Title: Satujen maailma I - Suomen kansan sadut I kokoelma
Author: Finne, Jalmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Satujen maailma I - Suomen kansan sadut I kokoelma" ***


SATUJEN MAAILMA I

Suomen kansan sadut I kokoelma


Kertonut

JALMARI FINNE



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1909.



SISÄLLYS:

Ihmeellinen lintu.
Kana.
Punaisen meren keskeen upotettu linna.
Elävä kannel.
Tuonelassa käynyt poika.
Kädetön tyttö.
Jumalan antama kirja.
Kaukomaan prinsessan kuva.
Pyy vaimona.
Poika ja joutsen.
Vaskilekkeri.
Kun vaimo on viisas, niin onkin hän oikein viisas.
Kolme veljestä.



Ihmeellinen lintu.


Olipa kerran ukko ja akka, vanhat kumpikin, niin vanhat, että elämä
enää vain pienellä langalla heissä pysyi. Ei heillä ollut lapsia, mutta
eivät he sitä surreet, vaan olivat tyytyväisiä oloonsa. Ukko metsästä
lintuja pyysi, akka järvestä kaloja. Mitä riistasta ei itse syöty, se
kaupalle vietiin ja tavaraksi vaihdettiin.

Kerran sattui ukko metsästä satiinistaan saamaan linnun, pikkuruisen
linnun, tuskin varpusen kokoisen. Hän toi sen elävänä kotiaan ja siinä
he nyt yhdessä sitä katselivat.

-- Mikähän västäräkki tämäkin on? sanoi ukko. En ole ennen tällaista
lintua tavannut. Kaunis se on ja ihmeellisen näköinen. Mutta pieni se
on, niin että ei siinä juuri syömisen varaa ole.

Siinä lintu sitten tepasteli heidän edessään pöydällä. Akka sitä
katseli ja tarkasteli.

-- Sillä on tuolla siipien alla niinkuin kirjoituksen tapaista, sanoi
hän. Se lieneekin lumottu lintu, joka on meidän satiiniimme sattunut.

He ottivat linnun käsiinsä ja tavailivat sen siipien alla olevaa
kirjoitusta. Kauan kesti ennenkuin he selville pääsivät. Vihdoin akka
sai tolkun siitä.

-- Sen toisen siiven alla on näin; Joka syö tämän linnun, se tulee
kultaa sylkemään. Ja toisen siiven alla on: Joka syö tämän linnun, se
tulee kuninkaaksi.

-- Me voisimme siis tulla rikkaiksi ja me voisimme tulla kuninkaiksi,
sanoi ukko.

Kauan he sanaakaan sanomatta katsoivat toisiinsa, niin kummalliselta se
ajatus tuntui heistä kummastakin.

-- Mitä siitä rikkaudesta! sanoi vihdoin akka. Suruja se vain tuottaa!

-- Mitä siitä vallasta! sanoi ukko, Monet mieliharmit se tuottaa!
Myydään pois koko lintu, niin on siitäkin kiusauksesta päästy.

-- Suolakin on talosta loppunut, sanoi akka. Annetaan lintu
kauppiaalle, niin antaa hän meille linnusta säkillisen suoloja.

Niin he päättivät ja veivät linnun kauppiaalle, Kauppias maksoi heille
oudosta, kauniista linnusta sen, minkä he pyysivät, ja mielihyvillään
kääntyivät vanhukset kulkemaan kotiaan kohden, Mutta kun kauppias luki
sen kirjoituksen, joka oli linnun siipien alla, niin juoksi hän ukon ja
akan jälestä ja sanoi:

-- Ettekö tiedä, minkä linnun minulle möitte?

-- Kyllä me tiedämme, vastasi ukko. Kun sinä aina olet meille hyvä
ollut, niin siksi me sen sinulle toimmekin. Me olemme jo molemmat
vanhoja, emmekä välitä rikkaudesta emmekä vallasta, eikä meillä ole
lapsia, joille kaiken sen hyvän perinnöksi jättäisimme. Mutta sinulla
on kaksi poikaa. Syötä lintu heille, niin heidän hyvin käy elämässä.

Kun kauppias tämän puheen kuuli, niin sanoi hän:

-- Kun minulle näin paljon hyvää olette tehneet, niin en minä koskaan
teitä unohtava ole, vaan kaiken sen minulta saatte, minkä tarvitsette.

Ja sanansa kauppias pitikin, Hän antoi heille niin paljon kaikkea hyvää
kuin he kymmenessä vuodessa kuluttaa taisivat. Ja tyytyväisinä
palasivat ukko ja akka tupaansa ja elivät onnellisina kuolemaansa asti.

Kauppias teetti tuota lintua varten häkin, jossa hän sitä säilytti,
jotta hän sen pojilleen syöttäisi sitten kun ne olisivat varttuneet.
Hän läksi kaupan tekoon kaukaisille maille ja jätti talonsa ja
tavaransa vaimonsa huostaan, joka oli hänen poikiensa äitipuoli.

Mutta kauppiaan vaimo olikin ilkeä noita, joka piti yhteyttä kaikkien
huonojen henkien kanssa. Kerran kun kauppias jo kauan oli ollut
kaukaisilla mailla, tuli vaimon luo vieraisiin huono henki, joka oli
ottanut itselleen miehen muodon. Tälle kertoi vaimo oudosta linnusta,
joka hänen miehellään oli. Ilkeä mies tahtoi saada sen nähdä, ja kun
vaimo sen hänelle toi, niin luki mies, mitä linnun siipien alle oli
kirjoitettu. Hän vaati silloin vaimoa syöttämään sen hänelle.

-- Jos linnun minulle syötät, niin jakaa tahdon rikkauden ja vallan
sinun kanssasi. Jos sen poikapuolillesi syötät, niin eivät he sinulle
siitä mitään anna.

Vaimo havaitsi tämän lauseen oikeaksi ja käski renkinsä tappamaan
linnun ja keittämään sen. Renki tappoi linnun ja paistoi sen. Mutta kun
hän oli hetkiseksi tuvasta poistunut, niin tulivat kauppiaan pojat
sinne, ja nälkäisiä kun olivat, niin söivät he sen linnun suuhunsa,
Palatessaan tupaan renki kauhistui nähdessään lautasen, jolle oli
linnun pannut, aivan tyhjäksi.

-- Kuka tästä on linnun syönyt? kysyi hän.

-- Meillä oli nälkä, ja me sen söimme, vastasivat pojat.

-- Mitä minä nyt teen, kun äitipuolenne sen käski vieraalleen
valmistaa?

-- Ota varpunen ja paista se hänelle, ei hän eroitusta tiedä, sanoi
toinen poika.

Renki teki sen ja vei paistetun varpusen ilkeän miehen eteen. Tämä
ilahtui kovasti, kun nyt luuli linnun syötyään tulevansa kuninkaaksi ja
sylkevänsä kultaa.

Aterian päätettyään ilkeä mies läksi pois kohotakseen kuninkaaksi.
Mutta pian hän huomasi, ettei hän siksi päässytkään, ja kun hän sylki,
niin ei kultaa tullutkaan hänen suustaan. Hän sylki ja sylki, mutta
mitään kultaa ei näkynytkään.

Vihoissaan palasi hän vaimon luo ja sanoi:

-- Tässä on minulle petosta tehty, sillä minä en olekaan kultaa
sylkenyt, enkä ole kuninkaaksi kelvannut.

Emäntä kutsui rengin luokseen ja tiedusteli häneltä, mitenkä asian
laita oli. Silloin renki ilmoitti, että pojat sen linnun olivatkin
suuhunsa saaneet.

Kun ilkeä mies sen kuuli, niin vaati hän, että vaimo tappaisi molemmat
pojat ja syöttäisi niiden sydämet hänelle. Vaimo meni rengin luo ja
käski häntä teurastamaan molemmat pojat. Kovasti kirvelti rengin
sydäntä, kun hän tämän vaatimuksen kuuli, mutta hän rupesi kuitenkin
veistä hiomaan. Pojat näkivät tämän ja kysyivät:

-- Minkä vuoksi veistä hiot?

-- Surmaksi teille minä veistäni hion, äitinne on käskenyt teidät
tappaa ja sydämistänne valmistaa ruokaa hänen vieraalleen.

Itkien rukoilivat pojat:

-- Säästä meidän nuorta elämäämme! Anna meidän vielä hetkinen iloita
Jumalan kauniista maailmasta. Me emme sinulle vaaraa toivoisi, joka
syntyisi ilmaistessasi pelastuksemme äitipuolellemme. Sen vuoksi ota
kaksi koiraa, teurasta ne ja valmista niistä ruoka, joka äitipuolemme
pettää taitaa.

Kun renki tämän neuvon kuuli, niin päästi hän pojat pakenemaan ja otti
kaksi koiraa ja niistä valmisti aterian. Ilkeä mies söi suurella
mielihyvällä keitoksen, sillä nyt hän varmasti uskoi kuninkaaksi
tulevansa ja kultaa sylkevänsä. Mutta kun hän läksi talosta pois, niin
ei häntä missään kuninkaaksi otettu, eikä hän kultaa osannut sylkeä,
vaikka hän kuinkakin olisi koettanut.

Kauppias oli vierailla mailla koonnut itselleen suuret rikkaudet ja
palasi niitä kotiaan tuomaan. Ensiksi hän kaipasi poikiaan, mutta
äitipuoli sanoi niiden jokeen uponneen. Ja kun kauppias kysyi, minne
tuo taikalintu oli kadonnut, niin vastasi vaimo:

-- Tupaa lämmitin kerran liian, paljon ja se siihen häkään hävisi.

Kun pojat olivat kotoaan paenneet, niin saivat he ensiksi suojaa ja
turvaa tuon vanhan ukon ja akan luona, jotka heitä visusti
piiloittelivat, jotta ilkeä äitipuoli ei saisi mitään vihiä heidän
olinpaikastaan.

Eräänä päivänä, kun vanhempi pojista oli jo miehistynyt, sanoi hän
veljelleen:

-- Minä tahdon lähteä avaraan maailmaan, sillä ikäväksi tulee aikani
täällä yksinäisessä mökissä.

Hän otti hellät jäähyväiset ja läksi taipaleelle. Erotessaan hän antoi
veljelleen sormuksen, jotta he sen kautta tuntisivat vastaisuudessa
toisensa. Kauan kuljettuaan tuli hän valtakuntaan, jonka kuningas oli
kuollut. Ennen kuolemaansa oli kuningas sanonut:

-- Kun uutta kuningasta valitsette, niin elkää ottako muuta kuin hänet,
jonka kädessä kynttilä kirkkoon astuessaan syttyy. Hän on se oikea.

Tätä kuninkaan neuvoa noudatettiin, ja joka päivä oli kirkossa paljon
väkeä koolla katsomassa, miten monet koettivat tätä ehtoa täyttää. Kun
poika kirkkoa lähestyi, niin oli siinä ovella vanha nainen, joka
kaupitteli halullisille kynttilöitä.

-- Etkö osta sinäkin kynttilää? sanoi hän pojalle.

-- Millä minä sen ostaisin? vastasi poika, sillä eihän minulla ole
kiiltävää kolikkoa.

-- Jos sinulla ei ole, millä minulle sen maksaisit, niin lahjoitan minä
sen sinulle sinun kauniin ja uljaan muotosi tähden.

Kun poika oli kynttilän saanut, asteli hän se kädessään kirkkoa kohden.
Juuri kun hän ovesta sisään astui, niin syttyi kynttilä itsestään hänen
kädessään palamaan. Ihastus oli suuri, mutta monet epäilivät ja
sanoivat, että poika jollain salaisella tempulla oli saanut kynttilänsä
syttymään. Toisena päivänä poika koetti uudelleen ja jälleen syttyi
kynttilä. Silloin jo toinen puoli kansasta olisi hänet tahtonut
kuninkaakseen ottaa, koska hän kauniin ja komean muotonsakin kautta oli
kuin kuninkaaksi määrätty. Mutta viisaat ja vanhat tahtoivat poikaa
vielä kolmantenakin päivänä koettamaan, syttyisikö kynttilä hänen
kädessään kirkon ovella. Kolmantena päivänä olivat kaikki valtakunnan
asukkaat kokoontuneet kirkon luo. Kun poika astui ovesta sisään, niin
leimahti kynttilä kirkkaalla liekillä palamaan. Silloin ottivat he
pojan kuninkaakseen, ja ilo ja riemu oli valtakunnassa ylimmillään, ja
kruunauspitoja vietettiin monta päivää.

Kun nuorempi veli oli mieheksi varttunut, niin läksi hänkin maailmaa
kiertämään. Hän tuli matkoillaan linnan luo, jonka muurin vierellä oli
kolmesataa seivästä ja jokaisen nenässä oli miehen pää, yksi ainoa oli
vielä tyhjänä. Siinä kaupungin portin lähellä oli kauppiaan puoti.
Poika poikkesi sinne ja pyysi saada jäädä kauppiaan luokse asumaan.
Kauppias mieltyi komeaan poikaan ja otti hänet luokseen. Poika alkoi
häneltä tiedustella yhtä ja toista kaupungin oloista.

-- Mitä nuo kolmesataa seivästä ovat kaupungin portin ulkopuolella, ja
miksi niihin on ihmisen päitä pistetty?

-- Meidän kuninkaallamme on tytär, kaunis ja ylpeä, sanoi kauppias,
Häntä on niin monta miestä käynyt kosimassa kuin seipäitten päässä on
päitä.

-- Miksi heitä niin on rangaistu?

-- Kuninkaan tytär on sanonut menevänsä ainoastaan sille, joka voi
kolme vuotta linnan väestöä elättää. Ja kun miehet eivät sitä ole
voineet, niin on heidän päänsä pyöveli katkaissut ja pistänyt seipään
nenään.

Poika kun tämän kuuli, niin tuli hän miettiväiseksi ja kun hän siinä
yksinänsä istuskeli ja tuota kuninkaantytärtä ajatteli, niin sattui hän
sylkäisemään. Hän hämmästyi kuullessaan kilahtavan äänen. Hän katsahti
permannolle, siinä oli kiiltävä kultaraha. Hän sylkäisi toisen kerran,
ja toinen kultaraha vieri permannolle.

Kun poika seuraavana päivänä kadulla kuljeskeli ja kaupungin komeutta
ihaili, niin näki hän loistavan saattueen ajavan katua pitkin,
kuninkaantytär siinä oli ajelemassa ja itseään ihmisille näyttämässä.
Ja niin kaunis hän oli, että pojan rakkaus heti syttyi häneen.

Kun hän kauppiaan luokse palasi, ilmoitti hän tälle -aikovansa lähteä
kuninkaantytärtä kosimaan. Turhaan kauppias häntä tästä mielettömästä
aikeesta varoitti, poika vastasi vain:

-- Minä olen sydämeni hänelle antanut, enkä voi hänestä enää luopua.

Hän meni kuninkaan linnaan ja ilmoitti aikeensa. Kun kuninkaantytär
näki hänet, niin hän nauroi ja sanoi:

-- Millä sinä luulet tämän linnan kaiken väestön kolmen vuoden ajan
elättäväsi, sillä eihän sinulla ole edes kunnollista pukua ylläsi,
mistä sitten ottaisit kaiken sen kullan, mitä täällä joka päivä
tarvitaan.

-- Kyllähän näet, kun minä sen tuon, sanoi poika.

Ja hän meni asuntoonsa ja alkoi sylkeä kultarahoja siksi, kunnes niitä
oli niin suuri kukkarollinen kuin kuninkaan linnan väen elatukseksi
päivässä tarvittiin. Hän vei kukkaron linnaan ja palasi asuntoonsa
kauppiaan luo.

Siellä hän nyt eli kokonaista kaksi vuotta ja joka aamu hän linnaan
kuljetti kukkarollisen kultarahoja. Kun kaksi vuotta oli kulunut
umpeen, niin alkoi kuninkaantytär jo pelätä, että poika hänet ottaa
lopultakin vaimokseen, Hän meni isänsä luo ja sanoi:

-- Jo kaksi vuotta on tuo poika linnaani elättänyt, ja jos näin vielä
jatkuu, niin täytyy minun mennä hänelle vaimoksi. Mutta sitä minä en
tahdo, ja sen vuoksi tahdon keksiä keinon, jolla voisin hänet hengiltä
ottaa.

-- Odota vielä puoli vuotta, sanoi kuningas, silloin voit tuumia, miten
hänet hengiltä saattaisit.

Kun puoli vuotta oli kulunut, niin neuvotteli kuninkaantytär isänsä
kanssa, miten he pojan tuhota voisivat. He lähettivät pojalle sanan ja
käskivät häntä linnaan kestiin saapumaan. Mutta poika aavisti tämän
kutsun alla piilevän pahoja? likeltä ja vastasi:

-- Minä en joudu käymään kesteissä, minulla on aivan kylliksi puuhaa
tämän linnan väestön syöttämisessä.

Moneen kertaan sinä kuukautena häntä linnaan pyydettiin, mutta hän ei
mennyt. Lopulta kuningas suuttui ja lähetti sen sanan, että jollei
poika heti tule, niin pyöveli tulee leikkaamaan hänen päänsä poikki.

Silloin poika meni linnaan. Kuningas ja hänen tyttärensä olivat hyvin
herttaisia, mutta mielessä oli heillä pahat aikeet, Hänelle syötettiin
ja juotettiin parasta, mitä keksiä saatettiin, mutta koko ajan koetti
kuninkaantytär päästä siitä selville, mistä poika nuo kultarahansa sai.
Sattuipa luunsiru tulemaan pojan suuhun, ja kun hän sen sylkäisi
suustaan, niin putosi samassa kultaraha permannolle. Ja niin hänen
salaisuutensa tuli kuninkaantyttären tietoon.

Kuukauden ajan poika vielä elätti linnaa. Mutta kuninkaantytär tuli
levottomaksi ja läksi kysymään neuvoa tädiltään, joka oli suuri noita.

-- Millä tavoin voin häneltä riistää tuon voiman? kysyi kuninkaantytär.

-- Laadi pidot, vastasi noita. Syötä ja juota poikaa runsaasti. Tarjoa
hänelle viiniä maljassa, johon minä sekoitan sellaista nestettä, joka
hänet tekee heikoksi. Viekää sitten poika saunaan, joka on hyvin
kuumaksi lämmitetty, siellä hän vaipuu tainnoksiin, ja tuo voima tulee
hänen suustansa ulos.

Kuninkaantytär noudatti noidan neuvoa ja kutsui pojan pitoihin. Poika
epäili linnassa pahoja hänelle haudottavan, mutta kun uhattiin hänet
tappaa, ellei hän tulisi, niin saapui hän kuninkaantyttären luo. Tämä
oli laatinut oikein upeat pidot ja kesken niitä hän ystävällisesti
hymyillen tarjosi pojalle kultamaljasta viiniä, johon hän oli
sekoittanut noidan antaman nesteen. Ja niin kaunis hän oli, että poika
ei voinut olla ottamatta maljaa ja sitä tyhjentämättä. Silloin vaipui
poika hervottomana maahan. Kuninkaantytär antoi kantaa hänet kuumaksi
lämmitettyyn saunaan, jossa poika pyörtyi.

Toinnuttuaan poika aavisti hänelle pahoin käyneen ja alakuloisena hän
palasi asuntoonsa. Hän koetti sylkeä, mutta kultarahoja ei enää
kirvonnut hänen suustaan. Hänellä oli kotonaan kuitenkin niin paljon
kultarahoja säästössä, että hän niillä elätti linnan väkeä vielä kaksi
kuukautta. Mutta kun yksi kuukausi oli enää jälellä, niin loppui
häneltä rahat.

Kun kuninkaantytär sen kuuli, riemuitsi hän tavattomasti ja lähetti
heti pyövelin pojan luo leikkaamaan hänen päänsä poikki ja pistämään
sen seipään nenään.

Kun pyöveli vei poikaa kaupungin ulkopuolelle, niin alkoi poika
rukoilla häneltä armoa. Hänellä oli vielä muutama kultaraha, ne hän
antoi pyövelille ja sanoi:

-- Päästä minut pakenemaan.

-- En minä sinun kuolemaasi toivo, vastasi pyöveli. Päästäisinhän minä
sinut vapaaksi, jos minulla olisi pää, minkä voisin sinun sijastasi
seipään nenään panna.

-- Kaiva jostain ruumis maasta ja pane sen pää seipään nenään.

Tähän suostui pyöveli, ja niin pääsi poika kaupungista pakenemaan.

Kun poika oli tullut kauas kaupungista, niin alkoi hän nousta vuorelle.
Silloin kuuli hän vuoren takaa kovaa riitaa ja rähinää. Hän meni ääntä
kohden ja tapasi siellä kaksi peloittavan rumaa miestä.

-- Keitä te olette? kysyi poika.

-- Me olemme Kilkan poikia, vastasivat miehet.

-- Mitä te täällä meluatte?

-- Olemme perinnön jaossa.

-- Ja mikä on teidän perintönne?

-- Nämä suuret kasat kultaa ja hopeaa. Ne me kyllä sovinnolla osaisimme
jakaa, mutta on meillä vielä tämä keppi, jonka kumpainenkin tahtoo
saada omakseen, Siitä on meidän välillemme tullut riita.

-- Mikä keppi se sellainen on, jonka kumpikin omakseen tahtoo?

-- Jos sitä kuljettaa kädestä käteen, niin lähtee siitä sotaväkeä niin
paljon kuin tahtoo ja muuta maallista hyvyyttä.

-- Minä tulen teidän tuomariksenne, sanoi poika.

-- Jos sen teet, niin palkitsemme sinut runsaasti, vastasivat miehet.

-- Menkää vuoren juurelle. Minä täältä ylhäältä heitän sen kepin. Se,
joka sen saa, saa sen pitääkin.

Kilkan pojat menivät molemmat vuoren juurelle ja odottivat siellä
keppiä, Mutta sitä ei kuulunutkaan, sillä poika oli pitänyt kepin
omanaan ja riensi tiehensä jättäen pojat sinne odottamaan aarteineen.

Poika palasi kaupunkiin ja meni siihen huoneeseen, jossa hän oli
asunut. Siellä hän kuljetti keppiä toisesta kädestään toiseen. Äkkiä
hyppäsi kepin sisästä kaksi kookasta sankaria esiin.

-- Mitä tahdot? kysyivät ne.

-- Laittakaa tästä lasinen silta kuninkaan linnaan.

Miehet katosivat ja palasivat pian takaisin ja sanoivat:

-- Nyt on tahtosi täytetty. Mitä vielä meiltä vaadit?

-- Kultaa ja hopeaa niin paljon kuin eläissäni tarvitsen.

Silloin miehet alkoivat kantaa suuria säkkejä täynnä kultaa ja hopeaa
pojan asuntoon. Kaksi päivää he tätä työtä tekivät ja silloin oli pojan
huone lattiasta kattoon täynnä kultaa ja hopeaa.

Kun kuninkaantytär näki lasisen sillan, niin alkoi hän sitä myöten
kulkea, mutta kun se oli liukas niin kaatui hän tuon tuostakin ja sai
palata takaisin linnaansa konttaamalla.

Kun nuo molemmat sankarit olivat lopettaneet kullan ja hopean tuomisen,
niin kysyivät he pojalta:

-- Mitä vielä tahdot?

-- Linnan kuninkaan tyttären linnan eteen, niin leveän ja korkean, että
se sulkee valon pois hänen asunnostaan.

Kuninkaantytär makasi vuoteessaan ja ihmetteli, kun ei aamu alkanut
koittaa. Hän nousi ikkunaan ja näki pojan loihtiman linnan. Silloin
juoksi hän isänsä luo ja sanoi:

-- Minä luulen, että se poika on vielä siellä asunnossaan ja tämä
kaikki on hänen toimiaan ja laitoksiaan. Hengiltä se sellainen mies on
saatava.

Kuningas lähetti heti suuren sotajoukon poikaa tappamaan. Kun ne sitä
lasista siltaa kulkivat, niin hoippuivat ne sinne ja tänne sillan
liukkaalla pinnalla.

Kun poika näki kuninkaan sotajoukon tulevan häntä kohden, niin arvasi
hän niiden aikeet. Hän otti taikakepin ja kuljetti sitä kädestä
toiseen. Nuo kaksi sankaria hyppäsivät heti esiin ja hyökkäsivät
kuninkaan sotilaitten kimppuun ja tappoivat ne kaikki tyyni.

Kun sotilaita ei kuulunut palaavaksi, niin lähetti kuningas vieläkin
suuremman sotajoukon poikaa tappamaan, mutta nekin kaikki surmattiin.
Lopulta, kun kuninkaalla ei enää ollut sotilaita, jotka hän olisi
lähettänyt, käski hän kahta vanhaa neuvonantajaansa, vanhaa
ukonkäppyrää, menemään kysymään, kuka poika oli ja mitä hän tahtoi.
Ukot kontata kompuroivat lasista siltaa pitkin ja tulivat pojan
asunnolle.

-- Me-me, sanoi toinen heistä, joka änkytti pahasti, olemme tu-tulleet
ky-kysymään mi-mikä tarkoitus tällä ka-kaikella on? Tahdotko sinä
ta-tappaa ka-kaikki ka-kaupungin asukkaat?

-- Aijai, sanoi toinen heistä, joka oli jo niin vanha, ettei hän
osannut enää ajatellakaan. Sinä et saa tehdä sellaisia siltoja tänne,
että me sillä olemme saaneet mukella, kieriskellä ja kontata, ennenkuin
olemme päässeet tänne asti, Mitä sinä oikeastaan tahdot?

-- Ku-kuka sinä olet?

-- Minä olen se sama poika, joka tätä linnaa olen kolme vuotta
elättänyt. Ja jos niin tarvitaan, voin vielä elättää kolmekymmentä
vuotta.

-- Ja mi-mitä sinä tahdot?

-- Sitä, että kuninkaantytär tulee minun luokseni tuota lasista siltaa
myöten.

Sen tiedon veivät nuo molemmat ukot kuninkaantyttärelle, Kiukusta ja
nöyryytyksestä itkien läksi kuninkaantytär konttaamaan siltaa pitkin
pojan asunnolle.

Sinne tultuaan kumarsi kuninkaantytär nöyrästi pojalle ja sanoi:

-- Nyt minä olen valmis tulemaan sinun vaimoksesi.

-- Vielä et ole valmis, ennenkuin olet nöyräksi tullut, sanoi poika.

Hän otti taikakepin, löi sillä tyttöä ja sanoi:

-- Muutu hevoseksi!

Ja kuninkaan tytär muuttui hevoseksi. Poika nousi sen selkään ja läksi
ajamaan kuninkaan valtakunnasta pois. Matkoillaan hän tuli siihen
valtakuntaan, jossa hänen veljensä oli kuninkaana.

Kun vanhempi veli näki pojan komealla ratsullaan ajavan kaupunkiin,
niin lähetti hän palvelijansa sitä ostamaan.

-- Paljonko tahdot hevosestasi? kysyi palvelija.

-- Minä en myy hevostani, vastasi poika.

Palvelija toi tämän sanoman kuninkaalle, joka sen kuullessaan virkkoi:

-- Minä tahdon sen hevosen itselleni. Mene ja tarjoa hänelle niin
paljon kuin hän haluaa, sillä minun täytyy se hevonen omakseni saada.

Palvelija tuli pojan luokse ja lupasi hevosesta kaiken sen, minkä hän
ikänänsä vaatisi. Mutta poika ei mistään hinnasta sanonut hevostansa
myyvänsä.

Kun kuningas sen kuuli, niin käski hän heittämään pojan vankeuteen. Kun
poika sinne vietiin, niin käski hän palvelijaa hyvästi hänen hevostaan
ruokkimaan.

Vankilassa poika kuljetti keppiä toisesta kädestään toiseen, ja kun nuo
molemmat sankarit olivat tulleet, niin käski hän niitä tuomaan sinne
linnaan viiniä ja kaikellaista muuta juotavaa niin paljon kuin he
jaksoivat kantaa. Ja poika juotti kaikki vanginvartijat ja vangit
humalaan.

Palvelijat juoksivat kuninkaan luokse ja sanoivat:

-- Nyt se mies on juottanut kaikki linnassa humalaan. Mitä me hänelle
teemme?

-- Hirteen se sellainen mies on pantava, vastasi kuningas.

Kun poikaa vietiin hirtettäväksi, niin oli koko kaupunki sitä
katsomassa ja kuningaskin saapui sinne.

Kun poika aijottiin hirteen ripustaa, niin näki pyöveli hänen
paidankauluksessaan sormuksen.

-- Mikähän rengas tämä on, sanoi pyöveli ja vei sormuksen kuninkaalle.

Tämä katsoi siihen ja huomasi sen siksi sormukseksi, jonka hän
veljelleen oli antanut. Siitä kuningas sitten tunsi hänet omaksi
veljekseen.

Iloisia olivat molemmat veljekset näin äkkiä kohdatessaan toisensa. Kun
he yhdessä olivat juhlineet, tuli heidän mielensä tietää, vieläkö
heidän vanha isänsä oli elossa. He nousivat molemmat nuoremman veljen
hevosen selkään ja ajoivat entiseen kotiinsa. Vanha, uskollinen renki,
joka heidän henkensä oli pelastanut, oli vielä elossa, vaikkakin
harmaatukkaisena vanhuksena. Isänsä kohtasivat pojat köyhtyneenä ja
kaiken rikkautensa menettäneenä. Kerjäläisenä hän sai kulkea talosta
taloon.

Mutta kun pojat isänsä näkivät, niin pukivat he hänet kuninkaalliseen
pukuun ja lupasivat viedä hänet sinne, missä heidän valtakuntansa oli.

Äitipuoli oli tuon ilkeän miehen kanssa yksissä juonissa anastanut
kauppiaan kaiken omaisuuden. Pojat antoivat vangita heidät ja
tuomitsivat heille kummallekin kovan rangaistuksen kaikista heidän
pahoista töistään. Ilkeä mies sidottiin kahden hevosen väliin, jotka
repivät hänet kuoliaaksi. Äitipuoli haudattiin kivien väliin, niin
ettei muuta kuin pää näkyi. Siinä renki sai häntä syöttää niin kauan
kuin hän eli kuivilla kauroilla.

Isänsä nostivat pojat tuon hevosen selkään ja kolmisin siinä istuessaan
he ajoivat vanhimman pojan valtakuntaan, jonne isä jäi elämään. Mutta
nuorempi ajoi hevosellaan siihen kuningaskuntaan, josta hän
kuninkaantyttären oli ottanut. Siellä oli kuningas sillä aikaa kuollut,
ja kansa valitsi pojan kuninkaakseen. Silloin poika löi kepillään
hevosta ja sanoi:

-- Nyt muutu ihmiseksi, sillä nyt olet jo sovittanut kaikki pahat
tekosi, kun puoli vuotta olet hevosena ollut.

Ja poika otti hänet aviovaimokseen, ja he elivät onnellisina elämänsä
loppuun asti.



KANA.


Olipa seppä ja hällä vaimo. Seppä takoa nakutteli pajassaan, ja hänen
vaimonsa tuvassa kehräili. Ja kun he olivat ahkeria ja säästäväisiä,
niin tulivat he piankin varakkaiksi.

-- Meillä on kohta rahaa kuin roskaa, sanoi seppä.

-- Niin on, vastasi hänen vaimonsa, enemmän kuin mitä tarvitsemme.
Olisipa meillä lapsi, jolle voisimme tästä kaikesta antaa.

-- Kun ei meille lasta ole annettu, niin saamme tyytyä olemaan ilman,
sanoi seppä.

-- Minä näin sellaisen merkillisen unen, sanoi vaimo, että sinä toit
tupaan lumipallon, ja siitä syntyi meille lapsi.

-- Mitä niistä unista, ei niihin ole luottamista, sanoi seppä.

Mutta kun ilta tuli, niin toi seppä tupaan lumipallon ja sanoi:

-- Kannattaahan sitä aina koettaa, sitten senkin tietää, kun näkee.

Kun he aamulla nousivat levolta, niin kävellä tepsutteli kana tuvan
permannolla.

-- Ka-s, kana, sanoi seppä. Sekö siitä lumipallosta tulikin?

-- Ja niin korea kana, sellainen oikea kullantutti, sanoi vaimo.

Siinä he istuivat ja ihailivat sen kanan kauneutta.

-- Mitä me sillä kanalla nyt teemme? sanoi seppä.

-- Pidetään lapsenamme, vastasi vaimo. Yhtä hyvä se on kuin lapsikin,
Ja katsohan, kuinka se koreasti tepastelee, ei luulisi kanan siinä
kulkevan, vaan ylhäisenä neitona sitä pitäisi, niin on se sorja ja
vikkelä.

Sinä päivänä oli pajan ahjo kylmänä, sillä seppä istui koko päivän
tuvassa ja puheli kanan kanssa. Ja hänen vaimonsa askarteli tuvassa ja
tuon tuostakin sanoi sanan kanalle, joka iloisesti kaakotti. Ja seppä
ja hänen vaimonsa tunsivat itsensä niin sanomattoman onnellisiksi.

-- Ei niillä, joilla on parkuvat kakarat kodissaan, voi olla niin
hauskaa ja hupaisaa kuin meillä, sanoi seppä. Jos nyt valita saisin,
niin en minä ottaisi lasta, vaan kanan minä tahtoisin kotiani. Kyllä
kaikilla lapsia on, mutta kenellä on tällainen kana kuin meillä? Lasta
täytyy syöttää ja sillä tuttia suussa pitää, mutta toista ovat tämän
hommat. Heti se itsestään hakee, mitä se tarvitsee. Onkohan niitä
maailmassa niin onnellisia ihmisiä kuin me olemme?

-- Kuinka niillä olisi niin hauskaa kuin meillä? sanoi vaimo. Katsohan,
kuinka se tuossa juoksentelee, keikaroitsee ja kumartelee, nyppää
nokkaansa murun sieltä, toisen täältä. Ja nyt se nousee yhdelle jalalle
seisomaan. Sellainen kana ei voi olla mikään tavallinen kana. Sellaista
ei voi olla kenelläkään muulla kuin meillä.

Ja tapasivat he kenen tahansa, niin täytyi heidän kertoa kaikille
kanansa erinomaisesta viisaudesta ja kauneudesta.

-- Elä puhu niin paljoa muille kanamme kauneudesta, sanoi seppä
vaimolleen. Kaikki nauravat sinulle.

