Title: Aikamme uros
Author: Lermontov, Mikhail Iurevich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aikamme uros" ***


AIKAMME UROS

Kirj.

M. LERMONTOV

Venäjän kielestä suomensi M. Wuori



Helsingissä,
K. E. Holm'in kustannuksella,
1882.



SISÄLLYS:

Esipuhe

   I. Beela
  II. Maksim Maksiimitsh.

Petshoorinin päiväkirja.
      Esipuhe
   I. Taman.
  II. Ruhtinatar Mary.
 III. Sallimaan uskoja.



ESIPUHE toiseen painokseen.


Jokaisessa kirjassa on esipuhe ensimäinen ja samalla viimeinen asia.
Se on joko selityksenä teoksen tarkoituksesta tahi puhdistaumisena ja
vastauksena arvosteluille. Mutta tavallisesti lukijat eivät välitä
siveellisestä tarkoituksesta ja sanomalehtien hyökkäyksistä, ja senpä
tähden he eivät esipuhetta lue. Ja paha on, että niin on; olletikin
meillä! Yleisömme on vielä niin nuori ja yksinkertainen, ett'ei se
ymmärrä tarua, ellei sen lopussa ole siveys-ohjetta. Se ei arvaa pilaa,
eikä tunne ironiiaa; se on, suorastaan, huonosti kasvatettu. Se ei
vielä tiedä, että kunnollisessa seurassa ja kunnollisessa kirjassa
ilmeinen soimaus ei käy päinsä; että ajan sivistys on keksinyt paljoa
terävämmän, melkein näkymättömän, mutta yhtä hyvin kuolettavan aseen,
joka imarteen verhossa tuottaa väistämättömän ja varman iskun. Meidän
yleisö on moukan vertainen, joka kuunneltuaan kahden, vihamieliseen
hoviin kuuluvan, valtiomiehen puhetta, varmaan luulisi kummankin heistä
pettävän oman hallituksensa keskinäisen, hartaimman ystävyyden eduksi.

Tämä kirja sai tuonaan kokea muutamien lukijoiden, jopa
sanomalehtienkin onnetonta luottoisuutta sanojen kirjaimelliseen
merkitykseen. Toiset närkästyivät kauheasti, eikä vain pilalla, että
heille pannaan esimerkiksi sellainen siveetön mies, kuin "Aikamme
uros"; toiset taas varsin hienosti huomauttivat, että tekijä on
piirustanut oman ja tuttavainsa kuvat... Vanhaa ja kurjaa pilaa! Mutta,
näköään, on Wenäjä niin luotu, että kaikki siinä uudistuu, paitsi
tuhmuudet. Kaikkein lumoavin taikasatu meillä tuskin, pääsee ilman
soimauksitta persoonallisesta loukkausyrityksestä.

Arvoisat herrat! "Aikamme Uros" on todellakin kuva, mutta ei yhden
miehen; se on kuva muodostettu meidän sukupolvemme täydellisesti
kehittyneistä paheista. Sanotte minulle taaskin, ett'ei ihminen
voi olla niin ruma, mutta minä sanon teille, että jos te uskotte
kaikkien traagillisten ja romantillisten pahantekijöiden olemisen
mahdollisuutta, miksikä ette sitten usko Petshoorinin todenperäisyyttä?
Jos te olette ihaelleet paljoa kauheampia ja rujompia kuvitelmia,
niin miksikä tämä luonne, ollen myöskin kuvitelma, ei pääse teidän
armoihinne? Eiköhän vain siksi, että siinä on enemmän totta, kuin te
haluaisittekaan?

Sanotte, ett'ei siveellisyys tästä hyödy. Anteeksi! Kylliksi on jo
ihmisiä makeisilla ruokittu, ja niistä on heidän vatsansa turmeltunut;
tarpeen on katkerat lääkkeet, syövyttävät totuudet. Mutta älkää,
yhtäkaikki, tästä luulko, että tämän kirjan tekijällä koskaan on ollut
pöyhkeätä haavetta ruvetakseen ihmiskunnan paheiden ojentajaksi.
Jumala hänet varjelkoon sellaisesta typeryydestä! Hänestä oli vain
hauskaa piirtää aikuisensa mies, jommoisena hän hänet käsittää, ja,
hänen ja teidän kovaksi onneksi, liian tiheässä on tavannut. Siinäkin
on kylliksi, että tauti on osoitettu löytyvän, mutta kuinka se on
parannettava -- sen vain Jumala tietää! --



I.

Beela.


Minä matkustin kyydillä Tiflisestä. Rattaitteni koko kuormana oli
pieni remetti, joka oli puolillaan matkamuistelmia Gruusiasta. Suurin
osa niitä on, teidän onneksenne, hävinnyt, mutta remettini muine
kapineineen on, minun onnekseni, säilynyt eheänä.

Aurinko alkoi jo kätkeytyä lumiharjanteen taakse, kun olin saapunut
Koishaurskin laaksoon. Kyyditsijäni, osetiini, kiiruhteli väsymättä
hevosia ehtiäksemme yöksi nousta Koishaurskin vuorelle, ja veteli
lauluja täyttä kurkkua. Mikä ihana paikka tuo laakso! Joka haaralla
on luoksepääsemättömiä vuoria, punertavia kallioita, vihriän
seinelijään kierteleminä ja vaahtera-ryhmien seppelöiminä, keltaisia,
ouruveden uurtamia jyrkkäyksiä, ja tuolla ihan korkealla kultaisia
lumi-hetuleita; alhaalla taas Aragva, syleillen toista, nimetöntä
virtaa ja kuminalla syöksyen mustasta, usmaisesta rotkosta, luikertelee
hopealankana ja kimaltelee, kuni käärmeen suomukset.

Saavuttuamme Koishaurskin vuoren juurelle, seisatuimme juomalan luo.
Siinä parveili meluten noin pari kymmentä grusiinia ja vuorelaista;
läheisyyteen oli karavaani kameleja asettunut yöksi. Minun oli
palkkaaminen härkiä vetämään rattaitani tuolle kirotulle vuorelle,
sillä oli jo syksy ja iljanne -- ja vuori oli noin kaksi virstaa pitkä.

Ei muu auttanut, kuin palkata kuusi härkää ja muutamia osetiineja. Yksi
heistä heitti remettini hartioilleen ja muut kävivät auttamaan härkiä
melkein yhteen huutoon.

Minun rattaitteni jäljessä veti neljä härkää toisia rattaita, kuin
ei mitään, huolimatta siitä, että ne olivat kukkuraksi kuormitetut.
Tämä seikka minua kummastutti. Niiden takana kävi omistaja, tupakoiden
pienestä kabardiinilaisesta hopea-helaisesta piipusta. Hänen yllään oli
upsierin takki ilman olkaimia ja päässä tsherkessiläinen hossakarvainen
lakki. Hän näytti olevan noin viiden kymmenen vanha; hänen tummat
kasvonsa osoittivat hänen jo kauan sitten tutustuneen Taka-Kaukaasian
aurinkoon, ja ennen aikaansa harmentuneet viiksensä eivät vastanneet
hänen lujaan käyntiinsä ja ravakkaasen muotoonsa. Minä astuin hänen
luoksensa ja kumarsin; hän vastasi ääneti kumarrukseeni ja laski suuren
savukiemuran.

-- Olemme, ehkä, matkakumppania?

Hän kumarsi, nytkin ääneti.

-- Te, varmaan, matkustatte Stavroopoliin?

-- Aivan niin... vieden ruumin tavaroita.

-- Sanokaapa, olkaa hyvä, minkä tähden teidän raskaita rattaita neljä
härkää jouten vetää, mutta minun tyhjiä rattaitani kuus' elukkaa tuskin
liikuttaa noiden osetiinien avulla?

Hän hymähti viekkaasti ja katsahti minuun tarkoittavasti.

-- Te ette varmaankaan ole olleet kauan Kaukaasiassa?

-- Vuoden ajan, vastasin minä. Hän hymähti toistamiseen.

-- Miten niin?

-- Niin vain; nuo aasialaiset ovat kauheita riiviöitä! Luuletteko
heidän auttavan, kun huutavat? Piruhan heidät tietää, mitä he
kiljuvat? Härät heitä kyllä ymmärtävät, sillä vaikka valjastaisitte
kaksikymmentä, niin, jos he vain huutavat tavallaan, eivät härät
hievahda paikaltaan... Kauheita konnia! Mut' minkäs heille saat? Kiskoa
rahaa matkustajilta he kyllä rakastavat... Ovat turmelleet lurjukset!
Saatte nähdä, vielä he teiltä juomarahaakin ottavat. Minä kyllä jo
heidät tunnen; mua eivät petä!

-- Te kauan jo täällä palvelette?

-- Minä olin täällä jo palveluksessa Aleksei Petroovitshin [Jermoolov]
aikana, vastasi hän, suoristaen ryhtiään. Kun hän tuli linjalle, olin
minä ala-luutnanttina -- lisäsi hän -- ja hänen aikanansa sain kaksi
arvoa retkistä vuorelaisia vastaan.

-- Ja nyt?

-- Nyt kuulun kolmanteen linjapataljoonaan. Entä te, rohkenenko kysyä?

Minä sanoin hänelle.

Keskustelu loppui siihen, ja me jatkoimme ääneti käyntiämme
vieretysten. Vuoren huipulla kohtasimme lunta. Aurinko oli laskeutunut
ja yö seurasi päivää välittömästi, niinkuin etelässä on tavallista,
mutta lumen kajastuksen tähden voimme me helposti eroittaa tien, joka
yhä vielä kävi nousuun, vaikka ei enää niin jyrkkään. Minä käskin
panemaan remetin rattaille, vaihtamaan härät hevosiin ja katsahdin
viimeisen kerran alas laaksoon; mutta paksu, rotkoista aaltoina
turvannut sumu peitti sen täydellisesti, eikä yhtäkään ääntä sieltä
enää kuulunut korviimme. Osetiinit ympäröivät minua hälisten ja
vaativat juomarahaa, mutta alakatteini kiljasi heille niin äkäisesti,
että he silmänräpäyksessä erkanivat. -- Onpas sitä kansa! sanoi hän: ei
tiedä, mikä leipä on venäjäksi, mut osaapa: "upsieri, anna juomarahaa".
Tataaritkin minusta ovat paremmat; he tok'eivät juo...

Kyytilään oli vielä virstan verta. Kaikkialla oli hiljaa, niin hiljaa,
että itikan hyrinästä voi seurata sen lentoa. Vasemmalla hämärsi
syvä rotko; sen takana ja edessämme kuvailiivat kelmeällä taivaan
rannalla, jossa iltaruskon viimeinen loiste vielä oli säilynyt, vuorien
tummansiniset huiput, täynnä halkeilemia ja lumikerroksien peittäminä.
Tummalla taivaalla alkoi vilkkua tähtiä, ja, kummallista, minusta ne
näyttivät olevan paljoa korkeammalla, kuin meillä pohjosessa. Molemmin
puolin tietä törrötti paljaita, mustia kiviä, sieltä täältä pilkisti
lumen alta pensaita, eikä ainoa kuiva lehtikään liikkunut; ja hauskaa
oli kuulla keskellä tätä kuolon unta uupuneen kolmivaljakon korskumista
ja venäläisen kellon epätasaista helinää.

Huomenna tulee mainio ilma! sanoin minä. Alakatteini ei vastannut
sanaakaan, vaan osoitti minulle sormellaan itäistä vuorta, joka kohosi
suoraan vastassamme.

-- Mitä se on? kysyin minä.

-- Gut-vuori.

-- No, niin mitä?

-- Katsokaa, kuinka tuo savuaa. Todellakin, Gut-vuori savusi; sen
syrjillä kapueli keveitä pilvi-viiruja, ja huipulla lepäsi musta
hattara, niin musta, että se tummalla taivaalla näytti pilkulta.

Me huomasimme jo kyytilän ja sitä ympäröivien sakljojen [savella
laastettu, säleistä tehty rakennus] katot, ja edessämme välkähteli
ystävällisiä tulia, kun kuhahti kostea, kylmä tuuli, rotkossa alkoi
humista ja rupesi hienosti satamaan. Tuskin ennätin pukea ylleni
burkan [lyhyt huopatakki], kun jo tulla tuprusi lunta. Minä katsoin
kunnioituksella alakatteiniin.

-- Meidän on tähän yöpyminen, sanoi hän harmissaan; tuommoisessa
pyryssä ei pääse vuorien yli. Mies, hoi! Onko ollut vyörykkeitä
Krestoovajalla? kysyi hän kyyditsijältä.

-- Ei, herra, vastasi kyyditsijä -- osetiini: -- mutta riippumassa on
paljon, paljon.

Vierashuoneen puutteesta kyytilässä määrättiin meille yö-sija
savusakljaan. Minä pyysin matkakumppaniani juomaan lasin teetä
kanssani, sillä muassani oli valettu teekannu -- ainoa lohdutukseni
matkoillani Kaukaasiassa.

Saklja oli yhdeltä sivulta rakennettu kallioon; kolme liukasta,
märkää astinta vei sen ovelle. Haparoiden menin sisään ja tölmäsin
vasten lehmää (navettaa, näet, käytetään siellä etehisenä). Minä en
tietänyt, minne kääntyisin: täällä määkyvät lampaat, tuolla murisee
koira. Onneksi vilkahti syrjässä himmeä valo ja auttoi minua löytämään
toisen, oven tapaisen, aukon. Siinä aukeni kyllin huvittavainen kuva;
avara saklja, jonka katto nojautui kahteen savustuneesen patsaasen, oli
täynnä väkeä. Keskellä räiski maahan hajotettu valkea, ja savu, jota
tuuli katossa olevasta aukosta takasin survoi, levisi ympärinsä niin
paksuna verhona, ett'en pitkään aikaan voinut selviytyä; tulen ääressä
istui kaksi ämmää, joukko lapsia ja laiha grusiini, kaikki ryysyissä.
Ei ollut muuta tehtävänä! me majauduimme valkean ääreen, sytytimme
piiput, ja kohta alkoi teekannu iloisesti kiehua.

-- Kurjia ihmisiä! sanoin minä alakatteinille osoittaen isäntäväkeämme,
joka katseli meitä ääneti jonkinmoisessa hämmästyksessä.

-- Mitä typerintä kansaa! vastasi hän. Uskotteko? He eivät osaa mitään,
eivätkä kykene mihinkään sivistykseen! Yhtä kaikki meidän kabardiinit,
tai tshetshensit, vaikka ovatkin rosvoja ja retkaleita, toki ovat
rajupäitä; mutta eihän näillä ole haluakaan aseisin; kunnon tikaria
ei näe yhdelläkään. Todellakin aika maitovalvattia. [Oset (osetin)
merkitsee maitovalvattia myös.]

-- Olitteko kauankin Tshetsheniassa?

-- Minä oleskelin noin kymmenen vuotta linnoituksessa ruodun kanssa,
Kivi-Kaalamon luona -- tiedättehän?

-- Olen siitä kuullut.

-- Niin, hyvä mies, kyllä saimme tarpeeksemme noista huimapäistä.
Nykyään, Jumalan kiitos, on tok' rauhallisempi; mutta silloin ei
tarvinnut mennä kuin sata askelta vallista, niin jo istui karvanen
perkele väjyksissä, tai seisoppa suu auki, niin het' on paula kaulassa
tai kuula niskassa. Aika poikia vain!...

-- Teillä, luulen, on ollut paljon seikkailuja? sanoin minä
uteliaisuudesta kiihottuneena.

-- Kuinkas ei, onhan...

Tuossa hän alkoi nyppiä vasenta viistään, kumarsi päänsä ja mietistyi.
Minun teki kauheasti mieleni houkutella häneltä joku juttu -- halu joka
on omituinen kaikille matkustajille ja muistelmien kirjoittajille.
Sillä välin tee oli valmistunut; minä otin remetistä kaksi matkalasia,
täytin ja panin toisen hänen eteensä. Hän särppäsi ja sanoi ikäänkuin
itsekseen: "niin, onhan!" Tämä antoi minulle suurempaa toivoa.
Minä tiedän, että vanhat Kaukaasialaiset mielellään puhelevat ja
kertovat, sillä siihen heillä harvoin on tilaisuutta: mikä seisoo
noin viisi vuotta jossakin takalolla ruotuineen, eikä koko viiteen
vuoteen kukaan hänelle sano: _terveeks'_ (sillä vältvääpeli lausuu:
_terveyttä toivotan_). Ja puheen ainetta kyllä saa: ylt'ympäri on
villiä, eriskummaista kansaa, joka päivä vaaroja, tapauksia sattuu
kummallisia, ja siinä tulee paheksumaan, että meillä niin vähän
muistoon kirjoitetaan.

-- Ettekö tahdo sekoittaa rommia? sanoin kumppanilleni: minulla on
valkoista Tiflisestä; nyt on kylmä.

-- En, kiitoksia, minä en juo.

-- Miksi niin?

-- Niin vain. Olen itselleni vannonut. Ollessani vielä alaluutnanttina,
kerran, näette, maistelimme yhdessä, ja yöllä tapahtui hätä-kutsu;
hutikassa astuimme mekin rintamaan, mutta kyllä siitä saimmekin, kun
Aleksei Petroovitsh kuuli. Herranen aika, kuinka hän vihastui! vähällä
oli antaa oikeuteen. Niinpä niin: toisinaan eletään vuosi ketäkään
näkemättä, ja jos sitten vielä käy ryypiskelemään -- niin hukka perii!

Tämän kuultuani kadotin melkein kaiken toivoni.

-- Ja otetaanpa tsherkessit, jatkoi hän: kun päihtyvät _busa'sta_
[laji olutta] häissä tai hautajaisissa, niin alapas jo iskeä. Kerran
minä tuskin pääsin käpälämäkeen, ja olinpa silloin vielä antautuneen
ruhtinaan luona vieraissa.

-- Kuinkas se tapahtui?

-- Silloin... (hän pisti piippuunsa, kiristi vyötään ja alkoi kertoa),
silloin, nähkäätte, seisoin minä linnoituksessa Teerekin takana ruodun
kanssa, -- siitä kohta tulee viisi vuotta. Kerran syksyllä saapui
muonakuormasto, jota seurasi upsieri, nuori, noin viidenkolmatta mies.
Hän tuli luokseni täysissä tamineissa ja ilmoitti olevansa määrätty
jäämään minun luokseni linnoitukseen. Hän oli tuommoinen hyvin hoikka,
kalpea, hänen yllään oli aivan uusi puku, jotta heti arvasin hänen
ei kauan olleen Kaukaasiassa. "Te varmaan", kysyin häneltä, "olette
siirretty Wenäjältä?" -- Aivan niin, herra alakatteini, vastasi hän.
Minä otin häntä kädestä ja sanoin: "Varsin hauskaa; teidän tulee
pikkuisen ikävä... mutta koetetaanhan elää toverina. Ja, olkaa hyvä,
kutsukaa minua vain Maksim Maksiimitshiksi, ja -- mitä varten tuo täysi
asu? tulkaa luokseni aina tavallisessa lakissa". Hänelle annettiin
asunto ja hän majoittui linnoitukseen.

-- Ja mikä oli hänen nimensä? kysyin Maksim Maksiimitshilta.

-- Hänen nimensä oli... Gregorius Aleksandrovitsh Petshoorin. Hän
oli kunnon poika, voin teille vakuuttaa; hiukan vain kummallinen.
Esimerkiksi: sateessa tai pakkasessa oli hän koko päivän metsästämässä;
kaikki paleltuivat ja väsyivät -- mutta hän ei vähääkään. Vaan
kun joskus istui huoneessaan ja vähänkin uhosti, niin jo valittaa
vilustuneensa, tai kun ikkunan luukku vain kolahti, niin jo hypähtää
ja kalpenee; ja itse näin minä, kuinka hän ypö-yksin kävi metsä-si'an
kimppuun; joskus taas ei häntä saa moneen tuntiin puhumaan sanaakaan,
mutta annas kun milloin äityy kertomaan, niin vatsan halkasee naurusta.
Niin, hyvin kummallinen, mut' mahtoi olla rikas mies, sillä jopa sillä
oli kaikenlaisia kalliita kapineita!...

-- Ja asuitteko te kauankin yhdessä? kysyin minä taas.

-- Vuoden ajan. Niin, onhan vain merkillinen tuo vuosi; teki hän mulle
monta kepposta, vaan suokoon ne Herra hälle anteeksi!... Onhan, näette,
semmoisia ihmisiä, joille jo syntymästään on määrätty, että heille on
tapahtuva kaikellaisia tavattomia asioita.

-- Tavattomia? huudahdin minä uteliaisuudella, lisäten hänelle teetä.

-- Kuulkaahan, minä teille tässä kerron. Kuuden virstan paikkeilla
linnoituksesta asui eräs antautunut ruhtinas. Hänen poikansa, noin
viidentoista vuotias nulikka, tavastui ajelemaan meille milloin minkin
tähden. Ja kyllä me turmelimmekin hänet, Gregorius Aleksandrovitsh ja
minä. Mut sepäs rajupää vasta oli ja kerkeä vaikka mihin, joko lakkia
maasta nostamaan täydessä karussa, tai ampumaan. Se vain ei ollut hyvä,
että hänellä oli kauhea himo rahaan. Kerran, piloillaan, lupasi hänelle
Gregorius Aleksandrovitsh kultarahan, jos hän varastaisi paraimman
vuohen isänsä laumasta, ja, älähän huoli, seuraavana yönä toi kun
toikin sen sarvista. Mutta kun joskus pisti mieleemme häntä härsyttää,
niin silmänsä oikein verta tihrusi, ja heti tikariin käsiksi. "Kuule,
Asamat, et sinä kauan päätäsi kanna", sanoin minä hänelle: "pahoin
sinun kallosi käypi".

-- Kerran tuli itse vanha ruhtinas kutsumaan meitä vanhimman tyttärensä
häihin, ja me kun, näette, olimme kunakkia [tuttava, kumppani],
niin ei käynyt kieltäminen, vaikka hän olikin tataarilainen. Niinpä
sitten lähdimme. Aulassa [kaukaasialainen kylä] otti meitä vastaan
joukko koiria kovalla haukunnalla. Naiset, joiden kasvot voimme
nähdä, eivät olleet ensinkään kaunottaria. "Minulla oli paljo parempi
ajatus tsherkessittäristä", sanoi mulle Gregorius Aleksandrovitsh. --
Vuottakaahan, vastasin minä naurahtaen. Mielessäni oli oma ajatukseni.

-- Ruhtinaan sakljaan oli jo keräytynyt paljo väkeä. Asiaattilaisilla,
näet, on tapana kutsua häihin sekä Pekat että Paavot. Meidät otettiin
vastaan kaikilla kunnian osoituksilla ja vietiin kunatskajaan
[vierastupa]. Minä yhtä kaikki en unhoittanut tarkata, minne meidän
hevosemme pantiin, näette, jos sattuisi jotakin tapahtumaan.

-- Mitenkä he häitä viettävät? kysyin alakatteinilta.

-- Hyvin tavallisesti. Aluksi molla [muhamettilainen pappi] lukee
heille jotakin koraanista; sitten annetaan lahjoja nuorikoille ja
kaikille heidän sukulaisillensa; syödään, juodaan busa'a, sitten alkaa
dshigitovka [vikellys], jolloin joku likainen retkale rehentelee ja
ilveilee kurjalla, ontuvalla luuskalla ja naurattaa arvoisaa seuraa;
sitten, hämärässä, alkaa kunatskajassa, niinkuin meillä sanotaan,
tanssijaiset. Köyhä ukko rahjus remputtaa kolme-kielistä... en muista,
kuinka he nimittävät... no, onhan kuin meidän balalaikka. Tytöt ja
pojat asettuvat kahteen riviin vastatusten, taputtavat kämmeniään ja
laulavat. Silloin astuu keskelle tyttö ja mies, ja alkavat sanella
toisilleen runoja laulamalla, miten sattuu, ja toiset säestävät
kuorona. Petshoorin ja minä istuimme kunniapaikalla, ja siihen tuli
hänen luoksensa isännän nuorin tytär, kuusitoista vuotias tyttö, ja
lauloi hänelle... kuinka sanoisin?... ikäänkuin komplimentiksi.

-- Ettekö muista, mitä hän lauloi?

-- Kyllä; taisi olla näin: "soleat on meidän nuoret dshigitat [uljas
vikeltäjä], viitat heill' on hopealla sirotut, mut nuori venäläinen
upsieri soleampi heitä on, ja kaluunat on hällä kultaiset. Hän on kuin
poppeli heidän keskellä, vaan meidän puistossa ei hän kasvaa, eikä
kukkia saa". Petshoorin nousi, kumarsi hänelle, pani kätensä otsalleen
ja sydämelleen, ja pyysi minua hänelle vastaamaan; minä osaan hyvin
heidän kieltä, ja käänsin hänen vastauksensa.

-- Kun tyttö oli mennyt luotamme, kuiskasin minä Gregorius
Aleksandrovitshille: noh, miltä näytti? -- Mainio! vastasi hän; mikä on
hänen nimensä?

-- Hänen nimensä on Beela, vastasin minä.

-- Ja hän oli todellakin kaunis, pitkä ja hoikka; silmät, mustat kuin
vuorikauriilla, oikein tunkivat sieluun. Petshoorin, miettiväisenä,
ei laskenut häntä silmistään, ja hänkin pilkisteli usein kulmien alta
Petshooriniin. Vaan ei Petshoorin ollut ainoa, joka ihaeli kaunista
ruhtinatarta; huoneen nurkasta katseli häntä kaksi muutakin silmää,
liikkumattomina ja tulisina. Minä aloin tutkistella ja tunsin vanhan
tuttuni Kasbitshin. Hän, näette, ei ollut juuri antautunut, eikä
antautumatonkaan. Epäilyjä oli hänestä paljo, vaikk'ei häntä oltu
huomattu missään vehkeissä. Hän toi meille aina linnoitukseen lampaita
kaupaksi, vaan ei koskaan hieronut kauppaa: minkä pyysi, maksa pois
-- mut ei hän helpottanut, vaikka olisi tappanut. Kerrottiin hänestä,
että hän mielellään kuljeskeli Kubaanin taakse abrekkien [kuolemaan
henkensä vihkinyt] kanssa ja, totta puhuen, olikin hänellä oikea rosvon
naama; hän oli pikkunen kasvultaan, kuiva ja hartiakas!... Mutta sepä
vasta vikkelä, vikkelä kuin piru! Hänen beshmettinsä [päällysvaate]
oli aina revitty ja paikattu, mutta pyssy hopeassa. Hänen hevostaan
mainittiin koko Kaukaasiassa -- ja todella ei paremmasta puhettakaan.
Eivätkä sissit häntä suotta kadehtineetkaan, ja koettivathan usein sitä
varastaakin, vaan eipä onnistunut. Vieläkin on silmissäni tuo hevonen,
musta kuin piki, jalat hoikat kuin rautalanka, eikä silmät ollenkaan
huonommat Beelan silmiä; entäs voimaa sitten! aja vaikka 50 virstaa; ja
harjoitettukin -- juoksi kuin koira isäntänsä jälessä! Eikä hän sitä
koskaan sitonut. Semmoinen, näet, pirun hevonen!...

-- Sinä iltana oli Kasbitsh karmeampi kuin koskaan, ja minä huomasin,
että hänellä oli beshmetin alla sotisopa. -- "Eipä hänellä suotta
ole tuo sotisopa", ajattelin minä, "ihan varmaan on hänellä jotakin
mielessä".

-- Sakljassa kävi helteiseksi, ja minä menin ulkoilmaan
vilpoittelemaan. Yö jo laskeutui vuorille ja usma alkoi kuljeskella
pitkin rotkoja.

-- Minun pisti mieleeni poiketa vajaan, jossa hevosemme seisoivat,
katsomaan, oliko heillä rehua, ja eihän varovaisuus koskaan haittaa;
minulla oli mainio hevonen, ja jo usea kabardiini siihen hempeästi
pilkisteli sanoen: _jakshi the, tshek jakshi_ [hyvä on, oikein hyvä].

-- Astun tuosta pitkin aitaa, kun äkkiä kuulen ääniä; toisen heti
tunsin; se oli Asamat lurjus, isäntämme poika; toinen puhui harvemmin
ja hiljemmin. "Mitä he tuossa juttuavat", ajattelin minä: "eiköhän vain
minun hevosestani?" Minä istahdin aidan viereen ja aloin kuunnella,
kokien olla päästämättä yhtäkään sanaa huomaamatta. Toisinaan
tukehduttivat sakljasta kuuluvain laulujen tohina ja äänien hälinä
minua huvittavan puheen.

-- "Sinulla on mainio hevonen! puhui Asamat; olisinpa isäntä talossa ja
mulla olisi kolmensadan tamman suuruinen tabuuni, niin antaisin puolet
ratsustasi, Kasbitsh!"

-- Vai, Kasbitsh! -- ajattelin minä ja muistin sotisovan.

-- "Niin", vastasi Kasbitsh lyhyen äänettömyyden perästä: "koko
Kabardista et semmoista löydä. Kerran -- se tapahtui Teerekin takana
-- lähdin abrekkien kanssa ryöstämään venäläisten tabuuneja; onni
meitä ei silloin suosinut ja me hajaannuimme kuka kunne. Jälessäni
kiiti neljä kasakkaa; takanani kuulin gjaurien huudot ja edessäni
oli tiheä metsä. Minä kyyristyin satulalle ja, antautuen Allahin
huomaan, ensi kerran elämässäni loukkasin hepoani piiskan iskulla.
Se puikki kuin lintu oksien välitse; terävät okaat repivät vaatteeni
ja vaivaisjalavan kuivat vitsat pieksivät kasvojani. Heponi hyppi
kantojen yli ja halkasi pensaat rinnallaan. Parempi olisi ollut jättää
se metsän rinteesen ja juosta piiloon metsään, mutta minun oli sääli
erota hevosestani -- ja siitä profetta palkitsikin minut. Muutamia
kuulia vinkui pääni ylitse ja minä kuulin jo kuinka kasakat riensivät
jäljissäni... Yht'äkkiä tuli eteeni syvä halkeama; ratsuni mietti
kotvan -- ja hyppäsi. Sen takakaviot irtaantuivat vastaiselta äyräältä
ja se riippui etujaloistaan. Minä heitin suitset ja lensin syvänteesen;
tämä pelasti hevoiseni ja se hyppäsi ylös. Kasakat näkivät kaikki, vaan
ei yksikään käynyt minua etsimään; varmaankin luulivat, että satutin
itseni kuoliaksi, ja minä kuulin, mitenkä he syöstyivät hevostani
pyytämään. Sydämeni veristyi; minä ryömin pitkin tiheää ruohoa
syvänteessä, kun huomasin, että metsä päättyi; muutamia kasakkoja
ajoi ulos tasangolle ja kas! suoraan heitä päin nelistää Karagjosini;
kaikki lähtivät huutaen sitä kiinni ottamaan; kauan, kauan he sitä
ajelivat, ja yksi varsinkin oli kaksi kertaa jo heittämäisillään sen
kaulaan suopungin; minä värisin, suljin silmäni ja aloin rukoella.
Muutaman silmänräpäyksen perästä katsoin ylös ja näen, kuinka
Karagjosini lentää, heiluttaen häntäänsä, vapaana kuin tuuli ja gjaurit
kaukana toinen toisensa jälessä vetjustavat kankaalla uuvutetuilla
hevosillaan. Vallah! se on tosi, totinen tosi! Myöhään yöhön istuin
minä syvänteessä. Ja uskotkos, Asamat? äkkiä kuulen pimeässä, että
äyräällä juoksee hevonen, korskuu, hirnuu ja polkee kavioillaan maata;
minä tunsin Karagjosini äänen, se oli hän, minun toverini!... Sen
kovemmin emme ole eronneet."

-- Ja minä kuulin, kuinka hän taputteli kädellään ratsunsa sileätä
kaulaa, antaen sille eri helliä nimityksiä.

-- "Olispa mulla tuhannen tamman suuruinen tabuuni, sanoi Asamat, niin
antaisin sen kokonaan Karagjosistasi."

-- "Ehei, en tahdo", vastasi Kasbitsh välinpitämättömästi.

-- "Kuulepas, Kasbitsh", puhui mairitellen Asamat: -- sinä olet kunnon
mies ja urhea dshigita: vaan minun isäni pelkää venäläisiä, eikä laske
minua vuorille; anna minulle hevosesi ja minä teen, mitä vain tahdot;
varastan sinulle isältäni paraimman luotipyssyn, tahi miekan, tahi mitä
vain haluat -- ja hänen miekkansa on oikea kalpa: pane vain terä kättä
vasten, niin tuo itse imeikse lihaan, ja tuommoinen sotisopa, kuin
sulla, ei ole sinne päinkään.

Kasbitsh oli ääneti.

-- "Ensi kerran, kuin näin sinun hevosesi, jatkoi Asamat, kun
se allasi kierteli ja hyppi pullistaen sieraimiaan, ja limsiöt
murenina sinkoilivat sen kaviojen alta, tapahtui sielussani jotakin
käsittämätöntä, ja siitä lähtien kaikki minua inhotti: isäni paraita
ratsuja katselin halveksien, minua hävetti näyttäytyä niiden selässä
ja tuska valtasi minut; surren istuin minä päivät pitkät kalliolla
ja vähän väliä ilmaantui ajatuksiini sinun pikimusta heposi uhkeasti
astuen ja sileä selkä suorana kuin nuoli; se katseli minua silmiin
vilkkailla silmillään, ikäänkuin tahtoi se sanoa sanan. Minä kuolen,
Kasbitsh, joll'et sitä minulle myy!" sanoi Asamat vapisevalla äänellä.

-- Minä kuulin, että hän rupesi itkemään; ja sanottava on, että Asamat
oli mitä uppiniskaisin nulikka, eikä hänestä koskaan ennen oltu
kyyneliä puserrettu, ei silloinkaan kuin oli nuorempi.

-- Vastaukseksi hänen kyynelilleen kuului jotakin naurun tapaista.

-- "Kuule, sanoi lujalla äänellä Asamat, sinä näet, että olen valmis
vaikka mihin. Tahdotko, niin varastan sinulle sisareni. Hän tanssii,
ja laulaa, ja neuloo kulta-koruja -- niin että ihme! Semmoista vaimoa
ei ole ollut turkkilaisella padishahallakaan... Jos tahdot, niin
odota minua ensi yönä rotkossa, missä virta juoksee; minä menen hänen
kanssaan siitä sivuitse naapuri-aulaan -- ja hän on omasi. Eikös toki
Beela maksa ratsuasi?"

-- Kauan, kauan oli Kasbitsh vaiti; viimein veti hän, vastauksen
sijaan, puolikovaan vanhaa laulua:

    Kaunotart' aulassa paljo on meillä,
    Silmät ne tähtinä paistavat heillä;
    Lempiä heitä -- kateellista on,
    Vaan vapaus paremp' uskalikon.
    Kullalla vaimoa neljä voi viedä,
    Vaan hepo virma ei hinnasta tiedä:
    Aron se kiitää kuin tuuliaispää,
    Eikä se petä, tai jäljelle jää.

[Pyydän lukijoilta anteeksi, että olen runoksi muuttanut Kasbitshin
laulun, joka, tietysti, minulle kerrottiin suorasanaisena, mutta --
tottumus on toinen luonto. Kirj. muist.]

Turhaan rukoeli häntä Asamat myöntymään; itki, mairitteli ja vannoeli;
vihdoin keskeytti hänet Kasbitsh kärsimättömästi:

-- "Mene matkaas', tuhma nulikka! Kaikkia vielä! Sinäkö minun
hevosellani ratsastaisit. Kolmannella askelella se sinut maahan
heittää, ja taitat itseltäsi niskasi kiveen."

-- "Minut!" huudahti Asamat vimmassa ja pojan tikarin säilä helähti
sopisopaa vastaan. Voimakas käsi survasi hänet vasten aitaa, niin
että aita huojahti. "Kohta leikki syntyy!" arvelin minä, juoksin
talliin, suitsetin hevosemme ja vein ne takapihalle. Kahden minuutin
kuluttua oli sakljassa jo kauhea melu. Asamat, näette, juoksi sinne
revityssä beshmetissä ja sanoi, että Kasbitsh tahtoi hänet tappaa.
Kaikki syöksyivät ulos, tarttuivat pyssyihinsä -- ja leikki alkoi!
Kuului huutoa, hälinää ja laukauksia; mutta Kasbitsh oli jo ratsain
ja kierteli joukon keskellä kadulla, huimien, kuin piru, miekalla.
"Paha juttu -- humala vieraissa pidoissa", sanoin minä Gregorius
Aleksandrovitshille, tarttuen hänen käteensä: "Eiköhän ole paras, mitä
pikemmin lähteä tiehemme?"

-- Odotetaanhan, kuinka tämä loppuu.

-- No, varmaan huonosti loppuu; näillä asisattilaisilla käypi aina
niin: kun päihtyvät busa'sta -- niin on heti verisauna valmis! -- Me
nousimme hevosillemme ja nelistimme kotia.

-- Entä Kasbitsh? kysyin minä kärsimättömästi alakatteinilta.

-- Mitäs tuommoiselle tapahtuisi! vastasi hän juoden teensä loppuun --
puikki pois!

-- Ja haavoittumatta? kysyin minä.

-- Jumala hänen ties'! He ovat sitkeitä, roistot! Olenpa itse nähnyt
muutamia; esimerkiksi: vaikk' on kokonaan peitsillä lävistetty, kuin
seula, niin yhä vain viuhtoo miekalla. -- Kotvan vaiti oltuaan jatkoi
alakatteini polkien jalkaansa maahan:

-- En koskaan anna yhtä itselleni anteeksi: piruko mun lie riivannut
kertomaan Gregorius Aleksandrovitshille, hänen linnoitukseen tultua,
mitä kuulin istuessani aidan vieressä; hän naurahti -- aika viekas kun
oli -- mutta jotakin oli jo hänellä mielessään.

-- Mitä niin? kertokaa, olkaa hyvä.

-- Noh, olkoon menneeksi! kun kerta aloin, niin täytyyhän sitä jatkaa.

-- Neljän päivän kuluttua tulee Asamat linnoitukseen. Tavan mukaan
poikkesi hän Gregorius Aleksandrovitshin luo, joka hänelle aina syötti
makeisia. Minä olin siellä. Alettiin puhua hevosista, ja Petshoorin
rupesi ylistämään Kasbitshin hevosta: sehän vasta, sanoo, on virkku, ja
korea, kuin vuorikauris -- no, suoraan sanoen, moista ei maailmassa.

-- Nuoren tataarin silmyet alkoivat tuikkia, vaan Petshoorin ei ole
huomaavinaankaan: minä aloin puhua muita, mut, älähän, hän heti kääntää
puheen Kasbitshin hevoseen. Tätä juttua kesti joka kerta, kun tuli
Asamat. Kolmen viikon kuluttua aloin huomata, että Asamat kalpenee ja
riutuu, niinkuin käy rakkaudesta romaaneissa. Mitä kummia?...

-- Nähkäähän, minä vasta jäljestäpäin sain tietää koko tämän jutun.
Gregorius Aleksandrovitsh kiihdytti hänet aivan mielettömäksi.
Viimein, niin jo sanookin hänelle: "minä näen, Asamat, että tuo
hevonen sinua kovin miellyttää, mut et sitä ole näkevä enemmän, kuin
omaa niskaasikaan! Noh, sanopas, mitä antaisit sille, joka sen sulle
lahjoittaisi?"

-- Mitä vain tahtoo, vastasi Asamat.

-- Siinä tapauksessa minä sen sinulle hankin, mutta ehdolla... vanno,
että sen täytät...

-- Vannon... Vanno sinäkin!

-- Hyvä! Vannon, että saat hevosen, mutta siitä tulee sinun antaa
minulle sisaresi Beela. Karagjosi on oleva hänen lunnaansa. Toivon,
että kauppa on sinulle edullinen.

-- Asamat oli vaiti.

-- Et tahdo? No, kuinka haluat! Minä luulin, että sinä olet mies, vaan
lapsipa sinä vielä oletkin; aikaista sinun on ratsastaa.

-- Asamat kiihtyi.

-- Entäs isäni? sanoi hän.

-- Eikös hän koskaan ole matkoilla?

-- Totta se.

-- Suostutko?

-- Suostun, kuiskasi Asamat, kalpeana, kuin kuolema. Milloinka?

-- Ensi kerran, kuin Kasbitsh tulee tänne; hän lupasi tuoda kymmenen
lammasta; muusta minä kyllä pidän huolta. Katso vain, Asamat!

-- Niinpä sopivat asian... totta puhuen, huonon asian! Minä puhuin
siitä jäljestä päin Petshoorinille, mutta hän vastasi minulle, että
villi tsherkessitär on onnellinen saadessaan niin mieluisan miehen,
kuin hän on, koska hän, heidän tapaansa, kuitenkin on Beelan mies, ja
että Kasbitsh on roisto, jota tulee rangaista. Päättäkää itse, mitä
siihen voin vastata?... Mutta siihen aikaan minä en tietänyt mitään
heidän salaliitostaan. Niinpä tulikin kerran Kasbitsh kysymään, eikö
tarvittu lampaita ja hunajaa; minä käskin hänen tuomaan seuraavana
päivänä. "Asamat", sanoi Gregorius Aleksandrovitsh, "huomenna on
Karagjosi minun käsissäni; jos tulevana yönä Beela ei ole täällä, niin
et hevostakaan näe..."

-- Hyvä! sanoi Asamat ja ajoi aulaan. Iltasella Gregorius
Aleksandrovitsh asestihe ja lähti ulos linnoituksesta: kuinka he
suostuivat asian -- en tiedä, mutta yöllä molemmat palasivat, ja
vartija näki, että Asamatin satulan poikitse lepäsi nainen, kädet ja
jalat sidottuina, ja pää käärittynä huntuun.

-- Ja hevonen? kysyin alakatteinilta.

-- Heti paikalla. Seuraavana päivänä, varhain aamulla tuli Kasbitsh
tuoden kaupaksi kymmenen lammasta; minä kestitsin hänet teellä, sillä,
vaikka hän olikin rosvo, oli hän yhtä kaikki kunakkini.

-- Me rupesimme tarinoimaan kaikellaista... Äkkiä hypähti Kasbitsh
ylös, hänen kasvonsa muuttuivat -- ja hän juoksi ikkunaan, mutta,
pahaksi onneksi, antoi ikkuna takapihalle. -- "Mikä sinun on?" kysyin
minä.

-- Hevoseni!... hevoseni! sanoi hän kokonaan vavisten.

Todellakin kuulin kavioiden kapsetta: -- varmaan tuli joku kasakka...

-- Ei! Urus jaman, jaman! [ryssä paha, paha] kirkui hän ja viskautui
päistikkaa ulos, kuin villi pantteri. Kahdessa hyppäyksessä oli hän jo
pihalla; linnoituksen portailla sulki vartija häneltä tien pyssyllä;
hän loikkasi sen yli ja rupesi juoksemaan pitkin tietä.

Kaukana pöllähteli tomu -- siellä kiiti Asamat virmalla Karagjosilla;
juoksussa otti Kasbitsh huotrasta pyssynsä ja laukasi. Kotvaksi jäi
hän liikkumattomaksi, kunnes vakuuttihe ampuneensa sivuitse; sitten
alkoi hän ruikuttaa, paiskasi pyssynsä kiveen, löi sen pirstoiksi,
reutoihe maassa ja parkui, kuin lapsi... Hänen ympärilleen kokoontui
siihen väkeä linnoituksesta, mutta hän ei huomannut ketään; minä käskin
panemaan hänen viereensä rahat lampaista, mutta hän ei niihin koskenut,
makasi vain kasvoillaan, kuin kuollut. Ja uskotteko, että hän siten
makasi myöhään yöhön ja koko yönkin?... Vasta seuraavana aamuna tuli
hän linnoitukseen ja alkoi pyytää, että hänelle ilmaistaisi ryöstäjä.
Vartija, joka oli nähnyt Asamatin päästävän hevosen ja sillä kiitävän
pois, ei katsonut salaamista välttämättömäksi. Kuullessaan tuon nimen,
säkenöivät Kasbitshin silmät ja hän lähti aulaan, jossa asui Asamatin
isä.

-- Mitäs isä?

-- Siinäpä solmu onkin, ett'ei häntä Kasbitsh tavannut. Hän oli
lähtenyt jonnekin viikon päiviksi, ja tokkohan Asamatin olisi muuten
onnistunutkaan ryöstää sisarensa.

-- Ja kun isä palasi, ei ollut tytärtä eikä poikaa. Asamat oli kyllä
viekas oivaltamaan, että häneltä henki otettaisiin, jos kiinni
joutuisi. Niinpä siitä saakka olikin kadoksissa: varmaan yhtyi hän
johonkin abrekkijoukkoon ja heitti hurjan päänsä Terekin tai Kubaanin
taakse; sepä sen tiekin!...

-- Tunnustan, että aika lailla tuli minunkin osakseni. Heti, saatuani
tietää, että tsherkessitär oli Gregorius Aleksandrovitshin luona, pu'in
minä ylleni olkaimet ja miekan ja menin hänen luokseen.

-- Hän makasi etuhuoneessa vuoteella, toinen käsi niskan alla, toisessa
sammunut piippu; ovi toiseen huoneesen oli lukossa, eikä ovessa ollut
avainta. Kaiken sen minä huomasin heti. Minä aloin rykiä ja koputtaa
koroillani kynnykseen -- vaan hän ei ole kuulevinaan.

-- Herra vänrikki! sanoin minä mitä suinkin ankarasti -- ettekö näe,
että tulin luoksenne.

-- Kas! hyvää päivää, Maksim Maksiimitsh! ettekö tahdo piippua? vastasi
hän nousematta.

-- Anteeks', minä en ole Maksim Maksiimitsh, minä olen alakatteini.

-- Yhden tekevä. Ettekö tahdo teetä? Jospa tietäisitte, mikä huoli
minua painaa?

-- Minä tiedän kaikki, sanoin minä lähestyneenä vuodetta.

-- Sitä parempi, minä en olekaan puhe-tuulella.

-- Herra vänrikki, te olette tehneet rikoksen, josta minäkin voin
joutua vastaamaan...

-- Ja, joutavia! Mikäs hätänä? Pannaanhan, me kaikki puoliksi.

-- Pilat syrjään! Miekkanne, olkaa hyvä!

-- Mitkä, miekkani!...

-- Mitka toi miekan. Tehtyäni velvollisuuteni, istuin hänen viereensä
vuoteelle ja sanoin: kuule, Gregorius Aleksandrovitsh, tunnusta, ett'ei
ole hyvin.

-- Mikä ei ole hyvin?

-- Se, että ryöstit Beelan... Sepä vasta riiviö on, tuo Asamat!... No,
tunnusta, sanoin hänelle.

-- Niin, kun hän minua miellyttää.

-- No, mitäs sitten siihen vastaat?... Minä jouduin hämille. Yhtä
hyvin, kotvan vaiti-olon kuluttua, sanoin hänelle, että jos isä vaatii
tytärtään, niin täytyy antaa.

-- Ei ensinkään täydy!

-- Mutta hän saapi tietää.

-- Miten hän saa tietää?

-- Minä jouduin taas hämille. -- "Kuulkaa Maksim Maksiimitsh!" sanoi
Petshoorin kohoittainneena, "olettehan hyvä mies -- jos minä annan
tyttärensä tuolle villille, niin hän hänet tappaa tai myöpi. Teko on
tehty, ja mitäpä sitä nyt suotta turmellaan, jättäkää hänet minulle ja
itsellenne miekkani..."

-- Näyttäkäähän hänet minulle, sanoin minä.

-- Hän on tuon oven takana; minun itsenikään ei ole onnistunut häntä
nyt nähdä: hän istuu nurkassa, huntuunsa kääriytyneenä, ei puhu,
eikä katso minuun ja on säikyksissään, kuin villi vuorikauris.
Minä palkkasin juomalan emännän; hän osaa tataarien kieltä ja hän
tulee tyttöä hoitamaan ja totuttamaan hänet ajatukseen, että hän on
minun, sen tähden että hän ei ole oleva muiden, kuin minun -- lisäsi
Petshoorin, lyöden nyrkkiään pöytään. -- Minä siihen myönnyin... sillä
mitäs siihen osaa? Ihmisiä löytyy, joille välttämättä täytyy myönnyttää.

-- Mitenkä? kysyin Maksim Maksiimitshilta, saiko hän tosiaankin Beelan
itseensä tottumaan, vai kuihtuiko hän orjuudessa koti-ikävästä?

-- Hyvänen aika! miksikä koti-ikävästä? Linnoitukseen näkyivät samat
vuoret, kuin aulaankin -- eikä noiden villien muuta tarviskaan. Ja sitä
paitsi lahjoitti Gregorius Aleksandrovitsh joka päivä hänelle jotakin;
ensi päivinä hääti hän vaieten ja ylpeästi lahjat, jotka silloin
joutuivat juomalan emännälle ja herättivät hänen kaunopuheliaisuuttaan.
Oi, lahjat! mitäkö ei nainen tee kukitetusta tilkusta!... No, vaan
tämä syrjään... Kauan reistasi Gregorius Aleksandrovitsh Beelan kanssa
ja oppi sillä välin puhumaan tataaria, ja Beela alkoi ymmärtää meidän
kieltä. Vähitellen tottui Beela häntä näkemään, katsoen alussa salaa,
kulmien alta, mutta hän murehti yhä, lauloi puolikovaan laulujaan, niin
että minäkin kävin murheiseksi kuullessani häntä läheisestä huoneesta.
En koskaan unhoita yhtä kohtausta: minä kuljin ikkunan ohi ja katsoin
sisään; Beela istui pankolla, pää rinnalla, ja hänen edessään seisoi
Gregorius Aleksandrovitsh. "Kuule, keijuseni", sanoi hän, "tiedäthän,
että, varhemmin tai myöhemmin, olet oleva minun -- miksikä minua vain
kiusaat? Vai rakastatko jotakin, tshetshentsiä? Siinä tapauksessa
heti päästän sinut kotiasi?" -- Hän vavahteli tuskin huomattavasti ja
pudisti päätään. -- "Vai", jatkoi Gregorius Aleksandrovitsh, "oletko
kokonaan vihoissasi minulle?" Hän huo'ahti. -- "Vai kieltääkö uskontosi
sinua rakastamasta minua?" -- Hän kalpeni ja oli vaiti. -- "Usko minua,
Allah on kaikilla kansakunnilla sama, ja jos hän sallii minun rakastaa
sinua, miksikä hän kieltäisi sinua maksamasta minulle vastarakkautta?"
-- Beela katsoi häntä terävästi kasvoihin, ikäänkuin hämmästyneenä
tästä ajatuksesta; hänen silmissään kuvautui luottamattomuus ja halu
vakuuttautumaan. Mitkä silmät! Ne oikein paistoivat, kuni kaksi
kekälettä.

