Title: Sanomalehtimiehen seikkailuja - Ranskalainen kertomus
Author: Jacquin, Joseph
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sanomalehtimiehen seikkailuja - Ranskalainen kertomus" ***


SANOMALEHTIMIEHEN SEIKKAILUJA

Ranskalainen kertomus

Kirj.

JOSEPH JACQUIN

Mailta ja meriltä 46.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1918.



I.


Eräänä kauniina kevätaamuna Saint-Michelin bulevardin varrella olevan
talon n:o 178 talonmies heräsi oveltaan kuuluvaan koputukseen.

Hätääntynyt ääni huusi: -- Herra Trublet, nouskaa pian! Porraskäytävä
on täynnä kaasua.

Nämä sanat saivat talonmiehen nopeasti jalkeille. Hän avasi kaikki
ikkunat, jotka valaisivat käytävää. Vähitellen tukahduttava kaasunhaju
laimentui, niin että Trublet saattoi tutkia kaikki johdot. Niissä ei
ollut pienintäkään vuotoa. Kuitenkin kaasunhaju säilyi edelleen
viidennen kerroksen kohdalla, kuten eräs vuokralainen huomautti, joka
auttoi talonmiestä hänen tutkimuksissaan. -- Pahus, -- sanoi Trublet.
-- Vasemmanpuolinen vuokralainen, hra Grippon on ollut poissa viikon
päivät. Ehkä hän on unhottanut sulkea mittarinsa ja heittänyt samalla
jonkun hanan auki. -- Ei suinkaan, -- sanoi vuokralainen. -- Haju tulee
oikealta siiveltä. Nuuskikaa tässä oven alaosaa. -- Se on totta, --
sanoi talonmies kumarruksissaan. -- Mutta miten hra Carcel, joka asuu
tässä huoneustossa, ei ole huomannut mitään? -- Hän painoi kaikin
voimin soittokellon nastaa. Kuului kellon ääni, mutta asunnosta ei
mitään elonmerkkiä. Trublet soitti vielä kerran, toisen kerran, yhä
edelleen; sama hiljaisuus. -- Oh, oh, -- hän sanoi levottomana, -- nyt
on paha merrassa. On parasta heti murtaa ovi. Talonmies työnsi taltan
molempain ovenpuolikkaiden väliin ja voimakkaalla töytäyksellä saatiin
lukot rikotuiksi ja ovi lennähti auki. Sisältä tulvahti sakea
savupilvi, joka pani lähelläolijat peräytymään. -- Ei saa tulla sisään,
-- huusi Trublet. -- Se on vaarallista. -- Tämä huomautus ehkäisi
uteliaitten halun tunkea sisään. Talonmies meni yksinään huoneustoon.

Trublet kiiruhti ensinnä keittiöön, joka oli ensimmäinen huone
oikealla, avasi ikkunan ja sulki mittarin, joka, kuten hän ensi
silmäyksellä huomasi, päästi kaasun kulkemaan. Odotettuaan vähän aikaa
kaasunhajun häviämistä hän ryhtyi tutkimaan muita huoneita.
Makuuhuoneessa kaasunhaju oli vähäinen, koska ovet olivat kiinni. Vuode
oli tekemätön eikä hra Carcelia näkynyt, eikä hän ollut viereisessä
ruokasalissakaan. Kun talonmies avasi työhuoneen oven, hänen täytyi
peräytyä sakeaa kaasuvirtaa, joka lehahti vastaan. Kuitenkin hän
kerkesi huomata hra Carcelin istuvan työpöytänsä ääressä tuolin
selustaan nojaten. Hän näytti nukkuvan. Kun talonmies vähän ajan
perästä saattoi tunkeutua huoneeseen, totesi hän, että hra Carcel oli
kuollut. Uutinen levisi nopeasti vuokralaisten keskuudessa. Käytävässä
syntyi kiihkeä puheensorina, joka hetki hetkeltä kasvoi, kunnes joku
alhaalta huusi: -- Poliisikomisario tulee! -- Syntyi hiljaisuus.
Poliisikomisario, jolle asia oli käyty ilmoittamassa, tuli mukanaan
sihteeri ja eräs poliisi-inspehtori. Komisario jätti inspehtorin
vartioimaan ovea ja meni itse sisään mukanaan sihteeri. Talonmiehen
tiedonantojen nojalla hän astui suoraan työhuoneeseen. Mutta Trublet'n
suureksi hämmästykseksi hän palasi pian takaisin. -- Bernard, -- sanoi
hän ovea vartioivalle inspehtorille. -- Te jäätte tänne vartioimaan. --
Sitten hän enempää puhumatta lähti sihteerineen, jättäen Trublet'n ja
käytävässä olevan joukon aivan ymmälleen.

Hra Carcelin kuolema näytti todellakin johtavan mitä tärkeimpiin
tapauksiin, ja uteliaat joutuivat kerrassaan tuskan valtaan, kun vähän
ajan perästä saapui tutkintotuomari, joka heti aloitti tutkimuksensa.
Tuomarilla oli mukanaan kirjurinsa ja itse etsivän poliisin päällikkö
oli liittynyt heihin. Hänen vierellään näkyi pienikokoinen, pyylevä ja
punakka brigadieri Paimpol, jota kelpo miestä olisi paremmin luullut
joksikin vaatimattomaksi viinikauppiaaksi kuin yhdeksi Parisin
poliisilaitoksen etevimpiä etsiviä. Tavallista onnettomuustapausta tai
itsemurhaa varten olisi riittänyt alueen poliisikomisarion läsnäolo.
Mutta tutkimukseensa ryhtyessään tämä alempi virkamies oli tehnyt
löydön, jolla hänen mielestään oli suuri merkitys. Hän näet oli
huomannut hra Carcelin pöydällä vainajan edessä levällään kirjeen,
jonka sisältö oli seuraava: "Herra Tasavallan prokuraattori.
Minä voin ilmaista teille _Kellotornin_ varastajan nimen. Sattuman
kautta olen saanut sen tietooni. Jos suvaitsette kutsua minut
vastaanottohuoneeseenne, voin antaa todistettavasti luotettavat tiedot,
joiden avulla ainakin saadaan varas kiinni, ellei päästäisikään perille
taulun kätköpaikasta." -- Tämä kirje oli tehnyt valtavan vaikutuksen
poliisikomisarioon.

Kuusi kuukautta takaperin Louvren museon vartijat olivat eräänä aamuna
huomanneet, että kuuluisa taulu _Kellotorni_, jonka arvo oli 800,000
frangia oli hävinnyt paikaltaan. Innokkaista etsimisistä ja poliisin ja
eräiden sanomalehtien lupaamista palkinnoista huolimatta ei oltu päästy
taulun eikä varkaan jäljille. On helposti ymmärrettävissä, minkä vuoksi
tapahtuma Saint-Michelin bulevardin varrella sai nyt niin erinomaisen
tärkeyden ja minkä vuoksi niin korkeat viranomaiset puuttuivat asiaan
tutkiakseen hra Carcelin kuoleman syitä, jotka näyttivät niin
yksinkertaisilta. Poliisilaitos toivoi, ettei salaisuus ollut mennyt
vainajan mukana, vaan että huoneustoa tarkastettaessa löydettäisiin
jonkunlainen todistuskappale, joka paremmin kuin tuo lopettamaton kirje
johdattaisi sen asian perille, jonka hra Carcel oli aikonut ilmoittaa
silloin, kun kuolema hänet kohtasi.

-- Hyvät herrat, -- sanoi tutkintotuomari, kun Trublet oli johdattanut
nämä arvokkaat viranomaiset viidenteen kerrokseen. -- Me tutustumme
ylimalkaisesti paikkoihin sillävälin kuin brigadieri Paimpol
säännönmukaisesti tarkastaa huoneuston kaikki sopet. Senjälkeen
koetamme saada selville asianhaarat, jotka ovat aiheuttaneet hra
Carcelin kuoleman. -- Niin tehtiin. Sillävälin kuin Paimpol penkoi
kaikkia huonekaluja, tuomari ja etsivän osaston päällikkö menivät
huoneeseen, jossa ruumis oli. He panivat siihen vain vähän huomiota.
Tuo merkillinen kirje kiinnitti sitä enemmän heidän mieltään. -- Tuossa
se on, -- virkkoi tuomari kumartuen sitä lukemaan. -- Todellakin, siinä
on vain vähäinen viittaus siihen, mikä mieltämme tässä asiassa eniten
kiinnittää, jätetään se hetkeksi tuohon paikoilleen. Kun Paimpol on
lopettanut tutkimuksensa, palaamme vielä siihen. -- Virkamiehet
siirtyivät ruokasaliin ja istuutuivat odottamaan. -- Eikö teistä tunnu
omituiselta, -- virkkoi äkkiä tutkintotuomari, -- ettei hra Tapinois
ole vielä pistänyt tänne nenäänsä? -- Todellakin se on omituista, --
vastasi toinen hymyillen. -- Se mitä olemme saaneet tietää, olisi
epäilemättä hänelle hyvin mielenkiintoista.

Tämä hra Tapinois, josta tutkintotuomari ja etsivän osaston päällikkö
puhelivat, oli eräs sanomalehtimies. Kun _Kellotornin_ varkaus tuli
tunnetuksi, oli _Päivän Uutiset_, eräs Parisin huomatuimpia ja
suurimpia lehtiä, tehnyt itselleen kunnia-asiaksi tuon hämmästyttävän
rikoksen tekijän tai tekijäin löytämisen ja tämän oli lehti julistanut
niin suuriäänisesti, ettei kukaan ollut sen aikeesta tietämätön.
Kaikki ymmärsivät, että lehti aikoi lähettää varkaan jäljille
henkilön, jonka harvinainen taitavuus pani varjoon etsivän poliisin
parhaimmatkin kyvyt. Tämä henkilö oli kuuluisa herra Tapinois,
Hän oli opiskellut polyteknillisessä opistossa, oli lakitieteen
tohtori, filosofian lisensiaatti ja osasi viittä tai kuutta kieltä.
Näihin tietoihin liittyi hyvä kasvatus, soitannolliset lahjat,
taipumus maalaustaiteeseen ja runouteen. Näin ollen hän olisi voinut
tavoitella sellaista yhteiskunnallista asemaa, joka olisi suonut
hänelle mukavuuksia ja rauhaa. Mutta hän oli antautunut kokonaan
sanomalehtimiesuralle, vieläpä sille sen erikoisalalle, joka on
kiihkein, vilkkain ja eniten onnekkaan sattuman varassa: reportterin
toimelle. Hän oli aloittanut _Päivän Uutisissa_ neljänkolmatta
vuotiaana kirjoittamalla huomattavia artikkeleita Transvaalin
sodasta. Hän oli seurannut taisteluita buurien puolella käyskennellen
tappelukentällä kävelykeppi kädessä ja tehden rauhallisesti
muistiinpanonsa kuulasateessa. Muutamia vuosia myöhemmin hän oli
Mandschuriassa Venäjän-Japanin sodassa ja oli vähällä saada surmansa
Port-Arthurin piirityksessä. Messinan maanjäristys oli tuskin kerinnyt
lakata, kun herra Tapinois ilmestyi paikalle ja kulki vaarallisimmilla
paikoilla horjuvien raunioiden keskellä kynä ja muistiinpanokirja
kädessä. Aina pukeutuneena aistikkaaseen matkailijapukuun, älykkäine
kasvoineen, joita kaunistivat komeat viikset, hän oli kaikissa
tilaisuuksissa niin muodikas ja siro, että täytyi ihmetellä, miten hän
oli voinut harhailla raunioiden keskellä ja rämpiä loassa saamatta
ainoatakaan tahraa pukuunsa. Eipä tapahtunut mitään tärkeämpää,
ettei hän yht'äkkiä ilmestynyt, usein ajalla, jolloin häntä vähimmin
odotettiin, mutta jonka hän oli katsonut otolliseksi. Tällainen oli
mies, jonka _Päivän Uutiset_ oli määrännyt paljastamaan _Kellotornin_
varkaan. Vaikka hänen nimeään ei oltukaan mainittu, ei siitä ollut
epäilystäkään poliisiviranomaisilla, oikeuspalatsissa ja suuren yleisön
keskuudessa. -- Mutta tällä kerralla näytti kuuluisan reportterin
vainu pettäneen. Kuuteen kuukauteen ei _Päivän Uutisissa_ ollut ollut
riviäkään, josta olisi käynyt selville, että sen etevä avustaja olisi
päässyt langan päästä kiinni. Hra Tapinois'n tähti alkoi himmetä.

Nyt oli hänen kovan onnensa kukkuraksi virallinen poliisi -- hänen
kilpailijansa -- löytänyt jälkiä. -- Tämä on todellinen onnettomuus
hänelle, -- naureskeli tutkintotuomari. -- Miesparka varmaankin
sairastuu harmista. -- Samassa kuului ruokasalin ovelta kevyt kahina.
Tuomari loi sinne silmänsä ja ällistys kuvastui hänen kasvoillaan. Oven
kynnyksellä seisoi hra Tapinois hymyilevänä ja kumarsi hattu kädessä.
-- Herra tutkintotuomari on kovin ystävällinen huolehtiessaan minun
terveydestäni, -- virkkoi hän erinomaisen kohteliaasti.

Virkamiesten hämmästys kilpailijan äkillisestä ilmestymisestä kesti
vain vähän aikaa. Tutkintotuomari aloitti keskustelun niin
rakastettavalla äänellä kuin tässä äänilajin vaihdoksessa oli
mahdollista. -- Te saavutte hyvään aikaan, hra Tapinois, -- hän sanoi,
-- työ on tuskin vielä aloitettu. Ehkä tiedätte, että on kysymyksessä
kuolemantapaus? -- Sain sen tietää, -- reportteri vastasi, -- ja
nähdessäni Teidät täällä herra päällikön kanssa arvelin, että on
kyseessä vakava asia. -- Eipä juuri -- sanoi tuomari. -- Alueen
poliisikomisarion ensimmäisten toteamisten mukaan on huoneuston ovi
ollut suljettu sisältäpäin. Ei siis voi ajatella, että kukaan olisi
tunkeutunut hra Carcelin luo. Sillävälin Paimpol oli lopettanut
etsimisensä ja kun hän palasi, niin hänen kasvoistaan näkyi niin
selvästi hänen tehneen turhaa työtä, ettei tuomarin tarvinnut kysyäkään
hänen onnistumisestaan. Kaikki lähtivät nyt työhuoneeseen, jossa hra
Carcelin ruumis oli. Se oli jätetty samaan asentoon, jossa se oli ollut
talonmiehen tullessa. Työhuoneen kalusto oli hyvin yksinkertainen, ja
se samoin kuin seinillä olevat keskinkertaiset kuvataulut osoittivat,
että omistajan taideaisti ei ollut erinomainen. Pöydän keskuksen peitti
imupaperi, jonka päällä oli levällään tuo merkillinen kirje. Avonaisen
mustepullon reunaa vasten nojasi kynänterä: Vasemmalla oli
paperisäiliö, oikealla muistiinpanovihkonen ja piippu. Pöydän
yläpuolella riippui katosta hehkuttimella varustettu kaasulamppu.
Todettiin, että kaasulampun hana melkein kokonaan oli auki. Tätä tietä
siis kaasu oli levinnyt työhuoneeseen ja siitä eteiskäytävää myöten
ulko-oven hatarasta alaosasta porraskäytävään.

Nähdessään pöydällä kirjeen, jonka hra Carcel oli kirjoittanut
Tasavallan prokuraattorille, tutkintotuomari irvisti itsekseen. --
Miten varomattomia olimme, kun emme heti ottaneet sitä haltuumme, --
hän ajatteli.

-- Nyt tuo toinen näkee sen. -- Mutta ei ollut syytä uskoa, että
reportteri olisi huomannut kirjeen. Hän seisoi pöydän toisessa päässä
ja näytti vajonneen tarkastelemaan piippua, joka oli imupaperin
oikealla puolen.

Tuomari hengähti helpotuksesta. Sitten hän varovaisesti ojensi kätensä,
otti kirjeen, taittoi sen ja pisti salkkuunsa, joka hänellä oli
kainalossa. Hra Tapinois oli seurannut kaikkia näitä liikkeitä, vaikka
hän ei ollutkaan niitä huomaavinaan. -- Hyvät herrat, -- lausui
tutkintotuomari. -- Minulla on näissä asioissa niin paljon kokemusta,
että tiedän jo, miten tämäkin tapaus on otettava. Kuitenkin on
tarpeellista, että saamme joitakin tietoja vainajasta. Siten ehkä
saamme tietää joitakin syitä, jotka ovat aiheuttaneet tämän tapauksen.
Paimpol, olkaa hyvä ja kutsukaa tänne talonmies. -- Ukko Trublet oli jo
ollut harmissaan, ettei oltu pyydetty hänen tietojaan. Häntä ei
tarvinnut kahdesti kehoittaa kertomaan, mitä hän tiesi vuokralaisesta.

Hra Carcel oli noin kuudenkymmenen ikäinen. Hän oli pitkä, laiha ja
kuivettunut. Kasvot olivat tuimat ja silmissä oli ilme, joka työnsi
ihmiset loitolle paremmin kuin kaikki sanat. Hänen elintapansa olivat
äärimmäisen yksinkertaiset. Hän eli yksin, palvelijanaan ainoastaan
siivoojatar, joka tuli aamulla seitsemän aikana ja läksi yhdeksältä.
Hra Carcel poistui hänen jälkeensä, lukiten huolellisesti ovensa, ja
palasi vasta illalla kello kymmenen aikoina. Ruokasalia hän ei
käyttänyt mihinkään tarkoitukseen, sillä hän söi ateriansa muualla. Hän
oli kauppain välittäjä, jonka toimisto oli Orleansin puistokadulla.
Suoritettuaan päivän työt hra Carcelilla oli tapana mennä illoin
_Kolmen Pylvään Kahvilaan_, joka on Orleansin puistokadun ja
Denfert-Rochereau-torin kulmassa. Siellä hän istahti rauhalliseen
nurkkaan ja ryypiskellen kahvia vaipui lueskelemaan sanomalehtiä ja
aikakauskirjoja, mutta luki yksinomaan lehtien ilmoitussivut ja
aikakauskirjojen kannet, joissa oli yleisölle ratkaistavaksi annettuja
kilpatehtäviä ja kuva-arvoituksia. Kahvilassa hän oli tunnettu nimellä
Setä Oidipus, kun sattuman kautta oli tullut ilmi, että hän se oli,
joka nimimerkillä Kolmen Pylvään Kahvilan Oidipus, Parisin
Montrougesta, otti osaa näihin sanomalehtien toimeenpanemiin
kilpatehtäväin ratkaisuihin ja esiintyi usein palkinnonsaajain
joukossa.

-- Kaikesta tästä ei käy selville, minkä vuoksi hra Carcel on tehnyt
itsemurhan, -- sanoi tutkintotuomari. Hra Tapinois, joka seisoi ikkunan
luona ja näytti katselevan vastapäätä olevaa huonetta, kääntyi
hitaasti. -- Te siis arvelette itsemurhan tapahtuneen, hra
tutkintotuomari? -- hän kysyi. -- Epäilemättä. Kaikki on selitettävissä
aivan yksinkertaisella tavalla. Jos olette eri mieltä asiasta voitte
ilmoittaa sen meille, -- lopetti tuomari hiukan terävällä äänellä.
Reportteri hymyili mitään vastaamatta ja kääntyi talonmiehen puoleen.
-- Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, onko tuo toisella puolen pihaa
vastapäätä samassa kerroksessa oleva huoneusto samanlainen kuin tämä.
-- Trublet myönsi. -- Siis vastapäätä oleva ikkuna valaisee huonetta,
joka on samalla tavoin rakennettu kuin tämäkin? -- Aivan niin. -- Ja
kuka asuu tuolla vastapäätä? -- Eräs ilmailija, hra Grippon. -- Hänkö,
jolla on ennätys lennossa kanaalin yli? -- En tiedä, -- vastasi
Trublet, jota ilmailua koskevat asiat eivät liikuttaneet. -- Voin vain
sanoa, että hän on ollut poissa viikon ajan ja viipyy vielä toisen
viikon. Niin ainakin kertoi hänen sihteerinsä Le Huppé, joka käy
hakemassa hänen postinsa joka päivä. -- Hra Tapinois kiitti
tiedonannoista ja kääntyi tuomarin puoleen. -- Herra tuomari, -- sanoi
hän kunnioittavasti. -- Sallitteko minun toimeenpanna pienen kokeen?
Tahtoisin jälleen avata kaasumittarin. -- Olkaa hyvä. -- Kun mittari
oli avattu, alkoi kaasua virrata kattolampusta. Hra Tapinois tuotti
automatisen sytyttäjän ja vei sen lampun hehkuverkon lähelle, joka
syttyi heti ja alkoi palaa vilkkaalla liekillä. -- Hra tuomari, --
jatkoi reportteri. -- Pyydän nyt lupaa saada koskea lampun hanaan. Kun
olen lopettanut kokeeni, asetan sen jälleen alkuperäiseen asentoon, --
Olkaa hyvä, olkaa hyvä, -- vastasi tuomari äänellä jossa tuntui, että
nuo kummalliset pyynnöt alkoivat häntä harmittaa. Hra Tapinois avasi
lampun hanan kokonaan, ja liekki, joka tähän asti oli ollut kirkas ja
tasainen, kävi nyt lepattavaksi ja himmeäksi. -- Erinomaista! -- mutisi
reportteri ja siirsi hanan entiseen asentoon, jolloin liekki kävi
jälleen kirkkaaksi. -- Ja nyt saa mittarin sulkea, sanoi hän tehden
sukkelasti muistiinpanoja pieneen kirjaseen, jonka hän oli ottanut
taskustaan. Tuomari ja etsivänpoliisin päällikkö vilkaisivat hymyillen
toisiinsa ja Paimpol tulkitsi heidän ajatuksensa kohouttamalla
olkapäitään. Reportterilta ei tämä jäänyt huomaamatta, mutta hän aivan
tavallisella äänellä pyysi etsivänpoliisin brigadieriä näyttämään
hänelle paperilippua, joka oli hra Carcel-vainajan oikean jalan alla,
Paperi hra Carcelin jalan alla! Virkamiesten mieltä ahdisti. Ehkä
paperissa oli tieto siitä asiasta, johon oli viitattu kirjeessä, jonka
sisällön he, kuten luulivat, olivat onnistuneet salaamaan
reportterilta. -- Paperissa ei kuitenkaan ollut muuta kuin
muutama rivi peräkkäin kirjoitettuja kirjaimia, jotka nähtävästi
kuuluivat johonkin kilpatehtävään, joiden ratkaiseminen oli "setä
Oidipuksen" ajanvietettä. Virkamiehet eivät antaneet paperilapulle
mitään merkitystä. Mutta hra Tapinois kopioi nämä kirjainrivit
muistikirjaansa. -- Minä annan ne _Päivän Uutisille_. Tuosta _Kolmen
Pylvään Kahvila_-jutusta saa mieltäkiinnittävän artikkelin otsakkeella:
Setä Oidipuksen viimeinen kilpatehtävä. --

-- Meillä ei ole täällä enää mitään tehtävää, -- virkkoi tuomari. --
Lähdetään pois ja annetaan sulkea ovet. Loppu on omaisten asia, jos
hänellä on omaisia. -- Tuomari otti salkkunsa. Kaikki valmistautuivat
lähtemään. Hra Tapinois lähti ensimmäisenä, ja kun toiset laskeutuivat
portaita, luulivat hra Tapinois'n olevan jo kaukana. Mutta he tapasivat
hänet neljännen ja viidennen kerroksen väliltä. Hän oli kumarruksissaan
kasvot seinään päin ja tutki suurella huomaavaisuudella kahta
porraskäytävän askelmaa. Kuullessaan toisten tulevan hän oikaisihe,
kirjoitti jotakin muistikirjaan ja laskeutui toisten kanssa kadulle.
Paimpol tuli levottomaksi reportterin omituisesta käytöksestä, vaikka
hän koettikin näyttää varmalta virkamiesten läsnäollessa. Hän antoi
näiden mennä ohitse ja kumartui sitten vuorostaan tarkastamaan
noita kahta askelmaa, jotka reportteri oli huomannut muita
mielenkiintoisemmiksi. Hän huomasi vähän pölyä ja askelten jälkiä,
siinä kaikki. Tämän aamupäivän kuluessa oli niin suuri ihmisjoukko
kulkenut käytävässä, ettei noiden jälkien vuoksi kannattanut pysähtyä
hetkeksikään. Paimpol kohautti olkapäitään ja laskeutui esimiestensä
jälkeen. Saapuessaan kadulle hän näki hra Tapinois'n puristavan
automobiiliinsa nousevan tuomarin kättä. -- Näkemiin, hyvä herra --
sanoi tuomari, -- Ette hukannut aikaanne tänne tullessanne. Saitte
aiheen sievään artikkeliin. -- Aivan niin, -- vastasi reportteri. -- En
hukannut aikaani, mutta otin itselleni vaikean tehtävän muutamien
kuukausien ajaksi. -- Minkä tehtävän? -- Selon ottamisen "setä
Oidipuksen" murhaajasta! -- Kun tuomari, Paimpol ja muut läsnäolijat
jäivät seisomaan suu auki, hän lisäsi: -- Sallikaa minun toivottaa
teille hyvää vointia! -- Ja hän hävisi, ennenkuin toiset toipuivat
hämmästyksestään.



