Nuorta verta - Romaani

By Author	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Title	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Language
Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon
We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.
Title: Nuorta verta - Romaani
Author: Wuori, Martti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nuorta verta - Romaani" ***


NUORTA VERTA

Romaani


Kirj.

MARTTI WUORI



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1915.



Ajatelkaa, että olette nuori, -- te, joka vielä olette ja te, joka
kerran olette ollut! Veri kuohuu suonissanne ja povi paisuu.

Olette nukkunut keväisen yön. Uni on ollut virkistävä ja jäntereissä
tuntuu uusi voima.

Kiepsahdatte vuoteeltanne viileässä ylishuoneessanne, sen
puolipimennossa, juoksette ikkunan luo ja nykäisystänne pyörähtää
kierrekaihdin ylös.

Ihastuksen huudahdus pääsee rinnastanne. Silmiänne häikäisee valomeri,
joka leviää yli Jumalan avaran maailman.

Ikkunapuoliskot lentävät auki. Mikä hurmaava näky! Metsää, järveä,
sinistä taivasta silmänsiintämättömiin! Ja pääskyset kirkuvat ja
kiitävät nuolina. Ja edessänne on tuomi täydessä kukassa, levittäen
voimakasta tuoksuaan.

Käsivarsianne mielihyvän tunteesta oikoen ajattelette: mitä teen minä
tänään?

Mitä teen minä tänään?!

Elämän taipaleelle lähtiessä, kun sielun silmät ovat auenneet, nousee
niiden eteen jokaiselle nuorelle pyrintöjen päämäärä.

Mikä on minun tehtäväni, -- siinä kysymys.

Elämän vakavuus antaa vastauksen eri tavoin eri luonteille: --
lujille, heikoille, vakaville, kevytmielisille, vieläpä eri tavoin eri
aineellisessa ja yhteiskunnallisessa asemassa oleville. Toisille se
antaa vastauksen heti ja varman, toisia se arveluttaa, jopa pelottaa.
Toinen alkaa etsiä elämänsä tarkoitusta, toinen sen löytää, --
perheessä, yhteiskunnassa, valtiossa, -- toinen ei löydä koskaan ja
joutuu epätoivoon, elää vain elääkseen, -- jos jaksaa, -- ja antautuu
elämän virran vietäväksi. Toiselle on elämän tarkoitus oma itsensä,
toiselle elämä toisten hyväksi, itsensä uhraaminen toisten hyväksi tahi
yhteiseksi hyödyksi. Toinen näkee taipaleen päässä korkeat ihanteet
ja rientää niitä kohti: kuka ne saavuttaa, kuka näkee ne maahan,
todellisuuden katkeraan maahan romahtavan; toinen elää arkipäiväistä
työelämää, päivästä päivään, on tyytyväinen ja ehkäpä saavuttaa
enemmänkin, kuin edellinen j.n.e.

Mikä on minun tehtäväni, mikä minun elämäni tarkoitus, -- kysyy kerran
varmaankin jokainen nuori.

Ihanteet ja todellisuus, oppitieto ja käytäntö, ne ovat kaksi eri
asiaa, niinkuin romaani ja -- elämä.



ENSIMÄINEN OSA



I.


-- Terttu, oletko siellä?

-- Olen äiti.

-- Mitä sinä teet?

-- Katselen vain sanomalehteä.

-- Entä Hilma? Missä hän on?

-- Hän meni vähän ulos... asialle.

-- Mille asialle?

-- Minun asialleni... Tarvitsetko jotakin, äiti?

-- En. Ihmettelin vain, että kaikki on niin hiljaa talossa.

Leskirouva Emmi Alanne puheli näin tyttärensä kanssa viereisestä
huoneesta, jossa hän jo viikkokausia vaikean sydäntaudin takia oli
vuoteeseensa kytketty.

-- Miksi puhelet taas turhaan, äiti? -- vastasi Terttu äitinsä
viimeisiin sanoihin, istuen yhä salissa pienen kirjoituspöytänsä
ääressä. -- Tiedäthän, että hiljaisuus on välttämätön sinulle ja sinun
tähtesi meille.

Terttu kuuli sitte äitinsä huoneesta vain hiljaisen huokauksen ja
siihen heidän vuoropuheensa päättyi.

Tuskin kuuluva huokaus pääsi Tertunkin rinnasta. Vasen käsi otsalla,
oikea oikealla poskella ja molemmat kyynärpäät pöydällä istui hän ja
alkoi tuijottaa ulos ikkunasta, johon näkyi kuin puitteissa Sörnäisten
puoleinen osa Helsingin pohjoissatamaa kirkkaan, kuulakkaan syyspäivän
valaistuksessa. Puut läheisillä saarilla koreilivat kirjavan kauniissa
syyspuvuissaan, veneitä lipui pitkin tyyntä merenpintaa, moottoripursia
kiiti äänekkäästi potkutellen ankkuriin asettuneiden suurien höyryjen
ja sotalaivojen lomitse mikä mihinkin suuntaan ja sunnuntai-yleisöä
kuljeskeli Siltasaaren ja Sörnäisten rantakaduilla. Taivas oli sininen
ja näytti kohonneen tavallista korkeammalle. Ainoastaan yksi hyvin
vaalea pilvi oli kuin eksynyt tuonne etäälle taivaan rantaan, missä se
yhtyi maahan ja metsään.

Terttu katsoa tuijotti sinne, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla.
Hänen silmänsä kyllä näkivät tuon kuvan, mutta eivät sitä tarkanneet.
Hänen korvansa myöskin kyllä kuulivat rannassa, omien ikkunoiden
kohdalla, kisailevien poikasten huudon, mutta eivät kuitenkaan sanoja
tarkanneet. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät sillä hetkellä vain
niissä kahdessa sanomalehti-ilmoituksessa, jotka olivat hänen edessään
pöydällä. Tuntui kuin hän kyynäspäillään olisi tahtonut painaa
sanomalehteä lujasti pöytään, ettei se pääsisi luisumaan maahan tahi
ettei kukaan saisi temmata sitä pois hänen edestään.

Kuinka ne olivatkin, ne ilmoitukset, sattuneet samaan numeroon!

Toinen: "Vuokrattavana kalustettu huone Kruununhaassa Maurinkadun
varrella n:o 18. Rouva E. Alanne."

Se oli heidän neljäs huoneensa, hänen isävainajansa huone, eteisestä
oikealle. Keskellä oli sali, toisella puolella äidin huone, ja eteisen
toisella puolella ruokasali ja keittiö. Kalustus vaatimatonta,
mutta siistiä. Isän kuoltua, -- oi, se oli ollut niin raskas, tuo
onneton tapaus, kun isä aivan selittämättömästä syystä itse oli
päättänyt päivänsä! -- olivat he jääneet sinne asumaan ja yhden
vuoden ajan jo antaneet vuokralle sen neljännen huoneen, kun äidin
pienestä eläkkeestä muuten ei olisi voinut niin suurta vuokraa
maksaa. Mutta, sittenkin alkoi elämä jo käydä yhä vaikeammaksi, kun
äiti näin sairasteli ja lääkäri ei enää antanut paljon toiveita
hänen parantumisestaan. Oikeammin sanoen tohtori Aulanko kyllä
aina rohkaisi äitiä ja, -- niinkuin lääkärien on tapana ja ehkä
pitääkin, varsinkin sydäntautisille, -- uskotteli, ettei nyt niin
kovin tarvinnut huolissaan olla, mutta Tertulle hän, olletikin viime
aikoina, usein oli huomauttanut, että rouva Alanteen tila oli hyvinkin
vakava ja että saattoi odottaa pahinta millä hetkellä tahansa. Sen
vuoksi hän olikin hankkinut rouva Alanteelle sairaanhoitajattaren ja
sattui niin onnellisesti, että tämä oli Toini Syväri, Tertun entinen
koulutoveri jatko-opistosta. Neiti Syväri oli ensin vain tullut Terttua
tervehtimään kuin entistä ystävätärtään, mutta taitavasti asiaansa
ajaen oli tohtori Aulanko saanut rouva Alanteen suostumaan siihen, että
neiti Syväri jäi Terttua auttamaan määrättyinä tunteina vuorokaudessa,
sillä tohtori oli huomannut Tertun viime viikkoina liiaksi rasittuneen
ja välttämättä tarvitsevan apua ja seuraa. Tämäkin lääkärin toimenpide
oli saanut Tertun vakuutetuksi siitä, että äidin päivät eivät enää
voineet kauan kestää.

Äiti raukka! Hän oli kuitenkin niin elämänhaluinen. Elää hän olisi
vain tahtonut iloitakseen ja nauttiakseen elämästä. Ja se elämänhalu
hänellä varmaan oli jo perintönä veressään. Hänen äitinsä oli ollut
etelämaalainen, -- Romaniasta kotoisin, -- ja jo aivan nuorena oli
hän joutunut naimisiin suomalaisen sotilaan kanssa. Tätä Tertun äidin
etelämaalaista syntyperää todistivat hänen tummanruskeat silmänsä,
jotka niin vilkkaina paloivat hänen leveiden, kaarevien silmäkulmiensa
alla, ja paksuhko käyrä nenänsä. Mutta varsinkin ilmeni hänen vieras
kansallisuutensa, kun valkoisella päänalasella näki hänen kasvonsa,
hiukset hajallaan, ilman tavallista hiuslaitetta, ja kun tauti oli
karkoittanut punan hänen poskiltaan. Nyt, hänen ollessaan vasta
puolivälissä viidettäkymmentä, näytti kalman säälimätön käsi jo
kolkuttavan hänen elämänsä ovelle, -- nyt, kun hän vielä olisi tahtonut
elää iloitakseen ja nauttiakseen elämästä.

Tertun elämänkatsomus oli monessa suhteessa melkein päinvastainen
kuin hänen äitinsä. Sen hän varmaan oli perinyt isävainajaltaan,
joka oli ollut hyvin vakavaluontoinen. Äidiltään hän ulkomuodossakin
oli perinyt vain kauniit ruskeat silmänsä ja tumman etelämaalaisen
hipiänsä, mutta muuten oli hän kovin isänsä näköinen: korkeahko,
hieman pyöreä otsa, pitkänlainen suippo nenä ja päättäväinen huulien
ilme, jossa välistä kuvastui ankaruuttakin, vaikka kasvojen piirteet
kokonaisuudessaan kuvastivatkin hyvää, rehtiä, rakastavaa ja luottoisaa
luonnetta. Terttu oli kasvultaan pitempi kuin äitinsä ja kun rouva
Alanteen olennossa pääpiirteenä oli viehkeä sulous, oli Tertun
käytöksessä jotakin komean kaunista, joka enemmän veti puoleensa
vakavalla ylevyydellään. Tuntui kuin Terttua olisi enemmän ollut
ihailtava jonkun matkan päästä, kun taas hänen äitinsä ikäänkuin
lumoten veti lähemmäksi itseään. Senpä tähden monikin mies pikemmin
kallistui äidin kuin tyttären puoleen, edellinen kun luonteeltaan oli
avoimempi, jälkimäinen taas, -- nuoruutensakin takia, -- sulkeutuneempi.

Niin, Terttu ei aina äidilleenkään ensi hädässä ilmaissut, mitä hänen
povessaan piili. Hänellä oli usein oma tahtonsa ja hän pani sen
täytäntöönkin, milloin niin hyväksi näki. Usein saattoi hän kauan
harkita ennenkuin johonkin ryhtyi, mutta toisinaan teki hän päätöksensä
miltei yht'äkkiä, aivankuin vaistomaisesti. Niin oli nytkin ollut
laita, kun hän siinä istui miettiväisenä kirjoituspöytänsä ääressä. Oli
tullut tehdyksi teko aivan kuin ukkosen iskemänä. Hän oli lähettänyt
heidän palvelijansa Hilman viemään kirjeen postilaatikkoon, -- kirjeen,
jonka hän oli kirjoittanut melkein ajattelematta, kun oli lukenut sen
päivän lehdestä seuraavan ilmoituksen:

                    "Kotiopettajatarta
    halutaan kahdelle 6 ja 8 vuoden vanhalle lapselle, jotka
    äskettäin ovat jääneet äidittömiksi. Vastaus henkilötietoineen
    lähetettävä mahdollisimman pian lähempää kirjeenvaihtoa varten
    T--ven pappilaan, kirkkoherra A. Vaaraselle."

Kun Terttu oli lukenut tämän ilmoituksen, oli todellakin salamana
leimahtanut hänen päähänsä ajatus, että hänen äitinsä voi kuolla
minä päivänä tahansa, elämään oli ruvettava tavalla tahi toisella,
ja parasta oli tarttua siihen toimeen, joka tuossa ilmoituksessa
tarjottiin ja johon hänellä entisenä jatko-opistolaisena, vaikka
oppijaksoa ei ollut tullut päätetyksikään, oli tarpeelliset
edellytyksetkin. Terttu melkein tunsi kutsumustakin sydämessään tuohon
toimeen. Koti, hiljainen rauhallinen koti ja tarkoituksenmukainen
perhe-elämä kangasti aina hänen mielessään. Eikä Helsinki häntä liioin
vetänyt puoleensa: siinä juuri oli usein tuommoista tarkoituksetonta
touhua, siinä ei saanut sitä ehjää elämänkuvaa, jonka hän luuli
löytävänsä maaseudulla, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän oli kaupungin
lapsi ja kesällä oli nuoruutensa kauniimmat päivät viettänyt maalla.
Senpä vuoksi hänen sielunsa silmien eteen nyt nousi runollisen
kauniina hiljainen maalaispappila tuolla kaukana Karjalan mailla,
puhtoisten, valkeain luminietosten peitossa, siellä leskeksi jäänyt
sureva kirkkoherra kahden pienen lapsensa kanssa, räiskyvä takkavalkea
pitkinä iltapuhteina, puhtaus ja rauha kodikkaissa, vanhanaikuisilla
huonekaluilla kalustetuissa tilavissa huoneissa, ehkäpä vanhanaikuinen
mahognypianokin salissa, jossa kotikutoiset matot ovat lattialla ovesta
oveen, mutta pääasiallisesti sielun rauha ja tyytyväisyys ja onni...

Onni! Elämän onni! Mikä se on? Missä se on? Mistä sen löytää?

Niin usein se kangastaa sielun silmien edessä, niin usein sitä ihminen
tavoittelee, kurottaa kätensä, kun luulee sen löytäneensä, mutta
pettyneenä vaipuu hän sitä ongelmaa ajattelemaan, kun se harhakuvana,
tuulentupana katoaa, haihtuu olemattomaksi. Mutta silti hän tavoittelee
sitä aina ja tavoittaa pitää -- elääksensä.

Siksi oli Terttukin kirjeensä kirjoittanut tuon ilmoituksen johdosta,
-- kirjeen, jonka hän oli lähettänyt Hilman viemään postilaatikkoon.
Juuri sille asialle, jota hän ei tahtonut äsken äidilleen ilmaista,
oli hän Hilman lähettänyt. Ja sitä tekoaan hän siinä nyt mietti, vasen
käsi otsalla, oikea oikealla poskella, tuijottaessaan ulos ikkunasta,
mietti, ei katunut, että oli sen tehnyt, vaan oli varma, että oli
tehnyt oikein, koska se oli tullut tehdyksi niin odottamatta, niin
päättävästi, kuin salliman määräyksestä ikään.

Eteisen kello helähti ja herätti samalla Tertun hänen ajatuksistaan.



II.


-- Eteisessä soitettiin, Terttu, -- kuului rouva Alanteen ääni
viereisestä huoneesta.

-- Minä kuulin, äiti. Varmaankin Toini, -- vastasi Terttu, joka oli
hypännyt paikaltaan kellon soidessa. Ja odotettuaan kotvasen, että
Hilma tulisi avaamaan, mutta huomattuaan, ettei hän vielä ollut
palannutkaan keittiöön asialta, juoksi Terttu itse eteiseen. Samalla
helähti eteisen kello toistamiseen. Kun hän avasi oven, seisoi hänen
edessään nuori mies, jonka ilmestyminen sai hänet säpsähtämään ja
peräytymään pari askelta.

-- Minä luulin... sai Terttu vain sanotuksi, kun hänen lauseensa
katkesi.

-- Taisin tulla liian varhain häiritsemään, sanoi tuo herra, mutta
astui kuitenkin eteiseen, pitäen Tertun peräytymistä merkkinä, että hän
tahtoi antaa tilaa ja äänettömästi pyysi tulemaan sisään.

-- Odotin ystävätärtäni, -- äidin hoitajatarta, ikäänkuin puolustautuen
jatkoi Terttu.

-- Tietysti ette minua odottanut, mutta tunnette kuitenkin, -- sanoi
tulija, ojentaen samalla kättään Tertulle.

-- Kyllä, -- maisteri Honkasalo, -- vastasi Terttu, tarttuen hänen
käteensä. -- Tehkää niin hyvin! -- lisäsi hän samalla melkein
vaistomaisesti ja pienellä eleellä pyytäen herraa saliin.

-- Tulin suoraa päätä rautatieasemalta, -- vastasi tämä siihen. --
Siksi olenkin vielä näin matkapuvussa ja vähän huonossa siivossa. Ostin
asemalla sanomalehden ja näin, että täällä on huone vuokrattavana.
Siinä asiani.

-- Tahdotteko te...?

-- Kyllä, tietysti. Miksikä en. Mutta ehkä ette... te?

-- Miks'ei, -- tietysti...

Ne olivat hieman noloja, nuo viime kysymykset ja vastaukset, mutta
niistä kuvastui asianomaisille ajatuksia ja tunteita,: jotka
muistuttivat jostakin entisestä, jota he eivät tahtoneet ilmaista,
mutta joka kuitenkin ehdottomasti pyrki esille.

-- Tarkoitan, että ehk'ei tämä huone teitä miellytä, -- koetti Terttu
selvittää tilannetta ja aukaisi samalla eteisestä isävainajansa
huoneeseen vievän oven.

-- Miks'ei miellyttäisi, -- sanoi maisteri Honkasalo ja astui sisään
huoneeseen. -- Täällähän on kaikki, mitä tarvitsen, päälle päätteeksi
kaunis näköala ja varmaan on hyvinkin rauhallista elämä täällä
Kruununhaassa?

-- Kyllä, -- täällä ei ainakaan mikään liiallinen ajo häiritse ja
lisäksihän asumme kolmannessa kerroksessa...

-- Vallan mainiota. Kaikki, mitä tarvitsen saadakseni rauhassa lopettaa
väitöskirjani painattamistyötä.

-- Se on siis...?

-- Niin, se on jo melkein valmis, -- sanoi maisteri Honkasalo ja katsoi
ensimäisen kerran Terttua oikein silmiin.

Tertun oli vaikea kestää sitä katsetta ja melkein vaistomaisesti ojensi
hän kätensä ja aukaisi saliin vievän oven.

-- Kuka siellä? -- kuului samassa rouva Alanteen ääni hänen huoneestaan.

-- Huoneen vuokraaja, äiti, -- vastasi Terttu, -- ja arvaa kuka?

Terttu samassa melkein säpsähti, kun huomasi sanoissaan pienen
ilonvivahduksen.

-- Mistä minä tiedän, -- vastasi rouva Alanne hiukan kärsimättömästi.

-- Onko äitinne sairas? -- kysyi maisteri Honkasalo puolikovasti
Tertulta.

-- On, hyvin, -- ja on ollut jo kauan. Se on sydänvika, --. selitti
Terttu myöskin matalammalla äänellä ja nopeasti. Samalla vastasi hän
äidilleen, astuen hänen huoneensa ovelle:

-- Se on tuttava Hangosta, -- toissa kesänä...

-- Niin, Honkasalo, -- jos täti vielä muistaa...? Saanko ehkä tulla
tervehtimään? -- kysyi tuttavanomaisesti ja ystävällisellä äänellä
nimensä maininnut.

-- Ei, ei, nyt ei ole huone semmoisessa kunnossa, -- vastasi rouva
Alanne huoneestaan. -- Mutta sehän oli hauska, että tulitte,
maisteri... Lauri, piti minun sanoa, että tulit.

-- Niin, ja vuokralaiseksi tulen, jos otetaan vastaan, -- jatkoi
maisteri Honkasalo, edelleenkin puhellen salista hänen kanssaan.

-- Siitä saat sopia Tertun kanssa, -- sanoi rouva Alanne.

-- Kiitos, minä koetan, -- kääntyi Honkasalo Tertun puoleen. -- Minä
toivon, että sovimme tarvitsematta nyt kosketella lähemmin asian
rahallista puolta, vai kuinka, neiti...? Vai saanko sanoa Terttu,
niinkuin silloin?

-- Tehkää... tee niin hyvin!

Ja taaskin Terttu samalla eleellä pyysi Honkasaloa istumaan. Tällä oli
päällystakkinsa vielä käsivarrellaan ja hän sanoi:

-- Minä lähden siis heti noutamaan tavarani asemalta ja palaan kohta,
jos vain huone sitä myöten on minua varten valmis?

-- Kyllä -- miks'ei, -- tuli hieman epäröivänä vastaus Tertun huulilta.
-- Mutta...

-- Mutta -- mitä? -- kysyi toinen.

-- En tiedä. Etteköhän... etköhän löydä parempaa kuin tämä?

-- On siis kuitenkin, näen mä, hieman vastahakoista muuttoni tänne --
Tertusta? -- kysyi Honkasalo. Tertun nimen lisääminen tähän kysymykseen
tuli hiukan vältellen Honkasalon suusta, kun hän huomasi Tertunkin
välttelevän häntä ristimänimeltä mainitsematta.

-- Ajattelin äidin sairautta -- etupäässä, -- vastasi Terttu.

-- Etupäässä? -- kysyi vihjaten Honkasalo. -- Niin, kun sen johdosta
taloutemme on hiukan rempallaan, -- selitti Terttu.

-- Olen ajatellutkin ruokailla muualla, kaupungilla, tuottaakseni
taloudessanne omasta puolestani niin vähän vaivaa kuin suinkin, --
vastasi Honkasalo lohdutellen.

-- Niin olin otaksunutkin, -- vastasi Terttu. -- Mutta täältä voi tulla
muutto milloin tahansa. Pelkäämme pahinta äidin tähden, -- lisäsi hän
kuiskaten ja luoden silmäyksen äidin huoneeseen päin.

-- Toivokaamme kuitenkin parasta, -- lohdutteli jälleen Honkasalo.

Muistettuaan yht'äkkiä ilmoituksen, joka oli aiheuttanut kirjeen
lähettämisen, missä suostui ottamaan vastaan kotiopettajattaren paikan
Karjalassa, jatkoi Terttu:

-- Ja sitte voin minäkin muuttaa pois.

-- Niinkö? -- kysyi Honkasalo ja miettiväisenä loi hän katseen Tertun
silmiin. -- Ja minne?

-- Sen sanon toiste ja -- vasta sitte, kun se tapahtuu, -- vastasi
Terttu, astuen kirjoituspöytänsä luo ja asettuen siihen selin käsiinsä
nojautumaan. Hän ikäänkuin vaistomaisesti peitteli tällä asennollaan
pöydällä olevaa sanomalehteä Honkasalon katseelta.

-- Niinkö? -- uudisti Honkasalo kysymyksensä. -- Kuinka minun siis on
oikein ymmärrettävä asia ja -- meneteltävä? -- kysyi hän epäsuoraan,
puoliksi Tertulta, puoliksi itseltään.

Oli hetken äänettömyys. Terttu ei vastannut mitään, katseli vain
syrjään.

-- Mahdollisesti on vielä muutakin syytä? -- sanoi vihdoin Honkasalo
harvaan ja tutkivalla katseella silmäillen Terttua.

-- Ei, -- vastasi tämä lyhyesti ja hiljaa, mutta varmasti.

-- Ajattelin, kun sanoit tädin olevan huonona sairaana, -- niin, aivan
itsestään tulin silmänräpäyksessä ajatelleeksi, -- puuttui Honkasalo
vilkkaammin nyt puheeseen, -- että ehkä voisin täällä jollakin lailla
olla avuksi ja lohdutukseksi.

Terttu loi katseensa ylös Honkasaloon ja sanoi:

-- Todellakin.

Se oli enemmän hänen omien ajatustensa äkkinäistä ilmaisua, pikemmin
vastausta, kuin epäsuoraa kysymystä Honkasalolle. Vastauksena tämä sen
käsittikin ja kysäsi nopeasti:

-- Ehkä siis Terttu antaa suostumuksensa muuttooni tänne?

-- Kyllä, -- vastasi Terttu ja ojensi Honkasalolle kätensä.

-- Kiitos, -- sanoi tämä ja puristi kättä. --

Nyt se on sovittu Tertunkin kanssa, -- lisäsi hän vilkkaasti,
pyörähtäen toisen jalkansa kantapäällä rouva Alanteen huoneeseen päin.

-- No, se on hyvä, -- kuului sieltä hiljainen hyväksyminen.

-- Nyt käyn vain asemalta kampsuni noutamassa ja palaan puolen tunnin
kuluttua. Siis, näkemiin, täti! Toivon päivemmällä saavani audienssin
tädin omassa huoneessa? -- lisäsi hän tyytyväisenä.

-- Kyllä, kyllä, -- kuului jälleen rouva Alanteen ääni.

-- Siis, niinkuin puhuttu, Terttu? -- sanoi Honkasalo eteisen oven
suusta jo ja katse loistavana Terttuun päin.

-- Niin, -- Lauri, -- vastasi Terttu, seisoen yhä selin pöytäänsä
vasten. Hän tunsi, että hänen katseensa oli imeytynyt Laurin kasvoihin.
Ja hänen rintansa alkoi nopeammin kohota, kun hän oli suustaan saanut
sanotuksi: Lauri. Olihan toista vuotta kulunut siitä, kun hän oli hänet
nähnyt, kun hän hänelle oli sanonut: Lauri.

Sillä välin oli Lauri Honkasalo jo ehtinyt kääntyä ja kadota eteiseen.
Terttu vain seisoi paikallaan ja hänen katseensa oli kiintynyt tuohon
odottamattomaan ilmestykseen hänen aivojensa kuvastimessa. Sehän oli
sama haahmo, kuin mikä oli siihen jäänyt kesältä toista vuotta sitte.
Tuo vasemmalla puolella olevasta jakauksesta rohkeasti kirkkaan otsan
yläpuolelle keikkuva hiustupsu, vaaleanruskeiden silmien lempeä katse,
hiukan kärjestään kohoava, vaan silti kaunis, miehekäs nenä ja hiusten
väriset, hiukkasen punaiseen vivahtavat ruskeat viikset terveiltä
punottavien huulien päällä sekä sopusointuinen, vilkasliikkeinen ryhti,
kaikki oli pysynyt entisellään. Ja Tertun katse oli niin kiintynyt
haahmoon, joka katosi eteiseen, ettei hän kuullut niitä sanoja, jotka
siellä vaihdettiin. Vasta kun salin ovelle ilmestyi toinen haahmo,
heräsi hän taaskin ajatuksistaan.

Lauri Honkasalon avatessa eteisen ovea oli, näet, häntä vastaan samassa
tullut Toini Syväri, jota Terttu juuri odottikin, kun taannoin oli
mennyt ovea aukaisemaan.

-- Toini! Sinäkö? -- saikin Terttu vain sanotuksi hämmästyneenä, kun
Terttu Laurin haahmon sijassa salin ovella yht'äkkiä huomasi Toinin
vaatimattoman olennon.



III.


-- Kuka se herra oli, joka tuli minua vastaan? -- kysyi Toini riisuen
päällystakkinsa eteiseen, Tertun seisoessa salin oven kynnyksellä.

-- Uusi vuokralaisemme, -- maisteri Honkasalo. Muistaakseni olen joskus
sinulle kertonut, että tunnemme hänet jo Hangon ajoilta, -- vastasi
Terttu selitellen.

-- Muistan, muistan, -- vai hän se oli?! -- sanoi Toini, tarttuen
Tertun käteen. Ja käsi kädessä astuivat ystävättäret yhdessä saliin.

-- Nyt tuli Toinikin, -- jatkoi Terttu, kääntyen äitinsä huoneeseen
päin.

-- Kuulin, kuulin, -- kuului sieltä jälleen rouva Alanteen ääni.

-- Päivää, täti! Kuinka täti tänään voi? -- sanoi Toini, jättäen Tertun
käden ja kadoten sisään rouva Alanteen huoneeseen.

Toini oli keskikokoinen, hieman laiha ja, samoin kuin Terttu,
kahdenkymmenen korvissa oleva neiti. Mitään erikoisemmin huomattavaa
ei hänen ulkomuodossaan ollut; päinvastoin teki kaikki, voisi sanoa,
harmaan vaikutuksen. Hänen silmänsä olivat sinisen harmaat, mutta
niiden katse oli oli niin sanomattoman sukoileva, että tuntui kuin se
olisi levännyt sen henkilön silmissä, jota hän kulloinkin puhutteli,
sillä hän katsoi aina puhuteltavaansa suoraan silmiin. Samoin oli hänen
äänensäkin niin rauhallinen, niin leppeä ja tyynnyttävä, että oli varma
siitä, ettei hän koskaan voinut kiivastua, ei koskaan sanoa mitään
toisen mieltä pahoittavaa. Ja kun hän oli puettu sairaanhoitajattaren
pukuun, joka häntä tavattomasti somisti, niin tuntui kun hän olisi
ollut henkilöittynyt hyvyys; koko hänen olennostaan silloin oikein
uhkui nöyryys ja alttiiksiantavaisuus. Elämän tarkoitus Toinista olikin
tosikristillinen työ kärsivän ihmiskunnan hyväksi ja siksi hän olikin
toimialakseen valinnut sairaiden hoidon, jossa toimessa hän löysikin
sydämelleen täydellisen tyydytyksen.

Sen oli Terttukin nähnyt, sen oli hänen äitinsä täysin määrin kokenut
siitä saakka kuin Toini oli häntä vaalimassa. Kuinka leppoisan
hyväilevänä helähtelikään Toinin sointuva ääni nytkin äidin huoneesta!
Äiti aina oikein virkistyi, kun Toini istui hänen vuoteensa vieressä ja
auttoi häntä milloin missäkin asiassa.

Toinin mentyä äidin luo Terttu hengähti hetken ja oivalsi sitte
yht'äkkiä, mitä kaikkia oli tapahtunutkin vasta kuluneen puolen tunnin
aikana. Olikohan Hilma palannut, -- oli ensimäinen ajatus, joka
juolahti hänen mieleensä. Hän meni ja painoi sähkökellon nappulaa, joka
oli salista eteiseen vievän oven pielessä.

Hilma, verevä, sinisilmäinen, vaaleatukkainen ja korkearintainen tyttö,
joka heillä oli yksinäisenä palvelijana, tuli kiireesti ruokasaliin ja
Terttu riensi häntä vastaan.

-- Hilma siis vei kirjeeni laatikkoon? -- oli Tertun ensimäinen kysymys.

-- Kyllä, neiti, vaikka sen takia täytyi vielä takaisin juosta, kun
niin oli kiire maitomyymälään, etteivät ehtisi sitä sulkea ennen
yhtätoista, ja minä kun siinä hötäkässä olin unhottanut kirjeen
keittiön pöydälle, -- selitteli Hilma avomielisesti.

-- Se oli siis niin sallittu, -- sanoi siihen Terttu melkein
ajatuksissaan. Nyt hän miltei toivoi, että kirje todellakin olisi
jäänyt keittiön pöydälle ja että hän olisi saanut sen takaisin. Mutta
se olikin myöhäistä. Se oli siis niin sallittu.

-- Kaipa se niin oli, -- sanoi Hilma, katsoen Terttuun pitkään ja
ymmärtämättä hänen sanojensa sisällistä merkitystä.

-- Hilman poissa ollessa on saatu vuokralainen, -- sanoi Terttu,
mieltään rohkaisten. Pitää viedä sinne herran huoneeseen pesuvettä.
Hän tulee ehkä jo puolen tunnin kuluttua. Tässä on kaksi pyyhettä, --
lisäsi Terttu vielä, -- valikoiden liinavaatekaapista ne, jotka piti
parhaimpina.

Hän jäi siihen kotvaksi mietteisiin. Tuntui todellakin omituiselta
kohtalon määräykseltä tuo kirjeen kirjoittaminen juuri vähää ennen
Lauri Honkasalon saapumista. Sallimus siis varmaankin tahtoi,
että hänen olisi lähdettävä, kun toinen tuli, -- että heidän joka
tapauksessa olisi erottava...

Terttu survasi laatikon kiinni ja sulki kaapin. Sitte hän suuntasi
taas askeleensa saliin, jonne kuului viereisestä huoneesta Toinin
sointuva puhelu äidin kanssa. Toini kertoili äidille hauskasti päivän
tapahtumia, mitkä tiesi äitiä huvittavan. "Mutta, herranen aika,
eihän se vielä merkitse mitään, että sen kirjeen olen lähettänyt",
-- pyörivät ajatukset Tertun päässä, -- "saahan toisella kirjeellä
kaikki peruutetuksi, jos kirkkoherran päätös todellakin lankeaa minun
osalleni, joka myöskin vielä on tietymätöntä. Turhaanhan minä nyt sitä
ajattelen, jos niiksi tulisi."

Jos niiksi tulisi!

Hän istuutui sohvan nurkkaan ja ajatukset veivät hänet Hankoon, jossa
hän toissa kesänä oli tutustunut Lauri Honkasaloon.



IV.


Oli sateinen päivä heinäkuun lopulla. Ilma oli paksu ja harmaa.
Merta ei näkynyt paljon ollenkaan. Tie kaupungista "Belle Vue'n"
hotelliin oli märkä ja rapakkoinen. Silloin tällöin ajoi sitä
myöten joku ajuri, joka kuljetti huvila-asukkaita milloin mihinkin
määräpaikkaan. Ja kiireesti, sadekaapuihinsa tahi sateenvarjojensa
alle peittäytyen, harppasivat kulkijat pitkin askelin määrätyillä
tunneillaan kylpyhuonetta kohti kylpyjään saamaan. Toiset taas
viettivät lomahetkensä kasinolla alakuloisina katsellen ikävää ilmaa
tahi odotellen ruoka-aikaa.

Rouva Alanne ja Terttu, jotka asuivat "Haartmanin huvilassa"
yläkerrassa, jotenkin lähellä kasinoa, jossa he kävivät ruokailemassa,
olivat myöskin tulleet kasinoon. Rouva Alanteella oli kylpytuntinsa
piakkoin ja sitä odotellessa seurasi hän Terttua lukuhuoneeseen, jossa
tämä sillä välin aikoi sanomalehtiä silmäillä. Suureen seurustelusaliin
oli jo kokoontunut osa Hangon kesä- ja kylpy-yleisöä, enimmäkseen
venäläisiä ja Venäjän juutalaisia. Ikkunan luona, pienen pöydän
ääressä, pelasi "syöttiä" kaksi kimnasistia, kolme tyttöletukkaa käveli
käsikynkässä lattiaa pitkin päästä päähän, keskenään rupatellen ja
nauraa kikattaen, erääseen nurkkaan oli pöydän ympärille asettunut
käsitöineen neljä leveänläntää rouvaa, jotka varmaankin latelivat
juorujaan paikallisesta yleisöstä ja päivän tapahtumista, ja soitikon
ääressä istui nuottivihko edessään muuan neiti, joka antoi ääntä hänen
vieressään istuvalle ja selloaan virittävälle juutalaisen näköiselle
nuorukaiselle. Tuskin olivatkaan rouva Alanne ja Terttu astuneet
lattian poikki salin päässä olevaan sanomalehtihuoneeseen, kun salista
alkoi kuulua pianon säestyksellä tuntehikkaasti ja leveästi sellolla
soitettu ihana aaria oopperasta "Jevgeni Onjegin", jonka aarian Lenski
laulaa ennen kaksintaistelua ja joka alkaa sanoilla: "Oi, minne, minne
loittonitte"...

-- Mennään kuuntelemaan, äiti, -- sanoi Terttu ja veti äitiään kädestä
takaisin saliin. -- Se on niin tavattoman kaunis, -- minun lempiaariani!

-- Ja tuo poika soittaakin sen hurmaavasti, -- lisäsi rouva Alanne
hiljakseen, heidän istuutuessaan penkille oven suuhun.

Kun soitto oli loppunut, räjähti salissa yleinen ihastuksen myrsky:
kova kätten taputusten räiske, johon Terttukin yhtyi.

-- Mutta minulla ei ole enää paljon aikaa, -- sanoi rouva Alanne, nousi
ja meni takaisin lukuhuoneeseen, jonne Terttukin häntä seurasi.

Siellä istui vain yksi herra. Hän oli heittäytynyt rennosti ainoaan
huoneessa olevaan nojatuoliin ja oli piiloutunut sanomalehtensä taakse
viitsimättä luoda sieltä silmiäänkään, kun rouva Alanne ja Terttu ensi
kerran astuivat huoneeseen. Vasta kun he, soiton päätyttyä, tulivat
toistamiseen ja alkoivat selailla pöydällä ajelehtivia lehtiä, vilkaisi
hän heihin ja melkein hypähti pystyyn nähtyään näiden naisten kasvot
edessään toisella puolen pyöreää pöytää, joka oli keskilattialla.
Toisella, ikkunapöydällä, hänen vieressään oli pieni "Hangon lehti".
Yht'äkkiä sieppasi herra sen käteensä ja ojentaen sen Tertulle yli
pöydän lausui:

-- Tämä on ainoa tänään ilmestynyt, jos suvaitsette, neiti.

Terttu otti tarjotun lehden vastaan ja kiitti.

Kun rouva Alanne vähän ajan kuluttua oli poistunut ja Terttu oli
siirtynyt saliin soittoa kuulemaan, huomasi hän, että tuo äskeinen
herra tuon tuostakin katseli häntä lukusalista. Väliin hän siellä
käveli muutaman kerran edestakaisin, otti kerran taskustaan pienen
peiliharjan, suki hiuksiaan, kurkisti peiliin, korjasi kaulahuiviaan,
ja käveli taas muutaman askeleen ja sitte taas seisoi oven ra'ossa,
muka kuunnellen soittoa hänkin, mutta koko ajan katsoen Terttuun. Se
tuntui lopulta Tertusta hiukan ilkeältäkin ja hän kääntyi selin ovea
kohti, nojaten kyynärpäällään ikkunalautaan ja katsoen ulos verannalle.

Kun sellon soittaja oli lopettanut kappaleensa, palkittiin soitto
taaskin äänekkäällä kätten paukkeella. Joku salissa olijoista nousi
paikaltaan ja meni lukuhuoneeseen, painaen mentyään oven kiinni ja
tehden sillä lopun vieraan herran silmäilystä.

Jonkun ajan kuluttua tuli saliin eräs hankolainen Tertun tuttava,
rouva Bondén, joka lyöttäytyi Tertun kanssa puheluun. Tätä kesti
siksi, kunnes rouva Alanne palasi. Kun he sitte seisoivat verannalla
ja ottivat sateenvarjonsa mennäkseen vielä ennen päivällistä kotia
käymään, kulki heidän ohitsensa se sama herra, nostaen hankolaiselle
rouvalle lakkia.

-- Se oli maisteri Honkasalo, -- selitti rouva, vaikk'ei häneltä sitä
kysyttykään. -- Hän asuu Wikströmin täyshoitolassa Hangon kylässä ja
käy aina tähän aikaan täältä postiaan noutamassa.

-- Kaikki täti tunteekin, -- tuli siihen Terttu sanoneeksi.

-- Hänhän on lankoni hyvän nuoruudenystävän poika. Hänen isänsä on
kirkkoherrana jossakin ihan siellä Lapin rajoilla. Kuuluu muuten olevan
hyvin etevä nuorukainen, -- aikoo lisentsiaatiksi, -- selitti rouva
edelleen.

-- Ei, mutta nyt meidän täytyy mennä, -- sanoi rouva Alanne.

Hän ja Terttu hyvästelivät rouvaa ja kiirehtivät kotiaan.

       *       *       *       *       *

Parin päivän kuluttua paistoi aurinko taas täydeltä terältään ja oli
oikein hurmaava "Hangon ilma", niinkuin paikallisilla patriooteilla oli
tapana sanoa. Maa oli kuivunut sateen jälkeen nopeasti, havupuitten
suojassa oli ilma tavattoman puhdasta ja kevyttä, leveä, kaunis
hiekkarannikko "Belle Vue'n" kohdalla heloitti vaalean kellertävänä
auringon paahteessa ja pilvetön, sininen taivas kaareutui korkeana
silmän siintämättömään katoavan, hopealta hohtavan ja katsetta
huikaisevan peilikirkkaan meren pinnan yllä, jonka läike leppoisasti
hiveli loivaa rantaa. Jalat polvien yläpuolelle paljastettuina
molskuttelivat lapset kirkuen vedessä sillä välin kuin vanhemmat ja
hoitajattaret pitivät heitä silmällä istuen päivän säteiltä piilossa
korituoleissaan. Siellä täällä oli semmoisia tuoleja käännetty
vastakkain parikin, joissa nähtävästi jotkut nuoret tahtoivat salassa
yleisön silmiltä kuherrella. Vaaleita pukuja ja kauniita kasvoja tuli
lautakäytävää myöten kulkijaa vastaan, monenkielistä iloista puhetta ja
raikasta naurua kaikui joka taholta. Elämää, elämää joka paikassa!

Kaunista säätä käyttivät hyväkseen myöskin innokkaat tennispelaajat,
joita varten kenttä oli olemassa männikön keskellä lääkärien ja
voimistelu- ynnä hieronta-rakennuksen lähistöllä. Paitsi pelaajia oli
siellä paljon katselijoitakin, joista toiset mielenkiinnolla seurasivat
pelin kulkua, toiset ihailivat jonkun soman pelaajattaren kauniita
muotoja ja liikkeitä, toiset taas pelistä välittämättä lörpötellen
lisäsivät yleistä puheen sorinaa. Vähän matkan päässä oli vielä
krokettikenttä, josta kuului pallojen pauketta ja nuoremman väen huutoa
ja kiistelyä.

Mutta olipa niitäkin, jotka olivat siirtyneet etemmäksi kasinosta
ja kylpylästä, mitkä niemellä oleville kallioille, jotka ulottuivat
ulommaksi mereen ja joilta oli laajempi näköala saaristoon ja
kaupunkiin päin, mitkä taas etsimään siimestä jostakin poukamasta,
missä oli vihanta ranta puitten suojassa. Sellaisen hiljaisen, vehreän
sopukan olivat rouva Alanne ja Terttukin löytäneet niemen ja "Belle
Vue'n" rannikon kainalosta ja siellä he usein, tämmöisinä kauniina
päivinä, tuntikausia lepäilivät riippumatoissaan, jotka Terttu sitoi
puitten väliin. Tavallisesti oli Tertulla joku kirja mukanaan, jota hän
sitte luki ääneen äidin kuullen.

Siellä rouva Alanne ja Terttu nytkin loikoilivat riippumatoissaan,
Terttu lukien ja hänen äitinsä niin vain leväten, kasvot nenäliinan
peitossa, jonka hän oli viskannut silmilleen suojellakseen niitä
kärpäsiltä ja itikoilta. Noin kymmenen askeleen päässä heidän
poukamastaan kulki tie niemelle ja kallioille päin, ja tuon tuostakin
siitä aina joku kävi sivutse. Terttu oli juuri lukenut luvun loppuun,
laskenut kirjan käsistään ja heittänyt käsivartensa päänsä taakse, kun
hän kuuli tieltä hiekan ritinätä ja naisen äänen, joka sanoi:

-- Siellähän he ovat.

Terttu kohotti päätään ja huomasi heidän tuttavansa Hangon rouvan
kääntyvän tieltä tulemaan heitä kohti sekä hänen jäljessään saman
herran, jonka toissa päivänä olivat lukuhuoneessa nähneet. Herra
seurasi ikäänkuin hieman epäröiden loitompana, kun rouva taas
likemmäksi tullen kysyi:

-- Saako tulla häiritsemään?

-- Kuka siellä on? -- kysyi rouva Alanne, heittäen nenäliinan
silmiltään.

-- Rouva Bondén ja se herra, -- vastasi Terttu puolikovaa äidilleen,
kääntäen samalla jalkansa ulos riippumatosta ja laskeutuen maahan.

-- Tehkää niin hyvin! -- vastasi silloin rouva Alanne.

-- Mutta minä pyydän, rouva Alanne: jääkää vain riippumattoonne! Älkää
antako ollenkaan meidän häiritä itseänne! -- sanoi rouva Bondén, tullen
tervehtimään rouva Alannetta ja Terttua.

-- No, jos sallitte niin en nouse -- sanoi rouva Alanne, kurottaen
kättään rouva Bondénille.

-- Tietysti, tietysti, -- sanoi rouva Bondén.

-- Kävelimme tännepäin maisteri Honkasalon kanssa... Sallitteko, että
esittelen?

-- Tulkaa lähemmäksi, maisteri Honkasalo! sanoi hän ennenkuin ehti
vastaustakaan saada rouva Alanteelta ja viittasi kädellään Honkasaloa
luokseen. -- Kuulin, että olette jo vähän tuttujakin, -- lisäsi hän
vielä esitellessään.

-- Niin, me olemme todellakin vaihtaneet muutaman sanan toistemme
kanssa, -- sanoi rouva Alanne, ojentaen kättään maisteri Honkasalolle,
joka olkihattu kädessään astui rouva Alanteen luo, tarttui hänen
käteensä ja kumarsi.

