| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Oraita
Author: Haahti, Hilja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Oraita" ***
ORAITA
Kirj.
HILJA HAAHTI
Helsingissä,
G. W. Edlund,
1895.
SISÄLLYS:
Oraita.
I. Isänmaa ja luonto.
Työhön.
Kun päivä paistaa.
Virran rannalla.
Luonnon huokaus.
Luonnon ääniä.
Tähdelle.
Aalto.
Erkon "Ainoa" katsellessa.
Suomen kannel.
Luonnon tenhossa.
Uutta intoa.
II. Mietteitä ja tunnelmia.
Viivy, aika!
Rauha jos ois!
Etsiessä.
Lukukiireessä keväällä.
Syksyn tunteita.
Jesuksen hartioilla.
Myötäkäymisessä.
Muutettua.
Lapsuudenrunojani katsellessa.
Laineilla.
III. Elämästä.
Aatto-iltana.
Orpo.
Myllärin tyttö.
Yöllä.
Ellin syksymuistelma.
On penni vaan.
Mieron tiellä.
Kesä-ilta.
Saaristolaispoika sisämaassa.
Tyttökoululaitoksen 50:ntenä vuosipäivänä.
IV. Muistoja ja tervehdyksiä.
Äidilleni.
Pyhäkköni.
Eräälle morsiusparille.
Jatko-opiston johtajan syntymäpäivänä.
Tovereista erotessa.
Lasten kiitos Sakari Topeliukselle.
Soiton-opettajattareni muistoksi.
Inkeri.
Oraita.
Kevät herttainen heräsi,
Päivä kulta kuumotteli,
Paistoi nurmen nukkapäälle,
Puki puut, kukitti kummut;
Vainiollekin väritti,
Paahti pellon penkerille,
Hyväeli kyistä maata,
Kirren kilvalla sulatti.
Nosti notkosta orahan.
Maasta heinän hentokaisen,
Lämpimässä läikkymähän,
Tuulosessa tuutimahan,
Karttumahan, kasvamahan
Ihmis-ilmojen iloksi.
Mikä on oras vihanta?
Kevähän tuleva toivo,
Aamun koittavan kysymys,
Vielä vailla vastausta.
Mitä tuosta on tuleva,
Mitä kerran kehkiävä?
* * *
Luoja siemenen sirotti,
Kevättouon toimitteli
Syvälle sydämeheni.
Tuli suudelma sätehen,
Valo aamun armahaisen,
Kuului kutsu kukkasien,
Lehdon lintujen liverrys.
Nuoruuden ihana aika,
Kevät herttainen heräsi,
Siemen pääsi silmikolle,
Nousi ilmoille orahat.
Kainona oras kohosi,
Arastellen, angervoinen,
Vähyyttänsä värjyellen,
Pienoisuuttansa peläten.
Oliko varaista varsin,
Ani aikaista yletä?
Ehtikö kehitä kyllin
Siemen pieni piilosalla?
Tokko luonto hetken tiesi,
Arvasi ajan sopivan?
Mitä tuosta on tuleva,
Mitä kerran kehkiävä?
Voipi vinheä vihuri,
Tuima tuuli tuiverrella,
Nuoren ruohon ruhjoella,
Kaikki sotkea sorahan.
Voi vilu vihannan viedä,
Hallan henki hyydytellä,
Elpyvän elon tuhota.
Vaan voipa kevähän kylvö
Kaunihistikin kehitä,
Oras nousta notkutella,
Saada suotuista sadetta,
Vahvistua, vehmastua,
Valeta valossa päivän,
Kypsyä elon-ajaksi.
Ylähäll' on kaiken kasvu,
Luojalta orahan onni.
Anna, armias Jumala,
Oljelle orahan nousta,
Tulla täydelle tähälle,
Heiluville helpehille!
Anna nousta Sun nimessäs,
Kunniaksesi kohota,
Kansalleni kauneheksi,
Iloksi ihanan maani!
Helsingissä Elok. 1895.
I.
Isänmaa ja luonto.
Työhön!
Kas, tässä on sun maasi:
Nuo välkkyväiset veet,
Nuo saaret, salmet, lehdot
Ja vuorten harjanteet.
Oi, kuinka on se kaunis --
Mut köyhä, pienoinen;
Ja siksi, Suomen lapsi,
Sä käyös toimehen!
Ei joutilaana joudu
Sun kansas seisomaan.
Vain ahkeralla työllä
Se saapi tarpeitaan.
Se kuokkinensa raataa,
Se kuivaa soiset maat,
Ja heelminä sen työstä
On pellot viljakkaat.
Myös hengen vainioilla
On työtä uutteraa;
Se työ on suuri, kallis,
Se mielet innostaa.
Jo lempi kansallamme
Saa koulut nousemaan,
Ja kerran meidän kieli
Soi kautta Suomenmaan
Oi kuule, kaunis maasi
Myös sulle kuiskailee,
Sen järven laine laulaa,
Sen hongat humisee:
"Sun kaikki toimes, työsi,
Ne saakoon synnyinmaa,
Niin lempes, Suomen lapsi,
Sen rikkahaksi saa!"
1892.
Kun päivä paistaa.
Päivyt, paistaos hellien
Pohjan kylmälle hangellen!
Kukat vielä on uinumassa,
Aalto jäisessä vankilassa;
Vaan sun lämpöinen sätehes
Mulle kertovi terveises:
Kohta poissa on nietos, jää,
Kohta koittavi kevätsää.
Päivyt, paistaos hellien,
Paista Suomeni korpehen!
Miss' on puute ja murhe musta,
Sinne saattaos lohdutusta!
Kerro lämpimin sätehin:
Päättyy huolien talvikin.
Toivo, Luojahan luota vaan,
Kevät koittavi aikanaan!
1893.
Virran rannalla.
Virta se vierii, vierii,
Aalto se rientää, rientää,
Koskaan ei tule uudestaan.
Toinen toistansa seuraa,
Jälkeä ei jää yhtään,
Kauvas, kauvas ne kulkevat vaan.
Vuodet ne vierii, vierii,
Aika se rientää, rientää,
Koskaan ei tule uudestaan.
Mutta se jälkiä jättää:
Hetkisen työkin on siemen --
Taivahan siemen kun oisi se vaan!
15/8 1895.
Luonnon huokaus.
Rom. 8: 19-23.