-- Kuule, armas, hyvä Beela! jatkoi Petshoorin, sinä näet, kuinka
sinua rakastan; minä olen valmis kaikki antamaan, sinua huvittaakseni!
minä tahdon, että sinä olisit onnellinen, ja jos sinä jälleen rupeat
murehtimaan, niin minä kuolen. Sano olethan vast'edes iloisempi? --
Beela kävi miettiväiseksi eikä laskenut mustia silmiään Gregorius
Aleksandrovitshista; sitten hän hymähti lempeästi ja nyykäytti päätään
myöntymisen merkiksi. Gregorius Aleksandrovitsh tarttui hänen, käteensä
ja rupesi suostuttamaan häntä suutelemaan; hän puolustelihe heikosti
ja kertoi ainoastaan: "Olkaa hyvä, ei pidä, ei pidä". Gregorius
Aleksandrovitsh alkoi kärttää, ja Beela rupesi vapisemaan ja itkemään.
-- "Minä olen vangittusi", sanoi hän, "ja orjasi, tietysti -- voit
minua pakoittaa" -- ja taas kyyneliä.

-- Gregorius Aleksandrovitsh löi nyrkillä otsaansa ja juoksi ulos
toiseen huoneesen. Minä poikkesin hänen luokseen, hän käveli edes
takasin yrmeänä, kädet ristissä. "Noh, veliseni?" sanoin minä
hänelle. -- "Piruhan tuo on, vaan ei nainen!" vastasi hän: "mut annan
teille kunnia-sanani, että hänet voitan..." Minä pudistin päätäni.
"Veikkaatteko?" sanoi hän: "viikon perästä!" -- "Olkoon!" -- Me löimme
kättä ja erosimme.

-- Seuraavana päivänä laittoi hän heti vasituisen Kisljariin
ostoksille; tuotiin joukko erilaisia persialaisia kankaita; mikä niitä
kaikkia voi luetellakaan.

-- Kuinka luulette, Maksim Maksiimitsh, sanoi hän minulle: -- kestääkö
aasialainen kaunotar tuommoista patteriaa vasten? -- Te ette tunne
tsherkessejä, vastasin minä; ne eivät ole ollenkaan samoja, kuin
grusiinit tai Taka-Kaukaasian tataarit -- ei ollenkaan. Heillä on
sääntönsä ja he ovat toisin kasvatetut. -- Gregorius Aleksandrovitsh
hymyili ja alkoi viheltää marssia.

-- Minäpä olinkin oikeassa, sillä lahjat vaikuttivat vain puoleksi:
Beela kävi ystävällisemmäksi ja luottosammaksi -- siinä kaikki, ja
Gregorius Aleksandrovitsh ryhtyi jo viimeiseen keinoonsa. Eräänä aamuna
käski hän satuloimaan hevosensa, pukeutui tsherkessiksi, asestihe ja
meni sisään hänen luokseen. "Beela", sanoi hän, "sinä tiedät, kuinka
minä sinua rakastan. Minä olin päättänyt ryöstää sinut, luullen, että
sinä minuun rakastut, opittuasi tuntemaan minut, vaan minä erehdyin,
siis -- hyvästi! Ole kaiken omaisuutena täydellisenä emäntänä, tai, jos
tahdot, palaa isäsi luo -- sinä olet vapaa. Minä olen vikapää edessäsi
ja minun täytyy itseäni rangaista. Hyvästi, minä lähden -- mutta minne,
sitä en tiedä! Ehkä en tarvitse kauan hakea kuulaa tai miekan iskua;
silloin muista minua ja anna minulle anteeksi." Hän kääntyi pois,
ojensi Beelalle kätensä hyväisiksi, mutta tämä ei sitä ottanut, ja oli
ääneti. Seisoen oven takana voin minä ainoastaan ra'osta huomata hänen
kasvonsa, ja minun kävi sääli, sillä semmoinen kalman kalpeus peitti
nuo armaat kasvot. Saamatta vastausta kävi Petshoorin muutaman askelen
oveen päin; hän vapisi ja -- luulenpa melkein, että hän olisi ky'ennyt
todellakin täyttämään sen, mitä pilalla puhui. Semmoinen oli mies,
Jumala nähköön! Tuskin vain hän kosketti oveen, kun Beela hypähti,
alkoi kallotella ja heittäytyi hänen kaulaansa. -- Uskotteko, että,
seisoen oven takana, minäkin rupesin itkemään, se on, näette, enhän
juuri itkemään, se oli vain -- tuhmuus!

Alakatteini vaikeni.

-- Niin, tunnustan, sanoi hän sitten, vedellen viiksiään: minun pisti
vihakseni, ett'ei koskaan mikään nainen minua siten rakastanut.

-- Ja oliko heidän onnensa kestäväinen? kysyin minä.

-- Kyllä; Beela meille sanoi, että siitä päivästä, kuin hän näki
Petshoorinin, hän oli usein hänestä uneksinut, ett'eikä yksikään mies
ollut koskaan tehnyt häneen samallaista vaikutusta. -- Kyllä he olivat
onnelliset!

-- Kuinka ikävätä! huudahdin ehdottomasti. Todellakin, minä odotin
traagillista ratkaisua, ja samassa sitten noin äkki-arvaamatta petyin
toiveissani! -- "Eikö tosiaan", jatkoin minä, "isä arvannut, että hän
oli teillä linnoituksessa?"

-- Voipi, kentiesi, että hän sitä varoi. Muutamien päivien perästä
saimme tietää, että ukko oli tapettu. Nähkää, kuinka se tapahtui...

Huomioni heräsi jälleen.

-- Sanottava on, että Kasbitsh luuli Asamatin muka isänsä
suostumuksella varastaneen häneltä hevosen, ainakin minä niin oletan.
Kerran odottikin hän tien varrella, noin kolme virstaa aulasta; ukko
palasi, turhaan tytärtänsä etsittyään; hänen palvelijansa olivat
jääneet jälkeen -- se oli hämärässä -- ja hän ajoi miettiväisenä
käyntiä, kun äkkiä Kasbitsh pujahti pensaan takaa, kuin kissa, hyppäsi
hänen taakseen hevosen selkään, heitti hänet maahan tikarin iskulla,
tarttui suitsiin -- ja lähti tipo tiehensä; muutamat palvelijat
näkivät kaiken sen mä'eltä ja kävivät häntä takaa ajamaan, vaan eivät
saavuttaneet.

-- Hän korvasi ratsunsa häviön ja kosti, sanoin minä, tahtoen kuulla
puhumakumppanini mielipidettä.

-- Tietysti oli hän, sanoi alakatteini, heidän mielestään aivan
oikeassa.

Minua ihmetytti ehdottomasti venäläisten kyky mukautumaan niiden
kansojen tapoihin, joiden keskellä he sattuvat asumaan. En tiedä,
ansaitseeko tämä älyn ominaisuus moitetta vai kiitosta, mutta se
todistaa sen uskomatonta taipuvaisuutta ja selvän, terveen ajatuksen
tajuntaa, joko tuo antaa anteeksi paheen kaikkialla, missä se näkee sen
välttämättömyyden, tahi sen poistamisen mahdottomuuden.

Sillä välin oli tee juotu; kauan sitten valjastetut hevoset
köntistyivät lumessa; kuu vaalasti lännessä ja oli jo uppoamaisillaan
mustiin hattaroihinsa, jotka riippuivat etäisillä huipuilla, kuin
revityn uutimen repaleet. Vastoin matkakumppanini ennustusta ilma
seijastui ja lupasi meille tyynen aamun; tähtien karkelot ihmeellisinä
kuvailuksina kiersivät kaukaisella taivaan la'ella ja sammuivat toinen
toisensa perään sen mukaan kuin idän vaalahka kuvastus valautui tumman
siniselle kuvulle, valaisten portaittain vuorien jyrkät, neitsyeellisen
lumen peittämät rinteet. Oikealla ja vasemmalla häämötti synkeitä,
salamielisiä kuiluja, ja usmat, palloillen ja kiemurrellen, kuin
käärmeet, ryömivät sinne pitkin läheisten kallioiden halkeimia,
ikäänkuin tuntien ja kammoten päivän lähenemistä.

Taivaalla ja maan päällä oli kaikki hiljaista, kuin ihmisen sydämessä
aamurukouksen hetkenä; toisinaan vain syöksähteli viileä tuuli idästä,
kohotellen hevosten, härmän peittämiä harjoja. Me lähdimme matkalle;
vaivalla veti viisi laihaa luuskaa rattaitamme suikertavalla tiellä
Gut-vuorelle. Me astuelimme jalkasin takana, pannen kiviä pyörien
alle, kun hevoset uupuivat; näytti, kun tie kävisi taivaasen, sillä,
minkä silmällä voi nähdä, se yhä nousi ja hälveni vihdoin pilveen,
joka vielä eilisestä lepäsi Gut-vuoren huipulla, kuin poutahaukka,
odottaen saalista; lumi narskui jalkaimme alla; ilma kävi niin ohueksi,
että oli vaikea hengittää: veri valui joka hetki päähäni, mutta
jonkinmoinen virkistävä tunne levisi kaikkiin suoniini, ja minusta
tuntui ikäänkuin hauskalta olla niin korkealla maasta -- lapsellinen
tunne, empimättä, mutta, poistuen yhteisön valimesta ja lähestyen
luontoa, käymme ehdottomastikin lapsiksi; sielu eroaa kaikesta, mikä
siihen on vakaantunut, ja se muuttuu jälleen sellaiseksi, jollaisena
se on joskus ollut ja jollaiseksi se varmaan joskus on tuleva. Se,
joka, niinkuin minä, on sattunut kuljeskelemaan autioilla vuorilla
ja kauan totuttamaan silmiänsä niiden kummallisiin muodostuksiin, ja
ahnaasti nielemään niiden rotkoihin valettua, elävystyttävää ilmaa,
se, tietysti, käsittää haluni esittämään, kertomaan ja kuvailemaan
näitä lumoavia kuvia. Vihdoinpa saavuimme Gut-vuorelle, seisatuimme
ja katsahdimme taaksemme; sen päällä riippui harmaa pilvi jonka kylmä
huokuminen uhkasi läheistä myrskyä mutta idässä oli kaikki niin
kirkasta ja kultaista että me, nimittäin minä ja alakatteini, sen
kokonaan unhotimme... Niin, ja alakatteini: yksin kertaisissa sydämissä
on luonnon kauneuden ja ylevyyden tunne voimallisempi, sata kertaa
elävämpi kuin meissä, ihastuneissa kirjoittajissa.

-- Te olette, luullakseni, tottuneet näihin suurenmoisiin kuviin?
sanoin minä hänelle.

-- Kyllä, ja kuulan vinkumiseen voi myös tottua, se on salaamaan
sydämen omavaltaista sykkimistä.

-- Minä olen kuullut, päin vastoin, että toisille vanhoille sotilaille
vieläpä on suloistakin tuo soitanto.

-- Tietysti, jos tahdotte, on se suloista; mutta vain sentähden, että
sydän sykkii kovemmin. Katsokaa, lisäsi hän osoittaen itään: Mikä seutu!

Ja totta tosiaankin, tuskin missään olin sattunut vielä näkemään
semmoista panoraamaa; alaalla oli Koishaurskin laakso, jota Aragva ja
eräs toinen virta risteili, ikäänkuin kaksi hopealankaa; siellä lipueli
sinertävä sumu paeten aamun lämpimiä säteitä läheisiin soliin: oikealle
ja vasemmalle ojentuivat ristin rastin, lumikinosten ja pensaiden
peittämät vuorien harjanteet, toinen toistaan korkeampina: etäällä oli
samoja vuoria, mutta ei edes kahta samannäköistä kalliota -- ja kaikki
nuo kinokset paistoivat purppuraisessa loistossa niin iloisesti, niin
kirkkaasti, että mielestäni olisi siihen jäänyt iäksi asumaan; aurinko
tuskin kurkisti tummansinisen vuoren takaa, jonka ainoastaan tottunut
silmä voi eroittaa raju-ilman pilvestä, mutta auringon yläpuolella oli
verinen juova, johon kumppanini käänsi erinomaista huomiota. "Minä
sanoin teille", huudahti hän, "että tänään tulee paha sää; täytyy
kiiruhtaa, tahi muutoin se ehkä tapaa meidät Krestoovajalla. Alkakaa
mennä! huusi hän kyyditsijöille".

Jarrun sijaan pantiin vitjoja pyörien alle, ett'eivät ne vierisi;
hevoset otettiin suitsista ja alettiin laskeutua; oikealla oli kallio,
vasemmalla semmoinen kuilu, että koko kylä osetiineja, jotka asuivat
sen pohjalla, näytti pääskysen pesältä; minä vavahdin ajatellessani,
että usein tässä, yösydännä, tätä tietä myöten, jossa kahdet rattaat
eivät voi kulkea vieretysten, toinenkin postimies noin kymmenen
kertaa vuodessa matkustaa, nousematta tärryttävistä ajoneuvoistaan.
Toinen kyyditsijöistämme oli venäläinen, Jaroslaavilainen talonpoika,
toinen osetiini. Osetiini talutti aisoissa vetäjää suitsista kaikella
mahdollisella varanpidolla, ja oli ennalta päästänyt valjaista
sivu-hevoset -- mutta välinpitämätön venäläisemme ei edes laskeutunut
istuimeltaan! Kun minä häntä huomautin siitä, että hän edes voisi
vaivata itseään remettini vuoksi, jonka jäljestä en ollenkaan halunnut
kiivetä tuohon pohjattomuuteen, vastasi hän minulle: "Hyvä herra!
Kyllä Jumala meidät perille viepi yhtä hyvin kuin heidätkin; emmehän
me ole ensimmäisiä!" -- ja hän oli oikeassa; todellakin olisimme
voineet olla perille tulemattakin, mutta tulimmehan yhtä kaikki. Ja
jospa kaikki ihmiset harkitsisivat enemmän, niin vakuuttautuisivat
elämän ei maksavan sitä, että siitä niin paljon huolitaan... Mutta,
kentiesi, tahdotte tietää lopun Beelan historiasta? -- Ensiksikin,
minä en kirjoita novellia, vaan matkamuistelmia, enkä siis voi antaa
alakatteinin kertoa, ennenkuin hän todellakin alkoi. Senpätähden,
odottakaa, tahi, jos tahdotte, kääntäkää muutama sivu, mutta minä
siihen en kehoita, syystä että kulku Krestoovaja-vuoren yli (elikkä,
niinkuin sitä kutsuu oppinut Gamba, le Mont S:t Cristophe) ansaitsee
huomiotanne. Siis, me laskeuduimme Gut-vuorelta Tshertóva- (Pirun)
laaksoon... Sepä romantillinen nimitys! Luoksepääsemättömien kallioiden
välitse näkyy jo pahan hengen pesä -- eikö mitä: Tshertóva-laakson
nimitys johtuu sanasta "tsherta" (viiva), eikä sanasta "tshert" (piru)
-- sillä tässä kävi ennen Gruusian raja. Laakso oli lumi-nietosten
täyttämä, jotka muistuttivat kyllin elävästi Saraatovia, Tambovia ja
muita armaita paikkoja isänmaassa.

"Tuossa on Krestoovaja!" sanoi, ajettuamme Tshertóva-laaksoon,
alakatteini, osoittaen kunnasta, lumikapalon peittämänä; sen huipulta
häämötti kivinen risti, jonka ohitse kävi töin tuskin huomattava tie,
jota kuljetaan ainoastaan silloin, kuin syrjätie on lumen salpaamana.
Kyyditsijämme ilmoittivat, ett'ei vyörykkeitä vielä ollut ja,
säästääksensä hevosia, veivät meitä ympäri. Käännöksessä tuli meitä
vastaan noin viisikymmentä osetiinia; he tarjosivat meille palvelustaan
ja, tarttuen pyöriin, alkoivat huutaen vetää ja kannattaa rattaitamme.
Tosiaankin, tie oli vaarallinen; oikealla riippui päämme ylitse
lumikasoja, jotka näyttivät odottavan ensi tuulen puuskaa repeytyäkseen
rotkosta, kaita tie oli osaksi lumen peitossa, joka toisin paikoin
vajosi jalkojemme alta, toisin paikoin muuttui jääksi auringon säteiden
ja yöllisen pakkasen vaikutuksesta, niin että vaivalla itse pääsimme;
hevoset kompastelivat; -- vasemmalla loisti syvä vinkalo, jossa vyöri
virta, milloin piiloutuen jääkuoren alle, milloin vaahtoavana hyppien
mustain kivien ylitse. Kahteen tuntiin tuskin ennätimme kiertää
Krestoovaja-vuoren -- kaksi virstaa kahteen tuntiin! Sillä välin pilvet
alenivat, heitteli rakeita ja lunta; tuuli, tunkeutuen rotkoihin, ulvoi
ja vinkui kuni Solovei-Rasboinik [Satakieli-Rosvo, uros venäläisissä
kansan runoissa], ja kohta peittyi kivinen risti sumuun, joka yhä
paksumpina ja tiheämpinä aaltoina tulvasi idästä... Kesken puhetta,
tästä rististä käy kummallinen, mutta yleinen taru, että sen muka
olisi pystyttänyt keisari Pietari I kulkiessaan Kaukaasian poikki;
mutta, ensiksikin, Pietari oli ainoastaan Dagestanissa, ja toiseksi
oli ristiin kirjoitettu suurilla kirjaimilla sen olevan asetetun
kenraali Jermoolovin käskystä, nimittäin v. 1824. Mutta, huolimatta
päällekirjoituksesta, on taru niin juurtunut, että, todella, ei
tiedä, mitä on uskottava, semminkin, kun emme ole tottuneet uskomaan
päällekirjoituksia.

Meidän oli vielä laskeutuminen noin viisi virstaa pitkin jäätyneitä
kallioita ja likaista lunta tullaksemme Koobin kyytilään. Hevoset
uupuivat, meitä palelsi ja tuisku humisi kovemmin ja kovemmin,
aivan kuin meillä kotona pohjosessa, vaan sen villit sävelet olivat
surullisempia ja alakuloisempia. "Ja sinä, pakolainen", ajattelin minä,
"sinä itket aavoja, ylenpaltisia arojasi! Siellä sinun on kyllä tilaa
levittää kylmät siipesi, mutta täällä sinua tukehduttaa ja sinun on
ahdas, kuni kotkan, joka kirkuen pyristelee rautahäkkinsä aitausta
vasten."

-- Tämä on kurjaa! sanoi alakatteini: katsokaa, ympärillämme ei näy
mitään muuta, kuin sumua ja lunta; tässä täytyy vain joka hetki
pitää varalta, tai tuossa paikassa kaadutaan kuiluun tahi tartutaan
ahdinkoon; ja tuolla alempana, luulen, Baidara niin vehkeilee, ett'ei
sen yli päästä. Tämäpä Aasia vasta maata on! Eihän täällä voi luottaa
ihmisiin eikä virtoihinkaan.

Kyyditsijät huutaen ja kirkuen pieksivät hevosia, jotka korskuivat
ja tekivät vastarintaa, eivätkä tahtoneet millään mokomin hievahtaa
paikaltaan, huolimatta piiskojen kaunopuheliaisuudesta. "Teidän
arvonne", sanoi vihdoin toinen, "emmehän tänään kuitenkaan pääse
Koobiin; ettekö käske kääntämään vasemmalle, kun se vielä on
mahdollista? Nähkää, tuolla rinteellä haamottaa jotakin -- varmaankin
sakljoja: sinne matkustavaiset aina pysähtyvät tuiskua pitämään: he
sanovat vievänsä meitä sinne, jos annatte juomarahaa", lisäsi hän
osoittaen osetiineja.

-- Tiedän, veliseni, tiedän sinuttakin! sanoi alakatteini. Aika
riiviöitä! Ovathan valmiit juonittelemaan kiskoakseen juomarahaa.

-- Kuitenkin on myöntäminen, sanoin minä, että ilman heitä meidän ei
olisi hyvin.

-- Kyllä niin, mutisi hän; -- mutta nepä ovat saattajia! vainuavathan,
missä voi hyötyä, niinkuin ei ilman heitä tietä löydettäisi.

Me käännyimme vasemmalle ja niin ja näin saavuimme monien puuhien
perästä viheliäiseen suojapaikkaan, jonka muodosti kaksi paaseista
ja limsiöistä kokoonpantua sakljaa, joita ympäröi yhtäläinen aitaus.
Ryysyinen isäntä-väkemme otti meitä ystävällisesti vastaan. Sittemmin
kuulin, että hallitus heille maksaa ja heitä elättää ehdolla, että
ottavat suojaan tuiskun selkään joutuneita matkustajia. -- Kaikki on
parahaksi, sanoin minä, istuttuani tulen ääreen: -- nyt lopetatte
minulle Beela historian; minä olen varma, ett'ei se siihen päättynyt.

-- Mitenkä te niin varma olette? vastasi minulle alakatteini,
pilkistäen ja viekkaasti hymyillen.

-- Sillä se ei ole asiain mukaista; mikä alkoi tavattomasti, se on
siten loppuvakin.

-- Oikeinhan arvasitte...

-- Sangen ilahuttavaa.

-- Hyvähän teidän on iloita, vaan minun on tosiaankin ikävä
muistellessani. Hän oli mainio tyttö, tuo Beela. Minä totuin häneen
viimein, kuin omaan tyttäreeni, ja hänkin rakasti minua. Sanottava on,
ett'ei minulla ole perhettä; isästä ja äidistä en ole kahteentoista
vuoteen mitään kuullut ja hankkia itselleni vaimoa en ennemmin arvannut
-- ja niinpä nyt, nähkäätte, ei enään sovi. Ja minä olin tyytyväinen
löydettyäni jonkun hemmoiteltavakseni. Hän meille lauloi ennen lauluja,
tai tanssi lesginkkaa... Ja hänpä tanssia osasi! Olenhan nähnyt meidän
herrasneitiä, kerran ollessani Moskovassa aateliskokouksessa, noin
kaksikymmentä vuotta sitten -- mutta mitäs heistä! ei sinnepäinkään!...
Gregorius Aleksandrovitsh koristeli hänet kuin nuken, hyväili ja
hemmoitteli, ja hän kävikin luonamme niin kauniiksi, että ihme!
Kasvoista ja käsistä lähti päivetys ja puna heloitti poskilla... Ja
minkälainen hän oli, iloinen, ja aina minua ilveili, veitikka... Jumala
hälle anteeksi antakoon!

-- Entä, kun hänelle ilmoititte isän kuolemasta?

-- Me sen häneltä kauan salasimme, kunnes hän tottui tilaansa; ja kun
se hänelle sanottiin, niin hän itki kaksi päivää ja sitten unhotti.

-- Neljä kuukautta kului mitä suinkin hyvin. Taisin jo puhua, että
Gregorius Aleksandrovitsh; rakasti kiihkeästi metsästystä; ennen
hän oikein himosi metsään ajamaan metsä-sikoja ja metsä-vuohia,
-- vaan silloin, hyvä jos meni linnoituksen vallin taakse. Kohta
huomasin, kuitenkin, että hän alkoi käydä miettiväiseksi; hän käveli
vain huoneessaan, kädet selän takana, ja sitten kerran, kenellekään
sanomatta, lähti ampumaan -- koko aamun oli kadoksissa; siten tapahtui
kerta, ja toinen, ja sitten yhä useammin ja useammin...

"Nyt ei ole hyvin", arvelin minä, "varmaankin on heidän välitsensä
juossut musta kissa".

-- Eräänä aamuna poikkesin heidän asuntoonsa -- onhan kuni tuossa
silmieni edessä: Beela istuu vuoteella, mustassa silkki-beshmetissä,
kalpeana ja niin murheellisena, että minä säikähdin.

-- Missä on Petshoorin? kysyin minä.

-- Metsästämässä.

-- Tänäänkö hän läksi? -- Hän oli ääneti, ikäänkuin olisi hänen ollut
vaikea lausua.

-- Ei, eilen jo, sanoi hän vihdoin, huo'ahtaen.

-- Eiköhän vain hänelle lie jotakin tapahtunut?

-- Eilen koko päivän minä miettimistäni mietin, vastasi hän itkien,
ja keksin kaikenmoisia onnettomuuksia: kuvittelin milloin, että hänet
oli haavoittanut villi metsä-sika, milloin, että hänet oli ryöstänyt
vuorille tshetshentsi... Vaan nyt minusta jo näyttää, ett'ei hän minua
rakasta.

-- Tosiaankin, armaani, pahempaa sinä et ole voinut keksiäkään!

-- Hän rupesi itkemään, kohotti sitten ylpeästi päätään, pyyhki
kyynelensä ja jatkoi:

-- Joll'ei hän minua rakasta, niin kukas estää häntä minua kotiin
lähettämästä? Minä en tahdo häntä rasittaa. Ja jos tätä kauan kestää,
niin minä lähden itse pois; minä en ole hänen orjansa -- minä olen
ruhtinaan tytär!...

-- Minä aloin häntä tyynnyttää. -- Kuule, Beela, eihän hän voi tässä
ikäänsä istua, kuin naulattuna; hän on nuori ja rakastaa otuksia ajaa
-- hän menee, ja tulee taas; ja jos sinä rupeat suremaan, niin hänet
pikemmin kyllästytät.

-- Se on totta, se on totta, vastasi hän; minä rupean iloiseksi. --
Ja nauraa rehottaen otti hän tamburiininsa, alkoi laulaa, tanssia ja
hyppiä minun ympärini; mutta ei tätäkään kauan kestänyt; hän vaipui
taas vuoteelle ja peitti kasvonsa käsillään.

-- Mitä piti minun hänelle tehdä? Nähkäätte, minä en ollut koskaan
seurustellut naisten kanssa. Minä mietin jos jotakin häntä
lohduttaakseni, mutta en keksinyt mitään; kotvan aikaa olimme molemmat
vaiti... Se oli mitä ikävin tila!...

-- "Tahdotko", sanoin minä hänelle viimein, "niin menemme vallille
kävelemään, ilma on mainio!" -- Se oli Syyskuussa. Ja todellakin
oli ihmeellinen, kirkas päivä, eikä kuuma; kaikki vuoret näkyivät,
kuin lautasella. Me menimme ja kävelimme edes takaisin linnoituksen
vallilla; vihdoin kävi hän istumaan nurmelle ja minä hänen viereensä.
Minua tosiaankin naurattaa tätä muistellessani; sillä minä juoksin
hänen jäljessään aivan kuin lapsentyttö.

-- Linnoituksemme seisoi korkealla paikalla, ja näky vallilta oli
ihana. Toisella puolen laaja kenttä, muutamien balkkien [syvänne
eli halkeama] uurtamana, päättyi metsään, joka ulottui aina vuorten
harjanteisiin; siellä täällä kentällä savusi auloja ja käveli
tabuuneja; toisella puolen juoksi pieni puro, ja siihen rajoittui
pensaikko, peittäen limsiö-kunnaat, jotka yhdistyivät Kaukaasian
pääjonoon. Me istuimme bastioonin kulmassa, joten voimme nähdä molemmat
puolet. Äkkiä huomasin jonkun ajavan metsästä harmaalla hevosella. Hän
tuli yhä lähemmäksi, seisattui viimein toiselle puolen puroa, sadan
sylen päähän meistä, ja alkoi käännellä hevostaan, kuin vimmattu. Mitä
kummia!... "Katsopas, Beela", sanoin minä, "sinulla on nuoret silmät;
mikä dshigita tuo on ja ketä hän on tänne tullut huvittamaan?..."

-- Katsottuaan huudahti hän: "se on Kasbitsh!"

-- Vai se rosvo! pilkkaamaanko meitä hän on tänne tullut vai mitä?
-- Tarkastettuani, tunsin todellakin Kasbitshin tumman naaman; hän
oli repaleissa ja likainen, kuin ainakin. -- "Tuo on minun isäni
hevonen", sanoi Beela, tarttuen käteeni: hän värisi, kuin lehti, ja
hänen silmänsä kiiluivat. -- Vai niin! arvelin minä, eipä sinussakaan,
käpyseni, rosvon veri nuku!

-- Käypä tänne, sanoin minä vartijalle; tutkistelehan pyssyäsi ja
kellistä mulle tuo pukari -- saat hopea ruplan. -- "Kuten käskette,
korkea arvonne; mutta hän ei seiso paikallaan..." -- Käske! sanoin
minä, nauraen. -- "Hoi, pyhä veli!" huusi vartija, huiskuttaen
hänelle kättään, "vuotahan vähäsen, äläkä tuossa pyöri kuin
villikissa!" -- Kasbitsh seisahtuikin ja alkoi kuunnella: varmaan
luuli, että hänen kanssaan käydään keskusteluihin -- kyllä kai!...
Krenatierini tähtäsi... paksis!... sivutse! -- ruuti vain tupsahti
sankissa, Kasbitsh survasi hevostaan ja se hyppäsi syrjään. Hän nousi
jalustimille, kiljasi jotakin kielellään, uhkasi piiskalla -- ja oli
tipposen tiessään.

-- Etkös sinä häpeä? sanoin minä vartijalle.

-- Hän lähti kuolemaan, teidän korkea-arvonne! vastasi tämä,
semmoisiahan ovat, kirotut, ett'ei heitä kerralla tapa.

-- Neljännestunnin kuluttua palasi Petshoorin metsästämästä. Beela
heittäytyi hänen kaulaansa, eikä valitusta, ei yhtäkään nuhdetta
pitkästä poissa-olosta... Minäkin jo vihastuin Petshooriniin. -- "No,
yht' hyvin"; sanoin minä, "vast'ikään, näet, oli tuossa puron takana
Kasbitsh, ja me häntä ammuimme; kauanko pitää, ennenkuin tekin satutte
hänen kanssaan yhteen? Nuo vuorelaiset ovat kostonhimoista kansaa, ja
luuletteko, hänen ei aavistavan teidän osaksi auttaneen Asamattia?
Minäpä lyön vetoa, että hän nyt tunsi Beelan ja, tiedän että vuosi
sitten Beela häntä kovin miellytti -- itse hän minulle puhui -- ja
jos hän olisi toivonut saavansa joltisetkin lunnaat, niin varmaan
olisi kosinut"... -- Silloin Petshoorin mietistyi. - Niin, täytyy
ruveta varovammaksi... Beela! tästä päivästä ei sinun tule enään käydä
linnoituksen vallilla.

-- Iltasella pidin hänelle pitkät selitykset. Minua harmitti, että hän
oli muuttunut tuota tyttöraiskaa kohtaan, ja paitsi sitä, että hän
vietti puolet päiviä metsästämässä, kävi hänen käytöksensä kylmäksi.
Harvoin hän häntä hyväili, ja tyttö aikoi huomattavasti kuihtua, hänen
kasvuensa viruivat, hänen suuret silmänsä himmentyivät. Kun häneltä
kysyttiin: mitä sinä huo'ahdat, Beela? oletko murheissasi? "En",
vastasi hän. Haluatko jotakin? "En". Onko sinulla ikävä vanhempiasi?
"Minulla ei ole vanhempia". Siten, toisinaan, koko päivään ei hänestä
voinut nyhtää niitäkään muuta, kuin "niin" ja "ei".

-- Tästäpä aloinkin puhella Petshoorinille. "Kuulkaa, Maksim
Maksiimitsh", vastasi hän, "minulla on onneton luonne. Kasvatusko
minut semmoiseksi on tehnyt, vaiko Jumala luonut -- en tiedä; sen
vain tiedän, että jos olen syynä muitten onnettomuuteen, niin en ole
itsekään vähemmin onneton. Tämä on heille, tietysti, huono lohdutus
-- mutta asian laita on kuitenkin niin. Ensi nuoruudessani, siitä
hetkestä kuin lähdin vanhempieni holhoudesta, aloin rajusti nauttia
kaikkia huveja, joita rahalla voi saada ja, tietysti, nuo huvit
minua ilettivät. Sitten astuin suureen maailmaan, ja pian yhteisökin
minua...kyllästytti; minä rakastuin vallas-kaunottariin, ja olin
rakastettu, mutta heidän rakkautensa vain kiihdytti kuvitustani ja
itserakkauttani, ja sydän jäi tyhjäksi... Minä aloin lukea, opiskella
-- tieteet myöskin minua kyllästyttivät; minä näin, ett'ei kunnia eikä
onni niistä vähääkään riippuneet, sillä onnellisimpia ihmisiä ovat
sivistymättömät, ja kunnia on onni, jota saavuttaakseen tulee vain
olla sukkela. Silloin minun tuli ikävä... Kohta minut siirrettiin
Kaukaasiaan, ja tämä on elämäni kaikkein onnellisin aika. Minä toivoin
ett'ei ikävä asu tshetshentsien kuulien alla, mutta -- turhaan; sillä
kuukaudessa totuin jo niin niiden suhinaan ja kuoleman läheisyyteen,
että, toden totta, vähemmin käänsin siihen huomiotani, kuin hyttysen
hyrinään, ja minun tuli entistä ikävämpi, sillä minä kadotin melkein
viimeisen toivoni. Kun näin Beelan luonani, kun ensi kertaa, pidellen
häntä sylissäni, suutelin hänen mustia kiharoitansa, niin minä, hupsu,
luulin, että hän oli sääliväisen salliman minulle lähettämä enkeli...
Taaskin minä erehdyin: kesyttömän rakkaus ei ole paljoa parempi
ylhäisen neidin rakkautta; edellisen tietämättömyys ja suorasydämisyys
kyllästyttää samoin kuin jälkimäisen virnaileminen. Olkoon menneeksi,
minä rakastan vielä Beelaa, minä olen hänelle kiitollinen muutamista
kyllin suloisista hetkistä, minä annan elämäni hänen puolestansa --
mutta minun on ikävä hänen kanssaan... Olenko houkkio vai konna -- en
tiedä, mutta totta on, että minäkin hyvin ansaitsen sääliä, kentiesi
enemmän kuin hän; sillä minulla on maailman turmelema sielu, rauhaton
mieli, kyllästymätön sydän; kaikki on minulle vähäistä; minä totun
yhtä pian suruun, kuin nautintoon, ja elämäni käy päivä päivältä
tyhjemmäksi; minulla on jäljellä yksi keino, se on matkustaa. Kun
vain on mahdollista, niin minä lähden -- mutta en Eurooppaan, Jumala
varjelkoon -- vaan Ameriikkaan, Araapiaan, Intiaan -- ehkä jossakin
kuolen tielle! Ainakin olen varma, että se, yhdessä raju-ilmain ja
huonojen teitten kanssa, on viimeinen lohdutus ett'en kohta voivu."
-- Siten puhui hän kauan ja hänen sanansa uurtuivat muistiini, sillä
ensi kerran kuulin moisia asioita viidenkolmatta vanhalta mieheltä
ja, Jumala suokoon, viimeisen... Mitä kummaa! Sanokaapas, olkaa hyvä,
pitkitti alakatteini kääntyen puoleeni, te, kun, luultavasti, kauan
ja vielä äskettäin olette oleskelleet pääkaupungissa -- onkos koko
sikäläinen nuoriso tosiaankin samallaista?

Minä vastasin, että löytyy paljo ihmisiä, jotka puhuvat samoin; että,
varmaankin, on sellaisia, jotka sanovat toden; että, sitä paitsi,
pensistyminen, kuten kuositkin, alettuaan yhteisön yläkerroksista,
laskeutuu alempiin, jotka sen kuluttavat, ja että nykyään ne,
joita enimmiten ja todellakin ikävä vaivaa, kokevat salata tätä
onnettomuutta, kuin pahetta. -- Alakatteini ei käsittänyt näitä
hienouksia, pudisti päätään ja hymähti viekkaasti.

-- Mutta kaiketi, luulen, ovat Ranskalaiset panneet alkuun kuosin
ikävöidä?

-- Ei, Englantilaiset.

-- Katsoppas, vai niin!... vai niin; nehän aina ovat olleet kovimpia
juoppoja!...

Ehdottomasti johtui mieleeni eräs Moskoovalainen neiti, joka väitti
Byronin ei olleen mitään muuta, kuin juopon. Muutoin oli alakatteinin
huomautus anteeksi annettavampi, sillä, pitäytyäkseen viinasta, koki
hän tietysti vakuuttaa itseään, että kaikki onnettomuudet maailmassa
johtuvat juoppoudesta.

Sillä välin jatkoi hän kertomustaan seuraavasti:

-- Kasbitsh ei näyttäytynyt enään. Mutta, en tiedä miksi en saanut
päästäni ajatusta, ett'ei hän ilman aikojaan silloin tullut ja että hän
jotakin pahaa juonittelee.

-- Kerran, nähkää, kehoitti Petshoorin minua lähtemään hänen kanssaan
metsä-si'an ajoon, mutta minä emmin kauan, ja oliko minulle sitten
metsäsika mikä ihme esine! Vaan hän vei kun veikin minut mukanaan.
-- Otettuamme viisi kappaletta sotamiestä lähdimme me varhain
aamusella. Kello kymmeneen tongimme me kaislikot ja metsän -- mutta
otusta ei kuulu. "Hoi, emmekös lähde pois?" sanoin minä. "Mitäs tässä
niskotellaan? Näkyyhän jo, että päivä sattui näin onneton!" Mutta,
huolimatta helteestä ja väsymyksestä, Gregorius Aleksandrovitsh ei
tahtonut palata ilman saalista... Semmoinenhan oli mies: mitä mieli
-- se oli tehtävä; näkyi, että lapsena oli ollut mamman lellikkinä.
Puolipäivän aikana löysimme vihdoin kirotun metsä-si'an -- paks',
paks'! -- eikös mitä: katosi kaislikkoon... semmoinen oli onneton
päivä!... Niinpä, hiukan huo'attuamme, lähdimme kotia...

-- Ääneti ajoimme me rinnan, suitset löyhässä, ja tulimme jo lähelle
itse linnoitusta, niin että pensaikko sen vain kätki meiltä. Äkkiä
kuului laukaus... Me katsoimme toisiimme ja sama epäilys koski
kumpaankin... Päätä havin nelistimme laukausta kohti, ja näimme
vallille kokoontuneen joukon sotamiehiä, jotka osoittivat kedolle,
ja siellä lentää suin päin ratsastaja pidellen jotakin valkoista
satulalla. Gregorius Aleksandrovitsh uikahti aivan kuin tshetshentsi;
pyssy huotrasta -- ja sinne; minä jäljessä.

-- Onneksi eivät hevosemme, onnistumattoman metsästyksen tähden, olleet
uupuneet: ne ponnistivat, ikäänkuin päästäkseen satulan alta, ja joka
silmän räpäys lähemmäksi ja lähemmäksi... Ja vihdoin tunsin minä
Kasbitshin, vaan en voinut eroittaa, mitä hän piteli edessään. Minä
ennätin silloin Petshoorinin ja huusin hänelle: se on Kasbitsh!... Hän
katsahti minuun, nyykäytti päätään ja iski hevostaan vitsalla.

-- Vihdoinpa olimme hänestä vain pyssyn kanto-välillä. Uupunutko lie
ollut Kasbitshin hevonen, vai huonompi meidän hevosia, mutta yhtäkaikki
se, huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, ei hevonen liikkunut
eteenpäin. Luulen, että hän tällä hetkellä muisti Karagjosiaan.

-- Minä näin, että Petshoorin tähtäsi pyssyään karussa... "Älkää
ampuko!" huusin minä hänelle: "säästäkää latinki, ilmankin hänet
saavutamme". -- Yht'hyvin nuoriso! se tulistuu ijankaikkisesti
sopimattomalla ajalla... Mutta laukaus pamahti ja kuula mursi hevosen
takajalan; se teki kiihosta vielä noin kymmenen hyppäystä, kompastui
ja lankesi polvilleen. Kasbitsh hyppäsi alas ja silloin näimme, että
hän piteli käsissään huntuun käärittyä naista... Se oli Beela, Beela
raukka! -- Kasbitsh huusi meille jotakin kielellään ja kohotti häntä
vastaan tikarinsa... Ei ollut viipymistä: minä laukasin vuorooni, onnen
kaupalla, ja varmaankin sattui kuula hänen olkaansa, sillä hän laski
äkkiä kätensä alas. Kun savu oli hajonnut, makasi maassa haavoitettu
hevonen ja sen vieressä Beela, ja Kasbitsh, heitettyään pyssynsä,
kiipesi, kuin kissa, pensaikkoa myöten ylös kalliolle. Mieleni teki
kaataa hänet sieltä -- mutta ei ollut valmista latinkia! Me hyppäsimme
alas hevosiltamme ja syöksimme Beelan luo. Raukka! hän makasi
liikkumattomana ja veri juoksi virtana haavasta... Jospa, tuo konna!
olisi sydämeen iskenyt -- niin, kun kerran kuollakseen, olisi yhdellä
haavaa kaikki lopettanut, mutta selkään... oikea rosvon isku! Hän oli
tunnotonna. Me revimme hunnun ja sidoimme haavan mitä suinkin kireään.
Turhaan suuteli Petshoorin hänen kylmiä huuliaan -- mikään ei voinut
häntä toinnuttaa.

-- Petshoorin nousi hevosen selkään; minä nostin Beelan maasta ja panin
joten kuten hänen satulalleen; hän kiersi kätensä hänen ympärinsä,
ja me lähdimme takasin. Kotvasen vaiti-olon kuluttua sanoi Gregorius
Aleksandrovitsh minulle: "kuulkaa, Maksim Maksiimitsh, täten emme saa
häntä elävänä kotiin". -- "Se on totta", sanoin minä, ja me laskimme
hevosemme täyttä karkua -- Linnoituksen portilla odotti meitä joukko
väkeä. Varovasti kannoimme me haavoitetun Petshoorinin huoneesen
ja lähetimme noutamaan lääkäriä. Hän tuli, vaikka olikin päissään,
tarkasti haavan ja ilmoitti hänen ei elävän päivää enemmän; mutta hän
erehtyi...

-- Paraniko hän? kysyin alakatteinilta, tarttuen hänen käteensä ja
ehdottomasti ilostuen.

-- Ei, vastasi hän, mutta lääkäri erehtyi siinä että hän eli vielä
kaksi päivää.

-- Kertokaahan "minulle"; millä tavalla Kasbitsh hänet ryösti?

-- Nähkäätte, huolimatta Petshoorinin kiellosta, oli Beela mennyt
linnoituksesta ulos purolle. Oli hyvin kuuma; hän oli istunut kivelle
ja laskenut jalkansa veteen. Silloin hiipi Kasbitsh -- yks'kaks' häneen
kiinni, tukki hänen suunsa, kuljetti pensaikkoon, siellä hyppäsi
hevoselleen ja pötki pakoon. Sillä välin oli Beela ehtinyt huutaa;
vartijat juoksivat hätään, ampuivat, mutta ohitse, ja siihen paikkaan
saavuimme mekin.

-- Miksikäs tahtoi Kasbitsh ryöstää häntä?

-- Hyvänen aika! ovathan tsherkessit tunnettua rosvo-kansaa. Mikä vain
vetelehtii, sitä eivät voi olla puhaltamatta, mitä eivät tarvitsekaan,
niin senkin varastavat... antakaapa sitten tuommoinen anteeksi! Ja sitä
paitsi oli Beela häntä jo kauan miellyttänyt.

-- Ja Beela kuoli?

-- Kuoli; mutta pitkien vaivojen perästä, ja kyllä meilläkin oli
hänestä aika lailla vaivaa. Kello kymmenen tienoissa iltasella hän
tointui; me istuimme hänen vuoteensa vieressä. Heti kun hän oli
au'aissut silmänsä, niin hän alkoi kutsua Petshoorinia. -- "Tässä minä
olen, vieressäsi, dshjanetskani" (= käpyseni), vastasi hän, tarttuen
hänen käteensä. -- Minä kuolen! sanoi Beela.

-- Me aloimme häntä lohduttaa, sanoen, että lääkäri lupasi välttämättä
parantaa hänet. Hän pudisti päätään ja kääntyi seinään päin. Hän ei
tahtonut kuolla!...

-- Yöllä rupesi hän hourailemaan; hänen päätään kuumotti ja toisinaan
juoksi pitkin koko ruumista vilukaisen väreet. Hän puheli johdottomia
puheita isästä ja veljestä, ja hänen teki mielensä vuorille, kotia...
Sitten puhui hän myöskin Petshoorinista, antaen hänelle joukon helliä
nimiä, ja soimasi häntä siitä, että hän oli lakannut rakastamasta
dshjanetskaansa.

-- Petshoorin kuunteli häntä äänetönnä, pää käsille laskettana; mutta
minä en huomannut koko ajalla yhtäkään kyyneltä hänen ripsissään; en
tiedä, eikö hän todellakaan voinut itkeä, vai pidättikö hän itseään?
Mitä minuun tulee, niin en ole nähnyt mitäkään surkeampaa.

-- Aamu-puoleen katosi hourailu. Tunnin ajan makasi hän liikkumatonna,
kelmeänä ja niin heikkona, että tuskin saattoi huomata hänen
hengittävän; sitten tuli hänen parempi olla, ja hän alkoi puhua,
mutta, mistä, luulette?... Eihän tuommoinen ajatus voi syntyä muussa,
kuin kuolevassa!... Alkoi surra sitä, ett'ei hän ollut kristitty,
ett'ei hänen sielunsa toisessa maailmassa koskaan tapaa Gregorius
Aleksandrovitshin sielua, ja että paraatiisissa toinen nainen on oleva
hänen lemmittynsä. Minun pisti mieleeni ristiä hänet ennen kuolemaa,
ja minä esittelin sen hänelle. Hän katseli minua päättämättömänä,
eikä voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan, mutta sitten vastasi
kuolevansa siinä uskossa, jossa oli syntynytkin. Siten kului kokonainen
päivä. Kuinka hän muuttui sinä päivänä! Kalpeat posket vajosivat;
silmät kävivät hyvin suuriksi ja hänen huulensa hehkuivat; hän tunsi
sisällisen kuumeen, aivan kuin olisi hänellä ollut rinnassa tulistettu
rauta.

-- Tuli toinen yö; me emme ummistaneet silmiämme, emmekä poistuneet
hänen vuoteensa luota. Hänellä oli kauheat vaivat, hän oihki,
ja tuskin alkoi kipu lievetä, kun hän koki vakuuttaa Gregorius
Aleksandrovitshille olevansa parempi, kehoitti häntä menemään levolle,
suuteli hänen kättänsä, eikä laskenut sitä käsistään. Ennen aamua alkoi
hän tuntea kuoleman ahdistusta, rupesi viskelemään itseään, tempasi
pois siteen ja veri juoksi jälleen. Kun haava sidottiin, rauhoittui hän
kotvaksi ja alkoi pyytää Petshoorinia häntä suutelemaan. Petshoorin
kävi polvilleen vuoteen ääreen, kohotti hänen päätään päänalaiselta ja
painoi huulensa hänen kylmeneville huulilleen. Beela kiersi kovasti
vapisevat kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin tahtoi hän tässä
suudelmassa antaa hänelle sielunsa... Ei, hän teki hyvin, jotta kuoli!
Mitenkäs hänen olisi käynyt, jos Gregorius Aleksandrovitsh olisi hänet
hylännyt? Ja se olisi tapahtunut varhemmin tai myöhemmin.

-- Puolet seuraavasta päivästä oli hän levollisena, äänetönnä ja
kuuliaisena, vaikka lääkäri häntä kovin vaivasi hauteilla ja rohdoilla.
-- Hyvänen aika! sanoin minä hänelle, sanoittehan te itse, että hän
välttämättä kuolee; mitä sitten noin paljon yrittelette? -- On parempi,
yhtä kaikki. Maksim Maksiimitsh, vastasi hän: jotta omatunto olisi
levossa. -- Mokoma omatunto!

-- Jälestä puolenpäivän alkoi hän nääntyä janoon. Me aukasimme ikkunan,
mutta pihalla oli kuumempi, kuin huoneessa, panimme jäätä vuoteen
ympäri -- vaan ei mikään auttanut. Minä tiesin, että tuommoinen
sietämätön jano on lopun lähenemisen merkki ja minä sanoin siitä
Petshoorinille.

-- Vettä! vettä!... sanoi Beela käheällä äänellä, kohoittaituaan
vuoteella.

-- Petshoorin kävi vaaleaksi, kuin palttina, otti lasin, täytti sen ja
antoi hänelle. Minä peitin kasvoni käsilläni ja aloin lukea rukousta
-- en muista mitä... Niin, hyvä mies, olenhan usein nähnyt ihmisiä
kuolevan sairaaloissa ja tappelutantereella, mutta ei se ole samaa,
ei ensinkään samaa!... Lisäksi tunnustan, että minua murhehdutti se,
ett'ei hän kertaakaan ennen kuolemaansa muistellut minua, ja minä kyllä
häntä rakastin, kuin isä... Ja, totta puhuen, olenkos minä mikään, että
minua muisteltaisiin ennen kuolemaa?...