II.


Kymmenkunta kilometriä Parisista lounaiseen laajan Villacoublayn
tasangon reunalla on pieni viehättävä kylä Velizy. Toistakymmentä
vuotta ennen niitä tapauksia, joista edellisessä on ollut puhe,
vuokrasi eräs sairauden vuoksi virasta eronnut opettaja, hra Mirande,
kylästä talon ja perusti siihen ravintolaliikkeen. Hänen varansa olivat
vähäiset, sillä hän oli sairautensa vuoksi kykenemätön varsinaiseen
työhön eikä hänen vaimonsakaan, jolla oli miehensä ja pikku tyttärensä
Madeleine hoidettavanaan, voinut kuten ennen ansaita soittotunteja
antamalla. Sukulaisistakaan ei ollut apua, niitä ei hra Mirandella
ollut, ja rva Mirandella oli kaksi veljeä. Näistä nuorempi eli
niukoissa oloissa pienen poikansa kanssa, joka oli hänelle jäänyt
muistoksi aikaisin kuolleesta vaimostaan. Vanhempi veli oli itsekäs ja
kitsas, mutta älykäs ja ahkera ja oli näiden ominaisuuksiensa avulla
saavuttanut itselleen vakavan aseman. Mutta luonteensa mukaisesti hän
ei tahtonut tietääkään köyhistä sukulaisistaan. Tämä veli oli
edellisestä tuntemamme hra Carcel, _Kolmen Pylvään Kahvilan_ Oidipus.

Velizyn kylä oli terveellisessä seudussa ja huviretkeilijöitä ja
matkailijoita kävi siellä runsaasti. Kylässä oli tosin toinenkin
ravintola, mutta kävijöitä riitti kummallekin. Niin kului kaksi vuotta.
Silloin hra Miranden tila huononi ja parin viikon sairauden jälkeen hän
kuoli. Se oli kova isku ravintolaliikkeenkin menestymiselle.
Surupukuinen rva Mirande, jonka silmät kaikista hillitsemiskokeista
huolimatta tuon tuostakin kyyneltyivät, synkistytti vierasten mielet;
lohduttoman lesken läsnäollessa ei kenelläkään ollut halua nauraa tai
laulaa, ja niin poistuivat huviretkeläiset ja matkailijat talosta. Yksi
ainoa lohdutus oli rva Mirandella: pikku Madeleine, joka kasvoi ja
varttui kuin nuori taimi terveellisessä ilmanalassa.

Kaksi vuotta myöhemmin kuoli rva Miranden nuorempi veli Louis, jolta
jäi orvoksi pikku Jean, vasta kahdeksan vuotias poika. Rva Mirande ja
vanhempi veli kohtasivat toisensa hautajaisissa. Sieltä ei sentään setä
Oidipuskaan kehdannut olla poissa. Kun keskustelu kääntyi pikku Jeanin
kohtaloon, selitti setä heti jyrkästi ettei hän voinut ottaa
huolehtiakseen orvosta. Ehkä myöhemmin, jos kauppa kävisi paremmin, hän
voisi tehdä jotakin hänen hyväkseen. -- Hyvä on, sanoi rva Mirande. --
Olen tähän asti keneenkään turvautumatta tullut toimeen. Talossani on
tilaa kahdellekin lapselle. Veljeni poika on oleva minunkin poikani. --
Ja kelpo nainen ponnisteli nyt kahden edestä.

Niin kului aika. Madeleine täytti kymmenen vuotta ja Jean, joka oli
päättänyt kansakoulun, oli kolmentoista. Nyt täytyi ruveta vakavasti
ajattelemaan pojan tulevaisuutta. Rva Mirande, joka oli huomannut
Jeanin hyväpäiseksi ja älykkääksi, halusi että poika oppisi jonkun
ammatin, joka soveltuisi hänen lahjoilleen. Tämä oli mahdollista vain
siinä tapauksessa, että hänet lähetettäisiin Parisiin. Siihen ei rva
Mirandella ollut varoja. Silloin ajatus, jonka hän alussa oli torjunut
mielestään, alkoi tuon tuostakin viekotella häntä. Miksi hän ei voisi
vielä viimeistä kertaa koettaa kääntyä Leonard veljensä puoleen? Niin
päätti rva Mirande vihdoin kirjoittaa hra Carcelille. Hän pani koko
sydämensä kirjeeseen, koettaen koskea johonkin kieleen veljensä
turtuneissa tunteissa. Kului viikko, toinen, hra Carcelin vastausta ei
kuulunut. Rva Mirande katui turhaa nöyrtymistään. Mutta eräänä
sunnuntaina päivällisaikaan hra Carcel saapui Velizyyn. Vaikka rva
Mirande ei erikoisesti luottanutkaan veljensä hyväntahtoisuuteen, hän
otti hänet vastaan sydämellisellä ystävyydellä:

Päivällinen syötiin äänettömyyden vallitessa, sillä lapsiin vaikutti
sedän läsnäolo aristuttavasti. Jean huomasi, että heidän äitiään
vaivasi jokin seikka, vaikka hän koettikin tehdä itsensä levolliseksi.
-- Nyt, lapset, saatte mennä, -- sanoi rva Mirande, kun kahvin vuoro
tuli. -- Minulla on sedän kanssa hyvin tärkeitä asioita puhuttavana. --
Lapset poistuivat. -- No niin, Julie parka, -- sanoi hra Carcel, kun
hän vihdonkin saattoi puhua vapaasti. -- Huomaatko nyt, että olin
oikeassa, kun sanoin, että ottamalla kasvattaaksesi Louisin lapset otat
liian raskaan taakan harteillesi? -- En kadu mitä olen tehnyt, --
vastasi rva Mirande. -- Kieltäytymällä itse välttämättömästäkin olen
voinut kasvattaa molemmat lapset niin, ettei heiltä ole mitään
puuttunut. Nyt on Jeanin opittava jokin ammatti toimeentullakseen
elämässä. Mutta minä en voi kustantaa hänen oppivuosiaan hänen
ollessaan poissa luotani. -- Minä voin järjestää asian, -- sanoi hra
Carcel. -- Mitä arvelet sellaisesta paikasta, jossa Jean saisi ilmaisen
asunnon, ruuan ja vaatetuksen, ja jossa hänelle opetettaisiin hyvä
ammatti? -- Se olisi liiankin onnellista, ja jos olet sellaisen
hankkinut hänelle, olen sinulle ikuisesti kiitollinen. -- No, silloin
on asia selvä. Minä tiedän erään orpokodin... -- Hra Carcel ei kerinnyt
lopettaa lausettaan. Rva Mirande nousi seisomaan aivan vavisten. --
Orpokoti! Sehän on viimeinen turvapaikka niitä varten, joilla ei ole
mätään muuta tukea maailmassa ja joiden on pakko turvautua vieraiden
ihmisten armoon. Jumalan kiitos minulla on vielä voimia. Minä lopetan
liikkeeni, tahi, -- hän jatkoi ivallisesti, -- ehkä sinä kunnollista
palkintoa vastaan hankit sille ostajan, koska se on sinun toimesi.
Sitten muutan lasten kanssa Parisiin ja teen mitä työtä tahansa. Heidän
vuokseen rupean vaikka kadunlakaisijaksi ja täytän loppuun saakka
perheen äidin velvollisuudet. Ja nyt mene heti tiehesi. Pelkään etten
voi enempää hillitä sanojani. -- Rva Mirande ojensi ällistyneelle hra
Carcelille tämän hatun ja kepin ja avasi oven, puhumatta enää
sanaakaan. Mutta hra Carcel ei siitä suuria välittänyt. Nytpä hän oli
kaikiksi ajoiksi vapaa tuosta köyhyydessäänkin niin ylpeästä
sisarestaan. Se oli ainoa vaikutus, minkä tämä ikävä kohtaus teki
häneen.

Jean oli sattumalta kuullut heidän keskustelunsa. Ja nyt hän tiesi,
että hän oli jo kauan ollut taakkana rakkaalle äidille ja että äiti oli
valmis uhraamaan kaikkensa säästääkseen hänet orpolasten kohtalolta,
joiden on pienestä pitäen ansaittava leipänsä. Niin ei saanut käydä!
Hänen velvollisuutensa oli nyt jättää tämä rakas koti, mennä maailmalle
ja työskennellä kuin mies. Jean päätti kaiken tämän yhdessä hetkessä.
Mutta käytöksessään hän ei ilmaissut mitään, niin etteivät rva Mirande
ja Madeleine voineet aavistaakaan, että tämä päivä oli viimeinen, jonka
hän vietti heidän kattonsa alla. Kun ilta tuli ja hän oli kuten
tavallista toivottanut hyvää yötä ja suudellut kasvatusäitiään ja
kasvinsisartaan, meni hän makuuhuoneeseensa, riisui kengät jalastaan ja
sammutti valkean, istuutuen sitten sängynlaidalle odottamaan, että muut
olisivat vaipuneet uneen. Niin istui hän kaksi tuntia pimeässä,
päätöksensä rohkaisemiseksi kerraten mielessään niitä seikkoja, jotka
hän oli kuullut syrjäkorvalla. Kello löi puoliyön hetken. Kaikki oli
hiljaista. Jean sytytti kynttilän, istuutui pöydän ääreen, jossa hän
niin usein oli lukenut läksyjään ja kirjoitti paperipalaselle: "Rakas
äiti, anna minulle anteeksi. Minä olen kuunnellut oven takana, mitä
Sinä ja setä puhuitte. Minä en tahdo olla enää Sinulle rasitukseksi
enkä tahdo, että Sinä jättäisit Velizyn minun takiani. Lähden siis. Kun
luet tätä kirjettä, olen minä jo kaukana. Mutta ole aivan huoletta,
rakas äiti. Kun olen työlläni ansainnut niin, että voin sinulle
satakertaisesti palkita kaikki, mitä minun takiani olet tehnyt, palaan
luoksesi ja me olemme silloin kaikki onnellisia. Lähetän suudelman
sinulle ja Madeleinelle. Näkemiin. -- Jean."

Mytty olalla ja kengät kädessä hän varovaisesti avasi ovet ja meni
tielle. Oli syyskuun tähtikirkas yö. Jean katseli viimeisen kerran
taloa, jossa hän oli ollut niin onnellinen, ja lähetti hellän
lentosuukkosen sitä ikkunaa kohden, jonka takana rva Mirande ja
Madeleine nukkuivat. Sitten vedettyään kengät jalkaansa hän lähti
taipaleelle tukahduttaen nyyhkytyksen, joka kohosi hänen kurkkuunsa.



III.


Hra Carcelia ei liikuttanut, mitä hänen lähtönsä jälkeen tapahtui
Velizyssä. Hänen elintapansa olivat niin säännölliset ja piintyneet,
ettei häneltä liiennyt ajatustakaan toisten kärsimyksille. Sen
 jouto-ajan, joka kauppa-asioilta hänelle jäi, hän käytti niiden
kilpatehtäväin ratkaisemiseksi, joita suurin osa sanomalehtiä ja muita
julkaisuja pani toimeen. Tämä työ ja rahan kokoaminen oli hänen ainoa
harrastuksensa. Sillä kilpatehtäväin ratkaiseminen ei maksanut hänelle
mitään, päinvastoin hän oli jo voittanut muutaman kerran sievoisia
rahasummia. Tänä aikana, josta nyt on puhe, hän ei vielä ollut
saavuttanut sitä kuuluisuutta kaupunkialueellaan, josta Trublet kertoi
tutkintotuomarille. Ja tämä mainekin olisi pian vaihtunut
välinpitämättömyyteen, elleivät erikoiset asianhaarat olisi tehneet
sitä suorastaan puolueasiaksi osalle Montrougen kaupunginosan yleisöä.
Asia vaatii hiukan selitystä.

Kaksi kahvilaa, jotka sijaitsivat vastapäätä toisiaan Orleansin
puistokadun ja Denfert-Rochereau-torin kulmassa olivat jo kauan
kilpailleet kaupunginosansa suosiosta. Niiden nimet olivat _Kolmen
Pylvään Kahvila_ ja _Koko Maailman Kahvila_. Jälkimmäinen oli vanhempi.
Se oli perustettu nelisenkymmentä vuotta takaperin, silloin kun
Montrougen alue vielä oli vain pahainen esikaupunki. Sitä mukaa kun
Montrouge kasvoi muuttui _Koko Maailman Kahvilakin_ hienoksi ja
ajanmukaiseksi. Se oli tuottanut rikkauden jo monelle, jotka aikain
kuluessa olivat sen omistaneet. Sitten se sai vastapäätä katua
itselleen kilpailijan, _Kolmen Pylvään Kahvilan_, jonka nimi johtui
kolmesta sen salin kattoa tukevasta pylväästä. Taistelua näiden
kahvilain välillä käytiin vaihtelevalla onnella, aina sen mukaan miten
jokin uutuus tai viehätyskeino toisessa veti kävijäin huomion
puoleensa. Silloin kuin hra Carcel liittyi _Kolmen Pylvään_
kantajoukkoon, oli tämän kahvilan maine laskullaan. Naapurikahvila oli
hankkinut koneellisen soittolaitoksen. Remuisan musiikin ihailijat
tulvasivat nyt kahvilaan, mutta hra Carcel siirtyi sieltä pois, kun
_Koko Maailman_ isäntä koroitti kahvinsa hinnan viidellä pennillä.
Tästä hiljaisesta ja vähänkuluttavasta kahvilavieraasta, joka hra
Carcel oli, tuli eräänä päivänä uudelle kahvilalle se vetovoima, joka
kiinnitti koko Montrougen huomion. Aluksi oli "setä Oidipus" maineessa
vain varsinaisten kahvilavierasten keskuudessa. Silloin järjestivät
muutamat suuret lehdet tehdäkseen reklaamia kilpatehtäviä, joiden
palkintoina oli huomattavia rahasummia. Tuhannet lukijat ympäri Ranskan
ponnistelivat tehtäväin ääressä uneksien palkinnoista. Eräs lehti,
_Velikulta_, oli luvannut palkinnonsaajalle 10,000 frangia!
Kilpatehtävänä oli selonottaminen eräästä osittain palaneesta
kirjeestä, josta oli jäljellä vain lauseen katkelmia ja muutamia
yksityisiä sanoja. Tämän palkinnon voitti hra Carcel. _Velikulta_
julkaisi hänen nimensä ja salanimensä ensisivullaan tuuman korkuisilla
kirjaimilla, ja se herätti koko Montrougen asukkaissa tavatonta
huomiota. Tämä merkillinen mies asui heidän kaupunginosassaan! Kunnia
voitosta, jota he itse ja koko Ranska olivat turhaan tavoitelleet
lankesi heidän kaupunginosalleen! Kun hra Carcel kulki kadulla, he
osoittelivat häntä toisilleen ja paremmin nähdäkseen häntä tulvasivat
kaikki _Kolmen Pylvään Kahvilaan_. Siitä tuli muodissa oleva
kokoontumispaikka. Kahvilan omistaja koetti tukea kahvilansa mainetta
vielä sillä, että sai sen pysyväisesti yhdistymään kuuluisan vieraansa
nimeen. Hän pani toimeen sukkelalla tavalla ja itse pysyen syrjässä,
kahvilassaan kemut "setä Oidipuksen" kunniaksi, siten hyötyen siitä
itsekin. Juhlailtana täytti juhlijain joukko koko kahvilan.
Onnelliselle palkinnonsaajalle pidettiin puheita, jopa eräs runoilija
luki erityisesti tilaisuutta varten valmistamansa ylistävän runon.

Nyt oli tullut _Koko Maailman Kahvilan_ vuoro olla pöydät tyhjänä.
Toista "setä Oidipuksen" kaltaista vetovoimaa oli vaikea keksiä.
Silloin tapahtui, että noin kuukausi hra Carcelin kunniaksi vietetyn
juhlan jälkeen eräs voitetun kahvilan vieraista näytti omistajalle
_Viikkolehden_ numeroa, jossa eräs tämän lehden toimeenpaneman
kilpailun voittajista oli merkinnyt nimekseen _Koko Maailman Kahvilan
Sfinksi_, Montrougesta. Omistajan ilo ja hämmästys oli suuri. Hänenkin
kahvilansa oli nyt saanut sankarinsa. Naapurikahvilassa oli luettu
_Viikkolehti_ ja oli huomattu uuden sankarin nimimerkki. Se oli tehnyt
suuren vaikutuksen. Hra Carcelilla ei enää ollut kahvilatoveriensa
jakamatonta suosiota puolellaan. _Kolmen Pylvään_ isäntä huomautti,
että Sfinksi oli onnistunut vain sattumalta ja antanut vasta
vaatimattoman näytteen kekseliäisyydestään, eikä häntä sen nojalla
voitu mitenkään asettaa vaakaan hra Carcelin kanssa. Mutta kun
huomattiin, että Sfinksin menestystä jatkui ja että hänen nimensä näkyi
yhtä useasti palkinnonsaajain joukossa kuin "setä Oidipuksenkin", niin
mieliala kiihtyi. Lisäksi vaikutti sekin, että uuden kilpailijan oikea
nimi pysyi edelleenkin salassa. Tiedettiin vain, että viimeaikoina oli
joukko nuoria ilmailijoita ruvennut käymään _Koko Maailman Kahvilassa_
ja tehtiin havainto, että _Koko Maailman Kahvilan_ Sfinksi oli
ilmestynyt senjälkeen kun nämä ilmailijat olivat liittyneet mainitun
kahvilan kantavieraisiin. Niinpä oletettiin jonkun heistä olevan tuo
"setä Oidipuksen" vaarallinen kilpailija. Luulot kohdistuivat
erikoisesti erääseen noin kahdenkymmenen vuotiaaseen nuorukaiseen.
Hänen ikänsä arvioimista vaikeutti tuuhea musta parta, joka reunusti
hänen kasvonsa ja teki ne vanhan näköisiksi, vaikka sitten tarkemmin
katsoessa huomasi niiden nuorekkuuden. Hänen leveä kaareva otsansa
ilmaisi älykkyyttä ja kasvoilla lepäsi surumielinen vakavuus. Tämän
nuoren ja voimakkaan ilmailijan rinnalla tuntui hra Carcelin kaltainen
kuivettunut ja tyly vanhus epäilemättä ikävältä. Mutta on ihmisiä,
jotka eivät voi sietää nuorisoa, eikä kaikilla ole myötätuntoa ja
ihailua "lentäjiä" kohtaan. "Vakavat ihmiset" ryhmittyivät "setä
Oidipuksen" ympärille. Toiset, joita herjattiin "tuulenpieksäjiksi"
ja "harakoiksi" liittyivät Sfinksin lipun alle. _Kolmen Pylvään_
kantajoukossa tapahtui hajaannus ja suuri osa siirtyi _Koko Maailmaan_.
Kiista levisi vähitellen kahviloiden ulkopuolellekin; koko Montrouge
oli kiihdyksissä ja jakautuneena kahteen leiriin. Asia kehittyi pian
vielä vakavammaksi. _Sanansaattaja_, yleisesti tunnettu aikakauslehti,
levitti painettuja julistuksia ympäri Ranskan, joissa ilmoitettiin,
että se toimeenpani jännittävän kilpailun, jonka ensimmäinen palkinto
oli satatuhatta frangia. Silloin Montrougessa syntyi ääretön kiihtymys.
Kukaan ei asiassa ajatellut omaa itseään, vaan noita kahta kilpailijaa.
Kumpi näistä voittaa? Syntyi ankaroita väittelyitä, jopa riitojakin
näiden kahden puolueen välillä ja monta vanhaa ystävyyssuhdetta
rikkoutui sen vuoksi. Sillävälin molempain kahvilain omistajat
hykertelivät käsiään tyytyväisesti. Milloinkaan eivät heidän liikkeensä
olleet käyneet niin hyvin. Siihen oli syynä se, että molemmat kahvilat
olivat kuin leiripaikkoja, joihin kummankin puolueen jäsenet
kokoutuivat viettämään iltaansa, pysyäkseen tapausten tasalla. Tällä
kannalla olivat asiat, kun viisi viikkoa ennen kilpailuajan päättymistä
tuli uutinen "setä Oidipuksen" odottamattomasta kuolemasta. Salama
pilvettömältä taivaalta ei olisi tehnyt suurempaa vaikutusta. Samana
iltana kerääntyi suuri joukko ilman mitään ennakolta tehtyä sopimusta
_Kolmen Pylvään Kahvilaan_. Tunnelma oli synkkä. Vähitellen syntyi
mielissä ajatus, jota kumminkaan ei uskallettu lausua, ennenkuin
omistaja, joka oli kaikista masentunein, lausui puoliääneen osoittaen
toiselle puolelle katua: -- He pelkäsivät!

