljän takana
keppi kourassa", puheli tuomari vieraalta päällysnuttua ottaessaan ja
häntä sisään saattaessaan.

Kun siinä sitte oli sikarit sytytetty, totivesi tuotu, lasit valmiiksi
laitetut ja niitä näitä pikkuisen pakistu, ryhtyi pastori vihdoin
siihen asiaan, jota varten oikeastaan oli tullut.

"Niin tosiaankin! Juohtuupa tässä mieleeni eräs asia, jonka sinä
veli, lakimies kun olet, ymmärrät parhaiten toimittaa", -- virkkoi
pastori puheen käänteessä. Tuomari ja kirkkoherra olivat ikään juoneet
veljenmaljat.

"Jos minun vähä kokemukseni voisi olla veljelle hyödyksi, niin on
se alttiina käytettäväksesi" -- vastasi tuomari. "Tahdon kuitenkin
edeltäpäin ilmoittaa, ett'en saata ilmaista mielipidettäni
niistä laki-asioista, jotka mahdollisesti voisivat tulla minun
tuomittavikseni".

"Ei se asia, josta minä ai'oin puhua, tule koskaan sinun
ratkaistavaksesi", -- selitti pastori, -- "sillä saaneehan selvällä
velkakirjalla tuomion Kuvernöörin kautta, vai miten luulet?"

"Tietysti; ell'ei vastaajan puolelta väitetä velkaa vääräksi".

"Se ei voi tulla tässä asiassa kysymykseenkään. Mutta minä huono
lakimies kun olen, en tottaperään kykene itse niinkään selvää asiaa
ajamaan, vaan pyytäisin että veli ottaisi koko asian huostaansa.
Vaivasi ja kulungit olen minä rehellisesti palkitseva".

"Kenenkä velka ja millainen asia se on?"

"Se on evään talollisen Jeremias Jormanaisen velkakirja, joka pitäisi
saada rahoiksi, vaan kun miesparka ei taida muutoin saada velkaansa
suoritetuksi, täytynee myyttää hänen tilansa".

Tuomari säpsähti ehdottomasti, sillä hänkin oli jo kuullut puhuttavan
tästä kummallisesta velasta. Hän hillitsi kuitenkin itseänsä ja kysyi
tyynesti:

"Mutta eikös Jeremias Jormanainen ole arvoisan veljen veli?"

Nyt oli pastorin vuoro hämmästyä. Hän ei luullut tuomarin tuota
tietävän.

"Kyl... kyllähän tuo mies oli ennen veljeni", -- vastasi hän tapaillen.

"No eiköhän herra past... tuota arvoisan veljen kävisi laatuun vielä
odotella veljensä velkaa. Ehkäpä hän, kun saisi odotusaikaa, voisi
muutoinkin asiansa suorittaa. Olisihan sääli ajaa hänet pois isänsä
perinnöltä".

"Velka on jo kovin vanha ja sitä paitsi on minulla muita tärkeitä syitä
nyt periä saamiseni ulos?"

"Ovatko veljen omat raha-asiat sillä kannalla, että vaativat saamisien
uloshakua?" -- kysyi tuomari. Hän oli kuullut pastorin olevan
jokseenkin varakkaan miehen.

"Eivätpä juuri niinkään" -- vastasi pastori hymyillen -- "vaan
jokainenhan on omansa saapa".

"Se on tiettyä se".

Mutta toti alkoi tehdä vaikutustansa pastoriin. Ja kun hän luuli, että
arvoisa isäntänsä pitäisi häntä tylynä, sydämettömänä miehenä, elleivät
ne perusteet, joita hän veljensä tilan myyttämisestä esiin toi, olisi
täysin tyydyttävät, tahtoi hän perinpohjin selittää asiat ja näyttää
tuomarille, että hänen oli tuiki pakko tehdä niinkuin oli sanonut.

"Minä olen Jeremias Jormanaiselta varsin oikealla ja rehellisellä
tavalla saanut kolmentuhannen viidensadan markan velkakirjan", --
ryhtyi siis pastori selittämään, -- "jolle velalle olen hankkinut
veljeni omistamaan maatilaan ensimäisen kiinnityksen. Tämä saamiseni
nousee nyt jo yli viidentuhannen markan. Eihän noin kaunista rahaa
kukaan asioistaan huolta pitävä mies saata jättää perimättä.
Olisihan kokonaan kevytmielinen teko uhrata tuollainen rahasumma
vieraille ihmisille. Se olisi, sitä paitsi, suuri vääryyden teko omia
perillisiäni kohtaan. Ja kun on mahdotoin toivoakaan, että veljeni
voisi tällaisen velan muuten saada suoritetuksi, on minun selvä pakko,
suora velvollisuus, ottaa saamiseni hänen kiinteästä omaisuudestaan".

"Kyllähän asia lain kannalta katsoen niin on", -- tuumasi tuomari,
totilasiansa teelusikalla hämmentäen.

"Ilman sitä on minulla muitakin tärkeitä syitä tuon veljeni tilan
myyttämiseen", -- jatkoi sielunpaimen, maistettuaan lasista, "Niinkuin
arvoisa veli tietää, on minulla paljon lapsia ja suuri huusholli.
Kirkkoherran puustellikartano on minun perheelleni verrattain pieni,
eikä ole toivoakaan nykyisissä oloissa saada seurakunnan suostumusta
sen suurentamiseen. Sen vuoksi on minun hankittava toinen talo, jossa
joku osa perheestäni, etenkin kesä-aikoina, saattaa oleskella. --
Eikä tuo kirkkoherran puustelli muutenkaan ole oman talon arvoinen.
Sattuisin milloin tahansa yht'äkkiä kuolla kupsahtamaan -- josta Jumala
vielä kauan varjelkoon! -- niin siihen jäävät muille silloin kaikki. Ei
ole leskellä, saati lapsilla, siinä enää sitte pitkään isännöimistä.
Täytyy mennä matkaansa, vaikk'ei olisi mihin mennäkään. Kyllähän ne
tosin armovuoden, kenties kaksikin, ja eläkerahan saavat, vaan niillä
ei pitkälle päästä. Varovinta ja parasta kaikissa tapauksissa on
hankkia oma talo, johon jälkeen jääneet voivat minä päivänä hyvänsä
muuttaa. -- Täytyyhän sitä jokaisen rehellisen miehen, vaan erittäinkin
papin, pitää huolta jälkeen tulevaisistaan".

"Onhan tuo syy tuokin", -- myönsi tuomari, -- "vaan saattaisihan
veli, kun varoja on, ostaa jonkun toisen talon eikä tehdä veljeänsä
onnettomaksi".