-- Miks, päivyt, kasvosi kätket,
Miks piilout pilvien taa?
"Ah, aina en katsoa jaksa,
Miten syntinen, kurja on maa."
Miks, pilveni, noin olet tumma,
Miks vuodatat kyyneliä?
"Mun murhe on mustaksi tehnyt:
Maan syntejä itken mä."
Miks, välkkyvä aaltonen armas,
Suruvirsiä veisaat noin?
"Kun on turmeltu Luojan luonto,
Miten riemua laulaa voin?"
Ja tuulen henkäys hiljaa
Yli lehtojen huoahtaa:
"Oi milloin, milloin, milloin
Uus luodaan taivas ja maa?"
Kesän kaunis, kukkiva luonto,
Käsitän sinun kaihosi nyt!
Sama huokaus, onhan se myöskin
Alun rintani täyttänyt:
Oi, milloin poistuvi synti,
Lumipuhtaaks syömmeni saa?
Oi, milloin luonnon on juhla,
Ja riemua veisaa maa?
24/6 1894.
Luonnon ääniä.
Luonnossa lukuisat äänet,
Kielet kuiskivi tuhannet,
Kunhan on taitoa tajuta,
Tarkka korva kuulostella.
Vaan eipä valitut luonnon,
Nuo sen ystävät ylimmät,
Joille se sadut saneli,
Kaikki sointi soittimensa,
Konsana samalla lailla
Luonnon ääniä älyä,
Kuule honkien humua,
Lahden vetten lauleloita.
Kullakin on kantelonsa
Povehen omahan pantu,
Sydänjuurihin syvetty.
Siellä se hiljan haastelevi
Kertokaikuja kajaten,
Viritellen vastasoinnut
Lauluille lavean luonnon,
Suuren soittelon sanoille.
Paljon mullekin puhuvi,
Monet virret vierittävi
Luonto, ystävä ylevä.
Joka laine loiskuttavi,
Kuiskivi jokainen kuusi,
Kukat kertovat kedolla,
Puissa lintuset puhuvat
Kotimaani kauneutta,
Suloa ihanan Suomen,
Jonka on aarre ainokainen
Poikiensa ponnistukset,
Työ tytärten tarmokasten,
Lempi lastensa omien.
Silloin ma yletä soisin
Isänmaalleni iloksi,
Hyödyksi kotoisen kansan.
Soisin korsia ko'ota,
Käsin kaksin kanniskella
Kevättoivon toimintahan,
Suomeni sivistystyöhön.
Taasen toisia tarinoi
Tähtivyö värehtiväinen,
Hohtoinen hopeapilvi,
Päivä maillehen menevä:
Kertovat isänkodista
Kaukaisesta, kaunihista,
Tuolla pilvien takana.
Silloin siirtyy sieluhuni
Päilyvä pisara pieni
Sädevirtojen valosta,
Kirkkauden kartanosta.
Sinne tahtoisin samota,
Sinne tieni tähtäellä,
Siellä ainian asua.
Pysy puhtoinen pisara,
Säily, säily sielussani,
Kuni helmi heinikossa,
Kaste kukkasen kuvussa!
Pois, pois tuhoisat tuulet,
Vaiti, valtavat vihurit!
Oi, kun saisin suojatuksi
Helmeni häviämästä!
Vielä on virsiä varalla,
Luonnolla lukuisat laulut.
Toiset kuulen korvillani,
Osan tunteella omistan.
Yhtä vaan ei luonto lausu,
Yhtä ei säveltä soita:
Ei minulle, niinkuin muille,
Kerro lemmestä kevähän,
Lemmen tenhotuntehista,
Lemmen utu-unelmista,
Haavehista armahista
Nuoren, sykkivän sydämen.
Kuni tuuli lehdikossa
Kahlehitta karkeloipi,
Aalto aavalla merellä
Vierivi vapaudessa,
Niin ompi vapaana vallan
Sydän raitis rinnassani;
Ei se suostu solmukkoihin
Eikä pauloihin paneu.
Mutta on yksi luonnon laulu,
Jot' en konsana käsitä.
Kun ma istun illan suussa,
Yksin istun ja uneksin,
Silloin sen sävelen kuulen,
Sekä kuulen että tunnen,
Tunnen syömmeeni sulavan.
Vieno se väreeltä ompi,
Sulosointuina, sanaton,
Sävel kaihon, sävel onnen,
Tuttu sekä tuntematon...
Niin, ken ne käsitti kaikki,
Kuka taisi ne tajuta,
Tuhannet eri tarinat,
Laulelot lavean luonnon!
Heinäk. 1895.
Tähdelle.
Terve, tähtönen taivahalla!
Tässä katson ja mietin taas.
En mä ymmärrä kirkkauttas,
En sun ihmeistä tuikintaas.
Kerro, kätketkö maailmoita,
Ihmishenkiä sadottain?
Tokko sielläkin sydän sykkii,
Kuni tässä mun rinnassain?
Vaiko lienet sä isän silmä,
Taikka siskoni pienoisen?
Aina sieltäkö illan tullen
Tänne luovat he katsehen?
Tahi lienetkö lyhty pieni,
Jolle loistehen Luoja suo,
Jotta viittaisit ihmislasta
Ijankaikkisen valon luo?
Miksi, aina kun mulle loistat,
Käypi lämpimäks sydämein?
Oi, en ymmärrä tuikekieltäs,
En sun loistoas, tähtösein.
13/9 1895.
Aalto.
-- Aaltoni, minnekkä matkasi vie?
Minne on päättyvä kuohujen tie?
Määrää vaillako retkesi lie
Myrskyissä merellä?
"Lapseni, rantahan kukkaisaan,
Sinnepä matkani kulkevi vaan;
Siellä mä kerran rauhaa saan
Myrskyistä merellä."
-- Helmaan valkaman rauhaisan,
Sinne mä myöskin kiiruhdan:
Turvaan, riemuhun taivahan
Myrskyistä merellä.
1888.
Erkon "Ainoa" katsellessa.
Kaikki paikat on täytetyt;
Tässä vuottaen istun nyt.
Himmeäksi jo liekit saapi,
Verho poimuille kohoaapi.
Näen Ainon ja immet muut,
Urhot uhkeat, partasuut;
Mutta muutakin paljon vielä
Haaveilussani näen siellä.