-- Kas! Siinä on ajatus! -- virkkoi silloin itsekseen eräs pieni ja
lihava herrasmies, joka oli pysytellyt yksinään. Hän maksoi lasinsa,
jota tuskin oli maistanutkaan, astui ulos ja meni suoraa päätä _Koko
Maailman Kahvilaan_.



IV.


"Setä Oidipuksen" kuoleman aiheuttama mielenliikutus Montrougessa
haihtui nopeammin kuin olisi uskonut. Tämä kuolema riisti niiden
mielenkiinnon _Sanansaattajan_ kilpailuun, jotka eivät itse olleet
aikoneetkaan kilpailla, ja kiihkeimmätkin alkoivat vähitellen
huomata, että he olivat tässä riita-asiassa olleet kilpailevain
kahvilanomistajain narreja. Niin palasi Montrougen kaupunginosa
entiseen rauhallisuuteensa.

Mutta _Koko Maailman Kahvila_ oli saanut uuden vakinaisen vieraan. Se
oli sama lihava herrasmies, joka oli poistunut _Kolmen Pylvään
Kahvilasta_ sinä iltana, jolloin sen omistaja oli lausunut hämärän
epäilyksensä kilpailevan kahvilan vieraita kohtaan. Tämä pullea ja
iloinen herrasmies, joka oli merkillisesti brigadieri Paimpolin
näköinen, kertoi olevansa entinen kauppias ja nimensä olevan hra
Arthur. Yhdessä viikossa hän oli saavuttanut kaikkien suosion
osoittautumalla tarjoilevaiseksi ja seuranhaluiseksi. Hän kuunteli
mielellään keskusteluja tehden silloin tällöin kysymyksiä eri
henkilöistä, varsinkin noista nuorista ilmailijoista, joiden joukossa
arveltiin Sfinksinkin olevan. Nämä ilmailijat muodostivat iloisen
toveriseuran, joka miltei joka ilta tuli jouto-aikaansa viettämään
_Koko Maailman Kahvilaan_. Useimmat heistä olivat alkaneet uransa
mekaanikkoina Issy-les-Moulineaux'n ilmailukentällä, jossa heidän
isäntiensä lentokonekatokset olivat, ja siellä he olivat tutustuneet
toisiinsa. Toinen toisensa jälkeen he asettuivat asumaan Montrougeen,
koska sieltä oli mukava matka Issyn kentälle. Vaikka sittemmin, kun
Issyn kenttä oli käynyt liian ahtaaksi, useimmat isännät olivat
siirtäneet varikkonsa kauempana olevalle Villacoublay'n kentälle,
olivat lentäjät edelleenkin jääneet vanhan tavan vuoksi asumaan
paikoilleen. Brigadieri Paimpol -- tahi hra Arthur, kuten hän nimitti
itseään -- halusi saada tietoja tuosta nuoresta miehestä, jonka
otaksuttiin olevan "setä Oidipuksen" entinen kilpailija. Hän oli jo
saanut kuulla hänen nimensä, joka oli Jeanjeannot. Hän tiesi myöskin,
että toverit pitivät häntä rohkeimpana ja taitavimpana ilmailijana
joukostaan. Hän oli alkanut uransa insinööri Blérot'n, kuuluisan
yksitason rakentajan palveluksessa ja oli heti kiinnittänyt itseensä
esimiestensä huomion älykkyytensä ja työkykyisyytensä vuoksi. Nyt
toivoi toiminimi Blérot hänestä paljon, odottaen hänen johdattavan
uusiin voittoihin sen konelinnun, jolla tehtaan menestys oli
perustettu. Hänelle oli myöskin uskottu toiminimen Villacoublayssa
avaaman ilmailukoulun johto. Nämä tiedot Paimpol sai Jeanjeannot'n
hyvältä ystävältä Grivolletilta. Grivollet oli yhtä vaalea kuin
Jeanjeannot oli tumma, ja yhtä iloinen ja puhelias kuin hänen toverinsa
oli vakava ja surumielinen. Ennen ilmailijaksi ryhtymistään hän oli
esiintynyt sirkuksessa silmänkääntäjänä. Kun Paimpol kerran lausui
ihmettelynsä, että eri aloilla toimineet saattoivat ryhtyä lentäjiksi,
sanoi Grivollet: -- Ilmailijoita tulee kaikenlaisista ammattilaisista.
Katsokaa tuota toveriani, joka juuri astuu sisään. Hän oli ennen
kirjanpitäjä. --

Grivollet'n osoittama henkilö oli noin kolmenkymmenen ikäinen,
suurikokoinen ja puettu rihkamakauppiaan loistonhaluisella, mutta
huonolla aistilla. Hänen partansa oli kokonaan ajeltu, mikä teki
ulkonevat poskipäät ja kotkannenän sitä huomattavammiksi. Leuka oli
voimakas ja silmissä epämääräinen, välttelevä katse. -- Mistä tulette,
Le Huppé? -- kysyi Grivollet kääntyen hänen puoleensa, -- On enemmän
kuin viikko siitä, kun te viimeksi olitte Villacoublayssa. -- Minä olen
ollut Lontoossa, josta palasin vasta tänä iltana. Menin sinne isäntäni
kutsusta suorittamaan lentoja, mutta kova tuuli ja sade tekivät ne
tyhjiksi. Palasin tänne odottaakseni parempia ilmoja, -- Jäikö Grippon
sinne? -- Kyllä muutamiksi päiviksi. Jos pahaa säätä jatkuu, palaa
hänkin.

Grippon? Sehän oli hra Carcelin naapuri Saint-Michelin bulevardilla.
Talonmies oli myös puhunut hänen sihteeristään Le Huppésta, joka oli
käynyt hakemassa postin murhan edellisenä päivänä. Paimpol kuunteli
keskustelua näköjään rauhallisena sikaria poltellen, mutta sydämessä
jännittynyt odotus. Todellakin, se oli ollut erinomainen ajatus, että
hän oli tullut tänne _Koko Maailman Kahvilaan_. Hän oli niin onnellinen
asiain kehityksestä, että hän pyysi saada tarjota seuralle lasin
olutta, päästäkseen samalla tuttavuuteen tämän uuden henkilön kanssa,
josta tutkimukselle saattoi olla hyötyä. Grivoilet esitti heidät
toisilleen.

-- Tiedättekö uutista? -- kysyi Grivollet kääntyen toveriinsa, kun he
olivat maistaneet lasista. -- Hra Carcel, teidän entinen isäntänne on
kuollut. -- Kuullessaan nämä sanat nielaisi Paimpol olutta henkeensä,
niin että oli vähällä tukehtua. -- Hra Carcelko kuollut? -- kysyi
Grivollet'n toveri hämmästyneenä. Onko siitä kauan? Kymmenkunta päivää.
-- Sepä omituista. Näin hänet juuri ennen lähtöäni ja silloin hän
näytti olevan aivan terve. Mutta hänen ijällään tulee kuolema helposti
vähäisestäkin aiheesta. -- Näyttää siltä kuin tässä olisi jotakin
erikoista, -- sanoi Grivollet. -- Vai niin, -- sanoi Le Huppé hiukan
ihmetellen. Sitten hän jatkoi pienen vaitiolon jälkeen: -- Kuulkaahan,
Grivollet, eräs meidän tuttavamme ei mahtane surra sitä, mikä on
tapahtunut. -- Oh, Jeanjeannot'in tapana ei ole toivoa kilpailijoilleen
kuolemaa! --

Paimpol oli niin iloinen, että tuskin pysyi istumassa. Grivollet'n
yksinkertainen huomautus oli yhtäkkiä valaissut hänen mielensä. Hän oli
nyt varma siitä, että Jeanjeannot ja Sfinksi olivat sama henkilö.
Sitten hän oli huomannut siitä äänenpainosta, jolla Le Huppé puhui
Jeanjeannot'sta, että hän ei ollut suosiollinen tätä nuorta ilmailijaa
kohtaan. Se oli luultavasti ammattikateutta, jota Paimpol saattoi
taitavasti käyttää hyväkseen tietoja hankkiessaan. Nyt oli hra Tapinois
salaperäisyyksineen lyöty. Häntä ei ollut näkynyt Montrougessa eikä
_Päivän Uutisissakaan_ ollut hra Carcelin kuolemasta ollut mitään
erikoisempia uutisia. Ja nyt oli Paimpol päässyt jäljille. Todellakin
oli Tapinois ollut varomaton mainitessaan, ettei hra Carcelin kuolema
ollut itsemurha, vaan murha. Hän kai oli sanonut sen vain kehuakseen.
Mutta se oli riittänyt herättämään sukkelan Paimpolin huomion, ja nyt
aikoi hän käyttää löytämiään jälkiä, joita Tapinois ei ollut kyennyt
keksimään. Brigadieri kääntyi Le Huppén puoleen ja virkkoi, ikäänkuin
keskustelu hra Carcelin kuolemasta ei huvittaisi häntä ollenkaan: --
Herra on siis ilmailija? Voi, miten ihana ammatti se mahtaakaan olla!
Kun kuulen ilmailijain puhuvan toimestaan, minä aina ihailen ja
kadehdin heitä. Miten ihanaa olisi syöksyä ilmojen teitä tuollaisen
mahtavan konelinnun siivillä. -- Mutta sen toteuttaminenhan riippuu
vain teistä, hra Arthur, -- huudahti Grivollet. -- Eikö niin, Le Huppé?
-- Aivan niin, -- virkkoi toinen. -- Teillähän on joutilasta aikaa, te
onnellinen ihminen. Tulkaa kanssamme Villacoublayhin!

Kun Paimpol erosi molemmista ilmailijoista, olivat he keskenään
sopineet kohtauksesta huomenna Villacoublayn kentällä. Paimpol oli
helposti ja luontevasti päässyt ilmailijain pariin, ilman että mitään
epäluuloja hänen tarkoituksistaan heräsi. Vieläpä hänellä oli sekin
onni, että hänen opastajinaan lentokentällä olivat Sfinksin läheisin
ystävä ja hänen kadehtijansa.

Kello kahden aikana seuraavana päivänä Paimpol polkupyörällä saapui
Villacoublayn lentokentälle, joka oli noin puolen kilometrin päässä
Velizyn kylästä. Kenttä oli aidattu, ja sen tien puolisella reunalla
oli joukko samannäköisiä katoksia lentokoneiden säilyttämistä ja
korjailemista varten. Kun Grivollet näki Paimpolin tulevan, astui hän
tätä vastaan ystävällinen hymy huulilla: -- Ja nytkö te tulette! -- hän
huudahti. -- Aamulennot ovat nyt lopussa ja vasta neljän aikaan
iltapäivällä otetaan koneet taas esille. Teille käy aika pitkäksi,
ellette halua nähdä meidän konetöitämme. -- Paimpol selitti, kuten
asiaan kuului, että kaikki mitä hänen oppaansa näytti, huvitti häntä
kovin, -- Niinpä käymme katsomassa katoksia, -- sanoi Grivollet. --
Aloitamme lähimmästä, joka on hra Gripponin ja jossa tapaamme Le Huppén
apulaisineen. -- Kun molemmat miehet astuivat sisään, Le Huppé
tarkasteli parsillaan huolellisesti sen kaksitason laitteita, jolla hän
tänä aamuna oli suorittanut lentonsa. Pitkin seiniä oli alasimia ja
työpenkkejä, joiden ääressä mekaanikot työskentelivät, Kuului viilan
raaputus ja vasaroiden kalke. Paimpol tunsi miesten joukossa muutamia
_Koko Maailman_ vieraita. Mutta nyt kiinnitti Le Huppé eniten hänen
mieltänsä. Paras keino päästä tämän suosioon oli varmaankin pyytää
häneltä selityksiä hänen koneestaan. Paimpol ihmetteli kaksitason
keskelle sijoitettua mahtavaa moottoria ja valtavaa propellia. Hän
kuunteli tavattoman tarkkaavaisesti Le Huppén selityksiä päästellen
ihmettelyn huudahduksia ja osoittaen harrastustaan pienimpiinkin
yksityisseikkoihin, niin että mairiteltu ilmailija tunnusti itselleen,
ettei hänellä ollut koskaan ollut niin tiedonhaluista ja kiitollista
kuulijaa. Paimpol, joka piti häntä koko ajan silmällä, huomasi
täydellisesti, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt oppaaseensa. Hetki oli
sopiva tunkea yhä pitemmälle tämän suosiossa ja senvuoksi poliisi, joka
tuskin olisi voinut mainita yhtäkään niistä eduista tai vioista, jotka
erottavat yksi- ja kaksitasot toisistaan, ilmoitti jyrkästi, että hän
lähtisi lentoretkelle vain kaksitasolla. Tämä merkitsi, että hän ei
halunnut ketään muuta kuin Le Huppén opettajakseen. Tämä oli siis
saanut voiton ilman taistelua, koska hänen tuleva oppilaansa ei ollut
vielä nähnyt Blérot'n yksitasoja ja voitto hiveli suuresti hänen
turhamaisuuttaan. Senvuoksi hän hymyili ivallisesti, kun Grivollet,
joka heidän puhelunsa aikana oli poistunut, kiiruhti jälleen heidän
luokseen sanoen: -- Tulkaa pian, hra Arthur! Ilma on kaunis ja eräs
Jeanjeannot'n oppilas aikoo lentää. -- Paimpol ei voinut kieltäytyä. --
Sallitteko, hra Le Huppé? -- hän kysyi pannen ääneensä pahoittelevan
sävyn. -- Menkää, menkää, -- sanoi tämä yhä enemmän mieliteltynä. -- On
hyvä nähdä kaikenlaista.

Paimpolin tullessa Gripponin katoksesta Jeanjeannot'n apulaiset olivat
jo kuljettaneet kentän keskelle yksitason, jolla oppilaan oli noustava.
Koneen luona seisoi Jeanjeannot'n määräystä odotellen oppilas, joka oli
pukeutunut ilmailupukuunsa, nahkakypärään, josta jäi näkyviin vain
hiukan kasvoja ja silmät suojeltuina suurilla laseilla. Kun Jeanjeannot
oli tarkastanut koneen kaikki osat, asettui oppilas lentokoneeseen, ja
hänen opettajansa tarttui propelliin ja pyöräytti sitä voimakkaasti.
Moottori alkoi surista ja potkuri muodosti pyörivän kehän: konelintu
vapisi, ja tärähteli ja apulaisilla oli täysi työ pidellä sitä kiinni.
Jeanjeannot'n määräyksestä apulaiset hellittivät äkisti ja vapautettu
lentokone syöksyi kentälle. Sitten se äkkiä irtaantui maasta ja alkoi
nousta siroissa kierroksissa yhä korkeammalle. Jeanjeannot'n oppilas
oli jo aika taitava. Hän nousi ja laski, teki rohkeasti äkillisiä
käänteitä ja kaarroksia. Oikein kauhistutti kelpo Paimpolia, joka
seurasi hänen liikkeitänsä nenä taivasta kohden, ja kelpo poliisia
alkoi kaduttaa, että hän oli antautunut tähän leikkiin. Ellei hän
nopeasti pääsisi päämääräänsä, niin hänen oli epäilemättä mieli
näytellä osansa loppuun saakka, noustava lentokoneeseen, mikä ei
tuntunut ollenkaan hauskalta. Tosin hän oli urhea mies ja elämänsä
varrella ollut monissa vaaroissa taistellessaan pahantekijäin kanssa,
mutta ei ollut mitään miellyttävää uskaltautua hennon koneen varaan
ilmojen korkeuksiin, kun ei tiennyt, oliko siitä mitään todellista
hyötyä, vieläpä päinvastoin saattoi kokonaan joutua harhapoluille. Se,
mitä hän nyt näki, ei ollut omiaan tätä tunnetta haihduttamaan.
Ilmailija oli lakannut kaartelemasta ja suuntasi kentän keskustaa
kohti. Äkkiä kone kääntyi kohtisuoraan maata vasten ja syöksyi
hirvittävällä nopeudella päistikkaa alas. Paimpolilta pääsi kauhun
huuto. Mutta samassa lentokone jälleen kääntyi ja laskeutui sievästi
kentälle, johon pysähtyi. Kaikki läsnäolijat, joukossa Paimpolkin
kiiruhtivat sen luo. Yhdellä hyppäyksellä oli ilmailija-oppilas
kentällä. -- Hei, hra Arthur, -- virkkoi hän, kypärä yhä päässä, astuen
poliisin luo ja lyöden tätä tuttavallisesti olalle. -- Mitä sanotte
tästä? -- Paimpol säpsähti. Tuo ääni oli tuttu... Mutta se ei voinut
olla mahdollista, hän oli varmaankin jonkun harhanäön uhri....
Ilmailija luki poliisin ajatukset hänen kasvoistaan. -- Ette ole
erehtynyt, -- hän sanoi. -- Katsokaa. -- Hän riisui kypäränsä ja
silmälasinsa ja Paimpol näki hra Tapinois'n hiukan ivalliset kasvot. --
Tunnetteko toisenne? -- kysyi heiltä Grivollet hämmästyneenä, saattaen
Paimpolin kysymyksellään pahaan pulaan, -- Totta kai, -- vastasi
reportteri luontevasti. -- Minä olin hra Arthurin parhaita ostajia
silloin, kun hänellä oli kenkäkauppa.



V.


Siitä saakka kun joukko ilmailijoita oli siirtynyt
Issy-les-Moulineauxsta Villacoublayhin oli Velizyn pikku ravintola
alkanut menestyä paremmin kuin koskaan ennen. Tästä sai rva Mirande
kiittää Jeanjeannota. Tämä nuori ilmailija oli eräänä päivänä
ilmoittanut tovereilleen, että hän oli lentokentän läheisyydessä
löytänyt sopivan ruokapaikan, sen sijaan että ennen oli pitänyt tuoda
eväät mukana tai käydä Parisissa aterioimassa lentoaikojen välillä.
Talo oli kyllä ulkoasultaan rappeutunut ja köyhä, mutta kaikki oli
siellä niin siistiä ja omistajatar tyttärineen niin ystävällisiä, ettei
ulkonaisiin seikkoihin pantu huomiota. Madeleine oli nyt
seitsentoistavuotias, kaunis ja kookaskasvuinen tyttö, jonka
puhdaspiirteisiä kasvoja reunusti vaalea tukka ja jonka katse oli suora
ja sydämellinen. Sekä rva Mirande että Madeleine kohtelivat
Jeanjeannota suurella sydämellisyydellä. He tiesivät, että he saivat
kiittää häntä siitä, ettei heidän ollut tarvinnut sulkea ravintolaansa
viimeisten vieraiden jälkeen, jotka olisivat poistuneet sen yleisen
rappeutumisen takia, mikä talossa oli näkyvissä. Jeanjeanot oli tehnyt
muutakin kuin tuonut mukanaan toverinsa. Hän oli tehnyt kaikenlaisia
parannuksia talossa, muokannut puutarhan, hiekoittanut käytävät ja
korjannut lehtimajat entiseen kuntoon. Sitten hän tahtoi maalauttaa
talon ja uudistaa seinäverhot. Kun rva Mirande ilmoitti, etteivät hänen
varansa riittäneet näihin korjauksiin, tarjosi Jeanjeannot omat varansa
käytettäviksi. -- Minä ansaitsen hyvin, sanoi hän, eikä minulla ole
ketään, joita kohtaan minulla olisi velvollisuuksia, sillä minä olen
orpo. Kunnon ihmiset kasvattivat minua, kunnes kykenin itse hoitamaan
itseni. Olisin hyvin onnellinen, jos voisin tehdä jollekin hiukan hyvää
niiden muistoksi, jotka olivat hyviä minulle. -- Kun hän näin puheli,
rva Mirande ajatteli erästä toista orpoa, joka oli lähtenyt hänen
luotaan onneaan etsimään. Varmaankin elämä oli hänelle ollut kova. Ja
nyt sallimus toi toisen orvon heidän avukseen. Rva Mirandesta tuntui,
ettei hän voinut kieltää avuntarjousta tällaisissa olosuhteissa. Ja
niin rva Miranden ravintola oli kuukauden kuluessa perinpohjin korjattu
ja sen valkaistussa seinässä näkyi uusi nimi: _Ilmailijain Ravintola_.
Eikä ollut ihmettelemistä, että Jeanjeannot olikin rva Miranden
suosikki ja että Madeleine hellyydellä kohteli nuorta ihailijaa, joka
kertomansa mukaan oli orpo hänkin ja joka ei juuri koskaan hymyillyt
paitsi silloin tällöin hänen seurassaan. Kerran kun he puhelivat
tuttavallisesti keskenään, ilmailija kertoi, että hänellä
kasvatusvanhempansa luona oli ollut toverina pikku tyttö, jota hän oli
rakastanut kuin sisarta ja jota hän nytkin aina muisteli. -- Hän on
nykyään teidän ikäisenne, neiti Madeleine, -- jatkoi hän, -- ja
toisinaan tullessani luoksenne tuntuu minusta kuin tulisin hänen
luokseen. -- Enempää ei Jeanjeannot puhunut siitä asiasta. Madeleine
puolestaan kertoi hänelle omasta lapsuudentoveristaan ja heidän
samanlaiset muistonsa liittivät heidät keskenään yhä läheisempään
ystävyyteen.