"Niinhän sitä saattaa puhua, kun ei asioita tunne", -- vastasi
Eenokki-pastori rohkeasti: "Mutta vaikka arvoisa veli voisikin
ihmisyyden tai armeliaisuuden nimessä kumota äsken esiintuomani syyt
veljeni tilan myyttämiseen, löytyy kuitenkin yksi syy, jonka täytyy
olla kerrassaan kumoamaton. Se on sekä Jumalan kirkkaan sanan mukainen
että myöskin tässä samassa Jumalan sanassa jokaisen oikean kristityn
-- varsinkin jokaisen papin -- ankaraksi velvollisuudeksi määrätty.
Vai luuleeko veli, että yksikään, joka hiukankaan Jumalan sanaa
tuntee, saattaisi kieltää, ett'ei raamatussa määrättäisi jokaisen
velvollisuudeksi koettaa estää lähimmäistään syntiä tekemästä?"

"Täytyy häpeäkseni tunnustaa, että minä hyvin vähän tunnen raamattua,
mutta ehkä jonkun verran ihmisyyden ja armeliaisuuden lakeja", --
lausui lakimies vakavasti.

Puhumaan innostunut seurakunnan paimen ei huomannut pistoa kohteliaan
isäntänsä vastauksessa, vaan jatkoi jokseenkin kiihtyneenä:

"Mutta minun, ollessani pappi, täytyy tuntea raamattu perin pohjin, ja
tuskinpa tarvitsisin tätä tunnustustani hävetä, vaikka itse piispan
kanssa keskustelisin. Raamatun ja luterilaisen kirkon opin mukaan on
jokaisen papin tärkeä velvollisuus kieltää ja estää sanankuulijoitaan
pahuutta harjoittamasta. Nyt on kuitenkin kaikille tiettyä, että
Jeremias Jormanainen alkaa yhä enemmän ja enemmän vajota juoppouden
kauheaan syntiin, jonka tähden minun, jopa oman autuuteni uhalla; on
suora täytymys estää häntä siitä. Ja tämä voi edes jossakin määrin
tapahtua ainoastaan siten, että minä, kun käteni käypi, otan häneltä
pois omaisuuden, jolla hän viinaa hankkii. -- Niin. Siinä on syy, oikea
perussyy, joka on itsensä Jumalan tekemä ja jota ihmiset eivät pysty
kumoamaan".

"En tahdo yrittääkään kilpailemaan arvoisan veljen kanssa raamatun
selityksessä", -- virkkoi tuomari, -- "vaan eikös siinä kirjassa
jossakin kohden käsketä 'rakastamaan lähimaistaan niinkuin itseänsä?'"

Raamatun selityksen taitamatoin lakimies luuli lyöneensä
sananselittäjän eteen valttiässän. Mutta valmis oli pastorilla vastine
tuolle korkealle kortille.

"Aivan oikein! Mutta se onkin juuri kristillinen rakkaus, joka
pakoittaa minua veljeäni kohtaan näin menettelemään. Sillä käskipä itse
Kristuskin erästä rikasta miestä, jota hän rakasti, vaan jolle hän
tiesi rikkauden olevan pahennukseksi, hävittämään kaiken omaisuutensa".

"No olkoonpa vaikka niinkin. Mutta mistä on tämä arvoisan veljen
saaminen syntynyt? Olet tietysti antanut puhtaat rahat veljellesi?"

Tämä kysymys oli odottamatoin ja saatti pastorin hämille. Mutta hän
koetti siihenkin vastata.

"Velka on syntynyt siten, että minä myin veljelleni osuuteni isämme
jättämästä perinnöstä".

"Mutta mistäs arvoisa veli sai varoja lukutiellä ollessaan?"

"Kotoani tietysti".

"Otettiinkos ne varat lukuun isiin perintöä jakaessa?"

"Se ei ollut tarpeellista".

"Olisin kiitollinen, jos herra past... tuota arvoisa veli tahtoisi
selittää, mitenkä jako muutoin kävi laatuun?"

"Se on lyhyesti selitetty", -- rastasi pastori. "Meitä jäi kaksi
veljestä ja isämme jättämän maatilan vuotuiset tulot olisivat tietysti
varsinaiseen eroon asti olleet kahtia pantavat, mutta minä jätin
ne veljelleni yksinänsä. Hän ainoastaan toimitti minulle ylöspidon
lukuajallani".

"Mutta tokkohan teidän... tuota sinun osaksesi lankeavat vuotuiset
tulot riittivät sinun koulukustannuksiksesi?"

"Tietysti riittivät, eivätkä menneetkään; sillä elättihän veljeni
isämme jättämässä talossa monta vuotta vaimoa ja suurta lapsilaumaa,
enkä minä missään tapauksessa, vaikkapa koulunkin käyden, yksinäni
voinut niin paljoa kuluttaa. Sitäpaitsi elin minä koulussa ja
yliopistossa ollessani erittäin tarkasti".

"Hm, vai niin!" -- virkkoi tuomari, viskasi tyngäksi palaneen sikariin
hampaistansa ja sylkäsi.

Siinä sitte vielä kotvasen, iltaa istuttiin totilasin ääressä ja
pastori selitteli kantaansa tässä velanperimysasiassa.

Ollaksensa oikea kansallismielinen pappi -- ja siitä Suomen pappien
yleisestä hyveestä ei Eenokki-pastori tahtonut tehdä poikkeusta --
katsoi hän velvollisuudekseen edistää maansa ja kansansa yleistä
parasta muillakin luvallisilla aloilla kuin ainoastaan niillä, jotka
hänen varsinaiseen hengelliseen virkatoimeensa kuuluivat. Koska siis
jokaisen rehellisen kansalaisen, yksin papinkin, selvä velvollisuus oli
kykynsä ja tilaisuutensa mukaan "edesauttaa" maamme pää-elinkeinon,
maanviljelyksen, vaurastumista, seurasi siitä epäsuorana
johtopäätöksenä, että myöskin jokaisen kansalaisen velvollisuus oli
voimainsa takaa estää tämän tärkeän elinkeinon rappiolle joutumista.
Nyt olivat kuitenkin maanviljelysasiat Jormanalassa, niinkuin hän
oli nähnyt kokonaan rappiolle menneet, ja peljättävä oli, että tila,
vaikkapa pohjaltaan parhaita maita, voisi piankin käydä kerrassaan
mahdottomaksi parhaallakaan viljelyksellä parantaa. Ja sentähden,
juuri senkintähden, oli Eenokki-pastorin velvollisuus ottaa veljensä
tila itsellensä ja estää siten jommoinenkin yleis-isänmaallinen eli
kansallinen tappio.

Mutta kuta enemmän pastori puhui uudelle veljellensä asiansa
oikeudesta, sitä äänettömämmäksi kävi tämä, kunnes vihdoin pastori näki
parhaaksi tehdä lähtöä.

"No aikooko arvoisa veli ottaa tämän velan perimyksen huostaansa?"
kysyi hän.

"En voi", -- vastasi tuomari lyhyesti.