-- Enemmänhän sinä puhut kuin minä, vastasi vaimo nauraen. Tuothan sinä
jokaisen, joka pajaan tulee, tänne tupaan meidän kanaamme katsomaan. Ja
mitä se tekee, vaikka nauravatkin? Kanahan on meidän, ja jos me olemme
siihen mieltyneitä, niin meidänhän asiamme se on.

Tuli kevät ja tuli kesä, ja mansikat kypsyivät aholla. Kylän lapset
menivät niitä poimimaan ja ottivat kanan matkaansa. Sepän vaimo
varoitti lapsia hyvin kanaa vartioimaan, etteivät petolinnut pääsisi
sitä viemään. Ja kun kana läksi lasten kanssa metsään, niin sitoi vaimo
sen kaulaan pienen vakan. Kun lapset palasivat marjasta kotia, niin oli
kanakin koonnut vakkansa täyteen mansikoita. Sen nähdessään sanoi
vaimo:

-- Enkös minä ole sitä aina sanonut, että meidän kana se vasta kana
onkin ja sellainen kana, ettei toista koko avarassa maailmassa!

Toisena päivänä meni kana taas lasten kanssa marjaan ja toi koko vakan
täynnä mansikoita sepän vaimolle. Ja kun seppä näki kanan tulla
tepsuttelevan pajan ohitse, ja pieni vakka kaulassa kieppui, niin ei
seppä voinut olla hymysuin jäämättä sitä katsomaan, ja kesken jäi työ,
ja ennenkuin hän taas palasi työhönsä, niin oli jo tuli ahjossa
sammunut.

Kolmantena päivänä, kun kana taas lasten kanssa meni marjaan, sattui
metsässä olemaan naapurin poika tuohia koivuista kiskomassa. Monasti
hän oli kanan kanssa leikkinyt ja pajalle tullessaan hän ei koskaan
unohtanut valikoida aitasta kauneimpia ohranjyviä kanalle tuodakseen.
Kana ei huomannut poikaa, vaan juoksi lapsista loitos ja kätkeytyi
suuren kiven taakse. Silloin poika suureksi hämmästyksekseen näki,
miten kana riisui höyhenpukunsa ja astui kauniina neitosena esiin.

Kotiaan tultuaan ei poika voinut tyttöä mielestään karkoittaa, vaan oli
hän aina pojan ajatuksissa. Hän meni isänsä ja äitinsä luo ja pyysi
heiltä lupaa saada ottaa kanan vaimokseen. Pojan isä ja äiti löivät
kauhusta kätensä yhteen ja kielsivät, mutta kun poika ei lakannut
pyytämästä, niin antoivat he viimein hänelle luvan.

Silloin poika meni sepän asunnolle ja pyysi heiltä kanaa omakseen.
Eihän sepällä ja hänen vaimollaan ollut sydäntä pojalta sitä kieltää,
kun hän niin kauniisti pyysi.

Pidettiin sitten häät, ja kun sepällä oli varoja, niin olivat häät
komeat. Ja sulhanen istui pöydän päässä ja kana hänen rinnallaan
kunniapaikalla ja nokki itselleen ruokaa sulhasensa vadista.

Sinne sepän mökille jäi poika kotivävyksi ja yhdessä he elivät
onnellisina.

Tuli heinänteon aika ja seppä, hänen vaimonsa ja poika menivät
niitylle. Kun he sieltä kotia palasivat, niin oli tuvassa ruoka
valmistettuna ja pöydälle tuotuna, ja ovella kana seisoi ja iloisesti
kaakottaen heitä kutsui sisään.

Toisena päivänä kävi samoin. Kun heinäväki niityltä palasi, niin oli
ateria heitä odottamassa ja tupa oli siistitty kuin kuningasta vastaan
ottamaan.

Kolmantena päivänä ei poika jäänytkään niitylle, vaan palasi mökille
muka kovasinta hakemaan. Kun hän mökkiä lähestyi, niin piiloutui hän
aivan tuvan oven lähelle suuren heinätukun taakse. Sieltä hän saattoi
avoimesta ovesta nähdä tupaan, Siellä kana liikuskeli, tuli ovelle ja
kun luuli jo kaikkien kauaksi menneen, niin riisui se höyhenverhonsa ja
pani sen huhmareesen talteen. Sitten se kauniina neitona meni sangolla
lähteeltä vettä noutamaan.

Mutta kun tyttö oli tuvan nurkan taakse kadonnut, niin hiipi poika
piilostaan esiin, juoksi tupaan, sieppasi höyhenverhon huhmareesta ja
heitti sen palavaan lieteen. Sitten hän kiireimmän kautta juoksi
niitylle seppää ja hänen vaimoansa noutamaan.

Juoksujalassa he kaikin kolmisin tulivat mökille. Siellä kaunis nainen
oli lieden luona askartelemassa. Ja arvaahan, mikä ilo ja riemu sepän
tuvassa syntyi, kun kana oli kauniiksi neitoseksi muuttunut!

-- Olenhan minä aina sitä väittänyt, ettei se meidän kana mikään
tavallinen kana ollutkaan, sanoi seppä.

-- Luuletko, että minä sitä koskaan olen uskonut? sanoi hänen vaimonsa.

-- Minä sen tiesin jo ennenkuin tulin häntä kihlaamaankaan, sanoi
poika.

-- Ja minä tiesin, että minun mieheni kerran oli minut lumoista
pelastava ja jälleen ihmiseksi tekevä, sanoi tyttö.

-- Eivät ne kaikki kanat tavallisia kanoja olekaan, sanoi seppä, kun he
yhdessä menivät pöydän ääreen aterioimaan.



PUNAISEN MEREN KESKEEN UPOTETTU LINNA.


Olipa kerran talo, suuri ja komea. Siinä asui isäntä, jolla oli kolme
poikaa, kolme kaunista ja komeata poikaa. Rikas oli talo, mutta äkkiä
sen rikkaus alkoi vähetä, sillä pelloilta ei voitu mitään korjata. Joka
vuosi tehtiin touko, mutta kesällä tuli yö, aina sama yö, jolloin nousi
sellainen rajuilma, että se kaiken hävitti.

Kymmenen vuotta oli täten kulunut, kun aivan epätoivoisena lausui
isäntä pojilleen:

-- Miksi enää suotta kylväisin, kun aina myrsky kaiken kylvön hävittää.
Tuho tässä on tulossa ja hätä ja puute meille kaikille.

Sanoi silloin vanhin poika:

-- Anna minun kylvää tänä vuonna, ehkä onni on minulle suotuisampi.

Isä suostui poikansa pyyntöön. Tämä höysti pellot ja kylvi niihin
siemenen. Tuli kesä ja tuli tuo yö, jolloin aina ennen myrsky oli
viljan tuhonnut. Nousi nytkin sellainen ilma, että kaikki tuhoutui
pellolla.

Sanoi silloin keskimmäinen poika:

-- Anna minun kylvää tänä vuonna ja tahdonpa selvän saada, mistä tuo
rajuilma tulee.

Isä suostui poikansa pyyntöön. Tämä muokkasi pellot ja teki touoksi.
Tuli kesä ja kun tuli tuo merkitty yö, niin meni poika vartioimaan.
Yöllä nousi sellainen myrsky, että puut kaatuivat, ja poika peloissaan
meni saunaan pakoon. Kun hän aamulla katseli peltoa, niin oli se
kokonaan tuhottu.

-- Anna minun kylvää tänä vuonna, sanoi nuorin pojista.

-- Turhaa on sinun kylvää, vastasi isä. Vahinko tästä kuitenkin tulee.

Mutta poika rukoili siksi, kunnes isänsä vihdoin suostui. Ja nuorin
poika kylvi pellot. Tuli kesä ja tuo merkki-yö. Poika oli päättänyt
päästä selville, mikä tämän tuhon aikaan sai. Hän meni pellolle ja
kätkeytyi ojan yli vievän sillan alle.

Siellä oli hän turvassa, kun alkoi myrsky, Ryskyen kaatuivat puut
salolla, rajusti vihmoi vettä, oli kuin kaikki luonnonvoimat olisivat
päässeet valloilleen, Siinä odotellessaan näki poika kolme suurta,
mustaa lintua, jotka lensivät ilman halki ja laskeutuivat sille
sillalle, jonka alle poika oli piiloutunut, Siinä ne heittivät verhot
yltään ja muuttuivat ihaniksi naisiksi, Yksi heistä läksi edeltä peltoa
tallaamaan, ja kohta seurasivat molemmat toisetkin.

Heidän mentyään hävitystyöhönsä nousi poika sillan alta, sieppasi
neitosten lintuverhot ja piiloutui jälleen.

Kun neitoset olivat pellon tuhonneet, palasi kaksi verhojaan etsimään.
Nähtyään niiden kadonneen alkoivat he niitä kaikkialta etsiä ja sitä
tehdessään löysivät pojan ja väkivallalla riistivät häneltä
lintuverhonsa ja lensivät pois.

Mutta kolmas neitosista oli viivähtänyt kauemmin kuin sisarensa
pellolla ja palasi nyt verhoaan etsimään. Turhaan hän koetti pojalta
sitä riistää, tämä piti vimmatusti puoliaan, ja niin täytyi neitosen
ruveta vihdoin armoa rukoilemaan.

-- Päästä minut pois!

-- En ennen kuin korvaat kaiken vahingon, minkä olet saanut aikaan
isälleni ja veljilleni, vastasi poika. Jos maksat isälleni kymmenen
vuoden viljan ja veljilleni kummallekin vuoden tuhotun laihon, niin
annan verhosi sinulle, ja turvassa saat lentää omille maillesi.

-- Minulla ei ole mitään, millä sinulle kaiken korvaisin, sanoi
neitonen, ei muuta kuin oma itseni. Ota minut vaimoksesi!

Poika mieltyi kauniiseen neitoseen ja lupasi ottaa hänet vaimokseen.
Silloin neitonen otti kauniin sormuksen sormestaan, ojensi sen pojalle
ja sanoi:

-- Tämän sormuksen kautta olen minä sinuun sidottu. Kun kuu kolmasti on
täydeksi tullut, niin laita häät, ja hääpäivänä, juuri kun keskipäivä
on, minä tulen luoksesi.

Poika antoi neitoselle hänen lintuverhonsa, ja puettuaan sen ylleen
lensi neitonen kauas pois.

Tuli hääpäivä, ja kartano oli täynnä kansaa. Sitä oli tullut läheltä ja
kaukaa, sillä kaikki olivat uteliaita tietämään, millainen se morsian
olisi, jota ei vielä kukaan ollut nähnyt.

Siinä odotellaan ja odotellaan, morsianta ei vain kuulu. Jo oli
sulhanen aivan onneton ja oli jo varma siitä, että hän oli petetyksi
tullut, kun keskipäivä tuli ja kello löi kaksitoista. Silloin nähtiin
morsiamen tulevan komeissa harmaitten hevosten vetämissä vaunuissa.

Kaunis oli morsian, niin kaunis, ettei moista ennen oltu nähty, ja
ilomielin katseli poika nuorta vaimoaan rinnallaan.

Käytiin siitä sitten hääaterialle, jossa runsaasti syötiin ja juotiin.
Ja kun juhla oli ylimmillään, niin ammuttiin kanuunoilla. Tämä pauke
kuului kuninkaan kartanoon.

-- Mitä tämä tietää, sanoi kuningas. Kuka on ruvennut sotimaan minun
tietämättäni? Tästä tällaisesta on loppu tehtävä.

Ja kuningas lähetti palvelijansa katsomaan, missä kanuunia paukutettiin
ja kuka siellä niitä paukutti. Palvelija palasi piankin kuninkaan luo
ja sanoi:

-- Ei mikään sota siellä riehu, vaan häitä siellä vietetään, ja niin
kaunis on morsian, että sellaista ei kukaan koskaan ennen ole nähnyt.

Kuningas ei voinut uteliaisuuttaan hillitä, vaan riensi hänkin häihin
tuota kauneudestaan kuuluisaa morsianta katsomaan. Hänet nähdessään
syttyi kuninkaan mieli ja hän tahtoi neitosen omakseen. Hän alkoi
miettiä keinoa, millä hän tuhon voisi luottaa pojalle. Ja kun hänen
mielensä oli ilkeä, niin pian hän keinon löysikin.

-- Sinun täytyy ensi yönä kaataa minun tammimetsäni, sanoi kuningas, ja
jollei se aamuksi ole tehty niin noutavat minun pyövelini sinut.

Näin sanottuaan läksi kuningas pois häistä varmana siitä, että poika ei
enää seuraavana päivänä olisi elävien joukossa.

Poika valitti vaimolleen:

-- Lyhyt on onnemme aika ollut, huomenna se jo on loppunut, sillä millä
minä sen metsän jaksan kaataa.

-- Ole huoleti, sanoi hänen nuori vaimonsa, jatkakaamme pitoja.

Mutta rengille hän antoi sen määräyksen, että keskiyöllä, juuri kellon
lyödessä kahtatoista, oli hänen paras harmaa hevosensa tuotava
portaiden eteen.

Kun pidot olivat päättyneet ja vieraat lähteneet talosta ja keskiyön
aika läheni, sanoi nuori vaimo miehelleen:

-- Minä olen sinulle pelastuksen valmistanut. Tuolla portaiden edessä
odottaa sinua minun paras harmaa hevoseni. Nouse sen selkään ja laukkaa
kuninkaan tammimetsään. Ota tämä pieni kirves, joka on heikon näköinen,
mutta jonka voima on ihmeellinen. Kun tulet tammimetsän laitaan, niin
on siinä pieni tammenvesa, lyö se tällä kirveellä kumoon ja sano:
näillä lyönneillä kaikki tammet kaatukoot!

Poika nousi harmaan ratsun selkään ja tammimetsän laitaan tultuaan teki
niinkuin hänen vaimonsa oli häntä neuvonut, ja koko kuninkaan suuri
tammimetsä kaatui yhdeksi kaskeksi.

Harmaalla hevosella ajoi poika kotiinsa, jossa hänen vaimonsa häntä
odotteli.

-- Kuinka luonnistui työsi? kysyi vaimo.

-- Juuri niinkuin sanoit, kaikki puut ovat kaatuneet.

Kun kuningas aamun tultua näki, että poika oli vaaditun työn täyttänyt,
niin hänen mielensä kiukusta musteni ja hän sanoi pojalle:

-- Koska sinä olet niin voimallinen, niin pitää sinun ne jälleen nostaa
pystyynkin. Jollet sitä voi tehdä, niin huomenna annan sinut teloittaa.

Murheellisin mielin tuli poika kotia vaimonsa luo ja kertoi hänelle,
mitä kuningas oli vaatinut ja miten uhannut.

-- Elä murehdi, mieheni, sanoi nuori vaimo, vaan odota iltaa, se kyllä
tuo neuvot mukanaan.

Keskiyöllä hän jälleen oli käskenyt tuomaan harmaan hevosensa
portaitten eteen, herätti miehensä ja sanoi:

-- Nouse harmaan hevoseni selkään ja aja tammimetsään, nosta se pieni
metsän laidassa oleva puu pystyyn ja sano: Tämän nostan, kaikki puut
nouskoot!

Mies noudatti vaimonsa käskyä, ratsasti metsään ja nosti pienen puun
pystyyn, jolloin koko metsä oli jälleen paikoillaan aivan kuin ei se
koskaan kaatunut olisikaan.

Kun kuningas aamulla näki, että poika oli tämänkin työn täyttänyt, ei
hänen suuttumuksensa tuntenut mitään rajoja. Hän sanoi pojalle:

-- Koska sinä olet niin voimallinen ja niin kaikki tietäväinen, niin
tulee sinun hankkia minulle ne avaimet, jotka isäni isävainajan aikana
katosivat, ja joita turhaan siitä asti on etsitty. Jollet niitä minulle
tuo, niin kuolema sinut kohtaa.

Poika palasi nuoren vaimonsa luo ja sanoi:

-- Nyt tuho minun tielleni tuli. Kuningas vaatii minua tuomaan hänelle
ne avaimet, jotka hänen isänsä isävainajan aikana katosivat.

-- Heitä pois tuo murheellinen muotosi, sanoi silloin vaimo. Aamulla
nouse harmaan ratsuni selkään, se sinut vie sinne, minne avaimet ovat
kätketyt. Kun heponi pysähtyy erään kirkon eteen, niin aukeavat sen
ovet itsestään. Sen kirkon peräseinällä ovat nuo etsityt avaimet. Mene
kirkkoon ja ota ne, mutta elä palatessasi katso taaksesi.

Kauas monien maiden taakse vei harmaa hevonen pojan. Kun se erään
kirkon eteen pysähtyi, niin ovet aukenivat itsestään, ja poika näki
kirkon peräseinällä nuo etsityt avaimet.

Poika astui ovesta sisään. Jo oli hän ottanut avaimet ja jo läheni
kirkon ovea, kun hän kuuli kirkon haltijan takanaan huutavan:

-- Poika, mitä sinä teit? Elä mene, sinä jotakin veit!

Silloin poika katsahti taakseen, mutta vaipuikin samassa tiedottomana
maahan. Siinä kaatuessaan kirposi avainkimppu hänen kädestään ja lensi
oven ulkopuolelle, jotenka haltija ei sitä saanut takaisin. Hevonen
sieppasi edestään maasta avaimet suuhunsa ja laukkasi takaisin pojan
kartanolle, jossa hän antoi ne emännälleen.

Avaimet saadessaan tiesi nuori vaimo onnettomuuden kohdanneen hänen
miestään tämän ollessa avaimia noutamassa. Hän vei kimpun kuninkaalle
ja sanoi:

-- Tuossa ovat vaatimasi avaimet, mutta kalliilla hinnalla ne ovat
hankitut, sillä mieheni ei siltä matkalta ole enää luokseni palannut.

Tämän kuultuaan ihastui kuningas ikihyväksi. Nyt luuli hän saavansa
nuoren vaimon omakseen. Kun hän toivomuksensa nuorelle vaimolle lausui,
vastasi tämä:

-- Anna minun vuosi odottaa miestäni palaavaksi. Vuoden tahdon itkeä
kadonnutta armastani. Jollei hän vuoden umpeen mentyä ole luokseni
palannut, niin silloin voit valmistaa häät minun kanssani
vietettäviksi.

Kului siitä vuosi, eikä poikaa kuulunut kotia.

Silloin valmisti kuningas suuret juhlat viettääkseen häitä. Ennen
kirkolle menoa kutsui nuori vaimo uskollisen rengin luokseen ja sanoi:

-- Vuoden olen miestäni odottanut kotia saapuvaksi, mutta ei hän ole
tullut, ja niinpä tahdon jälleen lähteä omille mailleni. Puhun sinulle
kuitenkin siltä varalta, että hän kerran palaisi. Kun kuninkaan
hääsaatto saapuu kirkon edustalle, niin lähden lentoon. Katso silloin,
mihin suuntaan matkani ohjaan, ja kerro miehelleni, että asun valkoisen
ja mustan meren takana punaiseen mereen upotetussa linnassa. Sieltä hän
minut on löytävä, mutta pitkä ja vaivaloinen ja monien vaarojen
saartama on sinne tie.

Morsiuspukunsa alle hän kätki lintuverhonsa, ja kun hääsaatto oli
kirkon eteen tullut, niin heitti hän äkkiä pois morsiuspukunsa ja lensi
suurena lintuna kauas pois kuninkaan ja koko hääväen suureksi
kummastukseksi.

Kun poika oli lumotun kirkon kynnyksellä taas tajuntaansa tullut, niin
alkoi hän etsiä tietä omille mailleen. Mutta kaukana hän oli, eikä
kukaan osannut hänelle neuvoa, missä se maan kolkka oli, jossa hänen
kotinsa sijaitsi.

Kerran näin kulkiessaan tietä eteenpäin sattui hän astumaan kirkon
sivu, ja sen vieressä hautuumaalla hän näki kolme miestä. Nämä huusivat
hänelle:

-- Mies hoi, elä mene, tulehan tänne!

Poika meni heidän luokseen, Silloin sanoi yksi heistä:

-- Kuten näet, on meitä tässä kolme miestä ja kolme esinettä on meillä
jaettavana, mutta emme ole jakoa osanneet tehdä, vaikka koko ikämme
olemme koettaneet ja olemme siinä toimessa jo vanhoiksi tulleet.

-- Mitkä ovat nuo kolme esinettä? kysyi poika.

-- Tässä ne ovat, vastasi mies, hattu, saappaat ja miekka. Hajanaiset
ne ovat, mutta niiden voima on ihmeellinen.

-- Millainen niiden voima on? kysyi poika.

-- Kun hatun panet päähäsi, niin ei kukaan sinua näe.

-- Tahdonpa koettaa, sanoi poika.

Hän pani hatun päähänsä ja kysyi:

-- Näettekö nyt minut?

-- Emme näe, sanoivat vanhukset, kadonnut olet kokonaan, emme kuule
muuta kuin äänesi.

-- Mitä näillä saappailla tehdään?

-- Niillä astuu sinne asti kuin näkee.

-- Ja mihin tätä miekkaa tarvitaan?

-- Sitä kun heiluttaa, niin kaikki vastustajat kaatuvat, vastasivat
vanhukset.

Poika piti kaikki kolme esinettä ja läksi taikasaappaissa kotiaan
kohden rientämään. Hän saapui kirkon luo vähän sen jälkeen, kun hänen
vaimonsa oli lentänyt pois. Rengiltä hän sitten kyseli:

-- Minne päin vaimoni lensi?

-- Tuonne itää kohden hän katosi. Ennen lähtöään hän käski sinulle
sanoa, että hän on valkoisen ja mustan meren takana punaiseen mereen
upotetussa linnassa. Sieltä hänet löydät, mutta pitkä ja vaivaloinen ja
monien vaarojen saartama on sinne tie.

Poika ei vaaroja säikkynyt, vaan läksi kulkemaan sitä itä-ilmaa kohden.
Tulipa hän uutistaloon, poikkesi sisään ja pyysi yösijaa.

-- Kuka sinä olet? kysyi talon isäntä.

-- Olenhan vain mies tuolta kaukaa ja olen kadonnutta hevostani
etsimässä.

-- Jää sitten taloon ja lepää matkasi vaivoista, sanoi isäntä.

Kun poika siinä penkillä makasi, niin alkoi emäntä kattaa pöytää ja
kokosi sille oikein upean aterian.

Syötyään iltasen panivat he maata. Aamulla läksi isäntä pojalle
näyttämään talon tavaroita ja rikkauksia. Hän vei pojan aittaan, joka
oli aivan täynnä kuparia.

-- Tämä ei vielä mitään, sanoi isäntä, mutta katsotaanhan toista
aittaa.

Hän vei pojan aittaan, joka oli aivan täynnä hopeaa.

-- Ei tämäkään ole vielä mitään, sanoi isäntä, mutta mennäänpä
kolmanteen aittaan, niin jotain näkemäsi pitää.

Kun he kolmanteen aittaan tulivat, niin oli se aivan täynnä kultaa.
Silloin poika pisti taikalakin päähänsä ja ajoi laukkunsa rahoja
täyteen. Isäntä etsi etsimistään poikaa, ja kun ei häntä aitassa
nähnyt, etsi aitan ulkopuolelta. Kun ei sieltäkään löytänyt, palasi hän
aittaan ja sanoi:

-- Mihinkä se poika joutui?

Kun hän kultalaariinsa katsoi, niin näki hän siinä syvän kolon.

-- Rosvon taisinkin talooni yöksi ottaa ja hänelle aarteitani näytellä,
vaikka hän itseään hevosenhakijaksi sanoikin, arveli isäntä.

Kun hän aitasta tuli pihalle, niin oli poika jo kaukana pellon toisella
puolella, siellä hän otti hatun päästään, jolloin isäntä hänet näki.

-- Tuolla se kirottu mies jo menee, huusi isäntä ja läksi poikaa kiinni
ottamaan.

Mutta poika panikin hatun jälleen päähänsä ja katosi näkyvistä.

Laukkunsa kultaa täynnä asteli poika yhä vain itää kohden siihen ilman
suuntaan, jonne hänen vaimonsa oli kadonnut. Käveltyään sen päivän tuli
hän valkoisen meren rannalle. Valkoinen oli sen pohja ja maidon värinen
sen vesi.

Poika asteli pitkin rantaa ja etsi ihmisolentoa, joka soutaisi hänet
meren toiselle puolelle. Siinä kävellessään tuli hän pienelle mökille.
Kun poika tuvan oven avasi, niin näki hän siellä tytön, jolla oli kolme
kyynärää pitkä nenä, jolla hän kohenteli liedessä palavia puita.

-- Mitä sinä minun asunnostani etsit? kysyi tyttö.

-- Soutajaa, joka minut veisi valkoisen meren toiselle rannalle,
vastasi poika.

-- Minä kyllä voin sinut toiselle rannalle soutaa, sanoi tyttö, mutta
maksutta en sitä tee.

-- Ja mitä sinä maksuksi vaadit?

-- Sinun toisen kätesi.

-- Etkö tyytyisi kultaan, sillä on minulla sitäkin sinulle antaa.

-- Kätesi minä tahdon, muusta palkasta en huoli.

-- Täytyyhän se antaa, vastasi poika, sillä meren toiselle puolelle
täytyy minun päästä.

-- Mutta käden tahdon ensin, ennenkuin lähden soutamaan.

-- Ota se vasta toisella rannalla, niin minä pidän soutaessasi perää,
sanoi poika.

Tähän kauppaan tyttö suostui ja vei pojan veneeseen, jossa oli
viittäkymmentä syltä pitkät airot. Kun toiselle rannalle tultiin, niin
poika pisti taikahatun päähänsä ja hyppäsi maihin.

Tyttö siinä etsi poikaa veneestä:

-- Minne se katosi, kun jätti maksamatta, ei antanut kättään eikä
kultaa.

Poika kulki eteenpäin ja tuli mustan meren rantaan. Musta oli sen
pohja, pikimustaa sen vesi ja mustat kivetkin sen rannalla. Rantaa
pitkin kulkiessaan löysi poika pienen mökin. Kun hän tuvan oven avasi,
niin oli siellä tyttö, jolla oli kuutta kyynärää pitkä nenä.

-- Terveisiä paljon nuoremmalta sisareltasi, sanoi poika. Hän souti
minut valkoisen meren yli.

-- Nyt sinä valehtelet, sanoi tyttö. Hän ei sinua ole soutanut, koska
ei ole toista kättäsi ottanut.

-- Katsohan tätä laukkua, se on täynnä kultaa. Sitä otti sisaresi
maksuksi, ja on minulla vielä sitä sinullekin antaa.

-- Kultaa ei saa soutupalkaksi ottaa, huusi tyttö hyvin vihaisena. Käsi
on otettava.

-- Kultaa hän kuitenkin otti, ja nyt minä tahtoisin päästä tämänkin
mustan meren toiselle rannalle.

-- Kyllä minä voin sinut toiselle rannalle soutaa, mutta sitten otankin
molemmat kätesi palkaksi.

Yhdessä he astelivat rantaan. Siellä sanoi tyttö:

-- Ojennahan tänne kätesi, niin leikkaan ne pois.

-- Ota vasta toisella rannalla, niin osaan sinne soudettaessa pitää
perää, sanoi poika.

Siihen suostui tyttö. Toisella rannalla pani poika taikahatun päähänsä,
hyppäsi maihin ja jätti tytön häntä veneestä etsimään.

Poika kulki pitkin maita ja tuli lopulta punaisen meren luo.
Verenhohtava oli sen pinta ja punaisina löivät laineet sen rantakiviä
vastaan. Rantaa käyskennellessään tuli poika pienelle tuvalle. Siellä
asui tyttö, joka nenällään kohenteli puita pesässä.

-- Terveisiä sisariltasi, sanoi poika.

-- Kuinka sinä tänne olet päässyt, kun sinulta ei ole ainoatakaan
jäsentä poissa ja molemmat kätesi olisi pitänyt ottaa.

-- Ne tyytyivät soutupalkaksi ottamaan kultaa, vastasi poika.

-- Siinä he ovat tehneet vastoin kaikkia sopimuksia, sanoi tyttö
vihoissaan. Kyllä minä heille vielä opetan, mitä se tahtoo sanoa, kun
kultaan tyytyvät eivätkä käsiäsi sinulta vieneet.

Tyttö lauhtui kuitenkin ja kysyi pojalta:

-- Minne olet matkalla?

-- Tuon punaisen meren keskelle linnaan, joka on upotettu veden sisään
niin ettei muuta kuin vähän harjaa näkyy veden kalvon yläpuolella.

-- Turhaan etsit, sanoi tyttö, ei sellaista linnaa tässä meressä ole,
sillä olen moneen kertaan soudellut sen ristiin ja rastiin.

Kun tyttö näki, miten alakuloiseksi poika tuli hänen sanoistaan, niin
lausui hän:

-- Odota aamuun, niin kysyn taivaan linnuilta. Ehkä joku niistä on sen
nähnyt, mitä minä en ole nähnyt.

Aamulla tyttö sitten asteli pojan seurassa meren rantaan ja huusi:

-- Hohoi, kaikki taivaan linnut tänne minun puheilleni!

Aivan mustanaan oli taivas, kun lintuja monenmoisia, monen kokoisia
lensi rannalle. Näiltä kysyi tyttö:

-- Oletteko nähneet sellaista linnaa, joka on upotettu tuonne punaiseen
mereen niin että vain vähän harjaa näkyy veden kalvon yläpuolella?

-- Emme, sellaista linnaa emme ole nähneet, vastasivat linnut.

Tyttö lähetti heidät pois.

-- Kysynpä meren kaloilta, ne sen linnan ovat voineet nähdä.

Ja hän huusi:

-- Hohoi, kaikki veden kalat, tulkaa minun puheilleni.

Vesi aivan kiehui ja kuohui, kun suunnaton kalaparvi ui rantaa kohden.
Näiltä kysyi tyttö:

-- Oletteko nähneet sellaista linnaa, joka on upotettu tuonne punaiseen
mereen niin että vain vähän harjaa näkyy veden kalvon yläpuolella?

-- Emme, sellaista linnaa emme ole nähneet, vastasivat kalat.

-- Koska kalatkaan eivät sitä linnaa ole nähneet, niin ei sitä ole
olemassakaan, sanoi tyttö.

Poika tuli tästä kovasti murheelliseksi. Kun hän merelle päin katsoi,
niin näki hän valaskalan, joka nyt vasta saapui, kun kaikki toiset
kalat jo olivat lähteneet pois.

-- Missä sinä olet viivytellyt, kysyi tyttö, kun et heti kutsuani
noudattanut?

-- Kun meressä uiskentelin, vastasi valaskala, niin kohtasin mereen
upotetun linnan, ja sen torniin tarttui eväni kiinni. Siksi minä
viivyin, enkä tullut toisten tullessa.

-- Lähde nyt uimaan sitä linnaa kohden, sanoi poika, jonka mielen
täytti iloinen aavistus siitä, että hän jälleen saisi kohdata kadonneen
vaimonsa.

Ja poika hyppäsi valaskalan selkään ja pani taikahatun päähänsä. Kun
valaskala ui sen linnan vieritse, niin hyppäsi poika sen harjalle
seisomaan.

Suljettu oli linna ja meren pinnan alapuolella se oli, mutta kun sen
asukkaat tahtoivat linnan seinien sisäpuolelta lähteä, silloin se nousi
kokonaan veden kalvon yläpuolelle.

Kun poika siinä näkymättömänä oli ja hän linnan noustua veden kalvoon
laskeutui sen harjalta alas, huomasi hän palkkapiian, joka tuli
maljalla vettä noutamaan sille tytölle, joka kerran oli pojan vaimona
ollut. Poika otti sormestaan sen sormuksen, jonka hän kerran oli saanut
vaimoltaan, ja pudotti sen maljaan, ja kun palkkapiika läksi linnaan,
niin seurasi poika häntä näkymättömänä.

Murheellisena istui linnassa se nainen, joka kerran oli ollut pojan
onnellisena aviovaimona. Mutta kun hän maljan huulilleen nosti ja
sormus sen sisässä kirkkaasti kilahti ja hän sen käteensä otti ja tunsi
samaksi, jolla hän kerran oli itsensä kihlannut, niin riemastui hän.

-- Tämä on minun mieheni sormus, huudahti hän, hänelle itse antamani.
Jos sormus on täällä, niin ei hänkään itse voi loitolla olla.

Silloin otti poika taikahatun päästään, ja heidän ilonsa oli suuri
kohdatessaan jälleen toisensa.

Seuraavana päivänä puki tyttö lintuverhonsa ylleen ja kantaen poikaa
selässään he läksivät kohden pojan kotia. Voimakkailla siivillään
halkoi tyttö ilmaa, kohosi korkealle taivaan kuultavaan sineen, liiti
pilvien pieltä ja laskeutui viimein pojan kotipihalle.

Kun kuningas kuuli pojan palanneen, niin hän kokosi sotaväkensä ja
läksi häntä surmaamaan. Mutta poika heilutti taikamiekkaansa ja
kuningas joukkoineen kaatui kuolleena maahan.

Ja kun kuningas näin oli saanut surmansa, niin valitsi kansa pojan
hänen sijaansa ja antoi hänelle kruunun ja valtaistuimen. Ja poika teki
vaimonsa kuningattareksi ja onnellisina he hallitsivat maata ja kansaa
elämänsä ehtooseen asti.



ELÄVÄ KANNEL.


Olipa leskiakka ja akalla poika ja pojalla koira. He asuivat kaikin
kolmisin pienessä mökkirähjässä. Kun pojalle tuli ikävä siinä yksin
istuessaan vanhan äitinsä keralla, niin sanoi akka:

-- Mitä siinä noin alakuloisena istua murjotat? Mene metsälle, niin
mielesi keventyy.

Poika otti pyssyn seinältä, sellaisen vanhan piilukon, vihelsi koiran
mukaansa ja asteli metsään. Käveli, käveli niinkuin se kävelee, jonka
mieli ei ole riistassa. Tyhjänä tuli poika kotia tuomatta metsästä
sulkaakaan.

Meni poika toisenakin päivänä. Käveli ja käveli ja kurkisteli, mutta ei
nähnyt ammuttavan näköistäkään.

Kolmantena päivänä hän ei enää aikonutkaan mennä metsälle, mutta akka
ajoi poikansa sinne ja sanoi:

-- Ei se riista nyt yht'äkkiä ole voinut kokonaan kadota. Kyllä mies
aina jotain kiinni saa, kun oikein tahtoo.

