Title: Eri isää - Kuvaus maalaistytön elämästä
Author: Kataja, Väinö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Eri isää - Kuvaus maalaistytön elämästä" ***


ERI ISÄÄ

Kuvaus maalaistytön elämästä

Kirj.

VÄINÖ KATAJA



Hämeenlinnassa,
Arvi A Karisto,
1910.



I


Isä oli itse tullut Hilmaa kansanopistolta noutamaan. Päästötodistukset
oli annettu ja he olivat nyt palaamassa kotia.

Toukokuu oli kulumassa, kylmänkolea harmaataivainen toukokuu. Isä istui
pitkissä ajatuksissa eikä ollut monta sanaa virkkanut sitten kun
opiston pihalta lähdettiin ja käännyttiin tänne pohjoista kohden. Isä
oli nostanut lyhyen takkiturkkinsa kauluksen pystyyn, suojatakseen
korviaan, kun pureva pohjatuuli puhalteli. Vanha musta nulkutteli
hidasta nulkkaansa ja kärryt liitteissään narahtelivat.

Isä oli Hilman mielestä vanhentunut nyt kuluneen talven aikana.
Korvanjuurelta olivat hiukset muuttuneet harmaammiksi ja silmien
ympärillä olivat rypyt syvenneet.

He olivat jo loitonneet opistolta kymmenkunnan kilometriä, omissa
mietteissään kumpikin istuen. Ilma tuntui niin kovin epärunolliselta,
kylmältä ja pystyvältä. Isä olikin peittänyt Hilman polvet ja jalat
paksulla villahuivilla, ettei tuuli pääsisi niin rupeamaan. Mutta silti
tunsi Hilma kylmän povessa nytkähtävän ja sydänalassa väräjävän.

"Kevään pohjoinen tuntuu aina kylmältä ja pystyy ihmiseen pikemmin kuin
talvella", sanoi isä.

Ainahan ne olivat olleet keväiset tuulet kylmiä, siitä asti kun Hilma
muisti. Silloin oli aina lämmin, kun lumet sulivat, etelätuulet
puhalsivat ja päivä paistoi... kun joki jäistä vapautui ja kevättulva
nousi melkein rakennuksen taakse, niin että joenrantapellotkin jäivät
tulvaveden alle. Mutta kun tulva laskeusi, kääntyi tuuli pohjoiseen ja
päivä saattoi olla harmaan pilven peitossa viikkomääriä.

"Ne ovat niitä tunturien tuulia", oli isän tapana sanoa. "Lappi laskee
loppuja kylmiään pois."

Siitä johtuivat Hilman ajatukset kotia.

Isältä oli jo kuullut kuinka äiti ja pikku siskot ja veljet kotona
jaksoivat. Oli isä kertonut, että kaipuu oli ollut koko talossa. Äiti
auttajaansa kaipasi ja pikku veljet ja siskot kilttiä vanhinta
sisartaan. Oli ollut itselläänkin, isällä, ikävä...

Isä oli aina ollut hyvä ja hellä Hilmalle. Ei hän muistanut isän
hänelle pahaa sanaa koskaan sanoneen. Kun sattui, että äiti joskus
pauhaili ja torasi, koetti isä välit sovinnolla selittää...

Huolet kai olivat isää noin vanhentaneet -- mietti Hilma, kun sivulta
isää tarkasteli. Huolet varmaan ja velat, joista oli kuullut isän ja
äidin keskenään puhuvan... Nyt syksyllä viimeksi...

Taisi olla väärin, että hänkin rupesi tahtomaan kansanopistoon, kun
niin vähäiset varat oli vanhemmilla ja iso lapsijoukko oli
hoidettavana! Mutta mielellään oli isä suostunut, vaikka äiti olikin
pannut vastaan ja velkakuormaa niin kovin suureksi maininnut. Mutta
koko elinaikansa hän siitä isälle olisi kiitollinen, niin isälle kuin
äidillekin. Olihan äiti keskellä köyhyyttä hänkin koettanut minkä
mitäkin tyttärelleen lähettää, joskus kulkijain matkassa, joskus
postissakin...

Hän oli niin paljon oppinut ja kehittynyt kuluneena talvena... Kuinka
maailma tuntuikaan erilaiselta, ja toisin tuntein nyt elämää
ajatteli...

Hevonen oli ruvennut kävelemään, isä näytti olevan syvissä mietteissä
ja Hilmakin vaipui omiin ajatuksiinsa.

Hän palautti mieleensä kuluneen hupaisan talven, joka oli ollut hänen
lyhyen elämänsä hauskin. Hyviä olivat olleet häntä kohtaan
opettajatkin, ja kaikkien toveriensa suosima oli hän ollut...

Nyt viime päivänä ennenkuin erottiin oli johtaja sanonut Hilmalle, kun
hyvästiä jätti:

"Hilmalla olisi hyvä oppi, soisin, että jatkaisit lukujasi
seminaarissa..."

Hän oli ilosta punastunut ja johtaja oli vielä isällekin asiasta
puhunut. Hilmasta tuntui niinkuin johtaja olisi nähnyt hänen
sisimpäänsä, sillä sitä oli hän haaveksinut, uneksinut ennen jo kuin
kansanopistoon lähtikään...

Se oli ollut kaunis ja ihana unelma hänellä silloin, kun hän
kansakoulusta päästyään istui yksin kotirannassa ja mietiskeli... Hän
pyrkii seminaariin... ahkeruudella menee hän nopeasti eteenpäin... on
pian kansakoulunopettajattarena... ehkä omassa pitäjässä, kirkonkylän
uljaassa, uudessa rakennuksessa... Siskot ja veljet hän ottaa luoksensa
ja koulussa käyttää... ja isän ja äidin...

Niin oli hän tulevaisuuttaan unelmoinut, kun yksin keväisenä iltana
vuolaan virran varrella istui...

Mutta se unelma oli särkynyt, ja raskas työ kesällä uuvutti niin, ettei
syksyllä enää ikävöinytkään opinteille. Tyytyi kotona työtä tekemään,
äitiä lehmäin hoidossa ja taloudessa auttamaan ja vaalimaan
pikkusiskoja, joita oli kahdeksan Hilmaa nuorempaa.

Silloin oli hän vasta alkanut ymmärtää että he olivatkin hyvin köyhiä,
jotka velkamiehet voisivat ajaa maantielle milloin hyvänsä. Äiti siitä
puhui ja itki, mutta isän ei hän ollut kuullut koskaan veloista
puhuvan. Isä työskenteli aamusta iltaan, oli usein kalpean ja
alakuloisen näköinen eikä koskaan pannut äidille vastaan, vaikka äiti
usein valitteli milloin minkin puutteen vuoksi...

Mutta kun hän isälle kerran peltoa leikatessa puhui, että hänen teki
mieli kansanopistoon, niin ei isä sanallakaan pannut vastaan.

"Kuinka äiti tullee toimeen, kun sinä pois lähdet!" oli isä
vain sanonut, mutta ei ollut Hilmalle puolta sanaa puhunut
varattomuudestaan.

Oliko sitten ollut väärin, että omaa haluaan noudatti eikä jäänyt
kotiin äitiä auttamaan? Sääli oli äitiäkin, joka pienten lasten kanssa
yksin emännyyttä hoiti ja lehmät ruokki, sillä heillä ei ollut koskaan
ollut varaa palvelijaa pitää! Mutta kerran hän kaikki palkitsee, kerran
kai hänkin pystyy ansaitsemaan!

Hilma tunsi nyt sydämensä ilosta sykähtelevän, kun ajatteli, että hän
nyt kesän aikana kykenee äitiä ja isää auttamaan... Ja sitten
syksyllä...!

Johtaja oli neuvonut pyytämään rovastilta lainaa seminaarin lukuja
varten...!

Jos kuitenkin sinne pääsisi... muutaman vuoden kuluttua voisi jo isää
ja äitiä auttaa ja pikkusiskoja...

Hilma unohti kylmän pohjoistuulen ja antausi hetkeksi ihaniin
tulevaisuuden unelmiin...

Mutta sitten sukelsi sydämen pohjalta kuva reippaasta nuoresta miehestä
Pentti Luhtaniemestä, johon kansanopistossa tutustui ja josta oli
jäänyt lämmin laine loiskimaan sydämen syvyyteen. He kaksi, Pentti ja
hän, olivat olleet opiston etevimpiä. Pentti oli puhuja ja runoilija,
jalo ja ihanteellinen nuori mies, joka tähtäsi kauas ja korkealle...

"Kirjoitathan minulle!" oli hyvästiä jättäessä sanonut ja pitänyt kättä
pitkän aikaa omien käsiensä välissä... "Kerran sinut haen korkean
vaarasi alta... Pohjolan puhdas impi... omakseni haen..."

Niin oli Pentti puhunut, suuret siniset silmät sädehtien...

Hilma muisti joka sanan, jonka Pentti hyvästiä jättäessä oli sanonut.

"Elämä on suurta ja ihanaa... se on meillä molemmilla edessämme... ja
isänmaamme odottaa meitä...!"

Tovereille oli hyvästijättöpuheessaan innostunut, puhunut niin, että
johtajakin oli ihmetellyt... Isänmaa... köyhä, ahdistettu Suomi...
karu, kylmä Pohjola ja leivätön Lappi...

Kaikki oli hän saanut puheellaan innostumaan. Jokainen oli luvannut
parhaansa yrittää rakkaan isänmaansa puolesta...

Millä voisi hän, Hilma, isänmaatansa palvella, millä tehdä jotakin
poloisen Pohjolan hyväksi...!

"Täällä kulkee kansa vielä talviyön pimeydessä... isänmaa on vain
epämääräinen sana... Mutta kansa on talutettava talviyön pimeydestä
kesäyön kirkkaaseen valoon ja isänmaan laulu on kaikuva kautta laajan
Perä-Pohjolan, Ruijan rannoilta alkaen, eikä saa olla yhtään Suomen
miestä eikä naista, joka ei kuule Suomen laulun sulosäveliä... Me
olemme valoisan Pohjolan lapsia... Talvinen yö on taaskin loppunut...
Näettekö kuinka valot virtaavat Pohjolaamme... tunnetteko kuinka sydän
paisuu ihanan illan suussa ja kuuletteko kuinka muuttolinnut raukkoja
rajojamme rakastavat..."

Ja paljon muutakin oli Pentti puhunut. Suuret siniset silmät olivat
sädehtineet ja notkea, pitkä vartalo värissyt sisällisestä
innostuksesta...

Hilma tunsi yhä lämpenevänsä Pentin puheita muistellessaan, ja
tahtomattaan käänsi hän päänsä taakse päin, sinne, johon komea opinahjo
oli jäänyt mahtavan virran rannalle, jäänyt uljaana, pystypäisenä
valonheittäjänä vartomaan uusia tulokkaita lämmittäviin suojiinsa...

Kaipaus ja ikävä vihloivat sydäntä... ja jonkunlainen pelko raskaasta
työstä ja ahertamisesta kotona vaivasi... Todellinen elämä tuntui nyt
kivenkovalta ja raskaalta... kun runouden maailmasta laski alas kylmän
maan päälle...

He olivat jo sivuuttaneet ensimmäiset kylät. Aurinko oli harmaat pilvet
hajoittanut ja paistoi nyt lämpöisesti kevään kuloluontoa herätellen.

Hilmasta tuntui, että hänen pitäisi jotakin isälle sanoa, mutta hän ei
oikein tiennyt mistä alkaisi. Isä näytti niin raskasmieliseltä eikä hän
kuitenkaan käsittäisi, vaikka koettaisikin selittää, sitä, mitä Hilma
tunsi ja tiesi nyt, kun kansanopiston oli käynyt.

Mutta isäkin näytti saavan hauskempia mietteitä, kaiketi sen vuoksi,
että aurinko oli alkanut paistaa ja pohjoistuuli oli ruvennut
tyyntymään.

"No laskemaan ja kirjoittamaan siellä tietenkin olet oppinut", sanoi
hän, käänsi takkiturkkinsa kaulusta alas ja kääntyi Hilmaan päin.

"No jopa varmaan ja paljon, paljon muuta... voi, jos kaikki kertoa
osaisin mitä olen oppinut!" sanoi Hilma ja hellitti hänkin vähäisen
villaista huivia ympärillään.

"Lasku ja kirjoitus kuitenkin ovat maamiehen elämässä tärkeitä", sanoi
isä, Haukkavaaran vähäpuheinen, siivoluontoinen isäntä Aaro.

"Niin onkin", myönsi tytär. "Mutta on paljon muutakin -- ja paljon
tärkeämpää, -- mikä jokaisen Suomen kansalaisen tulisi tietää..."

Siihen jäi taas keskustelu. Haukkavaaran Aaro ei tuntunut oikein
ymmärtävän, mitä tytär tarkoitti.

Mutta hetken kuluttua hän kuitenkin sanoi:

"Jos minäkin olisin laskea osannut ja kirjoituksen tuntenut, ei
minullekaan olisi kyetty väärin tekemään... niinkuin on tehty..."

Siihen ei Hilma vastannut mitään.

He olivat jo saapuneet kolmanteen kylään ja heidän oli aikomus käydä
hevosta syöttämässä Korterannan talossa, jossa oli sukulaisemäntä.
Mennessään tytärtään noutamaan oli Aaro taloon poikennut, vaan ei ollut
sattunut isäntä kotona olemaan.

Kun talo tien mutkan takaa tuli näkyviin, alkoi Aaro tyttärelleen
puhua:

"En minä monta kertaa ole Korterannan Aaroa puhutellut, enkä
talossakaan käynyt kuin pari kertaa. Mutta kuulopuheita olen kuullut
hänestä. Vireä ja toimellinen mies kuuluu olevan ja hyötyneen kuuluu,
että taitaa olla kylänsä rikkaimpia talollisia nykyään... Vaan hyvä
kuuluu olevan talokin... kolmattakymmentä kytkysessä."

Hilma ei ollut Korterannassa koskaan käynyt, mutta äidin muisteli
puhuneen, että hänellä oli serkku siinä emäntänä.

Korterannan isäntä osuikin olemaan nyt kotosalla. Kun pihaan ajoivat,
tuli isäntä tallista päin, kävi kättelemään, Aaroa ensin, Hilmaa
sitten.

"Vai on tämä vanhin tyttäresi... äitinsä näköinen onkin... Vai
kansanopistosta..."

Hän toimitti hevosen talliin, liikkui liukkaasti kuin nuori mies ja
puuhatessaan puheli.

"Menkääpä vieraat sisälle, niin minä tässä hevoselle teen appeen...
kyllä siellä vaimoväki on kotosalla."

Aaro katseli, kuinka toinen toimitteli, ja virkahti, että ei olisi
tarvinnut nyt apetta...

Hän jäi siihen Korterannan kanssa vielä puhumaan ja kävi talliin
hevosia katsomaan. Hilma astui sisälle.

"Kovinpa tuo tyttäresi on hienon näköinen talonpoikaiseksi ihmiseksi",
alkoi Korteranta, kun kahdenkesken jäivät, ja katsahti apetta tehdessä
tutkivasti Aaroon.

Aaro imeskeli sammunutta piippuaan eikä virkkanut mitään.

"Sen ne siellä oppivat kansanopistossa ja vieraantuvat työstä pois...
niinkuin tämänkin kylän nuoret, jotka siellä ovat käyneet", jatkoi
Korteranta. "Kummapa, että sinäkin, vähävarainen ja velkainen mies,
tyttäresi sinne kustansit!"

"Oli niin kovassa halussa sinne, niin ajattelin..." sanoi Aaro.

"Niinpä tietenkin. Ovat ne meidänkin tyttäret vauhdissa olleet ja
itkuja puserrelleet ja pyytäneet, että hekin... Vaan minä sanoin heti,
että tässä talossa ei tarvita yhtään fröökynää... tässä on paljo
työtä... ja jos menette, niin sille tielle jääkää... En minä rupea
joutilasta väkeä elättämään..."

"Mitenhän lienee", sanoi Aaro. "Hyvänhän luulisi opinkin olevan."

"Mitäs sillä opilla tekee... eihän sillä kuitenkaan elä, jollei työtä
tee... Työttömäksi siellä nuori väki oppii, sen olen nähnyt..."

"Saattaa niinkin olla", myönteli Aaro.

Korteranta nosti appeen hevoselle, kylkeä koetteli ja virkahti:

"Laihanlainenpa on sinunkin hevosesi... ja kevättyöt alkavat heti..."

"Eipä tahdo liietä suurusta hevoselle vähävaraisessa talossa", sanoi
Aaro.

Kun pihalle tallista tulivat, sanoi Korteranta:

"Taitaa sitä olla velkaa sinullakin melko paljon..."

Alakuloisesti Aaro vastasi:

"On sitä, veli kulta, minun osalleni, ja kun on pieniä lapsia vielä..."

"Puulaaki se taitaa sinut hävittää... olen kuullut..."

"Olisi sitä vielä metsää myydä, jos sattuisi hyvä ostaja", sanoi Aaro.

"Pidä sinä sitten, mies, silmäsi auki, etteivät saa sinua pettää",
sanoi Korteranta ja he nousivat korkeita kuistin portaita talon
tilavaan pirttiin.



II


Iltapuolella päivää joutuivat he jatkamaan matkaansa Korterannasta.
Ilma oli lauhtunut ja tuuli tyyntynyt kokonaan.

"Ehkäpä kääntyykin nyt etelään tuuli ja alkaa toden teolla kesän
tekoon", sanoi Aaro, kun tielle ehtivät ja lähtivät ajamaan pohjoista
kohden, josta jo taivaanrannan rajalta alkoi siintää korkeiden
kukkuloiden huippuja.

Hilma istui omissa mietteissään eikä kuullut mitä isä puhui.

Kun pääsivät myötämaahan, niin Aaro ropsautti ohjasperillä hevostaan ja
komenteli:

"Juoksepas joukkoon, että ehditään tästä kylvön tekoon!"

Aaro tuntuikin olevan puheliaammalla tuulella kuin aamupäivällä.

Mutta Hilma oli alakuloinen eikä isänsä puheisiin monta sanaa
vastannut.

Oli kuin olisivat kaikki poispyyhkäistyt, kaikki kuluneen talven
unelmat ja ihanat tulevaisuuden kuvat. Hilma oli joutunut miettimään
erästä asiaa, jonka jo uskoi unohtuneen ja jonka jo mielestään oli
karkoittanut. Mutta nyt oli asia verestynyt, kun olivat Korterannassa
käyneet. Korterannan tyttäret siitä olivat Hilmalta kysyneet... Ja
Hilma kun oli uskonut, ettei se asia ollut kuulunut kotikylää
pitemmälle! Ja nyt siitä jo tiedettiin täällä vieraassa kylässäkin!

Kuinka lieneekin niin levinnyt se huhu, että Kaupin leski oli häntä
kosinut, vaikka hän silloin vielä ei ollut täyttänyt kahdeksaatoista
vuotta! Kaupin leski! Salomon Kauppi! Hän oli kirkonkylän rikkain
isäntä, vielä komea mies ja kulki kuin nuoret miehet, välkkyvissä
valjaissa ja maalatuissa reissä. Mutta kymmenen vuoden avioliiton
perästä, jonka Hilma oli kuullut olleen hyvin onnettoman, oli häneltä
kuollut vaimo, jättäen perinnöksi neljä tyttöä, joista vanhin nyt oli
Hilman ikäinen...