"Miksikä et?"

"Tuota... niin! Minulla on omat syyni, vaan saattaahan herra pastori
itse ajaa noin selvän ja oikean asian." Tuomari pani eri painon sanalle
"oikean".

"'Herra pastori!' Minä luulen, että tulimme äsken lähemmiksi tutuiksi",
-- huomautti hengen mies.

"Ai todellakin! -- Pyydän anteeksi erehdykseni, mutta... minulla on
niin huono muisti", -- sanoi tuomari, vaan arveli mielessään, että tuo
veljeyden teko saisi pysyä ijäti unohduksissa.

"Koska arvoisan veljen ei käy laatuun asiaan ryhtyminen, niin täytyy
minun muuta neuvoa pitää", -- sanoi pastori nähtävästi loukkautuneena
ja nousi ylös.

"Kyllä se voipi olla parasta."

"Hyvästi siis!"

"Hyvästi, hyvästi!"

Ja vasta veljeksi tulleet lain ja evankeliumin julistajat erosivat
toisistansa paljoa epäkohteliaammasti kuin äsken olivat yhtyneet. Ei
tuomari auttanut päällyspalttoakaan vieraansa hartioille. Eivätkä
kutsuneet toisiaan käymäänkään.



XV.


Nolosti oli käynyt Eenokki-pastorille tuomarin luona. Ja häntä harmitti
etenkin se seikka, että oli tullut tuolle lainoppineelle "lurjukselle"
puhuneeksi liian paljon.

Mutta Eenokki-pastori ei ollut niitä miehiä, joiden oli tapana luopua
mielipiteistään tai purkaa kerran tehtyjä päätöksiänsä. Hän oli oman
kannan mies.

Eräänä synkeänä syyspäivänä, vuosi sen jälkeen kuin Eenokki-pastori oli
kotipitäjäänsä kirkkoherraksi tullut, lähetti hän hakemaan veljeänsä
pappilaan. Hänellä oli tärkeä asia veljensä kanssa suoritettava, sillä
veljen velka alkoi käydä vanhaksi.

Jeremias Jormanainen tuli emäntinensä, sillä emäntä-Liisa oli pyrkinyt
mukaan. Hän ei ollut pappilassa käynyt sitte lankonsa Lapista tultua.

Pastori otti heidät vastaan virkahuoneessaan. Hän käski vieraat
istumaan ja tarjosi Jeremias Bruna primansa.

Niinkuin luonnollista ja tavallista, haasteltiin siinä aluksi huonosta
ilmasta, sateisesta syksystä y.m. Jeremias Jormanainen oli kuitenkin
melkein ääneti. Hän vaan veteli kiivaasti savuja sikarristaan ja
katseli ympäri huonetta. Toisinaan räiskähti hän hyötä hyviään
raikkaasen nauruun, mutta keskeytti sen kohta yhtäkkiä ja rupesi katsoa
tuijottamaan matoitettuun lattiaan. Kun hän siitä loi silmänsä ylös,
välkähtelivät ja pyörähtelivät ne oudolla tavalla...

"Kuuleppas veliseni!" -- lausui pastori yht'äkkiä. "Se sinun
velkakirjasi alkaa mennä vanhaksi".

"Vanhaksi... mikä velkakirja?"

Ja Jeremias Jormanainen pani vasemman silmänsä umpeen, kallisti
päätänsä oikealle ja katsoi oikealla silmällänsä arvoisan veljensä
silmiin.

Hengellistä herraa näytti suututtavan.

"Mitä sinä joutavaa kujeilet!" -- lausui hän ankarasti. "Se sinun
minulle isäni perinnöstä antama velkakirja".

"Vai se... No niin... onhan se se".

"Niin, mutta minä aion tästä puoleen vaatia siitä maksua".

"Maksua... mistä?"

"Siitä velkakirjasta tietysti".

"Niin no siitä... Saattaahan tuon vaikka... niin no... maksaa pois".

Jeremias katsahti, näin sanoessaan, vaimonsa silmiin ja pisti kätensä
housun taskuun ikäänkuin rahakukkaroa ulos vetääksensä. Hän sillä
hetkellä ei muistanut taskunsa tyhjyyttä.

"Jos herra rovasti odottaisi vähän aikaa, kunnes mieheni selviää", --
lausui emäntä-Liisa niiaten. "Hänellä on toisinaan tuollaisia outoja
häiriöitä".

Oltiin siinä siis hetkinen ääneti. Vihdoin näytti todellakin ikäänkuin
Jeremias olisi unesta herännyt. Hän nousi seisoalleen, läheni
rovastiveljeänsä ja sanoi kättänsä ojentaen:

"No Jumalan terveeksi!"

"Mitä sinä hupsit? -- Johan tässä on aikoja sitte tervehditty", --
vastasi rovasti.

"Jokos sitä?... No totta tosiaan, kun en ollut muistaakaan. Vaan
minulla on välistä... Ja arvaathan sinä, rakas veli, kun en pariin
viikkoon ole saanut yhtään... Minä kun olen siihen jo siksi tottunut,
että pitäisi joka aamu olla edes hiukka... Ei, totta tosiaan, ilman
tahdo ajatukseni juosta".

"Mitä pitäisi joka aamu olla?" -- kysyi rovasti.

"Niin no... hiukka... vaikkapa vaan vingerporillinen".

"Minä en todellakaan vieläkään käsitä mitä sinä tarkoitat?"

"Niin no... viinaa, viinaa, rakas veli! -- Kun siihen kerran tottuu,
niin..."

"Vai viinaa!" -- matki rovasti veli painavasti. Hän istui sitte hetkisen
ääneti hymyssäsuin katsellen komeita kellonperiänsä. Sitte nousi hän
ylös, astui piirongilleen ja kaasi lasin täyteen oikeata tisleeriä.

Kun Jeremias Jormanainen tämän näki, vetäysi hänen suunsa autuaalliseen
hymyyn ja koko hänen ruumistansa alkoi vapisuttaa niinkuin horkassa.

"Otahan tuosta yksi ryyppy", lausui rovasti ojentaen lasia Jeremiaalle.

"Yksi ryyppy -- ainoalle veljelle", -- vastasi Jeremias, tarttuen
molemmin käsin kiini täyteen lasiin.

"Niin, minä en anna kellekään enempää kuin yhden lasin, olipa veli
tahi vieras. Eihän minun, ollessani rovasti, sovi juoppoutta edistää",
lausui rovasti juhlallisesti.