Vastahakoisesti meni poika metsään. Käveli, käveli, niinkuin joutilas
kävelee. Alkoipa koiransa äkkiä haukkua oravaa ja sai sen lopulta
ahdistetuksi petäjään, josta se ei enää päässyt muualle hyppäämään.

-- Orava kuin orava, ajatteli poika. Onhan sekin jotain paremman
puutteessa.

Hän nosti pyssynsä ja tähtäsi, mutta juuri kun hänen piti laukaista,
irtaantui piinpala pyssystä ja singahti niin kauas, ettei poika sitä
enää löytänyt. Hän juoksi kotiaan uutta piinpalaa hakemaan. Sillä aikaa
koira haukkui puun juurella eikä päästänyt oravaa pois. Poika palasi
hongan juurelle, tähtäsi ja aikoi juuri laukaista, kun hän aivan
hölmistyi kuullessaan oravan pehmeällä äänellä puhua liruttavan:

-- Elähän ammu, poika, elähän ammu! Odota, kunnes tulen maahan!

Hämmästyneenä poika katseli, miten orava pitkin runkoa aleni maata
kohden ja kun oli vihdoin puun juurelle päässyt, niin heittäytyi maahan
pojan eteen ja muuttui samassa kauniiksi neitoseksi.

-- No nyt on ihme ja kumma, sanoi poika, kun oravista noin yht'äkkiä
neitosia syntyy. Sittenhän se metsä on aivan täynnä naisväkeä. Korea
sinä olet, mutta nouse ylös, mitä siinä maassa loikoilet. Koska sinä et
olekaan mikään tavallinen orava, niin minun puolestani saat ottaa
entisen hahmosi takaisin ja mennä puuhun, en minä sinua ahdista sen
koommin.

-- Kun minä kerran olen ihmiseksi muuttunut, niin en voi entiseen
muotooni enää palata, sanoi tyttö.

-- Se on ikävä asia, vastasi siihen poika. Mutta minne minä sinut nyt
sijoitan? Minä olin metsälle tullut riistan enkä naisten hakuun.

-- Ota minut vaimoksesi.

-- Kas, eihän minulla mitään sitä vastaan olisi, sanoi poika, olethan
sinä korea tyttö, ja ikäväksihän tämä elämä on minulle tullut näin
yksinäisenä, mutta minulla on äitimuori, ja kun ei hän ole minua
lähettänyt akan hakuun, niin kuinka minä silloin voin sellaisen kotiani
kuljettaa.

-- Mennään kysymään. Ehkä hyvinkin ottaa.

-- Voihan tuota koettaa, mutta minä en takaa mistään.

Ja poika läksi tytön seurassa kotiaan kohden kulkemaan.

Tiellä hän selitteli tytölle:

-- Elä sinä luule, etten minä niinkuin tahtoisi itselleni akkaa. Kyllä
minun jo kauan on sitä mieleni tehnyt, mutta jollei äitini miniää
suvaitse, niin en minä naista väkivallalla kotiini tuo, siitä, näet,
syntyisi sellainen loppumaton riita ja tora. Ja jos äiti kieltää, niin
mennä saat ja muista, että en ainakaan minä kosimista tehnyt, vaan
kyllä se juttu on kokonaan sinun laskussasi.

-- Jos äitisi ei minua huoli, niin palaan metsään, vastasi tyttö.

Tuvan luo tultua sanoi poika tytölle:

-- Jää sinä tänne pihamaalle, minä menen äitimuoria puhuttelemaan.

Poika meni tupaan. Äiti kysyi:

-- Saitko mitään?

-- Sain.

-- Saitko suurenkin otuksen?

-- Kyllä siinä on sekä kokoa että komeutta.

-- Mikä lintu se on?

-- Nainen se on.

-- Nainen! Mistä sinä sellaisen olet löytänyt?

-- Metsästä minä sen löysin.

-- Ja missä se on?

-- Tuolla se on kartanolla.

-- Miksi sinä sen tänne laahasit? Olisit jättänyt metsään.

-- Se kun aivan väkipakolla tahtoo tulla minun vaimokseni. Ottaisin
minäkin sen omasta puolestani, sillä ikävä tässä tulee ilman seuran
puolta, mutta minä en tiedä, mitä te asiasta arvelette?

-- Kerranhan sinunkin tulee vaimo itsellesi valita, sanoi äiti, ja kun
olemme köyhiä, niin ethän pyytämällä ketään saa. Ota siis se, joka
tarjolle tulee.

Poika meni ovelle ja huusi:

-- Tule vain sisään, tyttö. Näyttää siltä kuin tässä syntyisi kaupat.

Ja sinne tyttö jäi pojan vaimoksi ja iloinen oli poika, sillä niin
kaunista naista ei usein nähdäkään kuin se tyttö oli, vielä vähemmän
avioksi uskalletaan tavoittaa. Ja iloinen oli äitikin, sillä helposti
se työ luisti, johon tyttö tarttui. Ja hyvä sillä oli luonnon laatu ja
kaikin puolin oli hän sellainen kuin tulee miniän olla.

Siinä he elelivät yhdessä jonkun aikaa, mutta eihän se salassa pysynyt,
että mökin poika oli saanut itselleen niin kauniin vaimon, ettei koko
kuningaskunnassa ollut sen vertaista. Kuuli siitä kuninkaanpoikakin,
jolle jo kolme vuotta oli morsianta etsitty, mutta joka ei ollut
mieleistään löytänyt. Hän tuli pojan mökille ja kun tytön näki, niin
alkoi hänen mielensä tehdä sitä vaimokseen. Hän tuli kotiaan ja koetti
mielestään poistaa tuon kauniin naisen kuvan, mutta se ei lähtenyt,
vaan istui siellä niin lujassa, että hän päätti keinolla millä tahansa
ottaa hänet vaimokseen.

-- Ei elossa olevalta mieheltä sovi aviovaimoa pois riistää, ajatteli
kuninkaan poika. Mutta voihan sopivalla tavalla yrittää ottaa mies
hengiltä.

Hän kutsui kaikki kolme ylintä neuvonantajaansa luokseen. Nämä
kehoittivat kuninkaanpoikaa vaatimaan mökin pojalta sellaisia tekoja,
joita hän ei mitenkään voisi suorittaa, ja jollei suorittaisi, niin
hänet mestattaisiin.

Tämä oli kuninkaanpojan mielestä oivallinen tuuma. Hän kutsutti pojan
luokseen ja sanoi:

-- Sinun pitää rakentaa minun linnani vieressä olevan kosken yli
sellainen silta, joka on kultaa ja kaidepuut hopeaa. Ja se on
valmistettava yhdessä yössä.

Allapäin tuli poika vaimonsa luo. Tämä heti kyseli:

-- Mikä sinut on noin murheelliseksi tehnyt?

-- Kuninkaanpoika kun vaatii minua yhdessä yössä rakentamaan kosken yli
sellaisen sillan, joka on kultaa ja kaidepuut hopeaa.

-- Eikö muuta? Siihen kyllä keino keksitään.

-- Vaimo, elä sinä puhu sellaisia järjettömyyksiä. Mistä minä kaiken
sen kullan ja hopean kokoon haalisin?

-- Ei sitä kultaa ja hopeaa sinulta vaaditakaan, kyllä minä ne sinulle
toimitan.

-- Se on hyvä asia tässä maailmassa, ettei suu suurista sanoista
halkea. Parasta olisi kun lörpöttelemisen sijasta panisit saunan
lämpiämään, jotta ehtisin edes kylpeä ennenkuin minut teloitettavaksi
viedään.

Nuori vaimo ei kuunnellut miehensä valituksia, vaan toi sinisen huivin
ja antoi sen miehelleen ja sanoi:

-- Mene kosken rannalle ja lyö tällä huivilla vettä ja sano näin: Tähän
tulkoon yön aikana kultainen silta ja hopeiset käsipuut.

-- Kyllä teillä naisilla on jos jonkinmoisia temppuja, sanoi poika,
mutta voihan tuota koettaa.

Ja hän meni kosken rannalle ja teki niinkuin hänen vaimonsa oli
neuvonut. Käytyään saunassa meni hän levolle ja nukkui aamuun asti. Hän
kuuli virralta päin tavattoman suurta melua ja heräsi unestaan.

-- Miksihän ne siellä virralla nyt sellaista pahaa elämää pitävät, Sitä
siltaa ne kai siellä odottelevat, mutta sen minä voin sanoa ja
vakuuttaa, ettei siitä ilosta mitään tule.

-- Parasta on olla vannomatta, sanoi hänen vaimonsa. Menehän ensin
katsomaan.

Poika meni, ja kun hän lähelle virtaa tuli, niin jäi hän aivan kuin
naulattuna paikalleen seisomaan, eikä saanut sanaakaan suustaan.
Virran yli vei silta, ja se oli kullasta laadittu ja hopeiset siinä
olivat käsipuut, ja koko kansa oli tätä komeutta ihailemassa ja
ihmettelemässä. Poika juoksi hengästyneenä vaimonsa luo ja sanoi:

-- Se on siellä, se on siellä?

-- Mikä on siellä? kysyi vaimo.

-- Se silta, se silta!

-- Sanoinhan minä, että kyllä se sinne saadaan, kun ei suotta hätäillä.

-- Niin sinä sanoit, mutta en minä ennen mitään usko, kuin näen omin
silmin. Ja nyt minä sen näin.

Kuninkaanpoika tuli siltaa katsomaan ja täytyi hänen myöntää, että se
oli komeampi kuin hän oli odottanutkaan. Hän kutsui neuvonantajansa
luokseen neuvottelemaan ja sanoi heille:

-- Se teki sen, mitä vaadimme. Mitä me nyt keksimme, sillä kuolla hänen
täytyy?

Löivät neuvonantajat viisaat päänsä yhteen ja kun he kauan olivat
tuumailleet, sanoi vihdoin eräs:

-- Satu kertoo, että tämän linnasi puutarhaan on haudattu kolme
kultaista porsasta, vaadi häntä kaivamaan ne sinulle esiin.

Tämä tuuma miellytti suuresti kuninkaanpoikaa, sillä hän tiesi, että
sadut usein valehtelevat ja poika ei voisi siis puutarhasta mitään
löytää, koska siellä ei mahdollisesti mitään ollutkaan. Hän kutsutti
pojan luokseen ja ilmoitti, mitä pojan oli tehtävä, ja määräsi vielä,
että työ oli suoritettava yhden yön aikana.

Poika palasi alakuloisena vaimonsa luo ja sanoi:

-- Nyt se vasta myrkyn lykkäsi, vaatii näet minua kaivamaan hänen
puutarhastaan kultaisia porsaita esiin. Osaatko sinä tässä asiassa
minua neuvoa?

-- Osaan kuin osaankin, vastasi vaimo. Minä tiedän, että ne ovat
kätketyt sinne sen puutarhan keskellä olevan suuren tammen alle. Mutta
koska tämä tuuma varmasti on kuninkaanpojan kolmesta neuvonantajasta
alkunsa saanut, niin tehkööt he tällä kertaa työn. Mene linnaan ja
pyydä apulaiseksesi lihavin ja laiskin niistä kolmesta neuvonantajasta,
kuninkaanpoika hänet kyllä sinulle antaa, valikoi suurin lapio, minkä
käsiisi saat, ja lähde kaivamaan siitä kohdasta, minkä olen sinulle
osoittanut.

Poika noudatti vaimonsa neuvoa ja pyysi kuninkaanpojalta apulaisekseen
lihavimman ja laiskimman neuvonantajan. Yhdessä he sitten yön aikaan
menivät puutarhaan ja kaivaminen alkoi. Kyllä se lihava neuvonantaja
siinä hikoili ennenkuin oli kaivanut kolmea syltä syvän kuopan sen
suuren tammen alle.

Sieltä kolmea syltä syvän kuopan pohjalta kolme kultaista porsasta
löydettiin. Poika vei ne aamulla kuninkaanpojalle ja sanoi:

-- Tuossa nyt ovat ne porsaat, joita sinä niin kovasti himoitsit. Leiki
nyt niiden kanssa mielesi mukaan, mutta minut ja vaimoni jätä jo
rauhaan.

Vaikka kuninkaanpoika olikin iloinen saadessaan nuo kultaiset porsaat,
niin oli hän kuitenkin kiukkua täynnä ajatellessaan, että poika oli
tämänkin työn voinut suorittaa ja pelastua siten kuolemasta. Ja kun hän
kaikin mokomin tahtoi saada pojan vaimon itselleen, niin kutsutti hän
nuo neuvonantajansa luokseen ja sanoi heille:

-- Suoritti poika senkin tehtävän, ja saamatta jäi hänen kaunis
vaimonsa. Nyt keksikää sellainen työ hänelle, ettei hän siitä hengissä
suoriudu, muutoin panen teidät joka ainoan hirteen roikkumaan.

-- Ole huoleti, sanoi se neuvonantaja, joka koko yön oli saanut kuoppaa
kaivaa, kyllä me sellaisen työn keksimme, ettei hän siitä hengissä
selviä. Nyt on minulla jo omastakin puolestani syytä toivoa hänen
kuolemaansa, sillä onhan hän koko yön pitänyt minua sellaisessa työssä,
että ruumistani kolottaa joka paikasta.

Ja kun he oikein kovasti olivat miettineet, niin keksivät he pojalle
niin vaikean työn, ettei moisesta oltu ennen kuultukaan.

Kuninkaanpoika kutsutti pojan luokseen ja sanoi:

-- Nyt panen sinulle vielä yhden työn; jos sen suoritat, niin rauhassa
saat elää, mutta jos et sitä suorittaa taida, niin henki sinulta
viedään.

-- Ja mikä tuo työ on? kysyi poika.

-- Sinun tulee hankkia minulle sellainen kannel, joka itsestään soi.

Poika tuli vaimonsa luo ja sanoi:

-- Aletaan nyt jo heittää toisillemme hyvästejä, jotta ennätetään sekin
tehdä ennenkuin kuolema tulee, sillä varmasti se nyt tulee. Se
kuninkaanpoika on keksinyt minulle työn, jota ei kukaan voi suorittaa,
koska sellaista, kuin hän vaatii itselleen, ei ole koko maailmassa eikä
sellaista kukaan valmistaakaan taida.

-- Mitä se sitten on? kysyi hänen vaimonsa.

-- Hän vaatii minulta elävän kanteleen, joka itsestään soittaa.

-- Jos sellainen kannel on olemassa ja jos se voidaan valmistaa, niin
tiedän, kuka sen voi sinulle antaa. Mene kuninkaanpojan luo ja varaa
itsellesi aikaa kolme kuukautta ja yksi päivä ja pyydä ne kolme
neuvonantajaa itsellesi matkatovereiksi.

Poika meni kuninkaanpojan luo ja sai itselleen varatuksi kolme
kuukautta ja yhden päivän ja vaati nuo kolme neuvonantajaa
matkatovereikseen.

Ennen lähtöä antoi vaimo miehelleen sen silkkisen huivin ja sinisen
kerän ja sanoi:

-- Minä panen tämän kerän edellänne kierimään, sitä kun seuraat, niin
löydät sen elävän kanteleen. Kahdessa paikassa saat huiviani näyttää,
mutta kolmannessa et ennen kuin tiukka tulee.

Näin sanottuaan heitti hän kerän kierimään ja poika läksi
neuvonantajien seurassa astua tallustelemaan sen jälestä.

Olivat he jo kulkeneet pitkät ajat, kun kerä vihdoin pysähtyi mökin
luo. Pienen pikkarainen se mökki oli, mullalla katettu kuin sysimökki.
Siellä istui ikivanha akankäppyrä, joka tulijat nähdessään huusi:

-- Ei ole tuvassani kolmeenkymmeneen vuoteen ihmiseltä haissut. Nyt
taisikin tulla paisti suuhuni.

-- Ei tässä suuhun tulemaan joudeta, vastasi poika. On meillä muutakin
ja tärkeämpääkin tehtävänä.

-- Elä joutavia hölötä, huusi akka, vaan tule tänne, sillä minulla on
kova nälkä.

-- Annahan kun ensin oman suuni pyyhkiän, sanoi poika, Eihän sitä suu
likaisena noidankaan suuhun mennä.

Ja hän otti vaimonsa antaman silkkisen huivin ja sillä suutaan
pyyhkäisi. Kun akka sen näki, niin huusi hän:

-- Tuon huivin minä tunnen, se on tyttäreni oma.

-- Silloin olet minun anoppini, sanoi poika, sillä tyttäresi on minulla
siellä kotona vaimona.

Sen kuultuaan tuli akka pojalle hyvin ystävälliseksi ja alkoi häntä
kaikin tavoin kestitä ja palvella. Hän kantoi pojan ja hänen
seuralaistensa eteen ruokaa niin runsaasti, että pöytä sen painosta
notkui.

-- Syö ja juo ja ole kuin kotonasi, vävyni, koska kerran olet talooni
vieraaksi tullut. Ole iloisella mielellä, eläkä muistele tuota, että
sinut syödä aioin.

-- Mitä minä siitä, vastasi poika, kyllähän minä leikin ymmärrän,
vaikka se olisikin hiukan karkeanlaista.

Kun he siinä olivat yön levänneet, niin lähti kerä aamun tultua jälleen
eteenpäin vierimään. Poika seuralaisineen kulki sen jälestä, kunnes se
pysähtyi pienen mökin luo, jossa asui sen äskeisen akan vanhempi sisar,
joka kuuteenkymmeneen vuoteen ei ollut ihmistä nähnyt. Aikoi hänkin
pojan ensin syödä, mutta nähdessään pojan kädessä tuon silkkisen
huivin, tuli hän hyvin ystävälliseksi ja taritsi pojalle parasta, mitä
talossa oli.

Yön akan mökissä levättyään he aamusella alkoivat taas seurata tietä
pitkin vierivää kerää.

Kerä pysähtyi pienelle mökille, jossa asui aivan ikäloppu nainen ja
niin ruma, ettei toista sellaista ollut maan päällä.

-- En ole yhdeksäänkymmeneen vuoteen tuntenut ihmisen hajua, sanoi
akka. Nyt kun mökkiini olette eksyneet, niin syön teidät suuhuni.

-- Mitä meistä laihoista ruipeloista, sanoi poika. Odota siksi kuin on
hiukan lihaa luittemme päälle karttunut. Olemme pitkät matkat jalkaisin
kulkeneet ja se sellainen lihoja kuluttaa. Katsohan tuotakin minun
seuralaistani. Matkalle lähtiessämme oli hän lihava kuin hyvästi
syötetty porsas, mutta nyt nahka velttona hänen luittensa päällä
letkottaa. Odotahan, kunnes hän taas paksuksi paisuu, niin on mistä
nautit, kun hänet syöt.

Ja he alkoivat ravita itseään niillä eväillä, jotka heillä oli
matkassaan.

-- Mitä te sillä tavoin maita ja mantereita kiertelette? kysyi akka.

-- Me etsimme sitä itsestään soivaa elävää kanteletta, vastasi poika.

-- Minun poikanihan sen sellaisen kyllä laatia taitaisivat, mutta ne
ovat nyt metsiä juoksemassa, eivätkä palaa kotia ennenkuin iltahämyssä.

-- Ei tässä sitten muuta neuvoa ole kuin istua ja odottaa heidän
tuloaan, sanoi poika.

Istuivat siinä ja odottelivat niitä akan poikia, Tuli ilta ja tupaan
ryntäsi kolme sutta. Ne kun lieden päällä olevan orren yli hyppäsivät,
niin muuttuivatkin kolmeksi kauniiksi mieheksi, niin kauniiksi, että
sellaisia harvoin näkee, Näille selitti poika asiansa ja sen kuultuaan
ne heti alkoivat sitä itsestään soivaa kannelta laatia. Yhden
neuvonantajista he panivat tulta näyttämään.

-- Jos kesken nukahdat, sanoivat he hänelle, niin ei hyvä sinua peri.

Siinä sitten kanteletta laaditaan. Mutta neuvonantaja nukahtikin ja
silloin nuo miehet muuttuivat heti susiksi, söivät nukahtaneen suuhunsa
ja katosivat metsään.

-- Sinne ne menivät metsään, sanoi akka, eivätkä palaa ennenkuin vasta
illalla.

-- Palaavat milloin tahansa, kyllä minä odottaa jaksan, sillä valmiiksi
se kantele on saatava.

Kun ilta tuli, niin nuo kolme sutta ryntäsivät taas tupaan ja
muuttuivat miehiksi. Kovalla touhulla alettiin sitä elävää kannelta
laatia ja toinen neuvonantaja pantiin tulta näyttämään.

-- Jos nukahdat, niin näithän jo eilen miten sinun käy, sanoivat
miehet.

Neuvonantaja koetti valveilla pysyä, mutta ei jaksanutkaan, vaan nukkua
torkahti. Heti muuttuivat miehet susiksi ja pistivät toisenkin
neuvonantajan poskeensa niin sukkelasti ettei kuulunut muuta kuin
hiukan luiden rutinaa.

-- Päästit poikani taas kesken töitään lähtemään, sanoi akka, Nyt ne
eivät palaa ennenkuin vasta illalla.

-- Kyllä minä odottaa jaksan, sanoi poika, sillä sen minä olen
päättänyt, että valmiiksi se kannel on saatava, vaikka poikasi söisivät
puolet kuninkaan valtakunnan asukkaista.

Kolmantena iltana pantiin kolmas neuvonantaja tulta näyttämään. Kauaa
ei hänkään jaksanut, ennenkuin torkahti. Heti muuttuivat miehet taas
susiksi ja syödä hotkaisivat senkin neuvonantajan ja juoksivat pois
metsään.

-- Se hyvä siitä oli, sanoi poika, että noista pahoista neuvonantajista
on päästy. En minä heidän kuolemaansa sure. Mutta se minua harmittaa,
että se itsestään soiva kannel ei vieläkään valmiiksi tullut.

-- Odota siksi, kunnes ilta tulee ja poikani metsästä palaavat, sanoi
akka, kohta he jo kai sen valmiiksi saavat.

Tuli ilta, ja kun sudet olivat saapuneet ja miehiksi muuttuneet, niin
alettiin sitä kannelta taas laatia. Poika rupesi itse tulta näyttämään.
Mutta kun hän kolme yötä jo valvonut oli, niin alkoi uni raskaana
painaa hänen silmäluomiaan, pää painui alas ja hän torkahti. Sen
nähdessään töytäsivät miehet poikaa kylkeen ja sanoivat:

-- Poika, poika, elä nuku.

-- Elkää siinä hulluja höriskö, sanoi poika heille. Enhän minä nuku,
minähän tässä vain mietiskelen.

-- Mitä sinä mietiskelet? kysyivät miehet.

-- Onhan vain asiaa, johon te minulle taidatte vastauksen antaa. Onko
metsässä enemmän kuivia vaiko tuoreita puita?

-- Sitä emme ole koskaan tulleet laskeneeksi, sanoivat miehet,
muuttuivat susiksi ja riensivät metsään puita laskemaan.

Kun he illalla palasivat ja jälleen ryhtyivät kanteleen tekoon, niin
pantiin poika taas tulta näyttämään. Pian alkoivat hänen silmänsä taas
ummistua.

Jo aikoivat miehet hänet surmata, kun poika hetkiseksi havahti ja alkoi
silmiään hieroa sillä hänen vaimonsa antamalla silkkisellä huivilla.
Kun akka sen huomasi, huusi hän pojilleen:

-- Odottakaahan vähäisen, pojat, minä tahdon kurkistaa, millä korealla
rievulla tuo poika silmiään pyyhkii.

Hän tarkasti huivia ja sanoi:

-- Tämä mies onkin sisareni tyttären mies. Minkätähden et aikaisemmin
itseäsi ilmaissut? Tässä on jo syöty sinun toverisikin tuon
viivyttelemisesi tähden.

-- Joutivatkin sellaiset miehet suden syötäviksi, vastasi poika.

-- Mutta kannel ei ole valmiiksi tullut.

Nyt alkoivat miehet kiireimmän kautta sitä kannelta valmistaa, ja sillä
aikaa akka syötti ja juotti poikaa. Siinä aterioidessaan poika kertoi,
mihin hän kannelta tarvitsi. Kun akka tarinan kuuli, niin sanoi hän:

-- Tuo aika on jo umpeen kulumaisillaan ja jollet pian ole omilla
maillasi, niin vie kuninkaanpoika sinun vaimosi.

Jo saivat miehet kanteleen valmiiksi, ja kun he viimeisen naulan olivat
siihen lyödä nakuttaneet, niin alkoi se elää ja soida. Kuten
ihmeellinen soitin se helisi pöydällä, se kaikui kaikkea sitä, mitä
kuulijan mielessä salaisena virtana liikkui. Sen ääni oli kirkas ja
kaunis, se myrskynä kohisi ja se lempeästi lauloi. Hetken he tätä
ihmeellistä soittoa kuuntelivat, mutta akka sanoi pojilleen:

-- Nyt muuttukaa susiksi ja ottakaa sisareni vävy selkäänne ja
kuljettakaa hänet vinhaa vauhtia hänen asuinmailleen. Ennen ette levätä
saa kuin olette sinne tulleet, sillä kuninkaanpoika on jo hänen
vaimonsa väkisin luokseen ottanut ja häitä valmistelee.

Kolme kuukautta oli jo kulunut siitä kun poika oli lähtenyt etsimään
tuota itsestään soivaa elävää kannelta, ja kun hän ei ollut ilmestynyt
takaisin, niin ihastui kuninkaanpoika ja alkoi häitä valmistaa.
Murheellinen oli morsian, sillä hän ei enää toivonutkaan poikaa
näkevänsä.

Jo oli hääsaatto menossa kirkkoa kohden, kun suuri hälinä ja pelko
syntyi kansan joukossa, sillä etäältä he näkivät kolme sutta juoksevan
vinhaa vauhtia, ja yhden suden selässä istui poika ja hänellä oli
sylissään tuo ihmeellinen kannel, jonka helinä kaikui kauas.

Kun poika oli tullut hääsaaton luo, niin sulki hän vaimonsa syliinsä,
mutta sudet sieppasivat kuninkaanpojan ja repivät hänet kappaleiksi.
Silloin kansa valikoi pojan itselleen kuninkaaksi ja nuo sudet ottivat
ihmismuodon itselleen ja heistä tuli nuoren kuninkaan neuvonantajia.



TUONELASSA KÄYNYT POIKA.


Synkkänä istui kuningas linnassaan, niin synkkänä, että kaikki vavisten
linnassa hiipivät ja pelkäsivät lähestyäkään sitä huonetta, jossa
kuningas istui, Ja linnan synkissä käytävissä seisoivat vartijat ja
muistelivat niitä peloittavia tarinoita, joita kulki linnan
tapahtumista. Peloittava oli ollut kuninkaan isäkin, joka jo moniaita
vuosia oli ollut kuolleena, mutta vielä peloittavampi oli hänen
poikansa. Kun viha hänessä sai vallan, niin ei kukaan enää ollut
hengestään varma. Ja niin paljon oli kuningas syyttömiä surmannut, että
hän ei enää voinut öitään rauhassa nukkua, vaan kuultiin hänen usein
unissaan raskaasti huokaavan ja valittavan. Kun kuningas tietäjiltä oli
tiedustellut parannuskeinoa noita levottomia uniaan vastaan, niin oli
hänelle vastattu:

-- Toisen kautta olet sinä löytävä rauhasi ja tuleva iloiseksi.

-- Toisen kautta, toisen kautta, sanoi kuningas itsekseen istuessaan
linnansa kammiossa ja katsellessaan linnan pihalle, jossa hän ei nähnyt
ainoatakaan iloista ihmistä.

Synkkiä olivat kaikki ja vaiti he astelivat, sillä kaikilla heillä oli
jotain omantunnonvaivoja, kun olivat kuninkaansa käskyjä noudattaneet
ja tehneet surmatekoja.

-- Ei minun linnassani kukaan tohdi nauraa, sanoi kuningas. On aivan
kuin halla olisi käynyt kaiken ilon yli siellä, missä minä elän.

Juuri kun hän tämän oli sanonut, niin kuuli hän iloista laulua linnan
pihalta, ja kun hän katsoi ikkunasta, niin näki hän linnan kaivolla
nuoren naisen vettä ammentamassa. Ja tämä nainen lauloi, ja hänen
laulunsa kaikui heleänä linnan muurien sisällä.

Kuningas kutsui palvelijan luokseen ja kysyi häneltä:

-- Kuka on tuo nuori nainen, joka ammentaa vettä linnan kaivosta ja
iloisesti laulaa? Mistä hän on tullut, sillä en ole häntä ennen nähnyt
linnani väestön joukossa?

-- Hän on sinun aseenkantajasi nuori vaimo, vastasi palvelija.

-- Kutsu minun aseenkantajani minun luokseni, sanoi kuningas, sillä
tahdon puhella hänen kanssaan.

Aseenkantaja oli nuori mies, joka vasta lyhyen aikaa oli ollut
kuninkaan palveluksessa. Kun hän astui kuninkaan eteen, niin kysyi tämä
häneltä:

-- Sinä olet vasta lyhyen ajan ollut minun aseenkantajanani. Minä näin
sinun vaimosi äsken kaivolla, mistä olet hänet löytänyt?

Ja poika kertoi kuninkaalle, mistä hän oli vaimonsa löytänyt:

-- Minä olin kauan rukoillut Jumalaa antamaan minulle vaimon, joka
olisi minulle hyvä ja uskollinen, Silloin näin unen, joka minulle
ilmoitti, missä se oli oleva, joka oli tuleva minun vaimokseni. Minä
kerroin uneni isälleni ja pyysin häntä menemään morsiantani minulle
kihlaamaan. Kun isäni tuli linnan luo, joka oli viisikerroksinen, niin
istui linnan ikkunassa nuori neito. Hänelle isäni kertoi tulonsa syyn,
ja kun hän kaiken oli neidolle sanonut niin läksi neito linnastaan,
seurasi isääni ja tuli minun luokseni. Ja kun hän otti asuntonsa minun
majaani, niin olen hänen kauttaan tuntenut itseni niin sanomattoman
onnelliseksi.

-- Sinä sanoit, hänen kauttaan olet tullut onnelliseksi.

-- Niin sanoin.

Silloin kuningas alkoi haluta pojan vaimoa itselleen ja hän sanoi:

-- Sinä olet minun käskyläiseni ja olet velvollinen minua tottelemaan.

-- Minä tiedän sen.

-- Niinpä käsken sinua luovuttamaan vaimosi minulle, jotta minä hänen
kauttaan onnelliseksi tulisin.

-- Minun kuninkaani, sanoi poika epätoivoissaan, miksi tahdot minulta
riistää juuri sen ainoan, mikä minulla on? Sinä voit valikoida, ja
jokainen, jonka itsellesi avioksi pyydät, tulee sinun vaimoksesi. Miksi
tahdot riistää minulta köyhältä juuri sen ainoan, mikä minun onneni on?

-- Minä voisin ottaa sinut hengiltä ja sitten ottaa vaimosi omakseni.
Mutta minä tahdon olla sinulle armollinen, koska uskollisesti olet
minua palvellut. Minä annan sinulle tehtävän, jos sen suoritat, niin
saat vaimosi pitää. Jos tehtävässäsi et onnistu, niin olet hänet ja
henkesi menettävä.

-- Määrää tehtävä, sanoi poika, ja minä tahdon sen suorittaa, jotta
vaimoni saisin omanani pitää.

Kun kuningas sen kuuli, niin hymyili hän, sillä kavala tuuma oli
herännyt hänen sielussaan. Hän meni pöydän luo, kirjoitti kirjeen ja
sanoi pojalle:

-- Ota tämä kirje ja vie isälleni, joka jo kauan on kuolleena ollut.
Jos sen perille saatat ja häneltä vastauksen tuot, niin saat vaimosi
pitää omanasi.

Poika meni vaimonsa luo ja kertoi, mitä kuningas oli häneltä vaatinut.

-- Minä tahdon lähteä tuolle matkalle, sillä hän, joka unessa sinut
minulle ilmaisi, hän varmasti on minut viepä perille ja on johtava
minut onnellisesti jälleen sinun luoksesi.

Hän käski vaimoaan leipomaan hänelle leivän eväiksi ja kun hän sen oli
saanut, niin otti hän vaimoltaan hellät jäähyväiset ja läksi
matkalleen. Kauan hän kulki ja kun hän oli jättänyt kaikki ihmisasunnot
taakseen, kulki hän synkän seudun halki ja saapui meren rannalle, jossa
ei kasvanut ainoatakaan puuta, jossa laineet raskaasti huoaten
loiskuivat kallioita vastaan. Silloin valtasi hänen mielensä pelko ja
hän tahtoi rukoilla. Hän otti vaimonsa leipoman leivän, laati siitä
ristin ja vaipui sen eteen polvilleen.

-- Sinä minun Jumalani, joka minut olet onnelliseksi tehnyt ja tämän
raskaan koettelemuksen minulle tuottanut, sinuun minä turvaan. Johdata
minua ja näytä minulle tie, jota minun kulkea tulee.

Kun hän asteli meren rantaa pitkin, näki hän vedenhaltijan ja
metsänpeikon, jotka hänet nähdessään alkoivat siitä riidellä, kumpiko
heistä saisi hänet saaliikseen, Mutta poika pakeni ja läksi toista
rantaa kulkemaan. Väsyneenä hän vaipui vihdoin kalliolle ja luullen jo
viimeisen hetkensä tulleen hän vaipui sikeään uneen. Silloin kuuli hän
unessa äänen, joka sanoi:

-- Nouse ja tule, sillä katso, vene on saapunut ja kaksi soutajaa ja
yksi peränpitäjä odottavat sinua.

Poika nousi ja astui veneeseen, jossa kolme miestä häntä odotti. Kun
hän oli veneeseen tullut, niin vaipui hän jälleen uneen. Kun he olivat
toiselle rannalle päässeet, niin kuuli poika taas äänen, joka sanoi:

-- Nouse ja jatka matkaasi. Kulje tietä, joka edessäsi on.

Poika nousi veneestä maihin. Kun hän kääntyi kiittämään soutajia, niin
oli vene miehineen kadonnut.

Poika asteli tietä eteenpäin. Jota kauemmaksi hän tuli sitä
kauniimmaksi muuttui luonto hänen ympärillään, ja hän huomasi
kulkevansa keskellä ikuista kevättä. Ja maa vihannoi kantaen
monivärisiä kukkasia, ja puut kukoistivat, ja lintujen laulu soi
kirkkaasti ja heleästi.