-- Niin, minä ajattelin, kun sen kuulin, että ehkä neiti Alanteelle
voisi tulla vähän hauskempaa Hangossa, jos... -- vaikka maisteri
Honkasalo, ikävä kyllä, ei asukaan kaupungissa, -- laverteli puhelias
rouva Bondén, niin että molemmat nuoret eivät oikein tietäneet, mitä
sanoa toisilleen; vaihtoivat vain silmäyksiä, hymähtivät ja katsoivat
muuanne.

-- Hangossahan toki ei tarvitse koskaan ikävöidä, rouva Bondén, --
sanoi jotensakin samaan äänensävyyn Honkasalo.

-- Niin, sen maisteri sanoo vain mielistelläkseen meitä hankolaisia,
-- vastasi, suu makeassa hymyssä, rouva Bondén, istuutuessaan leveästi
sammaltuneelle kivelle.

-- Muulloin kuin sateisella ilmalla, on totuuden nimessä lisättävä, --
sanoi siihen rouva Alanne.

-- Silloinkin voi välistä saada ajan kulumaan hyvää soittoa
kuuntelemalla kasinon salissa, -- puuttui vihdoin Terttu puheeseen.

-- Te näytte, neiti Alanne, kovin ihailevan soittoa, -- sanoi Honkasalo.

-- Kyllä, oikeinpa rakastan sitä, kun kuulen lempisäveltäjiäni hyvin
esitettävän, -- vastasi Terttu melkein intomielisesti ja katsoi
ensi kerran Honkasaloa suoraan silmiin. Silloin hän heti myöskin
huomasi tämän kaikki omituisimmat kasvojen piirteet, katseen, tukan,
viikset ja nenän kärjen, ja kaikki painui selvästi hänen muistiinsa
ainiaaksi. Siitä lähtien alkoi nuorten puhe sitte vapaammin juosta,
varsinkin, kun rouva Bondén veti rouva Alanteen huomion pois heistä
aivan toisellaisella keskustelulla. Honkasalo huomautti sen jälkeen,
että muutaman päivän perästä tuli olemaan konsertti ja kysyi, aikoiko
Terttu mennä sinne. Terttu sanoi sen riippuvan äidistä ja myöskin
isän tulosta Hankoon, mutta piti sen hyvin mahdollisena. Samalla sai
Honkasalo tietää, että Tertun isä, asessori Alanne, joka toinen viikko
kävi Hangossa perhettään tervehtimässä, välistä useamminkin, kun vain
virastaan pääsi, -- Helsingistä. Terttu puolestaan taas sai keskustelun
kuluessa tietää, että Honkasalo oli kandidaattitutkintoaan varten
pääaineina lukenut estetiikkaa ja filosofiaa ja että hän aikoi ryhtyä
kirjoittamaan kauno- ja sielutieteellistä tutkielmaa Goethen romaanista
"Die Wahlverwandtschaften".

-- Hävetäkseni täytyy minun sanoa, etten sitä romaania ole lukenut, --
sanoi heidän siitä puhuessaan Terttu vilpittömästi.

-- Sitä teidän, neiti, ei tarvitse ollenkaan hävetä tunnustaa, lohdutti
Honkasalo, -- sillä harva nykyajan ihmisistä ja varsinkin meikäläisistä
lienee siihen tutustunut.

Terttu oli istuutunut riippumattoonsa ja kiikutteli sitä sievästi,
jalat nilkasta ristissä. Honkasalo istui vastapäätä häntä kivellä,
olkihattu yhä kourassaan, ja loi silloin tällöin katseensa Tertun
vaalean ruskeisiin sukkiin ja ruskeisiin avokenkiin, joiden yläpuolella
hänen hameensa helmat kiikkuessa somasti liehuivat, vilahuttaen
toisinaan enemmänkin kaunista pohkiota.

Tertun kysymyksen johdosta, mitä Goethen mainitussa romaanissa oli
niin mielenkiintoista, että siitä voisi yliopistollisen väitöskirjan
kirjoittaa, selitti Honkasalo, että siihen oli kätketty paljonkin
rakkaus- ja avioliitto-probleemia koskevaa ja kehoitti Terttua sitä
lukemaan. Sen Terttu lupasikin tehdä Helsinkiin palattuaan.

-- Mutta eiköhän meidän, Terttuseni, jo pidä ajatella kotiin lähtöä? --
sanoi rouva Alanne, kohottautuen riippumatossaan.

-- Eiköpähän. Äläkä unhota, äiti, taaskaan juoda kirnupiimää, jonka
tohtori sinulle eilen määräsi, -- huomautti Terttu.

-- Sitä kirnupiimää vielä! -- nauroi rouva Alanne. -- Ne lääkärit
keksivät jos joitakin tehtäviä meille, jotta vain aikamme täällä
kuluisi.

-- Ja rahamme, -- lisäsi Terttu alkaen päästää riippumattoaan irti
puusta.

-- Se on kaikki hankolaisille vain tervetullutta, -- lausahti siihen
rouva Bondén. -- Milläs me sitte koko talven eläisimme?

-- Ehkä minä saan auttaa, -- sanoi Honkasalo, hypähtäen paikaltaan ja
ojentaen molemmat kätensä rouva Alanteelle, joka ponnisteli päästäkseen
pois mukavasta asennostaan riippumatosta. Hänen avullaan rouva Alanne
nopeammin keikahtikin jaloilleen ja Honkasalo päästi sen jälkeen
hänen mattonsa irti puista, ottaen sekä sen että Tertun riippumaton
kantaakseen.

He kulkivat männikön laitaa suoraan alas "Belle Vue'hen" vievälle
tielle, -- rouvat edellä, nuoret jäljessä. Tertun ja Honkasalon välillä
jatkui senkin matkan vielä keskustelua ja kun he erosivat, tunsivat
he jo tämän ensimäisen tutustumisensa nojalla saaneensa toisistaan
koko joukon vaikutelmia, jotka jäivät heidän molempien sydänten
salaisuudeksi.

       *       *       *       *       *

Sitä seuraavana päivänä oli kasinolla tavallinen viikko-iltama. Kun
rouva Alanne ja Terttu saapuivat sinne, oli verannalla heitä vastassa
maisteri Honkasalo. Tervehtiessään lausui rouva Alanne pahoittelevansa,
etteivät sattuneet edellisenä päivänä olemaan kotona, kun maisteri
oli ollut niin ystävällinen ja käynyt heidän luonaan, sekä ilmaisi
toivomuksen, että hän tulisi heillä toistekin käymään. Siihen
Honkasalo kiittäen kumarsi ja kun Terttu lausui ihmettelynsä, ettei
ollut pariin päivään Honkasaloa ollenkaan nähnyt kaupungissa, niin
tämä selitti, että oli edellisen illan ja koko sen päivän vajonnut
erään mielenkiintoisen teoksen lukemiseen, joka kosketteli hänen
väitöskirjansa aihetta. Tästä Tertun kysymyksestä Honkasalo koko lailla
mielistyi, sillä hän huomasi siinä piilevän ajatuksen, että häntä
ainakin oli muistettu sillä aikaa. Kysymyksensä tehtyään Terttukin
hoksasi, että toinen voi sen niin käsittää, mutta kun hän vastaukseksi
samalla sai Honkasalolta hyvin lämpimän katseen, niin tuntui kuin joku
lempeä hengetär olisi vetänyt häntä vieläkin lähemmäksi tätä uutta
tuttavaa.

Yleisöä parveili verannalla ruokapöytien välissä ja muutamia vanhoja
pariskuntia istui hiirenhernepensaiden suojassa juurakkotuoleissaan
alhaalla kasinon edustalla, katsellen ja arvostellen sieltä
ohikulkijoita. Salissa, seinustoilla, istui enimmäkseen nuorta väkeä,
joka odotteli tanssin alkua. Pienellä korokkeella, salin perällä olevan
parven alla, viritteli seitsemänmiehinen orkesteri jouhisoittimiaan
ja kohta alkoikin laihanlaisena soida raukea valssisävelmä, joka
houkutteli muutamia nuorukaisia kiidättämään neitosiaan hiukan
kulunutta lautalattiaa myöten. Verannalta toiset menivät saliin, toiset
katselivat ikkunoista tanssia, johon jo useampiakin pareja liittyi.
Rouva Alanne, Terttu ja Honkasalo menivät myöskin saliin ja Honkasalo
toimitti heille kaikille istuimet vastapäätä soittokuntaa.

-- Tanssittehan, neiti Alanne? -- kysyi Honkasalo, nousten Tertun
eteen. -- Saanko pyytää? -- lisäsi hän kumartaen Tertulle.

-- En ole erikoisemmin tanssinhaluinen enkä tanssintaitoinenkaan, --
vastasi Terttu, -- mutta voimmehan...

Ja hän nousi ja laski vasemman käsivartensa Honkasalon oikealle
olkapäälle, joka puolestaan voimakkaasti kiersi käsivartensa Tertun
vyötäisien ympäri, vieden hänet mukanaan muiden parien joukkoon. Terttu
ei tanssinut varsin kevyesti, sen hän tiesi itse. Eikä Honkasalokaan
ollut mikään mestari tällä alalla. Molempien mielipiteet siis yhtyivät
siinä, ettei lattia ollut hyvä. Rouva Alanne, joka koko ajan silmillään
seurasi heitä, sanoi kun Honkasalo pyöräytti Tertun hänen äitinsä
viereen istumaan paikoilleen:

-- Kävihän se sievästi.

-- Minusta on synti tanssia kauniina kesäiltoina tomuisessa salissa, --
sanoi Terttu.

-- Mutta eihän ylilääkäri sallikaan tanssia kuin kello kymmeneen asti,
-- huomautti Honkasalo siihen.

-- Siitä eivät kuitenkaan kaikki nuoret ja terveet, jotka eivät hoitoa
tarvitse, ole hyvillään, -- lausui rouva Alanne.

Samassa tuli eräs nuori helsinkiläinen liikemies, Tertun tuttava, ja
pyysi hänet tanssimaan. Terttu ei voinut kieltäytyä ja suostui, vaikka
hieman vastahakoisesti.

-- Luulen, että neiti Alanne on kovin vakavamielinen, -- kääntyi sillä
välin Honkasalo rouva Alanteen puoleen. -- Hän ei ainakaan ole tanssiin
ihastunut kuin monet muut nuoret neitoset.

-- Se on totta, maisteri. Terttu katselee elämää mielestäni välistä
melkein liiankin vakavalta kannalta.

-- Niinkö? Oletin, että se oli ehkä tilapäistä... haluttomuutta.

-- Ei. Hänessä todellakin pitäisi olla enemmän elämän halua ja elämän
iloa. Nuorissa varsinkin se on välttämätöntä, eikö niin?

-- Tietysti -- jossakin määrin, -- vastasi Honkasalo hiukan
epämääräisesti, tahtomatta asettua kenenkään puolelle.

Terttu kiitti jo ensimäisen kierroksen jälkeen kanssatanssijaansa,
syyttäen hengästymistä, ja istuutui paikalleen.

-- Mitä arvelette, neiti Alanne, franseesistä? -- kysyi Honkasalo. --
Saanen kai lupauksenne siihen?

-- Arvelen, että eiköhän olisi parempi, että menisimme merenpuoleiselle
verannalle istumaan ja viettäisimme tämän kauniin illan siellä, --
vastasi Terttu katsoen Honkasaloa silmiin.

-- En toivo sen parempaa, -- iloitsi siitä esityksestä Honkasalo.

-- Entä äiti? Ethän sinäkään viitsi täällä sisällä istua, kun
kuitenkaan ei ole mitään erikoisempaa nähtävää eikä kuultavaa? --
kääntyi Terttu äitinsä puoleen.

-- Kuinka tahdotte. Mennään sitte, -- sanoi rouva Alanne ja kun valssi
samassa loppuikin, niin nousivat he kaikki kolme paikoiltaan ja menivät
Tertun esittämälle paikalle.

Siellä oli heidän tavallinen ruokapöytänsäkin seinustalla melkein
rakennuksen nurkassa ja rouva Alanne istuutui pöydän ääreen käskien
Tertun tilaamaan heille kolmelle teetä.

-- Toivon, että te, herra maisteri, tänään olette meidän vieraamme
ja syötte illallistakin kanssamme, -- lisäsi rouva Alanne, pyytäen
Honkasaloa istuutumaan pöydän päähän.

Honkasalo kiitti ja, Tertun puhutellessa tarjoilijatarta, sanoi rouva
Alanteen ehtineen ennen häntä tilata teetä, hän kun itse oli aikeessa
kysyä, millä olisi saanut kiittää olostaan heidän ystävällisessä ja
miellyttävässä seurassaan.

-- Vielä mitä?! -- sanoi rouva Alanne, -- mehän olemme täällä kuin
kotonamme ja tehän olette meidän seuravieraamme.

Terttu istuutui samalla pöytään ja huo'ahti tyytyväisenä:

-- No, eikö olekin paljon hauskempi täällä? -- kysyi hän, kääntyen sekä
äitinsä että Honkasalon puoleen.

Äiti nyökäytti vain päätään ja Honkasalo vastasi kysymällä:

-- Te olette nähtävästi luonnon ihailija, neiti?

-- Ja rauhan ja hiljaisuuden, -- lisäsi Terttu.

-- Anteeksi, -- sanoi Honkasalo hypähtäen paikaltaan: päällystakkini
jäi sille puolelle. Saanko käydä sen noutamassa? -- ja vastausta
odottamatta katosi hän ruokasalin kautta toiselle verannalle.

Ehkä viisi minuuttia olivat rouva Alanne ja Terttu vaihtaneet muutamia
sanoja keskenään, kun Honkasalo palasi päällystakki käsivarrellaan ja
toisessa kädessä kimppu kauniita tumman punaisia ruusuja, jotka hän
ojensi Tertulle.

Tertun kasvot kirkastuivat ihastuksesta ja ihastuksen huudahdus pääsi
sekä hänen että rouva Alanteen huulilta. Ja kiittäen puristi Terttu sen
lisäksi kovasti Honkasalon kättä, luoden samalla syvän katseen hänen
silmiinsä.

-- Onneksi oli kukkaiskoju vielä auki, -- sai Honkasalo hänelle hiljaa
selitetyksi.

-- Onneksi, todellakin, -- minulle, -- sanoi Terttu, painaen kasvonsa
syvälle tuoksuviin ruusuihin.

-- Todellakin harvinaisen kauniita ruusuja, -- puuttui rouva Alanne
puheeseen, -- mutta ne ovat pantavat heti veteen.

Honkasalo nousi, kääntyi tarjoilijattaren puoleen ja pyysi hänen
tuomaan ison vesikannun raikasta vettä, johon ruusut sitte
sijoitettiinkin heidän eteensä. Samalla tuotiin teekin. Ja kaikki kolme
tunsivat kuin olisivat olleet jo saman perheen jäseniä ja saattoivat
lausua ajatuksensa ilman mitään väkinäistä tunnetta, joka vaatii
punnitsemaan tarkkaan joka-ikisen sanan. Puheen aihetta tarjosi kaunis
auringon laskukin, joka synnytti nopeasti vaihtelevia värivivahduksia
taivaalle ja hiljaa kuohuvalle viheriäiselle meren aallokolle.

Merelle katsoessaan sanoi Terttu yht'äkkiä Honkasalolle:

-- Olen ajatellut sitä Goethen romaania, josta minulle siellä rannassa
puhuitte. Mitä se nimi "Die Wahlverwandtschaften" ensiksikin tarkoittaa?

-- Sen selittää Goethe itse romaaninsa ensi osan neljännessä luvussa.
Nimi viittaa, -- selitti Honkasalo, -- oikeastaan erääseen kemialliseen
prosessiin, jonka mukaan luonnossa yhteen joutuneet erilaatuiset
ainesoliot pyrkivät liitostaan eroon toiseen liittoon yhtyäkseen.

-- Niinkö tieteellinen romaani se sitte onkin? -- kysyi Terttu vähän
pettyneenä.

-- Oo! -- huudahti rouva Alanne, tietämättä oikein mitä sanoa.

-- Mutta se nimi on vain vertauskuva, -- jatkoi Honkasalo. --
Kysymys romaanissa tietysti on samallaisesta henkisestä prosessista
yhteiskunnassa, ihmisten veren ja sielun heimolaisuudesta, sydänten
"vaaliheimolaisuudesta" rakkauteen nähden heidän välillään siinä
liitossa, jota kutsumme avioksi.

-- No, se on aivan toista, -- huudahti nyt rouva Alanne.

Ja Terttu lisäsi:

-- Sittehän se ei olekaan kuiva tieteellinen, vaan mielenkiintoinen
sielutieteellinen romaani.

-- Juuri niin, neiti Alanne, -- sanoi Honkasalo. -- Hyvin
mielenkiintoinen. Kysymys on siitä, missä määrin ihmiset todellakin
_sopivat_ toisilleen avioliitossa, vastaako heidän vaalinsa veren
ja sielun heimolaisuutta. Ja jos nämä "oliot" näyttäytyvät olevan
erilaatuiset, niin he pyrkivät eroon, etsien yhtymistä toisten
samanluontoisten "olioitten" kanssa kuin he itse ovat.

-- Sehän on sitte aivan nykyaikainen avioeroromaani, -- huomautti rouva
Alanne. -- Se minunkin sitte pitää lukea.

-- Se on omituista, -- sanoi Terttu, ikäänkuin mietteihinsä vajoten. --
Minä olen tuota kysymystä usein itsekseni ajatellut.

-- Niinkö? -- kysyi Honkasalo. -- Onko teillä, neiti Alanne, ollut
jotakin aihetta...?

-- Ei personallisesti, mutta, -- alkoi Terttu.

-- Sen minä uskon, -- keskeytti Honkasalo.

-- Eikä edes ihmiselämästä havaintoa, -- korjasi Terttu ajatuksensa.

-- Mistä sitte? -- kysyi Honkasalo uteliaana.

-- Kahden pikku linnun elämästä, -- selitti Terttu.

-- Niin, se on totta, -- sanoi rouva Alanne.

-- Kuinka niin? -- kysyi Honkasalo.

-- Olisi hauska kuulla. Olen aina ollut vakuutettu vaaliheimolaisuuden
olemassa olosta muittenkin elävien olentojen rakkaussuhteissa, kuin
ihmisten.

-- Kerrohan maisterille, -- sanoi rouva Alanne Tertulle. -- Se oli
todellakin omituinen tapaus.

-- Se on minun pikku Viivini elämän tarina, -- alkoi Terttu kertoa.
-- Viivi oli pienen, ihan puhtaan keltaisen kanarialinnun nimi. Sen
osti isä minulle, kun olin kahdentoista vuoden vanha. Olin aina
halunnut saada pienen kanarialinnun ja kun toivuin ankaran tulirokon
jälkeen, jota olin sairastanut monta viikkoa, niin toi isä minulle
sanomattomaksi ilokseni tuon pikkulinnun sievässä häkissä. Minä ristin
lintuni Viiviksi, sillä se oli "tyttö", -- (kaikki nauroivat, Terttu
itsekin, kun hän sanoi "tyttö",) -- ja kun se aina vastasi minulle:
"vii-vii-vii". Se oli todellakin niin ymmärtäväinen ja viisas, että
minä sen kanssa puhelinkin. Ja sekös osasi laulaa ja välistä kirkui
niin kovasti, että oikein korvia särki! Ja ihmeellistä, kuinka se
minut tunsikin hyvin! Kun vain tulin huoneeseen, niin se aina lopetti
laulunsa ja rupesi hyppimään puikolta puikolle, odottaen, että minä
tulisin sen kanssa juttelemaan. Aamuisin oli kuitenkin kaikkein
hauskinta nähdä sen kujeita. Minun täytyi, tietysti, yöksi aina peittää
sen, häkki tummalla huivilla, ettei se liian aikaisin herättäisi meitä
laulullaan. Mutta sekös sitte piti peliä, kun tulin sitä hoitelemaan!
Tavallisesti se jo oli hypännyt maahan tai siemenkuppinsa laidalle,
syöden ensimäisen murkinansa. Kun minä sitte tulin ja paljastin häkin,
niin sekös alkoi piipattaa ja hypiskellä edestakaisin ylös ja alas ja
puikolta puikolle, ja haukotteli, ihan kuin olisi nauranut, ja pientä
kieltänsä liikutteli niin nopeasti, että oli oikein lysti katsella. Ja
korviaankin se raapi toisen jalan keskimäisellä pitkällä varpaallaan
ja höyheniään laitteli ja pöyhötteli ihankuin me naiset pukujamme,
kaupungille lähtiessämme. Ja kun minä pistin käteni häkin ovesta sisään
hiekkaa puhdistaakseni, niin paikalla se lensi kättäni nokkimaan ihan
kuin suutelemaan ja tuskin ehdin vettä vesikuppiin kaataa, niin se
jo oli siinä juomassa, nostaen aina nokkansa ylös, kun vesipisaran
lainasi, ja aina sitte katsoi minuun ja sanoi: "vii-vii-vii".

-- Kuinka lapsellinen mielikuvitus sinulla onkin, Terttu! -- keskeytti
rouva Alanne.

-- Ei ollenkaan, äiti, niin se oli, -- sanoi Terttu.

-- Tietysti se on niin, kuin neiti Alanne kertoo, -- puolusti
Honkasalo. -- Sehän on niin luonnollista. Minä ymmärrän niin hyvin tuon
kanarialinnun rakkauden jokapäiväistä ruokkijatartaan kohtaan.

-- Te luulette siis, ettei siinä muuta tunnetta ollutkaan, kuin...?

-- Kuin jonkinlainen ilo saada jokapäiväinen leipänsä, -- jatkoi
Honkasalo.

-- Aivan niin, sanon minäkin, -- yhtyi siihen rouva Alanne.

-- Hyi, kuinka te olette proosallisia! -- huudahti Terttu. -- Mutta
minä olen varma, että Viivi ymmärsi ja tunsi paljon enemmän. Minä
tiedän sen.

-- Haluan kuulla todistuksenne, -- sanoi Honkasalo, asettuen odottavaan
asentoon.

-- No, kuulkaa sitte! Kun, -- kahden vuoden perästä, -- tuli aika
naittaa Viivi, -- jatkoi Terttu leikillisesti ja sekä rouva Alanne että
Honkasalo purskahtivat nauruun, -- niin pyysin isän ostamaan sille
miehen.

Rouva Alanne nauroi taas ja Honkasalo sanoi:

-- Tehän kerrotte oikein hauskasti, neiti Alanne.

-- Mikä on totta, se on totta, -- sanoi Terttu. -- Ajattelin, että
Viivin oli ikävä yksinänsä olla ja isä kai ajatteli samoin, koska hän
täytti pyyntöni. Me laitoimme pesänkin jo valmiiksi pieneen koppiloon,
joka sidottiin häkin ylänurkkaan. Ja olisittepas nähnyt, kuinka Viivi
ihmetteli sitä laitetta! Piipatti, käänteli päätään molemmille puolille
ja hyppeli edestakaisin, kurkistipa koppilon aukosta muutaman kerran
pesäänkin.

-- Oikein olen jo utelias kuulemaan, kuinka sitte kävi, -- kysyi
Honkasalo, ihastuneena katsellen Terttua.

-- Kävi niin, että kun isä toi sen "miehen" ja me laskimme sen häkkiin,
niin Viivi pelästyi niin, että se lentää pyristeli sinne tänne häkin
seinästä seinään ja putosi viimein maahan, jossa makasi kauan aikaa ja
oikein näki, kuinka sen sydän kolkutti.

-- Viivi parka! -- sanoi rouva Alanne.

-- Oliko se niin ruma, se "mies"? -- kysyi Honkasalo naurahtaen.

-- Totta puhuen, ei se minua ainakaan miellyttänyt ja pahoin pelkään,
ettei se ollut aivan puhdasverinen kanarialintu. Se oli vähän vihertävä
ja siipien kärjet olivat hyvinkin tummat, -- selitti Terttu.

-- Varmaankin oli se jotakin kanarialinnun ja jonkin pohjoismaisen
laululinnun sekarotua, jommoisia on hyvinkin paljon myytävinä, --
arveli Honkasalo.

-- Hyvin mahdollista, vaikka osasihan se laulaa sekin, -- jatkoi
Terttu. Mutta pääasia on, että ihan ensimäisestä silmänräpäyksestä asti
he eivät _sopineet_ toisilleen. He eivät rakastaneet toisiaan. Viivi
ainakaan _ei_ rakastanut miestään, sen näin selvästi.

-- Aivan oikein, neiti Alanne, -- sanoi Honkasalo. -- Heiltä siis
puuttui tuo samainen verenheimolaisuus.

-- Ja ilmeisesti myöskin hengenheimolaisuus, -- lisäsi Terttu, --
muuten ei voi selittää heidän vastenmielisyyttään toinen toistaan
kohtaan. Näin, että Viivi oikein vihasi "miestään", joka minusta oli
oikea tyranni.

-- Kuinka niin, kuinka niin? -- kysyi Honkasalo uteliaana.

-- Siten, ettei se sallinut Viivin tehdä mitään: ei syödä, ei juoda
rauhassa, ei istua puolallaan eikä laulaa. Aina se tuli ja ajoi Viivin
pois.

-- Se on totta, -- sanoi rouva Alanne.

-- Niin ettäkö oikein tappelivatkin? -- kysyi Honkasalo.

-- Ihan todenperään, -- vakuutti Terttu. -- Oikein oli surkeata ja
sydäntäsärkevää nähdä sitä elämää.

-- Luonnollisesti te erotitte linnut toisistaan? -- uteli edelleen
Honkasalo.

--- Emme tulleet sitä ajoissa tehneeksi: luulimme heidän tottuvan
toisiinsa, -- selitti Terttu, -- mutta "mies" söi lopulta niin paljon,
että kuoli.

-- No, nyt minä ymmärrän: kysymyksessä oli taaskin se jokapäiväinen
leipä. Se "mies" ehkä oli aikaisemmin saanut kovin vähän ruokaa ja nyt
söi liian ahnaasti. Viivinne taas, neiti Alanne, varmaankin kadehti
"miestään", että se söi hänen ruokansa.

-- Minä luulen todellakin, että siinä oli kateutta Viivin puolelta,
mutta siten ymmärrettynä, että minä suosin ja ruokin sitä sen
"miestäkin". Ja siinä minä luulen, että se meidän, -- Viivin ja minun,
-- välinen rakkaus olikin, jota te äsken epäilitte, -- selitti Terttu.

-- Taaskin tuommoinen lapsellinen luulo, -- naurahti rouva Alanne.

-- En ollenkaan epäile, neiti Alanne, -- puolusti häntä taas
Honkasalo, -- että kanarialintunne teitä rakasti, oli teihin tottunut
ja kiintynyt, ja vaikka painostinkin leipäkysymystä lintujenne
onnettomassa avioliitossa, niin tahdon lisätä, että sievä kertomuksenne
minun mielestäni selvästi todentaa vaaliheimolaisuuden olemassa olon
lintujenkin kesken. -- Jos nuo linnut olisivat tunteneet todellista
verenheimolaisuutta välillään, olisi "ruoka" kokonaan unhottunut tahi
ollut sivuasia ja samoin -- ikävä sanoa se, neiti Alanne, -- myöskin
Viivinne rakkaus _teitä_ kohtaan.

-- Niinkö luulette? -- kysyi Terttu alakuloisesti, hänen päänsä painui
alas ja katse tuijotti sameana kauas merelle.

-- Semmoista se on elämä! -- sanoi rouva Alanne.

-- Ja rakkaus, -- lisäsi Honkasalo. -- Mutta kuinka sitte Viivin kävi
hänen "miehensä" kuoltua? -- kysyi hän, koettaen saada Tertun pois
mietteistään.

-- Viivi ei ollut sitte enää sama kuin ennen eikä sen laulukaan, --
kertoi Terttu harvakseen ja masennetuin mielin. -- Se eli kyllä vielä
muutamia vuosia, mutta alkoi huomattavasti vanheta. Se sai vähitellen
suuria pahkoja varpaisiinsa eikä voinut enää lopulta hyvin istua
puolallakaan, saatikka sitte hypellä niin helposti kuin ennen. Sitte
kerran, kun tulin sille siemeniä antamaan, istui se kyykistyneenä
kuppinsa laidalla, mutta ei syönyt. Puhuttelin sitä, mutta se ei
vastannut mitään. Koetin saada sen puolalle tahi maahan siksi aikaa,
kuin olisin kupin täyttänyt, ja se yrittikin hypätä maahan, mutta jäi
kynnestään häkin rautalankaan riippumaan. Näin, että se oli siihen
pitkästä kynnestään takertunut, irroitin sen siitä, mutta huomasinkin,
että se oli taittanut jalkansa. Täytyi tehdä loppu sen elämästä
niin pian kuin suinkin. Juoksin tohtori Aulangon luo, pyysin hänen
hankkimaan pienen pullon kloroformia, jonka hänen avullaan sainkin
apteekista, ja minä nukutin Viivin ainiaaksi: otin sen käteeni, panin
kloroformiin kastellun pumpulipalasen sen nokan eteen, se käänteli hiukan
päätään, sydän alkoi nopeasti sykkiä, taukosi sitten yht'äkkiä, jalat
ja varpaat kutistuivat ruumista vastaan ja pikku Viivini oli kuollut.

Terttu otti nenäliinansa, niisti nenänsä ja käänsi päänsä syrjään.

Rouva Alanne ojensi kätensä pöydän yli ja taputti ääneti Terttua
käsivarrelle.

Honkasalo oli kotvan aikaa vaiti, mutta sanoi vihdoin:

-- Semmoista se on elämä!

-- Ja tiedättekö, mitä Terttu sitte teki? -- sanoi rouva Alanne,
kääntyen Honkasaloon päin.

-- Neiti tietysti hautasi lintunsa suurilla juhlamenoilla, -- vastasi
tämä.

-- Enkä ollenkaan niin, -- sanoi Terttu. -- Minä käärin Viivin
pumpuliin, panin sen pieneen koteloon, jossa oli ollut hajuvesipullo,
käärin sitte valkoista silkkipaperia kotelon ympäri ja sidoin sen
kiinni sinisellä nauhalla ja menin Pohjoissatamaan, nauhan päähän
sidoin kiven ja halkoveneiden laiturista laskin kotelon meren pohjaan.
Sillä lailla minä aivan yksin pikku lintuni hautasin.

-- Se oli ainakin muista kokonaan poikkeava pikkulintujen hautaus, --
vakuutti Honkasalo.

-- Niin, no! Sen pituinen se! -- lisäsi Terttu ja koetti rohkaista
mieltään tämän surullisen muistonsa jälkeen.

Silloin olivat kylpyvieraat alkaneet illastaa ja rouva Alanne sanoi:

-- Emmeköhän mekin jo käy ruokaan käsiksi? Tehkää niin hyvin, maisteri!
Tule Terttu! -- Ja hän nousi ylös ja meni Honkasalon ja Tertun kanssa
ruokasaliin. Oli jo tullut pimeä ja lamput olivat sytytetyt.

Kauniit ruusunsa pani Terttu, kotia tultuaan, maljakkoon, jonka asetti
yöksi heidän huoneensa oven taakse parvekkeelle viileälle paikalle.

       *       *       *       *       *

Tämän jälkeen kului kahden viikon aikana harva se päivä, ettei
Honkasalo ollut rouva Alanteen ja Tertun parissa. Syrjäiset sanoivat,
että hän seurasi kuin varjo heitä kaikkialla, kantaen heidän
tavaroitaan ja palvellen heitä kaikellaisten asiain toimittamisella.
Kun asessori Alanne tuli Hankoon perhettään tervehtimään, esitti rouva
Alanne Honkasalon miehelleen, joka rouvansa ja tyttärensä puolesta
oli valmis ajamaan Hangon kylään Honkasalon luo vastavieraillullekin,
mutta tuli siitä estetyksi, kun Honkasalo tuli häntä vastaan Hangon
Vuorikadun kulmassa, juuri kun asessori oli astumaisillaan ajurin
rattaihin. Asessori ilmaisi aikeensa ja Honkasalo pyysi, ettei asessori
millään lailla vaivaisi itseään tekemään sitä matkaa, kiittäen
samalla siitä kunniasta, joka asessorin käynti hänen luonaan olisi
ollut. Tulipa Honkasalo niinkin hyväksi ystäväksi perheessä, että
hän, rouva Alanteen esityksestä, sai ruveta kutsumaan häntä tädiksi
ja sinuttelemaan Terttua, -- niinkuin meillä täällä pohjoismaissa
on tapa. Mitään erikoisempaa ei näiden kahden viikon tapahtumissa
kuitenkaan ilmennyt. Kuten kylpypaikoissa ainakin oli heidänkin
elämänsä yhtämittaista samoissa paikoissa oleskelemista ja liikkumista
kylpy- ja ruokatuntien lomissa. Iltapuolet käytettiin tavallisesti
lepäämiseen riippumatoissa heidän poukamassaan tahi kävelyihin milloin
rannikkoa pitkin toisella niemellä olevaan pieneen kahvilaan tahi
kylpyhuoneen takana olevalle niemelle ylös niille jylhille kallioille,
jossa korkeimmalla paikalla sijaitsi pieni katosmaja penkkeineen. Tie
sinne kävi paikottain rotkojen lävitse, paikottain tiheäin pensaikkojen
kautta, paikottain pienen vihannan aukeaman poikki, johon levähdystä
varten oli sijoitettu penkki tahi pelkkä lauta kahden kannon päähän.
Sillä tiellä mieli usein pyrki purkautumaan sydämellisempäänkin
keskusteluun.

Sattui, että Honkasalo yhtenä päivänä oli jäänyt tulematta kaupunkiin,
-- ainakaan hän ei ollut näyttäytynyt rouva Alanteelle ja Tertulle. Se
tuntui niin oudolta, Tertun mieli myrtyi. Hän tunsi oikein kaipaavansa
Lauria. Jokin ikäänkuin kaivoi sydänkuopassa hänellä. Rouva Alannekin,
joka huomasi Tertun mielialan, sanoi puolestaan:

-- Mikähän Laurille nyt on tullut, kun näin on meidät unhottanut?

Terttu ei vastannut mitään, mutta hänen äidilleen se vaitiolo sanoi
paljon.

Seuraavana päivänä Lauri tuli ja Tertun silmät säihkyivät ilosta.
Rouva Alanne oli kuitenkin pahoinvoipa eikä sinä päivänä edes käynyt
kasinolla. Lääkäri vaati, että hänen piti koko iltapuolenkin pysyä
vuoteessaan.

-- Kyllä minä täällä yksin toimeen tulen, -- sanoi rouva Alanne
Tertulle. -- Menkää te kävelemään, minne tahdotte.

Päivä oli kuitenkin kovin tuulinen ja myrsky tuntui yhä yltyvän. Oli
pysyteltävä kasinolla tahi etsittävä hyvin tuulelta turvassa oleva
kävelypaikka. Kun tuuli kävi etelästä, oli suojaakin vain havumetsässä,
joiden takana rantakalliot kohosivat. Kasinolta suuntasivat Terttu
ja Lauri, innokkaasti keskenään puhellen, melkein vaistomaisesti
askeleensa sinnepäin ja joutuivat lopulta rotkotielle sekä sille
pienelle vihannalle aukeamalle, jossa ei tuntunut myrskyä lainkaan. He
istuutuivat penkille kummankaan heistä esittämättä, että siinä kotvan
levähtäisivät.

Koko matkan olivat he puhuneet hyvin vakavasti. Lauri pääsi selville
siitä, ettei Terttu ollut ollenkaan niiden naisten kannalla, jotka
tahtovat naisasian hyväksi hommata kaikellaisissa yhteiskunnallisissa
tehtävissä tahi, armeliaisuuden nimessä, yhdistyksissä ja iltamien
toimeen panemisessa. Kun he siinä nyt kävivät penkille istumaan, sanoi
Lauri:

-- On oikein hauska kuulla sinun mielipiteesi tässä asiassa, Terttu.

-- Älä luule kuitenkaan, -- vastasi Terttu, -- että minä naisliikettä
halveksin. Päinvastoin se on saanut jo paljon hyvää ja suurtakin aikaan.

-- Niinkuin? -- kysyi Lauri.

-- Niinkuin naisen vapauttamisen miehen orjuudesta tahdon ja tunteiden
puolesta, -- selitti Terttu. -- Me saamme todellakin nyt jo tahtoa ja
tuntea vapaammin kuin ennen.

-- No, mutta niissä sitte sinun mielestäsi on naisen elämän tarkoitus?
-- kysyi Lauri.

-- Siinä, että hänen todellakin täytyy olla nainen ja pysyä naisena,
niinkuin Jumala on hänet luonut, -- vastasi Terttu.

-- Se on? -- kysyi taaskin Lauri.

-- Olla äiti ja lastensa kasvattaja, -- jatkoi Terttu. Yhteiskuntahan
perustuu perheeseen ja sen vuoksi minusta naisella on mitä suurin,
kaunein ja pyhin tehtävä kodissaan, perheessään. Mitä nainen siellä
kylvää pienokaisten sydämiin, siitä saa yhteiskunta niittää sadon, ja
jos se kylvö on ollut hyvä, niin on satokin oleva sadankertainen.

-- Entäs koulu? -- kysyi Lauri.

-- Koulu on sittenkin vain kodin kasvatuksen täydentäjä, -- selitti
Terttu edelleen. -- Koti on ydin, koulu kuori. Tahi myöskin: koti on
sielu, koulu -- ruumis. Vaikka onhan se ehkä vähän ontuva sittenkin
tämä vertaus. Toivon kuitenkin, että ymmärrät, mitä tarkoitan?

-- Kyllä, varsin hyvin, -- sanoi Lauri. Ymmärränpä sanoistasi
enemmänkin. Näen selvään, mitä sinun sydämesi kaipaa.

-- Minä puhun niinkuin minun mielestäni ylimalkaan pitäisi olla, --
selitti Terttu. Kun lisään, että ne naiset, jotka eivät voi tulla
äideiksi ja perheenemänniksi, tekevät kodille ja yhteiskunnalle kauniin
ja suuren palveluksen ottaessaan, missä niin tarvitaan, hoitaakseen
toisten kotia ja kasvattaakseen toisten lapsia heidän kodeissaankin,
niin huomaat, että samalla annan suuren arvon opetuksellekin,
sanottakoon sitä nyt kouluksi tässäkin merkityksessä.

-- Minä kunnioitan sinun mielipiteitäsi, -- sanoi Lauri. -- Mutta kodin
ja perheen täytyy syntyä jostakin ja tuo jokin on rakkaus. Se taas on
hyvin erilaatuinen ja sen tautta ovat perheetkin niin erilaatuiset.
Oikeastaan ei ole mitään niin epämääräistä kuin tuo tunne, johon
perhe-elämä, joka sitte on synnyttävä yhteiskunnan, perustuu. Tuo tunne
on, ja luullakseni, tulee aina olemaan kahden sydämen salaisuus, aina
joku erikoistapaus, johon eivät mitkään säännöt sovellu.

-- Pääsääntö on kai se, että se on oikea silloin, kun se syntyy
kunnioituksesta toista kohtaan, -- sanoi Terttu, mutta säpsähti samalla
muistaessaan, että Lauri vast'ikään oli sanonut kunnioittavansa hänen
mielipiteitään.

-- Minä luulen aivan päinvastoin, -- väitti Lauri vastaan, --
että kunnioitus voi syntyä rakkaudesta, mutta ani harvoin rakkaus
kunnioituksesta. Rakkaus syntyy tavallisesti jostakin aivan toisesta.

-- Mistä sitte? -- kysyi Terttu uteliaana. -- Onko sielutieteessä
mitään selityksiä tahi määritelmiä?

-- Minun sielutieteeni mukaan se on melkein selittämätön ongelma, --
jatkoi Lauri. -- Usein rakkaus ilmestyy puuskan tavoin, tulee aivan
kuin äkkiä yllättävä tauti.

-- Ja on silloin nimeltään intohimoa, -- selitti Terttu.

-- Niin sanotaan, -- myönsi Lauri, -- mutta se voi silloin silti
olla sitä todellista, oikeata rakkautta, sillä siinä juuri on sitä
veren- ja hengenheimolaisuutta, joka vetää yhteen kaksi "oliota"
vastustamattomalla voimalla.

-- Ehkä sitte sanot, ettei ilman intohimoa oikeata rakkautta olekaan?
-- kysyi Terttu.

-- En uskalla väittää, mutta uskallan luulla niin olevan, -- sanoi
Lauri. -- Uskallanpa luulla, että intohimoa sittenkin on olemassa
siinäkin vastakkaisessa rakkauden lajissa, joka tulee hiipien kuin
vaarallisin tauti, vaikka se silloin ei ole asianomaisten itsensä
huomattavissa. Sanalla sanoen: se on veri, joka siinäkin vetää heidät
toisiaan kohti.

-- Se on siis niin vaarallinen asia? -- kysyi Terttu ja hänen
kysymyksessään piili monenlaisia eri vivahduksia: vakavuutta, leikkiä,
ivaa, ehkäpä pieni salavihjaus Laurin mahdollisiin kokemuksiin sen
asian suhteen.

Lauri sen huomasi ja vastasi samaan sävyyn:

-- On, -- kun ei tiedä koskaan, minkälaiset siitä voi olla seuraukset.

-- Niinkö? -- sanoi Terttu naurahtaen. Ja Lauri vastasi siihen vain
kuivasti:

-- Niin.

-- Ei, mutta nyt meidän täytyy jo ruveta lähtemään kotiinpäin, -- sanoi
yhteen menoon Terttu, nousten paikaltaan. -- Alkaa jo hämärtää ja äiti
voi olla huolissaan, minne olemme jääneet.

Lauri nousi myöskin ja lähti astumaan Tertun vieressä. Kun he
suojapaikastaan rotkon kautta nousivat kalliolle, huomasivat he, että
myrsky oli äitynyt täyteen vauhtiin. Meri kuohui viheriän harmaana
vyöryttäen vaahtopäisiä jättiläisaaltoja rantaa kohti, särkien ne
pärskeellä kareja ja kallion kielekkeitä vastaan. Pilvet ajelivat
rajusti toisiaan matalalla taivaalla ja tuuli repeli tempauksin niitä,
koettaen saada niistä sadetta irti. Silloin tällöin putoilikin joku
pisara. Eräs höyry tupruttaen paksua savua, joka painui alas aalloille,
ponnisteli voimiaan Hangon satamaan päin. Ja etäältä ulapalta vilahteli
määräajoin majakan tuli.

-- Katsotaanhan silmänräpäys, Terttu! -- pysäytti Lauri Tertun,
pidellen häntä käsivarresta. -- Tämä on suurenmoista.

-- Se on pelottavaa, -- sanoi Terttu. -- Ihmisraukat, joiden pitää olla
merellä nyt!

Lauri sanoi:

-- Menkäämme ulos tuonne kielekkeelle! Katsos, kuinka tuolla yhdeksäs
aalto komeasti kohosi ja räiskähti kauas kalliolle! Ja kuinka
voimakkaasti meri taas imaisi vetensä takaisin!

Terttu seurasi Lauria, käsi hänen käsivarrellaan, ja Lauri tunsi,
kuinka Tertun hermot puistattivat häntä.

-- Se on pelottavaa, -- sanoi Terttu vielä kerran. Hänen hameensa
helmat hulmusivat paukkeella myrskyn ravistamina.

-- Emmehän me ihmiset pelkää elämänkään merellä, -- jatkoi Lauri. --
Tuommoista on kuitenkin sää usein meidän ihmisraukkojenkin sielussa.

-- Mutta sitä emme silmin näe, -- lausui Terttu. -- Luulen, ettemme
pelkää niin paljon sitä, jota emme näe, vaikka tiedämme ja tunnemmekin
sen olevan. Kuolemaakin pelkäämme oikein vasta silloin, kun se on
silmiemme edessä.

Samassa räiskäytti taaskin suuri aalto vettä korkealle ilmaan, niin
että Tertun ja Laurin täytyi hiukan peräytyä paikoiltaan.

-- Kas, kuinka veneet tuolla poukamassa keikkuvat ja laitojaan
hankaavat toisiaan vastaan! -- osoitti Lauri pieneen lahden pohjukkaan,
joka on niemien ja kallioiden kainalossa aivan kasinon kentän
edessä. He seisoivat juuri kylpyhuoneen takana olevalla korkeimmalla
kielekkeellä ja toisella puolella poukamaa näkyi kaksi ihmishaahmoa
rannalla. Laiturin kohdalla häämöitti vielä kolmas haahmo, joka näkyi
puuhaavan purjeveneen kiinnittämisessä laituriin.

-- Tuossapa on vene päässyt irti! -- sanoi Terttu. -- Katsos, kuinka se
lyö laitojaan kalliota vastaan, -- tuossa meidän jalkojemme juuressa!

Lauri jätti Tertun seisomaan ja laskeutui katsoakseen muutaman askeleen
alemmaksi rantaan päin viettävää kalliota myöten. Samassa löi taaskin
suuri aalto ja pärskähytti vettä juuri sille kohtaa, missä Lauri
seisoi. Tämä peräytyi nopeasti taaksepäin, kääntyi, juoksi muutaman
askeleen ylöspäin, mutta yht'äkkiä hänen kenkänsä korko lipesi ja hän
vajota romahti jonnekin vähän matkan päähän Tertusta, niin että Terttu
näki vain hänen päänsä. Terttu kirkasi ja peitti kasvonsa.

