Title: Paimenpoika alppimajalla
Author: Spyri, Johanna
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Paimenpoika alppimajalla" ***


PAIMENPOIKA ALPPIMAILLA

Kirj.

JOHANNA SPYRI

Suomennos



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1912.



SISÄLLYS:

 1. Monnin on hyvä olla.
 2. Monnin elämä vuorilla.
 3. Vierailu.
 4. Monni ei enää voi laulaa.
 5. Monni laulaa taas.



Ensimäinen luku.

Monnin on hyvä olla.


Kun on jättänyt maantien, joka kulkee ylös pitkin Prättigaun pitkää
laaksoa, saa vielä aikamatkan nousta jyrkännettä tullakseen Fiderisin
kylpylaitokselle. Niin vaivaloisesti läähättäen ponnistavat silloin
hevoset vuorta ylöspäin, että matkustaja mieluummin nousee ajopeleistä
ja kiipeää jalan vihreälle kukkulalle.

Pitkähkön nousun perästä saavutaan ensin Fideris-nimiseen kylään, joka
sijaitsee hymyilevällä, vihreällä kunnaalla, ja sieltä kulkee tie
edelleen vuoristoon aina siksi, kunnes kylpylaitoksen yksinäinen
rakennus tulee näkyviin, joka puolelta kallioisten kukkulain
ympäröimänä. Siellä ylhäällä kasvaa enää vain kuusia, jotka peittävät
ympäröiviä kukkuloita ja kallioita, ja koko seutu näyttäisi jokseenkin
synkältä, ellei kaikkialla pilkistäisi matalasta nurmiruohosta hienoja,
loistavanvärisiä vuoristokukkia.

Eräänä valoisana kesäiltana astui kylpylaitoksesta ulos kaksi naista.
He lähtivät kulkemaan kapeata polkua, joka talon lähellä alkaa kohota
ja pian nousee hyvin jyrkästi korkeahuippuista vuorta kohden. He
pysähtyivät ensimäiselle kielekkeelle ja katselivat ympärilleen, sillä
he olivat juuri vastikään tulleet kylpylaitokseen.

"Hauskaa täällä ylhäällä ei juuri ole, täti", sanoi nyt nuorempi
naisista antaen katseensa liukua yltympäri. "Pelkkiä kallioita ja
kuusimetsiä ja taaskin vuori ja kuusia sen rinteillä. Jos meidän pitää
jäädä tänne kuudeksi viikoksi, niin tahtoisinpa, että ympärillämme
olisi jotain hauskempaakin nähtävänä."

"Hauskuuteen ei ainakaan kuulune, että hukkaat täällä ylhäällä
hohtokiviristisi, Paula", vastasi täti solmien punaista samettinauhaa,
jossa säihkyvä risti riippui. "Jo kolmannen kerran tulomme jälkeen
sidon nauhan. En tiedä, onko vika sinussa vai nauhassa, mutta sen
tiedän, että surisit sen hukkumista."

"Ei, ei", huusi Paula vilkkaasti, "risti ei saa hukkua, ei millään
ehdolla, onhan se isoäidin muisto ja suurin aarteeni."

Paula tarttui itse vielä nauhaan ja sitoi kolme, neljä solmua lisää,
jotta se kestäisi. Yhtäkkiä hän heristi korviaan: "Kuule, kuule, täti,
mutta nyt tuleekin jotain todella hauskaa."

Ylhäältä korkeudesta kajahti iloinen laulu, välillä kuului aina pitkä,
kaikuva joikaus, sitten taas laulettiin. Naiset katsahtivat ylös, mutta
eivät saattaneet huomata yhtään elävää olentoa. Polku kulki suurissa
mutkissa, milloin korkeitten pensasten, milloin ulkonevien
kallionkielekkeiden välitse, niin että alhaaltapäin saattoi nähdä vain
lyhyviä osia siitä. Mutta nyt syntyi äkkiä elämää polulla, ylhäällä ja
alhaalla, kaikkialla, mistä kapea tie oli näkyvässä, ja yhä lähempää ja
kovemmin kuului laulu.

"Katso, katso, täti, tuolla! Täällä! Katso tuolla! Katso tuolla!" huusi
Paula suuresti ihastuksissaan, ja ennenkuin täti ennätti katsahtaakaan,
tuli kolme, neljä vuohta hypellen alas, ja yhä enemmän ja enemmän niitä
ilmestyi, kullakin oli pieni kello kaulassa, niin että kilinää kuului
joka taholta. Joukon keskellä tuli vuohipaimen juoksujalkaa ja lauloi
juuri parhaillaan laulunsa loppuun:

    "Ja talvellakin laulan,
    Ei itkeä saa,
    Kun armahin kevät
    Taas pian palajaa."

Sitten kajahutti hän tavattoman joikauksen ja seisoi yhtäkkiä
laumoineen aivan naisten edessä, sillä avojaloillaan hyppeli hän aivan
yhtä ketterästi ja hiljaa kuin pikku elukkansakin.

"Hyvää iltaa!" sanoi hän iloisesti katsellen molempia vastaantulijoita
ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta iloinen vuohipaimen miellytti naisia.
"Varro vähän", sanoi Paula, "oletko sinä Fiderisin vuohipaimen? Ovatko
vuohesi tuolta alhaalta kylästä?"

"Ovat tietysti!" kuului vastaus.

"Menetkö sinä niitten kanssa joka päivä tuonne ylös?"

"Menen."

"Vai niin, ja mikä nimesi sitten on?"

"Monni on nimeni."

"Laulappas minullekin se laulu, jonka juuri lauloit. Kuulimme vasta
yhden säkeistön."

"Se on liian pitkä", selitti Monni, "vuohille tulee liian myöhä,
niitten pitää päästä kotiin." Hän oikaisi hattukuluansa, sinkautti
piiskaansa ilmassa ja huusi vuohille, jotka ja kaikkialla olivat
ruvenneet jyrsimään: "Hoi, kotiin, hoi!"

"Mutta laulathan minulle joskus toiste, Monni, eikö niin?" huusi Paula
hänen jälkeensä.

"Vaikka vain, kyllä sen teen -- ja nyt hyvää yötä!" huusi hän
vastaukseksi lähtien laukkaamaan vuohien kera. Vähän päästä pysähtyi
koko lauma alhaalla takapihalla muutamia askeleita kylpylaitoksesta,
sillä tänne tuli Monnin jättää taloon kuuluvat vuohet, kaunis valkea
sekä musta soman vuonansa kanssa. Monni kohteli viimemainittua mitä
suurimmalla huolella, sillä se oli hento elukka, ja Monni rakasti sitä
yli kaikkien muitten. Se olikin niin kiintynyt häneen, että se juoksi
kaiket päivät hänen perässään. Nytkin hän veti sen hellästi puoleensa
ja pani sen navettaansa; sitten sanoi hän: "Kas niin, pikku Maggi, nuku
nyt hyvin, olet väsynyt, eikö niin? Sinne ylös on aika pitkä matka, ja
sinä olet niin pieni vielä. Pane nyt vain heti maata, kas niin, oikein
hyviin olkiin." Kun hän oli sitten peittänyt pikku Maggin, lähti hän
kiireesti edelleen laumoineen ensin kylpylaitoksen edustalla olevaa
kunnasta ylös ja sitten tietä alas kylää kohden. Täällä otti hän pienen
torvensa esille ja puhalsi niin kovasti, että ääni jymisi alas laakson
pohjaan asti. Kaikista hajallaan olevista asumuksista tulivat nyt
lapset juoksujalkaa, jokainen hyökkäsi vuohensa luo, jonka hän jo
etäältä tunsi, ja läheisistä taloista tuli sieltä täältä nainen,
tarttui vuoheensa köydestä tai sarvesta, ja lyhyessä ajassa oli koko
lauma hajoitettu ja joka elukka viety paikalleen. Lopuksi seisoi Monni
vielä yksin oman, ruskean vuohensa kanssa ja sen kera hän nyt meni
pientä majaa kohden vuorenrinteessä, missä isoäiti häntä jo odotti
ovella.

"Onko kaikki käynyt hyvin, Monni?" kysyi hän ystävällisesti, vei sitten
Ruunikin navettaan ja alkoi heti lypsää sitä. Isoäiti oli vielä roteva
nainen, huolehti kaikesta tuvassa ja navetassa ja piti kaikkialla hyvää
järjestystä yllä. Monni seisoi navetan ovella ja katseli iso-äitiä. Kun
lypsy oli lopussa, meni tämä mökkiin ja sanoi: "Tule Monni, sinun on
varmaankin nälkä."