Kuulen lainehen loiskivan,
Kuulen kuusien huminan.
Käki kukkuvi kuusistossa,
Alli soutavi aallokossa.
Näen kalliot, korpimaat,
Näen lehdikot varjokkaat,
Tunnen tuoksua tuhansista
Kevättuomista kukkivista.
Kevät tenhovi... Kokonaan
joudun uutehen maailmaan:
Näen haltijat kukkasissa,
Puiden oksissa huojuvissa,
Sinipiikaset salolla,
Veessä Vellamon neitoja,
Päivän impyet hohtavilla
Rusopilvien reunamilla.
Näen, kansani kallehin,
Kevätpäivinäs sinutkin;
Lapsi-aikasi lauleloita
Kuulen vienoja, ihanoita.
Nautin soidessa kantelon...
Vaan se lyhkäinen hetki on.
Aatos lentävi, haave haihtuu,
Toisenlaisiksi kuvat vaihtuu.
Suomen kohtalot muinaiset
Mulle kertovi sävelet...
Nyt ne kuuluvat sekavilta,
Tuskaisilta ja vierahilta;
Sitte syttyvät toivomaan
Tahi tyyntyvät uudestaan
Tahi vaihtuvat uljahiksi
Taiston pauhinasäveliksi.
Sitte kauvan on rauhaisaa,
Tyyntä, kirkasta, ihanaa.
Vaan nyt -- vierasta ääntä kuulen,
Kuten irjua itätuulen.
Kuten lehtinen värähtää,
Kun on raivossa myrskysää,
Niinpä laulutkin värjyvissä
Soivat huolien sävelissä.
Herra, suojele Suomeain,
Poista huolet mun kansaltain!
Suo sen laulella riemumielin,
Soida kantelon sointukielin!
Ja sen tiedän, se soida saa,
Päivä taivahan kirkastaa,
Viel' ei ruostua kielet saata,
Suomen kantelon soitto laata!
Nytkö verho jo lasketaan!
Mitä "Ainosta" muistankaan?
Kaiken iltaahan istun tässä
Suomen' vaiheita miettimässä.
Eipä hukkahan kokonaan
Mennyt iltani kumminkaan:
Väinön kantelon helkkyessä
Elpyi toivehet sydämessä.
1893.
Suomen kannel.
"Soitto on suruista tehty,
Murehista muovaeltu."
Kanteletar.
Miks oli muinen Suomen soitto,
Kaunis kantelo Kalevan
Tehty suurista suruista,
Murehista muovaeltu?
Siks oli muinen Suomen soitto,
Kaunis kantelo Kalevan
Tehty suurista suruista,
Murehista muovaeltu,
Itse tuota tietämättä
Kansamme kun kaipaeli,
Hartahimmasti halusi
Elon pulmat purkaella,
Solmut solkkuiset avata,
Tajuta totuuden tietä;
Kun oli sille saapumatta
Valo lemmen lähtehestä,
Tieto taivahan tuvilta,
Kaikki kallihit hedelmät,
Luojan lämmön kypsyttämät.
Soitti Suometar suruja,
Haasti mielihaikeoita,
Kunnes huomen jo hämärsi,
Kunnes koitti kirkas päivä.
Jo oli aika soiton soida,
Kantelon kajahuella
Lauluja ilon ihanan,
Riemun runsahan runoja.
Soiko nyt iloa soitto,
Kannel riemua remuvi?
Eipä soi iloa soitto,
Kannel riemua remahda,
Yhä huolta haastelevi,
Yhä kaihoja kajavi.
Miks on soitto Suomenniemen,
Kaunis kantelo Kalevan
Vieläkin suruista tehty,
Murehista muovaeltu?
Eikö itkisi emonen,
Kaihomielin kaikertaisi,
Laps kun palkitsi pahasti
Rakkauden runsahimman,
Unohti oman kotinsa,
Äidin armahan asunnon,
Äidinkielen, äidinmielen?
-- Monihan poika Pohjolamme,
Tytär Suomemme suloisen,
Täten äitinsä unohti,
Hylkäsi oman emonsa.
Siks on soitto Suomenniemen,
Kaunis kantelo Kalevan
Vieläkin suruista tehty,
Murehista muovaeltu.
12/10 1895.
Luonnon tenhossa.
Olin innolla työtäni tehnyt,
Ja tutkinnot päättänyt,
Ja luonnon helmahan maalle
Kesän tultua riensin nyt.
Oi kuink' oli taivas kirkas,
Ja tuoksuvat lehdikot,
Ja kuinka riemua täynnä
Soi lintujen laulelot!
Siell' laineilla Pohjanlahden
Mä soljuilin venhossain,
Tai metsän varjossa istuin
Ja laulelin onnestain.
Ei ollut huolia mulla,
Vapautta mä nautin vaan,
Ja luonto kuiski ja kertoi,
Mun tenhosi taiallaan.
Kuin siivin aikani lensi,
Ja syksy se joutui niin;
Ja kaupungissa mä ryhdyin
Taas kirjoihin rakkaisiin.
Mut rakkaisiinko? En tiedä...
Nyt mielikö muuttunut lie?
Miks sitte en työtäni tarkkaa,
Miks aatos kauvaksi vie?
Näen kaikki, kaikki ne taasen,
Nuo nurmet ja lehtevät puut,
Ja lainehet Pohjanlahden
Ja menneet riemuni muut.
Mä istun, istun ja katson
Pois pilvihin siintäviin,
Ja säännöt ja taivutuskaavat
Ne häipyvät haaveisiin...
1/9 1895.
Uutta intoa.
Pois haaveilut!
Ei velttoutta luonto neuvonut.
Se kertoi armautta synnyinmaan,
Kehoitti sille kaikki uhraamaan.
Ei riitä tunnetulva kuohuinen:
Vie tosi lempi tosi toimehen.
Mun maani, oi!
Se onnekas, ken työtäs tehdä voi!
Sun eestäs ennen vuoti hurmevuo,
Nyt rauhan työ sun vastaisuutes luo.
Ja kaikki lapses siihen tarvitaan,
Ei jouda veltoks jäädä ainutkaan.
Siis toimintaan!
Mä myöskin olen lapsi Suomenmaan.
Jos työni oiskin halvin, pienoisin,
On Suomelle se tehty kumminkin.
Ja silloin voin sen tehdä riemuiten:
Se ottaos, oi maani armainen!
