Title: Särjetyt jumalat - Runoja
Author: Onerva, L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Särjetyt jumalat - Runoja" ***


SÄRJETYT JUMALAT

Runoja

Kirj.

L. ONERVA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.



SISÄLLYS:

SÄRJETYT JUMALAT.

TÄHDET

 Petetty.
 Surutarten laulu.
 Taistelussa.
 Huokaus.
 Ilta.
 Tuomittu I-II.
 Tähti.
 Rangaistus.
 Manalan karjat.
 Vuos käy umpeen.

ERÄMAA

 Kruunattu.
 Voi, miksi ma itseni haarniskoin.
 Iltatunnelma.
 Vaalit.
 Sota.
 Yksin.
 Ahdistus.
 Outo.
 Marttyyri.
 Itämaan viisaus.
 Yksin-vaeltaja.
 Pimeille.
 Hätä.
 Hyvää yötä.
 Kirkastettu.
 Nosti minut maailman henki.
 Erämaalle I-II.

MARMORIHAUTA

 Talvinen Tiber.
 Hymyi Hypnos.
 Ehtookellot.
 Rukous.
 Nuori Apollo.
 Marmorihauta.
 Yrtit tummat.
 Ikävä.
 Joulu-aatto.
 Joulu etelässä.
 Näky.
 Vieraat tähdet.
 Pohjatuuli.
 Valkeat linnut.

GEISHA

 Muut' ihanaista ei taivahan alla.
 Minut velho vietteli venheeseen.
 Kodittoman kalleus.
 Sa näät minut yksin.
 Minä olin luotu vain yhtä varten.
 Mun elämäni on niin tyhjä.
 Sarastaa harmaa, kalpea aamu.
 Olet nähnyt mun.
 On sydämeeni viritetty.
 Minä katselen iltahan autioon.
 Turhaan kukkii.
 Taas jo syttyy taivahalle.
 Ällös sa katso mua.
 Sinä olet minun valkea taivaani.
 Luulet päivään pääseväsi.

HUHTIKUU

 Huhtikuu.
 Lumottu.
 Nyt vasta tunnen.
 Kauas, kauas kaupungin taakse.
 Astu hautaan, hauras haave.
 Auringon lapset.
 Kohtalon-uskoja.
 Sumu.
 Miks en ole tähti, kukka.
 Ehjennys.
 Epitaphium.
 Ah, autuas hetken kimmellys.
 Ihminen.



SÄRJETYT JUMALAT


    Makaa maassa jaloissani
    rikki lyödyt kuvat.
    Raskahasti, tuskan takaa,
    laulut pusertuvat.

    Kovat, mustat hautalaulut
    onnen jumalille,
    jotka valheen vasamoita
    iskee ihmisille.



TÄHDET



PETETTY


    Ma näen ne paistavat tähdet jok'ainoa yö,
    jok' ainoa yö mun sydämeni syyttäen lyö.

    Jo tunnen teidät, te taivaan korkeat kiilut:
    te riiputte ihmisen yllä kuin pyövelin piilut.

    Ken luoksenne pyrkii, kalpaanne kesken kaatuu,
    hänen rintansa kaikelle kauniille ainiaks paatuu.

           *       *       *

    Oli minunkin uskoni kerran suuri ja syvä,
    oli henkeni herkkä ja nuori ja ylentyvä.

    Sen kaipaus maailman syntyjä syleillä tohti,
    se levitti siipensä suurinta tähteä kohti.

    Mut silloin siunaus sammui ja nuoruus meni.
    Sinä hetkenä hukkui valkea hyvyyteni.

           *       *       *

    Ja nyt kun nään minä teidät, te pettäjät mun,
    niin kohotan taivaalle nyrkkini puristetun

    ja näytän sydämeni syödyn ja harmaan pään...
    Ah, tähdet julmat, ansaitsinko ma tään!



SURUTARTEN LAULU


    Helkkyi hiljaa pääni päällä
    laulu surutarten:
    Tuuti hiljaa elämän viljaa
    suuria suruja varten.

    Tulkaa, elokuun pimeät illat!
    Laulamme tähkään jyvää,
    tahdomme hengestä ihmislapsen
    yksinäistä ja syvää.

    Tulkaa, vaikeat vastavoimat!
    Ei huku kaunis rumaan.
    Tuuti hiljaa elämän viljaa
    tuskissa tuleentumaan.



TAISTELUSSA


    Tulta iskevi allani maa,
    kirous silmihin kimmahtaa.

    En minä tunne, en minä nää:
    suojana kylmyys kypäräpää,

    jott'ei vainooja arvais lain,
    että jo kuolemanhaavat sain,

    että ma kaikin öin, ah niin,
    itken itseni nukuksiin...



HUOKAUS


    Ei ollut kodin onni mua varten
    eikä kotilieden lempeet valot;
    mulle annettihin maailmanrannan
    tumma tie ja tuskain tulipalot.

    Oi sallimus, on surun lahja raskas
    ja päättymätön, pitkä päivätyöni!
    Niin sairas, autio on sydämeni,
    niin peljättävän yksinäinen yöni!



