Title: Munkki-kammio - Runoja
Author: Lehtonen, Joel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Munkki-kammio - Runoja" ***


MUNKKI-KAMMIO

Runoja

Kirj.

JOEL LEHTONEN



Helsinki,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1914.



SISÄLTÖ:

Alkuruno
Onnen hetki
Lili
Katukuva
Seelia
Maaria
Juhannusyö
Viola
Ulla
Heinäkuu
Brunetta
Silkki-Eeva
El picador
Jeannette
"Pyhä Fransiscus"
Delila
Angelica
Isis
Minne?



ALKURUNO.


Eräs mies, joka oli ennen ollut fiool-leikari, oli tullut
luostariin ja luullen kuolevansa lauloi:

    Myös multa päiwät kohta kai
    Nyt päättyy, -- ken uscoi tuota,
    Cuin Riemussa, Woimassa tanssata sai.
    Nyt poisko Maliain luota?
    No niin, ken Onnen warhain joi,
    Se Joucosta warhain mennä woi
    Näin weisaten: halleluia!

    Olen elänyt. Caiwanut Leiwiskää
    En maahan sywälle sangen.
    Työt tehnyt, nautinnut, Tingintää
    Kyll' ylenkatsonut; langenn'
    En kumartamaan Päämiehiä maan,
    Jos heickoja poljinkin toisinaan.
    Työ Herran on anteexi antaa.

    Mut cuink' Elo falski on lyhwä niin?
    Mies heico ja Hammas musta
    Ja harmaata tullut Haiweniin.
    Wain Crantzeja Taistelusta,
    Cosk' jotki nähty ja tunnettu on!
    Nyt siimeessä Munkki-Kammion
    Näin itzeni walmistaa machdan.

    Wain Muistot Riemua nyt suo.
    Ja niistä kirckain ja armain
    On Piiri tuo, joca tygö ja luo
    Cuin ennenkin käy sulo Parmain,
    Naiskäsin pyyhkii Kyyneleet
    Ja kuiskii: Oomme myös naurelleet.
    Sir Cuolem' ei hirmuta mua.

    Täynn' Rackautta on Mieli mun
    Quin Suo, joka kytee tulta, --
    Se ihmekö, caick' Elon liekit kun
    Nyt tukahdutettu on multa!
    Oi neitzet ja Frouwat! riemuin lyö
    Juur' tähtenne Rinta, waick' ympär on Yö,
    Näin weisaten Valee-wirren.

    Te Siunatut! Ympäri Jocaisen
    Pään Cunnian Gloorian loisin.
    Te keskellä Murheen Alhon sen
    Caick' käätä tahdoitte toisin.
    Mut aawistin silloin: on käypä näin.
    Maan Riemut jättäen pystypäin
    Käyn taiwaasen: halleluia.



ONNEN HETKI.


    Taas hetken olen onnellinen ollut.
    Se oli vieno ilta kesäkuun
    ja kaupungissa pienoisessa, missä
    ma ennen lapsukaisna leikitsin.
    Se oli kaarisillan harjalla,
    jok' yli salmen pyörretumman vei
    ja jonne olin tullut, toipuva.
    Kuukauden yksinäni neljän seinän
    sisällä, sairas, olin ikävöinyt,
    väsynein pyytein, niinkuin munkki, vanki,
    kun haaveet, tunteen hyrskyt valloilleen
    sit' ennen päästin, juoden maljan, josta
    voi sakka pian paistaa, mutta myöskin
    ees hetkeks sielu sulo-unheen saa.
    Kuukauden yksinäni, vuottain, niinkuin
    yösiippa, joka seinänrakoon painuu.
    Vain kuullut tornikellon läppäykset,
    yks tunti toisen jälkeen, seurannut
    tuloa kesän koivussa, jok' eessä
    mun ikkunani puhkes silkkilehteen,
    ja kaipuun uneen silmät sulkenut.
    Nyt olin toipunut ja teitä astuin.
    Ja silloin olen onnellinen ollut, --
    se oli kaarisillan harjalla,
    se oli vieno ilta kesäkuun.

    Kun tulin sillalle, niin aurinko
    juur aleni taa Saimaan ulappain,
    suruisiin metsiin; tornikello tuttu
    löi verkallensa, luulen, yhdeksän.
    Ma seisoin kasvot kaupunkia päin.
    jonk' iltarusko kuulas kultaeli,
    punaiset päädyt, katot portahittain.
    Ol' ilma tyyni, kostea, ja virta
    se välkkyi vihreää ja valkeaa.
    Uus lehti, kukat tuoksui syreeneissä. --
    Ja kaukaa jostain, takaa vetten, ilman
    soi viulu kirkas Ave-Mariaa.

    Soi viulu kirkas Ave-Mariaa
    niin vienoa, mut salaa hehkuvaista
    ja intohimon pauhull' uhkaavaa.
    Ja tuolla talotöyryn taustalla
    ol' ilma siniharmaa, ukkospilvet
    nous sieltä raskaina ja hahmoin tummin.
    Viel' äänetöntä, tuul' ei huokunut.
    Vain ylimmäisen töyryn lehvät tuoreet
    jo enteellisnä liikkui, värähdellen,
    ja siellä, täällä taivaan liepehillä
    salamat hienot, pienet välkehti. --

    Sen hetken olen onnellinen ollut.
    Se oli kaarisillan harjalla,
    se oli vieno ilta kesäkuun.
    Niin ohi kulki nainen, outo, mutta
    on sama, kuka: vertauskuva vain.
    Kahisi helma silkkinen, näin kuinka
    välähti vaate, kun hän loittoni,
    en kasvojansa nähdä kaivannut.
    Soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.

    Mun sielussani oli lepo, rauha,
    kuin kesäilta, joka kummut kultaa,
    mut myöskin toipuvaisen heräämys
    kuin kipu, suloinen yöliljain tuoksu.
    Se onnena mun silloin valtasi.
    Kun olin kauan ollut munkki, vanki,
    mut elo loihti harha-kuviaan
    hymyileviä, niinkuin tornit tuossa
    vetehen vihertävään kuvastuin.
    Ah, sielun tunsin jälleen ruumihista
    pois nousevan kuin vaippa henkien
    ois lennättänyt mua yli maan.
    Mut taustalla jo ukkospilvet nous
    kuin kuva tulevien, tuttuin tuskain,
    joit' ilman riemuakaan tokko ois?
    Mut iltarusko kaiken kultaeli,
    kun oli luonto äänetöntä, mutta
    jo enteellisnä lehvät värähteli,
    salamat hienot, pienet välkehti.
    Ja hehkuen ja intohimoisesti
    soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.

    Niin silloin olen onnellinen ollut.
    Se oli vieno ilta kesäkuun,
    se oli kaarisillan harjalla.



LILI.


    Sun kuvasi tuossa, Lili,
    mun liljani, ruusuni.
    Siit' on jo aikoja, jolloin unta
    näit lapsellista, että oisin
    sun onnesi tarhuri.
    Nyt yksin ja kylmä oon, -- toisin
    vei myös sua vuosia kymmenkunta.
    Kuink' olet vakaa ja kalvas, Lili,
    mun hohtava ruusuni!

    Sa muistatko, Lili,
    sen kevään muistatko, kukkani?
    Sen lehdon, jossa kai aukee yhä
    nyt metsäruusuja, nuoret tiellä
    kai laulain, poimien kulkevi.
    Ens kerran näin sinut, armas, siellä,
    toit mulle ruusun, ah nuoruus pyhä,
    ja katsoit kuin lemmikki,
    mun liljani.

    Ja muistat taattosi talon!
    Puut vanhat, jotka sun ikkunas varjos.
    Sa istuit pianon eessä
    ja laulusi uhkui ja riemuitsi.
    Ja äitisi, silmät veessä
    hän hymyili onnellemme ja -- tarjos
    kuun vaihteeksi lampun valon.
    Syys näät oli silloin, konsa aukes
    mun hohtavin ruusuni.

    Syysillan muistatko, Lili,
    sen kirjeen, jonka piirsit, lapsi, --
    suo anteeksi armas muistoni:
    "On rakkaus niinkuin hauta."
    Ja huoaten, leikkien jatkuvi:
    "Ja elämä vaappuva viippalauta."
    Sen sulta sainko, oi kulta-hapsi, --
    ja poistuit hehkuen, kiireesti,
    mun puhtahin ruusuni.

    Ja jouluaamun muistatko kerran!
    Yön tähtisen, kuinka se sarasti.
    Sa hiivit valkoisna luokseni, suusi
    mun suudellen herätti.
    Sa olit niin nuori ja värjyväinen.
    Sun syliini toiko aamu jäinen.
    Ja sitten kirkkohon! Kulkusta kuusi
    soi eessämme luokissa, Lili,
    mun lumikelloni!

    Ja kirkossa, Lili, --
    ah, antaa papin saarnata! Poves
    ol' evankeliumi suloisempi,
    pään nukkunut siihen kallisti.
    Ja muistatko, muistatko, Lili...
    niin, mitä muistaisi!...
    Ei jäähyväisiä eessä sun oves,
    kun nukkui lapsoisten lempi,
    kuu talvinen kimmelsi.

    Siit' on jo vuosia, Lili.
    Laps olin silloin, mit' ollut lienen:
    kuin lintu lentohon päässyt, uutta.
    mun sieluni riemuita himoitsi.
    Kai sitten onnea, onnettuutta
    sain tuntea, myös sinä onnes pienen,
    ja parhaan, viisas, leikkivä Lili,
    mun siunattu kukkani.

    Me oltiin viisaita, Lili,
    ei silti liiaksi, Lilini.
    Nai ihmiset siks, että toistaan ei tunne.
    Yö ruusuinko haltiaks? Vöinä lasten
    se haave, jok' armaana leijaili?
    Oon yö. Ois kukkien armiasten
    pois kuihtuissa tullut viha ja runne.
    Nyt kukkii muistosi kauniina aina,
    kuin keväin ne metsäruusut, siellä,
    oi ruusuni, liljani!



KATUKUVA.


    Pienessä maakaupungissa
    kadun pääss' on vanha linna.
    Siell' on muistot ylvään herran,
    Erik Tottin, joka ennen
    teräsrinnoin, ritareineen
    liikkui unissani lasna.