Hän olikin jo kattanut pöydän valmiiksi, Monni sai vain istua syömään.
Isoäiti istuutui hänen viereensä, ja vaikka pöydällä ei ollut muuta
kuin vati täynnä maissipuuroa keitettynä Ruunikin maitoon, niin söi
Monni kumminkin hyvällä ruokahalulla. Samalla kertoi hän isoäidille,
mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Lopetettuaan ateriansa vetäytyi
hän vuoteelleen, sillä aamun sarastaessa oli hänen taas lähdettävä
lauman kanssa laitumelle.

Täten oli Monni viettänyt jo kaksi kesää. Näin kauan hän oli jo ollut
vuohipaimenena ja oli jo niin tottunut tähän elämään ja kiintynyt
elukkoihinsa, ettei hän voinut kuvitellakaan mitään muuta. Monni oli
asunut isoäitinsä kanssa niin kauvan kuin hän saattoi muistaa. Hänen
äitinsä oli kuollut hänen vielä ollessaan aivan pieni, hänen isänsä
lähti pian sen jälkeen sotapalvelukseen Neapeliin ansaitakseen jotakin,
kuten hän sanoi, sillä hän arveli sen käyvän siellä pikemmin.

Hänen vaimonsa äiti oli myös köyhä, mutta hän otti heti tyttärensä
hyljätyn poikasen, pikku Salomonin, luokseen ja jakoi hänen kanssaan,
mitä hänellä oli. Hänen kodillaan olikin siunausta, eikä hänen vielä
koskaan ollut tarvinnut kärsiä puutetta.

Vanhasta kunnon Liisasta pitivät kaikki kyläläiset paljon, ja kun kaksi
vuotta sitten oli nimitettävä uusi vuohipaimen, silloin äänestivät
kaikki yksimielisesti Monnia, sillä jokainen soi mielellään
työteliäälle Liisalle, että Monnikin nyt voisi jotakin ansaita. Hurskas
isoäiti ei antanut Monnin lähteä ainoanakaan aamuna muistuttamatta
hänelle: "Älä unohda, Monni, kuinka lähellä hyvää Jumalaa olet siellä
ylhäällä, ja muista, että hän näkee ja kuulee kaikki, etkä sinä voi
mitään kätkeä hänen silmiltään. Mutta älä myöskään unohda, että hän on
lähellä sinua auttamassakin. Sen tähden ei sinun koskaan tarvitse
pelätä, ja jollet siellä ylhäällä voi huutaa ketään ihmistä apuun, niin
huuda vain hyvää Jumalaa hädässä, hän kuulee sinua kohta ja tulee
avuksesi."

Siten lähti Monni alun pitäen täynnä luottamusta yksinäisille
kukkuloille ja korkeimmille kallioille eikä milloinkaan hituistakaan
pelännyt eikä kauhistunut, sillä hän ajatteli aina:

"Jota ylemmäs kuljen, sitä lähempänä hyvää Jumalaa olen ja sitä
turvallisempi kaiken suhteen, mikä minua voi kohdata." Niin ei Monnilla
ollut surua eikä huolta ja hän saattoi iloita kaikesta, mitä hän koki
aamusta iltaan, eikä ollut kumma, että hän alituisesti vihelsi, lauloi
ja remusi, sillä hänen täytyi purkaa suurta iloisuuttaan.



Toinen luku.

Monnin elämä vuorilla.


Seuraavana aamuna heräsi Paula aikaisemmin kuin koskaan ennen, äänekäs
laulu oli herättänyt hänet unesta. "Siinä vuohipaimen varmaankin jo
menee", sanoi hän, hypähti vuoteestaan ja juoksi akkunaan.

Aivan oikein, Monni seisoi siinä raikkain punaisin poskin ja oli juuri
hakenut vanhan vuohen ja vuonan navetasta. Nyt heilautti hän ruoskaansa
ilmassa, vuohet hyppelivät ja keikkuivat hänen ympärillään, ja samassa
koko lauma lähti eteenpäin, ja yhtäkkiä korotti Monni taas äänensä ja
lauloi, niin että vuoret kaikuivat:

    "Tuoll' ylhäällä kuusissa
    Kuoro lintujen soi,
    Jos hetkisen satoikin,
    Säteen taas päivä soi."

"Tänään pitää hänen kerrankin laulaa minulle koko laulunsa", sanoi
Paula, sillä nyt oli Monni jo kadonnut näkyvistä, eikä hän enää voinut
erottaa hänen etäistä lauluaan.

Taivaalla leijailivat vielä rusottavat aamupilvet, ja raitis aamutuuli
suhisi Monnin korvissa hänen noustessaan vuorille. Se olikin juuri
hänen mieleensä. Hän laulaa helähytteli mielihyvästä ensimäiseltä
kallionkielekkeeltä niin kovasti alas laaksoon, että moni nukkuja
alhaalla kylpylaitoksessa hämmästyneenä avasi silmänsä, mutta sulki ne
taas kohta, sillä ääni oli tuttu ja ilmoitti, että saattoi nukkua vielä
hetkisen, sillä vuohipaimen tuli aina niin varhain. Sillävälin kiipesi
Monni vuohineen tunnin ajan ylemmäs ja ylemmäs, aina korkeille
kallioille asti.

Monnin ympärillä oli tullut yhä kauniimpaa, kuta ylemmäksi hän ehti.
Aika ajoin silmäili hän ympärilleen ja katsahti kirkkaalle taivaalle,
joka kävi yhä sinisemmäksi, sitten alkoi hän taas laulaa täyttä
kurkkua, sitä kovemmin ja iloisemmin, jota ylemmäs hän tuli:

    "Tuoll' ylhäällä kuusissa
    Hyvät herkkuni lie
    Jos hetkisen satoikin,
    Säteen taas päivä soi.

    Ja aurinko ja tähdet
    Sekä kuutamo yön,
    Ne iloksemme antoi
    Hellä Isämme syön.

    Punakukkia kevät
    Sekä keltaisia tuo,
    Sinitaivaskin kaunis
    Ilon yltäisen suo.

    Kesän runsahat marjat
    Kuoro lintujen soi,
    Punaposkiset, mustat,
    Ne varrelta vien.

    Ja kun valkeena lehto
    On pähkinöitään,
    Syö vuoheni ruohon
    Sinne itsekin jään.

    Ja talvellakin laulan,
    Ei itkeä saa,
    Kun armahin kevät
    Taas pian palajaa."

Nyt saavuttiin huipulle, mihin hän tavallisesti pysähtyi ja missä hän
nyt aikoi viipyä koko päivän. Siinä oli pieni, vihreä ylätasanko, jossa
oli niin ulkoneva kieleke, että siltä saattoi nähdä etäälle yltympäri,
kauas laaksoon. Tämän kielekkeen nimi oli Kalliosaarnastuoli, ja siellä
saattoi Monni usein oleskella tuntikausia ja katsella ympärilleen ja
vihellellä itsekseen elukoitten hauskasti etsiskellessä ruohoa hänen
ympäriltään.

Heti kun Monni oli päässyt perille, otti hän pienen eväspussinsa
selästään, pani sen maankoloon, jonka hän itse oli sitä varten
kaivanut, astui sitten Kalliosaarnastuolille ja heittäytyi maahan
kerrankin oikein nauttiakseen.

Taivas oli nyt käynyt tummansiniseksi, ylhäällä olivat korkeat vuoret
pilviä piirtävine huippuineen ja suurine jääkenttineen tulleet
näkyviin, ja alhaalla hohti kaukaa vihreä laakso aamuvalossa. Monni
loikoi maassa, katseli ympärilleen, lauloi ja vihelteli. Vuorituuli
vilvoitti hänen lämpöisiä kasvojaan, ja jos hän lakkasi viheltämästä,
livertelivät linnut hänen yläpuolellaan sitäkin iloisemmin ja lensivät
kohden sinitaivasta.

Monnista tuntui sanomattoman hyvältä. Silloin tällöin tuli pikku Maggi
hänen luokseen ja hieroi hiukan päätään Monnin olkapäihin kuten se aina
pelkästä hellyydestä teki, sitten määki se lempeästi, meni Monnin
toiselle puolelle ja hieroi taas päätään hänen olkaansa. Toisistakin
vuohista tuli milloin toinen, milloin toinen katsomaan paimenta ja
jokaisella oli oma tapansa tervehtiessään.

Ruunikki, hänen oma vuohensa tuli hyvin huolekkaan näköisenä ja
tarkasti, oliko kaikki järjestyksessä. Se seisoi sitten hänen
vieressään ja katseli häntä, kunnes hän sanoi: "Niin, niin Ruunikki,
kaikki on hyvin, menehän vain takaisin syömään." Pieni valkea vuohi ja
Pääsky, joka oli saanut nimensä siitä, että se oli niin laiha ja
ketterä ja hyökkäsi joka paikkaan kuin pääskyset pesiinsä, ryntäsivät
aina yhdessä Monnin kimppuun sellaisella voimalla, että ne varmaankin
olisivat kaataneet hänet kumoon, ellei hän jo ennestään olisi ollut
pitkänään, ja kohta sen jälkeen ryntäsivät ne taas pois.