ILTA


    Tähdet syttyvät, tähdet sattuvat
    vierivän virran veteen...
    Oletko, sieluni, vakaa ja valmis
    tuomion Herran eteen?

    Ihmiset syttyvät, sammuvat, sattuvat
    suruhun liian suureen...
    Oletko, sieluni, vakaa ja valmis
    Kuoleman jalkojen juureen?

    Välkkyvät, helkkyvät maailman halki
    lyhdyt pettävän pyyteen...
    Ihmisen kohtalo herätä hetkeen,
    nukkua ijäisyyteen.



TUOMITTU


    I

    Istuu yössä silmäkulman
    peikko sallimuksen julman.
    Vartoo, vartoo, kutoo, kutoo,
    silmu silmukalta putoo.

    Nälkä kääntää käden saidan,
    karttuu kangas pakkopaidan.
    Koht' ei enää aatos lennä,
    koht' on aika maata mennä.

    Sydän, syki siihen asti
    kaksin verroin vapahasti!
    Paisu myrsky rinnan palkeen,
    jättipatsas järjen valkeen!

    Perit, peikko, turhat tähteet:
    muille annan lämmön lähteet.
    Sydän, syki loppuun asti
    suuresti ja vapahasti!


    II

    Yötä ja päivää soutaa
    sortuvan olka,
    yötä ja päivää virtaa
    hillitön hiki,
    painavi aivojen pakko,
    hehkuvat hermojen langat.
    Synkemmin, synkemmin palaa
    sammuva veri,
    kiireemmin, kiireemmin sykkii
    sydämen tuli...



TÄHTI


    Tähti kaunis kaukahinen
    yössä välkähtelee.
    Sielu niinkuin viulun kieli
    sairas, herkkä, helee.

    Soita, soita viulunkieltä,
    tähti hopeainen!
    Ah, et soita, sull'on oppi
    outo, toisenlainen.

    Painat valkeen vaitiolon
    silmään kärsiväisen,
    surumielen hiljaisen
    ja tuikahtelun jäisen.



RANGAISTUS


    Löytää Murhe lempimänsä,
    etsii teiltä naurun, naljan.
    Leikit katkoo, helyt polkee,
    kaataa maahan juhlamaljan.

    Taluttaapi kautta talven
    porstuahan oven pieleen,
    jättää siihen ainiaaksi
    sanattomaan synkkämieleen.



MANALAN KARJAT


    Lasketaan laitumelle Manalan karjat...
    Saapuvat, tulvivat ihmisten ylle
    vaikeiden hetkien sakeat sarjat.

    Lentävät, leijuvat surujen perhot...
    Kukasta kukkaan, rinnasta rintaan
    painuvat halla-yön valkeat verhot.

    Nousevat notkoista rauhatonten haamut:
    laulavat, loihtivat etsijän tielle
    ikävät illat ja apeat aamut.



VUOS KÄY UMPEEN


    Vuos käy umpeen.
    Ken näki kestetyn hinnan!
    Miiluhaudat on kätkössä
    ihmisrinnan.

    Tuijotan orpona
    yöhön ja hallavaan hankeen.
    Tähdissä riippuvan tunnen
    tuomion ankeen:

    Matkalle vaivut,
    toiset eellesi ehtii;
    vasta sun hautasi yllä
    kevätpuu lehtii.

    Ei sano tahtoni
    vastaan, ei sano myötä;
    vaieten sairas sieluni
    syleilee yötä...

    Tehdäkö jotain?
    En teon arvoista keksi.
    Kuinka voi ihminen tulla
    näin väsyneheksi!



ERÄMAA



KRUUNATTU


    Kaiken maailman markkinoille
    hymyilyni hyvän vein,
    kivimiesten kantain alle
    heitin nuoren hellyytein.

    Tuosta jäinen juhlakruunu
    päähän paljon antaneen,
    käteen jäykkä valtasauva,
    kivi kirkas sydämeen.

    Voi, miksi ma itseni haarniskoin
    elonvaltoja vastahan sotaan,
    kun raukka ma raukean kuitenkin
    oman rintani kalvavaan otaan!

    On voittoni turha, kun kuitenkin
    minut sairaus jäytää salaa,
    kun aivoni aartehet hukkuu pois
    ja tunteeni tyhjiin palaa.

    Olen nääntyä joukkojen jalkoihin
    ja rautapaitani painoon.
    Ah, milloin näin minun korvissain
    soi ääni mun armaani ainoon?

    -- Jätä kilpakenttäsi melskeiset,
    jätä muille jo taistelot hullut,
    tule kanssani pirttihin hiljaiseen,
    jo nyt on rauhasi tullut.

    Ei enää vuoksea myrskyisää,
    ei enää oikkuja luoteen,
    ei enää sun tarvitse mennä pois
    eikä itkeä tuhanteen vuoteen.

    Saat vaarat vaikeat unhoittaa
    ja leikkiä mieltä lasten,
    saat nurmilintuna nukahtaa
    ja maata mun rintaani vasten...