    Kadun kaidan talot kaikki
    pienet, ruskeat ja tummat,
    tuvat maassa matalalla.
    Ahtaill' ikkunoilla kukkii
    verenpisarat ja ruusut.
    Mutta kaikkialla kaartuu
    kadun yli vaahteroiden
    taikka lehmuspuitten oksat,
    vanhain, vankka-runkoisien.

    Siellä kesälaitumella
    mietin, muistelen ja nautin.
    Hyv' on siellä kadun nurmi
    lepuutella runo-varsaa,
    tuvassansa tummaisessa
    kesä kaunis kellahdella.

    Hyv' on aamull' aikaisehen,
    aurinko kun hopeaisna
    huikaisee ja silmät avaa
    hetkeks armaat' unestansa.
    Varpuset ja pääskyt räiskää,
    telefooni-linja soittaa.
    Koivulehvät välkkelehtii.
    Viel' ei ihmisääntä kuulu.

    Kunnes ikkunaisen alla
    portti naukuu, kannut kalkkaa,
    pieni tyttö maidon kantaa. --
    Kas, jo kadull' luutinensa
    askaroipi ukko vanha, --
    kun jo päivä lämpöisemmin
    ilakoipi kasteisissa
    pihan ruusupensastoissa.

    Nytpä ajaa kotiansa
    hotellista jälkeen juhlain
    kamreeri, mies vanha, yksin
    kojuhunsa nukkumahan,
    niinkuin vanha eräkarhu
    ajelema, haavoittama
    erämiehist' ankarimman,
    oudon, raskaan elämämme.

    Katu herää: metsäsaariin
    soutaa risunhakuun mummot.
    Jopa ikkunansa avaa
    tuolla tyttö itämainen,
    venäläinen kylpyvieras.
    Siinä aamuvalkeissansa
    palmikoi hän pitkät hapset,
    loimuu suuret, tummat silmät,
    hymyy ikkunasta aamuun,
    henkii povet nuoret, raikkaat.

    Mutta pieni piikatyttö
    venerannasta käy vettä,
    kepsutellen kallellansa.
    Ah, kun katson tuota raiskaa,
    taas mun mieleheni muistuu
    kaukaisen Toscanan naiset,
    parhain portoista, Brunetta,
    käyvä kulho päänsä päällä
    luota kaivoin marmoristen.
    Missä lienee nyt Brunetta?
    Viinikuurnaa tallanneeko,
    vaiko sini-autereisten
    nukkuu sypressein jo alla. --
    Niinpä täällä turhaan huokaan.

    Laiva huusi, kuohut pauhaa.
    Tuolla salmein sokkeloissa
    soilottavat lautat, proomut.
    Päivänpaiste kasvaa, virta
    kimmeltää kuin kissankulta,
    kierii ohi niemen, jolla
    pinot loistaa kalliolla
    kultaisina heltehessä.

    Ja jo ryssät, kylpyvieraat
    kaiuttavat melullansa
    katuamme kylällistä:
    Miehet laihat, fantastiset,
    parrat niinkuin jeesuksilla,
    hetkuvaiset, veltot harteet;
    naiset rintavat matroonat,
    oivalliset esikuvat
    matronaatin, jonka nimi
    Venäjä on, töppösvalta.
    Kaikuu huudot, raikuu naisten
    nauru turtur-kyyhkyn äänin.
    Punaiset on päivänvarjot,
    välkähtävät korot kenkäin, --
    naiset, vetäin ketjuissansa
    jos ei miehiään, niin muita
    rähmäsilmä-rakkejansa.
    Nyt he haipuu, palaa rauha
    suomalaisille, tuon joukon
    ahnaille loiseläville,
    saunoillansa eläville.
    Idyllinen tyhjyys palaa.
    Rappusella loikoo koira
    kärpäsparven pöristessä;
    pojan-nalli portillansa
    seisoo liivi-pöksyisillään:
    äsken keritty pää hohtaa
    niinkuin punertava pallo.

    Siell' on hyvä lapsen olla,
    nurmikolla kellahdella
    kanssa kelpo laiskurien,
    Strehlenaun, Abel Hermantin.
    Kunnes juureen suuren heiden
    nukahdamme kaikin neljin.

    Nousemme, kun aurinkoisen
    varjo vaihtoi kadun vartta. --
    No, nyt tulevat nuo tuolta,
    nuo, mun jokapäivähiset
    astujani: venäläinen
    rouva nuoren suomalaisen
    ylioppilahan kanssa.
    Nuor on naaras, punahuuli,
    tähtäilevä lorgnetilla
    halullisna, silmät kirkkaat.
    Ruusunpunertava harso
    hänen ohimoillaan liehuu.
    Niinkuin mikä itämainen
    on hän Venus, Vulgivaga,
    paremminkin kuin Astarte
    tai Efeson suur Diana.
    Mutta poika rinnallansa
    pitkä, roima, korvenvoima.
    Niin he kiemaellen kulkee,
    silmäin alla tummat renkaat.
    Matkan päästä tallustavi
    amma, mummo, hospotellen
    rouvan poikasien kanssa.
    Niin he kiirein loittonevat
    kaunihille kankahalle,
    heinäkuuta henkivälle.

    Ah, tuo venäläinen daada
    ja tuo Suomen kansan toivo,
    hepä tietää aatteen, joka
    saattaa kansat lähennellä!
    Aatteen, jok' ei koskaan härski
    ole niinkuin kalaöljy
    muitten suurten aatelasten.
    Hepä tietää, ett' on hyvä
    kesä niinkuin elämämme,
    ei he tuhlaa kesäkuita,
    armonaikaa väärinkäytä.
    Moralistiks tulisinkin
    kateudesta, synkän saarnan
    pahaa vastaan kirjoittaisin
    synnin juuren sitkeydestä, --
    kirjoittaisin, jos ei Luoja
    minunkin ois maistaa suonut
    yhtä pikanttia maljaa.

    Mennyt onni! -- Illansuussa
    koivuin kulta-lehvistöissä
    hyttyset jo parvin hyrrää.
    Pientä katuani kulkee
    Kirjot kilkan-kalkatellen
    kuin myös Venäjän matroonat
    uhkuvilla utareilla,
    miehinensä, rakkeinensa.

    Mummot soutaa saaristosta
    risukuormin, marjatuutein,
    neiet hehkuin, silmin raukein,
    kesän kauniin kukoistusta.

    Yötä lyö jo tornikello.
    Katu tyhjä, majat nukkuu.
    Välitse vain puitten tummain
    heloittaa mun vuoteelleni
    täyskuu kullan-välkkyväinen.

    Yössä kattotiilet lukee
    yksinäinen, ylväs kuumme,
    haaveileva runoniekka, --
    kissain vongunta sen sielun
    virittävi kai sonettiin.
    Mutta sinkkikatto vanhan
    linnan välkkyy valkeana.
    Siell' on muistot ylvään herran
    Erik Tottin, joka ennen
    teräsrinnoin, ritareineen
    liikkui unissani lasna.



SEELIA.


    Kuin vuosisatain taakse vaipuu
    jo muisto Seeliasta, haipuu
    muun usvaan, jota nähnyt niin
    lien kyllin, silmät uuvuksiin.
    Ma tuskin enää tumman, vienon
    nyt näen katseen, hymyn hienon.
    Mut valtaan lumon haikeaan
    ma joudun silloin aina vaan,
    ja sielussani satu silloin
    soi, syntyy, moisen auvon taru,
    jot' ei voi täyttää elo karu.
    Se miksi, miten syntynee?
    En tiedä. Näin vaan helkkyilee,
    jos Seeliaa nyt muistan milloin:

    Ol' ennen nuori, nuori mies, --
    mut missä, milloin? Herra ties, --
    kai asui jossain autuailla
    hän muinaisilla kauko-mailla
    ja keski-ajan helmassa.
    Ja tämä nuori mies, hän kerran
    sai nähdä, unessansa yöllä
    sai nähdä Äidin taivaan Herran!
    Hän astui taivaan portaita
    maan päälle tänne, -- todeks työllä
    vain eroitan nyt unten kuvaa, --
    ja hymyili: päin laskeutuvaa
    hän päivää hymys, ripsein alta
    niin kimalteli ihanalta:

    Kuin kaipuu kaunein, jonka yksin
    voi taivas lientää lääkityksin.
    Ja seisten siinä säteiköissä,
    kuu jalkain alla, tähtivöissä,
    hän -- hansikkaita käteen veti, --
    mik' omituisuus kuitenkin!
    Kas, kävelylle Madonna
    ol' lähdössä. -- Kuin unessa
    mies näki sen, ja heräs heti.
    Mut käden sydämelleen vei
    hän pyhästi, ja kuunaan ei
    lie Dante, purppuraisin vaattein,
    vavissut puhtahammin aattein,
    kun Beatricen taivaisen
    ens kertaa joutui etehen.

    Ja sitten? Sitten monten lailla
    hän eli, -- jossain, kaukomailla.
    Hän kiersi teininä, ja viitoin
    punaisin ristisotaan riensi, --
    ja pirun kanssa eli liitoin.
    Siks kunnes aika kiihkon liensi.

    Nyt toiviolle karkeassa
    hän vaelteli kauhtanassa.
    Ja elon teillä hänkin suita
    kai suudellut lie joitakuita:
    yks neito tumma, virvatulta;
    tuo sini-kukka, kutrein kulta;
    yks Venus-vuorta huumaavaa,
    ken mitäkin.
                 Mut huomatkaa,
    hän että unessansa kerran
    sai nähdä Äidin taivaan Herran!

    Siks kaikki kaunein kuihtuvi
    ja henki muuttuu aineeksi.
    Nais-armaus puhtain tyhmyydeksi
    ja side hellin kahleheksi.
    Niin, kyllä tietää moni muu,
    kuink' ihmistunteet lakastuu,
    mut ehkä tietää kahden verran,
    ken määrätöntä haaveksuu,
    siks, että unessansa kerran
    sai nähdä Äidin taivaan Herran.

    Ja niinpä viimein nuori mies, --
    miss' eli, milloin? Herra ties;
    se sallii kuvitella kunkin, --
    hän painui hiljaa majaan munkin.
    Ja siellä unten unheen jälleen
    hän saa nyt harha-elämälleen.
    Mut myöskin kaipuu patoutuu.