-- Lauri, Lauri! -- huudahti hän. -- Mikä sulle tuli? Satutitko itsesi?

-- En vähääkään, -- vastasi Lauri alaalta, päätään kohottaen. --
Luisuin aivan sievästi istuallani kalliota myöten ja täällä on
hiekkapohja tie.

-- Mennään jo pois! -- sanoi Terttu rukoilevalla ja säälin äänellä, ja
etsi paikkaa, mistä voisi laskeutua alas sinne, missä Lauri oli.

-- Täältä pääsemmekin heti tielle, -- vastasi Lauri. -- Tule! -- lisäsi
hän ja ojensi kätensä Terttua kohti. -- Minä autan sinut alas.

Terttu astui likemmäksi ja melkein heittäytyi Laurin kaulaan, joka otti
hänet tukevasti käsivarsilleen ja nosti hänet hiekkapohjaan maahan.
Ollessaan Laurin sylissä tunsi hän, kuinka tämän kasvot painautuivat
hänen kaulaansa vasten ja vieno väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.

-- Kiitos! --- sanoi Terttu hiljaa, kun Lauri hellävaroin laski hänet
jaloilleen seisomaan.

-- Ethän toki peljästynyt? -- kysyi Lauri suottaillen.

Terttu ensin ei aikonut vastata mitään, mutta sitte pääsi hänen
huuliltaan melkein pahastuneella äänenpainolla:

-- Vielä sinä kysyt?!

Ja hän alkoi nopeasti astua kylpyhuoneelle päin Laurin rientäessä hänen
rinnallaan.

-- Mennään jo oikein sukkelaan! -- sanoi hän. Mutta puheesta ei
tahtonut tulla enää mitään. Eikä vaikeneminenkaan liioin rasittanut.
Kumpikin heistä oli ajatuksiinsa vajonnut.

Kun he olivat tulleet huvilan ovelle ja Lauri ojensi kätensä
hyvästiksi, sanoi hän Tertulle:

-- Muistuu mieleeni eräs lause Goethen romaanista "Die
Wahlverwandtschaften".

-- Mikä se sitte on? -- kysyi Terttu, käsi Laurin kädessä.

-- Tämä, vastasi Lauri: -- "Semmoinen on rakkauden laita, että se
yksinään luulee omaavansa oikeudet ja että sen tieltä kaikki muut
oikeudet saavat väistyä."

Oliko se anteeksi pyyntöä, itsensä puolustusta vai tunnustusta, --
siitä ei Terttu silloin ollut selvillä. Eikä taitanut olla Lauri
itsekään.

He toivottivat toisilleen "hyvää yötä" ja menivät kukin kotiaan.

Ja tuo lause antoi heille molemmille ajatuksen aihetta vielä kauan,
kauan.

       *       *       *       *       *

Kolme vuorokautta kesti myrskyä, joka toi mukanaan taajoja
sateenkuuroja. Ne olivat kovin ikäviä päiviä. Lauri ei käynyt
kaupungissa ollenkaan. Terttu ja hän eivät tavanneet toisiaan niinä
vuorokausina.

Vähitellen alkoi taivas seestyä, tuuli tyyntyi ja ihmiset alkoivat olla
enemmän liikkeellä. Kun Terttu neljäntenä päivänä jälkeen puolisen tuli
heidän huvilastaan alas maantielle, ajoi hänen ohitsensa ajuri, joka
vei Belle Vue'hen päin erästä nuorta vaaleaveristä, punaposkista ja
sirosti puettua naista. Tämä kääntyi, kun jo oli ajanut ohi, ja huusi:

-- Terttu, päivää!

Terttu tunsi silloin entisen koulutoverinsa, Helmi Leinikön ja
huiskautti hänelle päivänsuojallaan. Ajaja pysäytti ajurin, astui alas
rattailta ja juoksi takaisin Terttua tervehtimään.

-- Täälläkö sinä kesää vietät? -- kysyi iloisesti neiti Leinikkö,
ojentaen kätensä Tertulle.

-- Täällä olen äidin kanssa, joka ottaa kylpyjä, -- vastasi Terttu. --
Entä sinä, etsitkö asuntoa tänne jäädäksesi vai miksi ajelet?

-- Olen matkalla Tukholmaan, -- vastasi toinen. -- Tulin juuri laivalla
ja läksin vähän kaupungille ajelemaan, kun laiva seisoo täällä parin
tunnin ajan. Olenhan matkapuvussakin.

-- Tavattoman viehättävä, -- sanoi Terttu, tietämättä mitä sanaa oikein
käyttäisi ja silmäillen entistä koulutoveriaan kiireestä kantapäähän.
-- Mutta etkö tule sisään? -- lisäsi hän.

-- Eihän nyt ole aikaa, -- sanoi toinen. -- Tule sinä ennemmin kanssani
ajelemaan, minne ajuri vie!

-- No, sama se! Äiti onkin lääkärin luona ja minulla ei ole mitään
tekemistä, -- vastasi Terttu ja molemmat kiipesivät ajurin rattaille,
joka hiljakseen lähti ajamaan Belle Vue'hen päin.

Terttu ei ollut nähnyt Helmiä siitä saakka, kun he tyttökoulun
lopettivat. Helmin koti oli Etelä-Hämeessä, jossa hänen isällään
oli maatila, mutta koulun kävi hän Helsingissä. Lähemmin ei Terttu
entisen luokkatoverinsa kotioloja tuntenut eivätkä he olleet koulussa
olleet kovin läheisiä ystävättäriäkään. Heidän luonteensa olivat
olleet kovin erilaatuiset ja sen tautta ei heitä mitkään yhteiset
harrastukset vetäneet likemmäksi toisiaan. Mutta Terttu muisti Helmin
erittäin hyvin. Mikään lahjakas tyttö ei tämä ollut eikä lukukaan
häntä erikoisesti miellyttänyt. Hänen tavattoman iloinen luonteensa ja
harvinainen ulkomuotonsa herättivät kuitenkin kaikkien huomion. Niin
reipasta ja elämänhaluista tyttöä oli tuskin koko koulussa. Ja nämä
ominaisuudet loistivat nuoren tytön koko olemuksesta. Vaaleat hiukset,
jotka kiemuroina valuivat hänen olkapäilleen, kehystäen hänen terveyttä
uhkuvat verevät kasvonsa, joissa huomattavimpina olivat suuret
mustikkasiniset, kirkkaan loistavat, vaikka hieman teräväkatseiset
silmät ja melkein verta tiukkuvat, pulleat huulet, joiden lomista
kaksi kaunista valkoista ylähammasta pilkisti esille, antoivat hänen
kasvoilleen hiukan nukkemaisen näön. Kaunis vain ei ollut hänellä
ylähuuli, joka oli liiaksi ulkoneva, ja siitä syystä, varsinkin hänen
puhuessaan, ilmekään suupielissä ei ollut kaunis. Mutta sen kuitenkin
melkein unhotti hänen vartalonsa ja veikeän käytöksensä takia, jotka
vastustamattomasti lumosivat miesten mielen, Lisäksi hänellä oli
tavattoman pieni ja siro käsi, jonka hipiä oli lienteä kuin silkki.

Tässä kuvassa, joka oli jäänyt Tertun muistiin, oli nyt muuttunut
oikeastaan vain Helmin hiuslaite, mutta sekään, vaikka muodinmukainen
oli, ei suuresti rikkonut nukkemaista yleisvaikutusta hänen
kasvoissaan. Veikeästi toisella korvalla oleva hattu, josta riippui
suuri tumma viinirypäleterttu, ja eri värivivahduksissa läikehtivä
matkapäällyskaapu tekivät hänet todellakin viehättäväksi, niinkuin
Terttu hänelle sanoi.

-- Mitä sinä Tukholmaan matkustat? -- kysyi Terttu, kun he olivat
lähteneet ajamaan.

-- Muuten vain -- huvittelemaan, -- vastasi Helmi.

-- Ja ihan yksin? -- uteli Terttu edelleen.

-- Ainahan sitä matkalla tuttavia saa, -- huomautti Helmi, veitikka
silmännurkassa.

-- Hyvänen aika! -- osasi Terttu vain siihen sanoa. -- En minä vain
niin uskaltaisi.

-- Kukas minut söisi?! -- nauroi Helmi siihen.

-- Kuule! Mitä sinä olet tehnyt siitä saakka, kun koulusta pääsimme? --
kysyi Terttu taas.

-- En mitään. Tahi -- huvitellut vain. Mitäs varten elämme, ell'emme
huvitellaksemme? -- lasketteli Helmi sanojaan nopeasti ja iloisesti.
-- Elämmehän vain yhden kerran. Hetkestä on siis otettava vaari, että
kuollessamme voimme sanoa nauttineemme elämästä.

-- Sekö sinun mielestäsi sitte on elämän tarkoitus? -- kysyi Terttu,
katsoen pitkään Helmiin.

-- Se, -- vastasi tämä vilpittömästi, lyöden kuin vasaralla naulaan.

Terttu loi vain silmänsä syrjään ja oli hetkisen vaiti. Sitte sanoi hän:

-- Sinullahan oli sievä lauluääni ja soittelit pianoakin ennen. Etkö
ole sillä alalla koettanut jotakin tehdä?

-- Olen -- vähän kumpaakin harjoitellut, vaan ei siitä vielä ainakaan
ole mitään kokonaista tullut, -- selitti Helmi ja kysäisi samalla: --
Kenen huvila tuo?

-- En tiedä. Se on "Elviira" nimeltään ja siinä asuu venäläisiä
kesävieraita, -- vastasi Terttu.

-- Eikös täällä ole hauskoja kesävieraita, -- herroja? -- kysyi Helmi.

-- Miten mistäkin. Minä en ole semmoisia etsinyt, -- vastasi Terttu.

-- Mutta ehkä löytänyt jonkun etsimättä? Kuule! Oletko jo kihloissa
taikka ehkä naimisissakin? -- kysyi Helmi edelleen.

-- En kumpaakaan, -- sanoi Terttu.

-- Se on hyvä. Sen kyllä ehtii vielä, sen naimisjutun, -- laverteli
Helmi.

Samalla katsoi hän kelloaan. He olivat tulleet Belle-Vue'n lähelle ja
ajuri kysyi, oliko käännyttävä takaisin.

-- Tässäkö kaikki? Eipä täällä ollut paljon nähtävää. Käännytään pois
vain! -- vastasi Helmi.

-- Sinulla kun on noin edullinen ulkomuoto... -- alkoi Terttu, kääntyen
Helmiin päin.

-- Kiitos ystävällisyydestäsi! -- keskeytti tämä.

-- ... Ja osaat soittaa ja laulaa, -- jatkoi Terttu keskeytymisestä
välittämättä, -- sinun pitäisi antautua näyttämötaiteen tahi oikeammin
oopperan palvelukseen.

-- Johan nyt! Niin suuria minä en haaveksi, -- tokaisi Helmi.

-- Sehän olisi ainakin jokin järkevä elämän tehtävä, -- sanoi Terttu.

-- Kun Jumala minulle on niin vähän järkeä antanut, etten kaipaa mitään
elämän tehtävää! -- tuli taaskin vuolaana virtana puhe Helmin huulilta.
-- Minä raukka elän vain päivästä päivään, -- hypin kuin heinäsirkka,
-- lisäsi hän nauraen.

-- Voi, voi, sinun virsiäsi! -- oli kaikki, mitä Terttu siihen sai
sanotuksi.

-- Minnekä sitä ajetaan? -- kysyi ajuri.

-- Laivalle takaisin, -- vastasi Helmi. -- Minnekäs sinun on mentävä?
-- kysyi hän sitte Tertulta.

-- Minä jätän sinut heti paikalla tuossa lääkärin rakennuksen kohdalla
ja menen äitiäni noutamaan, -- vastasi Terttu.

-- Hyvä on, -- vastasi Helmi ja lisäsi: -- En minä viitsisi täällä
tuntiakaan asua. Täällä näyttää niin surmaavan ikävältä.

Terttu pysäytti ajurin.

-- Hyvästi nyt sitte, Helmi, ja onnea matkallesi! -- sanoi Terttu,
puristaen hänen kättään hyvästiksi.

-- Toivota edes paljon huvia! -- sanoi Helmi. -- Hyvästi! Hyvästi!

-- Voinhan senkin, -- sanoi Terttu.

-- Ai, paljon terveisiä äidillesi! -- huusi Helmi, kääntyen vielä
rattailla. Ja huiskauttaen kättään istuutui hän mukavammin paikalleen,
ajurin napsauttaessa hevostaan piiskalla.

Terttu tapasi äitinsä, joka jo oli käynyt lääkärin luona, ja kertoi,
kenen oli nähnyt ja minkä vaikutuksen Helmi häneen oli tehnyt.

-- Hän osaa ainakin elää, -- sanoi rouva Alanne tyttärelleen.

Terttu ei vastannut mitään. Hän muisti Laurin kertomat sanat
verenheimolaisuudesta ja löysi sitä jossakin määrin äidistään ja
Helmistä. Samalla hän taas muisti Laurin itsensä ja kummasteli, ettei
hän vielä ollut ilmestynyt heidän seuraansa. Olihan kulunut kokonaista
kolme vuorokautta heidän viime yhdessä olostaan. Eikähän ilmakaan enää
ollut esteenä hänen tulolleen. Olisikohan hän sairastunut vai missä oli
syy?

Ja Tertun levottomuus kasvoi, kun Lauria ei vielä iltasellakaan
näkynyt. Rouva Alanne sen huomasi ja illallista syödessä he molemmat
lausuivat arvelujaan Laurin poisjäämisestä, punniten syitä ja
vastasyitä.

-- Eihän teidän välillänne sitte mitään liene tapahtunut? -- kysyi
rouva Alanne vihdoin.

-- Mitäs sitä olisi voinut tapahtua, -- sanoi Terttu, katsellen
miettiväisenä merelle.

-- Tahi eihän hän liene jostakin loukkaantunut? -- lausui äiti edelleen.

-- En minä ainakaan mitään syytä tiedä, -- vastasi Terttu rypistäen
silmäkulmiaan.

-- Hm! -- oli siihen sitte rouva Alanteen ihmettelevä vastaus.

-- Ei puhuta siitä nyt enää! -- sanoi Terttu ja alkoi katsella
ympärilleen.

-- Ei puhuta sitte!

Melkein ääneti istuivat he huoneensa parvekkeella tunnin ajan ennenkuin
panivat maata. Äiti kuuli, että Terttu ei nukkunut pitkään aikaan.

Kun palvelijatar seuraavana aamuna tuli sisään, oli tarjottimella
Tertulle kirje, joka oli tullut kaupungin postissa. Hän ei tuntenut
käsialaa, sillä Lauri ei ollut hänelle koskaan vielä kirjoittanut,
mutta hänen sydämensä aavisti, että se oli häneltä ja hän repäsi
yhdellä tempauksella toisen reunan kuoresta pois.

-- Keltä se on? -- kysyi rouva Alanne.

Terttu ei vastannut mitään, mutta rouva Alanne huomasi hänen
kalpenevan, kun hän aukaisi kirjeen ja itsekseen luki sen niin
nopeasti, että hänen silmänsä näyttivät melkein ahmaisevan sen
sisällyksen. Lauri kirjoitti:

    "Hyvä Terttu!

    Ymmärrät varmaan, miksi en näinä päivinä ole voinut käydä
    kaupungissa, ja varmaan et minua ole odottanutkaan, mutta suonet
    minulle anteeksi, että näin kirjeessä ilmoitan Sinulle täytyväni
    äkkipikaa lähteä pois täältä joksikin aikaa. Syyn lähtööni saanet
    tuonnempana tietää. Ehkä tapaan teidät täällä vielä syksymmällä.
    Toivon, että tätikin suo minulle anteeksi, etten ennen lähtöäni
    voinut käydä luonanne hyvästillä kiittämässä teitä kaikesta
    minulle osoittamastanne ystävällisyydestä.

    Parhaimmat terveiseni tädille ja Sinulle.

    Ystävällisin tuntein

                                                  Lauri H."

Terttu viskasi tämän kirjeen, joka oli nopealla käsialalla kirjoitettu,
äitinsä eteen ja meni väräjävin hermoin ulos parvekkeelle, sanaakaan
sanomatta. Hän oli kuin mykistynyt tuijottaessaan alas tielle, kun äiti
muutaman minuutin perästä tuli.

-- Sehän on todellakin kummallista, -- alkoi rouva Alanne puhua, kun
he istuutuivat pöydän ääreen, hän sohvaan ja Terttu vastapäätä häntä
tuolille.

Terttu vain oli vaiti, joi ja söi haluttomasti eikä katsonut äitiinsä
lainkaan.

-- Olisikohan häneltä rahat loppuneet täällä kauemmin oleskellakseen
vai mikä ihme...?! -- mietiskeli taas äiti ääneen.

-- Mitä sinä nyt viitsit tuosta puhua?! -- sanoi Terttu vihdoin
pahastuneena. -- Jokainen tekee niinkuin tahtoo.

-- Tietysti, tietysti, -- myönteli äiti. -- Ja kun meni, niin menköön!
Eihän hän meille sen läheisempi ollut.

-- Juo nyt, äiti, niin mennään sitte ulos! -- kiirehti Terttu, sillä
hän tahtoi kuitenkin jollakin lailla mieltään rauhoittaa.

-- Tiedäthän, etten minä niin pian valmistu, -- sanoi rouva Alanne. --
Mene sinä yksin edeltä, jos tahdot, ja odota minua kasinon edustalla.

Terttu oli lopettanut ja päätti lähteä ulos, niinkuin äiti kehoitti.
Kun hän katsoi ulos ikkunasta, näki hän rouva Bondénin kulkevan sivu.
Silloin heitti hän nopeasti päällysviittansa hartioilleen, otti
päivänsuojansa ja sanoi äidilleen:

-- Minä odotan sinua sitte siellä.

Terttu astui nopeasti portaita ja melkein juoksi mäkeä alas, tiellä
riennättäen askeleitaan ehättääkseen rouva Bondénin, joka kulki
kasinolle päin. Hän ajatteli, että ehkäpä tämä tiesi Laurista jotakin
muuta.

Ja tuskin oli Terttu häntä ehtinyt tervehtiä, kun rouva Bondén tokaisi
hänelle vasten silmiä:

-- No, ja maisteri Honkasalo taisi matkustaa pois?!

-- Tiedättekö tekin sen jo, rouva Bondén? -- kysäsi Terttu koettaen
olla välinpitämätön.

-- En tiedä muuta kuin sen, että näin hänet eilen satamassa, kun "v.
Döbeln" tuli, joka oli matkalla Tukholmaan, -- selitti rouva Bondén. --
Sitte näin hänen ottavan ajurin ja kiireesti ajavan Hangon kylään päin.
Veljeni sanoi hänet sitte taas nähneensä satamassa, kun "v. Döbeln"
lähti.

Terttu tunsi jo rouva Bondénin ensimäisistä sanoista punastuvansa
korviaan myöten ja levähytti auki päivän suojansa, jolla koetti
mahdollisimman paljon peittää häneltä kasvojaan.

-- Vai niin! -- sai Terttu vain sanotuksi ja hän tunsi, kuinka hänen
kurkkuaan kouristi.

-- Ettekö te sitte tietäneet hänen lähdöstään mitään? -- kummasteli
rouva Bondén.

-- Kyllä, -- ilmoittihan hän, -- sokelsi Terttu, tietämättä oikein,
kuinka nyt puhuisi.

-- Varmaan tekee hän sitte vain pienen huvimatkan, -- sanoi rouva
Bondén, joka näytti olevan kiireissään, ja kysäsi samalla: -- Entä
rouva Alanne? Kuinka hän jaksaa?

-- Kiitoksia, -- kyllä äiti taas on parempi, -- vastasi Terttu ja oli
iloinen, kun rouva Bondén ojensi hänelle kätensä hyvästiksi.

Salaman nopeudella kulkivat Tertun aivoissa ajatusyhtymät: Helmi --
Tukholma -- v. Döbeln -- Lauri -- Tukholma. Ja hän istuutui melkein
herpaantuneena juurakkotuolille kasinon edustalle, sulki päivänsuojansa
ja veteli sillä puoliympyrää edestakaisin tuolinsa eteen, tuijottaen
maahan. Hän ei tahtonut mitenkään saada ajatuksiaan juoksemaan selvää
tolaa. Hän etsi syytä Laurin lähtöön. Oliko hän ehkä sittenkin jollakin
lailla käyttäytynyt niin, että Lauri kaikkosi hänen luotaan? Hän
muisti, mitä tapahtui sinä myrskyisenä iltana kallionkielekkeellä.
Hän muisti, että oli rentonaan heittäytynyt Laurin käsivarsille, kun
Lauri auttoi häntä alas. Luuliko Lauri ehkä --? Ehkä hän sai väärän
käsityksen? Mutta sehän oli niin välitön, niin viaton, niin vilpitön
teko. Hänhän oli peljännyt, kun Lauri putosi, ja antoi sitte vain
Laurin auttaa itseään alas. Ja silloin oli Lauri painanut suudelman
hänen kaulaansa. Hän siis ehkä sittenkin otaksui enemmän, kuin oli
tarkoitus. Sekö siitä sitte oli seuraus heidän kävelystään, jonka
kuluessa he niin paljon olivat puhelleet?! Sekö sitte oli seuraus, kun
he tulivat tuohon läheiseen kosketukseen ja tunteet, vaikka vain senkin
verran, ilmaisivat, mitä sydänten pohjalla piili?!

Terttu ei ollut huomannutkaan, kun hänen äitinsä astui hänen luokseen.
Ja melkein mahdotonta oli rouva Alanteen saada tytärtänsä puhumaan, kun
he läksivät tavalliselle aamukävelylleen. Terttu olikin ensin aikonut
olla äidilleen mitään sanomatta, että oli puhutellut rouva Bondénia
ja kuullut häneltä Laurin nähtävästi matkustaneen Tukholmaan. Lopulta
hän päätti kertoa kuulemansa äidilleenkin, sillä hän tiesi äitinsä
kuitenkin saavan tietää sen rouva Bondénilta, kun hänet tapaisi.

Rouva Alannekin hämmästyi kuullessaan Laurin matkasta niin, että löi
kätensä yhteen, pysähtyi ja sanoi:

-- Ei, mutta --! Onkohan se totta?

-- Miks'ei se olisi mahdollista?! -- sanoi Terttu.

-- Mahdollista kyllä, mutta sitä en olisi _häneltä_ odottanut, --
ihmetteli rouva Alanne edelleen, joka myöskin, Tertun kertomusten
nojalla, sovitti Helmin ja Laurin matkat yhteen.

-- Ehkä he olivat tuttuja ennestään, ehkäpä, -- -- mutta Terttu ei
lopettanut lausettaan arveluineen.

-- Olisihan Lauri edes joskus tullut hänen nimensä maininneeksi, jos
niin olisi ollut, -- jatkoi rouva Alanne.

-- Päinvastoin, äiti, jos heidän välillään jotakin oli, -- lausui
Terttu mielipiteensä.

-- Ai, mutta nyt minä muistan. Puhuihan Lauri kerran, että hänen
pitäisi tutkimuksiaan varten käväistä täältä Tukholman kirjastoissa
lukemassa, -- kääntyi rouva Alanne tyttärensä puoleen.

-- Minä en sitä kuullut häneltä; kyllä sinä erehdyt, äiti, -- sanoi
Terttu.

-- En, en, en, muistan ihan varmaan, -- vakuutti rouva Alanne
aivan kuin rauhoittaakseen Terttua ja saadakseen hänen ajatuksensa
käännetyiksi kalvavasta epäluulosta.

-- Olkoon kuinka tahansa, mutta niin on asianlaita, -- sanoi Terttu. --
Ja nyt pyydän, äiti, ettei puhuta siitä koskaan enää puolta sanaakaan.
Hän on mennyt ja sillä hyvä.

-- No, no, kuinka vain tahdot, -- vakuutti rouva Alanne, -- ei puhuta
sitte.

       *       *       *       *       *

Pari viikkoa kului sitte tavallista entistä elämää, -- harmaata,
yksitoikkoista. Rouva Alanne oli jo lopettanut määrätyt kylpynsä, mutta
heillä oli ollut ollut aikomus viipyä Hangossa vielä syyskuun alkuun,
jotta äiti saisi levätä ja voimistua täydellisesti. Tuli kuitenkin
muutamia sateisia päiviä ja kun Tertun mieli edelleen oli myrtynyt,
sanoi hänen äitinsä hänelle:

-- Mitä me täällä enää teemme; parasta on palata kotia Helsinkiin.

-- Kuinka tahdot, -- sanoi Terttu. -- Isäkään ei enää tahdo käydä
täällä.

Muutaman päivän perästä he olivat valmiit lähtemään ja he palasivat
laivalla, niinkuin olivat tulleetkin. Kun "Torneå"-laiva Hangon
satamasta kääntyi Helsinkiin, istui Terttu äitinsä vieressä
peräkannella ja katseli kuinka potkuri muodosti laivan jälkeen pitkän
kuohuvan tien, johon kalalokit iskivät alas sieppaamaan nokkaansa
laivasta mereen viskattuja tähteitä. Ja kun laiva oli tullut ulommaksi
merelle ja oli kasinon ja kylpylän kohdalla, vilkasi Terttu kerran
sinnepäin, mutta käänsi kohta kasvonsa pois ja äiti huomasi, että hänen
silmäripsissään riippui kyynel. Samalla alkoi savutorvesta kohota
paksu musta savu, jonka tuuli painoi alas vettä kohti, ja aivan kuin
suruharso levisi laivan ja mantereen välille.

Sitte tuli syksy, surullinen, onneton syksy. Isä oli tullut kovin
synkkämieliseksi ja lokakuussa päätti hän ampumalla päivänsä. Syy
oli jäänyt Tertulle salaisuudeksi. Hän aavisti kuitenkin, että
hänen vanhempainsa avioliitto ei ollut koskaan ollut onnellinen,
mutta missä perussyy oli, sitä hän ei tietänyt. Isä, joka oli kovin
vakavaluontoinen ja jonka luonnon Terttu oli saanut periä, oli varmaan
kantanut sydämessään jotakin kalvavaa surua, joka vihdoin kävi
hänelle ylivoimaiseksi. Lääkärit selittivät, tavallisuuden mukaan,
että asessori Alanteen oli vallannut äkillinen mielenhäiriö. Isän
raha-asiat olivat kyllä olleet huonot, mutta hänen henkivakuutuksellaan
selviytyivät he pulasta, äidin saadessa kohtalaisen ylimääräisenkin
eläkkeen.

Sellaisissa suruissa ja huolissa oli kulunut talvi. Kesän he viettivät
sen jälkeen Ruovedellä.



V.


Näissä muistoissa, jotka toinen toisensa perästä kiitivät Tertun
aivoissa, istui hän salin sohvan nurkassa noin neljännestunnin ajan,
kun Toini tuli äidin huoneesta häntä puhuttelemaan.

-- No, mitä sinä täällä mietit? -- kysyi Toini ja tarttui Terttua
kädestä, joka lepäsi sohvan kädennojalla.

-- Kaikellaista, -- vastasi Terttu ja pyyhkäsi kädellään ylös
yli otsansa aivan kuin huitaisten pois nuo muistot päästään kuin
tungettelevan kärpäsen.

-- Äitisihän näyttää kovin virkeältä tänään ja on niin iloinen,
että olette saaneet vuokralaisen, -- lohdutteli Toini hyväilevällä
äänellään. -- Sinun pitää myöskin olla iloinen ja tyytyväinen, --
lisäsi hän.

-- Olenhan minä, -- sanoi Terttu, joka oli noussut ja kiertänyt kätensä
Toinin vyötäisille.

Ja he kävelivät muutaman kerran edestakaisin nurkasta nurkkaan. Silloin
soi eteisen kello ja Hilma tuli ovea aukaisemaan.

-- Se on tohtori varmaankin, ellei jo, -- -- sanoi Terttu, keskeyttäen
lauseensa.

-- Kyllä se on hän. Hän uhkasi tulla tähän aikaan, -- jatkoi Toini.

Samassa kuului eteisestä, Hilman avatessa ovea, reippaasti lausuttu:

-- Päivää!

-- Enkö sanonut, -- huomautti Toini.

-- Kuulee jo äänestä, että se on meidän herttainen tohtorimme, -- sanoi
Terttu seisoen salin ovella.

Sisään astui, paiskaten Tertulle ja Toinille voimakkaasti kättä,
kookas, noin kolmenkymmenenviiden vuoden vanha mies, jonka kasvot
näyttivät todellakin niin herttaisen avonaisilta, että luuli niissä
näkevänsä sanat: "Lukekaa tästä, tässä näette kaikki!" Muuten oli
vaikea sanoa, mitkä niissä kasvoissa olivat omituisimpia piirteitä,
sillä ystävällisyyden leima poisti niistä loistollaan kaikki
erikoisilmeet. Etupäässä astui näkyviin kuitenkin suu terveine
hampaineen ja se hyvänluontoinen hymy, joka aina seurasi siitä lähtevää
puhetta. Nenä oli paksu ja voimakas ja sen alla riippuivat tuuheat
vaaleanruskeat viikset, joita tohtori välistä pyyhkäisi ylöspäin
kätensä selkäpuolella. Silmät vivahtivat myöskin ruskeilta, mutta
lähempää katsottuina oli niissä silmäterän ympärillä epämääräinen
sinisen vihertävä väri. Niiden katse oli kuitenkin suora ja avonainen,
mutta kovin tutkiva ja toiseen syventyvä, kun tohtori katsoi potilaansa
silmiin. Otsa oli valoisan kirkas.

-- Täällä tietysti voidaan hyvin? -- sanoi tohtori Aulanko, istuutuen
lähimäiseen nojatuoliin sohvapöydän luo ja luoden katseensa sekä
Terttuun että Toiniin.

-- Niinhän Toini väittää, -- vastasi Terttu.

-- Semmoinen on rouva Alanteen omakin tunne, -- lisäsi Toini.

-- Enkö minä sanonut, -- rohkaisi tohtori Aulanko, -- että parempaan
päin tässä on käännyttävä.

-- Kyllä tohtori saa tulla, -- kuului rouva Alanteen ääni viereisestä
huoneesta.

-- Minä vain kutsua odotinkin, -- sanoi tohtori, ponnahtaen ylös
tuoliltaan. -- No? -- kuului sitte vain hänen astuessaan toiseen
huoneeseen.

Toini seurasi häntä sinne.

Sillä välin meni Terttu Laurille vuokrattuun huoneeseen ja loi vielä
kerran silmäyksen ympärilleen, oliko kaikki niinkuin piti olla.
Ajatukset risteilivät hänen päässään niin, ettei hän tietänyt, kuinka
käyttäytyä. Kuinka tulikaan Lauri heille asumaan sen jälkeen kuin he
sillä lailla olivat eronneet Hangossa?! Ja kuinka oli meneteltävä, jos
tulisi puhe hänen pikaisesta lähdöstään sieltä? Ehkä oli parasta olla
lainkaan kajoamatta noihin entisiin muistoihin, olla kuin vieras, olla
kuin aivan toinen, uusi ihminen. Hänhän oli jo niin rauhoittunut ja nyt
alkoivat tunteet kuohua hänessä jälleen.

Kummallista oli kuitenkin, että Lauri oli tullut huonetta vuokraamaan
aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillään sitä ennen. Kuka
tietää, ehkä kaikki sittenkin oli erehdys, ettei mitään semmoista ollut
ollutkaan, jota hän oli kuvitellut rouva Bondénin kertomusten johdosta.
Kuka tietää, ehk'ei Lauri ollenkaan ollut matkustanutkaan Tukholmaan.
Hänhän silloin kirjeessään lupasi toiste selittää syyn poislähtöönsä.
Ehkä hän sen nyt sitte selittääkin, jahka saapuu. Turhahan on näin
edeltäkäsin antaa tunteilleen valtaa.

Ja Terttu palasi taas saliin. Sinne tuli myöskin kohta tohtori Aulanko,
jolla oli määräys käsissään. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja
sanoi samassa Tertulle:

-- Äidiltänne ovat tipat lopussa. Mutta minä uudistan vain tämän
entisen määräykseni.

-- Strofantiako? -- kysyi Terttu.

-- Juuri sitä, -- sanoi tohtori. -- Sehän se tepsii. -- Ja hän huo'ahti
kirjoitettuaan uusimismääräyksen ja pannen kynän pois.

-- Onkos teidän mielestänne, tohtori, äiti parempi? -- kysyi Terttu
puoliääneen.

Tohtori kääntyi tuolillaan ja hypitteli nopeasti toista polveaan,
sanoessaan:

-- Siihen kysymykseen on helppo vastata. On, -- parempi kuin viime
kerralla täällä käydessäni.

-- Mutta ylimalkaan hänen tilansa? -- uteli Terttu. -- Tahtoisin oikein
tietää.

Samassa oli tohtori kääntynyt ja huomannut kirjoituspöydän hyllyn alla
nurkassa pienehkön pullon, jonka hän sieppasi käteensä. Nimikelapulla
oli pääkallo ja sen alla kaksi luuta ristissä sekä kirjoitus:
"Kloroformia".

-- Mistä tämä on? Mitä te tällä teette? -- kysyi hän, katsoen
tutkivasti Terttuun. Hän oli samalla tyytyväinen, ettei tarvinnut
vastata Tertun viimeiseen kysymykseen.

-- Sehän on teidän itsenne minulle hankkima, tohtori, -- sanoi Terttu.
-- Ettekö muista? Kaksi vuotta sitte, kun pikku kanarialintuni oli
nukutettava.

-- Se on totta. Ja te olette säilyttänyt tämän siitä asti?

-- Olen -- muistona.

-- Enpäs minä ole tätä muistoa pöydällänne ennen nähnyt.

-- Se on ollutkin pöytäni laatikossa. Äsken otin sen esille ihan
ajatuksissani, kun kirjoitin erästä kirjettä.

-- Parasta olisi kaataa sisällys pois.

-- Eihän siitä toki ihminen voine iäksi nukkua? -- kysyi Terttu. --

-- Eipä tiedä, -- vastasi tohtori leikillisesti; -- joka tapauksessa --
pankaa muistonne pöytälaatikkoon takaisin!

-- Sen teen teidän nähden, -- sanoi Terttu ja pani pullon
kirjoituspöytänsä laatikkoon, vetäen joitakin papereita sen peitoksi.

Samassa tuli Toini viereisestä huoneesta ja sanoi Tertulle, että hän
menisi äitinsä puheille. Toini käytti tätä tilaisuutta hyväkseen ja
kysyi tohtorilta:

-- Kuinkas on tänään, Kaarlo?

Vieraiden läsnä ollessa he eivät sinutelleet toisiaan, mutta näin
kyllä. Toini ei ollut Tertullekaan vielä puhunut mitään, että hän oli
kihloissa tohtori Aulangon kanssa.. He olivat jo pari vuotta tunteneet
toisensa ja heidän luonteensa olivat lähentäneet heitä niin, että
tohtori Aulanko muutama viikko sitte oli pyytänyt Toinia vaimokseen.
Jostakin syystä he vielä pitivät välinsä salassa.

Toinin kysymykseen Aulanko vastasi nipistämällä kokoon vasenta
silmäänsä ja pyörittämällä päätään.

-- Siis huonosti? -- kysyi Toini.

-- Jalat ovat koko lailla turvoksissa. Sydämellä on kova työ. Jumala
tietää, kuinka kauan se jaksaa jyskyttää, -- vastasi Aulanko hiljakseen.

Terttu palasi ja kysyi äitinsä puolesta, saisiko keittää kahvia
tohtorille. Tämä kieltäytyi muitten tehtävien tähden ja alkoi
hyvästellä. Hän poikkesi vielä rouva Alanteenkin huoneeseen ja sitte
sieltä palatessaan sekä salin kautta eteiseen mennessään sanoi:

-- Jos tarvitaan, olen valmis millä hetkellä tahansa tulemaan -- yöllä
tahi päivällä. Näkemiin siis!

Ja tuota pikaa heitti hän päällystakin päälleen ja poistui.

-- Me nyt sitte ainakin juomme kahvia, -- sanoi Terttu ja lähti
ruokasaliin sitä hommaamaan.

-- Minulle se on turha, -- esteli Toini.

-- Tuleehan meille vuokralainen kohta, -- huomautti Terttu
ruokasalista. -- Se on häntäkin varten.

-- No, se on toista, -- vastasi Toini ja meni jälleen rouva Alanteen
luo.



VI.


Oli kulunut tunnin aika, kun Lauri saapui. Kun hän oli peseytynyt ja
pukeutunut toisiin vaatteisiin, pyysi Terttu hänet ruokasaliin kahvia
juomaan Toinin ja hänen seurassaan.

-- Enkös minä saa ensin mennä tätiä tervehtimään? -- kysyi Lauri.

-- Minä kysyn, -- sanoi Terttu.

Samassa tuli Toini häntä vastaan rouva Alanteen huoneesta. Terttu
tarttui häntä kädestä ja vei Laurin luo, esittäen heidät toisilleen.

-- Odotetaan silmänräpäys, -- sanoi Terttu Toinille. -- Lauri tahtoo
ensin käydä äitiä tervehtimässä.

-- Rouva Alanne käski ensin juomaan kahvia ja pyytää maisteri
Honkasaloa sitte tulemaan hänen luokseen, -- sanoi Toini.

-- Tehkäämme niin sitte, -- sanoivat Terttu ja Lauri melkein yhteen
ääneen ja naurahtivat tämän lystin yhteen sattuman johdosta.

Terttu vei heidät ruokasaliin ja istutti Toinin ja Laurin vastakkain,
käyden itse toiseen päähän pöytää hoitamaan kahvin kaatoa. Hilma toi
kiiltävän kuparipannun pöytään ja peitti sen kauniilla koruompeluisella
kahvipannun myssyllä. Sill'aikaa kuin Terttu antoi kahvin hiukan
"seistä", kertoi Lauri matkastaan.

Hän tuli suoraa päätä Oulusta, jonne oli tullut hevoskyydillä kotoaan.
Oli ollut vanhempainsa luona koko heinä- ja elokuun. Ei ollut kotona
käynyt kokonaiseen vuoteen.

-- Missäs viime talven olit? -- kysyi sitte Terttu, ja alkoi kaataa
kahvia kuppeihin, jotka ojensi Toinille ja Laurille.

-- Berlinissä -- väitöskirjaani valmistelemassa, -- vastasi Lauri.
Sieltähän pääainekset olivat koottavat väitöskirjani ensimäistä,
historiallista osaa varten.

-- Mikä sillä on tarkoitus, jos rohkenen näin oppimattomana kysyä? --
sanoi Terttu hiukan ujosti.

-- Sillä, -- historiallisella osalla, -- on tarkoitus selittää Goethen
"Die Wahlverwandtschaften" romaanin synty, -- sanoakseni yhdellä sanalla
kaikki, -- lausui Lauri.

-- Aa! -- sanoi vain Terttu ja ojensi sokerirasian ja vehnäiskorin
vuoroon Toinille, vuoroon Laurille.

-- Sen osan korrehtuuriarkin voin jo antaa Tertulle luettaviksi, jos
se huvittaa, -- sanoi Lauri.

-- Kyllä, vastasi Terttu. -- Olenhan nyt lukenut itse romaaninkin, --
lisäsi hän, pannen erikoisen painon "nyt" sanalle.

-- Niinkö?! No, sittehän voimme siitä paljonkin keskustella, -- sanoi
Lauri hilpeästi.

-- Olikos vielä mitään uusia historiallisia aineksia löydettävissä? --
kysyi Toini vaatimattomasti lempeällä äänellään Laurilta. -- Kerrotaan,
että Goethe on jo niin läpeensä tutkittu, että tunnetaan kaikki hänen
pesulaskunsakin, -- lisäsi hän vielä.

-- Se on totta. Mitään varsinaista uutta sitä osaa varten en
odottanutkaan löytäväni. Mutta kaikki vanhakin oli minulle
välttämätöntä tätä tutkimustani varten ja sen sain parhaiten Saksasta,
tietysti, -- selitti Lauri.

-- Sen sijaan kai tulee olemaan paljon mielenkiintoista väitöskirjan
muissa osissa? -- jatkoi Terttu.

-- Saadaan nähdä, -- sanoi Lauri. -- Olen ainakin parastani koettanut.

-- Se on esteetillinen tutkimus? -- kysyi Toini.

-- Niin, -- vastasi Lauri. -- Toinen osa on omistettu
kaunotieteelliselle ja viimeinen, kolmas osa, sielutieteelliselle
erittelylle.

-- Se mahtaa todellakin olla mielenkiintoinen teos, -- sanoi jälleen
Toini.

-- Minä luulen kyllä, että siveelliseltä kannalta katsottuna voi tuoda
esiin paljonkin uutta Goethen puheena olevan romaanin suhteen, -- sanoi
nyt Terttu, -- ainakin paljon ristiriitaisia mielipiteitä.

-- Minun väitöskirjassani tuleekin olemaan kokonainen luku, jossa
käsitellään taiteen suhdetta moraaliin, -- selitti Lauri.

-- Olen jostain lukenut, että romaania aikoinaan pidettiin monella
taholla aivan epäsiveellisenäkin, -- selitti vuorostaan Terttu.

-- Se on totta sekin, -- innostui Lauri puhumaan. -- Ja juuri sitä
kysymystä pohdin minäkin mainitsemassani luvussa.

-- Mihin suuntaan? -- kysyi Toini.

-- Samaa ai'oin kysyä minäkin, -- sanoi Terttu.

-- Selitän tuon katsantokannan epäoikeutetuksi, -- vastasi Lauri.

-- Minä alan todellakin uskoa, että tuosta väitöskirjasta tulee kovin
mielenkiintoinen teos, -- huomautti Terttu.

-- Siis ei Goethen romaani, sitä lukiessasi, ole antanut aihetta
uskoon, että siitä voisi mitään väitöskirjaa kirjoittaa? -- kysyi Lauri.

-- Sitä puolta en ole pystynyt edes huomioon ottamaan, mutta että se
todellakin antaa paljon ajattelemisen aihetta kelle tahansa, se on
mielestäni varma, -- sanoi Terttu.

-- Se on siis sinua miellyttänyt?

-- Kyllä -- monessa suhteessa, vastasi Terttu.

-- Esimerkiksi? -- uteli Lauri.

-- Ensiksikin sen tyyli on aivan toisellainen, kuin nykyajan
romaaninkirjoittajain, -- selitti Terttu. -- Siinä ei huomaa mitään
hermostuneisuutta, niin sanoakseni. Sen kulku on kuin suuren, leveän,
mahtavan virran, -- niin rauhallinen, mutta samalla kuitenkin niin
mukaansa tempaava syvyydellään, johon kuvastuu koko avara maailma.

Lauri ihastui.

-- Se oli komea, sattuva vertaus, -- sanoi hän ja oikein pyörähti
tuolillaan.

-- Mutta yksi vika siinä on minun mielestäni, -- sanoi Terttu.

-- Se on hauska kuulla, -- katsoi Lauri uteliaana Terttuun.

-- Vahinko, etten ole sitä lukenut, -- sanoi Toini, joka kuunteli
tarkkaan.

-- Se on se, että jokaisessa henkilössä tahi jokaisen henkilön takana
aina huomaa Goethen itsensä puhumassa, -- selitti Terttu edelleen.

-- Goethen oma suuri personallinen leima! -- huudahti Lauri. -- Se ei
ole vika, vaan ansio.

-- Esimerkiksi, kun se muurari pitää puheensa siinä perustuskiven
laskemistilaisuudessa, niin ihan joka sanasta tuntee Goethen ja aina
vain Goethen, -- jatkoi Terttu. -- Olisihan siinä pitänyt olla edes
jotakin erikoisesti "muurarimaista", -- naurahti hän.

-- Huomautuksesi on suorastaan nerokas, -- sanoi Lauri. -- Mutta tämä
tyyli on juuri se, joka on vastakohta nykyajan realistiselle.

-- Tahdoin vain sanoa, -- huomautti Terttu vaatimattomasti, -- ettei
se ole luonteenomainen, etteivät eri henkilöt puhu _omalla_ tavallaan,
vaan _tekijän_ tavalla.

-- Ymmärrän varsin hyvin tarkoituksesi ja ihastuksella kuuntelen
arvosteluasi, -- sanoi Lauri.

-- Herran tähden! Arvostelemaan minä en pysty. Se on vain vaatimaton
mielipiteeni, -- sanoi Terttu, joutuen hieman hämille.

-- Turha olla vaatimaton, -- ihastui Lauri taaskin. -- Kun nyt olet
lausunut mielipiteesi, kuten tahdot arvostelusi nimitettäväksi,
tuon teoksen muodollisesta puolesta, niin olen sanomattoman utelias
kuulemaan, mitä sinulla vielä on sen sisällyksestä huomauttamista, --
tiedusteli Lauri.

Samalla kuului rouva Alanne ääntelevän huoneessaan. Toini hyppäsi
paikaltaan ja juoksi sinne.

-- Se ei ole niin helposti sanottu, -- vastasi Terttu. -- Se romaani on
luettava moneen kertaan ennenkuin sen perille on oikein päässyt. Sitä
paitsi minä en ole kypsynyt siitä mitään sanomaan.

-- Kypsynyt? -- kysäsi Lauri kummastellen.

-- Avioliittokysymyksiä voivat arvostella vain ne, jotka itse ovat tahi
ovat olleet naimisissa. Ja avioliitostahan siinä suuressa määrin on
kysymys, -- selitti Terttu.