Usein oli Kaupin leski Haukkavaarassa käynyt, puhellut ystävällisesti
Hilmalle ja isän kanssa jaaritellut. Mutta ei ollut Hilma hänen
aikeistaan ymmärtänyt ennenkuin äiti oli sanonut.

Ja sen jälkeen oli siitä Hilmalle puhuttu kirkonkylälläkin...

Hilma palautti mieleensä sen talvi-illan, jona Kaupin leski oli
kosinut... ja josta nyt oli toista vuotta aikaa. Oli päiväpaisteinen
maaliskuun päivä, kun Kaupin leski ajoi komealla orhilla Haukkavaaran
pihaan, kulkusten ja tiukujen helistessä. Itse oli hän puettu kuin
parhaat herrat, ja posket ja leuka sileäksi ajeltu...

Hilma ei ollut huomaavinaan, että äiti olisi mielellään suonut
tyttärensä Kaupin leskelle menevän... oli sen selvään sanonutkin...
mutta isä ei ollut koskaan sanaakaan maininnut... Mutta kylällä toiset
kielsivät, toiset käskivät... "Olisi kai sillä Kaupin leskellä
rikkaamman talon tyttäriäkin... vaan kun olet kaunis, niin sinut
mieluummin ottaisi, vaikka köyhä olet", niin olivat kylällä sanoneet.

Eihän hänellä, Hilmalla, silloin ollut juuri erinomaista vastaankaan
sanomista. Kaupin leski oli vielä pulska mies ja hänellä oli komea ja
vankka talo, mutta Hilma ei ollut silloin vielä tiennyt lemmestä
mitään. Eikä hän muuta silloin ajatellut kuin lesken uljasta taloa ja
komeaa karjaa... Sulavasti ja hauskasti oli Kaupin leski puhellut, oli
sanonut senkin, ettei hän ollut entistä vaimoaan koskaan rakastanut...
Ei ollut Hilma sillä kerralla jyrkästi kieltänytkään, mutta oli
tahtonut miettimisen aikaa... Ja siinä välissä, ennenkuin Kauppi toisen
kerran kävi Haukkavaarassa, ehti Hilma nähdä ja kokea paljon. Hän oli
kirkolla tavannut Kaupin vanhimman tyttären Mimmin, joka oli käynyt
puhuttelemaan Hilmaa...

Vieläkin tuntuivat kylmät väreet vihlovan Hilman sydämessä, kun
muisteli, kuinka raa'alla tavalla Mimmi häntä oli kohdellut... Ja
kuinka hävyttömästi sekä isän että äidinkin haukkunut... Siitä
kohtauksesta ei hän ollut kotona mitään sanonut, mutta itkenyt oli sen
päivän ja toisenkin... Niinä päivinä hän alkoi miettiä kansanopistoon
pääsemistä...

Oli hän kohdannut Kaupin lesken pari kertaa syyskesällä. Leski oli
silloin tarjonnut apuaan ja kehoittanut vain menemään kansanopistoon.
Hän kyllä vartoisi Hilmaa vaikka kuinka kauan... Sillä ei hän koskaan
lakkaisi Hilmaa rakastamasta...

He olivat nyt saapuneet korkean mäen harjulle, jonka laen yli tie
mutkikkaana kulki. Siitä näki jo kirkonkylän ja tapulin ristin korkean
vaaran vierestä. Ja etempää tapulin ristin takaa kohosi harmajana
Haukkavaaran kalju laki muita korkeampana kymmenien muiden lakien
joukosta.

Isä oli puhellut minkä mitäkin Hilmalle, mutta Hilma ei ollut häntä
kuunnellut. Hänellä oli nyt niin paljon omia miettimisiään, oli
toiveita tulevaisuudesta, joka kangasteli ihanana ja toivorikkaana...
nyt kun oli tuntenut puhtaan, taivaankirkkaan lemmen sydäntä
lämmittävän.

Juuri kun hevonen laskeusi myötämäkeä, sanoi Aaro, ohjia lujemmalle
ottaen:

"Et ole tainnut koko talvena puhutella Kaupin leskeä?"

Hilma säpsähti, heräsi todellisuuteen ja katseli kysyvästi isää. Isä ei
koskaan ennen ollut Kaupin leskestä puhunut ja nyt aloitti keskustelun
aivan niinkuin olisi ennenkin asiasta puhetta ollut.

"Aikoi käydä markkinain aikana opistolla, niin ajattelin..." ehti isä
vielä sanomaan.

"Ei ole näkynyt opistolla käymässä", vastasi Hilma.

Hetken päästä kysyi isä taas:

"Ei ole... vai onko kirjoittanutkaan?"

"Minulleko?"

"Niinpä tietenkin. Sinua se vieläkin meinaa."

Hilma ei vastannut. Isän äänestä hän kuuli, että isäkin sitä olisi
tahtonut. Mutta hän ei siihen mitään vastannut.

"Olisi siinä sinulla hyvä olla emäntänä ja puolet saisit periä
Salomonin jälkeen... Eikähän Salomoni ole vielä iältäkään pilattu, ja
siivo on mies... Me oikein äidin kanssa toivoisimme, että Salomonin
ottaisit..."

Isäkin siis oli sitä mieltä!

Hilma tunsi kylmien väreiden kulkevan ympäri ruumistansa, mutta ei hän
vieläkään isälle mitään sanonut. Hän muisti kohtauksensa Mimmin kanssa,
ja hänestä tuntui kuin olisi Mimmin vihainen silmä häntä vieläkin
vaaninut...

Hänkö asumaan samaan taloon, saman katon alle semmoisen sydämettömän
raakalaisen kanssa! Hänkö äitipuoleksi neljälle ylpeälle, rahoistaan
kerskailevalle samanikäiselle ihmiselle!

Ei ikinä!

Ennen vaikka...

Mutta silloin muistui Luhtaniemen Pentti mieleen... Ja hän sai voimaa
isälleen sanoakseen:

"En minä ikinä Kaupin lesken vaimoksi rupea."

Hän sanoi sen melkein kiivaalla, suuttuneella äänellä ja suurissa
sinisessä silmissä leimahti kuin nouseva liekki.

Aaro ei ollut odottanut semmoista vastausta, päinvastoin oli toivonut
Hilman heti myöntyvän. Hän silmäsi tyttäreensä ja ihmetteli itsekseen,
että Hilma hänestä nyt näytti niin kauniilta. Äitinsä näköinen oli,
melkein kauniimpi vielä kuin Priita silloin kun heidät vihittiin. Kauan
katseli Aaro tytärtään, vihdoin virkkaen:

"No saammehan asiasta vielä tuumailla. Mitä nyt äitikin arvelee!"

He ajelivat eteenpäin. Kirkonkylä alkoi lähestyä. Molemmin puolin tietä
näkyi jo mökkejä ja jo joku isompi talokin metsän takaa.

"Jos kävisimme Kaupissa hevosta syöttämässä. Salomoni kutsui palatessa
talossa käymään", esitteli Aaro.

"Menkää te, isä... Minulla onkin asiaa pappilaan... En minä tule
Kaupille!"

"Tee tahtosi, vaan minä kyllä käyn... asiaini vuoksi täytyy käydä..."

Hilma arvasi kyllä, mitä asiaa isällä Kaupille olisi. Semmoisia oli
ollut ennenkin, ja Kauppi oli rahaa lainannut.

Pappilan tienhaarassa hyppäsi Hilma kärryistä, mutta Aaro jatkoi
matkaansa Kaupille päin, joka ei ollut kaukana pappilasta. Hilma päätti
nyt koettaa. Hänestä tuntui, että hän oli joutunut kovaan leikkiin,
josta täytyi selviytyä. Kulunut talvi oli innostuksen ja lemmen talvi,
jokapäiväisiä asioita ei ollut muistanutkaan... ja nyt yhtäkkiä oli
elämä mustine huolineen häntä vartomassa... Näinkö olikin
ihmiselämä...! Kun onnellisena on, niin samassa surut tulevat.

Rovasti oli vanha hiljainen ihmisystävä, joka oli monta köyhää
opintielle auttanut ja monta hyvää neuvoa rippikouluaikanakin antanut.
Hilma menikin pappilaan rohkeana... niin oli johtajakin neuvonut...

Ystävällisesti rovasti Hilmaa kätteli ja oli kuin hänen vakaville
kasvoilleen olisi levinnyt ilon hymy, kun nuorta, punaveristä ja
kaunista tyttöä katseli. Itse lapseton oli, mutta nuoruutta ja nuoria
rakasti.

"Oletpa sinä kasvanut ja kaunistunut sitten rippikouluajan", sanoi hän,
ja hänen katseensa tunki syvälle Hilman kauniisiin sinisiin silmiin.

Hilma kertoi olostaan kansanopistossa, kertoi innostuen ja kehumalla.
Rovasti kuunteli häntä hymy huulilla, -- tuntui kuin Hilman kertomus
olisi hänenkin vanhat, jäykistyneet verensä lämmittänyt.

Vihdoin uskalsi Hilma sanoa ajatuksensa, asiansa, jonka vuoksi oli
pappilaan poikennut. Mutta rovasti oli jo kuullut huhun Kaupin lesken
naimahommista, ja hän vastasi kuin leikillään:

"Mutta sinustahan tulee pian Kaupille emäntä..."

Hilma lensi tulipunaiseksi.

"Et sinä sitten seminaariin jouda."

Hilman katse sai kylmemmän ilmeen, kun hän vastasi:

"Ei tule minusta Kaupille emäntää... ei koskaan!"

Rovasti loi häneen tutkivan katseen ja kun näki, että täyttä totta
tyttö tarkoitti, niin lupaavalla äänellä sanoi:

"No saamme tässä tuumailla, -- ehkä voisin jotakin hyväksesi tehdä."

Hilman teki mieli ruveta rovastille selittämään kaikki: ensiksi sen,
että Mimmi oli ollut kovin loukkaava häntä kohtaan ja toiseksi, että
hänellä jo oli ystävä... vaikka ei hän mitään pahaa osannut Kaupin
leskestäkään sanoa. Mutta ei hän kuitenkaan siitä puhunut, virkkoi vain
hyvillään:

"Ainakin uskon, että päästyäni opettajanvirkaan voin enemmän vaikuttaa
isänmaani hyväksi ja ehkäpä olla avuksi vanhemmillenikin..."

"Sinulla on siis kova halu oppia?" kysyi rovasti, mutta hän näytti
miettivän aivan muuta.

"Niin minusta tuntuu... ja johtajakin kehoitti jatkamaan lukujani."

Rovasti sytytti piippunsa, hyräili jotakin ja sanoi sitten:

"Mutta oletko ajatellut, että Kaupin Salomoni on kunnon mies, joka
rakastaa sinua totisesti... sen tiedän!"

"Mutta hänellähän on täysiä lapsia... minä tulisin taloon kuin
viidenneksi rattaaksi vaunun alle... Enkä minä muutenkaan halua vielä
naimisiin..."

Hilman äänessä helähti kylmä väre ja silmät leimahtivat.

"Minä tarkoitan että ehkä siten voisit auttaa vanhempiasi ja
pikkusiskojasi paremmin", sanoi rovasti hetken kuluttua.

"Niin, sitenkö että menisin vastenmielisesti naimisiin?" sanoi Hilma
melkein tikaisemalla, niin että rovasti säpsähti.

"Tultuasi kerran niin kunnon miehen vaimoksi kuin Kaupin Salomoni on,
olet hyvässä turvassa... ja Mimmihän joutuu pian naimisiin hänkin",
puhui rovasti nyt totisena, ja kun ei Hilma siihen mitään virkkanut
jatkoi hän, äänen yhä enemmän ja enemmän muuttuessa saarnaääneksi:

"Sinä kuvittelet tulevaisuuttasi onnekkaaksi ja elämääsi
päiväpaisteiseksi, niinkuin kaikki nuoret kuvittelevat, mutta harvoin
täällä ihminen onnea saavuttaa ja vielä harvemmin toteutuvat nuoruuden
ihanteet... Ei naisen voimalla maailmaa mullisteta eikä ole sanottu,
että se tie, jota on aikomuksesi kulkea, on onnellisempi sinulle kuin
sekään, jota vanhempasi soisivat sinun kulkevan ja josta olisi heille
ja itsellesi hyötyä..."

Hilman äskeinen hyvämieli katosi, vaikkei hän oikein ymmärtänytkään
mitä rovasti tarkoitti. Sen hän kuitenkin käsitti, että Kaupin leskelle
rovastikin olisi suonut hänen menevän...

Sitenkö hän sitten pelastaisi sekä vanhempansa että pienet siskonsa
köyhyydestä?

... Kun kauppatavaraksi alkaisi...

Sanomaton inho täytti hänen sydämensä, ja vaikka hän koetti pysytellä
tyynenä, ratkesi hän itkuun. Rovasti alkoi lohdutella, hakien joutavia
vertauksia Raamatusta.

Mutta Hilmaa alkoi rovastikin inhoittaa. Hän kuivasi kyyneleensä, sanoi
kylmänlaisen hyvästin ja poistui.

"Herran rauhaan!" hyvästeli rovasti ovella.

Mutta sekavissa mietteissä käveli Hilma pitkin kirkonkylän raittia.
Tiellä hän puhutteli muutamia tuttavia ja kertoi olostaan
kansanopistossa. Sitä kertoessaan unhoitti hän hetkeksi suuren tuskansa
ja huolensa ja kehoitti kaikkia tuttaviaan kansanopistoon menemään.

Kun hän lähestyi Kaupin taloa, jossa tiesi isän olevan, karsi kylmä
pitkin selkäpiitä, ja aivan vieraita ajatuksia rynnisti hänen
mieleensä...

Jos olisi johon menisi... jossa saisi oppia... niin ei enää palaisikaan
kotia, vaan lähtisi avaraan maailmaan.

"Suuri, ihana elämä on edessämme..." oli Pentti sanonut.

Jospa hän tietäisi mitä minä täällä tunnen ja tiedän...

"Kerran otan sinut... noudan korkean vaarasi alta...!"

Jospa hän tulisi ja minut noutaisi ja yhdessä sitten...

"Karu ja kylmä on Pohjolamme, mutta meidän tulee siitä voimallamme
tehdä viljava ja lämmin valon maa...!"

Niin... niin! Ne olivat Pentin ihanteita, joihin luotti. Pentti kyllä
kykenisi jotakin tekemään, mutta hän...!

Hänestä tuntui nyt vastenmieliseltä palata kotia. Taas alkaisi se
jokapäiväinen työ... aamusta iltaan... Ei joutaisi kirjaa aukaisemaan
kaikkena kesänä... uuvuttavaa, raskasta työtä... Nyt ensiksi
kevätkylvöjen teko, sitten se raskas ja vaivaloinen heinänteon aika,
joka uuvutti niin, että tahtoi nääntyä...

Hän kulki ohi Kaupin tiehaaran ja päätti vartoa isäänsä kirkon luona.
Hän istahti tienposkeen kivelle ja jäi pitkäksi aikaa siihen
mietteisiinsä istumaan.

       *       *       *       *       *

Oli jo myöhäinen ilta, kun Haukkavaaran Aaro tyttärineen ajoi läpi
kirkonkylän Haukkavaaraa kohden. Mutta valoisa oli kuin päivällä.
Haukkavaaran harmaja laki näkyi jo selvästi ja polveilevan joen leveä
uoma, joka Haukkavaaran kohdalla teki lahdelman.

Hilma istui taaskin vähäpuheisena, eikä näyttänyt Aarollakaan olevan
tyttärellensä sanomista. Piippuaan poltellen huokaili hän raskaasti ja
hopitteli hevostaan.

Kun olivat jättäneet taakseen kirkonkylän, alkoi metsäinen taival,
josta tie kulki kierrellen Haukkavaaraa kohden, mutta valtaväylä puski
suoraan vaarain välistä. Talo näkyi jo vaaran juurelta ja virran
rannalta, vaikka sinne maanteitse oli puolta pitempi matka. Öiset valot
jo virran vesillä välkkyivät, öiset valot, jotka tähän vuoden aikaan
eivät öisinkään Pohjolassa sammu, vaarojen alastomia lakia kultailivat
ja silkinhienoja varjoja laaksoihin loivat.

Hilma oli aina rakastanut kesäöitä. Saattoi valvoa aamuun asti
jokirannassa, kuunnella käkien kukuntaa ja lintujen laulua. Öisin oli
hauska työtä tehdä...

Mutta vaikka hän oli mielikuvituksessaan talvella monta kertaa
ajatellut kotiin saapumisen hetkeä juhlalliseksi ja ihanaksi, näytti
hänestä nyt korkean vaaran alla kyyröttävä talo navettoineen ja muine
ulkohuoneineen niin kummasti köyhältä ja alastomalta... Miksi niin
tuntuikin!

Olihan se lapsuuden koti, jossa oli syntynyt ja kasvanut...

"Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto", johtui hänelle
mieleen, mutta ei hän jaksanut sitä sen pitemmälle ajatella.

Mikä lieneekin tullut, mutta ei hänestä koti enää siltä tuntunut kuin
ennen! Oliko ehkä sen vuoksi, ettei enää ollut lapsi, vaan täysi
nainen, joka aikoi katsella elämää suoraan silmiin...

Tuntui melkein vastenmieliseltä kotia meno. Isäkin istui puhumattomana
eikä näyttänyt kertaakaan kääntävän päätään Haukkavaaraan päin. Hänen
kasvonsa olivat niin kovin kalpeat ja kuluneen näköiset...

Mies parka! Koko elinaikansa oli raskasta työtä tehnyt ja isoa
lapsilaumaa elättänyt... Saisiko vanhan päivän turvaa mistään. Hilman
tuli siinä isää katsellessa sanomaton sääli häntä kohtaan.

"Te näytätte kuin olisitte sairas", sanoi Hilma, kun isä painoi
rintaansa rattaiden töksähtäessä leikkauksen kuoppaan.

"En minä enää ole oikein terveeltä tuntunut moneen vuoteen", vastasi
Aaro alakuloisen äänellä. "Ei ole ollut entistä miestä sitten kun
tukkimetsässä loukkaannuin..."

"Olisi pitänyt nyt käydä lääkärissä tällä samalla matkalla", sanoi
Hilma.

Isä rykäisi.

"Niinpä ne olivat vähinä rahat... monet ovat tarpeet kotona, en
puoliakaan ostoksia kyennyt saamaan, ja verotkin ovat vielä
maksamatta..."

Hilma istui hetken ääneti miettien, sitten virkkoi kuin anteeksi
pyytäen:

"On mennyt minunkin kouluuni niin paljon, vaan ehkä minä joskus kykenen
maksamaan..."

Isäkin tuntui elostuvan.

"Eihän niin paljoa ole kulunut, vaan ihmiset huutavat sen suuremmaksi
ja syyttävät minua, kun minä, velkainen mies, rupean kouluttamaan...
Mutta kun itselläsi oli niin halu... Oliko sitten onneksesi vai
onnettomuudeksesi, että laskin... Aikapa senkin näyttänee..."