Kiiltävä Mustikki, kylpylaitoksen isännän vuohi, pikku Maggin emä oli
hieman ylpeä, se tuli vain noin parin askeleen päähän, katseli pää
pystyssä Monnia -- se ei näet tahtonut olla liian tuttavallinen -- ja
meni sitten taas tiehensä. Mutta suuri Sulttaani, pukki, näyttäytyi
aina vain kerran, puski silloin tieltään kaikki, jotka hän tapasi
Monnin läheisyydessä, ja määki muutamia kertoja niin merkitsevästi kuin
olisi hänellä annettavina tietoja lauman tilasta, jonka johtajaksi hän
tunsi itsensä.

Ainoastaan pikku Maggi ei milloinkaan antanut tunkea itseään
suojelijansa luota. Jos pukki tuli ja tahtoi puskea sen syrjään, niin
se ryömi niin syvälle Monnin kainaloon tai pään alle, ettei suuri
Sulttaani ensinkään enää hätyyttänyt sitä, eikä pikku vuona siten
Monnin turvissa hituistakaan pelännyt Sulttaania, vaikka se muuten
värisi, kun tämä vain tuli sen läheisyyteen.

Niin oli aurinkoinen aamu kulunut, Monni oli jo murkinoinut ja seisoi
nyt miettiväisenä nojaten sauvaansa, jota hän täällä ylhäällä usein
tarvitsi, sillä se oli hänelle ylöspäin ja alaspäin kapuamiseen varsin
mukava. Hän ajatteli, nousisiko hän jollekin toiselle puolelle vuorta,
sillä korkeammalle ylös ei hän tänä iltapäivänä halunnut mennä vuohien
kanssa, kysymys oli vain siitä, mille puolelle. Hän päätti
mennä vasemmalle, sillä siihen suuntaan päästiin kolmelle
Louhikäärmekalliolle, joiden ympärillä kasvoi niin hienoa ruohoa, että
se oli todellista juhlaruokaa vuohille.

Polku oli jyrkkä ja ylhäällä kallioseinämällä oli vaarallisia paikkoja,
mutta hän tiesi hyvän tien, ja olivathan vuohet ymmärtäväisiä eivätkä
helposti eksyneet. Hän lähti nousemaan mäkeä, ja iloisesti kiipesivät
kaikki hänen vuohensa mukana milloin hänen edellään, milloin hänen
perässään, pikku Maggi ihan hänen läheisyydessään, välistä hän
pitelikin siitä ja veti sitä mukanaan, kun tuli peräti jyrkkä kohta.
Kaikki kävi kumminkin aivan hyvin, ja nyt olivat he ylhäällä. Korkealle
hypellen riensivät vuohet kohta vihreitä pensaita kohden, sillä he
kyllä tunsivat oivallisen rehun, jota he jo usein olivat täällä
nakertaneet.

"Siivosti, siivosti vain!" muistutti Monni, "älkääkä tyrkkikö toisianne
jyrkissä kohdissa, silmänräpäyksessähän joku voisi pudota ja taittaa
jalkansa. Pääsky! Pääsky! Mikä sinun päähäsi on pälkähtänyt?" huusi hän
samassa sangen kiihtyneenä ylös kallioita kohden, sillä ketterä vuohi
oli kiivennyt ylös korkeille Louhikäärmekiville, seisoi nyt yhden kiven
äärimmäisellä reunalla ja katseli häntä sieltä varsin nenäkkäästi. Hän
kiipesi kiireesti ylös, sillä vain yksi ainoa askel olisi tarvittu, ja
Pääsky olisi suistunut kuiluun. Monni oli sangen nopsa, muutamassa
hetkessä oli hän kivellä, tarttui nopealla otteella pääskyn jalkaan ja
veti sen takaisin. "Tule nyt minun kanssani, sinä ymmärtämätön elukka",
torui Monni, veti Pääskyn mukanansa alas toisten luo ja piteli sitä
vielä hetkisen, kunnes se oli oikein päässyt syömisen alkuun erään
pensaan vieressä eikä enää ajatellut karkaamista.

"Missä on pikku Maggi?" huudahti Monni äkkiä nähdessään Mustikin
seisovan yksin erään jyrkänteen reunalla syömättä ja katsellen
rauhallisesti ympärilleen. Pieni vuona oli aina joko Monnin vieressä
tai juoksenteli se emänsä perässä.

"Missä vuonasi on, Mustikki?" huusi Monni kauhistuneena ja juoksi
vuohen luo. Mustikki oli merkillisen näköinen, ei syönyt, vaan seisoi
yhä samalla paikalla ja heristi niin epäluuloisesti korviaan. Monni
asettui ihan sen viereen ja katseli ylös ja alas, Nyt kuuli hän
hiljaista, valittavaa määkinää, se oli pikku Maggin ääni ja se tuli
alhaaltapäin surkeana ja apua pyytävänä. Monni heittäytyi maahan ja
kurottautui katsomaan. Tuolla alhaalla liikkui jotakin, nyt näki hän
selvästi pikku Maggin riippuvan syvällä eräällä kalliosta ulkonevalla
puunoksalla. Se uikutti säälittävästi; se oli pudonnut.

Onneksi oli oksa kannattanut sitä, muuten olisi se syöksynyt kuiluun ja
surkeasti musertunut kuoliaaksi. Mutta vieläkin oli suistumisen vaara
suuri, ellei se saattaisi pysyttäytyä oksan varassa. "Pidä kiinni,
pikku Maggi, pidä kiinni oksasta! Katso, minä kyllä tulen sinua
noutamaan!" Mutta miten päästä sinne? Kallioseinämä oli niin jyrkkä
tästä kohden, Monni huomasi kyliä, ettei hän mitenkään voinut siitä
laskeutua. Mutta pikku vuohi mahtoi siellä alhaalla olla suunnilleen
Sadekallion, ulkonevan kielekkeen kohdalla, jonka alle niin hyvin pääsi
sateen suojaan. Siellä viettivät paimenpojat aina sadepäivät, siksi
kutsuttiinkin paikkaa vanhoista ajoista asti Sadekallioksi, Monni
ajatteli että hän sieltäpäin voisi kiivetä kallion poikki ja palata
vuonan kanssa.

Kiireesti vihelsi hän lauman kokoon ja laskeutui sen kanssa alaspäin,
kunnes hän saapui sille kohdalle, mistä pääsi Sadekalliolle. Siihen
jätti hän vuohet laitumelle ja meni kalliota kohden. Täältä hän kohta
näkikin vielä melkoisen paljon yläpuolellaan oksan ja sillä riippuvan
vuohen. Hän huomasi kyllä, ettei ollut helppoa kiivetä kalliota ylös ja
takaisin pikku Maggi selässä, mutta muulla tavoin ei elukkaa voitu
pelastaa. Hän ajatteli myös kohta, että hyvä Jumala varmaankin auttaisi
häntä, sittenhän hän ei voisi epäonnistua. Kätensä ristien katsahti hän
taivasta kohden ja rukoili: "Hyvä Jumala, auta minua, että saan pikku
Maggin pelastetuksi!." Nyt luotti hän täydelleen siihen, että kaikki
kävisi hyvin, ja kiipesi ravakasti kalliota, kunnes saapui ylös oksan
luo. Siellä tarrautui hän lujasti kiinni molemmilla jaloillaan, nosti
vapisevan, uikuttavan elukan hartioilleen ja kiipesi nyt hyvin
varovasti alas. Kun hän taas seisoi varmalla nurmipohjalla ja näki
kauhistuneen pikku vuohen pelastettuna, oli hän niin iloinen, että hän
huudahti ylös taivasta päin: "Tuhannen kiitosta, hyvä Jumala, että niin
hyvin meitä autoit! Voi kuinka iloisia me molemmat olemme siitä!"
Sitten istahti hän vielä hetkiseksi maahan ja silitteli vuonaa, jonka
hennot jäsenet yhä vielä värisivät, ja lohdutti sitä.

Koska pian sen jälkeen oli aika lähteä pois, nosti Monni vuonan vielä
kerran harteilleen ja sanoi huolestuneena: "Tule, pikku Maggi raukka,
sinähän vieläkin vapiset, tänään sinä et jaksa kävellä kotiin, minun
täytyy kantaa sinut --", ja niin kantoi hän elukkaa, joka kiinteästi
nojasi häneen, koko matkan alas.