    Mik' illan kirkkaus ikkunassa, --
    hän kirjan eessä uneksuu.
    On virran kullat kulkemassa!
    Ja selliin puna-kulta valoin
    ja kimmeltävin ruuduin, taloin
    kesäinen kylä hohtavi.
    Ah, armas jälleen heinäkuu.

    Nyt illankello helähti.
    Ja ohi munkin ikkunan
    käy nainen nuori: uhkean
    mies näkee vartalon, ja puna
    taas nousee poskiin, lumottuna
    hän sanat vanhain runoniekkain:
    "Che bella creatura!" toistaa;
    Oi mikä armas luojan luoma!
    Näin elämäkö kutsuu, loistaa?

    Mut sitten virkkaa: Harha viekkain
    vain kaikki sille, jolla on
    unelmain pyyde rajaton!
    Vain virvatuli hiitten tuoma:
    käyt liki, kauneus kohta haipuu.
    Ei koskaan täyty siltä kaipuu,
    ken ihmeen unessansa kerran
    sai nähdä, runounten yöllä,
    sai nähdä Äidin taivaan Herran.
    Se unta vain. Mut uni tää
    se kauniin vertauskuvaks jää!



MAARIA.


    Milloinka Jumala tähdet loi?
    Muita en mieti; mut Kointähden, luulen,
    silloin, kun Neitsyt Maaria hälle
    hellimmät hymyt, katseet soi.
    Silloinpa Herran nous pyhä Henki,
    korkeutta, kirkkauttaan hekumoi.
    Silloin hän, pauhussa kuin kevät-tuulen,
    mielessä suun sulo, Maarian parmaan
    uhkeus, johdolla kuin käden armaan,
    riemussa ratki armon ja anteen
    piirsi sen tähden taivahan kanteen,
    Maarian katseen niin ihannoi.
    Riemuksi kärsiväin ihmisienki
    rakkauden tähtösen keskelle harmaan
    arkemme soi. Silloin, silloin hän varmaan
    puhtaimman tuon pyhän laulunsa loi.
    Niin, Kointähtensä, mullekin vaivan
    öiss' ylös viittaaja, lohdutus aivan:
    myös mua kutsunut lemmen on Koi.
    Niin Isä armias Kointähden loi.



JUHANNUSYÖN JUMAL-HÄMÄRÄ.


    1.

    Keskellä juhannusyön, riemujen, karkelon yön,
    yön, josta alkaen taas pimenee suvi syksyä kohti,
    kaipaus mun valtaansa sai, huokaus raskaana nous.
    Auringonlaskun ja luoteen ruusuisten pilvien alla
    värjyen helmaan yön himmeni metsät ja puut,
    luoteen tuon, joka loisteli kirkkaana kuin helo kulta.
    Mut hymyn lounaassa päin yö sini-kuultavan loi.
    Himmentyi limokoivut, ja heidet kaikk' kukin valkein.
    myös kylät kattoineen, ruis-, nisu-vainiot, muut, --
    uinahti yöks kaurapellonkin pientaren kaunoinen kukka.
    Salmilla veen virit ui kirkkahat kuin hopeaa.
    Niin, oli valkeutta kaikki, ah luoteen kultainen holvi,
    yö pyhä tuoksua täys tuomistoin, apilaan.
    Ja kisakentiltä nienten ja vuorien huipuilta vielä
    hulmuvat liekit ne nous, kokkojen sauhuja kiers.
    Missäpä ois kuva kauniimpi taistosta valkeuden nuoren
    ja lakastuksen ja yön kuin juhannuksen on yö?
    Ihmekö siis, että mun, lemutessa niin koivuin ja heitten,
    kaipaus valtaansa sai, huokaus raskaana nous.

    Kokko ol' loimunnut meiltäkin kultaisin, liehuvin liekein
    taivaan korkeuteen, kirkkauden istuimen luo.
    Nyt se jo raukesi pois; alas rahvasta harjulta kutsui
    sirmakka pirttiin päin: riemuiten kaihoten soi
    sirmakka, sieluni soitin se parhain; kohtapa poiat
    neitoja katrilliin kaarevakauloja vei.
    Pois kisapirttiin kaikki, mut yksin ma jäin pihamaalle:
    kaipaus kalvoi niin, leikkiin sallinut ei.
    Seisoin ja katselin luoteisen kultiin, kun vienoinen tuuli
    muiltakin harjuilta toi sauhuja, hämmensi nuo
    usvaan valkoiseen, joka lahdista nous, norot verhoi.
    Sinnepä katselin nyt, pilvehen kaukaiseen,
    kun se yön otsalta himmynyt ei, punapilveen, mi hohti
    kuin olis nuoruutein sieltä niin viittoillut,
    kutsunut luo hymyellen ja kiusaten loitonnut kauas.
    Katsoin, ja vaivani tuo näin valitukseksi sai:
    Missä on nyt juhannukseni niin monet multa jo menneet?
    Miss' ilot muut, joist' ei jälkeä jäänyt, ei jää?
    Kaikkipa meilt' elo armoton vie, tyly antimist' aivan, --
    juhlamme pois pakenee: sielläpä viimeksi löin
    leikkiä, siit' on jo vuosi, ja toisaalla taas sitä ennen, --
    kunneka lapsuuden haan harjulta ens kokon näin.
    Minne ne kaikki on kaikonneet, sadon kaipuuta jättäin?
    Ah, miss' oisiko maa, jossa ei ihmisen ois
    riemuja parhaitaan iki-menneiksi aatella pakko?
    Missä ei kuukaudet käy, on iki-juhannusyö.


    2.

    Luin tarut lapsena siitä. Se on inehmoisille, onpa
    kultainen onnela tuo, verhoista pilvistöin
    puuntava on paratiisi ja kultaisten heelmien tarha, --
    siell' ylin onnemme on -- haaveissa, pilvissä vain!
    Luin runot raikkaat, riemukkaat, solinaa sanan kauniin
    kuuntelin, kummastuin, mahtia hurmauduin
    laulun, mi asteli ees jaloin notkuvin, joustavin voimaa
    kuin kypärtöyhtöineen nuorekkaat sotilaat.
    Ah, näin pilvien palteilla astelevan jumalainki,
    korkeesta auvostaan loistavan piirihin maan.

    Tuollapa lie nyt se autuuden maa, missä hattarat öiset
    ruusuina ruskottelee haudalla auringon.
    Siellä, niin, sielläpä templejä huomaan palteilla pilvein,
    kirkkaiden patsaiden päät, paistavat, kukkivat maat,
    virrat ja välkkyvät veet, -- kesä-öisissä pilvissä vainen
    ihmisen autuuden maat, haavehet lohdukseen.

    Millaista on elo siellä -- kuin ennen, haaveissa lapsen?
    Ah, iki-autuus vaan kohtalo on jumalain!
    On iki-autuus heill', ilo, nuoruus, terveys ja mahti,
    kauneus, riemakkuus, rikkaus, viisaus, muu!
    Piireissä on pilarlinnain heill' asuntonsa, miss' ilma
    aina on kuulas ja sees kuin juhannuksena yö.
    Siell' asunnoissaan, tarhoissa taivaan ja taivasten taivaan
    kaunoiset aikaelee. Puutu he missään ei!

    Koskaan ei äly himmene, ei hymy huulilta raukee
    sen jumalan, joka tult' ohjailee salamain.
    Ah, miks harhaamaan ain ihmistä haaveet johtaa? --
    Koskaan valvotun yön jälkeen otsallaan
    raukeuden rautaa tuntenut ei myös tuo sotureiden
    päämies, miekkojen mies, taistoja tahtoo hän vain!
    Koskaan ei sydän sammunut, ei syvä haihtunut mahti
    kuin meri myrskyisin öin tai kuni kyyneleet
    lapsosen, jotka jo nauruksi muuttuvat, koskaan se siltä
    urholta haihtunut ei, ken yli aallokkoin
    aurinkoisien kiidättää, kevät-myrskyssä nauraa,
    tummana hiuskaa hius, ohjaa valjakkoaan
    seitsenkärjellä hän, maanpiiriä syleileväinen Poseidon.

    Miks sydän ihmisen niin kerkeesti kylmentyy?
    Miks tuli armas, hehkunut vain parin vuosia sitten,
    sammuu: uurnassa nyt on pivo tuhkaa vain!
    Miks häpeältä se päivien viertyä tuntua saattaa?
    Toist' elo on jumalain, nuoruutta riemuavain. --
    Tahtoisin nähdä, ah, soisinpa nauravan vielä myös Eroon,
    ens punan poskillaan, silmäinsä hurmauksen!
    Hänpä on laps, jonka hetkeksi vain inehmoiselle lainaa
    äitinsä armahinen, portilla nuoruuden;
    kunneka itse hän, tuo tytär vaahtoisen veen, Afrodite,
    luoksemme mahdissa käy: milloin kuin myrsky ja yö,
    lyö alas kukkamme, pois rakehillaan heelmämme riistää;
    harvoin kuin aurinko käy, suo sateen siunaavan.
    Rintaan tuonpa ei milloinkaan toki rakkaus julmaa
    haavaa jättänyt lie, puutetta riutuilevaa,
    jost' iäks saa inehmoinen kyynelien sumun sieluun,
    kalvautta huulilleen, ei sydän-kylmyyttä myös,
    ei sulaa inhoa lempeä kohtaan, ei kyllästymistä.
    Meitäpä piirissä maan onnikin synkentää. --
    Niin, siellä autuuden kentillä huomaan ma myöskin Apollon,
    kirkkahan, rientävän ees väikkyen, varjona noin;
    vain kädenliikkeellä hän alas maan surut hetkiset suistaa,
    kantelo kimmeltäin soi käsivarrellaan.
    Milloinkaan hänen rintaansa uupumus yötä ja päivää,
    riutumus kalvanut ei, lauluton ei ikävyys! --
    Kauniit siis ovat vallat! Kullassa luotehen kannen,
    pilvillä, ruusujen maill' auvossaan asustain!
    Leikkivät pilvien kentillä aamujen yhtyissä iltaan,
    huipuilla, jonneka maa kaukaa vain sinertää.
    Piireissä on pilarlinnan onnekkaat majat heillä,
    temppelit, pylväiköt, -- vieressään rypäleet
    raskaina tarhoissa nuokkuvat, Koin iki-kasteessa kiiltäin, --
    niinp' ilopöytiinsä nuo lasnakin istuvan näin.
    Koskaan ei iho valtojen, kuultava kuin emo helmen,
    kuihtunut, runsaat ei suortuvat vaalenneet:
    kuin hyasintit ne vain yli kauniiden olkien kiertyy.
    Kas, miten luoteessa nyt maljat ne kimmeltää!
    Siintelevät sini-maat kuin orvokit ylhäälle sinne, --
    neitsehet nektariaan valkoisin käsin tuo,
    helskähtää sävel lyyrasta soittajan mahtavan, kauniin,
    nuoruutta ainaista luo suonihin hehkullaan.
    Uupuu karkelon-kaipuu rinnassa neitseen nuoren,
    mut jumalriemu se on autuutta virkoova vain, --
    ainainen on kevyt leikki ja unhoitus hetkestä hetkeen,
    piirissä pylväikköin, -- ruskoissa juhannusyön,
    jok' yli maan sekä metsien tummain kultana hohtaa:
    luoteen loistokkuus kuin pyhä ikuisuus.


