Title: Opettaja
Author: Järvi, K. A. (Kaarlo August)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Opettaja" ***


OPETTAJA

Romaani

Kirj.

K. A. JÄRVI



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1907.



I LUKU.


Hannes Kauppi, nuori kansakoulunopettaja saapui pienellä höyrylaivalla
vastaisen kotipitäjänsä kirkonkylän laivalaituriin. Kotipitäjänsä! Mikä
ihmeellinen salaperäisyys siinä sanassa nyt helähti!

Hän tuli aivan tunteelliseksi ja nosteli tervehdykseksi hattuaan tuiki
tuntemattomille ihmisille.

Sillä tämä Ylä-Karjala, jonne hän nyt asettuisi opettajana
vaikuttamaan, oli vetänyt häntä puoleensa kuin Lapin kesä joutsenta.
Siihen olivat syynä syvät, sielulliset vaikuttimet. Itse luontoa ja
sen kansaa ei hän ollut koskaan ennen nähnytkään. Mutta sen hän tiesi,
että tämä osa isänmaata oli pimeä loukko, jonne elämän lämpöiset tuulet
hyvin harvoin pääsivät puhaltamaan. Ja kartalta hän näki siellä olevan
paljon vettä ja vuorta. Vettä ja vuorta hän sydämensä pohjasta rakasti.
Ja erityistä mielenkiintoa oli hän nyt tuntenut tähän pimeään kolkkaan.
Juuri siksi oli hän hakenut ja saanut paikan Ylä-Karjalan takalistoilla.

Tänä aikana oli koko isänmaa sorron lyömä. Kaikki oli peittynyt
valtiolliseen usvaan.

Moneen nuoreen sydämeen koski hyvin kipeälle tämä isänmaan kärsimys.

Ja hiljaan luvattiin itselleen uhrautua kansan eteen.

Pienessä seminaarikaupungissakin oli joidenkuiden opettajakokelaiden,
jotka kohta laskettaisiin vaikuttamaan opettajina kansan pariin,
sydämissä syttynyt into lähteä kaukaisimmille salomaille tekemään työtä
kansan sivistyksen eteen. Hannes Kauppi oli esiintynyt näiden johtajana.

Vappu-iltana kaupungin ihanassa puistossa oli lopullinen päätös
tehty. Sillä kaukaisilla takalistoillakin oli kansa valveutettavana
valistuksen soihtu sytytettävä.

Tämä olisi heidän uhrinsa kärsivälle isänmaalle.

Näin he olivat päättäneet, laulaneet, pitäneet puheita ja kyyneleihin
asti heltyneet.

Sillä he kaikki olivat nuoria. Heidän johtajansakin, Hannes Kauppi,
tuskin 24-vuotias.

Ja Hannes oli valinnut toimialakseen Ylä-Karjalan takalistot.

Hän oli sitten lukenut Ylä-Karjalan historiaa tunteakseen tulevan
toimialansa pohjaa myöten. Ja sen historian lehdillä oli hän löytänyt
niin paljon tämän kansan puolesta puhuvaa. Ensin novgorodilainen ja
moskovalainen vaikutus. Sittemmin ruotsalainen ja taas uudelleen
venäläinen. Novgorodilais-moskovalainen kehitys oli tuonut mukanaan
bysanttilaisen maailman kylmät kaavat: pyhäinkuvat, ristinmerkin
tekemisen ja niiden mukana pakanallista kristinuskoa.

Mutta se oli tuonut vielä pahempaakin: vilpin ja valeen, teeskentelyn
ja viekkauden.

Ruotsalainen vaikutus oli alkanut uskonvainoilla ja vapaaherrakunnilla.
Ja jatkunut virkavaltaisena ruoskana ja rajameteleinä, kunnes "vapauden
aika" tännekin korpien kangasmaille oli lähettänyt kutsut valtiollisiin
harrastuksiin, mitkä kuitenkin näivettyivät kulkuneuvojen puutteen ja
liian syrjäisen aseman tähden.

Varsin kalpeita, hyvin kalpeita nimiä jaksoi tämän kansan keskuudesta
kohota historian lehdille: Luukas Räsänen, Juho Sormunen, Olli Tianen.
Ruotsalainen kosketus oli ajanut melkein sukupuuttoon maan karjalaisen
väestön ja tuonut sijalle liukkaat savolaiset.

Tällaiselta pohjalta oli ylennyt se kansa, jonka parissa Hannes nyt
seisoi pienellä laivalaiturilla.

Se oli hänelle siis kuin tuttua, mutta kuitenkin niin uppo-outoa. Ja
sentähden hänen sielussaan risteili monellaisia tunteita näitä ihmisiä
nähdessään.

Pian oli hänen ympärillään liuta kummastelevia maalaisia. Sillä outo
herrasmies oli harvinainen ilmiö tämän kirkonkylän laivalaiturilla.

-- Minun pitäisi tulla tänne opettajaksi Orjasaareen, vastasi Hannes
heidän kyselyihinsä.

Häntä neuvoi ja opasti kohta kymmenenkin suuta yht'aikaa. Jo siitä
huomasi Hannes olevansa leppoisten ja liukkaiden savolaisten
keskuudessa.

Kirkkaalla ja komealla selällä on Hannes menossa Orjasaareen uuteen
kotiinsa.

-- Ei siellä ole teitä, sanovat soutajat. Hannes nytkähtää.

-- Miten sitten kuljetaan?

-- Suvisin kävellään, talvella ajetaan hevosella.

-- Oivallista! huudahtaa Hannes ja nauraa. Astellaan rantaan päästyä
mehevään lehtoon. Nuorekas luonto, korkeat mäet ja siniset vedet
hurmaavat Hannesta.

Tuolla korkeimmalla mäellä on suuri punainen talo valkoisine
ikkunalautoineen ja mustine asfalttikattoineen.

Se on koulutalo.

Hannes on tyytyväinen näkemäänsä, tarjoaa saattajalleen paperossin ja
he nauravat kuin yhteisestä ilosta. Kun saattomies heittää hyvästin
opettajalle, lyö hän kättä niin tutunomaisesti kuin olisi oltu yksissä
jo vuosia.

Koulumäellä on Hannesta vastassa keski-ikäinen vaimo, joka yhtenään
niiaa. Hannes antaa kättä ja kuulee, että vaimo on pantu opettajaa
vastaan ottamaan ja tuomaan koulun avaimia. On jo odottanut kauan. Muut
eivät joutaneet, kun heinäilmat ovat hyvät.

Hannes otettuaan avaimet menee sisälle.

Kaikkialla hirveä maalin ja tärpätin haju. Eivät ole ymmärtäneet pitää
auki ikkunoita. Mutta kaikkialla uutta, loistelevaa, puhdasta, korkeata
ja ilmavaa.

-- Kunhan huoneet kuivuvat, niin on mainio koti, puhelee Hannes
vaimolle, joka avojaloin hiljaisena kuin aave tassuttelee hänen
jäljessään huoneissa.

-- Niinkö opettaja luulee, että tässä kelpaa koulua pitää? kysyy vaimo.

-- Kelpaa emäntäseni! huudahtaa Hannes ja taputtaa vaimoa olkapäälle.

Vaimon silmät leimahtivat. Niiden ruskea väri näytti kaksinkertaiselta
hyvin tummansinisen huivin alta.

-- Tämä talo on vihattu talo, sanoo vaimo.

-- Niinkö? kysyy Hannes säikähtäen.

-- Maksaa hirveästi. Eipä voinut Juuso Kalliokaan, vaikka on viisas
mies ja vaikka hänellä on keisarin antama raha, mitään. Ei pystynyt
herroja voittamaan, vaikka kyllä riiteli kuvernööriin ja sinaattiin.
Juuso olisi tahtonut laitettavaksi vain viisseinäiset huoneet:
Suuremman luokkahuoneen ja yhden huoneen opettajalle asunnoksi.
Nauroi meilläkin, että hänkin sopii asumaan yhdessä huoneessa, vaikka
onkin tuttu keisarinkin hovissa. Mutta herrat laittoivat koulutalolle
riitingin ja panivat suuren sakon uhan, ellei taloa tehdä juuri niin
kuin se riitinki näyttää. Ja niin piti tehdä. Ja niin tästä syntyi
tällainen palatsi, että ukot ohimennessään kunnioituksesta päänsä
paljastavat. Kerrankin Juuso Kallio menetti jutun!

-- Mutta kuka on Juuso Kallio?

-- On kunnan herra, jolla on keisarilta raha.

-- Mutta, mutta... puhui Hannes muistellen.

-- Mitä mutta?

-- Eikö hän ole tämän koulun esimies? Sehän nimi oli kutsumuskirjeen
alla.

-- On kyllä. Sitä mieltä oli rovastikin, että opettajalle olisi
riittänyt kyökki ja kamari asunnoksi.

-- Vai niin.

-- Niin.

-- Vihataanko täällä koulua?

-- Mikä vihaa, mikä rakastaa. Mutta tätä taloa vihataan, kun tässä on
monen ihmisen eläminen.

-- Mutta kansahan on sen vain omille lapsilleen rakentanut. Eikä
tällaisia taloja rakenneta kuin yksi vuosisadassa aina itse kuhunkin
piiriin.

-- Kyllä ne tämän vielä polttavat. Niin ovat muutamat sydämissään. Ja
meidän väki kyllä rohkenee, kun vain tahtoo.

-- Mitä joutavia!

-- Taitaa olla vielä maailma rakas opettajasta?

-- Hm!

-- Mitä?

-- Minä sanoin vain: hm!

-- Mitä se on?

-- Ei mitään.

-- Minäpä sanon jotain.

-- Noo?

Vaimo lähestyi Hannesta, tarttui häntä käsivarresta, kiinnitti ruskeat
silmänsä tiukasti häneen ja kysyi terävästi:

-- Tunnetko _sinä_ Jeesusta?

Hannes hätkähti noin kärjekästä puhetta.

-- Mutta kuka emäntä olikaan? kysyi hän keskeyttääkseen.

-- Olen Karvisen emäntä tästä läheltä. On meidänkin talon mies
tässä koulun johtokunnassa. On tämän talon isännöitsijä. Hänhän se
laittoi minut avaimiakin tuomaan, kun itse on väen mukana heinässä
ulkoniityllä. On siltä miesparalta aikaa tämän talon kanssa mennytkin.
On juoksennellut sinne ja tänne sen asioissa. Lopuksi kuljetti tänne
komean herran, joka ähkyi ja puhkui kuin käyvä kaljatynnyri täällä
kulkiessaan kesäkuumassa, kun piti pitkiä matkoja kävellä. Se oli
kaljupää ja itravatsa ja hikoili kuin vastalyöty sauna.

-- Mikä se oli?

-- Kuului olleen tarkastaja. Meillä oli yötä. Söi ja joi, kävi
saunassa ja piika häntä siellä pari tuntia lakanain välissä hieroi
eikä kysynytkään talolta, mitä maksaa. Maailman herrat se koulu tänne
salollekin nyt kuljettaa. Sellaista itravatsaa ei täällä ole vielä
nähty. Taisi olla laiska mies, kun ei oisi kehdannut kävellä.

-- Mitä hän täällä kävi?

-- Meidän isännälle kävi taki tilaan neuvomassa, millaisia huonekaluja
koulu tarvitsee ja muita kapineita. Sitten katseli, onko rakennus
sellainen kuin sen piti olla. Paljonko lie sellaisellakin palkkaa?

-- Monet tuhannet.

-- Ja kuitenkin rahansa tuhlaa ja täällä talonpojissa köyhänä kulkee.

-- Hänen neuvostaan ostettiin siis opetusvälineet?

-- Niin meidän isäntä osti. Satamarkkasia niihin meni ja nyt me saadaan
niitä hullutuksia maksaa. Mutta pitääkö sitä meidän maksaa sillekin
itravatsalle?

-- Emännällä voi olla kiire. Minun puolestani on emäntä nyt vapaa.
Missä se onkaan teidän kotinne?

-- Tuo talo tuolla toisella mäellä, osotti emäntä.

-- Tämä suurempi?

-- Niin. Siellä olen monta palavaa rukousta rukoillut. Ja huutanut
Herraa avukseni tässä surun ja murheen laaksossa. Toisinaan on hän
lähettänyt enkelinsä alas taivaasta minua vahvistamaan. Vaikka ihmiset
eivät sitä usko, kun eivät sano nähneensä. Mutta minä sen olen nähnyt
ja tuntenut ja minä olen silloin kuin pyörryksissä...

Emännän ääni värähteli. Kuulusti kuin olisi ollut itku hänen
kurkussaan. Ja kun hän jatkoi, niin hän jo todella itki.

-- Se olisi Luojan armo, jos saimme kristityn opettajan. Silloin osaat
meitä neuvoa...

Emäntä virttä laulaen lähti. Maailmaa hän ei rakastanut, vaikka niin
kovin maksuista huolehti.

Hannes meni yksinään suureen luokkahuoneeseen. Niin kookas ja niin
komea, niin kirkas öljytty katto, niin vankat hirsiseinät, niin sileä
maalilattia, niin uljaat uunit...!

Entäs maisema, joka noista valtavan suurista ikkunoista sisälle katsoi!
Siinä oli tunteita kuohuttavaa runoutta, sillä tämä Suomen kolkka oli
Luojan armaimpia käsialoja. Tuolla suuren suuri selkä syleilemässä
satoja saaria... täällä kapea lahdelma kuin joki lehtojen kainalossa...
ja tuolta taas näkyy pitkä niemi... sitten vettä... sinistä...
siintävää vettä... joka taholla... Ja jalkain juurelta lähtee yhdelle
suunnalle lehtimetsä yleten ja aleten maan korkeuden mukaan kuin suuri
aaltoileva viheriä meri, ja kätkee helmaansa lukemattomien kukkien
huumaavat tuoksut ja kirjavat värit. Hanneksen mieli jo aavisti,
miten herkullista olisi nukahtaa sen ruohosohvilla vuossataiskoivujen
siimeksessä.

Muu lähin ympäristö on mäkiä ja laaksoja. Taloja mäkien huipuilla
ja laaksoissa vehmas kasvullisuus. Tuulimyllyjä, vinttikaivoja...
lehmiä... lampaita... niityillä paljasjalkaisia avorintaisia
heinämiehiä...

-- Tämä talo on Vesilinna. Näin kauniilla paikalla en ole elämässäni
asunut, huudahtaa Hannes lumoutuneena seudun suloudesta.

Hän katsoo... katsoo... yhä katsoo... Hän tahtoo imeä sieluunsa tämän
hurmaavan luonnon.

-- Kansa tässä ympärillä vielä nukkuu tiedottomuuden unta. Mutta
annappa tämän koulutalon muutaman vuosikymmenen henkistä soihtuaan
sytytellä, niin tästä nousee edistyshaluinen nuori polvi... syttyy
tunteita ja järkeä... aivot heräävät... hermosto hienostuu... sillä
sivistys koskettaa näkymättömällä taikasauvallaan sinne ja sinne ja
sinne...

Hannes viittaili itsekseen kädellään kohti taloja vaarojen hartioilla.
Ja ne näyttivät hänestä ikäänkuin odottavan häntä, joka niiden pölyt
ja tomut, noet ja karstat raittiina tuulena pois puhaltaisi. Hän oli
näille kodeille saapunut puhdistavaksi henkiseksi lääkäriksi, rakkauden
apostoliksi, niiden tulevia aikoja muodostavaksi profeetaksi. Suuri
ylösnousemus niissä on tapahtuva, mahtava herääminen likaisilta
olkipahnoilta itsetiedottomuuden unesta valoon ja vapauteen, tietoon ja
arvosteluun. Vuossatain uni on täällä nyt loppuva ja uusi aamu ruskonsa
näyttävä... kohta... kohta...

Hannes levitti kätensä kohti noita taloja ja lausui:

-- Te tuntemattomat korven kuokkijat ja raskaskätiset raatajat, minä
otan teidät lämpöiseen syliini ja painan sydäntäni vasten. Minä
olen teidän ja te olette mun. Oo, kansa, miten suuresti minä sinua
rakastan... rakastan... rakastan nuoruuteni koko hurjalla voimalla
ilman rajoja...

Tällaisen kiihkoisen kohtauksen haltioimana katseli sitten Hannes
seinillä suuria öljystä vielä tuoreita karttoja, kookasta mustaa
seinätaulua, uusia pulpetteja, karttapalloa, ohutta karttakeppiä, siroa
urkuharmoniota.

Ja hänen sieluunsa kohosi hyvin kaukainen, mutta lämmin tunnelma siitä
päivästä, jolloin hän pienenä poikana ensi kerran astui koulusaliin.
Sen vaikutus oli jäänyt jonnekin sielunsopukkaan. Nyt se aukeni sielun
silmien eteen kuin etäisenä tervehdyksenä, kuin ulohtaalla olevana
kätenä, joka suloisesti viittasi hänelle ja samalla heitti hänen
sieluunsa kokonaisen tulvan lapsuuden riemua. Hän tunsi ikäänkuin
ruumiillisesti keventyvänsä.

-- Istuttaappa tämäkin luokka täyteen pieniä ihmisen alkuja, joilla on
kirkkaat silmät, heläjävä ääni, pienet uteliaat aivot. Ja tällaisen
herkullisen luonnon juhlapöydältä heitä ravita... opettaa heitä
rakastamaan tätä ihanata synnyinmaata... rakastamaan viimeiseen
hengenvetoon asti... avata näiden lasten silmät näkemään, miten Suomi
on kaunis ja mihin tämä kaunis maa asujiaan velvoittaa... tämä työ on
jumalallista elämäntyötä... tämä on suurta pienessä. Tätenhän puhaltaa
kuolleisiin elämää... nukkuviin valppautta... puhaltaa heihin rakkauden
veriä nostavat värähdykset... työhön väkevän harrastuksen! Tämän täytyy
olla ensi luokan taitelijan työtä.

Hannes siirtyy taas ikkunan luo ja antaa katseensa lentää sinne ulos
pitkin maita ja vesiä.

-- Tuolla mökeissä ja taloissa on minun raaka-aineeni... tämä
koulusali on minun atelierini... sytyttävänä voimana on minulla tämä
komea luonto... ja mallina työssäni ihmiskunnan jaloimmat henkilöt.
Enkö olisi taiteilija, jonka työn tuloksista voi hedelmää odottaa?
Juuri tällaiset atelierit ovat kansan parhaimmat taidepajat, ovat
ne masuunit, joissa valistus sen omien lasten verestä polttaa pois
ruosteen ja rahkan...

Ja tämä päivä on minun elämäni kauneimpia päiviä. Sillä sielussani on
nyt suuri juhla ja sopusointu olemukseni kirkastaa. Jospa aina voisi
näin tuntea, näin nähdä elämä yhtenä kirkkaana lupauksena sydämensä
parhaimmista pyrkimyksistä!

Hannes oli tunteittensa haltioimana kokonaan unhottanut arkipäivien
harmaat sekasotkut. Hänen sielunsa oli avartunut kohti ihanteiden
sytyttäviä valoja. Korkealle... ylös... korkealle... suuren runoilijan
pyhimmille alttareille...!

Itsestään menivät hänen askeleensa urkuharmonion luo, jonka hän avasi.

Kohta kumpusi salissa ihana soitto ja siihen yhtyi Hanneksen korkea
laulu:

    "Totuuden, runon kotimaa,
    maa tuhatjärvien,
    miss' elämämme suojan saa,
    sa toivojen, sa muistoin maa,
    ain' ollos onnees tyytyen
    vapaa ja iloinen!"

Kuuma tunneväreily kierteli hänen ruumiissaan. Kauan vielä sen jälkeen
Hannes hiljaan istui. Sillä tunnelma oli hänet kokonaan voittanut!

Sellainen oli hänen tulonsa uuteen kotiinsa.



II LUKU.


Hannes oli maannut ensimäisen yön uudessa kodissaan. Aamulla
herätessään oli hänellä pää raskas kuin olisi siihen yöllä lyijyä
sulatettu. Ja rintaankin otti kipeälle. Hannes piti tämän tuoreen
maalin ja sen seotusten aikaansaamana. Samalla hän tuli silmänneeksi
tarkemmin seinähirsiä. Niistä tihkui vielä tuore pihka. Koulutalo oli
siis rakennettu tuoreista petäjistä.

Mutta kostea huone... ah! Niinkö ovat olleet huolimattomia? Näin komea
talo... ja... ja... sairauden kirpeä pesä...

Hannes koetti lohduttautua. Hän muisti, miten lappalaisilla on vain
nahkakota ja ostjakeilla risuista tehty mökki. Ja tulevat toimeen.

Tuolla ulkona on Luojan terve luonto. Siellä on terveyttä, on voimaa,
siis sinne hengittämään tuulien palsamia.

Hannes lukitsi oven ja meni ulos. Mennessään heitti hän surullisen
katseen tuohon uhkeaan taloon, jossa hän tiesi saavansa vielä monesti
herätä yhtä sairaloisena kuin tänä aamuna.

Uh! Miten hänen päänsä oli raskas ja rintaa korvensi!

Siinä lähellä oli veden poukama. Hän riisuutui ja meni uimaan. Veden
pehmeä kosketus ja lihaksien voimakas liikunto aamun raikkaassa
tuulessa hänet pian virkisti. Viskoen vettä päähänsä, sukeltaen,
nakellen ruumistaan vedessä hän tahtoi ajaa pois itsestään maalin
katkun ja seinähirsien kostean homeen.

Eväitä oli vielä taskussa pari kolme voileipää. Ne hän uituaan siinä
söi, oikein nautiskellen pureskeli. Niissä oli vielä kaupungin juustoa,
lohta ja makkaraa. Hän arvasi, että nämä herkut eivät kohtakaan hänen
suussaan olisi.

Pitkään levättyään vuossataisen koivun juurella peipon säveltä
kuunnellen meni Hannes läheisimpään taloon. Autio porstua, siinä
joku vanha kaappirähjä, tuvat molemmin puolin ja porstuan takana
kamari, joka tietysti oli maitohuone. Hän avasi toisen tuvan oven ja
vastaan löi kuuma pahahajuinen ilma, jossa tuntui hirvittävä tuoksu.
Eikä tuvassa ollut muita kuin viisi pientä lasta, joita vaali vanhin
kahdentoistavuotinen tyttö. Nuorin lapsi vain paita yllä seisoi
reikätuolissa ja kolme mekkoniekkaa karkasi uunin taakse, kun vieraan
näkivät. Vanhin tyttö hirveästi punastui ja hätääntyi.

Hannes meni hänen luoksensa ja silitti hänen hiuksiaan rohkaistaksensa
häntä. Tyttö näkyi toipuvan hämmingistään.

-- Missä isä on? kysyi Hannes.

-- Kuoli viime talvena.

-- Entä äiti?

-- Niityllä.

-- Yksinkö?

-- Ei.

-- Kenen kanssa?

-- Vilhon ja Niinan.

-- Keitä ne ovat?

-- Veli ja sisar.

-- Onko Vilho vanha?

-- Neljätoista vuotta.

-- Ja Niina?

-- Kolmetoista.

-- Onko monta lehmää?

-- Neljä.

-- Onko hevosta?

-- Täytyi myödä talvella.

-- Mikä on tämän talon nimi?

-- Kähkönen.

Hannes ymmärsi, että tämä perhe on pientä väkeä. Hän löysi leivoksen
taskustaan ja vietteli sillä nuo kolme uunin luota tykönsä. Olivat
kirkassilmäisiä lapsia, mutta niin, niin siivottomia.

Mielellään olisi Hannes heitä sylissään pitänyt, mutta hirvitti sitä
tehdä. Lapsikullat jo nauroivat, kun saivat makeista.

Hannes kertoi heille sadun kuninkaanpojasta ja paimentytöstä. He sitä
ihmeissään kuuntelivat. Ja kun Hannes lähti, saattoivat he kaikin häntä
pihalle asti.

Hannes siirtyi toiseen taloon Samallainen autio porstua, jonka lattia
notkahteli, tuvat molemmin puolin ja porstuan perällä maitokamari. Sama
tuoksu tuvassa ja tuvassa suuri lauma likaisia lapsia. Mutta täällä oli
vaalijana vaimoihminen, joka kuului olevan perheenäiti. Ja se kohta
ryhtyi opettajalle kahvia hommaamaan.

Sokuri oli hyvin likaista, kahvikuppien uurteet eivät olleet puhtaat ja
koko laitelmassa mauton yleismaku.

Mutta Hannes särpi toimessaan ja emäntä ihasteli häntä.

Siinä samassa ryömi tupaan hirveä olento. Se tuli porstuasta madellen.
Pää oli kuin ihmisellä, mutta pelottavan epämuodostunut ja silmissä
tylsä viileys. Vatsallaan se matoi, sillä ruumis oli aivan muodoton:
kädet hyvin pienet ja jalat kierot ja hervottomat.

Hannes säikähti niin, että kahvikuppi oli hänen kädestään pudota.

Mutta nuo pienet lapset eivät olleet milläänkään yhtä vähän kuin
emäntäkään.

-- Onpa lapsillanne hermoja, huomautti Hannes.

-- Mitenkä niin?

-- Kun eivät pelkää.

-- Tätäkö setää? kysyi emäntä ja osotti outoa lattialle

-- Vai on se setä?

-- On isännän veli, mutta on raajarikko raukka.

-- Ja aivan järjetön kai?

-- Niin on.

-- Onpa elämässä monellaista eläjää.

Hannes tunsi hermojensa vielä vavahtelevan näöstä.

Setä veivasi itsensä penkille Hanneksen viereen. Hannesta pelotti.
Mutta hän istui paikallaan.

Yksi lapsista toi sedälle sokuripalasen suuhun. Se imi sitä ja
kyyneleet valuivat hänen silmistään, jotka hän oli kääntänyt opettajaan.

Hanneksen tuli sanomattoman sääli. Mitä tiesivät nuo kyyneleet?
Olivatko ne vain eläimen silmänestettä vaiko pohjattomasti kärsivän ja
tuntevan ihmisen itkua?

Hannes kopeloi taskustaan konfektin. Mutta hänen oli mahdoton tarjota
sitä sedälle kuin jollekin jääkarhulle eläinnäyttelyssä. Olihan setä
silti täysi-ikäinen mies, vaikka määrättömän sairauden rusikoima.

Hannes tarjosi konfektin lapsille. Ne antoivat siitä osan sedällekin.

-- Oi tuota kaunista rakkautta! ihasteli Hannes sielussaan.

Mutta nuo sedän kyyneleet lähtemättömästi syöpyivät hänen sielunsa
sisimpään.

Ei Hannes setää enää pelännyt, vaan poislähtiessään tarjosi hänelle
kättä hyvästiksi. Silloin sedän hervoton kädentynkä hiukan liikahti ja
taas silmissä kiilsi kosteus.

Setä siis tunsi tilansa ja pohjattomasti kärsi.

-- Hyvä emäntä! Ei setä-kulta ole järjetön, huomautti Hannes.

-- Ei hän ymmärrä lukua eikä laulua, ei kuule puhetta eikä pauhua.

-- Mutta ymmärtää oman kurjuutensa. Ja on sanomattoman kaunista, että
olette opettanut lapsenne rakastamaan setä-raukkaa.

Emäntä heltyi itkemään.

-- Hän itse opetti minut itseään rakastamaan. Kun tulin tähän taloon,
kohtelin häntä tylysti. Ja niin koko alkuajan. Joskus potkaisinkin, kun
hän tämän vanhimman lapseni luo aina tunkeusi, se kun silloin olikin
ainoa Ja silloin hän mölisi kuin eläin. Minä olin hänelle aina vihainen
ja aina tyly. Mutta sitten eräänä kesäpäivänä oli tämä vanhin lapseni
-- se oli silloin kolmannella vuodella -- yksinään tuvassa sedän
kanssa. Lapsi oli mennyt tulen tykö ja saanut tulen vaatteisiinsa.
Hän itkee hirveästi. Minä juoksen pihalta tupaan. Ja mitä minä näin!
Taivaan Jumala! Setä parhaallaan tuvassa hampaillaan kiskoo palavia
vaatteita lapsiraukan päältä, vaikka siinä touhussa oma partansa ja
tukkansa on tulessa. Nyt minä tajusin, että hän rakasti lastani. Ja
siitä lähtien muutuin minäkin toiseksi ihmiseksi häntä kohtaan ja olen
neuvonut lapsianikin kohtelemaan setää hyvästi.

-- Sedällä on siis ihmisellisiä tunteita. Hän on ihminen, vaikka onkin
noin avuton. Hyvä Jumala, miten paljon kurjuutta ja kärsimystä yhdelle
ihmiselle on pantu!

-- Onhan se rovasti vaatinut papinkin maksuja sedän puolesta, mutta ei
meidän isäntä siihen suostunut. Ja siihen se taipui rovastikin.

Tuo puhe tuntui ilkeältä Hanneksen korvissa. Hänen sielunsa oli juuri
ollut tulvillaan sitä suloista tunnelmaa, että onnetonta setää noin
rakkaasti kohdellaan, kun tämä emännän viime puhe sen katkaisi.

Ei hän mitään puhunut, vaan lyhyesti kysyi talon nimeä.

-- Makkoseksihan ne tätä sanovat.

-- Käyn vastakin katsomassa.

-- Mutta eikö opettaja ole meillä ruoalla?

-- Kiitoksia. En tällä kertaa.

Hannes siirtyi taas uuteen taloon. Autio porstua, mutta se menee nyt
koko rakennuksen poikki, joten porstuan takana ei olekaan maitokamaria.
Porstuan ovet ovat kaksiosaiset kuin tallin ovet. Molemmin puolin
porstuaa ovat tuvat. Tuvassa on yhtä paksu ja yhtä kuuma ilma kuin
edellisissäkin. Ei yhtään lasta lattialla. Mutta huoneen perällä
kehdossa on aivan pieni ihmisen alku. Vuoteessa makaa nuori nainen ja
sen vierellä jakkaralla istuu vanhempi nainen paksut messinkisankalasit
päässä ja lukee hyvin värisevällä äänellä aivan ruskettunutta kirjaa,
jossa on likaiset nahkakannet messinkihakoinene ja kirjassa käytetty
hyvin korkeata frakturapainosta.

Hämmästyneenä tulee hän Hannesta kohti. Mutta nuori nainen tuolla
vuoteessa vavahtaa, näyttää häpeilevän ja vetää peitettä silmilleen.

Kun vanhempi nainen kuulee, kuka Hannes on, lankeaa hän Hanneksen
kaulaan ja sanoo itkien:

-- Rakas opettaja. Olette tervetullut. Jumala kanssanne!

Hanneksesta tämä on kovin juhlallinen vastaanotto ja hän joutuu
hämilleen.

Tuossa tuokiossa hommaa emäntä kahvia.

-- Kaikki muu väki on heinällä. Anna-raukka ja minä olemme vain kotona.
Ja tuo pieni tuolla, joka ei surra osaa.

Emännän puhe ja koko käytös kulki Hanneksen mielestä kummallisen
surullisessa äänilajissa.

-- Suretteko te muut sitten niin kovasti? kysyi Hannes.

-- Tässä sattui sellainen kova onni Anna-paralle. Meillä oli heittiö
renki. Se vietteli tytön ja livisti maailmalle.

-- Oh!

-- Ja sitten isä uhkaa ajaa tytön kotoa... Hannes meni nuoren naisen
luo. Se kääntyi seinään päin ja kirkaisi:

-- Äiti, ajakaa se herra pois! En tahdo nähdä outoja miehiä. Minua
hävettää, hävettää... ja sydämeni halkeaa, ell'ei hän mene. Hän minua
toruu... uh!... Janne palaa kyllä ja ottaa minut vaimokseen. Ja rovasti
meidät vihkii ja olemme sitten laillinen pariskunta... Tulkaa te, äiti,
lukemaan minulle ja herra menköön pois...!

-- Ei niin, Anna, saa kohdella opettajaa. Hän on meidän neuvojamme;
meidän lohduttajamme tässä surun ja murheen laaksossa. Ja minua hän saa
torua, ett'en osannut sinua kasvattaa, yksin minua, ei sinua... rakas
Anna.

Emäntä kuivasi silmänsä esiliinaan.

-- Jos olen tyttärellenne rasitukseksi, niin lähden mielelläni, puhui
Hannes.

-- Me siirrymme tänne toiseen tupaan. Anna on täällä sen aikaa kyllä
yksin.

Ja niin vei emäntä vieraansa eteisen toiselle puolelle.

Hän, vaikka oli jo vanha ihminen ja hiuksissa harmaa väri, oli
kuitenkin vielä maalaisvaimoksi muhkea ihminen. Saman käsityksen oli
Hannes saanut tuostakin nuoresta naisesta, joka siellä toisessa tuvassa
sielun kivuissa vavahteli.

-- Oi, rakas opettaja, saanko kertoa teille kaikki? kysyi emäntä,
luoden suuret ruskeat silmänsä rukoilevasti opettajaan.

-- Huojentaako se sydäntänne?

-- Niin luulen, sillä meidän isäntä on kovin julma omalle lapselleen.
Minä -- äiti-raukka --, joka häntä sydämeni alla olen kantanut, en voi
häntä vihata, vaikka hän häpeämättömästi käyttäytyi, kuten maailma
sanoo. Kai en osannut kasvattaa tyttöä. Se olikin minulla ainoa. On
toki nyt puoskille hyvä, että saavat opettajan, joka ymmärtää, ja
koulun ja kaikki sivistykset. Me vanhat kasvatimme, miten osasimme.
Mutta meidän veremme oli pilaunut emmekä jaksaneet tarpeeksi rukoilla
Jumalaa... emme jaksaneet rukoilla... siinä se...

-- Lasten kasvatus on sanomattoman vaikeaa.

-- Tämä Anna-lapsemme oli hyvin huima ja sitten vielä korea tyttö. Niin
oli punakka kuin mansikka ja maidon valkea oli lapseni iho. Sitten
koreili ja veikisteli... laittoi nauhoja hiuksiinsa ja tukkaansa
kampaili... Rupesi meille muuan poika rengiksi... korea poika... Oi,
niin korea poika...! Ja nuo nuoret rupesivat... niin, ne rupesivat
rakastamaan toisiaan.

-- Niinhän se usein elämässä käy.

-- Kun isä sen huomasi, vei hän aina itse Annan aittaan maata ja itse
lukitsi aitan ja itse aamulla Annan pois laski. Niin piti omaa lastaan
kuin vankia. Ja siitä tietysti tytön huima veri vain yltyi. Mutta tuo
renki oli laittanut tiirikan ja meni sillä omin neuvoinsa aittaan.

-- Oh!

-- Muutamana hyvin varhaisena aamuna satutti isäntä miehen aitasta
ja syntyi julma tappelu... renki laitettiin talosta kohta pois. Ja
tytön muutti isä makaamaan samaan huoneeseen, missä me itse makaamme.
Tyttö uhmaili isänsä kanssa. Mutta isä nyt luuli kaikki olevan hyvin.
Eipäs! Huoneessa oli sillan alus ja sen kautta yöllä, kun me vanhemmat
nukuimme, laski Anna sulhonsa huoneeseen. Tuo junkkari irroittamalla
kiven rakennuksen kivijalasta pääsi ensin sillan alle. Se oli yhteinen
tuuma...

-- Mutta tyttö oli vallan noiduttu...

-- Oi rakas opettaja! Nuori veri... Te olette itse nuori ja kai
tunnette, että nuori veri kiusaa ja kiehtoo...

-- Kyllä nuori veri on vaarallinen veri, sillä siinä kuohuvat elämän
keväimen kaikki väkevät nesteet... Mutta täytyy voittaa itsensä.

-- Te herrat ja sivistyneet sitä voitte. Mutta emme me moukat. Me
olemme kuin... oi... en kehtaa sanoa...

Hannesta asema vaivasi. Tuo vaimo haastoi niin alastoman avomielisesti.

-- Ja niin tuo metku jatkui. Ja niin rakas lapseni äidiksi kääntyi.
Silloin kurja mies pitäjästä pois pakeni ja jätti Annan yksin ankaran
isänsä käsiin.

Emäntä itki. Hannes huomasi, että tässä oli edessä jotain hirvittävän
ihanaa: tyttö rakasti noin syvästi kehnoa miestä.

-- Tässä samassa huoneessa -- juuri tuossa uunin edessä -- oli kuukausi
takaperin kauhea kohtaus. Anna-raukka seisoo isänsä edessä hiukset
hajallaan ja silmät palavina ja röijy auki repäistynä, jotta paljas
rinta paistoi. Isännän kädessä on kirves ojennettuna, vaikkei tohdi
heilauttaa. Ikäänkuin mikä paha aavistus oli saattanut minut silloin
tupaan. Olin kauhusta pyörtyä. Mutta samalla yliluonnollinen voima
jäseniini tulvahti. Tartuin takaapäin kirveen varteen ja huusin: "Matti
sinä, etkö muista omia syntejäsi! Etkö muista, että minä olin sinulle
viimeisilläni tuota samaa lasta, jota nyt aiot surmata, ennenkuin minut
vaimoksesi otit? Voi elä, isä-kulta, lyö lyötyä!" Silloin viivähti
isännän käsi. Hän kirosi synkästi ja meni ulos. Mutta Anna-parka uhkasi
tappaa itsensä. Minä sydän kurkussa riennän rovastiin ja pyydän,
että hän Jeesuksen palvelijana tulisi lohduttamaan ja rauhoittamaan
tytärtäni...

-- Kylläpä oli kauhea tapaus!

-- Rovasti minua torui, ett'en ole osannut kasvattaa lastani. "Et
aikoinasi ole häntä kurittanut", sanoi. Ja sitten: "näin hellässä
asiassa on äiti likeisempi lohduttamaan." Hän meni ja jätti minut
yksin. Kuului olleen metsästysretkelle menossa. Pari herraa ja kuusi
koiraa vartoi häntä pihalla. Ja minä palasin kotiin polvet notkuen
ja mieli arkana, että mitä vielä seuraa. Olen sitten Annalle lukenut
ja neuvonut, olen yöt päivät valvonut hänen ääressään. En puoleksi
tunniksi ole häntä päästänyt pois silmistäni, sillä minä yhä pelkään,
kun isäntä on sulamaton kuin jäävuori... Nyt menemme tupaan ottamaan
kahvia.

Jo ymmärsi Hannes, miksi emännän tervehdys oli niin juhlallinen: hänen
sielunsa oli tunteiden äärimmilleen pingottama.

Hannes esteli mennä tupaan. Mutta emäntä pahastui sitä.

-- Kyllä Anna sen varmaan sallii, kun vain laulatte hänelle muutaman
laulun. Minua hän on pyytänyt sitä laulamaan. Mutta enhän minä, vanha
ihminen, osaa maallisia lauluja.

-- Mikä se laulu olisi?

-- Se alkaa: "Yksi ruusu on kasvanut."

Hannes ymmärsi. He menivät toiseen tupaan. Kohta Anna kääntyi seinään
päin ja vavahteli. Hannes meni pöydän luo ja lauloi aluksi hiljaan,
mutta sitten voimakkaammin:

    "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa,
    joka kauniisti kukoistaa.
    Yksi kulkija poika on nähnyt sen,
    eikä voi sitä unhoittaa.

    Ja sen olisi kyllä hän poiminut
    ja sen pistänyt povelleen,
    mutta köyhänä ei ole tohtinut,
    vaan on jättänyt paikoilleen."

Anna vuoteessa kääntyi kuin pakosta. Hänen kärsineille kasvoilleen
kohosi hymy, silmät loistivat, povi paisui. Anna kääntyi kohti
opettajaa ja hymyili, hymyili kuin pelastajalleen haaksirikkoutunut,
joka on meren hädästä autettu.

Nyt jo Hannes täydelleen ymmärsi, että tuossa tuvan loukossa makasi
nuori nainen, joka oli antanut kaikki rakkaudelleen ja vielä
parhaallaan eli pettävän lemmen valhehurmiossa. Miten sen hienot silmät
laulusta kirkastuivat ja sen kaunis ja täyteläinen povi sävelistä
paisui kuin olisi se niistä hengittänyt uuden elähdyttävän voiman,
joka nosti hänet tuosta hetken kurjuudesta korkeihin haaveellisiin
ilmapiireihin! Syvä, sanomattoman syvä runollisuus karun ja pajaan
todellisuuden olkipahnoilla.

-- Onko tämä teidän talonne varakas? kysyi Hannes emännältä.

-- Tätä sanotaan pankki-Holopaiseksi.

-- On siis paljon rahaa?

-- Ainakin sata tuhatta.

-- Ja näin yksinkertainen asumus.

-- Tämän talon isännät ovat aina olleet tuiki tarkkoja.

-- Oletteko te varakkaasta talosta?

-- Olin vain palvelijatyttö, kun emännäksi pääsin tähän taloon.

Juotiin kahvia. Anna näkyi vielä elävän omaa elämäänsä. Rakkauden
lumous hänen hienohipiäisessä povessaan värähteli voimakkaimpia
lyöntejään, joiden tunnepitoisuus kuvastui kasvoissa, virtasi aivoihin
ja ajoi veriä.

Hannes ymmärsi, että tämän talon harmaat ja rosoiset seinähirret,
matalat katot, halkeilevat uunit ja paksut petäjälattiat salasivat
sisäänsä kokonaisen oman maailmansa inhimillisiä intohimoja. Emännän
kauneus, vaikka palvelijatyttönä talossa liikkui, oli hurmannut
isännän, joka nyt uhkasi surmata ainoan tyttönsä, minkä sielu oli
samaan kauneuden janoon hukkunut. Ja kaiken tämän ylevän ja ihailtavan
runollisuuden keskellä ja sen yläpuolella likainen raha-affääri,
"pankkiliike", joka janosi lisää rahaa, lisää rahaa... ja kätki
kultakasansa likaisiin ryysyihin, läävämäisiin tupiin ja olkipahnoihin,
jotka syöpäläisistä olivat kukkuroillaan.

-- Osaako opettaja soittaa viulua? kysyi Anna arastellen.

-- Kyllä, vastasi Hannes.

-- Äiti, noutakaa se! Se on aitassa siellä minun arkussani paitain alla
alushameen sisässä. Sinne sen kätkin, kun isä polttaa uhkasi, puhui
Anna.

Äiti meni hakemaan. Kun emäntä oli mennyt, kysyi Anna silmät täynnä
riemua opettajalta:

-- Kuulkaapa, opettaja! Onko synti rakastaa?

-- Ei suinkaan. Mutta riippuu siitä, miten rakastaa.

-- Missä siinä on raja?

-- Ei saa antaa intohimon voittaa tunnetta. Tämä rakkauden tunne on
jalo, on taivaasta kotoisin. Mutta intohimo on alhainen, eläimellinen.

-- Tuotapa minä en ymmärrä. Kaikki minun _täytyy_ antaa... muuten en
rakastaisi.

Se rakkaus minut voitti. Ne sanovat minun tehneen... tehneen...
huorin...

Annalla tulivat vedet silmiin.

-- Mutta se on vale! huusi hän lujasti ja jatkoi:

-- Kenenkään muun miehen kanssa en olisi ruvennut sellaiseen...
enkä rupea tämänkään jälkeen. Siitäpä minä tunnen, että minä en ole
huorintekijä...

Hanneksesta tämä oli kiusaavan tuskallista keskustelua. Ja se häntä
vaivasi enemmän kuin tuota luonnonlasta.

-- Jos minä olisin vain himosta näin tehnyt, niin sitten en kieltäisi.
Mutta se alkoi ujona, arkana ikävänä tuolla sydämeni pohjalla, sieltä
se levisi, riemua tarjosi, mutta samalla vaivasikin. Se suureni, paisui
ja minä en mitään niin hartaasti toivonut kuin että pappi meidät
vihkisi ja että me saisimme elää vain toisillemme. Mutta isä asettui
salvaksi onnemme tielle. Ja minä luin: "minkä Jumala on yhdistänyt,
sitä ei pidä ihmisten eroittaman." Minä tajusin, että isä on juuri
se erottaja. Ja uhmailin hänen kanssaan. Mutta se oli sydämeni
vaatimuksesta. Sanokaa, opettaja, kenen on syy, että näin kävi!

-- Tässä on väärinymmärrystä... on sitä niin sanottua elämän
ristiriitaa... jota oikein ratkaistakseen pitäisi olla Salomo... Mutta
on olemassa yksi keino, joka asian sovittaa.

-- Mikä se on?

-- Että Anna menee avioliittoon sen miehen kanssa.

-- Voi, ei kukaan sitä enemmän toivo kuin minä ja hän... mutta isä...
ja ihmiset minua vain tuomitsevat... ilkkuvat...

Kun äiti toi viulun, pyysi Anna Hanneksen soittamaan saman laulun,
minkä hän äsken lauloi. Hannes kummasteli. Mutta emäntä ehätti
selittämään:

-- Se kurja sulhanen se tämän viulun omisti ja sillä tyttöni sydämen
vietteli. Kesäiltoina hän aitan parvekkeella sitä soitteli ja lauloi
tuota äskeistä laulua.

Hannes viritti viulun ja soitti pyydetyn laulun. Taas Annalla sama
kirkkaus kasvoissa, sama elämän unohtaminen ja sama haaveellinen hohto
verhotuissa silmissä. Puhuipa maailma mitä tahansa, haukkuivatpa
ilkeimmin ihmiset, mutta se oli totuus, että tuossa hänen edessään
oli kuitenkin henkisesti kokonainen nainen. Oliko oikein särkeä
sydäntä, joka rakasti eikä mitään muuta pyytänyt kuin saada rakastaa?
Hänen rakkautensa ei voinut olla synti, vaikka hänen oma isänsä
oli sen maailman silmissä siksi saanut. Ja opettajan täytyi olla
Annan puolella. Sillä ei se ollut mikään syntinen vaimo, jota noin
kurjuudenkin huipulla rakkautensa kohotti, valtasi ja kaunisti. Sen
rakkauden täytyi olla voimakkaampi kuin Hannes ymmärsikään. Sillä
sen näki, että Annan sielu nyt liiteli jossain muualla kuin tässä
pankki-Holopaisen matalassa tuvassa. Se oli saanut siivet ja se matkasi
karkuri-Jannen kiharaisissa hiuksissa, syvätunteisissa silmissä ja
pehmoisessa äänessä.

Hannekselle tulivat kyyneleet silmiin. Ja kun hän silmäsi emäntään,
niin senkin poskilla suuret täyteläiset kyyneleet valuivat.

    "Mutta köyhänä ei ole tohtinut,
    vaan on jättänyt paikoilleen."

helkähteli juuri viulun kielillä ja koko tupa oli täynnä tunteikkaita
säveliä ja siinä olijat kaikki vaipuneet soiton lumoukseen kuuman
aamupäivän auringon uuvuttavassa loistossa, kun tuvan ovi avattiin ja
ärjäistiin:

-- Onko se s--na täällä?

Kaikki vavahtivat. Viulu vaipui Hanneksen kädessä, emäntä aristui ja
Anna kalpeni ja jäykistyi, sillä se oli itse pankki-Holopainen, joka
astui tupaan. Suuri, kolmen kyynärän yli varreltaan hän oli. Hänen
kasvonsa olivat kuin kuvapatsaan jäykät ja kylmät. Sankat mustat
kiharat otsaa kaartoivat ja huulilla oli mahtava kopeus.

Hän meni sanaa puhumatta Hanneksen luo, tempasi viulun ja löi sen
murskaksi lattiaan.

-- Lienetkö herra tai narri tai itse piru ihmisen haamussa, mutta
viulusi rikon, sillä sillä kapineella on tässä talossa jo liiaksi
iloittu, puhui Holopainen.

-- Olen kylänne kansakoulunopettaja, vastasi Hannes.

-- Miksi minun talossani viulua soitat?

-- Lohdutan särjettyjä sydämiä.

-- Nuori mies! Tiedätkö kenen sydän on särjetty? kysyi Holopainen jo
sävyisämmin.

-- Tuon tyttärenne tuolla vuoteessa. Olette liian tylysti sitä
kohdellut.

-- Lue uudelleen huoneentaulusi! Ja tule sitten minua neuvomaan!

-- Hänelle paljon anteeksi annetaan, sillä hän on paljon rakastanut,
isäntä. Hän rakasti, mutta pettyi. Sopikaa te molemmat sekä isä että
tytär ja teidän molempien sydän kevenee. Mikä on rikottu, se ei
palaa. Mutta sovinnon sulous on teillä vielä tarjona. Ja minä otan
kunnia-asiakseni hankkia miehen takaisin velvollisuuksiaan täyttämään
tytärtänne kohtaan.

Holopainen ei puhunut mitään. Mutta auringon säteet, jotka juuri hänen
kasvoihinsa sattuivat, näyttivät niiden raskautta keventävän.

Hannes jatkoi:

-- Kaikki tämä maa, minkä silmäni tästä näkee, on arvattavasti teidän.
Teillä on peltoa, on niittyä, on karjaa, on rikkautta. Mutta yhtä
teillä ei ole, nimittäin mielen rauhaa. Näettekö tuon pienen mäen
kumpulan tuolla? Siellä jos tahdotte, voi rauhanne temppeli kohota.

-- Kielesi on suulas. Juttua enemmän!

-- Tuolle kummulle te rakennatte uuden sievän talon, vain semmoisen
pikkuisen talon. Siinä nyt voi olla vaikka kamari, tupa ja kyökki.
Sitten erotatte sille peltoa, niittyä, pari kolme, ehkäpä neljäkin
lehmää. Lisäksi annatte jonkun lampaan, kukon ja kanan. Sinne muuttaa
tuo onneton tyttärenne miehensä kanssa asumaan ja saatte olla varma,
että teillä on rauha ja heillä on rauha.

-- Niinkö vähällä?

-- Niin vähällä. Holopainen naurahti katkerasti.

-- Eikö ollenkaan tule kysymykseen, että tuo mies, tuo vävy on
raiskannut ainoan lapseni, on juuri tähän rintaan vetänyt haavan, tähän
minun _omaan_ rintaani vetänyt haavan, joka ei voi mennä umpeen, ei
vähällä eikä paljolla niinkauan kuin veri on lämminnä. Honka, johonka
salama iski, täytyy kitumalla kuolla. Se ei voi parata. Niin on luonnon
laki. Ja jos tämä mies olisi käsissäni, niin noin sen panisin ja sen
niskat olisi poikki. Mutta hän aikanaan pakeni.

Holopainen teki käsillään ruton liikkeen ja nousi mennäkseen.

Emäntä kohosi samalla istumasta tulikuumana kasvoiltaan. Hänen
silmissään oli syvän tunteen lieska, hän vapisi, mutta silti näytti
rohkealta.

-- Matti rakas! Nyt on hetki tullut, jolloin kaikki pitää paljastuman.

Holopainen vavahti ja katsoi synkästi emäntäänsä.

-- Itse sinä olet kahden äidin sydämeen vetänyt haavan, joka vasta
haudassa umpeen menee. Monosen Marin sinä raiskasit, lapsesi paraallaan
on renkinä Toiviaisessa; Ikosen Hilman sinä raiskasit, lapsesi
parhaallaan on piikana Kylmässäpohjassa. Kummankaan elatuksesta ja
kasvatuksesta et ole mitään huolta pitänyt. Minutkin olisit hyljännyt,
ell'en olisi ollut luja ja pannut kovan kovaa vastaan. Anna on minun
lapseni ja surmaa minut, mutta olen häntä puolustaessani sanonut
totuuden. Matti rakas! Se synti, josta renki Juhoa soimaat, painaa
kahdenkertaisena omaa niskaasi, juuri _sinun_ omaa niskaasi...

Emäntä oli haltioitunut ja hänen kasvonsa paistoivat sisäisen
tyydytyksen riemusta. Isäntä loi silmänsä alas ja sanoi melkein
leppeästi:

-- Ja kaikki tämä opettajan kuullen, joka ensi kertaa on talossani.

Hannes huomasi, että tuo rautainen mies oli voitettu, voitettu
sydänpohjaa myöten. Emäntä oli iskenyt hänen arimpaan hermoonsa. Ja
sen tähden hänen tarmonsa vaimeni. Jykevältä talonpojan ylpeydeltä oli
niska taitettu. Pankki-Holopainen oli nyt enää vain paljas Holopainen.