Jo häämöitti kaukaa loistava linna. Kristallista oli se veräjä, joka
linnan puistoon johti ja jalokivet kimaltelivat siinä. Kun poika oli
veräjästä tullut puistoon ja näki linnan edessään, niin tiesi hän
tulleensa Jumalan asunnolle. Ja Jumala astui häntä vastaan ja sanoi:

-- Minä tiedän, miksi olet minun luokseni tullut ja minä tahdon sinun
toiveesi täyttää, niinkuin sinulle vaimonkin annoin, kun sitä minulta
rukoilit.

Ja Jumala astui puistostaan ja vei pojan sinne, missä portaat johtivat
alas Tuonelaan. Kun he olivat ensimäiset portaat astuneet, niin tulivat
he toisille ja yhä synkemmäksi muuttui kaikki heidän ympärillään. Mutta
kun he kolmannet portaat olivat astuneet, niin tulivat he jylhään
seutuun, ja poika näki tulen loimuavan pimeydessä. Kun he lähemmäksi
astuivat, näki poika suuren rovion, jossa liekit leiskahtelivat
palavassa tervassa. Ja tämän tulen yläpuolella pyöri suuri pyörä.

Silloin Jumala sanoi:

-- Taukoa, heitä pyörintäsi.

Ja kun Jumala sen sanonut oli, niin taukosi tuo vinha pyörintä, ja
kuninkaan isä tuli pojan luo.

-- Minä tiedän poikani lähettäneen sinut luokseni, sanoi hän.

Kun hän oli poikansa kirjeen lukenut, niin itki hän katkerasti ja
sanoi:

-- Huonoilla teillä vaeltaa minun poikani. Millä minä hänelle
varoituksen antaa taitaisin?

-- Kirjoita hänelle kirje, sanoi Jumala.

-- Millä minä sen kirjoittaisin?

-- Onhan sinulla musteena veriset kyyneleesi ja kynänä sormesi.

Ja kuninkaan isä kirjoitti kirjeen ja antoi sen pojalle.

Kun poika oli Tuonelasta tullut ja kulki meren rantaa kohden, niin
laati hän taas leivästä ristin ja vaipui sen eteen polvilleen
rukoukseen. Unessa hän kuuli äänen sanovan:

-- Nouse ja tule, sillä vene odottaa sinua.

Ja poika astui siihen veneeseen, jolla hän oli meren yli tullutkin.
Toiselle rannalle tultuaan hän läksi kulkemaan kuninkaan linnaa kohden.
Kun hän linnaa lähestyi, niin hämmästyi hän sitä, kuinka kaikki olivat
vanhentuneet hänen poissa ollessaan. Kun hän vaimonsa kohtasi, niin
kuuli hän tältä olleensa kolmekymmentä vuotta matkallaan. Mutta pojasta
se aika oli tuntunut kolmelta päivältä. Tänä aikana oli kuningas
koettanut hänen vaimoaan anastaa, mutta taivaan enkelit olivat häntä
suojanneet ja tehneet kaikki kuninkaan aikeet tyhjiksi.

Poika vei kuninkaalle hänen isänsä lähettämän kirjeen.

-- Poikani, kirjoitti vanha kuningas elossa olevalle pojalleen, käänny
huonoilta teiltäsi, jotta voisit minut täältä lunastaa ja itsesi
varjella samaan tilaan joutumasta, jossa minä nyt olen kaikkien pahojen
tekojeni rangaistukseksi. Luovu vallasta ja anna kaikki rikkautesi,
jotka vääryydellä olet itsellesi koonnut, köyhille.

Kun kuningas tämän oli lukenut, niin sanoi hän pojalle.

-- Minä tahdon tehdä sen, mikä on minun isäni tahto. Kaiken maallisen
hyvyyden tahdon jakaa köyhille, Ota sinä kruununi ja valtikkani, sillä
sinä olet niitä kelvollisempi kantamaan kuin minä. Sinä voit paljon
sovittaa siitä, mitä rikoin. Sinun kauttasi olen minä rauhani löytänyt,
kuten minulle oli ennustettu.

Ja kuningas riisui yltään kaiken komeutensa, pukeutui halpaan pukuun ja
läksi linnastaan voidakseen nöyryydellä ja hyvillä töillä sovittaa
kaiken sen, mitä hän rikkonut oli.



KÄDETÖN TYTTÖ.


Oli veli ja sisar, he rakastivat niin paljon toisiaan, että he
päättivät ainiaan yhdessä olla ja aina tukea toisiaan elämässä. Ja
jotta ei heidän koskaan tarvitsisi toisistaan erota, niin päättivät he
kumpikin olla naimisiin menemättä.

Mutta tämän kuuli paha haltija ja hän päätti vietellä pojan. Hän muutti
muotonsa kauniiksi neitoseksi ja alkoi lähestyä poikaa. Ja niin kaunis
hän oli, että pojan mieli tuli lumotuksi ja hän otti pahan vaimokseen.
Ja paha toi mukanaan suuret rikkaudet ja komean kartanon, jossa oli
runsaasti karjaa, hevosia ja lehmiä.

Mutta vaikka veli oli mennyt naimisiin, niin ei hän tahtonut erota
sisarestaan, vaan sanoi hänelle:

-- Vaikka olenkin naimisiin mennyt, niin miksi me kaksi orpoa eroisimme
toisistamme. Onhan minun kartanoni suuri ja avara. Tule sinne ja asu
minun luonani.

Ja sisar tuli veljensä asuntoon, Siinä he elelivät yhdessä. Veli oli
onnellinen kauniin vaimonsa seurassa, Mutta pian huomasi sisar, että
tuo kaunis nainen olikin paha haltija, joka oli tullut hänen veljeään
turmioon saattamaan. Hänellä ei kuitenkaan ollut sydäntä ilmaista sitä
veljelleen, joka oli niin onnellinen.

Pian paha huomasi, että hänen miehensä sisar oli päässyt selville hänen
oikeasta luonteestaan ja hän päätti toimittaa hänet pois päiviltä.

Eräänä päivänä, kun veli oli metsässä, tappoi hänen vaimonsa lehmän ja
illalla hän sitten sanoi miehelleen:

-- Katso mitä sisaresi on meille tehnyt? Hän on surmannut meidän
parhaimman lehmämme. Aja hänet pois!

Kun veli sen kuuli, niin ei hän sanonut mitään sisarelleen ja
vaimolleen hän virkkoi:

-- Jos hän on sen tehnyt, niin ei hän sitä ole tahallaan tehnyt meille
turmiota tuottaakseen.

Mutta paha vaimo ei tyytynyt tähän, vaan seuraavana päivänä, kun hänen
miehensä oli metsässä, hän tappoi hevosen. Illalla hän sanoi
miehelleen:

-- Vieläkö nytkin uskot sisaresi hyvyyteen, kun kuulet, mitä hän sinun
poissa ollessasi on tehnyt? Parhaimman hevosesi on hän tappanut.

-- Jos on tappanut, niin mitä siitä, onhan meillä muita hevosia
jälellä, vastasi hänen miehensä.

-- Sinä et aijo siis ajaa häntä pois talostasi?

-- Minä olen hänen kanssaan tehnyt sen valan, että me emme eroa
toisistamme.

-- Minä varoitan sinua uhkaavasta vaarasta, joka voi meitä kohdata sen
kautta, että sisaresi jää taloon.

-- Hänen kauttaan ei meille mitään vaaraa koidu.

Ja poika läksi talostaan pois voidakseen olla kuulematta vaimonsa
kiukkuisia syytöksiä. Mutta vaimo jäätyään yksin alkoi tuumia keinoa
niin julmaa ja tekoa niin kauheata, että hänen miehensä sen kuullessaan
ehdottomasti ajaisi sisarensa talostaan. Ja hän pani tuumansa
täytäntöön. Hän meni pienen poikansa luo ja sydämettömänä surmasi sen.

Kun veli seuraavana päivänä tuli kotiaan, juoksi hänen vaimonsa häntä
vastaan itkien ja huusi:

-- Tule katsomaan mitä sisaresi on meille tehnyt. Sinun ainoan poikasi
on hän surmannut.

Kun veli näki ainoan poikansa kuolleena makaavan, niin tuli hän kalman
kalpeaksi ja kauan hän seisoi liikkumattomana tuijottaen veriseen
ruumiiseen. Sitten hän meni sisarensa luo, tarttui hänen käteensä ja
vei hänet mukanaan metsään. Kun he olivat syvälle korpeen tulleet,
sanoi veli sisarelleen.

-- Sinä olet minun poikani surmannut ja minun täytyy se sinulle kostaa.

Sisar tiesi miten kamalasti hänen veljeään oli petetty, mutta hänellä
ei ollut sydäntä sanoa hänelle totuutta, vaan oli hän valmis kärsimään
mitä tahansa, kun hänen veljensä vain saisi olla onnellinen.

Kun veli ei kuullut sisarensa millään itseänsä puolustavan, niin uskoi
hän hänet syylliseksi ja tahtoi nyt panna rangaistuksen täytäntöön.

-- Pane kätesi tuon kannon päälle.

Sisar aavisti, mitä hänen veljensä aikoi tehdä, mutta kuitenkin
sanaakaan sanomatta hän laski kätensä kannon päälle. Silloin veli
leikkasi ne kyynärvarsista asti poikki. Sen tehtyään hän jätti
sisarensa yksin korpeen, meni vaimonsa luo ja sanoi:

-- Nyt on hän rangaistuksensa saanut.

Kun tuo paha vaimo sen kuuli, niin oli hänen ilonsa rajaton.

-- Vihdoinkin olemme siis hänestä päässeet! huudahti hän.

-- Vaiti, sanoi silloin hänen miehensä. Hän oli minun sisareni, ja minä
rakastan häntä vieläkin, vaikka minun täytyi häntä hänen pahojen
tekojensa tähden rangaista. Ja minä rukoilen, että Jumala olisi hänelle
armollinen.

Sisar kietoi käsivarsiensa tyngät huiviinsa saadakseen verenvuodon
loppumaan. Hän kulki metsää ja joutui vihdoin kuninkaan puistoon. Ja
kun hänen oli nälkä, niin alkoi hän kuten eläin suullaan syödä marjoja
maasta. Puutarhan vartijat tapasivat hänet ja veivät hänet
kuninkaanpojan eteen. Mutta tyttö heittäytyi hänen eteensä ja sanoi:

-- Elä minulle enää mitään pahaa tee. Etkö näe, että minä elämässä olen
jo kylliksi kärsinyt, minulta kun molemmat käteni ovat poikki leikatut.
Ole minulle armollinen, ota minut orjaksesi, palvelijaksesi. Ja jos
minulle olet armollinen, niin tahdon sinulle synnyttää pojan, jolla pää
on kaunis ja tukka kuin sulaa kultaa.

Ja niin kuninkaanpoika mieltyi tytön suureen sulouteen, että hän otti
hänet vaimokseen. Onnellisina he elivät ja päivä päivältä mieltyi
kuninkaanpoika vaimoonsa yhä enemmän. Mutta kun veljen asunnolle tuli
tieto siitä, että sisar oli elossa ja kuninkaanpojan puolisona, niin
pahan naisen kiukku ei tuntenut mitään rajoja. Ja hänen kiukkunsa oli
sitä suurempi, kun hänellä ei ollut mitään keinoja, joilla hän olisi
voinut vahingoittaa kälyään.

Syttyi sota valtakunnan rajoilla ja kuninkaanpojan täytyi lähteä
maataan puolustamaan. Murheellisena hän erosi vaimostaan, jonka hän
kohta tiesi tulevan äidiksi. Kun poika oli syntynyt, niin käski hän
siitä lähettämään hänelle oitis tiedon.

Kuten tyttö oli luvannut, niin synnytti hän pojan, joka oli kaunis ja
jolla tukka oli kuin sulaa kultaa. Heti kirjoitettiin kirje
kuninkaanpojalle vietäväksi ja määrättiin eräs sotamies sitä perille
saattamaan.

Matkallaan kuninkaanpojan luo poikkesi sotamies yöksi veljen taloon.
Hänen vaimonsa arvasi, millä asioilla sotamies oli, ja päätti kaikin
keinoin tuhota kälynsä onnen. Hän valmisti saunan sotamiehelle. Sillä
aikaa kun tämä oli saunassa kylpemässä, avasi paha nainen sotilaan
laukun, otti sieltä kirjeen ja hävitti sen ja pisti sen sijaan uuden
kirjeen, johon hän oli kirjoittanut, että kuninkaanpojan puoliso oli
synnyttänyt kolme koiran pentua.

Sotamies vei tämän kirjeen kuninkaanpojalle, joka sen luettuaan tuli
hyvin murheelliseksi. Mutta niin paljon hän rakasti nuorta vaimoaan,
että hän ei tahtonut hänelle mitään pahaa aikaan saattaa. Hän kirjoitti
kirjeen, jossa hän sanoi, että hänen vaimolleen ei pidä mitään pahaa
tehdä, vaan on häntä odotettava sodasta kotiin palaavaksi.

Kun sotamies kotimatkallaan tuli siihen taloon, jossa tuo paha nainen
asui, niin valmisti tämä taas sotamiehelle saunan, jotta hän siellä
saisi jalkojaan hautoa, jotka pitkästä kävelystä olivat turvonneet.
Miehen saunassa ollessa otti paha nainen hänen laukustaan
kuninkaanpojan kirjeen, hävitti sen ja pani sen sijaan toisen, jossa
hän käski ajamaan tuon naisen kuninkaan kartanosta pois.

Sotamies tuli kuninkaanpojan linnaan ja näytti kirjeen. Kun siellä se
luettiin, niin syntyi suuri suru, sillä kaikki olivat mieltyneet tuohon
kauniiseen naiseen ja hänen kultakiharaiseen poikaansa. Mutta kun tyttö
kuuli, mitä kirjeessä oli ollut, niin sanoi hän:

-- Mitä minun mieheni on käskenyt, sitä on minun toteltava. Minä tahdon
lähteä pois, niinkuin hän käskenyt on.

Hän käski kapaloimaan hänen poikansa ja panemaan riippumaan sen hänen
kaulastaan, koska hänellä ei ollut käsiä, joilla hän olisi sitä
kantanut. Ja siten lastaan pitäen sylissään hän läksi pois
kuninkaanpojan kartanosta.

Matkallaan alkoi häntä janottaa ja hän meni järven rannalle juomaan.
Kun hän kumartui alas ottaakseen vettä suuhunsa, niin kirposi lapsi
hänen rinnoiltaan ja putosi veteen.

Epätoivosta kiljaisten yritti äiti lastaan tavoittaa, mutta millä hän
siihen olisi tarttunut, kun hänellä ei ollut käsiä. Sinä suurena tuskan
hetkenä armahti Jumala häntä ja antoi hänelle takaisin hänen kätensä.
Ilosta itkien hän nosti poikansa veden varasta ja läksi edelleen
vaeltamaan.

Illalla myöhään hän joutui sen kartanon lähelle, jossa hänen veljensä
asui, ja kun hän aikoi pihan läpi hiipiä, niin näki hän kuninkaanpojan
ratsun kartanolla ja arvasi siitä, että hänen miehensä oli sodasta
palannut ja oli sinne poikennut yöksi. Hän kolkutti silloin ovelle ja
pyysi yösijaa. Hänen veljensä tuli avaamaan, mutta ei tuntenut omaa
sisartaan, koska hän oli siltä kädet poikki lyönyt ja tällä oli kauniit
lumivalkoiset kädet. Veli antoi hänelle luvan tulla tupaan. Mutta kun
hänen vaimonsa tytön näki, niin tunsi hän heti tämän miehensä sisareksi
ja tahtoi ajaa hänet pois talostaan.

Tämän puheen kuuli kuninkaanpoika ja hän kysyi:

-- Miksi et tahdo päästää tuota kulkevaa naista sisään?

-- Ei tämä talo ole mikään maankiertäjien yöpaikka, vastasi paha
nainen.

-- Päästä hänet huoneeseen, sanoi silloin kuninkaanpoika. Etkö näe,
että hän on väsynyt ja että hän kaipaa itselleen ja lapselleen
lepopaikkaa? Hän on onneton. Anna hänen olla minun seurassani, joka
itse olen kohtalon kovuutta saanut tuntea.

Ja kun kuninkaanpoika katseli vaimoaan, niin sanoi hän:

-- Kaunis sinä olet nainen ja kaunis on poika, jota käsivarsillasi
kannat. Tuollaista kultakiharaista poikaa minäkin itselleni toivoin,
mutta en saanut. Jota enemmän sinua, nainen, katselen, niin huomaan,
miten paljon olet vaimoni näköinen. Tuollainen lempeä muoto hänelläkin
on, mutta ei hänellä ole sinun valkoisia käsiäsi, vaan ovat ne kokonaan
hakatut pois. Mikä kova kohtalo on sinua kohdannut, kun sinun täytyy
kulkea noin turvattomana lapsesi sylissäsi?

Ja silloin sisar kertoi elämänsä tarinan.

-- Meitä oli kaksi, veli ja sisar. Veljeni sai vaimokseen pahan naisen,
joka alkoi mielessään hautoa minun kuolemaani. Hän tappoi lehmän
saadakseen veljeni minuun suuttumaan. Kun hän ei siinä onnistunut, niin
tappoi hän hevosen, mutta veljeni ei silloinkaan vielä minulle tahtonut
mitään pahaa tehdä. Silloin hän surmasi oman poikansa ja sanoi minun
sen tehneen. Veljeni sen kuultuaan vei minut metsään ja hakkasi
molemmat käsivarteni poikki. Yksinäni kuljin, kunnes saavuin
kuninkaanpojan puutarhaan, jossa suullani söin marjoja maasta. Vartijat
veivät minut kuninkaanpojan eteen, joka niin mieltyi minuun, että otti
minut vaimokseen. Kun hän oli sotaretkelle lähtenyt, synnytin hänelle
pojan, jonka tukka oli kuin sulaa kultaa. Kun siitä lähetettiin tieto
kuninkaanpojalle, niin käski hän ajamaan minut pois kartanostaan. Minä
läksin. Kun minua janotti matkallani, kumarruin järvestä juomaan.
Silloin lapsi putosi helmastani. Kun sitä tavoitin huomasinkin käsieni
kasvaneen jälleen paikoilleen.

Silloin kuninkaanpoika tunsi oman vaimonsa ja iloissaan hän sulki
vaimonsa ja lapsensa syliinsä.

Vaimonsa veljen hän teki rikkaaksi, mutta hänen vaimonsa annettiin
kaikkien pahojen töittensä palkaksi pyövelin käsiin, joka otti hänet
hengiltä.



JUMALAN ANTAMA KIRJA.


Sinisen salon sisässä oli pienoinen mökki ja siinä asui vanha ukko ja
hänen vaimonsa. Kaksi poikaa heillä oli. Kun sota syttyi kuninkaan
valtakunnan rajoilla, niin vietiin vanhempi poika sinne sotilaaksi.
Nuorempi poika jäi isäänsä ja äitiänsä elättämään ja hoitamaan. Hyvä ja
hellä kaikille oli poika, mutta ruma, niin ruma, ettei kukaan naisista
häntä miehekseen huolinut. Neljääkymmentä hän jo oli aviokseen
pyytänyt, mutta aina saanut kieltävän vastauksen.

Kun hän kerran oli metsässä puita hakkaamassa, niin hän siellä väsyi ja
vaipui uupumuksesta maahan.

-- Miksi ei minulle ole annettu armasta, joka minulle hyvä ja hellä
olisi ja joka minulle keiton keittäisi, kun uupunut olen, ja joka minua
ilahduttaisi, kun mieleni raskaaksi painuu? Miksi olen minä osattomaksi
luotu, kun muille iloja niin paljon on annettu?

Murheellisena hän kulki metsästä kotiaan kohden. Tiellä tapasi hän
vanhuksen, joka uupuneena asteli keppiinsä nojaten.

-- Auta minua, sanoi vanhus, sillä minun voimani ovat loppuneet!

-- Uupunut olen itsekin, vastasi poika, mutta olenhan nuori, enkö
silloin jaksaisi sinua vanhaa taluttaa. Nojaa minuun ja minä saatan
sinut asuntooni ja taritsen sinulle kaikesta siitä vähästä, mitä
minulla on.

Kun he siinä yhdessä tietä kulkivat, niin kysyi vanhus:

-- Miksi sinä, joka olet niin nuori, olet niin murheellinen? Miksi et
iloitse?

-- Nuori olen kyllä ja iloinen voisin olla, vastasi poika, mutta
yksinäisyys minua painaa, sillä minulla ei ole ketään, joka minua
rakastaisi. Monta pyysin omakseni, ja kaikilta kiellon sain. Isä ja
äiti minulla kotona on, mutta ei ole ketään, joka heille aterian
valmistaisi.

Vanhus hymyili ja sanoi:

-- Jo olen tukemanasi virkeäksi tullut ja tahdon apusi sinulle palkita.
Katso tätä pientä pussia, jonka sinulle annan, ota se, kanna sitä
selässäsi, eläkä katso, mitä siinä on ennenkuin olet kotiasi tullut.
Vaikka tiellä väsyisit ja uupuisit, vaikka sinun tulisi nälkä ja uni,
niin elä katso, vaan koeta kotiasi ennättää.

Poika otti vanhuksen antaman pussin ja nosti sen selkäänsä. Ja kun
tienhaara tuli, ja vanhus pojasta loittoni, niin ihmeellinen kirkkaus
täytti metsän siellä, missä hän kulki, ja taivaan valkeus pysytteli
vanhuksen ympärillä metsän iltahämyssä.

Ja poika asteli kotiaan kohden, ja yhä raskaammaksi tuli hänen
kantamuksensa, niin raskaaksi, että hän monasti jo vaipui maahan, mutta
hän nousi taas ja asteli eteenpäin. Kun hän kotinsa kynnykselle saapui,
niin oli hän niin uupunut, että hän tainnoksissa vaipui maahan. Kun hän
siitä tointui, niin hän sanoi:

-- Katsokaamme, minkä näköinen se on, jota vanhus tähän asti kielsi
minua katsomasta?

Kun hän pussin avasi, niin olikin siellä kaunis neitonen.

-- Ken sinä olet? kysyi poika.

-- Minä olen sinun vaimosi, vastasi neito.

-- Lähde sitten kanssani vihille, sanoi poika.

-- Näytä ensin minut vanhemmillesi, vastasi neito.

Kun neito tuvan oven kynnykselle astui, niin oli pienoinen mökki
kadonnut ja sijaan oli tullut komea linna, joka uljaana kohosi
korkeutta kohden ja jonka tornit pilviä piirsivät. Ja suuri joukko
palvelijoita riensi heitä vastaan. Kun aamu koitti, niin tuli linnan
luo joukko kerjäläisiä, ja avoin oli pojan käsi jokaiselle ja valmis
hän oli kaikkia auttamaan.

Kun kerjäläiset tulivat keisarin linnaan, niin kysyi keisari heiltä:

-- Mikä on tuo kartano, komeampi kuin minun, joka tuolla etäällä
häämöittää ja josta te luokseni tulitte?

-- Kenen linna on, ja ken siellä isäntänä elää, emme tiedä, mutta hyvä
sydän hänellä on, avoin on käsi jokaiselle, ken apua tarvitsee,
vastasivat kerjäläiset. Ja kaunis on hänellä siellä puoliso, niin
kaunis, että hänet nähdessään mieli hartaaksi käy, ja on kuin taivaan
kirkkaus siellä valahtaisi, missä hän kulkee. Siunatut he ovat kaikella
maallisella hyvyydellä, ja lämpimällä kädellä he siitä jokaiselle
taritsevat.

Läksi keisari pojan asunnolle, tuli kaiken saattueensa keralla. Ja kun
he pojan taloa lähestyivät, niin astui poika puolisoineen heitä vastaan
ja vei heidät linnaansa. Siellä hän keisaria runsaasti kestitsi. Mutta
jota kauemmin keisari kaunista neitoa katseli, sitä synkemmäksi hän
muuttui. Lopulta hän sanoi pojalle:

-- Mistä olet naisesi saanut? Itsekö sait, ehkä varastit pohatoilta,
keisareilta tai muilta, ehkä väkivallalla hänet itsellesi anastit?

-- En väkivallalla naistani ottanut, vastasi poika. Jumala hänet
minulle antanut on.

-- Sen varsin valehteletkin, huusi keisari. Jumala ei häntä ole sinulle
antaa voinut, sillä jos niin olisi, miksi ei hän minulle ole antanut
yhtä hyvää morsianta. Minä en sanojasi usko, ellet minulle sellaista
kirjaa Jumalalta tuo, jossa sanotaan, että hän sinulle naisesi antanut
on. Viisi päivää sinulle aikaa annan. Jollet tuota kirjaa ole minulle
tuonut, niin naisesi otan sinulta ja omaan linnaani vien.

Näin sanottuaan keisari läksi pojan luota seurueineen ja palasi omaan
linnaansa.

Kovasti poika hätääntyi keisarin uhkauksesta, mutta hänen vaimonsa
sanoi hänelle:

-- Miksi surisimme, koska Jumala meidät on toisillemme antanut. Jos hän
meidät tahtoo toisillemme säilyttää, niin on hän sinut vaarasta
pelastava ja tuon kirjan sinulle antava. Mene metsään ja lähde sitä
tietä kulkemaan, minne näit Jumalan luotasi lähtevän pois.

Poika seurasi vaimonsa neuvoa. Kun hän oli tuota tietä kulkenut ja
ehtoo jo ennätti, niin tuli hän pienelle mökille. Sinne hän poikkesi
yösijaa pyytämään. Siellä oli kaksi miestä, jotka palavan lieden
vieressä värjöttivät.

-- Antakaa minulle suojaa yöksi pääni päälle, sanoi poika.

-- Sen sinulle antaa taidamme, vastasivat miehet. Mutta vilu on meillä
täällä, emmekä tuvassa lämmintä pitää saata. Kun maata voinet, niin
makaa.

Sinne poika jäi yöksi, Siinä levätessään tuli hänelle niin kuuma, että
hän heitti takin yltään. Keskellä yötä hän kävi pihalla itseään
vilvoittelemassa ja itsekseen mietti:

-- Miksi he minua näin pettää tahtovat ja vilusta varoittavat, vaikka
tupa onkin lämmin?

Aamusella, kun hän matkalle aikoi, kysyivät miehet häneltä:

-- Minne on matkasi?

-- Jumalaa läksin etsimään, sillä hänet tavata tahdon.

-- Kun hänet kohtaat, niin kysy häneltä, miksi hän meitä vilulla
rankaisee eikä meille lämmintä anna?

Toisena iltana joutui poika yksinäiselle mökille, jossa asui kaksi
tyttöä. Kun poika oven avasi, niin näki hän tyttöjen ammentavan vettä
suurilla astioilla joesta, joka virtasi pirtin halki.

-- Antakaa minun tänne yöksi jäädä, sanoi poika.

-- Jää ja lepää, sanoivat tytöt. Me emme jouda silmiämme ummistamaan,
vaan aina täytyy meidän tätä vettä joesta ammentaa, jotta emme siihen
hukkuisi.

-- Pitkän matkan olen tietä astunut, sanoi poika. Antakaa minulle vettä
sammuttaakseni janoni.

-- Me emme jouda sinulle vettä ammentamaan, koska kaikki aikamme menee
tämän virran tyhjentämiseen. Mutta tuossa rahilla on kuppi, Siinä se on
ollut kuusi ajastaikaa. Ota se ja sillä ammenna, mitä janosi
tyydyttämiseksi tarvitset. Meidän täytyy joesta vettä pois kantaa
siksi, kunnes aika on täytetty, ja joki kuivunut on.

Poika otti kupin ja sillä itselleen joesta ammensi. Mutta kun hän vettä
maistanut oli, niin huomasi hän sen maidoksi.

-- Miksi he minua pettää tahtovat, ajatteli poika, koska he sitä
vedeksi sanovat, joka maitoa on?

Kun hän yönsä levännyt oli ja aamulla aikoi jälleen taipaleelle lähteä,
niin kysyivät tytöt:

-- Minne menet, mikä on matkasi maali?

-- Jumalaa etsin. Hän minulle vaimon antoi, mutta keisari sen minulta
anastaa tahtoo. Ja nyt Jumalalta kirjaa pyytäisin, jotta omani
ainaisesti pitää saisin.

-- Kun hänen luoksensa saavut, niin kysy häneltä, miksi meidän kuusi
vuotta on täytynyt tästä joesta vettä ammentaa, eikä se loppua tahdo?

Kolmannen päivän iltana saapui poika uupuneena pienelle pirtille ja
poikkesi sinne yösijaa pyytämään. Kun hän tupaan astui, niin oli siellä
yksinäinen vaimo.

-- Salli minun luonasi tämä yö viivähtää, sanoi poika, sillä uupunut
olen ja pitkä taival on vielä edessäni.

-- Levätä saat, vastasi vaimo, mutta mitään en voi sinulle ravinnoksi
antaa, sillä yöt päivät täytyy minun kiviä purra eikä minun vaivoilleni
loppua näy.

-- Minä sinulle leipää annan, sanoi poika ja kontistansa hän vaimolle
ojensi palasen.

Mutta kun vaimo sen leivän käteensä ottanut oli, niin muuttui se
kiveksi.

-- Samaa kiveä sinä syöt kuin minäkin, sanoi vaimo ja ojensi pojalle
kiven.

Mutta kun poika siihen tarttui, niin muuttui se hänen kädessään
valkoiseksi leiväksi.

Kun poika yön oli siinä levännyt ja aamulla matkalle valmistui, niin
kysyi vaimo:

-- Minne, vieras, matkasi vie?

-- Jumalan luo, vastasi poika. Keisari minun omani anastaa mielii, ja
nyt Jumalalta pyytäisin sellaista kirjaa, ettei hän minua armaastani
eroittaisi.

-- Kun hänet löytänyt olet, sanoi akka, niin häneltä kysy, miksi minun
kaksitoista vuotta on täytynyt kiviä syödä?

Kun poika oli vähän aikaa matkannut, niin näki hän linnan valkoisen ja
hohtavan. Valkoisesta kivestä se laadittu oli, ja aurinko sen harjalla
asuntoaan piti. Ja kun hän sinne sisään astui, niin oven toinen
toistaan kauniimman hän edessään näki. Yhdeksän niitä oli, ja kun hän
yhdeksännen avannut oli, niin seisoi hän Jumalan valtaistuimen edessä.

Silloin poika heittäytyi hänen eteensä maahan. Ja Jumala kysyi häneltä
lempeällä äänellä:

-- Miksi minun luokseni tulit?

-- Katso, sinä minulle vaimon annoit, ja minä onnellinen olin hänen
kanssansa. Mutta tuli keisari ja minun onneani itselleen anastaa
tahtoi. Anna minulle sellainen kirja, ettei hän, eikä kukaan muukaan
minun omaani minulta riistää taida.

Kun Jumala sen kuuli, niin antoi hän pojalle käteen kirjan ja sanoi:

-- Tämä sinä keisarillesi saata ja ojenna se hänelle jotta hän sen
lukea taitaisi.

-- Kun minulle näin armollinen olet ollut, sanoi poika, niin ilmoita
minulle, miksi muita niin kovasti rangaissut olet? Miksi vaimoa, joka
minulle suojan tarjosi, olet tuominnut kiviä syömään?

-- Rikas oli tuo nainen, sanoi Jumala, mutta hänen sydämensä oli kova
kuin kivi, eikä hän ainoallekaan tarvitsevaiselle palaakaan ojentanut,
siksi täytyy hänen leivän sijasta kiviä purra.

-- Etkö sinä armossasi häntä tästä kirvoittaa taida?

-- Minä luon kuuni loiston veden kalvoon, jos hän sen taitaa vakkaan
koota, niin on hänen kirvoituksensa hetki tullut.

-- Miksi kahden tytön, jotka minulle yösijan antoivat, tupansa läpi
juoksevan joen vettä ammentaa täytyy, ja he sen vedeksi luulevat,
vaikka se minun suussani maistuu kuin lämmin maito?

-- Heillä kaksi lehmää oli ja he niiden maitoa kaupaksi pitivät, mutta
kun minä köyhät heidän luokseen lähetin, niin he maidon sekaan vettä
panivat.

-- Millä sinä heidät armoittaa taitaisit?

-- Minä kylmän ilman laadin, ja jos he sen kestävät ja lehmän karvat
lukea taitavat, niin minun armoni on oleva heillä ja he pahat työnsä
sovittaneet ovat.

-- Yön kahden miehen luona makasin, ja he vilusta värjöttivät, vaikka
minulla oli lämmin. Miksi tämän heille määrännyt olit?

-- Pohatoita he olivat ja äveriäitä, mutta kaikesta maallisesta
hyvyydestä eivät he toisille jakaa tahtoneet ja apua saamatta saivat
köyhät heidän oveltaan kääntyä.

-- Eikö heille milloinkaan pelastus koita tästä rangaistuksesta?

-- Kun pakkasen laadin ja he sen kestävät ja tähteni lukea taitavat,
niin olen rangaistukseni heistä pois kääntävä.

Kotiaan palasi poika ja hänen vaimonsa häneltä kysyi:

-- Saitko sen, mitä etsimään lähdit?

-- Katso, matka on minulla ollut pitkä ja vaivaloinen, mutta Jumala on
minulle armollinen ollut ja sen antanut, mitä häneltä pyysin.

Kun keisari pojan palanneeksi kuuli, niin tuli hän pojan asunnolle, ja
pyöveli seurasi häntä.

Silloin poika antoi keisarille Jumalan antaman kirjan. Mutta kun
keisari sen avasi, niin valkeus siitä valahti niin kirkas ja
häikäisevä, että keisari näkönsä menetti.

Silloin keisari katuvaisena virkkoi:

-- Sinulle pahaa aijoin, ja rangaistukseni nyt sain, koska silmieni
valon kadottanut olen. Mutta anna minulle anteeksi kaikki, mitä sinua
vastaan rikkonut olen. Jos silmieni valon takaisin saisin, niin en
sinulle enkä vaimollesi enää pahaa hautoisi.

-- Mikä olen minä, että sinua tuomitsisin, sanoi poika, Anteeksi
sinulle antaa tahdon ja rukoilla Jumalaa, että hän sinulle näkösi
takaisin lahjoittaisi.

Kun poika sen sanonut oli, niin palasi keisarille silmien valo. Ja
ystävyksinä hän ja poika erosivat toisistaan.