Ilmailijat viihtyivät rva Miranden ravintolassa hyvin. Niin olivat
myöskin Le Huppé ja Paimpol rva Miranden uskollisimpia ruokavieraita.
Poliisin oli täytynyt alistua opiskelemaan ilmailutaitoa Le Huppén
johdolla. Hän oli näet huomannut hra Tapinois'n ahkerasti harrastavan
ilmailua Villacoublayssa "Sfinksin" johdolla, ja hän päätti siitä, että
sanomalehtireportterinkin mielessä olivat heränneet samat ajatukset
nuoren ilmailijan syyllisyydestä, jotka olivat panneet hänetkin
toimimaan. Oli siis kysymys, kumpi ehtisi ennen päämäärään. Etsivän
poliisin brigadieri aikoi käyttää hyväkseen Le Huppén vihamielisyyttä
Jeanjeannota kohtaan ja senvuoksi hän liittyi tämän seuraan. Eräänä
päivänä, kun he istuivat syömässä samaan aikaan, kun salin toisessa
päässä hra Tapinois Jeanjeannot'n ja Grivollet'n kanssa myös oli
aterialla -- sanoi Paimpol irvistäen: -- Hra Tapinois näyttää luulevan,
että hän oppii lentämään vain Jeanjeannot'n opastuksella, joka pitää
itseään, kuitenkin mielestäni aivan väärin, parhaimpana ilmailijana
kentällämme. -- Siis luulette, -- kysyi Le Huppé, -- että reportteri
todellakin on tullut pariimme vain tätä tarkoitusta varten? -- Mitä
tarkoitatte? -- kysyi Paimpol ällistyneenä. Ilmailija katsoen
kiinteästi poliisia silmiin jatkoi: -- Ette suinkaan tekään, hra
Arthur, tahdo väittää, että olette täällä vain nauttiaksenne lentämään
opettelemisesta. -- Paimpol, joka tähän saakka ei ollut huomannut
mitään, mikä olisi osoittanut, että hänen tarkoituksensa oli ilmisaatu,
oli aivan tyrmistynyt tästä suorasta iskusta. -- Lyhyesti sanoen,
Tapinois ja te koetatte ottaa selvää siitä salaperäisyydestä, joka
ympäröi hra Carcelin kuolemaa, jatkoi Le Huppé. -- Nyt oli miltei
turhaa Paimpolin koettaa salata asian todellista laitaa. -- Olisin
utelias tietämään, -- hän sanoi, -- mikä oikeuttaa teidät sitä
olettamaan. -- Todellakin! -- sanoi Le Huppé. -- Olisinko siis
erehtynyt nähdessäni teidän tuon tuostakin liikuskelevan Etsivän
poliisin konttorin tienoilla Kultaseppäin rantakadulla? Ei, heittäkää
pois verukkeet. Kelpo ukko Carcel raukka! -- jatkot Le Huppé paljon
liikutetummalla äänensävyllä kuin silloin, kun hän oli Grivollet'lta
kuullut uutisen kauppainvälittäjän kuolemasta. -- Noin neljä kuukautta
takaperin me erosimme hyvinä ystävinä, kun minä jätin kirjanpitäjän
paikkani ruvetakseni ilmailijaksi. Kävin silloin tällöin pikku
vierailulla entisen isäntäni luona hänen konttorissaan. Muistan, että
muutamia päiviä ennen kuolemaansa hän sanoi, että se kiihko, joka
_Sanansaattajan_ kilpailun johdosta jakoi Montrougen kahteen
puolueeseen, peloitti häntä. Hän aavisti siitä jotakin pahaa itselleen.
-- Me jatkamme tätä keskustelua jossain muualla, -- keskeytti Paimpol,
-- Meitä pidetään silmällä. -- Hän osoitti päänliikkeellä hra
Tapinoista, joka puhellen toveriensa kanssa heitteli salin toisesta
päästä salavihkaisia silmäyksiä poliisiin. Reportteri oli niin sukkela
ja tarkkakuuloinen, että piti olla varuilla häneen nähden. Koska
Paimpol ja ilmailija olivat jo syöneet, he nousivat lähteäkseen. --
Katsokaa, mitä Jeanjeannot tekee! -- kuiskasi Le Huppé hiljaa Paimpolin
korvaan. Nuori ilmailija oli ottanut taskustaan kirjeen. Kuoren
toisessa nurkassa oli postimerkki, toisessa vignetti, joka oli mustalla
tehty piirustus vaalealle pohjalle. -- En ymmärtänyt, mitä tarkoititte,
-- sanoi poliisi, kun hän oli opettajansa kanssa tullut ulos. -- Kuinka
-- huudahti ilmailija. -- Miettikäähän vähän. Nyt on huhtikuun 25
päivä. _Sanansaattajalle_ ovat kilpailutehtävän ratkaisut lähetettävät
viimeistään 30 päivänä. Jos olette lukenut kilpailuehdot, muistanette,
että jokaisen osanottajan pitää liimata kirjekuoreen pieni lehdestä
leikattu vignetti. -- Nyt ymmärrän! -- huudahti Paimpol. -- Jeanjeannot
lähettää ratkaisunsa. Rohkea vekkuli käyttää hyväkseen osakseen
tullutta etua. Tiedättekö, Le Huppé, teistä olisi tullut erinomainen
etsivä. -- Ilmailija ei vastannut mitään saamaansa tunnustukseen,
naurahti vain äänettömästi.

Siitä päivin kävi Paimpolin ja Le Huppén suhde yhä läheisemmäksi. Tosin
poliisia hiukan harmitti, ettei hänen ollut onnistunut näytellä osaansa
Le Huppéhen nähden, mutta hän lohdutti mieltään sillä, että hän saattoi
nyt pelata tämän kanssa suoraa peliä.

Jo muutamia päiviä eräs ajatus oli kierrellyt poliisin aivoissa. Nimi
Jeanjeannot tuntui hänestä hyvin epäilyttävältä: se oli kuin jokin
otettu salanimi. Mutta miten siitä saada selvää? Tähän saakka hän ei
ollut keksinyt keinoa. Le Huppé neuvoi, että sen hän saa tietää
ilmailuklubin jäsenluettelosta.

Paimpol ei joutanut kuuntelemaan enempää. -- Hyvästi! -- huusi hän. Ja
ennenkuin hänen hämmästynyt opettajansa kerkesi tehdä mitään kysymystä,
hän otti polkupyöränsä, joka oli katoksessa ja syöksyi ulos. Hän ajoi
suoraa päätä oikeuspalatsiin, jossa hän hankki tutkintotuomarilta
itselleen valtakirjan, minkä nojalla hän saattoi vaatia nähdäkseen
Ilmailuklubin jäsenluetteloon liitetyt asiapaperit. Kun Paimpol oli
tullut klubiin ja saanut virkailijoilta vihdoin käsiinsä salkun, jossa
Jeanjeannot'n paperit olivat, levitti hän paperit jännityksestä
vapisevin käsin. Tuskin hän oli niitä katsahtanut, kun hän hypähti ja
ääretön hämmästys näkyi hänen kasvoillaan. Sitten hän sanaa puhumatta
syöksyi ulos, tehden käsillään kummallisia liikkeitä, niin että
läsnäolijat alkoivat epäillä hänen järkeään. Mutta hänen tutkimuksensa
tulos olikin hämmästyttävä: Jeanjeannot'n oikea nimi oli Jean Carcel,
siis sama sukunimi kuin murhatulla välittäjäliikkeen harjoittajalla.

Samana iltana, jolloin Paimpol oli tietoja hankkimassa Jeanjeannot'sta,
istui tämä hra Tapinois'n kanssa rva Miranden ravintolassa
ruokavieraitten poistuttua. -- Nyt kun olemme kahden, -- virkkoi
Tapinois, -- niin olkaa hyvä, Jeanjeannot, ja selittäkää minulle, miten
pääsitte selville siitä salakirjoituksesta, jonka minä annoin teille
tutkittavaksi. -- Reportterin mainitsema salakirjoitus oli se, jonka
hän oli löytänyt paperipalaselle kirjoitettuna hra Carcelin jalan alta
tutkintopäivänä. Hän ei ollut kertonut nuorelle ilmailijalle tämän
salakirjoituksen alkuperää. -- Se oli vaikea tehtävä, -- sanoi
Jeanjeannot. -- Olin aluksi aika pulassa. Katsokaa, tässä on
antamanne lause kopioituna. -- Hän ojensi reportterille paperin,
jossa oli seuraava kirjainjono: snrtlnaaansiamoreeplaoavayko
samtlnsvlpamrlhäsrneiikjeeitäbätiole. -- Oli selvää, että tämä
kirjainjono merkitsi jollakin sovitulla salakirjoituksella kirjoitettua
lausumaa. Oli vain löydettävä sen avain. Kokeilin monia eri
järjestelmiä ja tapoja menestyksettä ja aioin jo luopua koko
yrityksestä, kun satuin laskemaan kirjainten luvun: niitä oli 64.
Silloin minulle selveni. 64 on shakkilaudan ruutujen lukumäärä ja se,
joka on vähänkään perehtynyt salakirjoitukseen, tietää että on eräs
salainen kirjoitusjärjestelmä, joka perustuu hevosen liikkeisiin
shakkipelissä. Shakkipelissä nappula, jonka päähän on kuvattu hevosen
pää, saa liikkua kolme ruutua eteenpäin suorassa linjassa ja kääntyä
sitten oikealla tai vasemmalla olevalle viereiselle ruudulle, joka on
suorassa kulmassa sen äskeisen linjan kanssa. Tätä menettelyä
noudattaen kirjoitetaan lausuma salakirjoituksella, kun se aluksi on
kirjoitettu tavallisella. Lausumassa ei saa olla enempää kuin 64
kirjainta lukematta välimerkkejä, joita ei merkitä. Aloitan sillä, että
piirrän neliön, jonka jaan 64:teen ruutuun. Saatu kuvio on shakkilaudan
kaltainen. Sitten lähden hevosella liikkeelle ja merkitsen sen liikkeet
suorilla viivoilla, jotka kulkevat sen jokaisesta lähtöpisteestä
päätekohtaan. Hevosen täytyy käydä laudan jokaisella ruudulla, mutta
ainoastaan kerran kussakin, eikä se koskaan saa käyttää samaa tietä.
Tarkemmaksi osoitukseksi piirrän tämän hevosen liikkeet, jotka ovat
avaimena antamaanne salakirjoitukseen. -- Ja Jeanjeannot piirsi
paperipalaselle kuvion, jossa pilkutetut viivat näyttävät hevosen
ensimmäisiä siirtoja ja mustat viivat yhdistävät siirtojen alku- ja
päätepisteet.

Tämän tehtyään Jeanjeannot teki uudestaan saman kuvion, tällä kertaa
selvyyden vuoksi piirtäen vain mustat viivat koko ruudulle.

-- Näin saatua hevosen tietä seuraten kirjoitetaan 64 kirjaimesta
muodostettu lausuma niin että alkaen lähtökohdasta kirjoitetaan
järjestyksessään kirjain kuhunkin pysähdyskohtaan. Tämän menettelyn
mukaan saa kysymyksessä oleva lausuma ensin seuraavan muodon:

    s n r t l n a a
    a n s i a m o r
    e e p 1 a o a v
    a y k o s a m t
    1 n s v e p a m
    r l h ä s r n e
    i i k j e e i t
    ä b ä t i o l e

Kun kirjaimet sitten on kirjoitettu tavallisuuden mukaan kukin rivi
yhtäjaksoisesti toisensa perään, on saatu tuo kysymyksessä oleva
kirjainjono: snrtlnaaans j.n.e. Mutta tämän salakirjoituksen
vastaanottaja, jolla on läpinäkyvälle paperille piirretty samanlainen
hevostien kartta kuin lähettäjälläkin, kirjoittaa salakirjoituksesta
shakkilaudankuvion ruuduille kirjaimet järjestyksessään alkaen
vasemmalta ensin ylimmäiselle ruuturiville, sitten jatkaen toiselle
j.n.e. Näin saadulle kirjainneliölle hän asettaa läpinäkyvän
hevostiekartan ja lukee salakirjoituksen varsin helposti kulkien
hevosen tietä kirjain kirjaimelta.

Tapinois alkoi tavailla kokoon kirjaimia tuosta annetusta
hevostiekartasta. Jeanjeannot'n piirtämä lähtökohta oli toinen ruutu
alhaalla vasemmalta. Siinä oli kirjain B. Niin rakentui siitä lausuma:
"Brysselissä kellotornineni. Älä kirjoita, vaara. Pantava sopimaamme
lehteen." Hra Tapinois uudisti moneen kertaan lukemistoimituksen, joka
näytti häntä kovasti huvittavan. -- Mutta mitenkä se, joka ei tiedä
tästä hevostie-avaimesta, voi päästä siitä selville? -- hän kysyi
hetken päästä. -- Se on vaikeata, -- vastasi Jeanjeannot. -- Täytyy
olla kärsivällinen ja kokeilla kaikkia mahdollisia menettelytapoja,
kunnes saa muodostetuksi jonkunkaan sanan. -- Koska nyt tunnette
avaimen, -- virkkoi reportteri, -- niin teillä tuskin on vaivaksi
kääntää tälle salakirjoitukselle lausumaa, jonka minä annan teille. --
Ei mitään vaivaa, -- vastasi ilmailija, -- ja kun käytätte minun
piirtämääni karttaa voitte itsekin sen tehdä. -- Tällä kerralla pyydän
teitä sen tekemään, -- sanoi reportteri. -- Se on minulle opiksi. Tässä
on lausuma: "Rikas englantilainen harrastaja tarjoaa puolitoista
miljonaa. Vastatkaa." -- Jeanjeannot tarttui taas papereihinsa ja
kirjoitti kirjaimet hevostien mukaan ruutuihin. Sitten hän järjesti ne
ruutujen mukaan edellämainitulla tavalla perättäiseksi jonoksi, jossa
ei ollut isoja kirjaimia eikä välimerkkejä eikä mitään merkitystä. Kun
se oli tehty, reportteri otti paperipalasen, jolle se oli kirjoitettu
ja pani sen huolellisesti talteen muistikirjaansa kannen väliin. Tähän
saakka Jeanjeannot oli luullut, että hra Tapinois'lla oli ollut
tarkoituksena vain perehtyä salakirjoitustaitoon. Se mitä hän nyt
huomasi, hämmästytti häntä. -- Merkitseekö tämä jotakin? -- hän kysyi
ihmetellen. -- Ehkä, -- vastasi sanomalehtimies hymyillen.



VII.


Oli omituista, että vaikka hra Tapinois oli sanomalehtimies, ei hänen
huomattu koskaan lukevan lehtiä, ainakaan sinä aikana kun hän oleskeli
ilmailijain parissa. Joka aamu puolenpäivän aikaan, kun ilmailijat
saapuivat rva Miranden ravintolaan, tuli sinne myöskin läheisen
Chavillen aseman myymälän sanomalehtipoika Parisin lehtiä mukanaan.
Mutta hra Tapinois ei häntä rikastuttanut. Mutta toisena päivänä
siitä, kun Tapinois oli Jeanjeannot'lta oppinut tuon hevostien
salakirjoituksen, reportterin näkyi vallanneen oikea lukemiskiihko.
Häntä varten sanomalehtipojan täytyi täydentää tavallista varastoaan,
sillä hra Tapinois halusi saada kaikki aamu-, päivä- ja iltalehdet,
jotka Parisissa vain ilmestyivät. Tosin hän ei näyttänyt mitään
kiirettä niitä lukemaan. Hän kääri ne kokoon, söi rauhassa ateriansa ja
laverteli iloisesti Jeanjeannot'n ja Grivollet'n kanssa. Sitten hän
meni käärö kainalossa ilmailukentälle, jossa hän omisti kaiken aikansa
lentoharjoituksille. Vasta illoin vuoteessaan hän luki kaikki päivällä
ostamansa lehdet. Mutta hän ei vilkaissutkaan yleiseen osastoon eikä
uutisiin, vaan sitä tarkemmin tutki ilmoitusosaston. Niissä ei
kuitenkaan ollut mitään mieltäkiinnittävää, sillä joka ilta hän heitti
ikävystyneenä lukemansa lehdet lattialle ja sammutti lampun mutisten
itsekseen: -- Ehkä huomenna on parempi onni. -- Ja hän nukkui heti.
Eräänä iltana Tapinois oli lukenut kymmenkunta lehteä ja ottaessaan
taas uuden käteensä hän äkisti joutui omituisen kiihkon valtaan. Hän
heitti peitot päältään, hyppäsi vuoteestaan, vetäsi vaatteet ylleen ja
istuutui työpöytänsä ääreen. Hänen edessään oli paperilla se
hevostiekartta, jonka Jeanjeannot oli hänelle neuvonut. Sen päälle hän
asetti toisen läpinäkyvän paperin. Sitten hän alkoi kirjoittaa tämän
viimemainitun paperille Jeanjeannot'n selittämän säännön mukaan
kirjaimia eräästä kirjainrivistä, jonka hän oli löytänyt ilmoitusten
joukosta _Parisin Kaiusta_. Parin minuutin kuluttua hän oli niistä
muodostanut seuraavan lausuman: "Kellotorni enemmän arvoinen.
Pyydettävä kaksisataatuhatta frangia lisää." -- Kas niin! -- huudahti
reportteri tyytyväisesti. -- Kala on purrut syöttiä! -- Hän kirjoitti
salakirjoituksella seuraavan lausuman: "Jos puoli siitä riittää niin
määrätkää kohtaus Brysselissä. Vastaan siihen." Sen tehtyään hän
kirjoitti saman lausuman salakirjoituksella kymmenkunnalle
paperiliuskalle, jotka hän pani eri kirjekuoriin. Kirjeet hän osoitti
kaikille Belgian pääkaupungissa ilmestyville lehdille. Kolmen päivän
perästä oli vastaus kuten ensi kerrallakin _Parisin Kaiussa_. Se
kuului: "Lauantaina kello yksi Métropolen terassilla. Ostajan kädessä
_Kansan Lehti_." Hra Tapinois naurahti hiljaa mielihyvästä, Samana
iltana hän lähetti samoille Brysselin lehdille kirjainjonon, jonka
sisällys oli seuraava: "Hyvä. Keltainen auto. Mukana tulkki ja eräs
ystäväni, joka nostaa minun rahani."

Kaikesta tästä Paimpol ei tiennyt mitään. Mutta hänen epäluulonsa oli
herännyt niiden lukuisten keskustelujen johdosta, joita hän oli nähnyt
hra Tapinois'n pitävän Jeanjeannot'n ja Grivollet'n kanssa. Myöskin Le
Huppé, joka keksi tuhansia tekosyitä käydäkseen Blérot'n katoksessa,
oli yllättänyt reportterin ja molemmat ilmailijat matalaäänisessä
keskustelussa syrjässä työmiehistä, jotakin erikoista oli tekeillä ja
se sai poliisin ja hänen ystävänsä levottomaksi. Oli tullut perjantai
sillä viikolla, jolla hra Tapinois oli lähettänyt viimeisen
ilmoituksensa Brysseliin. Poliisi ja Le Huppé huomasivat, että
Jeanjeannota ja Grivolleta ei näkynyt aamulla Villacoublayssa.
Paimpolin mieleen johtui, että hän oli eilen illalla kuullut
Jeanjeannot'n sanovan reportterille heidän lähtiessään. -- Asia on
helppo, minä käyn hakemassa isäntäni auton. -- Huoli kasvoi yhä, kun
päivällishetken tullessa kumpikaan ystävistä ei tullut rva Miranden
ravintolaan, kuten heidän tapansa aina oli. Olisikohan Jeanjeannot
pötkinyt tiehensä? Jokatapauksessa hra Tapinois oli paikallaan pöydän
ääressä, vaikkakaan ei aterioinut. Paimpol opettajineen istahti
syömään, mutta ruoka ei tahtonut heille maittaa. Sinä päivänä näytti
kaikilla _Ilmailijain Ravintolan_ ruokavierailla olevan kiire: tuskin
oli tunti kulunut kun ruokasali oli jälleen vain Paimpolin ja hra
Tapinois'n hallussa. Le Huppékin oli poistunut neuvomaan erästä uutta
oppilastaan. Hra Tapinois ei ollut vieläkään syönyt. Kun hän näytti
haluavan olla rauhassa, poliisi ei uskaltanut ryhtyä puheisiin hänen
kanssaan, mutta hänessä saattoi havaita pieniä kärsimättömyyden
merkkejä. -- Olisikohan Jeanjeannot petkuttanut Tapinoistakin --
ajatteli poliisi itsekseen. Samassa automobiili, jossa Jeanjeannot ja
Grivollet olivat, pysähtyi ravintolan eteen. Paimpolin levottomuus
palasi uudelleen, kun hra Tapinois pyysi Miranden valmistamaan heille
aterian pienen ruokasalin vieressä olevaan huoneeseen. Vähääkään
välittämättä Paimpolista reportteri tovereineen sulkeutui heti sinne.
-- Nuo herrat tahtovat olla yksin, -- mutisi poliisi hampaittensa
välitse. -- Saammepa nähdä. -- Hän lopetti syöntinsä ja oli lähtevinään
ulos. Mutta käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin salissa ei ollut ketään
hän hiipi takaisin ja pujahti toisesta ovesta puutarhaan. Hän tiesi
paikan, josta hän saattoi pitää silmällä huoneessa olijoita. Muuan
entinen ruokasäiliö oli jaettu väliseinällä kahtia, ja salin puoleinen
osa oli se huone, jossa hra Tapinois tovereineen nyt oli. Jäljelle
jäänyt osa oli edelleen säiliönä ja sen valaisemiseksi oli väliseinän
yläosaan jätetty pyöreä aukko, jossa oli lasi. Paimpol pujahti
säiliöön, josta saattoi nähdä mitä huoneessa tapahtui. Hän vieritti
tyhjän tynnyrin väliseinän viereen ja kapusi sen päälle tirkistääkseen
ikkuna-aukosta. Se oli vaikea tehtävä, sillä tynnyri oli matala ja
Paimpol itse oli myös matala. Noustessaan varpailleen hän ylti
parahiksi niin korkealle aukkoon, että saattoi nähdä yläosan huoneessa
olevista henkilöistä. Mutta hän ei voinut erottaa sanaakaan siitä, mitä
sisälläolijat puhuivat. Kuului ainoastaan epäselvää ääntä. Paimpol
huomasi, että hra Tapinois puhui enimmän ja hänen sanottavansa mahtoi
olla erikoisen tärkeätä, koska toiset kuuntelivat häntä suurella
tarkkaavaisuudella. Kuitenkaan keskustelu ei ollut aina vakava. Silloin
tällöin nuo kolme ystävystä purskahtivat nauruun. -- He tekevät minusta
pilkkaa! -- mutisi poliisi äkkiä itsekseen. Grivollet oli pullistanut
poskensa, kohottanut hartiansa ja levittänyt kätensä matkien lihavaa
miestä. Sitten hän sanoi jotakin, joka näytti suuresti huvittavan
toisia. Paimpol raivosi itsekseen. Hän alkoi tuntea pistoksia
jaloissaan, niin että hänen täytyi lepuuttaakseen varpaitaan jälleen
laskeutua alemmas muutamaksi minuutiksi. Kun hän jälleen kohottausi,
hän näki, että sisälläolijat olivat jo lopettaneet ateriansa. Grivollet
meni nurkkaan, jossa riippui suuret vuohennahkaturkit, joihin hän ja
Jeanjeannot automobiililla tullessaan olivat pukeutuneet. Grivollet
kopeloi turkkinsa sisätaskua ja veti sieltä käärön, jonka hän
juhlallisesti ojensi hra Tapinois'lle. Reportteri kääntyi selin
ikkunaan ja alkoi tarkkaavaisesti katsella auki purkamaansa kääröä. --
Totta totisesti! -- virkkoi Paimpol itsekseen, joka paikaltaan näki
vain käärön nurjan puolen. -- Sehän on kuin taulu!... -- Samassa hra
Tapinois kääntyi ja Paimpol näki nyt toisen puolen avatusta kääröstä,
jota reportteri edelleen piti käsissään. Ja Paimpol tunsi sen olevan
_Kellotornin!_

Näky vaikutti niin valtavasti poliisiin, että hän oli suistua alas
tynnyriltä. Nyt hän tiesi tarpeeksi! Hän pakeni puutarhan kautta.