Mutta Jeremias Jormanainen ei enää kuullut hengellisen veljensä
puheita. Hän eli omaa elämistään rakastetun viinalasinsa kanssa. Vähä
väliä maisteli hän siitä, mutta vaan hiukan, hyvin hiukan kerrassaan,
jota tehdessään hän tuon tuostakin siveli toisella kädellään rintaansa
ja puheli ikäänkuin itseksensä:

"Oih, kuin se tekee suloisen vaikutuksen!... Se vahvistaa ja lämmittää,
sulostuttaa mielen ja reipastuttaa koko ihmisluonnon... Se on, totta
tosiaan, verratoin Jumalan lahja tuo viina ihmiskunnalle... Taivaan
mannakaan ei voi olla makeampaa!... Tuskinpa elämän leipäkään..."

"Niin, ryyppy, muudan tekee nykyään Jeremiaalle hyvää", -- lausui
emäntä-Liisa pannen painoa sanalle "nykyään".

"Hän ilman sitä ei osaa yhtään ajatellakaan, vaan menee välistä ihan
sekaisin".

Vai niin suureksi juopoksi sinä veliseni jo olet tullut, niin syvälle
langennut! Etkös tiedä, että Jumalan sanassa sanotaan: "Syömäritten ja
viinan juomaritten ei pidä tuleman sisälle Jumalan valtakuntaan?"

Mutta Jeremias, joka oli juonut ryyppynsä pohjaan, hymyili
tyytyväisesti niinkuin viisas mies ainakin ja vastasi:

"Onhan se asia niin, vaan onhan se toisinkin. Sanoohan samassa Jumalan
sanassa itse Kristuskin itsestänsä, että hän tuli 'syöden ja juoden'."

"Kyllä sanookin, vaan Hän tarkoittaa kohtuullista nautintoa, eikä
sellaista ääretöintä viinan orjuutta, johon sinä olet langennut. Ei
Jumalan sanaa saa selittää oman pimiän järkensä mukaan, etkä sinä
missään tapauksessa ole sovelias sanan selittäjäksi".

"No, olkoonpa niinkin. -- Vaan etkös sinä tiedä minkätähden minä olen
juomari?"

Eenokki-pastori punastui kuin kukko, mutta ei vastannut mitään.
Tiesiköön hän syytä Jeremiaan juoppouteen?...

"No niin", -- jatkoi Jeremias. "Koska sinä et ole sitä tietävinäsi,
sanon sen sinulle vasten naamaa, sillä nyt en ai'o kursastella. -- Se
on juuri sinun syysi, että minä olen juoppo, yksistään sinun".

"Minun syyni, että sinä olet renttu?... Hyi häväisty!"

Ja rovasti sylkäsi voimakkaan häväistyssyljen -- ei kuitenkaan veljensä
silmille.

Mutta "renttu", jota väkevä ryyppy todellakin ihmeteltävällä tavalla
virkisti, jatkoi kiivaalla äänellä:

"Syljeksi mitä syljeksit, häväise niinkuin haluat minua, mutta
tosi se on sittekin ja tulee totena pysymäänkin, että ilman sinun
hävytöntä ahneuttasi ja kavaluuttasi olisin minä nyt kunniallinen
mies, perheelläni olisi kyllä leipää ja maani sekä talouteni
vähintäin tyydyttävässä kunnossa. -- Vai uskallatko kieltää, ett'et
sinä petollisilla lupauksillasi vietellyt minua maksamaan sinun
ylioppilasvelkojasi, joita minä en olisi ollut velvollinen muuta
kuin takaamaan?... Voitko omantuntosi päälle vakuuttaa, ett'et sinä
ilmeisellä vääryydellä kiskonut minulta yksin tärkeimmät elämäni
tarpeetkin täällä rovasti vainaan apulaisena ollessasi?... Ja
rohkenetko vieläkin tässä minun, perikadon partaalla olevan 'rentun',
silmäin edessä väittää, ett'et sinä valapattoisuudellasi pakoittanut
minua antamaan tuota onnetointa paperia, jonka sisältöä nyt kuulut
aikovaa minulta periä?... Mutta niin totta kuin Jumala taivaassa elää,
tulevat vielä kerran kaikki nämä vääryydet, kaikki se onnettomuus ja
kurjuus, jota minä joukkoineni sinun tähtesi olen saanut kärsiä, sinun
vastattavaksesi -- yksin minun onnetoin juoppoutenikin".

"Herra siunatkoon sinua Jeremias! Mikä sinun nyt, juuri nyt, pani
noin... hm... noin järkevästi puhumaan?" -- sanoi emäntä-Liisa
hätäisesti asetellen innostunutta miestänsä.

"Mikä minun pani!... Saanhan kerrankin sanoa totuuden konnalle...
koiralle... itse pelsepupille!" -- ärjyi Jeremias ja tömisteli likaisia
jalkojansa pappilan puhtailla matoilla. --

Tällainen vieraan, vaikkapa veljenkin, käytös olisi epäilemättä
saanut tavallisen ihmisen vimmastumaan. Mutta Eenokki-pastori oli
älykäs mies. Hän hillitsi luontonsa eikä suuttunut koskaan, kun
vaan toinen ehti ennen suuttumaan. Sen oli hän kokemuksesta nähnyt
erittäin hyödylliseksi. -- Hän siis vaan hymyili armollisesti Jeremiaan
räiskäessä ja antoi tämän vapaasti purkaa sydäntänsä. Vihdoin, kun
onnetoin mies oli täysin tyyntynyt, lausui hän levollisesti:

"Niin, aiotteko maksaa velkanne?"

"Voi armollinen herra rovasti! Millä me sen maksamme, kun käsi on tyhjä
ja toisessa ei ole mitään", -- vaikeroi emäntä-Liisa.

"Siinä tapauksessa täytyy minun myyttää tilanne", -- vastasi
hengellinen herra kylmästi:

"Veli myyttää minulta isän perinnön!" -- lausui Jeremias harvaan
ikäänkuin itseksensä.

Mutta emäntä-Liisa lankesi polvillensa lankonsa eteen, ojensi kätensä
häneen päin ja kyyneleet valuivat virtana hänen kuihtuneita poskiansa
pitkin, kun hän lausui:

"Ah herra rovasti! Olkaa kärsiväinen meidän kanssamme ja -- me koetamme
maksaa teille".

Eenokki-pastori käänsi päänsä poispäin, huokasi keveästi ja vastasi:

"En voi enää odottaa".

Mutta emäntä-Liisa ei jättänyt pastoria niin vähällä. Hänen
äidinrakkautensa onnettomia lapsiraukkojansa kohtaan pakoitta häntä
koettamaan kaikki naisen keinot hellyttääksensä ankaraa lankoansa. Hän
kumartui maahan Eenokki-pastorin jalkain juureen, pesi kyynelillänsä
tämän kiiltäviä saappaita ja rukoili armoa kaikilla niillä sanoilla,
joita ainoastaan naiset osaavat käyttää.

Kaikki turhaan...

Vihdoin nousi hän jälleen ylös, katsahti pastoria silmiin ja sanoi:

"Eiköhän teidän sydämmessänne siis löydy vähintäkään armahtavaisuutta
minun onnettomia lapsiani, teidän veljenne lapsia kohtaan?"