Ja tulipa päivä, jolloin Jumala pojan ja hänen vaimonsa luokse
vieraisiin saapui. Ja kun pojan isä ja äiti hänet näkivät, niin he
sanoivat:

-- Me olemme sinun luoksesi kaivanneet, Herra. Ota meidät, sillä olemme
jo vanhoiksi tulleet ja meidän on ikävä sinun asunnoillesi.

Silloin kuolema heidät tavoitti, ja kun he olivat arkkuun lasketut ja
kalmistoon vietiin, niin Jumala kutsui laulajansa ja ne heitä
viimeisellä matkalla saattoivat.

Kun he olivat nurmen alle saatetut, niin sanoi Jumala:

-- Tulkaa minun kanssani, sillä tahdon keisarin luo mennä.

-- Millä minä sinut sinne saattaisin, sanoi poika, sillä ei minulla
ratsuja ole, jotka sinut sinne veisivät.

Mutta kun he portaille tulivat, niin seisoi sen edessä kymmenen
siivitettyä ratsua. Ja aamurusko asui niiden pään päällä, ja valoa
välkkyvät olivat niiden siivet.

Kun he keisarin asunnolle tulleet olivat, niin sanoi tämä:

-- Minun herrani ja Jumalani, anna minulle anteeksi, kun tätä miestä
vainonnut olen.

-- Minun anteeksiantamukseni on sinulla oleva, koska hän sinulle kaiken
anteeksi antanut on, vastasi Jumala.

Kun he sieltä noiden kahden miehen asunnolle tulivat, niin punaisella
veralla he peittivät maan, jossa Jumala asteleva oli. Kun he Jumalaa
olivat kestinneet, niin he häntä rukoilivat:

-- Anna meille anteeksi, kun ennen huonosti eläneet olemme.

-- Minun rauhani on teillä oleva, jos niin teette, ettei kukaan
oveltanne käänny, vaan te hänelle suojan ja lämmön annatte.

Kun he sitten noiden tyttöjen asunnolle tulivat, niin pukeutuivat nämät
silkkiin ja astuivat Jumalaa vastaan tarjoten hänelle kultaisella
maljalla maitoa. Ja kun he Jumalalta anteeksi pyysivät kaikkea sitä,
mitä he rikkoneet olivat, niin sanoi hän:

-- Tuliseen pätsiin minä teidät heittää aijoin, mutta tuli tämä mies ja
hänen rukoustensa tähden olen minä kaiken teille anteeksi antava.

Ja kun he akan asunnolle saapuivat ja tämä heitä vastaan tuli kantaen
helman täyden kauniita leipiä, niin armahti Jumala häntä ja päästi
hänet kiviä syömästä.

Ja Jumala palasi omaan kirkkaaseen asuntoonsa, ja onnellisena eli poika
linnassaan nuoren vaimonsa kanssa, ja heidän elämänsä oli tyyni ja
rauhallinen kuin hopean hohtava virta, joka kukkivain niittyjen halki
kulkee ja siunausta tuottaen edelleen virtaa, kunnes sen laineet
ennättävät meren aukean ulapan, jonne se levolle käy.



KAUKOMAAN PRINSESSAN KUVA.


Upporikkaalla kauppiaalla ja hänen vaimollaan ei ollut lasta ja sitä he
suuresti surivat, sillä mitä merkitsi heille se varallisuus, jota he
kokosivat ja se maallinen hyvyys, jota he niin runsaasti olivat
saaneet, kun heillä ei perillistä ollut.

Kauppias oli reipas ja komea mies, eikä hän ilmaissut koskaan, kuinka
paljon hänen mieltään painoi se, ettei hänellä ollut poikaa. Hänen
vaimonsa oli hiljainen ja kaunis nainen, jonka huulilta laulu helisi,
ja jonka sanoja kuullessaan tunsi sielunsa niin hiljaiseksi ja
avaraksi.

Kerran kauppias lähti kaukaisille maille, monien merien taa, mistä hän
vasta useiden vuosien kuluttua aikoi palata. Vähän aikaa hänen lähtönsä
jälkeen synnytti hänen vaimonsa pojan. Ja kun pojan isä oli reipas ja
toimelias ja äiti hellä ja sydämellinen, niin tuli pojasta uljas ja
kaunis, mutta myös haaveileva ja suuria tekoja uneksiva.

Kun kauppias matkaltaan palasi ja näki poikansa, oli hänen ilonsa aivan
rajaton.

-- Kaunis on minun poikani, sanoi hän, kauniimpi kuin kukaan muu, mutta
rikkaampi kuin kukaan muu täytyy hänen myöskin olla, niin rikas, että
kuninkaat ja maan mahtavat häntä kadehtivat.

-- Kaunis on minun poikani, sanoi hänen vaimonsa, niin kaunis, ettei
toista hänen vertaistaan ole. Mutta hyväksi toivon hänen tulevan, sillä
mitä ovat kaikki maailman rikkaudet, ellei hänellä ole hyvää sydäntä.

Ja äiti opetti pojalleen kaikki tarinat, joissa kerrotaan suurista
urotöistä ja suurten sankarien suuresta hyvyydestä.

Mutta isä rakensi aarreaitan, jossa oli yhdeksän kammiota, ja niihin
hän kokosi kaiken sen rikkauden, jonka hän tahtoi pojalleen jättää,
jotta hän olisi rikkaampi kuin kukaan muu.

Kun poika oli viidentoista vuotiaaksi varttunut, läksi kauppias
pitkälle merimatkalle tuodakseen sieltä aarteita niin suuria, että
kaikki entiset niiden rinnalla jäisivät varjoon. Ennen matkaansa hän
kutsui poikansa luokseen ja sanoi:

-- Poikani, sinä olet minun silmieni ilo ja vanhuuteni riemu. Sinä olet
minulle niin rakas, että tahdon sinua varten koota kaiken sen
rikkauden, minkä suinkin voin. Siksi lähden pitkälle matkalle, josta
toivon palaavani entistä äveriäämpänä. Sinua varten minä laadin
aarreaitan, johon tein yhdeksän kammiota. Tässä annan sinulle kahdeksan
kammion avaimet. Avaa ne ja sinä olet näkevä, ettei ketään ole koko
avarassa maailmassa, joka voisi sinulle vertoja vetää rikkaudessa.
Yhdeksäs kammio on sulettu, sinne elä mene.

Kun kauppias oli merille lähtenyt, läksi poika katsomaan
aarreaittaansa. Kaikkea sitä, mitä ihmismieli voi itselleen toivoa, oli
kammioihin koottu, kultaa ja hopeaa, kalliita esineitä, kauniita
kankaita ja jalokiviä niin suuria ja loistavia, ettei kuninkaankaan
kruunussa ollut niiden vertaisia.

Kun poika oli niistä kyllikseen iloinnut, niin tuli hän sen yhdeksännen
kammion ovelle, jota hänen isänsä oli kieltänyt avaamasta. Silloin
alkoi poika haluta nähdä, mitä sinne oli kätketty, eikä mitkään aarteet
olleet hänelle enää minkään arvoisia, kun hän ei saanut nähdä tuota
yhtä.

Vihdoin kutsui hän sepän ja teetti sillä avaimen, jonka avulla hän
saattoi sen yhdeksännen kammion avata. Kun poika sinne sisään astui,
niin ei siellä ollut muuta kuin kuva seinällä. Hämmästyneenä jäi poika
sen eteen, sillä niin kaunista naista kuin se ei hän ollut voinut
mielessään kuvitellakaan. Lumottuna hän seisoi siinä kuvan edessä ja
kun hän vihdoin läksi pois kammiosta, niin oli hänen silmissään outo
hehku ja huulillaan leikki kaunis hymy. Hän ei keneltäkään tohtinut
kysyä, kuka tuo kaunis nainen on, jonka kuvan hän oli saanut nähdä,
sillä olihan kuva sinne kätketty, ja olihan hänen isänsä kieltänyt
häntä sinne jalallaan astumasta. Hänen ajatuksensa olivat aina tuon
kauniin naisen luona ja usein hän salaa hiipi kammioon hänen kuvansa
luo ja siellä hän saattoi viettää tuntikaudet vaipuneena kuvan
katselemiseen.

Näin kului kolme vuotta. Eräänä kirkkaana päivänä näkyi merellä parvi
kuten suuria valkosiipisiä lintuja, jotka kiisivät eteenpäin pitkin
ulapan pintaa. Ne olivat kauppiaan laivat, jotka suuntasivat kulkunsa
kotirantaa kohden. Kun kauppias oli maihin astunut ja iloissaan
tervehtinyt poikaansa ja vaimoaan, niin käski hän kantamaan kaukomailta
tuomansa aarteet kammioihin.

-- Rikas olin ennen, sanoi hän, mutta nyt olen kymmenen kertaa
rikkaampi, eikä ainoakaan ruhtinas voi minun kanssani varallisuudessa
kilpailla. Ja kaikki on oleva kerran sinun, poikani.

Yhdessä he menivät uusia rikkauksia ihailemaan. Kun he olivat noiden
kahdeksan kammion ovet avanneet ja iloinneet kaikesta siitä, mikä
niiden taakse oli kätketty, niin tulivat he yhdeksännelle ovelle.
Silloin sanoi poika:

-- Isä näytä minulle tämäkin kammio, jonka oveen et minulle jättänyt
avainta.

-- Se kammio on tyhjä, miksi siis suotta sitä sinulle näyttäisin, sanoi
isä.

-- Sinä et olisi sitä niin huolellisesti minulta sulkenut, ellei siellä
olisi aivan arvaamattoman suuri aarre.

Silloin isä avasi oven ja näytti pojalleen siellä olevan kuvan.

-- Ken on se nainen, jonka kuvan olet tänne tuottanut, sanoi poika. Jos
hän on elävien joukossa, niin ilmaise minulle kuka hän on, jotta
taitaisin lähteä häntä etsimään ja omakseni pyytämään.

-- Tuo kuva on kaukomaan prinsessasta, vastasi isä. Loitolla täältä,
monien merien takana on maa, jossa on kuninkaalla tytär. Kaunis hän on,
niin kaunis, että jokainen, joka kerran on hänet nähdä saanut, ei
koskaan voi häntä mielestään karkoittaa. Tämä kuva on heikko ja himmeä
kajastus vain siitä suloudesta, mikä koko hänen olemuksensa täyttää.

Kun poika tämän sai kuulla, niin hänen kaipauksensa tuli entistään
voimakkaammaksi ja hän sanoi isälleen:

-- Minun täytyy sinulle tunnustaa, että jo matkasi aikana salaa avasin
tämän kammion oven ja näin kuvan, josta en tiennyt oliko se laadittu
elävästä olennosta vai oliko hän jo kuollut, vai oliko hän ainoastaan
kuvan laatijan mielessä väikkyvä olento. Siitä asti kun tämän kuvan
ensi kertaa näin, en ole häntä voinut mielestäni karkoittaa. Hänestä
minä olen aina uneksinut ja nuori sydämeni on niin häneen sidotuksi
tullut, etten voi ilman häntä elää nyt, kun tiedän, että hän elää, että
hän hengittää samaa Jumalan ilmaa kuin minäkin. Salli minun lähteä
sinne, missä hän elää, anna minun etsiä se maa, joka häntä kantaa, suo
minun hengittää sitä ilmaa, mitä hän hengittää, jotta minä voisin hänen
suosionsa voittaa ja hänet vaimokseni saada.

-- Sinä ajat ajatuksissasi takaa sellaista, jota ei koskaan voi
saavuttaa, sanoi isä. Kukaan ei hänen luokseen voi tulla, kukaan ei
häntä nähdä ja monet vaarat häntä ympäröivät.

-- Pelkäisinkö minä vaaroja, kun ne voitettuani tiedän saavani maailman
kauneimman naisen omakseni, sanoi poika.

Mutta isä ei kuullut poikansa pyyntöä. Silloin sammui kaikki iloisuus
pojan mielestä, hän tuli vaiteliaaksi ja aina istui hän meren rannalla
katse suunnattuna loitos sinne, missä taivas yhtyi mereen ja jonka
takana hän tiesi sen kaukomaan olevan, missä hänen sydämensä lemmitty
asui.

Kun isä näki poikansa päivä päivältä kuihtuvan, niin heltyi hänen
sydämensä ja hän antoi pojalleen luvan lähteä etsimään kaukomaan
prinsessaa. Ja kauppias rakensi pojalleen purren niin kauniin ja
komean, ettei toista sellaista oltu nähty meren laineita kyntämässä. Ja
hän puki poikansa ruhtinaalliseen pukuun, valikoi kahdeksan kauneinta
nuorta miestä ja puki heidätkin rikkaisiin pukuihin ja antoi ne
pojalleen seuralaisiksi. He menivät purteen ja läksivät kaukomaata
etsimään.

Monta vuotta he saivat harhailla merellä, kunnes viimein kaukomaan
ranta siinti heidän silmissään nousten vihannoivana saarena meren
sylistä. Sen rantaan he suuntasivat purtensa.

Poika astui yksin maihin ja yksinkertaiseen pukuun verhottuna läksi
etsimään tietä kuninkaan linnaan. Aivan sataman suulla oli pieni mökki,
johon poika jäi asumaan vanhan akan luo.

-- Mitä varten olet tänne tullut? kysyi vanha vaimo.

-- Minä olen saapunut monien merien takaa nähdäkseni tämän maan
prinsessan.

-- Sitä et voi tehdä, sanoi vaimo. Hän asuu linnassaan eikä kukaan
hänen luokseen voi tulla, niin tarkkaan on hän vartioitu.

-- Eikö siis mitään keinoa ole, jonka kautta voisin hänet nähdä? Kaukaa
olen tullut ja ainiaan on tämä neito mielessäni ollut siitä asti kun
hänen kuvansa ensi kerran näin:

-- Yhden keinon tiedän, jonka avulla ehkä voit päästä toiveittesi
perille, sanoi vaimo. Kun kaupungilla kuljeksit, niin liity
sotamiehiin, jotka ovat prinsessan linnaa vartioimassa. Heiltä
tiedustele keinoa, miten voisit sen nähdä, jonka luo mielesi palaa.

Poika seurasi vaimon neuvoa ja liittyi ensimäiseen sotilaaseen, jonka
hän kohtasi. Hän vei miehen laivaansa ja siellä kestitsi häntä
runsaasti, Kun sotilas oli tullut puheliaaksi, niin kysyi poika:

-- Sinä, joka asut linnassa, voit minulle varmaankin sanoa, miten
voisin nähdä prinsessan, joka on niin tarkkaan vartioitu ja joka on
kuulu kauneudestaan.

-- Kukaan ei häntä nähdä saa, vastasi sotamies. Mutta yhden keinon voin
sinulle neuvoa, Ainoa, joka prinsessan luo saa tulla ja hänet nähdä, on
hänen sotapäällikkönsä. Mene hänen asuntoonsa, ota mukaasi parhaita
juomia ja kalliita lahjoja. Hän mieltyy lahjoihin ja suostuu juomaan
kalliita juomiasi. Kun hän on kyllikseen juonut, niin vaipuu hän uneen,
silloin ota hänen pukunsa, pukeudu siihen ja siinä asussa mene linnaan.
Kukaan ei sinua tunne ja siten voit huoleti hänen luokseen päästä ja
hänet nähdä.

Poika seurasi sotilaan neuvoa, nouti purrestaan kalleimmat kankaat ja
kirkkaimmat jalokivet viedäkseen ne sotapäällikölle lahjaksi. Hän toi
myös mukanaan kalliita juomia, joiden maku oli suloinen ja joita kerran
juotuaan yhä enemmän niitä halusi. Kun sotapäällikkö nämä lahjat näki,
niin tuli hän pojalle ystävälliseksi ja suostui hänen kanssaan juomaan
kalliita juomia pojan tervehdysmaljaksi. Mutta jota enemmän hän juomaa
joi, sitä enemmän hänen teki mieli sitä maistella. Niin hän lopulta
väsyi. Silloin poika riisui hänen pukunsa ja otti sen ylleen. Kun hän
siinä asussa saapui kuninkaan linnaan, oli prinsessa aikeissa lähteä
veneellä soutelemaan ja rannassa hän jo odotti sotapäällikköään.

Poika astui hänen kanssaan purteen ja sousi ulapalle oman purtensa luo.
Kun he sinne olivat tulleet silloin poika ilmaisi prinsessalle, kuka
hän oli, ja millä keinoin hän oli päässyt hänen luokseen, Ja kun hän
nyt näki tuon naisen edessään, jonka kuvaa hän oli ihaillut ja joka oli
tuhat kertaa kuvaansa kauniimpi, niin hänen tunteensa oli niin suuri,
ettei hän voinut olla siitä hänelle puhumatta.

-- Minä olen monien merien takaa tänne tullut sinua etsimään, sanoi
hän, Minun mieleni on sinuun palanut aina siitä asti kun kuvasi ensi
kertaa näin. Jos omakseni tahtoisit tulla, niin tekisit minut
onnelliseksi koko elämäni ajaksi.

Kun prinsessa kuuli, miten häntä oli petetty, niin hän suuttui, mutta
hilliten suuttumustaan hän sanoi pojalle:

-- Huomenna tahdon isäni kanssa tulla sinun luoksesi pitoihin. Odota
minua asunnossasi kaupungissa.

Tästä poika suuresti riemastui ja saatettuaan prinsessan jälleen
rantaan hän meni asuntoonsa tuon vanhan vaimon luo.

Illalla tuli pojan luo se sotamies, joka oli hänelle neuvonut keinon,
miten hän saisi prinsessan nähdä, ja ilmoitti, että kuningas kuultuaan
miten poika oli hänen sotapäällikkönsä puvussa lähestynyt hänen
tytärtään, oli päättänyt seuraavana päivänä tulla pojan luo sotilaitten
seurassa, joiden piti surmata poika.

-- Silloin ei minulla ole mitään pelastumisen mahdollisuuttakaan, sanoi
poika.

Mutta sotamies neuvoi:

-- Kun kuningas sotamiehineen tulee tänne, niin heittäydy
mielipuoleksi, särje kaikki ikkunat ja kaikki esineet, mitä käsiisi
saat ja revi lopulta vaatteesikin yltäsi. Silloin kuningas pelästyy,
eikä tahdo tappaa sellaista, joka on mielensä kadottanut. Hän päättää
antaa sinun rauhoittua ensin. Sillä aikaa on sinulla aikaa paeta
purteesi.

Poika seurasi sotamiehen neuvoa, ja kun kuningas saapui joukkoineen
hänen asunnolleen, niin alkoi hän huutaa vimmatusti ja särkeä kaikki,
mitä oli hänen lähellään. Hän rikkoi ikkunat, paiskasi pöydät kumoon,
heitti kaiken, minkä hän käsiinsä sai pirstaksi ja lopulta hän repi
vaatteetkin yltään. Sen kun kuningas näki, niin kauhistui hän sitä ja
läksi sotamiehineen linnaansa aikoen seuraavana päivänä palata.

Kuninkaan mentyä lähetti poika purteensa kaikki tavaransa ja aikoi jo
itsekin paeta, kun sotamies tuli hänen luokseen ja kertoi prinsessan
katkerasti itkeneen kuullessaan pojan tulleen hulluksi. Siitä poika
arvasi, että prinsessa oli jo alkanut häneen mieltyä. Hän kysyi
sotilaalta neuvoa, miten hän voisi prinsessaa lähestyä.

-- Miehenä et häntä voi mitenkään lähestyä, sanoi sotamies. Kuningas on
asettanut naisia hänen vartijoikseen. Jos voit naisen puvussa päästä
hänen lähelleen, niin silloin voit hänet nähdä.

Poika kun tämän kuuli, niin hankki hän itselleen naisen puvun, soudatti
itsensä lahdelle aivan vastapäätä kuninkaan linnaa ja asettui sinne
veteen laudan päälle.

Kun prinsessa häntä vartioivien naisten seurassa kulki rannalla, niin
näki hän merellä tuon laudan varassa uiskentelevan naisen. Hän lähetti
heti piikansa häntä pelastamaan luullen siellä jonkun haaksirikkoisen
taistelevan veden hädässä.

Kun prinsessa näki pojan, jonka hän heti tunsi vaikka hän olikin
naiseksi puettu, niin ilahtui hän suuresti. Hän käski palvelijansa
siirtyä loitommaksi puhellakseen tuon haaksirikkoisen kanssa.

-- Minä tiedän minkä vaaran alaiseksi olet itsesi pannut, sanoi hän
pojalle. Minä pelkään sinun puolestasi. Pakene ja jätä minut, koska
isäni ei tahdo minua sinulle antaa, vaan on luvannut minut viereisen
maan kuninkaalle.

-- Minä en täältä lähde pois, ellet sinä seuraa minua, sanoi poika.

-- Kuinka minä voisin kanssasi paeta, sanoi prinsessa, kun kuningas on
kieltänyt ketään satamasta lähtemästä.

Kuningas oli linnan ikkunasta katsellut. Kun hän näki tyttärensä
puhuvan oudon naisen kanssa, niin hänessä heräsi epäilys, ja salaa hän
alkoi tarkastaa ja huomasi piankin, kuka tuo naisen vaatteissa oleva
oli. Hän lähetti sotilaansa häntä surmaamaan, mutta prinsessa päästi
pojan eräästä pienestä portista pakoon.

Silloin kuningas kovasti suuttui ja sanoi tyttärelleen:

-- Minä arvaan kaikesta, että sinä aijot tuon miehen kanssa paeta,
mutta sen minä estän.

Ja hän antoi sen määräyksen, ettei kukaan nainen saanut linnasta
poistua eikä ketään naista saatu päästää satamasta pois.

Sotamies toi tämän tiedon pojalle, joka tuon vanhan vaimon luona oli
piilossa. Siinä he sitten yhdessä neuvottelivat, miten poika voisi
prinsessan kanssa paeta.

-- Anna hänelle pojan puku, sanoi sotilas, niin pääsee hän kenenkään
huomaamatta linnasta. Kun hän sitten on luoksesi tullut, niin hankin
pienen veneen, jolla hän voi soutaa ulapalla olevaan purteesi. Jotta ei
epäilyksiä syntyisi, niin lähde sinä toisella veneellä jälestäpäin.
Näin voitte turvassa lähteä omille maillenne purrellasi.

Poika suostui tähän tuumaan ja sotilas vei prinsessalle linnaan siitä
tiedon ja samalla hän erään sotilaalle uskollisen piian avulla voi
toimittaa prinsessalle pojan lähettämät miehen vaatteet.

Prinsessa puki ne ylleen ja hiipi linnasta pojan asunnolle. He sanoivat
toisilleen hyvästi ja prinsessa läksi sotilaan hankkimalla veneellä
soutamaan purtta kohden, jonne pojan vähän sen jälkeen piti saapua
toisella veneellä. Kun prinsessa saapui purteen ja siellä olevat pojan
seuralaiset, nuo kahdeksan komeata miestä hänet näkivät, niin heräsi
heissä halu saada prinsessa omakseen. He heittivät keskenään arpaa, ja
kun arpa oli prinsessan yhdelle heistä määrännyt, niin eivät he enää
odottaneetkaan poikaa, vaan nostivat purjeet ja purjehtivat pois.

Tämän näki poika rannalla. Hän hyppäsi veneeseen ja sousi ennättääkseen
purteen, mutta turhaan, se loittoni yhä kauemmaksi ja epätoivoisena hän
sai harhailla pienessä veneessään meren aukealla ulapalla ja nähdä,
miten pursi, jossa hänen rakastettunsa oli, eteni yhä kauemmaksi.
Väsyneenä hän vihdoin sai palata rantaan.

Siellä poika nyt eleli siinä kaukomaan kaupungissa ja kun hän oli
kaiken rikkautensa kadottanut, niin sai hän alkaa tehdä työtä
hankkiakseen niin paljon varoja, että hän voisi itselleen valmistaa
purren, jolla hän voisi lähteä omille mailleen.

Puolen vuoden kuluttua oli hän niin paljon saanut kootuksi varoja, että
hän saattoi lähteä retkelle kotimaataan kohden.

Tänä aikana oli tuo mies, joka arvan kautta oli itselleen prinsessan
voittanut, turhaan koettanut käännyttää häntä puoleensa. Prinsessa suri
lemmittyänsä ja odotti häntä palaavaksi.

Kun poika saapui pursineen rantaan, niin tuli häntä vastaan se mies,
joka oli hänen morsiamensa omistanut ja sanoi pojalle:

-- Huonon naisen sinä kaukomaan rannalta veneeseesi lähetit. Heti sinne
päästyään hän käski nostamaan purjeet ja lähtemään pois ja jättämään
sinut. Ja tänne tultuaan on hän ollut jokaisen lemmittynä ja sinut
kokonaan unohtanut.

Kun prinsessa kuuli sulhasensa tulleen satamaan, niin riensi hän häntä
vastaan. Mutta poika oli niin tuon valheellisen viestin sokaisema, että
hän otti miekkansa ja löi prinsessan pään melkein poikki.

Sitten palasi hän purteensa ja purjehti pois.

Kauppias tuli rantaan juuri sinä hetkenä kun poika jo loittoni
rannasta. Hän otti verta vuotavan prinsessan syliinsä ja tuki häntä.
Silloin tuli heidän luokseen vanha lääkäri ja sanoi:

-- Jos annat tuon ruumiin, jossa tuskin henkeä enää on minun huostaani,
niin minä voin hänet jälleen terveeksi tehdä.

Kauppias uskoi prinsessan hänen huostaansa. Lääkäri onnistui
hoitelussaan niin hyvin, että prinsessa vähän ajan kuluttua tuli
terveeksi. Silloin alkoi lääkäri pyytää häntä vaimokseen. Prinsessa ei
siihen suostunut, josta lääkäri kovasti suuttui ja sanoi:

-- Minä olen sinut kuolemasta pelastanut ja minä otankin sinut
omakseni. Jollet hyvällä tule, niin otan sinut väkipakolla.

Ja kun prinsessa ei millään ehdolla luvannut suostua hänen vaimokseen,
telkesi lääkäri hänet asuntonsa ylimpään kerrokseen ja alkoi
valmistella häitä. Yöllä ennen sitä päivää, jolloin häät oli
vietettävät, kietoi prinsessa ympärilleen höyhenpatjat ja pudotti
itsensä ikkunasta alas ja siten pääsi pakoon.

Prinsessa juoksi pois kaupungista. Kun hän oli jo kauan kulkenut, niin
tuli hänen nälkä. Silloin näki hän kalastajan, joka poikineen tuli
kalasta kontit selässään.

-- Antakaa minulle ruokaa, sillä olen nälkään nääntymäisilläni, sanoi
prinsessa.

-- Täytyyhän tytölle antaa, kun on noin surkeassa tilassa, sanoi
kalastaja. Mutta en minä mitään ilmaiseksi anna. Tule tuon minun
poikani vaimoksi, niin sitten minä syötän sinua.

Prinsessa katsoi poikaan, joka oli niin typerän näköinen kuin suinkin
ajatella saattaa ja nauraa höristen katsoi häneen.

-- Täytyyhän kai suostua, sanoi prinsessa, kun ei muuten ruokaa saa.

Kalastajat antoivat silloin hänelle ruokaa. Kun ateria oli päättynyt,
sanoi kalastaja.

-- Lähde nyt meidän mökillemme. Minä pelkään, että sinulla on
karkaaminen mielessä, mutta tiedä se, ei siitä mitään tule, sillä nyt
oletkin viisaampasi löytänyt. Minä astun jälestä ja vartioin, ettet
pääse taaksepäin karkaamaan. Poikani saa astua edellä ja sinä saat
kulkea meidän välillämme.

-- Kanna sinä minun rukkasiani, sanoi kalastajan poika, kun nyt
kuitenkin olet minun vaimokseni tuleva.

Siinä he sitten astelivat peräkanaa, poika edellä kantaen konttia,
sitten prinsessa kantaen pojan rukkasia ja viimeiseksi kalastaja
kantaen hänkin konttia selässään. Kun näin oli menty vähän matkaa, niin
läksi prinsessa juoksemaan ja heitti rukkaset vasten pojan naamaa.

-- Siellä se menee, huusi poika.

-- Kyllähän minä sen näen, vastasi kalastaja. Ota kiinni.

-- En minä jaksa juosta, kun minulla on tämä raskas kontti selässäni.

Prinsessa oli jo kaukana ja mennä livisti pakoon.

-- Et sinä koskaan naimisiin pääse, sanoi kalastaja pojalleen, kun et
edes pysty juoksemaan naisen jälestä.

Kun prinsessa oli kulkenut jonkun matkaa, niin tuli hän kaupunkiin,
joka oli kokonaan verhottu mustalla veralla, talot sisältä ja päältä.

-- Minkätähden täällä kaikki on mustiin verhottuna, kysyi prinsessa.

-- Kuningas on kuollut, eikä uutta kuningasta ole vielä saatu
valituksi, vastasi hänelle eräs mies.

-- Miksi ei ole saatu?

-- Kun ei kukaan ole täyttänyt määrättyä ehtoa.

-- Millainen se ehto on?

-- Se pääsee kuninkaaksi, jonka kädessä kirkkoon astuessa kynttilä
syttyy.

Prinsessa osti itselleen miehen vaatteet ja seuraavana päivänä hän meni
kynttilä kädessä kirkkoon. Kun hän astui yli kynnyksen, niin syttyi
kynttilä. Koko kansa näki sen ja huusi:

-- Ei tämä voi olla oikeata peliä. Hän ei ole mikään tämän maan
ihminen, vaan on ulkomaalainen. Tiesi millä keinoilla hän on saanut
kynttilän syttymään.

Monet väittivätkin:

-- Me näimme sen aivan selvästi, että hän sytytti sen kynttilän.

Toisena päivänä uusiintui tämä sama kynttilän syttyminen ja silloin jo
puolet kansasta sanoi:

-- Taivas on antanut meille uuden hallitsijan.

Mutta toinen puoli vielä epäili hänen jollain konnan koukulla saaneen
kynttilän syttymään.

Kolmantena päivänä, kun prinsessa miehen pukimissa taas astui kirkkoon,
niin syttyi kynttilä hänen kädessään, ja silloin koko kansa huusi hänet
kuninkaakseen.

Kun hän sitten oli tullut kuninkaaksi, niin tahtoi hän saada tietoja
miehestään. Hän maalautti kuvansa ja asetti sen sillan korvaan kaikkien
katsottavaksi. Kolme sotilasta hän asetti sitä vartioimaan ja käski
vangita jokaisen, joka siitä kuvasta jotain sanoi.

Ensimäisenä kulki siitä ohitse se mies, joka arvan kautta oli hänet
itselleen voittanut. Kun hän näki kuvan, niin sanoi hän:

-- Se on oikein sinulle, että nyt siinä saat roikkua kolmen sotilaan
keskessä.

Sattui lääkäri kulkemaan siitä ohitse. Hän kun näki kuvan, niin sanoi
hän:

-- Siinä sinä nyt riiput kolmen sotilaan välissä ja sinun on siinä hyvä
olla, Toisellainen olit silloin, kun kaulasi oli melkein poikki ja minä
sinut ehjäksi paikkasin.

Kalastaja poikineen kulki siitä ohitse.

-- Sehän on se sama nainen, joka sai meiltä ruokaa ja palkaksi lupasi
sinulle poikani tulla vaimoksi ja karkasikin tiehensä.

Kulki siitä sitten ohitse hänen oma miehensä. Kun hän kuvan näki, niin
sanoi hän:

-- Tuossa on hän, joka oli minun elämäni ainoa ilo, jota etsin ja jonka
löysin kaukaisilta mailta. Sydämettömästi hän minut petti ja pään minä
häneltä silloin poikki leikkasin. Minä luulin hänet unohtavani, mutta
hän on ainaiseksi jäänyt mieleeni.

Kaikki nämä veivät sotilaat vankeuteen.

Kun kuningas kuuli paljon kansaa jo olevan vankilassa, niin käski hän
ne tuoda eteensä tuomittaviksi. Kuninkaallisessa puvussa hän saapui ja
istui valtaistuimelleen.

Ensiksi tuotiin hänen eteensä se mies, joka oli hänet arvan kautta
voittanut.

-- Mitä olet lausunut nähdessäsi tämän kuvan, sanoi kuningas.

Mies oli vaiti. Silloin häntä kidutettiin siksi kunnes hän oli kertonut
kaiken totuuden.

Toisena tuotiin lääkäri kuninkaan eteen.

-- Mitä olet sanonut nähdessäsi tämän kuvan, sanoi kuningas.

-- Mitäkö minä sanoin? Sen, mikä on totta. Tämä nainen oli melkein jo
kuollut, kun minä tulin hänen avukseen. Minä sain luvan ottaa hänet
omakseni ja silloin minä näin monet vaivat ja vastukset, ennenkuin minä
hänestä taas olin tehnyt ihmisen. Ja kuinka hän minulle sen maksoi? Hän
karkasi luotani, kavalasti karkasi. Eikä kukaan ole maksanut minulle
mitään kaikesta siitä, mitä olen nähnyt vaivaa hänen tähtensä ja mitä
menoja minulla on ollut parannellessani häntä.

Kolmanneksi tuotiin kalastaja poikineen.

-- Mitä olet tästä kuvasta sanonut? kysyi kuningas.

-- Paljon siitä sellaisesta naisesta olisi sanottavaa. Katala heiskale
se on. Tiedättekö, mitä hän teki? Minä häntä syötin ja hyvänä pidin ja
hän silloin lupasi palkaksi siitä tulla minun pojalleni vaimoksi. Mutta
pitikö hän lupaustaan? Kaikkea vielä. Karkasi heti kun tilaisuus tuli
ja heitti vielä mennessään rukkaset pojalleni vasten naamaa.

Viimeiseksi tuotiin kuninkaan eteen kauppiaan poika.

-- Mitä olet tästä kuvasta sanonut? kysyi kuningas.

-- Hän oli minun vaimoni, jonka olin kaukomailta löytänyt, Väärän ja
petollisen puheen vaikutuksesta minä leikkasin häneltä pään poikki.
Minä olen surrut häntä kaiken sen ajan, minkä hän on ollut luotani
poissa, eikä mikään voi minulle enää iloa tuottaa.

Sitten langetettiin kullekin tuomio. Tuo petollinen mies, joka oli
kaikkeen syypää, joka valheellisia puheita oli kauppiaan pojalle
pitänyt, tuomittiin kamalan rangaistuksen alaiseksi. Häneltä otettiin
nivel kerrassaan pois. Lääkärille annettiin runsas palkkio kaikesta
siitä, mitä hän oli tehnyt pelastaessaan prinsessan hengen. Kalastaja
sai korvauksen ruoastaan ja hänen poikansa rukkasistaan.