ILTATUNNELMA


    Katselen kanssani himmentyvää,
    hiljaa hiipuvaa takkaa...
    Ajattelen aikaa, jolloin kaikki
    tyyntyy, sammuu ja lakkaa.

    Yö on autio, pilkko-pimee,
    mato seinässä hakkaa...
    Onko jo aika, jolloin kaikki
    tyyntyy, sammuu ja lakkaa?...



VAALIT


    Kaksi tietä, kaksi uurnaa,
    kaksi vaaran vastavoimaa.
    Pelkäätkö sa vieraan vihaa
    vaiko omantuntos soimaa?

    Joka heitti herkän valheen,
    osti osan onneen varmaan:
    ainainen ja muuttumaton
    tuosta hellyys heimon armaan.

    Joka huusi hullun lailla
    ilmi oman tunnussanan,
    hälle tuska, hälle taisto,
    rauha vasta maassa Manan.



SOTA


    Vannoi heimoni
    vastaani ikuisen vainon,
    vieritti ylleni
    vihansa tunturipainon,
    lävisti rintani
    orjantappura-okaan,
    tallasi aatteeni ainoan
    alleen lokaan.

    Vannon ma vastaan:
    tulkohon ikuinen sota;
    henkeni otatte,
    voittoa ette te ota!
    Sydämeni sykkii
    rinnassa polven jo uuden,
    aatteeni nousee
    siivillä tulevaisuuden.



YKSIN


    Yksin kantaa ihmissydän
    elon tiensä synkän vaivan.
    Onni tulee, kelle tulee,
    useimmat jää ilman aivan.

    Turha luottaa illan tullen
    liesilauluun toisen omaan.
    Miksi toista maanittelen
    majahani ilottomaan!



AHDISTUS


    Edessäni paino aallon parmaan
    kiviraskahan ja teräsharmaan,
    takanani kohu kolkko korven,
    hätämerkit metsän palotorven.

    Nousee erämaa kuin jättiläinen,
    ryhmyrinta peikko, pilvipäinen.
    Huutaa huuhkain, kohoo harja suden,
    sohahtavat siivet autiuden.



OUTO


    Päätäsi kiertää
    kipunat kirkastuksen,
    jalokivi-paisteessa palaa
    alastomuutesi outo.
    Aavikon astuja mies,
    ruhtinas lienet?

    Syövät päätäni
    salamat hulluuden myrskyn,
    polttavat rintaa
    jalokivet tappavan tuskan.
    En ole ruhtinas, laps,
    olen jumalanpoika.



MARTTYYRI


    Minun tuskani
    on kiirastulen kestämyksen kimallus,
    rapisee yltäni maailman tekopyhä kuona.
    Ole kiitetty, Herra!

    Minun riemuni
    on taivaan valtakunnan lähestymisen riemu,
    rovioltani sinkoovat polttavan uskoni säteet.
    Ole kiitetty, Herra!



ITÄMAAN VIISAUS


    Pientä on mullan muuttuva muoto,
    pientä on vanha ja pientä on uus.
    Suuri on Nirvanan tumma tyhjyys,
    Itämaan hiipuva hiljaisuus.

    Pientä on virran vierivä välke,
    pientä on ihmistekojen tie.
    Suuri on se, jok' ei mistään tullut,
    suuri on se, jok' ei mihinkään vie.



YKSIN-VAELTAJA


    Hiljaa kuljen syksy-yössä pimentyvää rantaa;
    tuulen humu yksinäistä ikävääni kantaa.

    Meren aallot ajelevat murhettani mykkää;
    syksyn merta kolkommasti sydämeni sykkää.

           *       *       *

    En ma varro jumalilta vapahdusta vaivaan:
    ammoin multa sulkeuivat tähtitalot taivaan.

    En ma etsi kotilieden leppoisata tulta:
    ammoin mulle paljastui sen väärä kissankulta.

    Turhaan silloin silmistäni vesivirrat juoksi:
    syösty olen sydämeni rikkauden vuoksi.

    Turhaan paloi unelmista paisuvainen parmas:
    virvatulta jokainen sen mieliala armas.

           *       *       *

    Milloinkaan ei vaeltajalle rauhan aamu valkee;
    käydä tahdon siksi kunnes sydämeni halkee.

    Vaiti tahdon rakkauden rinnassani kestää;
    armas menee toista tietä, enkä pyydä estää.

    Kuolla tahdon erakkona suruhuni suureen,
    uskomani unikuvan jalkojen juureen.



PIMEILLE


    Te pelkäätte
    tulikajoa kangastavaa mun henkeni valkeen.
    Niin, peljätkää!
    On minua mahtavampi se voima,
    mi painavi palkeen.
    Ja kerran, kerran
    on syttyvä maailman sydän
    ja palava patsaana
    sen vahinko-valkeen.

    Niin, peljätkää!
    Jo aurinko ihmisrintaan rakensi pajan.
    Ja kerran, kerran
    sen säkenet iskevät kautta
    jok'ainoan majan.
    On kaatuva kalvas,
    on syttyvä maailman sydän,
    ja ijäinen järki on ohjaava
    orheja ajan.