Se tapahtui hyvään aikaan. Hra Tapinois oli kuullut epäilyttävää
kolinaa väliseinän takaa, hänen katseensa oli osunut luukkuun ja heti
oli hänen mieleensä johtunut ajatus, että joku oli voinut heitä
kuunnella. Mutta poliisi oli jo kerinnyt sinä aikana häviämään, joka
Tapinois'lla meni kiertäessään puutarhan kautta säiliöön. Luukun alla
oleva tynnyri todisti kuitenkin, että joku oli asettanut sen siihen
päästäkseen näkemään luukusta seinän toiselle puolen. Hra Tapinois oli
varma, että poliisi oli tämänkin teon tekijä. -- Hyvät ystävät, --
virkkoi hän Jeanjeannot'lle ja Grivollet'lle, jotka olivat tulleet
hänen jäljessään, -- jos tahdomme keritä ilman vastuksia päämääräämme,
ei ole enää hetkeäkään hukattavissa. Koska auto on täällä, lähtekäämme
heti. Jeanjeannot pistäytyi sisälle, jossa viipyi vain minuutin verran.
Mutta hra Tapinois mutisi itsekseen: Kunhan vain ei liene ollut
varomaton hyvästellessään Madeleinea!

Paimpol kiiruhti Chavillen asemalle, päästäkseen junalla Parisiin
tutkintotuomarin puheille. Mutta juuri kun hän kerkesi asemalle, juna
meni hänen nenänsä sivuitse. Seuraava lähti vasta tunnin kuluttua. Kun
onneton poliisi sitten monien mutkien ja hankaluuksien jälkeen pääsi
oikeuspalatsille ja kapusi erilaisia portaita tutkintotuomarinsa
työhuoneeseen, niin hän oli aivan hengästyksissään. -- Mitä nyt,
Paimpol, mitä on tapahtunut? -- kysyi tuomari levottomasti nähdessään
hänen kiihtymyksensä. Poliisi, joka ei heti saattanut puhua, nosti
molemmat kätensä taivasta kohti tehdäkseen tiettäväksi, että hän toi
yllättävän uutisen. Sitten hän läähätyksensä lomassa katkonaisella
äänellä sai soperretuksi: -- Minä olen löytänyt _Kellotornin!_ -- Se ei
voi olla mahdollista! -- On kuin onkin, -- sanoi poliisi, jonka
hengitys vähitellen alkoi kulkea säännöllisesti. Ja Paimpol kertoi
kohtauksen, jonka hän oli nähnyt rva Miranden ruokasäiliöstä. -- Minä
en voi sanoa, mikä osuus hra Tapinois'lla on tässä jutussa, -- Paimpol
jatkoi. -- Pysyn vain siinä, mitä olen nähnyt. Reportteri tuntee
varkaat eikä ilmianna heitä. Sen nojalla voi sanoa, että hän tavallaan
on heidän rikostoverinsa ja että ehdottamani toimenpide hänen suhteensa
on oikeutettu. -- Paimpolin perustelut olivat todennäköiset, se täytyi
tuomarin myöntää. Mutta hän arveli, että reportteri oli antautunut
leikkiin säilyttääkseen kunnian ilmisaannista vain lehdelleen. --
Pelkään, että menette väitteissänne liian pitkälle, -- sanoi tuomari
kärsimättömyydestä kuohuvalle poliisille hetken mietittyään. -- Hra
Tapinois ansaitsee kuitenkin joka tapauksessa läksytyksen ja sen hän
saa. Tässä on kaksi vangitsemismääräystä Jeanjeannot'n ja Grivollet'n
nimellä. Vangitessanne heidät saatte myöskin haltuunne heidän
hallussaan olevan _Kellotornin_. Huomisiin iltalehtiin voitte laatia
kertomuksen varkaitten vangitsemisesta ja heidän saaliinsa
haltuunottamisesta, jos nimittäin olette saanut tehtävänne
suoritetuksi. Siten on tuo sanomalehtimies saanut pitkän nenän. Siinä
on hänelle riittävä rangaistus ja teille loistava korvaus! -- Paimpol
ymmärsi, että hänen oli seurattava esimiehensä neuvoa, joka oikeastaan
oli käsky. Hän otti siis vangitsemismääräykset, tervehti ja poistui
nopeasti.

Puoli tuntia myöhemmin saapui Villacoublayn kentälle automobiili, jossa
oli Paimpol ja kaksi etsivää. Kentällä vallitsi parhaillaan suuri
hämminki: sinne oli saapunut ulkomaalaisia upseereita, jotka halusivat
nähdä eri koneitten lentoja ja tutustua niiden ominaisuuksiin. Kaikissa
katoksissa vallitsi touhu paitsi yhdessä: se oli Blérot'n. Jeanjeannota
ja Grivolleta ei ollut näkynytkään Villacoublayssa eivätkä heidän
mekaanikkonsa tienneet kertoa mitään syytä heidän poissaoloonsa. Tämä
ei kuitenkaan ollut nyt herättänyt sitä kummastusta, joka toisenlaisena
aikana olisi ollut aivan luonnollinen. Kaikki olivat nyt niin
kiintyneet omaan touhuunsa. Silloin alkoi salaman nopeudella levitä
huhu, että hra Arthur olikin itse asiassa etsivä poliisi ja että kaksi
hänen miehistään oli saapunut Blérot'n katokseen vangitakseen nuo
molemmat ilmailijat. Riemuiten menestyksestään Paimpol oli todellakin
ilmaissut oikean toimensa ja tehtävänsä, sanomatta kuitenkaan tarkemmin
syitä, joiden vuoksi vangitseminen oli tehtävä. Yleinen hämmästys
keskeytti kaikki lentokokeet. Mitä? Oliko todellakin tuo vakava ja
lempeä Jeanjeannot ja iloinen Grivollet tavallisia lurjuksia? Useat
näiden tovereista uskoivat jonkun ikävän erehdyksen tapahtuneen,
vaikkakin ilmailijoiden äkillinen katoaminen ei todellakaan todistanut
heidän hyväkseen. Kuitenkin kaikki tunsivat salaista mielihyvää, kun
Paimpol nähdessään lintujensa olevan tiessään, alkoi raivota ja pitää
pahaa ääntä. Poliisin harmi oli niin suuri, ettei hän nähnyt Le Huppén
merkkejä, joka seisoi syrjempänä ja viittoili. Vihdoin hän huomasi ja
meni ilmailijan luo. -- Taitamaton! -- sanoi Le Huppé kun he olivat
kahden. -- Nyt hälyytätte koko kentän, niin että Jeanjeannot ja
Grivollet, jotka kenties ovat vain satunnaisesti poissa, saavat tiedon
asiasta. Siiloin he todella luikkivat tiehensä. No, omapa on asianne!
Mutta minusta olisi hauska tietää, miten olette saaneet varmuuden, että
Jeanjeannot ja Grivollet ovat hra Carcelin murhaajia. -- Kai tunnette
varastetun _Kellotornin_ jutun? -- kysyi Paimpol. -- Le Huppé katsoi
Paimpolia omituisen näköisenä. -- Kyllä, -- vastasi hän vihdoin, --
tunnen kuten kaikki muutkin. -- No niin, ainakin toinen heistä on
Kellotornin varas, -- sanoi Paimpol! -- Minulla on todistuksia, ja sen
tähden aion vangita heidät. -- Le Huppé oli aivan hämmentynyt. --
Kummastuttaako se teitä? -- kysyi Paimpol röyhistäen rintaansa. -- Ukko
Carcel'illa oli tieto varkaista. -- Te teette pilaa! -- huudahti
ilmailija säpsähtäen. -- En lainkaan, ystäväni. Kun te ja minä lähdimme
seuraamaan _Sanansaattajan_ kilpailun tarjoamia jälkiä ja otaksuimme
vanhuksen murhatuksi sen vuoksi, jouduimme harhaan. Hänet murhattiin
sillä hetkellä kun hän aikoi ilmiantaa varkaan ja juuri sen takia. --
Kuullessaan nämä sanat Le Huppé purskahti nauramaan, -- Tämähän on
hassu juttu. Miten voi kuvitella minun entisen isäntäni välittävän
_Kellotornista_?... Tuskin hän on koskaan tiennyt, että sellainen
taulu on olemassakaan! Olisi saatu varastaa vaikka Notre-Damen tornit
sen häntä liikuttamatta. Ukko raiska ei välittänyt mistään koko
maailmassa, paitsi kauppa-asioistaan ja kilpatehtävistään. Todellakin
tämä on hassua! -- Paimpolia harmittivat hänen toverinsa pilapuheet ja
hän alkoi epäillä hra Tapinois'n juonia olevan tässä. Hän keskeytti
puhelunsa ja kiiruhti autoonsa käskien ajaa Velizyyn rva Miranden
ravintolaan. Jättäen molemmat toverinsa autoon hän astui ravintolaan.
Madeleine oli yksinään ruokasalissa kattamassa illallispöytää. --
Tämähän käy mainiosti, -- ajatteli poliisi. Hän astui lähemmäs ja
tervehti. -- Hyvää iltaa hra Arthur, -- vastasi tyttö, -- Joko
tulette illalliselle? -- En syö illallista tänään -- sanoi poliisi.
-- Minä tulen erään asian takia, josta pyydän saada puhua kanssanne.
-- Poliisin ääni oli niin omituinen, että tyttö nosti häneen
hämmästyneen katseen. -- Suokaa anteeksi neiti, että rohkenen puhua
näin, mutta tilanne velvoittaa minua siihen. Minä tiedän että tunnette
mielenkiintoa hra Jeanjeannota kohtaan. Ystäväänne uhkaa suuri vaara.
Älkää kysykö, mikä se on tai mistä minä sen tiedän. Voin vain sanoa,
että on välttämätöntä, että minä voin heti varoittaa häntä. -- Mitä
tehdä! -- huudahti tyttö aivan hämmentyneenä. -- Hän lähti Brysseliin
hra Grivollet'n ja Tapinois'n kanssa. -- Tiedättekö missä heidät
voisi siellä tavata? -- kysyi Paimpol näennäisesti tyyneenä. -- Ikävä
kyllä, en. Hra Jeanjeannot lähti niin äkkiä, ettei hän kerinnyt sanoa
minulle enempää. -- Sepä on todellakin ikävää! -- huudahti poliisi
äänellä, jonka valitteleva sävy ei suinkaan ollut teeskennelty. Hän
oli nyt kuitenkin saanut tietää pääasian eikä hän halunnut viivytellä.
Ennenkuin neitonen toipui hämmästyksestään, oli poliisi jo hyvästiä
sanomatta livahtanut tiehensä. Auton kiidättäessä häntä kohti Parisia
Paimpol mietiskeli. Nyt oli saatava tutkintotuomarilta paperit, joiden
nojalla saattoi pyytää apua Belgian poliisilta ja sitten matkustettava
suoraa päätä Brysseliin. Siellä olisi helppo tehtävä tutkia hotellit
ja napata kiinni saalis. Mutta Paimpolin vastoinkäymiset eivät vielä
olleet lopussa. Kun hän saapui tutkintotuomarin asuntoon, hän sai
kuulla, että tämä oli heti syötyään lähtenyt jonnekin. Turhaan poliisi
tiedusteli ja etsi häntä kaikista paikoista, missä arveli hänen voivan
olla. Väsyneenä, pää polttavana ja vatsa tyhjänä Paimpol vihdoin
puoliyön tullessa päätti mennä maata. Huomenna hän saattoi vielä
järjestää asian. Aamujunalla pääsi Brysseliin ennen puoltapäivää ja
ehkä Belgian poliisi, jolle hän sähköteitse oli ilmoittanut noiden
kolmen pakolaisen tuntomerkit ja heidän autonsa keltaisen värin, oli jo
saanut heidät käsiänsä. Tässä lohdullisessa ajatuksessa hän nukahti.

Samaan aikaan Velizyssä Madeleine äitineen mietiskeli levottomana, mikä
vaara mahtoi uhata heidän rakasta Jeanjeannotaan. Ruokavieraat eivät
olleet hienotuntoisuudessaan heille kertoneet niistä merkillisistä
uutisista, jotka päivällä liikkuivat lentokentällä. Ainoa, joka olisi
ollut kyllin röyhkeä ilmoittamaan ikävyyksiä näille kahdelle naiselle,
oli poissa. Se oli Le Huppé. Hänkin oli heti Paimpolin lähdettyä mennyt
Parisiin.



VII.


Métropole-ravintola on Brysselin hienoimpia. Erittäin komea on sen
terassi, joka on kolmenkymmenen metrin pituinen ja jossa huolimatta
kymmenistä pöytäriveistä on vielä tarpeeksi tilaa kävelijöille.
Ravintolaa käyttävä yleisö lukeutuu enimmäkseen hienoon maailmaan. Sen
vuoksi ravintolapalvelijat hiukan kummastellen näkivät eräänä päivänä
sinne saapuvan henkilön, jonka ulkomuoto oli suuressa ristiriidassa
ympäristön kanssa. Se oli pienikokoinen ja ränstyneen näköinen
pitkäpartainen ukko, suuret silmälasit kyömynenän päällä. Hän istuutui
ulommaiseen pöytäriviin ja otti taskustaan pitkävartisen savipiipun,
jonka sulloi täyteen karkeata tupakkaa. Sitten hän tilasi olutseidelin
ja alkoi polttaa piippuaan, näyttäen vajoavan syvään mietiskelyyn.
Mutta jos joku olisi tarkemmin katsellut ukkoa, olisi hän pian
huomannut, että niin pian kuin jonkun automobiilin törähdys kuului,
tämän silmiin syttyi outo vilkkaus ja katse etsi jotakin niiden
ajopelien joukosta, joita virtana kulki kadulla.

Keltainen auto pysähtyi katukäytävän reunaan miltei hänen
eteensä. Autossa oli kolme henkeä, joista kaksi oli puettu
vuohennahkaturkkeihin. Nämä jäivät istumaan, jotavastoin kolmas, joka
oli puettu hienoon matkavaippaan ja lippalakkiin, laskeutui autosta.
Hän otti taskustaan sanomalehden ja piti sitä kädessään niin että nimi
oli näkyvissä. Se oli _Kansan Lehti!_ Ukko terassilla katseli
tarkkaavaisesti tulijaa, joka puolestaan katseli ympärilleen. Äkisti
ukko nousi ja kulki verkalleen tulijan ohitse kuiskaten hänelle päätään
kääntämättä: -- Seuratkaa minua! -- Mutta matkailija -- hra Tapinois,
-- kuten lukija on kai arvannut -- ei liikahtanutkaan. Se olisi ollut
virhe hänen näyteltävässä osassaan. Hänhän oli englantilainen, jolla
oli tulkki mukana, koska hän ei puhunut eikä ymmärtänyt ranskaa. Ukko
huomasi, ettei vieras ollut häntä ymmärtänyt. Hän palasi hra Tapinois'n
luo ja teki viittauksella tarkoituksensa selväksi. Tällä kertaa
englantilainen nyökkäsi päällään merkiksi. Hän antoi vanhuksen mennä
jonkun matkaa ja nousi itse autoonsa. -- Ajakaa verkalleen, -- hän
sanoi ohjaajalle, joka oli Jeanjeannot. -- Ja te, Grivollet, älkää
unohtako, että olette miljoonamiehen sihteeri ja tulkki. -- Yes, sir!
-- virkkoi ilmailija nauraen.

Auto oli jo jättänyt valtakadut ja saapui laitakaupungille, jonka talot
kävivät yhä kurjemmiksi ja matalammiksi. Vihdoin edelläkulkeva vanhus
pysähtyi, osoitti kädellään salaisesti erästä taloa ja meni nopeasti
sisälle. Se oli viheliäinen hökkeli, joka paremmin muistutti vanhaa
kaappia kuin taloa. Kun hra Tapinois, Jeanjeannot ja Grivollet astuivat
sisään, he huomasivat sisäpuolen samanlaiseksi kuin ulkoasunkin. Siellä
vallitsi kuvaamaton epäjärjestys ja sisäänkäytävä oli täynnä
merkillisiä vanhanaikuisia esineitä, jotka olisivat suuresti
hämmästyttäneet tulijoita, ellei ovella olisi ollut kirjoitus: "Jacob
van Flip, Antikvaari. Tauluja ja Taide-esineitä." Vielä pahempi
sekamelska vanhaa tavaraa ja aseita oli siinä huoneessa, johon vanhus
kuljetti tulijat, suljettuaan katuoven huolellisesti. Jeanjeannot
lähestyi nyt muinaiskalujen kauppiasta. -- Hyvä herra, -- hän sanoi. --
Me olemme täällä asian tähden, jonka tiedätte ja sen puolesta, jonka
tunnette. -- Ah! -- virkkoi ukko. -- Tuo tuossa, -- jatkoi ilmailija
osoittaen Tapinois'ta, joka seisoi jäykkänä kuin aito englantilainen,
-- hän on se ostaja, josta on ollut puhe, ja tuossa on hänen
sihteerinsä joka samalla on tulkkina, kuten on sovittu. -- Mitään
vastaamatta antikvaari tarkasti terävin silmäyksin vuorotellen kutakin
vierastaan. Oliko hän äkkiä alkanut epäillä? Oli hetkinen tuskallista
vaitioloa. Sitten sanoi antikvaari: -- Onko teillä rahat mukananne? --
Money! -- virkkoi valetulkki totisena, käyttäen hyväkseen taitoa
englanninkielessä, jonka hän oli saanut maailmaa kierrellessään
silmänkääntäjänä, -- All right, -- virkkoi reportteri ja otti tyyneesti
takintaskusta esiin tukun shekkejä Brysselin suurimpiin pankkeihin. Hän
antoi ne Grivollet'lle, joka vuorostaan näytti niitä vanhukselle. Tämä
tutki huolellisesti niiden oikean laadun ja huomasi, että tämä
englantilainen saattoi käteisellä suorittaa paljon suuremman summan
kuin _Kellotornin_ sovittu hinta. Hänen kasvonsa kirkastuivat. -- Olkaa
hyvä ja odottakaa, -- sanoi hän. -- Minä haen sen. -- Älkää vielä, --
sanoi Jeanjeannot pysähdyttäen hänet ja vieden hänet syrjään. --
Minulla on ensin pieni asia järjestettävä kanssanne. Ystäväni, jonka
puolesta minä tulen, tahtoo saada takaisin ne kirjeet, jotka hän on
teille kirjoittanut ennenkuin asia on lopullisesti päätetty. -- Ei ole
vaaraa vanhasta van Flipistä. -- Tuskinpa onkaan, sanoi Jeanjeannot,
joka ei tahtonut suututtaa. -- Ystäväni tietää, että niin kauan kuin te
elätte, hän voi nukkua rauhassa. Mutta jos oletetaan, että kuolette,
voi asia kääntyä hänelle pahaksi. Perillisenne löytävät nuo kirjeet ja
koettavat saada niistä hyötyä kiristämällä hyvät rahat niiden
kirjoittajalta. -- He, he, -- irvisteli antikvaari, joka kenties oli jo
ajatellut tätä kiristystä omaksi hyväkseen. -- Kirjeiden hakemiseen
menee aikaa ja se on ikävää. -- Tarkoitatte, että aikanne on kallis,
-- virkkoi ilmailija. Hän osoitti päänliikkeellä hra Tapinois'ta ja
jatkoi: -- Menkää vain, teille suoritetaan runsas korvaus ajastanne. --
Kuinka suuri? -- kysyi van Flip, joka ei luottanut epämääräisiin
lupauksiin. -- Kymmenentuhatta frangia. -- Hetikö? -- Kyllä, jos
annatte minulle kirjeet. Tässä ovat rahat. -- Jeanjeannot otti esille
setelitukun. Vanhus virkkoi tyytyväisesti irvistäen: -- Hyvä on. --
Olkaa hyvä ja odottakaa, palaan aivan pian. -- Hän lähti ja askelten
kuultiin etäytyvän. Toverukset saattoivat nyt hiljaa puhella. -- Hyvin
toimittu, Jeanjeannot, -- sanoi reportteri, joka oli huomaamattomasti
seurannut nuoren miehen keskustelua antikvaarin kanssa. -- Nyt on
teidän vuoronne, Grivollet. Hiljaa, hän tulee! -- Van Flip tuli kantaen
kainalossaan kokoonkäärittyä kangasta, ja toisessa kädessä kirjenippua.
Kun hän tuli näkyviin, reportteri lausui muutamia englantilaisia sanoja
Grivollet'lle. -- Herra van Flip, -- sanoi tämä vanhukselle, --
isäntäni haluaa katsella rauhassa taulua, jonka hän aikoo ostaa. --
Sitä hän saa tehdä mielin määrin, -- hyväksyi van Flip. Hän ojensi
käärön Grivollet'lle, joka levitti sen auki ja antoi hra Tapinois'lle.
Ilon välähdys leimahti reportterin silmistä hänen nähdessään edessään
todellakin oikean kuuluisan _Kellotornin_. Tosin se oli hiukan kärsinyt
varkaan menettelystä: tämä näet oli saadakseen sen nopeammin ja
mukavammin kuljetetuksi leikannut sen irti kehyksistä. Mutta
semmoisenaankin oli se säilyttänyt sen hiljaisen, syvän runollisuuden
ja alakuloisen viehätyksen, joka on sen pääominaisuus. Hra Tapinois oli
lähestynyt ikkunaa katsellakseen taulua paremmassa valaistuksessa ja
Grivollet oli asettunut hänen eteensä selin van Flipiin, niin ettei
tämä voinut nähdä _Kellotornia_. Vanhuksen huomio olikin muuten
kiintynyt kaupantekoon Jeanjeannot'n kanssa. Hän antoi hänelle
kirjepinkan ja sai vastineeksi setelitukun, jota hän mielihyvästä
väristen silitteli koukkuisilla sormillaan. Sitten hän kääntyi
reportterin puoleen. Grivollet oli jo vetääntynyt kauemmaksi
reportterista, joka yhä seisoi katsellen taulua. Hänen kasvonsa eivät
enää olleet tyytyväiset ja otsa oli rypyssä. -- No niin, -- sanoi van
Flip hiukan levottomana. -- Teemmekö kaupan? -- Se riippuu teistä, --
vastasi Grivollet. -- Minun isäntäni ei voi enää hyväksyä niitä ehtoja,
jotka olette asettanut. -- Mitä? -- säpsähti ukko, joka ei osannut
odottaa tinkimistä. Täytyy olla järkevä, jatkoi tulkki. -- Te
tarjositte taulun ilmoittamatta, että sitä on leikelty. Kun se
kehystetään uudelleen, täytyy sen kokoa pienentää. -- Te teette
pilkkaa! -- huudahti antikvaari. -- Oh, minä en ymmärrä mitään
tauluista, -- sanoi Grivollet. -- Minä käännän vain teille, mitä
isäntäni tahtoo teille sanoa, siinä kaikki. -- Sovittu hinta oli
puolitoista miljonaa, -- sanoi lujasti ukko. -- Sen minä tahdon. --
Miettikää, -- kehoitti Grivollet. -- Tulemme huomenna uudestaan. -- Se
on turhaa. Joko puolitoista miljonaa tai ei mitään. -- Grivollet
kääntyi reportteriin kuin tulkitakseen van Flipin sanat, mutta samassa
kuului kolme koputusta katuovelle ja tuima ääni huusi käskevästi: --
Avatkaa ovi, Kuninkaan nimessä!