-- Rakkaudesta, -- väitti Lauri lievästi vastaan.

-- Rakkaudesta avioliitossa, -- puolustihe Terttu.

-- Myönnän, -- sanoi Lauri. -- Minun siis ei pitäisi siitä väitöskirjaa
kirjoittaakaan, kun en ole enkä ole ollut naimisissa?

-- Ei, -- vastasi Terttu.

-- Sepä oli juttu! -- naurahti Lauri.

Nyt tuli Toini takaisin ja pyysi maisteri Honkasaloa tulemaan rouva
Alanteen huoneeseen.

Lauri nousi ja Terttu seurasi häntä saliin.

Salin ovesta näki Terttu, että Lauri astui vuoteen luo ja painoi suunsa
rouva Alanteen hänelle ojentamalle kädelle. Kun Toinikin tuli saliin,
jäivät molemmat tytöt sinne siksi aikaa, kun Lauri oli rouva Alanteen
huoneessa. Toini istuutui sohvaan ja Terttu lähelle häntä nojatuoliin,
joka oli aivan rouva Alanteen huoneeseen vievän oven kohdalla. Siitä
saattoi Terttu kuullakin, mitä sisällä puhuttiin.

Hän kuuli ensiksikin, että hänen äitinsä lausui ilonsa siitä,
että Lauri oli tullut heille asumaan, johon Lauri vastasi samalla
kohteliaisuudella, että oli tyytyväinen, kun sattui saamaan asunnon
heidän ystävällisessä kodissaan, lisäten siihen kuitenkin, että olisi
toivonut tapaavansa "tädin" hyvissä voimissa. Tähän äiti huo'ahtaen
vastasi, että oli kaukana siitä, mitä oli ollut Hangossa ja että sen
jälkeen muutenkin asiat paljon olivat muuttuneet. Kun äiti vielä sanoi,
että hyvin muisti heidän tutustumisensa Hangossa ja että Lauri ei ollut
ollenkaan muuttunut, odotti Terttu saavansa kuulla Laurin suusta jonkun
sanasen, joka olisi viitannut hänen äkilliseen katoamiseen sieltä,
mutta Lauri silloin vastasikin vältellen:

-- Välistä, täti hyvä, on parempi olla muistelemattakin entisiä
tapahtumia. Niissä voi olla paljon rumaakin, joka vain masentaa mielen.

-- Niin, niin, -- saattaa olla niinkin, -- huo'ahti siihen jälleen
vastaukseksi äiti, ajatellen nähtävästi enemmän itseään kuin Laurin
sanoja.

Tuosta Laurin lauseesta, joka kuulosti jonkinlaiselta katumukselta,
anteeksipyynnöltä, vaikka olikin hyvin hämärästi ilmaistu, Terttu
huomasi, että epäilemättä oli paras olla koskettelematta sitä kohtaa
milloinkaan, koskapa se tuntui noin "masentavan" Laurin mieltä.
Puhukoon siitä Lauri itse, jos tahtoo, hän ei ainakaan nyt ai'o
sanallakaan tiedustella Laurin silloista menettelyä.

Sitte kuului Lauri vielä kertovan olostaan Berlinissä, jossa sanoi,
tutkimustensa ohessa, paljon käyneen teatterissakin, siltä varalta,
että joskus kotimaassa joutuisi teatteriarvostelijaksi. Ja hän lisäsi,
että meidän teatteriarvostelumme oli koko lailla takapajulla, se
kun usein oli aivan taitamattomien ja asiaan perehtymättömienkin
henkilöiden hoidettavana.

-- Miekkoinen sinä, Lauri, joka olet saanut maailmaa nähdä ja -- elää
mukana! -- sanoi sairasvuoteellaankin yhä elämänhaluinen rouva Alanne.

-- Mutta nyt minä väsytän tätiä liiaksi puheillani, -- sanoi Lauri ja
nousi.

-- Saanhan sinua nyt nähdä joka päivä, -- lausui raukeasti rouva
Alanne, ojentaen kätensä Laurille.

-- Joka päivä tulen tätiä tervehtimään, jos täti vain sallii, --
vakuutti Lauri ja kumarsi.

Rouva Alanne nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään ja Lauri poistui
saliin.

-- Miltä sinusta äiti näyttää? -- kysyi Terttu Laurilta puoliääneen.

-- Paljon, paljon muuttunut, -- vastasi Lauri, myöskin ääntään
hiljentäen. -- Varsinkin kasvojen hipiä näyttää niin mullankarvaiselta,
niinkuin sanotaan, -- lisäsi Lauri.

Toini ja Terttu nyökäyttivät hänelle vain alakuloisesti päätään.

-- Rouva Alannetta täytyy aina kuitenkin rohkaista, -- sanoi Toini
maisteri Honkasalolle.

-- Tietysti, tietysti, neiti Syväri, -- sanoi tämä. -- Ymmärrän varsin
hyvin, ettei koskaan saa sanoa sairaalle hänen tilansa olevan huonon.

Toini poistui taas rouva Alanteen huoneeseen ja Terttu ja Lauri jäivät
kahden kesken. Etteivät puheellaan häiritsisi sairasta, menivät he
ruokasaliin.

-- Meidän äskeinen keskustelumme jäi täällä hieman kesken, -- ryhtyi
Lauri puhumaan. -- Ja sinä löit minua vähän kuin puulla päähän, --
jatkoi hän. Et ainakaan rohkaissut minua väitöskirjani suhteen.

-- Kuinka niin? -- naurahti Terttu.

-- Kun sanoit, ettei minun pitäisi väitöskirjaani julkaista, kun minä
en ole enkä ole ollut naimisissa.

-- Niinhän minä taisin sanoa, -- hymyili Terttu edelleen.

-- Mutta suonet minun huomauttaa, että Goethe jo ennen kuin meni
naimisiin, oli osannut valmistaa tämän syvällisen romaaninsa, -- sanoi
Lauri rohkeasti.

-- Hänellä kuitenkin siis oli paljon kokemusta niissä asioissa, --
vastasi Terttu.

-- Niin että? -- alkoi Lauri, mutta hätkähti, kun hänen oli tehtävä
johtopäätös Tertun väitteestä.

-- Niin että? -- kysyi Terttu ja katsoi voitokkaasti Lauriin.

Kumpikin oli selvillä siitä, minkä tuli seurata. "Joko -- tahi". Joko
oli Lauri jo paljon kokenut niissä asioissa tahi oli hän kokematon eikä
siis ollut kykenevä väitöskirjaansa kirjoittamaan.

-- Sinä luulet soimanneesi minut sanoillasi, -- sanoi Lauri eikä
hellittänyt vieläkään. -- Luulit panneesi minut pussiin, mutta
huomautan vielä puolestani, että Goethe kuuluu itse muutamia vuosia
ennen kuolemaansa kertoneen, että tässä hänen romaanissaan ei ole
yhtään riviä, jossa ei olisi hänen omia elämyksiään, vaikka samalla ei
yhtään riviä niinkuin hänen elämyksensä todellisuudessa ovat olleet.
Niin että? -- keskeytti Lauri ja katsoi vuorostaan voitokkaasti
Terttuun.

-- Niin että, -- vastasi Terttu rauhallisesti, -- että se on hyvin
kaksimielisesti sanottu.

-- Huomaan, että olen saanut sinusta ankaran vastaväittäjän, --
lausui Lauri lopuksi ja hymyili ihastuneena. -- Samalla huomaan, että
voit paljon auttaa minua viimeistelytyössäni -- hyvillä neuvoilla ja
viittauksilla, -- jos tahdot.

-- Hyvin mielelläni, -- vastasi Terttu, -- mikäli kykenen ja ehdin
-- tahdon lukea korrehtuuriarkkeja, kun ne olet korjannut. Sitä kai
oikeastaan vain tarkoitatkin?

Samassa helähti eteisen kello ja Hilma juoksi ovea avaamaan.



VII.


-- Onko herrasväki kotona? -- kuuli Terttu tutun äänen kysyvän. Hänen
poskensa kävivät samalla hieman kalpeiksi ja kun hän katsahti Lauriin,
huomasi hän, että Lauri rypisti otsaansa ja jännitti kuuloaan.

-- Kyllä, mutta rouva on sairas-vuoteen omana, -- vastasi Hilma.

-- Kysykää nyt kuitenkin, eikö neiti ota vastaan, -- kuului taaskin
sama ääni eteisestä. -- Sanokaa: neiti Leinikkö!

-- Minä kysyn, -- vastasi Hilma, niiahti ja pyörähti ruokasaliin, jossa
kuiskaten sanoi Tertulle: -- neiti Leinikkö ja hänen kanssaan eräs
herra. Ottaako neiti vastaan?

Terttu katsahti Lauriin sanaakaan sanomatta. Tämä meni, myöskin
sanaakaan sanomatta, ikkunan luo ja alkoi vakavana katsella ulos
pihalle.

-- No, Hilma pyytää saliin! -- oli ainoa, mitä Terttu osasi sanoa.

Hilma vei vastauksen tulijoille, jotka riisuutuivat, keskenään jotakin
kuiskaten ja Hilman kehoituksesta astuivat saliin.

Sillä välin oli Terttu mennyt Laurin luo ja, katsoen häneen, sanonut:

-- Tule sinäkin, niin esittelen sinut! Lauri vastasi vain päätään
pyörittämällä.

-- Se on minun entinen koulutoverini, -- jatkoi Terttu. -- Eihän se
sovi, ettet tule. Hän varmaan jo näki sinun olevan täällä.

-- Voinhan tulla myöhemmin, -- vastasi Lauri kuivakiskoisesti.

Terttu näki vieraiden seisovan salin ovella ja riensi heitä
tervehtimään.

-- Tulin esittelemään sinulle sulhaseni, -- sanoi Helmi iloisella
ja tyytyväisellä äänellä, Tertun häntä tervehdittyä toivottamalla
tervetulleeksi. -- Insinööri Keidas, neiti Alanne, -- lisäsi Helmi.

-- Toivotan sydämestäni onnea, -- sanoi Terttu tervehtien sulhasta
ja tarttuen sitte uudelleen Helmiä kädestä sekä vetäen häntä sohvaan
istumaan.

Samalla osoitti hän insinöörille tuolia sanoen:

-- Tehkää niin hyvin!

-- Niin, näin on käynyt sen jälkeen kun viimeksi Hangossa tavattiin, --
alkoi puhe juosta Helmin suusta.

-- Luulin, että sinä jo aikoja sitte olit naimisissa, kun en mitään ole
sinusta kuullut, -- Ruotsissa, -- lisäsi Terttu vastauksekseen.

-- Pyh, se oli vain pieni huvimatka, -- naurahti Helmi. -- Kas,
siitähän en ole sinulle, Toivo, vielä kertonutkaan, -- kääntyi hän
sulhasensa puoleen.

-- Kaipa sinulla on vielä paljonkin minulle kerrottavaa, -- sanoi
insinööri Keidas, joka koko ajan vain ihastuneena katseli morsiantaan.

-- Tämä on nyt minun toivoni ja keitaani elämäni erämaassa, --
suottaili Helmi siihen vastaukseksi, sulhasensa hymyillessä.

-- Ja sinä olet aina sama iloinen ja huoleton, -- sanoi Terttu.

-- Heinäsirkka, -- jatkoi naurahtaen Helmi.

-- Ja ulkonaisestikin muuttumattoman kaunis, -- sanoi Terttu.

-- Mitäpä sitä muuta voisikaan meidän i'ällämme, -- sirkutteli Helmi.
-- Ajattelen samaa sinustakin, vaikken sitä niin suoraan sano, kuin
sinä, -- lisäsi hän.

-- Ai'oin taannoin juuri huomauttaa, -- puuttui insinööri Keidas
puheeseen, saatuaan vihdoin sananvuoron, -- että on harvinaista kuulla
ystävätärten kesken sellaista lausuntoa, kuin minkä neiti Alanne äsken
sanoi Helmille.

-- Miksen sitä sanoisi, mitä ajattelen, kun asia on niin viaton, --
lausui Terttu ja nousi ylös vetääkseen äitinsä huoneeseen vievän hieman
raollaan olevan oven kiinni.

-- Toivo, näetsen, ei tunnusta lausuntoasi oikeutetuksi, -- sanoi
siihen Helmi, mutta painoi samalla kätensä suutaan vasten, kun huomasi
Tertun sulkevan oven ja lisäsi: -- Ai, me häiritsemme sairasta
puheellamme!

-- Ehk'ei se niin vaarallista ole, -- lausui Terttu hiljaa.

-- Sitä paitsi luulen, että sinulla oli vieras, -- sanoi Helmi ja
katsoi ruokasaliin päin.

-- Vieras -- ei, mutta vuokralaisemme, joka tänään juuri muutti meille
asumaan, -- selitti Terttu. -- Ehkä saan esitellä, -- lisäsi hän ja
meni kutsumaan Lauria ruokasalista saliin.

Tertun mentyä tarttui insinööri Keidas Helmiä kädestä ja painoi sitä
suutaan vasten. Kun Terttu Laurin kanssa palasi saliin, näki hän
eteisestä, että Helmi huitaisi sulhastaan kohti kädellään, jota tämä
juuri oli suudellut ja kuiskaten sanoi:

-- Anna jo olla!

Samalla huomasi Terttu, että kun Lauri, joka hänestä näytti hieman
kalpealta, astui salin ovelle, Helmin poskille lehahti puna. Terttu oli
harvoin nähnyt Helmin punastuvan ja siksi tuo punastuminen jo ilmaisi
hänelle paljon. Helmi kuitenkin pian selvisi hämmingistään ja kun
Terttu esitteli hänelle ja insinööri Keitaalle Laurin, niin hän aivan
reippaasti sanoi:

-- Minä luulen, että olemme joskus ennen tavanneet toisemme?

-- Kyllä, -- neiti, -- parikin kertaa, -- vastasi Lauri
kuivakiskoisesti. -- Ja insinöörin kanssa olen puhellut eräällä
rautatiematkalla Oulun radalla, -- lisäsi hän, kääntyen hyvin nopeasti
puheeseen insinööri Keitaan kanssa.

-- Minä muistan varsin hyvin maisterin, -- vastasi tämä.

-- Kuka ei minun sulhastani tuntisi, -- sanoi Helmi hilpeästi, kuin
ei mikään olisi häntä enää häirinnyt. -- Toivo matkustelee kaikille
radoilla. Nyt on hän saanut määräyksen johtaa rakennustöitä Karjalan
radan jatkolla, mutta minä olen sanonut, että Lieksaan tahi Joensuuhun
minä en muuta asumaan ja ellei muutosta tule, niin hän saa minulta
rukkaset -- putoilivat sanat rakeina Helmin suusta.

Kaikki nauroivat ja mikä milläkin huomautuksella vastasi Helmin
vakuutukseen. Terttu puolestaan oli sillä välin tehnyt kaikki
havaintonsa Laurin ja Helmin suhteen sekä samalla tarkastanut myöskin
insinööri Keitaan ulkomuotoa.

Insinööri Keidas oli keskikokoinen, huolellisesti puettu ja
käytökseltään hieman teennäisen siroliikkeinen mies. Hänen tummat
hiuksensa olivat keskellä päätä pitkän matkaa takaraivolle kulkevasta
jakauksesta kiiltävän sileiksi su'itut kahdelle puolen. Silmät
olivat pienet, mutta vilkkaat ja näyttivät jotensakin mustilta hänen
kultasankaisten pincenez-lasiensa takaa. Nenä oli hieno ja suipponeva.
Parta, joka, kuten hiukset, oli tumma, oli lyhyeksi leikattu ja
leu'asta myöskin suipponeva, joten koko hänen kasvojensa muoto
oli pitkähkö ja suippo. Musta, silkkikäänteillä varustettu pitkä
vierailutakki, jonka kauluksesta kohosi puhtoisen valkoinen paidan
kauluri ja sen ympärille taidokkaasti sidottu, jalokiven koristamalla
kultaneulalla kiinnitetty harmaansiniseen vivahtava kaulahuivi,
hihansuista kauas esiinpistävät, myöskin lumivalkoiset ja samoin jonkin
jalokiven koristamilla kultanapeilla liitetyt kalvosimet, mustanharmaan
juovikkaat, vasta silitetyt housut ja puolittain kiiltonahkaset kengät,
kaikki todisti, että insinööri Keidas oli tahi ainakin tahtoi olla
hienostunut herra. Joka tapauksessa huomasi, että hän oli pukeutunut
tehdäkseen morsiamensa kanssa ja ehkäpä tämän kehoituksesta vierailuja
ystävien ja tuttavien luona voidakseen sanoa, että he olivat kihloissa.
He eivät olleet mitään kihlausilmoitusta sanomalehtiin panneet, mutta
toivoivat, että piakkoin kyllä kaikkiin lehtiin oli ilmestyvä pikku
uutinen, jossa sanottaisiin: "Kihloihin ovat menneet neiti Helmi
Leinikkö, maanviljelysneuvos Jalmari Leinikön ja hänen puolisonsa
Lindan, o.s. Siimes, tytär ja insinööri Toivo Keidas".

Myöskin Helmi oli puettu tämän tapaisia vieraissakäyntejä varten.
Tietysti oli hänen pukunsa viimeisen kuosin mukaan ja, samoin
kuin hattukin, jonka väri oli valittu puvun väriä täydellisesti
vastaavaksi, -- jotakin tummanpuoleista _fraise écrasée._ Hatussa
oli komea, kallisarvoinen kamelikurjen sulka paitsi samanlaista
silkkisamettireunustetta, jota oli liivin ja hameen koristeena.
Entisten korujensa lisäksi oli Helmi sulhaseltaan saanut kauniin
hohto- ja rubiinikivillä varustetun sormuksen, jonka hän usein omien
silmiensäkin iloksi antoi sormessaan kimallella. Kaiken kaikkeaan,
Helmi oli hurmaava tässäkin puvussaan.

-- Kuule! Mutta enkö minä saisi käydä äitiäsi tervehtimässä? -- kysyi
Helmi Tertulta.

-- Täällä kävi juuri lääkäri ja äitiä on tänään jo niin paljon
rasitettu, etten parhaimmallakaan tahdollani uskalla -- pyytää, --
sanoi Terttu.

Kun herrat sillä välin myös olivat vaihtaneet muutamia lauseita
keskenään, lausui insinööri Keidas Tertun sanojen johdosta
morsiamelleen:

-- Emmehän muutenkaan voi niin kauan viipyä, Helmiseni!

-- Toivon, että kun toisen kerran tulet, äiti voi... Asuthan
Helsingissä? -- kysyi Terttu, katkaisten ensimäisen alottamansa lauseen.

-- Kyllä, -- ja ai'on toistaiseksi tänne jäädäkin, -- vastasi Helmi
sulhaseensa katsomatta, joka taaskin oli keskustelussa Laurin kanssa,
mutta vähä väliä vilkaisi morsiameensa.

-- Vai niin? -- kysyi Terttu merkitsevästi.

-- Kuule! Tulethan kohta minun luonani käymään, Terttu? -- kysyi Helmi,
painaen molemmat kätensä Tertun syliin ja katsoen häntä kasvoihin. --
Asun Antinkadun 9:ssä, tiedäthän, aivan vanhan kirkon lähellä, porras
D, alakerrassa.

-- Tietysti tulen -- mielellänikin, -- vastasi Terttu ja huomasi, että
Lauri rypisti otsaansa ja jännitti kuuloaan heihin päin.

-- Minulla on sinulle kaikellaista kerrottavaa, kaikellaista, --
painosti Helmi sanansa.

-- Kiitos! kiitos! -- sanoi Terttu. -- Sallitte kai, että toimitan
kupin kahvia? -- kysyi hän ja nousi.

-- Emme, emme, -- sanoi Helmi ja nousi hänkin.

-- Kyllä meidän nyt täytyy lähteä, -- sanoi myöskin insinööri Keidas.

-- Kuulethan, että valtani on mennyttä, -- suottaili Helmi, ojentaen
Tertulle kätensä hyvästiksi. -- Muuten olemme jo liiaksi sairastakin
häirinneet, -- lisäsi hän.

Samassa tuli Toini saliin rouva Alanteen huoneesta.

-- Kas, Toini, -- sanoi Helmi. -- Täälläkö sinä olet?

-- Tulin tervehtimään entistä koulutoveriani, kun tunsin sinut
äänestäsi, -- sanoi Toini. -- Rouva Alanne sitä paitsi käski sanomaan
sinulle terveiset ja pyysi anteeksi, ettei voi sinua tänään pyytää
luokseen huoneeseensa.

-- Kuulin jo, että täti on niin heikko, -- sanoi Helmi. -- Kuule!
Oletko sinä todellakin sairaanhoitajatar -- ammatiltasi, tarkoitan? --
kysyi hän vielä Toinilta.

-- Olen kyllä, -- vastasi Toini.

-- Minäkin olin päättänyt valita sen uran, ell'en olisi muuten
kihloihin joutunut, -- sanoi Helmi hiukan ilkeämielisesti, niin että
Toinin posket saivat vienon punaisen hohteen. -- Ai, niin, enhän ole
esitellyt sinulle vielä sulhastanikaan, -- lisäsi hän, esitellen
insinööri Keitaan Toinille.

-- Ikävä kyllä olemme juuri poislähdössä, -- sanoi insinööri Keidas,
joka näytti jo hieman kärsimättömältä, -- niin että meidän täytyy sanoa
hyvästi samalla kertaa.

-- Niin, -- sanoi Helmi. -- Paljon, paljon terveisiä tädille!

-- Viimeiseksi ojensi Helmi kätensä Laurille, sanoen kylmästi ja
päätään kohottaen, mutta samalla hymähtäen:

-- Hyvästi, maisteri!

Helmi ja hänen sulhasensa poistuivat eteiseen, jonne, Tertun soitettua
sähkökelloa, Hilma jo oli tullut vieraiden päälle päällysvaatteita
auttamaan. Terttu ja Toini seisoivat, kädet toistensa vyötäisissä,
salin ovella ja Lauri seisoi hiukan loitommalla heidän takanaan, kunnes
vieraat olivat menneet.

Samalla kuului rouva Alanteen ääni, joka kutsui Terttua. Hän ja Toini
menivät rouva Alanteen huoneeseen ja Lauri poistui nopeasti omaan
huoneeseensa.

Kun Terttu noin kymmenen minuutin kuluttua palasi saliin, kuuli hän
Laurin astuskelevan edestakaisin huoneessaan. Itse asettui Terttu
kirjoituspöytänsä viereen seisomaan ja hänen katseensa jäi tuijottamaan
ulos tuohon tavalliseen maisemaan, joka heidän ikkunansa kehykseen
näkyi. Mitään eivät hänen silmänsä kuitenkaan nähneet.

Mikä ihmeellinen päivä! Mikä joukko tapahtumia muutaman tunnin
kuluessa! Kaikki tuntui niin rauhalliselta, niin onnelliselta tänä
aamuna. Vieläpä senkinjälkeen, kuin hän oli kirjeensä kirkkoherra
Vaaraselle lähettänyt, oli mieli verrattain tyyni. Mutta sitte ilmestyi
yht'äkkiä Lauri ja kaikki vanhat muistot heräsivät mieleen jälleen.
Ja tuskin oli hän hiukan ehtinyt rauhoittua Laurin läsnä olosta,
tuskin ehtinyt unheeseen haudata kaikki ikävät yksityisseikat heidän
ensimäisen tuttavuutensa ajoilta, tuskin ehtinyt tuntea jonkunlaista
varmuutta, että kaikki epäluulot, jotka hänen sydäntään kalvoivat,
olivatkin mahdollisesti kaikkea perustusta vailla, kun yht'äkkiä
ilmestyi juuri se henkilö, joka oli syynä kaikkeen, joka, niinkuin hän
ainakin luuli, oli aiheuttanut hänen ja Laurin silloisen ystävyyden
odottamattoman särkymisen. Nyt se tuntui melkein varmalta, että silloin
Helmi Leinikkö sittenkin oli heidän väliinsä tullut. Se tuntui niin
varmalta kaikista niistä pikku seikoista päättäen, mitkä Terttu ehti
huomata niiden muutamien minuuttien kuluessa, jotka he kaikki olivat
tänä päivänä yhdessä olleet, Epäilystä ei ollut enää mitään.

Mutta olihan Helmi kihloissa nyt!

Mitä oli siis hänen ja Laurin välillä tapahtunut?

Mitä siitä nyt välittäisi? Eikö sittenkin voisi kaikkea unhottaa, jos
jotakin oli tapahtunut?

Kaikki oli riippuva Laurista, mitä hän oli sanova, mitä tekevä. Eihän
hänellä, Tertulla, ollut mitään tekemistä Helmin kanssa.

Helmi kyllä pyysi Tertun käymään luonaan, että saisi kertoa hänelle
_kaikellaista,_ mutta eihän ole niin välttämätöntä noudattaa kutsua.
Vasta jos asiat vaatisivat, silloin voisi mennä kuulemaan --
_kaikellaista._

Mikä ihmeellinen päivä! Mikä ääretön joukko tapahtumia!

Ja Terttu vaipui, pää käsien varaan, kirjoituspöytänsä ääreen istumaan.
Ja hänen korvissaan kaikuivat Laurin askeleet, kun hän astuskeli
edestakaisin huoneessaan.



TOINEN OSA



I


Kauan aikaa sen jälkeen tuntui Tertusta yhä kuin ovi todellakin olisi
taas sulkeutunut hänen ja Laurin välille ja hän vain olisi kuullut
menneen ajan askeleiden kaikua. Toimissaan ollen omalla puolellaan
kuuli hän, että Lauri oli alkanut purkaa tavaroitaan ja järjestää niitä
paikalleen. Sitä tehdessään Lauri toisinaan viheltelikin ja Terttu
teki johtopäätöksensä, että Laurin mielessä mahdollisesti jälleen
oli tapahtunut muutos, että hän oli unohtanut noiden odottamattomien
vieraiden käynnin.

Mutta että hänen ja Laurin välillä sittenkin oli olemassa jotakin
selittämätöntä, sen hän tunsi sydämessään edelleenkin. Sen asian
suhteen päätti Terttu pysyä aivan toimetonna, olla suorastaan
välittämättä havainnoistaan ja jättää alotteen ottamisen täydellisesti
Laurin tehtäväksi, jos tämä katsoi siihen syytä olevan. Tertun mielestä
oli todellakin hauska nähdä, kuinka Lauri nyt aikoi menetellä.

Ennenkuin lähti ulos päivälliselle, tuli Lauri saliin, kädessään
muutamia valmiiksi painettuja arkkeja väitöskirjastaan. Terttu oli
ruokasalissa ja oli juuri syönyt päivällistä Toinin kanssa. Huomattuaan
Laurin, meni Terttu saliin ja kysyi, tarvitsiko hän jotakin.

-- En, en, -- vastasi Lauri. -- Toin vain nämä arkit sinulle, jos
joutessasi haluaisit niitä silmäillä.

-- Hyvin mielelläni luen, -- lausui Terttu, -- mutta pian ei minulta
niiden lukeminen käy.

-- Eikä ole kiirettäkään, -- sanoi Lauri. -- Tässä on vasta se
historiallinen johdanto. Tärkeimmät osat ovat vielä lopullista
viimeistelyä vailla. Korjauksia voi tulla vielä paljonkin.

-- Niinkö?! -- kysyi Terttu, katsoen Lauria nyt taas, viimeisten
tapahtumain jälkeen ensi kerran, suoraan silmiin. Hänestä tuntui, että
Laurikin siihen saakka oli aivan kuin väitellyt hänen katsettaan.

-- Niin, -- vastasi Lauri, -- aina voi tulla lisää jotakin uutta, joka
vaatii korjaamaan sen, mitä ennen on tehnyt.

Tertusta nuo sanat kaikuivat niin omituisilta. Hän antoi niille miltei
vaistomaisesti paljon suuremman kantavuuden, syvensi melkoisesti
niiden sisällyksen. Hänestä ne eivät ainoastaan kohdistuneet Laurin
väitöskirjaan, vaan vertauskuvallisesti tarkoittivat heidän välisiä
suhteitaan. Ja hän kysyi Laurilta luontevasti:

-- Joko nytkin on tullut...?

-- Jo, -- vastasi Lauri. -- Mutta siitä enemmän toiste.

Tertusta tuntui nyt kuin ovi heidän välillään olisi ollut hieman
ra'ollaan ja kuin ra'osta olisi auringon valon juova paistanut
lattialle hänen eteensä.

-- Näkemiin siis! -- sanoi Lauri.

Ja kun Terttu, hänen pukiessaan eteisessä päällystakkia ylleen, vielä
seisoi salin ovella, niin kysyi Lauri:

-- Menisimmekö ehkä hiukan kävelemään Eläintarhaan päin, kun palajan?

-- Miks'emme voisi mennä, -- vastasi Terttu hilpeästi. -- Onhan Toini
täällä koko illan äidin luona.

-- Hyvä on, -- sanoi Lauri ja nyökäytti hymyillen Tertulle päätään,
sulkiessaan eteisen oven.

Ja Terttu kuuli, että hän portaita alas astuessaan iloisesti vihelteli.

Tunnin kuluttua palasi Lauri ja Terttu oli sillä välin muuttanut
kotipukunsa sijaan toisen. Kun Lauri näki hänet tuossa uudessa asussa,
pysähtyivät hänen silmänsä häneen pitkäksi aikaa ja hän tunsi olevansa
saman lumouksen vallassa kuin silloin, kun hän ensi kerran näki Tertun
Hangon kasinon lukuhuoneessa. Ja kun Terttu sitte oli pannut päähän
hattunsa, joka oli vaatimaton, ilman liiallisia koristeita, mutta silti
somisti erinomaisesti Tertun tumman kauniita kasvoja, ja Lauri oli
auttanut kapan hänen päälleen, niin hän ei malttanut olla sanomatta:

-- Olen ylpeä, kun taas saan käydä sinun rinnallasi, Terttu.

-- H-h! -- oli vain se pieni äännähdys, minkä Lauri kuuli Tertun
suusta, jossa vielä oli hänen toinen hattuneulansa, mutta Laurista
tuntui, että tuossa äännähdyksessä oli jotakin niin rakastettavan
sydämellistä, jotakin vastaavaa ilon ja tyytyväisyyden tunnetta
Tertunkin puolesta, eikä mitään, joka olisi todistanut, että Terttu
olisi pitänyt Laurin sanoja mairitteluna tahi että hän itserakkaana
olisi ylpeillyt kauneudestaan, ei mitään teennäisen pilkallistakaan.
Syy oli se, että nuo sanat Laurin suusta olivat kaikuneet Tertun
korvaan niin vilpittömiltä, että hän tunsi niiden todellakin lausuvan,
mitä sydän tunsi.

Lauri puolestaan ei voinut olla huomaamatta kaikesta, -- kaikesta,
mitä heidän välillään oli sanottu ja mikä oli jäänyt sanomatta, mikä
tahallaan oli jätetty sanomatta näiden muutamien tuntien kuluessa, --
että hänellä Tertun sydämessä oli valtava sija -- vieläkin. Oikeammin
hän nyt vasta huomasi, että hän jo ennen oli voittanut Tertun sydämen
siinä määrin, että hänellä siinä oli tuo valtava sija vieläkin --
kaikesta huolimatta. Nyt vasta hän huomasi, mitä hänen olonsa Hangossa
ja hänen lähtönsä sieltä oli merkinnyt Tertulle. Mutta samalla alkoi
hän myöskin huomata, mitä Terttu oli hänelle, mitä hän hänelle oli
ollut, vaikk'ei silloin ollut osannut hänelle tarpeeksi arvoa antaa,
ja mitä hän hänelle oli _velkaa_ silloisesta menettelystään. Ja hän
muisti nyt, mitä silloin kirjeessään oli Tertulle kirjoittanut, mitä
oli luvannut sanoa _toiste._ Hänen oli siis pidettävä lupauksensa,
pysyttävä sanassaan. Eikä sitä vaatinut vain hänen omatuntonsa, vaan
hänen sydämensäkin. Sitä varten oli Lauri nyt tämän kävelyn Tertulta
pyytänytkin.

-- Taisin käyttäytyä tuhmasti tänään vieraittesi kanssa? -- sanoi hän,
kun he asunnostaan olivat tulleet Siltavuoren rannalle, jota myöten
heillä oli aikomus Pitkänsillan poikki mennä Eläintarhaan päin.

-- Kuinka niin? -- kysyi Terttu vilkaisten syrjäsilmällä Lauriin.

-- Ensiksikin, kun ehkä saattoi näyttää siltä, ett'en _heidän_ tähden
tahtonut tulla saliin, -- lausui Lauri aivan kuin tahtoen aluksi
tunnustella maaperää.

-- _Sitä_ en luule, -- vastasi Terttu haluamatta syyttää Lauria, mutta
pannen painon _sitä_-sanalle, niinkuin hänen mielestään olisi voinut
olla muuta aihetta.

Sen Lauri hoksasikin ja jatkoi:

-- Toiseksi, kun mahdollisesti en osoittanut tarpeeksi huomaavaisuutta
entistä koulutoveriasi kohtaan, jonka kuulin tuon nuoren morsiamen
olevan.

-- Niin, monta sanaa ette oikeastaan keskenänne vaihtaneet, -- sanoi
Terttu hyvin hellävaroen, vaikka juuri se seikka olikin häntä eniten
kummastuttanut Helmin käydessä heillä sulhasensa kanssa.

-- Huomasitko sinäkin sen? -- kysäsi Lauri.

-- Kyllä, -- vastasi Terttu, -- varsinkin kun _sinä_ sanoit, että
parikin kertaa olitte tavanneet toisenne.

-- Niin, niin, se oli tuhmasti, -- sanoi Lauri ja vaikeni.

Ja he astuivat pitkän matkan sanomatta toisilleen sanaakaan. Terttu
odotti, sanoisiko Lauri vielä jotakin, alkaisiko hän selityksensä;
Lauri taas mietti, mitä piti tehdä, sanoako nyt jotakin selitykseksi ja
kuinka paljon oikeastaan.

-- Kovin paljon on sunnuntaiyleisöä liikkeellä, -- sanoi Terttu, kun he
silloin tulivat Pitkällesillalle.

-- Niin, -- sanoi Lauri. -- En tullut ajatelleeksi, että on sunnuntai,
kun pyysin sinua kävelylle Eläintarhaan.

Siitä olisi puhe voinut kääntyä toiselle tolalle. Tuntui kuin Terttu
olisi tahtonut pelastaa sillä Laurin pulasta. Laurille siinä olisi
ollut hyvä tilaisuus jättää koko selitys, joka hänen omaatuntoaan
painosti. Heidän pujotellessaan vastaan tulijoiden lomitse,
lausuivatkin he toisilleen kaikellaista välinpitämätöntä, mutta
ajatukset olivat molemmilla kuitenkin _siinä_ asiassa.

-- Minä en kertaakaan Hangossa kuullut sinulta, että sinä tunsit neiti
Leinikön, jopa olit hänen koulutoverinsakin, -- sanoi Lauri vihdoin.

-- Eihän hänestä tullut puhe, -- vastasi Terttu. -- Tapasin kuitenkin
Helmin siellä Hangossakin.

-- Niinkö?! -- sanoi Lauri kummastellen ja melkein katkaisten Tertun
lauseen.

Helmi siis ei ollut puhunut Laurille mitään siitä, että oli Tertun
tavannut ja hänen kanssaan ajellut Hangossa, _jos_ he todellakin
yhdessä olivat matkustaneet Tukholmaan. Sen johtopäätöksen Terttu nyt
oli taipuvainen tekemään Laurin lyhyen huomautuksen johdosta. Terttu
odotti mielenkiinnolla, mitä Lauri sen jälkeen sanoisi.

-- Milloinka? -- kysyi Lauri kotvasen kuluttua melkein arastellen.

-- Sen päivän aattona, kun sain sinun kirjeesi, -- vastasi Terttu.
Silloin, kun sinä läksit, -- jatkoi hän vielä, vaikka sanat olivat
takertua hänen kurkkuunsa.

Nyt teki Lauri johtopäätöksensä. Hänestä tuntui varmalta, että Terttu
aavisti kaikki, ehkäpä tiesikin kaikki, sanalla sanoen, että Terttu
oli täydellisesti selvillä hänen lähdöstään Hangosta, niinkuin se oli
tapahtunut.

-- Niin, se minun lähtöni silloin... -- huo'ahti Lauri ja siinä oli
kaikki, mitä hän sai sanotuksi.

Tertun korviin se kaikui jonkunlaiselta itsesyytökseltä ja hän oli
jo tyytyväinen siihenkin. Hän ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään;
katsahti vain Lauriin lempeästi, aivan kuin jo etukäteen anteeksi
antaen häntä vastaan tehdyn loukkauksen.

Lauri sen tunsi sielussaan ja hän teki melkein vaistomaisen liikkeen
kädellään Terttua kohti, aivan kuin hän olisi tahtonut tarttua Terttua
kädestä, tämän astuessa hänen vieressään, sanoessaan, milt'ei anteeksi
pyytävällä äänellä:

-- _Sen_ johdosta minulla olisikin kanssasi paljon puhuttavaa, Terttu.

-- Niinkö? -- sanoi Terttu melkein iloisella äänen painolla, jälleen
luoden lempeän katseen Lauriin.

-- Mutta se on niin vaikeata, -- jatkoi Lauri ja hänen sanoistaan
kajahti aivan kuin suuttumusta, aivan kuin hän ankarasti olisi itseään
soimannut.

-- Anna olla sitte! -- lausui Terttu samaan sävyyn ja vienosti hymähti.
-- Eihän se ole vält... eihän siihen pakkoa ole, -- korjasi hän
alottamansa lauseen.

-- Etkö todellakaan sitä _vaadi?_ -- sanoi Lauri ja nyt todellakin
tarttui Terttua kädestä, välittämättä ihmisistä, jotka tulivat heitä
vastaan ja kulkivat heidän ohitsensa Eläintarhan tiellä, jonne he jo
olivat saapuneet.

-- Tietysti en, -- vastasi Terttu, joka tunsi Laurin käden puristuksen.
-- Eikähän minulla ole siihen mitään oikeuttakaan, -- lisäsi hän ja
irroitti samalla kätensä.

-- Aivan oikein, -- sanoi Lauri. -- Olet aivan oikeassa, -- lisäsi hän
ja loittoni hieman Tertusta.

-- Mutta voinen kai toivoa, että unhotat kaikki? -- kysäsi Lauri vielä.

-- Olen aikoja sitte sen anteeksi antanut, -- vastasi Terttu, muuttaen
tuon sanan voimakkaammaksi käsitteeksi, -- niinkuin sen kyllä ehkä
olet, huomannut, -- lisäsi hän vielä.

-- Kyllä, kyllä, kyllä, -- sanoi Lauri melkein intomielin ja tavoitteli
jälleen Tertun kättä.

Terttu nyt melkein ojensikin kätensä Laurille, joka voimakkaasti
puristi sitä kädellään.

-- Kas, kuinka Töölön lahti on tyyni ja kirkas, -- lausui silloin
Terttu, kohta taas kätensä irroittaen. Ja Lauri huomasi Tertun
tahtovan, että _se_ keskustelu siihen nyt päättyisi.

Terttu oli kyllä toivonut saavansa täydellisen tiedon Laurin
silloisesta lähdöstä Hangosta, mutta toiselta puolen hän nyt ikäänkuin
pelkäsikin kuulla kaikkia yksityiskohtia siitä. Kun hän nyt joka,
tapauksessa sai nähdä Laurin katumuksen ja samalla huomasi, kuinka
vaikeata niiden ilmaiseminen oli Laurille, niin hänessä aivan itsestään
raukesi halu syventyä uudelleen noihin ikäviin tapahtumiin. Ja kun hän
huomasi, minkä helpotuksen tuon, niinkuin Lauri sanoi, _vaatimuksen
_ peruutus tuotti Laurille, niin tuntui hänestä itsestäänkin nyt
helpommalta olla tällä lailla. Hänen oli nyt sitäkin keveämpi olla,
kun tämä kaikki selvästi todisti, että Lauri oli häntä ajatellut,
häntä muistellut. Niin, Terttu alkoi todellakin olla aivan vakuutettu,
että Lauri häntä sittenkin rakasti. Tuntui kuin tuo _rakkauden_ tunne,
_Laurin_ rakkaus, nyt vasta ensi kerran olisi hänelle tullut ilmi.
Siihen asti se oli ollut hämärän peitossa, nyt se tuli päivän valoon.

Tertun huomautuksen johdosta Laurikin loi silmänsä peilikirkkaalle
lahdelle, jossa souteli muutamia veneitä, kuljettaen iloisesti laulavaa
nuorisoa. Kaisaniemen puolella parveili rannalla myöskin yleisöä.
Yksinäinen veturi, kimakasti vihellellen ja tuprutellen höyrynsekaista
harmaata savua, kiiti rataa myöten lahden poikki Alppilaan päin. Vielä
kauempana, Töölön puolella, kohosi tornineen Kansallismuseo ja jonnekin
sinne länsisatamaan, Suomenlahteen, upposi säteillen päivän kultainen
kehä. Ja Lauri lausui:

-- Ihmiseenkin vaikuttaa luonnossa vallitseva rauha. Tuntuu kuin olisi
uudesta syntynyt.

-- Niin, -- sanoi vain leppoisasti Terttu. Hänkin tunsi olevansa kuin
uudistunut ja rauha vallitsi nyt hänenkin rinnassaan.

He nousivat astimia myöten tielle, joka "Vanhain kodin" kohdalta
laskeutuu lahden rantaan ja sieltä pengertä pitkin vie Kaisaniemeen.
He astuivat aivan verkalleen ja keskustelivat rauhallisesti; ja kun he
saapuivat kotiin, tuntui elämä heistä valoisalta.



II.


Viikon päivät kuluivat sen jälkeen rouva Alanteen asunnossa tasaista
hiljaista kulkuaan. Mitään muutosta sairaan terveyden tilassa ei
tapahtunut, -- ei parempaan eikä huonompaan päin. Tohtori Aulanko kävi
silloin tällöin siellä tavanomaisilla käynneillään ja Toini hoiti
sairasta tahi pikemmin seurusteli hänen kanssaan päiväkaudet, jopa
usein oli yötkin hänen luonaan. Ja Terttu vuorotteli aika ajoin Toinin
kanssa, jotta Toinikin pääsisi kaupungilla käymään ja saisi levätä
yksitoikkoisesta, ikävästä toimestaan. Mitään erikoisempaa tietenkään
ei sairaan hoidossa ollut tehtävää, mutta rouva Alanteen omasta
pyynnöstä ja lääkärin neuvosta oli, -- Tertunkin tähden, ettei hänen
terveytensä vielä kaikesta kärsisi, -- asia järjestetty tällä lailla.

Lomahetkinään, kun eivät talon ja hänen omat asiansa hänen aikaansa
vaatineet, lueskeli Terttu Laurin hänelle antamia väitöskirjan
arkkeja. Se historiallinen osa, joka hänellä oli käsissään, ei
hänessä varsinaista mielenkiintoa herättänyt. Päinvastoin se tuntui
hänestä hieman kuivakiskoiselta kaikkine perinpohjaisine tietoineen
ja alaviittauksineen, jotka siihen oli koottu ja aineenmukaisesti
järjestetty. Mielenkiinnolla Terttu sen sijaan odotti jatkoa, jota
Lauri niinä päivinä innolla oli alkanut viimeistellä. Näitä töitään
varten Lauri usein kävi yliopiston kirjastossakin, niin että Terttu
häntä välistä näki hyvinkin vähän päivän kuluessa, varsinkin koska
Lauri kävi kaupungilla ruokailemassa.

Laurin kerran poissa ollessa Terttu meni jotakin asiaa toimittamaan
hänen huoneeseensa. Kirjoituspöydällä oli hajallaan koko joukko
kirjoituspaperin lehtiä, täyteen kirjoitettuja, korjattuja, ristillä
ylipyyhkäistyjä, lisäyksillä täytettyjä, niin että kaikesta näkyi
kiehuvan työn jälkiä. Muutamia kirjoja oli myöskin lehtien joukossa
pöydällä ja vasemmalla puolella oli auki Goethen romaani, josta Lauri
juuri väitöskirjaansa valmisteli. Romaanin reunaan oli erääseen kohtaan
tehty lyijykynällä huomautusmerkki ja kun Terttu katsoi siihen ja
sitte loi silmänsä paperille, niin näki hän, että Lauri oli romaanista
suomentanut seuraavat lauseet:

"Oikeastaan -- -- -- olemme itse syypäät siihen, jos meitä kohtaa
sellainen yllätys. Voimme kyllä kuvitella mielessämme maalliset asiat
ja olletikin avioliiton siteet hyvinkin kestäviksi, ja mitä viimeiseen
asiaan tulee, niin houkuttelevat meitä huvinäytelmät, jotka aina
näemme uusiintuvan, sellaisiin kuvitteluihin, jotka eivät pidä yhtä
maailman menon kanssa. Komediassa näemme avioliiton monen näytöksen
läpi jatkuvien esteiden pidättämän toivomuksen viimeisenä päämääränä,
ja siinä silmänräpäyksessä, kun se on saavutettu, putoaa esirippu ja
hetkellinen tyydytys kaikuu siitä sielussamme. Elämässä on toisin,
siinä jatkuu näytelmää vielä esiripun takanakin ja jos esirippu
uudelleen nousee, niin ei mielellään enää tahdo siitä mitään nähdä eikä
kuulla."