"Aika sen juuri näyttääkin", innostui Hilma. "Minä vakuutan teille,
isä, että kun seminaarin olen käynyt..."

"Silloin minä jo taidan olla haudassa... eikö liene jäänyt perinnöksi
minullekin keuhkotauti... Siihen kuoli isävainajakin, vaikka vanhaksi
elikin... Viime talvena on alkanut ry'ittää..."

Kun Hilma ei mitään puhunut, jatkoi isä:

"Hyvähän olisi, että jollakin keinoin helpompaan työhön pääsisit, sillä
raskasta raatamista on maamiehen työ, köyhän nimittäin... Kyllä me jo
kotona toimeen tulisimmekin... Akseli onkin renkinä jo, ja Aukusti ja
Selli jo kykenevät niitylle kumpikin, ja luokoilemaan pystyy jo
Anttikin, niin että kyllä me jo..."

Aaro kääntyi tyttäreensä päin, katsoi suoraan silmiin ja kysyi:
"Oikeinko sinä totta puhuit, ettet Kaupin leskestä huolisi...?"

Mutta silloin he juuri ajoivat kodin pihalle ja pirtistä pullahti iso
lapsilauma pienempää suurempaa portaille tulijoita katsomaan.

Äiti käveli jälkimmäisenä, nuorin rintalapsi sylissään.

Hilma näki likaisia lastenkasvoja ja reikäisiä vaatteita eikä hoksannut
terveisiäkään koulumatkaltaan sanoa.



III


Kylmät kevättuulet muuttuivat lauhoiksi etelätuuliksi. Hienoa
utusadetta antoi lämpenemistään lämpenevä taivas. Urpu puhkesi puuhun
silloin, kun maamies ensimmäisiä kevätkylvöjä teki. Haukkavaaran
etelänpuolinen rinne jo viheriältä paistoi ja nurmi vaaran alla
vihannoi. Pääskyset palasivat pesiinsä ja ihana kesä tuoksui ilmassa.

Mutta raskaissa ajatuksissa kulkee ja toimittelee Haukkavaaran Hilma.
Hän, joka aina ennen oli iloinnut kevään tulosta, laulellut ilokseen
virran vesillä ja kulkiessaan lepikoissa vaaran rinteitä pitkin, hän
nyt ei laula eikä iloita jaksa...

Tuskaa on sydän täynnä, epätoivoa ja yksinäisyyttä.

Pari viikkoa on hän vasta ollut kotona. Mutta aika on tuntunut pitkältä
kuin kuukausi. Ei hän ole innostunut mihinkään työhön. Kuin sokko
liikkui hän pellolla, ja kun äiti lypsämään pyysi, niin unohtui kiulu
kädessä miettimään. Ei näyttänyt pitävän enää niin suurta huolta
siskoistakaan kuin ennen. Ennen pesi ja kampasi pikkupoikain hiukset,
paikkasi housut, paidat pesi. Nyt vain välinpitämättömästi katseli,
kuinka ne liassa rypivät ja laskettelivat tulemaan kaikenlaisia
rivouksia, joita lauttamiehiltä olivat oppineet.

Ja öisin luki ja itki.

Isä ei puhunut Hilmalle sinne ei tänne, mutta äiti pauhasi tuon
tuostakin. Isääkin tuntui äiti syyttävän.

"Lupasitkin sen sinne kansanopistoon... siellä se työttömäksi oppi ja
koreilemaan, ettei pysty enää mihinkään työhön!"

Niin oli kuullut äidin isälle sanovan, mutta isän ei ollut kuullut
siihen mitään vastaavan.

Hän kärsi siitä ja tunsi itsensä joka päivä enemmän ja enemmän
turvattomaksi. Eihän äiti ymmärtänyt häntä. Jos äidille jonkun kerran
alkoi selittää ja lukea jotakin, niin äiti ei ollut kuulevinaankaan
eikä käsittänyt vähääkään, mitä Hilma tarkoitti.

Kaupin leski oli Haukkavaarassa käynyt ja Hilma oli saanut kuulla
kaikki. Vaikka hän olikin tiennyt, että talo oli velassa, ei hän ollut
uskonut asiain niin huonosti olevan. Mutta nyt olivat asiat niin
pitkälle menneet, että koko talo, niin irtaimisto kuin kiinteäkin
omaisuus, tulisi syksyllä velkojien hyväksi myytäväksi.

Siitä oli juuri puhe ollut, kun Kaupin leski oli käynyt.

Äiti oli Hilmalle selittänyt, että Kauppi oli luvannut isälle rahat
lainaan, jotta talo ei tulekaan myytäväksi, mutta siihen oli äiti
myöskin lisännyt, ettei Salomoni rahaa antaisi ennenkuin Hilma
suostuisi...

Hilma oli sen jälkeen elänyt kuin poltteessa. Isäkin oli hänet monet
kerrat tavannut itkemästä, mutta ei koskaan ollut sanaakaan puhunut.
Isä kyllä tiesi Hilman huolet, mutta ei hänkään kyennyt lohduttamaan.

Tätä kummallista asemaansa Hilma nytkin miettii, kun rantatörmää pitkin
kävelee kirkonkylään. Törmää pitkin on matka kirkolle lyhempi kuin
mutkittelevaa maantietä, joka kiertelee jänkkiä, vaarojen kupeita ja
kovia maita noudattaen. Ja taival on hauskempi kulkea mahtavan virran
viertä. Virta kulkee ja lauttoja kuljettaa...

Ajatuksissaan nuori tyttö katselee virran kirkasta vettä, joka kiitää
pyörteissä eteenpäin, syvänä, mahtavana ja lepäämättä. Suuri ja ihana
on kesäinen luonto hänen ympärillään, välkkyvät valot, heräävät
heinikot ja totiset, alastomat vaarojen laet. Hetkeksi Hilmakin
murheensa unohtaa ja nauttii ympäristöstään...

Vasta nyt olivatkin hänen silmänsä auenneet rakastamaan tätä pohjoista
maata -- vasta nyt, kun kansanopistossa pääsi käsittämään, mitä
isänmaanrakkaus oikeastaan onkaan...

Mutta parhaillaan kun hän kesän yön suloa tunsi nauttivansa, silloin
taas ikävät huolet mieleen johtuivat ja repivät rintaa kuin puukolla...

Mihinkä hän lähtisi? Mihin pakenisi näitä kiusoja ja suruja?

Mutta ei hän niihin kysymyksiinsä vastausta saanut. Tulevaisuus, jota
hän opistosta lähtiessä oli kuvitellut hauskaksi ja rikkaaksi, näytti
nyt pimeältä ja köyhältä. Ei ollut mitään varmuutta pääsisikö
seminaariin... eikä ollut ketään muita kuin rovasti, jonka puoleen
voisi raha-asioissa kääntyä...

Jos nyt koti vielä myytäisiin...? Silloin ei auttaisi muu kun ruveta
palvelijaksi...

Mutta kuitenkin tunsi hän syvällä sydämessään, että hänellä oli vielä
toivoa, että vielä joku ihme tapahtuu...

Kuka tiesi mitä Pentti...? Niin, Pentti!

Hän oli saanut Pentiltä kirjeen ja siihen jo vastauksenkin lähettänyt.
Hän oli avomielisesti kertonut Pentille kaikki kotoiset huolet, oli
selittänyt talon velat, kertonut Kaupin lesken kosinnasta... nyt hän
toivoi jo Pentiltä vastausta...

Mutta yhtäkkiä, kun muisti Penttiä ja mitä oli hänelle kirjoittanut,
tuli kuin hätä, että oli ehkä tyhmästi tehnyt. Mitä välittäisi Pentti
hänen pikkumaisista huolistaan...! Pentti, joka ei koskaan alentunut
ajattelemaan pikkuasioita... Mutta tässähän olikin kysymys melkein
elämästä ja kuolemasta... Pentti ei voisi häntä väärin ymmärtää... Hän
istahti rantatörmälle ja katseli joelle... Tukkilauttoja kulki monta
yhdellä näkösällä. Siinä, joka kulki aivan läheltä rantaa, näyttivät
lauttamiehet olevan nuoria miehiä, mutta Hilma ei heitä tuntenut.

He huusivat hänelle jotakin, mutta Hilma tiesi jo ennestään, etteivät
lauttamiehet malttaneet olla rivouksia laskettelematta, ja sen vuoksi
istui hän ääneti.

Silloin alkoi eräs heistä laulaa. Hänellä tuntui olevan kaunis, kantava
ääni, joka kuului kauas etäisiin vaaroihin ja kaikuna kiiri takaisin...

    Kulkurin tiellä on tuulta ja tyventä,
    on myötä- ja vastamaata,
    mut ootella tuulella tyventä
    ei kulkuripoika saata.

    Enkä se ole minä, joka hymyilen,
    se on minussa toinen luonto --
    hymykin, jota hymyilen
    on teeskennelty muoto.

    Suru se on syämmessä syvemmällä,
    vaikka iloiselta mä näytän.
    Mut mailman tähden ja tyttöjen nähden
    näin reilusti itseni käytän.

    Kuuntelepa kulkurin säveleitä,
    kuinka katkerilta ne kaikuu:
    Ne on syämmeni mustia murehia,
    jotka laulustani raikuu...

Hilma kuunteli laulua sykkivin sydämin. Hän ei ollut koskaan ennen
noita sanoja kuullut, ja sävelkin oli outo. Mutta laulu tuntui lähtevän
sydämen pohjasta ja soi kummasti Hilman korvissa. Kerran, pari vuotta
sitten, oli hän kuullut noin hyvän laulajan... se oli muuan
etelänpuolen tukkilainen, joka lauloi, kun tuulta makasivat
Haukkavaarassa ja lautat olivat lahdelman rannassa kiinni...

Hilma muisti hänet selvään... Nuori kaunis mies, musta hattu ja pitkät
pieksunvarret... Kun vain ei olisikin sama mies... Halminen nimeltä...

Hän ei malttanut olla lautalle päin silmäämättä, ja hänestä näytti että
se, joka lauloi, oli sen Halmisen kokoinen mies...

Laulaja piti vähän väliä, mutta kun Hilma nousi ja lähti nopein askelin
törmää pitkin kävelemään, kuuli hän vielä:

    Kulkuripoika näki vieressä tien
    tuon aukeavan lemmen kukan --
    katsella, vaan ei omistaa,
    on kulkuripojalla lupa...

Hilma oli nyt aivan varma, että se oli Halminen... ehkä oli laulanutkin
juuri hänen vuokseen... ehkä tuntenut hänet tänne törmälle lautalta...
Silloin jo oli näyttänyt olevan erilaisempi muita tukkilaisia... Ei
rivouksia puhunut eikä kiroillut... Viikon olivat talossa tuulta
maanneet...

Hilma kiirehti yhä kulkuaan, niin että lautta jäi jälkeen.

"Haukkavaaran Hilma se sittenkin on, vaikka on noin herraskäynti",
kuuli hän lautalta sanottavan.

Mutta taaksensa katsomatta hän käveli eikä ollut huutoa kuulevinaan. Ja
pian hän loittonikin rantatörmältä, kun polku alkoi vetää poikki niityn
kirkonkylän taloja kohden.

Oliko illan sulo, vai oliko laulu ja nuoret lauttamiehet, jotka nuoren
tytön mieleen vaikuttivat, mutta hänelle selkeni se, että nuoruus
sittenkin oli elämää... ettei hän millään ehdolla sitoisi elämäänsä
vanhaan mieheen, joka kelpaisi hänelle isäksi...

Mutta kun hän ehti siihen, jossa polku nousi maantiehen, muisti taas
häviön partaalla olevaa kotiaan, kivuloista vanhaa isää ja äitiä, joka
melkein yötä päivää sai raataa lastensa vuoksi... ja turvattomia pikku
siskojaan... pientä lemmikkiään Lailaa, jota enimmin rakasti...

Laila parka! Pieni kirkassilmäinen pallero, Hilman lemmikki...

Kun hän ehti kylälle, näki hän Aholan Annan kävelevän vastaansa. Anna
ja hän olivat yhdessä käyneet kansakoulun ja yhtä aikaa olleet
ripilläkin. Hilma oli kuullut, että Anna oli kuluneena talvena
synnyttänyt aviottoman lapsen...

Hän uskoi, ettei Anna käy häntä puhuttelemaan ja koetti olla
vastaantulijaa huomaamatta, mutta Anna kävelikin suoraan kohti ja tuli
lapsuudenystäväänsä tervehtimään.

Laihtuneen ja kärsineen näköinen Anna parka oli, mutta Hilma tunsi
inhoa häntä kohtaan. Ja kyllä Anna sen Hilman katseesta huomasikin.

Anna pillahti itkuun.

"Sinä halveksit minua, kun minulle on näin käynyt... Mutta sinä et
tiedä, mitä on rakastaminen... ja pettymys", nyyhki hän.

Hilman katse ei lämmennyt.

"Olen kärsinyt ja kärsin koko elämäni ajan... soisin, ettei kenenkään
tarvitsisi niin paljon kärsiä... Mutta minä en ole ensimmäinen, joka on
petetty, enkä viimeinenkään..."

"Se on huono lohdutus", sanoi Hilma melkein kylmästi.

Anna katseli hetken kyyneltensä läpi Hilmaa, sitten virkkoi:

"Sinä olet nyt varma itsestäsi... ja ylpeä siitä, että Kaupin leski
sinua on kosinut, vaan tuskin olisit ihmistä kummempi, kun oikein
ahtaalle tulisit... niinkuin minäkin... Heti häiden jälkeenhän olet
itsekin syntynyt tähän maailmaan... Kysy papilta, jos et usko..."

Hilma sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan.

"Häpeä vähän!" kykeni hän sanomaan.

"Varo vaan, ettei käy itsellesi pahoin... ylpeys käy lankeemuksen
edellä... Oletpa ylpistynyt oppimatkallasi..."

Anna läksi hyvästiä jättämättä kävellä vihmomaan raittia ylöspäin,
mutta Hilma jatkoi matkaansa kirkolle päin. Ristiriitaisina mellastivat
ajatukset hänen sydämessään. Tuli kuin hätä, että pois piti päästä koko
syntymäkylästä... Täällä olivat ihmiset raakoja ja sivistymättömiä...
jotka eivät parempia ihmistunteita tunteneet, eivätkä niistä
välittäneet...

Polttavana liekkinä riehui se, mitä Anna oli sanonut, hänen
mielessään... Olisiko se totta?

Ei siitä kukaan ollut hänelle ennen maininnut eikä hän itse koskaan
ollut sitä tullut ajatelleeksi... Kysyäkö rovastilta! Ei vaikka sydän
verta vuotaisi...

Mutta sen hän tunsi, että hänen äskeinen säälinsä ja rakkautensa
vanhempiaan kohtaan oli isosti laimentunut.

Koko maailma taisi sen tietää, kaikki muut paitsi hän itse...?

Tietämättään käveli hän niin nopeaan kuin suinkin voi eikä hankkinut
muistaa hyvään päivään vastata vastaantuleville tuttaville.

Kaupille päin hän ei katsonutkaan, vaan käveli rennosti sivu, pappilaan
päin.

Pappilaan ja postitoimistoon hänellä oli asiaa.

Rovasti oli ystävällinen niinkuin ennenkin.

Hilma ei ehtinyt mitään asiastaan mainita, sillä rovasti alkoi heti
puhua:

"Sitten viime käyntisi olen asiaasi miettinyt puolelta jos toiseltakin.
Kun sinulla on harras halu opintielle eikä sinua Kaupin leski
miellytä, niin... niin väärin on, että vanhempasi sinua Salomonille
toimittavat... jouduthan siihen kuin pantiksi, kun Salomoni ottaa talon
velat maksaakseen. Minä olen kuullut, että Salomoni ei ennen ole
luvannut rahaa velkoihin ennenkun on vihitty kanssasi... Olleeko tosi?"

"Tosi se on. Äidille oli niin sanonut", sanoi Hilma kalpeana istuen ja
vavisten, kun rovastin puhetta kuunteli.

"No niin", jatkoi rovasti. "Minä ymmärrän asemasi..."

Rovasti oli hetken hiljaa, pani piippuunsa ja jatkoi sitten:

"Mutta kuten ymmärrät on asialla toinenkin, valitettavasti vankka
puolensa... Kotisi ehkä tulee myytäväksi, ja surkeaa on, jos isäsi ja
äitisi joutuvat mierolle niin suuren lapsilauman kanssa... Isäsikin,
joka on kivuloinen mies... Olet kai itsekin asiaa ajatellut?"

Hilman ylpeä luonto jo nousi ja kiivas vastaus pyöri kielellä:

"En minä rupea itseäni myymään vanhempain ja siskojen vuoksi..."

Mutta ei hän kuitenkaan sitä sanonut, istui vain kalvakkana, katse alas
luotuna. Hetken vaiti oltuaan sanoi rovasti:

"Sinua ei taida miellyttää talonpojan työ?"

"En minä enää pääse siihen innostumaan", vastasi Hilma.

"Mutta se on terveellistä ja voimia tuottavaa työtä... toista on
työskennellä pellolla ja niityllä kuin istua seminaarin salissa...
Terve sinä vissimmästi olet?"

"Terve olen."

Taas oli rovasti vaiti. Hetken päästä jatkoi:

"Yleensä ei kansakoulunopettajan toimi ole helppoa -- uupuu siihen
moni..."

"Mutta siten voi kasvavan kansan hyväksi parhaiten vaikuttaa", sanoi
Hilma.

"Onhan se niinkin, vaan esimerkki vaikuttaa enimmin... Olisi kai
sinullakin vaikutusalaa kotipitäjässäsikin, omien siskojesikin
parissa..."

"Ei ole kukaan profeetta omalla maallaan."

Siihen suuntaan rovasti ja Hilma keskustelivat. Ja lopuksi rovasti
lupasi Hilmalle lainata rahat seminaarin lukuja varten.

Kevein askelin ja ylpeä hymy huulilla Hilma läksi Haukkavaaraan päin
kävelemään.

Mutta rovasti jäi kamariinsa pitkäksi aikaa mietteisiinsä istumaan. Hän
oli paljon auttanut opiskelevaa nuorisoa. Ollen rikas mies ja lapseton
hän rakasti nuoria ja mielellään auttoi. Monta köyhää tyttöä oli
avustanut seminaariin, monta nuorta miestä yliopistoon. Eikä hänen
tähän asti ollut tarvinnut katua avustustaan. Kunnon opettajattaria oli
tytöistä tullut ja nuorista miehistä virkamiehiä...

Mutta kuitenkin tuntui hänestä nyt, että Hilman suhteen ei tiennyt,
tekikö oikein vai väärin. Mielessään syytti hän kansanopistoakin. Siinä
saattoi olla joku vika. Kansanopiston tarkoitus oli kasvattaa kelpo
kansalaisia, jotka saadun oppinsa valossa työtä tekisivät ja
esimerkillään ympäristöönsä vaikuttaisivat...

Mutta Hilman käytös opistosta palattua oli ollut loukkaava ja hänen
toimensa kotonaan kokonaan esimerkiksi kelpaamatonta.

"Koreutta ja työttömiksi ne siellä oppivat", oli hänellekin moni isäntä
sanonut, kun oli puhe Hilmastakin tullut.