"Minulla on kyllä itsellänikin lapsia, joista olen velvollinen huolta
pitämään", -- vastasi rovasti äkäisesti.

"Muistakaa kuitenkin 'Armotointa palveliaa', herra rovasti,
ja ajatelkaa, miten hänelle kävi, kun oli niin ankara
kanssapalvelijalleen. Sillä ettehän suinkaan viimeisenä päivänä soisi
kuulevanne Kaikkein Tuomarin suusta noita kauheita sanoja: 'Sinä paha
palvelija!'"

"Tällä asialla ei ole mitään yhteyttä tuon Herran vertauksen kanssa",
-- lausui todellakin "Armotoin palvelija".

"Ja jos teillä ei ole muuta sanomista, niin voidaan jo lopettaa
keskustelu tästä asiasta".

Herra rovastille alkoi luultavasti keskustelu käydä tukalaksi.

"Lähdetään sitte Jeremias-raukka pois, kun ei enää mikään auta", --
sanoi emäntä Liisa. "Jumala suokoon teille kuitenkin siunauksensa,
herra rovasti!"

"Anna edes yksi ryyppy vielä konna! Vie sitte minulta isän perintö", --
pyysi viinaan menevä Jeremias.

"Vai vielä ryyppy -- sinulle!" -- vastasi rovasti ylenkatseellisesti.

"Eiköhän kauppa kannata?"

"Lähdetään, Jeremias, lähdetään! Lapset itkevät kotona", -- kiirehti
emäntä Liisa väliin.

"Etkö sitte anna -- rosvo?" -- pyysi Jeremias yhä.

"En".

Hm!... Vai ei minulle anneta kahta ryyppyä isän perinnöstä!... No,
onhan tuo jotakin...

"Se on jo ilmankin liian kallis herra rovastille", -- sanoi
emäntä-Liisa ja veti Jeremiaan mukaansa ulos.

He menivät kotiansa.

Ja puolisokean mustalais-Reetan muinainen ennustus alkoi yhä enemmän ja
enemmän toteutua...



XVI.


On kylmä päivä kevättalvella. Talvi ponnistelee viimeisiä voimiansa
korkealle kohoavan kevätauringon lämmittäviä säteitä vastaan sillä nämä
ovat osoittautuneet sangen vaarallisiksi sen elämälle ja olemukselle.
Niiden lämpö on vähitellen vaan varmasti tehnyt talven lumipuvun yhä
ohuemmaksi, jopa paikka paikoin kuluttanut sen rei'ille ja rakoloille,
ja nämä pakkasen valkean vaipan mustalta ammottavat repeämät
osoittavat silminnähtävällä tavalla vaatteuksen haltijan köyhtymistä,
heikkonemista. Turhaan on hän, kylmä poika, tuon tuostakin koettanut
uudella lumella paikkailla kuluneen takkinsa hartioita ja kyynäspäitä,
sillä nuo uudet paikat, vanhaan vaatteesen pantuina, pikemmin vaan
edistävät kuin estävät koko puvun auttamatointa häviötä. Mutta hänpä
tuskin tiesikään, ett'ei "uudella veralla saa paikata vanhaa vaatetta."
Ja lopputuloksena tästä elämän taistelusta on talven vallan täydellinen
häviö.

Paljon kansaa on kokoutunut Jormanalan avaraan ränstyneesen
pereentupaan. Pitkän pöydän päässä istuu lyhyt, pulleanaamainen ja
paksumahainen herra, suuret irtonaiset rillit nenänlatvalla. Hän on
paikkakunnan ruununvouti. Hänen vasemmalla sivullansa pöydän takana
istuu nuori hienonnäköinen herrasmies, joka kirjoittaa paperille
ruotsiksi ukko herran sanelemisen mukaan. Penkillä perä-ikkunan
edessä, voudin oikealla puolella, istuu pitäjään rovasti Eenokki
Jöransson poltellen havannaa ja aina välistä vaihtaen lauseen toisen
ruotsinkielellä lihavan naapurinsa kanssa. Muu kansa hälisee siellä
täällä tuvassa, mikä seisaalla kumppalinsa kanssa puhellen ja
naureskellen, mikä pitkin penkkilöitä venyen ja piippuansa imeskellen.

"Hiljaa talonpojat!" -- kuului voudin kumea ääni. "Nyt alkaa tilan
huutokauppa. Paljonko siitä tarjotaan?"

"Paljonko se minun kiinitetty saamiseni kulunkineen päivineen tekee?"
-- kysyi rovasti selvällä suomenkielellä ja rykäsi ylhäisesti.

"Herra rovastin ja ritarin saaminen kaikkineen tekee pennilleen
viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa", lausui
ruununvouti virallisesti.

Pastori Eenokki Jöransson oli siis jo ritarikin...

"Niin paljon... vai niin paljon!" -- kuului väkijoukosta hälinä.

"No paljonko tilasta tarjotaan, vai eikö mitään?" -- uudisti myyjä
kysymyksensä.

Kaikki katsoivat rovastiin.

"Minä tarjoon kaiken sen summan, jonka olen Jeremias Jormanaiselta
saapa", -- lausui tämä vakavasti.

"Niin paljon... vai niin paljon!" -- suhisi ääni ihmisjoukosta,

"Siis: viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa...
ensimäinen!" -- huusi ruununvouti. "Eikö kukaan lisää?"

"Kukapa tuohon lisännee", -- lausui joku.

"Jo tuossa on hintaa liiaksikin", -- äännähti toinen.

"Kylläpä kontu tulee rovastille täyteen hintaan", -- virkkoi kolmas.

"Eikö siis kellään ole halua hintaa lisätä?" -- uudisti vouti
kysymyksensä, "Siinä tapauksessa; viisituhatta kuusisataa
seitsemänkymmentä seitsemän markkaa... ensimäinen, toinen ja... kolmas!"

Vasara paukahti pöytään. Ruununvouti nousi ylös, kätteli herra rovastia
ja toivotti hänelle onnea talon uutena isäntänä.

Silloin tunkeusi väkijoukosta esiin puolialastoin mies hattu päässä ja
vaatteet repaleissa. Hänellä oli pienoinen itkevä lapsi käsivarrella,
toinen toisella, ja hänen auki rehottavan paitansa sevalmuksesta pisti
putelin kaula esiin. Kaikki antoivat hänelle tietä, sillä jokainen
tunsi hänet Jeremias Jormanaiseksi, talon entiseksi isännäksi.

Jeremias astui suoraan rovasti- ja ritariveljensä eteen, laski lapset
sylistänsä, otti hatun päästänsä, kumarsi syvään ja lausui osoittaen
lapsia:

"Tietääkö herra rovasti ja ritari, miksi nämä lapset näin parkuvat?"