Kun he olivat menneet ja jälellä oli enää vain kauppiaan poika, niin
sanoi kuningas:

-- Minkä rangaistuksen sinulle määrään?

-- Paljon olen minä rikkonut. Minulla oli maailman kaunein ja
uskollisin nainen omanani ja minä hänet katalasti surmasin. Määrää
minulle mikä rangaistus tahansa, tyynesti kestän minä kaiken.

Silloin meni kuningas huoneesta pois ja kun hän palasi, niin oli hän
ottanut naispuvun ylleen.

-- Minun mieheni, sanoi hän. Tässä saat minut jälleen. Kauan olemme
saaneet erossa olla, mutta olemmehan jälleen toisemme löytäneet, ja
siksi olkoon ilomme kaksinkertainen. Pilvinen on ollut elomme päivä,
mutta paistaahan kirkkaana aurinko taas ja onnemme odottaa meitä.
Meidän vihkimäpäivämme on vihdoin koittanut.



PYY VAIMONA.


Mies meni metsään, köysi oli hänellä kainalossaan. Kun hän oli
tyhmänpuoleinen, löylynlyömä, kuten hänestä sanottiin, niin olivat
toiset kyläläiset sanoneet hänelle:

-- Ei sinusta mitään tule, mene hirteen!

Ja kun mies sen kuuli, niin läksi hän metsään tätä tarkoitusta varten.
Siinä hän katseli sopivaa puuta, johon voisi itsensä ripustaa. Näki hän
kauniin hongan, jonka oksaan hän aikoi köytensä sitoa. Mutta kun hän
honkaa lähestyi, niin istui sen oksalla pyy. Mies koetti ajaa sitä
pois:

-- Hss, sanoi hän, mene pois siitä oksalta, jotta minä saan heittää
köyteni sen ympäri.

Pyy ei hievahtanutkaan.

-- Mikä merkillinen lintu sinä olet, joka et lähde pois oksalta silloin
kun sinua ajaa?

Pyy ei hievahtanutkaan paikaltaan, se vain katseli oksaltaan mieheen.

-- Sinä et saa tuolla tavoin minuun katsoa, sanoi mies. Etkö näe, että
minulla on tässä vakavat aikeet?

Pyy käännähti oksallaan, mutta ei lentänyt pois.

-- Tuleeko siitä lähdöstä mitään vai ei? Ei minulla ole tässä aikaa
odotella, sillä minulla on kiire lähteä pois tästä maailmasta.

Pyy kurkisti mieheen yhä enemmän.

-- Lähde nyt jo pois, sillä minä en tahdo katselijoita, kun hirteen
menen. Luuletko sinä ehkä, että minulla ei ole tosi mielessä? Kyllä se
on niin tosi kuin olla voi. Vai luuletko, että kukaan huvin vuoksi
hirteen menee?

Pyy tanssi hetkisen oksalla, mutta ei lentänyt pois.

-- Se on kerrassaan sopimatonta tuo tuollainen tanssiminen näin
vakavalla hetkellä, sanoi mies. Katso, etten tässä suutu ja tapa sinua.

Pyy nauroi.

-- Kyllä minä ymmärrän, että sinä naurat. Helppoahan sinun on nauraa,
kun sinulla ei ole minun surujani. Toisin on minun laitani. Minulla oli
morsian, ei mikään kovin kaunis morsian, mistä minä kauniin olisin
saanut, mutta morsian kuitenkin. Hän jätti minut ja nyt olen minä
päättänyt kiusallakin mennä hirteen. Lähdetkö siitä oksalta pois vai
täytyykö minun käydä hakemassa kotoa pyssy.

Pyy hyppeli oksallaan, mutta ei näyttänyt aikovankaan lentää pois.
Silloin mies suuttui, hän meni kotiaan pyssyä hakemaan. Kun hän sieltä
palasi ja aikoi ampua pyyn, niin läksikin tämä samassa lentoon, eikä
mies saanut sitä tapetuksi.

-- No, hyvä on kun menit pois, jotta minun ei tässä ennen kuolemaani
tarvinnut viatonta eläintä tappaa.

Kun mies nyt aikoi itsensä hirttää, niin huomasikin hän ollessaan
pyssyä hakemassa unohtaneensa köyden kotiaan.

-- Kylläpä tämä on harmillista, sanoi hän. Nyt kun oksa olisi vapaa,
niin puuttuukin köysi.

Hän meni kotoaan hakemaan köyttään. Kun hän palasi puun juurelle, niin
istui pyy taas samalla oksalla.

-- Joko sinä nyt taas sinne pääsit, sanoi mies. Eikö sinulla ole muita
puita metsässä, joiden oksilla voit istua? Jollet sinä tule pois sieltä
oksalta minua kurkistelemasta, niin ei tästä hommasta tule mitään,
sillä en minäkään jokaiseen puuhun viitsi mennä riippumaan. Eroitus
sillä hirsipuullakin on.

Pyy nauroi. Sen kun mies kuuli, niin suuttui.

-- Luuletko sinä, että minä olen tullut tänne sinun naurettavaksesi?
Jollet sinä jo tuossa herkiä ilveilemästä, niin en minä kiusaksesikaan
hirtä itseäni.

Silloin pyy rupesi niin kovasti nauramaan, että mies kiukuissaan juoksi
tiehensä.

Kun hän seuraavana päivänä tuli ulos tuvastaan, niin oli sama pyy hänen
mökkinsä luona puussa ja kurkisteli mieheen.

-- Tämä on jo aivan kuin villittyä, sanoi mies. Tässä ei saa tuolta
linnulta hetkenkään rauhaa. Minä menen pois.

Ja mies meni metsään. Kun hän palasi kotiaan, niin oli pyy avoimesta
ovesta lentänyt hänen tupaansa ja siellä alkanut askarrella. Tuvan se
oli laassut ja keiton keittänyt.

-- Se näyttää aivan siltä kuin sinä aikoisit tulla minun vaimokseni,
sanoi mies. Mutta en minä linnuista huoli, ja hän ajoi pyyn tuvasta
pois.

Mutta seuraavana päivänä oli pyy uunin piipun kautta tullut tupaan ja
siellä siivonnut ja ruoan laittanut.

-- Aivan tässä on helisemässä tuon linnun kanssa, sanoi mies. Se tuppaa
aivan väkisin jo tupaani. Parasta lienee kun antaa sen ollakin
rauhassa. Kyllästyyhän se kuitenkin kerran ihmisasuntoon ja lentää
tiehensä.

Mutta pyy ei kyllästynytkään vaan jäi tuvan varsinaiseksi asukkaaksi.

Eräänä päivänä se tuli jo niin tuttavalliseksi, että hyppäsi miehen
syödessä pöydälle.

-- Mitä sinä tänne pöydälle tulet? Katso, etten aja sinua ovesta ulos.

Mutta pyy kävellä keikutteli siinä miehen edessä pöydällä eikä ollut
milläänkään miehen sanoista.

-- Se ottaa jo kaiken komennusvallankin tässä talossa, ajatteli mies.
Se tekee aivan niinkuin nainen kaiken sen, mitä se itse tahtoo.
Kaikenlaisia ristiä sitä tässä maailmassa on. Mies joutuu jo linnunkin
komennettavaksi.

Kun pyy oli aikansa siinä tepastellut, niin tuli se miehen kupille ja
nokkasi siitä suuhunsa palasen.

-- Elä sentään kupille tule, se on kuitenkin ihmisten ruoka-astia. Vai
luuletko, että sinä saat minun kanssani syödäkin, kun olet minulle
ruoan laittanut. Siitä ei tule mitään, sen minä sanon sinulle jo
ajoissa.

Mutta pyy ei välittänyt miehen sanoista ja torjumisista vaan syödä
nokki aivan rauhallisesti hänen kupistaan.

Jollei tässä mitkään kiellot auta, sanoi mies, niin mitä minä suotta
meluan ja räyhään. Syö sitten kun kerran mielesi tekee.

Näin he alkoivat yhdessä aterioidakin.

Eräänä päivänä, kun mies jo oli tottunut syömään pyyn kanssa, tuli pyy
kerran hänen syliinsä istumaan.

-- No, kaikki kujeet sillä onkin, sanoi mies, kun vielä syliinkin
tahtoo tulla. Jollet sinä ajoissa lopeta noita hullutuksia, niin minä
teen niistä vielä hyvin surkean lopun.

Siinä pyy istui miehen sylissä ja omalla tavallaan lauleli.

-- Vai sekin vielä, sanoi mies. Vai ruvetaan tässä vielä
laulelemaankin. Ei puutu muuta, kuin että minä sinulle laulelen kuin
omalle kullalleni. Mutta sitä sinä saat odottaa, sen minä sinulle
sanon.

Mutta kun pyy siinä silmät sirillään istui ja lauleli niin mieskin
aivan huomaamattaan alkoi hyräillä, Ja siinä he sitten istuivat pirtin
hämyssä, mies ja pyy hänen polvellaan, ja kumpikin lauloi omalla
tavallaan.

Pian mies tähän tottui ja lopulta he joka ilta istuivat siten yhdessä.
Erään kerran pyy hyppäsi miehen olkapäälle ja siitä nokkasi häntä
suulle.

-- Ei, nyt tämä jo menee liian pitkälle, sanoi mies, että sinä suuhun
tuppaat. Sitä minä en sentään salli.

Ja hän otti kolme varpua ja löi niillä kolme kertaa pyytä, Kun hän sen
oli tehnyt, niin muuttuikin pyy naiseksi.

-- Mitäs tämä on? sanoi mies. Nainenko sinä oletkin? Kyllä minä jo
ajattelinkin, ettei tässä kaikki ole niinkuin olla pitää, kun sinulla
oli sellaisia naisten kujeita. Mitä minä nyt sinulle teen?

-- Otat minut vaimoksesi.

-- Se on helpommin sanottu kuin tehty. Onko se niin varmasti
sanottukaan, että minä sinusta huolin.

-- Luuletko jostain paremman saavasi?

-- Sitä en luule, mutta ei minun tarvitse jokaistakaan ottaa, joka
tupaani tulee.

-- Minä menen sitten pois, sanoi nainen ja meni ovea kohden.

-- Elä siinä nyt sillä lailla hätäile, sanoi mies. Tuumitaan ensin
asiaa.

-- Mitä tuumimista siinä on. Otatko minut vai etkö ota?

-- Pitääkö minun nyt siihen heti paikalla vastata? Eihän se
naiminenkaan mitään hätiköimistä ole.

-- Minä olen jo siksi kauan ollut täällä, että tiedäthän sinä, mihin
minä kelpaan.

-- Kyllähän minä sen tiedän, mutta anna minun nyt sentään ajatella tätä
asiaa.

-- Ethän silloinkaan ajatellut, kun hirteen aijoit mennä.

-- Tämä onkin paljoa vakavampi asia kuin hirteen meneminen.

-- Mieti sitten niin kauan kuin tahdot. Minä menen tieheni.

-- Kyllä te naiset olette aina sellaisia hätähoppuja. Jollei tässä
mikään muu auta, niin otanhan minä sinut vaimokseni, jotta ei tässä
suotta sen kauempaa kinastella.

Ja niin jäi naiseksi muuttunut pyy miehen vaimoksi.

Seuraavana päivänä sanoi mies:

-- Minä olen tätä asiaa ajatellut hiukan lähemmin. Eihän minulla ole
mitään sitä vastaan, että sinä jäät tänne minun vaimokseni, mutta
saisit sinä jotain muutakin tehdä kuin vain tupaani siivota ja ruokaani
laittaa. Pyylle se kyllä on kylliksi, mutta kyllä ihmisen täytyy
muutakin osata.

-- Kyllä minä sen tiedän, sanoi nainen. Katso tätä liinaa, jonka olen
ommellut sinä aikana kuin sinä nukuit. Ota se ja mene rikkaitten
kartanoon. Ne maksavat sinulle siitä sata hopearahaa.

Mies meni kauppaamaan sitä vaimonsa ompelemaa liinaa ja sai kuten
vaimonsa olikin sanonut siitä sata hopearahaa.

Näin elivät he yhdessä. Vaimo kirjaili kotona kauniita limoja ja mies
kävi niitä kaupittelemassa. Ja he tulivat rikkaiksi ja elivät
onnellisina.



POIKA JA JOUTSEN.


Poika kierteli metsiä pyssy olallaan. Tullessaan erään järven rannalle
hän jäi siihen vesilintuja odottelemaan. Silloin näki hän kolme
kaunista valkoista joutsenta, jotka liitivät ilman halki ja rannalle
tultuaan riisuivat joutsenpuvut yltään, muuttuivat neitosiksi ja
menivät mereen kylpemään.

-- Noista neitosista minä otan yhden omakseni, arveli poika.

Hän hiipi varovasti lähemmäksi ja koppasi yhden joutsenen vaatteet
käteensä. Sen kun neitoset näkivät niin alkoivat kovasti huutaa.

-- Elkää siellä suotta sillä lailla huutako, sanoi poika, en minä
mikään murhamies ole.

-- Anna pois tänne ne meidän vaatteemme, huusivat neidot.

-- Tuossa on yhden, ja tuossa on toisen, sanoi poika ja heitti
neitosille veteen joutsenpuvut.

-- Sinä heitit vain kaksi pukua, sanoivat neitoset. Anna tänne se
kolmaskin.

-- Siitä ei tule mitään. Sen minä aijon pitää.

-- Minkätähden?

-- Minä tahdon, että se kolmas tulee minun vaimokseni. Minä olen aina
tahtonut itselleni kaunista vaimoa ja nyt kun minulla on mahdollisuus
se saada, niin minä sen otan.

Sen kuultuaan alkoivat neitoset kovasti parkua vedessä.

-- Olkaa hiljaa siellä vedessä, sanoi poika. Ei tämä asia huutamisesta
parane. Minä olen teille sanonut, mitä minä ajattelen ja sillä hyvä.
Tulkoon se kolmas sieltä tänne rannalle minun luokseni niin saamme
hiukan asioista lähemmin puhella.

Kolmas joutsennaisista tuli rannalle ja sanoi pojalle:

-- Sinä olet siis tämän asian yksinäsi päättänyt?

-- Niin olen.

-- Ja luulet minun siihen suostuvan?

-- Hullu olet, ellet siihen suostu, sanoi poika ja nauroi.

Silloin neitonenkin nauroi ja sanoi pojalle:

-- Sinä olet iloinen poika ja minä tulen sinulle. Mutta ennenkuin häät
pidetään, niin anna minulle vaatteeni, jotta voin kotonani käydä
hyvästi sanomassa.

-- Ja milloin aijot palata minun luokseni asumaan? kysyi poika.

-- Kutsu ensi sunnuntaiksi kaikki sukusi tänne rannalle häihin. Silloin
minä tulen.

-- Tuletko varmasti?

-- Tulen.

-- Mutta eihän täällä ole mitään asuntoa. En minä voi ihmisiä kutsua
paljaan taivaan alle pitoja pitämään.

-- Ole huoleti, minä tuon häätalonkin tullessani.

Poika antoi neitoselle takaisin hänen joutsenpukunsa ja hän lensi
sisarineen pois.

Viikolla kulki poika talosta taloon ja kylästä kylään ja kutsui kaikki
häihinsä, rikkaat ja köyhät, terveet ja sairaat, ylhäiset ja alhaiset.
Hän kutsui keisarin ja koko hänen hovinsa ja kutsui kurjimman
kerjäläisenkin.

-- Missä sinulla on sellainen häätalo, jonne koko tämä joukko mahtuu?
kysyttiin häneltä.

-- Kyllä minun vaimoni siitä huolen pitää. Hänellä on kyllä huoneita
niin paljon kuin tarvitaan. Tulkaa vain sinne järven rannalle, kyllä
siellä on tilaa.

-- Mutta millä sinä sellaisen hääjoukon ruokit?

-- Kyllä minun vaimoni siitäkin huolen pitää. Hänellä on kyllä ruokaa
niin paljon kuin tämä joukko syödä jaksaa.

Sunnuntaina tuli sinne rannalle niin paljon väkeä, että oli aivan
mustanaan.

-- Eihän täällä ole mitään häätaloa, sanoivat vieraat.

-- Odottakaa siksi kun vaimoni tulee.

-- Eihän täällä ole ruokapöytää.

-- Odottakaa, kyllä vaimoni senkin tuo.

Siinä koko hääväki sitten odotteli rannalla ja alkoi jo käydä
levottomaksi, kun mitään morsianta ei kuulunutkaan.

-- Ethän vain liene kaikkia ihmisiä petkuttanut, sanoivat vieraat.

-- Petkutuksesta ei tässä ole puhettakaan. Kyllä tässä vielä häitä
vietetään, kunhan vaimoni tulee.

Jo näkyi pitkin järven pintaa tulevan suuri kartano. Kun se oli tullut
rantaan, niin nousi se siitä maihin itsekseen, vaikka kyllä kaikki
riensivätkin sitä auttamaan.

-- Vieraat ovat niin hyvät ja astuvat sisään, sanoi poika.

Kun vieraat menivät sinne kartanoon, niin oli siellä sisällä
morsiankin.

-- Sanoinhan minä, että kyllä se minun vaimoni ajoissa tulee, vakuutti
poika.

Nyt ruvettiin häitä viettämään. Siinä syötiin, juotiin ja tanssittiin.
Keveimmin kaikista tanssi itse morsian. Hän oli kepeä kuin lintu. Kun
keisari sen näki, niin tuli hän kovasti kateelliseksi pojalle.

-- Myy minulle tuo vaimosi, sanoi hän pojalle.

-- Ei sitä sellaista vaimoa myydä kuin mitäkin elukkaa, sanoi poika.

-- Siis minä otan sen.

-- Sopiihan tuota koettaa, mutta en minä usko siitä mitään tulevan.

Silloin keisari kiukustui ja sanoi:

-- Jollet kolmessa päivässä rakenna minulle sellaista siltaa, joka
ulottuu tämän järven ylitse, niin minä annan pyövelin katkaista
kaulasi.

-- Odotahan hiukan, sanoi poika. Minä vastaan kohta, kun ensin pidän
vaimoni kanssa neuvoa.

Hän meni vaimonsa luo ja sanoi:

-- Keisari tahtoo minua rakentamaan kolmessa päivässä sillan tämän
järven yli, muuten uhkaa ottaa minut hengiltä.

-- Sano sinä hänelle, vastasi vaimo, että kyllä se sellainen tämän
talon väellä tehdään.

Poika meni keisarin luo.

-- Minä olen nyt vaimoni kanssa keskustellut sen sillan rakentamisesta.
Kyllä se valmis on kolmen päivän päästä. Voitte tulla silloin
katsomaan.

Kiukusta puhisten meni keisari joukkoineen pois häistä. Kun hääväkikin
oli lähtenyt, sanoi poika vaimolleen:

-- Kuinka sen sillan rakentamisen laita oikeastaan on? Tuleeko siitä
mitään, vai menenkö minä karkuun, jotta keisari ei saa minua tapetuksi?

-- Minulla on suuri suku, sanoi vaimo, ja siihen minä lujasti luotan.
Ne tietävät ja taitavat vaikka mitä.

-- No, helppohan sellaisen suvun turvissa on elää, sanoi poika. Minä
olenkin aina sanonut, että joka suurista nai, hän suuria saa aikaankin.

-- Se tässä asiassa on ikävää, että minun täytyy heti lähteä lentämään
sinne sukulaisiin.

-- Lennä vain, kyllä minä täällä odotan. Mikäs hätä minulla on ollessa
täällä suuressa kartanossa.

Ja vaimo puki joutsenpukunsa ylleen ja lensi pois.

Toisena päivänä tulivat keisarin miehet katsomaan, kuinka pitkällä oli
sillan rakennus.

-- Eihän täällä ole vielä alettukaan, sanoivat he.

-- Mitä sitä sellaista työtä suotta liian varhain alottaa, ehtiihän sen
vielä huomennakin. Huomennahan sen vasta pitää valmiina ollakin.

Kolmantena päivänä lensi hänen vaimonsa kotia ja silloin oli myöskin
silta valmiina.

Keisari tuli katsomaan ollen aivan varma siitä, että siltaa ei
olisikaan. Kun hän sen näki ja kuuli miten rannalle kerääntynyt kansa
sitä ihaili, niin meni hän raivoissaan pojan luo.

-- Mitä keisari nyt sanoo, kun silta on valmiina, sanoi poika. Oli
meidän välillämme puhe vain sillasta sellaisenaan, mutta minä tein
kaidepuutkin yksintein siihen, jotta eivät sillalla kulkijat tipu
veteen. Onko keisari nyt tyytyväinen?

-- Kyllä minä ymmärrän, että sinä olet tämän saanut loihtimisen kautta,
mutta saatkohan kirkon rakennetuksi kuudessa päivässä?

-- Keisari voi odottaa, sanoi poika. Minä käyn vaimoni kanssa ensin
asiasta hiukan tuumailemassa. Eihän sitä mies vaimonsa tietämättä saa
päättää niin suurista asioista.

Hän meni vaimonsa luo ja sanoi:

-- Ei se kirottu mies vieläkään ole tyytyväinen.

-- Mitä hän vieläkin tahtoo?

-- Ei vähempää kuin kokonaisen kirkon. Luuletko, että sinun sukusi
pystyy sen tuomaan tänne?

-- Eihän kirkko ole mikään mahdoton. Kyllä sinä sen voit hänelle
luvata.

Poika palasi keisarin luo ja sanoi:

-- Mitä siihen meidän äskeiseen puheeseemme tulee, niin kyllä minä sen
kirkon voin hankkia. Kuudessa päivässähän se oli oleva valmiina?

-- Niin, ja jollei sitä silloin ole, niin annan sinut hengiltä ottaa.

-- No, ei sitten muuta kuin kuuden päivän päästä taas tavataan, sanoi
poika.

Kun keisari jo oli menossa kartanolla, huusi poika hänelle:

-- Pitääkö sen kirkon olla jonkun määrätyn mallin mukainen, vai saanko
oman kuosini mukaan rakentaa?

-- Se on oleva aivan samallainen kuin minun suuri kirkkoni, vastasi
keisari.

-- Sitten ei ole hätää mitään, sanoi poika. Sehän sellainen on aivan
lasten leikkiä.

-- Viisainta olisi, kun et kerskailisi niin paljoa.

-- Enhän minä kerskaile, minä puhun vain asioista, jotka ovat helppoja.

Kiukusta sähisten meni keisari kotiaan. Poika meni vaimonsa luo ja
sanoi:

-- Kyllä kai sitä kirkkoa olisi jo niinkuin aloitettava tehdä, jos
aijot sen saada kuuden päivän päästä valmiiksi.

-- Minä lennän sukuni luo, kyllä se pitää siitä huolen.

Ja hän lensi joutsenena pois ja viipyi sillä matkallaan kuusi
vuorokautta.

Kun määräaika oli loppunut, niin oli kirkko valmiina. Kun keisari tuli
sitä katsomaan, niin oli poika paraillaan kirkossa.

-- Keisari tulee, huomaan minä, katsomaan tätä uutta kirkkoa. Valmishan
se on. Ei puutu muuta kuin että lakaisen viimeiset lastut pois, jotka
rakennusmiehet siinä loppukiireessä ovat unohtaneet korjata. Eihän se
kumma olekaan, kun niin lyhyessä ajassa saivat sellaisen työn tehdä,
jos hiukan lastuja jäikin.

Keisari oli niin täynnä kiukkua, ettei hän saanut sanaakaan suustansa.
Poika huomasi sen ja sanoi:

-- Ei keisari suotta etsi sanoja kiittääkseen. En minä niitä odota.
Olenhan vain tehnyt sen, minkä olen tainnut.

Keisari kutsui kaikki neuvonantajansa ja sanoi heille:

-- Jollette nyt osaa keksiä sille pojalle sellaista tehtävää, joka on
mahdoton, niin minä otan teidät joka ainoan hengiltä.

Siinä nyt neuvonantajat löivät kaikki viisaat päänsä yhteen. Kun he
kaikki olivat suuria konnia, niin keksivät he vihdoin sellaisen
tehtävän, ettei olisi luullut kenenkään voivan sitä täyttää.

Mielihyvillään meni keisari pojan luo ja sanoi:

-- Nyt annan sinulle viimeisen tehtävän. Sen jos voit täyttää, niin en
sinua enää milloinkaan kiusaa.

-- Ja mikä tuo viimeinen tehtävä on?

-- Mene tietämättömiin ja tuo näkymätön.

-- Mutta sehän on aivan mahdoton tehtävä.

-- Mene nytkin vaimosi kanssa neuvottelemaan. Kai hän nytkin sinulle
keinon keksii.

Ja keisari meni ilkeästi nauraen pois. Poika meni vaimonsa luo ja
sanoi:

-- Nyt se nauru loppui tässä talossa, sillä nyt on keisari keksinyt
sellaisen tuuman, ettei siitä elävänä suoriudu.

-- Mitä hän sinulta vaatii?

-- Hän sanoi näin: Mene tietämättömiin ja tuo näkymätön.

-- Ole rauhassa, minä menen kolmeksi päiväksi pois, sanoi hänen
vaimonsa, ja tiedustelen sukulaisiltani.

Kolmen päivän päästä hän palasi.

-- En ennättänyt kaikissa sukulaisissani käydä, sanoi vaimo. Odota
vielä kolme päivää.

Ja hän lensi pois ja palasi kolmen päivän kuluttua.

-. En vieläkään ole saanut tietoa siitä, mitä keisari tahtoo.

-- Hyvä ja viisas suku sinulla on, muuta ei voi sanoa, virkkoi poika,
mutta tässä asiassa heidänkin tietonsa loppuvat. Ei muu auta kuin että
minä menen itse sitä sellaista merkillistä asiaa etsimään.

-- En minäkään silloin tänne jää keisarin kiusattavaksi, sanoi hänen
vaimonsa. Minä lennän sitten takaisin luoksesi, kun olet matkaltasi
palannut.

-- Sittenhän taas tavataan, jollei ennemmin, sanoi poika. Minä en
mitään sure. Kyllä kaikki aina maailmassa hyvinpäin kääntyy.

Niin he erosivat ja poika läksi tietämättömiin etsimään näkymätöntä.

Siinä kulkiessaan tuli hän pienen mökin luo, joka pyöri kukon
kannuksella. Sitä poika katseli ja sanoi viimein:

-- Sellaista se on, kun maita matkustaa, niin saa kaikenlaista
ihmeellistä nähdä. En olisi tuostakaan tiennyt, jos olisin sattunut
kuolemaan, Mennäänhän sisäpuolellekin katsomaan.

Kun hän tuli tupaan, niin tuoksahti uunilta vanha akka hänen eteensä:

-- Tule tänne, niin minä syön sinut.

-- Ei pidä tarpeettomasti pitää kiirettä, sanoi poika. En minä ole
tullut tänne miksikään ruokapalaksi. Minulla on aivan totiset tuumat.

-- Elä siinä löpise joutavia, minun on nälkä, huusi akka.

-- Nälkä voi olla kenellä tahansa, sanoi poika. Mutta ensin on tässä
siivosti keskusteltava.

-- Mikä sinä luulet olevasi?

-- Olenhan vain tällainen kuin olen. Minä en ole paljoakaan, mutta sitä
enemmän minun vaimoni. Hän on kovin suurta sukua.

-- Mitä hänen sukunsa minuun kuuluu?

-- Sitä minä en tiedä, kuuluuko hän sinun sukuusi. Muodon mukaan ei
sitä juuri uskoisi, Hän on luonani kaunis kuin kuva, jota ei juuri voi
sinusta sanoa, toisinaan taas on hän joutsen.

-- Sukuahan sinä sitten olet minulle, sanoi akka. Elä siinä joutavia
höpise, vaan istu pöytään, minä tuon sinulle ruokaa, kun kerran sattui
sukulainen luonani käymään.

-- Mieluummin minä syön kuin että minua syödään, sanoi poika.

Syötyään poika kertoi akalle, mitä hän oli etsimässä. Koko yön akka
istui ja selaili kirjojaan, ja aamulla hän sanoi:

-- Minä en sitä tiedä, mutta sisareni on vanhempi, hän voi sinulle
siitä tiedon antaa.

Poika tuli samanlaiselle mökille ja siellä istui toinen akka. Ei
tämäkään tietänyt mitään tuosta, jota poika etsi ja lähetti hänet
kolmannen sisarensa luo, joka oli vanhin heistä kolmesta.

Kun poika tuli kolmannen sisaren luo, niin tämäkin etsi kaiken yötä
kirjoistaan löytämättä mitään. Aamulla hän sitten puhalsi vaskitorveen.

-- Sinun torvessasi on komea ääni, sanoi poika. Ketä sinä sillä kutsut?

-- Kutsun kaikki peikot, maahiset ja vetehiset, vastasi akka.

-- Sittenhän minä nekin kaikki näen yhdellä kertaa, sanoi poika.
Näyttää se minun vaimoni suku olevan kovasti suuri ja monenmoinen.

Nyt alkoi kerääntyä akan tuvan luo kaikenlaisia peikkoja. Siinä oli
yksisilmäisiä, kolmisilmäisiä, yksijalkaisia ja monijalkaisia. Ne
kävelivät, matelivat, hyppivät ja lensivät. Muutamat olivat ihmisen
muotoisia, toiset kaukana siitä.

Näiltä kysyi akka:

-- Osaatteko mennä tietämättömiin ja tuoda näkymätön.

Sitä ei kukaan osannut, ja akka lähetti heidät kaikki pois.

-- Ei niistä minun hommistani näykään tulevan mitään, sanoi poika.
Kyllä minä jo alustapitäen olinkin sitä mieltä, että mahdotontahan se
sellainen on.

-- Vielä on yksi jälellä, joka voi jotain tietää, sanoi akka. Mutta se
on suuren vuoren sisään suljettu, eikä pääse sieltä pois. Minä koetan
puhaltaa sen vuoren halki.

-- Kyllä se on hiukan vaivaloinen tehtävä, sanoi poika.

-- Etkö sinä voi koskaan olla vaiti, kysyi akka.

-- Vaitiko? Miksi minä olisin vaiti, kun voin sanoa ajatukseni?

-- Mutta nyt neuvon sinua tukkimaan suusi.

-- Minkätähden?

-- Sentähden, että minä aijon nyt puhaltaa niin kovaa, että jollet pidä
suutasi kiinni, niin puhallan sinut mykäksi.

-- Sitä minä e -- --.

Enempää ei poika ennättänyt sanoa, kun akka jo puhalsi sellaisella
voimalla, että vuoret halkesivat.

-- Kyllä siinä oli ääntä yhdeksi kertaa, sanoi poika, Sattui suu
jäämään hiukan raolleen, enkä tahdo enää ääntä saada.

Silloin näki poika erään haljenneen vuoren sisästä tulevan suuren
sammakon.

-- Kylläpä siinä on kokoa sammakoksi, sanoi poika. Milloinkahan tuo on
noin suureksi ennättänyt kasvaa?

-- Se on seitsemän sadan vuoden vanha.

-- Ei olekaan sitten ihme, että on niin suureksi ennättänyt tulla.

Sammakko tulla loikki akan luo.

-- Osaatko mennä tietämättömiin ja tuoda näkymätön, kysyi akka
sammakolta.

-- Osaan, vastasi sammakko, Nuoruudessani minä olen siellä ollut.

-- Ota sitten tämä poika selkääsi ja vie hänet sinne.

-- Minä olen niin kauan istunut paikallani tuolla vuoren sisässä, sanoi
sammakko, että minä ilman evästä en voi niin pitkälle matkalle mennä.

-- Minä tuon sinulle evästä, sanoi akka ja kantoi sammakon selkään
kaksi lehmää. Riittääkö tämä?

-- Onhan tuossa kahdeksi ateriaksi, vastasi sammakko.

-- Mene nyt sen selkään, sanoi akka pojalle.

Poika hyppäsi sammakon selkään ja nyt alettiin mennä. Sammakko loikkasi
kuusi, viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi sataa, viisikymmentä virstaa
kerrallaan. Kun tätä menoa oli jatkettu jonkun aikaa, niin tulivat he
kauniin meren rannalle. Sinne he jäivät vuorokaudeksi lepäämään.
Sammakko oli nälissään ja söi toisen lehmän. Sitten he jälleen lähtivät
matkalle. Kun sammakko oli kauan loikkinut, niin tulivat he pienelle
asunnolle, joka loisti korkealla kirkkaasti kuin taivaan tähti.

-- Tuonne sisälle mene, sanoi sammakko, mutta kätkeydy hyvin, piiloudu
kiukaan taakse ja seuraa tarkkaan kaikkea, minkä kuulet ja näet.

Ja sammakko heitti pojan sinne ylös tuvan ikkunalle.

-- Oho, sanoi poika, tultiinpa hyvää kyytiä.

Hän meni, kuten sammakko oli neuvonut, kiukaan taakse piiloon. Siinä
hän odotteli. Vihdoin tuli talon isäntä tupaan. Hän sanoi:

-- Henki, laita syötävää ja juotavaa.

Silloin poika näki, miten pöydän laatikosta hyppäsi esiin nainen ja
laittoi komean aterian pöydälle. Kun isäntä oli syönyt kyllikseen, niin
katosi kaikki pöydältä samalla tavalla kuin oli siihen tullutkin.

-- Olisi sitä voinut jättää jotain minuakin varten, ajatteli poika.
Nälkäinen minäkin olen.

Kun isäntä oli mennyt pois, niin poika tuli esiin kiukaan takaa ja
lähestyi pöytää.

-- Koetan minäkin, sanoi hän. Ehkä tuo sama nainen hyvinkin tuo
minullekin ruokaa.

Kun hän oli nuo loihtusanat sanonut, niin tuli nainen pöydän laatikosta
esiin ja kattoi komean aterian pojalle.

-- Aivanhan tässä elää herroiksi, sanoi poika ahmiessaan suuhunsa niin
paljon kuin jaksoi.

Toisena päivänä tuli talon isäntä taas tupaan ja aterioi samoin kuin
edelliselläkin kerralla. Hänen mentyään käski poika henkeä hänellekin
tuomaan ruokaa.

Kolmantena päivänä, kun isäntä taas oli käynyt tuvassa syömässä, ja
poika oli vuorostaan aterioinut, niin katsoi hän tuvan ikkunasta alas.