-- Isäntä! Te tarjoatte tyttärellenne sovinnon kättä. Ja me kaikki
yhdessä palautamme rauhan tähän taloon.

Holopainen mietti. Hänen huulensa hermostuneesti värähtelivät. Eikä
vastannut.

-- Jos rauhaa tahdotte, niin sopikaa!

-- En ennen kuin hän on laillinen vaimo, vastasi hän hiljaan.

-- Hurraa! huudahti Hannes.

Samassa oli Anna noussut vuoteesta ja lentänyt isänsä kaulaan. Siinä
hän itkien ja nauraen riippui. Emäntä halaili miestään ja Hannes alotti
kiitosvirren.

Isännän vaatimuksesta piti opettajan jäädä vieraaksi taloon seuraavaan
päivään asti.

Annan oli vallannut riemu. Hän lankesi polvilleen opettajaa kiittämään.
Mutta Hannes pyysi hänen kohta nousemaan ylös.

Tämä rikkaan talon ainoa tyttö oli nyt rajattoman onnellinen, kun
sai rengin miehekseen. Ja se oli Hanneksesta juuri niin juhlallisen
liikuttavaa tässä sielujen sodassa.

Hannes kirjoitti sitten perheen pyynnöstä renki-Jannelle kirjeen.
Isäntä piirsi sen alle omakätisesti pyynnön, että Janne palaisi
takaisin. Mutta sitä tehdessään hän näytti kuin verta hikoileisi. Hän
oli läpimärkä, usein pyyhki hihallaan kasvojaan ja värisi kuitenkin.

Anna tiesi Jannen olopaikan ja sinne kirje laitettaisiin.



III LUKU.


Koko yön oli satanut ja vettä olivat polkutiet täynnä. Ne olivat
liuonneet ja olivat livettävät kulkea. Notkopaikoissa sai hyppiä kivi
kiveltä harakan tavoin ja savisilmäkkeissä hyllyi maa jalkain alla
uhaten upottaa polvia myöten. Ei mitään ajoteitä, joilla kärryillä
olisi voinut kulkea, vaikka asutusta näkyi olevan tuhatmäärin.
Korkeintaan rattaat läpi viidakkojen voi päästä. Puista tippui vettä
Hanneksen niskaan ja lehdoissa oli kaikkialla märkyyttä. Hannes luuli
siirtyneensä ainakin kolme vuosisataa takaperin niihin aikoihin,
jolloin kinttupolut ja selkähevonen olivat ainoat kulkuneuvot. Mutta
nuo talot mäillä, joiden ikkunoissa oli lasiruudut ja ulkokatolla
savupiiput, sentään palauttivat hänen mielikuvituksensa aikalistojen
kahdenteenkymmenenteen vuosisataan.

Tuolla muutamalla vaaralla ei aivan kaukana koulutalosta, vaikka
vastaisella puolella näkyi se sama Karvisen talo, jonka emäntä oli
ollut Hannesta koululla vastassa. Sieltä se mäeltä märkänä silmään otti
kuin olisi ollut uitettu. Toinen puoli oli laudoitettu ja punattu,
toinen harmaa ja ränstynyt. Mutta useampia asuinhuoneita siinä näytti
olevan kuin näissä muissa taloissa. Tyhmän näköinen tuulimylly suurine
siipineen oli vieressä ja sen etupuolella näin ulompaa katsoen
monemmoista kotusta.

Juuri kun Hannes taloon pääsi, alkoi sataa taivaan täydeltä. Emäntä
oli taas niiaillen vastassa tuvassa ja lapsia paitasillaan pari, jotka
sormi suussa opettajaan tollottivat.

Näytti olevan talossa kamareitakin, mutta niihin ei emäntä vierasta
vienyt.

Emäntä oli kohtelias, laittoi istuinta, niiasi ja hymyili. Kysyi mistä
tullaan ja missä yötä oltiin.

-- Syöpikö opettaja meillä aamuruoan? Kaikki muu väki on vielä
ulkoniityllä, puhui emäntä.

Hannes kiitti ja emäntä rupesi ruoan laitantaan. Kun ruoka oli valmis,
pyysi emäntä niiaillen opettajan syömään. Ateria oli talonpojan karkea
aamuruoka. Leipää oli lähes sylillinen, voita pieni pytyllinen,
muikkuja ainakin kymmenen miehen syötäväksi, maitoa suuri kannu, mutta
yksi kanan muna.

Kun opettaja ryhtyi syömään, tuli emäntä hänen luoksensa ja sanoi
nöyrästi:

-- Emmekö ensin rukoilisi?

Hannes tyhmistyi. Tuntui kuin hän olisi saanut kylmää vettä silmilleen.
Ja hän oli kysymäisillään, että mitä varten, mutta ymmärsi samassa
aseman arkuuden. Hän muisti katekismuksesta ruokasiunauksen. Sen hän
luki ääneensä ja häpesi kömpelyyttään.

Mutta emännällä silmät loistivat: hän oli saanut neuvoa opettajaa. Koko
ajan, kun Hannes söi, katsoi emäntä häntä, katsoi ja arvosteli. Asema
oli Hanneksesta sietämätön.

Kun Hannes oli syönyt, toi emäntä virsikirjan ja sanoi:

-- Nyt veisaamme tästä.

Emäntä valikoi virren ja Hannes koneellisesti totteli. Emäntä lauloi
hirvittävän virheellisesti:

    "Autuas, ken sydämensä
    antaa Herran kätehen;
    suostuin hänen mielehensä,
    hänen tahtoons' tyytyen,
    Ilo, onni, korkeus,
    murhe, köyhyys, ahdistus,
    kaikki hälle hyväks' kääntyy,
    elämäks' myös kuolo sääntyy."

Kun oli laulettu, huokasi emäntä tavattoman syvään. Hannes katsoi häntä
pitkään. Emäntä huokasi yhä syvempään.

Sitten räjähti hän kirkuvaan itkuun ja huusi sydäntä vihlovasti:

-- Onneton...! Onneton...! Mutta autuas...! Kolmenkertaisesti autuas...!

Lapset tulivat itkien äitinsä luo. Mutta emäntä osotti kädellään
ovenloukkoa ja kirkui:

-- Tuo nurkka on s--nan nurkka! Enempää en sano...!

-- Mitä emäntä tarkoittaa?

-- En _nyt_ sano enempää...

Hannes heitti hyvästin ja lähti. Hänen sydäntään ahdisti.

Emäntä virttä laulaen saattoi häntä pihalle asti. Sitten taas itki ja
voivotti, paineli sydäntään ja voivotti.

Hannes heitti hänet siihen. Koko taivas oli sateisen harmaa. Märkä maa
höyrysi ja kasvit tuoreutta välkkyivät.

Tultuaan koulutalolle oli Hannes alakuloinen. Se tuntui nyt niin
tyhjältä ja yksinäiseltä... oi niin yksinäiseltä!

Oliko tämä se sama talo, jossa hänen sydämensä toissa iltana suurta
juhlaa juhli...?

Oli. Mutta kun hän nyt koulusalista ympäristöä silmäili sadeilman
harmaissa valoissa ja mieli järkkyneenä aivan vereksistä vaikutelmista,
oli se aivan toisellainen kuin silloin iltapäivän hohtavan auringon
ruusupurppurassa, jolloin rohkeus ja riemu hänen poveaan paisutti.
Silloin kaikki eli, kaikki unelmoi, kaikkialla oli runoutta ja asukkaat
kuvittuivat hänen aivoihinsa kuin sarja hohtavia tulevaisuusnäköaloja.

Mutta nyt? Miten toisin! Hän oli kyllä tavannut rakkauttakin noissa
taloissa tuossa ympärillä, mutta paljoa enemmän verta jäätävää
kurjuutta. Siellä Makkosessa oli ihminen, jota onnettomampaa ei enää
voi olla taivaan alla; siellä Holopaisessa oli isä, joka kirveellä
uhkasi ainoan tyttönsä alastonta rintaa; siellä Karvisessa oli
perheenäiti, mikä käyttäytyi kuin mielipuoli. Ja tässä läheisimmässä
naapurissa orpoja yli puolen tusinan.

Miten paljon särkynyttä ja pirstoutunutta ihmiselämää hän tapaisikaan,
kun ehtisi piirinsä kävellä laidasta laitaan? Miten paljon?

Ja kuitenkin nuo kaikki _häneltä_ odottivat jotain parannusta oleviin
oloihinsa. Hänhän oli opettaja... _heidän_ opettaja...

O-pet-ta-ja... se sana nyt Hanneksesta kätki sisäänsä niin määrättömän
paljon vaativaa taitoa ja kykyä... sen kieliopillinen kevyt muoto
vaihtui hänen harkitsevissa aivoissaan syvään sielulliseen termiin,
jota hän tavasi ja joka tuntui penikulman pituiselta ja tuo pituus oli
pelkkiä vaatimuksia inhimillisen elämän kaikista taidoista. Se henkilö,
joka ensimäisenä otti tuon sanan ammattinsa tulkiksi, ei varmaankaan
osannut ajatella loppuun asti sen syvyyttä. Ei osannut...

Näin tunsi Hannes asemansa kovuuden. Ja samassa hänelle selvisi, että
lääkitsemään niitä haavoja, joita elämä tännekin takalistomaan sydämiin
oli iskenyt, tarvittaisiin paljon, paljon suuremmat voimat ja suuremmat
taidot kuin mitä hänellä koskaan oli. Tarvittaisiin jättiläinen
kädessään suuri runsauden sarvi elämän onnea ja elämän sopusointua,
elämän ymmärrystä ja keskinäistä rakkautta.

Hän -- heikko -- joutuikin jättiläisen elämäntyöhön. Uhmaillen lähti
hän tapaamaan raakuutta, jota esitelmillä, puheilla, laululla,
runonlausumisella aikoi hienontaa, mutta hän kohtasikin pohjatonta
kurjuutta, joka alastonna hänen silmiinsä _kohta_ näyttäytyi. Hän
oli käynyt vain neljässä talossa, mitä sitten, kun hän olisi käynyt
neljässäkymmenessä, sillä niin monta ainakin hänen piirissään oli.
Elämän onni oli särjetty täälläkin perättäin monessa miespolvessa
ja sentähden noin kamaloita seurauksia. _Hän_ oli lähtenyt sitä
paikkaamaan, hän, jolla oli vain nuoren opettajan heikot kädet ja
tunteellinen sielu.

Ja millä aseilla oli seminaari hänet varustanut tälle kovalle
ja vaativalle retkelle? Siellä oli puhuttu synteettisestä ja
geneettisestä ja akroamaattisesta ja erotemaattisesta ja alkeellisesta
ja epideiktisestä ja kombinatoorisesta ja demonstratiivisesta
ja...ja...ja... prrrr...!!!

Kaikki tämä ylellisyystavara oli täällä korpien povessa yhtä köykäistä
ravintoa kuin hyytelö ja rusinat nälkämailla, joilla puute elimet
kylmiksi kouristaa.

Ja sitten oli tarjottu ja vaadittu nöyryyttä... nöyryyttä...
nöyryyttä...

Mikä oli vain kaksinkertaista viekastelua ja teeskentelyä.

Hannekselle selvisi, että ne aseet, joilla hän täällä jotain saisi
aikaan, olivat: rakkaus ja rohkeus.

Hän alkoi soittaa huojentaaksensa rintansa painostavaa tunnelmaa.



IV LUKU.


Hannes oli kolmatta päivää paikkakunnalla ja juuri lähdössä ensi
tervehdykselle johtokunnan esimiehen luo, kun tämä omassa persoonassaan
juhlallisesti astui koululle. Hannes tunsi vähän häpeävänsä, sillä hän
oli mielestään lyönyt jotain laimin.

Esimiehellä oli keppi kädessä, päässä kova huopahattu, jossa oli suuri
kuhmu päälaella ja tyyten kulunut sortuukki yllä. Mutta ennen kaikkea
pisti silmään suuri kullattu raha, joka riippui kaulassa sinisessä
vaalenneessa nauhassa ja kantoi kirjoitusta: "_rehellisyydestä_". Se
raha oli siinä kuin pienoinen kello lampaan kaulalla. Sillä esimiehen
kasvot muistuttivat lampaan kasvoja sekä sentähden, että ne olivat
pitkät ja kapeat ja sentähden, että ne olivat jotenkin ilmeettömät.

Kun esimies oli ilmoittanut, kuka hän on, pyysi opettaja anteeksi,
mutta esimies nosti kalanluisen keppinsä ylös ilmaan ja sanoi:

-- Hjah! Kyllä minä olen odottanut teitä...

-- Olin juuri lähdössä.

-- Hjah! Minä olen oppinut täsmällisyyteen... tahdoin nähdä miestä,
jolle täällä leivän hankin. Se olin minä, joka sain päätöksen, että
teidät valittiin.

-- Olen suuressa kiitollisuuden velassa.

-- Teidän käsialanne muistutti minun omaa käsialaani ja sentähden
teihin miellyin. Sitten olitte kirjoittanut hakemuksenne punaisella
ja se minusta tuntui, että te olette tarmokas mies. Nähkääs... minä
olen ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä --
sen johdosta sain Hänen Majesteetiltaan tämän kultarahan -- ja siitä
huomaatte, että minäkin olen tarmokas mies.

-- O'o! Niin pitkä virkaura.

-- Niin pitkä. Ja nyt elän koroillani. Juuso Kalliolla ei ole perhettä,
ei talonpitoa. Ei muuta kuin oma talo, jota lampuoti hoitaa.

Esimiehen nykyinen ammatti oli kuitenkin olla talonpoikien kirjurina
ja lainanantajana. Hän, joka aina kantoi rinnassaan rahaa ja
päällekirjoitusta "rehellisyydestä", lainaili talonpojille rahaa hyvin
mielellään, mutta tuosta lainausliikkeestä puhuttiin sitä ja tätä.

-- Ja nyt pyydän sanoa opettajan tervetulleeksi.

Kallio seisoi suorassa hattu päässä ja jostakusta hatun pohjassa
olevasta reiästä hiustukko pisti näkyviin, keppinsä hän oli asettanut
sääriensä poikkipuolin ja piti sitä siinä molemmin käsin. Alkaessaan
puhua hän töykeästi kumarsi. Sitten hän muutti jalkaa, otti ilmaa
keuhkoihinsa, nosti ylös leukansa, rykäsi ja jatkoi:

-- Joka on ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä
kuten minä, ymmärtää, miten vaivalloista on kansaa palvella. Yksi
sanoo sitä, toinen tätä. Tällöin tarvitaan oma harkitseva tunto... ja
ymmärrys... ja järki... ja sivistys... Pyydän saada sanoa vielä kerran
herra opettajan tervetulleeksi ja esitän lähempää tuttavuutta. Minä
olen Juuso...

Hannes kovin hämmästyi.

Hän pyysi saada kutsua "sedäksi".

-- Heitämme pois haukkumanimet. Minä olen niin sanottu "vanha poika".
Sinä taas nuori poika. Poikia olemme molemmat... hih... hih...

Juuso Kallio nauroi vesissä silmin ja raha rinnalla hypähteli myös
ilosta.

Sitten nosti hän sortuukkinsa helmat ylös ja istuutui. Hannes ymmärsi
myös saavansa istua.

-- Onko koulu täällä suosittu? kysyi Hannes, muistellen Karvisen
emännän puhetta.

-- Hjah! Siinä ollaan eri mieltä. Ja kun koulu nyt on aivan uusi ja
sinä olet vasta ensimäinen opettaja, niin onhan se joillekin outoa;
varsinkin kun tämä koulutalo tuli maksamaan hyvään määrään toista
kymmentä tuhatta kaikkine laitoksineen. Minä olen koulun lämmin
kannattaja. Mutta opettajalta ne kuitenkin kaikki paljon odottavat. He
luulevat sinun voivan heille vaikka mannaa taivaasta sadattaa, suoraan
puhuen. Jo ennen tuloasi puhuivat he opettajasta kuin jostain suuresta
onnesta, mikä heille nyt saapuu. Ovat, näes, sellaisia yksinkertaisia
tolloja, ensi karaatin moukkia. Kyllä saat vielä paljon heille
nauraa... on täällä toisinaan lystiäkin, kun ollaan oikein typeriä
ja viisaita yhdellä kertaa. Muuten on koululla koviakin vihamiehiä.
Varsinkin pankki-Holopainen on synkkä vihollinen. Ja hänellä on koko
joukko kannattajia.

-- Satuin käymään talossa ja tutustuin mieheen. Taitaa olla julma mies.

-- Hän on tämän pitäjän mustan kansan esimies ja virkamiesten äkeä
vihollinen, nauroi Kallio.

-- Mutta mistä kummasta hänellä on sellainen suuri omaisuus, kun
emäntänsä sanoi, että sata tuhatta...

-- Se on jo isien hankkima. Ja heidän ohjeensa oli: "oikein ja väärin
kokoon käärin". Niinä suurina katovuosina puoli sataa vuotta takaperin
silloinen isäntä piti viljankauppaa ja hyötyi ihmeellisesti. Sitten
rikkautta kartutettiin voikaupalla Pietariin. Väärensivät puntarin ja
maksoivat hintaa, miten tahtoivat. Ahneus ja itaruus meni jälkeistenkin
veriin. Yhtä isäntää piiskattiin, kun pisti käräjäpapereihinsa
ennen leimatut karttamerkit, joista leimauksen jollakulla tavalla
oli koettanut pois liuottaa. Selkäänsä sai ja kunnia pois. Sitten
harjoitettin viinankauppaa. Oli määrätty paikka, jonne kun pani tyhjän
pullon ja rahan viereen ja itse poistui, niin jonkun ajan takaa sai
mennä ottamaan täysinäisen viinapullon. Lainausliike yhtenään suureni,
niin että kansa antoi talolle pankki-Holopaisen nimen. Mutta sen talon
ihmiset ovat tavattoman lujaluonteisia. Mille antauvat, niin sille
antauvat. Ei mitään rajoja. He ovat hirveitä ihmisiä ja naapurit heitä
hiljaisesti pelkäävät. Papitkin taloa kammoovat. Kerrotaan, että
talossa kummittelee. Nytkin joka yö kello kaksitoista tulee se entinen
vanha isäntä tämän isännän luo ja vaatii tätä tekemään tiliä, miten
paljon hän aina päivässä on saanut rahaa haalituksi. Ja kun se vanha
isäntä kuoli, niin piru vei arkusta ruumiin jo kirkkomaalle mentäessä,
jotta siinä hautaan laskettaessa oli vain joku pölkyn möhkyri, joka
siinä kolisi. Hautaanlaskijat niin säikähtivät, että pudottivat
rusahtaen arkun hautaan ja pappi oli mennä perästä, sillä hän oli
humalassa. Paholainen oli villinnyt hänet hautajaisissa juomaan,
niinkuin hän itse jälestäpäin itkien valitti ja seurakunnalta anteeksi
pyysi.

-- Eikö muulloin karvaita käyttänyt?

-- Voi toki! Harvoin näki oikein vesiselvää päivää...

Hannes nauroi. Mutta Kallio ei sitä naurua hyväksynyt, vaan jatkoi
yltyen:

-- Kyllä siinä talossa piru ihmisiä riivaa. Miten se nytkin villitsi
talon ainoan kauniin tytön, jotta rengille alkoi lapsia laitella?
Sekin on aivan sen mustan miehen ansio, sen kiljuvan jalopeuran, joka
käy etsien ympäri, kenen hän saisi niellä. Ja siinä talossa se käykin
ympäri monessa muodossa. Jopa haastaa kansa, että se renki olikin itse
paholainen, sillä ei sitä ennen kukaan tuntenut eikä tiennyt mistä se
tuli. Sitten hävisi kuin tina tuhkaan...

Taas Hannes nauroi. Mutta Kallio pahastui ja yhä enemmän yltyi.

-- No uskot kai minua itseäni. Olin minäkin kerran pankki-Holopaisessa
yötä, siellä samassa tuvassa kuin isäntäkin. Siinä huoneessahan se
kummittelee. Kun olin päässyt nukkumaan, alkoi tupa pyöriä. Tuli
kuin fosforin hajua suuhun ja sieraimiin ja aivan pikimusta olento
tassutteli huoneessa, nykäisi minua ja kuiskasi: "myötkö sielusi?"
Jääkylmät väreet viilsivät pitkin selkäpiitäni ja minä juoksin huutaen
ulos. Ja sitä kyytiä vaatteet kourassani talviyössä naapuritaloon.
Vielä jäljessäni sihisi ja sohisi, ilmassa vinkui ja takanani kuului
kuin naurua.

-- Mutta esimies elikkä...

-- Sano vain sinuksi!

-- Sinä pelkäsit, näit unta ja unen pöppyrässä lähdit juoksuun. Ja ehkä
isäntä jäljessäsi nauroi kummalle lähdöllesi...

Hanneskin nauroi silmät vedessä. Mutta Kallio kimposi ylös, suuttui ja
ärjäsi:

-- Mene itse sinne yöksi, niin uskot!

-- So! so! Leikkiähän tämä on. Ja minä olin jo siellä yötä.

-- Olit yötä? Sinä? Uskalsit?

-- En tiennyt koko juttuja.

-- Missä tuvassa olit? Samassako kuin isäntä?

-- Toisessa.

-- Siinäpä se! huudahti Kallio ja räjähti mielihyvästä nauramaan.

Sitten hänen silmänsä loistivat kuin voittaneen sankarin. Ja
riemuissaan otti hän nyt hatun päästään.

Hannes näki parhaaksi olla tällä kertaa sen enempää vastaan inttämättä.

Sitten Kallio puhui:

-- Muuten sanon sinulle hyvän neuvon: elä mene aivan lähelle itse
rahvasta! Se pian pettää sinut. Eikä se sovi arvoiksikaan. Pitää olla
ulompana heistä. Näyttää niille, että on herrasmies, että on virkamies,
jota pitää... _kunnioittaa_.

Kallio sanoi viimeisen syvällä rintaäänellä. Sitten jatkoi:

-- Ja pelätä...! Tätä minun rintarahaani he katsovat aralla
kunnioituksella, kun tietävät, että se on Hänen Majesteettinsa
antama... Ja kun minä polkaisen lattiaa, katson kulmaini alta ja
rypistän otsani, vapisevat he. Näin...

Kallio suoristui, heläytti keppinsä lattiaan, rypisti otsansa, katsoi
kulmainsa alta ja oli hirvittävän luonnoton. Näin hän käveli hetken
kamarin lattialla äänetönnä. Sitten hän ikäänkuin nauttien äskeisestä
pingotetusta suuruudestaan hörähti nauruun ja muutti äänensä:

-- Kuule vielä kerran: elä mene liian lähelle mustaa kansaa! Me
tarvitsemme arvoa ja kunnioitusta... me koulumiehet ja sivistyneet...

Kallio heitti hyvästin ja hänen kylmät kosteat kätensä iljettivät
Hannesta. Hän komeasti poistui. Pihalta hän nosti juhlallisesti
hattuaan.

Tuuli nosteli Kallion sorttuukin liepeitä ja paikkaiset housut alta
näkyivät.

-- Hän oli kummitus keskellä päivää, puhui Hannes itsekseen Kallion
mentyä ja lisäsi:

-- Emme me taida koskaan tulla ymmärtämään toisiamme. Ja se on hyvin
ikävä juttu.

Hannes lähti syömään päivällistä. Tämä ruokahoito oli hänelle jo
tuottanut paljon huolta. Hän olisi ottanut palvelijan, joka olisi
hänelle ruoan valmistanut ja huoneet siivonnut, mutta vastattiin, että
ruokaa ei osata laittaa Hän oli käynyt läheisissä taloissa pyrkimässä
ruokamieheksi. Mutta taas sama tyly vastaus:

-- Ei me osata tehdä ruokaa.

Viimein hän puoleksi rukoilemalla sai kaikkein läheisimmän
naapuritalon, Kähkösen emännän, sen, jolla oli paljon orpoja, hänelle
lupaamaan ruoan. Kolmetoistavuotinen Niina oli nyt hänen ruokaemäntänsä.

Sinne nyt Hannes lähti päivälliselle. Tupa, jossa päivälläkin on
puolihämärä, on hänen ruokasalinsa. Sen seinät ja katto ovat savusta
aivan mustat, sen pienet ikkunat rikki ja rievuilla tukittu, sen
suuri kolkko uuni kuin suunnaton kivikasa, jonka päällä on ainainen
hämärä, missä sirkka hämylauluaan laulaa. Koko uuni kihisee russakoita
kuin muurahaispesä muurahaisia. Likaiset orret riippuvat katossa ja
ovat koonneet päälleen puolen vuosisadan pölyt ja noet. Jos niitä
olisit liikuttanut, niin huone olisi muuttunut pölymuseoksi, jossa
bakteriologeilla olisi ollut kiitollinen työala.

Tässä tuvassa on suuri honkapöytä. Niin suuri että siihen sopisi
kokonainen perhe makaamaan ja silti jäisi sijaa puolelle kymmenelle
ruokailijalle Tämän majesteetillisen pöydän ääressä Hannes yksinään
murkinoipi ja sille ruokakurjat kantaa tuo pieni Niina-raukka, joka on
kuin kääpiö tämän mahtavan ruokalavan rinnalla. Ei ole liinaa pöydällä,
vaan sen rosoisella halkeilleella pinnalla ovat ruoat paljaaltaan.
Siinä on suuren suuri leipä ilman koria, siinä ränstyneellä
posliinilautasella voinokare, likainen ja sinisen harmaa, mujeita
kupissa suolavedessä, kaksikorvainen puinen maitoastia, jotain velliä...

Mutta Hanneksenhan piti edeltäkäsin tietää, että takalistoilla syödään
homeleipää suolaveden kanssa. Hänen ateriansa sellaisen rinnalla oli
vielä herkkua.

Itse ruokaa vastaan ei Hannes niin napissutkaan, mutta tuota
likaisuutta... tätä kaikkea mauttomuutta vastaan.

Levittääppä tähänkin honkapöydälle pienoinenkaan puhdas liina,
asettaappa sille vaikka juurista nidottu leipäkori, joka on
kohtalaisesti täynnä sievästi leikattuja leipäviipaleita, hankkiappa
noiden emaljinsa menettäneiden posliinilautasten sijaan uudet ja
samaten posliininen maitokannu...

Mutta hänpä ostaa ne itse! Seuraavana päivänä tullessaan syömään
oli hänellä omat kojeensa. Jonkun päivän oli puhdasta. Sitten väsyi
pieni Niina tarkkaan pesemiseen. Pian oli taas silmien edessä sydäntä
ellostava mauttomuus.

Tämä ruokahoito ja nuo kosteat kouluhuoneet tuottivat Hannekselle
ruumiillista pahoinvointia.

Mutta hän sääli Niina-raukkaa, sillä sen piti samalla olla
karjapiikana, lasten vaalijana ja kutoa perheessä tarvittavia
villaesineitä.



V LUKU.


Muutamana iltana oli Hannes jo nukkunut hyvän aikaa, kun hän heräsi
jostain häiritsevästä äänestä. Hän kuunteli tarkemmin. Ja älysi,
että eteisen ovelle lyötiin. Oli kuutamo. Hän katsoi kelloa. Juuri
kaksitoista yöllä. Lyönti uudistui. Hannes hiukan hytkähti. Sillä
olihan nyt keskiyö.

Joko tulivat pankki-Holopaisen aaveet tänne asti?

Lyönnit toistuivat. Hannes meni ovelle hiukan pukeuduttuaan.

-- Kuka siellä?

-- Oi, rakas opettaja...! kuului oven takaa valittava ääni.

-- Kuka se?

-- Karvisen emäntä.

Hannes yhä enemmän hytkähti. Siellä oli siis se nainen, joka oli
hulluuden rajamailla. Ehkä olikin jo täysi hullu ja oli lähtenyt tänne
koululle sydänyönä kummittelemaan.

-- Rakas opettaja! Avatkaa Jumalan tähden! Ja pyyntöä seurasi hyvin
syvä huokaus.

Hannes avasi. Näkyviin tuli Karvisen emäntä avojaloin yöröijy päällä
ainoastaan saali hartioille heitettynä. Mutta ilman huivia hän oli.

-- Jumalan tähden opettaja on hyvä ja seuraa, pyyteli emäntä.

-- Mutta minne?

-- Sitten näette. Nyt tulkaa!

-- Ettekö voi sanoa minne?

-- Kohta näette minun suruni.

Emäntä oli jo menossa ja Hannes otti nuttunsa ja hattunsa ja seurasi
jäljestä. Emäntä laskeusi alas koulumäeltä, meni sitten hiipien
lehtoon. Lehdon takana oli niitty. Ja niityllä teki heinää mies ja
nainen. Lehdon laitaan emäntä pysähtyi ja viittasi opettajalle olemaan
hiljaan. Hän laskeutui kyykylleen maahan. Hannes painautui hiukan häntä
ulommaksi samaten piiloon muutaman nuoren koivun taakse.

Tämä oli hirvittävän salaperäistä. Mutta toisilleen eivät he mitään
puhuneet.

Mies ja nainen tekivät vain heinää. Mies niitti. Nainen haravoi.
Toisinaan he lähestyivät toisiaan ja näytti siltä kuin olisivat he
jotain kuiskanneet toisilleen.

Mutta mitä kummaa he yön kuutamoon heinälle lähtivät, jolloin kaste on
märimmillään ja uni on makeinta?

Tässä oli taas jotain yllättävää, oivalsi Hannes. Mutta hän oli hiljaan
ja katsoi tuon tuostakin emäntään, joka näytti vavahtelevan koko
ruumiilleen kuin kauheissa hermokivuissa.

Mies oli kaunislihaksinen keski-ikä mies. Sievä suippoparta ja ylen
säännöllinen vartalo hänellä oli. Nainenkin oli sorja vartaloltaan ja
liikkeissä oli itsetietoista varmuutta.

Toinen niitti ja toinen haravoi. Lähestyivät toisiaan ja erkanivat.
Supattivat hetken ja syventyivät taas työhönsä. Niittäessä suuri puukko
miehen uumenilla heilui ja kun hän laski viikatteen heinään, tapahtui
se jonkunmoisella keikaroivalla notkeudella.

Emäntä hiipi Hanneksen luo ja kuiskasi:

-- Tuo mies, joka niittää, on meidän isäntä ja nainen on meillä asuva
loinen. Siinä ovinurkassa tuvassa se asustaa. Se on isännän tahto...

Emäntä silmäsi tarkastaen niitylle ja jatkoi:

-- Tämä meidän isäntä oli nuoruudessaan yhtenäinen yönjuoksija ja näin
se vielä jatkuu, vaikka on viiden lapsen isä ja vanhin tyttö on jo
seitsemäntoistavuotinen.

Jo Hannes kaikki käsitti. Se sairaus, jota hän emännässä oli luullut
hulluudeksi, olikin mustasukkaisuuden karvas tuska.

-- Tämä niitty kuuluu koululle. Isäntä sen vuokrasi. Tänä iltana
tuli hän koko väen kanssa ulkoniityltä. Ja kun oli syönyt ja vähän
levähtänyt, sanoi minulle: "Käyn sen koulun niityn Maijan kanssa
leikkaamassa, kun on näin kaunis yö." Ja niin he lähtivät. Mutta minä
epäilin. Ja lähdin myös.

-- Mutta jospa epäluulonne on turha.

-- Nyt se nähdään. Niinhän ne ihmiset sanovat, että turhaan minä
luulottelen. Sillä kukaan ei ole isäntää sen jälkeen kuin meni
naimisiin minun kanssani, suoranaisesti yhdyttänyt, sillä näissä
asioissa osaa hän olla hyvin viekas...

-- Emännällä voi olla sitten aivan väärä luulo.

-- Minä tunnen veressäni, että meidän välillämme on jotain kieroa. Ja
miksi se tuota naista niin suosii?

-- Mutta emäntähän on jumalinen ja luulee tällaista...

-- Jo kauan sitten olen minä ollut varma, että niin on. Odottakaa!

Emäntä hiipi entiselle paikalleen. Kului ainakin tunti. Jo suuri
luikare oli niittyä leikattu ja märät heinät oli nainen hajalleen
sirotellut.

Hetken takaa meni nainen niityllä olevaan latoon.

Isäntä jäi edelleen niittämään. Rupeaman takaa tarkasteli hän varovasti
ympäristöä ja meni myös latoon.

Samassa oli emäntä kiemurtaunut niityn ojaan ja matoi sitä pitkin ladon
luo hyvin hiljaan kuin vaaniva kissa.

Sanomaton surumielisyys laskeutui Hanneksen sieluun raskaana ja
tukahduttavana. Hän tunsi jäsentensä kangistuvan ja hänet herpasi
jäykistävä tuska. Hän ei tahtonut eikä voinut paikaltaan liikkua.

Hän häpesi tuon mieskurjan tähden, häpesi luihin ja ytimiin asti. Hän
häpesi koko sukupuolensa tähden, joka noin raa'asti unohtaa aviomiehen
ja isän velvollisuudet, häpesi, häpesi... kyyneleet tulivat hänelle
silmiin ja hänen sydämensä järkytti äärettömässä mielen jännityksessä.

Oli joku hetki kuoleman hiljaisuutta. Se aika oli pitkä ja salaperäinen.

Sitten erotti Hannes emännän seisovan valkoinen yöröijy päällään, sillä
saali oli pudonnut ojaan, ladon seinämällä kädet ristissä rinnalla ja
kuului virheellinen virren laulanta:

    "Maa irstaisuutt' on täynnänsä,
    Hulluutehensa päänänsä
    Se nuoret vanhat vetää.
    He haureutta himoovat,
    Myös muita houkuttelevat
    Ja makein sanoin pettää.
    Täst' iloita voi saatana,
    Joukkonsa kanssa riemuita,
    Kun synti saapi vallan,
    Vakuuden maahan tallaa."

Yön hiljaisuudessa oli tuo kaameaa kuin yölinnun laulu. Ja kuitenkin
sen linnun, huuhkajan ja pöllön, ääni oli korvalle nautintoa verrattuna
tähän vihlovaan valitukseen, joka lähti onnettoman aviovaimon ja äidin
haavoitetusta, pilkatusta, rikkirevitystä sielusta. Katkera, kymmenesti
katkera oli se Hanneksen kuulla. Hänkin vavahteli tuon naisparan
vuoksi, joka kai sai nähdä omilla silmillään elämän ja nautinnon
raa'imman näytelmän.

Veri hänellä -- Hanneksella -- tuntui jäätyvän, sillä nyt oli hän
todistajana takalistomaan likaisimmassa teossa...

Kun virren veisuu vain jatkui eikä mitään sen kummempaa tapahtunut,
palasi Hanneksen suoniin entinen elämän rohkeus ja hänessä heräsi
uteliaisuus. Hän käveli ladon luo.

Siellä isäntä istui ja tyynesti pani piippuun. Nainen seisoi
ovenpielessä ja nauroi laulelevalle emännälle.

Hannes huomasi, että emäntä sittenkin oli pahasti pettynyt ja samassa
pettänyt hänetkin.

Kun isäntä näki Hanneksen, nousi hän ja tuli kohti.

-- Taidatte olla uusi opettaja?

-- Olen.

-- Nyt jouduitte mylläriksi hullun ihmisen myllyyn. Hannesta hävetti.
Hän meni emännän luo ja pyysi häntä lopettamaan ja menemään rauhassa
kotiinsa.

Mutta emäntä pani kovan tenän. Hän ei luvannut lähteä ennenkuin
Maijakin.

-- Lähdenhän minä, hyvä emäntä. Lähdemme yhdessä, puhui nainen.

-- En lähde ennenkuin isäntäkin, kivasi emäntää ja itki.

-- Lähdenhän sitä minäkin, kun niin tahdot. Mutta olisin nyt leikannut
kokonaan tuon niityn, jotta olisimme aamulla saaneet mennä salolle
heinään. Maija olisi saanut sitten pitää näistä heinistä huolta.

Lois-Maija nauroi valkoiset hampaansa näkyviin.

-- Koska isännällä on kiirut, niin joukolla tämän niityn lopetamme.
Ja kun olemme niittämisen lopettaneet, niin sitten rakennamme sulan
sovinnon. Eikö niin, isäntä?

-- Ka jos opettaja niin tahtoo.

Ladossa oli toinen viikate. Opettaja otti sen ja alkoi niittää. Mutta
emäntä lähti itkien pois.

Tapahtuma jäi kuitenkin Hannekselle salaperäiseksi. Tässä alla täytyi
olla sittenkin jotain surullista, arvaili Hannes. Isäntä taitaa olla
kirjansa läpi lukenut mies.

Siinä kuutamoisena yönä hän niitti ja mietti isännän sivulla. He
juttelivat täyttä kyytiä, mutta isännän puheessa oli usein sellainen
kaksinaisuus ja silmissä naurava kuje, että Hannes arveli miehen olevan
vaikeasti tajuttavan olennon. Mutta tuohon arkaan kysymykseen ei Hannes
tahtonut tällä kertaa pitemmältä kajota.

Kuunvalon hopeat vaalenivat. Mailta katosi hämärä. Pensaikko ja metsä
alkoi elää. Säveljaksot seurasivat toistaan. Kuului taloista kukon
kiekunta ja karjakellon kalkunta yösyötössä olevasta lehmälaumasta,
joka nousi levoltaan tuoreella nurmella. Aamun viileys auringon
noustessa oli väsyneelle niittomiehelle virkistävä.

Koko niitty oli niitetty. Lois-Maija oli vähää ennemmin lähtenyt pois.

Isäntä sanoi pitävänsä mennä metsään katsomaan tervaksia
tuulastuspuiksi. Hannes meni vastaiselta puolelta koululle. Kun hän
kulkiessaan sattui katsomaan taaksensa, näki hän Lois-Maijan valkoisen
huivin metsärinteessä vilahtavan. Ja aivan kohta samaan suuntaan
katosivat isännän sopusuhtaiset, miehekkäät hartiat.

Siinä oli sittenkin surullista alla, mietti Hannes.

Tämä yö oli hänelle tuokiossa näyttänyt veriäjäätävän kuvan
onnettomasta avioliitosta, jossa kaikki on särmikästä eikä sopusointua
missään.

Pitkään aikaan hän ei saanut ajatuksiaan irti siitä, että hän oli ollut
tuon mielevän Karvisen isännän narrina tänä yönä.



VI LUKU.


Kun tuli sunnuntai-aamu, lähti Hannes Karviseen, sillä silloin tiesi
hän tapaavansa isännän kotona.

Isäntä oli jo rappusilla vastassa, hymyili ja pyyteli sisälle. Hän oli
puhtaassa sunnuntai-asussa ja hänen persoonansa oli miellyttävä.

Isäntä vei kamariin, joka oli siististi laitettu. Oli kukkia pöydällä,
oli kahden hengen soudettava keinutuoli, oli seinällä joku taulu.
Oli korkealle tehty sänky runsaine sänky vaatteineen ja valkoisine
tyynyineen. Vieressä oli vielä toinen kamari, joka oli paremmassa
laitoksessa. Sieltä pisti silmään kiiltävä piironki, jossa oli kullatut
lukot, sen päällä korkea peili ja pari vaasia.

Näki, että talo oli varakas. Ja täällä rakastettiin puhtauttakin. Mutta
Hanneksen oli vaikea uskoa kaikkea tätä emännän työksi. Se aamiainen,
jonka hän talossa söi, ja emännän olemus haastoi sanattomasti aivan
toista.

Samalla tuli huoneeseen sievässä puvussa nuori nainen kahvitarjotin
kädessä. Tyttö oli aivan samannäköinen kuin isäntä. Hänen liikkeensä
samallaiset, hymyily samallaista. Liekö verikin samallaista...?

Hanneksen vastoin tahtoaankin täytyi kumartaa naiselle, sillä sen
olento oli kuin vaatisi sitä. Hoikka vartalo, jossa oli pehmeyttä ja
pyöreyttä juuri tarpeeksi asti, kasvot, joissa elämän tulipunaruusu
hehkuvimmillaan kukki, soma ohut suu, niin lämpimät kosteat silmät
-- kaikki tuo oli harvinaista näillä karuilla mailla, joilla naisen
kauneus alkuunsa surkastui samaten kuin omenapuu ei jaksanut pidemmälle
raakuloita milloinkaan päästä.

Tyttö nyökäytti vain päätään. Tarjosi kahvin ja poistui.

Hannes tunsi jonkimmoista pettymystä. Hän oli melkein kuin nolattu.
Hän oli täällä tottunut syviin niiailemisiin, punastumisiin ja
ujostelemisiin. Tämä liikkui kuin prinsessa itsetietoisena nopeilla
käänteillä ja harkituilla eljeillä.

Se on isän tyttö. Äidistä siinä ei ollut piirrettäkään, tuskin
soluakaan.

Isäntä hymyili, kun näki tytön tekevän vaikutuksen Hannekseen.

-- Onko neiti isännän tyttö?

-- Meidän vanhin lapsemme hän on.

-- Mikä nimi?

-- Maikki.

-- Erinomaisen herttainen lapsi, ihasteli Hannes.

-- Oo... oo...

-- Miten vanha?

-- Kohta seitsemäntoista vuotta.

-- Onko käynyt koulua?

-- Kävi kirkolla kansakoulun ja oli sitten kaupungissa ompeluopissa.

Hannes jo ymmärsi, että kaikki tämä sirous kamareissa on Maikin
käsialaa. Ja hänelle tuli mieleen, että miten onnellinen tämä koti
voisi olla, jos... jos...

Mutta hänestä tuntui melkein mahdottomalta ajatella likaista tällaisen
sievyyden ja somuuden keskellä.

Eipä kumma, että ihmiset arvelivat Karvisen isännän olevan
moitteettoman, mutta emännän mustasukkaisen hullun. Nämä kamarit, tuo
tyttö ja itse isännänkin olemus puhuivat niin paljon hänen edukseen,
enemmän puhuivat kuin joku vimmainen, rajusanainen puolustuspuhe hänen
omilta huuliltaan.

Sitten kuului isäntä vielä olevan lautamies ja semmoisena erityisesti
pidetty. Yhdellä sanalla sanottuna: hän oli puoleensa vetävä
talonpoika, jolle Luoja oli antanut kirkkaan älyn.

Puheltiin kaikemmoista vuodentulosta, koulusta, kansasta, mutta sitten
yht'äkkiä Karvinen elostui ja kysyi:

-- Joko tunnette rovastin?

-- Ei ole saanut käydyksi vielä. Karvinen tuli iloiselle päälle.

-- Hän on pappi, joka muille saarnaa vimmatusti eikä itse usko mitään!

-- Mutta mistä niin tiedätte?

-- En tiedä, mutta luulen.

-- On liian rohkeaa sanoa tuollaista arvostelua, kun ei ole varmuutta,
huomautti Hannes.

Karvinen punastui.

-- Kuuluu hänellä olevan rukouskirja aina tuolilla sänkynsä vieressä.
Mutta piiat sanovat, että se on aina samassa paikassa käyttämättä, sen
kun ympärille kasaupi tomua, mutta kirjan alus on aina tomusta vapaa.
Ovat ilkosillaan antaneet sen tuolin olla pyyhkimättä tomusta useamman
vuorokauden. Nuorisoseuran iltamiin, kun niitä pidetään sunnuntaisin,
ei laske palvelijoitaan eikä itse koskaan käy nuoria neuvomassa.
Mutta pidoissa hän kyllä sunnuntaisin kulkee. Sanovat toisinaan
kalaretkellekin lähtevän. Köyhiä loisia, jotka on työssä hänellä,
pitää hän heidän omissa leivissään, kun muka syövät liian paljon,
kun pääsevät kelvollisen ruoan ääreen. Joka pappilassa kahvikupin
saa, on jo pidetty vieras. Mutta talonpoikaa ei ole nähty rovastin
pöydässä vieraana murkinoivan. Kansliahuoneen oven pielessä saat asiasi
toimittaa, vaikka olisit millainen isäntä. Tämä pankki-Holopainen on
koiransilmä, kun niikseen rupeaa. Hänellä on paljon papinmaksuja, kun
on rikas mies. Toisinaan tuovat hänelle kahvikupin siitä hyvästä. Mutta
yhteen aikaan kantoivat vanhoilla rivattomilla kupeilla. Holopainen
ottaa kupin, mutta viskaa sen rovastin jalkain juureen ja puhuu
tyynesti: "Ennen kupin maksan kuin käteni poltan." Ja kaivaa rovastille
puolimarkkasen kukkarostaan...

Karvinen nauroi oikein sydämensä pohjasta asti. Hanneksenkin täytyi
hymyillä.

-- Toisella kerralla sitten ottaa molemmat ympyriäiset korput korista,
vaikka aina annetaan vain yksi ympyriäinen korppu mieheen ja silloinkin
se toinen korppu oli aiottu Holopaisen kumppali-isännälle. Tää rovasti
on sanomattoman rahanperso...

-- Ja toinen itara toista neuvoo, huomautti Hannes.

-- Olen minäkin rahanahne, mutta rovasti sentään voittaa minut, nauroi
Karvinen.

Nyt huomasi Hannes olevan sopivan tilaisuuden kääntää purjetta
ja lähteä luovailemaan vastaiseen. Ympärillä oleva siisteys oli
ujostuttanut häntä siirtymästä sellaiseen... Mutta kun Karvinen noin
vain leikitteli rovastin heikkouksilla, niin sai Hannes rohkeutta iskeä
kuin pistimellä.

-- Sanokaapa minulle, isäntä, mitä teitte metsässä silloin aamulla, kun
yön heinää leikkasimme?

Karvinen oli pudota istuimeltaan, sillä niin rajusti hän säikähti.
Näytti kuin veret tippuisivat hänen kasvoiltaan.

-- Näittekö sitten jotain? sopersi hän tulikuumana.

-- Näin, vastasi Hannes varmasti ja kääntyi suoraan silmä silmää vasten
Karviseen.

Isäntä ei sietänyt asemaa. Mutta nousi äänetönnä kävelemään.

-- Olkaa siitä vaiti... minä pyydän... minä rukoilen... rakas
opettaja... huomaan... että... että...

-- Yhdellä ehdolla olen minä vaiti...

-- Voi millä? kysyi isäntä hätäisesti.

-- Että isäntä karkoittaa kodistaan sen Lois-Maijan.

-- Iljettää se minua itseänikin. Sehän se viettelee, kun on jalkain
juuressa.

-- Karkottaa sen pois siis.

-- Luuleeko opettaja, ett'en minä itse hänestä kärsi? Mutta tuo
pilattu veri ja nuoruudessa opittu paha tapa! Ja tämä Lois-Maija se
oli ensimäinen, jonka ovelle minä yönjuoksijana kolkutin. Minulle hän
ensimäisen rakkautensa antoi. Eikä hänellä ollut sitten mitään rajaa.
Meidän mökkiläinen on hänen isänsä ja se on minulle jo vuosia tyttönsä
tähden vihaa kantanut. Isänsä karkotti Maijan maantielle, kun tämä
liiaksi hurjisteli. Säälistä olen minä naisparan antanut asua tupamme
loukossa. Mutta se on minun verelleni viettelevä tuli. Kun kuitenkin
minä niin paljon olen syypää hänen kohtaloonsa, olen häntä suosinut,
vaikka se kyllä on ollut käärmeen elättämistä omalla rinnallani. En
minä ole niin huono kuin opettaja luulee. Voi monesti jo olen ollut
surmata itseni tämän saman tähden! Sillä minä häpeän jo itsekin
itseäni... ja lapsiani... tuotakin aikaista tytärtäni.

-- Huomaan, että elätte onnettomassa avioliitossa.

-- Hyvin onnettomassa.

-- Mikä siihen on syynä?

-- Emäntääni en ole koskaan rakastanut. Äitini sen minulle väkipakolla
naitti. Ja minä olin silloin vasta yhdeksäntoistavuotinen hurja
yönjuoksija. Sentähden äidin mielestä minulle piti saada vaimo, jotta
tuo hurjuus loppuisi...

-- Se sama ja ainainen...!

-- Äitini valitsi minulle vaimoksi ensimäisen, joka vastaan sattui. Ja
tämä oli hänestä mieluinen, kun oli uskonnollinen. Emäntäni on kuutta
vuotta minua vanhempi... se minut pakotettiin ottamaan. Jos minä olen
rikkonut, niin on rikottu minuakin vastaan. Pitäjäläiset ovat kuitenkin
minua paljon suosineet, antaneet yhtä ja toista luottamustointa.
Ja minäkin olen arka kunniastani ja maineestani, vaikka se ehkä
opettajasta hullunkuriselta kuuluukin. Minä saatoin Lois-Maijan
onnettomaksi ja sentähden se vyöryi kallioksi omille niskoilleni. Tässä
on sen suuremman tahto tapahtunut.

Karvinen kuivasi nenäliinalla silmiään.

-- Mutta nyt isäntä laittaa pois tuon Lois-Maijan, kun se on kerran
itsellenne ja emännällenne suureksi pahennukseksi. Saaneehan hän
asunnon muuallakin.

-- Eivät ne mieli häntä ottaa. Kaikki emännät häntä pelkäävät. Hän on
sentään miehiä kiehtova olento. Ja sentähden emännät häntä kammoovat.

-- Minä annan naiselle koululla asunnon. Otan hänet sinne
vahtimestariksi. Siihen kai sopii. Onhan hänelle itselleenkin eduksi
asua yksinäisyydessä. Laittaahan isäntä hänet pois?

-- Laitan. Ja opettaja on vaiti?

-- Vaiti olen, kun huonot tavat pois heitätte.

-- Heitän... lupaan.

Lyötiin vankasti kättä sen vakuudeksi ja opettaja lähti.

Kun Hannes tuli koululle, istui hän miettimään. Hän näki
mielikuvituksessaan hirveän suuren padan täynnä kuumaa punaista
ihmisverta. Se porisi ja porisi, sillä sen alla tulena leimusi
inhimillisten intohimojen rovio. Monemmoisten syntien sauhu padasta
nousi. Mutta kitkerin oli sen synnin sauhu, jonka kuudes käsky kieltää.
Luonnon raaka eläimellinen vietti tuoksui siinä voimakkaampana kuin
satakertaiset hapot. Ja lisälemua antoi sille monien itkettyjen
kyynelten suola.

-- Se on maailman mahtavin sauhu, joka palaa niinkauan kuin ihmiskuntaa
on. Sitä sammuttamaan tarvitaan auringon sammuminen. Mutta sivistys
siihen jo heittää jäähdyttävän kristallin, mietti Hannes.

Samalla hänelle selvisi, että ensimäinen sivistystyö ulkopuolella
koulun tunteja, johon hänen pitää piirissään ryhtyä, on yönjuoksun
vastustaminen. Ja ensimäinen uhri, joka hänen siitä tulee pelastaa,
on Maikki Karvinen. Sillä isän veri varmaan pulppuili sen kevätnuoren
ihon alla, isän veri ja isän helmasynti. Tyttö oli tehnyt häneen niin
hyvän vaikutuksen täällä takalistolla. Se oli kuin valoisa auringon
säde muuten pimeällä pinnalla. Ja se auringon säde leikki ja läikkyi,
lämmitti ja liikutti hänenkin jo yksitoikkoisuudesta seisomaan pyrkivää
tunne-elämäänsä.



VII LUKU.


Oli kaunis ja lempeä varhaisen syksyn yö. Kuutamo oli häikäisevän
hurmaava. Sen hurmauksen täytyi painua ihmisen sieluun kuin
taikajuoman, joka veret liikkeelle sysää. Tällaisessa hopeisessa
haavehohdossa on tunteita nostava ja unelmia houkutteleva tenho, johon
seottuu tuoksuja iltakasteesta, kukkien lemusta, tuoreesta mullasta
kynnöspelloilta, ja jolle antaa lisää väriä vetten välkkyvä kalvo ja
illan autereinen hämy. Silloin on yössä sanatonta kaihoa, samalla kun
siinä on äänetöntä riemulaulua luonnon suuresta ja majesteetillisesta
kauneudesta.