    3.

    Niin minä mietin ja katselin kauas luoteisen kultiin,
    kun kisapirtistä päin sirmakka riemuiten soi, --
    eik' idän ilmoilta himmennyt ruusuisten pilvien hohde,
    viittoi vain koko yön kuin olis nuoruutein
    viittonut luo, hymyellyt, ja pois yhä loitonnut, kauas.
    Pois, ilot, pois! -- Kunis taas Koi, punasorminen Koi
    kirkkaana vuoteelta nous, sini-purppura usvissa liehui
    kultaisin kiharoin, kastetta kiiluvin päin.
    Ah, ihanuus! Pyhä yö, kuva kaipuusta ihmisen, jonka
    kaikk' ilo niin lyhyt on kuin juhannuksen on yö!
    Tahdoin ma rynnätä nyt kisapirttiin, niin, vielä kerran
    juopua, temmeltää, itkeä niinkuin laps.



VIOLA.


    Kuu paistoi, pilvi varjos sen,
    yön tullen ilakoi he vain, --
    niin suukon otti poikanen.
    Pois väistyi neito ponnahtain.

    Mut sanat kautta hämärän
    kun hälle haave-kauniit soi,
    niin pojan rintaan nojas hän.
    Kuu valonsa taas loi.

    Vait katsoi silmäin orvokit, --
    kuin kummastelleet aivan ois.
    Niiss' siinti onnen temppelit.
    Ah, kulkuri hän matkas pois.

    Vie!' orvokin hän rintaan sai,
    se putos tiellä, tuuli vei, --
    sen joku outo korjas kai.
    Ja sitten vuosiin nähneet ei.

    Viola, rouvaks uhkenit.
    Mut yhä samat vienot ne
    mua katsoo sini-orvokit
    teekannuin sivuitse.

    Vait katsoo ne ja syvällä
    on tuttu kummastus, --
    kuin onnen templit entisnä.
    Se liekö hairahdus?

    Mut hyvä hairahdus se lie
    ja siitä riemuitsen:
    Vain yks on onni, jot' ei vie
    meilt' elo arkinen.

    Sit' onnea ei viedä voi,
    jot' emme ottaneet.
    Se lempi kauniin muiston soi,
    jot' oomme haaveilleet.

    Kaks yhtyy toinen toiseensa
    ja usein toistaan lyö.
    On lempi parhain suudelma,
    Viola, kuudanyö!



ULLA.


    Ah, majatalon emäntä kuin omenainen!
    On perä pyöreä
    ja poski puolan-paistavainen
    ja silmät viattomat, vienot, luomipeitot.
    Jok' aamu varhain torille hän pyörii
    ja piikaparvessansa
    ja hellan eessä punottain hän hyörii,
    hän munat paistaa, keittää hienot keitot.

    Oi Ulla-kulta, -- rouvan nimi Ulla on,
    niin pulskea ja vetreä
    ja hurskas, moitteeton:
    Nuor pappi usein istuu sen rouvan eessä
    ja Herran sanaa haastaa.
    Ja kirkossa käy Ulla, veisaa virttä
    ja katsoo sinisilmin kurkihirttä
    ja ripset kylpee veessä.
    Syy onkin: kuoli mies
    kaks vuotta sitten, murhe, vaiva kaivaa, raastaa.

    Se arvon rouva aina ahkeroi.
    Muut touhut tuskin lepohetken soi,
    jo neuloo hän ja heiluu kiikkastuoli.
    Ja siinä laulelee
    hän "Korkealle kukkulalle"
    tai "Nuku, rauhaton sydämein"
    ja heleästi rallattaa.
    Syy onkin: nuoruuttansa säteilevät
    viel' Ullan posket, juur saapuu kevät.
    Niin, kevät jälleen:
    puutarhassakin alkavi taas työ ja huoli.

    Ah Ulla, armas nainen,
    omenapuittes parhain omenainen,
    vain kerran vasta kukkinut oot, Ulla.
    Se ei lie paljon. Pois siis talven virret.
    Uus veisu, Ulla; sulaa muutkin kirret.
    Nyt rallattelet: "Nuku, sydämein".
    Ai, sepä siitä laulustas vain havaa.
    Niin, uljas Ullasein,
    sä majatalon emäntä, nyt avaa
    sun porttis, oves kuninkaasi tulla!

    Ken on se korkee kunniasi kuningas?
    Vain köyhä, kiertävä ylioppilas;
    yön tullen kolkutti,
    kun aukes anisowkan kukka.
    On takki nappi-vajaa, ah sen vian
    kai nähnet, Ulla, muuallakin pian.
    Mut jos on huono takki,
    niin sametist' on lakki.
    Ja ruusunpunaisina liivit paistaa,
    vaikk' onkin purppurastaan mennyt nukka.

    Mut vakaalta hän näyttää.
    Miks silmänsä niin ovat suru-mietteiset?
    niin miettii Ulla.
    Ai, ällös usko! "Herjee!" Ulla huutaa,
    kun yönsä jälkeen vieras kyökkiin pouvaa:
    "ei, ei saa tänne tulla!" --
    "Mut enpä aio maistaa
    ma kattiloita, asiaa on mulla.
    Jos voisitte mua työssä käyttää,
    niin, vaikka kantelemaan uuninluutaa".
    Niin vieras virkkaa, piiat nauramahan.
    Mut puistoon valkeana kukkivahan
    ylioppilas se katsoo, huokailee.
    Ja huokaisee
    ja katsoo nuorta rouvaa:

    "Ai mikä uhkea puutarhamaa!
    Mantaalin pellot. Tulis muokkauttaa:
    Niin, aivan totta; syytä, rouva kulta,
    ei ole kummastella, silmää maahan luoda.
    Viraton olen, köyhä niinkuin rotta.
    Kuin ennen laulettiin:
    Pojasta herraa aiottiin
    ja herran takki oli yllä...
    Mut toistaiseksi
    päin pyttyä on kaikki mennyt multa,
    en virkaa oikeata keksi.
    Mut -- kesäiseksi
    nyt rupean puutarhuriksi, ihan totta!
    Jään tänne! Työstä voi täyshoidon suoda!"

    "Herjee! Sun siunaa!" omenainen huus.
    Mut vieras hän on itse totisuus.
    Ja -- kuinka käykään, Ulla,
    on kesärenki sulla!
    Ei ole laiska,
    se raiska, --
    kuink' ahkerasti kuokkii marjamaata!
    Ei sitä nähdä saata,
    ei siedä,
    vaan täytyy virkisteeksi viedä
    jo kahvia ja funtta-pulla. --
    Mut rouva pojan luo kun käy, niin tääpäs
    jo kuiskaa: "Sinisilmät, -- näyttäkääpäs."
    Kuink' Ulla punastui, ei virkkaa saata.

    Ja viikko toinen, --
    ai, miten vakaalta hän ensin näyttikään,
    se poika juupeli! nyt heittämään
    hän kuusen käpysillä tohti
    jo aivan rouvan rintaa kohti,
    se tuvan loinen.
    Päin Ulla kupeen käänsi, uljaan, suuren,
    ja lehtikuusen juuren
    taa piiloutui: Voi, hän niin pelkää! --
    Ja kevät huumaa,
    omenapuissa kukat lepattaa,
    on tuuli armasta ja kuumaa,
    sen veren hehkuun saa.
    Jo palaa rouva, sydän lämmin läikkyy.
    Voi virsiniekkaa parkaa,
    hän ympärilleen vilkkuu, säikkyy,
    ylioppilaalle kaulaan karkaa
    ja suutelee: "Nyt suutuitte? Voi, elkää!"

    Se päivän työksi riitti. Sylikkäin
    he iltaa istui, leski huokas näin:
    "Voi meitä,
    voi teitä,
    voi herjee, mikä liekään tullut mulle,
    kun teitä suutelin. Mut naisen kuumaa
    sydäntä nuoruus huumaa.
    Jos tietäis tämän Niklas-vainaa,
    kun kehyksistään katsoo tuosta, --
    mun järveen pitäis juosta!
    Se oli vasta mies,
    niin, reilu, pulska mies,
    saat uskoa. Hyi, naurat! Pilkkaatko kenties?
    El' uskokaan, sa raiska: pelkkää lainaa
    on rakkauteni, jota annan sulle!"

    Puutarhuri nyt rikkaa ristiin pane ei.
    Mut mitäs rikat ristissä? Hehei,
    on hällä risti rakkaampi, on ristillinen rakkaus.
    Oi onnekkaat
    nuo kevät-ajat autuaat!
    He lempi öin, he lempi päivin, illoin,
    ja milloin alhaall', ullakolla milloin.
    Kun kysyi tarhuri:
    "Mua lemmit, Ullani?"
    "Juu -- lemmin!" nauroi Ulia,
    "niin hiidesti!" Ja seuras niskan-nakkaus.