Viimeinen lause oli alleviivattu ja sitä seurasi, samoin
alleviivattuna, toisesta paikasta otettu lause, joka kuului:

"-- -- Valitettavasti on avioliitossa ylimalkaan jotakin noloa; se
pilaa hellimmätkin välit ja oikeastaan riippuu kaikki vain typerästä
varmuuden tunteesta, jota ainakin toinen puoli jossakin määrin
hyväkseen käyttää. Kaikki on siinä jo itsestään selvää ja tuntuu kuin
olisi liitto tehty ainoastaan siksi, että kaikki vain kulkisi edelleen
omaa latuaan."

Terttu muisti kyllä nämä kohdat omalta lukemaltaan, mutta hän veresti
vielä muistiaan silmäilemällä sitä lukua, josta nuo lauseet olivat
lainatut. Ne olivat kreivin sanoja, joka oli vierailemassa Eduardin
ja Charlotten luona. Siinä luvussa iskettiin kovasti aviokysymykseen.
Se kyllä oli hyvin mielenkiintoinen kohta. Lauri aikoi nähtävästi
ottaa nuo lauseet väitöskirjaansa. Mielenkiintoista tuli olemaan
nähdä, kuinka Lauri aikoi sitä kohtaa käyttää hyväkseen. Varmaankin
nuo lauseet tulisivat väitöskirjan sielutieteelliseen osaan. Missähän
suhteessa ne hänestä näyttävät niin tärkeiltä, että hän ne on
suomentanut? -- liikkui Tertun päässä kysymys.

Lauri oli kyllä Tertulle monta kertaa puhunut rakkaudesta, mutta
aviosta ei koskaan. Nyt, tuota suomennosta lukiessa, se havainto
pälkähti hänen päähänsä. Silloin tuli hän myöskin itseltään kysyneeksi,
miksi Lauri oli valinnut väitöskirjansa aineeksi juuri romaanin, jossa
käsiteltiin niin omituisia suhteita avioliitossa. Olikohan jotakin
yhteistä hänen tunteittensa ja niiden olojen välillä? Olihan Lauri
niin omituisesti puolustanut itseään viittaamalla Goethen pätevyyteen
kirjoittaa siitä aineesta, vaikk'ei Goethe silloin vielä naimisissa
ollutkaan. Mikähän Laurin mielipide avioliitosta sitte mahtoi olla?
Näkiköhän hän siinä jotakin pelottavaa, jotakin nurinkurista, koska
hän niin oli alleviivannut nuo Goethen romaanista lainaamansa lauseet?
Olikohan hän mahdollisesti sitä mieltä, ettei täysin onnellisia
aviosuhteita koskaan ole eikä voikaan olla?

Terttu muisti vielä muutamia Laurin lauseita rakkaudesta, intohimosta
ja siitä, että kunnioitus voi syntyä rakkaudesta, vaan ei koskaan
rakkaus kunnioituksesta. Jotakin salaperäistä alkoi todellakin
Tertun mielestä olla Laurin luonteessa -- siinä suhteessa. Se oli
arvoitus, ongelma Tertulle. Sitä suuremmaksi kasvoi näin ollen hänessä
mielenkiinto Laurin suhteen, -- mielenkiinto sen suhteen, mitä hän
aikoi väitöskirjassaan tuosta salaperäisestä kysymyksestä kirjoittaa.
He olivat kyllä tulleet toisiaan hyvinkin lähelle jo, mutta siitä
asiasta Terttu vielä ei ollut selville päässyt.

Eikö todellakaan rakkaus voisi syntyä kunnioituksesta? Se
riippuu siitä, kuinka rakkauden käsittää. Jos se on intohimoa,
verenheimolaisuutta vain, niin ehkäpä ei. Kunnioitetaanhan oikeastaan
vain sielun, luonteen ominaisuuksia, mutta rakkaus vaatii jotakin
aivan muuta. Onhan esimerkkejä, että mies voi rakastua hyvin
rumaan ja ilkeäluontoiseenkin naiseen ja rakastaa häntä joidenkin
ihmisten silmiltä peitossa olevien ominaisuuksien tähden, kun taas
hyväluontoinen, jopa kauniskin nainen voi jäädä kokonaan syrjäytetyksi.
Se taas, että kaunis nainen rakastuu rumaan mieheen, ei ole ollenkaan
tavatonta. Yhtä usein tapahtuu, että naiset ovat aivan hullaantuneet
kevytmielisiin, jopa tyrannimaisiinkin miehiin. Ellei nämä ole
luonnon oikkuja, niin ovat ne veren, intohimon salaperäisestä,
selittämättömästä voimasta johtuvia seikkoja. Näitä tapauksia on
kuitenkin niin paljon, että ne ovat pikemmin sääntöjä kuin poikkeuksia.

Jos nyt siis tapahtuu, että kaksi aivan vastakkaista olentoa
jostakin syystä joutuu avioliittoon, mutta näyttäytyy, että he
ovat _laskelmissaan_ erehtyneet, että heidän verensä ei sovikaan
yhteen, niin on niinsanottu rakkaus ja samalla myöskin kunnioitus
mennyt. Avioliitto on silloin onneton; kahden, ehkä useammankin
ihmisen elämä on silloin onneton, kentiesi iäksi pilattu. Ja silloin
ei ole muu kuin liiton purkaminen edessä. Sitä kai oikeastaan
tarkoittaa vaaliheimolaisuus ja Goethe tällä romaanillaan. Se kysymys
varmaankin on ollut niin vakava Laurillekin, koskapa hän sitä oikein
väitöskirjassa on ottanut käsitelläkseen.

Tämmöisiä kummallisia ajatuksia risteili Tertun päässä sen johdosta,
mitä hän oli Laurin kirjoituspöydällä nähnyt ja lukenut. Hän meni pois
huoneesta ja kun hänellä sattui olemaan asiaa kaupungille, niin hän
pukeutui ja meni ulos.



III.


Tultuaan Esplanaadille ja astuessaan Grönqvistin talon kohdalla huomasi
Terttu jo kaukaa Kämpin hotellin edustalla Helmin tulevan häntä vastaan
komeana kuin ainakin, ilosta ja naurusta säteilevin kasvoin. Ettei
Helmi ollut yksin, sen Terttu arvasi, mutta, väkijoukon tähden,hän
vasta likemmäksi tultuaan näki, ettei Helmi ollutkaan sulhasensa, vaan
erään meriupseerin seurassa.

Helmi huomasi Tertun ja Terttu kuuli Helmin päätään nyökäyttäen sanovan
upseerille:

-- Ah! voilà une de mes amies à qui je dois parler. Alors il faut que
je vous quitte, monsieur. Au revoir!

Upseeri nosti kätensä korvalliselleen ja kääntyi Kluuvikadulle.

Helmi riensi iloisesti Terttua vastaan, kaukaa jo ojentaen hänelle
kättään ja huudahtaen:

-- Päivää, Terttu! Kerranhan sinutkin tapaan. Minne olet menossa?

Terttu vastasi ja Helmi jatkoi yhtä hilpeästi:

-- Minä seuraan sinua tahi oikeammin täytyy sinun nyt seurata minua!
Kuule! Tule luokseni! Minä vien sinut.

Terttu esteli, mutta Helmi tarttui häntä käsivarresta ja jatkoi:

-- Joutavia! Ei sinulla mitään kiirettä ole. Minulla on sinulle niin
paljon kerrottavaa.

Tertun ei auttanut muu kuin seurata mukana ja Helmin laverrellessa he
kääntyivät Esplanaadilta ylös Antinkadulle.

-- Ajatteles, -- kertoi Helmi, -- tuohon upseeriin, jonka näit,
tutustuin muutama päivä sitte "Elävissä kuvissa" -- Maximissa.

-- Niinkö? Kuka hän on? -- kysyi Terttu.

-- Sillä on niin konstikas puolalainen nimi, ettei sitä osaa lausua
muuten kuin aivastamalla. Kyllä minulla on hänen nimikorttinsa, --
vastasi Helmi naurahtaen.

-- Onko hän sulhasesi tuttava? -- kysyi Terttu viattomasti.

Helmi purskahti äänekkääseen nauruun ja sanoi:

-- Vielä mitä se mustasukkainen sallisi...!

-- Missäs hän on? -- uteli vielä Terttu.

-- Keidasko? Meni matkoilleen, -- olin vähällä sanoa -- matkoihinsa,
-- jatkoi Helmi entiseen tapaansa. -- Sinne Nurmeksen radan
rakennustöihin, -- selitti hän vielä.

Terttu loi häneen kummastelevan katseen ja kysyi:

-- Kuinkas te sitte tutustuitte?

-- Tuonko upseerin kanssa? Hyvin yksinkertaisesti: istuttiin
vierekkäin, minulta luisui käsilaukkuni lattialle, hän nosti sen ylös
ja minä kiitin kohteliaisuudesta. Kun hän kuuli, että minä mongerran
vähän ranskaa, niin hän puuttui puheisiin. Mitä lienee ensin sanonut,
että on kovin kuuma istua "elävissä kuvissa" päällysvaatteet päällään.
Sitte, kun sali pimeni, pusersi hän "vahingossa" kättäni ja minä taisin
"vahingossa" vastata samallaisella puserruksella, -- valui puhe
vuolaana Helmin suusta.

-- Kylläpä sinä olet! -- sai Terttu vain sanotuksi.

-- Eihän tuossa nyt mitään pahaa ollut, -- puolustihe Helmi viattomasti.

-- Onkos sitte mitään muuta ollut? -- kysyi Terttu varovasti.

-- Pahempaa -- ei, -- vastasi Helmi. -- Vaikka kyllä hän innokkaasti
kovisti minua lähtemään kanssaan Kämppiin illastamaan. Kotia hän minut
saattoi ja sai vain kättäni suudella -- sinä iltana.

-- Sinä iltana? -- kysyi Terttu taas, silmät suurina.

-- Niin, minä en päässyt hänestä ennenkuin lupasin seuraavana päivänä
-- se oli eilen -- mennä hänen kanssaan tango-kahville Fenniaan, --
kertoi edelleen Helmi. -- Ja nyt hän juoksee perässäni niinkuin näit.
Tässä minä asun, -- keskeytti hän sitte kertomuksensa, kun olivat
tulleet portille, josta kääntyivät pihaan.

-- Tule, tule! -- jatkoi Helmi vielä, vetäen Terttua kädestä. -- Sinun
ei tarvitse portaitakaan nousta. Minä asun ihan maan tasalla: tuossa
noin on ikkunani.

Ja hän meni edellä sisään Tertun häntä seuratessa.

Kun palvelija aukaisi oven jotensakin pimeään väliköntapaiseen eteiseen
ja sytytti sähkön, kysyi Helmi häneltä:

-- Onko ketään käynyt minua tapaamassa?

-- Ei, neiti, -- vastasi palvelija.

-- No, mutta jos nyt joku tulisi, niin sanokaa, etten ole kotona. Minä
en tahdo ottaa ketään vieraita vastaan, -- sanoi Helmi.

-- Hyvä on, neiti, -- vastasi palvelija, joka auttoi päällystakkia
Tertun päältä.

-- Käy sisään nyt! -- sanoi Helmi ja aukaisi oven Tertulle huoneeseensa.

Sisään tultuaan astui hän Tertun eteen ja suuteli häntä, sanoen:

-- Olit sinä kiltti, kun tulit. -- Istu nyt siihen, missä mukavimman
paikan löydät!

Terttu istuutui isoon nojatuoliin, joka seisoi syrjittäin lähellä
ikkunaa.

-- Onpas sinulla iso ja kaunis ja sievästi kalustettu huone, --
huomautti hän sitte silmäillen ympärilleen.

-- Onhan se, -- sanoi Helmi. Samalla kopeloi hän nurkassa olevan
kirjoituspöytänsä laatikosta esille suuren konvehtilaatikon, jonka
paiskasi Tertun syliin, sanoen:

-- Syö, ole niin hyvä! Kahvia en voi sinulle toimittaa. Ja tuon (hän
osoitti konvehtilaatikkoa) sain eilen uudelta ihailijaltani, joka
sinullakin vast'ikään oli onni nähdä.

-- Kyllä sinä olet! -- oli taaskin ainoa, minkä Terttu sai sanotuksi.

-- Mitäs pahaa siinä on?! -- sanoi Helmi jälleen hyvin viattomasti.

-- Soitatko sinä, -- tarkoitan: otatko musiikkitunteja, koska sinulla
on pianiinokin täällä? -- kysyi Terttu puhuakseen jostakin muusta.

-- Tietysti. Olenhan vähän kuin musiikkiopistossa. Laulutunteja otan,
-- selitti Helmi.

-- Sinullahan on sievä ääni, -- sanoi Terttu.

-- Kuka sen tietää! Mutta täytyyhän sitä jotakin tehdä ajan kuluksi.
Eikähän sitä vielä tiedä, mihin kurkkuaan ja sormiaan tarvitsee, --
puhui Helmi ja istuutui nojatuoliin toiselle puolen ikkunan edessä
olevaa pientä kukkaistelinettä.

-- Ehkäpä jotakin laulaisit minulle, -- sanoi Terttu ja pani
konvehtilaatikon pöydälle.

-- Jahka nyt vähän levätään ja ensin rupatetaan, -- vastasi Helmi,
ottaen laatikosta sokeroidun kirsikkakonvehdin, jota maiskutellen
sulatti suussaan. -- Kuulehan! -- jatkoi hän: -- mitä se teidän
vuokralaisenne tekee?

-- Kirjoittelee väitöskirjaa, vastasi Terttu.

-- Onko hän asunut teillä ennenkin? -- kysyi Helmi edelleen.

-- Ei, -- sanoi Terttu lyhyesti.

-- Mutta sinä tunnet hänet kuitenkin vanhastaan, vai? -- uteli Helmi
vaivattomasti.

-- Kyllä, -- Hangossa tutustuimme toissa vuonna, -- oli Tertun vastaus.

-- Niinkö?! -- huudahti Helmi. -- No, sitte ehkä olette kihloissakin?
-- lisäsi hän yhtä luontevasti.

-- Emme -- sinnepäinkään, -- vakuutti Terttu, katsoen suoraan Helmiä
silmiin, joissa huomasi veitikkamaisen ilmeen.

-- Mutta varmasti menette? -- kysyi Helmi yhä samaan sävyyn.

-- Älä viitsi laskea leikkiä! -- koetti Terttu väistellä vastausta.

-- No, jos niin on, niin voin sanoa sinulle, että olen antanut sille
miehelle rukkaset, -- tokaisi Helmi aivan kuin olisi Terttua tikulla
silmään pistänyt.

Terttu ällistyi noista sanoista niin, ettei hän voinut sanoa mitään,
vaan tunsi poskensa lehahtavan punaisiksi. Samalla tunsi hän, että
hänen sydämensä alkoi sykkiä tavallista nopeammin. Ja kun Helmi pitkään
aikaan ei sanonut mitään, niin tuli Tertun huulilta vihdoin lause:

-- Eihän semmoisista asioista puhuta.

-- Mutta minä puhun, -- vastasi Helmi, -- sillä en välitä noista
sovinnaisuuden enkä soveliaisuuden säännöistä vähääkään.

-- Onkohan siitä edes mitään hyötyä? -- lausui Terttu hiljakseen.

-- Kukapa tietää?! Ehkä siitä voi olla hyötyä sekä sinulle että
minulle, -- jatkoi Helmi. -- Jos tahdot kuulla, niin kerron sinulle
hänen ja minun välisestä tuttavuudesta jotakin -- lisäsi Helmi koettaen
herättää Tertun uteliaisuutta.

Uteliaisuus oli jo muutenkin alkanut Tertussa herätä, kun hän oli
tointunut ensimäisestä hämmästyksestään. Oikeastaanhan hän aikaisemmin
oli kaivannutkin selitystä tuon hämärän asian suhteen. Ja nyt se
selitys tarjoutui hänelle aivan itsestään. Milt'eipä sitä tyrkytettiin
hänelle.

-- Enhän voi estää sinua kertomasta, jos se sinua huvittaa, -- lausui
Terttu.

-- Niinkuin ei se sinuakin huvittaisi?! -- kujeili Helmi. -- Olen
varma, että sinä varsin hyvin jotakin huomasit vuokralaisenne ja minun
väleissä, käydessäni sulhaseni kanssa teillä.

-- Muistan maisteri Honkasalon sanoneen, että olitte pari kertaa ennen
tavanneet toisenne, -- ryhtyi Terttu vihdoin puheisiin.

-- Nii-in, aivan oikein, kahdesti olemme tavanneet toisemme, -- alkoi
Helmi.

-- Täälläkö Helsingissä? -- kysyi Terttu, vähän kautta rantain, polulle
päästäkseen.

-- Ensimäisen kerran täällä, Kaivopuistossa, kesäkuussa toissa vuonna,
kun olin "Iloista leskeä" katsomassa -- jatkui Helmin kertomus. --
Olin juuri palannut Parisista, jossa olin kolme ihanaa kuukautta
viettänyt. Helsinki tietysti oli tyhjänlainen siinä Juhannuksen aikana.
Mutta minulla oli kuten aina onni purjeissani. Päivää ennen kuin piti
kotia lähteä tapasin kadulla varatuomari Karppisen, joka oli siellä
meidän tuomarimme luona käräjiä pitänyt ja jonka tietysti tunsin.
Tarjosin Karppiselle käsivarteni ja vein hänet jotensakin vähällä
vaivalla "Iloista leskeä" katsomaan. Sanoin hänelle kuitenkin heti,
että minulle on yksi mies liika vähän ja käskin hänen katselemaan
ympärilleen, eikö hän näkisi katsojien joukossa ketään tuttavaa,
joka olisi hiukan hauskempi seuratoveri kuin hän itse oli. Silloin
äkkäsi hän eräällä syrjäpenkillä istumassa entisen osakuntatoverinsa
maisteri Honkasalon, joka näytti siltä kuin ei hän olisi tietänyt,
kenen hyväksi hän pussinsa tyhjentäisi. "Tuo poikaparka tänne!", sanoin
minä, ja maisteri Honkasalo oli melkein kompastua portaan astimiin,
kun hän Karppisen kanssa juoksi ylös verannalle, jossa minä istuin.
Juhlallinen esittely suoritettiin kaikkien sääntöjen mukaan, mutta
sitte riisuttiin naamiot pois jo paljoa aikaisemmin kuin naamiaisissa
on tapa. Oltiin yhtä iloisia kuin "iloinen leski" ja herrat olivat
olevinaan yhtä rikkaita kuin hän. Operettia katsellessamme joimme
ensin vaatimattomasti, herrat whiskynsä ja minä sherrykobbelini,
sikarien tupruttaessa savua kilpaa sen mairittelun pyhän savun kanssa,
joka suitsusi herrojeni huulilta. Varsinkin olin uuden tuttavani
suosioon päässyt ensi silmänräpäyksestä, sen huomasin selvään. Ja
hänen kaunopuheliaisuutensa kasvoi kasvamistaan, mikäli taivas hänen
mielestään sinä iltana pimeni. Ylimmilleen nousi hänen innostuksensa,
kun illallinen, joka myöskin suoritettiin kaikkien sääntöjen mukaan,
oli edistynyt siihen kohtaan, jolloin kultakaulaiset Moët & Chandon,
-- muutoin minun lempi-"merkkini", -- jäähdytysastioissaan kannettiin
seuraamme. Oo, se oli humua, jonka korviaan myöten punastuen näki
meidän varhainen "Auroramme"! Minun oli lähdettävä seuraavana aamuna
kello kahdeksan eikä siis ollut paljon aikaa ruumiin rauhaan. Kun tulin
asemalle, huomasin kaikesta, etteivät herrani, jotka olivat tulleet
minua saattamaan, olleet sinä yönä silmiäänkään ummistaneet, mutta minä
piiloitin katseeni heidän tuomiinsa tuoksuaviin kukkaiskimppuihin,
antaen kiitokseni runsauden sarven vuotaa yli reunojensa mikäli aika
ja paikka salli. Uuden ystäväni kädestä en ollut saada kättänikään
irti ja koko matkan kolotti oikeata olkapäätäni oikein pahasti
hänen sydämellisen pudistuksensa jälkeen. Olin tullut, nähnyt ja
voittanut, mutta myöskin lähtenyt, kuitenkin paljon merkitsevällä
"näkemiin"-sanalla, josta "ikuinen rakkaus" ei ollut kaukana. Se oli
ensimäinen tapaamisemme.

-- Vai semmoinen se oli? -- sanoi Terttu, jonka silmät olivat koko ajan
olleet kuin naulatut Helmin huuliin ja ajatukset jännitettyinä olivat
seuranneet kertomuksen juoksua. Uusia näköaloja avautui hänelle jo
tästä ensimäisestä tapaamisesta Laurin luonteen suhteen. Siltä puolelta
ei hän vielä ollut koskaan Lauria tuntenut, se hänen täytyi jo heti
paikalla itselleen myöntää.

-- Niin, -- vastasi Helmi melkein intomielin, oikein huomattavan
innostuneena kertomuksestaan ja noista muistoistaan.

-- Ja toinen kerta? -- kysyi Terttu arasti. Hänen hermonsa värisivät,
kun hän odotti jatkoa.

-- Toisen kerran olimme pitemmän aikaa yhdessä, -- alkoi Helmi, -- ja
silloin kahden kesken. Muistathan, kun minä toissa kesänä tapasin sinut
Hangossa? -- kysyi hän.

Terttu ei voinut muuta kuin nyökäyttää päätään vastaukseksi. Ääni ei
lähtenyt hänen suustaan. Asia oli siis niin, kuin hän oli aavistanut.
Nyt se oli tuleva todennetuksi asianomaisen omasta suusta.

-- Olin Hankoon tullessani, -- jatkoi Helmi, -- nähnyt uuden tuttavani
laiturilla. Tahi oikeammin huomasi hän, laiturilla seisoessaan, ensin
minut, kun laiva laski rantaan. Näin sitte, että joku heilutti minulle
hattuaan ja huusi: "tervetullut"! Tuloni oli aivan odottamaton hänelle
enkä minäkään tietänyt hänen niillä seuduin oleskelevan. Pelkkä
sattuma! Matkanikin Tukholmaan oli vain päähänpisto. Vanhempani olivat
lähteneet Mikkeliin muutamaksi päiväksi sukulaisten luo ja minä, joka
olen tämmöinen oman pääni ja tahtoni "immeinen", minä sanoin, että minä
käväisen Tukholmassa. Niin astuin Helsingissä "v. Döbelniin" ja läksin.
Tuttavani huudahdukseen Hangossa vastasin: "tervetullut mukaan! Minä
matkustan eteenpäin".

-- Oletteko yksin?

-- Olen.

-- Minä tulen, -- älkää vain jättäkö!

-- Puhutelkaa kapteenia, ettei hän jätä, minä kyllä odotan! -- sanoin
minä. -- Ja kun kapteeni ilmoitti aikaa tarpeeksi olevan siihen, mihin
tuttavani sitä tarvitsi, niin näin vain pari jalkaa, jotka juoksivat
maihin ja hyppäsivät ensimäisille siellä seisoville ajurin rattaille.
-- No, niin! Tuossahan ei ole mitään hauskaa. -- Niinkuin tiedät,
kävin minäkin maissa ja sillä matkalla tapasin sinut. Totta puhuen, en
uskonut maisteri Honkasalosta saavani matkatoveria Tukholmaan, vaikka
muistaakseni silloin kanssasi suottailinkin, että ainahan sitä matkalla
johonkin tutustuu ja saa ajan hauskasti kulumaan. Mutta annappas
olla! Ennenkuin kolmannen kerran soitettiin, niin jo ajaa Honkasalo
kimpsuineen kampsuineen rantaan. Oikein hikipäässä oli mies. Ja hän
ehti kuin ehtikin mukaan. Sen se rakkaus saa aikaan.

Terttu huo'ahti syvään kuullessaan tuon sanan Helmin suusta. Mitä oli
sitte se, mitä Lauri oli osoittanut häntä kohtaan heidän tuttavuutensa
aikana? Tertun teki mieli väittää vastaan, sanoa, ettei se ollut muuta
kuin hulluutta, mutta vaikeni. Silloin muisti hän sanan: intohimo --
ja se sana tyydytti häntä. Olkoon niin, että se oli intohimoa, mutta
rakkautta, tuota suurta, pyhää tunnetta, se ei ollut.

-- Ja niin me läksimme, -- jatkoi kotvasen kuluttua Helmi, sulatettuaan
tuota pikaa pienen konvehdin suussaan. Hän ojensi konvehtilaatikon
myöskin Tertulle, mutta tämä sanoi vain lyhyesti:

-- Kiitos, en huoli.

-- Kuule! -- hoksasi Helmi yht'äkkiä: -- koska sinä jo silloin olit
tuttu Honkasalon kanssa, eikö hän todellakaan kertaakaan puhunut
sinulle minusta?

-- Ei, -- eihän siihen mitään aihetta ilmaantunut, -- vastasi Terttu.
-- Vastahan sinut näin samana päivänä, kun te läksitte.

-- Niin, mutta muuten. Luulin hänen jollakin lailla muistelevan minua,
-- sanoi Helmi. -- No, sama se! Varmaan hän sitte oli kätkenyt minut
niin syvälle sydämeensä, etteivät syrjäiset siitä vihiä saisi, --
suottaili hän eikä huomannut, kuinka se koski kipeästi Tertun sydämeen.

-- Niinkö luulet? -- kysyi Terttu.

-- Olin vakuutettu siitä silloin, päättäen kaikesta, mitä hän teki, --
selitti Helmi.

-- Jumala! -- ajatteli Terttu itsekseen. -- Pitääkö minun todellakin
kuulla kaikki vai nousenko ja lähden pois? Ja hän ponnisti kaikki
voimansa, käytti kaiken kylmäverisyytensä kuullakseen loppuun asti,
koska se kerran niin oli sallittu.

-- Mitäs hän sitte teki? -- sai Terttu kysytyksi ja hän tunsi
hermojensa puistattavan häntä.

-- No, yksin jo se, että hän niin päistikkaa seurasi minua, todistaa
jotakin, -- jatkoi Helmi. -- Ja hauska matka siitä tuli, -- sen
vakuutan sinulle. En unhota sitä koskaan. Se on -- tähän saakka --
elämäni voimakkaimpia muistoja.

-- Kuule! -- keskeytti Terttu melkein väräjävällä äänellä: -- miksi
kerrot minulle kaiken tämän?

-- Siksi, että häntä rakastan, -- niin, minä rakastan häntä vieläkin,
-- vastasi Helmi pontevasti.

Tertulta oli hengitys tyrehtyä kurkkuun, mutta hän sai sittenkin esille
sanat:

-- Mutta sittehän sinun pitäisi...

-- Ollako siitä puhumatta? -- keskeytti Helmi kysymyksellä Tertun
lauseen.

-- Niin, -- tuli tuskin kuuluvasti Tertun huulilta valittava vastaus.

-- Mutta puhun siksi, että se on minulle niin rakas muisto, -- minä
rakastan siitä pelkkää muistoa jo, -- selitti Helmi.

-- Ja sinähän olet kihloissa toisen kanssa, -- sanoi Terttu
rohkaistuneena, ikäänkuin hän nukkuessaan olisi saanut kiinni
oljenkorresta ja vielä toivonut pelastuvansa.

-- Niin olen, mutta sulhastani en rakasta hituistakaan. Näithän itse
kuinka puiseva hän oli kaikessa "korrektisuudessaan". Sen sijaan tuolla
toisella on sydämeni, kunnioitukseni, kaikki puolellaan, -- teki Helmi
vilpittömän tunnustuksensa.

-- Kunnioituskin? -- alkoi Terttu. -- Ja kuitenkin sanoit antaneesi
hänelle rukkaset?

-- Niin -- tavallaan -- annoin, vastasi Helmi. -- Sitä et ymmärrä
ennenkuin olen kertonut matkastamme loppuun.

-- Entäs sulhasesi? -- kysyi Terttu, joka jo oli miltei haluton
kuulemaan lisää tuosta matkasta. -- Miksi hänet sitte otit?

-- Ottaakseni vain, -- sanoi Helmi huolettomasti. -- Ja siksi, että hän
oli niin altis minut ottamaan -- ilman muuta.

-- Ilman muuta? -- kummasteli Terttu.

-- Niin, -- niinkuin ostetaan tavara, joka silmää miellyttää,
kysymättä, tarkemmin tutkimatta, onko se hyvä tahi huono, -- vastasi
Helmi kyynillisesti.

-- Mitä sinä sanotkaan?! -- huudahti Terttu hämmästyneenä. -- Mitä
sinulle sitte on tapahtunut? Olivatko todellakin _hänen_ ja sinun
välisi niin läheiset?

Helmi purskahti pitkään, äänekkääseen nauruun.

-- Kaikkia sinä uskotkin! Ei sitä toki niin pitkälle menty, -- sanoi
hän vihdoin. -- _Hän_ kyllä tahtoi kaikki...

Terttu huo'ahti helpoituksesta ja vaipui nojatuolin selkäintä vastaan.

-- Niinkö?! -- oli taaskin ainoa kummasteleva sana, joka pääsi hänen
suustaan.

-- Siinä olivat rukkaset, jotka hänelle annoin, -- selitti Helmi.

-- Hän ei siis tahtonut sinua vaimokseen? -- kysyi Terttu hiukan jo
hilpeämmällä äänellä.

-- Minä tulin lopulta siihen käsitykseen, -- jatkoi Helmi vastaukseksi
Tertun kysymykseen, -- että se mies _pelkää_ avioliittoa. Hänen
rakkautensa on, vaikka kovin intohimoista onkin -- kuinka minä sanoisin
-- _tietoperäistä_ laatua. Hän miettii, harkitsee, punnitsee muka sen
seurauksia. Sainpa häneltä lopuksi kuulla sen minulle hyvin vähän
imartelevan lausunnon, että hän tavattomasti kyllä rakastaa minua,
mutta ei tunne kunnioitusta, ei ainakaan tarpeeksi kunnioitusta minua
kohtaan voidakseen naida minut.

-- Niinkö?! -- huudahti Terttu uudelleen ja tuosta huudahduksesta
kaikui melkein vahingon ilo.

-- Minä oikeastaan välitän viis' hänen kunnioituksestaan, vaikka minä
puolestani kunnioitan häntä juuri tuon suoruuden tähden, sillä hän ei
ole niinkään väärässä, -- selitti Helmi avomielisyydellä, joka sai
Tertun ällistymään. -- Mutta minä olen kuin olenkin ylpeä siitä, että
hän niin hurjasti tahtoi omistaa minut. Minä siis olen herättänyt
hänessä tavattomassa määrässä niin sanottua lihallista rakkautta ja
onhan se ansio sekin, jota ei saa halveksia. Kun siis sanon tämän näin
suoraan sinullekin, Terttu, niinkuin sen olen hänellekin sanonut, niin
miksei oikeastaan voisi minuakin kunnioittaa, jopa ihaillakin. Minä
olen melkein varma, että sinä sittekin tällä hetkellä melkein ihailet
minua juuri tästä avustani, ellet -- sääli, -- juoksi puhe virtana
Helmin suusta. -- Vastaa suoraan, -- lisäsi hän, -- kumpiko tunne
sinussa nyt on vallalla?

-- Minä en voi olla antamatta arvoa sinun itsearvostelullesi, -- lausui
Terttu. -- Ja kun siitä samalla tuntuu kaikuvan omituinen omantunnon
särkynyt sävel, niin en voi olla vilpittömästi sinua säälimättäkään.

Helmi hypähti paikaltaan, juoksi Tertun eteen ja suuteli häntä
poskelle, ottaen hänen päänsä hellästi käsiensä väliin. Terttu ei
ehtinyt saada kiinni hänen kädestään, kun hän jo oli hypähtänyt
takaisin ja heittäytynyt rentonaan nojatuoliinsa, viskaten molemmat
kätensä päänsä taakse ja jääden tuijottamaan kattoon. Tertusta näytti,
kuin Helmin silmät olisivat saaneet omituisen kostean kiillon.

Kului muutama silmänräpäys molemminpuolisessa vaitiolossa. Terttu oli
vaipua ajatuksiinsa eikä etsinytkään sanoja jatkaakseen puhelua. Seinän
takana löi kello suristen kaksi.

-- No, niin, se matka sitte, -- keskeytti Helmi äänettömyyden, asettuen
jälleen entiseen asentoonsa. -- Minähän en päässyt alkuunkaan, kun
mietteillämme ehdimme siitä niin paljon edelle.

Terttu ei nyt yrittänytkään estää häntä kertomasta loppuun, kun hän
etukäteen todellakin oli saanut kuulla jo niin paljon ja häntä suuressa
määrin rauhoittavaa. Terttu siis ei tehnyt muuta, kuin katsahti vain
omaankin kelloonsa, kun oli kuullut seinäkellon lyövän.

-- Eihän sinun vielä niin kiire ole? -- kysäsi Helmi sen johdosta.

-- Voinhan vielä vähän aikaa istua, -- vastasi Terttu.

-- Niin no, me sitte läksimme Hangosta, -- jatkoi Helmi. Oli ilta, --
elokuun ilta, ilman oikeata kuutamoa: vain tuommoinen sirpintapainen
sirpale näkyi silloin tällöin harmaiden pilvien lomista, luoden
kylmän tunnelman yli Suomen loittonevan rannan ja vihreän-ruskeiden
kuohahtelevain aaltojen, joihin laivan tulet välkähtäen kuvastuivat.
Matkustavaisia ei ollut liiaksi, niin että liikkuminen ja oleskeleminen
välikannella kävi hyvin päinsä. Onneksi, -- välistä voi sanoa niinkin,
-- ei ollut tuttavia laivalla mukana: enimmäkseen pietarilaisia
virka- tahi kauppamiehiä (kuka heidät tietää), pari englantilaista,
jotka, mikäli sitä kieltä ymmärsin, puhuivat vain lohenonkimisesta,
ja yhtä monta saksalaista kauppamatkustajaa -- päättäen mukana
olleista isoista näytelaatikoista. Väljää oli siis ruokasalissakin,
jonne meidät pian kutsui laivaa kiertävän gonggong'in kumea ääni.
Laiva ei keinunut pahasti, niin että kaikki saivat tyytyväisinä käydä
kukkuraiseen voileipäpöytään käsiksi ja äänekästä, hilpeätä puhelua
kuului kaikkialta. Me aloimme pienellä "pomeranssi"-ryypyllä siltä
varalta muka, että ruoka paremmin pysyisi tallella, jos niiksi tulisi,
että meri vaatisi veronsa. Ja me saimme istua rauhassa kahden kesken
ruokasalin ylänurkassa, minä sohvassa, toverini minua vastapäätä
tuolilla. Mistäkö puhuttiin? Tietysti ensimäisestä tapaamisestamme
Helsingissä ja -- mitä sen jälkeen oli tapahtunut, oikeammin, miltä
sen jälkeen oli tuntunut. Minä sanoin, että minulla oli ollut sen
Kaivohuoneella vietetyn illan jälkeen vain hiukan päänsärkyä, ei muuta,
kun taas _hän_ valitti, ettei ollut lainkaan tottunut juomaan ja että
hänellä oli ollut ankara sekä ruumiin että sielun kohmelo.

-- Niinkö?! -- kysäsi Terttu jälleen viattomasti, ajatustensa ja
tunteittensa mukaisesti.

-- Poikaparka! -- säälittelin minä häntä. -- Ette siis minua paljon
muistellutkaan sen jälkeen? -- kysäsin silloin.

Hän ajatteli hetken ja vastasi avomielisesti:

-- Totta puhuen -- vähän.

-- Mutta nyt olitte kuitenkin heti valmis lähtemään mukaan? -- utelin
edelleen.

-- Teissä on omituinen, salaperäinen vetovoima, -- vastasi hän. -- Kun
teidät näin, unhotin oitis _kaikki._

-- Niinkö?! -- melkein kuiskaten lausui taas Terttu.

-- Mikä se sitte minussa semmoinen vetovoima on? -- kyselin leikilläni.

-- En osaa sanoa, mutta jotakin teissä vain on, joka pimentää järkeni,
-- jotakin herkullista, jonka osterin tavoin tahtoisi nielaista
huuhtomalla suunsa perästäpäin shampanjalla, -- sanoi hän.

-- Minä voisin melkein pahastua tuosta vertauksesta, ellei se olisi
niin suoraan sanottu minulle vasten naamaa, -- nauroin minä.

-- On paha tapani puhua sillä lailla, -- vastasi hän aivan
rauhallisesti.

Ja minusta tuntui, että hän oli vakuutettu siitä, etten minä pahastunut
lainkaan, vaan että päinvastoin olin mielissänikin hänen sanoistaan.

-- Niinkö aistillisen vaikutuksen minä siis teihin teenkin? -- kysäsin
minä, alakuloisesti päätäni nyökytellen.

-- Voisitte yhtä hyvin sanoa minulle: niinkö aistillinen mies te
olette? Sillä, totta puhuen, on sanoissani ainakin yhtä paljon
itsesyytöstä, kuin teihin kohdistuvaa epäkohteliasta moitetta, --
puolustihe hän ja -- minun mielestäni -- erinomaisella tavalla. Tuosta
vastauksesta heräsi minussa kunnioitus häntä kohtaan. Miellyttänyt oli
hän minua jo alunpitäen, mutta rakkaudeksi en sitä silloin ainakaan
voinut nimittää. Rakastaa aloin häntä hiukan myöhemmin, -- selitti
Helmi.

-- Minkä johdosta? -- kysyi Terttu hieman uteliaalla äänen sävyllä.

-- Hänen rohkeutensa, hänen voimansa tähden, hänen miehisen uljuutensa
tähden, -- sanoi Helmi milt'ei intomielin.

-- Kerrohan! -- sanoi Terttu ehdottomasti, aivan kuin innostuen hänkin.

-- Sillä välin olimme lopettaneet illallisen ja poistuimme
peräkannelle, -- jatkoi Helmi. -- Me istuuduimme tupakkakojun suojaan
ja hän pyysi saada tilata kahvia, kysyen tahdoinko sen kanssa jotakin
muutakin. Sanoin mielelläni juovani pienen lasin ruskeata Bolsia.
Pöytä asetettiin eteemme, hän kävi hakemassa pari huopaa, joihin
kääriydyimme, istuutuen vierekkäin, ja niin aloimme, kahviamme
ja likööriämme särpiellen, taas syventyä toisiimme kohteliailla
kysymyksillä ja epäkohteliailla vastauksilla, tahi päinvastoin, miten
sattui, mutta kuitenkin aina mielenkiintoisella tavalla. Hän oli
todellakin hauska matkatoveri ja minäkin koetin parastani -- omalla
tavallani. Tiedäthän, etten ole lahjakas, -- lisäsi siihen Helmi.

-- Älä nyt! -- sanoi vain Terttu.

-- Siinä suhteessa en ole itserakas, jatkoi Helmi. -- Mutta pahasti
mieltäni kirvelee, ellen toisella tavoin miehiä voita, -- miestä, piti
minun sanoa, joka minua miellyttää. -- No, niin! Siinä sitä tutkittiin
sielutieteet, Goethet, -- mikä se romaani lienee ollutkaan, josta
hän puhui! -- ja rakkaus ja aviokysymykset ja jos mitkä! Hän puhui,
mielestäni, enemmän tieteelliseltä kannalta, minä, tietysti, sen
nojalla, mitä elämästä ja omasta kokemuksestani tunsin.

Terttu aikoi nyt jotakin sanoa, mutta piti omana hyvänään kaikki,
mitä itse Laurista tiesi siinä suhteessa. Ajatteli kuitenkin: vai
käsiteltiin samoja kysymyksiä heidänkin kesken?

-- Ja me istuimme kauan sillä lailla, -- kertoi Helmi edelleen. --
Juomat, sielutieteelliset kysymykset ja merituuli olivat ajaneet meidät
aivan likelle toisiamme enkä pannut vastaan, että Lauri, -- me joimme
veljenmaljan minun esityksestäni, -- laski käsivartensa minun selkäni
ja olkapäitteni ympäri.

Tertun oli vaikea kuunnella tätä kertomusta ja hengitys kohotteli
taajemmin hänen rintaansa.

Helmi jatkoi:

-- Minua todellakin värisytti ja minä tunsin, että hänenkin lihaksensa
hytkähtelivät.

-- Taitaa olla parasta, että kuitenkin jo menen alas kojuuni, kun on jo
näin myöhä, -- sanoin minä. Minulla oli oma, yksinäinen kojuni.

-- Niin, -- menkäämme! -- sanoi hän. Ja hän saattoi minua alas
portaita, pidellen minua käsivarresta ja varoitellen, etten välikössä
kompastuisi matkalaukkuihin, joita oli sinne kasattu. Muut matkustajat
olivat kaikki jo panneet maata.

-- Hyvää yötä nyt sitte! -- sanoin minä ja ojensin hänelle käteni.

-- Ei vielä, -- kuiskasi hän ja saattoi minua edelleen kojuuni.

Minulla oli ylläni pehmeä matkakaapu ja päässäni pieni lakki, jommoisia
tavallisesti merimatkoilla käytetään.

-- Minä autan kaavun päältäsi, -- sanoi hän, seuraten minua kojuuni.

Tuskin olin astunut sisään ja alkanut ottaa kaavun nappeja auki,
seisoessani selin häntä vastaan, kun kuulin, että hän tempasi jälkeensä
punaisen oviverhon kiinni, kietoi käsivartensa minun molempien
käsivarteni ympäri niin, etten niitä voinut liikuttaakaan ja kallisti
minua taaksepäin niin paljon, että sai kasvonsa minun kasvojeni eteen,
painaen samalla suunsa minun suutani vastaan. Muistan vain, että
kaikki pimeni silmissäni ja olin tukehtua hänen rajusta, pitkästä
suudelmastaan. Vasta kun keikahdin laivan heilahduksesta sohvalle, sain
sanotuksi:

-- Sinähän tukehdutat minut!

-- Mikä sinun on? -- kysyi Helmi, nähdessään, että Terttu peitti
kasvonsa käsiinsä.

-- Älä viitsi jatkaa! -- lausui Terttu vain hiljaa.

-- Ei sitte enää mitään tapahtunut, -- lohdutteli Helmi mitään
aavistamatta, aivan viattomasti.

-- Minä en nyt mene pois täältä, -- sanoi silloin Lauri ja istuutui
viereeni sohvalle, yrittäen jälleen kiertää käsivartensa ympärilleni.

-- Ei, Lauri, ei, -- sanoin minä. -- Sinä menet, ellet tahdo, että
i'äksi jäämme vihamiehiksi.

-- Vaikka niinkin, kunhan kerran vain saan sinut omistaa, -- vastasi
hän, jälleen syleillen minua ja painaen päänsä rintaani vasten.

-- Silloin menen minä pois, -- sanoin minä ja yhdellä ponnahduksella
pääsin irti hänestä ja ulos kojustani. Hän seurasi jäljessä, minä
pujahdin jälleen kojuuni, vaivoin sain oven kiinni ja lukkoon.

-- Hyvää yötä! -- sanoin hänelle sisältä, mutta en kuullut mitään
vastausta.

Minä vaivuin alassuin vuoteelleni ja makasin siinä kauan ennenkuin voin
riisuutua. Oi, se oli vaikea hetki, vaikea yö! Minä kärsin kauheasti
ja minä olin vakuutettu, että hänkin vietti yönsä samallaisten tuskien
vallassa.

Terttu oli sittenkin, pää vasemman käden rystyitä vasten, kyynärpää
tuolin käsinojalla, otsa rypyssä ja katse maahan tuijottaen, kuunnellut
loppuun tämän avomielisen tunnustuksen.

-- Miksi tuon kaiken sitte minulle kerroit? -- sanoi hän hetkisen
kuluttua taaskin hiljaa.

-- Siksi, että sen tietäisit, koska _hän_ nyt asuu teillä, eikä tiedä,
mitä vielä voi tapahtua, -- vastasi Helmi, nousten paikaltaan, ja
astui muutaman askeleen edestakaisin, käsivarsiaan huitoen, ikäänkuin
voimistellen. -- Oo, se oli mies, oikea rohkea, uljas miehinen mies?!
Semmoista minä rakastan, -- lisäsi Helmi vieläkin.

-- Mitä sinä sanotkaan?! -- sanoi Terttu pahastuneella äänellä.

-- Minä en sitä häpeä sanoa, -- vastasi Helmi.

-- Vaikka olet toisen kanssa kihloissa? -- jatkoi Terttu.

-- Sanoinhan sinulle taannoin jo, etten tuota toista rakasta, --
vakuutti Helmi.

-- Teet siis väärin häntä kohtaan ja olet tehnyt väärin, kun hänen
kanssaan kihloihin menit, -- lausui Terttu.

-- Siinä olet oikeassa, mutta ei sitä vielä tiedä, kuinka käykään, --
lausui Helmi rohkeasti.

-- Niinkö? -- tuli taas Tertun suusta hiljainen, puoliksi ihmettelevä,
puoliksi epäluuloinen ja pelonaiainen kysymys. Hän kyllä tahtoi tietää,
mitä Helmi oikeastaan sanoillaan tarkoitti, mutta kysyikin: -- Kuinka
sitte hänen kanssaan kihloihin jouduitkaan?

-- Se oli hyvin yksinkertainen, proosallinen juttu, -- vastasi Helmi.
-- Ei tee oikein mieli muistellakaan sitä, vielä vähemmin kertoa.