Hannes oli valvonut myöhäiseen ja koulusalin ikkunasta ihaili tuota
luonnon herkullista suloa, joka häntä kiihotti oman tulevaisuutensa
kuvitteluun tällaisena yksinäisenä hetkenä.

Luokan kello kirkkaasti, mutta juhlallisen verkkaan soitti yhtätoista.

Hanneksen herkän ja tunteellisen sielun pohjalta kohosi ääneen huo'attu
sana:

-- _Yksin!_

Niin. Hän oli todella aivan yksin tässä suuressa koulutalossa, joka
ensi päivänä otti hänet vastaan niin riemua tarjoavasti kuin olisi
ollut onnea ja autuutta tulvillaan. Yksin tässä ihanan luonnon öisessä
koskemattomuudessa. Ihmiset, jotka tuolla ympärillä nukkuivat, olivat
hänestä niin etäällä tunneasteissa. Jos ne rakastivat, niin niiden
piti välttämättömästi saada rakkautensa nautintoon hukuttaa, sillä
tunne heillä ei ollut vielä hienostunut alkuperäisen luonnonvietin
karkeudesta. Juuri siten oli pankki-Holopaisenkin Annan muuten
ihailtavan syvän rakkauden laita.

-- Yksin...! Yksin...!

Hanneksen sielussa heräsi määrätön kaipuu. Jospa hänen rinnallaan tässä
seisoisi nuori, rakastava nainen!

Silloin he olisivat niitä maailman onnellisia...

Hannes vaipui kuvitteluihin ja haaveiluihin. Hän tuijotti suuresta
koulusalin ikkunasta kuutamoiseen luontoon, jonne öinen usva alkoi
laatia keijukaisia ilmaan karkeloimaan. Kuta pitempään hän katsoi, sitä
enemmän hän syventyi sielullisessa kaipuussaan.

Hän oli näkevinään sieltä lehdosta nousevan utuharsojen keskeltä
nuoren naisen, jolla oli tunteista tulvahtavat silmät. Ja se tyttö
muistutti... muistutti...

Hänen sieluunsa tulvahti lämmittävä... polttava tunne. Siinä oli
rakkaus syttynyt...

Hän ojensi kätensä kuin naista syleilläkseen...

Tämä yö oli hänelle heräämistä uusiin tunnelmiin, aivan uusiin
mielikuviin.

Mutta samalla oli tämä takalistomaa juottanut hänet kiinni itseensä. Se
oli heittänyt hänelle kahleen, josta irti pääseminen ei ollut niinkään
helppoa.

Mutta toistaiseksi hän tahtoi salata tunteensa... salata itseltään...
salata muilta...



VIII LUKU.


Makkosen-sedän kyyneleiset silmät, jotka häneen niin määrätysti
kääntyivät, vaivasivat jälkeenkinpäin Hannesta. Joka kerta kun hän
sinnepäinkään katsoi, missä Makkosen talo oli, tuli "setä" hänen
silmiinsä niin surkean viheliäisenä ja ikäänkuin apua anoen käänsi
kyynelsilmänsä häneen. Hannes piti itsellään olevan velvollisuuksia
tuotakin miesraukkaa kohtaan. Eikä hän saanut rauhaa ennenkuin hän meni
onnettoman veljelle puhumaan asiasta.

-- Minun mieltäni painaa muuan hyvin raskas seikka, alkoi Hannes
puheensa isännälle.

Isäntä oudostui ja säikähti.

-- Meitäkö se koskee?

-- Koskeehan se teitäkin. Mutta erityisesti tätä "setää". Katsokaa,
miten hän on kurjan näköinen, kun hän tuossa matelee. Jaloista on nahka
rikki lattiaan hankautumisesta, suussa on näljää, koko miespahanen
ylenmäärin likainen. Sanalla sanoen: häneltä puuttuu sopivaa hoitoa.
Ettekö voisi häntä hommata jonnekin raajarikkoisten kotiin?

-- Voi, hyvä opettaja. Kun on itsellänikin kolotustaudin runtelema
ruumis ja tällainen lapsijoukko ja sitten pikkuinen talorähjä, niin
millä hommaa. Totisesti ei millään. Ja kun on jo kymmeniä vuosia
totuttu sitä näkemään, niin ei se enää hirvitäkään.

-- Ettekö ole pyytänyt kunnan kustannuksella?

-- Kyllä on pyydetty. Mutta kunnan herrat ovat nauraneet vastaan.

-- Vai nauraneet. Kuka se niin nauroi?

-- Tämä Juuso Kallio kun oli lautakunnan esimiehenä, niin hänhän se
pani leikiksi koko asian. Kolme kertaa häntä pyytelin, aina jonkun
vuoden takaa. Viime kerralla hän julmistui, uhkasi minua kepillä ja
ajoi pois.

-- Mutta minäpä otan asian toimekseni. Ja paikalla lähden puhuttelemaan
asianomaista.

Hannes lähti. Meni lautakunnan esimiehen luo. Se mies ihmeissään
kuunteli opettajaa.

-- Onko niitä semmoisiakin laitoksia? kysyi hän muka kummissaan.

-- Niinkö raajarikkoisten koteja?

-- Niin.

-- On.

-- Ne ovat vain herroja varten. Mutta eihän tämä ole mikään herra.

-- Ei kipu ja sairaus tunne säätyerotusta.

-- No laittakoot omillaan!

-- Ei heillä ole varoja.

-- Ei ole meilläkään. Ja sitä on jo puuhattu ennenkin, mutta aina
hylätty.

-- Kuka on puuhannut?

-- Asianomaisen veli.

-- Kuka on hylännyt?

-- Juuso Kallio.

-- Onko Juuso Kallio koko kunta?

-- Oli, kun oli kunnallislautakunnan esimies.

-- Siinä olette erehdyksessä.

-- Ettekö tiedä, että lautakunnan esimies se tällaiset asiat päättää?

-- Ei niitä päätä yksi mies, vaan kunnankokous.

-- On joutavaa sinne asti mennäkään.

-- Kun on kysymyksessä näin kallis asia, niin ei ole joutavaa mennä
vaikka kuvernööriin. Ettekö aio ottaa asiaa esille kunnankokouksessa?

Hannes ei saanut mitään vastausta.

-- Ettekö aio ottaa?

Ei mitään vastausta.

-- Kysyn kolmannen kerran: ettekö aio ottaa? Haudan hiljaisuus. Hannes
painoi hatun päähänsä ja lähti. Mutta esimies juoksi avopäin hänen
jälkeensä ja huusi.

-- Kuulkaa! Jos saatte Juuso Kalliolta luvan, niin sitten.

-- Miksi Juuso Kalliolta?

-- Hän se johtaa vieläkin lautakunnan asiat. Hänellä on vanha kokemus.
Minä olen vain semmoinen varajäsen.

-- Sillä rahallaanko hän teidät kaikki huikaisee? nauroi Hannes.

Mies pääsi nyt luo.

-- Pelätkää sitä miestä!

-- Miksi?

-- Hän on ylen viisas.

-- Viisas?

-- Hän on ylen juonikas.

-- Juonikas?

-- Hän on ylen kostonhimoinen.

-- Kostonhimoinen?

-- Hän on ylen kavala.

-- Kavala?

-- Hän on ylen itserakas.

-- No niin.

-- Hän on täysi perkele.

-- Perkele?

-- Enkä minä uskalla tehdä mitään sellaista, jonka hän on kerran
hylännyt. Se kirottu raha on noitakapine, jolla hän lumoaa talonpojat.
Ne sanovat ja kehuvat, että sellaista viisasta ja järkevää miestä kuin
heidän.

Juuso Kallionsa ei ole toista koko maaherran läänissä. Sillä hänellä
on keisarin antama raha. Ja se on mahtia, jonka edessä meidän pienten
pitää taipua.

-- Taipua?

-- Varsinkin teidän on syytä sitä miestä varoa. Elkää ruvetko
reistailemaan! Ja mitä opettaja siitä miesrähjästä välittää, joka
siellä konttaa lattioilla? Tottapahan vielä herkeää, kun aika tulee.
Palatkaahan, niin jutellaan ja tehdään "plörö".

Hannes teki kädellään hylkäävän liikkeen ja meni.

Hän ryhtyi toisiin keinoihin. Kuvernöörin avulla tahtoi hän kunnan
saada pakotetuksi kustantamaan "sedän" raajarikkoisten kotiin.

Juuri iloitsi hän tuosta toivotusta päätöksestä ja paperia käsissään
piteli, kun Juuso Kallio saapui koululle. Hän näytti kiehuvalta
padalta, joka pian kuumuudesta halkeaa.

-- Katsokaapa tätä rahaa. Minä sanon: katsokaapa, sillä minä ylössanon
lähemmän tuttavuuteni teidän kanssanne.

Kallio asetti rahansa Hanneksen silmien eteen.

-- Mitä näette?

-- Palasen kuollutta metallia, vastasi Hannes tuskauneena.

-- Vai palasen kuollutta metallia! Sitten olette sokea ja kuitenkin
ryhdytte vanhempianne laittamaan.

Kallio laski kylmän, kostean kätensä Hanneksen päälaelle, silitti sitä
ja puhui:

-- Te olette vielä lapsi, semmoinen pieni maitosuu.

Hannes ei ehtinyt saada selville, mikä olisi hänelle soveliain käytös
tässä kiusauksessa, kun Kallio yht'äkkiä pingottui suureksi kuin
aukaistu sateenvarjo ja lateli:

-- Jokainen muu näkee tässä rahassa kunniamerkin, joka on lähtenyt
keisarin omasta kädestä. Paikallinen esivalta sen minulle kirkossa
Jumalan silmäin alla kaulaan ripusti... Ja kirkkoherra osotti minua
seurakunnalle siellä alttarin edessä seisoessani ja sanoi: "ottakaat
hänet esimerkiksenne rehellisyydessä, uutteruudessa ja kaikissa
kristityn hyveissä! Amen." Mutta kaksikymmentäviisi vuotta olenkin
nuhteettomasti kunnan rahoja hoitanut, rakkaudella vaivaisia tukenut,
leskein ja orpoin kyyneleet kuivannut, olen... -- Kallio oli itkeä
-- uhrannut itseni yhteishyvän eteen. Ja kun minä olin lautakunnan
esimiehenä, hoidin minä asiat niin tarkasti, että pitäjäläisten ei
tarvinnut maksaa veroja... juuri mitään. Oi, se oli kultaista aikaa ja
sitä kuntalaiset vieläkin muistelevat jonain kovasti toivottuna, mutta
aina palaamatonna kulta-aikana.

-- Mitä se minuun kuuluu? kysäsi Hannes.

-- Vain niin paljon, että lapsi saisi ymmärrystä kunnioittamaan
niitä, joille kunnia tulee. Ettekö itsekin ymmärrä, että olette
minun rinnallani vain poikanulikka? Ja kuitenkin te rupeatte minua
mestaroimaan. Huuti seminaristi, sanon minä.

Hannes tuskastui, mutta hillitsi itsensä.

-- Ettekö ymmärrä, ett'ette te ole mikään pitäjän johtomies, mikään
sellainen henkilö, jonka täällä sallitaan asioita järjestää makunsa
mukaan? Ja teidän lähin isäntänne olen minä. Tietäkää se!

-- Toivoisin, että esimies ei liiaksi kuumenisi...

-- Te nyt kirjoittelette kuvernööriin rampojen asiamiehenä ja laitatte
kunnalle senkin seitsemät maksut. Täällä on jo kallis vaivaistalo kuin
Imatran hotelli, täällä on jo pappila kuin Iisakin kirkko, täällä on
jo komeat kansakoulut kuin ruhtinaiden linnat, täällä on jo kuusi
nälkäistä seminaristia suuria palkkoja nauttimassa, täällä on jo
paratiisin ihanuus minusta, mutta ei teistä.

-- Eikö esimiestä ole säälittänyt tuo miesraukka? Omatuntoni ei
antanut minulle rauhaa ennenkuin ryhdyin hänen puolestaan puhumaan.
Siivosti käännyin ensin nykyisen lautakunnan esimiehen puoleen ja
pyysin hänen apuaan, jotta onneton kunnan kustannuksella laitettaisiin
raajarikkoisten kotiin. Mutta hän ei antanut minulle mitään lupaan.
Silloin vasta kirjoitin kuvernöörin virastoon, sillä yhteiskunta on
velvollinen onnettomia holhoomaan. Me, jotka olemme terveitä, teemme
vain hyvin pienen lähimäisen rakkauden työn, jos maksamme kukkarostamme
jonkun markan kärsivien kanssaihmistemme puolesta. Puhuitte äsken
olleenne vaivaisten tukena. Tämä miesrukka on vaivaisista vaivaisin.
Jos kerran sydämenne on vaivaisille ja köyhille lämmin, niin teidän
täytyy häntä sääliä. Ettekö todellakin sääli häntä? Tietystihän
säälitte?

-- Eläin kuin eläin. Sattui vain saamaan ihmisen haamun.

-- Annan teille anteeksi puheenne. Sillä näen että olette kovin
tulistunut. Minä tein vain sen, mitä omatuntoni vaati.

-- Ja minä sanon, että minun omatuntoni vaatii säästämään kunnan
rahoja, että riittäisi palkata kallispalkkaisia kansakoulunopettajia ja
saada heidän tähtensä sappitauti.

Hannes lähti pois huoneesta. Juuso Kallio seurasi perästä ja haukuskeli:

-- Lautakunnan esimies kertoi minulle varottaneensa teitä rupeamasta
reistailemaan. Oli käskenyt kysymään minun neuvoani. Mutta minut
sivuutti herra seminaristi, minut, jota keisari ei ole sivuuttanut. Kun
tarkalleen asiaa tutkii, on tässä Hänen Majesteetinsa halventamista.
Sillä tämä on samalla loukkaus häntäkin kohtaan. Minä sanon, että te
olette juonittelija eikä teille hyvin käy.

Hannes otti luokassa liidun ja piirsi suurelle taululle aasin hirveän
pitkine korvineen ja sortuukkiin puettuna, asetti otsalle kuhmuisen
hatun ja koetti jäljitellä yhdennäköisyyttä Juuso Kallion kanssa. Ja
kuvan alle hän kirjoitti:

-- Tässä on herra ja narri yhdessä ainoassa olennossa. Kallio huomasi
kujeen, tempasi keppinsä lyödäkseen Hannesta. Mutta Hannes ehti
ennemmin. Pani kepin palasiksi ja viskasi kappaleet aukinaisesta
ikkunasta pihalle.

-- Nyt teit sen viimeisen teon! Rovasti-vainajan lahjakepin katkoit,
ärjyi Kallio.

Mutta Hannes levitti kuvernöörin päätöksen Kallion silmien eteen ja
puhui rauhallisesti:

-- Tämä paperi on rakkauden aikaansaama. Mutta tuo herra esimiehen
raha kylmän viekkauden. Menkää nyt kotiinne harkitsemaan, kumpi on
arvokkaampi esivallan antamana, tämäkö päätös, joka erään liian paljon
kärsineen lähimäisemme saattaa kelvolliseen hoitoon, vaiko tuo rahanne,
jolla ylpeilette ja talonpoikia pimitätte!

Kallio oli kuin siihen paikkaan jähmettynyt.

-- Tämä maksaa vielä opettajalle kalliisti, puhui hän ja lähti.



IX LUKU.


Sinä aamuna, jona koulun piti alkaa, ilmestyi Hanneksen kamarin oven
pieleen tuo sama Lois-Maija, joka oli ollut niityllä. Siinä se seisoi
nyytti kädessä.

Hannes arvasi asian, mutta kysyi sitä tavan vuoksi.

-- Tämän koulun isännöitsijä minut tänne laittoi. Isäntä Karvinen sanoi
opettajan aikoneen ottaa minut tähän koululle vahtimestariksi.

-- Eikö Maija enää Karvisessa asukaan?

-- Enhän minä, kun se emäntä hupsii.

-- Onko Maijasta olijaa tähän koululle? Koulun seinissä on raamatun
lauseita, kun osaa niitä lukea.

Maija punastui ja hätääntyi. Mutta Hannes ei ollut mitään huomaavinaan.

-- Kyökissä saatte asua ja siitä hyvästä lämmittää ja siivota minun
kamarini. Osanneehan Maija tehdä käsityötä?

-- Jo toki.

-- Sillä ansaitsette leipänne.

Hannes katsoi naista tarkemmin. Sen olennossa oli jotain kevyttä ja
huoletonta, ylimielistä ja surutonta. Eikä se suinkaan ollut ruma.

Maija jo keimaili ja koetti hymyillä.

-- Toivoisin että tämä koulu Maijaakin opastaisi johonkin parempaan.

Hymy katosi Maijan huulilta. Hän meni kyökkiin nyyttineen. Ja tuli
hetken takaa uusi vasta kädessä opettajan kamaria lakaisemaan.

Hannes lähti aamiaiselle Kähköseen sinne suuren pöydän ääreen.

Lapsia alkoi koululle saapua. Harvoilla heistä oli isä tai äiti
mukanaan.

Jo ensimäisenä koulupäivänä kirjoitettiin koulun nimikirjaan lähes
neljäkymmentä oppilasta. Ja seuraavina päivinä tuli lisää.

Ei siis koulua suinkaan vihattu, vaikka Hannes oli pahasti pelännyt.
Mutta siitä piirin kunnasta, missä pankki-Holopaisen talo oli, ei ollut
yhtään lasta.

Esimies Kallio oli kannatuttanut tuolin kodistaan luokkaan, jotta hän
siellä voi istua kuulemassa ja katsomassa koulun menoa.

Hän oli nyt opettajan äkäinen vihamies. Entisen kalanluisen kepin
sijasta oli hänellä nyt paksu visasauva. Lapset tuota hänen rahaansa
erityisellä innostuksella katselivat, niin että monesti ensi päivinä
sen vuoksi häipyivät pois opetuksen kulusta. Ja Kallio sillä silloin
tahallaan leikitteli kuin näyttelisi koiranpenikoille sokuripalasta. Se
ainainen, siunattu raha!

Jo toisena päivänä antoi esimies opettajalle muistutuksen, että
koululapset eivät tervehdi häntä.

Kolmantena päivänä huomautti hän, että opettajan pitää muistuttaa
lapsia pyyhkimään jalkansa, etteivät kanna sisälle multaa.

Neljäntenä päivänä, että lapset valavat juomavettä eteisen lattialle.

Viidentenä päivänä, että ulkohuonetta on sotkettu.

Kuudentena päivänä, että pihalta pitäisi korjata lastut halkosuojaan.
Ja silloin hän erityisesti kehui Hannekselle täsmällisyyttään ja
järjestystään.

Ensi viikkoina istui hän luokassa kuin joku ilkeä painajainen opetusta
raskauttaen.

Viimeksi lämpimänä päivänä hän nukkui siihen istualleen, kuorsasi ja
lapset nauroivat.

Hannes otti laulua. Soittokone pani fortissimon. Lapset lauloivat.
Kallio hypähti säikähtyneenä ylös, katseli hetken hätäillen
ympärilleen, mutta selvisi pian.

Hän meni tarkastamaan lukujärjestystä.

Aivan oikein! Laulua siinä oli tällä tunnilla.

Seuraavana päivänä kuulee Hannes ulompaa puhetta. Hän heristää
korvansa. Siellä on Kallio ja Maija.

-- Maija noutaa koulun vinniltä toiset ikkunalasit, kuuluu Kallio
puhuvan.

-- Nytkö jo? Mitä varten? kysyy Maija.

-- Pitää panna jo toiset ikkunat paikoilleen.

-- Miksikä nyt jo?

-- Ett'ei opettaja ikkunoita auki pitämällä laske taivaalle lämmintä ja
polta turhaan kunnan puita.

Hannes oli antanut lämmittää suojia, kun seinissä oli tuo hirvittävä
kosteus, joka joka yö toi mukanaan päänkivun, ja päivisin pitänyt
ikkunoita auki, jotta huoneet kuivuisivat.

Muutenkin olivat ilmat vielä aivan lämpöiset.

-- Mutta mitä opettaja sanoo? kuuluu Maijan ääni.

-- S'on minä, joka määrään tällä talolla! vastaa Kallio.

Hannes ehätti luo.

-- On toki minulla lupa saada raitista ilmaa, huomautti opettaja.

Kallio levitti kätensä ja puhui:

-- Kernaasti minun puolestani ulkona... metsässä... niityillä...
mäkilöillä...

-- Ja myös asunnossani.

-- Menee liian paljon puita. Lämmittää äkyytätte nyt huoneita niin,
että ihmiset sisällä raukeevat ja nukkuvat siitä paahteesta.

-- Vai sen tähden. Mutta minä se määrään, milloin tuohon ikkunaan
toiset lasit pannaan.

-- Ennen teidän tuloanne ei täällä osattukaan riidellä.

Kallio kutsui johtokunnan koolle ja se antoi määräyksen, että koulun
puita ei saa turhaan polttaa.

Hannes ei voinut muuta kuin nauraa heidän lapsellisuudelleen. Siitä
he pahastuivat. Ainoastaan Karvinen nauroi mukana. Kallio antoi
Hannekselle virallisen muistutuksen, että johtokunnalle ei saa nauraa.

Muutamana päivänä tuli Kallio koululle ja tapasi kynttilän Hanneksen
pöydällä.

-- Aikooko opettaja polttaa kynttilää?

-- Mitä sitten?

-- Öljyvalo se kuuluu palkkaetuihin. Vain suuremmat herrat kynttilöitä
polttavat.

-- Onko valossakin sääty erotus?

-- On tok'. Mökissä salolla polttavat vielä pärettä. Tämä on tietysti
otettu koulun laskuun?

-- On se yksi kynttilänaula.

-- Sellaista herrastelemista kunnan varoilla! Minä en raahdi öljyäkään
polttaa, vaan pimeän tullen panen maata. Eikö se sopisi opettajallekin,
jos tahtoisi kunnalle mieliksi olla?

-- Ettäkö mököttää pimeässä?

-- Mitä siinä maatessa on mököttämistä?

-- Kun ei saa unta. Otin tuon kynttilänaulan nyt siksi, kun ehdin
öljyvalot laittaa.

-- Koulun menosäännössä ei saa olla mitään ylimääräisiä menoja.
Voisitte sanoa esimerkiksi, että teidän pitää aina saada polttaa
kynttilää, jos nyt sen sallisimme. Tähän tarvitaan erityinen
kunnanpäätös.

-- Ei yhtään tarvita!

-- Tarvitaanpa! Kunnankokouksen pöytäkirjan otteella ilmoitamme teille,
että ette saa polttaa kynttilää.

Silloin jo Kallio lähti. Hannes antoi hänen mennä.

Asia menikin kunnankokoukseen. Ja kunnankokous päätti yhtenä miehenä,
että Orjasaaren opettajalle ei kunta kynttilöitä osta. Pöytäkirjan
ote tuli päätöksestä Kallion käden kautta Hannekselle, joka nyt sille
nauroi yksinään, kun ei uskaltanut muiden nähden nauraa.

Sillä ne voisivat tehdä kunnankokouksessa päätöksen, että kunnalle ei
saa nauraa.

Muistutuksia satoi edelleen Kalliolta. Niitä tuli kaikista
mahdollisista seikoista. Mutta Hannes pysyi tyynenä.

Lopulta Kallio väsyi eikä tullut enää luokkaan. Hänen tuolinsa pysyi
siellä vain pahana muistona.

Lapsetkin sitä kaartaen kiersivät.

Lois-Maijan välityksellä nyt Kallio vakoili.

       *       *       *       *       *

Oli äidinkielen tunti. Varttuneemmilla oli sisälukua, nuoremmilla
kirjoitusta. Kolmas ja neljäs osasto -- täällä oli ennen kirkonkylän
koululla olleita oppilaita -- luki "Maamme kirjasta" isänmaasta, toinen
ja ensimäinen osasto kirjoitti erikorkuisiin väleihin sananlaskuja:
"Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto" ja "Oma maa mansikka,
muu maa mustikka". Raikuvalla lasten äänellä he kuorossa ensin
vihkoistaan nuo sananlaskut lukivat, opettajan viivottimella tahtia
lyödessä. Ja kun ne oli ulkoa opittu, alettiin kirjoitus vihkossa
olevan mallin mukaan.

Sillä Hannes koetti välttää pelkkää koneellista yksinäisten kirjainten
jäljittelemistä.

Kirkas syyskuun loppuaurinko heitti luokkaan tulvan lämpöä ja leikkivää
valoa ja kauniin luonnon ympärillä puki loistavaan värihohtoon, siihen
kirjavaan loistoon, mikä on mahdollista vain syyskuussa, jolloin
värit ovat runsaimmillaan, silloin kun elämä ja kuolema oman karvansa
näkyviin tahtoo. Keltaista, punaista ja niiden välistä moninaista
vivahdusta, vihreätä kymmenenkin laatuista, sinistä ja sen eri
seotuksia näkyi kaikkialta silmään mustanharmaalla pohjalla, jonka
muodostivat kynnetyt pellot, lakastunut lehto, syksyinen maankamara ja
kivikoiset mäet.

Mutta auringon loisto antoi kaikelle tälle kullankellervän vernissan ja
kaunisti luonnon jo riutuneita kasvoja.

Tunne syttyi Hanneksen sielussa palamaan. Hän kutsui lapset ikkunan luo
ja käski heidän katsoa ulos. Laulettiin sitten reippaasti: "Olet maamme
armahin Suomenmaa, ihanuuksien ihmemaa".

Sitten saivat lapset mennä paikoilleen. Nyt kysyi Hannes:

-- Voipiko joku sanoa, mikä noista ikkunoista niin kauniina näkyy?

Nousi ylös kymmenkunta sormea. Hannes kysyi Karvisen pieneltä tytöltä,
ja se vastasi reippaasti:

-- Isänmaa.

Nuokin, jotka eivät tienneet, kääntyivät ihmeissään "isänmaata"
katsomaan.

-- Millainen on meidän isänmaamme?

Nyt nousi jo pystyyn parikymmentä sormea. Hannes kysyi Kähkösen pikku
pojalta, jonka kieli sammalsi.

-- S'on kaunis, ilmoitti poika.

-- Äärettömän kaunis, vahvisti Hannes syvällä rintaäänellä, joka näytti
menevän lasten veriin saakka.

-- Mutta mitä pitää meidän tälle isänmaalle tehdä? Joku yläosastolainen
viittasi, Hannes kysyi siltä.

-- Rakastaa, kuului vastaus.

-- Mutta miten me sitä rakastamme?

-- Kun teemme työtä sen eteen.

-- Miten talonpoika voi sen eteen tehdä työtä?

-- Kun tulee sota, niin menee ja tappelee sen puolesta.

-- Mutta entä silloin, kun ei ole sotaa?

-- Viljelee soita ja rämeitä.

-- Jolla on voimia mennä niin pitkälle, on hyvä. Mutta isänmaan eteen
tekee työtä silloinkin, kun oman jo perkatun peltonsa kelvollisesti
hoitaa ja muuten kunnon ihmisenä elää. Tällöin talonpoika kuokalla
ja auralla taistelee isänmaansa puolesta. Ja se taistelu on yhtä
hyvää kuin miekalla taistelu -- paljon parempaakin, jos syvemmälle
ajatellaan. Samalla kuin teidän isänne ja äitinne tekee työtä oman
leipänsä eteen, tekevät he työtä isänmaan eteen. Ja millainen silloin
oma maa heille on?

Nousi taas joku sormi.

-- No, Pekka Makkonen.

-- Oma maa on heille silloin mansikka.

-- Millainen marja se mansikka on?

-- Se on makea marja.

-- Millainen silloin on oma maa kuin se on mansikka? Saimi Karvinen
sanoo.

-- Oma maa on silloin makea maa.

-- Eli toisin sanoin mieluinen ja rakas maa. Kumpi marja on makeampi,
mustikka vai mansikka?

Nyt nousivat kaikkien sormet ylös.

-- Hilma Kinnunen sanoo.

-- Mansikka on makeampi.

-- Kun "oma maa on mansikka ja muu maa mustikka", niin kumpi maa on
mieluisampi?

-- Oma maa.

-- Juuri sitä tahtoo tuo sananlasku opettaa. Mutta miten kuusta
kuunnellaan?

Ei kukaan tiedä.

-- Siten kuunnellaan kuusta, kun ymmärretään sitä oikein hoitaa ja
opitaan tuntemaan sen elämisen ja kasvamisen ehdot, sen rakenne ja
äänettömät pyynnöt: "elä minua turhaan raiskaa eläkä vikuuta!" Ja siten
kuunnellaan sitä kuusta, jonka juurella on asunto, kun emme omista
outoja herrastapoja ja muoteja, vaan pysymme koruttomina, rehellisinä
talonpoikina. Eli toisin sanoen: olemme ympäristömme täysiä lapsia ja
elämme naapuriemme tavalla.

Sitten jatkettiin tavallista opetuksen menoa.

       *       *       *       *       *

Muutamana päivänä tulee Karvisen emäntä koululle virsikirja kädessä ja
"Siionin virret" kainalossa. Niiaa ja niiaa opettajalle. Hän tarjoaa
virsikirjan opettajalle ja pyytää häntä laulamaan: "Ah, syntinen, koska
synnistäs lakkaat?"

Opettaja kysyy:

-- Mitä emäntä tällä oikein tarkottaa?

-- Sitä että opettaja on syntinen.

-- Enhän sitä kielläkään.

-- Mutta syntisempi kuin minä ja moni muu...

-- Mahdollisesti.

-- Ja opettaja lapsillakin laulattaa maallisia renkutuksia. Niitä ne
kotonakin hoilaavat ja meidänkin pikku Saimi puhuu minulle isänmaasta
kuin mikäkin apostoli. Ei raamattu tiedä isänmaasta. Mutta taivaasta...
taivaasta... oi siitä uudesta Jerusalemista...!

-- Mutta tietääpäs virsikirja.

-- Virsikirja on ihmisten tekemä, mutta raamattu Jumalan antama. Maikin
jo maailma pilasi...

Hannes kauheasti punastui.

--... Nyt sinä pilaat Saimin. Portot ryöstivät minulta miehen ja
porttoin asuinkumppalit tahtovat ryöstää lapseni... Ell'et sitä
Lois-Maijaa karkoita tästä koululta pois, niin käyn rovastille
sanomassa, millaista elämää sen kanssa pidät. Nyt sen tiedät, sen
tuhannen syntinen! Ptyih...!

Emäntä sylkäsi, kokosi helmansa ja lähti. Hannes oli luihin ja ytimiin
asti liikutettu. Siinä oli hänelle kiitos emännältä!

Hän juoksi emännän jälkeen ja kysyi:

-- Kuka on emännälle tuollaista uskotellut?

-- Juuso Kallio, huusi emäntä ja meni.

-- Aa! Siis se kettu, joka kantaa rinnassaan Hänen Majesteettinsa
antamaa rahaa "rehellisyydestä".

Jo täydelleen selvisi Hannekselle Kallion juonittelu. Mutta Hannes jäi
Lois-Maijan suhteen odottavalle kannalle --.

       *       *       *       *       *

Siinä koulupihalla oli entisen rakennuksen jätteitä. Oli tallikin,
jonka ylisille silta vei. Koulupojat välitunneilla sillä sillalla
mielellään mekastivat, vaikka Hannes oli monesti kieltänyt.

Paavo Mononen oli poissa muutamana aamuna koulusta. Sillä poikaraukalla
oli hyvin rikkonaiset vaatteet, jotta hartiat niiden alta vilahtelivat
eikä ollut kenkiä. Nyt ilmojen jäähdyttyä oli aivan säälittävää nähdä
hänen paljain jaloin retustavan. Hannes oli ollut juuri mielessä antaa
Paavo-paralle vanhat kenkänsä ja villasukat.

-- Missä Paavo Mononen on?

-- On kipeänä.

Koulun päätyttyä meni Hannes Paavoa katsomaan. Tuvassa, joka oli
höyryävän kuuma ja jossa asui toistakymmentä henkeä, makasi lattialla
Paavo kasvot karmosiinin punaisina. Hän oli kiihtyvässä kuumeessa.
Opettaja toimitti kylmiä kääreitä ja neuvoi hoitamaan, sillä pitäjässä
ei ollut lääkäriä eikä rohtolaa.

Viikon takaa tulee Paavon isä ärtyneenä opettajan luo.

-- Miten Paavo voipi?

-- Kuoli yöllä.

Isä jäi puhumattomaksi, mutta nähtävästi punoi mielessä erikoisempaa.

-- Taidatte kovasti surra?

-- Eikös tuota... lähetti isä vastaukseksi.

-- Paavo vilustui ja sai kuumeen. Vaatteet olivat kovin heikot eikä
kenkiä.

-- Ei se vilustunut.

-- No miten sitten?

-- Täällä koululla sen rusikoivat.

-- Kuka rusikoi?

-- Tuolla tallin sillalla kuuluvat hyppelevän ja Malisen Niilo oli
työntänyt sen alas. Siinä aivot tärähtäneet ja sai aivokuumeen. Siihen
kuoli.

-- Eivätpä lapset minulle mitään ole sanoneet.

-- Niin se on. Tautivuoteellakin huusi: "Niilo sinä, elä työnnä!"

-- Voi hourailla. Sillä lapset eivät ole minulle mitään puhuneet.

-- Lastenko sitä pitäisi puhua? Etkö itse jouda vartioimaan? Sitä
vartenhan palkkaa _meiltä_ kannat...!

Mies räjähti yht'äkkiä kuin ammuttu pyssy. Hannes hytkähti.

-- Tässä on väärinkäsitys. Kuka teille tuon aivokuumeen selitti?

-- Juuso Kallio. Sanoi pitävänsä johtokunnan kokouksen, jossa asia
otetaan esille. Ja siitä sitten riippuu, rupeanko minä sinulta perimään
käräjissä vahingonkorvausta.

Hannes naurahti niin vakava kuin asia olikin. Mies teki poislähtöä.
Opettaja tarjosi hänelle kätensä hyvästiksi, mutta mies
ylenkatseellisesti sylkäsi ja meni.

Johtokunnan kokous pidettiin, mutta kukaan oppilaista ei tiennyt niin
mitään asiasta.

Juuso Kallio tahtoi kuitenkin kirjoittaa koulun johtokunnan
pöytäkirjaan muistutuksen opettajalle, mutta Karvisen isäntä pani
kovasti vastaan.

Asia jäi silleen. Hannes pyysi Juuso Kalliota teelle. Mutta esimies
katsoi hirmuisesti ja lähti.

       *       *       *       *       *

Tuomas Wänskä oli suurikokoinen poika. Se oli usein ilkeä tytöille.
Muutamana päivänä oli hän järjestäjänä. Mutta silloin kantoi hän
erään tytöistä välitunnilla luokkaan ja oli raaka hänelle. Opettaja
sattumalta näki tapauksen. Hannes vei pojan kamariinsa ja kuritti
häntä. Mutta aivan säädyllisesti. Poika juoksi kotiinsa ja haki isänsä
apuun. Isä tuli hengästyneenä, kädessä suuri puukanki ja huulilla
mahtava tulva kirouksia. Hannes huomasi, että tässä oli mies, joka
tilapäisesti oli kadottanut järkensä. Hän koetti tyynnyttää isää. Mutta
isä pauhasi:

-- Sinä sen s--na! Luuletko saavasi tappaa minun poikani niinkuin
tapoit Paavo Monosen?

-- Kuka teille tuollaista on puhunut?

-- Kaikki sitä puhuvat. Ja nyt minä kostan sekä Paavon että Tuomaan
puolesta...!

Mies ojensi kangen lyödäksensä. Hannes tarttui siihen voimakkaasti.
Viskasi ensin kangen eteiseen ja työnsi miehen jäljestä. Pani sitten
ovensa säppiin.

Mies täräytti kangellaan oveen, niin että seinät järisivät. Ja
eteisessä piti tällaisen puheen, ärjyen kuin vihastunut härkä:

-- Luuletko sinä, että soosomi köyhäin lapsia saat murhata. Tästä
tehdään kaipuu kuvernööriin ja sinaattiin asti. Kyllä Juuso Kallio
kirjoittaa. Ja silloin virka pois...!

Voimakas kirous ja mies poistui.

Tällaisia kohtauksia, että vanhemmat, etenkin loiset, tulivat
opettajalle rähisemään lapsistaan, sattui ensi alussa hyvin usein.
Mutta aina kuului, että Juuso Kallio oli niiden takana. Hän oli se
pimeä henki, joka täällä takalistojen yössä valtikkaa piti.

Hannes ne hyvin tyynenä selitteli. Se oli aivan yksinkertaisesti
sielullinen ominaisuus, joka pohjaltaan silti oli paraita, mitä
ihmisessä on. Nuo rähisijät olivat melkein poikkeuksetta köyhiä
ihmisiä, loisia, joita Ylä-Karjalassa on yhtä paljon kuin sikäläisissä
pelloissa kiviä. Ja silloin niitä on paljon.

Näillä loisilla ei ollut muuta omaisuutta kuin lapsia. Vaistomaisesti
he vainusivat, että köyhiä kaikissa poljetaan. Siis välttämättömästi
myös koulussa. Sentähden he olivat auttamattoman epäluuloisia
ja uskoivat kaikki, mitä heidän lapsensa opettajasta puhuivat. Ja
kun hekin rakastivat lapsiaan, tahtoivat he niitä omilla aseillaan
opettajaa vastaan puolustaa. Se siis pohjalta oli vain lapsirakkautta
tuo rähinä.

Ja semmoisena Hannes sitä ihailikin, niin paljon ikävyyttä kuin se
hänelle tuottikin.



X LUKU.


Muutamana iltapäivänä korjaili Hannes kamarissaan oppilasten
laskuvihkoja, kun eräs nuorekas hyvin korea mies pyörähti sisälle.
Hannes nosti silmänsä työstään.

Mies teki hyvän päivän, istui käskemättä ja alotti pakinan:

-- Opettaja ei minua tunne. Mutta siltikin minä olen tuttu.

-- Kuka sitten?

-- Holopaisen tuleva vävy, jolle opettaja kirjeen kirjoitti.

-- Vai niin.

Hannes kävi antamaan kättä.

-- Ja nyt isäntä Holopaiselta terveisiä. Hän pyytää opettajaa
puhemieheksi tyttärelleen ja minulle.

Opettaja hämmästyi.

-- Puhemieheksi?

-- Niin. Sanoi, että kun opettaja pani asian alkuun, niin vieköön
perille asti. Muuten ei kauppaan suostukaan.

Hannes naurahti.

-- Jos ei muita vaikeuksia ole, niin sitten kaikki on hyvin... aivan
hyvin... kerrassaan hyvin. Sehän on erinomaista, että saatte toisenne.
Onnittelen... onnittelen! Ja riemuitsen teidän onnestanne. Sillä minä
näin omilla silmilläni, miten paljon Anna sinua rakastaa. Ja ymmärrä
sinä häntä arvottaa...! Miksi karkuun lähdit?

Mies punastui ja hätäili:

-- Ilkeä on sanoa, mutta minä pelkäsin, että isäntä tappaa minut.
Kuulin uhkauksia... että hänellä... hänellä oli jo puukot hiottu ja
kirveet teroitettu. Ja... sanonko kaikki?

-- Sano pois!

-- Sinä yönä, kun pakenin, tuli Anna yöpuvussa hiljaan hiipien tallin
yliselle, jossa makasin. Hän oli hätäynyt ja puhui: "Nyt pakene,
muuten huomenna olet ruumiina. Tänä yönä voi tapahtua hirveitä. Mutta,
rakas Janne, lupaatko vielä palata?" "Palaan... varmasti palaan...",
vastasin. Hän meni. Minä kokosin vähät vaatteeni ja laskeusin alas
maailmalle mennäkseni. Ja kun minä pääsen muutaman sylen talosta ja
katson taakseni, näen isännän hiipivän talliin kirves kädessä. Siis
pääsin pakoon viimeisellä hetkellä... juoksin... juoksin... Teinkö
väärin, kun pakenin?

-- Etpä tehnyt.

-- Miksi Annan viettelit?

-- Hyvä... rakas opettaja! En minä Annaa vietellyt... Anna se
kaikki keksi ja neuvoi. Minä kyllä lauloin ja soitin viulua. Mutta
ei aikomukseni ollut talosta tyttöä ryöstää... Anna rupesi minua
ajamaan kaikkialla takaa. Olin minä tallissa... hän tuli sinne
tuomaan varsoille leipää. Olin minä niittämässä... hän tahtoi olla
minun haravanaiseni. Olin minä kyntämässä... hän tahtoi olla lehmiä
vahtimassa kesantopellolla. Olin minä missä tahansa... hän oli aina
kintereilläni. Hän oli kuin lumouksessa. Jokaisen täytyi se huomata.
Ja niin sen näki isäntäkin. Silloinkos vaino alkoi! Ensin sievästi
ja hillitysti. Sittemmin yhä rajummin. Nyt jouduin minä Annan
lumoukseen. Minun täytyi totella. Vereni vapisi pelosta, mutta minä
olin hänen vallassaan. Jos missä liikuin, oli aina Anna silmissäni.
Näin metsässä jokaisen puun takana Annan, näin hänet jokaisella
pellolla leikkaamassa, jokaisessa karjassa lypsämässä, joka polulla,
joka pensaassa... yöllä ja päivällä. Kun sitten hän itse todellakin
tuli lähelleni, kuumenivat vereni kuin olisin pudonnut lämpöiseen
veteen ja minä menin aivan tahdottomaksi ja tottelin hänen pienintäkin
viittaustaan. Ellen olisi ollut lumouksessa, olisin kyllä tehnyt
lopun siitä isännän kiusaamisesta. Olihan hän lapsensa isä. Mutta
minä voin sanoa, että minä en voinut... en voinut, vaikka pelkäsin ja
käytöstäni isäntää kohtaan kaduinkin. Mutta meille molemmille pitää
antaa anteeksi: me olimme lumotut. Sellaista kai se on rakkaus. Siinä
on tulta, joka palaa, vaikka sille olisi satakin sammuttajaa. Mutta
se on sydäntäni karvastellut, että Annan vanhemmatkin ovat luulleet
minun olevan vain tavallisen yönjuoksijan, joka synnin perässä juoksee.
Jotain parempaa se kuitenkin oli kuin riettautta. Enhän muuten olisi
takaisinkaan tullut.

-- Huomaan että olet kelvollisempi kuin aluksi luulinkaan.

-- Luuleeko opettaja, että Anna vain raakaa yönjuoksijaa olisi niin
suosinut? Ei toki. Pois se! Eihän hän ole sellainen nainen. Mutta kun
hän rakastaa, niin hän rakastaa, eikä sille kukaan voi mitään. Niin hän
itse sanoo. Ja niin minäkin uskon. Ja sanon samaten.

-- Rakastatko _sinä_ Annaa?

-- Muutenko tässä olisin? Mutta enhän minä aluksi olisi rohjennut
lähestyäkään sellaisen suuren talon ja sellaisen jäykän isännän
tyttöä... ja ainoata tyttöä...

-- Niin, niin. Kyllä ymmärrän. Mutta pääasia on se, että sinä rakastat
Annaa?

-- Rakastan.

-- Ottaisitko hänet nytkin vaimoksesi, vaikka hänen mukanaan et saisi
penniäkään?

-- Ottaisin.

-- Teetkö valasi sen päälle?

-- Teen... varmasti teen.

Hannes otti raamatun ja teetti miehellä valan. Mies vannoi opettajan
sanojen mukaan.

-- No nyt minä rupean puhemieheksesi.

-- Eikö opettaja lähde sinne Holopaiseen, niin siellä tehdään kirjat
valmiiksi?

-- Onko isäntä minulle vihainen?

-- Ei ole. Kummastelee vain sitä, että miten te nuoreksi mieheksi
olette viisas...

-- Elkääpä imarrelko!

-- Ja teitä minunkin pitää sydämeni pohjasta kiittää onnestani... ilman
teitä en olisi Annaa koskaan saanut... minä kiitän... kiitän...

Miehelle tulivat vedet silmiin ja vielä käsi opettajan kädessä astui
hän ulos koulutalosta.

He lähtivät Holopaiseen.



XI LUKU.


Hannes oli menossa rovastilaan mukanaan Holopaisten naimapaperit.
Pappila oli jonkun matkaa kirkolta korkealla kummulla, ympärillä hyvin
viljeltyjä peltoja, niittyjä, lehtoja, vähän ulompana havumetsää. Ja
sitten kahdelta puolelta ottivat silmään suuret selät lukemattomine
saarineen ja salmineen, lahtineen ja niemineen. Luonto tässä oli aina
juhlallinen ja aina mielikuvitusta nostava, olipa se sitten kesän
luovassa vihreydessä ja elävässä kukoistuksessa tai talven harmaissa
pakkasissa, jolloin kylminä öinä revontulet hohtavat ja valju kuu
jäätyneisiin hankiin kimaltelee. Sillä tässä näki silmä aina vaihtelua,
näki aina erilaisia värejä ja suhdallisia ääriviivoja. Kaukana oli
tästä paikasta erämaiden yksitoikkoisuus, niin kaukana, että taitelijan
silmä tällä kummulla olisi viettänyt yhden elämänsä nautintorikkaimpia
hetkiä.

Piispakin oli tarkastusmatkallaan paikkaan lumoutunut ja kehottanut
pitäjäläisiä kummulle Jumalan ylistykseksi rakentamaan pappilan.
Pitäjäläiset kiitoksesta lumoutuivat piispaan ja lupasivat laittaa.

Se tehtiinkin uudenaikainen, huvilamainen, jossa oli neljä
lipputankoa ja kookkaat parvekkeet. Siinä olivat suuret salit, niissä
paneiliseinät, terrakottauunit ja kattokoristeet oikeata taidetta.

Pitäjän muuten liiankin kuiva ja kova vaatimattomuus oli tässä
unohtanut itsensä ja Jumalan ylistykseksi pusertanut itsestään
vavahtelevin käsin ja verta vuotavin sydämin ensi luokan korutemppelin
näille nälkämaille.

Tuohon ihmeellisen ihanaan luontoon sopi rakennus kyllä mainiosti
kuin taivaasta lähetettynä, sillä Luoja itsekin oli tässä ruvennut
juhlatuulelle ja henkäissyt maan päälle kappaleen taivaallista
kauneutta.

Mutta kun pappila valmistui ja loistossaan auringon valossa ui siellä
ylävällä kummulla ikäänkuin hymyillen ottaen vastaan ihailuja, kirosi
pankki-Holopainen sen ensi kerran nähdessään. Ja koko se ryhmä, jonka
etunenässä hän seisoi, kirosi mukana. Siitä päivästä he olivat sen
ihanan pappilan veriviholliset. Sillä he itse asuivat tuvissa, joissa
ovet olivat kuin tallissa ja uunit rakennetut omin käsin oman pellon
liioista kivistä. Tätä pappilaa tehtäessä oli mestaria idästä ja
lännestä.

Pankki-Holopaisen leppymättömän vihan pappilaa kohtaan oli rovastikin
pian saanut kuulla. Hän ja Holopainen olivat siitä lähtien pitäjässä
kuin kaksi tähteä taivaalla, jotka paistavat eri aikana vuorokaudesta.
Rovasti luki itsensä aamutähdeksi, joka päivää ilmoittaa, mutta
Holopaisen ehtootähdeksi, joka tuo sanomat yöstä.

Hannes seisahtui kummissaan pappilan rappusilla luontoa ihailemaan.
Sillä vaikka oli jo syksy, oli maisema yllättävän kaunis. Rakennus
salasi suuruuttaan näin avaralla ja avonaisella paikalla.

Hannes tuli komeaan eteiseen, joka ikäänkuin kuohui vaatetavaraa. Ja
nyt hän huomasi lähteneensä liian yksinkertaisessa asussa tällaisiin
vieraisiin. Sillä hän oli harmaassa sarkapuvussa, ilman kiillotettua
kaulusta ja saappaiden varret housunlahkeiden päällä.

Eteisessä Hannes ryki ja ryki, sillä kaikki oli hiljaista eikä ihmistä
näkynyt missään. Viimein saapui palvelija, joka osotti Hannesta
menemään pihalta toisesta ovesta kansliaan, sillä nyt hän oli muka
tullut "väärälle puolelle."

-- Tämä on herraspuoli, neuvoi palvelija lopuksi.

-- Mutta enköhän saisi täältäkin tavata rovastia? kysyi Hannes
naurahtaen.

Palvelija avasi oven rovastin työhuoneeseen. Siellä keinutuolissa
istui suuri mies, jolla oli aivan lumenvalkoinen tukka, nenällään
kultakehyksiset rillit, päällä valkoinen silkkiliivi ja jalassa
vaatekengät. Hän oli syventynyt sanomalehden lukemiseen. Se lehti näkyi
olevan "Hufvudstadsbladet".

Palvelija alkoi puhua ruotsinkieltä.

Rovasti havahtui. Pani pois sanomalehden ja niisti nenänsä. Hienoissa
valkoisissa käsissä loisti useita sormuksia, kun hän nenäliinaansa
kaavamaisilla liikkeillä avasi.

Kaikki ympäristö oli ylellistä ja komeaa kuin kaupungin suurimmissa
herrastaloissa. Hannes, joka tuli puutteen ja yksinkertaisuuden,
alastomuuden ja töryn keskeltä, hiukan vavahti tätä arvaamatonta
korskaa.

Hän kumarsi syvään ja esitteleytyi. Rovasti oli noussut, katsoi
tarkastavasti Hanneksen sarkapukua ja saappaita, joiden varret olivat
housunlahkeiden päällä, vetäsi sieraimiaan, viittasi kädellään istumaan
ja painautui takaisin tuoliinsa ja venytti pitkään:

-- Vai Orjasaaren uusi opettaja...

Ja sitten hetken takaa:

-- Tervetuloa.

Nyt tarkastelu jatkui ja terävä katse uudelleen kulki Hanneksen
kengistä hänen hiuksiin asti.

Sitten rovasti nosti nenäliinan taskustaan, kieputti sitä hetken ja
huone täyttyi Kölnin veden lemusta.

-- Oletteko käynyt seminaarin?

-- Olen.

-- Eikö mitään muuta opistoa?

-- Kansakoulun ja viisi luokkaa lyseota.

-- Miksi ette käynyt lyseota loppuun?

-- Ei ollut varoja.

-- Mikä oli isä?

-- Pohjanmaalla pieni tervanpolttajatilallinen. Rovasti taas kieputti
nenäliinaansa ikäänkuin olisi karkottanut pois tervanhajua.

Hannes punastui. Tämä vastaanotto oli liian loukkaava.

-- Pohjanmaaltako tänne tulitte?

-- En. Olen ollut aina suvet kauppapalveluksessa ja talvet koulussa.
Nyt olin suvea sen entisen kauppaisäntäni luona Etelä-Karjalassa.

Hannes tahtoi toimittaa asiansa niinpian kuin mahdollista. Ja otti
esille pankki-Holopaisten paperit.

Mutta nyt vasta rovasti hämmästyi. Naurahti sitten ivallisesti ja sanoi:

-- Taidatte olla pankki-Holopaisen ystävä?

-- Minä olen jokaisen koulupiirini ihmisen ystävä, vastasi Hannes.

Vähän kuumaa verta nousi rovastin kalpeille kasvoille. Mutta hän oli
vaiti.

Asia toimitettiin kylmästi ja virallisesti. Rovasti ei puhunut mitään
muuta kuin kaikkein välttämättömintä. Hannes heitti hyvästin ja poistui.

Rovasti ikkunastaan katsoi häntä ja tuumi puoliääneen:

-- Siinäkin yksi puoliherra... hm... hm... Tulee ensi tervehdykselle
sarassa, saappaan varret housujen päällä, ei kaulustinta kaulassa eikä
siinä kaulahuivia. Ja... ja pitäjän suurimman raakalaisen talonpojan
tytön puhemiehenä, tytön, joka on laittanut aviottoman lapsen
omalle rengille. Se on jo huutavaa sivistyksen puutetta, jota vain
kansakoulunopettaja osaa tarjota pitäjänsä rovastille...

Rovastin täytyi ääneensä nauraa. Niin hassunkurista se hänestä oli,
niin paksua, niin kymmenkertaisesti paksua... niin niin niin...