Syysk. 1895.
II.
Mietteitä ja Tunnelmia.
Viivy, aika!
Oi miksikä riennät, aika,
Kuin lentävä lehtinen pois?
Ei vielä -- viipyös, viivy,
En kiirehtää sinun sois!
Oi, kuinka on maailma kaunis,
Niin laaja ja lämpöinen,
ja kuinka ma paljon toivon
Ja nautin ja riemuitsen!
Sä viivy, viipyös, aika,
Kuvat kirkkahat, viipykää!
Pian ehkä on maailma kylmä,
Ja toivehet hautaa jää.
Ja vaikkapa ainian säilyis
Se lämminnä syömmellein,
Oi, sittekin viipyös, aika,
Oi, viipyös, nuoruutein!
On pohjaton tiedon lähde,
Opin aika nyt parhaillaan,
Ja mä ehtinyt viel' olen tuskin
Pisaraisia ammentamaan.
Niin paljon mä oppia soisin
Elon taitoja parhaita:
Ilomielistä kieltäymistä
Ja rakkautt' altista.
Sovittaakin paljon mä soisin
Ja paljon pyyhkiä pois;
Ja paljon mä kaipaan uutta,
Joka uudeks mieleni lois.
Siis miksikä riennät, aika,
Kuin lentävät lehdet nuo?
Ei vielä -- viipyös, viivy,
Nuoruutta mun nauttia suo!
Rauha jos ois!
Eikö mun rintani tyyntyä vois,
Kaiho ja kaipaus haihtua pois?
Aatokset lentävät selvittämättä --
Rauha jos ois!
Riehuva tuulikin nukkua saa,
Vaahtova aaltonen uinahtaa,
Vaan minä kaipaan taukoamatta,
Rauhaa en saa.
1890.
Etsiessä.
Vesi kirkas läikkyvän lähtehen,
Lumi puhdas, pehmeä, valkoinen,
Jos puhtaaks pestä mun voisit!
Oi tähtönen tyynesti tuikkaava,
Oi ilta, sä viileä, rauhaisa,
Jos mullekin rauhasi soisit!
Mut täynnään syntiä, saastaa vain
Sydän rauhaton sykkivi rinnassain,
Niin polttava, kaihoavainen.
Yks ainoa puhtaaks pestä mun voi:
Rakas Jesus, mi henkensä tähteni soi
Hänet jospa ma löytäisin vainen!
1893.
Lnkukiireessä keväällä.
"Oi kuuntele, peipponen laulaa,
Kevätkulta jo saapunut on!"
-- En jouda, on läksyni pitkä,
Pian täytyvi tutkintohon.
"Kai vuokot jo metsässä kukkii;
Tule, poimimme hetkisen vaan!"
-- Vie herttainen tervehdys niille,
Kesän tultua poimia saan.
"Runotarkin lehdossa leijaa,
Hänet tuulonen luoksesi tois!"
-- Oi, kirjojen tähden hän multa
Kiels' aikaa lempensä pois...
12/4 1894.
Syksyn tunteita.
Kellastuu, kellastuu
Nurmikko ja vehmas puu;
Syksyn merkki otsallansa
Myös on luonto muu.
Kalveten kukkanen
Nukahtaapi nurmellen.
Kaukomaille liiteleepi
Muuttolintunen.
Vuorella istun ma,
Katson iltaseutua.
Alullakin on rinta täynnä
Syksyn tunnetta.
Toivoen, kaivaten
Sykähtääpi sydämen'.
Siell' on kaiho, siellä onni
Kesän lyhyen.
-- Kukkanen, kukkanen,
Nuku nuorna nurmellen!
Koska lie jo munkin vuoro
Tulla vierehen?
1894.
Jesuksen hartioilla.
En tahdo surra, Herra,
Sä kannat huoleni;
Ne kaikki, suuret, pienet,
On hartioillasi.
Oi, veithän Golgathalle
Sä taakan raskaimman
Nyt enkö sitte uskois
Sun näitä kantavan!
Ja kun mä kaikki heitin
Sun hartioillesi,
Niin turvallist' on olla,
Ja tyyni mieleni.
Jos vaikka kuinka käypi,
Sen tiedän ainiaan:
Kun Sulle uskon tieni,
On kaikki hyvin vaan.
1893.
Myötäkäymisessä.
Jesus, rakas Herra Jesus,
Kuinka Sua kiittäisin?
Oi, niin paljon mulle annoit,
Yli kaiken toivonkin!
"Koko tien" Sä kanssan' kuljit,
Kädestäni taluttain,
Voiman, armon, siunauksen,
Kaikki yksin Sulta sain.
"Kelle annettu on paljon,
Siltä paljon vaaditaan."
Herra, Herra, mitä vaadit,
Mitä multa tahdotkaan?
Kuinka saan sen täytetyksi?
Herra, kuinka kannatan
Suuren edesvastauksen,
Jonka tunnen painavan?
"Nosta silmäs korkealle,
Katso, kuka kaikki loi!
Häll' on kaikki voima, valta,
Heikot vahvistaa Hän voi.
Ei se uuvu, ei se näänny,
Joka Häntä odottaa;
Kotkan siivet, uudet voimat
Herraltaan hän aina saa."
Niin, oi Herra, sen mä uskon,
Heitän huolet mielestäin.
Taaskin tartu käteheni,
Taaskin kulje vieressäin!
Turvallisna, onnellisna
Silloin riemuitsen mä näin:
"Tähän asti autit, Herra,
Autat kyllä eeskinpäin!"
1895.
Muutettua.
Mä muuttolintujen saapuissa
Pois muutin syntymäseudulta.
Jätin pienen kaupungin puistoineen
Ja leikkipaikkani muistoineen.
Jätin ystävät, tuttavat lapsuutein,
Luo vierasten pois lähteäksein.
Koti, miss' olin vuosia viettänyt,
Mun uutehen piti vaihtaa nyt.
Oi lapsuus-aikaa ja onnea sen!
Oi riemuja ensi nuoruuden!
Jätin kaikki -- ja tokkohan voisinkaan
Sen vertoja saada konsanaan?
Ja kauvan, kauvan mä yksinäin
Siin' istuin illalla mietteissäin...
* * *
Pois mennessä muuttolintujen
Mä saavuin kotiini uutehen.