Ja hänelle oli kerrottu, ettei Hilma enää rikkaa ristiin kotonaan
pannut eikä yleensä muuta tehnyt kuin luki ja kampaili hiuksiaan...

Ja vanha rovasti jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä istumaan, sammunut
piippu toisessa kädessään.



IV


Tuli Juhannus ja ohi meni.

Marjat metsissä kypsyivät, heinä kasvoi ja ohra hiusta näytti.

Hilma oli joka viikko käynyt kirkonkylässä kirjettä kysymässä ja
noutamassa. Jotkut koulutoverit kirjoittivat kuulumisiaan, keveitä,
kömpelöitä kirjeitä, jotka eivät Hilman mielestä sisältäneet mitään --
ei ystävyyttä eikä sitä henkeä, joka opistossa ollessa oli kaikkia
elähyttänyt. Mutta Pentiltä ei vieläkään kuulunut kirjettä, vaikka
Hilma oli jälkeenkinpäin kirjoittanut.

Vihdoin, eräänä lauantai-iltana, kun Hilma kirkonkylältä palasi, oli
hänellä Pentin kirje taskussaan. Sykkivin sydämin käveli hän
Haukkavaaraa kohden, oikaisi polkua rantatörmälle ja päätti siellä
vasta, virran vieressä istuen, Pentin kirjeen lukea.

Rantatörmälle, tulvan leikkelemän hiekkalohmun partaalle hän istui,
edessään virtava joki, takanaan laaja, kukkiva niitty ja taempana
korkeita vaaroja ja harmaita huippuja, aukaisi vapisevin sormin kirjeen
ja alkoi lukea:

    "Hyvä Hilma ja opistotoveri!

    Saan kiittää kirjeestäsi ja ilmoitan että olen täällä Tulisahalla
    työssä ja voin tavallisen hyvin. Koetin pitää muutamia puheita
    työväelle, mutta huononlaisella menestyksellä. Ei kansa ymmärrä
    aatteita. Vastenmielistä on tämä toimi, mutta minulla ei ole kotia,
    jossa olisin. Mahtaisiko teidän rovastinne, joka on niin monta
    muuta auttanut, minullekin lainata rahaa. Otapa ja kysy.

    Mitä sitten kirjoitat Kaupin leskestä, niin olisipa sinun hyvä
    emäntänäkin olla ja kun vielä on rikas, että kykenisit auttamaan
    siskojasi, joista kirjoitat. Muuta en tiedä.

    Olisin mennyt kihloihin, täällä on oikein mieleiseni tyttö, vaan
    kun ei ole kotia.

    Olihan sitä meilläkin vähän puhetta, mutta koskapa sinne asti
    pääsisin tulemaan. Menetkö seminaariin? Oletko saanut muilta
    kirjeitä? Eipä muuta. Ja hyvin voi!"

Luettuaan kirjeen tuijotti Hilma kauhistunein katsein tyynelle joen
pinnalle. Oliko hän tullut hulluksi? Kirjoittiko Pentti todellakin
noin? Noin lyhyesti, kylmästi, kömpelösti? Pentti, tuo hehkuva
nuorukainen!

Eikä sanaakaan lemmestä, jota oli luvannut!

Hilma tunsi hirveää pettymystä, surua ja tuskaa...

Ja hän, joka oli Pentille lempensä lujana sanonut pysyvän, kertonut
kaikki ja tämmöisen vastauksen sai!

Maailma tuntui nurin menevän ja se porras, jolla Hilma oli uskonut
seisovansa ja jonka oli kuvitellut lujaksi ja kestäväksi, se olikin
heiluva jänkkä, joka ei astua kestänyt...

Mitä ajattelisi hän Pentistä, tuosta, joka puhui ja pauhasi ja uskoi
vaikka mitä voivansa! Ei merkkiäkään entistä miestä! Miten oli kaikki
tämä käsitettävä?

Kuinka osasi hän puhua isänmaanrakkaudesta, valoisasta Pohjolasta niin
kauniisti ja hurmaavasti, -- kun kelpo kirjettä ei kyennyt
kirjoittamaan?

Teeskentelyäkö vai mitä olivat olleet hänen puheensa Hilmallekin, kun
kuutamoiltoina kävivät kaksin kävelemässä?

-- "Kerran sinut noudan korkean vaarasi alta."

Katkera hymy ilmausi Hilman huulille, ja hän tunsi kuin jäinen kanki
olisi uponnut sydämeen.

Eikö ollutkaan olemassa ihanteiden ja lemmen maailmaa?

Sanomaton viha ryöpähti hänessä Penttiä kohtaan -- viha koko maailmaa
ja ihmisiä vastaan...

Toivovana oli hän elänyt, kun pappilassa hyvin asiat olivat
menestyneet, -- nyt raateleva tuska ja pettymys sydämen täyttivät!
Kuinka hän jo oli kuvitellut, että he Pentin kanssa... toinen
opettajana, toinen opettajattarena samassa koulussa...

-- "Muuta en tiedä --!"

-- Et todellakaan tiedä muuta, kelvoton heittiö, -- puhkesi Hilma
sanomaan itsekseen, rutisti Pentin kirjeen palloksi ja heitti niin
kauas kuin jaksoi joelle päin. -- Sinne menet... ja olkoon muistosikin
kuollut,-- hän huudahti.

Hän nousi ylös, mutta kummallinen voimattomuus tapasi hänet, niin ettei
hän tahtonut jaksaa kävellä. Hän oli kuin taivaan pilvistä romahtanut
alas maan pinnalle eikä tietä tiennyt, kuta kulkea.

Mutta vähitellen alkoivat hänen ajatuksensa selvitä ja hänestä tuntui,
että hänen oma halunsakin ja intonsa olivat laimenneet. Ja se joustava
jänne, joka oli voimallaan hänen henkeään sitonut, tuntui
katkenneelta...

Taisi olla ainakin totta mitä äiti oli sanonut, ettei
semmoista rakkautta, jota nuorena kuvittelee, ole olemassakaan.
Siltä näytti. Ja utukuvia ja haaveita taisivat olla hänen
tulevaisuudenkuvittelunsakin...

Ja kun hän Penttiä muisti, niin tuntui hänestä, ettei hänellä ollut
halua seminaariinkaan...

Sekavin tuntein ja pääsemättä selvyyteen mitä hänen olisi tehtävä hän
käveli Haukkavaaraan päin. Pitkä, kullankeltainen palmikko riippui
rentona ja hänen hienot kasvonsa värahtelivät. Silmien sini oli kuin
tummunut, mutta niiden ilmeessä heijasti uhmaa. Huulet olivat tiiviisti
yhteen puserrettuina ja povi kohoili levottomasti. Polku, joka
rantatörmää oli kulkenut, alkoi kaarena kääntyä taloon päin, matalaa
koivikkoa kiertäen. Joen selällä näkyi tukkilauttoja soluvan, ja sieltä
kuului puhelua ja hakkaamista.

Jo ehti Hilma talon rantaan, jossa ensimmäiset pellot olivat ja nyt
hiusta näyttivät. Peltojen päässä kivikon päällä oli vanha, kaltto
sauna, vaarainpensasten ympäröimänä ja nyt paraikaa lämpiämässä.

Kun hän käveli saunan ohi, juoksi sieltä hänen lempisiskonsa Laila
häntä vastaan, sievät, punakat lapsenkasvot noessa ja kullankeltaiset,
silkinhienot hiukset hajallaan. Kirkkain silmin ja naurussa suin Laila
vastaan juoksi, paita vain ja lyhyt, rikkinäinen hamesiippa yllään.

Tunteet, joita ei pitkiin aikoihin ollut tuntenut, yhtäkkiä Hilman
povessa alkoivat aaltoilla. Sanomaton sääli ja rakkaus pientä,
kirkassilmäistä siskoa kohtaan täytti hänen mielensä ja hän sulki
lapsen syliinsä, rinnalleen pusersi ikäänkuin siten tahtoen kaiken
murheen ja tuskan sydämestään karkoittaa.

"Isä panee viikatteita varsiin ja pojat... maanantaina aletaan
heinäntekoon", kertoi Laila.

Hilmalla oli taskussa vähän namusia. Niitä Lailalle suuhun pisti ja
kysyi:

"Lailako saunaa lämmittää?"

"Selli ja minä olemme lämmittäneet ja isä on tehnyt Lailallekin
haravan... Lähteekö Hilma heinäntekoon... Äiti sanoi, että Hilma menee
Kaupille emännäksi..." puheli lapsi iloisena. Laila parka ei ollutkaan
saanut olla Hilman sylissä koko kesänä.

Kun he tulivat pihaan, puuhaili Aaro poikainsa kanssa viikatteita
varsiin ja äiti näkyi tulevan lehmäin kanssa metsäveräjältä päin.

Isä kertoi, että Kaupin leski oli juuri vasta lähtenyt talosta, mutta
kun maantietä hevosella ajoi ja Hilma rantatörmää oli tullut, niin
eivät sattuneet vastakkain.

"Aikoi tulla huomenna uudestaan", lisäsi Aaro. "Tärkeää asiaa sanoi
olevan."

"Mitäpä hänellä minulle niin erinomaisen tärkeää olisi", sanoi Hilma
välinpitämättömällä äänellä.

"Kyllä hän on sinulle jo paljon hyvää tehnytkin", sanoi isä.

Samassa tuli äitikin, kävellen lehmäinsä edessä hameenhelmat korkealle
nostettuina; hän näytti väsyneeltä ja tuskaantuneelta.

"Jopa mampsellikin on raitilta palannut", sanoi hän melkein
itkunsekaisella äänellä. "Tulisit nyt auttamaan lypsyä, kun minulla on
niin sormi kipeä ja Selli päätaudissa makaa..."

"Jahka nyt vaihdan huonomman puvun", lupasi Hilma.

Mutta samassa näkivät he naapuritalon tyttären, Ylitalon Kaisun,
tulevan kujasta polkua pitkin pihaan.

Kaisu oli ollut Haukkavaarassa melkein jokapäiväinen vieras sittenkun
Hilma opistosta palasi. Hän oli opinhaluinen ja lainaili Hilmalta
kirjoja. Aikoi ensi syksynä hänkin kansanopistoon, vaan sanoi
vanhempain olevan vastaan. Monta valoisaa yötä olivat valvoen Hilman
kamarissa viettäneet ja salaisuuksiaan toisilleen uskoneet. Hilma oli
kertonut Kaisulle Pentistäkin... kuinka he toisiaan rakastivat ja Kaisu
vuorostaan uskonut Hilmalle, että hänen mieleisensä oli Mäntymäen Kalle
kirkonkylästä. Tytöt menivät nytkin heti Hilman kamariin. Kaisulla oli
paljon kerrottavaa.

Mutta raskaalla mielellä oli Hilma. Eikä saattanut kertoa Kaisulle
siitä, mitä Pentti oli kirjoittanut.

"Sinä siis ainakin aiot lähteä seminaariin?" kysyi Kaisu.

Hilma ei vastannut heti.

"Niin minä vielä olen ajatellut", vastasi hän hetken perästä, mutta
hänen äänensä soi epävarmalta.

Kaisu ei sitä pannut merkille, vaan kertoi, että koko kylän nuoret
huomenna kokoontuvat Haukkavaaran laelle huvittelemaan.

"Sinne tulee soittajakin, ja siellä tanssitaan. Kirkonkylänkin nuorisoa
tulee. Totta kai sinäkin lähdet?"

Hilma mietti hetkisen.

"Se on semmoista raakaa elämää... onko siellä mitään hengen ravintoa,
puheita tai muuta...? Ennenhän siellä on juotu ja välistä tapeltukin",
sanoi hän.

"Pojat, jotka retkeä hommaavat, ovat sanoneet että jos joku esiintyy
hutikassa, niin ajetaan paikalla pois... Ja jos tukkilaisia tulee, niin
pidetään kuri niillekin... Leikitään vaan ja pojat hommaavat
kahvivehkeet mukaan..."

Hilma mietti.

"Siellä sinä voisit pitää puheenkin, jos tahdot", keksi Kaisu.

Hilma innostui.

Nythän hänelle sattui tilaisuus, jossa saisi näyttää, mitä oli
oppinut... tilaisuus, jossa voisi puhua Suomen kansasta, sen
taisteluista ja kärsimyksistä, sen voitoista ja sen nykyisestä
kulttuurista...

Se olisi aivan uutta puhetta näillä raukoilla rajoilla... ja siten
hänenkin oppinsa ja tietonsa tulisivat kuulluiks laajemmaltakin.

"Mutta minäpä lähdenkin ja pidän puheen... isänmaasta ja
kansansivistyksestä", sanoi hän innokkaana Kaisulle.

"Niin tee! Vanhat luulevatkin, ettet ole oppinut mitään muuta kuin...
että olet alkanut työtä halveksia..."

Hilma innostui niin, että oli jo olevinaan puhetta pitämässä.

"Niin, työtä", sanoi hän ja asettui seisomaan pöydän eteen, Kaisun
kuunnellessa, "työtä, raskasta ja uhraantuvaa vaaditaan vielä paljon
ennenkun Suomemme -- niin, ennenkun Pohjolamme pimeihin korpiin tiedon
aurinko paistaa. (Kuuntele sinä nyt, Kaisu, minä vähän valmistelen
puhettani.) Sillä tämä maa, jota köyhäksi sanotaan, ei ole köyhä eikä
sen luonto karua. Suuri isänmaan ystävä, runoilija ja kirjailija Sakari
Topelius sanoo, että tässä maassa voi elää kaksitoista miljoonaa
ihmistä... Mutta työtä on meidän jokaisen tehtävä, työtä kansamme
kohottamiseksi tietämättömyyden unesta. Sillä pimeä korpi on vielä
kirkon vieressäkin, jossa nuoriso aikaansa turhissa, irstaissa menoissa
viettää... (Miltäs alkaa kuulua?)"

Hilma katsoi Kaisuun ylpeänä silmät loistaen ja pää pystyssä. Kaisu
vuorostaan tuijotti, suu auki, Hilmaa ikäänkuin tämä olisi ottanut
hyvät ryypyt tai muuten ollut suunniltaan.

"Niin... ja minä aion vielä puheeni lopussa koskettaa hyvinkin arkaa
kohtaa... aion puhua nuorison yöjuoksusta ja epäsiveellisyydestä
yleensä... Täällähän syntyy aina ensimmäinen lapsi heti häiden jälkeen,
välistä ennenkin... ja sitäpaitsi on äpärälapsia... se on juuri seuraus
yöjuoksusta..."

"Etkö sinä sitten koskaan ole päästänyt poikia illalla kamariisi?"
kysyi Kaisu ikäänkuin se tässä olisi pääasia.

"En ole, ja nyt jos koettaisivat, niin häpäisisin niin että..."

"Eikös Kaupin leski ole koettanut?"

"Vielä mitä!" sanoi Hilma halveksien. "Minä halveksin nyt kaikkia
miehiä..."

"Mutta mihinkäs sinulta sitten se Pentti jääpi?"

"Hän on samanlainen kuin muutkin..."

Tahtomattaan Hilma pillahti itkuun ja vaikeroitsi:

"Voi, voi, tämä elämä on ikävää..."

"Jopa sinä olet kummalla luonnolla tänäpäivänä", sanoi Kaisu.

Muuta hän ei osannut Hilman oudon käytöksen suhteen sanoa.

Kun Hilma hetken oli vesitellyt, muistutti Kaisu:

"Mutta eikö sinun pitänyt mennä lypsämään, kun äidilläsi on sormi
kipeä?"

Hilma nyyhki vielä.

"Mitä minä huolin lypsyistä ja lehmistä", nyyhki hän ja yritti alkaa
uudelleen itkeä.

Kaisu ei ymmärtänyt sanoa sitä eikä tätä.

"Kun ei ole yhtään oikeaa ystävää koko maailmassa", huokaili Hilma.

Kaisu käsitti laillaan "ystävä"-sanan ja virkkoi:

"Ottaisit sen Kaupin lesken, niin saisit samalla kertaa ystävän ja
tavaraa..."

Hilma loi Kaisuun halveksivan katseen.

"Sitäkö sinä kutsut ystävyydeksi?" sanoi hän.

"Ottaisin minä ja ottaisi hänet moni muukin, jos tarjona olisi", sanoi
Kaisu. "Kappalaisen Eedlakin varmaan ottaisi, jos saisi... Vaan ei
kuulu huolivan Kaupin leski hänestä..."

"Elä, hyvä Kaisu, puhu minulle enää puolta sanaa Kaupin leskestä..."

"Mutta jo sinä olet kummanluontoinen ihminen!" kummaili Kaisu eikä
vähääkään ymmärtänyt Hilmaa.

"Niin minä olen."

"Mistä sinä sitten Kaupin leskelle olet suuttunut? Kaikki tytöt vaan
sanovat, että jo he ottaisivat... eikä ole vielä vanhakaan... Eikä
töihin karttaisi se mies..."

"En minä huoli!... Minulla on suuri ihanne, jonka aion toteuttaa...
muualla..." Kaisa ei taaskaan ymmärtänyt, mitä Hilma tarkoitti.

"Taidat sinä vielä muistella sitä laulaja Halmista, tukkipoikaa...?"
kysyi hän. "Olen minä hänet tänä kesänä nähnyt... ja sinua
tiedusteli... Elä nyt taas rupea itkemään... No, tulet sinä sitten
huomenillalla Haukkavaaran laelle?"

Hilma mietti hetkisen.

"Tulen minä", vastasi hän, pyyhkien kyyneliä silmistään.



V


Marianpäivänä, elokuun 4 päivänä, vietettiin pappilassa aina ruustinnan
nimipäivää, ja sinä päivänä piti kaikkien pitäjän nuorten kokoontua
pappilaan, iloksi vanhuksille. Silloin siellä saatiin leikkiä ja pitää
hauskaa.

Hilma oli myöskin saanut kutsun.

Hän päätti lähteä, vaikka ei ollutkaan pitäjän herrasväen kanssa
tuttava. Kirkonkylässä oli paljon opiskelevaa nuorisoa, oli
sekä nais- että miesylioppilaita, nuori metsäherra ja kaksi
kansakoulunopettajaa.

Ne olivat Hilman mielestä aina näyttäneet ylpeiltä, metsäherra
varsinkin. Ja ruotsinkieltä oli hän kuullut ylioppilaidenkin puhuvan,
vaikka suomenkielisen koulun olivat käyneet. Herraslähtöä muka olivat.
Hilma oli päässyt siihen uskoon, että ne halveksivat kansaa, ne eivät,
vaikka kykenisivät, pane rikkaa ristiin kansan hyväksi, eivät kohdista
rakkauttaan kansan syviin riviin eivätkä välitä sen huolista...

Niille pitäisi kerran saada sanotuksi...

Hän jo kyllä tiesi paljon -- siitä oli ollut kansanopistossakin puhe --
hänen oli tehnyt jo aikaa mieli kappalaisen neideillekin sanoa
suomalaista totuutta. Nekin ne olivat niin olevinaan, etteivät puheille
alentuneet, vaan syrjäsilmällä katselivat, keskenään supattivat ja
naureskelivat. Nyt viime juhannuksena oli Hilma sen viimeiseksi
nähnyt...