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän aamuna ilmestyvä Parisin Kaiku, joka oli _Päivän
Uutisten_ kilpailija, sisälsi huomiota herättävän kertomuksen
otsakkeella: "_Kellotorni_ palaa takaisin Louvren Museoon!"

"Tänä yönä saapui Brysselistä hämmästyttävä uutinen, juuri kun lehtemme
oli painokunnossa. Koska meidän huolemme on aina ollut, että lukijamme
saisivat ensimmäisinä uutiset Ranskasta ja ulkomailta, keskeytimme
painattamisen ja laadimme uudestaan sen sivun, jolla tämä uutisemme on.
Pysähdyksestä huolimatta onnistuimme kuitenkin saamaan lehtemme
ilmestymään määräaikana. Arvelemme, että lukijamme ovat meille
kiitolliset siitä että ennen muita olemme voineet täten heidän
tietoonsa saattaa, että _Kellotorni_, joka kahdeksan kuukautta on ollut
kadoksissa, palautetaan nyt jälleen entiselle paikalleen valtion
taulukokoelmassa. _Kellotornin_ juttuun liittyy todennäköisesti eräs
rikoskin, ja juuri rikoksentekijäin etsintä saattoi etsivän poliisin
taulunkin jäljille. Kerromme nyt järjestyksessä tämän merkillisen ja
jännittävän jutun vaiheet."

Sitten kirjoittaja muistutti lukijoille hra Carcelin kuoleman, josta
lehti oli aikoinaan kertonut. Tätä kuolemantapausta ympäröivä hämäryys
oli herättänyt Etsivänosaston huomiota ja brigadieri Paimpol,
mainehikkaimpia etsiviä, oli ottanut tehtäväkseen tutkimuksen. Sitten
kerrottiin setä Oidipuksesta, Sfinksistä ja _Sanansaattajan_
kilpailusta. Kerrottiin miten Paimpol vakoili Jeanjeannota
Villacoublayn kentällä ja miten epäilykset ilmailijan syyllisyydestä
setä Oidipuksen murhaan osoittausivat yhä todennäköisemmäksi. "Hän oli
alkanut epäillä, että Jeanjeannot oli väärä nimi, ja sai nerokkaan
ajatuksen mennä tutkimaan papereita, jotka Jeanjeannot oli jättänyt
llmailuklubiin saadakseen ilmailijan valtakirjansa. Ensimmäisessä
paperissa, joka sattui hänen eteensä oli nimi, jota hän vähimmin osasi
odottaa: Jean Carcel. Ilmailijan nimi oli sama kuin murhatun
kaupanvälittäjän! Mikä hämmästyttävä keksintö! Mitään varsinaisia
todistuksia ei vielä ollut. Mutta Paimpol huomasi, että Jeanjeannot ja
eräs Grivollet niminen ilmailija pitivät epäilyttäviä neuvotteluita
erään sanomalehtimiehen kanssa, jonka nimeä emme mainitse ja joka on
pahalla tavalla sekaantunut tähän juttuun." Lehti kuvasi sitten
kohtauksen rva Miranden ravintolassa, jossa Paimpol näki _Kellotornin_
toverusten käsissä. Silloin poliisin mieleen johtui hra Carcelin luota
löydetty kirje, jossa tämä ilmoitti tuntevansa varkaan ja lupasi
ilmiantaa hänet. Nyt olivat epäilykset varmistetut ja vangitseminen voi
tapahtua laillisessa muodossa. Lainaamme tähän kertomuksen siitä, mitä
Paimpol suoritti Brysselissä.

"Belgian poliisi oli saanut brigadieri Paimpolilta sähköteitse
määräyksen ilmoittaa keskusasemalle kaikista keltaisista autoista,
joita näkyi. Samassa kun Paimpol saapui keskusasemalle, eräs
belgialainen etsivä ilmoitti telefonitse, että hän oli Métropole
kahvilan edustalla huomannut keltaisen auton ja etsityitä muistuttavat
henkilöt. Hän oli niitä seurannut van Flipin asunnolle, jonka hän tunsi
entisistä varkausjutuista, joihin antikvaari oli sotkeutunut. Paimpol
ja belgialainen Etsivänpoliisin päällikkö mukanaan parikymmentä
poliisia ajoivat kahdella automobiililla hurjaa kyytiä antikvaarin
asunnolle. Siellä piiritettiin talo ja Etsivän poliisin päällikkö
koputti oveen lausuen tavanmukaisen kehoituksen avaamaan. Sisäpuolelta
ei kuulunut mitään. Ovi murrettiin auki ja poliisit syöksyivät sisälle.
Ensimmäisestä huoneesta löydettiin Jeanjeannot ja Grivollet. Pian
saapuivat nekin poliisit, jotka olivat tunkeutuneet sisään talon
takaovesta. He toivat mukanaan van Flipin, joka kiljui surkeasti
puristaen rintaansa vasten kääröä, jonka brigadieri Paimpol heti tunsi
siksi, jonka hän oli nähnyt Velizyssä hra Carcelin veljenpojan käsissä.
Nyt oli _Kellotorni_ löydetty! Nuoret miehet kytkettiin käsirautoihin
ja vietiin vankilaan odottamaan, kunnes muodollisuudet heidän Ranskaan
luovuttamistaan varten oli suoritettu. He joutuivat vastaamaan
_Kellotornin_ varkaudesta ja hyvin luultavasti sen kunnon kansalaisen
murhasta, joka ei epäillyt luovuttaa oikeudelle oman sukunsa jäsentä.
Mitä tuohon sanomalehtimieheen tulee, joka on ikävästi sekaantunut
juttuun, on hän vielä vapaa, Lopettaessamme tämän kertomuksemme
suljemme tämän jutun ansiokkaan sankarin brigadieri Paimpolin
esimiesten suosioon ja huomioon ja lausumme, että hänellä on oikeus
luottaa kaikkien taiteen ystäväin kiitollisuuteen."

Mutta _Parisin Kaiku_ ei kertonut tavasta, jolla hra Tapinois esiintyi
Paimpolille van Flipin luona. Kun Paimpol ja Etsivänpoliisin päällikkö
olivat jääneet kahden taloon sitä tutkiakseen, astui reportteri, joka
oli ollut piilossa huoneen pimeimmässä nurkassa suuren kaapin vieressä,
heidän eteensä ja lausui: -- Toivotan onnea! -- Siinä on vielä yksi! --
huudahti Paimpol kärtyisesti. -- Häneen ei saa koskea. Mutta... --
Mutta mitä? Ettekö ole tyytyväinen työhönne? -- kysyi reportteri. --
Jos olisi ollut minun vallassani, olisi työni ollut täydellisempi. --
Minä tiedän sen, -- sanoi hra Tapinois hämmästyttäen taaskin poliisin
tarkalla tiedollaan. -- Minä ehkä sanon myöhemmin teille yhtä ja
toista. Nyt, hyvät herrat, toivotan teille hyvää vointia. -- Hän
tervehti sirosti ja poistui huoneesta. Kun reportteri oli
astumaisillaan käytävästä kadulle, törmäsi hän niin voimakkaasti yhteen
kirjeenkantajan kanssa, joka aikoi sisälle, että tältä lensi kädessä
oleva kirje kadoksiin. Reportteri näki sen kyllä. Se oli luiskahtanut
muutaman huonekalun alle, ollen miltei piilossa. Reportteri oli
auttavinaan kirjeenkantajaa etsimisessä, otti nopeasti kirjeen ja pisti
sen taskuunsa. Hän kerkesi nähdä että se tuli Ranskasta ja että sen
päällekirjoituksen käsiala muistutti suuresti sitä käsialaa, joka oli
antikvaarilta ostetuissa kirjeissä. -- Maksoin niistä tarpeeksi suuren
hinnan, -- hän ajatteli, -- että saan tämän yhden kaupanpäälliseksi. --
Sitten hän poistui nopeasti. Käännyttyään toiselle kadulle hän avasi
kirjeen ja luki. Siinä oli vain yksi sana: "Varuillaan!" -- Oho, --
ajatteli reportteri. -- Onpa Le Huppélla ollut kiire, koska ei ole
ollut aikaa salakirjoituksen käyttämiseen!

Hra Tapinois ja Paimpol matkustivat samalla junalla Parisiin. Parisiin
tultua hra Tapinois lähti rauhallisesti kotiinsa, jotavastoin Paimpol
juoksi _Parisin Kaiun_ toimitukseen, eikä mennyt vuoteeseensa,
ennenkuin näki ilmestyvän ensimmäisen kappaleen lehteä, joka
kuuluttaisi koko Ranskalle ja sitten koko maailmalle hänen, Paimpolin,
virallisen poliisin edustajan voittoa ja reportterin häviötä.

Tämän voiton ensimmäinen vaikutus oli, että rva Mirande tyttärineen
vaipui suureen suruun. Tuo nuori mies, joka oli tehnyt heille niin
suuria palveluksia ja jota he niin hellästi olivat rakastaneet häntä
enempää tuntematta, oli siis sama poika, jota he ennen olivat
rakastaneet kuin poikaa ja veljeä ja jota he monien vuosien kuluessa
olivat ikävöineet. Ja nyt oli tuosta pikku Jeanista ja hyvästä
Jeanjeannotista tullut varas ja kenties murhamies! Tosiasiat ja
yksityiskohtainen kertomus todistivat sen niin selvästi, että tuskin
oli mahdollista epäillä. Varsinkin Madeleinelle oli isku hirmuinen,
sillä jo kauan oli Jeanjeannot ollut hänen nuorien haaveittensa esine.
Myöskin lentokentällä oli tyrmistys yleinen. Siitä myötätunnosta
huolimatta, jota Jeanjeannot ja Grivollet siellä nauttivat, täytyi
yleisen mielipiteen taipua näennäisyyden mukaan. Kukapa olisi uskonut,
että Paimpol ja tuo sanomalehtimies, jonka nimeä ei oltu mainittu, vaan
jonka kaikki arvasivat hra Tapinoisiksi, tulivat lentokentälle etsimään
_Kellotornin_ varasta. Oli yksi, joka sen oli tiennyt. Se oli Le Huppé.
Nyt hän kehuskeli julkisesti jo kauan olleensa selvillä näistä
juonista. -- Mutta viimeinen sana ei vielä ole sanottu tässä asiassa,
-- hän sanoi. -- Jos minä olisin hra Tapinois'n sijassa, en totisesti
olisi rauhallinen.



VIII.


Villacoublayn kentällä ei odotettu hra Tapinois'n ilmestyvän sinne niin
musertavan tappion jälkeen kuin minkä hän oli kärsinyt. Ja mitäpä
varten hän olisi tullut, koska hänen opettajansakaan ei enää ollut
siellä, eikä ollut enää mitään syytä ottaa lentourheilua asiaksi. Mutta
kahden päivän kuluttua tuon kuuluisan _Parisin Kaiun_ numeron
ilmestymisestä nähtiin hra Tapinois'n lähestyvän katoksia,
huolellisesti puettuna, kukka napinlävessä, hymyilevänä ja kohteliaana
kuin aina. Le Huppé murisi äkäisesti itsekseen jotakin, mutta se ei
estänyt häntä pyrkimästä reportteria kohden ystävällisesti hymyillen ja
käsi ojennettuna. Hra Tapinois ei kuitenkaan ollut näkevinään tätä
liikettä. Samassa hetkessä kaikki lentokentällä olijat ympäröivät
tulijan tehden tuhansia kysymyksiä ja kukin koettaen vetää hänet
puoleensa. Le Huppé joutui erotetuksi reportterista ja vasta jonkun
ajan kuluttua hän saattoi virkkaa tälle: -- He, he, paksu Paimpol on
kunnostautunut! -- Niin on, -- vastasi hra Tapinois ilman kateuden
värettäkään ilmeessä tai äänessä. -- Ja minä olen tuottanut _Päivän
Uutisille_ kuluja kymmenen tuhatta frangia, joka on pantava minun
Brysselin matkani laskuun. -- Lempo soikoon! Silloin te myös olette
saanut paljon aikaan! -- Jonkun verran: sen vanhan antikvaarin luona,
jossa Paimpol tuli minua häiritsemään, sain ostaa muutaman
kallisarvoisen kokoelman salakirjoituksella kirjoitettuja kirjeitä. --
Olivatko ne hyvinkin mieltäkiinnittäviä? -- irvisteli Le Huppé, joka
johti keskustelua. -- Ovat, -- vastasi hra Tapinois. -- Saan niistä
huomiota herättävän kirjoituksen lehteeni. -- Onnittelen teitä, virkkoi
Le Huppé. Ja tarjoan teille tilaisuuden toiseenkin kirjoitukseen, jos
teillä on halua ja rohkeutta. Te tiedätte että aion tänään saavuttaa
kaksinkertaisen ennätyksen: lennossa matkustajan kanssa sekä
korkeudessa että kestävyydessä. Se on uusi ja rohkea yritys. Tarvitsen
toverin, joka ei pelkää vaaranalaiseksi antautumista. Tahdotteko tulla
mukaan, niin pääsette niiden ilmailijoiden joukkoon, joista huomenna
kaikki puhuvat. -- Mielihyvällä, vastasi reportteri. -- Tunnin kuluttua
saapuu tänne Ilmailuklubin kontrollilautakunta ja minä lähden sitten
heti. -- Panen vain ilmailupuvun ylleni ja sitten olen käytettävänänne,
hra Le Huppé. -- Joukko hajaantui. Eräs tulkitsi yleisen mielialan
virkahtamalla: -- Tuo heiverö herrasmies on tosiaan uljas!

Tunnin päästä oli ilmailuklubin lautakunta paikoillaan odottamassa
lähtöhetkeä. He eivät olleet yksin. Suuri yleisöjoukko täytti kentän ja
yhä lisää tulvi. Siinä oli urheilunharrastajia ja hienosti puetuita
naisia, jotka tulvehtivassa auringonpaisteessa vaaleine pukuineen
tekivät kentän iloisen näköiseksi. Tämä oli ilmailijoille kuin
juhlapäivä. He puhdistivat katoksiaan ja konelintujaan saadakseen ne
esiintymään edullisessa valossa. Paimpolkin oli tullut Villacoublayhin.
Hän tahtoi nyt nauttia kaikesta saavuttamastaan kunniasta. Kulkien
naama pyöreänä ja loistavana ja ylpeäryhtisenä pienillä jaloillaan
joukosta joukkoon hän tunsi kuin hän olisi ollut sotapäällikkö, joka
loistavan voiton jälkeen kulkee taistelukentällä. Hän huomasi että
monet kääntyivät häntä katsomaan ja kuiskailivat keskenään. Ah, hän
arvasi mitä he puhuivat.

Le Huppén kaksitaso oli jo keskellä kenttää. Sen ympärillä oli muutamia
etuoikeutettuja, niiden joukossa Ilmailuklubin lautakunta. Le Huppé
tarkasti yksityiskohtaisesti koneen joka osan komennellen mekaanikkoja,
jotavastoin hra Tapinois, jolla ei ollut mitään tehtävää, veteli
tyyneesti viimeisiä savuja sikaarista. Le Huppé ei luonut silmäystäkään
Paimpoliin. Hra Tapinois sitävastoin astui poliisin luo ja kuiskasi:
Hra Paimpol, kun minä palaan tältä retkeltä, tapahtuu jotakin
erikoista. -- Reportterilla ei ollut aikaa puhella enempää. Le Huppé
oli jo kiivennyt koneeseen ja kehoitti matkustajaansa tulemaan.
Lentoonlähtijät kiinnitettiin paikoilleen leveällä vyöhihnalla, joka
yhdisti istujan istuimeen. Hetki oli juhlallinen. Nuo miehet aikoivat
uskaltaa henkensä hennon laitteen varaan ja kohota sen avulla
äärettömiin korkeuksiin, jossa ilma on niin ohutta, että sitä tuskin
voi hengittää. Rohkeutta ei puuttunut kummaltakaan noista miehistä: he
olivat tyyniä ja varmoja. Eräs mekaanikko antoi nyt potkurille vauhdin:
se alkoi pyöriä ja koko kaksitaso vavahteli kiinnipitävien miesten
käsissä. Le Huppé antoi merkin, miehet juoksivat syrjään ja vapautettu
lintu syöksähti eteenpäin kohoten keveästi ilmaan. -- Onnea matkalle!
-- huudettiin ja siihen yhtyi Paimpol heiluttaen lakkiaan, mutta
takertuneena miettimään, mitä Tapinois oli tarkoittanut sanoillaan.
Samassa Paimpol tunsi jonkun koskettavan olkapäähänsä. Hän kääntyi ja
näki edessään erään Etsivänpoliisin inspehtorin. -- Brigadieri, --
sanoi tämä sotilaallisesti tervehtien, -- minulla on teille vähän
puhuttavaa päällikön puolesta.

He menivät syrjään väkijoukosta. Ispehtori ei ehtinyt pitkälle puhua,
kun Paimpol alkoi huitoa kuin raivostunut. -- Tuhannen tuhatta
tulimmaista, mikä on tämä juttu? -- Te, brigadieri, tietänette siitä
enemmän kuin minä. -- Kertokaa vielä vähän yksityiskohtaisemmin tämä
juttu. -- No niin, brigadieri. Tänä aamuna tutkintotuomari pyysi
Louvren kokoelman johtajaa saapumaan luokseen työhuoneeseensa,
näyttääkseen hänelle taulun, jonka te toitte Brysselistä. Mutta kun
tuomari ojensi hänelle tuon taulun, niin johtaja rypisti otsaansa,
työnsi taulun kauemmaksi, katseli vielä ja purskahti äänekkääseen
nauruun. -- Teidän _Kellotorninne_ on vain huono jäljennös
alkuperäisestä, ja teistä on tehty pahasti pilaa! -- Tuomarin kasvot
venyivät pitkiksi. Kun johtaja oli mennyt, kutsutti hän minut sisään.
Hän sanoi raivostuneena: "Menkää sanomaan Paimpolille, että hän on
aasi!" -- Ja hän käski minun hakea teidät kaikin mokomin ja antaa
teille tiedon, että teidän on tavalla tai toisella selvitettävä asema
ja päästettävä poliisilaitos pälkähästä, johon se teidän takianne on
joutunut. Hän käski minun kehoittaa teitä uskomaan asianne hra
Tapinois'lle. -- Sitä vielä puuttui! -- huudahti Paimpol, Voi, miten
Paimpol nyt katui, että hän oli seurannut haluaan ja oikopäätä juossut
kirjoittamaan tuon kertomuksen Parisin Kaikuun. Hän itse oli siten
valmistanut itselleen vitsat! Mutta hänen mielessään risteilivät ukko
Carcelin kuolema, kohtaus Ilmailijain ravintolassa ja kaikki jutun
yhteyteen punoutuneet asianhaarat. Tuntui mahdottomalta, että ne kaikki
olisivat aivan merkityksettömiä. Oli tapahtunut vain jokin ilkeä
eksyttäminen. Mutta mitä merkitsivät Tapinois'n ennustavat sanat, jotka
hän lausui lentokoneeseen noustessaan?