Paula seisoi nyt viimeisellä kunnaalla kylpylaitoksen edessä ja odotti
vuohipaimenta. Hänen tätinsäkin oli seurannut häntä. Kun nyt Monni
lähestyi taakkoineen, halusi Paula tietää, oliko vuona kipeä, ja
osoitti suurta myötätuntoa. Kun Monni sen näki, istahti hän kohta
maahan Paulan eteen ja kertoi hänelle tämänpäiväisen kokemuksensa
Maggin kanssa.

Paula osoitti sangen suurta mielenkiintoa asialle ja silitteli
pelastettua elukkaa, joka nyt rauhallisena makasi Monnin polvilla ja
oli varsin soma valkoisine jalkoineen ja kauniine mustine pikku
turkkineen selässä. Se antoi ihan mielellään silitellä itseään.

"Nyt laulat minulle vielä laulusi, kun siinä juuri niin mukavasti
istut", sanoi Paula. Monni oli niin iloisella mielellä, että hän
kernaasti ja täydestä povesta viritti ja lauloi koko laulunsa loppuun
asti.

Se miellytti Paulaa erinomaisesti ja hän sanoi, että Monnin piti laulaa
se vielä toistekin hänelle. Sitten lähti koko seurue yhdessä alas
kylpyhuoneelle. Täällä laskettiin vuona leposijalleen, Monni jätti
hyvästi ja Paula meni takaisin huoneeseensa puhellaksensa täällä vielä
kauvan tädille vuohipaimenesta, jonka iloiseen aamulauluun hän taas
toivoi heräävänsä.



Kolmas luku.

Vierailu.


Niin oli kulunut useampia päiviä, toinen oli ollut yhtä aurinkoinen ja
kirkas kuin toinenkin, sillä oli erittäin kaunis kesä, ja taivas pysyi
sinisenä ja pilvettömänä aamusta iltaan.

Joka aamu oli vuohipaimen heleästi laulaen kulkenut kylpyhuoneen ohi,
joka ilta palannut laulaen takaisin, ja kaikki kylpyvieraat olivat niin
tottuneet tuohon iloiseen lauluun, ettei kukaan olisi tahtonut olla
sitä ilman.

Ennen kaikkia piti kumminkin Monnin ilomielisyydestä Paula, joka
melkein joka ilta meni häntä vastaan ryhtyäkseen hänen kanssaan
keskusteluun.

Eräänä päivänpaisteisena aamuna oli Monni taas saapunut ylös
Kalliosaarnastuoliin ja oli juuri heittäytymäisillään pitkäkseen, kun
hän muuttikin mielensä. "Ei, eteenpäin, vuohiseni! Teidänhän täytyi
viime kerralla jättää pureksimatta kaikki hyvät lehdet, koska meidän
täytyi mennä pikku Maggia hakemaan, nyt lähdetään vielä kerran ylös,
saatte nakertaa siellä pensaat putipuhtaiksi!" Ja iloissaan hyppivät
kaikki vuohet hänen jälessään, sillä he huomasivat, että nyt mentiin
ylös oivien pensasten luo Louhikäärmekiville. Mutta tällä kertaa
pitikin Monni pikku Maggia koko ajan kainalossaan, nyhti sille itse
hyviä lehtisiä kallioilta ja syötti niitä sille kädestään. Se lienee
varsin suuresti miellyttänyt vuonaa, se hieroi vähä väliä tyytyväisenä
pientä päätään Monnin olkaa vasten ja määki iloisesti. Niin oli koko
aamu kulunut, ja Monni havaitsi vasta, kun nälkä rupesi vaivaamaan,
että oli tullut myöhä. Oman ruokansa oli hän jättänyt pieneen koppaan
alas, koska hän oli aikonut palata sinne päivälliseksi.

"Kas niin, nyt te olette jo saaneet paljon hyvää, enkä minä vielä
mitään", sanoi hän vuohilleen, "nyt minunkin pitää saada jotakin, ja
sieltä alhaalta te löydätte vielä yllin kyllin, tulkaahan". Samassa hän
vihelsi äänekkäästi, ja koko lauma lähti liikkeelle poispäin,
vilkkaimmat aina edellä ja kaikkien etunenässä ketterä Pääsky, jolle
tänään oli tapahtuva jotakin odottamatonta. Se hyppeli alas kiveltä
kivelle, monen kallion repeämän yli, mutta yhtäkkiä se ei päässytkään
etemmäksi, ihan sen edessä seisoi yhtäkkiä vuorikauris ja katseli sitä
uteliaasti. Sellaista ei Pääskylle vielä koskaan ollut tapahtunut! Se
seisoi, katseli vierasta kysyvästi ja odotti, että se menisi pois
hänen tieltään ja sallisi hänen kauniisti hypätä kallionlohkareelle
kuten hän oli aikonut. Mutta kauris ei hiiskahtanutkaan, katseli vain
julkeasti Pääskyä. Siten seisoivat molemmat toistensa edessä yhä
uppiniskaisempina, ja seisoisivat siinä vielä tänä hetkenä, ellei iso
Sulttaani olisi sillä välin saapunut paikalle. Se oivalsi heti
asiaintilan, astui varsin maltillisesti Pääskyn ohi ja puski
vuorikauriin yhtäkkiä niin kauvas ja niin voimakkaasti syrjään, että
sen täytyi tehdä rohkea hyppäys välttääkseen luisumasta alas kalliolta.
Mutta Pääsky käveli riemuiten tietänsä eteenpäin ja Sulttaani asteli
tyytyväisenä ja ylväänä sen perässä, sillä se tunsi itsensä laumaansa
kuuluvien vuohien turvalliseksi suojelijaksi. Sillävälin olivat Monni
ylhäältäpäin ja eräs toinen poika alhaaltapäin saapuneet läheiselle
kentälle ja hekin katselivat hämmästyneinä toisiaan. Mutta he tunsivat
hyvin toisensa ja ensi hämmästyksen mentyä ohi tervehtivät he toisiaan
ystävällisesti. Vieras oli Yrjö, kotoisin Kyblisistä. Hän oli jo puolen
aamupäivää turhaan hakenut Monnia ja nyt tapasi hänet täällä ylhäällä,
jossa hän ei ensinkään ollut tiennyt hänen olevan.

"En luullut sinun kulkevan näin ylös vuohinesi", sanoi Yrjö,

"Kuljenpa niinkin", vastasi Monni, "mutten aina, tavallisesti olen
Kalliosaarnastuolin luona ja sen ympärillä. Miksi tulit sitä tietä
ylös?"

"Tahdoin vierailla luonasi", kuului vastaus, "minulla on sinulle
kaikellaista kerrottavaa. Minulla on tässä myös kaksi vuohta, ne vien
minä kylpylaitoksen isännälle, hän haluaa ostaa yhden sellaisen, ja
siiloin ajattelin tulla vielä ylös luoksesi."

"Sinunko vuohiasi ne ovat?" kysyi Monni.

"Niin, meidän ne ovat, ei minulla ole vieraita paimennettavinani, en
ole enää vuohipaimen."

Se ihmetytti suuresti Monnia, sillä Yrjö oli samaan aikaan kuin hänkin
päässyt Kyblisin vuohipaimeneksi, eikä Monni voinut ymmärtää, että se
saattoi noin päättyä, eikä Yrjö edes valittanut.

Sillävälin olivat paimenet ja laumat saapuneet Kalliosaarnastuolille.
Monni haki leipää ja viipaleen kuivattua lihaa ja kutsui Yrjön
päivälliselle. He istahtivat molemmat Saarnastuolille ja aterioivat
hyvällä ruokahalulla, sillä oli tullut hyvin myöhä, ja heillä oli
kummallakin erinomainen ruokahalu. Kun nyt kaikki oli syöty ja sitten
vielä juotu vähän kutinmaitoa, oikaisihe Yrjö mukavasti pitkin
pituuttaan maahan ja nojasi päätään molempiin kyynärpäihinsä, Monni
taas jäi istumaan, sillä hän katseli aina mielellään ylhäältä alas
syvään laaksoon.

"Mikä sinä sitten nyt olet, Yrjö, kun et enää ole vuohipaimen?" alkoi
Monni, "jokin sinun sentään täytyy olla".

"Kyllä minä jokin olenkin", vastasi Yrjö. "Olen munapoika. Joka päivä
kuljetan munia kaikkiin ravintoloihin niin kauvas kuin ehdin, tulen
tänne ylös kylpylaitoksellekin, eilen kävin jo siellä."

Monni pudisti päätään: "Se ei ole mitään, munapoika en tahtoisi olla,
tuhat kertaa mieluummin tahdon olla vuohipaimen, se on paljon
ihanampaa."

"Mitä vielä, kuinka niin?"

"Eiväthän munat ole eläviä, niitten kanssahan et voi yhtään sanaa
puhua, eivätkä ne juokse perässäsi kuten vuohet, jotka iloitsevat, kun
tulet. Ne ovat uskollisia ja ymmärtävät joka sanan, jonka puhut niitten
kanssa; sinulla ei ole yhtään iloa muniesi kanssa kuten vuohien kera
täällä ylhäällä."