Ja siell' oli lämmintä, armasta,
Kuin ennen syntymäpaikassa.
Olin seudut tuttavat jättänyt,
Mut uusihin jälleen kiinnyin nyt.
Sydän nuori sykkäili rinnassain:
Pian uuden ystäväpiirin sain.
Mä ryhdyin toimehen mieluisaan:
Taas silmäni onnesta loistivat vaan.
Mut sitte mä joskus yksinäin
Taas istuin illalla mietteissäin.
Ja huomaamattani, hiljaa vaan
Mä vaivuin muistojen maailmaan.
Oi lapsuus-aikaa ja onnea sen!
Oi riemuja ensi nuoruuden!
Ja mä mietin, tokkohan voisinkaan
Sen vertoja saada konsanaan...
1893.
Lapsuudenrunojani katsellessa.
Pikku runovihkonen,
Tuonne nyt sun heitän,
Laatikkoni pohjallen
Papereihin peitän!
Tiedän, että uunissa
Paremp' ois sun maata,
Mutta enpä sinua
Sinne viedä saata.
Kehnoja on runot nää,
Lapsen lauleloita,
Vaan kun vuodet vierähtää,
Hausk' on nähdä noita.
Voinenkohan konsanaan
Parempia luoda?
Ah, en tiedä! Toivon vaan
Aika voi sen suoda.
Useasti poistuvi
Laulun into multa.
Uutta vaatis rintani
Runottaren tulta.
Tullos luoksen', impyen',
Siipes mulle anna,
Kanteleesi kaunoinen
Kotihini kanna!
Hetkisen kun siellä sois
Tenhova sen kieli,
Uusi lämpö mulla ois,
Innostuisi mieli.
Vaan ei vielä yksinään
Into, lämpö riitä:
Viel' on kynä kömpelö,
Kärki poissa siitä.
Tarkaks, immyt, veistä se,
Hengi paperille!
Sitte kauvas lennämme
Runon rantamille...
Jospa kevättuulonen
Runottaren toisi!
Jospa harras toivehen'
Todeks tulla voisi!
1892.
Laineilla.
Nurmella
Seutua katsoen istun ma;
Leikkien
Rantahan läikkyvi aaltonen.
Tuutivi, tuutivi laulullaan
Lapsuusmuistojen maailmaan.
Muinoisin
Lastuja heittelin laineihin.
Tuossa ne
Soutivat aallolta toiselle.
Nyt olen itse mä lastuna,
Soutelen maailman tuulissa.
Kuohuen
Vaahto kun hyrskähti rannallen,
Lastuni
Sinne se myrskystä huuhtaisi.
Vaan minä -- joudunko milloinkaan
Rantaan tyynehen, kukkaisaan?
Jumala,
Suojele lastua laineilla!
Myrsky käy,
Viel' ei luotoa, maata näy.
-- Turvani, tuulien ohjaaja,
Johdata lastua laineilla!
25/5 1894.
III.
Elämästä.
Aatto-iltana.
Lumen pehmeä, valkonen vaippa
On peittänyt metsän ja maan;
On hiljaa ulkona kaikki,
Ja tähtöset tuikkivat vaan.
Mä istun ikkunan luona,
Mä katson ja kuuntelen.
Jo kuusi on juhlaksi valmis,
Vaan hetkeksi unhotan sen.
En kuule, mutta sen tunnen:
Läpi ilmojen lauluja soi;
Siell' enkelit taivaan laulaa,
Sanan Jesuksesta he toi.
Sydän käy niin lämpöiseksi,
Sydän köyhä ja syntinen,
Ovet siellä ne hiljaa aukee,
Kuin vierasta vuotellen.
Oi Jesus, ystävä parhain,
Tule luokseni vieraaksi!
Ilo joulun on muuten poissa,
Ja tyhjä on syömmeni.
Vaan siellä kun tahdot olla,
En muusta mä huolikaan,
On silloin kuuseni kirkas,
Ja joulu on ainiaan.
2/11 1894.
Orpo.
Täällä mä astun tyttönen
Jäljessä kartanon karjan.
Kuiva on kannikka kontissain,
Lähde läikkyvä tuoppinain;
Soita ja korpia käyskelen,
Poimin mättäältä marjan.
Lintunen laulavi oksalla,
Lehmien kellot soivat.
Kerran kellot ne kaikui niin
Äitini hautahan kannettiin.
Toinen on meidän torpassa,
Tänne mun vieraalle toivat.
Paista, aurinko armahin,
Lämmitä orpolasta!
Ei mua kukaan helli nyt,
Multakin rinta on jäähtynyt.
Anna, aurinko armahin,
Lämpöä taivahasta!
Kil kili, kal kali -- Mansike hoi!
Hei, hoi, Muurikki, Rusko!
-- Äitini lausui: "Yksin jäät,
Kylmät on maailman tuulispäät.
Kuinka jos käykin, lapseni, oi,
Toivo ja Herraan usko!"
Louhikko naarmulle jalkani vie,
Vaikea käydä on mulla...
-- Äitini, Herraan uskonkin,
Toivoa myöskin tahtoisin,
Vaan niin raskas on orvon tie --
Luokses jos saisin ma tulla!
25/7 1895.
Myllärin tyttö.
Myllykoski kohisee...
Kulta merta kyntelee.
Sinne pois
Kullan luo kun päästä vois!
Säkit huuhdon joutuisaan,
Sitte myllyn siivontaan --
Sitte, oi,
Hetken kulta saada voi!
Piirrän pienen kirjehen,
Poimin pienen kukkasen,
Suudelman
Kätken lehden lomahan.
Laula, loiski, purosein!
Kaukana on sydämein...
Sinne pois
Kullan luo kun päästä vois!
29/7 1895.
Yöllä.
Niin musta on kaupunki!
Nyt joutuvi keskiyö,
Kakstoista jo kello lyö,
Kaikk', kaikki peittyvi pimeään,
Ei tuiki ainoa tähtikään --
Ken vielä nyt valvovi?
Moni sairas varmaankin.
Niin polttava otsa on,
Lie rintakin rauhaton...
Unen enkeli, heitä sä suutele,
Sydänhaavoja, taivas, lääkitse,
Suo rauhasi sieluihin!
Vait! Mistä on melske tuo?...
Ei valvo sairaus vaan,
On syntikin toimessaan,
Vie viina öisille retkilleen...