HÄTÄ


    Korkea kohtalo, auta, auta,
    purteni ainoa hukkuu!
    Purteni pohjalla varhainen vaiva
    ja myöhäinen onneni nukkuu.

    Elämän pitkät ja pimeät laineet
    armaani haudata taisi.
    Elämän pitkät ja pimeät laineet
    munkin jo lakaista saisi.



HYVÄÄ YÖTÄ


    Saapuu hetki toivottuni,
    lankee uupuneesen silmään
    kauan kangastellut uni.

    Hyvät yöni heitän sulle.
    Yöhön käyvän sielun tähti
    viimeinen sa olit mulle.

    Jo on hetki pilkko-pimeen:
    siunaan sydämesi suuren,
    menen maata Herran nimeen.



KIRKASTETTU


    Elin minä ennen ihmis-onnen
    pienillä lämmönsäästöillä.
    Nyt olen kylmäksi kirkastettu
    kovilla syntien-päästöillä.

    Köyhä olin ennen kaikkein nähden,
    nyt olen kerjuri salassa:
    nyt olen harjalla aution alpin,
    kuolema sydän-alassa.

    Nosti minut maailman henki,
    nosti aurinkohon asti,
    kantoi niinkuin suuren kotkan
    hartioillaan mahtavasti.

    Heitti minut maailman henki
    maahan niinkuin pienen lastun
    Herään niinkuin unta nähnyt,
    aisoihini jälleen astun.



ERÄMAALLE


    I

    Viimeisen, viimeisen kerran
    meitä on kaunista kaksi:
    koskemattomat korvet
    joutuvat kansan vierahan
    poljettavaksi.

    Neitsehelliset lehdot
    viimeistä yötänsä nukkuu,
    viimeisen, viimeisen kerran
    kevätkäki metsien poluille
    kultia kukkuu.

    Viimeistä, viimeistä yötä
    itse ma haaveissa kukin,
    viimeisen kerran ma kuulen
    hyrrääjät erämaan yöllisen
    yksin-rukin...

    Laulatte viimeisen kerran
    ihmisen murehen mukaan;
    huomenna, huomenna jo
    ei teidän äärettömyyttänne
    ymmärrä kukaan.

    Viimeisen viimeisen kerran
    aurinko hartaana palaa;
    huomenna, huomenna jo
    iloitat maailman kirjavaa
    markkina-alaa.

    Viimeisen viimeisen kerran
    lapsena itken ja halaan;
    huomenna, huomenna jo
    paatunein mielin tuskani
    kaikilta salaan.

    Huomenna, huomenna jo
    kaukana kankahat armaat;
    edessä tomuinen taival,
    maailman maantiet
    häijyt ja harmaat.


    II

    Tänne, tänne tuo minut kerran
    väsyneen henkeni toivioretki.
    Sylissäs suuret pieniksi käyvät,
    iankaikkiseks hukkuva hetki.

    Tänne, tänne tuo minut kerran
    yksinäisten unteni haaksi:
    kaikki on kadonnut, taivas muuttunut
    humisevaiseksi kangasmaaksi.

    Ainoa armas on auringon silmä,
    ainoa ystävä äänetön kuu...
    Valmut kasvavat akkunalautaan:
    maailman melskehet unhottuu.



MARMORIHAUTA



TALVINEN TIBER


    Talvinen Tiber
    kullassa kuulaan ehtoon,
    vierivä linnojen liepeitä
    sypressilehtoon,
    vartija mykkä
    raskaan, tahratun laineen,
    vanhus uupunut onneen
    murhan ja maineen.

    Talvinen Tiber,
    kuutamoleikkien pirta,
    muinen kansoille
    kohtalon vihapää virta...
    Vaipuvat varjoon
    portaat autiot, loivat.
    Nunnat laulavat hiljaa,
    kellot soivat...


HYMYl HYPNOS


    Hymyi Hypnos:
    solisi Lethen vesi,
    valkea kyyhky
    istahti ikkunallesi.

    Lethen laine
    huuhtoi sairautesi,
    Lethen lintu
    yöhösi onnen pesi.

    Sydän hullu,
    miks yhä hiivit lymyyn,
    miksi et vastaa
    hyvän jumalan hymyyn?



EHTOOKELLOT


    Seison sillalla sinisen virran,
    kuuvalo-kaitehet sillassa...
    Kaikuvat eloni ehtookellot
    Ikuisen kaupungin illassa.

    Seison portilla punaisen onnen,
    ainoa outo ja pakana.
    Muille tehty on templin pyhyys,
    mulle muurien takana.



RUKOUS


    Korkea Klotho,
    vieläkö kehräät
    kultaista lankaa?
    Lakkaa, lakkaa!
    Kahleen kauneena
    kultakin hankaa.

    Yön tytär tumma,
    hellitä hetkeks
    tuttavat toimet!
    Valmis on kankaas:
    pitkät jo ylläni
    liekkiset loimet.

    Laupias Klotho,
    liekeistä huokaan
    yöhön ja jäähän.
    Nosta jo polttava
    elämän seppel
    toisten päähän!