Kun hän kirkon luona puheli opettajan kanssa ja kertoi olostaan
kansanopistossa, niin kappalaisen neidit ja pari ylioppilasta nauraa
virnistelivät -- heille. Mistä syystä ja millä oikeudella? Opettaja oli
kyllä vakuuttanut, etteivät nuo heille naura, mutta Hilma oli
mielestään siitä varma ja halveksi heitä koko sydämestään.

Mutta nyt hän päätti heille sanoa, minkälaisia isänmaanystäviä he
olivat...

Hän ihan paloi innosta. Hän ei antaisi väittelyssä perään -- sen verran
hänkin jo asioita tiesi. Hänelle oli kerrottu, että varatuomari
Karinkanta, joka koko kouluaikansa oli ollut pappilassa ja jonka
rovasti sukulaisuuden vuoksi oli kouluttanut, varsinkin oli ylpeä kuin
kuningas ja itserakas herra. Hänen mielestään ei kansa ollut muuta kuin
raskasta työtä varten -- herrat ne olivat, jotka kansaa johtivat ja
sitä opastivat...

Olikohan semmoinen vintiö lukenut koskaan Snellmanin aatteita?

Tuskin oli. Ja tuskin oli koskaan kansansa ja isänmaansa hyväksi
aikonutkaan mitään tehdä!

Mitä vielä. Eivät ne muuta ajatelleet kuin omaa hyväänsä, ja omaksi
hyödykseen ne kaikki tekivät.

Näitä Hilma jutteli naapuritalon Kaisulle, kun pukeusi pappilaan
lähteäkseen. Kaisu katseli hänen toimiaan ja kuunteli hänen puheitaan.

"Paljonpa on puhuttu kirkonkylässä siitä puheestasi, jonka Haukkavaaran
laella pidit... Olisivat saaneet olla sitä kuulemassa herratkin..."

"Niinkö? Kenen olet kuullut puhuvan?"

Hilman silmät loistivat.

"Kauppiaan puodissa puhuttiin. Kanttori, joka oli laella, kuten
muistat, sanoi, ettei semmoista puhetta pysty moni mieskään
pitämään..."

"Entäs muut? Puhuivatko muutkin?"

"Sanoivat kaikki, että se tyttö on tullut äijävaariinsa, joka oli
mainio puhuja ja teki laulujakin..."

Hilmasta tuntui sanomattoman hyvältä.

"Kyllä he vielä saavat minusta kuulla muutakin... odottakootpa..."

Hän seisoi kuvastimen edessä ja kampaili pitkiä kullankeltaisia
hiuksiaan.

"Jopa sinä... kylläpä sinä vasite kampaat..."

"Täytyy olla aistikkaasti puettu, ilman joutavia koristuksia", sanoi
Hilma ja silmäili päätään kuvastimessa joka kulmalta.

"Hyvä on nyt", vakuutti Kaisu. "Jo sinä nyt kelpaisit vaikka vihille."

Ja sitten oli Hilma valmis lähtemään ruustinnan nimipäiville.

Kaisulla oli myös asiaa kirkonkylään, niin että heidän nyt sopi yhtä
matkaa mennä. He kävelivät talon rantatietä törmälle ja lähtivät
rantatörmän polkua pitkin kirkolle päin.

Niitty, jonka yli polku kirkonkylään vei, oli jo osaksi tehty. Latojen
ikkunoista pullisteli kauniin vihreitä maaheiniä ja pieleksistä latojen
vieriltä tuoksui kuivuneiden kukkien miellyttävä lemu. Luhdikoita,
jotka olivat notkoissa ja alangoissa alempana, oli vielä niittämättä,
mutta jo törrötti sielläkin korkeita, piikkipäisiä suovia kuin suuren
suuria jättiläisnokkosia.

Tytöt kävelivät pitkän matkaa puhelematta, mutta kun kirkonkylä alkoi
näkyä, sanoi Hilma:

"Hullusti se kävi Aholan Annallekin... Riihitansseissa kulkikin ja
kaikilla markkinoilla... Tiedätkö sinä, Kaisu, kuka hänen lapsensa isä
on?"

"On siitä puhuttu paljonkin, vaan lienevätkö oikeaan osanneet... on
sitä puhuttu Kaupin leskeäkin..."

Hilma jäi suu auki Kaisua töllistämään.

"Eihän sekään mikään mahdoton asia olisi", arveli Kaisu. Kun palasen
matkaa vielä kävelivät, sanoi Hilma:

"Se on sikamainen asia."

Kun Hilma saapui pappilaan, olivat sinne jo muut vieraat tulleet.

Siellä olivat pitäjän kaikki sekä vanhat että nuoret herrat, rouvat ja
neidit.

Hilma tunsi menevänsä hämilleen, kun joutui joukkoon, jossa hänellä ei
ollut muita persoonallisia tuttavia kuin molemmat kansakoulun
opettajattaret. Vaikka hän oli aikonut esiintyä rohkeasti, tunsi hän
kuitenkin painoa hartioillaan ja oli huomaavinaan että kappalaisen
neidit, varsinkin vanhempi, Eedla, tarkastelivat häntä kiireestä
kantapäähän. Herrat eivät juuri erityisesti tarkastaneet. Nuori
metsäherra kuitenkin näkyi silloin tällöin silmäilevän...

Rovasti ja ruustinna olivat hänelle ystävällisiä niinkuin ennenkin,
mutta Hilma oli varatuomari Karinkannan pöyhistyneissä, ilkeän
lihavissa kasvoissa huomaavinaan pilkkahymyä.

Nuoret koettivat aloittaa jotakin leikkiä, mutta se ei tahtonut käydä
enää niinkuin ennen, jolloin kaikki olivat nuorempia. Nyt olivat jo
nuoret ylioppilaatkin velttoja, venytteleviä maailmanmiehiä ja
arvelivat, etteivät leikit olleet kuin lapsia varten.

"Hyvä olisi, että säilyttäisitte lapsen sydämen niin kauan kuin
mahdollista", sanoi ruustinna, joka koetti saada nuoret innostumaan.

Hilma esitteli, että alettaisiin leikkiä "Pekan viulua".

Varatuomari alkoi nauraa hohottaa.

"Nuorisoseurako tässä perustetaan", sanoi hän. "Eihän nyt neiti mahtane
vaatia meiltä... kukaties lopuksi kansallistanssia..."

Hän nauraa hohotteli ja katseli suurilla pullosilmillään Hilmaa.

Hilma punastui ja puri huultaan.

"Se on loukkaava tuommoinen", sanoi vanhempi opettajattarista ja nousi
mennäkseen.

"Tässä nyt vielä ruveta hulluttelemaan", lisäsi varatuomari.

Nähtävästi hän ikävöi totipöytää, jota ei pappilassa koskaan laitettu.

Kanttori koetti olla kohtelias ja huomaavainen Hilmalle. Kun leikistä
ei näyttänyt mitään tulevan, istahti hän, piintynyt vanhapoika, Hilman
viereen puhelemaan.

"Neiti aikoo seminaariin?" sanoi hän.

"Niin olen aikonut... olen jo hakenut ja saanut kutsunkin Jyväskylään",
vastasi Hilma.

Varatuomari ja metsäherra istuivat heitä lähellä, paperossiaan
poltellen ja jutellen kappalaisen neitien kanssa. Muut nuoret olivat
menneet puutarhaan marjoja syömään.

Kanttori ja Hilma olivat pian vilkkaassa keskustelussa. Hilma kertoi
olostaan kansanopistossa ja siitä isänmaallisesta hengestä, joka siellä
jokaista oppilasta elähdytti.

Karikanta kuunteli toisella korvalla heidän haasteluaan.

Hilma innostui puhuessaan ja alkoi puhua siitä, ettei isänmaallisuus
ollut monellekaan muuta kuin paljas sana -- ilman merkitystä.

"Poloisessa Pohjolassamme varsinkin näyttää kansallishenki kokonaan
kuolleen", sanoi Hilma. "Täällä ei ole ainoaakaan aatteen miestä eikä
aatteen naista..."

"Eipä taida olla", myönsi kanttori.

"Ei ole. Ja kansa elää vailla hengen valoa... herrojen
talutusnuorassa..."

Nyt ei Karikanta malttanut olla sekaantumatta keskusteluun.

"Sallikaa minunkin ottaa osaa intresanttiin keskusteluunne", sanoi hän
kohteliaalla äänellä. "Tuo vanha ja kulunut sananparsi, että kansa elää
herrojen talutusnuorassa..." alkoi hän sitten. "Ellen väärin muista
aikoo neitikin seminaariin?"

"Niin olen aikonut!" vastasi Hilma niin kylmällä äänellä kun voi.

"Te pyritte siis herruuteen päin tekin ja ehkä juuri sen vuoksi, että
uskottelette siten helpommalla toimeentulon ansaitsevanne..."

"Mitä se tähän asiaan kuuluu!" tokaisi Hilma väliin.

"... Ja siten juuri tahallanne pyritte kansan 'syvistä riveistä' --
niinkuin tuo mahtava fraasi kuuluu -- pois. Kun te puhutte
kansallishengen kuolemasta..."

Silloin juuri saapuivat molemmat opettajattaretkin seuraan ja
istahtivat lähelle Hilmaa ja kanttoria.

Karinkanta jätti lauseensa kesken ja sytytti paperossinsa.

"Suokaa anteeksi, mutta oletteko lukenut Snellmania?" kysyi Hilma, ja
hänen verensä kiehui.

Varatuomari hymähti ja loi merkitsevän katseen metsäherraan.

"Hyvä olisi, jos tekin lukisitte Snellmania", vastasi hän. "Mutta minä
puolestani neuvoisin teitä, neiti Hilma, että jättäisitte seminaariin
menon sikseen..."

"Ja minkätähden?" tikasi Hilma tulipunaisena.

"Sen vuoksi, ettei kansanopisto suinkaan ole mikään pohjakoulu tai
valmistava luokka seminaariin, vaan juuri se oppilaitos, jossa oikeita,
kunnon kansalaisia, varsinaista maalaisväestöä kasvatetaan...
Sitäpaitsihan kansakoulunopettajan toimi on kovin raskasta ja
väsyttävää."

Hän veti pitkän savun paperossistaan ja sanoi sitten ikäänkuin
yhteisesti kaikille:

"Harva kansakoulunopettaja pysyy täydessä järjessäänkään ja vielä
harvempi terveenä... ohoi..."

Toinen opettajattarista, laiha ja hermostunut, sai semmoisen
kohtauksen, että alkoi huutaen itkeä ja riensi pois sisähuoneisiin,
toinen meni ulos, mutta Hilma jäi paikoilleen kanttorin viereen, joka
nyki partaansa eikä tiennyt mitään sanoa...

"Siinä nyt näette minkälaista väkeä he ovat... miespuoliset ovat vielä
hullumpia... Minä en ainakaan ole nähnyt monta kansakoulunopettajaa,
joka olisi säilyttänyt alkuperäisen, terveen järkensä..."

"Te olette hirmuinen ihminen, herra Karinkanta", sai Hilma sanotuksi.

Karinkanta vain hymyili pirullista hymyään ja vastasi:

"Minä puhun totuutta, ja totuus on aina raskasta kuulla. Jos tekin,
neiti Hilma, oikein tekisitte, niin te jättäisitte seminaarihommanne
sikseen ja alkaisitte toden teolla kansallishenkeä herättää... Eikö
niin?"

Mutta silloin juuri ilmestyi vanha rovasti ovelle ja sanoi,
Karinkantaan kääntyen:

"Mitä sinä, hyvä Akseli, täällä juttuilet, kun opettajatar Neula...
sairas ihminen muutenkin..."

Hilma ei kuullut enempää, sillä samassa hänkin poistui.

Mutta rovasti jäi Karinkannan ja metsäherran kanssa puhelemaan.

"Ei tässä niin vaarallista keskustelua ollut", puolustit Karinkanta.
"Halusin vain tälle nuorelle talontyttärelle sanoa _minun_ ajatukseni
seminaareista yleensä ja kansakoulunopettajista erittäin... Mutta
tällekin neitoselle on suuruudenhulluus noussut päähän nyt jo... mitä
sitten tekee, kun seminaariin vielä menee..."

"Ne ovat sinun ajatuksiasi", sanoi rovasti. "Sopimatonta on, että menet
ärsyttelemään muutenkin vaivaantuneita raukkoja..."

"Sepä se. Sitähän minä tässä juuri koetinkin teroittaa, että
opettajantoimi on liian raskasta naiselle, koska miehetkään eivät näy
pysyvän järjessään... Tässäkään pitäjässä ei ole ainoatakaan opettajaa,
joka olisi -- kuinka sanoisin -- luonnollisella tavalla kuollut... Mikä
on tullut sairaaksi -- keuhkotautiin ja siihen kuollut, -- mikä taas on
tullut keskellä kirkasta päivää hulluksi ja siihen kuollut..."

"Se nyt on sattunut täällä, mutta..." sanoi rovasti.

"Setä ei tee oikein lainatessaan rahoja Haukkavaaran Hilmalle... Hänen
terveytensä ei kestä raskasta opettajantointa... Keuhkotautista sukua
on jo valmiiksi..."

"Niin", sanoi rovasti.

Mutta silloin juuri tultiin käskemään illalliselle.

Eikä varatuomari Karinkanta sen paremmin perustellut omituisia
ajatuksiaan kansakoulunopettajista.

       *       *       *       *       *

Puolenyön aikana lähti Hilma kotimatkalle.

Öisin on jo elokuun alussa Pohjolankin taivas hienon hämypilven
peitossa ja korkeiden vaarojen kupeilla pohottavat metsät mustilta.
Mutta vedet välkkyvät tyynenä yönä ja ilmassa tuoksuu kuivuneiden
heinien mehevä lemu.

Yksin Hilma oikaisi polulle ja rantatörmälle. Lauttoja kulki nytkin
monta yhdellä näkemällä, ja jokaisella lautalla loimusi iloinen
tervastuli.

Hilman ajatukset paloivat kuin tulessa, yksi meni, toinen tuli, ja
oudosti sykki hänen sydämensä. Elämä tuntui niin kummalliselta,
kylmältä ja kolkolta kuin hauta...

Tämmöistäkö se olikin oleva!

Pentti, jota oli rakastanut ja jonka oli uskonut ihanteelliseksi
nuoreksi mieheksi, olikin ollut kömpelö ja kylmä, tunteeton raukka,
jonka puheet eivät olleet mistään kotoisin...

Hilma tunsi kylmiä väreitä käyvän sydämessään, muistellessaan Pentin
kirjeen sisältöä...

Pettynyt oli hän nytkin, ruustinnan nimipäivillä. Hän oli salaa
toivonut, että joku... ehkä kaikkikin... sanovat jotakin hyvää siitä
hänen puheestaan, jonka hän oli Haukkavaaralla pitänyt. Mutta ei
sanaakaan puhunut kukaan...

Ja sitten tuo pirullinen varatuomari, jonka sanat sattuivat luihin ja
ytimiin!

Hän ei koskaan ollut tuntenut olevansa niin kahdella päällä kuin nyt.
Sillä nyt nousi sydämeen vieras ajatus, joka ei ennen ollut siellä
sijaa saanut, vaikka ohimennen joskus mielikuvituksessa vilahtikin...

Jos sittenkin suostuisi menemään Kaupin leskelle... Mimmihän joutuu
pian naimisiin Pajukylään Ylimännikön rikkaalle pojalle... ja nuoremmat
tyttäret olivatkin olleet hyviä Hilmalle...

Salomoni oli hyväsydäminen mies, jonka kanssa kyllä toimeen tulisi...
Hän ottaisi Lailan omaksi tyttärekseen uuteen kotiinsa, kasvattaisi,
kouluttaisi pikkusiskon vaikka yliopistoon asti...

Ja isä ja äiti ja muut saisivat rauhassa kotitalossa työskennellä.
Niinpäin oli rovastikin puhunut, eikä saattanut Hilma uskoa, ettei
rovasti hänen parastaan tarkoittanut...

Hän käveli kiivaasti, ajatusten ja tunteiden mellastaessa sydämessä...

Oliko olemassakaan enää ihanaa, puhdasta, himotonta rakkautta,
sellaista, jota hän oli tuntenut Penttiä kohtaan? Ei ollut äiti
semmoista sanonut olevan ja Ylitalon Kaisu oli vakuuttanut, ettei ollut
yhtään tyttöä koko kirkonkylässä, joka ei Kaupin leskeä miehekseen
ottaisi, -- aina kappalaisen neidistä alkaen...

Näyttäisikö niille, että hän sen ottaa kuin hyllyltä Kaupin lesken...

Salomoni oli jo hänelle kihloja tarjonnut, mutta ei ollut Hilma
huolinut... Mutta jos vielä tarjoaa, niin hän...

Hilma oli jo ehtinyt siihen kohti, jossa Haukkavaaran rantatie nousi
taloon.

Kaikki nukkuivat. Tikapuissa, jotka olivat asetetut rakennuksen
räystästä vasten, riippui varsiinsa köytetyitä viikatteita ja haravia.
Pienoinen, uusi ja vastatervattu harava oli kolmannella piillä... Se
oli pikku Lailan harava, josta tämä paljon piti ja jolla toisten
joukossa haravoi...

Hilman haravaa ei näkynyt missään. Ennen oli hänelläkin oma haravansa,
ja ennen hänkin... Mutta nyt ei ollut käynyt niityllä koko kesänä kuin
yhden ainoan kerran eikä silloinkaan isosti apuna ollut...

Porstuan ovi oli jätetty auki, ja Hilma käveli kevein askelin tuvan
läpi omaan huoneeseensa, joka oli rakennuksen pohjoispäässä. Huoneessa
oli hämärä, ja Hilma sytytti kynttilän.

Ei hän oikeastaan kyennyt mitään asiaa ajattelemaan. Ristiriitaisina
ajelehtivat ajatukset sinne tänne. Ei hän tuntenut itseään
onnettomaksikaan, mutta tyhjältä sydän tuntui ja tuleva elämä
kangasteli hämäränä.

Hän otti pöytälaatikostaan käsikirjoituksen, johon ei moneen viikkoon
ollut kyennyt mitään lisäämään ja alkoi sitä katsella...

Siihen oli kirjoittanut oman sydämensä tunteita, omia onnekkaita
mielialojaan kuvaillut...

Mihin suuntaan hän jatkaisi? Kerran hän vielä jatkaakin...

Mutta siitä mitä ja miten hän kertomuksensa juonta alkaa kehittää, ei
hän selville päässyt.

Hän vaipui levottomaan uneen ja näki unta, että häntä joku puristi
kurkusta.



VI


Oli jo eletty syksyyn.

Riihiä jo puitiin Haukkavaarassakin paraikaa. Aaro isäntä oli saanut
vielä velkamiehensä vartomaan ja talonmyynti-kuulutus oli peruutettu.
Vuoden sato oli tänä vuonna ollut runsas kaikin puolin, ja Aaro oli
sitäpaitsi onnistunut saamaan paperipuumetsälleen ostajan.
Metsärahoilla saikin kiivaimmat velkamiehensä asettumaan. Ja Hilma oli
mennyt seminaariin. Hämärtyvänä iltana, kun riihestä oli palattu ja jo
oli kylvetty, istuivat Haukkavaaran isäntä ja emäntä keskenään
jutellen.