Ja hänen silmiinsä tulvahti kokonainen lauma tyhmännäköisiä miehiä,
jotka kesäkuumassa poutasäässä kaupungissa käydessään maleksivat
sateenvarjo kädessä ja kokokalossit jalassa ja kotikutoiset
puolivillaiset vaatteet päällä.

-- Ne ovat niitä kan-sa-kou-lun-opet-ta-ji-a, venytti rovasti.

Sitten hän painautui lukemaan uudelleen "Hufvudstadsbladetin" Samin
mehevää kooseriaa.

Hanneksesta tuntui helpottavalta, kun pääsi ulos syksyn viileään
ilmaan. Tämä pappila... ja tämä pappi muistutti hänelle jotain hienon
hienoa pankkiiria, josta hän jossakussa romaanissa oli lukenut.

Niin kylmä kuin saframinkeltainen kulta ja niin suljettu kuin timantti
rasiaansa oli tämä hengen mies korulinnassaan. Huh! Siellä sisällä
puhalsi kuin kylmä tuuli vastaan yhteiskunnan pieniä ja vähäväkisiä.

Jos Kristus vielä kulkisi maan päällä halpana ja paljain jaloin, niin
varmaan hän jäisi tuon pappilan oven taakse, mietti opettaja.

Samassa muisti Hannes oman kotipitäjänsä kirkkoherran ja miten sen
usein tapasi pihalta hihat ylös käärittyinä taputtelemassa hevostensa
turpaa tai jakamassa suolaa lehmille.

Mutta tämä...! Oih...! Tämä oli Hanneksesta enemmän kuin yllätys...

Hän oli kiivastunut ja veri voimalla juoksi hänen suonissaan.

Mutta samalla hän hillitsi itsensä. Ehkä hän tuomitsi väärin. Ehkä
pinta petti ja ehkä rovasti oli nöyräkin Herran palvelija.

Hannes muisti raamatun sanat:

-- Ihminen näkee sen kuin silmiin sattuu, mutta Jumala katsoo sydämeen.

Kun Hannes palasi Holopaiseen, tuli isäntä vastaan naurun kure
suupielessään ja sanoi:

-- No nyt näitte meidän piispan.

-- Näin.

-- Miltä näytti?

-- Komealta.

-- Niin minäkin uskon. Taivaan suuruus näkyy jo sen palvelijoissa maan
päällä.

He menivät tupaan.

-- Lupasiko panna kuulutukseen? kysyi isäntä tuvassa.

-- Lupasi.

Emäntä, Anna ja vävy riemusta loistivat. Mutta isäntä sanoi opettajalle:

-- Me lähdemme tänne toiseen tupaan.

He menivät ja siellä puhui Holopainen:

-- Vävy ja minä emme oikein vielä hyvin sovi samaan tupaan. Mutta kyllä
kai se ajan mukaan muuttuu.

-- Sen täytyy muuttua, jos mies on rehti mies. Holopainen nosti
pöydälle suuren viinapullon ja sen viereen puupikarin. Kaatoi sen
täyteen ja käski opettajan ottaa.

-- Ei, hyvä isäntä. En ollenkaan karvaita nauti.

-- Vai niin.

Holopainen itse kumaisi pohjaan, kaatoi uuden ja taas yhdellä
siemauksella tyhjensi pikarin.

Verta nosti pian viina hänen poskilleen ja hän tuumi:

-- En minäkään pidä tapanani nauttia. Mutta tällaisessa suuressa
perhejuhlassa... pitää ottaa... tuntuuhan se kovin iloiselta... kun
saa... vävyn...

Holopainen pahasti irvisti. Hannes ymmärsi, että se on mielen
katkeruudesta, kun isäntä juhlii.

-- Se on linna, jossa meidän pappi asuu. Silloin alkuvuosina kun siihen
muutti -- hän on siinä ensimäinen asukas -- otti minut kahdenkeskiseen
ripitykseen. Sanoi kuulleensa minun rakennusta vihaavan. "Onpa minusta
liika ylellinen", vastasin. "Luuleeko Holopainen minulla olevan
tässä sen suuremman huvin asua kuin teillä siellä omassa matalassa
tuvassanne, jonka iso-isänne kuuluu rakentaneen", jatkoi. "Niinpä
luulen", ehätin sanomaan. "Siinä on isäntä aivan väärässä. Minun täytyy
saada asua tällaisessa, kun olen siihen tottunut. Isäntä on taas
tottunut omaan tupaansa ja viihtyy siinä. Molemmilla on huvi aivan
sama. Heittäkää pois mielenne katkeruus", selitteli. Mutta minä sanoin:
"Miksi on rovasti niin ylelliseksi totutellut?" "Nähkääs, minä olen jo
viidennessä polvessa herras- ja virkamiessukua. Minun isäni oli rovasti
ja hänen isänsä rovasti ja taas hänen isänsä rovasti ja hänenkin isänsä
rovasti." Naurahdin sillä rovastisakilla, mutta hän jatkoi: "Minut jo
pienenä lapsena totutettiin ylellisyyteen. Ei ole siis minun vikani.
Ja onhan Holopaisella omaisuutta, laittaa pois myös itselleen komean
talon, niin ei tarvitse pappia kadehtia." "Omillaan kun pappikin
laittanee, niin kukapa kadehtii", vastasin. Silloin jäi puhumattomaksi.

Holopainen kaatoi taas viinaa ja joi.

-- Ja sen uuden pappien palkkausjärjestelmän ne toivat tähän
pitäjääseen kuin nauraen vain.

-- Miten niin?

-- Ei tätä rovastia silloin ollut, mutta olisihan tämä voinut asian
peruuttaa, kun kuuli sen nurinkurin käytellyn. Mutta oli tässä
kappalaisena muuan Plumkren silloin ja se oli näppärä herra. Oli
kirkonkokous asiasta. Siinä kysyttiin seurakunnan mieltä, hyväksyykö
se uuden palkkausjärjestelmän vai eikö. Siinä järjestelmässä oli
monemmoisia pykäliä. Ja pappi mukaan haastoi suun täydeltä. Ukot siinä
miettivät ja miettivät. Tuskin alkuunkaan pääsivät punnitsemisessaan,
kun pappi kysyy: "Hyväksyykö seurakunta uuden järjestelmän?" Ei kukaan
puhu mitään, sillä ei kukaan ollut vielä ehtinyt asiaa miettiäkään. "Ei
kukaan vastusta. Se on siis seurakunnan yksimielinen päätös", puhuu
pappi ja lyö vasarallaan päätöksen valmiiksi. "Ei tuota... ei tuota...
pitää äänestää", hätäilevät isännät. Kinastuksen jälkeen äänestetään.
Silloin joku puoltaa uutta, mutta kaikki muut ovat vastaan. Asia menee
korkeampiin virastoihin. Ja sieltä tulee päätös, että seurakunta itse
on yksimielisesti uuden palkkausjärjestelmän hyväksynyt. Nyt ukot
ihmeissään! Valittavat kuvernööriin ja pyytävät uutta kirkonkokousta,
jossa asia perinpohjin tutkittaisiin ja punnittaisiin. Vastataan,
että kirkkolain mukaan ensimäinen päätös on sitova eikä mitään uutta
kirkonkokousta tarvita. Niin me saatiin uusi palkkausjärjestelmä, joka
on meille talonpojille koko joukon raskaampi kuin entinen.

-- Kaikki siis riippui suomalaisen talonpojan hitaasta järjenjuoksusta.

-- Niin, juuri niin. Opettaja on ensimäinen virkamies, jonka minä
olen tavannut, mikä ymmärtää talonpoikaa... Meitä ne kaikki muut ovat
nylkeneet ja nylkevät. Tuosta samasta palkkausjärjestelmästä jäi
kuitenkin tänne minunkin liivini alle jotain... jotain, joka toisinaan
papin nähdessäni ajaa veret raivoon... Jäi minun ja monen muun liivin
alle... Ja sitä katkeruutta eivät papit ole yrittäneetkään huojentaa...
aina kiskovat viimeiseen penniin asti, minkä suinkin järjestelmä
myöntää.

Hannes naurahti. Hän meni, laski kätensä isännän olkapäälle ja katsoi
häntä syvästi silmiin. Ja puhui:

-- Ettekö tunne ketään muuta, joka nylkisi ja pettäisi lähimäisiään?

-- Tunnen kyllä. Mutta eivät ne sitä tee Jumalan sana suussa. Ja siinä
on ero.

-- Voipi olla. Mutta ahneus on aina ahneus, harjoittipa sitä pappi tai
maallikko.

Holopainen nousi pöydästä ja meni kaapilleen. Selaili siellä papereita,
joista erotti kokonaisen tukun pois. Sulki sitten kaappinsa ja tuli
Hanneksen luo.

-- Tässä on kimppu köyhien ihmisten velkakirjoja. Lainat on annettu jo
isän aikana. Mutta velkakirjat on minun toimestani uudistettu. Nyt ne
vävyni kunniaksi ja tyttäreni naimisiinmenon muistiksi viskaan tuonne
palavaan uuniin. Ja sitten ne on kuitattu. Sinne menee tuhansia...

Samalla hän heitti paperit uuniin, jossa liekki ne kohta joka puolelta
saartoi. Ne hulmahtivat suureen loistavaan paloon, joka ikäänkuin
riemuitsi niiden köyhien, raukkain puolesta, joiden raskaat velkataakat
se hävitti.

-- Minä tunnen ytimissäni, että tämä kova kohtaus on minulle lähetetty
sen suuremman kädestä. Emäntäni minut havautti ymmärtämään, miten
moninainen on synnin jälki...

Holopainen istui tyynesti pöytään, vaikka huulet värähtelivät ja
äänikin oli katkera. Hannes vuorostaan nousi ja meni isännän luo.

-- Suvaitseeko isäntä, että minä saan sanoa teitä ystäväkseni? Jos sen
sallitte, niin siitä ylpeilen.

Holopainen ojensi suuren kätensä, joka mielenliikutuksesta vavahteli
Hanneksen kädessä.

-- Hyvin mielelläni.

Isäntä siirsi kaappiin pullon ja pikarin.

-- Saako vävy oman elämisen? kysyi Hannes.

-- Saa.

-- Ettekö häntä vihaa?

-- Koetan rakastaa...

-- Nyt on autuus tapahtunut tällekin huoneelle. Olette kuin publikaani
Sakeus.

Hannes lähti. Mutta mennessään hän sydämessään melkein ylpeili. Tänä
päivänä hän oli saanut kauniin sielullisen voiton. Hän oli tehnyt
jotain suuremmoista, josta hedelmät vielä vuosien takaa kasvavat:
Pimeän kansan johtajan oli hän voittanut ystäväkseen.



XII LUKU.


Koululla kuhisi väkeä mustanaan. Oli köyrisunnuntai-ilta. Sen
sunnuntain ilta, jolloin kylillä tavallisesti remuilevimmat
vuoden tanssit pidettiin, juotiin viinaa ja renttuiltiin kaikella
mahdollisella tavalla. Tällöin vanhan tavan mukaan oli ikäänkuin
sallittua antaa valta kaikille niille taipumuksille, joita sentään
muulloin muiden nähden osattiin hävetä. Takalistomaatkin tarvitsivat
jonkun päivän vuodessa, jolloin inhimillinen luonto purki tokeensa
ja räiskyen tulvasi yli senkin, jota täälläkin sopivaisuudeksi
ymmärrettiin.

Juuri tämän päivän oli Hannes valinnut siksi päiväksi, jolloin hän
aikoi tehdä kiivaan ryntäyksen yönjuoksua vastaan. Kaikkia hän
oli kutsunut koululle kokoon sekä vanhoja että nuoria. Tuli hyvin
pilkallisena Juuso Kallio, tuli iloisena ja myhäilevänä isäntä
Karvinen, tuli virsikirja ja siniraitainen nenäliina kourassa emäntä
Karvinen, tuli paljon isäntiä ja emäntiä, tuli vanhoja, tuli keski-ikä
ihmisiä, tuli, tuli. Mutta nuoriso ei tullut. Ei tullut nuoriso,
jolle Hannes etupäässä kutsunsa lähetti, se ihmisikä, jonka veressä
yönjuoksun hapatus kuohuen kävi.

Hannes ymmärsi, että tämä ei ollut se yleisö, jota hän etupäässä oli
tarkoittanut. Ja hänelle kerrottiin, että nuoriso on laittanut suuret
köyritanssit muutamaan taloon ei kovinkaan kaukana koululta. Se talo
oli huonossa huudossa ja sen talon tyttäret vieläkin huonommassa.

-- Me lähdemme myös sinne, sillä siellä on juuri se paikka, mistä
yönjuoksun vastustaminen pitää alotettaman, puhui Hannes ja painoi
rohkeasti hatun päähänsä.

Yleisö ymmärsi, että tästä tulee jotain hyvin hauskaa ja seurasi
mielellään mukana. Niin lähti vanhoja ihmisiä puoli sataa Hanneksen
seurassa koululta tanssitaloon.

Mutta nuoriso ei antanut itseään pelottaa. Nauraen se otti vanhat
vastaan. Se hyvin tiesi, että vanha tapa oli sen puolella, että
ikimuistoisista ajoista asti oli yhtä vimmatusti tanssittu
köyrisunnuntai-iltana kuin jouluna hartaina kirkossa istuttu. Se kuului
sen päivän luontoon. Nämä ikä-ihmiset ja heidän isänsä ja äitinsä
pitemmälle kuin hautausmaan hautataulut tunsivatkaan olivat silloin
tanssineet, remuilleet ja räiskyvään humuun uuvuksiin asti uppoutuneet.
Miksei nyt? Miksei? oltiin valmiina voimakkaina huutaen kysymään.

Hannes kohtasi hyvin paljon nuoria pilkallisia kasvoja, jotka nauttivat
siitä, että opettajakin oli tänne tullut. Mutta kukkona ivaajien
keskellä keikkui Maikki Karvinen ja iski silmää toisille nuorille
Hannesta osotellen.

Sen huomasi Hannes ja sentähden oli tupa tuokion sysimusta hänen
silmissään. Täällä oli jo tanssittu hyvä aika, joten oli kuuma ja
rasvainen ja hikinen ilma.

Nyt kaksi viulua yltyi soimaan kiivasta polkkaa. Pari toisensa jälkeen
lähti pyörimään ja kohta oli koko tupa kuin hyppelevä intiaanileiri.
Tuossa meni poika ja tyttö, tuossa kaksi tyttöä, tässä taas kaksi
poikaa ja tuolla lensi vimmatusti yksinään rypäs puolikasvuisia
miehenalkuja. Kaikkien sääriin virma ajautui, sillä viulut kutsuivat
tanssiin niin kiusaavan viettelevästi. Tuvan ilmassa oli jotain
lämmintä hekumaa, lattia tömisi, seinät vastailivat, katto kumisi,
koko kymmensyltäinen tupa vavahteli ilosta. Kuka tässä jaksoi
vastustaa verensä vanhoja muistoja, jotka kiusaavina nousivat päähän
ja veivät mennessään niihin aikoihin vanhempiakin, jolloin jalka oli
jäntevä ja norja, poski lämmin ja otsa rypytön? Entiset nuoruuden
köyrisunnuntai-illat iloineen nousivat menneiden aikojen kätköistä kuin
eilispäivän tapahtumat ja nyt taas silmien edessä vereksinä hurmasivat.
"Oltiin sitä ennen nuoria mekin, eikä olla liian vanhoja vieläkään",
ajateltiin vanhempienkin joukossa. Ja yksi ja toinen pari irtausi
sieltäkin tanssiin. Kaikista ensimäisinnä Karvisen isäntä muutaman
nuorekkaan emännän kanssa. Etsittiin nuoruutensa rakastettuja ja vielä
tahdottiin niiden kanssa viettää yksi huimaavan ilon hetki ennenkuin
palattaisiin ainiaaksi takaisin arkipäivien harmaisiin huoliin.

Tuolla nurkassa ryypittiin viinaa, täällä istuivat pojat ja tytöt
sylitysten. Tuossa nosteltiin tanssivien tyttöjen hameita, jotta
sukanvarret paljastuivat. Siellä loukossa iskettiin korttia ja
kiroiltiin. Nyt on köyri... nyt on köyri... nyt on köyri... kävi kuin
humaus läpi kymmensyltäisen tuvan katosta lattiaan. Nyt tanssitaan, nyt
lauletaan, nyt riemuitaan täysin sieluin... täysin rinnoin... hiiteen
ja hornaan opettaja, joka meiltä ilon ryöstää aikoo...

Näin ajatteli tuvan ihmisjoukko melkein kuin yksillä aivoilla.

Karvisen emäntä paineli rintaansa ja lähti voivottaen pois. Pihalla hän
alotti laulaa virttä.

Juuso Kallio katsoi ilosta humaltunutta ihmisjoukkoa, sitten opettajaa,
joka hyvin kalpeana koetti vältellä tanssivien työntelyjä. Ja Kallio
nauroi sydämensä pohjasta.

Opettaja huomasi, että tässä tarvittiin hänen puoleltaan kymmenen
miehen rohkeus ja voima. Nyt oli se juhla ylimmillään, jolloin
Orjasaaren kansa orjana uhrasi itseään voimakkaammille intohimoilleen,
se pakanallinen juhla, jolloin pakanuus noiden ihmisten sydämistä vielä
päivän valoon uskalsi tulla. Ja Hannes harmitteli, että juuri hän oli
tuonut vanhemmatkin tänne tanssimaan.

-- Olisiko viisainta hänen siirtää toiseen tilaisuuteen puuhansa?
mietti hän.

Mutta samassa hän huomasi, miten Maikki Karvisen silmä nauroi hänellä
ja miten humalaiset nuoret miehet retuuttivat muuatta piikatyttöä.
Yht'äkkiä tanssi taukosi ja soitto lakkasi. Oli väliaika.

Hannes nousi tuolille huoneen perällä, levitti kätensä ja huusi:

-- Nuoret ja vanhat! Tässä välillä muuan sana. Syntyi hiljaisuus ja
kaikki häntä katsoivat. Väki alkoi keräytyä oven seinälle ja sivuille,
jotta keskilattia ja tuvan perä tyhjeni.

-- Tämä juhla, jota nyt vietätte -- Hannes jatkoi -- on alkuaan
pakanallinen juhlapäivä. Esi-isämme viettivät sitä Kekrin eli
karjanjumalan kunniaksi. Tämä vanha tapa on muuttanut meillä tämän
kristillisen sunnuntaipäivän karjanhoitajain eli palvelijain
vuosipäiväksi, sillä nyt he vuoden töistä vapaina saavat iloita ja
viettää vapaan viikon.

-- Niin saadaankin, vastasi raikuvasti joku nuori mies.

-- Ja nyt te tanssitte ja soitatte. Sitä en ensinkään moiti. Mutta sitä
moitin, ett'ette heittänyt oven ulkopuolelle viinapulloja, kortteja,
mielen irstautta, raakuutta... Jos näin jatkatte aamuun asti, niin
olen varma, että tänä yönä tehdään töitä, joita saadaan läpi elämänsä
katua ja josta lopullista tiliä tehdään käräjäpaikalla. Syntyy
tappelujuttuja, syntyy lapsenruokkojuttuja...

Juuso Kallio kuiskasi jotain oven suussa Lois-Maijan korvaan. Tämä
hiipi seinäviertä huoneen perälle ja hiljaan Hanneksen huomaamatta
asettui hänen tuolinsa sivulle nauravin naamoin. Näin sai Hannes
Lois-Maijasta ikäänkuin taistelutoverin, sillä muita huoneen perällä ei
ollut.

Hannes jatkoi:

-- Säädyllinen tanssi ja säädyllinen ilo on kyllä sallittava. Mutta
koulupiirinne opettajana panen jyrkän paheksumisen tätä tällaista remua
vastaan.

Koko ihmisjoukko yltyi nauramaan, sillä Lois-Maija teki jonkun
hullunkurisen kujeen siinä opettajan sivulla eikä Lois-Maijan maine
kylässä ollut paraita.

Nyt huomasi Hannes Lois-Maijan. Kiivaasti siirsi hän tuolinsa toiseen
paikkaan ja kielsi Lois-Maijan tulemasta siihen.

-- Koulun väkeä on Lois-Maijakin, aivan saman talon väkeä, vastattiin
nauraen joukosta.

-- Sovittehan koulullakin yhdessä, huomautti pirullisesti Juuso Kallio.

-- Ja hyvin sovimmekin, lisäsi Lois-Maija ja räjähti nauramaan.

Koko tupa taas nauroi. Hannes oli kuolemankalpea. Hänet oli viattomasti
häväisty tämän ihmisjoukon edessä, hänet, joka lähti irstautta näistä
pois ajamaan. -- Minä kiellän Lois-Maijan tulemasta tähän ja tulemasta
enään koululle, kivahti Hannes posket tulvillaan verta kuin pyrkisi se
läpi ihon niistä tippumaan.

-- So! so! On minullakin koulutalosta jotain sananvaltaa, kuka siellä
on ja kuka ei, puhui Juuso Kallio hyvin nauttien Hanneksen hämmingistä
ja asetti rahansa kuin Hanneksen katseltavaksi.

-- Minun asunnostani ei teillä ole mitään sananvaltaa ettekä voi
minua pakottaa pitämään asunnossani vastenmielisiä ihmisiä. Ja on
häpeällistä, että kansakoulunjohtokunnan esimies asettuu täällä
pimeyden voimien puoltajaksi...

Juuso Kallio sähisi vihasta ja meni talonisännän korvaan kuiskailemaan.
Isäntä puolihumalaisena meni puhuttelemaan renkejään, joiden aivoissa
myös viina parhaallaan vietti voittokulkuaan.

Hannes oli taas noussut tuolille ja alkoi puhua. Mutta samassa rähisi
isäntä:

-- Tässä tuvassa on minulla sananvalta. Rauhanhäiritsijät pois pellolle!

Samassa tarttuivat rengit Hanneksen tuoliin ja kantoivat hänet sillä
pihalle. Joukko huusi, polki jalkaa, taputti käsiään ja nauroi, nauroi
nauramasta päästyäänkin. Niin paljon saatanallista pilkkaa ei Hannes
vielä ollut elämässään yllättänyt. Näytti kuin koko tuo suuri tupa
olisi räjähtänyt hänelle nauramaan. Siinä hän huomasi vain lihavia,
rasvaisia naamoja, hikisiä kasvoja, koko- ja puolihumalaisia silmiä,
tyttöjä ja poikia, nuoria ja vanhoja, ja kaikki nauroivat -- hänelle!

Juuso Kallio lopuksi yllytti miehet huutamaan: hurraa!

Tässä perkeleellisessä melussa hänet kannettiin pihalle ja siellä
isäntä joukon etunenässä sanoi hänelle:

-- Uskallappas toiste tulla köyritansseihimme saarnaamaan!

Sitten väki meni sisälle, ovi suljettiin, viulut yltyivät soimaan ja
tanssi alkoi -- koko maailman polkka oli parhaallaan menossa.

Nyt ymmärsi Hannes tavanneensa sitä raakuutta, jota hän lähti etsimään.
Meneppäs nyt ja luennoi sille! Tai lausuisitko sille runon vaiko
laulaisit isänmaallisen laulun...?

Hannes jo ivaili itse itseään. Kun hän pääsi koululle, tuntui hänestä
kuin olisi hän nostettu likakuopasta ja vaatteet vielä moskaa
valuisivat.

Hän oli nyt täydellisesti nöyryytetty mies. Sillä hän oli kohdannut
mahtavampansa. _Hän_ oli liian heikko sivistyksen apostoliksi näillä
takalistomailla. Ja hänen aseensa, jotka seminaari hänelle antoi, kovin
tylsät.

Taas tuli Hanneksen sieluun kuvitelma jättiläisestä, joka nousisi
näiden pariin jostain tuntemattomasta maailmasta kädessään sivistyksen
valtasoihtu. Ja kun hän sen pystyttäisi tämän pimeyden keskelle, niin
varmaan se huikaisisi ja he nöyrtyen maahan lankeisivat. Mutta hän?
Rengit, joiden jalat viinasta horjuvat, kantavat hänet pihalle. Ja
siellä hänelle vielä annetaan nuhteet yhteisen kansan silmien alla.

Mutta ei tämä tällainen ole sivistyksen vika. Vika on siinä, että hän
-- sen esitaistelija -- on ylen heikko nuori mies, joka ei ymmärrä
arvostella asemaa eikä oikeata hetkeä. Joka lähtee tappeluita iskemään,
sen pitää juuri ymmärtää se "oikea" hetki.

Samassa hänen povessaan kuiskattiin: "Mitä valitat? Onhan se sinun
oma kansasi, joka sinulle hävittömäksi rupesi. Nythän näet, kuinka
se on raaka ja kuinka sen raakuudessakin piilee voimaa. Ihaile sitä!
Sillä kun tuon voiman suunta saadaan käännetyksi päinvastaiseen, tekee
se yhtä uljaita voimannäytteitä valon ja valistuksen alalla kuin nyt
pimeyden töissä. Ja kuka on ensi kerralla kohta voittoon kohonnut? Vain
suurimmat onnen sylilapset, joille taistelu on leikkiä."

       *       *       *       *       *

Kun opettaja oli ulos saatettu tanssituvasta, yltyi heidän remunsa
siellä sisällä kahta rajummaksi. He ikäänkuin nyt vasta tunsivatkin
mahtinsa ja seisovansa omalla pohjalla, kun opettajalle tuollaisen
ulosmenon laittoivat. Hurjuus huippuunsa kohosi ja rohkeina heiteltiin
jalkoja vimmaisessa tanssissa.

Tanssittiin, tanssittiin, tanssittiin...

Toisistaan ei välitetty, vaan jokainen eli omaa iloaan. Ei moneen,
moneen vuoteen oltu pidetty näin mahtavia köyritansseja. Sillä nyt
tulivat vanhemmatkin ihmiset kuin sattumalta tukulta mukaan vedetyiksi.
Siellä menivät yhdessä mylläkässä isät, äidit, lapset. Tämä oli aito
Noan ajan rohkeata riemua ja kirjavata syntiä.

Silloin yön sylissä, kun tuikuttavat tuijulamput väsyneesti valaisivat
hyvin tomuista, harmaankeltaista ilmaa ja hikeä ja tupakan savua oli
tuvassa niin runsaasti, että sitä melkein voi lapiolla lykätä, kun
useampien miesten silmät viina oli pilannut ja naiset synnynnäisen
ujoutensa pois viskanneet rohkeina miesten sylissä keikkuen, silloin
yht'äkkiä kuului hirveä huuto, näkyi punaista verta ja mies puukko
kyljessä horjahti lattiaan.

-- Siinä on Maijan puolesta! kuului huuto ylinnä.

Kaikki säikähtivät kuin salama olisi tuvan pirstonnut.

Juopuneet selvisivät, tytöt taas häpesivät, miehet huusivat, naiset
itkivät. Toiset ottivat kiinni murhaajan; toiset koettivat hoitaa
murhattua. Työnneltiin toisiaan, tuupittiin ja hätäiltiin. Ja kun ensi
sekasotkusta selvittiin, huomattiin, että murhattu oli Karvisen isäntä
ja murhaaja Lois-Maijan isä.

Molemmat olivat he olleet liikutettuja. Murhaaja oli kantanut isännälle
vihaa jo vuosikymmenin tyttönsä tähden.

Nämä olivat viimeiset köyritanssit Orjasaaressa.



XIII LUKU.


Tuon murhatapauksen jälkeen koulupiirin ihmiset olivat hyvin
peloissaan. Olihan murhattu pitäjän ensimäisiä isäntiä ja kaikki
hänestä olivat pitäneet. Taas murhaajaa vihattiin ja hänen oma
vaimonsa kirosi häntä. Yleinen mielipide tuomitsi murhaajan kaikkein
katalimmaksi raukaksi, joka kehtasi oman isäntänsä murhata, vaikka tämä
aina oli ollut hänelle hyvin hyvä. Murhaaja oli ollut synkkämielinen
jo monen monta vuotta. Mutta muuten kirjan mies ja uskonnollisuuteen
taipuva. Monta sanaa viikossa hän ei puhunut eikä juuri ihmisten
seuroissa viihtynyt. Ei kiroillut, ei juonut, eikä juuri naisiin
katsonutkaan.

Kun Hannes kuuli murhan, oli hän sydänjuuriinsa asti liikutettu.

-- Kävikö isäntä Karvinen muulloin köyritansseissa? kysyi hän
sanantuojalta.

-- Joka vuosi _hän_ oli niissä, kuului vastaus.

Hannes tyyntyi. Tuo Karvinen olisi varmaankin ollut pohjaltaan
oikein kelpo mies, mutta salainen synti hänet tuhosi. Hän oli niin
elämänhaluinen, niin kovin elämänhaluinen, hänen suonissaan kuohui
voimakas veri, mutta nuoruudessa sen veren suuntaa ei osattu oikein
ohjata. Ja se oma veri hänet tuhosi, se liian voimakas elämänhalu, joka
jo hänen kasvoissaan leikkien säteili.

-- Käypikö tavallisesti köyritansseissa vanhojakin ihmisiä? kysyi
Hannes uudelleen.

-- Ei sanottavasti. Mutta olihan niitä tänä vuonna, kun opettaja niitä
sinne kuljetti.

-- Niin. Minä tarkoitin kokonaan toista. En voinut uskoa, että
vanhemmatkin ihmiset olisivat noin vanhojen muistojensa vallassa.
Luulin että he jaksaisivat hillitä itsensä. Mutta nyt siellä polki
tanssin mylläkässä kokonaisia perhekuntia. Ja sehän on jo lumousta,
jota ei tavallinen ihmisvoima pidätä. Minä olin tyhmä, mutta kyllä he
minulle kostivatkin. Kuitenkin jos he kuuntelivat minua, niin murha jäi
tekemättä.

-- Niin jäi. Ja nyt sitä surraan.

-- Ja opettajana minä olisin tehnyt väärin, jos olisin istunut koululla
toimetonna, kun vierelläni kokonainen helvetti oli sytytetty.

-- Nyt surraan, ett'ei opettajaa toteltu. Karvisen Maikki on koko
yön itkenyt ja valittanut. Emäntä Karvinen vain veisaa ja huutaa:
halleluja! Toiset sanovat, että opettaja kostoksi noitui tuon
tapauksen. Toiset taas että Jumala sen rangaistukseksi lähetti, kun
opettajaa niin kovin häväistiin. Menettelyään teitä kohtaan he kovasti
katuvat.

-- Se on kauniisti tehty. Minä luulin jo, että minun täytyy jättää tämä
pitäjä...

Puhuja -- yksi koulunjohtokunnan jäsenistä -- säikähti ja alkoi
monenkertaisesti pyydellä anteeksi kaikkien puolesta.

Ja sinä päivänä, joka tansseja seurasi, kävi koululla monta ihmistä,
jotka olivat aivan murtuneita. Naiset itkivät ja pyysivät anteeksi,
miehet sadattelivat omaa hurjuuttaan. Tuli niitäkin, jotka paikalla
eivät olleetkaan, ja pyysivät opettajalta koulupiirin puolesta
anteeksi. Murhatapaus oli kaikki säikähdyksellä lyönyt.

Nyt jo pyydettiin pyytämällä, että opettaja ensi sunnuntaina heitä
koululla neuvoisi. Opettaja lupasi.

Hannes lähti Karviseen. Maikki häntä häpesi eikä tullut näkyviinkään.
Opettaja pyysi saada nähdä ruumista. Renki tuli näyttämään. Vainaja oli
nostettu riiheen, kunnes nimismies saapuisi pitämään poliisitutkinnon.
Sitten se vasta hankittaisiin ja puhdistettaisiin.

Siinä lepäsi mies eksymystensä uhrina. Oi, miten ankara on siveyden
laki! Hanneksella tulivat vedet silmiin.

Tässä taittui varmaankin hyvä sydän, joka pilautui sivistyksen
puutteessa. Hannes oli varma, että Karvinen ei olisi ollut sellainen
kuin hän oli, jos hän olisi saanut hyvän pohjakasvatuksen. Opettaja
muisti hänet niin ilmielävänä eilen illalla koululla. Vainaja antoi
reippaasti ja sydämellisesti kättä, hymyili ja sanoi vakavasti lopuksi:

-- Minä toivoisin, että opettaja saisi meidät kaikki paremmiksi. Minua
jo kohotitte koko joukon, vaikka kyllä se vanha koski täällä liivin
alla pyrkii kohisemaan.

Hannes kallistui lähemmäksi katsomaan noita sieviä kasvoja, jotka
olivat vieläkin kuin puolihymyssä. Karvinen oli kuollut nauru huulilla.
Ei liene luullutkaan itselleen niin pahoin käyneen.

Pois mennessään käveli Hannes rakennuksen sivustaa. Hän kuuli tuvasta
hyvin kimakan virren veisuun, johon seottui useampia särkyneitä ääniä.
Kylän hurskaat mummot olivat tulleet emäntää lohduttamaan ja nyt siellä
kuorossa veisattiin niin, että huone järisi.

-- Ei ole tämäkään kristitty opettaja, kuuli hän samalla soimauksen
selkänsä takaa.

Mutta hän meni vain. Sillä hänen sydämensä oli liian täysi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana sunnuntaina saapui nuorisokin koululle. Nyt oli nuoria,
nyt oli vanhoja, nyt oli keski-ikäisiä. Mutta kaikki he arkaillen
liikkuivat, hiljaan puhuivat ja jo opettajan katseesta punastuivat. Ei
olisi voinut uskoa, että tämä sama yleisö viikko takaperin opettajan
sellaisella rohkeudella häpäisi ja sellaisella määrättömällä remulla
liikkui. Koulutalo ei yksin tätä vaikutusta tehnyt. Vaan se oli
Karvisen isännän murha. Kerrottiin, miten vanhatkaan ihmiset eivät
uskalla pimeän aikana tuvasta ulos mennä, miten lapset äitiensä
sylissä itkevät pelosta ja miten nuoriso lupaa olevansa tästä puoleen
köyritansseja pitämättä. Melkein joka talossa oli nähty kummituksia ja
joka riihessä pauketta kuultu. Koko Orjasaari vavahteli omaa arkuuttaan.

Olisiko Karvinen siis kuolemallaan sovittanut sen, mitä elämällään
rikkoi ja enemmänkin? Olisiko siis hänen murhansa lupaava alku
irstaisuuden pois kitkemiseksi Orjasaaresta?

Hannes nousi puhumaan. Sielun kirkas toive hohti hänen silmistään ja
hänen äänensä helkkyi kuin kanteleen kieli.

Sillä tässä oli se yleisö, jota hän tarvitsi, tässä nyt se maa-ala,
johon sopi kylvää. Karvisen aave ikäänkuin edellä kulki tietä
tekemässä. Hän piti tulla tapetuksi, jotta sydämet syntiensä painosta
väriseisivät. Hän oli ollut koulun innokkain puuhaaja ja suurin ystävä
koko koulupiirissä. Kun hän sen sai puuhatuksi, poistui hän itse.

Hannes kuvasi yönjuoksun monelta eri puolelta. Ja koetti sitä valaista
siveyden soihdulla.

Kuulijain mieleen, tulee niin ilmielävänä hiljainen kesäyö, jolloin
kaikki muut nukkuvat, mutta eivät yönjuoksijat. Luonto on valoisa, on
hiljaan, on niin sanomattoman hiljaan, jotta omat askeleet painuessaan
yön kosteaan ruohoon korviin kuuluvat. Joskus pelästyneen sorsan "krääk
krääk" äänetöntä kulkijaa säikäyttää. Tai kuu liian totisena taivaalta
katsoo. Tuolla ulompana on yksinäinen aitta ja sinne askeleet vievät.
Kuumana polttaa veri, kun hiljaan ovelle napauttaa ja sieltä sisältä
tulee valkoröijyinen tyttö suortuvat hajallaan ja posket hohtaen,
valmiina lämmin syli nuoruuden lemmitylle...

Oi! Olivathan ne sentään sen ajan riemuhetkiä nuo nuoren elämän rohkeat
yötaipaleet...

Kuulijat ovat mukana henkeä pidätellen. Se tuo opettaja todella lukee
heille heidän oman sydämensä kirjaa.

Hannes pitää pienen väliajan ennenkuin uudelleen alkaa. Hän sallii
kuulijain tuokion muistoissaan hekkumoida, jotta mieli olisi sen
vastaanottavampi sille, mikä vielä seuraisi. Hän antaa kylliksi päivää,
jotta yö siihen kahta kamalammin kuvittuisi. Riemujen ruusupohjalle hän
tahtoo maalata kipujen käärmeen.

Nyt hän jatkaa kuvaustaan:

Mutta sitten vuosien takaa... surua... pohjatonta surua useimmalle
yönritarille. Tällöin tuli tehdyksi lupauksia, joita ei pidetty;
sanotuksi valoja, joita rikottiin. Ja kun elämä myöhemmällä iällä
tinkimättömästi näytti näiden öisten riemujen takapuolta, niin
silloin ne samaiset kiskoivat silmistä verikyyneleitä. Ja kiivaimmat
yöntanssijattaret kaatuivat väsyneinä arkielämän maantien ojaan.

Hanneksen kuvauksessa ei muoto ollut noin verhottu eikä sisällys
runollisiin poimuihin kätketty, mutta kuulijakunnan käsityskannan
mukaan alastomampi. Siksipä silmät vettyivät ja äskeiset riemumuistot
laskivat nyt alas aivoista itkujokina.

-- Niin ankara on siveyden laki! Rikokset sitä vastaan ovat puukon
pistoja rikkojan omaan sydämeen, lopettaa Hannes.

Hänen silmissään on lähtemätönnä Karvis-vainaja puukko kyljessä. Mutta
kuollutta hän ei tahdo häväistä. Sillä siellä kuuli jäin joukossa oli
Karvisen oma tytär.

Nyt nähtiin outo näky. Oven suusta kasvot itkun vääristäminä ja ruumis
vavahdellen kulkee Lois-Maija opettajan luo, lankeaa siellä polvilleen
ja suutelee opettajan jalkoja.

Koko ihmisjoukko on tunteiden lyömä. Katsoitpa minne tahansa, niin
silmissä kiilsi kyynel. Sillä Lois-Maijan ja Karvis-vainajan nuoruuden
historia oli yli koko seudun tunnettu.

Opettaja nostaa Maijan ylös ja kysyy, onko hänellä erityistä sanottavaa.

Maija puhuu hiljaan, hyvin hiljaan...

Ja sitten vaipuu taas polvilleen lattialle nyyhkimään.

-- Maija pyytää teiltä kaikilta anteeksi ja lupaa alkaa uuden elämän.
Karvisen isännän murha on hänen sielunsa kääntänyt. Viime viikon on hän
harhaillut metsissä omantunnon tuskissa ja sanoo nyt minun puheessani
nähneensä itsensä kuin peilissä, puhuu Hannes.

-- Niin on... on... on, voivottaa Maija lattialla.

-- Te nuoret naiset, joille elämä vielä näyttää nautinnon riemut niin
hurmaavina, niin kiehtovina...!

Samassa Hannes tahtoo katsoa läpi Maikki Karvisen.

-- ... Silmätkää tätä naista ja te näette ilmielävänä, mihin neitseenä
särjetty puhtaus viepi. Viehkeinä te syliinne aittanne ovella suljette
yön sankarin, joka surkeimmassa tapauksessa vuosien takaa viskaa teidät
tuohon kipeään raunioitumiseen kuin tässä tämä naisrukka. Hän on
yönjuoksun riemujen kuivettunut kukka. Voisin paljonkin opettavaa tässä
asiassa hänestä puhua. Mutta en tahdo häväistä vainajia.

Kaikki kääntyivät katsomaan Maikki Karvista. Hannes huomasi ampuneensa
yli maalin. Ja harmitteli sitä. Hän jatkoi Maijaa osottaen:

-- Elkää häntä silti polkeko! Vaan tukekaa häntä! Sillä hänkin oli
kerran viaton impi. Nouse ylös, Maija! Kaikki me olemme syntisiä ja
tarvitsemme hengessämme polvistua Kaikkivaltiaan eteen rukouksessa.

Maija nousi. Hannes määräsi virren, alkoi soittaa ja kohta voimakas
virsi sävelissä vieri suuren luokan seinästä seinään. Ihmisten rinnat
avartuivat ja salvat poistuivat. Ukkosilma oli ohi ja jäljelle jäi
puhdistava, raikas sydänten lämpö.

Se oli se suuri puhdistusjuhla Orjasaaren kansassa. Sen aikakirjoissa
oli lehti kääntynyt, mutta valistuksen ensimäinen voitto oli siihen
kirjoitettu Karvisen isännän verellä.

Ja sitä Hannes suri. Hän oli toivonut, että sivistys yksin omalla
sisäisellä voimallaan tekisi täälläkin valloitusretkensä ilman
veren vikoja. Mutta Karvisen isännän veressä piti Orjasaaren kansan
valistuksen lunnaat huuhdottaman.

Veri, jota monet miespolvet perätysten oli pilattu, vaati verta.
Siinäkin yksi sallimuksen lujia lakeja.

Karvinen, aikoinaan seudun suurin yönjuoksija, oli omien eksymystensä
uhri, mutta samalla nousevan valistuksen uhri.

Sillä yönjuoksu oli nyt Orjasaaressa loppunut.



XIV LUKU.


Täällä takalistolla oli kansalla vain kaukainen hämäryys kaikesta siitä
valtiollisesta sekasotkusta, mikä maan keskuksessa tapahtui. Tänne
kuului se vain himmeästi kuin etäisen ukkosen vieno jyrinä, ukkosen,
joka särki ja pirstosi satavuotiset hongat, velloi mutaisiksi kuohuvien
virtojen vedet ja painosti ilman hiostavaksi siellä, missä se vaaruna
pään päällä elämöi.

Hannes oli saanut oudon kirjeen, mikä oli kätketty pieneen kuoreen ja
siihen huonolla käsialalla osote kyhätty. Tuo kirje oli ulkopuolelta
niin vaatimattoman yksinkertainen kuin maalaistytön lemmen kirje. Mutta
sen sisällä oli asioita, jotka perin juurin järkyttivät Hanneksen
mielen rauhan.

Sillä kirje oli suuri valtiollinen julistus ja sen jokainen sana
säihkyvä kuin tulesta hehkuisi.

Hannes luki, vapisi, tuli selville, että hänenkin pitää jotain täällä
tehdä. Kirje oli kuin tulisoihtu, joka paljasti hänelle valtiollisen
aseman syvänteitä myöten.

Ja hän oli jo kyllä tarpeeksi ympäristöönsä tutustunut, jotta hän voi
alkaa valtiollisenkin herätystyönsä. Tähän asti ei sen tarve ollut
täällä niin ensi hetken polttava. Mutta nyt jo tuntuivat vaikutukset
valtiollisesta sekasotkusta suoraan tänne asti. Sillä oli annettu uusi
asevelvollisuuslaki, joka veisi tämänkin Orjasaaren nuoret miehet
syömään hapankaalia Venäjälle ja raakojen aliupseerien potkittaviksi.
Julistus kuitenkin pitää ensin maan kirkoissa kansalle luettaman.

_Sitä ei saa tapahtua_. Se oli tuon kirjeen ponsi. Ja siihen pyydettiin
Hanneksenkin myötävaikutusta.

Nyt siis hänen pitäisi alkaa ohjelmansa valtiollinen puoli.

Ja hän sen alkoi.

Jonkun viikon takaa sai hän rovastilta kirjeen, jossa häntä kutsuttiin
ensi lauantai-iltana hyvin tärkeän asian vuoksi saapumaan pappilaan.

Kun Hannes sinne saapui, olivat siellä jo pitäjän muut opettajat ja
pieni pastori.

Rovasti loisti nyt kohteliaisuudesta ja lähentymisestä. Hannestakin
taputti hän olkapäälle, nauroi ja käsi kädessä kuljetti sisälle.

Siellä oli valmis kahvipöytä.

Pieni pastori oli vain hirveän hermostunut. Muuten olisi tämä tilaisuus
ollut erinomainen veljestymisjuhla. Pastori-raukka näytti vieläkin
pienemmältä kuin hän olikaan, yski ja hätäili. Kun joku hänelle kääntyi
puhumaan, oli hän hajamielinen ja unohti puhujan ja asian, niin että
puhuja kylläyneenä kääntyi pois hänestä, koska keskustelu kuitenkin
tuon tuostakin katkesi pastorin hajamielisyyden tähden. Sillä pastori
vainusi rovastissa taas jotain kavalaa, kun noin ylenmäärin ystävyyttä
jakoi.

Rovasti säteili. Hänen valkoinen tukkansa oli juhlallisen komea kuin
lumikerros viheriöivän vuoren huipulla. Se vain kaunisti. Aivan
sileiksi ajetuilta kasvoilta ei koskaan hymy nyt loppunut.

Hän kokosi helmuksensa, istuutui vitkaan tuolille kuin pelkäisi jotain
särkevänsä ja alotti:

-- Herrat tietävät, että Suomessa nyt on kovat ajat. Mutta kun me
osaamme kaikki kristityn nöyryydellä vastaanottaa, niin kalkki ei
olekaan niin karvas. Meiltä vaaditaan vain Getsemane-mieltä. Oma
kapinoiva tahtomme pitää meidän lannistaa ja jättää kaikki sen
huostaan, joka kansojen kohtalot johtaa...

Rovasti silmäsi kuulijoihinsa. Pastori oli pannut kätensä ristiin ja
hänen silmäluomensa raskaina alas painuivat kuin suljetut luukut.
Useimmat opettajat olivat seuranneet esimerkkiä. Hannes oli työntänyt
peukalonsa liivinsä rinnan alle molemmin puolin ja ruumis eteen käsin
pullistuneena oli kuin jotain sanomaan valmiina. Hän rohkeni katsoa
ylös.

Rovasti kädet ristissä jatkoi:

-- Nyt on Suomen kansalla etsikkoaikansa. Meidän, jotka kaikki olemme
sen opettajia, tulee ennen kaikkea neuvoa lähimäisiämme ymmärtämään
tämä ja nöyrtymään sen Jumalan edessä, joka sekä alentaa että korottaa.
Amen!

Kaikki nostivat silmänsä ylös ja tultiin kuin rohkeammiksi. Mutta
rovasti hetken takaa jatkoi ja nyt kuuluvasti liikutettuna:

-- Sain joku päivä takaperin uuden asevelvollisuuslain kirkossa
luettavaksi. Ja tämän johdosta olen kutsunut teidät neuvotteluun.

Kuulijat taas jännittyivät. Ja rovasti puhui edelleen:

-- Hiukan ennen kuin tämä laki luettavaksi saapui, tuli minulle myös
erään korkean ystävän kirje.

Rovasti etsi kirjoituspöydältään kirjeen. Ja sitten hän esitti
kirjoittajan, miten monessa vaikeassa pulmassa hän on maan kohtalot
johtanut ja miten onnelliseksi hän tunsi itsensä saadessaan näin
arkaluontoisessa asiassa neuvoja sellaiselta taholta.

Rovasti mainitsi nimen, jonka jokainen heistä hyvin tunsi. Se nimi pani
rovastin vanhat posket punottamaan ja hänen silmänsä kirkastumaan.

Sillä sillä nimellä oli kaiku... maine...

Ja se nimi oli tämän kirjeen alla!

-- Ja tahtovatko herrat kuulla tämän? Vastausta ei tarvinnut odottaa.

Rovasti luki, sen tärkeimmät kohdat kahteenkin kertaan ja teki niiden
johdosta reunamuistutuksia.

Kirje hyvin taidokkaasti selitti, että ainoa ehto on maan vastaiselle
onnelle lukea julki tuo laki kirkossa. "Mutta samalla kuin sen
huulillamme luemme ja korvillamme kuuntelemme, niin kirotkaamme se
sydämessämme. Taistelkaamme vihollistamme vastaan sen omilla aseilla.
Tämä on korkeampaa valtiotaitoa."

-- Mitä ammattitoverit arvelevat? kysyi rovasti.

-- Tuo haiskahtaa minusta jesuittamaisuudelta. Sillä viekkaus on huono
ase isänmaan puolustuksessa, puhui Hannes kiivaasti.

-- Vai niin...

Rovasti pani suunsa hyvin leveään irvistykseen.

--... Sitten herra Kauppi ei tunne omankaan kansansa historiaa, saati
sitten muuta. Sten Stuure vanhempi 27 vuotta pelkällä viekkaudella
puolusti Ruotsin valtakuntaa tanskalaisia vastaan, Kustaa Vaasa
viekasteli ja Kustaa III:mas pelkällä viekkaudella sai aikaan
vallankumouksen, jolla pelasti Ruotsin valtiollisesta haaksirikosta,
nauraen selitti rovasti, ja katsoi kuin säälien Hannesta.

-- Mutta kuinka monta vuosikymmentä se viekkaus onnea toi? Katsomme
tarkemmin. Sten Stuuren viekkaus vei Tukholman verilöylyyn ja Kristian
Tyranniin. Kustaa Vaasan viekkaus oli aivan viatonta laatua. Mutta
Kustaa III:nen viekkaus vein yksinvaltaan, joka orjuutti ja lopulta
surmasi hänet itsensä. Oliko Ruotsi onnellinen Kustaa III:nnen paarien
ääressä? pyytäisin kysyä herra rovastilta.

-- Mutta se olisi voinut olla paljon onnettomampikin. Se olisi
voinut olla rikkirevitty vieraiden valtojen kesken kuten Puolakin,
jos säätyhallitusta olisi aina vain kestänyt. Siitä puolalaisesta
perikadosta sen pelasti Kustaa III. Sillä jakokirjoja jo valmistettiin.

-- Se on vain luulo, jota minä en ensinkään usko. Aseman huippuunsa
kärjistyessä olisi Ruotsin kansa itse pelastanut itsensä. Riidat
olisi sovittu ja yhtenä miehenä jälleen noustu. Sillä niin Ruotsin
kansan veriin oli vapaus juurtunut hamasta pakanuudesta. Kansa,
joka kohotti keskuudestaan Engelbrektin, joka jaksoi elää vapaana
Kaarlen XII:nnenkin tyhmyyksien jälkeen, olisi kyllä itse pelastanut
itsensä "vapaudenkin ajasta". Puolan ja Ruotsin välillä ei ole mitään
kosketuskohtia. Puolassa ei ollut kolmatta eikä neljättä säätyä. Ja
sentähden Puola hukkui, puhui Hannes.

Pieni pastori punastui Hanneksen puolesta, sillä hän huomasi, että
rovasti oli suuttunut.

-- Tahtooko siis opettaja Kauppi, ett'ei tätä asevelvollisuuslakia
kirkossa luettaisi? kysyi rovasti ja hänen silmiensä ympärykset olivat
punaiset, josta pastori tiesi, että rovasti oli suuttunut.

-- Kaikki se, jota uskonto ja koulu on minulle tähän asti opettanut,
pakottaa minut ehdottomasti kieltämään.

-- Mutta uskonto ja koulu opettaa tottelemaan esivaltaa, huomautti
rovasti.

-- Niin pitkälle kuin esivalta kulkee Jumalan teitä. Sen korkeampaa
valtiotaitoa ei Suomi tarvitse oikeuksiaan puolustaessaan.

Rovasti huomasi joutuneensa aivan umpikujaan.

-- Mutta jospa me emme ymmärrä politikkaa. Kun Bismark yhdisti Saksan
yhdeksi ja lujaksi, teki hän kyllä väärin, jos lyhyillä silmillä
katsotaan hänen keinojaan, mutta kuitenkin historia on nostanut hänet
suurtensa Pahtheoniin ja Saksan kansa nyt jumaloi häntä toisena Kaarlo
Suurena, väitteli rovasti ovelana.

-- Mutta mepä emme ole taistelevalla, vaan torjuvalla puolella.
Ja siinä on suuri ero. Jos me rupeamme keinotteluun ja hylkäämme
rehellisen puolustuksen, niin silloin itse hyväksymme sortajan
metkut ja keinot, kun kerran itsekin niitä käytämme. Heikomman ainoa
puolustettava ase valtiotaidonkin puolelta on järkkymätön oikeuksiensa
kiinnipitäminen. Aivan samaten kuin neito, jota vietellään, ei saa
ruveta tinkimään puhtautensa kanssa. Jos hän siihen rupeaa, niin hän on
voitettu.