-- Tuskin oli hän juonut veden, kun hänen tuli helpompi olla, mutta
kolmen minuutin perästä heitti hän henkensä. Me panimme kuvastimen
hänen huulilleen -- se oli kirkas!...

Minä vein Petshoorinin ulos huoneesta ja me menimme linnoituksen
vallille: kauan kävelimme me rinnan edes takasin, kädet selän takana
ja sanaakaan virkkamatta. Hänen kasvonsa eivät kuvanneet niitäkään
erinomaista, ja tämä minua harmitti; minä olisin, hänen sijassaan,
kuollut suruun. Viimein kävi hän istumaan maahan, siimekseen, ja alkoi
piirtää hiekkaan jotakin kepillään. Minä tahdoin, näette, enemmän
säädyllisyydestä, häntä lohduttaa ja aloin puhella; hän kohotti päätään
ja nauroi... Vilu karsi ihoani tästä naurusta... Minä lähdin teettämään
arkkua.

-- Tunnustan, että puuhailin tätä osaksi ratokseni. Minulla oli pala
termalaamia [kaukaasialaista kangasta]; sillä verhosin minä arkun ja
koristin sen tsherkessiläisillä hopea-kalunneilla, joita Gregorius
Aleksandrovitsh juuri Beelaa varten oli ostanut.

-- Varhain seuraavan päivän aamuna hautasimme me hänet linnoituksen
taakse, puron luo, lähelle sitä paikkaa, missä hän oli istunut
viimeisen kerran. Hänen hautansa ympärillä rehoittaa nyt valkeita
akaasioita ja selja-pensaita. Minä tahdoin asettaa siihen ristin,
mutta, näette, se ei käynyt... sillä, yhtä kaikki, hän ei ollut
kristitty...

-- Entä Petshoorin? kysyin minä.

-- Petshoorin raukka huononi ja raihnasteli kauan; vaan sen koommin me
emme koskaan puhelleet Beelasta. Minä näin, ett'ei se ollut hänelle
mieluista, niin mitäpä siitä puhuisinkaan! -- Kolmen kuukauden kuluttua
hänet määrättiin X-rykmenttiin ja hän lähti Gruusiaan. Siitä saakka
emme ole tavanneet toisiamme... Niin, muistaakseni, taannoin minulle
joku mainitsi, että hän olisi palannut Wenäjälle, mutta sotajoukon
määräyksissä ei siitä ole näkynyt. -- Muutoinhan meidän miehelle
sanomat myöhään saapuvat.

Sitten kävi hän pitämään pitkää esitelmää siitä, kuinka ei ole hauskaa
saada uutisia vuotta myöhemmin -- luultavasti tukehduttaakseen
surullisia muistoja.

Minä en häntä keskeyttänyt, vaan en kuunnellutkaan.

Tunnin kuluttua saatoimme jo matkustaakin. Tuisku asettui, taivas
kirkastui ja me lähdimme matkaan. Tiellä johdin ehdottomasti taas
puheeni Beelaan ja Petshooriniin.

-- Ettekö ole kuulleet, kuinka Kasbitshin kävi? kysyin minä.

-- Kasbitshin? En, todellakaan tiedä... Kuulin minä, että Shansuugien
oikealla siivellä on eräs uskalikko, Kasbitsh, joka punaisessa
beshmetissä ajelee käyntijalkaa hiljakseen meidän laukaustemme alla ja
kumartelee hyvin kohteliaasti, kun kuula läheltä suhisee; vaan tuskinpa
se lienee sama!...

Koobissa erosin minä Maksim Maksiimitshista. Minä ajoin
posti-hevosilla, ja hän ei voinut, raskaan kuorman tähden, minua
seurata. Me emme luulleet koskaan enään tapaavamme toisiamme, mutta
tapasimme yhtä kaikki, ja jos tahdotte, niin minä siitä kerron, sillä
se on koko historia... Myöntänette, kuitenkin, että Maksim Maksiimitsh
on kunnioitusta ansaitseva mies?... Jos sen teette, niin olen
täydellisesti palkittu, kentiesi, jo liiaksi pitkästä kertomuksestani.



II.

Maksim Maksiimitsh.


Erottuani Maksim Maksiimitshista, kuljin nopeaan Teerekin ja Darjalskin
notkot, murkinoin Kasbekissa, join teetä Larsissa, ja riensin
iltaseksi Vladikaukaasiaan. Vapautan teidät vuori-kertomuksista, --
ihastushuudahduksista, jotka eivät kuvaa mitään, olletikin niille,
jotka siellä eivät ole käyneet, ja tilastollisista huomautuksista,
joita varmaankaan ei kukaan käy lukemaan.

Minä pysähdyin ravintolaan, johon pysähtyvät kaikki matkustavaiset,
ja jossa yhtä kaikki ei ole ketäkään, jota voisi käskeä paistamaan
fasaania tai keittämään kaalia, sillä ne kolme invaliidia, joiden
hoteissa ravintola on, ovat joko niin typeriä, tai niin päissään,
ett'ei heistä saa mitäkään selkoa.

Minulle ilmoitettiin, että minun oli jääminen siihen vielä kolmeksi
päiväksi, sillä "okaasia" ei ollut vielä saapunut Jekaterinograadista
eikä seuraavasti voinut kääntyä takasin. Mikäpä occasio
(onnettomuus)!... Vaan huono sanaleikki ei ole Wenäläiselle lohdutus.
Pistipä mieleeni ajanvietokseni kirjottaa Maksim Maksiimitshin kertomus
Beelasta, enkä silloin aavistanut sen tulevan olemaan ensi nivelenä
pitkässä kertomussarjassa. Nähkää, kuinka vähäpätöisellä tapauksella
välisti on tähdellisiä seurauksia!... Mutta te ehkä ette tiedä, mitä
"okaasia" on? Se on saattovartijasto, joka käsittää puolen ruotua
jalkaväkeä ja tykin, ja jonka seurassa kuormastot kulkevat Kabardin
kautta Vladikaukaasiasta Jekaterinograadiin.

Ensimäisen päivän kulutin hyvin ikävästi; seuravana päivänä, varhain
aamusella, ajoi pihaan rattaat... Kas Maksim Maksiimitsh!... Me
tervehdimme toisiamme vanhoina tuttavina. Minä tarjosin hänelle
huoneeni; hän ei kursaillut, vieläpä löi minua olalle ja väänsi suunsa
ikäänkuin hymyyn. Semmoinen omituinen!...

Maksim Maksiimitshilla oli syvät tiedot keitto-taidossa: ihmeellisen
hyvin paistoi hän fasaanin, valeli sen onnellisesti kurkku-vedellä,
ja tunnustaa täytyy, että ilman häntä olisimme jääneet kuivin ruo'in.
Pullo kahetiinilaista viiniä auttoi meitä unhottamaan ruo'aksien
maltillisen lu'un, joita oli kaikkiaan yksi. Sytytettyämme piippumme
kävimme istumaan -- minä ikkunan, hän lämmitetyn uunin luo, sillä ilma
oli kostea ja kylmä. Me olimme ääneti. Mistä oli meidän puhuminen?...
Hän oli jo kertonut itsestään kaikki, mikä oli huvittavaa, eikä
minulla ollut mitäkään kertomista. Minä katselin ikkunaan. Siellä
täällä Teerekin rannalla, joka levenee levenemistään juoksussaan,
häämötti puiden takaa joukko mataloita taloja, ja etempänä siinsivät
hammas-seinäiset vuoret, joiden takaa pilkisti Kasbek valkoisessa
piispan-hiipassaan. Minä keitin niille hyvästi ajatuksissani: minun
kävi niitä sääli...

Siten istuimme kauan. Aurinko piiloittui kylmien huippujen taakse,
ja vaaleahko sumu alkoi kuljeskella laaksoissa, kun kadulta kuului
porokellon helinää ja kyyditsijäin huutoa. Muutamia rattaita likaisine
Armeenialaisineen ajoi ravintolan pihaan ja niiden perässä tyhjät
matka-vaunut, joiden keveä kulku, mukava laitos ja veikeä muoto kantoi
jonkinmoisen ulkomaalaisen leiman. Näiden takana kävi pitkäviiksinen
mies, unkarilaisessa takissa, kyllin hyvin puettuna ollakseen
palvelija. Hänen arvostaan ei voinut erehtyä, nähdessään hänen uljasta
tapaansa karistaa tuhkaa piipustaan ja huutaa kyyditsijöille. Hän
oli, selvään, laiskan herran turmeltu palvelija. -- "Sanopa, hyvä
mies", huusin hänelle ikkunasta, "okaasiako siinä tuli, vai mitä?"
-- Hän katsoi minuun jokseenkin julkeasti, korjasi kaulahuiviaan ja
kääntyi pois; hänen vieressään kävi Armeenialainen ja tämä vastasi,
hymyillen, hänen puolestaan, että okaasia todella tuli ja palajaa
huomenn' aamuna takasin. -- "Jumalan kiitos!" sanoi Maksim Maksiimitsh,
astuttuaan silloin ikkunan luo. "Kas mitkä ihmeelliset vaunut!" lisäsi
hän, "varmaankin joku virkamies matkustaa tarkastuksille Tifliseen.
Eipä hän näy tuntevan vuoriamme! Mutta ampukaa hiljaa, veli kulta, ne
ei ole pilan asia, murskaksi siinä menevät vaikka englantilaisetkin
rattaat! -- Oli ken olikin -- niin lähtekäämmehän kuulustelemaan"... Me
menimme käytävään. Sen päässä oli ovi auki sivuhuoneeseen. Palvelija ja
kyyditsijä kuljettivat sinne remettiä.

-- Kuule, veikkoiseni, kysyi alakatteini palvelijalta, kenen nuo
ihmeelliset vaunut ovat? häh... Koreat vaunut!... Kääntymättä jupisi
palvelija jotakin itsekseen au'aistessaan remettiä. Maksim Maksiimitsh
vihastui; hän survasi juroa olkapäähän ja sanoi: sinua minä puhuttelen,
hyvä mies...

-- Kenenkäkö vaunut?... Minun herrani...

-- Kukas sinun herrasi on?

-- Petshoorin...

-- Mitäkö? Mitäkö? Petshoorin?... Noh, Herranen aika!... Eikös hän
palvellut Kaukaasiassa?... huudahti Maksim Maksiimitsh nyästen minua
hihasta. Hänen silmistään loisti ilo.

-- Taisi palvella -- minä en ole vielä kauan ollut hänen luonaan.

-- No, vai niin!... niin vai!... Gregorius Aleksandrovitsh?... Niinhän
on hänen nimensä?... Me olimme tuttavia, minä ja herrasi, lisäsi hän,
lyöden ystävällisesti palvelijaa olalle, niin että hän horjahti...

-- Suvaitkaahan, herra; te minua estätte, sanoi tämä, rypistäen
kulmiaan.

-- Sinuapa vasta, veliseni!... tiedätkös, että minä ja herrasi olimme
hartaimpia ystäviä, me asuimmekin yhdessä?... Mut minnekäs hän itse
jäi?...

Palvelija ilmoitti Petshoorinin jääneen illalliselle ja yöksi eversti
N--in luo.

-- Eikö hän käy täällä iltasella? sanoi Maksim Maksiimitsh; tai etkö
sinä, hyvä mies, mene jotakin varten hänen luokseen?... Jos menet,
niin sano, että täällä on Maksim Maksiimitsh -- sano niin -- kyllä hän
tietää... Minä annan sulle kahdeksan kymmen-kopekkaisen juomarahaa...
Palvelija mursi ylenkatseellisesti kasvojaan kuullessaan niin kainon
lupauksen, mutta sanoi Maksim Maksiimitshille yhtä kaikki täyttävänsä
toimen.

-- Tuossa paikassa hän tänne juoksee!... sanoi Maksim Maksiimitsh
riemuitsevalla katsannolla. Menen portille häntä odottamaan... Paha
vain, ett'en tunne N--iä...

Maksim Maksiimitsh istui portin pieleen rahille, ja minä menin
huoneeseni. Tunnustan, että minäkin odotin jonkinmoisella
kärsimättömyydellä tuon Petshoorinin ilmestymistä. Vaikka alakatteinin
kertomuksen mukaan en muodostanut varsin oivaa käsitettä itselleni
hänestä, niin näyttivät kuitenkin muutamat piirteet hänen luonteessaan
merkillisiltä. Tunnin perästä toi invaliidi kiehuvan tee-keittiön
ja -kannun. "Maksim Maksiimitsh, ettekö halua teetä?" huusin minä
ikkunasta.

-- Suur' kiitos; eipä juuri haluta.

-- Juokaa toki! Onhan, näette, jo myöhä, ja kylmä.

-- Mitäs siitä; suur' kiitos...

-- No, kuinka haluatte! Minä kävin juomaan yksin, mutta noin kymmenen
minuutin perästä jo ukko tuleekin.

-- Te olette oikeassa; ainahan on parempi juoda teetäkin, -- varroin
vain vartomistani. Mies jo kauan sitten meni hänen luoksensa, mutta
jokin näkyy häntä pidättäneen.

Hän särppäsi tuota pikaa kupillisen teetä, eikä huolinut toista, vaan
meni uudelleen portille jonkinmoisessa levottomuudessa. Ukkoa näkyi
harmittavan Petshoorinin välinpitämättömyys, semminkin, koska hän
vast'ikään puhui minulle heidän ystävyydestään ja vielä tunti sitten
oli varma, että hän tulee juosten, kun vain kuulee hänen nimensä.

Oli jo myöhä ja pimeä, kun aukaisin jälleen ikkunan ja aloin kutsua
Maksim Maksiimitshia, sanoen olevan aika mennä levolle; hän jupisi
jotakin hampaiden lomitse; minä toistin kutsumukseni -- vaan hän ei
vastannut mitään.

Minä heittäydyin pitkälleni sohvalle, kääriytyneenä viittaan ja
jätettyäni kynttilän pankolle minä nukahdin heti ja olisin rauhassa
maannut joll'ei, jo hyvin myöhään, Maksim Maksiimitsh, astuessaan
huoneesen, olisi minua herättänyt. Hän viskasi piippunsa pöydälle,
alkoi kävellä huoneessa, kärhensi valkeata, pani vihdoin maata, mutta
kauan ryki, syljeskeli ja kääntelihe...

-- Syökö teitä luteet? kysyin minä.

-- Syövät, luteet... vastasi hän, raskaasti huo'ahtaen.

Minä heräsin varhain seuraavana aamuna, mutta Maksim Maksiimitsh oli
kerinnyt ennen minua. Minä löysin hänet istumasta portin luona rahilla.
"Minun täytyy mennä komendantin luo", sanoi hän, "niin tehkää hyvin,
jos Petshoorin tulee, ja lähettäkää minua noutamaan..."

Minä lupasin. Hän juoksi, ikäänkuin olisivat hänen jäsenensä saaneet
uudelleen nuoruuden voimaa ja nuorteutta.

Aamu oli raitis ja kaunis. Kultapilvet lateilivat vuorille, ikäänkuin
uusi jono ilmavuoria; portin edustalla levisi laaja tori ja sen takana
oleva kauppa-paikka vilisi kansaa, sillä oli sunnuntai. Avo-jalkaset
osetiini-pojat, pussit kakku-hunajaa selässä, pyörivät ympärilläni;
minä heitä kiroilin, sillä minulla ei ollut aikaa heitä varten -- ja
aloin jo jakaa levottomuutta hyvän alakatteinin kanssa.

Ei mennyt kymmentä minuuttia, kun torin päässä näkyi se, jota odotimme.
Hän kävi eversti N--in seurassa, joka, saatettuaan hänet ravintolaan,
heitti hänelle hyvästi ja palasi linnoitukseen Minä laitoin heti
invaliidin Maksim Maksiimitshin perään.

Petshoorinin vastaan tuli ulos hänen palvelijansa ja ilmoitti, että
heti käydään valjastamaan, antoi hänelle sikari-laatikon, ja, saatuaan
muutamia käskyjä, lähti askareilleen. Hänen herransa, sytytettyään
sikarin, haukotti pari kertaa ja istui rahille toiselle puolelle
porttia. Nyt minun tulee kuvata teille hänet.

Hän oli keski-korkuinen mies. Hänen solakka, hieno vartalonsa ja
leveät hartijansa todistivat lujaa ruumiin rakennusta, joka voi kestää
kaikkia kiertolais-elämän vaivaloisuuksia ja ilman-alan muutoksia, ja
jota ei kukista pääkaupungin elämän irstaisuus eivätkä sielun myrskyt.
Hänen pölyisestä sametti takistaan, joka vain oli suljettu kahdella
alanapilla, pisti näkyviin sokaisevan valkoiset liina-vaatteet,
joka seikka todisti kelpo miehen tapoja. Hänen likaiset käsineensä
näkyivät olevan vaseti ommellut hänen pientä ylimyksellistä kättänsä
varten, ja, kun hän oli riisunut toisen käsineen, ihmetytti minua
hänen vaaleat, laihat sormensa. Hänen käyntinsä oli huolimatoin ja
vitkainen, ja minä huomasin, ett'ei hän heilutellut käsiään, -- joka
on jonkinmoisen salamielisen luonteen merkki. Muutoin ovat nämä vain
minun huomautuksiani, jotka perustuvat omiin havaintoihini, enkä
minä tahdo ollenkaan pakoittaa teitä niitä umpimähkään uskomaan.
Kun hän kävi rahille, taipui hänen suora vartalonsa aivan, kuin
hänellä ei olisi ollut yhtäkään nikamaa selässä; hänen koko
ruumiinsa asema todisti jotakin hermojen heikkoutta ja hän istui,
kuten Balsakkilainen kolmekymmen vuotias virnakka höyhen-tuolissaan
väsyttävien tanssijaisten jälkeen. Ensi silmäykseltä hänen kasvoihinsa
en olisi lukenut hänelle enempää kuin kolmekolmatta vuotta, vaikka
sittemmin olin valmis lukemaan kolmekymmentä. Hänen hymyssään oli
jotakin lapsellista, hänen ihossaan jotakin naisellista lienteyttä.
Hänen vaaleat, luonnosta kiharat hiuksensa reunustivat hyvin somasti
hänen kalpean aatelis-otsansa, jossa ainoasti pitkäin havaintojen
perästä saattoi huomata toisiaan risteileväin ryppyjen jäljet, jotka,
luultavasti, kuvautuivat paljoa selvemmin vihan tahi sisällisen
levottomuuden hetkenä. Vaikka hänen hiuksensa olivatkin vaalean
väriset, olivat hänen viiksensä ja kulmakarvansa mustat -- ja se
on rodun merkki ihmisellä, samoin kuin musta harja ja musta häntä
valkealla hevosella. Lopettaakseni kuvani sanon, että hänellä oli
nenä hiukan pystyssä, sokaisevan valkoiset hampaat ja ruskeat silmät.
Silmistä on minun vielä sanominen muutama sana.

Ensiksikin, ne eivät nauraneet, kun hän nauroi! -- Ettekö ole sattuneet
huomaamaan sellaista kummaa toisilla ihmisillä?... Se on joko pahan
luonnon tahi syvän, alituisen surun merkki. Puoli-avonaisten luomien
takaa ne kiiluivat eräällä, jos niin käy sanominen, valkoimen
tapaisella loistolla. Se ei ollut sielun innostuksen, eikä vilkkaan,
kuvituksen heijastusta, vaan sokaiseva, kylmä, sileän teräksen tapainen
loiste. Hänen katseensa ei ollut pitkällinen, vaan tunkeutuva ja
raskas; se jätti jälkeensä säädyttömän kysymyksen tukalan vaikutuksen
ja olisi saattanut näyttää röyhkeältä, jollei se olisi ollut niin
välinpitämättömän rauhallinen. Kaikki nämä huomautukset johtuivat
mieleeni, kentiesi, vain siitä syystä, että minä tunsin muutamia
erityiskohtia hänen elämästään, ja ehkäpä hänen muotonsa olisi tehnyt
aivan vastaisen vaikutuksen johonkin toiseen. Mutta, koska ette kuule
hänestä muilta, kuin minulta, niin on ehdottomastikin tähän kuvaukseen
tyytyminen. Lopuksi; sanon, että hän, yleensä, oli jokseenkin kaunis ja
että hänellä oli sellaiset kasvot, jotka erittäin miellyttävät naisia.

Hevoset olivat jo valjaissa. Tuon tuostakin helähteli kello vempelessä
ja palvelija kävi jo kahdesti ilmoittamassa Petshoorinille, että kaikki
oli valmista; mutta Maksim Maksiimitshia ei vielä kuulunut. Onneksi
oli Petshoorin vaipunut ajatuksiinsa katsellessaan Kaukaasian sinisiä
harjanteita, eikä hän näkynyt ensinkään tekevän kiirutta matkalle. Minä
astuin hänen luokseen. "Jos tahdotte vielä odottaa vähäsen", sanoin
minä, "niin saatte ilon nähdä vanhan tuttavanne..."

-- Niin, oikein! vastasi hän sukkelaan; minulle siitä eilen puhuttiin.
Missäs hän on? -- Minä käännyin torille päin ja näin Maksim
Maksiimitshin juoksevan minkä jaksoi... Muutamain minuuttien perästä
oli hän jo vieressämme: hän voi tuskin hengittää ja hiki valui helminä
hänen kasvoilleen. Märät, harmaat hiustupsut, jotka törröttivät lakin
alta, olivat takertuneet hänen otsaansa, ja hänen polvensa vapisivat...
Hän tahtoi heittäytyä Petshoorinin kaulaan, mutta tämä, hymyillen
ja kyllin kylmästi, vaikka kohteliaasti, ojensi hänelle kätensä.
Alakatteini ällämystyi kotvaksi, mutta tarttui sitten molemmin käsin
himoisesti hänen käteensä. Hän ei voinut vielä puhua.

-- Kuinka hauskaa, kallis Maksim Maksiimitsh! No, mitenkä jaksatte?
sanoi Petshoorin.

-- Ja... sinä?... ja te?... sammalsi ukko, kyynelet silmissä. Kuinka
monta vuotta... kuinka monta päivää... ja minne nyt matka pitää?

-- Lähden Persiaan -- ja etemmäksi...

-- Tokko nyt jo heti?... Odottakaahan, kallis ystäväni! -- Tokko nyt
heti erkanemme?... Emmehän ole moniin aikoihin nähneet toisiamme...

-- Täytyy, Maksim Maksiimitsh, -- oli vastaus.

-- Herranen aika! minnekä teillä on semmoinen kiire? Minulla olisi
paljon kertomista... ja kyselemistä... No, mitä? oletteko eronneet
virasta?... kuinka?... mitenkä teidän on laita?

-- Olen ikävöinyt! vastasi Petshoorin hymyillen.

-- Muistattekos, kun linnoituksessa oltiin ja eleltiin?... Sepä oli
mainio metsästys-paikka!... Olittehan te kova ampuja... Entä Beela?...

Petshoorin kalpeni hiukkaisen ja kääntyi pois.

Kyllä, muistan! sanoi hän, melkein heti väkinäisesti haukoitettuaan.

Maksim Maksiimitsh alkoi rukoilla häntä jäämään vielä kahdeksi
tunniksi. "Syödään oiva päivällinen", sanoi hän, "minulla on kaksi
fasaania; ja kahetiini on täällä mainiota, ei, tietysti, semmoista,
kuin Gruusiassa, mutta yhtä hyvin parempaa laatua... Sitten
pakinoidaan... Te kerrotte minulle olostanne Pietarissa... Hä?"...

-- Tosiaankin, ei minulla ole mitään kertomista, kallis Maksim
Maksiimitsh... Hyvästi sitten, minun täytyy... minun on
kiiruhtaminen... Kiitoksia, ett'ette unhottaneet... lisäsi hän tarttuen
hänen käteensä.

Ukko rypisteli kulmiaan... Hän oli pahoillaan ja vihoissaan, vaikka hän
koki sitä salata. "Unhottaa!" mutisi hän: "minäpä en ole unhottanut
mitään... No, Jumalan nimeen sitten!... Enpä minä luullut siten teitä
kohtaavani..."

-- No, heittäkää sikseen! sanoi Petshoorin, syleiltyään häntä
ystävällisesti. Olenhan minä sama kuin ennenkin!... mutta mitäs
tehdä?... kullakin on tiensä... Jumala ties, satummeko vielä kohtaamaan
toisiamme!... Tätä puhuessaan istui hän jo vaunuissa ja kyyditsijä
alkoi selvittää ohjaksia.

-- Seis', seis'! huusi äkkiä Maksim Maksiimitsh tarttuen vaunujen
oviin: -- olin ihan unhottaa, että minulle jäivät teidän paperinne,
Gregorius Aleksandrovitsh... minä olen niitä kuljetellut muassani...
sillä luulin teidät tapaavani Gruusiassa, mutta tässähän Jumala soikin
nähdä... Mitä minun niillä on tehtävä?...

-- Mitä tahdotte! vastasi Petshoorin. -- Hyvästi...

-- Siis te Persiaan?... milloinka palajatte? huusi hänen jälkeensä
Maksim Maksiimitsh.

Vaunut olivat jo kaukana, mutta Petshoorin teki kädellään merkin, jota
voi kääntää seuraavalla tavalla: tuskinpa koskaan! ja miksikä!

Pitkään aikaan ei enään kuulunut kellon helinää, eikä pyörien rätinää
limsiötieltä, mutta ukkorukka yhä seisoi samalla paikalla syvissä
mietteissä...

"Niin", sanoi hän vihdoin, kokien ottaa välinpitämättömän muodon,
vaikka harmin kyynel ajoittain kiilsi hänen ripsissään, "olimmehan me
kyllä tuttavia -- mutta, mitäs ovat tuttavat nykyaikaan!... Mitäpä
hänelle minusta? Minä en ole rikas, ei minulla ole virka-arvoja, enkä
minä ikäänikään nähden ole lainkaan hänen vertaisensa... Äläs vain,
minkälaiseksi teikariksi on käynyt, kun taas oleskeli Pietarissa...
Nepäs vaunut!... ja olipas sillä tavaroita!... ja vantti-mies ylpeä,
niin että pois tieltä!..." Nämät sanat lausui hän iroonillisella
hymyllä. "Sanokaapa", jatkoi hän, kääntyen minuun päin: "no, mitäkäs
te tästä ajattelette?... ja mikäs piru hänet nyt Persiaan viepi?...
Naurattavaa se on, Jumal' aut', naurattavaa!... Tiesinhän minä sen,
että hän on hepakko, johon ei käy luottaminen... Vaan vahinko,
yht'hyvin, että hän huonosti päivänsä päättää... mutta mitenkäs muuten
voisi käydäkään!... Olenhan minä sen aina sanonut, ett'ei se ole
mistään kotoisin, joka vanhat ystävänsä unhottaa!..." Sitten kääntyi
hän pois kätkeäkseen mielensä liikutusta ja meni pihalle kävelemään
rattaiden ympäri, ikäänkuin katsellakseen pyöriä, sillä välin kuin
hänen silmänsä vähän väliä täyttyivät kyynelillä.

-- Maksim Maksiimitsh, sanoin minä, lähestyen häntä, mitä paperia
teille Petshoorin jätti?

-- Jumala hänet ties! joitakin muistelmia.

-- Mitä te aiotte niillä tehdä?

-- Mitäkö? Käsken tehdä patruunia.

-- Antakaa ne ennen minulle.

Hän katsoi minuun ihmetyksellä, jupisi jotakin hampaihinsa ja alkoi
kaivella remettiään; sieltä otti hän vihon ja heitti sen ylenkatseella
maahan; sitten joutuivat toinen, kolmas, ja aina kymmenenteen saakka,
samaan kohtaloon. Hänen harmissaan oli jotakin lapsellista, ja se minua
nauratti, mutta minun kävi myöskin häntä sääli...

-- Siinä ne ovat kaikki, sanoi hän; onnea löydölle...

-- Ja minä voin tehdä niillä, mitä tahdon?

-- Vaikka sanomiin painattaisitte, se ei minuun koske... Olenkos minä
mikä hänen ystävänsä, taikka sukulaisensa?... Kyllähän me elimme yhden
katon alla... vaan vähänkös, kenenkä kanssa eletään?...

Minä otin paperit ja vein ne tuota pikaa pois, peläten alakatteinin
katuvan. Piakkoin meille ilmoitettiin okaasian lähtevän tunnin päästä,
ja minä käskin valjastamaan. Alakatteini astui huoneesen silloin, kuin
minä panin lakkia päähäni; hän ei näkynyt tekevän lähtöä. Hänellä oli
jonkinmoinen, väkinäinen, kylmä katsanto.

-- Entä te, Maksim Maksiimitsh, ettekö te lähdekään?

-- En.

-- Miksikä ette?

-- En ole vielä nähnyt komendanttia ja minun täytyy jättää hänelle
muutamia ruunun tavaroita.

-- Kävittehän te hänen luonansa?

-- Kävin kyllä, sanoi hän. hämmentyen; mutta hän ei ollut kotona...
enkä häntä odottanut.

Minä ymmärsin, että ukko-rukka, kentiesi, ensi kerran elämässään, oli
heittänyt viralliset tehtävänsä _omien asiainsa_ vuoksi, (käyttääkseni
virkakieltä) -- ja kuinka hänet siitä palkittiin!

-- Sangen ikävää, sanoin minä hänelle, sangen ikävää, Maksim
Maksiimitsh, että meidän täytyy erota ennen aikojaan.

-- Mitä meistä, sivistymättömistä ukoista, on teidän seuraanne!...
Te olette ylpeätä, suuren maailman nuorisoa. Kyllähän, kun ollaan
tsherkessien kuulien keskellä, silloin yhdessä vaikka minne mennään --
mutta annapas kun joskus sitten tavataan, niin on häpeä kättäkin lyödä
vanhalle veikolle.

-- Minä en ansaitse näitä nuhteita, Maksim Maksiimitsh.

-- Niin minä, näette, vain sanoin sanoakseni, Muutoin, toivotan teille
kaikkea hyvää ja hauskaa matkaa.

Me heitimme hyvästi jokseenkin kuivasti. Tuo kelpo Maksim Maksiimitsh
kävi itsepäiseksi, toraisaksi alakatteiniksi! Ja minkä tähden? Sen
tähden, että Petshoorin, hajamielisyydessään tai muusta syystä, oli
ojentanut hänelle kättä, kun tämä tahtoi heittäytyä hänen kaulaansa.
Surullista on nähdä, kun nuoriso kadottaa paraimmat toiveensa ja
haaveensa, kun sen edestä temmaistaan ruusuinen harso, jonka läpi se
katselee ihmisten töitä ja tunteita, vaikka onkin toivoa, että vanhat
harhat vaihtuvat yhtä muutteleviin, mutta sen sijaan yhtä suloisiinkin,
uusiin... Mutta mihinkäs ne vaihdat Maksim Maksiimitshin iässä?
Väkisinkin sydän paatuu, sielu salpautuu...

Minä lähdin yksin.



Petshoorinin Päiväkirja.



Esipuhe.


Äskettäin kuulin, että Petshoorin, palattuaan Persiasta, oli kuollut.
Tämä tieto minua varsin ilahutti, sillä se antoi minulle oikeuden
painattamaan nämä muistiin panot, ja minä käytin tilaisuutta hyväkseni
pannakseni nimeni vieraalle tuotteelle. Suokoon Jumala, ett'eivät
lukijat minua rankaise sellaisesta viattomasta väärennyksestä!

Nyt on minun hiukan selittäminen syitä, jotka saivat minut ilmaisemaan
yleisölle minulle perin tuntemattoman miehen sydämen salaisuudet.
Jospa vielä olisi ollut hänen ystävänsä (totisen ystävän kavalan
julkeuden jokainen käsittää), mutta minä näin hänet ainoastaan kerran
elämässäni valta-tiellä, niin muodoin en saata kantaa häntä vastaan
sitä selittämätöntä vihaa, joka, kätkeytyen ystävyyden naamarin alla,
odottaa ainoastaan rakastetun esineen kuolemaa tai onnettomuutta,
purkaakseen hänen päänsä päälle soimausten, neuvojen, ivan ja säälin
rakeita.

Uudestaan lukiessani näitä muistiin panoja, vakuuttauduin sen
todenperäisyydestä, joka näin armahtamatta toi julki omat heikkoutensa
ja paheensa. Ihmis-sielun, vaikkapa vähäisimmänkin, historia lie
melkein huvittavampi ja hyödyllisempi, kuin kokonaisen kansan historia
olletikin kun se on tulos kypsen älyn havainnoista itsestään Ja kun
se on kirjoitettu ilman turhamaista halua herättämään osan-ottoa tai
ihmettelemistä. Rousseau'n Tunnustuksella on jo se vika, että hän luki
sen ystävilleen.

Siis, ainoastaan hyödyn halu sai minut painattamaan katkelmat
päiväkirjasta, joka satunnaisesti joutui käsiini. Vaikka olen muuttanut
kaikki nimet, niin luultavasti ne, joista siinä puhutaan, kuitenkin
tuntevat itsensä, ja, kentiesi, löytävät he oikeuttamista menetyksille,
joista tähän asti ovat syyttäneet miestä, jolla enään vast'edes ei ole
mitäkään yhteistä tämän maailman kanssa. Annammehan me melkein aina
anteeksi sen, minkä ymmärrämme.

Minä olen pannut tähän kirjaan ainoastaan sen, mikä koski Petshoorinin
oloon Kaukaasiassa. Huostaani jäi vielä paksu vihko, jossa hän kertoo
koko elämänsä. Joskus sekin ilmestyy maailman tuomittavaksi, mutta nyt
en raatsi ottaa omakseni tätä vastuutta monesta tärkeästä syystä.

Kentiesi jotkut lukijat tahtovat tietää minun mielipiteeni Petshoorinin
luonteesta. Vastaukseni on tämän kirjan nimikirjoitus. "Se on pahaa
ivaa!" sanovat he. -- En tiedä.



I.

Taman.


Taman on viheliäisin kaikista Wenäjän rantakaupungeista. Minä olin
siellä vähällä kuolla nälkään ja päälliseksi vielä tahdottiin minut
hukuttaa. Minä saavuin sinne kyyti-rattailla myöhään yöllä. Kyyditsijä
seisatti uupuneen kolmivaljakon ainoan, kaupunkiin tultaessa olevan,
kivitalon portille. Vartija, Mustanmeren kasakka, kuultuaan kellon
helinän, huusi unen horroksissa ynseällä äänellä: "kuka siellä?"
Alaupsieri ja kymmenys-mies astuivat ulos. Minä selitin heille olevani
upsieri, matkustavani ruunun asioilla toimivaan osastoon ja aloin
pyytää ruunun asuntoa. Kymmenys-mies kuljetti meitä kaupungilla. Joka
ainoassa tuvassa, johon vain tultiin, oli asukkaita. Oli kylmä; minä
rasituin ja tuskastuin, sillä en ollut maannut kolmeen yöhön. -- "Vie
minut vaikka hiiteen, lurjus! kunhan johonkin paikkaan!" huusin minä.
-- "Tiedän minä vielä yhden kyysän", vastasi kymmenys-mies, silitellen
korvallistaan, "mutta se ei ole teidän arvonne mieleen, siellä ei ole
kaikki kunnossa!" Käsittämättä viimeisen sanan oikeata merkitystä,
käskin hänen käydä edeltä ja pitkän matkustuksen perästä pitkin
likaisia kujia, joiden molemmilla puolin huomasin vain rappeutuneita
aitoja, tulimme pieneen hökkeliin aivan meren rannalla.

Täysikuu valaisi uuden asuntoni kaislakaton ja valkeat seinät;
limsiö-vallituksella ympäröidyllä pihalla seisoi, pönkistellen, toinen,
edellistä pienempi ja vanhempi mökki. Ranta kaltoi jyrkkäyksenä mereen
melkein sen seinuksilta ja alaalla loistivat, lakkaamatta solisten,
tumman siniset aallot. Kuu katseli hiljaa levotonta, mutta sille
kuuliaista aljetta, ja sen valossa saatoin eroittaa, kaukana rannasta,
kaksi laivaa, joiden mustat purjeneuvot seittinä kuvautuivat himmeällä
taivaan äärellä. "Onpa laivoja valkamassa", ajattelin minä, "huomenna
lähden Gelendshikkiin".

Käskylään virkaa toimitti minulla linjakasakka. Käskettyäni häntä
irroittamaan remettini ja laittamaan kyyditsijät pois, kävin isäntää
kutsumaan -- mutta ei kuulu mitään, koputin -- ei hiiskaustakaan...
mitäs tämä on? Viimein kömpi eteisestä noin neljäntoista vuotias poika.

-- "Missä on isäntä?" -- Ei ole, vastasi poika Vähän Wenäjän murteella.
-- "Mitä, eikö ollenkaan?" -- Ei ollenkaan. -- "Entä emäntä?" -- Hän
hätkähti kauppalaan. -- "Kukas sitten oven aukaisee?" sanoin minä,
potkaisten siihen jalallani. Ovi aukeni itsestään ja hökkelistä puhalsi
kostealta. Minä sytytin virittimen ja kohotin sen pojan nenän eteen. Se
valaisi kaksi valkeata silmää. Hän oli sokea, umpisokea syntymästään,
ja hän seisoi liikkumattomana edessäni. Minä aloin katsastaa; hänen
kasvojensa piirteitä.

Tunnustan, että minulla on kova taikaluulo... kaikkia sokeita,
kiero-silmiä, kuuroja, mykkiä, jalattomia, käsittömiä,
kyttyrä-selkäisiä j.m.s. vastaan. Minä olen huomannut, että aina on
joku kummallinen suhde ihmisen ulkomuodon ja sielun välillä, ikäänkuin
jäsenen häviöllä sielukin menettää jonkun aistimen.

Minäpä aloinkin katsastaa sokean kasvoja, mutta mitäpäs saattaa lukea
kasvoista, joilla ei ole silmiä. Kauan katselin minä häntä ehdottomalla
säälillä, kun äkkiä hänen ohuilla huulillaan vivahti tuskin huomattava
hymy, enkä tiedä miksi, mutta se teki minuun mitä ilkeimmän
vaikutuksen. Mielessäni syntyi epäilys, ett'ei tämä sokea ollutkaan
niin sokea, miltä hän näytti; turhaan ko'in itseäni vakuuttaa, että
kaihta on mahdoton jäljitellä, ja missäkä tarkoituksessa? Mutta mitäs
sille saa? -- olen usein taipuva taika-luuloihini...

-- "Oletko isännän poika?" kysyin häneltä viimein. -- En. -- "Kukas
sinä olet?" -- Köyhä orpo. -- "Onkos emännällä lapsia?" -- Ei;
tytär oli, mutta hän karkasi meren taakse tataariilaisen kanssa. --
"Minkä tataarilaisen kanssa?" -- Piru hänet tietää! olihan Krimin
tataarilainen, soutaja Kertshistä.

Minä menin hökkeliin. Kaksi rahia ja pöytä ynnä kauhea arkku takan
vieressä olivat sen koko kalusto. Seinällä ei ollut yhtäkään Jumalan
kuvaa -- paha merkki! Särjetystä ikkunasta tunki merituuli sisään. Minä
vedin remetistä esille vahapätkän ja, sytytettyäni sen, aloin purkaa
tavaroitani, panin nurkkaan miekkani ja pyssyni, pöydälle pistuolit,
levitin burkkani rahille, ja kasakka omansa toiselle; kymmenen minuutin
kuluttua alkoi hän jo kuorsata, mutta minä en voinut nukkua, sillä
pimeässä pyöri yhä edessäni valkosilmäinen poika.

Siten kului tunnin verta. Kuu paistoi ikkunaan ja sen valo päilyi
hökkelin maa-permannolla. Äkkiä vilahti varjo kirkkaalla juovalla,
joka halkaisi permannon. Minä kohoittauduin ja katsoin ikkunaan.
Toistamiseen juoksi joku sivutse ja katosi, Jumala tiesi minne. Minä
en voinut olettaa tuon olennon juosneen alas jyrkkäydestä, mutta
yhtä kaikki muualle se ei olisi voinut joutua. Minä nousin, pu'in
ylleni beshmetin, pistin tikarini vyöhön ja menin hyvin hiljaa ulos
hökkelistä. Sokea poika tuli vastaani. Minä piileilin aidan viereen,
ja hän kulki ohitseni varmalla, mutta varovalla käynnillä. Kainalossa
kantoi hän jotakin myttyä ja, käännyttyään valkamaan, alkoi laskeutua
kapeata jyrkkää polkua myöten. "Sinä päivänä mykät puhuvat ja sokeat
saavat näkönsä jälleen", ajattelin minä, seuraten häntä semmoisen
matkan päässä, ett'en kadottaisi häntä nä'ystäni.

Sillä välin alkoi kuu pukeutua pilviin ja merelle kohosi sumu; sen
läpi tuskin paistoi lyhty likeisen laivan perä-keulalta. Rannalla
kimalteli somer-kuohu, joka tuon tuostakin uhkasi sen upottaa. Vaivalla
laskeutuen kuljin alas jyrkkäyttä myöten, kun ihmeekseni näin sokean,
hiukan pysähdyttyään, kääntyvän oikealle ja käyvän niin likeltä vettä,
että näytti, kuin aalto heti hänet tempaisisi ja huuhtoisi pois. Mutta,
näköään, se ei ollut hänen ensimäinen kävelynsä, päättäen varmuudesta,
jolla hän astui kiveltä kivelle ja karttoi halkeamia. Viimein hän
seisattui, ikäänkuin jotakin kuunnellakseen, istautui maahan ja pani
mytyn viereensä. Minä otin vaarin hänen liikkeistään ja kätkeydyin
rannalta esiin pistävän kallion taakse. Muutaman minuutin kuluttua
näkyi vastaiselta puolelta valkea haahmo, joka lähestyi sokeata ja
istui hänen viereensä. Tuuli kantoi ajoittain korviini heidän puhettaan.

-- No, sokea? sanoi naisen ääni, nyt käy raju myrsky ja Jankko ei
tulekaan. -- Jankko ei pelkää myrskyä, vastasi tämä. -- Sumu paksunee,
sanoi taas naisen ääni surullisesti.

-- Sumussa on parempi päästä vartija-laivojen ohitse, oli vastaus. --
Mutta jos hän hukkuu? -- Niin menet ilman uutta nauhaa pyhänä kirkkoon.

Seurasi äänettömyys. Minua kummastutti yhtä kaikki se, että sokea oli
puhunut minun kanssani Wähän Wenäjän murteella, mutta nyt puhui selvää
Wenättä.

-- Käethän, minä olin oikeassa, sanoi taas sokea, lyöden kämmeniään
yhteen. -- Jankko ei pelkää merta, eikä tuulta, ei sumua, eikä
ranta-vartijoita. Kuuntelehan: se ei ole vesi, joka loiskii; minäpäs en
petykään -- se on hänen pitkät aironsa.

Nainen hyppäsi ylös ja alkoi levottoman näköisenä tähystää
kaukaisuuteen.

-- Hourailet, sokea! sanoi hän, minä en näe mitään.

Tunnustan, että vaikka kuinka ko'in eroittaa kaukaisuudessa jotakin
veneen tapaista, niin en onnistunut. Siten kului noin kymmenen
minuuttia, ja nyt näkyi vaahtoharjojen välistä musta piste; se ei
suurentunut, eikä pienentynyt. Hitaasti kohoten aaltojen harjoille
ja jälleen laskeutuen, lähestyi rantaa vene. "Uskalias oli kulkija,
joka oli päättänyt lähteäkseen moisena yönä lahden poikki kahden
kymmenen virstan matkalle, ja tähdellinen mahtoi olla syykin,
joka oli hänet siihen saanut", arvelin minä ja sydämeni tykytteli
kovasti, katsellessani tuota vene-rukkaa. Vaan se sukelsi, kuin
sorsa, ja sitten, huiskahuttaen nopeasti airoja, ikäänkuin siipiä,
hyppi syvänteestä kuohu-pirskeesen; ja tuossa paikassa, ajattelin
minä, tölmähtää se vauhdilla vasten rantaa ja ritkahtaa pirstoiksi,
mutta se kääntyi sievästi syrjittäin ja puikahti vahingoittumatta
pieneen poukamaan. Siitä astui keskikasvuinen mies, tataarilainen
lampaannahka-lakki päässä, viittasi kädellään ja kaikki kolme kävivät
vetämään jotakin veneestä. Paino oli niin suuri, ett'en vieläkään
ymmärrä, kuinka vene ei uponnut. Otettuaan kukin mytyn hartioilleen,
lähtivät he pitkin rantaa ja kohta kadotin heidät näkyvistä. Minun oli
palaaminen kotia; mutta tunnustan, että kaikki nämä kummallisuudet
huolettivat minua, jotta töin tuskin odotin aamua.

Kasakkani oli kovin ihmeessään, kun hän, herättyään, näki minut
täydessä puvussa; mutta minä en sanonut, yhtä kaikki, hänelle syytä
siihen. Ihanneltuani tuokion ikkunasta pilvi-hetaleilla kylvettyä
taivasta ja Krimin kaukaista rantaa, joka ulottuu sinipunertavana
juovana ja päättyy kallioon, jonka kärjellä vaalastaa tulitorni, lähdin
minä Fanagoorian linnoitukseen kuulustelemaan komendantilta, milloinka
voisin lähteä Greledshikkiin.

Mutta -- harmikseni, ei komendantti tietänyt antaa minulle mitäkään
ratkaisevaa vastausta. Laivat, jotka seisoivat valkamassa, olivat
joko vartija- tai kauppa-laivoja, joita ei edes vielä oltu ruvettu
kuormittamaan. -- "Kentiesi kolmen, neljän päivän perästä tulee
posti-laiva", sanoi komendantti, "niin silloin kuullaan". Minä palasin
kotia synkeänä ja vihoissani. Ovessa tuli minua vastaan kasakka
pelästyneen näköisenä.

-- Pahojako kuulumisia, teidän armonne? sanoi hän minulle.

-- Niin, veikkoinen, Jumala ties', milloin täältä päästään.

Tästä hän kävi vieläkin levottomammaksi ja, kumartuen puoleeni,
kuiskasi minulle: -- täällä ei ole kaikki kunnossa! Minä tapasin
tänään erään Mustanmeren kasakan, joka on minulle tuttu -- me, näette,
olimme viime vuonna samassa osastossa -- ja, kuultuaan, minne olimme
pysähtyneet, sanoi hän: täällä ei ole kaikki kunnossa, veliseni,
ihmiset ovat huonoja!... Ja mikäs, oikeastaan, tuo sokea lie!... yksin
käy hän joka paikassa, torillakin, noutaa leipää, kantaa vettä... on,
näköään, tässä siihen tottunut.

-- Kuules! Onkos edes emäntää näkynyt?

-- Tänään poissa ollessanne tuli ämmä tyttärineen.

-- Mikä tytär? Eihän hänellä ole tytärtä. -- Jumala hänet sitten ties',
mikä hän on, joll'ei tytär; tuollahan tuo ämmä istuu mökissään.

Minä menin hökkeliin. Takassa paloi kova valkea, jolla kiehui
päivällinen, jotenkin komea köyhimyksille. Ämmä vastasi jokaiseen
kysymykseeni, että hän on kuuro, eikä kuule mitään. Mitä hänen
kanssaan oli tehtävä? Minä käännyin sokean puoleen, joka istui takan
ääressä, pannen risuja tuleen: "Kuulepas, turkasen poika", sanoin minä
nipistäen häntä korvasta, "sanohan, minne sinä yöllä myttyä kuljetit
-- hä?" Äkkiä rupesi sokea itkemään, parkui ja oihki: "Minne minä olen
mennyt?... En minä ole minnekään mennyt... myttyä?... mitä myttyä?"
-- Tällä kertaa ämmä kuuli ja alkoi jupista: "noin syyttelevät, ja
vielä köyhää! Mitä te hänestä? Mitä hän teille on tehnyt?" Tämä minua
kyllästytti ja minä lähdin pois, varmaan päättäneenä hankkiakseni
selityksen tähän arvoitukseen.

Minä kääriydyin burkkaan ja istuin aidan viereen kivelle, katsellen
kaukaisuuteen; edessäni levisi yöllisen myrskyn velloma meri ja sen
yksitoikkoinen, nukkuvan kaupungin tohun kaltainen kohina muistutteli
minulle menneitä vuosia, vei ajatukseni pohjoiseen, meidän kylmään
pääkaupunkiimme, ja muistojen kuohuttamana minä unohdin itseni...
Siten kului tunnin verta, ehkä enemmänkin... Äkkiä koski jotakin
lauluntapaista korviini. Se oli, todellakin, laulua, ja raikas ääni --
mutta mistä?... Minä kuuntelin. Sävelmä oli sievä, milloin verkallinen
ja surullinen, milloin nopea ja vireä. Minä katselin, mutta en nähnyt
ketäkään ympäristöllä, kuuntelin taas ja sävelet lankesivat ikäänkuin
taivaasta. Minä nostin silmäni ja näin mökin katolla seisovan tytön
juovikkaassa hameessa, hiukset hajallaan -- oikee keiju. Suojellen
kämmenellään silmiään auringon, säteitä vastaan, tähysteli hän tarkkaan
kaukaisuuteen, milloin itsekseen nauroi ja aprikoi, milloin alkoi taas
laulaa lauluaan.

Minä muistan tämän laulun sanasta sanaan:

    Vapahassa vallassaan
    Sini-ulapalla
    Kulkee yhä laivuet
        Valkopurjehiset.

    Noiden laivain keskitse
    Kiitää venosen',
    Vene ilman purjeitta,
        Yksihankainen.