Hilman menon jälkeen oli Kaupin leski vielä käynyt Haukkavaarassa
ikäänkuin Hilman jälkiä nuuskimassa. Pahalla päällä ja raskasmielisenä
oli ollut, mutta ei ollut kuitenkaan uhannut hakea velkaansa Aarolta,
vaikka hänellä olikin suuri saatava.

Ja kun Kaupin leski oli suoraan Aarolta ja emännältä kysynyt, mikä
saattoi olla syynä, ettei Hilma, köyhä ja turvaton tyttö, suostunut
tulemaan pitäjän parhaaseen taloon emännäksi, niin oli emäntä silloin
sanonut, että huhu kertoi Salomonin olevan Aholan Annan lapsen isän --
ja sitä oli Hilma pahana pitänyt.

Silloin oli Kaupin leski kironnut ja sen pitempiä puheita pitämättä
lähtenyt pois.

"Vaan lieneekö sitä oikeastaan moittinut", arveli emäntä. "Eihän Hilma
minusta ollut entisen lainen missään suhteessa sitten kun sieltä
kansanopistosta palasi... Yökaudet luki ja kirjoitteli kesälläkin ja
usein itkikin. Ja ennen kun oli semmoinen hyvä karjanhoitaja ja
verraton lypsäjä ja muuhunkin työhön aina ruttosa rupeamaan, niin ei
ole koko kesänä kun kerran pyytämättä lypsämään tullut ja kerranko lie
käynyt niityn laidassa... Ei siellä vaan siinä opistossa työhön
kehoteta... lukemaan ja lukemaan vaan ikäänkuin sillä henkensä
elättäisi... Vai eikö ole totta?"

Emäntä puhui kuin moittien Aaroa kaikesta.

"Niinpä näytti", myönteli Aaro alakuloisesti. "Vaan minkäpä minä sille
tein. Semmoinen haluhan sillä oli sinne, että lakkaamatta kärtti..."

"Mikset komentanut työhön, vaan annoit joutilaana keimailla ja
kirjojansa lueskella?" ärähti emäntä taas.

"Olisipa siinä ollut tilaisuus sinullakin Hilmalle sanoa... ja ehkäpä
hän itsensä silläkin tiellä elättää, niin rovasti ainakin vakuutti",
sanoi Aaro.

Siihen ei emännällä ollut vastaan sanomista. Mutta sen sijaan alkoi hän
taas syytellä isäntää:

"Jos hän ei olisi kansanopistoon päässyt ja siellä niitä 'aatteita'
saanut päähänsä, niin epäilemättä olisi Kaupin leskelle vaimoksi mennyt
-- siihen monen kylän tyttäret toivoivat. Vaan kun et sinäkään kovaa
sanaa sanonut, vaan annoit aina perään... Eihän Hilma yksin minun
porinastani ja puheistani huolinut..."

"Mitäpä pakottamaan naimisiin, kun ei itsellä halua ollut... ja
luulenpa Hilman kuuluvan sinulle sen verran kuin minullekin..."

Aaron äänessä soi katkera sävel, jota emäntä tuskin koskaan ennen oli
kuullut. Ei pahimpina kiusausten hetkinäkään ollut Aaro, aina siivo ja
sydämellinen, viitannut siihen, ettei Hilma ollut hänen lapsensa.

Mutta sen tunsi emäntä nyt, ettei asia Aaron mielestä ollut häipynyt
eikä koskaan tietenkään unohtuisi, vaikka Hilmasta näytti pitävän niin
paljon kuin muistakin lapsista.

Sanaakaan enää virkkaamatta nousi hän ja läksi navetan puoleen.

Mutta Aaro jäi yhä hämärämmäksi käyvään pirttiin istumaan omiin
mietteisiinsä vaipuneena, eivätkä hänen surumielisiä ajatuksiaan
tuntuneet häiritsevän pienemmät lapsetkaan, jotka lattialla
mellastivat.

       *       *       *       *       *

Myöhään syksyllä, kun joki jo oli jäässä, jänkät miehen kantavina
mutakenttinä ja talven valkoinen käsi ilmassa viipotti, saapui Hilmalta
ensimmäinen kirje kotiaan. Isän osoite oli kirjeessä, sillä Hilma
tiesi, ettei äiti osannut kirjoitusta lukea.

Kun Aaro sunnuntaina palasi kirkolta, ilmoitti hän, että Hilmalta oli
kirje.

Mutta vasta sitten, kun emäntäkin oli navettatyöt tehnyt ja takkaan oli
sytytetty pystytuli, kokoontuivat kaikki lapset ja emäntä isän
ympärille kuuntelemaan Hilman kirjettä.

Mutta merkillisen lyhyt oli Hilman kirje. Ei selittänyt olostaankaan
muuta kuin että hän "voi hyvin". Ei ollut terveisiäkään nimenomaan
kenellekään muulle lähettänyt kuin pikku Lailalle. Ei tiedustellut
kotikylän kuulumisia eikä naapureista mitään. Ei ollut Kaupin
leskestäkään sanaakaan.

Aaro näytti pettyneeltä ja emäntä istui puhumattomana ikäänkuin lisää
odotellen.

"Eikö muuta mitään kirjota?" kysyi hän vihdoin.

"Eipä näy muuta olevan... puhdasta paperia tämä loppu", vastasi Aaro ja
kääri kirjeen kokoon.

"Eikös Hilma Lailalle mitään lähettänytkään?" kysyi pikku Laila, joka
isää vasten nojaantuneena oli kirjettä kuunnellut.

"Olihan siinä terveiset sinulle", sanoi emäntä, ja noustessaan ylös
lisäsi hän tuikealla äänellä:

"Muille ei ole liiennyt sitäkään."

Mutta Aaro nousi ja pani Hilman kirjeen virsikirjan väliin
loukkokaappiin.

Kun he illalla asettuivat levolle, ei Aaroa tuntunut nukuttavan.

"Mitä sinä valvot?" kysyi häneltä emäntä.

"Ajattelin minä kysyä sinulta yhtä asiaa... vaikka olisi sen saanut jo
ennenkin kysyä, mutta en ole saanut sanotuksi..."

Emäntä kuunteli ääneti. Hän alkoi aavistaa, mitä Aaro aikoi kysyä.

"Oletko sinä koskaan sanonut Hilmalle, kuka hänen isänsä on?" sai Aaro
nyt sanotuksi.

"Mistä sinulle nyt semmoinen johtui mieleen?" tiedusteli emäntä.

"Ajattelin tuosta kirjeestä... Kun aina minulle oli niin rakkaan
luontoinen, niin nyt vaan muutaman rivin kirjoittaa..."

"En minä koskaan ole puhunut, eikä minun kauttani koskaan tietoa saa...
Eikähän sitä asiaa kukaan muu tiedäkään kuin me kahden ja se kolmas,
joka jo on kuollut..."

Emäntä puhui kiihkeämmällä äänellä kuin tavallisesti.

"Hyvä olisi, ettei saisi tietää", sanoi Aaro huoaten. "Omanani olen
pitänyt Hilmaa niinkuin näitä toisiakin."

"Kyllä vaan sinä olet puolestasi hyvä ollut. Vaan olisin minä suonut,
että Kaupin Salomonin olisi ottanut miehekseen..."

"Vaan vastenmielinen kai oli ja pelkäsi, luulen, niitä entisen emännän
lapsia... Hyvältä tuntuu mielestäni, etten enempää pakottanut..."

"Olisit saanut pakottaa..."

"Hyvä on, etten pakottanut... Minusta tuntuu, että Hilma on nyt meiltä
iäksi mennyt..."

"Pyh! Miten niin uskot ja ajattelet...?"

"En minä osaa niin selittää sitä, vaan niin minusta tuntuu."

"Ne ovat taas niitä sinun omia pehmeitä ajatuksiasi! Lupasihan hän
muistaa ja ottaa Lailankin kouluttaakseen..."

"Niin minusta vaan tuntuu, ettei tule enää. Oli surkeaa, kun koko välin
itki ihan asemalle asti..."

Ei emäntäkään siihen mitään virkkanut. Mutta kun kumpikin vielä
valvoivat, sanoi Aaro:

"Kun ei tulisi isänsä luontoinen, hurja ja huikentelevainen..."

"Minuun se on tullut... kova on luonto, sen olen nähnyt, ja ylpeä
lisäksi kuin mikähän..."

Emäntä nukkui pian, mutta Aaro valvoi aamupuoleen yötä ja mietiskeli
syytä, miksi Hilma niin lyhyen kirjeen oli kirjoittanut.



VII


Hilma oli jo opettajattarena omassa koulussaan.

Vuodet olivat kuluneet, ja loistavasti oli Hilma koulunsa suorittanut
ja parhaimpana pois päässyt. Nyt oli hän aloittamassa ensimmäistä
lukukautta.

Hän on vähän laihtunut näinä neljänä raskaana vuotena ja jonkunlainen
hermostuminen häntä vaivaa. Varsinkin iltaisin ja öin.

Pari päivää on koulu vasta ollut avoinna, ja hänellä on ollut paljon
työtä. Hän tuntee väsymystä.

Mutta kun hän, kun syysilta alkaa pimetä, koettaa levähtää, lentävät
ajatukset lapsuuden kotiin kauas Pohjolaan... ja jostakin julmasta
teosta tuntuu tunto häntä soimaavan.

Nyt hän vasta oikein joutaa ajattelemaan. Sillä hän on tähän asti
tehnyt työtä ja ahkeroinut eikä ole tahtonutkaan muistaa muuta. Mutta
nyt on tullut raskas kivi sydämeen... Tunto soimaa siitä, että ylpeys
esti hänet enää palaamasta entiseen köyhään kotiin, korkean
Haukkavaaran alle. Sillä ei ole Hilma, sittenkun sinä koreana elokuun
iltana seminaariin läksi, kotipitäjässään käynyt. Kesät on viettänyt
milloin minkin luokkatoverin luona ja siten loma-aikansa kuluttanut.

Oli kulunut vuosia, ettei ollut sanaakaan kirjoittanut eikä vuorostaan
minkäänlaisia tietoja kotipuolestaan saanut...

Ja tahallansa oli hän tänne näin kauas etelään tahtonutkin...

Mutta nyt juuri kun hän oli aloittamassa kouluaan, oli hän saanut
tiedon, että isä, Haukkavaaran Aaro, oli kuollut...

Haukkavaara!

Hilma oli lyhentänyt nimensä Vaaraksi.

Näinä vuosina oli hänellä ollut kuin unehtuneena kaikki, koko entisyys,
lapsuus ja koti siihen asti, kun seminaariin läksi. Mutta nyt
virtasivat kaikki muistot yhdellä kertaa hänen mieleensä...

Suuret unelmansa ja haaveensa hän muisti ja kuvan siitä
tulevaisuudesta, jonka valoisina kesäöinä oli mieleensä loihtinut.
Muisti hän senkin, kuinka oli aikonut itsensä uhrata vanhempainsa ja
pienten siskojensa hyväksi...

Nyt ne raukat eivät edes olleet saaneet kirjettäkään häneltä kahteen
pitkään vuoteen...

Pikku Laila parka!

Hänelle tuli yhtäkkiä niin ikävä, että hän purskahti äänekkääseen
itkuun., ja ensi kerran elämässään tunsi hän, että hän olikin yksin,
aivan yksin...

Hän koetti tyyntyä, mutta sitä suurempina tuntuivat nyt tunnon tuskat
raatelevan... Eikä tämä hänen elämänsä, jonka oli kuvitellut ihanaksi,
tuntunut minkäänarvoiselta... Pettymyksiä pitkin matkaa... ystäviä,
joiden ystävyys ei kestänyt kuin hetken...

Isänmaa!

Sen entinen kaiku oli kadonnut ja hänen oma voimansa vähentynyt. Mitä
hän voisi tahi mihin kykenisi hän täällä, kaukana Pohjolasta...!

Sivumennen vilahti Pentti Luhtaniemikin hänen mieleensä ja ne muutkin
toverit kansanopistoajalta. Pentti oli hukkaan joutunut... Hän oli
seminaarissa ollessa lukenut sanomalehdistä, että Pentti oli vangittu
murhasta, jonka juovuksissa oli tehnyt...

Mutta sitten taas vilahti valoa hänen mieleensä. Hän pyyhki
kyyneleensä, silmäin loisto palasi ja suun ympärille ilmestyi käskevä
piirre...

-- Jos muut sortuvatkin... niin en sorru minä... minä taistelen kaikkea
pahaa vastaan maailmassa... minä opetan koululapsille siveellisyyttä ja
kehoitan heitä... minä vihaan kaikkia miehiä... sillä heissä ei ole
yhtään ainoaa kelpomiestä, jonka entisyys ei olisi tahraantunut...

Hyi heitä! Ja hyi kaikkea!

Hän nousi ja alkoi järjestellä huoneessaan.

Pitäjä, johon Hilma oli päässyt opettajattareksi oli Etelä-Suomen
suurimpia, ja hänen koulunsa oli kaikin puolin mallikelpoinen. Se oli
keskellä vankkaa kylää, josta rautatieasemalle ei ollut kuin muutamia
kilometrejä.

Hänen edeltäjänsä oli viime keväänä kuollut -- keuhkotautiin, oli
hänelle sanottu. Vanha ja vaivainen oli jo ollutkin, hermostunut
vanhapiika, joka ei sallinut mitään leikkiä.

Kylä ja kouluhuoneet miellyttivät Hilmaa, mutta vaikka hän koulun
puutarhassa, akkunansa alla, näki omenapuita, suurten kauniiden
hedelmien peitossa, lensi ajatus kuitenkin Pohjolaan, Haukkavaaran
alle... Siellä oli ollut pihlaja, joka juhannuksena oli valkoisessa
kukassa ja syysmyöhällä punoitti marjoistaan...

Kun hän sitä alkoi ajatella, nousi itku taas kurkkuun ja hän heittäysi
keinutuoliin.

-- Kun kuluu talvi ja tulee kesä, niin lähden Pohjolaan, -- mietti hän
itkunsa välissä. -- Missä lienevätkin? Maailmalle kai kaikki joutuneet,
pikku Laila parkakin! Kuinka sydämetön olen ollutkaan!

Hän itki niin -- koko elämänsä tänä yhtenä ainoana iltana.

Mutta taas tyynnyttyään muisti hän Kaupin leskeä... ja tunsi, ettei hän
jaksanut ajatella sitä loppuun, -- kun ajatteli mahdollisuutta että hän
nyt olisi Kaupilla emäntänä.

       *       *       *       *       *

Mutta vähitellen, kun hän alkoi tutustua pitäjään ja pitäjäläisiin,
alkoivat päivätkin tuntua lyhemmiltä, ja välisti voi hän jo laskea
leikkiä lastenkin kanssa tunnilla.

Hän oli alussa välttänyt seuraa ja kulki enimmäkseen yksin. Harvoin hän
hymähti, ja oli vähäpuheinen varsinkin isommassa joukossa.

Mutta pitäjän nuorilta miehiltä ei jäänyt huomaamatta, että uusi
opettajatar, Hilma Vaara, oli kaunis tyttö, joka pukeusi aistikkaasti
ja käveli komeasti, että hänen hymynsä oli suloista ja olentonsa
viehkeää.

Ja kun Hilma joulun aikana nuorisoseuran iltamassa piti puheen,
myönsivät kaikki, että heidän oli onnistunut saada lahjakas
opettajatar.

"Mutta hän on vähän omituinen..."

"Kuinka niin?"

"Öisin valvoo ja itkee, ja kun nuoria miehiä näkee, niin melkein
pelkää..."

"Kyllä hän siitä tasaantuu... ehkä liiaksi rasittunut ja
hermostunut..."

"Niin kaiketi..."

Mutta kukaan ei onnistunut pääsemään Hilman tuttavuuteen, ja yhä
harvemmin kävi hän missään seurassa; varsinkin hän silminnähtävästi
vältti miesten seuraa.

Talven tullen muuttui hän yhä raskasmielisemmäksi, valvoi öisin ja
päivin, oli heikko ja hajamielinen. Oppilaatkin näkivät hänen usein
rientävän huoneeseensa itkemään.

Usein iltasin yksin istuessaan mietti hän tilaansa ja huomasi, että
hänen terveytensä huononi huononemistaan. Ei hän oikeastaan itsekään
tiennyt, mikä häntä vaivasi.

Miksi oli hän katkera ja epäluuloinen ihmisiä kohtaan? Eivät kai nämä
ihmiset olleet syypäät siihen, että hän suri ja murehti... niin, hän ei
tiennyt itsekään mitä oikeastaan suri. Miksi epäili hän kaikkia ihmisiä
ja luuli pienimmänkin hymyn toisen huulilla olevan pilkkahymyä hänelle?

Oli häntä kehoitettu liittymään nuorisoseuraan, käymään naapureissa ja
olemaan iloinen. Mutta kehoitukset olivat kuin kieltoa hänelle. Yhä
enemmän hän epäili joka ainoaa ihmistä...

Kerran talvella oli hän saanut kotipitäjän rovastilta kirjeen, jossa
rovasti m.m. oli kirjoittanut: "Kuinka sinua muuten nyt tuntuu
opettajatoimesi miellyttävän? Minä olen niin lapsellisessa uskossa
vieläkin, että paremmin olisit sopinut maalaistalon emännäksi kuin
kansakoulunopettajattareksi..."

Mutta sanaakaan ei ollut rovasti maininnut haukkavaaralaisista, --
aivan kuin aavistaen, ettei Hilma tahtonutkaan tietää...

Isä oli kuollut... totta kai oli talo joutunut vieraan käteen!

Äitiä muisteli Hilma tylsin, kylmin tuntein. Äiti ei ollut koskaan
häntä ymmärtänyt. Aina oli moittinut ja työtä, työtä vain komentanut
tekemään... Isääkin oli äiti Hilman mielestä usein pahoin kohdellut ja
raa'asti puhunut silloin kun Hilma aatteitaan selitti...

Mutta nuorempia siskoja hän ikävöi ja varsinkin Lailaa, jonka
kasvattaaksensa oli aikonut ottaa...

Mutta se toivo häntä vielä virkisti, että kun tulee kevät ja kesä,
matkustaa hän taas Pohjolaan, on siellä kesän, vankan vaaran alla ja
virtavan virran rannalla... Hän sovittaa sen mitä on rikkonut... ja
tulee tervein tuntein ja sydämin takaisin...

Usein joutui hän miettimään sitäkin, oliko hän sittenkään osannut
oikeaan, kun pyrki seminaariin. Kaikki se, mitä hän oli kuvitellut ja
toivonut tulevaisuudelta, olikin aivan erilaista...

Ja haaveet ja toiveet siitä, että hän kerran kulkisi valoa näyttäen
Pohjolan kansalle, olivat kuin tietämättä loppuneet... tuli oli
sammunut eikä ollut ketään, joka sen uudestaan sytyttäisi...

Semmoisina hetkinä saattoi Hilma istua huoneessaan tuntikausia
käsikirjoituksiaan ja muistiinpanoja selaillen. Ne olivat rohkeita
tuumia, ihania unelmia, jotka noista papereista tuulahtivat. Hän oli
yrittänyt paljon ja paljon toivonut, mutta ne olivat nyt kuin
kuolleita...