-- Katsotaanhan, sanoi hän, miten se sammakko siellä alhaalla jaksaa.
Siellähän se on jo syönyt sen toisenkin lehmän ja nyt nälissään
kurnuaa. Pois minun täytyy jo täältä lähteä. Mutta tuo henki on saatava
matkaan, jotta meillä on ruokaa kotimatkallakin.

Poika avasi pöydän laatikon ja löysi sieltä pienen rasian, jonka hän
pisti taskuunsa. Sen tehtyään hän huusi ikkunasta:

-- Hoi sammakko, ota vastaan nyt, jo tullaan.

Ja hän hyppäsi alas ja tulla tupsahti sammakon pehmoiseen selkään.

-- Nyt on parasta lähteä lietsuun, sanoi hän sammakolle, ennenkuin
talon isäntä tulee kotia.

Sammakko läksi loikkimaan. Kun he tulivat sinne meren lahden rannalle,
niin sanoi poika.

-- Henki, tuo tänne syötävää ja juotavaa. Tuo runsaasti, sillä tämä
minun toverini ei ole mikään vähäruokainen.

Rasiasta tuli tuo nainen esiin ja valmisti heille runsaan aterian. Kun
he tulivat sen akan luo, joka sammakon oli kutsunut esiin, niin sanoi
sammakko:

-- Elä nyt enää minua vaivaa, vaan anna minun mennä, sillä minä olen jo
vanha ja istun mieluimmin yhdessä paikassa.

Poika päästi sammakon menemään. Hän kiitti akkaa hyvästä avusta ja
läksi kulkemaan kotiaan kohden. Hän tuli toisen akan luo ja sitten
ensimäisen luo ja lopulta tuli omaan taloonsa. Se oli aivan tyhjä.

-- Olisipa nyt vaimoni kotona, sanoi poika, niin olisi minun hyvä olla.

Samassa jo vaimo tulikin.

-- No, siinähän sinäkin olet, sanoi poika. Nyt minä olen saanut sen,
mitä menin etsimään. Ja terveisiä minulla on tuotavana sinun
sukulaisiltasi, joita olen tavannut jos jonkin näköisiä ja kokoisia.

Seuraavana päivänä kutsui poika keisarin luokseen pitoihin. Ja kun
kaikki vieraat olivat koolla, niin poika käski henkeä tuomaan ruokaa ja
juomaa. Ja niin runsaasti se toi kaikenlaista, että vieraat olivat
aivan pakahtua sen ruuan paljouteen.

Nuo neuvonantajat tapettiin ja keisari meni häpeissään pois eikä
koskaan enää poikaa koettanut eroittaa hänen vaimostaan.

-- Vaimonsa suvun avulla sitä mies näkyy tässä maailmassa pahastakin
pelastuvan, sanoi poika. Mutta kaikilla ei olekaan sellaista vaimoa
kuin minulla on eikä sellaista vaimon sukua.



VASKILEKKERI.


Olipa kerran kuningas, jolla oli niin kaunis tytär, että hänestä
puhuttiin seitsemässä valtakunnassa. Ja kyllä sitä silloin saikin olla
tavattoman kaunis, sillä muillakin kuninkailla oli tyttäriä, eivätkä
nekään suinkaan olleet rumuudella pilattuja.

Kaunis oli kuninkaan tytär, mutta sen sijaan, että ilo olisi vallinnut
kuninkaan linnassa, olikin siellä ainainen suru ja huoli, sillä tämä
kaunis kuninkaan tytär oli kadottanut unensa ja sen mukana
iloisuutensa.

Vanha kuningas oli kutsunut hoviinsa kaikki ilveniekat tytärtään
huvittamaan, mutta turhaan. Linnassa juoksi rohtomestareita aamusta
iltaan, ja kaikki he uskoivat saavansa kuninkaan tyttären nukkumaan,
mutta siinä he eivät onnistuneet.

Siilon kuningas lupasi tyttärensä ja puolet valtakuntaa sille, joka
saisi hänet nukkumaan, ja olihan se suuri lahja, sillä kuninkaan tytär
oli kaunis ja valtakunta suuri. Nyt sitä vasta aika hyörinä syntyi
linnassa, kun niitä kuninkaan tyttären nukuttajia juoksi tuhka tiheään
siellä. Mutta vaikka ne koettivat mitä keinoa tahansa, niin uni ei
sittenkään palannut kuninkaan tyttären silmäluomiin.

Kuninkaalla oli tallirenki, iloinen poika, mutta laiska. Hän ei
työstään välittänyt mitään, hän vain soitteli aamusta iltaan
kaikenlaisia soittokoneita, jotka hän itse oli laatinut.

-- Pitäisipä minunkin koettaa onneani, sanoi poika itsekseen. Sillä jos
kuninkaan tytär on määrätty minulle tulevaksi, niin minä hänet saankin.

Eräänä päivänä, kun hän auttoi vanhaa kuningasta satulaan nousemaan,
niin otti hän lakin päästään ja kumarsi syvään.

-- Tahdotko sinä jotain? kysyi kuningas.

-- Olisihan minulla pieni pyyntö, vastasi poika, Minulla olisi tuuma,
johon minä tarvitsisin rahaa ja nyt minä pyytäisin armolliselta
kuninkaalta kolme sataa hopearahaa lainaksi. Minä maksaisin ne kyllä
sitten takaisin oikein korkojen ja hyvitysten kanssa.

-- Tuossa on sinulle pyytämäsi rahat, sanoi kuningas. Mutta jollet
kuukauden päästä ole takaisin maksanut, niin annan vetää sinut hirteen.

Ja kuningas antoi pojalle kolme sataa hopearahaa. Silloin poika meni
sepän luo ja sanoi:

-- Tee minulle vaskesta lekkeri, niin suuri, että sinne mies sisään
mahtuu ja minä maksan sinulle siitä sen, minkä sinä pyydät.

-- Alle kolmen sadan hopearahan en minä sitä tee, sanoi seppä.

-- Sen saat, sanoi poika ja antoi hänelle kuninkaan hänelle lainaamat
rahat.

Kun lekkeri oli valmis, niin sanoi poika sepälle:

-- Nyt minä menen sinne sisään, ja sinä saat kuljettaa sen kuninkaan
linnaan, mutta kellekään et saa sanoa, että minä olen siellä. Jos
kuningas tahtoo pitää lekkerin linnassa, niin sano, että se maksaa sata
hopearahaa vuorokaudessa. Huokeammalla et saa antaa sitä heille.

Seppä pani lekkerin rattaille ja läksi kuninkaan linnaan. Kun hän sinne
pihamaalle pääsi, niin alkoi poika lekkerin sisässä kauniisti soitella.
Sen kuultuaan alkoivat kaikki kuninkaan linnan piiat ja rengit tanssia
iloissaan. Kun kuningas kuuli linnan pihalta sellaista iloa, niin
katsoi hän ikkunasta ja sanoi:

-- Mitä peliä siellä minun pihallani pidetään?

Hän juosta kippasi pihalle ja kun hän sinne pääsi ja kuuli iloisen
soiton, niin ei hän voinut enää itseään hillitä, vaan sieppasi hän
paksuimman kyökkipiian ja läksi hänen kanssaan tanssimaan niin että
liepeet heiluivat. Pian oli koko hovikansa kartanolla tanssimassa ja
ilo ja riemu oli suuri.

-- Tämän minä tahdon saada tyttäreni makuuhuoneeseen yöksi, sanoi
kuningas, sillä jollei hän tällaisesta iloisesta musiikista niin
riemastu, että hän sen kuultuaan tanssii ja lopulta nukkuu, niin sitten
on ihme ja kumma.

Hän kysyi sepältä, paljoko tämä tahtoi lekkerin vuokraamisesta yöksi.
Kun seppä sanoi, että se maksaa sata hopearahaa, niin kuningas ensin
aivan kauhistui sellaista vuokran suuruutta, mutta maksoi lopulta, ja
vaskilekkeri vietiin illalla kuninkaantyttären makuuhuoneeseen.

Kun poika huomasi joutuneensa kuninkaan tyttären huoneeseen, niin alkoi
hän soitella niin kauniisti kuin hän taisi ja kun hän siinä oli
hetkisen soitellut, niin vaipui kuninkaan tytär uneen. Poika raotti
lekkerissä olevaa pientä ovea ja tuli huoneeseen ja kun hän kumartui
katsomaan vuoteella lepäävän neitosen puoleen, niin ei hän voinut
silmiään enää hänestä pois kääntää, niin kaunis hän oli. Hän suuteli
kuninkaan tytärtä, mutta tämä oli niin sikeässä unessa, ettei hän siitä
herännyt.

Kauan aikaa poika katseli kuninkaan tytärtä, vasta kun aamu vihdoin
alkoi akkunoita kullata, meni hän takaisin vaskilekkeriin piiloon.

Kuningas tuli aamulla katsomaan, miten hänen tyttärensä oli nukkunut.
Hän sai kauan aikaa tyttöä ravistella, ennenkuin sai hänet valveille.

-- Kun hän nukkuu kerrankin, niin nukkuu hän niin, ettei hän tahdo
laisinkaan herätäkään, sanoi hän. Kun kuninkaan tytär heräsi, niin oli
hän tullut entistään paljon kauniimmaksi ja iloinen hän oli, niin että
kuningas ilosta itki kauan aikaa.

Seuraavaksi yöksi kuningas taas vuokrasi sadasta hopearahasta
vaskilekkerin tyttärensä huoneeseen. Poika soitteli entistään
kauniimmin. Ensiksi niin iloisesti, että kuninkaan tytär ei voinut
hillitä itseään vaan alkoi tanssia, ja kun hän oli tanssinut kauan
aikaa, niin oli hän niin uupunut, että hän kaatui vuoteelleen ja vaipui
sikeään uneen. Silloin poika taas tuli lekkeristä ulos, ja kun
kuninkaan tytär oli niin sikeässä unessa, niin kumartui hän hänen
puoleensa ja alkoi häntä ihailla. Siinä unissaan kuninkaan tytär kyllä
tunsi, että joku häntä suuteli, mutta hän oli niin uupunut, ettei hän
jaksanut silmiään avata. Aamun koittaessa poika taas kätkeytyi
lekkeriin.

Mutta kuninkaan tytär oli koko päivän mietteissään, sillä hänhän
muisteli yöllä tunteneensa jonkun häntä suudelleen ja päätti hän päästä
siitä selville. Illalla, kun lekkeri taas tuotiin hänen huoneeseensa,
ja poika sen sisällä alkoi soittaa, niin tanssi hän kyllä mutta
varovasti, jotta hän ei liiaksi väsyisi. Sitten hän heittäytyi
vuoteelle ja oli uneen vaipuvinaan. Poika tuli lekkeristä ja tuli
kuninkaan tyttären luo ja alkoi häntä suudella. Neito ei avannutkaan
silmiään, mutta kun poika, joka jo kaksi yötä oli saanut valvoa,
vihdoin vaipui uneen, niin avasi kuninkaantytär silmänsä ja näki
huoneessaan kauniin nuoren miehen. Siinä hän nyt vuorostaan katseli
mielihyvillään kaunista nukkuvaa poikaa. Lopulta hänkin väsyi ja vaipui
uneen.

Tuli aamu ja kuningas hiipi hiljaa katsomaan, miten hänen tyttärensä
nukkui. Mutta voi hänen kauhuaan, kun hän näki tyttärensä huoneessa
nukkuvan nuoren miehen.

Kuningas riensi heti apua hakemaan. Kun hän oven sulki, niin paukahti
se kiinni, ja molemmat nuoret heräsivät siihen. Silloin poika
kiireimmän kautta karkasi ikkunaan ja hyppäsi siitä pakoon.

Kun kuningas palasi sotamiesten seurassa tyttärensä huoneeseen, niin
oli poika jo kaukana.

Kuningas oli niin suuttunut, että hän oikein pihisi ja kipenöitsi, Hän
komensi heti kaikki sotilaansa ajamaan poikaa takaa ja tuomaan hänet
tuomittavaksi.

Poika pakeni ensin sepän luo ja peri häneltä ne kolmesataa hopearahaa,
jotka hän oli saanut lekkerin vuokraamisesta, ja läksi sitten pakoon.
Mutta kuninkaan lähettämät sotamiehet saivat hänet lopulta kiinni ja
toivat hänet kuninkaan eteen.

Kuningas oli niin kiukkuinen, ettei hän tietänyt kummalla jalalla olisi
seisonut.

-- Vai sinä sillä tavoin hankit itsellesi pääsön minun tyttäreni
makuuhuoneeseen, huusi hän. Tunnenpa sinut jo ennestään, sillä olen
sinulle lainannut rahojakin kuukausi sitten ja jollet heti niitä maksa
takaisin, niin annan sinun roikkua köyden jatkona.

-- Sinne saatte panna kenen muun tahdotte, sillä tässä ovat rahat,
sanoi poika ja antoi kuninkaalle ne kolmesataa hopearahaa, jotka
kuningas oli sepälle antanut.

Kuningas aikoi kuitenkin viedä pojan hirteen, kun kuninkaan tytär
riensi apuun ja sanoi, että hän tahtoo pojan miehekseen. Kun kuningas
sen kuuli, niin kysyi hän pojalta:

-- Otatko hänet?

-- En huoli, vastasi poika.

Silloin kuningas suuttui niin, että hän ei vähään aikaan nähnyt mitään.
Mutta kun hän vihdoin sai sanan sanotuksi, niin hän käski pojan
pukemaan väkisinkin hääpukuun ja viettämään vihkiäisiä.

Olivat nekin häät, kun poikaa kuletettiin väkipakolla kirkkoon
vihittäväksi. Ja jotta hän ei hääpidoissa pääsisi karkaamaan, niin
sidottiin hän kiinni tuoliin ja kaksi sotamiestä pantiin häntä
vartioimaan. Mutta poika vain nauroi kaikelle tälle ja ärsytti yhä
enemmän kuningasta, joka suuttui lopulta niin, että kiusallakin
kruunasi hänet vielä valtakunnan toisen puolen kuninkaaksikin.

Mutta kun hääpidot olivat loppuneet, sanoi poika nuorelle vaimolleen:

-- Mielihalustahan minä sinut olen ottanut, mutta jos sen olisin
sanonut isällesi, niin ei hän olisi sinua antanut minulle, joka olen
tällainen köyhä poika. Kun häntä oikein ärsytin, niin teki hän juuri
niinkuin minä tahdoin.

Ja sille kuninkaan tytär ja poika nauroivat makeasti.

Ja vaskilekkeriä pidettiin kuninkaan hovissa suuressa kunniassa ja
siinä kuninkaan ja hänen kauniin vaimonsa lapset leikkivät. Ja vaikka
lekkeri olikin niin suuri, niin aikaa myöten eivät kaikki heidän
lapsensa mahtuneet sinne yhtaikaa.



KUN VAIMO ON VIISAS, NIIN ONKIN HÄN OIKEIN VIISAS.


Olipa kerran kauppias, jolla oli hyvin kaunis vaimo, mistä lieneekin
sellaisen löytänyt. Kauppias oli vaimoonsa kovin ihastunut, ja
jokainen, joka vaimon näki, olisikin pitänyt muuta aivan mahdottomana,
sillä kauppiaan vaimo ei ainoastaan ollut kaunis, mutta hän oli niin
viisas, että monikaan mies ei hänelle siinä suhteessa vetänyt vertoja.

Kun kauppias kerran läksi matkoilleen, niin varoitti hänen vaimonsa
häntä ja sanoi:

-- Elä puhu kenellekään minun kauneudestani, Jos sen teet, niin
helposti voi siitä tulla meille kummallekin kaikenlaista onnettomuutta.

Mies lupasi olla puhumatta.

Matkoillaan tuli hän kaupunkiin, jossa suuret herrat paraillaan pitivät
neuvottelua, mistä löytäisivät maailman kauneimman naisen kuninkaan
pojan vaimoksi. Mies meni siihen suureen saliin, jossa herrat istuivat,
kuuntelemaan, millainen nainen kunkin mielestä oli maailman kaunein.

Kun kuninkaan neuvonantaja toi esiin kuvan, joka oli maalattu viereisen
valtakunnan kuninkaan tyttärestä ja sanoi, että hän oli kaunein nainen,
mikä maan päällä eli ja ilmaa hengitti, niin rupesi kauppias ääneen
nauramaan.

-- Mitä sinä naurat? kysyi silloin kuninkaan neuvonantaja kiukuissaan.

-- Sitä, kun te sanotte, että tuo nainen on kaunis. Minä en tuollaista
huolisi piiaksenikaan, kaikkein vähimmin vaimokseni.

-- Tiedätkö sinä, missä on nainen, joka on tätä kauniimpi, sano se?

-- En tiedä, vastasi kauppias, joka muisti vaimonsa varoituksen.

-- Pidä sitten suusi kiinni, eläkä puhu tässä tyhmyyksiä.

Nyt tuotiin toinen kuva esiin, joka kuvasi niin kaunista naista, että
kaikki sen nähdessään hämmästyksestä huudahtivat. Mutta kauppias alkoi
niin kovaa nauraa, että kaikki kiukuissaan kääntyivät häneen päin
katsomaan.

-- Joko sinä taas siellä räkätät! huusi neuvonantaja. Eikö hän ole
mielestäsi kaunis?

-- Tuollaisen naisen minä panisin pellolleni linnun pelättimeksi, sanoi
kauppias.

-- Sano sitten, missä on tätä kauniimpi, jos tiedät.

-- Kyllä minä tiedän sellaisen naisen, mutta minä en sano, vastasi
mies.

-- Jollet sano, niin ole sitten sekaantumatta asioihin, jotka eivät
sinuun kuulu.

Ja nyt tuotiin kolmas kuva esiin. Silloin kauppias alkoi niin nauraa,
että neuvonantaja aivan hyppi paikallaan kiukusta.

-- Jollet nyt sano, mille sinä oikeastaan naurat, niin annan sinut
elävältä nylkeä.

-- Sille minä nauran, kun te ette tiedäkään, mikä kaunis nainen onkaan,
sanoi kauppias. Näkisittepä minun vaimoni, niin ette silloin enää
kuljettaisi tuollaisia kuvia ihmisten katseltaviksi.

Kun mies tämän oli sanonut, niin hän itse pelästyi, sillä hän muisti,
mitä hänen vaimonsa oli hänelle sanonut. Kun kuninkaan poika kuuli
tämän, niin antoi hän heittää miehen vankilaan ja lähetti kymmenen
neuvonantajaa katsomaan, onko miehen vaimo todellakin niin kaunis kuin
tämä väitti.

Kun neuvonantajat tulivat kauppiaan asunnolle, niin tulivat he niin
lumotuiksi nähdessään kauppiaan vaimon, että jokainen heistä olisi
tahtonut saada hänet omakseen. He olisivat kosineet häntä heti, kun
hyvä päivää olivat sanoneet, mutta pelkäsivät toisten ilmaisevan sen
kuninkaan pojalle, joka sen kuultuaan varmaan olisi heittänyt heidät
vankilaan.

Kun kauppiaan vaimo näki kuninkaan neuvonantajien tulevan luokseen,
niin hän heti arvasi miehensä puhuneen hänestä. Ja kun ei kukaan
vastannut, missä hänen miehensä oli, niin arvasi hän hänen istuvan
vankilassa.

Neuvonantajat palasivat kuninkaan pojan luo ja he ylistivät kilvan
kauppiaan vaimon kauneutta niin suureksi, että kuninkaanpoika lähetti
suuren joukon kaikella komeudella noutamaan häntä luokseen. Mutta kun
tämä joukko tuli kauppiaan asunnolle, niin oli hänen vaimonsa paennut.

Yöllä oli kauppiaan vaimo pukeutunut miehen pukuun, pistänyt runsaasti
rahaa, kärpän ja oravan taskuunsa ja lähtenyt miestään etsimään. Hän
tuli siihen kaupunkiin, jossa kuninkaan poika asui ja salaa hiipi
vankilan lähistölle saadakseen tietää, missä hänen miehensä oli. Kun
hän siinä kulki vankilan seinän vierustaa, niin kuuli hän miehensä
murheissaan laulavan. Silloin hän päätti tehdä kaiken voitavansa
pelastaakseen miehensä.

Rahoillaan hän osti komean puvun ja oivallisen ratsun ja tuli kuninkaan
kartanoon ja tarjoutui kuninkaan sotaväkeen. Otettiinhan sellainen
komea mies ilolla vastaan, kun kuninkaalla parhaillaan oli sota
käynnissä. Vaimo ratsasti kuninkaan pojan kanssa vihollista vastaan ja
osoitti taistelussa niin suurta urhoollisuutta, että kaikki häntä kotia
tullessaan jumaloivat. Ja missä tahansa hän ajoi, siellä kaikki
tyttölapset juoksivat hänen jälestään ja ihailivat häntä. Mutta eniten
ihaili häntä kuninkaan tytär, joka jo monet kosijat oli hylännyt. Hän
rakastui niin kovasti tuohon kauniiseen ja urhoolliseen nuorukaiseen,
että hän jo oli tulla aivan kipeäksi paljaasta rakkaudesta. Silloin hän
rohkaisi mielensä, ja kun nuori mies ei uskaltanut itse kosia, niin
kosi hän, sillä saihan hän sen tehdä, kun hän oli kuninkaan tytär ja
oli niin monta kosijaa hylännyt.

Vaimo oli viisas ja suostui tulemaan kuninkaan tyttären sulhaseksi.
Kuningas oli hiukan höperö jo vanhuuttaan ja suostui ilolla tyttärensä
pyyntöön. Ja iloinen oli kuninkaan poikakin, kun sai niin uljaan langon
itselleen. Mutta kuninkaan puoliso oli viisas nainen, jota ei vielä
kukaan ollut pettänyt, ja hän alkoi epäillä, että tässä kaikki ei ollut
niinkuin olla piti. Hän pani merkille kaikenlaisia pikkuseikkoja ja
lopulta heräsi hänessä se ajatus, että tuo hänen tyttärensä tuleva mies
olikin nainen.

Hän meni kuninkaan luo ja sanoi:

-- Höperö sinä olet, etkä siitä viisaammaksi koskaan tule, mutta sen
minä sinulle sanon, että elä anna tytärtämme naiselle vaimoksi.

-- Naiselle, sanot sinä, huudahti kuningas. Kukahan tässä on oikeastaan
höperö, sinä vai minä?

-- Minä olen aivan varma siitä, että tuo uljas nuorukainen onkin
nainen.

-- Kyllä minä siitä pian selville pääsen, sanoi kuningas.

Hän käski lämmittämään saunan ja lähetti tyttärensä sulhasen sinne
kylpemään ja hänelle seuraksi hän määräsi kaksi uskollista palvelijaa,
joiden tuli ottaa siitä selkoa, oliko tuo sulhanen mies vai nainen.

Kun he tulivat saunaan, niin laski vaimo kärpän ja oravan leikkimään.
Ne olivat niin hauskoja eläviä, että molemmat palvelijat jäivät niitä
katselemaan. Sillä aikaa vaimo kylpi ja puki vaatteet ylleen.

Kun palvelijat tulivat kuninkaan luokse, kysyi kuningas:

-- Onko hän mies vai nainen?

-- Mies on!

Kun kuningas sen kuuli, niin arveli hän:

-- Kun on kaksi todistajaa, niin ne aina puhuvat yhtäänne päin ja siten
tavallisesti valehtelevat.

Hän lähetti seuraavalla kerralla vanhimman ja viisaimman
neuvonantajansa saunaan yhdessä sulhasen kanssa. Kyllähän vaimo arvasi,
miksi tämäkin hänen kanssaan saunaan tuli. Hän päästi saunassa taas
kärpän ja oravan leikkimään. Kun neuvonantaja ne näki, niin huudahti
hän:

-- Kas, mistä nuo koreat elävät ovat tulleet? Nepä ovat somia, ja
kuinka hauskasti ne leikkivät!

Ja siihen hän jäi katselemaan niiden leikkiä ja unohti kokonaan, mitä
varten hän oli sinne lähetetty, Sinä aikana vaimo kylpi ja pukeutui.
Kun hän oli jo taas miehen vaatteissa, niin huomasi neuvonantaja, että
hän ei ollut muistanutkaan katsoa, oliko sulhanen mies vai nainen. Hän
ei tahtonut kuninkaalle ilmoittaa lyöneensä tehtävänsä laimin, vaan
sanoi:

-- Mies se on, aivan varmasti mies, minä näin sen!

Silloin määräsi kuningas häät pidettäviksi ja sana lähetettiin kaikkiin
valtakuntiin, ja vieraita tuli läheltä ja kaukaa. Juhlan kunniaksi oli
sulhanen pyytänyt saada näyttää ratsastustaitoaan oikein koko
loistossaan ja hän pyysi, että kaikille vangeille oli annettava hevonen
ja päästettävä heidät vapaiksi.

Siihen kuningas suostui, ja nyt pantiin toimeen oikea juhlallinen
ratsastusnäyte, johon paljon kansaa otti osaa. Kaikki olivat puetut
samalla tapaa, jotta sulhasta ei voitu muista eroittaa muun kautta kuin
sen, että hän oli kaikista taitavin hevostaan ohjaamaan. Hän näki
miehensä ja ajoi hänen luokseen ja sanoi:

-- Seuraa minua!

Kauppias ei ensin tuntenut vaimoaan, niin komean näköinen hän oli
miehen puvussa.

-- Elä siinä töllistele kuin lehmä uutta porttia, vaan seuraa minua,
sillä olenhan minä sinun vaimosi, joka olen sinua tullut pelastamaan.

Silloin mies tunsi oman vaimonsa ja yhdessä he läksivät kiitämään
pakoon. He olivat jo kaukana, ennenkuin huomattiin, miksi he niin
vinhaa vauhtia ajoivat. Heitä lähdettiin kyllä takaa ajamaan, mutta
kukaan ei saanut heitä kiinni ja onnellisina he pääsivät omille
mailleen.

Kuningas kuullessaan tämän sanoi:

-- No, nyt en minä tiedä enää, olenko itsekään mies vai nainen.

-- Kyllä minä olen aina tietänyt, ettei sinussa paljoa miestä ole,
sanoi siihen hänen vaimonsa.

Kuninkaan tytär suuttui niin tästä kaikesta, että hän otti miehekseen
ensimäisen, joka tuli häntä kosimaan. Kuninkaan poika otti vaimokseen
viereisen kuninkaan tyttären, ja sanoi:

-- Hyvä oli, etten tuota naista omakseni saanut, sillä hän olisi ollut
aivan liian viisas minun vaimokseni.

Ja kaikki myönsivät, että siinä oli kuninkaan poika sanonut viisaan
lauseen.



KOLME VELJESTÄ.


Kuninkaalla oli suuri sotajoukko ja siinä oli jos jonkinlaisia miehiä.
Palvelipa siinä muiden muassa kolme uljasta veljestäkin.

Heidät asetettiin silloin tällöin kuninkaan linnan portille
vartioimaan. Kun nuorin veljistä siinä oli vahtia pitämässä, niin näki
hän kuninkaan ainoan tyttären ja rakastui häneen. Eihän se rakastuminen
itsessään niinkään vaarallista olisi ollut, ellei poika olisi ollut
vain sotamies ja tyttö kuninkaan tytär, jota ei sellainen halpa mies
koskaan voinut toivoakaan omakseen. Sitä ajatellessaan alkoi poika
kovasti huokailla ja surusta laihaksi mennä. Sen kun vanhemmat veljet
huomasivat, niin sanoivat he hänelle:

-- Elä siinä suotta ole kallellapäin. Heitä hempu mielestäsi ja tule
kanssamme metsästämään. Salolla kaikki huolet haihtuvat.

Ja he pyysivät päälliköltään lupaa päästä metsästämään ja läksivät
kaikin kolmisin metsän siniseen saliin pyssyt olallaan.

Koko päivän he astelivat näkemättä hiirenpoikaakaan. Kun tuli ilta,
niin joutuivat he mäelle, joka oli ympyriäinen kuin leipä. He tekivät
sen keskelle tulen ja sitten heittivät arpaa siitä kenen heistä tuli
jäädä yöksi vartioimaan. Arpa määräsi nuorimman pitämään huolta tulesta
ja vartioimaan nukkuvia kaikista vaaroista.

Kun tuli keskiyö, niin ilmestyi metsästä hirmuisen näköinen ukko, jolla
oli pitkä parta, iso kukkaro käsivarrella ja piippu hampaissa. Kun
poika sen näki, niin ojensi hän pyssynsä ampuakseen, mutta ukko vain
nauroi ja sanoi:

-- Elä sinä ruutiasi hukkaan tuhlaa, ei sinun kuulasi minuun pysty!
Minuun on jo niin monen monta kertaa tähdätty, mutta aina osumatta.

-- Koska sinä olet sellainen, niin mitä minä suotta koetankaan, sanoi
poika.

Ukko tuli tulen ääreen istumaan ja sanoi:

-- Annahan tulta piippuuni.

-- Ota roviosta, vastasi poika.

-- Minä en sitä itse koskaan voi ottaa, vastasi ukko, anna sinä.

Poika otti käteensä hiilen ja sytytti sen avulla ukon piipun. Kun ukko
oli siinä hetkisen tupakoinut, niin sanoi hän:

-- Lähde nyt minua saattamaan minun asunnolleni.

-- Kuinka minä sen voin tehdä, vastasi poika, kun minut on tänne pantu
vartioimaan veljiäni kaikista vaaroista?

-- Sen minä estän, sanoi ukko.

Hän otti pojan kädestä pyssyn, pisti sen pystyyn ja sanoi:

-- Ei ylitse, ei alitse, ei vieritse! Nyt ei tästä lennä taivaankaan
lintu ylitse, eikä ainoakaan peto lähesty ja veljesi nukkuvat siksi,
kunnes sinä palaat.

-- Jos niin on, niin kyllähän minä sitten voin tulla sinua saattamaan,
sanoi poika.

Kun he olivat pikkuisen matkaa yhdessä kulkeneet, niin alkoi näkyä
vaskinen linna. Vaskesta oli sen seinät, vaskesta sen kiiltävä katto ja
sen korkeat tornit ja kirkas valo loisti kaikista sen ikkunoista, Kun
he tulivat komealle vaskiselle portille, niin siinä vahdit tekivät
heille kunniaa. Ja kun he sisälle astuivat, niin mikä loisto ja komeus,
mikä häikäisevä prameus siellä oli! Ukko nyt pojalle näytteli linnansa
komeutta ja lopulta kestitsi häntä runsaasti kaikenlaisilla herkuilla.
Kun poika aterian päätti, niin oli hän niin täynnä, että vaikealta
liikkuminen tuntui.

-- Niin on hyvä olla, sanoi hän, ettei oikein tiedä, kenen poika
onkaan. Mutta pois minun jo täytyisi mennä, siellä veljet jo varmaankin
kaipaavat.

-- Kuinka kauan luulet saavasi olla matkalla, ennenkuin veljesi luo
ennätät? sanoi ukko.

-- Saman verran kuin tänne tullessanikin, vastasi poika.

-- Jos omin voimin menet, niin kestää matka ainakin viisi vuorokautta.

-- Mikäs minut sitten perii. Veljeni heräävät kohta ja alkavat kaivata
minua.

-- Kyllä minä panen sinut menemään takaisin yhtä hyvää kyytiä kuin
tänne tullessasikin. Mutta täytyyhän minun sinua palkita, kun minut
tänne saatoit. Mitä tahdot?

-- Mitä sitä suotta palkasta, kun näin hyvin on syötetty, kyllähän se
riittää, vastasi poika.

-- Minä annan sinulle tämän kukkaron, sanoi ukko. Sen toisessa päässä
on kultaa ja toisessa hopeaa niin paljon kuin tahdot. Otat sieltä
kuinka paljon tahansa, ei se lopu.

-- No, eihän sitten ole hätäpäiviäkään, sanoi poika.

-- Mutta sinä et saa sitä ilmoittaa kenellekään, et näyttääkään. Vasta
sitten kun rahaa tarvitset, saat näyttää, mitä sinulla on. Mutta
kenellekään et saa kertoa, mistä tämän olet saanut.

Poika lupasi sen. Hän läksi pois. Kun hän tuli pyöreälle mäelle, niin
nukkui vielä hänen veljensä, vaikka oli jo kirkas päivä. Kun poika otti
pyssynsä, jonka ukko oli pannut pystyyn seisomaan, niin heräsivät
veljet.

Koko päivän he metsästivät ja saivat niin paljon riistaa kaikenlaista
kuin jaksoivat kantaa.

Toiseksi yöksi jäi keskimmäinen veli vartioimaan ja kun keskiyö oli
tullut, niin saapui tuo sama ukko hänenkin luokseen. Poika aikoi ampua
hänet, mutta luopui siitä tuumasta, kun ukko sanoi sellaisen yrityksen
turhaksi. Siihen ukko jäi tulen luo istumaan ja pyysi pojalta tulta
piippuunsa, Hetkisen kaikessa sovussa haasteltuaan tämän maailman
menosta pyysi ukko poikaa saattamaan hänet hänen linnaansa. Kun poika
pelkäsi veljensä jäävän turvattomiksi, jos hän ei heitä vartioisi, niin
ukko otti pojan pyssyn, pisti sen maahan pystyyn ja sanoi nuo
taikasanansa, joiden voimasta ei mikään voinut veljeksiä lähetä. Sitten
he yhdessä läksivät astelemaan. Kun he olivat kulkeneet pojan mielestä
noin kymmenen minuutin ajan, niin alkoi näkyä linna. Se oli aivan
hopeanhohtava ja niin komea, että silmiä häikäisi jo sen ulkoseinätkin.

-- Sinulla on komea asunto, sanoi poika. On se mahtanut maksaa yhtä ja
toista, ennenkuin se on valmiiksi tullut.

Kun he tulivat linnan portille, niin oli sen kummallakin puolen karhu,
jotka nousivat takajaloilleen ja tekivät kunniaa. Poika, joka oli
sotilaalliseen menoon tottunut, vastasi siihen ja sitten hän ukon
seurassa meni linnaan sisälle.

Voi sitä komeutta, mikä siellä pojan silmiä kohtasi! Seinät olivat
hopeaa ja kaikki huonekalut samoin ja katossa paloi suuret kruunut, ja
niiden loisto oli niin suuri, että pojan silmiä aivan häikäisi.

-- Täällä sinä siis kuljeskelet ja piippuasi imeskelet, sanoi poika.

-- Tekeehän sitä aina jotain aikansa kuluksi, vastasi ukko.