Rovastia näytti tällainen odottamatoin kysymys hämmästyttävän.
Hän ei vastannut mitään, vaan käänsi päänsä pois. Hänen mielensä
olisi tehnyt pötkiä matkaansa, päästäksensä "tuon rentun" kanssa
tekemisistä, vaan läsnä olevain seurakuntalaisten tähden ei hän sitä
julennut tehdä, Hän luuli kumminkin ruununvoudin virkansa puolesta
ehkäisevän Jeremiaan sopimatointa käytöstä, mutta tämä ei näkynyt nyt
poliisivelvollisuuttaan muistavankaan ja katseli oudostellen kurjaa
miestä.

Rauhan häiritsijä sai siis rauhassa uudistaa kysymyksensä.

"Mistä minä sen voin tietää", vastasi rovasti äreästi.

"Niillä on nälkä", -- lausui Jeremias.

"Siinä tapauksessa on niille annettava ravintoa", -- huomautti rovasti.

"Vaan kun minulla ei ole niille ravintoa antaa, saat sinä nyt pitää ne
omina lapsinasi, kun olet niiden omaisuudenkin ottanut... Suostutko?"

"Minulla on tarpeeksi omia lapsia", -- vastasi hengen mies.

"Minä pyydän: ota nämä lapset ja hoida ne niinkuin omasi, tee
niistä kunnon ihmiset maailmaan, kun minusta ei ole enää heidän
kasvattajakseen; ja -- minä tyydyn kohtalooni. Tee nyt se, täytä ainoan
veljesi ainoa ja viimeinen pyyntö... Täytäthän?"

Olipa nyt arvoisa sanan palvelija tulisilla hiilillä, mutta hän vaan
vastasi:

"En voi".

"Vielä kerran: rakas, kallis veljeni! Kuule nyt tämä ainoa kerta minua
ja minä olen pitkin mierontietä kulkiessani rukoileva Jumalan siunausta
sinulle ja ilmoittava kaikille ihmisille, miten jalon työn sinä olet
tehnyt".

"Heitä jo!"

"Hm... Sinuun ei pysty mikään... ei mikään!"

Kaikki olivat hiljaan kuin kirkossa ja rovasti nousi ylös lähteäksensä.

Mutta Jeremias Jormanainen, joka näki viimeisenkin yrityksensä
hengellisen veljensä sydämen lauhduttamiseksi turhaan raukeevan,
muuttui yhtäkkiä kalman karvaiseksi. Hänen rintansa alkoi kiivaasti
nousta ja laskeutua, hänen kätensä koukistuivat suonenvedon tapaisesti
ja hänen silmänsä välähtelivät "kuin salamat öisellä taivaalla".
Kiukusta vapisevalla äänellä ja tuon tuostakin rovastia nyrkillänsä
uhaten puheli hän seuraavaa:

"Koska sinulle ei enää kelpaa köyhän rukous eikä kukistetun nöyryys,
koska sinun kivikovaa sydäntäsi ei voi enää viattomain lasten parkukaan
hellyttää, lasten, joiden tulevaisuuden sinä olet vääryydelläsi ja
äärettömällä ahneudellasi perinpohjin sortanut, koska sinä et näy
enää häpeävän ihmisiäkään, saati pelkäävän Jumalaa, jonka erityiseksi
palvelijaksi itsesi kutsut, -- niin tahdon minä nyt tässä kaiken kansan
läsnäollessa julistaa minkäkarvainen mies sinä, herra rovasti ja
ritari, oikeastaan olet".

"Kuulkaa... kuulkaa!" -- kuului väkijoukosta. Kenenkään estämättä
jatkoi onnetoin mies puhettaan:

"Muistatko sinä, arvoisa herra, mitä tapahtui isämme kuolinvuoteen
ääressä juuri vähäistä ennen hänen kuolemaansa?... Muistatko
sinä, kenelle isämme määräsi tämän talon ilman minkäänlaisia
lunastusrahoja?... Ehkä ei ole vielä kokonaan mielestäsi mennyt se
kallis vala, jonka yhtenä isämme kuolinvuoteen ääressä polvillamme
vannoimme ja jossa sinä vannoit itsesi osattomaksi tähän taloon,
kun vaan minä sinun ylioppilaaksi kouluutan?... Enkö minä sitä ole
täyttänyt lisän kanssa?... Eikö omatuntosi hituistakaan soimaa sinua.
Jumalan sanan saarnaajaa tuon väärän valasi tähden?..."

"Kauheata... kovin kauheata!" -- supisi joku joukosta,

"Ja mistä on nyt syntynyt tämä velka, joka saattaa minut mieron
tielle?" -- jatkoi Jeremias, "Täällä on vielä yksi rehellinen
todistaja, joka tietää sen kokonaisuudessaan tulleen muka sinun
maa-osastasi tässä talossa".

"Se on totta, se minun täytyy todistaa", -- lausui eräs lähellä seisova
keski-ikäinen mies, joka oli ollut vierasmiehenä silloin kuin Jeremias
ja Eenokki konnun kaupat tekivät.

"Vai niin... vai niin! Sepä outoa!" -- kuului rahvaan seasta.

Mutta seurakunnan paimen istui kuin naulattu. Hänellä ei ollut
sanaakaan puolustuksekseen.

Ja Jeremias jatkoi vielä yhä kiivastuneempana:

"Siispä muista se, kurja petturi ja valasi kieltäjä, että taivaan
kirous on vielä kerran kauheasti... liian kauheasti lankeava päällesi,
vaikka tässä maailmassa saisitkin rauhassa konnuutesi hedelmiä nauttia!"

"Mi... minä aion saat... saattaa tuon miehen lailliseen edesvastuusen
hävyttömyydestään", -- sai rovasti ja ritari vihdoin sopertaneeksi.

"Aio mitä aio, polje minut vaikka lokaan jalkoihisi, niinkuin jo olet
tehnytkin, vaan kuule sanani: Hirmuisena lepää Herran kirous sinun
päälläsi. Minä näin... minä näin..."

Nyt loppui vihdoinkin ruununvoudin kärsivällisyys.

"Lopettakaa jo! -- Eihän tämä ole mikään riitapaikka". -- lausui hän
tuntein virkamahtinsa.

"Enhän minä, vaan tuohan tuo..." -- lausui rovasti niinkuin rikoksen
tehnyt koulupoika opettajalleen.

Mutta Jeremias Jormanainen hoipertui taaksepäin, kiristeli hampaitansa
ja soperteli outoja sanoja...

"Viekää pois tuo retale!" -- äänsi herra ruununvouti polkaisten
jalkaansa.

       *       *       *       *       *

Toimitus oli loppunut. Ruununvouti seurueineen lähti pois ja heti
hänen jälestään meni rovastikin. Vähitellen alkoi muukin kansa talosta
hälvetä ja kotiin mennessään puheli kukin kumppalinsa kanssa siitä
oudosta kohtauksesta, mikä Jormanalassa juuri oli tapahtunut.