-- Herra Kaupin vertaukset ontuvat.

-- Tuo jälkimäinen oli puhuttu vain asian valaisemiseksi tässä
tilaisuudessa.

-- Valitan, että me rupesimme valtioviisaiksi. Minä tunnustan
kykenemättömyyteni, vaikka olenkin valkeat hiukset päähäni saanut. Ja
uskon tällaisessa asiassa aina auktoritettiin.

-- Jos omaa vakaumusta ei kunnioiteta, niin minä vaikenen. Mutta minä
luulin rovastin jotain sellaista tällä neuvottelulla tarkoittaneen, ja
sentähden rohkenin sanoa ajatukseni, puhui Hannes.

Rovastilla yhä enemmän silmien ympärystät punottivat. Hän hieroi
tuskauneena, mutta syvästi itseään hilliten, käsiään ja koki hymyillä.

-- Mitä mielipidettä muut ovat? Mitä sanoo pastori? kysyi taas rovasti.

-- Jos asiaa katselee teologian kannalta, niin...

-- Rakas veli, nyt ollaan politikassa.

-- ... Jos asiaa katselee teologian kannalta, niin tämä asia ei kuulu
minulle. Enkä tahdokaan olla politikko...

-- Niin juuri. Meidän ei tarvitse politikoida, kun emme ymmärrä...
Oikein pastori! huudahti rovasti.

Pastori hymyili kuin pieni lapsi, jota kiitetään siitä, että on kiltti.

-- Entäs muut opettajat? kysyi rovasti.

Nämä muistivat, että nöyryys seminarissakin oli parhain hyve ja
turvautuivat siihen.

-- Kun me kerran lapsille joka päivä opetamme, että esivaltaa pitää
totella, niin pitää kai meidän itsemmekin, sitä totella ja puolustaa
toteltavaksi, puhui ensimäinen.

-- Juuri niin! vahvisti rovasti.

-- Minä kannatan edellistä puhujaa, sanoi toinen.

-- Ja minä kannatan sinua, puhui kolmas.

-- Ja minä sinua, vakuutti neljäs.

-- En osaa mitään sanoa, kun en ymmärrä näitä asioita. Juuri sentähden
vääjäämättömästi olen samaa mielipidettä kuin rovastikin, puhui viides
yskähdellen ja punottaen.

Tämä ryhdittömyys suututti Hannesta. Nämä on pantu kansan opettajiksi
eikä heillä itselläänkään ole mitään mielipidettä maansa kalleimmassa
asiassa. Hän hypähti pystöön ja puhui:

-- Täällä on ratsastettu esivallalla ja että sitä on kuultava. Sen opin
mukaan ei Lutherus olisi saanut koskaan nousta paavia vastaan, sillä
paavi oli hänen korkein esivaltansa. Hyvät herrat, ajatelkaapa sitä!

Pastori heräsi kuin unesta, mutta rovasti aivan kalpeana änkytti:

-- Jos meidänkin uskontoamme poljetaan, niin silloin on
velvollisuutemme panna vastaan. Muuten pitempi keskustelu on tarpeeton.
Jokainen on jo lausunut mielipiteensä. Kaikki muut puolustavat
lukemista, paitsi herra Kauppi.

Pastori väänteli itseään tuolissa.

-- Puolustetaan! äänsivät opettajat.

-- Enkö saisi minäkin lukea muutaman kirjeen? kysyi Hannes.

-- Jos se asiaa valaisee, niin tehkää hyvin! kehotti rovasti hyvillään
asian kulusta.

Hannes luki sen valtiollisen kirjeensä. Muut veltosti kuuntelivat,
mutta pastori terästyi. Kun Hannes oli lopettanut, räjähti rovasti
nauramaan.

-- Tuo on siltä ateistiselta ryhmältä, siltä, jolla ei ole Jumalaa eikä
kuolleiden ylösnousemusta. Minä valitan, että opettaja Kauppi joutuu
aina vihamiesteni asianajajaksi, puhui rovasti erityisellä painolla.

Hannes ymmärsi yskän. Toisetkin opettajat ivaten Hannesta katsoivat.

-- Jätä nyt, Kauppi, nenäkkyytesi toiseen kertaan, huomautettiin sieltä
Hannekselle.

Tuotiin viiniä ja hedelmiä. Rovasti kohosi ylös, otti viinilasinsa ja
puhui:

-- Herrat opettajat ja ammattitoverit! Toisetkin nousivat ylös.

-- Olen kutsunut teidät luokseni asian tähden, joka on meidän
kaikkien sydämellä. Kun äsken sain korkeilta viranomaisilta uuden
asevelvollisuuslain sitä tarkoitusta varten, että se meidänkin
kirkossa julki luettaisiin kansalle niinkuin vanha ruotsalainen sääntö
määrää ja kun -- rovasti muutti puhuessaan jalkaa -- tästä laista on
paljon kiistelty, minäkin teidät pitäjän opettajina kutsuin luokseni
neuvottelemaan, sillä en vanhoille hartioilleni tahtonut ottaa yksin
edesvastuuta. Teistä jokaisen pitää nyt olla mukana, jotta itsekukin
piirissään asian painon kantaa ja kansalle sen selväksi tekee. Olkoon
tämä kansamme onneksi! Esitän maljan paljon kärsineelle isänmaallemme.
Eläköön Suomi ja sen kovia kokenut kansa!

Huudettiin "eläköön" ja lasit tyhjennettiin. Hannes vain koskematonna
asetti sen takaisin tarjottimelle.

Rovasti istui ja niin tekivät toisetkin. Otettiin tupakkaa ja oltiin
taas arkituulella. Sitten rovasti alotti keskustelun.

-- Mutta jotta tämä asetus tulisi kirkossa niin vähän kuulumaan
kuin mahdollista, ehdotan, että veli pastori lukee sen siellä
saarnatuolista, hänellä kun on _heikko_ ääni.

Pastori kalpeni ja liikahti mielenliikutuksesta tuolissaan. Opettajat
katsoivat kummissaan toisiinsa.

-- Niin teemme. Siten saa sen julkilukeminen heikomman merkityksenkin,
kun sen lukee nuorempi pappi, puhui rovasti.

Pastorin heikkohermoiset hartiat vavahtelivat.

Rovasti meni hänen luoksensa ja pyysi toiseen huoneeseen. Siellä he
kuuluivat kotvan keskustelevan.

Kun pastori palasi, oli hän tulipunainen, mutta rovasti hymyili.

Neuvottelu oli loppunut.

-- Sovimme, että pastori sen lukee, sanoi vain rovasti lopuksi.

Eikä tuolla hermosairaalla ollut voimaa vastustaa.

Kaikki lähtivät pois. Mutta pastori hämäyneenä oli ottanut eteisessä
Hanneksen kalossit. Tuli tielle niitä vaihtamaan takaisin ja samalla
pyysi Hannesta tulemaan luoksensa.

Hannes lähti. Rovasti näki sen ikkunasta.

-- Se merkitsee pahaa. Kaupilla on enemmän järkeä kuin noilla toisilla
yhteensä. Mutta hän näkyy olevan kapinanhenki seurakunnassani, puhui
rovasti itsekseen.



XV LUKU.


Pastorin muassa tuli Hannes hänen kotiinsa. Vastassa ovella oli kuusi
pikisilmä poikaa, tuskin tuuma erotusta niiden pituudessa. Lapset
olivat puetut niin, että outo olisi kysynyt, ovatko nämä säätyläis-
vaiko talonpojan lapsia. Sillä päähineet ja joku muukin vaateparsi
ilmoittivat edellistä, mutta alapuoli ruumista jälkimäistä. Rouvakin
tuli esille hiilisilmineen ja luukasvoineen. Hän oli laiha ja kalvakka
ja viimeisillään kantoi seitsemättä kodin sulostuttajaa. Hänen
hartioillaan oli punaruusuinen saali, joka lisäsi värien kirjavuutta
hänessä. Häntä olisi luullut ensi näkemältä paremmin kuleksivan
sirkusmatkueen tai hoijakan emännäksi kuin maalaispastorin rouvaksi.

Opettaja vietiin saliin istumaan. Siellä oli kuluneita vanhoja
huonekaluja, joiden koristelemisesta omamakuisilla piirustuksillaan
lapset olivat pitäneet huolta. Lakastuneet tapeetit seinillä ja katto
liasta kellervä. Huonekalujen joukossa oli tavaralaatikoitakin, mutta
jollain pumpulivaatteella verhottuina.

Lattiasta nousi viima jalkoihin ja paraallaan lämpiävä uuni laski savua
sisälle.

Kun rovastin asunnon väljistä ja komeista saleista, joissa oli ensi
luokan huonekalusto, siirryit pastorin vaatimattomaan majaan, sait
huutavan käsityksen elämän ristiriidasta: _niin_ siellä ja _näin_
täällä!

Hanneksesta tuntui istuessaan vanhalla täytetyllä tuolilla kuin täällä
joka sopessa köyhyys itkisi äänetöntä, lohdutonta itkuaan.

Mutta lapset olivat villit ja raisut. He edustivat tervettä elämää
kaiken tämän näivettymisen keskellä.

Pastori esitteleytyi sinuksi, koetti olla ystävällinen ja hiljenteli
lasten raikuvaa ääntä.

Ensi tutustumisen jäljestä rouva meni kyökkipuolelle.

-- Antaisitko minun vielä lukea sen kirjeesi? pyyteli pastori.

-- Aivan mielelläni.

Pastori luki, vavahteli ja luki. Hänen silmänsä kävivät kosteiksi,
mutta hän koetti salata sitä opettajalta.

-- Sinä olet vielä nuori ja onnellinen ja uskallat vastustaa, sanoi hän
sitten Hannekselle pehmeällä äänellä.

Hannes ymmärsi pastorin mielialan. He olivat hyvän aikaa vaiti.
Huoneessa oli syvä hiljaisuus, sillä lapset olivat kadonneet
kyökkipuolelle.

-- Rovasti uhkasi minua kahden kesken viran menettämisellä, ell'en lue
sitä lakia, sitä asevelvollisuuslakia kirkossa, puhui sitten pastori,
pani kätensä ristiin ja tuijotti lattiaan.

-- Ja virka on jokapäiväinen leipä, huomautti Hannes.

-- Niin on. Se on noiden pienten raukkain välttämätön turva.

-- Saavat vielä nekin, kun aika tulee, potkuja raa'an aliupseerin
saappaan rautakoroista.

-- Mutta silloin he jo... he jo... jaksavat... kärsiä...

-- Isä! Elä kasvata lapsiasi vieraan orjiksi! Pastori katsoi Hannesta
pitkään ja mietti.

-- Mitä sinä arvelet tuosta lukemisesta? Onko se minun tehtävä?

-- Ei, ja vieläkin: ei.

-- Mutta jospa ottavat viran. Minä olen hermotautinen ja noin monen
lapsen ja vaimon tuki. Tämä on minulla vasta ensimäinen vakinainen
paikka. Olen kuljeksinut kuin mustalainen paikasta toiseen siitä
asti kun minut papiksi vihittiin. Muutamissa ollut jonkun kuukauden,
muutamissa puoli vuotta ja muutamissa vuodenkin. Perhe kasvoi, mutta
yhtenäisiä muuttoja. Ei oikeata kotia missään. Hermostoni pilaantui,
mutta sitä ennen sain tämän vakinaisen paikan. Ja tässä nyt istun
neljättä vuotta ja lämmittelen sentään oman kodin hohteessa. Ei tässä
ole mitään ylellisyyksiä, mutta on sentään taattu leipä ja vakinainen
asuntopaikka. Minä tunnen kodittomuuden, sen mieronkierron kurjuuden,
sen maantien matkailemisen ja tuskalliset muutot suuren lapsijoukon
kanssa rautateillä kolmannen luokan vaunuissa, joissa työmies nostaa
lapseni penkiltä istumasta ja istuu itse sijalle. Minä olen mies, jota
elämä on nöyryyttänyt sormenpäitä myöten. Olin minäkin kerran nuori,
näissä kalpeissa kasvoissa oli verta ja tässä pienessä ruumiissa
terästä, mutta huolet ja vastoinkäymiset, sairaus ja velkataakka
nostivat hartioilleni elämän painon paaden ja minä näännyin sen alle...
näännyin sen sanan kokonaisessa merkityksessä... Mutta nyt minulla
sentään on tarjota vaimolle ja lapsille koti... pysyvä koti... ja se
on sanomattoman paljon sille, joka sen oikein ymmärtää... sille, joka
on koditonna puolitoista kymmentä vuotta harhaillut... Tämä on liian
avomielistä ensi kohtaukselta... Mutta sinä olet viisas ja näet kaikki,
vaikka minä en puhuisikaan... Kävellään vähäisen!

Pastori tarttui kainalosta Hannesta ja siinä he kävelivät käsi kynkässä
veljellisesti salin siltaa.

-- Tämä sali on lattiasta kylmä, jotta pitää olla väliin liikkeessä...
varsinkin minun raukan. Ja kuitenkin olen minä tässä onnellinen...!
Jokohan nyt tämän onneni veisivät... veisivät köyhän miehen ainoan
karitsan... Rovasti on kapitalisti... suurta sukua... kymmeniä tuhansia
pankissa... minä poloinen pienen talon ja köyhien sivistymättömien
vanhempien lapsi... Ei minulla ole elämältä suuria vaatimuksia...
Aina olen oppinut tyytymään niin vähään... Helsingissä luin kovassa
puutteessa... ja sitä puutetta kesti aina näihin päiviin asti... Mutta
tänä vuonna sain viimeisen luku velkani maksetuksi ja nyt meille
alkaisi runsaampi aika... saisimme uusia huonekalujakin... näethän,
miten kurjat nämä vanhat ovat. En mieli kehdata rovastia käskeä niille
istumaan... hän kun on niin herramainen ja arvosteleva ja hieno.
Minulla olisi monta kertaa paljon helpompi olla, ellei hän olisi niin
hieno ja komea... Minä sinuun miellyin, sillä sinä olit ensimäinen
henkilö, jonka minä kuulin uskaltavan häntä vastustaa... ja näin
suuressa asiassa... Rohkeus on jotain suurta ja kaunista... mutta minä
poloinen... en ole uskaltanut pitäjäläisiltä pyytää korjauksiakaan
tähän kappalaisen puustelliin. Tallissa putoaa kohta katto alas...
navetassa pullistuvat seinät ja lehmät näkevät kylmyyttä... mutta
sentään... sentään on se niin hauskaa, että kulkurikin sai itselleen
hevosen ja puoli kymmentä lehmää. Kun minä kuulen hevoseni hirnuvan
ja lehmäni ammovan, ottaa se korviini niin rakkaalta, että minä aina
riemuitsen... Liekö se liiallista mammonan rakkautta...? Mutta kun
kerran Jumala on kotieläimet ihmisen tarpeeksi luonut, min lienee
minullakin oikeus joitakin sellaisia omina helliä.

Hannes kummasteli, miten puhelias pastori täällä kotonaan oli, vaikka
siellä rovastin luona oli niin umpimielinen.

Hän oli täällä todellakin onnellinen.

-- Mutta meidän pitää saada puita lisää uuniin.

Pastori huusi palvelijalle. Se toi kuivia koivuhalkoja. Ne pian
rehahtivat räiskyvään paloon ja lisäsivät kodikkuutta.

-- Me siirrymme tähän uunin eteen istumaan. Hiiloksen ääressä on niin
kodikasta... lämpö kun suloisesti jäseniin paistaa ja hämärä alkaa
laskeutua. Silloin sen vasta ymmärtää oman kodin arvon.

Pastori siirsi pari tuolia uunin eteen ja niille he istuutuivat.

-- Uuni tosin vähän laskee savua sisälle. Mutta se antaa vain tunnon
kuin istuisi nuotion äärellä metsässä ja kuuntelisi ihania satuja...
niinkuin ennen lapsina kuviteltiin. Sinä varmaan naurat minulle, että
minä olen vieläkin niin lapsellinen...

-- En ollenkaan.

-- Kohta saamme teetä. Siirretään tähän tuoli äidillekin. Noin. Nyt
meitä on tässä kolme serviettiä, niinkuin kai suuressa maailmassa
sanottaisiin tällaisesta pienestä seurasta, joka hiiloksen ääressä juo
iltateensä.

Tuotiin teetä.

-- Margareta! Istu tähän! kehotti pastori rouvaansa osottaen kolmatta
tuolia uunin edessä.

Rouva istui siihen. Kun tee oli juotu, nojautui pastori rouvaansa
vasten kuin rakastunut nuori aviomies.

Puut joutuivat hiilokselle. Hämärä yhä sankempana laskeutui. Huoneeseen
tuli pehmeä suloinen lämpö. Oltiin tuokio aivan hiljaan ja nautittiin
illan tunnelmasta ja sen ääressä vaivuttiin kuulemaan oman sielunsa
kuiskeita.

Pastori oli nukahtanut. Hänen päänsä lepäsi rouvan sylissä kuin pienen
lapsen. Rouva hymyili Hannekselle ja osotti pastoria.

Tässä oli kuva, jota sopi ihailla. Hannes ymmärsi, että tässä köyhässä
kodissa eli sentään onnellinen aviopari.

Sitten tulivat lapset meluten huoneeseen. Pastori havahtui ja nauroi
itsekin unelleen.

-- Nyt lähdemme tänne pastorin kamariin. Minäkin olen taas virkeämpi,
puhui pastori.

Hannes meni kahden pastorin kanssa huoneeseen, joka oli vielä
köyhempi sisältä kuin sali. Joitakin arkkuja, pöytä, tavaralaatikoita
karttuunilla katettuina -- siinä huonekalusto.

Siellä he istuivat ja puhelivat, kunnes tuli kutsu iltaselle. Sen
syötyä vietiin Hannes pastorin kamariin yöksi.

Ovella toivottaessaan hyvää yötä lausui pastori:

-- Sinä siis pidät, että teen jotain moitittavaa, kun luen julki
kirkossa sen asevelvollisuuslain?

-- Se on minun mielipiteeni.

-- Lainaatko sitä kirjettäsi minulle yön ajaksi?

-- Tässä on.

Pastori meni viereiseen huoneeseen. Hannes laskeutui levolle. Mutta
oudossa paikassa ei hän unta saanut. Hänen silmissään pyöri vain tuo
pieni pastori kärsivänä, nöyränä ja kuitenkin onnellisena. Mutta hänen
onnensa on kuin vuotava vene. Se voi pettää milloin tahansa. Ja se vene
oli lähtenyt ulapalle kärsimysten rannasta. Mitä tekee ihminen enää
onnella sitten, kun hänen elämänsä mahla on kuiviin juossut ja aivot
pilalle kuluneet?

Mutta antaa raukan nauttia -- vihdoinkin. Hän ei onnelta vaadi muuta
kuin varjon... joitakin uusia huonekaluja, talliinsa uuden katon ja
navettaansa kestävät seinät. Ja Hannes nyt melkein katui, että hän oli
kiellellyt pastoria lakia lukemasta.

Hannes kuulee viereisessä huoneessa luettavan. Hän heristää korvansa.
Se on pastori, joka lukee raamattua. Kun hän on lukenut, laskeutuu hän
rukoukseen. Hannes erottaa yhden ja toisen sanoista. Ja niistä ymmärtää
Hannes, että pastori rukoilee Herran Jumalan neuvoa siinä vaikeassa
asiassa, joka hänen toimekseen on jätetty. Ovi käypi. Se on rouva, joka
tulee.

-- Joko kaikki lapset nukkuvat?

-- Jo nukkuvat.

-- Margareta, istu tähän! Sinä muistat, miten paljon puutetta
me olemme kärsineet, miten meidän elämämme on ollut suljettuna
tavaralaatikkoihin, joita nakellaan maailman kulkureiteillä. Lopulta
löysimme pysyvän sijan. Mutta nyt panee rovasti meidät koetukselle.

-- Kuinka? Miten?

-- Hän jätti minun luettavakseni uuden asevelvollisuuslain kirkossa
kansalle. Ja ell'en sitä lue, voi kirkolle käydä pahoin -- niin sanoi.

-- Mutta miksi hän ei itse lue?

-- Siinä se.

-- Mitä sitten, vaikka lukisitkin.

-- Minä teen vasten omaatuntoani.

-- Niinkö?

-- Niin.

Pastori luki rouvalle Hanneksen kirjeen.

-- Mitä arvelet?

-- En ymmärrä.

-- Mutta minä ymmärrän. Menköön virka, menköön koko maallinen omaisuus
-- en sittenkään lue sitä lakia! Minä olen paljon kärsinyt. Ei se ole
minulle uutta. Mutta syntiä en ole vielä niin tahallani tehnyt. Kun
omatunto minua pääsisi kalvamaan, niin sitten vasta... tietäisin...
mitä on kärsiä... Ei ihminen vielä silloin todella mitään ole
kärsinytkään, kun hänellä on omantunnon rauha. Paina se, Margareta,
mieleen! Ja nyt käymme levolle...

Tuli sammutettiin. Hiljaisuus vallitsi. Hannes vain kuuli vielä kauan
rouvan hiljaan nyyhkivän... itkevän salattua itkua.

Mutta pastori jo kuorsasi.

       *       *       *       *       *

Sunnuntaina sakaristossa ojensi rovasti pastorille asevelvollisuuslain
lukemista varten makeasti hymyillen.

-- En minä sitä lue!

-- Et-etkö? kummasteli rovasti.

-- En!

-- Tämä on opettaja Kaupin ansio.

-- Se on Isän Jumalan ansio, puhui pastori.

Rovasti jähmettyneenä häntä katsoi. Mutta pastori käveli pystynä kuin
voittanut sankari hänen silmäinsä alla.

Nyt oli rovastin vuoro joutua sekauksiin. Ja se oli ainoa kerta, kun
hän teki sitä pastorin vuoksi.

Itse hän luki lain, mutta änkyttäen ja silmänympärykset aivan punaisina
niinkuin aina, kun hän oli suuttunut.



XVI LUKU.


Lois-Maija tuli koululle uudessa somassa puvussa. Hänen kasvonsa olivat
kuin kirkastuneet, silmät toivoa hohtivat ja huulilla oli kevyt piirre.
Iloisesti hän tervehti opettajaa.

-- Tahdon sanoa opettajalle hyvästit ennen lähtöäni, puhui hän.

-- Minne Maija sitten menee?

-- Menen sinne, minne veivät isän.

-- Miksi sinne?

-- Nähkääs, opettaja, minä olen nyt uusi ihminen. Ja semmoisena menen
näyttämään itseäni isälle.

-- Sehän on hauskaa. Mutta Maijan isähän on vankilassa.

-- Siksipä hän tarvitseekin lohduttajaa. Minä vien hänelle paljon
terveisiä täältä ja lahjojakin. Karvisen Maikkikin antoi uudet
villasukat, jotka oli isävainajalleen kutonut ja käski sanoa terveisiä
isälle, ett'ei hän ollenkaan häntä vihaa. Sillä kaikki tapahtui Jumalan
tahdosta.

-- Niinkö sievästi sanoi ja käyttäytyi?

-- Niin. Ja monet muut ovat antaneet lahjoja minulle. Kaikki ovat
olleet minulle erinomaisen hyviä, auttaneet matkalle ja lohduttaneet.

-- Yksinkö isän vuoksi Maija lähtee?

-- Kyllä itsenikin. Minun on helpompi elää uutena ihmisenä uusissa
oloissa.

-- Aivan oikein.

-- Ei isä ole tavallinen murhamies. Minä kun olin ennen hänen
silmäteränsä ja sitten olin huono ihminen, niin hän kärsi hirveästi.
Ja sentähden hänestä tuli murhaaja. Mutta nyt hän ilostuu, kun kuulee
miten minä olen muuttunut. Ja jos Karvinen eläisi, niin hän olisi
ensimäinen pyytämään isää vapaaksi.

-- Olisikohan?

-- Olisi. Niin hyväsydäminen hän oli. Nyt ovat kaikki emännätkin
tulleet minulle kuin läheisiksi ystäviksi. Vaikka ennen aina kieroon
katsoivat ja nimittelivät.

-- Me ihmiset olemme kaikki syntisiä. Kaikki tarvitsemme
anteeksiantamusta. Maijan avomielinen tunnustus se on kaiken tämän
saanut aikaan. Se teki niin edullisen vaikutuksen. Sillä syntisellä
täytyy olla sydämensä pohjalla osanottavaisuutta toisen syntisen
kohtaloon, kun vain koruttomasti sitä pyydetään.

-- Lahjoja he ovat minulle antaneet: vaatetta, kirjoja, ruokaa ja
rahaa. Kaikki muut, mutta ei emäntä Karvinen. Tulta ja tulikiveä hän
minulle toivotti, skorpiooneja ja isoppia sen lisäksi. Hän ei vieläkään
voinut antaa anteeksi, vaikka polvillani sitä rukoilin. Itkin ja
vyöryin hänen jaloissaan, mutta hän kirosi ja haukkui. Kaikki helvetin
perkeleet hän toivotti minulle matkakumppaniksi.

-- Emäntä-rukka on noin vähän yksipuolinen. Ja sitten hän on syvästi
kärsinyt. Mutta siltikin hän olisi saattanut _nyt_ kaikki unohtaa.
Ovathan Maijan aikeet niin kauniit ja tarvitsevat jokaisen rohkaisua.

-- Mutta Maikki-tytär! Siinä se on isänsä tyttö. En milloinkaan saata
häntä unohtaa. Ja vielä kuoleman hetkelläni häntä siunaan.

Hannes nähtävästi punastui.

-- Hän kutsui minut kamariin kahden kesken. Puhui siellä niin
kauniisti, että minulle tulivat vedet silmiin. Uuden testamentin, jonka
kanteen hän oli kirjoittanut sopivan raamatunlauseen, antoi hän isälle
vietäväksi ja nuo sukat. Minulle pisti setelin kouraan. Ja sitten otti
hyvästit niin lämpimät ja pyysi kirjoittamaan. Opettajalle kehotti
erityisesti käymään sanomassa hyvästin. Kyllä oli hän toinen kuin
äitinsä.

-- Sepä vasta oli kauniisti tehty.

-- Oli. Sanoin hänelle, että on minullakin toivomus hänelle, mutta en
kehtaa sitä sanoa. "Maija sanoo pois vaan", kehotti. Silloin itkien
lankesin hänen kaulaansa ja nyyhkytin: "Minä sydämestäni soisin, että
Maikki pysyisi puhtaana tyttönä!" Hänkin alkoi itkeä. Ja me molemmat
itkimme. Niin erosin hänestä kuin sisaresta.

-- Mutta uskooko Maija nyt jaksavansa voittaa synnin?

-- Niin luulen. Sillä kun entinen elämä tulee mieleen, niin silloin
samassa on silmissäni isä raudoissa vangin vaatteissa ja Karvisen
isäntä murhattuna puukko kyljessä. Se tapaus siellä tanssituvassa on
poltettu sieluuni tulikirjaimilla. Luulen, että olen voittanut synnin.
Minä häpeästä vapisen, kun ajattelenkaan entistä.

-- Tämä kaikki on hyvin hyvä.

-- Ja kun minä pääsen siellä kaupungissa palvelukseen, ostan
säästörahoillani isälleni parempaa ruokaa. Sitten palaan tänne
ja pyydän opettajan kirjoittamaan anomuskirjan keisarille isän
vapauttamisesta. Antaahan keisari minulle takaisin isän.

-- Kun Maijan isä hyvin vankilassa käyttäypi, niin kyllä vankilan
tirehtööri sellaisen anomuksen kirjoittaa.

-- Sillä ei isä ole tavallinen murhamies. Ymmärtäähän sen jokainen.
Suuresta, voittamattomasta sielun tuskasta teki liikutettuna niinkuin
teki. Minä murhasin ensin _hänen_ sielunsa...

Maija heltyi itkemään. Hannes kummasteli Maijan selvää ymmärrystä ja
syvää tunnetta. Ja hän ajatteli, että tässäkin olisi ollut oiva ihmisen
alku, mutta... mutta.

-- Ja minun pitää kaikkein ensiksi saada anteeksi isältä... sitten
vasta uusi elämä minulle valoisana avautuu. Minä olen vielä voimakas ja
jaksan tehdä työtä... enemmänkin kuin joku toinen. Jos vain sielläkin
ihmiset auttavat, niin isä ja minä saamme vielä takaisin paljon.
Hyvästi nyt, opettaja.

Maija meni. Mutta Hannes jäi kummalliseen mielentilaan.

-- Siis Karvisen ruumiin yli ojentavat isä ja tytär sovinnoksi
toisillensa syntiset kätensä. Miten kummallinen on elämä? puhui Hannes
itsekseen.

Ja samalla hän itse tunsi pääsevänsä kuin vuoren alta. Tietämättään oli
Lois-Maija kantanut hänellekin iloa sylin täydeltä.

Sillä kaikesta päättäen on Maikki hyvin hyvä tyttö: naisellinen,
lempeä, anteeksi antava...!

Isänsä murhaajalle laittaa sukat, jotka isälleen neuloi... lähettää
Uuden testamentin ja lämpimät terveiset...

Totisesti sellainen sydän ymmärtää, mitä on rakkaus... se rakkaus,
jota himo säikähtää... ja jota ruokkii sielun hienostunut tunne, johon
aivojen paraimmat ajatukset nostavat ja jota veri vain ohimennen
koskettaa.

Hannes tunsi kuin päässeensä Onnen saareen, joka sijaitsee jossakussa
kaukaisessa meressä lämpimien tuulien alla. Sen meren pauhu on syvä
ja tunteikas, se kohisee kuin Luojan harppu ja sen aalloilla auringon
lapset karkeloon käyvät. Ne tuulet, jotka siellä puhaltavat, ovat kuin
rakastuneiden polttavia suudelmia, silloin kun ovat rajuja, mutta kun
vienona suhinana lentävät, ovat kuin hyväilevät kädet, joiden kosketus
on lämmin ja lähtemätön. Ja se saari itse on auringon polttopiste,
missä veren lika palaa ja veri puhdistuu.

Ja se Onnen saari se on nuoren miehen ensi lempi ja ne lämpimät tuulet
tästä lemmestä syttyvät tunteet ja se kaukainen meri sydän, joka
on tulvillaan keväistä verta. Hannes tunsi, että hänen ajatuksensa
kohosivat kirkkaiksi ja korkeiksi. Nyt hän todella tunsi olevansa
jättiläinen, joka on noussut rakkauden vuorelle. Nyt tämä takalistomaa
oli muuttunut hänelle satujen ja runojen kolkaksi, haaveiden
hopealehdoksi. Sillä se antoi hänelle sen, mitä muulla onnellisemmalla
Suomella ei ollut hänelle antaa, se sytytti hänen sydämessään ensi
lemmen hohtavat soihdut.

Elämä sentään humisee ihanista onnen saduista ja nuoren ihmisen
sielu on suurta, sytyttävää runoa. Ja tälle kylmälle kalliolle, jota
maankamaraksi kutsutaan, voi kaksi rakastavaista kyhätä lämpöisen pesän
kuin kirmaava lokkipari alastomalle luodolle. Elämä on sille pyhä ja
suuri, joka itse on pyhä ja suuri ja maankamara sille antelias, joka
pienimmänkin korren ymmärtää taidolla käyttää. Himo ja synti eivät
täällä ole muuta kuin orjantappuroita, jotka pistävät ja verille
raatelevat, kun ehdoin tahdoin viskaudutaan niiden helmaan.

Ihminen! Annettiinhan sinulle kolkolle matkalle lähtiessäsi paraita
eväitä: lapsuuden koti takoi sinulle ritariasun ja luonto lahjoitti
sinulle rakastavan sydämen. Niillä aseilla kun taistelet elämäsi
taipaleella, niin voiton saat. Mies! Sinä sait naisen rakastaaksesi.
Nainen! Sinä sait miehen lemmittäväksesi. Mitään muuta ette elämältä
tarvitse. Sillä rakkaus on suurin kaikista.

Tällaisiin ajatuksiin vei Hannesta se mielentila, jonka Lois-Maija oli
hänelle mukanaan tuonut. Se syntinen nainen ei itse tiennyt, että hän
kantoi nardusöljyä polttavaan haavaan.

Hannes lähti ulos kävelemään myöhäisen syksyn korkeaan ilmaan. Ilmassa
oli jo hienoja tuoksuja talvesta, sillä tuulessa oli kylmän makua ja
kohmettunut maa uhoi jäätä. Mutta aurinko toi lämpöiset terveiset
kesältä, joka matkaili toisille maille ja antoi hymyä viileälle
maisemalle.

Opettaja käveli pienoiseen havumetsään, joka oli siinä koulutalon
lähellä. Sen puut olivat vanhat ja suuret. Juhlallisia kuusia sekä
pyöreälatvaisia petäjiä. Tämä metsä oli tässä kuin raivattu puisto
talojen välillä. Sen pohja oli kuiva, helkähtelevä kangas ja sen
reunoilla laajat lehtimetsät.

Tuolla polulla lehtimetsän sisässä väikkyy kuin satuolentoja. Siellä
tulee Hanneksenkin sydämen ikävöitty, nuorilla poskillaan elämän
tulipunaruusu. Sen povessa sykkii lämmin sydän, jonka lyönnit kertovat
Hannekselle uusista maailmoista. Se on metsän sinipiika, satujen
autereinen tyttö ja Tapion hämyinen impi. Sen huulilla on pyypilli ja
kädessä simatuoppi. Luonnon kellareita se aukoo ja laskee janoavalle
tynnyreistään salon paraimmat medet.

Mutta silloin Hannes punastuu korviaan myöten, kun tien käänteestä
Maikki astuukin häntä vastaan.

Maikki kun huomaa hänet, on kääntymäisillään takaisin. Mutta tuleekin
suoraan kohti. Hänen huulillaan on hymy ja korkeana hän päätään kantaa.

Aurinko meni juuri mailleen ja metsä tummeni.

Hannes tunsi, että hänen rinnassaan syttyi nuotio, jonka tuli levisi
aina sormenpäihin. Kaikki hänen ympärillään kuumeni ja syttyi. Tuulikin
poltti nyt poskia.

Metsä lämpeni, ilma lämpeni, kangas jalkoja poltteli.

Sillä Hanneksessa nuoret veret yltyivät paloon ja niin voimakkaasti,
että yksin kylmä luontokin ympärillä tuntui kuumentavan.

Hannes teki hyvän päivän. Maikki hymyten vastasi. Opettaja pyysi tehdä
seuraa ja sai luvan.

-- Tämä oli merkillinen sattuma. Toisinaan näkee ihminen unta keskellä
päivää, puhui Hannes.

-- Kenestä näitte unta?

-- Saanko sanoa? Maikki punastui ja vastasi:

-- Aivan kernaasti.

-- Minä näin unta teistä tässä kävelessäni. Maikki oli silmissäni
metsän sinipiikana.

Maikki hämäytyi ja katsoi arasti Hannesta.

-- Teillä oli kädessä simatuoppi, jota minulle tarjositte.

Maikki oli vaiti. Hannes muutti puheenainetta.

-- Oli oivallinen sattuma, että teitä tapasin. Olen mielessäni hautonut
muuatta tuumaa, mutta tarvitsen siihen naisienkin kannatusta. Ja teille
koulupiirin kukkana tahdon anomukseni esittää.

-- Mitä aiotte?

-- Perustaa nuorisoseuran, johon ei ole suljettu vanhempienkaan pääsy.

-- Siihen minä mielelläni yhdyn.

-- Nyt kun nurkkatanssit on saatu pois, pitää antaa sijalle jotain
parempaa.

-- Niin pitää.

-- Se viime kokous siellä koululla oli kaunis, mutta liiaksi
tunteellinen.

-- Niinkö?

-- Siinä oli jotain pelastusarmeijamaista. Ja nyt minä ymmärrän, miten
uskonlahkokuntia syntyy.

-- Minulle se kokous oli hyvin kipeä.

-- Niin kun tunteissa hekkumoitiin isänne ruumiin ääressä. Sen minäkin
vasta jäljestäpäin ymmärsin.

-- Mutta kyllä oli puheenne kaikille tytöille oikea rippi.

-- Tepä vain kärsitte siitä?

-- Kärsin sanomattomasti. Mutta te kai tahdoitte minulle mitata samalla
mitalla kuin minä teille siellä tansseissa.

-- En ollenkaan.

-- Niin luulin. Ja siitäkin kärsin. Siellä tansseissa tahdoin minä vain
mitata teidän voimanne syvyyttä. Jos minulta pyysitte apua, niin teitä
ei viety ulos.

Hannes hämmästyi. Sillä hänen edessään olikin nainen, joka oli kyllin
arvokas hänen rinnalleen omastakin mielestään.

Mutta samalla hän nautti siitä. Maikki kasvoi hänen silmissään päätään
pitemmäksi.

-- Mutta miksi te oikeastaan sinne tansseihin menitte? kysyi Hannes.

-- Sentähden kun pyydettiin.

-- Ette omasta halusta?

-- En yhtään. Mutta ne kaikki siellä olivat lapsuuteni tovereita. Minä
ne hyvin tunsin ja he minut. Jos olin sinne menemättä, niin monen
mielen pahotin. Mutta minä en sitäkään tahtonut. Te tulitte sinne
ukkosena ja salamana. Ja se minua nauratti?

-- Minä olin kai poikamainen.

-- En osaa sitäkään sanoa. Mutta huvittava teidän ilmestyksenne
sinne oli. Ja te toitte sinne ihmislauman, joka aikaan sitten oli
köyritanssit jättänyt. Te aioitte jotain suurta... minä ymmärrän.

-- Luonteeni on leimahteleva. Ette taida sellaisesta pitää?

-- Mikä on sen ihanampi kuin tuli, joka palaa? Tuohon
nuorisoseuratuumaan yhdyn minäkin. Milloin alamme?

Hannes piti, että hän sai kylmää vettä silmilleen. Sillä hän taaskin
odotti jotain kainoa syrjään vetäytymistä ja pieneksi tekeytymistä.
Mutta samalla hän Maikista riemuitsi. Juuri sellainen pitää hänen
ollakin!

-- Rupeatteko seuran kirjuriksi, jos minä rupean esimieheksi? kysyi
Hannes.

-- Rupean.

-- Ja käytte taloissa puhumassa naisille seurasta, kehottamassa heitä
siihen liittymään, kun minä teen sen saman miehille?

-- Käyn.

-- Ja annatte kaikella tavalla minulle suosiollista apuanne seuran
pystyyn saamisessa?

-- Annan.

-- Neiti Karvinen! Minä kiitän teitä!

Hannes tarttui tytön käteen, puristi sitä lujasti, paljon lujemmasti
kuin pelkkä kiitos olisi vaatinut ja upotti silmänsä Maikin
kosteaverhoisiin silmiin.

-- Ja minä kiitän teitä, kun meitä sivistämään ryhdytte, vastasi Maikki
varmasti.

-- Neiti Karvinen on niin sivistynyt kuin minäkin. Teille on luonto
antanut sitä älyn kultaa, jota ei saadakaan tekemällä, puhui Hannes ja
häntä jo pelotti, että Maikki voikin olla hänelle aivan kylmä.

Se tyttö voikin olla yläpuolella hänen pyyntöjen. Ja silloin hänestä
tulee sairas-raukka, vaikka lääkäriksi muille pyrkii...

-- En minä nyt ymmärrä puhettanne.

-- Teitä varten ei nuorisoseuraa tarvita. Mutta noita toisia raukkoja...

Hannes osotti kädellään kohti taloja. -- Kyllä me kaikki sitä
tarvitsemme, huomautti Maikki.

-- Voipi olla niinkin. Täällä salolla kohmettuu, ell'ei ole seuraa.

-- Lainaatteko minulle jonkun kirjan?

-- Hyvin mielelläni. Tuletteko koululle ottamaan?

-- Tulen.

Ja niin he kävelivät koululle. Oli jo vähän hämärä. Mutta täysi kuu
nousi. Hanneksen sieluun palasi se ensimäinen herääminen rakkaudessaan
silloin kuutamoisena yönä luokassa. Hän puhui Maikille koulun
rappusilla:

-- Ette usko, miten luokasta on kaunis näköala, kun kuu nousee.
Lähdemme sitä ensiksi ihailemaan.

He menivät luokkaan. Tuolla kuusen latvain tasalla kuu kulkunsa alotti.
Se tuli esiin pilvistä kuin ihana unelma sielun kätköistä. Vesi
välkkyi, metsä hopeoitui, luonto kokonaisuudessaan nousi juhlavuoteelle
yötä vastaan ottamaan.

-- Oi miten kaunista! huudahti Maikki.

Hannes eli jo kokonaan siinä entisessä tunnelmassa. Hän puhui
levitetyin käsin:

-- Tämän saman ikkunan ääressä olen kerran syleillyt teitä kuutamoisena
hiljaisena yönä, jolloin sydän kaipasi, mutta silmä nautti.

Maikki peräytyi hämmästyneenä ja huudahti. Hannes oli hänestä liian
hurja.

-- Mutta mitä nyt? kysyi hän kummissaan.

-- Ette vielä ymmärrä minua. Mutta minä kerron kaikki.

Ja Hannes kuvasi sen kuutamoyön suuressa tunneväristyksessä, jolloin
rakkaus hänessä heräsi ja miten hän tässä samassa paikassa seisoessaan
silloin oli ollut näkevinään ihanan tytön, jolla oli Maikin piirteet.

Nyt oli vuoro Maikin palaa. Hannes näki, miten veret nousivat hänen
kasvoihinsa, miten huulet värisivät ja miten verhotuissa silmissä
kiilsivät kyyneleet.

Tuossa tuokiossa oli hän sulkenut Maikin syliinsä. He vaipuivat pitkään
suudelmaan.

-- Rakastatko minua? kysyi Hannes.

-- Ensi näkemältä sinuun rakastuin, vastasi Maikki.

-- Ja kuitenkin olit niin ylpeä ja kylmä.

-- Enhän tiennyt, olinko mahdollinen. Kun kuulin, että sinä tulisit,
niin silloin jo sydämessäni syttyi haaveita sinusta, jota en ollut
vielä nähnytkään. Kaikki nuoret miehet täällä olivat minusta niin
raakoja ja tyhjiä. Sitten tulit sinä. Isä sinuun kohta ihastui. Juuso
Kallio pelkäsi. Sinä toit tänne uutta tuulta. Isä sinusta puhui kuin
jostakusta hyvin kaivatusta miehestä... Ja minä tunsin, että sinä olit
se, jota tulevaksi minäkin haaveksin...

-- Maikki rakas! Sinun isäsi oli kelpo mies. Mutta sai kovin surullisen
lopun.

-- Oi, kuinka minä olen itkenyt! Isä ja minä ymmärsimme toisemme. Mutta
äiti on minulle kuin ventovieras ihminen. Me katsomme toisiimme emmekä
ymmärrä toisiamme.

-- Kyllä sen näen.

-- Mutta nyt olen sinussa löytänyt sen, jota kaipasin. Ja minä olen
onnellinen, jos sinulle kelpaan.

-- Voi rakastettuni! Me olemme luodut toisiamme varten. Sinä olit juuri
se maneetti, joka minut tänne toi, minut, joka elin toisessa Suomen
kolkassa ja toisemmoisen kansan parissa. Luonnossa ja ihmiselämässä on
niin paljon salaperäistä, on selittämätöntä. Tämä seutu tarvitsi minua
ja minä tarvitsin tätä. Täällä oli minulla noudettavana aarre ja täällä
tehtävä elämäntyö. Nyt minä olen ne molemmat tavannut ja samalla niitä
sydäntäni vasten puristan. Tässä on aarteeni ja tässä elämäntyöni.
Ulkona on syksy, mutta siitä syksystä nousee ihana kevät, sillä sen
siemenet ovat syksyyn kätketyt. Tämä kansa tässä on vielä raakaa, mutta
se valistukseen nousee, sillä ne edellytykset ovat sen poveen kätketyt.
Ja nyt armas! Ei mikään mahti enää minua masenna sen parhaaksi
työskentelemästä. Tämä kansa antoi minulle elämäni kalleimman lahjan ja
minä uhraan sille kaikki voimani. Ja nyt minä pidän lujana kädessäni
valistuksen soihdun, joka pimentoihin valoa jakaa. Isäsi hankki heille
koulun, tytär innostutti heille opettajan. Oi, minua onnellista!



XVII LUKU.


Maikin ja Hanneksen lemmenliitto pidettiin salassa. Yhdessä he
innolla perustamassaan nuorisoseurassa toimivat. Hannes oli muuttanut
Karviseen ruokamieheksi. Loma-aikansa koulutyöstä käytti Hannes kansan
valistamiseen. Hän kulki talosta taloon, mökistä mökkiin tehden selkoa
Suomen valtiollisesta asemasta ja mitä nyt parhaallaan tässä suhteessa
tehtiin. Sillä nuorisoseuran kokouksissa ei uskallettu valtiolliseen
puoleen kajota. Näillä asioilla tuli hän tuntemaan koulupiirinsä
läpikotaisin.

Muutamana päivänä istui Hannes koululla kamarissaan palattuaan juuri
syömästä Karvisessa päivällistä. Siellä on Maikki hänelle kertonut
niin hullunkurista, että hän ei voi muuta kuin nauraa vielä täällä
kotonaankin.

-- Kuulehan, Hannes, oli Maikki alottanut puheen.

-- No mitä?

-- Tässä maailmassa ei toisinaan uskoisi silmiään.

-- Niin miksi?

-- Eikö liene meidän talossa jo tarpeeksi surua ollut, kun taas uusi
kamaluus on tulossa.

-- Kamaluus?

-- Oi, hyvä Jumala, kuinka minä olen itkenyt!

-- Sinä itkenyt?

-- Niin. Menen tässä eilen illalla tupaan. Siellä ei ole muita kuin
äiti ja Juuso Kallio -- sylitysten!

Hannes räjähti nauramaan, sillä hän ei voinut pidättäytyä, ei parhaalla
tahdollaankaan. Mutta Maikki loukkaantui.

-- Onko tämä nyt laitaa, kun isä on vasta kuukauden ollut haudassa!

-- Mutta sille avioliitolle minä toivotan onnea. Kaksi komeaa siinä
toisensa saa, puhui Hannes.

-- Ajattele sisariani ja veljiäni!

-- Jaa. Niiden vuoksi on surullista... hyvin surullista...

-- Oi niin surullista!

-- Mutta miten äitisi, kun on uskonnollinen ja aina taivaallisia
haastaa, noin erehtyy?

-- Hän on äiti, jota minä en koskaan ole ymmärtänyt. Kurittanut hän
minua on paljon -- tuskin muuta.

-- Täällä tapaa tosiaankin harvinaisia avioliittoja. Niinkuin
esimerkiksi tuo isäsi ja äitisi. Kyllä kai he aina olivat ja pysyivät
toisilleen vieraina. Mutta nyt tahtoo emäntä Juuso Kalliosta saada
korvausta.

-- Juusolla oli toisessa kädessä meidän vähät hopeamme ja toisella
äitiä piteli.

-- Yhä hullummaksi kohtaus käy. Se kosii myös teidän hopeitanne.

-- Niin kai.

-- Mutta kyllä he säikähtivät, kun minä tulin. Äiti lensi pihalle ja
Juuso ruskotti ja hätäili, ruskotti ja hätäili...

-- Mutta mitä teki raha ja sen päällekirjoitus "rehellisyydestä"?

-- Raha oli taas äidin kädessä.

-- Ehkä he hieroivat vaihtokauppaa.

-- Kuka tietää. Mutta kyllä minua suututti. Minä annoin Juusolle
räiskyvän ripityksen. Hän koetti nauraa ja puhui: "Äitisi on onneton ja
minä käyn vain lohduttamassa."

-- Kuule kettua! Ja noin sydämellisesti lohduttaa. Kyllä me saadaan
heistä vielä häitä.

-- Mutta miten likaista! Ikäihminen olla ja noin häpeämättömästi
käyttäytyä! Oli muka isä-vainajankin hyvä ystävä. Ja nyt tulee ja
häpäisee hänen kotinsa ja omaisensa.

-- Minä puolestani soisin heidät mielelläni toisilleen, ell'ei
Karvis-vainajalta olisi jäänyt turvattomia lapsia.

Mutta meidän pitää nämä lapset turvata, jos asia rupeaa pitkittymään.

Siitä Maikki vähän rauhoittui. Vielä koululla Hannes tuota Maikin
kertomaa kohtausta mietti ja nauroi. Ajatellappa, että kaksi
mallikelpoista syleilee toisiaan laillisen aviomiehen melkein paarien
ääressä. Ah! Se on paksuutta, jota vain muoti-jumaliset osaavat tehdä.

Samassa tuli pankki-Holopainen koululle. Se oli jotain erinomaista,
sillä ensi kertaa se mies tähän taloon astui.

-- Kävin kirkolla ja sieltä postista laittoivat teille lähetyksiä.
Tässä ovat!

Holopainen asetti pöydän kulmalle paketin. Hannes avasi sen ja siinä
oli "kiellettyä" kirjallisuutta, mitä pyydettiin jakamaan. Lähetys oli
läheisimmästä kaupungista. Tämä kirjallisuus oli läpeensä valtiollista
ja arkaa laatua.

Ensimäiset lehtiset antoi Hannes Holopaiselle.

Tiukasti evättiin niissä uusi asevelvollisuuslaki ynnä muuta uutta
paljon.

-- Siellä postissa ivailivat kuulleensa minun olevan teidän ystävänne,
huomautti Holopainen.

-- Mitäpä siitä.

-- Oli minulla itsellänikin asiaa opettajalle.

-- Vai niin.

-- Kuulin opettajan perustaneen seuran eli yhtiön, jossa rovastia
vastustetaan.

-- Kuka niin on puhunut?

-- Juuso Kallio.

-- Ei se ole totta. Seura on vain nuorisoseura ja tarkottaa
kansanvalistamista.

-- Mutta onhan siellä sanottu, että rovasti teki väärin, kun kirkossa
julisti sen uuden asevelvollisuuslain.

-- Ei kukaan nuorisoseurassa niin ole sanonut.

-- Eikö?

Holopainen näytti ikäänkuin pettyneen.

-- Mutta eikö sopisi niin sanoa?

-- Ei nuorisoseurassa. Sillä siellä ei saa ottaa esille valtiollisia
asioita.

-- Mutta sen pappien palkkausjärjestelmän siellä voi ottaa esille?

-- Ei sitäkään.

-- Minäkin rupean seuraan, kun opettaja lupaa pitää kokouksen, jossa
koetetaan uudelleen ruveta ahdistamaan sitä palkkausjärjestelmää.

-- Mutta, hyvä isäntä, sen asian täytyy olla ulkopuolella opettajan
toimintapiiriä.

-- Eikö opettaja olekaan tullut meidän puolusmieheksemme?

-- Ei miksikään käräjäpukariksi.

-- Vai niin.

-- Niin.

-- Hyvästi sitten!

-- Hyvästi. Terveiset emännälle ja nuorelle väelle. Joko siellä uutta
kotia rakennetaan?

-- Jo rakennetaan.

-- Jakakaa näitä kirjasia ympäristöönne ja uutterasti niitä lukekaa!

Holopainen lähti silminnähtävästi mieli masennuksissa. Mutta Hannes jäi
miettimään, että Juuso Kallio on osannut ovelasti pistää pahansuovan
sormensa nuorisoseuran toimintaan. Tahtoo kai saattaa koulupiirinsä
nuorisoseuran ja rovastin kylmiin suhteisiin. Se vanha herrain
kumartelija...!

Illalla kun Hannes pistäysi Karvisessa iltaruoalla, kertoi Maikki Juuso
Kallion taas olleen heillä.

-- Sillä huomenna kuuluvat pitävän isän jälkeen perukirjoitusta,
lopetti Maikki.

-- Kuka on pitäjänä?

-- Juuso Kallio.