"Niin ja sinä sitten", keskeytti Yrjö hänet, "mitä suuria iloja sinulla
sitten on täällä ylhäällä? Nytkin on sinun varmaankin kuusi kertaa
täytynyt nousta, sillä aikaa kuin söimme, ainoastaan tuon tyhmän pikku
vuohen tähden, jottei se putoisi -- onko se sitten iloa?"

"On, teen sen ihan mielelläni! Eikö niin, pikku Maggi, tule, tule!"
Monni hyppäsi pystyyn ja juoksi pikku vuohen jälkeen, sillä se teki
varsin varomattomia ilohyppyjä. Kun hän taas oli istumassa, sanoi Yrjö:

"On olemassa toinenkin keino pidättää pieniä vuohia putoamasta
kallioilta ilman että aina täytyy juosta niitten perässä kuten sinä
teet."

"Mikä keino?" kysyi Monni.

"Pistää kepin lujasti maahan ja sitoo vuohen yhdestä jalasta siihen
kiinni, se sätkii kyllä silloin hirveästi, muttei kumminkaan pääse
karkuun."

"Ethän tarkoittane, että tekisin jotain sellaista pikku vuohelle!"
sanoi Monni ihan närkästyksissään, veti pikku Maggin luokseen ja piteli
sitä kuin täytyisi hänen suojella sitä sellaiselta menettelyltä.

"Tuosta ei sinun kauvaa enää tarvitse huolehtia", alkoi Yrjö taas, "se
ei enää monesti tule tänne ylös".

"Mitä? Mitä? Mitä sinä sanot, Yrjö!" kiivastui Monni.

"Haa, etkö sinä sitä tiedäkään? Isäntä ei aijo kasvattaa sitä, se on
hänen mielestään liian heikko, siitä ei koskaan tule kaunista vuohta.
Hän olisi myynyt sen isälleni, muttei hänkään siitä välittänyt. Nyt
aikoo isäntä teurastaa sen ensi viikolla ja sitten ostaa hän tuon
meidän Kirjokin."

Monni oli aivan kauhusta kalvennut. Ensin ei hän voinut sanoa
sanaakaan, mutta nyt puhkesi hän ääneensä valittamaan pikku vuohen
kohtaloa:

"Ei, ei, sitä he eivät saa tehdä, pikku Maggi, he eivät saa teurastaa
sinua, sitä en voi kestää. Voi, mieluummin tahdon kohta kuolla
kanssasi, ei, niin ei voi käydä!"

"Älähän nyt", sanoi Yrjö harmissaan ja nosti Monnia, joka tuskissaan
oli heittäytynyt kasvoilleen maahan.

"Nousehan nyt, tiedäthän, että vuohi nyt kerta kaikkiaan kuuluu
isännälle, ja että hän saa tehdä sille, mitä hän tahtoo. Älä nyt sitä
enää ajattele! Tulehan, minä tiedän vieläkin jotain. Katso! Katso!"
Samassa kurotti Yrjö Monnille kättään ja peitti toisella kädellä
lujasti esineen, jota Monnin piti ihailla, mutta se säihkyi ihan
kummasti hänen kädessään, sillä aurinko paistoi juuri siihen.

"Mikä se on?" kysyi Monni, kun esine taas säkenöi auringon säteen
valaisemana.

"Arvaa."

"Sormus?"

"Ei, mutta jotain sen tapaista."

"Kuka sen on sinulle antanut?"

"Antanut? Ei kukaan, olen sen itse löytänyt."

"Mutta sittenhän se ei ole omasi, Yrjö."

"Miksei? En ole sitä keneltäkään ottanut, olin vähältä astua sen päälle
jalallani, silloinhan se kumminkin olisi särkynyt, voinhan yhtä hyvän
pitää sen."

"Mistä sen löysit?"

"Alhaalta kylpyhuoneen luota eilen illalla."

"Sitten on sen joku talon asukkaista hukannut, sinun pitää ilmoittaa
isännälle, ja, ellet sinä sitä tee, teen minä sen tänä iltana".

"Ei, ei, Monni, älä vain sitä tee", sanoi Yrjö nyt pyytäen, "katsos,
minä tahdon näyttää sinulle, mikä se on. Minä aijon myydä sen erään
ravintolan sisäkölle, mutta hänen täytyy varmasti antaa minulle neljä
markkaa. Annan sinullekin yhden tai kaksi, sittenhän ei kukaan tiedä
siitä mitään."

"En huoli niistä! En huoli niistä!", keskeytti Monni hänet kiivaasti,
"ja hyvä Jumala on kuullut kaikki, mitä olet sanonut".

Yrjö katsahti taivaaseen päin: "Niin kaukana", sanoi hän epäröiden,
mutta alkoi kuitenkin kohta puhua hiljemmin.

"Hän kuulee sinut kumminkin", sanoi Monni luottavasti.

Yrjöstä alkoi tuntua hiukan peloittavalta. Kunpa hän vain saisi Monnin
puolelleen, muuten oli kaikki hukassa. Hän mietti ja mietti. "Monni",
sanoi hän äkkiä, "tahdon luvata sinulle jotain, mikä sinua ilahduttaa,
jos olet sanomatta kenellekään löytämästäni korusta. Eihän sinun
tarvitse siitä mitään ottaakaan, silloinhan sinulla ei ole sen kanssa
mitään tekemistä. Jos sinä siis suostut pyyntööni, niin laitan minä
puolestani niin, että isäni kuitenkin vielä ostaa pikku Maggin, ettei
sitä teurasteta, tahdotko?"

Monnin sydämessä syntyi kova taistelu. Oli väärin, jos hän auttoi
salaamaan löytöä. Yrjö oli avannut kätensä, siinä oli risti. Se oli
koristettu monilla kivillä, jotka säihkyivät kaiken värisinä. Monni
näki selvästi, ettei se ollut arvoton esine, jota ei kukaan kyselisi,
hän tunsi hyvin, että se oli samaa kuin olisi hän itse pitänyt jotain
itselleen kuulumatonta, jos hän vaikenisi. Mutta toisella puolen oli
pieni, hellä Maggi, joka veitsellä kauhealla tavalla surmattaisiin, ja
hän saattoi sen ehkäistä, jos hän tahtoi salata löydön.

Juuri parhaillaan makasi pikku vuohi niin luottavaisesti hänen
vieressään kuin olisi se tiennyt, että hän aina auttaisi sitä. Ei, hän
ei voinut antaa sen tapahtua, hänen täytyi koettaa pelastaa
lemmikkinsä.

"No niin, minä tahdon, Yrjö", sanoi hän, mutta vailla iloisuutta,

"Lyö kättä päälle sitten!" Ja Yrjö tarjosi Monnille kättään, jotta tämä
lupaisi tarttumalla siihen, sillä ainoastaan siten oli lupauksella
horjumaton voima.

Yrjö oli kovin iloinen siitä, että hän nyt oli varma asiastaan, mutta
koska Monni oli käynyt niin hiljaiseksi, ja koska hänellä oli paljon
pitempi matka kotiin kuin tällä, huomasi hän parhaaksi lähteä kahden
vuohensa kera. Hän jätti hyvästit Monnille ja vihelsi molempia
seuralaisiaan, jotka sillä välin olivat liittyneet Monnin laumaan,
tosin ei ilman useita puskuja ja muita arveluttavia hyökkäyksiä
molempien puolueitten välillä, sillä Fiderisin vuohet eivät vielä
olleet kuulleet, että on oltava kohteliaita vieraille, eivätkä Kyblisin
vuohet tienneet, ettei vierailulla ollessa saa heti kohta hakea
parhaita kasveja eikä työntää muita pois tieltään. Kun Yrjö nyt oli
ehtinyt kappaleen vuorta alaspäin, lähti Monnikin laumoineen
liikkeelle, mutta hän oli aivan hiljaa eikä laulanut ainoatakaan
säveltä eikä viheltänyt ainoatakaan vihellystä koko kotimatkalla.



Neljäs luku.

Monni ei enää voi laulaa.


Monni lähestyi kylpylaitosta seuraavana aamuna aivan yhtä hiljaisena ja
masentuneena kuin edellisenä iltana. Hiljaa haki hän isännän vuohet ja
nousi edelleen ylöspäin, muttei laulanut säveltäkään, ei ainoatakaan
joikausta kaiuttanut ylös ilmaan. Hän kulki allapäin, ja hänen
kasvoissaan ilmeni pelkoa, paikka paikoin katseli hän myös arasti
ympärilleen, eikö joku tullut hänen perässään ja tahtonut häneltä
jotain kysyä.