    Te, hyvät maisterit ja tutentit,
    te elkää olko kuin puutarhurit!
    Hän on niin laiska
    nyt raato, raiska:
    Hän istuskelee vaan nyt kammarissa
    ja sauhuttelee pitkää vaha-koppaa
    kuin sultaani, ja fetsi punainen
    on päässä hällä, ees ja taakse sen
    noin nyökkää tupsu,
    kun keinuu tuolissaan hän, senkin kissa.
    Ja kulta jaloissansa istuu, laulaa
    ja vuoroin kaulaa.
    Tai taitaa
    se hälle ommella nyt taas yöpaitaa,
    se armas, hupsu.
    Tai suukoin peittää
    ja punssit keittää
    tai kantaa hummereita, väskysoppaa. --

    On kiittämättömyys
    maailman palkka pahan, --
    niin myös ylioppilahan.
    Kas, vaikka Ullalta hän lemmen sai
    ja ruuan, vaatteet, joka sunnuntai
    hän alkaa jossain juosta:
    hän juo ja rallaa
    ja tuttuin kanssa tanssii keikkarallaa.
    Se Ullan rinnan hyys,
    ja pyhin syystä tuosta
    hän kirkoss' istuu taas ja veisaa melkein itkein:
    "On pidot meille valmistettu!"... Mutta
    ei ylkää aatella voi muiskailutta.
    Se synnin juuri onpi juuri sitkein.

    Kun tulee maanantai,
    puutarhurinsa Ulla jälleen sai:
    Ai, ai, ai,
    kuink' Ulla kolttusillaan heilui, huiski
    ja kyynelposkin virren tuiman kiekas:
    "Vai naisten luona, vai?
    Sit' elä valheeks väitä!
    Ma juoksen järveen: -- sanopas nyt muuta!"
    Tuo sulttaani vain ihmetteli näitä, --
    siks kunnes Ulla itse leppyi, kuiski:
    "Vai lepytellä tahtoisit? Voi, viekas!
    No -- anna nyt jo suuta."

    Ah, päivät onnekkaat,
    nuo nuoret, autuaat,
    omenapuut kun kukassansa hohti!
    Mut kesät rientää pois
    ja syksy saapuu, kurjet kiilaa ilmoja
    ja kiitää etelätä kohti.
    "Oi majatalon emäntä kuin omenainen!"
    nyt huokailee ylioppilas ja rinta
    se nyyhkii tuskaa katkerinta:
    "Tään majatalon kesti puolestaan kai riittää.
    Taas täytyy tieteen oppiin
    tai viimein hulluin koppiin. --
    Siis tässä avain, jonka ikkunastas
    öin usein mulle heitit, kaiku vastas.
    Nyt täytyy kaikesta vain sua kiittää."

    "Oi sulttaani, miks hylkäät piippusi
    ja fetsin punaisen ja kiikkastuolin,
    ja armahas?"
    niin Ulla lohduttelee hellin huolin.
    Nyt viime yötä lepäät vuoteellas
    ja nainen vieressä; yölamppu pieni palaa.
    Ah, viileet' olkaa sivelee vain piltti:
    "Kuink' olit, Ulla, mulle sentään kiltti."
    "Oi, enhän!" huudahtaa
    nyt Ulla, riemuaa
    ja kääntyy kohti, suutelee ja halaa.



HEINÄKUU.


    Ma läksin heinäkuuta katsomaan.
    Mun mieleni ol' oudon suruinen.
    Kyll' armas päivä huikas taivaalta
    ja vaarat hohti alla autereen,
    veet, virrat kiersi rantaa kimmaltain.
    Mut helle-nurmissa jo sirkat soi,
    ol' ilmassa syyspuolen raskaus.
    Mun mieleni ol' oudon suruinen,
    kosk' oli kesä vienoin mennyt pois.

    Tuoll' yläpuolia, päivärinteellä
    ruis nuokutti jo tähkää kypsyvää,
    mut notkompana vehmaan niittymaan
    siniset kiilsi kukat, valkeat.
    Ah, heilui horsma päällä raunion,
    mut angervoista tuoksu hekkuman
    kuin kuolon-kukan nousi: niinpä sen
    oon usein uupuneena haaveillut.
    Soi sirkat ruohistossa vieressäin.
    Mut alhaalla jo ruohon rauta kaas
    ja luokoin kalman-tuoksu leuhahti.
    Siell' liikkui välkähdellen viikatteet:
    mies keski-ikäinen ja vaimonsa
    kokosi siellä ruokaa karjalleen.
    Mut lapsi istui pientarella noin
    ja lauleskeli lapsen-lauluja.
    Mun mieleni ol' oudon suruinen,
    kun kummull' uinuin, sydän raskaana,
    kosk' oli ajat parhaat menneet pois.

    Ja sattui jälleen silloin kulkemaan
    sen kautta nainen, armas minulle
    jo niiltä vuosin, joiden jälkeen on
    keväinen tuuli kertaa seitsemän
    pois karistanut kukat kirsikkain.
    Hän tuli luo ruispellon piennarta.
    Jo kaukaa tunsin tutun vartalon,
    suloisen ennen, nyt, ah, uupuneen.
    Ja kasvoilleen sai punan hienon taas;
    syyn tuntenut kyll' olen ennen tuon:
    kun nainen kypsä lasta halajaa.
    Ja vartaloaan, raukka, kallistain
    ja luomet sulkein, hymy huulillaan
    hän mulle käden puhtaan ojensi
    ja kutsui kanssaan maata kulkemaan.
    Mut mieleni ol' oudon synkeä,
    vaikk' ilvehtien naurun naamioon
    sen kätkin, niinkuin kuolon heinäkuu.
    Ja vastasin: Ei aikaa, aikaa nyt!
    Ei aikaa. Katso, tuolla helteessä
    noin kokoovat nuo ruokaa karjalleen.
    Ei aikaa, arvaathan, teen heinääni!
    Niin, täytyy tässä runo laatia,
    vain runo, heinää, heinää karjalle.

    Ja kesän korkeus paahtoi uuvuttain,
    syys-öitä ennustellen sirkat soi.
    Mut tuolla kieri virta kimmaltain
    pois ulapoille, alla autereen.



BRUNETTA.


    Nukkukaamme, Brunetta, viinapuun alla,
    jonka istutimme,
    josta juovuimme.
    Aurinko jo vaeltaa ylhäällä taivaalla
    kantaen sydäntämme
    kultaisella maljasella
    tuulien suhinaan, lintujen lentoon,
    äärille taivaan, jonneka hattarat
    hopeaiset haihtuvat.

    Brunetta,
    mikä oli se viinapuu?
    Oi, naurava tyttö
    oli se viinapuu.
    Kuin koiperho tuleen
    minä karkasin siihen,
    ja halukkaasti etsin
    sen rypäleistä unheen.

    Niin tanssimme yön
    kuin valkeat peikot.
    En nähnyt muuta
    kuin sinut, oi viinapuu,
    kuin sinut, Brunetta,
    kiharoissasi raskaat tertut.

    Nyt nukkukaamme, Brunetta.
    On vaikea valveille
    taas onnesta herätä.
    Nyt hervotkaamme, Brunetta,
    kuin kuninkaat patjoille ruusuisille,
    kuin vainajat multahan maan,
    ah, ilman tuskaa.
    Niin raukeana, kultaisna
    sa yhä mulle kimallat,
    sinä viinapuu,
    kiharoissasi rypäleettömät tertut.
    Aurinko vaeltaa vakaana taivaalla
    kantaen sydäntämme kultaisella maljasella.
    Nukkukaamme, Brunetta, viinapuun alla,
    jonka istutimme,
    josta juovuimme.



SILKKI-EEVA.


    Voi sua, kurja Eeva,
    kuink' olit kelvoton!
    Se oli Helsingissä, --
    ja kevät-ilta Luodoll' on.
    Soi verannalla viulut
    ja meri hohdon saa
    hopeisen, mutta maljat
    kuin kulta kimmaltaa.
    Ne sielulleni purjeet antaa,
    ma kiidän pian kohti haaveen rantaa.
    Mut -- voi sua sitten, Eeva,
    niin halpa, tunnoton!

    Ma lähtöä jo viikoin
    tein maalle: juhla viimeinen!
    Ah, kuink' on raskas jättää
    pääkaupunkimme, riemut sen.
    Siis lähdön kyynel-malja!
    Ja sähkö-liljat syttyvät
    ja nauru, riemu raikkuu!
    Mut tuolta rannat hämärät
    ne kaupunkimme kuumottaa kuin muuri.
    Mun kauneus-onneni on suuri.
    Mut ah sua, Silkki-Eeva,
    kuink' olit kunnoton!

    Ja hetket viistää, kuistit
    jo tyhjenee, ei soitot soi.
    Siis vielä maljaan, veikot:
    se onnen käyttäköön, ken voi,
    siks kunnes viime hetken
    lyö gongongi, on vallalla
    yö, -- kaikki melkein mennyt
    muu paitsi kunnia!
    Ah, onni, että kunniaa ees kantaa!
    Ja sitten kohti kaupunkimme rantaa
    taas pursi vie, mut silloin, --
    voi Eeva kunnoton!

    Löi laine laiturilla
    ja paistoi kevään suuri kuu.
    Ja joukko raikaellen
    se sinne, tänne hajautuu.
    Käyn haavein kadun vartta, --
    hän silloin tullut on:
    on tullut keinuin, notkuin,
    hymyillen, vallaton!
    On kahiseva silkkihame yllä
    ja poskillansa ruusuin hohde kyllä, --
    mit' aikaan viinin kultaus
    saa, Eeva, onneton!

    Hän seisahtuu ja katseen
    luo syrjään, hymyää.
    Ja kumartaa, ja silmät
    ne alta harson sinertää.
    Voi, silmät läpi harson
    ne siilaa mun, ne huimaa mun,
    kun povens' aallot liikkuu.
    Ja kuulen kuiskailun,
    ja notkeasti puoleeni hän kääntyy
    ja ruumistani vasten kiertyy, vääntyy.
    Mut ontuu, häijy, toista jalkaa!
    Hyi, halpa, arvoton!

    Mut kainalooni silloin
    hän käden äidillisen vei.
    "Haa", virkoin, "kuuhut kyyhky!
    Mut köyhä olen, kultaa ei.
    Muu kaikki mennyt, paitsi..."
    Se huokaisemaan hänet sai.
    "Ja onnuthan sä, -- armas!
    Sa itse helvetti oot kai,
    täys turmaa, piinaa, myrkkyä ja tulta?"
    Ah, pian aseet vei hän multa!
    Pois tempas käden, -- siitä
    kuink' olin onneton!