Hän löysi pieniä lastuja, joita kansanopistossa ollessaan oli
kynäillyt. Niissä oli kuvattu Pohjolan revontulisia iltoja ja talvisten
öitten aavistelevaa pimeyttä; niissä hehkui lempeä isänmaahan ja
polo-Pohjolaan, ja niissä oli aina lopussa hän, jonka kättä sai
pusertaa, että sydän lämpesi ja mieli ilostui...

Ne olivat niitä muistoja ja sitä aikaa kuvasivat, jona Pentti
Luhtaniemi oli sankari...

Mutta oli siellä sievä lastu kodin ympäristöltä, luonnon kuvaus, jota
lukiessa Hilmalle kyyneleet nousivat silmiin...

Sitä lukiessa veivät ajatukset hänet väkisten virran rannalle, korkean
vaaran alle. Elokuun ilta oli olevinaan, niinkuin olikin se ilta, jota
nyt vasten tahtoaan joutui muistelemaan. Hän leikkasi peltoa
jokitörmällä. Väylä oli tyyni ja ilma lämmin. Lauttoja kulki siitä ohi,
mutta eräs laski talon rantaan...

Ne nousivat maihin talon rantaan, kaksi tukkilaista, toinen vanhempi,
toinen nuorempi. Kysyivät talosta karjanantia ja puhuttelivat
ystävällisesti... Vanhempi mies nousi taloon, mutta nuorempi istahti
pientareelle (se oli samana syksynä, jona kansanopistoon läksi) ja
alkoi jutella.

"Onpa kaunista ja tuleentunutta ohraa", sanoi hän.

"On tämä melkoista... eikä ole hallakaan tänä syksynä hätyytellyt",
vastasi Hilma.

Siitä pääsivät he keskustelun alkuun. Hän katsahti tukkilaiseen
tarkemmin. Hän oli nuori, ja hänellä oli ruskea kihara tukka ja hyvin
lempeät tummansiniset silmät... Eikä hänen kasvoissaan näkynyt sitä
raakaa leimaa, jota tukkilaisten kasvoissa oli tottunut näkemään.

Hänellä oli uudet pitkävartiset pieksut ja kaulassa puhdas huivi.

"Tämän talon tytär neiti taitaa olla?"

Silloin hän säpsähti. Häntä ei ollut kukaan vielä sitä ennen "neidiksi"
puhutellut.

Hän sanoi nimensäkin, ja kysyi vuorostaan tukkilaisen nimeä.

"Halminen minun nimeni on..."

"Oletteko te se laulaja Halminen, josta olen kuullut puhuttavan...?"

"Se minä olen... Vai on neiti kuullut laulaja Halmista mainittavan."

"Olen minä kuullut sen tekemiä laulujakin..."

Hänen kasvojensa ilme oli enemmän surullinen kuin iloinen eikä hän
puhuessaan hymähtänyt kuin joskus.

"Täällä on hauskaa minusta olla täällä Pohjan puolessa; en minä täältä
pyri pois milloinkaan..."

He puhelivat siinä pitkän aikaa, ja kun ei vanhempaa miestä alkanut
talosta takaisin kuulua, läksivät he yhdessä pihaan. He eivät panneet
sinä iltana lauttaansa kulkemaan, vaan viipyivät aamuun asti.

Aamuvarhaisella hän puheli Halmisen kanssa pitkän aikaa kaivon kannella
istuen... siksi kunnes äiti tuli hopittamaan navetalle. Mutta hyvästiä
sanoessaan Halminen painoi lämpimästi kättä ja hyvää vointia
toivotti... Silmissä oli omituinen, lempeä kaiho ikäänkuin anteeksi
olisi tahtonut pyytää...

Omituinen surumielisyys Hilman sydämessä nyt tuntui, kun tuota iltaa
muisteli, sitä unelmaa, jonka mieli kuvitteli seuraavina päivinä...

He menisivät naimisiin. Laittaisivat siistin ja sievän tuvan johonkin
korkealle jokitörmälle... Heillä olisi navetta ja kaksi lehmää...
Halminen kulkisi talvisin tukinajossa ja kesäisin kuljettaisi lauttoja
meren suulle; heidän elämänsä olisi hauskaa ja...

Eikä se haave ollut jättänyt häntä pitkään aikaan
kansanopistossakaan... ennenkun sitten vasta kun Pentti Luhtaniemeen
tutustui...

Kuinka olisikaan nyt, jos se unelma olisi toteentunut?

Ehkä hän olisi nyt onnellinen, terve ja elämänhaluinen... ehkä heillä
olisi pieni, sinisilmäinen tyttö, joka äitiä seuraisi joen rantaan ja
katselisi välkkyville virran vesille, jossa isä suuren tukkilautan
päällä kulki alas meren suulle...

"Hyvästi rakkaani... molemmat!" huutaisi isä.

Hilma unehtui niin muistoihinsa, ettei hän huomannut taas yön
tulleen... eikä muistanut sitäkään, että hänellä huomenna oli raskas
työpäivä...

Uupuneena ja itkusilmin hän vihdoin nukahti levottomaan uneen.



VIII


Hilma on matkalla entiseen kotiinsa.

On valoisa kesäyö, Pohjolan kaikkein kirkkain ja ihanin. Valot vaarojen
la'illa hyppelevät ja virran vesillä ilakoivat. Suuren erämaan sydän on
sulanut, ja kyyneliin käypi kovan kiveliönkin silmä ihanimpana vuoden
yönä.

Mutta raskas on Hilman mieli; kun hän katselee tuttuja vaarain
huippuja, jotka pohjoista taivaanrantaa vastaan ikäänkuin valomeren
keskeltä pohottavat, värähtää sydän.

Se on kaunista, tuttua ja verratonta -- niinkuin oli ennenkin. Kukahtaa
käki samoin, kaiku kukkulan huipulta toiselle kiertää, mutta Hilman
mieli vain on raskas.... raskas ja pimeä...

Kirkonkylässä vielä liikkuu ihmisiä, vaikka on sydänyö. Monta tuttavaa
on häntä vastaan tullut, mutta ei yksikään ole häntä tuntenut, sillä
hän ei ole tahtonut ketään silmiin katsoa... Mutta paljon on
muutoksiakin näinä vuosina tapahtunut...

Kaukaa näkyy jo Haukkavaarankin harmaja laki ja välkkyy saarien välistä
kirkkaita joen vuopioita. Suuri rauha ja kirkkaus vallitsee tänä
ihanana yönä, jona taivaan ja maan valot toisensa kohtaavat.

Hilma on jo ajanut kirkonkylän sivu.

Kun hän ehtii siihen paikkaan, jossa maantie kiertäen lähtee
Haukkavaaraan, mutta polku suoraan oikaisee poikki niittyjen
rantatörmää pitkin, pysäyttää hän hevosen ja sanoo jalan jatkavansa
matkaa.

Siitä palaa kyytipoika ja Hilma jatkaa matkaansa, tuttua polkua pitkin
yksin kävellen.

Ei ole Hilma keneltäkään kysynyt Haukkavaaran väestä, ei tiedä elääkö
äitikään. Ja siskot, asuvatko vielä entisessä kodissaan vai joko ovat
hajaantuneet maailmalle. Koko tutun taipaleen on hän tahtonut
tuntemattomana kulkea eikä hän ole kenellekään sanonut kenenkä tytär
oli... ja että oli täältä pohjoisesta. Ei hän tiedä itsekään syytä
kummalliseen käytökseensä, mutta niin hänestä kuitenkin tuntuu, ettei
hän tahtoisi nyt, tänä yönä ainakaan, ketään tuttavaa tavata...

Nyt onkin viimeinen taival Haukkavaaraan kulumassa. Kun nyt ei vain
rantatörmällä tulisi ketään tuttavaa vastaan.

Mutta ketään ei näy, vaikka hän katselee pitkin rantatörmää, joka
vihannoi ja kukkii pitkänä, kauniina harjuna ohi Haukkavaaran.

Ja Hilma kiirehtii askeleitaan. Joku tukkilautta kulkee ylhäältä
vuopioiden välistä ja jolloinkin kuuluu paukaus ja pitkien airojen
natiseva ääni, kun lauttamiehet raskasta alustaan ohjaavat oikeille
vesille.

Aurinko alkaa jo näkyä Haukkavaaran takaa, kun Hilma ehtii rantatiehen,
joka taloon nousee. Helpotuksen huokaus pääsee Hilman rinnasta. Hän on
päässyt taloon kenenkään tietämättä. Vanhan saunan sivu hän kävelee.
Siinä on pitkää heinää kimaltelevan aamukasteen peitossa ja saunan
seinää likellä, kivirauniossa, versovat vaarainpensaat rehevinä.

Entisensä näköinen on vielä talo. Pellot ovat jo pitkällä oraalla ja
luhdikko peltojen alla polvenkahlomana heinikkona. Pian on hän pihassa!

Silloin sattuu silmään pihlaja, joka valkoisena seisoo hänen entisen
akkunansa alla ikäänkuin morsian vihillä. Kuinka se on tuuheutunut ja
kasvanut! -- Muistojen, ilojen ja surujen puu! -- ajattelee Hilma. Hän
tulee pihaan. Ei näy mitään liikettä, mutta talo näyttää kuitenkin
olevan asuttu, vaikka pitempi nurmi kuin ennen peittää pihamaata.
Portaat ovat lahonneet, ja alimmainen kynnys on kokonaan poissa. Mutta
porstuan ovet ovat auki...

Auki ne ennenkin olivat tähän aikaan kesää... Ei kukaan käynyt yörauhaa
häiritsemässä... Menisikö hän sisälle?

Hilma seisahtuu porrasten eteen, ja hänen sydämensä sykkii niin että
lyönnit kuuluvat...

Ehkä talossa jo olivatkin uudet asukkaat...

Hilmalle tulee melkein pelko ja hätä ja kerran jo juolahtaa mieleen,
että kääntyy takaisin siitä... ei menekään sen edemmäksi...

Aurinko kohoaa yhä korkeammalle ja kultaa kastehelmisen pihamaan...

Lintujen laulua kuuluu lepiköstä vaaran alta, ja jossakin kaukana
vaaran takana kilahtaa laitumella olevain hevosten kelloja...

Silloin alkaa kuulua pirtistä äänekästä pienen lapsen itkua ja
liikettä...

Henkeään pidättäen kuuntelee Hilma oven takana, mutta ääni, joka
itkevää lasta koettaa tyydyttää, tuntuu tutulta, vaikkei hän muista
kenenkä ääni se on...

Silloin rohkaisee Hilma luontonsa, avaa oven ja astuu pirttiin...

Ensi silmäyksellä tuntee hän nuoren naisen, joka lasta hoitaa. Se on
hänen sisarensa Selli, joitakuita vuosia nuorempi kuin hän. Sellin
katse kohtaa Hilman katseen, ja Hilma ymmärtää, että Selli on hänet
tuntenut...

Ei ketään muuta ihmistä ole koko avarassa pirtissä kuin Selli ja lapsi;
köyhyys ja siivottomuus näkyy kaikkialla.

"Sinunko lapsesi tämä on?"

Hilma upottaa tuiman, kylmän ja jäisen katseen Selliin, joka ei
kuitenkaan näytä siitä välittävän.

"Kuka on isä?"

Hilman ääni on jäinen ja kova; näyttää kuin tahtoisi hän silmäinsä
salamoilla tappaa sisarensa.

Selli ei siihen vastaa, mutta hetken kuluttua sanoo hänkin niin
kolkolla äänellä kuin voi:

"Tällälaillako sinä monen vuoden perästä tulet tervehtimään!"

Hilman äskeinen mielenkovuus herpoaa, ja hän purskahtaa hermostuneeseen
itkuun.

"Voi sinua ja voi minua ja voi meitä kaikkia!" vaikeroi hän.

Selli ei virka mitään, mutta sisaren itkiessä heltyy hänenkin mielensä
ja hän sanoo kuin anteeksi pyytäen:

"Pettynyt olen minä elämässäni... kuinka lienet onnellinen sinä... kun
et pitkiin vuosiin ole itsestäsi mitään tietoa antanut..."

Hilma itkee yhä.

"Kun isä kuoli, jäimme orvoiksi ja köyhiksi... Kaupin leski on talon
velastaan ottanut, mutta sallii meidän tässä vielä asua..."

"Elääkö äiti...?"

"Vielä elää, mutta sairas on, ja sinua on ikävöinyt. Tuolla se asuu
sinun entisessä kamarissasi, ja Heikki, nuorin lapsi, on vielä hänen
kanssaan..."

Hilma kyllä kuulee mitä Selli puhuu, mutta ei saata itkultaan mitään
puhua.

"Muut ovatkin jo maailmalla kaikki... Missä lienevätkin... en tiedä..."

"Lailakin...?"

Hilman ääni väräjää ja hän katsoo tuskallisena Selliä silmiin ikäänkuin
apua pyytäen.

"Laila on mennyt uuden metsäherran perheen palvelukseen... Mihinkä
lienevät siirtyneet Etelä-Suomeen; ei ole hänestäkään kuulunut..."

"Laila parkakin... avarassa maailmassa!"

"Pojat lienevät tukkitöissä, vaan en ole heistäkään kuullut... Olen
elättänyt itseäni käsitöillä, vaan nyt olen aikonut kesätöihin, jos
tämä lapsi paranee..."

He olivat ääneti pitkän aikaa, kumpikin omissa surullisissa
muistoissaan. Hilman tuntoa soimaa ja hän tuntee, että se entinen
tuska, joka ei vielä ollut kuin aavistusta, nyt oli muuttunut ja
kasvanut puolta raskaammaksi. Elämä tuntui hukkaan kuluneelta, ja
raskas murhe siitä, ettei ollut tehnyt mitä olisi voinut, uhkasi
sydämen halaista...

"Kaupin leski on ollut hyvä sekä äidille että minulle... hänettä olisi
äidilläkin monesti hätä ollut... Sinua kai vieläkin muistelee..."

Kun Hilma ei siihen osaa mitään sanoa, jatkaa Selli:

"Kumma sinä olit, kun et Kaupin leskeä ottanut... nyt olisit emäntänä,
sillä kaikki entiset lapset ovat jo naimisissa... Eikä näy Kaupin
leskelle kukaan muu kelpaavan, vaikka ottajia kyllä olisi..."

"Kuka sinut petti?" kysyy Hilma sitten äkkiä.

Sellin katse laskeutuu, puna poskille kohoaa ja väräjävin äänin hän
selittää:

"Rakas oli minulle ja olisi vieläkin... takaisin lupasi tulla, kun
tiesi kuinka asiani ovat... Vaan ei ole kuulunut... Olisiko koskiin
hukkunut tai tukkimetsään kuollut..."

"Tukkilainenko oli...?"

"Tukkilainen oli, ja roima oli mies ja hyvä silmistään ja
sydämestään... En usko minua pettäneen, vaan vielä takaisin tulee, jos
hengissä on... lapsensa ja minut omaksensa tunnustaa..."

"Selli parka..."

Lapsi on lakannut itkemästä ja nukahtanut äitinsä syliin.

Suuressa, avarassa pirtissä istuvat sisarukset vierekkäin itkeytynein
kasvoin ja näkevät, kuinka aurinko kultaa koko lattian ja kuinka
pääskyset lentävät pitkin pihaa...

"Ihana aamu", sanoo Hilma. "Mutta karjankelloja ei kuulu..."

"On äidillä yksi lehmä, Kaupin lesken antama, naapuritalon
navetassa..."

"Menkäämme äidin luokse!"

"Menkäämme!"

Molempien ääni oli nyt ystävällisempi, ja sisarellisemmasti he toisiaan
puhuttelivat.

He menivät poikki porstuan äidin asumaan kamariin, joka oli Hilman
entinen makuuhuone, Selli edellä, Hilma hänen jälessään.



IX


Isännän, Aaron, kuoltua on Haukkavaara myyty ja Kaupin leski on sen
ostanut, viljellen nyt sitä syrjämaana. Lapset ovat joutuneet
maailmalle mikä minnekin, ainoastaan nuorin on enää äitinsä hoidossa.

Aaron kuoltua on emännänkin jo ennestään heikko terveys huononemistaan
huononnut, ja nyt ei enää jaksa paljoa jalkeilla olla. Mutta Kaupin
leski on kuitenkin sen verran pitänyt huolta hänen toimeentulostaan,
ettei hänen ole tarvinnut köyhäinhoitoon turvaantua. Mutta ikävää ja
raskasta on hänen elämänsä näinä viimeisinä vuosina ollut, varsinkin
lastensa vuoksi.

Hilmaa oli hän enimmän surrut.

Kalpeana ja laihtuneena istui emäntä sänkynsä laidalla Hilman kanssa
puhellen. Selli oli poistunut lapsensa luo ja Hilma jäänyt kahden
kesken äitinsä kanssa.

"Laihtunut olet ja punaiset poskesi kadottanut", sanoi äiti. "Lienetkö
terve?"

"En minä vielä ole sairaalta tuntunut", vastasi Hilma.

Emäntää yskitti hirveästi. Hilma avasi akkunan, josta kultaista
aamuilmaa ja pihlajankukkien lemua tulvasi huone täyteen.

"Kohta kai ne ovat minunkin päiväni päässä", puheli emäntä yskänsä
välissä. "Ja nytpä jo alan joutaakin. Olen sinua ikävöinyt ja kerran
tahtonut puhutella ennenkun kuolen, ettei jää tunnolleni painoa...
Sinua se asia koskeekin... Olihan Aaro vainaja aina hyvä sinulle?"

Emäntä kysyi sen omituisella äänellä ja katsoi Hilmaa tutkivasti
silmiin.

"Hyvä oli hän aina minulle... Vanha isäraukka!"

Emäntä oli hetken hiljaa, mutta kun Sellin askeleet kuuluivat
porstuassa, kiirehti hän sanomaan:

"Ei Aaro vainaja ollut sinun oikea isäsi... Sinun isäsi oli kulkeva
tukkilainen, joka hukkui jo ennen kun sinä synnyit..."

Emäntä alkoi sen sanottuaan yskiä ja kaatui voimatonna vuoteelleen.
Hilma tuijotti häneen kauhistunein, kalpein kasvoin ja sanoi vihdoin:

"Äiti hourii..."

"En minä houri, mutta minä en ole ennen sanonut sitä sinulle, kun Aaro
vainaja kielsi, ettei sanoa. Vaan ei saanut tuntoni rauhaa ennenkun
sain sanotuksi... tosi se on... kysy rovastilta, hän tietää..."

Yhä tuijotti Hilma kauhistunein katsein äitiinsä eikä oikein näyttänyt
ymmärtävän mitä äiti sanoi.

"Aaro vainaja tiesi kaikki eikä koskaan minua siitä muistuttanut... ja
sinua rakasti niinkuin omia lapsiaankin... niinkuin itsekin
muistanet..."

"Eihän ole sinun syysi, että minä olen rikkonut... etkä sinä ole isäsi
luontoa perinyt... kovaluontoinen olet... isäsi oli huikenteleva ja
hurja mies... maailman veijari ja lurjus..."

Sanaa sanomatta nousi Hilma horjuen ylös vuoteen vierestä ja kävi
porstuaan...

Piha oli täynnä päiväpaistetta ja pääskyset viillättivät poikki pihan
joen rantaan asti ja sieltä nuolena takaisin.