Monni ei enää ensinkään voinut olla iloinen, hän ei aluksi itsekään
tiennyt, miksi. Hän tahtoi iloita siitä, että oli pelastanut pikku
Maggin, ja koetti kerran laulaa, mutta siitä ei tullut mitään. Taivas
oli tänään pilvien peitossa, ja Monni ajatteli, että, kun aurinko
tulisi näkyviin, niin hänenkin olisi parempi olla ja hän saattaisi taas
iloita.

Kun hän oli päässyt ylös, alkoi sataa aika vinhasti. Hän pakeni
Sadekallion alle, sillä pian valui sade virtanaan.

Vuohetkin tulivat sinne ja asettuivat mikä minnekin kallioitten alle.
Ylhäinen Mustikki oli kohta tahtonut suojella kaunista, kiiltävää
turkkiaan ja ryöminyt ennen Monniakin kallion alle. Se makasi nyt hänen
takanaan ja katseli mukavasta nurkastaan hyvillään rankkasateeseen.
Pikku Maggi seisoi suojelijansa edessä kallionkielekkeen alla ja hieroi
hellästi pientä päätään hänen polveaan vasten ja katsahti tällöin
kummissaan Monniin, sillä hän ei sanonut sanaakaan, siihen ei vuona
ollut tottunut. Monnin Ruunikkikin kaapi hänen jalkainsa juuressa ja
määki, sillä hän ei ollut vielä koko aamupäivänä sanonut sille mitään.
Monni istui miettiväisenä nojaten sauvaansa, jonka hän sateisella
säällä aina otti käytäntöön, jottei luiskahtaisi jyrkissä kohdissa,
sillä sellaisina päivinä oli hänellä kengät jalassa. Nyt, kun Monni
istui tuntikausia Sadekallion alla, oli hänellä hyvää aikaa
miettimiseen.

Monni ajatteli, mitä hän oli luvannut Yrjölle, ja hänestä tuntui aivan
siltä kuin olisi Yrjö ottanut jotakin ja hän samoin, koskapa Yrjön
kumminkin täytyi siitä hyvästä antaa tai tehdä jotakin. Olihan hän
siis tehnyt väärin, ja hyvä Jumala oli nyt häntä vastaan, sen hän tunsi
sydämessään. Hänelle oli oikein, että oli pimeää ja satoi, ja että hän
oli kätkössä kallion alla, sillä hän ei sentään olisi saattanut
entiseen tapaansa katsahtaa kohden sinitaivasta, koska hän nyt pelkäsi
hyvää Jumalaa, Mutta Monnin täytyi ajatella muitakin asioita: Jos pikku
Maggi taas putoisi jyrkältä kalliolta, ja hän aikoisi hakea sen, eikä
hyvä Jumala suojelisikaan häntä siinä enää ollenkaan, eikä hän saisi
enää rukoilla eikä huutaa häntä, eikä hänellä siten olisi enää mitään
turvallisuutta, ja kun hän sitten luiskahtaisi ja putoisi pikku Maggin
kanssa teräviä kallioita vasten syvälle alas, ja he molemmat makaisivat
ihan revittyinä ja musertuneina alhaalla kuilun pohjalla -- Oi, ei,
niin ei sentään saisi käydä, hänen täytyi toimia niin, että hän taas
voisi rukoilla ja tulla hyvän Jumalan luo kaikkine sydänsuruineen,
silloin saattaisi hän taas olla iloinenkin, sen Monni tunsi. Hän tahtoi
viskata pois painon, joka häntä rasitti, hän tahtoi mennä sanomaan
kaikki isännälle, -- mutta entä sitten? Silloin ei Yrjö taivuttaisi
isäänsä, ja isäntä pistäisi pikku Maggin kuoliaaksi. Voi, ei! Voi, ei!
Sitä ei hän voinut kestää, ja hän sanoi: "Ei, en tee sitä, en sano
mitään!" Mutta hänen ei ollut siitä hyvä olla, ja paino hänen
sydämellään kävi yhä raskaammaksi. Siten kului koko Monnin päivä. Hän
palasi illalla kotiin yhtä äänettömänä kuin hän aamulla oli tullut, ja
kun Paula seisoi alhaalla kylpyhuoneen luona ja juoksi kiireesti
vuohinavettaan kysyen myötätuntoisesti: "Monni, mikä sinua vaivaa?
Miksi et enää ensinkään laula?" silloin kääntyi hän arkana poispäin ja
sanoi: "En voi", ja mahdollisimman pian lähti hän vuohineen pois.

Paula sanoi ylhäällä tädilleen: "Kunpa vain tietäisin, mikä
vuohipaimenen on, hänhän on ihan muuttunut, häntä ei tunne enää
ollenkaan -- kunpa hän sentään vielä laulaisi!"

"Tämä kauhea sade mahtaa tehdä pojan niin alakuloiseksi", arveli täti.

"Nyt tulevatkin kaikki ikävyydet yhtaikaa, lähdemmehän kotiin, täti",
pyysi Paula, "hauskuus on täällä lopussa. Ensin hukkasin kauniin
ristini, eikä sitä enää löydetä, sitten tuli tämä loppumaton sade, eikä
nyt edes enää kuulu iloisen vuohipaimenen laulua. Lähdetään pois!"

"Kylpyohjetta on seurattava loppuun asti, ei siinä mikään auta",
selitti täti.

Pimeää ja harmaata oli seuraavanakin aamuna, ja sade valui herkeämättä.
Monni vietti päivänsä aivan kuin edellisenkin. Hän istui kallion alla,
ja hänen ajatuksensa pyörivät rauhattomina samaa rataa, sillä kun hän
joskus päätti: "Nyt tahdon mennä tunnustamaan vääryyden, jotta taas
saan katsoa ylös hyvän Jumalan puoleen", -- silloin näki hän taas
vuonan edessään teurastettavana, kaikki hänen sisässään alkoi taas
alusta, niin että hän illalla oli ihan väsynyt ajattelemisesta ja
sureksimisesta ja painosta, jota hän kantoi, ja hiipi kotiin
rankkasateessa ikäänkuin ei olisi sitä huomannutkaan.

Alhaalla kylpyhuoneen luona seisoi isäntä takaovella ja tiuskasi
Monnille: "Tuo ne nyt kerrankin, kyllä ne jo ovat tarpeeksi märkiä!
Miksi ryömitkin kuin etana vuorta alas! Ihmettelen, mikä sinua yleensä
vaivaa."

Niin epäystävällisesti ei isäntä ennen ollut koskaan kohdellut Monnia,
päinvastoin oli hän aina huudellut iloiselle vuohipaimenelle mitä
ystävällisimpiä sanoja. Mutta Monnin muuttunut olento ei häntä
miellyttänyt, ja sitä paitsi oli hän muutenkin pahalla päällä, sillä
Paula-neiti oli valittanut hänelle ristinsä katoamista ja lujasti
vakuuttanut, että tuo kallisarvoinen esine oli voinut hukkua vain
taloon tai heti oven ulkopuolelle, sillä hän oli sinä päivänä käynyt
vain ulkona kuulemassa illalla kotiin palaavan vuohipaimenen laulua. Se
seikka, että saatettiin sanoa niin arvokkaan esineen voivan hukkua
hänen talossaan ilman että sitä saatiin takaisin, suututti isäntää
kovasti. Hän oli edellisenä päivänä koonnut koko palvelijakunnan,
kuulustellut ja uhannut ja lopuksi luvannut palkinnon löytäjälle. Koko
talo oli kapinassa kadotetun korun vuoksi.

Kun Monni vuohineen kulki talon etusivun ohi, seisoi Paula siellä. Hän
oli odottanut Monnia ja tahtoi tietää, eikö tämä vieläkään voisi laulaa
eikä olla iloinen. Kun Monni nyt hiipi ohi, huusi Paula:

"Monni! Monni! Oletkohan ollenkaan sama vuohipaimen, joka aamusta
iltaan lauloi:

    "Sinitaivaskin kaunis
    Ilon yltäisen suo?"

Monni kuuli kyllä sanat. Hän ei vastannut mitään, mutta ne tekivät
häneen syvän vaikutuksen.

Voi, miten toisin olikaan, kun hän kaiken päivää saattoi laulaa, ja kun
hänen mielialansa oli aivan samallainen kuin hänen laulunsakin. Voi,
jospa taas saattaisi olla niin!

Taaskin kulki Monni huipulleen hiljaisena, ilotonna ja laulutta. Sade
oli nyt tauonnut, mutta synkkänä riippui sumu yltympäri vuorilla, ja
taivas oli vielä täynnä tummia pilviä. Monni istahti taas kallioitten
alle ja taisteli ajatustensa kanssa. Puolipäivän seuduissa alkoi taivas
selitä, tuli yhä valoisampaa ja valoisampaa. Monni lähti luolastaan ja
katseli ympärilleen. Vuohet hyppelivät iloisesti sinne tänne, pikku
vuonakin oli ihan vallaton ilosta auringon taas tullessa näkyviin ja
teki mitä rattoisimpia hyppyjä.