Oi vaimo raukkoja lapsineen! --
Oi taivas, armosi suo!
Niin musta on kaupunki!
Mut yöhön kun katsahtais,
Ah, kurjuutta nähdä sais:
Ilo, terveys nukkuvi, rauhakin;
Rikos, tauti ja murhe katkerin,
Se yksin nyt valvovi.
Ei valvo se yksinään!
Yhä valpas vieläkin
On vartija Israelin.
Hän kyynelet kirjahan kirjoittaa,
Ja sorto ja synti, se tuomion saa,
Ei yöhön se peitykään.
Niin, Herra, Hän valvovi!
Ja musta on syksy-yö,
Mut syttyvi tähtivyö;
Kuu nousee taivahan kannellen,
Saa rintahan tunne turvainen,
Ja mä sammutan lamppuni.
1895.
Ellin syksymuistelma.
Takkini, lakkini vallan kastin,
Vettä kun pilvistä vihmoi niin;
Kuljin ja käyskelin ristin rastin,
Eksyin outohon Helsinkiin.
Siinä jo ymmällä melkein itkin...
Silloin -- aatteles -- sattui näin:
Arvo se asteli ahdetta pitkin,
Saapui luokseni kiirehtäin.
Sitte en tiedä, kuinka mä teinkään,
En, mitä hälle mä kerroinkaan;
Enkä mä muistais ihmeekseinkään
Mistä hän haasteli huikeissaan.
Muistan vaan, miten siinä hän astui
Silmin loistavin rinnallain,
Huolinut ei, vaikk' itse kastui,
Suojasi, aatteli "Elliä" vain.
Vaikk' oli taivas synkkä ja musta,
Ilmakin kolkko ja syksyinen,
Sentään tunsin mä riemastusta,
Lämpöä, tuoksua keväimen.
Pian minut saatti hän tuttuhun paikkaan
Liiaksi vain oli lyhkäinen tie;
Sillä sen tiedän: pitkähän aikaan
Ei niin hauskaa ollunna lie.
Syysk. 1895.
On penni vaan...
Niin houkutellen ne kutsuvat,
Nuo tortut, kaakut ja piirakat,
Ja siellä syödään ja ostellaan,
Ja vadit täyttyvät uudestaan.
Vaan ulkopuolella ikkunaa
Pää pieni ruudusta kurkistaa,
Ja silmät suuret ja kirkkahat
Niin pyytäväisinä katsovat.
Tuo kaunis kaakku! Ah, jos sen sais
Niin kovin Katria haluttais.
Mut tyttösellä on penni vaan,
Ja siitä kymmenen vaaditaan.
Oi, leipuriksi ken tulla vois!
Sais aina syödä, kun nälkä ois.
Tai jospa pääsisi rikkahaks,
Kun tahtois, ostaisi kaakun, kaks.
Nyt silmillänsä hän syöpi vaan,
Ja pikku sormi on suukossaan...
Ken kymmenpennisen lahjoittais,
Niin että kaakkunsa Katri sais?
13/6 1895.
Mieron tiellä.
Tullos, Musti, vierellein!
Joudu, joudu, Hallisein!
Nälkä teill'on molemmilla:
Saatte einehein.
Kulkulainen koditon
Halveksittu, köyhä on.
Ystävät, me kolme saimme
Saman kohtalon.
Ovelle kun kolkutin,
Näin siinä teidätkin.
Oi, mi katse silmissänne!
Sen mä ymmärsin.
Teille annan kannikkain,
Jonka keittiössä sain.
Kai ma vielä toista löydän
Ottakaa se vain!
Luoja pienet holhoaa,
Ihmismielet taivuttaa.
Kyllä Hältä mieron tyttö
Einehensä saa.
1895.
Kesä-ilta.
(Merikannon valssin kansikuvan mukaan).
He kulkivat siinä kahden
Ja kuiskivat onnestaan,
Ja hiljaa lainehet lahden
Ne säistivät laulullaan.
Ja kuiskehen kuuli rastas,
Sen toisteli kullalleen,
Ja lainehen lauluun vastas
Kesätuulonen tuoksuineen.
Sävelkuiskeen vienon ja armaan
Taas kaiku kertoeli.
Koko luonto sen tenhossa varmaan
Kesä-iltana haaveksi...
Syysk. 1895.
Saaristolaispoika sisämaassa.
Mä kynnän pellot ja kasket kaadan,
Mä kangin, kuokin ja työssä raadan,
Mut eipä uutterin toimikaan
Saa rinnan polttoa taltumaan.
On kuin en ilmaa mä täällä saisi,
Vaan kaikki painaisi, ahdistaisi;
Nuo viidat, nummet ja laaka maa,
Ne mieltä, katsetta uuvuttaa.
Oi kallioita ja saarimaita
Ja merta, aaltoja vaahdokkaita!
Oi kotiseutua, armastain!
Niin, sinne, sinne mä mielin vain!
Mä syömmin riemusta sykkiväisin
Vapaana myrskyssä temmeltäisin.
Kuin sorsa purteni oiva uis,
Ja rinta paisuis ja laajentuis.
Ves'linnun hauska on lainehella;
Laps saaren kärsivi manterella.
Oi raitis, kaunoinen saarimaa,
Pois sinne tahdon mä kiiruhtaa!
13/10 1895.
Tyttökoululaitoksen 50:ntenä vuosipäivänä 6/11 93.
I.
Häkiss' istuvi vankina lintunen,
Lyö siipiä ristikon rautoihin:
Jo lehdossa laulavat kumppanit sen,
Ulos kutsuen äänin riemuisin.
"Niin ahdas, ahdas on häkkini, oi,
Miks täällä mun kaihota täytyvi vaan?
Vapauttahan varten Luoja mun loi
Ja Suomeni metsihin laulelemaan."
Tule, lintuni, ruokaa multa sä saat!
Mut poijes se kääntävi pienoisen pään.
Taas laulaos laulusi soinnukkaat!
Mut eipä nyt kuulu sen riemuva ään'.
-- Mikä vaivaa lintua, armastain?
Ulos katsele päivän paisteesen! --
"Oi, sinnehän onkin mieleni vain,
Vapauttani, raukka, mä kaipailen."
-- Niin lähteös, lintuni, lentohon,
Pois tuonne toivosi maailmaan!