Sillävälin Le Huppén lentokone yhä kiersi ilmassa kentän yläpuolella.
Näytti siltä kuin Le Huppé olisi aikonut ottaa kestävyysennätyksen
ennen korkeuteen nousemistaan. Tämä oli vähemmän jännittävä osa hänen
yritystään, ja suuri osa yleisöä oli tällä välin mennyt tarkastelemaan
katoksissa olevia erimallisia koneita. Ainoastaan innokkaimmat
ilmailunystävät pysyivät kentällä ja tuon tuostakin kiikareillaan
tähystelivät ilmailijoita, jotka selvästi erotti istuvina perätysten ja
miltei liikkumattomina. -- Mahtaa olla ikävää olla tuntikausia tuolla
ylhäällä voimatta puhella toverinsa kanssa, -- virkkoi eräs nainen,
joka lakkaamatta laverteli seuralleen koko kentälläolo ajan. --
Erehdytte, hyvä rouva, -- vastasi hänen seurassaan oleva herra. --
Häiritsevää moottorinsurinaa välttämään on laadittu kaksi ääniputkea,
jotka kulkevat toisen korvasta toisen suuhun. -- Paimpol kuuli nämä
sanat. -- Mikä vahinko, ettei ole keinoa, jolla täällä alhaalla olijat
voisivat puhua niille, jotka ovat tuolla ylhäällä, -- hän mutisi
itsekseen, mutta huomaamattansa niin kovaa, että nuo lähelläolijat
kuulivat. -- Hyvä herra, sellainen keino on keksitty, -- virkkoi
hänelle silloin tuo tietävä katselija. -- Lentokoneeseen voidaan
kiinnittää pieni vastaanottolaite langatonta sähköttämistä varten. On
kokeiltu tällä ja vaikka se ei ole vielä täysin onnistunut, on
kuitenkin saatu ilahduttavia tuloksia. Mutta on ymmärrettävää, ettette
tunne näitä asioita, koska teidän huomionne on näihin aikoihin ollut
suunnattu muualle. Sillä enhän erehtyne siinä, että te olette hra
Paimpol, Etsivän osaston brigadieri, jonka taitavuutta saamme kiittää
_Kellotornin_ takaisinsaamisesta. _Parisin Kaiussa_ on ollut valokuva
teistä, joka on hyvin näköisenne. Kaikkien taiteen ystävien on
huudettava ääneen ikuinen kiitollisuutensa teille teidän teostanne. Ja
kaikki iloitsevat sydämestään siitä, että te saatte käsiinne nuo
_Kellotornin_ löytämisestä luvatut palkinnot. -- Paimpol miltei itki.
Ja surkeinta oli, ettei hän voinut paeta noita ihmisiä, joiden
ylistykset kiduttivat häntä enemmän kuin pahimmat pilapuheet. Hänen
täytyi seisoa ja odottaa sitä, joka tuolla ilmassa yhä kierteli
yksitoikkoista rataansa. -- Hän on rauhallinen, hän! -- ajatteli
poliisi.

Ei kukaan voinut aavistaa mitä tapahtui siellä korkealla ilmassa!

Ilma oli kaunis ja kirkas ja mahtava näköala levittäytyi yli Parisin ja
sen esikaupunkien. Hra Tapinois, jolla ei ollut mitään tehtävää
ohjaamisessa, antautui täydestä sydämestään nauttimaan näön
suurenmoisuudesta ja runollisuudesta. Mutta sitte hänet herätti
mietteistään Le Huppén ääni, joka kuului hänen korvaansa ääniputken
kautta: -- Hra Tapinois, tiedättekö, minkä vuoksi minä tarjosin teille
tilaisuuden tälle matkalle? -- Ehkä, -- vastasi reportteri
yksikantaisesti toisen torven kautta. -- Hyvä, -- sanoi Le Huppé, --
Koska van Flipiltä hankkimienne kirjeiden avulla olette saanut
tietoonne, että minä olen _Kellotornin_ varastaja, niin olkaa hyvä ja
selittäkää minulle, miten ensin pääsitte niin pitkälle. -- Kernaasti,
-- vastasi reportteri -- Ja jos annatte minulle aikaa, kerron teille
muutakin. -- Mitä sitten? -- Miten te olette murhannut hra Carcelin.

Hra Tapinois tiesi olevansa tekemisissä kylmäverisen ja lujaluontoisen
miehen kanssa, eikä siis odottanutkaan että hänen sanansa tekisivät
tähän mitään suurempaa vaikutusta. Hämmästymättä hän kuuli toverinsa
vastaavan hiukan ivallisella äänellä: -- Kas, kas, oletteko arvannut
sen? -- Ei voi sanoa että olen sen arvannut, ja jos edelleen niin
uskotte, loukkaatte minua, -- vastasi reportteri samassa äänilajissa.
-- Päinvastoin olen tehnyt keksintöni ajattelun ja loogillisten
johtopäätösten avulla. -- Minä kuuntelen, -- virkkoi ilmailija, joka
huomasi, ettei hänen ivansa pystynyt reportteriin. -- Hyvä on. Aloitan
siis. Kerron ensiksi, miten olette murhannut hra Carcelin. Puhukaamme
ensin tästä. Kuoliniltanansa hra Carcel tapansa mukaan tuli syötyään
kotiin. Hän sytytti lampun työhuoneessaan, istuutui pöytänsä ääreen ja
poltettuaan piipullisen tupakkaa tarttui kynään ja kirjoitti kirjeen,
josta myöhemmin puhumme. Hra Carcelin oli nähtävästi vaikea muodostaa
lauseita, sillä hän pysähtyi keskellä kirjettä ja otti asennon, joka
tavallisesti tulee miettiessä: nojautui taaksepäin ja loi silmänsä
kattoon. Mutta silloin tuli uni, niinkuin usein käy tällaisissa
tapauksissa. Tällainen mahtoi muutenkin kuulua hänen tapoihinsa, sillä
murhaaja oli odottanut tätä toteuttaakseen aikeensa. -- Todellakin? --
Saattepa nähdä. Hän suoritti työnsä hyvin yksinkertaisesti, mikä
osoittaa, että hän oli sitä etukäteen harkinnut. Kaikki tietävät, että
Parisin taloissa on jokaisessa kerroksessa kaasuhanoja, joista voi
ulkopuolelta avata ja sulkea ne pääjohdosta haarautuvat sivujohdot,
jotka vievät kaasun kuhunkin huoneustoon. Nämä hanat ovat asetetut
pieniin porraskäytävän seinässä oleviin syvennyksiin, jotka ovat
suljetut valetulla luukulla. Kaikki nämä hanat ovat laitetut saman
mallin mukaan, samoin kuin ne avaimet, joita niissä käytetään.
Jokaisella vuokralaisella on yksi tällainen avain ja... -- Nämä
yksityisseikat ovat tarpeettomat, -- keskeytti Le Huppé. -- Niinkö?
Kuulkaa sitten jatkoa. Nyt siirryn siihen mitä murhaaja teki. Kun tämä
oli ottanut tuollaisen avaimen ja ottanut selon siitä, että hra Carcel
nukkui ja että hänen lamppunsa paloi -- miten se tapahtui, sanon
myöhemmin -- niin hän meni porraskäytävään ja sulki hanan, jonka kautta
kaasu kulki hra Carcelin huoneustoon. Silloin lamppu tietysti sammui.
Vähän ajan perästä murhaaja jälleen avasi hanan, joten kaasu jälleen
pääsi virtaamaan. Mutta kun lamppu oli sammunut, eikä hra Carcel sitä
uudestaan sytyttänyt, koska hän nukkui, levisi kaasu lampun kautta
huoneeseen, ja niin hra Carcel tukehtui nukkuessaan. -- Sepä
merkillistä, lausui Le Huppé. -- Luulisi, että olette itse ollut siinä,
kun minä tein tekoni. Tunnustakaa kuitenkin, että minä menettelin
taitavasti saadakseni ihmiset uskomaan itsemurhaa! -- Kyllä. Seikka,
että huoneuston ovi oli lukittu sisältäpäin tuotti minulle alussa
hämmennystä, mutta toiset huomiot saivat minut oikealle tolalle. Kun
tehdään rikos, ei voida ottaa huomioon aivan kaikkia asianhaaroja.
Muuten rikoksentekijöillä olisikin liian hyvät päivät. Mitä teihin
tulee, ette varmaankaan ottanut huomioon, että hra Carcelin lamppu,
joka oli hehkuttimella varustettu, ei voinut sopivasti valaista,
ennenkuin sen liekki oli säädetty, ja että säätämisen tuli tapahtua
joka kerta kun lamppu sytytettiin. Se tapahtui lampun alla olevan hanan
avulla: saatiin säännöllinen tai himmeä liekki sen mukaan kuin sitä
avattiin tai suljettiin enemmän. Tutkintatuomarin läsnäollessa totesin,
että lamppu, johon kukaan ei ollut koskenut ja siis oli jäänyt auki,
toimi normalisesti, heti kun se sytytettiin. Huomautin silloin
tuomarille, että hana oli vain puolittain auki. Heti kun avasin hanan
kokonaan, niin liekki kävi himmeäksi, koska kaasua virtasi liian
suuressa määrässä. Vein hanan takaisin alkuperäiseen asentoon ja liekki
paloi edelleen virkeästi. -- Ja yksinomaan tästäkö päätitte, ettei hra
Carcel ollut tehnyt itsemurhaa? -- keskeytti Le Huppé. -- Se ei liene
mahdollista? -- Te puhutte noin, koska ette ajattele asiaa. Katsokaas.
Voidakseen kirjoittaa, on hra Carcelin täytynyt sytyttää lamppunsa.
Sitten tehdäkseen itsemurhan ja päästääkseen kaasua huoneeseen hänen
olisi täytynyt ensin sulkea hana ja avata se uudelleen lamppua enää
sytyttämättä. Miten hän siis olisi voinut pimeässä vääntää hanan
tarkalleen siihen asentoon, jossa sen pitää olla normaliliekkiä varten?
Se olisi ollut kummallinen sattuma. Sitten mennessäni portaita alas
huomasin ulkohanan luona jäljet, jotka olivat suoraan seinään päin, sen
sijaan että olisivat menneet ylös tai alas portaita. Siis joku oli
seisonut ulkohanan ääressä. Edellisten havaintojeni nojalla minun oli
helppo päättää, että jokin henkilö oli pysähtynyt ulkohanan luo ensin
sulkeakseen sen ja sitten avatakseen. -- Teidän päätelmänne ovat
ihmeelliset, -- virkkoi Le Huppé, -- mutta näistä ei käy vielä
selville, miten saitte tietää, että juuri minä olen ukko Carcelin
murhaaja. -- Se ei ollut vaikeata, -- sanoi reportteri. Ja sillävälin
kun lentokone edelleenkin ihmeteltävällä varmuudella ohjattuna liiteli
ilmassa, hän kertoi ilmailijalle, miten hänen epäluulonsa heti sen
jälkeen, kun hän talonmieheltä oli saanut tietää vastapäätä olevasta
huoneustosta voitavan nähdä hra Carcelin työhuoneeseen, olivat
kohdistuneet tämän huoneuston asujameen. Tiedusteltuaan hän sai kuulla,
että sen vuokraaja, hra Grippon, oli jo muutamia päiviä oleskellut
Englannissa. Hän ei siis voinut tulla kysymykseen. Mutta sitten hra
Tapinois muisti, että talonmies oli puhunut hra Gripponin sihteeristä
Le Huppésta, joka oli käynyt hakemassa tämän postin, viimeksi illalla
ennen hra Carcelin kuolemaa. Tutkittuaan asiaa hän sai tietoonsa, että
Le Huppé oli hra Carcelin entinen kirjanpitäjä. Asia kävi
mieltäkiinnittäväksi. Mitkähän tärkeät syyt olivat saaneet murhaajan
työhönsä? Silloin oli tuo murhatun edessä oleva keskeneräinen kirje
johdattanut hänet merkitseviin otaksumisiin. -- Mikä on tuo kirje,
josta jo olette useat kerrat puhunut? -- kysyi Le Huppé. Reportteri
kertoi sen muutamin sanoin. -- Vai niin, vai niin! -- huudahti
ilmailija itsekseen, mutta niin kovaa, että reportterin korva erotti
sen moottorin rätinästä huolimatta. -- Vai se vanha veijari pani
uhkauksensa toimeen! -- Tämän kuullessaan hra Tapinois keskeytti
kertomuksensa ja virkkoi: -- Se mitä sanotte vaatii selityksen. -- Sen
saatte kun lopetatte kertomuksenne. -- Niin, ei siitä enää ole paljon
jäljellä. Te arvannettekin loput, kun saatte tietää, että löysin hra
Carcelin jalan alta paperilapun, jolle oli salakirjoituksella
kirjoitettu jotakin, jota kaikki arvelivat jonkun kilpatehtävän
ratkaisun suunnitteluksi. Minä olin niin utelias että hankin sille
selittäjän ja sitävarten käännyin toverinne Jeanjeannot'n puoleen. --
Voi pahus! -- huudahti Le Huppé. -- En koskaan osannut epäillä
sellaista. Luulin vain että te hänen takiansa tulitte Villacoublayhyn.
-- En hetkeäkään ajatellut häntä hra Carcelin juttuun sekaantuneeksi.
-- Mutta onpa eräs toinen, joka vahvasti uskoo. -- Tiedän sen, ja
tiedän myöskin, että te parhaanne mukaan olette koettanut vahvistaa
tätä uskoa. Mutta jätetään tämä asia. -- Jätetään vain. Kertokaa loppu
salakirjoitus-kirjeestä. -- No niin, siinä puhuttiin taulusta ja
Brysselistä ja salaisesta kirjeenvaihdosta sovitussa lehdessä. Minä
myönnän että tässä menettelin vähän sattuman varassa. Oli miten oli,
koska minulla oli avain salakirjoitukseen pyrin ajatuksenvaihtoon sen
kanssa, jolla oli _Kellotorni_. Panin kaikkiin Brysselissä ilmestyviin
lehtiin ilmoituksen, joka sopi hra Carcelin jalan alta löytyneen
paperin sisältöön. Juoni onnistui. _Parisin Kaiussa_ olleitten
vastausten avulla pääsin van Flipin perille, -- Eikä se vanha kettu
osannut epäillä? -- Kirje, jossa varoititte häntä tuli liian myöhään.
Miksi ette sähköttänyt? -- Hyvä ajatus! -- ivasi ilmailija. -- Poliisi,
jonka silmä on kaikkialla, olisi heti huomannut tuollaisen sanoman,
joka oli osoitettu epäiltävälle henkilölle. Mutta kuinka tiedätte tuon
kirjeen sisällön? -- Minä otin sen vastaan. -- Vai niin, -- sanoi
ilmailija ilmaisematta pienintäkään hämmästystä. -- Jos Paimpol olisi
uskollisesti pitänyt minut tapausten tasalla, kuten ensi alussa,
olisitte saaneet juosta turhaan van Flipin jäljissä. -- Kiitetty olkoon
siis Paimpol! -- virkkoi reportteri ivallisesti. -- Hänen ansiostaan
siis minun hallussani ovat kaikki teidän kirjeenne. Mutta varomaton
olitte, kun panitte niihin allekirjoituksen, vaikka salakielelläkin, --
Tunnustan, että se oli tyhmästi, -- vastasi ilmailija. -- Mutta
puhutaan nyt muusta. _Parisin Kaiun_ kertomuksessa on seikka, jota en
ymmärrä. Siinä puhutaan _Kellotornista_, jonka Paimpol on nähnyt rva
Miranden ravintolassa Grivollet'n ja Jeanjeannot'n käsissä. -- Niin,
sitä on teidän vaikea ilman muuta ymmärtää, -- sanoi reportteri. --
Aikeeni oli tuoda mukanani Ranskaan varastettu taulu aukaisematta
kukkaroani sen lunastamiseksi. Vein siis sinne kerallani jäljennöksen
_Kellotornista_, jonka Grivollet hankki. Tarkoitus oli, että sen
jälkeen kun saisimme alkuperäisen taulun tarkastettavaksemme,
vaihtaisimme sen salaa jäljennökseen. Tämän jäljennöksen jättäisimme
takaisin sillä tekosyyllä, että sen alkuperäinen arvo oli vähentynyt,
eikä alkuperäinen sopimus siis voinut pitää paikkaansa. Me onnistuimme
aikeessamme. Grivollet, joka on entinen silmänkääntäjä, suoritti
sukkelasti vaihdoksen ennen poliisin tuloa. -- Siis Paimpolin käsissä
on vain...? -- Tuo jäljennös, joka maksoi kymmenen frangia. -- On
todellakin nautinto, -- sanoi Le Huppé innostuneena, -- taistella
sellaisen miehen kanssa kuin te olette. Paimpol parka ei ole
tasavoimainen, jotavastoin minä... -- Mutta minusta näyttää, hra Le
Huppé, että minä, sanottakoon se ilman turhamaisuutta, en ole huonosti
suoriutunut tähän saakka. -- Tähän saakka, niinpä kyllä, mutta vielä ei
asia olekaan lopussa, ja minä näytän sen teille. Mutta kuulkaa nyt
vuoroonne minua. Ymmärrän, miten te mainitsemainne asiain nojalla
pääsitte jäljilleni. Hra Carcelin luota löydetystä kirjeestä päätitte,
että hän tunsi _Kellotornin_ varkaan ja sen nojalla arvelitte, että
murha tehtiin ehkäisemään hänen ilmiantoaan. Arvatenkin olette myöskin
otaksunut hra Carcelin siepanneen minun salaisuuteni silloin,
kun vielä olin hänen palveluksessaan: se on totta. Eräänä päivänä
minun poissaollessani hän papereitani selaillessaan löysi sen
salakirjoituksella kirjoitetun liuskan, joka sitten joutui teidän
käsiinne. Tein rikokseni juuri hetkellä, jolloin se oli oman
turvallisuuteni vuoksi välttämätöntä. Sillä hra Carcelille oli
salakirjoitukseni selittäminen kuin leikkiä, kuten se arvattavasti oli
Jeanjeannot'illekin. Hän kutsui minut puheilleen ja tahtoi osuudekseen
satatuhatta frangia _Kellotornin_ myyntihinnasta, jos en kolmen
kuukauden kuluttua toimittaisi hänelle tuota mainittua summaa, hän
uhkasi ilmiantaa minut. Tunsin ukon ja tiesin, että jos hän sai summan,
hän ei minua kavaltaisi, mutta että jos en mainittuna aikana sitä
hänelle suorittaisi, hän panisi uhkauksensa täytäntöön. Minä aioin
myöntyä, mutta van Flip, joka jo silloin oli mukana, piti pahaa ääntä
ja kieltäytyi jyrkästi. Jos olisitte lukenut loppuun saakka kaikki
hallussanne olevat kirjeet, olisitte löytänyt ajatuksenvaihtomme tästä.
Jos olisimme saaneet _Kellotornin_ myödyksi ennen määräaikaa, olisin
omasta osastani luovuttanut tuon summan. Pahaksi onneksi ei ostajaa
ilmaantunut. Sillävälin olin jättänyt paikkani hra Carcelin luona ja
antautunut ilmailijaksi. Ymmärtänette, miksi ryhdyin palvelukseen hra
Gripponille, joka asuu vastapäätä entisen isäntänsä huoneustoa. Niin
saatoin pitää silmällä vihollistani ja tutustua hänen kaikkiin
tapoihinsa. Valmistelin ja suunnittelin rikostani. Murhailtana kävin
talonmieheltä hakemassa hra Gripponin postin ja olin poistuvinani.
Mutta minä palasin heti ja kulin kyyrylläni talonmiehen luukun ohi.
Minulla oli väärät avaimet isäntäni huoneustoon. Siellä odotin kunnes
näin hra Carcelin tulevan ja istuutuvan pöytänsä ääreen. Sitten tein
tekoni ja huomattuani sen onnistuneen, koska hra Carcelin lamppu ei
enää syttynyt, poistuin huomaamatta. Kenties ihmettelette, miksi olen
kaiken tämän teille kertonut. Sanon sen teille. Olen varas ja
murhamies. Jos minut saataisiin kiinni, olisi laulu pian lopussa ja
jonakin päivänä saisin tehdä tuttavuutta pyövelin kanssa, josta minulle
voisi olla ikävyyttä. Niinpä siis harkitkaa sitä, mitä teille ehdotan.
Vielä on noin neljä tuntia jäljellä ajasta, joka minun on oltava
ilmassa saavuttaakseni ennätyksen kestävyydessä. Senjälkeen nousen
tavoittamaan korkeusennätystä. Saavuttuamme 5,000 metrin korkeudelle
teen teille kysymyksen: Tahdotteko pelastaa minut kiinnijoutumasta?
Siihen saakka teillä on aikaa miettiä. Teidän ei tarvitse vastata muuta
kuin "kyllä" tai "ei". Jos vastaatte "ei", päästän kaikki irti ja niin
syöksemme alas, sillä tahdon mieluummin kuolla tapaturman uhriksi
joutuneena sankarina kuin lurjuksena. -- Kuulitteko? Kuulin! vastasi
reportteri kylmästi.



IX.