    Myrskykin kun myllertää --
    Vanhat laivuet
    Siipensä kohottavat,
        Merelle hajoavat.

    Minä silloin merelle
    Syvään kumarran:
    "Älä koske, paha meri,
        Minun venostan'!

    Venoseni kuljettaa
    Kalliit' aarteita,
    Sitä yössä synkässä
        Ohjaa poika hurja-pää".

Ehdottomasti johtui mieleeni, ettäs yöllä olin kuullut saman äänen.
Minä mietistyin kotvaksi ja kun jälleen katsoin katolle, ei tyttöä
siellä enään ollutkaan. Äkkiä juoksi hän minun ohitseni, hyräillen
jotakin muuta, näpsytteli sormiaan ja meni ämmän luo. Heidän
keskenään syntyi siinä kiista, ämmä vihastui ja tyttö nauraa rehotti
ääneensä. Eikä aikaakaan, aallottareni juosta hypiskelee ja tulee
minuun päin; hän seisattui, katsoi terävästi silmiini, ikäänkuin
hämmästyneenä läsnä-olostani, kääntyi sitten välinpitämättömästi pois
ja meni hiljalleen valkamaa kohti. Mutta ei se siihen loppunut. Koko
päivän hyöri hän asuntoni ympärillä, eikä laulu ja hyppy la'annut
kotvaksikaan. Kummallinen olento! Hänen kasvoissaan ei ollut mitäkään
mielettömyyden merkkiä; päin vastoin pysähtelivät hänen vilkkaat,
tunkeutuvat silmänsä minuun, ja nuo silmät näyttivät jollakin
maneettivoimalla varustetuilta; joka kerta ne ikäänkuin odottivat
kysymystä. Mutta kun vain aloin häntä puhutella, juoksi hän pois,
viekkaasti hymyillen.

Toden totta, minä en ollut ikänäni nähnyt moista naista. Hän oli
kaukana kaunottaresta, mutta minulla on omat vakuutukseni myöskin
kauneudesta. Hänessä oli paljo rodun merkkiä... ja naisissa, kuin
hevosissakin, on rotu suuri asia -- keksintö, joka on lähtenyt nuoresta
Ranskasta. Se, se on rotu, eikä nuori Ranska, näytäkse käynnissä,
käsissä ja jaloissa; erittäinkin nenä merkitsee paljon. Säännöllinen
nenä on Wenäjällä harvinaisempi pientä jalkaa.

Laulajattareni näytti olevan noin 18 vuoden vanha. Hänen vartalonsa
tavaton nuorteus, hänen päänsä erinomainen, hänelle yksistään
omituinen kallistaminen, hänen pitkät ruskeat hiuksensa, hänen
hiukan päivettyneen ihonsa kullanmoinen läike kaulassa ja hartioilla
ja erittäin säännöllinen nenänsä -- kaikki tämä oli minusta
hurmaavaa. Vaikka hänen viistoissa silmänluonnissaan saattoi lukea
jotakin kesytöntä ja epäiltävää, vaikka hänen hymyssään oli jotakin
epämääräistä, niin voitti kuitenkin ennakkoluuloni: säännöllinen nenä
sai minut mielettömäksi; minä kuvittelin löytäneeni Goethen Minjoonin
-- tuon hänen saksalaisen kuvituksensa oikullisen olennon! ja,
todellakin, oli heidän välillänsä paljon yhtäläisyyttä: samat äkilliset
käänteet rajuimmasta levottomuudesta täydelliseen tyynyyteen, samat
ongelmoiset puheet, samat hypyt ja kummalliset laulut...

Iltapuolella seisatin minä hänet ovella ja alotin hänen kanssaan
seuraavan puheen:

-- Sanopas, kaunottareni, kysyin minä: -- mitä sinä tänään katolla teit?
-- Katselin, mistä päin tuuli kävi. -- Mitä sinulla siitä on? -- Mistä
tuuli, sieltä onnikin. -- Vai niin! laulullako sinä onnea kutsuit? --
Missä laulua on, siellä on onneakin. -- Mutta jospa laulatkin itsellesi
surua? -- Niin mikä sitten? Missä ei käy hyvin, siellä käypi pahoin,
ja pahasta hyvään taas ei ole pitkältä. -- Kuka sinulle opetti tuon
laulun? -- Ei kukaan opettanut; laulan, mitä päähäni pistää, ja kenen
on kuultava, kuulee, vaan kenen ei, se sitä ei ymmärrä. -- Mikäs nimesi
on, lintuni? -- Joka risti, se tietää. -- Kuka sinut risti? -- Mistä
minä tiedän. -- Sinuapa luihu on! Mutta minäpä tiedän sinusta jotakin
(hänen kasvonsa eivät muuttuneet, eikä hän liikahuttanut huuliaan,
aivan kuin ei asia olisi häntä koskenut). Minä tiedän, että sinä viime
yönä kävit rannalla. -- Ja sitten minä kerroin hänelle hyvin vakavana
kaikki, mitä olin nähnyt, luullen häntä hämmästyttäväni. Eikö mitä! Hän
purskahti nauramaan täyttä kurkkua ja sanoi: Paljon näitte, mutta vähän
tiedätte, ja minkä tiedätte, pitäkää lukon takana. -- Mutta jospa,
esimerkiksi, mielisin ilmoittaa komendantille, sanoin minä, katsoen
hyvin vakavasti, jopa ankarastikin. Hän hypähti äkkiä, alkoi laulaa ja
piiloutui, kuin pensaikosta peloitettu lintu. Viimeiset sanani eivät
olleet ollenkaan paikallaan; silloin minä en arvannut niiden tärkeyttä,
mutta sittemmin sain tilaisuuden niitä katuakseni.

Heti kun hämärsi, käskin kasakkaani lämmittämään teekannun, kuten
on tapa sotaretkillä, sytytin kynttilän ja kävin pöydän ääreen
istumaan, poltellen matkapiippuani. Olin lopettamassa toisen lasin
teetä, kun ovi äkkiä narisi ja takanani kuului vaatteen ja askelten
vieno kohina; minä säpsähdin ja käännyin -- siinä tuli aallottareni.
Hiljaa ja äänetöinnä kävi hän istumaan vastapäätä minua ja loi minuun
silmänsä, enkä tiedä minkä tähden, mutta tuo katse näytti minusta
ihmeellisen hellältä: se muistutti yhtä niitä silmäilyjä, jotka muinoin
niin omavaltaisesti ilvehtivät elämäni kanssa. Se näkyi odottavan
kysymystä, mutta minä olin vaiti, täynnä selittämätöntä hämmekkiä.
Hänen kasvojaan peitti himmeä kalpeus, joka ilmaisi levottomuutta
sielussa; hänen kätensä harhaeli pöydällä omin valloin ja minä huomasin
siinä hienon väristyksen; hänen rintansa kohosi toisinaan korkealle,
toisinaan näkyi hän pidättävän huokumistaan. Tämä kometiia kävi minusta
pitkälliseksi ja minä olin valmis keskeyttämään äänettömyyden mitä
proosallisimmalla tavalla, se on esittämällä hänelle lasin teetä, kun
hän äkkiä hypähti seisoalle, kiersi kätensä kaulaani, ja märkä, tulinen
suudelma kajahti huulillani. Silmissäni musteni, päätäni huikaisi ja
minä pusersin hänet syliini nuoruuden innon kaikista voimista, mutta
hän luikahti, kuin käärme, käsistäni, kuiskutettuaan korvaani: "ensi
yönä, kaikkien maatessa, tule rannalle!" ja nuolena kiiti hän ulos
huoneesta. Etehisessä kaatoi hän kumoon teekannun ja kynttilän, joka
seisoi permannolla. "Hiton tyttö!" huusi kasakka, joka oli sijoittunut
oljille ja toivoi lämmittäikseen teen jäännöksillä. Ja silloin vasta
minä toivuin.

Kahden tunnin kuluttua, kun kaikki oli valkamassa hiljennyt, herätin
kasakkani, sanoen: "Jos kuulet minun ampuvan pistuolilla, niin juokse
alas rantaan". Hän siiristi silmänsä ja vastasi koneentapaisesti:
"tottelen, teidän arvonne!" Minä pistin pistuolin vyöhöni ja lähdin.
Tyttö odotti minua äyräällä. Hän oli puettu mitä suinkin ohukaisesti;
pieni huivi vyötti hänen nuortean vartalonsa.

-- Käykää jäljessäni! sanoi hän tarttuen käteeni, ja me aloimme
laskeutua, enkä minä ymmärrä, kuinka minä pääsin alas niskaani
taittamatta. Alaalta me käännyimme oikealle ja kuljimme samaa tietä,
jota myöten aattona olin seurannut sokeata. Kuu ei ollut vielä noussut
ja ainoastaan kaksi tähtöstä, kuni kaksi pelastuksen tulitornia, tuikki
tummansinisellä la'ella. Raskaat laineet vyörivat toinen toisensa
perään täsmälleen ja tasaisesti hiljaa keikutellen venettä, joka
köydestä oli kiinni rannassa. "Käydään veneesen". sanoi kumppanini.
Minä epäröin, sillä minä en rakasta sentimentaalisia venematkoja
merellä, mutta myöhäistä oli enään peräytyä. Hän hyppäsi veneesen,
minä jäljessä, enkä kerinnyt vielä selviytyä, kun jo huomasin olevamme
liikkeessä. "Mitä tämä merkitsee?" sanoin minä vihaisesti. -- "Se
merkitsee", vastasi hän, asettaen minut laudalle ja kiertäen kätensä
vyötäiseni ympäri, "se merkitsee, että minä sinua rakastan"... Ja hänen
poskensa painui poskelleni, ja kasvoillani tunsin minä hänen kuuman
kuohumisensa. Samassa kohahti jotakin veteen; minä tartuin vyöhöni --
pistuoli oli poissa. Oi! silloin pälkähti mieleeni kauhea epäily, veri
pulppusi päähäni! Katsottuani, huomasin olevamme noin viisikymmentä
syltä rannasta, uida minä en osannut! Minä tahdoin survaista hänet
luotani -- mutta, kuin kissa, takertui hän vaatteisini, ja äkillinen
kova tuuppaus oli vähällä syöstä minut mereen. Vene keikahti, vaan
minä korjaannuin ja meidän kesken syntyi tuima taistelu; vimma
lisäsi minulle voimia, mutta kohta huomasin, ett'en vetänyt vertoja
vastustajalleni sukkeluudessa... "Mitä sinä tahdot!" huusin minä,
puristaen kovasti hänen pieniä käsiään, niin että hänen sormensa
ruskahtelivat. Mutta hän ei huudahtanut, hänen käärme-luontonsa kesti
tämän koetuksen.

-- "Sinä olet nähnyt", vastasi hän, "sinä ilmoitat!" ja
ylenluonnollisella ponnistuksella kaatoi hän minut laidalle; molemmat
riipuimme me vyötäisistä ulos veneestä; hänen hiuksensa koskivat
veteen; hetki oli ratkaiseva. Minä ponnistin polvellani veneen pohjaan,
tartuin toisella kädellä hänen palmikkoonsa, toisella kaulaan; hän
laski vaatteeni ja silmänräpäyksessä heitin minä hänet laineisin.

Oli jo jotenkin pimeä; hänen päänsä vilkkui pari kertaa kuohun
keskeltä, vaan enempää minä en nähnyt.

Veneen pohjalta löysin minä puolen vanhaa airoa, ja niin ja näin pääsin
valkamaan, pitkien ponnistusten perästä. Kulkiessani pitkin rantaa
hökkeliini, katsahdin ehdottomasti sinne päin, missä sokea edellisenä
iltana oli odottanut yöllistä kulkijaa. Kuu jo vyöri taivaalle, ja
jotakin valkoista näytti minusta istuvan rannalla; uteliaisuudesta
hiivin, minä lähemmäksi ja kävin jyrkkäydelle pitkälleni ruohikkoon.
Kurottaen hiukan päätäni, saatoin minä kalliolta hyvin nähdä kaikki,
mitä alaalla tehtiin; en varsin kummakseni, vaan melkeinpä ilokseni,
hoksasin siellä aallottareni. Hän puserteli merivaahtoa pitkistä
hiuksistaan, märkä paita muotoili hänen nuortean vartalonsa ja korkean
rintansa. Vähän ajan perästä näkyi kaukaa vene; se läheni nopeasti,
ja siitä, kuten aattonakin, astui mies tataarilaisessa lakissa;
keritty oli hän kasakkojen tapaan ja hänen hihna-vyöstään törrötti
iso puukko. "Jankko", sanoi tyttö, "kaikki on hukassa!" Sitten jatkui
heidän puheensa, mutta niin hiljaa, ett'en voinut niitäkään eroittaa.
-- "Missä sokea on?" sanoi vihdoin Jankko, korottaen äänensä. "Minä
lähetin hänet asioille", oli vastaus. Muutamain minuuttien kuluttua
ilmestyi sokea, kantaen selässään säkkiä, jonka hän laski veneesen.

-- Kuule, sokea! sanoi Jankko, vartioi sitä paikkaa... tiedäthän?...
siellä on kalliita tavaroita... sano (nimeä en kuullut), ett'en minä
ole enään hänen palvelijansa. Asiat ovat käyneet huonosti ja minua ei
hän enään näe, sillä nyt on vaarallista, ja siksipä minä lähden muualle
työtä etsimään; mutta tämmöistä uskaliasta ei hän toista löydäkään.
Sano niin, että jos hän olisi paremmin vaivat maksanut, niin ei
Jankkokaan olisi häntä hylännyt; ja tie on minulla, missä vain tuuli
käy ja meri kohisee! -- Kotvan äänettömyyden perästä jatkoi Jankko:
tyttö lähtee kanssani: hän ei voi tänne jäädä; ja sano ämmälle, että,
muka, on aika jo kuolla, sillä hän on kylliksi elellyt, ja kohtuus on
kaikissa paras. Meitä hän ei näe enään.

-- Entä minä? sanoi sokea vaikeroivalla äänellä.

-- Mitä hyötyä minulle sinusta on? oli vastaus.

Sillä välin oli aallotar astunut veneesen ja viittasi kädellään
kumppanilleen; hän antoi sokealle jotakin käteen, sanoen: "Seh, osta
itsellesi renikoita". -- Vainko? sanoi sokea. "No, seh, tuossa sulle
vielä", ja raha putosi helisten vasten kiveä. Sokea ei sitä nostanut.
Jankko istui veneesen. Tuuli kävi rannalta päin, he kohottivat
pienen purjeen ja kiitivät nopeasti pois. Kauan vilkkui valkea purje
kuutamossa tummien aaltojen keskeltä; sokea istui yhä rannalla, ja
minusta kuului jotakin itkulta. Sokea poika itki tosiaankin, ja hyvin
kauan. Minun tuli häntä sääli... Ja miksi toi minut sallima rehellisten
salakuljettajain rauhalliseen keskuuteen? Kun tyyneen lähteesen
viskattu kivi, häiritsin minä heidän rauhansa, ja olin vähällä itse,
kuin kivi, vajota pohjaan!

Minä palasin kotia. Etehisessä ratisi puulautasella loppuun palanut
kynttilä, ja kasakkani makasi, huolimatta käskystäni, sikeässä
unessa, molemmin käsin pidellen pyssyä. Minä jätin hänet rauhaan,
otin kynttilän ja menin hökkeliin. Oi! lippaani, hopeahelainen
miekkani, dagestaanilainen, ystäväni lahjoittama tikarini -- kaikki
olivat hävinneet. Silloin minä arvasin, mitä tavaroita kirottu sokea
kuljetti. Herätettyäni kasakkani jotenkin epäkohteliaalla survauksella,
toruin häntä, vihastuin, mutta en sille mitään saanut! Ja eikö olisi
ollut naurattavaa valittaa hallitukselle, että sokea poika minut
oli rosvonnut ja kahdeksantoista vuotias tyttö oli vähällä hukuttaa
minut? Jumalan kiitos saatoin aamulla jo lähteä ja minä jätin Tamanin.
Miten ämmän ja sokea-raukan kävi -- en tiedä. Ja mitäpä minuun kuuluu
ihmiselliset ilot ja murheet, minuun, ruunun asioilla ja vapaalla
kyydillä kuljeskelevaan upsieriin!



II.

Ruhtinatar Mary.


11 p. Toukokuuta.

Eilen tulin minä Pjätigorskiin ja vuokrasin asunnon kaupungin laidalla,
kaikkein korkeimmalla paikalla, Maskukin juurella. Raju-ilman aikana
pilvet varmaan koskevat kattooni. Kun kello viisi tänä aamuna aukaisin
ikkunani, niin huoneeni täyttyi sievässä aituudessa kasvavien kukkain
tuoksulla. Kukkivien tuomien oksat katselevat ikkunaani ja tuuli
karistelee toisinaan kirjoituspöydälleni niiden valkoisia terälehtiä.
Kolmelle haaralle on minulla ihana näkö-ala. Lännessä siintää
viisihuippuinen Beshtu, kuni "laanneen myrskyn viimeinen hattara";
pohjosessa kohoaa Mashuk, Persialaisen karvalakin näköisenä, ja
peittää koko sen puolen taivaan rantaa; idässä on näky iloisempi:
alaalla kirjavoi edessäni siistikäs, uutukainen kaupunki, sorisevat
parannuslähteet ja hälisee erikielistä kansaa, -- ja tuolla, etempänä,
läjittyvät portaittain vuoret yhä sinisempinä ja utuisempina, ja
taivaan rannalla venyy hopeainen jono lumihuippuja, alkaen Kasbekista
ja päättyen kaksipäiseen Elboruseen... Hauskaa on elää tämmöisessä
maassa! Kaikissa suonissani valuu omituinen mielihyvän tunne. Ilma
on puhdas ja raitis, kuin lapsosen suudelma, aurinko on kirkas,
taivas sininen -- mitäpä luulisi enään puuttuvan? Mitä varten sitten
vielä intohimot, toiveet, kaipaukset?... Vaan jopa onkin aika mennä
Elisabethan lähteelle. Sinne sanotaan koko kylpy-yleisön aamusin
kokoontuvan. -- --

       *       *       *       *       *

Tultuani keskikaupunkiin ja kulkiessani pitkin bulevaardia kohtasin
muutamia joukkoja surullisia kävelijöitä, jotka verkalleen nousivat
vuorta ylös. He olivat suurimmaksi osaksi tilanhaltijoiden perheitä
stepeiltä, jonka voi kohta arvata miesten kuluneista, vanhanaikaisista
takeista ja vaimojen ja tyttärien tavoitelluista koristuksista. He
tunsivat nähtävästi koko _kylpy-nuorison_ perin pohjin, sillä minuun
he katsoivat hellällä uteliaisuudella; takkini Pietarilainen kuosi vei
heidät petyksiin, mutta, nähtyään jalkaväen olkaimet, kääntyivät he
heti pois nurpeissaan.

Paikkakunnan hallitusmiesten vaimot, niin sanoakseni terveyslähteiden
emännät, olivat suosiollisempia; he kantavat lornjettia ja kääntävät
vähemmin huomiotansa pukuun, sillä he ovat tottuneet Kaukaasiassa
tapaamaan numeronappien alta hehkuvan sydämen ja valkoisen lakin alta
sivistyneen älyn. Nämä naiset ovat sangen armaita, ja sitä kestää
kauan! Joka vuosi tulee heidän jumaloitsijainsa sijaan uusia, ja
siinäpä ehkä onkin heidän väsymättömän herttaisuutensa salaisuus.
Noustessani kapeata polkua Elisabethein lähteelle ennätin minä
lauman sivutse, jossa oli siviilimiehiä ja sotilaita. Nämä, niinkuin
jälestäpäin kuulin, tekevät eri ihmisluokan _veden liikutusta
odottavien_ joukossa. He juovat -- vaan eivät vettä, kävelevät vähäsen,
armastelevat vain sivumennen, lyövät korttia ja valittavat ikävää.
He ovat keikaria; vajottaessaan palmikoidulla kotelolla varustetun
lasinsa rikkihappo-kaivoon, käyvät he akatemiallisiin asentoihin;
siviilit kantavat heleän sinisiä kaulaliinoja, sotilaat antavat
röyhelökauluksensa pistää takin alta näkyviin. He saarnaavat syvää
halveksimista maaseudun naisia kohtaan ja kaipaavat pääkaupungin
aristokraatillisia salonkeja, joihin heillä ei ole pääsyä.

Ja nyt viimein kaivokin... Lähelle sitä on kentälle rakennettu
pieni punakattoinen suojue vesi-altaan yli, ja etempänä on käytävä
jaloittelemista varten sateen aikana. Penkillä istui muutamia
haavoitettuja upsiereja, vaaleina ja surullisina, kainalosauvat yhdessä
kullakin vieressään. Muutamia naisia käveli edestakaisin kentällä,
odottaen vetten vaikutusta. Heidän joukossansa oli pari, kolme suloista
kasvuetta. Maskukin rinteellä olevassa viiniköynnös-kujassa vilkahteli
silloin tällöin kahdenkeskistä yksinäisyyttä rakastavan kirjava hattu,
sillä tuommoisen hatun vieressä huomasin aina joko sotilaslakin,
tahi ruman, pyöreän hatun. Jyrkällä kalliolla, johon oli rakennettu
huvisuoja, Eolin Harpuksi nimitetty, seisoa tojotti näkyjen harrastajia
suunnaten kaukoputkiaan Elborusta kohti; näiden parissa oli kaksi
maaherraa kasvattinensa, jotka olivat tulleet risatautiansa parantamaan.

Minä seisatuin hengästyneenä vuoren partaalle ja, nojautuen pienen
huoneuksen nurkkaan, aloin tarkastella ihanaa ympäristöä, kun takanani
äkkiä kuului tuttu ääni:

-- Petshoorin! milloin sinä olet tänne tullut?

Minä käännyin: Grushnitski! Ja me syleilimme toisiamme. Minä tutustuin
hänen kanssaan toimivassa väestössä. Häntä oli ammuttu jalkaan, ja hän
oli lähtenyt terveyslähteille noin viikkoa ennen minua.

Grushnitski on alaupsieri ja on vasta vuoden ollut palveluksessa.
Hän kantaa erinomaisella teikarimaisuudella paksua sotamies-viittaa,
ja hänellä on sotamiehen Yrjönristi. Hän on komeavartaloinen,
ruskeaverinen ja mustatukkainen; näöltään luulisi hänen olevan 25
vanha, vaikka hänellä tuskin lie 21 vuotta. Puhuessaan heittelee hän
päätään taaksepäin ja hypistelee yhtä mittaa viiksiään vasemmalla
kädellään, oikealla kädellään nojautuu hän kainalosauvaansa. Hän
puhuu nopeasti ja koristellusti; hän on niitä ihmisiä, joilla
kaikkia tilaisuuksia varten elämässä on korskeita lauselmia, joita
yksinkertainen kauneus ei liikuta ja jotka mahtavina pukeutuvat
tavattomien tunteiden, ylevien mielenintojen ja omituisten kärsimysten
verhoon. Heidän hauskuutensa on herättää mahtivaikutusta, ja he
miellyttävät hulluuteen asti romantillisia maaseudun neitiä. Vanhoilla
päivillään heistä tulee joko rauhallisia tilanhaltioita tahi juomaria;
välisti kumpiakin. Heillä on usein paljon hyviä ominaisuuksia, mutta
ei rahtuakaan runollisuutta Grushnitski on innokas sanelemaan. Kun
vain puhe poikkeaa tavallisten käsitteiden piiristä, niin ei hänen
sanatulvansa anna kenellekään suunvuoroa Minä en koskaan voi väitellä
hänen kanssaan; vastaväitteisin hän ei vastaa kellekään, eikä hän
ketään kuuntele. Heti kun toinen seisattuu, alkaa hän pitkän katkelman,
joka on olevinaan jossakin yhteydessä edellisen puhujan sanojen kanssa,
mutta joka todellisuudessa onkin vain jatkoa hänen omaan puheesensa.

Hän on hyvin sukkela sanoissaan; hänen epigramminsa ovat huvittavia,
mutta eivät koskaan sattuvia ja häijyjä, eikä hän koskaan kumoo
yhdellä sanalla. Hän ei tunne ihmisiä ja heidän heikkoja puoliansa,
sillä koko ikänsä hän on vain puuhannut itsensä kanssa. Hänen
tarkoitusperänsä on ruveta romaani-urooksi ja hän on niin usein
kokenut vakuuttaa muille, ett'ei hän ole maailmaa varten luotu olento
ja että hän on määrätty salaisten kärsimysten uhriksi, jotta itsekin
on melkein siihen luuloon vakaantunut. Senpä tähden hän kantaakin
niin ylpeästi sotamies-viittaansa. Minä hänet ymmärsin ja siksi hän
ei minua rakastakaan, vaikka ulkonaisesti kyllä ollaan hyvinkin
ystävällisissä suhteissa. Grrushnitskia pidetään erittäin urhoollisena.
Minä olen hänet nähnyt taistelussa. Hän huiskii miekalla, huutaa
ja syöksyy eteenpäin, silmät ummessa. Se on jotakin epä-venäläistä
urhollisuutta!...

Minä en häntä myöskään rakasta. Minua aavistuttaa, että me joskus
töytäisemme yhteen kapealla tiellä -- ja toiselle tai toiselle ei ole
käypä hyvin.

Hänen tulonsa Kaukaasiaan on myöskin seuraus hänen romantillisesta
fanatismistaan. Minä olen varma, että hän aattona ennen lähtöään
kotikylästä synkeän näköisenä sanoi jollekin sievälle naapurittarelle
ei vain ilman aikojaan lähtevänsä palvelukseen, vaan etsivänsä
kuolemaa, sillä... ja sitten, peitettyään silmänsä kädellään, jatkoi
hän, varmaan, näin: "ei! teidän (tahi sinun) ei tule sitä tietää!
Teidän puhdas sielunne kauhistuisi! Ja mitä siitä lähtisi apua? Mikä
minä teille olen? Ja tekö minua ymmärtäisitte?..." ja niin edespäin.

Hän sanoi itse minulle, että syy hänen astumiseensa K---rykmenttiin on
oleva ikuinen salaisuus hänen ja taivaiden kesken.

Muutoin on Grushnitski, kun hän heittää traagillisen vaippansa,
jotenkin miellyttävä ja hauska. Olen utelias näkemään häntä naisten
parissa: siinäpä, luullakseni, koettaa parastaan!

Kohtelumme oli kuin vanhojen tuttavien ainakin. Minä aloin kysellä
häneltä elintavasta terveyslähteillä ja mainittavista henkilöistä.

-- Me vietämme jokseenkin proosallista elämää, sanoi hän
huo'ahdettuaan. Ne, jotka aamusin juovat vettä, ovat velttoja,
kuin kaikki sairaat, ja ne, jotka iltasin juovat viiniä, ovat
tuskastuttavia, kuin terveet ainakin. Nais-seuroja löytyy, mutta
teistä suurta lohdutusta ei ole, sillä he pelaavat whistiä, rumasti
vaatehtivat itsensä ja puhuvat kauhean huonosti Ranskaa! Tänä vuonna
on Moskovasta vain ruhtinatar Liigovskaja tyttärilleen, mutta minä en
ole tuttu heille. Minun sotamies-viittani on selvä hylkäämisen sinetti.
Osan-otto, jonka se herättää, on raskas, kuin almu.

Samassa kulki ohitsemme kaivolle päin kaksi naista, toinen
keski-ikäinen, toinen nuori ja solea. Heidän hattunsa estivät minua
näkemästä heidän kasvojaan, mutta puetut olivat he paraimman aistin
ankarimpain sääntöjen mukaan, ilman mitäkään liikanaista. Jälkimäisellä
oli umpinainen puku _gris-de-perles_: ohut silkkikaatti ympäröi hänen
hoikan kaulansa. Kengät _couleur puce_ pingottivat nilkasta hänen
laihakkaa pientä jalkaansa niin somasti, että kauneuden salaisuuksia
tuntematonkin olisi välttämättä ällistynyt, jos ei muusta, niin
ihmettelemisestä. Hänen kepeässä, mutta ylimyksellisessä käyneissään
oli jotakin tyttömäistä, jota ei käy määritteleminen, mutta jonka silmä
käsittää. Kun hän kulki ohitsemme, niin löyhähti hänestä samallainen
selittämätön tuoksu, jolle hajahtaa lemmityn naisen kirje.

-- Siinä oli ruhtinatar Liigovskaja, sanoi Grushnitski, ja hänen
tyttärensä Mary (Meeri), niinkuin hän häntä kutsuu Englannin kielen
mukaan. He ovat olleet täällä vasta kolme päivää.

-- Ja sinä jo tiedät hänen nimensä?

-- Niin, minä sattumalta kuulin, vastasi hän punastuen. -- Tunnustan,
ett'en ollenkaan halua tutustua heidän kanssaan, sillä nuo ylpeät
ylimykset katsovat meihin, jalkaväkeläisiin, kuin kesyttömiin
raakalaisiin. Ja mitä he siitä huolivat, onko numeroitun lakin alla
älyä ja sydäntä paksun viitan alla?

-- Onneton viitta! sanoin minä naurahtaen, Mut kukas tuo herra on, joka
lähestyy heitä ja niin avuliaasti tarjoo heille lasia?

-- Se on Moskovalainen keikari Rajeevitsh. Hän on kortin lyöjä, joka
heti näkyy kauheista kultavitjoista, jotka riippuvat hänen sinisillä
liivillään. Kylläpä sillä on paksu sauva -- aivan kuin Robinson
Krusoëlla; entä parta, huomaapas, ja hiukset -- _à la moujik_.

-- Sinä taidat olla äkeissäsi koko ihmiskunnalle?

-- Ja, syystä...

-- Vai, todellakin?

Tällä hetkellä lähtivät naiset kaivolta ja saapuivat meidän lähelle.
Grushnitski ennätti ottaa draamallisen asennon kainalosauvansa avulla
ja vastasi minulle kovasti ranskaksi:

-- Mon cher, je hais les hommes pour ne pasles mépriser, car autrement
la vie serait une farce trop dégoûtante.

Sievä neiti kääntyi ja lahjoitti puhujalle pitkän, uteliaan katseen.
Tämän katseen kuvaus oli hyvin epämääräinen, mutta ei ilkkuinen, josta
sisällisesti Grushnitskia sydämestäni onnittelin.

-- Tuo ruhtinatar Mary on erittäin suloinen, sanoin minä hänelle. --
Hänellä on tuommoiset sametti-silmät -- juuri samettiset, ja minä
neuvon sinua omistamaan tämän sanan, kun tulee puhe hänen silmistään.
Ala- ja ylä-ripset ovat niin pitkät, ett'eivät auringon säteet voi
kuvastaa hänen silmäterissään. Minä rakastan tuommoisia loisteettomia
silmiä: ne ovat niin lauhkeat, ne ikäänkuin hyväilevät katseillaan.
Muutoin, näköään, ei hänen kasvoissaan olekaan muuta kuin suloista...
Mutta onkos hänellä valkoiset hampaat? Se on hyvin tärkeätä! Vahinko,
ett'ei hän hymyillyt sinun kolealle fraasillesi.

-- Sinä puhut sievästä naisesta, kuin englantilaisesta hevosesta, sanoi
Grushnitski nurpeissaan.

-- Mon cher, vastasin minä hänelle, kokien jäljitellä hänen tapaansa,
je méprise les femmes pour ne pas les aimer, car autrement la vie
serait un mélodrame trop ridicule.

Minä käännyin ja menin pois. Puolen tuntia astuskelin minä
viiniköynnös-käytävässä, kalkkikallioilla ja niiden välisissä
pensaikoissa. Tuli helle, ja minä lähdin käymään kotia. Kulkiessani
rikkihappo-lähteen sivutse, seisatuin katetun kalleriian luo
huo'atakseni sen siimeksessä, ja siinä sain minä tilaisuuden olla
todistajana jokseenkin hauskassa kohtauksessa. Toimivat henkilöt olivat
seuraavassa asemassa: Penkillä kalleriian sisällä istui ruhtinatar
Liigovskaja ja Moskovalainen keikari, näköään, innokkaasti ja vakavasti
puhellen keskenään. Neiti Mary, lopetettuaan, luultavasti, viimeisen
lasinsa, käveli miettiväisenä kaivon lähestöllä. Grushnitski seisoi
aivan kaivon vieressä, ja muita ei ollut kentällä.

Minä astuin lähemmäksi ja piilouduin kalleriian nurkan taakse. Samassa
pudotti Grushnitski lasinsa hiekkaan ja ponnisteli kumartuakseen,
mutta kipeä jalkansa esti häntä sitä nostamasta. Raukkaa! kuinka hän
keinotteli, nojaten kainalo-sauvaansa, mutta kaikki turhaan! Hänen
kuvailevat kasvonsa ilmaisivat todellakin kärsimistä.

Ruhtinatar Mary näki kaiken tämän paremmin, kuin minä.

Kepeämmin, kuin lintu, hyppäsi hän Grushnitskin luo, kumartui, nosti
lasin ja antoi sen hänelle ruumiin liikkeellä, täynnä sanomatonta
suloa; sitten hän punastui kauheasti, katsahti kalleriiaan ja varmana,
ett'ei hänen äitinsä ollut mitään nähnyt, näköään, heti rauhoittui.
Kun Grushnitski aukasi suunsa häntä kiittääkseen, oli hän jo kaukana.
Kotvasen kuluttua lähti hän pois kalleriiasta äitinsä ja keikarin
kanssa, ja, kulkiessaan Grushnitskin sivutse, teki hän itsensä niin
juhlallisen ja mahtavan näköiseksi -- ei kääntynytkään, eikä edes
huomannut Grushnitskin intoista silmäilyä, joka häntä seurasi kunnes
hän, vuoren alla, katosi bulevaardin lehmusten taakse... Ja kohta
vilahti hänen hattunsa kadun poikki; hän juoksi portista yhteen
Pjätigorskin paraimpia taloja. Hänen jäljessään tuli ruhtinatar ja
heitti portilla hyvästi Rajeevitshille.

Silloin vasta huomasi junkkari-raiska minun läsnä-oloni.

-- Näitkö? sanoi hän, puristaen kovasti kättäni -- hän on oikea enkeli!

-- Miksikä? kysyin minä mitä suurimmalla avosydämisyydellä.

-- Etkös sinä nähnyt?

-- En; näin, että hän nosti lasisi. Jos siinä olisi ollut vartija,
olisi hän tehnyt saman, ja vielä sukkelammin, toivossa saavansa
juomarahaa. Ja onhan, muutoin, selvä, että hänen kävi sinua sääli,
sillä sinä irvistelit niin pahasti, astuessasi ammutulle jalallesi...

-- Etkä sinä ollut vähintäkään liikutettu, katsellessasi häntä, kun
hänen sielunsa loisti hänen kasvoissaan?

-- En.

Minä valehtelin, mutta mieleni teki häntä vihoittaa. Minussa on
synnynnäinen himo vastustelemaan, ja elämäni on vain jono surullisia
vastustelemisia sydäntä tai järkeä kohtaan. Entusiastin läsnä-olo
jäädyttää minut, kuin kirmeä pakkanen, ja minä luulen, että, jos usein
seurustelisin flegmaatikon kanssa, minusta tulisi kiihkeä haaveksija.
Tunnustan vielä, että ilkeä, mutta tuttu tunne siinä silmänräpäyksessä
pikimmältään lehahti sydämessäni; tämä tunne oli kateus, sanon suoraan
"kateus", sillä olen tottunut aina sanomaan itselleni totuuden. Ja
tuskin löytynee nuorta miestä, johon, hänen kohdatessaan sievän naisen,
joka kiinnittää hänen joutilaan huomionsa ja äkkiä hänen edessään
ilmeisesti etuuttaa toisen, yhtä tuntemattoman, tuskin, sanon minä,
löytynee nuorta miestä (sellaista, tietysti, joka on elänyt suuressa
maailmassa ja on tottunut lellittelemään itserakkauttaan), johon tämä
ei ilkeästi sattuisi.

Äänettöminä astuimme me, Grushnitski ja minä, vuorta alas ja kuljimme
pitkin bulevaardia sen talon ikkunojen ohitse, jonne kaunottaremme
oli kätkeytynyt. Hän istui ikkunan ääressä. Nykäisten minua kädestä,
heitti Grushnitski häneen yhden noita tumman-hempeitä katseita, jotka
niin vähän naisiin vaikuttavat. Minä tähtäsin häneen lornjettini
ja huomasin, että hän hymyili tälle katseelle ja ett'ei julkea
lornjettini vain turhanpäiväisesti häntä suututtanut. Ja, todellakin,
kuinka uskaltaa kaukaasialainen jalkaväkeläinen tähdätä lasi-sirun
moskovalaiseen ruhtinattareen?...


13 p. Toukokuuta.

Tänä aamuna kävi luonani tohtori; nimensä on Werner, mutta hän on
Wenäläinen. Mikäs kumma se on? Minä tunsin erään Ivanovin, joka oli
Saksalainen.

Werner on monesta syystä merkillinen mies. Hän on skeptikko ja
materialisti, kuten melkein kaikki lääkärit, ja samalla runoilija,
eikä vain pilanpäiten -- runoilija aina teossa, ja usein sanoissakin,
vaikk'ei hän kuuna päivänä ole kahta säettäkään kirjoittanut. Hän on
tutkinut ihmissydämen kaikki herkät kielet, niinkuin kuolleen ruumiin
suonia tutkitaan, mutta hän ei ole milloinkaan osannut tietojansa
hyväkseen käyttää; samoin välistä taitava anatoomikko ei osaa horkkaa
parantaa. Tavallisesti Werner salavihkaa nauroi potilailleen, mutta
minä näin hänen kerran itkevän kuolevaa sotamiestä... Hän oli köyhä,
haaveksi miljooneista, mutta rahan vuoksi ei hän olisi liikaa askelta
astunut. Hän puhui minulle kerran, että pikemmin tekisi palveluksen
viholliselle, kuin ystävälle, sillä tämä olisi hyväntekeväisyytensä
myymistä, silloin kuin viha vain kasvaa suhteellisesti vastustajan
jalomielisyyden kanssa. Hänellä oli häijy kieli: monta monituista kelpo
miestä mainittiin hänen kompparunojensa kilven alla pahimpana hölmönä;
hänen kilpailijansa, kateelliset vesilääkärit, päästivät huhun, että
hän muka piirtelee irvikuvia sairaistaan -- sairaat vihastuivat ja
melkein kaikki hänet hylkäsivät. Hänen tuttavansa, se on kaikki,
todellakin kunnon ihmiset, Kaukaasiassa palvelevaiset, kokivat turhaan
nostaa hänen langennutta luottamustaan.

Hänen ulkomuotonsa oli niitä, jotka ensi katsannolta vaikuttavat
vastenmielisesti, mutta sittemmin miellyttävät, kun silmä
säännöttömissä piirteissä tottuu lukemaan kokeneen ja ylevän sielun
leiman. Löytyy esimerkkejä, että naiset ovat hulluuteen asti
rakastuneet sellaisiin miehiin, eivätkä olisi vaihtaneet heidän
rumuuttansa verevimpien, rusoposkisten endymioonein kauneuteen.
Naisille on oikeus annettava, heillä on sielun kauneuden vaisti ja
senpä tähden, kukaties, Wernerin tapaiset miehet niin kiihkeästi naisia
rakastavatkin.

Werner oli lyhyt kasvultaan, laiha ja heikko kuin lapsi; hänen toinen
jalkansa oli toista lyhyempi, niinkuin Byronilla; runkoon verraten
näytti hänen päänsä suunnattomalta; hän keritti tukkansa melkein
juurta jaksain, ja hänen pääkallonsa sille tavoin paljastuneet
epätasaisuudet olisivat hämmästyttäneet frenoloogia vastakkaisten
taipumusten kummallisella liitoksellaan. Hänen pienet mustat, aina
levottomat silmänsä pyrkivät tunkemaan ajatuksiinne. Hänen pu'ussaan
huomattiin aistia ja siisteyttä; hänen laihat, suonikkaat ja pienet
kätensä koreilivat heleän keltaisissa sormikkaissa. Takki, kaulahuivi
ja liivit olivat aina mustaa painetta. Nuoret kutsuivat häntä
Mefistofeleeksi; hän oli suuttuvinaan tästä liikanimestä, mutta toden
perästä se liehakoi hänen itserakkauttaan. Me käytimme kohta toinen
toisemme ja tulimme tuttaviksi, sillä ystävyyteen minä en kykene;
kahdesta ystävästä toinen aina on toisen orja, vaikk'ei kumpikaan
usein sitä itselleen tunnusta; orjana en voi olla, ja käskeminen tässä
tapauksessa on -- väsyttävä tehtävä, sillä samalla täytyy myöskin
olla pettäjänä. Ja muutoin, onhan minulla palvelijoita ja rahaa!
Tuttaviksi tulimme me seuraavalla tavalla: minä tapasin Wernerin
keskellä suurta, hälisevää nuoriso-parvea; loppupuolella iltaa otti
puhe filosoofillis-metofyysillisen suunnan; juteltiin vakuutuksista:
jokainen oli vakuutettu, mikä mistäkin.

-- Mitä minuun tulee, niin minä olen vakuutettu ainoastaan yhdestä
asiasta... sanoi tohtori.

-- Mistä niin? kysyin minä, haluten tietää miehen mielipidettä, joka
tähän asti oli ollut vaiti.

-- Siitä, vastasi hän, että, varemmin tai myöhemmin, jonakin koreana
iltana kuolen.

-- Minäpä olen rikkaampi teitä, sanoin minä: minulla, tätä paitse,
on vakuutus, se, näette, että eräänä ilkeänä iltana kovaksi onneksi
synnyin maailmaan.

Kaikkien mielestä me laskettelimme loruja, mutta todellakaan ei kukaan
heistä tätä viisaampaa sanonut. Tästä hetkestä me erotimme toisemme
muiden joukossa. Usein me olimme yhdessä ja pakinoimme kahden kesken
hyvin vakavasti abstraktillisista aineista, kunnes molemmat huomasimme
petkuttelevamme toinen toistamme. Silloin, katsottuamme tarkoittavasti
toistemme silmiin, kuten tekivät roomalaiset auguurit, Ciceroonin
sanojen mukaan, purskahdimme nauruun ja, naurettuamme suumme puhtaaksi,
erosimme iltaamme tyytyväisinä.

Minä loikoin sohvalla, silmät katossa ja kädet niskan takana, kun
Werner astui huoneeseni. Pantuaan keppinsä nurkkaan, istui hän
nojatuoliin, haukotti ja ilmoitti, että ulkona tulee kuuma. Minä
vastasin kärpästen rasittavan minua -- ja molemmat vaikenimme.

-- Huomatkaa, hyvä tohtori, sanoin minä, että ilman tolvanoita olisi
maailmassa hyvin ikävä... Nähkääs, meitä tässä on kaksi ymmärtäväistä
miestä; me tiedämme edeltä käsin, että kaikesta voipi väitellä,
loppumatta, ja sentähden emme väittelekään; me tiedämme toistemme
melkein kaikki salaiset ajatukset; yksi sana on meille koko historia;
kolmen kertaisen kuoren lävitse näemme jo jokaisen tunteemme siemenen.
Surullinen on meille naurettavaa, naurettava -- ikävää, ja, totta
puhuen, olemme yleisesti kaikesta jotenkin välinpitämättömät, omaa
itseämme lukematta. Niinmuodoin, tunteiden ja ajatusten vaihtoa meidän
kesken ei voi olla; me tiedämme toinen toisestamme kaikki, mitä tietää
tahdomme; ja enempää emme tahdokaan tietää; jäljellä on siis yksi
keino: kertoa uutisia. Sanokaahan joku uutinen.

Pitkästä puheesta väsyneenä, ummistin silmäni ja haukotin...

Mietittyään vastasi hän: teidän galimatiassanne on kumminkin ajatus.

-- Kaksi, vastasin minä.

-- Sanokaa minulle toinen, niin minä sanon teille toisen.

-- Hyvä, alkakaa! sanoin minä, yhä kattoon katsellen ja sisällisesti
hymyillen.

-- Te tahdotte tietää joitakin erityisyyksiä, jotka koskevat jotakin
terveyslähteille tulleista, ja minäpä jo arvaan, kestä te huolehditte,
sillä siellä jo teistä kyseltiin.

-- Tohtori! meidän on aivan mahdoton haastella, sillä me luemme
toistemme sielusta.

-- Nyt toinen...

-- Toinen ajatus on tämä: minun teki mieleni saada teitä jotakin
kertomaan; ensiksi, sillä kuunteleminen on vähemmin uuvuttavaa;
toiseksi, ei tule niitäkään sanoneeksi vahingossa; kolmanneksi, saattaa
kuulla toisen salaisuuden; neljänneksi, sillä niin ymmärtäväiset
miehet, kuin te, pidätte enemmän kuuntelijoista, kuin kertojista. Nyt
asiaan: mitä ruhtinatar Liigovskaja teille minusta sanoi?...

-- Oletteko niin varma, että ruhtinatar minulle puhui... eikä neiti?

-- Olen, aivan varma.

-- Mitenkä niin?

-- Sentähden, että neiti kyseli Grushnitskista.

-- Teillä on suuri aprikoimiskyky. Neiti sanoi olevansa vakuutettu,
että tämä nuorukainen sotamies-viitassa on duellin takia alennettu
sotamieheksi...

-- Toivon, että jätitte hänet tähän hauskaan hairahdukseen...

-- Tietysti...

-- Solmu on valmis! huudahdin minä ihastuneena; kometiian suorituksesta
me kyllä hommaamme. Sallima näkyy selvään pitävän huolta, ett'ei
minulla ikävä olisi.

-- Minua ounastaa, sanoi tohtori, että Grushnitski parka joutuu
uhriksenne...

-- Etemmä, tohtori.

-- Ruhtinatar sanoi kasvonne olevan hänelle tutut. Minä huomautin
hänelle, että hän, luultavasti, on tavannut teitä Pietarissa,
seura-elämässä jossakin. Minä sanoin nimenne, ja hän tunsi sen.
Näköään, teidän elämänne tapaukset ovat siellä synnyttäneet suurta
melua... Hän alkoi kertoa teidän retkistänne, lisäten, luultavasti,
omia muistutuksiaan ihmisten laverruksiin... Tytär kuunteli
uteliaisuudella. Hänen kuvituksessaan te kävitte uudenaikaisen romaanin
urooksi... Minä en ruhtinatarta vastustellut, vaikka tiesin hänen
puhuvan perättömiä.

-- Kunnon ystävä! sanoin minä, ojentaen hänelle käteni. Tohtori puristi
sitä tunteella ja jatkoi:

-- Jos tahdotte, niin esittelen teidät...

-- Herran tähden! sanoin minä, lyötyäni käteni yhteen; milloinkas
uroita esitellään? Eiväthän he tutustu muuten, kuin pelastamalla
lemmittynsä varmasta kuolemasta...

-- Ja te tahdotte todellakin armastella neitiä?...

-- Päin vastoin, ihan päin vastoin!... Vihdoinpa riemuitsen, tohtori:
te ette minua käsitä!... Tämä minua, sentään, surettaa, tohtori,
lisäsin minä kotvasen äänettömyyden perästä; minä en koskaan itse
ilmaise salaisuuksiani, mutta kauheasti rakastan, että ne arvataan,
sillä siten voin, jos niin sattuu, niitä evätä. Mutta teidän täytyy
toki kertoa minulle äidistä ja hänen tyttärestään. Mitäs ihmisiä he
ovat?

-- Ensiksi, ruhtinatar on viiden viidettä vanha nainen, vastasi Werner;
vatsa hänellä on oivallinen, mutta veri turmeltu; poskilla punaset
pilkut. Jälki puoliskon elämästään hän on viettänyt Moskovassa ja on
siellä, levossa, turvennut. Hän rakastaa haureita juttuja ja välistä
itse puhuu sopimattomia asioita, kun ei tytärtä ole huoneessa. Hän
ilmoitti minulle, että hänen tyttärensä on viaton, kuin kyyhky. Mitäs
se minuun koskee?... Minä tahdoin hänelle vastata, että hän olisi
huoleti, ett'en minä sitä kenellekään sano. Ruhtinatar parantelee
säilöstäjää, tytär Jumala ties' mitä. Minä käskin molempia juomaan
päiväänsä kaksi lasillista rikkihappo-vettä ja kylpemään kaksi kertaa
viikkoonsa sekoitetussa ammeessa. Ruhtinatar ei näy tottuneen valtaa
pitämään; hän pitää kunniassa tyttärensä älyä ja tietoja, sillä tämä on
lukenu Byronin Englannin kielellä ja osaa algebraa: Moskovassa neidit
näyttävät antautuneen oppi-alalle, ja siinä he, tosiaan, hyvin tekevät.
Meidän miehet ovat ylipäänsä niin epäkohteliaita, että heidän kanssaan
virnaileminen lienee viisaalle naiselle inhottava. Ruhtinatar rakastaa
paljon nuoria miehiä: neiti katsoo heihin jonkinmoisella ylenkatseella
-- se on moskovalainen tapa! Moskovassa heitä vain elätetäänkin
neljäkymmenvuotisilla liukaskielisillä.

-- Oletteko te olleet Moskovassa, tohtori?

-- Olen. Minulla oli siellä muuan virkatoimitus.

-- Jatkakaa.

-- Minäpä jo taisin kaikki sanoa... Niin vainkin: neiti, näköään,
rakastaa keskustella tunteista, intohimoista j.n.e. Hän on ollut yhden
talven Pietarissa, mutta se ja erittäinkin yhteisö siellä ei ole häntä
miellyttänyt: hänet, varmaankin, ottivat kylmästi vastaan.

-- Ettekö nähneet ketäkään heidän luonansa tänään?