-- Ei, ei, sitä en tarkoittanutkaan. Ihmettelin vain, -- esteli Terttu.

-- Mutta minä sen kerron kuitenkin, -- sanoi Helmi vilkkaasti,
istuutuen nyt rentonaan sohvaan, joka seisoi nurkassa likellä pianinoa.
-- Olethan kuullut jo niin paljon _hänestä,_ niin jaksanet kuulla
vähän tästä _toisestakin,_ varsinkin, koska hänet jo ulkonäöltään
tunnetkin. -- Se oli nyt vain sillä lailla, -- jatkoi Helmi, -- että
isäni kuljetti minut mukanaan viime elokuussa läänimme pääkaupunkiin
maanviljelysnäyttelyyn kauroja, auroja, lehmiä ja sikoja katselemaan,
jotka niinkuin hyvin arvata voit, minua tavattomasti huvittavat.
Sinne oli läheisistä rautatietöistään dressiinallaan tullut
syöttöporsaita katsomaan muun muassa insinööri Keidaskin ja niin
hän tuosta miellyttävästä seurasta yht'äkkiä löysi minutkin, tullen
erään tuttavansa kautta esitellyksi isälleni ja, ikävä kyllä, hänen
ainoalle tyttärelleenkin. Koska minä insinöörin mielestä nähtävästi
olin porsaita parempi, niin hän lyöttäytyi meidän seuraamme ja me
olimme pääsemättömässä pulassa sen miehen kanssa. Ja kun erosimme,
niin ilmoitti hän piakkoin käyvänsä meidän luona maalla, koska muka
niilläkin seuduin hänellä sattui olemaan töitä valvottavina. Välistä
täytyy sanoa "tervetullut", vaikka ajatteleekin: "mene hiiteen"!

Terttu purskahti nauruiln, mutta Helmi jatkoi vakavana:

-- Täytyi olla noin hienotunteinen sen tähden, että isä muka tiesi,
että insinööri Keidas oli piispan sisaren poika ja siis hienoa
syntyperää. Ja eikös sitte "piakkoin" tullutkin, niinkuin oli uhannut!
Ja oikein hienona tulikin. Kosimaan, tietysti! Kävi viikon kuluessa
kolme, neljä kertaa. Ensin minua mielitteli ja kun huomasi, että minun
kanssani jotenkin saattoi tulla toimeen, niin tutki vanhempienikin
mieltä. Mitäpäs vanhuksilla olisi ollut näin herttaista vävypoikaa
vastaan?! Ja sitte, eräänä aamuna isäni kysäisikin minulta, tahdoinko
rakastaa tuota herraa myötä- ja vastoin-käymisissä. Johon minä
vastasin, että jos niin tahdotte saada minut avioliiton rauhan
satamaan, niin sopii koettaa.

Niinpä sitte, kun herrani itse rohkaisi mielensä ja kääntyi samalla
kysymyksellä minun puoleeni, minä sanoin, että "otan". Sillä lailla
minä nyt jouduin kihloihin. Eikös ollutkin juhlallisen komea
kosimistapa?

Terttu ei ehtinyt vastata, kun eteisen kello soi ja hän kuuli, että
palvelija juoksi ovea avaamaan. Samalla hän huomasi että Helmi jännitti
kuuloaan, mutta koetti puheellaan saada peitetyksi eteisessä tapahtuvan
sanan vaihdon.

-- Täällä asuu pari rouvan sukulaistakin; varmaan he tulivat kotiin, --
olivat Helmin sanat, ja hän istui aivan rauhallisesti paikallaan.

Kohta sen jälkeen, kun eteisen ovi oli paukahtanut kiinni, käänsi
Terttu kasvonsa pihalle päin ja hän tunsi, kuinka hänen poskensa
kalpenivat, veren syöstessä niistä pois. Ikkunain alalasien edessä
oli läpikuultavat harsoverhot, niin että sisältä kyllä saattoi nähdä
ulos, vaan ei ulkoa niin helposti sisälle. Ja kun hän istui syrjittäin
lähellä ikkunaa, niin ei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut erehtyä
siitä, kenen hän näki poistuvan porttikäytävälle päin. Se oli Lauri.
Lauri oli siis käynyt ovella soittamassa ja ketään muuta, kuin Helmiä
hän tietystikään ei ollut voinut käydä siinä asunnossa tapaamassa.
Tertun silmissä pimeni, hänen ajatuksensa hämmentyivät ja hän ei saanut
sanotuksi mitään.

Helmi varmaan sen huomasi ja teki siitä johtopäätöksensä. Kummallista
kyllä ei palvelijakaan tullut mitään ilmoittamaan, että oli totellut
neidin käskyä ja vastannut, ettei neiti ollut kotona, vaikka olikin.
Kaipa Helmi odotti palvelijan tulevan sitä sanomaan, koska hänkin oli
pitkän aikaa vaiti, katse kääntyen vuoroon ovelle, vuoroon Terttuun.

-- Sinua eivät taida lainkaan huvittaa nämä minun lörpötykseni? --
kysäsi Helmi vihdoin.

-- Päinvastoin, ne ovat tavattoman mielenkiintoisia. Ja nyt vasta ne
alkavatkin minua huvittaa, -- vastasi Terttu, mutta niin teennäisen
hilpeällä äänen painolla, että Helmi, sen huomattuaan, oikein hymähti.

-- Valitettavasti ei ole paljon enää jäljellä ja sekään ei ole
erikoisemmin mielenkiintoista, -- selitti hän.

-- Kerrohan nyt kuitenkin! -- rohkaisi Terttu mielensä vastaukseksi.

-- No niin! Ymmärrät hyvin, että suostuin "ottamaan" insinööri Keitaan
vain siksi, että kadotin Laurin -- näkyvistäni, en sydämestäni. Se taas
tapahtui seuraavalla tavalla. Sen suuren ehtoon jälkeisenä päivänä oli
hyvänlainen myrsky aavalla merellä ja minä en jaksanut ollenkaan nousta
vuoteestani aamiaista syömään. Vasta kun saavuimme Tukholman ihanaan
saaristoväylään, ryhdyin pukeutumaan ja läksin ylös välikannelle.
Siellä tapasimme taas toisemme, me edellisen illan syntilapset.
Kohtauksemme oli hyvin sovinnainen; koetimme käyttäytyä niin, kuin
ei ollenkaan mitään olisi tapahtunut. Lauri tuntui ensin arastelevan
ikäänkuin olisi peljännyt kohdata jotakin vihamielisyyttä minun
puoleltani, mutta muuttui pian taas nähdessään aivan päinvastaista.
Minä todellakin koetin parastani ollakseni niin herttainen ja
rakastettava kuin suinkin. Päivä teki kuitenkin valoineen vaikutuksensa
ja loppumatkamme kului ilman minkäänlaisia kommelluksia siihen suuntaan
kuin edellisenä päivänä. Ajamatta henkisestikään karille saavuimme
onnellisesti Tukholmaan. Mitähän Lauri nyt aikoo tehdä? -- oli kysymys,
jonka uteliaana tein itselleni.

-- No, ja mitä hän teki? -- kysyi Terttu jotensakin rohkeasti.

-- Kun meidän oli otettava ajuri ja minä, tahallani, hyvin
välinpitämättömästi ojensin hänelle käteni hyvästiksi, kiittäen
hauskasta matkatoveruudesta, -- jatkoi Helmi, -- niin hän kysyi
minulta, mihin hotelliin ai'oin mennä. Vastasin, että menen Hotel
Rydbergiin, koskapa lyhytaikaisen oloni tähden Tukholmassa saatoin
suorittaa hienommankin hotellin suuremmat vaatimukset. Hän taas sanoi
menevänsä erääseen Drottninggatanin varrella olevaan matkailijakotiin,
jota hänelle eräs laivan tarjoilijatar, joka oli tukholmalainen, hyvin
lämpimästi oli suositellut. Astuimme siis eri ajureihin ja Lauri kysyi:

-- Emmekö siis tapaa enää toisiamme?

-- En tiedä, -- sanoin minä. Kuinka kohtalo hyväksi näkee _l_

-- Jaa tahi ei? -- kysyi hän silloin katsoen hyvin tiukasti minua
silmiin.

-- Saadaan nähdä, -- vastasin minä.

-- Hyvästi sitte! -- sanoi hän ja me erosimme, kättä puristaen hiukan
kylmästi. Minä huomasin, ettei hän semmoisia kujeita rakastanut. Minä
ajoin edellä, mutta tahallanikaan en kertaakaan katsonut taakseni.

-- Kylläpä sinä todellakin osaat kujeilla! -- sanoi siihen Terttu.

-- Semmoinen on välistä sisuni, -- suottaili Helmi.

-- Ettekö sitte todellakaan enää tavanneet toisianne? -- kysyi Terttu
uteliaana.

-- Odotahan! -- jatkoi Helmi. Minä ajoin Rydbergiin ja otin siellä
asemani mukaisen vaatimattoman huoneen. Kun olin yksin siellä ja
olin pukeutunut ulos mennäkseni, tuntui oloni hiukan nololta ja
minä todellakin kaduin "kujettani". Ei tehnyt mieli ryhtyä uusiin
seikkailuihin ja minä tiedustelin puhelimitse, oliko herra Honkasalo
asuntoa Hanssonin matkailijakodissa, jonka minäkin tiesin olevan hyvän
ja juuri Drottninggatanin varrella. Oli, -- vastattiin sieltä, mutta
oli juuri lähtenyt ulos. Ajattelin, että ehkä hän tulee minua noutamaan
sittenkin ja istuin hetkisen seurusteluhuoneessa alhaalla, sanottuani
ovenvartialle, että olin siellä tavattavissa, jos minua kysyttäisiin.
Poikaa vain ei näkynyt: suuttui nähtävästi ja päätti näyttää, että on
sitä luonnonlujuutta hänelläkin. No niin, mitäpäs siitä! Kun ei, niin
ei! Silloin päätin lähteä Skansenille ja ajoin sinne raitiovaunulla.
Saahan siellä nähdä ja kuulla, jos mitä, ja siten aikansakin jotenkuten
kulumaan. Nousin mäkeä ylös enkä ollut kauan ehtinyt vielä astuakaan,
niin jo näin oman matkatoverini katselemassa Taalalaista kotia. Pistin
takaa käteni hänen käsivarteensa ja olin naurusta katketa, kun huomasin
hänen hämmästyksensä ja samalla ihastuksensa. Siten oli sovinto taas
tehty, hän pisti vuorostaan kätensä minun käsivarteeni eikä hellittänyt
koko iltana. Tietysti menimme Hasselbackenille päivällistä syömään,
mutta kun tiesin nyt vähän enemmän Laurin tavoista ja tottumuksista,
niin sanoin, että eläisimme niin vaatimattomasti kuin olosuhteet
sallivat. Tietysti ei niin hienossa paikassa voinut syödä ilman
puolikasta Moët & Chandonia. Jonka jälkeen me sitte, siellä täällä
hiukan harhailtuamme, palasimme hotelliimme. Lauri tietysti saattoi
minua huoneeseeni enkä erehtynyt luuloissani, että edellisen illan
yritys tulisi uusiintumaan. Silloin hänelle suoraan sanoin, että
minä, niinkuin hän luultavasti oli huomannut, rakastin häntä paljon,
niin paljon, että tahdoin omistaa hänet koko elinajakseni ja että hän
todellakin syvästi loukkasi minua kunnioittamalla minua näin vähän
tai oikeammin sillä, ettei ollenkaan minua kunnioittanut, kun saattoi
kohdella minua sillä lailla.

-- Minä en voi sinua naida, -- sanoi hän.

-- Ja miks'et? -- kysyin minä.

-- Siksi, ett'et koskaan avioliitossa tule olemaan onnellinen etkä
ketään tekemään onnelliseksi, -- vastasi hän suoraan.

-- Niinkö hyvin luulet minut tuntevasi? -- kysyin minä melkein
ällistyneenä.

-- Niin, -- sanoi hän varmana. -- Sinulla on sellainen luonne,
että voit suoda miehelle ihanimman autuuden hetken, vaan et muuta.
Pysyväisyyttä sinussa ei ole ja siksi emme koskaan voisi olla
onnellisia sinun kanssasi. Minulla ainakin on toisellainen luonne ja
toisellaiset vaatimukset, vaikka sinua ihailenkin semmoisena kuin olet.

-- Sanoiko hän todellakin niin? -- kysyi Terttu ihastuneena ja hypähti
melkein pystyyn.

-- Sanoi, -- vastasi Helmi. -- Hänellä oli rohkeutta vastata sillä
lailla. Se on suorin totuus, minkä koskaan elämässäni olen kuullut ja
luultavasti tulen kuulemaan.

-- Mitäs sinä silloin sanoit? -- kysyi Terttu, silmät ilosta kiiltävinä.

-- Minä luulen, että te, herra maisteri Honkasalo, olette oikeassa
siinä suhteessa, mutta että te ensimäisenä saisitte minulta sen
ihanimman autuuden hetken, siinä te olette pahasti erehtynyt, --
vastasin minä väräjävällä äänellä, tuntien kalpenevani. Samalla minä
nousin ja osoitin hänelle sormellani ovea, sanoen:

-- Tuossa! Tehkää niin hyvin!

Ja hän otti hattunsa ja meni.

-- Ja sitte? -- kysyi Terttu melkein innostuneena tästä kertomuksesta.

-- Minä palasin seuraavana päivänä "v. Döbelnillä" takaisin kotimaahan,
-- vastasi Helmi.

-- Tapaamatta toisianne? -- kysyi Terttu vielä.

-- Tietysti, -- sanoi Helmi. -- Hän ei edes pyytänyt anteeksikaan
mennessään. Vasta kauan, kauan perästäpäin kuulin, että hän oli
matkustanut Tukholmasta suoraa päätä Berliniin.

-- Nyt minä todellakin ihailen sinua, -- sanoi Terttu, nousi ja meni
vuorostaan suutelemaan Helmiä.

-- Se on turhaa, -- vastasi toinen, valaen kuin kylmällä vedellä
ystävättärensä. -- Minä olen sittenkin perästäpäin monta kertaa katunut
tekoani.

-- Niinkö?! -- kummasteli Terttu.

-- Niin. Sillä minä rakastin ja rakastan sitä miestä -- kaikesta
huolimatta, -- vakuutti Helmi, jälleen viskaten kätensä päänsä taakse
ja tuijottaen kattoon. Ja jälleen huomasi Terttu hänen silmissään
ikäänkuin kostean kiillon.

-- Se on luonnotonta, se on mahdotonta rakkautta, -- lausui Terttu
aivan kuin lohdutellen.

-- Olkoon mitä tahansa, -- vaikka hulluutta, -- mutta niin se vain
on, -- sanoi Helmi, nousi, meni pianinonsa luo ja löi muutamia rajuja
soinnoksia, joissa kuvastui koko hänen silloinen sielun tilansa.

Samassa löi kello seinän takana jälleen suristen kolme.

-- Herranen aika! -- säpsähti Terttu. -- Nyt minä olen kauheasti
viipynyt. Hyvästi nyt! Minun täytyy jo mennä.

-- Hyvästi! -- sanoi Helmi ja nousi puristamaan Tertun kättä. Ja hän
saattoi Terttua eteiseen, jossa auttoi päällystakinkin hänen päälleen.

-- Saanko tulla joskus äitiäsi tervehtimään? -- kysyi hän Tertulta.

-- Tee niin hyvin! Ehkä äiti joskus jaksaa puhua kanssasi vähän, --
vastasi Terttu. -- Mutta kauan ei lääkäri salli häntä vaivata.

-- Hyvä, hyvä! Ymmärränhän minä sen, -- sanoi Helmi, vetäen eteisen
oven kiinni Tertun jälkeen. -- Käy nyt sinä toistekin minun luonani! --
huusi hän vielä portailla.

-- Kiitos! Näkemiin! -- olivat Tertun sanat, kun hän poistui portaita
alas ja riensi kiireesti kotiaan.



IV.


Terttu kulki kuin unissakävijä. Ajatukset kuhisivat hänen päässään ja
hänen jalkansa veivät häntä hänen itsensä melkein huomaamatta, minne
kulki, ketä tuli vastaan. Aleksanterinkadun kulmassa hän töytäsi yhteen
erään raitiovaunusta alas laskeutuvan vanhan naisen kanssa ja kun hän
silloin sanoi anteeksipyyntönsä, hoksasi hän missä oli ja minne piti
mennä. Hän valitsi matkan Cityn kauppakujan läpi ja riensi asematalon
laitaa pitkin Kaisaniemeen saadakseen sieltä jatkaa kotia niin väljää
ja yksinäistä tietä kuin suinkin.

Kaisaniemessä tuli kuitenkin häntä vastaan Toini, jonka tähden juuri
hän riensi kotiaan, sillä heillä oli sovittu, että Toini kello kolmelta
pääsisi vapaaksi siksi illaksi toimestaan rouva Alanteen luona ja että
Terttu vuorostaan istuisi kotona, jos äiti jotakin tarvitsisi.

-- Terttu, etkö sinä huomaakaan minua? -- kysyi Toini, kun oli tullut
aivan Terttua vastaan, joka heräsi ajatuksistaan ja pysähtyi kuin
patsas Toinin eteen.

-- Voi, kuinka minä olen myöhästynyt! -- huudahti silloin Terttu. --
Anna anteeksi, Toini kulta!

-- Mitä sinä nyt joutavia! -- lohdutti Toini. -- Eihän se mitään ole.
Onhan siellä Hilma kotona. Senkö tähden sinä olet noin kummallisen
näköinen?

Terttu pyyhki nenäliinalla silmiään ja kasvojaan ja sanoi:

-- Minun on niin paha olla, että olen ollut poissa.

-- Onko sinulle jotakin tapahtunut? -- kysyi Toini, joka epäili jotakin
muuta syytä.

-- Ei, ei mitään, -- vakuutti Terttu. -- Kuule! Mene nyt vain! En tahdo
sinua pidättää, --- lisäsi hän ja ojensi Toinille kätensä.

-- No, minä tulen nyt sitte taas, niinkuin oli puhuttu, -- vastasi
Toini ja hyvästeli.

Ja molemmat lähtivät jatkamaan tietään. Melkein yht'aikaa he vähän
matkan päästä kuitenkin vilkaisivat taakseen ja nyökäyttivät toisilleen
päätä. Tertusta tuntui, että Toini vielä mennessäänkin loi häneen
kysyvän, epäilevän katseen.

-- Onkohan _hän_ kotona jo? -- ajatteli Terttu itsekseen. -- Ja mitähän
_hän_ sanoo, miltä _hän_ näyttää? -- mietti hän vain, ajatellen yhä
Lauria ja hänen käyntiään Helmin asunnon ovella.

Terttu melkein juoksi portaita ylös heidän asuntoonsa. Hilma aukaisi
oven ja ilmoitti neiti Syvärin jo menneen. Terttu kertoi, että he
olivat kohdanneet toisensa ja kysäsi samalla:

-- Onko äiti minua kaivannut?

-- Ei, -- vastasi Hilma. -- Rouva on hiukan nukahtanut. Äsken oli pieni
ahdistuskohtaus, mutta se meni pian ohi.

-- Hilma saa mennä päivällistä valmistamaan. Minä pidän kyllä nyt
varani, -- lausui Terttu, lähettäen Hilman keittiön puolelle.

Terttu oli jo eteiseen astuessaan huomannut, että Laurin päällystakki
oli poissa. Hän siis ei ollut kotona. Varmaankaan ei ollut käynytkään
kotona sen jälkeen.

Terttu kuunteli kuitenkin vielä ovelta, ensin eteisestä, sitte
salista. Laurin huoneesta ei kuulunut kynän rapinaa, ei kirjan eikä
kirjoituslehtien kahinaa, ei hiiskahdustakaan. Ja Terttu laski kätensä
oven rivalle aukaistakseen, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Lauri
siis ei ole tullut. Ehkäpä hän on käynyt uudelleen Helmiä tapaamassa ja
tavannut, päässyt sisään, oli nyt otettu vastaan, kun ei ollut ketään
häiritsemässä. Oi! Mitähän he siellä nyt puhuvat, nyt tekevät?!

Terttu astui hiipien äitinsä huoneen ovelle ja katseli ra'osta. Äiti
todellakin nukkui tavallisessa istuvassa asennossaan pielusten varassa.
Kuinka hänen kasvonsa todellakin olivat mullankarvaiset, niinkuin Lauri
silloin oli sanonut, nähdessään äidin ensi kerran täällä. Mullankarva
-- kuoleman merkki! Äiti parka! Hänen elämän-ilonsa ja -murheensa
kai ovat kohtakin lopussa. Ehkä pitäisi sanoa: onnellinen äiti?! Ja
Terttu veti kasvonsa takaisin, ettei katseellaan herättäisi äitiään.
Tapahtuuhan usein, että kun kauan hyvin tiukasti katselee toista
ihmistä, se sen tuntee ja kääntää silmänsä katsojaan. Nukkuvakin voi
toisen katseesta herätä. Se kai on sitä hypnotismia, vai?

Terttu hiipi pois ja istuutui tavalliselle paikalleen, tavalliseen
asentoonsa, pää käsien varaan, kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen
katseensa tuijotti pöytään ja aivot kyselivät: -- mitä varten Lauri
sinne Helmin luo tuli, tuliko hän itsestään vai oliko pyydetty
tulemaan, mitä oli Helmillä kaiken tuon jälkeen, mitä heidän välillään
ennen oli tapahtunut, hänelle nyt sanottavaa ja mitä varten oikeastaan
oli Helmi hänetkin, Tertun, vaatinut tulemaan luokseen ja kertonut
hänen ja Laurin välisen rakkausjutun alusta loppuun? Helmi sanoi
vieläkin, vaikka kihloissa oli toisen kanssa, hurjasti rakastavansa
Lauria. Luulikohan hän ehkä sittenkin, että Laurin ja Tertun välillä
"jotakin" saattoi olla tahi heidän välilleen "jotakin" saattoi tulla.
Ehkäpä Helmi kertomuksellaan tahtoi estää tuon "jonkin" syntymästä
Laurin ja Tertun välille ja sen tautta tahtoi kuvata Tertulle,
minkälainen Lauri oikeastaan on. Mutta olihan Lauri ollut aivan
toisellainen Tertun kanssa. Kentiesi Helmi tahallaan vain mustasi
Laurin? Kentiesi koko juttu ei ollut totta lainkaan? Olihan sekin
mahdollista. Kaikkihan on mahdollista. Mustasukkaisuus on kauhea.
Varsinkin voi mustasukkainen nainen, sanotaan, tehdä vaikka mitä.
Onkohan se totta, että nainen on säälimättömämpi kuin mies niissä
asioissa? Jos Lauri todellakin oli ollut tuollainen Helmin kanssa ja
paljon kylmempi Tertun kanssa, niin silloin hän todellakin "tulisesti"
rakasti Helmiä ja ehkä ei Terttua rakastanut ollenkaan. Mutta sen
sijaan oli varmasti kunnioitusta enemmän Terttuun nähden. Niin,
olihan sen Lauri itsekin kerran julki lausunut, että hän suuresti
kunnioitti Terttua. Oliko sitte rakkautta sen sijaan niin vähän? Ehkäpä
todellakaan sitä ei ollut lainkaan.

Kaikkiin näihin kysymyksiin oli saatava vastaus ja kai oli tulevakin
pian. Mutta mitä varten oikeastaan? Eikö ollut parempi unhottaa kaikki,
koska kaikki elämässä oli näin surkeata? Jos elämässä rupeaa ottamaan
kaikki näin vakavalta kannalta, elin eihän silloin voi elääkään. Ehkäpä
Helmin elämänkatsomus ja elämäntapa olikin paljon parempi. Olkoon
kuinka vakava ja ikävä asia tahansa, niin täytyy aina suhtautua siihen
kylmästi, koettaa olla niin välinpitämätön ja huoleton kuin suinkin.
Kunpa sen vain voisi?! Helppo sanoa, mutta -- --! Jos Lauri siis häntä
ei rakasta, niin minkä sille voi? Mitä sitte oli välitettävä siitä,
minkälainen hän on ja kuinka oli käyttäytynyt toisten kanssa?! Eläköön
kukin omaa elämäänsä! Tämmöiset huolet ovat joutavanpäiväisiä. Ne ovat
saatavat pois päästä -- työllä.

Terttu muisti taas pitkästä aikaa kirkkoherra Vaaraselle kirjoittamansa
kirjeen. Kummallista, ettei sieltä ollut vielä tullut vastausta!
Olisihan kuitenkin jo hyvinkin ehtinyt. Kaipa hän oli löytänyt
toisen, -- paremman. Siellähän olisi ollut työtä kuitenkin. Mistä
sitä nyt kuitenkaan niin ottaa? Tarjokkaita on nykyään niin paljon ja
kyvykkäämpiäkin, yliopistosivistyksenkin saaneita. Niin, helppo sanoa
-- unhottaa -- työllä, mutta --!

Äidin huoneesta kuului hiljainen rykäisy ja äännähdys. Terttu hyppäsi
paikaltaan ja juoksi sinne.

-- Joko sinä olet kotona? En kuullut mitään, kun tulit, -- sanoi rouva
Alanne.

-- Taisit vähän uinahtaa? -- kysyi Terttu, korjatessaan pieluksia
äitinsä olkapäiden alle.

-- Niin. Oli niin hiljaa... Ajatteles: minä näin unta, että olimme
Hangossa. Sinä olit mennyt Laurin kanssa purjehtimaan;-- niin
kummallista! -- ettehän kertaakaan Hangossa ollessanne käyneet
purjehtimassa. Minä istuin rannalla, korituolissa. Oli ihan tyyni,
mutta purjeet teillä olivat sittenkin levällään. Ja te kiiditte niin
nopeasti peilikirkasta merenpintaa pitkin ja purjeet olivat ihan
häikäisevän valkoiset. Yht'äkkiä minä tunsin vajoavani korineni
päivineni hiekkaan ja sieltä alhaalta näin, kuinka venheenne muuttui
linnuksi, purjeet olivat kaksi valkoista suurta siipeä ja te liitelitte
toisistanne kiinni pidellen ja katositte silmistäni siintävälle
ulapalle. Ja vaikka minä vajosin maahan, niin tuntui niin kevyeltä. En
ole pitkään aikaan näin suloisesti uinahtanut. Niin kummallista!

-- Todellako? Sehän oli hauskaa, -- sanoi Terttu. Ja hänen silmänsä
saivat niin omituisen haaveksivan ilmeen, kun hän tuijottaen kuunteli
äitinsä kertovan unestaan.

-- Eikö Lauri ole kotona? -- kysyi rouva Alanne.

-- Ei, -- vastasi Terttu. Kohtahan on päivällisaika. Hän on varmaan
mennyt syömään.

-- Hän kävi täällä poissa ollessasi minua tervehtimässä, -- sanoi rouva
Alanne.

-- Niinkö? -- ihmetteli Terttu.

-- Mikä kunnon poika! -- sanoi hänen äitinsä. -- Minä rakastan häntä
kuin omaa lastani, kuin sinua. -- Ja hän otti Tertun käden käteensä,
veti Tertun luokseen ja suuteli häntä hellästi.

Terttu jäi istumaan äitinsä vuoteen laidalle, katse tuijottaen akkunaan.

-- Mitä sinä olet tänään niin kovin miettiväinen? -- kysyi äiti.

-- Enhän minä, -- vastasi Terttu ja koetti hymyillä iloisesti, mutta
nousi samalla paikaltaan, sanoen: -- Luulen, että Hilma jo on kattanut
pöydän minulle. Saanko kohta tuoda sinullekin?

-- Syö nyt sinä ensin! -- sanoi äiti. -- Tulet sitte syötyäsi istumaan
viereeni, kun minä syön.

-- Hyvä on! -- vastasi Terttu ja poistui huoneesta. Ja hänen
ajatuksensa olivat ihastuneina kiintyneet äidin kertomaan uneen. Oi,
jospa todellakin. Mutta mitä joutavia. Haaveita, haaveita!

       *       *       *       *       *

Päivällisensä syötyään vei Terttu ruo'an äidilleen ja istui tunnin ajan
hänen luonaan tarinoiden.

-- Tiedätkö mitä, -- sanoi äiti, -- minä luulen, että Toini ja tohtori
Aulanko rakastavat toisiaan.

-- Kuinka niin? -- kysyi Terttu.

-- Kun he, tohtorin viime kerralla täällä käydessä, seisoivat vuoteeni
vieressä, toinen toisella, toinen toisella puolella, ja katselivat
toisiaan niin hellästi, niin tulin paikalla ajatelleeksi, että noista
kahdesta varmaan tulee pari, -- jutteli Tertun äiti.

-- Kaikkia sinä nyt olet huomaavinasikin, -- naurahti Terttu.

-- Ja minä en malttanut tänään olla viittaamatta vähän sinnepäin
Toinille itselleen, -- jatkoi rouva Alanne.

-- Voi, voi! Kun et vain loukkaisi Toinia, -- lausui Terttu. -- Hänhän
on niin kovin hienotunteinen.

-- Enhän minä mitä! -- puolustihe äiti. -- Sanoin vain Toinille, että
rakastan Aulankoa paljon, ja ihmettelin, miks'ei hän, niin kelpo mies,
mene naimisiin.

-- Mitäs Toini?... -- kysäsi Terttu.

-- Punastui vain, vaan ei sanonut mitään, -- selitti äiti. -- Siitä
minä sen heti ymmärsin ja luulenpa, että he jo ovat kihloissakin.

-- Olisihan se hyvä, -- lausui Terttu. -- Tohtori saisi Toinista kunnon
vaimon ja olisin kovin iloinen, että Toini siten tulisi turvatuksi ja
varmasti onnelliseksikin.

-- Semmoisen miehen minä soisin Toinille, -- sanoin minäkin hänelle
silloin, -- jatkoi rouva Alanne.

-- No? -- kysäsi Terttu taas.

-- Silloin Toini vain hymähti ja sanoi: -- "Jumalall' on onnen ohjat,
Luojalla lykyn avaimet". Mutta hänen hymynsä oli niin onnellinen. Kyllä
he varmasti jo ovat kihloissa, -- vakuutti rouva Alanne.

-- Ehkäpä sen sitte kohta saamme julkisestikin kuulla, -- lausui siihen
Terttu.

-- Milloinkas sitte sinun vuorosi tulee? -- jatkoi hänen äitinsä,
joka pitikin puhelua Toini Syvärin ja tohtori Aulangon väleistä vain
jonkinlaisena alkusoittona tähän kysymykseen.

-- Ei milloinkaan, -- vastasi Terttu siihen ja niin varmasti, että
hänen äitinsä silmät kävivät pyöreiksi.

-- Mitäs sinä sitte ai'ot tehdä? -- kysyi äiti hiukan pelokkaalla
äänellä.

-- Ai'on ruveta kotiopettajattareksi, -- vastasi Terttu. -- Hankin jo
paikkaakin itselleni, -- jatkoi hän, mutta tehden tämän tunnustuksensa
puoleksi leikin sävy äänessä, niin ettei äiti tietänyt, oliko se totta
vai leikkiä.

-- Eihän sinun asiasi toki niin hullusti liene? -- kysäsi äiti.
Tuommoinen tyttö kuin sinä...

-- Niin se vain on, -- vakuutti Terttu. -- Ei siinä merkitse mitään,
minkälainen tyttö sitä on. Köyhä voi joutua naimisiin yhtä hyvin kuin
rikaskin, vaikka jälkimäisellä ehkä on enemmän "etuja" puolellaan.
Mutta minkälainen siitä tulee avioliitto, se on toinen kysymys. Mitä
minuun tulee, niin sekin on vielä kysymys, minkälainen tyttö minä olen.

-- Mitä sinä nyt joutavia rupatat! -- koetti äiti Terttua rohkaista. --
Niinkuin en minä olisi Laurin omasta suusta kuullut, mitä hän sinusta
ajattelee.

-- Laurin?! -- kysyi Terttu nyt, silmät pyöreinä. -- Mitäs hän?...
Onkos hän sinulle mitään puhunut?

-- Eipä tiedä. Aina vähän, -- sanoi äiti salaperäisesti.

-- Älä viitsi, äiti! -- sanoi Terttu. -- Pahaa minusta hän ei ole
voinut sinulle sanoa, sen kyllä tiedän, mutta mistään muustakaan
hänellä ei ole ollut aihetta keskustella _sinun_ kanssasi _minusta,_ --
jatkoi Terttu.

Ja hänen äitinsä ymmärsi siitä hyvin, mitä Terttu tarkoitti.

-- No, no! -- lausui äiti, koettaen haihduttaa Tertun pahastumisen. --
Enhän minä sillä muuta tahtonut sanoakaan, kuin että hän kehui sinua
niin vakavaluontoiseksi, joka suhteessa niin kunnon tytöksi, että
semmoisia tähän maailman aikaan enää harvoin tapaa ja ettei voi olla
antamatta sinulle mitä suurinta arvoa ja että todellakin täytyy sinua
kunnioittaa ja rakastaa.

-- H-h! -- hymähti Terttu osaksi hieman pilkallisesti, mutta osaksi
myöskin leikillisesti. Jos ne todellakin olivat Laurin sanoja, ajatteli
hän, niin olihan se paljon sanottu. Tuota viimeistä sanaa: "rakastaa"
hän sydämessään kuitenkin kovin epäili, varsinkin kaiken sen jälkeen,
mitä hän sinä päivänä oli kuullut. Eikäpä Lauri koskaan _sitä_ ollut
hänelle itselleen sanonut selvin sanoin, tuskinpa tulisi sanomaan.
Eikäpä tiedä, mitä Terttu nyt _siihen_ Laurille vastaisi, elleivät
asiat olleet toisin, kuin Helmin sanoista saattoi päättää. Jotakin
selvyyttä tähän pulmaan oli varmaankin tuova seuraava kohtaaminen
Laurin kanssa.

Tertun siellä istuessa äitinsä huoneessa soikin eteisen kello ja Lauri
tuli kotia. Terttu nousi paikaltaan ja meni salin ovelle. Siinä hän
kuuli, että Lauri kysyi Hilmalta, onko "neiti" kotona. Terttu siitä
päätteli, että Lauri ehkä tahtoi tavata häntä. Ehkä hän nyt jollakin
lailla tahtoi tiedustella Helmin ja Tertun välejä, ehkäpä selittääkin
jotakin. Terttu kovin kaipasi tuota selitystä, mutta samalla tunsi
myöskin omituista halua karttaa tuota kohtausta Laurin kanssa aivan
kuin olisi peljännyt edeltäpäin sen seurauksia. Tämän johdosta hänen
sydämensä rauhoittui, kun kuuli, että Lauri meni huoneeseensa tulematta
edes saliin tahi Hilmankaan kautta pyytämättä saada puhutella "neitiä".

Sinä iltana Terttu todellakin karttoi tapaamasta Lauria. Hän kuuli
Laurin kävelevän edestakaisin huoneessaan, kuulipa hänen pari kertaa
avaavan huoneestaan saliin vievän oven, arvattavasti katsoakseen, oliko
Terttu siellä tavattavissa, mutta Terttu koetti olla niin paljon kuin
suinkin äitinsä luona ja hän tiesi, että Lauri silloin ei tahtonut
tulla sinne heitä häiritsemään. Työ nähtävästi ei Laurilta sujunut.

Illemmällä palasi Toini ja silloin meni Terttu ruokasaliin. Toinin
ollessa äidin luona pujahti Terttu kuultuaan Laurin astuvan eteiseen,
jopa nähtyään Laurin katsovan ruokasaliinkin, sieltä keittiöön.
Terttu ilmeisesti tahallaan ei sinä päivänä tahtonut puhutella
Lauria ja sen Lauri nyt selvään huomasikin. "Mutta huomatkoon!",
ajatteli Terttu itsekseen. "Minäkin olen nyt jotakin nähnyt ja tiedän
jotakin. Ajatelkoon sitä asiaa nyt pitemmänkin aikaa ennenkuin tulee
selvittämään minulle!"

Kun sitte teekin ja leikkeleet lähetettiin Laurille hänen omaan
huoneeseensa, mikä tapahtui ani harvoin, niin arvasi Lauri, ettei
kaikki ollut, niinkuin olla piti. Hilmalta hän tiedusteli syytä
tähän ja Hilma vastasi, niinkuin oli neuvottu, että "neiti" ja
sairaanhoitajatar rouvan mieliksi joivat teen siellä, hänen huoneessaan.

Omituista kyllä Terttu maata pannessaan oli aivan rauhallinen. Hänestä
tuntui, kaikesta huolimatta, että voitto oli hänen puolellaan,
siveellinen voitto, olkoonpa niin, että kaikki muut "edut" olivatkin
toisella puolella. Ja hän melkein tyynellä mielellä ajatteli
rakkautensa menettämistä. "Onpa kummallista", ajatteli hän, "että
tämmöisissäkin asioissa, jotka pitkän ajan ovat olleet sielun aivan
kuin ainoa sisällys, syntyy tämmöisiä välinpitämättömyyden lepokohtia,
rauhallisia laaksoja, joissa tuntee ikäänkuin keveämmin hengittävänsä
yksinäisyydessään, kun on tuosta painajaisesta, hermojen jännityksestä,
ajatusten alituisesta myrskystä päässyt!" Hänestä ei edes tuntunut
pahalta, ettei hän antanut Laurille tilaisuutta tavata häntä sinä
iltana. Hänestä todellakin oli, niinkuin niin olisi ollakin pitänyt.
Ehkäpä Laurikin tunsi samaa ja oli tyytyväinen lopulta, että asia oli
semmoisen käänteen saanut. Näine mietteineen Terttu riisuutui ja pani
maata. Omituinen mielihyväntunne valtasi hänet, kun hän vuoteessaan
oikaisi jäseniään ja uni hiipi hiljaa sulkemaan hänen silmäluomensa.
Muutaman hengenvedon jälkeen hänen ruumiinsa hytkähti, hän kääntyi
kyljelleen ja vaipui sikeään uneen, nukkuen sitte melkein heräämättä
koko yön.

Laurin huoneessa sen sijaan paloi lamppu vielä kauan. Kirjoituspöydän
ääressä työ todellakaan ei sujunut, mutta hän loikoi vuoteessaan ja
luki. Hän koetti koota ajatuksensa siihen, mitä katse kirjasta ammensi,
mutta aina tuli muita asioita, muita kuvituksia väliin. Eikä unikaan
painostanut pitkään aikaan. Siitä huolimatta hän vihdoin kello yksi
sammutti tulen ja veti peitteen hartioilleen. Yksi ajatus lopulta pyöri
hänen päässään:

-- Huomenna on se asia selvitettävä!

Ja sitte hänkin nukkui.

Seuraavana aamuna tuli Tertun suureksi hämmästykseksi ja myöskin iloksi
kirje kirkkoherra Vaaraselta, joka ilmoitti tarjokkaista valinneensa
Tertun. Erityisistä syistä, joista kirkkoherra mainitsi nuoremman
lapsen sairastumisen, ei Tertun kuitenkaan tarvitsisi saapua ennen
seuraavan kuun alkua, -- siis marraskuun 1:stä päivää, koska nyt jo
oli lokakuu alulla, -- mutta joka tapauksessa lupasi kirkkoherra vielä
antaa asiasta lähempiä tietoja.

Terttu alussa todellakin kovin ilostui tästä kirjeestä. Olihan hän
melkein pilanpäiten ja jotensakin varmana, ettei hän sitä paikkaa
saisi, vastannut tuohon ilmoitukseen. Hän oli sitäpaitsi kirjoittanut
vähän siltäkin varalta, että äiti kohta sattuisi kuolemaan ja hän
silloin saisi menetellä aivan vapaasti. Nyt oli äiti kuitenkin vielä
elossa -- ja paljon muutakin oli sen jälkeen tapahtunut.. Pahin pulma
oli sittenkin siinä, miten hän tämän asian ilmoittaisi äidilleen
vakavalta kannalta. Olihan hän eilen kyllä jo viitannut sinnepäin,
vaan varmaan äiti piti sitä vain leikinlaskuna. Mutta joka tapauksessa
tuntui Tertusta koko lailla turvalliselta, että oli mihin nojautua, jos
niiksi tulisi. Niin, todellakin, jos niiksi tulisi -- joka suhteessa.

Terttu nyt ihan jo toivoi saavansa tavata Lauria niin pian kuin
suinkin. Hän sitä toivoi siinä mielessä, että saisi neuvotella Laurin
kanssa, kuinka hänen oli parhaiten meneteltävä ilmaistakseen äidilleen
hankkeensa todenperään ottaa vastaan tarjottu kotiopettajattaren
paikka. Muuten oli hauska nähdä, kuinka Lauri suhtautuisi tähän
kysymykseen, joka hänelle oli oleva täydellinen yllätys, sillä siitä
asiasta ei Terttu ollut hiiskunut hänellekään halkaistua sanaa.

Kun Lauri sitte, käytyään aamiaista syömässä ruokapaikassaan, tuli
kotia ja, astuen ruokasaliin, jossa Terttu silloin sattui olemaan,
kysyi häneltä suoraan, saisiko puhutella Terttua vähän aikaa kahden
kesken, niin vastasi Terttu hilpeästi:

-- Miks'ei?! Tule sisään vain!

Lauri astui yli ruokasalin kynnyksen ja veti jälkeensä eteiseen vievän
oven kiinni. Tämä ovi pidettiin tavallisesti auki ja nyt arvasi Terttu
heti, että Laurilla oli jotakin varsin tärkeätä hänelle sanottavaa
"kahden kesken", koskapa pelkäsi sen kuuluvan eteisen ja salin kautta
äidin huoneeseen asti, jossa Toini Syväri luki äidille.

-- Saanko minä käydä suoraan asiaan käsiksi? -- kysyi Lauri, kun he
olivat istuutuneet, toinen toiselle, toinen toiselle puolen keskellä
lattiaa seisovaa ruokasalin pöytää, jossa, aterioiden väliajalla, aina
oli kaunis Tertun valmistama koruompeluinen pöytäliina.

-- Tee niin hyvin! Mikä asia se sitte on? -- kysyi Terttu hyvin
rauhallisesti katsoen Lauria silmiin.

-- Minusta tuntuu, Terttu, -- alkoi Lauri, silmät pöytäliinaan luotuina
ja oikean kätensä sormilla soitellen pöytää vasten, -- että sinä
viimeaikoina olet juurikuin vieronut minua. Onko siinä perää?

-- Jos sinusta niin tuntuu, Lauri, -- vastasi Terttu hyvin lempeästi,
-- niin kai otaksut siihen myöskin jotakin syytä olevan.

-- Niin otaksunkin, -- oli Laurin vastaus. -- Tahtoisin siis sinulta
tietää, onko se otaksumani syy oikea?

-- Minä en ole tätä kysymystä nostanut, Lauri, -- jatkoi Terttu. --
Minun mielestäni sinun siis on sanottava, mitä sinä sillä _syyllä_
tarkoitat?

-- No niin! Minä kysyn sitte edelleen suoraan, -- lausui Lauri
pontevasti: -- oletko sinä ollut neiti Leinikön luona tahi muuten
tavannut häntä sen jälkeen, kuin hän täällä kävi sulhasensa kanssa?

-- Olen -- käynyt hänen luonaan, -- vastasi Terttu.

-- Saanko kysyä, -- jatkoi Lauri: -- itsestäsikö vai hänen pyynnöstään?

-- Hän vei minut luokseen, kun tapasimme toisemme kadulla, -- selitti
Terttu.

-- Olen siis arvannut oikein, -- lausui Lauri.

-- Saanko minä nyt kysyä vuorostani, -- alkoi heti Terttu, -- _miksi_
on minun tehtävä tämä tili sinulle, Lauri?

-- Tietysti minulla ei ole vähintäkään oikeutta vaatia sinua, Terttu
hyvä, tilille, eikä tietenkään sinulla ollut pienintäkään pakkoa
eikä velvollisuutta vastata kysymykseeni, -- ja minä pyydän sinulta
rohkeuteni sydämestäni anteeksi, -- puhui Lauri. -- Mutta minun
omatuntoni ja sydämeni vaatii tiedustelemaan sitä sinulta ja olen
kiitollinen sinulle, että näin ystävällisesti minulle vastasit ja siten
selvitit minulle sen seikan, josta tahdoin selville päästä.

Tertun rinnassa helähti jo pieni säälin tunteen kieli Lauria kohtaan ja
hän sanoi leppoisasti.

-- En minä kysymystäsi ollenkaan niin pahakseni pannut. -- Ja minä
toivon siis, ettet sinäkään pane pahaksesi, jos minäkin kysyn sinulta...

Terttu ei ehtinyt vielä lopettaa, kun Lauri jo vastasi:

-- Olen... Minä olen käynyt häntä tapaamassa, mutta en tavannut kotona
tahi hän ei ottanut minua vastaan, -- jostakin syystä, -- jos oli
kotona. -- Ja minä kävin hänen luonaan omasta tahdostani, sillä halusin
ensin sillä lailla saada tietää, olitko sinä siellä käynyt.

Terttu hymähti oikein tälle Laurin suoruudelle ja sille nopeudelle,
jolla hän lasketteli yhteen kyytiin koko tunnustuksensa. Se teki
Terttuun oikein hyvän vaikutuksen, sillä hän tunsi, että Lauri
puolestaan piti velvollisuutenaan tunnustaa kaikki. Hymähtäen Terttu
kuitenkin huomautti:

-- Ethän sinä edes tietänyt, mitä minä ai'oin kysyä, kun jo olit valmis
minulle vastaamaan.