NUORI APOLLO


    Ei maailman rikkaan riemuista
    mua Muusain muodot estä.
    Ma laulan lempeni keväästä
    ja ihmisen tyttärestä!

    Ja ennen ma hylkään jumalien hymyn
    ennenkuin laulusta lakkaan,
    ja ennen ma heitän Eleision kentät
    ennenkuin elämän rakkaan!



MARMORIHAUTA


    Vanha ja valkea kuu
    vaeltaa hiljaa ylitse
    marmorihaudan,
    vuossatain sylissä uinuvan
    ylpeän, synkän ja syödyn
    raunio-maan.

    Vanha ja valkea kuu
    ajelee hattara-orhein
    temppelinharjaa,
    kantaen uskollisesti
    vallanmerkkejä korkean
    vainaja-saaton.



YRTIT TUMMAT.


    Yrtit tummat etelän yössä,
    miksi te katsotte silmääni niin?
    Riutuen kaipaa raskas rinta
    hankien valkeaan kaupunkiin.

    Yrtit tummat etelän yössä,
    vieras on teille mun murheeni syy.
    Kaukana, kaukana pohjolan mailla
    kanervakankahat kyyneltyy...



IKÄVÄ


    Ikuinen ikävä
    mieleni lintuja ajaa.
    Ei ole allani maata,
    ei ylläni majaa.

    Siirtyivät silmistä
    lempeät ystäväpiirit:
    taivaanrannalle viittovat
    unien viirit.

    Kuumeessa kuljen
    henkeni ylpeän pyyteen,
    siksi kun uuvun
    unitilan äärettömyyteen.



JOULU-AATTO


    Tulee vaiti vastahani
    yksinäinen joulu-aatto,
    tulee niinkuin korpitiellä
    köyhän miehen hautasaatto.

    Hiihtää yötä hiljallensa
    kärki surun mustan suksen,
    kanssa talven, kanssa taudin,
    tappavaisen talttumuksen.



JOULU ETELÄSSÄ


    Luo palmut kutsuvat akkunan taa;
    ei sieluni aaveilta rauhaa saa.

    Ma hankien keskellä pirtin nään
    ja nurkassa erakon harmaan pään.

    Ei ääntä kuulu, ei valoa näy,
    vain korpien kohina ympäri käy.

    Ei kolkompi missään Kristuksen yö,
    tuul' uksehen mustaan tuiskua lyö.

    Nyt liikahti pää, nyt silmänsä näin:
    ne vilkkuvat salaa oveen päin!

    Mut tuuli työntävi tuiskua vaan,
    tupa tyhjä, kaikki on ennallaan.

    Niin raskaasti, raskaasti rintani lyö.
    Voi korven lasta, ken kotinsa myö!



NÄKY


    Kimmeltää kuin tuhatsärmä tähti
    tähkä päässä pitkän, jäisen korren,
    palaa aurinko kuin kultakruunu
    ympärillä kahden tyhjän orren
    ynnä kahden vanhan, valkeen pään,
    liikkumattoman ja murhe-lujan,
    katsovaisen yli jään ja järven,
    yli taudin-tuojan talvikujan.



VIERAAT TÄHDET


    Vieraat tähdet paistavat hiljaa.
    Orpo ja outo on rinta.
    Ainako aiot rakastaa sa
    muistoas murheisinta?

    Vieraat tulet tupahan kutsuu.
    Ei sula karsaus poven.
    Kauanko vielä sa jaksat mennä
    korskana ohitse oven?



POHJATUULI


    Pohjatuuli korvahani
    yössä valittaa:
    erämaassa, pirtin päässä
    kuoli kukkamaa.

    Yrttitarhat ympärillä
    painaa, puristaa.
    Erämaassa, pirtin päässä
    kuoli kukkamaa.



VALKEAT LINNUT


    Elämään entävät,
    meren yli lentävät
    valkeat linnut,
    kantakaa hiljaa
    yli kotipieleni
    kuolin-yö-mieleni
    siunaava kuudan,
    katsova vankihin
    maanpaon hankihin
    jähmettyneesen!

    Valkeat linnut,
    laulakaa kylille
    syntymämaani:
    murhaajaani
    rakastin enin...



GEISHA



Muut' ihanaista ei taivahan alla.


    Muut' ihanaista ei taivahan alla
    kuin sinä vaan!
    Muut' olevaista ei onnea luoneet
    uumenet maan
    kuin sinut vaan!

    Kaunis on kantaa hukkuvaa hetkeä
    rinnassaan!
    Ei ole aamua, ei ole iltaa,
    rakkaus vaan,
    rakkaus vaan!

    Minut velho vietteli venheeseen,
    join kädestään noidutun kalkin,
    ei koskaan mun jalkani enää käy
    yli valkean morsiuspalkin.

    Joka haave haihtuu mun rinnastain,
    joka kaipaus karreksi palaa:
    en voi minä lempiä niinkuin muut,
    en vannoa ikuista valaa.

    Olit äsken tuttu, nyt vieras mies,
    ah, vältä syytöstä väärää!
    Olen lentävä lehti ja vierivä vuo
    ja itse en tietäni määrää.