-- Näin kyllä, yhden ajutantin, yhden suurellisen kaartilaisupsierin
ja erään vasta tulleen rouvasihmisen, ruhtinattaren omaisia miehensä
puolelta; hyvin sievä nainen, mutta, näköään, hyvin kivulloinen.
Ettekö te ole nähneet häntä kaivolla? -- hän on keskikasvuinen,
vaaleanverinen, piirteet säännölliset, kasvojen iho keuhkotautinen,
ja oikealla poskella musta luomi; minua hämmästytti hänen kasvojensa
kuvailevaisuus.

-- Luomi! mutisin minä hampaiden välitse. -- Oikeinko totta?

Tohtori katsahti minuun ja sanoi juhlallisesti, pantuaan kätensä
minun sydämelleni: "te tunnette hänet!..." Sydämeni ikäänkuin sykki
tavallista kovemmin.

-- Nyt on teidän vuoronne riemuita! sanoin minä; mutta minä luotan
teihin: te ette minua petä. Minä en ole häntä vielä nähnyt, mutta olen
vakuutettu tuntevani, kuvassanne naisen, jota muinoin rakastin...
Älkää puhuko hänelle minusta sanaakaan; jos hän kysyy, niin todistakaa
minusta pahaa.

-- Olkoon menneeksi! sanoi Werner, nyykäyttäen olkapäitään.

Hänen pois mentyä ahdisti hirveä suru sydäntäni. Sallimusko taas toi
meitä yhteen Kaukaasiassa, vai vasituisestiko hän oli tänne tullut,
tietäen kohtaavansa minut?... ja kuinka me kohtaamme toisiamme?...
ja onko se sitten hän?... Aavistukseni eivät minua koskaan petä.
Maailmassa ei ole miestä, josta mennyt aika saisi sellaisen vallan,
kuin minusta. Jok'ainoa muistutus olleesta surusta tai ilosta iskee
tautimaisesti sieluuni ja johtaa siitä esiin yhä samoja ääniä... Minä
olen tyhmästi luotu: en osaa mitäkään unhottaa -- en mitäkään!

Päivällisen jälkeen kello kuuden aikaan menin bulevaardille, jossa
oli joukko kansaa. Ruhtinatar istui tyttärineen rahilla ja heidän
ympärillänsä oli nuoria miehiä, jotka heitä kilvan mielittelivät. Minä
asetuin vähän matkan päähän toiselle rahille, seisautin kaksi tuttua
rakuunaupsieria ja aloin heille kertoa jotakin, nähtävästi, hupaista,
sillä he alkoivat nauraa hahattaa kuin hullut. Uteliaisuus houkutteli
luokseni muutamia neidin ympäriltä; ja vähitellen kaikki hänet jättivät
ja yhdistyivät seuraani. Minä vain jatkoin kertomistani: juttuni
olivat mitä hullunkurisimpia ja ivani omituisista ohitse-kulkijoista
oikein raivoisan häijyjä... Siten huvitin minä kuuntelijoitani aina
auringonlaskuun asti. Muutamia kertoja kulki neiti käsitysten äitinsä
kanssa ohitseni, erään ontuvan vanhuksen seuraamana, ja muutamia
kertoja lankesi minuun hänen katseensa, ilmaisten harmia, kokien
ilmaista tyynimielisyyttä...

-- Mitä hän teille jutteli? kysyi neiti eräältä nuorelta mieheltä,
joka kohteliaisuudesta oli palannut hänen luoksensa, varmaan hyvin
huvittavan historian -- urotöistään tappeluissa?... Hän sanoi nämä
sanat jotenkin kovaan ja, luultavasti, aikeessa pistellä minua. "Vai
niin!" arvelin minä, "te ette vain pilanpäiten suutu, armas neiti
ruhtinatar; vartokaahan, ei laulu siihen lopu!"

Grushnitski seurasi hänen perässään kuin raateleva peto, eikä laskenut
häntä silmistään; lyön vetoa, että hän huomenna pyytää jonkun
esittelemään itseään äidille, joka siitä ihastuu, sillä hänen on ikävä.


16 p. Toukokuuta.

Asiani ovat kahdessa päivässä kauheasti edistyneet. Neiti minua
nimenomaan vihaa; olen jo kuullut niskoilleni pari kolme epigrammia,
jotka ovat jokseenkin pisteliäitä, mutta samalla hyvin maireellisia.
Neiti on hyvin kummissaan siitä, ett'en minä, joka olen tottunut hyvään
seuraan ja olin niin hyvä tuttava hänen pietarilaisten serkkujensa ja
tätiensä kanssa, pyri hänen kanssaan tutustumaan. Me näemme toisemme
joka päivä kaivolla ja bulevaardilla; minä käytän kaikki voimani
syrjäyttääkseni hänen jumaloitsijoitaan, loistavia ajutantteja,
kalpeita Moskovalaisia ja muita -- ja siinä melkein aina onnistun. Minä
olen aina vihannut vieraita luonani, ja nyt on heitä joka päivä talo
täynnä, päivällisellä, illallisella ja pelaamassa, ja minun shampanjani
se se riemuitsee neiti Maryn tenhoisten silmien voitosta!

Eilen kohtasin minä hänet Tshelahovin puodissa; hän osteli ihmeen
kaunista persialaista mattoa. Hän rukoeli äitiään, ett'ei hän olisi
itara, kun tuo matto muka niin kaunistaisi hänen kammiotaan!... Minä
tarjosin neljäkymmentä ruplaa enemmän ja ostin sen; tästä minut
palkittiin katseella, jossa loisti hurmaavin vimma. Päivällisen aikaan
käskin vaseti kuljettamaan hänen ikkunainsa ohitse tsherkessiläistä
hevostani, tämä peite selässä. Werner oli silloin heillä ja sanoi tämän
kohtauksen tehneen mitä draamallisimman vaikutuksen. Neiti tahtoo
saarnata minua vastaan sotahankkeita; ja olenpa jo huomannut, että
kaksi ajutanttia hänen näkyvissään hyvin kuivasti minua tervehtivät,
mutta käyvät kuitenkin joka päivä luonani päivällisellä.

Grushnitski on ottanut salamielisen muodon: kävelee kädet selän takana,
eikä tunne ketään. Hänen jalkansa on äkkiä parantunut, hän tuskin
ontuukaan. Hän on jo löytänyt tilaisuuden puuttumaan ruhtinattaren
kanssa puheisin ja sanomaan neidille jonkun sievistelemisen; tämä,
näköään, ei ole varsin arka-aistinen, sillä siitä lähtien vastaa hän
Grrushnitskin tervehdykseen mitä hempeimmällä hymyllä.

-- Etkö sitten millään mokomin tahdo tutustua Liigovskien kanssa? sanoi
hän minulle eilen.

-- En.

-- Hyvänen aika! mitä miellyttävin perhe kylpylähteillä! Kaikitenkin
paras täkäläinen seura...

-- Ystäväni, minua on muuallakin kauheasti kyllästyttänyt. Mutta
käytkös sinä heillä?

-- En vielä; pari kertaa olen puhellut neidin kanssa, siinä kaikki,
sillä itse, näet, pyrkiä toisen Perheesen ei ole oikein mukava, vaikka
se täällä kyllä on tavallista... Toista olisi, jos kantaisin olkaimia...

-- Hyvänen aika! noinhan sinä olet paljoa hauskempi! Suoraan sanoen,
sinä et osaa käyttää edullista asematasi hyväksesi... Juuri sotamiehen
viitta tekee sinut jokaisen tuntehikkaan neidin silmissä urooksi ja
marttyyriksi.

Grushnitski hymähti itseensä tyytyväisenä.

-- Mitä joutavia! sanoi hän.

-- Minä olen vakuutettu, lisäsin minä, että ruhtinatar Mary on jo
sinuun rakastunut.

Hän punastui korviaan myöten ja jurostui. Oi, itserakkaus! sinä olet
vipu, jolla Archimedes tahtoi kohottaa maapalloa!...

-- Sinä aina pilailet! sanoi hän ollen olevinaan suutuksissa:
ensiksikin hän minua vielä niin vähän tuntee...

-- Naiset ne vain rakastavat niitä, joita eivät tunne.

-- Ja eihän minulla ole ensinkään vaatimuksia häntä miellyttääkseni;
minä vain tahdoin tutustua miellyttävässä perheessä, ja olisipa
oikein naurullista, jos minulla olisi joitakin toivomuksia... Mutta
tepä, esimerkiksi, olette toista: te, pietarilaiset voittajat, kun
katsahdatte vain -- niin naiset oikein sulautuvat... Mutta tiedätkös,
Petshoorin, mitä neiti sinusta puhui?...

-- Mitenkä? onko hän jo sinulle puhunut minusta?...

-- Älä ilakoi sentään. Minä, sattumalta, jouduin hänen kanssaan
puheesen kaivolla; kolmas sanansa oli: "kuka tuo herra on, jolla on
niin vastenmielinen, raskas katse? hän oli kanssanne, silloin"... Hän
punastui, eikä tahtonut mainita päivää, muistaen armasta käytöstään.
"Ette tarvitse mainita päivää, vastasin minä hänelle, se on oleva
ikuisesti muistossani..." Petshoorin, veliseni! minä en sinua
onnittele, sillä sinä olet hänen luonaan mustissa kirjoissa... Sääli,
tosiaankin, sillä Mary on oikein sulonen tyttö!...

Huomattava on, että Grushnitski on niitä miehiä, jotka, puhuessaan
naisesta, jonka tuskin tuntevat, nimittävät häntä _Marykseni,
Sofiakseni_, jos hänellä on ollut onni heitä miellyttää.

Minä olin olevinani hyvin totinen ja vastasin

-- Niin, ei hän ole ruma... Mutta ole varoillasi, Grushnitski!
Wenäläiset naiset suuremmaksi osaksi nauttivat platoonilaista
rakkautta, sekoittamatta siihen ajatusta aviosta, ja platoonilainen
rakkaus se on kaikkein levottomin. Neiti näkyy olevan niitä naisia,
jotka tahtovat, että heitä huvitetaan; jos sinun rinnallasi hänen tulee
ikävä kaksi minuuttia perättäin -- niin olet auttamatta hukassa: sinun
vaiti-olosi tulee herättää hänen uteliaisuuttaan, puheesi se ei saa
häntä koskaan täydellisesti tyydyttää; sinun tulee häntä huolettaa
vähän väliä; hän halveksii julkisesti senkin seitsemän kertaa yleistä
mielipidettä sinun tähtesi ja sanoo sitä uhraukseksi, ja, palkitakseen
siitä itseään, alkaa sinua kiusata, mutta sitten sanoo suoraan, ett'ei
hän voi kärsiä sinua. Ell'et sinä saa valtaa hänestä, niin ei hänen
ensimäinen suutelonsakaan oikeuta sinua toiseen; hän sinun kanssasi
virnailee mielin määrin, mutta kahden vuoden kuluttua, niin jo meneekin
naimiseen rujokkaan kanssa, kuuliaisuudesta äitiään kohtaan, ja alkaa
luulotella olevansa onneton, rakastaneensa vain yhtä miestä, se on
sinua, mutta taivaan ei tahtoneen heitä yhdistää, sillä hänellä oli
sotamiehen viitta, vaikka tämän paksun, harmaan viitan alla sykki
innokas ja jalo sydän...

Grushnitski löi nyrkkinsä pöytään ja alkoi kävellä edestakaisin
huoneessa.

Minä nauroin sisällisesti ja kaksi kertaa jo hymyilin, mutta, onneksi,
hän ei sitä huomannut. Selvästi näkyy, että hän on rakastunut, sillä
hän on käynyt entistään luottosammaksi; hänellä on ilmestynyt täällä
tehty, emaljilla varustettu, hopea sormus; minusta tuo näyttää
epäilyttävältä. Minä aloin sitä tarkastella, ja mitäs näinkään?...
pienillä kirjaimilla oli ulkoreunaan kaiverrettu _Maryn_ nimi ja
viereen -- se päivä-määrä, jolloin hän oli nostanut tuon kuuluisan
lasin. Minä salasin keksintöäni, sillä en tahdo pakottaa häntä
tunnustamaan; minä tahdon, että hän itse valitsee minut uskotukseen --
ja silloinpa vasta minä alan nauttia!

       *       *       *       *       *

Minä nousin myöhään ylös tänään; tullessani kaivolle, siellä ei ollut
enään ketäkään. Ilma kävi kuumaksi; valkoisia, tuuheita hattaroita
kiiti nopeaan lumivuorilta, luvaten ukkosta; kuin sammutettu soitsu,
savusi Mashukin huippu ja sen ympäri luikerteli ja ryömiskeli, kuni
käärmeet, harmaita pilven hetaleita estettyinä kulussaan ja ikäänkuin
takertuneina sen okaiseen pensaikkoon. Ilma oli sähköä täynnä. Minä
kuljin yhä syvemmälle onkaloon viepää viiniköynnös-käytävää myöten;
minun oli ikävä. Minä ajattelin siitä nuoresta naisesta, luomi
poskessa, josta tohtori oli minulle kertonut... Mitä hän täällä tekee?
Ja hänkö se on? Ja miksikä luulen minä, että se on hän? Ja miksi
olen minä vielä niin varma siitä? Vähäkös niitä on naisia, luomi
poskessa! -- Sillä tapaa aprikoiden tulin itse luolalle. Sen holvin
viileässä siimeksessä istuu kivi-istuimella nainen, olkihattu päässä,
mustaan shaaliin käärittynä ja pää rinnalle kumartuneena, hattu
peitti hänen kasvonsa. Minä olin jo kääntyä pois, häiritsemättä hänen
haaveksimisiaan, kun hän katsahti minuun.

-- Veera! huudahdin minä ehdottomasti. Hän säpsähti ja vaaleni.

-- Minä tiesin teidän olevan täällä, sanoi hän.

Minä istuin hänen viereensä ja tartuin hänen käteensä. Kauan sitten
unohtunut väre juoksi suonissani kuullessani tämän arinaan äänen; hän
katsoi minuun sinisillä ja rauhallisilla silmillään, joista kuvasti
luottamattomuus ja jotakin nuhteen tapaista.

-- Siitä on kauan, kuin emme ole nähneet toisiamme, sanoin minä.

-- Hyvin kauan, ja molemmat olemme paljon muuttuneet!

-- Niinmuodoin sinä et minua enään rakasta?...

-- Minä olen naimisissa!... sanoi hän.

-- Taas? Ja muutamia vuosia sitten oli sama syy olemassa, mutta yhtä
kaikki...

Hän tempasi kätensä irti; hänen poskensa kuumottivat.

-- Kukaties rakastat toista miestäsi? Hän kääntyi pois vastaamatta.

-- Tai onko hän hyvin mustasukkainen? Äänettömyys.

-- Mitä sitten? Onko hän nuori, kaunis, varmaan sangen rikas? ja sinä
pelkäät... Minä katsahdin häneen ja pelästyin: hänen kasvonsa kuvasivat
syvää epätoivoa; silmissä loisti kyyneliä.

-- Sano minulle, kuiskasi hän vihdoin, onko sinusta hyvin hauskaa minua
kiusata? Minun tulisi sinua vihata. Siitä asti, kuin tunnemme toinen
toisemme, et sinä ole minulle muuta tuottanut, kuin kärsimistä... Hänen
äänensä rupesi vapisemaan, hän kumartui minua kohti ja kallisti päänsä
rinnalleni.

"Kentiesi", arvelin minä, "sinä juuri siitä syystä minua rakastat; ilot
unhottuvat, mutta surut ei koskaan..."

Minä syleilin häntä kovasti, ja siten me olimme kauan aikaa. Vihdoin
lähenivät huulemme toinen toisiaan ja yhtyivät kuumaksi, huimaavaksi
suudelmaksi; hänen kätensä olivat kylmät, kuin jää, hänen päätänsä
kuumotti. Siinä alkoi meidän kesken yksi niitä puheita, joilla
paperilla ei ole niitäkään ajatusta, joita ei voi kertoa, eikä muistaa:
äänien merkitys korvaa ja täydentää sanojen merkityksen, niinkuin
italialaisessa operassa.

Hän ei ensinkään tahdo, että minä tutustuisin hänen miehensä, sen
ontuvan vanhuksen, kanssa, jonka vilahukselta näin bulevaardilla;
naimiseen tämän kanssa hän on mennyt poikansa tähden: ukko on rikas ja
potee säilöstäjää. Minä en ole sallinut itselleni mitäkään pilkantekoa
hänestä, sillä Veera kunnioittaa häntä kuin isää. Miehenään hän hänet
pettää... Kummallinen kapine se on ihmissydän ylipäänsä, ja naisen
erittäinkin!

Veeran mies, Simo Wasiljevitsh G---v, on etäistä sukua ruhtinatar
Liigovskajalle. He asuvat vierekkäin. Veera käy usein ruhtinattaren
luona: minä annoin hänelle sanani tutustuakseni Liigovskien kanssa ja
armastellakseni neitiä, hänestä huomiota kääntääkseni. Sillä tavoin
eivät suunnitelmani vähääkään häiriytyneet, ja minun tulee hauska...

Hauska!... Johan minä olen kulkenut sen totisen elämän aikakauden ohi,
jolloin vain onnea etsitään, jolloin sydän tuntee välttämättömäksi
kovasti ja kiihkeästi rakastaa jotakuta; nyt minä vain tahdon tulla
rakastetuksi, ja olla ainoastaan harvojen rakastama; minusta näyttää,
kuin olisi minulle kylliksi yhdestä kestävästä alttiudesta: se on
sydämen kurjaa tottumusta!...

Yksi seikka minua aina kummastuttaa: minä en ole koskaan joutunut
lemmityn naisen orjaksi, päin vastoin olen aina saanut voittamattoman
vallan hänen tahdostaan ja sydämestään, laisinkaan sitä harrastamatta.
Mikä siihen on syynä? sekö, ett'en ole koskaan mitäkään arvossa pitänyt
ja että he joka hetki ovat pelänneet päästää minua käsistään? vai onko
se lujan elimistön maneetillinen vaikutustani, pelkästään, en ole
sattunut kohtaamaan ynseäluontoista naista?

Tunnustaa täytyy, ett'en tosiaankaan rakasta naisia, joilla on luonteen
lujuutta; se ei ole heihin kuuluvata!...

Nyt, vainen, muistankin: kerran, yhden ainoan kerran rakastin naista,
jonka lujaa mieltä en voinut voittaa... Me erosimme vihollisina --
mutta, kentiesi, jos olisin tavannut hänet viittä vuotta myöhemmin,
olisimme toisin eronneet...

Veera on sairas, hyvin sairas, vaikk'ei hän sitä tunnusta; pelkään,
että hänellä on keuhkotauti, tahi se, joka kutsutaan _fièvre lente_ --
tauti joka ei laisinkaan ole venäläinen ja jolla ei ole nimitystäkään
venäjäksi.

Ukkonen tapasi meidät onkalossa ja pidätti hyvän puolen tuntia. Veera
ei vaatinut minua uskollisuutta vannomaan, eikä kysellytkään, olinko
rakastanut muita siitä, kuin erosimme... Hän luotti minuun jälleen
entisellä huolettomuudella -- ja minäkään en tahdo pettää häntä;
hän onkin ainoa nainen maailmassa, jota minun on ollut mahdoton
pettää. Minä tiedän, että piakkoin taas eroamme, ja, kukaties,
iäksi: molemmat menemme eri teitä hautaan; mutta hänen muistonsa
on pysyvä loukkautumattomana sielussani; minä olen tätä hänelle
aina toistamistani toistanut, ja hän minua uskookin, vaikka sanoo
päinvastoin.

Me erosimme vihdoin, ja kauan seurasin häntä katseellani, kunnes hänen
hattunsa katosi pensaiden ja kallioiden taakse. Tautimaisesti kouristi
sydäntäni, aivan kuin ensi eroamisen jälkeen. Oi, kuinka ihastuin tästä
tunteesta! Nuoruusko vainen taas tahtoo hyväntekevine myrskyineen
palata luokseni, vai onko tämä vain sen jäähyväissilmäys, sen viimeinen
lahja -- muistiksi?... Mutta naurettavaa on ajatella, että olen vielä
pojan näköinen; kasvot, vaikka kalpeat, ovat toki raittiit; jäsenet
ovat notkeat ja soleat, kiharat kiemurtelevat tuuheina, silmät hohtavat
ja veri kiehuu...

Kotiin palattuani, nousin hevosen selkään ja mennä nelistin arolle.
Minä rakastan ratsastaa virmalla ratsulla keskellä korkeaa ruohoa
erämaan tuulta vasten; ahnaasti nieleskelen hyvänhajuista ilmaa ja hion
katseeni siniseen kaukaisuuteen, kokien käsittää esineiden terhenisiä
piirteitä, mitkä hetkestä toiseen yhä selkenemistään selkenevät,
olipa mikä murhe tahansa sydämellä, näännyttäköön mikä levottomuus
hyvänsä aatosta -- kaikki ne tuokiossa hajoavat, ja keveäksi käypi
sielu; ruumiin väsymys voittaa mielen häiriön. Ei ole naisen katsetta,
jota en unhottaisi nähdessäni kiehkuraiset vuoret etelä-auringon
valaistuksessa, nähdessäni sinisen taivosen, tahi kuullessani kalliolta
toiselle lankeavan virran tohinaa.

Luulenpa kyllä, että tämä arvoitus kauan kiusasi kasakoita, jotka,
kopistaan töllistellen, näkivät minun ratsastelevan ilman syytä ja
suuntaa, sillä pu'ustani varmaan luulivat minua tsherkessiksi. Toden
teolla olen kuullutkin sanottavan, että minä tsherkessiläisessä pu'ussa
ratsastaessani olen paljoa enemmän kabardiinin näköinen, kuin monet
kabardiinit itse. Ja tosiaan, mitä tähän jaloon sota-asuun tulee,
olen täysi dandy [lue: dendi = keikari]: mitäkään liikaa kaluunaa ei
ole, kallis pyssy yksinkertaista tekoa, lakki ei ole liian lyhyt-
eikä liian pitkä-karvanen; beshmetti on valkea, tsherkeska tumman
ruskea; säärykset ja korkokengät ovat taivutetut mitä suurimmalla
tarkkuudella. Kauan opettelin minä vuorelaisten asentoa, eikä millään
voi niin imarrella itserakkauttani, kuin tunnustamalla taitoani
Kaukaasialais-tavalla ratsastamisessa. Minä pidän neljä hevoista:
yhden itseäni, kolme tuttaviani varten, ett'ei olisi ikävä yksin
maata kuljeskella. Nämä lainaavat hevosiani hyvin mielellään, mutta
eivät koskaan minun kanssani yhdessä ratsasta. Kello oli jo kuusi
illalla, kun muistin olevan ajan mennä päivälliselle. Hevoseni oli
uupunut; minä ajoin tietä myöten, joka vie Pjätigorskista saksalaiseen
uudisasuntoon, minne kylpijät usein ajelevat _en piquenique_. Tie käydä
luikertaa pensaiden välitse, laskeutuen vähäisiin notkoihin, joissa
juosta tohisee puroja korkean ruohikon siimeksessä; ylt'ympäri kohoavat
portaittain Beshtuni, Käärme-, Rauta- ja Kalju-vuorten siniset louhet.
Yhteen tällaiseen notkoon saavuttuani, jotka täkäläisellä murteella
balkeiksi nimitetään, seisatuin hevostani juottamaan; silloin näkyi
tieltä iloinen ja uhkea kavalkaadi; naiset olivat mustissa ja sinisissä
amasoonipu'uissa; miesten vaatteus muodosti omituisen kirjavan
sekasotkun; edellä ratsasti Grushnitski ruhtinatar Maryn rinnalla.

Naiset kylpylähteillä uskovat vieläkin tsherkessien tekevän
hyökkäyksiään keskellä kirkasta päivää, ja senpä tähden, luultavasti,
oli Grushnitski paitsi sotamiesviittaa ottanut mukaansa miekan ja pari
pistuolia; jotenkin naurettavalta näytti hän tässä uros-vaatteuksessa.
Korkea pensas peitti minut heiltä, mutta minä voin nähdä kaikki sen
lehdistön läpi ja, heidän kasvojensa näöstä arvatakseni, oli puhe
sentimenttaalinen. Vihdoin lähenivät he vierua; Grushnitski talutti
neidin hevosta suitsista, ja silloin kuulin lopun heidän puheestansa:

-- Siis te tahdotte olla kaiken ikänne Kaukaasiassa? puhui neiti.

-- Mitäs minä Wenäjällä teen? vastasi hänen kavaljeerinsa, maassa,
missä tuhannet ihmiset, syystä että ovat rikkaita, katsovat minuun
ylenkatseella, kun taas täällä -- täällä tämä paksu viittakaan ei
estänyt minua teidän kanssanne tutustumasta...

-- Päin vastoin... sanoi neiti punastuen.

Grushnitskin kasvot kuvasivat mielihyvää. Hän pitkitti:

-- Täällä kuluu elämäni alituisessa pauhinassa huomaamatta ja
pikaisesti, raakalaisten kuulien keskellä, ja jospa Jumala joka vuosi
laittaisi minulle yhden valoisan naisen katseen, yhden senkaltaisen...

Samassa tulivat he minun tasalleni; minä iskin hevostani raipalla ja
ajoin esiin pensaan takaa...

-- Mon Dieu, un circassien!... kiljahti neiti kauhistuneena.

Poistaakseni täydellisesti hänen arvelunsa vastasin ranskaksi, hiukan
kumartaen:

-- Ne craignez rien, madame, je ne suis pas plus dangereux que votre
cavalier...

Hän joutui hämille -- mutta mistä syystä? erehdyksestäänkö, vaiko
siitä, että vastaukseni hänestä näytti röyhkeältä? Olisin mielissäni,
jos jälkimäinen oletukseni olisi oikea. Grushnitski heitti minuun
tyytymättömän katseen.

Myöhään iltasella, oliko noin kahtatoista käydessä, menin bulevaardin
lehmuskujaan kävelemään. Kaupunki nukkui; muutamissa ikkunoissa vain
välkähteli tulia. Kolmelta puolen häämöttivät kallioiden harjanteet,
Mashukin haarotukset, jonka huipulla lepäsi paha-enteinen pilvi; idässä
nousi kuu, ja kaukaa kimaltelivat lumivuorien hopeaheltut. Vartijoiden
huudot sekaantuivat yöksi avattujen kuumain lähteiden solinaan.
Aika ajoin kuului kadulla hevosen kajahtava kopina, nagaiskilaisten
rattaiden vikinän ja alakuloisen tataarilais-sävelen säestämänä.

Minä istuin rahille ja mietistyin. Välttämättömältä tuntui minusta
vuodattaa ajatukseni ystävällisessä puhelussa... mutta kenen kanssa?...
"Mitähän nyt Veera tekee?" arvelin minä. Paljon maksaisin minä tällä
hetkellä saadakseni puristaa hänen kättään.

Äkkiä kuuluu nopeita, epätasasia askelia... Grushnitski varmaankin...
On kun onkin hän!

-- Mistä nyt?

-- Ruhtinatar Liigovskajalta, sanoi hän hyvin mahtavasti... Mary se
vasta laulaa!...

-- Kuulepas! sanoin minä hänelle, minä lyön vetoa, ett'ei hän tiedä
sinun olevan junkkarin; hän luulee sinun olevan alennetun...

-- Kentiesi. Minä siitä viis'!... sanoi hän hajamielisesti.

-- Ei muuta, minä vain sanon...

-- Mut tiedätkös, sinä hänet tänään vasta kauheasti suututit? Hän piti
sen suunnattomana röyhkeytenä, ja minä tuskin sain häntä vakuutetuksi,
että sinä olet niin hyvin kasvatettu ja niin hyvin tunnet käytöstavat,
ett'et voinut tarkoittaa häntä loukataksesi. Hän sanoo, että sinulla on
julkea katse ja että, varmaankin, luulet hyvin paljon itsestäsi.

-- Hän ei erehdy... Mut etköhän tahdo ottaa häntä puolustaaksesi?

-- Kovaksi onneksi ei minulla siihen ole vielä oikeutta...

-- "Kas, kas!" arvelin minä: "hänellä on, näköään, jo toiveita".

-- Muutoin, sinun on laitasi huonompi, lisäsi Grushnitski: sinun
on nyt hankala tutustua heidän kanssaan -- sääli kyllä! se on mitä
miellyttävimpiä perheitä, joita tunnen...

Minä hymyilin sisällisesti.

-- Miellyttävin minulle on nyt oma taloni, sanoin minä haukottaen, ja
nousin lähteäkseni.

-- Myönnäthän toki katuvasi?...

-- Kylläpä käskis! Jos tahdon vain, niin menen huomenn' iltana
ruhtinattaren luo...

-- Se sitten nähdään...

-- Ja tehdäkseni sinulle oikein mieliin, rupean neitiä hempimään...

-- Niin, jos hän tahtoo kanssasi puhella...

-- Minä odotan vain sitä hetkeä, kuin sinun puheesi hänelle käypi
pitkäksi... Hyvästi!

-- Minäpä lähden vielä maleksimaan; unta nyt en saa mitenkään... Kuule,
mennäänhän ennen ravintolaan, siellä pelataan... minä tarvitsen tänään
kovaa kiihtymistä...

-- Onnea häviöön...

Minä menin kotia.


21 p. Toukokuuta.

Lähes viikko on kulunut, enkä vieläkään ole tutustunut Liigovskien
kanssa. Odotan sopivaa tilaisuutta. Grushnitski seuraa, kuin varjo,
neitiä kaikkialla; heidän puheensa ovat loppumattomia; milloinkas hän
neitiä kyllästyttää?... Äiti tätä ei ota huomatakseen, koska muka
Grushnitskista ei ole _sulhaseksi_. Kas sepä äitien logiikkaa! Olen
havainnut pari kolme hempeätä katsetta -- siitä on tehtävä loppu.

Eilen ilmestyi Veera ensi kerran kaivolle... Sen kovemmin, kuin
tapasimme toisemme onkalossa, ei hän ole käynyt talosta ulkona. Me
upotimme samalla kertaa lasimme veteen ja, kumartuessaan, sanoi hän
minulle korvaan:

-- Etkös tahdo tutustua Liigovskien kanssa?... Siellä vain voimme me
nähdä toisemme...

Nuhde!... tämä käy ikäväksi! Mutta olenhan minä sen ansainnut...

Onneksi: huomenna on tanssijaiset kirjoituslistalla ravintolan salissa,
ja minä menen masurkkaa tanssimaan ruhtinatar Maryn kanssa.


29 p. Toukokuuta.

Ravintolan sali oli muuttunut aateliskokouksen saliksi. Kello yhdeksän
kaikki kokoontuivat. Ruhtinatar tyttärilleen oli viimeisiä; monet
naiset katselivat neitiä kateudella ja pahanelkisyydelle, sillä hän
vaatehti itseään aistilla. Ne, jotka lukevat itseään täkäläisiksi
ylimyksiksi, kätkivät kateutensa ja liittyivät häneen. Minkäs sille
saat: Missä naisseuraa on, siellä heti ilmestyvät ylä- ja ala-piirit.
Ikkunan ääressä, väen joukossa, seisoi Grushnitski, kasvot lasia vasten
ja lakkaamatta katsellen jumalatartaan; ohitse kulkiessaan nyykäytti
tämä tuskin huomattavasti hänelle päätään. Grushnitski säteili, kuin
aurinko...

Tanssit alettiin polonääsillä; sitten soitettiin valssia. Kannukset ne
alkoivat helistä, liepeet ne pyöriä lennähtelivät.

Minä seisoin erään paksun naisen takana, jota varjostivat ruusunpunaset
höyhenet; hänen pukunsa korkeus muistutti vannehameiden aikoja, ja
kolea, kirjava ihonsa -- mustataftisten mushshien onnellisia päiviä.
Suuren suuri syylä hänen kaulassaan oli termuaarilla peitetty. Hän
puheli kavaljeerilleen, rakuunakatteinille:

-- Sitäpä koko herja kutale, tuo neiti Liigovskaja! Hän, ajatelkaahan.
survaisi minua, eikä pyytänyt anteeksi, mutta ei sillä hyvä, vielä
kääntyi ja katsoi minuun lornjetillaan... C'est impayable... Ja mistä
sitten mokoma ylpeilee? Kyllä minä sen opettaisin...

-- Älkäähän huoliko! vastasi kohtelias kavaljeeri ja läksi toiseen
huoneesen.

Minä astuin heti neiti Maryn luo ja kutsuin hänet valssaamaan, käyttäen
täkäläisten tapojen vapautta, jotka sallivat tanssia tuntemattoman
kanssa.

Hän voi tuskin pidättää itseään hymyilemästä ja olla näyttämättä
riemuaan; mutta, yhtä kaikki onnistui hänen jotenkin pian ottaa
aivan välinpitämätön, jopa ankara muoto. Huolimattomasti laski hän
kätensä olalleni, kallisti hiukan päätään -- ja sitten sitä mentiin.
Hekumallisempia ja nuorteampia vyötäisiä en ole ikäpäivinä nähnyt!
Hänen raitis huokumisensa koski kasvoihini; kihara, joka valssin
ryöpyessä oli siskoistaan irtautunut, lipueli toisinaan hehkuvalla
poskellani... Minä tein kolme piiriä (hän valssaa ihmeen hyvin). Hän
hengästyi, hänen silmänsä himmentyivät, tuskin voivat puoli-avonaiset
huulensa kuiskata välttämättömän: merci, monsieur.

Muutamain minuuttien äänettömyyden perästä sanoin minä hänelle, ollen
mitä nöyrimmän näköisenä:

-- Olen kuullut, että minua, vaikka olen teille perin tuntematon, on
jo kohdannut onnettomuus ansaita teidän epäsuosionne... että te olette
pitäneet minua röyhkeänä... Lieneeköhän se oikein totta?

-- Tahtoisitteko nyt sitten vahvistaa tämän luuloni? vastasi
hän pilkallisella irmalla, joka, muutoin, hyvin sopii hänen
muuttelehtaville kasvoilleen.

-- Jos minussa on ollut röyhkeyttä teitä jossakin solvaisemaan,
niin suvaitkaahan minulle vielä suurempi röyhkeys: pyytämään teiltä
anteeksi... Ja, todellakin, tekisi minun hyvin mieleni näyttää teille
toteen erehtyneenne siitä, mitä minuun tulee...

-- Se on teille hyvin vaikea...

-- Miksikä niin?

-- Siksi, ett'ette te käy meillä, ja nämä tanssijaiset eivät,
luultavasti, tule usein uudistumaan.

"Se merkitsee", arvelin minä, "että heidän ovensa ovat minulta iäksi
suljetut".

-- Kuulkaapas, neiti, sanoin minä hiukan harmissani, -- katuvaa
rikollista ei pidä koskaan hylätä; epätoivosta voi hän ruveta kahta
rikollisemmaksi...ja silloin...

Ympärillämme olevien nauru ja kuiske pakotti minua kääntymään ja
lopettamaan fraasini. Muutaman askelen päässä minusta seisoi joukko
miehiä, ja heidän keskellänsä rakuuna-katteini, joka oli julistanut
vihamielisiä hankkeita armasta neitiä vastaan; hän näytti olevan
erittäin tyytyväinen, hykersi käsiään, nauroi ja iski silmää
tovereille... Yht'äkkiä läksi heidän joukostaan pitkäviiksinen ja
punanaamanen herra hännystakissa, suunnaten neitiä kohden horjuvat
askelensa: hän oli, näet, juovuksissa. Tultuaan hämmästyneen neidin
eteen, pani hän kätensä selän taakse, loi häneen sumean harmaat
silmänsä ja lausui käheällä diskantilla:

-- Permettez... noh, ja vielä mitä!... suoraan sanoen; minä
angasheeraan teidät masurkkaan...

-- Mitä te haluatte? sanoi neiti vapisevalla äänellä, heittäen
ympärilleen rukoilevan katseen. Voi toki! kaukana oli hänen äitinsä,
eikä lähellä ollut yhtäkään hänen tuttavia kavaljeeriaan; eräs
ajutantti taisi nähdä kaikki, mutta hän piiloutui väen joukkoon
päästäksensä pois juttuun joutumatta.

Mitä siis? sanoi juopunut herra, iskettyään silmää rakuuna-katteinille,
joka rohkaisi häntä viittauksillaan: -- vai ettekö suvaitse? -- Vaan
minullapa taas on kunnia angasheerata teitä pour mazure... Luulette,
ehkä, minun olevan juovuksissa? Se ei tee niin mitään!... paljoa
paremmin se käypi vain, saatan teitä vakuuttaa...

Minä näin, että neiti oli langeta tainnuksiin pelosta ja harmista.

Minä menin juopuneen herran luo, tartuin jotenkin kovasti hänen
käteensä ja, katsottuani terävästi hänen silmiinsä, pyysin poistumaan
-- sillä, lisäsin minä, neiti lupasi jo kauan sitten tanssia masurkkaa
minun kanssani.

-- No, mitäs sille voin?... toisen kerran sitten! sanoi hän naurahtaen
ja vetäytyi häväistyjen toveriensa luo, jotka veivät hänet toiseen
huoneesen.

Palkinnoksi sain syvän, lumoavan katseen.

Neiti meni äitinsä luo ja kertoi hänelle kaikki: tämä haki minut muiden
joukosta ja kiitti. Hän sanoi minulle tunteneensa äitini ja olleensa
hyvä ystävä puolelle tusinalle tätiäni.

-- En tiedä, kuinka on käynyt, ett'emme ole ennen tutustuneet,
jatkoi hän; -- mutta tunnustan, että te olette siihen yksin syynä!
te vierastatte kaikkia niin, ett'ei moista missään. Toivon, että
vierashuoneeni ilma on karkottava teidän sairasmielisyytenne... Eikö
niin?

Minä sanoin yhden niitä fraaseja, joita jokaisella täytyy olla varalla
tällaisia tilaisuuksia varten.

Fransääsit kestivät kauhean kauan.

Vihdoin kaikui lavalta soitanto; neiti ja minä kävimme istumaan.

Minä en puhunut sanaakaan juopuneesta herrasta, en menneestä
käytöksestäni, enkä Grushnitsista. Tuon inhottavan kohtauksen häneen
tekemä vaikutus katosi vähitellen; hänen kasvuensa alkoivat loistaa;
piloja laski hän oikein sievästi; hänen puheensa oli sukkela, ilman
mitäkään sukkeluuden vaatimuksia, vilkas ja vapaa; hänen huomautuksensa
välistä syviä... Hyvin epäselvillä sanoilla annoin hänen tietää, että
hän jo kauan on minua miellyttänyt. Hän kallisti päätään ja punastui
hiukan.

-- Te olette oikein kummallinen, sanoi hän sitten, kohotettuaan minuun
sametti-silmänsä ja teeskennellysti nauraen.

-- Minä en tahtonut teidän kanssanne tutustua, pitkitin minä: -- sillä
teitä ympäröi liian tiheä joukko ihailijoita ja minä pelkäsin tykkänään
siihen katoavani.

-- Turhaan pelkäsitte: he ovat kaikki sangen ikäviä.

-- Kaikki! todellako kaikki?

Hän katsoi minuun terävästi, ikäänkuin kokien maistella jotakin,
punastui sitten taas vähäsen ja lausui viimein varmasti: kaikki!

-- Myöskin ystäväni Grushnitski?

-- Vai on hän ystävänne? sanoi hän, näyttäen hiukan epäilevältä.

-- On.

-- Hän tietysti ei kuulu ikävien luokkaan...

-- Vaan onnettomien luokkaan, sanoin minä nauraen.

-- Tietysti! Vai teitä naurattaa? Tahtoisin, että te olisitte hänen
sijassaan...

-- Noh, mikä sitten? Olenhan minäkin ennen ollut junkkarina ja, toden
totta, se olikin elämäni parahin aika.

-- Onkos hän junkkari? sanoi hän nopeasti ja sitten lisäsi: ja minä
luulin...

-- Mitä te luulitte?...

-- En mitään!... Kuka tuo nainen tuolla?

Nyt käänsi puhe suunnan, eikä siihen enään palannutkaan.

Sitten loppui masurkka, ja me erosimme -- näkemään asti. Naiset
lähtivät pois. Minä menin syömään illallista ja tapasin Wernerin.

-- Ahaa! sanoi hän: vai sillä tapaa! Te, kun ette muuten tahtoneet
neidin kanssa tutustua, kuin pelastamalla hänet varmasta kuolemasta.

-- Minä tein vielä paremmin, vastasin hänelle, minä pelastin hänet
pyörtymästä tanssijaisissa...

-- Miten se kävi? kertokaa.

-- En; arvatkaahan -- te, joka arvaatte kaikki maailmassa!


30 p. Toukokuuta.

Kello seitsemän aikaan iltasella kävelin minä bulevaardilla.
Grushnitski, nähtyään minut kaukaa, tuli luokseni; naurettava riemu
loisti hänen silmistään. Hän puristi kovasti kättäni ja sanoi
traagillisella äänellä:

-- Minä kiitän sinua, Petshoorin... Ymmärräthän minua?...

-- En; vaan kaikissa tapauksissa ei kestä kiittää, vastasin minä, sillä
en omannut tunnollani juuri mitäkään hyväntekoa.

-- Kuinka? entä eilen? vai joko olet unhottanut?... Mary on minulle
kaikki kertonut...

-- Mitä? Onkos teillä nyt jo kaikki yhteistä? yksin kiitollisuuskin?

-- Kuule, sanoi Grushnitski hyvin vakavasti: -- ole niin hyvä, äläkä
tee pilkkaa rakkaudestani, jos tahdot vastakin olla tuttavani...
Näethän, minä rakastan häntä hulluuteen asti...ja minä luulen, minä
toivon, että hän kanssa minua rakastaa... Minulla on sinulle pyyntö:
tulethan sinä tänä iltana heille; lupaa minulle ottaaksesi vaarin
kaikki: minä tiedän sinun olevan kokenut näissä asioissa ja tuntevan
naiset paremmin kuin minä... Naiset! naiset! kuka heitä käsittää?
Heidän hymynsä lausuu aivan toista, kuin heidän katseensa, sanansa
lupaavat ja houkuttelevat, mutta äänensä sysää pois... Välistä he
paikalla käsittävät ja arvaavat kaikkein salaisimman ajatuksemme,
välistä taas eivät ymmärrä mitä selvimpiä viittauksia... Niinpä neiti
Marykin: eilen hänen silmänsä hehkuivat rakkautta, minua katsellessaan,
tänään ne ovat sumeat ja kylmät...

-- Se on, kukaties, seurausta veden vaikutuksesta, vastasin minä.

-- Kaikessa sinä näet pahan puolen... materialisti! lisäsi hän
ylenkatseella. -- Mutta, puhukaamme muista asioista, -- ja huonosta
kalambuurista kävi hän iloiseksi.

Yhdeksättä käydessä menimme yhdessä ruhtinattaren luo.

Kulkiessamme Veeran ikkunoiden sivu, näin hänet ikkunassa. Me heitimme
toinen toisellemme pikaisen katseen. Kohta meidän perästämme astui
hän Liigovskien vierashuoneesen. Ruhtinatar esitteli minut hänelle,
kuin omaiselleen. Juotiin teetä; vieraita oli paljo; puhe oli yleinen.
Minä ko'in olla ruhtinattaren mieleen, pilailin ja sain hänet monta
kertaa sydämen pohjasta nauramaan; neitiäkin useasti nauratti, vaan
hän pidätti nauruaan pysyäkseen otetussa roolissaan; hän luulee, että
raukea muoto sopii hänelle hyvin, ja, kentiesi, hän ei erehdykään.
Grushnitski on, näköään, hyvin mielissään, ett'ei iloni tartu neitiin.

Teen juotua menimme kaikki saliin.

-- Oletko tyytyväinen kuuliaisuuteeni, Veera? Sanoin kulkiessani hänen
ohitsensa.

Hän heitti minuun katseen, täynnä lempeä ja kiitollisuutta. Minä
olen tottunut niihin katseisin, mutta muinoin ne olivat autuuteni.
Ruhtinatar istutti tyttärensä pianon ääreen; kaikki pyysivät häntä
laulamaan jotakin -- minä olin vaiti, ja käyttäen hyväkseni häiriötä,
menin ikkunan luo Veeran kanssa, joka tahtoi sanoa minulle jotakin
meille molemmille hyvin tärkeätä... Sepä olikin -- joutavaa!...

Sillä välin harmitti neitiä välinpitämättömyyteni, jonka arvasin
eräästä vihaisesta, säkenöivästä katseesta... Oi! minä ymmärrän
ihmeen hyvin tuota mykkää, vaan lausehikasta, lyhyttä, vaan pontevaa
puhetta!...

Hän rupesi laulamaan; äänensä ei ole ruma, vaan hän laulaa huonosti...
muutoin, en minä kuunnellutkaan. Grushnitski taas, nojaten
kyynärpäillään pianoon, oikein hautoi häntä silmillään ja tuon
tuostakin sanoi puolikovaan: charmant! délicieux!

-- Kuulehan, sanoi Veera minulle: -- minä en tahdo, että sinä
tutustuisit mieheni kanssa, vaan sinun täytyy pyrkiä välttämättä
ruhtinattaren suosioon; sinulle se on helppoa, sillä sinä voit kaikki,
mitä tahdot. Täällä vain tulemme me näkemään toisemme...

-- Vain?...

Hän punastui ja jatkoi: -- sinä tiedät, että minä olen orjasi; en
koskaan ole osannut sinua vastustaa... ja siitä minua rangaistaan,
sillä sinä lakkaat minua rakastamasta! Ainakin tahdon minä säilyttää
mainettani... en itseäni varten -- sen sinä tiedät varsin hyvin!...
Oi! minä pyydän sinua: älä kiusaa, niinkuin ennen, minua tyhjillä
epäilyillä ja teeskennellyllä kylmyydellä; minä, ehkä, kohta kuolen,
sillä tunnen päivä päivältä heikontuvani... ja, tästä huolimatta, en
voi ajatella tulevaa elämätäni, minä ajattelen ainoastaan sinusta...
Te, miehet, ette ymmärrä katseen nautintoa, käden puserrusta... vaan
minä, minä sen vannon sinulle, minä, ääntäsi kuunnellessani, tunnen
sellaista syvää, kummallista autuutta, ett'eivät kuumimmat suutelot voi
korvata sitä.

Sillä välin herkesi ruhtinatar Mary laulamasta. Ylistysten hyminää
sateli hänelle satelemistaan: minä menin hänen luokseen muiden perästä
ja sanoin jotakin hänen äänestään hyvin huolimattomasti.

Hän nyrpisti suutaan, ulotti ala-huulensa ja kävi istumaan hyvin
pilkallisen näköisenä.

-- Minä olen tästä varsin mielissäni, sanoi hän, semminkin kuin te ette
laisinkaan minua kuunnelleet; mutta te, kentiesi, ette rakastakaan
musiikkia?...

-- Päin vastoin... päivällisen jälkeen erittäinkin.

-- Grushnitski on oikeassa; hän sanoo teillä olevan mitä
proosallisimman aistin... ja minä huomaan, että te rakastatte musiikkia
gastronoomilliselta kannalta.

-- Te erehdytte taaskin, sillä minä en ole ollenkaan herkkusuu; minulla
on sangen kurja vatsa. Vaan musiikki päivällisen jälkeen nukuttaa, ja
ruokalepo on hyvin terveellistä; niinmuodoin rakastan minä musiikkia
lääketieteelliseltä kannalta. Iltasella se taas, päin vastoin,
liiaksi hermoja kiihdyttää: joko käyn minä liian surulliseksi tahi
liian iloiseksi. Kumpikin on rasittavaa, kun ei ole varsinaista syytä
suremaan tai iloitsemaan, ja sitä paitsi seurassa suru on naurettava,
liiallinen ilo taas sopimaton...

Hän ei kuunnellut loppuun, vaan meni pois ja istui Grushnitskin
viereen; he alkoivat puhella keskenään jotakin sentimenttaalista; neiti
näkyi vastaavan hänen viisaisin fraaseihinsa jotenkin hajamielisesti ja
menestyksettä, vaikka hän kyllä koki olla häntä tarkasti kuulevinaan,
sillä Grushnitski katsoi häneen välistä ihmetellen ja tahtoen arvata
hänen sisällisen mielenliikutuksensa syytä, joka silloin tällöin
kuvastiihen hänen levottomassa katseessaan...

Mutta minäpä sen kyllä arvaan, armas neiti. Varokaapa vain! Te tahdotte
maksaa minulle samalla mitalla, itserakkauttani haavoittamalla -- siitä
ei lähde mitään! ja jos te tahdotte julistaa minua vastaan sotaa, niin
silloinpa en minä annakaan armoa.

Illan kuluessa koetin minä muutamia kertoja vaseti sekaantua heidän
puheesensa, mutta hän vastasi minun sanoihini jotenkin kuivasti,
ja minä poistuin heistä vihdoin teeskennellysti hymyillen. Neiti
riemuitsi; Grushnitski myös. Riemuitkaa, ystäväni, joutukaa... ette
te kauan riemuitse!... Kummallista! minulla on aavistusvoima...
Tutustuttuani naisen kanssa olen aina erehtymättä arvannut, tuleeko hän
minua rakastamaan vai ei...

Lopun iltaa vietin minä Veeran rinnalla ja puhelin kylläkseni entisistä
ajoista... Miksi hän minua niin rakastaa -- en todellakaan tiedä,
semminkin kun hän on ainoa nainen, joka täydellisesti on käsittänyt
minut kaikkine pienine heikkouksineni, pahoine himoineni... Onko
todellakin pahe niin viehättävä?...

Minä läksin yhdessä pois Grushnitskin kanssa: kadulla otti hän minua
käden alta ja sanoi, kauan aikaa ääneti oltuaan:

-- Noh, mitäs sanot?