Nyt tiedän: vapaaks luotu mi on,
Ei vankina viihdy se milloinkaan. --
On ulkona kukkien peitossa maa,
Kevät-aurinko loistavi lämpöinen;
Ja lintu se riemuiten lentohon saa,
Avaruuksiin, ilmahan kirkkaasen.
II.
Sä Suomen vapaa lintunen,
Kiitosta kanna Luojalleni
Niin paljon, paljon sait sä Hältä,
Sun Isältäsi lempivältä:
Jo tiedon laaja ihmemaa
Sun lentimilles aukeaa;
Sen aartehisto verraton
Sun aatokselles altis on.
Se onni, mi on osanas,
Ei ennen ollut siskollas;
Hän hyöri, puuhas kodissansa,
Se yksin oli maailmansa.
Kun veljet luki innoissaan,
Hän kyynelsilmin katsoi vaan.
Hän kärsi, kaipas tietoja
Kuin lintu vapauttansa.
Mut päivä koitti vihdoinkin
Ja paistoi ihmismielihin,
Ja tiedon maille valoisille
Tie aukes Suomen tyttärille.
On ummellensa siitä nyt
Jo viisikymmen vierinyt,
Ja muistoks tästä saavutaan
Nyt kouluhumme juhlimaan.
Siis yhdy juhlan viettohon!
Tää sulle kallis päivä on.
Sun kanssas koko Suomen kansa
Nyt ilmoittaapi riemuansa.
Jo talvi saapuu Pohjolaan,
Mut sull' on kevät kukassaan,
Ja siksi, Suomen lintunen,
Kiitosta laula Luojallen!
1893.
IV.
Muistoja ja tervehdyksiä.
Äidilleni.
Kukkaisnuppunen hento
Varttansa vahvaa vasten
Lehteä painaltaa.
Linnunpoikanen pieni
Peittävän siipyen alla
Rauhassa nukkua saa.
Ilman loistoa päivän
Kuuhut tummana kulkis,
Sammuis tähtönen pois.
Ilman lähtehen silmää
Vuolas, vilpeä virta
Tyhjänä uomana ois.
Ilman syöntä, mi lempii,
Ilman kättä, mi vaalii,
Raskast' on lapsosen.
Helmassa äidin hellän,
Lämmössä äidin lemmen
Lapsi on onnellinen.
Vaivoja säästelemättä
Äidin rakkaus toimii,
Hehkuvin, suurin se on.
Äitini armahin, kiitos
Siitä, min annoit mulle!
Luoja sen palkitkohon!
17/9 1895.
Pyhäkköni.
Paikan rakkahan tiedän,
Tyynen ja rauhaisen;
Siellä mä istuin ennen,
Sinne nyt kaipailen.
Kuuset seisovat siellä
Kunniavahteina,
Vuokot valkoiset peittää
Nurmea juurella.
Kerran sinne mä saatoin
Turvani, rakkahain;
Kukkaset haudalla kastoi
Kyynelet poskiltain.
Kolkolta siell' ei koskaan
Tuntunut kumminkaan,
Syömmeni kielet parhaat
Helkähti soimahan vaan.
Kevään toivoa uhkui
Kukkiva, armas maa,
Mutta mun liiteli aatos
Kauvaksi pilvien taa.
Onnea tääll' oli paljon -- --
Kyynelten himmentämää...
Siell' oli oikea riemu,
Siell' oli matkani pää!
Vuosia sitten vieri,
Kasvoin, suureksi sain;
Kohtalo pois minut johti
Syntymäseudultain.
Aika jo paljon peitti
Unhojen maailmaan,
Vaan kuva paikkani rakkaan
Kirkastuu yhä vaan.
Siellä jos taasen mä oisin
Kuusteni juurella!
Siellä jos nukkua voisin
Päiväni laskeissa!
13/5 1894.
Eräälle morsiusparille.
Kodin käytte laatimaan
Maailmahan avaraan,
Kuten pesän pienoisen
Valmistaapi lintunen.
Kestävälle oksalle
Laatikaatte pesänne:
Myrskysäillä suojan vaan
Suopi usko Jumalaan.
Lämpimässä pesässä,
Siin' on hyvä levätä:
Lempi kodin lämmittää,
Lemmettä se kylmäks jää.
1890.
Jatko-opiston johtajan syntymäpäivänä 7/3 95.
(Oppilasten kukkakorin muassa.)
Kasvoi kankahan kylessä,
Salon sankan laitehella
Valkokukkia kehänen,
Kiehkurainen kielosia.
Siell' oli kuuset kumppanina,
Tuttu tuulien humina,
Siellä Suomemme suloa
Luonnon kannel kaikueli.
Hyvähän oisi siellä ollut,
Armas vastakin asua,
Vaan tuli tuima pohjatuuli,
Vihurin vihainen viima,
Heitti viljalta vitiä,
Nietokset sakeat syyti,
Kylmi kukkien kupuja,
Palelteli pienoisia.
Tuosta kielot tuumimahan,
Kysymähän keskenänsä,
Minne pääsisi pakohon
Kourista kovan puhurin,
Miss' olis suojaista sijoa,
Koti lämmin kukkasille.
Jättivätpä jäisen kentän,
Tänne saapuivat salolta,
Kuuluisimpahan kylähän,
Helsingin hyville maille.
Saivat muitaki mukahan
Elosijan etsintähän,
Kukkia kesäisen parven
Kasvihuoneitten kedolta.
Löysivät parahan paikan,
Kotilieden lämpöisimmän,
Saapuivat tähän talohon
Asuntoa pyytämähän.
Tääll' ei tunnu pohjatuuli,
Vihurin vihainen viima:
Täällä lempi lämmittävi,
Lempi suurehen, jalohon.
Täällä soi sama sävele,
Sama kantelo kajavi,
Joka soi saloissa Suomen,
Kajahteli kankahalla:
Mieli on täällä Suomen mieli,
Kieli puhdas Suomen kieli;
Siksi Suomen kukkasien
Täällä armas on asua.
Niinpä kainot kukkasemme
Löysivät parahan paikan.
-- Löysivät parahan paikan,
Muistivat parahan päivän:
Saapuivathan suorastansa,
Täksi päiväksi tulivat,
Lehahtivat Lehtorille
Synnyinpäivä-vierahiksi.