    Kodittoman kalleus on kilisevä kulta
    ja onnensa keskellä keinoteon tulta.

    Kodittoman rakkaus on ramppi valon kiimaa,
    vierasten silmien vilisevää viimaa,

    vaihtuvaa pyörillä pyyteen ja rahan,
    ulkopuolla ääriä hyvän ja pahan.

    Jokainen on vanki, ken mun keski-yöllä tapaa,
    jokainen on aamulla lentohon vapaa!

    Sa näät minut yksin ja keskellä yön
    ja pohjassa sameain sakkain.
    Ah, vieläkö ryysyissä tuskan ja työn
    mun tunnet, ystävä rakkain?

    Sa tuijotat silmiini vieraisiin
    kuin kahteen kalliokairaan.
    Ah, vieläkö alta sen kivisen piin
    sa näät minun sieluni sairaan?



Minä olin luotu vain yhtä varten.


    Minä olin luotu vain yhtä varten
    ja yksinäisyyteen;
    minusta on tehty symboli synnin
    ja papitar pyyteen.

    Minä olin luotu lehtojen rauhaan
    ja laupeuden tekoon;
    minut on heitetty himon ja hekkuman
    kiehuvaan kekoon.

    Minä olin luotu uinumaan sisällä
    valkeain taljain;
    minut on pantu liehtomaan lempeä
    jäsenin paljain.

    Nyt olen kypsä ma kylmään keimaan
    ja kuumahan vihaan;
    riemulla isken ma kultaisen kourun
    syyttömän lihaan!

    Autuuden Amorit uinuvat vierillä
    viittani päärmeen.
    Katse on kyyhkyn, tahto on tappavan
    kalkkaro-käärmeen.

    Kun minä silmää isken, kuivuvat
    morsiusmyrtit,
    kun minä kättäni nostan, nousevat
    kuoleman yrtit,

    lakastuu luomisen työ sekä valkeus
    tuhannen lumpeen.
    Kirot ja kivien heitot luokoot
    hautani umpeen!

    Ah, tulkaa, elämän ja kuoleman yö
    on luonani yksi!
    Kaunis on tulla mun kauttani
    myrkytetyksi!



Mun elämäni on niin tyhjä.


    Mun elämäni on niin tyhjä,
    sitä tuulet määrättä vie,
    se kunnes kareihin särkyy
    kuin ulapan aallon tie.

    Elon vaahtien valkea valhe
    ja kuohujen koskipää
    voi haluja huumata hetken
    ja viettejä viehättää.

    Mut yö kun suurena lankee
    ja karkelot taukoo pois,
    taas tumma tuskani herää
    ja taivasta tarvis ois...

    Sarastaa harmaa, kalpea aamu,
    josta on huumio hukkunut.
    Astelen mustia hautoja pitkin,
    jonne on lempeni nukkunut.

    Astelen rakkaita raunioita.
    Lehdet putoo puista.
    Armoton ystävä kauaksi katoo,
    tunteneensa ei muista...



Olet nähnyt mun ja otsasi sun.


    Olet nähnyt mun ja otsasi sun
    on peitossa pilven ja hallan:
    sinä kultavuorias muistat taas,
    kun tunnet mun katseeni vallan.

    Älä pelkää, en pyri lukkojen taa,
    en hiivi ympäri varkain,
    en raukkojen rauhaa ma tarvitse,
    en ahnehdi aarteita arkain!

    En vapauttani kultaan myy,
    se tiedä, harmaja hiisi,
    sillä valon ja varjojen vaihtelu
    on kulkijan paratiisi!

    On sydämeeni viritetty
    Afroditen ansa;
    siks mun tieni tumma on
    ja tuskaa tulvillansa.

    Ma olen pantu palamaan
    ja sammumahan varhain;
    itku on mun iloni
    ja murhe palkka parhain.



Minä katselen iltahan autioon.


    Minä katselen iltahan autioon.
    Voi, miksi et armaani tule!
    Voi, miksi ei yllä jo tumma yö
    ja miksi ei tähdet kule!

    Mun rintani riutuu ikävää,
    niin vitkaan hetket mataa.
    Mun pääni on niinkuin tuomitun pää,
    johon puukonteriä sataa.

    Voi, tule minun armaani, tule jo!
    Niin julmat on kaihoni kuvat:
    minä nään, miten vuodet vaeltavat
    ja hapseni harmentuvat...



Turhaan kukkii.


    Turhaan kukkii
    syreeni kaunis, kuihtuva itseksensä.

    Kukkaan palaa
    kuumat ja korkeat soihdut tyhjässä yössä.

    Hiljaa hiipuu
    piilopirtissä sydämen heleä hiili.



Taas jo syttyy taivahalle.


    Taas jo syttyy taivahalle
    tähdet kaikki vieretyksin.
    Kuinka monta iltaa vielä
    valvon vuoteellani yksin?

    Kuinka monta iltaa vielä
    rinta riutumusta palaa,
    lemmenkaiho mieltä polttaa,
    käsi tyhjää yötä halaa?