"Sinä olet hölmö!" olin hänelle vastata, vaan pidättiin ja nyykäytin
ainoastaan olkapäitäni.


6 p. Kesäkuuta.

Kaikkina päivinä en ole kertaakaan poikennut järjestelmästäni.
Neitiä alkaa puheeni miellyttää; minä olen kertonut hänelle muutamia
kummallisia tapauksia elämästäni, ja hän alkaa pitää minua harvinaisena
ihmisenä. Minä nauran kaikelle maailmassa, etenkin tunteille, ja
tämä rupeaa häntä pelottamaan. Minun kuulteni ei hän koskaan puutu
Grushnitskin kanssa sentimenttaalisiin väitöksiin, ja monta kertaa
on hän jo vastannut tämän esiytymisiin pilkallisella hymyllä; mutta
joka kerta kuin Grushnitski häntä lähestyy, tekeydyn minä hyvin
nöyrän näköiseksi ja jätän heidät kahden kesken; ensi kerralla oli se
neidille mieleen; toisella kertaa vihastui hän minuun; kolmannella --
Grushnitskiin.

-- Teillä on hyvin vähän itserakkautta! sanoi hän minulle eilen. --
Miksi luulette te minulla olevan hauskempi Grushnitskin kanssa?

Minä vastasin uhraavani tuttavani onnelle oman hauskuuteni...

-- Ja minun hauskuuteni, liitti hän.

Minä katsoin häneen terävästi ja rupesin hyvin totiseksi. Koko päivänä
en sitten puhellut hänen kanssaan sanaakaan... Iltasella oli hän
miettiväinen; tänä aamuna kaivolla vieläkin enemmän. Kun minä astuin
hänen luokseen, kuunteli hän hajamielisesti Grushnitskia, joka näkyi
olevan haltioissaan luonnosta, mutta heti minut hoksattuaan, purskahti
hän nauramaan (varsin ajattomasti), eikä ollut minua huomaavinaan. Minä
poistuin kauemmaksi ja aloin salaa häntä tarkastaa; hän kääntyi pois
puhumakumppalistaan ja haukotti pari kertaa. Varma on, että Grushnitski
on häntä kyllästyttänyt. -- Kahteen päivään vielä en ai'o puhella hänen
kanssansa.


13 p. Kesäkuuta.

Usein olen itseltäni kysellyt, miksikä niin itsepäisesti tavoittelen
nuoren tytön rakkautta, jota: en tahdo vietellä, enkä koskaan nai?
Mitä tästä; naisellisesta virnailemisesta lähtee? Veera rakastaa minua
enemmän, kuin ruhtinatar Mary koskaan tulee rakastamaan; jospa hän
näyttäisi voittamattomalta kaunottarelta, niin, kukaties, viehättyisin
yrityksen vaikeudesta.

Mutta ei niin hiukkaistakaan! Niinmuodoin, tämä ei ole sitä levotonta
rakkauden tarvista, joka vaivaa nuoruuden ensi vuosina ja heittelee
naisesta toiseen, kunnes löytyy sellainen, joka ei voi meitä kärsiä;
tästä alkaa sitten pysyväisyys -- todellinen, ääretön lemmen into,
mitä matemaatillisesti voi kuvata viivaksi, joka pisteestä lankeaa
avaruuteen, ja tämän äärettömyyden salaisuus löytyy mahdollisuudessa
päästä tarkoitukseensa, toisin sanoen päähän.

Mistä syystä minä sitten puuhailen? -- Kateudesta Grushnitskia
kohtaanko? Polonen! hän ei sitä ollenkaan ansaitse. Tahi tämä on
seuraus tuosta ilkeästä, voittamattomasta tunteesta, joka saapi meidät
hävittämään lähimäisemme suloiset erehdykset, voidaksemme ainoastaan
mieliksemme vastata hänelle, kun hän toivottomana kysyy, mitä hänen on
uskominen.

-- Ystäväni, minun laitani oli aivan sama, ja näethän, että minä yhtä
kaikki syön, juon ja makaan rauhassa ja toivon myöskin voivani kuolla
itkemättä ja parkumatta.

Mutta onhan se ääretön nautinto omistaa nuori, tuskin puhjennut
sielu! Se on kuin kukka, jonka hienoin tuoksu haihtuu tervehtiessään
auringon ensimäistä sädettä; se on poimittava tällä hetkellä ja,
kylläksi haisteltua, viskattava tielle; ehkä sen joku korjaa! Minä
tunnen itsessäni tuon kyllästymättömän persouden, joka nielee
kaikki, mitä tielle sattuu; muiden kärsimyksiä ja iloja pidän minä
itseeni katsoen ravintona, joka kannattaa sieluni voimia. Itse en
minä enään kykene hulluttelemaan intohimon vaikutuksesta; olosuhteet
ovat sortaneet minulta kunnianhimon, mutta se on ilmestynyt toisessa
muodossa: sillä kunnianhimo ei ole muuta kuin vallanhimo, ja suurin
iloni on alistaa tahtoni alle kaikki, mitä minua ympäröi. Herättää
itseään kohtaan rakkauden, alttiuden ja pelon tunnetta -- eikö se
ole vallan ensi merkki ja suurin riemu? Olla syynä jonkun vaivoihin
ja iloihin, omaamatta siihen niitäkään, varsinaista oikeutta -- eikö
se ole ylpeytemme kaikkein suloisin ravinto? Ja mikäs onni on? Se on
kyllästynyt ylpeys. Jospa pitäisin itseäni parempana, voimallisempana
kaikkia muita maailmassa, niin minä olisin onnellinen; jos kaikki
minua rakastaisivat, niin löytyisi minussa äärettömiä rakkauden
lähteitä. Pahe synnyttää paheen ja ensimäinen kärsimys antaa ymmärteen
hauskuudesta vaivata toista. Paheen aate ei voi johtua ihmisen mieleen
ilman, ett'ei hän sitä tahtoisi sovittaa todellisuuteen. Aatteet
ovat elimellisiä olentoja, sanoi muuan; niiden syntyminen antaa jo
niille muodon, ja tämä muoto on toiminta; se, jonka päässä on syntynyt
enemmän aatteita, toimii enemmän kuin muut. Tästä täytyy virka-pöytään
kiinni naulatun neron joko kuolla tahi käydä hulluksi, samoin kuin
lujaruumiinen, käytöksessään maltillinen mies liiasta istumisesta
kuolee halpaukseen.

Intohimot eivät ole muuta, kuin aatteita, jotka vasta alkavat
kehkeytyä; ne kuuluvat sydämen nuoruuden iälle, ja hullu se on, joka
koko elinaikansa luulee niistä hyökyvänsä: monet tyynet joet alkavat
kohisevina koskina, vaan ei yksikään mereen asti kuohu ja pauhaa. Mutta
tämä tyyneys on usein suuren, vaikka salatun voiman merkki; tunteiden
ja aatosten täyteys ja syvyys ei koskaan salli hurjia puuskia;
kärsiessään ja nauttiessaan tekee sielu itselleen kaikesta ankaran
tilin ja vakuuttaa itseään niin täytyvän olla; se tietää kuivuvansa
alituisesta auringon helteestä, joll'ei raju-ilmaa ole, se tunkeutuu
omaan elämäänsä -- hyväilee ja rankaisee itseään, kuni lempilastaan.
Ainoastaan tässä itsetajunnan korkeimmassa tilassa voi ihminen
arvostella Jumalan oikeuden pitäväisyyttä.

Lukiessani tätä sivua, huomaan kauas poikenneeni aineestani... Mutta
mikäs hätä?... Itseäni vartenhan minä näitä muistelmia kirjoittelen ja,
niinmuodoin, on kaikki, mitä niihin mättelenkin, aikaa myöten oleva
minulle kallisarvoisena muistona.

       *       *       *       *       *

Grushnitski tuli luokseni ja heittäytyi kaulaani. Hän on ylennetty
upsieriksi. Me joimme shampanjaa. Kohta hänen jäljestään tuli tohtori
Werner.

-- Minä en teitä onnittele, sanoi hän Grushnitskille.

-- Miksi ette?

-- Siksi, että sotamiehen viitta sopii teille hyvin, ja myöntänette
itse, ett'ei täällä, kylpylähteillä, ommeltu jalkaväkeläisen puku lisää
teihin niitäkään viehättävää... Te, nähkäätte, olette tähän asti olleet
poikkeuksena, mutta nyt kuulutte yleiseen sääntöön.

-- Selittäkää, tohtori, mitä selitätte! mutta minua te ette estä
iloitsemasta. Hän ei tiedä, kuiskutti Grushnitski minulle korvaan,
kuinka paljon toiveita nämä olkaimet ovat minulle lisänneet... Oi...
olkaimet, olkaimet! tähtösenne ovat opastustähtiä... Ei! nyt minä olen
oikein onnellinen.

-- Lähdetkö sinä meidän kanssamme kävelemään vajoamalle? kysyin minä
häneltä.

-- Minä? Mistään hinnasta minä en näyttäydy neidille, ennen kuin pukuni
on valmis.

-- Tahdotko, että ilmoitan hänelle ilosi?

-- En, minä pyydän sinua olemaan vaiti... sillä minä tahdon häntä
kummastuttaa...

-- Sanohan minulle sentään, kuinka sinun asiasi hänen kanssaan käyvät?

Hän joutui hämille ja mietistyi: hän tahtoi kerskata ja valehdella
-- vaan se kävi hänen tunnolleen, ja samalla häntä kanssa hävetti
tunnustaa totuutta.

-- Luuletkos, että hän sinua rakastaa?...

-- Josko rakastaa? Herran tähden, Petshoorin, mitä käsitteitä sinulla
on! voiko sitä nyt niin kohta...? Ja jospa hän vielä rakastaakin, niin
kunnon nainen ei sitä toki sano...

-- Hyvä! Siis, sinun mielestäsi, luultavasti kunnon mies ei myöskään
saa puhua mitään lemmestään?...

-- Voi, hyvä veli! Missä asiassa mitenkin menetellään; paljo on, jota
ei puhuta, mutta joka arvataan...

-- Se on totta, se... Mutta rakkaus, jonka voi nähdä silmistä,
ei velvoita naista mihinkään, kun taas sanat... Ole varoillasi,
Grushnitski, hän sinua pettää...

-- Hän?... vastasi Grushnitski, katsoen ylös taivasta kohti, ja
myhähtäen itseensä tyytyväisenä: minun tulee surku sinua, Petshoorin!...

Hän meni pois.

Illalla lähti iso seura jalkasin vajoamalle.

Täkäläisten oppineiden mielestä ei tämä vajoama ole muuta, kuin
sammunut tulivuoren aukko; se on virstan matkaa kaupungista Mashukin
rinteessä. Sinne käy kapea polku pensaiden ja kallioiden välitse;
kiivetessämme vuorta ylös, tarjosin käteni neidille, ja hän ei sitä
heittänyt koko kävelyn aikana.

Haastelumme alkoi panettelemisella: minä kävin tarkastelemaan meidän
läsnä- ja poissa-olevia tuttujamme; ensin kuvasin heidän naurettavia,
sitten rumia puoliansa. Sappeni rupesi kiehumaan, jylinä alotin
kurillani ja lopetin oikealla häijyydellä. Alussa tämä häntä huvitti,
vaan sitten säikytti.

Te olette vaarallinen mies! sanoi hän minulle: minä tahtoisin ennen
joutua murhaajan puukon alle, kuin teidän kielellenne... Toden perästä
pyydän minä teitä, että, kun teidän juolahtaa mieleenne puhua minusta
pahaa, ottaisitte puukon ja tappaisitte minut -- luullakseni, se ei käy
teille kovin vaikeaksi.

-- Olenkos minä sitten murhaajan näköinen?

-- Te olette pahempikin...

Minä jäin kotvaksi miettimään ja sanoin sitten hyvin liikutetun
näköisenä:

-- Niin, kohtaloni on ollut semmoinen aina lapsuudestani saakka!
kaikki näkivät kasvoissani vain huonojen ominaisuuksien merkkejä,
joita minulla ei ollut; mutta kun niitä luultiin löytyvän, niin ne
syntyivätkin. Minä olin siivo, vaan minua sanottiin kavalaksi, ja minä
kävin salamieliseksi. Minä tiesin selvään, mikä on hyvä ja paha --
ei kukaan minua hyvänä pitänyt, kaikki vain loukkasivat siitä minuun
syntyi salaviha; minä olin juro -- muut lapset olivat iloisia ja
puheliaita; minä luulin olevani heitä ylempänä, vaan pantiin alemmaksi
heitä, ja tästä muutuin kateelliseksi. Minä olisin voinut rakastaa koko
maailmaa -- mutta ei kukaan minua ymmärtänyt; ja minä opin vihaamaan.
Ilon kukkia vailla kului nuoruuteni taistelussa itseni ja maailman
kanssa; paraimmat tunteeni salasin, peläten ivaa, sydämeni syvimmässä
pohjassa, ja sinne ne kuolivat. Minä puhuin totta, mutta kun ei minua
uskottu, niin minä rupesin valehtelemaan; opittuani hyvin tuntemaan
maailman ja seura-elämän temput, tuli minusta taitaja elämän tieteessä,
ja minä näin, kuinka muut taidotta olivat onnellisia, ilmaiseksi
käyttäen niitä etuja, joita minä niin väsymättömästi olin tavoitellut.
Ja silloin heräsi minun povessani epätoivo -- ei se epätoivo, jonka
parantaa pistoolin putki, vaan kylmä, tarmoton epätoivo, joka käy
armauden ja ystävällisen hymyn verhossa. Minusta tuli siveellinen
raajarikko. Sieluni oli toista puoliskoansa vailla; se oli kuivettunut,
haihtunut, kuollut; minä leikkasin sen ja heitin pois. Toinen taas
käydä eleli jokaisen palvelukseksi, vaan tätä ei kukaan huomannut,
sillä ei kukaan tietänyt, että sen hukkunutta puoliskoa löytyikään.
Mutta tepä nyt herätitte minuun muiston siitä, ja minä olen teille
lukenut sen hautakirjoituksen. Monet pitävät yleensä hautakirjoituksia
naurettavina, vaan minä -- en; etenkin kun muistan sen, mitä
niiden alla lepää. Muutoin, enpä minä pyydäkään teitä puoltamaan
mielipidettäni, ja jos esiytymiseni teistä näyttää naurettavalta --
niin naurakaa vain, olkaa hyvä; sanon teille edeltäkäsin, ett'ei se
minua vähääkään sureta.

Silloin katsoin minä hänen silmiinsä: niistä vieri kyyneliä; hänen
kätensä, nojaten minun käteeni, vapisi; posket hehkuivat; hänen oli
sääli minua! Sääliväisyys, -- tunne, joka niin helposti voittaa kaikki
naiset, iski kyntensä hänen kokemattomaan sydämeensä. Koko kävelyn
aikana oli hän hajamielinen, eikä virnaillut kenenkään kanssa -- ja se
on suuri merkki!

Me tulimme vajoamalle; muut naiset heittivät kavaljeerinsa, vaan hän ei
jättänyt minun kättäni. Täkäläisten dandy'en sukkeluudet eivät häntä
naurattaneet, eikä jyrkkä äyräskään, jolla hän seisoi, pelottanut
häntä, kun taas muut neidit kirkuivat ja peittivät silmänsä.

Palausmatkalla en uudistanut surullista puhettamme; tyhjiin
kysymyksiini ja pilaani vastasi hän lyhyesti ja hajamielisesti.

-- Oletteko te rakastaneet? kysyin häneltä vihdoin.

Hän katsoi terävästi minuun, pudisti päätään ja vaipui taas
ajatuksiinsa; selvä oli, että hänen teki mieli sanoa jotakin, vaan hän
ei tietänyt, mistä alkaa; hänen povensa aaltoeli... Minkäs sille saat!
musliinihiha on heikko suoja, ja sähkökipene lensi kädestäni hänen
käteensä; siten alkavat melkein kaikki intohimot, ja me petymme usein
luullessamme naisen meitä rakastavan ruumillisten tahi siveellisten
ansioittemme vuoksi; ne, tietysti, valmistavat ja laativat hänen
sydämensä vastaan ottamaan pyhää tulta; mutta ensimäinen kosketus se
kuitenkin asian ratkaisee.

-- Enkös minä tosiaan ole ollut hyvin ystävällinen tänään? sanoi neiti
minulle teeskennellysti hymyillen, palattuamme kävelymatkalta.

Me erosimme.

Hän ei ollut tyytyväinen itseensä, vaan soimasi itseään kylmyydestä...
Oi, tämä on ensimäinen, pääriemu!

Huomenna hän tahtoo minua palkita. Minä jo osaan kaiken tämän ulkoa --
ja sepä se onkin ikävää.


12 p. Kesäkuuta.

Tänään minä näin Veeran. Hän kiusasi minua
mustasukkaisuudellaan. Ruhtinatar Maryn mieleen näkyy johtuneen uskoa
hänelle sydämensä salaisuudet. Tunnustaa täytyy, onnistunut vaali!

-- Minä arvaan, minne päin asia kallistuu, puhui Veera minulle. Sano
nyt ennen minulle suoraan, että häntä rakastat.

-- Mutta joll'en rakastakaan?

-- Mitäs siitä lähtee, että häntä vainoot, saatat levottomaksi ja
kiihdytät hänen kuvitustaan!... Oi, minä sinut hyvin tunnen! Kuulehan!
jos sinä tahdot, että minä sinua uskon, niin tule viikon kuluttua
Kislovodskiin. Me muutamme sinne ylihuomenna. Ruhtinatar jääpi tänne
kauemmaksi. Vuokraa asunto meidän viereen: me tulemme asumaan suuressa
talossa likellä lähdettä, puolikerroksessa, alaalla ruhtinatar
Liigovskaja, ja vieressä on saman isännän talo, joka ei vielä ole
vuokrattu... Tuletko?...

Minä lupasin, ja lähetin samana päivänä sitä asuntoa vuokraamaan.

Kello kuusi tuli luokseni Grushnitski ja ilmoitti, että hänen pukunsa
tulee huomenna valmiiksi, juuri tanssijaisiin.

-- Nyt sitä vasta ai'on tanssia hänen kanssaan koko illan... Annas kun
silloin puhun suuni puhtaaksi! lisäsi hän.

-- Milloinkas ne ovat, tanssijaiset?

-- Huomenna, kah! Etkös sitä nyt tiedä, että on suuri juhla, ja että
täkäläinen virasto ne on ottanut toimekseen...

-- Menkäämme bulevaardille...

-- En mitenkään, tässä kurjassa viitassa... -- Mitä, etkös siitä
pidäkään enään?... Minä menin yksin ja, nähtyäni ruhtinatar Maryn,
kutsuin hänet masurkkaan. Hän näytti olevan ihmeissään ja iloissaan
siitä.

-- Minä luulin, että te vain tanssitte pakosta, niinkuin viime
kerralla, sanoi hän, hyvin suloisesti hymyillen...

Hän, näköään, ei huomaa ollenkaan Grushnitskin poissa-oloa.

-- Huomenna te hyvin hauskasti kummastutte, sanoin minä hänelle.

-- Mistä?...

Se on salaisuus... tanssijaisissa itsekin arvaatte.

Minä lopetin illan ruhtinattaren luona; vieraita ei ollut, paitsi
Veeraa ja erästä hyvin hauskaa ukkoa. Minä olin hyvällä tuulella,
improviseerasin monta tavatonta juttua; neiti istui vastassani
ja kuunteli juorujani niin suurella, jännitetyllä, jopa hellällä
huomiolla, että minun kävi mieleni pahaksi. Minne joutui hänen
vilkkautensa, virnailemisensa, oikkunsa, julkeat kasvojensa murteet,
ylenkatseellinen hymynsä, hajamielinen katseensa?...

Veera huomasi kaikki; hänen kivulloisilla kasvoillaan kuvautui syvä
suru: hän istui ikkunan suojassa, vajonneena avaraan nojatuoliin...
Minun kävi häntä sääli.

Silloin kerroin minä koko draamallisen historian hänen ja minun
tuttavuudesta, meidän rakkaudestamme -- tietysti peitellen kaikki
keksimilläni nimillä.

Minä kuvasin niin vilkkaasti oman hellyyteni, levottomuuteni ja
ihastukseni, ja esitin niin hyvässä valossa hänen menettelynsä ja
luonteensa, että hänen vasten tahtoaankin täytyi antaa minulle anteeksi
virnailemiseni ruhtinatar Maryn kanssa.

Hän nousi, kävi meidän luoksemme istumaan ja virkistyi... ja vasta
kello kaksi yöllä muistimme, että lääkärit käskevät menemään levolle
kello yksitoista.


13 p. Kesäkuuta.

Puolen tuntia ennen tanssijaisia ilmestyi luokseni Grushnitski
jalkaväkeläis-pu'un täydessä loistossa. Kolmanteen nappiin oli
kiinnitetyt bronssivitjat, joissa riippui suljettu lornjetti;
suunnattoman suuret olkaimet olivat ylöspäin taivutetut, Aamorin
siipein tapaisesti; hänen saappaansa narisivat; vasemmassa kädessä
piteli hän ruskeita kiiltosormikkaita ja lakkia, oikealla pöyhitteli
hän yhtä mittaa pieniin kiharoihin käherrettyä tukkaansa. Mielihyvä
ja samalla joku itseluottamuksen puute kuvastiihen hänen kasvoillaan;
hänen juhlallinen ulkomuotonsa ja pöyhkeä asentonsa olisivat saaneet
minut purskahtamaan nauruun, jos se olisi ollut tarkoituksieni mukaista.

Hän heitti lakin ja sormikkaat pöydälle, alkoi silittää liepeitään
ja korjaella itseään kuvastimen edessä; hirveän iso, musta huivi oli
käärittynä äärettömän korkealle, mitä kankeimmalle irtonaiskaulurille,
joka pitää könkötteli hänen leukaansa ja nousta törrötti yli tuuman
takin alta esiin; hänestä se vielä oli vähäsen ja hän veti sitä
korkeammalle, korviin asti; tästä vaikeasta työstä -- sillä takin
kaulus oli ahdas ja tukala -- pinnisti veri ihan punasiksi hänen
kasvonsa.

-- Sanovat, että sinä olet näinä päivinä kauheasti hellitellyt minun
ruhtinatartani? sanoi hän jotenkin huolimattomasti, minuun katsomatta.

-- Johan nyt jotakin, kun hullut teetä joisi! vastasin minä hänelle,
kertoen erään, menneen ajan varsin sukkelan hulivilin mielilausetta,
josta Pushkin muinoin oli lauleskellut.

-- Sanopas, käykö tämä puku hyvin minun päälleni?... Äh, kirottu
juutalainen!... kuinka puristaa kainaloista!... Eikös sinulla ole
hajuvesiä?

-- Hyvänen aika, vielä sulle mitä? muutenkin jo haiset paljaalle
ruusuvoiteelle.

-- Vähät siitä, annahan tänne...

Puolen pulloa valeli hän kaulahuivilleen, nenäliinalleen ja hihoilleen.

-- Ai'otko tanssia? kysyi hän.

-- Enpä tiedä.

-- Pelkään, että minun on alkaminen masurkka Maryn kanssa -- enkä minä
osaa melkein yhtäkään figuuria...

-- Jokos sinä olet hänet kutsunut masurkkaan?

-- En vielä...

-- Varo vain, ett'et myöhästy...

-- Tosiaankin! sanoi hän lyöden otsaansa. Hyvästi... Minä lähden
odottamaan häntä portaiden luo. Hän sieppasi lakkinsa ja juoksi pois.

Puolen tunnin perästä lähdin minäkin. Kadulla oli pimeää ja autiota;
kokoushuoneen, elikkä, yhden tekevä, ravintolan ympärillä seisoa
tungeksi kansaa; ikkunat olivat valaistut; iltatuuli kantoi korviini
rykmentti-musiikin säveliä. Minä kävelin hiljakseen; minua ikävyytti...
Onkohan todellakin, arvelin minä, ainoa tehtäväni maan päällä --
kukistaa muiden toiveita? Niin kauan, kuin olen elänyt ja toiminut,
olisi ihan kuin sallimus aina veisi minut muiden draamojen ratkaisuun,
niin kuin ei ilman minutta kukaan voisi kuolla tahi joutua epätoivoon!
Minä olen ollut viidennen näytöksen välttämätönnä henkilönä; vasten
tahtoani olen näytellyt teloittajan tahi kavaltajan katalaa osaa.
Mikä on tässä ollut salliman tarkoituksena?... Lieneeköhän se
määrännyt minut porvarillis-trageedioiden ja perhe-romaanien tekijäksi
-- vai apu-toimittajaksiko kertomusten laatijalle, esimerkiksi
"Lukukirjasto"-lehdelle?... Mistäpä sen tietää?... Vähänkös niitä on
ihmisiä, jotka, elämään ruvetessaan, aikovat päättää sen niinkuin
Aleksanteri Suuri, tahi Lordi Byron, eivätkä yhtä hyvin kuuna päivänä
pääse nimineuvosta etemmäksi?...

Tultuani saliin, kätkeydyin miesten joukkoon ja aloin tehdä
havaintojani. Grushnitski seisoi ruhtinatar Maryn vieressä ja puheli
jotakin hyvin innokkaasti; tämä kuunteli häntä hajamielisesti ja,
viuhka huulia vasten, katseli ympärilleen; hänen kasvoissaan kuvautui
kärsimättömyys, hänen silmänsä etsivät jotakin; minä lähestyin hiljaa
takaapäin, kuunnellakseni heidän haasteluaan.

-- Te kiusaatte minua, neiti! puhui Grushnitski, te olette kauheasti
muuttuneet siitä saakka, kuin en ole teitä nähnyt...

-- Te olette myöskin muuttuneet, vastasi neiti, heittäen häneen
pikaisen katseen, josta hän ei ymmärtänyt eroittaa salaista ivaa.

-- Minä? Minäkö muuttunut?... Oi, en milloinkaan! Tiedättehän sen
olevan mahdotonta! Se, joka teidät on nähnyt kerran, kantaa iäksi
päiviksi muistissaan teidän jumalallisen kuvanne.

-- Lopettakaa nyt jo...

-- Miksikä te ette nyt tahdo kuulla sitä, jota nykyisin, jopa
useastikin, niin suosiollisesti kuuntelitte?...

-- Siksi, ett'en rakasta yhtenään samaa kerrottavaa, vastasi hän
nauraen.

-- Oi, julmasti olen minä erehtynyt!... Hupsu olin, kun luulin, että
nämä olkaimet toki antaisivat minulle oikeuden toivoa... Vaan ei!
Parempi olisi minun ollut ijankaikkisesti pysyä tuossa halveksitussa
sotamiehen viitassa, jota, kukaties, minun tulee kiittää teidän
huomiostanne...

-- Todellakin, teille sopii viitta paljoa paremmin...

Silloin minä astuin esiin ja kumarsin neidille, joka punastui hiukan ja
lausui sukkelaan:

-- Eikö niin, monsieur Petshoorin, harmaa viitta sopii paljoa paremmin
monsieur Grushnitskille?...

-- Minä en ole samaa mieltä, vastasin minä, univormussa on hän vielä
nuorellisemman näköinen.

Grushnitski ei kestänyt tätä iskua; niinkuin kaikki pojat, tahtoi hän
pitää itseään suurena miehenä; hän luulee, että intohimojen syvät
jäljet hänen kasvoissaan korvaavat vuosien leiman. Hän heitti minuun
tuiman katseen, polki jalkaansa ja meni pois.

-- Puhukaapa totta, sanoin minä neidille, että vaikka hän aina onkin
ollut naurettava, niin hän tuonaan vielä oli mielestänne hyvin
hauska... harmaassa viitassaan?...

Hän loi silmänsä maahan, eikä vastannut mitään...

Grushnitski vainosi koko illan ruhtinatar Maryä, tanssi joko
hänen kanssaan tahi vis-à-vis, eikä muuta kuin katsoa tähtäili
häntä silmillään, huo'ahteli ja suututti häntä rukouksillaan ja
soimauksillaan. Neljännen fransääsin perästä neiti häntä jo vihasi.

Tuommoista minä en sinulta odottanut, sanoi Grushnitski, astuen
luokseni ja tarttuen käteeni.

-- Mitä niin?

-- Sinä tanssit masurkkaa hänen kanssaan? kysyi hän juhlallisella
äänellä. -- Hän sen minulle sanoi...

-- Niin mitäpä sitten? onkos se mikään salaisuus?

-- Tietty se... Olisihan minun pitänyt arvatakin sitä mokomalta
tytöltä, virnakalta... Mutta kyllä minä sen maksan!

-- Syytä sinä viittaasi tahi olkaimiasi, äläkä häntä! Onkos se hänen
vikansa, ett'et sinä häntä enään miellytä?...

-- Mitäs hän sitten antaa toiveita?

-- Mitäs sinä sitten menet toivomaan? Haluta ja harrastaa jotakin --
sen kyllä ymmärtää, mutta kukas käskee toivomaan?

-- Sinä voitit vedon, vaan et kokonaan, sanoi hän pahanilkisesti
hymyillen.

Masurkka alkoi. Grushnitski ei valinnut muita kuin neiti Maryä, muut
kavaljeerit kutsuivat hänet myöskin vähän väliä; se oli, selvään,
liitto minua vastaan -- sitä parempi: hän tahtoo puhua kanssani, vaan
hänet estetään -- ja hänen tekee mielensä kahta kovemmin.

Minä puristin pari kertaa hänen kättään; toisella kertaa tempasi hän
sen pois, sanaakaan sanomatta.

-- Minä tulen huonosti makaamaan tänä yönä, sanoi hän minulle, kun
masurkka oli loppunut.

-- Siihen on Grushnitski syypää.

-- Eikö mitä! -- Ja hänen kasvonsa kävivät niin miettiväisiksi, niin
surullisiksi, että minä päätin tänä iltana välttämättä suudella hänen
kättään.

Ruvettiin lähtemään pois. Istuttaessani neitiä vaunuihin painoin
nopeasti hänen pienen kätösensä huuliani vastaan. Oli pimeä, eikä
kukaan voinut sitä nähdä.

Minä palasin saliin hyvin tyytyväisenä.

Suuren pöydän ääressä söi nuoriso illallista ja sen joukossa oli
Grushnitski. Kun minä astuin sisään, niin kaikki vaikenivat; näköään,
oli puhe minusta. Monet ovat menneistä tanssijaisista minulle
äkeissään, olletikin rakuuna-katteini; mutta nyt taitaa varmaan minua
vastaan muodostua vihollisjoukko, Grusnitskin ollessa johtajana.
Hänellä on niin ylpeä ja uljas katsanto...

Se onkin varsin hauskaa; minä rakastan vihollisia, vaikk'en niin,
kuin kristityn tulee. He minua huvittavat, kuohuttavat vereni.
Aina olla varoillaan, vangita joka katse, jokaisen sanan merkitys,
arvata aikomukset, mullistaa salahankkeet, olla olevinaan petettynä,
ja yht'äkkiä yhdellä työkkäyksellä syöstä kumoon heidän kavalien
yritystensä, suuria vainoja maksanut jättiläisrakennus -- kas se, se
minusta on elämää.

Illallista syötäessä Grushnitski kuiskasi ja iski silmää
rakuuna-katteinille.


14 p. Kesäkuuta.

Tänä aamuna lähti Veera miehineen Kislovodskiin. Heidän vaununsa
tulivat minua vastaan mennessäni ruhtinatar Liigovskajan luoksi. Hän
nyykäytti minulle päätään, hänen katseessaan näkyi nuhde.

Kukas on syypää? Miksi ei hän tahdo antaa minulle tilaisuutta olemaan
kahden kesken? Rakkaus, niinkuin tulikin -- ilman elätintä, sammun.
Ehkäpä mustasukkaisuus toimittaa sen, jota rukoukseni eivät ole aikaan
saaneet.

Minä istuin ruhtinattaren luona tunnin umpeensa. Mary ei tullut
näkyviin, hän on sairaana. Iltasella häntä bulevaardilla ei ollut.
Äsken muodostunut joukko, lornjeteilla varustettuina, on tosiaankin
käynyt hirvittäväksi. Hyvä, että neiti on sairaana, muuten he tekisivät
hänelle jotakin hävyttömyyttä. Grushnitskilla on hiukset pörrössä
ja tuimat kasvot. Hän lienee tosiaankin vihoissaan, olletikin on
hänen itserakkautensa loukattu; mutta huvittaahan muutamien ihmisten
epätoivokin!...

Palattuani kotia, huomasin, että minulta puuttui jotakin. _Minä en
nähnyt häntä! Hän on sairaana!_ Lienenköhän vain tosiaan rakastunut?...
Mitä hulluja!


15 p. Kesäkuuta.

Kello yksitoista aamulla, -- jolloin ruhtinatar Liigovskaja
tavallisesti palavoitsee Jermolovin ammeessa, -- kuljin hänen asuntonsa
ohitse. Neiti istui miettiväisenä ikkunassa, ja, nähtyään minut,
hypähti hän seisoalle.

Minä menin etehiseen; siellä ei ollut ketäkään palvelijaa, ja, käyttäen
täkäläisten tapojen vapautta, puikahdin ilmoittaumatta vierashuoneesen.

Valju kalpeus peitti neidin armaita kasvoja. Hän seisoi piaanon
ääressä, nojaten kädellään tuolin selkäimeen; tämä käsi melkein vapisi.
Minä lähestyin häntä hiljaa ja sanoin:

-- Oletteko suutuksissanne minuun?

Hän loi minuun raukean, syvän katseen: ja pudisti päätään; hänen
huulensa aikoivat lausua jotakin, vaan eivät voineet; silmät täyttyivät
kyynelillä, hän laskeutui tuolille ja peitti käsillä kasvonsa.

-- Mikä teidän on? sanoin minä tarttuen hänen käteensä.

-- Te ette pidä minua arvossa!... Oi, jättäkää minut!...

Minä kävin muutaman askelen... Hän suoristi itseään tuolissa; silmänsä
säkenöivät.

Minä seisatuin, tartuin oven ripaan ja sanoin:

-- Antakaas minulle anteeksi, neiti! minä olen menetellyt kuin hullu...
tätä ei toista kertaa tapahdu; minä ryhdyn toimiin sitä vastaan... Mitä
hyvää teidän on tietää, mitä tähän asti on sielussani liikkunut? Te
ette saa sitä koskaan tietää, ja sitä parempi teille. Hyvästi!

Mennessäni pois minusta kuului, kuin hän olisi itkenyt.

Iltaan saakka minä käydä kuljeskelin Mashukin ympäristöllä, uuvuin
kauheasti ja, kotiin tultua, heittäydyin vuoteelle ihan hermottomana.

Luokseni poikkesi Werner.

-- Onko totta, kysyi hän, että te naitte neiti Liigovskajan?

-- Kuinka niin?

-- Koko kaupunki siitä puhuu; kaikki sairaani eivät muuta tee kuin
miettivät tätä tärkeää uutista; ja nuo sairaat ne ovat semmoisia
ihmisiä: kaikki he tietävät!

"Grushnitskin vehkeitä", arvelin minä.

-- Näyttääkseni teille, tohtori, näiden sanojen perättömyyden, ilmoitan
teille salaisuutena, että huomenna muutan Kislovodskiin...

-- Ja neiti kanssa?...

-- Ei; hän jääpi vielä viikoksi tänne...

-- Siis ette mene naimiseen?...

-- Tohtori, tohtori! katsokaa minuun: olenkos minä sulhasen tai jonkin
sellaisen näköinen?

-- Enhän minä sitä sano... Mutta tiedättehän, että välistä tapahtuu...
lisäsi hän, viekkaasti hymyillen, että rehellinenkin mies on pakotettu
menemään naimiseen, ja löytyyhän mammoja, jotka eivät ainakaan pidä
varalta tämmöisiä tapauksia... Niinmuodoin, ollen tuttavanne, neuvon
teitä olemaan varovampi. Täällä, kylpylähteillä, on vaarallinen ilma,
ja monta monituista pulskaa nuorta miestä, jotka olisivat paremman
kohtalon ansainneet, olen minä nähnyt täältä lähtevän suoraan
vihille... Jopa minunkin, uskotteko, tahtoivat naittaa! Nähkää, eräs
mamma maaseudulta, jonka tytär oli hyvin kalpea. Kovaksi onneksi
satuin sanomaan hänelle, että kasvojen väri kyllä palajaa häiden
jälkeen; silloin hän, kiitollisuuden kyynelet silmissä, tarjoamaan
minulle tyttärensä kättä ja kaikkea omaisuuttansa -- mitä sitä oli,
viisikymmentä sielua. Vaan minä vastasin ett'en ole tähän kelvollinen.

Werner meni pois varmaan luullen varoittaneensa minua.

Hänen sanoistaan huomasin, että minusta ja ruhtinatar Marystä jo
on levitetty kaupunkiin kaikenlaisia pahoja huhuja, mutta kylläpä
Grushnitski siitä saunarahat maksaa.


18 p. Kesäkuuta.

Nyt olen jo kolme päivää ollut Kislovodskissa. Veeran näen minä joka
päivä kaivolla ja kävelyllä. Aamusella, herättyäni, istun ikkunan
ääreen ja tähtään lornjettini hänen balkongilleen; hän on jo kauan
sitten pu'ettu ja odottaa sovittua merkkiä; me kohtaamme toisemme, muka
tietämättämme puistossa, joka meidän asunnoistamme viettää kaivolle.
Virkistävä vuori-ilma on palauttanut häneen kasvojen värin ja voimia.
Syystäpä Narsania kutsutaankin sankari-lähteeksi. Täkäläiset asukkaat
vakuuttavat, että Kislovodskin ilma halustuttaa rakkauteen ja että
täällä päättyvät kaikki romaanit, jotka kerran ovat alkaneet Mashukin
juurella. Ja todellakin, kaikki täällä huokuu yksinäisyyttä, kaikki
on täällä salamielistä. Tuuheat lehmukset kumartelevat varjokkaasti
latvojansa ryöppyvän virran yli, joka pudota roiskahtelee paadelta
toiselle ja lomitse viheriöitsevien vuorten uomansa uurtelee.

Kallioiden rotkot, jotka joka suunnalle täällä haarojansa lähettävät,
ammottavat mustina, äänettömyyttä täynnä. Hyvänhajuinen ilma
levittää kaikkialle korkeiden eteläiskasvien ja valkoisen akaasian
raitista tuoksua, ja lakkaamatta solisevat, suloisesti viihdyttäen,
kylmänkalseat purot, jotka, laakson päässä kohdattuaan, kilpaa
ystävällisesti juoksevat, Podkuumokkiin viimein heittäytyäkseen.
Tältä puolen on rotko leveämpi ja muuttuu viheriäksi loilaksi, jossa
käydä suikertelee tomuinen tie. Joka kerta kuin minä sinne katsahdan,
minusta yhä näyttää, että siellä ajaa vaunut, ja vaunujen ikkunasta
ruusukasvuet tirkistelevät. Ja jo monet vaunut ovat sitä tietä
myöten ajaneet -- mutta _oikeita_ ei vain näy. Etukaupunki, joka on
linnoituksen takana, on kansoittunut; ravintolasta, joka on rakennettu
kukkulalle, muutaman askelen päähän minun asunnostani, alkaa iltasin
pilkoittaa valkeita kaksinkertaisen poppelirivin lävitse; melua ja
lasien kilinää kuuluu myöhään yöhön asti.

Ei missään juoda niin paljo kahetiinilaista viiniä ja mineraalivettä,
kuin täällä:

    Ja koko joukko kernaast' yhdistää
    Molemmat ammatit -- vaan sitä en tee mä.

Grushnitski joukkoineen rähisee joka päivä ravintolassa, ja minua hän
tuskin tervehtii.

Hän tuli vasta eilen, ja on jo ennättänyt riitautua kolmen ukon kanssa,
jotka tahtoivat ennen häntä käydä ammeesen. Tosiaankin -- kehittävät
onnettomuudet hänessä sotaista luontoa.


22 p. Kesäkuuta.

Vihdoinpa he tulivat. Minä istuin ikkunan ääressä, kun kuulin heidän
vaunujensa ratinan; sydämeni vavahti... Mitä kummaa tämä on? Lienenkö
vainen rakastunut?... Minulla on niin hullu luonto, että semmoista voi
kyllä minun kanssani tapahtua.

Minä söin heillä päivällistä. Ruhtinatar itse katseli minua hyvin
hellästi, eikä mennyt pois tyttärensä luota. -- Se on paha asia, se!
Sen sijaan on Veera mustasukkainen neiti Marylle minusta -- menestyinpä
pyrinnössäni! Mitäkös ei nainen tee pahoittaakseen kilpailijataan?!
Muistan minä erään, joka rakasti minua sen tähden, että minä rakastin
toista. Ei löydy mitäkään eriskummallisempaa kuin naisen ymmärrys;
naisia on vaikea vakuuttaa jostakin; he ovat siihen saatavat, että itse
itseään vakuuttavat. Todisteiden järjestys, joilla he taikaluulojaan
kumoavat, on varsin omituinen. Oppiakseen heidän dialektiikkansa, ovat
ymmärryksessä kaikki logiikan koulusäännöt mullistettavat. Esimerkiksi,
tavallinen johdelma:

Tämä mies minua rakastaa, mutta minä olen naimisessa, siis, en minä saa
häntä rakastaa.

Naisten johdelma:

Minä en saa häntä rakastaa, sillä minä olen naimisessa; mutta hän
rakastaa minua -- siis...

Ja sitten muutamia pisteitä, sillä järki ei enään puhu mitään, vaan
suurimmaksi osaksi puhuvat kieli, silmät ja niiden perästä sydän, jos
semmoista löytyykään.

Mutta jos nämä muistelmat joskus joutuvat naisten käsiin? --
"Panettelua!" huutavat he närkästyksissään.

Niinkauan kuin runoilijat ovat kirjoittaneet ja naiset heitä lukeneet
(josta heille sulimmat kiitokset), on heitä niin monta kertaa kutsuttu
enkeleiksi, että he tosiaankin, sydämen yksinkertaisuudessa, ovat
uskoneet tätä komplimenttia, unhottaen, että samaiset runoilijat rahan
vuoksi ylistivät Neroonia puolijumalaksi...

Mutta sopimatonta olisi minun puhua heistä semmoisella häijyydellä,
minun, joka en maailmassa muuta rakasta, kuin heitä, minun, joka aina
olen ollut valmis heille uhraamaan rauhani, kunnianhimoni, elämäni...
Enkähän minä harmista tahi loukatusta itserakkaudesta tahdo heiltä
kiskoa pois sitä lumoavaa harsoa, jonka lävitse ainoastaan tottunut
katse voi tunkea. En ollenkaan, kaikki, mitä heistä puhun, on vain
seuraus --

    Älyni kylmäin havainnoiden
    Ja sydämen kurjain huomioiden.

Naisten pitäisi toivoa, että kaikki miehet heitä yhtä hyvin tuntisivat,
kuin minä, sillä minä rakastan heitä sata kertaa enemmän siitä
saakka, kuin en heitä pelkää ja kuin opin käsittämään heidän pieniä
heikkouksiaan.

Kesken puhetta: Werner vertasi tuonaan naisia loitsuttuun metsään,
josta Tasso puhuu "Vapautetussa Jerusalemissaan". "Lähestypäs vain",
sanoi hän, "niin lentää päällesi joka haaralta semmoiset kauhut,
että Jumala varjelkoon: velvollisuus, ylpeys, soveliaisuus, yleinen
mielipide, iva, ylenkatse... Älä vain katso, ja astu suoraan eteenpäin,
niin kummitukset vähitellen katoavat ja eteesi aukeaa rauhallinen ja
valoisa kenttä, jonka keskellä kukkii viheriäinen myrtti. Mutta surma
sun vie, jos ensi askelilla sydämesi vavahtaa ja katsot taaksesi!"


24 p. Kesäkuuta.

Tämän päivän ilta oli runsas tapahtumista. Kolmen virstan tienoilla
Kislovodskista, rotkossa, missä Podkuumokki juoksee, on kallio nimeltä
Kaljtsoo (sormus); se on luonnon tekemä portti, joka kohoaa korkealla
mäellä, ja mailleen menevä aurinko heittää sen lävitse maailmalle
viimeisen, hehkuvan katseensa. Monilukuinen ratsastusseura lähti sinne
kivi-ikkunasta auringon laskua katsomaan. Mutta, totta puhuen, ei
yksikään heistä ajatellut aurinkoa. Minä ajoin neiti Mary'n rinnalla;
kotiin palatessamme oli kaalamosta kuljettava Podkuumokin poikki.
Matalimmatkin vuorivirrat ovat vaarallisia etenkin siitä syystä, että
niiden uoma on varsinainen kaleidoskooppi; joka päivä se muuttuu
aaltojen tulvailemisesta: missä eilen oli kivi, siinä tänään on hauta.
Minä otin neidin hevosta kiinni suitsista ja talutin sen veteen, joka
ei ollut polvia syvempi; me aloimme hiljaa kulkea viistoon vasten
virtaa. Tunnettu on, että, kulkiessa vuolaiden virtojen poikki, ei pidä
katsoa veteen, sillä heti alkaa päätä pyörryttää. Minä unhotin tästä
ennättää neiti Mary'ä.

Me olimme jo aivan keskellä tuiminta juoksua, kun hän yht'äkkiä
huojahti satulassa. Minä kallistuin hänen puoleensa ja kiersin
kädelläni hänen nuortean vartalonsa.

-- Katsokaa ylöspäin! kuiskasin minä hänelle; ei se ole mitään, älkää
vain pelätkö; minä olen kanssanne.

Hänen tuli parempi; hän tahtoi vapautua kädestäni, vaan minä ympäröin
kovemmin hänen hennon, pehmeän vartalonsa; poskeni melkein koski hänen
poskeensa, joka hehkui, kuin tuli.

-- Mitä te teette minulle?...Herra Jumala!...

Minä en ottanut huomatakseni hänen värinäänsä ja hämmekkiään, ja
huuleni koskivat hänen helliin poskihinsa; me ajoimme takanapäin, eikä
kukaan meitä nähnyt. Kun me nousimme rannalle, niin kaikki laskivat
juoksuun. Neiti pidätti hevostaan; minä jäin hänen viereensä; näkyi,
että vaiti-oloni häntä rasitti, vaan minä vannoin olevani sanaakaan
sanomatta -- uteliaisuudesta, sillä minun teki mieleni nähdä, kuinka
hän selvittäy tästä vaikeasta tilasta.

-- Joko te minua halveksitte, tahi kovin rakastatte, sanoi hän minulle
vihdoin äänellä, jossa löytyi kyyneliä. -- Kentiesi, tahdotte te
nauraa minulle, kiihdyttää sieluani, ja sitten heittää... Se olisi
niin katalaa, niin halpaa, että yksin oletuskin... Oi, ei! eikö
niin, lisäsi hän hellällä, luottavalla äänellä, eihän minussa ole
näitäkään sellaista, joka poistaa minusta arvossa-pidon? Teidän julkea
käytöksenne... minun täytyy, minun täytyy se teille antaa anteeksi,
sillä minä sallin... Vastatkaa, puhukaahan, minä tahdon kuulla teidän
äänenne!...

Viimeisissä sanoissa oli semmoista naisellista kärsimättömyyttä, että
minä ehdottomasti hymyilin; kovaksi onneksi alkoi hämärtää... Minä en
vastannut mitään.

-- Te olette vaiti? jatkoi hän. Kentiesi, tahdotte te, että minä ensin
teille sanoisin teitä rakastavani...

Minä olin ääneti.

-- Tahdotteko sitä? pitkitti hän, nopeasti kääntyen minuun päin...
Hänen katseensa ja äänensä vakavuudessa oli jotakin pelottavaa...

-- Mitä varten? vastasin minä, nyykäyttäen hartioitani.

Hän iski hevostaan vitsalla ja laski menemään täyttä karkua kapeata,
vaarallista tietä myöten; se tapahtui niin pian, että minä hänet
tuskin saavutin, ja vasta silloin kuin hän yhdistyi muuhun seuraan.
Kotiin asti hän puheli ja naureskeli yhtä mittaa. Hänen liikkeissään
oli jotakin kuumeen tapaista; minuun hän ei kertaakaan katsahtanut.
Kaikki huomasivat tätä tavatonta iloa, ja ruhtinatar sisällisesti
riemuitsi, katsellessansa tytärtään, mutta tyttärelläpä olikin suoraan
hermosetki. Hän tulee viettämään unettoman yön ja itkemään. Tämä ajatus
tuottaa minulle äärettömän nautinnon. Hetkiä löytyy, jolloin minä
käsitän Wampyyrien... ja minut vielä pidetään kunnon poikana; pyrinpä
kantamaankin tätä nimeä!

Astuttuaan hevostensa selästä, menivät naiset ruhtinattaren luo;
minä olin levottomalla mielellä ja ratsastin sentähden vuorille
haihduttamaan ajatuksia, jotka myllersivät päässäni. Kasteinen ilta
huokui hurmaavaa viileyttä, ja kuu nousi mustien huippujen takaa.
Kengättömän hevoseni askelet kaikuivat kumeasti rotkon hiljaisuudessa;
putouksen luona juotin minä ratsuani, ahnaasti vedin sisääni pari
kertaa etelä-yön raitista ilmaa ja lähdin kotimatkalle. Minä ajoin
etukaupungin kautta. Valkeat alkoivat sammua ikkunoista; vartijat
linnoituksen vallilla ja kasakat ympärillä olevassa etuvartijastossa
vastaelivat pitkään toinen toisilleen...