    Pois rinnat käänsi uljaat, --
    ja huokas hiljaa, loukkautuin.
    Ja surulliseen silloin
    ma profiiliinsa hurmauduin.
    Loi silmät jäykät maahan
    ja nyyhki: "Kuinka voi
    niin kurjaa, kurjaa luulla.
    Mies mua raukkaa rusikoi.
    Mut onnetonkin rakkautta halaa."
    Voi, mitä näyttikään hän syötti-palaa
    se rouva, Silkki-Eeva,
    se viekas, kelvoton!

    Ma sentimentaaliksi
    taas muutuin, runo-haikeaks:
    "Ah, ylväs, kaunis rouva,
    mik' autuus sille, jolla kaks
    vain markkaa, moinen hyvyys, alttius suuri.
    Muu mennyt paitsi kunnia on juuri."
    Ja siitäpä hän katsantoon
    sai riemun jälleen: "Kulta,
    et usko kuinka altis oon!"
    Niin aukes sulo-suunsa salpa:
    "Oon altis, altis, halpa
    ja hehkun rakkauden tulta." --
    Niin, totta halpa, halpa,
    ei kallis, mutta halpa,
    tuo Eeva vallaton!

    Niin mentiin: "Herra taivaan",
    hän kuiski, "minkäs onnen soi.
    näin nuoren, hellän kullan!
    Mua rikkaat vanhat vartioi:
    ne kuljettaneet kesäksi
    ois kylpemään mun Riigaan.
    Mut -- minne pistää mieheni?
    Ja minä hitsin Riigaan
    tai muuhun Portoriigaan!
    Ma tahdon vain sun kammioos,
    sa poika vallaton!"

    Ja mentiin, mentiin -- huhhei!
    Hän oven pieleen pysähtyi
    ja punasteli, armas!
    Siks kunnes kaulaan köynnöstyi
    ja syliin kietoi, kuhersi ja väänsi.
    Ja hameen silkki-välkkyisen
    hän kiirehesti heitti.
    Kuin paratiisin käärmehen
    kiils silmät, kun hän halas käsin sekä jaloin.
    Kuin lohikäärmeen tulessa ma paloin, --
    voi kaarikulma, punasuu,
    voi Eeva vallaton!

    Kun aurinkoinen nousi,
    hän silloin myöskin naurain nous,
    ja kureliivit, silkit
    hän puki jälleen, niinkuin jous
    taas pinnistyivät lanteet.
    Ja posket maalas punaisiks
    ja otsan puuteroitsi
    ja nosti hapset korkehiks.
    Ja suuta suikkas: "Näkemiin".
    Ja lakkarini aarteisiin
    hän syventyi: "Ah muistoks
    nää mulle tulkohon", --
    niin nauroi rouva vallaton.
    Ma laskin hänet alas -- ikkunasta.
    Ja sieluni kuin noussut raikkahasta
    se kylvyst' oli, huhhei, --
    se rouva verraton!

    Mua meren lokit nauroi,
    nuo aamun kauniit kirkujat,
    ja nauroi kalamiehet,
    jotk' ikkunaani katsoivat.
    He nauroi, minä nauroin.
    Ken nauraa viimeks, parhaiten
    se nauraa. -- Miserere,
    jos silloin oikein tiesin sen! --
    Ja sitten? Maalle, aika lähdön-vinhaan.
    Mut mitä siellä huomasinkaan!
    Voi, voi sua, rouva, Eeva,
    voi peto, arvoton!

    Voi arvoton, voi halpa!
    Nyt kuuta kaks oon istunut
    kuin vanki, kapusiini
    ja öljyt, myrkyt maistellut;
    ja tunnen jalot herrat
    ja hyper-manganaatit
    Albergit, protargoolit
    ja kaikki saakelit!
    Ne seurassaan ei anna nostaa sarkkaa,
    ja piimään mennyt mont' on markkaa.
    Voi kuinka olit halpa,
    sa tyttö kunnoton,
    sa rouva, Eeva, nainen!
    Lyö Luoja häneen salpa
    kuin masto mahdoton!



EL PICADOR.


    Oi pikku picador,
    mik' ilo suuri sulla
    on arenalle tulla
    ja härkää ärsytellä!
    Sä alat lähennellä
    niin viatonna, vieroin
    pahuutta, viheltäin.
    Mut härkä silmin kieroin
    sua katsoo, kääntyy päin.
    Se taitaa epäellä,
    se uhkaa, kaapii santaa.

    Mut kun et puna-liinaa
    sa huiski, naudan-piirtaa,
    niin härkä miettii: Ethän
    sa lie toreador,
    kuin lammas käyskelethän.
    Niin taakseen tulla antaa;
    mut tuskin arvaakaan,
    jo istuu niskassaan
    sun piikkis, kauniit tupsut.
    Ja kun se suuttuu, tuolla
    jo seisot syrjäpuolla
    ja sikarisi savuin
    kautt' ihailet, kun avuin
    ne teuhaa toiset hupsut,
    ah, arvokas toreador
    ja -- härkä.

    Ai, pikku picador,
    sä varovammin päly
    on härkä jalo, suur,
    ja tiedä, sill' on äly!
    Kun huomaa se sun juones,
    se puskee, puhkoo suones.
    Jo suuremmatkin juur
    se sama nauta tallas. --
    Ja kuules: härkä tuo
    jos runo-arenallas
    on se kuin luulen, suo
    mun tietää, mitä sitten
    jää penkkiin katsojitten?



JEANNETTE.


    Pikkuinen Jeannette...

    Sataa, sataa lunta.

    Minne kiirehet,
    neiti? -- Iloiset
    silmät tummat kiiltää
    sateensuojan alta,
    hymyy veitikalta:

    "Niin, -- ja tahtonet?"

    Jalat pienoiset...

    Sataa, sataa lunta,
    viimaa huokaa, viiltää:
    Eikö kummaa unta
    joskus nähdä sais,
    että rakastais
    toistaan ihmisetkin,
    joinkin hetkin?

    Silmät mietteiset:
    Päivät neule-töissä
    piinaa, elon huolta;
    säästää toista puolta
    unelmissa öissä. --
    Miten hymyilet!
    Nimesi? "Jeannette."

    Köyhän kammiossa
    juhlavalot loisti:
    silmät herttaiset, --
    kun hän kepsin poisti,
    kengän pienen, jossa
    välkkyi lumikiteet.
    Puseroisen siteet
    päästi, ruusuiset
    povet paidan alta
    hohti; kainoksuin,
    peittäin, punastuvi
    kääntyi, hymysuin.
    Silmät iloiset,
    tummat. Oi Jeannette!

    Levätkäämme näin
    tässä vierekkäin,
    sanaa ei, vain suuta.
    Vaikka jotain muuta
    lahjaa sitten tois
    tämä toisillemme,
    jos niin elo sois,
    nyt vain vaikenemme.
    Että nähdä unta
    kummaa joskus sais,
    että rakastais
    toistaan ihmisetkin,
    joinkin hetkin.

    Sataa, sataa lunta.



"PYHÄ FRANSISCUS".


    "Pyhä Fransiscus" loikoo linnan muurilla
    maass' armaiden muistojen,
    kun paistaa päivä heinäkuun.
    Ah, ei ole ympäri Assisi, Umbria,
    mut silti se on isänmaa.
    Ei kaapua munkin hällä,
    ei nuoraa vyöllä,
    hiuskiehkuran keskeltä päälaki kiillä
    ei -- aivan vielä.
    Mut silti hän on Fransiscus,
    vain sporttihatussa
    ja nenällä kakkulat, --
    sen näköinen olla hän voi nykyaikaan!
    Niin, maata kutsuu hän äidikseen,
    tuult', aurinkoa, sadett' taatoiksensa;
    ja siskoksi nurmen-nukkaa,
    joka nuokkuu vieressään.
    Ja sääli sielunsa täyttää
    maan-matosta kohtaan, veikkoa tuota,
    jok' eessään kuumalla paadella ryömii,
    kuin säälis hän itseään.

    On takana tornit,
    nuo vanhan-ruskeat,
    nuo ontoin tykkiaukoin
    kuin pääkallon silmin.
    Myös kappelit, kalkki-valkeat
    kuin ihmisen sielu.
    Siell' uinuu linnassa muistoa monta,
    siell' ennen ritarit ylväät seisoi
    käsi miekalla, otsalla rauta, --
    vain leluja, pahvia vain.
    Nyt loistaa pihoissa paahtuva hieta
    ja kuuset helteessä huokaa
    yön-mustina
    kuin sypressit haaveiden haudalla.

    Mut valleilla tuuli käy!
    Ja lentää hiudut piilipuun
    kuin ihmisen elonpäivät pois, --
    alas aaltoihin, virtahan vievään
    ja järvelle aavalle, jossa
    hopeoitaan aurinko seuloilee, --
    hopeoitaan: vain valon harhaa!
    Mut kaukaa tummana kuultaa,
    sini-tummana poutaisten pilvien alta
    ylt' ympäri armas maa:
    sen kartanot kaukaa harjuiltaan,
    nuo korkeine pihakuusineen
    ja kirsikkatarhoineen.

    Näin muistojen kultalaan
    ja kaihoon menneen lapsuusmaan
    ja kirveleväiseen toivottomuuteen
    on vaipunut tuo Fransiscus,
    tuo muumio melkein.
    Mut nainen luonansa istuu:
    hän sykkii, hän tuntee, hän elää!
    Hän astellut äsken on rinnallaan
    ja hän alabasteri-sormin, joita
    vain ylhäältä tumma kalvosin verhoo,
    on kättänsä koskenut.
    Ja pysähtynyt ja silmin suurin
    on katsonut, kummastuin.
    Ja kätensä korkeuteen kuroitellut
    on hän, joten vyötärö kutsuen piirtyi,
    pyhä Fransiscus hymyili vain.
    Ja nainen on tepastanut
    kuin valkehin vinttikoira
    ja nauranut leikkien, pilkallaan.
    Ja taas kädet kietovat ojentanut
    kuin kiertyvät käärmehyiset,
    mut Fransiscus silmänsä sulki
    ja puraisi huultaan.
    Nyt naikkonen jalkansa pienoisen
    tuo lähellensä, kohdalle astuin,
    matalaisessa valko-kengässään
    ja virkkaa:
    "Kas tuossa päänalainen sulle, --
    sinä sellainen, --
    pyhimys!"
    Ja sitten niinkuin pilari seisoo
    vait aivan ja tuskallisna.
    Suu hymyssä. Kunnes viimein hän
    näin huudahtaa:
    "Oh, mitä oon, -- kuin madonna!
    Ja sinä -- pyhä Fransiscus!"