Kun he olivat kyllikseen katselleet tätä komeutta, niin tarjosi ukko
pojalle aterian niin runsaan, että poika oli täynnä kuin mehiläinen.

-- Jollei sitä nyt röyhellytä, niin ei sitten koskaan, sanoi poika
pöydästä noustessaan.

Ja hän tarttui ukon käteen ja kiitteli häntä hyvästä kohtelusta ja
ruuasta.

-- Pitäisi sitä jo ajatella sitä kotimatkaakin, sanoi hän. Veljet
siellä jo voivat herätä ja kummeksia, minne minä olen kadonnut.

-- Kuinka pitkän matkan luulet sinne olevan? kysyi ukko.

-- Tavallisesti on matka aina yhtäpitkä kumpaankin päin, vastasi poika,
paitsi mitä vatsa palatessa painaa.

-- Jos omilla neuvoillasi sinne aijot palata, niin saat kymmenen
vuorokautta kulkea, vastasi ukko.

-- Jo nyt on ihme ja kumma, sanoi poika. Kaikkea sitä ennättääkin
kuulla ja nähdä, kun elää saa. Jos niin on asian laita, niin parasta on
lähteä heti paikalla.

-- Ole huoleti, kyllä minä sinut takaisin toimitan yhtä pian kuin olet
tännekin tullut, sanoi ukko.

-- No, sitä minäkin ajattelin, että olisihan sitä talosta annettava
sama kyyti kuin millä tuotiinkin, sanoi poika.

-- Mitä sinä tahdot palkaksesi, kun olet minut tänne saattanut? kysyi
ukko.

-- Mitä sitä palkoista suotta puhutaan, kun on näin hyvänä pidetty,
sanoi poika, Kyllähän se ruokapalkka sellaisesta työstä riittää.

-- En minä ilmaiseksi mitään ota, sanoi ukko. Ota tämä pöytäliina. Sen
kun levität minne tahansa ja millaiselle paikalle tahansa ja ajattelet
vaikka millaisia ruokia tahansa ja vaikka kuinka monelle hengelle, niin
kaiken sen saat.

-- Sehän on oikein ihmeellinen pöytäliina se sellainen, sanoi poika. Ei
sitten koskaan tarvitse nälissään sormiaan imeä.

-- Mutta sinä et saa kellekään puhua, mistä tämän olet saanut.

-- Ei puhuta, kun kerran kielletään, vastasi poika.

Siinä he sitten portilla pitkän aikaa kättelivät toisiaan hyvästiksi.
Tuota pikaa oli poika mäellä, missä hänen veljensä nukkuivat tulen
ympärillä. Siellä oli metsäneläimiä jos jonkinlaisia tulen ympärillä,
mutta ainoakaan niistä ei päässyt nukkuvien miesten luo, vaikka
kuinkakin olisi koettanut, ennenkuin vasta sitten, kun poika otti
pyssynsä, jonka ukko oli maahan pistänyt pystyyn.

Siinä nyt oli pojilla edessään metsänriistaa niin paljon kuin olisivat
ottaneet, mutta kun he eivät tietäneet, millä he sen kaiken olisivat
kantaneet pois, niin antoivat he eläinten olla rauhassa.

Kolmantena yönä joutui vanhin veli vartioimaan, ja kun keskiyö tuli,
niin saapui tuo sama ukko tulen luo.

-- Mene pois, huusi poika, tai minä ammun, ja ojensi pyssynsä ukkoa
kohden.

-- Ammu jos ammut, sanoi ukko, ei se minuun pysty.

Ja ukko nauroi niin, että se poikaa kiukutti ja hän koetti ampua, mutta
pyssy ei lauennutkaan. Silloin poika sanoi:

-- Tule sitten, enhän minä sinua millään voi estää.

Ja ukko tuli ja pyysi piippuunsa tulta, ja siinä he tarinoivat
kaikenlaisista asioista.

-- Mennäänhän nyt katsomaan niitä minunkin asuntojani, sanoi ukko.

-- En minä lähde minnekään, sanoi poika. Minä olen tähän jäänyt
vartioimaan, enkä minä lähde koskaan kesken työstäni pois. Ei nukkuvia
siten saa jättää, varsinkin kun ovat omia velimiehiä.

-- Kyllä minä ne varjelen, sanoi ukko.

Hän otti pojan pyssyn, pani sen maahan pystyyn ja sanoi:

-- Ei ylitse, ei alitse, ei vieritse. Nyt ei kukaan voi heidän
lähelleen tulla.

-- Jos niin on, niin voinhan minä tulla sinua saattamaan, sanoi poika.

He läksivät yhdessä astelemaan. Kun he olivat kulkeneet pojan mielestä
noin viisitoista minuuttia, niin alkoi näkyä linna, joka loisti
kullalta.

-- Tuolla se minun asuntoni on, sanoi ukko.

-- Komea on, kovin komea, sanoi poika, näin etäältäkin katsoen, mitä
lieneekään, kun likempää näkee.

Kun he tulivat linnan portille, niin oli siinä kaksi leijonaa, jotka
nousivat takajaloilleen, ja nostaen häntänsä pystyyn tekivät sillä
kunniaa.

Kun poika sen näki, niin pysähtyi hänkin kunniaa tekemään, kuten häntä
sotaväessä oli opetettu. Siihen hän olisi jäänytkin kunniaa tekemään,
ellei ukko olisi häntä vetänyt matkaansa.

Yhdessä he sitten menivät sen kultaisen linnan komeuksia katselemaan,
ja pojan suu jäi aivan auki, kun hän näki, miten kaikki siellä oli
puhdasta kultaa, seinät, pöydät ja tuolit.

-- Kyllä noilla tuoleilla kelpaa istua, sanoi hän, ja piippua polttaa.

Ja iloinen musiikki soi ja kauniit ja moniääniset linnut lentelivät
pitkin huoneita.

-- Hei vaan, sanoi poika, niinhän täällä on iloista, että pois tieltä
vaan. Mutta kun olen näin kauan tätä iloa ihmetellyt, niin on minun jo
nälkäkin. Tarjotaanko täällä mitään suuhun, vai onko tämä kaikki
paljasta silmäruokaa?

Silloin ukko kantoi pojan eteen kaikenlaisia herkkuja, ja siinä he
sitten yhdessä istuivat ja aterioivat. Kun poika oli niin paljon syönyt
kuin terve mies jaksaa, ja hän oli hyvin terve, silloin kun hänellä on
kova nälkä ja edessä paraita herkkuja ja vielä hiukan sitäkin enemmän,
niin alkoi hän hommata poislähtöä.

-- Täytyy sitä kerran paraistakin pidoista lähteä, sanoi hän. Ne
velimiehet voivat jo herätäkin ja oudoksua poissaoloani.

-- Kuinka pian luulet pääseväsi heidän luokseen?

-- Noin viisitoista minuuttia taisi mennä tänne tullessa, sama kai sitä
menee poiskin lähtiessä, paitsi mitä täysi vatsa kulkua hidastuttaa.

-- Viisitoista vuorokautta sinulta menee, ennenkuin sinne pääset ja
sittenkin saat juosta kuin käpälämäkeen menossa. Mutta ole huoleti,
kyllä minä sinulle annan samanlaisen kyytin sinne kuin tännekin. Ennen
lähtöäsi sano kuitenkin, mitä tahdot palkaksesi, kun olet minut tänne
saattanut?

-- Kyllä se ruokakin jo riittäisi, mitä sitä sen enempää tällaisesta
työstä, joka ei ole työtä eikä mitään, vastasi poika.

-- En minä sinua ilman jätä, vaan annan sinulle sellaisen vaipan, että
kun sen panet päällesi, niin kukaan ei näe sinua.

-- Enhän minä kieltäydy vastaan ottamasta, kun hyvällä sydämellä
tarjotaan, sanoi poika.

-- Mutta sinä et saa kenellekään hiiskua sanaakaan, mistä olet sen
saanut, sillä muuten tulen minä ja väännän niskasi nurin.

-- Enhän minä ole tähänkään asti ollut mikään irtonainen suustani, ja
kiinnihän se minunkin kieleni on toisesta päästä, vastasi poika.

Hän tuli veljiensä luo ja yhdessä he läksivät astelemaan kuninkaan
linnaa kohden ja hyvillä mielin he olivat, sillä jokaisellahan heistä
oli sellainen kapine, jonka avulla kyllä hengen saa pysymään itsessään.

He astelivat tietä eteenpäin kantaen selässään suuria kantamuksia
kaikenlaista metsänriistaa. Tultuaan valtamaantielle ja asteltuaan sitä
jonkin matkaa, niin tuli heidän nälkä, ja kun eväs jo oli loppunut,
niin päättivät he poiketa majataloon.

-- Mennään sinne pyytämään ruokaa, sanoi vanhin veli, Eihän meillä ole
rahaa, mutta voimmehan vaihtaa syötävää tarjoamalla riistaa maksuksi.

Nuorin veli ei siihen sanonut mitään, mutta hän ajatteli:

-- Kyllä minulla on rahaa kuin roskaa, jos niin tarvitaan.

Kun he tulivat majataloon, niin sanoi nuorin poika:

-- Nyt ruokaa pöytään kolmelle miehelle ja parasta, mitä talossa on.

Kun ne olivat syöneet kyllikseen, niin kysyi nuorin veli:

-- Mitäs tämä kalaasi maksaa?

Isäntä määräsi hinnan. Silloin poika otti kukkaronsa ja kaasi sen
hopeapäästä suuren kasan rahoja pöydän kulmalle ja sanoi:

-- Riittääkö tämä?

Isäntä löi kätensä yhteen nähdessään niin paljon rahaa ja sanoi:

-- Tällähän määrällä minä olisin teitä ruokkinut vaikka kolme vuotta.

-- Se ei kuulu minuun, sanoi poika. Minä maksan mitä tahdon. Korjatkaa
pois nuo rahat!

Isäntä kiitteli ja kumarteli niin, että oli aivan monessa mutkassa.

Kun toiset veljekset näkivät, mistä veljensä rahoja ravisti, niin
ajattelivat he:

-- Sinä olet tainnut käydä samassa kylässä vieraissa kuin mekin.

Mutta he eivät uskaltaneet hiiskua sanaakaan siitä toisilleen.
Istuessaan siinä tuvan penkillä ja sulattaessaan ruokaansa sanoi nuorin
veljistä isännälle:

-- Paljokos tahdot, jos myyt tämän talon minulle? Aivan sellaisenaan
kuin se on, et liikuta mitään muuta kuin mitä ylläsi on.

-- Talo on iso ja hyvässä kunnossa, se maksaa paljon.

-- Rahallahan siitä sellaisesta päästään.

Kun toiset veljet kuulivat, miten nuorin rehenteli, niin ajattelivat
he:

-- Sinä taisitkin paraan lahjan saada.

-- Jos kolmekymmentä tuhatta lyöt pöytään, sanoi isäntä, niin olkoon
talo ja kaikki sen tavarat sinun.

-- Siis on kaupasta sovittu. Ei siis muuta kuin ruvetaan rahoja
laskemaan, sanoi poika.

Hän otti kukkaronsa ja kopisti sen kultapäästä niin hirveän suuren
kasan rahoja pöydälle, että silmät meni isännältä nurin vähäksi aikaa
päässä, eikä hän tahtonut saada sanaakaan suustaan, kun hän alkoi niitä
laskea.

-- Riittääkö? kysyi poika.

-- Tottahan toki, Johan tällä summalla ostaisi vaikka kolme sellaista
taloa kuin tämä on.

-- Se ei kuulu minuun, sanoi poika. Pidä hyvänäsi, mitä olet kerran
saanut.

Kun nuorin veljeksistä näin oli ostanut talon, niin sanoi hän
keskimmäiselle veljelleen:

-- Jää sinä tänne taloa pitämään, kyllä minä sinut vapaaksi ostan
sotaväestä.

Veli valjasti vanhimmalle ja nuorimmalle hevosen kärryjen eteen ja he
läksivät kaupunkiin päin ajamaan otettuaan ensin kaikki metsästä
saamansa riistan rattailleen.

Lähellä kaupunkia oli toinen majatalo. Sinne he poikkesivat ja
tilasivat itselleen aterian. Kun maksun aika tuli, niin kolisti nuorin
veli kukkarostaan niin paljon pöydälle rahoja, että isäntä sanoi siitä
summasta ruokkivansa heitä vaikka viisi vuotta. Poika katseli taloa ja
kun hän näki sen hyvin suureksi ja kaikin puolin komeaksi, niin kysyi
hän isännältä, mistä hinnasta hän sen myisi.

Isäntä mietti hetkisen ja määräsi sitten niin suuren hinnan kuin hän
suinkin ilkesi sanoa.

-- Minä maksan sen, sanoi nuorin veli ja pudisti kukkarostaan pöydälle
niin suuren kasan rahoja, että ne eivät enää pöydälläkään pysyneet vaan
vierivät pitkin permantoa.

-- Tässä on jo aivan liikaa, sanoi isäntä ja alkoi laskea rahoja.

-- Korjaa rahat ja mene matkaasi, sanoi nuorempi veli, sillä minun tämä
vanhin veljeni jää tähän vielä tänä päivänä isännäksi.

Vanhin veli jäi sinne asumaan ja nuorin läksi ajamaan kaupunkiin
kuljettaen kaiken metsän riistan mukanaan. Hän vei ne alipäällikölleen
ja sanoi:

-- Minä toin teille hiukan haukattavaa. Mutta sitten pyytäisinkin
teiltä pientä palvelusta.

-- Mikä se olisi?

-- Minä olen yhdessä veljieni kanssa päättänyt heittää koko sotamiehen
ammatin ja nyt minä tahtoisin ostaa meidät palveluksesta vapaaksi.

-- Kyllä minä puhun asiasta ylipäällikölle, sanoi alipäällikkö ja meni
heti toimittamaan asiaa.

-- Jos maksavat kolme sataa kultarahaa yhteensä, niin päästän heidät
vapaaksi palveluksesta, sanoi päällikkö.

Kun nuorin veli sen kuuli, niin sanoi hän:

-- Eihän se ole hinta eikä mikään kolmesta urheasta miehestä.

Ja hän meni päällikön luo ja pudisti kukkarosta hänen eteensä niin
paljon rahoja, ettei päällikkö koskaan ollut niin paljoa nähnyt
yhtaikaa, ja hän oli kuitenkin pidellyt suuria summia eläessään.

-- Aivan tässä tulee sokeaksi, kun niin paljon rahaa näkee, sanoi hän.
Minä voisin tällä summalla jo elättää kokonaisen armeijan.

-- Tehkää mitä tahdotte, sanoi poika, kun minä vain saan sellaiset
paperit, että minä ja veljeni olemme sotapalveluksesta vapaita.

Hän sai sellaiset paperit ja lähetti ne molemmille veljilleen.

-- Eiköhän kuninkaan tytär nyt minuun suostu, kun minulla on rahaa
vaikka kuinka paljon, ajatteli hän ja meni ostettuaan itselleen komean
puvun linnaa kohden.

Mutta vartijatpa eivät päästäneetkään häntä sisään. Kun poika siinä
mekasti ja kaikin mokomin tahtoi päästä linnaan, niin kuuli sen
kuninkaan tytär huoneeseensa ja kurkisti ikkunastaan. Kun hän näki
ulkona sellaisen komean miehen, niin lähetti hän palvelijansa kysymään,
mitä vieras tahtoi.

-- Minä tulen kosimaan sitä kuninkaan tytärtä, sanoi poika
palvelijalle.

Palvelija meni linnaan ja sanoi kuninkaan tyttärelle:

-- Kosia se mies tahtoo teitä.

-- Päästä sitten sisään, vastasi kuninkaan tytär.

Kun poika tuli kuninkaan tyttären eteen, niin tunsi tämä heti pojan
entiseksi sotilaaksi, ja sanoi kiukkuisena:

-- Kuinka sinä tolvana tohdit tulla minua kosimaan, sinä, joka olet
minun linnani ovella niin usein vahtina seisonut?

-- En minä nyt omalla muodollani enkä arvollani kosikaan, vastasi
poika, vaan rahoillani, Minulla on sellainen kukkaro, että siitä tulee
kultaa ja hopeaa niin paljon kuin kokoo.

Kun kuninkaan tytär sen kuuli, niin päätti hän jollain viekkaudella
anastaa kukkaron ja hän tuli hyvin makeakieliseksi ja sanoi pojalle:

-- Jos niin on asian laita, niin tule sitten tänne minun viereeni
istumaan ja puhelkaamme siitä asiasta.

Ja kun he siinä rinnatusten istuivat, niin tuli kuninkaan tytär
vieläkin makoisemmaksi ja sanoi pojalle:

-- Katsellaan nyt sitä sinun kukkaroasi.

Ja poika tuli niin hölmöksi kuninkaan tyttären makeasta muodosta, että
näytti hänelle kukkaron. Tämä otti sen käteensä ja sanoi:

-- Minä menen isälleni näyttämään ja kysymään, mitä hän arvelee
asiasta. Ehkä meistä hyvinkin pari tulee.

Mutta kun hän oli ovesta päässyt pois, niin sanoi hän sotamiehille:

-- Siellä minun kamarissani on mies, joka on ajettava pellolle.

Sotamiehet tarttuivat pojan niskaan ja sanoivat:

-- Korjaa luusi täältä ja heti paikalla!

Ja he potkivat ja tyrkkivät häntä ja ajoivat hänet pois linnasta.

Alakuloisena kulki poika katua ylös ja toista alas. Rahoja ei hänellä
enää ollut. Vihdoin päätti hän mennä veljiensä luo arvellen, että ne
kyllä hänet elättävät. Kun hän keskimäiselle veljelleen oli kertonut
kohtalonsa, niin sanoi tämä:

-- Sinä ostit minulle talon ja hankit minulle vapauden
sotapalveluksesta. Minä tahdon sen kaiken sinulle palkita. Ota tämä
pöytäliina. Sen kun levität, niin saat komean aterian niin monelle
hengelle kuin vain haluat.

Poika meni taas kuninkaan linnaan, mutta vahtisotilaat eivät päästäneet
häntä sisään. Kuninkaan tytär kuuli mellakan huoneeseensa ja huusi
ikkunasta:

-- Kyllä se mies saa sisään tulla!

Ja hän juoksi poikaa vastaan ja sanoi:

-- Voi, kultaseni, minne sinä viime kerralla katosit? Minä olin
isältäni lupaa kysymässä ja hän sanoi, että kyllä me saamme naimisiin
mennä.

-- Sotamiehethän minut potkivat ulos linnasta.

-- Aijai, kuka sellaista on uskaltanut tehdä minun tulevalle
miehelleni? Mutta kun nyt olemme taas tavanneet toisemme, niin
menkäämme aterialle.

-- Kyllä minä siitä huolen pidän, sanoi poika. Minulla on täällä
sellainen pöytäliina, että sen avulla saa vaikka kuinka komean aterian
ja vaikka kuinka monelle hengelle tahansa.

-- Näytäthän sitä minulle, sanoi kuninkaan tytär ja hän puhua lirutti
niin koreasti, että poika tyhmyydessään antoi hänelle pöytäliinan.

Kun kuninkaan tytär oli sen saanut käsiinsä, niin meni hän sitä
isälleen näyttämään, mutta päästyään ovesta ulos hän lähettikin
sotamiehet potkimaan pojan pois linnasta.

Poika ei uskaltanut mennä enää keskimäisen veljen luo, kun hän oli
pöytäliinan siten hukannut, vaan meni vanhimman veljensä kartanoon ja
valitti hänelle onnettomuuttaan. Tämä tahtoi palkita pojalle sen, että
tämä oli hänelle kartanon ostanut ja antoi hänelle vaipan, joka ihmisen
tekee näkymättömäksi.

-- Sen avulla voit hankkia takaisin kaiken sen, minkä olet menettänyt.
Elä nyt anna sen naikkosen sinua nenästä vetää.

Hyvillä mielin meni poika taas kuninkaan linnaan. Kun hän oli
näkymätön, niin eivät vartijat osanneet häntä pidättää. Hän tuli
kuninkaan tyttären huoneeseen. Siellä hän istui lankaa kerimässä
aikansa kuluksi. Hän ei kuullutkaan, kun poika astui sisään ja
kuljeskeli huoneessa. Poika meni kuninkaan tyttären kaapille ja etsi
sieltä kukkaroaan ja pöytäliinaansa, mutta ei löytänyt. Silloin poika
astui aivan hänen eteensä ja sanoi:

-- Päivää! Tässä minä taas olen!

-- Minä kuulen äänesi, sanoi kuninkaan tytär, mutta en näe sinua.
Kuinka se voi olla mahdollista?

-- Minä olen sellainen mies, että voin muuttaa itseni millaiseksi
tahdon. Minua on tässä talossa katalasti peijattu, mutta nyt minä
olenkin tullut sinua, nainen, vaatimaan tilille.

-- Enhän minä ole sinulle mitään pahaa tehnyt, vastasi kuninkaan tytär.
Täällä minä olen sinua odotellut, mutta sinä karkaat aina minun luotani
pois.

Ja niin makea oli hänen äänensä, että poika uskoi mitä hän sanoi.

-- Kuinka sinä voit olla näkymätön ja kuitenkin minä kuulen sinun
äänesi?

-- Minulla on sellainen vaippa ylläni, että se tekee minut aivan
näkymättömäksi, sanoi poika.

-- Annahan, kun minäkin koetan, annahan kultaseni!

Ja poika oli niin hölmö, että antoi, vaikka kuninkaan tytär häntä aina
oli niin pahasti petkuttanut. Mutta poikahan oli niin kovasti
rakastunut. Hän riisui vaipan yltään ja antoi sen kuninkaan tyttärelle.

-- Nyt minä menen sanomaan minun isälleni, ettei minun huoneeseeni saa
sotamiehet tulla.

Mutta kun hän oli saanut viitan hartioilleen, niin hän tuli
näkymättömäksi ja huusi sotilaat ajamaan pojan pois hänen huoneestaan
ja surmaamaan hänet. Poika kun sen kuuli, niin sulki hän kaikki ovet ja
pakeni ikkunasta köyttämällä huoneen ikkunassa olevat verhot yhdeksi
nuoraksi.

Kun hän oli päässyt linnasta pakoon, niin ajatteli hän itsekseen:

-- Nyt minä en voi mennä enää veljienikään luo, kun olen heidän
antamansa lahjat sillä tavoin kadottanut. Minä menen merille ja
kaukaisille maille, siellä minä kai jollain voin itseni elättää.

Satamassa oli pursi. Hän meni sinne ja tarjoutui laivamieheksi ja kun
hän oli reipas ja terve poika, niin otti laivuri hänet palvelukseensa.
Poika purjehti monta vuotta kaukaisia meriä. Kerran nousi niin armoton
myrsky, että laiva joutui haaksirikkoon, ja kaikki sen miehet
hukkuivat, paitsi poika, joka pääsi purren raakapuun avulla erääseen
saareen.

Kuivattuaan vaatteensa hän alkoi astella löytääkseen jotain suuhun
pantavaa, Siinä kävellessään tuli hän omenapuun luo, joka oli täynnä
mitä kauneimpia omenoita. Poika söi niistä yhden. Mutta voi kauhua, kun
hän itseään tarkasti. Hän ei ollutkaan enää mikään ihminen, vaan
valkoinen hevonen, joka siinä nelin jaloin käydä kompuroi.

-- Kun hullusti käy, ajatteli poika, niin käykin oikein hullusti.

Mutta kun hänen oli kovasti nälkä, niin arveli hän:

-- Nälkä minun on. Minä syön, en minä tästä taida hullua harmaammaksi
tulla.

Hän söi toisenkin omenan puusta ja heti kasvoi hänelle hirveän suuret
sarvet, niin että hän vain soluttelemalla pääsi metsässä kulkemaan.

-- Vieläkö sekin oli tarpeellista? sanoi hän. Mutta kyllä kai minä nyt
olen sen viimeisen villityksen saanut kokea, niin että syön minä mitä
tahansa ei siitä tämän merkillisempää tule.

Ja otti omenan eräästä pienestä puusta ja söi sen. Silloin sarvet
putosivat hänen päästään.

-- Kas, sanoi hän, tässähän se parannuspuu taitaakin olla. Kun kovaa
kokee, niin aina se hyvä lopulta tulee.

Hän söi toisen omenan ja muuttui jälleen ihmiseksi ja oli hän niin
kaunis, että kun hän vedessä kuvaansa tarkasti, niin ei hän tahtonut
omaa kuvaansa tuntea.

-- Kylläpä pojasta tuli oikein puhtaan näköinen, sanoi hän. Ei puutu
muuta kuin olisi joku, jolle itseään saisi näyttää. Pois tästä saaresta
olisi päästävä keinolla millä tahansa.

Hän kuljeskeli pitkin saaren rantaa etsien jotain veneen tapaista. Kun
hän siinä oli aikansa kuljeksinut, niin näki hän kumossa olevan veneen.
Poika kahlasi sen luo ja veti sen maihin. Se oli varmaan ollut naisen
vene, sillä tuhdon alla oli vasu, jossa oli kaksi eri osaa aivan kuin
hedelmiä varten. Ja kun hän lähemmin sitä tuhdon alapuolta tarkasti,
niin löysi hän sieltä käärön naisen vaatteita.

-- Tällähän minä purjehdin vaikka minne, sanoi poika. Mutta ensin
tahdon ottaa hiukan noita merkillisiä omenia mukaani, niitä voi
hyvinkin tarvita, kun taas joutuu ihmisten asuinmaille.

Hän meni puiden luo ja keräsi vasun täyteen omenia ja tarkalleen
eroitti eri lajit toisistaan.

-- Kun ei tiedä minne joutuu, niin taitaa olla viisainta pukeutua
naisen pukuun, koska sellaiset vehkeet tässä on käsillä. Voihan
helposti joutua sellaisiin seutuihin, joissa minut tunnettaisiin ja
henki parkaa kysyttäisiin.

Niin hän läksi naiseksi puettuna purjehtimaan, ja kun oli myötäinen
tuuli, niin mitäs muuta kun antoi mennä hyvää vauhtia. Kolmantena
päivänä hän tuli vihdoin likelle maata ja huomasi sen juuri siksi
kaupungiksi, josta hän oli lähtenyt.

-- Ympäri käydään ja samaan paikkaan tullaan, sanoi hän. Nyt sitä
viekkautta kysytään, jos kuninkaan tyttären kanssa taas joudun
tekemisiin. Vaikka minä sitä naasikkaa armottomasti vielä rakastankin,
niin kurituksen hän kuitenkin ansaitsee. Ja oikein tuntuvassa muodossa.

Hän laski rantaan. Kun kuninkaan tytär ikkunastaan näki rannassa
venheen ja siinä naisen, jolla oli kauniita omenia, niin lähetti hän
piikansa kysymään, mitä ne maksoivat. Se piika oli niin ruma, että
jokainen kääntyi poispäin, kun hänet vain näki. Kun hän saapui rantaan
ja näki pojan akan puvussa, niin kysyi hän:

-- Myytkö omenia?

-- Myyn, jos minulle se maksetaan, mitä minä pyydän.

-- Ja paljoko sinä pyydät?

-- Sata kultarahaa kappaleelta.

-- Oletko sinä aivan pähkähullu, vai lasketko leikkiä?

-- Nämät ovat niin merkillisiä omenia, että niistä ihmisen muoto
muuttuu, sanoi poika. Jollet usko, niin annan minä sinulle yhden
maistaaksesi.

Poika antoi tuolle rumalle piialle yhden niistä omenista, jotka tekivät
kauniiksi. Kun piika oli sen syönyt ja huomasi tulleensa kauniiksi,
niin sanoi hän:

-- Voi kuitenkin, miten minun nyt kävi. Enhän minä kehtaa takaisin
palatakaan, kun minä olen näin kauniiksi tullut. Minä olen tähän aivan
tottumaton.

Ja hän läksi parkuen linnaan.

-- Sillä akalla on aivan ihmeellisiä omenia, sanoi hän kuninkaan
tyttärelle. Katsokaahan minua, millaiseksi minä muutuin heti, kun hän
antoi minulle yhden niistä.

Silloin kuninkaan tytär käski piikaa heti menemään ja ostamaan
hänellekin. Piika kävi noutamassa hänelle kaksi omenaa, enempää poika
ei antanut.

Kuninkaan tytär alkoi heti ahneesti niitä syödä. Kun hän oli ensimäisen
syönyt, niin tuntui hänestä niin kovin kummalliselta, Hän vilkaisi
sivulleen ja huomasikin olevansa hevonen.

-- Minä näen kai unta tai olen kokonaan höperö, sanoi hän.

Hän söi toisenkin omenan ja silloin kasvoi suuret sarvet hänen
päähänsä. Hän parkaisi kauhusta ja se kuului rantaan asti, jossa poika
oli. Siitä poika tiesi, että nyt oli kuninkaan tytär saanut
rangaistuksensa. Hän purjehti heti toisille maille pakoon.

Linnassa syntyi tavaton parkuna, kun kuninkaan tytär näin oli
ihmismuotonsa kadottanut. Hevonen hän oli ja hevosena hän pysyi, vaikka
kaikki lääkärit juottivat ja syöttivät hänelle senkin seitsemät
lääkkeet ja rohdot. Tavan takaa koetettiin sahata niitä sarvia poikki,
mutta ne kasvoivat yhä uudestaan.

Silloin kuningas julisti ympäri maata, että se, joka parantaa hänen
tyttärensä saa puolet kuningaskuntaa ja toisen puolen hänen kuoltuaan
ja kuninkaan tyttären vaimokseen. Nyt juoksi linnassa lääkäreitä ja
parantajia niin tiheään kuin kissoja ja kukin syötti ja juotti
kuninkaan tyttärelle kaikenlaisia lääkkeitä niin, että hän oli jo aivan
kuolla kaikenlaisiin pahoihin aineisiin.

Lopulta poikakin sai tiedon tästä kuninkaan julistuksesta ja hänkin
päätti mennä parantamaan ja samalla rankaisemaan kuninkaan tytärtä.

Hän pukeutui lääkärin pukuun ja tuli linnaan. Siellä kuningas istui
valtaistuimellaan ja itki täyteen ääneen, sillä hän oli jo niin
epätoivoissaan, kun ei kukaan ollut osannut hänen tytärtään parantaa.

-- Mitä sinä haet? kysyi hän pojalta.

-- Minä tulin sitä tytärtänne parantamaan.

-- Ei häntä kukaan voi parantaa. Hän on hevonen ja pysyy hevosena. Ja
millaisena hevosena, sarvipäänä! Ja hän on viime aikoina tullut niin
vihaiseksikin, että hän puskee jokaista, joka hänen lähelleen tulee.

-- Minä tiedän voivani parantaa hänet, sanoi poika. Mutta kovat ehdot
minä panen. Kukaan ei saa tulla siihen huoneeseen, jossa minä olen
hänen kanssaan.

-- Siitä voit olla huoleti, ei sinne kukaan tule. Ei kukaan uskalla,
kun hän on niin vihainen. Puolet hoviväestäni makaa vuoteessa hoidellen
hänen antamiaan kolauksia. Täällä onkin laastaria niin viljelty, että
koko linnassa sen haju tuntuu.

Poika meni siihen huoneeseen, jossa kuninkaan tytär oli. Se ryntäsi
heti poikaa vastaan, mutta tämä oli ottanut aika hyvän pampun mukaansa
ja sivalsi sillä pari kertaa hevosta lapaluiden kohdalle niin että
läjähti. Silloin kuninkaan tytär heti lakkasi puskemasta ja potkimasta.

-- Alallasi, taikka tulee tästä sellainen komento, että tiedät pamppua
maistaneesi. Kuritusta sinä olet ansainnut, sillä sinä olet saanut
tämän kaiken varmasti palkaksi tekemistäsi vääryyksistä.

-- Minä en ole tehnyt mitään vääryyttä kenellekään, sanoi kuninkaan
tytär.

-- Vai et sinä tahdo tunnustaa, sanoi poika, ja hän löi pampulla
kuninkaan tytärtä, niin että vinkui paikat.

-- Elä lyö, elä lyö, huusi tämä.

-- Lyönpä niin kauan kunnes tunnustat, mitä pahaa olet tehnyt!

-- Minä varastin eräältä pojalta kukkaron.

-- Arvasinhan minä sen, sanoi poika. Tässä on nyt sinulle pieni pala
omenaa.

Kun hän sen oli antanut kuninkaan tyttärelle, niin putosi puolet
sarvista pois.

-- Mutta olet sinä muutakin pahaa tehnyt.

-- En ole, vastasi kuninkaan tytär.

-- Sen saamme nähdä, sanoi poika ja alkoi suimia pampulla hevosta
oikein tuntuvasti.

-- Hellitä hyvä mies, hellitä, johan minä tunnustan. Minä otin eräältä
pojalta pöytäliinan.

-- Tippuuhan se tunnustus aina vähitellen sinusta esiin, sanoi poika.

Hän antoi taas palan omenaa kuninkaan tyttärelle ja sarvet putosivat
kokonaan pois.

-- Mitä muuta pahaa olet tehnyt?

-- En mitään!

-- Tunnusta pois heti tai minä annan sinun maistaa piiskaa.

-- Minulla ei ole mitään tunnustettavaa!

-- Vai ei ole? Sen saamme nähdä, sanoi poika ja antoi pampun tanssia
pitkin kuninkaan tyttären selkää.

-- Lopeta jo, lopeta jo, sanoi kuninkaan tytär. Johan minä tunnustan.
Minä otin eräältä pojalta vaipan.

-- Kas niin, nyt olet kaikki vikasi tunnustanut ja nyt saat takaisin
ihmismuotosi, sanoi poika ja ja antoi hänelle kokonaisen omenan.

Kun kuninkaan tytär oli sen syönyt, niin sai hän entisen muotonsa
takaisin. Ja silloin hän kiitti poikaa nöyrimmästi.

-- Minä olen se sama poika, jolle sinä niin paljon olet vääryyttä
tehnyt, vaikka minä sinua niin paljon rakastin. Mutta sovitaan kaikki
vanhat vihat pois ja mennään isäsi luo.

Käsikynkkää he sitten menivät vanhan kuninkaan luo, joka niin ihastui
nähdessään jälleen tyttärensä ihmisen muotoisena, että hän kokonaan
luopui valtakunnastaan ja antoi sen pojalle ja itse rupesi eläkkeelle.

Sitten pidettiin häät sellaiset, ettei ennen ole nähty eikä kuultu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Satujen maailma I - Suomen kansan sadut I kokoelma" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.