    Nyökkää joka tähti pieni
    hyvää yötä ystävälleen...
    Sano, armas, milloin, milloin
    omakseni saan sun jälleen?



Ällös sa katso mua:


    Ällös sa katso mua:
    olen alaston, arka...
    Salli mun ovellas olla
    kuin paha ja parka.
    Ällös sa katso mua:
    ma vanha jo olen,
    ma tanssin vain välkkeessä viinin
    ja hopeasolen.
    Ällös sa huuda mua
    mun itseni nimeen,
    salli mun vieraana notkua
    piilossa pimeen.
    Ällös sa kutsu vanhoja
    muistoja julki:
    ammoin jo rintani kautta
    halla-yö kulki;
    sata vuotta on sieluni ollut
    kuin synkeä sysi,
    siks että mä kerran nuorena
    hylkäsin hymyilysi...

    Mitä ihminen on? Lyhyt kevät
    ja loputon syys;
    hänt' aavehet kuoleman ajaa
    ja yksinäisyys.
    Siks aattelin: turha on itkeä
    Luojan töitä,
    parempi paatunein mielin
    astua elämän öitä;
    itse ma tahdon olla
    kuu sekä tähti
    ja viimeinen, joka pahaa
    pakohon lähti!

    Ma olin vain arka ja tuskaa
    ja tummuutta lymyin,
    mut peitin pelkoni nauruin
    ja hyrskivin hymyin.
    Mut aina kun nauruni helkkyi
    ja virtasi viini,
    ma suljin suruisen lempeni
    rukouksiini...

    Ja nyt olen tullut,
    kun kuoleman kellot lyö,
    nyt olen tullut
    kuin murhaava yhdynnän yö,
    nyt olen tullut sun luoksesi,
    ainoa armain
    ikävään riutunein rinnoin
    ja hapsin haaveista harmain,
    nyt olen tullut
    ylitse vankilamuurin
    syksyisin synnein
    ja rikoksin riittävän suurin:
    olen polkenut päitä
    ja ryöstänyt helyjä ruumiin...
    Mut ei sinun tarvitse katsoa
    silmiini surman-kuumiin.

    Tule luokseni, laps!
    mun rintani lemmestä halkee,
    älä pelkää, ma olen taas puhdas
    ja viilee ja valkee,
    sule silmäsi, laps,
    jos uupunut lienet sa sotiin,
    tule turvallisna
    kuin oman äitisi kotiin.

    Ma osaan laulaa lauluja
    mielesi mukaan,
    ma osaan kertoa satuja
    kauniimpia kuin kukaan,
    ma tiedän, miksi ei ihmiset
    elämää kestä:
    kuninkaan tyttäret
    kuolevat ylpeydestä...
    Jok' ainoaan vannon ma vastata
    arvoitukseen,
    jos sallit mun lempehen sulaa
    ja antaumukseen;
    sata vuotta on sieluni ollut
    kuin synkeä sysi,
    siks että ma kerran nuorena
    hylkäsin hymyilysi.

    Yöstä ma tulin,
    yöhön ma jällehen palaan,
    turhaan sulta nyt enää
    tultani salaan,
    vain sulle ma itkin ja hymyin
    ja sulle ma elin,
    vain sua minä aattelin
    aalloilla uhkapelin,
    sa annoit tuskan, mi yllytti
    keimahan turhaan,
    ja vihan, mi liehtoi
    ihmis-inhoon ja murhaan.
    Sen taivas tietää:
    jos minä mursin monta,
    ei ole myöskään minussa
    kohtaa murtumatonta,
    ei syntistä synkempää
    ole jumalan tuomiolla...

    Sano armas saanko ma hetken
    ovellas olla?



Sinä olet minun valkea taivaani.


    Sinä olet minun valkea taivaani,
    minun korkea kaivattuni,
    yön, kuoleman, kuihdunnan keskellä
    niin kaunis kuin autuuden uni.

    Olet eloni rannalla ijäisyys,
    joka aateloit hetken maineen,
    ikitähtien-seuloja, kylmä syys,
    joka vapahdat vaipuvan aineen.

    Ei kuoleman valtaan kytketty
    ole ihmisen parhain uni,
    sen näin minä silloin, kun sinut näin,
    minun korkea kaivattuni.

    Luulet päivään pääseväsi
    tulee ilta vastaan.
    Ihminen on aavistusta,
    unta ainoastaan.

    Luulet ylös yltäväsi:
    heti herpoo käsi.
    Parahimman pyytehesi
    maksat hengelläsi.



HUHTIKUU



HUHTIKUU


    Puiden latvoissa punerrus
    on minun onneni olemus.

    Suven tuntuna tuulissa yön
    vaeltaa maine mun eloni työn.

    Lehtiä ei, ei hankiakaan:
    hermot palavat paljaaltaan.

    Pilvet lentää, tohisee maa:
    kaukainen kauneus kangastaa.



LUMOTTU


    Nukuin kerran kuutamossa
    enkä entiseksi havaa;
    elämä on unijuomaa
    hiljaisesti hiivuttavaa.