    "Pyhä Fransiscus!" Niin, on herttua
    hän ollut, ja viittansa purppuraa.
    On kruunut hälle hohtaneet.
    Kädet uskolliset ne miekan kahvaan
    on tarttuneet häntä seuratakseen.
    Soi soitto, maljat kuohui.
    Toi kukkasen neitse rintaan.
    Hän niin rikas ollut on!
    Ja nyt on pyhä Fransiscus!

    Käy taivaan tuuli kusta hän tahtoo.
    On mielensä kellastunut.
    Ei taistoa, ilkkaa, maljaa hän halaa.
    On sielunsa ahdas selli vain
    ja kylläisyys ja äitelä "spleen"
    on sellin seinällä ristinpuu. --
    Niin miettii "pyhä" Fransiscus.

    Ja alkavaa kuoleman kaipuuta
    ja kätkettyä sydän-vaivaa vait
    hän kärsii -- itsekseen,
    hän vierellä nainen uskollinen:
    Oi maa, mun äitini,
    sa huikenteleva, hedelmöivä,
    joka synnytät miettimättä
    sekaisin heikkoa, hyvää,
    ma olenko itseni syy?
    Siks suo minun mietteet unhoittaa.
    Sun nurmellas, parmaillas olla vain.
    Ja aurinko, loistava taatto yks,
    joka teit valollas minut onnettomaksi,
    epäilykseni lämpösi surmatkoon!
    Ett' uneen vaivun,
    sun valkeutes tyhjyyden sielusta saan.
    Ja taatto toinen, sa tuuli,
    mun vilvoita vaivautuneen ohimoita;
    ja oi, suvi-sateen vihma,
    sa jäähdytä ilma
    mun keuhkoini kuumain hengittää.
    Saat kiitokset, maan-mato, multa:
    Sa näytät mulle, kuinka kestää
    myös täytyy ihmistä heikompain. --
    Kun kaikki mennyt, tunnen, kuolee,
    nyt ristinpuulla.



DELILA.


    Mies makasi maassa pää helmoissa naisen,
    kun kammioon synkkään kuun sirppi hohti
    ja sen viri aalloilla kiireesti siirtyi.
    Hän polvia armaita kietoi ja nyyhki:


    1.

    Sa olet kaunis Delila,
    sinä, joka mun sielulleni kelpaat,
    jota olen ma ruvennut rakastamaan,
    ihanaisin vaimojen seassa,
    joka sydämeni oot ottanut pois!
    Sun kaulas on valkea välillä pitkäin
    hiuspalmikoittesi, poimullisten
    kuin vaippa ja purppura kuninkaan.
    On kaulasi arvoinen kulta-käätyin,
    on kätesi hohtava helmiäinen,
    sun kätesi renkaissa, jotka helkkää
    kuin naurus, koska sen huilut soi.
    Miten silmistäs sini-tummista vilkkaa
    ilonhaluinen, nauttiva pakana, --
    sinä armain naisista philisterein!
    Miks kartat näin, jota kuitenkin tahdot,
    miks kätesi kauniin kurkoitat mulle
    ja taas vedät pois, minut karkoittain?
    Miks voitonriemuinen, kylmä oot,
    sun jalkasi niinkuin marmoripatsaat.
    Miks uhkeena, nauttien kuuntelet mua,
    kun rientää yö ja kuun sirppi siirtyy,
    ja varjot kiireesti kulkevat pois!
    Oi, anna mulle sun rakkautes!
    Sinä kaunis, kaulasi valkeena hohtaa,
    miten sanot sa minua rakastavas,
    kun sydämes ole kanssani ei, --
    sinä peljättävä kuin sotajoukko,
    sinä kiehtova, kieltävä Delila!


    2.

    Mun sieluni, jalkaisi astinlauta,
    minun sieluni nousee kapinaan,
    minun sieluni huutaa Herran tykö, --
    sinä ylpeä, viisas Delila!
    Sinä kuiskit vain: "Olet Herran mies."
    Niin, olen Jumalan nasiiri äidin
    ma kohdusta hamaan kuolemaan!
    On minulla raskahat nasiirihapset,
    sysi-synkeät, raskaat kuin tämä yö.
    Jo kohdussa äidin sain vihan, ilkun
    ylivaltaa vastaan philisterein, --
    sinä ainoa joukossa philisterein,
    pahan heimon tuon, joka maan rumentaa,
    monet Herran valitut orjina lyö
    se ääreen kehnojen alttariensa
    ja jumalten ulkokullatuiden,
    niin rohkea pelkuri-uskoineen!
    Ah, Herra jos sois minun etsiä syitä,
    syyt löytää ja laumalta philisterein
    alas alttarit suistaa ja korkeudet kaataa,
    kukistaa kuvat kuolleiden jumalain!
    Ja myös, niin, vainen, myös ketun keinoin
    nisuvainiot viisaasti heiltä polttaa,
    ketun keinoilla kykkäät ja kuhilaat, --
    ketun keinoilla, ah, ketun kolmensadan
    vihamiehiltä turmella viinamäet
    ja poimia tarhoistaan rypäleet!
    Ah, Herra jos sois sitä riemua maistaa,
    minun riistää tarhoistaan rypäleet!
    Näet valtavat on vihan hapset mulla.
    Ja siksi ma toivo oon ystäväin,
    ja siksi ma oon vihamiesteni pelko,
    vihatuiden, halpojen philisterein!
    Vihan leppymättömän raskaat hapset.
    Mut sinun helmassas heikko oon. --
    Mut sinä voimani kahleihin lyöt!


    3.

    Niin, sinun helmassas heikko ja nöyrä,
    kuin karitsainen vieno ma oon,
    sinä, jota mun sieluni rakastaa,
    sinä ruusuni orjantappuroissa,
    sinä kiehtova, kieltävä Delila!
    Sinä, jonka näin minä rotkoissa mäen,
    kun alas laaksoihin astelin kerran
    ja viivyin leirissä philisterein.
    Sinut näin, sinä muotoas kaikkein kaunein,
    tytär vaimojen seassa philisterein!
    Oli kevät ja kukkaiset puhjenneet,
    soi maassa turturikyyhkyn ääni,
    kun, armahin, lounaalla lepäsit.
    Sinut näin, kun kiersin ja etsin naista
    kuin peura, mi lähteelle halajaa.
    Sinut näin: vapis polveni, sieluni nääntyi,
    minut yhdellä vain sulokatseellas
    kuin kaulasi käädyllä kahlitsit,
    sinä, joka mun silmilleni kelpaat,
    kuin sinetti painuithan sydämeen!
    Sinun nimes jo kultainen kaiku mulle
    oli niinkuin kallehin, vuotava öljy,
    Minä kullalla tahdoin kylvää sen tien,
    joka ensinnä minut majaasi toi.
    Sen muistatko, armas. Siitä on kauan. --
    Ja nyt yhä makaan sun polveis päällä,
    kun yö lyhyt, kultainen rientää pois.
    Oon sairas, kuule, rakkaudesta!
    Sua vannotan nyt jalopeurain kautta,
    ja pardein, vuoristoin leopardein,
    sua vannotan nyt, sua, Delila:
    Ah, anna minulle rakkautes!


    4.

    Miks vedät kätesi armaan pois, --
    miks kurkoitat kummankin mulle ja taas
    vedät kalventuin, hymy huulilla pois?
    Miks huokaat hehkussa kammion,
    jos sinuun käyn, jalo viinapuu!
    Mua suutelet suullasi hekkumassa,
    ja onnekas oot, kun loistaa mulle
    sun rintasi kuin kaks armasta vohlaa.
    Miks riemuitset uhkeutta palmikkois?
    Jos rukoilen, rakkautta vannot mulle.
    Jos tuskassa huudan luo vihan Herran,
    sinä värjyt niinkuni kyyhkynen,
    sinä, peljättävä kuin sotajoukko!
    Jos syliini väistyvät polvesi kiedon,
    sinä seisot pystynä, tyynenä vain,
    sun jalkasi niinkuin marmoripatsaat.
    Mua vaivaatko hamaan kuolemaan?
    Minä ilmoitan kaiken nyt sydämein:
    Ma oonhan kuin erämaan jalopeura,
    joka vuottaa paahteisen kuoleman tuskaa.
    Mun annatko näin vihamiesteni käsiin?
    Sinä kaipaatko riemuiten huutoa mulle:
    "Vihamiehet sun päälles!" Ah, huutaisit turhaan:
    ma heikko kuin muutkin helmassas oon.
    Sinä nasiirihapseni leikkaatko pois?


    5.

    Ah, leikannut oot ne jo, Delila! --
    Miss' on moni kuukaus, jonka ma vietin
    vain toivoen tähteä kannelta taivaan
    alas astuvaks; ah, hän astunut ei!
    Miss' illat raskaat, kun luotani väistyit
    minut kietoen kalvaihin arvoituksiin
    kuin kaksilla vaskikahleilla?
    Myös silmäni puhkaisit kai, oi armas:
    en aikoihin kaunista maailmaa
    minä nähnyt: vain sinut eessäni näin,
    sun huules kuin punanhohtavan rihman,
    muu varjohon peittyi vaivan yön.
    Näin rintasi valkeat hohtavin ummuin,
    mua näännytti vain jano armaiden huultes.
    Verikyynelin silmäni sokeutui.
    Ja sokeena kahleihin minut löit,
    niin olen nyt vankihuoneessa, orja,
    oi valkea, hehkuva Delila.


    6.