Eräästä etukaupungin talosta, joka oli rakennettu rotkon partaalle,
näkyi erinomainen valaistus, ja aika ajoin kuului sieltä sekavaa
puhetta ja huutoa, joka ilmaisi sotilasjuominkia. Minä astuin hevosen
selästä ja hiivin ikkunan luo; luukun ra'osta saatoin nähdä juomaveikot
ja kuulla heidän sanansa. Puhe oli minusta.

Rakuuna-katteini löi, viinapäissään, nyrkkiä pöytään vaatien huomiota.

-- Hyvät herrat! sanoi hän, tämä ei kelpaa mihinkään. Petshoorin on
kuritettava! Nuo pietarilaiset keltanokat aina herrastelevat kunnes
heitä nenään näpsäytetään. Hän luulee, ett'ei muut ole ihmisiä nähneet,
kuin hän, sentähden muka, että hän aina käy puhtaissa hansikkaissa ja
kiillotetuissa saappaissa.

-- Ja tuo röyhkeä hymyileminen sitten! Mutta minä olen varma,
kuitenkin, että hän on pelkuri, -- aika pelkuri!

-- Sitä minäkin luulen, sanoi Grushnitski. -- Hän koettaa aina
pilanteolla päästä pälkähästä. Kerran minä pidin hänelle semmoiset
ripitykset, että toinen olisi jo siinä paikassa iskenyt minut
kuoliaksi, mutta Petshoorin se kaikki kääntää leikiksi. Se on tietty,
ett'en minä häntä vaatinut taisteluun, sillä se oli hänen asiansa; enkä
tuota tahtonut yhtyäkään...

-- Grushnitski on hänelle äkeissään siitä, että hän ryösti häneltä
neiti Mary'n suosion, sanoi joku.

-- Jopa nyt jotakin keksitte! Minä kyllä häntä pikkuisen suosittelin,
ja sitten heti lopetin, sillä en tahdo naida häntä, ja räävätä tyttöä
ei kuulu minun sääntöihini.

-- Niin kyllä, minä teitä vakuutan, että hän on suurin jänishousu, se
on Petshoorin, eikä Grushnitski, -- Grushnitski se on taas aika poika,
ja sitä paitsi on hän paras ystäväni! sanoi jälleen rakuunakatteini.

-- Hyvät herrat! eikö tässä kukaan häntä puolusta? Ei kukaan? Sen
parempi! Tahdotteko koettaa hänen urhoollisuuttaan? Tämä on teitä
huvittava...

-- Kyllä, mutta mitenkä?

-- Antakaas olla: Grushnitski on hänelle oikein vihoissaan -- hänen on
siis ensi rooli! Hän iskee kiinni johonkin joutavaan asiaan ja vaatii
Petshoorinin taisteluun... Älkäähän huoliko: siinäpä se juttu onkin...
Vaatii taisteluun: hyvä! Kaikki tämä, -- vaadinta, valmistukset ja
ehdot, käy mitä juhlallisimmasti ja kauheimmasti -- sen minä otan
toimekseni; minä tulen sekundantiksesi, veli raukka! Hyvä! Mutta
nähkääs, missä koukku istuu: pistuoleihin ei panna luotia. Minä sen
hyvin takaan, että Petshoorin aristelee -- kuuden askelen päähän minä
heidät panen, piru vieköön! Suostutteko, hyvät herrat?

-- Mainio keksintö!... Suostumme!... Miksikä ei?... kaikui joka taholta.

-- Entä sinä, Grushnitski?

Vavisten odotin minä hänen vastaustaan; kylmä raivo valtasi minut,
ajatellessani, että ilman tätä sattumusta olisin voinut joutua näiden
tomppelien pilkaksi. Ell'ei Grushnitski olisi suostunut, olisin minä
juossut hänen kaulaansa. Mutta tuokion äänettömyyden perästä nousi
hän paikaltaan, ojensi katteinille kätensä ja sanoi hyvin mahtavasti:
"hyvä, minä suostun!"

Vaikea on kuvata arvoisan kokouksen yleistä riemastusta.

Minä palasin kotia kahdenlaisen tunteen kiihottamana. Ensimäinen oli
murhe. "Miksikä he kaikki minua vihaavat?" arvelin minä. -- "Miksikä?
Olenko minä ketäkään solvaissut? En. Vai kuulunko tosiaan niiden
ihmisten lukuun, joidenka muoto yksistään synnyttää vastenmielisyyttä?"
Ja minä tunsin myrkyllisen häijyyden vähitellen kohoavan sieluuni.
"Varokaa itseänne, herra Grushnitski!" sanoin minä, kävellessäni
edestakaisin huoneessani: "minun kanssani ei siten vehkeillä. Te
vielä maksatte aika lailla siitä, että hyväksyitte tyhmien toverienne
mielipiteen. Minä en ole teidän leikkikalunne!..."

Koko yönä minä en maannut ensinkään. Aamupuolella olin minä keltanen,
kun pomeranssi.

Aamusella tapasin minä neiti Mary'n kaivolla.

-- Oletteko te kipeä? sanoi hän, terävästi katsellen minua.

-- Minä en ole maannut yöllä.

-- Enkä minä... Minä syytin teitä... kentiesi, suotta aikojani? --
Mutta selittäkää, minä voin teille anteeksi antaa kaikki...

-- Kaikkiko?...

-- Kaikki... mutta puhukaa totta...ja pikemmin... Nähkäätte, minä
olen paljon ajatellut, kokien selittää ja vanhurskauttaa teidän
käytöstänne: saattaa olla, että te pelkäätte esteitä minun omaisteni
puolelta... älkää olko millännekään: kun he saavat tietää... (hänen
äänensä alkoi vavista), niin minä heidät tyynnytän. Vai pelkäättekö
omaa asemaanne?... Tietäkää, että minä voin uhrata kaikki sen vuoksi,
jota rakastan... Oi, vastatkaa pikemmin -- armahtakaa... ettehän minua
halveksi, eikö niin?

Hän tarttui minun käteeni.

Edellämme kulkivat ruhtinatar ja Veeran mies, eivätkä nähneet mitään.
Mutta meitä voivat nähdä kävelevät sairaat, jotka ovat uteliaimmat
kielittelijät kaikista uteliaista, ja sentähden minä nopeasti irroitin
käteni hänen innokkaasta puristuksestaan.

-- Minä teille sanon kaiken toden, vastasin minä neidille; minä en ai'o
puolustaida, enkä selittää, mitä olen tehnyt: minä teitä _en_ rakasta.

Hänen huulensa hiukan vaalenivat.

-- Jättäkää minut, sanoi hän tuskin huomattavasti. Minä nyykäytin
hartioitani, käännyin ja menin pois.


25 p. Kesäkuuta.

Toisinaan minä halveksin itseäni... ja senpä tähden ehkä halveksin
muitakin... Yleviin puhkuamisiin minä en enään kykene, sillä minä
pelkään näyttää naurettavalta omasta itsestäni. Toinen tarjoisi jo,
minun sijastani, neidille son coeur et sa fortune; mutta minusta on
_naida_-sanalla joku taikamainen valta: kuinka kiihkeästi hyvänsä
rakastaisinkin naista, niin otapa kiinni rakkaus! jos hän vain antaa
minun älytä, että minun pitää hänet naida. Sydämeni kivettyy, eikä sitä
mikään sitten enään pehmitä. Minä olen valmis uhraamaan kaikki, paitsi
sitä; senkin seitsemän kertaa panen minä elämäni, jopa kunnianikin
onnenkaupalle... mutta vapauttani sitä minä en myy. Miksikä minä
sitä pidän niin suuressa arvossa? Mitä minulle siitä lähtee? Minnekä
minä itseäni valmistan, ja mitä minä tulevaisuudesta odotan?...
Todellakaan, en mitään. Tämä on jokin luontainen pelko, selittämätön
aavistus... Sillä löytyyhän niitä ihmisiä, jotka, tietämättä minkä
tähden, pelkäävät hämähäkkiä, torakoita ja hiiriä... Sanonko minä?
Jo lapsena ollessani ennusti eräs ämmä äidilleni minusta, että _minä
kuolen häijyn vaimon tähden_, ja tämä koski silloin minuun kovasti;
sydämessäni syntyi voittamaton inho aviota vastaan... Ja sillä välin
minusta niinkuin tuntuisi, että tämä ennustus toteutuu; ainakin koen
pitää huolta siitä, että se tapahtuisi niin myöhään, kuin suinkin.


26 p. Kesäkuuta.

Eilen saapui tänne silmänkääntäjä Apfelbaum. Ravintolan oville on
ilmestynyt pitkä ohjelma, joka tietää antaa arvoisimmalle yleisölle,
että yllämainittu ihmeellinen silmänkääntäjä, akrobaatti, keemikko
ja optikko, saapi kunnian antaa loistavan näytännön tänäpäivänä
kello kahdeksan illalla, aateliskokouksen salissa (toisin sanoen --
ravintolassa); piletti maksaa kaksi ja puoli ruplaa.

Kaikki ovat hankkeissa menemään katsomaan tuota ihmeellistä
silmänkääntäjää; myöskin ruhtinatar Liigovskaja on ostanut piletin,
vaikka hänen tyttärensä onkin sairaana.

Tänään kuljin päivällisen jälkeen Veeran ikkunoiden alatse; hän istui
yksinään balkongilla; jalkojeni eteen putosi kirjelippu:

"Yhdeksättä käydessä tänä iltana tule minun luokseni ison oven
kautta; mieheni lähti Pjätigorskiin, ja palajaa vasta huomenn'aamuna.
Palvelusväkeäni illalla ei ole kotona; minä olen jakanut heille
kaikille pilettejä, samoin ruhtinattarenkin palvelijoille. -- Minä
odotan sinua; tule kaikella mokomin."

"Kas niin!" ajattelin minä, "kävipä vihdoin kuitenkin minun mieltäni
myöten."

Kello kahdeksan menin silmänkääntäjää katsomaan. Ennen yhdeksää
oli yleisö koossa; ja näytäntö alkoi. Takariveissä näin Veeran ja
ruhtinattaren palvelusväen; he olivat siellä joka ainoa sorkka.
Grushnitski, lornjetti nenällä, istui ensimäisessä rivissä.
Silmänkääntäjä kääntyi hänen puoleensa joka kerta, kuin hän tarvitsi
nenäliinaa, kelloa, sormusta, j.n.e.

Viime aikoina ei Grushnitski ole enään minua tervehtinyt, ja tänään hän
katsoi minuun pari kertaa jotenkin röyhkeästi. Mutta kyllä hän kaikki
vielä muistaa, kunhan päästään tiliä tekemään.

Ennen kymmentä minä nousin ja lähdin pois.

Ulkona oli pimeä kuin pussissa. Raskaat, kylmät hattarat lepäsivät
läheisten vuorten huipuilla; ainoastaan silloin tällöin suhahteli
kuoleva tuuli ravintolaa ympäröivien poppelien latvoissa. Sen
ikkunoiden luona parveili kansaa... Minä laskeuduin alas mäeltä, ja,
portille tultuani, riennätin askeliani. Yht'äkkiä näytti minusta, kuin
joku olisi kulkenut jäljessäni. Minä seisatuin ja katselin ympärilleni,
vaan pimeässä en voinut eroittaa mitään. Varovaisuudeksi minä kuitenkin
kiersin talon, ikäänkuin olisin kävelyllä. Kulkiessani neiti Mary'n
ikkunoiden ohitse, kuulin jälleen takanani askelia; viittaan kääritty
mies juoksi minun sivuitseni. Se seikka hämmästytti minua, vaan minä
kuitenkin hiivin ovelle ja kiiruusti juoksin pimeitä portaita ylös. Ovi
aukeni, ja pieni kätönen tarttui käteeni...

-- Eikö sinua kukaan nähnyt? kuiskasi Veera kyykistyen rintaani vasten.

-- Ei kukaan.

-- Uskotko nyt, että minä sinua rakastan? Oi! kuinka kauan minä emmin
ja kauan kärsin... vaan sinä teet kanssani, mitä tahdot.

Hänen sydämensä sykki kovasti, kätensä olivat kylmät, kuin jää. Sitten
seurasi mustasukkaisuuden toruja ja valituksia. Hän vaati minua
tunnustamaan itselleen kaikki ja sanoi nöyrästi kärsivänsä muutokseni,
sillä hän toivoi minulle ainoastaan onnea. Minä en tätä täydellisesti
uskonut, mutta rauhoitin häntä valoilla, lupauksilla y.m.

-- Siis sinä et nai Mary'ä? etkä rakasta häntä?... Mutta hän luulee...
tiedätkö, hän, polonen, on sinuun silmittömästi rakastunut!...

       *       *       *       *       *

Kahden aikaan yöllä avasin minä ikkunan, ja, sidottuani yhteen
kaksi shaalia, laskeuduin alabalkongille, pitäen kiinni patsaasta.
Neidin luona paloi valkea. Mikä minut lienee vienyt tälle ikkunalle!
Uudin ei ollut kokonaan suljettu, ja minä saatoin heittää uteliaan
katseen huoneen sisustaan. Mary istui vuoteellaan, kädet ristissä
polvilla; hänen tuuheat hiuksensa olivat kootut nipuilla reunustettuun
yönättyyn; suuri tulipunanen huivi peitti hänen valkoiset olkapäänsä ja
pienonen jalka piileili kirjavissa persialaisissa kotuissa. Hän istui
hievahtamattomana, pää rinnalla; pöydällä hänen edessään oli avattu
kirja, johon hänen silmänsä, täynnä, selittämätöntä surua, näkyivät
tuijottavan, ja sadannen kerran lukevan samaa sivua, ajatusten ollessa
kaukana poissa...

Silloin liikahti jotakin pensaan takana. Minä hyppäsin balkongilta alas
nurmelle. Näkymätön käsi tarttui hartioihini.

-- "Ähäs!" sanoi karkea ääni: -- "jouduitpas kiinni!... käypäs vielä
yökengässä nuorten ruhtinattarien luona!"

Pidä kiinni lujasti! huusi toinen, hypäten esiin nurkan takaa.

Ne olivat Grushnitski ja rakuuna-katteini.

Minä sivalsin jälkimäistä nyrkillä päähän, heitin hänet kumoon
ja juoksin pensaiden väliin piiloon. Minä tunsin kaikki käytävät
puutarhassa, joka kalttoi meidän taloihin päin.

-- Ottakaa kiinni varkaat!... huusivat he; kuului pyssyn paukaus, ja
suitseva tulppa putosi melkein jalkojeni viereen.

Tuokiossa olin minä jo huoneessani, riisuin ja panin maata. Tuskin oli
palvelijani ennättänyt panna oven lukkoon, kun Grushnitski ja katteini
alkoivat kolkuttaa.

-- Petshoorin! makaatteko? oletteko siellä?... huusi katteini.

-- Makaan, vastasin minä vihaisesti.

-- Nouskaa ylös! -- varkaita... Tsherkessejä...

-- Minussa on nuha, vastasin minä, pelkään vilustuvani.

He menivät pois. Suotta minä heille vastasin, olisivathan ainakin
tunnin ajan vielä minua hakeneet puutarhasta. Sillä välin syntyi kauhea
häiriö. Linnoituksesta kiidättivät kasakat, kaikki joutui liikkeelle ja
ruvettiin etsimään Tsherkessejä joka ainoasta pensaasta. Tietysti ei
löydetty mitään. Mutta moni jäi, luultavasti, siihen varmaan uskoon,
että jos linnue olisi näyttänyt enemmän uljuutta ja nopeutta, niin
ainakin pari kymmentä rosvoa olisi jäänyt paikalleen.


27 p. Kesäkuuta.

Tänä aamuna kaivolla ei muuta puhuttukaan, kuin Tsherkessien yöllisestä
hyökkäyksestä. Juotuani määrätyt lasilliset vettä ja käveltyäni noin
kymmenen kertaa pitkin pitkää lehmuskujaa, kohtasin Veeran miehen,
joka juuri oli palannut Pjätigorskista. Hän tarttui käsivarteeni,
ja me menimme ravintolaan einehtimään; hän oli hyvin huolissaan
vaimostaan. "Kuinka hän oli pelästynyt viime yönä!" sanoi hän, "ja
eikös se pitänyt tapahtua juuri minun poissa ollessani". Me kävimme
aamiaiselle nurkka-huoneen oven ääreen; siellä oli kymmenkunta nuorta
miestä, joiden joukossa myöskin Grushnitski. Toistamiseen hankki
minulle sallima tilaisuuden kuulemaan puheen, joka oli ratkaiseva hänen
kohtalonsa. Hän ei minua nähnyt, enkä, niinmuodoin, voinut epäillä
hänen tarkoitustaan; vaan sepä ainoastaan suurensi hänen vikaansa minun
silmissäni.

-- Ja olikohan ne sitten oikein totta Tsherkessejä? sanoi joku. --
Näkikö heitä kukaan?

-- Minä kerron teille koko totuuden, vastasi Grushnitski; mutta olkaa
hyvät, älkääkä minua ilmi antako. Kuulkaa mitenkä asia oli. Eilen eräs
mies, jota en tahdo mainita, tuli luokseni ja kertoi nähneensä kymmenen
aikaan illalla jonkun hiipivän Liigovskien taloon. Huomattava on, että
ruhtinatar oli täällä, mutta neiti kotona. Niinpä siitä yhdessä menimme
ikkunoiden alle miekkoista vaanimaan.

Tunnustan, että olin kovin pelossani, vaikka kumppanini kyllä oli
ahkerassa murkinoimistoimessa, sillä hän olisi voinut kuulla jotenkin
ikäviä asioita, jos vain Grushnitski olisi aavistanut totuuden; mutta,
sukkamielen sokaisemana, hän ei epäillytkään Veeraa.

-- Niinpä, nähkäätte, jatkoi Grushnitski, me menimme, otettuamme
mukaamme paljaalla ruudilla ladatun pyssyn, noin vain pelottaaksemme.
Kahteen asti odotimme puutarhassa. Vihdoin -- Jumala sen tiesi mistä
hän ilmestyi, mutta ei vain ikkunasta, sillä se ei avautunut, vaan
varmaankin tuli hän patsaan takana olevasta lasi-ovesta, -- vihdoin,
sanon minä, näemme jonkun laskeutuvan alas balkongilta... Koko
ruhtinatar? -- he? No, sen minä sanon, minkälaiset ovat Moskovalaiset
neidit! Mitä sitten nyt enään voi uskoakaan? Me tahdoimme ottaa
miehen kiinni, vaan hän riuhtasi itsensä irti ja pujahti, kuin jänis,
pensaiden väliin; silloin minä häntä ammuin.

Grushnitskin ympärillä kuului uskomattomuuden mutinaa.

-- Te ette usko? pitkitti hän: annan teille kunniasanani, että kaikki
on totinen tosi, ja, todisteeksi teille, vaikka sanon sen herran
nimenkin.

-- Sano, sano, kuka se on! kaikui joka haaralta.

-- Petshoorin, vastasi Grushnitski.

Samassa nosti hän ylös silmänsä -- minä seisoin ovella hänen
vastassaan; hän punastui kauheasti. Minä astuin hänen luokseen ja
sanoin harvaan ja selvästi:

-- Minun on kovin sääli, että tulin sisään sen jälkeen, kuin jo olitte
antaneet kunniasananne mitä inhottavimman panettelun vahvistukseksi.
Läsnäoloni olisi vapauttanut teidät liiasta halpuudesta.

Grushnitski hypähti pystyyn paikaltaan ja oli sydäntyä.

-- Pyydän teitä, jatkoin minä samalla äänellä, pyydän teitä paikalla
peruuttamaan sananne, sillä te tiedätte varsin hyvin, että se on
sepitystä. Minä en luule, että naisen välinpitämättömyys teidän
loistavia ansioitanne kohtaan ansaitsisi niin julmaa kostoa. Miettikää
tarkkaan, että te, mielipidettänne vahvistamalla, kadotatte oikeuden
kantamaan kunnon miehen nimeä ja panette henkenne uhalle.

Grushnitski seisoi edessäni, silmät maassa, ja kovassa mielen
liikunnossa. Mutta omantunnon ja itserakkauden taistelu ei kestänyt
kauan. Rakuunakatteini, joka istui hänen vieressään, tyrkkäsi
häntä kyynärpäällään; hän säpsähti ja vastasi minulle pikaisesti,
kohottamatta silmiään:

-- Hyvä herra! mitä minä sanon, sitä minä ajattelenkin, ja olen valmis
kertomaan... Minä en pelkää uhkauksianne, vaan olen kaikkiin valmis.

-- Jälkimäisen olette jo näyttäneet, vastasin minä hänelle kylmästi,
tartuin rakuunakatteinin käsivarteen ja menin ulos huoneesta.

-- Mitä te haluatte? kysyi katteini.

-- Te olette Grushnitskin toveri ja, luultavasti, tulette olemaan hänen
sekundanttinansa?

Katteini kumarsi hyvin arvoisasti.

-- Oikein arvasitte, vastasi hän, olenpa velvoitettukin olemaan hänen
sekundanttinansa, sillä hänelle tehty loukkaus koskee minuakin. Minä
olin hänen kanssaan viime yönä, liitti hän oikoen koukistunutta
vartaloaan.

-- Vai niin, teitä minä siis niin pahasti löin päähän?...

Hän kellastui ja sinistyi; salainen elki kuvautui hänen kasvoissaan.

-- Minä saan kunnian lähettää teidän luoksenne tänään sekundanttini,
lisäsin minä, hyvin kohteliaasti kumarrettuani ja ollen huomaamatta
hänen vimmaansa.

Ravintolan portailla kohtasin minä Veeran miehen, joka, näköään, odotti
minua.

Hän tarttui käteeni ihastuksen tapaisella tunteella.

-- Jalo nuorukainen, sanoi hän, kyynelet silmissä. Minä kuulin kaikki.
Sehän kiittämätön roisto!... Ota heitä nyt sitten vastaan kunnon
perheesen! Jumalan kiitos, ei minulla ole tyttäriä! Vaan kyllä teitä
palkitsee se, jonka vuoksi panette henkenne uhalle. Ja olkaa varma
minun vaiteliaisuudestani siksi, kuin aika tulee, liitti hän. -- Minä
olen itse ollut nuori ja palvellut sotaväessä, minä tiedän, ett'ei
tämmöisiin asioihin ole sekaantuminen. Hyvästi!

Raukka! hän iloitsee siitä, ett'ei hänellä ole tyttäriä...

Minä menin suoraan Wernerin luo, tapasin hänet kotona ja kerroin
hänelle kaikki -- suhteeni Veeraan ja ruhtinatar Mary'in, sekä puhelun,
jonka olin kuullut ja josta sain tietää noiden herrojen aikeen
petkuttaa minua saamalla minua ampumaan paljaalla ruudilla. Mutta nytpä
asia on astunut pilan rajojen yli, eivätkä he, luultavasti, odottaneet
sellaista loppua.

Tohtori suostui olemaan sekundanttinani, ja minä annoin hänelle
muutamia opetuksia kaksintaistelun ehdoista; hänen tuli pysyä siinä,
että asia tapahtuisi niin salaisesti, kuin mahdollista, sillä vaikka
minä olen koska tahansa valmis antamaan itseni alttiiksi kuolemalle,
niin en vähääkään ole halukas iäksi turmelemaan tulevaisuuttani tässä
maailmassa.

Sen jälkeen minä menin kotia. Tunnin kuluttua tohtori palasi retkeltään.

-- Teitä vastaan on tosiaan salaliitto, sanoi hän. -- Minä tapasin
Grushnitskin luona rakuunakatteinin ja vielä erään toisen herran, jonka
nimeä minä en muista. Riisuakseni kalossini, seisatuin kotvaseksi
etehiseen. Heidän keskensä oli kauhea melu ja riita... "Minä en suostu
mitenkään!" sanoi Grushnitski: "hän on minua julkisesti loukannut;
silloin oli aivan toista..." -- "Mitä se sinuun kuuluu?" vastasi
katteini: "minä otan kaikki vastuulleni. Minä olen ollut sekundanttina
viidessä taistelussa ja tiedän kyllä, miten siinä tehdään. Minä olen
kaikki miettinyt. Ole vain hyvä, äläkä estä minua. Eikä tuo haittaa
hiukan peloittaa. Ja mitä siitä lähtee vaaraan heittäytyämisestä,
kun kerran voi vapaaksi päästä?..." Silloin minä astuin sisään. He
vaikenivat yht'äkkiä. Välipuheemme kestivät jotensakin kauan. Vihdoin
päätettiin asia seuraavalla tavalla: viiden virstan paikoilla täältä
on jylhä rotko; he lähtevät sinne huomenn' aamuna kello neljä, ja
me täältä puolen tuntia myöhemmin heitä. Te ammutte kuuden askelen
päässä toisistanne -- sitä vaati itse Grushnitski. Tapettu -- pannaan
Tsherkessien nimelle. Mutta kuulkaapa nyt, mitä minä epäilen. He,
näette, sekundantit, ovat, varmaan, hiukan muuttaneet entisen kaavansa
ja tahtovat luodilla ladata yksinomaisesti Grushnitskin pistuolin.
Se näyttää vähän murhan tapaiselta, mutta sallitaanhan juonet
sota-aikaan, olletikin aasialaisessa sodassa. Grushnitski kuitenkin
näyttää jalommalta muita toveriaan. Mitäs luulette? Ilmaistaanko heille
arvanneemme?

-- Eihän milläkään mokomin, tohtori! Olkaa huoleti, kyllä minä puoleni
pidän.

-- Mitäs te ai'otte tehdä?

-- Se on minun salaisuuteni.

-- Varokaa ett'ei teidän käy ohraisesti mutta kuudella askelella!

-- Minä odotan teitä, tohtori, huomenna kello neljä; hevoset ovat
silloin valmiit... Hyvästi!

Minä istuin kotona, suljettuna huoneeseni, iltaan asti. Ruhtinattaren
palvelija tuli kutsumaan minua heille -- minä käskin häntä sanomaan
minun olevan sairaana.

       *       *       *       *       *

Kello on kaksi yöllä... ei nukuta... Mutta tarpeen olisi uinahtaa,
ett'ei käsi huomenna vapisisi. Vaikeahan on sentään hairahtua kuudella
askelella. Mutta -- herra Grushnitski! eipä teidän peijauksenne
onnistu... me vaihdamme rooleja. Nyt on minun etsittävä salaisen
pelon merkkejä kalpeilta kasvoiltanne. Miksikä te itse määräsitte
nuo kova-onniset kuusi askelta? Te luulette minun ilman vastustusta
otsani pilkaksi antavan... mutta mepä heitämme arpaa... ja silloin...
silloin... mitä, jos onni häntä vetää? jos minun tähteni vihdoin
pettää minut?... Ja ihmekö sitten? Johan se niin kauan on uskollisesti
oikkujani palvellut.

Entä sitten? Mikäs on kuollessa, kun kerta kuollakseen?! Maailmalle
siitä ei ole suuri vahinko, ja minuakin jo itseäni jotenkin ikävyyttää.
Minä olen kuin tanssijaisissa haukotteleva herra, joka ei lähde
makaamaan vain sen tähden, ett'eivät hänen vaununsa vielä ole tulleet.
Mutta vaunut ovat valmiit... hyvästi!

Muistutellasseni mennyttä aikaani, kyselen ehdottomasti itseltäni:
miksi olen elänyt? mihin tarkoitukseen olen syntynyt?... Vaan varmaan
semmoinen löytyi ja, varmaankin, oli minulla korkea määräys, sillä
minä tunnen sielussani äärettömiä voimia... Mutta minä en ole tätä
määräystä käsittänyt, minä viehätyin tyhjien, hyödyttömien intohimojen
houkutuksista ja niiden ahjosta lähdin minä kovana ja kylmänä kuin
rauta, vaan olin iäksi hävittänyt ylevien pyrintöjen tulen -- elämän
paraimman kukan. Ja kuinka monasti olen siitä saakka ollut tapparana
salliman käsissä! Teloitusaseena olen langennut tuomittujen uhrien
päähän, usein häijyydettä, aina säälittä... Rakkauteni ei ole
kenellekään tuottanut onnea, sillä minä en ole mitäkään uhrannut
niiden eteen, joita olen rakastanut. Minä olen rakastanut itseäni,
oman huvini vuoksi; olen ainoastaan tyydyttänyt sydämeni kummaa
vaatimusta, ahnaasti appamalla heidän tunteitaan, heidän hellyyttään,
heidän iloansa ja kärsimyksiänsä -- enkä minä ole koskaan voinut ravita
itseäni. Siten, nääntynyt nälkäinen, lannuksissa ollen, nukkuu ja näkee
edessään uhkuvia ruokia ja poreilevia viinejä; ihastuksella syödä
ahmailee hän kuvituksen utuisia antimia, ja hänestä tuntuu helpommalta;
mutta kun hän herää -- haihtuu haaveksima... jääpi jälelle kahta
kovempi nälkä ja epätoivo!

Ja, kuka ties', minä huomenna kuolen!... eikä maailmassa ole yhtäkään
olentoa, joka minua täydellisesti ymmärtäisi. Mikä pitää minua
pahempana, mikä parempana, kuin minä todella olen... Mikä sanoo:
hän oli hyvä poika, mikä taas -- hän oli roisto. Ja molemmat ovat
väärässä. Maksaako sitten enään vaivaa elää? ja eletään kuitenkin --
uteliaisuudesta, jotakin uutta odotellen... Naurattaa ja harmittaa!

       *       *       *       *       *

Nyt olen jo ollut puolentoista kuukautta N--- linnoituksessa. Maksim
Maksiimitsh lähti metsästämään... minä olen yksinäni, ja istua
kököttelen ikkunan ääressä; harmaat pilvet ovat peittäneet vuoret
juurineen, ja keltaiselta pilkulta näyttää usman läpi aurinko. Ilma
on kylmä; tuuli vinkuu ja kolistelee ikkunan luukkuja... Minua
ikävyyttää!... Annas kun käyn jatkamaan muistelmiani, joita monet
kummalliset tapahtumat ovat keskeyttäneet.

Naurattaa lukiessani viimeistä sivua! -- Minä ai'oin kuolla; se oli
mahdotonta, sillä minä en ollut vielä tyhjentänyt kärsimysten maljaa,
ja nyt tuntuu, että minun on vielä kauan elettävä.

Kuinka selvään ja syvään koko mennyt aikani on valettu muistiini! Ei
yhtäkään piirrettä, ei ainoatakaan värettä ole aika huuhtonut pois.

Muistan, ett'en maannut hetkeäkään kaksintaistelun edellisenä yönä.
Kauan en minä voinut kirjoittaa, sillä outo levottomuus valtasi minut.
Tunnin verran kävelin minä huoneessani, kävin sitten istumaan ja
aukasin Walter Skott'in romaanin, "Puritaanit Skotlandissa", joka oli
pöydälläni; alussa minä lu'in työläästi, mutta sitten unhotin kaikki,
lumoavan kuvitelman viehättämänä...

Vihdoin sarasti. Hermoni rauhoittuivat. Minä katsoin peiliin: himmeä
kalpeus peitti kasvoni, jotka vielä kantoivat rasittavan onnettomuuden
jälkiä: mutta silmäni, vaikka ruskean varjon ympäröiminä, loistivat
ylpeinä ja heltymättöminä. Minä olin itseeni tyytyväinen.

Käskettyäni satuloimaan hevoset, pukeuduin ja juoksin kylpyhuoneesen.
Upotessani kylmän-kiehuvaan Narsani-veteen, tunsin sekä ruumiin-
että sielun-voimani palajavan, ja minä nousin ammeesta raittiina ja
reippaana, ikäänkuin olisin valmistainut tanssijaisiin. Sanokaapa
sitten vieläkin, ett'ei sielu riipu ruumiista!...

Palattuani kotiin tapasin luonani tohtorin. Hän oli puettuna
säärystimiin, lyhyiseen nuttuun ja tsherkessiläiseen lakkiin. Minä
purskahdin nauruun nähdessäni tuon pikkuisen ukko-nysän kauhean isossa
karvalakissa: hänellä ei ole muutenkaan sotaisat kasvot, mutta silloin
ne olivat vieläkin tavallista pitemmät.

-- Mitä te olette noin surullinen, tohtori? sanoin minä hänelle. --
Ettekö te ole senkin sata kertaa saattaneet ihmisiä toiseen maailmaan
suurimmalla välinpitämättömyydellä? Ajatelkaahan, että minulla on
sappikuume, minä voin parantua, ja voin kuollakin; kumpikin on
asiain järjestyksen mukaista. Kokekaa pitää minua sairaana, jolla
on teille vielä tuntematon tauti -- ja silloin uteliaisuutenne
herää korkeimmalleen; te voitte tehdä minussa nyt paljon tärkeitä,
fysioloogillisia havainnoita... Väkivaltaisen kuoleman odottaminen,
eikö se jo ole oikea tauti?

Tämä ajatus hämmästytti tohtoria ja hän muuttui iloiseksi.

Me nousimme hevosten selkään. Werner kävi molemmin käsin kiinni
suitsiin, ja sitten lähdettiin. Tuota pikaa ratsastimme linnoituksen
ohitse, etukaupungin kautta, ja tulimme rotkoon, jota pitkin käydä
suikerteli tie. Se oli puoleksi kasvanut korkeaa heinää ja tuon
tuostakin katkaisi sitä kohiseva puro, jonka poikki oli sahesta
kuljettava, tohtorin suureksi tuskaksi, sillä joka kerta seisattui
hänen hevosensa veteen.

Minä en muista nähneeni helakkaampaa, raikkaampaa aamua! Aurinko
vasta pikkaraisen pilkisteli viheriäin huippujen takaa ja, vuodattaen
säteittensä ensimäistä lämpöä huolehtuvaan, viileään yöhön, tuotti
kaikkiin tunteisin jotakin suloista voipumusta. Rotkoon ei vielä
tunkenut vasta heränneen päivättären iloinen katse; se vain kulloitti
kallioiden huippuja, jotka molemmilta puolin yllämme riippuivat.
Tiheälehtiset peh'ot, jotka niiden syvissä halkeamissa kasvoivat,
sirottelivat vähimmästä tuulen löyhkäyksestä hopeasadetta päällemme.
Muistan silloin, enemmän kuin ennen konsanaan, rakastaneeni luontoa.
Uteliaasti tarkastelin minä jokaista kastehelmeä, joka hytisi leveällä
viiniköynnöslehdellä ja josta heijasti miljooneja taivaankaaren
säteitä. Ahnaasti tunki katseeni etäiseen autereen, jonne tie katosi
kapenemistaan kaveten; siellä kalliot yhä sinisemmiksi ja hirveämmiksi
muuttuivat, ja vihdoin ne näkyivät yhdistyvän läpitunkemattomaksi
seinäksi. Me ajoimme ääneti.

-- Oletteko kirjoittaneet testamenttinne? kysyi yht'äkkiä Werner.

-- En.

-- Entä jos teidät tapetaan?...

-- Perilliset ilmautuvat itsestään.

-- Eikö teillä tosiaankaan ole ystäviä, joille tahtoisitte laittaa
viimeiset hyväisenne?...

Minä pudistin päätäni.

-- Eikö tosiaankaan ole maan päällä naista, jolle tahtoisitte jättää
jotakin muistiksi?...

-- Tahdotteko, tohtori, vastasin minä hänelle, että aukaisen teille
sieluni?... Näette, minä olen jo elänyt sen iän, jolloin kuollessa
mainitaan armaansa nimi ja ystävälle säädetään kihara voideltuja
tahi voitelemattomia hiuksia. Ajatellessani läheistä ja mahdollista
kuolemaa, ajattelen minä vain itseäni; toiset eivät tee sitäkään. Ja
armahtakoon Herra niitä ystäviä, jotka minut huomenna unohtavat, tahi,
sitäkin pahempi, lukevat minun nimelleni Jumala tiesi mitä kaikkia
juoruja, sekä niitä naisia, jotka, toista syleillessään, nauravat
minulle, ett'eivät herättäisi sukkamieltä vainajaa kohtaan! Elämän
myrskystä olen minä vain saanut muutamia aatteita -- enkä yhtäkään
tunnetta. Minä punnitsen ja tutkistelen omia intohimojani ja tekojani
ankaralla uteliaisuudella, mutta ilman osan ottavaisuutta. Minussa on
kaksi ihmistä. Toinen elää sanan täydessä merkityksessä, toinen sitä
tutkii ja tuomitsee. Edellinen, kentiesi, tunnin perästä sanoo teille
ja maailmalle hyvästi iäksi päiviksi, ja jälkimäinen... jälkimäinen?...
Katsokaahan, tohtori: näettekö oikealla kädellä kalliolla kolme
ihmismuotoa häämöttävän? Ne ovat kaiketi meidän vastustajamme...

Me laskimme menemään.

Kallion juurella, viidakossa, oli kiinni sidottuna kolme hevosta; me
sidoimme myöskin sinne omamme, ja kapusimme itse kapeata polkua myöten
kedolle, jossa meitä odottivat Grushnitski, rakuunakatteini ja toinen
sekundantti, nimeltä Juhana Ignatjevitsh; hänen sukunimeään en ole
koskaan kuullut.

-- Me olemme teitä jo kauan odottaneet, sanoi rakuunakatteini
iroonillisella hymyllä.

Minä vedin esiin kelloni ja näytin hänelle.

Hän pyysi anteeksi, sanoen kellonsa edistävän.

Muutamia minuutteja kesti tuskallista äänettömyyttä, jonka tohtori
vihdoin keskeytti, kääntymällä Grushnitskin puoleen.

-- Minun mielestäni, sanoi hän, näytettyänne molemmat olevanne valmiit
taistelemaan ja sillä maksettuanne velan kunnian vaatimuksille,
voisitte, hyvät herrat, selittäidä ja päättää asian sovinnossa.

-- Minä olen valmis, sanoin minä.

Katteini iski silmää Grushnitskille, joka, luullen minun aristelevan,
kävi hyvin ylpeän näköiseksi, vaikka siihen asti himmeä kalpeus oli
peittänyt hänen poskensa. Siitä pitäen, kuin olimme tulleet, loi
hän ensi kerran minuun silmänsä: mutta hänen katseessaan oli jokin
levottomuus, joka osoitti sisällistä taistelua.

-- Selittäkää ehtonne, sanoi hän, ja kaikki, mitä voin teidän vuoksenne
tehdä, olkaa varma...

-- Ehtoni ovat, että te nyt julkisesti peruutatte parjauksenne ja
pyydätte minulta anteeksi...

-- Hyvä herra! minua ihmetyttää, kuinka te uskallatte esittää minulle
moisia asioita?...

-- Siis ammutaan. Minä kohotin hartioitani.

-- Olkoon; mutta ajatelkaahan, että toinen meistä välttämättä tulee
tapetuksi.

-- Toivon, että se olisitte te...

-- Mutta minäpä olen varma vastakohdasta...

Hän joutui hämille, punastui ja rupesi sitten väkinäisesti nauramaan.

Katteini tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet syrjään. He
kuiskuttelivat kauan. Minä olin tullut paikalle jotenkin rauhaa
rakastavalla tuulella, mutta tämä kaikki alkoi minua tuskastuttaa.

Tohtori astui luokseni.

-- Kuulkaa, sanoi hän ilmeisellä levottomuudella, te olette varmaankin
unhottaneet heidän liittonsa?... Minä en osaa ladata pistuolia, vaan
tässä tapauksessa... Te olette kummallinen mies! Sanokaa heille
tietävänne heidän hankkeensa -- eivätkä he uskalla... Mikä ihmeen halu?
he ampuvat, kuin linnun, teidät vialle...

-- Olkaa huoleti, tohtori, pyydän teitä, ja vartokaa... Minä kyllä
laitan niin, ett'ei heidän puolelleen jää mitäkään etua. Kuiskutelkoot,
mitä kuiskuttelevat!...

-- Hyvät herrat! tämä käypi jo ikäväksi, sanoin minä heille kovasti.
Ammutaan, jos ampuakseen; teillä oli eilen kyllä aikaa keskustella.

-- Me olemme valmiit, vastasi katteini. Asettukaa, hyvät herrat!
Tohtori, suvaitkaa mitata kuusi askelta...

-- Asettukaa! kertoi Juhana Ignatjevitsh inisevällä äänellä.

-- Vartokaahan! sanoin minä; vielä yksi ehto. Koska me tulemme ampumaan
kuoleman kaupalla, niin olemme velvoitetut tekemään kaikki, mitä
voimme, että asia pysyisi salassa, ett'eikä sekundanttimme joutuisi
siitä vastaamaan. Suostutteko?...

-- Aivan kernaasti.

-- Siis, kuulkaa, mitä olen miettinyt. Näettekö tuon jyrkän kallion
huipulla, oikealla kädellä, kapean, tasaisen kedon? sieltä maahan on
noin kolmekymmentä syltä, ehkäpä enemmänkin; alaalla on suippoja kiviä.
Kumpikin meistä asettuu aivan partaalle, ja sillä tavoin käypi helppo
haavakin kuolettavaksi. Se on varmaankin toiveittenne mukaista, sillä
te olette itse määränneet kuusi askelta. Se, joka haavoittuu, kaatuu
välttämättä alas ja musertuu murskaksi; kuulan ottaa tohtori ulos, ja
silloin on varsin helppoa selittää tämä äkkinäinen kuolema onnettomaksi
hyppäykseksi. Me heitämme arpaa, kenen on ensin ammuttava. Lopuksi
ilmoitan teille, ett'en toisin taistele.

-- Olkoon! sanoi katteini, katsottuaan tarkoittavasti Grushnitskiin,
joka nyykäytti päätään suostumisen merkiksi. Hänen kasvonsa muuttuivat
vähän väliä. Minä panin hänet tukalaan tilaan. Ampuessaan tavallisilla
ehdoilla, hän olisi voinut tähdätä jalkaani, helposti minua haavoittaa
ja siten tyydyttää kostonsa liiaksi raskauttamatta omaa tuntoaan; mutta
nyt hänen oli joko ampuminen ilmaan, tahi rupeaminen murhaajaksi,
tahi vihdoin heittäminen katala aikeensa alistumalla minun kanssani
samanlaisen vaaran alle. Sillä hetkellä en olisi tahtonut olla hänen
sijassaan. Hän vei katteinin syrjään ja alkoi puhua hänelle jotakin
hyvin innokkaasti. Minä näin, kuinka hänen sinistyneet huulensa
värisivät, mutta katteini kääntyi hänestä pois halveksivalla hymyllä.
-- Hullu! sanoi hän Grushnitskille jotenkin kovaan: sinä et ymmärrä
mitään!... Lähtekäämmehän, hyvät herrat!

Kapea polku kävi ylös jyrkkäydelle pensaiden välitse. Kallion lohkareet
muodostivat epävakaisia astimia noissa luonnon portaissa, ja me aloimme
kavuta niitä myöten tarttuen kiinni pensaisin.

Grushnitski kävi edellä, hänen jäljessään sekundanttinsa ja sitten
tohtori ja minä.

-- Minä ihmettelen teitä, sanoi tohtori, puristaen kovasti kättäni.
-- Antakaas koetella valtasuonta!... Ohoo! aivan kuni kuumeessa!...
mutta kasvoista ei huomaa mitään... silmätkin kiiluvat tavallista
kirkkaampina.

Samassa tulla rapisi pieniä kiviä jalkojemme eteen. Mitä se on?
Grushnitski oli kompastunut; oksa, johon hän oli tarttunut, taittui, ja
hän olisi vierinyt alas selälleen, ell'eivät hänen sekundanttinsa olisi
saaneet hänestä kiinni.

-- Olkaa varoillanne! huusin minä hänelle, älkää liian aikaiseen
langetko; se on paha enne. Muistakaa Juulius Caesaria!

Tulimme siitä sitten esiin pistävän kallion huipulle, keto oli
hienolla hiekalla peitetty, ikäänkuin varten vasten kaksintaisteluksi.
Ympärillä vuorien kukkulat, lukemattoman lauman kaltaisina, likistyivät
toisiinsa, hälveten aamun kultaiseen huuruun, ja etelässä kohosi
valkoisena möhkäleenä Elborus sulkien jäähuippujen jonon, joiden
välissä jo juosta harhaeli idästä tulvanneita kultaisia pilviä. Minä
astuin kedon reunalle ja katsoin alas. Päätäni oli vähällä pyörryttää;
siellä, alahalla, näytti kolkolta ja kylmältä, kuin haudassa;
sammaliset kivikärjet, joita myrsky ja aika olivat alas syösneet,
odottivat saalistaan.

Keto, jossa meidän piti ampua, oli melkein kolmion muotoinen. Esiin
pistävästä kulmasta mitattiin kuusi askelta ja päätettiin, että
se, jonka ensin oli kohtaaminen vihollisen tulta, käy seisomaan
ihan kulmaan selin kuiluun päin; joll'ei hän tule tapetuksi, niin
vastustajat vaihtavat paikkoja.

Minä päätin jättää kaikki edut Grushnitskille; minä tahdoin koettaa
häntä, ja voihan hänen sielussaan syttyä kipene jalomielisyyttä --
ja silloin olisi kaikki parhain päin kääntynyt; mutta itserakkaus ja
luonteen heikkous saivat voittoriemun!... Minä tahdoin itselleni täyden
oikeuden olemaan häntä säälimättä, jos sallima minua armahtaa. Kukapa
ei ole tehnyt sellaisia sopimuksia omantuntonsa kanssa?

-- Heittäkää arpaa, tohtori! sanoi katteini.

Tohtori otti taskustaan hopearahan ja kohotti sen ylös.

-- Risti! huusi Grushnitski nopeasti, niinkuin se, jonka yht'äkkiä
ystävä survauksella on herättänyt.

-- Ruunu! sanoin minä.

Raha kiekahteli ja putosi helisten alas; kaikki juoksimme katsomaan.

-- Te olette onnellinen, sanoin minä Grushnitskille. Teidän on
ampuminen ensin! Mutta muistakaa, ell'ette minua tapa, niin minä en
hairahda --; en, Jumal'auta!

Hän punastui; hänen oli häpeä tappaa aseeton mies. Minä katsoin
häntä terävästi silmiin; tuokion minusta näytti, että hän heittäytyy
jalkojeni juureen ja rukoelee anteeksi; mutta käykös tunnustaminen
tuommoista katalaa yritystä?... Hänellä oli enään vain yksi keino --
ampua ilmaan. Ja minä olin varma hänen niin tekevän! Sitä voi estää
ainoastaan ajatus, että minä vaadin toista taistelua.

-- Nyt! kuiskasi minulle tohtori, tempoen hihastani; ell'ette nyt sano
meidän tietävän heidän aikeensa, niin kaikki on hukassa. Katsokaa, hän
jo lataa... ell'ette te mitään sano, niin minä itse...

-- Ei millään mokomin, tohtori! vastasin minä, pidellen häntä
kädestä. Te pilaatte kaikki, te annoitte minulle sananne olevanne
sekaantumatta... Mitä teillä siinä on tekemistä? Kukaties, minä
tahdonkin tulla tapetuksi...

Hän katsoi minuun ihmetyksellä.

-- Vai niin, se on toista!... mutta älkää minua syyttäkö toisessa
maailmassa...

Katteini oli sillä välin ladannut pistuolit ja antoi toisen
Grushnitskille hymyillen ja kuiskaten hänelle jotakin korvaan, toisen
minulle.

Minä asetuin kedon kulmaan, ponnistaen kovasti vasempaa jalkaani kiveä
vasten ja kumartuen hiukan eteenpäin, ett'en kaatuisi taaksepäin, jos
saisin helpon haavan.

Grushnitski asettui vastapäätä minua ja, merkin annettua, kohotti
pistuolin. Hänen polvensa vapisivat. Hän tähtäsi suoraan otsaani.

Selittämätön vimma rupesi kiehumaan povessani.

Yht'äkkiä laski hän alas pistuolin suun ja, muuttuen vaaleaksi, kuin
palttina, kääntyi sekundanttinsa puoleen:

-- En voi, sanoi hän kumealla äänellä.

-- Pelkuri! vastasi katteini.

Laukaus pamahti. Kuula hipaisi polveani. Ehdottomasti astuin minä
muutaman askelen eteenpäin, pikemmin poistuakseni äyräältä.

No, veli Grushnitski, vahinko, että hairahdit! sanoi katteini. Nyt on
sinun vuorosi, asetu! Syleile minua ensin, me emme enään näe toisiamme!
He syleilivät; katteini voi tuskin pidättää nauruaan. -- Älä pelkää,
liitti hän, viekkaasti katsottuaan Grushnitskiin, tässä maailmassa on
kaikki mitätöntä... Suo siellä, vetelä täällä, vastaranta kaikkialla!

Sanottuaan sopivalla mahtipontisuudella tämän traagillisen fraasin,
meni hän paikalleen. Juhana Ignatjevitsh, kyynelet silmissä, syleili
myöskin Grushnitskia, joka sitten jäi yksin minua vastaan. Vieläkin
koen itselleni selittää, mitä lajia tunnetta silloin kiehui povessani:
siinä oli sekä harmia loukatusta itserakkaudesta että ylenkatsetta,
ja häijyyttä, joka syntyi ajatellessani, että mies, joka siinä niin
vakuutettuna, niin levollisena ja röyhkeänä katseli minua, kaksi
minuuttia sitten, alistamatta itseään mihinkään vaaraan, tahtoi tappaa
minut kuin koiran, sillä, vähän kovemmin jalkaan haavoitettuna, olisin
välttämättä kaatunut alas kalliolta.

Minä katselin häntä vähän aikaa terävästi silmiin, kokien huomata
edes pientä katumuksen haametta. Mutta minusta näytti, kuin hän olisi
pidättänyt hymyään.

-- Minä neuvon teitä ennen kuolemaa rukoilemaan Jumalaa, sanoin minä
hänelle silloin.

-- Älkää huoliko enemmän minun sielustani, kuin omastannekaan. Pyydän
teitä vain: ampukaa pikemmin.