    Soivat kerran korvissani
    tuuliharpun harmaat kielet;
    siitä asti helisevät
    ihmiset ja ilmanpielet.

    Milloin, milloin silmistäni
    siirtyy öiset kauhun kuvat,
    milloin, milloin korvistani
    tuskan laulut vaientuvat?



NYT VASTA TUNNEN...


    Nyt vasta tunnen, minkä turman tein,
    kun sairaan sieluni ma kaupan vein
    ja lauloin oudon ihmisparven kuulla
    ne laulut, jotka tuskan sydän-öinä
    ma itkin viihdykkeeksi itsellein.

    Ah, kurjempaa ei taivaan alla lie
    kuin hän, mi unelmansa kaupan vie
    ja päästää vieraan yönsä yrttitarhaan!
    Nyt riettaat jalat pyhintäni polkee
    ja puhki rintani käy rahvaan tie.

    Kauas, kauas kaupungin taakse
    mieleni murhe mun johtaa...
    Huhtikuun viidakot punertaa
    ja huhtikuun hanget hohtaa.

    Ilon ääntä on ylhäällä ilmassa
    ja räystäillä sulavan katon...
    Mulla vain mykkä on yksinäisyys
    ja vanhuus parantumaton.

    Astu hautaan, hauras haave,
    kuole, sairas lempi:
    tulee uusi hallavuosi
    toista tuhoisempi.

    Tulee rae, tulee routa,
    sumusaaret säkeet,
    päälle kaiken kasvavaisen
    lumilaineet lakeet.

    Liian kaunis, liian viisas
    maailmahan tähän,
    liian hyvä hyljättynä
    tielle nääntymähän.



AURINGON LAPSET


    Kun saapuvat lapset auringon,
    niin kevät kukkahan ehtii.
    Ah, milloin, milloin mun rinnassain
    taas valkeat koivut lehtii!

    Auringon lapset pimeän poikki
    ijäti nuorina ajaa.
    Ihmissydämen syksylle
    ei tule parantajaa.



KOHTALON-USKOJA


    En syntymä-yötäni määrännyt,
    en kuolinhetkeä tiedä:
    ma annan kohtalon kuljettaa
    ja elämän-virran viedä.

    On ylpeä tahtoni katsoa vaan,
    miten purteni aavalle luistaa:
    en suuntaa pyydä selvittää,
    en lähtökohtaa muistaa.

    On ylpeä tahtoni katsoa vaan,
    mitä ulapan pintahan piirtyy:
    miten vaahtien valhe vaihtelee
    ja aurinko taivaalla siirtyy...



SUMU


    Illan sumu laajenee
    kuin suuren virran uoma.
    Lienet, aalto valkohelma,
    sairaan unijuoma.

    Polttavalla otsallani
    tunnen käden soman.
    Kiedo huntus peitteheksi
    rinnan alastoman!

    Miks en ole tähti, kukka,
    paikallansa paistavainen,
    yksin öissä avaroissa
    syttyväinen, sammuvainen?

    Yksin öissä onnellinen,
    itse oma ystävänsä,
    vaikk'ei kenkään katso, pyydä,
    eikä tarjoo lempeänsä.

    Miks en ole tähti, kukka,
    käymättömäin tarhain mailla,
    etten itse tietäis, että
    riudun rakkautta vailla!



EHJENNYS


    Kasvaa kaunihisti yhteen
    pirstaleisen mielen vana,
    nousee tunteen tuuli-jana
    pylvähäksi pyhän lyhteen.

    Turhaan kärsinyt et rinta
    eestä armaan haavekuvan:
    ihmislapsen lakastuvan
    kukkaa vaalit ikuisinta.



EPITAPHIUM


    Murheen mullassa piillen ja itäin
    kasvoi sieluni pienestä pitäin.

    Kasteessa tuskan, helmissä surun,
    kukki se lauluja maailmanturun.

    Nyt se on valkea vainaa vaan,
    kuoleman laakerit kulmillaan.

    Ah, autuas hetken kimmellys
    yli tumman meren selän!
    Minä rakastan, minä rakastan
    ja tunnen, että elän,

    ja että jo osani onneen sain
    ja yöni on alkava tästä...
    Ole kiitetty, korkea kohtalo,
    elon onnesta määrättömästä!



IHMINEN


    Mikä olen? Tähdenlento
    Luojan ikuisessa yössä,
    tomujyvä aavan aineen
    lakkaamattomassa työssä.

    Mutta sentään! Tahdon antaa
    hehkun hetkelleni tälle,
    tahdon loistaa, tahdon laulaa
    kiitoslaulun elämälle.

    Tahdon laulaa: mitä siitä,
    jos ma lopuin, kussa aloin,
    mutta silmänräpäyksen
    valokaarin yössä paloin!

    Hetken sykin, liekkisydän,
    aurinkona maailman oman:
    tunsin kauneuden kaipuun,
    rakkauden rajattoman.

    Alistukaa, avaruudet,
    pienen tähden välkynnälle!
    Tahdon loistaa, tahdon laulaa
    kiitoslaulun elämälle!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Särjetyt jumalat - Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.