Monni seisoi Saarnastuolilla ja näki, kuinka alhaalla laaksossa ja
ylhäällä vuorilla kaikki kaunistui ja valkeni. Nyt hajosivat pilvet, ja
heleänsininen taivas hohti niin herttaisena ja suloisena. Monnista
tuntui kuin katselisi hyvä Jumala häntä vaaleasta sinestä, ja yhtäkkiä
tuli hänelle sydämessään ihan selväksi, mitä hänen oli tekeminen, hän
ei voinut enää kantaa vääryyttä, hänen täytyi vapautua siitä. Monni
tarttui vuonaan, joka juoksenteli hänen vieressään, otti sen
käsivarrelleen ja sanoi hellästi: "Voi, pikku Maggi, sinä pikku Maggi
raukka! Olen totisesti tehnyt voitavani, mutta se on väärin, eikä sitä
saa tehdä. Voi, kun sinun vain ei tarvitsisi kuolla, minä en voi sitä
kestää." Ja samassa alkoi Monni itkeä niin, ettei hän enää voinut
puhua, ja vuona määki surumielisesti ja ryömi syvälle hänen kainaloonsa
kuin olisi se tahtonut kokonaan kätkeytyä hänen turviinsa. Sitten nosti
Monni vuonan harteilleen: "Tule, pikku Maggi, minä kannan sinut tänään
vielä kerran kotiin, ehkä en voi sinua kohta enää kantaakaan."

Kun joukkue tuli alas kylpyhuoneen luo, seisoi Paula taas odottamassa
heitä. Monni pani vuonan Mustikin kanssa navettaan ja sen sijaan, että
olisi lähtenyt eteenpäin, tuli hän päärakennukselle ja aikoi mennä
neidin ohi sisälle. Tämä pidätti hänet.

"Yhä vielä ilman laulua, Monni? Mihin sinä nyt aijot noin surkean
näköisenä?"

"Minun pitää ilmoittaa jotakin", vastasi Monni, nostamatta silmiään.

"Ilmoittaa? Mitä sitten? Enkö minä saa sitä tietää?"

"Minun pitää mennä isännän luo, on löydetty jotakin."

"Löydetty? Mitä sitten? Minä myös olen jotakin kadottanut, kauniin
ristin."

"Se se juuri onkin."

"Mitä sinä sanot?" huusi Paula suuresti yllätettynä, "onko se risti,
jossa on säihkyviä kiviä?"

"On, aivan niin."

"Missä sinulla on se sitten, Monni? Annahan se minulle, oletko löytänyt
sen?"

"En, vaan Kyblisin Yrjö."

Nyt halusi Paula tietää, kuka tämä oli ja missä hän asui. Hän tahtoi
heti paikalla lähettää jonkun alas Kyblisiin hakemaan ristiä.

"Minä kyllä vielä menen sinne, ja jos hänellä on se vielä, niin tuon
sen", sanoi Monni.

"Jos hänellä on se vielä?" huusi Paula, "miksei hänellä enää olisi
sitä? Ja kuinka tiedät sinä sitten kaikesta, Monni? Koska löysi hän
sen, ja kuinka olet sinä sitten kuullut siitä?"

Monni katsoi maahan, hän ei uskaltanut sanoa, kuinka kaikki oli
tapahtunut ja kuinka hän oli auttanut salaamaan löytöä, kunnes ei enää
ollut voinut sietää sitä.

Mutta Paula oli hyvin hyvä Monnille. Hän veti hänet syrjään, istahti
puunrungolle hänen viereensä ja sanoi mitä ystävällisimmin: "Tule,
kerro minulle kaikki ihan niinkuin on tapahtunut, Monni, tahtoisin niin
mielelläni kuulla kaikki sinulta."

Nyt rohkaisi Monni mielensä ja kertoi koko asian. Hän ilmaisi Paulalle
myös sanasta sanaan taistelunsa pikku Maggin puolesta ja kuinka hän oli
kadottanut kaiken ilonsa eikä enää saattanut katsoa ylös hyvän Jumalan
puoleen, ja ettei hän tänään enää voinut sitä kauvempaa kestää.

Paula puhui hyvin ystävällisesti Monnin kanssa ja sanoi, että hänen
olisi vain pitänyt tulla kohta ja ilmaista kaikki, ja että oli oikein,
että hän nyt oli sanonut niin suoraan hänelle kaikki, sitä ei Monnin
tarvitsisi katua. Sitten sanoi hän voivansa luvata Yrjölle 10 markkaa,
heti kun hän saisi ristin käsiinsä.

"Kymmenen markkaa?" toisti Monni täynnä hämmästystä, sillä hän tiesi,
mistä hinnasta Yrjö oli aikonut ristin myydä. Nyt nousi Monni, hän
aikoi vielä tänään mennä alas Kyblisiin ja, jos hän saisi ristin, heti
aamulla varhain tuoda sen mukanaan. Hän juoksi tiehensä ja saattoi taas
tehdä aika loikkauksia, hänen sydämensä oli taas paljon kevyempi,
raskas paino ei enää masentanut häntä maahan.

Kotona pisti hän vain vuohensa navettaan, sanoi isoäidille, että
hänellä vielä oli eräs asia toimitettavana, ja syöksyi heti alas
Kyblisiä kohden. Hän löysi Yrjön kotoa ja sanoi hänelle heti, mitä hän
oli tehnyt. Tämä julmistui aluksi kovin, mutta kun hän nyt ajatteli,
että koko asia oli tunnettu, veti hän ristin ja kysyi: "Antaako hän
myös minulle jotain tästä?"

"Kyllä. Nyt saat nähdä, Yrjö", sanoi Monni vihaisesti, "kuinka
rehellistä tietä olisit heti saanut kymmenen markkaa ja valheellista
vain neljä, nyt saat ne kymmenen."

Yrjö oli suuresti yllätetty. Nyt katui hän, ettei heti ollut mennyt
kylpylaitokseen ristineen, kun oli sen löytänyt oven edustalta, sillä
hänellä ei nyt ollut yhtään hyvä omatunto, ja kaikki olisi voinut olla
niin toisin! Mutta nyt oli liian myöhäistä. Hän luovutti ristin
Monnille, joka heti sen kanssa kiiruhti kotiin, olihan jo tullut aivan
yö.



Viides luku.

Monni laulaa taas.


Paula oli antanut käskyn herättää hänet aamulla varhain, sillä hän
tahtoi olla läsnä, kun vuohipaimen tulisi, hän tahtoi itse puhella
hänen kanssaan. Illalla oli hän vielä kauvan neuvotellut isännän kanssa
ja sitten tullut hyvin tyytyväisen näköisenä hänen huoneestaan,
varmaankin oli hän sopinut isännän kanssa jostakin ilahduttavasta
asiasta.

Kun vuohipaimen aamulla saapui laumoineen, seisoi Paula jo talon
edustalla ja huusi: "Monni, etkö yhä vieläkään laula?"

Hän pudisti päätään: "Ei, en voi, minun täytyy nyt aina ajatella pikku
Maggia, kuinka kauvan se vielä kulkenee kanssani, en voi enää eläissäni
laulaa, ja tässä on risti." Samalla antoi hän pienen käärön, sillä
isoäiti oli kietonut ristin huolellisesti kolmeen tai neljään paperiin.

Paula purki käärepaperit ristin ympäriltä ja katseli sitä tarkasti, se
oli todellakin hänen kaunis ristinsä säihkyvine kivineen ja aivan
vahingoittumatonna.

"Kas niin, Monni", sanoi hän nyt ystävällisesti, "olet tuottanut
minulle suuren ilon, sillä ilman sinua en kai enää milloinkaan olisi
nähnyt ristiäni, nyt minäkin tahdon valmistaa sinulle ilon: mene, hae
pikku Maggi tuolta navetasta, se on nyt sinun omasi!"

Monni tuijotti Paulaa ällistyneenä kuin olisi mahdotonta uskoa hänen
sanojaan, vihdoin änkytti hän: "Mutta miten -- miten voisi pikku Maggi
olla minun omani?"

"Miten?" toisti Paula hymyillen, "katsos, ostin sen eilen illalla
isännältä ja lahjoitan sen nyt tänä aamuna sinulle. Voitko nyt taas
laulaa?"

"Voi! Voi! Voi!" huudahti Monni ja syöksyi kuin hullu navettaa kohden,
veti vuonan ulos ja otti sen käsivarrelleen. Sitten juoksi hän
takaisin, ojensi neidille kätensä ja sanoi kerta toisensa jälkeen:

"Kiitän tuhat, tuhatkertaisesti! Palkitkoon sen Jumala! Kunpa vain
voisin tehdä teille jonkun palveluksen!"