-- Mitään muuta sinä et voinut aikoakaan kysyä, -- lausui Lauri
jotensakin varmasti.

-- Kyllä, -- vastasi Terttu. -- Minä saatoin kysyä, esimerkiksi, miksi
sinua niin huvittaa tahi, sanoisinko, huolettaa, kävinkö vai en Helmin
luona.

-- Sitä sinä, Terttu, et saattanut edes ajatella, -- vastasi Lauri. Ja
samalla hän itse milt'ei ällistyi ajatellessaan, mitä kaikkea noiden
sanojen ja hänen vastauksensa alla saattoi piillä. Joka tapauksessa
hän ei vielä vastannut niin, kuin itse ensi silmänräpäyksessä aikoi ja
niin, kuin Terttu nyt saattoi otaksua hänen vastaavan, vaikka ei Lauri
vastannutkaan: "siksi, että sinua rakastan, Terttu".

-- Joka tapauksessa, -- selitti Terttu, -- minun ei suinkaan tarvinnut
kysyä, kävitkö sinä Helmin luona, sillä omin silmin näin, että sinä
hänen ovellansa kävit.

Lauri katsoi hämmästyneenä Terttuun ja kysyi:

-- Olitko sinä siis silloin siellä?

Terttu nyökäytti vain päätään vastaukseksi.

-- Nyt minä ymmärrän, -- huudahti Lauri. -- Sen tautta minua siis ei
otettu vastaan. Sinulle siis on kerrottu kaikki, -- sinä siis tiedät
kaikki? -- lisäsi hän vielä, katsoen kyselevin silmin Terttuun.

-- Sitä en tiedä enkä voi edes aavistaa, -- vastasi Terttu, joka
oli keskustelun kuluessa koko lailla ilostunut ja tunsi vastaavansa
Laurille monessa suhteessa tyydyttävästi, ehkä hyvinkin.

-- Mutta minä tiedän, -- jatkoi Lauri, -- että sinulle on kerrottu
ainakin mahdollisimman paljon.

-- Niin, ainakin niin paljon, -- sanoi puolestaan Terttu, -- ettei
sinun suinkaan tarvitse peljätä, että sinua muusta syystä ei olisi
otettu vastaan.

-- Tuosta vihjauksestasi, -- huudahti taas Lauri, -- huomaan varsin
hyvin jo, että sinulle todellakin on kerrottu kaikki. Mutta -- jatkoi
hän, -- hyvä on, että näin on käynyt ja että se kävi sillä lailla.
Raskas kuorma, Terttu, on nyt pudonnut minun sydämeltäni.

-- Todellako? -- sanoi Terttu hieman ivallisesti.

-- Kuinka voit sitä epäilläkään, Terttu? -- kysäsi Lauri melkein
pahastuneena.

-- Miksi en sitä epäilisi? -- kysyi Terttu vuorostaan, -- jos, niinkuin
sanot, olen kuullut Helmiltä kaikki.

-- Tietysti, tietysti! Sinä olet oikeassa: muuhun johtopäätökseen
luonnollisesti et ole voinut tullakaan hänen kertomuksestaan, --
myönteli Lauri.

-- Tarkoitatko siis, ettei asianlaita olekaan niin, kuin luulet Helmin
sen minulle esittäneen? -- uteli Terttu varovaisesti.

-- Luulisin, Terttu, sinulla olevan paljonkin aihetta ainakin epäillä,
ettei se ole niin, ellet suorastaan jo olisi siitä vakuutettukin --
muutamista seikoista päättäen, -- vakuutti Lauri edelleen.

-- Vakuutettu voi olla vain siitä, minkä tietää varmaan, ja että
minulla kyllä on ollut aihetta epäilemiseen, sen sinä tiedät hyvin, --
vastasi Terttu.

-- On ollut, -- niin, se on totta. Mutta ei pitäisi olla enää, ellet
ole ainiaaksi saanut minusta aivan huonoa käsitystä, -- puolustihe
Lauri.

-- Olen aina koettanut luoda itselleni sinusta mitä parhaimman
mielipiteen, siitä pitäisi sinun ainakin olla vakuutettu, -- oli Tertun
hieman juhlallinen vastaus. -- Syy siihen, että mielipiteeni on aika
ajoin horjunut, ei suinkaan liene minun.

-- Myönnän sen, Terttu, myönnän, tunnustaen kaikki inhottavat
menettelyni ja pyytäen sinulta anteeksi, mikäli sinä olet saanut niistä
kärsiä, -- puhui Lauri vilpittömästi. -- Enkähän minä tätä tunnustusta,
tätä anteeksipyyntöä tekisi, ellen tahtoisi olla sinun silmissäsi
toisenlainen. Olisihan minulle yhdentekevä, mitä minusta sinulle
puhuttaisiin ja mitä sinä minusta ajattelisit, jos sinä olisit minulle
yhdentekevä, minun sydämelleni vieras. Että niin kuitenkaan ei ole
asianlaita, sen kai sinä hyvinkin nyt olet tullut huomaamaan.

-- Nyt? -- keskeytti Terttu, pannen painoa tälle sanalle.

-- Niin, -- vastasi Lauri, -- ellet sitä jo ennen ole huomannut.

-- Olen ennen ja nyt ja aina huomannut, että todellakin kunnioituksella
ja arvonannolla olet suhtautunut minuun, -- otti Terttu puheen
vuoron, -- ja luulisin, etten muunlaiseen menettelyyn ole syytäkään
antanut. Mutta luulen myöskin huomanneeni sekä sinun puheistasi --
meidän välisistä keskusteluistamme -- ja niistä viittauksista, jotka
minulle ennen ainakin annoit ihailemaasi romaaniin että myöskin
kaikesta siitä, mitä sinusta nyt olen kuullut, -- niin, minä luulen
huomanneeni, että, ellen juuri ole sinulle aivan yhdentekevä, niin
puuttuu minusta ainakin paljon sitä, minkätähden joku toinen voi olla
sinun sydämellesi paljonkin läheisempi. Sanalla sanoen: minussa ei
ole sitä, mikä vastaisi sinun katsantokantaasi ja varsinkin sinun
tunteitasi, sinun, sydämesi tahi, ehkä vieläkin oikeammin sanoen, sinun
veresi vaatimuksia. Meidän välillämme nähtävästi ei ole sitä oikeata
vaaliheimolaisuutta, eikö niin? Et voine kieltää, että olen osannut
melkein asian ytimeen? -- kysyi Terttu voitokkaasti.

-- Minun täytyy suorastaan ihailla sinun johdonmukaista ajatuksesi
juoksua, -- sai Lauri sanotuksi pitkänlaisen vaitiolon jälkeen, sillä
hän oli todellakin joutua ymmälle Tertun rohkeasta, mutta sattuvasta
johtopäätöksestä. -- Ihailuni kuitenkaan ei ole aivan täydellinen, --
jatkoi Lauri, -- koskapa et ole oivaltanut ottaa huomioon, ensiksikin,
että ehkäpä juuri syvästä arvonannosta sinua kohtaan minun on
täytynyt useinkin tukehduttaa tahi ainakin olla ilmaisematta sinulle
kaikkia vereni vaatimuksia ja, toiseksi, että nuo samat vaatimukset
ovat ajan mittaan voineet hiljakseen syntyä ja kasvaa -- mikä ei
ole ollenkaan minun katsantokantani kanssa ristiriidassa, -- jopa
käydä niin voimakkaiksi, että sinä, Terttu, olet saattanut tulla ja
tullutkin sydämelleni paljon lähemmäksi, kuin joku toinen, niin, --
läheisemmäksi, kuin kukaan muu. Ymmärrätkös minua nyt, Terttu? -- kysyi
Lauri ja näytti kuin hän olisi katsonut voiton olevan hänen puolellaan.

-- H-h! -- oli vain lyhyt vastaus, joka pääsi Tertun huulilta, -- tuo
samainen pieni äännähdys, jolla oli niin äärettömän monta vivahdusta ja
todellakin ilmaisi enemmän kuin pitkä, monisanainen lause.

-- Etkö vastaa minulle sen enempää? -- kysyi Lauri jälleen pitkähkön
äänettömyyden jälkeen. I

-- Ajattelen vain, -- vastasi vihdoin Terttu, joka sillä välin oli
ottanut liiviinsä piiloittamansa, kirkkoherra Vaaraselta saamansa
kirjeen esille, pidellen sitä käsissään, -- että aika ja olosuhteet ja
kaikellaiset tilapäiset seikat voivat usein muuttaa, jopa haihduttaa
ja rikkoa lujimmiksi, pyhimmiksi uskotut tunteet. Ja että niin voi
käydä pitkienkin aikojen kuluttua, avioliiton siteittenkin yhdistämäin
henkilöjen kesken, jonkun odottamatta heidän keskuuteen ilmestyvän
vanhan taikkapa uudenkin tuttavan kautta, sitä et voine sinäkään,
Lauri, kieltää muistamalla juuri sitä teosta, jonka minulle aikoinasi
suosittelit luettavaksi. Jos taas niin käy, niin onhan se kaikille mitä
säälittävin kohtalo. Ja niin voi aina helpommin käydä, jos jommalla
kummalla taholla semmoinen vanha tuttava on olemassa, jonka uudelleen
ilmestymistä on syytä epäillä.

-- Siinä siis se pulma?! -- lausui Lauri alakuloisesti ja hän oli
suorastaan kuin puulla päähän lyötynä, kun nyt hänen omat väitteensä
ja mielipiteensä osoitettiin hänelle itselleen sitovina todisteina.
"Helmikö siis on ainaisiksi ajoiksi joutunut esteeksi Tertun ja minun
välille?" -- ajatteli hän itsekseen ja juuri tämä ajatus sisältyi,
vaikka hämärämmin, hänen Tertulle lausumiinsa sanoihin. Ja Lauri tunsi
selvästi syyllisyytensä ja teoistaan nyt saamansa rangaistuksen?

-- Niin, -- sanoi Terttu, -- mutta niin hiljaa, niin hiljaa, että se
oli kuin vienoin surullinen huokaus.

-- Eikä siitä millään keinoin pääse? -- oli Laurin seuraava, milt'ei
epätoivoinen kysymys.

-- En tiedä, en tiedä, -- toisti Terttu. Ja hänen vastauksestaan kaikui
myöskin epätoivon sävel.

Samassa heitti Terttu kirkkoherra Vaarasen kirjeen Laurin eteen ja
sanoi:

-- Lue tuo!

-- Mikä se on? Mistä se on? -- huudahti Lauri siepatessaan kirjeen
käteensä.

Ja Terttu huomasi selvään, mitä Lauri sen kirjeen suhteen epäili. Hän
huomasi myöskin, että Lauri siitä kirjeestä odotti jotakin ratkaisevaa
siinä asiassa, jota he keskenään vastikään olivat käsitelleet.
Siitä saattoi Terttu päättää, kuinka tärkeä tämä asia Laurille
joka tapauksessa oli. Terttu kuitenkaan ei vastannut mitään Laurin
viimeiseen kysymykseen, vaan antoi hänen rauhassa lukea tahi oikeammin,
ahmia kirjeen loppuun.

-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi Lauri, katsellen Terttua kummastellen
silmiin.

-- Juuri sitä, mitä se on: olen suostunut ottamaan vastaan
kotiopettajattaren paikan kaukana Karjalassa, -- vastasi Terttu.

-- Minä en ymmärrä sittenkään. Minkä johdosta? Milloin olet sinne
kirjoittanut? -- kysyi Lauri.

Terttu selitti kaikki niinkuin asia oli, että hän oli vastauksensa,
Vaarasen ilmoituksen johdosta, lähettänyt juuri samana aamuna, kuin
Lauri saapui ja että tämä kirje nyt oli tullut tänä aamuna.

-- Todellako samana aamuna, jolloin minä tulin?! -- ihmetteli Laurikin
tuota omituista yhteensattumaa. -- Ja sinä ai'ot lähteä? -- kysyi hän
epäillen ja melkein paheksuvalla äänen painolla.

-- En ole äidille vielä puhunut mitään tästä asiasta, -- vastasi
Terttu. -- Hän ei edes tiedä, että olin sinne kirjoittanut.

-- Mikä ihme sinun päähäsi pälkähti? -- huudahti Lauri. -- Sinä et saa
lähteä. Se on mahdotonta. Sinä et voi sinne lähteä!

-- Ja miks'en? -- kummasteli Terttu. -- Äiti voi kuolla hyvinkin pian
ja silloin juuri voin sinne lähteä, täytyy minun lähteä. Silloin ei
ole mitään estettä, vaan päinvastoin. Asiat ovat Jumalan tahdosta
kääntyneet näin minun hyväkseni, -- lisäsi hän vielä.

Ja Lauri ymmärsi hyvin, mitä tämä viimeinen lisäys sisälsi.

-- Tämäkö sitte on sinun vastauksesi minulle, Terttu? -- kysyi hän,
nousi paikaltaan ja meni ikkunan luo, josta katsoi ulos pihalle. Hän
ikäänkuin tahallaan jätti Tertun miettimään asiaa.

Terttu nousi myöskin ja jäi seisomaan pöydän ääreen. Lauri oli
heittänyt kirjeen pöydälle. Terttu otti ja pisti sen jälleen piiloon
liiviinsä.

-- H-h! -- oli taaskin vain se pieni äännähdys, joka pääsi Tertun
huulilta.

Mitä se merkitsi, sitä hän tuskin itsekään voi sillä hetkellä selittää.
Hän ei ollut varma siitä, kuuliko Lauri edes sen.

Samassa ra'otti Toini ovea ja pyysi Terttua tulemaan äitinsä luo.

-- Minun täytyy mennä, -- sanoi Terttu ja poistui. -- Anteeksi! --
lisäsi hän vielä mennessään Lauriin päin kääntyen.

Kun Terttu kulki salin läpi ja astui äitinsä huoneeseen, kuuli hän,
että Laurikin tuli pois ruokasalista, meni omaan huoneeseensa ja sulki
oven.



V.


Sen jälkeen vieri muutama vuorokausi ilman mitään erikoisempia
tapahtumia. Niinkuin luonnossa aurinko nousee ja laskee, päivä ja
yö vuorottelevat, mutta ilma tuntuu aivan kuin pysähtyneen raukeaan
odotukseen, seisovan paikallaan välinpitämättömissä mietteissä, niin
kului elämä ulkonaisesti tämänkin kertomuksen henkilöiden oloissa.
Ulkonaisesti, -- niin. Vaan sisällisesti, toisten huomaamattomissa
kätköissä, sydänten syvimmissä sopukoissa taistelivat tunteet
valtavalla voimalla ja aivojen ahtaimmissakin lokeroissa myllersivät
ajatukset ehkä rajummin kuin koskaan ennen. Niin oli laita ainakin
kahden, kolmen, jopa neljänkin heistä, joiden elämän langat sallima
näin kohtalokkaalla tavalla oli kietonut yhteen.

Terttu ja Lauri tapasivat kyllä joka päivä toisensa kuin ainakin
tuon ruokasalissa tapahtuneen kohtauksen jälkeen, mutta mitään
lisäselvityksiä ei nyt enää seurannut. Kaikki kävi tavallista,
tutunomaista latuaan. Eivät he olleet toisilleen vieraammat eivätkä
lähemmätkään.

Olihan Lauri nyt vihdoin kuitenkin tunnustanut Tertulle rakkautensa
selvin sanoin ja tämä seikka tuotti Tertulle suurta sisällistä
tyydytystä. Olipa hän miltei tyytyväinen koko heidän keskustelunsa
kulkuun eikä loppupäätöskään häntä juuri ollenkaan huolettanut, vaikka
hänen vastauksensa oli jäänyt avoimeksi, puolinaiseksi, jopa koko
lailla kieltäväksikin. Ainakin saattoi Lauri sen kieltäväksi käsittää
Tertun arvelujenkin mukaan, ehkäpä todella käsittikin, päättäen siitä,
ettei hän tähän kysymykseen ollenkaan näinä päivinä kajonnut.

Lauri näkyi kaikin voimin koettavan syventyä työhönsä. Hän kävi
määrätyillä tunneillaan ruokailemassa, mutta palasi pian taas
kotia ja istuutui työpöytänsä ääreen, jopa illatkin kulutti, joko
siinä tahi vuoteessaan lukemalla, myöhään yöhön saakka. Joku uusi
korrehtuuriarkki hänelle tuotiin tarkastettavaksi, mutta niitä ei hän
enää tarjonnutkaan Tertulle luettavaksi sen jälkeen kuin oli häneltä
saanut aikaisemmin hänelle antamansa takaisin, -- kyllä luettuina,
jopa sillä huomautuksellakin että johdanto Tertun mielestä oli
erittäin mielenkiintoinen ja arvokas. Laurista tuntui siltä kuin hän
sydämensä asialle olisi tehnyt huonon palveluksen tutustuttamalla
Terttua Goethen romaanin ja hänen oman sitä käsittelevän väitöskirjansa
ja siten myös omien ajatustensa salaisuuksiin ja sen tauttakin hän
katsoi edullisemmaksi olla enää antamatta jatkoa Tertulle luettavaksi.
Hän ei edes tullut ajatelleeksi sitä, että Terttu saattoi käsittää
tämän asian niin, ettei Lauri enää tahtonut osoittaa minkäänlaista
huomaavaisuutta Tertulle siinä suhteessa, hänen mielipiteilleen, hänen
mielenkiinnolleen työn edistymiseen nähden.

Tämä seikka ei Tertulta suinkaan jäänyt huomaamatta, sillä hän
tiesi kyllä, milloin Laurille korrehtuuria tuotiin. Sitä paitsi
Lauri puheessaankaan Tertun kanssa tuskin koskaan enää kajosi tähän
lempiaineeseensa niinkuin ennen. Mutta näiden huomioittensa ohessa
teki Terttu vielä senkin havainnon, että Lauri kotona istumisellaan
ikäänkuin tahtoi haihduttaa Tertun mahdolliset epäluulot siitä, että
hän olisi kaupungilla käydessään etsinyt yhtymistä tuon toisen tuttavan
kanssa. Terttu tosin ei ollut varma siitä, että asia Laurin puolelta
todellakin oli niin, ja hän arveli kyllä, että se saattoi olla hänen
omaa luulotteluaankin, pelkkää hänen oman mielikuvituksensa tuotetta,
mutta joka tapauksessa Laurin kotona istuminen teki häneen tämän
vaikutuksen ja sekin häntä koko lailla tyydytti. Tämä tyydytys korvasi
suuressa määrin sen loukkauksen tunteen, jonka hänessä aikaan sai se,
ettei Lauri enää tuonut hänelle väitöskirjansa korrehtuuriarkkeja
luettaviksi.

Rouva Alanteen luona Lauri kävi nyt harvemmin, mutta tiedusteli
kyllä hänen vointiaan ja lähetti hänelle terveisensä sekä Tertun
että Hilman kautta. Mitään muutosta rouva Alanteen terveyden tilassa
oikeastaan ei ollut huomattavissa, ei parempaan eikä huonompaan päin,
ja ainaisilla strofantti-tipoilla tohtori Aulanko koetti ylläpitää
asiain tilaa niin tunnollisesti ja niin kauan kuin suinkin. Välistä
hän rohkaisi potilaansa mieltä huomauttamalla, että jahka tästä talven
yli päästään, niin tuovat kai kevät ja kesä varmaankin melkoisen
parannuksen, varsinkin jos rouva Alanne voisi päästä jollekin
terveelliselle ylänköseudulle. Tietysti tohtori Aulanko näön vuoksi
mainitsi Nauheiminkin ja Norjan tunturit, vaikka hän hyvin tiesi,
että sinne pääsy aineellisten esteiden takia hänen potilaalleen oli
mahdottomuus ja että ehkä muutenkin, jo pitkän matkan tähden, käynti
noissa terveydenhoitopaikoissa olisi pikemmin voinut jouduttaa, kuin
viivyttää loppua. Rouva Alanne pudisteli kuitenkin hiljakseen päätään
hyvänsuovalle lääkärilleen ja kaikista tuntui, että hän itsekin alkoi
olla vakuutettu, ettei hän enää talven yli jaksaisi elää. Kaikessa
hiljaisuudessa herttainen, uskonnollismielinen Toini puolestaan koetti
varovasti valmistaa rouva Alannetta hänen viimeistä matkaansa varten
ja Toinin mieltä ylentävien puheitten ja hartauslukemisten nojalla
alkoi ennen niin elämänhaluinen sairas siihen ajatukseen tottua ja
rauhallisesti odottaa, mitä tuleman piti. Silloin tällöin hän jostakin
tapahtumasta vielä huomattavasti ilostui ja osoitti olevansa mukana
tämän maailman menossa. Niinpä, kun hän yht'äkkiä huomasi tohtorinsa
ja sairaanhoitajattarensa sormissa kihlasormukset, oikein sydämensä
pohjasta riemuitsi ja onnitteli heitä, vakuuttaen, ettei se ollut
hänelle lainkaan mikään yllätys, että hänen silmänsä jo aikoja sitte
oli heidän välinsä huomannut ja että tiesi niin pitävänkin käydä.
Samalla hän sanoi kadehtivansa niitä, jotka vielä saavat alkaa elämänsä
ja tavoitella onnea. Onni muka useimmiten on petollinen, mutta elää
on silti ihana semmoistakin onnea etsiessä. Ja hän toivotti kihloissa
oleville pitkää, kestävää, pettämätöntä onnea.

Tämä nyt julkiseksi käynyt kihlaus tietenkin johdatti rouva Alanteen
ajatukset hänen oman tyttärensä kohtaloon ja hänen ja Laurin välisiin
suhteisiin, joita hän sairasvuoteeltaan edelleen hellittämättä seurasi,
mikäli se oli hänelle mahdollista. Luonnollisesti hän ei voinut olla
huomaamatta sitä höltymisenkään tilaa, joka nyt Tertun ja Laurin
välille oli tullut, vaikkei hän sitä asiaa suorastaan puheeksikaan
ottanut. Helmin jutun vaikutuksesta tähän herpaantumiseen hän tietysti
ei ollut saanut vähäistäkään vihiä. Mutta tuo Tertun kerran leikillä
äidilleen ilmaisema aikomus ruveta kotiopettajattareksi antoi sairaalle
kuitenkin silloin tällöin ja varsinkin nyt ajattelemisen aihetta, jopa
hän siitä asiasta muutaman kerran rupesi puhelemaankin tyttärensä
kanssa. Ja kun Terttu siitä huomasi, että se ajatus äitiä vaivasi,
niin täytyi hänen vakuuttaa, ettei siinä jutussa oikeastaan perää
ollut paljon mitään. Näin ollen oli Tertun pakko kokonaan sivuuttaa
aikomuksensa ilmaista äidilleen, että oli kirjoittanut kirkkoherra
Vaaraselle ja että sieltä jo oli saanut tarjouksenkin. Ja kun Terttu
puolestaan aina väisteli äidin viittauksia hänen ja Laurin suhteisiin,
niin ei rouva Alanteenkaan auttanut muu, kuin jättää se asia sikseen.

Oikeastaan tuo kirkkoherra Vaarasen kutsumuskirje Tertulle oli
jotensakin pulmallinen seikka äidin sairauden tähden. Sitä
puolta oli Terttu kovin vähän ajatellut vastatessaan Vaarasen
sanomalehti-ilmoitukseen, mutta se johtui siitä, että Terttu
oli melkein vakuutettu, ettei sitä paikkaa saisi. Nyt tuo niin
ajattelemattomasti tehty teko kuitenkin sai näin vakavan, jopa
pulmallisen ja kohtalokkaankin käänteen. Pulmallinen oli tämä juttu
juuri äidin sairauden ja kohtalokas -- Laurin tulon tähden. Miten
oli siitä lopullisesti selviydyttävä, sitä oli Tertun kovin vaikea
ratkaista. Mutta hän jätti kaikki Jumalan käsiin. Muutahan ei ollut
tehtäväkään. Äidille siitä ei nyt missään tapauksessa voinut puhua. Ja
mitä oli seuraava siitä, että Lauri sen asian jo tiesi, sen saisi hän
varmaankin kohta nähdä -- lopullisesti. Jonkun vaikutuksen oli se jo
Lauriin tehnyt, siitä oli Terttu, kaikista asioista päättäen, selvillä.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä, kun Terttu oli mennyt kaupungille asioilleen ja
Hilma juoksi eteisen ovea aukaisemaan, ilmestyi rouva Alanteen
asunnon eteiseen Helmi, joka kuultuaan, ettei Terttu ollut kotona,
käski Hilman tiedustelemaan, voiko rouva Alanne ottaa hänet vastaan.
Tämän kysymyksen johdosta saapui pian Helmin puheille Toini, tuoden
hänelle vastauksen, että rouva Alanne kyllä muutamaksi minuutiksi oli
tavattavissa, koska Helmi oli niin ystävällinen ja muisti häntä, mutta,
niinkuin sanottu, kauan ei ollut hyvä sairasta rasittaa. Helmillä
oli kaunis neilikkakimppu paperiin käärittynä ja hän sanoi, ettei
hänellä ollut aikomustakaan kauan viipyä, tahtoi vain antaa "tädille"
kukkasensa ja kysyä, kuinka hän jaksoi. Niinpä sitte Toini saattoi
Helmin potilaan luo, joka ihastui sekä vieraan tulosta että hänen
tuomistaan kukkasista, jotka oitis saivat paikkansa maljakossa ja
yöpöydällä vuoteen vieressä.

Helmi noudattikin tarkasti määräystä, ei puhunut paljoa ja minkä
puhui, niin lausui kaikki varovasti ja lopuksi ilmaisi ilonsa, että
sai "tätiä" nähdä ja toivotti hänelle täydellistä parantumista.
Kiittäessään tästä ystävällisyydestä, rouva Alanne ei saattanut olla
lausumatta ihastustaan Helmin kauneuden ja hänen tyylikkään pukunsa
johdosta.

-- Herranen aika! -- hoksasi rouva Alanne. -- Minähän en edes
toivottanut sinulle onnea. Sinähän myöskin olet kihloissa, -- lisäsi
hän ja tarttui vielä Helmin käteen.

-- Pyh! -- vastasi siihen Helmi. Se on jo niin vanha juttu, että olen
sen jo itsekin unhottanut.

-- Mutta nyt ei saa enää liiaksi innostua, -- tuli Toini väliin ja
taputti rouva Alannetta olkapäälle.

-- Minä menen, minä menen, -- vakuutti Helmi, hyvästellen. Ja Toinille
sanoi hän, kun Toini aikoi saattaa häntä eteiseen: -- Minä kyllä yksin
löydän tien poiskin täältä. Istu vain rauhassa tädin luona! -- Ja hän
sulki väkisin oven jälkeensä, jättäen Toinin rouva Alanteen huoneeseen
ja mennen yksin eteiseen. Hilma oli sillä välin poistunut keittiöönsä.

Eteiseen tultuaan Helmi yht'äkkiä pysähtyi Laurin huoneeseen vievän
oven kohdalle, kallisti päätään ja kuunteli. Lauri oli kotona.
Silmänräpäyksen mietittyään hän hiljaa kolkutti ovelle.

-- Sisään! -- kuului vastaus.

-- Saako todellakin tulla? -- kysyi Helmi kuiskaten, raottaessaan ovea.

-- Minä luulin, että se oli palvelija, -- vastasi Lauri, nousten
kirjoituspöytänsä äärestä, jossa työskenteli paitahihasillaan, ja veti
tuolin selkäimellä olevan takkinsa päälleen.

-- Ihanko todella? -- kysäsi Helmi hilpeästi, vaikka hieman
pilkallisesti ja astui huoneeseen, sulkien, oven.

-- Mikä on käyntinne tarkoitus? -- kysyi Lauri nyt vuorostaan, mutta
hyvin juhlallisesti ja oikaisten vartalonsa.

-- Kuule! Sovitaan pois, Lauri! -- sanoi Helmi ja ojensi kätensä
Laurille.

Lauri ojensi verkalleen, ikäänkuin epäröiden kätensä, sanoen:

-- En luule itselläni olevan oikeutta evätä, mutta minua kuitenkin
kummastuttaa...

Helmi puristi Laurin kättä, keskeyttäen hänen lauseensa:

-- Kiitos! -- Minun suhteenihan sinua ei tarvitse kummastuttaa mikään,
-- lisäsi hän, katsoen Lauria veitikkamaisesti silmiin: -- Tunnethan
minut hyvin -- vanhastaan.

Lauri todellakin tunsi kaikesta: puheesta, äänestä, käytöksestä Helmin
samaksi, mikä hän oli ollut -- ennen.

-- Uudistan vielä äskeisen kysymykseni: mikä on tämän käynnin
tarkoitus? -- lausui Lauri, välttäen nyt ilmeisesti teitittelemistä ja
myöskin sinuttelemista, vaikka Helmi alkoi sinuttelemalla häntä.

-- Sen saat ehkä kohtakin tietää, mutta nyt en voi sitä sinulle sanoa,
-- vastasi Helmi kiehtovasti ja tarttui molemmin käsin Laurin takin
ryntäisiin, lähentäen kasvonsa aivan likelle Laurin kasvoja, niinkuin
olisi tahtonut sanoa: -- "Ota ja suutele!"

Samassa helähti eteisen kello ja molemmat hätkähtivät, edeten
toisistaan.

-- Se on Terttu! Mutta tulkoon! Minulla ei ole häneltä mitään
peljättävää, -- kuiskasi Helmi. -- Toivottavasti ei sinullakaan? --
lisäsi hän vielä, katsoen Lauriin ja ikäänkuin rohkaisten katseellaan
Lauria, jonka hän huomasi rypistävän otsaansa.

Lauri ei vastannut mitään, vaan kääntyi ja astui muutaman askeleen
pöytäänsä kohti.

He kuulivat sitte, että Hilma tuli ovea aukaisemaan ja kertoi vieraan
käyneen, -- saman neidin, joka kerran oli käynyt sulhasensa kanssa.
Terttu ällistyi ja, kun Hilma oli poistunut, jäi hän vielä kotvaksi
eteiseen.

Terttu oli, kaupungilla liikkuessaan, nähnyt Helmin kulkevan vähän
matkan päässä hänestä kadun poikki ja Tertusta oli aivan tuntunut, että
Helmi oli nähnyt hänet, mutta jostakin syystä karttanut häntä. Salaman
nopeudella leimahti nyt Tertun päähän ajatus, että Helmi oli tahtonut
käyttää tätä Tertun poissaoloa hyväkseen, käydäkseen, niinkuin oli
uhannut, Tertun äitiä tervehtimässä ja samalla, jos siihen tilaisuutta
olisi, tavatakseen Lauria. Nyt tämä Tertun otaksuminen näyttäytyikin
oikeaksi. Sen vuoksi Terttu kotvasen viivähtikin mietteissään eteisessä
ja ihmeekseen, joka melkein oli saada hänen sydämensä sykinnän
taukoamaan, kuuli hän Helmin äänen Laurin huoneesta:

-- Minä olen muuttanut Topeliuskadun 19: teen, porras C, neljäs kerros,
ovi vasemmalle. Siitä ei tiedä kukaan. En ole tahtonut kirjoittaa
sinulle ja pyytää sinua luokseni, -- ei koskaan tiedä, kenen käsiin
kirjeet voivat joutua ja herättää epäluuloa. Eikä minulla ole ollut
onni tavata sinua ulkonakaan pyytääkseni sinua tulemaan. Kuule!
Tulethan? Sinun pitää tulla!

-- En tiedä. En luule -- en, -- kuuli Terttu Laurin vastaavan.

-- Ellet tule, ei tiedä kuinka minun käy, -- oli Helmin intomielinen
vastaus.

-- En lupaa mitään, -- esteli Lauri.

-- Mutta tulet kuitenkin, -- siitä olen varma, -- kuiskasi Helmi. Ja
Terttu kuuli, että hän suuteli Lauria.

-- Näkemiin siis! -- kuuli Terttu vielä Helmin kuiskaavan, mutta
pujahti samalla varpaisillaan pois eteisestä ruokasaliin, mennen
piiloon oven taa. Sieltä kuuli hän, että Laurin huoneen ovi nopeasti
avautui ja suljettiin taas, sitte avautui ovi portaille ja painettiin
hiljaa kiinni. Helmi oli poistunut.

Laurin huoneesta kuului askeleita niinkuin silloin, kun hänen oli
tapana mietteissään kävellä edestakaisin.

       *       *       *       *       *

Kesti kauan ennenkuin Terttu siitä, mitä näin odottamatta sai kuulla,
tointui niin paljon, että saattoi mennä äitinsä huoneeseen ja kuunnella
siellä kertomusta Helmin käynnistä. Sisällä, kaikesta päättäen, ei
tiedetty mitään, että Helmi oli poikennut Laurin huoneeseen, eikä siitä
nähtävästi ollut aavistusta Hilmallakaan, joka luuli Helmin joko olevan
rouvan luona tahi menneen pois. Näin ollen oli tämä merkillinen tapaus,
tältä puolen, luonnollisesti pysyvä Tertun yksinomaisena salaisuutena.
Toiselta puolen, arveli Terttu, eivät Helmi ja Lauri varmaankaan
aavistaneet hänen olleen eteisessä ja kuulleen heidän viimeisiä
sanojaan, sillä jos he olisivat luulleet hänen siellä olevan, niin
epäilemättä eivät olisi hiiskuneet sanaakaan keskenään, vielä vähemmin
olisi Helmi uskaltanut tehdä sitä, minkä teki. Se oli siis salaisuus,
mutta mikä kauhea salaisuus. Ja mikä rohkea teko. Ja päälle päätteeksi
heidän omassa asunnossaan, Laurin huoneessa, äidin ollessa sairaana,
Toinin ollessa äidin luona! Lisäksi vielä niiden muutamien kymmenien
minuuttien aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kuin Terttu oli Helmin
kadulla nähnyt. Ja hän, Helmi, oli tullut äitiä tervehtimään, vieläpä
kukkiakin tuonut, vain sillä tekosyyllä, että saisi Lauria tavata!
Niinkuin hän ei olisi voinut Lauria tavata muualla? Olihan hänellä
oikeus, -- niin, olihan Helmillä oikeus tavata Lauria missä vain.
Hänhän sanoi äärettömästi todellakin vieläkin rakastavansa Lauria.
Vieläkin! Sehän on totta! Helmihän on kihloissa ja siitä huolimatta
hän uskalsi! -- Mutta sehän se juuri todistaa, että hän Lauria vielä
rakastaa. Ja senhän hän oli sanonut Tertulle itse ihan selvään. Entä
Lauri sitte?! Helmin sanojen mukaan hänkin puolestaan epäilemättä vielä
Helmiä rakasti ja mahdollisesti yhtä hurjasti kuin ennenkin. Heillähän
siis oli oikeus. Mikäs oikeus sitte hänellä itsellään, Tertulla,
oli heitä arvostella? Tuskin mitään -- varsinkin heidän "suuren
kohtauksensa" jälkeen, pääkysymyksen jäädessä avoimeksi, puolinaiseksi,
jopa milt'ei kielteiseksi Tertun puolelta. Sydämensä oikeus hänellä
kuitenkin oli, sen hän tunsi sydän juuriaan myöten, sillä eihän tämä
tapaus olisi muuten näin syvästi häneen koskenut. Hänhän rakasti
sittenkin Lauria sydämensä pohjasta kaikesta huolimatta, vaikka ei
Laurille silloin varmaa vastausta ollut antanutkaan. Niin, miks'ei
antanut? Ehk'ei silloin tätä olisi tapahtunutkaan? Ehkä Lauri silloin
ihan jyrkästi olisi Helmille vastannut, ehkäpä suorastaan poiskin
ajanut? Hänhän, Terttu, siis itse oli syypää kaikkeen, kaikkeen! Ja
kentiesi hän nyt oli kadottava Laurin ainiaaksi, ainiaaksi?! -- Tästä
tuli Terttu miltei täydellisesti vakuutetuksi, kun Lauri, päivällisen
syötyään, vain vähäksi aikaa käväisi kotona ja sitte oli poissa koko
illan. Sitähän ei ollut tapahtunut pitkään, pitkään aikaan. Ja jos
Lauri jossakin ennen iltaisin kävi, niin mainitsi hän siitä edeltäpäin
Tertulle. Nyt meni eikä sanonut muuta kuin Hilmalle vain ilmoitti,
ettei hänelle tarvinnut huoneeseen mitään syötävää tuoda. Oli siis
varma, minne hän meni. Hän ei voinut mennä muualle, kuin Helmin luo,
joka nyt oli muuttanut toiseen paikkaan, ehkäpä juuri voidakseen siellä
paremmin olla Laurin kanssa kahden kesken.

Voi, Jumala, Jumala! Eihän uskalla kaikkea edes ajatellakaan!

       *       *       *       *       *

Nämä tapahtumat vaativat Tertulta sinä iltana ääretöntä henkistä
voimain ponnistusta, ettei äidilleen, Toinille eikä edes Hilmalle
tulisi ilmaisseeksi, mitä hänen sielunsa pohjalla liikkui. Syyttäen
väsymystä halusi hän käydä maata niin aikaiseen kuin suinkin. Hän
tahtoi olla yksin, -- yksin ajatustensa kanssa, jotka rajumyrskynä
kohisivat hänen aivoissaan, -- yksin tunteittensa kanssa, jotka
värisyttivät hänen hermojansa ja joka silmänräpäys uhkasivat avata
kyynelten sulut päästääkseen vedet tulvimaan hänen hehkuville
poskilleen. Unhotusta! Unhotusta! Unta! Lepoa! Mutta turhaan hän
rukoili. Sydämen rauha oli poissa. Säälimätön oli yötär. Ei lähettänyt
unetarta kylvämään levon hienoja hahtuvia Tertun itkettyneiden tummien
silmien ripseille. Rauhattomana Terttu vain heittelihe vuoteessaan
kyljeltä kyljelle, kuuli kellon lyövän tunnit ja puolet. Kuuli -- --
eteisen oven avattavan ja Laurin tulevan kotia. Jumalan kiitos!
Vihdoinkin! Eihän hän siis kuitenkaan koko yötä ollut poissa -- --
siellä! Olikohan Terttu ehkä sittenkin hieman nukahtanut? Ja oliko
kaikki jonkinlaista houretta? Mutta olihan Helmi käynyt päivällä. Ja
varma oli myöskin, että Lauri oli ollut poissa. Oliko hän --? Olivatko
he --? Jumala! Jospa kaikki sittenkin olisi vain ollut unta, ilkeätä,
kauheata unta vain!

       *       *       *       *       *

Terttu heräsi aamulla jo hyvin varhain. Hän oli sittenkin aamupuoleen
nukahtanut ja nukkunut ehkä pari tuntia. Mutta pää oli niin raskas,
lepoa eivät jäsenet olleet siitä unesta saaneet. Hän nousi, alkoi
hiljakseen pukeutua. Hiuksiaan laittaessaan katsahti hän kuvastimeen.

Kuinka kalpeat, kärsimysten raatelemat olivatkaan hänen muuten niin
kauniit kasvonsa!



VI.


Mitä se merkitsi, että Lauri, ennenkuin meni ulos aamiaista syömään,
tuli Terttua tervehtimään, tiedusteli häneltä äidin vointia, jopa
tarjosi Tertulle uuden korrehtuuriarkinkin luettavaksi? Ja kaikki kävi
kuin ei mitään olisi tapahtunut, jopa oli Lauri, Tertun mielestä,
iloisemmankin näköinen kuin ennen moneen aikaan. Katsoi vain pitkään
Terttuun ja sanoi: "Sinä näytät niin väsyneeltä tänään, Terttu!" Johon
Tertulta tuli vastaukseksi vain tuo pieni äännähdys: "H-h!"

Kummallista, ettei Lauri näyttänyt väsyneeltä. Oli varmaankin nukkunut
hyvin. Ja taisi nukkua tavallista kauemminkin aamulla. Niin ainakin
kuvitteli Terttu mielessään.

Kuvitteli! Mitä kuvittelua se oli? Laurin puolelta oli kaikki
luonnollisesti teeskentelyä, todellisen asianlaidan peittelemistä vain
tuommoisilla ulkonaisilla keinoilla. Olihan Terttu itse eilen omin
korvin kuullut kaikki. Ja varmaan tiesi että Lauri sen jälkeen oli,
vastoin tavallisuutta, ollut niin kauan poissa. Ei se sitte ollut
mitään kuvittelua lainkaan, vaan totinen tosi.

Äiti ja Toini ihmettelivät myöskin, että Terttu näytti niin
väsyneeltä. Kysyivät, eikö Terttu ollut oikein terve. Itse oli eilen
maata pannessaan valittanut väsymystä ja nyt todellakin näytti noin
väsyneeltä. Mutta ei Terttu osannut, toisin sanoin, ei tahtonut siihen
syytä selittää. Vastasi vain: "en minä tiedä, kai se menee ohi." Eikä
viipynyt kauan äidin huoneessa, vaan meni askareilleen ruokasaliin.

Silloin soi eteisen kello. Hilma juoksi ovea avaamaan ja tuli kohta
takaisin, tuoden Tertulle -- insinööri Keitaan käymäkortin.

Terttu loi Hilmaan kummastelevan katseen ja kysyi:

-- Yksinkö?

-- Niin, -- vastasi Hilma. -- Ja herra kysyi, saisiko neitiä vähän
puhutella.

-- Hilma pyytää saliin, -- sanoi Terttu ja alkoi hieman korjata
hiuksiaan ja pukuaan.

Kotvasen kuluttua Terttu meni saliin vierasta tervehtimään.

Insinööri Keidas, samassa puvussa kuin ensi käymällään ja käytökseltään
yhtä virheettömänä kuin ainakin, odotti seisten Tertun tuloa ja kysyi
tervehdyksen jälkeen:

-- Pyydän anteeksi, että mahdollisesti häiritsen... Voiko neiti Alanne
myöntää minulle muutaman minuutin puhelua kahden kesken -- kenenkään
kuulematta?

Terttu katsoi häneen kummastellen ja vastasi, käden eleellä pyytäen
häntä istumaan:

-- Tehkää niin hyvin!

Samalla Terttu katsoi, että ovi äidin huoneeseen oli hyvin kiinni ja
jatkoi:

-- Vuokralaisemmekin on poissa, niin että... ei mikään estä...

Ja he istuutuivat molemmat sohvapöydän ääreen.

-- Teitä ehkä kummastuttaa, neiti, -- alkoi insinööri Keidas
hiljaisella äänellä, -- että tulen teiltä kysymään, tiedättekö te ehkä,
missä minun morsiameni nykyään oleskelee?

Terttu todellakin kummastui kovin kuullessaan tuon kysymyksen ja
samalla saivat hänen aivoissaan heränneet ihmeelliset ajatusyhtymät
hänen sydämensä nopeasti sykkimään.

-- En oikein ymmärrä, -- sai Terttu lausutuksi, -- ettekö siis tiedä,
missä Helmi asuu?

-- En, neiti, -- vastasi insinööri Keidas. -- En ole pitkään
aikaan saanut häneltä mitään vastausta, en kirjeisiini enkä edes
sähkösanomiini. Hänen vanhempiaan en ole tahtonut vielä huolestuttaa
kääntymällä heidän puoleensa, kun varta vasten Helsinkiin riennettyäni
Helmistä selkoa ottaakseni kuulin, että hän muutama päivä sitte oli
muuttanut entisestä asunnostaan -- Oulunkylään, niinkuin oli, tarkemmin
osoitetta ilmaisematta, sanonut. Ymmärrätte hyvin, neiti, etten
mielelläni vielä ole tahtonut kääntyä poliisinkaan puoleen ja sen
tautta olen nyt ensiksi vaivannut teitä, Helmin entistä koulutoveria
ja ystävätärtä, joka minullakin on kunnia tuntea. Pyydän siis vieläkin
saada kysyä teiltä, neiti, tunnetteko te lähemmin Helmin osoitteen?

Terttu oli tarkkaan kuunnellut insinööri Keitaan harvaan ja hiljaan
lausumaa selvitystä ja ehti jo hyvin saada siitä sen varman käsityksen,
että Helmin ja insinöörin välit olivat rikkoutuneet, oikeammin, että
Helmi tahtoi purkaa kihlauksensa insinöörin kanssa. Ja minkä tähden, --
siitäkin oli Terttu nyt täydellisesti selvillä Helmin eilisen käynnin
johdosta -- Laurin luona.

-- Kyllä Helmi oli eilen minun poissa ollessani käynyt täällä, --
vastasi Terttu varovaisesti.

-- Onko käynyt? -- kysyi insinööri Keidas nopeasti ja ilostuen. --
Sittehän jo saan tietää...

-- Mutta ei kukaan minulle sanonut hänen puhuneen muutostaan mitään,
-- jatkoi Terttu, vastaten niin, ettei hänen tarvinnut valehdella eikä
myöskään ilmaista, mitä oli kuullut ja mitä tiesi.

-- Etteköhän, neiti, kuitenkin tahtoisi olla niin hyvä, että kysyisitte
vielä niiltä henkilöiltä, jotka puhuivat Helmin kanssa, olisiko hän
ehkä sittenkin jotakin heille siitä maininnut, -- pyysi insinööri
Keidas melkein rukoilevalla äänellä.

-- Voinhan minä, jos niin tahdotte, -- sanoi Terttu ja nousi mennäkseen
äitinsä huoneeseen.