-- Olisipa saanut olla joku toinen.

-- Niin minustakin. Sinun täytyy tulla tänne valvomaan meidän lasten
etua, pyysi Maikki.

-- Ja minä tulen.

Seuraavana päivänä toimitettiin Karvisessa perukirjoitus. Juuso Kallio
saapui parin pitäjäläisen kanssa papereita ja kirjoitusvehkeet vanhassa
nahkasalkussa, jota hän kantoi virkaherran komeudella.

Parhaallaan hän kirjoitteli johdantoa, kun opettaja saapui.

-- Mutta mitä _te_ täällä teette? kysyi Kallio.

-- Tulen lasten puolesta?

-- Kuka valtuutti?

-- Maikki-tytär.

-- Hän on alaikäinen.

-- Olenpahan todistajana toimituksessa.

-- Tässä ovat todistajat.

-- Mutta minä olen. Ja sillä hyvä.

-- Opettaja on ainainen riitapukari. Mutta olkaa. Tahdoin vain
huomauttaa teille, että näitäkään asioita ette ymmärrä hölyn pölyä.

-- Sentähden on minulle eduksi olla nyt oppimassa, vastasi Hannes.

Isännät nauroivat, mutta Kallio siveli hajamielisenä partaansa. Emäntä
kävi tuon tuostakin supattamassa Kallion korvaan. Maikki itse tuli myös
saapuville.

Ensin arvioitiin karja. Kallio ja emäntä olisivat tahtoneet panna
elukoille kolmannen osan niiden todellisesta hinnasta. Mutta Hannes
huomautti todistajille.

-- Te tahdotte vain siten pesälle kohottaa maksuprosentit, huomautti
Kallio.

-- En tahdo.

-- Eikö herra opettaja tiedä, että liiallisten kulujen välttämiseksi
aina pesäkirjoituksessa arvioidaan alemmasta hinnasta? pisteli Kallio.

-- Pannaan vain rehellisyyden mukaan, sanoi Maikki. Ja niin täytyi
tehdä. Siten kävi koko irtamiston.

Kallio jo nähtävästi kävi sapekkaaksi. Hän oli luullut saavansa tässä
hyvän apajan, mutta opettaja ehti liian varhain nuotalle.

-- Tässä taitaa olla emännän vävymies arvioimassa, puhui jo Kallio.

Emäntä väänsi suuta ja pyysi samalla kahville. Kallio jäi hiukan
jäljelle. Hän parhaallaan penkoi velkakirjoja, joita isäntä-vainajalta
oli jäänyt koko kasa.

Hiljaan ja sievästi hän muutaman tuhannen markan velkakirjan pisti
sorttuukinsa taskuun ja meni sitten kahville.

Kahvia juotaessa hän jutteli ja nauroi, pilkkaili Hannesta talon
tulevaksi vävyksi, joka nyt jo valvoo saamisiaan pesästä.

Emäntä oli vihassa, että sähisi.

Talon hopeista tuli uusi tora. Emäntä ei olisi sallinut niitä mitenkään
merkitä pesän luetteloon.

-- Ne ovat yksin minun, kinasteli hän.

Opettaja. -- 10

-- Emäntä on ne omana perintönään taloon tuonut, huomautti Juuso Kallio.

-- Ja siten kuuluvat yhteiseen pesään ja on lapsillakin osa niissä,
puhui opettaja.

-- Eikä ole!

-- On kyllä.

Todistajat vaativat hopeat pesäluetteloon.

Kihla- ja vihkimäsormustaan ei emäntä myös olisi tahtonut luetteloon.

Mutta nekin sinne kirjoitettiin. Juuso Kallio vain naureskeli ja
pisteli Hannesta. Hän oli nähtävästi mielestään osansa saanut.

Ja sentähden hän oli hyvällä puhetuulella.

Kaikki muu tuli merkityksi luetteloon, mutta ei se tuhannen markan
velkakirja, joka oli eksynyt Kallion sorttuukin taskuun.

Kun toimitus oli tehty, kantoi emäntä pöytään viinapullon ja kahvia.

Siinä miehet tekivät "plöröjä". Kallio innostui ja piti puheen.
Toivotti emännälle valpasta silmää talon hoidossa, ahkeraa ja lujaa
kättä työn johtamisessa ja hellää mieltä orpojen hoitamisessa.

Se oli ensimäinen puhe, joka emännälle pidettiin. Ja sitä kuullessaan
hän itki.

-- Voimme näitä numeroita pesäluettelossa kaikessa hiljaisuudessa vähän
muutella jäljestäpäin. Minä kirjoitin ne vain lyijykynällä. Eivätkä ne
nuo tollot niin tarkkaan muista, että uskaltaisivat tehdä valan muka
pesäluettelon väärentämisestä, kuiski Kallio emännälle pois lähtiessään.

-- Mutta entä jos tulee ilmi? huomautti emäntä.

-- Ei tule.

Kallio lähti. Ja mennessään hän muisteli, miten hän taitavasti
ollessaan kunnallislaitakunnan esimiehenä ja kunnan rahojen hoitajana
osasi numeroita "järjestää".

-- Siitä se Juuson omaisuus sai alkunsa... Ja nyt kasvaa... kasvaa...
kun mies ymmärtää kasvattaa... Karvisen emännän mukana saan paljon
lisää. Rengistä aloin... itse lukemaan ja kirjoittamaan opettelin... ja
älyä opin kauppiaassa, kun siinä puotimiehenä elelin. Sitten laitoin
itse kaupan, pääsin kunnallislautakunnan esimieheksi... ja sain
helpolla rahaa... ja kunniaa... ja mitallin rintaan... Juuso Kallio...
sinä aloit vähästä ja lopetat suurena!

Viina kotiin kulkiessa houkutteli Juuso Kallion aivoista tällaista
syvämietteistä ajatusjuoksua.



XVIII LUKU.


Joululukukausi oli loppumassa. Oli saatava sievä kuusijuhla lasten
huviksi. Opettaja itse kävi etsimässä kuusen. Sillä muiden ei hän
uskonut osaavan mieleistään hankkia.

Hän meni korkealle vuorelle, jossa oli niin puhdasta hengittää ja imeä
sisäänsä salojen talvi. Lunta oli niin paljon, että jalkaisin olisi
ollut mahdoton päästä. Mutta suksilla liukui kuin pehmyttä ruohistoa
vain.

Siellä hän kauan valikoi. Kuusen piti olla korkea ja solakka,
tasaoksainen, oksat pyramiidimaisesti yleten. Varsinkin alaalla piti
oksain levittäytyä kuin pari ristiinpantua käsivartta ylöspäin kohoten.

Hannes kuljetti sen valitun tielle ja siitä sen hevosella noudatti.

Maikin kanssa he sen yhdessä koristivat. Omillaan omenat ostivat
ja kaupungista monemmoiset koristeet tuottivat. He pukivat sen
kynttilöilleen, tähtineen, lippuineen, omenoineen, leivoksineen,
konfekteineen, kulta- ja hopealankoineen, silkkipaperikoristeineen,
valkoisine puuvilloineen puuksi, joka jättäisi salon lasten sieluun
ainaisen tunnelman siitä ensimäisestä joulukuusesta. Tämän joulukuusen
piti tehdä lähtemätön vaikutus takaliston ihmisten mieliin, jotta sitä
koulun kuusijuhlaa aina odotettaisiin jonain paikkakunnan ihanana
hetkenä, joka vuosittain palaa.

Sitten varhaisena aamuna ui koko koulutalo valossa. Sekä koulupuoli
että Hanneksen asuntopuoli oli huikeasti valaistu. Nyt sanan mukaan oli
tämä suuri talo korkealla mäellä talven pimeässä aamussa valolinna,
joka säteensä pimentoihin heitti. Orjasaaren koululla nyt poltettiin
kynttilöitä kuin kirkossa jouluna. Sillä se kynttilä maksoi siltä vähän
verrattuna siihen valon tunnelmaan, minkä tämä kuusijuhla pimeissä
sydämissä herättäisi.

Juuso Kallio oli tässä näkevinään tuhlausta.

-- Ovatko koulun varoilla ostetut kynttilät? kysyi hän opettajalta.

-- Eivät ole.

-- Entä nuo omenat?

-- Eivät ole.

-- Kirkolla pitävät perunoita omenain sijasta.

-- Mutta sehän on suoranaista raakuutta... on talonpojan lasten
pilkkaamista.

-- Mitä lie, mutta niin on.

-- Ei täällä toki sellaista.

-- Luuleeko opettaja, että tämä komeus on hyvään päin?

-- Luulen. Aivan samaten kuin kirkossa. Tällaisina hetkinä ulkonaisilla
keinoilla on suuri vaikutus. Minä aion istuttaa heidän sydämiinsä
sellaisen joulumuiston, jossa aina koululla on suuri ja valoisa sija.

-- Eiköhän opettaja tuota nyt saisi vähemmälläkin aikaan?

-- En. Jos me nyt täällä pimeässä tuhrisimme ja alakuloista kuusta
katselisimme, niin tämä kuusijuhla jättäisi valjun muiston, joka
kestäisi jonkun päivän. Meidän koulun kuusen pitää hohtaa kuin morsian,
säteillä kuin Bethlehemin tähti. Sillä tavalla luodaan tunnelma, joka
vaivoin lähtee pimeydessä eläneen ihmisen mielestä.

Kallio oli enempää vastaan väittämättä ja meni myhäillen tervehtimään
rikkaimpia emäntiä. Väkeä olikin saapunut koululle tavattomasti.
Piha oli hevosia täynnä ja uusia tupruten ajoi. Tuli toisistakin
koulupiireistä.

Nyt astui pankki-Holopainenkin emäntineen koulusaliin. Ihmiset
hytkähtivät.

Mutta silloin alkoi kuulua hoilottava aisakellon soitto, kulkuset
kalkattivat ja reki pysähtyi aivan koulun portaiden eteen.

Juuso Kallio riensi juoksujalassa vastaan. Sillä oli tunnettu, kuka se
tulija oli.

Pankki-Holopainen silmäsi hymyillen opettajaan, joka oli hiukan kalpea.

Kallio kumarrellen nöyristellen saattoi sisälle rovastin, joka tervehti
joka taholle ja sitten istuutui peräseinälle. Juuso Kallio asettui
hänen tuolinsa taa. Väestössä syntyi heikko sorina ja sali alkoi
lämmetä ihmispaljoudesta.

Kuusi luokan perällä oli kuin vihreään puettu neito, joka timanteissa
säteilee. Sen oksilla näiden ihmisten silmissä oli taivaallinen
kirkkaus ja maallinen makeus, jotka toinen toiseensa vaihtuivat.

Hannes järjesti koululapset kahteen piiriin kuusen ympärille,
pienemmät sisempään ja suuremmat ulompaan. Kädet laskettiin alas ja
sitten laulettiin jouluvirsi. Senjälkeen puhui opettaja kuusijuhlan
merkityksestä. Hän itse lämpeni ja nautti noiden salon lasten riemusta.
Niiden silmät näki hän ilosta liekehtivän, näki vanhempienkin vaipuvan
mietteisiinsä. Hän puhui hyvin kauniisti rakkauden juhlasta. Sitten
piirit alkoivat pyöriä vastaiseen suuntaan toisiinsa kuusen ympärillä
ja lapset lauloivat:

    "Kun maas' on hanki ja järvet jäässä
    ja silmä sammunut auringon,
    kun pääsky pitkän on matkan päässä
    ja metsä autio, lauluton,
    käy lämmin henkäys talvisäässä
    kun joulu on --, kun joulu on.

    Ei huolta, murhetta kenkään muista,
    ei tunnu pakkaset tuikeat,
    vaan laulu kaikuvi lasten suista
    ja silmät riemusta hehkuvat,
    ja liekit loistavat joulupuista,
    kun joulu on -- kun joulu on."

Ja muita joululauluja. Sitten pidettiin väliaika, jolloin Hannes jakeli
kuusesta namuja lapsille. Nyt sitä tuota kuusta jo persoonallisesti
rakastettiin. Siihen silmät tähdättiin kuin äitiin, joka jakaa
joulumakeista. Oli sitten runonlausuntoa, oli leikkejä useammanlaisia,
oli joulukertomuksen lukeminen ja lopuksi itse joulupukki esiintyi
satua kertomaan ja tuomaan omenia.

Nyt jo kansa täysin sieluin nautti. Hannes eli mukana ja iloitsi. Näki
kaikkein kasvoista, että tällaista juhlahetkeä ei vielä Orjasaaressa
ollut ollut.

-- Verratkaapa nyt tätä meidän yhteistä kuusijuhlaamme niihin entisiin
köyritansseihin, jotka nyt olette luvanneet pois heittää. Nehän
ennen olivat Orjasaaren vuoden suurin yhteinen kokoustilaisuus ja
merkkipäivä. Siellä oli pimeyttä, täällä valoa, siellä raakuutta,
täällä hienostunutta sielullista tunnelmaa, siellä viulun soittamaa
tanssisäveltä, täällä lasten kirkasäänistä laulua, siellä hypittiin
kuin eläimet, täällä katsellaan, kun lapset leikkivät. Siellä oli
viinaa ja kortteja, täällä satua, kertomusta, puhetta. Ero on
silmiinpistävä. Sillä täällä juhlivat ihmisen parhaimmat ajatukset,
siellä huonoimmat himot. Tämmöisen vaihdoksen tämä koulu saa aikaan
Orjasaaressa. Ja tästäpuoleen entisiä köyritansseja vastatkoon tämä
koulun kuusijuhla, joka kokoaa ympärilleen nuoret ja vanhat, puhui
Hannes lopuksi.

Kun lapset olivat saaneet kaikki makeiset, loppui juhla. Sillä
joulupukki oli sitä ennen jo jakanut jokaiselle joululehden ja niitä
aikaisillekin kaupitellut.

Hannes kysyi rovastilta:

-- Mitä piditte juhlastamme?

-- Meni muuten mukiin, mutta liiaksi vähän kristillistä mieltä ja
liiaksi vähän uskonnollisuutta, vastasi rovasti.

-- Onko rovasti käynyt koskaan köyritansseissa? kysyi Hannes.

-- En.

-- Siellä olisi sopinut käydä tuomassa kristillistä mieltä, puhui
Hannes.

Holopainen nauroi opettajan selän takana.

Mutta rovastin silmänympärykset lensivät hehkuvan punaisiksi.

Juuso Kallio laittoi rovastin päälle turkin, saattoi rekeen ja
kumarteli, kumarteli vielä sittenkin, kun reki jo vieri ulohtaalla
koulutalosta.

Holopainen ohi mennessään tyrkkäsi Juuso Kallion siitä rappusilta
kumartelemasta lumihankeen ja puhui:

-- Sinä se vanha kettu ja liukastelija... herrain häntyri...!

-- Aa... pankki ja perkele! kivahti Kallio vastaan sieltä lumesta
itseään selvitellessään.

Holopainen oli pyytänyt Hanneksen mukaansa kylälle kotiinsa. Hannes
meni. Holopaisella oli hiilimusta ori pihalla. Sen rekeen istuttiin ja
mentiin, kuulematta, miten Juuso Kallio uhkaili nyrkkiään puistellen.

Reessä nuhteli Hannes Holopaisen käytöstä.

-- Minun on mahdoton nähdä epäjumalia palveltavan, sanoi vain
Holopainen ja tiukensi ohjaksia.

Valkenevassa talviaamussa lähestyttiin sitä taloa, jonka kansan
mielikuvitus puki aaveiden ja kummitusten olosijaksi. Täällä muka
paholainen isännöi ja nuo vanhat tuvat salasivat seiniinsä perkeleiden
vieraskäynnit.

Hannes ei malttanut olla siitä puhumatta isännälle.

-- Kummittelihan se hyvinkin paljon isä-vainajan aikana, vastasi
Holopainen.

-- Oikeinko todella?

-- Aivan todella. Isä-vainaja siten pelotteli huonoja velkamiehiään.
Pyysi heitä yöksi ja sitten heitä pelotteli, jotta paremmin
maksaisivat. Leikkiähän se pohjalta oli, jos olikin totta toinen puoli.
Mutta talo siitä sai hirmuisen maineen. Meidät tehtiin velhoiksi ja
perkeleiden ystäviksi. Osasi se isä kujeilla. Mutta siten sai huonotkin
maksamaan velkansa.

-- Vai niin ovelasti. Mutta Juuso Kallio kertoi kerran hänellekin
kummasti käyneen teillä yötä ollessaan.

-- Juuso oli uhalla lähtenyt muka tarkastamaan. Ja minä sitä herrain
häntyriä olen aina vihannut. Minä se hänen kanssaan lystiä pidin.

-- Oikein.

-- Sytytin keskellä yötä hänen kuorsatessaan tulikiven palamaan.
Itse pukeuduin suureen mustaan matkaturkkiin nurinkäännettynä. Menin
Juuson luo, nykäsin miestä ja kuiskasin: "myötkö sielusi?" Silloin se
lähti ja minä nauraen viskasin palavaa tulikiveä hänen jälkeensä. Se
juuri silloin oli saanut sen rahansa herrojen hännystelemisestä. Ja
uljaimmillaan komeili sillä. Olisin sen ottanut ja pistänyt sijalle
oikean kultarahan. Mutta en onnistunut.

Näin tultiin perille.



XIX LUKU.


-- Ihastuin siellä, koululla niin, että jos minullakin olisi sen
ikäinen lapsi, niin kouluun sen panisin. Ja silloin tältä kulmalta
panisi moni muukin. Sillä ne seuraavat minua aivan käskemättä kaikessa.
Kun minä alan tehdä heinää, niin hekin alkavat, kun minä alan leikata
ruista, niin hekin alkavat, kun minä toukoviljaa katkaisen, niin
hekin rupeavat katkaisemaan eikä keväisin kukaan uskalla kylvää ennen
minua. Jos minä syksyn tullen tulen tuvassa sytytän, niin hekin
sytyttävät. Jos minä menen vaikka kaivoon, niin he tulevat perässä. He
minua pelkäävät ja kunnioittavat samalla. Enkä syytä ymmärrä, puhui
Holopainen.

-- Se on talon ja miehen mahti, joka sen tekee, puhui Hannes.

-- Kyllä minä tällä kulmalla olen kuninkaaksi kohotettu.

-- Mutta tuskin rakkaaksi, huomautti emäntä. Holopainen ei ollut
kuulevinaan.

-- Isäntä puhui, että jos olisi kouluikäinen lapsi...

-- Niin sepä kuin olisikin! toivotti emäntä.

-- Minä tiedän sellaisen. Siellä koulun naapurissa elää Kähkösen leski.
Sillä on liian paljon orpoja jatkoi Hannes puhettaan.

Holopainen ilostui.

-- Niin mitä sitten? kysyi hän reimasti.

-- Kaipaako emäntä sellaista lasta? kysyi opettaja.

-- Oi kyllä... kun saan olla aivan yksin...! Tytärkin hukkui tuonne
pellon perälle...

Emäntä osotti ikkunasta kädellään. Hannes katsoi. Siellä näkyi aivan
uusi rakennus, joka parhaallaan lämpesi.

-- Mitä nyt taas...? kysyi isäntä.

-- Joko vävynne asuu tuolla?

-- Jo asuu, vastasi emäntä.

-- Käyvätkö tiheään täällä?

-- Milloin mitenkin.

-- Niin että emäntä kaipaa seuraa?

-- Kyllä se ikävä on.

-- Sieltä Kähkösestä otatte kasvattilapsen, ehdotti Hannes.

Holopaisen tuuheat kulmakarvat kävivät kuin käppyrään.

-- Vieraanko lapsen? kysyi hän ärtyisesti.

-- Jospa nyt ottaisimme vieraan, kun... emäntä lopetti kesken.

-- Isäntä antaa sen kasvattitytön emännälle joululahjaksi, houkutteli
Hannes.

-- Mutta jos sitten taas tulee renki ja sen muassa kaikki muut juhlat,
keskeytti isäntä.

-- Ei tule, minä takaan, puhui Hannes.

-- No emäntä saakoon joululahjan! Lieneehän meidän talossa yksi tyttö
elättää ja kouluttaa. Varsinkin kun se omakin jo niin vieraantuu, sanoi
isäntä.

-- Ettekö pidä vävystänne? kysyi Hannes.

-- En, kun se on ruvennut juoksemaan rovastin asioita.

-- Miten?

-- Rovasti on ottanut häneltä tarkat tiedot niistä kirjoista, joita
opettaja minulle antoi ja minä täällä jakelin. Sitten oli käskenyt ne
kerätä pois ja tuoda hänelle.

-- Ja mies teki työtä käskettyä?

-- Teki ja menetti minun luottamukseni. Herrain häntyrit minä pellolle
viskaan.

-- Eikö teille asiasta mitään puhunut?

-- Ei puhunut. Oli sanonut vain kylällä, että Holopainen ei ymmärrä,
mitä tekee. Voi vielä joutua vankilaan, kun sellaisia jakaa.

-- Siis teidän turvallisuutenne vuoksi niin toimi. Ei mies pahaa kai
tarkoittanut.

-- Mutta tahtoo minua neuvoa. Ja hännystellä rovastia. Se ei kelpaa.
Siellä asukoon ja minä täällä! Emäntä pillahti itkemään.

-- Mitä mamma itkee? Saathan nyt uuden tytön.

Mutta emäntä itki.

-- Minä siis tavallaan tulin välinne rikkojaksi. Mutta tässä on koko
isänmaan etu kysymyksessä. Ja se on niin suuri ja ristiriitainen asia,
että se erottaa isän ja pojan, veljen ja sisaren ja muut läheiset
omaiset toisistaan. Mitä mielipidettä on asiasta isäntä?

-- Sen pidän oikeana, mitä kirjasissa sanotaan.

-- Liekö täällä muilla asiasta mielipidettä?

-- Ovat ne lukeneet lehtiset ja uskovatkin niitä.

-- Lieneekö tuollaisia kerääjiä kuin vävynne ollut muitakin?

-- Juuso Kallio rovastin neuvosta on kulkenut pitkin piiriä noukkimassa
pois niitä opettajan jakamia.

-- Ja on saanutkin?

-- Lie saanutkin.

-- Harmillista, että kansalainen joutuu kansalaista vastaan asiassa,
joka kaikille on kallis. Keinoista vain ollaan eri mieltä. Mutta ei
täällä saa pelästyä uhkauksista.

-- Minäkö niistä pelästyisin! Hui hai --!

-- Olette jäntevä ja suora. Sellaisena isäntää ihailen.

-- Saanko minä varmasti sen kasvattitytön? kysyi emäntä vähin.

-- Saat.

-- Ja saan kouluttaa?

-- Saat.

-- Lähden jo opettajan palatessa sitä noutamaan, jos antavat.

-- Mene nyt ja laita meille oikein hyvä aamuruoka! Emäntä lähti.

-- Kyllä tyttärennekin kanssa vielä välit selviävät, kuiskasi Hannes
emännälle, kun Holopainen oli mennyt piippuaan ottamaan.

-- Sanokaapa, opettaja, mitä oikeastaan noilla virkamiehillä tehdään?
kysyi Holopainen palattuaan piippu suussa.

-- Ovat ne yhteiskunnassa välttämättömät.

-- Pappi ja opettaja kyllä. Mutta ne monet muut?

-- Kaikilla niillä on tehtävänsä.

-- Ja sitten huimaavat palkat.

-- Palkoissa olisi kyllä paljonkin tinkimistä.

-- Sillä ei suinkaan virkamies ole luotu polkemaan talonpojan
hartioita. Hyi saakeli! Miten kopeita ne sitten ovat! Palkkansa
syövät, juovat, mässäävät ja hekumassa elävät, pitävät jalkavaimoja,
lenkoilevat kalleilla turkeillaan ja uljailla vällyillään, pelaavat
kortissa tuhansia ja kaikki lystinsä maksattavat meillä talonpojilla.
Ja kun meidän luokse tulevat, istuvat pöydälle ja siitä ärjyvät.
Isä-vainaja tästä tuvasta viskasi muutaman ruununvoudin pihalle, kun
virkaherra hävyttömäksi rupesi. Koko elämän lopun ne häntä sitten
vainosivat. Jo pienenä poikana sanoi hän minulle: "Vihaa herroja, niitä
majavannahkaturkkiherroja, sillä nahkansa ne meillä ostattavat. Ne
syövät ne makeat palat, jotka muuten olisivat meidän suussamme." Ja
minä olen vihannut ja vihaan.

-- Isäntä on virkamiesten ankara vihamies?

-- Olen. Sillä ne ovat laiskoja kuhnuksia, raihnaisia lurjuksia,
möhömahoja, itravatsoja, kaljupäitä, puolisokeita... kaikkea tätä
sentähden, ett'eivät tee työtä. Eipä ole _minulla_ vatsa liian
itrainen, hiukseni pysyvät päässä, enkä tarvitse silmälaseja... mutta
olenkin jo tänä aamuna ollut hirsimetsässä, sillä kahden aikana aamulla
nousin ylös. Vävy taitaa vielä siellä nukkua. Se raukka on heikko
työmies.

-- Keksitään sille vielä joku sopivampi ammatti, kun ensin nähdään,
mihin se pystyy. Ei pidä isännän häntä vihata.

-- En vihaa, mutta tyhmä hän on. Soittaa ja laulaa ja koreilla... sitä
hän osaa...!

-- Tehdään hänestä vielä lukkari, kun on rovastin kanssa hyvät suhteet,
nauroi opettaja.

-- Siellä saa asua, kun kerran talon laitoin... ja tyttöni vuoksi
laitoin.

-- Tämä pieni kylmyys menee vielä ohi. Hän tuli eksyneeksi vain
rovastin, sellaisen komean herran, pyyntöihin.

-- On minulla vielä opettajalle ehdotus.

-- Ja mikä se on?

Holopainen meni aivan lähelle opettajaa, katsoi häntä mielistelevästi
silmiin, otti hymyn suupieliinsä ja puhui:

-- Kun nyt rovasti vastustaa opettajaa, niin opettaja vastustakoon
rovastia! Se palkkausjärjestelmä...

-- Annetaan se olla!

-- En minä anna olla! tiuskasi tiukasti Holopainen. Opettaja katsoi
häntä pitkään. Noin leimahtavaa, noin kirpeää katsetta ei hän ollut
vielä ennen Holopaisessa huomannut. Tässä taisi sittenkin olla
Holopaisella oikein kipeä kohta.

Holopainen suoristui, veti kulmakarvansa käppyrään, kävi julmaksi, kun
puhui edelleen:

-- Virkamiesmahdillaan ne sen tänne toivat... pienet ja suuret herrat
yhdessä... mutta...

-- Mutta?

-- Pois se pitää saada! Noin!

Isäntä pyyhkäsi pöydältä tupakkavehkeensä lattiaan.

-- Elkää tulistuko!

-- Enkä minä ennen hautaan mene, ennenkuin saan siellä komeassa
pappilassa rovastiakin siitä nokittaa! Ne sen s--n herrat ja roikaleet,
jotka imevät kuiviin talonpojat... syövät niiden ruumiista mehut ja
sitten lamovat vieterisohvillaan! Tätä tällaistako menoa... p--le...
me talonpojat _aina_ sietäisimme?... Pitäisi saada aikaan suuri
talonpoikain kapina... Vanhat ihmiset kertovat näillä mailla ennen
eläneen suuren ja mahtavan talonpojan Sormusen, joka Hurtta-voutia
vastaan kapinaan yltyi... Semmoinen pitäisi olla nytkin...!

-- Kyllä ne sen ajan kärsimykset olivat suuremmat.

-- Vaikkapa olivatkin. Mutta on niitä kärsimyksiä nytkin. Se
palkkausjärjestelmä...

-- Se on vanha virkamiesviha, joka teissä kytee. Ja se on ehkä lähtenyt
niiltä surkeilta ajoilta... on veriinne perintönä imeytynyt...

-- Meidän suku on _aina_ herroja vihannut.

-- On se sellainenkin umpimähkäinen viha ikävää.

-- Me ollaan veljet kuin veljet... ystävät kuin ystävät...

Holopainen tarttui opettajaa kädestä ja toisen kätensä laski opettajan
olkapäälle.

--... Ja lupaahan opettaja ruveta asiamieheksi sitä
palkkausjärjestelmää kumoamaan?

-- Miksi silloin nukuitte, kun asia oli esillä?

-- Mekö nukuimme? Hehän suoraan pettivät meidät...! Mutta opettaja
herrat oikaisee... ja me maksamme palkkanne puhtaassa kullassa.

-- En puutu... en sekau... sillä _se_ asia ei kuulu minulle!

Veret lensivät Holopaisen kasvoille ja hän ärjäsi:

-- Et uskalla... siinä se!

-- Olkoonpa vaikka niinkin.

-- Et uskalla... pelkäät herroja... ja sellainen tahdot itsekin
olla! Kun sinä opettajaksi tulit, niin luulin sinun olevan sen
sopivan miehen, jota kauan ja ikävöiden olin odottanut. Sentähden
taivuin ottamaan tuonkin pehmeän pullan vävykseni, kun sinä häntä
puolustelit... sinulle mieliksi poltin parin tuhannen edestä
velkakirjoja, joista kyllä en olisi penniäkään saanut, kun maksajat
olivat rutiköyhtyneet... Ja saadakseni sinun taipumaan tähän suureen
asiaan koululla ystävänäsi kävin... antamiasi kirjoja jakelin... nytkin
koulun kuusijuhlalle tulin. Kun sinä siellä rovastia pistelit niillä
köyritansseilla, niin minä nautin ja riemastuin ja sieluni huusi:
"Tuossa on juuri se sopiva mies!" Sentähden sinut nyt mukaani pyytelin,
ja luulin sinun nyt lupautuvan... kuultuasi miten rovasti puuhiasi
vainoaa... sentähden senkin lapsikakaran lupasin tähän ottaa... mutta
sinä pelkäät -- raukka!

-- On parempi, ett'ei lapsikulta tulekkaan teille.

-- Eikä tarvitse tulla! Mutta minä olen isäni neuvolle uskollinen
poika. Minä vielä herroja ja virkamiehiä nujerran... minä tämän
rovastinkin vielä opetan... minä... minä... vaikka taivas alas
tippuisi ja maa halkeaisi... ja minun pitäisi satoja maksaa! Minulla
on isän jättämä elämän työ: vihata herroja... niitä talonpojan veren
imijöitä... niitä talonpojan luun purijoita... niitä... niitä...!
Ennenkuin hautaan menen, teen minäkin urhotyön niinkuin isäkin...
viskaan ainakin yhden rovastin majavannahkaturkkineen pellolle...
mutta ne pirut pelkäävät eivätkä tule tänne... ne kiiltokaulukset ja
kakkulasilmät... noin viskaan!

Holopainen heitti tuolin palasiksi huoneen loukkoon.

-- Sinäkin olet pelkuri-raukka... herra olet... ulos minun tuvastani!
Sinä vain petit minua...ja pahasti petyinkin... ulos!

-- En millään tavalla ole pettänyt isäntää... en edes ajatuksissa.

-- Suusi kiinni! Ulos! Ulos! Ulos! Holopainen ärjyi kuin härkä, jonka
niskaan puukko on upotettu. Hänen silmänsä paloivat kuin hehkuvat
hiilet ja musta tukka vihasta kohosi. Se oli salojen raakalainen,
pimeiden korpien pimeä lapsi, joka oli järkytetty pohjimmaisimpia
tunteitaan myöten. Tuon miehen sielun pohjalla eli vielä metsäläistynyt
ihminen, joka vihasi sivistystä, vihasi koulua, vihasi virkamiehiä,
vihasi herroja.

Ja isä jo poikana vannotti miehen sellaiseen elämäntehtävään. Tässä
oli nähtävänä sen suurimman noitakansan noiduttua verta, tämä mies oli
velhojen arvokas jälkeläinen... ehkäpä tietämättään himosi kristityn
papin verta kuin ne vuossatain takaiset uhrilehtojen omistajat.

Hannes lähti. Nyt hän ymmärsi, miksi Holopaista kutsutaan pitäjän
"mustan kansan" johtajaksi. Sellaiselle väelle hän on päällikkö
parhainta lajia, on ehtootähti, joka yössä viihtyy.

Emäntä juoksi itkien Hanneksen jälkeen.

-- Voi taas Matti-parkaa! Nyt on hänellä taas se virmapäänsä, se
rajuhetkensä! En minäkään rohkene kotiin mennä. Sillä se raivoaa
ainakin tämän päivän.

Huoneesta kuului pauketta ja jyskettä. Nyt meni pöytä kappaleiksi...
lasit tuvan ikkunasta helähtivät rikki ja tuoli lensi sieltä ulos
lumihankeen.

Emäntä lähti juoksemaan tyttönsä taloon.

Opettaja muisti Juuso Kallion pelotelleen häntä silloin, kun hän
opettajaksi saapui, "mustalla kansalla" ja kiellelleen häntä menemästä
sitä liian lähelle, sillä se pian pettäisi. Siinä oli Juuso Kallio
ainakin puhunut totta. Sillä Hannes huomasi pettyneensä Holopaisen
suhteen. Se mies oli teeskennellyt vain sentähden ystävyyttä, että
saisi hänestä aseen rovastia ja pappien palkkausjärjestelmää vastaan.
Siinä se!

-- Täällä puolessa kutevat kalat syvällä, mietti Hannes kävellessään
aamiaiselle Karviseen.



XX LUKU.


Oltiin helmikuussa. Aurinko paistoi. Hanki hohti. Miljoonat
lumikristallit siinä välkkyivät. Oli pakkanen niin että reen jalas
narisi ja kenkä ihmisen kävellessä keskusteli omalla tavallaan tien
pohjan kanssa, joka oli kovaksi ajettu. Pohjolan talvi oli nyt
korkeimpaan ihanuuteensa päässyt, noussut sille kylmän ja jään,
lumen ja pakkasen huipulle, josta ylimielinen ja virkeä kevät oli
sen suin päin alas viskaava. Mutta vielä se tanakkana nyt istui
valtaistuimellaan, joka oli rakennettu jääkristalleista.

Hannes oli lopettanut päivällisensä Karvisessa, ja istui paperossia
poltellen. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa huoneen pehmeässä lämpimässä.
Ja hän mietti sitä, että hän oli todellakin rohjennut astua rinta
rintaa, silmä silmää vasten rovastin kanssa siinä isänmaan suuressa
kysymyksessä. Hän oli kulkenut pitkin pitäjästä, herättänyt ja
valveuttanut. "Kiellettyä" kirjallisuutta oli hän jakanut tukuttain,
puhunut parhaansa mukaan julki sen, minkä oikeaksi uskoi. Hän kielsi
myöntymästä mihinkään, mutta rovasti neuvoi aivan päinvastaiseen.
Rovastia ei hän suinkaan tuominnut, sillä arvattavasti rovasti luuli
parhaaksi maalle ja kansalle sen, mihin hän neuvoi. Sillä kallis heille
kummallekin täytyi sen asian olla, jonka puolesta puhuivat ja toimivat.

Maikki oli perustanut koulupiirin naisten kanssa ompeluseuran, missä
vaatteita ommeltiin köyhille kansakoululapsille. Nuorisoseurassa
touhuttiin. Orjasaaressa oli siis valistus jo raapaissut tulen
ensimäiseen lamppuunsa.

Kaikkea tätä Hannes mietti, kun Maikki tuli huoneeseen, istahti hänen
syliinsä, kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli ja sitten puhui:

-- Nyt sinun, rakas Hannes, täytyy se tehdä...

-- Oi, armas! Se on minusta niin sanomattoman vaikeaa...

-- Mutta minun tähteni... teethän?

-- Olkoon menneeksi!

-- Mene nyt tupaan! Hän on siellä yksin. Hannes meni tupaan. Ja tapasi
siellä emännän yksin.

-- Hyvää päivää, toivotti Hannes. Emäntä ei vastannut, vaan kääntyi
poispäin.

Minä tulen hyvin vaikeassa asiassa. Mutta luulen silti voittavani,
sillä tunteehan emäntä niin paljon raamattua... Nähkääs, onko
soveliasta, että Juuso Kallio on yhtenään täällä... naapurit siitä
puhuvat pahaa... viattomat lapsenne saavat siitä kärsiä. Kun nekin
näkevät teidät sylitysten... hyi, se on likaista!

-- No entä sitten? kivahti emäntä.

-- Niin että heittäkää pois se hyväily!

-- Mutta mitä sinä itse Maikkia sylissäsi pitelet? Minulla kai on
oikeus tytön äitinä sitä kysyä.

-- Jos olisitte ollut Maikille _oikea_ äiti, niin sen olisitte jo aikaa
sitten saanut tietää...

-- Olenhan minä saanut sen tietää, kun olen avaimen reiästä vakoillut.

-- Olisitte saanut tietää, että me olemme lupautuneet toisillemme...

-- Ja minä ja Juuso Kallio olemme myös lupautuneet toisillemme.

-- Mutta teillähän on pieniä, turvattomia lapsia...

-- Kyllä talo lapsensa elättää.

-- Mutta teillähän on vielä laissa määrätty suruaika...

-- Ketä minä oikeastaan surisin?

-- Entistä miestänne.

-- Karvistako?

-- Niin.

-- Häntä, joka minua kuumilla hiilillä kidutti, joka silmäni sameiksi
itketti, joka päivän levon ja yön rauhan minulta riisti, joka kuoli
pirun kemuissa puukko kyljessä omien syntiensä satuttamana?

-- Mutta onhan emännällä hänen kanssaan kuitenkin monta lasta.

-- Lapsista pitää talo huolen. Minun sydäntäni lämmittää yhtä vähän
Karvisen isännän muisto kuin jääpuikot tuolla ulkona tätä tupaa.

-- Juuso Kallio persoo emännän muassa vain rahoja...

-- Hitostako sinä sen tiedät?

-- Kyllä arvaan.

-- Elä sekau meidän asioihimme. Ja rukoilisit ja selittäisit raamattua
sielläkin nuorisoseurassa, etkä maailmallisia lorisisi, niin se olisi
toista. Siellä te vain koululla tanssitte. Mutta kyllä siitä herkeätte.

-- Ei siellä ole muuta tehty senlaatuista kuin lopuksi hiukan leikitty.

-- Elä valehtele! Eläkä tule minua neuvomaan! Kiitä, että saat ruokaa
meidän talossa.

-- Emäntä menee taas liiallisuuksiin.

-- Ja vävypoika menee myös. Pidetään yhtä aikaa kahdet häät.

Emäntä nauroi, löi käsiänsä yhteen ja käyttäytyi kuin mielipuoli.

-- Ja sitten on Karvisen talossa kerrankin iloa! huudahti hän vielä ja
pyöri kantapäillään laulaen:

    "Tääll' on iloa ja riemua,
    täällä häitäkin juodaan."

Hanneksen täytyi väkisinkin naurahtaa ja mennä matkaansa.

Kun opettaja iltapäivällä valmistautui koululla seuraavan päivän
tunneille, saapui Juuso Kallio sinne. Taas oli hän kuin kiehuva pata,
joka uhkaa räjähtää. Hannes huomasi kohta, että nyt on taas esillä
hyvin ikävä ja vastenmielinen kohtaus. Ja arvasi kyllä syyn.

-- Mitä kirjat tietävät? kysyi Juuso nenäkkäästi aluksi.

-- Paljon hyvää tietävät... sovinnosta ja sopusoinnusta puhuvat...
mutta riidan ja nurjuuden kieltävät. Tässä on juuri esillä sellainen
opetus, että...

-- Miksi sitten _aina_ riitelemään laittaut, vaikka niin jaloja
opetuksia luet? Miksi?

-- Minäkö tahallani riitelisin!

-- Juuri sinä! Ennen sinun tuloasi täällä ei osattu riidellä. Mutta
kun sinä tulit, niin riidat ja torat syntyivät kuin itsestään. Ja yksi
isäntä sai jo henkensäkin heittää...

-- Minunko tähteni?

-- Sinä hänet köyritansseihin kuljetit. Muuten olisi ollut täällä
koululla.

-- Mutta ell'en minä olisi tänne koululle kutsunut häntä, niin olisi
ollut siellä tanssissa. Sillä _aina_ kuuluu niissä käyneen.

-- Ja miten minua olet koettanut häväistä? Olet parjaillut minua
Karvisen emännälle. Tahdot kai koko koulun johtokunnan surman suuhun...
toiset tapetuiksi... toiset häväistyiksi... toiset...

-- Pitääkö meidän kesken taas olla raaka kohtaus?

-- En anna silmilleni hyppiä. Ennen sinua ei täällä riidelty.

-- Vaan oli Juuso Kalliolla rauhoitettu tilaisuus kalastella sameassa
vedessä... onkia sieltä vaikka rintarahoja "rehellisyydestä". Niinkö?

-- Julkeatko taas loukata. Hänen Majesteettiaan?

-- Oletteko todella niin suurhullu, että luulette itsenne olevan yhtä
korkealla kuin mainitsemanne henkilö?

-- Raha on hänen antamansa.

-- Ainoastaan hänen nimessään annettu. Ja siinä on tapahtunut
surkuteltava erehdys. Rahan pitäisi olla kokonaan toisen miehen
rinnassa.

-- Ehkä sinun omassa rinnassasi? Niin tietysti. Mutta kun et saa
tällaista rahaa elämäsi päivinä, niin tahdot tyytyä Karvisen perikunnan
rahoihin. Niinhän?

-- Se, joka niihin rahoihin näppinsä kurottaa, on juuri Juuso Kallio.

-- Ota sinä osasi, ja minä otan osani! Ja sillä hyvä!

-- Mutta nyt häpäisee herra esimies sekä Karvisen emännän että koko
talon...

-- Nyt päästit huuliltasi myrkyn, jonka itsellesi syötän. Sinä juuri
häpäiset siveän ja puhtaan neidon, Karvis-vainajan silmäterän... hänen
lemmikkilapsensa Maikin... Mummot jo haastavat... ja avaimen reiästä
olen minäkin nähnyt...

-- Suusi kiinni, lurjus!

-- Nyt me koetamme voimamme. Sinä elät irstaisuudessa Maikin kanssa...!

Hannes kävi miestä kohti. Mutta hillitsi itsensä.

-- Jos huoneessa tahdotte olla, niin siivotkaa suunne!

-- Minä olen koulun esimies ja voin sinut ajattaa täältä poliisilla
pellolle. Mitä sinä mies hommaat laillista esivaltaasi vastaan? Rovasti
on siitä kummastellen puhunut. Mutta minä en pitkää aikaa kummastele.
Minä sinut tästä huoneesta pian laitan sinne, missä ei kuu kumota
eikä päivä paista... minä kutsun tänne punatöyhtöiset herrat pitämään
tarkastusta... Ja silloin!

Juuso Kallio löi näppiään ilmassa.

Hannes kalpeni ja puhui tukahtuneella äänellä:

-- Santarmit...?

-- Juuri ne!

-- Vajoaisitteko niin alas?

-- Olet jakanut kirjoja... pitänyt puheita... Minä olen aina ollut
vähän niinkuin sarvipää, herra seminaristi.

Juuso Kallio nauroi ilkeästi ja äänekkäästi.

-- Tulehan toistekin minua haukuskelemaan! huuteli hän mennessään.

-- Vajoaako Suomen kansakoulun johtokunnan esimies ja
kaksikymmenviisivuotias kunnallislautakunnan esimies niin alaalle?
huusi Hannes hänen jälkeensä.

-- Vajoaa! vastasi Kallio, ilkkui ja meni. Hanneksen silmissä kamari
mustaksi muuttui. Siinä oli jo vankikomeron tummuutta ja pimeyttä ja
ummehtunutta ilmaa... haisi niin jumalattoman pahalle huoneessa Juuso
Kallion jälkeen.

-- Oi, kansani, sentään! Mitä mätämunia keskuudessasi ruokit? Nuo
tuollaiset ovat kyykäärmeitä, jotka oman sydänveresi kuiviin imevät...
huokasi Hannes.

Hän ryhtyi kohta varokeinoihin. Poltti kaiken "kielletyn" ja odotti
sydän kurkussa santarmien tuloa.

Mutta eivät ne tulleetkaan. Santarmien mustaan kirjaan oli Hannes vain
merkitty "epäiltävänä" henkilönä.



XXI LUKU.


Rovasti oli yltynyt tuimaan valtiolliseen taisteluun. Nyt oli hän jo
päässyt syvään sielulliseen vakaumukseen, että ainoa oikea keino,
ainoa isänmaan parhaalle ja menestykselle oikea suunta oli se, jota
hän ajoi. Sillä hän näki edessä vuoren, jonka jyrkkää seinää on
mahdoton kiivetä. Jos tahtoo päästä vuoren huipulle, niin on paras
kiertää loivaa takarinnettä myöten. Isänmaa oli hänelle rakas ja sen
onnen edestä täytyi hänen taistella. Hän ei voinut jäädä veltoksi
syrjästä-katsojaksi.

Rovastin oma elämä oli aina ollut myötämäkeä. Vastamäkeä ei hän ollut
oppinut kulkemaan. Eikä hän ymmärtänyt, miten sitä kuljettaisiin. Hän
oli jo niin monessa polvessa papillista sukua, että se alkuperäinen
sielullinen kutsumus papin toimeen, jota hänen esi-isänsä olivat
tunteneet, oli jo hänessä ehtinyt kuivua perityksi tavaksi, mikä ei
syvempään uskonnollisuuteen häntä kiihottanut. Enemmän hän tunsi halua
valtiollisiin ja taloudellisiin kysymyksiin. Rikas hän oli, hieno
seuramies hän oli, mukavaan ylelliseen elämään oli hän tottunut.

Isänmaan tähden hän nyt tunsi tuskaa. Mutta kun hän ei tiennyt, miten
kärsitään oikein suuria kärsimyksiä, sellaisia jättiläistuskia, joiden
mukana ei itketä eikä valiteta, vaan kohotetaan korkea otsa ja pysty
pää, vaikka maa jalkain alla vajoaa, niin hän tahtoi alistua ja toivoa
sitten vielä joskus maailmassa parempaa. Kärsimyksen syvyys, joka
rohkeutta itse synnyttää, oli hänelle outo asia. Jos hän toisinaan
hiukan sairastui, niin hän jo silloin onnetonna huokaili. Sillä
ainainen myötäkäyminen oli hänet, vanhan miehen, pilannut. Kansaa hän
ei syvemmälti tuntenut, sillä luottamuksella eihän milloinkaan ollut
sitä lähestynyt. "Kansa" hänen tunneasteissaan oli jotain alempaa
rotua, joka puuhaili läävässä ja tallissa ja sentähden oli likainen,
oli löyhkäävä eikä mahdollinen hänen vieraspuolelleen pääsemään.

Mutta "isänmaa" hänen vanhoissa aivoissaan oli hohtava käsite, jolle
nuorena ylioppilaana niin kauniisti puhuttiin ja laulettiin. Hän oli
persoonallisesti ottanut osaa Runeberg-juhliin, käynyt Snellmanin
kodissa ja pitänyt kerran puheen ukko Lönnrotille. Nämä suurmiehet
seisoivat kipsissä hänen salissaan ja "isänmaa" oli jotain samaa
kuin tämä mahtava kolmiapilas. "Isänmaakin" oli ikäänkuin telineille
nostettu jossain salissa. Kauniit juhlapuheet, suuret juhlapäivälliset,
syvätunteiset juhlarunot -- ne olivat isänmaata. Se isänmaa väikkyi
niin korkealla päiden päällä kuin kaunis rusopilvi... se juhli...
juhli... se maljoissa kuohui... se kukkakimpuilla koristetuilla
päivällispöydillä hymyillen säteili...

Mutta nyt oli näiden herkkuisten juhlapöytien päälle vedetty musta
vaate... sampanja maistui happamelta... ja isänmaa kärsi ja suri.

Ja sen tähden rovastikin suri. Sillä tuo samainen musta tunnelma
tulvahti niin valtavana sanomalehtien palstoilta, ystävien kirjeistä ja
kaikesta, mikä ennen loisti.

Täällä takalistomaalla piti hänenkin ryhtyä taisteluun sen puolesta
niillä aseilla, jotka hänelle pääkaupungista lähetettiin.

Nyt oli käsketty kehottaa nuorukaisia menemään asevelvolliskutsuntoihin.

Tätä tarkoitusta varten aikoi rovasti pitää julkisen kokouksen, jossa
hän kehottaisi pitäjän nuorukaisia menemään kutsuntaan. Ja hän saikin
siihen luvan. Mutta kokouksen hän asetti juuri siksi ajaksi, ett'ei
Hannes Kauppi pääsisi sinne. Pahimman rospuuton ajaksi hän sen asetti.
Jäät eivät liioin enää kestäisi eikä veneellä pääsisi.

Juuso Kallio oli tiennyt jäädä kirkolle odottamaan kokousta.

Määrättynä päivänä, jona kokouksen piti olla, lähti Hanneskin. Mukanaan
hänellä oli rotevia nuoria miehiä. He sitoivat köydet ympärilleen
putoamisen varalta. Samoin saapui Holopainenkin kulmakuntansa miesten
kanssa.

Jää oli niin heikko, että paikoin surkean sinervänä auringon paisteessa
sairasti, paikoin oli valkoista sohjua, joka upotti ja huonoimmissa
paikoissa valmisti kylmän kylvyn siihen astujalle.

Mutta eheinä toiseen rantaan päästiin, sillä aamupäivällä ei aurinko
vielä ehtinyt aivan pehmeäksi jäätä syödä.

Tultiin kokouspaikkaan. Se oli suuri vuossatainen tupa, jonka orsilla
istui mennyt aika muistoineen. Tässä tuvassa oli monta kokousta
pidetty, kuumaakin, kun sivistysasiat olivat olleet esillä. Kirkonkylän
nuorisoseuran johtohenkilöitä oli perällä ja ne lauloivat isänmaallisia
lauluja. Mutta kun huomasivat rovastin vaunuillaan ajavan pihaan,
muutettiin laulu virreksi. He tahtoivat olla kuin hautausväkeä.

Rovasti hymyillen astui tupaan, kumarteli oikealle ja vasemmalle, kuten
ennen pääkaupungissa oli nähnyt suuren Snellmanin tekevän juhlasaliin
astuessaan.

Holopainen "mustan kansan" kanssa oli asettunut yhdelle seinämälle. Se
hänen kaartinsa oli jylhän- ja synkännäköistä. Ensi katsaukselta näytti
siltä kuin kappale salojen havumetsää olisi tuotu tänne suureen tupaan.
Näistä toiset olivat kuin mustat, pitkät kuuset siellä täällä naavaa
olkapäillä, toiset paksut ja tanakat, suuripäiset kuin pyöreät petäjät,
jotka puhuvat karaistuneesta elämän taistelusta joka oksallaan.
Siellä täällä lomissa sitkeä kataja, joka joka neulasellaan pistää ja
haavoittaa. Kirkkopukuunsa ne olivat pukeutuneet ja olivat hirvittävän
totiset. Rintaman edessä seisoi pankki-Holopainen ja tähän rintamaan
kuului pienempiä johtajia pitkin pitäjää. Näitä miehiä lie ollut
satakunta.

Rovasti niihin katsoessaan hiukan vavahti, sillä Holopainen oli
hirvittävän uhkaava. Mutta rovasti meni antamaan Holopaiselle kättä ja
kysyi kuulumisia.

-- Omillaan toimeen tullaan, vastasi Holopainen ja joukko naurahti.

-- Tämä on paha enne, mietti rovasti, mutta oli jäätävän tyyni.

Lukkari alotti virren rovastin käskystä, ja kun se oli loppuun
laulettu, piti rovasti rukouksen.

Oli hetken hiljaisuus. Sitten rovasti alotti puheen, jossa neuvoi
tyynesti, arvokkaasti, mutta samalla lämpimästi tottelemaan maallista
esivaltaa.

Rovastin puhe teki nähtävästi hyvin hyvän vaikutuksen. Ukko ilostui ja
pyysi laulamaan isänmaallisen laulun.

Kun laulu oli loppunut, syntyi ovensuussa liikettä. Hannes sieltä astui
esiin tuoliaan kantaen.