    Työmyllyn orjana valkein huulin
    kiven-salkoa kiertäen köyryssä käyn.
    Niin kauan oon vääntänyt kumarassa.
    En laaksoissa voimassa, vapaana riennä!
    On hyljännyt minut menneisyys.
    On hyljännyt minut Zebaoth!
    Mun muotoni raskas ja muuttunut.
    Vihamieheni katsovat vuottaen, viekkaat,
    vihatuiden joukkio philisterein!
    Ei ole totuutta suussa heidän,
    he liehakoitsevat kielillään,
    he täynnä on käärmeenmyrkkyä, virkkain:
    hänet tuokaamme meille soittamahan
    helistystä Herramme temppeliin!
    He vääristelevät huuliansa,
    kita heidän on avoin hauta, oi Herra,
    oi Herra, sa laumojen Zebaoth, kurkkuun
    hän hampaat heiltä musertakoon!
    He haavoitti minua ilkkunsa piiskoin,
    olen uupunut hamaan kuolemaan.
    Ah -- koskaan, koskaan en minä saa
    vihamiehiltä korkeuksia kaataa,
    en kuvia kuolleiden jumalain!
    Ja, armas, koskaan en ketunkeinoin
    nisuvainioitansa, kurjien, polttaa,
    ketun keinoilla, ah, ketun kolmensadan!
    Rypäleitä poimia tarhoistaan!
    Miks, Herra, miks luotani mennyt oot!
    Miks, Herra, en sitä maistaa saa!
    Vain soittajaks vihattavain olen tullut,
    he huutavat: "Tänne hän kutsukaa
    nyt huiluilla, pilleillä helistämään,"
    väen vieraan ja halvan temppeliin,
    niin rohkean pelkuri-uskoineen!

    Ah Delila, armahin Delila,
    sinä anna mulle sun rakkautes.


    7.

    Miks vedät kätesi hiljaa pois,
    sinä, jota mun sieluni rakastaa?
    Sinä ruusuni orjantappuroissa.
    Povi valkea vaippasi purppuroissa,
    sun huulesi, ah, punan-hehkuva rihma,
    sinä sydämeni olet ottanut pois.
    Oi tuoksuva, armas, luomes kuin lumme,
    mua suutelet suullas hekkumassa,
    yö äänetön rientää ja kuun sirppi kiiltää
    ja varjot siimeiset siirtyy pois.
    Ah, hehkuva, uhkea Delila,
    sinä anna minulle rakkautes!



ANGELICA.


    Angelica! Niin katsoit kalpeana,
    kun luotani sun syöksi tyly sana,
    et tiedä, mitä rakkauteni on!
    Se, jota kutsui runo-taivaan ovi,
    maan pääll' on tunnoton ja onneton.
    Et tiedä, mitä tämä sydän on:
    Raketti singoitettu taivohon!
    Kuin satu, jot' ei ruumistuttaa sovi.
    Kuin kupla hento, johon kuvansa
    luo kaikki, ihailtava kiiruulla.
    Kuin kulta-malja, joka kohta sakkaan
    on juotava. Kuin sointu laulun rakkaan.
    Vain ilta-pilvein puna aaltoihin:
    se hetken hohtaa. Lieska helvetin!

    Angelica, sa voitko anteeks antaa?
    Ei mulla taivasta, ei maassa rantaa
    mun kaipuullani. Lieska helvetin!
    Vain satu, jossa näkee ritarin
    suloisen rouvan ynnä knaapin kainon.
    Suloisen rouvan, jonka murheen painon
    suun hymy, otsan haaveet ilmaisee, --
    povella harso hopein värisee.
    Nyt eteens' armas lapsi polvistuvi.
    Jos lisää kuulet, katoo kaunein huvi.
    Äl' lähesty! Äl' liioin katso, haasta.
    Vain suurin tuntemattomuus voi maasta
    tään sielun nostaa, taivaan satuna.
    Vain outous rakkautta, Angelica!

    Angelica, sun täytyy anteeks antaa,
    ei mulla taivasta, ei maassa rantaa
    mun kaipuullani! Tuska helvetin!
    Niin, kulta-malja, juoma taikurin:
    Isoldelle ja Tristanille keitti
    sen musta velho, toden heiltä peitti.
    Isolden muistatko ja herransa?
    He, hourut, rakastivat sieluina
    ja kielsivät syyntunnoin sulot ruumiin,
    mut kaiho sielunhekkuman vei uumiin.
    He haastoi tähden kautta toisilleen.
    Ja lähti kahden korven synkeyteen
    ja lepäs vierekkäin. Mut paljas miekka
    on välillään, ja mies on panssarniekka.
    Niin tähteen tuijottaen kuolemaa
    he vuotti, taivaan ainutt' onnelaa.
    He hourut! Niin vain satu keski-ajan
    voi päättyä, tuon lemmen kiduttajan!
    Jos väliltään ois miekka viety pois,
    ei kuolleet he, vaan vihanneet he ois!
    Mut silti: eikö moinen harhalempi
    lie ollut vihan totta totisempi?
    Miks toista lähetä, miks tutkia?
    Vain outous rakkautta, Angelica!

    Angelica! Voit mulle anteeks antaa.
    Ei mulla taivasta, jos kuinka kantaa
    mua onni. On vain lieska helvetin.
    Vain näyttämö -- Francesca Riminin.
    Asetus: huuruin punailman täyttää,
    Mefisto katsojille parin näyttää,
    jok' ohi kiitää myrskyn pyörteissä,
    suu suulla, kädet, jalat kiihkeinä
    syleilee toista, hekkumaa he vääntyy.
    Ei lopu autuus, jossa he näin nääntyy?
    Ei, -- kunnes esirippu laskeutuu
    ja tuli sammuu, nauru kajahuu
    Mefiston; lavalla on paljaat rangat.
    Mut paloiko myös kiihkon yhdyslangat?
    Miks lähestyä, luoda katsetta,
    puhella, tunnustaa ja tutkia?
    Miks lahja käden, huulten, sielun, lihan?
    Iäinen hornan liekkikään ei ihan
    voi olla sille, jota polttavi
    suur kaipuu, tosin tuska, helvetti!
    Angelica! Sun syöksi vihan sana!
    Oot lähellä, siks olet loitoimpana,
    oi armas, joll' on taivasta täys povi.
    Miks kurja sydämein ei tyydy, sovi,
    vaan tahtoo yksin lisää murtua?
    Vain outous rakkautta, Angelica!



ISIS.


    Egyptin maalla oli templi ammoin,
    luin lasna sadusta, se kammoin
    ja haavein sydämeni täytti.
    Siin' asui jumalatar, kerrottiin, niin kumman
    ihana, säteilevä, että tumman
    maan päällä oli harva, jok' ei tuota
    ois nähdä tahtonut, sen temppeliin.

    Mut kuinka valtaansa se käytti,
    jos pyhätössään verhon takaa kelle
    se näkyi alastonna poloiselle,
    ja kuinka palattiin sen luota?
    Näin varoittivat papit: Onneton
    sen kauneus, häikäisevä valo on.
    Se, jolle ilmestyy, hän maahan suistuu
    ja kuolee sokaistuna niin. --
    Mut silti moni tahtoi tuolla
    tavalla kauniin jalkain juureen kuolla.

    Niin satu vanha mieleheni muistuu.

    Ja usein tuntuu nytkin, konsa haikein
    mun valtaa miete, jonka tähden vaikein
    elo, heelmätönnä rientää pois, --
    jumalatar yhä eloss' ois.

    Ja muutkin tuntevat kai: jumalatar
    se elää. Mutta miss' on valtiatar?
    Miss' on sen temppeli? Ei tieto yllä!

    Mut usein, konsa tuska maahan asti
    mun suistaa, voimani lyö raskahasti,
    sen eessä olleheni huomaan kyllä.

    Ah, miltä näytti siis hän, joka pysyy
    salassa meiltä? ehkä joku kysyy. --
    Hän kuinka kuvaella sitä voi,
    ken kuoloon-sokaistuna vaikeroi?
    Vain huoata hän jaksaa hevin:

    Ol' ihanaa se kuitenkin! Kuin kulta
    on auringon, mi syytää tulta
    ja häikäisee ja sokeudella lyö.
    On kaikki pimeyttä, mutta yö
    soi vielä kaiuin raukenevin:

    Se, jok' on päässyt valoon,
    rakastuu yöhön, kuolee sielun paloon.
    On onni pyyde: täyttyessään yltyy,
    ja rakkaus heelmä, kypsyessään kyltyy,
    ja sitä mukaa kaikki muu.
    Ken nähdä tahtoo, halussaan on hurma,
    ken tunsi, sydän kuoloon pakahtuu.

    Siis valtaansa mun otti templin surma.

    Ja silti elän, hengin, mietin, kuljen
    ja kivut kirkkaat sydämeeni suljen!
    Haa, parissanne liikkuu kuollut vain,
    kuin moni muukin, joka odottain
    ja haaveissansa kulki templiin sinne:
    hän näköään kyll' elää voi, ja lie
    viel' eessään pitkä elontie,
    mut kuollut hän on silti. "Miksi, minne?"
    hän kysyy, "kaikki sain".
    Hän elää, mut on ruumis.
    Ah, en kiitä
    mä tätä tapaa, jonka jumalatar
    nyt valinnut on meitä varten: ammoin
    Egyptin maalla surmasi hän heti
    sen, jonka loistollansa luokseen veti;
    nyt tappaa elävältä, verkkaan, vammoin.
    Niin, toisenlainen on nyt valtiatar
    kuin ennen, konsa sadun siitä
    luin lasna, kaipasin sen temppeliin!



MINNE?


    Nyt minne pyrkii
    mun aatoksein,
    se uutta tahtova teitten lapsi,
    kun päivä päättyy
    taas rusko-iltaan?
    Ei lepoon tyydy
    ees uupunein
    se mielin, yösilmä, kulta-hapsi,
    maanteiltä vuosin
    jo kulkemiltaan.

    Se maahan tahtooko matkata,
    miss' ilma kirkas
    on yllä palmuin
    ja keitaan valkeiden kartanoiden?
    kun papit torneista illalla
    "Il Allah!" huutaa, niin tuoksuun valmuin
    ma nukun keskellä aavikoiden.

    Ah, onnen sielläkö saada vois!
    Sen veisi sieltä
    uus tie, uus kaipuu.
    Sen koti taivaan on ruskoin mailla.
    Siks aina matkaan
    sen täytyy pois, --
    se kunnes kanssani lepoon vaipuu,
    maan hiekkaan, määräänsä yhä vailla.

    Se sinne pyrkiikö, aatoksein?
    Mit' uutta tahtoo se, toivoo, lapsi?
    Ei lepoon tyydy
    ees uupunein
    se mielin, yö-silmä, kulta-hapsi,
    maanteillä vuosin
    jo kulkemiltaan!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Munkki-kammio - Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.