Kotvasen kuluttua Terttu palasi, tuoden kieltävän vastauksen insinööri
Keitaalle. Mutta samalla oli Terttu itse saanut lisävarmuuden siitä,
etteivät äiti ja Toini tietäneet Helmin käynnistä Laurin huoneessa
ollenkaan mitään. Äitiä ja Toinia oli myöskin suuresti kummastuttanut
insinööri Keitaan tulo ja varsinkin nyt hänen tiedustelunsa Helmin
asuinpaikasta.

-- Sehän on kovin kummallista, -- sanoi insinööri Keidas synkissä
mietteissään, katse maahan luotuna, kuultuaan Tertun vastauksen. --
Mutta teidän vuokralaisenne, maisteri Honkasalo? -- lisäsi hän hetkisen
kuluttua varovasti, tarttuen kuin hukkuva oljenkorteen.

Terttu hämmästyi ja kysäsi:

-- Mitä niin?

-- Minä tiedän, että Helmi ja hän ennen ovat olleet tuttuja. Ehkäpä hän
sattumalta -- tietäisi, -- vastasi insinööri Keidas, vilahdukselta vain
luoden silmäyksen Terttuun.

Terttu tunsi kalpeiden poskiensa lehahtavan punaisiksi ja vastasi
nopeasti:

-- Maisteri Honkasalo valitettavasti nyt ei ole kotona.

-- Sepä oli kovin ikävä, -- lausui insinööri Keidas suurta mielipahaa
ilmaisevalla suun ilmeellä ja pään eleellä.

Terttu huomasi tästä selvään, että insinööri alkujaan ehkä oli
toivonutkin Laurilta saavansa Helmistä varmemmat tiedot, kuin häneltä.
Ehkäpä Keidas oikeastaan vain Lauria tavatakseen oli tullutkin. Ehkäpä
hänkin aavisti ja tiesi Helmin ja Laurin väleistä paljoa, paljoa
enemmän kuin ilmaisi, -- paljoa enemmän kuin Terttu itsekään tiesi.

Seurasi hetkinen vaitioloa, joka ei heistä kumpaisestakaan tuntunut
tukalalta, sillä he olivat molemmat vajonneet mietteisiinsä. Terttu
tietenkään ei uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin kyselyihin, vaikka
olisi halunnutkin, sillä hän pelkäsi sen kautta ilmaisevänsä oman
mielialansa, joka insinööri Keitaan tulon kautta oli käynyt entistään
synkemmäksi. Hän toivoi oikeastaan vain, että vieras poistuisi
mahdollisimman pian. Hän ei ollut, -- sen jälkeen kuin palasi äitinsä
huoneesta, -- muistanut edes pyytää Keidasta istumaan ja ne puhelivat
seisten. Nyt olisi ollut tilaisuus pyytää insinööriä odottamaan, mutta
sekin jäi tekemättä, -- kentiesi aivan vaistomaisesti, ettei juttu
siitäkin vielä pahenisi, jos insinööri todellakin tapaisi Laurin.

-- Minun täytynee siis lähteä, -- sanoi insinööri Keidas vihdoin,
kumartaen Tertulle hyvästiksi. -- Pyydän vielä kerran anteeksi, että
olen vaivannut teitä, neiti Alanne, näin ikävällä asialla.

Terttu ojensi insinöörille kätensä hyvästiksi ja sanoi:

-- Niin, se on todellakin ikävä asia, mutta toivotaan, ettei se
kuitenkaan ole niin ikävä kuin miltä se näyttää.

Hän koetti muka vielä lohdutella toista onnetonta, vaikka oma sydän oli
pakahtua.

-- Varmaankaan Helmi ei ole jättänyt vanhempiaan yhtä tietämättömiksi
osoitteestaan, kuin minut, -- sanoi insinööri Keidas, joka eteisessä jo
veti päällystakkia päälleen. -- Onhan minulla ainakin se tie jäljellä,
-- lisäsi hän, nyt enää salaamattakaan suruaan Tertulta.

-- Niin, luulisihan toki vanhempien tietävän, -- oli Tertun
jäähyväinen, kun insinööri poistui ja sulki eteisen oven.

Terttua alkoi vapisuttaa hänen ajatellessaan, että Lauri vielä saattoi
tulla insinööriä vastaan, insinöörihän todeliakin myöskin saattoi
epäillä jos minkälaisten suhteiden syntyneen hänen morsiamensa ja
Laurin välille, ja siitähän saattoi seurata Jumala tiesi mitä.
Terttu meni ruokasaliin, väänteli käsiään ja astuskeli hermostuneena
edestakaisin, tietämättä, mitä oikeastaan tekisi. Ensimäinen toivo oli,
että Lauri nyt palaisi niin pian kuin suinkin.

Insinöörin mentyä tuli Toini hakemaan Terttua äidin puheelle ja sekä
äiti että Toini eivät voineet kylliksi ihmetellä Helmin menettelyä
sulhasensa kanssa. Terttu, joka tiesi asiasta paljoa enemmän kuin
he, ei juuri ollenkaan julki lausunut ihmettelyään, vaan päinvastoin
seisoi melkein mykkänä heidän puhellessaan, niin että tämä Tertunkin
käytös lopulta alkoi herättää äidin ja Toinin huomiota, jotka kyselevin
katsein silmäilivät toisiaan.

-- Mitäs sinä, Terttu? -- kysyi rouva Alanne vihdoin. -- Eikös tuo
kaikki sinuakin ihmetytä?

-- Minua ei ihmetytä enää paljon mikään, -- vastasi Terttu vain hiljaa
ja poistui saliin peittääkseen mielenliikutustaan.

Kotvan kuluttua tuli saliin myöskin Toini, joka otaksui, että Terttu
äidin läsnäollessa ei tahtonut ilmaista kaikkea, mitä tiesi, ja toivoi,
kahden kesken ollen, saavansa kuulia jotakin enemmän. Mutta Terttu oli
vain itsepintaisesti vaiti ja Toini oikein kummasteli, että Terttu
aivan kuin lykkäsi häntä luotaan. Jopa tuommoinen tyly käytös tuntui
Toinista koko lailla oudolta.

-- Sinunhan, Toini, piti mennä asioillesi kaupungille, -- sanoi Terttu,
kun ei puhelusta tullut mitään. -- Mene nyt vain! Minä istun kotona.

-- Hyvä on, -- sanoi lempeä Toini ja meni takaisin rouva Alanteen
huoneeseen.

Terttu ei saanut rauhaa. Hän ei tietänyt, mitä tehdä, missä olla. Häntä
itseään pahastutti käytöksensä Toinia kohtaan, mutta hän ei voinut
käyttäytyä toisin. Ajatukset, tunteet, kaikki oli sekaisin. Jospa
edes saisi olla vähän aikaa yksin ja selvittää ajatuksiaan. Mutta
mitä selvittää? Asiahan oli ihan selvä. Senhän olivat muut hänelle
selvittäneet. Nyt hän tiesi kaikki tarkkaan, että asia -- Helmin ja
Laurin asia -- oli juuri niin, kuin hän oli otaksunutkin. Ja lisäksi
oli insinööri itse vahvistanut sen tiedolla, että Helmi aikoi hänet
jättää ja -- luonnollisesti, sitä ei enää tarvinnut epäilläkään --
Laurin tähden.

Toini tuli äidin huoneesta ja salin kautta kulkiessaan sanoi Tertulle:

-- Näkemiin, Terttu! Minä menen nyt sitte, mutta en minä kovin kauan
viivy.

Terttu meni Toinin perästä eteiseen ja suuteli Toinia sanoen:

-- Anna anteeksi, Toini, jos sinua taannoin loukkasin! Ei se ollut
tarkoitukseni. Olen niin väsynyt ja hermostunut.

-- Minä näen sen, Terttu kulta, -- lohdutteli Toini. -- Saat panna
maata, kun tulen takaisin, -- ja hiukan levätä. En minä kauan viivy,
niinkuin sanoin. Kaarlokin taitaa tulla tänään tätiä katsomaan.

Toini meni. Terttu pistäytyi puolestaan äidin luo ja kehoitti häntä,
jos mahdollista, hiukan uinahtamaan, pieni päiväuni kun muka aina niin
virkisti äitiä.

-- Hyvä, hyvä! -- sanoi äiti. -- Ole sinä vain huoleti minusta! Mene ja
tee, mitä tahdot! En minä nyt ketään tarvitse.

Terttu palasi saliin jättäen oven äidin huoneeseen pikkusen ra'olleen.
Vihdoinkin hän sai hieman olla yksin ja -- miettiä. Miettiäkseen hän,
tapansa mukaan, istuutui pienen kirjoituspöytänsä ääreen ja painoi
molemmin käsin ohimojaan, joissa valtasuoni tuntui kovasti jyskyttävän.

Oi, kuinka elämä sittenkin on kurjaa, viheliäistä! Maksoiko vaivaa edes
elää, kun kaikki, mitä elämästä on luullut löytävänsä kaunista, suurta
ja pyhää, on vain harhakuva? Maksoiko vaivaa elää, kun ihanteet tällä
lailla romahtavat maahan jalustoiltaan, kun ne päämäärät, joita varten
tahtoisi työhön elämänsä uhrata, eivät kuitenkaan ole saavutettavissa
ja kun ihmisen parhaimmatkin pyrinnöt palkitaan vain sietämättömillä
sielun tuskilla ja kärsimyksillä?! Onnellinen se, joka ajoissa pääsee
tästä murheen laaksosta ikuisen unheen hiljaisille onnen ylängöille,
missä ei tunteitten tuuli käy eikä aatosten myrsky mylvi!

    "Oisin kuollut kuusi-öisnä,
    Kaonnut kaheksan öisnä,
    Oisi en paljoa pitänyt,
    Vaaksan palttinapaloa,
    Pikkaraisen pientaretta,
    Emon itkua vähäisen,
    Ison vieläki vähemmän,
    Veikon ei väheäkään."

Kuin itsestään helähti tämä Kalevalan kaunis Ainon valitus Tertun
korviin.

Mutta eihän valituksesta apua! Elämä on sittenkin todellisuutta eikä
unelma, niinkuin Calderon sanoo. Kun se on eletty, on se unelma kyllä,
mutta kun sitä vielä elää, on se todellisuutta, -- siitä ei pääse
mihinkään. Kunpa pääsisi huomaamatta tästä todellisuudesta unten
maille! Kunpa pääsisi ihmisten inhottavista oloista, petollisista
pyyteistä pois...

Kuinka saattoikaan mitään semmoista tapahtua, kun tämä Laurin ja Helmin
suhde?! Laurinko? Mutta Laurillehan voi antaa anteeksi. Hänhän on ollut
vapaa, -- ei mikään "sana" Tertunkaan puolelta ole häntä sitonut, vaan
Helmi, hän on aivan toista! Hänhän on kihloissa ja ilkeää sittekin!
Tekisi mieli oikein löylyttää häntä nyt, kun on nähnyt, kuinka
salakavalasti, petollisesti hän on menetellyt. Kirjoittaa pitäisi
hänelle, ilmaista hänelle kaikki, sanoa kaikki suoraan vasten silmiä.

Ja vaistomaisesti vetää Terttu pöytälaatikon auki. Siinä on kirkkoherra
Vaarasen kirje päällimäisenä. "Siinäkin tuli sitoumus elämää varten, --
sitoumus, joka olisi täytettävä, jos jaksaisi. Niinkuin ei olisi muita,
jotka sen paikan ottaisivat!" -- Ja Terttu nostelee papereita, valikoi
kirjoitusarkkia, kuorta. Ottaa yhden lehden, yhden kuoren pöydälle
ja aikoo sysätä laatikon kiinni. Mikä siinä pitää? Kas, siellähän on
nurkassa se pikkunen pullo sitä kloroformia, jolla hän nukutti jalkansa
taittaneen, onnettoman kanarialintunsa "Viivin"! "Viivi parka"! Kuinka
sen sydän kovasti sykki, kun se makasi selällään Tertun kourassa
kloroformiin kasteltu pumpulitukko nokan edessä! Mutta pian se nukkui:
muutama sekunti vain, niin oli kaikki lopussa. "Onnellinen Viivi"!

Tohtori Aulanko sanoi, kun näki tämän pullon, että kloroformi olisi
kaadettava pois. Kun Terttu silloin epäili, olisiko siitä ihmiselle
vaaraa, vastasi tohtori: "eipä tiedä".

Eipä tiedä! Eipä tiedä!

Mitäs jos -- --?! Sielu on niin väsynyt, sydän kaipaa lepoa. Olisi niin
ihanata nukahtaa, unhottaa kaikki hetkeksi -- ainiaaksikin. Ainiaaksi?
Äiti on tuolla viereisessä huoneessa yksin -- sairaana. Kukas häntä
auttaa, -- ajattelee häntä, niinkauan kuin hän jaksaa elää? Kirkkoherra
Vaaranen odottaa lapsilleen kotiopettajatarta. Mutta pitääkö ihmisen
aina vain toisia ajatella? Eikö ole luvallista koskaan itseäänkin
muistaa? Lauri? Oi, Lauri, Lauri! Ja Helmi? Kauheata! Mutta olkoot.
Olkoot hekin. Ja olkoot onnelliset, jos niiksi tulee. Onnellisin on
kuitenkin se, joka on päässyt kaikista näistä kärsimyksistä. Jumala!
Anna minulle anteeksi minun tekoni, kaikki syntini, koko elämäni,
onneton, viheliäinen elämäni! Ota minun sieluni!

Terttu sieppaa pullon, nousee hiljakseen, ottaa nenäliinan taskustaan,
panee sen nelinkerroin, painaa siihen nyrkillään kuopan, katsahtaa
vielä oven ra'osta äidin huoneeseen, -- äiti on todellakin uinahtanut,
loikoo niin levollisesti, pää hiukan kallellaan, pielusten varassa,
-- Terttu hiipii nopeasti sohvan luo, istuutuu, aukaisee pullon,
tyhjentää sen nenäliinan kuoppaan, heittäytyy selälleen sohvalle,
painaa nenäliinan suutaan ja nenäänsä vasten, vetää pari, kolme, neljä
syvää hengitystä, -- niin ilkeä tunne! -- sydän alkaa nopeammin sykkiä,
-- niin sykki pikku kanarialinnunkin sydän! -- päässä kohisee, silmissä
pimenee, jäsenet herpaantuvat. -- -- Mikä se oli? Soiko eteisen kello?
Juoksiko Hilma ovea avaamaan? Äännähtikö äiti huoneessaan? -- --
Tajunta sammuu...

       *       *       *       *       *

Eteisen kello oli soinut, Hilma juossut ovea avaamaan, äiti
äännähtänyt. Tohtori Aulanko tuli, astui eteisestä saliin. Mitä?
Nukkuuko neiti? Pöydällä on tyhjä pullo. Tohtori sieppaa sen käteensä,
tuntee pullon. Mitä ihmettä tämä on?! Hän nykäisee nenäliinan Tertun
suun edestä ja puhaltaa häntä voimakkaasti kasvoihin, -- tuskin
huomattava värähdys silmäluomissa! Hän juoksee rouva Aulangon huoneen
ovelle, sanoo: "tulen heti paikalla" ja sulkee oven. Sitte koppaa hän
Tertun voimakkaille käsivarsilleen ja kantaa hänet ruokasaliin, jossa
melkein heittää hänet vuoteelle, juoksee ja tempaisee vielä ikkunan
auki, muistaa, että hänellä on pieni kamferttipullo taskussaan,
ottaa sen ja panee Tertun nenän eteen. Muutamia nykäisyjä Tertun
kasvojen lihaksissa ja sydänalassa ja Terttu antaa ylön. Sitte pientä
nyyhkytystä ja Terttu puhkeaa hysterilliseen itkuun.

-- "Se on oikein! Itke, lapseni, itke!" -- sanoo tohtori tyytyväisenä.

Hilma on tullut keittiöstään ruokasaliin ja seisoo, silmät suurina,
oven suussa, saamatta sanaakaan huuliltaan.

-- Pankaa eteisen ja salin ovet kiinni! --- sanoo tohtori.

Kun Hilma on täyttämässä tätä käskyä, tulee Lauri kotia ja saa kuulla,
että neiti on äkkiä sairastunut. Hän rientää ruokasaliin, parilla
sanalla selvittää tohtori hänelle, mitä on tapahtunut, ja jättää Laurin
Tertun vuoteen viereen, kiirehtien itse rouva Alanteen huoneeseen. Ja
Lauri lankee polvilleen Tertun eteen, -- Hilman seistessä oven suussa,
-- suutelee Tertun käsiä, silittelee hänen' päätään, rauhoittelee:

-- Terttu, rakas Terttu!

Ja Terttu tuntee Laurin äänen, kuulee sanan "rakas" ja puhkeaa kovaan
itkuun.

Hilmakin alkaa itkeä, kääntyy ja katoaa keittiöönsä.

-- Mitä sinä olet tehnyt, Terttu?! -- Rakas, rakas Terttu!! Miksi?
Miksi? -- kyselee Lauri epätoivossaan.

Terttu vain kääntelee päätään ja itkee, itkee niin, että kuumat
kyyneleet virtana valuvat hänen poskiaan pitkin ja hän kastelee niillä
Laurin käsiä ja itkusta kuuluu kurkkuun takertuva valitus:

-- Minä tahdon kuolla! Minä tahdon kuolla! Ja Lauri pitelee Terttua
molemmista käsistä, vuorotellen niitä suudellen ja painaltaen poskiaan
vasten, ja vakuuttaa:

-- Ei, Terttu! Elää sinun pitää -- minun tähteni! Tiedäthän, kuinka
äärettömästi sinua rakastan, -- sinua, enkä ketään muuta, rakas, oma
Terttu!

Terttu, joka Laurin vakuutuksen aikana on pyörittänyt päätään, aukaisee
äkkiä kyyneleistä kosteat, kauniit silmänsä ja luo epäilevän katseen
Lauriin ja kuiskaa:

-- Se ei ole totta!

Ja taas hän puhkeaa itkuun ja koettaa peittää kasvonsa päänalaseen.

-- Se on totta, -- vastaa silloin Lauri niin juhlallisesti ja
voimakkaasti, kuin ei olisi tahtonut enää jättää vähimmällekään
epäilykselle sijaa.

Kotvasen kuluttua Tertun itku vähitellen kokonaan taukoaa ja hän luo
pitkän, kysyvän, hieman syyttävän katseen Lauriin. Lauri sen ymmärtää
sanoittakin ja lausuu:

-- Jos sinä voit unhottaa syyllisyyteni niin vakuutan sinulle, että
tästä lähin ei sinulla enää tule olemaan minulle mitäkään anteeksi
annettavaa siinä suhteessa. Tunnustan sinulle, että eilen rohkeni tuo
toinen, joka on välillämme esteenä ollut, vielä astua kynnykseni yli,
mutta toista kertaa ei hän sitä tee enkä minäkään häntä koskaan enää
tule tapaamaan.

-- Mutta -- eilen -- kävit hänen luonaan? -- kysyy Terttu tuskin
kuuluvasti kuiskaten.

-- Eilen illalla -- olin yhdessä isäni kanssa, joka odottamatta
tuotiin tänne Eiran sairaalaan leikkausta varten, joka hänelle tänä
aamuna tehtiin. En maininnut siitä teille kellekään mitään vielä
tänäänkään syystä, -- että olen jo kauan ollut huolissani "ukon"
tähden, enkä katsonut olevani oikeutettu lisäämään edes sillä lailla
toisten, minulle rakkaiden henkilöiden huolitaakkaa taikkapa vain
säälintunteiden taakkaa omien huolieni kustannuksella. Toivon, ettet
epäile sanojani, Terttu? -- kysyi Lauri.

-- Anteeksi, anteeksi! -- sanoi Terttu, ojentaen Laurille kätensä ja
puristaen Laurin kättä. -- Ja hän lisäsi anteeksi pyyntöönsä lempeästi,
hiljaa sanat: -- rakas Lauri!

Lauri nousi seisomaan, kun sisään astui tohtori Aulanko, reippaalla
äänellään kysyen:

-- No, kuinka täällä pikku vallaton nyt jaksaa?!

-- Ei nyt taida enää mitään hengen hätää olla, -- sanoi Lauri iloisesti.

-- Eikä ole ollutkaan, -- vastasi tohtori Aulanko. -- Ei sitä nyt niin
helposti tästä elämästä pääse, kuin kanarialintunen, -- suottaili
tohtori edelleen, -- mutta olisi, näen mä, sittenkin viisaampi ollut,
että olisin sen tilkan ajoissa maahan kaatanut, niin ei olisi äitiä
tällä lailla peljästytetty. Nyt minun on kuitenkin täytynyt rouva
Alanteelle valehdella, -- siihen meillä lääkäreillä on perinnäinen ja
lainmukainen oikeus, -- että neidillä on ollut aivan toisellainen,
äkillinen pahoinvoinnin kohtaus ja että on pysyttävä vähän aikaa
vuoteen omana -- rangaistukseksi huonosta käytöksestä.

Terttu käänsi päänsä seinään päin, mutta jo rauhallisesti hengittäen.

Ja tohtori uskalsi silloin vielä lisätä veitikkamaisesti:

-- Minä luulen, että paras lääke tässä taudissa on, että herrasväki saa
olla vähän aikaa kahden kesken.

Lauri hymähti ja kun hän katsahti Terttuun, käänsi tämä päänsä jälleen
kohdalleen, ja vieno hymy valaisi hänenkin kasvonsa.

-- Niin että: hyvästi nyt sitte! -- sanoi tohtori Aulanko ja kätteli
Terttua ja Lauria.

Portailla oli Toini tullut Kaarloaan vastaan ja saanut kuulla häneltä
koko tapahtuman. Kun Toini sitte tuli Tertun luo, ei hän ollut asiasta
paljon tietävinäänkään. Tekeytyi niin kuin Kaarlo olisi kertonut
hänelle asian aivan toisin. Sen sijaan ei hän ollut saanut hyviä
tietoja rouva Alanteen sydämestä. Oli oltava kovin varovaisia ja
Toini koetti puolestaan välittää asioita äidin ja tyttären välillä
parhaimpansa mukaan.



VII.


Kun Toini oli tullut, poistui Lauri, hänen neuvostaan, kohta Tertun
luota, joka nyt oli jätettävä joksikin aikaa kokonaan rauhaan. Terttu
nukkuikin pian ja makasi monta tuntia, korvaten virkistävällä unella
edellisen unettoman yön ja kaikki sitä ennen ja varsinkin vielä
tänään olleet kovat ruumiin ja sielun kärsimykset. Hän heräsi vasta
pitkän aikaa heidän tavallisen päivällisaikansa jälkeen ja nousi
sitte jalkeille. Kloroformista, vaikka sitä ei paljonkaan ollut, oli
hänen päänsä vielä hieman raskas ja "sekava" ja kului kotvan aikaa
ennenkuin hänen ajatuksensa jälleen olivat selvillä kaikesta, mitä oli
tapahtunut. Hänellä oli kuitenkin se rauhallinen tunne nyt, että kaikki
oli niinkuin olla piti: huolet, ne raskaat huolet, jotka hänen sieluaan
niin kauan olivat raadelleet, olivat poissa ja kuorman kantamisesta oli
jäljellä vain vähäinen raukeus, mutta vieno, suloinen raukeus.

Toini oli rouva Alanteen luona koko ajan ja koetti kaikilla tavoin
haihduttaa hänen ajatuksiaan Tertun äkillisestä sairastumisesta, --
sitä hänelle selitettiin väsymyksestä johtuneeksi hermokohtaukseksi, --
joka suuressa määrin oli järkyttänyt sairaan mieltä ja luonnollisesti
vaikutti myöskin hänen heikon sydämensä toimintaan. Aika ajoin rouva
Alanteen ajatukset sittenkin palasivat Terttuun ja Toini huomasi, että
hän vuoroin puhui Laurista, Tertusta ja Helmistä ja nähtävästi teki
Helmin, jopa insinööri Keitaankin käynnin johdosta ajatusyhdistelmänsä
ja johtopäätöksensä. Kävi silminnähtäväksi, että rouva Alanne aavisti
tuon "kohtauksen" johtuneen joistakin seikoista, jotka riippuivat
Tertun ja Laurin väleistä, joihin taas nuo toiset jollakin lailla
olivat vaikuttaneet. Lopulta tuntui Toinista potilaan mielentila niin
rauhattomalta, ettei hän voinut enää estää häntä vielä sinäkin iltana
näkemästä tytärtään tullakseen vakuutetuksi, ettei mitään "pahempaa"
ollut tapahtunut. Samassa tarkoituksessa luvattiin hänelle, että
Laurikin saisi tulla häntä tervehtimään, jahka tulisi kotiin.

-- Ei se ollut mitään, ei se ollut mitään, -- lohdutteli Terttu
äitiään, suudeltuaan häntä ja istuessaan käsi kädessä hänen vuoteensa
vieressä. -- Olin vain vähän väsynyt, kun päätäni särki koko viime yön,
ja siitä sitte niin hermostuin.

-- Niin, niin, -- sanoi äiti alakuloisesti, katseessa ilme, joka
todisti, että hän kyllä tiesi oikean syyn, -- sinä et saa, Terttuseni,
liiaksi rasittaa itseäsi -- minun tähteni. Ehkä olet lukenutkin,
liiaksi ja valvonut sen tähden?

-- Mitä joutavia! -- vastasi Terttu. -- Ei nyt puhuta enää minusta!
Se on ollut ja mennyt ja kaikki on hyvin taas. Pääasia on sinun
terveytesi, äiti! Sinun pitää olla ihan rauhallinen! -- Ja hän suuteli
jälleen äitiään hellästi.

-- Mitä minusta! -- puhui puolestaan rouva Alanne. -- Minä kyllä tunnen
tilani, -- ei se siitä enää parane.

Toini, joka seisoi vuoteen päässä, tahtoi kaikin tavoin saada tämän
tuntehikkaan keskustelun johdetuksi toiselle tolalle, ja sanoi Tertulle:

-- Menepäs, Terttu katsomaan, eikö maisteri Honkasalo tullut kotia?
Minusta ihan kuului, että eteisen ovessa käytiin. Täti äsken kaipasi
häntäkin nähdä. Voit sanoa, että hän saa tulla tätiä tervehtimään. Eikö
niin täti?

-- Kyllä kyllä, -- vastasi rouva Alanne.

Ja Terttu nousi ja meni Lauria tiedustelemaan. Lauri oli todellakin
tullut. Hän oli päivällisen syötyään jälleen käynyt isäänsä katsomassa
Eiran sairaalassa ja palasi sieltä tiedolla, että kaikki oli siellä
asianhaarain mukaan hyvin. Nyt oli hän kovin iloinen, kun taas näki
Tertunkin jalkeilla ja ilosta säteilevinä astuivat he molemmat rouva
Alanteen luo.

-- Lapset, rakkaat lapset! -- olivat rouva Alanteen sanat, kun hän
näki heidän tulevan huoneeseen. Ja kun he astuivat, Terttu toiselle,
Lauri toiselle puolelle vuodetta, Toinin seisoessa jalkapäässä, tarttui
rouva Alanne heitä molempia käsistä, katseli heitä silmiin kauan, kauan
aikaa, sanaakaan sanomatta, ja alkoi vihdoin hiljaa itkeä.

Sen nähtyään Toini hätääntyi ja sanoi hiljaa:

-- Voi, taisi olla paha, että päästin teidät molemmat sisään. Ehkä on
parasta, että maisteri poistuu, -- kääntyi hän kehoituksella Laurin
puoleen.

Lauri nyökäytti päätään ja yritti irroittaa kätensä rouva Alanteen
kädestä, mutta hän ei sitä laskenut.

Rouva Alanne oli sulkenut silmänsä ja kyyneleet tipahtelivat
silmäluomien lomista hänen poskilleen.

-- Älä itke, äiti! -- sanoi Terttu, -- kaikkihan on hyvin, ihan hyvin.
Ja Terttu loi syvän, rukoilevan katseen Lauriin.

-- Niin, täti rakas, -- sanoi silloin Lauri, kumartuen rouva Alannetta
kohti, -- kaikki on hyvin, täti saa olla ihan rauhassa.

Rouva Alanne aukaisi silloin silmänsä, katsoi taas Terttuun ja Lauriin
ja sanoi:

-- Niinkö? No, sitte minä olen rauhassa, -- sitte on kaikki hyvin.

Ja hän sulki jälleen silmänsä, veti molemmat kätensä yhteen ja yhdisti
Tertun ja Laurin kädet, peittäen ne toisella kädellään.

-- Aih! -- kuului sitte syvä huokaus. Rouva Alanne heitti molemmat
kätensä ylöspäin, oikaisi voimakkaasti ruumiinsa, joka kallistui
toiselle kyljelleen, ja viskasi päänsä rentonaan taaksepäin.

Toini sysäsi Tertun syrjään ja Laurin avulla kohotti sairaan taas
paikalleen, asettaen pieluksia mahdollisimman enemmän hänen selkänsä
taakse, niin että hän oli melkein istuvassa asennossa. Kaulavaltasuoni
sykki kohona rajusti. Lauri kannatti sairaan päätä, jolla ei ollut
voimaa pysyä suorana. Toini tiputti melkein lukematta strofantia
ryyppylasiin ja kaatoi rouva Alanteen suuhun. Terttu seisoi Laurin
takana, kauhun ilme silmissään.

-- Aih! -- kuului pian taas toinen, syvempi huokaus ja ruumis hervahti
kokoon. Kaulavaltasuoni oli tauonnut sykkimästä.

Toini piteli vielä kotvasen käsirannetta, katsoi Terttua ja Lauria
silmiin ja vastasi heidän surullisiin kysyviin katseihin pään
nyökkäyksellä, joka merkitsi:

-- Se on lopussa nyt!

-- Äiti, äiti! -- huudahti Terttu ja vaipui itkien polvilleen vuoteen
viereen.

Lauri istahti lähellä olevaan nojatuoliin, peittäen käsiinsä silmänsä,
joissa kiilsi kyyneleet.

-- Minun on joka tapauksessa vielä kutsuttava tohtori tänne, --
kuiskasi Toini Laurin korvaan ja poistui huoneesta.

Toini meni soittamaan tohtori Aulangolle, joka kuitenkaan ei ollut
tavattavissa, niinkuin Toini aavistikin. Hän pyysi heti ilmoittamaan
tohtorille, hänen kotiin palattuaan, että hän viipymättä saapuisi rouva
Alanteen asuntoon.

Toinilta oli Hilma saanut tietää, mitä oli tapahtunut, ja tuli myöskin,
kyyneleet silmissä, kuollutta katsomaan. Kun Toini palasi, pyysi hän
Hilmaa ja Lauria häntä auttamaan asettamaan vainajan suoraan selälleen
vuoteeseen. Pään alle jätettiin vain yksi pielus, kädet pantiin ristiin
rinnan yli ja peite otettiin pois, niin että lakana vain jäi peitteeksi.

-- Kuinka rauhallisilta ja tyytyväisiltä tädin kasvot nyt näyttävät, --
sanoi Toini ja veti sitte lakanan vainajan kasvojenkin yli.

Terttu seisoi yhä vuoteen vieressä ja nyyhkytti.

-- Mennään! -- sanoi Lauri ja tarttui Terttua kädestä.

He poistuivat saliin. Hilma ja Toini seurasivat kohta jäljessä. Toini
veti makuuhuoneen oven kiinni. Verkalleen, viivytellen poistui Hilma
keittiöönsä. Toini taas istuutui Tertun viereen ja otti hänen kätensä
käteensä. Lauri astuskeli melkein hiipien edestakaisin lattialla. Monta
sanaa eivät he vaihtaneet keskenään. Kuolema oli jättänyt kaikki syviin
mietteisiin, jotka aivan kuin vaativat hiljaisuutta.

Tunnin kuluttua saapui tohtori Aulanko, joka äkillisestä kutsusta jo
arvasi, mitä oli tapahtunut. Toinin kanssa kävi hän sitte vainajaa
katsomassa ja palattuaan kääntyi Tertun puoleen, puristaen vielä hänen
kättään.

-- Ei mikään saa meitä kummastuttaa, hyvä, rakas neiti! Se on maailman
meno. "Tänä pänä sinä, huomenna minä." Minua kuitenkin kummastuttaa,
että rouva Alanne jaksoi näinkin kauan sillä sydämellä elää.

-- Minun on niin raskas olla, -- nyyhkytti Terttu, -- kun ajattelen,
että minä ehkä olen jouduttanut äidin kuolemaa.

-- Se nyt on ihan turha ajatus, -- lohdutteli tohtori Aulanko. Yhtä
vähän te sitä joudutitte, kuin minä enää olisin voinut kauankaan sitä
viivyttää.

-- Joka tapauksessa, -- lohdutteli vielä Toinikin, -- täti kuoli niin
rauhallisesti, niin hyvillä mielin.

Ja Terttu ja Lauri ymmärsivät parhaiten, mitä Toini sillä tarkoitti.

Tohtorilla ei ollut siellä nyt enää mitään tekemistä ja hän hyvästeli
poistuakseen. Toini jäi sinne vielä yöksikin, seuraksi Tertulle,
sillä hän tiesi, että siitä Tertulle jälleen tulisi suureksi osaksi
uneton yö. Laurin kanssa he sitte yhdessä neuvottelivat kaikista
toimenpiteistä, jotka rouva Alanteen kuoleman johdosta kävivät
välttämättömiksi. Yöllä tietysti ei voinut mitään varsinaista toimia,
mutta Lauri, joka otti kaikki puuhat suorittaakseen, merkitsi muistiin,
mitä seuraavana aamuna heti oli tehtävä.

Ollessaan kahden kesken Tertun kanssa Lauri kääntyi hänen puoleensa ja
sanoi:

-- Luonnollisesti sinun matkastasi kirkkoherra Vaarasen luo nyt ei tule
mitään.

-- Niinkö arvelet? -- kysyi Terttu hiljakseen.

-- Tietysti minä en anna sinun sinne mennä, -- vastasi Lauri.

Ja Terttu arvasi siitä, että Lauri ei kovinkaan pitkäksi aikaa enää
tahtonut lykätä oman kodin perustamista heitä molempia varten.

-- Minun täytyy siis kirjoittaa ja ilmoittaa, etten voikaan ottaa hänen
tarjoamaansa paikkaa vastaan, -- sanoi Terttu.

-- Niin. Ja parasta on tehdä se niin pian kuin suinkin, -- vastasi
Lauri.

Vielä sinä yönä Terttu kirjoittikin kirjeensä kirkkoherra Vaaraselle,
kiitti hänelle osoitetusta luottamuksesta, mutta valitti, että hän,
äitinsä kuoleman johdosta ja "muista esiintulleista syistä", ei voikaan
saapua hänen perheeseensä kotiopettajattareksi, sekä lausui lopulta
vakaumuksensa, että kirkkoherralla muitten tarjokkaiden joukosta
varmaan vielä oli mahdollisuus saada toinen ja pystyvämpikin, kuin hän
oli. Tämän kirjeen Terttu sitte antoi Laurille ja pyysi hänen aamulla,
kun menee äidille arkkua tilaamaan ja pastorin kansliaan kuolemasta
ilmoittamaan, pudottamaan postilaatikkoon. Ja näiden toimien jälkeen
Terttu, Lauri ja Toini toivottivat toisilleen hyvää yötä ja koettivat
nukkua, mikäli kuluneen päivän järkyttävät tapaukset ja kuolleen
ruumiin koko asuntoon painama juhlallisen synkeä leima sen kullekin
salli.

Kun Lauri seuraavana aamuna kirjelaatikosta otti ulos sanomalehden, oli
siellä myöskin pikkunen kirje hänelle -- Helmiltä.

Lauri luki:

    "Rakkahin!

    Olen turhaan istunut kotona koko ajan ja odottanut Sinua sykkivin
    sydämin. Tahdon ilmoittaa Sinulle, että olen purkanut kihlaukseni
    Keitaan kanssa, joten siltä puolen olen vapaa ottamaan Sinut
    vastaan milloin tahansa. Sinullakaan siis ei tarvitse olla mitään
    omantunnon esteitä -- siinä suhteessa. Niinmuodoin -- näkemiin!
    Ja niin pian kuin suinkin!

    Kokonaan sinun

                                                  Helmi."

Lauri vei oitis tämän kirjeen Tertulle luettavaksi ja kun Terttu, sitä
hämmästyneenä silmäiltyään, ojensi sen Laurille takaisin ja loi Lauriin
kysyvän katseen, sieppasi Lauri kirjeen, repi sen pieniksi palasiksi ja
viskasi uuniin.

Nyt oli Terttu täydellisesti vakuutettu kaikesta, mitä Lauri oli
hänelle kertonut, ja myöskin siitä, että hänen omat epäluulonsa, jotka
olivat johtaneet hänet tekemään tuon surkean itsemurhayrityksensä,
olivat kaikkea perää vailla. Hän ei malttanut kuitenkaan olla vielä
kysymättä:

-- Luuletko, että se sittenkään on lopussa, -- että hän vieläkään
jättää sinut rauhaan?

Lauri mietti hetken ja pyysi Tertun antamaan hänelle yhden
käymäkorteistaan, otti lompakostaan oman nimikorttinsa, pani kortit
vastakkain, puhkaisi niihin, toiseen yläkulmaan, kynäveitsellään reiän,
pyysi vielä Tertulta pikkasen punasta lankaa, pujotti langan reiästä
läpi ja sitoi solmuun. Sitte pani hän ne näin yhteensidotut nimikortit
kuoreen ja kirjoitti Helmin osoitteen siihen.

-- Toivon, että hän tästä ymmärtää meidän olevan kihloissa ja jättää
meidät molemmat ainiaaksi rauhaan, -- vastasi Lauri.

Terttu heitti käsivartensa Laurin kaulaan, katsoi Lauria syvään silmiin
ja heidän huulensa sulivat yhteen, pitkään, voimakkaaseen suudelmaan.

Sitte Lauri kiirehti kaupungille, ensin hautajaisasioita toimittamaan,
sen jälkeen Eiran sairaalaan, isäänsä tapaamaan.



VIII.


Ensimäinen viikko rouva Alanteen kuoleman jälkeen kului sekä Tertulta
että Laurilta alituisissa puuhissa. Kun vainaja oli viety hautaan,
jonka Terttu ja Lauri olivat yhdessä käyneet valitsemassa Helsingin
vanhalta hautausmaalta Tertun isän viereen, alkoivat Tertulla
huolet kodin järjestämisestä toiselle kannalle nyt, hänen jäätyään
yksin. Laurilla taas oli sairas isänsä ajateltavana, joten hänen
väitöskirjansa valmistamiseen tuli pitkänlainen pysähdys.

Luonto kai on tahtonutkin niin, että nämä maalliset menot jossakin
määrin täyttäisivät sen aukon, joka rakkaan henkilön kuoleman kautta
on syntynyt jälkeen jääneiden sydämiin. Lisäksi tuli tunnehaavojen
ainainen varma parantaja -- aika ja johti elämän vähitellen,
huomaamatta, jokapäiväiselle tolalle taas.

Laurin isä parani nopeasti leikkauksen jälkeen ja, kun Lauri sitte
kertoi olevansa kihloissa ja pyysi saada tuoda morsiamensa sairaalaan
isälle esiteltäväksi, niin Terttu jo viikon, parin kuluttua sai
tutustua tulevaan appeensa. "Ukko" ihastui Terttuun, hänen herttaiseen
olentoonsa ja vaatimattomaan käytökseensä täydellisesti. Kun hän kuuli
Tertun juuri kadottaneen äitinsä ja olevan melkein yksin elämässä,
lupasi hän tehdä puolestaan kaikki, että Lauri ja hän tulisivat
aineellisesti turvatuksi. Se merkitsi, ettei Laurin ollenkaan tarvinnut
odottaa oman paikan saamista voidakseen perustaa oman kotinsa.

Kun Laurin isä oli parantunut ja Lauri vienyt hänet kotiinsa,
palasi hän muutaman päivän kuluttua Helsinkiin ja ryhtyi hommaamaan
perunkirjoitusta Tertun äidin jälkeen. Neljä huonetta oli heille aluksi
liika paljon ja sen tautta koetti Lauri saada rouva Alanteen huoneuston
vuokratuksi toiselle, mikä onnistuikin joulukuun 1:stä päivästä, niin
että hän ja Terttu saivat valita itselleen pienemmän, kolmenhuoneen
asunnon. Kuukauden kuluessa olivat sitte kuulutukset suoritetut
ja nuoret vihityt Laurin kodissa, jossa Laurin isä itse toimitti
vihkimisen.

Kun Terttu ja Lauri olivat paluumatkalla Helsinkiin ja Lauri Tampereen
asemalla osti heille sanomalehtiä luettavaksi, pisti hänen silmäänsä
uutinen, jossa kerrottiin seuraava "tapaturma rautatiellä".

-- Kuulehan, Terttu! -- sanoi hän ja luki: "Antrean asemalla tapahtui
eilen surullinen tapaturma, jonka uhriksi joutui insinööri Toivo
Keidas. Insinööri Keidas, joka oli matkalla Nurmekseen rautatieradan
rakennustöihin, oli ollut Antrean aseman ravintolassa syömässä ja
kolmannen soiton jälkeen lähtenyt juoksemaan ehtiäkseen jo liikkeellä
olevaan junaan. Hänen hypätessään vaunun välisillan astimelle
luiskahti kuitenkin hänen jalkansa ja hän putosi vaunujen väliin sillä
surullisella seurauksella, että pyörät kulkivat hänen päänsä yli,
ruhjoen sen kokonaan. Vainaja oli vasta kolmenkymmenen vuoden vanha ja
kuoli naimattomana."

Terttu ja Lauri katselivat ihmetellen toisiaan ja keskustelivat kauan
tästä kuolemantapauksesta. Tultuaan Riihimäen asemalle kuulivat
he kahden herran mainitsevan Keitaan nimen ja puhelevan samasta
onnettomuudesta. Silloin lennähti Laurin korvaan toisen herran sanat:

-- Minä olen vakuutettu, että hän tahallaan heittäytyi junan alle.
Miesparka oli viime aikoina ollut kovin synkkämielinen. Mahdollista on,
että hän syödessään oli vähän liiaksi juonutkin.

-- Mistä syystä sitte? -- kysyi toinen.

-- Oli alkusyksystä, kuulen ma, saanut rukkaset kauniilta
morsiameltaan, -- neiti Leiniköltä, johon kuuluu olleen rakastunut kuin
hullu.

-- Niinkö?! Vai siltä? -- kysyi sitte taas toinen. -- Missäs se lintu
nyt sitte lystäilee?

-- Kuuluu menevän naimisiin, -- ellei jo olekin, -- erään
soittotaiteilijan kanssa Turun orkesterista. Yhdessä ovat jo
matkustelleet maaseudulla konsertteja antamassakin, mies viuluaan
soitellen, morsian säestäen häntä, -- oli vastaus.

-- Kuinkahan kauan sitäkin reissua kestänee?! -- ihmetteli toinen.

Kuului kolmas soitto ja matkustajat hyppäsivät vaunuihinsa.

Terttu ja Lauri olivat näin ollen matkallaan saaneet kuulla paljon
uutta, joka antoi heille vieläkin aihetta mietteihin ja keskusteluihin.

       *       *       *       *       *

Laurin väitöskirjan valmistuminen ja virallinen tarkastus oli
näiden kaikkien odottamattomien tapahtumien tähden lykkäytynyt
kevätlukukauteen, jopa huhtikuuhun asti. Pienessä rauhallisessa
kodissaan, jossa vastanaineiden onni säteili kilpaa kevätauringon
kanssa, työskenteli Lauri ahkerasti Tertun rinnalla, joka
mielenkiinnolla seurasi väitöskirjan valmistumista. Kaikki
tietoperäiset mietteet rakkaudesta ja avioliitosta olivat sulaneet
sopusointuiseksi todellisuudeksi heidän omassa elämässään. Tuntui
kuin elämä sittenkin olisi ollut toista kuin kuviteltu romaani. Ja
he toivoivat hartaasti, että näin aina tulisi jatkumaankin. Ainakin
tahtoivat he molemmat koettaa parastaan sen toivomuksen toteuttamiseksi.

Terttu ei mennyt kuulemaan Laurin väitöskirjan tarkastusta, joka oli
annettu tohtori Laurilan toimeksi. Kaikki oli käynyt erinomaisesti
ja Laurin työ sanottiin "kaikkea kiitosta ansaitsevalla tavalla"
suoritetuksi. Ylimääräisenä vastaväittäjänä oli esiintynyt tohtori
Lagerborg, joka oli tehnyt muutamia omituisia muistutuksia Laurin
väitöskirjan sielutieteellistä osaa vastaan.

Viikkoa jälkeen väitöskirjan tarkastuksen suoritti Lauri
lisensiaattitutkinnon ja sitte Terttu ja hän lähtivät kuudeksi viikoksi
ulkomaille -- Schweitziin ja pohjois-Italiaan.

Pallanzassa tapasivat he aivan odottamatta tohtori Aulangon rouvineen,
jotka maaliskuussa olivat viettäneet häänsä, käyneet Abazziassa ja
nyt olivat paluumatkalla kotimaahan. Terttu ja Toini ihastuivat
äärettömästi nähdessään toisensa ja myöskin Lauri ja Kaarlo tunsivat
olevansa vanhoja hyviä tuttavia. Kaikki neljä soudatti itseään samassa
veneessä Isola Bella'an, nauttien hurmaavasta illasta Lago Maggioren
tyynellä pinnalla.

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nuorta verta - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.
Home