Rovastin seurue hänelle pilkallisesti nauroi, mutta pankki-Holopainen
antoi kaartilleen merkin hiljaisuuteen.

Kun Hannes oli päässyt avonaiselle keskilattialle, nousi hän seisomaan
tuolille ja kumarrettuaan rovastille alotti syvällä rintaäänellä:

-- Kansalaiset! Rovasti puhui hyvin, kuten tulee odottaakin vanhalta,
korkeasti oppineelta ja lempeältä sielunpaimenelta. Kiitos siitä
hänelle. Kuitenkin minäkin heikko nuorukainen uskallan ääneni kohottaa.
Minut toi opettajaksi näille takalistoille syvä rakkaus kansaani ja
maatani kohtaan. Ja se rakkaus panee nytkin minulle sanat suuhun.
Sanoissani ei ole kimaltelevaa kultaa, mutta kyllä veren rohkeutta, sen
nuoren veren, jonka tämän maan ja tämän kansan puolesta olen valmis
vuodattamaan, milloin hetki niin vaatii...

Rovasti punastui. Koko tuvan miesjoukko vavahti. Juhlallinen mieliala
putosi nyt yht'äkkiä ihmisiin.

Hannes jatkoi:

-- Rovasti kehotti sanomattoman kauniisti ja sievästi tottelemaan
maallista esivaltaa. Mutta minä olisin toivonut, että hän olisi
käskenyt tottelemaan taivaallista esivaltaa, jonka laki on meidän
omissatunnoissamme kirjoitettuna ja jonka julistaja hän, meidän
rakastettu sielunpaimenemme, täällä maan päällä on...

Rovastin silmänympärykset hehkuivat ja huoneen perällä syntyi sorinaa.
Mutta Hannes jatkoi:

-- Tämä taivaallinen esivalta vaatii, ett'emme saa tehdä mitään vasten
hyvää omaatuntoa, emme hiuskarvaa horjahtaa siltä, jonka oikeaksi
tiedämme...

Hannes teki nyt laajempaa selkoa asevelvollisuuslaista ja miten se
syntyi.

-- Se on kansallisen perikadon halla, joka päällenne harmaana, jäisenä,
kylmänä lankeaa, jos tämän lain omaksenne omistatte. Ja silloin
sen omaksenne omistatte, kun ryhdytte sitä seuraamaan. Minä kysyn
teiltä, nuoret miehet, kysyn suuren ja kokeneen miesjoukon silmäin
alla, onko teillä halua vetää päällenne tämän lain seuraamisen ensi
askeleiden paino menemällä kutsuntaan. Jos se teillä on, niin menkää.
Mutta ennenkuin menette, pitäkää kuulustelu sen äänen kanssa, joka
rinnassanne kaikuu ja joka yltyy ukkoseksi rajuamaan, jos sitä rikotte.
Jos menetätte omantuntonne rauhan, niin elämä muuttuu ainaiseksi
helvetiksi teille jo täällä maan päällä. Minä kunnioitan ja tottelen
kyllä maallistakin esivaltaa niin pitkälle kuin Jumalan sana ja hyvä
omatunto sen sallii. Mutta sen sanon tässä julki, että jos itse olisin
kutsuntaan menemässä, niin mennä en voisi, ell'ei kahleissa vietäisi.
Ja se meneminen ei olisi silloin minun vallassani. En voisi mennä
omantuntoni tähden, en voisi mennä kansani tulevaisuuden tähden.
Neuvovan sanan olen sanonut. Jokainen tehköön niinkuin omatunto vaatii!
Näin tässä puhumaan on minua vaatinut minun omatuntoni.

Hannes kumarsi ja poistui. Juuso Kallio alkoi nyt puhua ja kehotti
tottelemaan rovastia.

-- Me emme usko pappeja, sillä ne ovat meidät talonpojat ennenkin
pettäneet. Miehet! Muistakaa sitä pappien palkkausjärjestelmää! huusi
pankki-Holopainen ja sulki Kallion suun.

Syntyi julma huuto:

-- Emme usko!

Rovasti oli kalpea kuin lumi ja vapisi.

Mutta pankki-Holopainen oli tarttunut tuoliin, jolla Hannes oli
seisonut, painanut Hanneksen sille istumaan ja nyt neljä vankkaa kättä
kuljetti Hannesta tuolilla riemusaatossa "eläköön" huutaen rovastin
nenän sivu.

Rovasti ymmärsi valtansa luhistuneen tuossa tuokiossa, sillä tuvassa
pauhu kasvoi ja huuto kaikui:

-- Emme usko pappeja! Pettäneet ovat ennenkin... Rovasti lähti pois
silmät kosteina. Mutta pikku pojat viskelivät hänen poistuvia vaunujaan
kivillä.

Juuso Kallio arkana pakeni sivuovesta.

Hannes pyysi päästä pois tuolilta ilmassa keikkumasta, sillä hän ei
tahtonut istua tuolilla, jota "mustan kansan" kädet kantoivat.

-- Oikein puhuit. Nyt me taas ymmärrämme toisiamme, sanoi
pankki-Holopainen Hannekselle.

Hannes ei vastannut, vaan poistui ihmettelevien silmien alta.



XXII LUKU.


Palatessaan siitä suuresta kokouksesta, jossa pankki-Holopainen oli
taas Hanneksen ystäväksi heltynyt, putosi Hannes keväiseen kylmään
veteen, vilustui ja makasi parhaallaan kuumeessa. Kaksi viikkoa oli hän
jo sairastanut. Mutta oli jo toipumaan käsin.

Maikki oli muuttanut koululle häntä hoitamaan. Se oli Hanneksesta niin
sanomattoman rakkaasti tehty, että jo yksin Maikin teko sai häntä
paranemaan.

Siinä he kahden olivat, mutta kylän pahat kielet siitä terävinä
juorusivat. Sen juorupuheen oli Juuso Kallio alkuun pannut.

Silloin muutamana iltapäivänä saapui rovasti koululle. Hänen
kasvoillaan oli tumma varjo ja hänen suupielissään katkera hymy.

Rovasti tervehti Maikkia, kysyi sairaan tilaa ja pyysi sitten saada
kahden kesken puhua opettajan kanssa.

Maikki poistui. Rovasti puhui ensin Hannekselle yhtä ja toista, mutta
sitten kävi vakavaksi ja ankaraksi.

-- Rakas opettaja! Minulla on teille hyvin, ikävää asiaa... liian
ikävää... en olisi tahtonut tulla... mutta minut melkein pakotettiin...
puhui rovasti.

-- Mikä asia se on?

-- Karvisen emäntä kävi tyttärensä puolesta minulle itkemässä, että...

-- Että...?

Hannes kääntyi kohti rovastia.

-- ... että hänen tyttärensä on täällä koululla.

-- Mitä siitä?

-- Luulee teistä jotain pahaa. Puhui, että häpäisette hänet, kun
Maikkia täällä koululla pidätte... kylällä juorutaan...

Jo ymmärsi Hannes. Hänen kasvonsa olivat veripunaiset, hän yritti
nousemaan, mutta putosi takaisin vuoteeseen, yritti uudelleen, mutta
putosi jälleen. Vavahtaen hän sitten värisevällä äänellä kysyi:

-- Uskooko rovastikin minusta sellaista pahaa, kun lähti tänne?

Hannes naulasi kuumeesta hohtavat silmänsä rovastiin, joka hätäytyi ja
puolusteli:

-- Minun oli pakko lähteä. Hän määräsi, että minun pitää tuoda tyttö
kotiinsa... ja seurakunnan esipappina en voi sallia, että... että nuori
mies ja nainen... elävät näin yhdessä.

-- Teillä on siis näin alhainen käsitys kansakoulunopettajan
siveydestä? kysyi Hannes ja meni samalla tajuttomaksi.

Sillä veri lämminnä koskena täytti aivot.

Rovasti huusi Maikin. Pantiin kylmiä kääreitä ja opettaja virkosi.

Maikki meni Hanneksen pyynnöstä pois.

-- Karvisen emäntä puhui asioista kuin ne olisi olleet tosia...
sylitysten istumisesta... suutelemisesta... ja sitten täällä yhdessä
olosta...

-- Mutta enhän sairaana voine tehdä syntiä.

-- Voittehan saada jonkun toisenkin hoitamaan... Hannes yritti taas
ylös vuoteesta. Mutta ei päässyt.

-- Pöytälaatikossa on pieni rasia. Rovasti on hyvä ja ottaa sen sieltä
ja aukaisee... minä itse en pääse ylös...

Rovasti teki niinkuin Hannes neuvoi ja sai käsiinsä kiiltävän
kultasormuksen.

-- Se on kihlasormus. Ja onko synti suudella morsiantaan?

Nyt muuttui rovastin ilme. Pyysi, yhä pyysi anteeksi ja puhui:

-- Arvasinhan, että se vaimo hulluttelee. Se on niin tunnettu nainen...
oli niin kovin ikävä, että minä tulin..., mutta nythän asia selvisi...
Menkää Jumalan tähden avioliittoon...!

-- Nyt on mahdoton! Kesän päälle olisi menty, kun vain virkistyisin...

-- Onnea, lämmintä, sydämellisintä onnea... minä teidät vihin... ja...
ja... sepä... oli ikävä, että tulin... Mutta tulkaa terveeksi, herra
Kauppi. Minä hommaan teille lääkkeitä ja te paranette kyllä...

-- Kaikki tämä on Juuso Kallion aikaansaama.

-- Niinkö? Minä olen luottanut siihen mieheen... ollut
kaksikymmentäviisi vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä...

-- Ja pettänyt papit ja talonpojat... yksin herrat ylemmätkin...

-- Voi olla tosi, sillä emäntä Karvinen puhui Juuso Kallion kehottaneen
häntä tulemaan minun luo.

-- Siinäpä se. Minä sen arvasin.

-- Mutta annetaan nyt olla tämä minun käyntini aivan hiljaisuudessa...

-- Kernaasti minun puolestani. Se oli puukon pisto sydämeeni.

-- Älkää ottako asiaa niin vakavasti, kun olette viaton!

-- Kyllä tästä rovastin käynnistä kylällä soppa keitetään...
oikein makea soppa juoruämmille, jotka juuri ovat emäntä Karvisen
parhaat kylämiehet,... keitetään sokurista ja vehnäpullista ja
rieskamaidosta... Rovasti olisi hyvä ja antaisi pienen ripityksen itse
Juuso Kalliolle, ett'ei hän tekisi niin roistomaisuuksia Karvisen
emännän kanssa.

-- Puhuin emännälle, mutta hän kielsi kaikki.

-- Vai niin. Olkoon sitten heidän oma asiansa. Synti saa aina kyllä
palkkansa.

-- Mitä mielipidettä on opettaja Juuso Kalliosta? kysyi rovasti.

-- Että hän vielä jonakuna kauniina päivänä pettää itse rovastinkin.

-- Minua hänen on vaikea pettää.

-- Miten lie vaikea, mutta miehellä on sielu, joka ei arastele. Nyt
olen jo kovin väsynyt...suonet ohimoilla jyskyttävät taas liiaksi.

-- Kyllä te paranette... otatte antipyriniä... antifebriniä... kyllä...
kyllä... mutta minulla on vielä jotain asiaa opettajalle. Sanon sen
ennenkuin liiaksi väsytte...

-- Olkaa hyvä!

-- Minä varotan teitä pyrkimästä kunnan johtomieheksi täällä...
sillä... sillä siihen olette liian nuori ja kokematon.

-- En, hyvä rovasti, pyrikään. Nuori olen ja kokematon... enkä siihen
pystykään...

-- Niin. Ette pystykään. Oikein sanoitte... te olette pohjaltaan
kelpo mies... hyvä poika ja kunnon nuorukainen... mutta... mutta...
johtomieheksi ei teistä ole... Siihen tarvitaan hyvin paljon
kokemusta... sitä raskasta elämän kokemusta, jota vuodet iän mukana
tuovat...

Rovasti huokasi.

-- Opettaja minua loukkasi viimein kokouksessa... Ettekö tahtoisi nyt
pyytää anteeksi...?

-- Kuinka loukkasin?

-- Te loukkasitte... tällaista vanhaa miestä... jolla on yli
kuudenkymmenen ikää, jolla on takanaan raskas elämä, jolla on... yksin
isänmaan paras silmämääränään.

-- Niin on minullakin. Mutta tässä on ristiriita, jota me emme pysty
ratkaisemaan. Kunnioittakaamme toistemme vakaumuksia ja kokekaamme
rakastaa suuresti ja palavasti tätä kurjaa kansaa, jota nyt vieras
vitsoo... Oi, miten väsyn...!

-- Niin. Te väsytte. Mutta vielä joku sana. Sydämenne on nyt
vastaanottavainen. Kanssanne on hyvin hauska keskustella. Kyllä minäkin
rakastan _isänmaata_... tätä tuhatjärvien maata ja semmoista Suomen
kansaa kuin sen Runeberg meille esittää. Mutta en tätä räyhäävää ja
likaista...

Hannes avasi silmänsä kuin suuren kysymyksen edessä ja kummissaan
katsoi rovastiin.

-- Mutta Runeberghan oli ihanteellinen runoilija ja esitti, millaisen
talonpojan pitäisi olla eikä millainen se on. Runeberg antoi kansalleen
maalit, joihin pyrkiä... niinhän tekee aina suuri runoilija...
Runebergin talonpojat ovat vielä vuosikymmenien takana... runoilijahan
aina katsoo eteenpäin...

-- Kyllä niitä semmoisiakin Suomessa on.

-- On mielikuvituksessa.

-- Sitten minä olen pahasti pettynyt.

-- Sitä en osaa sanoa. Mutta meidän kaikkien yhteinen asia on kohottaa
talonpoikaa... jalostaa talonpoikaa kohti sitä kaunista esikuvaa, jonka
Runeberg malliksi antoi.

-- Mutta, herra Kauppi,... paha on, että te olette jäänyt niin
vähäpätöiseen asemaan kuin kansakoulunopettajan. Teillä on hyvä pää,
huomaan minä.

-- Juuri kansan opettajalta vaadittaisiin taito osata katsoa
syvälle... siten näkisi paheet... ja näkisi hyveet... edellisiä pois
leikkaisi... jälkimäisiä kohottaisi... siten luodaan kultaluonteet...
Runeberg-luonteet... joita herra rovasti rakastaa...

Hannes naurahti. Sillä rovasti hänen silmissään nyt esiintyi vanhana
pappina, joka silmät ummessa oli taivaltanut pitkän elämänsä
talonpoikien sielun lääkärinä ollenkaan tuntematta tämän sielun pohjaa.

Eikä kumma, että rovasti ja talonpoika olivat jääneet toisilleen
vieraiksi.

-- Eikö opettaja tahdo pyytää minulta anteeksi? Kyllä te loukkasitte
minua... ehkäpä tietämättänne...

-- Jos loukannut olen, niin aina olen valmis hyvittämään.

-- Se on oikein. Mutta annatteko vielä lupauksen, että vasta ette minua
loukkaa?

Hannes tuskastui. Taas lämmin koski hänen aivoihinsa syöksyi. Häntä
väsyttikin niin hirveästi.

-- Te ette anna?

-- Mutta, hyvä rovasti, te kysytte enemmän kuin minä voin vastata.
Tahallani en ketään loukkaa.

-- Se on oikein. Annatteko lupauksen, ett'ette vasta yllytä kansaa
minua vastaan?

Väsymyksestä Hannes ei voinut kohta vastata. Rovasti kävi levottomaksi.

-- Te ette anna?

-- En ole yllyttänyt enkä yllytä, vastasi Hannes hiukan terävästi ja
painoi silmänsä kiinni.

Hän tahtoi nukkua. Rovasti lähti. Maikki tuli huoneeseen. Mennessään
kehotti rovasti Maikkia hyvin opettajaa hoitamaan.

Kun Hannes heräsi, sanoi hän Maikille:

-- Rovasti on hyvä ihminen. Mutta hän on vielä suuri
lapsi...hopeahiuksinen lapsi... joka aina on elänyt vehnäspullalla
ja mairitteluilla... kärsimysten ja vastoinkäymisten miehistyttävää
kehitystä hänellä ei ole koskaan ollut.

Rovastin käynnin oikean syyn hän visusti Maikilta salasi.

Seuraavalla viikolla ehätti pastori koululle. Hän oli hätäynyt,
hermostunut, sanomattomasti hermostunut. Kun hän alkoi puhua,
vavahtelivat hänen hartiansa, huulia näykki ja hän tapaili sanoja.

-- Mutta, rakas pastori, mikä sinua nyt vainaa? Onko jotain ikävää
taas? Mehän elämme niin levottomassa ajassa..., puhui Hannes.

-- Kuinka jaksat? sai pastori kysyneeksi ja lysähti samalla tuolille,
johon jäi selkänojaan ja kädet ristissä vatsan päällä.

-- Toipumaan päin olen.

-- On se hauskaa. Sillä sinä... mutta uskallanko sanoa...?

-- Uskalla pois!

-- Saat hyvin ikäviä vieraita...

-- Keitä sitten?

-- Kirkolla pitää sinusta parhaallaan tutkintoa santarmiupseeri
mukanaan pari töyhtöniekkaa...

-- Siis kaikkiaan kolme santarmia sairaan opettajan niskassa. Mutta ole
sinä täällä, kun tulevat. Se on minulle suureksi lohdutukseksi. Mistä
minua syyttävät?

-- Viimeinen ja raskain syytös on se, että suuressa kokouksessa
vastustit kutsuntaan menemistä... sitten olet jakanut "kiellettyä"
kirjallisuutta ja kiihottanut hallitusta vastaan...

-- Olen valmis ottamaan heidät vastaan. Tiedän saavani kärsiä, mutta
minä kärsin kansani tähden... ja se lohduttaa... minulla on niin
rauhallinen omatunto...

Hannes oli sentään kuolemankalpea ja hän hiukan tärisi. Kun hän puhui,
oli äänessä syvän surun hillitty sävy.

-- Sinut on ilmiannettu.

-- Minä tiedän ilmiantajani.

-- Epäiletkö rovastia?

-- En toki... sellainen kansansa hylkiö ei rovasti milloinkaan ole eikä
voi olla.

-- Ei hän ole. Hän voi kyllä vihastua... voi teeskennellä... paljonkin
niinkuin me kaikki ihmiset... mutta tämähän on jo maanalaista
kataluutta... kansallista roistoutta... ihmisellistä mädännäisyyttä...

-- Ei tule minulle edes mieleenkään, että hänen sormensa ovat mukana
pelissä, puhui Hannes.

-- Kuka se ilmiantaja lie?

-- Kyllä sen tiedän, mutta en huoli sanoa, kun en varmaan tiedä.

-- Se on juuri miehen tapa. Minä lähdin luoksesi asiasta sinulle edeltä
puhumaan ja samalla vakuuttamaan, että rovasti on syytön.

-- Lähettikö sinut rovasti tänne?

-- Ei lähettänyt. Mutta ajattelin, että jos häntä epäilisit, niin
tulin hänenkin puolestaan puhumaan. Rovasti on pohjaltaan aivan
rehellinen mies, mutta tottunut hallitsemaan... käskemään... sormen
viittauksillaan kaikki ohjaamaan... Sinä olet häntä vastustanut...
hän ei siitä kyllä pidä, mutta persoonalliseen kostoon hän ei ryhdy.
Minuakin kohtaan hän on ollut yhtä hyvä kuin ennenkin, vaikka häntä
rohkeasti siinä lain lukemisessa vastustin.

-- Jäätkö tänne minun luokseni, kunnes ne santarmit tulevat? kysyi
Hannes.

-- Sinä pelastit minut ja autoit minua seuraamaan omantuntoni ääntä
silloin kuin se lain lukeminen oli kysymyksessä. Nyt on minun
velvollisuuteni tukea sinua, jota sairaana santarmit vainoovat. Minä
jään.

-- Sitten minä olen turvattu. Sellaisia vieraita vastaan pitää meidän
näyttää uljuutta ja rohkeutta, sillä jos he meidän vapisevan näkevät,
niin he kohta kaiken raakuutensa oksentavat päällemme. Pää pystyyn,
pastori, kun näet santarmin, ja se kunnioittaa sinua! Minä otan
opiumia, nukun ja sitten olen valmis... Hae sinä itsellesi kirja ja lue
sitä, puhui Hannes.

Näin he jäivät odottamaan santarmien tuloa.

Parin tunnin takaa kuului kannuksien helinää, venäjänkielistä puhetta
ja santarmit paikkakunnan poliisin ohjaamina astuivat koululle.

Pastori nousi ja viittasi upseerille olemaan hiljaan, osottaen nukkuvaa
opettajaa.

Upseeri hetken mietti, otti suuren paperin taskustaan ja kantoi sen
pastorin nenän eteen. Se oli opettajan vangitsemismääräys.

-- Hän on sairas, puhui pastori venäjäksi upseerille. Upseeri nauroi.

-- Aa... heittäypi...

-- Ei heittäy... Minä olen seurakunnan pappi enkä voi valehdella.

-- Aa... pappi! Upseeri kumarsi.

-- Niin... pappi olen... ja kiellän sairasta miestä kodistaan pois
viemästä.

Samassa heräsi Hannes, näki vieraat ja pyörtyi.

Maikin itku kuului eteisestä, josta hän tunkeutui kamariin. Pihalle oli
kokoontunut koko kylän väki.

Upseeri taputti Maikkia poskelle. Pastori varotti upseeria. Siitä
upseeri pahastui ja sanoi:

-- On vankilassa lääkäri. Me viemme.

-- Te ette vie! huudahti pastori hehkuvin poskin. Upseeri komensi
miehensä pukemaan Hanneksen.

Itse hän sillä välin tarkasti huoneet. Sulloi papereita laukkuunsa
ja vihelteli, että seinät kaikuivat. Hannes oli vironnut, lukenut
vangitsemiskäskyn ja auttoi itsekin pukeutumistaan.

-- Onko teillä lupa sairaatkin vangita? kysyi Hannes.

-- On lupa, vakuutti toinen santarmi, joka puhui suomea.

Upseeri komensi miehensä kantamaan Hannesta ulos. Maikki syöksyi kiinni
opettajaan, mutta upseeri irrotti hänet pois.

Hannes pyysi pastorin pitämään huolta Maikista.

-- Se on minun morsioni...! kihlattu morsioni... huusi Hannes lujalla
äänellä.

Nyt tässä tapahtui heidän kihlausjulkaisunsa.

Pihalla pudistettiin santarmeille nyrkkiä ja haukuttiin. Juuso
Kalliokin oli joukossa. Mutta pelästyi ja pakeni talonsa kellariin.
Siellä hän oli sen päivän ja yön.



XXIII LUKU.


Hannes istui lääninvankilan pihalla ja antoi ilta-auringon lämmön
itseään hyväillä. Vahdit olivat hänelle kuin ystävät ja usein vankilan
johtajakin hänen kanssaan puheli. Juuri äsken oli hän kirjoittanut
kirjeen Maikille ja lähettänyt kaikille siellä Orjasaaressa terveiset.
Tämä Orjasaari oli vankilassa muuttunut hänelle maailman ihanimmaksi
kolkaksi, sillä sinne kaikki hänen harrastuksensa ja haaveensa
palasivat. Siellä hän ajatuksillaan askaroitsi hereillään ollessaan;
siellä hän unissaan eli ja toimi. Kuka siellä koulua pitää? Kuinkahan
Maikki itkee? Onkohan siellä kevät jo joutunut? Ja monta, monta muuta
kysymystä pulpahti itsestään esiin hänen sieluunsa vastausta saamaan.

Nyt on hänen jo aika mennä huoneeseensa. Hän nousee ja menee. Hänelle
suodaan vapautta paljon enemmän kuin tavalliselle vangille ja hänen
koppinsa on valoisa kamari, jossa on tavalliset huonekalut. Hän saa
kirjoja lukeakseen ja vankilan johtaja on lainannut hänelle viulunsa,
jolla hän voi huvittaa yksinäisiä hetkiään. Tämä johtaja on isänmaan
ja kansan ystävä ja kärsii enemmän kuin Hannes itse hänen olostaan
vankilassa. Hän koettaa lähentyä, koettaa keksiä huvitusta ja tänään
laski hän nuoren koiranpenikkansa Hannekselle kamariin seuraksi.
Ystävällinen henki Hannesta täällä vankilassa ympäröi, sillä santarmien
raakuus loppui vankilan portille.

Pari viikkoa on hän täällä saanut olla. Johtaja vakuuttaa hänen kyllä
kohta vapaaksi pääsevän. Muille pelotteeksi kutsunnan ajaksi ne
santarmit Hanneksen tänne toivat, vakuuttaa johtaja.

Kun Hannes oli päässyt huoneeseensa, laskeutui hän makuulle, vuoteelle
lukemaan. Tuokion oli hän ehtinyt siinä olla, kun kuului ääntä ja
askeleita hänen huoneensa ulkopuolelta. Hän hypähti pystyyn. Ovi
avattiin. Ja samassa pikku pastori sieltä kotipitäjästä lensi hänen
kaulaansa.

-- Nyt olet vapaa! huuteli hän ja syleili Hannesta.

Johtaja, joka oli pastorin kanssa, vahvisti sanoman todeksi. Hän meni
pois ja jätti molemmat ystävät kahden.

Hannes rupesi isännäksi, pyysi pastorin istumaan ja olemaan kuin
kotonaan.

He molemmat nauroivat.

-- Mutta kuinka sinä täällä olet? kysyi Hannes.

-- Aina siitä asti, kun ne sinut veivät, olen puuhannut virastojen
kanssa saadakseni sinut vapaaksi. Olen juossut ja kirjoitellut. Tänään
sain maaherran päätöksen, että olet vapaa.

-- Kiitos, rakas veli!

-- Maikilta paljon terveisiä! Hän on ollut koko ajan meillä. Vaimoni on
häntä hoitanut kuin pientä lasta... tyttö-raukka luuli sinut jo viedyn
ainiaaksi.

-- Siitäkin kiitos!

-- Koulusi pitäjäksi hommasin rovastin luvalla muutaman pitäjämme
kiertokoulun opettajan. Se on ollut lähdettyäsi herkeämättä toimessa.

-- Kiitos siitäkin!

-- Sinä olet kohtalosi kautta tullut pitäjäläisten erityiseen suosioon.
Sinusta puhutaan kuin miehestä, jolla on suuri maine...

-- Siis kaikki tämä surkeus kääntyi hyväksi!

-- Ja nyt lähdemme kotimatkalle. Minä olen kaikki valmistanut.

Hannes nyt vuorostaan syleili pastoria ja heidän molempien silmät
kostuivat.

He lähtivät.

       *       *       *       *       *

Palatessaan pani Hannes kirkolla itsensä ja Maikin kuulutukseen.
Pastori oli puhemiehenä. Rovasti itse tahtoi tulla vihkimään. Hän
oli Hannekselle hyvin ystävällinen, valitti Hannekselle sattunutta
ikävyyttä ja ilmoitti omasta puolestaan taistelevansa vakaumuksellaan
ilman santarmien apua.

Kun Hannes pääsi takaisin koululleen, olivat siellä kyläläiset häntä
vastassa kahvia ja vehnästä tarjoten. Joku yritti pitämään hänelle
puhetta. Häntä käteltiin, toivotettiin tervetulleeksi ja ihasteltiin.
Tämä matka oli tehnyt Hanneksen koulupiirinsä suureksi mieheksi, johon
kaikki katsoivat kunnioituksella. Ja heidän sydämensä lämpeni tälle
nuorelle miehelle, joka rohkeni seistä korkeampia voimia vastaan.

-- Johda meitä ja me seuraamme sinua! luki Hannes heidän silmistään
kuin avatusta kirjasta.

Tämä vankila-retki oli toinen suuri voitto hänelle ja valistusasialle
Orjasaaressa. Takalistoilla ovat sydämet jäykät ja tulevat
liikutetuiksi vain suurista merkkitapauksista. Kunniapaikasta
Orjasaaressa ei kenenkään tarvinnut enää kilvoitella Hanneksen kanssa.
Hän oli heidän itsemäärätty johtaja.

Taas oli lehti Orjasaaren valistushistoriassa kääntynyt: Juuso
Kallion valta oli loppunut, ihailunsa hävinnyt ja hänen rahansa
"rehellisyydestä" tummennut.

       *       *       *       *       *

Jonkun päivän takaa Hanneksen tultua ilmestyi pankki-Holopainen hänen
kamariinsa. Mies oli iloinen ja lempeällä mielellä.

-- Olipa opettajassa miestä. Semmoista sitä pitää talonpojankin
ihailla. Uskalsit nousta korkeita herroja vastaan, uskalsit...
uskalsit... oikeinpa pidän sinusta!

Holopainen puristi Hanneksen luisten käsivarsiensa väliin ja huokui
henkeä hänen otsalleen.

-- Sinä se olet mies... sellainen mies... joka meille sopii... et ole
herra... sinä taistelet herroja vastaan... nyt pitäisi saada aikaan
suuri talonpoikien kapina... ja rupea sinä meidän päälliköksemme...
me nujerramme... me lyömme... me Suomen herroista pelastamme...! Ja
ensiksi alamme siitä palkkausjärjestelmästä... Käske sinä vain ja minä
pitelen rovastia kuin kissa hiirtä...! Se herra se sai sinut vankilaan.
Nyt _sinä_ kosta... kostathan...?

-- Hys!

-- Kyllä sinä kostat...?

Holopainen taas puristi hyvin lujasti Hannesta rintaansa.

-- Rovasti on syytön minun vankilassa olooni...

-- Ei ole. Minä panen pääni pantiksi!

-- Olette väärässä. Hän _on_ syytön.

-- Etkö vieläkään kosta? Sinä olet kummallinen mies. Mutta sen suurempi
olet. Minä tiedän, että vielä tulee aika, jolloin rupeat _meidän_
johtajaksemme. Sinä olet viisaampi kuin me ja ymmärrät odottaa...,
kunnes kahdestoista hetki lyö ja silloin ovat herrat ja virkamiehet
raunioina... niin... niin... niin...

Holopaisella oli silmät kyyneleissä. Hän puhui edelleen:

-- Se on minulle se elämäni suuri kysymys... se sukuperintö...

-- Joka on vain hullun houre!

-- Niinkö...?

Holopainen ihmeissään katsoi Hannesta.

-- Niin.

-- Sinä minulta vain turhaan salaat aikeesi. Se hetki tulee vielä,
jolloin me tapaamme toisemme käsikädessä...

-- Niin taistelemassa _virkavaltaa_, mutta emme yksityisiä virkamiehiä
vastaan. Huono aate on tapettava, mutta eivät ihmiset, jotka se aate on
vallannut...

-- Aate tai ihmiset... se sama, kunhan _jotain_ tapetaan, mikä meitä
talonpoikia sortaa, puhui Holopainen jo ilostuen.

Hän lähti.

       *       *       *       *       *

Muutamana koulun tämän lukuvuoden aivan viimeisistä päivistä kuulee
Hannes pihalta kovaa huutoa ja melua. Hän menee katsomaan. Pojat siellä
pihalla hyvin monessa ryppäässä teuhaavat. Aina kulkee yksi edellä,
pari kolme sen jäljestä keskellään yhtä poikaa retuuttaen. Ja huudetaan
ja melutaan.

-- Mitä nyt teette? kysyy Hannes.

-- Me leikimme opettajaa, vastataan.

-- Mitä leikitte?

-- Opettajaa ja santarmeja, huutaa muuan lujemmin.

-- Mutta miksi niin hirveästi huudatte?

-- Me kaikki tahtoisimme olla opettajana. Ja siitä kina, kuka saa olla
opettaja.

-- Miksi juuri opettaja?

-- Jokainen tahtoo meistä kärsiä isänmaan tähden.

-- Hyvä! Mutta jokainen vuorollaan.

Hannes liikutettuna meni kamariinsa. "Esimerkki on kaikista paras
opettaja", sanoo jo vanhin pedagogikka. Sen nyt tuossa samassa Hannes
aivan vereksenä näki.

Hannes palasi ja kysyi pojilta:

-- Kuka teille tuon leikin neuvoi?

-- Ei kukaan. Itse sen opimme, kun näimme opettajaa vietävän.

-- Oletteko sitä kauankin leikkineet?

-- Aina siitä asti kun opettaja vietiin, kuului vastaus.

-- Tekikö se teihin niin syvän vaikutuksen?

-- Me itkimme. Ja vielä kotona me itkimme.

-- Kuka teille sanoi, että minä isänmaan tähden kärsin?

-- Pastori.

-- Mitä muuta hän sanoi?

-- Hän sanoi: "Pojat! Jos kerran tulee teidänkin vuoronne, niin
seuratkaa opettajanne esimerkkiä." Ja niin me sitten aloimme tätä
leikkiä.

Opettaja kokosi pojat pihalla ja siinä kohta laulettiin:

    "Suomi, armas synnyinmaamme, tuhatjärvinen,
    Sulta kehdon, kodon saamme, haudan rauhaisen.
    Kallis, kallis meille aina köyhä niememme,
    Kankahias kultamaina varsin lemmimme.

    Taas kun uhkaa pilvi musta peittää meidän maat,
    mistä voimaa, uskallusta, suomalainen, saat?
    Luojaas luota, kuolon yöhön viel'ei kansas jää,
    isäin lailla tartu työhön, nosta pystyyn pää!"



XXIV LUKU.


Vietetään parhaallaan Hanneksen ja Maikin häitä Karvisen talossa.
Suurin osa kylää on sinne kutsuttu ja rovasti on tahtonut saada vihkiä
heidät. Kesä loistaa ja pää vieraana tuvan keskilattialla nuorta paria
vihittäessä säteilee itse isä aurinko.

Rovasti on hyvin juhlallisella tuulella. Vihkimisen toimitettuaan
tahtoo hän puhua. Ja puhuukin kauniisti ja loistavasti. Puheessaan
mainitsee hän:

-- Tämän nuoren aviomiehen onnea ja rauhaa älköön enää häiritkö
sellaiset sattumat kuin se ikävä, mieltä järisyttävä kohtaus oli, kun
hän vankilaan vietiin. Sinne vietäköön murhaajia ja varkaita, mutta ei
isänmaan ystäviä. Meidän parissamme hiiviskelee salaisia ilmiantajia ja
nämä ovat polttavia rautoja isänmaan haavoissa. Hyi heitä... haisevia
raukkoja...!

Rovasti puhuessaan sattumalta katsahti Juuso Kallioon aivan ilman
mitään tarkoitusta. Mutta Juusoon menivät nuo sanat kuin syövyttävä
happo: Rovasti _häntä_ tarkoitti! Rovasti häntä häpäisi, joka oli ollut
hänen -- rovastin -- uskollisin ja varmin asetoveri omasta mielestään.
Niinkuin hän aina oli koettanut herrain virkamiesten asioita ajaa,
mutta sellaisten virkamiesten, joilla on mahtia ja valta-asema. Siitä
se oli palkkana tuokin rintaraha, siitä entisen rovastin ystävyys ja
se kalanluinen keppi, jonka tuo sulhasen lurjus silloin muutamana
kiusallisena hetkenä katkaisi.

Tästä hetkestä, jolloin nuo yllämainitut sanat lausuttiin, tuli Juuso
Kalliosta rovastin vihamies. Sillä nyt rovasti häntä häpäisi ja tuota
sulhasta kiitti. Tätä sulhasta, joka joka päivä polkee rovastinkin
varpaille ja nousee häntä päätään pitemmäksi...! Oi, taivas, sinuakin
Juuso Kallio...! Sinun piti olla esimies ja hänen opettaja...! Mutta
nyt hän on kuningas ja sinä... sinä, Juuso raukka, hänen orjansa,
jota hän polkee... Ja tämän Karvisen pesän, jonka haltijaksi sinut
määrättiin, luulit sinä saavasi vapaasti hiljaisuudessa ryöstää, mutta
hän nosti itsensä tilintarkastajaksi... Ptyih...! Sinä, Juuso, itse
vedit tänne murhamiehesi...

Mokomat santarmit sitten, jotka eivät jaksa yhtä poikanulikkaa
nujertaa! Uskoin heidän vievän hänet Siperiaan tai hirttävän... Mutta
tämä palaakin parin viikon kuluttua takaisin nauru huulilla minua
pilkkaamaan. Hän on sitten minullekin niin kiusallisen kohtelias...
Milloin saisimme oikein kahden kesken tapella...! Vanhat voimani minä
kokoaisin ja löisin kuin salama hänet tajuttomaksi...

Näin Juuso Kallion ajatukset harhailevat, kun hän kuulee rovastin
jatkavan:

-- Minä tosin olen opettaja Kaupin valtiollinen vastustaja, mutta
viaton olen hänen vankilassa oloonsa. Tätä tilaisuutta olen tahtonut
käyttää puhdistaakseni itseni syytöksestä, joka kylillä kiertelee...

Juuso Kallio sylkäisi. Olihan se kuitenkin rovasti, joka hänellekin
esitti Kaupin isänmaalle vaarallisena henkilönä. Ja nyt se sama rovasti
häntä solvaisee Kaupin tähden ja Kauppia kiittelee. On se rovasti silti
viekkaampi, on ovelampi kuin hän... mutta odotapas...!

Ja taas rovasti puhuu:

-- Taistelussa minä noudatan aina puhtaita aseita ja vaadin niitä
vastustajiltanikin...

"Puhtaat aseet" -- ne olivat Juusosta ymmärtämätöntä lorua, jota hän ei
käsittänyt.

Tässä nyt kai kulki se hieno viiva valtiollisen rehellisyyden ja
epärehellisyyden välillä, josta rovasti rakasti puhua ja jonka hän
sanoi huomaavan vain niiden, jotka ymmärtävät korkeampaa valtiotaitoa...

Tästä hetkestä oli Juuso Kallio esittänyt itselleen toisen katkeran
vihamiehen -- rovastin.

Lopuksi rovasti sanoi:

-- Tämä on surun aika. Ja me tarvitsemme surua henkisesti kasvaaksemme.
Taivaan Herra antakoon tälle surulle vain oikean rajan. Amen!

Sitten nuorelle parille viileä kädenpuristus ja sen mukana
onnentoivotus.

Pastori hymähti. Rovasti oli osansa oivasti esittänyt. Ja itsekin nyt
tyytyväisenä hymyili.

Mutta Hanneksen mieleen jäi toimituksesta se tunnelma, että joku kylmä
seinä on sentään rovastin ja hänen välillä.

Pitkää aikaa ei rovasti viihtynyt pidoissa, vaan lähti kotiinsa. Kun
hän meni, tuli vieraiden kesken kuin vapaampaa. Sillä rovasti oli
heidän silmissään jossain ylhäällä vuorella, jota liian lähelle he
eivät rohjenneet mennä. Mutta pastori oli kuin heidän vertaisensa.
Kohta isäntien kehä ympäröikin pastorin, joka siitä nautti ja oli
iloinen. Nyt vasta pitojen hyvä haltiatar tupaan astui.

Myöhään illalla lähtivät Hannes ja Maikki koululle sinne jäädäkseen.
Nuoret laulaen heitä sinne saattoivat.

Ja täällä he nyt olivat kahden omassa kodissa. Se oli somasti laitettu.
Nyt se lehdon autereinen tyttö oli hänen vaimonsa ja koto oli nyt niin
armaana, niin viehättävänä ja sievän somana hänen silmäinsä edessä.
Oman kotinsa keskellä hän nyt seisoi, seisoi kuin runoilija unelmiensa
ruusutarhassa. Mutta kaikki oli hänelle nyt totta. Ennen oli tämä ollut
vain lumousta, joka hetkeksi aivot vangitsi.

Huonekalut oli ostettu Maikin perintörahoilla. Ne olivat uudet, niissä
oli vielä tuore kiilto ja käytännön koskemattomuus. Salin pyöreällä
pöydällä oli sohvan edessä uljas lamppu melkein kokonaan kristallista.
Se oli nuorisoseuran häälahja. Seinällä oli kultakehyksinen taulu,
jonka kansakoululapset olivat lahjoittaneet. Pastorin rouva oli
lähettänyt parin kukkavaasia. Orjasaaren isännät olivat yhteisesti
ostaneet uljaan lehmän. Rakkaus ja somuus joka askeleella nuorta
paria täällä uudessa kodissaan kohtasi. Sen tuomat tunnelmat heitä
hurmasivat. Ja kun he istahtivat sohvalle, tuntui heistä siltä kuin
koko elämän raskaus nyt olisi voitettu ja heidät olisi nostettu
onnen korkeimmille kukkuloille. Elämä avasi nyt heille salaisimmat
riemunsa ja tämä koti ikäänkuin kääriytyi heidän sydäntensä ympärille
lämpöiseksi siteeksi, joka sulki sisäänsä tunteiden kuumat värähdykset.

-- Miten kumman vaihteleva on tämä elämä! huudahti Hannes.

-- Miksi niin?

-- Pari kuukautta takaperin istuin minä vankilan komerossa ja olin
mielestäni onnellinen, kun sain olla jonkun tunnin ulkona vankilan
pihalla enemmän kuin muut vangit. Ja nyt --!

-- Ja minä makasin kuin sairaana. Oi, sitä suurta rakkautta! Minä olen
rohkea, mutta silloin minä aristuin, sillä Juuso Kallio levitti huhua,
että sinut joko hirtetään tai viedään elinajaksi Siperiaan. Minua piti
hoitaa kuin pientä lasta. Siunattu olkoon pastorin rouva, että hän oli
minulle kuin hellä äiti!

-- Eikö rovasti käynyt sinua koskaan lohduttamassa?

-- Ei käynyt.

-- Eivätkö muut opettajat?

-- Eivät.

-- Tiedätkö, kuka se ilmiantaja on?

-- En tiedä. Ei sitä täällä kukaan tiedä.

-- Se on Juuso Kallio. Sinun tuleva isäpuolesi.

-- Ja nykyinen holhooja, naurahti Maikki.

-- Mutta niitä pahoja me emme tahdo muistella. Nyt olemme purjehtineet
onnen saareen ja se onnen saari on oma koti Näetkö, miten paljon
ympäristö täällä on jo muuttunut?

-- Minäkö en sitä näkisi, joka täällä kaiken viheliäisyyden ja
kurjuuden sain nähdä silmästä silmään ennen!

-- Ja tästä puoleen yhä enemmän muuttuu. Tällaisia onnellisia koteja
kuin tämä meidän nyt on, tulee tänne toisiakin ja tällaisia onnellisia
avioliittoja, joissa sielut yhtyvät eivätkä yksin ruumiit. Ja meidän
tehtävämme on juuri valmistaa niille tietä, rakentaa niitä. Ennen
täällä mentiin useimmin avioliittoon kaikesta muusta syystä, mutta ei
rakkaudesta. Ja sentähden valmistettiin onnettomuutta kukkuramitalla.
Toivokaamme, ettei sellaisia avioliittoja kuin isäsi ja äitisi,
enää täällä synny. Tässäkin suhteessa on meillä vielä kyllin työtä.
Tarvitaan tunteiden hienostumista, hermoston hienostumista.

-- Sinä uljas ja rohkea mieheni! Isäni sai niin paljon kärsiä
onnettomassa avioliitossa. Sentähden taivas korvasi minulle hänen
tappionsa lähettämällä luokseni sinut. Ole sinä Orjasaaren kuningas ja
minä koetan olla sinulle arvollinen kuningatar!

Samassa alkoi kuulua ikkunan alta laulua. Orjasaaren nuoriso pastorin
johtamana siellä lauloi yöhymnin nuorelle avioparille.

Laulua seurasi kolmikertainen voimakas "eläköön".

Hannes ja Maikki menivät ikkunaan kiittämään.

Sanottiin että tämä hääpäivä oli kaunein hääpäivä, mitä koskaan
Orjasaaressa oli ollut.



XXV LUKU.


Oli syksyinen iltapäivä, kun muuan pitäjän isäntä parin muun miehen
kanssa saapui Hanneksen luo koululle. Tehtyään hyvän päivän meni isäntä
kohta asiaan. Hän veti taskustaan pinkan papereita ja lopulta löysi
niiden seasta sen, jota etsi. Se oli velkakirja.

-- Tässä on meillä hyvin hämärä asia, alkoi mies.

-- Mitenkä hämärä?

-- Minä lainasin isäntä Karviselta puolikymmentä vuotta takaperin tuhat
markkaa...

-- Mitä hämäryyttä siinä?

-- Se on kummasti joutunut Juuso Kalliolle maksettavaksi. Hän sen
velkoi ja minä maksoin. Sanoi Karvisen siirtäneen velkakirjan hänelle.
Ja näkyyhän se siirto tästäkin velkakirjasta. Katsokaa!

Hannes katsoi. Velkakirja oli siirretty jo Karvisen eläessä Juuso
Kalliolle.

-- Mitä kummaa tässä sitten on? Isäntä Karvinen on kai siirtänyt syystä
tai toisesta sen Juuso Kalliolle. Hänelle olette sen sitten maksanut
niinkuin kuittaus näyttää. Asia on aivan selvä.

-- Ei se ole niin selvä. Vasta jäljestäkäsin minäkin siinä koukun
huomasin...

Hannes katsoi miestä silmät suurina.

-- Mikä siinä on koukku?

-- Siinä on se koukku, että sinä aamuna, jolloin sitten yöllä Karvinen
murhattiin, oli velkakirja vielä Karvisella.

-- Miten sen voitte todistaa?

-- Minä kävin sinä päivänä Karvisessa näiden miesten kanssa puhumassa
siitä velasta isäntä-vainajalle. Hän haki esille velkakirjan ja laski
korkoa. Korko tosin minulta silloin jäi maksamatta. Mutta nämä miehet
näkivät päältä, että velkakirja oli silloin vielä isännällä. Ja tuon
päivän me muistamme niin hyvin, se kun oli köyrisunnuntai.

-- No entä sitten?

-- Mutta siirto tämän velkakirjan mukaan on tapahtunut Juuso Kalliolle
jo ennen sitä päivää. Ja siinä se on koukku.

-- Mutta jos siirto oli merkitty velkakirjaan, vaikka kirjaa ei silloin
vielä oltu jätetty Juusolle?

-- Ei ollut merkitty. Oli juuri isännän kanssa puhetta, ettei hän sitä
kenellekään siirtäisi. Nämä miehet kuulivat päältä, kun isäntä lupasi,
ettei hän sitä siirrä.

-- Tämä on sekava juttu.

-- Sekava ja hämärä. Mutta opettajapa katsoo lähemmin sitä kirjoitusta,
jolla velkakirja on Juusolle siirretty. Eiköhän siitä lähtisi jotain
valkeutta?

Hannes katsoi.

-- Näyttääkö se Karvis-vainajan käsialalta? Yhä tarkempaan tutki Hannes
kirjoitusta.

-- Eipä juuri näytä. Mutta sitä on ainakin koeteltu jäljitellä...

-- Niin että siinä on toinen koukku... Hannes jäi mietteisiinsä.

-- Juuso Kallio on Karvisen pesän holhooja. Mutta tämän velkakirjan
pitäisi olla joutunut hänelle jo ennen. Uskallatteko jättää tämän
paperin minulle, niin minä asiaa lähemmin tutkin?

-- Uskallan. Juuso Kallio kerran kantoi minulta antamastaan lainasta
kaksinkertaisen koron, niin että minulle silloin jäi miestä kohti vähän
liivin alle...

-- Jätätte minulle paperin. Mutta teidän kaikkien täytyy olla aivan
vaiti, sanoi Hannes.

Miehet lupasivat ja menivät. Hannes kutsui Maikin.

-- Tiedätkö mitään Matti Harisen velasta isällesi?

-- Tiedän.

-- Suuriko se on?

-- Tuhat markkaa.

-- Onko velka siirretty Juuso Kalliolle?

-- Ei ole.

-- Mistä sen tiedät?

-- Sinä aamuna, jolloin perukirjoitus oli, oli velkakirja meidän
piirongin laatikossa.

-- Ätsh! Tässä on sittenkin alla rikos!

-- Missä?

-- Tässä on se velkakirja. Se on Juuso Kalliolle siirretty ja hänelle
maksettu.

Hannes selvitti miesten käynnin Maikille.

-- Juuso on sen pesästä varastanut! huudahti Maikki.

-- Niinkö luulet?

-- Mihin muuhun käsitykseen voi tulla!

Yhdessä he tutkivat siirtokirjoitusta. Se oli totisesti väärennetty.

Tässä olisi siis kysymyksessä velkakirjan varastaminen ja
väärentäminen. Kaunis työ mieheltä, joka kantaa esivallan antamaa rahaa
"rehellisyydestä"!

Hannes otti selvän, onko tämä kirja pesäkirjoituksessa. Ei sitä siellä
ollut.

Hannes meni Karvisen emännän luo. Emäntä paraallaan lauloi virttä
kahviserkkujensa kanssa. Sitten oli määrä lukea "Paratiisin
yrttitarhasta". Kun Hannes tuli, lähtivät juoruakat tiehensä. Sillä he
eivät oikein viihtyneet samassa seurassa, missä Hannes oli.

-- Rakas anoppi, alotti Hannes.

-- Se sinun anoppisi, uhosi emäntä.

-- Tehkää nyt ero Juuso Kallion kanssa! Minä varotan viimeisen kerran.

-- Koskeeko se sinuun niin kipeästi?

-- Koskee.

-- Koskekoon. Sinähän valmistatkin aina lähimmäisillesi pahaa. Mutta
etkö nyt voi iloita, kun sait rikkaan vaimon, seminaarisälli?

-- Minä otin Maikin rakkaudesta, mutta en rikkaudesta. Jos tekin
olisitte niin tehnyt, niin olisitte säästänyt itseltänne monta kyyneltä.

-- Köyhä rotta! Et kehtaa edes virttä veisata. Ja milloin olet käynyt
ehtoollisella? Sielläkin käyn minä kahdesti vuodessa. Mutta sinä olet
pakanaraukka, antikristus, juutalainen fariseus. Nytkin lähtivät
jumaliset ihmiset sinua karkuun.

-- Mutta eikö emännän kanssa voi puhua järjen sanaa?

-- Juuso Kallio on minulle rakas. Meille hän käy raamattua lukemassa.
Eikä tässä maailmassa ole häntä naisiin sanottu. Niin että semmoisen
miehen minä tahdon. Ja kohta ovat kuuliaiset.

-- Sitä vielä kadutte.

-- Pysy kotonasi! Saithan tästä talosta sohvat, joilla sopii istua.
Pakana sinä olet ja pakanana kuolet. Mutta jos teet kääntymyksen, niin
minä annan sinulle kaikki anteeksi, senkin että Maikin perkeleen avulla
viettelit. Kaikki annan anteeksi. Yksin senkin että Juuso Kalliota olet
solvaissut. Vaikka Juuso on sinun rinnallasi kuin loistava aurinko.

-- On aurinko, joka pimeyteen sammuu, puhui Hannes harmistuneena.

-- Taas rupeat häpäisemään.

-- Teidän elämän onnen tähden varotan teitä ehdon tahdon menemästä
toiseen onnettomaan avioliittoon.

-- Voi kuinka se tämä jälkimäinen on onnellinen! Sydämeni ilosta
hyppää, kun sitä ajattelenkaan.

-- Mutta vielä se tuskastakin hyppää.

-- Ole höpsimättä! Kävisit ehtoollisella, niin sinusta lähtisi pois
perkele. Se vanha mato sinua syöpi. Rukoile, hyvä mies, ja mene
ehtoolliselle!

-- Olen sanonut teille viimeisen varottavan sanan ja nyt lähden. Anoppi
on menossa kohti sellaista suurta surua, jonka rinnalla entiset olivat
vielä pieniä. Perästä kuuluu.

Hannes lähti. Kotona neuvotteli hän Maikin kanssa.

-- Minun rakkaat siskoni! Voi heitä raukkoja, joilla on sellainen äiti,
valitti Maikki.

-- Lapset pitää meidän pelastaa. Äidistä ei ole enää mihinkään muuhun
kuin Juuso Kallion syliin. Sen kanssa se elää ja sen kanssa se hukkuu.

-- Mutta mitä aiot tehdä tuolla velkakirjalla?

-- Aion sitä asiaa tutkia ja neuvotella viisaimpien kanssa.