"Armotoin mies tuo meidän rovasti", -- lausui eräs kulkijoista.

"Kummakos se, kun veli on tuollainen renttu", -- vastasi toinen.

"Mutta entäs jos tuo renttu sittekin on oikeassa", -- äänsi kolmas.
"Minä puolestani luulen rovastin olevan väärässä".

"Mistä sinä sen voit päättää?" -- kysyi toinen. "Vai uskotko sinä tuon
renttu-Jeremiaan juorupuheita paremmin kuin pappia?"

"Enkä usko enkä ole uskomatta, vaan eihän kunnon pappi tule 'ikkunasta
sisään' niinkuin hän tuli meidän pitäjääsen".

"Ja eipäs se rovasti paljon kyennyt vastustelemaankaan Jeremiasta,
vaikka tämä niin häntä säimäsi", -- jatkoi ensimäinen.

"No en minä muuta tiedä, vaan kuulin kerran Hovilassa työssä ollessani
Hovilan herran sanovan rovastia 'aika koiraksi', vaikka he aikoinaan,
rovastin täällä maisterina ollessa, olivat olleet hyvät ystävykset",
selitti kolmas.

"Oli miten oli, vaan kummallista se sittekin oli".

"Hm, kummallista!"

"Kummallista!..."



XVII.


Rovasti ja ritari Eenokki Jöransson istuu mukavasti pehmeässä
sohvassaan Jormanalan hovin uudessa komeassa asuinkartanossa. Hän on
sen rakennuttanut kauniille kunnaalle jonkun matkan päähän entisestä
lahonneesta talosta. Lähellä hovia, aivan sen puutarhaksi aiotun pienen
pellon takana, on pienoinen erittäin ihana sydänmaan lampi, jonka
välkkyvä pinta kimaltelee salin ikkunoihin rannalla kasvavan tuuhean
mäntymetsän läpitse. Onhan tuollainen paikka kuin luotu mukavaksi,
rauhaisaksi tyyssijaksi virasta väsyneelle lähes viidenkymmenen
ikäiselle sielunpaimenelle.

Sillä rovasti ja ritari Eenokki Jöransson on nyt jo siinä
tilaisuudessa, ett'ei tarvitse itse virkaansa toimittaa. Eipä
hänellä ole siihen enää erityistä haluakaan, sillä saahan ihminen
papin-virastakin vihdoin kylliksensä... Ja varsinkin kun on ollut
suuren pitäjään rovastina... Hän on siis ottanut virallisen "ex
offisio", apulaisen, ett'ei tarvitse olla minkäänlaisessa edesvastuussa
seurakunnan sielun hoidosta. Ja tämä apulainen näkyy olevan hyvässä
sovinnossa rovastin ja ritarin vanhimman tyttären kanssa...

Jormanalan maatila alkaa muutoinkin olla kukoistavassa kunnossa.
Tultuansa talon isännäksi ryhtyi rovasti sitä pontevuudella
parantamaan. Ahoiksi jääneet pellot kynnettiin, lannoitettiin ja
laajennettiin, niityt raivattiin ja ojitettiin, aidat pantiin
täyteen kuntoon ja uuden kivinavetan valmistuttua perustettiin
taloon meijerilaitos. Ihmekös siis oli, jos herra rovasti ja ritari
tuli kuuluisaksi maanviljelijäksikin, niinkuin oli kuuluisa hengen
mieskin ollut. Hänet kutsuttiin paikkakunnan maanviljelysseuran
kunniajäseneksi, sai palkinnon ja diplomin toinen toisensa perästä,
milloin erinomaisista karjantuotteista, milloin kylvyheinän
viljelyksestä, milloin malliksi kelpaavasta hevoishoidostaan. -- Mutta
hätäkös hänen oli näin ryskää ja vuovata, hätäkö maanviljelystänsä
parantaa ja edistää. Niinkuin orjat raatoivat palkattomat päiväläiset
hänen hovinsa parantamiseksi ja kaunistamiseksi. Hän sai vuosittain
seurakuntalaisiltaan parituhatta päivätyötä.

Rovasti ja ritari Eenokki Jöransson on siis täydelleen saavuttanut
maalliset tarkoituksensa. Hänellä ei ole enää mitään toivottavaa.

Mutta viime aikoina on hän ruvennut käyttäytymään vähän kummallisesti.
Se on ehkä yleisen, liiallisesta virkatyöstä tulleen heikkohermoisuuden
vaikutusta. Hän ei tahdo saada unta. Ja jos hän milloin nukkuukin,
on hänen unensa erittäin rauhatointa. Hän näkee outoja unia ja
nytkähtelee, vavahtelee tavattomasti maatessaan. Onpa hänen kuultu
joskus unissaan puhelevan outoja sekanaisia sanojakin. Hän mainitsee
silloin usein sanat "Jeremias!" ja "väärä vala!"... Eikä hän
milloinkaan rupea yksinään maata. Sanoo pelkäävänsä ja näkevänsä
kummituksia...

Pappiparka!...

Selvän selvää siis on, että tällainen rovastin ja ritarin yleinen
heikkous sietäisi pikaista parannusta. Läheiset lääkärit eivät
kuitenkaan ymmärrä taudin syytä. Hänen tarvitsisi mennä jonnekin
ulkomaille kylpemään. Ja hän meneekin, menee ensi kesänä, se on
päätetty asia. Siitä ainoastaan ei vielä olla selvillä, tuleeko hänen
mennä Aachen'iin vai Baden-Baden'iin...

       *       *       *       *       *

On kylmä talvipäivä, ankara tuisku. Laiha, kuihtuneen näköinen
kerjäläisvaimo vetää pitkin umpista maantietä kelkkaa perässänsä,
tuon tuostakin levähdellen ja huoahdellen. Kelkassa on hänellä kaksi
pienoista itkevää lasta, jotka yhä valittavat viluansa ja nälkäänsä.

"Voi voi äiti, kun minulla on niin nälkä!" -- uikutteli yksi.

"Ja minulla niin vilu!" -- vaikeroi toinen.

"Kärsikää, kärsikäähän lapseni! Kohta pääsemme hoviin ja siellä saatte
leipää sekä lämmintä", -- lohdutteli voimatoin äiti.

"Hoviinko me menemme? -- Mihinkä hoviin?" -- kysyi uteliaampi lapsista.

"Sedän hoviin, lapseni, sedän hoviin".

"Ai ai! Me pääsemme sedän hoviin, sedän hoviin! -- Onhan se setä hyvä?"

"On, hyvä on setä", -- vastasi vetäjä, vaan hänen rinnastaan puhkesi
raskas huokaus.

Lapset taukosivat itkemästä.