-- Niin ne nyt pyytävät puhua,
Tuoda Teille tullessansa
Nöyrät onnentoivehensa,
Lämpöisimmät, hartahimmat.
-- Kukka kuihtuvi piankin,
Lakastuvi nurmen lapsi,
Vaan ei kuihdu konsanansa,
Lakastu sinä ikänä
Työ, min on lempi laatinunna,
Rakkaus rakentanunna,
Lempi Suomehen sulohon,
Kotimaahan kultaisehen.
Eläkäätte kauvan vielä
Neuvojana nuoren polven,
Opissa opastajana,
Hyvähän herättäjänä,
Iloks meille, iloks muille,
Onneksi omalle maalle!
1895.
Tovereista erotessa.
Oi, kuink' olin teihin kiintynyt!
Oi, kuinka ma teitä kaipaan nyt!
Eri haaroille suurehen maailmaan
Nyt lähdemme uutehen toimintaan;
Isänmaata me tahdomme palvella,
Jalot aattehet rientojen ohjeena.
Vaan "Jatkon" aika ja kumppanuus,
Sen muisto ja kaipuu aina on uus.
10/6 95.
Lasten kiitos Sakari Topeliukselle.
Me, Pohjolan pienokaiset,
Sydämestämme lausumme:
Setä, kiitos, kaikesta kiitos,
Mitä lahjoitit lapsille!
Niin paljon Sä riemua meille
Satu-aartehes ääressä soit,
Niin paljon lempeäs annoit,
Niin paljon kaunista loit.
Oli niinkuin enkeli puhdas
Ois luoksemme lentänyt,
Ja pienehen syömmeen hiljaa,
Niin hiljaa henkäissyt.
Hän Luojan viestinä saapui
Ja Sunkin rakkautes,
Ja kuiskasi meille Sun toivos
Ja lämpimät terveises.
Oi, kyllä me tahdomme kuulla
Sanat enkelin armahan:
Me tahdomme Suomelle kasvaa
Ja lapsiksi Jumalan!
Mut Sulla, kun lempeä kylvit,
Myös tähkinä lempi on vaan,
Ja me pyydämme taivaan Herraa
Elos iltaa siunaamaan.
8/8 93.
Soiton-opettajattareni muistoksi.
Kevät-aamun kaunihin muistan,
Niin, muistan sen ainiaan,
Kun viimeisen kerran istuin
Sun johdollas soittamaan.
Sun ties oli Schweitsihin vievä,
Mun kouluhun Helsinkiin;
Ja mä soitin kaihoa täynnä
Ja puhkesin kyyneliin...
En ystäväpiiriäs ollut,
Olin oppilas outo mä vaan,
Mut yhdessä työtä kun teimme,
Veit syömmeni kerrassaan.
Ja siks erohetkenä silloin
Niin kyynelet -- virtaeli;
Sanatonna ne Sulle kertoi
Mun kaihoni, kiitokseni.
Ei vuottakaan ole vielä
Siit' aamusta vierinyt,
Mut kiinni ja ääneti aivan
Sun soittimes seisovi nyt.
Tuli ankara syksyn halla
Ihan keskellä keväimen;
Se huokui kuoloa kylmää,
Vei kukkasen hentoisen.
Et uinua, armas, saanut
Kotikuusien juurella:
Sun hautas kaukana täältä
On Alppien laaksoissa.
Siell' lepäät yksinäs aivan
Sä keskellä vieraitten,
Ei kumpua kukkasin peittää
Voi ystävä murheinen.
Vaan helmaan vierahan mullan
Sun henkesi jäänytkö ois?
Ei, kauvas, kauvas se lensi
Yli Alppien huippujen pois.
Kotimaassaan riemuiten yhtyi
Se enkelijoukkoihin,
Ja soittos, mi vaikeni täällä,
Soi siellä nyt kauniimmin.
1893.
Inkeri.
Muistatko aaltovat tähkät?
Niin on kutrinsa kultaiset.
Muistatko kirkkahan lammen?
Niin on silmänsä loistoiset.
Muistatko aamun koiton?
Niin on poskensa ruusuiset.
Enkelin puhtaus kasvoillaan,
Lapsuuden rauha rinnassaan.
* * *
Hän siskon kanssa on "hummasilla",
Käy käpykarjassa laitumilla,
Ja aina "auttavi" mielissään,
Kun saapi toimia äidiltään.
Mut toimet, leikit, ne kesken jääpi,
Kun puissa lintuset livertääpi,
Kun päivä kultaapi kalliot
Ja soipi laineitten laulelot.
Hän silloin istuvi haaveissansa
Ja yksin haastavi luonnon kanssa,
Hän kukkatarhoista tarinoi
Ja sinitaivosta unelmoi.
Mi vaan on kaunista, kokonansa
Se saapi Inkerin valtahansa;
Mut tunne lapsen on rajaton,
Se joka luodulle lämmin on.
Mä muistan, kerran hän hellitellen
Keräili lieroja kämmenellen
Ja ääneen riemuitsi: "Katsos, ai!
No mato pikkuinen, mato pai!"
Niin, tähti yössä on mustimmassa
Ja helmi hohtoisa simpukassa,
Ja perho toukasta tulla voi,
Ja mato raukankin Luoja loi.
Me suuret sokkoina käyskelemme,
Niin paljon moitimme, tuomitsemme.
Oi, kuinka maailma kirkas ois,
Jos lapsen silmin sen nähdä vois!
* * *
Kummityttö kultaseni,
Pikku Inkeri, iloni!
Kasva kankahan kukaksi,
Lehtolammen lemmikiksi,
Vaapukaksi vainiolla,
Punapuolaksi palolla!
Vaan kun kasvat ja ylenet,
Niin sä katso, kukkaseni,
Vaapukkaiseni, varaja.
Ett' on juuret juuttununna
Synnyinmaahasi syvälle;
Että sä elinmehusi,
Voiman nestehet noruvat
Imet luonnon lähtehistä,
Maasi puhtaasta povesta;
Ett' ylös kupusi käännät,
Terälehdet taivahille,
Lämmitellä Luojan päivän,
Valovirtojen valella;
Että tuoksusi levität
Oman taattosi talohon,
Oman maammosi majoille,
Kotikullan kartanoille.
Kätke, Luoja, kukkastani,
Suojele sydänkäpystä!
Anna pikku Inkerille
Siunauksesi parahin!
1895.
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Oraita" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.