-- Mutta jouduta tuota tutkimustasi ennenkuin he ehtivät avioliittoon!
Onhan hän silti minun äitini.

-- Minun pitää päästä lasten huoltajaksi. Ja kaksi nuorinta otamme
tänne koululle. Juuso Kallio pitää saada kohta pois pesän holhoojan
toimesta. Käyn nimismiehen kanssa asiasta puhumassa.

-- Olisi niin suuri asia, että juttu selviäisi ennenkuin äiti ehtii
tulla vihityksi. Se vielä puuttuisi, että hän joutuisi varkaan ja
väärentäjän vaimoksi.

-- Sietäisi saada äitisikin holhouksen alaiseksi. Mielestäni hän
ei ole aivan selvällä järjellä. Tai hän on sitten noita onnettomia
muoti-jumalisia, joita pintapuolinen uskonnollisuus on pilannut.
Se on tuommoinen maaseudulla jonkunmoinen muotitauti, joka tarttuu
henkilöstä toiseen. Sivistymättömät ihmiset ovat siihen hyvin halukkaat
lankeamaan. Se on jonkunlaista uskonnollista unissa kävelemistä.
Sen vastapainoksi tarvittaisiin juuri hyvää kirjallisuutta, joka
arvostelukykyä kasvattaa.-- Ja nyt minulle selvisi oiva ajatus.
Me tarvitsemme tänne Orjasaareen laina-kirjaston. Niin tuommoinen
hullutteleminen ainakin vähenee. Mutta mistä pohjaraha?

-- Myötäjäisistäni saat panna sata markkaa kirjaston aluksi. Äidin
sairaus sen kyllä ansaitsee, vaikkapa hän ei siitä kirjastosta enää
paraneisikaan.

-- Oikein, Maikki!

Ja sitten he suutelivat Orjasaaren lainakirjaston perustajaisia.



XXVI LUKU.


"Suurlakko" oli humauksena käynyt läpi koko Suomen. Isänmaa oli vapaa.
Kansa riemuitsi. Se oli tuonut mukanaan monta uutta ajatusta; monta
uutta harrastusta, monta uutta aatetta. Mutta ennen kaikkea se oli
työntänyt etualalle ennen sorretun ja halveksitun rahvaan.

Rovasti sattui olemaan lastensa luona Helsingissä koko "suurlakon"
ajan. Meni sinne virkistyäkseen, mutta joutuikin siellä sellaiseen
suuren pelon valtaan, että hän monesti olisi toivonut olevansa siellä
kotona Ylä-Karjalassa. Hän näki silmissään yhtenään verta, kuuli
korvissaan tykkien jyskettä ja haavottuneiden voihkintaa.

Mutta silti hän tahtoi nähdä silmästä silmään tätä pelättävää
näytelmää. Ja mitenkäpä kotiin pääsikaan, kun rautatie oli lakossa.

Kaikista hirvittävintä oli rovastista kuulla sosialistien puheita
rautatientorilla. Tuossa esimerkiksi nousee puhumaan tuolille keskellä
aaltoilevaa ihmismerta nainen, jolla on tulipunainen hame, suuri
tulipunainen hattu ja olan yli on käärittynä leveä tulipunainen vyö.
Rovasti on taas näkevinään verta, sillä tuo tulipunainen väri on
hänen vanhoille silmilleen hirvittävä väri. Sus sitten, kun se nainen
räjähtää puhumaan! Se syöksee suustaan kuumaa tulta noiden toisten
hurjapäiden aivoihin, puhuu ruumeista ja vapaudesta, väkijuomista ja
porttoloista, kanuunista ja Sinebrykoffin oluesta. Ja aina panee painon
sanan viime tavulle. Sekin loukkaa rovastin hienostunutta korvaa.
Sitten kajahtaa "Internationale" monista tuhansista suista.

Julkisten rakennusten harjoille vedetään hirveän suuria tulipunaisia
lippuja. Huudetaan kasakkien tulevan, juostaan henkensä takaa. Se on
vallankumous!

Rovasti ei uskalla lähteä ihmisvirran mukana kenraalikuvernöörin
talolle. Hän jää Kämpin kulmaan odottamaan, nousee sitten
Senaatintorille ja siellä taas uusi hurjuus. Hänkin juoksee, taittaa
sateenvarjonsa ja istahtaa väsyneenä Suomen pankin puistoon.

Sitten tulee pelottava pimeys. Ei missään tulta. Ihmiset kulkevat
kadulla mukanaan pienet lyhdyt, kynttilät tai jotain muuta sen
semmoista heikkoa katuvalaistusta. Kadut ovat täynnä hurjia huhuja...
suuret sotalaivat saapuvat... tykkiväkeä on tulossa... suuri teurastus
on oven edessä.

Ja Viaporin valonheijastajat heittävät hänen silmäinsä eteen kokonaisia
maailmoja sähkövaloa.

Rovasti nousee säikähtyneenä ja rientää asuntoonsa. Mutta viimeisen
kadun kulmassa on venäläinen sotilaspatrulli, kuuluu mahtava: "stoj" ja
pistin kääntyy häntä kohti. Samassa hän näkee hevosten vetävän tykkejä
Uudenmaan kasarmiin.

Ukko-vanhus on pyörtyä, mutta muutaman ystävällisen upseerin avulla hän
pulasta selviypi, saatetaan asuntoonsa ja siellä häntä odottaa sama
pimeys.

-- Onko valo jo maailmasta loppunut? huutaa hän harmistuneena
ruotsinkielellä suuressa pimeässä kivikäytävässä horjuessaan, peläten
lyövänsä päänsä halki minä hetkenä tahansa.

Avautuu ovi, tulee valoa huoneesta ja rovasti saatetaan sukulaistensa
luo lämpöisen teen ääreen.

-- Nyt tulee loppu Helsingistä! huoahtaa hän väsyneenä ja painuu sohvan
etäisimpään kulmaan.

-- Ja koko Suomesta! lisää hän painokkaasti.

Seuraava päivä on edellistään hurjempi. Ei poliiseja, ei
järjestysmiehiä univormuissa, ei muita kuin puna- ja valkonauhaisia
suojelusmiehiä, jotka ovat samoja sosialisteja kuin ne siellä
rautatietorilla. Hirveitä huhuja... Satamassa on suuria
panssarilaivoja, joiden tykit kaupunkia uhkaavat. Venäläistä sotaväkeä
maaseuduilta saapuu pääkaupunkiin. Sitten kaduilla sairasvaunuja...
ristimerkkisiä sairaanhoitajia... ja entiset suuret ravintolat on tehty
väliaikaisiksi sairashuoneiksi!

Siis varmasti odotetaan verta! Rovasti pakenee asuntoonsa. Mutta
Viaporin linnoitus näkyy sen ikkunaan kuin murhanenkeli, joka tällä
viikolla lyö Helsingin asukkaat.

Niin edelleen jännitystä. Kaikki valta on työväellä... niillä kauheilla
sosialisteilla...! Tämäkö on Runebergin kaupunki, tämäkö on senaatin ja
yliopiston asunto?

Rovastin järjelle on kaikessa tässä pimeä arvoitus. Runeberg ei puhu
mitään sosialisteista. Ja silloin kun hän -- rovasti -- ylioppilaana
tässä kaupungissa monta vuotta perättäin asui, ei tuota väkiryhmää
ollut olemassakaan. Mutta tässä on juuri se "kansa", jota hän inhoo,
vaikka "isänmaata" rakastaakin. Ne entiset työmiehet olivat niin
nöyriä, niin kilttejä, puhuttelivat ylioppilaita "nuoriksi herroiksi"
ja olivat valmiit vaikka selkänsä paljastamaan, jos "studentit"
tahtoivat sitä kepillään koetella. Mutta nämä nykyhetken työmiehet
komentavat... ovat röyhkeitä... ja tänä kriitillisenä hetkenä ovat
pääkaupungin määrääjämahti. Sillä heidän hallussaan on kaikki
järjestysvalta, heidän lähettiläitään neuvottelee kenraalikuvernöörin
kanssa maan valtiollisesta asemasta...!

Kuitenkin nämä sosialistit ovat juuri se "vulgus", josta Rooman
keisariajan runoilijat puhuvat. Ja se "vulgus" tiesi roomalaisen
maailman häviötä. Jokin maailma nyt sosialisteinkin käsissä särkyy...

Rovasti huokaa ääneensä päästä kotiin Ylä-Karjalaansa. Sillä se olisi
salojen syvä rauha, siellä vielä rauhassa saisi joka päivä ryypätä
tavallisen sherry-lasinsa, jonka tämä pääkaupunki jo monta päivää on
kieltänyt, kun kaikki viinit ovat lukkojen takana.

Kuitenkin kaikki tämä kauhistus päättyi iloiseen loppuun. Rovasti oli
mukana Etelä-satamassa, kun "Eläköön" laiva suuren manifestin kanssa
saapui Pietarista.

Mutta kaikesta tästä olivat vanhan miehen aivot pahasti tärähtäneet.
Kun hän pääsi kotiinsa Ylä-Karjalaan, nukkui hän kaksi viikkoa melkein
yhteen kyytiin, sillä pääkaupungissa oli hän viikon valvonut ja
vapissut.

Täälläkin kotona unissa kummittelivat "sosialistit".

"Isänmaa" oli pelastettu. Mutta siinä pelastustyössä olivat mukana
vaikuttamassa nekin yhteiskunta-ainekset, jotka rovasti luki herrasväen
murhamiehiksi.

Tämähän oli sanoin selittämätöntä. Onko siis heilläkin isänmaa? kysyy
rovasti kummissaan itseltään.

Mutta hyvillään hän hieroo unesta silmiään, että ne "sosialistit" ovat
siellä suuressa maailmassa monien kymmenien penikulmien takana.

Silloin hän muutamana päivänä saa kuulla pihalta seuraavan keskustelun,
kun tuuli-ikkuna on auki.

-- Nyt on, Pekka, kansalla valta.

-- Mistä sen seppä-Matti tietää?

-- Se tieto on tuotu pääkaupungista, jossa kansa pani viikoksi herrat
viralta. Ja samaten aiotaan tehdä täälläkin.

-- Että miten tehdä?

-- Pienennetään pappien palkat, kansakoulut suljetaan ja itse määrätään
verot.

-- Miten luulette voivanne?

-- Nyt on, Pekka, kansalla valta. Pankki-Holopainen hommaa jo suurta
kokousta, jossa otetaan esille se palkkausjärjestelmä. Pastorilla eivät
sano olevan liiaksi. Mutta tällä rovastilla. Ja jos hän ei hyvällä
suostu, niin pakottavat nyrkkivoimalla. Ja aikovat tulla pelaamaan
"nakkia" rovastin suureen vierassaliin. Sillä nyt on kansalla valta. Ja
viekkaudella ne papit sen palkkausjärjestelmänsä tänne toivat. Mutta
vielä ovelampi kyyti sille takaisin mennä annetaan. Ja hyvässä lopussa
potkaistaan sen mukana itse pappikin, sillä se on meille liian viini...

Rovasti säikähtyneenä paiskasi ilma-ikkunansa kiinni. Ja hän seisoi
hetken aikaa kovasti vapisten.

Siis ne Helsingin "sosialistit" ovat jo täälläkin ja ne ovat omia
pitäjäläisiä. Niitä samoja ihmisiä jotka monet herran vuodet ovat
nöyrästi tuolla kansliahuoneen ovenpielessä asiansa toimittaneet,
niitä samoja ihmisiä, jotka hänelle tämän korean pappilan rakensivat,
niitä samoja ihmisiä, jotka hänelle vuodessa maksavat palkkaa kymmenen
tuhatta markkaa ja ovat mielestään onnellisia, kun saivat täällä
pappilassa kahvikupin ympyriäisen korpun kanssa...

-- Nyt täytyy maailman olla ylösalaisin! huokaa rovasti ja kävelee
levotonna kamarissaan.

Sillä nuo Helsingissä tuntemansa kauhut, näkemänsä katukohtaukset ja
muut melskeet täyttävät hänen aivonsa tuskaa tuovalla verivirralla.
Mutta nyt ne ovat siirtyneet tänne hänen omaan kotiinsa ja _hän_ on
juuri se vihan jumala, jota vastaan uusi usko ryntää.

-- Se on kansa, joka murtaupi näyttämölle, kuiskaa hänelle povesta
sisäinen ääni.

Aikovat hänen palkkansa pienentää, aikovat hänelle tehdä ruumiillista
väkivaltaa, aikovat tulla hänen saliinsa pelaamaan korttia!

Telefooni soi. Siinä joku ystävä ilmoittaa rovastille, että naapuri
seurakunnan kirkkoherra on karkoitettu pois pappilasta, on pappilan
ikkunoita särjetty, kansakoulussa opetus väkivallalla estetty ja että
täällä omalla kirkonkylällä rahvas parhaallaan kokoontuu uhkaavaan
kokoukseen.

-- Isänmaa on raakalaisten käsissä! huutaa rovasti.

Lyö telefoonin kiinni ja juoksee hätäytyneenä huoneesta huoneeseen,
etsii palvelijoita, huutaa renkejä, mutta ei saa käsiinsä muita kuin
renkipojan.

-- Missä ovat rengit ja piiat? kysyy hän pojalta.

-- Ovat menneet kokoukseen, vastaa poika ja virnailee vasten silmiä.

Siis omat palvelijatkin menneet "kokoukseen" ja hänet hyljänneet! Hän
oli yksinään koko suuressa talossa, sillä renkipoikakin juoksi häntä
pakoon.

-- Jospa edes ruustinna eläisi, jospa lapset olisivat kotona!

Mutta ruustinna on kuollut monta vuotta takaperin ja lapset ovat
Helsingissä opiskelemassa.

-- Hyvä Jumala! huutaa rovasti ja vaipuu sohvalleen käsi otsalla ja
silmät kyyneleissä.

Ranskan suuri vallankumous sukeltaa hänen silmiinsä. Hän näkee
sansculottien punaisia myssyjä piikkimetsän lomitse väkevän absinthin
katkussa, joka ilman täyttää. Juopunut, eläimellinen joukko räyhää ja
vie mestauslavalle kuningastaan Ludvig XVI:nnetta, jolla on hänen omat
kasvonpiirteensä ja muhkea vartalonsa. Se onkin hän itse, joka viedään
guillotiinille...

Rovasti pyörtyi. Mutta selvisi omia aikojaan.

Hän juoksee moottoriveneelleen ja koettaa saada sitä lähtökuntoon.
Kultaa, hopeaa ja arvopapereita on hänellä taskut täynnä. Rahalippaansa
hän viskaa veneeseen ja suuntaa sen suurelle selälle.

-- Nyt on kansalla valta!

Niin rohjetaan huutaa hänen nenänsä alla hänen omassa pihassaan ja
huutajana ei ole kukaan muu kuin hänen oma Matti-seppänsä...

Ja tuo Matin puhe kasvaa. Se saa siivet. Kasvaa, kasvaa, kasvaa...
menee kylästä kylään, talosta taloon, mökistä mökkiin...

-- Nyt on kansalla valta! kaikuu läpi pitäjän yltyvä huuto.

Mutta rovasti harhailee rahoineen ja kalleuksineen moottoriveneellään
suurella selällä jäisessä vedessä marraskuun kylmässä usvassa.

Tämä on suurlakon jälkisoittoa täällä takalistoilla.



XXVII LUKU.


Hannes oli juuri saapunut kotiinsa nimismiehen luota, jolle hän oli
jättänyt lopulliseksi toimeksi tehdä parhaan ymmärryksensä mukaan
Juuso Kalliolle. Sitovia todistuksia oli ilmaunut, sillä muitakin
velkakirjoja Karvisen pesästä oli oudoilla teillä.

Mutta asiasta ei Juuso Kallio mitään aavistanutkaan.

Nimismiehen luona oli ollut puhetta, miten suurlakon jälkimainingit
täällä takalistoilla vyöryvät. Metsät olivat ruvenneet elämään niiden
lyöminä ja salot heräsivät outoon jyrinään, tahtoen nekin jyristä
omilla äänillään. Kaikki vanha tyytymättömyys rahvaassa nousi nyt
suuhun ja kuohuili vihaisina puheina. Koko Ylä-Karjalan "musta
kansa" oli ärtynyt ja kohotti pelottavana päätään. Pappeja uhattiin,
kansakoulut aiottiin lyödä lukkoon ja kaikki verot poistaa. Se oli sitä
takalistojen pimeimmän väen "vapautta". Ja täyttä kurkkua huudettiin,
että nyt saadaan itse tehdä mieluiset lait. Pelottavia miesryhmiä kulki
teillä, jotka tyytymättömistä kuohuivat.

Muutamassa seurakunnassa oli kunnallislautakunnan esimies eksynyt tämän
"mustan kansan" johtajaksi.

-- Nyt tarvitaan tiukka järjestysvalta. Kokekaa tekin siellä omalla
puolellanne niitä rauhoittaa! oli nimismies Hannekselle hyvästellessään
puhunut.

Nimismies tässä liikkeessä näki yksinomaan "mustan kansan" ärtymistä.
Mutta Hannes ymmärsi, että juuret ovat syvemmällä. Se oli kansan
vapauden harrastus, joka täälläkin kuohuu, ja vain pieni haara siitä on
"mustan kansan" harhaisku. Monet vuodet oli oltu kuin ummehtuneessa,
kiinnisidotussa säkissä. Nyt oli säkki avattu ja sieltä kurkistivat
ulos kirkkaaseen ilmaan kansan kalpeat kasvot, joita äkkinäinen valo
huikaisi. Ja siitä huikaisusta tämä melske ja kohina, tämä jymy ja
uhmailu... mutta sitä ei jaksanut nimismiehen virkavaltainen sielu
tajuta.

Omasta puolestaan oli Hannes riemusta juopunut.

Maali, jota hänkin oli takaa-ajanut, oli saavutettu. Suomi oli vapaa.
Kansa oli nostettu valta-asemaan. Hurraa...! hurraa...!... hurraa...!

Samassa ilmestyi Holopainen hänen kamariinsa, hänkin huusi "hurraa" ja
puristi Hanneksen luisiin käsiinsä. Ja sitten hän iloisena huudahti:

-- Nyt on se suuri talonpoikien kapina alkanut! Parin päivän takaa
on meillä talonpojilla iso kokous, jossa pappien palkkausjärjestelmä
kumotaan. Pastorille annetaan kyllä hänen osansa, sillä se ei olekaan
niin suuri ja hän on kansan mies. Yhteinen toivomus on että sinä tulet
kokousta johtamaan...

Holopainen veti esille hyvin paksun lompakkonsa, painoi pöytään
Hanneksen nenän eteen sadan markan setelin ja puhui:

-- Tuon saat palkaksesi, jos tulet.

-- Onko teillä aikomus myös kouluja hätyyttää?

-- Tämä koulu suljetaan ja kaikki muut, paitsi kirkonkylän. Mutta elä
sinä pelkää jääväsi leivättä! Kansa on valinnut sinut kirkonkylän
koulun opettajaksi.

-- Mutta mitä aiotte koulutaloilla tehdä?

-- Niistä sitten jäljestäpäin päätetään. Papeilta otetaan myös pois
puustellit.

Holopainen nauroi hyvin hyvillään.

-- Mutta millä voimalla nämä teette?

-- Nyt on kansalla valta. Herrat pois peräsimestä!

-- Ettekö ymmärrä, että siten menette lain ulkopuolelle?

-- Lain laatii kansa.

-- Laatikoon vain. Mutta ensin on vanha laillista tietä kumottava.
Papit ja puustellit ja koulut seisovat lain tukevalla pohjalla.

-- Entä se palkkausjärjestelmä? Seisooko sekin?

-- Silläkin on muodollinen laillisuus.

-- Mikä on?

-- Lain muoto.

-- Sitäpä en ymmärrä.

-- Se tahtoo sanoa että se on päässyt voimaansa täysin laillista tietä.

-- Se on tullut meille viekastelun tietä.

-- Mutta laillisesti se on kumottava.

-- Me sen kumoamme!

-- Mutta siihen tarvitaan myös rovastin suostumus.

-- Jos hän ei hyvällä suostu, niin me _pakotamme_...

-- Tulette siis käyttämään ruumiillista väkivaltaa?

-- Käytämme, jos ei muu auta. Tässä on mies, jolla on leveä rinta. Ja
minä olen kaivaten sitä hetkeä odottanut, jolloin tästä asiasta siellä
pappilassa saan seisoa rovastin kanssa nenätysten.

-- Vieläkö vävynne kulkee rovastin asioita?

-- Minä annoin pojalle selkään, hän teki katumuksen ja tekee nyt
niinkuin minä käsken.

-- Mies taitaa olla pehmyt.

-- Mikä muu auttaa? Ihminen pehmenee minun edessäni.

Se oli taas pankki-Holopainen, joka puhui.

-- Korjatkaa pois setelinne! En puutu, en tartu puuhiinne. Ja sanon
teille, että jos laittomuuksiin ryhdytte, niin sitä vielä katkerasti
kadutte, sillä nyt _taas on Suomessa laki voimassa_.

-- Vieläkö petyin sinusta? Olet kummallinen mies. Mutta tässä on luja
nyrkki ja varo sinäkin sitä...!

Holopainen näytti luista kouraansa ja oli nähtävästi hyvin vihainen.

-- Isäntä laskee leikkiä...

Samassa paukahti nyrkki Hanneksen pöytään. Se meni halki. Maikki
syöksyi säikähtyneenä katsomaan.

-- Isäntä maksaa toisella kerralla pöydän..., puhui Hannes tyynesti.

-- Siinä on jo maksu! ärjäsi Holopainen, jätti satamarkkasensa pöytään
ja lähti.

Holopainen meni Juuso Kallion luo.

-- Onko sinussa, Juuso, enään ollenkaan talonpoikaa? Muistatko, että
rengistä aloit? kysyi Holopainen aluksi Juusolta.

-- Mitä tyhjää härnäät!

-- En härnää. Mutta muistutan sinulle, että sinä olet yhtä luuta ja
lihaa meidän kanssamme. Pyrkivät sinusta kyllä tekemään herran ja
rahankin rintaasi laittoivat. Sauva kädessä kuljet ja herrastakissa
käyt, mutta sittenkin olet talonpoika. Heitä pois se herrain
hännysteleminen ja rupea meidän talonpoikien johtajaksi! Kokouksia olet
tottunut pitämään, olet kynänkäyttäjä, tunnet pykäliä ja parakraahveja,
rupea meidän mieheksemme!

Juuson silmät leimahtivat: Oliko tässä hyvä ja antava apaja?

-- Että mitä tarkoitat?

-- Oletko herra vai talonpoika?

Juuso häkälteli, nosteli sorttuukinsa helmoja ja käveli kuin kuumilla
kivillä.

-- Puhu asiasi selvemmin!

-- Nyt on kansalla valta ja herrat pois ja herrain palvelijat...!

Juuso säikähti, kävi kalpeaksi ja huusi:

-- Aiotko uhata?

-- En suinkaan. Tulin kuiskaamaan sinulle korvaan, että me maksamme
sinulle hyvin -- saat sata markkaa -- kun pidät ylihuomenna kokouksen,
jossa se kirottu pappien palkkausjärjestelmä kumotaan...

Juuso riemastui, mutta kävi kylmäveriseksi ja tinki.

-- En rupea sadasta, sillä se on vaarallinen kokous.

-- Paljonko vaadit?

-- Kaksisataa vaadin. Niin sitten.

-- Voi h--vetti, kun olet kallis! Olet helpolla tottunut rahaa saamaan.
Mutta me maksamme. Sillä tässä on kysymyksessä meidän talonpoikien
valtakysymys: mekö vai herrat voitamme?

-- Niin on. Talonpoika olen minäkin. Ja kärsin yhdessä teidän
kanssanne. Nyt siis aiomme hyökätä rovastin kimppuun --?

-- Niin juuri... juuri niin. Niinkuin torveen puhuit... rovastin
kimppuun käydään, niin että jyrisee... Pastori-raukka olkoon rauhassa.
Se on siivo ja hiljainen mies. Mutta se valkotukkainen piispa... se
viini keisari... juuri sen kimppuun me käymme... että... että...
roiskis!

-- Nyt on kansalla valta!

-- Nyt on kansalla valta! säesti Holopainen riemastuen Juusoa.

-- Meillä se nyt on valta... meillä talonpojilla..., änkytti Kallio.

-- Niin... meillä sorretuilla... köyhillä talonpojilla! vakuutti
Holopainen.

Juuso haki esille viinapullon, sokeria ja kylmää vettä.

Ja siinä sitä sitten juotiin takaliston vhiskyä.

-- Onko kokouksessa muita asioita? kysyi Juuso.

-- On. Kansakoulut suljetaan!

-- Ne joutavatkin! Rahaa vievät jumalattomasti ja herroja kasvattavat.

-- Verot poistetaan!

-- Juuri minun ohjelmani! Ryypätään oikein keisarin kotka!

He kaatoivat suuret ryypyt kurkkuunsa.

-- Muistatko, Holopainen, sitä ihanaa aikaa, kun minä olin
kunnallislautakunnan esimies?

-- Miksi en muistaisi.

-- Kun ei ollut veroja juuri mitään...!

-- Se oli ihana aika. Sinut nostamme jälleen johtoon.

-- Ja silloin koulutkin loppuvat.

-- Lupaatko sen?

-- Lupaan.

-- Papeilta otamme myös puustellit.

-- Otamme! Voi, kuinka sydämeni riemusta hyppää!

-- Meitä on tässä kaksi suurta ja onnellista. Ja tästä puoleen olemme
me pitäjän johtajat, puhui pankki-Holopainen, nousi ja löi näppiä.

-- Kuule, Holopainen! Minä olen aina ollutkin herrain karvain
vihollinen ja ehta talonpoika sydämen pohjalta. Olen vain vetänyt
herroja nenästä ja heitä hassuttanut. Tekeytynyt tämänkin rovastin
ystäväksi, mukamas... mutta nyt se näkee minussa ystävänsä. Ja olen
pohjaltani koulujen synkkä vihollinen kuin itse isä perkele, vaikka
olenkin muka tämän kasarmin täällä esimies... näes... herrat panivat
siksi, kun luulivat minun ystäväkseen. Minä niitä juupeleita olen
pahasti pettänyt... oikein summamutikassa pettänyt!

Juuso nauroi. Holopainen nauroi. Sitten he puolijuopuneina syleilivät
toisiaan, tanssivat kierroksen kamarissa ja nauroivat silmät vesissä.

Siinä oli todellakin pari iloista miestä.

Juuso Kallio oli jo huomannut, että herrain hännysteleminen ei häntä
enään vetele... pitää nyt alkaa toisesta päästä: talonpojista. Ja
niiden hartioilla hypätä taas johtajan satulaan, hypätä ja alleen
murskata sekä rovasti että opettaja Kauppi, sekä koulut että pappilat,
sillä sisimmästä sydämestään oli hän vain sittenkin musta talonpoika,
jonka rintaan esivalta erehtyi mitaliin lyöttämään.



XXVIII LUKU.


Hannes huomasi rovastin moottoriveneen asuntonsa ikkunasta selällä
kulkemassa. Se näytti pyrkivän hänen koulunsa rantaan. Mutta ranta oli
jo jäässä eikä vene näyttänyt jaksavan jäätä leikata. Vene otti takasin
ja sitten uudella ryntäyksellä syöksyi jäätä vasten, kohosi jään
päälle, kaatui ja siinä oleva ihminen joutui heikon jään varaan.

Nyt se mies uppoaa veteen ja vene jää kyljelleen kellottamaan!

Hannes juoksi henkensä takaa rantaan ja vei mennessään Kähkösen,
naapuritalon, vanhimman pojan.

He juoksivat, juoksivat. Näkevät, miten itse rovasti ponnistelee kaikin
voimin jäiden seassa. Tuossa paikassa he ovat veneellä särkemässä
jäätä, pääsevät luo ja korjaavat vanhan miehen veneeseensä varmasta
kuolemasta.

Rovasti itkee ja huokaa, osottaa veneeseensä ja sanoo:

-- Rakas opettaja! Siellä veneessä olisi vielä jotain pelastettavaa.
Taivaan Jumala! Nyt sinä ojennat minulle Getsemanen kalkin...!

Rovasti läähättää, vavahtelee ja sormiaan puristelee, että ruskaa.

Hannes ohjaa moottoriveneen luo. Siinä on rautainen lipas veden ja
jään sohjussa. Se otetaan. Moottorivenekin kuljetetaan rantaan. Sitten
lähdetään koululle.

-- Voi rakas opettaja! Minun piti lähteä pakoon omasta kodistani,
sieltä ennen rauhallisesta pappilasta...

-- Ketä pakoon?

-- Omia pitäjäläisiäni. Ne ovat jo muuttumassa sosialisteiksi...
vallankumouksellisiksi... himoavat minun vertani... oih!

-- Oliko rovastilla aikomus tulla minun luokseni?

-- Oli. Sillä nyt tulee kansa hulluksi täälläkin takalistoilla...
Suomi hukkuu vallankumouksen veritulvaan... Olin suurlakon aikana
pääkaupungissa ja siellä minä näin kaikessa alastomuudessaan sen
hirveän punaisen kummituksen, jota sosialidemokratiaksi sanotaan.
Minä näen jo sieluni silmällä heidän punaisten lippujensa täälläkin
liehuvan, näen koko Karjalan savuavan tulessa ja veressä... herrastalot
palavat... säätyläiset ja virkamiehet rääkätään tai tapetaan...
tällainen teurastus käy parhaallaan Itämeren maakunnissa... ja sen
sielläkin toimittavat sosialidemokratit...!

Rovasti värisi kauhusta ja kylmästä. Hänen silmissään olivat vielä
kyyneleet, hiukset ja parta märkä, vaatteet tippuivat vettä. Kun
hän rahalippaansa puristettuna rintaansa vasten tuossa kulkea
laahustaa, on hän kuin raunioitunut ruhtinas, joka raastettuna pakenee
valtakunnastaan jalokiviensä kanssa.

-- Ei täällä meillä niin pitkälle päästä. Mutta voivathan ne täälläkin
vanhoja näkökantoja poltella... voivat virkavaltaista ja ylimyksellistä
henkeä pahastikin rusikoida. Siihen on syytäkin... paljonkin!

-- Tekin siis uskotte, että kansa käy virkamiestensä päälle?

-- Voihan joukossa olla sellaisiakin hurjapäitä. Mutta suuri enemmistö
ei lyö virkamiestä, vaan virkamiehen ajan kehityksen taakse jäänyttä
mieltä...

-- Huomaan, että olette nuori... että olette voitosta juopunut...
mutta minä luotan teihin... sentähden teidän luoksenne pakeninkin
harhailtuani vuorokauden tuolla selillä. Olen jo vanha mies, joka en
sovi uuteen aikaan...

-- Metsäläisyyttä vastaan on meidän yhteisesti taisteltava, taisteltava
sitä suuntaa vastaan, jota pankki-Holopainen ajaa.

Rovastin silmät kirkastuivat.

-- Enpähän teistä pettynytkään! Juuri niin.

Tultiin koululle. Rovasti alkoi laskea rahojaan.

Siinä oli kultaa ja hopeaa, oli setelikimppuja ja arvopapereita. Siinä
oli kokonainen suuri omaisuus.

-- Jos tämä lipas putosi järven pohjaan... niin minä olisin nyt köyhä
mies. Miten paljon laskette vaivoistanne ja hoidosta, jonka minulle nyt
annatte?

-- En muuta kuin lämpimän kiitoksen.

-- Teidän luonteessanne on kultaa. Minä olen teitä monesti loukannut,
mutta nyt pyydän anteeksi... Saanko sanoa teitä ystäväkseni?

-- Minä olen jo pankki-Holopaisen ystävä. Sovinko samaksi teille
molemmille?

-- Minulle sovitte. Ja minä sydämestäni kiitän uutta ystävääni. Te
pelastitte minun henkeni ja minun omaisuuteni. Oi, se oli kauhea hetki!
Sallikaa minun syleillä teitä! Te ette itse tahdo persoonallista
palkkiota minun pelastamisestani. Sentähden minä lahjoitan koulunne
joulukuusirahastoksi tuhat markkaa, minkä korot joka vuosi annetaan
koulunne köyhille oppilaille jouluavustukseksi itse kuusijuhlassa,
jossa minä kerran tahallani teitä loukkasin... Tämän sata markkaa
annatte nuorelle Kähköselle... toiselle pelastajalleni.

Tuotiin teetä. Rovasti, joka oli jo saanut kuivat vaatteet, nautti sitä
niin suurella nautinnolla, ettei milloinkaan ennen elämässään.

Sitten syötyään pani hän maata, sillä hän oli armottomasti väsynyt.

Hannesta kovasti säälitti miesrukka. Rovasti oli joutunut ajan pyörän
alle ja se pyörä murskasi luonnon lain kylmäverisyydellä. Tässä
miehessä siis törmäsi vanha ja uusi aika vastatusten ja hänen sisässään
tapahtui vimmattu taistelu. Siinä hän nyt lepäsi lyötynä soturina... ei
verisenä, vaan nöyryytettynä ja mieli järkytettynä. Miesrukka, jonka
oma koti hylkäsi! Rovasti, jota paha omatunto noin pelotteli! Siinä oli
jotain hyvin surullista ja jotain hyvin hullunkurista samalla kertaa.
Tuo vanha mies oli aina vaan lapsi... pahankurinen, mutta samalla
arka... ja nyt se vitsoja sai...

Yön suussa heräsi rovasti ja pyysi lasin viiniä. Mutta sitä ei ollut
antaa. Nyt hän muisti, missä oli ja nousi ylös. Hän käveli kauan
ajatuksissaan, pysähtyi sitten Hanneksen luo ja kysyi:

-- Tunsitteko syvää kutsumusta ruvetessanne kansakoulunopettajaksi?

-- Tunsin. Minä paloin sisällisesti tulevaan elämän työhön.

-- Ja nyt olette tyytyväinen?

-- Olen.

-- Minä sen kyllä näen. Sillä teitä rakastaa nuori vaimo kuin
silmäteräänsä... teitä pitäjäläiset ihailevat, teitä täytyy
vastustajannekin kunnioittaa. Teillä on onnellinen, näin sievä
koti, teillä on tyytyväinen mieli ja se on sanomattoman paljon --
nyt sen minä tunnen! Teillä on kansan rakkaus ja se on suuri lahja,
jota ei minulle koskaan suotu... Kun minä harhailin tuolla selällä
kylmässä usvassa ja paksussa pimeydessä viluisena, nälkäisenä,
kurjana ja onnettomana, selveni minulle kuin salaman hohdossa, mikä
välttämättömyys virkamiehelle on kansan rakkaus, sen kansan, jonka
keskuudessa hän toimii. Taivaan Jumala ja paha omatunto oli minulla
siellä ainoana kumppalina. Sillä minä tunsin paljon rikkoneeni...
Oi, rakas ystävä, minä rupesin papiksi, rupesin tähän arkaan virkaan
tuntematta sisäistä kutsumusta... ja juuri sentähden olen _nyt_ näin
onneton. Minä ensin tahdoin itseänikin uskotella, että kaikkeen tähän
mielen rauhattomuuteen ovat syynä yksin sosialistit, mutta siihen on
ennen kaikkea syynä heräävä omantunnon ääni... Täälläkin sisässäni...
sydämessäni käy raateleva... repivä... yltyvä vallankumous. Halveksikaa
minua, sillä minä olen ollut n.s. _leipäpappi!_ Ja juuri siksi olen
nyt näin onneton, että minun, vanhan rovastin, täytyy itkeä nuoren
opettajan silmäin alla. Se kuoleman hetki se oli kuin salaman välähdys
minun pimeissä aivoissani. Minä sain jo maistaa esimakua, miten
hirvittävä on maailmallisen papin kuoleman tuska... oi... oi... oi!

Hanneskin oli syvästi liikutettu. Sillä hän sai olla näkemässä, miten
mieltä järkyttävä vallankumous taistellaan ihmisen sydämessä.

Onhan opettajalla antaa minulle yötoveriksi Uusi testamentti?

Hannes etsi sen rovastille.

-- Ja nyt hyvää yötä.

Rovasti laski kätensä Hanneksen olalle ja katsoi häntä hellästi
silmiin. Hannes heitti hänet yksin.

Aamulla kun Hannes meni kamariin, istui rovasti vielä lukemassa. Mutta
nyt hän oli tyyni, silmät kirkkaat ja koko mies juhlallisen ylevä.

-- En nyt enää mitään pelkää... en mitään, sillä nyt minä luotan
Jumalani apuun. Jos he tahtovat minua ryöstää, niin ryöstäkööt,
jos he tahtovat minua rusikoida, niin rusikoikoot! Niin tehtiin
Kristuksellekin, joka oli kuitenkin viaton. Mutta minä, suuri syntinen,
olen kaikki ansainnut... kaikki itse valmistanut... kaikki... kaikki...
-- Nyt kuitenkin tunnen, että päivä minun sielussani valkenee...
valkenee. Ja Herra siunatkoon minua ja valistakoon minua!

Rovasti vaipui rukoukseen kädet rinnan päällä ristissä.

Oli tuokio syvää äänettömyyttä. Sitten rovasti heitti hyvästin ja sanoi:

-- Minua tarvitaan siellä, missä vimmatuin taistelu käy... puhumassa
rauhan sanaa...

Hannes lähti häntä saattamaan kotiin.



XXIX LUKU.


Rovasti oli ennen rakastanut nimittää itseään aamutähdeksi, joka päivää
ilmoittaa, mutta Holopaista ehtootähdeksi, joka tuo sanomat yöstä.
Mutta näiden molempien tähtien välillä vilkkui kolmas tähti: keskiyön
himmeä silmä ja paksuimman pimeyden tunnusmerkki -- Juuso Kallio. Se
kieppui puoleen ja toiseen, milloin sammui ja katosi, milloin arkaillen
värisi pitäjän mustimmassa yössä. Harvoin se tähti omavaloisena täysin
näkyviin tuli, mutta liikkui mielellään raskaiden pilvien takana ja
sieltä tirkisti noihin toisiin. Sillä keskiyö oli sen työaika ja
vahtivuoro.

Kun Juuso Kallio pankki-Holopaisen ja muun metsäkansan eturinnassa
astui siihen määrättyyn kokoukseen, jossa päätettäisiin sivistyksen
valo pitäjästä sammutettavaksi, oli hän kuin kehityksensä huippuun
päässyt. Sillä nyt vasta hän oikein astui johtajan jalustimeen. Jos
hän ennenkin oli ollut johtomiehenä, niin vapaasti mielensä mukaan ei
hän saanut riehua. Herrat pykälöineen olivat aina vastakynnessä ja
sentähden niitä oli pitänyt hännystää. Mutta nyt on kansalla valta,
nyt herrat ja pykälät pois, nyt kansa itse hänet nostaa pitäjän
kuninkaaksi. Rovasti oli huono isäntä, joka ei ymmärtänyt palvelijaansa
palkita. Sentähden rovastille tuntuva näpäys vasten kasvoja. Opettaja
Kauppi oli se ainainen valon sankari -- hänet ajettaisiin pitäjän
rajalle. Koulut kiinni, puustellit pois, verot pois!

Ennen kun Juuso lautakunnan esimiehenä pitäjän rahavaroja hoiti, oli
vanhoja säästökassoja, jotka hän tyhjensi, ettei tarvinnut liioin
verottaa. Miten nyt tultaisiin veroitta toimeen, sitä ei Juuso tahtonut
ajatella. Hän tahtoi vain huutaa toisten mukana ja vielä lujemmin kuin
ne: Verot pois!

Kuitenkin Juuso häpesi kulkea tämän joukon eturinnassa. Mutta rovasti
ja opettaja Kauppi oli kukistettava millä tahansa, rahaa oli ansaittava
ja itse noustava pitäjän kaikkein suurimmaksi. Nyt oli se otollinen
hetki, se tulevaisuuden aamutunti, jolloin lyödään kuninkaita.

Kokoushuone oli täynnä väkeä. Siinä oli miestä monenkarvaista,
semmoistakin, jommoista ei koskaan ennen oltu kokouksissa nähty.
Perimäisimpienkin soiden raskaskätiset raatajat olivat tulleet
kokoukseen ja tuoneet mukanaan sinne turpeen ja metsän tuoksun. Näille
ihmisille oli työ tähän asti ollut elämän ainoa määrä ja sen palkintona
tavallisesti leipä ja suola. Mutta nyt he aikoivat korvata entiset
kärsimyksensä ja kurottivat nälkäiset suunsa keskusteluun, joka oli
ruokotonta parempiosaisten haukuskelemista. Heidän villit silmänsä
paloivat laihassa pääkopassa ja heidän repaleiset vaatteensa liehuivat,
kun he kuumenneina pyörästelivät. Nälkä ja kärsimys ja virkamiesten
vihaaminen siinä se kolmisointu, jota he täydestä kurkustaan huusivat.

Mukana olivat myös pitäjän rahanahneimmat isännät, ne, jotka noita
toisia raukkoja olivat pahimmin polkeneet, vaikka nyt muka kaiken syyn
sysäsivät virkamiesten ja koulujen tiliin. Ja ne ne olivat ne mustat
upseerit, joiden kenraalina nyt Juuso Kallio toimi.

Juuso hyppäsi pöydälle, viskasi hattunsa kattoon ja huusi:

-- Hurraa, miehet! Nyt on kansalla valta! Eläköön kansa!

Näin nosti Juuso alkuhurmauksen joukossa. Seurasi verraton mylvinä. Kun
se oli loppunut, alkoi Juuso puheensa:

-- Minä, miehet, olen entinen renki. Ja kuinka moni teistä onkaan sitä
vieläkin? Minä tunnen rengin aseman. Se oli kuin kylän koiran. Nyt
minä olen isäntä. Täällä on myös monta isäntää. Isäntänä menetteleisi
muuten, ellei olisi herrain virkamiesten imettävänä. Renki on
talonpoika. Isäntä on talonpoika. Mutta herrat eivät ole talonpoikia...
Nyt on niille tullut ankara tuomiopäivä... Nyt antakaa te, talonpojat,
herrain ymmärtää, kuka heitä syöttää! Se olet sinä, talonpoika, joka
heitä syötät, mutta se olet myös sinä, jonka silmille he ruokansa
tähteet viskaavat. Niistä sinä saat ottaa ravintosi... Hyi herroja!

Enempää ei Juuso ehtinyt puhua, kun ovelle ilmausi nimismies kuuden
asestetun miehen kera. Juuso kalpeni, menetti tasapainonsa ja putosi
selälleen miesten niskaan.

Kohta oli nimismies siinä saaliin jaolla.

Mutta nyt astui pankki-Holopainen esiin:

-- Mitä asiaa on nimismiehellä täällä? kysyi Holopainen.

-- Olen vangitsemassa varasta ja väärentäjää, vastasi nimismies.

-- Kuka se on?

-- Juuso Kallio.

Mutta nyt Juuso virkosi ja huusi kamalasti:

-- Nyt näet, Holopainen, mihin suureen vaaraan sinun tähtesi antausin.
Kohta kun jätin herrat, ovat he minua vangitsemassa. Se on kansan
tähden! Miehet, suojelkaa minua!

Nyt komensi Holopainen taisteluun. Syntyi vimmattu tappelu. Kaikki
sekamelskassa pyörivät. Nimismies oli hypännyt pöydälle ja huusi:

-- Miehet! Minä varotan teitä, elkää sekauko virkatehtävääni.

Samassa vetäisi hänet Holopainen alas, antoi hänelle selkään nyrkin
iskun, nousi itse pöydälle ja huusi:

-- Miehet! Nimismies esittäköön, mistä syyttää!

-- Juuso Kallio Karvisen pesän holhoojana on varastanut pesästä
velkakirjoja, siirtänyt ne itselleen ja kantanut niistä maksut, puhui
nimismies.

-- Niistä voit häntä jäljestäpäin syyttää. Mutta nyt hän on meidän
mies. Ja ellei nimismies mene hyvällä, niin me annamme kyydin, puhui
Holopainen.

Joukko mylvi, Juuso Kallio huusi, mutta nimismies komensi miehensä ase
käteen.

Niiden, suojassa meni nimismies Kalliota vangitsemaan.

Holopainenkin aseetonna tuli järkiinsä.

-- Emme tahdo varkaita puolustaa, puhui hän. Vangitseminen
toimitettiin. Ja niin lähdettiin.

Juusoa viemään kunnan vankilaan. Emäntä Karvinen, joka oli tullut
kokouspaikkaan, seurasi saattuetta virheellisesti virttä laulaen.
Nimismies käänsi Juuso Kallion rintarahan nurinkäsin, jottei
päällekirjoitusta "rehellisyydestä" näkyisi vankilaan varasta
vietäessä. -- Holopaisen kanssa on minulla vielä tili käräjillä, sanoi
nimismies mennessään.

-- Kiitä pistoolejasi, että näin vähällä pääset, lähetti Holopainen
vastaukseksi.

Kokouksen yleisö oli nyt kuin vasten suuta lyöty. Mutta pian
toinnuttiin.

-- Nyt lähdetään joukolla rovastilaan puhumaan siitä
palkkausjärjestelmästä, kehotti Holopainen.

Ja niin lähdettiin.

Rovasti istui levollisena pappilassaan. Hän olisi tahtonut lähteä
kokoukseen mieliä rauhoittamaan, mutta häntä ei laskettu. Sillä
pappilassa oli paljon muitakin ihmisiä. Hannes sinne ensin oli
jäänyt, vaikka rovasti oli kyllä sanonut yksinkin tulevansa toimeen.
Palvelijoilleen oli hän antanut vapaan vallan mennä kokoukseen. Mutta
nyt ei yksikään ollut lähtenyt. Ja pitäjältäkin oli saapunut paljon
ajattelevia ja ymmärtäväisiä ihmisiä pappilaan, kun olivat kuulleet
metsäkansan uhkauksista, niin että rovastin ympärillä kotonaan oli
sankka parvi ystäviä.

Kun he kysyivät, eikö rovasti pelkää, osotti rovasti pöydällä avonaista
raamattua ja vastasi:

-- Tässä on minun turvani.

Kaikki huomasivat, että rovastissa on tapahtunut perinpohjainen muutos.

Kokouksesta tuotiin kamalia viestejä pappilaan. Ja lopuksi se
tieto, että Juuso Kallio on vangittu ja että Holopainen metsäkansan
eturinnassa marssii pappilaan.

-- Nyt on rovastin lähdettävä pois siksi aikaa kuin he ovat täällä,
esitti Hannes.

-- En minä pelkää, vastusti rovasti.

-- Mutta Holopainen kiivastuneena voi tehdä tyhmyyksiä. Sekä rovastin
että Holopaisen turvallisuuden tähden on parasta, että rovasti
lähtee... lyhyeksi aikaa vain, neuvoi Hannes edelleen.

Niin kehottivat muutkin. Rovasti taipui ja lähti kieseillään ajamaan
vastakkaiseen suuntaan kuin mistä joukko tulisi.

Kun metsäkansa saapui pappilaan, meni Hannes sitä vastaan, antoi
Holopaiselle kättä ja puhui:

-- Ystävä! Täällä on jo tapettu...

-- Kuka on tapettu? kysyi Holopainen kuin säikähtäen.

-- _Virkavaltainen, ylimyksellinen, ylellinen henki_, vastasi Hannes.

Holopainen nauroi jo.

-- Sinäkö sen tapoit?

-- En.

-- Kuka sitten?

-- Rovasti itse.

-- Enköhän minä ollut mukana tappamassa? kysyi Holopainen.

-- Olitte tekin.

Taas Holopainen nauroi ja tuo satapäinen miesjoukko hänen takanaan.

-- Mutta minun pitäisi saada rovastia puhutella siitä
palkkausjärjestelmästä, sanoi Holopainen.

-- Ei ole rovasti nyt kotona. Pitää puhua toisella kertaa.

-- Missä on rovasti?

-- Läksi pakoon.

-- Ketä?

-- Pankki-Holopaista.

Holopainen nauroi yhä lujemmin ja sanoi joukolleen:

-- Tämä on ihana päivä. Nyt olen isäni vertainen poika. Siellä annoin
nyrkistä nimismiehelle, täällä olen rovastin ajanut maantielle
kodistaan. Eläköön kansan valta!

Holopaisen mukana tullut joukko huusi "eläköön", Hannes sitä huusi ja
siellä pappilassa ollut iso väkiryhmä huusi samaa.

Mitä näitä ihmisiä sitten erotti? kysyi Hannes itseltään.

Hän ryhtyi puhumaan, kun huomasi pitävänsä kädessään kohtauksen
johtolangat:

-- Nyt on todellakin kansan valta. Mutta jolla on valta, pitää olla
myös ymmärrystä sitä käyttää. Kansa on paljon kärsinyt huonoilta
virkamiehiltään. Virkavaltaisuuden aate on nyt tapettu. Ja kun kerran
aate on tapettu, niin sen kannattajat kuolevat itsestään kuin kärpäset
kylmän tullen. Ei siihen nyrkkejä tarvita. Meillä on tässä äärellämme
siitä loistava esimerkki. Rovasti on muuttunut minunkin ystäväkseni,
vaikka hän ennen halveksi niin pientä miestä kuin minä olen. Ja tästä
puoleen hän on teidän jokaisen ystävä. Se entinen virkavaltainen
rovasti on kuollut ja kuopattu, ja tässä hänen omilla rappusillaan
minä teille julistan, että meillä on uusi rovasti, kansanvaltainen ja
uudestasyntynyt rovasti. Ja missä on Juuso Kallio? Se raskas pimeyden
pylväs on vankilassa. Katso: vanhat johtajamme ovat poistuneet ja
kaikki on uudeksi tullut! Uusi aika siis tännekin koittaa. Pitäjämme
taivaalla on rusottava huomenkoitto. Mutta siirtykäämme laajemmalle
alalle! Koko Suomen kansa on nyt kahleensa katkonut. Ja köyhä rahvas
on ihmisarvoonsa korotettu. Siitä minä riemuitsen, mutta samalla
vaadin, että tämä rahvas ymmärtää ihmisarvonsa yksin täälläkin. Me
kansan kärsineet lapset emme taistele nyrkeillä, emme aseilla, vaan
kannamme pyyntömme avomielisesti koko maan valtapöydälle ja vaadimme
parannuksia oloihimme. Sillä nyt meille on annettu valta huono laki
kumota ja uusi hyvä laki laatia, mutta ei itsekunkin omassa nurkassaan,
vaan yhteisesti siellä suuressa neuvospöydässä, jonne kohta edustajamme
lähetämme. Ja siellä ne pappeinkin palkat uudelleen järjestetään, mutta
ei täällä vihassa ja torassa. Tällainen on se kansanvalta, josta nyt
jokainen puhuu. Ja siitä se nousee kansanvaltainen uusi Suomi!

Hannes alotti "Maamme"-laulun. Ne yhtyivät siihen, jotka taisivat.
Mutta kaikki lakittomin päin kuuntelivat sitä.

Kun se oli laulettu, puhui pastori:

-- Minä tunnen tarvetta, pitäjäläiset, osottaa teille uuden johtajanne.
Se on hän, Hannes Kauppi, Orjasaaren opettaja, jolle Luoja antoi
kirkkaan älyn ja syvän lähimäisrakkauden, joita ilman elköön kukaan
johtajaksi pyrkikö. Eläköön opettaja Kauppi, uusi johtajamme!

Huudettiin voimakas "eläköön". Sisältä tuotiin rovastin tuoli, Hannes
painettiin siihen ja häntä riemusaatossa kantoi koko läsnäoleva yleisö,
sekä valistunut että valistumaton.

-- Sittenkin löysimme lopulta toisemme, puhui Hannes Holopaiselle.

-- Enkö minä sitä jo kerran sanonut, vastasi Holopainen ja kysyi,
menikö rovasti etäällekin, jotta voitaisiin takaisin kutsua.

Päivä loppui suuriin päivällisiin pappilassa, jossa
pankki-Holopainenkin oli mukana ja istui rovastin pyynnöstä hänen
vieressään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Opettaja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.