Vielä kotvasen ponnisteltuansa sai vaimo raskaan kuormansa vedetyksi
Jormanalan hovin kyökin rappujen eteen. Hän purki repalaiset lapsensa
kelkasta, otti niistä toisen syliinsä toisen selkäänsä ja kompuroi
rikkaan talon kyökkiin.

Lempeä ruustinna otti kerjäläiset ystävällisesti vastaan. Hän käski
heitä istumaan ja lämmittelemään sekä kiirehti toimittamaan väriseville
lapsille lämmintä maitoa.

"Mistäs nämä vieraat ovat?" -- kysyi sitte ruustinna ystävällisesti.

"Emmehän me hyvin kaukaa ole", -- vastasi kerjäläisvaimo tukeuttaen
liikutuksensa.

"Olette siis tästä pitäjäästä. -- Voi voi kuinka nuo lapset värisevät!
Tule tänne, pienoiseni, hellan eteen lämmittelemään", -- kutsui
hyväsydäminen ruustinna.

Ja vanhempi lapsista meni ujostellen lämmittelemään. Mutta ruustinnan
ystävällisyydestä ja lämpimän suloisesta vaikutuksesta rohkaistuneena
alkoi hän katsella ympäri huonetta ja puhella.

"Tämmöinenkös se on se sedän hovi?" -- kysyi hän yht'äkkiä viattomasti
katsellen hymyilevän ruustinnan silmiin.

"Sedän hovi!" -- kertoi ruustinna hämmästyen.

"Niin, äiti sanoi äsken tuolla maantiellä, että me menemme sedän hoviin
ja että setä on hyvä", -- pilpatti pikku kerjäläinen.

Ruustinna punastui ja jäi ääneti seisomaan pienen kerjäläisen eteen.
Sillä ehk'ei hän tarkemmin tiennytkään rovastin ja Jeremias Jormanaisen
välisiä asioita, tiesi hän kuitenkin sen, että tämä hovi oli ennen,
ollut rovastin veljen talona ja että tämä veli joukkoinensa nyt
oli suuressa köyhyydessä. Sitä paitsi oli ruustinna joskus kuullut
huhuna kerrottavan, että hänen miehensä oli muka vääryydellä ottanut
tämän talon veljeltään; vaan kun rovasti ja muutamat muut ruustinnan
tuttavat olivat vakuuttaneet Jeremias Jormanaisen juomisella
taloutensa hävittäneen, tyytyi ruustinna siihen eikä sen enempää asiaa
perustellut. Jeremias Jormanainen taas ei koskaan rovastin uudessa
hovissa käynyt, eikä ruustinna muutakaan joukkoaan ollut sitte Lapista
muuttonsa nähnyt. Ei siis ihme ollut, jos hän, kälynsä ja tämän lapset
tuollaisessa tilassa tavattuansa, hämmästyi ja häpesi sekä omasta että
etenkin rovastin puolesta.

"Vai Jeremias Jormanaisen poika sinä olet. Ja oletteko te Jeremias
Jormanaisen emäntä?... Voi voi, ja tuollaisessa kurjuudessa!... Miksi
ette ennen ole meillä käyneet?"

Näin puheli ja kyseli tuo hyväsydäminen ruustinna.

"En ole rohjennut ennen käydä, vaan -- kerkisihän tuota nytkin",
-- vastasi kerjäläis-Liisa kälynsä kysymykseen ja hänen molemmille
poskillensa putosi kuuma kyynelpisara.

"Mutta missäs se setä on, se hyvä setä?" -- kyseli puhelias lapsi.

"Setä on täällä kammarissa. Odotahan, minä menen häntä hakemaan",
lausui ruustinna liikutettuna ja hävisi kammariin vievästä kyökin
ovesta.

Kauan... kauan viipyi hän tuolla komeassa salongissa miehensä
luona. Mitä siellä puheltiin, mitä taisteluja taisteltiin, sitä ei
kukaan kyökissä olijoista tiennyt. Sen vaan jokainen huomasi, että
kun ruustinna vihdoin yksin kyökkiin palasi, olivat hänen silmänsä
turvoksissa Hän näytti ankarasti itkeneen...

"Setä, lapseni on kipeä, eikä jaksa tulla teitä katsomaan, vaan hän
käski minun antaa teille ruokaa ja juomaa, kyydin seuraavaan taloon
ja tämän", -- lausui ruustinna vapisevalla äänellä ojentaen Liisalle
viiden markan setelin.

"Kiitoksia... kiitoksia armollinen ruustinna teille hyvyydestänne!" --
vastasi Liisa ottaen rahan. "Jumala teitä siunatkoon ja antakoon teille
onnea! Hän siunatkoon ja armahtakoon myöskin sairasta herra rovastia!"

Sanalle "armahtakoon" tuli Liisan lausuessa erityinen paino.
Tapahtuikohan se tarkoituksella vai ilman tarkoitusta?...

Ja kerjäläisjoukkoa ruokittiin sitte rovastin kyökissä parhaan
mukaan. Vieläpä tuo hellä ruustinna pani heille runsaasti ruokavaroja
evääksikin, antoi lapsille entisiä omain lastensa pitovaatteita ja
kutsui heitä usein käymään uudessa Jormanalassa. Sitte vietiin oudot
vieraat hevoisella lähimmäiseen naapuriin, josta nämä jatkoivat
matkaansa kaikkeen maailmaan.

       *       *       *       *       *

Entäs Jeremias Jormanainen. Mitenkä hänelle kävi isänsä perinnöltä pois
jouduttuansa?

Hänellä ei, isältä perityt mullatkin menetettyänsä, ollut enää mitään
huolta tai murhetta tässä maailmassa, eipä vastoinkäymistäkään. Eikä
koskaan kuultu puutteen valitusta hänen huuliltaan, vaikka toisinaan
sai useammat vuorokaudet päästänsä syömättä olla. Hän oli kerrassaan
onnellinen ihminen, sillä hän oli -- hullu.

Jeremias Jormanainen kulki sitte muutamia vuosia, erillään vaimostaan
ja joukostaan, talosta taloon hupsien puuta heinää. Usein kuultiin
hänen tietä pitkin astuskellessaan, milloin raikkaasti nauravan,
milloin laulavan seuraavaa värssyä:

    "Ei ole minulla maata
    Eik' isän perintöä,
    Ei ole minulla turvaa
    Eik' neuvon antajaa".

Vihdoin löydettiin hänet kuolleena Jormanalan hovin alla olevan lammin
rannalta, mihin vesi oli hänen ruumiinsa työntänyt. Hän oli kulkenut
sinne eräänä syysyönä ja hukuttautunut lampiin.

Ja puolisokean mustalais-Reetan muinoinen ennustus oli toteutunut...

       *       *       *       *       *

    Niin. Eenokki on hänen nimensä.
    Ja hän on pappina kristillisessä seurakunnassa...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pappiparka" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.