-- Te ette siis peruuta herjaustanne? ettekä pyydä minulta anteeksi?...
Miettikää hyvin: eikö omatuntonne sano teille mitäkään?

-- Herra Petshoorin! huusi rakuunakatteini. Te ette ole tulleet tänne
ripittämään, pyydän teitä huomauttaakseni... Lopettakaamme pikemmin,
sillä joku sattuu ajamaan rotkossa -- ja näkee meidät.

-- Hyvä! Tohtori, tulkaa tänne.

Hän tuli, tohtori raukka! Hän oli vaaleampi kuin Grushnitski kymmenen
minuuttia sitten.

Seuraavat sanat lausuin minä tahallani harvaan, kovaan ja selvään, kuin
kuoleman tuomion:

-- Nämä herrat ovat, luultavasti kiireissään, unhottaneet panna luotia
pistuoliini. Pyydän teitä lataamaan sen uudestaan -- ja hyvin!

-- Se ei ole mahdollista! huusi katteini; se ei ole mahdollista! Minä
latasin molemmat pistuolit. Olisiko tuosta luoti vierinyt ulos... Se ei
ole minun vikani! -- Ja teillä ei ole oikeutta lataamaan uudestaan...
ei mitäkään oikeutta... Se on aivan vastoin sääntöjä; minä en
suvaitse...

-- Hyvä! sanoin minä katteinille. Jos niin on, niin ampukaamme me
samoilla ehdoilla.

Hän joutui hämille.

Grushnitski seisoi alla päin, hämmästyneenä ja synkeänä.

-- Anna heidän olla! sanoi hän vihdoin katteinille, joka tahtoi
temmaista pistuolin tohtorin kädestä. -- Tiedäthän itse heidän olevan
oikeassa.

Turhaan teki katteini hänelle kaikenlaisia merkkejä. -- Grushnitski ei
ottanut niitä huomatakseenkaan.

Sillä välin oli tohtori ladannut pistuolin ja antoi sen minulle.

Nähtyään sen, katteini sylkäsi ja polki jalkaansa.

-- Pöllö sinuakin on, veliseni! sanoi hän: koko mokoma pöllö!... Kun
kerran luotit minuun, niin tottelekin sitten kaikessa... Se on sulle
parahiksi! Kuole siihen sitten, kuin kärpänen... Hän kääntyi ja mutisi
pois mennessään: "ja yhtä kaikki se on aivan vastoin sääntöjä".

-- Grushnitski! sanoin minä, vielä on aikaa. Peruuta panettelusi, ja
minä annan sinulle kaikki anteeksi. Sinun ei onnistunut peijata minua,
ja sillä on itserakkauteni tyydytetty. Muista, että olemme ennen olleet
ystäviä.

Hänen kasvonsa leimahtivat, silmänsä kiiluivat.

-- Ampukaa! vastasi hän. Minä halveksin itseäni, teitä minä vihaan.
Ell'ette minua tapa, niin minä salakkali yöllä murhaan teidät. Meillä
ei ole molemmilla maan päällä sijaa.

-- Minä laukaisin...

Kun savu oli hajonnut, ei Grushnitskia ollut kedolla enään. Tomu vain
häilyi keveänä patsaana kuilun partaalla.

Kaikki huudahtivat yhteen ääneen.

-- Finita la comedia! sanoin minä tohtorille. Hän ei vastannut mitään,
vaan kääntyi kauhistuneena pois.

Minä kohotin hartioitani ja kumarsin Grushnitskin sekundanteille.

Laskeutuessani alas polkua myöten, huomasin kallioiden halkeamien
välitse Grrushnitskin verisen ruumiin. Ehdottomasti peitin minä silmäni.

Irroitettuani hevoseni, lähdin käyten ajamaan kotia. Sydämelläni
lepäsi kivi. Aurinko näytti minusta himmeältä, sen säteet eivät minua
lämmittäneet.

Tällä puolen etukaupunkia käänsin oikealle rotkoon. Ihmismuoto
raskautti minua, minä tahdoin olla yksin. Suitset löyhässä, alla päin,
ajoin minä kauan, ja tulin vihdoin aivan tuntemattomaan paikkaan. Minä
käännyin takasin ja aloin etsiä tietä. Aurinko jo laskeutui, kun minä
lähestyin Kislovodskia, runneltuneena, runneltuneella hevosella.

Palvelijani ilmoitti Wernerin käyneen minun luonani ja antoi minulle
kaksi kirjettä, toisen häneltä, toisen... Veeralta.

Minä aukaisin ensimäisen, joka oli seuraavaa sisältöä:

"Kaikki on järjestetty, niin hyvin, kuin suinkin. Rujostunut ruumis
tuotiin tänne, luoti otettiin ulos. Kaikki luulevat onnettoman
kohtauksen olleen syynä hänen kuolemaansa. Komendantti ainoastaan, joka
luultavasti tiesi teidän riidastanne, pudisti päätään, vaan ei sanonut
mitään. Ei mitään todisteita löydy teitä vastaan, ja te voitte maata
rauhassa, jos voitte... Hyvästi."

Pitkään aikaan en saattanut au'aista toista kirjettä... Mitäpä hän
kirjoittanee?... Raskas aavistus kuohutti sieluani.

Kas tässä kirje, joka sanasta sanaan on lähtemättömäksi uurtunut
muistiini:

"Kirjoitan sinulle täydessä vakuutuksessa, ett'emme koskaan enään näe
toisiamme. Erotessani sinusta muutama vuosi sitten, ajattelin samoin,
mutta taivas näki hyväksi koetella minua toistamiseen; minä en kestänyt
tätä koettelua, heikko sydämeni lannistui jälleen tutun äänen alle...
ethän sentähden halveksi minua -- ethän? Tämä kirje on oleva samalla
jäähyvästini ja tunnustukseni; minä olen velvoitettu sanomaan sinulle
kaikki, mitä sydämelleni on keräytynyt siitä saakka, kuin se sinua
rakastaa. Minä en käy sinua syyttämään, sillä sinä olet kohdellut minua
niin, kuin joka mies ainakin olisi tehnyt. Sinä rakastat minua, kuin
omaisuuttasi, kuin keskenään vaihtuvien ilojen, myrskyjen ja murheiden
lähdettä, joita paitsi elämä on ikävä ja yksitoikkoinen. Sen minä
alussa ymmärsin... Mutta sinä olit onneton, ja minä uhrasin itseni,
toivossa sinun joskus arvostelevan uhraustani ja joskus ymmärtävän sitä
syvää hellyyttä, joka ei riippunut mistäkään ehdoista. Siitä saakka
on aikaa pitkältä kulunut, ja minä olen tunkenut kaikkiin sydämesi
salaisuuksiin... olen vakuuttainut, että se oli turhaa toivomista.
Minusta tuntui katkeralta! Mutta rakkauteni kasvoi yhteen sieluni
kanssa; se himmeni, vaan se ei sammunut".

"Me eroamme iäksi, mutta voit olla vakuutettu, ett'en koskaan ole
rakastava toista, sillä sinulle on sieluni ammentanut kaikki aarteensa,
kyynelensä ja toivonsa. Se, joka kerran on sinua rakastanut, ei voi
ilman jotakin ylenkatsetta katsoa muihin miehiin, ei sillä, että olisit
heitä parempi, ei, ei! vaan sinun luonnossasi on jotakin erityistä
-- sinulle yksistään omituista, jotakin kopeaa ja salamielistä,
äänessäsi, mitä hyvänsä puhuisitkin, on voittamaton valta; ei kukaan
osaa niin alituisesti pyrkiä rakastetuksi, ei kenessäkään ole pahe niin
viehättävä, ei kenenkään katse lupaa niin paljo autuutta, ei kukaan
osaa paremmin käyttää etujansa, eikä kukaan voi olla niin todellisesti
onneton, kuin sinä, sillä ei kukaan ko'e niin paljo vakuuttaa itselleen
vastakohtaa".

"Nyt minun täytyy selittää sinulle syy pikaiseen lähtööni; se
näyttänee sinusta vähäpätöiseltä, sillä se koskee yksinään minua".

"Tänä aamuna tuli mieheni luokseni ja kertoi sinun riidastasi
Grushnitskin kanssa. Nähtävästi kasvoni hyvin muuttuivat, sillä hän
katseli minua kauan ja terävästi silmiin; minä olin vähällä langeta
tainnoksiin ajatellessani, että sinun on tänään taisteleminen ja että
minä olen siihen syypää; minä luulin tulevani hulluksi... Mutta nyt,
kun minä kykenen aprikoimaan, olen varma, että sinä jäät elämään.
Mahdotonta, että sinä kuolisit ilman minua, mahdotonta! Mieheni käveli
kauan huoneessa; en tiedä, mitä hän minulle puhui, enkä muista, mitä
minä hänelle vastasin... varmaan sanoin hänelle sinua rakastavani...
Muistan vain, että hän puhelumme lopuksi solvaisi minua kauhealla
sanalla ja meni ulos. Minä kuulin, kuinka hän käski valjastamaan
vaunut... Nyt olen jo kolme tuntia istunut ikkunan ääressä ja odottanut
palaustasi... Mutta sinä elät, sinä et voi kuolla!... Vaunut ovat
melkein valmiit... Hyvästi, hyvästi... Minä olen kadotettu -- mutta
vähät siitä! Jospa voisin olla varma, että sinä minua aina muistat --
en sano enään rakastat -- en, vaan muistat... Hyvästi; joku tulee...
täytyy piiloittaa kirje..."

"-- Eikö niin? Ethän sinä rakasta Maryä? Ethän sinä häntä nai? --
Kuule, sinun täytyy tehdä minulle tämä uhraus; minä olen sinun tähtesi
kadottanut kaikki maailmassa..."

Kuin mieletön juoksin minä portaille, hyppäsin tsherkessiläisen
hevoseni selkään, jota talutettiin pihalla, ja laskin täyttä karkua
Pjätigorskin tietä myöten. Armahtamatta ajoin minä uupunutta hevostani,
joka korskuen ja vaahdoten kiidätti minua kivistä tietä pitkin.

Aurinko oli jo kätkeytymäisillään mustaan pilveen, joka lepäsi
läntisten vuorien selänteillä. Rotkossa tuli pimeä ja kostea. Jymeästi
ja yksitoikkoisesti ulvoi Podkuumok, kivien poikki kulkuansa ohjaten.
Minä ratsastin, hengästyen kärsimättömyydestä. Ajatus, ett'en tapaisi
häntä Pjätigorskissa, jyskytti, kuni vasaralla, sydäntäni. Tuokion,
vielä tuokion nähdä hänet, jättää hyvästi ja puristaa hänen kättään...
Minä rukoilin, kiroilin, itkin, nauroin... ei, ei mikään voi kuvata
levottomuuttani, toivottomuuttani!... Mahdollisuudesta kadottavani
hänet ainaiseksi, kävi Veera minulle kalliimmaksi kaikkia maan päällä,
kalliimmaksi elämää, kunniaa, onnea! Jumala tiesi, mitkä kummalliset,
mitkä raivoisat mietteet päässäni kihisivät... Ja sillä välin minä vain
armahtamatta ajaa kiidättelin. -- Mutta aloinpa tuosta huomata, että
ratsuni raskaammin hengittää; pari kertaa se jo kompastuikin tasaisella
tiellä. -- Oli vielä viisi virstaa Essentukkiin -- kasakka-kylään,
jossa voin istua toisen hevosen selkään.

Kaikki olisi ollut pelastettu, jos ratsullani olisi riittänyt voimia
vielä kymmeneksi minuutiksi! Mutta, kohotessaan pienestä notkosta,
vuorilta tultaessa, jyrkässä käänteessä, se kaatua rojahti maahan.
Minä hyppäsin ketterästi alas, tempoelin suitsista nostaakseni sitä
-- vaan turhaan; tuskin huomattava huokaus lähti sen kiristettyjen
hammasten välitse ja muutamain minuuttien perästä se heitti henkensä.
Minä jäin yksin arolle, kadotettuani viimeisen toivoni; minä koettelin
mennä jalkaisin jalkani hervahtivat; päivän vaivoista ja unettomuudesta
vaipuneena minä lankesin märälle nurmelle ja rupesin itkemään, kuin
lapsi.

Ja kauan makasin minä liikkumattomana katkerasti itkien, pidättämättä
kyyneliäni ja nyyhkytystäni. Minä luulin sydämeni pakahtuvan.
Lujuuteni, kylmäverisyyteni oli haihtunut, kuin huuru. Sielu heikkoni,
järki vaikeni, ja jos joku olisi silloin nähnyt minut, olisi se
halveksien kääntynyt pois.

Kun öinen kaste ja vuorituuli olivat virkistyttäneet tulista päätäni,
tulivat ajatukseni tavalliseen järjestykseen ja minä ymmärsin, että
oli hyödytöntä ja järjetöntä ajaa kadonnutta onnea. Mitä minä vielä
tarvitsin? -- hänet nähdä? -- miksikä? eikös kaikki ollut väliltämme
loppunut? Yksi katkera jäähyväis-suudelma ei rikastuta muistojani, ja
sen jälkeen on eroaminen vain vaikeampi.

Minusta oli sentään hyvää, että voin itkeä. Muutoin siihen, kukaties',
oli syynä sortuneet hermot, valvottu yö, kaksi minuuttia pistuolin suun
edessä ja tyhjä vatsa.

Kaikki oli parahaksi! Tämä uusi kärsimys teki minuun onnellisen
käänteen. Itkeminen on terveellistä, ja sitä paitsi, luultavasti, en
seuraavanakaan yönä olisi silmiäni ummistanut, ell'en olisi ratsastanut
ja ollut pakotettu paluumatkalla käymään viisitoista virstaa.

Minä tulin takasin Kislovodskiin kello viisi aamulla, heittäydyin
vuoteelleni ja nukuin Napoleonin unta Vaterloon tappelun jälkeen.

Herättyäni oli ulkona jo pimeä. Minä istuin avonaisen ikkunan ääreen,
aukaisin nuttuni -- ja vuorituuli vilpotteli rintaani, joka ei vielä
ollut rauhoittunut väsymyksen raskaasta unesta. Kaukana toisella puolen
jokea, sitä varjostavien lehmusten tuuheiden latvojen läpi, pilkotteli
tulia linnoituksen ja kylän rakennuksista. Meidän pihalla oli kaikki
hiljaa, ruhtinattaren huoneuksessa oli pimeä.

Tohtori astui sisään; hänen otsansa oli rypistynyt, ja vastoin
tavallisuutta hän ei ojentanut minulle kättä.

-- Mistä tulette, tohtori?

-- Ruhtinatar Liigovskajalta; hänen tyttärensä on sairas -- hermojen
heikonnusta... Mutta asia on, näette, se, että esivalta jo aavistaa,
ja, paikka ei mitään varmaa voi näyttää toteen, niin kuitenkin neuvon
teitä olemaan varoillanne. Ruhtinatar sanoi minulle tänään tietävänsä
teidän ampuneen hänen tyttärensä tähden. Hänelle on kaikki kertonut
tuo ukko... mikäs se onkaan? Hän oli läsnä teidän kahakassanne
ravintolassa. Minä tuin teitä edeltämään. -- Hyvästi. Kentiesi emme
enään toisiamme näe; teidät lähetetään jonnekin.

Hän seisattui kynnykselle. Hänen teki mieli puristaa kättäni... ja jos
minä olisin näyttänyt äänelle siihen vähintäkin halua, niin olisi hän
heittäytynyt kaulaani; mutta minä olin kylmä, kuin kivi, ja hän meni
ulos.

Semmoiset ne ovat kaikki ihmiset! Edeltä käsin he tietävät teon pahat
puolet, auttavat, neulovat, vieläpä sen hyväksyvätkin, nähdessään
toisen keinon mahdottomuuden -- mutta sitten viruttavat kätensä ja
kääntyvät nureksien pois siitä, joka oli rohkea ottamaan päällensä
vastaavaisuuden koko kuorman. Kaikki ne ovat semmoisia, kaikkein
paraimmat, kaikkein viisaimmatkin.

Saatuani seuraavana aamuna korkeimmalta virastolta käskyn lähtemään
N--- linnoitukseen, poikkesin jäähyväisille ruhtinattaren luo.

Hän kummastui, kun hänen kysymykseensä, oliko minulla hänelle mitäkään
tärkeätä sanottavaa, vastasin, että toivotan hänelle onnea y.m.

-- Mutta minun täytyy puhua kanssanne hyvin tähdellisiä asioita.

Minä kävin ääneti istumaan.

Näkyi, ett'ei hän tietänyt, mistä alkaa; hänen kasvonsa rusottuivat,
hänen pulleat sormensa naputtelivat pöytään; vihdoin alkoi hän
katkonaisella äänellä näin:

-- Kuulkaa, monsieur Petshoorin, minä, luulen että te olette kunnon
mies.

Minä kumarsin.

-- Olenpa siitä varmakin, jatkoi hän, vaikka teidän käytöksenne on
hiukan epäilyttävä, mutta teillä saattaa olla syitä, joita en tunne,
ja niitäpä teidän pitää nyt minulle uskoa. Te olette puolustaneet
tytärtäni parjauksesta, olette ampuneet hänen tähtensä -- siis olette
panneet henkenne uhalle... Älkää vastatko, minä tiedän, ett'ette sitä
tunnusta, sillä Grushnitski on tapettu (hän teki ristin merkin).
Jumala antaa hänelle anteeksi -- ja, toivon, teille myös... Tämä
ei koske minuun... minä en tahdo teitä soimata, sillä tyttäreni,
vaikka viattomasti, on ollut siihen syynä. Hän on sanonut minulle
kaikki... luullakseni, kaikki; te selititte hänelle rakkautenne...
hän tunnusti teille omansa (ja ruhtinatar huo'ahti raskaasti). Vaan
hän on sairas, ja minä olen varma, ett'ei se ole tavallista tautia!
Salainen suru kuolettaa hänet; hän ei tunnusta, mutta olen varma teidän
olevan siihen syypää... Kuulkaa: te luulette, ehkä, minun hakevan
arvo-asteita, ääretöntä rikkautta -- luopukaa luulostanne, minä tahdon
vain tyttäreni onnea. Nykyinen asemanne ei ole kadehdittava, mutta se
voipi parantua. Teillä on omaisuutta, teitä tyttäreni rakastaa, ja
hän on niin kasvatettu, että hän tuottaa onnea miehelleen. Minä olen
rikas, hän on ainoa lapseni... Sanokaa, mikä teitä pidättää?... Nähkää,
minun ei olisi pitänyt teille tätä kaikkea puhua, mutta minä luotan
sydämeenne, kunniaanne -- muistakaa, minulla on yksi tytär... yksi
ainoa...

Hän rupesi itkemään.

-- Ruhtinatar, sanoin minä, minun on mahdoton teille vastata, suvaitkaa
minun puhutella tytärtänne kahden kesken...

-- En koskaan! huudahti hän nousten tuolilta kovasti liikutettuna.

-- Kuinka tahdotte, vastasin minä, tehden lähtöä.

Hän mietistyi, teki minulle merkin kädellään, että odottaisin, ja meni
ulos.

Kului viisi minuuttia; sydämeni sykki kovasti, mutta ajatukseni olivat
rauhalliset, pääni kylmä; kuinka hyvään etsinkin povestani rakkauden
kipenettä armasta Mary'ä kohtaan, niin olivat ahkeroimiseni turhia.

Silloin ovi aukeni ja hän astui sisään. Herra Jumala! kuinka hän oli
muuttunut siitä asti, kuin en ollut häntä nähnyt -- ja oliko siitä
kauan?

Käytyään keskelle huonetta hän huojahti; minä hypähdin seisoalle,
annoin hänelle käteni ja talutin hänet tuoliin.

Minä seisoin hänen vastassaan. Me olimme kauan vaiti; hänen suuret
silmänsä, täynnä selittämätöntä surua, näkyivät etsivän silmistäni
jotakin toivon kaltaista; hänen vaaleat huulensa kokivat turhaan
hymyillä, hänen hennot kätensä, yhdistettyinä hänen sylissään, olivat
niin laihat ja kuuleat, että minun tuli häntä sääli.

-- Neiti, sanoin minä, te tiedätte minun teille nauraneen? Te varmaan
halveksitte minua.

Hänen poskillaan näkyi tautimainen puna.

Minä jatkoin: niinmuodoin te ette voi minua rakastaa.

Hän kääntyi pois, nojasi kyynärpäänsä pöytään, peitti silmänsä, ja
minusta näytti, että niissä kiilsi kyyneliä.

-- Herra Jumala! lausui hän tuskin huomattavasti.

Tuopa kävi sietymättömäksi: vielä kotvan ja minä olisin langennut hänen
jalkainsa juureen.

-- Siis itse näette, sanoin minä, mitä suinkin lujalla äänellä ja
teeskennellyllä hymyllä: itse näette, ett'en voi teitä naida. Jospa te
sitä nyt tahtoisittekin, niin pian sen katuisitte. Haasteluni äitinne
kanssa on pakottanut minua selittäimään teille näin avonaisesti ja
näin törkeästi; toivon hänen olevan erehdyksissä; teidän on helppo
häntä siitä poistaa. Näettehän, että minä teidän silmissänne näyttelen
mitä kurjimpaa ja ilettävimpää roolia, vieläpä sen tunnustan -- siinä
kaikki, mitä voin teille tehdä. Kuinka paha luulo tahansa teillä
minusta olisikin, niin minä sille alistun... Näettekö, että olen
kehno teidän rinnallanne?... Eikö niin, että, jospa minua olettekin
rakastaneet, tästä pitäen ylenkatsotte minua?...

Hän kääntyi minuun päin, kalpeana kuin marmori, hänen silmänsä vain
loistivat ihmeellisesti.

-- Minä vihaan teitä!... sanoi hän.

Minä kiitin, kumarsin kunnioituksella ja menin pois.

Tunnin perästä kiidätti kuriiritroikka minua Kislovodskista. Muutaman
virstan päässä Essentukista näin tien varrella virman ratsuni ruumiin;
satulan olivat, luultavasti, ohitse kulkevat kasakat ottaneet ja, sen
paikalla, istui kaksi korppia. Minä huo'ahdin ja käännyin pois.

Ja nyt täällä, tässä ikävässä linnoituksessa, minä usein kysyn
itseltäni, miettiessäni mennyttä aikaa: miksi en tahtonut astua tälle
salliman avaamalle tielle, jossa minua odotti hiljaiset ilot ja
sielun rauha?... Vaan minä en olisi sopinut sen kohtalon kanssa! Minä
olen kuin merimies, joka on syntynyt ja kasvanut yhteen myrskyihin
ja tappeluihin, ja rannalle heitettynä hän ikävöi ja nääntyy,
kuinka hyvänsä häntä houkuttelisikin varjoisa lehto, miten tahansa
paistaisikin rauhan aurinko; päivät pitkät hän kävelee hiekkarannalla,
kuuntelee vyöryvien aaltojen yksitoikkoista loisketta ja tähystelee
utuiseen kaukaisuuteen, nähdäkseen, eikö siellä, sillä vaalealla
rai'alla, joka erottaa sinisen syvänteen harmaista hattaroista, haamota
kaivattu purje, joka, alussa kalalokin siiven kaltaisena, sitten
vähitellen eriää lakkapäiden vaahdosta ja tasaisesti tulla laskettaa
lähemmäksi autiota satamaa...



III.

Sallimaan Uskoja.


Minä, näette, kerran satuin oleskelemaan kaksi viikkoa eräässä
kasakka-kylässä, vasemmalla siivellä, jossa myöskin majaeli pataljoona
jalkaväkeä. Iltasin kokoontuivat upsierit vuorotellen toinen toisensa
luo korttia lyömään.

Kerran, bostoniin kyllästyneinä, kortit pöydän alla, tulimme istuneeksi
hyvin kauan majuori S---in luona; puhelu oli, vastoin tavallisuutta,
hauska. Juteltiin siitä, että meidänkin joukossa löytyy monta, jotka,
niinkuin Muhamettilaiset, uskovat ihmisen kohtalon muka olevan
taivaassa kirjoitetun; jokainen kertoi kaikenlaisia kummallisia
tapauksia _pro_ tai _contra_.

-- Hyvät herrat! kaikki tämä ei todista mitään, sanoi vanha majuori, --
eihän teistä ole kukaan ollut läsnä noissa kummallisissa tapauksissa,
joilla te vahvistatte mielipiteitänne.

-- Tietysti, ei kukaan, sanoivat monet, mutta me olemme kuulleet
luotettavilta ihmisiltä...

-- Mitä joutavia! sanoi muudan: -- missä ne luotettavat ihmiset
ovat, jotka ovat nähneet luettelon, missä meidän kuolemamme hetki on
määrätty?... Ja jos tosiaan edeltämääräystä eli predestinationia on,
niin mitäs varten sitten meille on annettu tahto, järki? Miksi meidän
pitää tehdä tili teoistamme?

Silloin eräs upsieri, joka istui huoneen nurkassa, nousi seisoalle ja,
lähestyen verkalleen pöytää, heitti kaikkiin rauhallisen ja juhlallisen
katseen. Hän oli syntyänsä Serbialainen, niinkuin hänen nimestään näkyi.

Luutnantti Wuulitshin ulkonäkö vastasi täydellisesti hänen
luonteesensa. Pitkä vartalo, tumman veriset kasvot, mustat hiukset,
mustat, terävät silmät, iso, vaan säännöllinen nenä -- hänen kansansa
ominaisuus -- surullinen ja kylmä hymy, joka alituisesti harhaeli
hänen huulillaan -- tämä kaikki ikäänkuin yhdistyi antamaan hänelle
erinomaisen olennon muodon, joka ei voi tasata ajatuksiaan ja
tunteitaan salliman hänelle antamain toveriensa kanssa.

Hän oli urhoollinen, väitteli harvoin, mutta pätevästi, eikä uskonut
kenellekään sydämensä- ja koti-salaisuuksiaan. Viiniä hän ei juonut
melkein ensinkään. Nuoria kasakka-tyttöjä -- joiden viehkeyttä
on vaikea käsittää, ell'ei ole heitä nähnyt: -- hän ei koskaan
armastellut. Puhuttiinpa sentään, ett'ei everstin rouva ollut aivan
välinpitämätön hänen kuvailevista silmistään; mutta siin' ei ollut
naurun paikka, jos siitä vain Wuulitshille mainittiin.

Oli ainoastaan yksi kiihko, jota hän ei salannut -- kiihko
kortinlyöntiin. Viheriäisen pöydän ääressä hän unhotti kaikki,
ja tavallisesti hän hävitti; mutta alituiset onnettomuudet vain
kiihdyttivät hänen itsepäisyyttään. Kerrottiin, että hän kerran
sotaretkellä oli yöllä heitellyt pankkia päänalaisella; silloin oli
onni häntä kauheasti kannattanut. Yht'äkkiä kuului laukauksia, lyötiin
hätärumputusta, kaikki hyppäsivät pystyyn ja tarttumaan aseisin. "Pane
_va_-pankki!" [s.o. onnenkaupan-peleissä koko rahapanoksen, joka on
pöydällä, peliin jättäminen. Va la banque!] huusi Wuulitsh, nousematta
ylös, eräälle mitä kiihkeimpiä punkteerajoita. -- Seitonen seisoo!
vastasi hän, juostessaan pois. Huolimatta yleisestä häiriöstä, jakoi
Wuulitsh pankkipidoksen; kortti tulikin.

Kun hän ilmestyi riviin, niin siellä jo parasta kättä aika lailla
ampua paukutettiin. Wuulitsh ei huolinut kuulista eikä Tshetshentsien
kalvoista, vaan haki tuon onnellisen punkteeraajan.

-- Seitonen tuli! huusi hän nähtyään hänet vihdoin tarkk'ampujien
rivissä, jotka alkoivat ahdistaa vihollista ulos metsästä, ja,
mentyään lähemmäksi, otti hän kukkaronsa ja lompakkonsa ja antoi
ne onnelliselle, huolimatta hänen vastustelemisestaan maksun
sopimattomuudesta. Täytettyään tämän vastenmielisen velvollisuuden,
syöksi hän eteenpäin, viehätti jälkeensä sotamiehet ja aina tappelun
loppuun asti mitä kylmäverisimmästi ampueli Tshetshentsien kanssa.

Kun luutnantti Wuulitsh astui pöydän ääreen, niin kaikki vaikenivat,
odottaen häneltä jotakin omituista esiytymistä.

-- Hyvät herrat! sanoi hän (hänen äänensä oli levollinen, vaikka
tavallista matalampi): -- hyvät herrat, mitä turhista kiistoista? Te
tahdotte todisteita? Minä esittelen teille koettelemaan minun kanssani,
voiko ihminen omavaltaisesti säätää elämästään, vai onko jokaiselle
edeltäkäsin määrätty surman hetki... Kuka haluaa?

-- En minä, enkä minä! kaikui joka taholta. -- Kummallinen mies!
kaikkiahan päähänsä pistääkin!...

-- Esittelen vedon, sanoin minä piloillani.

-- Mistä?

-- Minä sanon, ett'ei ole edeltämääräystä, sanoin minä, karistaen
pöydälle pari kymmenkuntaa kultarahoja -- kaikki, mitä minulla oli
taskussani.

-- Lyödään, vastasi Wuulitsh kumealla äänellä. -- Majuori, te olette
tuomarina: kas tässä viisitoista kultarahaa; loput viisi te olette
minulle velkaa ja te teette minulle ystävyyden lisäämällä ne tähän.

-- Hyvä, sanoi majuori; vaan minä, todella, en ymmärrä, mitä asia
koskee, ja kuinka ratkaisette riidan?...

Wuulitsh meni ääneti majuorin makuuhuoneesen; me seurasimme häntä.
Hän astui seinän luo, jolla riippui aseita, ja otti umpimähkään yhden
erikokoisten pistuolien joukosta. Me emme häntä vielä ymmärtäneet;
mutta kun hän jännitti kauan ja karisti ruutia sankille, niin moni
ehdottomasti huudahti ja tarttui häneen kädestä.

-- Mitä sinä teet? Kuule, se on mielettömyyttä! huusivat hänelle.

-- Hyvät herrat! sanoi hän harvaan, irroittaen kätensä, kuka tahtoo
maksaa minusta kaksikymmentä kultarahaa?

Kaikki olivat vaiti ja syrjäytyivät.

Wuulitsh meni toiseen huoneesen ja istahti pöydän ääreen; kaikki
seurasimme hänen jäljessään. Hän viittasi meille, että kävisimme
istumaan piiriin. Ääneti tottelimme me häntä; ja silloin sai hän
meistä jonkinmoisen salaisen vallan. Minä katsoin häntä terävästi
silmiin, mutta hän vastasi levollisella ja liikkumattomalla katseella
koettelevaa silmäystäni, ja hänen vaaleat huulensa hymyilivät; vaan,
huolimatta hänen kylmäverisyydestään, näkyi, mielestäni, kuoleman
sinetti hänen kalpeilla kasvoillaan. Minä olen huomannut -- ja monet
vanhat sotilaat ovat huomaustani vahvistaneet -- että usein sen ihmisen
kasvoilla, jonka täytyy kuolla muutamain tuntien perästä, on joku
kummallinen välttämättömän kohtalon leima, niin että tottuneen silmän
on vaikea erehtyä.

-- Te kuolette tänään! sanoin minä hänelle. Hän kääntyi pikaisesti
minuun päin, vaan vastasi harvaan ja rauhallisesti:

-- Ehkä kuolen, ehkäpä en... Sitten kääntyi hän majuoriin päin ja
kysyi, oliko pistuoli ladattu? Majuori hämmennyksissään ei muistanut
varmaan.

-- Olehan jo tuossa, Wuulitsh! huusi joku. Varmaankin se on ladattu,
sillä se riippui lähellä päänalusta; mikä himo sitten suottailemaan!...

-- Tuhmaa pilaa! puuttui siihen toimen.

-- Weikkaan viisikymmentä ruplaa viittä vastaan, ett'ei pistuoli ole
ladattu! huusi kolmas.

Lyötiin uusi veto.

Minua kyllästyttivät niin pitkät menot. -- Kuulkaa, sanoin minä, joko
ampukaa tahi ripustakaa pistuoli entiselle paikalleen, ja menkäämme
levolle.

-- Tietysti, huusivat monet: -- menkäämme maata.

-- Hyvät herrat! pyydän teitä seisomaan paikoillanne! sanoi Wuulitsh
pannen pistuolin suun otsaansa vasten.

Kaikki ikäänkuin kivettyivät. -- Herra Petshoorin, lisäsi hän, ottakaa
ja heittäkää kortti ylös.

Minä otin pöydältä, muistan sen nytkin, hertta ässän ja heitin ylös.
Huokuminen lakkasi kaikilta. Kaikkien silmät, kuvaten pelkoa ja jotakin
epämääräistä uteliaisuutta, lensivät pistuolista tuhoisaan korttiin,
joka, kiepotellen ilmassa, verkalleen laskeutui alas; samassa, kuin se
koski pöytään, laukasi Wuulitsh hanan... raksahus!

Jumalan kiitos! huusivat useat; se ei ole ladattu...

-- Katsotaanhan sentään, sanoi Wuulitsh. Hän jännitti jälleen hanan,
tähtäsi lakkiin, joka riippui ikkunan yläpuolella; laukaus pamahti --
savu täytti huoneen; kun se oli hajonnut, otettiin lakki alas: se oli
keskeltä läväisty ja luoti syvällä seinässä.

Vähään aikaan ei kukaan voinut sanoa sanaakaan. Wuulitsh pani hyvin
rauhallisesti kukkaroonsa kultarahani.

Ruvettiin siitä miettimään, miksi ei pistuoli lauennut ensi kerralla.
Mikä väitti, että sankki luultavasti oli tukossa, mikä kuiskasi, että
ruuti ensin oli kostea ja että Wuulitsh sitten karisti uutta; mutta
minä vakuutin, että jälkimäinen oletus oli väärä, sillä minä koko
ajalla en heittänyt silmiäni pistuolista.

-- Te olette onnellinen pelissä! sanoin minä Wuulitshille...

-- Ensi kerran elämässäni, sanoi hän, itsetyytyväisesti hymyillen. --
Tämä on parempi pankkia ja shtossia.

-- Sen sijaan hiukan vaarallisempaa.

-- Entä nyt? Joko alatte uskoa edeltämääräystä?

-- Uskon; vaan en ymmärrä sittenkään, miksi minusta näytti, että te
välttämättä kuolette tänään...

Tuo mies, joka vast'ikään aivan tyynellä mielellä oli tähdännyt
otsaansa, säpsähti silloin äkkiä ja hämmentyi.

-- Jopa tätä riittääkin! sanoi hän nousten ylös. Vetomme loppui ja
teidän huomautuksenne eivät minusta näytä nyt olevan paikallaan...

Hän otti lakkinsa ja läksi pois. Se näytti minusta kummalliselta --
eikä syyttä.

Kohta lähtivät kaikki kotihinsa, mikä mitenkin juttuen Wuulitshin
oikuista ja, luultavasti, yksimielisesti kutsuen minua itsekkääksi,
sillä minä olin lyönyt vedon miehen kanssa, joka tahtoi ampua itsensä;
niinkuin hän ei ilman minutta olisi löytänyt sopivaa tilaisuutta...

Minä palasin kotia tyhjiä kujia myöten. Täytenä ja punaisena, kuin
tulipalon heijastus, alkoi kuu näyttäytyä erikorkuisten talojen takaa.
Tähdet loistivat rauhallisina tumman sinisellä taivaan la'ella, ja
minusta näytti naurattavalta, muistellessani, että muinoin löytyi
sangen viisaita ihmisiä, jotka luulivat noiden taivaan kappalten
ottavan osaa meidän mitättömiin riitoihimme maakaistaleesta tahi
jostakin keksitystä oikeudesta. Ja kuinkas kävi? Nuo lamput, jotka,
heidän mielestään, olivat sytytetyt ainoastaan heidän taistelujansa
ja riemujansa valaisemaan, palavat entisellä loistollaan, vaan
niiden halut ja toivomukset ovat yhdessä heidän kanssaan kauan
sitten sammuneet, kuin tuli, jonka huoleton matkustavainen on metsän
rinteesen virittänyt! Vaan minkä tahdon voiman antoi sentään heille se
vakuutus, että koko taivas lukemattomine asujamineen katselee heitä,
mykällä kyllä, vaan toki muuttumattomalla osanottavaisuudella!...
Mutta me, heidän kurjat jälkeisensä, jotka kuljeskelemme maan päällä
ilman vakuutusta ja uljuutta, ilman huvitusta ja pelkoa, paitsi sitä
ehdotonta kammoa, joka kouristaa sydäntä ajatellessa välttämätöntä
loppua, me emme kykene enään suuriin uhrauksiin ihmiskunnan
edistyksen, emmekä edes oman onnemmekaan eteen, sillä me tunnemme sen
mahdottomuuden, ja, niinkuin esi-isämme heittäytyivät hairahduksesta
toiseen, niin mekin, välinpitämättöminä, astumme epäilyksestä
epäilykseen, omaamatta, niinkuin he, mitäkään toivetta tai edes sitä
epämääräistä, vaikka voimallista nautintoakaan, jonka sielu kohtaa
jokaisessa taistelussa ihmisten tai salliman kanssa...

Ja paljo muita sellaisia mietteitä kulki mielessäni; minä en niitä
pidättänyt, sillä en rakasta pysähtyä mihinkään abstraktilliseen
ajatukseen, ja mitäpä siitä lähteekään?... Ensi nuoruudessani minä olin
haaveksija; minä rakastin vuorotellen milloin synkkiä, milloin iloisia
kuvia, joita levoton ja ahnas kuvitus minulle piirusteli. Vaan mitä
siitä minulle on jäänyt? -- väsymys vain, niinkuin yöllisen taistelun
jälkeen painajaisen kanssa, ja sekava muisto täynnä sääliä. Tuohon
turhaan taisteluun ammensin minä sieluni innon ja tahtoni lujuuden,
jotka ovat varsinaiselle elämälle välttämättömiä. Minä astuin tähän
elämään elettyäni sen jo ajatuksissani, ja minun kävi ikäväksi ja
inhottavaksi, niinkuin sen, joka lukee huonon mukailun hänelle jo kauan
sitten tutusta kirjasta.

Tämän illan tapahtuma teki minuun jotenkin syvän vaikutuksen ja
kiihdytti hermojani. En tiedä varmaan, uskonko nyt edeltämääräystä
vai enkö, vaan sinä iltana vahvasti uskoin. Todistus oli sattuva, ja,
huolimatta siitä, että nauroin esi-isillemme ja heidän avuliaalle
tähtitieteellensä, jouduin tahtomattani heidän raitiollensa; vaan minä
seisatuin ajallani tällä vaarallisella tiellä ja, pitäen sääntönä olla
mitäkään suoraan kumoamatta ja mihinkään sokeasti luottamatta, heitin
metafysiikan syrjään ja aloin katsella jalkojeni eteen. Sellainen
varovaisuus oli aivan paikallaan, sillä minä olin vähällä langeta,
tölmäistyäni jotakin paksua ja pehmoista, vaan nähtävästi elotonta
vastaan. Minä kumarruin -- kuu paistoi jo suoraan tielle -- ja mitäs
näen? edessäni makasi sika, joka oli miekalla kahtia halaistu... Tuskin
ennätin minä sitä katsastaa, kun kuulin askelten kapsetta, ja kaksi
kasakkaa juoksi kujasta. Toinen tuli luokseni ja kysyi, olinko nähnyt
juopunutta kasakkaa, joka ajoi takaa sikaa. Minä ilmoitin, ett'en
ollut kasakkaa nähnyt, vaan osoitin hänen raivoisan urhoollisuutensa
onnetonta uhria.

-- Koko ryökäle! sanoi toinen kasakka, annas kun vain päihtyy
ohrajuomasta, niin jo ottaa ja murentaa, mitä vain tielle sattuu.
Lähtekäämme, Jeremeejitsh, etsimään häntä; sitoa hänet pitää, muutoin...

He menivät pois ja minä jatkoin matkaani suuremmalla varovaisuudella,
ja pääsin vihdoin onnellisesti asuntooni.

Minä asuin vanhan alaupsierin luona, jota rakastin hänen hyvän
luonteensa, ja erittäinkin hänen sievän tyttärensä Nastjan vuoksi.

Nastja, turkki korvissa, odotti minua, tavallisuuden mukaan,
veräjällä; kuu valaisi hänen suloiset huulensa, jotka olivat käyneet
sinisiksi yöllisestä pakkasesta. Nähtyään minut, hän hymähti, vaan
minulla ei ollut aikaa häntä varten. "Hyvästi, Nastja!" sanoin minä
ohikulkiessani. Hän oli vastata minulle jotakin, mutta huo'ahti
ainoastaan.

Minä lukitsin jälkeeni huoneen oven, sytytin kynttilän ja kävin
vuoteelle, mutta tällä erää antoi uni odottaa itseään tavallista
kauemman. Itä jo alkoi vaaleta, kun minä nukuin, vaan, näköään, ei
taivas sallinut minun tänä yönä maata tarpeekseni. Kello neljä aamulla
koputti kaksi nyrkkiä ikkunaani. Minä hyppäsin ylös. "Mitä se on?"...
"Nouse ja pane päällesi!" huusi minulle muutamat äänet. Minä hätäkättä
pukeuduin ja menin ulos. "Tiedätkö, mitä on tapahtunut?" sanoi minulle
yhteen ääneen kolme upsieria, jotka olivat tulleet minua noutamaan; he
olivat kalpeat, kuin kuolema.

-- Mitä?

-- Wuulitsh on tapettu.

Minä ällämästyin.

-- Tapettu juuri! jatkoivat he. -- Joutukaa!

-- Minnekä niin?

-- Tiellä kuulet.

Ja me läksimme. He kertoivat minulle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja
liittivät jos joitakin huomautuksia kummallisesta edeltämääräyksestä,
joka oli pelastanut hänet välttämättömästä kuolemasta puolen tuntia
ennen surmaansa. Wuulitsh oli kulkenut yksin pimeätä katua, häntä kohti
oli karannut juopunut kasakka, joka oli si'an kuoliaksi silpunnut,
ja olisi ehkä mennyt sivuitse, huomaamatta häntä ell'ei Wuulitsh
yht'äkkiä olisi seisattunut ja sanonut: "ketä sinä etsit, veli
kulta?" -- "Sinua!" vastasi kasakka, iski häntä miekalla ja viilsi
hänet olkapäästä melkein sydämeen asti kahtia... Molemmat kasakat,
jotka olivat tulleet minua vastaan ja ajoivat murhaajaa takaa, olivat
saapuneet paikalle, nostaneet ylös haavoitetun, vaan hän oli jo
viimeisensä hengen vedossa ja sanoi ainoastaan: "hän on oikeassa!"
-- Minä yksin käsitin näiden, sanojen himmeän merkityksen, sillä ne
tarkoittivat minua; minä olin tahtomattani ennustanut poloiselle hänen
kohtalonsa; vaistini ei minua pettänyt; minä ihan kuin luin hänen
muuttuneista kasvoistansa läheisen lopun sinetin.

Murhaaja oli salpautunut autioon mökkiin kylän perällä. Me menimme
sinne. Joukko naisia juoksi itkien samanne päin; siellä täällä hyppäsi
myöhästynyt kasakka kadulle, kiiruussa kiinnittäen tikariaan vyöhön, ja
juosta ennätti edellemme. Häiriö oli kauhea.

Saavuimme tuosta vihdoin mekin perille ja näimme mökin ympärillä, jonka
ikkunat ja luukut olivat sisältäpäin suljetut, seisovan väkeä. Upsierit
ja kasakat puhelivat kiivaasti keskenään; naiset itkeä ulisivat,
valitellen, voivotellen. Heidän joukostansa pisti silmiini erään ämmän
omituiset kasvot jotka kuvasivat mieletöntä epätoivoa. Hän istui
paksulla pölkyllä, kyynärpäät polvilla, kannattaen käsillä päätään. Se
oli murhaajan äiti. Hänen huulensa liikkuivat ajoittain... lienevätkö
soputtaneet rukousta vai kirousta?

Sillä välin oli johonkin päin päätettävä ja rikollinen kiinni otettava.

Minä menin ikkunalle ja katsoin luukun ra'osta sisään. Vaaleana makasi
hän lattialla, pistuoli oikeassa kädessä, veristynyt miekka vieressä.
Hänen kuvailevat silmänsä kamalasti pyöriä muljottelevat; aika ajoin
hän värähteli ja tarttui päähänsä ikäänkuin himmeästi muistutellen
eilistä. Suurta päättäväisyyttä minä en nähnyt hänen levottomassa
katseessaan ja minä sanoin majuorille, että suotta hän ei käske
murtamaan ovea ja anna kasakkojen rynnätä sisään, sillä parempi oli
tehdä se silloin, kuin sitten, kuin hän on kokonaan tointunut.

Silloin astui vanha jesauli (kasakka-katteini) ovelle ja mainitsi häntä
nimeltä; hän vastasi.

-- Synninhän sinä teit, Jefiimitsh veliseni, sanoi jesauli; -- niin
mitäs tuossa enään muuta, antaudu pois!

-- En antaudu! vastasi kasakka.

-- Pelkäähän tok' Jumalaa! ethän sinä ole mikään hiiden Tshetshentsi,
vaan rehellinen kristitty. Niin, kun kerran synti sinut vietteli,
minkäs sille saat: salliman kynsistä ei pääse mihinkään.

-- Enkä antaudu! huusi kasakka vihaisesti, ja kuului, kuinka hana
naksahteli hänen sitä jännittäessään.

-- Mummu, hoi! sanoi jesauli ämmälle: -- puhuttelepa poikaasi, ehkä
sinua tottelee... Tämähän on vain Jumalan vihoittamista, ja herratkin
tuossa jo kaksi tuntia ovat odottaneet.

Ämmä katsoi häneen terävästi ja pudisti päätään.

-- Wasili Petroovitsh, sanoi jesauli, astuen majuorin luo: -- ei hän
antaudu -- minä hänet tunnen; jos taas oven murtaa, niin monta miestä
hän hengeltä ottaa. Ettekö ennen käske ampumaan hänet? luukussa on
leveä rako.

Samassa pälkähti päähäni kummallinen ajatus. Samoin kuin Wuulitshille,
juohtui mieleeni koettaa sallimaa.

-- Vartokaa, sanoin minä majuorille: -- minä otan hänet kiinni elävänä.

Käskettyäni jesaulin puhelemaan hänen kanssaan ja asetettuani ovelle
kolme kasakkaa, joiden piti olla valmiit sitä murtamaan ja, merkin
annettua, tulemaan avukseni, kiersin minä mökin ympäri ja menin
kohtaloani määräävän ikkunan luo; sydämeni sykki kovasti.

-- Vai, sinä kirottu! huusi jesauli: -- mitä sinä meistä ilveilet,
luuletko ehkä, ett'ei sinua voiteta? -- Hän alkoi kolkuttaa oveen,
minkä jaksoi; tirkistäen ra'osta, seurasin minä kasakan liikkeitä, joka
ei odottanut hyökkäystä siltä taholta, -- tempasin yht'äkkiä luukun
ja syöksin suinpäin ikkunasta sisään. Laukaus kaikui aivan korvani
juuressa, luoti repäisi olkaimen; mutta savu, joka täytti mökin, esti
vastustajaani löytämästä miekkaa, joka oli hänen vieressään. Minä
tartuin hänen käsiinsä; kasakat syöksähtivät sisään ja, vähän ajan
kuluttaa, oli rikollinen jo sidottuna ja vartioittuna viety pois. Väki
hajosi, ja upsierit onnittelivat minua -- kylläpä jostakin.

Kuinkas ei tuommoisesta sitten voisi ruveta sallimaan uskojaksi? Mutta
kukas sen varmaan tietää, löytyykö joku vakuutus vai eikö?... Ja
hyvin useinkin me pidämme vakuutuksena tunteiden petosta tai järjen
erehdystä!!... Minä rakastan epäillä kaikkia; sellainen mielenlaatu ei
kuitenkaan haittaa luonteen päättäväisyyttä; päin vastoin, mitä minuun
tulee, käyn minä aina rohkeammin eteenpäin, kun en tiedä, mitä edestä
löytyy. Eihän kuolemaa pahempaa koskaan tapahdu -- eikä kuolemalta
niin mihinkään pääse.

Palattuani linnoitukseen, kerroin Maksim Maksiimitshille kaikki, mitä
minun kanssani oli tapahtunut ja mille olin ollut vieraana miehenä,
sekä halusin tietää hänen mielipiteensä edeltämääräyksestä. Alussa hän
ei ymmärtänyt tätä sanaa, mutta minä sen hänelle selitin, niin hyvin
kuin voin, ja, silloin hän sanoi, pudistaen tarkoittavasti päätään:

-- Kyllä, niinpä vainkin! Sepä se on temppu, joss' on monta mutkaa.
Muutoinhan nämä aasialaiset hanat kyllä usein raksahtelevat, jos ovat
huonosti voidellut, tahi ell'ei niitä hyvin paina sormella. Totta on,
ett'en minäkään rakasta tsherkessiläisiä uurrepyssyjä, ne kun eivät ole
meikäläiselle oikein sopivia: perä on niin lyhyt, että nenähän siinä
paikalla palaa... Mutta miekathan heillä on semmoiset -- että pois
tieltä vain!

Sitten lisäsi hän, hiukan ajateltuaan:

-- Säälihän on raukkaa... Mutta pirukos hänet riivasi yöllä päihtyneen
kanssa puhumaan! Muutoinpa se jo taisi niin olla syntymästään
sallittu!...

Enempää minä en voinut urkkia häneltä; hän ylipäänsä ei rakasta
metafyysillisiä väittelyjä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aikamme uros" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.