Sillävälin kului Paimpolin mielestä aika hirvittävän hitaasti. Mitään
tällaista ei hänelle ollut tapahtunut koko hänen palvelusaikanaan.
Tosin hän oli viettänyt öitä vartiossa kylmyydessä, sateessa,
kyyristyneenä johonkin nurkkaan tai ojaan, odottaen että pahantekijä
tulisi esille piilostaan. Mutta silloin hänellä oli aina ollut toivo
päästä päämääräänsä, saada rikollinen kiinni ja saavuttaa esimiestensä
kiitos ja huomio. Nyt hänen piti seistä siinä nenä taivasta kohti
tietämättä ollenkaan, miten hra Tapinois ottaisi hänen ehdotuksensa
vastaan. Ja jos hän kieltäytyisi, miten olisi kestettävä kaikki se
pilkka ja nauru, joka tulisi polisin osaksi. -- Tästä tulee aivan
hulluksi, -- huokasi Paimpol katsoen sadannen kerran kelloaan. Samassa
joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli Etsivänosaston inspehtori. --
Päällikkö tahtoo heti teitä puhutella. Hän on täällä. Katsokaa tuonne.
-- Paimpol tunsi olonsa hyvin epämiellyttäväksi. Päällikön läsnäolo ei
varmaankaan ennustanut hänelle mitään hyvää. Säälittävän näköisenä
poliisi suuntasi tiensä päällikön luo. -- Siinähän te nyt olette, --
lausui päällikkö. -- Teidän hyvä vainunne on nykyään hyvin huonossa
kunnossa, Paimpol. -- Taitaa olla. Kaikki menee huonosti, -- tunnusti
Paimpol nöyrästi. Mutta hänen odottamaansa nuhdesaarnaa ei tullutkaan.
-- Lukekaa tämä, -- sanoi vain lyhyesti päällikkö ja ojensi poliisille
putkipostin sinisen kaavakkeen. Sen sisältö oli seuraava: "Hra
Etsivänpoliisin Päällikkö. Teitä tarvitaan tänä iltapäivänä
Villacoublayn ilmailukentällä. Ottakaa varalta muutamia miehiänne
mukaanne. Pyydän lausua teille kunnioittavimmat tervehdykseni.
Tapinois." -- Mitä ajattelette tästä? -- kysyi päällikkö Paimpolilta,
joka oli kovin miettivän näköinen. -- Sallitteko minun tehdä teille
yhden kysymyksen -- sanoi vihdoin brigadieri. -- Kymmenen, jos
haluatte. -- Milloinka saitte tämän putkipostin? -- Noin tunti sitten.
-- Siis se on pantu postiin noin kaksi tuntia ennen sitä. Näen
leimasta, että se on lähtenyt Pörssin postitoimistosta kello
kaksitoista ja neljännes. Se on merkillistä. -- Ja Paimpolin kasvoilla
näkyi hämmästys. -- Kuinka niin? -- Lähettääkseen tämän sanoman hra
Tapinois'n olisi pitänyt olla Parisissa leimassa mainittuna aikana,
sillä lähetykset leimataan ja lähetetään miltei heti, kun ne ovat
jätetyt. Mutta tiedättekö missä reportteri sillä hetkellä oli? -- En.
-- Täällä. Hän lentää tuolla ylhäällä Le Huppén kanssa. Asiaa ei voi
selittää muuten kuin että joku on tahtonut tehdä pilaa. -- Etsiväin
päällikön kasvoista näkyi, että sitä, joka oli tehnyt pilaa, ei hyvä
odottanut. Samassa kuului heidän vieressään keskustelua. Poliisit
kuulivat siinä mainittavan tutun nimen ja heristivät korviaan. -- Siis
tekin olette saanut samanlaisen sanoman, -- virkkoi toinen
keskustelevista. -- Niin, virkaveli. Se oli samansisältöinen kuin
teidänkin putkipostinne: "Tulkaa tänä iltapäivänä Villacoublayn
lentokentälle, siellä tapahtuu mieltäkiinnittäviä. Tapinois." -- Se on
kummallista. Olen jo puoli tuntia ollut täällä, enkä ole nähnyt vielä
mitään tavatonta. -- En minäkään. Mutta en usko, että meidän
kuuluisa toverimme on hälyyttänyt meidät vain katsomaan hänen
ilmailuennätyksiään. -- Se olisi todellakin liikaa. -- Aivan niin, --
huudahti kolmas tulija, jota edelliset eivät olleet huomanneet. --
Sinäkin täällä! -- huudahtivat edelliset. -- Enkä minä yksin, --
vastasi uusi tulija. -- Tuossa tulee virkaveljemme _Aika_-lehdestä
_Aamulehden_ edustajan kanssa. Heidän takanaan näette _Parisin Kaiun,
Liberalin, Pikku Uutisten ja Velikullan_ miehet. Kaikki Parisin lehdet
ovat hra Tapinois'n ilmoituksen johdosta lähettäneet jonkun. Sitäpaitsi
on _Päivän Uutisten_ esikunta kokonaisena täällä. -- Paimpol ja hänen
esimiehensä olivat kuulleet joka sanan. Heidän ihmettelynsä aiheet
eivät vielä loppuneet tähän. Kentälle oli ilmestynyt miehiä, joilla oli
mukana korkea kolmijalka, jonka päässä oli kammilla varustettu suuri
valokuvauskone. -- Tämä on kaiken kukkura -- huudahti Paimpol. -- Nyt
he valmistautuvat ottamaan eläviä kuvia! -- Mutta kukkura ei ollut
vielä siinä. Se oli siinä seikassa, ettei kukaan kentälle tulleista, ei
edes _Päivän Uutisten_ toimittajat, eikä päätoimittajakaan, joka
kuitenkin oli mahtava mies, voinut sanoa, mitä varten hän oikein oli
tullut Villacoublayhin. He kaikki olivat saaneet tuon lyhyen tiedon
putkipostin kautta ja kentälle tullessaan saivat he kuulla, että
käsiala oli todellakin heidän kuuluisan virkaveljensä. Mutta tämä ei
suinkaan vielä hälventänyt salaperäisyyttä. Vähitellen levisi tieto
jostakin merkillisestä, joka piti tapahtuman. Suuressa väkijoukossa
syntyi kohinaa ja liikettä ja kaikkien silmät vartioitsivat ylhäällä
olevaa lentokonetta, joka yhä kierteli kehäänsä. Siellä ylhäällä oli
se, joka aikoi antaa vastauksen kaikkien tekemään kysymykseen. Näiden
kiihoittuneiden mielien joukossa oli Paimpolin kaikista raadelluin.
Hänellä oli nyt selvä käsitys siitä, että hänen kilpailijansa aikoi
ominaisella tavallaan tehdä jotakin, joka olisi yhteydessä
_Kellotornin_ varkauden kanssa.

Kentän laidalla eräs sytyttimellä varustettu mies valmistautui
sytyttämään sen raketin, jonka tarkoituksena oli ilmoittaa Le Huppélle,
että kestävyyslennon ennätys matkustajan kanssa oli saavutettu.
Sopimuksen mukaan tuli ilmailijan sen jälkeen kohota lyömään
korkeusennätyksen. Tämä jälkimmäinen tehtävä veisi korkeintaan tunnin
ajan. Raketti suhahti äkkiä ilmoihin, kajahti voimakas paukaus ja
katselijoiden joukosta kohosi tavaton puheenkohina. Mutta pian syntyi
hiiskumaton hiljaisuus. Joukko unhotti äskeisen odotuksensa ja
jännityksensä ja ajatteli nyt vain Le Huppén yritystä. Kaksitaso
liiteli edelleenkin tuhannen metrin korkeudessa, mutta pienensi
vähitellen kehäänsä. Ilmailija nähtävästi valmistautui nousemaan.
Kaikkien päät olivat kurkoitettuina ja sydämet sykkivät. Silloin äkkiä
kauhistuksen huuto kajahti kaikista suista: lentokone kallistui,
kääntyi maata vasten ja syöksyi alaspäin hirvittävällä nopeudella!
Ilmailijat olivat hukassa! Naiset pyörtyivät ja kauhun lamauttamat
miehet sulkivat silmänsä päästäkseen näkemästä hirvittävää kohtausta,
joka tapahtuisi koneen syöksyessä maahan. Oliko Le Huppéta kohdannut
taudinpuuska? Oliko kone joutunut epäkuntoon? Kuului uusi huuto, mutta
tällä kertaa ilon synnyttämä. Sadan metrin päässä maasta lentokone
rautaisen käden ohjaamana kohoutuu jälleen siivilleen, liitelee hetken
ja laskeutuu sitten pehmeästi ja sirossa kaaressa kentälle, johon se
pysähtyy. Syntyi yleinen rynnäkkö sitä kohden, sillä jokainen tahtoo
olla ensimmäinen näkemässä ja onnittelemassa noita tuhosta pelastuneita
ilmailijoita ja tietämässä tapaturman syitä. Paimpol ei ollut
viimeisten joukossa, mutta ihmistungoksessa sysättiin hänet sinne
tänne, ennenkuin hän vihdoin pääsi kymmenkunnan metrin päähän
kaksitasosta. Se mitä hän näki, hämmästytti häntä suuresti. Le Huppé
oli paikallansa, mutta omituisessa asennossa: vartalon etuosa nojasi
eteenpäin, pää retkotti ja käsivarret riippuivat hervottomina. Hra
Tapinois oli seisoallaan ja etsi hiukan levottomana jotakin
katseellaan. Äkkiä hänen kasvonsa vilkastuivat, -- Kiiruhtakaa, hra
Paimpol! -- hän huudahti huomatessaan poliisin. -- Oletteko yksinänne?
Eikö päällikkönne olekaan tullut? -- Kyllä, hra Tapinois, -- vastasi
poliisi hengästyneenä, -- mutta tungoksessa jouduin hänestä erilleni.
-- Te voitte sanoa, että teillä on onni myötänne, -- virkkoi reportteri
ja sitten osoittaen liikkumatonta Le Huppéta lausui äänellä, jossa ei
ollut hituistakaan ivaa, mutta joka oli niin kova että kaikki ympärillä
olijat saattoivat kuulla: -- Hyvä hra Paimpol, sallikaa minun esittää
teille oikea mies, joka on murhannut hra Carcelin ja varastanut
_Kellotornin_. Teillä on kunnia vangita hänet, kun hän herää.



X.


Se henkilö, joka seuraavana aamuna seitsemän tienoissa olisi kyennyt
olemaan yhtaikaa jokaisessa Parisin kolkassa olisi tehnyt merkillisen
havainnon. Kaikkialla kaduilla, raitiovaunuissa, maanalaisella
rautatiellä, Seinellä liikkuvissa höyryveneissä, kaupoissa ja
virastoissa oli kaikissa käsissä avoin sanomalehti. Ja jos olisi voinut
tunkea sisälle taloihin ja nähdä liikemiesten, ylioppilasten,
kirjailijain, valtiomiesten asunnot, puotien peräkamarit, talonmiesten
kopit, olisi niissä kaikkialla nähnyt sanomalehden, jota himokkaasti
luettiin. Se lehti oli _Päivän Uutiset_. Jo eiliset iltalehdet olivat
kiihoittaneet uteliaisuutta julkaistessaan suuria otsakekirjoituksia,
joissa puhuttiin _Kellotornin_ varkaudesta, herra Tapinois'sta ja
jännittävästä kohtauksesta Villacoublayn kentällä. Allaolevissa
riveissä mainittiin Le Huppé-Tapinois'n ennätys, lentokoneen
putoaminen, reportterin selitys ja ilmailijan vangitseminen.

Tätä viimeistä ei ollut suorittanut Paimpol, vaan itse Etsivän osaston
päällikkö. Tämä ei ollut sallinut onnettoman ja ällistyneen
käskyläisensä enää sekaantua tähän asiaan, vaan oli viittauksella
käskenyt hänen hävitä tiehensä ja sitten omakätisesti tarttunut
pahantekijän kaulukseen hetkellä, jolloin tämä heräsi tainnostilastaan
ja teki liikkeen noustakseen istuimeltaan. Ilmailija, joka vielä oli
tylsässä tilassa, tunnusti heti syyllisyytensä ja antoi vastustelematta
kahden etsivän poliisin panna käsiraudat. Arvaa mielenkuohun, jonka
tämä uusi kohtaus synnytti katselijoissa. He ymmärsivät nyt syyn
lentokoneen äkilliseen putoamiseen, tai ainakin sen, ettei se johtunut
suorastaan tapaturmasta. Mutta yksityisseikoista he eivät tienneet
mitään ja reportteri oli käyttänyt yleistä hämminkiä hyväkseen ja
livahtanut pois. Etsivän poliisin päällikkö koetti saada vangilta
tarkempia tietoja, mutta tämä pysyi nyt itsepintaisesti vaiti,
vielä sittenkin kun hänet oli tuotu Parisiin tutkintotuomarin
kuulusteltavaksi. Kun tuomari oli antamaisillaan määräyksen, että vanki
vietäisiin säilöön, tämä vihdoin avasi suunsa ja virkkoi: -- Hra
tuomari, sanon teille kaikki mitä tahdotte, jos sallitte minun ensin
tehdä teille kysymyksen ja vastaatte siihen. -- Minä sallin sen, --
sanoi tuomari hiukan hämmästyen omituista pyyntöä. -- No niin, -- sanoi
Le Huppé, -- minusta olisi hauska tietää, miten se on selitettävissä,
että minä lentäessäni tuhannen metrin korkeudessa ja valmistautuessani
nousemaan korkeammalle yhtäkkiä menin tainnoksiin tuntematta edeltäpäin
pienintäkään pahoinvointia? -- Ikävä kyllä, en voi tyydyttää teitä
tässä suhteessa. -- Olin miltei varma, ettette voisi, hra tuomari. --
Minkävuoksi siis kysyitte? -- sanoi tuomari loukkautuneena. --
Toivossa, että te tyydyttääksenne tiedonhaluni kääntyisitte sen ainoan
henkilön puoleen, joka osaa sen selittää. -- Kuka se on? -- Hra
Tapinois. -- Tietääkö hän siis kaikki asiat? -- huudahti tuomari hiukan
irvistäen. -- Niin väitetään, ja minä uskon sen, -- vastasi Le Huppé
huokaisten. -- Hyvä, minä pyydän hänet tänne. -- Oikeuspalatsilta ei
ollut pitkä matka _Päivän Uutisten_ toimitukseen. Tutkintotuomari
lähetti etsivän inspehtorin hakemaan hra Tapinois'ta autolla. Mutta
tämä palasi yksinään. Reportteri ei ollut lehtensä toimituksessa: hän
oli vain pistäytynyt siellä ja jättänyt sinne kirjeen, joka oli
osoitettu tutkintotuomarille, jos tämän puolesta tultaisiin häntä
hakemaan. Tuomari avasi hätäisesti kirjeen, mutta luettuaan sen pääsi
häneltä ihmettelyn huudahdus. -- Viekää pois syytetty, -- hän virkkoi,
-- me jatkamme myöhemmin kuulustelua. -- Kun vanki oli viety, luki
tuomari vielä toiseen kertaan reportterin kirjeen ja mutisi sitten
miettiväisenä: -- Sillä miehellä on tietäjän lahjat. -- Reportterin
kirje oli seuraava: "Hra tutkintotuomari. Jos haluatte osata vastata Le
Huppén Teille tekemään kysymykseen, miten hän menetti tajuntansa
lentokoneessa, suvaitkaa lukea huominen _Päivän Uutiset_!"

"Lukekaa _Päivän Uutisista_!" oli kaikkien iltalehtien lukijoilleen
antama neuvo, joka ei aina ollut niin selvässä muodossa, mutta
kuitenkin tarpeeksi vihjaiseva, että kaikki ymmärsivät, että ainoastaan
hra Tapinois kertomuksessaan saattoi selittää Villacoublayn kentällä
sattuneet huomiotaherättäneet tapaukset. Ja aamun tultua lähtivät
suunnattomat parvet sanomalehtipoikia _Päivän Uutisten_ toimituksesta
suuret lehtikimput kainalossaan, täyttivät hiljaiset kadut huudoillaan
leviten yli koko Parisin. He tekivät erinomaisia kauppoja, sillä
Tapinois'n artikkeli oli vetävä.

Hän kertoi lennokkaasti koko jutun _Kellotornista_ ja "Setä
Oidipuksen" murhasta kuudella suurella palstalla. Sitten hän kuvasi
loppukohtauksen, jännittävän lennon, kestävyysennätyksen, omituisen
keskustelun Le Huppén ja hänen välillään korkealla ilmassa,
ja tässä tuli näkyviin taaskin hra Tapinois'n erinomainen
edeltäpäinlaskemistaito. Tuntien Le Huppén luonteen ja laskien siihen,
että ilmailija pitäisi kuolemaa parempana kuin häpeää ja koettaisi
kerallaan tuhota ainoan miehen, joka tiesi hänen syyllisyytensä,
reportteri oli odottanut, että tämä pyytäisi hänet mukaansa johonkin
uhkarohkeaan lentoon, joka päättyisi tahalliseen tapaturmaan. Sen
vuoksi reportteri oli ennen Villacoublayhin lähtöään varustanut
mukaansa kloroformipullon! Kun he olivat ilmassa ja hän piti hetken
soveliaana, hän tainnutti toverinsa kaatamalla huumaavaa nestettä
siihen puheluputkeen, joka kulki Le Huppén suuhun. Oli selvää, että
lentokone ohjaajan puuttuessa syöksyi maata kohden. Reportteri kyllä
tiesi tämän vaaran, jolle hän oli pannut itsensä alttiiksi. Hän
kumartui taintuneen ohjaajan yli ja koneen pudotessa hirvittävällä
nopeudella hän yli-inhimillisellä kylmäverisyydellä ja taitavuudella
tarttui ohjauslaitteisiin ja onnistui estämään koneen musertumasta
maata vasten. Kaikki tämä oli kerrottu yksinkertaisen koruttomasti,
ilman pienintäkään turhamaisuutta, ikäänkuin tuo kaikki olisi ollut
aivan tavallista. Ja varsinkin oli artikkelissa huomattavaa, ettei
siinä kertaakaan mainittu Paimpolia eikä tämän juonittelulta. Poliisi
näytti olevan aivan tuntematon reportterille. Lopussa oli vain sanottu,
että _Päivän Uutiset_ saattoi nyt luovuttaa _alkuperäisen Kellotornin_
(sanat oli painettu harvennetuilla kirjaimilla) takaisin oikeaan
paikkaansa. Se ei ollut kovin ilkeästi sanottu!

Kuukautta myöhemmin eräänä kauniina ja aurinkoisena päivänä helähti
iloinen soitto Velizyn kellotornista. Kirkon ovet aukenivat ja sisältä
astui iloinen kulkue. Etumaisina astuivat Jeanjeannot ja Madeleine.
Nuori mies oli juhlapuvussa ja nuori nainen, jonka posket ja silmät
loistivat onnesta, oli valkoisessa morsiuspuvussa. Heidät oli juuri
vihitty. Heidän jäljessään tuli rva Mirande hra Blérot'n, kuuluisan
lentokoneiden rakentajan, käsivarteen nojaten, ja Grivollet, jonka
osaksi oli tullut kunnia olla isäntänsä rouvan kavaljeerina, koetti
näyttää mahdollisimman arvokkaalta ja totiselta. Muuna seurueena oli
ystäviä, ilmailijoita ja mekanikkoja lentokentältä. Mutta turhaan etsi
heidän joukostaan hra Tapinois'ta. Hän oli Le Huppén vangitsemisen
jälkeen kokonaan kadonnut, eikä edes _Päivän Uutisissakaan_ tiedetty
hänen oleskelupaikkaansa. Kuitenkin hän oli antanut ystävilleen
kuulumisia itsestään hienolla tavalla. Heti kun Jeanjeannot ja
Grivollet olivat päässeet vapaiksi vankilasta sen jälkeen kuin Le
Huppén syyllisyys oli tullut ilmi, he olivat saaneet vastaanottaa hra
Tapinois'n puolesta kallisarvoiset kronometrikellot. Eikä reportterin
hyväntahtoisuus rajoittunut vain tähän. Sinä päivänä jolloin
Jeanjeannot oli pyytänyt rva Mirandelta serkkunsa kättä, eräs
lähetti oli tullut ja reportterin nimissä jättänyt Madeleinelle
jalokivisormuksen, joka arvossa veti vertoja prinsessain koruille.
Mukana tulleessa paperissa oli kirjoitus: "Kihlajaisianne varten." --
Miten hän voi sen tietää...? -- mutisi neitonen, joka ei ollut tottunut
reportterin hämmästyttäviin keksinnöihin. -- Rakas pieni serkku, --
sanoi Jeanjeannot hellästi, -- hra Tapinois, joka tietää kaikki, on
varmaankin huomannut, että minä olen voittanut _Sanansaattajan_
kilpailun, ja sen nojalla päättänyt, että minun ensimmäinen ajatukseni
on oleva pyytää sinua jakamaan kanssani nuo satatuhatta frangia. -- He
kirjoittivat yhdessä lämpöisen ja kiitollisen kirjeen reportterille.
Mutta siihen ei enää ollut tullut vastausta. Niinpä nyt Jeanjeannot ja
Madeleine juhlapäivänään kaipasivat kovasti reportteria ja se heitti
pienen varjon heidän muutoin niin täydelliseen onneensa.

Kulkue oli jo ehtinyt pienelle kirkon edustalla olevalle torille.
Silloin Jeanjeannot äkkiä kääntyi hra Blérot'n puoleen ja osoitti
hänelle mustaa pilkkua taivaalla. Se lähestyi Velizyä kohden nopeasti
ja huomattiin lentokoneeksi, joka lähemmäksi tultua havaittiin olevan
Blérot'n tehtaan mallia. Ammattiuteliaisuuden valtaamana koko kulkue
pysähtyi ja katseli sitä. Lentokone oli juuri Velizyn yläpuolella.
Silloin se pysähtyi suunnassaan ja alkoi tehdä kierroksia laskeutuen
yhä alemmaksi, kunnes oli vain viitisenkymmenen metrin korkeudella.
Silloin, kulkiessaan ohi torin, jolla kulkue seisoi, ilmailija heittä
alas valtavan suuren käärön, joka avautui heti ja päästi sisältönsä
hajoamaan ilmassa. Olisi voinut sanoa, että suunnaton perhosjoukko
liiteli ilmassa ja sitten laskeutui hääjoukon päälle, joka peittyi
tuoksuvaan ruususateeseen. Kohosi huuto: -- Eläköön hra Tapinois! --
Kukapa muu kuin reportteri olisi kyennyt keksimään niin hienon,
erikoisen ja odottamattoman tervehdyksen nuorelle avioparille?
Eläköönhuutojen kaikuessa Madeleine vei sormet huulilleen ja lähetti
herttaisen lapsellisella liikkeellä lentosuukon lentokonetta kohden,
joka jo liiteli kaukana ja pian hävisi taivaan kirkkauteen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sanomalehtimiehen seikkailuja - Ranskalainen kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.