"No niin, viritäppäs nyt laulusi, saadaanpahan nähdä, kaikuuko se
taas!" sanoi Paula.

Silloin viritti Monni laulunsa ja lähti nyt vuorta ylös vuohineen, ja
hänen riemusäveleensä raikuivat alas laaksoon, niin ettei koko
kylpylaitoksessa ollut ainoatakaan, joka ei olisi niitä kuullut, ja
moni käänsihe patjoillaan ja sanoi: "Vuohipaimen on taas hyvällä
tuulella." Kaikkia ilahutti, että hän taas lauloi, sillä he olivat
tottuneet iloiseen herättäjään, toiset hänen laulunsa herättäminä
noustakseen, toiset sen kuultuaan nukkuakseen edelleen. Kun Monni
ylhäältä ensimäiseltä kukkulalta näki Paulan yhä seisovan alhaalla
talon edustalla, astui hän erikoisen kauvas reunalle ja lauloi alas
niin lujaa kuin voi:

    "Sinitaivaskin kaunis
    Ilon yltäisen suo."

Koko tämän päivän olikin Monnin suussa ainainen riemulaulelo, ja se
tarttui vuohiinkin, jotka hyppelivät ja juoksentelivat ympäri kuin
olisi siellä ylhäällä ollut suuri juhla. Aurinko paistoi niin iloisesti
siniseltä taivaalta, ja pitkällisen sateen jälkeen olivat kaikki
kasvitkin niin raikkaita ja punaiset ja keltaiset kukat niin loistavia,
että Monnista tuntui kuin ei hän vielä milloinkaan olisi nähnyt vuorta
ja laaksoa ja koko maailmaa niin kauniina. Vuonaansa ei hän vielä koko
päivänä laskenut luotaan, hän nyhti sille parhaat yrtit, syötti sitä ja
sanoi yhä uudelleen: "Pikku Maggi, sinä hyvä, pikku Maggi, sinun ei
tarvitsekaan kuolla, sinä olet nyt minun omani ja käyt kanssani
laitumella niin kauan kuin elämme." Ja kaikuvasti laulaen ja
joikahutellen tuli Monni illalla takaisin ja vietyään Mustikin
navettaan otti hän vuonan käsivarrelleen, hänenhän oli nyt vietävä se
mukanaan kotiin. Pikku Maggi ei näyttänytkään ensinkään haluavan
mieluummin jäädä entiseen kotiinsa, vaan painautui Monnia vasten ja
tunsi olevansa parhaimmassa turvassa, sillä Monnihan oli jo kauvan
kohdellut sitä paremmin ja hellemmin kuin sen oma emä.

Kun Monni sitten saapui isoäidin luo pikku Magginsa olallaan, ei tämä
laisinkaan ymmärtänyt näkyä, eivätkä Monnin huudot pitkän matkan
päästä: "Se on minun omani, isoäiti, se on minun!" vielä moneen aikaan
selittäneet hänelle asiaa. Mutta Monni ei vielä voinut kertoa, ensin
juoksi hän navettaan ja laittoi sinne pikku Maggille oivan, pehmeän
sijan tuoreista oljista ihan Ruunikin viereen, jottei vuona pelkäisi.
Sitten laski hän sen vuoteelleen ja sanoi: "Kas niin, pikku Maggi, nuku
nyt hyvin uudessa kodissasi! Noin sinun aina pitää olla, joka päivä
teen sinulle uuden vuoteen!"

Vasta nyt palasi Monni kummastuneen isoäidin luo ja heidän istuessaan
yhdessä illallisella kertoi hän tälle koko jutun alusta alkaen, kolme
surullista päiväänsä ja tämänpäiväisen, onnellisen lopun. Isoäiti
kuunteli aivan hiljaa ja tarkkaavaisena, ja kun Monni oli lopettanut,
sanoi hän vakavasti: "Monni, sinun tulee koko elämänikäsi muistaa, mitä
sinulle nyt on tapahtunut! Sillävälin kuin sinä tuotit itsellesi
raskasta surua tekemällä väärin auttaaksesi elukkaa, oli hyvä Jumala
jo kauvan sitten keksinyt keinon sen auttamiseksi ja sinun
ilahduttamiseksesi, heti kun sinä vain teit sen, mikä hänen edessään
oli oikein. Jos olisit heti tehnyt oikein ja luottanut Jumalaan, niin
olisi kohta kaikki käynyt hyvin. Nyt on hyvä Jumala auttanut sinua niin
aivan ansiottasi, ettet koko elämässäsi saa sitä unohtaa."

"Ei, en totisesti tahdokaan sitä koskaan unohtaa", sanoi Monni
innokkaasti myöntäen, "ja varmaan tahdon aina ajatella: Minun on vain
tekeminen, mikä on hyvän Jumalan edessä oikein, lopusta hän kyllä pitää
huolen."

Mutta ennenkuin Monni saattoi asettua levolle, täytyi hänen vielä
kerran mennä navettaan vuonaansa tervehtimään ja katsomaan, oliko
todellakin mahdollista, että se makasi siellä ja oli hänen omansa.

Yrjö sai lupauksen mukaan kymmenen markkaansa, mutta niin helposti ei
hänen kumminkaan pitänyt asiasta selviytymän.

Kun hän taas tuli kylpyhuoneelle, vietiin hänet isännän eteen. Tämä
tarttui pojan kaulukseen, pudisti häntä kelpo lailla ja sanoi
uhkaavasti: "Yrjö! Yrjö! Älä yritäkään toista kertaa saattaa koko
taloani huonoon maineeseen! Jos sellaista vielä kerrankin tapahtuu,
niin lähdet talostani tavalla, joka ei sinua miellytä! Kas, tuolla
ylhäällä on varsin norja pajunvitsa sellaisten tapausten varalta. Mene
nyt ja ajattele sitä!"

Mutta tapauksesta oli vielä muutakin seurausta pojalle: Kun tästälähin
jotakin hukkui kylpyhuoneella, huusi koko palvelijakunta heti: "Se on
Kyblisin Yrjöllä!" Ja jos tämä sittemmin tuli taloon, niin ahdistivat
he kaikki yhdessä häntä ja huusivat: "Anna se tänne, Yrjö! Anna pois!"
Ja miten hän vakuuttikin, ettei hänellä ollut mitään eikä hän tiennyt
mistään, niin huusivat he kaikin hänelle: "Kyllä sinut jo tunnetaan!"
ja: "Meitä sinä et petkuta!"

Niin oli Yrjöllä jatkuvasti kestettävänä mitä uhkaavimpia hyökkäyksiä
eikä hänellä ollut tuskin yhtään rauhallista hetkeä enää, sillä kun hän
nyt vain näki jonkun tulevan itseään kohden, luuli hän jo tultavan
kysymään: "Etkö ole sitä tai tätä löytänyt?" Niin ei Yrjön koskaan enää
ollut oikein hyvä olla ja hän ajatteli sadat kerrat: "Kun olisin
sentään antanut sen ristin heti takaisin; en ikinäni enää pidä mitään,
mikä ei ole omaani."

Monni ei lakannut koko kesänä laulamasta eikä huhuilemasta, sillä hänen
oli niin hyvä olla siellä ylhäällä vuohineen, parempi kuin tuskin
kenenkään muun ihmisen maailmassa. Usein loikoessaan hyvinvoivana
Kalliosaarnastuolilla ja silmäillessään alas aurinkoiseen laaksoon tuli
hän ajatelleeksi, kuinka hän silloin istui raskas paino sydämellään
Sadekallion alla, ja kaikki ilo oli poissa, ja hän sanoi joka kerta
sydämessään: "Minäpä tiedän, kuinka teen, jottei milloinkaan enää käy
niin. En tee enää mitään, jota tehdessäni en voisi iloisesti katsahtaa
ylös taivaalle, koska se on hyvän Jumalan mieleen."

Mutta jos sattui, että Monni liian kauvaksi aikaa syventyi
mietteisiinsä, niin tuli kyllä yksi ja toinen vuohista hänen luokseen,
tarkasti häntä kummastuneena ja koetti määkimällä palauttaa hänet
takaisin seurueeseen, mikä usein vasta pitkän ajan perästä onnistui,
sillä Monni ei ollut kuulevinaankaan. Ainoastaan, kun hänen pikku
Magginsa tuli ja kaivaten huusi häntä, silloin kuuli hän sen kohta ja
juoksi paikalla sitä vastaan, sillä uskollinen, pikku vuohi oli ja
pysyi hänen rakkaimpana omaisuutenaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Paimenpoika alppimajalla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.