Melkein kuin tietämättään käveli Hilma rantaan päin, käsittämättä
mitään...

Vasta kun hän pääsi vanhan saunan luo, selvisi hän ja tunsi kylmiä
väreitä kulkevan pitkin ruumistaan... Kauhea tuska raateli rintaa, ja
hänestä tuntui niinkuin hänen tarvitsisi paeta pois... paeta jotakin
kauheaa, saastaista, likaista...

Hän lähti nopein askelin kävelemään rantatietä pitkin...

Luonto, suuri ja puhdas, oli hänen ympärillään puhtaimmillaan ja
ihanimmillaan kukassaan...

Hänenkö omassa veressään oli saastaa ja syntiä...

Semmoinen hirveä epätoivo ja hurjuus jyskyttivät sydämessä, että
ajatukset himmenivät. Hän käveli joen rantaan ja katseli kauan
kirkkaaseen veteen, josta kellertävä hiekka pohotti päiväpaisteiselle
vedenpinnalle. Tuli kuin jostakin ulkoapäin se ajatus, että hyppää
jokeen, mutta syvällä sydämessä tuntui olevan kielto... Vanha, harmaja
ja ystävällinen mies, Aaro, ei ollutkaan hänen isänsä!

Ja hän oli aina, aina pienestä lapsesta asti rakastanut Aaroa enemmän
kuin äitiään... Kuinka lieneekään tuo vanha siivo mies kärsinyt
elämässään...

Ja kun hän selvisi oikein asiaa miettimään, suuntausi hänen vihansa
äitiä kohtaan... -- Tukkilainen... hurja ja maailman veijari... Mutta
parhaillaan kun hän äitiä syytti, muisti hän Halmista, laulajaa...
Tuossahan se oli lähellä saunaa, jossa ensi kerran sitä puhutteli...

Olisiko käynyt hänelle itselleenkin niinkuin oli käynyt äidille
aikoinaan ja nyt Sellille...

Kun hän sitä joutui ajattelemaan, repsahtivat kädet helmaan ja hän
istahti voimattomana rantatörmälle... Jos olisi laulaja Halminen
silloin syksyllä tullut, niin... Hän ei uskaltanut ajatella loppuun,
mutta ei myöskään saanut kiinni mistään selvästä ajatuksesta... Kaikki
kulki kirjavana sekamelskana hänen mielessään... lapsuus...
kansanopistoaika, jona suuret tuumat mieleen painuivat ja jolloin
isänmaa, Pohjola, kotiseutu, koti ja siskot... niin... joiden hyväksi
oli kaiken kuntonsa päättänyt uhrata... Mitä oli jälellä nyt? Mitä oli
tehnyt?

Yhtäkkiä lensi hänen mieleensä Laila, joka oli maailmalla -- pahassa,
kavalassa maailmassa yksin... Miksi oli niin unohtanut kaikki,
Lailankin?

Oliko hänen veressään sen onnettoman kulkurin verta niin paljon, että
mieli teki pois kotoa...

-- Sinä voisit siten tehdä sekä vanhemmillesi että siskoillesi hyvän
työn, -- muisteli hän rovastin sanoneen silloin kun oli kysymys hänen
naimisestaan Kaupin lesken kanssa...

Niin, ehkäpä rovasti sittenkin oli hyvää tarkoittanut!

Mutta tiesikö rovasti silloin että hän oli eri isää, ettei Aaro
ollutkaan hänen isänsä...

_Hänen veressään oli siis auttamattomasti aviottomuuden ja kulkurin
verta!_

Se ajatus ja tieto tunki niin syvälle sydämeen, että hän melkein
pyörtyi, makasi siinä kasteisella törmällä, kun sisar talosta juoksi
hänen luokseen.

"Elä toki tee itsellesi pahaa... äiti pelkää!" rukoili Selli.

Hilma kohosi istumaan. Hänestä tuntui, että hänessä oli jotakin iäksi
päiväksi särkynyt.

"Mene pois, portto sinäkin", sanoi hän tylysti Sellille ja työnsi häntä
luotaan.

Toisenkin veri kuohahti.

"Elä kehu siveydelläsi", sanoi hän nyt vimmassa. "Kuinkahan olisi
sinulle käynyt, jos se laulaja Halminen olisi saanut talossa käydä
niinkuin aikoi... Vaan isävainaja sen esti... ja toimitti
kansanopistoon..."

Hilma nousi seisomaan kuoleman kalpeana, mutta ei saattanut mitään
sanoa.

"Sinun veressäsi on porttoutta kyllä... sillä sinä olet eri isää kuin
minä... minun isäni oli kunniallinen mies, mutta sinun oli linnassa
istunut roisto..."

Hilman huulet liikkuivat, mutta Sellin vimmastunut katse tunki hänen
ytimiinsä asti.

Hän kokosi viimeiset voimansa ja lähti kuin takaa-ajettuna kävelemään
rantatörmää pitkin. Sisar yritti häntä seuraamaan, katui kiivauttaan ja
pyyteli anteeksi.

Mutta kun hän Hilman rinnalla kävellen oli seurannut tätä pitkän
matkaa, pyörsi hän takaisin ja huusi hyvästiä.

Mutta ei kääntynyt Hilma häntä katsomaan eikä vastannut hyvästiin.

Vasta kun Hilma nousi polulta maantiehen, muisti hän, että oli jo päivä
ja että kirkonkylässä olivat jo ihmiset hereillä.

Hän ei olisi millään ehdolla tahtonut nyt kävellä kirkonkylän läpi.
Tuttavia voisi tulla vastaan...

Häntä uuvutti niin, että maailma musteni hänen silmissään... Ei ollut
yhtään semmoista tuttavaa, jonka luokse olisi voinut poiketa hetkeksi
levähtämään...

Mutta ei hän voinut siinäkään keskellä tietä seisoa. Hitaasti lähti hän
kirkolle päin kävelemään. Onneksi ei tiellä ketään näkynyt liikkeellä,
vaikka pihasalla näkyi ihmisiä.

Hän oli jo ehtinyt sivu Kaupin ja kirkon kohtaamatta ketään
vastaantulijaa, mutta kun hän ehti pappilan kohdalle, näki hän edempänä
hevosen tulevan vastaansa, kaksi miestä kärryissä istuen.

Hän säpsähti, mutta päätti kulkea allapäin ohi.

Hevonen tuli lähemmäksi, mutta Hilma tuijotti vain tien someroon ja
koetti kävellä joutuin ohi...

Mutta juuri kun hän oli kohdalla, nosti hän katseensa maasta ja tapasi
suoraan laulaja Halmisen katseen... Se ei ollut kuin silmänräpäys,
mutta Hilma näki, että Halminen oli tuntenut hänet, samoin kuin hänkin
Halmisen... ja että Halmisen kädet olivat rihmalla selän taakse
köytetyt.

Muuta ei Hilma nähnyt, mutta hän sai kuin uusia voimia, jotta jaksoi
kävellä majataloon asti.

Kun hän saapui majatalon pihaan, seisoi siinä muutamia miehiä keskenään
jutellen.

"Huonolle tielle joutui tuokin laulaja Halminen", kuuli Hilma erään
miehen sanovan.

"Niin joutui. Ei olisi uskonut. Murtovarkaudesta kiinni", kuului toinen
sanovan.

Hilma koetti kävellä miesjoukon läpi, mutta kun hän ehti majatalon
saliin, kaatui hän pyörtyneenä sohvalle.



X


Hilma on saapunut koululleen. Vasta sitten kun hän on vähän
rauhoittunut, voipi hän ajatella, mitä hänen elämässään näinä viikkoina
on tapahtunut...

Hänestä tuntuu niinkuin hän heräisi pitkästä, ilkeästä unesta, jolla ei
todellisuuden kanssa ollut mitään tekemistä. Mutta sitä mukaa kuin hän
voimistuu, sitä selvemmin hän käsittää, että kaikki onkin totta...
armotonta, kivenkovaa todellisuutta... Totta on kodin häviö, totta on
Sellin kohtalo ja totta on sekin, että hänen isänsä oli ollut kulkuri,
lurjus... Mutta hirvein totuus on se, ettei hän mitään yrittänyt heidän
hyväkseen, joita rakasti...

Hän alkaa syyttää itseään kaiken onnettomuuden alkusyyksi ja kuta
enemmän hän uskossaan vahvistuu, sitä polttavammat tuskat vihlovat
rintaa...

Miksei hän jäänyt seminaariin menemättä ja ruvennut Kaupille emännäksi?
Koti olisi pelastunut... hän olisi voinut kouluun auttaa pienempiä
veljiään ja kotipitäjässään hyvää vaikuttaa... sivistystä ja
siveyttä... perustaa emäntäyhdistyksen ja olla kaikessa esimerkkinä
nousevalle polvelle. Se olisi ollut jaloa elämää... kun toisten ja
isänmaansa hyväksi... kotiseutunsa parhaaksi olisi elämänsä saanut
uhrata...

Mutta näin...?

Ei mitään ollut saanut tehdyksi, joka tuntoa olisi viihdyttänyt... ei
kerrassaan mitään...

Yhtäkkiä muistaa hän taas sisarensa, keltakutrisen Lailan, jonka
kirkkaat silmät aina hymyillen häneen katsoivat...

Laila rukka! Yksin kavalassa, petollisessa maailmassa!

Ja niinkuin hukkuva oljenkorteen tarttuu, niin nyt Hilman sydämessä
herää uusi ajatus pelastuksena ja lohdutuksena...

Hän lähtee hakemaan Lailaa... hän on saanut tietää mihin Laila
metsäherran väen kera on muuttanut... hän hakee... etsii niin kauan,
että kohtaa kultasiskonsa... tuopi hänet tänne kumppanikseen, ilokseen,
lohdutuksekseen ja ystäväkseen elinajakseen...!

Se ajatus antaa hänelle voimaa ja toivo, että vielä voipi hyvittää ja
parantaa sitä, jonka tiesi rikkoneensa, vahvistaa hänen uupunutta ja
lannistunutta mieltään... Se toivo välähtää niin voimakkaana, että hän
tuntee kuin uusi elämä pulppuaisi sydämessä...

Mutta sitä iloa ei kestä kuin hetkinen.

Sillä sijaan tulee yhtä arvaamatta hirveä, pelottava ja raateleva pelko
Lailan kohtalosta. Hänen sairaassa, pelokkaassa mielessään syntyy
kamala kuva siitä kurjuudesta, johon Laila on suurkaupungin vilinässä
voinut hukkua...

Hän on näkevinään Lailan, sorean ja kauniin immen, herraspetojen
ympäröimänä... Ne katselevat nälkäisin, nielevin silmäyksin kukoistavaa
tyttöä ja viettelevät ja houkuttelevat... kullalla ja hopealla...
Heidän hirveät himonsa kuohuvat eikä mikään rikos estä heitä niitä
tyydyttämästä...

Orpo raukka, isätön ja äiditön, raiskataan ja jääpi yksin häpeään...

Kun Hilma kaikkea tuota kuvittelee, tulee hänelle semmoinen hirveä
hätä, että sydän tuntuu rinnasta hyppäävän pois... Ei hetkeäkään enää
saa menettää, ei silmänräpäystä kallista aikaa...!

Miksei ole ennen tämä ajatus hänelle tullut? Miksei ole ennen
muistanut?

Ehkä on liian myöhää jo, -- kaikki ehkä menetettyä...

Kuin kuumilla kivillä hän liikkuu ja sairaalloinen puna palaa hänen
poskillaan...

Ollapa nyt ystävä, joka lohduttaisi!

Mutta ei yhtään ystävää ollut!

Ei ollut koko maailmassa yhtään ainoaa ihmistä, jolle sydämensä
sisimmän saattaisi kertoa ja tuskansa tulkita...

Yksin... yksin oli hän maailmassa!

Jospa hän Lailan kumppanikseen saisi, jospa hän vielä ehtisi ennenkun
oli myöhäistä!

Hän voisi vielä sovittaa sen, jonka oli laiminlyönyt -- ja Lailasta
tulisi hyvä ja jalo ihminen -- hänhän olikin eri isää, jonka suonissa
ei ollut kulkuriverta, vaan siivon ja hyväsydämisen isän...

       *       *       *       *       *

Kesälomaa on vielä pitkälti, ja Hilma lähtee Lailaa hakemaan. Kalpeana,
silmissä levoton tuli palaen hän matkustaa ja osuu vihdoin sen
metsäherran perheeseen, jonka matkassa Laila palvelijana on seurannut.

Mutta ei ole lohduttava se vastaus, joka hänelle annetaan, eikä hän ole
sen likemmäksi päämaaliaan päässyt.

Laila on kyllä herrasväessä palvellut, mutta vuosi sitten
mennyt erään toisen perheen palvelukseen. Se perhe asui jossakin
maaseutukaupungissa...

Hilma sai tiedon perheestä ja asuntopaikasta ja matkusti sinne.

Aivan oikein. Hän tapasi perheen ja ajoi asiansa.

Perheen emäntä, suuri ja lihava rouva, jolle hän asiansa selvittää,
kuuntelee hänen puhettaan, ja kun Hilma lopettaa, sanoo hän melkein
moittivalla äänellä:

"Miksette ennen lähtenyt hakemaan Lailaa? Onko hän sisarenne?"

"On. Hän on sisareni..."

Hilma on lisäämäisillään, että hän on eri isää kuin Laila, mutta ei
kuitenkaan sano.

"Olettekin vähän yhteen näköön..."

Ja hetken perästä, kun Hilma näyttää odottavan paksun rouvan tietoja,
puhuu tämä:

"Minä en tiedä missä lienee nyt, vaan en minä usko hyvillä jäljillä
olevan... Rupesi viipymään illoin kaupungilla, niin että meidän oli
saatava toinen palvelija..."

"Ette tiedä, onko tässä kaupungissa vai ei?" kysyy Hilma julmassa
tuskassa.

"Tuskin vaan... semmoinen lintu kuin Laila on ei pysy kauan yhdessä
kohden..."

Paksun rouvan ääni on kylmä ja tyly eikä hän näytä aavistavankaan sitä
tuskaa, joka Hilman sydäntä raataa hänen joka sanaa sanoessaan. Itku
silmässä, tuska sydämessä jatkaa Hilma etsiskelyään.

Pahinta peläten on Hilma saapunut pääkaupunkiin ja kaikki kurjuuden ja
saastan paikat nähnyt, mutta jälkeäkään ei kuulu siskosta.

Hän saapi tietoonsa, että siellä ja siellä on tavattu taasen nuori
tyttö huonoilta jäljiltä. Hän rientää sinne, mutta se ei ole Laila.

"Siskoni on sinisilmäinen ja keltakutrinen ja nyt seitsemäntoista
vanha... hän on minun näköiseni, vaikka hän on eri isää kuin minä",
selittää Hilma viranomaisille.

Mutta he eivät osaa häntä mihinkään neuvoa.

Ja hän kulkee vieläkin, hakee ja kyselee.

Mutta ei hän pääse niille jäljille, jotka Lailan ovat vieneet kuin
elämästä pois.



XI


Kun syyslukukausi alkaa, saapuu Hilmakin koululleen.

Mutta hän on murtunut ja sairas ja kummallinen, kiiltävä tuli palaa
hänen silmissään.

Ei jälkeäkään ole hän löytänyt kultasisarestaan. Laila on kuin
elävitten joukosta kadonnut.

Tuska, väsymys ja epätoivo rasittavat häntä niin, ettei hän tahdo
jaksaa pystyssä pysyä. Hän pelkää keskellä päivääkin ja hourii öisin.
Nyt hän karttaa kaikkia ihmisiä eikä antaudu mihinkään keskusteluun
heidän kanssaan.

Ei kukaan osaa selittää, mikä ennen toimeliaalle opettajattarelle on
tullut, eikä hän kenellekään tuskiaan huuda. Yksin istuu, itkee ja
miettii.

Syysöisin palaa tuli hänen lampussaan, ja usein on hänen nähty
kävelevän edestakaisin huoneessaan.

Mutta merkillistä on, että hän siitä huolimatta jaksaa hoitaa
opettajatointaan. Hän on lempeä ja hyvä lapsille ja puhuu usein
Jumalasta, kodista ja vanhemmista. On sattunut jokunen kerta, että hän
keskellä tuntia on unhoittunut katsomaan yhteen paikkaan, tuijottaen ja
kuin vavisten... Ja kun siitä on herännyt, niin on sanonut olevansa
kipeä ja päästänyt lapset pois.

Se on huomattu, että hän hermostuu, kun nuoria miehiä saapuu hänen
läheisyyteensä, ja ettei hän yleensä miesten kanssa halua puhua mitään.

Ja hän alkaa kuihtua tavattoman nopeasti. Kasvot kalpenevat ja silmät
putoavat kuoppiinsa.

Mutta yhä hän lapsia opettaa, tunti tunnilta; yhä öisin valvoo ja yhä
harvasanaisemmaksi käy.

Mutta eräänä päivänä kevättalvella, kun hän saapuu luokalle, hymyilee
hän, ja hänen silmänsä palavat omituisesti.

"Tunnetteko sisartani Lailaa, hyvät lapset?" kysyy hän.

Lapset tuijottavat häneen suurin kysyvin silmin eivätkä vastaa mitään.

"Ettekö tunne! Hän on minun näköiseni, vaikka minä olen eri isää..."

Lapset eivät ymmärrä häntä eikä hän vastausta odotakaan.

"Laila sisareni tulee tänne minun luokseni... ja hän on hyvin kaunis ja
hyvä..."

Sama uudistuu vielä seuraavinakin päivinä, ja lapset kertovat siitä
kotonaan...

       *       *       *       *       *

Suuressa kartanossa, jossa unohdetut pimenneet sielut viettävät elonsa
päiviä, on hoidokkina nuorenpuoleinen nainen, joka on menettänyt
järkensä valon.

Ei hän raivoa eikä mellasta, mutta hän kulkee ja hakee, puhelee
itselleen ja nauraa... nauraa tuota kauheata mielipuolen naurua...
Mutta kun hän tapaa hoitajiaan, kysyy hän joka kerta:

"Tunnetteko sisartani Lailaa? Hän on minun näköiseni, vaikka hän onkin
eri isää..."

Kun ei hän saa kysymykseensä vastausta, jatkaa hän hakemistaan ja
uudistaa saman kysymyksen seuraavalle vastaantulijalle. Hän on
hoidokeista hiljaisin, ja hän saa hoitaa puutarhaa ja liikkua
pihasalla...

Mutta joskus sattuu, että hän alkaa puhua kodistaan, joka on kaukana
valoisassa Pohjolassa, ja silloin tuntuu kuin puhuisi hän järkevän
ihmisen tavalla. Mutta kesken kaiken kotiseutunsa kuvauksen mainitsee
hän Lailan nimen ja silloin parahtaa hän kamalasti ja ulvahtaa, että
ilma tuntuu särkyvän hänen ympärillään. Ja kun hän lakkaa itkemästä,
hymyilee hän taas ja tekee tavallisen kysymyksensä:

"Ettekö tunne sisartani Lailaa? Hän on minun näköiseni, vaikka hän
onkin eri isää..."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Eri isää - Kuvaus maalaistytön elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.